[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f5DbC6GlIykdb4cUEPfRGWuDi_FsxMsR202X7DqO0XU0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3119,"Tuomion jälkeen","Virtala, Ilma (oik. Näätänen, Ilma)",1886,1931,"3119-virtala-ilma-tuomion-jalkeen","3119__Virtala_Ilma__Tuomion_jälkeen","Kertomuksia","novelli",[],[],"fi",1919,null,23893,142295,false,73684,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[26],"Short Stories","\"Tuomion jälkeen: Kertomuksia\" by Ilma Virtala is a collection of narratives written in the early 20th century. The stories delve into human experiences during turbulent times, particularly reflecting the impact of war on ordinary lives. Central to the opening narrative is Elina, a resilient woman recounting the struggles and pains of her family as they navigate the hardships brought on by conflict and socioeconomic challenges.  The opening of the work introduces Elina's life story, beginning with her chance encounter with a painter named Juha. Their shared conversations hint at sorrow and longing, revealing Elina's past filled with loss and struggle as a widow with children. As Elina reflects on her life, from the heavy burdens of caring for her family to the fleeting moments of joy brought by Juha’s love, readers are drawn into her emotional journey. This opening sets the stage for themes of resilience, love, and the quest for hope amid the scars of war, engaging readers in Elina's poignant experiences and the larger societal context surrounding her. (This is an automatically generated summary.)",[],212,"Novellikokoelma sisältää kertomuksia vuoden 1918 sisällissodan jälkitunnelmista ja ihmiskohtaloista. Tarinat kuvaavat muun muassa vankileirien kurjuutta, aatteellista paloa ja tavallisten ihmisten selviytymistä sodan runtelemassa Suomessa.","Ilma Virtalan 'Tuomion jälkeen' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3119.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TUOMION JÄLKEEN\n\nKertomuksia\n\n\nKirj.\n\nILMA VIRTALA\n\n\n\n\n\nTampereen Kirjapaino-Osakeyhtiön kirjapainossa,\nKustannusosakeyhtiö Tietäjä,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nMaalarin vaimo.\nVapautettu.\nIsänmaa.\nSynnin tuoksu.\nPunakaarttipäällikön muistelmia.\nRyssä on ryssä.\nKahdesti kuolemaan tuomittu.\nTuomion jälkeen.\nSyyttömät.\nPataljoonan päällikkö.\nAatteen puolesta.\nSovinto.\n\n\n\n\nMaalarin vaimo.\n\n\nOlin sattumalta tutustunut häneen. Ja vaikka heitä oli siellä\nSöörnäisten perukoilla satoja, jotka surun ja puutteen näännyttäminä\ntaistelivat epätoivoisesti turvattomaksi jääneen perheensä olemassaolon\npuolesta, kumminkin oli hän minua ikäänkuin lähempänä ja hänen\nkohtalonsa painoi minua raskaammin kuin muiden.\n\nUsein istuimme yhdessä päättyneen päivätyön jälkeen.\n\n— Olettehan pohjalainen — sanoin kerran.\n\nHän katsoi minuun ilostuen.\n\n»Olen, pohjalainen minä olen — mistä sen tiesitte?\n\n— Huomasin sen jo ensinäkemältä, tunnenhan nuo piirteet.\n\n»Sieltäkö tekin?»\n\n— Siellähän minä nyt viimeksi...\n\n»Voi sentään, kumpa olisimmekin jääneet sinne!»\n\n— Todellakin! mutta ehkäpä vielä joskus...\n\n»Ei minulla ole enää sinne menoa, vieraat ihmiset, niin siellä kun\ntäälläkin, toisin olisi, ellen olisi sieltä lähtenytkään.\n\n— Mikä teidät taikaan tänne?\n\n»Minä kerron nyt kerran kaikki, alusta alkaen, oikeassa järjestyksessä,\n— ellei teitä vain pitkästytä.»\n\n— Istun mielelläni vaikka puoleen yöhön.\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Ei tämä Juha-vainaa — taas sanoin vainaa, vaikka se tuntuu niin\nkamalalle — niin, ei hän ollutkaan minun ensimäinen mieheni, olin jo\nleski kun hänelle tulin.\n\nMinä jouduinkin perin nuorena ensikerran naimisiin, se oli vanhempieni\ntahto. Mies, jolle he minut naittivat, omisti torpan, mutta sairasti\nrintatautia. Oli meillä lapsiakin, oli kaksi poikaa, mutta ne potivat\nisänsä perintötautia kumpainenkin.\n\nNiin oli se minun silloinen elämäni, kuin on kulku kautta savikon,\nniljaisen tien, raskaanharmajana syyspäivänä, ilman ainoatakaan\nilonhetkeä. Sängyssä ryiskeli Matti-vainaja kaiket päivät ja pojat\nkalpeina, kituvina ympärilläni kitisivät. — Sellaista oli se elämä.\n\nSitte tuli tuoni ja korjasi niiden isän ja on kuin kuolema ensin\nopittuaan taloihin tien, löytäisi sinne kerkeämmin jo toisen ja\nkolmannennenkin kerran, niin kävi nytkin — ja eräänä päivänä olin minä\ntorpassa — yksin.\n\nKolkollehan se tuntui senjälkeen, mutta olihan se siltä, kuin kuorma\nolisi harteilta pudonnut.\n\nPaikka jäi minulle ja siinä aijoin yksinäni vanhentua.\n\nMutta toisin kävi.\n\nSeuraavana kesänä tuli tämä Juha Kanervo kylään töihin, se oli nuori\nmaalari ja koria poika olikin siiloin.\n\nUsein tuli se sinne minun mökilleni, istui kanssani pitkät illat ja\njo minä joskus ihmettelin, että miksi se siellä, olisihan sillä ollut\niloisempaakin seuraa, paljon siitä tytöt pitivät, sievempi oli kuin\nkylän pojista kukaan.\n\nKerran taas, se oli ensimäisenä sunnuntaina Juhannuksen jälkeen.\nKaunis oli ilta silloin, voi minä muistan sen vielä, niin kuin eilisen\npäivän...\n\nIstuin siinä porraspuulla ja katselin sitä ihanata maailmaa, — toisella\npuolen meren tyyni ulappa, toisella avarat viljavainiot ja pihakoivut\ntuoreimmassa vihreydessään.\n\nKylältä kuului iloinen polkantahti.\n\nSiinä minä sitä soittoa kuuntelin, kuuntelin ja mietiskelin, miten se\nminun elämäni oli sivuuttanut sen nuoruusajan, ilman, että sen iloista\nollenkaan olin osalliseksi tullut, oli kuin olisivat ne riemut vaan\nmuita varten, — ei minua.\n\nSilloin näin minä jonkun tulevan pellon pientareita pitkin ja sitte\nkun minä tunsin, että se todella oli hän, Juha, piti minun kätkeä\npunastuneet kasvoni ja sydämeni löi, kuin pyrkien rinnasta pakoon — nyt\nminä jo arvasin, mitä sillä oli mielessä, kun se näin kesken kisojen\nminun luokseni lähti.\n\nKuulin askelten lähenevän, tunsin että se istui vierelleni siihen\nporraspuulle ja kun minä yhä peitin kasvojani virkkoi hän:\n\n— Taidan tulla liian usein, Elina.\n\n— Et toki, et sinä liian usein — luulen vastanneeni, mutta hän otti\nminun molemmat käteni ja katsoi kasvoihini: — Entä jos jäisinkin tänne,\nellen menisikään enää pois, mitä sinä silloin sanoisit, Elina?\n\n— Ei, et sinä jää, et voi jäädä. Ei minusta ole sinulle, vanha olen,\npaljoissa kärsimyksissä kulunut. Ota itsellesi kaltaisesi, nuori ja\nkaunis, — niin sanoin, mutta se vaan naurahtaen virkkoi:\n\n— Mikä minun on, se on minun. — Eikä siinä auttanut mikään.\n\nNiin se oli, tiedättekö, ei mene mielestäni se ilta, elikkä yö se jo\noli, — nehän ovat siellä pohjoisessa niin valoisat ne kesäiset yöt,\naivankuin päivät, tiedättehän.\n\nSiinä me istuimme kauvan äänettöminä, käsi kädessä. — Sen käsi oli niin\npehmeä ja kaunismuotoinen, en ole kellään nähnyt sellaista kättä, —\nja minä mielessäni ihmettelin sitä minun kevättäni, kun se tuli juuri\nsilloin, kun vasta olin sitä mielessäni kaipaellut.\n\nSiitä sitte se eläminen ulotettiin, minä nuorenin aivan, olin kuin uusi\nihminen, — ne entiset surut ja kestetyt kärsimykset olivat kuin paha,\nilkeä unennäkö, joka aamuntullessa haihtuu, jättäen jälkeensä vaan\nhämärän muiston.\n\nSilloin sitä tehtiin työtä ja mistä lienee se voimakin tullut, mutta\nväsymystä en tuntenut siihen aikaan.\n\nJuha toivoi lasta, poikaa se odotti — piti sille toisinaan nauraa, niin\noli vielä lapsellinen itsekin, tietäähän sen, kun siinä vasta oli,\nneljänkolmatta ikäinen, mikäs se oli muu kuin lapsi vielä itsekin.»\n\nMinä katselin vanhinta poikaa, joka lepäsi siinä risaisella\nleposohvalla. Lapsen kasvot olivat laihat ja kalpeat, peite hänen\npäällään oli repaleinen, kaikki mitä ehjää huoneessa löytyi oli leivän\neteen myyty ja pantattu.\n\nOsoitin lasta ja lausuin: — Pojan sai ja vielä näköisensä — luulen minä.\n\n»No aivan se on sen näköinen, ellei vaan olisi noin laiha — kyllä se\nJuha oli siitä iloinen, itse se sitä yötkin hoiteli, minun ei tarvinnut\nmuuta kun rintaa vaan annoin, kyllä se oli siitä niin hyvä.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän vaikeni, viivähtäen noissa rakkaissa muistoissaan. Istuin hiljaa ja\nodotin, kunnes hän taas jatkoi:\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Parin vuoden perästä syntyi tuo toinen poika ja kolmen vuoden kuluttua\ntyttö, josta tuli vasta oikea isän silmäterä.\n\nMutta ne maat olivat pienet ja karunlaiset, jos niitä vaikka kuinka\nhyvin hoiteli, eivät antaneet ne näin monelle hengelle vuotuista\nelämää, vaan piti Juhan talvisin käydä työansiolla Oulussa ja\nTorniossa. — Ne olivat pitkiä ja ikäviä ne erossa-oloajat. Tuumailtiin\nja mietittiin, miten järjestää se elämä, että saataisiin olla kaikki\nyhdessä.\n\nJa kerran kun Juha taas palasi matkoilta oli hän sen päättänyt: — Me\nmyymme tämän torpan ja perustamme kodin Helsingissä, ei luulisi siinä\nkylässä kunnon työmieheltä työn puuttuvan — hän puheli, eikä minulla\nollut mitään sitä muuttoa vastaan, koska hän sen kerran niin oli\nharkinnut.\n\nHyvin se luontuikin alussa. Ansiot olivat täällä paremmat kuin siellä\npohjoisessa. Juhakin sai kulkea paremmin puettuna. — Lysti sitä olikin\nkatsella, komiammaksi se vaan kävi, niin oli pyhäpukeissa kun herra,\nen tahtonut iletä sen rinnalla kävellä, tällainen kun olen, vanha,\nruma akka. Mutta siitä en koskaan saanut sanaakaan hiiskua, suuttui,\nnähkääs, jos jotakin vaan sanoin sinnepäin.\n\nOlivat ne sunnuntaipäivät meidän elämässämme sellaiset juhlahetket,\npyhäpäivää ne lapsetkin aina viikonvarrella odottivat. Oli meillä\nsilloin aina tapana lähteä yhdessä kaupungille, se oli niistä niin\nhauskaa — paljonhan sitä nähtävää täällä olikin meille jotka sieltä\nkaukaiselta maaseudulta olimme tulleet.\n\nMutia ei tätä onnea kestänyt kauvan, viime kesä vielä jotenkuten kului,\nvaikka kallis aika jo alkoikin ahdistella, mutta syksyllä loppuivat\nmaalarien työt tavallista aikasempaan, syynä lienee ollut nuo ainaiset\nlakotkin — kunnan töihin oli turvattava.\n\nKerran tuli Juha kotia keskellä päivää, istui pöydänpäässä äänettömänä,\nsynkän näköisenä. En kysynyt mitään, huomasin kaikesta, että tosi nyt\noli edessä, sillä en ollut sitä koskaan sellaisena nähnyt.\n\nKunnan työt olivat lopetetut.\n\nKului taas muutamia päiviä. Juha oleskeli paljon poissa, minä tiesin,\nettä se turhaan oli etsinyt työtä, vaikka ei puhunut mitään, aina se\nkoetti minua suruilta säästää.\n\nOltiin jo helmikuun puolella ja sotaa käytiin parhaillaan.\n\nSeisoin tuossa hellin ääressä ja sekotin vellikattilaan sen viimeisen\njauhontuoksun, mitä koko tässä taloudessa löytyi. Mitään muillakaan\nei enää ollut, lukuunottamatta muutamia silakoita, joita vielä oli\njäljellä — viimeinen ateria, eikä mistään tuloista tietoakaan. — Siinä\nhämmensin kiehuvaa kattilaa ja mielessäni mietin, että tällälaillako\nsiitä meidän elämästämme nyt tulee loppu.\n\nJuha tulee sisälle, laskee puusylyyksen uunineteen ja sanoo:\n\n— Kaikki ovat.\n\nMinä säikähdin tuota kolkkoa ääntä, vaikka omakin mieleni oli musta.\nOlin hiljaa ja odotin hänen lisäävän, koska kasvoistansa näin, että hän\nvihdoinkin alkoi puhua.\n\n— Kävin Rantalankin puheilla, — alotti harvakseen Juha, — ajattelin,\nettä jos suurimmassa hädässä olisi tahtonut vanhaa tuttavaa auttaa,\n— ei muuta kun huusi ja haukkui, — komea nuori mies olet, siellä\nsisällä vaan happanet ja akkasi turvissa piileksit, lähde kaarttiin,\nniin pelastat mukulasi nälkäkuolemasta, vai luuletko sinä olevasi sen\nkummempi kuin muutkaan työläiset. Vaikka kuka sun tietää, jos lahtari\nlienetkin, koska et ole yhdistykseenkään ruvennut. Sellainen lohdutus\nsiltä Rautalalta tuli.\n\n— Sellainenko sekin nyt.\n\n— Niin sanoi.\n\nTaas vaikeni hän hetkeksi...ja minä tiesin, että nyt tullaan siihen,\nmitä hän oli aikonut sanoa. .\n\n— Hyvää palkkaa ovat luvanneet, viisitoistamarkkaa päivällä ja kaartin\nruoka, ei tarvitsisi tehdä muuta kuin vartiopalvelusta, rintamalle meno\non vapaaehtoinen — mitähän tekisin?\n\n— Sinunko pitäisi ruveta punakaarttiin! — eikö mikään muu nyt\nnälkäkuolemasta pelasta! — huusin minä.\n\n— Muuta pelastusta ei näy, — vastaa hän.\n\n— Kunpa päästäisiin täältä takaisin sinne — huokasin minä ja meidän\nmieleemme muistui se entinen koti siellä kaukana, jonka olimme jättäneet.\n\nLapset leikkivät lattialla. Olin niitä viimeaikoina usein seurannut\nja huomannut, miten niiden leikit nykyisin aina koskivat ruokaa.\nSe suretti ja kidutti minua kovin. Nytkin niillä oli ruokakauppa\novensuunurkassa, niissä vuorotellen kävivät ostoksilla. Siellä löytyi\nleipää, perunoita ja makkaraa. Siellä pieni Laila-tyttökin täytti tyhjän\nkuppinsa mielikuvituksensa makealla maidolla.\n\nJuha huomasi ne myös ja katsoi minuun:\n\n— Niiden on nälkä.\n\nHänen silmänsä kyyneltyivät ja murtuneella äänellä hän lausui:\n\n— Minä menen kaarttiin, Elina, minun _täytyy!_\n\nEnkä minä enää vastustellut, vaikka sydämeni oli tuhkasta pakahtua.\n\nJuha ilmottautui vartiopalvelukseen, mutta kolmen päivän kuluttua\nlähettivät he hänet rintamalle, Länkipohjaan.\n\nSiitä alkoi minulle vaikea aika. Pojilla oli nyt kyllältä ruokaa, minä\nja pikku Laila emme sitä juuri tarvinneet, tyttö sairastui ankarasti\nrokkoon ja minä hänen vierellään en muuta kun itkin yöt ja päivät. Olin\naivankuin sekaisin. Jos hetkeksi torkahdin, ilmestyivät silmieni eteen\nkamalat kuvat, luulin, että toisinaan uneksin valveillakin ollen.\n\nTäyttä kahta viikkoa ei vielä ollut Juhan lähdöstä kulunut, kun\neräänä päivänä minun tuuditellessani sairasta lasta, ilmestyy hän\näkkiarvaamatta eteeni. Äänettömästi oli hän aukaissut oven ja\nensihetkessä niinä kovasti säikähdin, luullen taas näkyjä näkeväni.\n\nMutta kun tulin vakuutetuksi siitä, että se todella oli Juha,\nilmielävänä ja vahingoittumattomana, syöksyin hänen syliinsä ja minua\nihan pyörrytti se ilo, että olin saanut hänet takaisin — mitään muuta\nei sillä hetkellä mieleeni tullut.\n\nHänpä ei iloinnut. Synkkänä jurotti, ei sanallakaan selittänyt pikaisen\npaluunsa syytä, vaikeni vaan ja mietiskeli, — en kysynyt minäkään, vaan\njäin odottamaan kunnes se itse sen ilmoittaisi.\n\nOli lauvantai ilta. Tyttö oli jo hiukan toipumaan päin ja nukkui\nrauhallisesti, kun minä sanoin Juhalle:\n\n— Pitäisi minun mennä kylvettämään nuo pojat, tulethan, isä, Lailan\nkanssa toimeen, vaikka tuosta heräisikin.\n\n— Kyllä, — mihin saunaan menet?\n\n— Tuohon vaan lähimpään, toisessa kadunkulmauksessa, — eihän täällä nyt\nsilläaikaa mitään hätää, koetan joutua pian.\n\n— Voisihan sattua jotakin-,\n\nHäneltä jäi se kuin kesken sanomatta. Se teki minut levottomaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPojat olivat vallattomia ja leikkivät vesisotaa keskenään, sillä aikaa,\nkun minä jotain tuntematonta pahaa peläten vartioin mustunutta saunan\novea, jonka jokaista avausta säpsähdin: — Jokohan hakevat minua?\n\nEn ollut vielä ehtinyt peseytyä, kun pukemahuoneesta kuului vieras\nmiehen ääni: — Onko Kanervoska täällä?\n\n— Nyt se tulee! — sanoin itselleni, en tietänyt itsekään mitä odotin,\nmutta mielessäni oli tuntematon kauhistus.\n\nKäteni vapisivat, enkä ilman kylvettäjän apua olisi saanut vaatteita\npoikien päälle. Itse sain hädintuskin ylleni verhot, kun tuo samainen\nääni jo toistamiseen minua kiirehti.\n\nTulin ulos ja siellä näin minä Juhan, asestetun punakaartilaisen\nvartioimana.\n\n— Minua tultiin hakemaan, kiiruhda kotiin Lailan luo.\n\nHänen hyvästelevä kätensä oli kylmänkostea, sen puristus oli lyhyt,\nmulta luja.\n\nKadulla vartoili toinen vartija hevosen reessä, sinne väliinsä ne\nistuttivat Juhan, kadoten illan pimeyteen.\n\nSilloin ymmärsin minä sen viimepäivien painostuksen ja sen raskaan\näänettömyyden merkityksen.\n\nKului vaivoin viikko, niin tuli naapurin mies pohjoiselta rintamalta,\ntuomisensa toi ja kertomisensa kertoi...»\n\nElina nousi, etsi vanhan sikaarilaatikon jossa muistoesineitään\nsäilytti. Sieltä etsi hän jotakin kirjeiden ja valokuvien alta.\nHopiamarkka tuli käteen.\n\n»Kas, tuota Juha säilytti kukkarossaan, saa olla muistona, viimeinen, —\nsanoi. — Olen jo monta kertaa ollut ilman kaikkea minäkin, mutta tuota\nolen vaan säilyttänyt, ajatellen, että ei siitäkään enää nelihenkinen\nperhe paljoakaan kostu, — olkoon vaan tuolla tallessa» — puhelee hän ja\netsii edelleen.\n\nViimein se löytyi, Tummunut kiväärin kuula. Hän piteli sitä hellävaroen\nsormissaan.\n\n»Tämän toi minulle se naapurin mies — Juha lähetti sen sinulle\nmuistoksi, sanoi, tämä on lävistänyt hänen rintansa vasemmalta puolen,\nlikellä oli, että ei sydämeen ottanut — puheli se toveri. Tämän kuulan\nolivat he löytäneet hänen liivinsä vuorista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä näin, että se tummunut kuula oli hänelle kallis aarre, jota hän\nsäilytti niin kuin pyhäin jäännöstä säilytetään, kätkien sen jälleen\nsikaarilaatikkoonsa, pohjimmaiseksi, muiden muistojen alle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun sain siltä toverilta kuulla, että Juha nyt makasi haavoitettuna\nTampereen sairaalassa, tuli minulle hätä käteen, miten pääsisin hänen\nluokseen. Eihän ollut ketään, kenen vastukseksi jättää nuo lapset,\nonhan kaikilla kylläksi omistaan.\n\nAina sitä kumminkin jostain apu ilmestyy, silloin, kun oikein\non tarvis, niinpä nytkin tuli kuin sattumalta puheisiin erään\nkahvinkeittäjän kanssa, jolla on pieni myymäläkoju tuolla mäellä ja\nhän, vieras ihminen, kun kuuli asiani sanoi, mene sinä vaan miestäsi\nkatsomaan, kyllä minä hoidan lapsia sillä aikaa, — sellaisiakin,\nnäettekös, tapaa täällä sentään joskus.\n\nMinä lähdin Tampereelle ja saavuin sinne keskellä yötä. Silloin oli\nvielä paha sää ja tuisku tukkii kaduille lunta. Sain oppaakseni\nensimäisen miliisin, minkä asemalta lähdettyäni löysin ja pyysin hänen\njohdattamaan minut sotilassairaalaan. .\n\n— Kyllä minä teidän sairaalaan saatan, — puheli se miliisi, — mutta\neivät ne teitä sinne ennen aamua sisälle laske, vaikka voittehan\nkoettaa kumminkin.\n\nJa niin oli minun sydämeni surua täynnä, että aloin kohtalostani\nkertoa sillekin, tuolle vieraalle miehelle, ikäänkuin se siitä olisi\nvälittänyt, olihan niitä nyt satoja saman kaltaisia.\n\nTulimme sen kansakoulun portille, mihin sairaala oli sijoitettu. —\nTulkaa takaisin, elleivät laske sinne sisälle, niin vien teidät yöksi\nkaton alle — kuulin sen huutavan jälkeeni, mutta minä riensin jo ylös,\nnoita leveitä, autioita portaita pitkin.\n\nVasta toisessa kerroksessa pysäytti minut muuan säikähtynyt\nyöhoitajatar.\n\n— Miten olette päässeet tänne, ja mitä te täältä haette?\n\nPyysin, että hän ei pahastuisi, enhän ollut tavannut portilla ketään,\nsiksi tulin tänne asti. _Ilmoitin_ myös asiani ja pyysin, että hän\nsaattaisi minut mieheni luokse.\n\n— Nytkö, keskellä yötä, johan siitä toisetkin sairaat häiriytyisivät!\n\nNyt huomasin itsekin että olin tehnyt tyhmän pyynnön.\n\nSattui siihen sitte sanitäärikin, joka kuuli keskustelumme, hän tuli\nluokseni ja tuntui ymmärtävän minua.\n\n— Voittehan odottaa täällä aamuun ‒ hän sanoi, — laitan teille tilan\ntuohon käytävän rahille, olettepahan silloin jo saman katon alla, onhan\nsekin jo hiukan hauskempi, — se sanoi, haki tyynyn ja huovan, kääri\nvielä peitettäkin ympärilleni, sanoen samalla. — Tunnen Kanervon,\nkunnon mies, miten se punaiseen kaarttiin sotkeutui — puuteko pakoitti?\n\n— Työt loppuivat, vähäiset säästöt olivat pian kulutetut, eikä se olisi\ntahtonut antaa lastensa nälkää nähdä.\n\n— Syvään huokasi se sanitääri ja katosi pitkään käytävään. Minä\npuolestani taas ihmettelin, mitkä syyt olivat _hänet_ tänne saattaneet.\n\nMutta uupunut kun olin, nukuin pian sikeään uneen ja heräsin vasta\nsilloin, kun hoitajatar ilmoitti, että saan tulla sisälle.\n\nSuuri luokkahuone oli sairaalaksi sisustettu, siinä oli vuode vuoteen\nvieressä, eikä yhtäkään tilaa ollut tyhjäksi jäänyt. Näin vaan\nsidottuja käsiä, jalkoja, käärittyjä päitä ja vartoavia katseita, jotka\nkiinnittyivät minuun, näkyi, että omiaan odotti kukin.\n\nHuoneen perimmässä nurkassa makasi Juha.\n\nHänen silmänsä olivat puoliavoimet, kasvonsa valjut, vain vasamassa\nposkessa hehkui punainen täplä.\n\nPolveni vapisivat, minä jaksoin tuskin liikkua, vaivalla laahustin minä\nlattian yli hänen vuoteensa viereen.\n\nEi hän huomannut tuloani, tuntui kuin ei hän olisi tietänyt, mitä\nympärillä tapahtui. Vasta kun istuin vuoteen laidalle ja otin hänen\nkätensä omaani, havahtui hän kuin unesta, silmänsä kirkastuivat ja\nhuulensa hymyilivät heikosti.\n\nSiinä istuin kauvan ja pidin kädessäni tuota laihtunutta kättä ja minä\ntunsin, että hän on minulle kaikki, että ilman häntä ei minulle elämä\nmerkitse mitään.\n\nJuha toipui huomattavasti noina parina päivänä, kuume oli laskenut\npaljon ja hän jaksoi jo hiukan puhuakin. Kun lähdin pois, lähetti hän\nterveisensä lapsille ja lupasi pian tulla takaisin kotiin.\n\nHyvillä toiveilla palasin minä Helsinkiin. Olin alkanut uskoa, että\nsaan hänet takaisin, en tiedä, mistä johtui, mutta pelkoni oli nyt\npoissa, minä vaan toivoin ja odotin.\n\nHuolestuttavia tietoja tuli rintamalta, suurista tappioista kertovat\nhuhut. — Tampere vallattu, paluutie punasilta poikki, — minä en\nvälittänyt, en kuunnellut niitä, vaan elin kuin unessa, josta en\ntahtonut herätä.\n\nJoka aamu siistin huolellisesti tämän huoneen, pidin puhtaissa pukeissa\nlapset ja mielessäni oli vaan aina se ajatus, — ehkä jo tänään tulee\nJuha.\n\nSaksan liput liehuivat jo Helsingissä, poistettujen punalippujen\npaikalla, minun elämäni tuli yhä tukalammaksi, kun punakaartin kanslia\njätti viimeisen tilinsä maksamatta.\n\nPäiväkaudet kuljeksin kaupungilla etsien työtä, mutta se näytti kaikki\nolevan turhaa.\n\nKoetin syödä mahdollisimman vähän, että lapsille olisi säästynyt, siitä\nlienee johtunut, että päästäni pyörrytti usein.\n\nViikot kuluivat.\n\nOlin kantanut jo panttilaitokseen suurimman osan tämän huoneen\nsisällyksestä, olin myynyt jo monta Juhan maalaamaa tauluakin, vaikka\nraskasta oli minun niistä luopua, kun kuhunkin niistä liittyi jonkun\nonnellisen päivän muisto, mutta lasten tähden oli niistäkin luovuttava.\n\nOltiin jo kesäkuussa, kun vihdoinkin tuli kirje, jonka päällekirjoitus\noli Juhan omaa käsialaa.\n\nMinulla onkin se täällä laatikossa tallella, haen sen, niin saatte\nlukea.»\n\nSieltä löytyikin se pehmennyt, käsissä kulunut paperiarkki, josta\nsensuurin mustaamien rivien välistä kokosin seuraavan sisällön.\n\n Rakas, oma Elinani ja pienet lapseni.\n\n Pane siihen kapsäkkiin ne uudet, vaaleat vaatteet, samoin harja, kampa\n ja peili. Ottaisin ne työvaatteetkin, minä tarvitsen niitä. Lähetä\n kaikki tänne kiireellä, panisit vielä 10:— rahaakin.\n\n Kyllä sinun osasi nyt on ollut kova, kun jouduit yksin niiden\n lasten kanssa, mutta kohta tulee taas kaikki hyväksi, kun minä,\n tulen tekemään työtä ja ansaitsemaan teille elatuksen, kunhan vaan\n jaksaisitte vielä vähän aikaa.\n\n Lähetä heti mitä pyysin, pane paistetuita silakoita myös pakettiin.