Teos sisältää kuusi esitelmää, jotka on pidetty Teosofisen Seuran 60-vuotisjuhlan kunniaksi. Angervo käsittelee niissä luonnon salaisia voimia, ihmisen henkistä kehitystä sekä teosofian suhdetta uskontoihin ja tieteeseen.
Willie Angervon 'Elämän salaisuus' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3116. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
ELÄMÄN SALAISUUS
Kuusi esitelmää Teosofisen Seuran timanttivuotena
Kirj.
WILLIE ANGERVO
Helsingissä, Mystica, 1936.
SISÄLLYS:
Salaiset luonnonvoimat Tuntematon jumala ja jumalan tunteminen Maailmantuska Ihmisruumiin salaiset voimakeskukset Mestariusvihkimys Valkoinen veljeskunta ja Teosofinen Seura
Ainoastaan tuli on YKSI Ainoan Todellisuuden tasolla: Ilmennyksen
tasolla, joka on harhaa, se on Oleminen, ja sen osaset ovat
tuli-eloja, jotka ovat olemassa jokaisen muun elon kustannuksella,
minkä ne kuluttavat.
Salattu Oppi, siv. 265 I os.
Olen tullut tuomaan tulta maailmaan ja kuinka mielellään
näkisinkään, että se jo palaisi.
Luuk. ev. 12:49.SALAISET LUONNONVOIMAT
Teosofmen Seura, joka tällä vuosisadalla omalla erikoisella tavallaan esiintyy yleisen veljeysaatteen esitaistelijana, on ottanut toimintaohjelmaansa muun muassa luonnon salaisten voimien tutkimisen. Se esittää tämän ohjelmansa kolmannessa pykälässä ja liittää siinä tutkimuksiensa kohteeksi myös "ihmisessä uinuvat voimat". Omituiselta voinee tuntua, että tämänlaatuinen ohjelmapykälä on liitetty yleisen veljeysaatteen yhteyteen, sillä mitäpä luonnonvoimilla on tekemistä veljeyden kanssa ja tällä ohjelmapykälällä onkin tavallaan valo- ja varjopuolensa. Suurena valopuolena on se tosiseikka, että salaisiin voimiin kohdistettu tutkimussuuntautuminen vie tutkijan ehdottoman varmasti huomioimaan yleisen veljeyden luonnossa vallitsevaksi yleiseksi salaiseksi voimaksi, ja vähäinen varjopuoli esiintyy vain siinä, että se voi antaa aiheen muutamiin harhakäsityksiin T.S:sta niille, jotka sitä tuntevat vain pintapuolisesti. Niinpä kuulee suuren yleisön taholta vielä tänäkin päivänä — vaikka T.S. on ollut toiminnassa jo kuusikymmentä vuotta — otaksumia, että T.S. olisi jonkinmoinen uskonlahko, sekoitus buddhalaisuudesta, hindulaisuudesta ja kristinuskosta, tai sen luulotellaan olevan samaa kuin spiritismi ja että sen keskuudessa harrastettaisiin psyykismiä ja kokeiltaisiin noituutta, magiaa ja mediumistisuutta, toiveena päästä vainajien avulla pilkistämään salatun maailman verhon taakse.
Mikään ei voi olla harhaanjohtavampaa kuin tällaiset olettamukset T.S:sta. Teosofmen Seura ei ole mikään uskonlahko tai yleensä mikään uskonnollinen yhtymä, vaikka sen piirissä uskonnolliset ihmiset pohtivatkin uskonnollisia asioita, eikä sillä ole mitään yhteyttä spiritismin ja psyykismin kanssa, vaikka se salaisten luonnonlakien tutkimuksissaan on joutunut selostamaan mediumistisuuteen liittyviä ilmiöitä ja analysoimaan ihmisen psyykkistä salattua maailmaa salatieteellisin keinoin. Väärät olettamukset salatieteellisistä tutkimusmenetelmistä ovat tietenkin olleet syynä tämänlaatuiseen harhaluuloon, mutta jos syvennytään T.S:n toimintaan, huomataan kuinka tärkeä tekijä se on ollut nykyaikaiselle kehitykselle, jossa materialistisia latujaan kulkeva tiede — niin filosofisen ajattelun kuin kokeellisfyysisen tutkimuksen aloilla — on joutunut tavallaan eräänlaiseen muumioitumiseen ja ylipääsemättömän kuilun eteen.
Tämä väite pitää paikkansa, vaikka näennäisesti elämmekin muka suurta "valistuskautta". Täytyyhän myöntää, että "luonnon" yllä lepääviä paksuja verhoja on viime vuosikymmeninä nostettu rotevammalla kädellä, kuin mitä on voitu todeta aikaisemmalla historiallisella ajalla. Mutta silti — sen tunnustavat kaikki syvällisimmät tiedemiehemme — ovat luonto ja elämä pohjimmaltaan meille vielä sinetöity kirja. Aavistamme elävämme tuntemattomien luonnonvoimien ympäröiminä ja muutamien niistä tultua "keksityiksi" on vain herännyt kiihkeämpi aavistus, että vielä keksimättömien luonnonvoimien lukumäärä ylittänee mielikuvituksemme. Ja mitäpä tiedämme — ja mitäpä tieteemmekään tietää jo keksimiensä luonnonvoimien todellisesta olemuksesta? Se on todennut niiden olemassaolon, tuntee joitakin niiden ominaisuuksista ja mittelee — niin — korkeintaan mittelee niiden voimaa, muta siinä kaikki. Katsotaanpa esimerkiksi aivan tavallisimpia, jokapäiväisessä käytössämme olevia luonnonvoimia, kuinka tietomme niiden salaisesta olemuksesta on vielä alkeellinen. Niinpä olemme ammoisista ajoista saakka käyttäneet tulta, ja varmaankin sinä aikana, jolloin se keksittiin ja joutui ihmiskunnan käyttöön, oli se mitä ihmeellisin keksintö. Sen on täytynyt tapahtua uskomattoman kaukaisina aikoina — jo niinä aikoina, jolloin älyn välähdys ensimmäisiä kertoja säkenöi ammoisten esi-isiemme aivoissa — sillä tälläkään hetkellä ei tiedetä eläinkunnassa esiintyvän vaistoa virittämään tulta. Näistä kaukaisista ajoista saakka on tulta käytetty mitä moninaisimpiin tarkoituksiin, hyödyllisiin ja hyödyttömiin, rakentaviin ja hävittäviin, se on alistettu ihmisälyn vallanalaisuuteen, mutta kumminkaan ei tiede tänäkään päivänä, jolloin ylvästellään älyn suurilla saavutuksilla, tiedä mitään tulen pohjimmaisesta olemuksesta, sen synnystä. Se kylläkin selostaa, että tuli syntyy hapen ja hiilen yhtymisestä eräänlaatuisissa olosuhteissa, mutta eipä tälläkään selostuksella päästä sen pitemmälle. Onhan vain todettu se tosiasia, että tulen syntymisen mahdollisuus on täytynyt piillä salaisena voimana hiilessä ja hapessa, ja että ihminen on keksimällään älyllisellä menetelmällä vain saanut sen puristautumaan ilmi, tajuttavaksi fyysiselle tasolle. Itse tulen salainen voimanlaatu jää edelleen arvoitukseksi. Siitä että kehittyneet salatieteilijät ovat tutkimuksissaan pilkistäneet hiukan syvemmälle tulen salaiseen voimaan, kerron tässä erään pienen esimerkin, joka esittämistilaisuudessa ällistytti kaikkia läsnäolijoita, joiden joukossa oli myös useita tiedemiehiä.
H.P.B, Helena Petrovna Blavatsky, Teosofisen Seuran kirjeenvaihtajasihteeri — eikä hänellä sen korkeampaa ulkonaista asemaa T.S:ssa koskaan ollutkaan — vieraili kahdeksankymmentäluvulla eräässä ylhäisessä lordiperheessä Lontoossa. Hän oli jo silloin kuuluisuus. Hänen kirjoittamansa teos "Hunnuton Isis" (Isis Unveiled) oli jo julkaistu ja se oli herättänyt tavatonta huomiota etenkin tiedemiesten keskuudessa. Hänen kunniakseen oli järjestetty illanvietto, johon oli kutsuttu joukko ylhäisöä ja tiedemiehiä. Uteliaisuus nähdä tuo merkillinen "ihmeidentekijä" oli houkutellut kutsuvieraita saapumaan mieslukuisena illanviettoon. Kaikki odottivat jännittyneinä, että hän esittäisi joitakin henki-ilmiöitä tai muita alaan kuuluvia yliluonnollisia asioita, jotka olivat silloin muodissa, mutta tympääntyneenä seurapiirin pintapuolisuudesta H.P.B. oli tämänkaltaiseen kujeiluun haluton ja oli melkein epäkohteliaan vaitelias, kunnes keskustelu kääntyi tieteen alalle. Läsnä olevat tiedemiehet ylistivät länsimaisen tieteen saavutuksia ja siinä puheen lomassa tarjosi joku läsnäolijoista hänelle savukkeen. Hän otti sen kohteliaasti vastaan ja heilautti sitä ilmassa. Tulenkipinä välähti ja savuke oli syttynyt palamaan ilman tavallisia sytytysvälineitä. Kaikki tietenkin hämmästyivät — epäilijöiltäkin puuttui sillä hetkellä petossyytökset — ja H.P.B. sai otollisen tilaisuuden selostaa aikain viisauteen perustuvaa tietoaan.
Olen kertonut tämän tapahtuman, joka ei suinkaan ollut mikään yliluonnollinen "ihme", osoittaakseni, että teosofinen salatiedekin tietää jotakin, ja että salatieteilijöilläkin lienee oikeus astua luonnon salaisten voimien tutkijoiden joukkoon, vieläpä asettaa salatieteensä tutkimusmenetelmineen mekaanis-materialistiselle tieteelle oppaaksi johtaakseen sen pois siitä umpikujasta, mihin se on yksipuolisilla tutkimussuuntauksillaan joutunut.
Veisi liian syvälle metafysiikkaan, jos tässä lyhyen esitelmän puitteissa kävisin selostamaan kaikkea sitä, mitä salatieteellisellä tutkimuksella tulen synnystä olisi sanottavaa, mutta annan kuitenkin muutamia viittauksia niihin tietolähteisiin, joista aikain viisauden adeptit kaikkina aikoina ovat tietonsa ammentaneet, ja joista he ovat julkaisseet katkelmia niin sanotuissa "pyhissä kirjoissa". Niinpä intialaisten vanhassa "Vayu Puranassa" puhutaan kolmenlaatuisesta tulesta: pavamana-tulesta, joka saadaan kitkan avulla hankaamalla kahta kuivaa hiilipitoista esinettä toisiinsa, pavaka- eli sähkötulesta ja suchi- eli aurinkotulesta. Tässä erittelyssä on jo jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. Ei ainoastaan siinä merkityksessä, että tulen salainen voima esitetään eri asteikoissa, toinen toistaan korkeammalla tasolla esiintyvänä, vaan jo nimetkin, jotka silloiset tulentutkijat sille antoivat, saa aavistamaan, että heillä oli salaista tietoa, jonka avulla he kykenivät tunkeutumaan tulensynnyn mysteeriin syvemmälle kuin mihin länsimaisella mekaanisella tutkimusmenetelmällä on voitu päästä. Ne viittaavat viiden aistimemme tuonpuoleiselle tajuntatasolle, jossa on toisenlaiset elinehdot kuin mitä on karheimmassa fyysisessä aineessa, ja antavat aavistaa, että tällä tajuntatasolla asustaa — sanoisinko — toisenlaisilla älynlahjoilla varustettuja olentoja kuin meidän maailmassamme. Näitä olioita kutsutaan elementaaleiksi, luonnon elementtien haltioiksi, deevoiksi ja enkeleiksi, joiden tehtävänä on vaalia niitä voimia, jotka — tulielementistä puhuen — ilmenevät fyysisesti tulena. Salatieteellisen käsityksen mukaan ei näet ole olemassa mitään kuollutta ainetta — ja tunnustaahan materialistinenkin tiede aineelle voimaominaisuuden, mutta erotus näiden kahden katsantokannan välillä piilee siinä, että edellinen omistaa elementtien voimakäsitteelle jonkinmoista älyyn vivahtavaa ominaisuutta, kun taas jälkimmäisen voima on "sokeaa". Kun näitä olioita opitaan tuntemaan ja hallitsemaan, voidaan varmasti päästä tulenkin salaista luonnonvoiman tuntemusta askeleen lähemmäksi. H.P.B:llä oli nähtävästi jonkinmoista tuntemusta näistä elementaaleista, joiden avulla hän aikaansai mainitsemani tuli-ilmiön.
Rahvaanomaisissa esityksissä ovat elementaalit joutuneet huonoon valoon, jonka vuoksi sivistynyt maailma on leimannut niiden olemassaolon lastenkamarisaduiksi. Suurimpana syynä tähän lienee se seikka, että niitä — tavalliselle ihmiselle tajuttaviksi tehtäessä — on personoitu, esitetty jumalina, ihmishahmoisina haltijoita, peikkoina ja niin edelleen, jollaisina tulielementaalitkin esiintyvät kaikissa vanhoissa arjalaisissa pyhissä kirjoissa "Vedoissa" ja "Puranoissa". Myös muissa pyhissä kirjoissa esiintyy jumaluus melkein aina tulen yhteydessä. Niinpä semiittiläisten "Vanhassa Testamentissa" esitetään jumala "polttavana tulena", Jahve ilmestyy Moosekselle palavassa pensaassa, ja "Uudessa Testamentissa" Pyhä Henki laskeutuu apostolien ylle tuliliekkikielinä, "Ilmestyskirjan" valtaistuimella istuva jumala on tulisoihtujen ympäröimä ja niin edelleen. Näissä samoissa merkeissä kulkevat esitykset salaisista luonnonvoimista meidän omassa pyhässä kirjassamme akkadilaisessa "Kalevalassa". Sielläkin tulen synty tapahtuu korkeammalla tajuntatasolla. Jo Joukahainen — laverrellessaan alkeellisia tietojaan — sanoo:
"Tulen on synty taivahassa"
ja vaka vanha Väinämöinen, joka edustaa salaisen tiedon "tietäjää", selostaa tulensyntyä:
"Ilma on emoja ensin,
vesi vanhin veljeksiä,
tuli kerran keskimmäinen"ja kalevalainen salatiede esittää kaikille luonnon alkuelementeille jonkinlaiset personoidut haltiansa eli jumalansa.
Jos näiden jumalelementaalien yltä riisutaan ihmisten niiden ylle kutoma mielikuvituksellinen persoonallisuuden verho ja katsotaan niitä semmoisina kuin ne esiintyvät omalla tajuntatasollaan, lähestyttäneen hyvän joukon likemmäksi sitä kuvaa, minkä salatiede näille omaksuu, ja mitä enemmän niiden tosiolemusta tunnetaan, sitä suurempia mahdollisuuksia on päästä perille luonnon salaisten voimien lopullisesta salaisuudesta.
Eikö olekin merkillistä, että jo tuhansia vuosia ennen meidän aikaamme vanhat arjalaiset esi-isämme näkyivät olleen tietoisia sähköstä, pavaka-tulesta, vaikka sähkön keksintä länsimailla on verrattain myöhäinen ilmiö? Täytyy kuitenkin tunnustaa, että länsimaat ovat nyttemmin sähkön käytössä, sen jokapäiväiseen elämään soveltamisessa saavuttaneet niin loistavia tuloksia, että ne ovat siinä suhteessa vanhempia keksijöitään koko joukon edellä. Sähkövirtahan on nykyisin voimanlähteenä elämämme kaikilla aloilla. Sitä käytetään pikatiedonannoissa maanosasta toiseen, sillä valaistaan katumme ja asuntomme, sillä käytämme koneitamme, lämmitämme huoneemme — keitämmepä ruokammekin ja niin edelleen. Sen voimaa mittelemme volteissa, sen tilavuutta ampeereissa ja sen kykyä kulkea erilaisten esteiden läpi ohmeissa. Monia muitakin sen ominaisuuksia tunnetaan, mutta jos kysytään kuinka oppineelta sähkötieteilijältä tahansa, mitä sähkö pohjimmiltaan on, niin tämä oppinut on hämmästyneen näköinen ja kohauttaa olkapäitään merkiksi, ettei hän sitä tiedä. Hän selostaa kyllä seikkaperäisesti menettelyn, millä hän saa sähkövirran syntymään, mutta onko tämä "virta" juoksevaa ainetta, kaasua tai onko se ylipäänsä mitään tunnettua "ainetta", sitä hän ei voi varmuudella sanoa. Lähimmäksi totuutta lienee tultu kun on alettu määritellä sähkön luonnetta "kosmilliseksi värähtelyksi", "eetterienergiaksi" ja niin edelleen, joilla määrittelyillä on tahdottu ilmaista sähkön kuuluvan niihin salaisin luonnonvoimiin, jotka pohjautuvat länsimaisen tieteen omaksumaan, avaruuden täyttämään, eetteriin — hypoteettiseen aineeseen, joka on sille vielä yhtä tuntematon kuin sähkökin, mutta jota ilman fyysisen tieteen hypoteesit ja laskelmat romahtaisivat tuhoon.
Salatiede avaa tässäkin suhteessa näköaloja avarammille väylille. Se puhuu suuresta kaikkiallisesta voimasta, jota ikivanhoissa sanskritinkielisissä lähteissä nimitetään fohatiksi, ja joka seitsenäisenä erilaistumana esiintyy ilmenneessä maailmankaikkeudessa, ollen pohjaväreilynä kaikille siinä ilmeneville kosmillisille voimille. Yhtenä sen — sanoisinko pitkäaaltoisimpana tai karheimpana värähtelyominaisuutena esiintyy pavaka-tuli eli sähkö.
Käymättä yksityiskohtaisemmin selostamaan fohatista voimalähdettä mainitsen vain, että sen erilaistumiin salatiede sijoittaa monet jo keksimämme luonnonvoimat ja että sen erilaistumien valtavan suuri erä on vielä maailmalle tuntematon. Muutamia niistä on oltu keksimäisillään, kuten esimerkiksi äänen voima, jonka 1860-luvulla keksi philadelphialainen John Worrel Keely. Tämäkin jäi vain yksinäiseksi tähdenlennoksi länsimaisen tieteen pimeällä taivaalla, osoittaakseen sille, ettei ole paikallaan ylvästellä ja luulla omattavan jo tiedon äärimmäinen pohja, vaan että ollaan vasta ensimmäisellä kynnysaskelmalla tiedon valtavaan temppeliin, tiedon, joka kerran on oleva ihmiskunnan omaisuutena, kunhan se vain on kylliksi kehittynyt niitä vastaanottamaan käyttääkseen sitä Elämän äärimmäisen suunnitelman mukaisesti. Siihen että äänen voimakin on ollut aikoinaan tunnettu, ja että sitä silloinkin käytettiin tuhotarkoitukseen, viittaa "Vanhan Testamentin" kertomus Jerikon piirityksessä tapahtuneesta muurien luhistumisesta äänen voiman avulla. Tapahtuma on siksi tunnettu, ettei sitä tarvitse tässä toistaa. Olen sen maininnut vain huomauttaakseni, kuinka paljon yksityiskohtaista tietoa luonnon salatuista voimista oli vanhoilla mysteerioihin vihityillä tietäjillä, jollainen Mooseskin, Jerikon piirityssuunnitelman laatija, egyptiläisiin salatieteisiin vihittynä oli.
Tässä yhteydessä tahtoisin muutamalla sanalla mainita keskiaikaiset alkemistit, jotka myös käyttivät eräänlaatuista fohatista voimaa. Kerrotaan, että nämä alkemistit kykenivät tekemään kultaa tai ainakin muuttamaan arvottomampia metalleja kullaksi. Myöhempi aika on selostanut, ettei tätä ole käsitettävä sanallisesti, vaan että tähän sisältyi vain vertauskuva ihmisen alhaisten intohimojen muuttamisesta jaloimmiksi, puhtaaseen kultaan verrattaviksi hyveiksi tai on se suorastaan leimannut kaikki alkemistit pettureiksi. Mutta on historiallisia todistuksia siitä, että tämänlaisia muuntamisia on tosiaankin sattunut. Ja nykyaikaisen tieteen tulisi tehdä kaikkensa antaakseen alkemisteille oikeutta poistamalla heidän nimensä yltä monisatavuotinen solvauksen lika, sillä kuuluuhan tämänlaatuisten ilmiöiden esittäminen nyttemmin länsimaisenkin tieteen saavutuksiin, vaikkei kylläkään yhtä suurella taituruudella tehtyinä kuin aikaisemmilla alkemisteilla. Tämä on ollut tieteellemme mahdollista radium-metallin keksimisen seurauksena, jolloin nähtiin vilahdus eräästä fohatisesta luonnonvoimasta, jota nyt nimitetään radioaktiivisuudeksi. Ja mitä sitten on tämä radioaktiivisuus? Eipä suinkaan mitään muuta kuin radiumin, tämän korkea-atomipainoisen metallin atomien herkkä ominaisuus hajautua elektroneihinsa eli eetterisiin värähtelymuotoihinsa, jolloin hajautumisprosessissa irtautunut valtava voimavärähtely ilmenee niin sanottuina emanaatioina, jotka vaikuttavat joko hajottavasti tai yhdistävästi toisiin alkuaineisiin. Tätä voimaa käytti tunnettu englantilainen tiedemies Sir William Ramsay kokeiluihinsa merkillisellä tuloksella. Hänen onnistui muuttaa muuttumattomina pidetyt alkuaineet kuparin litiumiksi ja piin (silicium) hiileksi. Tämä keksintö jo tässä alkeellisessa muodossaan antaa aiheen vetää sen johtopäätöksen, ettei suinkaan ole mikään mahdottomuus olettaa, etteikö alkemisteilla ollut syvempää tietoa salattuihin luonnonvoimiin, jota he myös erikoistilaisuuksissa käyttivät kullan valmistamiseen ja tekivät syvempiä kemialliseen tietoon perustuvia todellisia analyysejä, vaikka tietenkin heidänkin joukossaan, niin kuin kaikkialla maailmassa, on voinut olla puoskareita, jotka itsekkäässä mielessä vaillinaisine tietoineen turvautuivat petokseen.
Yhä kosmillisemman, maailmankaikkeudellisemman luonteen saavat fohatiset voimat maan vetovoima- eli painolaissa. Vaikka se — niin sanoakseni — on meitä kaikkein läheisin, niin kuinka vähän sitä tunnemmekaan? Kaikki näemme ja tiedämme, että ilmaan viskattu kivi putoaa alas, mutta minkälainen voina lopultakin on tämän ilmiön pohjana, siitä olemme tänäkin päivänä yhtä vähän tietoisia kuin silloin kun Isaac Newton omenan puusta putoamista huomioidessaan alkoi ilmiötä tieteellisesti tutkia. Terävällä matemaattisella vaistollaan hän kykeni määrittelemään painolain ominaisuuksia, kuinka se on suorasti suhteellinen kappaleiden massoihin ja epäsuorasti suhteellinen niiden välimatkojen neliöön. Näiden huomioidensa nojalla rakensi hän uuden maailmankaikkeusteorian, mutta itse voima sinänsä ja sen lähde jäivät hänellekin tuntemattomiksi. Mitä siis gravitaatio eli maanvetovoima on, sitä ei tiede vielä tänäkään päivänä tunne, vaikka elämme sen salaisen voiman vaikutuksen alaisina elämämme jokaisen sekunnin. Newton, joka oli syvästi uskonnollinen, mutta silti aikakautensa valistuneimpia henkiä, huomasi jo itse tämän keksintönsä puutteellisuuden ja valittaa kirjeissään ystävilleen, ettei hänen silmänsä kykene tunkeutumaan siihen tuntemattomaan syyhyn, joka on ilmiön takana, mutta aavistaa joidenkin henkiolentojen osallisuutta. Niinpä hän eräässä kirjeessään ystävälleen Bentleylle sanookin: "Maan vetovoiman täytyy syntyä jonkin välittäjän avulla, mutta onko tämä välittäjä aineellista vai aineetonta luonnetta, on kysymys, jonka jätän seuraajien vastattavaksi." Hän ei siis käsittänyt kappaleissa piilevää voimaa niissä sokeasti mekaanisesti vaikuttavaksi, vaan paremminkin varastoiduksi voimaksi, jota niitä hallitseva korkeampi värähtely käytti. Nämä viittaukset, jotka Newton jätti perinnöksi jälkeläisilleen, eivät suinkaan ole kelvanneet seuraavien vuosisatojen tiedemiehille. Sen sijaan että he olisivat ottaneet ne osviitaksi henkistyneempään tieteellisyyteen, ovat he painuneet yhä koneellisempaa materialistisuuteen sillä tuloksella, ettei ole päästy askeltakaan edemmäksi maailmanarvoituksen ratkaisussa, ehkä päinvastoin on jouduttu yhä tiiviimpään umpikujaan.
