[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fPwoeNBVifhUzzL2TqH4sGAzi5BlaXKZGXxDuRihzT5A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},312,"Munkkiniemen Elsa","Sissala, Eero",1851,1909,"312-sissala-eero-munkkiniemen-elsa","312__Sissala_Eero__Munkkiniemen_Elsa",null,"romaani",[],[],"fi",1891,47187,289541,false,21018,[22],"Fiction",[24],"Novels","\"Munkkiniemen Elsa\" by Eero Sissala is a novel written in the late 19th century. The story centers around the life of a young girl named Elsa, who faces the hardships of poverty and loss while taking care of her sick mother, Leski-Anna. As she navigates her challenging circumstances, Elsa's trials and resilience reflect themes of faith, duty, and the search for a better life.  The opening of the novel introduces us to Munkkiniemen Elsa and her mother, Leski-Anna, who live in a dilapidated cottage on the manor's land. The narrative reveals their daily struggles, including a significant decline in Leski-Anna's health and Elsa's determination to support her mother. As Elsa helps her sick mother while learning about the world around her, the bond between them deepens amid their hardships. The beginning sets the stage for Elsa's journey, portraying her as a caring and responsible daughter facing the realities of life, including sickness, poverty, and the eventual death of her mother. (This is an automatically generated summary.)",[],351,"Romaani kuvaa Munkkiniemen kartanon mailla asuvan Leski-Annan ja hänen Elsa-tyttärensä vaatimatonta elämää 1800-luvun lopulla. Tarina seuraa äidin ja tyttären selviytymistä, työntekoa pesijättäreinä sekä Elsan kasvua koettelemusten keskellä.","Eero Sissalan 'Munkkiniemen elsa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 312.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MUNKKINIEMEN ELSA\n\nKirj.\n\nEero Sissala\n\n\nG. W. Edlund, Helsinki, 1891.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Koetusten alku\n    II. Se oli Isän tahto\n   III. Se kaunis Heleena ja hänen Matti-poikansa\n    IV. Hyvä tahto on puolen voimaa\n     V. Uuteen toimeen\n    VI. Kaksi sairasta vaimoa\n   VII. Mutta annas olla, minä tunnen hänet\n  VIII. Sitä en tahdo, älkää Herran tähden!\n    IX. Sunnuntai-käräjät\n     X. Jumala on rakkaus\n    XI. Eihän se nimeä maininnut\n   XII. Kesäpuuhia\n  XIII. Hän oli mamselin vanha tuttu\n   XIV. Ja he menivät kukin omaa tietänsä\n    XV. Rajuilman tauottua lakkasivat pojatkin riitelemästä\n   XVI. Että mökkinsä puretaan, onhan nekin terveisiä\n  XVII. Kun tulisi hyvä isäntä\n XVIII. Uuteen palvelukseen\n   XIX. Eihän nyt pilvistä siihen pudonnut\n    XX. Silloin se muutti mummo taloonsa\n   XXI. Retki Punavuorille\n  XXII. Eräs velvollisuus\n XXIII. Etkö kiellä enään minua?\n  XXIV. Mummo omituisena\n   XXV. Vaikeudella eteenpäin\n  XXVI. Viimeinen palveluspaikka\n XXVII. Pesijätär-kumppanukset\nXXVIII. Pieni muutos\n  XXIX. Kaikki muuttui\n   XXX.\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\nKoetusten alku.\n\n\nMunkkiniemen kartanon maalla oli mökki-pahainen. Tuo yksi-akkunainen\nrakennus, jolla oli aikanaan ollut kunnia seisoa kartanon pellolla ja\ntehdä riihen virkaa, sai toimittaa vanhoilla päivillään ihmisasunnon\nammattia.\n\nJos ei tuo ränstynyt tölli asujallensa voinutkaan tarita suuresti\nelämän mukavuuksia, niin vaatimaton oli asukaskin. Hän oli sangen\ntyytyväinen, kun huoneen seinävierillä kasvoi kesäisin kaunista nurmea\nja lähellä humisi tuuli hongikosssa ja akkunasta katsellessa näkyi\nlahden sinervä pinta. Vaan ei sillä hyvä, että hän vaan luontoa\nakkunasta katseli, hän kulki siellä itse joukossa.\n\nTöllin asukasta kutsuttiin Leski-Annaksi ja luutamuijaksi. Hän oli\nMunkkiniemen rengin leski. Hänellä oli viisi-vuotinen Elsa niminen\ntyttö. Tyttö sinisilmäinen keltatukkainen sai kesäisin seurata äitiänsä\nmetsissä ja vointinsa mukaan auttaa äitiänsä; pääasiassa kumminkin sai\nhän kulkea retustaa äitinsä hupina.\n\nPian oppi tyttö tuntemaan tienoot ja seudun metsät ja saaret. Äidillä\noli nimittäin oma venhe, jolla mentiin ja käytiin välistä uskomattoman\netäällä. Sillä myöskin kuletettiin tavarat Hietalahden rantaan, josta\nniitä sitten äiti kantoi pitkin kaupunkia. Äidin kera mittaillessa\nHelsingin katuja oppi pian Elsa tuntemaan kaupungin kadut, talot ja\nenimmän osan ihmisistä, jotka Helsinkiläisiksi itseänsä kutsuivat.\n\nSunnuntai- ja juhlapäivinä matkusti Leski-Anna tyttöineen kirkkoon.\nSilloin hän enimmäkseen kulki halki metsien kaupunkiin, talvisin kyllä\njäätäkin, vaan suvella ei hän pyhinä venhematkoja tehnyt, sillä hän sai\narkina soutaa tarpeikseen asti. Leski-Anna oli hurskas, oikein vakava\nkristitty. Kristillisyyttänsä koetti hän myöskin jo aikaisin istuttaa\nnuoren Elsansa sydämeen. Kotoinen hartaus, ahkera jumalansanan\nviljeleminen ja Herran huoneessa käynnit tekivätkin tytössä hyvän\nvaikutuksen, jonka äiti suureksi ilokseen huomasi.\n\nNäin kului aika jonkun verran eteenpäin. Tytön suuremmaksi tultua alkoi\nperheen toimeentulo käydä paremmaksi, tytöstä kun oli suuri apu äidin\ntoimille. Kumminkaan ei sitä hauskuutta kauvan kestänyt, sillä äiti\nhuononi silmin nähden. Leski-Anna sai usein suonenvedon ja\nrintatautikin raastoi häntä samaan aikaan. Vähitellen tuli hän vallan\nsängyn omaksi. Pieni Elsa oli silloin yhdentoista vuotias. Hän hankki\nlääkärin kaupungista joka selitti, että lesken sairaus on tullut\npaljosta ruumiillisen työn ponnistuksesta ja on hyvin epäiltävää\nlaatua.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nSe oli Isän tahto.\n\n\nLeski-Annan tauti ei parantunut, vaan kuolema kumminkin antoi tovin\nitseänsä odotella. Tämä tuotti Elsalle suurta surua ja huolta. Rahaa\ntosin oli hiukan säästöön karttunut, niin että äiti saattoi antaa\ntyttärellensä hänen niukan ansionsa lisäksi säästöstä, jott'ei\nkumminkaan ravintoa puuttunut. Munkkiniemen kartanosta myöskin silloin\ntällöin jotain lähetettiin. Mutta se kaikki säästöinensä apuinensa ajan\npitkään ei muuksi riittänyt kuin pahan ilman varaksi. Elsa, laitettuaan\nkaikki kuntoon poissaolon ajaksi, meni metsään luutia tekemään, joita\nhän sitten kuletti kaupunkiin ja joista hän aina sai jommoisenkin\nmaksun ja lisäksi runsaanlaisesti ravintoaineita Helsingin\nrouvasväeltä, kun he asianlaidan käsittäneeksi saivat.\n\nMitään valitusta köyhäin hoidolle ei tehnyt kukaan. Elsa tuskin tuota\nköyhäin holhouksen mutkikasta järjestystä olisi osannut kulkeakaan. Niin\nkului aika kaikessa hiljaisuudessa eteenpäin. Elsa oli iloinen, kun\npäivän moninaisista ponnistuksista väsyneenä sai ehtoolla kallistaa\nlevolle äitinsä majassa. Niin Elsa nukkui, vaan sairas äiti valvoi.\n\nÄidin yskimisestä heräsi usein tarkkakuuloinen Elsa, mutta nukkui taas,\nkun ei äiti mitään häneltä pyytänyt. Leski-Anna maaten sängyssään,\njossa hänen silmänsä olivat mökin ainoaan akkunaan päin, ajatteli\nenimmäkseen taivaallista rikkautta ja sitä, että ijäti saisi olla\nJesuksen ja kaikkein pyhäin kuin myöskin enkelein parissa. Kumminkin\nhänelle siinä sivussa usein muistui mieleen entinen elämänsä. Siinä\ntosin ei ollut suuria muistelemisia, sillä hän oli saanut elämän-ikänsä\nraskaasti raataa maallisen elonsa eteen, josta hän oli vaan saanut\npalkakseen kivuloisen ruumiin. Hän oli ollut maailmassa vähällä yhden\nkerran tulla maallisesti onnelliseksi, mutta oli tuhmuudessaan katsonut\nylön oivallisen naimatarjouksen, jonka kautta hän olisi saanut hyvän ja\nvarakkaan miehen. Kumminkin oli hän joutunut sittemmin naimisiin paljo\nmitättömämmän miehen kanssa, jolla ei mitään ollut, ja päälliseksi oli\nsuuri juomari ja viinan uhrina oli heittänyt henkensäkin.\n\nTyttärellensä ei hän ollut kertonut juuri mitään miesvainajastansa,\nsillä hänen mielestään ei se asiaa auttanut jos lapselle kertoili\njuomarin isän metkuja ja elämöimisiä.\n\nPitkät olivat sairaan lesken unettomat yöt. Tuskalla saivat tunnit\nkuluneeksi. Erittäin hartaasti hän odotti vanhan seinäkellonsa\nlyöntejä. Suurin hauskuus oli se hänelle, kun tuo seinällä astuva\nvanhus löi aamulla viittä, sillä se oli Annalla terveytensä päivinä\nollut tavallinen ylösnousun aika; joskus oli hän noussut kello\nkaksikin. Nyt oli kumminkin noussut melkein nousematta, kun oli täysi\ntyö nousta istualleen sängyssä. Siinä kun hän katseli onnettoman\nlaihoiksi kuihtuneita käsiänsä ja, muistellen niiden nuoruuden aikaista\npyöreyttä, vertaili vuoteellaan makaavan Elsan yhtä pyöreitä käsiä\nomiinsa, silloin vyöryivät raskaat kyynelet äitiparan silmistä, sillä\nnyt jo saivat tytön kädet raataa, ja mitä sitten -- jaa mitä sitten --?\nEhkä nekin yhtä onnettomana alas vaipuvat, jos Luoja sen niin sallii;\nja hän itki.\n\nMelkein jok'ikinen aamu itki hän samaa asiaa. Tyttökin noustessaan aina\nhuomasi, että äiti oli itkenyt, vaan ei hän voinut sitä muuksi käsittää\nkuin taudin tuottamaksi suruksi. Vihdoin huononi äiti siinä määrässä,\nett'ei Elsa voinut jättää häntä ensinkään yksin, vaan täytyi hankkia\nkotimies niin kauvaksi, kuin hän hankki lääkärin apua ja rohtoja\nkaupungista.\n\nErinomaisella huolella hoiteli pieni Elsa sairasta äitiänsä. Kauvan\nkestikin sairastusta, joka kysyi Elsalta tavatonta kykyä ja voimain\nponnistusta. Mutta hän oli oppinut jo nuorena sen läksyn, että jos mitä\ntekee, tekee sen niin kuin Herralle ja niin se Herra, jota hän palveli,\nauttoi ja vahvisti hänen lapsellisia ja vähäisiä voimiansa kestäviksi.\n\nVihdoin tuli Leski-Annan pääsin-päivä. Hän sanoi Elsalle:\n\n\"Nyt tyttäreni lähden minä maailmasta Isän tykö. Vaan kun minä olen\npoissa, vaella sittenki elämäsi läpi Herran tiellä ja Jesuksen\nKristuksen uskossa. Rukoile Jumalaa varjelemaan sinua kaikesta pahasta\nja sielun viettelijän pauloista.\"\n\nKun sattumalta tuli siihen pari naapurin vaimoa, puhui hän heillekin\nmuutamia varoituksen sanoja, samalla iloiten siitä suuresta kunniasta,\njoka häntä taivaassa odotti. Ja niin hän nukkui.\n\nKyynelsilmin katselivat vaimot hänen maallista osaansa sängyssä.\nRuumista kuihtunutta, jonka autuas sielu äsken oli jättänyt. Vaan Elsa\nei itkenyt.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nSe kaunis Heleena ja hänen Matti-poikansa.\n\n\nElsa-paran raskaana huolena oli äitinsä maallisen osan saattaminen\nhaudan pimeään, mutta rauhaisaan leposijaan. Toinen naapurinaisista;\nLemströmska nimeltään ja luutien tekijä viraltaan, tarjoutui arkkua\nhankkimaan. Ruumiin päänalaisen alla oli rahakukkaro. Siinä oli Elsan\nkoko perintö. Vaan kun kukkaron sisus tutkittiin, huomattiin, että\nrahaa oli vähän näpisti arkun ostamiseen kaupungin puusepältä.\nHautajaisten pitämisestä ei puhettakaan.\n\nKun siinä eukot päätään kallistellen ja toisiaan silmiin katsellen\ntuumivat, johtui Lemströmskan mieleen seuraava tuuma.\n\n\"Minä menenkin Munkkiniemen herrasväen pakinoille.\"\n\nSilloin poistuivat molemmat naiset.\n\nKevät aurinko paistoi sisään mökin akkunasta.\n\nElsa puhdisteli ja siistiskeli paikkoja väliin vilkaisten äitiänsä\nsängyssä. Ehdottomastikin tahtoi häntä vähän pöyristyttää. Pian lakkasi\nhän siistimästä ja ajatteli mennä ulos -- jaa, ulos, mutta sitten ei\nuskaltaisi tulla takaisin. Siinä oli hän kappaleen aikaa kahden\nvaiheella, ollako sisässä vaiko ulos rientää. Vihdoin vakaantui hän\nmielipiteissään, kun muisti äitivainajansa monta kertaa sanoneen,\nett'ei tarvitse mitään pelätä; se on joutuvaa epäuskoa.\n\nJonkun aikaa puuhattua, oli huone niin hyvässä järjestyksessä, kuin se\nruumiin sisässä ollessa saattoi tullakin. Juuri kun hän oli valmiiksi\nkaikki saanut, kuului ääniä pihalta, jonne ei akkunasta voinut nähdä.\nSamassa astuikin tupaan Munkkiniemen rouva ja Lemströmska.\n\n\"Jaha, vai jo Anna pääsi pois?\" sanoi rouva. Vähän mietittyään sanoi\nhän: \"Ottakaa te Lemströmska, ja toimittakaa mitä siihen tarvitsee;\nrahaa voitte käydä meiltä.\"\n\n\"Kiitoksia paljon!\" sanoi Elsa.\n\n\"Kiitos kiittämästäsi lapsi! ja kiitos äitisi hoitamisesta sillä kukaan\nvieras ei häntä niin hyvin olisi hoidellut. Ja sinä saat tulla meille\npalvelukseen, kun äitisi on haudattu.\"\n\nSen sanottuaan poistui rouva huoneesta.\n\n\"Kyllä minä tiedän ne rahan antamiset, että jos minä paljon kulutan,\nniin kina siitä tulee. Mutta mieheni saa tehdä arkun ja sillä tavalla\nkoetetaan päästä niin vähällä kuin suinkin mahdollista, ett'ei rouvan\nrahapussi tule liiaksi rasitettua. Niin, rouvan eli herrankohan lienee\npussi, vaan kyllä minä tiedän, ett'ei siitä paljon lieviä enemmän kuin\nmuiltakaan oikeassa asiassa, vaan kyllä turhassa!\" sanoi Lemströmska.\n\nNeljän päivän kuluttua oli sunnuntai. Elsa ja Lemströmska olivat\nhautajaiset niin puuhanneet, että ruumis vietiin kärryissä ja he\nkävelivät jäljessä. Hautasaattona oli Elsa, Lemströmska miehineen ja\nkolme Munkkiniemen renkiä, kuin myöskin yksi Munkkiniemen piika.\n\nTuossa matalassa töllissä sitten illalla juotiin kahvit pullan kanssa,\nja keskusteltiin vapaasti kaikenlaista. Sillä herrasväki ei häirinnyt\nläsnäolollansa töllin yksinkertaisia hautajaisia.\n\nMyöhällä lähtivät vieraat pois iloisina, vaikk'ei suinkaan runsaasti\nravittuina; sen vajauksen sai palkita oma koti, oma ruoka. Elsan\nhuviksi jäi mökkiin maata Munkkiniemen piika. Niinpä tytöt itsensä\nsiunattua yönsä levollisesti töllissä nukkuivat, ett'eivät yhtään\nvavahdelleet eikä säikkyneet.\n\nSeuraavana aamuna kun heräsivät, meni Munkkiniemen piika Sanna\nkotiinsa, jättäen Elsan tölliinsä. Elsa yksin jäätyänsä tuumi mitä\nhänen nyt olisi tehtävä. Ruoka oli hyvin vähissä ja raha aivan lopussa.\nMennäkö Munkkiniemeen, kuten rouva oli käskenyt, vai lähteäkö luutia\nkaupunkiin viemään, joita oli joku määrä valmiina, kun ei äitinsä\nviimmeisinä päivinä päässyt niitä kulettamaan. Nyt oli kumminkin äidin\nhoitaminen loppunut ja Elsalla vapaat kädet mennä minne halutti.\n\nSilloin sitoi Elsa luutanipun, heitti sen selkäänsä ja alkoi astua\nkaupunkiin. Kevään lämpöinen aurinko puristi hänestä monta hikipisaraa.\nNiin raskas ei ollut ennen hänelle luutanippu kuin sinä päivänä. Hän ei\ntahtonut jaksaa kantaa sitä ensinkään ja hän luuli tulevansa aivan\nsairaaksi. Hän tunnusteli itseänsä oliko hän toden tottakin sairas,\nvaan kun luudat olivat selästä poissa ei ollut sairauttakaan.\n\nEnnen kun hän ennätti kaupunkiin, tuli tiellä muuan keski-ikäinen\nherrasmies hänelle vastaan. Herralla oli mustaksi maalattu kävelykeppi\nkädessä.\n\n\"Mistä kaukaa tyttö?\" kysyi herra sauvaansa nojaten pysähtyen Elsan\nkohdalla.\n\n\"Munkkiniemestä\", oli vastaus.\n\n\"Sinä kun olet luutatyttö, varmaankin tunnet männyn kasvaimet eli\nkärkit.\"\n\n\"Kyllä, hyvin ne tunnen herra.\"\n\nHerra yski ja veti henkeänsä vinkumalla.\n\n\"Ne pitäis olla erinomaista rinnan lääkettä, kun niistä keittää vettä\nja sen liemen juo\", sanoi herra.\n\nElsa hätkähti. Rinnan lääkettä, männyn kärkit, jos olisi hän\näitivainajallensakin tiennyt niistä lientä keittää. Elsa aikoi jotakin\nsanoa, vaan ei suu auvennut.\n\nHerra huomasi tytön hämmennyksen ja kysyi: \"Kuinka niin\nsyvämietteiseksi tulit rintalääkkeestäni?\"\n\n\"Niin, jos männyn kärkit todella rintaan auttaa, niin varmaankin äitini\nolisi elossa. Jos sen olisin ennen tiennyt, olisin joka päivä äitilleni\nkärkkilientä keittänyt.\"\n\n\"Onko äitisi kuollut jo?\"\n\n\"Eilen haudattiin.\"\n\n\"Jaa, se on auttamaton paikka, vaan kerran täytyy ihmisen kuolla. Vaan\nniin kuin sanoit, olisi se ollut hyvä koettaa niin kauvan, kuin\näitissäsi oli henki. Se kuitenkaan älköön sinua huolettako, sillä etpä\ntiennyt konstia ja kuka tietää, olisiko tuo auttanutkaan.\"\n\nHerra yski ja rinta kihisi ja köhisi.\n\n\"Vaan minun se on toista, joka vielä elän, minä aijon koettaa. Kyllä\nlääkäri sanoo, että minä kuolen tällä vuosiluvulla. Soma sillä olisi\nnauraa, jos mäntylientä juomalla eläisin vielä toiseenkin vuosilukuun.\"\n\n\"Tahtooko herra männyn kärkkiä, niin kyllä minä hankin.\"\n\n\"Sitä vartenhan juuri näin aikaisin olen liikkeellä, että mahdollisesti\ntapaisin jonkun luutatytön eli eukon, sillä minä itse, totta puhuen, en\njaksa heitä metsästä hakea.\"\n\nSiinä sitten suostuttiin, että Elsa vielä saman päivän illalla tuopi\nmännyn kärkkiä herran asuntoon Hämeenkadulle.\n\nPian sai Elsa luutansa myydyksi ja ostettuaan itsellensä ruokaa\nkiiruhti kaupungista pois.\n\nKun Elsa metsässä riipi kärkkejä koriinsa, johtui hänen mieleensä\nett'eikö sellainen listiminen tee pahaa metsän kasvamiselle; kumminkin\nhän otti korinsa täyteen ja lohdutti itseänsä että kaikki on niin kuin\npitääkin olla silloin kun ihmisten terveys on kysymyksessä.\n\nKun hän paraiksi pääsi metsästä tielle ja laski raskaan korinsa maahan\nvähäsen huoataksensa, sekä siinä levätessään katseli ympärillensä,\nkuuli hän pensaan juuresta tienmutkasta hiljaista nyhkimistä. Hänen\nutelijaisuutensa heräsi ja hän kohta riensi paikalle. Siinä istui pieni\npoika itkien, pieni luutanippu vierellänsä.\n\n\"Mistä poika? Mitäs itket?\" kysyi Elsa suurella osanottavaisuudella\npojan suruun.\n\n\"Minä olen Kirkkonummelta, erään lesken poika, äitini on kipeänä ja\nminä lähden noita luutia myymään, vaan minulla on niin surkea nälkä,\nkun en ole syönyt kuin eilen pikkusen. Kaikki ruoka on kotona lopussa,\näidilläni vaan on vesikiulu sängyn vieressä.\"\n\n\"Mikä tauti on äidilläsi?\"\n\n\"Keuhkotauti.\"\n\n\"No, sittenhän sen pitäisi saada lientä näistä männyn kasvaimista.\"\n\nPoika katseli suurilla silmillä Elsaa.\n\n\"Niin, älä katsele mitään, tuolla on mulla korissa kärkkiä. Ne täytyy\nviedä yhdelle herralle kaupunkiin. Hänelläkin on rintatauti.\"\n\nPoika nousi ylös ja otti nippunsa astuen Elsan perässä siihen paikkaan,\nmissä Elsan kori oli.\n\n\"Sinä itkit nälkääsi; tässä on sinulle voileipää!\" sanoi Elsa ja\nlevitti paksulta voita reikäleivän puolikkaan päälle.\n\n\"Kiitoksia!\", sanoi poika alkaen jäytää voileipää.\n\n\"Kuinka vanha sinä olet?\"\n\n\"Yhdeksän vuoden.\"\n\n\"Ja minä luulin seitsenvuotiseksi, kun olet niin hirveän pieni.\"\n\nPoika ei nähtävästi hyväksynyt, että häntä tuttu niin pienenä piti,\nkoetti siis nousta oikein seisomaan ja venyttää itseänsä pitkäksi, vaan\npienenähän pieni pysyi.\n\n\"Sinä taidat olla jo kahdeksantoista, kun olet niin iso ja pulskan\nnäköinen\", tuumi poika.\n\n\"Sinä lasket nyt leikkiä poika, minä olen, en kahdeksantoista vaan\nkahdentoista.\"\n\nSiinä sitten alkoivat molemmat astumaan kaupunkiin päin. Tuli mökki\ntien vierellä; mökin pihaan poikkesi Elsa ja poika seurasi perässä.\nMökin omistaja, eräs vanha mummo, oli Elsalle vanhuudesta tunnettu,\nsillä siinä oli hän äitineen monta kertaa käynyt levähtämässä ja\nevästään syömässä.\n\nMummon silmät kävivät suuriksi kun Elsa tuli ilman äitiä ainoastaan\npienen pojan seuraamana.\n\n\"Saisinko jättää tänne eväsnyyttini? En jaksaisi kantaa sitä muun\nraskaan kantamuksen mukana kaupunkiin.\"\n\n\"Jätä vaan, lapsi\", sanoi mummo.\n\nKun Elsa pääsi eväsnyytistänsä, otti hän puolet pojan luudista\nselkäänsä, kantaen koria käsivarrellaan. Nyt joutui matka oikein\nvikkelästi ja tuothätää olivat he kaupungissa. Kun pääsivät tullista\nsisälle, ajoi kaksi herrasmiestä kääsyissä tullille. Toinen vanhempi,\npaksu herra, aukasi kukkaronsa ja heitti pienen hopearahan lasten eteen\ntielle.\n\n\"NO, sinun eteesi se putosi ja sinulle hän sen heittikin\", sanoi Elsa\npojalle,\n\n\"Kyllä se kuuluu, ei minulle eikä sinulle, vaan molemmille\", arveli\npoika.\n\n\"Mikä sinun nimes on?\" sanoi Elsa.\n\n\"Minun nimeni on Matti.\"\n\nSitten menivät Matti ja Elsa erääsen kauppapuotiin, jossa rikottiin\nhopearaha kupariksi, sillä Matti tahtoi antaa Elsalle puolet. Kun siinä\ntuli puheeksi Matin äidin kurja tila kotona, osti kauppias Matin\nluudat, maksaen niistä hyvän hinnan, ja antoi vielä pojalle evästä\nkotimatkalle.\n\nNyt ei olisi Matilla ollut muuta kuin lähteä hintoineen eväineen\nKirkkonummelle, mutta poika tahtoi nyt vuoronsa auttaa Elsaa korin\nkantamisessa herran luo Hämeenkadulle.\n\nPian olikin herralla männyn kärkit edessänsä ja piika sai ensimmäiseksi\ntyökseen alkaa keittämään tuota pihkalientä.\n\n\"Jos tämä rupeaa minua auttamaan, niin saat enemmänkin tuoda!\" sanoi\nherra, antaen Elsalle kaksi hopearahaa.\n\nElsa kiitti ja lähti.\n\nMatti odotti häntä pihalla ja nyt he alkoivat yhdessä astumaan\nkaupungista pois. Siinä kulkiessa alkoi Matti ehdotella:\n\n\"Jos en asuisi niin kaukana, pyytäisin sinun tulemaan äitini luo\nkeittämään kärkkilientä.\"\n\n\"Oikein! en ollut huomatakaan. Sinnehän minä lähdenkin. Aikaahan mulla\non.\" Ja niin menivät he mökkiin josta otettiin Elsan eväsnyytti ja\nsitten Kirkkonummelle.\n\nNuoret ovat melkein väsymättömiä astumaan. Niinpä Matti ja Elsakin,\nmutta sitten kun lapselta voimat loppuu, ei hän tahdo päästä paikalta\npois. Kun vihdoin viimeinkin pääsivät Kirkkonummelle, oli aurinko jo\naikaa laskenut ja tuskin kumpikaan jaksoi liikkua.\n\nOli mökki maantien vieressä, siinä oli vähän enemmän huoneita kuin\nElsan kodissa. Oli siinä huoneita kaksi ja vielä navettakin, vaan ei\nnavetassa kumminkaan lehmää. Lehmät ja muut elukat kuuluivat niihin\nMatin äidin mahtavuuden aikoihin, joita hänelläkin oli ollut\nmaailmassa, mutta jotka viinaan menevä mies ja hänen pitkällinen\nsairautensa oli pois tieltä toimittanut. Tuossa makasi laattialla,\nvesikiulu vieressä, kuolemankielissä vaimo, joka pari vuosikymmentä\ntakaperin oli seudun kauniimpia neitoja.\n\nLeski Heleena aukaisi silmänsä, kuin lapset hiljaa hiipien sisään\nastuivat. Hän nousi hyvin vaikeasti istualle vuoteeltansa ja katsoi\npitkään tulijoihin, niin tarkkaan kuin ilman valoa oli mahdollista\nkevät-yön hämärässä.\n\n\"Kenen tyttö sinulla on Matti-parka kanssasi? Minä en suinkaan jaksa\nhäntä tuntea.\"\n\n\"Minä olen myös erään lesken tytär Munkkiniemestä läheltä Helsingin\nkaupunkia. Äitini on juuri hiljan kuollut. Viime sunnuntaina hän\nhaudattiin. Poikanne löysin nälissään ja väsyneenä tien vieressä\npensaan juurella itkemässä. Minä auttelin häntä kaupunkiin ja nyt tulin\ntänne, kun kuulin, että olette kipeä, tuomaan ruokaa ja jos osaisin\njotenkin teitä auttaa.\"\n\nSairas kuunteli hyvin liikutettuna ja kummissaan Elsan puhetta ja sanoi\nhyvin kipakasti:\n\n\"Onko Jumala enkelinsä lähettänyt? Vai kuinka sen voin uskoa, että\ntoisen pitäjän ja seurakunnan ihminen tulisi tänne asti minulle\npalvelusta tekemään?\"\n\n\"Kun ei naapuritkaan mitään tee\", sanoi Matti.\n\n\"En minä enkeli ole, ainoastaan kristitty\", sanoi Elsa.\n\n\"Kristitty!\" sanoi sairas vuoteellansa. \"Sen huomaan jo töistäsikin\nlapsi, että olet kristitty. Istu jo hyvä ihminen, äläkä itseäsi enään\nseisomisella väsytä. Kyllä nyt jo sietää istua, hyvä ihminen!\"\n\nMatti oli jo istunut äitinsä vuoteen laidalle.\n\nElsa istui vuoteen viereen penkille. Siinä hän aukaisi eväsnyyttinsä ja\nojensi voileivän sairaan käteen.\n\n\"Kiitos sulle, hyvä lapsi!\" sanoi Heleena ja itkusilmissä söi voileipää\nja ryyppäsi vettä pienestä kiulusta viereltänsä.\n\nKun hän vähän söi, alkoi hän kovasti yskiä.\n\nMatti kaatui vuoteelle ja alkoi kuorsata.\n\nKun yskä meni vähän sivu, kysyi Elsa:\n\n\"Kuinka kauan tuo yskä on teillä ollut?\"\n\n\"Ei se ole vielä ollut kuin kaksi vuotta, noin pahana se ei ole ollut\nkuin puolen vuotta.\"\n\n\"Eiköhän se paranisi männynkärkki-vedellä?\"\n\n\"Ei tiedä, sitä en ole tullut koetelleeksi. Kyllä minä jo olen juonut\ntärpätit, tervavedet, tuomen kuoret ja suokanervat. Kyllähän ne\nkaikkikin hiukan helpottaa, vaan todellista apua eivät ne tuota. Niin\nkait minun käsitykseni on.\"\n\nElsakin uinahti penkille ja kun heräsi oli jo aurinko korkealla. Vaikka\nolikin vielä eilispäivän ponnistuksista ruumiinsa hyvin kankea,\nkumminkin hän hoputti Mattia näyttämään hänelle paikkaa, josta männyn\nkärkkiä voisi ottaa.\n\nEi aivan kaukana mökistä oli tiuha nuori näreikkö. Sinne nyt lapset\nmenivät juoksujalassa. Pian oli heillä suuri korillinen kärkkiä, jonka\nnyt mökkiin hinasivat.\n\nMökkiin kärkit saatuansa pani Elsa kohta tulelle padan, jonka hän oli\ntäyttänyt vedellä ja kärkeillä. Niistä hän nyt keitti lientä, siksi\nkunnes vesi noin puoleksi kuivui. Kun vesi sitten oli jähtynyt, antoi\nhän sairaan juoda sitä, ja Heleena tunsi kohta sen jälkeen, että yskä\noli menettänyt hyvän osan voimastansa.\n\n\"Hyvää se tuntuu tekevänkin\", sanoi Heleena.\n\nElsan silmät kiilsivät ilosta.\n\n\"Juokaa enempi äiti, sitä lientä!\" sanoi Matti.\n\n\"Matti parka! Sinä tahtoisit kerralla äidin terveeksi, vaan se ei käy\nniin hätään, sillä jos lääkettä nauttii tavattomassa määrässä, tekee se\nvaan paljasta pahennusta.\"\n\nElsa ja Matti olivat sitten kaiken päivää huoneessa, odotellen, miltä\nsairaan tila rupeaisi näyttämään. Sairas nukkui hyvän osan päivää\njoteskin rauhallisesti. Hengitys tosin oli raskaanlaista, vaan Matti,\njoka oli äitinsä ennen nähnyt, sanoi sen olevan paljonkin keveämpää,\nkuin edellisinä päivinä. Elsan mielestä kävi se taas siihen suuntaan,\nkuin hänenkin äitinsä hengitys moniaita päiviä kuoleman edellä, ja hän\npelkäsi siis pahinta. Kumminkaan ei hän siitä mitään Matille puhunut.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nHyvä tahto on puolen voimaa.\n\n\nToista viikkoa viipyi Elsa Heleenan mökissä. Sillä ajalla olikin\nHeleena niin paljon vahvistunut, että saattoi kärryn tärinän kestää ja\nmatkustaa kaupunkiin. Elsa oli myynyt päällysnuttunsa toiseen torppaan\nsaadakseen hevosta, jolla vietäisiin sairas lasareettiin. Nuttu sopi\nmainiosti tämän torpan tyttärelle, ja sen hinnalla oli torppari valmis\nHeleenaa kyyditsemään.\n\nNiin lähdettiin ja Elsa istui sairaan viereen. Vielä otettiin kärryihin\nne luudat, jotka Elsa ja Matti olivat odotellessaan valmistaneet. Matti\nsai juoksennella perässä, välisti pidellen kiinni kärryn perälaudasta,\nvälisti saaden hänkin istua luutien päällä kärryn perällä, kun sattui\nolemaan myötämäki. Tämä kulku oli toki Elsan mielestä paljokin\nkeveämpää, kuin tuo Kirkkonummelle meno, vaikka olikin torpparilla\njokseenkin laiha ja laiska koni.\n\nMutta tuon sairaan eukko-Heleenan silmistä valui kuumat ja kirkkaat\nkyynelet. Hän muisteli menneitä parempia aikoja, kun hän varakkaana\ntyttärenä ja sittemmin varakkaana vaimona ajeli asioille pääkaupunkiin\nsamaa maantietä. Ehdottomastikin muisteli hän miesvainajaansa\nkatkeruudella. Tuo viha suli kumminkin pian, kun hän katsahti\nvieressänsä istuvaa Elsaa, jonka lapsellinen kristillinen rakkaus oli\nollut hänelle suureksi avuksi. Hän piti siinä tilassa ollessaan kaiken\nsuututtelemisen suurena syntinä, kun Jumala oli hänestä niin suurta\nhuolta pitänyt, että lähetti hänelle auttajan toisesta seurakunnasta.\nMutta muistuuhan sitä kaikkea mieleen kärryissä istuessa; niinpä\nHeleenakin muisti nyt kuinka hän ennen rikkaan tyttärenä ollessaan\nkumminkin Elsan ikäisenä oli halveksinut köyhiä, etenkin\nluutakauppiaita ja varsinaisia kerjäläisiä. Oli ollut monta kertaa\nkiukkuinen, kun näki luutakauppiaiden isänsä metsästä varpuja\ntaittavan. Oli ollut kiukkuinen isällensäkin, kun noin vaan antoi\nkoivujansa listiä, Palkitseeko Jumala pahan hyvällä? Se oli kysymys,\njoka nousi Heleena-paran sydämessä. Noista ajatuksistaan ei hän puhunut\nkenellekään, ja niin he saapuivat Helsinkiin.\n\nElsan ei enään tarvinnut vaivata itseänsä leskeä lasareettiin\njohtamisella. Sillä torppari ja Heleena itse lupasivat siitä huolta\npitää. Hellästi puristi leski Elsan kättä, kun erosivat. Mattikin jäi\ntorpparin ja äitinsä hoimeihin.\n\nKun hän vihdoinkin oli saanut eron tuosta Kirkkonummen vaivaisväestä,\nalkoi hän astumaan katua ajatuksiinsa vaipuneena. Tuossa astuessaan\ntunsi hän erinomaisen ikävän äitivainajataan. Kun hän siinä\nkyynelsilmin katua verkalleen astui aikeessa mennä kotimökkiinsä,\nmuisti hän männyn kärkit ja herran, joka niitä häneltä sai. Hän käänsi\nkulkunsa herran asunnolle ja meni huoneesen sisälle. Mitään herraa ei\nhuoneessa ollut, vaan vanhanpuoleinen naisihminen.\n\n\"Eikö tässä enään asu se herra, joka minulta osti männyn kärkkiä?\"\nkysyi Elsa puoli hämillään.\n\n\"Se kuoli jo; eilen olivat herran hautajaiset\", vastasi vanha nainen.\n\n\"Ei suinkaan hän mahtanut niiden kärkkien tähden kuolla?\" sanoi Elsa\nhyvänpäiväisesti säikähdyksissään.\n\n\"Jopa, mitä tyhjää, ei se niiden tähden, vaan kun oli jo niin rinta\nloppu, että keuhkot putosivat vatsan pohjaan, niin elääpä sitä enään\nsitte\", tuumi mummo.\n\nNäin sekä loukattuna että lohdutettuna poistui Elsa huoneesta. Että\nHerra oli kuollut tuota haluttua kärkkivettä saatuansa, poisti Elsasta\nsen mielipiteen, että äitinsä ehken eläisi, jos sitä lääkettä saanut\nolis. Mutta pikaista oli kumminkin Elsan mielestä herran kuolema. Josko\nhän tuli autuaaksi, siihen kysymykseen olisi hän mielellään vastauksen\ntahtonut. Tietäisiköhän se mummo? Mutta ett'ei liian uteliaalta mummon\nsilmissä näyttäisi, hän päätti parhaaksi karttaa uudestaan taloon ja\nmummon pakinoille menemistä.\n\nNyt hän alkoi vapaalla mielellä astumaan reippaasti Munkkinientä kohti.\n\nIlta-aurinko loi purppuraa lännen taivaalle, kun hän asteli noita\ntuttuja polkuja. Kotiinsa hänen piti menemän, mutta hänellä ei ollut\nmielestänsä siellä mitään tekemistä. Surulliseksi tuli mielensä, kun\nhän astui mökkiin; kumminkin hän Jumalaa kiittäen söi hyvällä halulla\nniukan illallisensa ja nukkui rauhaisesti.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nUuteen toimeen.\n\n\nAamulla kun hän heräsi, mietti hän jatkaisiko yksinään\nluutatyttö-tointansa vai mitä. Kun hän sitä ajatellen puki yllensä,\npesi kasvonsa ja kampasi hiuksensa ja oli ulos lähtöön valmiina, astui\nsisälle Munkkiniemen piika Sanna ja sanoi:\n\n\"Hyvää huomenta Elsa! Missä sinä, Elsa rukka olet ollut? Minä olen\nyrittänyt tänne monta kertaa, vaan ei täältä ole kuulunut hiiren\nhiiskahdusta enemmän kuin haudasta. Rouvakin sanoi jo, että minnekähän\nElsa parka niin katosi. Maitokuski on kaupungissakin koettanut kysellä\nsinua, vaan ei ole sekään mitään selvyyttä saanut. Sano, hyvä ihminen,\nmitä sinulle on tapahtunut.\"\n\n\"Mitä te luulitte minulle tapahtuneen? Varmaankin oikein pahaa.\"\n\n\"No, jotain sellaista me tuumimme.\"\n\n\"Kyllä teillä on vähä uskoa, kun luulette, ett'ei Jumala, joka\nhallitsee koko suurta avaruutta, voisi vaaroista suojella ja varjella\nyhtä orpotyttöä. Ettekö tiedä, ett'ei varpunenkaan puusta putoa ilman\nIsän tahtoa, saatikka sitten ihminen. Jos Jumala kerran pitää huolen\nlinnusta, miksi ei hän pitäisi myöskin köyhästä tytöstä. Kyllä Sanna se\non niin, koska minä ihmeellisen johdatuksen kautta jouduin erään\nkuolevan lesken auttajaksi aina Kirkkonummelle asti. Hän oli sairas,\nvaan minulla on toivoa hänen parantumisestaan.\"\n\nSanna oli tovin aikaa aivan vaiti. Hän katsoi kummissaan Elsaa, joka\nseisoi suorana ja vastausta odottavassa asemassa hänen edessänsä.\n\n\"Niin, minä en paljon ymmärrä jumalisista asioista. Kummastuttaa minua\nkumminkin, sillä minä osaan, niinkuin moni muukin, kaikkea ihmetellä.\nLähde nyt kuitenkin kanssani, edes näyttämään itses rouvalle!\"\n\nSilloin Elsa sanaakaan virkkamatta läksi ulos ja lukitsi ovensa,\npistäen avaimen taskuunsa.\n\nAamu-aurinko paistoi mitä ihanimmasti, kun tytöt astelivat yli kauniin\nvihannan niittykedon. Päivä kultasi mitä somimmasti seudun metsät ja\nläheisen meren lahden ja lintujen vienot aamuvirren sävelet kaikuivat\nviidakosta. Erittäin majesteetillisenä seisoi ylemällä paikallansa\nMunkkiniemen herrastalo, sen monet akkunat häämöttivät kuin kuparilla\nsekoitettu kulta. Vanha halleva vahtikoira käreällä äänellänsä ilmoitti\nvierasten tulon, kun tytöt pihaa lähestyivät. Häveten poistui vahti,\nkun näki tulijoiden olevan vanhoja tuttuja ja puoliksi talon väkeä.\n\nTuossa uhkeassa talossa oli myöskin portaat, jotka kyökkiin johtivat.\nNiitä portaita tytöt nousivat ylös. Munkkiniemen avarassa ja\nvaloisassa kyökissä oli suuri helli ja seinät täpö täynnä komean\nloistaviksi kiilloitettuja vormuja, astioita ja kansia. Tuo kiiltävä\nkupari-ylöllisyys huikaisi melkein äkkinäisen silmiä. Hellin luona\nhääri touhuunsa kiinnitettynä hellin päällikkö, keittäjätär. Hän oli\nkeski-ikäinen hyvin jaksavan näköinen, ja pian osoittikin voimaansa,\nkantaen tavattoman suurta perunavatia kyökin pitkälle mustaksi\nmaalatulle pöydälle. Tavattoman suoraan ja korkealle nousi höyry\nperunavadista.\n\n\"Elsakin on täällä!\" sanoi keittäjätär, laskettuaan vadin pöydälle.\n\n\"Tulinhan minä.\"\n\n\"Istu!\"\n\nSanna oli sillä välin pyörähtänyt sisälle, luultavasti rouvalle\nkertomaan Elsan löytymisen.\n\nViereisistä huoneista kuului sekaisia ääniä, lasten hälinää ja\naikaisten keskustelua. Vähän ajan kuluttua ilmestyi Sanna väliovelle.\n\n\"Tule rouvan luo!\" sanoi Sanna alennetulla äänellä.\n\nHiljaa hiipien seurasi Elsa käskyä.\n\nOli pieni nurkkakamari, johon aamuaurinko heitti valoa vaaleain\nverhojen läpi. Kamari oli erittäin somasti ja siististi sisustettu.\nRouva oli vaatetettuna aamunuttuun ja istahti nojatuoliinsa. Hän jäi\nviistoon asemaan pöydän vieressä, kun käski Elsan istua oven pielessä\nsijaitsevalle tuolille. Rouva koputti sormiensa päillä pöytään ja\nkatseli väliin akkunaan, josta verhon tähden ei voinut läpi nähdä,\nväliin Elsaan.\n\n\"Mitä olet nyt miettinyt Elsa?\" sanoi vihdoin rouva, katkaisten\näänettömyyden.\n\n\"Enhän ole vielä miettinyt paljon mitään. Kumminkin olen sen verran\najatellut, ett'ei luutatytön toimi enään minulle sovellu.\"\n\n\"Sitä minäkin tarkoitan; sinun on parasta alkaa palvelusta.\"\n\nElsa ei vastannut mitään.\n\n\"Kyllä saat olla meilläkin, mutta on minulla toinenkin paikka. Sinä\npääset vanhan sisareni luo kaupunkiin; hän on minulle puhunut monta\nkertaa, että toimittaisin hänelle maalaistytön ja minä olen luvannut\ntoimittaa sinun. Hän on aivan yksinäinen vanha-piika, joka elää\npensioonilla. Jos vaan tahdot, niin minä vien sinun jo tänään hänen\nluoksensa.\"\n\n\"Mutta eikö hänellä ole entistä palvelijaa?\"\n\n\"Hänellä kyllä on ollut, vaan nyt ei hänellä ole; siinä on käynyt\nsemmoinen vanha matami pientä palvelusta tekemässä. Sen minä huomautan\nsinulle, että hän tahtoo olla hieman oikullinen; vaan älä huoli mitään\nhänen oikuistansa. Vastustamista ei hän suvaitse.\"\n\n\"Luulen voivani häntä palvella.\"\n\n\"Minä luulen sitä samaa, ja kun kerran tottuu herrasväkeä palvelemaan,\nkyllä se aina siinä sitten eteenpäin luistaa.\"\n\nRouva näytti hyvin miettiväiseltä.\n\n\"Kuules Elsa! minun piti myöskin sivumennen huomauttaa erästä kohtaa,\nvaikka se onkin arkaluontoista laatua. Älä sinä ylön paljon päätäsi\nvaivaa noilla ylimaailmallisilla henkisillä asioilla, sillä kun niitä\nkovin paljon miettii, voipi niissä tulla ennenkuin luuleekaan\nsekapäiseksi. Monen on käynyt niin.\"\n\n\"Kuka on antanut ihmiselle järjen ja ymmärryksen lahjan?\" kysyi Elsa,\nhymysuin katsellen rouvaa.\n\nRouva hieman naurahti ja lausui sitten verkalleen:\n\n\"Kyllä minä sen tiedän, että Jumala, joka ihmisen teki, sen myöskin\nteki täydellisimmäksi luontokappalten seassa; -- Hän teki sen\nkuvaksensa ja lahjoitti sille kuolemattoman sielun, josta seurasi\nmyöskin järki ja ymmärryksen lahja. Sillä kumminkaan ei ole sanottu,\nettä ihmisen pitää haeskella tuulen takaisia. Ota nyt ja mene kyökkiin\nsaamaan suurusta; sitten saat käydä kodissasi järjestämässä kalustoasi\nja iltasella menemme uuteen paikkaasi. Ota myöskin mukaasi mitä luulet\ntarvitsevasi, sillä sinä näetkös tulet muuttamaan palvelukseen josta et\nmilloin vaan voi käydä Munkkiniemen niityn laidassa vaatteita\nmuuttamassa.\"\n\nElsa meni kyökkiin, jossa väki olivat juuri ruoalta päässeet, Sanna ja\nkyökkipiika vaan vielä aterioivat. Rouva tuli kyökin ovelle ja sanoi:\n\n\"Liina katsoo Elsalle myöskin haukattavaa!\"\n\n\"Kyllä!\" sanoi Liina, se oli keittäjättären nimi, ja viittasi\nsormellansa Elsaa rahille istumaan.\n\nElsa aloitti syönnin. Siinä oli leipää ja silakkaa, perunoita ja\npiimää. Kaikki söivät hyvällä halulla. Syödessä katseli Liina Elsaa\nsilmiin, viimein aloitti hän puheen:\n\n\"Mamseli Eveliina saapi siis tänään uuden piian. No, ei se hullumpi\npalveluspaikka ole; saahan siinä olla yksin, vaikka yksinäisyyskö se\nsitten on maailman hauskinta elämää.\"\n\n\"Yksinkö siinä on; onhan siinä mamseli\", sanoi Sanna.\n\n\"Onhan siinä mamseli, vaan kuinkahan siinä Elsan lukevaisuuden kanssa\nkäypi?\"\n\n\"Lukee lukunsa ja tekee tehtävänsä, siinähän se on\", sanoi Sanna.\n\n\"Kyllä, mutta on siinä sentään pieni tieto mitä luetaan ja missä\nluetaan. On ymmärrettävä asia, ett'ei Elsa ollessaan mamselin luona ole\nenään jumalisen äitinsä luona. Siinä on eroitus.\"\n\nElsa oli paljaana kuuntelijana eikä niinmuodoin vastannut mitään.\nSyötyänsä ja kiitettyänsä läksi hän kotimökillensä.\n\nNiinkuin rouva oli neuvonut, tuli nyt kaikki kapineet tarkastuksen\nalaisiksi. Elsa avasi äitinsä vanhan arkun ja purki permannolle sen\nsisällön. Siinä oli äitiin juhlapuku: musta hame ja röijy. Musta silkki\nsievästi laskoksilla, jonka kuitenkin selvästi hyvin kuluneeksi\neroitti. Enimmäkseen köyhältä näytti arkun sisältö. Elsan tulivat vedet\nsilmiin, kun hän tuota tavara-aittaa tutki. Hän ei itkenyt sitä, että\noli köyhä orpotyttö, vaan sitä, että tiesi äitinsä muuttaneen ja\nvaihtaneen nuot halpa-arvoiset ja perin kuluneet maalliset pukimet\nijäti kestäviin, sanomattoman kallisarvoisiin taivaallisiin. Hänen\npienestä rinnastansa nousi syvä huokaus taivaitten Herralle, että\nhänkin vielä kerran voisi niin päättää matkansa maailmassa, että sais\nkuoltuansa tuon ikävöidyn vanhurskauden puvun ja sitä autuaitten\nseurassa kantaa. Kun hän siinä järjesteli vaatteita jonkunlaiseksi\nnyytiksi ja tulikuumat kyynelet tippuivat vaatteiden päälle, aukaistiin\ntuvan ovi ja sisään astui Lemströmska.\n\n\"Johan Elsa on kotosalla\", sanoi eukko.\n\n\"Olenhan minä, mutta nyt minä lähden palvelukseen.\"\n\n\"Kenelle?\"\n\n\"Munkkiniemen rouvan sisarelle kaupunkiin.\"\n\n\"Vai niin, missä sinä olet ollut niin kauvan? Minäkin kertaa pari\nyritin tänne, sinua tapaamatta.\"\n\nElsa kertoi lyhykäisyydessä Kirkkonummella käyntinsä ja mitä hän sillä\nmatkalla oli huomannut.\n\n\"Herran työt ovat ihmeelliset! Niin sanoi äitisikin monta monituista\nkertaa. Minun vaan ei tahdo mennä päähäni ne asiat, vaikka kuinka\nkoettaisin. En minä juuri niin jumalatonkaan olisi mielessäni,\nvaan kumminkin huomaan, että se perin yllyttää, se yllyttää\nvälinpitämättömyyteen Jumalasta ja hänen pyhästä sanastansa ja mieleen\nlykkää kaikenlaisia murheita ja suruja. Kyllä se on hyvä, joka jaksaa\nniin uskoa; sellaisella ihmisellä on paras, hyvä piti sanomani,\nmaailmassa.\"\n\n\"Hyvä niin! Jos vaan aina tämän elämän läpi Herrassa vaeltaa\", sanoi\nElsa.\n\nLemströmska, vanhan tuttavuuden puolesta, auttoi Elsaa toimissa, jotka\ntuota pientä majanmuuttoa edistivät. Tuot'hätää olivatkin muutettavat\nkapineet kunnossa. Otettiinpa äitivainajan arkkukin pihalle, jossa\npuhdistettiin ja annettiin tuulettua. Siihen sitten sullottiin\nmitä kelpaavata löydettiin.\n\nKun kaikki oli kunnossa, lukittiin ovi niin huolellisesti, kuin\nvoitiin. Sitten kantaa retustettiin arkku Munkkiniemeen.\n\nEhtoolla valjastettiin hevonen kääsyjen eteen. Elsa ja rouva istuivat\nkääsyihin, renki läksi kyyditsemään. Arkku jätettiin Munkkiniemeen, kun\nei sitä sopinut kääsyissä kulettaa. Ensikertaa eläessään ajoi Elsa\nkääsyissä ja niin saavuttiin kaupunkiin. Hevonen ajettiin erääsen\npihaan, joka oli puutarhalla varustettu ja jossa kasvoi kaikenlaista\nviheriäistä ja kauniita kukkia. Rakennukseltaan oli talo matalanlaista,\neikä siinä huoneiden luku hyvinkään korkealle noussut; oli siinä\nkumminkin vinkkelirakennus, johon johti kolmet eri portaat. Vinkkeliin\nvieviä portaita myöten meni rouva sisälle, käskien Elsan seurata\nmukana. Porstuassa oli kaksi ovea; toinen kamariin, toinen kyökkiin.\nAvain oli kummankin oven suulla, ja rouva meni komeammasta eli kamarin\novesta sisälle.\n\n\"Odota nyt Elsa hiukkasen tässä porstuassa, kun menen ja käyn täällä\",\nsanoi rouva.\n\nRouvan mentyä, alkoi sisältä kuulua iloista keskustelua ja naurun\nhekotusta. Eipä aikaakaan niin pistiin kapeakasvoinen valkoisella\nmyssyllä verhottu naisenpää oven raosta.\n\n\"Kah, onhan siellä ihminen! Tule sisään!\" kuului naisen kutsuva ääni.\n\nElsa astui sisälle ja pysähtyi ovipieleen. Munkkiniemen rouva oli\nistunut keinutuoliin, jossa hän hiljalleen itseänsä keinutteli. Mamseli\nkatseli Elsaa kauttaaltansa päästä jalkoihin.\n\n\"Kyllä sinä näytät väyreeltä tytöltä; pelkään vaan että olet liian\nnuori\", tuumi mamseli.\n\n\"Minkä vuoksi luulet liian nuoreksi?\" kysyi rouva.\n\n\"Jos jotain tarvitsis joskus nostaa, mitä lapsesta on.\"\n\n\"Älä hätäile, kyllä hän on kantanut painoja ja monen monta luutatakkaa,\nvaan ethän tarvitse taas tavattomia nostattaakaan.\"\n\nSillä vastauksella näytti mamseli olevan tyydytetty.\n\n\"Mene sinne kyökkiin sitten!\" sanoi mamseli.\n\nKun Elsa meni kyökkiin, istui siellä vanha mummo, jotain nypläten\npöydän päässä; rillit olivat hänellä nenällä.\n\n\"Mitäs sinä haet?\" kysyi mummo, katsellen Elsaa lasisilmiensä ylitse.\n\n\"Minä tulen tänne palvelukseen.\"\n\n\"Palvelukseen! Jaha, vai sinä oletkin uusi piika. Saat kait tään viran\nminulta.\"\n\nEukko ei vähääkään hyvillään olevalta näyttänyt. Mamseli ja rouvakin\ntulivat kyökkiin.\n\nMummo oli noussut suoraksi pöydän päässä ja sanoi:\n\n\"Mitä konstia se on, että minut pannaan pois kesken kuukauden? En minä\nole tiennyt toista paikkaa itselleni varustaa. Enhän minä tähän ole\npyrkimässä käynyt; mamseli itse pyysi minua. Olisin tuoksi tietänyt,\nniin en olisi tullutkaan.\"\n\n\"Ettehän te tässä asuva ole, ja minä tarvitsen semmoisen, joka\nvakinaisesti luonani asuu. Siksi toiseksi saattehan käydä täällä tyttöä\nneuvomassa tämän kuun loppuun. Täyden palkan minä teille tältäkin\nkuulta maksan\", sanoi mamseli.\n\nMummo ei vastannut mitään siihen, ainoastaan ulkonaisella käytöksellään\nosoitti siihenkin päätökseen tyytymättömyyttä.\n\n\"Kyllähän minä menen pois, en minä millään muotoa tahdo mummon virkaa\nenkä leipää. Tottapahan hyvä Isä katsoo minulle toista manaamatointa\nleipää\", lausui Elsa, kääntyen oveen päin ja oli aikeessa mennä ulos.\n\n\"Kuule!\" sanoi Munkkiniemen rouva. \"Älä mene!\"\n\nElsa pysähtyi.\n\n\"Jos mun vallassani olis, niin minä ajaisin tuon matamin paikalla\npoijes\", tuumi rouva.\n\n\"Sisareni sanoo niin, kuuletteko?\" sanoi mamseli.\n\n\"Kyllä minä tästä ajamattakin menen. Komeampaahan tuo ajamalla mennä\nolis\", sanoi mummo verkalleen.\n\n\"Tehkää hyvä herrasväki, kuten itse tahdotte, vaan ei minun tieltäni\npidä ketään pois laittaa\", sanoi Elsa.\n\nKaikki katselivat odottavassa asemassa, meneekö mummo. Mummo meni ja\nmurisi mennessään, ollen niin sydäntä täynnä, ett'ei hyvästikään\nsanonut.\n\n\"No niin, kyökki on nyt sinun!\" sanoi mamseli. \"Ota päältä ja ole\nniinkuin talon ihminen.\"\n\nElsa jäi kyökkiin ja tarkasteli nyt kaikkia paikkoja, että oppisi\ntietämään missä mikin on, jos tarvitaan. Munkkiniemen rouva oli myöhään\niltaan sisarensa kamarissa. Illalla katsoi hän pois mennessään kyökin\novelta sisään ja sanoi:\n\n\"Hyvästi Elsa, pidä hauskaa!\"\n\nElsa katseli akkunasta, kuinka rouva nousi kääsyihin ja kuinka\nsisarensa häntä erinomaisella hellyydellä hyvästi jätteli.\n\nKun rouva oli mennyt, tuli mamseli kyökkiin.\n\n\"Eikö sinulla ole ollut ikävä, kun jouduit yksin niin kauvan olemaan?\nTuo Klaara jäi niin kauvaksi, että oikein. Oletko sinä edes katsellut\npaikkojakaan täällä?\"\n\n\"Olenhan minä tässä katsellut mitä nähtävillä paikoilla on. -- Eihän\ntuota vastatulleen sovi kaikkiin salapaikkoihin tirkistellä.\"\n\n\"Eipä täällä niin erinomaista olekaan; ei täällä meillä ole niinkuin\nsisareni kyökissä. Kas tuota matamin ruojuketta, miten on jättänyt\npadan ruostumaan. Osaatko sinä Elsa laittaa tuon padan puhtaaksi?\"\n\nElsa alkoi kohta puhdistamaan pataa.\n\n\"Kyllä se hyvin näkyy käyvän\", tuumi mamseli.\n\nKun pata oli puhtaana, käski mamseli Elsan kanssansa kamariin. Siellä\nnäytteli hän kaikenlaista, minkä vaan luuli Elsaa huvittavan. -- Olipa\nmamselilla toinenkin kamari, se näkyi olevan sänkykamari. Siellä olikin\nElsalla kohta tehtävää, sillä hänen tuli mamselin opastuksella laittaa\nsänky maattavaan kuntoon.\n\nKun vuode oli laitettu ja pieni pöytä sängyn eteen nostettu, mentiin\nkyökkiin. Siellä laittoi mamseli illallista kyökin pöydälle sanoen:\n\n\"Syödään tässä. Palvele sinä vaan minua. Kyllä huomautan, mitä sinun\nkulloinkin on tehtävä. Minä osaan opettaa, mutta minä osaan myöskin\nvaatia. Ei sellainen osaa vaatiakaan, joka ei osaa opettaakaan. Minä\nolen opettanut monesta tytöstä kunnon piian. Mutta älä luule, että ne\nsentään sen edestä kiittää. Kas niin, syö ja pane sitten tuohon sänkyyn\nmaata! Hyvää yötä, Elsa.\"\n\n\"Kiitoksia! hyvää yötä, mamseli!\"\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nKaksi sairasta vaimoa.\n\n\nElsa yksin jäätyään söi illallisensa, laittoi vuoteensa ja pani\nlevolle. Sängyssään rukoili hän hartaasti Jumalaa ohjaamaan häntä, nyt\nkun hänellä ei enään ollut äitiä, niin että hän kunnialla voisi tulla\ntoimiin vieraiden ihmisten kanssa, ja niin eläisi tässä maailmassa,\nettä hän kuoltuansa saisi ijankaikkisen elämän. Hän uinahti ja heräsi\nerittäin vilkkaana aikaisin aamulla.\n\nValoisana kesäaamuna oli hauskaa kaupungissakin. Hän avasi kyökin\nakkunan ja ah, kuinka hyvä haju tuli sisään lähellä akkunaa olevista\npuutarhan puista. Olipa pieni lintukin oksalla aamuvirttänsä laulamassa\nluojan kunniaksi. Niin riemastui Elsan sydän tuosta linnun\nviserryksestä, että oli hänkin virittää virren ja kimakan äänensä\nakkunasta yhdistää linnun lauluun, mutta terve järki sai hänessä sen\nverran sijaa, että hän jaksoi yli riemunsa luontonsa hillitä ja olla\nvaiti eikä veisullansa herättää mamselia emäntäänsä; sillä hän varmaan\narvasi, ett'ei hänen enempi sen perästä siinä kyökissä sallittaisi\nvirsiänsä viritellä. Lyhyt oli kumminkin tyttöparan ilon aika ja pian\nrupeis kyynelet vierimään hänen poskiansa alas, sillä nyt hän taas\nmuisti elämän kodissa, ja kuinka se kaikkine murheinensa suruineenkin\noli sentään hauskaa. Vaikka leipä usein särvintä kaipasikin, sai hän\nvapaasti täydellä aaltoilevalla rinnalla laulaa luojan kunniaksi kotona\nja metsässä, laulaa taivaalliselle Isälle surunsa ja huolensa.