[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fiim6RzkU3lv0u2UIYm7iquixGc0gBhJ8kszEIJyf5tg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3118,"Uusia savolaijuttuja","Rissanen, Santeri",1880,1939,"3118-rissanen-santeri-uusia-savolaisjuttuja","3118__Rissanen_Santeri__Uusia_savolaisjuttuja",null,"novelli",[],[],"fi",1911,5573,35438,false,43850,[22],"Fiction",[24],"Short Stories","\"Uusia kertomuksia iltalampun ääressä\" by Edith Forssman is a collection of short stories written in the late 19th century. The work seemingly delves into various aspects of life, exploring themes such as family, memories, love, and the significance of home, as indicated by the first story titled \"Koti\" which is set during the Christmas season. The narratives likely reflect on human emotions and relationships through different characters, evoking nostalgia and contemplation of life's deeper meanings.  The opening of the collection introduces us to a train journey on Christmas Eve, where a doctor, his fellow travelers, and a young woman set the stage. The young woman expresses her longing for home and the joyous memories associated with Christmas, contrasting with the doctor's cynicism about the concept of 'home.' As she describes vivid scenes of her childhood home and the festive season, the doctor becomes introspective, revealing his own absence of such warmth in his life. The dialogue between the characters highlights the emotional depth associated with the idea of home, ultimately leaving the doctor yearning for the warmth and closeness he lacks. This opening sets a poignant tone for the themes of longing and connection that may permeate the subsequent stories. (This is an automatically generated summary.)",[27],"Pakkala, Teuvo",295,"Savolaisella murteella kirjoitettu humoristinen novellikokoelma sisältää kertomuksia ja kaskuja paikallisista ihmisistä ja sattumuksista. Tarinat kuvaavat itäsuomalaista kansanelämää ja omintakeisia persoonia leppoisalla otteella.","Santeri Rissasen 'Uusia savolaisjuttuja' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3118. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","UUSIA SAVLAISJUTTUJA\n\nKirj.\n\nSav'ojan Samppa [Santeri Rissanen]\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS\n\nRuohtija\nMakkarajuttu\nViilakevaanut\nApina\n»Pislaaki»\n\n\n\n\nRUOHTIJA\n\n\nHaovvan helemaan hoeppuvin polovikunta muistaa vielä vissiinnii majjuer\nHortta-vaenoon. Noosevimmilla ee siitä oo kaet kun nim tiijjossa.\nSoattaa siks sattuva seoluvilleen, jos siitäe sanan solomihtoo\npuhheihin piästyvä ja pistää pienen muistvihjeen. Siinä se solluun\nseiassa sanasa Ventelälahen vaenoostae.\n\nNe laklangat ja virkaviitteet eevät siihen aekaan olleet niin just'\njustieraeituja ja mallaeltuja kun nyt näelläe kyläkunnilla. Ee\ntarvittu riittaella rotakollia, jos riitae riipas, ei siknaattiin\nsupliikkia herrassyötingillä syöttäen, juottaen kirjottee kuttuuttoo.\nEe ollu meellä ennen roastupija ja rootmannija, ee kihlakuntoo eekä\nkihlatuomarija. Moalaismiehenkään ei tarvinna tiijjustoo, millee\nsiunoomalla soap pakkeillesa henkpuukon, vallesmannin ja ruununvoovvin\ntai niihin juoksupoejjat, konstaapelit, jahtvoovvit tae muut. Koko\nkookkaan kulumakunnan asjat ajel voan yks tänne tällätty herrantapanen.\nMikä lie maht'asema alakujaan ollu ja miks lietänöö lavveemmissa\nlaetöksissa karahtierattu, mut majjuuriks sitä voan myös hoastateltiin,\njos pakko puhheelle pan, ja sen ulukomaesta sukuvakkaan ee tultu\ntiijjetyks, voan kuluk se meejän meeningisä Hortta-herrana.\n\nOeshaan ne oejjenneet otvaelemalla yheltäe Hortalta pahattii pykälät\nja lak' luvettu tavullesa, mut ol majjuurissa muuvvan moalaesta\nmeenuuttava pykälä. Yhtä siitäe, että ol olettavan puoleenen ja\nkivikkaottonen. Aena ne oes asjat limilleen liittynnä sillonnii.\nVoan kun ee ottanna ja osanna niin sanana kulukeuvoo tätä meejjän\npuhheen kieltä. Mitä lie ruohtia riäkännä, saksoo saksattanna tae\nniesnittännä venättä. Ee meejjän mies osanna sitä säksätystä kun\nsilimät sarkanappina, kasvot hörössä ja suu seposelälläsä kummiksesa\nkuulla ja katella. Viuhtohan se siihen sekkaan käsilläännii, hytkäöttel\nhartijoetaan ja siristel silimillään ja pit jos jonniimoesta pelemuva,\nmut minkäpä mies mahto semmosessa supsutuksessa ja Paaäpelin\npoapatuksessa? Sitte aena mongerruksesa lopuks suuttuva sähäht —\nja siilon ol' toesen tarkin aeka alakoo syrjäkarriin luimuilla\nlov'paekkoja, piipahtooksesa kiireen vilikkaan väljempään ilimaan. Eekä\nookkaan ihme, jos äkkeestykkii, kun oes otvaellu ottoo selevee, eekä\nottanna ja soanna.\n\nMonneenhan sitä erreykseen ja murrokseen myö majjuurin kans' yhyttiin.\nKokkeiltiin konstija jos toestae, riijjan rietoomiija kun myöhii\noltiin, koeteltiin suita suunnitella sen vieraan venskutnksen viissiin,\nvoan ei piästy Hortta-herrasta sen sinnemmä kun ovesta sisään ja vielä\nvikkelämmin ulos.\n\nSammoen aekoen asu sitä Kumpusalon Ventelälahtee Juhannes Petter\nKumpulainen. Sillä ol tapana talosa särpimeks soaliistoo kotrantasa\nkaehlikoesta matikkata ja muutae kalloo. Rysinesä ja mertonesa\nse pittii pienessä kalassa kotisa. Mut jo puulautu siihe yksille\nyritöksille muuvvan samoella järven liepeillä asustava pahasisunen\nja kajekatteenen noapurinmies. Ja niin kun s'oon semmosten sisu,\nniin se aena salassa selän takana sitä kutvotustasa pit. Yöllä ja\niltamyöhällä ilikeil, että kun Juhannes oamunuijjeessa män pyyvyksijäsä\npenkomaan, niin ee ens koahmasulla kässiisä soanukkaan. Milloin ol\nminnii sorttista peliä pietty: katiskat kohoteltu kanervikkoon,\nhavvuukset hajoteltu, verkot viety viijjakkoon, ja rysät ryöhkyytetty\nrantapensaekkoon. Jo se vähä monest Juhannes roapas myrreissäsä\nkorvasa kuvetta. Aluks tok sattu koerankujetta välpallaan, sitte ihan\nalavarriin. Mut minkä tek, kun ee soanna vehkeehin viskojoo parraassa\nkahussa kiin. Tiettiin ja taejettiin arvaella, että Pirskaesen Poavo\ns'oon, mut määppäs näkemätä nykäsemmään.