[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$foxC7xlhTjvPAgy-I5S85d301cR4SRRd6dM9tmv5DjkQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":13,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3117,"Kuvauksia nykyaikaisista telotuksista","Wladimirow, W. (ft. 1890)",null,"3117-wladimirow-w-kuvauksia-nykyaikaisista-telotuksista","3117__Wladimirow_W.__Kuvauksia_nykyaikaisista_telotuksista","Riian kidutuskammio ja tuomioistuin. Balmasjowin ja Kaljajewin telotus.","romaani",[],[],"fi",1906,1907,17870,124078,false,52926,[22,23],"Finnish fiction -- 19th century","Short stories, Finnish",[25],"Novels","\"Kuvauksia\" by K. A. Järvi is a collection of narratives written in the late 19th century. The text introduces various characters, including the Strauch family, focusing on their interpersonal relationships, social dynamics, and various dilemmas they face. The stories reflect themes of love, societal expectations, and the struggles of family life, which are explored through the lenses of different characters in their community settings.  The opening of the work sets the stage with a glimpse into an evening at the Strauch household, as the family engages in various discussions and activities. There is a sense of anticipation surrounding the arrival of Walter, the son, which stirs excitement among his family, particularly Laura. As the evening unfolds, the dynamics between the family members are highlighted, especially the budding intrigue of Johannes, who grapples with his feelings for a girl of lower social standing, while also dealing with external pressures from his family regarding social status and expectations. This beginning captures a slice of domestic life, mixing familial love with underlying tensions that hint at deeper social issues. (This is an automatically generated summary.)",[],314,"Dokumentaarinen kuvaus poliittisista telotuksista ja sotaoikeuden toiminnasta Riiassa 1900-luvun alussa. Teos raportoi kidutuksista, oikeudenkäynneistä ja vallankumouksellisten, kuten Stepan Balmašovin ja Ivan Kaljajevin, viimeisistä hetkistä.","W. Wladimirowin 'Kuvauksia nykyaikaisista telotuksista' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 3117. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KUVAUKSIA NYKYAIKAISISTA TELOTUKSISTA\n\nRiian kidutuskammio ja tuomioistuin. Balmasjowin ja Kaljajewin telotus.\n\n\nKirj.\n\nW. WLADIMIROW\n\n\nVenäjästä suomentanut\n\nK. K.\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1907.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nRiian kidutuskammio ja tuomioistuin\n\n 36:n rikosjuttu Riiassa\n Riian rikosjuttuja\n Kahdeksan henkilön rikosjuttu ja telotus Riiassa\n\nBalmasjowin ja Kaljajewin telotus\n\n Balmasjowin telotus\n Kaljajevin telotus\n\n\n\n\n\n\nRiian kidutuskammio ja tuomioistuin\n\n\n\n\nI.\n\n\nTammikuusta asti [Wladimirowin kirja ilmestyi painosta vuoden 1906\nkesän loppupuolella. _Suoment. muist._] yhtämittaa istuu Riiassa\nsotaoikeus, joka telottaa ja tuomitsee kuolemaan nuorukaisia ja\nviattomia ihmisiä.\n\nTämä julma tribunali telotutti Toukokuun keskivaiheilla 8 henkeä,\njoista 6 syytöntä, mikä oli näytetty toteen todistajain kautta; heistä\noli kolme 18 vuoden iässä.\n\nNäiden 4 kuukauden kuluessa se on käsitellyt 18 rikosjuttua, tuominnut\nkuolemaan 18 ihmistä ja telottanut 15. Näiden joukossa oli ihan\nsyyttömiä.\n\nNyt, minun kirjoittaessani näitä rivejä, inkvisitsionin pöydän ääreen\nastuu 35 henkilöä, joista 18 ovat syytteessä 279:nen pykälän [nim.\nVenäjän rikoslain. _Suoment. muist._] mukaan, minkä nojalla heitä uhkaa\nkuolemanrangaistus.\n\nKoko oikeusprosessi alusta loppuun, tutkimusainesten hankkiminen,\nnäiden ainesten käyttäminen — on sellaista järjestelmällistä oikeuden\nloukkaamista, sellaista kaikkien oikeudellisuuden ja laillisuuden\nvaatimusten syrjäyttämistä, että mielen valtaa pelko lähimmäisten\nhengen puolesta ja sydäntä vihloo ajatellessa että kaikki, mitä täällä\ntapahtuu, on mahdollista meidän valistuneella kahdennellakymmenennellä\nvuosisadallamme.\n\nKun minä, paikalla, tutustuin tämän tuomioistuimen toimintaan näiden\nneljän kuukauden aikana, niin minusta tuntui siltä, kuin olisivat ajat\nsiirtyneet takaisin, kuin näkisin valveilla, todellisuudessa, kaukaisen\nmenneisyyden syvyyteen haihtuneet keskiajan kidutusten ja telotusten\nkuvat...\n\nMinun täällä, Riiassa, kokoomani ainekset saattavat jokaisen lukijan\nsydämen vavahtamaan ja repäsevät hänen rinnastaan tuskallisen inhon ja\npaheksumisen huokauksen.\n\nTämän tribunalin muodostavat viisi henkilöä: kenraalimajuri Arbusow\nsekä everstiluutnantit Kerman, Bauman, Witkovskij ja Drosdow.\n\nIstuntopaikakseen he ovat valinneet kirkon. Olisiko kukaan voinut\nmielessään kuvitella että siellä, jossa kaikuvat kristillisen\nrakkauden, veljellisen yleisen anteeksiannon jumalalliset sanat, Herran\ntemppelissä, ankarakasvoiset tuomarit lukevat julki kuolemantuomioita\nsyyttömille uhreille?\n\nMinä en uskonut ja päätin itse, mieskohtaisesti, omilla silmilläni\nnähdä missä ja minkälaisissa olosuhteissa tämä kamala tuomioistuin\ntoimii.\n\nJa minä sain nähdä että oikeus istuu paikallisen\naliupseeri-harjoituspataljoonan kirkossa.\n\nAlttarilavan ääreen, alttarin ovien eteen on asetettu pöytä, jonka\nääressä ankarat tuomarit istuvat.\n\nPöydän ja alttarilavan välinen paikka on aidattu erilleen\npeililaudoista tehdyllä, ohuella, siniseksi maalatulla väliaidalla;\ntähän väliaitaan on tehty ovi, jossa riippuu lukko.\n\nKaikilta seiniltä on otettu pois pyhimysten kuvat.\n\nJätetty on ainoastaan Vapahtajan kuva.\n\nVäliseinälle on vastapäätä alttarinovia, ripustettu Keisarin kuva.\n\nPyhimysten kuvat oli havaittu tuomareille tarpeettomiksi, ne oli\npitänyt viedä pois.\n\nMinä en uskonut silmiäni ja kysyin vieressäni seisovalta sotamieheltä:\n\n— Sanokaapa, täälläkö te rukoilette Jumalaa?\n\n— Täällä, — vastasi hän, — otamme pois väliseinän, heti sen takana on\nalttarilava, ikonostaasi [seinä kirkon alttarin ja laivan välissä,\njohon asetetaan pyhimysten kuvia. _Suoment. muist._], alttariovet...\nTäällä tapahtuu jumalanpalvelus ja täällä me rukoilemme.\n\n— Mihinkä te olette vieneet pyhimystenkuvat seiniltä?\n\n— Me otimme ne pois hiukan aikaa ennen kun oikeus alkoi istuntonsa\nja veimme ne leiriin — vastasi hyväluontoinen sotamies. — Kun oikeus\nistuu niin pyhimystenkuvia ei saa olla seinillä, se olisi sopimatonta,\nsenpätähden me veimmekin ne pois!\n\nMinä riensin pois. — Kirkoissa tavallisen kirkkolamppuöljyn hajun ja\nsuitsutuksen sijasta täällä haisi viattomalta ihmisvereltä.\n\nTavanmukaisen kirkkoveisun sijasta täällä kuului aseiden kalske,\nrukoilevien sijassa täällä oli kasakkain kasvoja, kiväärejä, pistimiä,\nnagaikkoja.\n\nTuntui kaamealta nähdessä kansan uskon kaikkein pyhimpään tunkeutunutta\noikeudettomuutta, väkivaltaa ja henkilöllisyyden pilkkaamista.\n\nEnnenkun ryhdyn kuvaamaan tämän oikeuden toimintaa, on välttämätöntä,\nsen luonteenkuvauksen täydentämiseksi, kertoa niistä täydentävistä\nlaitoksista, jotka sille valmistavat ja hankkivat tutkimusainekset.\nOlisiko kukaan meidän valistuneella aikakaudellamme voinut ajatella,\nettä Riiassa on olemassa säännönmukaisesti kalustettuja ja kaikilla\ntarpeenmukaisilla voimilla hyvin varustettuja kidutuskammioita\nsyytteenalaisten kiduttamista varten.\n\nNiin, niin, kidutuskammioita — minä en hairahtunut sanoissani! Juuri\nkidutuskammioita, samanlaisia kuin oli keskiajalla.\n\nSellaisia kidutuskammioita kaupungissa on kolme (ehkäpä useampiakin,\nmutta minun on onnistunut saada tietoja vain kolmesta kidutuskammiosta).\n\nNäissä kidutuskammioissa kidutetaan syytteenalaisia, jotta voitaisiin\nhankkia oikeutta varten ne ainekset, joita muilla ehdoilla ei saataisi\nhankituksi. Näitä uhreja kidutetaan, jotta syytteenalainen kärsimiensä\nhirveiden ruumiillisten tuskien pakoituksesta tunnustaisi syylliseksi\nitsensä ja ne toverit, jotka pyövelit hänelle nimittävät.\n\nTällä keinoin hankitut todistajain lausunnot, \"vilpittömät\ntunnustukset\", lähetetään tähän oikeuteen, joka saman \"tunnustuksen\"\nnojalla määrää kuolemanrangaistuksen.\n\nTämän oikeuden ei ole tarvis selvitellä kysymystä siitä, millä keinoin\nlausunnot ovat saadut; tuomarien omatunto on levollinen, he toimivat\nlain ja oikeuden mukaisesti.\n\nNiin, Riiassa on siis kolme inkvisitsionin kidutuskammiota:\n\n1) Etsivän poliisin osasto,\n\n2) 2:sen Pietarin kaupunginosan poliisikonttori ja\n\n3) Toinen Mitavan poliisikonttori.\n\nEtsivän poliisin osastossa kidutukset toimeenpannaan seuraavalla\ntavalla.\n\nKun syytteenalainen tuodaan osastoon poliisi kuulustelee häntä, vaatii\ntunnustamaan ja, jos ei saa haluamaansa vastausta, uhkaa kiduttaa.\n\nUhkausten jälkeen poliisi ryhtyy toimeen. Vanhemmat virkamiehet menevät\ntästä huoneesta etäisempiin ja alhaisarvoiset alkavat kasakkain avulla\npiestä.\n\nPiestään julmasti, raivostumiseen asti!...\n\nLyödään nagaikoilla, kiväärinperillä ja kummisilla kepeillä, joita\nnäissä kidutuskammioissa nimitetään \"pipkoiksi\".\n\nVielä heillä on pamppupatukoita, joihin on punottu rautalankaa.\n\nSyytteenalaisia piestään kunnes he menevät tainnoksiin.\n\nKun onneton pyövelin iskuista kaatuu raukeana, tunnottomana lattialle,\nniin inkvisiittorit valavat hänen päällensä kylmää vettä, kunnes hän\ntulee tuntoihinsa.\n\nMutta jollei tämäkään auta, jos hän kaikkien kärsimiensä kidutusten\njälkeen yhä vaan pysyy uppiniskaisena — ei anna ilmi itseään ja\ntoverejaan, niin häntä aletaan uudelleen piestä, mutta nyt jo\n\"kuolemaniskuilla\". Silloin pannaan kidutettua uhria kohtaan käytäntöön\nasetoveri, pyöveli Avramowin [tunnettu Maria Spiridonowan jutusta.\n_Suom. muist._] menettelytavat — kiskotaan hänen päästään hiukset,\nhierotaan haavoihin suolaa, käytetäänpä sähköäkin.\n\nJos kidutettu vielä jaksaa puhua niin tulevat hänen luokseen\nviereisestä huoneesta vanhemmat poliisivirkamiehet ja kehottavat häntä\nvilpittömästi tunnustamaan kaikki.\n\nKaikkien kärsimiensä tuskien jälkeen, edessään kauhea perspektiivi\nsaada vielä monta, monta kertaa uudelleen niitä kokea, tuntien vielä\nruumiissaan nämä tuskat monikin heikompi kidutetuista usein vakuuttivat\ntodeksi sen, minkä poliisi heiltä tahtoi.\n\nKun tämä \"vilpitön tunnustus\" oli tehty, niin kidutukset loppuivat.\nKiusattu uhri vietiin koppiin ja jonkun puolentoista kuukauden kuluttua\nsyytteenalainen ilmestyi sotatribunalin eteen, joka tuomitsee hänet ja\nhänen ilmiantamansa toverit kuolemaan.\n\nHiukan toisin tapahtuvat kidutukset 2:sen Pietarin kaupunginosan\npoliisikonttorissa. Minä kirjoitan sen mukaan, minkä minulle kertoi\nhenkilö, joka siellä oli istunut kopissa ja tavannut kidutetut sekä\nitse nähnyt sen onnettoman, joka kidutusten jälkeen hirttäytyi.\n\nTässä rakennuksessa on kaksi kerrosta. Ensimäisessä kerroksessa ovat\nvangittujen kopit, toisessa pristavin [kaupunginosan poliisitarkastaja\neli poliisipäällikkö. _Suom. muist._] kanslia.\n\nJa toiseen kerrokseen on laitettu kidutuskammio; siellä vangittuja\nkuulustellaan ja siellä heitä kidutetaan. Kidutukset alkavat useimmiten\nkello 10:stä illalla.\n\nKun poliisikonttorin koppeihin tuotiin vangittuina kaksi veljestä, niin\nillalla toinen heistä vietiin kidutuskammioon kuulusteltavaksi.\n\nKauan ja julmasti häntä kidutettiin; hän niskoitteli eikä antanut\nketään ilmi. Hänen miehuutensa osoittautui kidutuksia vahvemmaksi;\npyövelit väsyivät saamatta ainoatakaan \"vilpitöntä tunnustusta\".\n\nIhan verisenä hän pantiin alakerrassa olevaan kylmään arestikoppiin.\n\nHänen maattuaan siellä puolitoista vuorokautta poliisi ilmoitti\nhänelle, että, jollei hän tunnusta, niin hänet illalla taas viedään\nkuulusteltavaksi.\n\nOnneton ei jaksanut uudestaan kestää näitä hirveitä tuskia,\nepäinhimillisiä kidutuksia, vaan päätti kuolla ennen niitä.\n\nMutta vankilassa tämä ei ole niinkään helppoa.\n\nMutta hänellä sattui olemaan onni. Ovesta oikealla olevassa kulmassa\nlöytyi seinään kierretty koukku arsiinan korkeudella permannosta. Totta\nkyllä että on hyvin vaikeaa hirttäytyä kun jalanalusta on niin pienen\nmatkan päässä, mutta niin suuri oli hänen halunsa kuolla, että hän teki\npaitansa kaistaleesta narun, heittäytyi pitkälleen lattialle ja pujotti\npäänsä silmukkaan.\n\nTällaisessa kaltevassa asennossa hänet löysi vartiomies kun hän jo oli\nkylmänä ruumiina.\n\nEi ole epäilemistä että hän kuoli verkalleen ja kauheissa tuskissa;\nkoko hänen kasvonsa olivat hirmuisten kouristusten vääntämät. Kun\nvartiomies näki hänet hirttäytyneenä kutsui hän pelästyneenä paikalle\nsen vangin, joka minulle tämän on kertonut, ja avasi hänelle kopin oven\nsanoen: \"Katsokaapa kuinka hän on kuristautunut! Mies parka!!\"\n\nJa kamalaa oli tosiaan katsoa tätä poloista. Kuinka paljon\nepäinhimillistä tahdonvoimaa, uskomatonta mielen lujuutta hän oli\ntarvinnut, ottaakseen itsensä hengiltä kun suurempi osa ruumista\npuolittain makasi lattialla, selällään, ja kun silmukka, tuskin\nkireellään, vain heikosti puristi kurkkua.\n\nMutta hän oli kuollut ja oli välttänyt kidutukset, oli kuollut — ketään\nilmiantamatta.\n\nPian tulivat viranomaiset, tekivät pöytäkirjan ja menivät pois. Tuli\nsekin korttelinpäällysmies [vastaa meidän ylikonstaapeliamme. _Suom.\nmuist._], joka oli häntä kiduttanut ja jonka vielä olisi pitänyt häntä\nkiduttaa...\n\nTämän kamalan asennon nähdessään hän ei voinut pidättää itseään\nsanomasta vieressään olevalle ystävälleen: \"Katsoppas! Katsoppas tuota\nroistoa, mitenkä on hirttäytynyt!\"\n\nLainaan tähän viralliset tiedot pöytäkirjasta, joka tehtiin Riian\nvankilalääkärin Wiben tarkastaessa neljää, toisessa Mitavan\npoliisikonttorissa kidutettua henkilöä.\n\n\"Vastaanottohuoneeseni tuli neljä syytteenalaista: Windeus, Kallei,\nTarksh ja Eglit, pyytäen tarkastamaan itseään.\n\n\"Tarkastaessani heitä minä havaitsin paljon lyöntien jälkiä: naarmuja,\nmustelmia y.m. Eglitillä oli silmän alla voimakkaan iskun jälki.\nLyönnit ovat annetut 4—5 päivää, tai kauemmin, ennen tarkastusta.\n\n\"Vammain laadusta täytyy päättää, että ne ovat tehdyt jollakin tylsällä\naseella; muutamat mustelmat voivat olla seurauksena nyrkiniskuista,\nmutta löytyi myös sellaisia raamuja, jotka eivät voineet johtua\nnyrkiniskuista: näiden raamujen alkuperästä voi sanoa että ne eivät\nole seurauksia kepin-, nagaikan tahi raipaniskuista, koska tässä\ntapauksessa mustelmat olisivat pitkulaisten raitain näköisiä, jonka\nnäköisiä ne todellisuudessa eivät ole; on mahdollista että nämä\nmustelmat ovat seurauksena saappaiden koroilla, nyrkkiraudalla taikka\nmuulla sentapaisella tylsällä aseella annetuista iskuista. Kukin isku,\nerikseen, ei ollut erittäin raskas, mutta siihen nähden, että niitä oli\nhyvin paljon, minä silloin tulin siihen johtopäätökseen että henkilöt,\njotka olivat ne saaneet, olivat kärsineet melkoista ruumiillista\ntuskaa ja suurta hermojen järkytystä. Tarkastuksen tuloksista minä\nolen ilmoittanut Riian piirioikeuden prokuraattorille, hänen asiassa\ntekemänsä virallisen tiedustelun johdosta, mikä tiedustelu perustui\nsyytteenalaisen Eglitin äidin hänelle jättämään valituskirjelmään.\nMainitut syytteenalaiset ilmoittivat minulle että lyönnit oli heille\nannettu Riian kaupungin II:ssa Mitavan poliisikonttorissa.\"\n\nOtan tähän sota-oikeuden pöytäkirjasta todistaja Jansonin lausunnon\noikeuden istunnossa.\n\n\"Minä Janson olin yhdessä Meijerin kanssa Riian kaupungin II:ssa\nMitavan poliisikonttorissa. Olimme suljettuina samaan koppiin. Hänet\nkutsuttiin kuulusteltavaksi, minkä jälkeen poliisikonttorirakennuksessa\nkuului huutoja.\n\n\"Jonkun hetken kuluttua konstaapelit työnsivät koppiin Meijerin\nkauttaaltaan verisenä ja tunnottomana. Pää ja kasvot olivat veressä;\nkun me riisuimme hänet oli hänen selkänsä täynnä sinisiä täpliä,\nja tuntoihinsa tultuaan hän sanoi, että häntä olivat lyöneet\nkorttelinpäällysmiehet ja konstaapelit, vaatien häntä tunnustamaan että\nhän oli ampunut konstaapeleita, mutta hän sanoi meille ettei hän tästä\nmitään tiedä.\"\n\nVielä Martin Bentin lausunto:\n\n\"Minä näin Meijerin Riian kaupungin II:ssa Mitavan poliisikonttorissa,\njossa yhteen aikaan olin suljettuna samaan koppiin kuin hänkin.\n\n\"Meijer kutsuttiin kuulusteltavaksi ja heti sen jälkeen kuului huutoja;\nminä tunsin äänestä että huutaja oli Meijer. Jonkun hetken kuluttua\nMeijer työnnettiin sisään verisenä. Yhdestä tai useammasta hänen\npäässään olevasta haavasta juoksi verta; kun me riisuimme hänet, niin\nhavaitsimme hänen selkänsä olevan täynnä sinisiä täpliä.\"\n\nTodistaja Mesjvilkan lausunto:\n\n\"Minä näin syytteenalaisen Ausjron verisenä Riian kaupungin II:ssa\nMitavan poliisikonttorissa. Kun kysyin häneltä syytä tähän hänen\ntilaansa, niin hän vastasi, että häntä oli piesty poliisikonttorissa\nneljä kertaa; joka kerta oli hänen päälleen pieksemisen jälkeen\nvalettu vettä ja vaadittu häntä tunnustamaan osallisuutensa pristavi\nPorsjitskin murhaan. Ausjro sanoi että häntä piestäessä oli ollut läsnä\nsyytteenalainen Lik, joka oli vakuuttanut Ausjron olleen osallisena\ntähän rikokseen.\n\n\"Poliisikonttorissa Lik myös sanoi hänelle, todistajalle, että\nhän, II:ssa Mitavan poliisikonttorissa hänelle annettujen lyöntien\npakoituksesta, oli tunnustanut olleensa osallisena Porsjitskin murhaan\".\n\nNämät lausunnot ovat lainatut Riian sotaoikeuden istunnossa tehdystä\npöytäkirjasta.\n\n\"Samana päivänä kun matkustin pois Riiasta sain vankilasta\neräältä vangilta A. kirjeen, jonka otan tähän kokonaisuudessaan\nkaikkine oikokirjoitusvirheineen: [Näitä oikokirjoitusvirheitä on\nalkuperäisessä, venäläisessä, teoksessa painetussa kirjeessä koko\njoukko; en kumminkaan ole katsonut olevan syytä erityisesti mukailla\nsellaisia tähän suomennokseen, säilytän vaan itse tyylin. _Suom.\nmuist._]\n\n\"Minut lähetettiin etsivään osastoon. Osaston päällikkö Kosjko iski\nminua, kuulustellessaan, vasten hampaita jollakin aseella, niin että\nheti löi ulos suustani etuhampaan, ja vielä 2 muuta tuskin pysyvät\npaikoillaan; sitäpaitsi Kosjko vei minut ulos kasakkain piestäväksi,\njotka kohta ryhtyivät tähän ja hakkasivat rikki vaatteet, jotka\nminulla oli ylläni ja repivät myös ruumistani.\n\n\"4:nnen Moskovan kaupunginosan pristavin apulainen löi miekallaan\nrikki pääni 2:sta paikasta, minä tulin kokonaan veriseksi; sitäpaitsi\npanivat minut sähkökoneeseen, jossa minusta vetivät kaikki mitat,\nlöivät minua mitä petomaisimmalla tavalla. Rääkkäsivät minua 8\nvuorokautta. Runtelivat terveyteni, niin että olen tullut kuuroksi\nmolemmilta korviltani, enkä tiedä mistä syystä minut ovat iäksi\ntehneet raajarikoksi ja sitäpaitsi näännyttävät vankilassa. Minulla\non vaimo ja kolme alaikäistä lasta, jotka ovat ilman leivänpalaa.\nSellainen on minun viaton kärsimykseni.\"\n\nPaitsi näitä, on minulla vielä muita lausuntoja, jotka kumoamattomasti\ntodistavat, että mainitsemissani kolmessa kidutuskammiossa on käytetty\nruumiillisia kidutuksia jotta saataisiin syytteenalaiset sekä\ntunnustamaan itsensä syyllisiksi että vakuuttamaan syyllisiksi muut\nsyytteeseen pannut.