\n\n Veikko ja Laila juoksevat lattialla, se kuuluu tänne, joskus ne itkien\n pyytelevät leipää.\n\n Kestäkää vielä vähän aikaa, minun rakkaimpani.\n\n Teitä kovasti kaipaava isä.»\n\n»Tuntuu mielestäni niin pahalle nuo mustat rivit, olisin niin\nmielelläni lukenut jokaisen tavunkin tästä», — sanoi hän, katsellen\nkirjettä, jonka ojensin hänelle takasin.\n\n»Olihan se minusta kyllä vähän omituisen hätäinen, että mieleeni\nvälähti, olisiko sen kuumeisena kirjoittanut. Mutta minä tukin korvani\nepäilyksen ääniltä ja kiiruhdin panttaamaan, päällystakkini, saadakseni\ntarvittavat rahat.\n\nLaitoin lähetyksen kiireellä kuntoon, ja rahat panin, kaikki, mitä\nsilläkertaa omistin. Sanoikin vielä tuo naapurin rouva, että paneta\nnyt kirjoihin tuo kirje, että tulee takaisin, ellei löydä perille. —\nMeneehän se perille, — tuumin minä, mutta tein kumminkin hänen neuvonsa\nmukaan.\n\nKului parisen viikkoa. Ei kuulunut mitään, aloin jo ihmetellä, miksi ei\nJuha mitään vastaa, eikä ilmoita ovatko lähetykseni tulleet perille.\n\nPistäydyin itse postitoimistoon, kun se postinkulkukin silloin sodan\njälkeen oli niin epäsäännöllistä.\n\n— Täällä on palautettu, kirjoihin pantu kirje — kuulin vastauksen\nluukulta.\n\nNäin samaisen kirjeen, jonka olin lähettänyt, siihen oli poikittain,\nvieraalla käsialalla vahvoin kirjaimin piirretty — »Kuollut» —\n\nSydämessäni tuntui pistos, mailma musteni silmissäni ja minä kuulin\noman ääneni, mutta en voinut hallita sitä.\n\nJoku ajoi minun päähäni kylmää vettä, minua tuettiin kainaloista\nja vietiin kadulle, — taas kuulin minä vaikeroivan äänen, mutta en\ntiennyt, olinko se minä joka huusin tai joku muu.\n\nSiihen lienen taaskin mennyt tainnoksiin. Vasta poliisikamarissa tulin\ntäydelleen tajuihini. Kuinka mielelläni olisin kuollut! — On se sentään\nihmeellistä, että yhden ihmisen täytyy pakosta elää, sillä aikaa kun\nkuolema riistää toisia, kesken onnen ja parhaimman elämänilon.»\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Teidänhän täytyy elää noiden lasten tähden, sehän on varmasti\nhänenkin tahtonsa — Juhan, — sanoin minä.\n\n»Se on hänen tahtonsa, lasten tähden» — huokasi hän hiljaa.\n\n»Tiedättekö että toisinaan uskon minä varmasti hänen olevan elossa —\nminä tunnen joskus, varsinkin kun yöllä yksinäni valvon, että hän on\nkanssani, lähelläni, että hän tietää mitä minä ajattelen, että hän\ntahtoo lohduttaa minua kun itken. Silloin on minun niin hyvä, kun\nuskon, että hän elää. — Siksi aina kartankin tuota sanaa »vainaja».\n\nMutta on aikoja, jolloin taas ajattelen, että järkeni kenties alkaa\nhimmentyä, — niin se lopulta käynee, johonkin kohtaan se suru iskee,\nminun ruumiini on niin terve ja vankka, se ei vähällä murru, mutta\ntuntuu semmoinen väsymys tuolla päässä. — Olen niin kummallinen, —\njoskus ajattelen, että se olisi niinkuin helpoitus, kun saisi laata\nmuistelemasta, ajattelemasta ja kaipaamasta — se on synti, sellainen\najatus, — suuri synti!\n\n\n\n\nVapautettu.\n\n\n»Mitäpä minä teille osaisin kertoa, minä, joka melkein koko ikäni olen\nsellissä istunut», — sanoi puhuteltavani, siistin, kehittyneen näköinen\nvankipoika. Hänen kasvojensa ilmeistä saattoi kumminkin lukea jotakin\nsielullista sairautta ja hänen eleensä olivat hermostuneet.\n\nEn tahtonut tiedustella mikä oli se syy, joka hänet vielä puoleksi\nlapsena oli tähän taloon tuonut, mutta pitkä tuntui olevan hänelle\ntuomittu aika.\n\n»Olin täältä jo kerran välillä poissakin, olin vapaana kolmatta\nkuukautta, kun jouduin uudelleen, kiinni. — Eikä täällä niin hätää\nolisikaan, jos olisi elämä minulla, niinkuin on muilla».\n\nMitenkä niin?\n\n»Se muuttui siitä saakka, kun minulle sattui se harmillinen tapaus,\nviime vuonna, juuri joulun tienoilla.\n\nJoudun vartijani kanssa kinaan, koska hän syytti minua syyttömästi\ntupakoimisesta. En viitsinyt ilmaista koppitoveriani, oikeaa syyllistä\nsiksi vastailin vältellen. Hän suuttui lopuksi, minä kanssa.\nNäytti kuin olisi hän aikonut lyödä minua avainkimpullaan. Minulla\nonnettomuudeksi sattui olemaan vasara kädessäni ja sillä nappasin minä\nsitä vartijaa päähän.\n\nSiitä alkoivat ankarat ajat, sain kuria kovaa Ja kaikenlaista, sain\nkaksikymmentä vuorokautta käsirautoja »karhunkopissa». — Tiedättekö\nminkälainen on karhunkoppi?\n\nSe on niin kylmä, että ulommassa nurkassa vesi jäätyy — sen ovi on\nraskas ja vielä sisäpuolelta heinillä täytetty, joten sieltä ei\nyksikään ääni kuuluville kanna.\n\nSe ovi kun paiskautuu perässänne kiinni, olette totisesti kuin elävänä\nhautaan heitetty.\n\nRuokakin tuodaan tämän kopin asukkaalle ristikon taakse, joten rautojen\nvälistä saa sitä suuhunsa pistellä, kuten ainakin vangittu karhu.\nKun kädet vielä lisäksi on raskaasti raudoitetut on tämä toimitus\njokseenkin hankalaa.\n\nTätä kesti minulle kahdeksantoista vuorokautta, jolloin kaiken aikaa\nolin askarrellut käsirautojeni kanssa ja nyt ne vihdoinkin sain auki.\nMinä levitin käteni ja kalisten kirposivat lattialle kahleet. Ette\nkäsitä sitä ilon ja vapautuksen tunnetta — aivan kuin sielu olisi\npäässyt ruumiista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen valjuille kasvoilleen levisi vieläkin innostuksen hohde ja hänen\nvihertävät silmänsä säteilivät sitä riemua muistellessa. — Tämä oli\nvarmaankin hänen tähänastisen elämänsä suurin saavutus.\n\n»Jo oli tukalaa minun elämäni »karhunkopista» päästyänikin, nehän\nluulivat minun aikoneen tappaa vartian ja kantoivat minulle siitä\nsyystä ainaista vihaa. — Enhän minä sitä tappaa aikonut, en ajatellut\nkerrassaan mitään.\n\nJo minä eräänä päivänä elämääni kyllästyin ja haavotin käsivarteni\naikoen katkaista valtimoni. — En tiedä, osasinko oikeaan, verta\nkyllä tuli tulvimalla ja olikin se jo melkein kuiviin juossut, kun\ntuli vartija koppiin ja niin keskeyttivät he aikomukseni — minä en\nsaanutkaan kuolla.\n\nMutta pian senjälkeen, kun olin päässyt selliini takaisin, tutustuin\nminä tyttöön, josta tuli minun kurjan, yksinäisen elämäni ainoa ilo —\nen enää kuolemaa ajatellutkaan.\n\nHänen kamarinsa ikkuna oli vastapäätä koppini rautaristikkoista\nvalo-aukkoa — satuimme kerran katsomaan ikkunoistamme samaan aikaan ja\nsenjälkeen kiikuin minä aina katonrajassa kurkistellen ulos, nähdäkseni\nhänet vaikkapa vain vilahdukselta.\n\nPian olimme ystävät. Aamuin, illoin, tervehti hän minua ja pian\nkeksimme merkkikielen, jonka avulla saatoimme hiukan keskustella.\n\nNopeasti vierivät viikot, kului kevät talvi, ulkona riehui sota, me\nelimme seinien sisäpuolella entistä elämäämme, kumminkin tuntui jo\ntäälläkin, miten ilma päivä päivältä kävi yhä sähköisemmäksi.\n\nSitten tuli se muistorikas perjantai-päivä huhtikuun kahdestoista. Me\nistuimme juuri toverini kanssa pistellen hartaasti kaalisoppaa, kun\ntulee vartija koppiimme ja käskee meidät heti paikalla kirkkoon.\n\nJa me huomasimme vartijan kasvoista, että asiat eivät olleet\nentisellään ja kirkossa me vasta saimme suuret silmät, kun meille\njaettiin — _tupakkaa_, ihan joka pojalle taskut täyteen! Kun me\nsiinä sitte savuttelimme, ihan sydämmen pohjasta nautiskellen tästä\nihanuudesta, kysyy eräs punakaartilainen, joka meille oli näitä\ntupakoita jakanut: »tahdotteko pojat vapautenne?\n\nMe katselimme pitkästi toisiamme ja viimein sanoo muuan vanki: — emme\ntiedä, minkälaiselle se maailma näyttänee tuolla portin ulkopuolella —\neiköhän meille mahtane olla turvallisinta pysyä täällä »fästingissämme».\n\n— Toverit, lähtekää meitä auttamaan! Täällä ette sitäpaitsi ole\nollenkaan turvassa, mäsäksi ampuvat tämän talon, pelastakaa toki\nhenkenne! — puheli edelleen se punanen ja lopuksi tuumailin minäkin,\nettä ei lienee haitaksi jos näin monen vuoden perästä jo lähteekin\nhiukan jalottelemaan ja katselemaan kaupunkia.\n\nMeitä oli siinä ryhmässä neljä poikaa, meidän oppaanamme oli\npunakaartilainen ja niin sitä lähdettiin marssimaan työväentaloa kohti.\n\nMutta pitkästä vankeudesta ja viime talven ylimääräisistä\nrangaistuksista olin minä heikontunut, en jaksanut pitkällekään\nlevähtämättä ja pian jäin minä tuntuvasti jälelle muista.\n\nPäästyäni Itäiselle Viertotielle huomasin olevani aivan yksin, —\najatelkaas niin monen vuoden perästä kävellä yksin, ilman vartijaa!\n\nOli kumminkin pari pientä asiaa, jotka iloani hiukan häiritsivät, yksi\noli tuo kruunun puku, joka aina kiinnitti vastaantulijan huomion, —\ntoinen kiusan kappale oli Porthanin kadun päässä rätisevä kuularuisku.\nVinkuen tulivat kuulat kolmatta ja neljättä linjaa alas.\n\nKoska en tällä kertaa ollut halukas luopumaan, elämästäni, kiersin\nrantatielle. Suurien tehdasrakennusten suojassa pääsin minä Hakaniemen\ntorille ja täällä taas suuret halkopinot olivat turvanani.\n\nNyt, koska kerran olin vapaa mies ja sain itse määrätä matkani suunnan,\npäätin heittääkin sotimisen sikseen ja lähteä Töölööseen etsimään\nentisiä tuttaviani.\n\nPääsinkin jo Pitkänsillan päähän, mutta siinä kävi sellainen räiske,\nettä aloin pitää sitä hiukan liian vaarallisena. Saksalaiset näet\nampuivat Töölööstä päin niin vimmatusti, että näytti kuin aikoisivat he\nhävittää koko sillan. Ei yhtään elävää olentoa ollut näkyvissä. Seisoin\nrakennuksen nurkalla, katselin lentäviä kuulia, kuuntelin sitä outoa\nryskyä ja räiskettä ja mietin minnepäin minun olisi nyt käännyttävä.\n\nSiinä näen minä miehen hurjaa kyytiä laskettavan moottoripyörällä,\naikoen sillan yli. Mutta tuskin puolimatkaan pääsi, kun tuli granaatti,\nkatkaisi kahtia koneen mutta mies, joka oli lentänyt pitkän matkan\npäähän, nousi vahingoittumattomana ylös.\n\nMinä pyörsin nyt takaisin ja menin lopuksikin työväentalolle, koska\nnälkäkin jo alkoi ahdistella. Päästyäni pihalle, tuli vastaani nuori\ntyttö kivääri kädessä, pyytäen että opettaisin häntä ampumaan. Minä\nolin tässä suhteessa yhtä viisas kuin hänkin, mutta me aloimme nyt\nyhdessä harjoitella, räiskyttelimme ilmaan ja pidimme hauskaa.\nMinkäänlaisia päälliköitä ei näkynyt, kukaan ei käskenyt eikä\nkomentanut.\n\nRuokaa oli tässä talossa runsaasti ja hyvää ruokaa olikin, me\nsöimme oivallisen aterian ja jatkoimme tytön kanssa jälleen\nampumaharjoituksiamme.\n\nSitte tuli tykin kuula, joka lensi talon tornista lävitse, särki siellä\nolevat kuularuiskut ja kojeet, veipä vielä hengen eräältä mieheltä, —\nvei tuiki tarkkaan.\n\nSiinä rytäkässä repesi minultakin takin hiha — mikä siihen sattui, sitä\nen ehtinyt huomaamaan.\n\nNyt ei minua enää huvittanut ilmaan ammuskeleminen ja mieleeni muistui\nse Hermannin kaupunginosassa asuva tyttö, jonka kanssa olin kevätkauden\nlasien lävitse keskustellut. Lähdin nyt etsimään häntä.\n\nMiten iloinen olikaan se iltapäivä! Niin herttainen oli se tyttö ja\nhänen äitinsäkin otti minut ystävällisesti vastaan, kestiten kuin\nparasta vierasta. Vasta iltamyöhällä sieltä lähdin ja sain yökortteerin\nerään lesken luona, jonka mies vasta oli punaisten riveissä kaatunut. —\nEukolla oli lapsia viisi, mutta ruokaa ei muruakaan, ei minkäänlaista.\nTyhjensin taskuistani eväät, mitkä ystäväni oli mukaani pannut ja jaoin\nne lesken nälkiintyneille lapsukaisille.\n\nLauvantaipäivä oli kenties vielä hauskempi. Meillä oli Kallion kirkon\nvierellä rintama — niin, se tahtoo sanoa, meitä istui siinä joukko\ntyttöjä ja poikia lystiä pitäen ja hernesoppaa syöden jota luullakseni\ntyöväentalolta tänne tuotiin — en tiedä varmaan, mutta sangoilla sitä\nvaan kannettiin ja hyvää se oli!\n\nSiinä me sitä sanoimmekin, että ottakoon saksalainen kernaasti\nHelsingin, mutta koettakoonpas häiritä meidän ruokarauhaamme!\n\nSiitä nousi sitte ylös muuan tyttö ja virkkoi: — no, pojat! ruvetaanpas\nnyt johonkin hommiin! Silloin juuri tuli kuula, katkaisi häneltä\nkaulan, ja raskaasti retkahti maahan ruumis, josta verinen pää\nirtautui. Se oli niin pahan näköistä katsella, että meiltä muilta sanat\nkieleltä katkesivat.\n\nKuulia lenteli yhä tiheämmin ylitsemme. Kuului vaan yhtämittainen\nhurina, viuhina ja vihellys ylhäällä, päittemme päällä. Ei kukaan\nmeistä tietänyt mistä ne tulivat ja kuka ne lähetti. Mitään johtajaa ei\nmeidän »rintamalla» ollut, kasassa makasivat kiväärimme, eikä kukaan\nmeitä ampumaan kehoittanut. Mitään emme osanneet tässä mylläkässä\ntoimittaa ja pitkäksi kävi jo aika. Tiesin, että tyttöni Hermannissa\nodotti minua, jätin »rintaman» ja lähdin hänen luokseen.\n\nNyt neuvoivat minua tuttavani pyrkimään pakoon Helsingistä ja tiesinhän\ntuon nyt itsekin, että lyhyeen tämä vapaus tällä kurilla loppuu. Yritin\npakoa pari kertaa, eri paikoista, mutta eihän siinä saksalaisten\nketjussa ollut ylipääsyn paikkaa. Niinpä jätin minä sikseen koko puuhan.\n\nIllalla menin taas sen lesken luo, koska olin onnistunut hankkimaan\nhiukan hevosenlihaa ja makkaranpalasia hänen lapsiparoilleen.\n\nMenin aikaseen maata ja nukuin sunnuntaiaamuna pitkään. Valkoiset\nkulkivat nyt talosta taloon puhdistellen Söörnäisten perukoita\npunaisista. Ne nappasivat nyt minutkin kiinni ja veivät Kallion\nkansakoululle.\n\nKoko tämän lyhyen vapauteni ajan olin yhtämittaa saanut ihmetellä,\nmiten _hyviä_ ovat ihmiset. Niin olivat punaset, eivätkä valkoiset\nsuinkaan olleet minulle vähemmän ystävällisiä, mikä muuten olikin aivan\noikein, koska minä, ikäni sellissä istunut, olin pysynyt tietämättömänä\nheidän riidoistaan. Ystäviä olivat siis minulle kumpaisetkin.\n\nSe kumminkin jäi ikipäiviksi mieleeni, miten raivokkaasti taistelivat\npunaiset naiset. Kun oli lähdettävä Töölööseen saksalaista vastaan,\nniin naiset olivat ensimäisinä valmiit. Pyydellen, uhaten koettivat\nhe saada mukaansa miehiä, joiden rohkeus oli jo lannistunut, jotka\npakoillen piilopaikkoja etsiskelivät. Pahasti kuuluikin se akka-armeija\nsaksalaista perjantai-iltana häirinneen.\n\nSunnuntai-iltana söin minä kauravelliä valkoisten kanssa, muuta ei\nniillä raukoilla itselläänkään ollut. Ja minä söin. Pistelin kymmenen\nlautasellista yhteen menoon ja sanoin itselleni: syö, syö, Ville\nvelliä, on se taas tälläkerralla vapautesi viimeinen velli!\n\nSiinä sitte sotilasten kanssa tupakoiden iltaa istuskeltiin ja pojat\nvaan tuumailivat, että kaippa sinun Ville, nyt on otettava taas ne\nentinen kortteeripaikkasi siellä tiilitalossa — niin, mikäpäs siinä\nmuu, tuumasin minä, johan sitä nyt taas istuskeleekin, kun on välillä\nvähäsen tuuleentunut.\n\nSehän se tässä vankilaelämässä on ikävintä kun täällä ei koskaan tule\nmitään vaihtelua, vaan on uusi päivä aina juuri edellisensä kaltainen.\nEi täällä ikinä _tapahdu_ mitään.\n\n\n\n\nIsänmaa.\n\n\n— »Se on isänmaamme, missä kulloin olemme, kuuli usein sosialistien\nkesken puhuttavan», — sanoi kansanedustaja kerran, kun istuimme siellä\nkuritushuoneen ristikkoikkunaisessa kansliahuoneessa, — »on satoja\nkertoja huudettu, että ei ole eroa värin eikä rodun välillä, että\nyhtäläisiä tovereita ja veljiä ollaan kaikki, ja että koko maailma on\nmeille isänmaa, — mutta se ei ole totta. Vaikkakin pyrimme yleiseen\nveljeyteen, on kullakin ihmisellä oma maansa ja oma kansansa, joka on\nhänelle muita lähempänä. Ainakin suomalainen on syvimmässään lujasti\nsynnyinmaahansa sidottu, sen näki kyllä niistä pakolaisista, jotka\nkapinan kukistuessa etsivät turvaa Venäjän puolelta, sen tunsin myös\nomassa itsessänikin, sillä rauhaa en saanut, ennenkuin päätin, että\ntakaisin Suomeen palaan ja kärsin rangaistuksen, mikä minulle määrätään.\n\nIkäni muistan sen pakomatkan, kun me huhtikuun viidentenäkolmatta,\nviisilaivaisena matkueena lähdimme Viipurista painumaan Pietaria kohti.\n\nTuuli oli myrskyksi kiihtymässä, ajojäät tukkivat reitin ja takanamme\njyskivät tykit.\n\nKulku oli hidasta, mutta edettiin sitä sentään ja kohta häämötti\nkotomaan manner vaan tummana viiruna taivaanrantaa vasten ja silloin\ntällöin leimahti vielä kanuunan kidasta syöksyvä tuli.\n\nLaivalla olijat olivat vaiti ja luulen heidän tunteneen samoin kuin\nminäkin, että pohja jalkojen alta oli poissa, oltiin tuuliajolla, —\nmatkalla maanpakolaisuutta kohti. Silloin jo moni, joka isänmaan oli\nkieltänyt, tiesi mitä se hänellä maksoi.\n\nJa kun jonkun aikaa olimme oleskelleet Pietarissa, silloin sen jo\npeittelemättä kukin tunnusti, kenen tahansa tapasikaan, aina samaan\nkohtaan päättyi puhe »kun vaan pääsisi täältä takaisin Suomeen».\n\nMutta voimakkaammin kuin missään muualla, ilmeni koti-ikävä\nsiirtolaisparakeissa. Pakolaisemme olivat sijoitetut noin 750 km.\netäisyyteen Pietarista, Siperian radan varrella olevan Buin kaupungin\nläheisyyteen. Tämä paikka on Kostroman ja Veksan joen yhtymäkohdassa,\nsuurien soiden ja rämeiden ympäröimänä, — sinne, äsken tyhjenneissä,\nitävaltalais-saksalaisissa sotavankiparakeissa saivat suomalaiset nyt\nkoteutua.\n\nMinä matkustin sinne elokuulla. Lähestyessäni siirtolaa näin jo\nkaukaa, miten lukuisa lapsiparvi juoksenteli parakkien välisiä,\nkapeita kujasia. Leikkien, temmeltäen touhusivat nämä pellavapäiset\nsuomalaisvesat ja raikkaana kaikui kotoinen kieli, johon toisinaan\nsekaantui jo joku venäläinenkin sana, jota he useimmiten merkitystä\nymmärtämättä käyttelivät.\n\nKumman kaihoisaksi kävi mieli tätä pakolaislapsilaumaa katsellessa:\nMitähän heistäkin mahtanee tulla ja mikä on heidän osansa oleva,\nheidän, jotka kohtalon aalto tänne kauvas, vieraalle maalle viskasi.\nMutta iloisia he vaan olivat, kuin konsanaan kotomaansa kamaralla.\n\nSiirryin sitte parakkien suuriin suojiin.\n\nNe olivat rakennetut kuin mahdottoman tilavat tuvat. Ylhäältä oli\nhuoneen ilma yhteinen, mutta alaosa oli laudoilla aidattu eri\nkarsinoihin, joten jokaisella perheellä oli oma pieni nurkkansa jossa\nasusti ja säilytti vähäisen, mukana tuomansa omaisuuden.\n\nMikä on kiireellä kyhännyt laudoista makuulavitsan, toiset taas\nlevittäneet lattialle vähäiset ryysynsä. — Kukin pesä oli sen näköinen,\nkuin aikoisivat sen asukkaat kenties jo huomenna koota kasaan kaikki ja\nvaeltaa edelleen, — minne? — Luoja sen tiesi.\n\nMuutamankin karsinan lattialla istui kalpea, nuori vaimo, sylissään\nryysyihin kääritty lapsi, vasta muutaman päivän vanha.\n\nKamala epätoivo kuvastui äidin kasvoilla ja silmissä paloi kuin\nkuumeinen kiilto.\n\nKun hän kuuli suomenkielisen tervehdykseni, ilostui hän ensi\nhetkessä, mutta pian oli se ohi ja raskaasti huo'aten hän vastaa: —\nJumal’antakoon.\n\nEn oikein tietänyt mitä sanoisin, olimme ääneti hetken, kunnes hän taas\nkohotti katseensa ylös ja silmät kyynelissä sanoi:\n\n— Niin, täällä sitä nyt ollaan.\n\n— Niin, niin, — täällähän me nyt olemme.\n\n— Onko miehenne elossa? kysyin hetken kuluttua.\n\n— Elossa oli vielä tänä aamuna, — tuollahan se on sairaalan puolella\n— ankara malaariakuume raivoaa näillä suoseuduilla se vei jo\nminunkin kaksi poikaani tuonne vierasuskolaisten hautausmaalle. —\nnyt ei minulla enää ole muuta kuin tämä pieni raukka tässä, — täällä\nparakissa syntynyt. — puheli vaimo, ja lienee niitä ollut täällä satoja\nsamanlaatuisia tapauksia.\n\nPuhuttelin vielä muitakin ja sain hiukan käsitystä siirtolan elämästä.\n— Miehet käyvät töissä, perheet saavat hakea ruoka-annoksensa\nyhteisestä keittiöstä. Vaatetuksen apua ovat paikkakuntalaiset\njonkunverran vapaaehtoisina lahjoina antaneet, — kertoivat parakkien\nasukkaat ja loppusanat olivat kaikki samat: — pahin täällä on se\nkalvava koti-ikävä.\n\nNiin sanoi munankin mies, että olisipa vaikka kuinka kurjasti asiat,\nvaikka ei muuta näkisi kuin vilua ja nälkää, kunhan vielä kerran\noltaisiin _kotona_.\n\nKuuli täällä joskus vielä kirouksenkin ja jonkun käheän uhkauksen, että\nvielä mennään ja näytetään — mutta se oli kumminkin harvinaista, mielet\nolivat sulaneet, vihat lauhtuneet ja väkevänä nousi kunkin lautakopin\nsisästä yksi ainoa toivomus, päästä takaisin kotimaahan. Se tunne oli\nniin suuri ja voimakas, että sen rinnalla kaikki muut äänet vaimenivat.\n\nVähänmatkan päässä parakeista oli vierasuskolaisten hautausmaa. Sinne\nlähdin minä iltahämyssä, jolloin sakeat usvat nousevat vesiperäisistä\nmaista täyttäen koko tienon. Oli niin hiljaista ja yksinäistä. Kuului\nvaan suolintujen haikeamieliset huudahdukset.\n\nPuisia ristiä näkyi yksinomaan tällä hautausmaalla. Niistä toiset\nolivat jo kaatuneet, mutta muutamien päällä näkyi vielä kuivunut\nkukkaseppelekin.\n\nNämä sadat harmaantuneet ristit tällä avaralla suoniityllä olivat\nitävaltalais-saksalaisten sotavankien, jotka kuolema oli vapauttanut,\nmutta nuo kymmenet uudet, valkeat suomalaisilla nimillä varustetut\nristit tekivät minun mieleni niin haikeaksi, kuljin niiden kunkin\nluona ja luin puukon kärellä piirretyt nimikirjoitukset.\n\nLaitumella kotiutuva karja kulki tämän kalmiston yli. Mikä tuuppasi\nsarvillaan kumoon jo kallistuneen ristin, mikä kahmasi suuhunsa vielä\ntuoreen puolukanvarsiseppeleen.\n\nOli jo yö, kun sieltä lähdin. Soilta kuului lintujen valittavat äänet\nja valkeat usvat leijailivat kuin levottomat henget vierasuskolaisten\nhautuumaalla.\n\nNyt olin päättänyt palata takasin Suomeen, maksoi mitä maksoi.\nEihän se ollut niinkään helppoa tietoisesti antaa vapauttansa ja\nruveta vankeuteen, ties kuinka pitkäksi aikaa, mutta minun oli nyt\nmahdotonta jäädä enää tänne, olin kuin sairas ainaisesta koti-ikävästä.\nBolshevikkien, — ryssien, enempää kuin omienkaan kanssa, en tahtonut\nenää olla missään tekemisessä.\n\nJa niin minä eräänä sateisena syyskuun päivänä lähdin pyrkimään\nRajajoen yli.\n\nKuljin oppaani perässä näitä metsäisiä, asumattomia seutuja ja minun\nmieleni oli niin kevyt, aivan kuin taakka olisi hartioiltani poistettu.\n\nOpas, liukaskielinen inkeriläinen, kulkee edellä, vetää päänsä syvälle\npystyyn nostetun kauluksen suojaan ja puhuu, puhuu, taukoamatta ja\nvaikka hän elättää itseänsä tällaisella salakuljetuksella, kieltää hän\nminua lähtemästä varottaen kaiken aikaa. »A' älä sie Suomeen mene, älä\nmene, veli hyvä, paha siel' on olla punasten, — vangiks' siun ottavat,\nkuka tietää kuinka käy.» — rupattelee hän, edeten rämeikköä jokivartta\nkohti.\n\n— Käyköön nyt kuinka tahansa. Niin tuiki kyllästynyt olen tähän\nsotkuiseen sekaiseen ryssänmaahan. Pois täältä täytyy ihmisen päästä\nvaikka henki menisi, parempi siellä on kuollakin kun täällä, — sanoin\nminä.\n\nInkeriläinen punoo päätään ja varottaa, samalla antaa hän ohjeita\nylimenoa varten, vakuuttaen veden tälläkohdalla olevan niin matalalla,\nettä vaaraa ei ole.\n\n— Tämä ilma on sopivin, — selittää hän. Tämmöisessä kylmässä\ntihkusateessa eivät ryssän patrullit viitsi ulkona kävellä, tuvissa\nistuvat tshaijua juoden ja tupakoiden, eivät ne sinua huomaa, rauhassa\nsaat mennä, — lohdutteli hän minua. Mutta kun joen ranta aukeni, ei hän\nenää itse tohtinutkaan edetä, vaan sinne rytäikköön nysähti ja saatuaan\nsovitun summan, sataviisikymmentä ruplaa, vilisti kiireellä takaisin\nmetsään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun sitte yksin seisoin sen harmaan liejuisen veden rannalla riisuutuen\nviskautumaan tuohon kylmään kylpyyn, niin kolkolle se hiukan tuntui,\ntuli mieleeni sekin, että jos saisin suonenvedon ja jäisin sinne, enhän\nole enää nuori ja muutenkin aivan harjaantumaton sellaiseen urheiluun,\nmutta minä purin yhteen loukkua, lyövät hampaani, käärin vaatemytyn\nselkääni ja sanoin itselleni, että parempi on tuolla virrassa, kun sen\n_itäisellä_ rannalla.