\n\nÄkämystyy sitä semmosesla hittaamppii henk' kun Juhannes. Voan ee kun\nhammasta purroo jutist' ja kärs koetteeks. Voan sitte kun sattu oekee\nlahnan liike-aeka, ja parraana kutukippeenä ol toas koapattu kompeet\nkalan vissimmältä vietinpäekalta — niin jo Juhannes julukas meelle\nmuille huolesa. Myö vaevattiin varmaanniin puel puhekautta piätämmö,\nettä mittee tehä, voan ee yhytetty sen seesauttavampoo selikettä, kun\npantiin Juhannes sen Hortta-herran pakkeelle. Voan ties sen, mittee\nsiitä sae — tiukan pyöräöksen takakätteen ja par' paenavoo ranstaakan\nrepsausta selekääsä. Vaekka Juhannes ee ehättännä er' kernaast'\nkäöntijäsä kertomaan, eekä myökään viihitty usuttauvva utelemmaan, niin\nsoattiin kuitennii vähä vihiä, mitenkä män. Höölist ol' Hortta ottanna\nhoastateltavaksesa ja kättäe koahmassu. Voan kun Juhannes puulautu\nsiitä rysäpelistä poasoomaan, niin ol' jo majjuer sen säksätyksesä\nsoanna. Ol' alakanna Juhanneksen jutun välliin haokahhella, että »hvah,\nhvah» ja sitte alkanna tosmittoo ja niesnittöö »tuusan jeekulia»,\n»vinska venska» ja »tum, tum, pum, pum». Juhanneksennii luonto alako\nnoosta ja ol' alakanna hännii haokahhella sekkaan ja äristä ja murista\nmahtisa mukkaan. Par' pitkee pölystä puhtaampoo viiruva Juhanneksen\nnutun selässä ol koko koakatuksen jäläki. Ätreissäsä Juhannes poestu ja\npaeskas lähtiissäsä Rytkölän porstuvan pohjakammarin oven niin, että\nikkunat laalo. Tuntu porstuvassae piästelevän semmossija siunauksija,\njoessa on ärriä ja ässiä äkkinäesestä vähä liijjannii paljo.\n\nMyö meenaeltiin sen mertameeningin jo ens yritökseesä ehkäönneen, kun\nJuhannes nuin kuukauven kulottuva erräänä iltana juoksutti sanan, että\npiipahtoo heellä. Kahvija särpiissä sitte selitti koko miesroekalle,\nettä nyt siitä rysäjutusta jo taetaa tolokku tulla. Ol' niät sen ens\nyrkäilysä selekään Juhannes ottanna ja lähtennä rovastin ryökkynöen\nrekkoorhommiin ruohtija oppijaksesa. Ja siellä ol viikkaovet vetvotellu\nja ollu hörössä korvin, kun ryökkynät venskoosa viskel. Ja hyvä\nmuistinen s' ol' Juhannes. Aena itseksesä ol iltasilla jokeltanna\nsamoja »vinska taalaa» ja »kuketinmuklaa» kun ryökkynättii. Sitte kun\nalako kiel lauloo lipreemmin, otti ja läks. Lähtiissäsä ol soanna\nvielä ruustiinna ruohtija ossoovalta teeterskalta semmosen supliikin,\njonka pänttäs piähäsä vettä vallaen. Että ol vaekka siknatyer tae muu\nkomsarjus, niin selevä siitä nyt tul, tuumi Juhannes ja arvel, että\ns'oon just!\n\nMeenattiin myö, että mittään se mukkaeloo, voan Juhannes julist\njalottelevasa sen Hortan pakkeille ja puottavasa sen vanahan\nverkkovikkeen nyt ruotiks kun hyllyltä. Se voat' meetäe mukkaasa, sinne\noven katveeseen kuuntelemmaan. Meetä ensin meenuutti männä semmoseen\nsuven pessään, voan kun Juhannes sitte kuuvennet kahvikupit juotua toe\nuuvven pannun jn tarjos kolome kovvoo karhukuppija mieheen ja joka\nkupin välliin kaksi kuivoo »mellammoolija» — niin kun se sano — niin jo\nyrkäöttiin yhteen matkaan. Majjuurin portilla Juhannes vielä ruuvvas\nkulukkukojettasa ja niin sitä siinä hämärässä puikahettiin porstuvaan.\n\nJuhannes koppautti ensistään oven kamanaan kämmeneiläsä kolomest ja\nrykäs. Se kuuluu olovan herrossa semmonen sortti visintieruussa.\nMajjuur tuntu siellä tuolillasa keäntyvän ja ärjäs, että »tirsk in!»\nJuhannes sillon soapast sissään, mut jätti oven meetä varten siistisi\nravolleen.\n\nMinä, joka seeson seeninpänä, näin ja kuulin väläkeesti kaekki.\nSe Juhannes porskuttel kesk'lattijalle, pokkas ja siist hivukset\nsilimiltäsä ja roapas vasemmuksellasa takakätteen matot kokkoon\nlattijalla ja par kertoo ryvästyvvään naolas silimäsä majjuuriin ja\nvähä kommeella iänellä selitti seoroovan supliikin:\n\n»Hers Majjuer! Johan Petter Kompalain, Kompasalo, salo Ventelaks!\nHuukkus puukkus, ets yks pahanteko... Pool piivel Pirskalain huseeraa\nmun mertsojen kans... Ryssä me ryy... merta me mee...! Skats\nskanervikkoon, svits viijjakkoon — mits' piruva minä siellä tien...!»\n\nMinusta se kuulu niin saakelin sattuvalta ja muista kaet kans. Juhannes\nol siks juhlatällissäe, että puottel kun pahinnii pappi — ja sylykäs\nsihhaotti aena soppeuvilla kohilla.\n\nHortta-herra kuul alun kun aenae immeenen, tärkeen näkösenä ja kun\nymmärtäen. Mut sitte sen noama muuttu, käv ihan keärmeen nahan\nkirjavaks ja alako sitte tuhkia kun tuohtunut mulli, änkötti ja äkötti\njottae ja — sitte se alako semmonen metel, että miesmuistiin ee kuultu\nkummempoo. Se polk' jalakoo, hyppi tasakäpälässä, tako nyrkkijäsä\npöötään ja pelemus kun hullu. Alako sanattii sujuva ja tul kun\npikkukivinä sennii seehtemät »jeekunantrastit», »vaanit» ja »jeevelit»\nja jo sattu suomeksi yks »pirskele». Äkkiä sieppas se läkkihormin ja\nlähätti sen Juhanneksen paejan rintamukseen, sitte tul yhtä tulisest\nlinjaarit, saksit, avviissit, allakat, pännähollar ja viimen majjuer\nite —!\n\nOn vähä onneeta kuvvaella sitä männöö, mikä majjuerin porstuvassa sitte\ntul. En tiijä majjuerko mukiloe meetä vae myökö toenen toesijammo.\nMikä piäs pihalle jalon, mikä polovin tae käsin. Yhessä rysyssä sitä\nkoetettiin kukkii kokkoella konkkijammo ja kummalta tuntu, että\nkukkii roajasa siitä mylläkästä läös. Vaekka jäehän sinne hattuja,\nkalavokkaeta ja nappija ja miltä nyrjäht' niskoo, millee ol otassa\narpee ja jos jottae. Munnii kitan ol kuivana kiljumisesta.