\n\n\"Onko se mamselin uusi neiti?\" kuului ääni puutarhasta.\n\nElsa oli vetänyt päänsä pois akkunasta, vaan kuultuansa naisäänen häntä\npuhuttelevan, meni hän jälleen akkunan luo. Kun hän akkunasta ulos\nkatsoi, tuli vanhanpuolinen lyhyenläntä, mutta lihava nainen akkunan\nalle.\n\n\"Hyvää huomenta!\" sanoi nainen.\n\nElsa tunsi hänen entiseltä, kun hän kaupoilla kulkiessaan oli samalle\nihmiselle luutia ja vispilöitä myynyt.\n\n\"Jumala antakoon! emäntä\", vastasi hän.\n\nEmäntä näki, että Elsan silmät olivat itkusta punaiset.\n\n\"Onko ikävä?\" kysyi emäntä suurella osanottavaisuudella.\n\n\"Tahtoohan se vähän olla\", vastasi Elsa, koettaen hillitä luontoansa.\n\n\"Noo, kyllä se ikävä ohitse pian menee, kun ensin pääsee siunattuun\nalkuun. Tule tänne puutarhaan, että tulee vähän hauskempi!\"\n\nSamassa soi kello kyökin seinässä. Se oli mamseli, joka soitti\npiikaansa.\n\n\"Kello soipi ja minun täytyy mennä sisälle\", sanoi Elsa ja poistui\nakkunasta. Hiljaa hiipien meni hän kamariin. Mamseli oli pistänyt\navaimen oveen, että hän pääsi sänkykamariin.\n\n\"Oletko sinä jo näin aikaisin ylhäällä? Minä vaan soitin koetteeksi,\npitikö sinun olla hyvä heräämään.\"\n\n\"Voi hyvä mamseli! minä olen saanut Luvan herätä monta kertaa pyryyn ja\npakkaseen. Jos minä muuta olisin niin hyvin tottunut kuin heräämään ja\nylösnousemaan, niin ei sitten hätää.\"\n\n\"Niin, kyllä minä sen arvaankin, että siinä virassa kuin sinä olet\nollut, on täytynyt aikaisin nousta ja luvan saanut lähteä. Meillä et\ntarvitse niin aikaisin nousta, sillä minä mielelläni aamusella makaan\nvähän pitempään.\"\n\nElsa sai luvan poistua. Hän meni emännän luo puutarhaan. Hauskaa se oli\nsiellä katsella, kun tuo hyvänlaatuinen talon-emäntä kaikkia näytteli.\n\nMamselin noustua alkoi vasta askareet, kun hän oli Elsaa kieltänyt\nmihinkään toimeen ryhtymästä, ennenkuin hän opastamaan joutuisi. Kello\noli täsmälleen kahdeksan, kun mamseli saapui kyökkiin. Silloin tehtiin\ntuli helliin ja kahvipannu asetettiin tulelle. Elsa sai katsella\ntarkkaan kaikkea, kuinka mikin paikka oli tehtävä. Kun kahvi oli\ntarpeiksi kiehunut, sai Elsa ottaa pienen sievän korin kyökin seinältä\nnaulasta ja saatuansa mamselilta muutamia kuparirahoja ja neuvoja,\njuosta läheiseen leipurin puotiin kiireisesti koriansa täyttämään.\nOnnellisesti suoriutui Elsa leipurissa käynnissänsä, ruvettiin,\nkahvinjuomiseen ja Elsa sai koettaa taitoansa kahvin tarjoamisessa. Se\nkuitenkin kävi niin kömpelösti että mamseli päästi kimakan naurun. Kun\nkahvi oli juotu, meni mamseli sisään päällensä pukemaan, sillä oli\nkäytävä torilla. Nyt otettiin isohko kori, jonka Elsa sai kantaa;\ntoiseen käteensä sai hän ottaa kuparisen maitokannun. Niin asteli\nmamseli edellä ja Elsa perässä. Matka ei ollut torille aivan pitkä.\nEnnenkuin mihinkään kauppoihin ryhdyttiin, kulettiin ympäri torin ja\njok'ikisen kuorman luona teki mamseli moniaita kysymyksiä. Saamistansa\nvastauksista teki hän, tuon kiertokulun suoritettuansa, sen\njohtopäätöksen, että kaikki oli sinä päivänä hirveän kallista. \"Liian\nvähän maalaisia näin kesällä torilla\", tuumi hän. Kumminkin oli jotakin\nostettava. Tuo kuparinen kannu ostettiin maitoa täyteen, yhdestä\nvenheestä vähän tuoreita silakoita ja niin lähdettiin torilta pois.\nKantamukset kannettiin kotiin ja Elsa sai ensimmäiseksi työkseen kotiin\npäästyä näyttää taitoansa silakkain perkaamisessa.\n\nMamseli katseli tuota kalan perkausta ja huomautti kohta:\n\n\"Päät pois! Vai sinä rupeat jättämään päät paistettaviin silakoihin.\"\n\nErinomaisen hyvin hän mamselin mielestä suoriutuikin tehtävässään.\nKalat tuhrutettiin jauhoissa ja paistettiin pannussa. Toiseksi ruuaksi\nkeitettiin maitovelliä ja kolmanneksi paistettiin pannukakkuja. Nyt sai\nElsa käyttää ja näyttää taitoansa päivällispöydän laittamisessa isossa\nkamarissa. Se oli Elsasta erittäin hauskaa työtä. Vaikka hän tekikin\npaljon erhetyksiä, huomasi mamseli että Elsassa oli halua ja\ntarkkuutta.\n\nKun päivällispuuhista oli onnellisesti suoriuttu ja mamseli pannut\nsohvalle lepäämään, meni Elsa pihamaalle tuulluttelemaan. Kun hän siinä\nyksinään seisoi, pidellen käsillään puutarhan aidasta, kurkisti\ntoisesta talosta yli vanhan ja matalan väliaidan entinen matami, joka\neilispäivänä niin vihaisena oli pois lähtenyt.\n\n\"Kuinkas käypi siellä uuden piian?\" kysyi matami.\n\nElsa huomasi, ett'ei mummon äänessä enään ollut semmoista äkäisyyttä\nkuin eilispäivänä. Hän läheni sentähden aitaa, jonka ylitse mummo\nkatsoi ja pääsi puutarhaa kiertämällä aivan mummon eteen.\n\n\"Asutteko te siinä talossa?\" kysyi Elsa.\n\n\"En minä tässä talossa asu. Minä asun tuolla kappaleen matkan päässä\nkadun toisella puolella, vaan minulla on täällä työtä. Olen parhaallaan\npyykillä tässä pankkitirehtöörillä. Täällä on iso pyykki, joka kestää\nmonta päivää. Sano mamselille, että hän laittaa pyykin ensi viikoksi,\nsillä silloin minä joudan, jos hän muutoin minun tahtoo pesemään. Sano\nmyöskin, ett'en minä ole vihainen kahta päivää yhteen jaksoon.\"\n\nSen sanottuaan poistui mummo aidan päältä ja Elsa kippasi kyökkiinsä.\nSiellä hän alkoi tehdä puhdasta parhaansa perästä. Tuot'hätää oli\nkaikki kunnossa ja kahvipannu porisi hellillä.\n\nKello soi.\n\nElsa juoksi sisään. Mamseli oli noussut ylös ja istui sohvalla,\nlueskellen jotain kirjaa.\n\n\"Keitä kahvia aivan samalla lailla, kuin näit aamulla!\"\n\n\"Se on jo valmis!\"\n\n\"Hyvä! Tuo se sisään.\"\n\nElsa kantoi kahvin sisään ja mamseli ihmetteli kahvin hyvää makua ja\nsitä tapaa, jolla hän sitä tarjosi, juuri kuin monta vuotta palvellut\npiika.\n\n\"Minun täytyy kiittää sisartani siitä, että hän toimitti sinun tänne\neikä itse sinua pitänyt.\"\n\n\"Se pesumatami puhui tulevansa mamselin vaatteita pesemään ensi\nviikolla, jos mamseli muutoin tahtoo. Hän sanoi ei olevansa enään\nvihoissaan.\"\n\n\"Hm\", sanoi mamseli. \"Tulkoon vaan! enhän minä ole hänen käskenyt olla\nvihoissaan.\"\n\n\"Niin, ei mikään ole niin suloista, kuin sovinto\", sanoi Elsa.\n\nMamseli katsahti terävästi Elsaa silmiin, nähtävästi kummeksien tytön\nlausetta.\n\n\"Sinä olet hyvin jumalinen ja äitis oli myöskin; olen tuota kaikkea\nsisareltani kuullut.\"\n\n\"Jumalan pelko on viisauden alku\", sanoi Elsa.\n\n\"Juokse sanomaan matamille sinne tirehtöörin alakyökkiin, että hän\ntekee niin hyvin ja tulee meille pyykille ensiviikolla.\"\n\nElsa oli valmis lähtemään.\n\nPian juoksi hän portista ulos ja sitten toisesta sisään ja tuli pihan\nperällä tirehtöörin pesutupaan. Täällä oli matamia kaksittain, vieläpä\nmuudan piikakin höyryävien punkkain takana työtänsä ahkeraan tekemässä.\nSamaan aikaan kuin Elsa ilmestyi pesutuvan ovelle, löi piika\nsuopavaahtoa ylös kattoon, jotta se räiskyi kaikkien silmille ja sanoi:\n\n\"Tämä on renkien rakkautta.\"\n\n\"Jopa meni vähään renkien rakkaus, kun suopavahtoon!\" tuumi tuo ennen\nmainittu matami.\n\n\"Hyvää rakkauttahan se on; ei sais sitä ilman vaatteitakaan puhtaaksi\",\ntuumi toinen pesumummo.\n\nElsa läheni hiljalleen tuttavan matamin työpaikkaa ja sanoi:\n\n\"Mamseli lähetti sanomaan, että teette hyvin, jos tulette ensi viikolla\nmeidän pyykille!\"\n\n\"Kiitoksia! Mamseli saa taas oikein saamarin valkoisia vaatteita; sen\ntakaan kuin kymmenestä sormestani\", vastasi mummo.\n\nToinen matami alkoi katsoa Elsaa ällistellen ja sanoi:\n\n\"Etkös sinä ole se luutatyttö Munkkinimestä?\"\n\n\"Kyllähän minä olen luutiakin tehnyt\", sanoi Elsa.\n\n\"Älkää nyt hemmetissä luutatytöksi sanoko mamselin palvelusneitsyttä\",\nsanoi ensimmäinen mummo.\n\n\"Silläpä ei ole väliä, miksi minua kutsutte. Kumminkin sanon, että\nhuonoa oltavaa sekin olis, jos ei kukaan luutaa tekisi.\"\n\n\"Kas tyttöä vaan, mitä päästelee naamastaan\", sanoivat kaikki ja\nnauroivat.\n\nElsa meni pois eikä enempää kuunnellut. Kotiin tultuaan hän kysyi luvan\nsaada käydä sairaalassa katsomassa Heleena-tuttavaansa. Mamseli ei\ntahtonut mitenkään saada päähänsä, että kannattais käydä Kirkkonummen\nköyhiä katsomassa. Vihdoin hän kuitenkin myöntyi ja Elsa läksi.\n\nSairaalassa makasi Heleena sängyssään. Hän nukkui, vaan heräsi, kun\nElsa astui vuoteen viereen.\n\n\"Kas kun Elsakin on tullut tänne!\" sanoi sairas ihmeissään.\n\n\"Niin, minä olen nyt täällä kaupungissa palvelemassa, ja pidin\nvelvollisuutenani käydä tirkistämässä, oletteko saanut sijaa täällä ja\nhyvää hoitoa ja semmoista.\"\n\n\"Kyllä minä täällä hoitoa saan ja luulen, että paranenkin, sillä\nrohvessoori on sanonut, ett'ei rintani niin huono ole kuin sen yskään\nnähden luulisi.\"\n\n\"Olisipa hyvä, jos paraneisitten!\"\n\n\"Enemmän kuin hyvä Matti-rukankin tähden. Aivanhan sekin joutuisi\nmieron tielle, jos minä nyt jo kuolisin.\"\n\nElsa painoi päänsä aivan lähelle sairaan kasvoja ja sanoi:\n\n\"Jumala kyllä orvoista huolen pitää, mutta teidän itse tähtenne täytyy\nrukoilla lisää armon aikaa, että ennätätte tehdä parannuksen.\" Nousten\nkumarruksista lisäsi hän: \"Jumalan edessä ei ole mitään mieroa.\"\n\nSairas katseli pitkään Elsaa.\n\n\"Sinussa on ihmeellinen henki, kun sinä pidät semmoista huolta niinkuin\nminustakin, vallan oudosta ihmisestä. Ihme kuin jumalisuus kulkee\nperintönä vanhemmista lapsiin!\"\n\n\"Jospa se kulkisikin perintönä, vaan kun tahtoo olla ihan päinvastoin\",\ntuumi Elsa. \"Koettakaa kääntyä Jesuksen puoleen ja turviin te itse,\nälkää muita ihmetelkö. Se kallis perintö on juuri yhtäläisesti\nteillekin tarjona, kuin se oli minun äidilleni ja minulle.\"\n\nToisella puolen huonetta makasi eräs vanha vaimo sairaana sängyssänsä.\nHän kuuli Elsan ja leski-Heleenan keskustelun.\n\n\"Kuinka vanha sinä olet, tyttö?\" kysyi tuo vanha vaimo.\n\n\"Minä käyn kolmattatoista.\"\n\n\"Ja osaat jo noin puhua autuuden asioista. Sinun täytyisi vähintääki\nolla sairaan hoitajatar.\"\n\n\"Se hänen täytyisi olla!\" toisti Heleena.\n\nSamassa aukeni ovi ja sairasten hoitajatar, keski-ikäinen lihava nainen\nastui sisälle, toisessa kädessä rohtopullo, toisessa lusikka. Hän\nläheni Heleenan sänkyä ja kaatoi nestettä lusikkaan, tarjoten sitä\nHeleenalle. Sairas nielasi joutuin lusikan sisällön.\n\n\"Onko tämä teidän tytär?\" kysyi hoitajatar Heleenalta, katsahtaen\nElsaa.\n\n\"Ei hän minun tyttäreni ole, eikä minussa olisi ollutkaan sellaisen\ntyttären kasvattajaa.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Hän on jumalisen lesken tytär ja on nyt uskovainen niinkuin\näitivainajansakin.\"\n\n\"Mikä sinun nimes on?\"\n\n\"Nimeni on Elsa Särkkä.\"\n\n\"Ja missä ovat vanhempasi asuneet?\"\n\n\"Munkkiniemessä.\"\n\n\"Onko isäsi palvellut Munkkiniemessä?\"\n\n\"Kyllä hän kuuluu palvelleen.\"\n\n\"Ja eikö se ollut suuri juomari?\"\n\n\"Kyllä hän juoneenkin kuuluu.\"\n\n\"Tunsin kyllä isäsi, aivan hyvin tunsin; sainpa yhden yön täydet\ntekijäiset hänestä aivan tässä samassa talossa. Hän oli juonut ja\nsitten kadulle pökertynyt. Poliisit raastoivat hänet tänne melkein\nhengetönnä. Liika on liikaa juomisessakin, -- ai, mikä sininen savu\nhänen suustansa tuli, kun hän vähän lämpesi. Minä ja yksi nuori lääkäri\nteimme parastamme pitäen hänessä henkeä. Kamala mies oli, se minun\ntäytyy tunnustaa.\" Vähän mietittyänsä hän sanoi: \"Ja sitten hän kuuluu\nkuolleen, ei aivan kauvaa sen tapauksen jälkeen.\"\n\n\"Niin se kuuluu olleen, kuten kerroitte\", sanoi Elsa.\n\n\"Semmoinen hän vaan oli, en muuta tiedä sanoa\", sanoi hoitajatar,\nmennen ulos rohtoinensa.\n\n\"Siinä on myöskin ihminen; puhuu kuin puolihassu\", sanoi Heleena.\n\n\"Eiköhän se puhunut niinkuin Elsan kiusaksi\", tuumi vanhempi vaimo.\n\n\"Jonkinlainen herjauksen tarkoitus siinä kait oli\", sanoi Heleena.\n\n\"Ei se mitään tee, hyvä vaan, että saan kuulla mimmoinen isäni oli.\nÄitivainaja ei niin tarkkaan tiennyt sitä kertoakaan. Tahi jos\ntiesikin, ei tahtonut. Se oli vaan synti, joka isässäni oli. Hoitajatar\non nähnyt vaan seurauksen synnistä ja siitäkin vielä ulkopuolisen\nkuoren. Sellaiset näkemiset ovat vakavana ja kauhistuttavana\nvaroituksena karttamaan synnillisiä menoja\", sanoi Elsa.\n\nSamassa kuin Elsa oli puheensa lopettanut, astui sisään Heleenan poika,\npieni Matti. Hän oli vasta saanut myydyksi kaikki ne luudat, jotka he\nolivat tullessa hevosella tuoneet.\n\n\"Joko sinä Matti parka pääsit eroon luudistasi?\" kysyi äiti.\n\n\"Viimeinkin sain kaikki myydyksi.\"\n\n\"Lähdetkö sinä kotiin nyt?\"\n\n\"Kuinka vaan tahdotte!\"\n\n\"Niin, mene vaan kotiin, äläkä nyt liiaksi vaivaa itseäsi. Osta\nrahoilla ruokaa ja sano naapurin emännälle, että äiti on paranemaan\npäin!\"\n\nMatin silmät kiilsivät ilosta, kun kuuli äitinsä olevan paranemaan\npäin.\n\n\"Sinäkin olet täällä!\" sanoi Matti Elsalle, puristaen häntä hellästi\nkädestä.\n\n\"Niin, mene kotiin vaan ja tee niinkuin äitis käskee!\"\n\n\"Hyvästi nyt äiti!\" sanoi Matti.\n\n\"Hyvästi nyt Heleena! Tulkaa nyt kaikin puolin terveeksi. Hyvästi\nmummokin!\" sanoi Elsa, aikoen lähteä.\n\n\"Hyvästi Elsa!\" sanoi mummo. \"Mutta olisit viipynyt vähän aikaa\nminunkin sänkyni vieressä!\"\n\n\"Kyllä mielellänikin viipyisin, vaan kun olen toisen palvelija niin\ntäytyy kotiin kiiruhtaa.\"\n\n\"Minäkin olen uskovaisia maan mummoja. Meidän henkemme tuntuu ilman\nriitaa soveltuvan yhteen. Mene vaan lapsi askareihisi ja pidä päälle\nalkamaasi!\"\n\nElsa ja Matti läksivät ulos sairashuoneesta.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nMutta annas olla, minä tunnen hänet.\n\n\nElsa ja Matti kulkivat siihen asti, kuin tuli kadun kulma, josta Matin\noli alkaminen pitkä matkansa Kirkkonummelle. Kauvan seurasi Elsa\nsilmillänsä Mattia, kun hän astuskeli, tuo perin pieni poika, kadun\nlaitaa pää alas painuneena. Pian Elsa siitä sitten kotiinsa pyörähti ja\nmeni kyökkiinsä. Mamseli, kuultuansa kyökkiin ihmisen tulleen, riensi\nkatsomaan.\n\n\"No, kuinka siellä sairas oli?\"\n\n\"Paranemaan päin luuli olevansa.\"\n\n\"Selitäpäs minulle oikein, mikä ja mistä se sairas on?\"\n\n\"Minä en oikein itsekään tiedä hänen perijuurtansa, sen vaan tiedän,\nettä Kirkkonummella hän asuu pahanpäiväisessä mökkirähjässä, ei paljon\nparemmassa kuin meidän siellä Munkkiniemessä. Sen sain siellä ollessani\nsivulta kuulla, että hän oli ollut varakas aikoinaan ja että hän oli\njoutunut häviöön ja köyhyyteen juomarin miehen kautta.\"\n\n\"Mikä hänen nimensä mahtaa olla?\"\n\n\"Sukunimen kuulinhan minä, mutt'en muista; ristinimi on Heleena.\"\n\n\"Heleena! mutta annas olla, minä tunnen hänet. Saako sinne sairaalaan\nvielä mennä?\"\n\n\"Kyllä kait.\"\n\n\"Minä tahdon heti mennä häntä katsomaan!\"\n\nSamassa pyörähti mamseli kamariin ja pisti kapan yllensä ja hatun\npäähänsä.\n\n\"Tule mukana, Elsa!\" sanoi hän mennessään.\n\nEmäntä seisoi pihalla, kun mamseli lukitsi porstuan ovea.\n\n\"Minnekkä nyt mamseli lähtee?\" kysyi emäntä.\n\n\"Kuinka niin? Onko siinä lähdössäni jotain erinomaista?\"\n\n\"Ei muuta kuin vaan näyttää niin kiire mamselilla olevan.\"\n\n\"Menen katsomaan lasarettiin yhtä ihmistä, olisiko se vanhoja\ntuttaviani.\"\n\nKun menivät portista kadulle, sanoi mamseli:\n\n\"Se nyt vasta on kyselijä, tuo emäntä. Hän on muuten hyvä ämmä, vaan\nälä kiireesti lähde mihinkään, muuten saat selittää minne matka pitää.\"\n\nRipein askelin, melkein juosten, menivät mamseli ja Elsa sairaalaan.\nPihalla tuli hoitajatar heille vastaan.\n\n\"Mamselikin tulee tänne. Ketä te etsitte?\"\n\n\"Mikä sen muijan nimi on, joka tään tytön tuttavana täällä rintatautia\nsairastaa?\"\n\n\"Minä en muista, vaan saattehan kuulla häneltä itseltään. Vie tyttö\nmamselia sinne -- avain on ovessa, kyllähän sinä osaat.\"\n\n\"Kiitoksia!\" sanoi mamseli ja seurasi tyttöä kamariin.\n\nElsa astui edellä ja mamseli perässä sairashuoneeseen; outo haju pisti\nnenään heidän sisään astuessa.\n\nMolempien silmät kääntyivät juuri äsken kuolleesen ihmiseen.\n\n\"Voi hyvä mamseli! Mummo on kuollut!\"\n\nMamseli seisoi vähän hämillään, eikä vastannut mitään, nyykäytti vaan\nvähän päätään.\n\n\"Mitä, onko mummo kuollut?\" kysyi Heleena sängystään toisella puolen\nhuonetta, nousten samalla istumaan. \"Mitä minun silmäni näkevät?\nMamseli Eveliina täällä!\"\n\n\"Ai! Heleena! Mikä ihmeellinen sattumus\", sanoi mamseli ja\njuoksujalassa läheni vuodetta.\n\n\"Oletteko te Elsan emäntä?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Voi taivasten tekijä! mitä minä olen saanut kärsiä, sitten kuin\nviimein mamselin näin.\"\n\n\"Ei minunkaan elämäni ole aivan hauskimpia ollut; aina vaan\nyksinäisyyttä. Mutta kumminkin saanhan olla omassa rauhassani. Niinhän\nminä aina sanoinkin, että ennen olen aina ilman miestä, kuin että\nsattuisin saamaan juomarin ja hulttion miehen.\"\n\n\"Ihmisen on tässä maailmassa kulkeminen kohtaloansa kohti. Minäkin aina\nkuvittelin mielessäni loistavaa vanhuutta ja onnellista avioelämää.\nOlinpa ylpeäkin haaveksiessani. Vaan onnettomuus minua on seurannut\njoka askeleella\", sanoi Heleena itkussa suin.\n\n\"Jaa\", sanoi mamseli. \"Kyllä se on kummallista kuinka kohtaloiden\nohjaaja ohjaa muutamia ihmisiä maailmassa vaikeuden kautta. Näyttäis\njuuri kuin toiset ihmiset olisivat syntisempiä kuin toiset; niin\nnäyttäis kärsimyksiin katsoen, vaan kun asiata tarkemmin tutkii, niin\nei siinä suurempi syntisyyskään ole rangaistavana. Luullakseni siinä\nsuureksi osaksi on omaa syytä, eli kuinka te Heleena luulette?\"\n\n\"Suureksi osaksi siinä on omaa syytä, eli toisin sanoen niinkuin\nperhe-elämässä toisen aviopuolison syytä. Meidän elämässä kumminkin,\nvaikka sen itse sanon, oli isännän vikaa enemmän kuin minun, sillä hän\njoi ja hävitti kaikki.\"\n\n\"Annamme niiden asiain nyt olla, te tarvitsette lepoa ja me voimme\npoistua. Mutta milloin tuo poisviedään?\" sanoi mamseli, tarkoittaen\nkuolleen mummon ruumista.\n\n\"Kyllä he tulevat sen ottamaan, kun saavat tietää että täällä on\nkuollut\", sanoi Heleena.\n\n\"Hyvästi nyt Heleena! Minä tulen toisen kerran; en tahdo väsyttää\nteidän heikkoja voimianne ylen määrin. Tulkaa terveeksi! sitä toivottaa\nvanha ystävänne, ja käykää meillä, kun ikään vaan sen verran\nparanette.\"\n\nHeleena hyvin liikutettuna puristi mamselin kättä ja sanoi:\n\n\"Kiitän sydämestäni teitä, että tulitte minua katsomaan. Mamseli on\nainoa, joka enään pitää minua ihmisenä. Kaikki on minun hyljänneet; kun\nloppui rikkaus niin loppui myöskin tuttavuus siihen patuiseen paikkaan.\nMitä taas tuohon Elsaan tulee, se pieni enkeli, muulla nimellä ei häntä\nvoi nimittää, on minulle toimittanut jumalallisen sallimuksen kautta\ntään kaiken avun ja hyvyyden; hän on suorastaan pelastanut meidät\nmolemmat puutteisin kuolemasta, nimittäin poikani ja minun.\"\n\nViimeistä lausetta sanoessaan tahtoi itku voittaa.\n\n\"Kyllä vielä kaikki hyväksi tulee!\" lohdutti mamseli, ja niin läksivät\nhe sairashuoneesta.\n\nKotimatkalla ei mamseli puhunut mitään Elsalle eikä vähään aikaan\nkotonakaan; hän näytti vallan mietteisinsä vaipuneen. Elsa luuli\ntehneensä suuren pahan, kun oli Heleenan asiassa toiminut. Nähtyänsä\nmamselin niin hiljaisena ja miettivänä ei hän uskaltanut häneltä mitään\nkysyä, ei edes mitä illalliseksi laitetaan. Hän luuli mamselin\nnärkästyneen siitä kun Heleena sanoi Elsaa enkeliksi ja hänen vaan piti\ntavallisena ihmisenä. \"Enkeli! mikä enkeli minä olen? Voi kun se\nHeleena-eukko on olematon niissä puheissaan\", sanoi itsekseen kyökissä\nElsa.\n\nVihdoin tuli mamselikin kyökkiin ja näytti itkeneeltä. Hän istahti\nkyökin pöydän päähän ja alkoi kutoa sukkaa.\n\n\"Elsa, laita teetä tulelle!\" sanoi hän tehden työtänsä. Elsan hääriessä\nhellin luona alkoi mamseli puhua:\n\n\"Voi hyvä Isä kuitenkin Heleena parkaa! kyllä on muoto muuttunut. Hän\noli vähän komea tyttö, kaunis, rikas, ja itsestänsä pitäväinen.\nArvaathan kolmen rusthollin tytär. Jaa, kyllä siinä oli tyttö. Hän oli\nmeidän lähimmäinen naapuri. Asia näet oli seuraava: Me olimme pappilan\nväkeä. Isäni oli kirkkoherrana samassa seurakunnassa ja meidän\npuustellista oli vaan kivenheitto matkaa siihen maankuuluun ja uhkeaan\nrustholliin, jonka rikkaudet kehuttiin olevan loppumattomat. Vanhukset\neli isäntä ja emäntä eivät olleet mitään erinomaisen isollisia eikä\npojatkaan, mutta kyllä tyttäret. Ei sen puolesta, että tää Heleena\nmikään pahan kiskoinen ylpeä olisi ollut, ei, päinvastoin, mutta\nenemmin naurettavan komeilija. Se nyt taisi olla osaksi syystä\nsiitäkin, kun hän oli niin tavattoman kaunis, että moni herrasihminen,\nminä muiden mukana, olin kateellinen hänen somaa vartaloansa ja hienon\nhienoa hipiäänsä. Toinen Liisa niminen tyttö oli ylpeä myöskin, mutta\nei niin kaunis, vaan sen sijaan kylän kuulu tavattoman häijyytensä\nvuoksi. Mutta armias kun se naimisiin tuli, siitäkös toimen emäntä\nkuuluu tulleen; piti talonsa ja kuuluu rikkaana olevan tänäkin päivänä.\nVaan hän asuu kaukana Hämeen maassa, jonne hän naiduksi tuli.\"\n\n\"Rikkaana!\" sanoi Elsa aivan ihmeissään. \"Onko sillä ihmisellä sydäntä\nensinkään. Että, vaikka olis kuinka häijy, niin auttaa hänen kuitenkin\npitäisi ainoata sisartaan, kun tietää puutteessa olevan.\"\n\n\"Niin Elsa sanoo, mutta sinä olet lapsi etkä vielä käsitä tään maailman\nmenoa. Etkö sinä, kun lukevainen olet, ole veisannut virressä: 'Ystävist'\nälä ihastu, sillä veljein väli rikkoontuu.' Mitä siinä on sanottu\nveljestä, voidaan myöskin sanoa sisaresta. Se ei ihmekään ole, jos ei\nsisar, joka asuu kaukana Hämeessä, mitä hänen hyväkseen tekisikään,\nsillä tuskin hän niin varmaan tietääkään näin kurjasti asiain olevan,\nmaalaiset kun eivät paljoakaan kirjevaihtoa käytä, vaan ennemmin\nmenevät itse asiansa toimittamaan. Mutta veljet, se minusta on ihme ja\nkumma! kun he kaikki asuvat samassa pitäjässä ja tietävät hänen\nonnettoman tilansa ja myöskin sen, ett'ei hän itse ole syypää\nköyhyyteensä, vaan ainoastaan miesvainaja. Auttaisivat edes sisartaan,\nmutta siinäpä seisotaan, jokos auttavat? eikös auttaneetkin? Semmoisia\nne ovat ihmiset; ei ne häntä edes sisarekseen tunnusta, sitä vähemmin\nettä veisivät onnettomalle leivän pahan, ne hävyttömät. -- Kohota Elsa\nkantta, ett'ei kuohu niin paljon vettä joutavasti hellin päälle!\"\n\n\"Ai! kun ma niin uskoon kuuntelin.\"\n\n\"Jos minulla olis varaa, niin minä kiusallakin, ihan veljien harmiksi,\nlaittaisin Heleenan asumaan kaupunkiin. Antaispa nähdä, eikö veljet\njoskus vierainakin kävis, kun hän vaan täällä alkais jotakuinkin hyvin\nvoida. Vaan jos niin olis ja se siksi tulis että minä sattuisin siihen,\nniin sanoa mäläyttäisin minä päin naamaa jotta joko kelpaa nyt\nvierastella veljien, kun muut ihmiset, vennon vieraat, ensin auttavat\npahimmasta pukamasta läpi.\"\n\n\"Vai mamseli on rovastin tytär.\"\n\n\"Niin olen, kuinka niin?\"\n\n\"Oliko mamselin isä hyvä saarnamies?\"\n\n\"Mitä taivaallisia sinä nyt rupeat kyselemään?\"\n\n\"Muuten vaan kysyin.\"\n\n\"Siinä tietysti tuossa kysymyksessä on jotain alla. Siitä on varmaankin\näitivainajas tai joku muu jotain puhunut.\"\n\n\"Ei puhunut äiti eikä kukaan muukaan, minä kysyn sitä aivan itsestäni\nja perin hyvässä tarkoituksessa.\"\n\n\"Niin, kysyppä missä mielessä hyvänsä, kyllähän tuon uskon, että\nrehellinen olet. Isäni saarnaa kuuntelivat kirkon seinät mielellänsä.\nNimeä kantaa sen ristimät lapset, yhdessä asuvat vihkimänsä\npariskunnat, jos eivät itsestään riitele ja erkane. Haudassa makaavat\nne kuolleet, jotka ukko hautaan siunasi ja haudassa hän itsekin. Mutta\nsaarnat, ne olivat enemmin kirkon seiniä varten kai aivotutkin ja\nseinät sitä kuuntelikin, vaikka kyllä kirkossa väkeä oli usein\ntungokseenkin, mutta seiniä ne olivat ne ihmisetkin.\"\n\n\"Hän oli siis aivan suruton pappi.\"\n\n\"Niinkuin lahopuu.\"\n\n\"Hän oli muuten lahjakas, hyvä ulosanto.\"\n\n\"Niin pontevasti saarnaavat yhdet sadasta, ja ääni semmoinen, jotta\nkirkon seinät tärisivät.\"\n\n\"Hengetön saarna on kuin puukellon soitto.\"\n\n\"Se on tosi, mutta kaadappas sitä teetä nyt kuppiin, muuten tässä tulee\nmeistäkin paljaita puukellon soittajia ja vielä päälliseksi sellaisia,\njoita kutsutaan Naakaksi. Hyvinpä rupeaa haukotuttamaan.\"\n\nElsa kaatoi teetä ja mamseli joi kolme kuppia.\n\n\"Hyvää se onkin! Nyt on sinun vuorosi!\"\n\nElsakin joi, mutta ainoastansa kolme suuntäyttä, sitten hän kaatoi\nloput ämpäriin.\n\n\"He, he, he, miksikä sinä sen ämpäriin kaasit?\"\n\n\"Silakkaapa tässä tuntuu mieli tekevän\", sanoi Elsa tunkien kaloja\nsuuhunsa ja seisoen kyökin kaapin edessä.\n\n\"No, kyllä tässä osaan minäkin silakan kimppuun käydä\", sanoi mamseli,\nmennen hänkin kaapin luo.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nSitä en tahdo, älkää Herran tähden!\n\n\nSeuraavana päivänä tuli Munkkiniemen rouva kääsyillä ja renki toisella\nhevosella, jonka perässä oli kärryt ja kärryissä Elsan arkku. Elsa,\nnähtyänsä kyökin akkunasta, että hänen arkkunsa on rattailla, juoksi\nsuoraa päätä pihalle ja alkoi auttaa rengin kanssa arkkua sisälle.\nMamseli ei ollut huomannut kadunpuoleisesta akkunasta vierasten tuloa\nja kun ei hänellä pihalle päin ollut muuta akkunaa, kuin kyökin, niin\nei hän tiennyt asiasta mitään. Hän sattumalta joutui tulemaan\nporstuaan ja näki äkkiä edessänsä sisaren, Elsan, rengin ja arkun\nporstuassa.\n\n\"Mitä joukkokuntaa te olette?\" kysyi mamseli.\n\n\"Kyllä sen kuulee, että vanhoja piikoja täällä asuu, kun ei tunne omaa\nsisartaan\", sanoi rouva naurahtaen.\n\n\"Sehän on tämän maailman tapa\", vastasi mamseli.\n\n\"Ei suinkaan se nyt mitenkään sovi, että maailman tapa niin tarttuu\npapin tyttäreen.\"\n\n\"Niinpä papin, no, jaa, mihinkäs tuo arkku nyt sovitetaan?\"\n\nMunkkiniemen rouva katsahti hieman äkäisesti Elsaan, kun kuuli\nsisarensa lausuvan isästänsä tuon halveksivan lauseen \"niinpä papin\".\n\n\"Arvostellaanko täällä jo pappejakin?\"\n\nMamseli mutisti suutansa ja silmäniskulla huomautti, ett'ei sopinut\nrengin kuulten keskustelua jatkaa, ja osoitti rengin ja Elsan viemään\narkkua ylös vinnille.\n\n\"Ole hyvä ja astu sisään!\"\n\nRouva ja mamseli menivät kamariin.\n\n\"Miltäs uusi piika näyttää?\"\n\n\"Kyllä siitä kalu tulee.\"\n\n\"Se on siinä uskonnollisessa puuhassa niin kovasti. En tiedä, mutta\nminusta tuntuu, kuin ei se olis niin nuorella tytöllä oikein\npaikallaan. Mielestäni on pilalla koko tyttö.\"\n\n\"Siinäpä seistään\", sanoi mamseli, seisoen keskellä kamarin laattiaa,\nterävästi katsoen silmiin sisartaan. \"Jos meidän isä ei olisi soittanut\npuukelloa sen sijaan kuin hänen piti hengellisesti saarnata, niin et\nsinä sanoisi minulle tuolla tavalla tänä päivänä. Etkö sinä tiedä, että\n'lasten on Jumalan valtakunta'?\"\n\nMunkkiniemen rouva oli saanut vastauksen ja sen omalta sisareltansa --\nvastauksen, jota hän ei olisi unissaankaan osannut aavistaa saavansa.\nHän ei muistanut riisua sadekappaansakaan, vaan istahti ensimmäiselle\ntuolille, mikä eteen sattui. Rinta löi, päässä jyski, korvissa humisi,\nja sanat sisaren huulilta omasta rakkaasta etevälahjaisesta\nisävainajasta. \"Puukellon soittoa hengellisen saarnan edestä. Oliko se\nmahdollista? Huusihan isä tosin kuollessaan, että hän on taluttanut\nsieluja kadotuksen kuiluun ja helvettiin, vaan vakuuttihan lääkäri,\nettä se on hermo- ja aivohäiriötä. Kuinka se on mahdollistakaan? Ei,\nhyvä Jumala! jos kerran taivasta on olemassa niin siellä varmaan, aivan\nvarmaan, isälläni on asuin-sijansa.\"\n\nMamseli näki, että sisar oli säikähtänyt ja että hänen huulensa hiljaa\nliikkuivat; kuitenkaan ei hänen suustansa mitään kuulunut.\n\n\"Mitä sinä oikein luulet nyt miettiväs?\" kysyi mamseli. \"Kuinka sinä\nrohkenet mennä tekemään johtopäätöksiä luojan töistä? Ja ollessasi\npapin tytär, mennä sanomaan lapsen pilalla olevan yksinkertaisen\nuskonsa ja jumalisuutensa tähden. Sinä tiedät, ett'ei minullakaan ole\nmitään omatakeista eikä varmaa uskonnollista kantaa, vaan en sittenkään\nnoin jumalattomia päätelmiä voi tehdä, sillä siitä soimaisi minua\nluntonikin.\"\n\n\"Älä nyt noin tuimasti minua tuomitse, jos tuon nyt sanoin, sillä en\nsiinä ennättänyt tuntoani kuulustella; se tuli vaan pikemmin\ntottumuksesta. Sinä hyvä siskoni muistat, että isävainajamme halveksi\nkaikkea lahkolaisuutta ja kerettiä ja muistan hänen monesti toruneen\npiikojammekin, jos jotain sellaista yrittelivät. Onko tytössä lahkoa,\nkerettiä tai kirkon uskoa, on minulle tietämätöntä, vaan minusta on\nvakaumukseni mukaan hyvin tukalaa elää sellaisten ihmisten kanssa,\njotka yhtenään puhuvat ja ajattelevat taivaallisia ja unhottavat\nmaalliset askareensa.\"\n\n\"Sellainen vakaumus on suoraa jumalattomuutta.\"\n\nSamassa astui Elsa huoneesen ja sanoi:\n\n\"Minä asetin arkkuni siihen sen vanhan hyllyn viereen lähelle akkunaa\nvinnissä. Ei suinkaan se pahasti tehty ollut, mamseli?\"\n\n\"Ei, mitäs sillä väliä on, jos se suittaisi nyt tiellä olla, niin\nsaattaahan sitä perästäkinpäin siirrellä.\"\n\n\"Kylä minun täytyy myöntää, että jumalinenkin saattaa olla toimellinen.\nMinusta näyttää tuo tyttö olevan oivallisen piian alku\", sanoi rouva\nElsan mentyä.\n\n\"Se ajatus sinun on välttämättä pois heittäminen, sillä mitäs estettä\njumalisuus toimille tekee ja entäs rehellisyys, joka on niin tärkeää ja\ntarpeellista tavaraa.\" Mamseli mietti hetkisen ja ei näyttänyt oikein\nlöytävän keinoa millä saada kääntymään juttua toiselle tolalle. \"Sanoin\npois heittäminen, nimittäin turhat ennakkoluulot ja, mitkä pahimmat,\nkristittyin halveksimiset -- ja sinun tulee edellä kaikkea saada uusi\nvakaumus, semmoinen, joka on jonkunlaisessa sopusoinnussa sen\nnimityksen kanssa, että olet papin tytär. Sinun tulee koettaa vähän\nasettua noudattamaan sen Herran tahtoa, jonka sanansaattaja ja pappi\nisämme oli tai kumminkin luulotteli olevansa. Mutta ettemme rasittaisi\npäätämme liian pitkällä yhtäkkisellä tutkimisella paljaan henkien\nvaltakunnan ja sen perustuslakien suhteen, esittelen, että sen sijaan\nikäänkuin välityöksi ottaisimme erään tähän maailmaan ja maahan\nkuuluvan käytännöllisen asian ja koettaisimme tehdä jotakin erään\nköyhän lesken eduksi, joka juuri ei jumalisuuden harjoituksilla eikä\nerinomaisilla muilla menoillakaan ole esiintynyt, vaan on muuten\nsuuressa avun tarpeessa ja on eräs tuttavamme vanhemmilta, se tahtoo\nsanoa isäni virkavallan mahtavuuden ajoilta.\"\n\n\"Kuka se on?\"\n\n\"Sinä muistat lähellä pappilaa maantien haarassa mäellä talon;\nrustholli se oli, vaan sille isännälle kuului niitä kolmekin. Sinä\nmuistat, sen takaan, vallan hyvin myöskin erään komean tyttären\nmainitusta kartanosta nimeltä Heleena, tekee mieleni sanoa ihana\nHeleena. Emmekö monta kertaa hänen kauneuttansa kadehtineet? Mutta\nniinkuin kadehtimisemme olis ollut erittäin tehoisa, on raukan muoto\nsurkastunut. Muuttunut on muoto, muuttunut onnikin. Hän ihmissilmäin\nedessä parhaan kukoistuksensa aikana oli onnensa kukkuloilla ja olisi\nsitä vieläkin, joll'ei olisi saanut kurjan kunnotonta juomaria, viinan\nsärpijää mieheksensä. Nyt hän makaa täkäläisessä sairaalassa eikä olisi\nsielläkään, tuskin koko elävitten luvussa, jos ei minun pikku piikani\nolisi häntä auttanut.\"\n\n\"Eikö hän ollut mielestäsi tarpeiksi ylpeä? Etkö näe että hänen\nylpeydestänsä on seurannut kosto? Pitääkö sinun, eli onko sinua\nvaltuutettu lieventämään Jumalan hänelle määräämää rangaistusta?\"\n\n\"No, sinä tulet, kuta enemmän me tässä keskustelemme, aina ankarammaksi\nja ymmärtämättömämmäksi. Jumala oli hänelle silloin jo lieventänyt tuon\nnuoruudessaan tekemän tuhmuuden rangaistuksen, kun hän lähetti Elsan\nhäntä hoitamaan ja hänen tienvarrelle nääntyvää poikaansa ruokkimaan ja\nholhomaan. Siinä missä oli Elsan, on minunkin valtakirjani.\"\n\n\"Minkä minä hänelle osaan? Pitääkö minun hoitaman toisen pitäjäläistä?\"\n\n\"Antanemme sen asian olla; minusta näyttää kun asia ei paraneisi\npuheistamme. Keskustelu tässä näkyy saaneen surkean käänteen. Sinun\nedessäsi ei ole pyhää vanha tuttavuuskaan! Sinun kaikki kaikkesi on\nMunkkiniemen uhkea herraskartano, miehesi ja sen rikkaudet. Mutta\nennenkuin lopetan tykkänään puheen näistä aineista, kysyn: mihinkä\njoutuu ja kenelle tästälähin kuuluu Elsan äitiin Leski-Annan mökki\nMunkkiniemen niityn laidassa?\"\n\n\"Siihen on minun perin keveätä vastata, kun hyvin tiedän, että mökki on\nmeidän omaisuuttamme. Mieheni sen antoi vanhoista aineista rakentaa ja\nerityisellä luvalla on se kuulunut Leski-Annalle hänen kuolemaansa\nasti. Kuolema on rikkonut kaupat, kontrahdit ja lupaukset. Mökki kuuluu\nmeille siksi, kunnes mieheni joko antaa sen jollekin toiselle tai\nhajoittaa rähjän polttopuiksi. Mitä irtainta mökin sisällä lieneekin,\nse kuuluu Annan perilliselle, hänen tyttärellensä Elsalle.\"\n\n\"Oikein! se on perin hyvä, että saan tietää! Kun nyt kotiisi menet,\nniin ole hyvä ja sano miehellesi, että jos Munkkiniemen metsässä ei\nenään ole muuta polttopuuta niin polttakoon heti ensimmäisenä tätä\nseuraavana päivänä Leski-Annan mökin. Toiseksi, jos miehelläsi on\nyhtäpitävät mielipiteet sisareni mielipiteiden kanssa, niin sano\nhänelle hyvin paljon terveisiä mamseli Eveliinalta, että hän tekee\nviisaimmin, jos ei milloinkaan enään siihen mökkiin pane vanhoja\npalvelijoitansa puutteisin kuolemaan. Klara! Klara! Muista että\nsisaresi sanoi sen.\"\n\n\"Kiitos! Kyllä sanotaan, mutta minä en ole täysin tyytyväinen tänä\npäivänä mamseli Eveliinan huonosti valittuun rippisaarnaan. Sinä puhut\njuuri kuin olisit ollut katsomassa, kuinka me vanhoja palvelijoitamme\npuutteisin tapamme.\"\n\n\"Odota! Vaikene! Minä kutsun Elsan. -- Elsa! tule tänne!\"\n\nElsa tuli, hyvin hämillään kiireestä käskystä.\n\n\"Sano nyt Elsa suusi puhtaaksi. Olisitteko eläneet äitisi sairauden\naikana Munkkiniemestä annetulla avulla ilman ett'ei sinun tarvinnut\nraastaa, tehdä luutia ja kantaa kaupaksi kaupunkiin? Lähetettiinkö\ntalon puolesta kertaakaan lääkäriä hakemaan?\"\n\nElsa lensi kasvoiltansa punaiseksi, jotta korvanlehdistäkin luuli veren\ntippuvan. Munkkiniemen rouva nousi ylös ja alkoi kävellä edestakaisin\nlaattialla. Kireäksi näytti käyvän asia molemmille. Elsa aukaisi\nsuunsa:\n\n\"Munkkiniemestä annetulla avulla! Saan kyllä nöyrimmästi kiittää rouvaa\navusta! Vähäinenkin apu tarpeessa on apua sekin. Mutta elää sillä, on\nero niinkuin yöllä on päivästä. Äitini pitkään sairauteen nähden olisi\nsillä avulla elänyt hiiret, vaan ei ihmiset. Lääkärin kustansin ja\nhankin minä. Mitä muuten siihen tulee, ei heidän ollut velvollisuuskaan\nmeitä, kumminkaan minua elättää, sillä isäni niin hyvin kuin äitinikin\nolivat palvelusajaltansa saaneet suostutun palkkansa.\"\n\n\"Hiiretkö? Kuinka sanoi?\" sanoi Munkkiniemen rouva.\n\n\"Hiiret, minä sanoin ja puheistani vastaan!\"\n\n\"Puheestasi kyllä voit vastata, sitä en menekään valheeksi takamaan,\nsillä minä luotan rehellisyyteesi aivan täydellisesti. Mutta siinä\nasiassa on eräs mutka, johon ei ole minun syytäni muuta kuin puoleksi.\nMinä kyllä olen käskenyt viedä maitoakin joka aamu. Eikö sitä tuotu?\n\n\"Joka sunnuntai-aamu puoli tuoppia\", vastasi Elsa.\n\n\"Vai niin, no, siinä on vika, joka ei ole minun tahdostani. Se on minun\nsyyni, ett'en vienyt itse; minä kyllä olen käskenyt, vaan se on mennyt\ntoista tietä. Nyt ei auta muu kuin minun täytyy eroittaa kyökkipiika\npalveluksestani tänäpäivänä.\"\n\n\"Sitä en tahdo, älkää herran tähden!\"\n\n\"Kuinka niin? Eikö syypää tarvitse saada ansaitsemaansa rangaistusta?\nNo, voitko sanoa, että äiti kuoli varsinaisesti puutteisin?\"\n\n\"Sitä ei hän tehnyt, sillä minä Jumalan avulla voin hankkia mitä\nvähäisen säästömme lisäksi tarvittiin.\"\n\n\"Jos ei keittäjämme ole äitisi hengestä vastaava, ja hänellä ehkä on\nlieventäviä asianhaaroja olemassa, silloin pysyköön paikassa, mutta\nsinulle maksakoon kaiken, minkä hän on sinun suustasi pois myynyt ja\nvarastanut.\"\n\n\"Käyttäkää armahtamis-oikeuttanne katalaa kohtaan niin pitkälle, kuin\nsitä vaan riittää. Hän ehkä katuu ja parantaa itsensä.\"\n\n\"Jätä hänet Elsan rangaistavaksi!\" sanoi mamseli.\n\n\"Kyllä hän sitten liian helpolla pääsee. Minuun nähden jääköön vaan!\"\n\nSiihen loppui keskustelu ja rouva suoriutui kotimatkalle.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nSunnuntai-käräjät.\n\n\nOli sunnuntai. Kellot soivat heleästi kaupungin tapulissa. Kansa,\nriensi kirkkoon. Mamseli Eveliinakin kiiruhti kirkkoon ja piika Elsa\nsai kulkea hänen vierellänsä. Mamseli oli pukenut itsensä mustaan\npukuun, juuri kuin hänellä olisi ollut murhepäivät. Elsan vaatetus oli\nsitä ja tätä, sillä ei ollut vielä ehditty saamaan mukavia vaatteita.\nHänellä oli päässä äitinsä silkki -- ja yllä oma röijy, mutta äidin\nmusta hame. Kirkossa oli mamseli Eveliinalla vissi paikka, jossa hän\nistui, vaan tällä kertaa oli hän myöhästynyt ja täytyi haeskella uutta\npaikkaa. Tällä tavalla ei ehken löytynyt mielen mukaista istuinsijaa,\nvaan sen hartaammin hän istui tuossa uudessa paikassa Elsan vierellä ja\nkuunteli saarnaa suurella tarkkuudella ja pyhiskeli ehtimiseen kyyneliä\nvalkoiseen nenäliinaansa. Munkkiniemen piiatkin olivat tulleet\nkaupungin kirkkoon ja istuivat käytävän toisella puolella, ja\nkeittäjätär julmisteli ja mulkoili silmiänsä mamselin ja hänen piikansa\npuoleen. Tämä ei jäänyt asian-omaisilta huomioon ottamatta. Elsa ei\nollut näkevinään tuota rumaa katsantoa, vaan mamseli lähetti käytävän\ntoiselle puolelle silmäyksen sellaisen, jotta keittäjätär silmäyksestä\nkehoitettuna päätti parhaaksi kääntää kasvonsa ja kaiken huomionsa\npapin ja saarnastuolin puoleen, josta pappi paraallaan pauhasi: \"Sovi\nnopiasti riitaveljes kanssa, ett'ei riitaveljes sinua anna joskus\ntuomarille, ja tuomari antaa sinun palvelijalle, ja sinä heitetään\ntorniin.\" Sitten hän saarnasi ja muistutti, että tämä sovitus oli\ntehtävä niin kauvan kuin molemmat riitaveljet tiellä ovat; muutoin oli\nkäypä niinkuin Jesus tekstissä sanoo: \"Joutuu torniin siihen asti\nkunnes viimeisenkin rovon maksanut on.\"\n\nNähtävästi hämilleen joutui nyt Munkkiniemen kyökkipiikakin ynnä muiden\nmukana, eikä enään niin koreesti mullistellut, vaan pää painui hieman\nalaspäin. Siinä oli paras todistus hänen syyllisyydestään, josta\nmamseli toivoi piankin saavansa jotain muutakin kuulla.\n\nSaarna loppui, vaan kun se ikään loppunut oli, niin Munkkiniemen piiat\nalkoivat joutua kirkosta pois. Nyt täytyi mamselin luopua tavallisesta\ntavastansa istua kirkossa loppuun asti ja hartaudella jumalanpalvelus\nlopettaa. Hän kiiruhti Elsan kanssa perään, ja saavutti tytöt torilla.\n\n\"No, hyvää päivää neidit! Olettehan tulleet kaupungin kirkkoon ja ihan\nkoko voimalla\", sanoi mamseli.\n\nTytöt pysähtyivät ja keittäjätär punehtui ja mamseli koetti häntä\noikeen silmiin tähystää, silmiin, jotka lueskelivat hiekkamuruja ja\nkiven nupuloita torilla.\n\n\"Kuinka teihin niin kovasti saarna vaikutti tänään kirkossa?\" kysyi\nmamseli saadakseen juttua alkuun.\n\n\"Se tulee tiedämme siitä, kun käypi harvoin kirkossa\", vastasi\nkeittäjätär.\n\n\"Ehkä! Olkaapa nyt neidit hyvät ja pistäytykää meilläkin jalkojanne\nlepuuttamassa.\"\n\nTytöt eivät estelleet vaan kulkivat mamselin perässä taloon. Siellä he\nmenivät kyökkiin.\n\nVähään aitaan ei piiat tehneet muuta kuin istuivat. Sannakaan ei ääntä\npäästänyt, sitä vähemmin keittäjätär.\n\nMamseli muutettuaan kotopukuun kiiruhti kyökkiin.\n\n\"Niinhän te täällä istutte, kuin kirkossa!\" lausui mamseli.\n\n\"Mitäs täällä muuta?\" vastasi Sanna.\n\n\"Kuinka sinä Liina niin rumasti katselit minun päälleni kirkossa, että\nen tahtonut kehdata paikassani istua? Pitäis kumminkin sen verran\nihmisyydestä tietää, ett'ei Herran huoneessa silmillään rupea sappeansa\npurkamaan. Herran huone minun luullakseni olisi kumminkin se rajoitettu\nala, joka täytyisi uskostakin olla vapaa kaikista vihaisista\nsilmäyksistä.\"\n\n\"Enhän minä mamselia katsonut; katselin Elsaa vaan.\"\n\n\"Elsaa, oliko Elsa sitten sopivampi kirkossa syödä, kuin minä? Tiedä,\nettä Elsa on yhtä kallis Jumalan edessä kuin minäkin.\"\n\n\"Hän katala on valhetellut ja puhunut pahaa minusta, josta rouva on\nkoko päivät minulle riidellyt. Olis kaunista, jos tuommoisen kakaran\ntähden joutuisin pois monivuotisesta paikasta, ja saisin huonot\npäästökirjat.\"\n\n\"Mistä se rouva on sitten riidellyt?\"\n\n\"Sanoo minun varastaneen ja myyneen kaikki sen, mitä hän on käskenyt\nantaa Elsan äidille.\"\n\n\"Onko hän käskenytkään mitään antaa?\"\n\n\"On väliin käskenyt ja silloin on annettukin.\"\n\n\"No, eikö nämät toiset neidit tiedä mitään tähän asiaan?\" kysyi\nmamseli, suu ivallisessa hymyssä.\n\nToisia tyttöjä oli kolme, Sanna, Mari ja Kaisa. Mari rupesi puhumaan ja\nsanoi:\n\n\"Kyllä aina on asiassa kaksi puolta. Rouva kyllä on kitsas, ett'ei\ntahdo raahtia antaa kaikkein tärkeimpiäkään. Kuitenkin on hän\nuseammasti käskenyt kuin Liina on antanut. --\"\n\n\"Pidätkö suusi kiinni!\" huusi Liina nousten kauhistuen seisomaan.\n\"Tulla ylös syötyä omilta palveluskumppaneilta.\"\n\nElsa luki kuitenkin Liinan silmistä, että jotakin oli maksan päällä.\n\n\"Älä nyt huuda, äläkä päälle kävele ihmisten huoneessa! Kyllä minä vaan\nen sinua pelkää totta puhuessani. Vai onko valhe, että sinä vuosittain\nolet elättänyt sitä sulhastasi, vanhaa sotamiehen ketkaletta, talon\ntavaralla ja kustannuksella, ja hän monta kertaa viikossa\nsäännöllisesti tulee aprakoitansa noutamaan. Sille sinä työnnät lihat,\nleivät ja maidot eli mitä parasta talossa löytyy. Onnellinen laiskuri\nmies; ei tee työtä ensinkään, vaan syöpi paremman ruoan, kuin koko\nMunkkiniemen palkolliset.\"\n\nTämän puheen aikana oli Liina ollut milloin punainen, milloin harmaa\nkasvoilta. Nähtävästi olisi hän Mariaa lyönyt, jos olisi uskaltanut.\n\n\"Valhettele vielä, kun hyvin kuulut osaavan!\"\n\n\"Ei suinkaan se ole valhe\", sanoi mamseli.\n\n\"Kyllä Mari totta puhuu!\" toistivat toiset tytöt.\n\n\"Te voisitte puhua tuota oikeudessakin?\"\n\n\"Kyllä\", vastasivat tytöt.\n\n\"Jaa, hyvä mamseli, kyllä mamselikin nyt kuulee, kuinka he kaikki ovat\nliittouneet minua vastaan, vaan kun oon syytön niin --\"\n\n\"Niin, sitten ei muuta kuin Elsa vaan on valhetellut\", sanoi mamseli.\n\"Mutta mistähän se Elsa on tiennyt valhetella, kun ei talossakaan ole\nollut.\"\n\n\"Minä muutan pois Munkkiniemestä ja ihan paikalla, kun ma kotiin\npääsen\", sanoi Liina.\n\n\"Älä muuta, pyydä anteeksi emännältäsi, ja lakkaa sulhaistasi\nruokkimasta, tai mene naimisiin. Mitä semmoinen vuosien pitkä\nkosinta-aika on?\"\n\n\"Minä tulen niin häväistyksi, että minun on mahdotonta enään palvella\nnäillä tienoin!\" Sen sanottuaan alkoi Liina mennä ulos.\n\n\"Noinko sinä lähdet?\" kysyi mamseli.\n\n\"Minulta on nyt loppunut kaikki kohtelijaisuus ja myöskin\nkärsivällisyys\", sanoi Liina mennessään ja heitti kyökin oven kauheasti\nkiinni.\n\n\"Kamala tuo ihminen! johan tuo voipi vaikka toisen tappaa\", sanoi\nmamseli.\n\nJälelle jääneet tytötkin ihmettelivät Liinan käytöstä, kun asia\nkuitenkin oli niin selvä, ett'ei siinä valhetteleminen auttanut.\n\nTytöt läksivät Liinan jälkeen ja niin jäi Elsa ja mamseli kahden\nkesken.\n\n\"Syödään nyt pian ja lähdetään sitten, käyden, kosk' on kaunis ilma,\nMunkkiniemeen.\"\n\nYksinkertainen kuiva ruoka laitettiin ainoastansa kyökin pöydälle,\njossa mamseli ja Elsa söivät yht'aikaa. Syötyä lähdettiin astumaan\nverkalleen, astumaan Elsan johdolla suorimpia polkuja ja teitä. Ilma\noli mitä ihanin ja mielelläänkin kulki metsien läpi ja puiden\nsiimeksessä. Mamseli, ollen tottumaton ja vanhanlainen metsissä\nkulkemaan, lepäsi monta kertaa ja pyyhiskeli hikeä, jatkaen taas\nmatkaa.\n\n\"Kyllä kävelykin on hauskaa, vaan onnellinen se, jolla on hevonen.\nTässä muuten saattaa tehdä pienen huomion siitä vaikeudesta, mikä\nnäillä köyhillä naisilla ja lapsilla on, kun he saavat raastaa pitkin\nmetsiä ensin keräämässä luuta-aineita tai poimimassa marjoja ja niitä\nkaikkia sitten kantaa hirmuisen pitkät matkat kaupunkiin. Heidän\ntilansa todellakin on surkuteltava\", sanoi mamseli.\n\n\"Kyllä se on monestikin perin vaikeaa, kun täytyy niin paljon käydä ja\nkauvan kantaa, vaan kyllä ihminen kaikkeen tottuu ja voisi sanomattoman\npaljon kärsiä. Se minua kumminkin aina kummastuttaa, kuinka muutamat\nihmiset ovat ennen syntymäänsä jo niin onnen suosimia, että syntyvät\nrikkaiden lapsiksi, kumminkin sellaisiksi, joiden ei elinpäivinään\ntarpeen vuoksi tarvitse niin mitään tehdä, ei edes itseänsä hoitaa,\nvaan vielä toiset palvelevat ja kaikki valmiina eteen kantavat.\"\n\n\"Niin, minä olen yksi niitä onnen suosikkia, joista puhuit. Kummallinen\nsääntö se on ja sallimus, ja tulee siitä kun lasten vanhemmat ovat niin\nvarustaneet ja koonneet eli ovat virkamiehiä olleet, että tytöt\nnaimattomina ollen ja vaimot leskeksi jäätyään saavat pensioonin; vaan\nettä se niin on, on kumminkin ihmeellistä maallista onnea minustakin.\"\n\n\"Kun nyt niin on, ei kenenkään velvollisuus liene tahallansa laittaa\nnoita onnettomia luudankantajia, eikä havumuijia. Me olemme nyt menossa\nMunkkiniemeen ja arvaan, että siellä tulee ratkaistavaksi Liinan\nkohtalo. Mikäpä tuo muu tulee hänestäkään, kuin havu- ja luutamuija,\njos hänet työnnetään väkisin sellaisen laiskan kanssa asumaan\", sanoi\nElsa.\n\n\"Niin, kyllä se sitäkin on, mutta ei tiedä; hän kuuluu olevan taitava\nkeittäjä ja jos tuota pientä varkautta ei olisi, voisi hän saada kunnon\npaikan kaupungissakin. Kamalalta se muutoin kuuluu, ovatko toisten\npiikain puheet todenperäiset, vai eivätkö kateudesta puhu.\"\n\nVihdoin saapui mamseli piikoinensa Munkkiniemeen. Nyt olisi hän ehkä\nodottanut, että sisar olisi tullut hänelle vastaan ja hänen niinkuin\nennenkin käsipuolesta kiidättänyt huoneesen. Mutta sisarpa ei, vaikka\nistuikin tiellepäin antavassa akkunassa, tullutkaan tulijoille vastaan,\neipä pannut paraatti-ovelle avaintakaan, vaan sisar sai köntiä sisään\nkyökin kautta. Tämä oli Eveliinalle pitkän kävelymatkan perästä\nenemmän, kuin sietämätöntä. Hän meni kyökin läpi ruokasaliin, jättäen\nElsan kyökkiin, jossa Liina itkusta silmät punaisina hellin luona\npuuhaeli. Kun hän pääsi ruokasaliin, näki hän, kuinka sisar istui\nisossa salissa selin siihen avoimeen oveen, jossa mamseli seisoi, olipa\nvielä katsovinaan akkunasta ulos, samalla kuin hänen miehensä sohvalla\nnojallaan pitkä piippu hampaissa venyi.