Kuinka avaralta tuntuukaan kun tässä tilanteessa saa hivenenkin silmäillä sitä tietoa, joka — vaikkakin niukassa ja peitetyssä muodossa — on tarjolla vanhoissa aikain viisauden kyllästämissä muistiinpanoissa. Tätä alaa koskevissa tutkimuksissa joudutaan kosketuksiin muinaisaikain vanhoihin sivistyksiin, joiden saavutukset ovat olleet tuhatvuotiskaudet unhoituksen peitossa, mutta joiden sirpaleisiin nykyaikainen arkeologinen tiede on alkanut kiinnittää jonkinlaista huomiota — lähinnä muinaiskaldealaiseen sivistyskauteen. Tällöin jo tiedettiin maailmankaikkeudesta kaikki se, minkä länsimainen tähtitieteemme esittää aikakaudellamme omana uutena keksintönään. Tiedettiinpä semmoistenkin planeettojen olemassaolosta kuin Uranus ja Neptunus, jotka luetaan aikamme uusimpiin saavutuksiin. Mutta merkillisintä sen aikakauden maailmankaikkeuden selostuksissa on se tietoisuus, mikä huokuu taivaankappaleiden keskinäisistä voimasuhteista, joiden alaisena maan vetovoiman kautta on myös meidän maapallomme. Maailmankaikkeus on täynnä värähtelevää elämää. Tyhjyyttä, vakuumia, ei löydy avaruudessa, sillä ilmennyt Elämä on avaruus. Kaikkialla vallitsee järjestelmällisen sopusuhtainen voima, jonka vaikutuksesta tuhannet miljoonat aurinkokunnat kiertävät ratojaan täsmällisyydellä, jota ei voi ajatella vain sokean materian synnyttämäksi, vaan edellyttää ylijärjeilistä johtoa. Tämän johdon lukee salatiede korkeille planeettahengille, jotka tavallaan ruumistuneina kukin aurinkokuntaansa edustavat siinä värähtelevää kaikkeudellista elämää, mutta kaikki silti muodostavat yhden ainoan suuren kokonaisuuden. Tämän järjestelmänsä kaldealaiset oppineet pukivat sittemmin astrologian nimisenä erikoiseen järjestelmälliseen muotoon, osaksi lähemmin eritelläkseen tämän kaikkiallisen voiman erilaisia ominaisuuksia ja vaikutuksia, osaksi peittääkseen niiden liian syvälle tähtäävää sisintä merkitystä, jotta niihin liittyvät voimat eivät joutuisi vihkimättömien käsiin. Kaldealainen astrologia joutui sittemmin muuntuneena lyömään leimansa egyptiläis-ptolemaioslaiseen maailmankaikkeusjärjestelmään, josta se yhä enemmän himmentyneenä joutui länsimaisen maailmankaikkeusteorian pohjaksi. Se että aivan viime aikoina länsimaisessa tähtitieteessä on ollut havaittavissa aivan kuin uutta — sanoisinko — henkisempää suuntautumista, on osaksi luettava T.S:n ansioksi, jonka toiminnasta aikain viisauden periaatteet ovat kuin leijailleet ilmassa kaikkien tavoiteltavissa, ja kun lukee nykyaikaisten tiedemiesten, sellaisten kuin Einsteinin, Eddingtonin ja Jeansin julkaisuja maailmanavaruutta koskevista luonnonlaeista, ei voi pidättäytyä olettamuksesta, etteivätkö he olisi pilkistäneet aikain viisauden vanhoihin lähteisiin. Täytyy vain valittaa, että tämä pilkistäminen on joskus tapahtunut liian hätäisesti, sillä muutoin ei olisi otaksuttavissa, että jouduttaisiin niin lohduttomaan lopputulokseen, kuin mitä esimerkiksi Jeans on tullut arvioidessaan elämän mahdottomaksi maailmankaikkeuden muilla palloilla kuin tämä meidän maamme. Mutta lieneekin vielä liian aikaista odottaa yleisempää tunnustusta muulle tajunnalliselle elämänmuodolle kuin sille, jonka tajuamme viidellä aistillamme, kunnes intuitiivinen näkemys alkaa hiukan enemmän voittaa herruutta aistitajunnallisen älyn yli.
Edellä antamani selostus fohatisista voimista voidaan sanoa kuuluvaksi "Vayu Puranoissa" mainittuihin pavamana- ja pavaka-tuleen, mutta vielä on selostamatta kolmas tulilaji, suchi- eli aurinkotuli. Länsimaiset orientalistit, jotka ovat olleet tietoisia tästä "Puranoiden" tulierittelystä, ovat siinä olleet näkevinään vain muinaisten aikojen tietämättömyystodistuksen, ikään kuin tuli olisi tulta kummempi — olipa se sitten saatu kitkan, sähkön tai auringon avulla. Mutta tietämättömyyssyyte taitaakin kohdistua orientalisteihin itseensä — ainakin siinä mielessä, etteivät he ole voineet hiventäkään sulautua itämaiseen ajatusmaailmaan, ja vielä vähemmän olla tietoisia siitä sisäisestä aikain viisaudesta, mikä on ollut tämän jaottelun takana. Länsimainen optinen tiede lienee vähemmän ylvästelevä, sillä sillekin aurinkotuli on vielä arvoituksellinen probleema. Se ei tänäkään päivänä voi varmuudella sanoa, mikä on perustana auringon sisäiselle hehkulle, vaikka se on tehnyt laskelmia ja mitellyt sen lämpöasteikkoa tuhansiksi Celsius-lämpöasteiksi. Yhtä hypoteettisia ovat tiedemiesten otaksumat tämän tulen siirrosta maahan auringon valonsäteiden välityksellä, vaikka he ovat voineet mittailla tarkalleen aikamäärät, jotka valo tarvitsee kulkeakseen avaruuden läpi uskomattoman pitkän matkan saavuttaakseen maan ilmakehän, jossa se muuttuu lämmöksi, tuleksi ja niin edelleen. Se että aurinkotuleen tiedemiestenkin käsityksen mukaan sisältyy paljon muutakin kuin vain valoa, lämpöä ja tulta, ilmenee niistä nimityksistä, joita he tälle voimalle antavat puhuessaan "aurinkosäteilystä", "aurinkoenergiasta", "biogeneettisestä hermoeetteristä" ja niin edelleen, joilla nimityksillään he jossakin määrin ilmaisevat niitä ominaisuuksia, joita salatiede aurinkotulelle omaksuu.
Mitäpä sitten salatieteellä on sanomista suchi- eli aurinkotulesta? Ensinnäkin — periaatteellisesti — se, ettei aurinkomme yhtä vähän kuin muutkaan avaruuden auringot, ole elottomia, vaan että se edustaa jumaluutta, joka voimallaan ylläpitää sille kuuluvaa planeettakuntaa ja jolle voidaan ajatella kaikki ne älylliset ja yliälylliset ominaisuudet, mitkä ylipäänsä jollekin ilmenneelle jumaluudelle kuuluvat. Aurinkomme on koko planeettaketjumme sydän. Planeettaketjumme on sen verisuonisto, ja sen laskimot ja valtimot johtavat kaikki aurinkosydämeen, josta aurinkoveri — sen sydämen sykähtelystä virtaa sen suonistoa pitkin planeettojemme jokaiseen soluun. Siitä saa maapallommekin jokainen atomi kaiken, mitä se tarvitsee. Seitsenäisenä näkyväisenä aurinko spektrin säteilynä virtaa se auringosta, ja yksi näistä säteistä muodostaa sen värähtelyryhmän, jota kutsutaan suchi- eli aurinkotuleksi, jonka jumalallinen ominaisuus on mitä selvimmin ilmaistu "Vedoissa", sanomalla, että Agni, tulen jumala, on Brahmaan, aurinkojumaluuden poika, jonka lapsia ovat kaikki muut tuleen liittyvät deevakunnat.
Ajatelkaapa silmänräpäys aurinkotulen ääretöntä merkitystä ja kantavuutta. Aurinkosydämestä lähteviä valtasuonia pitkin se virtaa maahamme, joka saa sen voimasta kaiken elämänsä. Se herättää luonnon elämään kevään saapuessa. Se tuudittaa sen uneen syksyllä siirtämällä värähtelynsä pallon toiselta puoliskolta toiselle. Auringosta aurinkotulen värähtelyt juontuvat ihmiseen ja palavat kätkössä ihmisessä. Sen palamisen tunnemme ruumiimme lämpönä, terveytenä, elinvoimana (praanana), sen voimasta olemme ja elämme fyysisinä olentoina. Se on myös se puhtain tulimuoto, joka polttaa ja puhdistaa olemuksestamme kuonan, joka syntyy eläessämme korkeavärähtelyistä orgaanista elämää. Sen kokonaan poistuessa orgaanisen luomakunnan ylettyviltä seuraa ilmiö, jota kutsutaan kuolemaksi. Ja niinpä onkin tiedemiehemme todenneet auringonsäteissä olevan samalla kertaa sekä elämää että kuolemaa tuottavia värähtelyjä. Spektrin ulkopuolella on joukko värähtelyjä, joista varmasti tiedetään, että toisilla on ehdottomasti kuolettava ja toisilla eloa antava, lämmittävä vaikutus. Tämä suchi-tulen kaksinainen vaikutus on kaikkialla luonnossa huomioitavissa. Alempi orgaaninen luonto alistuu sen alle vaistomaisesti, sillä sen oleellinen tajunnantila on vielä tasoilla, joissa deevavaltakuntien vuorovaikutus tapahtuu välittömimmän ja siksi sopusuhtaisen ymmärtämyksellisesti, ettei minkäänlainen ristiriita voi tulla kysymykseen, jota vastoin ihmiskunnassa tämä on aikaansaanut erään polttavan probleeman esiinpuhkeamisen, jota kutsutaan elämän ja kuoleman probleemaksi. Tämäkin probleema jos mikään kuuluu salaisiin luonnonlakeihin, ja että sillä on tekemistä aurinkotulen kanssa, sen ovat aavistelleet kaikki tähtitieteilijämme. He yhdistävät kuoleman äärimmäisen asteen — maailmanlopun, aurinkoenergiaan siinä määrin, että pitävät maailmanloppua mahdollisena vasta sitten kun aurinko on kuluttanut kaiken energiansa, polttanut oman sydämensä loppuun saakka, jolloin orgaanisen elämän olemassaolo on mahdoton ja planeettasysteemimme — maa siihen luettuna — elämä ehdottomasti loppuu. Mutta tarkastellessamme elämää vain meidän maapallollamme, on aurinkotulen kaksinainen vaikutus kaikkialla ilmeinen. Missä on elämää, siellä on kuolemaa. Ja päinvastoin — missä on kuolemaa, siellä nostaa elämäkin päätään. Koko luomakunta, kivikunnasta ihmiseen saakka on sen lain alle alistettu. Ja tämä salaisen luonnonlain probleema on kautta aikojen kiinnostanut ihmisälyä. Eikä ole ihmekään. Koskeehan se ihmistä niin läheisesti, kun se näennäisesti antaa ihmiselle kaikki ja ottaa pois kaiken mitä se on antanut. Jokainen tänne kerran syntynyt tietää varmasti kuolevansa. Mutta kukaan ei tahtoisi kuolla. Näistä aurinkotulen, elämän prinsiipin kahdesta aspektista ihminen hyväksyy vain toisen, elämän, ja tekee voitavansa pitkittääkseen fyysistä elämäänsä mahdollisimman kauaksi, mutta löytää lopuksi ylipääsemättömän ajan, jota kauemmaksi hän ei pääse. Kuolema vaanii rajaveräjällä — aukaisee sen vihdoin ja ihmisen on astuttava rajan tuolle puolen. Mistä saadaan apu huutavaan hätään? Hän vetoaa tieteeseen. Mutta tiede joko vaikenee tai vastaa tylysti: ihminen on sokeiden luonnonvoimien luomus, mihin puu kaatuu, siinä se mätänee. Hän vetoaa kirkkoon. Sen vastaus on vieläkin toivottomampi — kaameampi. Näin se sanoo: olet maailmankaikkeuden ulkopuolella olevan persoonallisen Isän luona; jos tätä isää pelkäät, kunnioitat, palvelet ja rakastat häntä hänen mielensä mukaisesti — et kylläkään säästy kuolemasta, mutta saat kuolemasi jälkeen ikuisen autuuden palkkioksi palveluksistasi; mutta ellet häntä pelkää, ylenkatsot häntä, et häntä palvele ja unhoitat hänet, vihastuu hän sinuun, rankaisee ja kurittaa sinua, ja kun kuolet, heittää hän sinut ikuiseen kidutukseen, helvettiin, jonka tuli polttaa sinua iankaikkisuudesta iankaikkisuuteen.
Näiden kahden äärimmäisyyden välille on ilmestynyt lukuisa määrä otaksumia, teorioita ja dogmeja, jotka kukin tavallaan ovat yrittäneet antaa ratkaisun elämän ja kuoleman salaiselle luonnonlaille. Kajoan näistä vain yhteen — kvasiuskonnollistieteelliseen — yritykseen, liikkeeseen, joka kulkee spiritismin nimellä, koska tämä liike kokeilee eräällä ihmisessä uinuvalla salaisella voimalla — mediumistisuudella.
Mitä on mediumistisuus? Lyhyesti sanoen eräs ihmisessä esiintyvä — tavallisesti synnynnäinen — ominaisuus vaipua syvään uni- eli transsitilaan, johon liittyy joukko sivuilmiöitä, kuten unissasaarnaaminen, automaattinen kirjoittaminen vierailla käsialoilla transsitilassa olevalle tuntemattomista aiheista, vierailla kielillä puhuminen ja voipa sattua myös aineellistumia, henki-ilmestyksiä, jotka useimmiten ilmoittavat olevansa aikoinaan kuolleita vainajia. Näiden henki-ilmennysten suhteen on oltu eri mieltä siitä, ovatko ne todella vainajia, vai onko muita tekijöitä otettava huomioon. Spiritistit ovat omaksuneet ensimmäisen vaihtoehdon. Ja näiden henki-ilmennysten kertomusten mukaan ovat he laatineet kuvitelmansa haudantakaisesta elämästä, huolimatta siitä, että henkitiedonannot eivät suinkaan nouse korkeammalle sitä tietoa, mikä näillä ja ihmisellä yleensä on ollut eläessään. — Kun nämä tiedonannot useinkin ovat sangen ristiriitaisia ja ylimalkaisia, on liian herkkäuskoista luulotella elämän ja kuoleman probleeman olevan täten ratkaistun. Tällä kokeilulla on vain todettu eräs salaisista ihmisessä uinuvista voimista ja kuoleman ja elämän probleema siirretty korkeammalle tasolle, psykologisten monien muiden lukuisten ongelmien joukkoon.
Salatiede sen sijaan opettaa, ettei mediumistisuus, joka on tavallaan eräänlainen sairaalloisuus, ole missään suhteessa tavoittelun arvoinen ominaisuus, eikä sen avulla elämän ja kuoleman probleemaa voida ratkaista. Sillä voidaan jossakin poikkeustapauksissa saada vaillinainen kuvaus haudantakaisesta elämästä — eikä yhtään enempää. Salatieteellinen elämän ja kuoleman probleeman ratkaisu tähtää paljon korkeammalle. Se esittää ihmiselle mahdollisuudet ratkaista se itse — sillä eihän pohjimmiltaan mikään totuus ole ihmiselle totuutta ennen kuin hän sen itse toteaa. Salatieteen väite kuuluu seuraavasti:
Elämä on kaikkiallista, ikuista, katoamatonta voimaa, viisautta ja autuutta. Se läpäisee ja elävöittää maailmankaikkeuden jokaisen solun ja atomin, ollen niissä ikuinen, kuvastaen kaikkeudellista voimaa, viisautta ja autuutta.
Kuolema on harhaa.
Kaikkiallinen ikuinen Elämä pyrkii ilmentämään olemuksensa voiman, viisauden ja autuuden jokaisessa erillisessä solussaan, luo niille verhoja, käyttää verhoja niin kauan kuin ne ovat kelvolliset tarkoitukseensa ikuisen voiman, viisauden ja autuuden ilmentämiseen, luo ne yltään kun ne ovat loppuun kuluneet ja käyttökelvottomat.
Tätä muodonvaihdosta luulevat ihmiset kuolemaksi, kammoavat sitä — kunnes ovat nähneet ikuisen Elämän Todellisuuden.
Tämän probleeman voi jokainen ihminen ratkaista ja hänen täytyy se ennemmin tai myöhemmin itsekohtaisesti ratkaista, sillä siihen pakottaa häntä luonnon voimakkain, syvin ja salaisin voima.
Mikä voima se on?
Se on jokaisessa ihmisessä uinuva jumalikävöinti — kuolemattomuuden kaipuu.
TUNTEMATON JUMALA JA JUMALAN TUNTEMINEN
Olemme varmaan itse kukin usein ihmetelleet, mikä mahtaa olla pohjimmaisena syynä ympärillämme olevaan jatkuvaan hyörintään, ja johon otamme osaa joko tahtoen tai tahtomattamme. Näemme, kuinka kaikki etsivät, tavoittelevat jotakin, kuka rahaa ja aineellista hyvinvointia — ostaakseen sillä onnenhurmaa tavalla tai toisella, kuka tähtää elämänsä kaikki pyrkimykset tiedon ja viisauden löytämiseen ja kuka taas asettaa pyyteidensä päämaaliksi voiman ja vallan sen monissa eri asteissa. Nämä pyyteet esiintyvät jokapäiväisessä elämässämme niin monivivahteisina ja niin toisiinsa kytkeytyneinä, että niiden eritteleminen näyttää melkein mahdottomalta, mutta jos niitä tarkemmin tutkitaan, niin niissä voidaan huomata kolme tarkasti toisistaan eroavaa pääryhmää, nimittäin autuuden, viisauden ja voiman tavoittelun. On merkillistä, että salatiede omaksuu juuri nämä kolme ominaisuutta niiksi Tuntemattoman Jumalan heijastuksiksi, jotka yleensä ovat aistittavissa sen äärettömästä täydellisyydestä. Tietämättään, aivan kuin vaistomaisesti joutuu ihminen niiden lumoihin, etsii niitä näiden voimien haihtuvista ilmennyksistä, useinkaan aavistamatta, että hän täten — jumalikävöinnin salaisen luonnonvoiman pakottamana — etsii Tuntematonta Jumalaa, tyydyttää jumaljanoaan.
Jumalikävöinnin salainen luonnonlaki, jonka vaikutukset ihmisessä syvemmän näkemyksen ja sen lain tuntemattomuuden puutteesta esiintyvät useinkin järkyttävinä harhaan osumisina, on kuitenkin olemassa ja vaikuttaa joka ainoassa ihmisessä, niin rikollisessa kuin pyhimyksessä, ja on todettavissa villi-ihmisestä suurimpaan neroon saakka. Niin kauaksi kuin historiallisessa ajanlaskussa on voitu tehdä merkintöjä ihmiskunnan henkisistä pyrkimyksistä, on niissä ollut huomattavissa jumalikävöinnin salaisen voiman kaiken läpäisevä, ihmeellinen perusvärähtely. Niinpä — kaikessa kuninkaallisessa loistossa ja yltäkylläisyydessä elänyt psalmien kirjoittajakin huudahtaa kaihoisan runollisesti: "Niin kuin peura himoitsee virkistävää vettä, niin himoitsee minun sieluni Jumalaa." Ja kaikissa lihan hekumallisuuksissa onneaan etsinyt Pyhä Augustinus lausuu avomielisissä "Tunnustuksissaan": "Sydämeni ikävöitsee Jumalaa, eikä se löydä rauhaa, ennen kuin se on löytänyt levon sinussa." Kollektiivisesta jumalikävöinnistä on erikoisen kiintoisa kuvaus "Apostolien teoissa", joissa Luukas kertoo ystävälleen Teofilukselle Paavalin käynnistä Ateenassa. Vaikka kertomus on katkelmallinen ja kaikille tunnettu, on se siksi erikoinen, että kertaan sen tässä lyhyesti.
Lähetysmatkoillaan silloisissa sivistyneissä länsimaissa saapui Paavali Ateenaan, mitä vielä silloin pidettiin tieteitten ja taiteitten kehtona, vaikkakin sen kuuluisin kukoistusaika oli jo vaipumassa iltaa kohden. Paavali käyskenteli kaupungin merkillisyyksiä katselemassa, ihmetteli sen loistokauden jäänteitä, mutta "järkyttyi hengessään" nähdessään orfilaisen mysteeriokultin jähmettyneen kuolleeksi kuvainpalvelemiseksi ja pinnalliseksi kauneudenpalvonnaksi. Kaikkialla oli kauniita kuvapatsaita, temppeleitä, alttareita ja pyhättöjä. Hän ihaili temppelien rakennustaiteellista kauneutta, asteli niihin sisälle ja antautui keskusteluun silloisten stoalaisten ja epikurolaisten filosofien kanssa. Keskustelu nähtävästi päättyi hedelmättömään väittelyyn. Paavali totesi vastustajiltaan puuttuvan syvintä filosofiansa tuntemusta, jonka he korvasivat hengettömällä sanasaivartelulla, ja filosofit taas — kykenemättöminä käsittämään Paavalin syvää metafysiikkaa, lienevät hiukan suutahtaneet, koska heidän kerrotaan ivanneen Paavalia "lavertelijaksi". Väittelyn lopputuloksena oli, että Paavalia vaadittiin esiintymään julkisesti areiopagilla, jossa hänen tulisi esittää sanomansa loogisesti, järjestelmällisesti, jotta olisi mahdollista päästä perille hänen sanomansa pohjimmaisesta tarkoituksesta.
Esitelmätilaisuus areiopagilla lienee varmasti ollut laadultaan erikoinen ja juhlallinen päätellen sävystä, mikä vielä on jäljellä sen selostuskatkelmassa. Paavali astuu areiopagin puhujakorokkeelle, luo katseen sivistyneeseen kuulijakuntaan ja pitää ehkä merkillisimmän puheen, minkä hän milloinkaan aikaisemmin lienee pitänyt. Sivistyneen ja hienostuneen miehen tavoin alkaa hän puheensa lausumalla muutamia kohteliaisuuksia itserakkaille ateenalaisille ja kertoo, kuinka hän oli käynyt katselemassa heidän kaunista kaupunkiaan, ihmetellyt heidän aistikkaita kuvapatsaitaan, temppeleitään ja alttareitaan ja kuinka hän niiden avulla oli pilkistänyt ateenalaisten sielunelämään. Ja mitäpä hän nyt siitä sanoisi? Tietenkin hyvää. Hänen täytyi tunnustaa, että ateenalaiset ovat pohjaltaan "hyvin uskonnollisia". Sitähän todistaa heidän alttareidensa paljous, huolto ja aistikkuus. Parhaimpana todistuksena heidän uskonnollisuudestaan ja jumalikävöinnistään on se alttari, jonka he ovat pystyttäneet tuntemattomalle Jumalalle. Tätä selostamaan sanoi hän nyt saapuneensa Ateenaan. Ja selostus, minkä hän tällöin tuntemattomasta Jumalasta antoi, on — katkelmallisuudestaan huolimatta — siksi syvän salatieteellinen, että siitä käy selville, että puhujana on mysteerioihin vihitty. Tuntematonta Jumalaa kuvasi hän seuraavasti: Hän, taivaiden ja maailmoiden luoja ja alkusyy ei asu käsintehdyissä temppeleissä eikä ole ihmisten käsin palveltavissa, ikään kuin hän jotakin tarvitsisi — hän, joka antaa kaikelle elämän, hengen ja kaikki. Ja hän on antanut ihmiskunnan lähteä yhdestä ainoasta ihmisestä ja pannut heidät asumaan kaiken maanpiirin päälle ja säätänyt heille heidän määrätyt aikansa ja asutustensa rajat, että he etsivät Jumalaa saadakseen ehkä tuntua hänestä ja löytääkseen hänet, joka kuitenkaan ei ole kaukana meistä, sillä hänessä me elämme, liikumme ja olemme, niin kuin myös muutamat teidän runoilijoistanne ovat sanoneet: "Sillä me olemme myös hänen sukuaan."
Kun hän sitten käy selostamaan, miten ihmisen on mahdollista päästä tämän Tuntemattoman Jumalan tuntemiseen, kuinka se voi heijastua — ja on heijastunut — täydellistyneessä ihmisessä kuten Jeesuksessa, joka omakohtaisesti sanoo yhdistyneensä tuohon alkusyyhyn, Isään, niin alkoi ateenalaisen kuulijakunnan keskuudessa ilmetä levottomuutta ja hälinää. Heidän mielestään oli liikaa, ennenkuulumatonta röyhkeyttä, vetää Tuntematon Jumala niin ahtaisiin puitteisiin kuin ihmiseen — ja esitystilaisuus näyttää päättyneen sekasortoiseen väittelyyn. Rahvas ivasi Paavalia, toiset poistuivat harmistuneina ja loukkaantuneina. Esitys jäi keskeneräiseksi. Oli joukossa kumminkin muutamia, jotka jäivät ajattelemaan sanoman sisältöä, sillä heidän kerrotaan tulleen kiittämään Paavalia ja sanoneen: "Tahdomme kuulla sinulta tästä vielä toistekin."