\n\nKun myö oejjottiin sitte huohottaen ja jälelle vilikuin Rytkölän\npihhaan, tul talon sikjojoukko kuistilla vastaan mänössä muka majjuerin\npihhaan kahtomaan sijan lahtuuta. Huuto ja hönkyminen ne ol kintuille\nkiäntännä. Perräöty ne kun kuul sitte, mikä ol meena.\n\nMut majjuer hoastatti Juhanneksen syyskäräjiin kunnianlookkuusta ja\nmanas meejjät vieräaksmiehiks. Ol muka Juhannes julenna tulla hänen\nsuomenkielesä taitoo ivvoomaan ja vielä völjännä koko miesroekan sitä\npilanpittoosa oven takkoo tirskumaan. Ja niin sano laotamies, että\nsakko siitä sutkahtaa rapsahtaen.\n\nTok' ee kuitenkaan keritty mihinkään laktuppaan lähtee, semmosta kun ee\ntaenna ollakkaan lähempänä Helsinkijä. Se niät majjuer otti ja saerast\nja kuel, kuten kertovat kylällä, liikaan kiukkuun.\n\nEehän sitä arvanna, että se ruotin reestuu niin nokkoo lyhentäen loppu.\nVoan ee näy olovan oovvosta sen taejan taetajaks, ee aenae, että\nniinkun laktuvassa kelepoovaks' ast. Vaekka jo minä vähä oon vihjaellu,\nettä soattoohan se syy olla vähä niissäe tihheeseen tipratuissa\nJuhanneksen »mellammoolissae».\n\nSemmosta s' ol se sen aejjan asjanaju ja venskan viskely.\n\n\n\n\nMAKKARAJUTTU\n\n\nOl somimpija sunnuntakoamuja hikisinnä heenaekana. Justiisa se\njuhlallinen viisarinviittaus, jollonkana kuumuuttasa höörynä hlkkoovan\nHepomäen harteilla kyyhöttävän kellostapulkyhhäöksen lohkolaeta malamit\nmojjaottivat ens huutosa Herran huoneeseen.\n\nViijjen kuuvven avosliikkasessa lätystelevän vaem'immeesen ja parin\nkolmen körttiläesen jälessä jalotteli koht kirkkoo kirkherra Kelekreen.\nHikpiässä moantien irt' olovoo pölyä pelmottel ja nästyykilläsä\nnoamoosa niist. Mut muuten ol myrteellä miellä, — ee oes lystännä\nlähtee tämmösellä tul'ilimalla pönttöösä parille kymmenelle varaen\njalakkeella olleelle sielun ruokoo ravitemmaan. Muutennii ellottel,\nkun ei kuumuuvelta ollu kyennä niin jumalan jyvvee ikeniisä ottamaan.\nNii ett' oes soanna olla koko soaruunpuuhan pito Kelekreenistä vähä\nkylymempiin ilimoen.\n\nHeeskalan kohallakkaan ee Kelekreen kehanna sankasilimijäsä kohhaottee,\nvuan sivute puhku. Ja jo ol kerinnä pölypilivessä vissiinnii\nviis' kymmentä jalan ottoo, kun kuul' takkoosa jottae hihkumista.\nLuppasemisesa lopettaen Kelekreen kiännäht' katastammaan jälillesä.\n\nHeeskalan Hetamar siellä huivillasa huoto ja perästä pyers, että pöly\nhammeessa korkkiruuvvina kiers. Ja kun tapas ja pysäötti niijjoomaan,\nniin polviperälle yritti nyykistöö. Hetamar niist nokkoosa ja julukus,\nettä hään oes, jos ilikiis, niin kun koapatuita ryynipiiraeta, jos\nkirkherra ottas ja alentus pyhänä purasemmaan. Ja oes parraeks oekeen\nhyvvee kokkelijjae, että jos —!\n\nPyörshän se Kelekreen kulun kuultuvasa kun pyörssii takasi.\nKursaelemata tiijettäköön niät, että hän Herran paemeneks ol semmonen\nrasvaruokiin vetävä ja makkararuuvvat hänest' ol hyvvyyvven paras\nannos. Aattel vielä, että torkkukoot kirkkovieraat uamutuimaasa vartin\npar.\n\nHetamar viijjä hyssyytti Kelekreenin Heeskalan herraspuolelle. Enstäsä\ntarjottiin kahvija, sitte vortviinijä, sitte kahvija ja limulaatija.\nHetamarin Marloviissa tuukkas pöövvän ja laetto semmosest portsut,\nettä siunoomaan pit ruveta ruuvvalle päästyvä. Kirk'herra pur' ja pit'\nmakkeita puhheita palasten välillä. Ee jiäny kun ruotija ja makkaran\nnahkoja ja tyhjät kokkelkoolit talosta talon pöövvälle kokottamaan.\n\nKun ol vielä kullautettu kahvit, niin kuultiin jo kolomannen kerran\npapinkelloen pampattavan. Sillon vasta viäntäys kirkherra taipaleelle.\nPorstuvassa vielä kiitellessä molemmin puolin pist' emäntä vielä\npaperiin pannun ryynmakkarapakkeetin pastorillesa. Ja niin panneutu\nKelekreen kelekuttelemmaan kirkkotielle. Pakettisa pist' rokkisa\ntakataskuun.\n\nKelekreenin puhkuissa veräjältä tielle heräs Heeskalan hienohaestinen\nHallii par unista hyvästijä haokahtammaan. Kelekreen ee siihen\nhuohmiota heettännä. Mut tarkkasilmänen sivullinen oes helepost'\nhoksanna, mitenkä Hallin tiirusilimät äkkiä sirkesivät ja sieramet\nsupistu ja loajen. Ja niin alako Halli hölökkäästi kirkherran\nkintereellä tuon tuostae kuonollasa koukaten rokin kieppuvia helemoja.\nJa kun ol' piästy oejjustielle, sae Halli kampraatiksesa jonnii\nkulukukoeran. Yhessä alettiin lähennellä kirkherran kinttuja. Ol'\nälynnä toenennii koera, mikä vietink takataskulla ol. Siinä astua\npylykkästessä ol hieraonna makkaroen piältä paper ja makkeenruskee\nryynpiä pulupahtanna essiin. Kelekreen sit' ee mukavissa mietteissäsä\nälynnä.\n\nKirkkomäellä ol' jo puelkymmentä piskiä siinä makkaran vahissa.\nAlettiin kilipaelun kiihkoutuin käyvvä rohkeemmiks, ja pastorin pit\njo par kertoo takakätteen potkastae peälle käöpijä. Perräöttiin ja\npalattiin, ja niin yks koeran vötkäle äkkiotolla riipas riippuvan\nmakkaran niin, että ol' Kelekreen selälleen keekahtoo. Siilon vasta\nkirkherra hoksas tämän tavaran tassuun ja äkkeestyin paenautu\npelastammaan makkeeta lahjoo. Voan ee jaksanna juosta, ee auttanna\nmoanitus eekä kutunta — makkara män ja tuntuvat koerat siitä kauvempana\nhampaat irvissä ottelevan.\n\nHarmissaan ja helemojjaan vilikuillen paenautu pastor sakastiin.\nSiellä kopas taskujasa ja tallust' pyttyysä ja paenaotu puhumaan tämän\nmoaliman kattoovaisuuvesta. Kesken puhheesa huohmas, mitenkä avomesta\nakkaen ovesta pujaht par äsköstä tavaran tassoojaa rist'kongille ja\nalakovat alasilimäsinä penkkiin alate pujotteleija. Pastor' kok' pittee\nsilimällä näetä karvasija kirkonkävijöetä.\n\nNiin lämpes siinä Kelekreen kielen laolaessa ja unneutti koerat,\nmakkarat ja muut...