\n\nOnnellisesti kumminkin pääsin Suomen puoleiselle rannalle ja niin\najattelin minä kotomaan mantereelle astuessani, että olkoonpa nyt\nedessäni mitä vaikeuksia tahansa, niin taakseni jäi kumminkin pahin.\n\nVartiopatrulli pidätti minut heti ja kuljetti vääpelinsä eteen. He\nolivat hauskoja, ystävällisiä miehiä, jotka kohtelivat vankiaan\nihmisellisesti ja kun minä ensimäisenä iltana, niiden kamalien\nkuukausien jälkeen, panin levolle suomalaisten ihmisten kanssa,\nsuomalaisessa talossa, oli mielessäni omituinen onnen tunne ja minä\nsanoinkin niille sotamiehille, jotka minua vartioivat, että sen olen\nainakin tällämatkalla tullut tietämään, miten kallis on ihmiselle\n_isänmaa_.\n\n\n\n\nSynnin tuoksu.\n\n\n— Katsokaas pojat! Siinä nyt on piru itse, — sanoivat asemalla N:n\nkaupungin katupojat, kun se musta ryssänupseeri astui rautatievaunusta\nulos.\n\n— Piru se on! Näetkös tuota korkeata kyömynokkaa ja noita silmiä, jotka\nhehkuvat kuin kekäleet. Noin musta ei ihminen voi milloinkaan olla, —\nvakuuttelivat he toinen toisilleen.\n\n— Ruhtinas! — kuiskasi toverilleen »Grand Cafe'n ruotsinmaalainen\ntarjoilijatar ja levitti työtoverinsa eteen kokonaisen satasen, jonka\ntämä uusi »kundi» oli hänelle antanut yhdestä olutpuolikkaasta ja\nkahdesta voileivästä. Sellaista juomarahaa yhdestä pivosta ei hän tässä\nviheliäisessä pikkukaupungissa ollut vielä koskaan saanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun »espiä» astelevan tyttöparin silmiin äkkiä ilmestyi tämä\nmuukalainen, nyyhkäsi vanhempi heistä valkokutrista toveriaan takin\nhihasta, hänen korvaansa kuiskaten; — Mefisto!\n\nVaan pieni kaunotar oli jo ennemmin huomannut nuo sinervänmustat,\npitkät kiharat tummien silmien kumman katseen ja hänen nuori, herkkä\nsydämensä sanoi: — valtias!\n\nSenjälkeen se valkotukkatyttönen valmistautui huolellisesti niille\ntavallisille kävelytunneilleen ja pian huomasi vierellä toveri, että\nMefiston katseet kohdistuivat kiinteästi hänen nuoreen ystävättäreensä:\n»Älä viitsi sitä vilkaistakaan» — sanoi hän tälle, mutta samassa\nhuomasikin miten hohtava punerrus hänen hienoja poskipäitään somisti.\nAsia oli selvä; Yhteiset iltakävelyt tuntuivat toisesta siitälähtien\nvastenmielisille ja hän etsi syyn jäädäkseen seuraavina iltoina kotiin.\n\nEro ystävättärestä, oli puuseppä Salosen sinisilmä tyttärelle suuri\nsuru. Seuraavina iltoina istui hän kotona, kyynelissä silmät, poskilla\nhehkuva puna ja povessa outo polte.\n\nMutta eräänä aamuna hänen tullessaan työpaikkaansa, Paulamäki K:in\nkonttoriin löysi hän pulpetiltaan kimpun mitä ihanimpia tummanpunaisia\nruusuja.\n\nKukkien keskessä oli kultareunakortti, kortilla tuntemattomalla\nkäsialalla piirretyt sanat:\n\n »Ihanimmalle Suomen Immelle!»\n\nHitaasti kuluvat hetket. Konttorikellon kullatut osoittimet siirtyvät\nniin verkkaan, että tuskin eroittaa odottava silmä niiden paikaltaan\nliikahtaneen.\n\nOn sekaisin silmissä sarakkeet ja leikkiälyöden karkeloivat numeroiden\nvaltaisat rivit, tanssien, hyppien ylös ja alas, harhaisen katseen\ntieltä.\n\nHän ei jaksa jatkaa, hän heittää kesken työnsä ja lähtee ulos.\n\nKuin kuumeisena hän kotiansa kohti kulkee, puristellen valkeata\nvitilunta pienissä polttavissa käsissään. — On, kuin alati näkisi\nedessään ruusujen hehkuvan punan, on kuin mustien silmien katse lepäisi\nhellittämättä hänen päällään ja outo aavistus sielussa kuiskaa, että\njotakin nyt tapahtuu, jotain outoa, ihmeellistä, ihanaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän oli jo kerinnyt kotinsa kynnykselle kun kaukaa näki tuulessa\nheiluvan halatin. Vavahti immellä sydän, värähti välillä riemun\nja pelon: Hän se on! — Tulee! — Tuo tullessaan sen tuntemattoman,\nihmeellisen osani. —\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihaisesti viskasi uusi konttorineiti ne kuihtuneet ruusut pöydältään,\nheitti no palavaan uuniin ja pesi pois sen vihertävän liman, joka\nniiden lionneista varsista oli hänen käsiinsä tarttunut.\n\nRyssän ruusut, — hyi! —\n\nMutta hänen nyrpistettyyn nenäänsä lehahti kuolevien kukkain hieno\nhaju, kuin hehkuvan hekuman huumaava tuoksu, ja itse tiedottomasti,\naukeni sydämmen suljettu sokkelo, josta nousi sen tuntemattoman onnen\nkaukainen, kumma kaipuu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeni talvi, tuli kevät.\n\n— »Jokos meidän piru nyt lähtee sinne, mistä se tulikin?» — kyselivät\ntoisiltaan pikku pojat N:n kaupungin rautatien asemalla, mutta\ntarjoilijattaret »Grand-Cafe'ssa» tiesivät, että »ruhtinas»: lähtee nyt\nkesälomalle ja tulee pian taas takaisin.\n\nSamaan aikaan hävisi myös puuseppä Salosen kaunis tytär, joka talvella\nerosi konttori paikastaan. Ja jo samana iltana tiesi jok' ainut pyöreä\nposkinen porvarisrouva tässä kaupungissa tämän katoamisen salaisen syyn.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisen talven lumet peittivät jo N:n kaupungin kapeita katuja.\n\nNeiti Salonenkin oli taas koteutunut, mutta kukaan ei ollut häntä\nentisekseen tuntea.\n\nTodellakin hän oli asultaan kuin ruhtinatar, päällään pietarilainen\nturkki, jonka upeaan, pehmeään kaulukseen hänen pienet kasvonsa miltei\nkokonaan upposivat. Hänen korviaan koristivat suuret, himmeät safiirit,\nhänen hienoissa sormissaan briljantit kimaltelivat ja hänen yllään\nväreili vieraanmaan väkevä hajuveden tuoksu.\n\nTummat renkaat ympäröivät nyt noita sinisiä silmiä, mutta niiden\nsäteily oli entistä ihanampi, niiden ilme ihmettelevä ja onnen\nkylläinen kuin lapsen joka satujen suloissa elää.\n\nN:n kaupungin siveelliset pikkurouvat lakkasivat häntä tervehtimästä ja\ntoiset käänsivät pois päänsä hänet kohdatessaan.\n\nMutta toiset tiesivät »pirun» hallussa olevien valtionvarojen pahasti\nvaillentuneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAika kului.\n\nKalpenemistaan kalpeni Salosen tyttären hieno poski ja silmien\nympärillä ne siniset renkaat yhä suurenivat. Hänestä saivat nyt\npikkukaupungin naiset pitkien puhteittensa puheen aineen.\n\nSitte sulkeutui hän sisälle sairauden tähden ja toisesta kaupungista\ntuotiin tuttava venäläinen lääkäri häntä hoitelemaan.\n\nPuuseppä Salosen asuntoon on sijoittunut syvä, synkkä suru ja pienen\nvalkoisen kamarin pöydällä palaa lamppu jo kautta kolmannen yön.\n\nSairaan tila tuntuu yhä huononevan. Hänen silmänsä palavat suurina,\ntuskan puhuvina ja harhainen katseensa kulkee kautta huoneen.\n\n— Mihaili!... Oletko luonani Mihaili?... Tuntuu kuin se lähenisi...\netkö näe, että... ovinurkkaa pimittää musta varjo... älä anna sen\ntohtorin tulla... hän ei saa lähestyä vuodettani ... suojele minua,\nMihaili! — Mihailini, valtiaani, ... ole kanssani... älä minua hädän\nhetkenä heitä!\n\n— Lintuseni, valkea kyyhkyseni! — Etkö näe, että vierelläsi valvon.\nKetään muuta ei huoneessa ole, vain unessasi näit sinä sen mustan\nvarjon. — Lääkäri lähti täältä jo eilen, eikä sinun enää tarvitse häntä\nnähdä.\n\n— — Kuolema tulee... Mihaili!... minä pelkään...\n\nVierellä istuva musta mies kumartuu yli vuoteen, nostaa käsivarrelleen\nvalkean pieluksen ja kapealla kädellään sivelee hän tuskan hiestä\nkostuneita, silkin pehmeitä suortuvia.\n\nSairas näkee nyt lähellään mustan kiiluvan silmäparin ja kiljasee\nensinäkemisessä kuulemansa sanan: — Mefisto! —\n\nMutta samassa palautuu taas muisti, valjut huulet heikosti hymyävät ‒ ‒\nSinähän se olet, Mihaili!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMihaili on kaikkensa koettanut. Sairas on ylen kiihoittunut, toisinaan\nvallan raju, eikä mitään keinoa löydy hänen rauhoittamisekseen. Mihaili\non valvonnasta väsynyt ja hermostunut. Tänne on hän ollut vuorokauden\nsuljettuna, kahdenkesken kuolemassa kamppailevan kuumesairaan kanssa ja\ntoisesta huoneesta kuuluu lakkaamatta Salosen vaimon itku ja vaikerrus.\n\nVaikealta tuntuu tilanne, vaan ei keksi venäjänmies, miten oudosta\nvankeudestaan vapahtuisi, sillä hänen sielunsa kammoo kamalasti\nkuoleman läheisyyttä ja kun sairas siitä vaan mainitseekin tuntee hän\nkylmän väristyksen ruumiissaan. Kumpa saisi hänet vaan pysymään vaiti!\n\nUusi ajatus iskee äkkiä hänen aivoissaan: sairaan silmissä väikkyvät\nharhakuvat ovat muuksi muutettavat! Tähän tarttuu hän kuin viimeiseen,\npelastavaan keinoon.\n\nJa kun potilas jälleen horteestaan valveutuu, ilmestyy hänen silmiinsä\nmustien silmien kiinteä katse.\n\n— Sulje silmäsi, tyttöseni. — Me lähdemme nyt pitkälle matkalle, minä\nvien sinut kanssani kauvas. — Olet viluissasi, lapsi, ja väsynyt siksi\nkannan sinua sylissäni kappaleen matkaa.\n\nHän vaikeni hetkeksi ja jatkoi jälleen. — Kuuletko, miten helisevät\ntalviset tiu'ut, meidän ajaessamme yli lumisen lakeuden, kautta\nvalkoisten kenttäin. ‒ ‒ Me olemme nyt rautatieasemalla, jonne juna\njuuri puuskuttaen saapuu. Nyt nostan sinut vaunuun. — Jo kuuluu kimakka\nvihellys ja vilkkuen vierivät ohitse lumiset metsät ja maat.\n\n— Matka on pitkä, sinä nukut minun sylissäni, sinun on lämmin ja hyvä.\n‒ ‒ Aika rientää, hetket vierivät, me matkustamme yhä, kunnes sulina\nvesinä välkkyvät ne valkoiset lumet, kunnes vihoittaa maa ja ilmassa\nhelkkyy lintujen laulu.\n\nHetkeksi vaikeni taas vuoteen vierellä musta mies, vaikeni ja mietti.\nSairas lepäsi nyt levollisena ja nyyhkytykset viereisessä huoneessa\nhetkeksi vaimenivat.\n\n— Missä me olemme — kuuluu hiljainen kuiske ja valjuilla kasvoilla\nkajastaa vieno hymy.\n\n— Joko heräsit, lintuseni, katso siis ikkunasta! Sivuuttaneet olemme\njo aikoja Suomen rajan ja samoamme pyhän, suuren Venäjän sydämeen.\nKatso, kuinka täällä jo vihannoivat vainiot, näetkö, kuinka niityillä\nnaisten kirjavat, kevätkoreat puvut hohtavat, ja heidän moniväriset\nsilkkiset päähineensä välkkyvät kevätauringon kirkkaassa valossa silmiä\nhuikaisten. — Mutta yhä edemmäksi me etenemme.\n\nJo pysähtyy juna viimeiselle asemalle ja me olemme tulleet\npieneen, sisävenäjän kaupunkiin. Tämä kaupunki on rakennettu ilman\nsuunnitelmia, ilman määrättyä järjestystä, ei sen perustajilla ole\nollut länsimaitten arkkitehtuuria. Vapaan, vallattoman mielikuvituksen\nloihtimana on se virran varrelle kohonnut ja luulee vieras katselija\nsitä suurten, iloisten lasten leikkialueeksi. Tässä kaupungissa on\nseitsemäntoistatuhatta asukasta ja sataseitsemänkolmatta kirkkoa, jotka\nkullattuine kupooleineen virran varrelta kohoavat. Siinä on kirkkoja\nkaikenvärisiä, vihreitä, keltaisia; sinipunaisia, siinä on sinisen\nkirkon vieressä valkea kappeli ja sen sivulla kohoaa suuri, loistavan\npunainen emäkirkko. Koko jokilaakso on kirkkoja täynnä, eri suuruisia\nkaiken värisiä, kantaen pyhimystensä nimiä, joille ovat omistetut. Ja\nkaupungin keskitse kulkee virran hopeanhohtoinen juova.\n\nTäällä näet sinä iloisia, huolettomia kasvoja, kuulet naistemme\nhelisevän naurun. Tuossa kerjäläinen, joka äsken avuttomin ilmein ja\nvaikertavin äänin eteemme pysähtyi almua anoen, mutta heti kun oli\nristinmerkillä lahjastaan kiittänyt, suoristui koukkuinen selkä, ja\nhymyhuulin, hyräillen jatkaa hän taas mieron loputonta matkaa.\n\nTäällä kuulet sinä meidän kielemme kauneuden, sen pehmeän\nsoinnahduksen, joka on kuin kottaraisen keväinen kieli, täällä löydät\nsinä kansan, jonka jalan noususta jo tuntea saatat, että ympärilläsi on\nshlavien heimo, jonka jalan poljennassa on tanssin tahti.\n\nMutta tänne emme vielä pysähdy, koska isäni maatilalta on täällä\nvastassamme troikka — kolme virmaa pikimustaa oritta. — — Kas niin,\nminä painan sinua rintaani vasten, ettet putoa, edessämme on nyt viiden\npeninkulman tietön taival.\n\nKuuletko miten korskuvat hevoset jo riuhtovat valjaitaan. Ne ovat\npuolivilliä eläimiä ja niiden silmissä palaa väkevä elämäninto.\n\nJo hellitti kuski hevoset — älä pelkää, armas, ne kirmasevat kuin kolme\npikimustaa paholaista kautta vihreän nurmen. — Ei tietä missään, ei\nestettä ei aitaa, vapaa on maa, laaja ja lakia, jommoiseksi Jumala sen\nloi! — —\n\nOn kevät, kyyhkyseni, keskivenäjän kevät, hurmaten kulkee tasangoilla\nsuvinen tuuli ja auringon hehkussa väreilee kevättuoksuinen ilma\nviheriän maan yllä.\n\nÄlä säikähdä, armas, outoa ääntä, se on näiden eläinten tapa, että\nne kiljuvat mennessään, kirkaisevat kaikki kolme yhteen ääneen, se\non niiden voimallisista rinnoista lähtevä ilonilmaus, se on niiden\nsuurissa sydämmissä sykkäilevän, ylitsevuotavan voiman huojentava\npurkaus. ‒ ‒\n\nJo kallistuu länteen päivä. Maasta kohoaa lämmin huuru, joka sinervänä\nseinänä muodostaa ainoan rajan maan ja taivaan välille. Me ajamme kohti\nautereisiin ruskopilviin laskevaa aurinkoa. Edessämme hohtaa punervana\nläntinen taivaan ranta, vaan takanamme on tumman hämäräinen lakeus.\n— Vielä on osa matkasta jälellä, sinä näet, kultaseni, että viisi\npenikulmaa troikalla täällä, on enemmän kuin muualla kokonainen elämä!\n\nJo eroittaa korvani kaukaisen koirien haukunnan ja kevät hämärässä\nkarkeloivan kyläväen iloiset äänet. Tuolla jo näkyykin kaukainen\nkylä, ryhmä rinnakkain rakennettuja turvekattoisia hökkeleitä, jotka\nheikkoudessaan toinen toisiinsa nojautuvat. Älä ihmettele niiden\nhuonoutta: — tämän kylän asukkaat ovat ammatti varkaita, mutta kelpo\nihmisiä kaikki. Ei kukaan heistä rasita itseään työllä, ei ketään huoli\nhuomennesta ahdista, ei kenenkään harteita elämä taakkana paina. Katso,\nkuinka tulet noiden hökkelien valoluukuista tuikkaavat yli yön, sillä\nhe ovat oikeauskoisia kristityltä, jotka palvelevat pyhimyksiään ja\njakavat almujaan.\n\nLäpi kylän kulki tiemme ja nyt ajamme lehtokujaa myöten, joka johtaa\nisieni monisatavuotiseen sukukartanoon. Nurmikkona ovat nyt käytävät,\njotka kenties kerran maailmassa olivat hiekoitetut ja talossa portaat\nniin lahot, että niitä on varovasti asteltava, ja joka huoneessa, joka\nsopessa elää sadun henki.\n\nNäetkö, omani, miten mustansiniselle taivaalle syttyvät tähdet, miten\ntuores, keväinen lemu lähtee mustamultaisesta maasta, miten poppelit\ntuoksuvat niin, että hulluksi tulee ihminen, — tästä tiedät, Suomen\ntyttö, että nyt ollaan — Venäjän maassa!!\n\nNyt huomaat, rakkaimpani, mikä ero on sinun maasi välillä ja minun,\nmiten erilainen on näiden kansojen veri. Polttavana tulena hehkuu\nvenäläisen veressä intohimo ja roihuavana kulona palaa täällä elämän\nliekki, — sillä aikaa kun siellä Suomessa sammuvaan hiillokseen\nvaivaloisesti tulta puhalletaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin lamppuun tuijottaen, muistojaan haastellen istuu sairaan vieressä\nmusta mies, mutta tuskin oli ehtinyt lopettaa kun käsivarrellaan\nlepäävä pää käännähti tuskallisesti ja valjuilta huulilta kuului heikko\nvalitus.\n\n— Päästä jo, Mihaili!... en tahdo jäädä tänne!!... sinun ruusujasi\ntuoksu on hekuman hehku,... sinun poppeliesi tuoksu on synnin\ntuoksu... Päästä, Mihaili!... nopeammin kuin villit hevosesi...\nkiidättää minua ikäväni pohjoiseen... kotiini... On helpompi nukkua\nhankien alla... kun yllä humisevat hartaat hongat... meidän täytyy nyt\nerota ... Mihaili jää hyvästi... hyväs—ti...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNe kauniit silmät avautuivat vielä kerran, mutta musta mies näki niiden\nkatsovan hänen ohitsensa, jonnekin kauvas ja hän tunsi jo olevansa —\nyksin.\n\n\n\n\nPunakaartilaispäällikön muistelmia.\n\n(Söörnäisten kuritushuoneella 1919.)\n\n\n\n— Elinkautinen! —\n\nKun kopin ovi paiskautuu kiinni ja säppi ulkopuolelta lipsahtaen sen\nlukitsee, silloin on minulla aina tunne sama, kuin oli ennen lapsena\nkotimökissä, kolkkona sateisena syyspäivänä, jolloin äiti ja isä olivat\nkartanon päivätöissä ja me kaikki, kahdeksan vekaraa olimme teljetyt\npäiväkaudeksi tupapahaseen. Niin alakuloisena oli silloin mieli, sekä\nhoitajien, että hoidettavien ja niin loputtoman pitkiä olivat tunnit.\n\nPimeys piiritti tuvan, tirkistellen ikkunoista sisälle. Se asusti jo\nmustana uunin nurkassa ja läheni ovipielestä keskilattiaa.\n\nKeräännyimme pöydän ympärille ja istuimme toisiamme lähellä.\n\nPienemmät lapset jo itkivät leipää pyydellen ja kaikkien vatsoissa\nkurisi nälkä, sillä ne muutamat perunat ja vähäinen leipäosa, jonka\näiti lähtiessään oli meille jakanut, olivat jo aikoja sitte syödyt.\n\nOtin syliini pienen Selman, joka äitiä huutaen hakkasi ikkunaan. Minä\npainoin häntä rintaani vasten ja lämmitin povellani hänen kylmiä\npikkukäsiään. Minä koetin vakuuttaa pienemmille, että äiti jo aivan\nkohta on kotona, mutta omaakin kurkkuani jo tukehdutti itku. Silloin\naloimme kaikki yhdessä rukoilla, että Jumala antaisi sadepilven kulkea\nkartanon maiden yli ja äiti siten pääsisi pikemmin kotia.\n\nNäin alkuun päästyämme rukoilimme vielä paljon muutakin, etenkin\näidille kaikenlaista hyvää, sillä huolimatta nuoresta ijästäni oli\nminulla selvä tietoisuus siitä, että kuorma äitini harteilla oli liian\nraskas.\n\nNäin rukoilimme me kauvan, kunnes tupa oli pilkkosen pimeä, mutta\nmeiltä oli jo kadonnut pelko ja nälkä.\n\nPienimmät ryhmästä olivat jo nukkuneet, ainoastaan Selma-tyttönen minun\nsylissäni vielä valvoi ja lapsen kielellä yhtyi hän meidän isompien\naloittamaan lauluun:\n\n    »Sulle, Isä, — sulle, isä, olkoon ylistys!»\n\nMinkä rauhan, minkä ihmeellisen lohdun ja voiman tuotti tuo harras\nrukous ja luottava lapsenusko.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta muistanpa minä myöskin ne kirkkaat kesäiset päivät, jolloin ei\ntätä ryysyistä joukkoa tarvinnut vilun pelosta sisään teljetä, vaan\nsaimme mielin määrin vapaina juoksennella, kuin laitumella vallattomat\nvasikat.\n\nNiin sattuivat kerran seuraamme lähitalon lapset ja niin kävi meidän\nmäellä ankara mellastus. Puoleentoistakymmeneen nouseva lapsiliuta\nkieri kilvassa viheriällä nurmikolla. Ei ollut pelkoa mistään,\nvanhemmat kaukana kotimökiltä, eikä häirinnyt leikin menoa yhdenkään\naikuisen vakava varoitus. Mutta pian oli meillä kaikilla kiusallisen\nkova nälkä. — »Mennään meidän hernemaalle» — ehdotti se talon vanhin\npoika. — »Uskaltaako sinne?» — epäilin minä, joka tunsin olevani\nvastuussa hallussani olevista sisaruksistani. — »Tottahan uskaltaa,\nkun minä käsken» — vakuutteli Risto ja niin lähdimme me joukolla talon\nhernemaalle.\n\nMutta tuskin olimme me siellä ehtineet hävitystyömme alottaa, kun\npaikalle saapui Riston isä kovaäänisesti kiroten. Kuin säikähtynyt\nlammaslauma hajosi lapsiparvi ja minun sisarukseni, lyöntejä ja potkuja\nsaaden pujottelivat aidan raoista pakoon.\n\nTämä oli minusta häpeällistä, astuin isännän eteen aikeessa esittää\nasian, mutta ennenkuin ehdin minä suutani avata, vetäsee tämä minua\nvasten kasvojani niin, että lensin pellon ojaan. Kun sitte viimein\nkykenin nousemaan ylös, näin, miten isäntä asteli vainion viertä\nomat lapsensa ympärillään, joille ei rikkomuksesta seurannut mitään\nrangaistusta. — Luulen, että Ristokaan ei tunnustanut meitä sinne\nhaastaneensa ja kipeämmin kuin saamani lyönti koski mieltäni sana,\njonka kirousten välistä olin kuullut: — _varas!_\n\n— Mitä sanookaan minulle nyt äitini?\n\nIlta tuli. Toiset menivät tupaan, minä istuin hämärässä, navetan nurkan\ntakana, toinen silmä kiinni turvonneena.\n\n— Eemu! — huutaa kuistilla Selma, mutta minä en hievahda paikaltani.\n— Eemu, Eemu! — kuuluu yhä, jo huutaa äitikin ja hänen äänessään on\nhellii sointu. — Epäilen korviani valehtelevan, sillä laskujeni mukaan\nodottaa minua nyt suurin selkäsauna, mitä milloinkaan olen saanut,\nkoska varastaminen oli äitini suurin kauhu ja siitä oi hän meitä aina\nerikoisesti varoittanut.\n\nEttä hän, paremmin kuin isäntäkään kuuntelisi minun selityksiäni, siitä\nei minulla ollu suuria toiveita.\n\nViimein kokosin kumminkin rohkeuteni ja tulin tupaan. Äitini vei minut\nlampun ääreen ja nähtyään siniset, muodottomiksi turvonneet kasvoni,\nsulki hän minut hellästi syliinsä ja itkuun hyrskähtäen lausui: »Voi,\nmiksi Jumala antaa köyhälle ollenkaan lapsia!»\n\nMiten hyvä oli minun maata siinä äidin lämpimässä sylissä ja yhdessä\nitkeä hänen kanssaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSain jälestäpäin kuulla, että samaisen talon piika oli sattumalta\nkuullut keskustelumme Riston kanssa ja kertonut tapahtuman äidilleni jo\nennen kuin hän kartanosta kotia ehti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlin juuri täyttänyt kaksitoista vuotta, kun isäni, ennestäänkin\nraihnas ja kitulias sai jalkaansa vamman, joka teki hänestä raajarikon.\nEntistä suurempi kuorma sälytettiin nyt äitiparkani hartioille. — Minä\nlähden nyt ansaitsemaan, menen taloihin paimeneksi, — sanoin uljaana\näidilleni ja mielessäni kuvittelin, miten suuren avun hän siitä on\nsaapa.\n\nPian ilmestyi paikka. Pussi selässä, oman, hyvän äitini varoituksilla,\nja siunauksilla evästettynä, minä köyhästä, rakkaasta kotimökistäni\nlähdin, ensikertaa ulos avaraan maailmaan. Minä tunsin hämärästi, että\nse merkitsi eroa omistani, että olin kuin irtolehti, taikka laineilla\nlastu, — mutta minä nielin miehekkäästi kurkkuani kuristavan itkun\npuuskan. — Paistoihan niin kirkkaasti keväinen päivä, se antoi mieleeni\nluottamusta ja rohkea elämän usko, pääsivät minussa taas voitolle.\n\nIhana oli se kuiva, lämmin alkukesä. Hyvä oli paimenen olla, kelliä\nkedolla, katsellen taivaalla purjehtivia poutapilviä ja seurata\nsilmillään leivosen nousua kohti sinisen taivaan korkeutta. —\nAikookohan se pujahtaa taivaan portista sisälle — ajattelin. Mutta\nsitte näin minä sen nuolena syöksyvän tänne alas, kuin olisi se\nparatiisin portailta palautettu. Sitte muistelin minä Eliasta, joka\nkultavaunuilla ajoi sinne ylös — ei elävää ihmistä taivaaseen vastaan\noteta, ellei hän kultakieseillä sinne aja — mietin minä mielessäni.\n\n— Niin, armaita olivat paimenpojan aurinkoiset päivät!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitte tuli syksy, sateinen ja kylmänkolea. Pientä ruumista puisteli\nainainen vilu, koska ohuet, repaleiset vaatteet läpimärkinä ihoon\nkiinni liimautuivat. Iltasin saavutti pimeys ja monikymmenlukuista\nlehmälaumaa, joka sienihimossaan metsiä samosi, oli melkein mahdotonta\nsaada kotiin.\n\nKohtelukin talossa oli muuttunut. Kun iltasella uupuneena nälästä ja\nvilusta väristen, kotia saavuin, sateli käskyjä kaikkialta. Emäntä\ntarvitsi vettä ja puita, isäntä lähetti riihimiehille sanoja, tahi\npani minut asialle kylän kauppapuotiin. En toisinaan tahtonut pystyssä\npysyä, mutta minä purin hammasta, päätin olla mies ja _kestää!_\n\nOlihan se äiti niin hartaasti pyydellyt, että en lukemistani\nunohtaisi, mutta niin ankara oli nyt päälläni i'es, että niin pian,\nkun se iltamyöhällä harteiltani putosi, vaivuin minä lopen uupuneena\nraskaaseen, tiedottomuuden tapaiseen uneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTulipa sitte se muistorikas syyskuun ilta, joka jätti minun nuoreen\nherkkään mieleeni kuin poltinraudalla painetut jäljet.