Siis — aivan samalla tavoin kuin tapahtuu tänäkin päivänä, kaksituhatta vuotta tämän merkillisen esitelmätilaisuuden jälkeen: salatieteen julistus tehoaa vain muutamiin, suuren yleisön asennoituessa joko välinpitämättömäksi tai ivalliseksi — ellei suorastaan vihamieliseksi.
Nykyinen länsimainen sivistyksemme ylvästelee pohjautuvansa muinaiseen kreikkalaiseen sivistykseen ja totta onkin, että Ateena — suuresti muuttuneena — on löydettävissä kaikissa lännen suurkaupungeissa. Kaikkialla niissä on nytkin komeita kirkkoja, käsin tehtyjä alttareita ja jumalkuvia, mutta turhaanpa taitaisi Paavali nyt, kävellessään Lontoon, Pariisin, Berliinin, Rooman tai New Yorkin katuja, etsiskellä Tuntemattoman Jumalan alttaria. Hän löytäisi kyllä kaikissa näissä sivistyskeskuksissa "tuntemattoman sotilaan haudan", sotajumala Marsille omistetun alttarin, jolla palaa ainainen tuli ja jolle uhrataan kukkauhreja ja suitsutetaan kunnioitusta. Ja vaikka hän kuinka "järkyttyisi hengessään", eivät suinkaan hänen nimeään kantavat temppelit ja katedraalit, Pyhän Paavalin kirkot Lontoossa ja Roomassa avaisi hänelle oviaan, jotta hän saisi toistamiseen selostaa — tai oikeammin jatkaa — Ateenassa keskeytettyä selostustaan Tuntemattomasta Jumalasta, joka on niin perin unohdettu länsimaissa, ettei sille enää muisteta edes alttaria pystyttää.
Kuinka tämä on ymmärrettävissä?
Eipä suinkaan muuten kuin että länsimailla on tapahtunut suuri — liki 2000 vuotta kestänyt — jumalien sota, jossa voittajaksi on jäänyt kirkkojen luoma ekstrakosmillinen, maailmankaikkeuden ulkopuolella oleva persoonallinen epäjumala, joka on anastanut vallan ja syössyt valtaistuimelta — ihmiskunnan tajunnasta — Paavalin julistaman Tuntemattoman Jumalan ja karkottanut hänet, jossa elämme, liikumme ja olemme, panteismin nimisenä maanpakoon niin kutsuttujen pakanakansojen keskuuteen. Täällä se nyt pyrkii takaisin, airuenaan T.S., jolla on tehtävänä valmistaa Paavalille tilaisuus jatkaa julistusta Tuntemattomasta Jumalasta kohdalta, jossa selostus Ateenassa keskeytettiin, valmistaakseen siten länsimaille tilaisuuden oppia tuntemaan Tuntematonta Jumalaa.
H.P.B:n kirjoittamassa "Salaisessa Opissa", jossa aikain viisautta meidän aikakautenamme selostetaan laajimmin ja seikkaperäisimmin, on myös selostuksia Tuntemattomasta Jumalasta, mikäli sitä yleensä on mahdollista selostaa. Terävimmällekin rajoitetulle älylle on pimeyttä se kirkkaus, joka tätä käsitettä ympäröi, ja siksipä sitä aikain viisaudessa nimitetäänkin juurettomaksi juureksi (mulaprakriti), kaiken ilmenneen alkulähteeksi. Ainoastaan osaa sen ilmennyksistä voidaan tajuta niinä suurina hengähdyksinä, jotka sen salaisen voiman vaikutuksesta esiintyvät aikakaudellisina maailmoiden syntynä- ja kehityskausina sekä niiden aikakaudellisina häviöinä, jolloin ilmennyt olemassaolo vetäytyy tutkimattomaan ja tuntemattomaan olomuotoonsa. Tämän hengähdyksen sanotaan ilmennystilassaan esiintyvän seitsemänä erilaisena voimavirtauksena, joista kukin vaikuttaa omalla erikoisella tajuntatasollaan, missä ne muodostavat valtavia voimakeskuksia, henkivaltoja, valvomaan ja vaalimaan kukin oman tajuntatasonsa erilaistuneita muotoilmennyksiä, jotta muotojen elämän värähtely olisi yhdyssiteenä Tuntemattomaan Jumalaan ja pääsisi siihen vireeseen, joka sykähtelee Tuntemattoman Jumalan sydämellä.
Näin on siis jokainen solu maailmankaikkeuden äärettömyydessä tämän voiman elähdyttämä, ja kuta elävämmin solut eläytyvät perusvärähtelynsä vireeseen, sitä suurempi mahdollisuus niillä on tuntea ja vakuuttautua omakohtaisesti kaikkeudellisen Elämän olemassaolosta.
Kuten tästä käy ilmi, on kullakin näillä seitsemällä kosmillisella tajuntatasolla omat ainevärähtelynsä ja lakinsa, joihin on mukauduttava, mikäli niitä tahdotaan tuntea. Ja siinä onkin avain, johon on turvauduttava, jos halutaan päästä Tuntemattoman Jumalan tuntemiseen. Ihmiselle tämän avaimen käyttö on sikäli helpompi kuin muille pallollamme eläville valvetajuisille olennoille, että ihmisessä ovat edustettuina kaikki Tuntemattoman Jumalan seitsemän tajuntatasoa. Siksipä onkin ihmistä usein verrattu maailmankaikkeuteen ja kutsuttu mikrokosmokseksi eli pieneksi maailmankaikkeudeksi, ja Paavalin sanontatapa, että "hänessä me elämme, liikumme ja olemme" on erikoisen valaiseva. Yhtä suuren salatieteellisen totuuden paljasti hän esittäessään täydellisen ihmisen, jossa heijastui jumaluus puhtaimmassa näkyväisessä loistossaan, ihmisen, joka oli isän tahdon mukaisesti mukautunut kaikkien kaikkeudellisten tajuntatasojen lakien alaiseksi, oppi ne täydellisesti tuntemaan, hallitsemaan niitä ja siten yhdistyi Isään, Tuntemattomaan Jumalaan.
Käyn nyt lyhyesti koskettelemaan näitä eri tajuntatasoja pikkumaailmankaikkeudessa eli ihmisessä, osoittaakseni kuinka suurimerkityksellisiä ne ovat jumalan tuntemiselle ja kuinka välttämättömät ne ovat jumalikävöinnin tyydyttämiselle. Ne ovat tosiaankin kuin tikapuut, jotka Jaakob näki unessa ja joita myöten jumalan enkelit astelevat ylös ja alas, ja joita myöten ihminen askel askeleelta voi kohottautua Tuntemattoman Jumalan tuntemiseen.
Kaksi ensimmäistä askelmaa kuuluvat fyysiselle tasolle, missä Elämän tajunta esiintyy tiiveimpänä ja hidasvärähtelyisimpänä. Selvyyden vuoksi nimitän näitä tajuntatiloja aisti- ja selväaistitajunnaksi. Aistimaailma on Tuntemattoman Jumalan karhein verho, joka kietoutuu henkisen värähtelyn ylle siksi lujasti, että siitä on sanottu: kivikunnassa elämä nukkuu, kasvikunnassa se herää, eläinkunnassa se valveutuu toimintaan. Nykyisellä kehitysasteella olevalla ihmisellä on viisi aistielintä työskennelläkseen aistitajuntatasolla: haju-, maku-, näkö-, tunto- ja kuuloaisti, jotka ovat vähitellen kehittyneet, vastaten niitä neljää suurta kehityskierroskautta ja viittä juurirotua, jotka ihmiskunta on jo kulkenut tällä maailmankaikkeuden ilmennyskaudella. Näillä aisteilla tekee ihminen havaintoja Tuntemattoman Jumalan fyysisistä verhoista, huomioi niiden ominaisuuksia, tutkii niissä piileviä voimia ja kerää huomiointinsa tulokset ruumiinsa fyysisiin muistovarastoihin kokemuksinaan, joita hän käyttää hyväkseen yhä terävämpään huomiointiin aistittavan maailman merkillisestä koneistosta. Tähän menetelmään perustuu länsimaisen tieteen empiirinen työtapa, mutta elämä tarjoaa aistittavallakin tasolla jo niin paljon yllätyksiä, että viisi aistiamme eivät riitä tutkimusten hedelmälliselle jatkumiselle. Että niin on asianlaita, siitä on selvänä todistuksena se kojeitten paljous ja niiden äärimmilleen pingotettu tarkkuus, mikä nykyisin kuuluu välttämättömyytenä tieteellisen työntekijän työpajaan. On myös tultu huomaamaan, että viisi aistiamme ovat erilaiset eri ihmisillä, toisilla tylsemmät, toisilla terävämmät ja että ne ovat tavallaan vielä kehityksen alaiset. Kun tiedetään, että nykyiset aistimmekin ovat aikakausien kuluessa vähitellen kehittyneet, niin ei liene mitään luonnottomuutta siinä salatieteellisessä väitteessä, että aisteihimme kuuluu vielä kaksi aistia, jotka esiintyvät yleisinä vasta tulevina ihmiskunnan kehityskausina. Tällä erää niiden esiintyminen on poikkeuksellinen ilmiö. Niihin kuuluu selvänäkö ja selväkuulo, joita tieteemme tutkii telepatian nimisinä. Kun nämä uudet aistit ovat ihmisen täydellisessä vallanalaisuudessa, on hänellä mahdollisuus tunkeutua Tuntemattoman Jumalan siihen tajuntatasoon, jota kutsumme selväaistiseksi, sanan ahtaimmassa merkityksessä eli eetteritasoon. Tälläkin tajuntatasolla vallitsevia hienoja Elämän värähtelyjä varten on ihmisellä ja sen nykyiselläkin kehitysasteella niille kuuluvat elimensä, vaikka ne useimmilla ovat vielä uinuvassa tilassa. Kenellä nämä elimet toimivat ja fyysinen ruumis on tarpeeksi hienostunut siinä mielessä, että sen solut voivat ottaa vastaan eetterielinten värähtelyt muuttumattomina, hän voi tuoda tämän tajuntatason havainnot valvetajuntaansa. Kokeilujen sarja täten kohoaa askelman korkeammalle. Tuntemattoman Jumalan toinen tajuntataso alkaa ilmentää ihmeitään. Ja mitä kaikkea tällöin avautuukaan ihmiskatseelle? Hän tajuaa ja toteaa tällöin kuinka koko luomakunta elää ja kuinka kaiken elävöittää Tuntemattoman Jumalan ihmeellinen henkäys. Hän tajuaa myös ne muodot mihin jumalallinen henkäys verhoutuu eetteritasolla. Salatieteelliset selostukset elementaaleista ja luonnonhengistä — jos hän niihin on tutustunut — hahmottuvat niille kuuluviin muotoihinsa, ja niiden yltä karisee pois ne legendaariset verhot, jotka hän on ehkä niille aikaisemmin mielikuvituksessaan luonut. Näille tasoille kuuluvat luonnon salaiset voimat paljastuvat täten tajunnalleen oikeassa valossaan ja tarjoutuvat hänen käytettäväkseen. Tähän voimaryhmään, jota Aikain Viisaudessa kutsutaan nimellä parashakti, kuuluvat ne kosmilliset voimat, joiden fohatisia värähtelyjä koskettelin pavamana- ja pavaka-tulien yhteydessä, mutta joihin kuuluu vielä valtava erä kosmillisia voimia, joista tieteellämme ei ole aavistustakaan.
Ken tunkeutuu näiden voimien pohjattomiin syvyyksiin, oppii tuntemaan niiden luonnetta ja hallitsemaan niitä, hän voi käydä ratkaisemaan fyysisen maailman probleemaa menestyksellisemmin kuin mitä muilla keinoin olisi mahdollista — mikäli hän samalla kertaa on sisäisesti kypsynyt käyttämään niitä puhtaammalla, avartuneernmalla ymmärryksellä, joka edellyttää sopusuhtaisen sulautumisen maailmankaikkeudelliseen ykseysvärähtelyyn. Mikäli hän näin tekee, avautuu hänelle mahdollisuuksia tuntea Tuntemattoman Jumalan voima-aspektia maailmankaikkeuden yliaistisena ylläpitäjänä.
Kolmas askelma avaa näköalan Tuntemattoman Jumalan sielulliselle tajuntatasolle, jota salatieteellisessä kirjallisuudessa kutsutaan tunne- eli astraalitasoksi sen tähdenvälkettä muistuttavan värähtelyherkkyyden takia. Ohimennen tulkoon mainituksi, että sielukäsite on rahvaanomaisessa kielenkäytössä saanut hyvin harhaanjohtavan merkityksen. Niinpä omistetaan sieluelämä vain yksinomaan ihmiselle ja puhutaan ihmisen kuolemattomasta sielusta, vaikka sieluelämää on voitu todeta kaikessa orgaanisessa elämässä eikä millään tavoin ole voitu todistaa sen kuolemattomuutta. Eikä sielun kuolemattomuusotaksumalla ole minkäänlaista tukea uskonnollisissa lähteissämme. Niinpä "Vanhassa Testamentissa" sanotaankin, ettei ole erotusta ihmisen ja eläimen sielun välillä, ja Paavali tekee selvän erotuksen sielun ja kuolemattoman hengen välillä.
Mitä siis on sielu? Se on se Tuntemattoman Jumaluuden heijastama elin ihmisessä, jolla hänelle on mahdollista nousta Tuntemattoman Jumalan tunnetajuntatasolle, tutkia sitä ja tehdä siitä havaintoja oppiakseen siten tuntemaan jumaluuden tätä olemuspuolta. Ja mitä kaikkea siihen sisältyykään? Vain pientä osaa siitä voidaan tuntea ja mainita sen värähdykseltään karheimpia ominaisuuksia, mutta nekin antavat jo aavistuksen näiden ominaisuuksien korkeuksista, hienoudesta ja moninaisuudesta. Siellä värähtelee tietoinen elämän halu, oikeamielisyys, uhrimieli, laupeus, rauha, ilo ja kaiken tunne-elämän alku ja loppu — rajaton rakkaus. Nämä ja muutkin sillä tajuntatasolla värähtelevät tunneominaisuudet kolkuttavat alinomaa ihmisen sieluruumiin elinten ovelle päästäkseen elähdyttämään sen värähtelyä ja tulla siellä vallitseviksi voimiksi. Mutta mistä johtuu, että näitä ominaisuuksia on vielä niin vähän todettavissa valvetajuisessa ihmisessä? Yksinkertaisesti siitä, että ihmisen tunneruumis on tällä kehitysasteella vielä niin epävireinen ja sen asteikko niin pieni, että vain osa jumaluuden tunnetason värähtelyistä voi siinä saada vastakaikua, ja usein nekin ihmisen tunneruumiin kaikupohjassa muuttuvat toisenlaisiksi, disharmonisesti värähteleviksi, melkeinpä vastakohdaksi sen alkuperäiselle äänikorkeudelle. Niinpä jumalallinen elämänhalu voi vääristyä persoonalliseksi fyysisen ruumiin säilytysvaistoksi, oikeamielisyys jyrkkyydeksi, uhrimieli itsekkääksi hyväntekeväisyydeksi — tunnekaupusteluksi, laupeus omahyväiseksi säälittelyksi ja kovasydämisyydeksi, rauha sekasorroksi, ilo kalvavaksi murheeksi ja rakkaus — monen muodonvaihdoksen kautta — vihaksi. Nämä muuntuneet tunnevärähtelyt voittavat alaa, tiivistyvät, saavat niitä vastaavat muotonsa ja kansoittavat — jos niin saan sanoa — jumalallisen tunnetason ihanaa muotomaailmaa. Vääristyneet inhimilliset tunnemuodot ovatkin siellä löydettävissä rinnan niiden värähtelymuotojen kanssa, jotka ovat sille tasolle ominaisia. Mutta kun ihminen oppii virittämään sielunsa soittimen näiden mukaiseksi, avautuu hänelle mahdollisuus oppia tuntemaan Tuntemattoman Jumalan tunnetasoa ja lähestyä askeleen korkeammalle jumaltuntemuksessaan. Jotta tämä viritystyö olisi mahdollinen, sitä varten on hänellä työvälineenä järki, ja sitä käyttäessään astuu hän neljännelle askelmalle jumaletsintätikkaillaan, jolta kuvastuu Tuntemattoman Jumalan neljäs tajuntataso, ajatustaso.
Tämä taso on jumalallisten ideatioiden tajuntatila, ja siellä ovat ne voimakeskukset, joihin maailmanjärki kohdistuu semmoisena kuin se maailmankaikkeuden ilmentymishetkellä värähteli Tuntemattomassa Juurettomassa Juuressa. Tämä on niin kutsuttujen valtojen, voimien ja herruuksien olotila, ja sieltä ne värähtelevät maailmankaikkeuksien läpi alempien ainetilojen solustoihin. Ihmisessä, sen valvetilassa ollessaan, ovat ne tunnettavissa ajatteluna, järkeilynä. Järki on ihmisessä tarkoitettu siksi elimeksi, jolla jumaluuden aatetason värähtelyt siirrettäisiin karkeammin värähteleville tasoille semmoisina kuin ne alkuaan olivat. Ja niin onkin kerran oleva, kun ne saavat vaikuttaa täydelliseen ihmiseen. Mutta samanluontoinen epävireisyys, joka aiheutti tunnevärähtelyjen muuntumisen, oli syynä järjenkin harhautumiseen. Ja sen ottamat harha-askeleet olivat seurauksiltaan monta vertaa kohtalokkaammat, sillä järjen otteet eivät ainoastaan tuntuneet koko ajatustasolla, joka myös turmeltui sen luomista ajatusmuodoista, vaan se mestaroitsi myös alempien tajuntatasojen ilmennysmuodot. Ja mikä oli sen ottama harha-askel? Se, että järki, epävireisenä, ahdasasteikkoisena, eksyi luulottelemana ihmisen kokonaan Elämän kokonaisuudesta eristetyksi luomakunnan herraksi ja valtiaaksi eikä sen palvelijaksi. Tämä oli ihmisen syntiinlankeemus. Se karkotti ihmisen pois elämän ykseyden ihanasta Eedenistä ja se oli pahan synty. Tästä kirjoittaakin eräs Viisauden Mestari seuraavasti:
"Pahaa per se, itsessään, ei ole, se on vain hyvän puute ja on olemassa vain sille, joka joutuu sen uhriksi. Luonnossa ei ole hyvän- eikä pahansuopuutta, se seuraa vain muuttumattomia lakeja suodessaan elämää ja iloa tai lähettäessään kärsimystä... Todellinen paha syntyy ihmisälystä ja sen alkuperä piilee kokonaan järkeilevässä ihmisessä, joka erottautuu luonnosta."
Alemman järjen harha-askel — jonka seuraukset pahan ilmenemisen kautta tulivat niin hirvittäviksi, on korjattavissa. Ihminen on siihen syypää, ja ihmisen on syyn ja seurauksen lain mukaisesti kaikki korvattava, opittava kokemuksen kovan koulun kautta Elämän ykseyssuunnitelma kohta kohdalta, kohotettava järkeilynsä siihen puhtauteen ja epäitsekkyyteen, mikä kuuluu kaikkeuden järjelle ja soinnutettava ajattelunsa ja älynsä semmoiseen vireeseen, että maailmanjärjen värähtelyt saavat siinä oikean kaikupohjan.
Miksi tämä vireisyys on niin tärkeää?
Siksi, että älytasolla ovat käden ulottuvilla ne voimat, jotka salatieteessä kulkevat jnana-, itscha- ja kriyashaktien nimellä ja jotka lähinnä vastaavat järjen, tahdon ja ajatuksen luovia voimia. Sitä että näihin näennäisesti abstraktisiin käsitteisiin tosiaankin liittyy ja sisältyy voimaa aivan fyysisessäkin mielessä, ei enää epäillä. Salatiede selostaa ja erittelee näiden voimien luonnetta, merkitystä ja kantavuutta hyvin tarkoin, ja samalla erikoisesti tehostaa edellytyksiä ennen kuin niiden suunnaton teho annetaan taitamattomiin käsiin. Johonkin määrin on niiden tutkiminen saanut jalansijaa länsimaisessa sielutieteessä, ja siksipä meillä on jo useita erilaisia koulukuntia, jotka pohtivat ihmisen ali- ja ylitajunnallisia värähtelyjä sekä niiden merkitystä päivä- eli valvetajunnalliselle toiminnalle. Näiden avulla pyritään ratkaisemaan monia psykologisia ongelmallisia probleemeja, ja suggestion, autosuggestion, hypnotismin ja mesmerismin nimisinä ovat ne joutuneet puoskaroinnin välikappaleiksi tyydyttämään itsekkäitä pyyteitä, jolloin niiden tosiolemus ei suinkaan ole päässyt oikeuksiinsa. Siitä huolimatta on jo alettu aavistaa, kuinka valtavien voimien kanssa ollaan tekemisissä ja kuinka tuhoisa niiden käyttö itsekkäissä käsissä voi olla. Tuntemattomuus tämän tason voimista on myös syynä siihen, miksi spiritistit ovat joutuneet liian yksipuolisesti selostamaan mediumistisuusilmiöitä ja pitämään seansseissa ilmestyneitä tiedonantoja yksinomaan vainajien aikaansaannoksina. Kokeneet salatieteilijät, jotka hallitsevat näiden tasojen voimia, ovat useampaan kertaan niin teoreettisesti kuin kokeellisesti todistaneet, että suuri osa mediumistisuusilmiöistä johtuu juuri näiden tasojen voimien väliintulosta, ja että ilmiöt ovat sen mukaan analysoitava. Jos tälle asianlaidalle annetaan jotakin merkitystä, niin on spiritistien haudantakaisen elämän teorioilla hyvinkin paljon tarkistuksen varaa ja toisarvoinen merkitys, kun on kysymys elämän ja kuoleman probleeman ratkaisusta sen kaikessa laajuudessaan.
Kuten on käynyt ilmi, on älyn ja älytason voimien tunteminen ja käyttö vielä — ainakin länsimaissa — sangen alkeellista ja hyvin erilaista eri ihmisillä. Mutta olkoon älymme kuinka pieni tahansa, niin on se silti jokaisen ihmisen kaikkein kallein omaisuus. Sitä ei ole tukahdutettava vaan kirkastettava, sillä siinä on ihmisellä sekä yhdysside että voimanlähde Tuntemattoman Jumaluuden tuntemiseen. Sitä yhdyssidettä myöten virtaa häneen joka hetki värähtelyjä Tuntemattoman Jumalan ajatus- ja tahtotasolta, kohottaen häntä alinomaa yhä laajentuvaan näiden voimien tuntemiseen ja käyttöön ja lopulta niiden herruuteen. Tavalliselle jokapäiväiselle arki-ihmisellekin se on ainoa puolapuu hänen jumalikävöintinsä tikkailla, joita myöten hänen on noustava niihin korkeuksiin, jossa kuoleman ja elämän kysymys saisi lopullisen ratkaisunsa ja hän saisi tuntea etsimänsä jumalan. Lopullisesti tämä on mahdollista seuraavilla kolmella tajuntatasolla, jolloin vielä kaksi valtavaa fohatista voimaa tarjoutuu hänen avukseen: kundalini- ja mantrikashaktit, elämän tulen -ja äänen voiman kaikkeudelliset värähtelyt.
Tuntemattoman Jumalan kolme seuraavaa tajuntatasoa, viides, kuudes ja seitsemäs muodostavat tavallaan erikoisen kolminaisuuden sen vuoksi, että viimeinen näistä, puhtaasti henkinen tajuntataso lävistää siksi ehjästi molemmat toiset, että — vaikkakin värähtelyiltään erilaistuneita — muodostavat vain vehikkelin Tuntemattoman Jumalan puhtaimmalle henkäykselle. Alin näistä, yliälyllinen taso, viides porras jumaltuntemuksen tikkailla, on kuin jatkoa sitä alemmalle — järkitasolle. Siinä värähtelevät jumalideatiot puhtaina. Sinne eivät ylety ihmisjärkeilyn matalat haihtuvat muodot sumentamaan jumalaattelun kirkkautta. Silloin kun tämän tason heikot välähdykset pääsevät hetkisesti leimahtamaan jonkin epäitsekkään totuudenetsijän älymaailmassa, silloin puhutaan neronvälähdyksistä. Ja kuinka harvinaisia ne ovat olleet historiallisella aikakaudellamme, sen voi jokainen historian tutkija todeta. Kuudennen tajuntatason värähdykset pohjautuvat Tuntemattoman Jumalan autuusaspektiin, ja sen välittäjänä alemmille tasoille on niin sanottu "hengen silmä", henkinen näkö eli intuitio. Sen välityksellä tulevat henkiset totuudet ihmistajuntaan eräänlaatuisina aksiomaattisina näkemyksinä, niin elävästi ja todellisesti, että ihminen ne heti tajuaa ilman alemman järkeilyn myötävaikutusta. Siksipä suurten henkisten opettajien julistukset usein saavat eräänlaisen juhlallisen värityksen — ylimaailmallisen hohteen, jonka edessä alempi järkeily ja teräväkin äly mykistyy.