\n\n\"Hyvää päivää, herrasväki!\" sanoi mamseli jotenkin ankaralla\näänenpainolla.\n\n\"Päivää!\" sanoi sisar, ollen kääntävinään päätänsä tulijaan päin.\n\n\"Päivää! Eveliina on hyvä ja istuu!\" sanoi herra.\n\n\"Kiitoksia! mutta minä olenkin nyt niin hyvä, että minä en istu. Sillä\nluuletteko, että minä olen koira teidän edessänne, että te laskette\nminun kamuamaan ja vieraita ovia haeskelemaan niinkuin jonkun\nepäiltävän henkilön. Minä lähden siitä ovesta, mistä olen tullutkin ja\nsamanlaisella hevosella. Klara, syötä sinä piioillasi vanhoja\nsotamiehen lötköjä ja tapa nälkään entiset palvelijasi, jotka sinua\novat kunnialla palvelleet ja rehellisesti työtä tehneet. Vielä sitten\nmokoma emäntä näytät ilmeisen kiukkusi. Katso perään! Johan sulta saa\nvarastaa puolen maailmaa ja sinä et tiedä mitään. Sinäpä fiini olet,\nkun luotat piikoihisi ja annat niiden vaikka päällänsä seisoa. Tiedä,\nettä minulla on ikuinen leipä, enkä tarvitse sinua, mutta sun leipäsi\nvoisi loppua jos et katso perään talouttasi.\"\n\nMunkkiniemen herra käänsi kasvonsa vaimoonsa päin ja odotteli, mitä\nvastausta antaisi sisarellensa syytöksiin emäntä ja aviovaimo, jonka\nhän oli valinnut puolisokseen ja taloutensa hoitajaksi.\n\n\"Hyvästi nyt! minä menen sinua häiritsemästä, sillä en minä tässä\nkuitenkaan näin ollen ole muuta kuin pahennukseksi.\"\n\n\"No, Eveliina, odottakaa nyt!\" sanoi herra.\n\nMamseli ei enään kuunnellut ja vähän ajan päästä nähtiin hän Elsan\nkanssa astelevan pois talosta ja istahtavan mättäälle metsässä.\n\nMunkkiniemen herra katsoi vaimoineen akkunasta, ja nähtyään tuon oudon\ntapauksen, jonka syyt hän vaan puolinaisesti käsitti, lausui hän:\n\n\"Mitä ymmärretään rakas Klara tuolla tapauksella? Onko maa kääntynyt\nviime aikoina väärin päin akselissaan? Selitäppäs minulle jos voit sen\ntapauksen syyt.\"\n\n\"Mahdoit aukaista sille paraatti-ovi!\"\n\n\"Enhän minä nähnyt, kun sohvalla venyin. Siinäkö se on olevinaan\nkaikki? Ei, siinä on muutakin, olethan hyvä ihminen kaiken loppuviikon\nollut, kuin murjaani, että tuskin vastaat minun kaikkein\nkohtelijaimpiin kysymyksiini. Siinä on muutakin kuin vaan ovi.\"\n\n\"No, anna nyt olla mitä hyvänsä; kyllähän me niistä sovimme!\" koetti\nrouva sanoa.\n\n\"Ei se vaan siltä näytä, että tuo olisi sovinnon tekemistä; pikemmin se\nminun ymmärtääkseni on sodan julistamista. Rumaakin tuo on, kun toinen\ntulee jalkaisin kaupungista asti ja sitten tulee vastaanotetuksi kuin\nturkkilaisilta.\"\n\n\"Lapsethan tuolla jo ovat lepyttämässä!\"\n\n\"Lapsetko? no, ne edes ovat ihmisempiä ja puhuttelevat tätiään!\"\n\nMolemmat katsoivat akkunasta ulos.\n\nPoika Antti, yhdeksän vuotinen ja tytöt, Klara ja Liisi, kahdeksan\nvuotiset kaksoiset, olivat käyneet metsässä. Poika oli tehnyt itselleen\nkirjokepin ja tytöillä oli metsäkukista laaditut kimput. Juuri kuin\nmamseli Elsan kanssa istahti mättäälle, tulivat lapsetkin ulos\nmetsästä. Ensin he katselivat ihmeissään mättäällä istuvia ja kävivät\nlähemmäksi. Likelle tultuansa näkivät he tädin siinä istumassa, pikku\npiikoinensa. Tädin silmät olivat kosteana; niistä oli juossut muutamia\nkuumia kyyneleitä. Mamseli Eveliinan toimet olivat tulleet palkituksi\npelkällä ylenkatseella, ja sen johdosta olivat silmätkin kosteana.\n\n\"Tätihän siinä istuu! Minä luulin, että kuka siinä istuu\", Sano! Liisi.\n\n\"Katsokaas, täti, kuinka kaunis minulla on sauva!\" sanoi Antti.\n\n\"Niin, sinun -- tuommoinen! mutta mulla kun on niin kaunis kimppu!\nEikös olekin kaunis, täti\", sanoi Liisi.\n\n\"Kaunishan minullakin on! eikös olekin, täti\", kysyi Klara.\n\n\"Kyllä, kyllä, lapset! kauniita teillä on kaikilla! Kyllä täti näkee.\"\n\n\"Osaatko sinä Elsa tehdä parempia kukkakimppuja?\" kysyi Liisi.\n\n\"Vieläkös nyt kauniimpia; kyllähän ne jo ihmeen kauniita ovat!\" vastasi\nElsa.\n\n\"Kyllä sitä täytyy lähteä huojumaan kotiin käsin, ei tässä nyt muu\nauta\", sanoi mamseli, nousten seisomaan.\n\n\"Lähdettekö jo kaupunkiin, täti?\" kysyi Antti.\n\n\"Ettekö te sisälle tulekaan?\" kysyi Klara.\n\n\"Minä kävin jo, hyvä lapsi! Hyvästi nyt kaikki!\"\n\n\"Täti ei mene vielä! Olkaa nyt vielä vähän aikaa. Minä sanon papalle,\nettä se antaa teille hevosen. Oriilla saatte ajaa. Se laukkaa niin\nettä, voi kun se on hauskaa! Se hyppii ihan pystyyn välistä, kun se on\noikein innossaan. Pappakin pelkää, kun se oikein panee sieramensa\nsuuriksi. Se aivastaa niin, niin se päristelee ja kuopii maata ja se\nsyöpi niin suuren joukon kauroja\", osoittaen kädellään kyynärän verran\nmaata. \"Noin suuren, niinkuin Konalan heinäläjä\", sanoi Antti.\n\n\"Eipä, kun semmoisen kopan, joka vetää viisi tynnyriä\", sanoi Liisi.\n\n\"Olette te niitä höpäköitä!\" sanoi mamseli.\n\n\"Niin vaan, täti, tulkaas katsomaan, kun se orit on tuolla haassa. Se\non puussa kiinni; muuten se lähtisi juoksemaan ja menis kaikkien\npäälle. Liinakin, vaikk' on niin paksu, niin pudotti maitokiulun\nkädestään, että yksi vannekin katkes ja valkoinen maito kaikki meni\nmaahan, kun orit rupesi tarhaan lehmien sekaan ryymäämään. Se ryntäsi\nniin, että kaikki lehmät hajosivat ympäri vainiota ja mylvivät pelosta\nvavisten.\"\n\n\"Sepä koko pekuna on hevoseksi! Johan se aika jalopeura on!\" sanoi\nmamseli.\n\nSamassa näkyi käytävällä Munkkiniemen herra ja rouva; he lähestyivät.\n\n\"On oikein herttainen ilma tänään!\" sanoi herra.\n\n\"Tuo tuomi haisee niin hyvälle tänä kesänä!\" sanoi rouva.\n\n\"Luonto on kaunis; se on totta, mutta ihmisillä on se suuri vika,\nett'eivät ole yksimielisiä. Se olisi niin hauskaa, kun he sitä\nolisivat!\" sanoi mamseli.\n\n\"Hyvä, Eveliina! Pitää kärsiä nuoremman sisaren heikkoja puolia.\nTunnettehan jo toisenne\", sanoi herra, seisoen mamselin edessä suorana\nja seljällään nojaten sauvaansa.\n\n\"Tunnen kyllä! mutta hänen pitää myöskin nuoremmuuttansa totella minua.\nSillä tiedät, Fredrik, ett'en tarkoita pahaa.\"\n\n\"Jaa, mutta teillä naisilla on tapa semmoinen, että kaikki asiat,\nolivatpa kuinka karkeita ja kireitä hyvänsä, pitää tuleman paikalla\nratkaistuiksi; vähintäänkin yhdessä päivässä. Mutta minä sanon: se ei\nluonnistu, sillä kaikki asiat tarvitsevat kypsyä, ja ovat vasta\npäätettävät tarkan punnitsemisen perästä.\"\n\n\"Pappa! eikö saakin täti ajaa oriilla kaupunkiin?\" kysyi Antti.\n\n\"Mitä sinä hupatat? kuinka täti semmoisella uskaltaa mihinkään ajaa?\"\nvastasi herra. \"Menkää nyt lapset pihaan ja viekää Elsakin mukaanne; me\nvähän kävelemme täällä.\"\n\nElsa ja lapset läksivät.\n\n\"Eveliina tulee kävelemään meidän kanssa!\" sanoi herra.\n\n\"Kylläpähän kävelen kaupunkiin!\"\n\n\"Kuinka sinä tuommoinen olet?\" sanoi rouva.\n\n\"Älä kummastele, kummaile vaan itseäs.\"\n\n\"No, jopa nyt jotakin, kun opetetut sivistyneet ihmiset viitsii!\"\nihmetteli herra.\n\n\"Siitä Elsasta ei ole muuta kuin harmia ja ristiä\", sanoi rouva\nvalittavalla äänellä.\n\n\"Elsasta ristiä! mitä harmia Elsasta sinulle on? Sekö kun Elsa\nharrastaa totuutta ja oikeutta?\" sanoi mamseli äkäisellä äänellä. \"Ja\nitsehän sen minulle toit! Mitä toit ristiä välillemme?\"\n\n\"Joutavia! tuollaisen lapsen puheista viitsii aikaiset ihmiset\nkiistellä\", tuumi herra.\n\n\"Nyt ei askeltakaan tästä edemmäs; minua ei tämä marssiminen huvita.\nJos tahdotte minua lepyttää, niin kaikki ja jokainen paikalla kyökkiin\nja rosvoa tupustamaan\", sanoi mamseli.\n\n\"Mikä rosvojuttu se on, ja mitä se merkitsee?\" kysyi kärsimättömänä\nherra.\n\n\"Tule kuulemaan! kyllä minä suuta pidän, kosk'ei teissä ole itsessä\ntuntoa.\"\n\nSanaakaan sanomatta seurasivat herra ja rouva mamselia, joka suoraa\npäätä meni kyökkiin. Liina istui pöydän päässä ja luki katkismusta.\n\n\"Paraiksi, että luet katkismusta ja sitä, mitä seitsemännessä käskyssä\nkielletään!\" sanoi mamseli, asettuen Liinan vastapäätä toiseen päähän\npöytää.\n\nHerra ja rouva seisoivat ovella.\n\n\"Mutta hullusta kyöpelin marakatista heitti ristin koko pitkäksi\nJumalan pyhäpäiväksi; jaksaakin kamuta perässä, vaikka häntä hiidessä\nasti asuisi. Jos paha henki ajaa papilla, niin papintytöllä se aina\nhullummin ajaa\", sanoi Liina, lyöden katkismuksen niin lujasti pöytään,\nettä se hyppäsi ylös ja kirposi avoimesta akkunasta pihalle.\n\n\"Nyt sulla paha henki ajaa, kun heitit katkismuksen pellolle\", sanoi\nmamseli. \"No, ei sillä väliä; kylläpähän sotamies korjaa samalla, kuin\nse tulee ruokaansa noutamaan!\"\n\n\"Korjaa! kyllä minä tästä itseni kohta korjaan; en minä ijankaiken\nrupea yhden kakaran tähden tässä haukkumisia kuulemaan!\" sanoi Liina,\nalkaen heittää vaatteita päälleen.\n\n\"Liina, Liina! älä ole tuhma!\" sanoi rouva.\n\n\"Onko hän joitakin sotamiehiä meidän tavarastamme elättänyt?\" kysyi\nherra.\n\n\"Sulhasta, näet!\" sanoi mamseli.\n\n\"Ala kauskia sitten!\" sanoi herra.\n\n\"Niin kauskinkin, vaan käskemättä minä tulin ja käskemättä menen.\"\n\n\"Älä vinkaile ja tulputa suutas! Puhu sievästi ja läiski hiljemmin!\"\nsanoi herra. \"Sano, oletko sinä varastanut?\"\n\n\"Olen! mitä se siihen kuuluu?\"\n\n\"Hm, hassu hän on; se minun täytyy myöntää. On varastanut ja se ei\nvielä muka kuulu asiaan.\" Vähän mietittyään kysyi herra:\n\n\"Mikä kakara se on, jota hän syyttää?\"\n\nRouva tarttui nyt puheesen ja sanoi:\n\n\"Se on Elsa, ja asia on se, että minä Leski-Annan sairauden aikana\nkäskin Liinan viemään itse tai toisilla tytöillä kannattamaan mökille,\nmitä he välttämättömimmästi tarvitsevat. Kumminkin on Liina\nlaiminlyönyt lähettämiset ja viemiset, jonka sain Elsan omasta suusta\nkaupungissa kuulla, kun hän sanoi hiirien ainoastaan meidän avustamme\neläneen. Se on hirveätä ja suuri häpeä talolle.\"\n\n\"Tulkaapas tänne saliin kaikki!\" sanoi herra. Hän meni itse edellä,\nrouva ja mamseli perässä ja Liina seurasi hyvin vitkaan, jääden\nseisomaan ovipieleen. Herra istui keskellä permantoa sijaitsevaan\nsoututuoliin ja sanoi:\n\n\"Käskekää Elsa tänne!\"\n\nRouva avasi akkunan, joka oli puutarhaan päin, ja josta kuului lasten\nääniä.\n\n\"Elsa! Tule sisään!\" huusi rouva.\n\nVähän ajan takaa kuului lasten liukkaita askeleita, ja he tulivat\nkaikella voimalla, Liisillä erinomaisen komea kukkakimppu kädessä.\n\n\"Pappa! katsokaas kun Elsa laitti kauniiksi minun kimppuni!\"\n\n\"Entäs minun?\" sanoi Klara ja ojensi hänkin kimppunsa, koettaen joutua\npapan luo.\n\n\"Minä en pidä koko Elsasta, kun sanoi minun tehneen syntiä, kun vuolin\npyhänä kirjokepin!\" lausui alakuloisena Antti.\n\nElsa seisahtui Liinan viereen ovipieleen.\n\n\"Kyllä ovat kauniita kimput! Antin sauvasta en minä jouda nyt puhumaan.\nOlkaa nyt lapset sohisematta ja poistukaa pihalle; minulla on täällä\ntärkeitä keskusteltavia!\" sanoi herra.\n\nLapset juoksivat pois.\n\n\"Kuinka se on Elsa? etkö saanut äitisi sairauden aikana mitään?\" kysyi\nherra.\n\n\"Kyllä se vähä oli!\" vastasi Elsa.\n\n\"Lähetitkö sinä Liina mitä rouva käski?\"\n\n\"En!\n\n\"No, se on hyvä, että tunnustat edes\". -- \"Mikä sotamies se on, jota\nolet ruokkinut?\"\n\n\"Niilo hänen nimensä on.\"\n\n\"Niilo, maltahan! Mikä sukunimi hänellä on?\"\n\n\"Kontio!\"\n\n\"Eikö hän koskaan ole puhunut kenenkään hengestä ja kunniarahasta?\"\n\n\"On, kyllä hän on näyttänyt sen minulle, mutta kuului sen hiljakkoin\npanneen pantiksi, kun oli juontipäällä.\"\n\n\"Onko hän puhunut, kenen hengen pelastuksesta hän tuota merkkiä\nkantaa?\"\n\n\"Meidän herran sanoo kerran pelastaneensa hukkumasta, kun oli venhe\nherralta kaatunut!\"\n\n\"Aivan oikein! siitä on aikaa jo monta vuotta, mutta se, joka minun\nkotona henkiin virvoitti, oli Leski-Anna, Elsan äiti, hän palveli\nsilloin vanhuksillani. Hän kyllä autti minun vedestä, vaan Annan\ntoimesta sain minä hengen. Molemmat he tekivät tehtävänsä.\"\n\nMamseli ja rouva kuuntelivat, päätään kallistellen, keskustelun menoa.\n\n\"Missä hän nyt asuu?\" kysyi herra.\n\n\"Suutarin mökissä, Korpan maalla!\"\n\n\"Hae hänet tänne kohta! me juomme kahvia niin kauvan.\"\n\nLiina läksi kolmella nelisellä.\n\n\"Enkö minä sanonut, että asia pitää aina ensin tutkia, ennenkuin\nselkään sutkii\", sanoi herra, katsahtaen mamselin päälle joteskin\näkäisesti.\n\n\"Fredrik, mitäs silloin olisit tehnyt, jos miehellä ei olisi ollut\nniitä ansioita?\" kysyi mamseli.\n\n\"Olisin ajanut tytön pois, tai antanut anteeksi vastaisen parannuksen\ntoivossa.\"\n\nNyt siirtyivät kaikki ruokasaliin, jonka pöydällä lämmin kahvi odotti.\nElsa oli hankkeissa mennä kyökkiin.\n\n\"Istu pöytään, Elsa! Nauti kahvia, kosk' olet äitisi elättänyt ja\nhoitanut hautaan saakka! Minä olen ollut näissä asioissa surkean\nhuolimaton; se minun häpeäkseni täytyy tunnustaa.\"\n\nKun he siinä, yhtä ja toista tarinoiden, olivat istuneet kotvasen\naikaa, ilmestyi ruokasalin ovelle elähtänyt mies harmaassa\nsarkapuvussa, jonka rinnassa riippui useampia mitalia. Mies oli kookas\nja voimakkaan näköinen ja kantoi pulskaa huulipartaa. Kyökissä seisoi\nLiina ja odotti utelijaan näköisenä, mitä tapahtuman piti.\n\nKohta miehen ilmestyttyä loi Munkkiniemen herra kahvipöydästään kieron\nsilmäyksen ja koko hänen olemuksensa osoitti, että hän pian aikoi\njotakin suurta toimittaa. Niin juhlallisen näköisenä hän istui.\n\n\"Hyvää päivää, teidän ylhäisyytenne!\" sanoi sotamies.\n\n\"Päivää!\" vastasi herra hieman venyttäen.\n\n\"Herra on kutsuttanut minua!\" jatkoi mies.\n\n\"Odota, älä ennätä, kyllä kerkiää! Vasta tulit!\"\n\nMies näytti tulevan hieman hämilleen ja kasvoista näkyi, että hänen\nsuloiset unelmansa olivat sammumaisillaan.\n\n\"Nimesi on Niilo Kontio, eikö niin?\"\n\n\"Kyllä!\"\n\n\"Ja kannat hopeista kunniarahaa minun henkeni pelastamisesta?\"\n\n\"Sen teen!\"\n\n\"Tulitko pahastikin haavoitetuksi minun henkeäni pelastaessasi?\"\n\n\"En vähääkään vioittunut.\"\n\n\"Pystyt siis työhön täydellisesti?\"\n\n\"Kyllä!\"\n\n\"Mutta et saa työtä, tai muutoin puuttuu halua siihen.\"\n\nMies näytti joutuneen aika pulaan. Hän katseli sivulleen ja jokaisen\npäälle, vieläpä kattoon ja laattiaan.\n\n\"Jaa, kyllä minä osaan tehdä työtä ja saanhan minä sitä, mutta tulen\nmonta kertaa suureen puutteeseen.\"\n\n\"Niin juomisesi kautta!\"\n\nMiehen kasvoihin lensi puna ja häntä rupesi hiottamaan.\n\n\"Kyllähän siihen on viinankin syytä!\"\n\n\"Ja velttoutta ja laiskuutta\", lisäsi herra.\n\nMies ei nähnyt hyväksi vastata, vaan herra jatkoi:\n\n\"Kun sinä kerran olet niin urhoollinen mies, että olet voinut pelastaa\nihmistä hukkumasta ja olet ansainnut useampia palvelus-mitalia\nrintaasi, on perin huonosti ruveta niin perin epärehelliseen toimeen,\nkuin piikain kanssa komplotteeraamaan. Jos sinulla oli nälkä, mahdoit\ntulla minun tyköni. Kuinka kaunan sinä olet varkain syönyt meidän talon\nruokaa?\"\n\n\"Olenko minä ollut teidän ruokaa varkaissa?\"\n\n\"Sitä ei sinun tarvitse ruveta kinaamaan, sillä antaja on tunnustanut.\nLiina!\"\n\nLiina astui ruokasaliin.\n\n\"Sano, että hän kuulee, oletko vai et ruokkinut häntä.\"\n\n\"Kyllä minä niin paljon antanut sille olen, että jos maksan sitä,\njoudun hyvin kolme vuotta ilman palkkaa palvelemaan!\"\n\n\"Kuuletko nyt?\"\n\n\"No, ei teidän talo se ainoa ole, jonka keittäjätär sulhasia, olletikin\nvanhoja ja uusia sotamiehiä ruokkii; sellaisia kokkia on Helsinki\npuolillaan.\"\n\n\"Kaikkiko kyökkipiiat ovat varkaita?\"\n\n\"Mitä he lienevät, kyllä he vaan ruokkivat!\"\n\n\"Teidän velvollisuutenne on mennä naimisiin!\"\n\n\"Minä en huoli siitä! Minä huomaan, että minä olen pahasti tehnyt,\nollessani epärehellinen palvelija. Jos herra antaa minulle anteeksi\nerhetykseni, niin minä palvelen ja maksan mitä olen kuluttanut.\"\n\n\"Sinäkö et huoli minusta?\"\n\n\"Ole vait!\" sanoi herra, polkien jalkaa. \"Sinä saat mennä minun\nedestäni sen sileän tien.\" Ottaen kolme hopearahaa kukkarostaan: \"Siinä\non vielä, ett'ei ole mielesi paha, juo nekin! Jos sinä olisit\nrehellisesti pyytänyt minulta sekä ruokaa että piikaa, niin olisi tämä\nasia käynyt toisella tavalla ja sinusta olisi voinut tulla kunnon\ntorppari tai pieni virkamies kaupunkiin. Mutta näin ollen tekisin minä\nsuuren synnin, jos minä auttaisin lurjusta. Koska Liina on katunut\ntuhmuutensa, saapi hän täydellisen anteeksi-annon, ja koska hän niin\nepärehellisestä ja laiskasta miehestä ei huoli, saapi hän vielä\npalkankorotusta.\"\n\n\"Kiitoksia herra ja rouva ja kaikki!\" sanoi Liina.\n\n\"Ja nyt saat Niilo Kontio poistua! Ja muista, ett'et enää tule meidän\nalueelle, sinä riidan ja rähinän aine!\" sanoi herra.\n\n\"Enkö minä saa piikaa?\"\n\n\"Millä se sinua elättäis, jos naimisiin joutuis?\" sanoi herra.\n\nNiilo poistui, kiroten mennessään.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nJumala on rakkaus.\n\n\n\"Kamala mies tuo!\" sanoi herra, Kontion mentyä.\n\n\"Minua pahasti peloittaa se, että hän harkitsee jonkun koston, kun hän\nnoin tuli vihoitettua!\" sanoi rouva.\n\n\"Olet lapsellinen, Klara!\" sanoi mamseli.\n\n\"Minkä koston hän osaisi laatia?\" kysyi herra.\n\n\"Voisi lyödä kuolijaaksi sinun, tai polttaa talon!\"\n\n\"Hän voipi sen tehdä, jos se on hänen vallassaan, mutta minä luulen,\nettä meitä suojelee paljon korkeampi ja voimakkaampi, joka voipi\npahatkin aikeet tyhjäksi tehdä. Hän kyllä veti minun vedestä, ja se työ\nansaitsisi tulla hyvinkin palkituksi, mutta en voi nyt mitään palkintoa\nhänelle toimittaa, hän kun on ollut suuri lurjus\", tuumi herra.\n\nMamseli ja Elsa nousivat pöydästä; herra ja rouva samoin.\n\n\"Täytyy lähteä kaupunkiin\", sanoi mamseli.\n\n\"Jaa, minä lähden kyytiin\", sanoi herra.\n\n\"Älä Jumalan tähden!\" sanoi rouva.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Kontio voipi sinun lyödä hengeti.\"\n\nTämän puheen kuuli Liina kyökkiin.\n\n\"Se ei lyö ketään; ei hänellä ole luontoa tuskin tappaa rottaa, sitä\nvähemmin ihmistä\", sanoi Liina.\n\n\"Sen minä kyllä uskon!\" sanoi herra. \"Jaa, sano, Liina, renki Kallelle,\nettä se valjastaa Pollen kaksi-istuimisen eteen.\"\n\nSiinä sitä sitten kaikessa sovinnossa mamselikin sisarestaan erosi,\nvieläpä sanoi hyvästit Liinallekin. Vanha Polle seisoi pää nyökällään\nkääsyjen edessä, joihin nousi Munkkiniemen herra ja mamseli\ntakaistuimelle, mutta Elsa istutettiin etuistuimelle.\n\n\"So, soo, Polle! aletaanpas laputtaa\", sanoi herra, ottaen suitset\nkäteensä ja tuo vanha, viisas hevonen alkoi juosta löntystää. Aurinko\noli jo hyvin alhaalla ja varjo venyi pitkäksi. Ihanassa iltailmassa oli\nsurinaa; siinä sääskiä ja kärpäsiä ja muita hyönteisiä hyöri. Hauskaa\najoa se oli kumminkin, ja Elsa olisi mielellään suonut matkan\npitemmäksikin.\n\n\"Minulla on yksi tuttava sairaalassa\", alkoi mamseli puhumaan.\n\n\"Kuka se on?\" kysyi herra.\n\n\"Se on yhden rikkaan miehen tytär, jolla oli kolme rusthollia. Hän on\njoutunut naimisensa kautta onnettomaksi ja on aivan kurjassa tilassa.\"\n\n\"Juopon miehen sai, arvaan!\"\n\n\"Juopon!\"\n\n\"Mitä Eveliina hänelle aikoo?\"\n\n\"En tiedä itsekään. Kun hän nyt paranee ensin, saapa nähdä, mitä sitten\nhänelle puuhaan.\" Vähän vaiti oltuaan jatkoi mamseli, katsellen\ntieviereen: \"Elsa sen ihmeellisen salliman kautta joutui tietoonsa\nsaamaan ja kuletti Kirkkonummelta tänne lasareettiin, ja minä luulen\nettä hän virkistyy. Hänessä minun ymmärtääkseni ei ole niin paha\nkeuhkotauti; paremmin nälkätauti eli näivetys.\"\n\nTullista kun sisään tultiin ja katua ajettiin, tulvasi ihmisiä\nehtokirkosta.\n\n\"Vahinko, kun ei tullut kirkossa oltua! Niille on tänään pitkään\nsaarnattu ja hyvä saarna pidetty!\" tuumi mamseli.\n\n\"Oltiinhan aamukirkossa!\" sanoi Elsa.\n\n\"Jaa, silmien kanssa riitelemässä Munkkiniemen Liinan kanssa!\"\n\n\"Hm!\" myhähti herra, vaan kukaan ei tiennyt mitä hän ajatteli, ja hän\nkäännytti hevosen mamselin asuntoon.\n\nKun paraiksi pääsivät pihaan ja saivat hevosen pysäytetyksi, juoksi\npieni poika kääsyjen viereen; hänen silmistänsä valuivat suuret\nvesikarpaleet.\n\nElsa tunsi kohta Matin ja riensi alas kääsyistä.\n\n\"Minä olen täällä odottanut sinua, kun äiti kuoli k:lo 4:jän aikana!\"\n\n\"No, joko äiti nyt kuoli?\" kysyi Elsa.\n\n\"Heleenako kuollut?\" huusi hädissään mamseli.\n\n\"Se on semmoista, että herra ties mitä syöttävät ja miten ne hoitavat;\nkuolihan siitä samasta huoneesta se mummokin!\" puhui mamseli.\n\n\"Epäileekö Eveliina lääkäreitä?\" kysyi herra.\n\n\"Mikä tässä maailmassa tietää keneenkään luottaa\", vastasi mamseli.\n\n\"Hyvähän se oli, että pääsi kitumasta\", tuumi herra.\n\n\"Niin, mutta sielu!\" sanoi mamseli, päätään kallistellen.\n\n\"Kyllä hän autuaaksi tuli\", sanoi Elsa.\n\n\"Niinkö Elsa luulee? Jos niin olisi, olisin minä hyvin hyvilläni.\"\n\n\"Elsa sen nyt sitten tietää!\" tuumi herra.\n\n\"Kyllä hän tietää, paremmin kuin minä ja sinä, Fredrik.\"\n\n\"Taitaa tietää!\" arveli herra, ettei kinaa tulisi.\n\n\"Hänen oma äitinsä kuoli hiljan ja tyttö on sen nähnyt!\"\n\n\"Ja sillä hän nyt tietää kaikki asiat!\"\n\n\"Sinä olet paha, Fredrik!\"\n\n\"Kyllä äitini autuaaksi tuli! Hän sanoi sen itse minulle aamulla\",\nsanoi Matti.\n\n\"No, se on eri asia, kun poika puhuu!\" tuumi herra.\n\nJa niin menivät he joukossa huoneesen. Elsa meni kyökkiin ja pieni\nMatti, mamseli ja herra kamariin.\n\nKohta kun Munkkiniemen herra ja mamseli olivat päällysvaatteensa\nriisuneet, tulivat he kyökkiin. Elsa puuhasi jotakin askaretta ja Matti\nseisoi ja piteli ovipieltä.\n\n\"No, mitäs sinä nyt rupeat toimittamaan, poika?\" kysyi herra.\n\nMatilla meni väkisinkin peukalo suuhun, ja mitäpä se suusta poissa\ntekikään, kun asiat olivat perin epäselvät ja vaativat ensin kovasti\nmiettimistä, ennen kuin vastaisi.\n\n\"Ota nyt peukalo suustasi ja vastaa, kun herra kysyy!\" sanoi mamseli.\n\n\"Hm, kylläpä siinä taitaa pyöreät pojalla olla!\" arveli herra.\n\n\"Kuinkas äitisi nyt hautaan saadaan?\" kysyi Elsa.\n\n\"Ne hautaavat sen sieltä lasareetin puolesta\", vastasi Matti.\n\n\"Ai! ai! Ei ole hyvä sekään!\" sanoi mamseli, ja katsoi silmiin herraa.\n\"Eiköhän olisi puuhata jotain? Voi Heleena parkaa, kun lasareetin\nhautaus!\"\n\n\"Ei se nyt häävi hautaus ole, vaan hautaus, kuin hautaus!\" tuumi herra.\n\n\"Minä hyvin sen tiedän, ett'ei kuollut siitä tiedä, kuinka häntä\nhaudataan, vaan se olisi niinkuin vanhan tuttavuuden puolesta somempi,\nkun hautaisi pikku sievästi, vaikk'eikään suuren-kustannuksellisesti\",\nsanoi mamseli.\n\n\"Minä en vähääkään tunne sellaista Heleenaa, vaan kun lienee\ntuttavianne ja tahdotte haudata häntä vähän paremmin, annan minäkin\nsiihen hiukka apua!\" sanoi herra.\n\n\"Sepä olisi koko hyvä asia, hyvä Fredrik!\"\n\nNiillä päätöksillä läksi herra pois, istui kääsyynsä ja katosi pihasta.\n\n\"Hän on kunnon mies, minä pidän paljon hänestä!\" sanoi mamseli.\n\nMatti seisoi vaan edelleen kyökin ovipielessä.\n\n\"Sinä olet käynyt taas Kirkkonummella, vai kuinka?\" kysyi Elsa.\n\n\"Kävinhän minä.\"\n\n\"Tiedätkö sinä enoistasi?\" kysyi mamseli.\n\n\"Kyllä minä ne tunnen, rikkaita isäntiä ovat\"\n\n\"Etkö käynyt heidän luonansa, kun kävit kotonasi?\"\n\n\"Kävin Juuso-enon luona ja hän aikoi ottaa minun luoksensa, jos äiti\nkuolee.\"\n\n\"No, onhan se sitten suunnille ihminen\", sanoi mamseli.\n\n\"On koko helpoitus meille\", sanoi Elsa.\n\n\"Sitä se on\", sanoi mamseli. \"Kuinka sinä nyt pääset sinne?\"\n\n\"Käyden vaan! Hätäkös kesällä kävelläkään on?\"\n\nSilloin mamseli asetti pojan illallista syömään ja pojan syötyä antoi\nvielä nyyttiin evästä, ja sanoi nyyttiä sitoessaan:\n\n\"Kun sinä nyt tulet enosi luo Kirkkonummelle, niin sano paljo terveisiä\nEveliina-mamselilta, siltä rovastivainajan tyttäreltä. Sano hänelle\nettä hän tulkoon tänne ensi tuorstaina päivällisen aikaan, sillä\nsilloin hautaamme hänen Heleena sisartansa. Jos hän muutoin hyväksi\nnäkee, sanokoon Aatu-veljelleenkin, että hänkin saa tulla sisartansa\nhautaamaan. Se ei liene niinkään suuri kustannus ajaa Helsinkiin omilla\nhevosilla niin merkillisen asian tähden, sillä ei aina omia sisaria\nkuole.\"\n\nMatti lupasi koettaa sanoa niin hyvin, kuin mahdollista.\n\n\"Niin, ala mennä! nyt tulee yö ja vilponen käydä. Mene hyvän onnen\nkanssa!\"\n\nMatti alkoi astella pois kyökistä nyökäyttäen hyvästijätöksi päätään,\npainoi pienen lippulakin kartanolla päähänsä ja juosta reputti ulos\npihasta mamselin antama nyytti kädessä.\n\nKun Matti oli paraiksi pois näkyvistä ennättänyt, tuli pyykkimummo\npihalla mamselin portaita kohti.\n\n\"Tuota en ollut muistaakaan!\" sanoi mamseli Elsalle. \"Se käypi kuin\nkello tuo akka ja tulee ihan täsmälleen niinkuin puhe oli.\"\n\nEnempää ei mamseli ennättänyt puhua, sillä mummo oli jo kyökin ovessa.\n\n\"Hyvää iltaa!\" sanoi mummo. \"Antakaa nyt anteeksi, vaikka minä niin\näkäpäällä täältä viimein läksin!\"\n\n\"Mitä se sitten tekee? Suuttuuhan ihminen toisinaan\", sanoi mamseli.\n\n\"Niin, ja minä vielä sittenkin, jolla on ollut niin paljon\nvastoinkäymisiä maailmassa!\" tuumi mummo.\n\n\"Kyllähän niitä ihmisillä on vastoinkäymisiä, niin kauvan kuin elää\",\nsäisti mamseli.\n\n\"Kyllä muutamat pääsevät kappaleen vähemmällä harmilla tämän maailman\nläpi\", sanoi mummo ja vedet vyörivät hänen silmistänsä.\n\n\"Taas on tänään yksi köyhä leski päässyt maailman vaivoista, luulon\nmukaan Herransa iloon!\" sanoi mamseli sortuneella äänellä.\n\n\"Kuka se on?\" kysyi mummo, istahtaen rahille.\n\n\"Hän on yksi Heleena niminen ihminen Kirkkonummelta.\"\n\n\"Heleena! mitä Herran nimessä? mikä Heleena hän mahtoi olla?\" kysyi\nmummo, katsoen mamselia silmiin, silmillä joilla tuskin näki, niin oli\nhän säikäyksissä.\n\n\"Hänen isällään oli kolme taloa.\"\n\n\"Jaa, jaa, kyllä minä tiedän! Minä olen hänen äitinsä sisar, minä olen\nhänen tätinsä!\" sanoi mummo, istuen aivan nolona.\n\n\"Te Heleenan täti! Sisarenne oli rikas talon emäntä!\"\n\n\"Niin olikin!\"\n\n\"Kuinka te tänne jouduitte?\"\n\n\"Sepä se! Kyllähän minäkin olisin voinut olla talon emäntä, jos se\nolisi ollut sallittu, mutta se ei ollut; sallimus on kaiken onnen\nminulta kieltänyt ja elän päivästä toiseen, kun vaan jaksan raataa.\nMinä olin nuorempi, kuin se sisar, josta mamseli puhuu. Hän naitiin kun\nolin vielä pieni. Hän pääsi emännäksi rikkaasen taloon ja sai suuret\nmyötäjäiset. Pian sen jälkeen kuolivat vanhempani ja minun perintöosani\npantiin holhojan taa. Holhojan kasvatettavaksi jouduin itsekin ja sain\nsanomattoman paljon kärsiä kasvatusaikanani. Vihdoinkin tulin\naikaihmiseksi ja sain kosijoitakin luokseni, mutta samaan aikaan joutui\nholhojani vararikkoon ja köyhtyi, ja sinne meni ja hupeni perintöni.\nKosijat sen kuultuansa hylkäsivät minut.\"\n\n\"Jaa!\" sanoi mamseli.\n\n\"Niin minä suutuin, tulin palvelukseen kaupunkiin ja sillä tiellä olen,\nJoskus vaan olen käynyt Kirkkonummella.\"\n\n\"Mummo on siis naimaton!\"\n\n\"Ei, leski minä olen. Täällä menin sitte naimisiin muutaman\nmerijullikan kanssa; Pekka hänen nimensä oli, ja siihen määrään\nhävytön, että ensi reissulla häittemme jälkeen karkasi, minun suureksi\nharmikseni ja kummakseni. Se onni minulla kumminkin oli, ettei toki\nlapsia tullut eikä jäänyt.\"\n\n\"Hyvä on onnea vähäkin!\" sanoi mamseli.\n\n\"Hyväpä oloksikin!\" vastasi mummo.\n\nMummo jäi yöksi mamselin kyökkiin, sillä seuraavana aamuna aivan\naikaisin piti noustaman pyykille. Elsa ja mamselikin saivat kiirutta\nvielä illalla katsomaan vaatteita pyykkiin.\n\nSeuraavana aamuna nousi mummo aikaisin ylös. Elsa sai luvan nousta\nmyöskin, sillä hänen oli seuraaminen mummoa pesotupaan. Mamselin käsky\nkuului:\n\n\"Mummon pitää opettaa Elsa pyykitsemään!\"\n\nPesotupaan päästyään katseli mummo ihmeissään Elsaa, kuinka hän alkoi\nkuin vanha pesijätär puuhata lipeätä ja muita toimia.\n\n\"Pesethän sinä oikein puhtaaksi!\" sanoi mummo hetken aikaa yhteistä\ntyötä tehtyään.\n\n\"Olenhan minä pessyt kodissa äidin kanssa ja yksinkin, se vaan että\nmeillä oli niin vähä vaatteita.\"\n\n\"Herra siunaa, kun tuo tyttö osaa niin tyytyväisesti puhua kaikesta,\nniin kuin köyhyyskin olisi vaan ilman-aikainen turhanpäiväinen asia, --\nvaikka se on suuri vitsaus ja Jumalan ankara rangaistus.\"\n\n\"Ai, ai, mummo! Ei se ole rangaistus eikä mikään vitsaus, se on pelkkä\nJumalan rakkaus: sillä Jumala on rakkaus.\"\n\nMummo painoi päänsä höyryyn ja pesi voimansa takaa; väliin jupisi hän\nsanoja:\n\n\"Jumala on rakkaus!\"\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nEihän se nimeä maininnut.\n\n\nPyykkipäivinä oli mamselilla paljon puuhaa, kun Elsa oli pesotuvassa.\nHänen täytyi keittää ja varustaa ruoka oikeaan aikaan pesijöille ja\nmuutoinkin pitää taloudesta huolta. Kun vielä sattui samaan aikaan tuo\nHeleenan kuoleminen, niin täytyi juosta myöskin lasareetissa.\nKeskiviikkona hankitsi mamseli Heleenan siihen ruumisarkkuun,\njonka Munkkiniemen herra oli ostanut ja lasareettiin lähettänyt.\nKeskiviikkona saivat pesijätkin pyykin pestyksi ja vaatteet kuivamaan.\nPyykin pestyä rupesi pesumatami, vaikka olikin hyvin väsynyt,\npuuhaamaan hautajaisia. Hautajaisia piti mamselin luona pidettämän ja\noli vähän ruokaakin varustettava, koska odotettiin vieraita\nKirkkonummelta asti. Mummo näytti parastaan ruoan ostamisessa omalla\nrahallaan, koska Heleena, niinkun hän sanoi, oli hänelle sisaren tytär.\n\nTuorstaina oli mamselin asunto juhla-asussa ja katajanhavuja ripoitettu\npermannolle. Mummo, joka tiesi kaupungin läpeensä, oli hankkinut ja\nkutsunut kantajat. Täsmälleen jälkeen puolisen tuli kaksi\nmaalaishevosta pihaan; hevosilla oli kuormana juhlapukuun puetuita\nihmisiä ja tavaraa. Kärryistä laskeutui mies elähtänyt kumpasestakin;\nsamoin kaksi tanakkaa emäntää. Olipa kärryillä pieni Mattikin, vaan hän\noli saanut ihka uuden puvun. Maalaisilla oli ruokatavaroita kärryissä\nrunsaassa määrin, lihaa, voita, leipää, maitoa, juustoa ja siankinkkua.\nKyökin pöytä tuli aivan lastiinsa noiden maalaistavarain paljoudesta.\n\nParaiksi olivat nämät maalaiset ennättäneet itsensä mamselille esittää,\nkun jo pihaan ajoi Munkkiniemen herrakin rouvineen. Kohta heidän\njäljissään tuli kuusi siistiin merimiehenpukuun puettua miestä; he\nolivat nuot matamin kutsumat kantajat.\n\nVieraiden tullessa oli matami kaupungilla jotakin vielä puuhaamassa.\nKun hän ostoksineen tuli portista sisään, näki hän maalaiskärryt ja\nhevoset ja katseli avossa suin niitä. Kohta kuin mummo astui kyökin\novesta sisään, venyi maalaisten naama pitkäksi, ja hyvin alakuloisina\ntervehtivät he mummoa, sanoen muudan joukosta:\n\n\"Onhan täällä tätikin!\"\n\nToinen emännistä kysyi:\n\n\"Kuinka jaksaa Priitta Stiina?\"\n\n\"Kyllähän minä hyvin jaksan, mikäs minua vaivaa! Vapaa ihminen, teen\ntyötä ja syön ruokaa Suomen pääkaupungissa.\"\n\nSamassa käski mamseli vieraita sisälle.\n\nHyvä katajan haju tunki tulijoille vastaan, kun maalaiset vetäytyivät\nmamselin saliin. Munkkiniemen herra koetti kohtelijaasti tervehtiä\nvieraita: noita kuolleen veljiä ja heidän emäntiään, vaikka sappea\npakoitti ja olisi ollut valmis heille kunnottomuudestansa oivan\nnuhdesaarnan pitämään. Kahvin juotua lähdettiin joukossa\nsairashuoneelle.\n\nSievästi hankittuna makasi Heleena arkussansa. Elsa ja Matti lähenivät\nlikimmäksi arkkua, Elsa koetti ruumiin kylmää kättä ja purskahti\nitkemään. Tämä teki syvän vaikutuksen veljiin ja kaikkiin läsnäoleviin.\nVedet vyöryivät kaikkein silmistä. Toinen veli läheni arkkua ja\nkosketti sisaren kättä, toinen veli poistui takaperin saattojoukon taa.\nSamassa joutui siihen pappikin ja arkun kansi ruuvattiin kiinni ja\nsitten lähdettiin.\n\nKaksi mustaa hevosta veti ruumisvaunua. Hiljalleen kulki hautasaatto\nluteerilaiselle hautausmaalle. Eräässä nurkassa sai Heleena sijansa; se\nei ollut mikään loistopaikka, mutta sievä sija se oli sentään. Siihen,\nkolmen kyynärän syvyyteen, se kaunis Heleena nyt laskettiin. Pappi,\nijältänsä nuori, mutta muutoin hyvälahjainen ja tarkka asioiden\nhuomaaja, oli kirkkoherran apulainen. Hän oli myöskin väliaikaisena\nsairashuoneen saarnaajana. Hän oli ripittänyt Heleena-vainajan ja tiesi\nniinmuodoin suureksi osaksi hänen historiansa. Nyt hän pontevin sanoin\npuhui moniaita muistosanoja vainajasta, jotka muutamissa kohdissa eivät\nolleet aivan hauskinta laatua joillekuille asian-omaisista; sen parhain\nhuomasi niistä ei aivan suloisista silmäyksistä, joilla he pappia\ntähystivät. Hautausmenojen päätyttyä sanoi mamseli hiljaa Elsalle:\n\n\"Jos Jumalan sana milloin ei rakkautta rakenna, vaikuttaa se kiukkua\nkuitenkin!\"\n\nHyvässä järjestyksessä saavuttiin sitten hautajaistaloon, jossa\nalettiin kaikkea tyhjentää mitä sisälle pantu oli. Maisteltiin\nviiniäkin ja tuntuihan se pian kulmissa; se samalla antoi rikkaille\nisännille rohkeutta aloittaa puhetta:\n\n\"Kuuluukohan se papille tehdä niin sormeentuntuvia huomautuksia\nruumissaarnassa, melkein mieskohtaisia syytöksiä?\" sanoi Aatu-isäntä.\n\n\"Eihän se nimeä maininnut\", vastasi Juuso.\n\n\"Ja siinä se olisi tehnyt niinkuin mies, kun olisi aikalailla nimeltään\nhaukkunut!\" sanoi Munkkiniemen herra.\n\nAatu jäi katsomaan silmät selällään Munkkiniemen herraa.\n\n\"Jaa, suuri niillä on papeilla oikeus ruoskia toista ihmistä sanoilla\",\narveli Aatu vasta pitkän ajan päästä.\n\nMamseli mutisti suutaan sisarelleen ja hänen miehellensä.\n\nElsa kulki siinä edestakaisin, yhtä vieden toista tuoden. Isäntien ja\nemäntien huomio kääntyi Elsaan.\n\n\"Tämäkö tyttö se on, joka sisar-Heleenan lasareettiin toi?\" kysyi Aatu.\n\n\"Sama tyttö juuri\", sanoi mamseli.\n\n\"Kummallinen on tyttö, kun pani ainoan nuttunsa saadakseen vieraan\npitäjän ihmistä lasareettiin!\" sanoi Aatu.\n\n\"Ei vaan sitä olisi tehnyt yksikään meidän kylässä\", sanoi Juuso.\n\n\"Nuttuasi et saa takaisin, vaan kyllä nutun hinnan\", sanoi Juuso,\nottaen lompakon povestaan ja laskien pöydälle kaksi seteliä.\n\n\"Sinä panet kaksi, minä panen kolme, koska sinä otit pojan\", sanoi\nAatu, pannen hänkin rahaa rahan päälle ja ojentaen rahat Elsalle.\n\nElsa otti rahat vastaan ja niiasi, sanoen samalla:\n\n\"Kyllä minä nämät otan, tuleepahan taas ehkä joku joka tarvitsee\" ja\nlisäsi: \"paljo kiitoksia!\"\n\nMaksettuaan rahat tulivat isännät rattoisammalle tuulelle ja puhelivat\nruokaa odottaessa kaikenlaista, samalla kun emännät puhelivat mamselin\nja rouvan kanssa. Ruoan jouduttua, jota Priitta-Stiina-täti kyökissä\nvalmisti, söivät kaikki hyvällä halulla, ja syötyään läksivät vieraat\npois.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nKesäpuuhia.\n\n\n\"Setelirahoja ne ovat, vaan ei niinkään suuresta arvosta\", sanoi mamseli,\nkatsottuaan vierasten mentyä Elsan rahoja. \"Pohatat lievensivät\nomaatuntoaan maksamalla Elsan nutun ja ottamalla pojan. Kun edes\npitäisivät hyvin poikaa, olisi sekin hyvä askel eteenpäin poika\nraukalle!\"\n\n\"Ehkä ne nyt sentään täyttävät enon velvollisuuden\", sanoi mummo, joka\npyyhki astioita.\n\n\"Eiköhän oteta vielä jankoltaan vaatteita sisään; minusta näyttävät\naivan kuivilta\", kehoitti mamseli, katsellen kyökin akkunasta pihalle.\n\nPian olivatkin kaikki täydessä puuhassa päästämässä vaatteita nuoralta.\n\n\"Ja Elsa kun osaa jo tavallisen hyvin pestä vaatteita!\" sanoi mummo\nmamselille.\n\n\"Elsa on kummallinen tyttö; ei luulisi luutatytön osaavan muuta kuin\nluutia tehdä\", vastasi mamseli.\n\n\"Mihinkä hyvät ihmiset pannaan tämä ruokien paljous\", kysyi mamseli,\nkun vaatteet oli saatu korjuusen ja hän ennätti kyökkikomentoansa\nmiettimään. -- \"Ottakaa tekin nyt hyvähkö joukko niitä kotiinne!\" sanoi\nhän Priitta-Stiinalle.\n\n\"No, Jumalan kiitos! kyllähän se minulle hyvä on\", vastasi mummo.\n\n\"Alkakaa kasata; Elsa saa tulla apuna kantamaan. Ottakaa mitä vaan\nhaluttaa, ei ne meillä tule syötyä!\"\n\n\"Mamseli on hyvä ja itse antaa; en minä rupea rohmuamaan!\"\n\nMamseli antoi niin, että niitä oli mummon ja Elsan kantaa isolla\npärekorilla. He menivät mummon asuntoon eräässä mutkikkaan kadun\nkulmatalossa. Tämän pihan perällä oli pieni kamari pesotuvan takana.\nHuone oli muutoin soma ja siisti.\n\nElsa ihmetteli Priitta-Stiinan sievää ja pientä huonetta ja sen\nomituisia huonekaluja. Luutakaupoilla ollessaan oli hän nähnyt\npaljonkin, mutta ei somuudessa sen vertaista ja ihme, ettei hän ollut\nkoskaan joutunut siinä huoneessa ennen käymään.\n\n\"Näin minä asun ja pidän oman vapauteni\", tuumi mummo.\n\nElsa ei osannut siihen vastata; hän ajatteli vaan.\n\n\"Pitkäänhän sinä ihmettelet!\" sanoi mummo naurahtaen. \"Kyllä minullakin\nsentään on ikävääkin, niin että kärtyisyyteen asti, vaikka tää asunto\nnäin näkyy, kuten olet sen jo tällä vähäisellä tuttavuutemme ajalla\nhuomannut.\"\n\n\"Jaa, itsekullakin on omat asiansa ja mielipahansa!\" sanoi Elsa.\n\n\"Jumala on rakkaus! sanoit sinä, ja ne sanat soivat pitkään ja vienosti\nkorvissani. Soisin, että Jumala, rakkaudesta rikas, rakastaisi\nminuakin!\"\n\n\"Jumala rakastaa kyllä teitäkin. Hän rakasti jo teitä, ennen kuin\nolitte syntynyt! Hän rakasti meitä kaikkia, ennen kuin maailman\nperustus laskettu oli. Olette varmaankin lukenut sen, että Jumala oli\nKristuksessa ja sovitti maailman itse kanssansa. Teillekin tehtiin\nsynnistä vapaus ja valmistettiin autuus, silloin kuin Kristuksen\nveressä Jumala sovitettiin ja autuus kaikille langenneille Aatamin\nlapsille annettiin.\"\n\n\"Kyllä minä lukenut olen, mutta en mitään käsittänyt, enkä ole voinut\nmitään sovintosaarnaa itseeni sovittaa enkä sen lupauksia omistaa!\"\n\n\"Te olette tien suulla; se ennen pitkää teille valkenee\", sanoi Elsa.\n\n\"Olisi se hyvä, -- vaan pitihän mennä mamselin luo. Mielellään taas\nlevähtäisikin, mutta vielä mieluummin tekee palvelusta hyville\nihmisille.\" Katsahtaen ruokajoukon päälle, \"siinä on ruokakultaa hyvien\nihmisten antamaa, että milloin sen syödäkään ennätän\", sanoi mummo ja\npani ovensa lukkoon, lähtien Elsan kanssa mamseli Eveliinan luo.\n\nKun sinne pääsivät, istui mamseli kyökin pöydän päässä joteskin\nmurtuneen näköisenä silmillään lukien permannon rakoja.\n\n\"Mitäs mamseli nyt suree?\" kysyi mummo.\n\n\"En minä sure, minä vaan ajattelen, kuinka mitättömiin ihmisen\naikomiset menee. Kun minä mielessäni kuvittelin, kuinka laitan Heleenan\ntänne kaupunkiin asumaan ja kuinka kiitollinen hän siitä on minulle, ja\nhänelle tulee niin hauska olla, saa kouluuttaa poikansa j.n.e., niin\näkkiä menivät tuumani nurin, jotta häpeen omia ajatuksianikin. Kyllä\nihminen on oikein turhamielinen!\"\n\n\"Ja itserakas!\" sanoi Elsa.\n\n\"Oikein kouraantuntuvasti itserakaskin!\" myönsi mamseli.\n\n\"Huomenna kait vaatteet vedetään?\" kysyi mummo.\n\n\"Huomenna, ja lauvantaina silitetään.\"\n\n\"Sitten menen minä lepäämään!\" sanoi mummo.\n\n\"Terveydeksenne tehkää se!\" sanoi mamseli. \"Mutta illallinen.\"\n\n\"Kiitos! ruokaa mulla on liiaksikin!\" sanoi mummo ja läksi.\n\nSeuraavana päivänä oli mummo taas toimissaan; vaatteita vedettiin ja\nvenytettiin. Elsakin sai näyttää voimaansa jos hänen piti pysymän\npystyssä lakanan toisessa päässä. Usein tahtoi hän tulla mukana ja\nkaatua kun mummo kiskoi kuin karhu.\n\nSuurista pyykkipuuhista päästyään ja kaikki kuntoon saatuaan läksi\nmamseli loppukesäksi Munkkiniemeen. Siellä sai hän asunnoksensa\nvinttikamarin, josta oli ihana näköala ja voi tähystää kauvas\nviehättävään ympäristöön. Kalua kaikenlaista toi mamseli mukanaan ja\nElsa sai asua kesällä mamselin kanssa samassa huoneessa. Elsan mökistä\ntehtiin levähdyspaikka kävelymatkoilla tahi oikeammin metsäpirtti. Se\noli Munkkiniemen herrasväen kesäkartanona, ainoastaan leikillä ja\nnaurun vuoksi, mutta usein he sentään menivät mökin sievälle nurmikolle\nistumaan.\n\nMunkkiniemen rannassa oli useampia venheitä; muutamat olivat hyvässä\nkunnossa, toiset perin rappiolla. Viimeksi mainittuihin kuului Elsan\nvenhe, jolla hän aikoinaan oli äitineen soudellut ympäri saaret ja\nniemet. Tuo Elsalle niin rakas muistokappale oli joutunut hylyksi;\nsuullaan se rannalla makasi ja päivä raoista tirkisti. Elsa\nkatsellessaan venhettä tillahti itkemään, sillä monet muistot olivat\nkätkettynä äitivainajan ja lapsuuden suloisista ajoista tuossa vanhassa\nvenheessä.\n\nMunkkiniemen herralla oli suuri venhe, johon sopi toistakymmentä\nhenkeä. Harvoin oli se kuitenkin liikkeessä, sillä ilman piti olla\nmelkein tyynen, ennen kuin hän uskalsi lähteä veden päälle. Hän oli\nsaanut pelon vereensä hukkumayrityksistään ja onnistumattomista\nvenhematkoista.\n\nOli kerran kesä-ilta ja oikein tyyni. Naisväki rupesivat pakoittamaan\nherraa ulos lahdelle. Heti myöntyikin hän ja iso venhe irroitettiin\nrannasta; kaksi renkiä otettiin soutajiksi. Elsa ja mamselikin\nseurasivat mukana. Herra itse istui perää pitämään, tarkasti ja\nvakaasti varoittaen lapsiaan istumaan sievästi ja rauhallisesti.\n\nVenhe suunnattiin kaupunkia kohden ja tuothätää mentiin sivu\nSeurasaaren; sitten laskettiin Trumsön rantaan, josta lahden ylitse ja\nsaaria kierrellen Hietalahteen. Yli Hietalahden, sivu Munkkisaaren ja\nHernesaaren, ja Munkkisaaren välisestä salmesta kuljettiin Harakkaa\nkohden. Aukealta mereltä katseltiin kaupunkia, josta parhaastaan\nsilmiin pisti Punavuoren paljaat kalliot ja Kaivopuiston metsä.\n\n\"Milloinkahan nuotkin kalliot ovat taloja täynnä?\" kysäsi Munkkiniemen\nrouva.\n\n\"Ei milloinkaan!\" vastasi herra.\n\n\"Fredrikki annahan kulua sata vuotta, kyllä vielä toista näet, sillä\nHelsinki on pääkaupunki\", sanoi mamseli.\n\n\"Se ei kuulu meidän aikakauteen; se on meille yhtä kuin ei\nmilloinkaan\", vastasi vakaisesti herra.\n\n\"Eikö käännytä jo takaisin?\" kysyi rouva.\n\n\"Mennäänhän nyt ympäri Viaporin\", sanoi herra.\n\n\"On Suomessakin tanakka sotavarustus\", tuumi mamseli, tähystellen\nViaporia. Toisetkin katselivat ja tekivät siitä huomioita.\n\n\"Siihen on mereltä menemättä, jos vaan ei laskea tahdota\", tuumi toinen\nsoutajista.\n\n\"So, kyllä piisaa nyt\", tuumi herra ja antoi venheen kääntyä, ja\nlaskettiin takaisin Munkkiniemen rantaan.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nHän oli mamselin vanha tuttu.\n\n\nSyksy tuli ja samalla se aika, jolloin kaupunkilaiset maalta\nkotiutuvat. Mamselikin tuli piikoineen kaupunkiin mutta kumma kyllä ei\nenään entiseen asuntoonsa, vaan vallan toiseen. Siinä ei ole liioin\nihmettelemistä, sillä joka vuokralla asuu, saa usein muuttaa.\n\nMamseli oli kyllästynyt. Ihmiselle tulee toisinaan kyllästymisen\naikakausi, -- hän oli kyllästynyt toimetonna olemiseen. Hän vuokrasi\navarat huoneet ja rupesi pitämään ruokaa ja kortteeria ylioppilaille ja\nmuille nuorille herroille. Kaupunkiin tultua tuli suuri majanmuutto, ja\nuusien mööpelien eli huonekalujen osto. Elsan mielestä pani mamseli\nniin paljon rahaa tuossa uudessa puuhassaan ulos, että hän luuli ja\nnimittikin mamselin kukkaroa tyhjentymättömäksi.\n\nKaksikerroksisessa rakennuksessa sen toisessa kerroksessa, joka oli\nvarustettu isohkoilla akkunoilla ja tarkoitukseen sopivilla monilla\nkamareilla, aloitti mamseli uutta liikettänsä. Pyykkimummokin otettiin\nauttajaksi ja lisävoimaksi tuli maalta kaksi tanakkaa punaposkista\npiikaa. Kumma kyllä, oli toinen noista piioista Munkkiniemen\nkyökkipiika, tuo lukijalle entiseltä tuttu Liina. Olikohan joku\nkipa-kapa tullut Munkkiniemessä taaskin, ja Liinan sentähden ollut\npakko muuttaa kaupunkiin? Eipä suinkaan. Mamseli oli kelpolailla\nkorottanut palkkaa ylitse sen, mitä Liina Munkkiniemessä sai, ja tuo\npalkankorotus sen vaikutti, että Liina mielellään muutti mamselin\nsuurehkon ruokalaitoksen keittäjäksi.\n\nKun lukukausi yliopistossa alkoi, ilmestyi Helsinkiin paljo majapaikan\netsijöitä. Ensimmäisenä päivänä oli mamselilla kaikki sijat tilattuna,\nja vieraat muuttivat sisään; kaksi herraa kutakin kamaria kohti.\nNoissa nuorissa herroissa oli virkamiesten ja talonpoikain lapsia,\nrikkaita pohatoita ja joku perin köyhäkin. Kaikki he olivat valinneet\nelämän-uraksensa lukumiehen tien, ja koettivat niinmuodoin kilvan\nennättää opin vaivaloisella tiellä, saavuttaakseen mitä pikemmin\ntavoittamansa päämaalin: virkamiehen palkan ja paikan vastaiseksi\ntoimeentuloksensa ja koulukustannusten palkitsemiseksi.\n\nMamselin oma kamarikin jaettiin kahdeksi, sillä se oli nurkkahuone\nkahdella akkunalla. Toisen puolen sai asunnoksensa Munkkiniemen nuori\nherra. Herra ja rouva Munkkiniemestä olivat poikaa katsomassa ja\nhyväksyivät paikan aivan mallikelpoiseksi pikku herralle.\n\nNyt kun oli paljon muita palvelijoita, sai Elsa sisäpiian toimen; hän\nsai luvan palvella herroja. Hän heille kahvia kantoi, saappaat\nkiillotti, pesuvedet kantoi, vieläpä asiallakin juoksi. Näin\nalituisessa puuhassa pian kului ensimmäinen lukukausi.\n\nNoissa nuorissa herroissa oli hyvä joukko papeiksi aikovia. Elsa\njokahisen erittäin tarkasti tuli tuntemaan; hän tunsi heidät paljo\nparemmin kuin emäntänsä heitä tunsikaan, sillä mamseli ani harvoin kävi\nherrojen huoneessa. Elsapa heistä osasikin itsekseen tehdä havaantoja\nja näki, ettei hänen pappi-aluistaan ollut kuin yksi ainoa, jolla oli\nse mieli, kuin tulevainen pyhä virka vaatisi. Arvellee joku, että\nlienee ehkä ollut jokin perin köyhä mökinpoika, joka kerjuulla ja\nvelalla itseänsä kouluutti; kaukana kumminkin se oli siitä. Hän kyllä\noli ruumiiltaan perin laiha ja kapeamuotoinen, mutta äärettömän rikkaan\nrovastin poika. Rovasti oli leski eikä hänellä ollut muita lapsia, kuin\ntämä poika, joka oli kuin papiksi luotu. Useimmat mamselin\nhyyryläisistä tulivat kotiin jälkeen puoliyön ja astuivat lujasti\nja hoiperrellen; vieläpä usein kotiin tultua syntyi niiden\nkamarin-asukkaiden kesken korttitalkoo ja sen keskessä väliin aika\nmetakka. Mamseli senlaisten metakoiden jälkeen kävi aamulla herroja\npuhuttelemaan, useinkin näin sanoen:\n\n\"Kun te kerran olette sivistyneitä ja herroja, niin älkää te eläkö kuin\nluontokappaleet eli kuin pakanat.\"\n\nSemmoisten puheiden jälkeen olivat herrat, niin kauvan kuin muistivat,\nnolona. Työläästi kehtasivat tulla isoon saliin yhteiselle\npäivälliselle, kun muutamat vielä seivästäessään olivat saaneet\nsinimarjoja kasvoihinsa. Mamseli oli aina itse ensimmäisenä\npäivällistouhun aikana silmillään seuraamassa mitä kulloinkin\ntarvittaisin, vaan muutamat herroista olisivat väliin suoneet, että hän\nolisi kaukana ollut, vähintään tuulimyllyn toisella puolella.