\n\nMetsä pimeni pikaisesti ja minä kiiruhdin karjoineni kotiin. Kun emäntä\noli käynyt navetassa, tuli hän luokseni vihaisesti tiuskaten: »Minne\njätit sen Koivupään? Nyt juokset takaisin metsään, etkä palaja takaisin\nmuuten kuin kadonneen kanssa».\n\nMinua niin hirvitti pimeässä ja sydän pelkoa täynnä riensin minä\ntakaisin mustaan metsikköön. Mutta siellä saavutti minut kuvaamaton\nkauhu. Väsyneessä päässäni toimi kiihoittunut mielikuvitus ja silmieni\nedessä kuvastuivat monenlaiset harhanäyt. Puut ja pensaat paikoiltaan\nsiirtyilivät ja vihdoin koko metsä mielestäni eli ja liikuskeli.\nSilloin tuli minulle kamala hätä, kuten joskus unessa tulee. Tuskin\nsaatoin liikuttaa jalkojani. Kirkuen samosin minä tiestä tietämättä\nsuorinta suuntaa kylää kohti.\n\nVavisten seisoin minä pimeällä pihalla. Koko asia, jolle minut oli\nlähetetty, oli metsässä mielestäni mennyt ja mahdotonta olisi ollutkin\nlöytää kadonnut lehmä sellaisessa pimeydessä. — Oli kauheata astua\nemännän eteen, mutta pimeän pelko ja kalvava nälkä ajoivat minut\nmenemään tupaan.\n\nJo minun kurjasta muodostani päätteli emäntä että asia ei ollut\nonnistunut ja huutaen karkaa, hän kimppuuni.\n\n»Käskinkö sinua sinne huvireissulle, — enkö lähettänyt sinua sitä\nlehmää hakemaan», hän kiljui niskaani tarttuen.\n\nVoimainsa takaa hän kädellään minua kuritti, vedellen sokeasti minne\nsattui. Mieleni oli äskeisen pelon kiihdyttämä, minussa syttyi äkkiä\nvoimakas viha. Lujasti tarrauduin hänen kurittavaan käteensä ja iskin\nlujat kampaani siihen kiinni.\n\nOte heltyi emännältä ja minä näin hänen ottavan uunilta paksun puun,\njolla aikoi minut perin pohjin pehmitellä.\n\nSilloin syöksyin ulos, yön pimeyden turviin, jota äsken niin kamalasti\nolin pelännyt ja piilouduin lähimpään heinälatoon.\n\nSiellä istuin valveilla sen yön, tuntematta enää pelkoa, vilua eikä\nnälkää. Käteni olivat nyrkeiksi puristuneet, sisimmässäni kiehui\nvaltava viha ja pääni koston tuumia hautoeli. — Niin vietin valvoen sen\nkamalan yön ja aamun sarastaessa lähdin minä vaeltamaan kotimökkiäni\nkohden.\n\nSiellä jonkun päivän oltuani tuli taas muuan isäntä minua\npalvelukseensa pyytämään. Olin iloinen saadessani toisen työpaikan,\nmutta laimennut oli minusta nyt se keväällinen luottamus ja elämänusko.\n\nSiitä alkoi se ankara aika, joka kesti neljä ja puoli vuotta. Ainainen\nraadanta aamusta iltaan, palkkana niukka ruoka ja isännän vanhoja\nvaaterisoja, jotka antoivat riittämättömän suojan talven pakkasta\nvastaan. Milloin jäätyivät varpaat, milloin sormet ja korvat pitkillä\nhalon- ja heinänhakumatkoilla. Usein putosi myös silmästä katkera,\nkirpeä kyynel, sillä minä olin nyt alkanut miettiä, miten osat elämässä\novat eritavalla tasatut.\n\nKun olin vihdoin täyttänyt kuusitoista vuotta, jätin kotipitäjäni ja\nlähdin maailmalle. Olin ruumiiltani kookas ja roteva, sekä monissa\nkärsimyksissä karaistunut, nyt toivoin jo kykeneväni ottamaan elämältä\nosani ja vaatimaan oikeuksiani.\n\nTuskin koskaan olisin tullutkaan noista pohjoisista tukkimetsistä\ntakaisin näille kartanoalueille, ell'ei äidiltäni olisi tullut se\nsurullinen kirje, joka mieleni hetkessä muutti.\n\nIsä parka vihdoinkin kuollut, äiti kääntynyt kivulloiseksi ja viety\nSelman kanssa vaivaistalolle. Niin katkeralle tuntui tämä tieto, —\nvaivaistalolla se hyvä, ahkera äiti, joka ikänsä oli hellittämättä\ntyössä raatanut. En saattanut sallia sitä, takaisin minun täytyi,\ntehdäkseni työtä heidän hyväkseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin oli minun tähänastinen eloni, kuin ainainen arki, loppumaton\naherrus, vuodesta vuoteen ja varsinkin ne viimeiset, olivat kuin yksi\nainoa helteinen heinäpäivä, jolloin tuliselta työn kiireeltä tuskin\npäivän kiertoa huomaamaan ehtii. Tätä kesti aina siihen asti, kunnes\ntäyttyi elämäni kultaisin toivo uus ja minulla oli oma asunto kartanon\nmaalla ja sen ympärillä kedosta raivaamani pellot eloa kasvoivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn suvinen sunnuntaipäivä. Lepään vuoteellani ja viikon vaivoista\nväsyneessä ruumiissani tuntuu suloine raukeus. Päivä paistaa lekottaa\navoimesta ikkunasta, haudellen suloisesti paljaita jalkojani. — Kaikki\non niin hiljaista, yksinpä Sannin, uutteran vaimoni, ainaisesti\nsuriseva ompelukonekin seisoo tämän pyhäisen päivän.\n\nVierelläni seinustalla nukkui pieni poikani, vankka, puolivuotinen\nmiehen alku. Minä kuuntelin sen tasaista hengitystä katselen sen\npehmeitä, punertavia kasvoja ja silkinhienoa pellavapäätä. Minun\nmieltäni paisuttaa joku suuri ihmeellinen tunne, jolle en nimeä keksi.\nEi ole se surua, eikä iloa, mutta on kuin sukua niille kummallekin.\nMinun silmääni kiertyy kyynel, minä alan jo uskoa, että tämä elämä,\njoskin toisinaan niin ahdas ja tuskallinen voi sentään joskus tarjota\nihmiselle hiljaisen onnen hetken! — Kunpa vaan äiti olisi elänyt tähän\nasti! — Lepo lienee ollut väsyneelle paras, mutta Selma-siskolla on\nluonani kumminkin koti ja turva.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe suuri marraskuun lakko 1917 on vasta päättynyt. Meidän pitäjän\ntyöväentalolle on ilmoitettu suuri kokous, ja puhujaksi odotetaan\nmuuatta toveria, joka hiljakkoin on Venäjän matkalta kotiin tullut.\n\nSaavun sinne hyvissä ajoin, mutta sali on jo tungokseen asti täynnä,\nsillä kaikki olemme uteliaita kuulemaan mitä Venäjältä tulleella on\nkerrottavana.\n\nPuhellaan siinä odotellessa yhtä ja toista, keskustellaan punakaartin\nperustamisesta paikkakunnalle. — Toiset ovat hankkeessa innolla myötä,\nmutta enimmät varovaisina vastustelevat.\n\nMinä kuuntelin kuin syrjäisenä, kuin koko asia ei koskisi minua, enkä\nvälittänyt siitä sen enempää.\n\nÄkkiä äänet vaikenevat ja puhujalavalle nousee pienoinen, mustaverinen\nmies. Hänen muotonsa oli synkkä, kun hän puheensa nuhdellen alkoi:\n\n»Mitä ajattelette te tämän pitäjän miehet? Häpeän teidän puolestanne!\nMuualla jo valmiiksi harjoitetut punakaartit, te vielä tuumiskelette,\ntokko leikkiin rupeattekaan. Herätkää te uneksivat laumat! Kymmenet\nmiljoonat markat uhrataan tällä hetkellä Suomen valtion varoista\naseitten hankkimiseksi porvarien lahtarikaarteille, jonka tarkoituksena\non nujertaa viimeinenkin niskoitteleva työmies, joka ei orjan ikeeseen\ntaipua tahdo! Onko aikomuksenne täällä rauhallisesti katsella, miten\nmanttaaliporhot kätkevät viljansa ja salassa sitä sijoilleen syöttävät,\nsillä aikaa kun teidän omat lapsenne nääntyvät nälkään.\n\nNäin jatkoi puhuja yhä hurjentuen. Levottomana liikehti ensin kuulijain\njoukko, mutta vähitellen vaikeni kaikki, syntyi haudanhiljaisuus,\nvain puhujan ääni kaikui kolkkona, uhkaavana, kuin tuomiopasuunan\nääni. Hänen pienet, pikimustat silmänsä sinkauttelivat säkeniä ympäri\nkuulijakunnan. Tulikipunoina ne ihmisten sieluihin putoilivat,\nsytyttäen siellä väkevän vihan palon.\n\nHenkeä pidätellen kuunteli kansa — ei enää »hyvä»-huutoja ei\nainuttakaan suosion ilmausta. Jäykkinä, mykkinä, seisovin silmin,\npuoliavoimin suin tuijottavat miehet kohti puhujalavaa vielä\nsilloinkin, kun mustaverinen mies oli sieltä poistunut.\n\nSuurena, tuhoisena paloi nyt hänen sytyttämänsä tuli. Koko täyteläinen\nkokoussali paloi. Enimmittä keskusteluitta poistuimme kukin koteihimme,\nmutta minä huomasin, kuinka kalpeina olivat miesten kasvot ja heidän\nsilmissään hehkui kiihkeä, kuin kuumeinen kiilto.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotia päästyäni heittäydyin vuoteelleni. Maailma oli mustunut\nmielessäni ja minä tunsin sairauden sydän-alassani. En oikein tiennyt,\nmikä minuun oli mennyt, sen vaan tunsin, että oloni ei ollut oikea.\n\nKeittiöstä kuului ompelukoneen käynti. Selma nukutti pikkupoikaa\nlaulaen jotain surunvoittoista säveltä.\n\nAloin kuunnella sitä ja erotin sanat.\n\n    »Kurjuutta, puutetta\n    kuuluu ympäri maan\n    köyhälistö sen kärsiä saa.\n    Miksi kansamme ain'\n    kulki pää alespäin\n    hoiperrellen vain pimeytehen,\n\n    Lapset pirtissä tuolla\n    voivat nälkähän kuolla\n    äiti heikkona, kalpeana.\n    Lapset avuttomat,\n    aivan alastomat,\n    nälkää äidille valittelevat.\n\n    Auttakaa rientäkää,\n    poistakaa kurjuutta,\n    älkää sallitko nääntyä näin.\n    Apu köyhille on\n    juuri nyt verraton\n    laulut sydämmissä säilytetään.»\n\nTuota laulua en ole ennen kuullut, mistä ihmeestä se tyttö on sen\noppinut — ajattelen.\n\n»Lapset pirtissä tuolla, voivat nälkähän kuolla, äiti heikkona,\nkalpeana» — oh, entisyys palaa eteeni elävin kuvin, minun aivoni ovat\nsekaisin, minun pääni on kuin hulluksi tulemassa.\n\nMinä kiertelen vuoteessani kaiken yötä, kunnes vaimonikin vierelläni\nvalveutuu.\n\n— Mikä sinun on, Eemu, et ole ollenkaan nukkunut ja iltasellakin olit\nkovin kumman näköinen, — mitä on tapahtunut?\n\nVedän häntä itseäni lähemmäksi ja tunnen helpoitusta saadessani puhella\nhänen kanssaan.\n\n— Suuret tapahtumat ovat tulossa, Sanni. Köyhälistön ennestäänkin kurja\nelämä käy päivä päivältä yhä ahtaammaksi. Apu on tarpeen, pikainen,\nkiireellinen apu!\n\nOlin hetken vaiti ja varroin hänen jotakin sanovan, mutta hän lepäsi\nliikahtamatta kuin lisää odotellen.\n\n— Niin, Sanni, ei meillä ole hätää, en minä itseni tähden olojen\nparannuksista välitä, mutta ne monet muut, jotka tälläkin hetkellä ovat\nilman kaikkea, välttämättömintäkin, heidän tähtensä, jos tarve vaatii,\nuhraan minä oman kotini onnen.\n\nHänen kasvonsa ovat kasvojani lähellä, minä tunnen, kuinka polttavat\nkyyneleet vierivät pitkin hänen poskeaan, mutta hän ei vieläkään\nvastustele.\n\n— En epäile tarttua aseeseen, jos sikseen tulee, sinä olet kelpo\nihminen, ahkera ja työteliäs, kyllä sinä pojun kanssa toimeen tulet,\nellen minä siltä matkalta palaisikaan.\n\nHän painautui minua lähemmäksi, minä tunsin, kuinka hänen ruumiinsa\nvärisi, mutta sanaakaan ei hän sanonut ja minä puhelin edelleen:\n\n— Minä tiesin sen, sitä sinulta odotinkin — ei kunnon vaimo estä\nmiestään tekemästä sitä, minkä hän pitää velvollisuutenaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä oli se eilinen puhuja paikkakunnalta poistunut,\nmutta suuren muutoksen oli hän jättänyt jälkeensä. Kuin kuumeessa\nkulkevat miehet, ei kenellekään maittanut entinen elämä. Töihin\nryhtymisestä ei ollut enää puhettakaan ja ilman enempiä epäilyjä syntyi\nnyt punainen kaartti, joka pitäjän väkilukuun nähden oli sangen suuri.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\nOlin valittu komppanian päälliköksi ja ensimäinen sotaretki johon\njoukkoineni otin osaa, oli aseitten etsintä kartanosta. Kerrottiin\nsiellä piileilevän myös valkokaartilaisia, joten meitä lähti sinne\nkaksi komppaniaa taisteluun varustettuina. Piiritimme päärakennuksen,\njosta ammuttiin meitä kohti muutamia laukauksia, jotka eivät kehenkään\nsattuneet. Sen toisen komppanian päällikkö tunkeutui muutamien miesten\nkanssa taloon sisälle, meidän muiden ulkona vartioidessa. Kuului kaksi\nlaukausta. Sisällä olevilta sain minä kuulla, että se oli kartanon\nnuoriherra, joka vastusta yrittäessään sai surmansa meikäläisten käsien\nkautta. Tämä ensimäinen verityö meidän paikkakunnalla tehtiin helmikuun\nneljäntenä päivänä.\n\nMe vietimme sitte majoituspaikoissa muutamia päiviä, lähempiä\nmääräyksiä odotellen, öillä liikuskelivat myös paikkakunnan\nvalkokaartilaiset joita aina jokunen joutui vangeiksemme ja silloin\nkuin meille vihdoin tuli määräys lähteä Kirkkonummen rintamalle, oli\nhallussamme kymmenen aseella varustettua valkoista vankia.\n\nKun me sitten aamulla helmikuun neljäntenätoista, varustauduimme\nmatkaa varten, ajoi majoituspaikan pihamaalle vieras, monikymmen\nmiehinen hyvin asestettu punakaarttilaisjoukko, joka ilmoittaa itsensä\n»lentäväksi kolonnaksi.»\n\nNämä alkoivat esikunnalta kysellä valkoisia vankejamme.\n\n— Me aijomme niitä säilyttää täällä toistaiseksi — oli esikunnan\nvastaus.\n\n— Ne ovat jätettävät meidän haltuumme! Sitävarten olemme tänne tulleet,\nettä viemme vangit parempiin säilytyspaikkoihin — ahdistaa »lentävän\nkolonnan» johtaja.\n\nEsikunta arvelee, epäilee, mutta myöntyy vihdoin ja niin sijoitetaan\nvangit vierasten rekiin, jotka lähtevät ajamaan joukkojemme etunenässä.\n\nPitkänä jonona painuvat sotaan lähtevät punakaarttilaisjoukot tietä\npitkin. Silloin tällöin kajahtaa talvi ilmassa laulunpätkä aina\nalkuunsa kuoleutuen. On miehillä mielissä kaiho ja kullakin koteihinsa\nkaipaus salainen, sillä ainaisen eron mahdollisuus masentaa mielet.\n\nKatsahdan taakseni ja näen vielä vilahdukselta pienen kotini valkean\npärekaton, jota ei vielä aika eikä sää ehtinyt harmaannuttaa, ennenkuin\nminun näin piti sen suojasta poistuman. — Olen näkevinäni vaimoni\nkyyneleiset silmät, kuin hän pientä poikaamme rinnoillaan ruokkii ja\netenevien joukkojen jälkeen jäisen ikkunan lävitse katsoo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlemme tulleet metsäiselle taipaleelle, kun kulkue äkkiä seisahtuu.\n»Lentäväkolonna» oli pysäyttänyt hevosensa ja minä tunnen kamalan\naavistuksen nähdessäni heidän asettavan vankeja riviin maantien\nvierustalle.\n\nPelkoni ei ollut turha. Minä käännän pois pääni. On kuin jokainen\nlaukaus tuntuisi minuun, on kuin jokainen kuula ruumistani\nkoskettaisi... vihdoinkin valmis!\n\nMeidän täytyy nyt ajaa noitten veristen ruumiiden ohi, jotka tien\nvierustalla viruvat. Minä näen ne siinä, vaikka koetan olla katsomatta,\n— kymmenen kuollutta, oman paikkakunnan miehiä kaikki. Selkääni\nkarmivat kylmät väreet — vaatiiko vallankumous välttämättä näiden\nuhrien hengen? — eikö tässä tapahtunutkin rikos? — kyselin kauhuissani\nitseltäni.\n\nTultiin tienkäänteeseen. »Lentäväkolonna» jonka luulimme seuraavan\nmeitä Kirkkonummelle, kääntyikin toiselle suunnalle. Kukaan ei tietänyt\ntästä julmasta joukosta, mistä se tuli ja missä oli heidän matkansa\nmäärä. Luulen, että heidän varsinaisena tehtävänään oli vankien\n»säilyttäminen».\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiellä vakinaisella rintamalla ei tapahtunutkaan mitään erikoisempaa\nsillä kerralla, vuorottaista vartiopalvelusta vaan suoritettiin. Sitte\nsiirrettiin meitä paikasta paikkaan, kunnes huhtikuun kolmantena\npäivänä saavuimme määräyksestä Vesilahdelle, missä pienempi\npunakaarttilaisjoukko piti hallussaan siellä olevia varustuksia ja\nlähellä oli myös valkoisten ketju.\n\nKoskenkylään olimme me majoitetut ja täällä teki esikuntamme\nsuunnitelmiaan hyökkäykseen, jonka piti tapahtua huhtikuun kuudentena\npäivänä.\n\nMutta edellisenä iltana syntyi joukkojemme keskuudessa suuri sekamelska\nja hämminki. Tampereelta saapui Vesilahdelle muutamia meikäläisiä,\njotka kertoivat valkoisten jo vallanneen kaupungin. Mielet tuosta\nmasentuivat, huomista hyökkäystä ei kukaan pitänyt mahdollisena, ja\nenimmistön mielipide miestemme keskuudessa oli, että heitetään ajoissa\naseet ja käännytään koteihimme kukin, ennenkuin meidät saavuttaa\nsuurempi onnettomuus.\n\nOli joukossa niitäkin, jotka pitivät kunniallisempana ase kädessä\nkaatumisen, yksinpä häviönkin pakoa parempana.\n\nSilloin ilmestyi taas kuin taivaasta pudoten se samainen mustaverinen\nmies, Venäjältä tullut bolshevikki-puhuja ja hänen vaikutuksensa\npunakaarttilaisjoukkoihin oli sama, kuin ennen kotopitäjäni miehiin\ntyöväentalon kokouksessa. Mielet virisivät kaikilla ja toisten silmissä\njo kangasti pikaisen voiton varmuus.\n\n»Äsken vasta saapui lentokone Tampereelta» — hän selitti — »kaikki on\nhyvin, eivät asiamme ole milloinkaan olleet paremmin kuin nyt. Tampere\non _meidän_ ja _pysyy!_ Te uskoitte niitä kunnottomia laiskureita,\njotka vahtipalveluksia peläten kaupungista karkasivat ja saattaakseen\nsekaannusta aikaan he teille valheitaan syöttelivät. — Ne ovat jo\nmuuten pidätetyt ja saaneet ansaitun palkkansa, ne lurjukset.\n\nTaas sinkoilivat kipinät noista mustista silmistä, taas syttyivät\nkuulijain silmissä tulet, kun hän hehkuvin sanoin huomiseen\nhyökkäykseen kehoitti, johon sitten uudistunein voimin huhtikuun\nseitsemäntenä ryhdyimme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli ihanainen kevät aamu, kun me kello neljän seuduissa lähdimme vasten\nvalkoisten asemia. Päästyämme niitä lähelle, noin neljänsadan metrin\nvälimatkan päähän, alkoi ankara ampuminen kummaltakin puolen. Tunsin\nmieleni kylmän tyyneeksi. Tein työtä kuin kotoisella vainiolla ja aina,\nkun kiven suojasta kohoutui näkyviin vihollisen pää, koetin tähdätä\nsitä mahdollisimman tarkasti.\n\nKumminkin tuntui taistelu tuloksettomalle, koska kumpikin puoli oli\nsuojatuissa asemissa, siksi antauduimme me vaaralliseen hyökkäykseen ja\nryntäsimme kohti kylää yli aukean jokijään.\n\nEilinen innostuksemme ajoi meitä eteenpäin ja ankaran taistelun jälkeen\nsaimme me klo 2 ajoissa haltuumme kylän, mutta se vaati meiltä uhreja\npaljon.\n\nIllan tullen tyyntyi tuli. Vain joku harhakuula leiriimme lensi.\nKävelin kentällä ja katselin kuolleita, jotka siinä sekaisin viruvat.\nTuossa vierekkäin tupertuneena kaksi veljestä, punainen ja valkoinen,\npoikasia vielä kumpainenkin ja melkein saman näköiset he ovat, siksi\nheitä veljeksiksi kutsun. — Vatsallaan maaten, käsivarsi toisen\nharteille heitettynä, aivankuin helteisenä kesäpäivänä pihanurmikolla,\njolloin he päivällistunnilla puuhatessaan ovat päivänpaisteeseen\nhetkeksi nukahtaneet. ‒ ‒ Mutta punasena rusottaa poikien välillä\nverinen lampi ja kasvot syvälle lumeen hautautuneina lepää toinen,\ntoisen lasittunein silmin toveriaan katsellessa. — Miksi taistelivat?\n— miksi manalle menivät ne nuorukaiset? — _Oikean_ asian puolesta\nkumpainenkin kalleimpansa, nuoren elämänsä uhrasi. — Mieleeni\nväkisinkin pyrkii kysymys: — Kenellä tässä on oikein?\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraava aamupäivä kului rauhallisesti, mutta puolen päivän tienoissa\nalkoi äkkiä ankara kuulasade.\n\nKiväärien ja kuularuiskujen soidessa alkoivat valkoiset hyökätä kylään,\njonka me eilen olimme heiltä valloittaneet. Nyt alkoikin taistelu\nsellainen, että siitä olikin jo leikki kaukana. Miehiä kuoli ja\nhaavoittui ehtimiseen, kaatuneita virui kaikkialla, apua ei ehditty\nantaa ja kuiviin valuivat veret.\n\nMutta olimmehan me jo taistelun tuoksinaan tottuneet ja kylmäverisesti\njatkaa toinen työtään, vaikka toveri vierellä vetää viimeiset\nhenkäyksensä.\n\nMakaan maassa ja ammun minkä ennätän, mutta kivi, jonka takana\ntähtäilen, suojaa ainoastaan osan ruumistani, joten olen kuin jänis,\npää pensaan suojassa.\n\nJa ympärilläni vinkuvat kuulat, tehden lähistössäni tuhoaan — en\najattele mitään, laukasen ja odotan osaani.\n\nSilloin se tuli, joka oli minua varten, puhkasi saappaan ja lävisti\njalkaterän, mutta sen synnyttämä kipu ei suurikaan ollut.\n\nTuli heikkeni hiukan, käytin hyväkseni väliaikaa ja aloin laahustella\npois taistelupaikalta, vetäen perässäni puutunutta koipeani. — En\nehtinyt montaakaan metriä edetä, ennenkuin toinenkin kuula sattui,\nlävistäen saman jalan reiden. Ryömien aloin nyt edetä tehden veristä\njälkeä vetiselle suomaalle. Kohta sentään keskeytyi sekin kulku, koska\nvalkoisten puolelta heitettiin nyt niskaamme sellainen kuularyöppy,\njoka muistutti ankaraa raekuuroa.\n\nVieritin itseni kuoppaan, jonka pohjalle raskaasti putosin Ja\nylt'ympärilläni roiskui lumensekainen vesi. Tämä viheliäinen suokuoppa,\njossa vilusta jähmettyneenä, vertavuotavana makasin, pelasti kumminkin\nhengen hieveroisen siltä armottomalta ammunnalta. Täältä näin minä\nmiten suomaalta nouseva nuori metsikkö tuhoutui, miten pienet puut\nkuulatuiskussa katkesivat, kaatuen, kuten nurmenheinä niittomiehen\nviikatteen tieltä.\n\nPunaisena oli jo verestäni lammikon vesi ja ruumiini alkoi jo kylmästä\nkangistua. Kuulien rätinä ja katkeavien puiden räiske loittoni\nkorvissani, silmäni painuivat raskaasti umpeen ja minun edessäni kulkee\neletyn elämäni kirjavia kuvia.\n\nTiedän, että jos annan unen tulla, on se viimeiseni, — mutta minä en\njaksa sen suloa vastustella, vaan vaivun kevyeen horteeseen.\n\nTaas tempaudun minä unestani irti. Jos siihen sotkeudun, en koskaan saa\nomiani nähdä. Minun täytyy jaksaa huutaa, kenties kuulee joku ja tulee\napuun.\n\nAukasen silmäni ja katson ympärilleni. Hämärä on tullut ja ampuminen\nhiljennyt. Ei ole ajattelemistakaan täältä ylös, tuskin saatan sormeani\nliikuttaa. Koetan huutaa, mutta se käy kuten pahassa unessa, kurkusta\nkuuluu vaan ilkeä kahina.\n\nMutta useamman kerran ponnisteltuani selkenee senverran ääni, että\nlähellä oleva sen saattaisi kuulla. Uudistan usean kerran sen\nhuuhkaimen huudon, jonka outoa onttoutta itsekkin kammoan.\n\nVihdoin kuulenkin askeleita. Minut on kuultu. Senverran vielä jaksan\nhavaita, että omat miehet ovat ympärilläni, sitten sumenee silmissäni\nkaikki, minä menen tainnoksiin.\n\nKun jälleen virkoan makaan minä sidottuna haavottuneiden junassa\nmatkalla Helsingin sairashuoneelle, josta minut sitte kaupungin\nvaltauksen jälkeen vangittiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaas olen minä täällä, ristikkojen takana, josta äsken lähdin eletyn\nelämäni kiertopolkua kuljeksimaan. ‒ ‒ Täällä on niin synkkää ja\nniin sanomattoman hiljaista öisin, jolloin usein unettomana valvon.\nTeen tiliä itseni kanssa, tutkin syitä ja vaikutteita, jotka tieni\ntänne johdattivat. Koetan olla rehellinen ja puolueeton, sillä mitäpä\nkaunistelut nyt enää auttaisivat. Sen kumminkin uskallan sanoa, että\npunaiseen kaarttiin ruvetessani luulin täyttäväni velvollisuuteni\nköyhyydessä kärsivää kansaluokkaa kohtaan.\n\nYhteiskunta on jo tuomionsa langettanut, eikä minulla ole mitään\nsitä vastaan, koska olen kuulunut joukkoihin, jotka eivät ole syyttä\nsuljetut näiden seinien sisäpuolelle, mutta kun itse Taatto Taivahinen,\naukasee paksut tilikirjansa — mikä on Hänen tuomionsa oleva?\n\n\n\n\nRyssä on ryssä.\n\n\nTämän tästä avautui saunan ovi ja ulkoa tuleva pakkasilma synnytti\npaksun, harmahtavan höyrypilven, joka raskaana huuruna lämpimän saunan\nlattialle pyörähti, siitä tiesivät sisällä olijat uuden »kundin»\nsisälle astuneen.\n\nLauteilta kuului valtainen vihtojen läiske ja eukkojen innokas puhelu —\nmissä sitten ne K:n kaupungin asiat olisivat paremmin selvinneet ell'ei\ntäällä Savusen saunan oivallisessa kisulämpimässä.\n\nMiina, saunapiika, ammensi tiinusta vettä, heitti löylyä ja kihnutti\nselkiä niin, että valkoinen saippuavaahto ylt'ympärille räiskyeli.\n\nMiinan kasvoja kuumensi, kovin poltteli oikeata korvaa — tiesihän\nsen! — kasarmissa istuu Ivana, iltaa uottelee ja kun kello on\nkymmenen lyönyt, seisoo se siinä sovitussa paikassa Savusen saunan\nseinänvierustalla. ‒ ‒ Ja kun pitkin iltaa taukoamatta oikeata korvaa\nkuumensi, oli siinä Miinalla aivan varma merkki, että Ivana häntä\nsilloin niin kovasti kaipasi.\n\nEikä, hän nyt muuta toivonut, kun saada kulumaan ilta ja tyhjäksi,\nsiivotuksi sauna.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVain harvoja tuli enää sisälle, yhä useampia työntyi ulos ja pienestä\npukemahuoneesta kuului puhevauhtiin päässeitten akkojen yhä yltyvä\nrupatus.