Nämä kolme korkeinta tajuntatasoa muodostavat kaikkeudellisessa ilmennyksessään Tuntemattoman Jumalan kosmillisesti huomioitavan muodon, ja ne heijastuvat myös mikrokosmokseen eli ihmiseen täydellisenä kolminaisuutena, joka on erottamattomasti Tuntemattoman Jumalan yhteydessä ja samalla yhteydessä ihmiseen ajatustajunnan välityksellä. Tätä ihmiskolminaisuutta kutsutaan monadiksi, minuudeksi eli egoksi, mutta valaisevin nimitys sille lienee ehkä se nimitys, jota Paavali käytti: ainutsyntyinen jumalan poika. Se on todellakin se jumalan poika, joka ei ole syntynyt lihasta ja verestä ja joka oli olemassa jo ennen kuin maailmankaikkeutemme perustus oli laskettu. Se on se "Jumalan karitsa" (Jumalan karitsa on latinaksi Agnus Dei. Hindulaisten tulen Jumala Agni), joka on uhrattu maailman pelastukseksi. Se on se tulenkipinä, joka on maailman valkeus, se Kristus, joka on edelleen naulittuna ruumiimme ristillä vuodattaakseen siihen jumalallisen verensä, elinvoimansa, puhdistaakseen sen tulellaan kaikista synneistään. Siksipä on ymmärrettävissä suuren opettajan juhlalliset sanat: Ei kukaan tule Isän luokse kuin minun kauttani ja joka tuntee minut hän tuntee Isän, sillä isä ja minä olemme yhtä. Tämä ainutsyntyinen jumalan poika, Kristos monadi, on meissä kaikissa, se on meidän kuolematon minuutemme, ja kun opimme sen tuntemaan, elämään sen kanssa jokahetkisessä yhteydessä ja antamaan sille täydet kuninkuusvaltuudet kaikilla tajuntatasoillamme, niin silloin voimme sanoa tuntevamme Tuntematonta Jumalaa ja todeta todeksi sen, mitä kaikki maailman vapahtajat ovat ihmiskunnalle julistaneet sanoessaan: ettekö te tiedä, että te olette jumalia? Ja sama pohjasävy kuuluu myös siinä julistuksessa, jota Maailmanopettaja tällä vuosituhannella julistaa Krishnamurtin suun kautta, hänen sanoessaan: "Totuus on teissä kaikissa asuva voima, joka kiihottaa teitä pyrkimään Päämäärän saavuttamiseen. Se on kaiken älyllisyyden yhteenveto. Se on Ehdoton. Eikä ole muuta persoonallista jumalaa kuin ihminen, joka on niin puhdistanut itsensä, että hän on saavuttanut Totuuden." (Life in Freedom)
Tämän persoonallisen jumalan tuntemiseen ylettyvät jumalikävöinnin tikapuut, ja sen välityksellä kohoaa ihminen Tuntemattoman Jumalan yhteyteen. Siellä ratkaistuu elämän ja kuoleman probleema jokaiselle ihmiselle omakohtaisena totuutena, niin elävänä, pyhänä ja todellisen järkkymättömänä, ettei mikään mahti taivaassa tai maassa kykene sitä rikkomaan. Siellä vaimenee jumalikävöinti. Eristäytymisen harha häipyy olemassaolon häikäisevään kirkkauteen. Levoton ihmissielu on päässyt valkamaan, mihin ei ylety maallisen elämän mahtavimmatkaan mainingit. Tuntemattoman Jumalan voima, viisaus ja autuus heijastuvat hänessä silloin täydellisyydessään. Ei löydy ikävöinnin kohdetta, ja rauha, joka yli ymmärryksen käy, täyttää hänen olemuksensa iankaikkisella jumaltietoisuudella.
Lopuksi vielä muutama sana. Niin vaillinaisesti ja pintapuolisesti kuin nyt olenkin esittänyt näitä salatieteellisiä totuuksia, käynee kumminkin selville, että niitä silmäillessä seisomme valtavien totuusprobleemien edessä. Ei ainoastaan siten, että niihin liittyy ihmisen vitaalisin kysymys, kysymys jumalikävöinnistä, elämästä ja kuolemasta, vaan myös se, että salatiede tarjoaa niihin luonnollisimman, loogillisimman salaisiin luonnonlakeihin pohjautuvan vastauksen, lienee myös käynyt selville, että näiden totuuksien tunteminen osallistuttaa ihmisen valtaviin voimiin, joiden käytöstä hän on edesvastuussa. Onko siis ihme, että niiden tuntemista on adeptien keskuudessa säilytetty ja vartioitu suurella huolellisuudella, eikä niitä ole paljastettu vihkimättömille eli semmoisille yksilöille, jotka eivät halua puhdistautua jumalallisen minuutensa täyteen kirkkauteen eivätkä siis voi niitä käyttää Tuntemattoman Jumalan suunnitelman mukaisesti. Lienee aika ollut kypsä tai valmistauduttaneen vastaanottamaan uutta korkeampaa kehityskautta — en käy sitä arvailemaan — mutta yksi seikka on varmaa: nyt on salatieteellisiä totuuksia julkaistu maailmalle avarakätisemmin kuin koskaan ennen, ja niiden julkaisijaksi ovat Viisauden mestarit suunnitelleet T.S:n, jota he henkilökohtaisesti ovat ohjanneet ja ohjaavat edelleen, jotta tämä totuuksien paljastaminen tapahtuisi sen näkemyksen puitteissa, joka heillä on Tuntemattoman Jumalan kehityssuuntaviivoista.
MAAILMANTUSKA
Onko maailmantuska jotakin erikoista ja onko sellaista ollenkaan olemassa? Missäpä sitä näkyisi? Maailmahan on täynnä iloa, elämä kuin ilotulitusta. Maa uhkuu antimistaan. Koneet pyörivät lakkaamatta tyydyttääkseen ihmisten ilonhalua. Liikenne on kiihkeää kuin olisi juhlaan matka. Maailman kaupungeissa juhlitaankin alinomaa. Tanssi ja soitto tulvivat huvihuoneiden valaistuista ikkunoista yötä päivää. Kaikkialla vain ilon ja riemun hurmaa. Missä on siis kaikkeudenkäsittävä maailmantuska?
Mutta jos katsahtaa elämänhumun kiillotetun pinnan alle, mitalin nurjalle puolelle, näkyy muutakin kuin räiskähtelevää ilotulitusta. Näkyy sanomattoman tuskallista kärsimystä, surua ja murhetta. Karmallisen velkataakan hirvittävää maksamista viimeiseen veripisaraan saakka. Jos tätä helvetillistä kärsimystä tarkastaa lähemmin, on siinä huomioitavissa eräs erikoinen, yhtäjaksoinen, oudon herkkä värähtelyjuova, joka eroaa kaikesta muusta ja läpäisee kaiken. Siinä on selvät, tummat tuskan värit ja sillä näyttää olevan kyky tunkeutua sinnekin, minne muu karmallinen tuska ei ylety, ja se värittää kaiken — raikkaimman ilon, helakimman onnen, räiskähtelevimmän riemun.
Tämän huomasivat jo vanhimman antiikin teräväkatseisimmat näkijät, ja erotukseksi muusta tuskasta kutsuivat he sitä "maailmantuskaksi". Se pursuaa esille heidän kirjallisuudestaan ja taiteestaan ja se on siellä vielä runsaana huomioitavissa meidänkin aikanamme, vaikkapa heidän sivistyksestään onkin vain sirpaleita enää jäljellä. Jos lukee esimerkiksi jotain vanhaa kreikkalaista draamaa, Sofoklesta tai Aiskhylosta — niin ei voi välttyä tuntemasta jotakin tuskallista, joka varjostaa draaman toimintaa, olkoonpa sisältö pohjimmiltaan iloluontoistakin. Kaiken yllä lepää jonkinmoinen kohtalon Damoklen miekka, joka voi milloin tahansa pudota keskelle riemukkainta ilakointia ja katkaista kaikki. Sama värähtely on antiikin muunkin taiteen yllä. Katseltakoon sen ajan freskoja ja kuvanveistoksia. Ne kuvastavat aikakautensa kauneuden ja ilon kyllästämää elämää, joka pursuaa niistä esille sanomattoman eloisana ja ihanana, mutta aina ilmenee samalla jokin piirre, silmäluomen väsähtänyt poimu, jokin ele, joka puhuu tuskasta, salaisesta maailmantuskan värähtelystä, jota vastaan taiteilija on ollut voimaton. Se on pullahtanut esille taiteilijan taideluoman sielusta joko vastoin hänen tahtoaan — tai on hän tahallaan antanut tulla sen ilmi, ilmaistakseen senkin kuuluvan sieluelämän tosiolemukseen.
Jos siirrytään antiikista kristilliseen ja meidän aikakauteemme, muuttuvat maailmantuskan värähtelyt vielä ilmeisemmiksi. Niiden voimakkuutta ei "uuden liiton" maailmankatsomus ole voinut lieventää. — Paremminkin on suhde päinvastainen — se on niitä yhä enemmän kärjistänyt. Maailmantuska on pistävänä okana pyhimystarujen haurasten rusohohteisten legendojen yllä ja mikäli on tallella pyhimyksiksi julistettujen henkilöiden "tunnustuksia", niin ei heidän haudantakainen taivaantietoisuutensa ole voinut laimentaa maailmantuskan väreilyä heidän sielussaan. Se elää siellä kuin Medusan pää, täynnä käärmeitä, joita ei voi tappaa, ja jos yhden niistä nujertaa, ilmestyy tilalle tuhat uutta yhä myrkyllisempää ja elinvoimaisempaa. Tuhatmuotoisena näemme maailmantuskan meidän aikakaudellamme. Se on levinnyt vuolaana virtana aistimaailmamme suonistoon. Sen kalvava tuska tuntuu matalimmassa töllissä yhtä kuin miljonäärien marmorisessa palatsissa, ja orjan majassa yhtä hyvin kuin kuninkaiden loistavissa hoveissa. Sen viirut näkyvät yhtä hyvin rikollisen vääristyneillä kasvonpiirteillä kuin pyhimyksen poimuisen otsan syvissä uurteissa. Kellä on herkistyneet aistit, voi kuulla ilmojen itkevän, maan huokaavan — niin voimakkaasti, ettei sitä elämän pinnallisen riemun meluisa pauhinakaan voi peittää.
Siksipä onkin maailmantuskan pohdinta ollut polttavana länsimaisessa kirjallisuudessa, varsinkin viime vuosisadan loppupuoliskolla. Siitä filosofoitiin, sitä parodioitiin eikä tultu mihinkään ratkaisuun, joka olisi tyydyttänyt. Kaikesta maailmantuskan pohdinnasta jäi kielenkäyttöön vain iskusana "Weltschmertz", jota käytettiin silloin, kun tahdottiin pilkallisessa mielessä painostaa elämään kyllästyneisyyttä. Toisin sanoen, tahdottiin ivan ja pilkan eleillä siirtää maailmantuskakysymys pois päiväjärjestyksestä.
Mutta kaikkiallisia elämänvärähtelyjä ei noin vain ilman mitään — ivan eleellä — tehdä olemattomiksi. Ne voidaan kyllä siirtää pois päiväpohdinnasta, mutta ne elävät pinnan alla ja vaativat ratkaisunsa pullahtaessaan ennemmin tai myöhemmin esiin. Näin kävi minulle kerran. Satuin lukemaan Paavalin roomalaiskirjeitä ja kun olin päässyt sen kahdeksanteen lukuun, jäinkin sen lumoihin. Luin sen useampaan kertaan. Sehän käsitteli ilmeisesti maailmantuskaa, mutta en saanut selvää sen sisäisestä merkityksestä, vaikka luin sen useammankielisestä käännöksestä. Asia kiinnosti minua kumminkin siinä määrin, että otin esille alkuperäisen kreikkalaisen tekstin, nähdäkseni oliko mahdollisesti kyseessä jonkinlainen epäselvyys käännöksessä. Ihmeekseni näin silloin, kuinka käännöksestä oli tyyten karissut pois se salatieleellinen heijastus, jonka tuli johtaa lukijaa asian oikeaan käsittämiseen, ja kuinka Paavali antoi siinä mitä syvimmän ja salatieteellisesti pätevän vastauksen maailmantuskan valtavaan probleemaan. Hän kuvaa maailmantuskaa synnytystuskaksi, jonka alaisena koko luomakunta huokaa. Se on niin yleinen, ettei ainoakaan olio jää sen polttoja vaille, ja sen kouristukset niin valtavat, että luomakunta ikävöitsee auttajaksi "jumalan poikien ilmestymistä". Maailmankaikkeuden kaikkiläpäisevä henki on tästä tietoinen. Se tapahtuu hänen tahdostaan. Sekin on maailman synnytystuskasta osallinen. Ja ihmettele sitä, että ihmiset niin suurin kärsimyksin suhtautuvat kaikkeuden hengen luomissuunnitelmaan eivätkä näe päämäärää, mihin se tähtää. Siksi on sen paikka joka hetki värähdellä ihmissielussa ja todistaa heille heidän henkensä kautta, että he ovat jumalan lapsia. Sitä ei ihmisten pitäisi unohtaa ja sen valossa olisi heidän katseltava maailmantuskaa.
Poikkeaisin liian etäälle, jos kävisin selostamaan niitä valtavia salatieteellisiä näköaloja, jotka avautuvat kreikkalaisessa tekstissä. Siksi rajoitun vain ohimennen mainitsemaan sanojen hyios ja teknon käyttöä. Molemmat ovat raamatussamme käännetty sanalla lapsi, mutta Paavali tekee niiden välillä suuren erotuksen. Edellistä, hyios-sanaa, poika, käyttää hän tarkoittaessaan "Jumalan poikia", suuria henkiolentoja, joiden ilmestymistä luomakunta ikävöitsee, ja jälkimmäistä, teknon-sanaa, lapsi, puhuessaan ihmisistä jumalanlapsina, joissa asustava jumalan henki todistaa heidän jumalsyntyneisyydestään ja lapsioikeudestaan. Millä tavoin tämä sisäinen todistus ihmisessä ilmenee, käy selville Paavalin käyttämästä sanasta synmarterei, joka merkitsee yhdessä todistamista, mutta todistamiseen kuuluu tuska ja kärsimys kuolemaan, veritodistukseen saakka. Vielä on mainittava sana ktisis, joka merkitsee sekä luomista että luomakuntaa. Paavali käyttää sitä näistä eri merkityksissään, joista käy selville, että luomistyö on vielä käynnissä ja että se tapahtuu ilmenneessä maailmassa tuskalla ja kärsimyksellä, jota hän vertaa synnytystuskaan.
Maailmantuskan pohjimmainen syy olisi siis Paavalin mukaan synnytystuska, ihmisen ja koko luomakunnan alituinen uudelleen syntyminen yhdestä muodosta toiseen, epätäydellisemmästä täydellisempään, matalammasta korkeampaan, kohden aavistamattomia korkeuksia, Jumalan poikien tajuntapiiriin. Ettei hän puhu vain jostakin pilvientakaisesta haaveesta tai haihtuvasta kangastuksesta, vetoaa hän ihmiseen itseensä — tavalliseen arki-ihmiseen ja kysyy: Etkö tunne olemuksessasi erästä merkillistä todistajaa, marttyyritodistajaa, joka väittää sinun olevan jumalsyntyisen, jumalan lapsen? Kuuntele sitä, sillä se on kaikkeuden hengen värähtelyä sinussa. Sinun epätäydellisyytesi takia se sinussa synmarterei, kärsii tuskaa.
Se on maailmantuskaa. Alituista synnytystuskaa. Synnytystuskaa ilmenneen maailman joka ainoassa solussa, kaikessa, joka on muodonvaihdon alaista, kivikunnasta kasvi- ja eläinkuntaan ja korkeimpaan ihmisilmestykseen. Siinä syy sen yleisyyteen ja siinä myöskin syy sen värähtelyjen moninaisuuteen, asteikon laajuuteen ja miksi se löytää kaikupohjan ylhäisen ja alhaisen, rikkaan ja köyhän, oppineen ja oppimattoman, pyhän ja rikollisen sielussa. Kaikki ovat vielä epätäydellisiä — siksi synnytystuska täydellisyyttä kohden on aina tunnettavissa — kunnes on saavutettu jumalan lasten täydellisyys, astuttu jumalanpoikien ihmeelliselle ilmestystasolle, jouduttu kosketuksiin kaikkeuden alkuperäisten värähtelyjen kanssa, vapauduttu muodonvaihdoksen synnytystuskista ja saavutettu kaikkeudellisen Elämän ihmeellinen autuuden tila.
Ihmisen jokapäiväisessä elämässä on tämä synnytystuska tunnettavissa sinä ainaisena ristiriitana, joka on olemassa ihmisen alemman ja ylemmän minuuden, sielun ja hengen välillä. Alempi minuus, jonka keskeisin elin sielu on, ei tunne korkeampaa tehtävää kun muodon säilyttämisen. Siihen kohdistuu kaikki sen huomio ja siitä sen on saatava irti mahdollisimman paljon. Sen tyydytys ja tasapaino — status quo — ovat sille kaikki kaikessa. Muodonvaihdos on vastenmielistä, ja se alistuu siihen vain silloin kun näköpiirissä, käden ulottuvilla on jokin toinen olomuoto, jota hän pitää entistä parempana. Entisen muodon omistamisvaisto on niin voimakas, että hän luopuu siitä vain taistelulla, jossa hän tavallisesti aina joutuu tappiolle. Joka hetki ilmaantuu voimatekijöitä, jotka ovat hänelle tuntemattomia, eikä hän voi alistaa niitä valtansa alaisuuteen. Tämä ristiriita kärjistää synnytystuskan äärimmilleen. Epätoivoisena alistuu alempi minuus luonnon kehityslain vaatimuksiin.
Ihmisen ylempi minuus, jota Paavali kutsuu "meidän hengeksemme", pyrkii tällöin saamaan äänensä kuuluville. Kärsien (synmarterei) puhuu se ihmisen alemmalle minuudelle toivon kieltä. Herkästi värähdellen kuuluu sen ääni ihmissielussa: "Etkö tunne ja kuule, kuinka sinun henkesi sinussa todistaa, että sinä olet jumalsyntyinen, sinä olet jumalan lapsi, lapsi, jolla ei ole vielä mitään omaa, sillä kaikki kuuluu Isälle, kaikkeuden suurelle jumaluudelle. Tyydy sen johtoon ja suunnitelmaan. Sen luomistyö tapahtuu parhaillaan sinun silmiesi edessä. Luomakunta on parhaillaan synnytystuskissa ja se tapahtuu myös sinussa. Miksi siis suret ja tunnet tuskaa? Tiedäthän, etteivät tämän hetken kärsimykset ole mitään verrattavissa siihen ihanuuteen, joka sinua odottaa, kun synnyt jumalan poikien ihmeelliseen kirkkauteen. Jokainen tuskallinen synnytys ilmentää sinulle uuden muodon, joka on entistäsi korkeampi, puhtaampi ja herkempi, ja sen avulla voit helpommin nostaa tajuntasi Jumalan Poikien tajuntatasolle. Älä siis sure? Kuuntele minua!"
Tavallinen ihminen ei useinkaan tätä ääntä kuule. Hänen tajuntavärähtelynsä ovat siihen määrin mukautuneet karheimman aineen värähtelyihin, että hengen ääni peittyy maailman monien äänten epäsointuisaan pauhinaan sitä perinpohjaisemmin kuta aineellisemmat hänen alemman minuutensa pyyteet ovat. Mutta ihmisen korkein olemuspuoli, hänen jumalallinen henkensä, ei jää toivottomaksi. Alemman persoonallisuuden hylkäämänä pysyttäytyy se ihmisen piilotajunnassa, varjostaa ihmistä joka hetki, odottaen tilaisuutta astua esille suotuisampana hetkenä, ja ihminen jää siten kaikkiallisen syysiteisyyslain armoille tuntemaan maailmantuskan tulista poltetta entistä ankarammin. Mikäli hän on kiinnostunut fyysisestä ruumiistaan ja pitää sitä kiistattomana omaisuutenaan, saa hän tuskalla todeta, kuinka se häneltä riistetään. Sitä runtelevat sairaudet, se turmeltuu milloin mistäkin syystä, se vanhettuu — ja kuolee vähitellen kaikesta huollosta huolimatta. Jos hän asettaa omistushalunsa esineeksi muut aineelliset arvot, elämän hyvinvoinnin ja rikkauden ja sen suomat edut, niin nekin osoittautuvat epävakaiksi. Ne heilahtelevat. Aineellinen tuki voi sortua ja aineelliset arvot, joita hän on niin kiihkeästi himoinnut, osoittautuivat lopulta tyydyttämättömiksi. Ne eivät tuota onnea, muuttuvat raskaaksi taakaksi, jonka alle hän on uupumaisillaan. Maailmantuska syö häntä kuin syöpätauti, jota ei voida parantaa muulla kuin perinpohjaisella leikkauksella. — Hänen on leikattava pois sielustaan kaikkien aineellisten arvojen tavoitteleminen ennen kuin voi alkaa kuulua hengen, korkeamman minuuden ääni.
Ihmisen sielu on muuten merkillinen elin, ja siinä värähtelee maailmantuska aivan erikoisella tavalla. Sielun, joka alkujaan oli tarkoitettu kaikkeudellisen hengen temppeliksi, jossa jumalallisen tunnetason värähtelyt saisivat onnellistuttaa ihmisen pikkumaailmaa, ja jonka alttarilla aina palaisi rakkauden elävä tuli, on ihminen alemman järkeilyn vaikutuksesta muuttanut likaiseksi Augias-talliksi. Sen sijaan, että siellä saisivat ravintonsa tunne-elämän puhtaimmat elementaalit, on ihmisen järkeily varannut sinne vakituiset karsinat himoluonnon alhaisimmille eläimille. Siellä ihminen vaalii ylpeyttä ja kateutta, kunnianhimoa ja röyhkeyttä, ahneutta ja julmuutta, ja laskee ne valloilleen silloin kun on kysymys rahan, vallan tai maineen tavoittelusta, joiden hän luulottelee parhaiten koristavan ja tyydyttävän eristynyttä itseään. Jos pyrkimys on voimakas, voi käydä niin, että hän saa rikkautta, nousee vallan korkeimmille kukkuloille, saavuttaa kunniaa ja mainetta, mutta samassa määrin kuin hän kaikkea tätä saa, samassa määrin hänen omat apulaisensa, omat luomansa matalat tunne-elementaalit, kääntyvät hänen häviökseen ja turmiokseen. Hänen rikkauttaan, valtaansa ja mainettaan kadehditaan. Kateus ne lopulta kaataakin. Hän saa nähdä vallan valtikkansa taittuvan pirstaleiksi, maineen laakerinsa kuihtuvan, muuttuvan tomuksi ja tuhkaksi. Hän alkaa eritellä ja analysoida entistä elämäänsä ja asennoitumistaan elämään. Onko hän tosiaankaan koskaan ollut onnellinen? Tuskinpa. Hän oli vain niin luulotellut. Hän muistaa nyt, että hän aina — onnen ollessa kukkuraisimmillaan — oli vaistonnut sen lepäävän ontolla perustalla. Hän pelkäsi, ettei se kestäisi ja se luhistuisi kun elämän ilotulituksen rakettivarasto olisi loppuun kulutettu. Ja se väheni vähentymistään. Sen näki joka hetki, joka silmänräpäys. Ja vihdoin lyö hetki, jolloin viimeinen tulenkipinä haihtuvan onnen räiskähtelevästä ilotulitustuhkasta leimahtaa ja sammuu. Sielussa piileskellyt maailmantuska pullahtaa pinnalle hirvittävämpänä kuin koskaan ennen. Hän tuntee kadottaneensa kaiken. Elämällä ei ole hänelle mitään tarjottavana, ei mitään mikä olisi elämisen arvoista. Hänen edessään on yö — kuolemaakin synkempi yö. Ääretön orpoudentunne valtaa hänet. Hänestä tuntuu kuin olisi hän kadottanut kalleimman omaisuutensa — oman minuutensa.