\n\nJa näillä kidutuksilla päästiin tarkoituksen perille. Kussakin\nrikosjutussa löytyi pari kolme sellaista henkilöä, jotka eivät\njaksaneet kestää näitä hirveitä tuskia, vaan tekivät ilmiannon.\n\nEräitä naisia kidutettiin samalla tavalla. Minä näin Riiassa erään\nasianajajan luona valokuvan erään naisen selästä, joka oli kovin\nrikkihakattu. Toisille naisille lausutaan tämän laatuisia uhkauksia:\n\"Ellet tunnusta, niin tiedä että täällä on kasakoita ja me annamme\nsinut heidän käytettäväkseen! Silloin kielesi kyllä käy vähemmän\nkankeaksi...!\"\n\nTällaisen uhkauksen sai kuulla, hänelle itselleen lausuttuna, eräs\nnuori tyttö, joka itse tämän kertoi minulle.\n\nHän sanoi tämän lauseen tehneen häneen niin raskaan vaikutuksen,\nettei hän vielä nytkään voi muistella tätä hetkeä ilman kauhua. Hän\noli silloin hyvin ymmärtänyt, että noiden pyövelien suussa tämä ei\nollut uhkaus, vaan ainoastaan varotus; että he, jos tahtovat panna sen\ntäytäntöön, ilman epäröimistä niin tekevätkin.\n\nNykyään on 36:n rikosjutussa eräs yli 50 vuoden vanha eukko Laht; hän\non niin kovasti pelästynyt kaikesta siitä, mitä hänen ympärillään\ntapahtuu, että on alkanut puhua järjettömyyksiä ja tullut aivan\nepänormaaliksi, ja hänen puolustajansa [nimittäin oikeudessa.\n_Suom. muist._] on vaatinut, että hänet annettaisiin lääkärien\ntarkastettavaksi.\n\nKuten ylempänä sanoin, on melkein jokaisessa rikosjutussa löytynyt\nheikkoja ihmisiä, joihin kidutukset ovat vaikuttaneet masentavasti ja\njotka ovat sanoneet syylliseksi itsensä ja toverinsa.\n\nNiinpä siinä rikosjutussa, joka loppui viikko takaperin ja jonka\ntuloksena oli että kahdeksan henkeä laillisella tavalla telotettiin,\nampumalla, oli kaksi ilmiantajaa: Windeus ja Tarksh.\n\nTästä rikosjutusta minä kerron erikseen, sanon nyt vaan että minun\nRiiassa ollessani, sisäasiain ministeri sähköteitse vaati lähettämään\nitselleen tämän jutun asiakirjat. Arvattavasti hän tahtoo vastata\nDuman tiedusteluun. Tässä jutussa ammuttiin puolustajain lausunnon\nmukaan, kuusi henkeä syyttömästi, he olivat näyttäneet toteen\nalibi’nsä [s.o. että rikoksen tapahtuessa olivat muualla. _Suom.\nmuist._].\n\nNyt siirryn tuohon 36:n rikosjuttuun, jonka nähtävästi täytyy päättyä\nhyvin surullisesti, nimittäin kuolemantuomiolla 18:lle hengelle.\n\nKun yleisö tutustuu tähän rikosjuttuun, vaikkapa vaan kaikessa\nlyhykäisyydessä, niin ehkäpä heidän telotuksensa herättää yleisössä\nkauhua ja hillitsee tulevaksi ajaksi pyövelin käden.\n\nJotta tätä suurta rikosjuttua varten onnistuisi luoda \"vilpittömiä\ntunnustuksia\" — oli pakko panna käytäntöön radikaalisempia\nkidutuskeinoja, kuin mitä ennen oli käytetty. Tässä tapauksessa ei\nriittänyt kiduttaminen, täytyi uhata kuolemalla, vieläpä tappaakin.\n\nKolmen todistajan — syytteenalaisen lausunnon mukaan — tapahtui asia\nseuraavasti:\n\nPiti lähettää 4 vankia Riian ojennusvankilaan. Heitä saattoi\nvartiosto, jossa oli kuularuiskukomppanian kapteeni Pavlovskij.\nVankeja ei viety kaupungin läpi, vaan pitkin syrjäkatuja, yöllä.\nOli kuuvalo. Tultuaan autiolle paikalle, Grusenbergin seutuville,\nvartiosto pysähtyi.\n\nKapteeni kehotti kaikkia neljää tunnustamaan itsensä syyllisiksi\n\"Nadesjdan\" konttorissa tehtyyn ryöstöyritykseen.\n\nHe kielsivät osallisuutensa.\n\nSilloin kapteeni huomautti heille, että, elleivät he tunnusta, hän\ntappaa heidät, ja käski yhden heistä, Jodnis'in astua syrjään ja\nmiettiä hetkisen.\n\nJonkun minuutin kuluttua kapteeni kysyi häneltä oliko hän päättänyt\ntunnustaa; hän vastasi että hän on syytön eikä mitään tiedä.\n\nKapteeni antoi sotamiehille käskyn ampua hänet.\n\nJodnis asetettiin seisomaan syrjään ja ammuttiin muutamalla\nlaukauksella kuoliaaksi...\n\nPantuaan uhkauksensa näin realisella tavalla täytäntöön, kapteeni\nPavlovskij arveli että muut paikalla tunnustavat itsensä syyllisiksi,\nmutta Bushman, joka oli seuraava järjestyksessä, vastasi samaten ettei\nhän mitään asiasta tiedä eikä voi mitään tunnustaa.\n\nHänen osakseen tuli sama kohtalo. Ja laukauksen jälkeen hän hengetönnä\nkaatui maahan.\n\nKapteeni Pavlovskij vei palavan tulitikun Bushmanin huulille ja tällä\nkeinoin tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei teloitettu hengittänyt, —\njätti molemmat makaamaan ja kääntyi itse kahden vielä eloon jääneen\npuoleen kysyen eivätkö he nyt tahdo tunnustaa.\n\nKauhun valtaamina he huusivat:\n\n— Tunnustamme kaikki, kaikki! Elkää tappako!\n\nJa pelastaakseen henkensä nämät kaksi, Andree ja Rehwald, antoivat\nilmi useimmat tässä 36:n rikosjutussa syytteeseen pannuista.\n\nRiian kidutuskammio ja tuomioistuin 21\n\nKapteenille täydelliseksi yllätykseksi Bushman toipui, lähetettiin\nvankilan sairaalaan ja parani kuukauden kuluttua.\n\nPuolustajain kapteeni Pavlovskille oikeudessa tekemään kysymykseen\nmistä syystä Jodnis oli tiellä ammuttu ja Bushmania vaarallisesti\nhaavoitettu, hän vastasi heidän yrittäneen karata.\n\nHäntä kehoitettiin kertomaan seikkaperäisesti mitenkä tämä\nkarkausyritys oli tapahtunut, ja kaikki tappoa koskevat asianhaarat;\nhän antoi hyvin sekavia selityksiä; sanoi ensin ettei hän itse\nsaattanut vankeja, vaan kulki toisella puolen tietä ja oli antanut\nvartioston päällikkyyden aliupseerille, jonka nimeä hän ei\nmuista, samaten hän ei tunne ainoatakaan vartiostoon kuuluneista\nsotamiehistä. Senjälkeen kapteeni Pavlovskij selitti että hän siinä\nsilmänräpäyksessä, kun laukaukset oli ammuttu, oli ollut kaukana\nvartiostosta, noin 20 minuutin matkalla sen takana.\n\nKun puolustaja kysyi, oliko tässä asiassa toimeenpantu tutkimusta,\nkeskeytti sotaoikeuden puheenjohtaja puolustajan eikä enää sallinut\nkosketella tätä kysymystä. [Tätä kirjaa painettaessa oli heinäkuun\n30:nä p:nä 1906 sanomalehdessä \"Svobodnaja Sjisnj\" luettavana seuraava\nuutinen:]\n\n[Itämeren maakuntien rauhoittamisesta tunnetun kuularuiskukomppanian\npäällikkö Pavlovskin teoista pidetään tätä nykyä, vihdoinkin,\ntutkimus. Kuten tunnettua, hän, kuljettaessaan vangittuja henkilöitä\nvankilaan, tiellä kuulusteli heitä ja, kun he eivät tunnustaneet\nitseään syyllisiksi, ampui yhden kuoliaaksi ja toista, D. Bushmannia,\nhaavoitti kuolettavasti, minkä jälkeen muut kaksi, Andree ja Rehwald\ntunnustivat todeksi kaikki mitä hän vaati. Sitten pantiin näiden\nlausuntojen nojalla syytteeseen 36 henkilöä, joista seitsemän\ntuomittiin kuolemaan. Tuomion ylisotaoikeus kumosi, ja juttu tulee\nkäsiteltäväksi Elokuun 8:na päivänä. (\"Svob. Sjisnj\"-lehden kirjeen.)]\n\nNuo kolme tämän verisen kohtauksen eloonjäänyttä todistajaa todistivat\nsitävastoin niinkuin minä tässä olen kirjoittanut.\n\nOn huomattava, että kun Bushman oli paranemassa, tuli hänen luokseen\nsairaalaan santarmieverstiluutnantti Baikow ja alkoi kehoittaa häntä\nvilpittömästi tunnustamaan kaikki, sanoen, että muussa tapauksessa hän\ntaas viedään autiolle Grusenbergin vuorelle.\n\nBushman pysyi lujana ja kielsi olleensa osallisena.\n\n\n\n36:n rikosjuttu Riiassa.\n\n\nKuten edellisessä kuvauksessa jo mainitsin on Riian sotatribunali\nviime kuukausina käsitellyt 18 rikosjuttua ja telottanut 15 henkeä.\n\nKukin näistä rikosjutuista on siihen määrään mielenkiintoa herättävä,\nniin voimakkaasti on kussakin ilmennyt omantuntonsa vaatimuksista\nvälinpitämättömien tuomarien oikeudenvastainen toiminta, että olisi\nvälttämätöntä tarkastaa kutakin rikosjuttua erikseen, jotta tämän\nkollegion toiminnan luonteen kuvaus tulisi täydellinen, — mutta sitä\nvarten tarvittaisi liian paljon aikaa ja tilaa.\n\nSenvuoksi minä otan niistä ne, jotka ovat enimmin mielenkiintoa\nherättävät, ja alan 36:n rikosjutusta.\n\nEdellisessä luvussa olen kertonut, että todistajain lausuntojen\nhankkimista varten tähän rikosjuttuun, oli pyövelien täytynyt tappaa\nyksi syytteenalainen ja vaarallisesti haavoittaa toista; tämän\npelotuksen jälkeen kaksi heikointa, Andree ja Rehwald, antoivat ilmi\nmuut henkilöt.\n\nSyytteenalaisten joukossa on kaksi tyttökimnaasin oppilasta, toinen\n5:ltä, toinen 6:lta luokalta; useimmat muista eivät ole täysi-ikäisiä.\n\nOn eräs eukko, iältään yli viidenkymmenen. Hän ei ymmärrä mitään\nsiitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu, ei tiedä mistä syystä hän on\nvangittu; kaikki hänen ympärillään peloittaa häntä ja hänen järkensä\non alkanut pimetä.\n\nEnnen oikeuden istuntojen alkamista hallinto siirsi muutaman vangin\nRiian ojennusvankilasta Liivinmaan lääninvankilaan.\n\nViimeksimainittu on rakennettu kahtasataa henkeä varten, mutta\ntätä nykyä siellä on yli kuusisataa vankia. Yhteen koppiin oli\nteljetty kuusi henkeä, niin että yöllä lattia oli sullottuna täyteen\nihmisruumiita; he nukkuivat paljaalla asfalttilattialla. Koppi on\nhyvin pieni, kolme askelta toiseen ja viisi askelta toiseen suuntaan.\nIlman puute, ahtaus, lika, tiheän rautaristikon pimentämästä ikkunasta\ntuleva riittämätön päivänvalo, — seuraukset kaikesta tästä tulivat\npian näkyviin, ja eräs syytteenalainen, Fradkin nimeltään, sairastui\npahasti, oltuaan kausi päivää moisessa huoneessa; sairaudestaan\nhuolimatta hän haastettiin oikeuden istuntoon, toverit kantoivat\nhänet sinne käsillään ja sellaisessa tilassa hän sitten oli\nläsnä oikeudessa; seuraavana päivänä hän ei enää voinut tulla ja\npuolentoista vuorokauden kuluttua hän kuoli.\n\nVankilan lääkäri kävi häntä katsomassa hänen jo ollessaan kuolleena.\nMihinkä tautiin hän oli kuollut jäi kun jäikin epätietoiseksi ja\nuseimmille vangeille arvoitukseksi.\n\nVankilalääkäri ilmoitti virallisessa tiedonannossaan että syynä\nFradkinin kuolemaan oli ollut vankilahuoneen ahtaus ja kosteus.\n\nTämän jälkeen vangit sijoitettiin kaksittain kuhunkin koppiin.\n\nMutta kaikkein omituisinta on että Fradkinin kuoleman jälkeisenä\npäivänä samassa kopissa sairastui toinen syytteenalainen Saharow.\nSilloin hallinto kiireimmiten siirsi hänet takaisin Riian\nojennusvankilaan, parempiin terveydellisiin olosuhteisiin, ja siellä\nhän nopeasti parani.\n\nTästä syytteenalaisesta Saharowista täytyy sanoa joku sana.\n\nOikeus katsoo hänellä olleen tärkeän osan käsittelyn alaisessa\nrikoksessa, pitää häntä sosiaalidemokratisen taistelujärjestön\npäämiehenä ja etsii erityisellä harrastuksella todistusaiheita,\nvoidakseen laillisella perusteella telottaa hänet.\n\nMutta todistusaiheita ei ole!... Ja kun herra T., keskustellessaan\nerään tuomarin, everstiluutnantti Kermanin, kanssa, huomautti hänelle\ntästä, niin everstiluutnantti oikeushuoneessa vastasi hänelle: — \"Se\nei ole tärkeää! Yhdentekevää onko todistusaiheita vai eikö, kaikissa\ntapauksissa Saharow jo kauvan sitte riippuu meillä nuorassa\".\n\nIntohimoisessa halussaan saada tyydyttää verisiä vaistojaan lukee\nsotatribunali hänet osalliseksi erääseen rikokseen, joka tapahtui\nkuukausi Saharowin vangitsemisen jälkeen ja vaikka hän siihen aikaan,\nkun itse rikos tapahtui, istui vankilassa. Oikeus perusteli tätä\nsyytöstään, että vangittu henkilö on ottanut osaa rikokseen, sillä,\nettä Saharowin turmiokas vaikutus muka on ollut niin suuri, että se on\nilmennyt puheena olevassa rikoksessa! Tässä on, oikeuden mielipiteen\nmukaan, hänen vikansa; sitäpaitsi oikeus on katsonut oikeiksi erään\ntodistajan — ilmiantajan — lausunnot, nimittäin Andreen, joka oli\nvakuuttanut nähneensä Saharowin lokakuun 17—20 päivän välillä\npitämässä puhetta väkikokouksessa. Mutta tietäen millä julmalla\ntavalla Andreen \"vilpittömät\" tunnustukset oli hankittu, puolustajat\nsuuresti epäilivät tämän lausunnon todenperäisyyttä, ja pitkien\nponnistusten jälkeen heidän onnistui todistaa Saharowin alibi: juuri\nsamaan aikaan Saharow istui vangittuna Riian vankilassa.\n\nSaharowia vastaan on vielä sitäpaitsi olemassa tuomarien mieskohtainen\nkiukku; äkkipikaisuudessa hän oli, nähdessään tämän tällaisen\ntuomioistuimen, ollut kyllin varomaton sanoakseen: \"Nämä eivät ole\ntuomareita, vaan teurastajia!\"\n\nMinä tapasin Riiassa erään Saharowin ystävistä; hän kertoi minulle,\nettä Saharow hyvin tuntee tuomari, everstiluutnantti Kermanin lausuman\nklassillisen fraasin: \"hän riippuu meillä jo kauvan sitte nuorassa!\",\nja odottaa kuolemaansa, vaikka hyvästi käsittääkin ettei ole olemassa\nmitään tosiperusteita, joiden nojalla hänet voitaisiin telottaa...\n\nNähdessään oikeutta, kohtuutta ja laillisuutta polkevien tuomariensa\nkostonhimon ja oikeudentunnon puutteen hän hyvin tietää, että hänelle\nei löydy pelastusta, ja valmistautuu kohtaamaan kuoleman kasvoista\nkasvoihin.\n\nSamalla tässä nuoressa organismissa on hyvin ymmärrettävä elämän jano;\nhän tahtoo niin mielellään elää ja tehdä työtä tulevan, uuden Venäjän\nhyväksi, että häntä katsellessa mielen valtaa syvä sääli tätä nuorta\nelämää kohtaan, jonka on lopettava pyövelin käsi.\n\nJa tämä halu, tämä tarve saada elää, synnyttää hänessä kovan,\ntuskallisen taistelun; hän on valmistautunut kuolemaan, odottaa sitä,\nja samaan aikaan nuori, tarmokas organismi protesteeraa, ei tahdo\nmyöntyä, synnyttäen tällä kauheita tuskia, syvän sisällisen epäsoinnun.\n\nPuheenjohtaja Arbusow ei edes usko että hänen edessään on juuri\nSaharow itse: hän otaksuu tämän olevan toisen henkilön, joka itseään\nkutsuu tällä nimellä; antaessaan hänen allekirjoitettavakseen erään\npaperin hän sanoi: \"Kirjoittakaa alle miten tahdotte — vaikkapa Mark,\ntai mikä muu nimi... taikka Saharow, — meille tämä on yhdentekevä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän rikosjutun käsittelyssä on sotatribunali tehnyt itsensä\nsyypääksi useaan oikeusvirheeseen sekä lainopillisessa että\nmuodollisessa suhteessa. Minä esitän ne järjestyksessä.\n\nVäliaikainen kenraalikuvernööri Sollogub eroitti 36:n jutun yleisten\noikeuksien tuomiovallasta ja antoi sen sotaoikeuden käsiteltäväksi\npäiväkäskyllä Huhtikuun 15 päivältä [kaikki kirjassa mainitut\npäivämäärät ovat vanhaa lukua. _Suom. muist._], jossa samalla kertaa\nvedotaan sekä lisättyä suojelustilaa että sotatilaa koskeviin\nohjesääntöihin, s.o. kahteen lakiin, joista toinen poistaa käytännöstä\ntoisen, koska sotaohjesäännön 8:s pykälä nimenomaan määrää, että\nniillä paikkakunnilla, jotka ovat julistetut sotatilaan, lisätty\nsuojelustila poistetaan käytännöstä.\n\nOn huomattava että siihen aikaan, kun puheena oleva rikos tapahtui,\nRiian kaupunki ei vielä ollut sotatilassa, josta seikasta muun muassa\npaikkakunnan kuvernööri Svegintsew juuri ilmoittaa kirjelmässään\nsisäasiain ministerille, pyytäen häntä asettamaan 36 henkilöä\nsotaoikeuden tuomittavaksi lisättyä suojelustilaa koskevan ohjesäännön\nnojalla. Ministeri täyttikin tämän pyynnön.\n\nSiten siis kaksi viranomaista oli määrännyt, että juttu oli annettava\nsotaoikeuden käsiteltäväksi: sisäasiainministeri ja väliaikainen\nsotilaskenraalikuvernööri.\n\nTämä viranomaisten ja lakien ylenpalttisuus on todistuksena siitä,\nettä ei ole olemassa sellaista lainmääräystä eikä niin pätevää\nviranomaista, joka olisi ollut oikeutettu tämän tekemään.\n\n2) Kannekirjelmät annettiin syytteenalaisille hektografeerattuina; ne\nolivat hektografeeratut sillä tavoin, että oli aivan mahdotonta lukea\nniitä, — paikoittain paperin lehdet olivat valkeita.\n\nMutta ihmisiähän uhkaa kuoleman rangaistus; heillä on oikeus saada\ntietää mistä heitä syytetään ja ehkäpä telotetaan!\n\nHe kääntyivät oikeuden puheenjohtajan puoleen pyytäen saada toiset\nkannekirjelmät, joista voisi saada selon.\n\nPuheenjohtaja katsoi tämän täydellisesti tarpeettomaksi, perustellen\nkieltonsa sillä, että hehän istuvat samassa vankilassa ja voivat\nsenvuoksi vapaasti vaihtaa tietoja, — ja kun samana päivänä vankilan\npäällikkö kysyi oikeuden puheenjohtajalta saako syytteenalaiset\nsijoittaa yhteen, käski hän pitää heidät erillään toisistaan kopeissa.\n\nSilloin syytteenalaiset uudestaan kääntyivät saman puheenjohtajan\npuoleen pyytäen lupaa saada tutustua asiakirjaan oikeuden kansliassa,\nsekä, siinä tapauksessa että hän tähän pyyntöön suostuu, hänen\ntoimenpidettään siihen että he sinne toimitetaan.\n\nTämän johdosta puheenjohtaja Arbusow ilmoitti että heillä on oikeus\nsaada tutustua asiakirjoihin oikeuden kansliassa, mutta mitä tulee\nheidän sinne tuomiseensa, niin hän ei sekaannu siihen, koska tämä on\nvankilan päällystön asia; vankilan päällystö ei vaan laskenut kun ei\nlaskenutkaan heitä kansliaan.\n\nKukaan syytteenalaisista ei saanut tilaisuutta tutustua asiaansa\nkannekirjelmästä.\n\n3) Kaikki kannekirjelmät ovat kirjoitetut venäjän kielellä;\nsyytteenalaisten joukossa taas on lättiläisiä, jotka eivät osaa\nvenäjää; kielenkääntäjiä heille ei annettu ja he eivät asiakirjoista\nkyenneet lukemaan edes sitä, mikä niissä oli kirjoitettuna selvästi ja\nnäkyvästi.\n\nYhden sellaisen kannekirjelmän, jossa on valkeita paperilehtiä ja\njossa on ihan mahdotonta saada mistään selvää, minä olen ottanut\nmukaani, säilyttääkseni sen asiakirjana.\n\n4) Itse oikeuden istuntopäivänä oikeus ilmoitti että kuuteen henkilöön\nnähden prokuraattori muuttaa kannekirjelmästä tekemänsä johtopäätökset\nja nostaa heitä vastaan, pakkotyörangaistuksella uhanneen kanteen\nsijaan, toisen kanteen, jota seuraa kuolemanrangaistus.\n\nPuolustajat pyysivät oikeuden antamaan heille aikaa puolustuksen\nvalmistamiseen taikka sallimaan heidän haastaa uusia todistajia, jotta\nhe voisivat taistella tätä uutta kannetta vastaan.\n\nOikeus hylkäsi pyynnön.\n\n5) Oikeusistuntojen toisena päivänä syytteenalainen Fradkin sairastui\neikä voinut olla istunnossa läsnä, prokuraattori esitti tämän johdosta\nantamassaan lausunnossa että hänen juttunsa olisi lykättävä.\n\nPuolustajat pyysivät oikeuden lykkäämään koko jutun, koska on\nmahdotonta eroittaa jutusta yksi henkilö ilman että muiden\nsyytteenalaisten edut siitä kärsivät ja koska Fradkinia vastaan\nnostettu kanne on läheisessä yhteydessä koko jutun kanssa.\n\nOikeus hylkäsi pyynnön ja eroitti Fradkinin jutun.\n\nOikeuden hylkäävän päätöksen johdosta puolustajat ilmoittivat\nmenettävänsä jonkun osan puolustusaineksia sen nimittäin, mikä voisi\nolla tarjona Fradkinin selityksissä, ja pyysivät saada tämän aukon\ntäyttämiseksi haastaa uusia, nimeltä mainitsemiaan todistajia.\n\nOikeus hylkäsi pyynnön.\n\nKesken jutun käsittelyä oikeus teki hämmästyttävän päätöksen,\npäätöksen, jolle ei löydy vertaistaan. Yhtätoista syytteenalaista\nuhkaa kuolemanrangaistus ainoastaan sillä perusteella, että heitä\nsyytetään höyrylaivan ryöstöstä Joulukuun 15 päivänä Väinäjoella sekä\nviinikellarin ryöstöstä; syytteenalaisten rikoksista ei ole pidetty\nvalmistavaa tutkimusta [nim. tutkimustuomarin toimittamaa. _Suom.\nmuist._], vaan on sen sijaan vaan ollut santarmien toimittama tutkinto.\n\nPuolustajat olivat saaneet tietää että nämät samat rikokset ovat\nkäsiteltävinä tutkimustuomarilla ja piirioikeudessa ja että siellä on\nniitä koskevat asiakirjat; he, puolustajat, huomauttivat oikeudelle,\nettä jos samain rikosten käsittely tapahtuu toisistaan riippumatta\nsekä sotaoikeudessa että piirioikeudessa, niin voi tapahtua\nettä kahden eri tuomioistuimen samassa jutussa antamat tuomiot\ntulevat olemaan keskenään ristiriitaiset, ja pyysivät senvuoksi\nettä piirioikeudesta ja tutkimustuomarilta hankittaisiin mainitut\nasiakirjat ja liitettäisiin tähän juttuun.