\n\nKun suntijo arvel soarnan hipuvan loppuvasa, hiip' hän sakastiin ja\nsieppas kuulutuskirjan. Lapikasjalassa sitte tuskin monenkaan unen\nhooreessa kököttävän älytessä pujaht soarnastuoliin. Noos vähän matkoo\nrappuja ja kurkottaen sae kässiisä soarnoojan rokin heleman. Alakaen\nhilijoo nyhtee suntijo sihis, että: — Teäll' oes kuuluutuksija! Teäll\noes...\n\nJos ollessa mänössä seehtemännen taevaan ihanimmissa iloessa, havaht\nKelekreen rokkisa liepeen liikkeeseen... Kamalin tojellisuus havaht\netteen — ästkara! koerat — makkarat — kyllä minä —!\n\nJa äkkikäänteellä Kelekreen kiänty makkaran varkaeta vasten. Nous\njalaka ja potkasta sivvautti, ettee kun viuhahti. Pastorin paksuin\nhuuliin väliltä kuulu vielä hihkasu, että koerat — -hanat ne! Ja\nurotyösä tehtyväsä Kelekreen aeko kiäntyvä häirittyvä puhettasa\njatkamaan.\n\nVoan allaalt tuolin rapuilta ja juurelta kuul' semmonen metel, että\njäe suu auk papiltae, ja seurakunta ol soaha halvauksen kun niin\nvaromattomasi pit unesta herätä. Ensin kuulu rapuilta uikaus, sitten\nkolinkolia, mökkee ja suntio se sieltä jos jonniilaesessa kauniissa\nkoarteissa ja pyörteissä puksaht ällistelevän seurakunnan silimiin\netteen. Kuulutuskirjasta ee kun sinkoel lehet ympärillä istuviin\nsilimille. Siihen heräs lukkarii ja luul tämän kohun johtuvan siitä,\nettä seurakunta ol hengässy soarnarukouksen piälle ja oekassu\nruumistasa. Muistaen velevollisuutesa tarras lukkar urkuin käsiks ja\nsamassa paohasivat urut ja lukkar yhessä:\n\n    »Tulkaa kaikki, katsokaatle\n    piinaa rakkaan Herramme.»\n\nMut siitä lähtiin ovat meejän Kelekreen ja suntio kantaneet\nhampaankolossa kaunoo toesillesa. Kinkeril ee uskalleta Kelekreenille\nryynmakkaroeta näkemiin ulottuuvviin tuuvva — se kun soap muuten\nruuvvan tuntevan kirkherran ihan vihanvimmoen.\n\n\n\n\nVIITAKEVAANUT\n\n\nNiihin Kilijuvan kuuluks käöneehin viitakevaanuin anto oekeestasa\nosviitingit ja riitingit rutakkolaesten rovastvaenoo Kuusveltti. Myö\nkun oltiin viime kevätkelillä Ottulassa kinkerpuuhissa ja oekeen\nuskolla ukoessa ja akoessa siinä seuvun sikjoehin sivussa yrkäeltiin\nsuaha selevee sanan mänöstä, niin se rovast aena alavarriisa semmosissa\npahimmissa pulumakkeissa ryöstäyt puhheilla sotkun selevikkellyin.\nErräässä eksyköhassa se sitten panneutu puhheisiin niistäe entisistä\nekjyytistä ja israjeelin pakopuuhista sieltä Vaaraoonin moanpaekasta.\nVuan sitte kerto, että jo katu se ekjyyttineesar ja jälestä läks ajjoo\nramuvammaan kaekkine sotakomppeenesa. Sill' ol ollu sitte semmoset\nkummat kiessittii tae vaanut muvassasa, että ol kuppeehin semmosia\nvarrettomia viitakkeita vitastettu ja orriit eessä, ettei kun karskaata\nkärriin kansa sakkeempaan sotakahhuun ja kuatu terriin miestä kun\nlakovarista. Vuan ee eestännä nekkään, Seepaotti kun otti ja hukutti\nPunaseen merreen koko meeningit kiessinesä ja kiessissä olioenesa.\n\nMikähän lie niistä rovastin rupatuksista mittäe meenaettu, vuan aenae\nse Junnupetteriin uskolla uppos. Ne viitakevaanut rupes mielessä\nmyrräelemään; ja jo alako aatteluttoo, että elähän jos tässä oes\nKilijuvvaannii ne ekjyyttiin etevät kulukuneuvot ja pyyvykset pyvätä.\nMut' ei vielä vuan tullu ryhytyks reestoomaan niitä ruastelemmaan,\nvaekka niin selevenä ol silimissä kangertelemassa unissa ja hereillä\nniihin huamu ja pienemppii rakenne. Ee niät sattunna semmosta sottoo\nKilijuvan korpiin, joss' oes osanna ottoo ja sitte rynnistöö ja koettoo\nsen rovastin kehumisen toen pohjoo. Iliman aekojaannii oes ollu vähä\nilikeetä immeesten ivvaelulta ajella, vaekka vuan niin kuin yrikkeeks\nesmerkiksi kevvään lumista pistävässä perkkuuniityn pensaekossa.\n\nSiitäpä vihollisen puutteesta ei tullu Junnupetter Juljaanallekkaan\njulastuks mielesä myrreyttäjjöä, iteksesä vuan vetoe, että elähän kun\nottas' vuan nuo meejän suokorit ja ne pistäs riihrattaen niskaan ja\nsitte sites puelkymmentä pitkee, viime heenäkelillä huonoks kallituita\nkaeslaviitakkeita vetreillä vitaksilla kuppeille ja Perhon oekeen\nkyntövaljaessa etteen, niin — mahtasko kuatumata kekkeillä eessä\nekjyytti tai muu muhameetti —!\n\nVuan aeka kuluk ja viitakevaanut alakovat hälävetä hankoomasta mieltä,\nkunnekka kiännyttiin jo syyskesälle. Mut siilon ne saevat uutta onkoo\nne vaanuviitteet ja tos' niistä tulj, kun tullii.\n\nSe johtuu siitä vanahasta riijjasta sen Kilijuvvan nuapurin,\nNoosijaesen kansa. Siitä ijänikuisesta äpäreahosta. Kun niät\nJunnupetter Juljaanan akaksesa otti, ja Juljaana män semmosesta\nrikkaasta talosta Junnupetterin leepiin, niin se sae myötäjäesiksesä\nmuun muvassa siinä Kilijuvan kuppeella kyyhöttävän niittypalstan, jonka\ntoinen raja juoks' niihin Noosijaesten muahan. Ja vaekka olj vatkutettu\nniille nuapurille hyvättii vueskauvet aejan ajusta, niin ei ollu apua.\nJa laskivat sitten hyväkkäät aena karjasa kaluammaan siihen vieraalle\nvaenijolle. Renkpoejat ol usseennii nähneet, mitenkä vasikat ja varsat\naena rajapensaekon yl' ryöstäyvät ja lahmasivat luppoovan äpärteen kun\nluuvvituks'.\n\nKun Juljaana tännäe heinaekana hok' kuulleesa Noosijaesten kelloen\näpärteessä kalakattavan, äkämysty Junnupetter julumimmillesä. Ee\nvirkkanna kuitenkaan sanaks' kelepoovoo kellekkään, vuan iteksesä\narentieras, että syötättä sennii äpärerosvot viimestä kertoo. Minä kun\ntästä työntäön puuhan pittoon, niin vieläköön kellot kalajaa Kilijuvan\nkejoella!\n\nSiilon se silipas ne viitakevaanut tuas tottuuvella mieleen. Ja\nJunnupetteristä passas tämä hetki niin helekutin hyväst' niihin\nkokkeeluun. Tae jos ei just' aevan kun ekjyyttiin tavon, niin siihen\nsorttiin. Junnupetter puulautu taas tuumaeluun ja — tek toen. Illan\nhämärteessä hiip' ensin aettaan ja eht'ne kaislaterät. Niihin kansa\nkiers' sitten rukkiin suojassa äpärteelle ja kyykkysissäsä painaltu\npensaekkoon. Siellä sitten syönty riitinkijään rustoomaan. Ite vaanut\npit' pottoo puuhista ja muuten muovata omasorttinen sotapyyvvink. Eht\nvuan poletumman karjanpolun ja sinne vitoella sitel raatoja polun\nvarrelle. Oekeen vee suun muikeeks' kun silimäel vehkeitä valamiina.