Mutta tällöin kuuluu hiljainen outo kolkutus hänen sydämensä ovelle. Nyt hän sitä kuuntelee. Nyt ei sen kuulumista enää häiritse ulkomaailman hälinä ja melu. Ken on se, joka kolkuttaa ja mitä hänellä mahtaa olla sanottavana? Hän tuntee kolkuttajan äänestä. Se onkin hänen oma henkensä, hänen jumalallinen minuutensa, joka nyt saa tilaisuuden saada äänensä kuuluville. Ja mitäpä tällä on sanottavana? Sanat kuuluvat selvinä, kirkkaina, valoisina ja hellän hyväilevinä kuin vilpoisa tuulahdus. Olen sinun oma henkesi, sinun valosi, sinun ikävöimäsi vapahtaja, joka olen sinun kanssasi kärsinyt elämän ristinpuulla, mutta nyt todistan marttyyriustuskin sinun henkesi kanssa, että olemme jumalan lapsia, olemme yhtä Isän kanssa eikä mikään voi meitä enää erottaa Isän rajattomasta rakkaudesta.
Orpoutunut ihmissielu kuuntelee. Kuuntelee onnellisena, ja jokainen sana uppoutuu hänen sieluunsa, valaisee hänen sydämensä yön kirkkaaksi aamunsarastukseksi. Maailmantuska häipyy kuin usva nousevan päivän kirkkauteen. Uudestisyntymisen muodonvaihdos on kadottanut kaameutensa, ja uusi ihminen on syntynyt elämän uuteen päivään, jolla on nyt uudet kasvot, Ikuisen Elämän ihanat kasvot, joita eivät enää uurra maailmantuskan vääristävät viirut.
IHMISRUUMIIN SALAISET VOIMAKESKUKSET
Olisiko ihmisruumiissa vielä jotakin tuntematonta, salattua? Eivätkö ne valtavat anatomiset teokset, jotka selostavat ihmisruumiin rakennetta, olekaan sitä vielä tyhjentävästi käsitelleet? Onhan anatomialla, joka — jos mikään — on eksakti tiede ja liikkuu reaalisella pohjalla, tutkimuskohteenaan verrattain pieni ja rajoitettu ala, vain ihmisruumis, muutama kymmenkunta kilomäärä lihaa ja verta, joten sen salaisuuden perille pääseminen ei suinkaan pitäisi olla mikään mahdottomuus.
Täytyykin myöntää, että anatomian tutkimukset ovat niin perinpohjaiset, ettei niiden suhteen juuri jää toivomisen varaa. Seikkaperäisesti, pienimpiä yksityisseikkoja myöten, ovat ne selostaneet jokaisen luun ja ruston, jokaisen lihaksen ja jänteen, jokaisen valtimo- ja laskimosuonen, niiden kulun hienoimpaan hiussuoniverkostoon saakka, veren määrän, sen kokoonpanon, aivojen kierrokset, keskus- ja periferisen hermoston, sympaattisen hermoston, sisäelimet — sanalla sanoen kaiken mitä ihmisruumiilla tarkoitamme sen hienoimpaan histologiseen rakenteeseen saakka. Tutkimus on tehty niin perusteellisesti, ettei luulisi ihmisen ulkonaisessa rakenteessa löytyvän ainuttakaan kohtaa, johon anatomian veitsi ei olisi tunkeutunut ja joka olisi jäänyt huomaamatta.
Mutta jos astutaan ihmisruumiin fysiologian alueelle, niin on asianlaita toisin. Eipä siten — etteikö tämänkin tutkimuksen alalla olisi aikojen kuluessa tehty rohkeita harppauksia ihmisruumiin elinten toimintojen perillepääsemiseksi ja niissä osuttu oikeaan, mutta paljon on vielä selvittämätöntä ja arvoituksellista. Niinpä esimerkiksi keskus- ja sympaattisen hermoston pohjimmaiset salaisuudet ovat länsimaiselle tieteelle tuntemattomat, ja on vielä joukko sisäelimiä, joiden toiminnasta ja merkityksestä ihmisruumiille ollaan otaksumien ja hypoteesien varassa. Semmoisenkin suuren rauhasen kuin pernan toiminnasta on vallalla useampia teorioita, joista yksikään ei vielä ole saanut siksi paljon tieteellistä kannatusta, että se olisi voitu omaksua lopulliseksi, tieteellisesti päteväksi totuudeksi. Useiden muiden — tässä suhteessa tuntemattomien — rauhasten ja elimien joukosta koskettelen vain paria, joilla on erikoinen merkityksensä ihmisruumiin salaisten voimakeskuksien välittäjänä, nimittäin aivolisäkettä (hypophysis cerebri) ja käpyrauhasta (glandula pinealis).
Ennen kuin käyn lähemmin näitä elimiä selostamaan, on lyhyesti käsiteltävä fyysisen ruumiin kaksoispuolta, eetteriruumista, jonka olemassaolo alkaa jo kiinnostaa tiedemiehiäkin. Aivan meidän päiviimme saakka on eetteriruumiin olemassaolosta tiedemiesten keskuudessa vaiettu ja jos siitä on puhuttu, on se tapahtunut kielteisessä äänilajissa. Sitä ei ole hyväksytty edes hypoteesina tieteellisen tutkimuksen kohteeksi, ja kuinkapa tutkimuksista tavallisessa merkityksessä voisi olla puhettakaan, kun se ei ole ollut tavallisin keinoin aistittavissa. Mutta vuonna 1911 oli tavallaan tämäkin pulma osittain ratkaistu. Cambridgelainen tohtori Walter Kilner joutui kokeellisesti toteamaan eetteriruumiin, vieläpä astraaliruumiinkin, eräänlaatuisena värähtelynä, joka näkyi ihmisen fyysisen ruumiin ympärillä säännöllisenä kehänmuotoisena heijastumana. Tätä hän kutsui ihmisen atmosfääriksi eli ihmisen ilmakehäksi. Ilmiö oli siksi erikoinen, että hän ryhtyi sitä tarkemmin tutkimaan, valmisti värilaseja, joilla hän voi tehostaa värähtelyjen näkyväisyyttä ja yhä merkillisempiä havaintoja esiintyi. Niinpä tämä ilmakehä oli toisilla suurempi, toisilla pienempi, toisilla siinä ilmeni epäsäännöllisyyksiä, joihin oli löydettävissä syy joko ruumiillisista tai sielullisista sairaalloisista tiloista. Siitä ei ole epäilystä, etteikö näin ollen olisi kyseessä sangen tiivis yhteys tämän ilmahan ja fyysisen ruumiin välillä, mutta kumpi näistä oli päätekijä, jäi tri Kilneriltä ratkaisematta.
Olisi luullut, että tämä keksintö jo tällä asteellaan olisi kiinnostanut tiedemiehiä jatkamaan tutkimuksia, mutta niiden piirissä ollaan hyvin varovaisia kaiken uuden suhteen, vallankin, jos se jollakin tavalla poikkeaa tavanomaisista katsantotavoista. Siksipä ei tietääkseni yksikään tiedemies ole tähän tutkimusalaan enää kajonnut. Vasta tänä vuonna sain käsiini teoksen, joka antaa Kilnerille oikeutta ja ottaa asian uudelleen esille psykologisten kysymysten yhteydessä. Tämä tiedemies on tri Alexander Cannon, Lontoon ja Ison-Britannian tiedeakatemian jäsen. Hänkin oli todennut eetteri- ja astraaliruumiin olemassaolon aivan toisessa kokeiluyhteydessä ja vetoaa tri Kilnerin tutkimuksiin, osoittaakseen, että hänenkin psykologiset tutkimuksensa pohjautuvat eksaktisiin fyysisiin kokeisiin.
Kun aikoinani olin tilaisuudessa kokeilemaan mainitulla tri Kilnerin menetelmällä, totesin etteivät salatieteilijäin selostukset näistä näkymättömistä ruumiista ole tuulesta temmattuja, vaan että ne perustuvat tosiasioihin, jotka on mahdollista todeta vielä selvemmin ja täydellisemmin keinoilla, joita salatiede suosittelee. Salatieteilijöiden selostukset eetteri- ja astraaliruumiista ovat sangen seikkaperäiset. Ne lähentelevät jo sitä yksityiskohtaisesti viimeisteltyä erittelyä, joka oli huomattavissa anatomien selostuksissa fyysisestä ruumiista. En kajoa niihin nyt lähemmin, rajoitun vain käsittelemään eetteriruumiin fysiologiaa ja sen merkitystä fyysiselle ruumiille salatieteen valossa.
Ensiksikin salatiede teroittaa, että eetteriruumis on fyysisen ruumiin luoja ja ylläpitäjä eikä päinvastoin. Eetteriruumis on muotti, jonka mukaan fyysinen aine muovautuu ihmisen fyysiseksi käyttövälineeksi. Se on myös se välittäjä, joka tuo ihmisruumiille ne eetteriset värähtelyt, joita sen solukko tarvitsee säilyttääkseen vitaliteettinsa, elinvoimansa. Magneettiset ja sähköiset värähtelyt niin hyvin maasta kuin auringosta latautuvat eetteriruumiin elimistöön ja joutuvat niiden välityksellä niitä vastaaviin fyysisen ruumiin solukoihin. Fyysinen ruumis on siinä määrin riippuvainen näistä eetteriruumiin värähtelyistä, ettei ole ajateltavissa minkäänlaista fyysisen ruumiin elämää ilman eetteriruumista. Yhtä riippuvainen on eetteriruumiskin fyysisestä ruumiista, sillä erottuaan kuolemassa fyysisestä ruumiista ei se voi jatkaa itsenäistä olemassaoloaan kuin verrattain lyhyen ajan, korkeintaan muutaman vuorokauden, hajoten sitten alkuperäisiin aineosiinsa samoin kuin fyysinenkin ruumis.
Tämä kiinteä yhteys näiden molempien ruumiiden välillä tapahtuu eräiden elimien välityksellä, jotka ovat havaittavissa eetteriruumiissa. Tri Kilnerin laseilla ei niitä kylläkään nähdä, mikä onkin luonnollista, sillä nämä eetteriruumiin elimet meidän kehityskaudellamme toimivat vain puolinaisesti, fyysillis-psyykkisesti, vastaten täsmälleen nykyaikaisen arki-ihmisen valvetajunnallisia vaatimuksia. Mutta jos on kysymys kehittyneemmästä kohteesta ja huomioiden tekijä on selvänäköinen, ovat tulokset aivan toisenlaiset. Eetteriruumiin elimet esiintyvät silloin alituiseen herkästi värähtelevinä, värillisinä voimakeskuksina, joiden nopeavärähtelyinen virtaus kohdistuu samanaikaisesti sädehtivänä sekä ihmisen fyysiseen ruumiiseen että siitä ulospäin. Tämä on helposti käsitettävissä kun tietää, että näillä voimakeskuksilla on kahtalainen tehtävä. Paitsi sitä magneettis-vitaalista merkitystä, mikä niillä on fyysisen ruumiin alituisina muovailijoina ja elinvoiman ylläpitäjinä, on niillä vielä toinen tärkeämpi merkitys olla yhdyssiteenä ihmisen korkeampiin ja hienompiin ruumiisiin ja tuoda korkeampien tajuntatasojen värähtelyjä ihmisen päivätajuntaan.
Näitä voimakeskuksia, joita salatieteellisessä kirjallisuudessa kutsutaan chakroiksi — pyöriksi — niiden kehämäisen muodon takia, on huomioitu kaikkiaan kymmenen, joista ainoastaan seitsemän kuuluu inhimilliselle tajuntatasolle, kun sitä vastoin kolme alinta, jotka sijaitsevat ihmisruumiin lantio-ontelon sisässä, kuuluvat kolmeen alimpaan elementaaliluonnonvaltakuntaan, kehityskauteen, jonka ihminen sivuutti jo kaukaisessa menneisyydessään, joten niillä ei ole tällä hetkellä enää mitään kehityksellistä merkitystä. Siksipä ei niitä kolmea alinta voimakeskusta enää käytetäkään valkoisessa magiassa. Valkoisen Veljeskunnan taholta päinvastoin ankarasti varoitetaan niiden käytöstä, ei ainoastaan sen takia, että niitä käyttävät yksinomaan mustat maagikot itsekkäisiin tarkoituksiinsa, vaan että niiden värähtelyjen osittaistakin esiin puhkeamista erinäisissä sairaalloisissa tiloissa pidetään mitä suurimpana onnettomuutena, mikä yleensä ihmistä voi kohdata. Jätän ne siis kokonaan käsittelyn ulkopuolelle ja koskettelen vain niitä seitsemää chakraa, joista salatieteellisessä kirjallisuudessa yleisimmin puhutaan.
Nämäkin voidaan jakaa eri ryhmiin riippuen niiden voimalaadusta ja värähtelyjen suuntautumisesta ihmisen eri tajuntatasoille. Ensimmäiseen ryhmään sijoittaisin kaksi alinta chakraa, joista toinen sijaitsee selkärangan alaosassa, lähemmin määriteltynä sillä kohdalla selkärankaa, missä selkäydin alkaa haarautua alaraajojen hermostoksi ja missä se kietoutuu yhteen sympaattisen hermosysteemin alimpien hermoganglioiden hermosäikeisiin, ja toinen jokseenkin pernan tienoilla, rintakehän vasemmanpuoleisessa alaosassa. Molempien näiden tehtävä on mitä kiinteimmässä yhteydessä fyysiseen ruumiiseen. Alin näistä kahdesta, joka on yleisimmin tunnettu kundalini- eli käärmetulichakran nimellä, on niiden sähköisten, magneettisten ja vitaalisten voimien välittäjä, jotka ovat suoranaisesti varastoituja maapalloomme. Jokainen fyysikko tietää ja aavistaa maan magneettis-sähköisten voimien valtavuuden niin rakentavina kuin hävittävinä tekijöinä, ja näin ollen kundalinichakran suurin tehtävä näkyy olevan ehkäistä näiden suunnattomien voimien tunkeutumista ihmisruumiiseen täydellä painollaan. Korkeintaan välittää se niitä ihmisruumiiseen juuri sen verran ja semmoisissa erissä, ettei niiden hävittävä vaikutus pääse turmelemaan kehityksen normaalia kulkua. Mutta kaiken tämän ohella kuuluu kundalinichakran voimavarastoon vielä jotakin muutakin. "Hiljaisuuden Äänessä" kutsutaan sitä "tuliseksi voimaksi" ja "maan äidiksi", koska sen voima on jossakin suhteessa verrattavissa tuleen. Sen vaikutuksesta syttyvät aikanaan kaikki muut chakrat ja saavat siitä luonnollisen syntymänsä, niin kuin lapsi äidistään. Sytyttää se ennenaikaisesti, päästää toimintaan ilman kehityksellisiä edellytyksiä, mikä voi sattua, kun antaudutaan epäpätevän opettajan johtoon, tai itse varomattomasti puoskaroidaan salatieteellisten voimien kanssa, on sangen vaarallista. Tuloksena voi olla vaikeat parantumattomat hermosairaudet, luonnottomat ja hillittömät siveelliset ja mentaaliset harhautumiset, onpa kokeiluista todettu kuolemantapauksiakin. Matalalla siveellisellä tasolla olevassa ihmisessä, joka ei ole puhdistanut ruumistaan kundalinichakran kunnolliseksi käyttövälineeksi, elpyvät sen intohimot äärimmäisen kiihkeiksi, mentaaliset paheet tiivistyvät itsekkyydeksi, joita ylläpitää helvetillinen itserakkaus ja ylpeys — ja useimmat tämmöiset harhautuneet joutuvatkin tavallisesti mustan veljeskunnan vaikutuspiiriin ja heidän kehityksensä keskeytyy pitkiksi ajoiksi. Siksipä salatieteellisessä kirjallisuudessa varoitetaankin herättämästä kundalinichakran käärmettä, jonka sanotaan lepäävän kiemurassaan tämän voimakeskuksen keskipisteessä, sillä sen purema voi olla tappava. Sen myrkyn kaksinaisesta ominaisuudesta sanotaankin "Hathayogapradipikassa": "Todelliselle joogille se antaa vapautuksen, mutta hullun se kahlehtii."
Toisen voimakeskuksen muodostaa se chakra, joka sijaitsee pernan kohdalla. Tästä sanotaan, että sen pääasiallisimpana tehtävänä on eritellä ja muuntaa ne vitaliteettivärähtelyt, jotka aurinko säteilee, semmoisiksi, että ihmisruumis voi käyttää niitä solukkonsa moninaisempiin tarpeisiin. Siksipä tästä chakrasta sanotaankin, että se kehittyneellä ihmisellä aikanaan ja oikealla tavalla esiin puhjenneena muistuttaa prismallisiin väreihinsä hajautuneena auringon peilikuvaa. Siitä säteilee vitaalinen elinvoima monen värisinä heijastuksina yli koko fyysisen ruumiin, ja tunkeutuu kimppuina ruumiin elimistöihin — etenkin sen alla olevaan pernaan niin voimakkaasti, että perna onkin salatieteessä siitä syystä mainittu eetteriruumiin vahaniksi eli vehikkeliksi.
Kuten jo alussa mainitsin, kuuluu perna niihin elimiin, joiden fysiologia on tiedemiehille vielä hämärän peitossa. On siksi omituista, kun tiede aivan kuin vaistomaisesti vetää pernan toiminnan aurinkoenergian yhteyteen. Tiedemiehet ovat siinä näkevinään elimen, jolla on tekemistä veren kanssa. Aikoinaan pidettiin sitä punaisten verisolujen pajana, mutta nyttemmin pidetään kiinni hypoteesista, että perna olisi tekemisissä vain valkoisten verisolujen kanssa. Että sillä on likeinen yhteys vereen, on todettu monissa verisairauksissa, jolloin pernan koossa ja rakenteessa on huomattu muutoksia. Painostan erikoisesti tätä fysiologista yhtymäkohtaa chakrateoriaan, sillä olen siinä näkevinäni kouriintuntuvan todistuksen salatieteellisten opetusten oikeutukselle. Niinpä pernan merkitys veren kokoomuksen tekijänä ja siis ihmisen elonprinsiipin säilyttäjänä on totuus, jonka salatieteilijät ovat omaksuneet ja julistaneet jo niin ammoisina aikoina, ettei länsimailla vielä silloin ruumiin verenkiertokulkuakaan ollut tunnettu. Ja mikä merkitys verellä on aurinkoenergian ja kosmillisten värähtelyjen siirrossa ihmisruumiiseen, sitä pohtii tieteemme parhaillaan, eikä ole epäilystäkään, etteikö se sille anna suurta merkitystä, vaikka se ei vielä tunnekaan yksityiskohtaisesti niitä lakeja, joihin tämä siirto perustuu.
Seuraavaan chakraryhmään, joiden toiminta jo kohdistuu ylifyysiselle tajuntatasolle, kuuluu kolme seuraavaa. Näiden fyysiset vastaavaisuudet esiintyvät seuraavassa järjestyksessä:
1. sympaattisen hermoston vatsahermoganglion, plexus Solariksen
kohdalla.
2. sydämen kohdalla ja
3. kaulan alaosassa, vastaten sympaattisen hermosysteemin ensimmäistä
suurta hermoplexusta.
Näiden fyysiseen ruumiiseen kohdistama voimavirtaus rajoittuu pääasiallisesti niiden kosmillis-eetteristen värähtelyjen välittämiseen, joita nämä fyysisesti tärkeät elimet tarvitsevat säilyttääkseen vitaliteettiutensa virkeänä, mutta tärkeämpi on niiden merkitys toisten korkeampien tajuntatasojen värähtelyjen välittäjänä. Niinpä plexus solaris -chakra on tekemisissä astraalisen herkkätunnon kanssa. Monet telepaattiset, psyykilliseen herkkätuntoon kuuluvat, päivätajunnalle oudot ilmiöt aiheutuvat jostakin luonnottomasta tämän chakran kiihotuksesta. Oikealla tavalla herätettynä voi se kehittyä oivalliseksi työaseeksi eetteritason ja astraalitason välille. Muussa tapauksessa syntyy vain vakavia häiriöitä siitä vastaavissa fyysisissä elimissä — tässä tapauksessa pääasiallisesti vatsahermostossa, ja vahinko on hyötyä monta vertaa suurempi.
Sydänchakran merkitys kohdistuu vielä yksityiskohtaisemmin tunne- eli astraalitasolle. On muuten omituista, kuinka tavallinen arki-ihminen kytkee kaikki tunne-elämänsä vivahdukset sydämeen. Hän sanoo rakastavansa koko sydämestään, samoin vihaavansa sydämestään ja niin edelleen. Kuinka vähän fyysisellä sydämellä on näiden tunteiden kanssa tekemistä, lienee kaikille päivänselvä asia, mutta paljon sisältyy sanontaan totuutta, kun sydän-käsitteeseen yhdistetään siihen kuuluva voimachakra. Siihen keskittyy tunne-elämämme. Se ottaa vastaan meihin kohdistuvat tunteet, analysoi ne meille ominaisiksi ja muovailee ne meille tajuttaviksi. Sen kautta värähtelevät meidän omat niin miellyttävät kuin epämiellyttävät tunnevärähtelymme ja sen kautta tunkeutuu sielu- ja tunne-elämäämme värähtelyjä ulkopuolella olevasta ympäristöstämme, ei ainoastaan seurapiiristämme, vaan myös yleensä tunnetasolta sikäli kuin tunnevärähtelymme ovat niille samanvireiset. Oppilaan on täydellisesti hallittava tunne-elämänsä ennen kuin tämän chakran laajempaan kehitykseen on ryhdyttävä. Sen alkaessa toimia avautuu näet tunnemaailma monin verroin entistä laajemmaksi, uusia outoja värähtelyjä tulvii sieluun, ja ne on opittava yksitellen kaikki tuntemaan ja hallitsemaan. Ellei tällöin olla tottuneen opastajan johdossa, saavat tunne-elementit voiton, ja tulos on — päivätajunnallisen tasapainon horjuminen, tunteet heilahtelevat hillittöminä yhdestä äärimmäisyydestä toiseen, hermotoiminta herpautuu, ja lopputuloksena ovat useinkin vaikealaatuiset hysteeriset kohtaukset, vieläpä mielisairaudetkin.
Kaulachakran voimaominaisuudet kohdistuvat yhä syvemmälle tunnetason mysteereihin. Salatieteilijät vakuuttavat, että henkilö, jolle tämä chakra on säännöllisesti avautunut ja toimii normaalisti, on selväkuuloinen, Mitä on selväkuulo? Onhan paljon mielisairaita, jotka kuulevat kaikenlaisia ääniä ja puheita niin todellisesti, että tottelevat niiden käskyjä ja määräyksiä, olivatpa ne kuinka mahdottomia ja luonnottomia tahansa. Tämä kulkee psykiatriassa kuuhallusinaation nimellä, mutta sitä ei ole sekoitettava siihen selväkuuloon, joka on yhteydessä kaulachakran kanssa. Selväkuulo, jota tässä tarkoitetaan ja joka tyyten eroaa kuulohallusinaatioista, on astraalista selväkuuloa. Astraaliselväkuuloon sisältyy jonkinmoinen tietoisuus tulla astraalitasolla kosketuksiin sen tason tajuisten olijoiden kanssa ja olla niiden kanssa ajatusten vaihdossa. Tämä ajatusten vaihto ei tarvitse olla puhekykyä eikä kuuloaistia semmoisena kuin sen päivätajuisesti tunnemme, vaan selväkuulo on paremminkin jonkinmoinen ajatusten siirto, joka lähinnä vastaa aistimusta, jonka tunnemme kuulona ja jonka avulla muovailemme jostakin aatteesta sen ajatuskuvan, jonka valvetajuntamme tajuaa.
Kolmannen chakraryhmän muodostavat kaksi viimeistä ja tärkeintä eetteriruumiin elintä, jotka sijaitsevat päässä, toinen silmien välissä otsalla, toinen melkein päälaen keskikohdalla. Fyysisissä aivoissa vastaa edellistä aivolisäke ja jälkimmäistä käpyrauhanen. Jotta näiden elinten vastaavaisuus chakroihinsa olisi helpommin käsitettävissä, on syytä niitä tarkastella tieteen, kehitysopin ja salatieteen luomassa valaistuksessa.