\n\nPitkäaikaisen harkinnan jälkeen päätti oikeus hylätä puolustajaan\npyynnön sillä perusteella, että ne viranomaiset, väliaikainen\nkenraalikuvernööri ja sisäasiain ministeri, jotka olivat asettaneet\nsyytteenalaiset sotaoikeuden tuomittavaksi, hyvin tiesivät että nämä\njutut olivat muissa oikeusvirastoissa käsiteltävinä; tämän vuoksi\noikeus ei katso itsellään olevan oikeutta mennä muuttamaan näiden\nvirastojen määräystä ja hylkää pyynnön.\n\nSiten nyt voi tulla seuraava epänormaali asiain tila:\n\nSotaoikeus katsoo toteen näytetyksi, että höyrylaivalla Väinäjoella\nJoulukuun 15 päivänä tapahtuneeseen ryöstöön oli osallisena\nkaikkiaan yksitoista henkilöä, ja tuomitsee kuolemaan ne yksitoista\nsyytteenalaista, jotka nyt ovat oikeuden edessä. Mutta toisten,\ntutkimustuomarin hankkimain, ainesten nojalla Riian piirioikeus katsoo\nettä saman höyrylaivan ryöstivät, samana Joulukuun 15 päivänä, myöskin\nyksitoista henkilöä, mutta peräti toiset yksitoista, ja tuomitsee\nkuolemaan nuo toiset yksitoista henkeä.\n\n7) Kanteiden joukossa löytyy myös eräs hyvin eriskummallinen ja\npuolustajille aivan mahdoton kanne. Syytteenalaisia syytetään\nsiitä että he joulu- ja tammikuussa ovat tehneet koko sarjan\nrosvoushyökkäyksiä viinikellareihin ja viinapuoteihin, mutta ei\nmainita talojen numeroa, ei puotien omistajia, ei ryöstöjen aikaa eikä\nniiden yhteydessä olleita asianhaaroja.\n\nKun kanne on näin aivan kuulumatonta laatua ei puolustajilla ole\nminkäänlaista mahdollisuutta nähdä mitenkä heidän oikeastaan on\nsuunnattava asiat voidakseen todistaa oikeudelle mitä eivät he eikä\nitse oikeuskaan tunne.\n\nPaitsi yllälueteltuja selviä rikkomuksia syytteenalaisten oikeuksia\nvastaan, on vielä huomioonotettava se yleinen sääntö, jota oikeus\nnoudattaa, se kun ei haasta oikeuteen sellaisia puolustajain esittämiä\ntodistajia, jotka, vaikka kyllä asuvat sillä paikkakunnalla, jossa\nrikos on tapahtunut, eivät asu itse Riian kaupungissa; mutta syyttäjän\nesittämiä todistajia kyllä haastetaan kaikkialta — Kuurinmaalta,\nLiivinmaalta ja muilta paikkakunnilta.\n\nMoisen kieltäytymisen vuoksi on syytteenalaisten ollut pakko\nkutsua useita todistajia omalla kustannuksellaan, mutta kun\nuseimmat syytteenalaisista ovat varattomia, ovat puolustajat omalla\nkustannuksellaan kutsuneet todistajia, josta heillä on ollut sangen\ntuntuvia menoja. Vielä on tämän oikeuden erityisyytenä se, että\nkahdeksastatoista rikosjutusta, jotka sillä on ollut käsiteltävänään,\non ainoastaan yhdessä tapauksessa annettu tehdä tuomiosta valitus\nylioikeuteen; muista ei ole sallittu.\n\n\n\n\nII.\n\n\nRiian sotaoikeuden käsiteltävänä hiljakkoin olleessa kahdeksan\ntelotetun jutussa ja nykyisessä 36:n jutussa ovat puolustajina olleet:\nPietarista saapunut asianajaja Sokolow ja Riiassa asuva asianajaja\nSjablovskij.\n\nKuten edellisestä luvusta näkyy, ovat puolustajat toimineet hyvin\nvaikeissa olosuhteissa.\n\nNähdä tuomioistuimen alinomaiset oikeusrikkomukset, tuntea itsensä\ntäydellisesti voimattomaksi todella puolustamaan syyttömiä ihmisiä\nja, tehokkaasti asiaan ryhtymällä, edistämään totuuden selvittämistä,\nlisäksi vielä kidutusten käyttäminen kidutuskammioissa, — kaikki\ntämä on puolustajissa luonut erityisen katsantokannan ja erityisen\ntoimintatavan puolustukseen nähden siinä jutussa, jota he kulloinkin\novat ottaneet ajaakseen.\n\nTämä katsantokanta, varsinkin jos vertaa toisiinsa paikkakunnalla\nasuvan puolustajan ja vieraalta paikkakunnalta pääkaupungista,\nsaapuneen asianajajan puolustusta, on siihen määrään mielenkiintoa\nherättävä, että tästä asiasta täytyy hiukan puhua.\n\nEtevimpänä ja huomattavimpana puolustajana voidaan paikkakunnalla\nasuvista asianajajista pitää hra Sjablovskia. Tästä uhrautuvasta ja\njalosta henkilöstä on välttämätöntä lausua joku sana.\n\nAina siitä asti kun tämä julma sotatribunali alkoi istuntonsa, jo\nTammikuusta alkaen, on hän puolustanut kaikkia syytteenalaisia; hän on\nollut heidän puolustajanaan kaikissa kahdeksassatoista rikosjutussa.\n\nHän on asettanut päämääräkseen temmata kuolemasta ne vääryyden ja\njulmuuden onnettomat uhrit, jotka ovat joutuneet sotatribunalin\nkäsiin, ja hän käyttää tähän kaikki tietonsa, voimansa ja työnsä.\n\nHän on kokonaan jättänyt muun toimensa, josta hänellä olisi\naineellista etua, ja on yksinomaan antautunut vaikeaan ja raskaaseen\ntaisteluun väkevämpää vihollista vastaan.\n\nUseat hänen klienteistään ovat tulleet telotetuiksi, vaikka useat\nheistä, hra Sjablovskin sisimmän vakaumuksen mukaan, olivat ihan\nsyyttömiä, mutta monta on hänen onnistunut pelastaa hirsipuusta...\n\nNämät lakkaamattomat rikosjutut, kuoleman hahmon alituinen läheisyys,\nhavainnot hänen klientteihinsä nähden, jotka, tänään ollen\nreippaina, terveinä, huomenna voivat tulla julmien pyövelien kädellä\ntelotetuiksi, ovat kokonaan uuvuttaneet tämän miehuullisen, lujan\nmiehen.\n\nMutta tähän asti hän ei vielä ole laiminlyönyt ainoatakaan\nsotatribunalin rikosjutuista. Eikä siinä kyllin, hänellä on nyt juuri\nsalkussaan noin 50 saman hirmuisen, väärän oikeuden kannekirjelmää...\nJa hän on ottanut toimekseen puolustaa näissä syytettyjä.\n\nOn mielenkiintoa herättävää nähdä hänen asuntonsa portaat\nvastaanottopäivinä; ne ovat täynnä ihmisiä, jotka näännyksissä\nodottavat sukulaisten, ystäväin, omaisten telotusta.\n\nTäällä vuotaa kyyneliä, täällä ihmiset jähmettynein sydämin odottavat\nsaavansa kuulla vahvistavan, toivehikkaan sanan heille kalleista\nhenkilöistä, joiden hengen puolesta tämä uljas mies kauheilla\nponnistuksilla taistelee.\n\nSenjälkeen kun hän jätti kaikki muut toimensa ja otti ainoaksi\ntyökseen uhrien pelastamisen sotilaskollegion käsistä on hän tullut\nkärsimään aineellista puutetta, ja hänen vaimonsa on ollut pakko\nruveta antamaan tunteja.\n\nEräissä tapauksissa on, hänen työtaakkaansa helpoittaakseen, hänen\nluokseen saapunut virkaveljiä pääkaupungista, ja toisinaan ovat työhön\nottaneet osaa myös eräät paikkakunnalla asuvat toverit.\n\nKeskusteluista, jotka minulla on ollut paikkakunnalla asuvien\nasianajajain kanssa, on minulle käynyt selväksi että he\noikeudessa noudattavat peräti toisenlaista taktiikkaa, kuin\nheidän pääkaupunkilaiset virkaveljensä. Paikalliset asianajajat\novat, opittuaan läheisesti tuntemaan tuomarien luonteen ja tyypin\nnähtyään heidän kostonhimoisen kiukkunsa, havaittuaan kuinka heiltä,\nsiveellisiin ominaisuuksiin nähden, puuttuu etiikan, oikeuden ja\nkohtuuden sekä rehellisyyden yleisesti omaksutut käsitteet, — hyvin\nymmärtäneet etteivät he, tällaisten olosuhteitten vallitessa, voi\nmuuten taistella vihollista vastaan, kuin ollen olevinaan tätä kaikkea\nhuomaamatta.\n\nVastauksia antaessaan ja kysymyksiä tehdessään koettavat paikalliset\npuolustajat leveydellään tyynnyttää tuomarien kiukkuisuutta;\nnoudattamalla esiintymisessään sotilaskollegiota kohtaan\nhuomaavaisuutta ja erityistä hienotuntoisuutta koettavat he välttää\nheidän kostonhimonsa herättämistä.\n\nJokainen terävä vastaus, vaikkakin se on asiallinen eikä koske\ntuomarien personia, voi synnyttää heissä mieskohtaisen kiukun ja\nsilloin he kostavat, kostavat julmasti uhreilleen, jotka ovat heidän\nkäsissään.\n\nEräs paikallinen asianajaja sanoi minulle: \"Tiedättekö,\nsyytteenalainen on meille kallis ja kaikista lähin. Me puolustamme\nhänen henkeään ja taistelemme sen edestä. Käsitättekö — me taistelemme\nihmishengen edestä!... Meille on tärkeää pelastaa se, yhdentekevä\nminkälaista taktiikkaa tätä varten on noudattaminen.\n\n\"Tietysti meidän itserakkautemme saa tämän kautta kärsiä monta\npistoa... Mutta jos me tällä saamme pelastetuksi ihmishengen — niin on\nhelppo kärsiä itse rakkauden saamat pistokset.\n\n\"Me koetamme lahjoa tuomarit puolustuspuheidemme pehmeällä\nsävyllä, noudatamme esiintymisessämme heitä kohtaan erinomaista\nhienotuntoisuutta ja kohteliaisuutta; vaikka usein kyllä huomaamme\nheidän toimintansa hämmästyttävän epäloogillisuuden ja tahdittomuuden,\nemme koskaan osoita, kaikessa alastomuudessaan heidän tekonsa\njärjettömyyttä ja tahdittomuutta, vaan esiinnymme päinvastoin niinkuin\najattelisimme, että nämä toimet ovat tosin kyllä hyviä, mutta että\nolisi vielä parempi ja vielä oikeampaa toimia toisella tavalla!...\"\n\nMinä kuuntelin tätä puhetta enkä oikein tiennyt mitä ajatella.\n\nArvattavasti minun kanssapuhujani huomasi kasvoistani tämän\nhämminkini, sillä hän jatkoi, ikäänkuin vastaukseksi ajatuksiini:\n\nKatsokaapa kuinka surullisesti päättyi 8:n rikosjuttu! Siinä\noli puolustajana pietarilainen asianajaja Sokolow. Hän noudatti\noikeudessa kokonaan toista taktiikkaa: hän ei välittänyt tuomarien\npersonallisesta mielentilasta, hän ei ottanut huomioon että hänen\nterävää, voimakasta puhettaan voidaan katsoa personalliseksi\nloukkaukseksi. Luuletteko että seuraava välikohtaus, joka oikeudessa\ntapahtui hänen kanssaan, jäi syytteenalaisille seurauksitta?\n\nSokolow pyysi puheenjohtajaa ottamaan pöytäkirjaan erään todistajan\nlausunnon siitä mitenkä häntä oli kidutettu kidutuskammiossa, jotta\nhän näiden kidutusten kautta saataisiin pakoitetuksi antamaan\nlausuntoja.\n\nPuheenjohtaja hylkäsi tämän pyynnön, perustellen tätä kieltoaan sillä,\nettä tämän rääkkäyksiä koskevan lausunnon ottamiseen pöytäkirjaan\nmuka tarvitaan paljon aikaa. Tähän vastasi puolustaja Sokolow: \"aikaa\nei tämän kirjoittamiseen tarvita sen enempää kuin sitä käytettiin\nsyytteenalaisen kiduttamiseen kidutuskammiossa\".\n\nTästä puolustajan lauseesta puheenjohtaja hirmuisesti vihastui ja\nantoi Sokolowille muistutuksen säädyttömästä esiintymisestä oikeudessa.\n\nJa mitäpä luulette, jatkoi kanssapuhujani, tämän rikosjutun tuloksena\noli että kuusi henkeä telotettiin syyttömästi. Puolustajat olivat\nnäyttäneet toteen heidän alibi’nsä, mutta tästä huolimatta oikeus\ntuomitsi heidät kuolemaan...\n\n\"Valitusta ylioikeuteen ei annettu tehdä... Ja he ammuttiin...\"\n\nMinä tapasin asianajaja Sokolowin, hän tuntuu todellakin henkilöltä,\njolla on sekä kykyä että tahtoa puolustaa oikeaa asiaa koko tulisella\nja hehkuvalla voimallaan. Hän on tottunut puolustamaan Pietarissa,\njossa hän tuntee itsensä vahvaksi ja hyvin asestetuksi taistelussa\npahaa aikovaa ja väärää tuomaria vastaan; tuntee itsensä sitä\nvahvemmaksi, mitä enemmän tuo tuomari tekee itsensä vikapääksi\nvääryyksiin, sentähden että hänen puolellaan, totuuden puolella, on\nyleinen mielipide.\n\nPietarissa puolustaja ei huoli puheenjohtajan ja tuomarien\nmielentilasta ja personallisista tunteista. Antaessaan asiallisia\nvastauksia hän ei pelkää että tuomari voi katsoa ne persoonalliseksi\nloukkaukseksi ja kostaa syytteenalaiselle, omastatunnostaan\nvälittämättä.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKaikkia 36:a vastaan nostettu kanne perustuu viiden syytteenalaisen\n— Rehwaldin, Andreen, Sedinin ynnä kahden muun — \"vilpittömiin\ntunnustuksiin\". He ovat Riian \"kidutuskammioissa\" tunnustaneet, että\nseitsemän oikeuden nyttemmin kuolemaan tuomitsemaa henkilöä olivat\nkuuluneet taistelujärjestön upseeristoon, ja että he olivat olleet\nosallisina viinapuotien ja höyrylaivan ryöstöön; samalla he antoivat\nilmi itsensä, tunnustaen myös itse ottaneensa osaa näihin tekoihin.\nMinä alleviivaan erityisesti sen seikan, että he ovat tunnustaneet\nkaiken tämän poliisikuulusteluissa juuri kidutuskammioissa. Jotta\nheiltä saataisiin nämät välttämättömät tunnustukset on heitä siellä\nhirveästi kidutettu; on pantu käytäntöön kummikepit ja nyrkkiraudat,\non lyöty heitä kiväärinperillä ja sapeleilla, on poljettu jaloilla.\nPieksemisestä he menivät tainnoksiin, heitä valeltiin vedellä,\nsaatettiin tuntoihinsa, kehoitettiin \"tunnustamaan\", ja, jos he\npysyivät kovakorvaisina, piestiin heitä uudelleen. Tuollaisina\nkauhun hetkinä he todistivat todeksi kaiken, minkä poliisi vaati, he\n\"tunnustivat vilpittömästi\" kaikki, mitä heille valmiina sanottiin,\nkunhan vaan loppuisivat heidän epäinhimilliset kärsimyksensä.\n\nRehwaldin ja Andreen antamat lausunnot oli saatu heiltä vielä\njulmemmalla tavalla, josta jo olen maininnut, nimittäin siten, että\nheidän nähtensä pelottavaksi esimerkiksi heille, ammuttiin kaksi\nheidän tovereistaan autiolla Grusenbergin vuorella, jonka jälkeen he,\nsilmiensä edessä toverien veri ja nähdessään samallaisen telotuksen\nuhkaavan heitä itseään, sanoivat syyllisiksi kaikki ne, jotka poliisi\noli itselleen merkinnyt.\n\nOikeudessa kaikki viisi selittivät kokonaan kieltävänsä kaiken sen,\nmikä oli sanottuna poliisipöytäkirjoissa; he ilmoittivat oikeudelle\nettä heitä oli kauheasti kidutettu kidutuskammioissa, oli siihen\nmäärään rääkätty, niin julmasti piesty, että he eivät olleet voineet\nkestää ja olivat, helpoittaakseen kärsimyksiään, allekirjoittaneet\npoliisipöytäkirjat, edes tietämättä minkä alle he kirjoittivat; eräät\nnäistä viidestä henkilöstä eivät edes voineet tietää mitä niissä oli\nkirjoitettuna, he kun olivat kestämistään kidutuksista puolittain\ntajuttomassa tilassa.\n\nSentähden he pyysivät että oikeus jättäisi nämä pakolla kiristetyt\n\"lausunnot\" huomioon ottamatta.\n\nMutta oikeudella ei muita aineksia ollut, hankkia niitä oli\nmahdotonta; senvuoksi ei jäänyt jälelle muuta kuin joko nojautua\nnäihin taikka kokonaan jättää juttu.\n\nNeljä kuolemaantuomituista, Saharow, Rubinstein, Werba ja Sjeinberg\nolivat pannut syytteeseen siitä että he Lokakuun [pitäisi kai olla\nJoulukuun; luultavasti painovirhe alkuperäisessä teoksessa. _Suom.\nmuist._] 15 päivänä olivat ryöstöllä anastaneet 22 tuhatta patroonaa\nRudolfin omistamalta höyrylaivalta \"Akte\".\n\nOn mielenkiintoa herättävää saada tietää mistä tämä kanne on tullut?\n\nOikeudessa on olemassa ainoastaan Rehwaldin ja Andreen \"vilpitön\ntunnustus\", joka on saatu uhkausten ja sen kauhistuttavan esimerkin\navulla, minä oli heidän kahden toverinsa ampuminen.\n\nJa hepä itse pyysivät oikeuden jättämään nämä lausunnot huomioon\nottamatta, koska ne ovat valheelliset ja koska he ovat ne antaneet\nyksinomaan sen kauhun vaikutuksesta, mikä heidät valtasi nähdessään\ntoverinsa ammuttavan.\n\nNäissä heidän lausunnoissaan oli sanottuna että he itse olivat olleet\nosallisina patroonain anastukseen höyrylaivalta ja että nämät neljä\nhenkilöä samaten olivat olleet siihen osallisina.\n\nMuuta ilmoitusta tästä rikoksesta oikeudella ei ollut.\n\nEi kyllin siinä ettei ollut todistajaa, joka olisi osoittanut että\nmäärätyt henkilöt olivat tehneet tuon höyrylaivalla tapahtuneen\nryöstön, vaan ei ollut ainoatakaan ihmistä, joka olisi todeksi\nväittänyt että höyrylaivalla todellakin oli tapahtunut ryöstö.\n\nOikeudessa ei ollut minkäänlaista ilmoitusta taikka\npoliisipöytäkirjaa, joka olisi ollut todistuksena siitä että tuo\nrikos, ryöstö höyrylaivalla, oli tapahtunut!\n\nEi ollut olemassa ketään asiassa kärsinyttä!\n\nJa vielä enemmän, ei ollut olemassa ainoatakaan ihmistä, joka olisi\nmitään kuullut puhuttavan sellaisesta höyrylaivasta, jolta oli\nryöstetty patroonia!\n\nNäin ollen tulee vasten tahtoa kysyneeksi: mutta onko tämä ryöstö\nsitten tosiaankin tapahtunut? Onko sellaista Rudolfin omistamaa\n\"Akte\" nimistä laivaa ollenkaan ollut olemassa? Oliko siinä laivassa\npatroonia? Tehtiinkö siellä mitään ryöstöä?\n\nOikeus ei tästä tiedä mitään!\n\nSiinä tapauksessa tämä ehkä on avuliaan poliisin keksintöä?\n\nTäysin mahdollista! Täytyyhän olettaa että, jos sellainen tavaran\nhukka olisi tapahtunut, niin omistaja ensi työkseen olisi ilmoittanut\nsiitä poliisille pyytäen etsimään. Sitäpaitsi sama omistaja arvatenkin\nolisi ruvennut etsimään korvausta vahingostaan ja kääntynyt oikeuteen.\n\nMutta mitään tällaista ei ollut tapahtunut.\n\nVielä enemmän, itse oikeus lausui ettei höyrylaivan eikä sen omistajan\nnimeä ole saatu selville.\n\nJa tällaisen epämääräisen, tällaisen todistamattoman, tuntemattoman\nrikoksen perusteella on neljä henkeä tuomittu kuolemaan!\n\nOn mielenkiintoa herättävää saada tietää, mistä tämä juttu on\ntullut? Jos se on keksitty, niin mistä se on lähtenyt, kenenkä se on\nalkuunpanema?\n\nVastaus on vaan yksi: Tämä juttu on santarmiston luoma. Sen\nvirkailijat ne otaksuvat että eräästä salaisesta säilytyspaikasta\ntakavarikkoon otetut patroonat oli ryöstetty höyrylaivalta ja\nettä syylliset tähän ryöstöön ovat mainitut neljä henkilöä. Tämä\non tulos heidän salaisista urkkija-arveluistaan, tämä on niitä\nmaanalaisia aineksia, joita laillinen oikeus ei koskaan voi tuntea\nja jonka pohjalle oikeus ei koskaan voi rakentaa arvelultaan enempää\nkuin se voi niitä sillä kehitellä. Tämä on niitä aineksia, jotka\nkoskevat tuhansien henkilöiden — poliisin väittämää — valtiollista\nepäluottavaisuutta: aineksia, jotka on hankittu erityisen taidon\navulla nähdä ihmisen sielu ja lukea siitä hänen valtiojärjestystä\nvastaan punomansa salaliiton suunnitelmat. Tämä on niitä aineksia,\njoita suojelusosastot ovat kokoilleet 25 vuoden kestäessä ja jotka\nnykyään täyttävät äyräitään myöten poliisidepartementin arkiiviholvit.\n\nEnnenmuinoin ihmisiä näiden ainesten perusteella karkoitettiin\nJakutskin alueen etäisille seuduille, mutta nyt he samojen ainesten\nnojalla, Riian oikeustribunalin sotilaskollegion avulla, tuomitaan\nkuolemaan.\n\nOn mieltäkiinnittävää tarkastaa tuomarien suhdetta näihin aineksiin ja\nsyytteenalaisiin; kuinka he ovat osanneet suoriutua arkaluontoisesta\nkysymyksestä — yhdistää tosiasioihin ja todistuksiin perustuva\nlaillinen oikeuden käsittely niihin tietoihin, jotka perustuvat\nsantarmien harjoittamiin ihmissielujen tutkimuksiin ja heidän\ntekemiinsä analyyseihin syytteeseen joutuneiden sisimmistä ajatuksista\nja rikoksellisista aikomuksista, joista he itse eivät ole kenellekään\nmitään puhuneet.\n\nNiistä viidestä syytteenalaisesta, jotka antoivat ilmi itsensä\nja toverinsa ja sillä hankkivat ainoat ainekset asian käsittelyä\nvarten oikeudessa, oli Sedin poliisille rakkain ja tarpeellisin.\nPoliisi alkoi kohdella häntä erittäin huomaavasta ja pitää hänestä\naivan erityistä huolta senjälkeen kun hän oli heidät opastanut\nsalaiseen patroonavarastoon. Vilpittömässä tunnustuksessaan Sedin oli\nsanonut itse ottaneensa osaa viinakauppain ryöstöön ja kuuluneensa\ntaistelujärjestöön.\n\nTästä huolimatta oikeus julisti hänet syyttömäksi ja päästi vapaaksi.\n\nJa katsokaapas millainen yhteys tapauksilla: senjälkeen kun Sedin oli\npäässyt vapaaksi, nähtiin hänet useat kerrat santarmiosastossa. Ja —\neilen Sedin tapettiin — — —\n\nVarmaankin santarmisto piti Sediniä hyödyllisenä apulaisena,\nurkkimista varten tarpeellisena virkailijana, ja tahtoi säilyttää\nhänet uusia palveluksia varten. Tämän vuoksi se päätti armahtaa hänet,\nvieläpä laskea vapauteenkin, ja oikeus — julisti hänet syyttömäksi\n— — —\n\nKuulustelun aikana lausui santarmieversti Baikow Sakarowille seuraavat\nsanat:\n\n\"Minun täytyy Teille ilmoittaa, että Te ja kaikki muut\n36:n rikosjuttuun osalliset henkilöt, jotka ovat kuuluneet\ntaistelujärjestön upseeristoon, telotetaan. Tässä tapauksessa\nme emme rupea selvittelemään ovatko he tehneet jonkun rikoksen,\ntaikka kysymystä siitä kuinka suuren osan kukin heistä on ottanut\ntähän rikokseen — tämä ei ole meille oleellista; me koetamme saada\nselvän siitä, mikä meille on pääasia: onko se tai se kuulunut\ntaistelujärjestön upseeristoon, ja tätä varten minä pyydän teitä\nnimittämään minulle nämät henkilöt, pelastaaksenne siten viattomat,\njotka kenties joutuvat kärsimään ihan syyttömästi!