\n\nMunkkiniemen Antti oli vilkas, reipas ja ahkera poika, ja läksyt olivat\nhänellä niin selvät, kuin selkein vesi. Tuo rikkaan rovastin jumalinen\npoika ohjasi häntä mamselin pyynnöstä, ja poika edistyi koulussa\nsuurilla askeleilla.\n\nKaikkine edistyksineen ja touhuineen tuli joululuvalle lähtö ja\nsaappaat vietiin suutariin paikattavaksi. Elsa sai kantaa Haneliukselle\nrajoja monta kantamusta, ja kun hän vie viimeistä osuutta niin --\nMatti, hän oli siellä suutarin opissa, tuo Kirkkonummen Matti.\n\n\"Sinä täällä opissa!\" sanoi Elsa.\n\n\"Niin, hyvä Elsa! et usko mitä elämää ne minun kanssani pitivät. Ei\nisäntä niinkään kuin lapset ja emäntä. Minä olin suorastaan liikaa\nsiinä talossa. Sen huomasi isäntäkin ja kaunis kerta hän otti minun\nmukaansa kaupunkiin ja etsi minulle paikan tähän.\"\n\n\"Ja tässäkö on hyvä?\"\n\n\"Tässä on hyvä; sen parempaa ei köyhän poika tarvitse. Minä koetan\nopetella suutariksi, eikö tuota silläkin eläne.\"\n\n\"Elää kait\", sanoi Elsa ja läksi pois.\n\nKotiin tultuansa kertoi Elsa mamselille:\n\n\"Matti on Haneliuksella suutarin opissa.\"\n\n\"Herranen aika! suutarin opissa\", sanoi ihmeissään mamseli. \"Eipä\nruvenneet pitämään poikaa muuta kuin silmän pilkkeeksi.\"\n\n\"Emäntä ja lapset ovat olleet niin pahat.\"\n\n\"Vai niin, no, kyllä sen jo senkin emännän näki päällekin päin, ett'ei\nhän ole orpolasten hoitaja.\"\n\nMuutamia päiviä ennen joulua läksivät herrat maalle vanhempiensa luo,\nvaan tuo hiljainen rovastin poika ei mennyt. Hän jäi yli pyhien\nkaupunkiin, ja sanoi odottavansa isäänsä kaupunkiin kohta pyhien\njälkeen.\n\nKun ylioppilaat läksivät, antoivat he passarillensa juomarahaa, ja\nElsalle keräytyi rahaa aikalailla kumminkin itse mielestänsä, vaikka\ntoiset eivät vielä sellaisia summia suuressa arvossa pitäneet. Tuo\nennen mainittu maisteri, joka ei poiskaan lähtenyt, ei juomarahaakaan\nantanut, sillä hän sanoi ei hänellä rahaa olevan ennenkuin isänsä\ntulisi.\n\nKun joulu kaikkine lahjoineen ja iloineen oli ohi, tuli eräänä iltana,\nkun kaikki oli erittäin rauhallista mamselin asunnossa, pihalle ajaen\njonnin joutavalla hevosluuskalla ja vanhalla reellä, vanhanpuoleinen\nlihava herrasmies. Miehellä oli mustalla veralla päällystetty turkki ja\npäässä karvalakki; jaloissa oli suuret karvasaappaat. Vieras antoi\nhevoselleen heiniä ja alkoi sitten astuskella yläkertaan. Hän löysi\nainoastansa kyökin ovelta avaimen ja astui kyökkiin.\n\n\"Hyvää iltaa tytöt! Asuuko tässä yhtä Isakki nimistä ylioppilasta?\"\nkysyi vieras.\n\nElsa, jonka päässä oli tarkassa muistissa kaikkien herrojen sekä\nliika- että ristimänimet, huomasi kohta, että etsittiin kotiin jäänyttä\nherraa, ja läksi kohta kynttilä kädessä johtamaan vierasta, sanoen:\n\n\"Rovasti on hyvä ja tulee tänne!\"\n\n\"Mistä neiti tietää, että minä rovasti olen?\" kysyi ukko.\n\n\"Kyllä minä arvaan\", vastasi Elsa, ja vei vieraan Isakki-maisterin\nkamariin.\n\nIsakki-maisteri oli ahkerassa lukemisen touhussa saksankielisiä\n\"tunnustuskirjoja\". Hyvään aikaan ei hän kääntänyt päätään oveen päin,\nja ukko ja Elsa seisoivat niin hiljaa, että tuskin hengitystä kuului.\nVihdoin astui ukko pöydän luo, laski hiljaa kätensä pojan olkapäälle ja\nsanoi:\n\n\"Oikein Isakki! pidä päälle. Onko tuo viimeinen tenttaami?\"\n\n\"Joko te tulitte?\" kysyi Isakki kääntyen isäänsä päin. \"Minä en kuullut\nyhtään kun tulitte.\"\n\n\"Kyllä minä näin sen ja seisoin tuolla ovessa tytön kanssa kauvan\naikaa.\"\n\nElsa kääntyi pois ja meni kyökkiin.\n\n\"Hän oli Isakki-maisterin isä\", sanoi Elsa toisille piioille.\n\n\"Isä niin lihava, ja poika niin laiha!\" sanoi Liina.\n\n\"Kyllä se monestikin niin on\", lisäsi mummo.\n\n\"Niinpä se on melkein aina\", sanoi Lotta.\n\nMamseli asui Isakki-maisterin kamarin viereisessä kamarissa. Kun\nrovasti tuli, oli hän lepäämässä päivällisen päälle ja veteli unta\nkaikessa rauhassa tammikuun iltapimeässä. Kuitenkin loppui häneltä pian\nuni, sillä hän näki unta niin että heräsi -- hän kuuli tutun äänen läpi\nunensa ja jäi silmät auki ihmeissään kuuntelemaan. Hän nousi istualle\nsohvalla ja hieroi silmiänsä, mutta hän luuli sen kumminkin olevan\nunta. Ei, unta se ei enään ollut sillä seinän takaahan se ääni kuului.\n\n\"Ihan sama ääni kuin silloinkin! Olleeko hän sama mieskin?\" tuumi\nmamseli itsekseen.\n\nMamseli veti kellonnauhaa.\n\nElsa tuli sisään juoksujalassa.\n\n\"Tiedätkö sinä Elsa, kuka vieras tuolla on Isakki-herran kamarissa?\"\n\n\"Maisterin isä.\"\n\n\"Onko hän tullut?\"\n\n\"Hän tuli juuri äsken.\"\n\n\"Minkä tekosyyn nojalla minä menisin sinne, että saisin nähdä,\nkummoiseksi hän on käynyt. Tiedäs, se rovasti on minun vanha tuttuni;\nse on ollut isälläni apulaisena. Siitä on Elsa rukka aikaa jo.\"\n\n\"Käskekää hänet tänne kahville.\"\n\n\"No, herranen aika, enkö minä nyt itsestäni noin paljoa haiveltanut.\nKäske rovasti tänne!\"\n\nElsa meni.\n\nMamseli sillävälin sytytti monihaaraisen kynttiläjalan pöydällä.\n\nElsan ääni kuului vienosti seinän takaa:\n\n\"Rovasti on hyvä ja tulee kahville mamselin luo!\"\n\n\"Mikäs mamseli se on?\" kuului rovasti kysyvän.\n\n\"Hän on emäntäni!\"\n\n\"Pappa menee vaan!\" toimitti Isakki-herra.\n\nVähän ajan takaa aukeni ovi ja rovasti astui virkanutussa sisään. Elsa\noli oven aukaissut ja painoi sen kiinni myöskin.\n\n\"Hyvää iltaa!\" sanoi rovasti.\n\n\"Jumala antakoon! Vielähän tekin elätte!\"\n\n\"Mitä? Eveliinako on tuossa? Vielähän minä elän ja olen; jopa olen\nennättänyt leskeksikin tulla.\"\n\n\"Kyllähän siitä ajasta jos jotakin on ennättänyt\", vastasi mamseli.\n\nRovasti puristi hellästi mamselin kättä; sitten hän istui mamselin\nneuvomaan soututuoliin.\n\nMamseli veti kellon nauhaa. Elsa tuli sisälle.\n\n\"Tuokaas kahvia rovastille!\" kuului mamselin käsky.\n\nElsa poistui ja tuli vähän ajan päästä takaisin, tuoden kahvia\nvehnäleivän kanssa.\n\nRovasti ja mamseli olivat erittäin vilkkaassa keskustelussa, että töin\ntuskin joutivat kahvia ottamaan. Elsa meni pois, ja mummo kyökissä\nElsalta kysyi:\n\n\"Mitä se rovasti siellä tarinoipi?\"\n\n\"Siellä on ilo ylimmillään\", vastasi Elsa.\n\n\"No, mitähän siitä vielä tuleekaan?\" arveli mummo.\n\n\"Häätpä tietenkin!\" tuumi Liina.\n\n\"Joutavia, vanha ihminen!\" sanoi mummo.\n\nHyvään aikaan ei kuulunut mitään sisään kutsumusta.\n\nViimein tuli mamseli kyökkiin antamaan käskyjä Liinalle illallisen\nvalmistuksessa; samalla hän suhasi jotakin Liinan korvaan, ja meni pois\nkyökistä.\n\n\"Oo, eihän nyt kummempaa!\" oli Liina ihmettelevinään. Toiset eivät\nolleet millänsäkään. Suuri illallinen laitettiin ja Isakki-maisterikin\nkutsuttiin illalliselle. Illallisen päätökseksi tuli, että rovasti ja\nmamseli olivat kihloissa.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nJa he menivät kukin omaa tietänsä.\n\n\nIsakki-maisteri oli tuohon isänsä kauppaan hyvin tyytyväinen. Rovasti\nmeni asiat toimitettuaan kotiinsa. Häiden pito jätettiin kevään\nvaloisaan aikaan.\n\nNiinkuin oli luonnollista, antoi mamseli tiedon kihlauksestansa\nMunkkiniemeen, vaikka itse kihlaus tapahtuikin äkkiä ja ilman heidän\nläsnäoloansa. Tästä nousi touhu Munkkiniemessä. Rouva suuttui niin,\nettä lähti paikalla kaupunkiin sisartansa nuhtelemaan, sillä mitä enään\nhullumpaa asiaa taisi maailmassa olla, kuin sisar, joka oli luvannut\naina naimatonna pysyä, nyt äkkiä kuin tuulesta lähtee ruustinnaksi ja\nveisi sinne mennessään kapineensa, tavaransa ja pankissa olevat rahat.\nTästä olisi hän valittanut miehellensäkin, jos ei se olisi samaan\naikaan sattunut olemaan pitkässä reisussa ulkomailla. Ja niin saapui\nrouva mamselin asuntoon pilvisenä tammikuun päivänä.\n\nKun rouva tuli mamselin asuntoon, oli mamseli kyökissä ja sinne tuli\nrouvakin.\n\n\"Mitä minä olen nyt saanut kuulla, että sinä menet naimisiin ja pääset\nruustinnaksi? Onnea vaan! Mutta olisit tuota voinut päästä maailman\nläpi ilmankin, kun kerran alotit. Mitä niitä turhia puheita pidät ja\npuhut minun lapsistani ja lupaat niille, kun et niille kumminkaan\nanna.\"\n\n\"Älä nyt pauhaa, hyvä ihminen, minun asianihan se on. Etkähän sinä ole\nminkään puutteessa eikä sinun lapsesi; ei se ole kuin joutavaa\nahneutta\", vastasi mamseli.\n\n\"Kuules, tuleppas tänne!\" sanoi mamseli.\n\n\"Minne?\" kysyi rouva.\n\n\"Tänne porstuaan!\" ja niin he menivät molemmat porstuaan.\n\nMunkkiniemen rouva seisoi sisarensa edessä hyvin ryhdikkäänä.\n\n\"Tässäkö me seisomme kylmässä porstuassa?\" kysyi rouva.\n\n\"Tässä me nyt seisomme, että pakkanen hiukan jäähdyttää liikaa intoasi\ntoisen omaan, sillä tietääkseni olet saanut perintösi niinkuin minäkin,\nja varakkaan miehen, ett'ei sinun lapsesi köyhyyden tähden puutteesen\njoudu, jos eivät oman kunnottomuutensa tähden ajan varrella.\"\n\n\"Kylmä mulle tässä tulee. Tiedä se, että olen istunut reessä ja nyt\npidät sinä minua kylmässä porstuassa.\"\n\n\"Niin, se sopii hyvin, kun minä olen rovastin tytär, että vihdoinkin\ntulen ruustinnaksi.\"\n\n\"Kuules, Eveliina, sinä olet ihan viime aikoina tullut niin kovin\nkummalliseksi. Sinun elämäsi oli hiljaista ja rauhallista, kuin\nkyyhkysellä pesässään, mutta sinä olet tuon hiljaisuuden heittänyt;\nsinä olet siipesi levittänyt ja ruvennut puuhaamaan, kuin sellainen,\njoka ei muuten elä.\"\n\n\"Jaa, minä opettelen emännäksi.\"\n\n\"Mistäs sitä tiesit ruveta opettelemaan, hyvä Eveliina?\"\n\n\"Se tuli itsestään, se aavisti.\"\n\n\"Laske minut edes kyökkiin! Totta se on, että vilustaa minua.\"\n\n\"Voithan mennä kamariinkin\", sanoi mamseli ja aukaisi kamarin oven.\nSinne hävisivät porstuassa-juonittelijat.\n\n\"Voi hyvänen aika\", sanoi mummo. \"Kyllä ei ole sekään hyvä, että on\ntavaraa. Noin sitä sitten on riita sisarten välillä ihan tavaran\ntähden.\"\n\n\"Pientä se on mummo tuo; olen minä suurempiakin kahakoita nähnyt\",\nsanoi Liina. \"Kyllä siinä on rouvassa matantuuraa, mutta herra on hyvä\nmies.\"\n\nLotta, joka oli etempää maalta eikä ollut koskaan muiden kuin\ntalonpoikaisten parissa ollut, kysyi:\n\n\"Riiteleekö herrasväkikin?\"\n\n\"Eihän ne juuri riitele; ne vaan lausuu ja sanelee\", vastasi Liina.\n\nVähän ajan kuluttua kuultiin rouvan ja mamselin ääni porstuassa. Se oli\nnaurun sekaista keskustelua ja he menivät rappuja alas pihalle, jossa\nkuski hevosta pidellen rouvaa odotti.\n\nPiiat näkivät kyökin akkunasta, kuinka sisarukset kaikessa sovinnossa\nerkanivat. Mamseli katsahti pihalla seisoessaan kyökin akkunaan ja\npiiat vetivät päänsä akkunasta pois, vaan mamseli kiiruhti ylös ja tuli\nsuoraa päätä kyökkiin.\n\n\"Se on pulska, tuo sisaren miehen orit!\"\n\n\"Kyllä siinä on konkaria\", vastasi Liina.\n\n\"Huh, huh, hyi, kun siellä on pilvipakkanen tänään; oikein se kynsiin\nkiinni ottaa!\" tuumi mamseli. \"Pitäkää pellit kiinni, ett'ei lämmin\ntaivaalle luista\", lisäsi hän ja meni kamariin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAika kului, joululupa loppui. Ylioppilaat alkoivat tulla kaupunkiin.\nMamselinkin huoneet alkoivat täyttyä. Ankara alkoi työ. Nyt mamseli\nhuomasi vasta uhoon yhtyneensä. Hänen piti huolta pitää suurehkosta\nmajapaikasta ja samalla morsiuspuuhistansa. Suurenlaisesti tahtoi hän\nvarustaa itsensä kaikenlaisilla kapineilla. Hänellä itsellään tosin oli\nliina- ja pitovaatteita moneksi vuodeksi, vaan sulhasen liinavaatteet\nja peitteet alkoivat vetää puoleensa kaiken huomion. Hän oli kahden\nvaiheella, pitikö heittää majanpito toisiin käsiin kesken talven, vaiko\njatkaa sitä poislähtöönsä asti.\n\nIsakki-maisteri suoritti viimeisen tenttaaminsa jo helmikuussa.\nTuo ainoa tulevainen poikapuoli oli myöskin uusiin tamineihin\nvarustettava. Mamselilla oli syytä iloita, että hän sai varustaa poikaa\npapintutkintoa ja vihintää suorittamaan. Hänellä oli vielä suurempi syy\nsenkin tähden, kun Isakki oli tuleva kumminkin aluksi isällensä\napulaiseksi, ja oleva alituisesti yhdessä perheessä ja äitipuolen\nsilmien edessä.\n\nMunkkiniemen Elsa, hänkin täytti kolmannentoista ikävuotensa ja oli jo\ntäyden ihmisen pituinen ja kokoinen. Hänen poskensa alkoivat käydä\npunakoiksi ja käsivartensa sievän pyöreiksi ja hänen vesiruskea\ntukkansa riippui kahtena palmikkona, joiden päihin oli sidottu siniset\nnauhat. Viime aikoina oli mamseli tehnyt hänestä huomioita, ett'ei Elsa\nenään lukenut eikä virrennuotteja hyräillyt. Hän otti siis Elsan\nkahdenkesken puhutellakseen:\n\n\"Kuinka on Elsa sinun jumalisuutesi kanssa?\"\n\n\"Näytänkö minä jo niin jumalattomalta?\"\n\n\"Älä nyt tuskastu hyvä ihminen, minä hyvässä tarkoituksessa sitä\nkysyn.\"\n\n\"En tuskastu, en, mamseli kysyy vaan! Minä vastaan, että en minä tässä\njouda mitään näkyviä jumalisuuden harjoituksia pitämään. Meillä on\nkiire työ, mamseli kulta!\"\n\n\"Niin on, kyllä meillä nyt hyvä lapsi työtä piisaa. Mutta se, Elsa\nrukka, on hyvä, että on työtä ja aina touhua, sillä työ, jos se\ntoisinaan on suuri rasituskin, on myöskin syntiselle ihmiselle jalo\nvirvoitus ja huvitus. Se viepi mielestä pois kaikki joutavat ja\nturhanpäiväiset ajatukset. Herra armahda, missä pulassa minä olin monta\nkertaa ajatuksineni niinä pitkinä vuosina, kun vietin joutilasta ja\nikävää toimettoman vanhanpiian elämää. Juuri sen vuoksi aloin tämän\ntoimen. Onhan se kyllä totta, mitä sisareni sanoo näistä kaikista\npuuhistani, että olisin vähemmälläkin toimeen tullut. Mutta miksi en\nsaisi minä niin hyvin kuin hänkin puuhata? Olenko minä enemmän, kuin\nhän, nurkkaani noiduttu? Sen sanon, että yhtä jumalinen voipi olla\ntyötouhussa, kuin joutilaanakin.\"\n\nSen pitemmälle ei keskustelu sillä kertaa kestänyt, sillä nuot\nmaalliset touhut tulivat esteeksi, ja Elsaa kaivattiin toimiinsa.\n\n\"Menköönhän nyt, mutta niin kauvan kuin minä emäntä olen, teen minä\ntuossa tavassa muutoksen. Elsa on tästä lähin liian pulska passaamaan\nminun herrojani. Minä sanon: mummo on kaikkein sopivin passari meidän\nmaistereille. Elsa kyllä juoskoon jalkojensa nuoremmuuden tähden ulos\nkaupungilla, vaan kotoiset kamaritoimet minun herroilleni tehköön\nmummo!\" Näin jutteli mamseli kamarissaan itsekseen, neuloessaan sulhon\npaitaa.\n\nSamana päivänä tekikin mamseli tuon muutoksen ja mummo sai huolekseen\nherrain passauksen.\n\nKevät kului ja kesä läheni. Nuoret herrat alkoivat solua kotipuoleensa.\nMamseli alkoi myöskennellä liikoja huonekalujansa, joita ei hänen\ntarvinnut viedä tuonne maapappilaan. Palvelijat saivat hakea paikkoja,\nmikä minnekin, sillä siitä taloudesta oli loppu tuleva. Elsan olisi\nmamseli mielellään vienyt mukanaan, mutta Elsa ilmoitti ei tahtovansa\nmaalaiseksi tulla. Häät vietettiin tuossa majatalossa, jonka jälkeen\nkaikki saivat talosta mennä minne kukin pääsi.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\nRajuilman tauottua lakkasivat pojatkin riitelemästä.\n\n\nHäät olivat olleet komeat ja niissä oli ollut hauskuutta jäämäänkin\nasti. Kuka kumminkin häiden jälkeen ja mamselin mentyä jäi pahoille\nmielin, oli Munkkiniemen Elsa. Hänelle ei mamseli muistanut antaa\npäästökirjaa eikä palkkaa. Hulluinta kaikista oli se, ett'ei mitään\npalkanmäärää ollut puheessakaan ja tietysti käytti mamseli tilaisuutta\nhyväkseen. Jäi toinenkin piika päästökirjatta; se oli mummo, mutta hän\nei jäänyt ilman palkkaa. Liina meni jälleen Munkkiniemeen ja Lotta\nkotipuoleensa.\n\nNyt oli Elsa paikatta, eikä oikeastaan tiennyt mitä tehdä, kun ei ollut\nsanottavasti mitään, millä toimeen tulla ja päästökirjaa puuttui.\nMummo, kaikenlaisia kokenut vanha ihminen, käski tytön tulla kotiinsa\nsiihen pieneen kamariin pesotuvan perässä, joka monta vuotta oli ollut\nhänen hoteissaan halpaa hyyryä vastaan. Elsa ei juuri mieluisesti\ntahtonut ruveta mummon rasitukseksi, vaan mummo kehoitti noudattamaan\nkohtelijasta tarjousta, ja niin meni Elsa mummon mukana.\n\nSe oli kirkas kesäaamu, kun mummo ja Elsa työnsivät käsirattailla Elsan\narkkua ja kaikenlaisia kapineita tuohon hyvin vanhaan taloon. Talo oli\nkulmatalo Kruununhaassa ja niin rakennettu, että, katsoi pihan perältä\ntai katurakennuksesta, näkyi aina pohjoissatama. Niin muodoin näkyi\ntuosta korkealla mäellä olevasta pesotuvan-peräkamarin akkunasta\nkirkkaasti kimalteleva mainittu pohjoissatama. Väsyksiin saakka saivat\nhe työntää ylösmäkeä noita rattaita ennenkuin pääsivät tuota kaunista\nnäköalaa ihailemaan, näköalaa, joka oli loistavampi kuin mamselin\nravintolassa, vaikka se sijaitsikin rakennuksen toisessa kerroksessa.\n\n\"Kyllä tässä on kaunis katsella!\" huudahti Elsa saatuaan arkun\npaikalleen ja kiirehdittyään akkunaan. Sieltä risteilikin venheitä\nedestakaisin ulapalla. Komeana kohosi lahden takana Korkeasaaren\nkaunis metsä, ja siitä oikealla kaakkoon käsin Katajanokan vuori\nmökkiryhminensä. Juuri kuin tuota mökkijoukkoa vartioiden kohosi\nmahtavana Viaporin linna eli sotavarustus. Se oli niinkuin leveälle\nsiipensä hajoittanut kotka, suojellen Helsinkiä, niin meren myrskyiltä\nja hyökylaineilta, kuin vihollisiltakin. Katsojan silmät kiintyivät\nvielä etäämpänä sijaitsevien saarten metsiinkin ja Söörnääsin\nrantoihin, kallioihin ja kärkeen.\n\n\"Todellakin kaunis kaupunki!\" huudahti Elsa, tähystäen vieläkin\nsilmillään kauas etäisyyteen.\n\n\"Niin Helsinki\", vastasi mummo.\n\n\"Juuri sama\", sanoi Elsa. \"Entisajan ihmiset ovat olleet viisaita\npaikan valinnassa. Missä oli erittäin viehättävä paikka, siihen tehtiin\nkaupunki.\"\n\n\"Se on totta, sen minäkin myönnän, mutta siinä parhaastaan silmällä\npidettiin, missä on hyvä hamina, johon laivat voivat veden syvyyden\ntähden hyvin laskea ja missä niillä on suojusta ison meren laineilta.\nUsko pois, mutta meidän maamme rannoilla on harva paikka, johon isot\nlaivat rantaan pääsevät, vesi kun näet on liian matalaa. Helsinki on\nsiinä suhteessa koko mainio, kun rantaan, ihan kalarantaan, pääsee\nlaivalla vaikka kummoisella.\" Mummo mietti hetkisen ja lisäsi:\n\"Helsinki kyllä on pulskeassa paikassa, mutta entisajan ihmiset ovat\nolleet huonoja rakentajia; -- katso tuota Katajanokkaa! Taitaako sanoa,\nettä on liiaksi kaunista?\"\n\nElsa katsoi akkunasta tuota \"Katajanokan\" mökkiryhmää ja sanoi:\n\n\"Se on köyhien rakentama; ei yksikään varakas entis- eikä nykyaikaan\nole rakentanut noin huonoa!\"\n\nEnnenkuin mummo ennätti vastausta harkita, näki hän portista sisään\nkömpivän vanhan kalastajan, joka kantoi isonlaista pärekoria päänsä\npäällä.\n\n\"Kas, taas tuo vanha Jaansonni on tuossa pärekoppinensa. -- Ahvenia\narvatenkin!\" Samassa kiiruhti mummo pihalle.\n\n\"Hyvää huomenta, Jaansonni. Onko teillä ahvenia?\"\n\n\"Ihan viime yönä saatuja\", kuului vastaus, kun ukko laski korinsa\nmaahan.\n\nElsakin juoksi siihen.\n\n\"Minulle viisi naulaa\", sanoi mummo.\n\n\"Ja minulle kaksi\", kuului ääni takaa. Se oli eräs toisen huoneen\nasukas, joka sitä sanoi.\n\nAhvenet hyppelivät ja häntäänsä sinkauttelivat ukon kassissa, joka jo\nroikkui puntarin koukussa. Aika lihavia ja isoja olivatkin ahvenet.\n\nElsa katseli ukkoa, hänen hallistunutta lammasnahka-lakkiansa,\nharmaata sarkapukuansa, rasvanahkaisia rumia pikisauma-saappaitansa,\npunaisen- ja mustanjuovikasta liiviänsä, sekä vihdoin ukon paksuja\nahavoittuneita poskia ja lyhyttä ruskeata partaa.\n\n\"Matami se ostaa silloin, kuin ostaa\", sanoi Jaansonni.\n\n\"Niin, meitä on kaksi henkeä\", vastasi mummo.\n\n\"Ketä kaksi?\"\n\nMummo osoitti Elsaa.\n\n\"No, hitto vieköön! Mistä te tuommoisen neiden olette käsittänyt?\nEnempi semmoisia; niitä vaan sellaisia tyttöjä ei kasvakaan joka mökin\nnurkassa!\"\n\n\"Missähän niitä luulettekaan kasvavan?\"\n\n\"Se täytyy olla parempi paikka, jossa tuonlaisia tyttöjä kasvaa!\"\n\n\"Mökissä niitä vaan kasvaa\", vastasi mummo, ja alkoi Elsan kanssa\nastumaan pesotupaa kohden. Jaansonni nosti korin päänsä päälle, alkaen\njutaa ulos portista. Mummo puisti ahvenet esiliinastansa ämpäriin,\nkaatoi raitista vettä päälle ja sanoi Elsalle:\n\n\"Saat puhkaista nuot kalat.\"\n\nElsa perkasi ahvenet, ja sanoi sen tehtyään:\n\n\"Nyt olisi hyvää aikaa lähteä Helsingin pitäjään, ja laittaa\näitivainajan hautaa.\"\n\n\"Jaa, Heleenan hauta myöskin on laittamatta; me laitamme tänä kesänä ne\nmolemmat.\"\n\n\"Laitetaan vaan\", sanoi Elsa.\n\n\"Meidän sopii lähteä tänään jo; minä luulen, ett'ei sen sopivampaa\naikaa tulekaan\", sanoi mummo.\n\nNyt laittoivat he evästä koriin ja läksivät astumaan Helsingin\npitäjään. Elsa olisi mielellään kulkenut Espoon tullista ulos ja\nvalinnut tuon hänelle tutun Konalan tien, mutta mummo tuumi, että\npääsee sitä Helsingistä pois Hämeenkin tullista ja Latokartanon kautta.\nNiin alkoivat astua yli Pitkän sillan.\n\nEnsikertaa oli nyt Elsa tuolla Vanhaankaupunkiin vievällä tiellä, ja\nmukavaa oli sitä tietä kulkeakin, kun meri mukana seurasi. Päästyään\nSumtähden viljelysmaiden kohdalle, lausui Elsa:\n\n\"Olisipa Helsinki silloin aimo kaupunki, jos se tänne saakka\nriittäisi!\"\n\n\"Varttoo nyt, varttoo nyt\", sanoi mummo ja astui edelleen.\n\nNiin kulkivat he sivu Sumtähdet ja Annebergit, ja tulivat\nVanhaankaupunkiin. Siinä laski tuo ruskeavesinen Vantaa koskena alas,\npitäen aikamoista pauhinaa ja metakkaa mennessään.\n\n\"Katsopas tuota hurmaavaa vettä, kuin tahtoo viedä silmät mukaansa\",\ntuumi mummo.\n\n\"Kyllä sen partaalla on hauska asua, vaan en tahtoisi alituisesti\nkosken ääntä kuunnella, sillä se on niin levotonta minusta\", arveli\nElsa.\n\nMummo oli siihen asti omasta tahdostaan kantanut eväskoria. Nyt ojensi\nhän Elsalle korin ja niin astuttiin edelleen. Vanhankaupungin kohdalla\nlöysi mummo seipään kappaleen maantieltä, jonka hän kohta sauvakseen\nomisti ja työnteli sillä ruumistansa eteenpäin. Silloin tällöin tuli\njoku maalainen kuormahevosineen heille vastaan. Vaikk'ei tuo\nvastaantulijain tomu ollutkaan juuri makeinta nieltävää, teki muiden\nihmisten näkeminen kumminkin matkustuksen rattoisammaksi.\n\nVihdoinkin loppui tuo mutkitteleva taival, ja matkalaiset pääsivät\nHelsingin-pitäjän kirkonkylään.\n\nSiinä seisoi tuo yksinkertainen Herran huone rauhallisena kuolleiden\nkodon keskellä, ja matkalaiset istahtivat tien viereen nurmelle\nhautuumaan lähellä.\n\n\"Kuka meille osoittaa äitivainajasi haudanpaikan?\" kysäsi mummo.\n\n\"Kyllä haudankaivaja sen tietää\", vastasi Elsa.\n\n\"Jos muistaa\", sanoi mummo.\n\nHe pistäysivät hautuumaalle, jossa vallitsi täydellinen hiljaisuus. He\nkulkivat ympäri ja lueskelivat kirjoituksia hautakivissä ja tauluissa.\nVihdoin eräässä nurkassa näkivät he, kuinka multaa sinkoili ylös. Siitä\nhuomasivat kohta, että haudankaivaja kaikessa hiljaisuudessa siellä oli\nvirkapuuhissaan. He lähenivät puolivalmista hautaa ja tervehtivät\nkuopassa seisovaa keski-ikäistä miestä, joka heidän lähestyttyä nosti\nhattua ja nojasi rintansa lapionvartta vastaan.\n\n\"Minä etsin äitini hautaa\", sanoi Elsa.\n\n\"Kenen sinä olet tyttö sitten?\" kysyi mies.\n\n\"Leski-Annan, Munkkiniemestä.\"\n\n\"Etkö muista, siinähän se on tuon ison koivun juurella.\"\n\nSilloin Elsan muisti virkosi. Haudankaivajakin nousi ylös ja tuli\npaikkaa tarkemmin näyttämään, ja hauta olikin korkeammalla muuta maata\nniin, että siihen vähällä vaivalla tuli sievä penger. Haudankaivajan\navulla saivat he vähän turpeita ja mummolla oli mukanansa\nmuutamanlaatuisia kukan siemeniä, joita hän pisteli haudan päälle\nmukavaan järjestykseen. Kun hauta oli laitettu ja he olivat aikeessa\npoislähteä, puhkesi Elsalta katkera itku. Hän muisti tuon Herrassa\nnukkuneen, rakkaan äitivainajansa.\n\nSillä välin kuin mummo ja Elsa hautaa kaunistivat, oli haudankaivajakin\nsaanut työnsä valmiiksi. Hän seisoi lapio kädessä käytävällä ja näytti\nodottavan. Mummo kuiskasi Elsan korvaan:\n\n\"Nyt se odottaa palkintoa turpeista ja työkaluista.\"\n\n\"Niin, mutta kun minä sen vähän mikä mulla rahaa onkin, unehutin sinne\nvaatearkkuun\", vastasi Elsa.\n\n\"Luullakseni, jos ei hän aivan liikoja pyydä, on senverran minulla\",\nsanoi mummo. Ja niin astelivat he, hiljaa supisten, käytävälle\nhaudankaivajan luo.\n\n\"Mitä me olemme velkaa teille turpeista ja työkaluista?\" kysyi Elsa.\n\n\"Joutavia, mitä minä turhasta maksoa köyhältä tytöltä; eihän nuot\nrikkaatkaan mitään maksa. En minä semmoisista mitään ota; täytyyhän\nminun ne irti kiskoa kumminkin, kun ma hautaa alustan. Olkaa nyt niin\nhyvät ja tulkaa minun asuntooni, edes hiukan huokamaan.\"\n\nHaudankaivaja käveli edellä; Elsa ja mummo perässä. Tuot'hätää he\ntulivat miehen asuntoon.\n\nHaudankaivajan pienessä tuvassa istui akkunan edessä pöydän ääressä\nnoin viisitoista vuotinen tytär neulomassa palttinata, josta näytti\nmuodostuvan paita. Se oli haudankaivajan ainoa perillinen tuo\ntytär, joka piti emännyyttä leskenä olevalle isällensä. Huone oli\nyksinkertaisesti sisustettu, ja varsin siisti. Vanha seinäkello\nperäseinällä löi juuri kaksi. Haudankaivaja istui tuolille pöydän\npäässä, joten tuli istumaan tytärtänsä vastapäätä. Elsa alkoi penkillä\nistuessaan syödä evästänsä; pian rupesi mummokin noudattamaan Elsan\nesimerkkiä.\n\n\"Tuo maitoa vieraille, Miina\", sanoi haudankaivaja.\n\nTytär meni kohta ulos. Vähän päästä tuli hän takaisin, tuoden maitoa\nvalkoisella puutuopilla.\n\nPuolipäivän aurinko paahtoi sisään mökin akkunasta. Vaikka ovi oli\nauki, tuntui tuvassa joltinenkin kuumuus. Erittäin tervetullut olikin\nmatkalaisille raitis maitohaarikka.\n\nHaudankaivaja käski vierasten siirtymään pöydän ääreen; tytär otti\npöydältä pois aivinatilkkunsa ja siirtyi penkille neulomaan.\n\n\"Kyllä täällä hyvin syönti käypi, missä olemme\", vastasi mummo\ntalonväen kohtelijaisuuteen.\n\n\"Ei niinkään hyvin\", sanoi haudankaivaja ja hoputti vieraita pöydän luo\nmuuttamaan.\n\nVieraat tottelivat kehoitusta ja muuttivat syöntinsä pöydälle, ja\nsöivät eväänsä loppuun. Syötyänsä aikaa Elsa taas jutella\nhaudankaivajan velasta:\n\n\"Sanokaa nyt, hyvä isäntä, paljonko olen teille velkaa.\"\n\n\"No, kun se velka sua niin kovin huolettanee, niin anna jotakin;\nkyllähän tuon otan. Täytyyhän tytön päästä tunnonpintehestä\", sanoi\nhaudankaivaja hymyssä huulin.\n\n\"Minulla ei ole rahaa itselläni mukana ollenkaan, vaan lainaan\nmummolta. Lainatkaapas nyt mummo!\"\n\nMummo veti villalangoista kudotun kukkaron taskustansa; siitä hän antoi\nElsalle kaksi isonlaista hopearahaa vanhaa mynttiä. Elsa ojensi rahat\nhaudankaivajan käteen.\n\n\"Piisaako, riittääkö nämät?\" kysyi hän.\n\n\"Riittää ne. Näistä rahoista minä kastelen tään kesää istuttamasi\nkukkaset ja vielä hankin haudan pääpuoleen sievän, joko tuomen tai\npihlajan vesan. Keitä kahvia, Miina!\"\n\nMiina asetti kohta kahvipannun tulelle, ja tuossa tuokiossa oli kahvi\nvalmiina. Elsan ja mummon suureksi huviksi liikkui Miina erinomaisen\ntaitavasti ja liukkaasti.\n\n\"Kaupungissahan tuo Miina tarvitsisi olla\", sanoi mummo.\n\n\"Kuinka niin? Mitä hänellä kaupungissa tehtäisiin?\" kysyi\nhaudankaivaja.\n\n\"Kaupungissa tarvitaan sellaisia tyttöjä, jotka töissään joutuu\",\ntuumiskeli mummo.\n\n\"Kyllä niitä tarvitaan maallakin\", sanoi ukko, sytyttäen piippunsa.\n\"Maalla tarvitaan työtä yhtähyvin kuin kaupungissakin.\"\n\nKahvit juotiin ja lämmin liemi lisäsi ennestäänkin suurta\nlämpöä. Kiitellen haudankaivajan ja hänen näppärän tyttärensä\nvieraanvaraisuutta, sanoi mummo hyvästi; Elsa seurasi mummon\nesimerkkiä, alkaen lähteä.\n\n\"Niin aina, vierailla on matka edessä ja niin muodoin kiiru; en\nminäkään tahdo siis viivyttää. Hyvästi sitten! Kyllä minä pidän\nhaudasta asianomaista huolta, kuten puhuttu on.\"\n\nElsa ja mummo olivat taas maantiellä ja menossa Helsinkiin.\n\nKun he olivat kulkeneet kappaleen matkaa, silloin tällöin jälelleen\nvilaisten, tuli muutamia hevosmiehiä kuormineen heidän jälessään.\nKuormien ajajat tekivät hyvänpäivän sivumennessään ja käänsivät\nkatseensa jälelleen. Heitä oli kolme miestä ja yhtämonta hevosta.\n\n\"Sillä mummolla on kaunis ja ryhdikäs tytär\", sanoi viimeinen eli\njälimmäisen hevosen ajaja.\n\n\"Kuules, Elsa, nyt he luulevat sinua minun tyttärekseni.\"\n\n\"Niinpä kuuluvat\", vastasi Elsa.\n\nJo pysähtyivät kaikki hevoset, ja miehet laskeutuivat tielle.\n\n\"Te olette varmaankin Helsingistä, kun olette niin kaupunkilaisten\nnäköisiä\", sanoi nuorin miehistä, sama joka ajoi viimeistä hevosta.\n\n\"Kaupungista me olemme\", vastasi mummo.\n\n\"Ettekö tahdo ajaa kyydillä?\" kysyi hän vielä.\n\n\"Emme, se tulee niin kalliiksi\", tuumiskeli mummo.\n\n\"Ei se mitään maksa, istukaa vaan kärryihin.\"\n\n\"Erinomaisen kohtelijaitahan te olettekin, kun aivan ilmaiseksi\nrupeatte kyyditsemään; ette suinkaan te ole Helsingin pitäjästä\", sanoi\nmummo.\n\n\"Kuinka niin\", sanoi puhuteltu. \"Tuossa sanassa on jokin piikki meidän\npitäjäläisille. Helsinginpitäjästä me olemme. Olkaa hyvät vaan ja\nnouskaa kärryihin lepuuttamaan jalkojanne.\"\n\n\"Näkyypä tuossa olevan jo kylliksi vetämistä entisessäkin kuormassa, ja\nmeillä ei ole mitään kiirettä; me ennätämme kyllä kotiin siksi, kuin\nmeitä siellä tarvitaan\", laususkeli mummo.\n\n\"Kas muoria kun on ylpeä! Tule sinä tyttö, jätä äitisi siihen!\"\n\n\"Mene nyt vaan\", sanoi Elsa.\n\nHevosmiehet nousivat kärryihin ja alkoivat laulellen ja vihellellen\najaa eteenpäin.\n\n\"Siinä on aukeata tuossa\", sanoi Elsa, katsellen ympärilleen, kun\nolivat joutuneet kulussaan aukealle paikalle, missä oli suuri avara\nkenttä ja peltoa.\n\n\"Se on se Helsingin Malmi\", sanoi mummo.\n\n\"Tämäkö se Malmi on? Ajattelin jo mennessä kysyä\", sanoi Elsa, joka\npuolelle tähystellen.\n\n\"Mikähän siinä on, kun ihminen katselee jotakin kaunista, niinkuin\nsuuria taloja, peltoja ja kenttiäkin, niin väkisinkin tahtoo tulla\nmieleen, ollako nuot minun. Se ei luullakseni ole aivan oikein ja on\ntavallaan toisen omaisuuden himoitsemista\", arveli mummo.\n\n\"No, joko te ennätitte omistuspuuhiin? En minä vielä niin pitkälle\nkerinnyt. Minä vaan ajattelin eiköhän noilla ihmisillä ole talvella\nhyvin kylmä, kun ovat alttiina kaikille tuulille, ja mitä he polttavat\nhuoneita lämmittääksensä? Ei, minä en rakasta semmoista autiota maan\nkylää; se näyttää alastomuudellansa, metsättömyydellänsä hyvin\nköyhältä.\"\n\n\"Sinulla on siinä puheessa paljon oikeata; kyllä autio aukea köyhältä\nsuomalaisen silmiin pistää.\"\n\nJonkun aikaa kulettua alkoi mummoa väsyttämään, ja katuvaksi alkoi\nkäydä, kun oli hyljännyt miesten tarjouksen nousta jalkojaan\nlepuuttamaan kuorman päällä. Elsakin alkoi väsyä ja tuon tuostakin\nistahtivat he tien vierelle levähtämään. Kun pääsivät Viikin eli\nLatokartanon kohdalle, alkoi idästä päin kohota musta pilvi, joka\nennusti ankaraa ukkosen sadetta. Harvaan salamoi kirkkailla\nleimauksilla ja kuului kaukaista jyrinää. Matkalaisille tuli kiire ja\nalkoivat he ponnistaa voimiansa, että mahdollisesti ennättäisivät\nVanhaankaupunkiin myllyn suojaan. Erinomaisen liukkaasti alkoivat he\nastua tuulen tupruttaessa tomua silmiin, vaan ei auttanut. Pian olikin\nheillä Vanhakaupunki, ja ennättivät he muutaman mökin porstuaan juuri,\nkuin parhaallaan alkoi vettä ja rakeita pudota.\n\nKiireissään ei mummo ennättänyt valita tuttavaa taloa, vaan kun hän oli\njonkun aikaa porstuassa seisonut, tuli talon emäntä huoneesta ja tunsi\nmummon, käskien heitä kohta sisälle sadetta pitämään. Kohta olivatkin he\nvalmiit seuraamaan käskyä ja noudattamaan kutsumusta, astuen huoneesen.\nHuone ei ollut aivan pieni, mutta muutoin hyvin matala, jossa asukkaina\nynnä emäntää oli kolme ruotsinkielin riitelevää pientä poikaa. Vaikeata\noli käsittää riidan syytä, vaan ei se tauonnut vieraiden\nläsnäolostakaan; olipa muutamien tukkakin vaarassa. Äitikin koetti jo\nhiilisauvoineen välissä häärätä, mutta erinomaisen huonolla\nmenestyksellä. Eikä emäntä noilta rähiseviltä pojilta saanut rauhaa\nvierailta kuulumisia kysellä; ennen oli myrskykin ohi ja sade laannut.\n\nRajuilman tauottua lakkasivat pojatkin riitelemästä ja menivät ulos.\nEmäntä pyyteli anteeksi poikiensa rähinän edestä. Vieraat katsahtivat\nakkunasta ulos ja näkivät, että ulkona jo pouta vallitsi. Lahdella kävi\nvielä jommoisetkin laineet ja koski pauhasi entistänsä kovemmin.\n\n\"Uskokaa pois vieraat, siitä tulee kaunis tyyni ilta, joka on myrskyn\njälkeen tavallista. Te voisitte helposti päästä venheellä kaupunkiin,\neikä se suuria maksa. Naapurissa tuossa on useampia venheitä ja siinä\non kylliksi soutajia. Tahdotteko muutoin, niin --?\"\n\n\"Kuin tahdot, Elsa?\" kysyi mummo.\n\n\"Kyllä se helpommin käy, mennään koettamaan.\"\n\nSilloin he läksivät. Emäntä kävi edellä ja vieraat perässä; mentiin\nniin tien yli torppaan. Täällä oli väki parhaallaan iltaruoalla:\nisäntä, emäntä ja kaksi täysikasvuista poikaa. Tuo oppaana oleva\nnaapurin emäntä kysyi:\n\n\"Ettekö lähtisi soutamaan näitä vieraita kaupunkiin\"?\n\n\"Minkätähden ei\", vastasi kohta toinen nuorista miehistä.\n\nVieraat saivat luvan istua penkille.\n\nPian lopetti nuori mies syöntinsä, pisti lakin päähänsä ja puki itsensä\nharmaasen sarkanuttuun.\n\n\"Tulkaa mukaan!\" hän sanoi.\n\nElsa ja mummo läksivät pojan perässä rantaan astumaan.\n\nRannassa oli verkkojen säilytyshuone. Nuori mies katseli merta, katseli\ntuuliviiristä tuulen suuntaa. Hän huomasi ilokseen voivansa purjeissa\nlaskea hyvää laitatuulta Helsingin Pohjois-satamaan. Hän otti vajasta\npurjeen ja laittoi venheen reilaan. Vieraat käski hän istua venheesen.\nNiin lähdettiin. Nuori mies piti itse perää sekä hoiti purjetta. Vielä\nkävi maininki myrskystä, ja poika istui vakavana venheen perässä. Tuuli\nvinkui ja venhe kulki tavatonta vauhtia. Pian jätti hän Vantaan\nvaahtoavat laineet, sivuutti Annebergin ja Sumtähden rannat ja laski\nsievästi Söörnääsin sivuitse. Vielä yksi ojelmus ja silloin oltaisiin\nPohjois-satamassa. Mutta, niin kun tuo riitelevien poikien äiti oli\nennustanut, tyyntyi ja lakkasi tuulemasta. Ilta-aurinko paistoi\nsuloisesti, kultaloistoon pukien lahdet, niemet ja rannat, ja\nmonenkarvaisissa väreissä kimalteli kaikki akkunat Kruununhaassa. Nuori\nmies ei puhunut eikä pakissut, käänteli vaan purjettaan ja matka kului\nvarmasti, mutta verkalleen. Lahdella kulki edestakaisin venheitä;\nenimmät venheet liikkuivat soutamalla, josko muutamat koettivat\npurjeillakin matkaansa jouduttaa. Vihdoin laski matkalaistemmekin venhe\nPohjois-sataman rantaan.\n\nMummo kehoitti venheen hoitajaa tulemaan asuntoonsa, juomaan kuppi\nkuumaa teetä.\n\nMies suostui pyyntöön, sitoi venheensä kiinni, ja alkoi astua mummon ja\nElsan perässä. Niin noustiin ylös tuota jyrkkää pihamaata ja pian\noltiin tuossa pesotuvan takana olevassa mummon peräkamarissa. Vieras\nsai istua tuolille pöydän päässä ja Elsa meni panemaan vettä tulelle.\n\n\"Se olikin oikein hyvä ja hauska kyyti, joka meidän osaksemme tuli!\"\nsanoi mummo.\n\n\"Helpottaa se hiukan kävelyn vaivaa, kun pääsee vettä myöten\", vastasi\nmies, samalla katsahtaen akkunasta ulos. \"Kaunispa teillä on näköala;\nkaunista meilläkin on\", arveli hän lisäksi.\n\n\"Kaunishan tässä on näköala, vaan erinomaisen kaunis on teilläkin, se\ntäytyy sanoa, kun asutte aivan kosken äärellä. Eikö se sentään ikäväksi\npistä, kun aina koski korvissa kohisee?\"\n\n\"Kun siihen on lapsuudesta tottunut, niin ei siitä mitään lukua pidä;\ntoisinaan ei muista, ei edes kuulekaan.\"\n\n\"Kyllä ihminen kaikkiin tottuu!\" tuumi mummo.\n\nElsan oli teevesi valmiina ja Elsa leipurista vehnäset hakenut. Nyt\njoivat he kaikin hyvällä halulla teetä matkan päätökseksi. Teen\njuotuaan ja maksun saatuaan suoriutui Vanhankaupungin vakainen\nnuorukainen venheellensä ja paluumatkalle.\n\nKohta miehen mentyä kuului rummun pärinä ja vaskitorvien helinä. Elsa\nja mummo kiiruhtivat ulos ja hät'hätää ovensa lukittua kiiruhtivat\nsoiton ääntä kohden. Kun pääsivät Hämeenkadulle, kulki siinä sotajoukko\nohi. Edellä ratsasti joukko uljaita Donin kasakoita; heidän jälessään\nkävi yksi rumpali ja hänen jälessään monta rumpalia ja vihdoin koko\nkomea torvisoittokunta aika lailla soittaen. Soittajien jälessä\nratsasti uljas sotaherra komeassa puvussa ja vielä komeamman hevosen\nselässä, ja sitten seurasi jalkaväkeä kiiltävine aseineen, komeine\nlippuineen, joukko joukon perään.\n\n\"Minne he noin nyt menevät?\" kysyi Elsa.\n\n\"Ne menevät äkseeraamaan Helsingin Malmille.\"\n\nKadulle kerääntyneet ihmiset katselivat pitkään noita ohimeneviä\nuljaita sotajoukkoja.\n\nElsa ja mummo pyörähtivät asuntoonsa ja paneusivat levolle, vaan kauvan\nkuului vielä korvissa rummutus ja soitto Söörnäästä päin.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\nEttä mökkinsä puretaan, onhan nekin terveisiä.\n\n\nSeuraavana päivänä alkoi mummo Elsan kanssa korjaelemaan vaatteita,\nsillä monta kohtaa oli epäkunnossa. Nyt kun oli jonkun verran hyvää\naikaa, niin silloin täytyi omaa työtä tehdä.\n\nSe perusajatus mummossa, nyt kun Elsan äidin hauta oli kunnossa, ei\nlaannut, vaan aina virkistyi: että Heleenan hauta oli vähintään saman\nholhouksen saava kuin Leski-Annankin, eikä haittaisi jos sen päällä\nolis risti, vaikka yksinkertainenkin.\n\nEi viikkoa saanut kuluneeksi kuin jo mummo Elsan kera läksi\nhautuumaalle, paikkaa tarkemmin tutkimaan. Hauta varustettiin ristillä\nja sievällä kukkapenkerellä. Kaiken kustannuksen kulutti yksin mummo.\nVasta kun hauta oli jo täydessä kunnossa, meni mummo Matin luo hänen\noppipaikkaansa ja sanoi:\n\n\"Me olemme laittaneet äitisi haudan; ole hyvä ja käy väliin siellä\nkatsomassa!\"\n\nMatti tuli aivan hämilleen tuosta odottamattomasta uutisesta; hän oli\nmelkein unohtanut, että hänellä äitiä on koskaan ollutkaan. Tuo\nhälinämäinen maailman meno ja asuskeleminen suuressa mies- ja\npoikajoukossa, oli hänen saanut unohtamaan entiset olot, haudat ja\näidit, melkeinpä oman itsensäkin, eikä hän varmaan paikkaakaan\nmuistanut, missä äitinsä hauta olikaan. Lupasi hän kumminkin, eroon\nmummosta päästäksensä, käydä hautaa katsomassa.\n\nMummon tarkka silmä huomasi kyllä Matin vian, että hän liiaksikin hyvin\nviihtyi verstaassa. Hän siis kotiin tultuansa kertoi Elsalle, ettei\nMatin kanssa ole kaikki niinkuin olla pitäisi.\n\nEi se sanoma Elsastakaan hyvä ollut, vaan minkäs sille osasi.\n\nKun oli Elsan mielestä kaikki sellaisessa kunnossa, että voisi mennä\npalvelemaankin, kun vaan paikkaa olis, alkoi hän tuumia:\n\n\"Mistähän tuon nyt palveluspaikan saisi?\"\n\n\"Kyllähän se on oikea ajatus sekin mennä palvelemaan, vaan kyllä voipi\njuuri tulla toimeen palvelemattakin\" vastasi mummo.\n\n\"Jaa, ei juuri, kun ei ole minkään käsityön tekijä\", tuumi Elsa.\n\n\"Käsityönkin tekijäksi voipi itsensä harjoittaa, jos muutoin haluaa\",\npäätteli mummo.\n\n\"Kyllähän minulla on käsityötä, kun menen maalle taas luutia tekemään.\"\n\n\"Älä nyt hyvä ihminen pilaa puhu; tottahan nyt ihminen muutakin työtä\nsaapi, kuin luutien tekoa\", sanoi mummo ollen hyvin tosissaan.\n\n\"Sekin mamseli meni niin ikään. Jos palkkaa ei olisikaan maksanut,\nolisihan kumminkin päästökirjan antanut\", tuumiskeli Elsa.\n\n\"Meillä ei vielä ole hätää mitään. Palvelukseen sinä kyllä pääset; olen\nminä sekin akka, että sulle palveluspaikan saan, ilman mamselin eli\nruustinnan päästökirjaa.\"\n\nSamassa kuin mummo viimeistä sanaa sanoi, aukesi kamarin ovi, ja sisään\nastui Munkkiniemen rouva.\n\n\"Hyvää päivää Elsa ja mummo\", sanoi rouva.\n\n\"Päivää, päivää! Jumal' antakoon\", sanoi mummo.\n\nElsa nousi seisomaan ja rouva antoi kättä Elsalle.\n\n\"Sisareni on kirjoittanut sieltä maalta ja lähettänyt Elsan\npäästökirjan ja tämän rahan\", sanoi rouva, ojentaen Elsalle setelin ja\npaperilapun. \"Hän kirjoittaa muuten olleensa sinuun täysin tyytyväinen\nja toivoo, että joutuisit saamaan hyvän palveluspaikan.\"\n\n\"Kiitoksia\", sanoi Elsa erinomaisen hämillään.\n\nRouva jatkoi: \"Mieheni sanoo sinulle terveisiä, että mökkisi tulee\npurettavaksi tänä kesänä, ja että jos sinulla on jotakin siellä, joka\njohonkin kelpaa, käyt sitä pois korjaamassa.\"\n\n\"Lieneekö tuolla mihinkään kelpaavaa\", sanoi Elsa.\n\n\"En minäkään luule, vaan sopiihan se tarkoin tutkia. Mummo voipi tulla\nsinne myöskin.\"\n\nRouvalla ei ollut aikaa enempää puhua, vaan sanoi hyvästi ja läksi.\n\n\"Kas nyt sinä hätäilit ihan turhaan. Kyllähän minä ruustinnan tavat\ntiesin, ett'ei hän maksamatta jätä, vaan hän häätouhussaan ihan\nsuorastaan unehutti koko asian. Se seteli osoittaa, että hän on\nmaksanut sinulle yhtä suuren palkan kuin täysikasvuisille piioille\",\nlauseskeli mummo.\n\nElsa myönsi, että hyvin on maksettu. Siinä sitten tuumittiin ja\nlähdettiin Munkkiniemeen.\n\nOli pilvinen päivä. Päivällisen aika oli ohitse, kun mummo ja Elsa\nolivat taas maamatkalla. Se oli Elsalle tuttua taivalta, taivalta joka\nsisälsi monet rakkaat muistot lapsuuden ajasta ja äitivainajasta.\nErinomaisen pian olivatkin he määräpaikalla ja esittivät itsensä\nMunkkiniemessä avainta saamaan ja mökkiä vakoomaan.\n\nMunkkiniemen kyökin seinällä, jossa Liina entiseen tapaansa hallitsi,\nriippui mökin avain. Liina se avaimen antoikin, eikä herrasväki mitään\ntiennyt, että he olivat tulleetkaan. Elsa meni suorastaan vanhaa\npolkuaan mökille, aukaisi oven ja astui mummon kanssa sisälle.\n\n\"Mitä arvelette mummo, mitä näillä tehdään, ja mihin näitä pannaan?\"\nkysyi Elsa.\n\n\"Älähän hätäile, jahka tutkitaan. Onhan siinä pata, ämpäri ja kiulu,\nkippoja ja kuppia, sekä sänky. Lisäksi on tässä kaksi tuolia ja pöytä.\nPorstuassa näkyy olevan iso kelkka ja pari airoja ja sängyssä yhtä ja\ntoista. Katsotaanpas porstuaan. Niin aina, siinä ne olivat airot ja\nkelkka, aivan oikein! Tästä ovat tikapuut vinnille. Mitäs täällä on?\nVanha hylkeennahka-laukku, kas kun eivät vielä ole karvat mädäntyneet,\nvaikka itse laukku on aivan homeessa. No, hitto viedä, täällä on\nturkitkin ja karvat kaikki sujona. Voi, kun annoit koin syödä hyvät\nturkit, jaa, harmaa puolivillainen on päällys. Isäsi turkit ne ovat.\nEntäs sitten, täällä on hattuja, täällä karvalakkia. Mitä hullua, ihan\ntäydelliset kangaspuut ja seitsemän kaidetta, pirtaa, eli miksi niitä\ntässä sanon. On niidet jo aivan mädät, mutta pirroilla kutoo vielä.\nSyöstäväkin kuin eilen tehty. On rukkikin, mutta nyöri on poikki ja\nnukkaraudasta suu lohennut; haarukasta on hampaita poissa. Eipä täällä\nole muuta ottamista, tulen alas\", sanoi mummo.\n\n\"Mihin minä ne asetan?\" kysyi Elsa.\n\n\"Taas kysyy, mihinkä tavaran asetat! Ne viedään ensiksikin kaikki\npihalle, puhdistetaan ja tuuletetaan. Sitten viet kaikki kelpaavat\nkotiisi, Sinne missä asut, ja kelpaamattomat heität pellon höysteeksi,\nvaikkapa Munkkiniemenkin pellon; ei pelto lantaa paheksine.\"\n\nNyt alkoi kiire työ.\n\nKaikki irtaimisto kannettiin kedolle, jossa ne puhdistettiin ja\ntuuletettiin. Kun kaikki oli niinkuin olla piti, kaipasi mummo airoille\nvenhettä. Elsa kyllä tiesi, missä venhe oli, ja hänen täytyi ohjata\nmummo sen luo. Venhe oli ravistunut, vaan ei vielä aivan mitätön. Mummo\nalkoi linkkuveitsen kanssa työntämään rääsyjä rakoihin ja tuot'hätää\noli venhe vedenpitävä. Nyt käänsivät he sen pohjalleen ja työnsivät\nveteen. Vettäpä siihen alkoi herua.\n\n\"Kunnoton venhe\", sanoi Elsa.\n\n\"Silläkö, kun siihen vähän vettä tulee? Sillä me vielä tavarat\nkaupunkiin viedään\", tuumi mummo.\n\nVenhe sai turvota ja Elsa ja mummo yöpyivät Munkkiniemeen.\n\nAamulla meni mummo ensimmäiseksi venhettä katsomaan. Vähänpä se enään\noli vuotanut. Siltä paikalta, missä venhe oli suullaan maannut, löysi\nmummo vanhan äyskärin; se olikin Elsan venheesen kuuluva kapine ja se\nheitettiin nyt venheesen. Sitten kannettiin kaikki tavarat venheen luo,\nja helpostipa se venhe kantoikin kaikki tavarat ja kaksi ihmistä. Niin\nistui mummo airoille ja alkoi vetää Elsan perintövenhettä. Pian jäi\nMunkkiniemi, ja mummo nauroi:\n\n\"Purkakoon nyt Munkkiniemen herra mökkiä; omansapa se on ja sinulla on\nsinun omasi.\"\n\nPian otti Elsa mummolta toisen airon ja niin he soutivat kaksissa\nhengin tyyneessä ilmassa tuon jokseenkin pitkän matkan, Munkkiniemestä\nPohjois-satamaan. Lastin purettua tuli hyvä joukko lisää tavaraa tuon\ntuvan nurkkaan ja Pohjois-satama sai yhden venheen lisää.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\nKun tulisi hyvä isäntä.\n\n\nElsa katseli kallella päin pesotuvan nurkkaan; hän katseli ihmeissään,\nkuinka joutavaa oli tullut joutavan lisäksi. Niinkuin kaikesta näytti,\nolivat ne päälliseksi tiellä ja tiellä hän itsekin. Mummo huomasi pian,\nettä Elsa näytti tyytymättömältä perintöönsä ja sen säilytyspaikkaan.\nHän laski hiljaa kätensä Elsan olkapäälle ja sanoi:\n\n\"Luulenpa, että perintösi vaan harmittaa sinua.\"\n\n\"Minusta on kaikki niin hassua\", vastasi Elsa.\n\nMummo, joka oli paljon maailmassa nähnyt, ei tuosta niinkään kummissaan\nollut, vaan tuumiskeli:\n\n\"Kaikki asiat näyttävät alussaan hassuilta, vaan kun niihin tutustuu,\ntulevat lopulta aivan tavallisiksi ja ovat silloin hyvinkin viisaita.\"\n\nElsa myönsi sen kylläkin niin olevan ja alkoi puuhata kapineitansa\nparempaan järjestykseen.\n\n\"Mutta se venhekin, mitä minä silläkin teen?\"\n\nMummo mietti hetkisen ja sitten virkkoi:\n\n\"Se on kyllä vanhanlainen; olisi melkein myytävä niin kauvan, kun sillä\njotain saa. Liian kalliita tahtoo siitä polttopuitakin tulla, ja hengen\nkaupalla on sillä, jos kävisi Korkeasaaressa pyykkiäkin pesemässä. Kuka\nsen tietää, mihin me taas jonkun ajan päästä joudumme, tulemmeko moniin\naikoihin edes näkemäänkään venhettä, sen vähemmin sillä soutamaan.\"\n\nJoku salainen voima oli tuossa mummon puheessa, joka sai Elsan silmät\nkosteiksi. Kuka tietääkään edeltäpäin, mihin ihmiset joutuivat. Sangen\nsalaperäinen oli Elsan mielestä mummo. Hän oli palvelija eikä\npalvelija, hän oli apuna missä häntä tärkeimmin tarvittiin. Ankarasti\npiti hän kiinni oikeuksistansa, silloin kun luuli vääryyttä kärsivänsä,\nmutta sangen hupainen mummo hän oli silloin, kun sai olla toiselle\navuksi. Oikein köyhä ei hän ollut, vaan ei rikaskaan. Elsan mielestä se\noli omituinen mummo. Pesotupaa ja sen peräkamaria hallitsi hän kuin\nomaa taloansa. Miten olikaan hän sen niin valtoihinsa saanut?\n\nTalo, jossa mummo asui, oli erään varakkaan kalastajanlesken talo.