Tiedemiestemme osuus näiden rauhasten selostamisessa on niukkuudestaan huolimatta tärkeä. Aivolisäkkeestä tiedetään, että se ainakin luuston kehitysaikana, siis varhaisimmassa nuoruudessa, on toiminnassa, ja jos se syystä tai toisesta joutuu myöhemmin toimintaan, niin ilmaantuu luustoon sairaalloisia oireita liikakasvannaisina tai muina luonnottomuuksina. Tärkeämpi vielä kuin tämä ominaisuus on se, että toinen sen loobeista on histologiselta rakenteeltaan samanlaatuinen kuin käpyrauhanen ja että embryologinen tutkimus toteaa yhteyden näiden välillä, vaikka sitä myöhemmin ei anatomisesti enää voida toteennäyttää. Siis nämä kaksi salaperäistä rauhasta ovat jonakin kehitysaikana toimineet jossain määrin samalla tapaa. Minkälainen tämä toiminta on ollut, se on antanut tiedemiehillemme paljon päänvaivaa. Sitä että sillä on ollut tekemistä näköaistin kanssa, ei enää epäillä. Osoittaahan anatominen tutkimus, että se on erikoisten säikeitten välityksellä suoranaisesti yhteydessä sen aivo-osan (thalamus opticus) kanssa, johon johtavat silmähermot. Sitä paitsi käpyrauhasen histologinen tutkimus näyttää selvästi, että ollaan tekemisissä silmäkudoksen kanssa. Siis kuihtunut silmä. Milloin se olisi toiminut? Tähän uuteen pulmaan antaa kehitysoppi vastauksen. Tiedemiehet puhuvat nykyisin täytenä totena eräästä muinaisesta mantereesta, joka olisi sijainnut nykyisen Tyynenmeren saarten tienoilla. Tämän mantereen jätteiltä on tavattu eläinkuntaa, kuten lisko Hatteria punctata, jolla käpyrauhanen on vielä pääkopan pinnalla ja muistuttaa kolmatta silmää. Ammoisina aikoina on siis täytynyt olla sellainen kehityskausi, jolloin tuo silmä on ollut toiminnassa, ja se on toiminut silloin myös ihmisellä, vaikka se myöhemmin ulkonaisten olojen muuttuessa on vähitellen surkastunut sitä mukaa kuin nykyiset näköelimemme ovat astuneet valta-asemaan.
Tässä suhteessa käyvätkin salatieteelliset selostukset jotakuinkin yhteen kehitysopillisten tutkimusten kanssa. Salatieteen mukaan — miljoonia vuosia sitten — onkin vallinnut aikakausi, jolloin kolmannen juurirodun ihmiskunta asusti mantereella, joka jotakuinkin vastaa tuota Haeckelin Lemurialaista mannerta, ja että tällä ihmiskunnalla oli silloin tämä "kolmas silmä". Koko luomakunta ja elämä olivat silloin aivan toisenlaisia, eivät niin aineelliseksi tiivistyneitä kuin mitä se nyt on, joten näköelimenkin täytyi vastata sitä tiiveystajunnallisuutta, mikä silloin oli vallalla. Sanotaan sen silloin olleen enemmän "astraalisen" kuin fyysisen eli sen näkökyky ulottui enemmän tunnetasolle kuin fyysiselle, mutta sitä mukaa kun aine fyysillistyi, surkastui astraalinen näköelin, ja tilalle kehittyivät nykyiset silmämme. Käpyrauhanen surkastui — toistaiseksi. On vielä koittava aika, jolloin ihmisen tajunnallinen nousu tarvitsee astraalista näköelintään, ja tällöin on käpyrauhanen astuva uudelleen toimintaan. Siksi ovat sekä aivolisäke että käpyrauhanen säilyneet tulevia aikoja varten, niitä aikoja varten, jolloin täydellistyneellä ihmisellä ovat käytännössä vielä kaksi aistia nykyisten viiden aistin lisäksi. Siihen saakka, kunnes ne ovat ihmiskunnan yleinen omaisuus, esiintyvät ne toiminnassa vain muutamilla harvoilla, jotka erityisen koulutuksen avulla ovat saaneet toimintaan niitä vastaavat chakrat ja siten saaneet nämä elimet hereille tavallista aikaisemmin.
Näiden kahden chakran — voimien esiin puhkeaminen täydentää kaikki edelliset. Niiden täydellisestä värähtelystä herää kirkastunut selväkuulo ja selvänäkö ja sen ohella täydellistynyt tunnetason hallitseminen sekä mahdollisuus huomioida aatetasonkin ominaisuuksia. Siksipä H.P.B. sanookin "Hiljaisuuden äänessä": "Älä salli 'taivassyntyisen' hukkua Harhan mereen ja irrottautua kaikkeudellisesta Isä-Äidistä (Maailmansielusta), vaan anna tulivoiman päästä sisimpään kammioosi, sydänkammioosi, maailman-äidin asuntoon.
"Kun tämä voima sydämestä nousee kuudenteen, silmiesi väliseen seutuun, niin se muuttuu Maailmansielun henkäykseksi, ääneksi, joka täyttää kaiken — Mestarin ääneksi."
Kuudennen chakran osittaisesta ja täydellisestä avautumisesta riippuu astraalisen näkemisen täydellisyys. Alkuasteellaan voivat näkemykset olla vain hajanaisia valo- ja värivälähdyksiä, haihtuvia irrallisia kuvia ja näkyjä, mutta sitä mukaan kuin kundaliniliekki elähdyttää chakraa täydellistyvään avautumiseen, saavat näkemykset todellisemman hahmon, kirkastuvat oleellisiksi ja ovat täydellisesti tajuttavissa.
Tajuaminen täydellistyy lopullisesti seitsemännen chakran avautumisesta. Sen näkemys ulottuu mentaalitasolle saakka, ja siinä on selvänäkijällä apunaan älyllinen erittelemisen kyky, joten hän ei voi harhautua näkemyksissään. Tällöin voi hän myös tietoisesti irtautua ruumiistaan ja tehdä havaintoja eri tasoilla ja tuoda havainnointinsa tulokset ehjinä ja vääristymättöminä päivätajuntaansa. Yhteys eri tajuntatasojen kanssa muuttuu yhtäjaksoiseksi ja eristävät muurit niiden välillä häviävät. Tähän voimakeskukseen kulminoituvat kaikkien tasojen fohatiset voimat ja esiintyvät lopullisessa tasapainoisuudessaan. Siksi H.P.B. Salaisessa Opissaan siitä sanookin: "Käpyrauhanen on se elin, jota itämaiset salatieteilijät kutsuvat Devakshaksi eli 'Jumalalliseksi silmäksi', ja tänäkin päivänä on se ihmisaivojen henkisyyden pääelin, nerouden asuinpaikka ja on puhtaiden mystikoiden tahdonvoimalla lausuma maagillinen Sesam, joka hänelle — kun hän osaa sitä käyttää -. avaa kaikki totuuden tiet."
Tätä lienee myös aikoinaan Descartes tarkoittanut, kun hän lausui mielipiteen, että käpyrauhanen olisi sielun asuinpaikka. Tämä hänen mielipiteensä on herättänyt suurta hilpeyttä ja ivaa anatomien leirissä aina meidän aikaamme saakka, mutta ne jotka näkevät syvemmälle antavat Descartesille täyden tunnustuksen ja näkevät hänessä ihmisen, joka eli aikaansa edellä ja oli näkemyksellään lähestynyt totuutta monta askelta likemmäksi kuin aikakautensa.
Vielä on mainittava eräs näistä voimakeskuksista johtuva omituisuus, johon eivät selvänäkökokeilijat eivätkä psykiatrit ole kiinnittäneet tarpeeksi huomiota. Asianlaita on näet niin, että nämä chakralliset voimakeskukset toimivat tavallisessa arki-ihmisessä juuri niin paljon kuin niiden tulee toimia tavallisen päivätajunnan tasapainon ylläpitämiseksi, ja ettei mitään odottamattomia yllätyksiä tapahtuisi, syntyy niiden toiminnassa fyysisen ja astraalisen tajuntatasojen välille eräänlainen suojamuuri, tiivistynyt kudos, joka estää tunnetason sopimattomat tunkeilijat pääsemästä päivätajuntaan. Tämä suojamuuri muuntaa tunnetason värähtelyt senlaatuisiksi, että ne sopeutuvat kunkin yksilön normaaleihin värähtelynopeuksiin. Ellei näin olisi, jäisi ihminen tunnetason lukemattomien värähtelymuotojen temmellyskentäksi ilman että hän kykenisi niitä oikein arvioimaan ja vielä vähemmän hallitsemaan. Avuttomana joutuisi hän niiden valtoihin ja kadottaisi päivätajunnallisen tasapainonsa. Tässä onkin yksi mielisairauksien syy, johon olisi kiinnitettävä vakavaa huomiota. Syystä tai toisesta rikkoutuu suojakudoksen hienon hieno verkko, syntyy repeämä, veräjä, jonka takana on joukko halukkaita tunkeilijoita pyrkimässä ihmisen päivätajuntaan. Tavallisen arki-ihmisen tasapaino tällöin turmeltuu, hän muuttuu "omituiseksi", ympäristökin sen huomaa, ja lopputuloksena useimmiten on joko pitempi tai lyhytaikaisempi mielisairaus, riippuen tietenkin siitä, kuinka nopeasti suojakudoksen veräjä tukkeutuu. Alkeellinen, ohjaukseton salatieteen kokeilija voi aluksi tällaisessa tilanteessa luulotella, että nyt hänelle on avautunut selvänäköisyyskykyjä, ja hurmautuu, hemmottelee niitä, luulottelee nousseensa jollekin korkealle salatieteelliselle asteelle, eristäytyy ylpeänä oman olemuksensa ahtaaseen kuoreen. Ellei hän ajoissa herää näkemään erehdyksensä syytä ja käy sitä vakavasti korjaamaan, on tulos sama. Tasapaino häiriytyy, kehitys keskeytyy.
Homo ipse sui artifex — ihminen on oman onnensa seppä, on vanha totuus ja pitää paikkansa tässäkin tapauksessa. Ihminen on itse syypää tämän suojakudoksen rikkoutumiseen. Tahallaan hän sitä turmelee esimerkiksi väkijuomien ja narkoottisten aineiden käytöllä. Nämä aineet ovat sille mitä turmiollisimmat. Kouriintuntuvimpana on tämä todettavissa juoppohulluus-, morfinismi- ja kokaiinismitapauksissa. Olen elämäni varrella joutunut käsittelemään monen monia tämän luontoisia tapauksia ja toteamaan näiden aineiden vaarallisuuden ei ainoastaan fyysiselle ruumiille, vaan vielä enemmän hienomman eetteriruumiin kudoksille. Vaikeimmissa sairaustapauksissa on usein ollut ei ainoastaan tuntevinaan vaan vieläpä näkemään niiden kaameiden elementaalien läsnäolon, jotka valtaavat tämänlaatuisen sairaan, eikä voi muuta kuin mitä syvimmin valittaa, että näiden aineiden sovinnainen käyttö nautintoaineina on niin yleistynyt, että niitä on saatavissa muualtakin kuin apteekkien vartioidusta myrkkykaapista. Ainakin jokaisen teosofin ja salatieteilijäkokelaan tulisi niiden käyttöön suhtautua kielteisellä asenteella, sillä henkisen kehityksen ehkäisijöinä ne varmasti muodostavat ryhmän numero 1. Tähän ryhmään voi lukea myös monet muut miedommat narkoottiset aineet kuten nikotiini, kofeiini ja teiini. Näiden käytössä ollaan tavallisesti suvaitsevaisempia. Ken niihin on mielistynyt, vetoaa puolustuksekseen, että niinhän se ja se korkea salatieteilijä tai jokin muu henkistynyt ihminen tekee ja käyttää niitä, mutta salatiede on säälimättömän ankara. Joka haluaa ruumiinsa ehdotonta puhtautta, on siinä suhteessa noudatettava ehdottomia luonnonlakeja, hemmotteluilla ei siellä ole jalansijaa, ja ehdoton totuus vaatii ilmentäjäkseen myös ehdottomasti puhtaan ihmisruumiin ja ehdottomasti puhtaan ihmissielun.
Vielä vaarallisempia kuin nämä fyysiset myrkyt ovat eetterisen suojakudoksen eheydelle sielulliset myrkyt. Niihin vasta onkin kiinnitettävä vakavaa huomiota. Himoruumiin kaikki, luonnonlakien puitteista poikkeavat pursuamiset ovat sille turmiollisia. Eläinihmisen luonnolliset vietit vietyinä pois luonnollisista uomistaan ja kiihotettuina alhaisen älyvaiston käytettäviksi muodostuvat myrkyiksi, jotka turmelevat ihmisen eetteriruumiin suojakudosta turmiollisemmin kuin aavistammekaan. Ja ylipäänsä tunne-elämän paisuttaminen yli luonnollisten äyräittensä, tunteiden irralleen laskeminen ilman älyn harkitsevaa otetta — olkoonpa tunteet sitten mitä laatua tahansa — on tälle suojakudokselle yhtä vaarallista kuin villin ja hurjistuneen eläinlauman irralleen laskeminen puskemaan aitausta, jonka takana on houkutteleva laidunmaa. Aitaus ei kestä. Samoin käy eetterisen suojamuurimme tunne-eläinten päivittäin hyökätessä sen kimppuun.
Sanotusta käynee selville, ettei näiden voimakeskusten käsittelyyn pidä käydä kevytmielisesti. Vaikkapa oltaisiinkin johonkin määrin tietoisia niiden toimintalaeista, on pidettävä mielessä, että ne ovat kullakin yksilöllä lisäksi riippuvaiset kunkin erilaisesta karmasta, ja ilman sen tuntemusta olisi uhkarohkeaa ja mieletöntä käydä itse toimimaan siihen suuntaan, että niiden toiminta heräisi, ja vielä mielettömämpää olisi sallia jonkun toisen ottaa vastuulleen niiden herättämistehtävää — ellei herättäjä varmasti ole joku Valkoisen Veljeskunnan Mestari.
Siinäpä onkin asian ydin. Voimachakrojen herättäminen ja niiden kehityksen alkuvalvonta kuuluukin Mestarille, Opettajalle — eikä oppilaalle. Silloin kun oppilas on tämän voima-aseen tarpeessa ja häntä tarvitaan jonkin erikoisen työn suorittajaksi "Suuressa Suunnitelmassa", on hänen lähellään Mestari, joka opastaa häntä. Alkuvalmistukset ja edellytykset tälle kohtaamiselle riippuvat yksinomaan oppilaasta itsestään — ei Mestarista. Oppilaan on noustava Mestarin maailmaan voidakseen toimia Mestarin työtoverina Suuren Suunnitelman täytäntöönpanossa. Sitä varten on oppilaan puhdistettava ruumiinsa semmoiseksi kuin Elämä sen alkujaan oli tarkoittanut. Sitä varten on hänen puhdistettava sielunsa siihen sopusointuisaan rauhaan, joka vallitsi Elämän tunnetasolla sen alkuperäisessä puhtaudessaan, ennen kuin ihminen itsekkyydellään pääsi sitä saastuttamaan. Sitä varten on oppilaan puhdistettava ajatusmaailmansa, saatava se värähtelemään kaikkeudellisen Elämän ihmeellistä Rakkausvärähtelyä, jossa itsekkyydellä ei enää ole sijaa. Oppilaan oman persoonallisen pikkumaailman sisäiset pyyteet on viskattava Elämän kirkkaimpaan kiirastuleen, niitä on siellä tarkkailtava huolellisesti ja monipuolisesti, ja jos niissä on havaittavissa pieninkin persoonallisen minuuden korostamiseen tähtäävä vivahdus, on se poistettava. Ellei sitä tehdä, jää se jäljelle väijymään tilaisuutta omistaakseen kaikkeudellisen rakkausvärähtelyn persoonallisuudelle ja syöstäkseen vihdoin oppilaan itsekkyyden mustaan leiriin.
Puhtaus — puhtaus ajatuksissa, tunteissa ja teoissa on se päämäärä, johon oppilaan on pyrittävä ja päästävä ennen kuin hänellä on oikeutta odottaa Mestaria avukseen salaisten voimakeskuksiensa herättäjäksi. Mutta kun se hetki lyö -ja varmasti se kerran lyö, ja kun Mestari astuu hänen elämäänsä ja avaa hänen silmänsä, niin silloin vasta tietää ihminen elävänsä, syntyneensä uuteen elämään, jonka ihanuutta hän aikaisemmin oli aavistanut, mutta ei mielikuvituksissaankaan nähnyt sitä niin ihanaksi, kuin miltä se nyt näyttää hänen kirkastuneelle katseelleen. Elämän ilo oli ennemmin ollut persoonallisuuden värittämä ja hän oli katsonut sitä vain pienen minuutensa silmillä. Nyt hän näkee sen kaikkeuden värittämänä ja katsoo sitä täydellisyyden kauaskantavilla katseilla. Nyt hän ymmärtää, kuinka on elettävä, ja nyt hän voi käyttää ihmisyyden koko salaista valtavaa voimavarastoa niiden hyväksi, jotka vielä haparoivat persoonallisen minuuden sokeudessa. Hän näkee ja tuntee tämän nyt olemustaan vallitsevana lakina. Hän kuulee sen sisäisen jumaluutensa huulilta ja tajuaa sen Mestarinsa katseesta, jonka kasvot hän nyt näkee kaikessa kirkkaudessaan. Hän on nyt noussut Mestarin maailmaan ja voi Hänen johdollaan astua takaisin entiseen maailmaansa murtuneena, uudistuneena, kirkastuneena, ja kypsyneenä elämään elämäänsä uuden näkemyksensä ja uuden voimansa mukaisesti — kohden Suuren Suunnitelman määrittelemää Päämäärää, vihkiytymistä Iankaikkiseen Elämään.
MESTARIUSVIHKIMYS
Liki kahdentuhannen vuoden ajan on Golgata-murhenäytelmä ollut kiistanalaisena. On esitetty eriäviä mielipiteitä siitä, onko tapahtumalla historiallista pohjaa tai olisiko se vain runolliseen sanontatapaan verhottu yleisinhimillinen vertauskuva ihmissielun kehitystaistelusta. Kristillinen kirkko on tehnyt voitavansa todistaakseen tapahtuman historiallisuuden. Kun ei ollut käytettävissä aikakauden historioitsijain alkuperäisiä muistiinpanoja — lukuun ottamatta muutamia reunamuistutuksia, jotka on todettu myöhäisemmän ajan jäljiksi — oli pakko turvautua evankelistain kertomuksiin. Mutta nekin osoittautuivat yksityiskohdissaan siksi epätäsmällisiksi ja ristiriitaisiksi, ettei myöhempi aika ole voinut pitää niitä pätevinä historiallisina tiedonlähteinä, vallankin kun on voitu tieteellisesti todistaa, että evankeliumit on kirjoitettu vuosisatojakin tapahtuman jälkeen. Tämän ristiriitaisuuden huomasivat jo ajanlaskumme ensi vuosisatoina kirkkoisät, ja kun monet heistä olivat vihittyjä vielä silloin toimivissa mysteeriokouluissa, niin menivät he myönnytyksissään siksi pitkälle, että väittivät ristiriitaisuuksia tahallisiksi, jotta ihmiset havahtuisivat näkemään tapahtuman mystillisen merkityksen eivätkä takertuisi kertomuksen kirjaimelliseen tulkintaan.
Mutta taisteleva kirkko — eclesia militans — sen piispat ja prelaatit tahtoivat ratkaista kysymyksen taistelevan kirkon etujen mukaisesti. Kaikki keinot otettiin käytäntöön, välittämättä enää niin paljon itse totuudesta kuin siitä, että saatiin yliote ja voitto pakanallisista mysteerioista, joiden menojen yhdenkaltaisuutta Golgata-murhenäytelmään ei voitu kieltää.
Vasta yhdennellätoista vuosisadalla sai kirkko kaipaamansa aseen, millä taistella itselleen valta-asema. Anselmus, Canterburyn piispa, julkaisi teoksen "Cur Deus homo", miksi jumala tuli ihmiseksi, jossa hän selitti jumalan toisen persoonan astuneen lihaan ja Jeesuksen ruumiissa toimittaneen Golgatan ristillä sen veriuhrin, jota jumala muka vaati vihansa lepyttämiseksi. Tämän Anselmuksen teoksen ansioksi on luettava, että kirkko sai tilaisuuden luoda sijaissovitukselle sen muodon, joka on vallalla tänäkin päivänä. Julistamalla jumalan lihaksitulemisen Jeesuksen persoonassa ainutlaatuiseksi tapahtumaksi jumalan armosuunnitelmassa — seurauksiltaan sekä taannehtivaksi menneisyyteen että ikuisesti kestäväksi tulevaisuuteen — se sai aseen, millä tuomita kaikki muut katsantokannat ja antaa kuolinisku sille teurgialle, jota salaiset koulukunnat yhä pitivät elossa.
Mihin määrin taisteleva kirkko näissä ponnistuksissaan on onnistunut, sen on jo meidän aikakautemme saanut todeta. Sijaissovitusoppi horjuu ja veljeskunnat elävät vielä tänäkin päivänä viittoen tietä mestariusvihkimykseen, kuten ovat tehneet ammoisista ajoista saakka.
Ollaanpa mitä mieltä tahansa Golgata-murhenäytelmän historiallisuudesta ja Anselmuksen antaman selostuksen ainutlaatuisuudesta, niin ei voida vaieta siitä tosiasiasta, että evankelistain esitykset ovat eräässä suhteessa ainutlaatuiset. Ennen Jeesus Natsarealaisen aikaa ei kenkään uskaltanut olla siksi uhkarohkea, että olisi käynyt paljastamaan kaikkien nähtäville mestariusvihkimyksen muotomenoja. Hän oli rohjennut sen tehdä, koska "aika oli tullut", ja hän oli ottanut edesvastuulleen tekonsa seuraukset, vaikkakin se kiihkomielisten maallikkoveljien taholta aiheutti hänelle väkivaltaisen kuoleman. Hän teki sen siinä varmassa tietoisuudessa, että aika oli kypsä mestariusvihkimyksen saattamiseen koko maailman tietoon, jotta tuhannet ja taas tuhannet saisivat tulla osallisiksi hänen paljastuksensa siunauksellisesta vaikutuksesta. Niinpä ovatkin monet totuuden etsijät ja mystikot evankeliumien kuolleen kirjaimen takana nähneet ylevän kosmillisen aatteen, joka heihin itseensä kohdistettuna on paljastanut heille yksilöllisyyden suuren salaisuuden, sen sisimmän olemuksen, olemassaolon tarkoituksen ja päämäärän ja kuinka päämäärä on saavutettavissa vihkiydyttäessä Golgata-mysteerion henkiseen näkemykseen. He ovat voineet huudahtaa:
Oman ruumiini ristille naulittu on
tuo Kristos, puhdas ja pyhä;
jumaluus-säde kirkas ja kuolematon
saa kuihtua kuiluissa nautinnon,
mun ruumiini ristillä yhä...ja näkemyksen voimakkuutta ovat kuvastaneet stigmatat, naulan jäljet käsissä ja jaloissa.
Vanhassa egyptiläisessä Hermes-Trismegistoksen mestariusvihkimysrituaalissa, jota evankelistat kuvaavat Golgata-tapahtumassa, tehostetaan erikoisesti persoonallisuuden uhraamisen välttämättömyyttä jumaltietoisuuden saavuttamisen ehtona. Ihmisolemuksen kolme prinsiippiä ovat naulitut ristinpuulle. Ylinnä ja keskellä on Kristos-prinsiippi korkeine pyrkimyksineen täyttää Isän tahto ja kaipauksineen yhdistyä uudelleen Ykseyteen, Isään. Molemmin puolin ovat hänen himo- ja älyruumiinsa myös ristiinnaulittuina, jotka ryöväreinä ovat tahtoneet riistää jumalallisen Kristos-prinsiipin omiin tarkoituksiinsa ja kytkeä sen aineen kahleisiin. Näiden itsekkyyteen tähtäävät ominaisuudet ilmenevät vielä mestariusvihkimyshetkelläkin. Ristiinnaulittunakin pilkkaa himoluonto: "Jos olet jumalan poika, astu alas ristiltä ja auta meitä. Muita hän on voinut auttaa, mutta ei itseään." Älyluonto on valveutunut. Se on eritellyt syyn- ja seuraustenlain oikeudenmukaiset vaatimukset ja vastaa himoluonnolle: "Etkö tiedä, että me kärsimme omien tekojemme takia, mutta hän, Kristos on syytön."
Elämän melu ja pauhu ovat merkityksettömät mestariuteen vihittävälle. Hän ei syytä ketään. Pilkkaajille anoo hän anteeksiantamusta, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät. Hän ei myöskään etsi itselleen palkintoa, sillä Kristokselle ei kuulu eristetyn minuuden korostaminen, vaan Isän tahdon täyttäminen, kaikkeuden ilmentäminen ja sille uhrautuminen, siihen sulautuminen. Älyluontokin saa seurata häntä vain haihtuvaan paratiisiin saakka. Ja vasta kun hän on kaiken elämän kokemuksen mestariusvihkimyksen yhdessä silmänräpäyksessä täydelleen eritellyt, nähnyt toden ja epätoden, valon ja pimeyden rinnakkaisen merkityksen huudahtaa hän: "Se on täytetty" ja astuu kaikkeudellisen tiedon ikionnen alkulähteeseen, yhtyy Isään. Elämän ja kuoleman salainen ongelma on ratkaistu, hän on päässyt niiden herraksi. Hän ei ole enää sidottu ajan ja paikan rajoituksiin, ei fyysisen maailman pakolliseen kiertokulkuun, mutta voi fyysisessä ruumiissa astua vapaana niiden ihmiskunnan vapahtajien joukkoon, joiden tehtävänä on johtaa kehityksen kohtaloita ja ojentaa auttavan kätensä niille, jotka pyrkivät irtautumaan elämän harhan kiehtovista kahleista.