\"\n\nSaharow kieltäytyi ryhtymästä santarmi Baikowin kanssa minkäänlaisiin\nkeskusteluihin ja rupeamasta arvostelemaan hänen johtopäätöksiään.\n\nMutta nyt, kun Baikowin sanat ovat käyneet toteen, niin tarkoin kuin\najatella saattaa, on myös käynyt selväksi mikä oikeudella on ollut\nojennusnuorana sen tuomitessa kuolemaan nämät seitsemän.\n\nViiden henkilön tekemien ilmiantojen mukaan he olivat olleet\ntaistelujärjestön upseereita. Tämän tähden he telotetaan.\n\nOvatko he tehneet jonkun rikoksen ja minkä, tämä seikka on jäänyt\noikeudelle tuntemattomaksi, selvittämättömäksi.\n\nPuolustajat tahtoivat kutsua todistajaksi jonkun Rudolfin\nhöyrylaivalla \"Akte\" palvelleista henkilöistä, mutta heille annettiin\naikaa asiakirjoihin tutustumiseen kaikkiaan yksi päivä.\n\nMutta puolustajat saivat kumminkin selvitetyksi että Rudolfin\nomistama höyrylaiva \"Akte\" on hyvin pieni ja kuljettaa yksinomaan\nmatkustajia eikä kuljeta tavaroita, ja tämä seikka taas on välillisenä\ntodistuksena siitä, että sillä ehkä ei yleensä ole tapahtunut mitään\nryöstöä,\n\nKenties oikeus juuri tämän tähden vastauksissaan lausuikin että\nhöyrylaivan nimeä ei ole saatu selvitetyksi.\n\nSitten Rehwaldin ja Andreen \"vilpittömissä tunnustuksissa\" ei ollut,\nmikäli ne koskivat höyrylaivalla tapahtunutta ryöstöä, kertomusta\nsiitä, mitenkä itse rikos oli tehty. Heidän allekirjoittamissaan\npöytäkirjoissa ei ollut mainittuna mitään siitä, minkälaisissa\nolosuhteissa, missä ja koska patroonain ryöstö oli tapahtunut;\nrikoksen kaikki tärkeät yksityiskohdat puuttuivat. Tämä vahvistaa sitä\najatusta, että ne, joiden vaikutuksesta \"tunnustukset\" ovat syntyneet,\nitse eivät tienneet tästä mitään ja että he sentähden eivät voineet\nlaatia kertomusta ryöstön yksityiskohdista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa näiden ylläesitettyjen ainesten nojalla oikeus langettaa seuraavan\ntuomion; 7 henkeä on tuomittu kuolemaan, heidän joukossaan Saharow ja\nhänen kolme toveriaan: Rubinstein, Verba ja Sjeinberg; 9 on julistettu\nsyyttömäksi, 18 henkeä on tuomittu pakkotyöhön kahdesta viiteentoista\nvuoteen ja yksi, 16 vuoden ikäinen, kolmeksi vuodeksi vankilaan; hänet\npelasti pakkotyöstä alaikäisyys.\n\nKun tarkastaa oikeuden tuomiota tuntuu oudolta ja käsittämättömältä\nmitä näkökohtia silmälläpitäen oikeus on määrännyt rangaistuksen.\nMistä syystä se on eräille syytteenalaisille määrännyt\nkuolemanrangaistuksen, toisille pakkotyöt ja julistanut kolmannet\nperäti syyttömiksi?\n\nOlivathan ainekset samat — ilmiannot. Kaikkien osallisuus rikokseen\noli yhtäläinen, epäselvä, todistamaton. Mitä näkökohtia silmälläpitäen\noikeus vapautti syytteestä 9 henkilöä, jotka myös oli annettu ilmi\nosallisuudesta samoihin rikoksiin? Täytyy otaksua että oikeus vapautti\nheidät syytteestä sentähden, että se piti näiden viiden henkilön\nantamat lausunnot totuudesta poikkeavina ja väärinä, niinkuin ainakin\nuhkauksilla ja väkivallalla kiristetyt lausunnot.\n\nMutta minkätähden oikeus, näin ollen, katsoo tämän todistuslähteen\noikeaksi ja luotettavaksi niihin seitsemään nähden, jotka se tuomitsi\nkuolemaan?\n\nVoiko luottaa ihmiseen jos jossakin tapauksessa on tullut vakuutetuksi\nhänen lausuntojensa valheellisuudesta? Luonnollisesti ei!\n\nJos hän on valehdellut yhdessä asiassa niin hän valehtelee\ntoisessakin. Mitä mittapuuta siis oikeus käytti tuomitessaan kuolemaan\nseitsemän ja vapauttaessaan yhdeksän syytteestä?\n\nVasten tahtoaan tulee ajatelleeksi vastausta, jota eräs puolustaja\nkäytti oikeuden istunnossa:\n\n\"Herrat tuomarit, voiko sammuttaa janonsa juomalla likaisesta\nlähteestä? Jos te ammennatte siitä vettä ja huomaatte sen olevan\nlikaista, pilaantunutta, niin tokkohan te rupeatte ammentamaan sitä\nenemmän toivoen saavanne siitä puhdasta, juotavaksi kelpaavaa vettä?\nEtte tietysti! Kun kerran lähde on tahrattu, niin vesi on aina\nlikaista, kuinka paljon sitä ammennattekin!\"\n\nSamoin on asian laita tässä. Lausunnot on kiristetty kidutuksilla, ne\novat valheelliset, väärät! Sen perusteella että ne ovat valheellisia,\noikeus vapautti syytteestä yhdeksän henkeä; mutta millä perusteella\noikeus sitte tuomitsi seitsemän kuolemaan, pysyyhän lausuntojen\nvalheellisuus samana, onhan lähde sama — tahrattu! — — —\n\nTämän sotatribunaalin pakkotöihin tuomitsemien joukossa on kaksi\nnuorta naiskimnaasin oppilasta, kimnaasin 5:ltä ja 6:lta luokalta. He\nsaivat kumpainenkin 4 vuotta pakkotyötä.\n\nKuten tuomiosta käy selville, on heidän syynsä siinä, että he\nolivat kuuluneet sanitääriosastoon ja auttaneet taistelujärjestön\nhaavoittuneita.\n\nNämät tiedot ovat otetut samain viiden ilmiannot tehneen,\nsyytteenalaisen vilpittömistä tunnustuksista. Raskas mahtoi olla\nheidän vikansa, koska oikeus katsomatta heidän nuoreen ikäänsä,\nhuolimatta siitä että he ovat lapsia, tuomitsi heidät pakkotyöhön.\n\nMutta heidän vikansa oli siinä, että he tahtoivat olla armeliaita\nja huojentaa haavoitettujen ja silvottujen ihmisten kärsimyksiä.\nNuoren innostuksen hurmauksessa tämä halu on niin luonnollinen, niin\nymmärrettävä, että heidän tuomitsemisensa pakkotöihin kiihottaa\nlukijan mieltä yhtä suuresti kuin tuo seitsemää syytteenalaista\nkohdannut väärä kuolemantuomio.\n\nEi! tätä ei voi sallia; yhteiskunnan on noustava puolustamaan lapsiaan.\n\nTotta on että kansan vapaus ostetaan äärettömän kalliilla hinnalla,\nse ei ole helposti ja yksinkertaisesti saavutettavissa; vaaditaan\nihmisuhreja, paljonkin uhreja, mutta kansan onnea varten ei ole tarvis\nuhrata lapsia.\n\nSillä juuri lapsiahan varten tätä vapautta tahdotaan valloittaa,\nsentähden heitä täytyy säästää eikä uhrata.\n\nKun puolustaja Sokolow tuli heidän koppiinsa nousivat he seisaalleen\nja niiasivat syvään, kuten kimnaaseissa on tapana. Heidän pöydällään\noli maantieteen oppikirja ja ranskan kielioppi. Heidät oli pantu\nyhteiseen koppiin ja siellä he ahkerasti lukivat koulukirjojaan.\n\nOikeuden istunnoissa he olivat kimnaasivormun mukaan tehdyissä\nlyhyeissä hameissa.\n\nOikeuden istunnossa he usein lapsellisesti nauraa hihittivät, millä\nkiinnittivät itseensä tuomarien huomion; koko oikeusprosessi huvitti\nheitä suuresti ja herätti heidän uteliaisuutensa. Olisittepa nähneet\nheidän kiiluvat mustat silmänsä heidän kuunnellessaan jännitetyllä\ntarkkaavaisuudella sotilasprokuraattorin julmaa puhetta, jossa hän\nvaati kuolemanrangaistusta heidän syytteenalaisille tovereilleen!\nHamaan oikeudenistunnon loppuun saakka he eivät uskoneet että kukaan\nsyytteenalaisista tulee tuomituksi kuolemaan.\n\nSen sijaan he sitte, kun he selvästi kuulivat kovan kuolemantuomion,\nolivat purskahtaa itkuun. Heitä ei hirmustuttanut heidän oma\nkohtalonsa, että he joutuvat pakkotyöhön, vaan heitä kauhistutti se,\nettä kuoleman hahmo jo seisoi heidän toveriensa olan takana — — —\n\nHe kutsuivat luoksensa puolustaja Sokolowin ja alkoivat syvällä\nmurheella kysellä häneltä, oikeinko todella tuomitut tulevat\nteloitettaviksi, eikö tosiaan löydy mitään mahdollisuutta saada heidät\npelastetuiksi, saada näytetyksi toteen heidän syyttömyytensä.\n\nSokolow lohdutti tyttöpoloisia, rauhoitti heitä ja sanoi olevan\ntoiveita siitä että ylisotaoikeus kumoo kuolemantuomion. —\n\nYhä jatkuvat telotukset, sotaoikeuden väsymätön, julma toiminta on\nalkanut herättää levottomuutta Riian koko väestössä.\n\nMielentila on käynyt mitä raskaimmaksi, tuskallisemmaksi. Kaikki\nolivat jännitetyin mielin odottaneet oikeuden tuomiota 36:n\nrikosjutussa, ja kun hyvin tiettiin keistä tämä sotatribunaali oli\nkokoonpantu, ei kukaan odottanut armeliasta päätöstä.\n\nSenvuoksi kaikkien huomio oli pääasiallisesti kiintynyt siihen,\ntulisiko väliaikainen kenraalikuvernööri Sollogub sallimaan tehdä\nvalituksen ylioikeuteen vai eikö sitä annettaisi tehdä, kuten\nei oltu annettu tehdä missään edellisessäkään rikosjutussa, ja\nlähetettäisiinkö siis nämät seitsemän yhtä tyynesti telotettaviksi\nkuin oli lähetetty edelliset kahdeksan.\n\nTämä raskas, odottava mielentila tarttui itsestään miehestä mieheen,\nilmassa tuntui ukkospilven läheneminen.\n\nKesäkuun 1 p:nä keskusteli kuvernööri Svegintsew Riian poliisimestarin\nNilenderin kanssa siitä, olisiko kaupungissa odotettavissa\nminkäänlaisia epäjärjestyksiä jos valitusta ei anneta tehdä.\nPoliisimestari vakuutti että jos tässä rikosjutussa ei sallita\ntehdä valitusta, niin kaupungissa voidaan odottaa syntyvän suuria\nselkkauksia ja että työväki ensi työkseen julistaa yleisen lakon,\njonka seurauksia, pohjan ollessa tällaisen, on mahdoton edeltäkäsin\nsanoa.\n\nSamana päivänä, kello yksitoista illalla, valituskirjelmä otettiin\nvastaan.\n\nKaikki ovat vakuutetut siitä että ylisotaoikeus ei tule sallimaan\nmoisia oikeusrikkomuksia ja että se kumoo kuolemantuomion.\n\nVähän aikaa tätä ennen oli riikalaisen asianajaja Sjablovskin luo,\njosta minä jo olen puhunut, tullut viisi henkilöä eri haaroilta\nlääniä, tuoden mukanaan surullisia tietoja.\n\nViime kevät oli tuonut heille raskaita uutisia. Heidän miehensä,\nveljensä, jotka olivat lähteneet kotoaan, mikä työtä etsiäkseen,\nmikä muissa asioissa, eivät pitkään aikaan olleet lähettäneet mitään\ntietoja itsestään. Heidän perheensä kävivät levottomiksi odotellessaan\nelättäjiään, eivätkä voineet käsittää mistä syystä he niin kauvan\nviipyvät, minkätähden eivät lähetä rahaa, eivät kirjoita — — —.\n\nTuli kevät lämpöineen, sulatti maasta lumivaipan ja toi ilmi kamalan\nsalaisuuden. Kadonneitten perheenturvaajain ruumiit makasivat\nläpiammutuin rinnoin, murskatuin päin, metsissä, kentillä.\n\nMerimiesrangaistusretkikuntain jäsenet eivät edes olleet viitsineet\nhaudata tapettuja eikä lähettää tietoa heidän perheilleen. Nämät viisi\nonnetonta tulivat Sjablovskin luo pyytämään häntä heitä auttamaan.\n\nHe tulivat hänen luokseen toivoen että hän ottaa suojellakseen heitä,\nmutta — — — mitenkä?! — — —\n\n\n\nRiian rikosjuttuja.\n\n\nRiian sotatribunaalin ensimäisessä istunnossa oli käsiteltävänä eräs\naivan yksinkertainen, aivan selvä rikosasia, sellainen rikosasia jossa\ntosiaan kaikki todisti että syytteenalaiset olivat täydellisesti\nviattomat, mutta kumminkin oikeus tuomitsi heidät kuolemaan.\n\nItse asiassa ei ollut edes olemassa mitään rikosta, mutta kumminkin\nmolemmat syytteenalaiset, nuorukaisia kumpikin, ammuttiin.\n\nOn kuvaavaa että oikeus kaikissa kahdeksassatoista rikosjutussa\ntuomitsi syytteenalaiset telotettavaksi ampumalla eikä hirttämällä:\nsentähden ettei Riiassa ollut pyöveliä.\n\nTämä kauhea juttu, joka hirmuisuutensa kautta tuli olemaan kaikkien\nmuiden samanlaatuisten, Riian sotatribunaalin käsittelemien,\nrikosjuttujen kulmakivenä, oli, erityiskohtiinsa nähden, hyvin\nyksinkertainen.\n\nRiian reunassa, aivan kaupungin syrjässä, missä jo kentät alkavat, oli\nkunnaalla Steinberg-vanhusten pienoinen talo.\n\nSteinbergin poika, nuori 20-vuotias mies, oli vasta Joulukuussa\npalannut Siperiasta, jossa hän oli palvellut höyrylaivalla. Mukanaan\nhän oli tuonut pienen naisrevolverin, jota hän sitten säilytti\nkotonaan. Riiassa alkaneeseen liikkeesen nuori Steinberg ei ottanut\nminkäänlaista osaa; hän ei vielä ollut oikein ehtinyt perehtyä\nympäristöönsä ja oloihin kotiintulonsa jälkeen Siperiasta, jossa hän\noli oleskellut kauvan, erillään omaisistaan ja ystävistään.\n\nTammikuun 5 päivänä hänen luokseen tuli hänen toverinsa Wadse, ja\nalkoi kehoittaa häntä toimittamaan pois kodistaan revolverin, poliisin\nantamaan ankaraan käskyyn nähden, sekä ehdotti että he yhdessä\nmenisivät poliisikonttooriin jättääkseen sen poliisille.\n\nHetkisen epäröityään Steinberg suostui; he pukeutuivat ja lähtivät\nasunnosta. Mutta nyt he tulivat ajatelleeksi että poliisi ehkä\nkohtelee heitä vihamielisesti siitä syystä, että revolveri on ladattu,\nja heidän päähänsä tuli loistava ajatus ampua se tyhjäksi ilmaan mikä\nsopisi hyvästi koska he olivat kaupungin ulkopuolella.\n\nHe laskeutuivat silloin juuri alas korkealta kummulta, ja kun he\nolivat päässeet alas kummun juurelle, jossa heitä ei nähnyt mikään\nvieras silmä, niin he laukasivat ensimäisen patroonan ilmaan. Kumea\nkaiku vyöryi ilmoille, ja heidät valtasi pelko, että joku ehkä\nsattuisi kuulemaan; he menettivät kaiken halun ottaa revolverista\nlatingit näin vaarallisella tavalla, panivat sen taskuunsa ja\njuoksivat ylös kummulle.\n\nKummun harjalle päästyään he havaitsivat kaksi kasakkaa, jotka juuri\ntulivat ulos kummun toisella syrjällä olevan valokuvapajan portista.\nKasakat pidättivät heidät, koska olivat kuulleet revolverinlaukauksen,\nja veivät poliisikonttooriin.\n\nSiellä heitä kuulusteltiin, minkä jälkeen he pantiin syytteeseen\nsiitä, että he, kummun suojaamina, olivat tehneet aseellisen\nhyökkäyksen kahta kasakkaa vastaan näiden tullessa ulos viereisen\ntalon portista.\n\nJotta he \"vilpittömästi tunnustaisivat\", heitä kidutettiin, mutta\nkumpikaan ei, tuskista huolimatta, voinut selittää muuta kuin mitä\nminä edellä olen kertonut.\n\nOikeudessa oli aineellisena todistuskappaleena revolveri, mutta\nsittemmin tämä revolveri kuten tuli toteennäytetyksi todistajain\nlausuntojen kautta, ei enää ollutkaan se, joka oli otettu\nSteinbergiltä ja joka oli hänen omansa, vaan toinen, hyvin suuri\nkaliiberiltaan; silminnähtävästi joku avulias ihminen oli salaa tehnyt\ntällaisen vaihdon, sentähden että Steinbergin oma revolveri oli niin\npieni, että koko murhayrityskanne olisi rauennut itsestään, siihen\nnähden, että Steinbergin revolverilla olisi ollut mahdotonta tappaa\nketään jo jonkun kymmenen askeleen päästä.\n\nEttä revolveri oli vaihdettu toiseen todistivat oikeudessa ne\nkaksi kasakkaa, jotka olivat sen ottaneet nuorilta miehiltä ja sen\nsilloin hyvästi nähneet ja hyvin muistavat minkä näköinen se oli.\nSitäpaitsi oikeudessa tuli selvitetyksi että nämät kaksi kasakkaa\neivät itse syyttäneet heitä murhayrityksestä; he selittivät että\nheidän revolverinsa ei edes olisi voinut vahingoittaa heitä he kun\nolivat vähintäin 60 askeleen matkalla nuorukaisista ja heiltä otetulla\nrevolverilla taas ei voi ampua 30:tä askelta kauemmas.\n\nOikeus piti kiinni kanteesta, jonka mukaan kasakoita vastaan\noli tehty aseellinen hyökkäys, ja väitti että nuorukaiset siinä\nsilmänräpäyksessä, kun laukaus pamahti, olivat ylhäällä kummulla,\npiiloutuneina sen harjan taakse. Tällainen väite oli välttämätön\nsenvuoksi että muussa tapauksessa he, ollen kummun juurella, eivät\nedes olisi voineet nähdä kasakoita.\n\nTällä asianhaaralla tuli olla hyvin tärkeä merkitys sentähden\nettä, katsoen paikallisiin olosuhteihin, s.o. kumpuun, porttiin ja\nnuorukaisten paikkaan nähden, kaikki viittasi siihen, että ainoastaan\nylhäältä kummulta oli mahdollista nähdä kasakat kun nämä tulivat ulos\nportista; senpätähden oikeus niin itsepintaisesti piti kiinni siitä\nettä Steinberg ja Wadse siinä silmänräpäyksessä, kun laukaus kuului,\nolivat juuri ylhäällä.\n\nTodistajain lausunnot kävivät aivan päinvastaiseen suuntaan; yksi\ntodistajista — eräs poika — lausui nähneensä että he, ollessaan\nkummun juurella ampuivat revolverilla laukauksen ilmaan; toinen\ntodistaja — nainen — joka oli ollut lähellä kasakoita, vakuutti että\nhän oli nähnyt kummun harjan siinä silmänräpäyksessä, kun hän kuuli\nlaukauksen, ja että siellä ei ollut ketään; vasta senjälkeen, muutaman\nminuutin kuluttua, olivat Steinberg ja Wadse ilmaantuneet ylös\nkummulle.\n\nPaitsi näitä todistajia vakuuttivat molemmat kasakat nähneensä näiden\nnuorukaisten nousevan ylös kummulle sen jälkeen, kun oli kuulunut\nlaukaus.\n\nAntaessaan lausuntonsa oikeudessa kasakat olivat hyvin alakuloisen\nnäköisiä; he nähtävästi havaitsivat mihinkä päin tämä juttu kallistuu\nsiitä huolimatta, että heidän todistuksensa olivat syytteenalaisten\neduksi. He tunsivat olevansa vasten tahtoaan syypäät nuorukaisten\nviattomaan vereen.\n\nPuolustajat, joina oli kaksi paikallista asianajajaa, Sjablovskij\nja Meijer, pitivät erityisen pontevasti ja jyrkästi kiinni\nvaatimuksestaan, että oli välttämättömästi toimitettava katselmus\nitse paikalla; tämä paikankatselmus olisi lopullisesti hävittänyt\nviimeisetkin epäilyksen jäljet kaikkein piintyneimmänkin skeptikon\nsielusta. Mutta oikeus hylkäsi tämän vaatimuksen ‒ ‒ ‒\n\nKun kuoleman tuomio oli julistettu, valitusta ei annettu tehdä, ja\nkohta kun tuomio oli tullut lainvoimaiseksi, ammuttiin molemmat\nsyytteenalaiset, Steinberg ja Wadse. Heidän vanhempansa anoivat\nhiippakunnan piispan kautta väliaikaiselta kenraalikuvernööriltä\narmahdusta kuolemanrangaistuksesta, mutta menestyksettä.\n\nTelotuksen edellisenä päivänä vanhemmat ottivat vankilassa pojaltaan\njäähyväiset; kerrotaan näiden olleen erinomaisen liikuttavat ja\nraskaat; yksinpä vanginvartijainkin sydäntä oli särkenyt nähdä tätä\nerokohtausta vanhusten ja heidän rakkaan poikansa välillä — ja he ovat\nkumminkin, jos kukaan, tottuneet näkemään ihmiskärsimyksiä — — —\n\nMinun ei onnistunut saada tietoa Steinbergin ja Wadsen telotuksen\nerityiskohdista ja valmistuksista. Olen vaan kuullut että\nmiespoloisten mieli oli ollut kovin masennuksissa. Se että he\ntiesivät olevansa syyttömät, että he eivät kuuluneet mihinkään\nvallankumoukselliseen järjestöön ja että heiltä puuttui sellaisia\njärjestöjä elähyttävät aatteet — tämä kaikki lannisti heidän\nmiehuutensa ja täytti heidän sydämensä pelolla ja kauhulla tätä\nväkivaltaista kuolemaa kohtaan, jonka piti tempaista heidät pois\njuuri nyt kun he olivat nuoria ja voimakkaita, kun elämän halu heissä\ntulisimpana hehkui!\n\nHe pyysivät että heidät armahdettaisiin, että säälittäisiin heidän\nnuorta henkeään, ja telotushetkenä he heikkoudesta tuskin pysyivät\njaloillaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJokaisen puolueettoman kuulijan huomion vetää heti puoleensa se\nseikka, että koko sotilaskollegio esiintyy ikäänkuin olisi se itse\nkokonaisuudessaan, sotilasprokuraattori.\n\nTämä oikeus on ikäänkuin edeltäkäsin vakuutettu syytteenalaisen\nsyyllisyydestä ja katselee sentähden asian erityiskohtia kuten\nprokuraattori, joka niiden joukosta etsii kaikkea, mikä voi tukea\nkannetta, ja jättää syrjään muut seikat, jotka voisivat luoda asiaan\noikean valon.\n\nUsein saa kuulla tuomarien ja puheenjohtajan tekevän todistajille\nkysymyksiä, joiden tarkoituksena on saada tukea kanteelle.\n\nTämän vuoksi oikeus, tietysti, noudattaa sellaista sääntöä, että\nse haastaa oikeuteen kaikki kantajan todistajat ja lykkää istunnot\njos jotkut heistä eivät ole saapuvilla, jotavastoin puolustajain\nesittämistä todistajista kutsutaan ainoastaan ne, jotka asuvat Riiassa.\n\nJos puolustajain todistajia ei ole saapuvilla oikeudessa, niin juttua\nei tämän tähden koskaan lykätä, ei edes silloin kun todistus haasteen\nsaamisesta ei vielä ole oikeuteen saapunut.\n\nMitä tulee prosessin ulkonaiseen, muodolliseen, puoleen, niin oikeus\nnoudattaa tässä suhteessa erinomaista tarkkuutta ja säännöllisyyttä.