[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwutezKK8msGeUjQWB2jGRsNjr7sd3GpfBH70mywLMEc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},3120,"Väärä kuponki","Tolstoi, Leo",1828,1910,"3120-tolstoi-leo-vaara-kuponki","3120__Tolstoi_Leo__Väärä_kuponki",null,"novelli",[],[15],"venalainen","fi",1911,17256,110188,false,73698,[23,24],"Russia -- Fiction","Russian fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"Russian Literature","Short Stories","\"Väärä kuponki\" by graf Leo Tolstoy is a novella written between 1902-1904. When a desperate schoolboy alters a coupon to solve his money troubles, one small act of forgery triggers a devastating chain reaction. The lie spreads from person to person, ultimately leading to murder. Part I traces evil's domino effect through society, while Part II explores whether good deeds can spread just as powerfully, offering hope for redemption even after terrible crimes. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Järnefelt, Arvid",248,"Pienestä vilpistä alkava tapahtumaketju kasvaa laajaksi kertomukseksi synnistä, seurauksista ja anteeksiannosta. Tarina seuraa väärennetyn kupongin kulkua ihmiseltä toiselle kuvaten samalla venäläisen yhteiskunnan eri kerrostumia ja moraalisia valintoja.","Leo Tolstoin 'Väärä kuponki' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3120.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VÄÄRÄ KUPONKI\n\nKirj.\n\nLeo Tolstoi\n\n\nTolstoi jälkeenjääneitä teoksia, suomentanut\n\nArvid Järnefelt\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nEnsimäinen osa.\n\n\n\n\nI.\n\n\nFedor Mihailovitsh Smokovnikov, rahatoimikamarin esimies, oli\nlahjomattoman rehellinen mies, ja itsekin siitä ylpeä. Hän oli\nmielipiteiltään pessimistinen liberaali; hän ei ollut pelkkä\nvapaa-ajattelija, vaan eipä voinut edes kärsiä minkäänlaista\nuskonnollisuuden ilmausta, pitäen sellaista taikauskon jätteinä. Fedor\nMihailovitsh palasi virastostaan perin pahalla tuulella... Kuvernööri\noli hänelle lähettänyt sangen typerän kirjelmän, josta saattoi tulla\nsiihen johtopäätökseen, että Fedor Mihailovitsh olisi menetellyt\nepärehellisesti. Fedor Mihailovitsh oli sentähden kovin suutuksissaan\nja istui heti kirjoittamaan sukkelaa ja pisteliästä vastausta.\n\nKotona tuntui kuin olisi kaikki tehnyt hänelle kiusaa.\n\nKello oli jo viittä vaille 5. Hän oli toivonut saavansa kohta syödä,\nmutta päivällinen yhä viipyi. Fedor Mihailovitsh paiskasi ruokasalin\noven kiinni ja palasi työhuoneeseensa. Joku koputti ovelle. \"Mikä hitto\nne vielä tänne ajaa\", ajatteli hän ja huusi: \"Kuka siellä?\"\n\nHuoneeseen astui 5:nnen luokan lyseolainen, Fedor Mihailovitshin\n15-ikäinen poika.\n\n— Mitä asiaa?\n\n— Tänään on ensimäinen päivä.\n\n— Mitä? Rahaako?\n\nPojan oli tapana saada isältä kuun ensimäisenä päivänä kolme ruplaa\npalkkaa huvituksia varten. Fedor Mihailovitsh synkistyi, veti poveltaan\nlompakon, ja haki esille kupongin, joka oli määrältään 2 ruplaa 50\nkopekkaa, sitten otti taskustaan kukkaron ja pani lisäksi 50 kopekkaa\nhopearahassa. Poika ei puhunut mitään eikä ottanut rahoja.\n\n— Isä, voisinko saada edeltäpäin?\n\n— Mitä-ä?\n\n— En pyytäisi, mutta olen antanut kunniasanan, että maksan velkani.\nRehellisenä ihmisenä minun täytyy, minä en voi, pitää saada vielä kolme\nruplaa, lupaan olla enää pyytämättä, tai en pyytämättäkään, mutta\nlyhyesti — minä pyydän sinua, isä.\n\n— Johan sanoin.\n\n— Mutta isä hyvä, tämän ainoan kerran.\n\n— Sinulle annetaan kuukausittain kokonaista kolme ruplaa, ja sekään ei\nriitä! Tuossa iässä minulle ei annettu 50:kään kopekkaa.