\n\n— Voi, kun jo menisivät sieltä! — miettii Miina ja karsaan katseen\nheittää hän ovelle, josta valkeaan lakanaan verhottu vartalo työntyy\nsisään.\n\nMutta kohta kirkastaa hymy noita äsken tuikeita kasvoja.\n\n— Kas, sieltä se postineiti! Kovin olenkin teitä saunaan odottanut!\nMissä neiti on ollut, kun ei ole kylpömäänkään ehtinyt?\n\n— Eihän siitä nyt kovin kauvan, kaksi viikkoa täsmälleen.\n\n— Kaksi viikkoako? Todellakin, samana iltana tulin tuntemaan — hänet.\n\n— Kenet?\n\n— Sen Iivanan. — — Nähkääs, neiti, minun pitää kertoa teille tämä asia.\n— Kenellekään muulle en voisi puhua, mutta neiti ymmärtää joka itseki\non...\n\n— Mitä on?\n\n— Ryssää rakastanut.\n\n— Kuka Miinalle niin on sanonut?\n\n— Älkää olko, neiti, huolissanne, en minä sitä kenellekään laula, mutta\ntietää sen jo kyllä koko K:n kaupunki, että se pitkä upseeri, Kasinoffi\nkävi teille ryssänkieltä opettamassa ja sekin tiedetään, mikä siinä\ntakana oli.\n\nAsia ei vastustelemisesta parantunut, sen huomasi postineiti ja oli\nvaiti, Miina jatkoi:\n\nOlen minä montakertaa niin haikeasti neitiä ajatellut sen jälkeen kun\nse Kasinoffi täältä vietiin. Kyllä maar' teidän oli ikävä! Kun Ivanan\ntäytyi toiseen pitäjään, niin minä itkin edellisen päivän ja seuraavan\nyön ja Ivana itki, ihan ääneensä itki ja postineiti tietää, että\nsilloin sitä jo rakastaa, kun niin itkettää.\n\n— Johan sitä silloin.\n\n— Eikä se Iivana viikkoa viipynytkään, neljä päivää vain, — ikävä oli,\nsanoi, kuin neljä kuukautta olisi kuhmut, niin pitkälle tuntui siitäkin\naika.\n\n— Arvaahan sen, — päätteli postineiti kylkeä kääntäen. Miina häntä\nhieroskelee, vihtoo, hivuttelee ja yhä yltyen jatkaa:\n\n— Mutta kun se tuli, tiedättekös mitä toi! Pitkän leipäsäkin se\nmökkiini venutti, oli, näettekös, taloista, tienvierustoilta\nhevoselleen leipää pyydellyt. Aina ne antoivat vähäsen ja kun matka oli\npitkä, monta peninkuormaa, niin kertyi sitä siitä, Olihan se suuri apu\nminulle, kun on niitä kersoja niin monta.\n\n— Montakos sillä Miinalla onkaan?\n\n— Onhan niitä tullut hankituksi, on vallan viisi kappaletta!\n\n— Onpa siinä yhden elätettäväksi, vielä tällainen kallis aika!\n\n— Ohoh! — on siinä monta puutteen päivääkin pidetty, mutta siitä saakka\nkun Iivana tupaani ensikerran tuli, ei ole lapsilta limppua puuttunut.\nAina sillä on murua sinellinsä alla, ei koskaan tyhjänä tule, vieläpä\nse paikkaa ja korjaa noiden mukulojen rajatkin. Kuka suomalainen\nviitsisi sillä lailla, sanokaas, kuka?\n\n— Eivätpä taitaisi muut toisen lapsista välittää.\n\n— Eipä maar' — olen minä jo monta lajia tähän ikääni nähnyt, kyllä\nminä jo tunnen suomalaiset. — Voi, toista on ryssä! — niin on hellä ja\nrakas, kyllähän neiti itse tietää!\n\nNäin kävi keskustelu kaikenaikaa. Miina ei säästellyt vettä, ei\nsaippuaa, eikä kättensä voimaa, kun oli kyseessä postineidin\nhoitaminen, sillä tämä oli hänelle rakas, aivan kuin läheinen omainen.\nSe oli aina ollut Miinalle parempi kuin muut ja kun silläkin oli ollut\nse Kasinoffinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaas oli viikko vierähtänyt. Miinan ja Iivanan rakkaus oli tulista,\nnopeasti edistyvää lajia. Niinpä oli nyt Iivana-ryssä kokonaan\nmuuttanut Savusen saunapiian matalaan majaan.\n\nJa Miinan kasvot aivan loistivat, oli kuin ainainen onni hänen\nhökkeliinsä olisi astunut. Semmoinen rakkaus, semmoinen ilo, joka,\naivankuin taivaasta pudoten oli hänen syliinsä syössyt. Vielä neljä\nviikkoa takaperin oli hänen elämänsä vaivalloinen ja työläs ja koko\nmaailma hänen silmillään katsottuna kuin kylmä, noettunut saunankiuvas.\n\nMutta nyt oli se kuuma ja tulinen, nokkelana hääräili Miina, löylyä\nviskasi, vihtoja hautoi ja kokosi juomarahat alimmaisen hameensa syvään\ntaskuun.\n\nJa Iivana, entinen kyläsuutari paikkaili kaikki mökissä löytyvät\nkenkärajat. Iivanan erikoista ammattitaitoa Miina naapureilleen\nkehuskeli ja pian oli koko esikaupunki Miinan Iivanan vakinaisena\n»kundipiirinä». — Olihan »svaboda». — Iivana nakutteli hartaasti päivät\npäästään, pistäytyen kasarmilla vain silloin, kuin limppu oli lopussa.\n\nMutta miestä on arvonsa mukaan puhuteltava. Kauhukseen kuuli Miina\nlemmittyään mainittavan sellaisilla nimityksillä kuin »Miinan-ryssä» ja\n»Sauna-Miinan-Iivana», — tämä ei kävisi laatuun.\n\nJa koska Iivana oli suutari ja hyvä suutari olikin, eikä hän suinkaan\nollut mikään kisälli, vaan suutarimestari, siksi alkoikin Miina mainita\nhäntä vierasten kuullen lyhyesti vain »mestariksi».\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin oli talvi mennyt, kulunut jo puoleksi kesäkin, kun muutamana\nhelteisenä poutapäivänä astelee Sauna-Miina »mestarinsa» käsikynkässä,\nkohti kaupunkia, jonka esikartanossa oli heidän pienoinen pesänsä. —\nNiin he astua löntystelivät pitkin pölyistä maantietä ja naurahteli\nheille vastaantuleva maalaisukko kärryiltään, myöskin räätälin\npystynokkaisen Köpi-pojan näivettyneessä naamassa oli ivallinen\nirvistys.\n\n— Naurakoot vaan! — ajatteli Miina, keikautti niskaansa ja oli ylpeä\nonnestaan, joka saattoi hänelle niin monta kadehtijaa.\n\nJa ilakoiden asteli edelleen nuori pari, saapui kaupunkiin ja poikkesi\nvaltakadun varrella olevaan Östermannin puotiin.\n\n»A' huivi maatushkalle! — hyvä, kaunis huivi, — mitä maksaa,\nsamantekevää!»\n\nSuuren laatikon veti nyt myyjätär esille, siinä katseltiin huivit,\nkeltakukalliset, sinirantuiset. Iivana moitiskeli. Miinaakaan ne eivät\nmiellyttäneet:\n\n»Tuommoisia tuukia, aivankuin kapalovöitä! — ei me kapalovöitä\ntarvita.» — vitsaili morsian ja myyjätär kätki suupieleensä sukkelan\nhymyn.\n\nLöytyi viimein kaunis, punaruusureunainen. Jo ilahtui Iivana ja\nkirkastui Miinan mieli. Pois pantiin nyt päästä vanha vaate ja Iivana\nlöi uljaasti tiskille rahat.\n\nSitte kääntyi hän morsiamensa puoleen, joka suuren kuvastimen edessä\nuutta liinaansa solmieli, sovitteli, niin kuohahtivat Iivanan\nshlavilaissydämessä tunteet, yltäkylläisinä, ylitsevuotavina — ja\nlujasti lyödä mätkäyttäen Miinaa pakaroille puhkesi sanomaan:\n\n»Ah, se hyvä maadushka!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nAjat kuluivat.\n\nUseamman varoituksen olivat pohjalaiset jo itäisille vieraillensa\nantaneet, että poistua pitäisi hyvällä, — muuten...\n\nEi kuulunut enää Miinan mökiltä Iivana-mestarin suutarivasaran\nnakutus ja vain harvoin näyttäytyi hän kotosalla, sillä tärkeät asiat\nolivat nyt järjestettävinä. Muutto oli nyt edessä, koko Sauna-Aliinan\nsuurilukuinen perhe oli siirrettävä suuren isänmaan turvalliseen\nhelmaan.\n\nSyvissä mietteissä Iivana kulki, eikä Miina häntä kysymyksillään\nkiusannut, tulipahan toisinaan, kantamuksen limppua toi tullessaan\nkasarmilta, eikä Miinan lapsilta nyt koskaan leipää puuttunut.\n\nMutta yhä sähköisemmäksi kävi ilma ja joulun tienoissa jo tuntui\ntukalalle.\n\n— Pane kasaan tavarasi, pakkaa tuohon arkkuun mitä sinulla on parasta,\n— sanoi mestari Miinalleen, päivänä muutamana.\n\n— Laita valmiiksi kaikki, että voimme lähteä heti, kun tulee sopiva\nhetki — puheli Iivana edelleen ja heti tuumasta toimeen kävi Miina.\n\nKuin armas satujen saari, kangasti hänen silmissään avara Venäjänmaa.\nMitkä toiveensa täällä täyttymättä jäivät, sen siellä saavansa tiesi,\nmissä vuolaana vierivät leveät virrat ja valkean viljan kantaa\npovellaan maa. ‒ ‒ ‒\n\nNiin ihanaksi se Iivana kotomaansa Miinalle kuvasi ja riemumielin\nvalmistausi Sauna-Miina vaihtamaan tämän poloisen, köyhän kotimaansa\navaran Venäjän käsittämättömiin kauneuksiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuin siivillä sujui se »pakkaus». Muuttotouhusta innostuneet\nlapsukaiset olivat ahkerasti apuna, kannellen kimpsuja äitinsä\nympärille, joka suuren kirstun ääressä hikoillen hääräili.\n\nSattuipa silloin mökin sivu kulkemaan se räätälin pystynokka poika, se\nvinosuu virnake, jota Miina ei muulloin kärsinyt, mutta koska eronhetki\noli nyt lähellä suli hänen mielensä suureen suvaitsevaisuuteen.\nJalomielisesti pyysi hän ovensuuhun pujahtanutta poikaa istumaan,\nvaikkakin vastenmieliselle tuntui sen suupielessä asuva ainainen\nirvistys.\n\n— Mihinkäs sitä nyt muutetaan? — kysäsee vieras, talon touhuja hetken\nkatseltuaan.\n\n— Mennään muille, paremmille maille — hyrähti Miina.\n\n— Äiti, otetaanko kahvimyllykin mukaan! — huutaa poika, jolla on\npäällään ryssän sinellistä tehty puku.\n\n— Ei me siellä kahvimyllyjä tarvita, — tsaijua siellä vaan juodaan.\n\n— Otetaanko sitte tämä teekannu?\n\n— Ei sellaista, se on vanha risa, kyllä mestari meille ostaa paremman.\n— Sen kahvipannun sentään saisit kiillottaa ja tuoda tänne. En raaski\nsitä jättää, vasta sen tinautinkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin jatkui tavarain valinta, kappale kappaleelta tarkoin tutkien,\nhyväksyen tai hyläten.\n\nSiitä huomasi nurkassa istuva vieras hankkeen vakavuuden, hänen\nmuotonsa muuttui totiseksi, hän rykäsi kerran, pari, avasi suunsa ja\nsanoi:\n\n— Ettekös te myisi tätä kämppää? — ottaisin akan jos saisin asunnon.\n\n— Kyllähän sinä tämän saat, — vai naimisiin sinäkin jo! — No, parasta\nlienee ajoissa — puheli Miina ja hänen mielensä jo herkäksi herahti,\nkoska hänen sydämensä oli onnen kylläinen.\n\n— Mitäs tämä sitte niinkuin maksaisi?\n\nTottapahan noista sovitaan, eikä sinun nyt tarvitse maksuista murehtia,\nmuuta tähän vaan asumaan heti kun me olemme lähteneet. Onhan tässä\nsitte vapaa kortteeri, kun me mestarin kanssa tulemme Suomessa käymään,\nsitte joskus vuosien perästä. Onhan sitte paikka, mihin pääsemme\nsisälle, kun sinä akkoinesi täällä asut.\n\nNiin sovittiin asiat ja vieraan poistuttua oli Miinan mielessä suuri\ntyydytyksen tunne, että hänkin oli kerran tilaisuudessa tekemään\njollekin hyvää. Hän, Sauna-Miina, joka aina oli pahoitettu nauttimaan\ntoisten hyväntahtoisuutta ja elämään _juomarahoista_, jotka kuin\narmopaloina tulivat, vaikka hän itse ne kovalla työllään ansaitsi. —\nMutta nythän kaikki muuttuisi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalla tuli Iivan-mestari hiukan hermostuneena kotiin. — »Pahoja\nkuuluu, maamushka, .— pahoja kuuluu! Etelä-Pohjanmaalla valkoinen\narmeija noussut, pannut useissa paikoin venäläiset sotamiehet telkkien\ntaasse. Jo tulevat tänne pohjoiseen päin. — Sanovat, että olisi Oulu\nvallattu — miten käynee maamushka, miten nyt käynee?» — puhelee\nIivana-mestari murheellisena, mutta hellillä hyväilyillä koetti Miina\npoistaa armastaan painavat huolet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYöllä heräsivät he kiväärin laukaukseen. Iivana hyppäsi ylös ja näki,\nettä kasarmi oli jo osaksi ketjulla ympäröity ja yhä kerääntyi mustia\nvarjoja sen rakennuksien ympärille. Ryssät sisäpuolella, unenpöpperössä\nlaukaisevat silloin, tällöin, kuin ilmoittaakseen, että täälläkin\neletään Mutta Iivana-mestari koppasi käteensä sangon ja lähti paljain\npäin, paitahihasillaan juoksemaan kasarmia kohti. Miina, joka luuli\nhänen tulleen hulluksi, huuteli itkien ja siunaillen poistuvan perään,\npalaamaan pyydellen.\n\nSinne yöhön se katosi Iivana ja Miina parka kätki päänsä pieluksiin,\nollakseen kuulematta yhä kiihtyvää ampumista.\n\n— Sinne se meni, syöksi varman surman suuhun, voi hyvä Isä sentään!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ei aikaa kauvaakaan kulunut, ennenkuin Iivana taas ilmielävänä\ntyöntyi mökin ovesta sisälle ja asettaen sangon keskelle pöytää,\nselitti äkillisen ilon mykistämällä Miinalle, miten hän muisti kasarmin\nsuureen pataan jääneen illalla hyvää hernekeittoa, jota hänen täytyi\nhakea lapsille, ennenkuin valkoiset ottivat haltuunsa kaiken.\n\nOnko ihmeellisempää ihmistä nähty, joka sillä tavalla toisen lapsista\nhuolehtii. — Ihan sydän oli Miinalla sulaa ja huolellisesti hän nyt\nkätki kalleimpansa, piilotti vuoteeseen olkien alle, siltä varalta,\nettä valkoiset tulisivat häntä täältä etsimään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana iltana oli pakomatkalle lähdettävä. Kaikki oli valmiiksi\nvarattu, lapsetkin pukineet päällään nukkumassa, joten ei muuta, kuin\nnostaa pystyyn sopivan hetken tullen.\n\nJa puoli-yön aikaan tulikin Iivana siviilipukuun puettuna, erään\ntoverinsa kanssa. He nostivat olkapäilleen arkun ja sanoivat kantavansa\nsen tienkäänteessä odottavan hevosen rekeen.\n\n— Odota täällä, kunnes haen teidät — sanoi Iivana, meidän on mentävä\nvähissä erin, muuten herätämme valppaiden »lahtarien» huomion.\n\nJa kärsivällisesti odotti Miina, vartoi tunnin, toisen ja kolmannen, —\nei kuulunut mitään.\n\nTuli aamu. Lapset heräsivät ja ihmetellen kyselivät, miksi heidän oli\ntäytynyt nukkua takit yllään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJonkun ajan kuluttua, kun postineiti kuuli ystävänsä, Sauna-Miinan\nonnettomuudesta, astui hän eräänä kevät-talven päivänä tähän autioon\nmökkiin, jonka emäntä viheliäisen vuoteen laidalla istui, päärmäten\npunaruusuisesta kihlahuivistaan — kapalovyötä.\n\nNiin murtunut hän oli, niin raskaat olivat ne huolet, joita hän viime\naikoina oli saanut kantaa ja jo ennestäänkin ahdas elämä kävi hänen\ntyhjentyneessä mökissään päivä päivältä kävi yhä tukalammaksi.\n\nMutta huoliaan ei Miina osaaottavalle, ystävälliselle postineidille\nvalittanut, vaan ihmisten pahuutta, koska he sanoivat Iivana-mestarin\n_tahallaan_ hänet jättäneen ja hänen tavaransa vieneen. Häntä\nraivostutti se katala syytös. — Niin hellä ja hyvä, kun se Iivana oli,\nja sellaista huolta kuu se piti toisen lapsista, että henkensä kaupalla\nhaki kasarmiltakin sota-yönä soppaa. — Hänkö olisi pettänyt, — ei ikinä!\n\nJa toinen oli vaiti ja antoi hänen sydäntänsä purkaa, mutta samalla\nhänkin mielessään mietti, että ehkäpä se ryssä sittenkin on ryssä!\n\n\n\n\nKahdesti kuolemaan tuomittu.\n\n\nIstun Söörnäisten kuritushuoneen hämäläisessä kansliahuoneessa\nja odotan vankia, jota oppaani hakee sellistään. Hän on kuuluisa\nmurhamies, tuo Häggström, kuolemantuomioitakin on hänelle annettu\nkaksittain.\n\nTuntuu hiukan kolkolle täällä. — Mitä osaan minä hänelle sanoa,\nmiten jaksan asettua hänen kannalleen ja ymmärtää sellaisen sielun\noikeata tilaa. — Moninkertainen murhamies, ollut mukana suurissa\nase-etsiskelyissä, joissa on tehty paljon pahuutta, murhattu,\nkidutettu, poltettu — mahtaa olla hirveä olento — hui!\n\nRautaristikkoinen ikkuna katonrajassa päästää niin niukasti sisälle\nsydäntalvenpäivän harmaata valoa.\n\nOvi aukenee vihdoin ja saattajansa seuraamana työntyy sisälle noin\nkaksikymmenvuotias nuorukainen. Hänen kasvonsa ovat tavattoman kalpeat,\nhänen suurien silmiensä terät sairaalloisesti laajentuneet. Huomaan,\nettä hänen ruumiinsa värisee kuin vilussa.\n\nAstun luokse ja otan hänen kylmän kostean kätensä:\n\n— Miten te olette joutunut tänne? — sanon, samalla, kuin oppaaltani\nsivumennen kysäsen: — Eikö Häggström ollutkaan tavattavissa?\n\n—- Minä se olen, — lausuu arka, vavahtava, vielä puoleksi lapsellinen\nääni.\n\n— Tekö? — Mitä ihmettä? Kuinka kaikki on tapahtunut?\n\nHän putosi hervottomasti tuolille, jota tarjosin ja katsoi niin\navuttomasti minuun.\n\n— En itsekään tiedä, kuinka minun on käynyt, joskus luulen, että se\non unta kaikki tyyni, mutta sitte minä taas herään ja huomaan olevani\ntäällä, siitä tiedän, että se kauhea uni on sittenkin ollut totta.\n\nHänen äänensä vapisi ja silmänsä kyyneltyivät. —\n\n— Aijoin pyytää teitä kertomaan retkistänne, — virkoin vangille, —\nmutta näen, että olette sairas, enkä tahdo teitä rasittaa.\n\n— Kyllä minä jaksan ja mielellänikin juttelen. Siellä sellissä on aika\nniin pitkä ja kaikenlaiset kuvat nousevat siellä silmiin.\n\n— Niin kuvat tosiaankin! — ajattelin, ne täällä mahtavat eniten vaivata\nnuo yksinäisyyden ja kiihoittuneitten aivojen synnyttämät kuvat.\n\n— Jos teitä huvittaa kuunnella, — virkkoi puhutettavani, ensin hiukan\ntoinnuttuaan, — saatanhan kertoa jotakin, jota sattuu mieleeni\ntulemaan, vaikka eivät ne minulle suinkaan ole mitään hauskoja\nmuistettavia.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Kesällä v. 1917, jolloin niin monessa paikoin Suomea perustettiin\nsuojeluskuntia, syntyi sellainen myös minun kotipitäjässäni Helsingin\nlähistöllä. Olin ensimmäisiä ilmoittautumassa, meidän pieni joukkomme\npiti harjoituksiaan säännöllisesti ja innostuneita oltiin. Minä ainakin\najattelin, että tämä nyt oli tuova jotakin vaihtelua, siihen ainaiseen\nyksitoikkoisuuteen, mikä siellä syrjäkylässä teki päivät niin pitkiksi.\n\nMutta työväenyhdistyksen taholta alettiin hankkeitamme kovin karsain\nkatsella. Kuului uhkauksia, ensin salaisia, sitten julkisia, kunnes\nkukaan ei enää uskaltanut ottaa osaa harjoituksiin ja niin loppui\nsuojeluskunnan julkinen toiminta syksypuolella.\n\nKului vaan jokunen viikko, niin perustettiin paikkakunnalle järjestys-\neli punanen kaartti.\n\nEräänä päivänä tuli sitte luokseni naapuri, Vainion Ville, koko kylän\npunaisin poika, joka nykyisin oli myös kaartin johtaja. — Kuules\nHäggström; — se sanoi, — teit saamarin tyhmän tempun, sinä, torpparin\npoika ja työmies, sekaantuessasi porvarien lahtarikaarttiin. Mutta\nsensijaan, että nyt panisin nimesi mustaan kirjaan, tulin ajamaan\nhiukan järkeä päähäsi, koska tiedän, että olet sellainen ymmärtämätön\nnallikka. — Piru sinut nyt kumminkin perii, ellet paikalla liity\npunaiseen kaarttiin. Tämä on viimeinen varoitus, minkä sinulle annan, —\nmuista se!\n\nVilleä oli syytä pelätä, sen tiesin, ja menin kaartiin osaksi siitä\nsyystä, osaksi myös seikkailun halusta, joka on minussa ollut voimakas,\naina pienestä pojasta asti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitte tuli se kuuluisa Sipoon retki. Yhdyin aseitten etsijäin matkaan\nja — takaisin tultuani päätin pysyä poissa punaisesta kaartista.\n\nPysyttelin kotonani, en liikkunut missään ja luulin saaneeni jäädä\nrauhaan.\n\nMutta Vainion Ville etsi minut uudelleen.\n\n— Mikä sinuun on mennyt? — hän sanoi, — noin arkako olet, että\nensimmäisestä kahakasta säikähdät! Ethän sinä ole mikään mies, — tiedä,\ntokko siksi koskaan tuletkaan. Ottaisit nyt kumminkin harjoituksiin\nosaa niin voisi sinua käyttää ainakin vahtipalveluksiin.\n\nNäin hän minua härnäili ja hammasta purren minä vastasin, että minä en\nsittenkään tule!\n\n— Vai et! — Tiedätkö, minkä olisit ansainnut, mutta minä en viitsi\nsinulle, kun olet lapsuuden tuttava ja entinen työkaveri kartanon\nkovakokkareisilla pelloilla, siksi annan sinulle vielä erään hyvän\nneuvon erojaisiksi: — Poistu nyt kiireimmiten paikkakunnalta, sillä\nkartanon herra on sinun hengestäsi luvannut 1,500 mk, kiukuissaan on\nsinulle sen Sipoon matkan jälkeen. Luulen, että hänen kätyreillään\nkyllä on pienen rahan puute ja niin metsästävät he sinut, — senkin\njänis.\n\nVille vakuutti puhuvansa täyttä totta ja minä, joka jo lopuksi aloin\nhänen sanoihinsa, luottaa vakuutin silloin pysyväni punakaartissa\nviimeiseen asti. — Koska kerran kartanon herra panee minusta jahdin,\nniin odottakoon! — uhkailin.\n\nKohta lähdinkin Helsingin punakaartein, pääsin mukaan taisteluihin ja\ntunsin, että sota-into oli minussa syttynyt. — Ette usko, miten hauskaa\non silloin, kuin oikein ryskää ja soi kivääri- ja kuularuiskutuli! —\nEtte tiedä, miten jännittävää on seistä vahdissa, pimeänä talviyönä,\nalla hohtava hanki ja edessä musta metsä. Kuinka herkkä on silloin\nmielikuvitus! Jokainen risahdus metsässä on lähestyvän vainolaisen\naskel, joka pensaassa näkee jännittynyt silmä kykkivän vihollisen.\n\nTuskin saattaa hengittää. — Lujasti pusertuvat kiväärin ympärille\nsormet ja koko ihmisen olemus on kuin yksi ainoa terästynyt katse. ‒ ‒\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen silmissään paloi, hänen ohuen nenänsä sieramet väreilivät, — näin\nhänessä tällä hetkellä vaan sotaista intoa hehkuvan suomalaisen.\n\nPian aleni taaskin ääni alakuloiseksi, kun hän kertomustaan jatkoi:\n\n— Mutta paljon on minulla sieltä ikäviäkin muistoja. Punakaarttilaiset\nolivat armotonta väkeä, mutta mukanamme olevat venäläiset opettivat\nmeille vielä julmuuttakin. Muistan kerrankin, kun oli kysymyksessä\nvankien teloitus ja aiottiin ne ampua, kuten tavallista, niin astui\njoukosta esiin venäläinen bolshevikki ja sanoi: — Ne ovat pistimillä\nsurmattavat, vallankumouksen tulee olla julman ja verisen, ei se muuten\nmikään vallankumous olekkaan — ja se sai myös tahtonsa täytetyksi.\n\nKerran taas, kun marssimme Porvoota kohti, sattui tien vieressä talo,\njonka ohi kuljettaessa, huusi eräs venäläisten väliköissä oleskellut:\n— Toverit, tästä talosta pyysin kerran rahallani ruokaa ostaa. Siihen\nvastasi pöydän päästä porho — liian kallista on nyt leipä sinun\nsyötäväksesi — niin sanoi, toverit, kuljemmeko kiltisti sen miehen\ntalon ohi?\n\nSe puhe meni muihin, kaikki innostuivat — Jumalauta! — oliko leipä\ntyömiehelle liian kallista? — Puhtaaksi se talo, hengiltä se porho! —\nhuudettiin sisään hyökäten.\n\nTyhjät olivat siellä suojat, väki paennut metsiin, punaisten tulon\nedeltä. Kukin korjasi nyt talosta mukaansa, minkä kelpaavata löysi\nja vielä pitkän matkaa valaisivat etenevien kaartilaisten tietä sen\npalavan talon mahtavat liekit.\n\nNiin kostettiin isännälle, jota syytti se kulkeva vallityöläinen,\nvaikka kukaan ei tietänyt, oliko hänen puheessaan perääkään, mutta\nmielet olivat kaikilla niin kiihoittuneet, että ei joutanut kukaan\nasioita ajattelemaan. Yksi sana, syytös, olipa siinä sitte perää eli\nei, saattoi saada suurta tuhoa aikaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran taas tuli esikunnasta tieto, että vangit ovat kaikki\nsurmattavat, koska valkoisetkin ovat ruvenneet tekemään samoin. Paljon\nniitä silloin teloitettiin. Usein nähtiin, miten aamun valjetessa asteli\npienempi miesjoukko jäälle, josta ainoastaan kiväärimiehet takaisin\npalasivat. — Toisinaan määrättiin minutkin ampumaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän keskeytti kertomuksensa ja katseli lattiaan.\n\n— Eikö teistä tuntunut kamalalle sellaisen käskyn täyttäminen?\n\n— Ei silloin, minä tein vaan määräyksen mukaan, kuten sotamies ainakin,\nhänenhän on toteltava päällikkönsä käskyjä — ja, meillä kun vielä\nlisäksi oli tietoisuus, että jos meikäläinen joutuu valkoisten käsiin\non edessä, ei vaan kuolema vaan julma kidutus...\n\n— Se ei ole totta! — keskeytin hänet. — Miten lienee ollut, en tiedä,\nmutta niin ainakin meidän leirissä kerrottiin ja seisoihan siitä aina\n»Työmiehessä»...\n\n— »Työmiehestä» ei sanaakaan! — keskeytin hänet uudelleen, — sehän\non juuri tämän onnettomuuden alkusyy, sehän toi turmion, teidän\npuolueellenne, teille ja koko maallemme verisen tuskan. Koko tämä\nonneton, häpiällinen kapina, oli hedelmä »Työmiehen» kymmenvuotisista\nkylvöksistä.\n\n»Mahdollista, että silläkin oli osansa, mutta oli sitä syytä\nsyvemmälläkin, oli vuosisataiset vihat, varsinkin näiden suurten\nkartanoiden alueilla, niissä nopeasti iti bolshevismin siemen».\n\nHän oli hetken vaiti, kuin voimia kooten, koska muistojen elvyttäminen\nsai hänet hengästymään.