\nJa niissä puuhissa pittii niin hyvän ruppeeman, että kuul' jo, kun\nNoosijaesesta herettiin iltalypsyltä ja laskettiin karja yösyötöile —\nminnekkäpä muuvvalle, kun äpärteehen.\n\nTaaksesa tuon tuostae mulukoellen ja suu silikissa sipsuttel\nJunnupetter kottiisa. Moata pannessa vielä hyvästä mielestä hykkäöttel,\nettä Juljaana viereen vennäötessä vatkutti, että mikkään sitä nyt\nhytkyttellöö. Vuan Junnupetter pit leepäläpesä kiinni ja vaepu pian\npehmeeseen unneen.\n\nUamulla siinä päevän ujjeessa ol hän jo jalakeella ja pirtin puolella\ntiijustel, oesko viime pimmeen aekana sitä Noosijaesten kalakatusta\nkukkaan kuultu. Ja kuultu ol. Koko yön ol äpärteeltä semmonen kilikatus\nja kalakatus kuulunna, että eekö lie ollu koko korp' puolen karjat\nsiellä pehnoomassa. Junnupetter sen kuultuvasa vuan hymäht', että eekö\ntuonne niitä lie joku laama jiännykkii ja käsk poekasa ja renk' Reetun\nkanssasa äpärteelle »körjoomaan muhamahoja», kuten naurusuussa sano.\n\nMännessä vasta usko urkkosa poejille. Poejattii intoutuvat, että jop'\nol jupsaus Noossijaesille ja niin ol kiire, että Junnupetterin pist'\nvihaks' kun jättee pyrkivät.\n\n— On, on kellellään, huus poeka Petter ja puulaus pensaekkoon minkä\npohkeesta piäs.\n\n— Kato ketaletta! Onpaan! riäkäs Reettu ja ryöstäys jälestä.\n\n— Elä? O-onko montae? sae Junnupetter liähätetyks.\n\n— Kolome, kolome on kellellään: Ruunisia kolome!\n\n— Ruun —?\n\nSiihen kerkes Junnupetterrii poekiin luo silimät puelmatkassa piästä.\nKahtoo älämäytti ensin, sitten sylykäs ja noetas.\n\n— Persmala!\n\nReettu kumartu ensin yhen moassa makkoovan puoleen, sitten oekas ja\nkatast' kulumat koholla isännälle mulukoellen.\n\n— E-eeköön oo meejän Pe-erho?\n\n— Nii ja Liisu ja varsae? lisäs Petter.\n\nNiihän n' ol Kilijuvan kaekki hevoset. Perho ol suanu suurimman raavvan\nmahhaasa ja koepeesa. Varsa vielä vähä el' ja tamma Liisalla ol\ntakananen kerrassa poekki...\n\nTietää sen, mittee meenas Juljaana, hyvin ol jykkeenä ja Junnupetterin\npit' jututa koko se viitakevaanuvahinko — jost' ei ollu muuta hyötyvä\nkun että sinä vuotena Kilijuvan kaekki piijat ja renk' Reettu muuttivat\nosan vuespalakastasa »vaanuvarskengiks» ja Junnupetter ee kääny\nkinkerissä ennee koko Ruusveltin elinikänä.\n\n\n\n\nAPINA\n\n\nVaekk' oltiin jo vissiinnii viijjelläneljättä, ee oltu vielä,\nRyytyn Ruupe ja minä, missään semmosessa kun kaupunkpaekassa piästy\npistäömään. Kuultu ol kyllä yhtä jos toestae monenmoesta. Monet\npuhepostit tosin ol vatvottu ja vetvottu, että mittään jos jonnae\nsoppiuvana hetkenä ryöstäöttäs rekkeen ja reessuutettas jonnekkii\njulukeempaan kyllään ja vähä väljyytettäs kotpölyjä ennenkun tässä\nkemahettaan kolleen kuoleman sylliin.\n\nNiin sattuvattii sitte kerran ne kaotta moaliman kuulut Kajjaanin\nKynttelmarkkinat. Siilon myö tehtiin tolokku tuumista ja vaekka\nkot'akat koakattel ja vesittel, niin myö ee kun kellahettiin Ruupen\nruunan rekkeen ja yhtenä kiljuvan kirreenä pakkasyösyönnä ajjoo\nrellutettiin Kajjaaniin. Meenattiin, että jos ee kaoppoen kyvetäkkään,\neekä olla ostoksia varten, niin vetvotellaan hänessä par päevästä\nruppeemata ja rumileerataan rutoks näköreejjät remallaan.\n\nKun ol Kajjaanin tullista tultu, niin osviittoen jäläkeen ajettiin\nsen meejjän kylän vanahaan markkinakorttieriin, Ryyperiin. Siellä\nriisuttiin ruuna ja viskattiin kaorakappa purra jurskuteltavaks. Ite\npistäöttiin perreen pirttiin purasemmaan ja vielä kiireen vilikkaan\nhotastuvammo kuppi kuumoo, paenaottiin kaupuntia kahtelemmaan,\nalakavvaan oamumarkkinakohhuun.\n\nPaljo sit' on semmosessa suurkylässä, kun kuulussa »Sirkkaporissa»\noovvolle silimälle oveloo ruokoo. Mikähän lie sitte siinä virkaeltu\nja vatvaeltu, puotiin ikkunoeta silimät sirellä syynätty, rotuvaarija\nsaappaan kärellä koeteltu ja raathuoneen kelloo kummaeltu. Tingittiin\nvielä kokkeeks torilla ja jottae asjoo tehhäksesä Ruupe särkennä\nmukkaasa panneen satasesa, kuunneltu hyvväe tunt'-kaos posentiivia ja\nvärjötetty vonukraamin eessä — niin äkkiä jokkii otti minuva kylykeen\nja Ruupee otti olokapiästä. Kiännyttiin kahtomaan ja mies tunnettiin\nmeejjän kylän Koperon Kalleks. Ka, pistettiin kättä ja kysyttiin\nkuulumiset. Siinä sananvaehon välissä Kalle kysäs, että:\n\n— Outtako työ ies ottanna ja ollunna niitä apinjoeta katastamassa.\n\n— Myökö myö? Eehään täss' oo tiijjetty, että niitä semmossija kojjeita\noes katottavissae.\n\n— No jotok, että on! Ja kummija kuotoilijoeta onnii. Jo niitä sietää\nteijännii yhen viiskolmattasen eestä käövvä katastamassa.\n\nSitte Kalle selitti, missee niitä semmossija kuojuilijoeta on. Saman\nkaun varrella, vasemmukselle, korkeessa pykkäöksessä, jossa oven piällä\non kommee osviitta, joss' on kuvija korkotiilistä, rommeettarista,\nriikinkukosta ja muista julumista ulukomoan pejoesta. Siin' on\nkirjotussii, että »Apinoeta»...\n\nOlinhan minä semmosen apinjan kuvan nähny meejjän lasten aapisessa,\nvoan arvelin, että soattas tuon ryökkään nähä ihko elävännäe — näin\nmarkkinoella. Ja sammoo se suunnittel Ruupekii — jottae — illoohan\ntuota pit' kaupungissa käyvvessa soaha.