Hän on nyt mestariusvihkimyksen läpikäynyt Mestari.
Egyptiläiseen mestarivihkimysrituaaliin kuului vielä haudantakaisten havaintojen havainnollistaminen, josta meille on säilynyt jokin katkelma Jobin kirjassa, sekä evankeliumeissa Jeesuksen kuolleista ylösnouseminen. Tästä kyllä evankelistat mainitsevat, mutta sivuuttavat monta yksityisseikkaa, joten kertomukset ylösnousemuksesta esiintyvät siksi irrallisina, että eri evankelistat kertovat sen tapahtuneen eri paikoissa ja toisistaan hyvin erilaisissa olosuhteissa. Näyttää melkein siltä kuin he olisivat tahtoneet vain erikoisemmin tehostaa itseuhrautumispuolen suurimerkityksisyyttä, mikä onkin jäänyt jälkimaailmalle kirkkaimmaksi opetukseksi Golgata-näytelmän suurpiirteisestä draamasta.
Aikakautemme mytologinen tutkimus on tuonut päivänvaloon sen merkillisen havainnon, että mestariusvihkimysaate ei suinkaan ollut vain egyptiläiskulttuurin yksinomaisuutta, vaan että se on esiintynyt kaikilla roduilla; vaikkakin vertauskuvat ovat vaihdelleet, on voitu todeta sisältö samaksi, aivan kuin samasta lähteestä pulpunneeksi. Katkelmia on löydetty muinaishelleenisistä, germaanisista, akkadilaisista lähteistä, puhumattakaan hinduismin ja buddhalaisuuden vanhoista pyhistä kirjoista, joissa vihkimyksen tie on säilynyt selostettuna ja ehjänä, vielä meidänkin päiviimme käytännössä olevana järjestelmänä.
En voi vaieten sivuuttaa akkadilaista vihkimyskatkelmaa, josta meillä pyhässä kirjassamme Kalevalassa on niin kaunis ja runollinen kuvaus.
Kaukomielen tuonelanmatka-runossa Kaukomieli, taivaita tavoitteleva onnenetsijä, oli jo ennen tälle matkalle lähtöään pitkälle kehittynyt salatieteilijä. Tunsi tiedot, taisi taiat, mutta elämän ja kuoleman suuri arvoitus oli etsittävä vihkimyksen suuren verhon takaa. Kynnyksenvartija oli määrännyt kolme tiukkaa vaatimusta ennen kuin verho siirrettäisiin syrjään. Hänen oli kahlehdittava hiiden hirvi, ihmisen himoluontoa kuvaava hillitön peto, suistettava hiiden orhi, älyluonnon ohjaton otus, sekä lopuksi ammuttava tuonen virran ihmeellinen joutsen. Joutsen, egyptiläisten Ibis, helleenien feniks, semiittien kyyhkynen, Intian kalahamsa, ajanlintu, kuvasi henkisen tiedon olemusta ja vertauskuvan merkitys oli niin juurtunut kansojen yleiseen tietoisuuteen, että Mooseksen laissa oli muun muassa joutsenen tappaminen kielletty, ja Intiassa sanottiin mestariusvihkimyksen saavuttanutta paramahamsaksi, parhaimmaksi linnuksi, samalla kun sanat a ham sa = minä olen hän, ilmaisivat mestariusvihkimyksen syvintä sisältöä, yhtymistä jumaluuteen.
Kahden ensimmäisen kokeen suorittaminen kävi Kaukomieleltä verrattain helposti, mutta yksilöllisyys oli vielä rakas, minuuden voittamattomien muurien suojassa. Vasta viimeisessä kokeessa sai hän todeta sen järkähtämättömän tosiasian, että mestariusvihkimys vaatii yksilöllisyyden täydellistä alistamista kaikkeudelliselle tahdolle ja sen uhraaminen elettynä tosiasiana on vääjäämätön ehto ikuisen elämän kysymyksen ratkaisemiselle.
Kaukomieli saapuu tuonelan virralle — tuolle ihmeelliselle tajuntatasolle, missä elämä ja kuolema tarjoavat toisilleen kättä ja missä ilmenneen maailman kaikki värähtelyt virtaavat tyynenä sopusointuisuutena ihmiskatseen ohi. Maallinen valta, kuninkuus, rikkaus ja maine ovat sen vesissä kadottaneet kiiltonsa, kunnianhimo kannustavan kiihkonsa, viha salamoivat tulensa, itsekäs rakkaus polttavan hehkunsa, tuskan huokaukset kalvavat otansa. Rauhallisena virtaa tuonen virran vesi, sen ylhää hiljaisuutta ei keskeytä muu kuin pyhän joutsenen, ajanlinnun — kalahamsan ihmeellinen laulu. Hetken vakavuuden painostamana jää vihkimykseen pyrkijä kuuntelemaan laulua — tuntee siinä oman sydämensä säveleen, oman elämänsä kaikki vivahdukset siitä hetkestä alkaen, jolloin hän — myriaadeja ajastaikoja sitten — lähti pitkälle pyhiinvaellukselleen ikuisen elämän kohdusta. Hänen tuhannet elämänsä kiitävät akaashisessa kirkkaudessa hänen silmiensä ohi ja sulautuvat yhdeksi ainoaksi täyteläiseksi sopusoinnuksi. Kestetyt tuskat, ristiriitaisuudet, kärsityt vääryydet, tuhannet taistelut, huokausten hetket ja näennäiset pettyneet toiveet soivat omaa ihmeellistä säveltään elämän tarkoituksen suuressa sinfoniassa. Ylinnä kaiken kirkkaana ja heleänä soi Ihmisen-Pojan ihanan päämäärän perussävel hetken tärkeydestä sen toteamiselle. Pyrkijä ei epäröi. Tuonelan joutsen on joikunut suurimman suurista totuuksista: persoonallisuuden, yksilöllisyyden suuren harhan, ja hän huudahtaa: "Kuinka ihanaa onkaan levätä suuren linnun siivillä", tuntien samalla kuolettavan nuolen piston eristetyssä minuudessa. Onnellisena vajoaa hänen yksilöllisyytensä elämän ja kuoleman virran viileisiin laineisiin.
Vaikka hän ei enää ajattele muotoon kahlehdittua elämää, niin äiti — elämän vertauskuva — lähtee etsimään lastaan, löytää hänet palasiksi silpoutuneena katoavaisuuden virran vesistä, kokoo palaset ja luo niistä jumalvoimin uuden ihmisen, jolla on hallussaan mestariusvihkimyksen tieto elämästä ja sen tarkoituksesta, ja joka on valmis astumaan uusiin korkeampiin tehtäviin.
Näissä kahdessa mainitsemassani mestariusvihkimyskatkelmassa ilmenevät vain ne vertauskuvaannolliset puitteet, joilla vihkimysmenot suoritettiin ja havainnollistettiin koulukunnan nuoremmille jäsenille. Ne antavat aavistuksen, mutta eivät millään tavoin paljasta sitä sisäistä tajunnallista tapahtumaa, mikä edellyttää vihittävälle oikeuden vihkimykseen. Tätä puolta selostaa ja valaisee Shri Shankaracharya, joka muutama vuosikymmen Gautama Buddhan jälkeen laati järjestelmälliseen muotoon sekä esoteerisen buddhalaisuuden että vanhan brahmanilaisuuden koulukuntien opetukset vihkimyksen sisäisestä, psykologisesta merkityksestä. Hän painosti voimakkaasti, että vihkimysmenoilla sinänsä ei ollut mitään ratkaisevaa merkitystä vihittävään, ellei oteta lukuun sitä seikkaa, että vihkimys korkeintaan oli kuin sinetti sille elämän asiakirjalle, joka sisälsi vihittävän tajunnallisen kehityksen aina arhat- eli mestariusasteeseen. Kysymys on yksinomaan ihmisen sisäisen minuuden tajunnallisesta noususta alemmasta korkeampaan ja sen lopullisesta avautumisesta henkisessä puhtaudessaan, niin kuin lootuskukka, joka nostaa varttaan liejuisen virran pohjasta, kehittää nuppuaan, nostaa sen läpi samean veden ja päästyään kirkkaaseen auringon valoon avaa verholehtien suojaaman ihanan valkoisen terän kaikkien nähtäville. Vihittävä tuskin aavistaa päämäärän kirkkautta ennen kuin hän sen itse kokee, eikä se myöskään ole havainnollinen muille kuin niille, jotka ovat nousseet noihin korkeuksiin.
Kuvaannollista selostustapaa käyttää Shankaracharyakin vihkimyspsykologian havainnollistamiseksi.
Edessämme on korkea vuori — raamatun Golgata — kunnas, jonka huipulla häämöttää mestariusvihkimyksen korkea päämäärä. Ihmiskunta kokonaisuudessaan nousee huippua kohden pitkin laajaa kierteittäin kohoavaa tietä, jota se askel askeleelta itselleen raivaa — vaistomaisesti. Jokainen kärsimys, jokainen uhraus, jonka se on läpikäynyt ja jonka sisäisen merkityksen se on oppinut ymmärtämään, muodostavat askelmat, joille yhä uusiutuvat rodut nousevat, luoden ne taas vuorostaan uusia työaseita, joita huomataan tarvittavan vaivalloisessa raivaustyössä. Vaikka matka on vaivalloinen ja kulku hidasta, nousee ihmiskunta kumminkin ryömien huippua kohti.
Paitsi tätä laveaa tietä, johtaa vuoren huipulle myöskin toinen, salainen, kaita tie, jonka ovat polkeneet ne muutamat harvat, jotka eivät tyytyneet ihmiskunnan karavaanin hitaaseen vaellukseen, vaan tekivät uhkayrityksen nousta huipulle lyhyintä tietä. Tästä kaidasta tiestä ovat pyhät kirjat kautta aikakausien puhuneet, ja sen olemassaolosta ovat todistaneet ne suuret sielut, joita nimitetään Ihmisen — ja Jumalan — Pojiksi. Sitä on myös kutsuttu ristintieksi ja sillä kulkijaa ristinkantajaksi, koska tämän tien kulkija on ottanut kannettavakseen ja suoritettavakseen kaikkien entisten elämiensä raskaan velkataakan sinä lyhyenä aikana, mikä häneltä nyt kuluu päämäärän saavuttamiseksi. Nimitys tuskan tie kuvaa sitä psyykkistä painostuksen tunnetta, jonka ihmisen persoonallisuus tuntee syntyäkseen uudeksi, korkeammalle minuudelle sopivaksi käyttövälineeksi tällä vaivalloisella pyhiinvaellusmatkalla.
Päättäväisenä alkaa pyhiinvaeltaja matkansa. Hänellä on matkasauvanaan erottamiskyvyn kehittynyt käyttö, jolla erottaa todellisen epätodellisesta. Ja mitä sitten on erottamiskyky? Se on ihmisen jumalallisen minuuden yhä voimakkaampaa heräämistä itsetietoisuuteen ja sen valtikan käsiinsä ottamista, joka määrää jokapäiväiselle elämälle varmat suuntaviivat. Hän on tähän saakka ollut enemmän tai vähemmän alemman minuutensa ohjattavissa ja kykenemätön perusteellisesti arvioimaan elämän harhan todellista merkitystä ihmisen henkiselle avautumiselle. Nyt hänen katseensa kirkastuu näkemään selvemmin aineverhojen läpi itse elämän olemukseen, siihen voimaan, joka muodoissa elää ja vaikuttaa. Hän näkee myös elämän tarkoituksen sen ilmenneissä muodoissa, kuinka jokainen sen näennäinen sirpale on osa ihmeellisestä Ykseydestä ja kuinka se täyttäessään sisäisen voiman pakosta elämän tarkoituksia pyrkii tietoiseen yhteyteen Ykseyden — Isän — kanssa. Harhan häikäisevät muodot kadottavat vähitellen viehätysvoimansa, lakkaavat häntä kahlehtimasta. Himon juuret kuihtuvat yksi toisensa perään, sillä niiltä puuttuu maaperä, mistä imeä voimaa. Aikaisempi aineellisuuteen tähtäävä pyyde puhdistuu, jalostuu ja alistuu jumalallisen minuuden nöyräksi palvelijaksi. Vaikka hän edelleen elääkin maailmassa, niin hän ei enää ole maailmasta. Entisyyden ja nykyisyyden välille on avautunut juopa, joka laajenee valtavaksi virraksi. Hän toteaa, että hän on astunut siihen, kulkenut sen yli, ja nyt se ratkaisevasti ehkäisee hänen paluunsa entisyyteen. Hänestä sanotaan, että hän on virtaan astunut — skrotapatti, ensi vihkimyksen läpikäynyt, ja sen peruuttamaton sinetti vihkii hänet yhä voimakkaammin jatkamaan matkaa suurta päämäärää kohden.
Tie vuoren huipulle jyrkkenee. Nousu vaatii yhä suurempaa voimanponnistusta ja ristintaakka painaa kaksi verroin raskaana. Mutta hän huomaa, kuinka jokainen ylöspäinen askel tuo uutta voimaa. Tajunnan kyvyt kehittyvät. Tunne-elämä puhdistuu. Hyve hyveen jälkeen puhkeaa pinnalle ja heijastuu ulkokohtaisesti. Äly kirkastuu, vapautuu yhä enemmän persoonallisuuden pyyteistä. Ottamisen lain tilalle astuu antamisen laki, sillä side siteen jälkeen persoonallisuuteen katkeaa. Itselleen omistamisen mahdollisuudet pienenevät persoonallisuuden pienentyessä, ja jokainen itsestäirtautumisvärähdys tuo tilalle voimia ja kykyjä, joilla voi vapautua eristäytyneen älyn itsekkäistä vaatimuksista. Jumalallisen minuuden Ykseyteen tähtäävä voima on yhä tuntuvammin hallitseva tekijä. Ja kun hän ei enää tunne haluavansa mitään, johon kannattaisi tuhlata älyn ajatusvoimaa, eikä toivo itselleen edes palkintona voitonseppelettä ponnistuksistaan, on hän joutunut toisen vihkimyksensä pyhätön portille. Se avautuu, hän käy siitä sisälle. Tällöin on hän koditon vaeltaja, jolla ei ole paikkaa kuhun päänsä kallistaisi. Koko maailma on hänen kotinsa, ja sen kasvoissa näkee hän sen jumaluuden, jota hän aina on ikävöinyt. Hän tajuaa nyt Isän tahdon ja hänelle tarjoutuu tilaisuus käyttää saavuttamiaan voimia tämän tahdon mukaisesti. Mikäli hän tässä onnistuu, on sivuutettu kolmannen vihkimyksen tienristeys, ja viimeinen taival vuoren huipulle, Golgatalle on enää jäljellä.
Mitä vaatiikaan tämä viimeinen taival? Eikö vaeltaja jo ollut kylliksi alastomaksi riisuutunut persoonallisuuden ja yksilöllisyyden verhoista? Eikö hän ollut jo täydellisesti vapautunut harhan kahleista? Ei. Yhä hän kantaa ristiään. Yksilöllisyyden juurien hiussuoniverkosto elää vielä hänen sydänveriensä hienommassa solukossa. Vielä Golgatan juurella saa se hänet huudahtamaan: "Isä ota pois tämä kalkki." Mutta hän voittaa. Mahdollisuudetkin eristettyyn elämään on katkaistava, ennen kuin astutaan valkeuden mestariuteen. Yksin on voitto saavutettava. Kun hänelle tarjoutuu avuksi ristinkantaja, hylkää hän tarjouksen, kantaa sen itse kukkulan huipulle ja astuu voittamaan — oman itsensä. Ja vasta kun hän elämän ikuiselle ristinpuulle ripustaa viimeisen värähtelyn omasta eristäytyneestä minuudestaan, voi hän huudahtaa: "Se on täytetty, Isä sinun käsiisi annan minä henkeni." Yksilöllinen tajunta on lopullisesti yhdistynyt kaikkeudelliseen tajuntaan. Hän on noussut elämän suuren linnun siiville, hän on paramahamsa. Hän ja Isä ovat yhtä. Kuoleman portit eivät voi tätä yhteyttä katkaista, ei harhan suuret vedet sitä upottaa. Hän on elämän ja kuoleman herra ja voi astua kamppailevien ihmisveljiensä keskuuteen auttajana, tienviittojana — Vapahtajana.
Monen mielestä voinee tämä kaikki tuntua viisastelulta ja hiusten halkomiselta, ja he epäilevät, etteikö tämä sittenkin ole vain mielikuvitusta, jolla yritetään pimittää vanhoja perinnäisiä ja luonnostaan selviä oppeja. Vakuutan, ettei niin ole asianlaita, ja jokainen, joka ottaa vaivakseen huomioida elämää, voi sen todeta. Katsokaa ihmiskunnan suurta joukkoa, millä äärimmäisillä ponnistuksilla ja kärsimyksillä se pyrkii onnen valtakuntaan — kehityksen päämäärään, jota se ei vielä näe, mutta sisimmässään aavistaa. Katsokaa kuinka se luo tuosta päämäärästä hataria aatekuvia, luullen onnen olevan milloin rikkaudessa, elämän yltäkylläisyydessä ja ulkonaisessa hyvinvoinnissa, milloin maineessa ja kunniassa. Nämä persoonallisten pyyteiden luomat ajatuskuviot ovat sen kiihottimena ja syöttinä alituiseen ponnistukseen, kunnes ihmiset rampoina ja siipirikkoina huomaavat luomansa onnen päämäärän mitättömäksi harhaksi ja alkavat suunnitella korkeampaa onnen ihannetta. Päämäärän mataluudesta ja pyyteiden halpa-arvoisuudesta johtuu kärsimysten suuruus ja matkan hitaus. Katsokaa kuinka tämän lavean kehitystien jokaisella askelmalla vaanii katoavaisuus, pettymys ja kuolema, alituinen suurten kärsimysten hinnalla ostettu nousu ja lasku, jolla saadaan jonkin verran varmempi aavistus päämäärän ihanteellisesta korkeudesta.
Katsokaapa vielä omaan sydämeenne, eikö sielläkin esiinny onnenetsintä. Tunkeutukaa syvälle sydämenne sisimpään ja kuunnelkaa oman sydämenne ihmeellistä joutsenlaulua, joka paljastaa onnenkaipuunne perusolemuksen. Siinä kuulette perussävelenä korkeimman minuutenne ikuisen jumalikävöinnin, joka halua yhtyä katoamattomaan ikuiseen elämään, Totuuden ja Rakkauden ihanassa ikiolevaisuudessa. Siinä kuulette oman pienen persoonallisuutenne pyyteet pienine päämäärinensä harhan katoavaisessa maailmassa. Kun rinnastatte nämä onnenkaipuun kaksi eri aspektia, niin näette myöskin elämän jyrkän kaidan tien ja voitte todeta sen olemassaolon omakohtaisesti eittämättömäksi totuudeksi.
Se ainutlaatuinen mestariusvihkimyspaljastus, joka aikoinaan alkoi Golgatan pääkallopaikalla, on jatkunut edelleen. Hänhän aikoinaan sanoikin: "Se, mikä ennen on kuiskailtu kammioissa, saarnataan kerran julkisesti katoilta." Ja mikä ihana onnekas julistus kuuluukaan nyt meidän aikakaudellamme! Jumalkaipuun tyydyttäminen ei nyt enää tarvitse temppelipyhättöjen salaperäistä hämäryyttä, ei erämaan viidakon yksinäisyyttä, ei kiduttavaa ruumiin kurittamista eikä yleensä elämästä pakenemista, vaan se on löydettävissä itse elämästä, sen pulppuavista ohikiitävistä värähtelyistä, jotka tunkeutuvat meidän sydämemme pyhään temppeliin, jotta me ne siellä asettaisimme jumaluutemme pyhälle uhrialttarille eritelläksemme niistä ikiolevaisuuden puhtaimman kullan. Kun sen teemme, niin voimme löytää kaipaamamme jumaluuden ja katsoa sitä kasvoista kasvoihin. Kun olemme löytäneet jumalan omassa sydämessämme, löydämme sen myös maailmasta kaikessa loistossaan ja kirkkaudessaan. Näemme Hänet silloin yhtä hyvin pyhimyksessä kuin langenneessa, yhtä hyvin tietäjässä kuin vielä tietämättömyyden kahleissa kamppailevassa, yhtä hyvin epäitsekkäässä uurastajassa kuin itsekkäässä toiminnan miehessä ja voimme palvella Häntä nälkäisessä ja sairaassa, rakastaa Häntä tylyssä ja siten toimittaa oman sydämemme alttarilla se uhri, joka kerran niin ihanasti suoritettiin korkealla Golgatan kummulla.
Ristin ahdas portti ja sen ristikon takana kuumottava kaita tie on nyt kaikille avoin. Sydämemme pyhän temppelin verho on reväisty keskeltä halki. Kaikkein pyhin on paljastettu kaikkien katseille. Mestariusvihkimyksen pyhää päämäärää julistetaan nyt kaikille, mutta laki sen saavuttamiselle on edelleen sama, pyhä, korkea ja muuttumaton kuin aikojen alussa, ja se kuuluu:
Kuka astuu Herran vuorelle?
Ainoastaan se, jolla on viattomat kädet
ja joka on puhdas sydämestä.VALKOINEN VELJESKUNTA JA TEOSOFINEN SEURA
Uskomattoman pitkässä ihmiskehityskaudessa on ollut aika, jolloin "salainen tieto", tieto luonnon ihmeellisistä voimista ja mahdollisuuksista niiden herruuteen on ollut yleisemmin tunnettu kuin nykyisin. Tämä ajanjakso oli jo miljoonia vuosia sitten atlantilaisella maaperällä, jolloin kehityksen johdossa julkisesti vielä esiintyi jumalallisten dynastioiden jälkeläisiä. Salaisen tiedon yleistäminen oli mahdollinen ainoastaan sen takia, että ihmiskunta ei vielä silloin ollut niin itsekäs kuin meidän aikanamme ja tietäjäkuninkaat pitivät silmällä, ettei salaisen tiedon tuntemukseen liittyvä valtavien voimien käyttö saanut muodostua tuhoisaksi. Mutta kuta enemmän ihmiskunta itsenäistyi oman älynsä johtoon, sitä mukaan siirtyivät ohjat sen omiin käsiin, ja ihmiset jäivät yhä enemmän vastuunalaisiksi kehityksestään. Heidän oli opittava käsittämään syyn ja seurauksen laki niin ulkokohtaisesti kuin sisäisesti.
Akaashiset aikakirjat kertovat, kuinka näin omaan johtoonsa jäänyt ihmissuku yhä enemmän ja enemmän eristäytyi, tuli itsekkäämmäksi, käytti tuntemansa salaiset luonnon voimat omaksi hyödykseen ja toisten tuhoksi ja poikkesi suunnitelmasta, joka siellä vielä piti olla tuoreessa muistossa jumalallisten hallitsijoidensa hallituskaudelta. Kuta järjestelmällisemmäksi tämä suunta kehittyi, sitä voimakkaammin sai jalansijaa suuntaus, jota nimitetään mustaksi magiaksi, ja jonka pohjimmaisena tunnusmerkkinä on persoonallisuuden palvonta, eristäytyminen olemassaolon suuresta kokonaisuudesta. Seuraukset olivat niin tuhoisat, että syttyi suuri maailmansota mustan ja valkoisen välillä. Musta joutui häviölle ja heidän asumansa mannermaa vaipui suuressa tuhotulvassa valtamerien syvyyksiin. (Näistä tapahtumista on vielä jäljellä kertomuksia kaikkien kansojen "pyhissä kirjoissa" vedenpaisumuksen nimellä.) Ihmissuvun henkisen kehityksen johto jäi viidennelle juurirodulle. Tällöin tehtiin myös oleellinen muutos ihmiskehityksen suuntaviivoissa. Salainen tieto, johon liittyi niin suunnaton voimien käyttö ja jonka yleistäminen siveellistä pohjaa vailla olevalle ihmiskunnalle oli osoittautunut niin tuhoisaksi, kätkettiin vain muutamien harvojen omaisuudeksi. Näiden tuli sitä vaalia pyhänä aarteenaan, ja antaa siitä aikakausittain ihmiskunnalle — sikäli kuin se oli valmistunut käyttämään niitä jumalallisen suunnitelman mukaisesti. Tämän valiovartioston muodostivat muutamat harvat ihmiskunnan kehittyneimmät yksilöt, muutamien harvojen vielä maan johdossa olevien korkeampien olentojen johdolla. Tämä vartiosto on vielä olemassa meidänkin päivinämme ja tunnetaan Valkoisen Veljeskunnan nimellä, tehtävänään ei ainoastaan salaisen tiedon tuiki tarkka vartiointi, vaan myös ihmiskunnan opastaminen sille henkiselle asteelle, jolloin heidän aarteensa saisi uudelleen tulla koko ihmissuvun yhteisomaisuudeksi. Tätä tarkoitusta varten on Valkoinen Veljeskunta kautta aikakausien, vuosituhat vuosituhannen ja vuosisata vuosisadan jälkeen tehnyt yrityksiä ihmiskunnan kehityksen henkistyttämiseksi, käyttäen eri aikoina eri menetelmiä, kohdistaen toimintansa milloin uskonnolliseen, opetukselliseen, valtiolliseen ja hallinnolliseen, milloin tieteelliseen suuntaväylään. Toiminta on tapahtunut salaisesti siksi, että ihmiskunta on ollut suurin piirtein täysin tietämätön veljeskunnan olemassaolosta, vaikka muutamat sen jäsenistä ovat henkilökohtaisesti esiintyneet historian näyttämöllä niinä suurina johtajayksilöinä uskonnollisen, valtiollisen ja tieteellisen elämän aloilla, joita maailma on ihaillut ja ihmetellyt, joiden vaikutus on aina nostanut kehitystä askeleen korkeammalle. Harvallapa meidänkään aikanamme on tietoa Valkoisen Veljeskunnan olemassaolosta, ja siitä hämärästä tiedosta, mikä Veljeskunnasta nykyisin on olemassa — siitä on Teosofinen Seura vastuussa, sillä sen syntymän ja toiminnan kautta tuli Valkoinen Veljeskunta jossain määrin tunnetuksi länsimaiselle yleisölle, joka asettui kumminkin tähän tiedonantoon hyvin arvostelevalle ja epäilevälle kannalle.