\n\nSe huomio ja erityinen tarkkuus, jota oikeus osoittaa lain muotoon\nnähden, näyttää erityisen selvästi kuinka se pyrkii pukeutumaan\noikeudellisuuden ja laillisuuden toogaan.\n\nKutakin puolustajan lausuntoa oikeus kuuntelee tarkkaavasti loppuun\nasti, sillä katsotaan olevan vissi merkitys, ja oikeus menee\nneuvotteluhuoneeseen; toisinaan he keskustelevat siellä kauvan, antaen\nsillä ymmärtää että puolustajan pyynnön johdosta oli syntynyt pitkiä\nväittelyjä ja erimielisyyksiä tuomarien kesken.\n\nMutta samaan aikaan jätetään järjestelmällisesti huomioon ottamatta\ntärkeitä ja suurimmassa määrin oleellisia oikeusprosessin määräyksiä,\nne nimittäin, jotka ovat oikeudellisuuden ja laillisuuden varmimpina\ntakeina.\n\nJa tulos havaitaan olevan seuraava:\n\nOikeus ei ole kutsuttu tuomitsemaan ihmisiä, eikä saattamaan selville\novatko henkilöt syyllisiä rikokseen tai toiseen.\n\nTämä oikeus ei ole mitään muuta kuin entiset rangaistusretkikunnat,\njotka toimivat ennen sitä ja joiden sijaan on ilmestynyt\nuusi, yksinkertaisempi organisatsioni sotaoikeuden muodossa,\nkidutuskammioineen ja kidutuksineen.\n\nKaikkialla, missä rangaistusretkikunnat olivat toimessa, osoittihe\nheidän toimintansa hallitukselle selvästi olevansa käytännössä\nkelpaamaton senvuoksi, että se levitti väestön kesken suurimmassa\nmäärin vallankumouksellista mielialaa.\n\nRangaistusretkikunnat, jotka, toimien avonaisesti kansan nähden,\nvuodattivat verta ilman tutkintoa ja tuomiota, jotka ampuivat\nhäijyydestä ja poliisin luettelojen perusteella, lapsia, naisia ja\nsyyttömiä ihmisiä, nämät rangaistusretkikunnat enensivät niiden lukua,\njoita hallituksen rikokselliset teot suututtivat ja inhoittivat, ja\npakoittivat kääntymään pois nekin hyvää tarkoittavat henkilöt, jotka\nsitä ennen olivat kuuluneet järjestyksen harrastajiin.\n\nMoiset vallankumouksellista henkeä levittävät toimenpiteet\nretkikuntain puolelta hallitus vihdoin katsoi sopimattomiksi,\nepämukaviksi, itselleen suorastaan epäedullisiksi, ja asetti niiden\nsijaan Riian kidutuskammion tapaiset tuomioistuimet.\n\nTuomarien huonetta, niiden tyyppejä oli vaikeata määritellä, ne\neivät oikein selvinneet oikeuden istunnoissa; mutta todistajille\ntekemiensä kysymysten kautta he osoittautuivat olevansa sangen vähän\nintelligenttia väkeä. Toisinaan täytyi kummastella kuinka moisen\nkysymyksen voi tehdä henkilö, joka on läpikäynyt vaikkapa vaan jonkun\n4—5 luokkaa keskikoulua. [\"Keskikoulut\" Venäjällä vastaavat meidän\nalkeiskoulujamme. _Suom. muist._]\n\nSellainen hämmästyttävä henkilö osoittautui tässä suhteessa olevansa\neverstiluutnantti Gusew, joka sitte tuli siirretyksi johonkin muualle,\njolloin hänen sijalleen tuli everstiluutnantti Kerman.\n\nTuomarien suhde puheenjohtaja-kenraaliin on jotensakin kuin\nkäskynalaisen, vaikka tosin sattui sellainenkin peräti merkillinen\ntapaus näiden 18 rikosjutun joukossa että tuomarit tuomitsivat\nsyytteenalaisen pakkotyöhön, mutta puheenjohtaja yksin oli toista\nmieltä ja äänesti kuolemanrangaistusta. Arvattavasti sotaoikeuksien\ntoiminnassa joskus muulloinkin oli sattunut sentapaisia\nerimielisyyksiä tuomarien ja puheenjohtajien välillä, koska se seikka\npakoitti ministerin lähettämään sotaoikeuksien puheenjohtajille\nsalaisen kiertokirjeen, jossa hän huomautti, että puheenjohtajat\neivät aina osoita kyllin suurta auktoriteettiä tuomareiksi määrättyjä\nupseereita kohtaan, ja tahtoi ministeri kiinnittää herrojen\npuheenjohtajien huomiota tähän seikkaan.\n\nMoinen ministerin käskykirja tekee aivan nurjaksi käsityksen\noikeusprosessista, jossa ennen kaikkea ei saa esiintyä minkäänlaista\nauktoriteettiä puheenjohtajan puolelta oikeuden nuorempia jäseniä\nkohtaan; näiden omantunnon täytyy saada vapaasti ratkaista asia, ilman\nmitään painostusta vanhempien auktoriteetin puolelta.\n\nOn olemassa vielä toinen mielenkiintoa herättävä, ministerin\nväliaikaisille kenraalikuvernööreille lähettämä salainen kiertokirje,\njoka koskee muutoksen tekemistä sotaoikeuksien käsiteltäväksi\njätetyissä jutuissa annettuihin tuomioihin.\n\n\"Voimassa olevien sääntöjen mukaisesti jätetään sotaoikeuksien\ntuomiot, mikäli ne koskevat siviilihenkilöitä, sotajoukkojen\nkomentajain [samaan sotilaspiiriin kuuluvien joukkojen\nylipäällikkö. _Suom. muist._] ja väliaikaisten kenraalikuvernöörien\nvahvistettaviksi, ja ovat nämät henkilöt oikeutetut määräämään, oman\nharkintansa mukaan, kuolemanrangaistuksen sijaan muita rangaistuksia,\nilman että sisäasiain ministerillä, jonka lähinnä on valvottava\nyleisen järjestyksen turvaamista sekä vallankumouksellisen liikkeen\nkukistamista tarkoittavien toimenpiteiden tuloksia, on tilaisuutta\nlausua mielipidettään siitä, onko kulloinkin vallitseviin olosuhteihin\nnähden, sekä huomioon ottaen yleistä laatua olevat näkökohdat,\nkuolemanrangaistuksen lieventäminen katsottava olevan paikallaan.\n\n\"Tämän vuoksi sotilasviranomaisten tekemät, vallankumouksellisten\narmahtamista koskevat päätökset eivät käytännössä aina ole\nsopusoinnussa korkeamman valtakunnanpolitiikan ja yleisedun\nvaatimusten kanssa, vaan riippuvat usein tuntuvasti niiden\nsotapäällikköjen mieskohtaisista ominaisuuksista ja subjektivisesta\nkatsantokannasta, joiden on tuomio vahvistettava.\n\n\"Samoista seikoista on seurauksena että kuolemanrangaistuksen käyttöön\nnähden, valtiollisia rikoksia koskevissa jutuissa, vallitsee mitä\nsuurin epätasaisuus.\n\n\"Pitäen moista asiantilaa epänormaalina on sisäasiain ministeri\npyytänyt sotaministeriä ilmoittamaan sotajoukkojen komentajille ja\nväliaikaisille kenraalikuvernööreille että heidän, vaikka heillä\nedelleenkin on yllämainittujen tuomioiden vahvistamiseen nähden\nvapaa toimintavalta, tulee joka kerta kun he aikovat määrätä\nkuolemanrangaistuksen sijaan muun rangaistuksen, saattaa tämä\nsisäasiain ministerin tietoon ja antaa hänelle tilaisuus ilmoittaa\nheille mielipiteensä tästä kysymyksestä, ennenkun he sen lopullisesti\nratkaisevat.\"\n\nTästä kiertokirjeestä näkyy, että kuolemanrangaistuksen muuksi\nmuuttamiseen nähden väliaikaisten kenraalikuvernöörien valta\nrajoitetaan ja siirtyy sisäasiain ministerille, joka tulee\nharkitsemaan kysymystä, ei asian oleellisen puoleen katsoen, ei\nsyytteenalaisen vian suuruuden mukaan, vaan kulloinkin vallitseviin\nolosuhteihin nähden sekä huomioon ottaen yleistä laatua olevat\nnäkökohdat.\n\nTässä kielletään lopullisesti sotapäälliköiden subjektivisen\nkatsantokannan merkitys, mikäli on kysymys tuomioiden muuttamisesta;\nkatsotaan että tämä heidän katsantokantansa voi olla liian hellä\neikä sopusoinnussa korkeamman valtakunnanpolitiikan ja yleishyvän\nvaatimusten kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäinä päivinä tulee tässä kidutuskammioissa käsiteltäväksi uusi,\nperäti tavaton juttu, joka, erityiskohtiinsa nähden, on suurimmassa\nmäärin traagillinen.\n\nRiian läheisyydessä sijaitsevassa Frauenburgissa pysäytti Joulukuun\ntapausten aikana suuri väkijoukko konstaapeli Sirmelin, vaatien\nhäneltä hänen sapeliaan ja revolveriaan.\n\nKonstaapeli antoikin aseensa ja kohtaus loppui ilman verenvuodatusta.\n\nTultuaan poliisikamariin Sirmel teki asiasta kirjallisen ilmoituksen,\njossa hän selitti, että väkijoukossa, silloin kun häneltä otettiin\naseet, oli ollut eräs Leppe, jonka ristimänimeä Sirmel ei tiennyt.\n\nKun sittemmin näyttämölle ilmestyi syyllisten rankaisemista varten\nlähetetty eversti Wisirowin ynnä vapaaherra Rahdenin johtama\nrangaistusosasto, vangittiin paljon ihmisiä, joista sitten suurin osa\neverstin käskystä, ilman oikeuden tuomiota, ammuttiin.\n\nVangittujen joukossa oli myös Jaakko Leppe.\n\nHänen telottamistaan esti pieni seikka, se nimittäin, että Jaakko\nLeppellä oli vielä veli konstaapeli; Sirmel taas ei tiennyt sanoa\nLeppen ristimänimeä eikä myös, vastakkain kuulusteltaessa, voinut\nosoittaa väkijoukossa näkemäänsä henkilöä.\n\nSilloin tyly eversti teki todella viisaan päätöksen: jottei tapahtuisi\nerehdystä, jott'ei toinen veli voisi syyttää toista siitä että hänet\nviattomana telotetaan, eversti Wisirow käski ampumaan molemmat.\n\nJa he vietiin ammuttavaksi — — —\n\nSilloin heidän isänsä, vanha Leppe, saatuaan tiedon komentajan\njulmasta päätöksestä, lankesi hänen jalkainsa juureen ja alkoi\nrukoilla säästämään hänen poikainsa henkeä.\n\n\"Olen kauvan palvellut Keisaria ja isänmaata! — hän sanoi — olen vanha\nvääpeli! — — — Turkin sodassa minä menetin käteni — — — Minä en voi\nmillään ansaita leipääni, minun kaksi poikaani ovat minut elättäneet\n— — — Armahtakaa heitä! Armahtakaa minua! — — — Minun täytyy kuolla\nnälkään, taikka joudun minä vanhoina päivinäni mieron tielle.\"\n\nNämät yksinkertaiset ja koruttomat rukoilevat sanat liikuttivat\nhra Wisirowin sydäntä; hän tuli armeliaaksi ja, hänen sydämeensä\ntulvaavien hyvien tunteiden elähdyttämänä, hän vastasi:\n\n\"Minun on sääli sinua, ukko; valitse toinen pojistasi — — — kumman\ntahdot jättää itsellesi?!\" — — —\n\nJa isä valitsi — — —\n\nKauvan hän oli kahden vaiheilla. Kumpikin poika oli hänelle kallis ja\nrakas. Hetki oli kauhea, siitä oli riippuva hänen poikainsa kohtalo:\ntoinen heistä tulisi kohta tapettavaksi, toinen tulisi pelastetuksi\nveljensä veren hinnalla — — —\n\nHänen sydämensä vuoti verta, hän katseli vuoroin kumpaakin poikaansa,\neikä tiennyt kumman heistä hän lähettäisi kuolemaan.\n\nToinen heistä, Jaakko, oli ruumiiltaan luja, luonteeltaan tuimapäinen,\nraju, oli usein tottelematon isäänsä kohtaan, riiteli hänen kanssaan;\nmutta isä oli aina pitänyt arvossa hänen työkykyään, työhaluaan,\ntaitavuutta, millä hän ymmärsi taistella elämän vastoinkäymisiä\nvastaan, lujamielisyyttä, jota hän osoitti pyrkiessään saavuttamaan\ntarkoitusperänsä.\n\nToinen taas oli raihnas, kivuloinen, ruumiiltaan heikko; veljestään\nhänet eroitti hänen luontonsa lempeys, hänen rakkautensa ja\nhuomaavaisuutensa isää kohtaan, ihanteellisempi elämänkatsanto; hän\noli luonteeltaan haaveksivampi, runollinen, rakasti luontoa; hänen\ntyökykynsä taas oli heikompi kuin Jaakko veljen.\n\nVanhuksen sydän kääntyi erityisellä rakkaudella tämän hänen toisen\npoikansa puoleen; hänelle se antoi etusijan! — — —\n\nMutta järki puhui toista!\n\nKylmä järki sanoi vanhukselle, vasten hänen tahtoaan, että Jaakko oli\nhänelle tarpeellisempi, hyödyllisempi — — —\n\nKysymys olemassaolosta, ikuinen kysymys leivästä himmensi vanhuksen\nymmärryksen, ja itsekään tietämättä mitä hän teki, sitä tajuamatta —\nhän osoitti — Jaakkoa.\n\nSilloin heti, vanhuksen nähden, tuo hänen rakas poikansa ammuttiin\nkuoliaaksi, ja Jaakko jätettiin elämään.\n\nJonkun ajan kuluttua loppui rangaistusretkikunnan verinen\nsankaritarina, ja sen sijalle tuli vastajärjestetty kidutuskammio.\n\nSelailtuaan poliisipöytäkirjoja, panivat Riian kidutuskammion avuliaat\njäsenet uudestaan vireille jutun sapelin ja revolverin ottamisesta\nkonstaapeli Sirmeliltä, ja uudestaan ilmestyi näyttämölle eräs Leppe,\njonka konstaapeli Sirmel oli nähnyt väkijoukossa.\n\nPoliisin toimesta eloon jäänyt Jaakko Leppe vangittiin; sotaoikeus ja\npoliisiviranomaiset eivät enää epäilleet etteikö poliisipöytäkirjassa\nmainittu Leppe ole juuri Jaakko Leppe, joka oli väkijoukossa ja joka\nrauhassa elelee Frauensburgissa, koskapa toista Leppeä ei enää ole\nmaailmassa — — —\n\nToisen Leppen on jo tämän saman asian vuoksi ampunut eversti Wisirowin\nrangaistusosasto — — —\n\nNyt Jaakko Leppen juttu piakkoin joutuu tämän sotatribunaalin\nkäsiteltäväksi ja kanne häntä vastaan on nostettu 279:nen pykälän\n[nim. Venäjän rikoslain. _Suom. muist._] nojalla, jonka mukaan häntä\nuhkaa kuolemanrangaistus.\n\nTodistajia haastamasta oikeus kieltäytyi ja vasta senjälkeen, kun hra\nSjablowskij oli tallettanut rahat, se salli haastaa heidät.\n\n\n\nKahdeksan henkilön rikosjuttu ja telotus Riiassa.\n\n\nÄskettäin Riiassa telotettiin sotatribunaalin tuomion mukaan kahdeksan\nhenkeä; valitusta ei annettu tehdä ja tuomio pantiin täytäntöön heti\nkun se oli tullut lainvoimaiseksi.\n\nPuolustajina jutussa olleiden asianajajain lausunnon mukaan kuusi\nhenkeä telotettiin syyttömästi; todistajain lausunnoilla oli näytetty\ntoteen heidän alibinsa.\n\nSisäasiain ministeri on käskenyt lähettää itselleen tämän jutun\nasiakirjat sähköteitse; lähtiessäni Riiasta minä myös otin mukaani\njutun kaikki asiakirjat, mutta minulla ne ovat täydellisemmät\nsentähden, että ministerillä ei ole todistajain lausuntoja, joita\nsotaoikeudessa ei merkitä pöytäkirjaan, mutta minulla taas on kaikki\ntodistajain lausunnot, jotka eräs puolustajista oikeudessa kirjoitti\nmuistiin.\n\nTässä rikosjutussa samoin kuin muissakin, kanne perustui\n\"vilpittömiin tunnustuksiin\", joita pyövelit, olivat hankkineet Riian\nkidutuskammioissa.\n\nHeikoimmiksi kidutetuista osoittautuivat kaksi: Windeus ja Tarksh, ja\nhe tunnustivat syyllisiksi muut syytteenalaiset sekä myös itsensä.\n\nHeidän \"vilpittömät tunnustuksensa\" oli kumminkin saatu suurella\nvaivalla. Kaikkia syytteenalaisia oli kidutettu kovasti, varsinkin\nWindeusta ja Tarkshia; oikeudessa oli aineellisena todistuskappaleena\nsyytteenalaisen Eglitin veriset alusvaatteet, häntä oli siihen määrään\nrääkätty, että hänen alusvaatteensa olivat tulleet ihan verisiksi.\n\nErittäin tarmokkaasti oli \"tunnustusten\" hankkimiseen ottanut\nosaa korttelinpäällysmies Wasmont. Hän oli osoittanut erityistä\npetomaisuutta ja epäinhimillisyyttä.\n\nOikeuden istunnossa vankilanvälskäri Freimann kertoi lausunnossaan\nettä vankilaan usein oli tuotu pahasti piestyjä henkilöitä. \"Muistan,\n— hän sanoi — että puoleeni kääntyi eräs Windens, jonka hampaat olivat\nlyönneistä aivan höllät\".\n\nTodistaja Jansson kertoi että syytteenalaista Meijeriä oli piesty niin\nettä pää ja selkä olivat veressä.\n\nTodistaja Weinberg kertoi että syytteenalaista Saul'ia oli siihen\nmäärään piesty poliisin kidutuskammiossa, että hän ei voinut\nnukkua, siitä syystä että hänen päänsä ja selkänsä olivat kauheasti\nrikkihakatut.\n\nSama todistaja kertoi Windeuksen selän olleen sinisenä.\n\nTodistaja Andreas Kalnit kertoi että syytteenalaisen Saulin korva ja\nsilmä olivat olleet sinisinä, minkä hän oli nähnyt omilla silmillään,\nja että syytteenalaiselta Sipolilta oli lyöty hampaat suusta.\n\nTodistaja Ivan Golets kertoi että Saulia oli kauheasti piesty\npoliisikonttorissa ja samalla vaadittu häntä vilpittömästi\ntunnustamaan kaikki, sekä sanottu että jos hän tunnustaa, niin häntä\nei enää lyödä, mutta muussa tapauksessa häntä piestään kunnes hän\ntunnustaa kaikki.\n\nOlen jo ennen eräässä luvussa maininnut mitä todistajalausunnoissaan\nkertoi vankilalääkäri Wibe, joka oli tarkastanut kidutuskammioissa\npiestyjä syytteenalaisia.\n\nNyt jokainen voi käsittää minkälaiset \"vilpittömäin tunnustusten\"\nainekset oikeudella oli, ja voiko näiden ainesten perusteella tuomita\nkuolemaan sekä senjälkeen telottaa kahdeksan henkeä.\n\nSitäpaitsi on otettava huomioon että puolustajat olivat näyttäneet\ntoteen kuuden henkilön alibi’n, mutta siitä huolimatta ei tämäkään\nasianhaara saanut hillityksi pyövelin kättä.\n\nKaksi veljestä Kalei telotettiin syyttöminä yksinomaan sillä\nperusteella, että kun väkijoukko riisui aseet poliisimieheltä, joku\njoukosta selvästi oli sanonut: \"kali\" mutta kun puolustaja kysyi\nkielenkääntäjältä mitä merkitsee lättiläinen sana \"kali\", niin\nhavaittiin että \"kali\" — on seppä.\n\nJa kuitenkin, katsomatta siihen mahdollisuuteen että sana \"kali\"\nei ollut tarkoittanut nimeä, ja huolimatta siitä että todistajain\nlausunnoilla oli näytetty toteen kummankin veljen alibi, he molemmat\ntelotettiin.\n\nTodistajain lausunnoista kävi selville että enimmän kaikista oli\nkidutettu Meijeriä; jostakin syystä pyövelit olivat kiinnittäneet\nhäneen suurimman huomion ja kaiketikin nähneet hänestä paljo vaivaa\nkidutuskammiossaan.\n\nMeijer oli erinomaisen miehuullinen ja luja mies; itsepintaisesti\nhän kieltäytyi tunnustamasta itseään syylliseksi huolimatta kaikista\nkidutuksista, joita sai kärsiä. Häntä rääkättiin hellittämättä ja\nuseampaan eri kertaan, eikä häneltä sittenkään saatu kiskotuksi\nainoatakaan \"vilpittömän tunnustuksen\" sanaa, ei muihin\nsyytteenalaisiin eikä myös häneen itseensä nähden.\n\nSotilaskollegio samaten asetti hänet tärkeimmälle sijalle, se kun\nsanoi hänen olleen pääsyyllisen rikokseen; oikeus katsoi hänellä\nolleen rikoksessa pääosan.\n\nHuolimatta siitä, että oli tullut toteennäytetyksi hänellä olleen\nalibi’n, hän myöskin tuomittiin kuolemaan.\n\nMuista syytetyistä herätti erityistä huomiota eräs Sipol. Hän oli\nhyvin melankoolinen ja mieleltään kauhean masentunut. Kaikkiin\nkysymyksiin, jotka hänelle tekivät syyttäjä ja puolustajat, hän aina\nvastasi samoilla sanoilla: \"Minä olen aivan syytön! Sen vannon!\"\n\nLuonnoltaan hän oli tavattoman hiljainen ja arka, ja hänen\nulkonäöstään sai sellaisen vaikutuksen, ettei hän ollut voinut ottaa,\ntoimivana henkilönä, osaa rikokseen.\n\nHän herätti suurta sääliä, ja vasten tahtoa valtasi mielen pelko\najatellessa että tuleekohan tosiaan tämäkin viaton veri vuotamaan.\n\nPuolustajat näyttivät toteen että siinä silmänräpäyksessä, kun rikos\ntapahtui, Sipol oli kaupungissa, kotona, ja rikos taas tapahtui 5—6\nvirstan päässä kaupungista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli Toukokuun 14 päivä — keisarillinen juhlapäivä.\n\nKaikki kahdeksan kuolemaan tuomittua olivat, kuunnellessaan heitä\nkatsomaan tulleiden omaistensa ja sukulaistensa vakuutuksia ja\ntoiveita sekä heidän lohduttavia puheitaan siitä, että heidät\nkeisarillisena juhlapäivänä armahdetaan, tahtomattaan antaneet tämän\ntoivon tunteen vallata mielensä.\n\nOvathan he ihan syyttömiä! Luulisipa ettei tässä edes tarvitse\nosoittaa armeliaisuutta, vaan ainoastaan oikeutta!\n\nJa heidän toivonsa kasvoi yhä lujemmin, he alkoivat toivoa että\nkeisarillisena juhlapäivänä korkein hallintovalta ehkä osoittaa heitä\nkohtaan oikeutta eikä vuodatakkaan heidän viatonta vertaan.\n\nKului päivä, kului yö; tuli toinen päivä — — — heitä ei viedä\ntelotettavaksi.\n\nJa sillä aikaa toivo yhä kasvoi ja vahvistui! —\n\nTuli pimeä, synkkä yö. Koko vankila nukkui raskaasti.\n\nVäsyneinä, loppumattoman pitkästä kuoleman odottamisesta ylen\nkärsineinä, he olivat vaipuneet levottomaan, rauhattomaan uneen,\neivätkä aavistaneet että kuolema oli niin lähellä, että ollaan tulossa\nheitä noutamaan.\n\nEdellä kulki upseeri, luutnantti Petrow, johtaen Malo-Jaroslavin\nrykmentin 16:sta komppaniaa.\n\nNämät sotamiehet eivät tienneet mitään, he olivat jo illalla saaneet\nkäskyn olla valmiina tänä yönä viemään valtiollisia vankeja vankilasta\ntoiseen. He eivät tienneet että menevät ihmisiä telottamaan.\n\nJa kun he astuivat sisään päärakennukseen, jossa kuolemaan tuomitut\nolivat, niin vankilassa muuten vallitseva kuolonhiljaisuuden äkkiä\nkeskeytti satojen jalkain töminä ja aseiden kalske; sotamiesten\naskeleet kaikuivat kumeasti tässä hautakammiossa — — —\n\nJa silmänräpäyksessä vankila heräsi! — — — Oli ikäänkuin olisi\nsähkövirta iskenyt nukkuviin vankeihin, ja he hyppäsivät kaikki\nvuoteiltaan — — —\n\nHeille oli selvä mitä merkitsee tämä turmiota ennustava melu noin\ntavattomaan aikaan.