\n\nHuone, jossa me olemme hämärtyy, tunnen, että se vapauttaa häntä, siksi\nen pane sähköä palamaan. — Hiljaisella äänellä alkaa hän uudelleen.\n\n— Mutta kuinka monet sentään ovat ne syyttömät uhrit, jotka tämä\nkamala sota kummaltakin puolelta vaati. — Kuinkas kävi minun\nkotikylässänikin... se oli pahinta, mitä koko sodanaikana tein, eikä se\nteko anna minulle enää koskaan rauhaa.\n\nMinulla oli kasvinkumppani, koulutoveri, naapuritalon poika, Alfreti,\nhän oli aina ollut minulle niinkuin veli. Yhdessä lapsina leikimme,\nyhdessä olimme aina myöhemminkin — yhtaikaa me suojeluskuntaankin\nkirjoittauduimme, josta minä harjoitusten loputtua erosin. Tiesin, että\nAlfreti oli suojeluskunnan kirjoissa yhä ja sen olivat saaneet selville\npaikkakunnan punasetkin. Hänen kodissaan pantiin toimeen aseiden\netsiskely, jossa minäkin olin mukana, paremminkin vaan siksi, että\nhänelle ei mitään tapahtuisi.\n\nAlfreti olikin saanut hankituksi itselleen aseen, joka siinä paikassa\nolisi maksanut hänelle hengen, mutta minä sanoin toisille, että älkää\nviitsikö, pojat, kun tämä on minulle niin hyvä tuttava. Hän sai\nseurata meitä vankina kylään, jossa hänen tuli ilmoittaa meille toiset\nvalkokaarttilaiset.\n\nEi koskaan mene mielestäni se kevättalven päivä. Ilma oli leuto, hanki\nhiukan jo vajotti ja metsässä semmoinen kevään tuoksu.\n\nAstelin edellä, kivääri olalla, pitkin talvista ajotietä, joka johti\nsuoraan metsän halki. Minun perässäni kulki Alfreti, arkana ja kalpeana\nja hänen jälessään tuli toinen vartija.\n\nHetken kuljettuani käännyn katsomaan taakseni ja näen Alfretin polulta\npoistuneen. Hän astelee suoraan metsään, ikäänkuin aikoisi puiden\nsekaan piiloutua. — _Pakenee!_ — oli ainoa ajatukseni sillä hetkellä.\nSamassa pamahti pyssyni ja suulleen lumeen putosi mies.\n\nNyt pääsi minulta kuin hätähuuto: Jumalani, mitä minä nyt tein, sehän\noli Alfreti!\n\nJuoksin hänen luokseen, revin auki takin ja sydämmen kohdalta suihkusi\nvastaani helakan punainen veri. Henki ei ollut vielä lähtenyt, hän\nkatsoi minuun sammuvin silmin, kysyvin katsein: — miksi minulle tämän\nteit?\n\nTuli siihen sitte toinen, se perässä kulkeva vartija, huulillaan\npilkallinen hymy.\n\n— Itsehän sinä, Häggström sen ammuit.\n\nVoi, että minä sen tein! — sanoin.\n\n— Älä sitä huoli surra, sillä minä juuri komensin sen astelemaan\nsivulle päin, päästääkseni sen kuulalla lävitse. Oli minusta joutavata\nsitä tässä kuljetella. Sinun laukauksesi lopetti sen elämän vaan paria\nsekunttia aikaisemmin, kuin se muuten olisi päättynyt, — lohdutteli\ntoveri, mutta minä en ole siitä saakka saanut missään rauhaa. Nyt\nvallankin täällä vankilassa, tuolla pimeässä sellissä, yksin yöllä,\nsiellä on Alfreti aina edessäni, enkä minä pääse sitä minnekkään\npakoon. ‒ ‒ Hän puhkesi itkuun kuin lapsi, hänen hento, värisevä\nolemuksensa kutistui miltei olemattomaksi sen väljän vankipuvun\nsisällä, jonka karkeata rintamustaa hän kyynelillään kasteli.\n\nOn huoneessa hiljaisuus ja puolipimeä. —\n\nMinä ajattelen yötä yksinäisessä sellissä —\n\n       *       *       *       *       *\n\nHäggström nousi kuin huojentuneena, lieneekö sydämmen surua lieventänyt\nse valtainen itku. Oppaan saattamana katosi hän taas noihin hämäriin\nkäytäviin ja kolkosti kaikui kiviseinäin sisällä heidän etenevät,\nraskaat askeleensa rautaisia siltoja pitkin.\n\n\n\n\nTuomion jälkeen.\n\n\nSade löi ikkunanruutuja vasten. Myrsky vihoitteli nurkissa ja ryskytteli\npeltilevyjä katolla, Puolihämärää vinttikamaria valaisi uunissa hehkuva\nhiillos.\n\n‒ ‒ ‒ Älä itke, Helvi, älähän nyt noin, — enhän minä aikonut sinua\nloukata, en tahtonut lisätä kiveä kuormallesi...\n\n— Tätä minä en olisi odottanut sinulta, Armi, sillä minä luulin, että\nsinä, joka olet korkeampia asioita ajatellut, ymmärrät minua, etkä\ntuomitse muiden tavalla.\n\nHuoneessa oli jälleen hiljaista.\n\nUlkona temmelsi tuuli.\n\n— Sanani lienevät kuuluneet koville — alotti Armi. Hänen äänensä oli\nnyt lempeä ja sanansa tulivat hitaasti, kuin aikoisi hän kunkin niistä\nerikseen punnita — Mutta ehkä sinä sentään voit ymmärtää minuakin, se\nasia on, näetkös, minulle niin arka. Ajattelehan vaan, että samaan\naikaan kun sinä piilottelit luonasi punakaarttilaista, olin minä\nrintamalla ja valmiina minä hetkenä tahansa luopumaan elämästäni\n_valkoisen_ voiton hyväksi, kuten kaikki muutkin, joille tämä asia oli\npyhä.\n\n— Pyhä oli se meillekin, siellä etelässä, vaikka emme olleetkaan\ntilaisuudessa sellaiseen julkiseen toimintaan, kuten te olitte täällä\nvalkoisella puolella. Ainoastaan salassa, öillä, verhottujen ikkunoiden\ntakana, ompelimme me kaupungin naiset vaatekappaleita valkoisen\narmeijamme tarpeiksi, joita mitä erilaisemmissa paikoissa piiloitellen\nsäilytimme, odottaen sitä päivää, jolloin valkoiset joukot pohjoisesta\nrynnistäen, tulisivat pelastamaan meitä punaisten ikeen alta.\n\n— Ja kumminkin sinä...\n\n— Älä vaan toista sitä, minkä äsken jo sanoit, sanasi viilsi kuin\nterävä veitsi — tekoni oli kyllä tavallaan väärin, ainakin sinun\nkannaltasi katsottuna, sillä sinä näet Laurissa vaan punakaarttilaisen,\nyhden noita vihattuja punikkeja, joita kaikesta sydämestäsi kammoksut,\n— mutta minulle hän oli yhä sama kuin ennen.\n\nJa kun hän kolkutti oveani sinä kevät-talven yönä ja minä näin\nhänen silmänsä hämärässä, loistivat ne yhtä kirkkaina kuin silloin\nkerran, seitsemäntoista vuotta sitte, jolloin hän pienenä, viluisena\nryysyläisenä kolkutti oveamme. Hänen sinisissä silmissään olivat\nsilloin kylmän tuulen ja varhaisen surun puristamat kyyneleet.\n\nOtin syliini pienen palelevan pojan, vein äitini eteen, joka silloin\nvielä eli ja sanoin hänelle, että tässä on nyt se pikkuveli, jota aina\nolen tulevaksi toivonut. — Tunnetko tarkkaan, että se on hän — sanoi\näiti. — Noista sinisistä silmistä minä hänet tunnen, — vastasin minä.\n\nÄitini teki melkein kaikki, mitä minä, hänen ainoa lapsensa halusin,\nsuostui ottamaan pienen Laurin ottopojakseen ja minä, joka juuri olin\nkoulunkäyntiin lopettanut, omistin nyt kaiken aikani pikkuveljen\nvaalimiseen.\n\nAjat kuluivat, pikkuveli kasvoi ja voimistui, oli raju ja vallaton,\nkulutti kengät ja sukat, laittoi nuttuunsa monet reijät — minä ne\npaikkasin ja parsin, minä yksin sain kaikesta pitää huolen, koska sillä\nehdolla oli äiti tuumani hyväksynyt ja minä tahdoin näyttääkin, että\nkykenin pitämään huolta pojastani. Minä opetin hänelle lukemisen ensi\nalkeet, minä saatoin hänet ensikerran kouluun, joskus luulivat minua\nhänen äidikseen ja minä olin ylpeä siitä.\n\nNiin vierivät vuodet, minä elin vaan häntä varten, en välittänyt\nmistään muusta, enkä kaivannut kenenkään seuraa.\n\nLaurini oli täyttänyt yhdeksäntoista, kun hän ensikerran puhutteli\nminua nimeltään, tähänasti oli hän sanonut minua tädiksi.\n\n— Helvi, — sanoi hän ja äänessään oli miehekäs kaiku.\n\nMinä hämmästyin ja käteni alkoivat vavista. Työni vaipui hetkeksi\nhelmaan.\n\n— Helvi, — lausui hän uudelleen ja katsoi minua suoraan silmiin, —\nviimeistä kertaa korjaat minun paitaani tällä erää.\n\nHän oli äkkiä muuttunut, pikkuveli oli huomaamattani kasvanut suureksi,\n— minä en tuntenut häntä enää.\n\nHän aikoo nyt minut jättää — ajattelin.\n\nKyyneleet tulivat silmiini ja putoilivat hänen valkealle paidalleen. —\nMinne sinä aijot? — sain tuskin sanotuksi.\n\n— Menen maailmalle, onneani koettamaan minä lähden, — tuli vastaus\nvarma ja selvä.\n\n— Jätät meidät ja kotisi.\n\n— Minä tulen takaisin ja otan sinut omakseni, — Helvi, kun palaan, olet\nsinä morsiameni.\n\nNiin hän lausui ja lähti ulos.\n\nOlin hämmästynyt ja mieleni oli kovasti järkytetty. Tajusin vaan sen,\nettä jotakin tavatonta oli minulle tapahtunut, jotain ihmeellistä ja\nuskomatonta.\n\nKun sitte selvisin hiukan, etsin kuvastimeni, jota muutoin en juuri\ntarvitse ja tarkastin huolellisesti kuvaani siinä.\n\nJa minä huomasin, että kasvoni, jotka koskaan eivät ole olleet kauniit,\nolivat entistä värittömämmät ja että kurttuja oli jo ilmestynyt otsaan,\nsilmien alle ja suun seutuville: — täydellinen vanhapiika!\n\nIhmettelin Laurin äskeisiä sanoja ja minussa heräsi pelko, että hän\npitää ehkä velvollisuutenaan huolehtia nyt minusta, koska äitini\nsairauden tähden oli otaksuttavaa, että pian tulisin olemaan täällä\nhiljaisessa kodissani — yksin.\n\nMutta hän teki tyhjäksi minun epäilykseni ja minä aloin nyt tuntea sitä\nonnea, jonka olisi pitänyt tulla jo paljoa aikaisempaan, — Armi, minä\nrakastan häntä ja niinkuin vaan rakastaa nainen, jolla ei ole muuta\nrakkautta kuin yksi, ei ole ollut, eikä tule koskaan olemaan. — —.\n\nPian sen jälkeen hän lähti. Minä odotin vuoden ja toisen. Hän\nei antanut mitään tietoja itsestään, ei koskaan kirjelippuakaan\nlähettänyt, mutta minä luotin hänen sanoihinsa, uskoin hänen kerran\ntulevan ja odotin yhä.\n\nJa hän tuli viimein, tuli sinä kevättalvena yönä, repaleisena,\nnääntyneenä, mutta minä näin vaan ne siniset silmät, jotka loistivat\nkirkkaina, kuten silloinkin, monta, monta vuotta sitte.\n\nMinun mielestäni haihtui sillä hetkellä kaikki muu ja ääretön ilo\nvalahti minun ylitseni.\n\nJa nuo samat käsivarret, jotka hentoisina ensikerran tässä samassa\npaikassa kaulaani kiertyivät, sulkivat minut nyt lujaan, lämpimään\nsyleilyyn.\n\nKuistin ovi oli jäänyt auki ja taivas oli kirkkaassa tähdessä silloin...\n\nSuljin oven ja vein hänet sisälle kuten ennen.\n\nSytytin lampun ja vasta silloin huomasin minä hänen käsivarressaan\npunaisen nauhan.\n\nSe oli jo puoleksi hihasta irtautunut, minä tempasin sen siitä ja\nviskasin uuniin.\n\n— Tuo merkki ei kuulu sinulle, olet erehtynyt, — sano, Lauri, että se\noli erehdys, — pyytelin minä.\n\n— Mahdollisesti — vastasi hän hiljaa, — mutta kullakin lienee\noikeutensa valita sen, minkä oikeampana pitää.\n\nJa sitte kertoi hän taistelleensa useammalla rintamaosalla ja\nhuomatessaan miten valkoinen armeija yhä läheni kaupunkiamme oli hän\npäättänyt käyttää viimeistä tilaisuutta ja tulla luokseni yöllä,\nheittämään hyvästit. Sillä kapinallisten kohtalo oli jo ratkaistu\nhänenkin mielestään.\n\nSilloin minä tunsin tulevani täyteen neuvokkaatta, tarmoa ja voimaa.\nMinä, joka muuten olen luonteeltani aikaansaamaton ja hidas, virisin\nkoin jousen jänne, minä piilotin hänet ovelasti, tein näppäriä\nsuunnitelmia pakomatkaa varten Ruotsin puolelle — minä aijoin pelastaa\nhänet, pelastaa mistä hinnasta hyvänsä.\n\nKului kymmenen onnellista päivää, sillävälin olivat valkoiset jo\nvallanneet kaupungin.\n\nJos jään tänne, saatan sinulle ainaisen häpeän — sanoi hän silloin.\n— Kerran se kumminkin tulee kaupunkilaisten tiedoksi, että sinä olet\nminua täällä säilyttänyt. Lähden itse ilmoittautumaan valkoisille.\n\nMinä vastustelin kaikin voimin, mutta hän pysyi päätöksessään, kuten\ntapansa oli.\n\nEn ole ottanut osaa ilkitöihin, enkä ole harjoittanut julmuuksia, —\nlohdutteli hän minua, — ainoastaan rintamilla rehellisesti taistelin,\nsiksi ei rangaistuksenikaan pitäisi olla niin kovin raskaan, parempi\non, että kärsin sen ilman muuta ja alotan sitte taas uudella innolla\nelämän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelvi keskeytti kertomuksensa ja kohenteli sammuvaa hiillosta.\n\nArmi nousi ja sytytti lampun. Sitte istui hän ystävättärensä viereen ja\nodotti hiljaa, kunnes hän taas jatkoi kertomustaan:\n\n— En unohda yhtäkään näistä päivistä, jolloin pelon ja toivon välillä\nhäilyen elin elämäni lyhyen onnen. Minä tiesin, että se loppuu pian,\nminä olisin tahtonut pysähdyttää ajan juoksun ja pidättää päivien\nkulun, mutta sitä nopeammin vierivät hetket.\n\nJa kun Lauri kymmenennen päivän aamuna sanoi: nyt minä lähden, en\nsanallakaan vastustellut enää, vaan varustauduin tähän vaikeaan eroon,\nniinkuin sairas välttämättömään hengenvaaralliseen leikkaukseen.\n\nLupaa minulle, ett'et itke, vaan kestät toivossa, kunnes tämä kaikki on\nohi — sanoi Lauri, — vielä kerran on meidän aikamme tuleva, sinun ja\nminun, — puheli hän, silmissään valoisa tulevaisuuden usko ja luottamus\nvastaiseen onneen, — mutta toista minä aavistelin.\n\nSaatoin häntä portaille. Pihalla kääntyi hän vielä ja katsoi taakseen\n— voi Armi, minä näen yhä vieläkin tuon katseen, — en olisi koskaan\nluullut, että minua saattaisi kukaan niin paljon rakastaa.\n\nAamu oli keväinen, kirkkaasti paistoi aurinko ja keskellä pihamaata\nvihersi jo ruoho, vaikka seinustoilla näkyi vielä lunta ja jäätikköä.\n\nTunsin rinnassani äkkiä oudon, sanomattoman ahdistuksen, sain vaivoin\nääneni kuuluville ja kutsuin hänet takaisin, kerran vielä. — Olet\nminun, Lauri, kuolemassakin olet sinä minun!\n\nHän kalpeni ja sulki silmänsä kuultuaan sanani, mutta tuokiossa oli hän\ntaas entisellään, hymyili ja lausui; — Helvi, mitä sinä sanoitkaan, —\nvoi hyvin, — näkemiin!\n\nHän meni ja minä seurasin häntä silmilläni niin kauvan kuin voin ja\nkun hän oli kadonnut näkyvistäni, sulkeuduin huoneeseeni, peitin\nakkunani, enkä sallinut kenenkään nähdä suruani. — Siitä asti olenkin\nkarttanut päivän valoa ja ihmisten seuraa ja odottanut vaan yön tuloa,\nhiljaisuuden ja hämärän, jolloin saan olla suruni kanssa kahden.\n\nArmi otti ystävänsä laihan, kylmän käden ja lämmitti sitä omassaan.\n\n— Sinähän palelet.\n\n— Niin, minua paleltaa aina, minun olemuksestani ovat kaikki elämän\nvoimat ehtyneet, eikä olemassaolollani ole enää mitään merkitystä.\n\n— Kenties palaa hän vielä.\n\nHelvi pudisti päätään, veti poveltaan kirjekuoren ja ojensi sen\nArmille. Tämän sain muutamia viikkoja hänen lähtönsä jälkeen, joka\ntotesi vaan sen, minkä aikasemmin olin aavistellut.\n\nArmi veti kuoresta käsissä kuluneen paperiarkin, johon oli lyijykynällä\nkirjoitettu.\n\n »Oma Helvini.\n\n Nyt saat minulta ensimmäisen kirjeen, joka nähtävästi myös on\n viimeinenkin, sillä toisin kävi, kuin olimme odottaneet.\n\n He pitivät minua yhtenä puolueemme »johtavista» muutamien julkisten\n puheitten perusteella, lakon aikana — sen mukaan saan tuomioni. Täällä\n minä nyt siis odotan päivää, jonka he määräävät minun lähtöhetkekseni.\n\n Kun katselen täältä koppini ikkunasta ulos, näen kirkkaan keväisen\n päivän ja lehteä tekevät puut, en tahdo käsittää, että minun täytyy\n pois, mullan alle, pimeään, juuri silloin kuin olisin paraiten\n halunnut elää.\n\n — Täällä sisällä on niin kumman hiljaista ja minua oudoksuttaa omien\n askelteni kaiku.\n\n Joskus tulee niin ahdistava tunne, on kuin minut pahoitettaisiin\n heittäytymään pohjattomaan syvyyteen, jossa ei mitään ääriä ole,\n ainoastaan pimeys ja tyhjyys.\n\n Silloin valtaa minut kuvaamaton kauhu ja jäätävä kylmyys jäytää\n jäseniäni — tällaistako on kuoleman pelko?\n\n Mutta meitä on monta, jotka nyt olemme telkien takana ja mietimme\n samaa.\n\n Valkoiset luulevat hävittävänsä maastaan kaiken pahan, puhdistamalla\n sen punaisista, — eikö valkoisissa pahoja olekaan?\n\n En vieläkään myönnä, että työväen aate olisi väärä, oikea on asiamme,\n vaikka se nyt on harhateille viety ja meidän johtajamme ovat meitä\n katalasti pettäneet.\n\n Mutta minä en jaksa näitä asioita nyt enempää ajatella, minä muistelen\n vaan _sinua_ ja sinun kanssasi kaikkea, mitä minulla on kauneinta\n elämässäni ollut.\n\n Olen niin iloinen siitä, että luotit minuun vielä, että pidit minua\n ihmisenä, vaikka olinkin — punakaartilainen.\n\n Jää nyt hyvästi, Helvi, minä kiitän sinua rakkaudestasi — surun sait\n vastalahjaksi minulta. Kun kuulet _sen_ tapahtuneeksi, niin tiedät,\n että minun viimeinen ajatukseni sinä olit.\n\n Älä sure, Helvi, sitä pyytää viimeiseksi\n\n                                   oma Laurisi».\n\nArmi käänsi paperin kokoon ja huokasi syvään.\n\nVinttikamarissa oli syvä raskas hiljaisuus.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— — — Kuulitko, ikkunalasiin koputettiin, — sanoi Helvi ja hänen\näänensä värisi.\n\n— Se oli kenties joku vilussa värjöttävä pieni linturukka, joka\nihastuneena lampun valoon, lensi lasia vasten — vastasi Armi, mutta\nHelmi vetäytyi vavisten hänen luokseen.\n\n— Ei se ollut lintu, — minä kuulen sitä usein iltapimeässä, se on niin\nkauheata, on kuin seisoisi _hän_ siellä ulkona pimeässä ja pyrkisi\nsisälle lämmittelemään. Minä tahtoisin turvata ja suojata häntä, kuten\nennen, mutta en saa, en voi nyt enää sitä tehdä.\n\n— Helvi raukka — huokasi toinen ja kiersi käsivartensa hänen\nympärilleen.\n\n— Sinä, Armi, joka olet niitä korkeampia asioita ajatellut, sano,\nlöytyykö mitään lohdutusta enää.\n\nHetken vai'ettuaan virkkoi toinen vakavasti:\n\n— Helvi, sinun suuri, uskollinen rakkautesi on hänelle, niinkuin oli\nlampun valo sille viluiselle varpuselle. Se tulvii sinun sielustasi ja\nvalaisee sitä tummaa yötä, johon hän on mennyt.\n\n— Niin, Armi, mutta ruutu on välissä, ulkona jäätävä kylmyys.\n\n— Lasi on hauras ja särkyy pian.\n\n— Armi, niinkö sinäkin luulet, — voi kuinka minä odotan sitä aikaa! —\nsanoi Helvi ja katsoi ystäväänsä, silmissään hillitty riemu.\n\n\n\n\nSyyttömät.\n\n\nVankilakoulun ensimmäinen opettaja kulkee pitkin kapeita, kumajavia\nkäytäviä, jossa tavantakaa kohtaa tuttaviaan, talon harmaanjuovikas\npukuisia asukkaita. He pysäyttävät hänet kysymyksillään ja\npyynnöillään, eikä hän koskaan henno olla heidän toivomuksiaan\nkuuntelematta. — Hän on heihin tottunut, he ovat häntä lähellä,\nmonivuotisia tuttuja monetkin.\n\nJa vaikka »länsipään» asukkaat ovat uusia ja vasta muutaman kuukauden\ntiilitalossa asuneet, ovat he jo huomanneet, että häntä uskaltaa\nasioineen lähestyä.\n\nNytkin kohtaa hän käytävässä kuullun punakaartilaisen, Vihtori\nVirtasen, joka nähdessään opettajan tulevan, pysähtyy odottamaan.\n\n— Mitäs kuuluu Virtaselle? — Onko mitään erikoisempaa tänään\nmielessänne?\n\n— Tuomio tuli.\n\n— Vai jo tuli. No mikä nyt sitte oli oikeuden päätös?\n\n— »Mullin tuomio» — henki pois!\n\n— Mutta kuolemantuomioita ei enää panna täytäntöön.\n\n— Kova se on sentään lievennettynäkin, — elinkautinen vankeus.\n\n— Voihan tulla vielä uusia armahduksiakin — sanoi opettaja\nlohduttaakseen.\n\nVanki oli hetken vaiti ja katseli synkästi eteensä.\n\n— On se sentään surkiaa kun sellaiseen kohtaloon pitää ihmisen joutua\nja aivan syyttömästi!\n\n— Olette siis ihan syyttä täällä?\n\n— Ihan!\n\n— Kuten kaikki toisetkin.\n\n— Kaikkiko?\n\n— Melkein kaikki sitä vakuuttavat.\n\n— Eihän toki! On meidän joukossamme paljon roistoja ja rikollisia,\njotka ovat tehneet paljon pahuutta, — mutta minä en ole tehnyt mitään\nsellaista, mistä tällaisen rangaistuksen olisin ansainnut.\n\n— Mitenkä ne teitä sitte niin ankarasti tuomitsivat?\n\n— No se kävi sillä tavalla, kun minä nyt opettajalle oikein selitän.\nHelsingin valtauksen aikana piilouduin minä ensin asuntooni ja sitte\npakoilin jonkun aikaa missä milloinkin satuin suojan saamaan. Mutta\nkun minä toverien joukosta näin hävisin, luulivat he minun jo surmani\nsaaneen. Sitte tulivat meikäläisille tilinteon päivät. Hädissään\nsyytivät nyt toverini kaikki pahat tekonsa kuolleen miehen niskoille.\nRyöstöt, murhat, rääkkäykset, kaikki omat tihutyönsä sanoivat he\nkuolleen Virtasen tekemiksi.\n\n— Olisiko sillä lailla saattanut käydä?\n\n— Ihan varmaan!\n\nOpettaja miettii.\n\nVirtasen katse kiinnittyy vankiin, joka vartijansa saattamana kulkee\npitkin poikkikäytävää. Hän alentaa ääntään ja osoittaa osatoveriaan:\n\n— Tuokin tuolla, — suuri konna!\n\n— Tunnetteko hänet?\n\n— Tunnen toki tuon Ropposen, — pahantekijän, syyti sekin suuret\nsyntinsä minun niskoilleni.\n\n— No olipas, kun toisen niskoille...\n\n— Sellainen se on, tuo Ropponen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähän myöhemmin astui opettaja Ropposen selliin.\n\n— Kah, opettaja, — olipa oikein hyvä kun tulitte, olen niin odottanut!\n\n— Alkaako aika tuntua pitkälle?\n\n— Pitkä on, ei tahdo päivästä loppua tulla.\n\n— Sanovat ne muut, että tähänkin sentään tottuu, — lohdutteli toinen.\n\n— Kun vaan saisi jotakin tekemistä millä aikaa tappaa. — Sitä minä\najattelin, että jos opettaja olisi toimittanut minulle maalausvehkeet,\nkoska minusta nyt tuli talon vakinainen asukas.\n\n— Joko olette saanut tuomionne?\n\n— Johan sitä tuli minun osakseni, kun kuoleman tuomioita kaksittain\nantoivat.\n\n— Voitte olla huoletta, ei niistä panna täytäntöön jos korkeintaan\nyksi, — naurahti opettaja.\n\n— Tuskinpa sitäkään — onhan se armahdus..\n\n— Niinpä kyllä, ei kukaan nyt enää henkeään menetä. — Istumista vaan\ntuli.\n\n— Tuli sitä.\n\n— Ropponen istui hetken vaiti ja näytti harmistuneelta, sitte puhkesi\nhän kiihkeästi puhumaan.\n\n— Eihän se muuten niin harmittaisi, mutta kun ihan _syyttömästi!_\n\n— Tekin siis syyttömästi!\n\n— Tekin, sanotte, onko siis muitakin mielestään syyttömiä.\n\n— Melkein kaikki, vain harvat tunnustavat mitään tehneensä.\n\n— On sitä tehty yhtä jos toistakin, mutta _minä_ en ole mitään\nrikosta tehnyt. Vahtipalvelusta vaan suoritin ja olinhan minä joskus\njossakin mukana, jossa pahojakin tekivät, mutta sen minä vakuutan,\nettä en sormeni päälläkään kehenkään koskenut, — mutta kun syylliset\njoutuivat kiinni... Minuahan luultiinkin ensin kuolleeksi kun en heti\nnäyttäytynyt, niin silloin sälyttivät toverini omat syynsä minun\npäälleni.\n\n— Tunnetteko Virtasta, jonka kanssa äsken käytävässä puhelin. Näin,\nettä huomasitte meidät ohikulkiessanne.\n\nTunnen minä Virtasen, sen kelmin, tietääkös opettaja, että siinä vasta\non mies, jolla on raskas syntitaakka, se poika ei häikäillyt käydessään\nkäsiksi toisen omaan, ahnas on rahalle ja perso väkeville, tekee mitä\ntahansa, omaatuntoa, näettekös, ei ole miehellä ollenkaan. Se vasta on\noikea kelju, tuo Virtanen!\n\n— Tiedättekö, että, hän äsken tuolla käytävässä kertoi itselleen\nkäyneen juuri samoin, kuin teillekin on käynyt.\n\n— Älkää, opettaja hyvä, ikinä uskoko sen miehen valeita, vai kehtaa\nvielä puolustautua ja tekeytyä syyttömäksi, sen hävyttömyydellä ei\nolekaan mitään rajoja, oikeudessakin koetti se työntää omia konnan\ntöitään minun niskoilleni — hirttää sen pitäisi, koko roiston, — vai\nsekin mielestään kärsii täällä _syyttömästi_.\n\n\n\n\nPataljoonan päällikkö.\n\n\nSamaisen »länsipään» asukkaita oli myös pataljoonan päällikkö, johon\nkerran pyysin saada tutustua.\n\n— Mielenkiintoinen mies, — virkkoi oppaani — paljon on hänestä\ntässä kaupungissa kapinan aikana puhuttu ja oli siitä muistaakseni\n»Työmiehessä» kirjoituksiakin. Jotkut punaset täällä vieläkin väittävät\nhänen myyneen Valkosille yhden rintamaosan, kuten heille oli sanottu ja\nitsepintaisesti he yhäkin pitävät kiinni siitä uskostaan, että ilman\npetosta ei heitä olisi voitu kukistaa, siksi muutamat tovereista vielä\ntänäkin päivänä karsain katselevat pataljoonan päällikköä — minä haen\nhänet nyt tänne.\n\nJään kansliahuoneeseen odottamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKohta saapui hän takaisin, muassaan tuo mainittu mies. Ijältään näytti\nhän olevan noin viisissäkymmenissä, keskikokoinen, leveäharteinen,\nkasvoiltaan aito suomalainen tyyppi, mutta erikoisesti pisti silmääni\ntuo harvinaisen voimakas leuka.