\nHuoneita ei talossa ollut paljo ja harvoin nekin vähät hyyrättynä,\nsillä tuo emäntä ei lainkaan sillä lukua pitänyt, oliko hänellä\nhyyryläisiä vai ei, ja huoneita ei korjattu koskaan. Jos hyyryläinen\ntahtoi olla niin sai. Ketään ei hän koskaan pois käskenyt, enemmän kuin\nlienee taloonsa pyydellytkään. Hyyryistä ei hän liioin kovaillut. Se\nmaksoi joka jaksoi, joka ei taas jaksanut eikä pystynyt, se sai olla\nmaksamatta; pois hän vaan ei käskenyt. Huoneita itse korjaamasta ei hän\nliioin kieltänyt, ja sai vetää hyyrystäkin pois; eikä siitäkään riitaa\nsyntynyt. Mutta huoneet olivat kumminkin niin rappiolla, ett'ei niissä\nenään millään ehdolla hyyryläiset asuneet. Emännän oma huone\nkaturakennuksessa ja pesotupa kamarinensa olivat paraat asuntokelpoiset\nkoko talossa.\n\nEmäntä olikin jo hyvin vanha ja sanottiin hänen toisinaan höpsivänkin;\nkumminkin hän puhui itsekseen. Mummosta, tuosta vanhasta pesumatamista,\npiti hän paljon, ja kutsui häntä aina rouvaksi. Mummo ottikin tuon\nrouvannimen mielellään vastaan emännältä, vaan ei hinnasta mistään\nmuilta, sillä hän sanoi, että se kuuluu talonomistajalle, että hän\nkunnioittaa hyyryläistä. Emäntä taas puolestaan antoi mummolle rouvan\narvonimen sentähden, että mummo aina maksoi hyvin hyyryn, ja piti\nhuoneen siistinä ja hyvässä kunnossa, niinkuin myöskin sentähden,\nett'ei mummolla ollut lapsia, pieniä eikä suuria. Emännällä ei koskaan\nlapsia ollut ja niinmuodoin ei hän juuri olletikin reuhaavia lapsia\noikein hyvillä silmin katsellut.\n\nSattuipa nyt juuri samana päivänä, jona Elsan tavarat Munkkiniemestä\ntuotiin, se kummallinen tapaus, että kun mummo jonkin asian johdosta\npistäytyi emännän kamariin, olikin hän kuollut. Mummo ei ollut aivan\narka, vaan kumminkin teki se hänessä hyvin oudon vaikutuksen. Hän oli\nkuollut aivan sairastamatta. Mummo huomasi kyllä, että emäntä oli\naamulla noussut ylös niin terveenä, että oli voinut huoneensa puhdistaa\nja tilansa korjata. Mitä muuta oli hän askaroinut, siitä ei tolkkua\nsaanut; se vaan oli selvä, että hän makasi sohvalla hengetönnä, kylmänä\nja kankeana. Mitään ulkonaista väkivallan merkkiä ei ruumiissa näkynyt,\njoten ei voinut otaksua murhankaan tapahtuneen.\n\nErittäin kauvan ei mummo tuon kuolleen huoneessa siekaillut, vaan\npoistui ottaen avaimen kamarin ovelta, ett'ei joku menisi kamariin ja\näkkiarvaamatta kuolijaaksi säikähtäisi. Nyt kiiruhti mummo sanomaan\nElsalle emännän kuolemaa.\n\nElsa, joka ei emäntää paljon tuntenutkaan, ei osannut siitä olla paljo\npahoillansakaan; kumminkin ihmisen, vaikkapa oudonkin, kuolema,\nvarsinkin niin äkkinäinen, teki Elsaan syvän vaikutukseen. Mummo itki\nkatkerasti vanhaa tuttavaansa, ja Elsakin alkoi itkeä, kun mummo alun\nantoi. Jonkun aikaa itkettyään huomasi mummo, ett'ei se porusta parane,\nja läksi sanomaan toisille asukkaille talossa. Samassa rakennuksessa,\nkuin emäntäkin, asui muudan sepän leski. Hänellä oli kaksi aika-ihmistä\ntytärtä. Äiti ja tyttäret olivat neulojia. He olivatkin ainoat talon\nlisäasukkaat sillä kertaa. Heidän asuntoonsa johti eri rappu ja mummo\nmeni hiljaa ja varovasti heidän porstuaansa. Kamarin ovi oli lämpymän\ntähden hiukan raollaan, ja mummo kurkisti raosta ja näki heidän kolmen\nahkerassa neulontapuuhassa.\n\n\"Hyvää päivää, älkää pelästykö\", sanoi mummo.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi leski Lund.\n\n\"Emäntä on kuollut\", sanoi mummo.\n\n\"Kuollut!\" sanoivat naiset melkein yhteen suuhun.\n\n\"Hän on arvatenkin halvauksen saanut\", sanoi leski Lund.\n\n\"Niin minäkin otaksun\", sanoi mummo.\n\nElsa oli hiipinyt mummon perässä, ja kun mummo katsahti taaksensa, näki\nhän Elsan seisovan keskellä pienen porstuan permantoa.\n\n\"Elsa rukka\", sanoi mummo.\n\n\"Mummo rukka\", vastasi Elsa.\n\n\"No, sen sanoit niinkuin pitikin. Hyvin minua surettaakin, mihin tästä\ntaas joutuukaan\", tuumiskeli mummo.\n\nSiitä sitten kaikki läksivät katsomaan emännän ruumista.\n\nLeski Lund, nähtyänsä emännän ruumiin, oli valmis lääkäriä hakemaan.\nToiset odottelivat niin kauvan ruumishuoneen eteisessä ja pihamaalla,\nkunnes lääkäri saapui.\n\nLääkäri, ollen jo vanha harmaapäinen, asteli sisään sauvansa nojalla.\nTarkkaan hän tutki kuollutta ja huomasi hänen aikoja sitten tämän\nmaailman jättäneen. Rohvessoori sanoi, että ruumiin saa haudata.\n\nNyt oli tieto annettava vainajan sukulaisille.\n\nKenelläkään läsnäolevista ei ollut varmaa tietoa sukulaisista;\nkumminkaan ei heitä oltu talossa koskaan nähty.\n\nMummo otti huolekseen käydä pappilassa. Siellä hänen mielestänsä se\nasia paraiten tunnetaan. Pappilassa kumminkaan ei sen pitemmälle\npäästy, kuin että hän oli tullut aikoinaan Sipoon pitäjästä ja sitten\njoutunut naimisiin miehelle, jonka leskenä hän kuoli, sekä ett'ei\ntälläkään ollut sukua kaupungissa. Kirkkoherra kumminkin lupasi kysyä\ntietoa Sipoosta. Kun se näin oli, ei ollut toivoakaan saada sukulaisia\nhautajaisiin, vaan täytyi talossa olevien haudata kuollut omalla\nkulutuksellansa.\n\nMummo piti emännällensä yksinkertaiset hautajaiset, ja suri kovasti,\nkun ei varmaan tiennyt, saiko enään talossa asua vai ei. Niinkuin\npäivän nousua, odotti hän tietoja Sipoosta.\n\nPari viikkoa hautajaisten jälkeen, kun Elsa eräänä aamuna istui akkunan\nedessä kamarissa ja neuloi, näki hän maalais-isännän ajavan pihaan\nruskealla hevosella ja sievillä kärryillä.\n\n\"Tuolla tulee varmaankin mummolle vastaus!\" huudahti Elsa.\n\nMummo, joka jotakin hääriskeli kamarin perällä, tulla löntysti akkunan\nluo.\n\n\"Mikä vastaus?\" mummo hämillään kysyi.\n\n\"Ai, maalainen\", kiljasi mummo hevosmiehen huomattuaan.\n\nVastustamattoman halun tunsi mummo mennä pihalle vierasta\npuhuttelemaan. Järki kumminkin sai voiton ja hän pysyi sievästi\npaikallansa. Vieras otti heiniä kärryistä ja heitti hevosen eteen ja\nalkoi astella pesotupaa kohden. Avoimesta ovesta astui hän sisälle ja\nseisahtui keskellä permantoa. Kamarin ja pesotuvan välinen ovi oli\nmyöskin auki, mutta vieras ei tullut kamariin saakka, vaan kysyi\npesotuvasta:\n\n\"Onkohan tämä se sisarvainajani talo?\"\n\n\"Kuka oli sisarenne?\" kysyi mummo, astuen pesotupaan.\n\n\"Sisareni nimi oli Klementiina ja oli hän tietääkseni naimisissa vanhan\nkalastaja Starkin kanssa.\"\n\n\"On oikein tämä, Starkin lesken talo; hän kuoli aivan vähän aikaa\nsitten\", vastasi mummo.\n\nVieras ja mummo tulivat kamariin.\n\nVieras oli korkeakasvuinen, hoikanlainen ja ijältään noin\nviidenkymmenen vuotinen. Hänellä oli puolivillaiset vaatteet, vähän\nvivahtavat siniharmaasen; takki oli auki, niin että punaisen ja sinisen\njuovainen liivi näkyi. Paksut teräksiset kellonvitjat osoittivat liivin\ntaskussa löytyvän taskukellon. Jalassa oli hänellä lyhytvartiset\nsaappaat ja kädessään piti hän hallavoitunutta huopahattua. Partaa ei\nmiehellä ollut, vaan tarkemmin katsottuna osoitti musta ja tiuha sänki,\nettä hänellä oli hyväkin parran kasvu, vaan että hän ajeli leukansa.\n\nMummon käskystä istui vieras akkunanpieleen.\n\n\"Onko tää teidän tyttärenne?\" kysyi vieras, katsahtaen Elsaan, kun tämä\nneuloi pöydän toisessa päässä.\n\n\"Hänen vanhempansa ovat kuolleet. Hän on nyt orpo, vaan hänpä onkin\nkohta aikaihminen\", lausui mummo.\n\n\"Kohta niin, vai on vanhemmat molemmat kuolleet?\"\n\nSitä sanoessaan ja kauvan jälkeen näytti mies ajatuksiinsa vaipuneelta.\nVäliin hän veltosti sivulleen katseli ja näytti kovin uniselta. Vihdoin\nhän havahtui, kasvonsa kirkastuivat, ja ojentain selkänsä suoraksi\nistuimella, hän lausui:\n\n\"Jaa, niin se on tässä maailmassa. Kuolema, se korjaa puoleensa kansaa,\nnuorta ja vanhaa. Kuolleet on minunkin vanhempani. Minun ikäiselleni\ntuo nyt ei ole mikään kummakaan, vaan eivät ne sentään kauvankaan ole\nkuolleena olleet. Isäni kuoli viisi vuotta sitten ja äitini kuolemasta\non neljä kuukautta. Kyllä se koskee kovasti, kun omaisia niin kuolee,\nvaan sille ei mitään voi. Minulla ei näytä olevankaan onni myötäinen;\nkolme vuotta sitten jäin leskeksi, ja ainoa lapsi, mikä minulla olikin,\nseurasi äitiänsä hautaan. Hän oli jo aikaihminen, tytär, josta minulla\nolisi ollut paljo apua talouden hoidossa, mutta poissa, ainiaan poissa,\non minun rakas lapseni, minun Kaarina tyttäreni!\"\n\nElsa ja mummo katselivat ihmeissään vierasta erinomaisella säälin\ntunteella. Mummo alkoi kääntää juttua toisaalle ja kysyi:\n\n\"Mitä aijotte nyt tämän talon kanssa tehdä ja kenelle tämä talo\noikeastaan tästälähin kuuluu, teillekö vai jollekin toiselle?\"\n\n\"Herra hänen tiennee! Minusta on samantekevä kenelle tää kuuluu. Otan\ntään minäkin jos se minulle joutuu, jos taas ei, niin minä tyydyn aina\nsiihen, mitä muutkin ihmiset päättävät.\"\n\n\"Te varmaankin annatte siinä tapauksessa, että isännäksi tulette,\nentisten hyyryläisten asua talossa?\" kysyi mummo.\n\n\"Jaa, hyyryläisten, siitä en minä tiedä mitään sanoa; mutta minä\nluulen, että tää talo tulee myytäväksi. Mitä hyyryläisten kanssa tekee,\nsen määrää se joka talon ostaa.\"\n\n\"Niin kauvan kumminkin asumme tässä, ja minä olen myöskin saamista\nsisarenne hautajaiskustannuksista, sillä minä hautasin hänen omalla\nkulutuksellani; sisarenne tavarat ovat liikuttamatta huoneessa\", sanoi\nmummo.\n\n\"Vai niin\", sanoi vieras ja meni pihalle hevosensa luo. Sieltä sisään\npalatessaan hän kantoi raskasta eväspussia.\n\n\"Kas tässä, matami! Ottakaa vähän kylänruokaa maistijaisiksi\", sanoi\nisäntä, laskien pussin mummon eteen permannolle.\n\nMummo aukaisi pussinsuun siteen ja nosti sieltä lampaanlihoja, juustoja\nja suuren voipytyn. Tavarat hän latoi pöydälle.\n\n\"Antaako isäntä nämät minulle?\" kysyi mummo.\n\n\"Niin olisi tarkoitus\", vastasi vieras.\n\n\"Kiitoksia!\"\n\nMummo käski Elsan keittämään kahvia sillä aikaa, kun hän meni isännän\nkanssa emäntävainajan huonetta näyttämään. Elsa keitti kahvia. Kahvi\noli jo kauvan valmiina, ennenkuin mummo ja vieras huoneesta palasivat.\nHevonen hirnahteli pihalla isäntäänsä ikävöiden. Elsa katsahti\nakkunasta ja näki mummon ja isännän kuin myöskin leski Lundin\ntulevan emännän huoneesta kartanolle. He näyttivät kaikin hyvin\nsyvämietteisiltä. Elsa koetti avoimesta akkunasta kuunnella, vaan ei\nsaanut suoraa keskustelun menosta; isäntä pudisteli päätänsä aina\naikatavasta.\n\nVihdoin alkoivat isäntä ja mummo astua pesotupaa kohden ja isännän\nsanat kuuluivat:\n\n\"Huono komento.\"\n\nHe olivat siis tutkineet huoneet ja nähneet ne olevan perin rappiolla.\n\nVieras tuli mummon kanssa huoneesen ja Elsa taritsi kohta heille\nmolemmille kahvia. Kahvia nauttiessaan tuumiskeli isäntä:\n\n\"Asukaa vaan jos voitte tässä talossa, eipä tää niin häävinen olevan\nnäytä\", ja vähän mietittyään: \"minun täytyy suoriutua asioilleni;\nkylläpähän perästä saadaan nähdä, kuka tähän isännäksi tulee.\"\n\n\"Kun tulisi hyvä isäntä\", sanoi mummo.\n\n\"Toivotaan!\"\n\nSen sanottuaan alkoi isäntä lähteä; kiiteltyään kahvin edestä hän meni\npihalle, painoi hattuaan syvempään, irroitti hevosensa ja ajoi ulos\npihasta.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\nUuteen palvelukseen.\n\n\nMuutamia päiviä tuon maan-isännän käynnin jälkeen tuli mummo myöhään\nillalla kotiin erään tuttavansa herrasväen luota. Heillä oli ollut\nsenlainen onnettomuus, että heiltä oli kuollut palvelusneiti.\n\n\"Nyt sinulla on paikka tiedossa, vaikk'ei minua lainkaan huvita, että\ntaas ehkä erkanemme, sillä olisimmepa kyllä toimiin tulleet yhdessäkin.\nMutta toiselta puolelta on se erittäin sopivaa, että pääset\npalvelukseen, sillä en minä juuri kehoita sinua täänlaisen vanhan\nmummon toimissa pyörimään, kun vaan palveluspaikkoja on saatavissa.\"\n\nSilloin Elsan silmät kiilsivät; oikeinpa rinta aaltoili pelkästä\nilosta. Yksitoikkoiseksi alkoikin tulla eläminen mummon kamarissa,\nvaikka jotain tehtävää olikin. Toista toki oli palvelus.\n\nMummo tuli hyvilleen, nähtyään Elsan suloisesti hymyilevän.\n\n\"Minun on hauska nähdä sinua, kun sinulla on halu työhön. Nytkään tänä\nkesänä ei mikään olisi voinut estää sinua levähtelemästä, mutta sinä\npäinvastoin olet ollut ahkerassa työssä; sellainen pitää ihmisen luonto\nolla. Ahkeraa täytyy ehdottomastikin kunnioittaa sekä rikkaan että\nköyhän.\"\n\n\"Mitä lajia väkeä he ovat, sen uuden palveluspaikan isäntäväki?\" kysyi\nElsa.\n\n\"Maisteri on herra, he ovat vielä nuoria kumpikin sekä rouva että\nherra. On heillä jo pari pientä lastakin sentään.\"\n\n\"Yksikö palvelija heillä pidetään?\"\n\n\"Mihinkäs siinä yksi joutuis! Tulee teitä olemaan kaksi. Sinä\noikeastaan tulet lastenpiiaksi, ja sinun tulisi, jos myönnyt menemään,\nmennä sinne jo huomis-aamuna.\"\n\n\"Miksikä en menisi.\"\n\n\"Älä nyt suinkaan hyvä ihminen siksi ota, että minä mitenkään ajan\nsinua sinne, tai tahdon sinusta päästä!\"\n\n\"En minäkään tahtoisi teistä päästä, ilman sanomattannekin sen\nymmärrän, ett'ette aja minua pois, sillä olisittepa sen voinut tehdä\nkohta tuloni jälkeen.\"\n\n\"Hm\", myhähti mummo.\n\nElsalla olivatkin kapineet joltisessakin kunnossa, mutta täytyi niitä\njärjestää sentään, ennenkuin taas voi muuttaa uuteen palveluspaikkaan.\nKiireellä asetettiin kaikki reilaan läpi yön. Vähän nukahdettua\naamupuoleen, nousivat mummo ja Elsa puoliunisina ylös, haukkasivat\nsuurusta ja varustausivat lähtemään. Käsirattaille nostettiin Elsan\narkku ja nyt työntämään uutta ja outoa tulevaisuutta kohden.\n\nMatka ei ollut pitää, sillä maisteri asui hyvin lähellä ainoastaan\ntoisessa korttelissa, ja oli siinä talossa tasainen pihamaa. Talon isoa\nporttia pidettiin aina kiinni, ja kulettiin ulos ja sisään pienestä\nportista. Siitä ei kuitenkaan kärryillä päässyt, vaan täytyi silloin\naina isoportti avata. Hirmuisen raskaat ja tanakat olivatkin tuon\nisonportin puolikkaat. Niin, portin auki saatua työnnettiin käsirattaat\npihaan ja mummo johti kärryt maisterin kyökin rappujen eteen. Talossa\noli yksikerroksinen vinkkeliin rakettu asuinhuone-rivi, joka oudon\nsilmään näytti tavattoman pitkältä ja muhkealta. Elsalla ei nyt\nkumminkaan ollut aikaa sen tarkemmin talon ulkomuotoa tutkia, vaan\nkantoi mummon kanssa arkkua kyökkiin. Ensi silmäyksellä huomasi Elsa,\nettä kyökki oli hyvin avara, melkein Munkkiniemen kyökille vivahtava.\nOli siinä pulska ja tanakka piikakin, jonka toveriksi Elsan nyt oli\nrupeaminen.\n\n\"Elsa tulee niin jotta rytkyy!\" sanoi entinen piika, äänellä, joka\nilmoitti, että Elsa nyt oli tekemisissä suoraluontoisen ja säyseän\nihmisen kanssa.\n\n\"Hyvää huomenta!\" sanoivat tulijat.\n\n\"Jumala antakoon\", vastasi neiti.\n\nEntisen neidin arkun viereen nostettiin Elsan arkku, sillä kyökin\nseinämällä oli kyllä sijaa kolmellekin arkulle.\n\n\"Siinä on Sanna-vainajan arkku vielä poishakematta\", sanoi toinen\npiika.\n\n\"Saanko luvan kysyä nimeänne?\" kysyi Elsa.\n\n\"Katri minun nimeni on.\"\n\nKun Katri oli paraiksi kerinnyt nimensä uudelle kumppanilleen\nilmoittaa, astui rouvakin kyökkiin. Rouva oli keskikokoinen\nsirovartaloinen. Erinomaisen kaunis ei hän ollut, ei ylpeä myös, vaan\nmuutoin ryhdikäs, niin että jo ensi silmäheitolla huomasi hänen olevan\nparempaa sukua; vähintäänkin juoksi hänen suonissaan aatelinen veri.\n\n\"Hyvää päivää rouva, tässä minä tuon teille Elsan. Minä toivon, että\nrouva tulee olemaan täysin tyytyväinen Elsaan, ja niinmuodoin en\ntarvitse minä hävetä esityksestäni.\"\n\nElsa ojensi päästökirjan rouvalle.\n\nRouva luki ja katsahti luettuaan Elsaan.\n\n\"Soo, vai olet sinä jo niinkuin vanhat palvelijat?\"\n\nRouva pyörähtiin ympäri, kävi vähän hellin luona ja meni niin lappu\nkädessä toiseen huoneesen. Vähän ajan kuluttua raotti rouva ruokasalin\noven ja kutsui Elsan sisälle. Elsa astui ruokasaliin.\n\nTäällä istui maisteri pöydän ääressä aamukahvia juomassa. Hän oli\npienenlainen sievä mies, harmaa aamunuttu yllä ja silmälasit nenällä.\nElsa seisahtui ovipielessä vähän ja maisteri katsoi kahvipöydästään\nElsaa silmiin, samalla ryypiskellen kahvia suuhunsa. Rouva istahti\nmyöskin pöydän ääreen ja kaasi itsellensä kahvia, kaasipa yhden\nliikakupinkin, ja sanoi:\n\n\"Tules Elsa tänne pöytään ottamaan kuppi lämmintä!\"\n\nElsa ujosteli hieman ja astui pitkäveteisesti pöydän luo. Istui\nkumminkin sitten uutta käskyä odottamatta kahvipöytään, ja noudattaen\ntalonväen esimerkkiä joi kahvia vehnästen kanssa.\n\nMaisteri, juotuansa kahvin, astui hilpeästi työhuoneesensa. Ruokasalin\nja maisterin kamarin välinen ovi jäi isännän mentyä seposelälleen ja\nElsa näki kahvipöydästä, kuinka maisteri istui kirjoituspöydän ääreen\nja alkoi kirjoittaa.\n\nRouva nousi pöydästä ja astui kyökin-ovelle, jonka raosta hän sanoi:\n\n\"Mummo, tehkää niin hyvin ja tulkaa vähän tänne!\"\n\nMummo tuli.\n\n\"Olkaa hyvä ja istukaa tähän pöytään; minä kaadan vähän kahvia.\"\n\n\"Kiitoksia, mitä rouva nyt minua kahvittamaan.\"\n\nMummo istui Elsan viereen. Elsa nousi ylös.\n\n\"Kiitoksia paljon rouva\", sanoi Elsa.\n\n\"Ei kiittämistä\", vastasi rouva ja Elsa pyörähti kyökkiin.\n\nMummo ja rouva tarinoivat ruokasalissa tovin aikaa.\n\nSillävälin muutti Elsa pukua kyökissä ja asetteli kapineitansa. Kun oli\nsaanut kaikki järjestetyksi ja toiselta piialta vähän talon tapoja ja\njärjestystä kysellyksi, meni hän ruokasaliin.\n\n\"Kas, kun minäkin jäin tänne koko päiväksi istumaan\", tuumi mummo.\n\n\"Jaha, Elsa tuli\", sanoi rouva. \"Lähdetäänpäs lastenkamariin!\"\n\n\"Hyvästi nyt rouva ja paljon kiitoksia\", sanoi mummo.\n\n\"Älkää nyt vielä menkö; tulkaa lapsia katsomaan\", sanoi rouva.\n\n\"Voinhan tulla, jos rouva niin tahtoo.\"\n\nRouva kulki edellä, mummo perässä ja Elsa viimeisenä, ison salin takana\nolevaan kamariin. Täällä vetelivät vielä aamu-unta rouvan lapset,\nnelivuotinen poika ja kolmivuotinen tyttö. Kummallakin heistä oli oma\npieni sänkynsä. Toisella puolen huonetta sijaitsi lastenpiian sänky,\njota rouva kohta osoitti niinkuin Elsalle kuuluvana kapineena. Lapset\nkun nukkuivat, ei kauvan lastenkamarissa viivytty, vaan mentiin läpitse\nhuoneen herrasväen makuuhuoneesen, joka sijaitsi lastenkamarin\nvieressä, josta myöskin oli ovi isoon saliin. Tässä makuukamarissa oli\nhuonekaluina kaksi puusänkyä, pöytä, yksi piironki, useita tuolia,\nvaatekaappi ja pesokaappi. Piirongin päällä oli peili ynnä muita\nkoristuksia ja seinillä monioita kuvatauluja.\n\nTärkeämpiä esineitä näytteli rouva Elsalle viran puolesta, sillä Elsan\nammattina lastenpiian toimen ohessa tuli olemaan myöskin huoneiden\nsiivous ja kunnossa-pito. Rouvan huomautuksen mukaan, jos hän nimittäin\nnäihin molempiin pystyisi, tulisi hän isomman palkan saamaan.\n\nMummo puristi hellästi Elsan kättä hyvästijätöksi ja poistui.\n\n\"Hyvästi rouva\", sanoi hän mennessään.\n\n\"Hyvästi, hyvästi, mummo\", sanoi rouva.\n\n\"Yyää! -- mam-mammaa!\" kuului lasten itkunsekainen ääni toisesta\nkamarista.\n\n\"Älä itke Anni, mamma kyllä tulee\", sanoi rouva, kiiruhtaen lapsensa\nluo. Elsa seurasi hiljalleen hyvin varovasti jäljessä.\n\nPikku Anni oli noussut istualle sängyssään; hänellä oli aika pyöreät\nkäsivarret ja komea pellavankarvainen tukka. Pieni Yrjö heräsi myöskin\nja katseli sisarensa kanssa suurilla silmillään äitiänsä ja Elsaa.\n\n\"Täältä mamma tuopi Annille ja Yrjölle Elsan\", sanoi rouva leperrellen\nlapsilleen.\n\n\"Elsan\", sanoi Yrjö.\n\n\"Eltan\", soperti Anni.\n\n\"Niin, Elsa tulee teitä hoitamaan.\"\n\n\"Ne taitavat vierastaa minua\", tuumi Elsa ja poistui samalla etemmäksi.\n\n\"Eivät ne vierasta, tule vaan auttamaan pukemisessa ja silmien\npesussa.\"\n\nYrjö laskeusi sängystään alas ja rouva pani hänelle housut jalkaan ja\nkasteli vedessä sienen, pyhkäisten siihen myöskin vähän saippuaa, ja\npyyhki sitten sillä pojan silmät puhtaiksi.\n\n\"Nyt saa Elsa pyyhkiä silmäsi kuiviksi, ja pukea enemmän; sinä tiedät\nitse missä vaatteesi ovat\", sanoi rouva, samalla antaen hoitoa pikku\nAnnille, jonka silmät nyt pestäviksi tulivat. Anni aristeli ja\npyristeli, eikä tahtonut lainkaan olla tyytyväinen, että hänen\nkasvojansa kylmänlaisella vedellä huuhdottiin.\n\nElsa pyyhki Yrjön kasvot, kampasi pään, auttoi pitkät punaiset sukat ja\nmatalat solkikengät jalkaan; itse pani Yrjö röijyn yllensä, ja läksi\njuoksemaan kamarista pois.\n\n\"Lapset taitavat olla hyvin terveitä, kun näyttävät niin virkuilta\",\narveli Elsa.\n\n\"Ovathan tähän asti olleet, josta Luojalle kiitos\", vastasi rouva.\n\nPian saatiin Annakin vaatteisiin; tukkaa vähän suorittiin ja rouva\nalkoi taluttamaan häntä salin kautta ruokasaliin. Isossa salissa\nkääntyi Anni taaksensa katsomaan, seuraako Elsa mukana. Nähtyänsä Elsan\nheidän jäljessään kulkevan, sanoi Anni \"yhm\", ja ojensi kätensä Elsan\ntalutettavaksi.\n\n\"Eipä Anni yhtään vierastakaan\", sanoi Elsa, ja otti Annia kädestä,\ntaluttaen tytön ruokasaliin. Siellä asetettiin Anni omalle korkealle\ntuolillensa, joka työnnettiin pöydän ääreen. Yrjö oli jo entiseltä\nruokailemisen touhussa täyttä vauhtia.\n\nRouva jätti lapset Elsan huostaan ja meni maisterin kamariin.\n\n\"Kuules Alfred, kun pikku Anni ei yhtään vierasta Elsaa, kokotti vaan\nkätensä Elsalle, että hän vaan saisi taluttaa enkä minä. Yhm sanoi\nvaan.\"\n\nMaisteri, vaimonsa puheesta kehoitettuna, nousi työstänsä ja tuli\novelle katsomaan, jossa hän ei kuitenkaan sen enempää viipynyt, kuin\nettä vähän vilkasi.\n\nRouva palasi pian takaisin ruokasaliin ja sanoi Elsalle:\n\n\"Meillä on kaikki niin husin hasin, kun on ollut niin vähän työvoimaa;\ntänään täytyy meidän siistiä, mutta mene nyt Elsa kyökkiin\nsuurukselle.\"\n\nElsa meni kyökkiin, jossa suuruspöytä jo häntä odotti.\n\n\"Nyt saamme haukata\", sanoi Katri. Ja molemmat tytöt rupesivat ruoalle.\n\nKun Elsa oli syönyt, meni hän sisälle, jossa hän sai ensi toimekseen\nharjata maisterin vaatteet, jota työtä hän teki ulkona rappusilla. Sen\ntehtyään sai hän kiilloittaa maisterin saappaat kyökissä.\n\nMaisteri katseli vaatteitaan ja saappaitaan, ja kun ei niissä mitään\nmoittimista huomannut, niin ei sanaakaan virkkanut. Omassa\ntyöhuoneessaan hän yllensä puki ja otti sauvan etehisen nurkasta\nkäteensä ja alkoi astua ulos.\n\nMaisterin mentyä alkoivat rouva ja Elsa puhdistaa maisterin\ntyöhuonetta. Se olikin kyllä puhdas; ei missään näkynyt tomun\nhiukkaakaan, vaan puhdistettava se nytkin oli, jos ei muuta, niin\nparemmaksi vakuudeksi. Lapsetkin olisivat mielellään avuksi tulleet,\nvaan rouva ei sallinut lasten ensinkään miehensä työhuoneesen tulevan,\nvaan saivat he leikkiä muissa huoneissa. Yrjö olikin Annille hyvä\nhoitaja, niin ett'ei tarvinnut kuin välistä mennä hätään, kun Anni\nrupesi kovin Yrjölle juonittelemaan.\n\nPuhdistustyö kävi Elsalta rouvan mielestä erittäin kätevästi ja samalla\ntarkasti, ja hän oli erittäin tyytyväinen Elsaan.\n\nKun huoneet oli siistityksi saatu, sai Elsa luvan mennä lasten kanssa\npihalle. Lapset olivatkin jo hyvin tuskissaan sisällä olemiseen, kun\nkesäaurinko sisään paistoi ja huomasivat kesäilmassa ulkona olevan\npaljo hauskemman olon. Elsa menikin kohta, ja Yrjö juoksi edellä; Elsa\ntalutti Annia.\n\nPihan laidassa kasvoi sievää lyhyttä nurmea. Sinne lapset kohta\njuoksivat, sillä he olivat tottuneet siellä leikkimään. Annikin\njuoksenteli nurmella ja ei ollenkaan talutusta kaivannut.\n\nPihalla oli muitakin lapsia, ja hekin tulivat siihen katsomaan, ei\nmaisterin lapsia, vaan uutta neitiä Elsaa. Siinä oli isännän tytärkin,\njoka oli jo toisella kymmenellä, erittäin sievä ja näppärä olento.\nIsännän tytär rupesi Elsan kanssa tarinoimaan ja toiset saivat hänen\nkäskystänsä vähän etemmäksi poistua. Hän kyseli Elsan kotia ja\nsukuperää ja jutteli hänelle kaikenlaista hauskaa. Kun hän näki\nmaisterin rouvan katselevan salin akkunasta, juoksi hän akkunan alle ja\nkysyi:\n\n\"Emmekö saa vaunua ulos, että saamme viedä Annin kadulle?\"\n\n\"Sano Elsalle, että hän tulee ottamaan vaunun.\"\n\nElsa kuulikin rouvan käskyn ja juoksi sisälle. Tekla, se oli tytön\nnimi, jäi niin kauvaksi lasten luo. Elsa hinasi vaunua ulos, ja kun Anni\nnäki että vaunua tuodaan, kurotti hän jo kaukaa käsiään, sanoen:\n\n\"Yh, yh, vaunu.\"\n\nTekla ja Elsa nostivat Annin vaunuun ja laittoivat hänen siihen\nistumaan niin sievästi kuin taisivat, ja nyt lähdettiin työntämään\nvaunua portista ulos. Yrjökin työnsi sisarensa vaunua, näyttäen, että\nhän oli mies ja vuotta vanhempi.\n\n\"Minnekäs mennään nyt?\" kysyi Elsa.\n\nTekla, joka entisenkin neidin aikana oli maisterin lasten kanssa ulkona\nkäynyt, sanoi:\n\n\"Mennään Kluuvin rantaan.\"\n\nSinne sitä niin mentiinkin ja erittäin suloiselta tuntuikin\nkuumanlaisena kesäpäivänä mennä veden rantaan. Siellä oli toisiakin\nlastenpiikoja vaunuinensa, joita he edestakaisin työntelivät. Muutamat\ntoisista lasten hoitajista tunsivat maisterin lapset ja vaunun kuin\nmyöskin Teklan, ja sen johdosta alettiin Elsalta kysellä yhtä ja\ntoista. Olipa joukossa muutamia, jotka tunsivat myöskin Elsan, ei\nainoastansa mamselin luona olon ajoilta, vaan myöskin luutakaupan\najoilta. Tuttavia niin Elsalle lisääntyi ja sai heidän kanssansa\nvaihtaa monta ystävällistä sanaa, joka olikin erittäin virkistävää, kun\nhän nyt oli ensi päivää uudessa paikassaan, eikä vielä varmaan tiennyt,\nkummoiseksi uusi paikkansa rupeaa.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\nEihän nyt pilvistä siihen pudonnut.\n\n\nLapsille kun tuli nälkä ja muutenkin aika oli kotiin lähteä, erkani\nseurue ja meni kukin suunnallensa. Elsakin seurueinensa työnsi vaunua,\neikä kauan aikaa kulunut, kun oli jo taas kotona. Rouva seisoi\nportaalla vastaan-ottamassa ja kun Anni sisään kannettiin, joka oli\nvälillä nukkunut, sanoi rouva:\n\n\"Hyvin sinun kanssasi lapset viihtyy! Olitteko Kluuvin rannassa?\"\n\n\"Olimme; siellä oli paljo muitakin\", vastasi Elsa.\n\nAnni kannettiin lastenkamariin omaan sänkyynsä nukkumaan; samassa tuli\nmaisterikin kotiin.\n\n\"Pappa!\" ehätti Yrjö sanomaan, \"me olimme Kluuvin rannassa.\"\n\n\"Vai niin, vai niin\", sanoi maisteri ja meni työhuoneesensa.\n\nPäivällis-aika läheni ja Elsa joudutti itsensä päivällispöytää\nlaittamaan, ja kyökissä hän kaikkia auttoi, minkä ennätti. Rouvakin oli\nkyökissä päivällispuuhassa.\n\n\"Käyhän katsomassa Annia, ett'ei putoa sängystä\", sanoi rouva.\n\nElsa oli menossa, vaan kun rouva oli ottanut survoaksensa\nkaneelinparkkia, pidätti hän Elsan, sanoen:\n\n\"Survo sinä tuota\", ja meni itse lasta katsomaan.\n\nElsa survoi ja Katri nauroi.\n\n\"Millä sinä naurat?\" kysyi Elsa.\n\n\"Nauranpahan vaan emäntää; kyllä sinä saat vielä monta kertaa työstä\ntyöhön muuttaa, sillä rouva aina vaan joka työtä yrittää, vaan sitten\ntyöntää piian tehtäväksi.\"\n\n\"No, piikahan sitä saakin tehdä, sitä vartenhan piika on\", sanoi Elsa.\n\n\"Sitä varten piika on, vaan sanoisi sitten, että tee se ja se, eikä\nalustaisi ja sitten kumminkin jättäisi\", sanoi Katri.\n\nElsa ei tahtonut vastata siihen, vaan hienonsi kuoret sanan puhumatta.\nhänen mielestänsä oli Katri taitavan näköinen, mutta taisipa hänessä\nolla ivailijan ja panettelijan vikaa, eikä se ollut Elsan mieleen.\nPaitsi sitä oli näiden hienontaminen juuri hänen tehtävänsä niin\npienessä ruokalaitoksessa kuin maisterin. Pahaksi onneksi Katrille oli\ntällä kertaa myöskin se, että Elsa oli nähnyt parempia keittäjiä,\nniinkuin esimerkiksi Munkkiniemen Liinan, ja nähnyt, kuinka liikkuu ja\ntyössään joutuu. Katrin keitäntö siihen nähden oli paljasta\napinoimista. Kumminkaan ei Elsa hänelle mitään ilmoitellut, vaan\nhienonnettuaan kuoret meni ruokasaliin pöytää kuntoon laittamaan.\n\nRouva lienee ehkä ollut suuresta suvusta, kuitenkin kun hän tuli pöytää\nElsan kanssa laittamaan, huomasi Elsa hänen tehneen useita\nmuodottomuuksia; kumminkaan ei hän siirrellyt rouvan töitä, vaan antoi\nolla kajoomatta, ja odotti että, jos rouva kaikki kesken jättää, niin\nkyllä sitten käskee hänen siirrellä kaikki paikoilleen. Mutta mitään\nsellaista ei kuulunut ja Elsa huomasi sen säännöttömyyden kuuluvan\ntalon tapoihin, ja Katrin puheen johdosta hän nyt käsitti, ett'ei rouva\nollut mikään töiden tekijä.\n\nPäivällinen syötiin ja ruoat korjattiin pois. Maisteri paneusi\npitkäkseen työhuoneessaan olevalle sohvalle, ja rouva salin sohvalle.\nKun herrasväki oli paraiksi unen helmoihin kerinneet, rupesi Anni\nkirkumaan. Elsa olikin jo varalta lastenkamarissa ja sieppasi Annin\nylös ja kiikutti kyökkiin. Siellä olikin pieni Yrjö entiseltä Katrin\nkanssa tarinoimassa. Kun Yrjö näki Annia tuotavan, sanoi hän: \"Antakaa\nAnnillekin päivällistä.\"\n\n\"Päivällistäpä kylläkin Anni rukalle, kun nukkui sivu päivällisen\",\nsanoi Katri.\n\nElsa syötti tytön hyväksi ja meni lasten kanssa pihalle.\n\nMelkein samaan tapaan kului aika koko kesäkauden. Elsalla oli paljon\ntyötä, sillä hänen piti maata lastenkamarissa, ja olla valmis heräämään\nAnnin pienimpäänkin irahdukseen. Hänen täytyi puhdistaa huoneet ja\nvaatteet, käydä asialla ja pitää lapsista kotona ollessaan alituista\nhuolta. Kirkkoon ei hän päässyt koko kesänä, vaikka hän sinne hartaasti\nhalusi. Katri kävi pari kertaa kirkossa, ja sillä ajalla sai Elsa tehdä\ntyötä Katrinkin edestä. Elsa ei tuota kirkkolupaa liioin pyytänytkään,\nkun sitä ei pyytämättä annettu. Mummo ei käynyt liioin hänen luonansa,\neikä hänkään mummon luona käynyt.\n\n\"Tottahan Elsa ensivuodeksikin meille jääpi?\" kysyi rouva syksyllä\nElsalta.\n\n\"En ole sitä ajatellut tehdä\", vastasi Elsa.\n\n\"Kuinka niin\", kysyi rouva ihmeissään.\n\n\"Minä en jaksa täyttää tätä ammattia, ja jos ammatin jaksankin, niin\nkirkosta en voi vuosittain poissa olla.\"\n\n\"Kyllähän meillä on paljo työtä, vaan kun olemme köyhiä, niin emme voi\npitää useampaa kuin kaksi palvelijaa. Kirkossa käynninkin voisi niin\njärjestää että pääsisitte vuoroon\", sanoi rouva erinomaisen\nalakuloisena.\n\nElsa kyllä sen huomasi, että isäntäväkensä olivat vähävaraisia, mutta\nniin perin suora tunnustus kuin rouvan köyhyydentunnustus oli, sai\nElsan kelpolailla alakuloiseksi; se kävi suorastaan hänen sydämelleen,\nse tahtoo sanoa: hänen tuli herrasväkeänsä sääli.\n\n\"Jääpikö Katri paikoilleen?\" kysyi Elsa rouvalta.\n\n\"Häneltä en ole vielä kysynyt, vaan minä voin mennä kysymään.\"\n\nTätä keskustelua pidettiin lastenkamarissa, ja rouva riensi kyökkiin.\nHetkisen kuluttua tuli hän takaisin ja sanoi:\n\n\"Muuttaahan se Katrikin, kuuluu jo olevan paikka.\"\n\nElsa katsoi rouvaa silmiin ja rouva Elsaa.\n\n\"En minä tiedä mitä minun pitää tekemän, kun te molemmat muutatte\",\nsanoi rouva harmissaan.\n\n\"Minä en voi mitään päättää, ennenkuin minä kysyn mummolta\", vastasi\nElsa.\n\n\"No, ole niin hyvä ja mene kohta mummolta kysymään.\"\n\nElsa pisti liinan päähänsä ja juoksi mummon luo.\n\nMummo istui kamarissaan pesotuvan perässä; nähtyänsä Elsan hän nousi\nseisoalle ja sanoi:\n\n\"Vielä tuonkin ihmisen silmät näkee!\"\n\n\"Ei mummokaan ole meillä kesäkauteen käynyt.\"\n\n\"Kyllä olen aikonut sinne monta kertaa, vaan olen ajatellut, että\ntulisit itse. Minä olen nähnyt unta niin paljon sinusta, ja melkein\nolen katunut, että sinun sinne toimitin. Totta kyllä, en ole sitä\npaikkaa kuullut varsinaisesti moitittavan josko ei kiitettävänkään;\nkumminkin arvaan minä, että tällä kertaa sinä et kehu paikkaasi.\"\n\n\"Minä en juuri moitikaan muusta kuin kahdesta syystä. Ensiksi on siinä\nliian paljon työtä, ja toiseksi kirkkovuoroa ei milloinkaan.\"\n\n\"Kuinka olet tuuminut muuten?\"\n\n\"Minua surettaa, kun rouva sanoo olevansa köyhä eikä voivansa useampaa\npalvelijaa pitää ja Katrikin muuttaa pois.\"\n\n\"Jos rupeisit kyökkipiiaksi.\"\n\n\"Enköhän minä olisi vielä liian nuori siksi.\"\n\n\"Nuori, niin, se täytyy myöntää; mutta helpompi se on, kuin ne toiset\nkaksi yhteen. Ajatteleppas yölepo, joka on ihmiselle tärkein.\"\n\nElsa vaipui mietteisin.\n\n\"Kuinka tuumit nyt?\"\n\n\"Minä tuumin sen surkeutta, joka minun nykyisen virkani perii, jos minä\nkokiksi rupean.\"\n\n\"Joka ei siitä vähääkään välittäisi, vaan sinähän tuosta taidat\nkylläkin huolehtia toisen ihmisen vaikeudesta ja työskennellä toisenkin\nedestä. Se minua kumminkin kummastuttaa, kun köyhäkin osaa laittaa\nitsellensä leveän asunnon, vaikk'ei ole varaa pitää asunnonmukaista\npalvelijakuntaa; se minua kummastuttaa. Ja se ei ole muuta kuin\nylpeyttä köyhällä, ottaa lukemattomia huoneita, ja maksaa vielä suurta\nhyyryä. Olisi paikallaan, että muuttaisit pois\", tuumaili mummo,\nkatsellen akkunasta ulos.\n\n\"Mummo, ei saa panetella, mummo! Sillä minä hyvin tiedän meidän\nherrasväen asiat, ja sen, että heillä täytyy olla niin paljo huoneita.\"\n\n\"Ei saa panetella! Kuinka sanoit?\"\n\n\"Älkää häiritkö minua, minä nyt puhun meidän herraväen huoneista.\"\n\n\"Häiritkö sinua! Kuinka sanoit?\"\n\nElsa ei ollut kuulevinansakaan, vaan jatkoi:\n\n\"Kun isäntäni on maisteri, täytyy hänellä olla erityinen työhuone, ja\nett'ei hänen tarvitse työhuoneessaan syödä, täytyy hänellä olla\nruokasali erikseen, ja ett'ei hänen tarvitsisi maata lasten kanssa\nsamassa huoneessa, niin täytyy olla lastenkamari. Kyökki täytyy olla\nniin köyhällä kuin rikkaallakin, missä ruoka laitetaan, ja että hänellä\non iso sali, on se virhe talonrakentajalta joka teki yhteen huoneistoon\nliikoja huoneita. Vaan olen minä nähnyt sitäkin tarvittavan, väliin\nistuu salissa vieraita ja toisinaan kävelee maisteri edestakaisin salin\npermannolla ottaen pitkiä askeleita, ja näyttää sellaisina hetkinä\nolevan paljasta ajatusta ja miettimistä koko mies. Ja sen puuskan\nohimentyä hän kuin nuoli kiiruhtaa kamariinsa ja voipi kaikessa\nrauhassa lukea ja kirjoittaa monta pitkää tuntia perätysten. Niin,\nkaikkia huoneita meillä tähdellisesti tarvitaan.\"\n\n\"Hm, mukavasti sinä kyllä osaat sovittaa maisterin huonejärjestelmän,\nenkä minäkään voi käsittää miten hän juuri voisi tulla vähemmillä\nhuoneilla naineena herrasmiehenä toimeen, sillä vaikka pussi onkin\nhoikanlainen, täytyy hänen elää arvonsa ja virkansa mukaisesti. Muutoin\nse asia ei meidän punnittavaksemme kuulukaan, meidän vaan piti miettiä\nja tuumata, käypikö sinun laisinkaan sijallesi rupeaminen ja mihin\ntoimeen olisi edullisinta ruveta.\"\n\nElsa jäi istumaan sanatonna.\n\n\"Niin,\" alkoi mummo taas puhumaan. \"Minäkin tästä kohta joudan vaikka\nholliin, jos evästä annetaan. Oli onneksi, että sinä edes sait paikan\nja tulet eteenkinpäin saamaan. Minulla tässä on toiset tanssit ja vielä\npäälliseksi kiipaleet!\"\n\nElsa nosti silmänsä ja tähysti ihmeissään mummoa.\n\n\"Niin,\" jatkoi mummo taas. \"Tähänkin taloon se menneellä viikolla tuli\nuusi isäntä. Kohta hän näytti, että uusi luuta lakaisee puhtaaksi.\nLundin leski tyttärineen muutti jo eilen, ja sellaista poispanemistapa\nse oli minullekin. Sanoi hän vaan, että pesotupa pitää talossa olla\nvapaana ja kamarissa muka saisin minä asua tuota kaunista hyyryä\nvastaan, joka nyt olisi tasaisesti puolet enemmän entisestä määrästä.\nHerra armahda, mistä minä sen rahan kynsin? Sipoolainen ei liioin ole\nminulle mitään lähettänyt emäntävainajan hautauskustannuksista. Tässä\nmaassa ei tehdä köyhälle kohtuutta. Käräjiinkö minä rikasten kanssa?\nMistä minä sen rahan uitan? Jaa, jaa!\" huokaili mummo.\n\n\"Todellakin harmillista\", vastasi Elsa.\n\n\"Niin, harmillista se on, vaan olisi minulla vielä yksi tähti, joka\nhimmeästi valaisee toivoni taivaalla, vaan nyt on kumminkin asiat\nsellaisena, että tuo toivoni on melkein mahdoton toteutumaan. Sillä\nsiihen tarvitaan enemmän rahaa, kuin minulla nykyjään on.\"\n\n\"Saanko minä kuulla sen?\"\n\n\"Kyllähän tuon kerron. Siellä etäällä Punavuorten kalliolla on eräs\nyksi-huoneinen talo, onpa se sievä koiju kahdella akkunalla. Se mökki\non joutunut myytäväksi kaupungin puolesta, omistajansa perillisetönnä\nkuoltua. Suurta hintaa ei kaupunki siitä pyydä, vaan enemmän kuitenkin,\nkuin minulla on rahoja, ja tuo mökki myydään pian, sillä tavallisesti\nsellaiset halvat mökit menevät hyvin sulavasti kaupoiksi, koska on\nkosolta niitä sellaisia pieniäkin eläjiä, joilla sen verran on rahaa.\nPaitsi saavathan he lainaksikin, kun on kiinteimen osto kysymyksessä.\nMutta minä, vaikka olenkin tuttava monen kanssa tässä kaupungissa, en\nsaa lainaa niin paljo, että sen töllin ostaisin. En tosin ole sitä\nvielä hakenutkaan, vaan tiedän minä sen, ett'en saa.\"\n\n\"Eiköhän!\"\n\n\"No, en minä tiedä, vaan kamalaa on, jos minun pitää ruveta tässä\nasumaan ja korkeata hyyryä maksamaan, sillä tuot'hätää ei ole minulla\nsäästöistäni jälellä rahan haamuakaan, ja minä olen myyty muija, jonka\nviimmeinen asuinsija on 'köyhäinhuone'. Voi hyvä Elsa, suuri hyyry on\nminulle kauhistus!\"\n\n\"Köyhäinhuone\", se sana soi kamalasti Elsan korvissa. Raataa\nelin-ikänsä kaupunkilaisten töissä ja vanhana joutua köyhäinhuoneesen.\nIhmisten sydämettömyys! Sellainen vanhuuden orjallinen turva sai Elsan\nmelkein vapisemaan, ja hänen silmänsä tulivat kosteiksi, kun hän\najatteli hyvän ystävänsä \"mummon\" joutumista tuollaiseen maalliseen\nperikatoon, Ja hän sanoi:\n\n\"Eihän nyt toki köyhäinhuoneesen.\"\n\n\"Jaa, ei tosin sinne monenkaan suu syyhy, mutta kova pakko vaan\nsinnekin kerran käskee. Olisi se mamseli Eveliina vielä täällä ja\nnaimatonna, niin en hetkeäkään epäilisi mökin saamistani, mutta otapas\nnyt.\"\n\n\"Kuinka paljo teiltä rahaa puuttuu?\" kysyi Elsa.\n\nMummo kaivoi esille rahasäästöjänsä. Niitä oli useammassakin paikassa.\nSitten hän laski rahat ja sanoi talon hinnan, vaan puuttuihan siitä.\nElsan rahat kyllä täyttivät tuon vajauksen, ja hän sanoi:\n\n\"Minä annan rahani, niin voitte ostaa mökin vaikka tänään.\"\n\n\"Vieläkö sinulla ovat rahasi säilössä, etkö ole vaatetta ennättänyt\nostamaan? Ole niin hyvä ja anna ne lainaksi; minä en niitä\ntarvitsisikaan, jos minä olisin saanut emännän hautauskustannukset\nkäteeni. Kyllähän siinä vielä paljonkin tarvitaan, ennenkuin kaikista\nselkkauksista on päässyt, sillä siinä on ostettavana ja maksettavana\npöytäkirjoja, lainhuudatuksia, karttapapereita, leimoja ja sinettiä.\nKyllä minä tiedän, että rahaa talon ostaminen viepi, vaan hyyrypä rahaa\nviepi; ei talo niin paljon vuodessa kulu, kuin hyyry on, eipä totta\ntoisen kerran, vaan ne kiskovat muutamissa vuosissa talon hinnan\ntakaisin; niin ne tekevät, ne tunnottomat.\"\n\n\"Rahoista menee myöskin korot; monikin ostaa talon velkarahalla ja\ntäytyy ottaa kalliin hyyryn, että voipi maksaa korot ja ulosteot ja\nehkä kauppasummaakin lyhentää\", sanoi Elsa.\n\n\"Niin, kyllä tiedän, mutta kyllä he kiskovat sekä pääomat, ulosteot,\nettä korot, ja huonoilla huoneillaan ruumiin terveydenkin köyhältä\nihmiseltä. Kuka käskee kerjäläisen ja kykenemättömän niin isoja taloja\nostaa?\"\n\n\"Minä en tiedä enkä ymmärrä niin paljon kuin mummo, mutta minun\nluullakseni on se poikkeustiloissa, kun niin rutiköyhät taloja ostaa,\nettä senvuoksi tarvitseisivat ottaa korkohyyryä. Lienee tuo\njonkinlaista ahneutta.\"\n\n\"Otaksutaan, että ei ole ahneutta, ja että he ottavat kohtuuden mukaan,\nmutta ajan voittamiseksi täydymme pian päättää talon ostosta ja sinun\npalveluksestasi.\"\n\n\"Mitä mieltä olette siis, rupeanko keittäjäksi vaiko entiseen\ntoimeeni?\"\n\n\"Minä tulen kanssasi, ja puhun rouvan kanssa.\"\n\nMummo läksi Elsan kanssa maisterin asuntoon ja pian he olivat molemmat\nmaisterin rouvan luona lastenkamarissa.\n\nRouva, nähtyänsä Elsan ja mummon tulevan, meni heti mummoa vastaan,\nantoi kättä ja käski istumaan.\n\n\"Mitäs kuuluu nyt mummolle?\" kysyi rouva.\n\n\"No, kiitoksia, eipä erikoisia kuulukaan, tuossahan menee hiljakseen,\nhiljaa vanha hiihtää.\"\n\n\"Me olemme tässä Elsan kanssa tuumineet, rupeaisiko hän ensivuodeksi\nmeille, vaan hän ei oikein tyydy paikkaansa. Mitä ajatusta on siinä\nasiassa mummolla, kysyn sen puolesta, koska olette Elsalle muutoinkin\nvähän niinkuin holhojan virkaa pitäneet.\"\n\nRouvan ääni oli vähän väräjävä tuota puhetta pitäessä, niin että\nElsakin helposti huomasi rouvalle tekevän vaikeata.\n\n\"Enhän minä, hyvä rouva, ole Elsan holhoja, josko ei Elsakaan minun; me\nolemme entisiä työkumppaneita vaan. Paitsi sitä Elsa alkaa jo olla\naikainen ja päättäköön hän itse, mihin toimeen hän parahiten pystyy.\nMinun ymmärtääkseni kumminkin on siinä virassa, jossa hän nyt on ollut,\nliika työ hänen ikäisellensä. Minun tietääkseni hän pystyy\nkyökkipiiankin toimeen.\"\n\n\"Minä luotan paljon teidän sanoihinne, ja uskon, että Elsa kylläkin\npystyy kyökkipiian tehtäviä täyttämään. Jos Elsa muutoin tahtoo itse,\nsaa hän Pyhäinpäivästä ruveta meidän kyökkipiiaksi.\"\n\n\"Enhän minä mikään keittäjä juuri ole, vaan jotakin sentään osaan sillä\nalalla, johan sain opastusta mamselin luona\", sanoi Elsa.\n\nSen sanan päälle antoi rouva Elsalle kyökkipiian pestin.\n\nElsa sai taas vähän rahaa ja meni mummon kanssa kyökkiin, jossa hän\naukaisi arkkunsa ja antoi sieltä mummolle rahaa. Hän antoi hänelle\nkaikki rahansa, että mummo pääsisi mökkiä ostamaan.\n\nJuuri kuin mummo uudelleen luki vastaan-ottamiansa rahoja, tuli\nrouvakin kyökkiin.\n\n\"Niin, rouvakin ja tämä toinen neiti saavat olla vieraana miehenä, että\nminä olen nämät rahat Elsalta lainannut mökin ostamiseen, jotka maksan\nkasvuineen takaisin.\"\n\n\"Minä täydellisesti luotan teihin, vaan tuo Elsa on niin outo minun\nmielestäni, että minä kutsun maisterin\", sanoi rouva.\n\nTuota pikaa tuli rouva maisterin kanssa kyökkiin.\n\n\"Kummoinen asia se on, joka on tekeillä?\" kysyi maisteri, katsellen\nhyvin terävästi lasisilmiensä läpitse mummoa.\n\n\"Se on semmoinen asia, että Elsa lainaa minulle rahaa, että minä saan\nostaa töllin Punavuorilta\", vastasi mummo hiukan äkäisellä äänellä.\n\n\"Mimmoinen se talo on, jota Elsan rahoilla ostetaan?\"\n\n\"Talo ei liene muuta kuin yksihuoneinen tölli, vaikka se maksaa\nenemmän, kuin minun rahani. Mutta mummolla on paljo enemmän itsellään\",\nvastasi Elsa.\n\n\"Mummon täytyy välttämättä antaa Elsalle velkakirja; oikeastaan\nsaisitte hankkia takauksen\", sanoi maisteri.\n\n\"Maisterin minä pyydän kirjoittamaan velkakirjan, ja sopiihan maisterin\nmyöskin pistää itsensä takausmieheksi; eihän siinä tule muuta vahinkoa,\nkuin että siinä nimi on!\" laususkeli mummo.\n\n\"Enhän minä itseäni takaukseen kaupannut\", sanoi maisteri.\n\n\"Älä hyvä Alfred, älä Herran tähden mene takaukseen! Kuka maailman\nasioista tietää, ja me kun olemme niin köyhiä, jos maksamaan joutuisi,\nolisipa se vahinko. Minä varoitan sinua, Alfred!\" sanoi rouva.\n\n\"Ei rouvan tarvitse tämän asian tähden mitään hätäillä, kosk'en minä\nhätäile, joka rahat annan, ja kun kerran rahat ovat omia ansaitsemiani,\nniin mahtanen ne saada lainata, kun hyvin tunnen ja tiedän mummon, että\nne hänen käsissään eivät ole hukassa. Jos mummo tahtoo kirjoituttaa\ntodistuksen, että minä voin saada rahat takaisin, siinä tapauksessa,\nettä kuolisitte, ennenkuin nuot rahat on takaisin maksettu, niin kaikki\non hyvin,\" arveli Elsa.\n\nMaisteri katsoi rahat, paljonko niitä oli, ja meni sisälle, kirjoitti\njoutuin velkakirjan ja kirjoitti itsensä todistajaksi, vaan ei\ntakaukseen.\n\nElsa pisti velkakirjan arkkuunsa ja mummo, sanottuaan hyvillään\nhyvästit kaikille, läksi pois.\n\nKaikki seisoivat mummon mentyä kyökin permannolla kappaleen aikaa\nhämillään. Vihdoin menivät maisteri rouvineen sisälle.\n\nHerrasväen mentyä alkoi Elsa tuumia:\n\n\"Eipä Katri tiedä, mistä meille tulee ensivuodeksi kyökkipiika.\"\n\n\"Tiedätkös sinä sitten?\" kysyi Katri.\n\n\"Kyllä, ja tunnenkin osaksi häntä.\"\n\n\"Eihän nyt pilvistä siihen pudonnut, kun ei täällä ole ketään\nkäynytkään\", sanoi Katri hämillään.\n\n\"Niin kumminkin nyt on käynyt, että on piika tingattu ja pestattu.\"\n\n\"Siinäpä oli kiiru, kun minä sanoin, että minä taidan tulla muuttamaan\nja onhan sitä paikkaakin tiedossa, niin kohta oli toinen sijassa. Ei\nollut mitään paikkaa eikä muuttamisen aikomustakaan, vaan nyt\ntodellakin täytyy hakea paikan; saapa nähdä vaan josko tämmöistäkään\nsaankaan, sillä tässä on rauhallinen paikka\", tuumiskeli Katri\nmielipahoissaan.\n\nElsa puraisi huultaan ja käänsi päänsä toisaalle.\n\n\"Onhan meillä lastenpiian paikka vielä avonaisena, voithan päästä\nsiihen, kun pian puhut rouvan kanssa\", sanoi Elsa, seisoen selin\nKatriin.\n\n\"Oletko sinä hassuna; keittäjästä lastenpiiaksi samassa\nperheessä? Johan se olisi yhtä kuin alaupseerilta kiskottaisi nauhat\npois ja alennettaisi sotamieheksi.\"\n\n\"Olisiko se niin paljo valehtelemisesta? Mitäs sanoit, että sinulla on\npaikka, kun sitä kumminkaan ei ollut. Katso nyt, sinä koetit kiusoittaa\nrouvaa, joka köyhyydessään jo entiseltä kyllä rasitettu on, ja\nvarmaankin tarkoitit kiskoa palkan ylennystä. Ja rouva pestasi minut\nsinun sijaasi kyökkipiiaksi.\"\n\n\"Sinut! Ja sinut kyökkipiiaksi!\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Muutoin vaan; jo menee, kun lapsi kyökkipiiaksi.\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\nSilloin se muutti mummo taloonsa.\n\n\nSeuraavana päivänä oli Katri hyvin nolona; vihainen hän ei Elsalle\nollut, eikä juuri sopinutkaan olla, sillä hän oli vaan kummissaan,\nkuinka asiat voivat mennä päinvastaiseen suuntaan, kuin tarkoitus on.\nElsa taas puolestaan kertoi ihmeinään rouvalle, ettei Katrilla paikkaa\nollutkaan.\n\n\"Olkoonpa jos\", vastasi rouva, \"mitähän sitten valehteli minulle.\"\n\nSamana päivänä tuli Katrikin rouvan luo, pyytämään päästökirjaa ja\nlupaa mennä ulos paikkaa kuulustamaan. Molemmat hänelle myönnettiin.\nMikä lieneekin vikana ollut, mutta tovin ulkona juostuansa tuli hän\ntyhjäntoimittajana takaisin, vaikka päästökirja oli perin hyvä. Nyt\notti hän kahden kesken Elsan puhutellakseen ja sanoi:\n\n\"Kuinka sinäkin viitsit olla niin kummallinen, vaikka sinun kehutaan\nolevan jumalisen tytön, että rupeat tahallasi toisen leipää polttamaan,\nluulisi tuota itsekunkin elävän omalla työllään, eikä tuppaavan toisen\npaikalle.\"\n\n\"Mitä se on kun Katri puhuu? Olenko minä tupannut sinun paikkaasi? Minä\nolen ruvennut sinulta avonaiseksi jääneesen kyökkipiian paikkaan; itse\nolet itsesi irti sanonut ja valta minulla oli siihen eikä jumalisuuteni\nestä minua rupeamasta työhön semmoiseen, joka on toiselta avonaiseksi\njäänyt.\"\n\n\"Jaa\", sanoi Katti, eikä osannut mitään muuta.\n\n\"Jos tahdot, niin pyydä mummoa toimittamaan, kyllä hän sinulle paikan\nsaapi, ole varma siitä. Mutta minä en voi ruveta viran alennusta\npyytämään, juuri kuin koroitusta olen saanut\", sanoi Elsa.