\n\nJa tällä kauhealla hetkellä, kun he tulivat tietoihinsa, kun he\nraskaasta, painajaisentapaisesta unesta siirtyivät vielä raskaampaan\nja hirmuisempaan todellisuuteen, tapahtui jotakin eriskummallista,\nkamalaa. Vankilassa nousi mieletön, epäinhimillinen kiljunta.\n\nPaitsi kahdeksaa kuolemaan tuomittua siellä, vankilassa, oli vielä\nmuutama sata valtiollista vankia, joita kukaties jonkun päivän perästä\nodotti sama kauhea kohtalo.\n\nKuului erinäisiä raivokkaita huutoja: \"Toverit, tehkää vastusta! — — —\nElkää antautuko elävinä pyövelien käsiin! — — — Tehkää vastarintaa! —\n— —\n\n\"Me autamme teitä kaikki! — — — Tappakoot teidät täällä, taistelussa —\n— — mutta elkää menkö telotettavaksi, — teurastettavaksi — niin kuin\nolisitte elävää lihaa! — — — Tehkää vastarintaa! — — — Vankila jymisi.\n\n\"Silloin vasta sotamiehet ymmärsivät mihin työhön heidät oli\nlähetetty. Heidän mielensä kävi kaameaksi — — —\n\n\"Nähdessään sotamiesten masentuneen mielentilan luutnantti Petrow\nkohta komensi heidät menemään heille näytettyihin koppeihin ja\nottamaan tuomitut väkisin.\n\n\"Lukot rasahtivat, kuului kuinka ovet avattaessa kolisivat — — —\nja nyt alkoi jotakin hirveätä, julmaa, jotakin, jota on mahdoton\nitselleen kuvitella ‒ ‒ ‒\n\n\"Kuolemaan tuomitut syöksyivät sotamiesten kimppuun, käsikahakkaan, —\nalkoi taistelu!\n\n\"Huudot kävivät kovemmiksi — — — Vankila vapisi epäinhimillisestä\nparkunasta, kuolemankäden tuskallisista huudoista.\n\n\"Muutamat, pitäen taistelua sotamiehiä vastaan toivottomana, juoksivat\nikkunain luo ja alkoivat iskeä päätään rautaristikkoon, toivoen siten\nsaavansa pikaisen kuoleman; toiset yrittivät heittäytyä pää edellä\nmaahan yläparvelta, mutta sotamiehet estivät siitä.\n\n\"Sipol yksinään ei tehnyt vastarintaa; hän katseli ympärilleen kuin\nmielipuoli, mitään ymmärtämättä, ja hoki hiljaa itsekseen: 'Minä olen\nviaton, minä olen aivan syytön! Sen vannon!'\"\n\nKovinta ja kestävintä vastarintaa teki Meijer. Hän oli äärettömän\nväkevä ja hyvin suurikasvuinen, ja kamppaili kauvan sotamiehiä vastaan.\n\nKopin pienuuden vuoksi sotamiehet eivät voineet käydä hänen kimppuunsa\nkaikilta puolin ja käyttäen hyväkseen tällaisen aseman tarjoomia etuja\nhän voitokkaasti torjui heidän hyökkäyksensä.\n\nHän ponnisti tappelussa viimeiset voimansa, toivoen tässä\nepätasaisessa taistelussa saavansa uljaana nähdä kuolemansa kasvoista\nkasvoihin!\n\nTämä taistelu oli hirvittävä: toiselta puolen kymmenittäin miehiä\npistimet ojossa, kiväärin perillä iskien, toiselta — yksi kuolemaan\ntuomittu, joka, hyvin tietäen että pelastusta ei löydy, että hänen\nnyt täytyy erota elämästä, taisteli, aseinaan tuoli, pöytä ja lujat,\nterveet nyrkit.\n\nMutta taistelu oli epätasainen. Hänen voimansa heikontuivat; saivat\nhänen kaadetuksi lattialle ja alkoivat julmasti piestä, kostoksi siitä\nettä hän oli tehnyt vastarintaa.\n\nSenjälkeen sidottiin hänen kätensä ja jalkansa.\n\nKutakin kahdeksasta ympäröi rengas sotamiehiä; Meijer nostettiin\nseisaalleen, hänen jaloistaan otettiin köydet, ja kaikki vietiin,\nvartioston saattamina, ulos vankilasta.\n\nTämä oli tuskallinen, raskas hetki vankilan elämässä.\n\nNiiden mieli, jotka elävinä jäivät koppeihinsa, oli kenties yhtä\nraskas kuin telotettavaksi vietyjen.\n\nKahdeksan kuolemaan tuomittua vietiin vankilan pihalle; sotamiehet\nympäröivät heitä kaikilta puolin. Valoisana raitana hohti\ntaivaanrannalla koittavan aamun sarastus, karkoittaen yön pimeyden ja\nruskollaan tervehtien uutta päivää — — —\n\nHeidät vietiin, läpi koko kaupungin, Väinäjoen rantaan, miinaveneen\nankkuripaikalle. Tämä miinavene kuuluu Väinäjoen suussa 16—18 virstan\nmatkalla Riiasta sijaitsevaan Ustj-Dvins'n linnoitukseen. Sen\nohjaamisesta pitää huolta neljä miinuria.\n\nTuomitut sijoitettiin miinaveneeseen; muutamat heistä yrittivät\nheittäytyä veteen ja Meijer alkoi taas tapella. Hän viskattiin\nuudestaan maahan ja hänen jalkansa sidottiin.\n\nVartiomies iski useampaan kertaan hänen päänsä lattiaan, saadakseen\nhänen makaamaan liikkumatta, mutta Meijer ei herennyt, vaan ponnisti\nkaikki voimansa päästäkseen irti nuorista. Hän tuntui mielipuolelta.\n\nHänen silmänsä punottivat verestä, kasvot olivat, kuin järjettömän,\nkäännetyt pyöveleihin ja niissä paloi himo repiä heidät kappaleiksi.\n\nSotamiehet sanoivat että hän todella olikin mennyt järjiltään eikä\nollut muiden tuomittujen kaltainen. Sipol pysyi, kuin ennenkin,\nerillään muista ja hoki hiljaa ja epäselvästi, ikäänkuin itsekseen:\n\"Minä olen aivan syytön! Sen vannon!\" — — —\n\nMuut lauloivat vallankumouksellisia lauluja, rohkaisten toisiaan.\n\nOli jo täysi päivä, vaikka aurinko ei vielä ollut kohonnut näkyviin\ntaivaanrannan takaa, kun miinavene saapui Väinäjoessa, lähellä merta,\nsijaitsevan Manusholm'an saaren rantaan.\n\nTämä on vähäinen saari, jonka eteläosassa asuu kalastajia ja\npohjoisessa on Ustj-Dvina'n linnoitukseen kuuluvia linnakevarustuksia.\nSiellä on myös kirkko.\n\nMiinavene laski rantaan saaren pohjoisreunalle, lähellä linnaketta ja\nsen uupuneet vangit vietiin maihin. Sama vartiosto kuljetti heidät\nsaaren merenpuoleisessa osassa olevalle hietanummelle.\n\nOli tyyni, ihana aamu. Nousevan auringon ensimäiset säteet loivat\niloisen hohteensa lavealle ulapalle, pieninä, kimaltelevina säkeninä\nheijastuen hiljaisesta aallokosta.\n\nHopealta hohtavan veden reunustaman hiekkaisen rannan hiekkajyväsistä\nsamaten heijastuivat vastaheränneen Toukokuun aamun kultaiset säteet.\n\nLuonto riemuitsi! Se ei huomannut, ei tahtonut huomata ihmisten\njulmuutta, häijyyttä, vääryyttä, se tahtoi lahjomattomalla\nhyväilyllään, lämmöllään, sirolla kauneudellaan palkita poloisia näinä\nelämästä eroamisen raskaina hetkinä.\n\nMutta erityisen raskasta oli erota elämästä juuri tänä ihanana aamuna!\nErityisellä voimalla nousi väkivaltaista kuolemaa vastaan nuoren\nihmisen tulta ja eloa hehkuva luonto; erityisen vahva oli halu elää ja\ntaistella — — —\n\nTuomittuja kiirutettiin telotuspaikalle. Telotus tuli tapahtumaan\nmyöhemmin kuin piti; aurinko nousi yhä korkeammalle ja tämä verinen\nasia olisi pitänyt päättyä jo aamuhämärässä.\n\nLähellä näkyi jo kahdeksan hiekkaan kaivettua paalua, niiden viereen\noli luotu kuopat. Ruumisarkkuja ei ollut.\n\nHe vietiin telotuspaikalle, ja alettiin sitoa heitä paaluihin.\n\nTuli kauhea hetki. Sipol syöksyi, silmissään mieletön katse,\nustj-dvinalaisten jalkaväkisotamiesten kimppuun, jotka häntä köyttivät\npaaluun, huutaen heille jotakin; kuului erinäisiä sanoja: \"minä olen\nsyytön! Mistä syystä? Mistä syystä?\" Mutta kun nuorat yhä kireämmin\nkiertyivät hänen ruumiinsa ympäri ja solmu oli lopullisesti vedetty\numpeen ja jo tahdottiin heittää hänen päähänsä säkki, niin hän,\nhulluna, yritti hampaillaan purra erästä sotamiestä, ymmärtämättä enää\nmitä hän teki.\n\nHän oli tällä kauhealla hetkellä menettänyt järkensä! — — —. Vaahto\nvyöryi hänen huuliltaan, ja nuorain kiristämänä hän kuoli, hirveitä\ntuskia kärsien.\n\nToiset tuomitut pyysivät että sotamiehet eivät sitoisi heitä paaluun\neivätkä panisi säkkiä heidän päähänsä. Sotamiehet vastasivat ettei\nheillä ole tähän oikeutta ja jatkoivat työtänsä.\n\nMeijeriin nähden asia ei käynyt niinkään yksinkertaisesti: täytyi\nkäyttää suurta voimaa ja lyöntejä ennenkun hän saatiin köytetyksi\nhäpeäpaaluun.\n\nJalkaväkisotamiehille hän huusi:\n\n— Muistakaa! Teille, sotamiehille, tulee paljon huonompi olo kuin\nmeille! Meidän veremme tulee pyövelien päälle! — — —\n\nSuurella vaivalla saivat ustj-dvinalaiset jalkaväkisotamiehet\nheitetyksi hänen päänsä ympäri säkin; hän yritti, samoin kuin Sipol,\nkarata heidän päällensä, koettaen iskeä hampaansa käsiin, jotka häntä,\nsitoivat paaluun.\n\nSenjälkeen heille luettiin tuomio, paalujen eteen asetettiin\nMalojaroslavin rykmentin 16:sta komppania, ja luutnantti Petrow\nkomensi:\n\n”Pli” ‒ ‒ ‒\n\nPamahti kolme yhteislaukausta. Ruumiit viskattiin paaluineen kuoppaan\nja niiden päälle luotiin jokihiekkaa — — —\n\nKaikki jäljet olivat kadonneet, hiekka kimelteli, kuten ennenkin,\nkirkkaana paistavan auringon säteissä, ja iloiset laineet vyöryivät\nyhä samalla tavoin kohti merta, vallattomina ajaen toisiaan takaa.\n\nVaan Malojaroslavin rykmentin sotamiesten sieluista tämän verisen\nrikoksen jäljet eivät kadonneet, heidän, jotka tahtomattaan olivat\nampuneet kuoliaaksi syyttömiä ihmisiä. Tämän veren vuodatettuaan he\nkävivät kovin alakuloisiksi.\n\nKun he poistuivat mestauspaikalta heidän korvissaan vielä kaikuivat\nammuttavien huudot; heidän silmänsä näkivät yhä mielipuolen Sipolin\njärjettömät katseet ja kaikki tämän nykyaikaisen telotuksen kamalan\nkuvan erityiskohdat.\n\nHe eivät jaksaneet vaijeta kaikesta siitä, mitä he tämän yön kestäessä\nolivat havainneet, nähneet, tunteneet, ja huojentaakseen sydäntänsä\nhe kertoivat tovereilleen, muille sotamiehille kärsimyksistään ja\nepäilyistään, joita heidän tekonsa oli heissä synnyttänyt.\n\nEräältä näistä sotamiehistä, jotka olivat kuulleet toverien\ntunnustuksen, ja joka itse kuuluu vallankumoukselliseen järjestöön,\nminä olen saanut kuulla heidän raskaasta mielentilastaan ja telotuksen\nkaikista erityiskohdista.\n\nHän kertoi:\n\nSotamiesten mieli oli niin raskas, epäilykset olivat siihen määrään\npäässeet heissä valtaan, että jos ampujien joukossa olisi löytynyt\nyksikin uskalikko, joka olisi huutanut: \"Pojat, elkää ampuko!\" — niin\nkukaan ei olisi ampunut.\n\n\"Niin — jatkoi sotamies — jos olisi löytynyt meidän joukossamme\nsellainen rohkea mies, joka tämän olisi tehnyt, niin me kaikki\nolisimme jälestäpäin häntä kiittäneet, eikä meidän olisi tarvinnut\nkantaa sielussamme tätä hirveätä taakkaa\".\n\n\n\n\n\n\nBalmasjowin ja Kaljajewin telotus\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\nBalmasjowin telotus.\n\n\nSamoillessani kuukausmääriä pitkin Jakutskin alueen synkkiä, autioita\naarniometsiä, oli minulla useasti tilaisuus kuulla Pähkinälinnalaisen\nP:n vilkkaita ja suoria kertomuksia; P., joka, samoin kuin minäkin,\noli karkoitettu maasta, oli viettänyt Pähkinälinnan linnoituksessa,\nyksinäisessä vankikopissa, noin kolmetoista vuotta.\n\nHänen tyynet, suurimmassa määrin yksinkertaiset ja koruttomat\nkuvauksensa itse linnoituksesta, elämästä, ankarasta\nolojärjestelmästä, sekä luonteenkuvauksensa vangeista, jotka olivat\nsaaneet nääntyä siellä kolmattakymmentä vuotta, tekivät raskaan,\nmasentavan vaikutuksen.\n\nHäntä kuunnellessa tuntui toisinaan siltä kuin tämä ei olisi; elävän,\ntunteitaan ja ajatuksiaan kertovan ihmisen puhetta, vaan ikäänkuin\nkivisestä ruumisarkusta nousseen, hautakammiosta riuhtoutuneen\nruumiin, joka meille, elämän iloja, auringon lämpöä nauttiville\nihmisille lukee muinoisten kärsimystensä ja toiveittensa aikakirjaa.\n\nHäntä kuunnellessa alkoi hävettää omaisten ja muiden puolesta, jotka\nnauttivat elämän mukavuuksia ja etuja, nauttivat luonnon ihanuudesta,\nmusiikista ja kaikesta, mikä tekee elämän niin rikkaaksi ja kauniiksi.\n\nJa tällaisina hetkinä, kun näin tuli katsoneeksi sieluunsa, nämät\nyksinkertaiset kertomukset linnoituksesta, hallinnollisen mielivallan\nkaikista kauhuista, kivisessä haudassa näin pitkän ajan kuluessa\nnääntyvien ihmisten synkistä, äärettömän pitkistä päivistä, tunkivat\nsyvälle sydämeen ja painuivat tarkasti mieleen.\n\nNäitä kertomuksia kuunnellessani näin kuolleiden vapaudensankarien\nhaamut, heidän, jotka eivät olleet voineet kestää ankaran\nolojärjestyksen koko raskautta; he olivat kuolleet taistellessaan\nhallituksen sortoa ja linnoituksen hallinnon mielivaltaa vastaan sekä\nparantaakseen vankien oloja. Näin niiden haamut, jotka olivat tulleet\ntelotetuiksi tässä kauheassa linnoituksessa, josta kahdentoista vuoden\nkuluessa ei ollut päässyt kenenkään kuuluville yksikään ihmisääni,\nyksikään kuolevan huokaus.\n\nLinnoituksen kaikilta puolin veden ympäröimät kivilohkareet pitivät\nlujasti salassa hallituksen mielivallan, jonka kanssa olivat liitossa.\n\nEnsimäisten kahdentoista vuoden kuluessa siitä kun linnoitukseen oli\ntuotu ensimäinen joukko valtiollisia, näiden paksujen muurien yli ei\ntunkeutunut ulkomaailmaan mitään elon merkkiä; niiden yli ei tullut\nmitään, mikä olisi kertonut siitä hirveästä salaisuudesta, joka niiden\nsisäpuolella eli.\n\nNämät muurit vaikenivat niinkuin vaan kivet voivat vaijeta.\n\nJa niinpä ensimäiset sieltä lentäneet keväiset pääskyset kertoivat\nsinne jääneistä tovereistaan, jotka vielä olivat elossa, mutta\nyksinäisyydestä nääntyneinä; nämät pääskyset olivat neljä toveria,\njotka sieltä oli lähetetty rangaistus-asutuksiin Jakutskin alueelle,\nja joihin minä maanpakolaisuudessani ollessani jouduin tutustumaan.\n\nKuunnellessani näitä kertomuksia aarniometsissä, meidän yhdessä\nsamoillessamme, en kertaakaan voinut kuvitella mielessäni että tämä\nhistoriallinen linnoitus niin pian lakkautetaan. Minä en rohjennut\nedes uneksia saavani niin pian nähdä sen, ei ulkopuolelta, kuten\nennen, Nevalla ja Laatokan järvellä matkustellessani, vaan että tulen\nkäymään itse linnoituksen sisään, sen pihalle, ja saan nähdä toverini\nja kaikkien muiden vankien vankihuoneet.\n\nAstuessani veneesen, jolla minun piti soutaa saarelle, sydämeni\nvaltasi levottomuus. Minullahan ei ollut keneltäkään lupaa tarkastaa\nlinnoitusta, kukaan ei ollut minua siihen valtuuttanut. Minulla ei\nollut mitään, paitsi suurta haluani saada nähdä se, nähdä telotettujen\nhaudat, hengittää tätä ilmaa, joka oli täynnä entisiä kärsimyksiä. Ei\nedes ollut minkäänlaista suosituskirjettä linnoituksen komentajalle.\nOli ehkä vaaranalaista käydä tämän salaperäisen linnoituksen sisään\nkun ei ollut mitään muuta kuin ainoastaan halu nähdä se, mutta\nparemman puutteessa oli pakko tehdä niin.\n\nKun olimme kiertäneet kivisen aallonsärkijän, jota vastaan\nmurskaantuivat järven aukealta ulapalta vyöryvät iloiset aallot, minä\nkysyin soutumieheltäni:\n\n— Sanokaapa, luuletteko että minun sallitaan tarkastaa linnoitusta?\n\nKuullessaan kysymykseni hän kohotti päätään, alkoi soutaa hiljemmin ja\nvastasi välinpitämättömällä äänellä:\n\n— No jos on lupa päällystöltä, paperi, — silloin kyllä sallitaan,\nlasketaan sisään.\n\n— No, eikö sitte ilman paperia lasketa? Siellähän ei nyt ole ketään\nvankina, vankilahan on jo, lakkautettu, miksikäpä siis ei laskettaisi?\n— jatkoin minä kyselemistäni.\n\n— Niinhän se kyllä on, mutta parempi kumminkin olisi jos teillä olisi\npaperi. Minä olen jo hyvin pitkän ajan ollut täällä soutumiehenä,\nolen kuljettanut sinne paljon väkeä, kaikellaista, mutta itse en\nole mennyt saarelle laituria edemmäs. Peloittaa! Jumala varjelkoon\njoutumasta tekemisiin tuon väen, santarmien, kanssa; parempi on\npysyä loitommalla, voisi tapahtua että jos kerran menee sinne,\nlinnoitukseen, ei enää pääsekään tulemaan sieltä ulos! Ei, parempi on\nolla kokonaan poikkeamatta sinne!\n\nHetkisen vaijettuaan hän kysyi:\n\n— Entäs te, herra, missä asioissa te olette menossa sinne?\n\nMinä jouduin hämilleni, en tiennyt mitä vastaisin; ensi\nsilmänräpäyksessä pelkäsin sanoa hänelle meneväni sinne asiatta ja\nilman paperia yksinomaan nähdäkseni missä ja minkälaisissa oloissa\nolivat olleet minulle rakkaat henkilöt.\n\nPelkäsin senvuoksi että hän ehkä oli häijy ihminen ja estäisi minua\ntäyttämästä tehtäväni, mutta nähtyäni nämä yksinkertaiset kasvot\nleveine harmahtavine partoineen ja sinisine silmineen minä heti tunsin\nhänen tehneen kysymyksensä ilman minkäänlaista sivutarkoitusta, ilman\npahaa aikomusta, yksinkertaisesti vaan inhimillisestä uteliaisuudesta.\n\nMinä vastasin hänelle ja pyysin neuvomaan mitenkä minun olisi\ntoimittava saarelle astuttuani.\n\n\"Menkää sisään portista, se ei ole kaukana laiturista, siellä teidät\nvarmaankin ottaa vastaan santarmi, sanokaa asianne hänelle, sitte\nsaatte nähdä; jollette pääse — tulkaa taas takaisin, minä odotan teitä\nlaiturilla — vien teidät takaisin\".\n\nTämän sanottuaan venemies alkoi soutaa lujemmin; tällä kohdalla kävi\nvahva virta ja hän sai vaivoin veneen kulkemaan.\n\nIhana keväinen aurinko loi kirkkaan, iloisen valonsa edessämme\nsiintävän, äärettömän järven lavealle ulapalle. Keveät laineet\nloiskivat iloisesti veneen syrjiä vastaan, hiljaan sitä kiikutellen.\nAamu oli ihana, lämmin. Se teki ihmisen reippaammaksi, pakoitti\nhengittämään syvälle keuhkoihin höyryävää, tuoksuvaa, viileätä\naamuilmaa.\n\nJa tämä aamu ja tämä suloinen luonto vielä enensivät surua ja\nkäsittämättömän kaihon tunnetta, joka valtasi mielen katsellessa\nsuunnattomia kivisiä muureja leveine tornineen kulmilla sekä\nampumareikineen, jotka ilman sanoja puhuivat siitä historiallisesta\nmuistopatsaasta, joka niin kauvan oli ollut hallitusvallan tukena.\n\nKun vene oli saapunut vähäisen, puusta tehdyn laiturin rantaan, näytti\nsoutaja minulle mitä tietä minun oli mentävä, nousten sitä varten\nyhdessä minun kanssani kunnaalle. Siinä kasvoi muutama vaivainen puu\nja vähäisiä pensaikkoja, ympärillä kasvoi tiheä, pitkä ruohikko; sen\nläpi kiemurteli kapea polku, joka selvästi osoitti mitä tietä minun\noli kulkeminen.\n\nVenemies meni takaisin veneeseensä; hän oli päättänyt kärsivällisesti\nodottaa palaamistani eikä tahtonut seurata minua linnoitukseen.\n\nMinä menin sisään tornin portista, jonka yläpuolella prameili musta\nkaksipäinen vaakuna ja päällekirjoitus \"Keisarinportti\".\n\nPortissa minä en kohdannut ketään, ja menin edemmäs. Kuljettuani\npimeän tornin läpi minä tulin isolle, valoisalle pihalle, jossa\nkasvoi puita ja tiheät ruohoa. Pihalla oli kaikki hiljaista,\nrauhallista, kuollutta. Ei näkynyt yhtäkään ihmissielua. Varpuset vaan\nsirkuttelivat puissa. Vasemmalla komeili kirkko, auringonpaisteessa\nloistavine kultaisine ristineen; portti käytävästä oikealla ja\nvasemmalla oli pitkin linnoituksen muureja rivi valkeiksi maalattuja\nkasarmeja, arvatenkin santarmien asuntoja, ja vasemmalla puolella,\nkirkon takana, kohosi punainen, uusi, kaksikerroksinen rakennus.\n\nMuistellen toverini kertomuksia minä arvasin että tämä juuri oli sama\nvankila, jossa vangit nääntyivät, ja lähdin käymään sinne päin.\n\nYksin astuessa pitkin tämän pihan kivilaattoja, keskellä\nruohikkoa, ainoatakaan ihmissielua kohtaamatta, tuntui tavallaan\nkäsittämättömältä, omituiselta, minkätähden sellaista linnoitusta\nei kukaan ole suojelemassa. Ennen, vielä muutama kuukausi\nsitten, ei yksikään ihmissielu voinut edes lähestyä linnoituksen\nmuureja herättämättä koko sen hallinnon levottomuutta. Sen\nsalaisuuksia suojeltiin juuri ankarasti, ja käytettiin tätä varten\nnykyajan tekniikan välikappaleita: telefoonia, sähkölennätintä,\nsähkösignaaleja; linnoituspalvelusta varten ylläpidettiin ääretön\njoukko santarmipalvelijoita, jotka, ankarassa koulussa opittuaan\nvaikenemaan ja kätkemään itseensä mitä olivat nähneet, eivät näiden\nlujien muurien ulkopuolella antaneet ilmi sanaakaan salaisuudesta.\nHe elivät täällä, niiden sisäpuolella, eräät heistä aina siitä\najasta asti kun tänne alettiin tuoda valtiollisia vankeja, s.o.\nkolmattakymmentä vuotta, olivat täällä vanhenneet ja tottuneet\ntoimeensa ja tehtäväänsä.