\n\nPienistä, tummista silmistään luo hän minuun epäilevän, tutkivan\nkatseen, kuin aikoisi sanoa: Mistäs nyt on kysymys, kun alkaa\nakkaväkeäkin tänne ilmestyä?\n\nTämä tutkimus ei kumminkaan kestänyt kauran. Pian palasi hymy noille\njäreille kasvoille, joilta ensin ilmennyt epäilys oli kadonnut ja minun\nkäteni hukkui suureen, karkeaan kouraan.\n\nIlmoitin haluavani vaan puhella hänen kanssaan ja kuulla hänen\nkokemuksiaan kapina-ajoilta.\n\n— No jutellaan vaan, koska on tuota aikakultaakin näin viljalti.\n\n— Kuinkas ne päivät nyt täällä kuluvat?\n\n— Mikäs siinä, meneehän se, nyt varsinkin kun saan ottaa osaa töihin,\nonhan ajankulua, kun saa jotain näperrellä. Ei se kruunu töillään\ntapa, jollei ruuillaankaan repäse, nälkä vähän tahtoo tulla näillä\nannoksilla, minä olen aina tottunut niin riskisti syömään.\n\nSen miehen ulkomuodosta päättäen kyllä saattoi uskoa.\n\n— Johtunee se tuosta tupakan puutteestakin, — jatkoi hän, — ei\ntässä surua muusta olisikaan, kun vaan saisi pitää pikanellikäärön\ntaskussaan. Näettekös, kun äkkiä pitää luopua tupakasta, johon pienestä\npojasta pitäin on tottunut, niin siitä tulee sellainen ainainen\nhiukastus.\n\n— Mutta hyvissä voimissa näytätte olevan, useat täällä valittavat kovin\nheikontuneensa.\n\n— Terve kuin pukki ja ihme kyllä, että olen yhä vielä elossa, vaikka\nniin moneen kertaan on jo uhattu ottaa henki. Ampua uhkasivat toverit,\nkuolemantuomion julistivat minulle valkosetkin ja, — tässä sitä yhä\nvaan ollaan. Tottapa se kuolemakaan ei tule, ennenkuin on aikansa\ntullut.\n\nOlen minä tässä joskus itsekseni naureskellut, että ei tämäkään elämä\nniin vaikeata ole, kun oli se päällikkönä olo, eivät ne ole niinkään\nhauskoja, herrojen päivät, varsinkaan kun meikäläinen niille joutuu.\nEikä siitä sitte päässyt poistumaankaan, ei vaikka miten yritti.\nKerrankin kun pyysin eroa, sanoi rintamapäällikkö: — mikäs sun siinä\non ollessasi? — En ole tällaiseen toimeen valmistunut, — selitin minä,\n— rupesin vaan tilapäisesti, kunnes ehtisivät valita uuden entisen\nsijalle, joka aina oli humalassa. — Pysy vaan siinä — sanoi hän — ei\ntässä kukaan ole valmistunut, en ole sotakenraali minäkään, olenpahan\nvaan ammatiltani räätälimestari, mutta täytyy tässä kuukin parhaansa\nkoettaa. Kun taas kerran tuntui kovin työläälle, menin lääkärin luokse\nvalittaen liikarasitusta, mutta ei se auttanut, — mikäs siinä, terveys\noli hyvä.\n\nOlisin minä solttuna rintamalla mielellänikin ollut, suoritinhan nuorna\nmiesnä kolmen vuoden sotapalveluksen, mutta ruveta päälliköksi ja vielä\nsellaisessa armeijassa, jossa ei ole järjestystä niin minkäänmoista,\nei kuntoa eikä kuria, oli svaboda, näettekös, ja kukin eli niin, kuin\nhäntä parhaiten huvitti.\n\nSitte vielä ne pirun ryssät. Niiden kanssa vasta oli ihmeessä,\nei muuta kun yllyttivät miehiä pahantekoon, takavarikoimisiin ja\nkotitarkastuksiin. Kerrankin muuan miehistäni sanoi: Mitäs näillä\nkivääreillä tehdään, kun niitä ei saa käyttää?\n\n— Etkös tiedä, että niitä käytetään rintamalla vihollista vastaan, eikä\nkotinurkissa — sanoin minä.\n\n— Mutta kun ryssätkin...\n\n— Mitäs sinä ryssistä, ne ovat valmiita taas jonkun ajan perästä\ntappamaan meidät kaikki, kun taas asiat tässä kääntyy, ettekö huomaa,\nmiten ne ovat valmiita tyhjentämään meidän pankit ja rahalaitokset,\nmiten paljon ne Turussakin ryöstivät ja veivät laivoihinsa.\n\n— Niin, ne olivat anarkisteja — päätteli poika.\n\n— No mistäs sen tiedät, mikä niistä on anarkisti, mikä joku muu, ryssä\nkun ryssä — sanoin minä.\n\nEikä niitä kanaljoita taistelussa näkynyt, ei ainakaan rintaman niissä\nosissa missä minä olin mukana. Kirkkonummellakin ne vaan rintaman\ntakana olivat korjailevinaan kuularuiskuja, mutta entäs kun taistelu\noli loppunut ja minä sain toimekseni lastata vangit vaunuihin, niin\njopas tulivat minun luokseni pyynnöllä, että saisivat tehdä niistä\nselvän. Kun selitin, että sellainen ei tule kysymykseenkään, pyysivät\nne vielä, että antaisin heidän teloittaa edes johtajat samoin kuin he\novat omansakin teloittaneet. — Semmoinen se on ryssä, ei siinä ole\nmiehen vastusta, mutta on julma ja verenhimoinen, kun pääsee voitetun\nvangin kimppuun. Monta kertaa teki mieleni antaa niille vasten taulua,\nmutta ajattelin sentään, — olkoot minun puolestani.\n\nSodan alkuaikoina minä olinkin vaan täällä Helsingissä, tehden\nvartiopalvelusta kahden komppanian kanssa, toiset kaksi minun\npataljoonastani olivat jo aikasemmin lähetetyt rintamalle. Ja täällähän\nsitä oli elämää, kun kaikki oli alussa outoa, eikä kukaan tietänyt\nmiten järjestää, ja kun yleinen, innostus vielä lisäksi meni miehille\npäähän. Kaikki olivat ankarassa toimessa, mutta kukin toimi oman päänsä\nmukaan.\n\nPahinta oli se yleinen vangitsemiskuume, ilman aihetta ottivat\npunakaarttilaiset ihmisiä kadulta kiinni. Kerrankin toivat miehet\nminulle hyvin puetun nuorukaisen, joka näköjään oli jonkun hienomman\nherrasperheen jäsen. — Tässäkin on lahtari— esittää miehistä muuan.\n\n— Mistäs tiedät, että on lahtari?\n\n— Ka, näkeehän sen.\n\n— Onkos sillä asetta, taikka onko se tehnyt mitään, mistä voidaan\nsyyttää?\n\n— Eikä ole, mutta me vaan tuotiin kun se on lahtari, — intti\npunakaartilainen.\n\n— Tietäkääs nyt pojat, — sanoin minä, ja muistakaa kun sanon, että\nminulle ei ole annettu minkäänlaista määräystä vangituttaa ketään,\nolkoon hän lahtari tai mikä hyvänsä, ell'ei häntä julkisesti\nrauhanhäiritsijänä tavata. Meidän asiamme ei ole ketään pidättää,\nsitävarten ovat miliisi- ja tiedustelutoimisto — katsokaas pojat, kun\njokainen hoitaa vaan omat asiansa, silloin kaikki käy hyvin.\n\n— Päällikkö taitaa itse olla lahtari kun se pitää lahtarien puolta.\n\n— Kuuloahan sen, lahtari se on ja kun se vielä, on entinen poliisi...\nkatsos vaan, ettemme toimita sinua itseäsi tiedusteluosastoon, —\nuhkailivat minua miehet.\n\n— Viekää pois, jos on mielestänne syytä, — sanoin minä, — mutta\nlaskekaa ensin se »lahtarinne» vapauteen ja saattakaa se koriasti\nkotiinsa, koska nyt on myöhä ja matkalla voisi uusia ikävyyksiä sattua.\nTällä hetkellä olen vielä teidän päällikkönne, — sanoin, ja totella\nniiden täytyi, vaikka pahaa murinaa ne pitivät mennessään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran taas aamulla aikaseen, tulivat miehet uudella tiedolla. —\nLahtarien asepaja löydetty keskeltä kaupunkia, missä asetta lyödään yön\npäivän kanssa, lakkaamatta. — Näetteköhän taas näkyjä — epäilin minä.\nSamassa soi puhelin.\n\n— Se asepaja, — no niin, mennään katsomaan sitä vapriikkia, — sanoin\nminä rykmentin päällikölle, joka oli puhelimessa.\n\nJa joukolla, juhlallisesti, lähdettiin sitä lahtarien asetehdasta\nvalloittamaan.\n\nTämä sijaitsi, kuuleman mukaan, postikonttoria vastapäätä, kadun\ntoisella puolella ja, — pihan perältä löytyi tosiaankin pajan näköinen,\njossa nokinen mies takoa kalkutteli, korjaillen ympärillään olevia,\naataminaikuisia aseita.\n\n— Kenen käskystä työskentelet?\n\n— Postin talouden hoitaja näitä korjauttaa, kuuluu aijotun jakaa näitä\nmaaseutuposteljooneille — selittää seppä.\n\nJo minua olisi naurattanut taas tämä touhu, mutta totisena oli\njatkettava tutkimuksia, piti kutsuttaa vielä se taloudenhoitajakin\nkuulusteltavaksi ja tehdä raportti rykmentin päällikölle. Vaikka minä\nselitin, että ne aseet ovat paljasta romurautaa, tuli senaatista\nmääräys, että ne ovat takavarikoitavat, koska armeijassa oli\ntaskuaseista puute, — tuossahan niitä nyt on, minä sanoin, eikä ole\nvaikea huomata, jos putoamaankin sattuu, kyllä sen helposti tuntee,\nmilloin tasku tyhjenee — tuumasin minä — ja niin vietiin aseet\ntyöväentalolle, mutta maaseutuposteljoonit jäivät yhtä turvattomiksi\nkuin tähänkin saakka.\n\nTuskin olin minä ehtinyt majoituspaikkaani. Säätytalon toiseen\nkerrokseen, kun taas haettiin minua alakertaan ratkasemaan muuatta\nasiaa.\n\n— No jo nyt on peeveli — sanoin minä, — olenko minä mikään santarmi\ntai dedektiivi! Ei muuta kun tutki ja selvittele, yhden jutun kun saa\nkäsistään, niin jo paikalla keksivät uuden, onko tämä mitään sotamiehen\ntyötä?\n\nKassakaapin luona seisoi punakaarttilainen ja muuan siviilihenkilö,\njonka heti arvelin taas lahtarina pidätetyn.\n\nTuo tuntematon punakaartilainen noputti kassakaapin ovea ja sanoi:\n\n— Tämä on aukaistava ja minun on saatava sen sisällys.\n\n— Entä sitte? — sanoin minä.\n\n— Tämä herra on maisteri N. — hänellä on avain, mutta hän ei aijo\naukaista sitä.\n\n— Vai ei, — minkäs minä sille mahdan, ei minulla ole tämän asian kanssa\nmitään tekemistä.\n\nKuinka minä voin aukaista tuntemattomalle — sanoi maisteri, — ei\nhänellä ole mitään papereita, mitkä valtuuttaisivat hänen ottamaan\nhaltuunsa kassakaapin sisällön.\n\nPunakaartilainen otti taskustaan paperin ja sanoi: — pataljoonan\npäällikön on allekirjoitettava tämä.\n\n— Ei ikinä! minä en tunne tällaisia papereita.\n\n— Ei teidän tarvitse sitä avata, — sanoin minä maisterille.\n\n— Onhan tässä alistuttava väkivallan edessä, — tuumi tämä.\n\nMutta minä vakuutin hänelle, että niinkauvan, kun minä olen täällä, ei\nhänelle väkivaltaa tapahdu tämän katon alla.\n\nSiitä paikasta menin puhelimeen ja ilmoitin asian rykmentin\npäällikölle, joka käski lähettää miehet esikuntaan, mutta kun tulin\ntakasin, oli huone tyhjä. Oven vartija ei tietänyt muuta, kun että\nmolemmat miehet olivat menneet ulos. Maisterin kohtalosta en sittemmin\nole mitään tietoa saanut, mutta sen toisen tulin tapaamaan heti\ntoistamiseen.\n\nParin tunnin kuluttua haetaan minut autolla paikalliseen esikuntaan.\nTäällä istui se tuntematon tuloani odotellen. Minulta kysytään nyt\njuhlallisesti, olenko oikein vakinaisella palkalla ruvennut porvarien\npalvelukseen ja samalla julistetaan minut vangituksi ja pistetään\nkellariin, josta taas jonkun tunnin kuluttua sain astua vapauteen.\n\nVoi, kun minua nyt sapetti! Pyysin rykmentin päällikköni ottamaan\nselvää minun asiastani, mutta minun annettiin vaan ymmärtää, että\nparasta on olla hiljaa ja pitää hyvänään saamansa solvaus. Menin\nyleisesikuntaan, mutta sielläkään ei ollut sen suurempaa lohdutusta,\nsanottiin vaan, että siinä tiedustelutoimistossa olisi niin paljon\nkorjattavaa. — No eikös täällä sitte ole pääjohto? — sanoin minä —\nniinhän sen pitäisi olla, sanottiin, — mutta ei ne siitä välitä, tuumi\nse esikunnan jäsen.\n\nEi siinä sitte ollut muuta neuvoa, kun pyysin vaan, että toimittaisivat\nniin, että minut komennettaisiin rintamalle, mitä pikemmin, sen parempi.\n\nMutta ennenkuin se määräys tuli, sattui vielä muutamia hullunkurisia\njuttuja täällä. Niinpä kerrankin, kun olin kotona perheeni luona,\nsyöksyi sisään muijaparvi, jotka tahtoivat tietää omaisistaan, jotka\nminä olin lähettänyt rintamalle. — Oli, näettekös, kysymys niistä\nkahdesta komppaniasta, joista minä en tiennyt sen enempää kuin hekään.\n\n— Mutta päällikön täytyy tietää, koska on itse ne sinne lähettänyt —\nvaativat vaimot.\n\n— Minä sain vaan määräyksen laittaa kaksi komppaniaa työväentalon\npihalle ja kuulin vasta jälestäpäin, että ne olivat viedyt jonnekin\nPorin tienoille.\n\n— Lieneekö minun mieheni elossakaan enää!\n\n— Ja minun...\n\n— Entä minä, jolta mies ja poika on lähetetty tapettavaksi...\n\n— Päällikön täytyy saada selvä, ovatko ne vielä hengissä.\n\n‒ Kuulin tässä eilen, että ensimäinen komppania on kokonaan tuhoutunut.\n\n— Se tietää sen, mutta koettaa salata.\n\n— Mutta hyvät akat... — koetan minä väliin, vaan tiedättekös, siinä oli\nsellainen voivotus, huuto, ja parku, että mahdotonta oli saada ääntänsä\nkuuluville.\n\n— Mutta meidän pitää saada nostaa miestemme tili — huutavat ne edelleen.\n\n— Ei minulla ole mitään kassaa hallussani.\n\n— Vai ei! — se tappaa meiltä miehet ja aikoo näännyttää meidät\nlapsinemme nälkään ja viluun.\n\n— Rahastonhoitaja maksaa palkat — koetan minä selittää.\n\n— Siellä me jo kävimme ja se neuvoi pataljoonan päällikön luokse.\n\n— Siinä on tullut erehdys, kyllä se selviää, — koetan minä lohduttaa, —\nmutta kuka sitä kuunteli. Muijat vaan huusivat, itkivät, ja haukkuivat,\nettä samanlaisija porvareita ovat omat johtomiehet, kuin lahtaritkin,\nsamat ovat herroilla tavat, ketä tahansa olivatkin — ja kun vihdoin\nsain ne ovesta ulos, niin jo minä helpoituksesta huokasin, — siinä sitä\nvasta on ihminen pelissä, sellaisen kiukkuisen akkalauman kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihdoin viimeinkin pääsin rintamalle, mutta ei ollut helppoa\nsielläkään, kun piti hallita sellaista hillitöntä laumaa, saamatta\nkäyttää minkäänlaisia rankaisukeinoja, piti muka olla toverikuri,\n— mutta ennenkuin siitä on apua, pitää joukon olla jo paljon\nkehittyneemmistä aineksista kootun.\n\nMinultakin kun miehiä kaatui, täytettiin komppaniat aina uusilla\ntulokkailla, ne olivat kirjavaa kansaa, — kaikenlaisia maankiertäjiä,\njoutolaisia ja Kakolasta irtilaskettuja rangaistusvankeja, joita\nvalitsematta oli punaiseen armeijaan pestattu — pahaa tekivät, mitäs\nmuuta, — päällikön syy!\n\nMinkäs niille sitten teki, kerrankin määräsin kiväärin pois mieheltä,\nrangaistukseksi varkaudesta, — ei muuta kun kimppuuni sain koko joukon.\n\nJa kun vastuksia sattui, kun saatiin suuria tappioita — päällikön syy,\n— sen niskaan purettiin pahat tuulet.\n\nMuistan kerrankin sellaisen päivän. Huono oli ollut onni. — Tehtiin\npaluuta meren jäätä pitkin, joka ylt’yleensä oli märän lumisohjon\npeittämä. Kuulin pahaa ennustavaa murinaa ja koko joukko oli äkeällä\npäällä:\n\n— Mitäs nyt tehdään, päällikkö, kun joka pojalla ovat kengänpohjat\npuhki, on aivan kuin paljasjaloin lumisohjussa lahnustelisi. On sekin\nkomento, kun paperipohjaisia kenkiä jaetaan sotamiehille, — puhkesi jo\npuhumaan muuan.\n\n— Sellaisia ne ovat kaartin kengät kaikki, pahvista vaan pohjat, onhan\nse surkeata, mutta minkäs minä sille nyt mahdan.\n\n— Minkäs sille tarvitseekaan mahtaa, kun on itsellä hevonen.\n\n— Tästä tämän saat! — sanoin minä ja astuin alas ratsuni selästä —\njaksan minä kävelläkin.\n\n— Päällikön pitää ratsastaa — huusi joukosta joku.\n\n— Joutaa se vaan kävellä kuten muutkin, sillä ovat ehjät saappaat ja\nvielä kalossit päällä — tuumi toinen.\n\n— Saappaat ovat omani, samoinkuin kalossitkin, niitä en ole kaartilta\nsaanut, eikä niihin tule kenenkään mitään, mutta tuon hevosen saa\nottaa, kenen on vaikeata kävellä — sanoin minä, ja jatkoin matkaani\njalan, kunnes mieheni taas tulivat siihen yksimieliseen päätökseen,\nettä päällikkö ratsastaa ja niin minut taas istutettiin hevosen selkään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeidät oli määrätty Viipuriin, mutta mikä lienee muuttanut päällystön\nmielen, — Hyvinkäältä sain kuulla, että oltiinkin menossa pohjoista\nkohti. — Minun olikin mieleeni tämä muutos.\n\n— Onkos tämä mikään Viipurin tie? Sinä perkele olet meitä taas nokasta\nvetänyt, — kovenivat miehet minulle, kun oltiin tultu Toijalan asemalle.\n\n— Rintama kun rintama, mikäs siinä, — sanoin minä — Viipuri tai\nTampere, onkos väliä, missä vaan parhaiten apua tarvitaan — vai\npelkäävätkös pojat sitä »Mannerheimin lihamyllyä» —.\n\n— Ei pelätä, ei!\n\n— No mennään sitte ja tehdään siitä selvä, ei tässä ole aikaa\nvuosikausia sotia käydä, muuten tulee nälkä ja tappaa kaikki. —\nTäytyyhän tästä viimein tulla loppu. — Sanoin minä ja se tuntui olevan\nmiestenkin mieli.\n\n— Ensi pyhäksi Vilppulan kirkkoon!\n\n— Olkoon päätetty!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe kävi sitte niinkuin kävi, niinä päivinä tulikin Vilppulan rintamasta\nselvä, vaikka tulos olikin toisenlainen, kun olimme toivoneet.\nOtimme osaa lopputaisteluun ja lyötynä, perin pieneksi huvenneena\noli joukkoni, kun me lopuksi, monien vaiheiden perästä saavuimme\nTampereelle.\n\nNäkyi, että tänne olivat pakkautuneet punasten joukot kaikilta\nsuunnilta. Koko kaupunki oli täynnä punakaarttilaisia, asemahuoneetkin\nniinkuin nuijalla lyödyt.\n\nMenin suoraan esikuntaan. Täällä kohtasi minua odottamaton näky. Miehet\nmakasivat kaikki pitkin lattiaa ja pöydällä tyhjät konjakkipullot ja\nlasit todistivat, että täältä olivat kaukana surut ja huolet.\n\nOvi toiseenkin huoneeseen oli auki; — mikäs siinä, minä astuin\nperemmäksi. Täälläkin sama komento. Yksi käänsi kylkeään sohvalla, muut\nviruivat lattialla.\n\nMinä ravistin olkapäästä sitä sohvalla nukkujaa, arvellen, että tuossa\nvarmaankin on päällikkö, koska on ylempänä muita. Se örisi jotakin,\nmutta en saanut siitä selvää. Tein uuden yrityksen parantaen vielä\näskeisestä.\n\n— Etkös sinä perkele kuule, kun sanoin, että siellä se on nurkassa, se\npullo — kiivastui unestaan häiritty...\n\n— Hiiteen pullot, — sanoin minä — tässä on nyt tärkeämpiä puhuttavia, —\nmissä on esikuntapäällikkö?\n\nMuristen jotain käsittämätöntä painui tämä takaisin sohvaan, ollen jo\nuudelleen unessa. Huomasin jo, että siitä ei tule tolkkua, palasin\ntakasin etuhuoneeseen ja onnistuin lopuksi valveuttamaan yhden noista\nlattialla nukkujista...\n\n— Saisikohan täällä tavata esikuntapäällikköä, taikka puhutella edes\njotakin esikunnan jäsentä? — kysyin minä.\n\nPuhuteltu nousee istualleen ja kynsii kohmeloista päätään.\n\n— Jaa, — mitäs olis asiaa?\n\n— Kunhan ensin saan kuulla, ketä minun on kunnia puhutella.\n\n— Olen esikunnan varapuheenjohtaja.\n\n— Minä olen N:n pataljoonan päällikkö. Tietääkös täällä esikunta, tai\nhuvittaako teitä kuulla, miten Vilppulassa on käynyt.\n\n— Oo ja, kyllä tiedetään.\n\n— Minä tahtoisin tietää, mihin toimenpiteisiin on esikunta ryhtynyt.\n\nVarapuheenjohtaja laskee kirousta, kuin ulkolukua, sitte hän röyhistää\nrintaansa, katsoo tuikeasti verestävillä silmillään ja sanoo: Sellaiset\npäälliköt ja sotamiehet, jotka peräytyvät rintamalta ilman esikunnan\nmääräystä, eivät tarvitse muuta, kun antaa maistaa omia pistimiä.\n\n— Omia pistimiä, oikein, olen kanssanne samaa mieltä, mutta se\ntoimenpide olisi alotettava täältä esikunnasta.\n\n— Vai täältä! Me olemme tehneet työtä yöt päivät, ihan tässä tulee\nhulluksi ihminen!\n\n— Sen kyllä uskon, — sanoin minä — senverran tunnen tuon aineen\nvaikutusta — järjen se vie.\n\n— Mitäs sinä siinä viisastelet? — äkämystyy varapuheenjohtaja.\n\n— Mitäs minä, — näen vaan suuren määrän tyhjennettyjä pulloja, josta\nheti huomasin, että toimessa täällä kyllä on oltu, mutta nyt olisivat\nhyvät neuvot tarpeen, koska vihollinen on kohta niskassamme.\n\nVarapuheenjohtaja ei vastannut, katseli vaan tylsästi eteensä, niinkuin\nei olisi oikein tajunnut mistä oli kysymys.\n\nSamassa tuli siihen muuan helsinkiläinen, jonka minä tunsin ja se alkoi\nkysellä, mikä on tähän alituiseen peräytymiseen syynä.\n\n— Juopottelu! — sanoin minä — täällä juodaan, rintamalla juodaan,\nkukin koettaa järjestää elämänsä niin mukavaksi kuin mahdollista ja\nmiehet pyrkivät mikä lomalle, mikä pakosalle, päästäkseen ajoissa\npois satimesta. Semmoinen on meillä komento. Kaikenlisäksi seuraavat\nValkoset sitte vielä puhelinkeskustelujamme ja kuulevat koko tämän\nmeiningin — mahtaa niitä naurattaa!\n\n— Mistä sen tiedät? — kysyy varapuheenjohtaja.\n\n— Kun oli mukanani telefonimonttööri, joka kahden miehen kanssa totesi\nasian.\n\nVarapuheenjohtaja hyppäsi pystyyn ja kiljasi.\n\n— Se on helvetinmoinen vale!\n\nJo suututti minuakin, sieppasin pöydältä konjakkipullon ja vähällä oli,\nettä en nakannut sitä varapuheenjohtajan päähän.\n\n‒ Vai valhe! — huusin minä — mutta tässä pullossa on konjakkia ja koko\nesikunta on sikahumalassa — onkos sekin valhe?\n\nTästä meidän kovaäänisestä keskustelustamme heräsivät vähitellen\nlattialla nukkuvat esikuntaherrat, minut julistettiin vangituksi ja\nteljettiin sivuhuoneeseen, mistä sitte pian sain vapaakyydin Helsingin\ntiedusteluosastoon.\n\nSiellä suljettiin minut taas yksinäiseen suojaan, jonne usean tunnin\nodotuksen jälkeen vihdoinkin ilmestyi kaksi tutkijaa, jotka alkoivat\nminua kuulustaa.\n\n— Missä ovat rahasi?\n\n— Ne otettiin jo Tampereella.\n\n— Paljonko niitä oli?\n\n— Vähän yli neljätuhatta kaartin rahoja, omiani kuusikymmentä markkaa.\n\n— Entä ne rahat, mitkä sait lahtareilta? — kysyy tiedustelija.\n\nOlin ensin hämmästyä sanattomaksi, mutta pian minä ymmärsin yskän ja\ntäytyi niille totisesti nauraa. — No on sitä älyä teidänkin päässänne\njoskus, — minä sanoin — olipa se hauska keksintö, minusta teitte\nsyntipukin ja miehille varmaan on selitetty, että minä olin myynyt\nrintaman valkokaarttilaisille. Silläkö te pelastitte oman nahkanne,\njohdettuanne ensin kaikki hunningolle.\n\n— Mikä nyt on hunningolla?\n\n— Kyllähän sen kohta näette, kun Valkoset ovat täällä.\n\n— Et sinä niitä tänne asti saa, vaikka kyllä koetit tietä avata.\n\n— Älä viitsi minun edessäni joutavia jutella, ei siitä ole tässä mitään\nhyötyä, uskotelkaa ihmisille mitä haluatte, mutta älä tuo minulle\nvasten silmiä noita lorujasi, joita et itsekään usko — puhelin minä.\n\n— Ei se tarvitse muuta, kun viedään vaan suoraan jäälle — sanoi\ntutkijoista toinen, joka tähänasti oli ollut vaiti.\n\n— Viekää pois, — sanoin minä, — onhan teillä valta, mutta antakaa\nsentään ensiksi syödäkseni, ette suinkaan aijo minua nälkäisenä\ntaivaaseen lähettää.\n\n— Ei tämä ole leikin asia.\n\n— Eipä ei.\n\n— Olet sinä jo pääsi edestä pahaa tehnyt.\n\n— No niin kuuluu, mutta minä olen ollut koko päivän syömättä...\n\nSain kun sainkin lopulta ruokaa, sitte istuttivat he minut umpinaiseen\nautoon ja niin sitä lähdettiin.\n\nEn muuta ajatellutkaan, kuin että matka päättyisi jäälle, mutta ne\nveivätkin minut poliisikamarin putkaan.\n\nSiellä sain levätä sodan rasitusten jälkeen. Ja kyllä minä nukuin,\nannoin mennä yöt ja päivät yhteen kyytiin, kunnes jo vallan sekosin\najasta.\n\nKerran kiipesin minä ikkunaluukulle ja sieltä näin, kuinka ilmassa\nleijaili suuret määrät paperintuhkaa. — Ahaa, ajattelin minä, — se\ntulee Säätytalolta, missä herrat polttavat papereitaan, tämä on lopun\nedeltä, nyt sitä varmaankin lähdetään käpälämäkeen, Valkoset taitavat\njo ollakin lähellä.\n\nSamassa aukeni putkan ovi ja sisään työntyivät ne kaksi\ntiedusteluosaston jäsentä, jotka olivat minua kuulostaneet.\n\n— No terve mieheen, — sanoin minä, — jokos sitä nyt lähdetään jäälle.\n\nNe ovat nolon näköisiä, eivätkä vastaa.\n\nAloin arvata heidän asemansa ja teki mieleni hiukan kiusotella.\n\n— Aikovatkos herrat nyt asettua asumaan tähän vaatimattomaan\nkortteeriin.\n\n— Aika aikansa kutakin, — vastasi toinen.\n\nSitte sain kuulla, että miliisi oli vanginnut koko tiedusteluosaston.\n\nMinulle tultiin hetkistä myöhemmin ilmoittamaan, että olin vapaa ja\nsain mennä.\n\nMutta enpä tuosta hyvinkään iloinnut, kun muistin sen paperintuhan ja\ntiesin, että tuskin ennätän kotonani hyvästillä käydä, kun tulee toinen\npoika ja korjaa taas talteensa, niin kävikin ja täällä sitä nyt ollaan.»\n\n— Täällähän sitä.\n\n»Ja mikäs siinä, joudanhan minä täällä istumaankin, kunhan vaan aina\nolisi taskussa käärö sitä parasta _suutupakkaa_.»