\n\n— Nykyään kaikki toverini saavat enemmän. Petrov, Ivanitskij saavat\nkumpikin 50 ruplaa.\n\n— Mutta minä sanon sinulle, että jos noin käyttäydyt, niin sinusta\ntulee kuin tuleekin roisto. Nyt sen kuulit.\n\n— Kuulee sen vähemmälläkin. Ette milloinkaan voi ajatella minun\nkannaltani. Itse teette minut roistoksi. Hyvä on teidän puhua.\n\n— Mars tiehesi, kuhnus. Ulos! — Fedor Mihailovitsh kimmahti tuoliltaan\nja hyökkäsi poikaansa kohden. — Ulos! Vitsaa minä sinulle annan!\n\nPoika säikähti ja vihastui, vihastui kuitenkin enemmän kuin säikähti.\nPää kumarassa hän meni nopeasti ovelle. Fedor Mihailovitsh ei tahtonut\nlyödä häntä, mutta oli vihastaan hyvillään ja huusi vielä kauan\nhaukkumasanoja pojan jälkeen.\n\nKun palvelija tuli sanomaan, että päivällinen oli valmis, Fedor\nMihailovitsh nousi.\n\n— Vihdoinkin, — sanoi hän, — ei ole enää ruokahaluakaan!\n\nJa meni synkkänä päivälliselle.\n\nPöydän ääressä rupesi hänen vaimonsa jotain sanomaan hänelle, mutta\nmies ärjäsi niin lyhyen vastauksen, että vaimo meni kohta mykäksi.\nPoika ei nostanut katsettaan lautasesta eikä puhunut sanaakaan.\nÄänettöminä aterioitiin, äänettöminä noustiin pöydästä ja äänettöminä\nerottiin.\n\nPäivällisen jälkeen palasi lyseolainen huoneeseensa, otti taskustaan\nkupongin ja hopearahan ja viskasi pöydälle, sitten riisui koulutakkinsa\nja veti ylleen kotinutun. Hän rupesi aluksi lukemaan risaista latinan\nkielioppiaan, mutta sitten sulki oven lukkoon, pyyhkäsi kädellään rahat\npöytälaatikkoon, otti sieltä savukkeen kuoret, täytti yhden tupakalla,\ntukki pumpulilla ja alkoi polttaa.\n\nKieliopin ja vihkojen parissa hän vietti kaikkiaan pari tuntia,\nmitään päähänsä saamatta, sitten alkoi kävellä edestakaisin huoneensa\nlattialla, yhä muistellen kohtausta isän kanssa. Muisti kaikki isän\nhaukkumasanat ja erittäinkin hänen vihaiset kasvonsa. \"Kuhnus,\ntarvitsisit vitsaa.\" Ja mitä kauemmin muisteli, sitä enemmän harmitti\nisä. \"Sinusta tulee kuin tuleekin roisto. Nyt sen kuulit\", muisti hän\nisän sanoneen. Ja miksi ei roistoksi tulisikaan, kun sillä tavalla...\nIsä on unohtanut, millainen hän itse oli nuorena. Ja olenko minä\nmitään rikosta tehnyt? Menin teatteriin, ei ollut rahaa, lainasin\nPetja Grushetskiltä. Oliko siinä mitään pahaa? Toinen olisi kuunnellut\nasiani, olisi kysellyt, mutta tuo ei osaa muuta kuin haukkua ja\najatella itseään. Annas kun siltä itseltä jotakin puuttuu, kyllä nostaa\nsemmoisen melun, että koko talo kaikuu, mutta minä olen roisto. Ei,\nvaikka hän on isäni, minä en pidä hänestä. Sanokoot muut mitä tahansa,\nminä en pidä.\n\nPalvelija koputti ovelle ja antoi kirjeen.\n\n— Tuoja vaatii vastausta.\n\nKirjeessä oli näin: \"Jo kolmannen kerran pyydän sinua palauttamaan\nminulle lainaamasi 6 ruplaa, mutta sinä väistelet. Niin ei menettele\nrehellinen ihminen. Pyydän viipymättä lähettämään kirjeentuojan\nmukana. Tarvitsen itse välttämättömästi. Etkö todellakaan voi saada?\nSinua — riippuen siitä maksatko vai olet maksamatta — ylenkatsova tai\nkunnioittava toverisi, Grushetski.\"\n\n\"Senkin sika. Ei voi muka odottaa. Pitänee tästä vielä koettaa\"...\n\nMitja meni äitinsä puheille. Se oli hänen viimeinen toivonsa. Äiti oli\nhyvänluontoinen eikä osannut kieltää. Olisi ehkä antanutkin, mutta oli\nnyt hädissään nuoremman poikansa, 2-vuotiaan Petjan sairaudesta. Hän\nsuuttui Mitjalle, kun tämä melusi tullessaan, ja kielsi jyrkästi.\n\nMitja murahteli jotain itsekseen ovessa. Silloin äidin kävi häntä\nsääliksi, ja äiti palautti hänet.