\n\nJa nyt ei salaisuutta enää ole olemassa. Santarmit on lähetetty\npois, linnoitusta ei varjella ja ainoastaan kiviset muurit,\nristikot, rautaovet ja sisäaitaukset ovat todistuksena läheisestä\nmenneisyydestä, puhuvat siitä ettei tämä salaisuus vielä ole kuollut,\nettä se on elävänä ihmisissä ja mykissä todistajissa, joita ei vielä\nole hävitetty, ja että se pian tulee olemaan koko kansan omaisuutena.\n\nKuljeskeltuani hiukan aikaa pitkin pihaa minä näin santarmin ja menin\nhänen luokseen. Hänen kylmään, viralliseen kysymykseensä:\n\n— Mitä te täällä etsitte? minä vastasin että tämä historiallinen\npaikka herättää minussa suurta mielenkiintoa ja että minä, tietäen\nettä linnoitusta nykyään pidetään lakkautettuna, olin päättänyt tulla\nsitä katsomaan.\n\nTähän santarmi vastasi että kuukausi takaperin todellakin annettiin\nkatsoa linnoitusta, silloin kun siellä vielä olivat entiset\nvirkailijat, mutta että nyttemmin, kun kaikki ovat uusia, ei enää\nlasketa ketään.\n\n— Päällikkökunta ei salli, toisti hän painavasti.\n\nMinua alkoi harmittaa ja minä koetin huomauttaa hänelle että olin\ntullut pitkän matkan päästä tätä tarkoitusta varten ja että olisi\nikävää palata tyhjin toimin, ja pyysin hänen laskemaan minut taikka\nhankkimaan minulle luvan päällikkökunnalta.\n\nJonkun minuutin ajan verukkeita tehtyään hän tuli armolliseksi ja\nlähti näyttämään minulle linnoitusta. Keskustelustamme kävi selville\nettä hän oli palvellut täällä aina siitä asti kun uusi vankilarakennus\noli valmistunut, s.o. kolmattakymmentä vuotta, oli ollut läsnä kun\nBalmasjow ja Kaljajew telotettiin, muisti hyvin kaikki vankien elämän\nerityisseikat, ja minä pyysin hänen muistelmistaan kertomaan näiden\nvapauden marttyyrien viimeisistä hetkistä ja kuolemasta.\n\nHän myöntyi kernaasti, puhui heistä suurella kunnioituksella, sanoen\nheidän olleen ihmeellisimpiä, harvinaisimpia ihmisiä, mitä hän\nelämässään oli tavannut; tuli aivan intoihinsa ja alkoi kertomuksensa\nBalmasjowista.\n\n— Tulkaapa, minä näytän teille sen paikan, johon hän sijoitettiin\nkun hän tuli Pähkinälinnan linnoitukseen — aloitti santarmi ja\nvei minut pienen, valkean, yksikerroksisen rakennuksen luo, jossa\noli kansliahuoneusto. Me kävimme sisään; ensimäisessä huoneessa\noli muutama pöytä, sen lattialla paperiläjiä; toisessa huoneessa\nsamanlainen epäjärjestys, kaikkialla sikin sokin arkisto-asiakirjoja.\n\nTähän huoneesen sijoitettiin Balmasjow ja siellä hän sai istua koko\npäivän, kunnes tuli pimeä. Santarmi, sama jonka kanssa minä nyt\nkeskustelin, oli saanut tehtäväkseen vartioita häntä ja hän istui\nkoko ajan hänen kanssaan samassa huoneessa; viereisessä huoneessa\ntaas oli muita santarmeja. Hänet oli tuotu varhain, kello 9 aamulla,\nmutta häntä ei oltu heti voitu sijoittaa siihen, vanhassa vankilassa\nolevaan koppiin, johonka oli käsketty hänet viedä ja jossa kaikki jo\noli valmiina, senvuoksi, että olisi täytynyt kulkea uuden rakennuksen\nikkunain ohi, joista vangit olisivat saattaneet hänet nähdä.\n\nBalmasjow näytti väsyneeltä. Hän oli saanut kulkea kauvan\nhöyrylaivalla Pietarista sentähden että sen kulkua Nevalla oli\nhäirinnyt jo alkanut jäiden lähtö. Tämä tapahtui Toukokuun 2:na\npäivänä. Häntä kuljetettiin jokipoliisin höyrylaivalla, jota saattoi\nkaksi muuta samanlaista höyrylaivaa, ja joka paikasta, missä löytyi\nsähkölennätinasema, ilmoitettiin Pietariin, poliisidepartementtiin,\nettä siihen paikkaan asti Balmasjow oli onnellisesti saapunut.\nLaatokasta tulevat jäät häiritsivät suuresti kulkua, täytyi silloin\ntällöin tehdä pysäyksiä, sysätä tangoilla syrjään jäälohkareita ja\navata tie kasaantuneiden jäiden läpi, mutta pitkien ponnistusten\njälkeen kaikki kolme höyrylaivaa onnellisesti saapuivat linnoituksen\nsatamalaiturin ääreen ja luovuttivat Balmasjowin vahingoittumattomana\nlinnoituksen hallinnolle.\n\nSantarmin huomion oli erityisesti vetänyt puoleensa hänen väsynyt,\nuupunut ulkomuotonsa. Raitis joki-ilma, matkustus senjälkeen kun\nhän sitä ennen oli kauvan aikaa istunut yksin vankikopissa, oli\nheikontanut, uuvuttanut hänen organisminsa. Vahvistettuaan itseään\nruoalla ja hiukan levättyään hän alkoi tehdä santarmille kysymyksiä\nvankilajärjestyksestä ja vangeista ja hallinnosta.\n\nTästä keskustelusta santarmi huomasi ettei Balmasjow itse ollut täysin\nvakuutettu siitä, että hänet oli tuotu tänne telotettavaksi, eikä\nsantarmi muuten itsekään vielä varmaan tietänyt telotetaanko Balmasjow\nvai eikö. Mitään telotusta koskevia määräyksiä ei oltu annettu; oli\npäinvastoin käsketty valmistamaan häntä varten yksinäinen koppi\nsamassa, linnoituksen kulmassa olevassa, vanhassa rakennuksessa, jossa\nolivat istuneet vangittuina Ivan Antonovitsj ja Pietari I:sen puoliso\nJevdokia Lopuhin. Kaikki tämä antoi tukea sille ajatukselle että häntä\nkukaties ei teloteta.\n\nTosin kyllä santarmi tiesi että jo kaksi päivää sitä ennen oli\nlinnoitukseen tuotu pyöveli, jota etupäässä käytettiin valtiollisten\ntelotusten täytäntöön panoa varten, poliisidepartementin palveluksessa\noleva Aleksander Aleksandrovitsj Filipjew, mutta tämä seikka ei vielä\ntodistanut että telotus ehdottomasti tulisi tapahtumaan, vieläpä\ntapahtumaan jo seuraavana päivänä aamunkoittaissa.\n\nTämä pyöveli Filipjew oli asettunut asumaan santarmin luo, jonka\nkanssa nyt keskustelin, ja sai häneltä ruoan, teen ja muun\ntarpeellisen ylläpidon. Santarmin oli onnistunut läheisesti\ntutustua häneen ja oppia hänet tuntemaan. Syntyperältään hän oli\nkasakka ja asui Kaukasiassa, josta hän kutakin eri telotusta varten\ntuotiin vahvan saattojoukon vartioimana. Kustakin telotetusta\npoliisidepartementti maksoi hänelle 100 ruplaa.\n\nPyöveli Filipjew oli kertonut santarmille että hän itse oli vuonna\n1880 tullut tuomituksi kuolemaan, mutta kun hän oli tarjoutunut\ntelottamaan koko elämänsä ajan kuolemaan tuomittuja valtiollisia, niin\nhänet oli armahdettu ja lähetetty takaisin kotiseudulleen, jossa hänen\nsenjälkeen täytyi asua poliisin valvonnan alaisena.\n\nTässä santarmi lausui mielipiteenään että Filipjewin sanoihin tuskin\nvoi täysin luottaa, hän kun mielellään kerskaili ja höysteli puheitaan\nvalheilla. Santarmin sanojen mukaan Filipjew oli tehnyt erinomaisen\nvastenmielisen, ilettävän vaikutuksen; hänen etelämaalaisen tummissa,\nkaunispiirteisissä kasvoissaan oli jonkunlainen julma, raatelevaa\npetoa muistuttava ilme.\n\nHänen pitkästä, lujarakenteisesta, voimakkaasta vartalostaan saattoi\npäättää hänellä olevan suuret ruumiinvoimat; että niin olikin laita\nsen hän todisti Kaljajewiä telottaessaan.\n\nHän oli silloin ollut vahvasti juovuksissa. Pantuaan silmukan\nKaljajewin kaulaan hän ei vetänyt nuoraa kireelle, vaan ainoastaan\nsen verran, että kun se pingottui niin Kaljajewin ruumis putosi hyvän\nkappaleen alemmas ja hänen jalkansa koskivat mestauslavan permantoa;\nhänen ruumiinsa alkoi heti vapista suonenvedon kouristuksissa,\nsaattaen läsnäolevat kauhuun. Muiden muassa oli läsnä vapaaherra\nMedem, joka kiukkuisena huusi hänelle haukkumasanan; silloin Filipjew\nsieppasi käteensä nuoran toisen pään ja kohotti voimakkaalla\nruumiinliikkeellä vaivatta ilmaan kuolemankouristuksissa kamppailevan\nKaljajewin, jouduttaen siten hänen kuolemaansa.\n\nTämän pyövelin suurissa, ulospäin pullistuneissa silmissä oli\njonkunlainen julma, rikoksellinen ilme; oli vastenmielistä katsoa,\nhäntä silmiin, ja tämä santarmi oli hänen kanssaan keskustellessaan,\naina koettanut kääntyä syrjään.\n\nFilipjew joi vahvasti, kerskaili kernaasti ja kertoeli itsestään\nkaikellaisia perättömiä seikkoja. Kaljajewin jälkeen hän Pähkinälinnan\nlinnoituksessa telotti Wasiljewin, joka oli tuomittu kuolemaan siitä\nettä hän Elokuussa 1905 oli Pietarissa tappanut pristavin apulaisen,\nsekä Gersjkewitsjin, joka oli tuomittu hirtettäväksi pristavia vastaan\ntekemästään murhayrityksestä ja talonmiehen taposta. Hänen piti myös\nhirttää meriluutnantti Schmidt, mutta tuli matkalla haavoitetuksi eikä\nsenvuoksi voinutkaan täyttää velvollisuuttaan.\n\nNyt, joku päivä takaperin, oli sanomalehdissä luettavana seuraavan\nsisältöinen lyhyt uutinen.\n\n\"Dagestanin alueelta, Petrowskista ilmoitetaan: Vankilassa on tapettu\npyöveli, kubanilainen kasakka Filipjew, jota muka irtolaisena\nvankikyydillä kuljetettiin, vahvan saattojoukon vartioimana,\nTranskaukasiaan. Vangit tunsivat hänet. Tämä oli sama pyöveli,\njonka piti teloittaa meriluutnantti Schmidt ja joka, ennenkun pääsi\nBeresaniin asti, tuli haavoitetuksi Novorossijskissä\". (\"R. SL.\").\n\nJa tämä kubanilainen kasakka Filipjew on juuri sama pyöveli, joka\ntelotti Balmasjowin ja Kaljajewin ja joka nyt jo on saanut palkkansa.\n\nKeskustellessaan santarmin kanssa tässä kanslian viereisessä\npienoisessa huoneessa Balmasjow kysyi häneltä tapahtuuko valmistuksia\ntelotukseen; tähän santarmi varmuudella vastasi ettei mihinkään\nvalmistuksiin ollut ryhdytty, kuten laita tosiaan olikin.\n\nTämän seikan johdosta Balmasjow suuremmalla varmuudella otaksui että\ntelotus oli lykätty tuonnemmaksi ja hän alkoi tarkemmin tiedustella\nvankien oloja, kysyi annetaanko heille kirjoja, kauvanko he saavat\nkävellä, yhdessäkö vai erikseen, osoitti sanalla sanoen suurta\nhuomiota linnoituksen elämään nähden, ikäänkuin odottaen saavansa\njäädä tänne asumaan, yhdessä täällä jo olevien toverien kanssa.\n\nTultuaan huomaamaan että häntä pidetään kauvan kansliassa eikä\nviedä koppiin, hän kysyi santarmilta mistä syystä häntä pidetään\ntäällä ja onko hänen koppinsa valmis. Santarmi vastasi että koppia\nlaitetaan kuntoon, mutta ei uudessa rakennuksessa, jossa vangit ovat,\nvaan vanhassa, yksinkertaisessa, pienessä rakennuksessa, ja että\nse illalla tulee aivan valmiiksi ja hän viedään sinne. Balmasjow\nihmetteli että minkätähden hänet sijoitetaan juuri tähän erillään\nolevaan rakennukseen eikä yhteiseen, jossa kaikki muut ovat, ja tämä\nasianhaara saattoi hänet hiukan levottomaksi.\n\nKohta pimeän tultua, noin kello 9 aikaan illalla, hänet vietiin\nkoppiin. Hänen täytyi käydä uuden rakennuksen ohi ja sieltä muutamat\nvangit näkivät hänet; senjälkeen hänet vietiin Wera Fignerin puutarhan\nohi ja sivuportin kautta vanhan vankilan, korkean kivimuurin\nympäröimälle, sisäpihalle.\n\nKäydessään tämän nuorta ruohoa kasvavan pihan poikki hän ei voinut\najatella että tähän samaan paikkaan tämän lyhyen toukokuunyön kuluessa\nhäntä varten pystytetään mestauslava ja että hän aamulla hirtetään.\n\nHän vietiin vähäiseen, yksikerroksiseen, hyvin pitkään rakennukseen;\npitkin sen toista reunaa, samalla puolella, josta Balmasjow astui\nsisään, kulki läpi koko rakennuksen valoisa korridoori jossa olivat\nvankikoppien ovet. Näiden koppien ikkunat ovat linnoituksen muuriin\npäin, joka kulkee pitkin Nevajoen väylää. Balmasjowin koppi oli\nlähellä sitä koppia, jossa oli nääntynyt Ivan Antonovitsj; sen\nikkunasta näkyi Jevdokia Lopuhinon kammio, jonka toinen ikkuna oli\nNevaan päin ja josta oli ihana näköala rannalle ja Laatokan järven\nlavealle ulapalle; tämä ikkuna oli kumminkin sittemmin muurattu umpeen.\n\nTultuaan koppiinsa ja tarkastettuaan minkä näköinen se oli, Balmasjow\npitemmittä mutkitta alkoi riisua vaatteensa ja meni tyynesti levolle.\nHän vaipui syvään, terveeseen uneen, uupuneena väsyttävästä matkasta\nja uuden vankilan häneen tekemistä vaikutelmista. Hänen nuoren,\nvoimakkaan ruumiinsa tempasi valtaansa syvä uni.\n\nMutta hän ei nukkunut kauvan. Kohta päivän noustua, kun auringon\nensimäiset säteet sukelsivat järven laveaan selkään, tuskin vielä\nkohoten veden pintaa korkeammalle, kopin ovi aukeni ja sisään astui\nparaatipukuun puettu upseeri, lausuen:\n\n— Herätkää. Kohta teidät telotetaan. Valmistautukaa — — —\n\nHypäten vuoteeltaan, ymmärtämättä missä hän oli, kuka hänen edessään\nseisoi, mitä hänelle puhutaan, Balmasjow ensi silmänräpäyksessä, juuri\nunesta herättyään ei voinut käsittää mitään. Sitte hän yht'äkkiä,\nikäänkuin tahtomattaan, aukasi silmänsä selälleen ja koko hänen unensa\nlensi pois, kuin kädellä pyyhkäistynä, — hän näki tämän upseerin\ntakana papin, risti käsissään, ja vielä etäämpänä korridoorissa,\navoimen oven vieressä, punaiseen paitaan puetun miehen.\n\nSilloin Balmasjow heti ymmärsi keitä nämä olivat ja mitä varten\nhe olivat tulleet, mitä varten heidän oli pitänyt häiritä hänen\naamu-unensa. Vaijeten, ilman kiirettä hän alkoi pukeutua, tuntien\nitsensä täysin lujaksi ja levolliseksi.\n\nKun hän oli valmiiksi pukeutunut kääntyi upseeri hänen puoleensa\nsanoen:\n\n— Valmistautukaa kuolemaan, tässä on pappi — — — hän antaa teille\nHerran ehtoollisen.\n\nTähän Balmasjow vastasi hiljaisella, lujalla äänellä:\n\n— Kuolemaan minä jo olen valmis — — — Herran ehtoollisesta kieltäydyn.\n\nKului muutama silmänräpäys. Pyöveli tuli sisään ja kysyi, astuen\nBalmasjowin luo nuora kädessään:\n\n— Minä tahdon sitoa teidän kätenne, ettekö tee vastarintaa?\n\n— En, — Balmasjow vastasi, — sitokaa.\n\nHän pani käsivartensa ristiin selkänsä taakse, kääntyi selin\npyöveliin, asettui itse ikkunan luo ja suuntasi liikkumattomana\nkatseensa taivasta kohden.\n\nPieni palanen taivasta näkyi linnoituksen korkean homeisen muurin\nja tämän ikkunan välillä. Levälleen avatut silmät, siniset kuin\nitse taivas, suuntasivat katseensa yhteen pisteesen, kasvoissa oli\nmiettivä, keskittynyt ilme; näytti siltä kuin olisi hän kokonaan\njohonkin poistunut, vaipunut johonkin kaukaisiin, tuntemattomiin\najatuksiin, ikäänkuin olisi hän siirtynyt toiseen, pilventakaiseen\nmaailmaan. Hän ei enää nähnyt mitä hänen ympärillään tapahtui, hän ei\nhuomannut että pyöveli tällä hetkellä toimeliaana sitoi hänen kätensä\nnuoralla selän taa ja veti nuoran vahvaan solmuun.\n\nYmpärillä vallitsi kuolon hiljaisuus; kuului vaan nuoran hankaaminen\nja voimiaan ponnistavan pyövelin ähkinä.\n\nSyvälle oli santarmin mieleen juurtunut tämä mieltä järkyttävä hetki,\njolloin pienessä vankikopissa, keskellä sanatonta ryhmää, pyövelin\ntarmokkaasti työskennellessä, soreana seisoi solakkavartaloinen\nnuorukainen, jonka kalpeita, kauniita kasvoja valaisi kirkkaan\ntoukokuunaamun hohde, ja hänen muistoonsa oli jäänyt hänen kirkas\nkatseensa, joka tarkkaavaisena oli tähdätty ikäänkuin eloon herännyttä\npäivää kohden.\n\nTätä tunnelmaa enensi erityisesti se, että vieressä, lähellä pyövelin\nveristä paitaa, seisoi tummassa papinviitassaan kirkon palvelija, joka\nhänkin oli kiintynyt katselemaan tämän ihmisen joka toisella jalallaan\njo seisoi haudassa, viimeisiä elon ilmauksia. Kultainen risti, jota\nhän piti käsissään, alleviivasi vielä enemmän sitä ristiriitaa,\njoka oli olemassa jumaluuden aatteen, veljellisen rakkauden lihaksi\ntulemisen, ja pyövelin julman, kiireellisen työn välillä — ‒ ‒\n\nMitä ajatteli tällä hetkellä Balmasjow? Mihin suuntasi hän viimeisen\nkatseensa? Kenties muisteli hän tätä sinistä taivasta katsellessaan\näitiään, isäänsä, jotka tulevat itkemään kuumia kyyneleitä rakkaan\npoikansa kuoleman johdosta. Vai oliko hän ajatuksissaan kokonaan\nsiirtynyt pilventakaiseen maailmaan, kiintynyt katsomaan siirtymistä\ntästä raskaasta, tuskallisesta elämästä olemattomuuden rauhalliseen\ntilaan, nirvanaan — — —\n\nNuorukaisparka! Hänen heräämisensä oli niin äkillinen ja niin kauhea.\nHeittäytyessään syvän, nuoren unen helmaan hän ei ajatellut että hänen\nnukkuessaan häntä varten rakennetaan mestauslava. Hänen korvansa\neivät kuulleet kirveen iskuja eikä lautojen naulaamisesta syntynyttä\nkalketta. Hänen levollista untaan ei häirinnyt ainoakaan ääni, ja\nvasta herätessään hän näki kovan todellisuuden.\n\nKädet sidottuina hän vietiin mestauslavan luo, samalle pihalle, jonka\npoikki hän oli käynyt edellisenä iltana, jolloin siinä ei vielä\nnäkynyt mitään tästä kauheasta telineestä. Kaksi arsinaa maasta kohosi\nmusta lava; sen reunojen vieressä oli kaivettu maahan kaksi noin\n3 sasjenin [sasjenj — venäläinen syli = 3 arsinaa = 2,134 metriä.\n_Suom. muist._] korkuista tolppaa, joiden päällä oli poikkipuu.\nSantarmin sanojen mukaan näitä tolppia tavallisesti säilytettiin\nlinnoituksessa telotusten väliaikoina. Lavalle vei pienet, vartavasten\nrakennetut portaat. Ensimäisenä nousi lavalle pyöveli, hänen\njälkeensä Balmasjow ja heidän perässään pappi. Läsnä oli vielä\nviisi linnoituksen upseereista, Pähkinälinnan kaupungin edustaja,\nprokuraattori ja muutama santarmi. Pyöveli oli puettuna punaiseen\npukuun: leveät housut, paita, lakki — kaikki oli neulottu punaisesta\npuuvillakankaasta. Tämä oli hänen virkapukunsa.\n\nBalmasjow puettiin ruumisvaatteisin, jalkain alle asetettiin penkki,\nsilmukka pantiin kaulaan ja senjälkeen pyöveli tavanmukaisessa\njärjestyksessä työnsi penkin hänen jalkainsa alta.\n\nBalmasjow riippui 20 minuuttia. Hänen kärsimyksensä eivät kestäneet\nkauvan, ruumiin kouristukset taukosivat pian.\n\nAurinko oli jo kohonnut yläpuolelle linnoituksen muurien ja sen\nsäteet tunkivat tähän pimeään pihaan, ja valaisivat ilmassa riippuvaa\nvalkeata ruumispukua, ja tätä surullista telotusnäytelmää.\n\nKaikki tapahtui äänettömästi. Balmasjow ei puhunut mitään; hänen\nkasvonsa ilmaisivat harvinaista levollisuutta ja kylmäverisyyttä.\nSuuret, kirkkaat, siniset silmät katselivat ilman vihaa, ilman kiukkua\nympäröivää julmaa todellisuutta. Hän erosi elämästä tuntematta pelkoa,\nhän kuoli sankarina, käsittäen että hänen kuolemansa oli hänen\nkansansa onnea varten välttämätön.\n\nKeskustelutoverini santarmin sanain mukaan Balmasjowin kuolema oli\ntehnyt häneen järkyttävän vaikutuksen, joka ei koskaan tule haihtumaan\nhänen mielestään.\n\n\"Siten kuolevat vain voimakkaat ihmiset aatteensa puolesta\", sanoi hän\nlopuksi.\n\nKeskustellessamme olimme huomaamattamme tulleet pienen, umpeen\nkasvaneen, hunnigoille jätetyn puutarhan luo.\n\n— Tämä on Wera Fignerin puutarha — sanoi hän ja aukasi veräjän. Me\nastuimme sisään. Sireeni- ja jasmiinipensaista levisi suloinen,\npäihdyttävä tuoksu. Puutarha oli pinta-alaltaan hyvin pieni, melkein\nkolmion muotoinen. Se oli kasvanut täyteen ruohoa; näkyi ettei enää\nollut olemassa huoltapitävää kättä, joka ennen oli sitä niin tarkoin\nhoitanut ja ruokonnut.\n\nJasmiinipensaan, joka nyt oli niin täynnä suuria kukkia että se näytti\naivan valkealta, oli Wera Figner itse istuttanut, sanoi santarmi ja\njatkoi: — Katsokaapa, ikäänkuin hänen muistokseen on kevät pukenut\nsen komeaan, kauniiseen valkeaan juhlapukuun, joka täyttää ilman\npäihdyttävällä tuoksulla, ja palauttaa muistoon tämän ihmeellisen,\nharvinaisen naisen — — —\n\nHän rakasti tosiaan hellästi jokaista ruohoa, jokaista pensasta,\nja piti niistä hellää huolta. Paljon näkivät ne hänen kasvoissaan\nsurua, paljon kaihoa, kun hän päivät läpeensä puuhaili tällä pienellä\nmaapalasella, jota joka puolelta ympäröi korkea puinen aita; tämän\naidan toinen pää ulottui siihen kiviseen muuriin asti, jonka takana\nBalmasjow telotettiin. — Telotuksen jälkeisenä päivänä saivat kaikki\nvangit tietää että vanhalla pihalla oli hirtetty sama nuori mies, joka\nillalla oli käynyt heidän ikkunainsa ohi. Tämä teki heihin erittäin\nraskaan vaikutuksen ja he panivat toimeen protesti-mielenosotuksen.\n\nSenjälkeen kun linnoituksen lääkäri oli tarkastanut Balmasjowin\nruumiin ja tieteellisesti konstateerannut että hän oli kuollut, hän\nhaudattiin linnoituksen muurin taakse, kentällä pohjoisen kulmatornin\nviereen, joka on Nevan suuta päin, mistä Laatokan ensimäiset aallot\nvaltaavana joukkona virtaavat joen uomaan. Tämä torni viettää päin\njärven suunnatonta ulappaa.