\n\n\n\n\nAatteen puolesta.\n\n\n— Seis, ketä siellä!\n\nVartija kohottaa kiväärinsä ja tähtää kohden pensastoa josta kuului\nkahinaa ja hiljaista supatusta.\n\n— Ulos piilostanne, muuten...\n\n— Älä nyt helvetissä huuda, Mannila, luuletko täällä nyt lahtareita\nolevan — me vaan, neljä toveria... odotahan, — oletko yksin?\n\n— Entä sitte? — milläs asioilla toverit liikuskelevat, epäilenpä\naikeitanne, — joutuin tilille miehet!\n\n‒ No älä nyt ole noin olevinasi, kuin mikäkin porvari — ei se tässä nyt\nenää kannata.\n\nMiehet kömpivät esille, istuivat pitkälle penkille asemahuoneen\nedustalla.\n\nVartija nojasi kivääriinsä ja katseli heitä. Yö oli hämärä, kuukin\nkätkeytyi pilveen. Ei täällä oikein eroittanut toistensa kasvoja, mutta\nyksi tuntui kumminkin tutulle. — Tuon punapartaisen miehen oli hän\njossain ennenkin nähnyt.\n\n‒ Varkaisiinkos sitä ollaan menossa, vai mitä?\n\n— Äläs huoli noin mahtaillen puhua, meitä on tässä neljä ja sinä näytät\nolevan yksin.\n\n— Vaikka teitä olisi viisi, mutta aikomuksenne eivät ole oikeat, koska\nnoin lymyillen kuljeksitte. Kuuluuhan sitäpaitsi valituksia jokaikinen\npäivä, kuinka punakaartilaiset ryöstävät ja varastavat seudun\nasujamilta, pannen puhtaaksi koko tienoon, — se on meille sentään suuri\nhäpeä! — Minä puolestani olen aikonut armotta ampua sen, joka uskaltaa\nyrittääkin väkivallan töitä silloin, kun minä olen vahdissa.\n\n— Älä suotta uhkaile, emme me sitä kumminkaan pelästy. Eikä tässä\nsitäpaitsi ollakaan varkaisiin menossa, vaan — kotiin.\n\n— Kotiin! — vai karkulaisia. —\n\n— Nimitä meitä kuten haluat, mutta ei yksikään, jolla hiukankin on\njärkeä päässään halua enää jatkaa tällaista elämää, — puhelee se\npunapartainen.\n\n— Jassoo, vai sillätavalla ovat asiat, — mutta nytpä muistan; missä\nviimeksi tavattiin, sehän oli siellä suuressa kokouksessa viime syksynä\nHelsingissä, missä tämä sotakysymyskin oli keskusteltavana. Silloin\nminä vielä vastustin asiaa, mutta sinäpä se siellä intoilit silloin:\n— »aatteen puolesta, veljet, toverit» — No niin, nyt huudan minä taas\nsinulle, että aatteen puolesta pysyt paikallasi, vaikka tässä hetkessä\nlahtarit tulkoot!\n\n— Mitä tuo nyt enää kannattaa, — olemmehan satimessa. Johtajamme ovat\npuikkineet ryssänmaalle pakoon, ja meitä ei ole enää kuin kourallinen\njälellä täällä Lahden lähistöllä, vaan muutaman tunnin työ saksalaisen\nkuularuiskuille. Kaikki on menetetty, miehiä karkaa laumottain joka\nyö, ja hullu on, joka jää. Kelle siitä on hyötyä, jos jäämme tänne\nsaksalaisen teurastettavaksi taikka antaudumme vangeiksi lahtareille.\n\n— Vai sieltäpäin nyt puhaltaa tuuli, — mutta sen minä sanon, että\nasiamme eivät olisi, niinkuin ne nyt ovat, ell'ei teidän kaltaisianne\nolisi joukossamme.\n\n— Ei, Mannila, ei alkusyy ole siinä, sehän petti sieltä ylhäältäkäsin\n— meille valehdeltiin pitkin matkaa, puheltiin suurista voitoista\nja uskoiteltiin tulevilla onnenpäivillä, samaan aikaan, kun jo\nitse valmistautuivat lähtemään ryssänmaalle piiloon, pelastaakseen\nlopputilistä, jonka hyvin jo tiesivät tulevan.\n\nKovin sitä saksalaisten tuloakin joukoilta salattiin. Tässä vielä\npari päivää takaperin ammutti meidän komppanianpäällikkö pari miestä,\njotka olivat sitä tietoa toisille levittäneet. — Näyttää kuin nuo\npäällikötkin yhä raaistuisivat, hengen vievät vähimmästäkin.\n\nPunapartainen nousi:\n\n— Tule mukaan, Mannila, vielä kadut, jos jäät.\n\n— Vai vielä mukaan! — entä jos minä sanon, että teistä ei yksikään\nhievahda paikaltaan.\n\n— Me menemme siitä huolimatta.\n\n‒ Mutta jos minä ilmiannan teidät, tai lasken lävitse jokikisen, — te\nkurjat karkurit.\n\n— Voithan koettaa.\n\n— Mutta minä en viitsi, paetkaa te vaan ja koettakaa säilyttää sitä\nkallista henkeänne, minä seison vaikka viimeisenä ja sanon valkosille,\nkun tulevat, että asiamme on sittenkin oikea, vaikka väärät henkilöt\njoukkomme häviöön johdattivat.\n\n— Jää sinä vaan tekemään selityksiä lahtareille, ne kyllä vastaavat\nsinulle, ajamalla, kuulan kalloosi, sen siitä hyödyt, kun rupeat heidän\nkanssaan viisastelemaan. — Näkemiin, Mannila.\n\nMiehet loikkivat radan yli metsikköön, Mannila katsoi heidän jälkeensä\nkunnes hävisivät sinne, kuusikon pimentoon.\n\nSyntyi syvä hiljaisuus.\n\nIlma on leuto ja äsken langennut vitilumi vuotaa vetenä kattojen\nräystäviltä alas.\n\nMannila istahti penkille ja paineli kiväärinsä perällä suojaiseen\nhyhmään.\n\nKaikki hänen sisälläänkin alkoi rau'eta ja sulaa, — hänen palava\ninnostuksensa, hänen tähänasti horjumaton uskonsa köyhälistön oikean\nasian varmaan voittoon, tuntui jo luhistuvan, ja uuden yhteiskunnan\nihanne oli hänen silmissään nyt, kuin suojaisen sadeilman pehmittämä\nlumilinna.\n\nMannila silmäilee väsyneesti eteensä.\n\n— Tosin oli noilla tovereilla oikeinkin tavallaan, — mitä tämä nyt enää\nhyödytti, kun kaikki oli kumminkin menetetty.\n\nSilloin muisti hän lähetin tuoman kirjeen komppanian päälliköltä, jonka\näsken, noiden miesten tullen, oli taskuunsa työntänyt, — se koski\nvangittua asemapäällikköä, joka oli tuonne sisähuoneisiin suljettuna.\n\nMannila luki päällikkönsä määräyksen, — luki vielä toistamiseen ja\npaperi putosi hänen kädestään.\n\n— Onko se mies hullu! tahtoo tapattaa ihmisiä ilman muuta, — onhan\ntässä jo kylläksi veritöitä tehty!\n\nHän otti ylös kirjeen, katseli sitä vielä kerran pisti sen sitte\nrypistettynä taskuunsa ja lähti kävelemään.\n\nVangitun vanhuksen kuva ilmestyi elävänä hänen eteensä: — Harmaa tukka,\nkorkea otsa ja sellainen luja leuka! Koko olemuksessa on harvinainen\nvoima ja tarmo, — kunnioitettava, miehekäs mies, — olkoot mielipiteensä\nmitkä tahansa. —\n\n— Tänä yönä, — kuuluu määräys, — ei, sanon minä, — ei, vaikka mikä\ntulkoon!\n\nVartija astelee ripeästi edestakaisin, tallaten mustan polun\nvalkoiselle pihamaalle.\n\n— Onko tuokin nyt olevinaan oikeutta; — mies tuomitaan ammuttavaksi,\nilman tutkimuksia ja kuulusteluja, — mistä syystä? — eihän häntä ole\nase kädessä tavattu.\n\n»Vastavallankumouksellinen» — sanoo komppanianpäällikkö, — hyvä, mutta\nmistäs sen tiedät, onko sinulla todisteita? ‒ ‒ Mitä lienee sinulla\ntaas tekeillä? — Olen huomannut sinun ennenkin ajavan yksityisiä\npyyteitäsi vallankumouksen nimessä, — lieneekö toimintasi nytkään\nniistä vaikutteista vapaa, mutta minulla et vaan teetä mitä tahansa.\n\nVartia käveli kiivaasti puhellen puoliääneen: — Minä en ammu\nsitä miestä, — vakuuttaa hän yhä, puoleksi itselleen, puoleksi\npäällikölleen, jonka tiesi parhaillaan kaupungilla pitävän öisiä\nilojaan.\n\nHän sytyttää paperossin ja koettaa miettiä muuta, hakien ajatuksilleen\nuutta aihetta, mutta lyhyen kehän kierrettyään, palasivat ne takaisin\nsiihen paikkaan, mistä olivat lähteneet.\n\nYö oli kulunut yli puolen. Vangittu asemapäällikkö huoneessaan viipyi\nyhä lamppunsa ääressä. Mannila näki, miten hän siinä istui, otsaansa\nkäteen nojaten, — aavistikohan kohtalon, mikä häntä odotti.\n\nMannilan mieleen hiipi pelonsekainen levottomuus, kuin lähenevän\nonnettomuuden aavistus. Olo täällä ulkona tuntui niin oudon\nyksinäiselle ja mykkä kuusimetsä seisoi synkkänä kuin tulevaa tuhoa\nennustaen. —\n\n— Johan minä sen sanoin, että en sitä tee!\n\nKuin jonkinlainen yhteenkuuluvaisuuden tunne kasvoi nyt hänen ja\ntuon vangin välille, hänestä oli, kuin joku näkymätön käsi olisi\nmerkillisesti kiertänyt sekaisin heidän kohtalojansa langat.\n\n— Hän istuu siellä sisällä vangittuna ja minä täällä ulkona häntä\nvartioin, — mistä meidän välillämme vihollisuus? — emmekö yhtähyvin\nvoisi olla yhdessä ja neuvotella miten tässä olisi meneteltävä.\n\nJa ääni siellä sisässä sanoo:\n\n— Ei komppanianpäällikkö koskaan heitä sitä, kehen hän kerran on\nkyntensä iskenyt, ell'et tee sitä nyt, tapahtuu se toiste, — sinun\ntäytyy pelastaa hänet tänä yönä, nyt on viimeinen tilaisuus, — pelasta\nhänet ihmisyyden nimessä!\n\nMannila poikkesi polultaan, astui likemmäksi ikkunaa, josta valo\nlankesi pimeälle pihamaalle.\n\nMies pöydän ääressä ei nostanut silmiään papereista, joihin oli\nsyventynyt, — olivatko ehkä asiapapereita, kenties kirjeitä omaisille.\n\nVartija katselee häntä ristiriitaisin tuntein, sillä hänen sielussaan\nkuuluu taas toinen ääni.\n\n— Luuletko, että hän, hieno herrasmies, lyö punikin kanssa veljen\nkättä ja antautuu kanssasi keskusteluihin ja vaikka hän ottaisikin\nelämänsä sinulta kuin lahjana takaisin, halveksii hän sinua kumminkin\nkoko sydämestään. He pitävät meitä rosvoina, isänmaan pettureina, he\ninhoovat meitä ja taistelevat meitä vastaan, kuin pyhää sotaa käyden.\n\n— Se on heidän asiansa — mutta hän on syytön, — ihmisyyden nimessä...\n\n— Aatteen puolesta! — Mannila, — vastahan sitä äsken vakuutit\ntovereillesikin, — nytkö sinä jo ajattelet paeta ja viedä muassasi\nvalkoisen vangin, — vihollisen.\n\n— Aatteen puolesta, aatteelle uskollinen viimeiseen asti, — kertasi\nmielessään väsynyt vartia ja istahti penkille.\n\n— Ihmisyyden nimessä, — kuului vielä, mutta vain jostain hyvin kaukaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla tuli komppanianpäällikkö tiedustelemaan, oliko käskynsä tullut\ntäytetyksi.\n\n‒ Ei! — paukautti Mannila, — sitä minä en ole tehnyt.\n\n‒ Ja miksikä ei, kun minä kerran käskin.\n\n— Eihän sitä ihmiseltä noin vaan henkeä viedä, ilman tutkimatta ja\ntuomitsematta, ei ollut edes minkäänlaisia papereita...\n\n— Kun _minä_ sen sanon, niin siinä se on tuomio, etkö sinä sitä\ntiedä, — perkele! Siinä on sitäpaitsi papereita, jos niitä haluat, —\nhuomisaamuna se tapahtuu, tulen itse mukaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn kirkas keväinen aamu. Notkopaikoissa hohtavat vielä valkoiset lumet,\nmutta ilmassa väreilee jo voimakas keväinen tuoksu ja metsässä soi\nlintujen moniääninen laulu.\n\nSynkkinä, äänettöminä kulkevat kuusikossa ne viisi miestä. Kaksi\nasestettua punakaartilaista edellä, kaksi perässä, — keskellä vangittu\nasemapäällikkö.\n\nRisto Mannila, toinen etumaisista vartioista kulkee kumarassa, katse\nkiinteästi maassa, kuin toivoisi hän sieltä löytävänsä ratkaisun siihen\ntuskalliseen kysymykseen, mihin hän kahden unettoman yön kuluessa on\nturhaan koettanut itselleen vastata: kumpaa ääntä olisi tullut totella?\n\nHän kääntyy ja katsoo vankiin. Tämän tyyni, kirkas katse kohtaa\nMannilan katseen. —\n\nMannilan askeleet tulivat yhä raskaammiksi, kivääri olalla on kuin\ntaakka, on kuin täytyisi hänen luhistua sen alle.\n\nKahden korkean petäjän väliin osoitetaan vangille paikka.\n\nHänen katseensa kulkee kuin hyvästellen kautta metsäisen kukkulan,\nsen alla aukeavan laakson ja kaukaisen kylän, joka puoleksi aamun\nautereisiin kätkeytyy.\n\nVerkalleen kohoaa vanhuksen käsi ja paljastuu harmaa pää.\n\n— Peitetäänkö silmänne? — kysyy komppanian päällikkö\n\n— Ei tarvitse, — tuli vanhuksen tyyni vastaus.\n\nMannila saa merkin, mutta hän seisoo liikahtamatta paikallaan.\n\nSilloin astuu esiin käskyn saanut toveri, kohottaa kiväärinsä, mutta\nlaukausta ei kuulu.\n\nKomppanian päällikkö kiroaa ja komentaa esille kolmannen.\n\n‒ Päällikkö, tuo mies ei osaa ampua! — huutaa Mannila — tämä on\nkidutusta! — Ell’en voi hänen henkeänsä pelastaa, en kumminkaan siedä\nnähdä vanhaa miestä rääkättävän — — yksi ainoa kuula, hyvin tähdätty,\nlopettaa silmänräpäyksessä tämän kidutuksen.\n\nKumahti laukaus keväisessä ilmassa ja kallioilta vastaili siihen\nmoninkertainen kaiku.\n\nÄäntä päästämättä horjahtaa maahan vanhus. Veri valuu hienona suihkuna\nohimosta, punaten korvalliselta ne hopeanharmajat hapset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuusenoksia viskelivät punakaartilaiset ruumiin päälle ja lähtivät\npainumaan rinnettä alas.\n\nMutta Mannila jäi mäelle. Lakitta päin, petäjän varteen nojaten hän\nvainajan luona seisoo.\n\nJa on kuin tuossa vierellä ilkkuisi joku: — Sinäpä sen teit, — sinäpä\nsen sittenkin teit!\n\n— Aatteen puolesta — höpisee hän ja kasvoillaan on avuton, tolkuton\nilme.\n\n\n\n\nSovinto.\n\n\nJärjestyksenvalvoja koettaa hajottaa kokoontunutta kansaa.\n\n— Hullu mies on ilmestynyt kylään, kulkee saarnaten talosta taloon ja\nsanoo tulleensa korvesta, rakentamaan rauhaa veljesten välille.\n\n— Mikä lienee, maankiertäjä.\n\n— Pitäisi oikeastaan ottaa äijä talteen.\n\n— Antaa sen olla, — ei tuo liene vaarallinen.\n\n— Hän tekee kiihoitustyötä, hän on provokaattori — hänestä täytyy ottaa\nvaaria.\n\nMutta väkijoukon keskeltä kuuluu repaleisen, paljasjalkaisen vanhuksen\nääni:\n\nVoi veljet, saman heimon miehet, tehkää sovinto — älkää antako auringon\nlaskea vihanne ylitse.\n\nJa hän joka ensin löi, tulkoon ja sanokoon, minä kadun ja anon anteeksi\npahat tekoni.\n\nJa hän, joka vääryyttä kärsi, sanokoon sortajallensa, veljeni, minä\nannan sinulle anteeksi kaiken, sillä molemmat olemme me syntiä tehneet.\n\nÄlkää maksako pahalla pahaa, älkää kostako kärsimäänne vääryyttä,\n»sillä kosto on minun, sanoo Herra».\n\nVoi veljet, saman heimon miehet, peskää jo veljesverellä tahratut\nkätenne ja polvistukaa meidän Jumalamme eteen, että hän ottaisi meidän\npäältämme vihan kirot ja armahtaisi vielä tätä onnetonta kansaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Näinä vaikeina aikoina on jo moni järkensä menettänyt, — virkkoi\njoukosta joku.\n\n— Täällä ei ole lupa puhua, — sanoo järjestyksenvalvoja ja hajottaa\nkansan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanha Johannes kulkee edelleen, talosta taloon, kylästä kylään ohjaten\naina askeleensa sinne, missä tuhoisimmin tuntuivat vihan jäljet.\n\nÄlkää olko pahaa vastaan, — älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.\n\nToiset ajavat hänet huoneestaan ulos, toiset hiukan säälivät höperöä\nvanhaa miestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran tuli hän iltamyöhällä taloon, missä väki oli jo levolla. Emäntä\nvielä valvoi, alustaen taikinaa.\n\n— Rauha huoneellesi, — lausui vanhus.\n\nHuhu on kulkenut miestä nopeampaan, tulija jo tunnetaan talossa, emäntä\nvastaa tervehdykseen, hymähtäen surullisen katkerasti.\n\nVieras käy pyytämättä peremmälle ja istahtaa uuninpenkille.\n\nToinen jatkaa ääneti työtään. .\n\n— Suuri suru on sydämelläsi, emäntä, ja silmäsi ovat paljon kyyneleitä\nvuodattaneet.\n\n— Lienet, vieras, kohtaloni kylältä kuullut.\n\n— En ole, mutta tunnen täällä tuvassasi hiljaisten hetkiesi huokaukset.\n\n— Eipä tuo kummaa, jos jo tuntuisivatkin tämän talon kärsimykset vaikka\nmatkojen päähän, semmoinen on täällä ollut tänä keväänä tuska, että\nvertaista ei ole ennen kuultu, — tupaan tulee raakalaisjoukko keskellä\npäivää, raastavat pöydän päässä einehtivän isännän, jonka sitten\nomalla pihamaalla pistimillään surmasivat. Ei tällaista elämää ennen\nole nähty, eläimiäkin koetetaan teurastaa tuskattomasti, mutta nuo\nraakalaiset koettavat hengenlähtöä hidastuttaa, nauttiakseen uhrinsa\ntuskista mahdollisimman kauvan.\n\n— Voi niitä ihmisparkoja.\n\n— Petoja ne ovat minun mielestäni, kun juuri samat ihmiset, joita tässä\non vuosikausia auttanut ja elättänyt karkaavat tilaisuuden tullessa\nkimppuun ja vievät hengen.\n\nSiinä on sitte kaikesta palkka.\n\n— Eikö ollut mitään erityistä syytä?\n\n— Eipä suinkaan, muuta kuin kateus, — tuohan se oli, Mäki Matti,\nilmiantajana, hänen toimestaan ne roistot tähän taloon tulivat. —\nTuossa on asunut meidän maalla jo lähes kymmenen vuotta, täältä sitä\naina on Matin mökkiin apua haettu, täältä sitä aina on annettukin.\nTänne ne tekivät töitä niin mies kuin vaimokin, kunnes lopulta\nvaatimukset palkkojen suhteen tulivat jo aivan kohtuuttomiksi, olisivat\nvarmaankin tahtoneet kaiken, — tuli riita isännän kanssa, Matti lupasi\nkostaa ja — kosti.\n\nVanhus katseli nuorta naista silmissään suru ja sääli. Sitte hän\nhiljaisella äänellä virkkoi: — Jumala auttakoon sinua antamaan anteeksi\nMäki Matille.\n\n— Mitä sanotkaan vieras! — huudahti emäntä — sellaista rikosta ei\nJumalakaan voi anteeksi antaa. — Onneksi saatiin Matti kiinni ja on jo\ntuomittu ansionsa mukaan.\n\n— Rukoile, emäntä, joskus hänen puolestaan.\n\n— Sitä minä en voi, — vastasi toinen kylmästi.\n\n— Ja Mäki Matin vaimolla on seitsemän lasta, oletko tiedustellut heidän\ntilaansa?\n\n— Vieras, miksi kiusaat minua, ei minulla ole mitään tekemistä heidän\nkanssaan.\n\n— He ovat sinun lähimäisiäsi.\n\n— Olivat kerran, mutta kun on välillä sellainen viha...\n\n— Suuri viha on suurella rakkaudella sammutettava — tiedätkö,\nemäntä, Mäki Matin mökissä on suuri hätä, seitsemän pienokaista on\nnälkään nääntymässä ja äiti kulkee horjuen kujasilla, etsien heidän\nravinnokseen nokkosia, johon hänellä ei ole suuruksen tuoksua sekaan, —\nsinä, emäntä teet selvästä viljasta taikinasi.\n\n— Tarkoitatko, vieras, että minun pitäisi jakaa leipäni veriviholliseni\nkanssa.\n\n— Jumala käskee sinun auttamaa hänen pienokaisiaan.\n\n— Mene pois, älä vaivaa minua enää, suruni on muutenkin kyllin suuri.\n\n‒ Minä menen, mutta tulen huomenna takaisin. — Jos murheesi on kyllin\nsyvä, auttaa se sinua kuulemaan sisässäsi puhuvan totuuden äänen. —\nRauha tulkoon sinun murheelliselle sydämellesi — se oikea rauha, joka\non totisen taistelun tulos ja voitto.\n\nAutuaat ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.\n\nAutuaat ovat laupiaat sillä he saavat laupeuden.\n\nAutuaat ovat rauhantekijät, sillä heidät pitää Jumalan pojiksi\nkutsuttaman, — lausuu mennessään vanhus.\n\nMutta emäntä pysähdyttää hänet vielä.\n\n— Minne menet yöksi, vieras?\n\n— Yövyn missä milloinkin, heinäladossa, navetan ylisillä, aina sentään\nolen suojan saanut, — viimeyön vietin Mäki Matin kurjassa mökissä, —\nell'ei sinulla, emäntä, ole mitään sitä vastaan, otsin lepopaikkani\ntäältä talosi ulkosuojista.\n\n— Emäntä aikoi ensin antaa hänelle tilan tuvassa, mutta kuultuaan taas\nMäki Mattia mainittavan sanoikin vaan:\n\n— Tee kuten tahdot.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanhus valvoo tallin ylisellä, emäntä yksinäisessä kamarissaan.\n\nHän kääntyilee tilavalla vuoteellaan ja muistelee aikaa, jolloin siinä\nhänen vierellään nukkui toinen, hän, joka väkivaltaisesti oli riistetty\nelämästä, keskellä parasta miehuuden ikää.\n\nJa hänen, Tuomaan vaimon, vaadittaisiin antamaan anteeksi _niille!_ —\nolkoot nyt oloissaan, itse he ovat kurjuuden päällensä vetäneet.\n\nHän veti peitteen päänsä ylitse ja koetti nukkua.\n\nUni ei tullut.\n\nHän näki vaan edessään Mäki Matin lapset ne olivat niin laihtuneet,\nettä luita peitti vaan sinervä nahka.\n\nSekin Saimi, hänen kummityttönsä, jota hän oli ajatellut\nottolapsekseen, kun omia heillä ei ollut. Siitä tuumasta ei kuitenkaan\nehtinyt tulla valmista ennen kuin sattui se riita Matin ja Tuomaan\nvälillä, siitä lähtien oli kumminkin puolin erossa oltu — mitenkähän\nsaivat sen tytön pysymään Tapolasta poissa, varsinkin alkuaikoina, — se\nkun oli tottunut aina täällä käymään.\n\nSe sairastuikin pian sen jälkeen, olisi silloin Matin mökillä apua\ntarvittu ja olisihan hän mennytkin, varsinkin sen lapsen tähden, mutta\neihän sitä viitsinyt, kun oli tuossa juuri ollut niin olevinaan se\nMatti, huusi ja haukkui ja uhkasi Tuomaalle näyttää, — niin tuumittiin\nmekin, että tulkoot nyt omin avuin toimeen.\n\nPäivä jo valkeni, lintuset heräsivät ja keväisessä ilmassa kaikui\nhelkkyvä laulu.\n\nEmäntä jatkoi yhä mietteitään, oli kuin olisi tuossa vierellä ollut\njoku toinen, jolle hän selvitteli ajatuksiaan.\n\nTähän asti oli se vaan vaiteliaana kuunnellut häntä, nyt alkoi sekin\nilmaista mielipiteitään.\n\nSinä tiesit sen, — sanoi se näkymätön — että Matin vaimo oli miehensä\nkäytöksestä pahoillaan, kertoihan Siltalan Maija sen sinulle Sinä\ntiesit, että hänellä silloin oli suurin hätä, kun lapsi sairasti ja\nolisi pitänyt käydä kylillä töissä, aika oli kallis ja puute ahdisti\nkaikin puolin, — sinä annoit hänen kärsiä,- — toisen tähden.\n\nOlisiko minun ehkä pitänyt mennä sinne ja nöyränä kysyä, jos saisin\nauttaa heitä, sen jälkeen kuin Matti oli...\n\n... Matti loukannut ylpeyttäsi, siitä syystä jätit sinä tekemättä sen,\nminkä muuten olisit tehnyt, mikäs se oli muu kuin kosto, — sinäkin siis\nkostit — Oletko muuten tullut ajatelleeksi olivatko ne Matin syytteet\nniin peräti aiheettomat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEmäntä suuttui ja ponnahti pystyyn.\n\nOnhan mieletöntä syytellä itseään sellaisen vääryyden kärsittyään.\n\nMutta tuo toinen jatkoi hellittämättä:\n\nJos olisit silloin mennyt Mäki Matin mökille, jos olisit hyvällä\npalkinnut pahan, — kukapa tietää, mikä vaikutus tuolla teollasi olisi\nvoinut olla vastaisiin tapahtumiin, — ehkä toisin olisi käynyt kun kävi.\n\nOliko siis minun syyni että niin kävi! — huudahtaa emäntä puoliääneen.\n\nJoskaan ei syy ollut sinun, olisit voinut ehkä rakkaudella sammuttaa\nvihan ja torjua tuhon.\n\nEmäntä astelee edestakaisin huoneensa lattiata ja hänen ruumiistaan\npusertuu kylmä hiki. — Olenko minä järjiltäni, taikka olisiko\nmahdollista, että minullakin oli osani tässä kauheassa tapahtumassa, ‒\n‒ kenties olisi Tuomas vielä elossa, jos olisin ajoissa ehtinyt apuun\nja tukahduttanut vihan palon.\n\nHän putosi raskaasti tuolille, ikkunan ääreen, hän oli taistellut koko\nyön ja tunsi nyt olevansa lyöty ja seisoi syytettynä oman itsensä\nedessä.\n\nAurinko oli noussut, järven yllä liikkuivat valkeat usvat ja nurmikolla\nkiilteli öinen kaste.\n\nEmännän otsa painuu kylmää lasia vasten ja suuret kyyneleet putoilevat\nvalkeaksi maalatulle ikkunalaudalle.\n\nJotakin kovaa ja kylmää hänen sisässään samalla sulaa ja vaikka hänen\nmielensä on masentunut, tuntuu samalla kuin helpoittuisi, kevenisi\nkuorma.\n\nKun kulkijavanhus aamulla tuli tupaan, kutsui emäntä hänet kamariin ja\nhe puhelivat kauvan kahdenkesken.\n\nJa ennen iltaa tiesi sen koko kylä, että Tuomas Tapolan leski oli\nsuurilla kantamuksilla varustettuna, yhdessä sen kulkevan saarnaajan\nkanssa, mennyt Mäki Matin mökille ja tuntikausia viipynyt siellä.\n\nOlihan se kaunis teko, mutta sellainen menettely ei tälläkertaa tuota\nvastaavia tuloksia.\n\n— Aika on toinen, nyt vedetään jyrkät rajat.\n\n— Me teemme oikeutta, me annamme kullekin ansionsa mukaisesti, —\nniittäkööt nyt sitä, mitä itse ovat kylväneet.\n\nNiin sanottiin yhdellä puolen, mutta toisella taas hammasta purren\npuheltiin:\n\n— Me emme armoa pyydä, emmekä armoa saa, — mutta me kostamme kerran\nvielä.\n\n— Me kostamme kaiken kaiken, jumal'avita, — kosto on suloinen.\n\nJa vaeltava saarnaaja pidätettiin passittomana ja vietiin\nkuulusteltavaksi. Mutta matkalla vartija puoleksi leikillä, puoleksi\nivalla kääntyi häneltä kysymään:\n\n—-No montakos sielua se ukkeli sai taivutetuksi sovintoon tällä\npaikkakunnalla.\n\n— Tuomas Tapolan vaimon.\n\n— Yhden ainoan vaan, — hymähti vartija väheksyen, mutta vanhus\nonnellisena jatkoi:\n\n— En ole ihanampaa armonpäivää nähnyt, kun vihamiesten vaimot sisarina\npainuivat toistensa syliin. Siinä itkettiin ja iloittiin ja hän, jolla\noli, jakoi leipänsä sille, jolla ei mitään ollut, ‒ Siunattu oli se\nsovinnon päivä!\n\n\n\n"]