Tapahtumien kulku oli lyhyesti seuraava. Joka vuosisata uudistuvissa pyrkimyksissään nostaa ihmiskunnan kehitystä jonkin verran henkisemmälle asteelle oli Valkoinen Veljeskunta antanut kahden jäsenensä tehtäväksi kiinnittää erikoisesti huomionsa länsimaiden yhdeksännentoista vuosisadan älyllisesti korkealle kehittyneeseen sivistyneistöön ja sen kautta rahvaaseen, joka kulki korkeampisäätyisten lumoissa ja vanavedessä. Älyllisyys silloisessa sivistyneistössä oli kokonaan kohdistunut materialismiin, johon sen oli täytynyt turvautua kirkkojen taikauskoisten opinkappaleiden pakottamana. Tätä järkyttääkseen oli Valkoinen Veljeskunta tehnyt useita epäonnistuneita yrityksiä. Viimeinen semmoinen — ennen Teosofisen Seuran perustamista — tehtiin Englannissa, yrittämällä perustaa seremoniallisen magian seura, jonka johtajana toimi lordi Lytton Bullver, tunnetun samannimisen kirjailijan isä. Seuraan kuului parisenkymmentä tieteellisen maailman tunnettua älymystöylimystä ja mestari Kut-Huumi, joka oli toinen T.S:n perustajamestareista, sanoi itse olleensa kuusi kertaa heidän kokouksissaan todetakseen yrityksen täydellisen epäonnistuneeksi. Oli ajateltava uutta suunnitelmaa. Oli etsittävä henkilö, joka voisi toimia Mestarien välittömänä työaseena niillä edellytyksillä, jotka kuuluivat Valkoisen Veljeskunnan työohjelmaan. Pitkän etsinnän jälkeen valittiin tähän tehtävään ainut länsimailla tarjolla oleva henkilö, nainen, jolta puuttui kylläkin se tieteellinen sivistys, joka oli ollut edellisen yrityksen henkilöillä, mutta jolla oli jotakin, mitä taas näiltä puuttui, nimittäin — Mestarin omien sanojen mukaan — voimakas intuitiokyky ja kirkas selvänäkö. Näiden ominaisuuksien perustalla otettiin tämä nainen, venäläinen Helena Petrovna Blavatsky, Mestarien erikoisen koulutuksen alaiseksi, voidakseen sitten myöhemmin toimia heidän suoranaisena välikappaleenaan ulkomaailmassa. Opintoaikanaan Mestarien luona liittyi näihin kahteen ominaisuuteen vielä järkkymätön luottamus Mestareihin ja epäitsekäs palvelemisenhalu. Ja kun aika oli sovelias, lähetettiin hänet maailmaan toimeenpanemaan Mestarien suunnitelmaa tarjolla olevien tilanteiden puitteissa. Ja näin perustettiin Teosofinen Seura vuonna 1875 Helena Petrvona Blavatskyn ja eversti Olcottin ollessa sen ulkonaisina toimihenkilöinä, sen todellisten perustajien kahden Valkoisen Veljeskunnan Mestarin pysyessä näkymättömänä suurelle yleisölle, vaikka myöhemmin tieto veljeskunnasta tihkui ulkomaailmankin tietoisuuteen — osittain vastoin Mestareiden tahtoa.
Mitähän sitten Mestarit oikeastaan tarkoittivat erikoistehtäväksi Teosofiselle Seuralle? Olisin halukas väittämään, ettei sitä vielä tänäkään päivänä kylliksi syvästi tajuta, vaikka sen pääperustat ovat olleet julkisesti kaikkien pohdittavana ja seura toiminnassa jo kuutisenkymmentä vuotta. Että näin on asianlaita, on helposti käsitettävissä, kun ajattelee, kuinka laajakantoiset seuran pääperustat ovat. Yleistä veljeyttä, eri uskontojen suvaitsevaista tutkimusharrastusta ja salaisten luonnonlakien tutkimuspyrkimystä älyllisesti tarkastettaessa ei niihin luule sisältyvän erikoisempaa kuin mitä on monen muun filantrooppisen seuran ohjelmassa. Ovathan veljesrakkaus ja suvaitsevaisuus hyveitä, joita jokainen kirkkokunta ja uskontolahko enemmän tai vähemmän kiihkeästi saarnaa ja koettaa juurruttaa kuulijakuntansa tajuntaan, mutta jos T.S:n pääperusteita tarkastaa intuitiivisen näkemyksen valossa, niin mitkä arvaamattomat henkiset näköalat avautuvatkaan silloin silmien eteen? Veljeys, joka aikaisemmin oli rajoittunut veri- tai rotuheimolaisuuden puitteisiin tai ylevimmillään ollessa samanuskoisiin, häipyy nyt pois ja sijalle astuu näkemys Elämän Ykseydestä, siitä ihmeellisestä, kaikki läpäisevästä jostakin, jossa Jumaluus ilmentää elämäänsä, antaen voiman jokaiselle muuttuvalle muodollensa, muuttaakseen muodon aina uudeksi, kykenevämmäksi vastaamaan aina lisääntyvän ja kirkastuvan jokahetkisen elonvirtauksen vaatimuksia. Tämän Ykseyden näkemys on T.S:n veljeyden perusta, eikä yleinen veljeys sen valossa ole mikään keinotekoisesti ponnistuksilla saavutettava ihanne, vaan se on luonnonlaki, joka on jokaisen yksilön todettava voidakseen sen mukaisesti asennoitua elämään. Tämä näkemys luo maaperän, jossa oikea kehitys voi esteettömästi edistyä. Se on se vanha — nykymaailmalle uusi — aate, jota Mestarit veljeyden verhossa tarjoavat ihmiskunnalle. Ja jos se omaksutaan, niin mikä on tästä lähin seuraus? Siihen viittaa Mestari Kut-Huumi kirjeessään Mr. Sinnettille seuraavasti:
"Kun ihmiset ottavat vastaan uusia aatteita, hyläten vanhat ja kuluneet, maailma edistyy: valtavia vallankumouksia syntyy, uskontomuodot ja hallitusvallat murskautuvat eteenpäin kulkevien aatteiden vastustamattomasta voimasta. Niiden vaikutus on yhtä vaikea vastustaa kuin virtaavaa luodevettä. Mutta kaikki tämä tapahtuu asteittaisesti, ja ennen sitä meidän on täytettävä eräs velvollisuus. Meidän on lakaistava tieltä mahdollisimman paljon hurskaitten esi-isiemme jälkeensä jättämää kuonaa. Uudet aatteet on istutettava puhtaaseen maaperään, sillä ne koskevat kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä. Emme tutki aineellisia ilmiöitä, vaan kaikkiallisia aatteita, sillä edellisten ymmärtämiseen on jälkimmäisten käsittäminen välttämätön. Nämä käsittelevät ihmisen todellista asemaa maailmankaikkeudessa, suhteessa entisiin ja tuleviin syntymiin, hänen alkuperäänsä ja lopullista kohtaloaan, kuolemisen suhdetta kuolemattomaan, ajallisen suhdetta ikuiseen, äärellisen äärettömään, ne käsittelevät aatteita, jotka ovat laajempia, suurempia ja selvempiä, koska ne perustuvat vääjäämättömän lain kaikkialliseen hallitusvaltaan, lain, joka on muuttamaton ja muuttumaton, koska se käsittää vain ikuisen nykyhetken!"
Tämä ikuinen nykyhetki ja siinä vallitseva vääjäämätön kaikkiallinen laki, olemassaolon sydämen sykintä, pyhimmän rakkauden puhtain värähtely, se on yleisen veljeyden pohja ja peruste. Välähdyksellinenkin näkemys tästä ikuisesta nykyhetkestä avaa tajunnan käsittämään — tai ainakin aavistamaan — sitä valtavaa työtä, jota Mestarit olivat suunnitelleet Teosofista Seuraa perustaessaan. Tämän välähdyksen valossa saavat Teosofisen Seuran toiset pääperustat myös asiallisen merkityksensä. Täten vertaileva uskontotutkimus muuttuu tieteeksi, joka huippuunsa vietynä vie tutkijansa älyllisesti toteamaan, kuinka kaikki uskonnot pulppuavat samasta suuresta peruslähteestä ja että ne ovat vain aikakaudellisia heijastuksia ikuisen vääjäämättömän elämän lain äärettömästä totuudesta.Samaan asemaan joutuu myös salaisten luonnon lakien perustajien osalle suurimmat syytökset ja herjaukset. Heitä syytettiin pettureiksi, rikollisiksi onnenonkijoiksi ja tuomittiin samalla tuomiolla, millä kaikkia Valkoisen Veljeskunnan lähettiläitä kautta aikojen on tuomittu — pimeyden ruhtinaan kätyreiksi. Oli kumminkin muutamia ilmiöitä, joita vastaan herjaajien iva taittoi kärkensä. Ei voitu käsittää, kuinka nainen, jolla ei ollut mitään maallisia oppiarvoja eikä tiettävästi mitään korkeakoulusivistystä, oli voinut niin lyhyessä ajassa kuin parissa vuodessa kyhätä kokoon semmoisen teoksen kuin "Hunnuton Isis", jonka jokainen sivu sisältää erikoistietoja enemmän kuin monet laajat tiedemiesten julkaisemat julkaisut. Eikä siinä kylliksi. Tämän teoksen tietomäärä ei rajoitu vain yhden ainoan tieteen ahtaaseen piiriin, vaan siinä on käsitelty kaikki nykyaikaisen tieteen haarat jo tunnettuina tekijöinä, joiden yläpuolella välkähtelee salaisen tieteen, Gupta Vidyan, ääretön ulappa, jonka laineille totuuden etsijän on uskaltauduttava, jos hän mielii konsanaan Totuutta löytää. Tämän teoksen ansioksi on luettava, että silloin muutamat vakavat tiedemiehet lähestyivät Teosofista Seuraa ja joutuivat siten suoranaisesti Mestarien vaikutuspiiriin. Niinpä tällöin kuuluisa fyysikko Sir William Crookes sai suoranaisia viittauksia "keksimään" aineen eri tilat ja "loistavan aineen", Camille Flammarion uranuurtavat tähtitieteelliset tutkielmansa, C.C. Massey hämmästyttävät egyptologiset julkaisunsa ja Thomas Alva Edison tasimetrinsä ja siihen perustuvat myöhemmän keksintönsä — mainitakseni vain muutamia, joissa Mestarit kirjeissään tunnustavat olleensa alkuperäisinä innoittajina. Ilmiöiden aika ei kumminkaan loppunut tähän, vaikka salaista voimankäyttöä aineellisimpien ilmiöiden aikaansaamiseksi rajoitettiinkin, sillä sinä aikana, jolloin hyökkäykset Helena Petrovna Blavatskya ja T.S:aa vastaan olivat kuumimmillaan ja pimeyden veljet luulivat kristittyjen kätyriensä avulla saaneen yliotteen, kirjoitti H.P.B. kuolemansairaana teoksensa "Salainen Oppi", joka tietorikkaudellaan, syvyydellään ja laajuudellaan ylittää kaikki hänen edelliset julkaisunsa. Tämä viimeksi mainittu teos onkin ainutlaatuinen maailmankirjallisuudessa. Sanottakoon sen kirjallisesta tyylistä mitä tahansa, niin ainakin yhdestä seikasta täytynee kaikkien arvostelijoiden olla yhtä mieltä: tähän mennessä ei ole julkaistu ainoatakaan niin perinpohjaista ja selvää yhteenvetoa tieteen, uskonnon ja filosofian totuuksista ja niitä valaistu niin kirkkaalla aikain viisauden valonheittäjällä kuin mitä on tehty "Salaisessa Opissa". Ja kumminkin täytyy sanoa, että sen syvempään käsittämiseen on tärkeätä, ellei välttämätöntä, omata johonkin määrin intuitiota, jotta siihen kätketty salainen elämä elpyisi lukijalle siksi todellisuudeksi, mitä varten se alkuaan oli tarkoitettu. "Salainen Oppi" päätti niin sanoakseni "ilmiöiden" sarjan, ja se on myöskin meidän aikanamme alkanut puhdistaa Helena Petrovna Blavatskya siitä häpeällisestä parjausten tulvasta, jota hän koki elämänsä aikana ja todistaa varmemmin kuin mikään muu Valkoisen Veljeskunnan olemassaoloa ja Mestareiden osuutta Teosofisen Seuran kohtaloissa.
Mitkä karmalliset syyt lienevätkään olleet vaikuttamassa Henry Steel Olcottin valintaan H.P.B:n työtoveriksi, niin hänen uhrautumisensa teosofian levittämisen hyväksi on ymmärrettävissä, kun tietää, että hän oli joutunut henkilökohtaiseen kosketukseen Mestarien kanssa, jonka jälkeen hänen kunnioituksensa ja rakkautensa heihin oli horjumaton. Sitä paitsi hänelläkin oli kykyjä, joita "ilmiöiden" aikana käytettiin suuren yleisön mielenkiinnon kohdistamiseksi T.S:aan. Tuhannet olivat ne sairaat, joita hän magneettisella kyvyllään paransi, ja ellei hänellä olisi ollut tärkeämpää elämäntehtävää, olisi tämä hänen kykynsä voinut riittää yhden ihmisen elämäntyöksi. Mutta Teosofinen Seura oli hänelle kaikkein tärkein, sillä hän aavisti ja uskoi, että Mestarien työ ja heidän suunnitelmansa mukautuminen oli korkeinta, mitä ihminen elämässään voi tavoitella. Tältä periaatteelliselta pohjalta hän käytännöllisenä toiminnan miehenä ryhtyi organisoimaan Seuran ulkonaisia puitteita ja huolimatta aikakauden vastustuksesta onnistui siinä niin, että hänen kuollessaan seura oli tiivistynyt kokonaisuudeksi ja sillä oli haaraosastoja ja keskuksia siellä täällä maapallon eri nurkilla. Tätä hänen toimintaansa arvostellessaan sanoi Mestari Kut-Huumi:
"Hänessä on jotakin, jota hyvin harvoin olemme tavanneet muilla, — hänessä on epäitsekkyyttä ja alttiutta itsensäuhraamiseen toisten hyväksi. Minkä 'syntien paljouden' tämä riittääkään peittämään! Huomautan tässä tuosta aivan yleisestä totuudesta, että vain onnettomuudessa tunnetaan todellinen ihminen. Sellainen osoittaa tosi miehekkyyttä, joka ottaa rohkeasti kantaakseen oman osansa sen ryhmän joukkokarmasta, jonka mukana hän työskentelee, tuntematta siitä katkeruutta sekä näkemättä toisia mustemmissa väreissä kuin mitä heillä on todellisuudessa tai työntämättä syytä jonkin 'mustan lampaan' — erikoisesti valitun uhrin niskoille. Sellaista todellista miestä me tahdomme aina suojella ja huolimatta hänen erehdyksistään koetamme edistää hänessä piilevää hyvää. Tällainen ihminen on ylevän epäitsekäs, hän upottaa oman persoonallisuutensa ajamaansa asiaan eikä välitä niistä ikävyyksistä eikä moitteista, joita kohdistetaan häneen syyttömästi."
Olcott'in uskollisuus Mestareille tuli ihanasti palkituksi vielä hänen eläessään. Hän sai oppia tuntemaan Mestareiden valitseman seuraajansa ennen kuolemaansa ja kuolla tietoisena siitä, että hänelle rakkaan Teosofisen Seuran olemassaolo oli perustajienkin poismuuton jälkeen taattu. Kuolinhetkelläänkin sai hän nähdä Mestarinsa ruumiillistuneina vuoteensa ääressä heittämässä tässä elämässä viimeisiä jäähyväisiä.
Toinen kausi, Besant-Leadbeater-kausi, on siksi läheinen, että se on pääpiirteissään tunnettu ja vielä tuoreessa muistossa T.S:n jäsenille, mutta erittäinkin on se tunnettu ulkomaailmalle, sillä Annie Besantin loistavat kirjailija- ja puhujaominaisuudet olivat omiaan hämmästyttämään maailmaa, vallankin kun näihin ominaisuuksiin liittyi länsimaiden korkealle arvioima lukeneisuus ja länsimaiseen sivistykseen kuuluva perinpohjainen perehtyneisyys. Mutta teosofeja kiinnosti ja innosti enemmän tuntea ja nähdä hänen omistavan kaikki nämä loistavat lahjansa teosofiseen työhön Mestareille, jotka hänkin henkilökohtaisesti tunsi. Kuolemaansa asti heille uskollisena oli hänkin valmis noudattamaan heidän pienintäkin viittaustaan sikäli kuin hän niitä käsitti, ja silloinkaan, kun hän ei ollut täysin selvillä viittausten pohjimmaisesta tarkoituksesta, ei hän epäröinyt asettaa omaa persoonallisuuttaan maalitauluksi maailmalle, jos viittauksen toimeenpaneminen aiheuttaisi moitetta tai pilkkaa asiaan perehtymättömien taholta. Vaikka mestareiden ohjelmaan ei kuulu käyttää sokeita välikappaleita ja alistaa kenenkään tahtoa pakolla noudattamaan heidän ohjeitaan, niin oli tälläkin työntekijällä siksi laaja intuitiivinen näkemys, että hänen tahtonsa alistaminen Mestarien suunnitelman mukaisesti tapahtui niin sopusuhtaisesti hänen oman korkeamman minuutensa kanssa, että epäröinnin mahdollisuuskin häipyi olemattomiin. Tämä ominaisuus esiintyi silmiinpistävimpänä Krishnamurtin kasvatus- ja kehitysaikana. Tri Besantille esittivät Mestarit, että hän ottaisi kasvattaakseen yksityisseikkoja myöten määrätyllä tavalla erään 10-vuotiaan pojan, jonka he olivat valinneet Maailmanopettajan erikoiseksi käyttövälineeksi. Moni hänen asemassaan olisi epäröinyt, oliko mahdollista jo tällöin tarkalleen tietää, voiko tuosta pojasta koskaan tulla mitään opettajaa tai vielä vähemmän Maailmanopettajaa. Mutta hänen intuitiokykynsä näki syvemmälle. Hän astui maailman eteen tehtävineen, vaikka saikin osakseen maailman ivahymyilyn ja monen vihan, teki parhaansa, ehkäpä erehtyen yksityiskohdissa, ja ennen kuolemaansa sai hänkin nähdä, ettei hänen luottamuksensa Mestareihin ollut pettänyt: Krishnamurti esiintyy nykyhetkellä opettajana ja koko maailma saa kuulla hänen erikoisjulistustaan. Onko hän Maailmanopettaja siinä merkityksessä, missä tri Besant häntä maailmalle esitti, siitä sanoo Krishnamurti itse viime vuonna Uudessa-Seelannissa pitämissään puheissa seuraavasti:
"Tri Besant sanoi kaikille jäsenille ja sen jouduin hyvin usein kuulemaan: 'Me valmistamme Maailmanopettajan tuloa. Pitäkää mielenne avoinna. Hän voi puhua vastoin kaikkea sitä mitä ajattelette ja sanoa sen eri tavalla.' Ja te olette, jotkut teistä, valmistaneet tätä kaksikymmentä vuotta, jopa kauemminkin eikä tässä suinkaan merkitse mitään se, olenko minä Maailmanopettaja vai enkö. Kukaan ei voi tietystikään sanoa sitä teille, koska sitä ei tiedä kukaan muu kuin minä itse. En ole milloinkaan väittänyt sitä vastaan."
Ja kun tri Besantilta hiukan ennen hänen kuolemaansa kysyttiin, minkä työnsä hän ihmiskunnalle tekemistään suurista palveluksista itse pitää tähdellisimpänä, vastasi hän, että se oli Mestarien tahdon noudattaminen Krishnamurtin kasvattamisessa ja kehittämisessä.
En voi olla mainitsematta erästä seikkaa, joka Besant-Leadbeater-kaudella on leimaa-antavan ominainen. Tällöin alettiin järjestelmällisesti soveltaa ns. okkulttisia menetelmiä sekä länsimaisiin tieteenhaaroihin että psykologian alaan kuuluviin metafyysillisiin probleemeihin. Tri Besant ja piispa Leadbeater olivat molemmat selvänäkijöitä, edellinen intuitiivisesti ja jälkimmäinen okkulttisesti. Laajoja tutkimuksia tehtiin esimerkiksi kemian ja fysiikan alalla, ja kuinka laajalle nämä tutkimukset ulottuivat metafysiikassa, siitä ovat todistuksena semmoiset teokset kuin Leadbeaterin "Occult Chemistry" (Okkulttinen kemia) ja "Hidden Side of Things" (Asioiden salainen puoli). Samaan kategoriaan voi myös lukea teoksen "Ihminen, mistä ja mihin" useita muita mainitsematta. Sanokoon nykyinen maailma näistä teoksista ja niissä esiintyvistä tutkimuksista mitä tahansa, tuomitkoon ne mielikuvitukseksi tai petosyritykseksi, se on merkityksetöntä, sillä ne eivät ole vielä nykyhetken arvosteltavissa, eivätkä nykyhetken oppineimmatkaan, intuitiokyvyttöminä, kykene niiden pätevyyttä tai pätemättömyyttä ratkaisemaan. Mutta on otaksuttavissa, että kun kaukaisessa tulevaisuudessa kerran kirjoitetaan maailman sivistyshistorioita, niin silloin Teosofinen Seura tullaan nimeämään ensimmäisenä niiden yhtymien joukossa, jotka ottivat okkultisen tutkimusmenetelmän ohjelmaansa tutkiakseen ilmennyttä elämää ja voidakseen sen avulla lähestyä sitä suurta ja salaista, jota Mestarit nimittivät ikuiseksi nykyhetkeksi.
Sen, mitä olisi sanottava parhaillaan käymässä olevasta T.S:n toimintakaudesta, täytyy rajoittua toteamiseen, että Mestarien lupaus olla mukana T.S:ssa niin kauan kuin kolmekin sen jäsentä on uskollista heidän suunnitelmalleen, on pitänyt paikkansa. Ne yksilöt Teosofisessa Seurassa, jotka ovat pitäneet omat suunnitelmansa Mestareiden suunnitelmaa parempina, ovat eronneet T.S:sta ja perustaneet omat seuransa, mutta Mestareitamme ja heidän johtoaan he eivät ole vieneet mukanaan. Mestareiden johtovaikutus ja läsnäolo on Adyarin Seurassa ilmeinen vielä tänäkin päivänä. Tällä hetkellä se on havaittavissa siinä avarassa laajakatseisuudessa, joka nykyisellä T.S:n johdolla on maailmahädälle ja niissä lukuisissa työmenetelmissä, joita on suunniteltu maailmahädän auttamiseksi. Ei ole unohdettu yksilöä eikä yhteisöä, kumpaankin on kiinnitetty huomiota sekä erikseen että merkityksessään toisilleen. Kaikki se suunnaton tieto, mitä tähän saakka on annettu, on otettu pohjaksi seuran työmenetelmissä, ja niihin luodaan se valaistus, mikä on voitu, jotta se tehoaisi sekä nykyaikaiseen individualismiin että nykyaikaiseen kooperatiiviseen suuntaukseen. Jos käytte näitä eri työmenetelmiä lähemmin tarkastamaan — ei ulkopuolisena tarkkailijana, vaan kokemalla niitä itse työssä, niin olette piankin huomaava voiman, joka niiden takana on, ja mitä todellisempi on pyrkimyksenne, sitä varmemmin ja pikemmin avautuu hengen silmänne näkemään Mestareiden suunnitelman siinä maailmassa, jossa Viisaudenmestarien Valkoinen Veljeskunta asustaa.