\n\nSen juurella, kivisen kummun reunalla, on korkea, puisella katolla\nvarustettu pylväs. Tässä pylväässä riippuu pelastusrengas. Ja tähän\npaikkaan, tämän pylvään alle ovat Balmasjow ja Kaljajew haudatut.\nKalastajain taikauskoisen luulon mukaan heidän vanhurskaat haamunsa\npelastavat tässä vaarallisessa paikassa laivat ja kalastajain pienet\nveneet perikadosta.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nKaljajewin telotus.\n\n\nKolme vuotta senjälkeen telotettiin samassa linnoituksessa Ivan\nKaljajew. Oli samallainen ihana kevät — — — luonto heräsi yhtä\nriemuisana uuteen eloon; uudet voimat tunkivat vastustamattomasti\nkautta maan, houkuttelivat luokseen, lupasivat parempaa, onnellista\nelämää.\n\nJa tällaisena aamuna toi jokipoliisin höyrylaiva linnoitukseen,\nsamaten kuin se oli sinne tuonut Balmasjowinkin, nuoren, tarmokkaan,\ntulisen ja voimia uhkuvan Kaljajewin telotettavaksi — — —\n\nHänen nuoren, vielä vakaantumattoman, mutta voimallisen ja\nmiehuullisen elämänsä langan tuli katketa tänä ihanana aamuna, jolloin\nluonto uudelleen heräsi. Mikä kohtalon iva! Hänet telotettiin silloin\nkun luonnon kaikki uudet voimat sulivat yhteen, yhteisellä rynnäköllä\nluodakseen toisen elämän, tehdäkseen sen kauniiksi, onnelliseksi,\nriemuisaksi, rikkaaksi.\n\nHänen telotuksensa tapahtui samalla tavalla kuin Balmasjowinkin.\nMutta häntä kuljetettiin vaan höyrylaivalla ilman vartiolaivoja,\nvaikka kyllä oli ryhdytty hyvin suuriin varokeinoihin, sähkötettiin\nsamaten kaikista satamista että siihen ja siihen paikkaan Kaljajew oli\nonnellisesti saapunut.\n\nKun hän oli tuotu linnoitukseen niin häntä ei sijoitettu sinne, missä\nBalmasjow oli ollut, sen vuoksi että kokemus oli osoittanut kuinka\nvaarallista on hallinnolle jos valtiolliset vangit saavat tietää että\ntaaskin on telotettu nuori ihminen, joka oli taistellut kansan onnen\npuolesta, ja telotettu, ei ainoastaan tämän linnoituksen muurien\nsisäpuolella, vaan kaikkiaan jonkun sylen päässä heistä; hallinnon\ntäytyi otaksua että heidän puoleltaan taas pantaisiin toimeen vielä\nsuurempi protesti — mielenosoitus kuin Balmasjowin telotuksen jälkeen.\nSenvuoksi oli välttämätöntä hävittää kaikki tämän telotuksen jäljet,\npanna se toimeen kaikessa hiljaisuudessa, kenenkään tietämättä,\nnäkemättä.\n\nSentähden Kaljajew sijoitettiin pieneen, yksikerroksiseen\nrakennukseen, jossa oli sotamiesten työpaja, linnoituksen toiseen\npäähän, uudesta vankilasta laskettuna, jossa vangit istuivat.\n\nKaljajew ei hetkeäkään epäillyt että hänet telotetaan ja telotetaan\nheti paikalla, ilman vitkasteluja. Tultuaan työpajaan hän pyysi\nsaada paperia, kynän, tupakkaa ja tulitikkuja. Hän kirjoitti kauvan;\nherkeämättä, repi useat kerrat rikki mitä oli kirjoittanut ja\nkirjoitti taas uudelleen. Rikkirepimänsä paperinkappaleet hän poltti\nhuolellisesti tulitikuilla. Hän oli levollisen näköinen, saattoi vaan\nhavaita hänen kirjoittavan jonkun verran kiireellisesti, ikäänkuin\nhän olisi kiirehtinyt ehtiäkseen sanomaan jollekin viimeisen sanansa,\npeläten kuoleman tulevan niin pian ettei hän ehtisi kirjoittaa\npaperille viimeisiä ajatuksiaan ja tunteitaan.\n\nVihdoin hän lopetti ja antoi kirjeen prokuraattorin apulaiselle\nFeodorowille pyytäen tämän lähettämään sen hänen vanhalle äidilleen.\nHänen puoleensa hän kuoleman edellä kääntyi ajatuksineen, häntä hän\najatteli näinä elämästä eroamisensa hetkinä. Hän terotti erityisesti\nettä kirje oli välttämättömästi jätettävä äidin käsiin ja Feodorow\nlupasi sen tehdä.\n\nMinä kysyin keskustelutoveriltani, santarmilta oliko tämä lupaus\ntullut täytetyksi ja kirje toimitettu äidille. Hän vastasi ettei\ntiedä, mutta siihen nähden että Feodorow oli luvannut täyttää hänen\ntoisen pyyntönsä — antaa hänen puhutella linnoituksessa puolustajaansa\nSjdanowia — mutta ei ollut sitä täyttänyt, täytyy otaksua että\ntuskinpa hän tätäkään pyyntöä täytti ja että kirje tuskin oli\ntullut äidille toimitetuksi. Paitsi että Kaljajew pyysi jättämään\näidille kuolemansa edellä linnoituksessa kirjoittamansa kirjeen,\npyysi hän näet Feodorowin laskemaan hänen luoksensa puolustajansa\nSjdanowin, perustellen pyyntöään sillä, että hän tahtoi tavata häntä\nkeskustellakseen hänen kanssaan omista, personallisista asioistaan\neikä ensinkään siitä asiasta, jonka tähden hänet oli tuotu tänne\ntelotettavaksi.\n\nFeodorow lupasi. Linnoituksen komendantti suostui laskemaan hänet.\nSjdanow saapui Pähkinälinnaan, mutta viime hetkenä Feodorow alkoi\npelätä ja päätti ensin kysyä poliisidepartementiltä, josta tuli\nvastaus: kielletään.\n\nJa niinpä hän ei saanut ennen kuolemaansa tavata puolustajaansa.\n\nKoko yön Kaljajew oli ylhäällä, riisuuntumatta ja menemättä levolle.\n\nHänen rakennuksensa ja vieressä sijaitsevan vähäisen saunarakennuksen\nvälissä sill’aikaa rakennettiin mestauslavaa. Rakennettiin\nkiireellisesti, jotta se saataisiin valmiiksi ennen seuraavan päivän\naamua. Kirveiden iskut kuuluivat Kaljajewin korviin asti, hän kuuli\nkuinka useat henkilöt hommailivat saadakseen paikoillensa hirret,\nkuuli kuinka annettiin käskyjä ja neuvoja ja kuuli kuinka heidän\nkuolontyönsä edistyi.\n\nPyöveli oli jo kauvan sitte ollut linnoituksessa ja odotti hetkeä,\nmilloin hän tulisi lähettämään toiseen maailmaan taas uuden\nklientin. Tämä oli sama pyöveli, joka oli telottanut Balmasjowin,\nnimittäin kasakka Aleksander Filipjew. Hän oli, kuten ainakin hyvin\nvälinpitämätön häntä odottavaan työhön nähden, huoleton, ja joi paljon\nviinaa.\n\nOllakseen läsnä telotuksen tapahtuessa oli jo illalla linnoitukseen\nsaapunut vapaaherra Medem sekä kaikki ne hallinnolliset viranomaiset,\njoidenka läsnäolo telotuksen tapahtuessa on pakollinen.\n\nKellon käydessä kolmatta yöllä pyöveli, punaiseen pukuun puettuna,\nmeni linnoituksen komendantin, papin ja prokuraattorin apulaisen\nseurassa Kaljajewin huoneeseen. Kaljajew käveli silloin edes takaisin\nhuoneessa, joka hetki odottaen pyövelien tulevan noutamaan häntä\ntelotettavaksi.\n\nHän oli näiden henkilöiden tullessa hänen luokseen hyvin\nvälinpitämätön ja levollinen. Papin avusta hän kieltäytyi. Hänen\nkätensä sidottiin ja hän vietiin mestauslavalle.\n\nLavalla hänelle luettiin tuomio. Vaijeten hän kuunteli, vaiti hän oli\nkun hänen kaulaansa pantiin silmukka ja kun hänen yllensä puettiin\nruumisvaatteet. Ja kun penkki vierähti pois hänen jalkainsa alta, jäi\nhän riippumaan koko painollaan nuoraan, nuora pingoittui ja Kaljajewin\njalat koskivat lattiaa, mikä oli seuraus pyövelin huolimattomuudesta,\nhän kun oli vahvasti päihtyneenä eikä ollut vetänyt nuoraa tarpeeksi\nkireälle. Vapaaherra Medem torui häntä huutaen ja pyöveli korjasi\nvirheensä kohottamalla, nuoran toisesta päästä vetäen, Kaljajewin\nruumiin ilmaan. Kaljajewin kärsimykset kestivät kauvan; ruumiin\nkouristukset ja vavahtelemiset jatkuivat vielä monta pitkää hetkeä\nsenjälkeen kun pyöveli oli hairahduksensa korjannut ja kohottanut\nruumiin ilmaan.\n\nTelotuksen jälkeen ja sittekun linnoituksen lääkäri oli tarkastanut\nruumiin, hän haudattiin samaan paikkaan kuin Balmasjow,\npelastusrenkaan ääreen, tornin juurelle.\n\n\"Tulkaa, minä näytän teille sen paikan, johon heidät on haudattu\", —\nsanoi minulle keskustelutoverini santarmi, ja saattoi minut vankien\npuutarhaan ohitse. Pajan läheltä kulkee, kahden puutarhan välitse,\nkapea tie linnoituksen muurille.\n\nTällä kohden on itse muuriin tehty portaat joita myöten pääsee sen\nharjalle. Muuri on hyvin leveä ja sen yläreunalla voi helposti kulkea\nkaksi ihmistä rinnakkain.\n\nNoustuamme muurin harjalle katseillemme avautui ihana näköala\njärvelle. Kevyt iltahämärä oli alkanut verhota harsoonsa maan.\nIlma oli tyven, levollinen. Suunnattoman suuren, äärettömän järven\nselkä siinsi, ikäänkuin lasi, alhaalla jalkaimme juurella. Se oli\nliikkumaton, tyyni, ikäänkuin olisi se nukahtanut keveään iltauneen.\nHienot keväiset värit olivat luoneet kaukaiselle taivaanrannalle\nläpikuultavat värivivahduksensa, jotka väkisin vetivät puoleensa\nhuomiomme; oli vaikeata temmata irti katseensa tästä edessämme\nolevasta ihanasta majesteetillisesta maisemakuvasta.\n\nMe suuntasimme askeleemme pitkin muuria pohjoista tornia kohden.\nTäältä, linnoituksen kulmasta, näkyi hyvästi pihamaa kaikkine\naitoineen ja sisäseinineen. Täältä näkyi vanha vankilarakennus ja sen\nvieressä piha, jossa Balmasjow oli telotettu.\n\nJa alhaalla, tämän tornin juurella, näkyi pienoinen maakappale, jossa\npienten kivien alla lepäsivät telotettujen Balmasjowin ja Kaljajewin\nruumiit.\n\nJokaisesta ohikulkevasta laivasta, jokaisesta kalastajanveneestä\nnäkyy tämä paikka hyvästi. Tänne on, santarmin sanain mukaan, myös\nhaudattu muutamat kuolleista tovereista, jotka olivat nääntyneet\nlinnoituksen vankiloissa monta pitkää vuotta eivätkä olleet kestäneet\nsen olojärjestyksen raskautta ja ankaruutta. —\n\nJälkeenpäin minun on onnistunut saada tavata Kaljajewin äiti.\n\nKeskustellessamme hänen pojastaan Ivanista hän tuli intoihinsa,\nmuisteli ilolla hänen mennyttä, lyhyttä elämäänsä, puhui hänestä aivan\nerityisellä rakkaudella ja hellyydellä, pitäen häntä ylpeytenään ja\nlohdutuksenaan jälellä olevassa elämässään.\n\nHän on hyvin sairas, voi vaivoin käydä, eikä voi tehdä työtä sentähden\nettä koko hänen ruumiinsa on luuvalon runtelema; hän asuu kahdessa\npienessä huonepahaisessa erään syrjäkadun varrella työväenkaupungin\nosassa Warsovassa, tehtaassa työskentelevän, kivulloisen poikansa\nja kahden tyttärensä kanssa; toinen näistä, iältään 8 vuotta on\ntyttöpensionissa, toinen, 15-vuotias, käy 4-luokkaista naislukiota\nWarsovassa.\n\nÄiti kertoi paljon telotetusta pojastaan, kertoi ylpeänä, ilman\npienintäkään valituksen tai itkun tapaista vivahdusta äänessään.\nHän oli tietystikin kärsinyt paljon saadessaan kokea tämän raskaan\ntappion; hän oli suuresti rakastanut poikaansa ja jokainen käsittää\nkyllä kuinka suuri oli hänen tuskansa ja surunsa kun hän hänet\nmenetti; ja tästä huolimatta saattoi hänen puheistaan havaita hänen\ntajuavan että hänen surunsa ei ole ainoastaan hänen oma, yksityinen\nsurunsa, vaan että se on yleinen, monen, monen ihmisen yhteinen suru,\nettä hänen lempilapsensa kuolema oli välttämätön koko yhteiskunnalle,\njoka tämän käsittää ja sille antaa arvon. Keskustellessani Kaljajewin\näidin kanssa minä kysyin häneltä montako lasta hänellä on; hän vastasi\nneljä. Ja kun kysyin missä neljäs on, niin eukko vastasi että neljäs\nlepää haudassa Pähkinälinnan linnoituksessa ja lisäsi samalla että\nkun hän, ennen telotusta, sai Moskovassa tavata poikaansa, oli tämä\npyytänyt ettei äiti poistaisi häntä poikainsa luvusta ja sanonut että\nvaikka hän ei tulekaan olemaan elossa, niin luettakoon hän kuitenkin\nyhä edelleen hänen perheensä jäseneksi ja ikäänkuin tilapäisesti\npoissa olevaksi.\n\nKuten hän kertoi oli hän saanut tavata poikaansa Moskovassa useat\nkerrat, viimeksi päivää ennen kun tämä lähetettiin Pietari-Paavalin\nlinnoitukseen. Moskovassa hän istui eräässä tornissa Butyirin\nvankilassa. Ennenkun Kaljajew murhasi suuriruhtinas Sergei\nAleksandrovitsjin oli hän ollut ulkomailla. Äiti tiesi hänen\neleskelevän rauhassa ulkomailla ja hämmästyi suuresti kun hänen\nasuntoonsa Warsovassa ilmestyi suuri joukko poliisiviranomaisia,\nsantarmeja ja sotamiehiä. He tekivät hänen luonaan kotitarkastuksen ja\nkyselivät missä hänen poikansa Ivanan tavarat ovat. Hän vastasi ettei\nhänen luonaan löydy mitään niistä, siitä syystä että hänen poikansa ei\npitkiin aikoihin ole asunut kotona. Kotitarkastuksen tapahtuessa eukko\nei jaksanut nousta vuoteeltaan, hän kun sairasti kovaa luuvaloa eikä\nkyennyt liikahtamaan.\n\nWanhin santarmiupseeri kysyi häneltä missä hänen poikansa Ivan oli.\nHän vastasi hänen sillä haavaa olevan ulkomailla.\n\n— Niin, niinpä niin... Ulkomailla hän on... lausui santarmi pitkään,\neikä senjälkeen enää sanonut mitään.\n\nLöydettyään sairaan päänalaisen alta valokuva-albumin he alkoivat\ntarkkaavaisesti selailla sitä ja katsella valokuvia, ja kun olivat\nkeksineet Ivanan muotokuvan niin he iloisina näyttivät sitä sanoen:\n\"tuossa hän on\" — — —\n\nÄiti tuli tämän johdosta hyvin levottomaksi eikä voinut käsittää mitä\ntämä merkitsi, mitä hänen rakas Ivanansa oli mahtanut tehdä. Hän ei\nhetkeäkään saattanut ajatella että Moskovan räjähdysjuttu voisi olla\njossakin yhteydessä hänen poikansa kanssa.\n\nKotitarkastuksen päätyttyä poliisi käski hänen tyttärensä Aleksandran\nsaapumaan Warsovan suojelusosastoon. Hän lähtikin sinne ja siellä\nhänelle näytettiin hänen vangitun veljensä Ivanan valokuva; hän ei\nmyöntänyt sitä tuntevansa ja silloin hänet lähetettiin Moskovaan häntä\ntapaamaan. Hänelle annettiin rautatie piletti ja hän kuljetettiin,\nvapaana, yhdessä vanhemman sisarensa miehen kanssa, joka siihen aikaan\npalveli Warsovassa korttelinpäällysmiehenä.\n\nHeidän saavuttuaan Moskovaan hän päästettiin heti tapaamaan veljeään.\nHamaan viime hetkeen asti hänellä ei ollut vähintäkään tietoa siitä\nmistä syystä hänen veljensä oli vangittu.\n\nHänet vietiin isoon saliin, jonka seinillä riippui keisarin\nmuotokuvia; tämä oli sama sali, jossa sitä ennen Kaljajewia tapaamassa\noli käynyt Jelisaveta Feodorovna.\n\nHän istui vanginvaatteihin puettuna. Nähdessään hänet sisar ensi\nsilmänräpäyksessä ei ollut tuntevinaan häntä.\n\nSilloin hän hypähti seisaalleen ja huusi hänelle:\n\n— Sasja, etkö tunne minua? — Sisar heittäytyi sanaa sanomatta hänen\nsyliinsä ja kysyi senjälkeen:\n\n— Mitä merkitsee, Wanja, että sinä olet vanginvaatteissa? — Etkö sinä\nsiis tiedä, minähän olen tappanut Sergein — hän vastasi.\n\nPoliisi tahtoi että myös hänen lankonsa tulisi häntä tapaamaan, jotta\nhänkin sanoisi tunteeko hän hänet. Kaljajew kieltäytyi tästä, sanoen\nettei hänellä ole lankoa ja ettei hän tahdo ketään tavata. Mutta lanko\ntuotiin kumminkin huoneeseen.\n\nKaljajew keskusteli sisarensa kanssa aluksi kahden kesken, mutta\nsitten tuli huoneeseen santarmialiupseeri; kohtaus kesti noin\n2 tuntia. Ennenkun he erosivat, poliisi laati pöytäkirjan ja\nAleksandra-sisarta kehoitettiin kirjoittamaan alle. Hän kirjoitti\nettä hän sisarena kieltäytyy rupeamasta minkäänlaisiin selityksiin\nheidän kanssaan. Tämän johdosta veli suuteli häntä, otti häneltä\nhellät jäähyväiset ja pyysi sanomaan äidille että hän hyvin mielellään\ntahtoisi häntä tavata.\n\nSisar matkusti Warsovaan ja ilmoitti äidille tämän hänen\ntoivomuksensa. Sairas eukko päätti, kooten niinkuin jaksoi, voimansa,\nvaikkakin töin tuskin sai liikutetuksi jalkojaan, matkustaa Moskovaan.\n\nHän otti mukaansa pojan vaatteet, osti tiellä uudet kengät ja hatun,\nja lähti pitkälle matkalleen.\n\nMoskovassa hän viipyi noin 2 viikkoa ja tapasi poikansa joka päivä.\nTämä oli erinomaisen iloinen siitä että äiti oli tullut, pyysi ettei\nhän antaisi mielensä masentua ja että hän oikeudessa pysyisi lujana\neikä itkisi: \"Sinun pitää tietämän, äitini — sanoi hän — että jos\nminä oikeudessa saan nähdä sinun vuodattavan kyyneleitä, niin ne\njärkyttävät minun rohkeuteni. Meidän pyöveliemme ei tule saada nähdä\nsinun pyhiä kyyneleitäsi. Äiti lupasi hänelle ettei hän anna kenenkään\nnähdä mitä hän sielussaan tuntee, tuskiaan ja kärsimyksiään, vaan että\nhän kätkee ne sydämeensä.\n\n\"Ja hän piti lupauksensa. Pysyi oikeudessa erinomaisen miehuullisena\neikä vuodattanut ainoatakaan kyyneltä kun luettiin hänen poikansa\nkuolemantuomio.\n\n\"Kaljajew vietiin heti prokuraattorin huoneeseen, johonka myös meni\nhänen äitinsä ja sisarensa. Siellä he sanoivat hänelle jäähyväiset ja\nsamana päivänä hän vietiin Pietariin.\n\n\"Kaksi päivää ennen telotusta oli Kaljajewin ja hänen äitinsä ja\nsisarensa välillä lyhyt kohtaus ristikkoaidan välitse. Sanoessaan\nheille jäähyväiset hän lausui: 'Äiti, en tahdo sinua pelottaa, mutta\nminusta tuntuu siltä kuin emme enää saisi nähdä toisiamme'.\"\n\nJa tosiaankin tämä oli heidän viimeinen kohtauksensa. Kaksi päivää\nsenjälkeen hän telotettiin.\n\nÄiti rakasti häntä suuresti; hän rakasti häntä lapsuudesta asti\nja enemmän kuin muita lapsiaan. — Luonteeltaan hän oli humaani,\nhelläluonteinen ihminen, suurimmassa määrin kyvykäs ja uuttera.\n\nKun hän ansaitsi rahoja niin hän aina auttoi äitiään. Useinkin kun\nperheessä sattui olemaan erittäin kova puute, hän istui yöt läpeensä\nkirjoitellen käännöksiä, ansaitakseen jonkun kopeekan lisää. Äiti\nkehoitteli häntä lykkäämään työnsä ja menemään levolle; hän vastasi:\n\"Äiti, sinua varten minä teen työtä, minä itse en tarvitse\", ja jatkoi\nkäännöstään, voidakseen seuraavana päivänä tuoda perheelle jonkun\nniukan rovon.\n\nKoulussa hän oli aina ollut etevä oppilas; seitsemän vuotiaana hän\nalkoi Warsovassa käydä kaupunkikoulua, edistyi hyvästi, tuli luokalta\nluokalle, saaden palkintoja hyvästä edistyksestä. Lukiossa hän,\npalkinnoksi mainioista luonnonlahjoistaan ja hyvästä edistyksestä,\ntehtiin stipendiaatiksi.\n\nLukion kurssin suoritettuaan hän tuli Moskovan yliopistoon, jossa hän\noli kaksi vuotta, ja siirtyi senjälkeen kun epäjärjestykset siellä\nolivat alkaneet, Pietarin yliopistoon, josta hänet poliisi karkoitti\nennenkun hän oli suorittanut tutkintonsa.\n\nEräs hänen yliopistotovereistaan, joka nykyään palvelee\npoliisidepartementissa, auttoi poliisia saamaan selvän siitä kuka hän\noli. Pitkään aikaan poliisi ei tiennyt kenenkä se oli vanginnut, ja\nsai vasta tämän yliopistotoverin avulla selville että se oli Kaljajew.\n\nRouva Kaljajew sanoi poikansa kertoneen, että hän helposti olisi\nvoinut päästä pakoon heitettyään pommin, jollei eräs sotamies heti\nolisi tarttunut hänen käsiinsä ja vääntänyt ne selän taa, siten estäen\nhäntä ampumasta. Pommin räjähdyksestä olivat hänen kasvonsa saaneet\npieniä vammoja ja niistä vuosi verta. Hän oli koko ajan ollut täydessä\ntajussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlkoi jo hämärtää kun lähdin Pähkinälinnan linnoituksesta.\nHämmästyksekseni soutumieheni kärsivällisenä odotteli minua veneessään\npoltellen piippuaan. Hiukan hän tosin oli ihmetellyt että minä niin\nkauvan siellä viivyin.\n\nMe istuimme veneesen ja kiidimme nopeaan kaupungin rantaa kohden. Kova\nvirta lisäsi vauhtia.\n\nLähestyessämme kivestä rakennettua aallonmurtajaa ukko alkoi soutaa\nhiljemmin ja katkasi ensi kerran äänettömyyden, lausuen: Sanokaapa,\nherra mitä te arvelette; meidän kalastajamme kertovat — en tiedä\nlieneekö tuossa perää — itse nähneensä että linnoituksesta ajoittain\nvuotaa järveen verta ja että sillä kohden vesi muuttuu punaiseksi.\nArvelevat sen johtuvan telotuksista, siellä on telotettu paljon\nihmisiä ja ne on sitte silvottu pieniksi palasiksi ja viskattu järveen.\n\nMinä vaikenin kun en tiennyt mitä sanoisin tästä rahvaan taikauskosta,\njoka on saanut alkunsa hallituksen verrattomasta julmuudesta, sen\nsatoja vuosia kestäneestä hirmuvaltaisuudesta ja sorrosta, jolle se,\nitsevaltaisen hallitusmuodon turvaamiseksi, on vuosisatojen kestäessä\ntukahduttanut kansan kaikki jalot ja parhaat harrastukset.\n\n\n\n"]