\n\nNiin myö lähettiin Kallen riitinkiin mukkaan ritvottelemmaan sinne\napinjapaekkaan. Minä, joka olin puustaaviin perillä paremmin kun Ruupe,\nrupesin silimät kirreellä sitä ilimotuslahkaattia tappoomaan. Ruupe\nryöhäls siinä sivussa ja tavvael taetosa mukkaan hännii. Voan kyllä\nsoon semmosessa kylässä kiperätä oekeen syltin kässiin soanti. Niit' ol\nilimotuksia ja kirjotuksia, taaluja ja osviitinkiä jos jonniilaesta ja\nliijjan liämält. Jokkaesta myö kuitennii seesaottiin tavvoomaan — ja\nsiin' ol vähä puuha, kun pit ottoo selevä Röönholovista, Rengelistä,\nReetriksonnista ja jos jostae uppo oovvosta henkilöstä. Tultiin\nkerrannii yhen taalun luo, jossa sees, jotta »veteniääri» tai jokkii\nveen-nööri ja Ruupe ahvieras, että sekkaet on niitä ves' insnyörijä,\njoeta meejjänhii vesillä kevättuluvilla käv. Sit' ol semmosija kun\njuurliäkär, rotuhuussi, sushuussi ja moakarija jos joetae. Alako jo\npijammiten se puustavin paljous pyörryttee ja silimijä huikasta.\nMeenasin jo hihkasta Ruupelle, että annetaan olla jo sen kattilassa\nkoko ne marakattimarkkinat, kun samassa silimä sattu semmoseen\nkorreeseen kultaseen, jok' ol oven piällä ja jonka piällä toas havotti\nsemmonen kaks' kulukkunen kullattu havukka lentimet loohkallaan ja alla\nluk, jotta:\n\n— A—pee—ap — —\n\n— Ähä, jopas öksäht viimennii etteenl ehätti Ruupe. Siinä soon se\napinjapykkäös.\n\n— Elähän hättäes läkköö, meenasin minä. Eehän siin' oo niitä\nsirahviinija ja jaloleijuunija ja niitä kalakkunoeta ja muita petoja\nkuvattu.\n\n— Mut kun alla tavvoo, että apinoeta on. Vae eekö silimäs ota ennee\npuustavin piälle? Vae vaevasta viiskolomattasko viihittelet, miehinen\nmies? Männään voan ja katotaan tuo panukraahvi.\n\nEn ennee kehanna kekkeellä vastaan, kun Ruupe alako mukana olovalla\npistokkaallannii äkkeistyin viuhtoo, voan rohkasin ja kaevon\nviiskolomattasen hampaesiin ja puulausin sissään. Ruupe pyörs perässä.\nJa niin myö tarsittiin semmoseen hämärään huoneeseen lakkeisen\nalle. Silimän tottuissa alettiin töllistellä ympärillemme. Voan ee\nsiell' ollu muuta kun hyllyjä ja hyllyllä pulloja, kuppija, lasija,\nrattija, ruuttia, tislierinkijä ja jumpruja. Suu auk minä sitä lasin\nliijallisuutta otvaelin.\n\nRuupen silimä ol ollu ottavamp kun mu. Pistokkaasa varrella\npuulattuvasa minua pohkeeseen hän osotti tiskin taakse ja naoruun\nhörähtäin sano, jotta:\n\n— Samppa! Silimeeppäs tuonne. Tu—tuossa se oon se kuotus. Hä, hä, hä!\n\nMinnäe luimaotin sinne tiskin taa ja jo piäs multae makkee hörömänaoru.\nSiellä sees semmonen olennon liättänä, liinlookun kokonen, kun kontti\nharteilla, mut kättä poloviin. Noama ol — ee ossoo sana kuvvaella\nkummemmin — kun oes oekeen happamen piimätuopin sipassu ja sitte\nirvistäs leoka pitkällä, posket kurtussa ja ohta rypyssä.\n\nMyö naorettiin hyvväe posti ja kun se siellä tiskisä takana alako\njottae ahventierata, niin meetä hohotti sittäe hupasemmin. Mun män\noekeen viärään kulukkuun ja pit kumakulukkuun ja pit kumaraan kiertyvä\nkakistelemmaan. Mut Ruupe rohkas luontosa ja kujjeestaen ja mulle\nsilimee iskiin astaht' par askelta ja alako pistokkaasa varrella sohoja\nsinne tiskin taa, sen olennon nokkoo. Ja naoroo hörötti.\n\nVoan sit' ee oes pitännä puulauta tekemään. Se alako jottae niesnittöö\nja herist nyrkkijään ja koapas sieltä koappiisa kuppeelta meejjän\nkomprommiin. Ihan kun itsestäsä läeskäht ensin Ruupen levveelle\nluppakorvalle semmonen säjjäys, ettee s' ollu lapasella lyöty. Ja minä\nkun sitä suu aok otvaelin, niin jo kammaotti minuväe vasten kuonoo.\nEekä niitä ojjaoksija ja kajjaoksia ollu yks tae kaksi, niitä alako\nliijjetä liijannii luppoovast. Jo putos pistokas Ruupelta ja alako\nRuupe nikotella jottae, että paholainen se nyt rikkeeroo — ja luimuil\nlähteeksesä.\n\nMinä piipaen siinä silimän räppäöksessä porstuvaan ja suuren ökäelämän\njäläkeen piäs Ruupei painaomaan mun perästä pihalle. Vielä vilikastiin\nperräämmö, että ajjautuuko se apina vielä ulossii uhittelemmaan,\nvoan nähtiinnii, että s' ol kiivennä ikkunasa kuppeelle ja sieltä\netu-ulottimillasa huito ja huutoo rävels.\n\nSiinä katuva kävellessä korttieriin ee virketty viittavälliin sen\nsiunoovoo. Ruupe rumileeras hyvin tärkeen näkösenä ja noama kurtussa.\nSitte se seesaht ja vielä aranlaesest' luimautettuvasa takakätteen, ja\nsylykäs ja meenoovast minnuun muljaotettuvasa virkko, jotta:\n\n— S' ol ihan ku ilimo immeenen...!\n\nJa läht' toas kävellä kuippasemmaan. Sitte toas seesaht ja sammoo\nmallia sano, jotta:\n\n— Ol' ryökäs, —! Ihan kerrassa ku ilimo immeeneen!\n\nVasta korttierissa myö syöntäyttiin siitä apinareessusta talon\nemännälle rupattammaan. Se koko meejjän matkan kuultuvasa, lojjaotti\nkämmenesä vastatusten ja vihellettyväsä pitkään sano jotta:\n\n— Herra tu—u—le ja pu—userra. N'oon raokat eksynnä apteekkiin sen\nkyttyrä Nyykreenin luokse — ja luulleet apinaks —!\n\nVähähän meeltä ne noamarustingit reväht semmoseen ilikeeseen irviin,\nvoan virketty ee mittään. Voan niin näötti, jotta Ruupesta jo rupes\ntuntumaan koko kaupunk kaekkine kommeeneen ja marakattinesa ja muinesa\nniinkun nurreelta ja — minä männii ja rustasin ruunan reen etteen ja\nsannoo halakasemata myö oltiin jo jonnii vartin perästä kulussa koht\nkotkylijä. Eekä viihitty vieläkään sannoo vaehtoo, ennenkun meejjän\nportilla erotessa vasta Ruupe kättä pistäen sano, että:\n\n— Samppa! Ol' se — sepä apinja — koko kuotus — ihan kun ilimo\nimmeenen... se Nyykreen...!\n\n\n\n\n»PISLAAKI»\n\n\nTämä tappaus on niiltä hyviltä ajoelta, joesta vanahat niin nokkelast\npakkoavat nuoremmalle poloviperälle poapattammaan.\n\nOl ollu Iikylässä sillon markkinat ja tapella tuiverrettu ol juur\njulumast. Ol korttikoariin kyyvvitty mustialaesta jos muutae miestä\nja naesta pikku hiprakassa hihkumisesta ja semmosesta vijattomammasta\nrikkeestä ja vahingonpijosta. Jo ol markkinakohut milt'ei lopussasa —\nkun sitte otti ja tapahtu miesmurha.