\n\nJuuri kuin Elsa viimeistä sanaa lausui, astui postiljooni kyökkiin ja\nkysyi \"Katri\" nimistä neitiä. Katri ojensi kätensä ja sai siihen\nkauniin isohkon kirjeen, jossa oli helevän punainen lakka. Postiljoonin\nmentyä aukaisi Katri kirjeen ja rupesi lukemaan. Vähän aikaa luettuansa\nrupesi hän hypähtelemään ja tanssimaan.\n\n\"Siinä se nyt on!\" sanoi Katri, ja rupesi näyttämään Elsalle pitkää\nnenää. \"Asiat käypi sentään maailmassa paremmin, kuin pahat ihmiset\nluulevat\", lisäsi hän sanaa.\n\nElsa katseli ihmeissään Katria; hän oli nyt joutunut Katrin silmissä\npahaksi ihmiseksi. Aivan hyvä ei hän ollut itse mielestänsäkään, vaan\nkumminkin hän tunsi itsensä syyttömäksi Katrin syytökseen. Hän aikoi\npoistua kyökistä.\n\n\"Älähän nyt mene. Kenelle minä tässä muillekaan salaisuuksiani kerron,\njos en sinulle\", sanoi Katri.\n\n\"Sinä pidä salaisuutesi omana tietonasi; minua ei huvita salaisuudet\njoita sinä sydämesi katkeruudesta ja mielikarvaudesta minulle kerrot\",\nvastasi Elsa.\n\nKatri katsoi Elsaa silmiin, suu naurun hymyssä. Tästä katseesta\nrauhoittui Elsa ja jäi odottavaan asemaan, mitä kirjeen sisällöstä\nhänelle kerrottaisiin.\n\nKatri luki:\n\n  \"Turussa kirjoitettu minun omalle kultaselleni!\n\n  Rakas Katrini!\n\n  Tämän kautta saan minä tervehtää sinua, ja tietä antaa, että minä\n  voin hyvin. Mökkini on nyt aivan valmis, vaan yksitoikkoiseksi sen\n  elämän vetää, kun ei kumppania ole. Minä olen ollut kovin ikävissäni\n  aina siitä saakka, kuin sinä läksit Helsinkiin. Jos sinä sen hyvän\n  työn tekisit ja tulisit kohta tänne, niin me heti häitä viettäisimme.\n  Hyvä olisi jos pääsisit kohta, vaan viimeistäänkin Pyhänpäivänä\n  odotan sinua tänne!\n\n                             Ystäväsi\n\n                          Pekka Niironen.\"\n\nKirjeen luettua tuli Elsa hyvin alakuloiseksi; hän nojasi\nkyynärpäillänsä kyökin pöytään ja katsoa tuijotti avonaista kirjettä\npöydällä, mutta Katrin silmiin ei hän katsonut. Katri huomasi Elsan\nhämmennyksen.\n\n\"Kuinka sinä niin ymmälle minun kirjeeni sisällöstä jouduit?\" kysyi\nKatri.\n\n\"Tottahan nyt ymmälle jo vähemmästäkin joutuu, kun suorastaan tuo\nkirje putoo kuin taivaasta pelastamaan sinua samaan aikaan, kun sinä\nvaromattomuutesi tähden puheistasi olit jäädä ilman paikkaa ja\npalvelusta. Unta kait sinun sulhasesi on siellä Turussa nähnyt, että\nsinä tulevaksi vuodeksi olet vähällä paikatta joutua täältä\", vastasi\nElsa.\n\nKatri katsoi Elsaa silmiin, suurilla silmillä niinkuin sellainen, joka\non kesken uniansa herätetty.\n\nElsa meni kyökistä pois.\n\nKun Elsa jälleen ilmestyi lastenkamarissa, sattui rouva katsomaan Elsaa\nkasvoihin. Elsan silmät olivat kosteat, mutta hänen poskissansa näkyi\nvihan puna. Elsa teki tehtäviään vaan kyyneltulva sai enemmän valtaa.\nRouva huomasi, että Elsan itkuun oli jonkinlainen ulkonainen loukkaus\nsyynä ja siis kysyi:\n\n\"Mitä nyt itkee Elsa?\"\n\n\"Enpähän erikoista mitään, itken vaan pahoissa sydämissäni\", arveli\nElsa.\n\n\"Semmoinen tunnustus suuresti huvittaa minua\", sanoi rouva naurahtaen,\nja meni pois.\n\nKun Elsa taas sattumalta joutui kyökissä Katrin näkösälle, pidätti\nKatri häntä hiukan puheillensa pysähtymään.\n\n\"Kuules Elsa, minun sydämeni on vallan sula sinua kohtaan. Anna\nanteeksi, minä loukkasin sinua ilman syytä.\"\n\n\"Mielelläni ja erinomaisella ilolla annan minä anteeksi, eikä se\nloukkaus sinun puoleltasi minua kohtaan suuri ole. Itse asiassa olen\nitse enemmän loukannut sinua. Jos en olisi ollut niin lapsellisen\nrehellinen, että sinulle rupesin ilkkumaan kuka sinun paikkasi\nperijäksi tulee, niin sinun äkäsi ei olisi mitenkään voinut kääntyä\nminua kohtaan. Mutta niin ollen, otaksuit sinä minulla olevan joitakin\nvehkeitä itseäsi vastaan. Sitä ei minulla kumminkaan ole. Kyllä sen\nitse huomaat, että vika alkuaan on sinun. Koska minäkin tähän asiaan\nsekaantumisella ja puolittain onneasi kadehtimalla olen loukannut\ntuntoani, niin pyydän kaikessa nöyryydessä anteeksi.\"\n\n\"Mielelläni annan sinulle anteeksi\", sanoi iloissaan Katri.\n\n\"Kiitos sinulle, ja Jumalalle kiitos ja kunnia! Omatunto puhdistuu, kun\nriidat ja vääryydet sovitaan. Mutta vielä on yksi asia, jota sinä älä\nlaimin millään muotoa lyö. Sinun pitää tunnustaman rouvalle, että\nvalehtelit.\"\n\n\"Kyllä senkin voin tehdä, vaikken siihen olisi juuri halukas.\nKumminkaan en rouvaa pelkää, ja siis kohta tunnustan.\"\n\nSamassa astuikin rouva kyökkiin.\n\nKatrin kasvoille lensi puna, kun Elsa jäi odottavaan asemaan täyttääkö\nKatri lupauksensa.\n\n\"Kuulkaas rouva, minä valehtelin, että minulla on paikka. Siinä\nhäpeällisessä tarkoituksessa sen tein, että rouva rupeaisi minua\nluusimaan ja palkkaa ylentämään. Onko rouva niin hyvä ja antaa sen\nanteeksi minulle?\"\n\nRouva tuli vahan hämilleen.\n\n\"Mitä se nyt on? Enhän ikinäni ole moista kuullut. Anteeksi pyytäminen\non meidän kaupungissa jotain outoa ja uutta. Kyllä minun puolestani saa\nanteeksi olla. Vaatiiko kristin-usko noin tarkkaa aina vähäpätöisiin\nanti?\"\n\n\"Tarkkaa se vaatii\", sanoi Elsa ja poistui kyökistä.\n\nRouva, jäätyään Katrin kanssa kahden kesken, alkoi kysellä:\n\n\"Mitä kipa-kapaa täällä oli, kun Elsa niin oli kiukuissaan äsken ja\nsitten nyt niin parannusta tehtiin?\n\n\"Voisihan sitä aina jotakin eripuraisuutta pientä tulla. Mutta sen minä\nsanon, Elsa on hyvä tyttö kyllä\", vastasi Katri.\n\n\"Hän sanoi itkevänsä pahoissa sydämissään, sen tytön vastauksille ei\nvoi välistä muuta kuin makeasti nauraa.\"\n\n\"Kyllä se väliin siksi tahtoo vetää, vaan niinpä se olisi kenen kanssa\nhyvänsä, että jos suoraan sanoo niin kuin asia on, niin tulee monta\nkertaa haukkumaan itseänsä ihmisille, ja mitä sille juuri muutakaan\nosaa kuin naurahtaa. Niin ei se olisi, jos kaikki olisivat rehellisiä;\nsilloin ei toden puhumista vikanakaan pidettäisi\", tuumiskeli Katri.\n\n\"Eihän tuota vikana sentään pidettäne. Ovathan ihmiset totuutta\nvaativinaan ja valetta vihaavinaan.\"\n\n\"Jaa, silloin kun huomaamat, että toisen valehteleminen heitä\nvahingoittaa; muutoin kyllä saa puhua puita heiniä.\"\n\nRouva mietiskeli.\n\n\"Mitenkähän se olisi, rouva, minä sain tässä kirjeen eräältä\nkotiseutuni vanhalta tuttavalta, jossa hän kaikkein kohtelijaimmasti\nkysyy, voisinko minä tulla heti sinne, tai viimeistään Pyhäinpäivältä.\nMinä joutuisin naimisiin hänen kanssansa\", sanoi Katri.\n\n\"Onko hän kunnon mies?\"\n\n\"Hyvä mies; en hetkeäkään epäile hänen kanssansa vihille mennä ja\nyhteiselämään ryhtyä.\"\n\n\"Enhän minä naimisasioissa voi vähääkään sinua pidättää. Hyvä on, jos\nolet Pyhäinpäivään saakka, vaan jos asiasi siitä haittaa kärsii, niin\nmene niin pian kuin itsellesi sopii. Täydyn tulla, tavalla tahi\ntoisella toimeen\", päätti rouva.\n\nSiitä sitten rouva läksi pois kyökistä ja ensityökseen Elsan kanssa\ntuumimaan, \"miten olla ja elää nyt, kun Katri hyötöhyviään ennen\naikojaan aikoo pois matkustaa.\"\n\nElsallekin sellainen hiukan huoleksi nakkasi.\n\nVähän mietittyään sanoi hän:\n\n\"Mitähän olisi, jos mummo tulisi niin kauvaksi, kuin ennättää kuulustaa\ntointa.\"\n\n\"Mummo, jospa hän tulisi, mutta tuskin hän nyt sitä tekee, kun hän\njuuri on siinä talon puuhassaan.\"\n\n\"Sopisi kumminkin häneltä kysyä.\"\n\n\"Ota ja pistäy sitten mummon luona\", käski rouva.\n\nElsa kietaisi huivin päähänsä ja meni ulos. Ulkona oli jo pimeä ja\nsadetta vähän vihmosi. Ilma oli tavallisen lämmin. Pian oli Elsa taas\ntuossa entisessä pesotuvassa ja sen peräkamarissa. Kun hän ennätti\nkamarin ovelle, oli mummo täysissä tamineissa kaupungille lähdössä.\n\n\"Hyvää iltaa!\" hökäsi Elsa sanoa.\n\n\"Jumal' antakoon! Ihanpa tulit kreivin aikaan, juuri olin aikeessa\nteille lähteä!\"\n\n\"Kuinka talon oston kävi?\"\n\n\"Kyllä talo ostettiin; avaimet ja talonkirjat ovat minulla.\nHuomispäivänä aijon muuttaa, vaan en tiedä kenen saanen avukseni; on\npaljonlaisesti tuota kamaa.\"\n\n\"Voi jos pääsisin minä teitä auttamaan! Tuossa vielä nuot minunkin\nkapineeni ovat teidän vedätettävänä\", sanoi Elsa.\n\n\"Enhän minä sinua voi pyytääkään. Kyllähän nuot hevosmiehen kanssa\nautan. Kyllähän niistä aina junkaan tullaan, ja onpa siinä nyt mitä\ntullakin, kun Sipoolainenkin kävi hautauskustannukset suorittamassa, --\nei nyt Elsa rukka ole rahan puutosta.\n\n\"Sepä on koko hyvä asia\", sanoi Elsa.\n\n\"Onpa niinkin! Melkein voisin maksaa sinulle rahasi takaisin;\nkumminkaan en maksa niitä ihan nyt, sillä ei tiedä mitä kustannuksia\nsiitä vielä tulee. Ihmiset puhuvat että talonkaupoissa aina saadaan\njälkimaksoja maksaa.\"\n\n\"Pitäkää vaan rahat; en minä niitä nyt tarvitse. Olihan minulla vähän\nmuutakin asiaa. Meidän Katri menisi mielellään Turkuun, nyt kun häntä\non sinne naimisiin kutsuttu. Etteköhän te mummo tulisi meille niin\nkauvaksi apuihmiseksi, kun ennätetään toista piikaa saada!\"\n\nMummo mietti hetkisen.\n\n\"Kun minä nyt tässä muutetuksi saan, niin voinhan sinne tulla. Samahan\nminulle on mitä minä teen. Kyllähän mökki siellä pysyy. Panen paikan\noven lukkoon, jos ei satu täällä kotimiestä saamaan.\"\n\n\"Minulla on kiire; olkaa niin hyvä ja tulkaa niin pian, kuin vaan\njoudutte!\"\n\n\"Kyllä tulen! Sano terveisiä rouvalle!\" tuumi mummo.\n\nElsa läksi kotiinsa juoksemaan.\n\n\"Kyllä mummo tulee niin pian kuin vaan muutetuksi saa\", sanoi Elsa\nrouvalle.\n\n\"Vai niin\", sanoi rouva, ja samalla lisäsi: \"juuri sillä aikaa kuin\nsiellä kävit on maisteri saanut viran ja palkan ylennystä. Meille tulee\npaljon parempi olo ensi vuonna.\"\n\nSamassa kuulivat rouva ja Elsa lastenkamariin, kuinka eräs vieras herra\nläksi ulos maisterin luota.\n\n\"Hän juuri toi tietoa maisterin viran ylennyksestä\", sanoi rouva.\n\nVieraan mentyä tuli maisteri lastenkamariin.\n\n\"Kyllä siitä asiasta oli iso apu leivälle, vaan otaksun, että Kalle\nsuuttuu, kun ei sitä virkaa saanut. Epäilemättä hän olisi ollut yhtä\nansiollinen sitä virkaa saamaan, kuin minäkin\", sanoi maisteri.\n\n\"Kyllä, mutta hän on naimaton ja varakas mies. Hän tulee ilmankin\naikaan, ja siksi toisekseen, voi hän saada jonkun ajan takaa vieläkin\nparemman viran, josko eikään täältä, niin jostakin muualta.\"\n\n\"Kyllä hän saada voipi, mutta näetkös, ihminen on ihminen eikä mitään\nmuuta ja hän voipi olla hyvästikin vihoissaan minulle viran saamisen\njohdosta vaikka eihän tääkään virka itse olossa vielä mistään kotoisin\nole.\"\n\nKatri tuli siihen ja sanoi mummon tulleen kyökkiin ja tahtovansa rouvaa\npuhutella.\n\n\"Käske mummo tänne!\"\n\nKatri meni ja vähän päästä tuli mummo lastenkamariin.\n\n\"Hyvää iltaa, rouva!\"\n\n\"Jumal' antakoon, mummo!\"\n\n\"Tuleeko teidän Katri naimisiin?\"\n\n\"Niinhän se taitaa tulla.\"\n\nMaisteri, joka mummon tullessa pyörähti sänkykamariin, tuli ja kysyi:\n\n\"Mihinkä se Katri naidaan?\"\n\n\"Turkuun kuulutaan!\" vastasi rouva.\n\n\"Sepä sattui, eikö hän ollutkin ilman paikkaa?\"\n\n\"Oli, vaan kyllä hän nyt sentään paikkoja olisi saanut. Nyt ei hän\nniitä kumminkaan tarvitse.\"\n\nMaisteri poistui.\n\n\"No, mummo kait tulee meitä auttamaan!\" sanoi rouva.\n\n\"Sitä minä tulin paremmin perustamaan, voinhan tulla.\"\n\n\"Tulkaa tänne ruokasaliin, mummo, niin teille tarjotaan teetä!\" sanoi\nrouva, vieden mummoa edellään ruokasaliin. \"Maisterikin on saanut viran\nylennystä!\"\n\n\"Ohoh!\" ihmetteli mummo. Täältä Helsingistäkö?\"\n\n\"Täältä. Tulee saamaan vähän enemmän palkkaa ja on helpompi työ.\"\n\n\"Sepä on!\" tuumiskeli mummo.\n\nMaisterikin tuli teetä juomaan.\n\n\"Saan toivottaa onnea uuteen virkaan!\" sanoi mummo.\"\n\n\"Paljon kiitoksia onnentoivotuksista! Jumala teillekin onnea uudessa\ntalossanne asumiseen siunatkoon. Olipa se oiva asia, kun tekin\nvanhoiksi päiviksenne saitte oman kodin\", sanoi maisteri.\n\n\"Niin kodin! Kyllä se hyvä asia onkin, että ihmisellä on omantakeinen\nnurkka. Onpa hänessä poikin tai pitkin, kukaan ei siitä marise.\"\n\n\"Kyllähän siinä vapaus on\", tuumaili maisteri.\n\n\"Hyvää teetä rouvalla onkin!\" sanoi mummo.\n\n\"Ei isoon aikaan ole minustakaan niin hyvälle maistanut tee. Mahtaneeko\nteenkin maku olla mielialan mukaan?\" arveli maisteri.\n\n\"Kyllä siinä sitäkin on. Jos on mieli hyvä, niin kaikki maistuu\nmakeammalle\", vastasi mummo.\n\n\"Oikein!\" sanoi maisteri.\n\nSiinä sitten yhtä ja toista juteltua sanoi mummo lisäksi:\n\n\"Minä tulin täällä käymään melkein juuri kuin sanomaan, että minä voin\nmaksaa ne Elsan rahat mikä hetki hyvänsä. Olen saanut saataviani.\nKumminkin olkoon maksaminen siihen asti kun saan muutetuksi, että mä\nnäen mitä minulla niissä puuhissa oikeastaan kuluu\", sanoi mummo.\n\n\"Kerkiäähän tuo nuot saada\", sanoi rouva.\n\n\"Mitä hän niillä niin kiivaasti tekee?\" sanoi maisteri.\n\n\"Niinhän tuota minäkin arvelin!\" tuumi mummo. \"Kiitoksia paljo, hyvä\nherrasväki, kaikista ja hyvää yötä!\" lisäsi mummo niiaten.\n\n\"Samaa teille, ja onnea uuteen taloonne!\" sanoi maisteri.\n\nRouva kertoi samaa.\n\nMummo meni kyökkiin ja seisattui keskelle permantoa.\n\n\"Täytyy lähteä kotiin maata, vaikkei juuri jouda paljo makaamaan, kun\naamulla täytyy muuttaa, ja muutossa on aina puuhaa kaikenlaista\", sanoi\nmummo hieman haukotellen.\n\n\"Vaikea muutto teille tulee, kuinka sinne pääseekään kuormien kanssa?\nEihän sinne vaivaiseen vuorikylään pääseekään kuormineen, tietä\nnäettekö kun ei ole\", sanoi Elsa.\n\n\"Tietä säällistä tosin ei ole Punavuorille, mutta tulehan ensi pyhänä\nkatsomaan eikö kamsut ole siellä kuten kuuna päivänä\", naurahteli\nmummo.\n\n\"Minä olen erittäin kärkäs siihen, että tulla katsomaan, kuta pikemmin\nvaan pääsen\", sanoi Elsa.\n\nMummo meni.\n\nVähän jälkeen tuli rouva kyökkiin.\n\n\"Joko mummo meni? Maisteri sanoo että me menemme sunnuntaina, jos on\nkaunis ilma, Punavuorille kävelemään ja samalla menemme mummonkin uutta\ntaloa katsomaan\", sanoi rouva.\n\n\"Se sopiikin vallan hyvin, viedään lapset kanssa, minä kannan\npienempää\", sanoi Elsa.\n\n\"Jos niin tekisi\", vastasi rouva.\n\n\"Kyllähän Punavuorilla raitis ilma on, vaan siellä niin onnettoman\nkovasti tuulee\", sanoi Katri.\n\n\"Tuulessa pian vilustuu!\" sanoi rouva.\n\n\"Ei se mitään tee, kun ei paikallansa kauvan seiso\", sanoi Elsa.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU.\n\nRetki Punavuorille.\n\n\nLoppu viikkoa oli satanut, vaan sunnuntai-aamu oli heleän kirkas.\nMaisterin herrasväki makasivat pitkään pyhä-aamuna, koko lailla\npitempään kuin arkina, jolloin maisterin täytyi nousta kirjoittamaan.\nRuumis täytyy saada levätä ja ihminen virkistää itseänsä edes yhden\naamun viikossa. Kirkonkellojen heleä ääni kutsui Jumalanpalvelukseen,\nse ääni kuului myöskin maisterin asuntoon.\n\nMaisteri aukoi silmiänsä ja haukotteli:\n\n\"Tarvitsispa nousta ylös ja lähteä kirkkoon\", hän sanoi.\n\n\"Kirkkoon! Eikös mennä mummon taloa katsomaan?\" kysyi rouva.\n\n\"Jaa, jospa kävis katsomassa sitäkin manttaalia\", sanoi maisteri,\nnousten istualle sängyssä.\n\nRouva kilisti pientä kelloa. Vähän ajan takaa toi Elsa kahvia\ntarjottimella, jonka hän laski rouvan sängyn vieressä seisovalle\npöydälle.\n\n\"Harjaa vaatteeni hyväksi, Elsa, minä lähden katsomaan mummon taloa\ntänään!\" sanoi maisteri.\n\nElsa kiiruhti käskyä täyttämään.\n\nPian olikin maisterin jotenkin kuluneet vaatteet puhtaana, ja täydessä\nkunnossa päälle pantavaksi. Elsan oli joutuminen myöskin lapsia\npukemaan, jossa rouvakin oli avullisena. Pian olivatkin kaikki\ntamineissaan ja söivät suuruksensa, jonka tehtyä lähdettiin astumaan.\n\nMatka kuluikin alussa hyvin, vaan kuta pitemmälle ehdittiin, sen\nvaikeammaksi kävi kulku rapakoiden ja kallioiden tähden. Rouva alkoi jo\nkatua ja oli vähällä palauttaa lapset takaisin. Kumminkin hän maisterin\nkehoituksesta jatkoi matkaa edelleen. Vihdoinkin pääsivät he perille.\nSamassa saapui siihen pieni Mattikin.\n\n\"Sieltähän herrasväki tulee! Ja semmoinen siivo kun tänne on, kuinka\nrouvakin sentään pääsi?\" sanoi mummo.\n\nHänellä oli kohta lämmintä kahvia tarjota, ja hän vei vieraat\nperimmäiseen huone-pahaseen. Matti vaan jäi Elsan kanssa etuhuoneesen.\n\n\"Aika sievän talonhan vaan mummo niin äkkiä itselleen sieppasi\", oli\nrouva sanovinaan.\n\n\"Aika kallio-linnahan tämä on\", ilvehti maisteri kahvia juodessaan.\n\nKun kahvit oli juotu, alkoivat maisteri ja rouvakin katsella huonetta\nkaikista nurkistaan, ja sitä tutkimusta tehden menivät he etuhuoneesen.\nSiinä seiniä tähystellessään pysähtyi maisteri Matin eteen ja kysyi:\n\n\"No, tuleeko sinusta suutaria?\"\n\n\"Sitä en itsekään vielä tiedä varmaan, vaan luulis kumminkin\", vastasi\nMatti.\n\n\"Eikös se ole hyvin ikävää, kun täytyy koko päivät istua?\"\n\n\"Ei se niin ikävää muuten olis, vaan se tahtoo ruveta niin selkää\npakottamaan, ja minä luulen ettei se työ ole oikein terveellistä\",\nvastasi Matti.\n\n\"Luuletko niin?\" sanoi maisteri, ja lisäsi: \"kyllähän\nkäsityöläisammatti ei kaikkein hullumpi ole, kun vaan kunnollisesti\nsiinä on, ettei retkuttele. Kehoittaisin minä sinua siinä\nopetteleutumaan ja koettamaan. Vaikeutta siinäkin tosin on, vaan\nsittenhän tuon tietäisi, kun tuota koettaisi. Mutta, niinkuin itsekin\nsanot, minä luulen samaa, ettei suutarin työ kasvavalle pojalle\nniinkään terveellistä ole.\"\n\nRouva yhtyi miehensä mielipiteesen.\n\nHerrasväki menivät takaisin paikoillensa, ja kun he olivat toiseen\nhuoneesen poistuneet, antoi mummo Matillekin kahvia vehnäsen kanssa.\n\n\"Muuttaisitko sinä mielelläsi muuhun ammattiin?\" kysyi mummo.\n\nMatti tuli hyvin alakuloiseksi ja mietiskeli tovin aikaa:\n\n\"En minä kesken aikaa muuta, käyn minä oppini päähän asti, kun paikka\nsentään on hyvä. Mutta kun opista pääsen, sitten minä muutan ammattia\njonkinlaiseksi muuksi, sillä juoppona suutarin sällinä en olla tahdo.\"\n\nElsan silmät kiilsivät ja mummon kasvot kirkastuivat.\n\n\"Älä vainenkaan rupea juopoksi kisälliksi!\" sanoi mummo.\n\n\"Niin, älä suinkaan sellaiseksi rupea, Matti!\" sanoi Elsa.\n\n\"Pojan päässä on enemmän miestä kuin pienessä kylässä!\" sanoi maisteri\ntoisesta huoneesta.\n\nNyt oli kahvikalaasi lopussa, ja aika ruveta tutkimaan vuosisatojenko\nvaiko kymmenien oli mummon talo vanha. Vieraat kuljeskelivat järjestään\nkaikki, navetat, liiteritkin; vanha oli talo, vaan kyllä se hintansa\narvoinen sentään oli.\n\nMummon talolla oli naapurikin, sillä siinä oli talo vieressä, vähäistä\npienempi kuin edellinen. Kun mummon vieraat seisoskelivat pihalla, eli\noikeammin punertavalla kalliolla, tuli naapurin isäntäkin ulos. Hän oli\nvanha mies jo, jonka ahavoittunut muoto ja karkea vaatetus ilmoitti,\nettä hän joko oli kalastaja itse, tai vähintäänkin kalakauppias. Ukko\nläheni aitaa, joka eroitti mummon ja hänen talonsa, hän katsoi yli\naidan, nähdäksensä mitä väkeä naapurin pihalla seisoo. Kun hän siihen\nseisomaan jäi, läheni maisteri myöskin aitaa, alkaen haastattaa ukkoa:\n\n\"Hyvää päivää, vanhus, kuinka jaksatte nyt? Otaksun juuri kuin tuntisin\nteidät.\"\n\n\"Jumal'antakoon! Niin minähän se olen niiden kapteenien isä.\"\n\n\"Niin aina\", sanoi maisteri, vaikk'ei ukkoa vähän vähintäkään tuntenut.\nSiitä huolimatta sai maisteri toimeen ukon kanssa pitkän jutun.\n\n\"Te kalastatte, eikös niin?\" kysyi maisteri.\n\n\"Vielä minä olen kalastanut, mutta minua on kohdannut se suurin\nonnettomuus mikä nainutta miestä kohdata voipi. Vaimoni kuoli ja\nypöyksinään olla kotona, kuin myöskin kalastajan hengenvaarallista\ntointa ilman apua harjoittaa ei ole hauskinta laatua, sen ymmärtää joka\nvähänkään on perhe-elämän suloa tuntenut. Poikani molemmat kyllä ovat\nmerikapteenia, vaan hekin purjehtivat Herra ties missä milloinkin\nmailman kaikilla merillä, eikä niin muodoin minulla heistä ole muuta\nhauskuutta kuin se, että he ovat arvostaan korkeampia minua, että ovat\nkapteenia ja minä vaan vanha kala-ukko. Erittäin mielelläni ottaisin\nminä jonkun pienen pojan apulaisekseni jos sellaista olisi saatavissa.\"\n\nMaisteri vilkaisi silmäpuolellaan Mattia, joka kaikella\ntarkkaavaisuudella etäämpänä seisoen kuunteli. Oikein jo korvissa\nhumisi merituuli Matilla, ja ajatuksissaan oli hän olevinansa kaukana\nmerellä ukon kanssa kalastamassa.\n\nMaisterikin vaipui hetkiseksi miettimään, eikö todellakin poika, jolla\nei itsellään ollut halua käsityöläis-ammattiin, olisi omansa vanhan\nkalastajaukon kumppaniksi, jossa hän täydelleen tottuisi kalastajan\nammattiin ja vesillä liikkumiseen ja jonkun ajan kuluttua voisi hän\nmennä merille ja ehkäpä todella hänestäkin vielä voisi tulla, josko\neikään juuri, niinkuin ukon molemmista pojista, kapteeni, niin\noivallinen perämies tai matroosi kumminkin.\n\nElsakin ajatteli, että Matin olisi hyvin sopivata mennä kalastajan\noppiin.\n\nMatti läheni Elsaa ja kuiskasi hiljaa korvaan:\n\n\"Mitäs, jos minä laitan itseni tuon ukon palvelukseen?\"\n\n\"Kuinkas pääset paikastasi pois?\"\n\n\"Siinähän se on pieni vaikeus, mutta on siitä mennyt toisiakin. Jos\nminä tekisin jotakin nurin päin, ja sitten vielä vähän mestaria\nvastustaisin, niin kyllä hän sitten ympäri korvia ropsii ja minun ulos\npotkii!\"\n\nViimeisen puheensa Matti kaikkein kuuluviin puhui.\n\nMaisteri katsahti Mattia viistosilmällä, ja sanoi:\n\n\"Kyllähän silläkin lailla pois pääsee, vaan sellainen pääseminen on\nliian kalliilla hinnalla ostettua vapautta, ja on erittäin alentavaista\nja epäterveellistäkin keinottelua, vaikka sitäkin luulenma paljon\nkäytetään opista pääsemiseksi.\"\n\n\"Ei niin, Matti, muuta konstia siinä on pidettävä!\" sanoi mummo.\n\n\"Jätä se mummon haltuun!\" sanoi Elsa.\n\n\"Isäntä on hyvä ja tulee juomaan kupin kahvia!\" sanoi mummo erittäin\nkohtelijaan näköisenä ukolle.\n\n\"Kiitoksia! Minä tulen aivan kohta, kun panen oven lukkoon.\" Ja ukko\nmennä läntysti ovea lukitsemaan.\n\nKaikki menivät huoneesen.\n\nVähän ajan takaa tuli ukkokin, puettuna sinertävästä verasta tehtyyn\nkirkkotakkiin.\n\n\"Onni olkoon taloon, ja sen uudelle omistajalle! Vaikka outo olen, niin\nsydämestäni kaikille ihmisille onnea suon ja sen kaikkein enin\nnaapurilleni!\" sanoi ukko erittäin hyvällä tuulella.\n\n\"Kiitoksia! Samaa teille!\" vastasi mummo, ja kiiruhti kahvia noutamaan.\n\nUkko seisoi ovipielessä, eikä mummo kiireissään muistanut käskeä häntä\nedes istumaan. Mummo toi kahvia ja vehnäleipää kanssa ja ukko vielä\nseisoi.\n\n\"Hyvänen aika, kun te vielä seisotte, enkä minä edes muistanut käskeä\nteitä istumaan!\"\n\nSiinä oli tuoli ovipielessä ja sen päälle ukko istui.\n\n\"Oletteko ennen asunut näillä tienoin?\" kysyi ukko.\n\n\"En näin kaukana, vaikka kyllä kerran täällä päin\", vastasi mummo.\n\n\"Täällä on niin ihmeen hauska ja terveellinen asua. Kumpahan olette\ntäällä vähän aikaa, niin saattepa nähdä kuinka tulette kappaleen\nnuoremmaksi. Näettehän että vanha minä olen ja kumminkin täysissä\nvoimissa; sen vaikuttaa askaroiminen raikkaassa puhtaassa meri-ilmassa\nja asuminen terveellisillä kallioilla. Onnellinen se ihminen, joka\nasuntonsa tänne saa, ja niin kauvan kun kaupunki ei tänne päin isone,\nkestää sitä hyvää. Vaan kun Helsinki on pääkaupunki ja aikaa voittain,\nniinkuin pääkaupungit tavallisesti, isonee, pelkään pahoin että\nrakennushaluiset anastavat nämätkin kalliot, mutta vielä tää sittenkin\non terveellisimpiä osia Helsingistä.\"\n\n\"Kyllä täällä hyvin raittiilta ja terveelliseltä tuntuu, vaan mitä\nmahtaisi vaikuttaa kalan haju, se ehken ei oikein täytä terveyden\nkaikkia sääntöjä\", huomautti maisteri.\n\n\"Mikä kalan haju täällä on? Se on hieno meri- ja vuori-ilma, joka\ntäällä vallitsee. Kalat ne viedään kaupungin rantaan ja herrasväki\nsyövät ne\", sanoi ukko.\n\nKun hän oli juonut yhden kupin kahvia (toisesta ei hän huolinutkaan),\nteki mummo hänelle ehdoituksen:\n\n\"Tässä olisi minulla yksi poika, joka sangen mielellään rupeaisi\nkalastajan oppiin.\n\n\"Ha ha ha, kalastajan oppiin! Todellakin. No, ei sen puolesta, on\nkalastuksessakin oppimista. Vaan että oppipoikia kalastukseen\ntarjotaan, on erinomaisen hauskaa minusta\", naureskeli ukko.\n\n\"Niin, kun ei hän halua suutarin opissa olla, niin ruvetkoon\nkalastus-oppiin\", vastasi mummo.\n\nUkko tirkisti Mattia tarkasti ja sanoi:\n\n\"Tuohon näköön oli ennen minun nuorempani, eli Jooseppi poikani,\nhänellä oli vilkas pää. Minä rakastin häntä ... enemmän kuin vanhempaa,\njoka oli paksupäinen jörö. Mies hänestäkin tuli, vaan ei ole Jooseppini\nvertainen. Kyllähän jörömäisyys merellä hyvä on, vaan ei ole paha jos\nhituisen ennenkin huomaa kuin aivan viime katiskassa. Kyllähän minä\ntuon pojan mielellänikin otan, jos hän viitsii minun oppiini tulla,\nmutta siinä täytyy väliin ottaa lujasti kiinni, ei se olekaan suutarin\ntyötä, kun minä teen.\"\n\nKun ei siinä ollut sitten mitään erinomaista toimimista, eikä ukkokaan\nmielestään ollut herrasväen selsiä, alkoi hän tehdä poislähtöä. Samaa\najattelivat toisetkin vieraat, että lähtö se paras on. Mummo lukitsi\novensa ja sitten lähdettiin seutua katselemaan. Maisteri oli joskus\nennenkin kävellyt noilla omituisen kirjavilla kallioilla, sen vuoksi\nhän nytkin mielellään meni vuoren astuntaan. Omituista kyllä, oli hän\nennen paljon huolimattomammasti niitä paikkoja astuskellut, kun nyt\njolloin hän sai näyttää vaimollensa ja lapsillensa niitä monilukuisia\njuovia noissa ikivanhoissa kallioissa. Vaikka olikin syysilma, tultiin\npian huomaamaan ukon kehumiset oikeiksi tään vuori-ilman\nterveellisyydestä, sillä saattoipa noilla kallioilla huoletta täysillä\nkeuhkoilla hengittää, eikä kalan haju, vaikka kulkiessaan tulivatkin\naivan ukon verkkohuoneen lähelle, vähintäkään pahaa oloa vaikuttanut\neikä mieltä käännellyt. Ukko näytteli vieraillensa kaikki varastonsa,\naittansa, verkkonsa ja venheensä, joihin kaikkiin pieni Matti sydämensä\npohjasta ihastui. Eikä toisetkaan voineet ukon mukaviin laitoksiin\nmielistymättä olla. Kun ukon tavaroita oli kyllin katseltu, nousivat\nkaikin, yksin vanha kalastajakin, korkeimmalle kalliolle, josta sopi\nkatsella sekä merta että kaupunkia ja sille kuuluvia sieviä saaria. Kun\nseutuakin oli kyllin katseltu, löi vanhus jalkaansa kallioon ja sanoi:\n\n\"Eikös ole lujaa perustusta tässä, lisätä tännepäin kaupunkia?\"\n\n\"On kylläkin!\" vastasi siihen maisteri.\n\nSitten tultiin kalastajan talon kohdalle. Kalastaja-vanhus pysähtyi\nsurumielisesti pitkään katsomaan vanhaa ränstynyttä tölliänsä, ja\nlausui kallella päin:\n\n\"Jos en olisi niin onnettoman vanha ja köyhä ruoja, niin tottapa\nvetäisin vielä tuohon uhkaman talon.\"\n\n\"Se ei olisi hullumpi ajatus!\" sanoi maisteri.\n\n\"Minä pyydän anteeksi, etten voi herraa käskeä sisälle, sillä miehisen\nhengen siistinpito on niin sattuman nojassa. Kulloin muistan niin\nsiistin, mutta nyt olen unhottanut. Hyvästi herrasväki!\" sanoi ukko.\n\nMummokin erkani kotiinsa, ja maisterin herrasväki alkoivat verkalleen\nastumaan kaupunkiin käsin. Matti seisoi kalliolla, katsellen kauvan\nmenijöiden jälkeen.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU.\n\nEräs velvollisuus.\n\n\nKun menijät olivat kadonneet ja Matti yksikseen jäänyt, tirkisteli hän\nukon tölliä kauvan aikaa ja pistäytyi mummon pihaan. Pihalla odotti\nmummo, ja kun Matti viimeinkin tuli, menivät he molemmin sisälle.\n\nKun he molemmat olivat istuneet, kysyi mummo:\n\n\"Kuinkas nyt oikein teemme, muutatko sinä pois suutarilta, vai jäät\nsinne?\"\n\n\"Muutan minä, jos vaan pääsen.\"\n\n\"Mieluummin minäkin sen näen, että sinä tulet tähän naapuriksi, ja elät\nvanhan taitavan ukon kanssa, sillä minä olen hänestä kuullut\nkerrottavan paljasta hyvää. Omat lapsensa on hän kasvattanut kunnon\nihmisiksi, jopa siihen määrään että ovat voineet kohota\nmerikapteeneiksi, joka on hyvin tärkeä sekä arvoaste että elinkeino\nmerikaupungissa asuvalle miehelle. Että sinä tulet ukon hoimeniin ja\nniin lähelle minua, saan minä silmilläni seurata sinun elintapaasi ja,\njos mahdollisesti sinussa alkaisi ilmestyä kaupunkilaispoikien pahoja\noireita, kohta ankaralla kädellä niitä sinusta pois karsia. Sinulla on\nhyvä iso-täti, mutta muista myöskin, että se sama täti on kaikessa\ntapauksessa kohtuudella ankarakin, ja kun sinulla ei ole vanhempia,\ntäytyy minun ottaa äidin velvollisuus sinun ylitsesi. Lähdemmekö nyt\nsuutarille?\" laususkeli mummo.\n\nMatti myönsi, että häneen nähden kyllä voipi mummo tulla yhdessä\nsuutarille, mutta varoitti mummoa mitään äkäisyyden oireita\nnäyttämästä.\n\nMummo naurahti ja alkoi lähteä. Porstuan ovi lukittiin ja kulettiin\nkalastajan talon sivuitse. Melkein ääneti astuivat he oikotietä yli\nkallioiden, sitten ohjaten kulkunsa Töölön eli Espoon tullia kohden.\nMainitulle tullille vievän kadun eli nykyisen Länsi-Henrikinkadun\nvarrella asui Matin oppimestari, puusta rakennetussa talossa. Talo oli\nuusi ja komea, vieläpä kauniiksi maalattu, enin kuitenkin pisti silmiin\ntalon kaunis portti. Niin mummo kuin Mattikin olivat siitä portista\nedestakaisin monta kertaa kulkeneet, vaan ei Mattikaan, vaikka jo\nkauvan aikaa oli asunut talossa, ollut sitä niin tarkanneeksi tullut,\nkun nyt, hetkellä jolloin hänen oli siitä talosta eroaminen. Mummoakin\nalkoi arveluttaa mitenkä alkaisi jutun mestarin kanssa ja pysytteliin\nportin ulkopuolella. Matti nojasi selkänsä portin pielusta vasten ja\nhetkisen siinä alapäisenä seisottuansa alkoi hyräillä:\n\n    \"Pois mun täytyy lähteä\n    Ja hyvä talo jättää!\"\n\nMummo katsoi pitkään Mattia ja sanoi:\n\n\"Niinkö rupeaa haastattamaan?\"\n\nMatti ei virkkanut mitään ja viimeinkin mentiin sisälle\nverstashuoneesen.\n\nTäällä oli paljon suutarintiskiä ja istuinrumpuja sekä sänkyjä. Väkeä\nei ollut sanottavasti kotosalla, ainoastaan pari oppipoikaa loikoili\nsängyssä ja yhden tiskin ääressä istui juopunut kisälli ja häntä\nvastapäätä eräs isonlainen oppipoika. Kisälli nukkui ja väliin torahti\njotakin pojalle; sen verran kuin hänen puheestaan selkoa sai, voi\nhuomata että hän oli kovassa rahapulassa ja tahtoi pojalta rahaa\nlainaksi, arvatenkin luuli hän olevansa vielä liian vähän juovuksissa.\nMatti meni omalle paikalleen ja istui rummulleen, mummo meni hänen\nperässään ja istui Matin viereen. Tuo juopunut sälli nosti päätään ja\nraotti silmiään. Huomattuaan Matin alkoi hän karjua:\n\n\"Oletko nyt kotona roisto? Missä sinä juoksentelet?\"\n\nMummon kasvot lensivät punaisiksi, ja hän yritti aukaista suunsa, mutta\njätti sanomatta, kun Matti mutisti suutaan merkiksi, ettei maksa asia\npuhumisen vaivaa.\n\nSälli, nähtyänsä ettei Matti häneen mitään huomiota kääntänyt, nousi\nylös rummultaan ja astui askelta pari -- mutta -- putosi alas, vaan ei\nalemmas kuin permannolle. Siinä selällään hän pureskeli hampaitaan ja\nsanoi:\n\n\"Nyt tietäkääs pojan penikat se, -- se -- se -- se, että minä, joka\nolen herra ja sälli, niin, te tiedätte kuinka korkea-arvoinen herra\nminä olen, ja nyt minä vasta tapankin ihmisiä!\"\n\nTähän aikaa kerrottuaan \"minä tapan ihmisiä\", vaipui hän uneen ja alkoi\nkuorsata.\n\n\"Herra on siinäkin paikassa\", sanoi mummo.\n\n\"Aatu, onko mestari kotona?\" kysyi Matti siltä pojalta joka juopuneen\nsällin kanssa oli istunut.\n\n\"Kyllä minä luulen että hän on kotona!\" vastasi poika.\n\nMummo meni verstaasta kamariin, jota käytettiin työnjohtohuoneena.\nHuoneen seinät olivat yltympärinsä lesteillä kaunistetut ja siinä oli\ntyönjohtajan pöytä. Ovi oli raollaan sitä seuraavaan huoneesen, jossa\nmestari istui soututuolissa pitkä piippu hampaissa. Mummo astui\nhuoneesen ja kumarsi.\n\nMatti jäi toiseen huoneesen.\n\n\"Mitäs mummolla olisi asiaa?\" kysyi mestari.\n\n\"Minä vaan tulin puhumaan tuosta Matista.\"\n\n\"Matista! Mitä puhumista siitä nyt on?\"\n\n\"Eiköhän mestari laskisi sitä pois!\"\n\n\"No, eipä juuri, onhan se sukkela juoksupoika ja kyllä siitä suutarikin\ntulee, kunhan nyt vähän vaurastuu.\"\n\n\"Niin, vaan\", sanoi mummo.\n\n\"Mitä niin?\"\n\n\"Pelkään, että poika oppii juopoksi!\"\n\n\"Voi hän senkin tehdä, sillä ainapa se paha on tarttumassa, mutta\nnähkääs, muori hyvä, kyllä sitä voipi muuallakin juopoksi oppia.\"\n\n\"Suutarit ovat järjestään kaikki juoppoja\", sanoi mummo.\n\n\"Olenko minäkin?\"\n\n\"Kyllä mestarikin ryyppää, kyllä minä sen tiedän, vaan enhän minä nyt\nsitä sano, että niin taitamattomasti, kuin tuo muudan ihmisten tappaja,\njoka verstaan permannolla makaa!\"\n\n\"Kyllä minä arvaan, kuka siellä makaa, vaan juuri hän ei tapa, eikä lyö\nketään, vaikka sillä humalapäissään on suuria sanoja suussa. Selvänä\nhän on miesten paraita, silloin hän on siivo-käytöksinen ja hyvä\ntyömies. Mutta, jos te nyt niin kovin pojan pilaantumista pelkäätte,\nniin, minuun nähden, menköön vaan, enhän minä voi hänen vastaista\nkäytöstään tässä arenteerata.\"\n\nSilloin nousi mestari ylös keinutuolistaan ja astui kirjoituspöytänsä\nääreen ja kirjoitti päästökirjan. Kirjoitettuansa hän taittoi sen\nkokoon ja ojensi mummolle. Mattikin oli vetääntynyt ovelle.\n\n\"No, hyvästi nyt Matti\", sanoi mestari, puristaen Mattia kädestä.\n\nMatilta pyöri vedet silmistä hyvästi jätellessä mestariansa. Siitä\nhuomasi mummo, että poika oli ennättänyt taloon perehtyä ja isäntäänsä\nrakastua, ja nyt sai taas erota, lähteäksensä outoa tulevaisuutta\nkohden astumaan.\n\nSitten menivät Matti ja mummo verstaasen ja keräsivät pojan kapineet ja\ntoisille pojille hyvästit sanottua läksivät astumaan pois. Verstaasta\nulos astuessaan täytyi heidän astua tuon ihmisten tappajan yli, sillä\nhän oli liikkunut ihan kynnysalle. Mummo oli vahingossa satuttavinaan\njalkansa sen jalkaan, josta juopunut vähän havahtui ja mörisi:\n\n\"Tap, -- tapp, -- minä tapan -- kai -- kaik -- ihmisiä.\"\n\n\"Tapa, tapa, minun puolestani, kunhan et minua tapa\", sanoi mummo ovea\nkiinni painaessaan.\n\n\"Mimmoinen tuo tosiaankin on selvillään?\" kysyi mummo pihalla Matilta.\n\n\"Paras mies koko joukossa\", vastasi Matti.\n\n\"Kyllä se on kummallista, kuinka se viina ihmisen muuttaa\", ihmetteli\nmummo.\n\nSitten mentiin semmoista vauhtia, etteivät suinkaan jälilleen katsomaan\njoutaneet, ja pian tultiin mäelle, jossa nuot naapuritöllit seisoivat.\n\nKalastajan tölliin kääntyi nyt mummo ja Matti seurasi perässä. Töllin\novi oli sisältä haassa, mummo naputti ovea sormillaan. Sitä sai hän\ntehdä useat eri kerrat, ennenkuin ukko havahtui päivällisunestansa.\nVihdoin hän kumminkin aukaisi oven ja vieraat astuivat sisälle.\n\nHuone oli avaranlainen, siinä oli akkuna pihalle ja toinen kalliolle\npäin. Nurkassa oli leivin-uuni, joka huonetta melkoisesti pienensi,\nliedellä uunin edessä oli sikin sokin patoja ja astioita. Piha-akkunan\nedessä oli pöytä, jonka edessä rahi ja akkunan pielissä pöydän\nmolemmissa päissä tuoli. Peräseinällä oli levitettävä sänky, joka nyt\noli kiinni ja sen puisella kannella näytti ukko äsken levänneen, koska\nsiinä oli vanha sarkanuttu pehmityksenä ja päänalaisena kulunut\npunaisella sahviaanilla päällystetty tyyny. Sängyn kohdalla seinällä\nkäydä harppasi suuri ja vanha seinäkello, ja vielä samalla peräseinällä\nkohosi korkea, permannosta kattoon ulettuva, siffonieri-kaappi\nmoninaisine veistoksineen ja koristuksineen. Kallionpuoleisella\nsivuseinällä oli yksinomaisena haltiana seinähylly kirjoja täynnä.\n\nUkko seisoi hämillään vierastensa edessä ja kiirehti heitä istumaan,\ntehden sijaa sohvan kannelle, ottamalla pois nuttunsa, jonka hän\nripusti seinälle, ja sipaisten kantta kämmenellänsä.\n\n\"Tehkää niin hyvin ja istukaa!\" sanoi ukko.\n\nMummo meni kohta kannelle istumaan, vaan Matti istui rahille, laskien\nsamalla nyyttinsä rahin alle. Ukko meni korjailemaan patojansa ja\nastioita parempaan järjestykseen. Samalla viritti hän takkaan valkean\nja alkoi kahvia keittämään.\n\n\"Kuinka tää on talvella lämmin, kun näyttää ulkoa päin niin\nrapistuneelta?\" kysäsi mummo.\n\n\"Kyllä tää on hyvin vanha, mutta kovista hongista tehty, ja kun muistaa\npanna puita uuniin, niin tarkenee, vaikka ei juuri voikaan silakoita\nseinillä paistaa.\"\n\nSiinä sitten yhtä ja toista tarinoiden valmistui kahvikin ja ukko\nkantoi kahvipannun pöydälle, otti pöytälaatikosta sokeria ja hakkasi\nsitä pieniksi veitsellä ja vasaralla. Sitten otti hän tuosta vanhasta\nkomeasta kaapistansa kolme kahvikuppi-paria, joihin hän laski kahvia\nkuin hyvin tottunut emäntä ainakin.\n\nUkon kehoituksesta kävivät vieraat kahviin käsiksi, ja mummo kehui ukon\nkeittämää kahvia hyvän makuiseksi. Kun kahvia tavan mukaan oli juotu\nmolemmat kupit, alkoi mummo tehdä lähtöä, ja Matti sai jäädä ukon luo.\n\n\"Hyvästi nyt isäntä\", sanoi mummo ja puristi kalastajaa hellästi\nkädestä.\n\n\"Hyvästi! Jumalan haltuun! Kyllä minä pidän huolta pojasta, mikäli on\nvoimassani\", sanoi ukko, erinomaisen vakavalla ja hartaalla äänen\npainolla.\n\n\"Kiitoksia teille!\" sanoi mummo.\n\nUkko ja Matti jäivät seisomaan tuvan permannolle, kun mummo poistui.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU:\n\nEtkö kiellä enään minua?\n\n\nKun maisterin herrasväki kotiin pääsivät, oli päivällinen jo valmiina\nja he istuivat kohta pöytään. Elsa toimiskeli Katrin apuna kyökissä,\nvaikka kätensä olivatkin hyvin väsyneet, kun oli saanut kantaa\nmaisterin poikaa joltisenkin pitkän matkaa. Katri ilmoitti Elsalle,\nettä se oli viimeinen päivällinen, minkä hän oli siinä perheessä,\nehkenpä koko Helsingissä laittava, sillä hän aikoi ani varahin\nhuomeisaamuna matkustaa Turkuun, koska oli heidän poissa ollessaan\nsiellä eräs tyttö käynyt, joka myöskin piti samaa matkaa, vaikka ei hän\naivan Turkuun asti.\n\n\"Ei olisi uskonut mummoa, minkälaisen sievän talon tuo vielä vanhoilla\npäivillään itselleen vänttäsi. Ihan vinttaamatta se siinä asuu ikänsä\nlopun juuri kuin taivaan heijassa\", tuumiskeli maisteri\npäivällispöydässään.\n\n\"Kyllä olisi meilläkin koko hyvä olemassa oma talo, mutta kuka antaa\nköyhälle talon?\" sanoi rouva.\n\n\"Niin, älä sinäkään aina korvissani soita tuota köyhyyttä; hyvin sen,\nhyvä ihminen, sanomattasikin tiedän. Jos onni on, niin paljonkin\nsaadaan, vaan paapatuksella ja ruikutuksella ei saada mitään\", sanoi\nmaisteri.\n\nRouva painoi päänsä alaspäin ja söi kiivaasti.\n\nMaisteri söi sen hitaammasti ja viimein lakkasi tykkänään.\n\n\"Maalla torpparina olla on paljon parempi, kuin lukumiehenä\nHelsingissä. Mikä ihme ja kumma vienee miehen päästä mielen kun pitää\nlukea ja kouluuttaa itseään, eikö siinä väellään voisi kyntää ja maata\nkuokkia? Antaisi rikoten lukea, joilla siihen on aikaa ja tilaisuutta\",\npuheli maisteri.\n\nRouva tiesi hyvin, ett'ei sovi senlaisessa tilaisuudessa puhetta\njatkaa, ennenkuin miehensä ennättää saada ajatuksen käänteen. Rouva\nsiis kaikessa hiljaisuudessa söi, ja vähän päästä alkoi maisterikin\nsyödä.\n\n\"Hyvän ruokahalun se vuori-ilma tekikin, se rapakon rämpiminen\", sanoi\nrouva ruoalta päästyään.\n\nMaisteri vilkaisi vaimoaan lasisilmiensä alitse.\n\n\"Rapakon rämpiminen!\" matki maisteri. \"Tekeekö se ruokahalun?\"\n\n\"Ka, mitäs tuo muuta tehnee\", sanoi rouva ja meni kyökkiin.\n\nMaisteri meni työhuoneesensa, hänellä oli paksu pakka paperia pöydällä.\nHän alkoi selailla papereita ja katseli ja tutki niitä. Vihdoin hän\nlatoi ne taas kokoon ja heitti itsensä kyljelleen sohvan päälle. Siinä\nasemassa hän hiljaa puhui itsekseen:\n\n\"Köyhyys, köyhyys, ja se, se kestää. Vihdoin häntä ihminen pääsee\nsiihen, ett'ei aina ja joka hetki köyhäksi sanota!\" Siihen hän hiukan\nuinahti. Oli jo pimeä huoneessa kun Elsa tuli kynttilä kädessä,\njonka hän laski pöydälle ja vähän sen jälkeen tuli hän uudestaan\nkahvi-tarjottimen kanssa. Maisteri nousi istumaan ja otti kahvikupit\nkäteensä. Vähän aikaa mietittyänsä alkoi hän ryypiskellä. Kun maisteri\nviimeistä kahvitippaa suuhunsa kaasi, saapui rouvakin kamariin.\n\n\"Kuules, kun Katri lähtee jo huomenna pois, ja hän tietysti tahtoo\ntänään jo palkkansa\", sanoi rouva.\n\n\"Maksa pois\", vastasi maisteri.\n\n\"Eihän minulla ole rahaa\", sanoi rouva.\n\n\"Minullako sitä sitten on?\"\n\n\"En tiedä onko sinullakaan, vaan jotakin keinoa siinä pidettävä on pois\nmatkustavan ihmisen kanssa.\"\n\n\"Ja vielä sitten pyhäpäivänä\", sanoi maisteri hieman äkäisesti. \"Käske\nKatri tänne.\"\n\nSamassa tuli Elsa kahvikuppeja pois noutamaan.\n\n\"Tuo Elsa lisää kahvia, ja käske samalla Katri tänne\", sanoi maisteri.\n\nElsa meni.\n\nVähän ajan takaa tuli Elsa kahvi-tarjottimineen. Hänen perässään hiipi\nKatri ja seisahtui ovipieleen. Maisteri otti kahvia, rouva samoin, ja\nElsa poistui.\n\n\"Menetkö sinä jo huomenna pois talosta?\" kysyi maisteri.\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Hyvin sopimaton aika, millä minä sun nyt selvitän. Saisit oikeastaan\npalvella vuotesi päähän asti. En minä tässä seiso rahat kourassa\nodottamassa milloin piiat hyväksi näkevät liesuun lähteä\", saneli\nmaisteri.\n\nKatri tuli ensin vähän hämilleen; pian sai hän kumminkin siksi\nrohkeutta että sanoi:\n\n\"Parempihan pienempää summaa on maksaa kuin isompaa, aina vaikeampihan\nse köyhän on maksaa kun summa suureksi karttuu.\"\n\nMaisteri nousi seisomaan, heitti kahvikupit pöydälle ja huusi:\n\n\"Joko tässä piiatkin rupeaa minua konkurssiin vaatimaan? Huomenna saat\npalkkasi, vaikka siihen menisi viimeinen nuttuni, mutta pysykin siellä\nsitten, mihin menet!\"\n\n\"Minulla on jo kyllä ikää, että tiedän mennä ja tulla mihin milloinkin\nhaluttaa\", sanoi Katri.\n\n\"Mene nyt vaan! Huomenna, minä sanoin, saat palkkasi\", sanoi maisteri,\nosoittaen sormellansa Katrille ovea.\n\n\"Kyllä se on onnetonta tuo palvelijain pito; jos voisi tehdä itse\nkaikki, niin säästyisi siitäkin koko lailla\", tuumi rouva.\n\n\"Kuka sitten palvelijoita pitäisi ja mistä he eläisivät, jos ei kukaan\nvierasta väkeä pitäisi vaan kaikki itse tekisi?\" sanoi maisteri, alkaen\nastua eteiseen josta hän otti päällysnuttunsa ja sauvansa ja meni ulos.\n\nRouva miehensä mentyä pistäysi kyökkiin.\n\n\"Kuinka Katrikin noin suututtaa maisterin? Pitäisi vähän pitämän suunsa\naisoissa, vaikka pois meneväkin on\", sanoi rouva.\n\n\"Ei ole nyt aikaa aisoittamaan\", vastasi puhuteltu.\n\n\"Hm\", sanoi rouva ja poistui.\n\n\"Maksakootpa jos, kyllä minulla senverran itsellänikin on että Turkuun\npääsen, vaan ei lisä luotaan lykkäisi jos tuota saisi\", puheli Katri\nElsalle rouvan mentyä.\n\nJuuri kun Elsa aikoi Katrin puheesen jotakin vastata, aukesi kyökin ovi\nja mummo Punavuorilta astui sisälle.\n\n\"Hyvää iltaa\", sanoi mummo.\"\n\n\"Jumala antakoon\", vastasivat molemmat tytöt.\n\n\"Istukaa mummo\", käski Elsa.\n\nMummo istui ja samalla kaivoi povestansa esille rahakukkaron ja sanoi:\n\n\"Matin minä vein jo kapteenien isälle. Otti hän pojan vastaan.\nParantanutko lie vaan pahentanut paikkaansa, vaan eipä tuo niin hääviä\nnäkynyt siellä suutarissakaan elämä olevan. Päissään siellä ihan\npyhäpäivänä muudankin venyi ja kaikkia tappavainen halu hänellä tuntui\nolevan. Ei se semmoinen esimerkki ole mitään terveellistä kasvavalle\nnuorukaiselle. Herra hänen tiennee, mikä ihmiselle täällä maailmassa\nparasta olisi.\"\n\n\"Kait sen nyt tietää ilman epäilemättä, että Matilla parempi on olla\nvanhan ja vakavan äijän kasvatettavana kuin että suutarien joukossa ja\nylenannettujen parissa, jossa paha esimerkki on hänellä joka käänteessä\nnähtävänä\", sanoi Elsa.\n\n\"Siksi tuon minäkin otin, ja kun häntä itseäänkin niin halutti. Mutta\nolihan minulla muutakin asiaa. Etköhän ottaisi, Elsa, sitä rahalainaasi\ntakaisin ja antaisi velkakirjaani pois, kun minulla ovat nämät\nSipoolaisen antamat rahat tallehdittavana ihan tyhjänpäiväisesti\",\npuheskeli mummo, tarjoten rahoja.\n\n\"Sipoolaisen rahatko ne ovat? Eikö ne ole teidän omat rahanne?\"\nhuomautti Elsa.\n\n\"Sipoolainenhan nämät viimeksi antoi, oikeastaan nämä tällä kertaa ovat\nsinun rahat.\"\n\nElsa ojensi kätensä ja mummo luki rahat käteen. Sitten laski Elsa\npöydälle rahat ja aukaisi arkkunsa, josta hän vaatteiden alta kaivoi\nesille mummon velkakirjan, jonka hän laski mummon käteen.\n\nMummo saatuansa velkakirjan käteensä silmäili sitä ja käänteli\nlaskoksille, sitten hän kysyi:\n\n\"Mitäs minä olen kasvuista velkaa?\"\n\n\"Vai velkaa ja vielä kasvuista muutamasta päivästä, kaikkea mummo vielä\nkysyykin\", vastasi Elsa.\n\nRouva oli kuullut mummon äänen ruokasaliin, ja astui siis sen johdosta\nkyökkiin.\n\n\"Ka, mummokin on täällä\", sanoi hän.\n\n\"Mitkä rahat tuossa pöydällä ovat?\" kysyi rouva, nähtyänsä Elsan rahat.\n\n\"Ne ovat minun, mummo maksoi jo lainan takaisin\", vastasi Elsa\npuolestaan.\n\n\"Nytkö jo!\" lausui rouva hehkuvin silmin. Työläästi näytti hän saavan\nsilmänsä rahoista pois.\n\nTytöt sen vian kyllä huomasivat, mistä rouvan silmiin semmoinen rahan\nsuosio johtui. Elsa otti rahat pöydältä, luki ne ja ojensi rouvalle:\n\n\"Rouva on hyvä ja ottaa nämät rahat talteen; ovathan ne varmemmat\nrouvan takana kuin minun arkussani\", sanoi Elsa.\n\n\"No, mutta hyvä lapsi, etkö sinä tarvitse vaatetta ostaa?\" oli rouva\nsanovinaan.\n\n\"Enhän minä vielä alasti ole, kerkiäähän tuota sittenkin, kunhan nyt\ntässä lisääkin ansaituksi tulee\", tuumi Elsa.\n\nRouva mutisti suutaan ja meni pois rahat kädessä.\n\n\"Nyt pian saan minäkin rahaa\", sanoi Katri.\n\n\"Siitä saat olla varma, vaan olisit sen ehkä ilmankin saanut, niin\nmitättömänä en isäntääni pidä, ett'ei hän piian palkkaan rahaa saisi\",\nsanoi Elsa.\n\nKatri katsahti viistoon Elsaa.\n\n\"Onpa sinulla hyvä luottamus\", sanoi Katri.\n\n\"Kyllä ne rehellistä väkeä ovat maisterin herrasväki\", sanoi mummo,\npuuttuen puheesen. \"Ei niissä mitään pelkäämistä ole, eikähän ne edes\nylöllisesti eläkään.\"\n\nMaisterin käynti kuului porstuassa, kun hän meni saliin. Elsa riensi\nkyökistä lastenkamariin, ja tuli salissa maisteria vastaan. Salissa oli\npimeä, vaan Elsan mennessä läpi salin kynttilä kädessä, näki\nmaisterikin paremmin kulkea. Tällä kertaa ei maisteri mennytkään\ntyökamariinsa, vaan sänkykamariin. Siellä istuikin rouva tutkimassa\nkuinka korkealle Katrin saatava nousee. Nähtyänsä miehensä tulevan\nkysyi rouva:\n\n\"Missä pappa kävi?\"\n\n\"Tyhjää takaa ajamassa!\" oli vastaus. \"Kävin rohvessoorin luona, vaan\nse on katala köyhempi kuin minä, kyllä minä pelkään että nälkään se\nvielä kuolee. Vaikka hyvin tiedän että rahaa hänellä on jotta\nalimmaiset mätänee, sitä hänellä ei ole, koskaan ollutkaan.\"\n\n\"Haa, juuri Fredrikin kaltaiset, ne rikkaana pysyvätkin. Katso\nFredrikki rohvessoori tietää, että pankki se vakavin on rahojen\nsäilytyspaikka\", sanoi rouva.\n\n\"Kyllä hän tietää, mutta mihinkä hiileen minä nyt taas puhallan?\"\n\n\"Minkä tähden?\"\n\n\"No, sen Katrin palkan tähden, oletko sen asian jo perin unohtanut?\"\n\n\"Katrin palkka on täällä laatikossa\", sanoi rouva, osoittaen\npöytälaatikkoa.\n\n\"Mistä olet sitä nyt saanut?\" kysyi maisteri ihmeissään.\n\n\"Ole nyt -- Elsalta. Mummo maksoi velkansa ja Elsa oli antavinaan ne\nminulle talteen. Niin, talteen, eipä vielä lainaksikaan, hän osaa pitää\nisäntäväkensä arvossa, -- mutta puhutaan hiljaa, hän ehkä kuuntelee\ntuolla lastenkamarissa.\"\n\n\"Kuunnelkoon, siinäpä ei kulta kulu jos hän saakin tietää että me häntä\nkehumme\", sanoi maisteri tavallisella kuultavalla äänellä. \"Ota ja\nkirjoita nyt kirjaan summa, kuinka paljon Elsan rahoja oli, ja niistä\nolemme maksavat kuuden koron kasvut. Mutta mene nyt kohta ja kuittaa\nKatri, ett'ei hän pääse enempää meitä hätyyttämään.\"\n\nRouva otti pöytälaatikostaan rahaa ja läksi astumaan, toisessa kädessä\nmuistikirja, toisessa rahat, kyökkiin.\n\n\"Tässä on palkkasi! Ja mummo olkaa todistajana että Katri on kaikki\nsaanut\", sanoi rouva.\n\nKatri luki rahat.\n\n\"Kyllä ne oikein ovat, en tule lisää pyytämään, hyvä että vaan sain.\nKiitoksia!\"\n\n\"Kiitoksia kiittämästäsi\", sanoi rouva hieman ivallisesti. \"No, mummo\nkait jääpi tänne nyt Katrin sijaan, niin kauaksi kun ennätän hankkia\ntoisen lastenpiian.\"\n\n\"Voinhan jäädä joksikin aikaa, pysyyhän mökki siellä.\"\n\n\"Hyvä!\" sanoi rouva ja kiiruhti sisälle. Suoraa päätä meni hän\nlastenkamariin ja sanoi Elsalle:\n\n\"Kiitoksia Elsa, kun päästit minun pälkähästä!\"\n\n\"Siinä ei ole mitään kiittämistä, sitä vartenhan rahat ovat, että niitä\nkäytetään tarvittaessa\", vastasi Elsa.\n\nRouvalla oli vanha, muuten auttavassa kunnossa oleva piaano. Hän ei\nollut vielä Elsan aikana kertaakaan sitä avannut eikä soittanut, nyt\nhän kiiruhti tuon soittokoneensa luo ja soitteli sen seitsemiäkin\ntrillin trallia. Elsakin tuli saliin ja maisteri.\n\nMaisteri katseli kummanaan, mikä nyt vaimonsa päähän pisti, soittamaan\nkun pitkistä ajoista noin rupesi. Hän seisoi hämillään, ja nuhteli\nitseään. Hänen työnsä kun ei sallinut muka mitään häiritsemistä, johon\nluettiin piaanonsoittokin. Kuitenkin soimasi häntä tuntonsa kovuudesta,\nkun hän oli joskus tullut vaimoansa kieltäneeksi soittamasta. Olihan\nhänen rouvansa vielä nuori ja osaksi lapsellinenkin ja sai taistella\nalituisen köyhyyden kanssa, olikin siis iso synti kieltää häneltä sitä\nhauskuutta, jonka soittaminen vaikuttaa sekä itselleen soittajalle että\nkuulijoille. Rouvan tauottua soittamasta, kun näki miehensä vierellään\nseisovan, sanoi maisteri:\n\n\"Soita vaan, sydänkäpyni!\"\n\nRouva katsahti miestään erinomaisen onnellisen näköisenä ja kysyi:\n\n\"Etkö kiellä minua? Niin istu siihen piaanon viereen ja kuuntele kun\nsoitan jotakin erinomaisen kaunista.\" Sitten huomasi hän Elsan seisovan\nkeskellä laattiaa.\n\n\"Katsoppas Elsa, ett'ei lapset herää ja pudota itseään.\"\n\nElsa kiiruhti lastenkamariin ja rouva alkoi lauluja soittamaan ja\nlaulamaan.\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU.\n\nMummo omituisena.\n\n\nSeuraavana aamuna päivän valjetessa ajoi pihalle vanha köyryselkäinen\nmaalaisukko. Kärryissä istui myöskin erinomaisen sievä punaposkinen\nneitonen. Neiti laskeusi alas ja kiiruhti maisterin kyökkiin, jossa\nKatri oli jo kotvasen odotellut lähtöön valmiina. Kyökissä oli myöskin\nElsa. Neiti katsahti Elsaa ja kohta tarttui syliksi häneen ja puristi\nvahvasti.\n\n\"Kyllä Katri puhui vähän että täällä on Elsa, vaan en minä saanut\nselvää, kuka Elsa\", puhui vieras.\n\nNeiti oli Munkkiniemen Liina.\n\n\"Matkustaako Liinakin pois näiltä tienoilta?\" kysyi Elsa.\n\n\"Matkustanhan minä sinne Turun puoleen. Kontio on hankkinut siellä\nmuutamassa suuressa herraskartanossa pehtorin paikan, ja me menemme nyt\nnaimisiin. Se Kontio on laannut tykkänään ryyppäämästä, sitten kun sai\nMunkkiniemen herralta kotiripitykset, ja tullut kunnon mieheksi.\nMunkkiniemen herrakin on hyvillään, että hän niin on itseänsä\nkunnostanut, ja antoi minulle vähän rahaakin Kontiolle vietäväksi.\"\n\n\"Viepikö tuo ukko teidät aivan perille asti?\" kysäsi Elsa.\n\n\"Viepi, hän on aivan Turun vierestä, ja Kontion koti on matkan\nvarrella; hän heittää minut Kontion luo, ja Katrin hän viepi Turkuun\nasti. Hän on ollut asioilla täällä, mikä riita-asia hänellä lienee,\njossa hän sanoo paljon rahaa kuluttaneensa, ja on erittäin mielissään\nettä saapi paluumatkalla hevosellansa hiukan ansaita.\"\n\nLiina ja Katri kantoivat nyt Katrin arkun kärryihin. Rouvakin saapui\nrappusille.\n\n\"Jaha, Katri lähtee nyt\", sanoi rouva.\n\n\"Lähteä lähtevän pitää. Hyvästi nyt, rouva! Rouvan ei pidä olla millään\ntapaa vihainen minun päälleni ja minä pyydän anteeksi\", sanoi Katri.\n\n\"Mene vaan kaikessa rauhassa Jumalan nimeen.\"\n\n\"Sillä tavalla olen minä joskus kuullut sanottavan sellaisillekin,\njoita muuten samassa työnnetään käsipuolesta ovesta ulos.\n\n\"Katri! Anna olla muutamat sanat sanomatta\", sanoi Elsa.\n\n\"No, hyvästi nyt Elsa\", sanoi Katri.\n\n\"Hyvästi\", sanoi Elsa.\n\n\"Hyvästi Elsa! Älä unhoita minua\", sanoi Liina.\n\n\"Hyvästi, hyvästi! Liina sanoo Kontiollekin paljo terveisiä, että Elsa\non erittäin iloinen siitä, että hän on ruvennut kunnon ihmiseksi\",\nsanoi Elsa.\n\nNyt nousivat molemmat tytöt kärryihin, ukko myöskin, joka otti suitset\nkäteensä, pisti piipun hampaisinsa ja sanoi:\n\n\"Hei ruuna!\"\n\nKärryt pyörivät pihasta ulos, ja Elsa seurasi portille asti.\n\nRouva seisoi rappusilla ja mummo katsoi kyökin akkunasta kun Elsa\npalasi. Olipa pihalla myöskin Tekla, talon-isännän tytär, ja talon\nkyökkipiika.\n\n\"Joko teiltä Katri pois meni?\" kysyi Tekla.\n\n\"Jo meni\", vastasi Elsa.\n\n\"Kuka teille Katrin sijaan tulee?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi Elsa ja meni rappusille, josta he jatkoivat rouvan\nkanssa matkaa kyökkiin.\n\nRouvan ja Elsan saapuessa kyökkiin veti mummo akkunan kiinni. Samalla\nhän alkoikin puristaa leukaansa ja poskeansa, hän oli siis hammassäryn\nsaanut.\n\n\"Särkeekö mummon hampaita?\" kysyi rouva.\n\n\"Tuntuu rupeavan säilöstämään, pidin hölmö tuota akkunaa auki ja\npäätäni raossa, se ei väliin kärsi kylmää viimaa\", puheli mummo\npuristellen poskeansa kaksin kourin.\n\n\"Särkeekö niitä hampaita usein?\" kysyi rouva.\n\n\"Ei hyvin usein, vaan on se sentään jäytänyt että siellä on syvä\nkuoppa.\"\n\n\"Mitähän siihen olisi parasta panna, eiköhän olisi sopivin ottaa pois\nse kipeä hammas?\"\n\n\"En minä raskitse sitä pois otattaa, ennen minä panen siihen vaikka\nmitä; kun saisin piipun hikeä, en sitä koskaan ennen ole pannut, mutta\nmuutamat sanovat sillä päässeensä.\"\n\nRouva juoksi maisterin luo ja kysyi:\n\n\"Saattaako piipun hikeä panna hampaasen, kun sitä särkee?\"\n\n\"Kenen hammasta särkee?\"\n\n\"Mummon hammasta.\"\n\n\"Saattaa kyllä mummon hampaasen panna piipun hikeä, vaan sinun\nhampaaseesi täytyisi olla vähintäänkin kreofuuttia.\"\n\nRouva sieppasi luudasta varren ja kaivoi hikeä maisterin piipusta, jota\nhän erinomaisella kiireellä kyökkiin mummon hampaasen kiikutti.\n\nMummo istui sängynlaidalla ja aukaisi suunsa, kun rouva työnsi tuota\nmustaa laastaria hampaan koloon.\n\n\"Kiitoksia paljon! Joutaahan olla, mitä tuo tuosta arvelee\", tuumiskeli\nmummo ja heittäysi sängyn päälle kyljelleen. Vähän ajan päästä rupesi\nmummo haukottelemaan ja -- pyörtyi.\n\nElsa ja rouva juoksivat maisteria hakemaan ja rouva sanoi:\n\n\"Hän pyörtyi jo, miten hengenkin kanssa käynee!\"\n\n\"Siitäkö piipun ihvestä se nyt akka pyörtyi?\"\n\nSen sanan päälle nousi maisteri ylös ja meni kyökkiin juoksujalassa.\nRouva ja Elsa seurasivat perässä.\n\n\"Olisinkohan tehnyt tyhmyyden, kun suostuin antamaan luvan panna piipun\nhikeä hampaasen! Sitä en kumminkaan luule\", sanoi maisteri, koettaen\nmummon valtimoa. \"Ei tämän kanssa taida niin aivan vaarallista olla,\nvaan ottakaa nyt varovaisuuden vuoksi riepu ja kastakaa kylmänlaisessa\nvedessä ja sitten pidätte sitä mummon otsalla.\"\n\nElsa kastoi rievun ja painoi sen mummon otsalle.\n\nMaisteri seisoi kyökin pöydän edessä, josta hän katseli asiain menoa.\n\n\"Huu, huu, uh, mikä se niin otsaa kylmentää?\" kysyi mummo.\n\n\"Otetaan pois piipun hiki hampaasta\", sanoi maisteri.\n\nMummo nousi istualle.\n\n\"Niin vaan, minä luulenkin että se on vähän helpottanut\", tuumi mummo.\n\n\"Te pyörryitte\", sanoi Elsa.\n\n\"Ei suinkaan\", kiisteli mummo ja katseli jokaisen päälle, vaan kun\nkaikki olivat totisen näköisiä, myönsi hän.\n\n\"Taisin pyörtyä, ei suinkaan sille mitä mahda, kyllähän se voimakasta\non, piipun hiki.\"\n\nMummo nousi seisoalle ja sanoi:\n\n\"Ei minusta nyt ole tässä mitään apua, ainoastaan vaivaa. Minä lähden\nmökilleni ja haen apua hampailleni ja kun ne terveeksi tulevat, sitten\nvoin tulla.\"\n\n\"Vaan jos ette tulekaan\", sanoi rouva.\n\n\"Kyllä!\" sanoi mummo ja pani nutun yllensä, alkaen astua pois.\n\nRouva tiesi jo entiseltä, ett'ei mummoa mitenkään taivuttaa voinut, jos\nei hän itsestään mihin myöntynyt eikä siis koettanutkaan häntä\npidättää. Mummon mentyä kääntyi rouva Elsaan päin ja sanoi:\n\n\"Ka niin, ota virka vastaan, ja ala keittää, kyllämähän pidän lapsista\nhuolen itse, jos en ihmistä saa.\"\n\nMaisteri ja rouva menivät pois ja Elsa jäi kyökkipuuhiin.\n\nVähän ajan takaa palasi rouva kyökkiin ja sanoi Elsalle:\n\n\"Maisteri aina puhuu siitä luusopasta, etköhän sinäkin voisi sitä\nkeittää?\"\n\n\"Jahkama koetan, tuleehan laistansa, kyllähän sen ehkä syödyksi saa\",\nvastasi Elsa.\n\n\"Koeta nyt sitten!\"\n\nPäivällisaika tuli ja Elsan keittämää luusoppaa sisään kannettiin;\nsopan haju ruokasalista jo löysi tiensä maisterin kamariin.\n\n\"Jo haisee se herkullinen liemi\", sanoi maisteri, pisti kynänsä\nläkkitolppoon ja alkoi astua ruokasaliin.\n\nRouvakin ilmestyi pöydän luo samaan aikaan.\n\n\"Nyt saadaan uuden köksän keittämää ruokaa, mutta suuresti minua\nkummastuttaa sitä nerokkaisuutta, jolla hän osaa keittämistä hoitaa,\nsiihen nähden kun hän on vielä niin kovin nuori\", sanoi rouva, istuen\npöytään.\n\nMaisteri syötyänsä lausui:\n\n\"Kyllä me voitettiin keittäjättären kaupassa, ei itse mummokaan olisi\ntuota soppaa paremman makuiseksi saanut, ja pannukakkukin on maan\nparaita.\"\n\n\"Mummo oli oikein hyvä, kun Elsan meille toimitti\", sanoi rouva.\n\n\"Kyllä hän hyvä mummo on, vaikka omituinen.\"\n\n\"Sitä on vanhoilla ihmisillä aina jotakin sellaista, jota me nuoret\nemme voi käsittää\", sanoi rouva.\n\nMaisteri meni työhuoneesensa.\n\nElsa piti keittäjän virkaa kokonaista kolme päivää ja mummoa ei näkynyt\nei kuulunut. Rouva kaipaili ja haikaili, että sehän nyt hammassärkyä on\nkun viikkokausia kestää, ja lähetti Elsan tiedustamaan asian oikeata\nlaitaa.\n\nIlta alkoi hämärtää, kun Elsa lähti Punavuorille päin astumaan; väliin\nhän käveli, väliin juoksi, että matka kuluisi. Vielä oli päivän\nkajastusta, kun hän tuli mummon mökille.\n\nHän yritti mennä ovesta sisään kuin kuuna päivänä, vaan ei päässyt\nporstuaankaan. Riippulukko, jonka mummo itse oli ovelle pannut, pysyi\nsiinä ja ovi sai olla aukaisematta. Vanhan kalastajan akkunasta\npilkoitti valo, hän kurkisti siitä sisälle ja näki Matin ja ukon olevan\nsyönnin touhussa. Hän meni sisälle, ja kun Elsa kalastajan ovelle\nilmestyi, säpsähtivät molemmat, niin Matti kuin ukkokin.\n\n\"Hyvää iltaa! Onko mummoa näkynyt täälläpäin näinä päivinä?\"\n\n\"Ei hän ole täällä käynyt sitte kun minun tänne toi\", vastasi Matti.\n\n\"Onko se ovikin kiinni ollut kaiken aikaa, oletko sitä huomannut\nkatsoa?\"\n\n\"Ei tosin siellä ole ollut mitään liikettä, eilen kumminkin oli ovi\nlukossa\", sanoi Matti.\n\n\"Mihinkähän tuo sitten on mennyt?\" alkoi ukko tuumamaan.\n\n\"Hän oli meillä maanantaina aamupäivällä, tai oikeastaan hän oli meillä\nmaanantaita vasten yönkin. Mutta sitten rupesi hänen hampaitansa\nkovasti pakottamaan ja hän itse tahtoi siihen piipun ihveä, sitä hän\nsai ja sitten hän pyörtyi. Kuin saimme hänen pyörryksistä tointumaan,\nläksi hän pois ja sillä tiellä hän on\", sanoi Elsa.\n\n\"No, mutta missäs mummo sitten on?\" rupesi ukko enemmän kummastelemaan.\n\n\"Niinäpä se nyt on, missä hän on?\" sanoi Elsa.\n\n\"Ei sille nyt pimeällä mitään voi, huomispäivänä täytyy häntä ruveta\netsimään, jos ei hän siksi koteudu\", tuumi ukko.\n\n\"Hyvästi!\" sanoi Elsa ja läksi juoksemaan kotiin päin.\n\nKun hän oli ennättänyt Esikaupungintorille, näki hän erään henkilön\nhiljalleen tulevan vastaansa; oli siihen määrään pimeä, että ei hän\noikein eroittanut oliko tuo vastaantulija outo vai tuttava. Kumminkin\npysähtyi Elsa ja pysäytti toisenkin.\n\n\"Saanko luvan kysyä kuka te olette?\" kysyi Elsa.\n\n\"Elsako se on?\" vastasi puhuteltu.\n\n\"Ai, on se mummo kumminkin, kuten arvelinkin. Missä olette ollut?\"\n\n\"Tuolla minä olin klinikassa.\"\n\n\"Siitäkö hampaasta?\"\n\n\"Siitäkin, ja kuuluihan tuota olleen muutakin vikaa, siellähän nuot\npitivät syömättä monta päivää. Päässähän tuota kuulin olevan tautia, ja\nantoivathan nuot pulveria mukaankin\", tuumaili mummo.\n\n\"Minne te nyt sitten menette?\"\n\n\"Kotiinpa tietenkin.\"\n\n\"Mutta jos olisitte tullut meille?\"\n\n\"Ei, hyvä lapsi, kuinka minä sinne voin nyt tulla, kun ei ole ensinkään\ntekijää minussa, ja luulen että minun lasini onkin pian ulosjuossut ja\ntyöni tehdyt.\"\n\n\"Älkää puhuko mummo noin\", sanoi Elsa, pyhkien vesipisaroita\nsilmistään. \"Te olette minulle niinkuin äiti.\"\n\n\"Ja sinä niinkuin tytär! Vaikka minulle ei muutoin kuulu äidin arvo,\njoutaahan olla korkean ikäni vuoksi kumminkin. Hyvästi nyt!\"\n\n\"Jumalan haltuun mummo\", sanoi Elsa, puristaen lujasti mummoa kädestä.\n\nMummo alkoi astua, vaan Elsa seisoi kauvan paikallansa tähystäen mummon\njälkeen, kunnes hän katosi illan pimeään.\n\nKun Elsa ei enään voinut mummoa nähdä, kääntyi hänkin kotiinpäin ja\njuoksi kaiken matkaa.\n\n\"Mummo tuli vastaan, hän oli ollut klinikassa\", sanoi Elsa rouvalle\nkotiin päästyään.\n\n\"No, tuleeko hän meille?\"\n\n\"Ei taida, kuolevansahan tuo luulee, mutta en minä tahtoisi sen mummon\nkuolevan; minä pidän mummosta paljon\", sanoi Elsa.\n\n\"Se on oivallista, että pidät hänen arvossa\", sanoi rouva.\n\nElsa alkoi tehdä askareitansa, ja hänellä olikin niitä nyt entistä\nenemmän, kun sai yksin tehdä kahden edestä. Sopihan koettaa, minkä\nsiihen teki. Rouvaa alkoi huolestuttaa ja hän sanoi:\n\n\"Mahdatkohan sinä voida yksin kaikkea suorittaa? Ehkä täytyy jostakin\napua hankkia.\"\n\n\"Rouva antaa sen hankkimisen nyt olla tuonnemmaksi, kunnes ehdin katsoa\nmitä voin ja mitä en voi\", vastasi Elsa.\n\nSeuraavana aamuna lähetti mummo Matin sanomaan, ett'ei hän mitenkään\nvoi tulla, ja että rouva saapi etsiä toista hänen sijaansa.\n\n\"Minkä sille mahtaa\", vastasi rouva, ja Matti meni pois.\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU.\n\nVaikeudella eteenpäin.\n\n\nNiin jäi Elsa ainoaksi palvelijaksi maisterin perheessä. Vaikka\ntyönpaljous olikin hänelle suureksi rasitukseksi, että vedet väliin\nsilmistä vyöryivät, kun alkoi kovin yli voimien käydä, kului aika\nhiljalleen eteenpäin kumminkin. Rouva koetti Elsan mieltä ilahuttaa,\nantamalla hänen vierellänsä laulaa kun hän itse soitti pianoa. Se kyllä\nitsessään ei Elsalle ikävämpää ollutkaan, vaan kun päivässä ei ollut\nvaraa hetkeäkään hukata, sai hän lauluhetkensä tavattomalla kiireisellä\nvoimien ponnistuksella jällensä palkita, että sekin aikaa voittaen tuli\nhänelle paljaaksi rasitukseksi. Niin kului vuosi seuraavaan syksyyn,\njolloin hän ehdotti rouvalle, että hänen on muuttaminen ihan pakosta.\n\n\"Kyllä näen lapsi rukka että poskesi ovat lakastuneet tään vuoden\nkuluessa, liiaksi olet saanut voimiasi karaista, sen huomaan\", sanoi\nrouva.\n\n\"Poskieni väristä en paljoa perusta, vaan minä muutoin huomaan, ett'en\njaksa virkaani enään täyttää\", vastasi Elsa.\n\nSemmoiseksi asia jäi. Rouva pestasi itselleen seuraavaksi vuodeksi\nkaksi piikaa, ja Elsan haki eräs toisen maisterin rouva itselleen\ntoiseksi piiaksi. Niin muutti Elsa taas uuteen paikkaan.\n\nNyt tuli hänelle palveluskumppaniksi iso ihminen, mutta ankara,\nkiukulla täytetty pohjalainen. Hänellä oli aina kirous toisessa\nsuupielessä, ja joka toisessa sanassa. Ensi hetkessä Elsa jo sitä\nsäikähtyi, kun hän ei ollut sellaiseen puhetapaan ensinkään tottunut.\n\nNyt oli muutoin perin huono vuosi tullut. Se herrasväki oli yhtä köyhä\nkuin edellinenkin, kumminkin kun edellisenä vuotena oli ruoka halvempi,\nsai sitä sentään tarpeikseen, vaan ruoka, etenkin leipä, oli sinä\nvuotena tavattoman korkeassa hinnassa, jonka vuoksi sitä ei mitenkään\nvoitu niin paljoa hankkia kuin tarvittiin, vaan se täytyi suorastaan\njakaa kristillisesti, neljännes hienoa reikäleipää päivän osaksi\nhenkeen.\n\nKöyhiä ihmisiä kulki talvella ehtimiseen kyökki kyökiltä etsien jotakin\nsuuhun pantavaa nälkänsä sammutukseksi. Miespuolilla, etenkin\nmaalaisilla, oli jotakin puusta tehtyä kapinetta kaupattavana leipään\ntai leivän hintaan vaihtamisen tarkoituksessa. Elsa ei voinut olla\nostamatta heiltä, olletikin kun hänellä nyt oli rahoja, kun entinen\nisäntä oli hänelle lähtiessä suorittanut kaiken velkansa. Vieläpä hän\njakoi köyhille ruokaosansakin usein, ja itse joko vallan paastosi,\ntai osti sijaan kauppiaalta. Niin karttui lusikoita, kapustoita,\nkyynäränmittoja ja minkä mitäkin, totta niitä olisi ollut monenkin\ntalon tarpeeksi. Kummallisinta kumminkin oli se, että tuo äkäinen\npohjalaistyttökin suostui Elsan toimiin niin, että hänkin talven\nkuluessa alkoi käyttää samanlaista tapaa entisten palkkarahojensa\ntuhlauksessa ja osan-ottavaisuudessa yleiseen maassa vallitsevaan\nnälkään.\n\nVuoro-sunnuntain pääsivät tytöt vähän ulos. Silloin Elsa aina pistäysi\nmummon luo Punavuorille, jossa hän istui tunnin pari tarinoiden mummon\nkanssa, saipa väliin mummon kanssaan. Mummo muutoin oli muuttanut\nelintapaansa ja laannut pyykillä ja muilla sellaisilla kulkemisesta,\noli hyyrännyt toisen huoneensa eräälle pohjalaiselle salvurinperheelle\nja itse lisäansiokseen ruvennut neulomaan työmiesten alushousuja ja\npaitoja.\n\nMaisteri, joka nyt oli Elsan isäntä, oli hänkin omanlaatuisensa. Hänkin\noli köyhästä pojasta kouluuttannut itsensä ja osasikin pitää\nansioistansa ja arvostansa; hänen mielestänsä ei kukaan tässä pahassa\nmatoisessa maailmassa ollut hänen vertaisensa töissä, opissa, eikä\nviisaudessa. Vielä oli hän ylpeä suurisukuisesta mutta köykästä\naatelisesta vaimostansakin.\n\nRouva, tuo suurisukuinen, olikin erittäin järkevä, hyvin maltillinen\nkunnon ihminen. Hän osasi miehensäkin kiihkoa siivosanallaan niin\nhillitä, ett'ei talossa mitään mainittavia tapahtunut. Vaan hänkään ei\nvoinut aina silmillään seurata miehensä kynää, joka erittäinkin\ntoisinaan olisi ollut hyvinkin tarpeellista, tämä kun kovin rajusti\nrupesi toisia herroja kirjoituksessaan opettamaan, pannen koko\ntuttavakunnan yhteen mylläkköön, josta tämä herra itse sai kärsiä\nenimmän, kun näet ei ollut suosiossa kenenkään, ja itse ei ketään\nsuosinut.\n\nKuitenkin, vaikka siinä talossa oli ylöspito niukka, alkoi Elsan\nvoimat vahvistumistaan vahvistua. Sillä siinä oli työnteko\nsäännöllisempää, eikä niin rasittavaa kuin ainoana piikana, ja oli\nroteva palveluskumppani, joka, vaikka muutoin äkäinen, ei katsonut\ntöitä läpi sormiensa, vaan teki mitä tarvittiin ja eteen sattui, niin\nauttaen raskaimmissa toimissa huonokuntoisempaa kasvavaa kumppaniansa.\nVaikk'ei Elsa hänen kiroilemistansa suosinut, oli hänellä siitä\njohdosta että hän häntä auttoi, raakalais-toveriansa kohtaan paljon\nanteeksi antamusta, ja niin sai talvi loppunsa.\n\nKesän tultua tapahtui Elsan elämässä se muutos, että hän nyt sai lähteä\nherrasväen kanssa maalle. Tällä kertaa Hämeesen. Herrasväkeä vähän\narvelutti, kuinka huonon vuoden jälkeen siellä ensinkään ruoan puolesta\ntoimeen tultaisiin, kumminkin luultiin siellä pälkähästä päästävän kun\nmenee suurimpaan taloon asumaan mitä pitäjässä löytyy. Ja niin\nlähdettiin.\n\nTavarat jätettiin kotiin, ainoastaan otettiin kaikkein tärkeimmät.\nMolemmat palvelijat otettiin myöskin mukaan. Kun oli useita lapsiakin\nherrasväellä, täytyi olla neljä kyytihevosta kerrallaan. Matkalla oli\nElsalla yhtähyvin kuin lapsillakin paljon katselemista Suomen\nihanuudesta, vähän kun olivat matkustelleet. Vihdoin pääsivät he\nmääräpaikkaan.\n\nKylä ja etenkin se talo, johon herrasväki asumaan asettui, oli seudun\nkomeimpia. Jonkinlaista tietoa oli talon emännällä edeltäpäin heidän\nsinne tulosta, koska hän oli kohta tulijoita vastaan-ottamassa ja\nosoitti teitä heille varustettuihin huoneisin. Talon haltijatar oli\njonkinlaista herrasväkeä, vaikka maalla alituiseen asuen hyvästi\ntalonpoikaistunut, niin että hänen melkein otti tavalliseksi\ntalonpoikaisemännäksi. Kumminkin oli hän lapsensa kouluuttanut, koska\nne näyttivät heti ensi silmäyksellä herrasväeltä, ja olikin niitä\npoikia ja tyttäriä hyvähkö liuma, kaikki hieman äitinsä näköön\nvivahtavia. Ensiksi tervehti tuo rouva kumminkin Elsaa, edellä muiden,\njosta Elsa luuli häntä puolihassuksi ja pelästyi.\n\nElsassa oli hyvä joukko silmiin pystyvää kauneutta. Se se oli, joka\nnarrasi tuota maalaisrouvaa häntä ensin tervehtimään, kun sama rouva\nmuutoin oli hyvin leikillinen ihminen. Kuten sanottu, osoitti rouva\nteitä heille varustettuihin huoneisin. Huoneet olivatkin sisustetut\nerittäin komeasti, jott'ei kaupungissa paremmin. Maisteri rouvineen\nnäyttivät erittäin tyytyväisiltä asuntoonsa, jota vielä sekin lisäsi\nkun melkein kaikki akkunat olivat päivään ja komeaan puutarhaan päin.\nTalon rouvan lapset seurasivat äitinsä esimerkkiä, he kokousivat\nkyökkiin ja pyörittivät Elsaa ympäri kyökin permantoa ja nauroivat,\nettä Elsa oli hyvin kummissaan ja pääsemättömissä heistä. Melkoisessa\nmäärässä alkoi se suututtaa Elsan isäntäväkeä; kumminkaan eivät he\nkehdanneet mitään puhua, olivat vaan nauravinaan.\n\nIhana oli kesä suloisessa Hämeessä, sangen viehättävä oli se. Talo\nsijaitsi sievän järven rannalla, jossa voi uidakin, ja olikin järven\nrantaan tehty pieni mutta erittäin soma uintihuone. Talon herrasväki\nkävivät joka päivä uimassa, ja oli sinne vapaa pääsy hyyriläisilläkin,\nei heitä siitä kielletty. Elsallekin oli erittäin virkistävää ottaa\nväliin kylmä kylpy; selvästi alkoi se näkyä kasvojen värissä, joka\nkaunistumistaan kaunistui. Elsan emännällekin ja hänen lapsillensa\nnäkyi se hyvää vaikuttavan, sillä hekin kaikki tulivat erittäin\nvilppaiksi. Selvästi näkyi että jolla senkin verran on varaa että mennä\nsuveksi maalle kaupungin tomusta, se kyllä takaisinvoitetulla\nterveydellä palkituksi tulee, jos muutoin ei tauti ole aivan tappavaa\nlaatua.\n\nIhmeellinen oli muutoin tuo samainen kylä, ei siinä huomattavasti ollut\nmenneenä vuonna halla vieraana käynytkään. Talon lapset kyllä kertoivat\nElsalle, kuinka äidillä oli viime talvena paljon köyhiä ruokittavana,\nja kuinka niitä oli etäisiltäkin seuduilta kuleksinut. Kuitenkin löytyi\ntalossa pitkin kesää ilman muualta hankkimatta kaikkea mitä tarvittiin.\nKaikesta voi päättää että maisteri oli osunut asumaan erittäin mukavaan\nja sovelijaasen paikkaan.\n\nElsalle oli kaikkein hauskinta heinänteon aika, silloin sai hän luvan,\ntalon-emännän erityisestä pyynnöstä herrasväeltänsä, käydä niityllä\nheiniä hajoittelemassa ja kokoamassa. Samalla kun Elsa, ollen aivan\nsiihen työhön tottumaton, teki sitä hauskuudekseen, teki hän sen\nkumminkin tavalla sellaisella, että talon pehtori suostui niin hänen\ntyöntekoonsa, että alkoi pyydellä häntä jäämään sinne palvelukseen\nheille seuraavaksi vuodeksi. Tämän intonsa ilmoitti pehtori\nemännällekin, joka siitä rupesi oikein Elsaa joka värssyn välissä\nhaastattamaan ja pyytämään heille jäämään. Kumminkaan ei Elsa siihen\nsuostunut ja asia jäi semmoisekseen.\n\nKesä muuttui syksyksi ja ilmat kolkommiksi, puutarhakasvit valmistuivat\nja marjat tuleentuivat. Talon lapset jakelivat runsaat osat Elsalle\npuutarhan hedelmistä emännän naurahdellessa. Elsan suureksi\nkummastukseksi oli talon nuori herra ylioppilas aina etunenässä,\nkoettaen aina haastattaa Elsaa, vaan Elsan suu ei tahtonut sujua\nvastauksiin tuolle herralle, vaan hän sai enimmäkseen jäädä\ntyhjäntoimittajana seisomaan. Vihdoin tuli lähtö ja kaikki kapineet\nolivat kärryissä, Elsa vaan seisoi vielä pihalla. Silloin puristi tuo\nnuori herra Elsaa hellästi kädestä ja vedet vyöryivät hänen\nsilmistänsä, kun hän hiljalleen lausui:\n\n\"Lapsi rukka, sinä et ymmärrä etkä käsitä minua, etkä tarkoitustani!\"\n\n\"Ehkä en!\" vastasi Elsa, nousi kärryihin tuon pohjalaisen kumppaninsa\nviereen, ja rattaat alkoivat vieriä kartanon portista ulos.\n\nTakaisin matkustaminen pääkaupunkiin ei ollutkaan niin viehättävän\nhauskaa kuin maalle meno, sillä melkein koko matkan satoi taukoomatta.\nMukaan otetut sateenvarjot eivät voineet likimainkaan suojella\nmärkyydeltä, ja ennen pitkää olivat kaikkien vaatteet kastuneet. Lapset\nalkoivat yskiä ja osoittaa pahoinvointia, jonka vuoksi täydyttiin usein\nmennä johonkin taloon tienvieressä vaatteita kuivaamaan ja kuivempia\narkusta muuttamaan. Vihdoinkin pääsivät Helsinkiin, vaan kaikkein\nensimmäiseksi oli lapsille haettava lääkäri, sillä muutamat heistä\nnäyttivät vallan sairailta. Se oli sen kesähuvin päätös.\n\nParin viikon kuluttua olivat taas kaikki terveenä; samanlaisia\nmatkustuksia, samanlaisia sateita, kuin myöskin yhdenlaisia\ntaudinkohtauksia olivat saaneet samaan aikaan moni muukin perhe kärsiä.\nVähitellen kuitenkin enimmät tointuivat, ja elämä alkoi olla vilkasta\nja eloisaa pääkaupungissa. Elsa kumminkin taas oli aikomuksessa koettaa\nuutta palveluspaikkaa, sillä häntä oli käynyt etsimässä palvelukseensa\neräs rouva, jonka mies harjoitti vilkasta kauppaliikettä, ja hän siis\nantoi tuon rouvan pyyntöön myöntävän vastauksen.\n\nElsa pyysi päästökirjaa rouvalta, josta rouva äkääntyi niin ettei\npuhunut pariin päivään sanaakaan Elsalle. Kumminkin hän tuon\npäästökirjan paikalla antoi.\n\nKun toinen meni, niin ei jäänyt toinenkaan; sekin pohjalainen tyttö\nhankki itsellensä toisen paikan ja niin he molemmat muuttivat maisterin\nherrasväeltä pois. Huolimatta siitä, kuka heidän seuraajaksensa tuli,\nottivat he tavalliseen aikaan ulos palkkansa ja vapautensa.\nVapaapäivikseen menivät he mummon luo Punavuorille, ja käyttivät\naikansa sangen ahkeraan vaatteidensa parantelemiseen. Tytöillä oli\nneuloessaan monta muistoa juteltavana maareissultansa Hämeestä.\nErittäin se pohjalaistyttö koetti kiusaa tehden muistuttaa Elsaa jos\njostakin hyvästä kohtelusta, mutta vaikka hän muutoin oli paha\nkiroilemaan, oli hän kumminkin aika vekkuli, ja kun näki toista\nrupeavan harmittamaan, jätti hän viimeisen sanan sanomatta ja koetti\nsaada toimeen naurua, joka usein hänelle onnistuikin, niin että\nmolemmat päästivät naurun, josta mummo päätteli, että ovat varmaankin\nsiellä Hämeessä käydessään tehneet jotakin kummituksia, tai tekevät\nsupistessaan hänestä vanhasta ihmisestä ja huoneen haltiattaresta\npilaa.\n\nKesän kuluessa oli mummon naapurissa tapahtunut se muutos, että tuo\nkalastaja-vanhus oli hävittänyt kasvattinsa Matin ja oli taas yksinään.\nMatti, saatuaan ukon kanssa kalastella, oli niin meri-elämään\ninnostunut, että kun ukon poika, merikapteeni, tuli ulkomaan matkoilta\nlaivoineen kotona käymään ja taas läksi uudelleen merille ja tarvitsi\nsenlaista poikaa, oli Matti valmis lähtemään, koettamaan uutta uraa\nelämässään ja merimies-onneansa. Ukko oli jo ehtinyt Mattiinsa niin\nperehtyä että kyynelsilmin oli hänestä eronnut, eikä moneen päivään\nollut hänelle jälestäpäin ruoka maistunut. Niin ikävän oli sanonut\npoikaa olleen. Omasta pojastaan ei ollut niinkään lukua pitänyt. Sen\noli itse mummolle kertonut.\n\nElsalle oli vähän odottamaton uutinen se, että Matti noin oli pitkälle\nmerireissulle joutunut, sillä hänkin piti Mattia holhottinansa, olihan\njuuri hän kerran Matin pelastanut nälkään nääntymästä maantien vierestä\nlähellä pääkaupunkia. Elsan mielessä kuvitteli, että lieneekin Matilla\nse viisaus, että hankkii itsellensä leivän meriltä, jossa ammatissa ei\nniin tuntuvasti hallavuodet vaikuta leipälakkoa kuin maalla\ntyöskennellessä. Sillä eiväthän he kulkiessaan mailman kaikilla merillä\nole niin yhden köyhän pohjoisen ja pienen isänmaan varassa. Tuota\nleivän vähyyttä olikin Elsa ynnä monet lukemattomat muut hiljattain\nkyllin kokea saaneet. Vedet vyöryivät Elsan silmistä, kaikkea tätä\najatellessa. Pahin oli kumminkin Elsan mielestä se, että poika voipi\nmeritouhakassa tulla oikein jumalattomaksi. Juuri kun Elsa siinä istui\nneuloen surullisna mietteissänsä, astui sisään eräs vapautta pitävä\ntyttö, joka hänkin oli aikeessa mennä uuteen palvelukseen.\n\n\"Täällä te vaan istutte kuin luostarinunnat, ettekö lähde vähän\ntuuluttelemaan?\" sanoi vieras.\n\n\"Minne sitten?\" kysyi Elsan kumppani.\n\n\"Joroihin\".\n\n\"Joroihin\", matki Elsa.\n\n\"Niin juuri, Joroihin\", sanoi vieras. \"Siellä tulee olemaan erittäin\nhauskaa.\"\n\n\"Mitäpä kaikesta hauskuudesta, se on vaan joroa kumminkin\", vastasi\nElsa.\n\n\"Kyllä minä olen joroissa ollut, kyllä sinne mennä kannattaa\", sanoi\nElsan kumppani.\n\nElsa rupesi miettimään asiaa, sillä hän ei tietänyt mitä joro olikaan,\nsitä vähemmin olisi niissä koskaan käynyt.\n\n\"Voinhan käydä katsomassa\", sanoi viimein Elsa, ja alkoi pukea yllensä.\nKumppani teki samaa ja niin lähdettiin.\n\nUlkona oli nuori lumi maan valkoiseksi pukenut, kuu pilkisteli pilvien\nraosta kaakkoistaivaalla, viileä koillistuuli puhalti päin kasvoja\ntyttöjen astellessa kaupunkiin käsin Punavuoren etukaupungista. Joro,\nse piti oleman lähellä kaartin kasarmia, ja olikin siinä eräs talo,\njonka pihan perältä kuului viulun vingutus. Portista sisään siis, ja\npirttiin pihan perässä.\n\nTäällä oli kauhean iso pirtti oikein maalaiskuosia; paksu savupilvi\nkävi tulijoille vastaan, huone oli tukahduttavan kuuma vaikka oli\novikin raollansa, sisässä oli nuorta kansaa renkiä, ja piikoja, olipa\nmerimiehiäkin. Miehet vetivät savua minkä kerkisivät, ryyppäsivätpä\nviinaa ja kahvia lisäksi ja väliin pistettiin tanssiksi. Olipa siinä\nvielä kysymyksessä jonkinlaiset arpajaiset: oli muudan vanha ikikulu\nsateenvarjo pois arvottavaksi tuomittu, jonka vielä viimeisellä\nhetkellänsä piti tuottaman omistajallensa vähintään neljänkertainen\nhinta.\n\nElsalla ei ollut vähintäkään halua astua sisään tuohon joro-pirttiin.\nHän äkääntyi seisomaan porstuassa, josta hän katseli asiain menoa. Näin\nollen ei voineet toisetkaan mennä sisälle, sillä he eivät tahtoneet\nElsaa yksin jättää. Tuo, joka oli opastanut heitä, oli kovasti\nharmissaan, kun toiset tanssasivat ja hänen täytyi seisoa porstuassa;\nvihdoin hänen kärsivällisyytensä vallan loppui ja hän sanoi:\n\n\"Voi kun kuluu aika hukkaan, minä menen, tulkaa jos tahdotte!\"\n\n\"Mene, mene\", kuiskasi Elsan kumppani sanoa.\n\nSilloin hän menikin.\n\nSamassa astui porstuaan eräs merimies sinisessä puvussaan, ja alkoi\npokkuroida Elsaa tanssimaan.\n\nElsa ei pitänyt mitään kiirettä.\n\n\"Mene siitä, kun et minua pyydä\", sanoi Elsan toveri, se pohjalainen.\n\n\"Ei väkisten ystäväksi huolita\", vastasi merimies.\n\n\"Olenko pyytänyt?\" sanoi puhuteltu.\n\nKun ei merimies asiaansa toimeen saanut, palasi hän pitkin nenin\npaikallensa.\n\n\"Mennään pois\", sanoi Elsa.\n\n\"Sama minusta\", vastasi toinen.\n\nJa niin läksivät juoksu-jalkaa Punavuorille päin astumaan.\n\n\"Joroon\", sanoi Elsa kulkiessaan.\n\n\"Oli vähän liian paksua ja savuista joroa minustakin tuo\", lisäsi\ntoinen.\n\n\"Kaikissa sitä käydäänkin\", sanoi Elsa.\n\n\"Jotakin höpötystä nuorilla\", vastasi toinen.\n\nSellaisilla puhein saapuivat mummon taloon.\n\n\"No, eikö joroihin mentykään?\" kysyi mummo.\n\n\"Käytiin, vaan ei kelvattu\", vastasi pohjalainen.\n\n\"Ei minulla ole aikaa joutaviin\", tuumi Elsa ja istui työhönsä.\n\n\"Soma tyttö\", sanoi mummo.\n\nElsa ei vastannut siihen mitään vaan jatkoi sanatonna työtänsä. Mummo\nvähän vaiti oltuansa jatkoi:\n\n\"Kyllä se onkin kaikkein parasta, Elsa, että kavahdat sellaisia\nhuvipaikkoja ja joroja. Sillä niissä ei ihminen parane, päin vastoin\npahenee ja laittaa itsensä onnettomaksi. Hetkisen huvi tuottaa perästä\nkäsin satakertaisen harmin, vieläpä pahimmassa tapauksessa syvää\nsuruakin ja tunnonkin vaivoja. Ihmisen elämä on täällä niin lyhyt,\nettei siinä ole aikaa joutaviin huveihin, vaan kaikki aika on tarkkaan\nkäytettävä tositoimiin ja ylevämpien tarkoitusten hyväksi, ja siinä\nonkin tosi hauskuus.\"\n\nElsa katsoi pitkään mummoa silmiin, alkoi sitten puhumaan:\n\n\"Te mummo olette puheissanne oikea enkeli. Minä rukoilen kirkossa, minä\nrukoilen kodissa, työtä tehdessäni ja maatessani. Aina minä oikein\npyytämällä pyydän Jumalalta, että hän varjelisi minua kaikesta pahasta,\nvarjelisi minua mailman hekumasta, kunniasta ja rikkaudesta, ja\nkaikesta siitä mikä vaan estää sieluni ijankaikkista autuutta. Siinä\nuskossa minä luja olen, että hän varjeleekin minua, niin kuin hän\nvarjeli äitivainajaanikin, Herrassa nukkunutta, samoin täältä\nnukkumaan. Vaan jos ikää pitkään piisaa, niin saan minä kyllä kulkea\npitkän ja vaivaloisen koettelemussarjan halki, joka ei suinkaan ole\nniinkään helppo, kun tää mailma on esteitä ja loukkauksia täpö täynnä.\nEn kumminkaan minä seuraa pahan hengen yllytyksiä halusta, enkä\npienestä pakostakaan, vaikka teenkin joka päivä syntiä.\"\n\n\"Kuinka sinä noin ymmärrät puhua?\" kysyi Elsan kumppani.\n\n\"Minä en puhu sitä mistään korkeasta ymmärryksestä ja viisaudesta,\nvaan yksinkertaisesta omasta kokemuksesta, ja niin kuin äitini ja\njumalansana sanoo.\"\n\n\"Minunkin tarvitsisi lukea ahkerampaan, vaan kun siihen en ole oikein\ntotutettu alusta eikä pienestä, niin se on niin perin kankeata ja\nhalutonta, melkein surutonta, -- surutonta elämä, surutonta ja\nhuoletonta luku. Joutavaa kiukuttelua ja kiroilemista koko elämä. Herra\nhänen tiennee mikä minustakin tulee\", sanoi Elsan kumppani.\n\n\n\n\nKUUDESKOLMATTA LUKU.\n\nViimeinen palveluspaikka.\n\n\nKaupungin palvelijoilla ei ole pitkää vapaa-aikaa, se on vaan muutama\npäivä, maalaiset ne ovat jotka viikkokausia levähtelevät vapautta\npitäen. Niinpä oli Elsankin tuot'hätää muuttaminen uuteen paikkaansa;\nyht'aikaa he mummon talosta läksivät tuon pohjalaistytön kanssa ja\nerosivat eri suunnille. Vedet pyörivät molempien silmistä eron hetkenä,\nsillä tuo kumppani, vaikka äkäinen, oli kumminkin ollut Elsan mielestä\nparas tähän-astisista työtovereista. Onnea he siis sydämensä\nkyllyydestä toisillensa eron hetkellä toivottivat ja käsien\npuristuksista ei tahtonut ensinkään loppua tulla. Kun olivat vihdoinkin\neronneet, meni Elsa tuon suuren kauppiaan pihaan ja kyökkiin, jossa\npaikoilleen jääneet piiat olivat häntä vastaan-ottamassa. Siinä remakka\nsyttyi, kun Elsa kyökkiin tuli, sillä hän oli joukon kaunein.\n\nVähän hän istahti kyökin pöydän päässä olevalle istuimelle ja läksi\nsitten entisestä paikastansa tavaroitansa noutamaan; siihen toimeen hän\nsai uuden paikan rengin ja hevosen.\n\nHevonen ja ajaja olivat vähän hurjaa lajia, joka hetki luuli Elsa\nkaaduttavan tuossa rattailla seisoessaan.\n\nErinomaisen onnellisesti kaikki kumminkin kävi. Maisterin rouva puristi\nhellästi Elsaa kädestä erotessa, ja lapset liekkuivat Elsan röijyn\nliepeissä.\n\n\"Elsa ei saa mennä!\" huusivat lapset.\n\nTurhaan kaikui kumminkin lasten kielto. Elsan tavarat kannettiin\nkärryihin, ja niin alettiin ajamaan. -- Uudessa paikassa entiset piiat\nihmettelivät kovasti, kun Elsalla oli kapineita kokonainen talous. Ne\nolivat niitä kapineita, joita hän oli hallatalvena ostanut, auttaessaan\nhätäyntyneitä kansalaisia.\n\nKun Elsa oli saanut tavaransa asetetuksi hänelle osoitettuun paikkaan,\ntuli talon rouvakin, Elsan uusi emäntä, siihen. Hän oli kotoisin\nulkomaalta ja sangen harvapuheinen.\n\n\"Elsa on täällä nyt siis,\" sanoi rouva.\n\n\"Kyllä, hyvää iltaa rouva!\"\n\n\"Tervetuloa nyt\", lisäsi rouva ja kääntyi takaisin sinne, mistä\ntullutkin oli.\n\nTalossa tässä oli tapana pitää paljon palvelijattaria. Vielä yksi uusi\npoika oli tulematta. Samassa kun rouva pois meni, astuikin kyökin\novesta sisään solakka noin kaksikymmentä viisi vuotia nainen; tyttö ei\nollut kaunis eikä ruma, olipahan vaan siltä väliltä. Muutoin ei\ntarvinnut olla mikään tarkkasilmäinen huomatakseen, että tyttö oli\ntäydessä seilissä juovuksissa, koko hänen ryhtinsä, astuntansa ja\npuheensa sen osoittivat. Eikä aikaakaan ja hän tunnustaakin, että hän\non humalassa. Hän oli näet palvellut kauppiaassa, jossa löytyi juuri\nsellaisia tavaroita kaupaksi. Kauppapalvelijat olivat hänelle\nläksijäisiä pitäneet, ja tytön viinillä ylön täyteen täyttäneet.\n\nToiset piiat nyt tässä uudessa paikassa tulivat hieman hämilleen tästä\nuudesta tulokkaasta, ja pelkäsivät juuri hänen humalassa-olonsa\npuolesta rouvaa, ettei hän ehtisi häntä noin hiihtotuulella kohta ensi\niltana näkemään. Kaikeksi onneksi ei rouva sinä iltana enään kyökkiin\ntullutkaan.\n\nYksi oli joukossa kumminkin, joka ei säikähtänyt humalaista naista\nnähdessään, se oli talon vanha keittäjätär; hänellä oli viinipullo\nkaapissaan, josta hän kaatoi täydet ryypyt Elsalle ja Liisalle,\nmolemmille uusille tulokkaille. Liisa maistoi kohta pikarin pohjaan\nasti, vaan Elsa ei huolinut ensinkään.\n\n\"Koska ei vieraalle hyvä kelpaa, kyllä tänne kelpaa\", sanoi keittäjätär\nja kaatoi lasin sisällön omaan suuhunsa.\n\n\"Se on pieni kiusa\", sanoi Elsa, ja siirtyi toiselle puolelle huonetta.\n\nEräs entisistä piioista, Ulla nimeltään, suostui Elsaan kohta ensi\nhetkestä. Nyt kun hän oli tuon vanhan keittäjättären mielen viinin\nmaistamattomuudellansa rikkonut, talutti Ulla Elsan erääsen kamariin,\njoka kuuluikin heidän molempien makuuhuoneeksi; täällä istuivat he alas\nomille, heille talon puolesta kuuluville tuoleillensa ja Ulla sanoi\nElsalle muutamia sanoja:\n\n\"Älä säikähdä meidän vanhaa kyökkikarhua, vaikka kyllä hänellä konsteja\nja vinkeitä piisaa; väliin käypi hän ja ilman syyttäkin oikein\nkäsikähmäiseen tappeluun, vaan minä näen sinun voimasi jo päältäpäin,\nettei sun häntä pelätä tarvitse. Muiden ihmisten puolesta tässä talossa\nkyllä toimeen tulee; kun vaan tehtävänsä tekee, niin rouva ei puhu\nhyvää eikä pahaa, hän on sellainen.\"\n\nEnempää ei Ulla ehtinyt puhumaan, vaan täytyi hänen joutua töillensä.\nElsakin alkoi aloitella tehtäviensä täyttämistä.\n\nSeuraavana aamuna oli Liisa joteskin pahoin voipa kupari-seppänsä\nkanssa, niin että keittäjättären täytyi tarita hänelle viiniä; siitä\ntuli hän parempaan vointiin ja lupasi ettei hän isoon aikaan niin\ntäyteen itseänsä juo, ja sen lupauksensa hän täyttikin.\n\nElsa kun oli huoneiden puhdistajan virassa, kuului hänelle muun muassa\npuhdistaa talon tavattoman suurta konttorihuonetta. Kohta ensi aamuna\noli hänen meneminen konttooriin, jossa jo muutamia herroja oli\nkirjoittamassa. Pitkin silmin alkoivat herrat katsella uutta\npuhdistajaa, sillä olipa Elsa tavallisen mehukas olento päälaelta\nolkapäihin j.n.e. Kummiinsa herrat kumminkin tulivat, kun tyttö ei\nvähintäkään näyttänyt kenestäkään välittävän. Ei hän mitenkään hämillään\nnäyttänyt olevan, ainoastaan teki hän töitään varovasti ja taitavaan,\njuuri kuin ei ketään muita huoneessa olisi ollutkaan. Ehtimiseen saapui\ntoisia konttoristia konttooriin, kaikki he säännöllisesti tirkistivät\nElsaa, ja yhtä säännöllisesti hämilleen jäivät, kun ei Elsa ollut heitä\nlainkaan huomaavinaan. Ennen kun Elsa ennätti kaikki tehtävänsä\nsuorittaa, saapui siihen keski-ikäinen mies, joka oli hartioistaan koko\nlailla kokoon kyyristynyt. Vihaisesti heitti hän suuren avaimen\nkirjoituspöydälle ja kirosi; häntä Elsa koko lailla hätkähti ja luuli\nmielipuolen tulleen huoneesen. Hän ei juuri aivan mielipuolikaan ollut,\njosko ei aivan viisaskaan, olihan siltä väliltä; hän oli se mies, jonka\nhartioilla oli talo ja talous. Vaikkei hän mikään pääkonttoristi ollut,\noli hän isännästä ensimmäinen mies, eli se, joka kaikista asioista\nparhaan huolen piti. Kun hän oli avaimen pöytään heittänyt ja kironnut\nkirottavansa, huomasi hän Elsan, ja tuli hyvin latuskaiseksi. Toisetkin\nherrat vetäisivät sen johdosta suutansa nauruun. Samassa poistui\nElsakin konttoorista.\n\nElsa meni kyökkiin, suu naurun hymyssä. Hän oli saanut huomata, että\nhänellä oli virka, joka vaati erityistä mielen malttia hänen\nnäköiseltänsä. Sanaakaan sanomatta meni hän saliin ja alkoi siellä\npuhdistustoimensa. Salin puhdistettuaan sai hän rouvaltaan ensimmäisen\nkiitoslauseen.\n\nNäin alkoi aika kulumaan päivittäin eteenpäin. Melkein joka päivä meno\noli yhtäläinen.\n\nVaikka tässä suurikauppiaan paikassa olikin paljon piikoja,\ntuot'hätää sai Elsa huomata että hänen osakseen tuli kaikkein raskain\ntyötaakka. Hänen, juuri hänen, piti joutua joka paikkaan, asiat\njuoksemaan, huoneet puhdistamaan, pyykkiä pesemään ja viimeiseksi\nkaikkia toisia piikoja passaamaan, josta kaikesta hän sai toisilta\nkateen-silmäyksellisiä suurkiitoksia ja toisinaan aika rähinää\nsisältävät haukkumiset. Vieläpä toisinaan sanoivat hänelle: \"Hän on\nmeidän paras.\"\n\nKaikkein rakkain mikä Elsalla oli ja johon hän ei päässyt hyvinkään\nmonesti, se oli kirkkoon. Toiset kyllä kävivät kirkossa hänenkin\nedestään, kumminkin he aina kirkkoon menon nimellä virsikirja\nkainalossa ulos läksivät, luvan rouvalta siihen saatuansa. Rouvalta\nnäytti olevan tykkänään unhotuksissa Elsa, ei hän Elsan ulospääsy-vuoroa\nnäyttänyt ensinkään muistavan, vaan se oli siitä yksinkertaisesta\nsyystä, kun ei hän ulos kärttänytkään. Näin ollen oli hän ollut paikassa\nkokonaisen talven, eikä tällä ajalla ollut vielä kertaakaan päässyt\nmummonkaan luona käymään. Sattui kerta eräänä sunnuntai-iltapäivänä, kun\ntoiset piiat taaskin tavallisuuden mukaan ulos itseänsä pyysivät, että\nrouva pysäytti muutaman heistä, huusi Elsan luoksensa ja sanoi:\n\n\"Kuinka se on Elsa sinun kanssasi, kun ei sinulle ulospääsön vuoroa\nkoskaan tule? Minun syyni se ei ole, kun toiset aina pyytää, niin minä\nolen luullut että nämät pyytävät sinua edestänsä kotona olemaan.\"\n\n\"Ei minua ole kukaan pyytänyt\", vastasi Elsa.\n\n\"Eikö, no sepä on erinomaisen hävytöntä toisten puolelta sinua vastaan,\nsinua joka saat tehdä kaikki työt.\"\n\nTämä ei ollut toisten äärestä kuunnella aivan lohdullista saarnaa;\nsemmoinen puhe rouvalta pisti toisten niin vihaksi, että muutamat\nitkivät, ja jotka toisessa huoneessa seisoivat ja kuuntelivat,\nkoettivat edes irvistää, vaikka Elsan edessä koettivat olla sievästi,\nkuin maitoa äsken latkineet kissat.\n\nElsa ei kuitenkaan tahtonut estää ulos pyytäneen lähtöä, vaan lupasi\nkumppaninsa ulos, jääden sillä kaupalla itse sijaan, että hän pääsee\nseuraavana sunnuntaina koko päiväksi, ja niin hän pääsikin.\n\nSeuraavana sunnuntaina olikin erittäin kaunis kevätkesän ilma. Aikaisin\naamulla puki Elsa yllensä, hoiteli ensin tärkeimmät askareensa ja\njouduttiin itsensä aamu-jumalanpalvelukseen kirkkoon. Kirkon rappusilla\nyhdytti hän mummon, jolla oli kaikenlaista kerrottavaa, kun ei ollut\nElsaa koko talvena nähnyt. Muun muassa oli hänellä terveisiä Matilta,\njoka oli mummolle kirjoittanut Itäindiasta asti, joka mahtoi olla\nmahdottoman kaukana meidän maasta. Pahaksi onneksi ei mummo ollut\nhuomannut ottaa tuota kirjettä taskuunsa, sitähän olisi kyllä sopinut\nnäyttää tuossa kirkon rappusilla. Siinä ei kuitenkaan muu auttanut kuin\nmennä ensin kirkkoon, ja sitten mummon mökille kun ehtii. Kirkossa\nsattui olemaan sillä kertaa joteskin ala-arvoinen saarna, joten ei se\nElsaa eikä mummoakaan suuresti miellyttänyt; kuuntelivat he sitä\nloppuun kumminkin ja läksivät kohta amen sanottua rientämään\nPunavuorille.\n\nMeri oli tyyni ja näytti kesäauringon valossa vuorelta katsottuna\nerinomaisen majesteetilliseltä. Vielä mummon akkunastakin teki sitä\nElsan mieli tirkistää. Mutta tuo Matin kirje, sehän se oli luettava,\npitihän sitä olla myöskin utelijas. Mummo ojensi kirjeen Elsalle. Elsa\nkatseli kirjeen kuorta kummissaan, se kun oli niin sukkelasti oudon\nnäköinen. Olipa itsessä kirjeessäkin katsomista, se kun oli sukkelan\nomituista paperia; mutta asiaan.\n\nElsa lukee:\n\n  \"Trankebarissa Indian maalla, Joulukuun 19 päivänä tänä vuonna.\n\n  Hyvä rakas mummoni!\n\n  Tämän kautta saan tietä antaa, että minä voin nykyjään joltisenkin\n  hyvin täällä Indian polttavan auringon alla. Kovasti ikävöitsen\n  teitä, enkä tiedä oletteko enään elossakaan. Jos elossa vielä\n  olette tämän kirjeen saavuttua, niin sanokaa terveisiä Elsalle,\n  hän on mielestäni hyvä tyttö, sanoakseni paras tyttö mailmassa.\n  Minä olen ollut monessa kovassa hengenvaarassa, vaan olen kuitenkin\n  Jumalan avulla onnellisesti tähän asti päässyt. Nyt aijomme lähteä\n  Singapooreen. Laivassamme on käynyt pari kertaa hyvin ystävällinen\n  ukko, hän on lähetyssaarnaaja, saarnaa täällä pakanoille, mutta\n  myöskin hän puhelee kristityille. Hän ei osaa meidän kieltä, vaan\n  minä alan jo vähän tajuta engelskaa ja niin muodoin joteskin käsitän\n  että hän on uskollinen Herran palvelija, jonka silmämääränä on,\n  ihmisten kaikkein kansallisuudesta huolimatta, sielujen autuus.\n  Ihmiset täällä ovat suureksi osaksi mustan harmaita iholtaan ja\n  epäjumalan palvelijoita, mutta he eivät ole mitään villiä; heidän\n  käytöksensä on niin kuin sivistyneen ihmisen ja heillä ovat ylpeät\n  Bramini-papit, jotka heille opettavat tuhansia erilaatuisia\n  kidutuksia ja seremonioita sielun autuudeksi. \"Voi sinuas musta\n  Aasia!\" Minulle on muutoin erittäin hauskaa saada kiertää näin\n  maailmaa ympäri, ja nähdä paikkoja ja ihmisiä. Merielämässä on\n  paljon pahaa ja pahentavaista, mutta siinä, jos se oikein käytetään,\n  on sangen paljon hyvääkin ja opettavaista. Sydämmellisesti teitä,\n  mummo, ja naapurianne, kalastaja-vanhusta, ja Elsaa ja kaikkia\n  tuttavia tervehtien lopetan kirjeeni.\n\n                                              Teidän Matti.\"\n\n\"Milloinka tämä kirje tuli?\" kysyi Elsa.\n\n\"Se tuli toissa päivänä.