\n\nViinapäessäsä par oman puolen miesimmeestä niät jostae ol julumistunna\nja toesijasa larpeeks haokkuva napsuteltuvasa jo toenen — värjärin\nsälli, Ryytin Antti — sipas sannoesa vahvikkeeks kaohavalaisesa ja ee\nkun lyyvvä sätkäötti toesta niin taetamattomast keohkoen, ettee toinen\nkun iäntä yrittämätä kupsaht ränsteeniin ruumiina. Siinä siunuustelun\nja ylleesen voevotuksen valituksen vallitessa hoksas Antti sipasta\nsyrjään ja vohkoella, minne lie lapannae karkuun kun tina tuhkaan.\n\nKun ol ensin ehitty ja etitty kässiin poliissi Siljanter-vaenoo\nja löövvetty se korttikoarin aetasta viinasaksoelta takavarikkoon\nsiepattuihin viinoen lappeelta aeka hujussa, aateltu kintullesa ja\nvettä holovaten vähän virvoteltu selevämmäks, niin sitte kuolleelle\nkomhoejattiin vanahoesta kottikärriin lavoesta laetettu puar ja sillä\nkannettiin kuollut tohtorin syynättäväks ja sieltä ruuttahuoneen\nmakasiiniin leekkuuta oottamaan — niin sitte vasta hoksattiin haekaella\nsitä Anttia. Voan s' ol kaonna kun käskiin.\n\nSiitä synty semmoneir nujakka ja juoksu ja leähätys, että\nhenkihieverinä hohkoeltiin. Ensin juostiin viskaaliin ja viskaalista\npoliisikammariin, sieltä tilikraahviin, postkonttuerille,\nraathuoneelle, ruununvootiin, vallesmanniin, siltavootiin ja sitte\nneljään viiteen kiertoon sama matka uuvvestaan. Tilikraahvattiin\nOuluun, Helsinkiin, Viipuriin, Turkuun ja jos jonnekin... Ja ottoo ne\nlupas.\n\nVoan sittä jokkii valapassi-Iimänen suattihii Siljankin korviin kaijun\nkulun, että se Antti ee ookkaan ja ottanna lähteeksesä lavveemmille\nteelle, voan muka piilotteleekse kotnurkkiin sopivissa suojissa. Se pan\nuuvven liähätyksen ja laakkuun liikkeelle. Joka vähännii eppäeltävä\ntalo syynättiin ja rumustierattiin — ja paljo siinä peäs päevän\nvalioon muuta, jok' ol välttännä ruunun jykkeen silimän, luvatonta\nja luvallistan, kaikkee muuta, mutt' ei Anttija. Niin löövvettiin\nlehmänostaja Lunpanterin liiteristä lummiin aekana luvata ammutun\nhirven lihat, karvar Kiilströmin vinnin umppohjasta saman hirven nahka\nja Kuroskan aetasta jo kaovvan haekaellut mustilaesten varastamat\nvoatepakat. Syrjäkylällä yhytettiin yöllä Anttia ehtiissä Iiströmmin\nIitun asunnon tapasesta viinapannu täyvvessä työssäsä.\n\nOl jo semmosta oamun alakovvoo ujetta kun uuvvuksissa reuhkastiin\nkukkii koht kesk' kaopunkija kottiimmo kientyväksemmö. Mut paeskaatupa\nsillon yhestä portin pielestä siihen miesroekan etteen hieroja-Heta\nhännässäsä puelkymmentä akkoo ja oamukylymässä hampaetaan hakkoovoo\npoekoo ja tyttöö. Heta alako siinä kämmeniisä välistä sihistä, jotta:\n\n— S'oon tuolla — ihan vissiin värjär Viikreenin Villerengin luona. Se\naena siellä ruukkas juosta ja ne olivat kampraatija, jotta kyllä se\nVillen retale nyt sitä ens' etinnän aejan suojeloo ja peästää sitte kun\nee oo ennee pislaakinpanopelekoo... Ihan vissiin s'oon siellä...\n\nMyö höristettiin kuulokojjeitammo ja niin alako vähä arveluttoo, jotta\njos s'oessiin siellä koerra haovvattu. Sitte kun yks sikjoestae julukas\nnähneesä semmosen Antin mukkaesen hoahmun hiipivän Viikreenin portista\nsissään, niin otvaeltuva peätettiin tehhä pislaaki kun peätettiinnii.\n\nVoan se ee oo semmonen kun murhamiehen kiinni otto sammoo kun esmerkiks\nsusjaht. Sitt' ee tiijjä mikä äksäöttää, jos niin kun varomattomast\npislaakin pyöräöttää. Soattaa jostae ehtijälle erreöttävästä\nliklookosta lojahtoohhii pistuolin latink ohtaan tae kuolastaan\npuukolla pimentopiilosta niskaan. Vaekka kyllähän myö jokkaenen\ntunnettiin Antti yhtä hyväks tutuks kun jokkaenen muuhii meestä, niin\nvähä kammotti kuitennii kun aattel, että s' ol, vaekkapa voan kun\nerreeksissäe, miesmurhan tehny.\n\nSiljanter sae komennuksen kouriisa, viskaal kun asjan kuultuvasa sae\nyöilimassa niin ilikeen puistatuksen, että pit kiireen kaopalla rientee\nrohottelemmaan kottiisa ja mikä lie millehhii viranommaeselle vaiva\ntulin. No, jako Siljanter meejjät miehet ja akat semmoseen rinkiin tae\nkierrokseen ja niin että joka puolelta ehätettäs Viikreenin pykningin\nympärille. Siinä vielä kiireen vilikkaan kukkii sieppas asseen\nminkä sae, luutoo ja korentoo — parraana asseena ol hieroja-Hetan\npihalle vastaveetyt kommeet koevuhalot, joita män hyvväe vanaha syl\nkun pyyhkästen. Ja niin sitä sitte lähettiin supistammaan rinkijä\n— ja iliman oovvoommita otteluita tultiin lankkuin seenee vasten.\nLankunravosta tiiroovat näk, mitenkä Viikreenin pihalla jalottel\nrenk-Ville. Sillon Siljanter vihels ja pöhäls pihalle, myö muut\nperässä, mikä portista, mikä loekaten lankun yl.\n\nVille pantiin vähä niinkun varille. Supisten siinä suijjaoteltiin vähä\novelia kysymyksen koukkuja, voan yhtä veekeest se Villennii vötkäle\nniistä pujotteluista poesveäns. Viimen Siljanter suuttu ja ärjäs, että\nee kun ransyynätään koko kartano ja siinä silimän heetossa!\n\nMikäs, myö porskutettiin porstuvasta sissään. Ee ne taenna oekeen\nViikreenissä tykätä siitä oamuvissiitistä, koskapahan on kuulunna\nvieläe kuiskeita, että män siinä nujakassa jonnii soappaesta pik'\npilalle koko kaopunnin korrein rysselroanu ja että koko talo ol\nkun ylösalasin noejuttu. Kohun kuultuvasa ol Viikreenin ryökkynäe\nryöstäytännä sängystäsä, eekä ollu sillä vielä palttinoo paksumpoo\npeällä, kun myö sen puttoiriin porskuteltiin. Kok' se kilijuva ja\npyörtyvä ja peettäötä piirongin välliin, voan mikä siinä aotto ruumin\nransyynissä, myö pengottiin sängyt ja pehmattiin polsterit, kateltiin\nkummuutit ja melekeenpä peelin lootattii. Koko talosta ee jeäny\nee pienintä pahviaskia, johon ee jokkaenen oes osaltasa nokkoosa\nsovitellu. Komuttiin vinnit ja kellarit, kateroopit ja kahveerit —\nmittään löötämätä.\n\nViimen pyssäöttin porstuvassa, josta ol' tultui. Siinä sees Ville\nvoatekonttuurin ovella. Ja sitä konttueria ee oltu syynätty — sen ties\njokkaenen. Ja jokkaenen meestä vilikas Villeen ja siirty sylen ja jäe\nmulukoelemmaan yhäkkii Villeen.