\"\n\n\"Kylläpä kestää, ennen kuin Suomeen saapuu, kun menee aikaa monta\nkuukautta. Kyllä on poika kaukana\", tuumi Elsa.\n\nMummon silmät tulivat kosteiksi Elsan tätä sanoessa.\n\nElsa huokasi syvään ja hänen ajatuksensa risteilivät oudoilla vierailla\nmailla. Sanat kirjeessä: \"Voi sinuas musta Aasia!\" ne soivat\nkummallisesti Elsan sielussa. Mitä varten se Aasia oli niin\npakanallinen, pimeä ja musta? Herranko tahto se oli, että niin piti\nolla?\n\n\"Minä annan pakanat perinnökses, ja mailman äänet omakses.\" Ne\nprofeetan sanat selvinä seisoivat Elsan muistissa siinä ajatellessaan.\nOlivathan pakanat Jesuksen Kristuksen perintö, ja mailman kaikki ääret\nhänen omaisuutensa. Huolehtia sitä miksi Aasia oli hirmuisen laaja ja\nmusta pakananmaa, oli siis sama kuin Jumalan neuvoskamariin\ntunkeuminen. Jumala itse oli heitäkin aikanansa etsivä.\n\nKauvan oli Elsa hiljaa mietteissään istunut. Mummo liikuskeli\nedestakaisin huoneessaan, väliin Elsaa vilkaisten.\n\n\"Kumpaako suret, Mattiako, vai Aasialaisia?\" kysäisi mummo.\n\n\"Ehkäpä molempia\", oli Elsan vastaus.\n\nSitten viipyi Elsa mummon seurassa iltaan saakka. He kulkivat\ntuulluttelemassa punaisilla kallioilla, kauniissa kevätilmassa. Noin\nkello kuuden ajoissa ehtoolla läksi Elsa kotiinsa. Ei jalkansa paljoa\npainaneet, keveänä kuin västäräkki hän astua sipsutti matkansa ja\nvihdoin tuon suuri-kauppiaan jylhästä portista sisään. Pihalla seisoi\nlauma kauppa-apulaisia ja konttoorikirjureita.\n\n\"Elsakin on ollut kaupungilla\", sanoi muudan nuoremmista.\n\n\"Ja te ette saa häntä puhutella, se tietäkää, tyttö on minun\nomaisuuttani\", sanoi pää-puukhollari, se, jonka sanottiin taloa\nselässään kantavan.\n\nElsa kuuli sen, vaan ei vastannut mitään, meni vaan kyökkiin ja vihdoin\nsänkykamariinsa; virsikirjansa laski hän sievästi nurkkahyllylle.\n\nKun hän oli juuri ennättänyt pukeutua arkipukuunsa, astui rouva\nkamariin.\n\n\"Elsakin sai kerran vuodessa käydä henkimässä keuhkoonsa raitista ilmaa\ntäyteen. Kävitkö sen mummon luona Punavuorilla, josta joskus olet\nikävöiden maininnut?\" tuumaili rouva.\n\n\"Minä kävin kirkossa ja mummon luona\", vastasi Elsa lyhyesti.\n\nRouva jatkoi:\n\n\"Minä kuulin äsken akkunasta, että meidän taloudenhoitaja kutsuu sinua\nomaisuudekseen; hän varmaankin aikoo naida sinut ja sitten ruveta itse\nmiehekseen, kaiketi kauppiaaksi.\"\n\n\"Naikoon vaan, vaan kysyköön ensin minulta luvan\", vastasi Elsa.\n\n\"Tietysti hän sen tekee\", sanoi rouva.\n\nSitten antoi rouva käskyjä ensi viikolla alkavasta suuresta\nkevätpyykistä. Siinä taas oli Elsalla oleva etevä osa, hän kun kelpasi\nmelkein työn johtajaksi tuossa vaatteiden puhtaaksi pesussa. Käskyt\nannettuaan poistui rouva.\n\nKoska oli jo ilta ja pyhä loppuun kulunut, meni Elsa pesotupaan\nkaikenlaista järjestelemään maanantai-aamuksi, sillä pyykin pesu alkoi\naamulla kello kolmen lyömältä viimeistään. Kun hän siellä yksinään\njärjesteli ja hääräili hiljalleen jotakin virren värssyä, lennähti\nsuuri paperipussi keskelle tuvan laattiaa, jonka perästä ovi taas kiinni\npainettiin. Elsa hyppäsi akkunaan, josta kurkistamalla hän voi tuntea\npoistuvan miehen mainituksi äkäiseksi taloudenhoitajaksi. Sitten vasta\nhän nosti pussin laattialta ja aukaistuaan näki sen täytetyksi hienon\nhienoimmilla leipurin tavaroilla. Elsa painoi sievästi pussin suun\nkiini ja nosti sen uunin korvalle, tulevien aikain varaksi.\n\n\"Vai niin, hm, hm\", hymäili hän sitten itsekseen. Kun hän oli\npesotuvassa tehtävänsä toimittanut, läksi hän pois ja lukitsi oven,\nastui sitten arvokkaana ylitse pihan kyökkiin. Konttorin portailla\nseisoi taloudenhoitaja kädet housun taskuissa, ikään kuin voitostansa\nylpeillen. Hymyillen katseli hän etäämpänä astelevaa soreavartaloista\nja ryhdikästä Elsaa siksi kunnes hän katosi.\n\nKun Elsa oli parhaaksi kyökkiin päässyt, saapui siihen eräs kaartin\nalaupseerin vaimo, joka erinomattain tahtoi tekeytyä Elsan tuttavaksi.\nElsa veikin tuon rouvan kamariinsa, jossa tuo vieras alkoi toimittaa\nkaikella kunnioituksella veljeänsä Elsan sulhaseksi.\n\n\"Parempaa miestä kuin veljeni on, et voi tästä maailmasta löytää\",\nlateli kaartilaisen vaimo.\n\n\"Voipi olla, olenkos minä häntä huonoksi sanonut, kun en miestä\nvähääkään tunne, vaan minä en kumminkaan vielä ketään tarvitse\",\nvastasi Elsa.\n\n\"Sinä lapsi raukka et ymmärrä mitään. Sinä et näy huomaavan omaa\nhyvääsi. Ajatteles, tuossa paikassa tulee hänestä vääpeli, ja arvaas,\nmikä korkea arvoaste se on, ja kuinka ryhdikästä on kulkea vääpelin\nsivulla hänen rouvanansa. Ja ajatteles että hän vielä rakastaa sinua,\n-- todellakin, mikä erinomainen onni!\"\n\n\"Jaa, oikein autuus! Vaan nyt näillä puhein ei siitä kaupasta tule\nmitään. Olkaa niin hyvä ja sanokaa paljon terveisiä kunnian-arvoiselle\nveljellenne, että hän tällä kertaa etsii muita, minulla on tässä\nasiassa eri mielipiteet\", sanoi kuivasti Elsa.\n\nVieras rouva poistui.\n\nSamassa saapui siihen talon rouva.\n\n\"Kuules Elsa! Minun aikomukseni on mennä tällä kertaa edemmäs maalle\nkuin Helsingin lähelle. Minä aijon Tammisaaren tienoille. Heti kun\npyykki on saatu pestyksi ja vaatteet kuiviksi, me lähdemme.\"\n\n\"Vai niin, kyllä koetan jouduttaa työtä, pyykin tähden kyllä pääsee\",\nsanoi Elsa.\n\nRouva nyökkäsi tyytyväisenä päätänsä ja poistui.\n\n\"Paraiksi ikään, että tästä pääsee hiukan, enhän tässä enään muuta\nsaakaan kuulla, kuin ainaista naimista\", jupisi Elsa puoliääneen.\nSitten meni hän kyökkiin illallista syömään.\n\nToisetkin piiat saapuivat illalliselle.\n\n\"Niin, kohta niitä meilläkin häitä saadaan!\" sanoi keittäjätär\nillallispöydässä. \"Nuorimmista alkaa.\"\n\nElsa ei ollut huomaavinaan.\n\nToiset olivat olevinaan tietämättömiä kuin äsken puusta pudonneet.\nKyselivät toisiltaan ja taas kyselivät. Keittäjätär osoitti Elsaa\nsormellansa.\n\n\"Varusta vaan pääsi, ett'et liikaa juovu häissäni\", sanoi Elsa.\n\nKenenkään ei tehnyt mieli jatkaa keskustelua Elsan kanssa siitä\naineesta.\n\nAamulla aikaseen nousi Elsa ja saapui pesotupaan. Tulivatpa siihen\nkohta perään matamitkin, jotka tavallisesti olivat kun isoa pyykkiä\npestiin. Ankara alkoi työ. Kun oli pari tuntia kovasti hierottu, saapui\nkeittäjätär pesotupaan kuuman kahvipannun kanssa. Hän jätti siihen\nleveälle akkunalaudalle pannun, kupit ja kerma-astian ja kohta poistui.\nElsa sieppasi namuspussinsa uuninkorvalta ja alkoi jaella matameille\nhienoa kahvileipää. Matamit riemuissaan kysymään:\n\n\"Neitikös meille näin hyvät kahvileivät kustantaa?\n\n\"Ei neiti, vaan sen sulhanen\", vastasi lyhyesti Elsa.\n\nMatamit katselivat toisiaan ihmeissään. He heti huomasivat, että pilaa\nteki nyt sulhasestaan tyttö, kuka lieneekin sitten ollut tuo kantoon\najanut sulhanen. Kauvaa ei heidän tarvinnutkaan odottaa. Kun tuli\nsuurusaika ja kaikki kävivät kyökissä aterioimassa, ennätti Elsa\ntakaisin pesotupaan hiukan ennen kuin matamit ja rupesi askaroitsemaan;\nsamassa saapuikin taloudenhoitaja ja rupesi Elsalle imartelemaan.\n\n\"Sinä olet kaunein kaikista naisista, se on Eevan tyttäristä, maan\npäällä\", aloitti taloudenhoitaja.\n\n\"Mitä se teille kuuluu?\" vastasi Elsa.\n\n\"Etkö ymmärrä että aijon kosia sinua?\"\n\n\"Kyllä minä sen kuulen, mutta painukaa ulos täältä, teillä ei ole\nmitään tekemistä pesotuvassa.\"\n\n\"Sinäkö hävytön minulle niin vastaat!\" sanoi taloudenhoitaja, lyöden\njalkaa lattiaan.\n\n\"Mars\", sanoi Elsa ja talutti miestä ulos matameita vastaan, jotka\njuuri tulivat suurukselta. Samaan sattui itse talon herrakin pihalle,\nja kaiken näki.\n\n\"Herra on niin hyvä ja pitää komennon noiden herrojen päälle, ett'eivät\nne saa tulla piioille rauhattomuutta tekemään\", sanoi Elsa,\ntyöntäessään taloudenhoitajan rappuja alas.\n\n\"Mitä sinulla todellakin minun piikojeni kanssa tekemistä on?\" kysyi\ntalon herra.\n\n\"Teidän hävyttömät piiat\", vastasi puhuteltu ja sadatteli mennessään,\nkonttooria kohden.\n\n\"Jaa, jaa\", sanoi talon herra ja meni omia rappujaan ylös.\n\nMatamit, tunteissaan taloudenhoitajan ilkeäksi kiukkuiseksi heittiöksi,\nnauroivat koko menolle sydämensä pohjasta. Eipä aikaakaan, alkoikin\nkuulua konttoorin rappusilta aika metakka. Siellä ajoi kepin kanssa\ntaloudenhoitaja kaikkia nuorempia herroja ulos.\n\n\"Pois kaikki talosta lurjukset, minä otan uudet ja paremmat\", kuului\ntaloudenhoitajan mahtava ääni, seiniä ja rappusia sauvalla\npieksäessään. Nuoremmat herrat koettivat nauraakin ja olivat he kovasti\nhämilläänkin.\n\nTalon herra näki koko menon akkunastaan. Hän aukaisi akkunan ja huusi:\n\n\"Siivolla! Mitä niitä syyttömiä miehiä komennat; tiedänhän minä\nkiukkusi syyn, mokoma mustasukkainen. Hallitse luontosi, tahi ajan\nsinut itses paikalla pois.\"\n\nTaloudenhoitaja oli kuin kivettynyt.\n\n\"Me vedämme oikeuteen haukkumisesta\", alkoivat nyt nuoremmat uhatella,\nnoustessaan takaisin konttooriin.\n\n\"Koko mailma on kääntynyt minua vastaan\", sanoi taloudenhoitaja,\nhyppeli ja itki. Talon herran täytyi saapua häntä asettamaan.\n\n\"Mitä tuo tuollainen hassutus on ikämieheltä? Eikö voi käyttää\njärkeänsä?\" puhuskeli isäntä kohtelijaana.\n\n\"Onko minulla hassutusta? Minä palvelen teitä uskollisesti vuodet monet\nkymmenet läpeensä, uskollisuudessani olen kaikkialla ja hoidan\ntalouttanne kuin omaa silmääni, enkä niin paljoa saa kaikesta\nvaivastani, että edes toimittaisitte yhden piikatytön vaimokseni, onko\nsuuria pyydetty?\" rähisi puhuteltu.\n\n\"Ei kyllä ole pyyntönne mikään kohtuuton. Mutta asia, sen tiedätte\nitsekin, on sitä laatua luonnostaan, että minä en voi piikojani teille\nvaimoksi väkisten pakoittaa. Tiedätte sen ett'ei meillä pidetä orjia,\njoita isäntä naittaisi, kenelle tahtoisi.\"\n\n\"Kyllähän minä sen sanomattannekin tiedän, vaan kun suuttuu niin sitä\nsuuttuu.\" Hiukan mietittyään hän lisäsi: \"te lupasitte ajaa minun pois\npaikalla talostanne äsken.\"\n\n\"Tehkää vaan aivan mieltänne myöten, mutta ei pitkänkään palveluksen\nansioilla eikä suurimmallakaan uskollisuudella ole sitä lupaa että,\nkumminkaan asiatta, pitää pahaa elämää talossa\", vastasi talon herra\ntukkukauppias ja poistui.\n\nTaloudenhoitaja jäi pihalle miettimään ja raapieli korviensa taustaa.\nSiinä hiukan tuumailtuansa pyörähti hän pikimältänsä konttoorissa,\njosta tuli silkkihattu päässä ja keppi kädessä, mennen ulos portista,\neikä häntä sitten kolmeen päivään talossa nähty.\n\nKun taloudenhoitaja niin monta päivää alkoi poissa viipyä, eikä edes\ntullut isäntänsä kanssa tiliäkään tekemään, alettiin jo arvella hänen\ntehneen itsemurhan, ja ruvettiin kuulustelemaan oliko häntä kukaan\nmissään nähnyt. Yksi ainoa näkijä oli, joka sanoi hänen mainittuna\npäivänä ajaneen maanmiehen kärryissä Espoon tullista ulos. Ei muuta.\n\nIsäntä oli Elsalle' hieman nyreissään niin kauvan kuin mies oli\nkadoksissa, sen selvästi huomasi hänen vihaisista silmäyksistänsä.\nMutta kun tuo karkuri kolmannen päivän illalla kotiin tuli, ei\nseuraavana päivänä isäntäkään enää kiukkuiselta näyttänyt.\n\nNiinkuin rouva oli sanonut, pyykin pestyä lähdettiin maalle,\nTammisaaren puolelle. Herra jäi kotiin; rouva, lapset ja Elsa vaan\nläksivät. Kaksilla kärryillä ajaa romuutettiin pitkin maantietä\nseurakunnasta seurakuntaan. Vihdoin saavuttiin erääsen erittäin\nviehättävään lahden pohjukkaan. Lahden rannalla oli punainen talo\nvalkoiseksi maalatuilla ikkunapuitteilla. Talo oli joka puolelta\nsiistin näköinen, astuipa silmiin kaikkialla että talossa oli\nvarallisuuttakin. Pellot ja suurenmoiset niitut olivat joka puolella\nsomassa järjestyksessä talon ympärillä. Minne vaan katsoi, näkyi\nihmistyön ja ahkeruuden jälkiä, kukkivine niittyineen ja aaltoilevine\nviljavainioineen. Talossa oli jommoinenkin puutarha hyvää tuoksua\nlevittämässä ympärilleen, olipa pitkä navetta, isohko talli, kaksi\nmyllyä ja viisi vierekkäin rivissä seisovaa jyväaittaa, sanalla sanoen,\näsken taloon tulleen silmät kääntyivät kaikkialle.\n\nKuin kauppiaan rouva piikoinensa ajaa romisutti talon pihaan ja\nlapsikuorma kohta jäljessä tuli, nosti talon vanha ja lihava vahtikoira\naika metakan, ett'ei paremmasta apua. Samaan rähinään ilmestyi myöskin\ntalon ijäkäs lihava emäntä vanhimman kauniin pulloposkisen tyttärensä\nkanssa. Emäntä ja tytär ottivat vieraita vastaan erinomaisella\nkohtelijaisuudella ja nöyryydellä, jotta sitä oli kumminkin sivulta\nsievä katsella; jos he teeskentelivät, oli se heidän asiansa.\nVastaanottajien joukossa oli myöskin talon täysikasvuinen poika, mutta\nhän ei ollut huomattavissa, hän seisoi tallissa lapio kädessä ja sieltä\nhän suurimmalla tarkkuudella seurasi Elsan jok'ainoaa kaikkein\npienintäkin liikettä. Heti ensi silmäyksellä, vaikka etäältäkin\nkatsottuna, herätti Elsa huomiota. Talon poika oli kumminkin\nmaltillinen mies, hänkin kyllä mielellään katseli siroa naista vaan ei\nhän tahtonut lähelle mennä, niin antaen jokaisen olla omassa\nrauhassaan. Itsekseen hän kumminkin jupisi: \"Siinäpä on kaupungin\ntyttö, joka on jotain toista kuin Anttosen Anna-Stiina.\"\n\nVieraat astuivat sisään ja emäntä kaikkein ensimmäiseksi näytteli\nheille kaikki huoneensa ja parhaat esineensä. Kauppiaan rouvaakin\nkovasti miellytti emännän somat huoneet ja vielä enemmän omituiset\nvanhan-aikaiset, mutta arvokkaat huonekalut. Elsakaan ei ollut moista\nennen nähnyt. Elsa ei kumminkaan kauvan joutanut katselemaan emännän\nkalleuksia, vaan täytyi kiiruhtaa pihalle kärryiltä tyhjentämään oman\nrouvan kapineita. Kun hän siinä kärryä tyhjensi, saapui siihen hiljaa\nhiipien lapio kädessä talon poikakin. Mitään ei hän puhunut, kohautti\nvaan hattuansa ja puristi toisella kädellään lapion vartta; siinä\nhän sanatonna seisoi, vanhan aatelis-suvun jälkeläinen, lapio\nkädessä isäinsä maata ja pihaansa nuoren palvelustytön katseilta\npuollustamassa. Elsa ei ollut poikaa näkevinään, kumminkin hän piti\nmiestä joteskin omituisen näköisenä.\n\nKun Elsa oli kaikki kapineet sisään ja paikoilleen saanut, sai hän\nluvan hiukan istahtaa, joka ei ollutkaan pahitteeksi pitkän matkan\njälkeen. Emäntä laittoi sillä välin ruokaa vieraille, jossa hänellä oli\ntyttärensä ja piika apuna. Rouva oli Elsalle kertonut että talonväki,\njohon asumaan menisivät, on vanhaa aatelia, mutta heidän käytöksessään\nja työtelijäisyydessään ei Elsa voinut muuta huomata kuin vakaisen\ntalonpoikaisväen. Kun vieraat olivat päivällistä saaneet, läksi emäntä\nnäyttämään uintirantaa ja uintihuonetta. Elsa ja lapsetkin saivat\nseurata mukana. Siellä emäntä erittäinkin Elsalle huomautti kuinka syvä\nmeri oli uintihuoneen kohdalla, että jos hän lapsia siellä uittaa, ei\nhän muutamissa paikoin lähde aivan kauvas; muutoin osoitti emäntä\nerittäin edulliseksi ja lasten uintipaikaksi sovelijaaksi erästä lahden\nsopukkaa, jossa oli kaunis valkoinen hietapohja ja lämmin matala vesi.\n\nKauppiaan rouva olikin juuri varta vasten tullut siihen paikkaan\nsentähden, että saisi uida ja karkaista omaa terveyttänsä, kuin myöskin\nantaa lasten uida. Matkan päätarkoituksena oli siis uiminen.\n\nSitten koko kesän kuluessa olikin rouva erittäin tyytyväinen kesäänsä,\nsillä lapset, jotka Helsingistä lähtiessä eivät vielä ensinkään uida\nosanneet, olivat syksyllä kelpo uimareita. Itse virkistyi hän niin,\nettä kuvastaan peilissä katsoessaan huomasi olevansa ihan kuin uusi\nihminen. Kaikki muut muutti näköänsä paitsi Elsa, sillä hän oli jo\nentiseltä niin täysiverinen, ett'ei muutosta voitu hänen kasvoillansa\neroittaa.\n\nTalon rannassa oli pieni venhe, sillä sai Elsa käydä kerta viikossa\nTammisaaren kaupungissa hakemassa rouvallensa mitä milloinkin. Kerta\nsyksymmällä kun hän taas meni Tammisaareen, tuli häntä vastaan kadulla\nnuori merimies, joka oli pitkä ja hoikka ikäänsä nähden, sillä hän oli\nvielä kovin nuoren näköinen. Poika tuo pysähtyi Elsan kohdalla ja\ntirkisti tarkasti tyttöä silmiin, sanoen vihdoin hyvän päivän.\n\nElsa kääntyi myöskin katsomaan ja vastasi:\n\n\"Matti se hiljankin on!\"\n\n\"Elsa sinä olet näenmä sittenkin\", tuumi Matti.\n\nLaiva, jossa Matti oli palveluksessa, oli saapunut sentähden\nTammisaareen, kun heillä oli sinne lastia tuotavana. Siinä kadulla\nsyntyi Elsan ja Matin välillä pitkä keskustelu, jonka loputtua he\nerosivat kukin suunnallensa, toistensa kättä kauvan puristaen.\n\nSuoritettuaan ostonsa kaupungissa istui Elsa ruuheensa, alkaen soutaa\nlahden tyyntä pintaa. Reitillä näkyi laiva, jolla Matti oli mustasta\nAasiasta palannut. Elsa katseli mustaa uhkeata laivaa, sen liehuvia\nlippuja, komeita mastoja ja raakapuita ja hiljalleen hyräillen muuatta\nvirren värssyä souti hän soutamistaan siihen lahteen, jonka rannalla\nhän asuntoa piti.\n\nVihdoin tuli lähdön päivä ja hevoset seisoivat taas kärrien edessä.\nVahtikoira ei enään haukkunut, hän vaan peppuroi leikkien maassa. Talon\npoika, vaikk'ei Elsan kanssa kesäkauteen ollut sanaa vaihtanut, läheni\nkärryä, johon Elsa nousi, ja paljastetuin päin puristi Elsan kättä\nhyvästijätöksi. Talon rouva eli emäntä tyttärineen mutistivat suutaan\nnauruun, vaan poika oli sen sijaan jotain enemmänkin kuin totinen, sen\nhänen silmistänsä näki.\n\n\"Kummallinen mies\", sanoi Elsa itsekseen.\n\nTaas ajettiin ja ajettiin. Syksysateet olivat tiet pilanneet niin, että\nkärryt vajosivat sisään melkein akseliaan myöten, ja kuta lähemmäksi\nHelsinkiä päästiin, sen huonommaksi kävi tie. Kumminkaan onneksi sillä\nkertaa ei satanut, jotta matkustajat pääsivät aivan kuivina kaupunkiin.\n\nKun ajettiin tuon ison kauppatalon portista sisään, seisoi\ntaloudenhoitaja pihalla ja, katsoen Elsaa veitikkamaisesti silmiin,\nnosti hattunsa korkealle, kumarsi syvään ja heilutti ilmassa hattuaan\nrallatellen.\n\n\"Konstaile vaan\", arveli Elsa ja meni kyökkiin.\n\nRouva katseli vihaisesti taloudenhoitajan menettelystä, kumminkaan ei\nhän mitään hiiskunut.\n\nPäästyänsä kyökkiin, sai Elsa kuulla eräältä kotona olleelta\npalveluskumppaniltansa, että juuri tämä kumppani oli sillä välin kesän\nkuluessa tullut taloudenhoitajan kanssa lemmenliittoon, ja että hän\nluuli pääsevänsä tuon miehen rouvaksi. Olipa hänellä sekin toivo, että\nhe sitten perustavat oman kaupan ja rupeavatkin elämään oikein\nherroiksi.\n\n\"Onnea vaan ja menestystä yritykseenne\", sanoi Elsa erittäin totisen\nnäköisenä.\n\nKun Elsa oli paraiksi ennättänyt riisua matkavaatteensa ja muuttaa\nkotona käytettäviin, astui mummokin Punavuorilta huoneesen.\n\n\"Mummokin täällä! Ja niin terveen ja reippaan näköinen!\" sanoi Elsa.\n\n\"Olenhan minä täällä. Mattikin on kaupungissa ja laiva Helsinkiin\ntalveutuu, ja kaikki tulevat olemaan talvea kotona. Etkö sinäkin jää\nitseksesi ja tule asumaan minun luokseni kallioilla?\"\n\n\"Nyt en minä käsitä tarkoitustanne. Mitä minun eroamiseni palveluksesta\nitseänikään, vähimmän vielä teitä hyödyttäisi?\"\n\n\"Minulla on minun käsitteeni, ja sinulla ehkä sinun, mutta älä paheksu\njos vanhan tuttavuuden puolesta hiukan sua opastan. Sinä et itsekään\ntaida sitä huomata, että olet viime aikoina pulskistunut melkein\nliiaksikin kauniiksi; tosin sinä olet, sen tiedän, Herraa pelkääväinen\nlapsi, mutta jos jumalisuutesi olisikin suuri, on viettelyskin\nvoimallinen ja kömpii esiin sangen moninaisessa haamussa ja muodossa.\nSen vuoksi eipä olisi liiaksi, jos tänä pahinna aikana olisit\nymmärtäväisen vanhan ihmisen tarkkaa tarkimman peräänkatsannon alla,\nsiksi kunnes tulisit oikein naimisiin tai muutoin vanhenisit. Joko alat\nälytä?\"\n\nElsa mietti kauvan ja vihdoin kysyi:\n\n\"Ja mitä töikseni tekisin teidän luonanne, jos sinne tulisinkin?\"\n\n\"No, sen kuin ihminen elääkseen tarvitsee, sen pian tekee, tekee ihan\naikansa kuluksi; voimme pestä pyykkiä, talvisin kotona, ja suvella sen\nkallion ja meren välissä olevan lammin rannalla.\"\n\nElsa naurahti.\n\n\"Kyllähän sitä elämisen eteen paljonkin saa työskennellä, mutta, sama\nse on, voinhan sanoa itseni ylös ja pyhäinpäivästä muuttaa\", sanoi Elsa\nja mummo poistui.\n\nSeuraavana päivänä ilmoitti Elsa rouvalle, että hän muuttaa. Rouva\nkummeksi ensin sitä kovasti. Vihdoin hän tuli siihen käsitykseen, että\nElsa muuttaa taloudenhoitajan tähden, ja antoi hänelle päästökirjan.\nPyhäinpäivästä muutti hän mummon taloon Punavuorille.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.\n\nPesijätär-kumppanukset.\n\n\nEnnen muuttoansa ei ollut Elsalla aikaa käydä mummon luona eikä\nMatiltakaan Aasian asioita kyselemässä, vaan sai tyytyä niihin\nniukkoihin tietoihin, joita hän ehti saada puhutellessaan Mattia\nTammisaaren kaupungin kadulla. Nyt kun hän oli päässyt mummon ja Matin\nluo, sai hän Matilta joka päivä lisää tietoja, kummoisilta pakanat\nnäyttävät ja millä lailla elävät. Pitkillä matkoillaan oli Matti\ntottunut koko sukkelaksi puhumaan, jotta hän monta kertaa sai Elsan\ntykkänään työnsä unhottamaan ja kallella päin kuuntelemaan. Kummallista\noli Elsan mielestä se, että niin vähän jokainen oli pakanoista\npuhunut, ei niistä ollut ennen Mattia puhunut herrasväki ja tuskin\nmerimiehetkään. Se asia, niin kovin tärkeä, näytti heiltä tykkänään\nunhotuksiin jääneen. Nyt päätti Elsa kumminkin elämänsä ja toimensa\nniin pyhittää, että jotakin voisi tehdä niiden hyväksi, jotka\nkristin-opista eivät mitään tienneet, ja aikoi ensitilassa puhua siitä\nasiasta jollekulle kaupungin papeista.\n\nMatti sai myöskin asunnon mummon kamarissa, sillä hän oli alkanut käydä\nkoulua. Aikomuksensa tuntui olevan ruveta ennemmin kauppiaaksi kuin\nmerimieheksi. Mutta, ennen kun kaupan-oppipaikkaa kuulustaisi, oli\nparempi että kävi koulua vähän. Palkastansa oli Matilla sen verran\nsäästössä, ett'ei hän sinä talvena mummon armoille pelkästään\nheittäytyä tarvinnut. Nyt kun mummo oli Elsan avukseen saanut, alkoi\nrahaa yhtenään tulla, jott'ei siinä yhden pojan kouluutus suuria\npainanut olisikaan.\n\nEnnen pitkää huomasi Elsa, että hän oli mummon luokse muuttamisellansa\npaljon voittanut. Rahan tulo tosin ei hänellä ollut suurentunut, sillä\nmummo oli kassan hoitajana ja hän oikeastaan palkattomana piikana.\nMutta hän oli voittanut paljon vapautta, jota hänellä ei ollut\npalveluksessa ja se, mille Elsa paljon arvoa pani, pyhäpäivän\nviettämisvapaus, oli hänellä aivan täydelleen kaikkina pyhinä, jolloin\nhän sai käydä kirkossa vaikka monta kertaa päivässä, jos vaan viitsi\nkulkea Punavuorilta kirkkoon saakka.\n\nKiireessä työssä kului Elsan ja mummon talvi melkein huomaamatta,\njott'ei siinä joudettu paljon haukottelemaan ja talven pituutta\nmittailemaan. Mutta kenellä kiire oli ja oikein vauhtia oli saanut, se\noli Matti; hän se luki niin, että luultiin pojan lukevan päänsä puhki.\nLuultiin ensin että poika vaan vähän kouluuttaisi itseänsä ja sitten\nmenisi kaupan oppiin, mutta pian alettiinkin huomata, että pojasta\nvoisi tulla jotain muutakin kuin kaupan-apulainen tai kauppias.\n\nLäheisessä töllissä asui myöskin kaksi ylioppilasta. Nämät lukijat\nolivat myöskin hyväpäisiä, mutta aivan köyhiä poikia, jonka tähden\nheillä ei ollut varaa käydä uljaasti puettuina eikä asua paraalla\npaikalla kaupungin sydämessä. He lukivat jumaluusoppia ja aikoivat\npapeiksi, ja ilvehtivät kierrellessään Punavuoren mutkaisia ja lumisia\nkallionvälisiä polkuja, niiden olevan jumaluusopillisia polkuja, kun\nniitä oli sanomattoman vaikea kulkea. Pian nämät ylioppilaat joutuivat\nmyöskin Matin ja mummon tuttavuuteen, ja vähäistä maksoa vastaan\nopastivat Mattia minkä ennättivät, jotta Matti koulun loppuessa\nkeväällä oli luokan priimus.\n\nTalvella oli tuo vanha kalastajaukko sanonut viimeiset hyvästit tälle\nmailmalle. Onneksi sattui edes toinen poika olemaan kotona isäänsä\nhautaamassa. Matilla ei ollut enään kalastajan töllissä mitään\ntekemistä vastaisuudessakaan, kun vanhus oli kuollut. Kapteeni, tuo\nkalastajan poika, olisi taaskin vetten auvettua vienyt Matin merelle,\nvaan Matti oli päättänyt jäädä kaupunkiin aloittaakseen taas syksyllä\nkoulunkäyntiä, ja merelle lähtö jätettiin sikseen. Vähän aikaa\nkapteenin merelle lähdettyä tuli äkkiä ukko-vainajan talo huutokaupalla\nmyytäväksi, kun molemmat perilliset, kapteenit, olivat Liverpoolissa\ntoisensa tavanneet ja siitä niin suostuneet että lähettivät käskyn\nHelsinkiin töllin myymisestä.\n\nKeskellä kesää, kirkkainta kaunista ilmaa, eräänä helteisenä\njuhannuksen-aikaisena päivänä, myytiin kalastajan tölli. Ihmisiä oli\nsaapunut kaupungista tölliä huutamaan; olipa siinä Punavuoren\nkaupungin-osan asukkaatkin hyvin tarkalleen edustettuna. Ukon\nirtaimisto myytiin ensin, joka ei juuri suuriin noussut, ja joutuivat\nvenheet ja kalanpyydykset toisille kalastaja-naapureille. Kun tölliä\nalettiin myydä, alkoivat ihmiset nauramaan.\n\n\"Mitähän tuosta rähjästä viitsisi tarjota?\" tuumailivat ostelijat\ntoisilleen. Matti, Elsa ja mummo seisoivat siinä myöskin, mutta\nerittäin totisina ja tarkkaavaisina. Vihdoin kun huutokaupan pitäjä\nkehoitti heidän alkamaan, eikä aikaa hukkaan kuluttamaan, sanoi muudan\nkalastaja jotain hintaa puheen aluksi. Mummo odotteli, sanooko vielä\njoku muu mitään. Jopa lisääkin joukosta muudan pari kolikkoa, silloin\nlisäsi mummokin vähän ja vasara putosi. Kun sitten vielä laskuhuudolla\nmummo hiukan lisäsi, oli hän tuot'hätää kahden rinnatusten seisovan\ntalon haltijatar ja omistaja, ja maksoi rahat kohta pöytään\nhuutokaupan-pitäjän eteen.\n\nTalo kyllä ei kalliiksi tullut, mutta ihmettelivät sitä ihmiset\nsentään, että tuollainen pyykkimummo osteli töllin töllin perään, ja\ntulivat mummoa onnittelemaan kahden talon emäntänä. Mummo niikaili ja\nkiitteli siitä kohtelijaisuudesta.\n\nKun mummo oli töllin haltuunsa saanut, antoi hän sen puhdistaa, korjata\nja verhota oikein sieväksi. Sitten hän otti siihen hyyryläiset asumaan,\nja tuumi sitten Matille ja Elsalle:\n\n\"Joutaahan nyt kasvovattaa siinä rahoille korkoa.\"\n\nKesä-aikana kävi vaatteiden peso lammin rannalla mainiosti; siellä oli\nkuivausnurmikkoa ja mitä vaan tarvittiin, eikä siellä häirinnyt kukaan\nmuut kuin toiset pyykkärit, siellä kaukana kaupungin touhakosta. Syksyn\ntultua oli taas rahaa säästössä, ja Matti meni taas kouluun.\n\nMatti kävi koulua jouluun saakka ja edistyi oikein Porvoon-mitalla.\nMutta kun tuo korkea juhla saapui ja sitä vietettiin mummonkin mökissä,\ntuli Matti pyhinä kovasti kipeäksi, niin että Elsan täytyi hakea\nhänelle lääkäri. Lääkäri sairaan nähtyänsä pudisti tyytymättömänä\npäätänsä ja kirjoitti rohtoja. Sairas sai rohtoja, vaan kuolema seurasi\nkuitenkin kolmantena joulupäivänä. Kaiken sairastusajan hoiti Elsa\ntaukoomatta, levähtämättä Mattia, sitä Mattia, jonka hän kerran oli\nkorjannut maantien ojasta nälkään kuolemasta. Parhaassa\nkukoistuksessaan hän pääsi pois.\n\nTämän kuolemantapauksen johdota puki Elsa itsensä mustiin vaatteihin,\nosoittaen, että hänellä oli suru. Mummo teki sen saman.\n\nOli poikia Punavuorella syntyneitä ja siellä kasvaneita, jotka olivat\ntulleet sekä Elsan että Matti-vainajan tuntemaan. Heidän joukossaan oli\nmyöskin sellaisia, jotka olivat käyneet mailman ympäri ja sen kaikilla\nmerillä, joko monta sellaistakin jotka olivat soudelleet kiven kanssa\nkilpaa omassa rannassa. Muutamilla heistä oli hattu, ostettu uljaissa\nulkomaan kaupungeissa, ja muutamat menivät ja ostivat hatun Helsingin\nhatunkauppiailta, kumma se, että he iloissaan pukivat itsensä ja päänsä\nverhosivat uudella hatulla. He tahtoivat haudata kunnialla nuorta\nmeripoikaa, He tahtoivat laittaa oikein sievät lippu-hautajaiset,\nsaattaa vainajata lippujen kanssa hautaan. Kukin tahtoi näyttäytyä niin\nuljaana kuin mahdollista, ja jos mahdollista herättää jotakin huomiota\nElsassa, nyt kun hän heidän ajatuskantansa mukaan oli päässyt miestä\nitsellensä kasvattamasta, eli toisin sanoen oli tuossa kasvatuksessaan\nepäonnistunut. Niin sai Matti aika saaton jälkeensä, jotta sitä\nmielellään sivullinenkin katseli. Siinä istui Elsa mummon rinnalla\nmusta silkki päässä, ja näytti niin ihmeesti mummon tyttäreltä,\nvaikk'ei ollut sukua ei syntyä, ja haudan reunalla itkivät Elsa ja\nmummo niin, että toisetkin rupesivat sen vuoksi itkemään.\n\n\"Se on ihmeellistä, kuinka he niin rakastivat tuota poikaa\", sanoivat\nihmiset.\n\nKirkkoherra, joka oli hautaa siunaamassa, puhui kuinka kristillinen\nrakkaus voipi paljon, kun se totinen on, niinkuin vainajallekin\nasetettu ystävyys oli selvä merkki siitä. Hän oli aina ollut sellaisten\nihmisten luona, joiden tykönä oli löytänyt hellän kodin, ja vielä,\nkuljettuaan kaukana vierailla mailla, oli uudestaan hellään kotiin\nosunut. Nyt oli hän saanut muuttaa kodista kotiin.\n\nHaudan siunattua ja mullalla täytettyä pisti Elsa multaan pienen\npäreristin. Sitten mentiin mummon taloon, jossa vielä oli pari\nkahvikuppia mieheen juotava.\n\nKahvia juodessa alkoi muudan vanhempi merimies, jolla oli\ntäysikasvuinen poika, puhumaan:\n\n\"Niin me siis vietämme tänään erään nuoren merimiehen hautajaisia.\nTiedän, että tämän äsken manalle menneen nuorukaisen kuolema koskee\nsyvästi sekä mummoa että Elsaa, sillä hän oli hyväsävyinen toivorikas\nnuorukainen. Kun ei kuitenkaan voida sanoa, että hän oli Elsan mies,\neikä suinkaan edes sulhanen, ainoastaan muuten hyvä tuttava, soisin\nminä että tämä surujuhla muutettaisiin ilojuhlaksi siten, että poikani\nAnton ja Elsa kihlaisivat toisensa.\"\n\n\"Me olemme pesijättäriä\", sanoi mummo.\n\n\"Olemme pesijätär-kumppanukset, ja emme tahdo kumppanuuttamme rikkoa\",\nsanoi Elsa.\n\nUkko tuli totiseksi, poika loi katseensa laattiaan ja joukossa istuva\njumaluusopillisia polkuja astuvainen nuorukainen värähteli\nliikutuksesta.\n\n\"Mistä on naisella tuo viisaus?\" sanoi ylioppilas.\n\n\"Ja se viisaus on suurin typeryys, mitä maa päällänsä kantaa\", sanoi\nukko äkäisenä, kuitenkin hilliten luontonsa, ett'ei suurempaa melua\nsyntynyt.\n\nYksi ja toinen koetti kääntää juttua toisaalle.\n\nVihdoin, mutta verkalleen, alkoivat vieraat poistua, ylioppilas jäi\nviimeiseksi. Vihdoin hänkin alkoi lähtöä hankkia, otti lakin käteensä\nja seisoi kuin jotakin odottaen.\n\nElsa katsahti häneen sivu kulkiessaan. Nuorukainen punehtui.\n\n\"Kuulkaas, mummo!\" sanoi ylioppilas, Elsan mentyä. \"Ettekö voisi niin\ntoimittaa, että minä pääsisin Elsan kanssa lähempään tuttavuuteen?\"\n\n\"Mitä joutavista tuttavuuksista on, te tulette papiksi ja saatte\ntuttavia kyllin kyllä rikasten rovastien tyttäristä. En suinkaan minä\nkäsitä, mitä Elsan tuttavuus teitä hyödyttäisi\", tuumaili mummo.\n\n\"Ankara mummo!\" ajatteli nuorukainen itsekseen.\n\n\"Te olette paha\", sanoi hän ääneen.\n\n\"Tehän paha olette!\" sanoi mummo hieman kiivastuen. \"Ettekö ajattele,\nettä jokainen saakoon suruansa viettää kaikessa rauhassa. Eihän\nsellaiset esitykset sovi hautauspäivänä.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta mikä tekomies Matti-vainaja Elsalle oli?\"\n\n\"Hyvä tuttava, ja jos Matti elänyt olisi, pari heistä tullut olisi,\nkyllä minä sen tiedän\", vastasi mummo.\n\nYlioppilas ei vastannut mitään. Elsa tuli huoneesen ja nuorukaisen ei\nauttanut muu kuin sanoa hyvästi ja mennä. Kumminkin hän lähtiessään\npuristi Elsan kättä enemmän tuttavan kuin vieraan tavoin, jottei se\npuristus huomaamatta Elsaltakaan jäänyt.\n\nMummo ja Elsa kahden kesken jäätyänsä olivat ääneti hetkisen; sitten\naloitti mummo puheen:\n\n\"Maisteri se pyyteli minua, että minä toimittaisin sinun hänen\ntuttavuuteensa, mitäs siihen sanot?\"\n\n\"Siihen, mitä minä siihen, vaimoksi en minä hänelle kelpaa ja muuta\ntuttavuutta -- mitä muuta siinä sen parempaa olisi, saahan hän ruokaa\ntäältä kuten ennenkin, jos häntä hiukasee.\"\n\n\"Sinä mukava olet; jos olisit äsken maalta tullut, niin luulisin että\nolet ihmeinen tollero, mutta nyt sinä olet joko koiranleuka tai\nvekkuli.\"\n\n\"Joko molemmat tai ei kumpaakaan, aika sen näyttää ja silloin tekin\ntoista laulatte\", vastasi Elsa.\n\n\n\n\nKAHDEKSASKOLMATTA LUKU.\n\nPieni muutos.\n\n\nAika kului eteenpäin, vuosia vierähteli. Pesijätär-kumppanukset\nelelivät mökissä elämäänsä entistä. Ylioppilaista toinen oli jo päässyt\npapiksi kaukaiselle Pohjanmaalle, vaan nuorempi tuli vielä\nsäännöllisesti talveksi Helsingin Punavuorille, josta hän yhtä\nsäännöllisesti kesäksi poistui, matkustaen maalle saarnaamisella ja\nlasten opetuksella ansaitsemaan. Talvisin tämä nuori herra usein mummon\nmökissä vierasteli, sillä hänelle säännöllisesti joka käyntikerta\nruokaa tarjottiin ja hän näyttikin siitä sortista olevan perin\nkiitollinen. Hänellekin kerran koitti päivä, jolloin hän kehui saavansa\nsuorittaa viimeisen tenttaamin papiksi-pääsöä varten, siinä sanoi hän\ntarvittavan rahoja ja pyysi jonkun ei aivan pienen summan mummolta\nlainaksi. Mummo ei juuri tahtonut olla halukas antamaan, kumminkin hän\nElsan kehoituksesta lainasi rahat, ja summan täyttämiseksi menikin\nmummon rahat viimeiseen penniin. Elsa oli vähitellen ruvennut häntä\nsuosimaan, hyvin paljon siitäkin syystä, kun hän papiksi tultuansa oli\naikonut toteuttaa Matti vainajan halun mustan Aasian pakanain\nkäännyttämisen suhteen, ja vaikuttaa kaikella voimallansa sen asian\neteen. Persoonallisesti hän itse liehui Elsan sulhaisena.\n\nKerta muutamana sunnuntai-iltana oli jokin huvi Kaisaniemen puistossa,\nja sinne riensi puoli Helsinkiä. Mummo ja Elsakin päättivät kerran\nheittää hetkeksi erakkoelämänsä ja pistäytyä sinne, missä muutkin\nihmiset aikaansa kuluttivat.\n\nKeveässä kesäpuvussaan sipsutteli Elsa, ja mummo siniraitaisissaan.\nPitkin matkaa oli mukana kulkevia ihmisiä, mutta lähellä Kaisanientä\nkasvoi se ihmistulvaksi. Siinä meni vanhaa tutisevaa kaljupäätä, siinä\nnuorta heitukkaa, suurta ja pientä, köyhää ja varakasta. Aurinko\npaistoi kirkkaasti ja ilmassa liiteli muutamia vaaleita pilviä.\nJokainen puistoonmenijä koetti näyttäytyä mahdollisimman muhkealta ja\ntoisia etevämmältä. Elsaankin pian tarttui sama tauti, hänkin mummon\nrinnalla käyskennellen koetti kohautella olkapäitään. Hänen ei olisi\nsitä tarvinnut tehdä, kyllä hän niin kaunis muutoinkin oli, että hänet\npian toisten joukosta huomattiin.\n\nKun Elsa näki, kuinka nuoret neitoset kavaljeeriensa käsikynkässä\nriippuen eteenpäin tepostelivat, muistui hänen mieleensä että olis\nhänelläkin nuori herra taluttajaksi, mutta se ei tule tähän syntiseen\njoukkoon, hän kun kulkee jumaluuspolkuja, hän kun tulee kansan\njohtajaksi ijankaikkiseen elämään. Sitä ajatellen istausi hän tien\nviereen viheriälle nurmelle. Mummo, esimerkkiä seuraten, istui myös.\nSiinä nyt sai leväten katsella tämän mailman menoa ja sen kirjavaa\njoukkoa, joka levottomuudessaan sinne ja tänne hyöri ja pyöri.\n\nMummo vähän aikaa istuttuaan ja kansan vaellusta tarkastettuaan lausui:\n\n\"Niinkuin oriit sodassa, juoksevat he synnin vimmassa, vielä juhlina ja\nsunnuntai-päivinä.\"\n\n\"Hm\", myhähti Elsa, ja katsoi muuatta keltaista lyhyt-vartista kukkaa\njoka pistiin esille lyhyestä nurmesta. Vaan kuinka hän jälleen silmänsä\nylös nostettuaan vaaleni, kun hänen sivuitsensa kulki hänen sulhonsa,\nmuuan Aasian tuki ja turva, taluttaen käsipuolesta kaikella hellyydellä\nerästä solakkaa pitkänlaista, ei aivan kaunista herrasnaista. Elsan ja\nmummon sivuitse kulkiessaan tuo ylioppilas hieman säpsähti, nosti\nkumminkin lakkiansa, jatkaen sitten matkaansa kadoten naisineen\nväkijoukkoon.\n\nMummon nousi poskihin puna, silmänsä säteilivät tulta. Elsa hieman\nvaaleni, ja huulet vavahtelivat.\n\n\"Voi tuota ryökälettä, selkäänsä tarvitsis, mokoma tenttaamin-ottaja\nja elätettävä, ompas nyt komeutta ja herruutta\", sanoi mummo\näänenpainolla, joka hyvin ilmaisi, että mummo olisi ollut sillä\nhetkellä valmis maisteria hyväksi kylvettämään.\n\n\"Tuolle ruojalle vielä jaoin viimeiset ja ainoat kovalla työllä\nansaitsemamme rahatkin\", lisäsi mummo.\n\n\"Olkaa hyvä ja tyyntykää, mummo\", sanoi Elsa.\n\n\"Tyyntykää! Mailma paljasta koiruutta täynnä, niin tyynny nyt\", vastasi\nmummo.\n\n\"Jaa, kyllä minä sen myönnän, että mailma on semmoinen kuin sanotte.\nMutta semmoinen se oli ennen meitä ja siinä se pysyy meidän jälkeemme.\nEi väkisin ystäväksi. Sanoinhan sen jo ammoin teille, jotta aika\nnäyttää. Aika on nyt sen näyttänyt, etten minä ole hänen morsiamensa,\nvaan narripelin esine. Onnellinen sattumus on siis se, ettei pahemmin\nole käynyt, ja saan kiittää hyvää Jumalaa varjelemisestansa.\nOnnellisella hetkellä olemme myöskin vastoin tavallista tapaamme tänne\nsaapuneet, hyvin nähdäksemme minkä veroinen meidän suosikkimme kaikkine\nkorulauseinensa on ja mistä miehestä hän lupauksineen käypi. Ei siis\nmieltä väärempää hänelle, uuteen yritykseen onnea vaan\", tuumaili Elsa.\n\n\"Toista sinäkin puhut, ja toista asuu sydämmessäsi; ethän sinäkään,\nvaikka kuinka jumalinen olisit, ole muuta kuin tavallinen ihminen\",\nvastusteli mummo.\n\n\"Mikäs muu kuin ihminen minä vaan olenkin. En ole enkeli, en edes\npyhimys. Mutta, se on asia, että olen saanut tänään selville hänen\nkieroilemisensa. Minusta on hän kevätkauden ollut niin omituinen ja\njoskus puhunut joteskin ristiin. Minä kumminkin olen niin luullut, että\nhän ajattelee niin paljon tulevaista painavaa virkaansa, tai\nharmittelee läksyjänsä, että sen tähden ei oikein asiassa pysy, mitä\nmeidän asioihimme koskee, mutta se ristin salaisuus onkin tuo\nryökkinä-heitukka, rohvessyörin tytär; kyllä minä hänet hyvinkin\ntunnen. Tavallinen hyvänsävyinen ihminen, ei mitään moitetta, ja rahaa\nseuraa, arvaan minä, jonkun verran mukana. Arvaahan että haluaa päästä\nrohvessyörin vävyksi\", selitteli Elsa.\n\nMummo tuli lempeämmäksi, kun kuuli rahan saannista puhuttavan.\n\n\"Taitaa poika sentään tulla onnelliseksikin\", sanoi hän.\n\n\"Epäilemättä\", sanoi Elsa.\n\nTorvet pärähtivät soimaan, rumpali löi rumpuansa Kaisaniemen\nkunnahalla. Se oli venäläinen sotaväen musiikki, joka oli sinne\nsoittamaan tilattu.\n\n\"Kauniisti ne soittavat\", sanoi mummo.\n\n\"Hyvin kauniisti\", toisti Elsa.\n\nMolemmat nousivat seisoalle ja läksivät astumaan joukkoa kohden. Väkeä\noli kuin pilveä soittajien ympärillä, siinä pientä, siinä suurta; vähän\netäämpänä eräällä penkillä istui ylioppilaskin morsiamineen. Elsa ja\nmummo eivät olleet heitä huomaavinaan. Soittoon kiintyi vähitellen\nheidän ajatuksensakin niin, etteivät muistaneet heitä katsoakaan.\nVihdoin lakkasi soitto ja joukko hajousi. Mummokin läksi liikkeelle\nElsan kera, mutta tuota herraa morsiamineen ei enään näkynyt\nmissään. Kellot alkoivat tornissa soida ja ihmisiä kutsua\niltajumalanpalvelukseen.\n\n\"Lähdetään kirkkoon\", sanoi Elsa.\n\n\"Lähdetään vaan\", sanoi mummo, alkaen astua Elsan perässä. Muutamia\nmuitakin alkoi solua, kirkkoon aikeessa, pois.\n\n\"Nähkääs minkä minä voitin\", sanoi eräs poika sivu juostessaan,\nkorkealla kädessään tinaista teekannua heilutellen. Nyt vasta huomasi\nElsa ja mummokin juhlan oikean tarkoituksen, että siellä olivat\narpajaiset.\n\nVihdoin saapuivat mummo ja Elsa kirkkoon. He asettuivat istumaan\nlähelle saarnatuolia, ei kuitenkaan saarnatuolin alle, jotta he hyvin\nhelposti voivat nähdä pappia silmästä silmään. Heillä ei ollut\nvähintäkään tietoa, kuka papeista silloin saarnaisi.\n\nKun virsi oli veisattu, näkivät he suureksi kummastuksekseen kuinka tuo\nylioppilas täydessä papin puvussa astelee sakaristosta suoraa päätä ja\nnousee saarnatuoliin.\n\nEnsimmäiseksi, kun hän saarnatuolilla toimitusta alkoi, näki hän mummon\nja Elsan. Vähän änkyttämällä ja vapisten hän ensimmäisiä sanoja luki,\nvaan totuttuaan paransi hän parantamistaan, jotta se vihdoin muuttui\nmelkein Sinain jyrinäksi, ja hänen sointuva äänensä oikein soimalla soi\nkirkon kaikissa kolkissa ja loukoissa. Saarna ei ollut lyhyt eikä\npitkä, sitä oli parahiksi, ja kaikki olivat saaneet kunnianimensä\nkuulla.\n\n\"Hyvin se saarnaa, mutta muuten en minä oikein suosi\", sanoi mummo\nhiljaa Elsalle.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.\n\nKaikki muuttui.\n\n\nYlioppilas ei käynyt moneen päivään mummon luona.\n\nKerran hän kumminkin tuli ja sanoi:\n\n\"Hyvät ystävät! Minä pyydän anteeksi etten ole voinut paremmin pitää\npuhettani. Minä kyllä olen naimiskauppoja hieronut Elsan kanssa, vaan\nasia on kääntynyt eteentulleiden syiden tähden toiseksi, ja täydyn siis\nperuuttaa entiset lupaukseni. -- -- --\"\n\nSen pitemmälle ei hän ehtinyt puhua, kun mummo keskeytti hänen:\n\n\"Sinä, luuletko tänne tulevasi narraamaan? Maksa velkasi, ja\nrohvessyörin tyttärinesi mene sitten muille markkinoille. Me olemme\nalhaista ja oppimatonta väkeä, kumminkin olemme kunniallisia ihmisiä,\njoita vaan ei niin käy narrata kuin itse tahtoo.\"\n\nYlioppilas seisoi hämillään.\n\n\"Antaa hänen mennä rauhassa\", sanoi Elsa.\n\n\"Hyvästi nyt Elsa\", sanoi ylioppilas, antaen kättä Elsalle.\n\n\"Hyvästi vaan, tule onnelliseksi uuden morsiamesi kanssa.\"\n\nYlioppilaan pyörivät vedet silmistä ja hän meni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKohta en perästä sairastui mummo kovasti. Kauvan hän sairasti ennenkuin\nkuoli. Elsa hoiteli häntä kaiken aikaa erinomaisella huolella ja\nhellyydellä sekä itkeskeli toisinaan katkeria kyyneleitä. Nyt sai\nhän hautaan saattaa toisen äitinsä. Hän hankki mummolle haudan\nMatti-vainajan viereen ja pystytti heille halvan mutta sievän yhteisen\nhautakiven. Mummon talot joutuivat myytäväksi ja niiden hinnan saivat\nmummon perilliset. Ylioppilaan velka pysyi aina maksamatta; papiksi hän\ntosin tuli, vaan rohvessyörin tytärtä ei hän saanutkaan, eikä niin\nmuodoin perintöäkään. Ei hänkään kauvan elänyt vaan riutui surusta\npois.\n\nElsa asui kauvan hyyryläisenä mummon entisessä talossa, maksaen hyyriä\nuudelle isännälle; hän pesi ja silitti tuhansia paitoja ja hyräili\njumalisia virsiä. Mutta niin viisasta ei tullut kosijaa, että hän enään\nolisi ruvennut kauppoja hieromaan; hän vastasi:\n\n\"Minä olen kyllästynyt kosijoihin, omani on kuollut ja toinen minut\nhylkäsi, olkoon sillänsä.\"\n\nHänen ilokseen olivat ihmiset alkaneet pakanain käännytystä puuhata.\nNyt oli Elsan riemu täydellinen. Nyt oli musta Aasia voittava\nitsellensä Golgatan ristin, ja Luojan istuimen eteen oli senkin synkän\nmaan edestä kannettava sovinnon malja. Suomen pääkaupunkikin valmisti\nnuorukaisista apostolia, vaikkei juuri Aasiaan niin kumminkin Afrikaan,\njoten Elsa oli tyydytetty. Mustille ihmisille heitä vaan lähetettiin.\nHaavi kirkossa tuli painavammaksi lähetysrukouksissa Elsan\nlanttiloista, joita hän huoaten heitteli uhriarkkuun. Vielä sallittiin\nhänen nähdä se päivä, jolloin vihittiin Suomen ensimmäiset\nlähetyssaarnaajat, ja nähdä heidän matkustavan täältä pois.\n\nUtelijaana odotti hän uusia tietoja ja uusia voittoja mustien\nmaan-osasta; ja oli surullinen kun ei tiedot olleet loistavia ja toivon\nmukaisia. Hartaammin hän rukoili ja toivoi, teki työtä ja odotti.\n\nSen kiven viereen hautuumaalla, jossa Matti ja mummo lepäsivät, teetti\nhän yksinkertaisen viherijäisen penkin. Sen päällä nähtiin hän kesäisin\nistuvan ja kirjaa lueskelevan. Olipa hän istuttanut haudalle\nmonivärisiä kukkasiakin, -- siinä oli valkoisia, siinä punaisia.\nIhmiset luulivat häntä hieman hajamieliseksi, kuten vanhoista-piioista\nyleiseen luullaan.\n\nPitkään antoi mustain maan-osa odottaa, ennenkuin antautui. Elsa luki\nlähetyssanomia ahkeraan ja sai kyllä niistä nähdä voittavan\nmuukalaisen, vaan jälkeen jäävän Suomen miehen. Kerran koitti Elsan\ntoivon tähti, jo kuului sanoma voitoista meikäläisten ja kastoi Haamin\nlapsia miesi Suomen. Elsan rukous oli tullut kuulluksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElsa oli elänyt Helsingissä kauvan. Oli nähnyt Helsingin pienenä ja sai\nsen myöskin nähdä suurena. Taloja rakennettiin, katuja tehtiin, ja\nkaupunki muuttui, kuin siivillä, oudoksi, entisestään tuntemattomaksi.\nArmottoman iskun edessä sai väistyä vanhat muinaisrakennukset uuden\nrakennusinnon tieltä. Kaupunkia kaunistettiin vanhain ihmisten harmin\nkustannuksella. Taloja oli kaikkialla, kansaa myöskin kaikkialla sekä\npäivällä että yöllä. Ei missään ollut jälkeäkään entisyydestä. Elsassa\nitsessäänkään ei ollut entisyyttä. Puna hänen poskiltansa oli myöskin\nmatkustanut samaa tietä kuin Helsingin entisyys, ja entisen reippaan\nElsan sijassa nähtiin vanha rampeutunut vanhus. Tässä vanhuksessa vielä\nkumminkin löytyi sielu, joka osasi muistaa entisiä aikoja. Väkeväksi\nheräsivätkin ne muistot hänessä.\n\nSauva kädessä alkoi hän astua Helsingin pitäjää kohden. Siellä lepäsi\nhänelle rakkain mailmassa, hänen äitivainajansa. Vielä kerran tahtoi\nhän nähdä äitivainajansa haudan. Hän pistäysi Helsingin pitäjän\nhautuumaalle. Täälläkin oli osaksi väistynyt entisyys. Uusia ja aina\nvaan uusia hautoja ja patsaita oli siellä nähtävänä, mutta äitinsä\nhautaa ja pientä puuristiä etsi turhaan hänen silmänsä. Hän etsi\nuskollisesti ja vihdoin löysi hän sen poikki katkenneiden joukosta\nkallellaan kiviaitaa vasten seisomassa. Hän purskahti itkuun, sillä\npian hänkin itse oli oleva hyljättyin joukossa maan päältä. Samassa\nnosti hän silmänsä korkeuteen, sillä yksi oli siellä ainaiseksi elävä,\njonka lempeä sydän ei ketään hylkää. Hän sai uutta reippautta, suuteli\nuseat kerrat vanhaa rakasta puista ristiä ja läksi pois astumaan. Hän\nohjasi kulkunsa toista tietä ja palasi Munkkiniemen kautta. Hiljaa\nhiipien ja väsyneenä saapui hän Munkkiniemeen. Kotinsa sijalla oli\npelto, sinne ei hän päässyt, mutta vaikka kartanon tilukset olivat\nolleet muutoksen alaisina, oli siinä kuitenkin säilynyt monta hänelle\nlapsuuden ajoilta tuttavaa puuta, joihin kumminkin ajan hammas oli\nlyönyt leimansa. Hetkisen istahti hän Munkkiniemen maalla ja katseli\nympärilleen sekä merelle että maalle. Siinä oli hänen äitivainajansa\nveneen sija melkein samanlaisena kuin lapsuuden aikana. Väsymyksestä\nhuolimatta alkoi hän kulkea kaupunkiin päin. Kesä-illan rusottaessa\ntunsi hän puun tien vieressä, jonka juurelta hän lapsena ollessaan oli\npelastanut Matti-vainajan. Kauvan hän mietti ja katseli tuota tyhjää\npaikkaa.\n\nAamulla, kun aurinko ensimmäisiä säteitään heitteli Elsan asuntoon\nHelsingin Punavuorilla ja Elsan asuintoveri, muudan pyykkimummo, nousi\nnukkumasta, näki hän Elsan yöllä kuolleen hiljaa ja huomaamatta. Siinä\nhän lepäsi, kädet ristissä rinnalla, ja himmenneet silmät katsoivat\nkorkeuteen.\n\n\n\n"]