\n\nOl' kaet koko miesroekka niin iäneti mulukoeltu kieroonkahtelevvaan ja\nniin oovvon hämilläsä olevaan talon renkiin hyvväe vartti, kun soapu\nSiljanterrii kyökistä, miss' ol tutulta piijjalta soanu laenaks pikarin\nja taskumatistasa, niin kun sano, syömättömyyvvestä pahast' panevaan\nmahhaasa koatanna vähä rohtoo. Siljanter hoksas, mik' ol merrassa ja\nvähä aekoo vuntierattuvasa ryhty toas ruunun seätämiin seäntöen. Villee\nkäskettiin siirtymään laen uhalla syrjemmä. Ja tekhän se sen. Sitte\nkaokoo kalastellen huohmattiin, että ov' ol munalukossa.\n\n— Kenenkä s' oon tämä karteroopi? kysy Siljanter oekeen sutjakasti.\n\n— Mu—mun, sano Ville. Voan ee siell' oo mittään, voatetta voan.\n\n— Ruunu ee usko näkemätä. Kun s' oo sun, nii aokaseppas ov!\n\nVoan Ville estel ja verukkeel ja vakkuutti, ettee siell' oo\nvoaranalasta ja että muka avvaen ol puonnu ja mitähän lie\nvalehellukkii, niin että nokka heelu.\n\n— Poejat! ärjäs Siljanter nämä virkaelut kuultuvasa. Täss on käötettävä\nrikoslaen voemoo. Tämä mies enstäsä pannaan ulosottokoaren — sen — —\npykälä — — hm — — pykälän mukkaan pislaakiin ja sitte — — proprimo — —\nmyös pietään ransyyni sen taskussa, kuten koaressa — — hm — polliisin\nvastustamisesta seesoo. Kaekesta peättäen ollaan myö nyt ketun kololla\nja s' oon just, sel...\n\nVoan antohan se Ville iliman pakottaviijjae pykälöetä lukon avvaemen,\npar vahvoo miestä kun varsinnii vähän aekoo nuin kovemmin kutkuttel\nsen käsvarsija. Ville pantiin ite vielä munalukko näpleemään auk' ja\nvetämään selälleen ov.\n\nS' ol vähä juhlallinen hetk. Alvarriin eänessä olleet akattiin ol'\nkun suista solomituita ja joku sikjoesta tuntu rapuilla ryöstäövän\nitkuntiherryksiin. Myö miesväk' tuijotettiin avosuin ja pamppaelevin\npovin sinne puelhämärään konttuuriin. Ja kun silimä tottu ja näk — niin\nsyön hyppäs kulukkulakkeen ja alako niin kumman kuivasti nielettöö...\nSiell' ol yhessä nurkassa mies tae aenae mieheltä näöttävä selin ovveen\nja noamoosa piilottaen. Näk kengät, turkin selustan ja karvahatun...\n\nEe ollu valenna vielä mun muistiin Siljanterin punanen viinanoama,\nmut valakespas nyt. Mies ol kun äkkee palttina ja huulet hökält' kun\nhorkassa. Mut sitte kun luimautti meehin muihin ja näk Villen noamassa\nsemmosen ilikeen naorun, niin äkkeesty, tempas sapelisa ja astu\nkonttuerin ovelle ja voan vähä värähtävällä iänellä ärjäs, että:\n\n— Pi—pislaaki!\n\nPar' kolome akkoo tuntu siunoovan ja sikjoesta tuntu tusinanverta\ntupsahtavan rapuilta moahan ja taes mies kolominennii toivoo olovasa\nkotonasa — mut Siljanter se vaohtiin peästyväsä ee ollukkaan ennee\neppäelypeällä, voan ryntäs sen miehen niskaan ja kahenkäen koahmas,\nettä paekat paokko.\n\n— Antau, Antti! huus ja roast.\n\nSillon akkaväk tömist pellolle ja puelkymmentä miestä perässä. Oes\nmyö muuttii mänty, voan ee porstuvan ovesta sovittu. Kohmittiin\nja puulittiin kuunnellen minkä puel'korvalla kuul, että mitenkään\nSiljanterin sielun käöp...\n\nVähä aekoo elämöetyväsä, pistäöttii Siljanter porstuvaan ja Villee\nnaoliten silimilläsä seenään sano, jotta:\n\n— Saa—tana!\n\nJa läks' ja ee jälellesä katastanna.\n\nEns pelon ja hämmennyksen häästä peästyvä myöhiä rohettiin, tae\nrohkeemmat meestä ruveta selevän soantiin siitä Siljanterin\npislaakista. Kurkoteltiin ensin konttuerin ovelta ja sitte sissäännii\nsipastiin. Kun pitelijät ol ottaneet ja hämmästyksisäsä heettäneet\nVillennii irt, tul sekkii irvistellen ja tirskuin sinne. Aokastuvasa\nikkunaluukun, että valo virtas vielä sissään, voetiin myö helepost\nhoksata, mikä sen Siljanterin ol soattanna niin äkäsen eänettömäks,\nvoatteeta voan. Jot' ol luultu Antiks ottii Villen talavitamineet.\nNaolaan ol tällännä enstäsä nuttujasa ja housujasa ja niihin piälle\npannu pitkän turkin. Kun ol sitte ylinnä karvareohka ja alinna\nsoapaskengät, niin koko laetos siinä puelpimmeessä pijan selin seesovoo\nmiestä mallas. Kun ol kopeloetu ja keännelty ja koohoteltu — niin ee se\nmuuks muuttunna.\n\nNo, naorukshan se män, niin ja helepotti kansa, kun ee tarvinna\nsitä pislaakia tehhäkkään. Suoraan kun ilimasoo, niin pelottanna\nol pentaleesti joka miestä. Hyvilläsä jokkaenen jalottel mökillesä\nmielessäsä salloo toevoen, ett' oes se Antti vaekka aena Amenriikassa\nast.\n\nOamulla siitä viel' ol omat otvaelusa. Koko kylä ol soanu hampaehisa,\nettä yöllä ol tehty pislaaki. Ja julumija ne siitä juttus, mitenkä\nmuka ol Antti pötältännä pykningissä pislaak miesten eellä lookosta\nlookkoon ja ryöstäynnä niin ryökkynä Viikreenin puttoiriinnii ja\nryökkynä-rukan ahistanna piirongin välliin ja kangella kallaottanna\nsitte pökerryksiin ja mitenkä Viikreenin piika salloo ol juottanna\nSiljanterille silimän keännösjuomoo, jotenka Siljanter luul\nturkkia Antiks, vaekka oekee Antti ollii jo pötältännä pakkoon.\n— Ja noapurkaapunnin avviisissa ol julastu huohmattava nottiissi\n»Suuremmoenen pislaaki Iikylässä», jossa asija tehtiin vieläe\njulumemmaks.\n\nSiljanterija ee niinä päevinä näkynnä. S' ol rustanna semmosen\nraportin, että viskaal vihapäessäsä laetto sen viikon aejaks\nrivvaattipuuhiin, mittoomaan pormestarin lehmälle Löötynahosta\nhuuvvetuita heenijä.\n\nOesko vielä julastava, että parin kuun perästä Antti sukmannillesa\nAmenriikasta osotti kirjeen, jossa ilimotti vielä samana yönä\nsootaneesa venneellä selän yl' ja sieltä mehtijä myöten Ruotin puolelle\nja Amenriikkaan, josta Ville Viikreenissä soatta kyllä kelle tahasa\nseekkaperrään kertoo.\n\nNiin että mittomiin se män Iikylän yhen kerran kirjotettavassa\nhistoriijjassa ehkä kylän tärkeen tappaos: »pislaaki».\n\n\n\n"]