\n\n— Odotahan, Mitja, — sanoi äiti. — Minulla ei ole tällä hetkellä, mutta\nhuomenna saat.\n\nMitjassa kiehahteli yhä vielä viha isää kohtaan.\n\n— Mitä huomisesta, kun tänään tarvitsen. Tiedä siis, että menen toverin\nluo.\n\nHän läksi ulos, paiskaten oven jälkeensä.\n\n\"Ei auta muu. Kyllä se poika osaa neuvoa minne kello pantataan\",\najatteli Mitja, kelloaan liivin taskusta tunnustellen.\n\nMitja otti laatikosta kupongin ja hopearahan, pani päällystakin yllensä\nja meni toverinsa Mahinin luo.\n\n\n\n\nII.\n\n\nMahin oli lyseolainen, jolla oli jo viikset. Hän pelasi korttia,\nhänellä oli naistuttava ja aina rahaa. Asui tätinsä luona. Mitja tiesi\nhyvin, ettei Mahin ollut mikään hyvä poika, mutta toveriseurassa\nalistui kuitenkin aina hänen tahtoonsa. Mahin oli kotona, menossa\nteatteriin. Hänen siivottomassa huoneessaan oli hyvänhajuisen saippuan\nja eau de colognen tuoksua.\n\n— Se on paha paikka, — sanoi Mahin, kun Mitja oli hänelle kertonut\nsurunsa, näyttänyt kupongin ja hopearahan ja sanonut tarvitsevansa 9\nruplaa. — Saahan kellon pantata, mutta on parempiakin keinoja, — sanoi\nMahin, vilkuttaen toista silmäänsä.\n\n— Mitä parempia?\n\n— Asia on sangen yksinkertainen. — Mahin otti kupongin käteensä. —\nIskeä ykkönen tuohon 2:50:n eteen, silloin saamme 12:50.\n\n— Onko niitä sellaisiakin kuponkeja?\n\n— Tietysti. Entä 1000 ruplan arvopapereissa. Sitäpaitsi olen yhden\nsellaisen saanut kerran menemäänkin.\n\n- Älä hiidessä.\n\n— No, mitä sanot, isketäänkö? — kysyi Mahin, kynä jo kädessä ja\nsuoristaen kuponkia vasemman kätensä sormilla.\n\n— Mutta eiköhän se ole väärin!\n\n— Ja mitä joutavia!\n\n\"Todellakin\", ajatteli Mitja muistaen taas isänsä haukkumasanan:\nroisto. \"Tulkoonkin minusta roisto.\" Hän katsahti Mahinia silmiin.\nMahin katsoi häneen rauhallisesti hymyillen. — Iskenkö?\n\n— Iske.\n\nMahin piirsi huolellisesti ykkösen kuponkiin.\n\n— Nyt ei muuta kuin mennään myymälään. Tuolla nurkkatalossa on\nvalokuvatarpeiden kauppa. Satun juuri tarvitsemaan kehyksiä tähän\nvalokuvaan. — Hän veti esille valokuvan suurisilmäisestä neitosesta,\njolla oli tavattoman tuuhea tukka ja oivallinen vartalo.\n\n— Mitä sanot siitä henttusesta? Hä?\n\n— Kyllä, kyllä. Mutta miten...\n\n— Hyvin yksinkertaisesti. Tulehan nyt vain.\n\nMahin pukeutui ja he menivät yhdessä kadulle.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nValokuvatarpeiden myymälän ovessa soi kello. Sisään tuli kaksi\nlukiolaista, jääden katselemaan huoneen hyllyjä, sinne tänne aseteltuja\nvalokuvatarpeita ja tiskillä olevia lasikaappeja. Perimmäisestä ovesta\nesiintyi rumanlainen, hyväntahtoisen näköinen nainen, asettui tiskin\ntaa ja kysyi mitä herrat halusivat.\n\n— Olisiko jotain kauniita kehyksiä, rouva?\n\n— Minkä hintaisia saisi olla? — kysyi nainen. Ranteissa oli hänellä\npuolikämmeneen ylettyvät villasuojukset ja nopeasti ja sukkelasti hän\nrupesi selailemaan monenmuotoisia kehyksiä nivelistä turvonneilla\nsormillaan. — Nuo on 50 kopekan hintaiset, mutta nämä ovat kalliimpia.\nTuossa on sievä, uudenmuotoinen, rupla kaksikymmentä.\n\n— Antakaapa se. Mutta ettekö huojista? Eikö saisi ruplasta?\n\n— Meillä ei tingitä, — sanoi myyjätär arvokkaasti.\n\n— No, olkoon menneeksi, — sanoi Mahin asettaen kehykset tiskin\nlasikannelle. — Antakaa kehykset ja mitä tulee takaisin, mutta pian,\nmuuten myöhästymme teatterista.\n\n— Vielä sinne ehtii, — sanoi myyjätär, ja alkoi lyhytnäköisillä\nsilmillään tarkastella kuponkia.\n\n— Tuo tulee mainiosti sopimaan, vai mitä arvelet? — sanoi Mahin Mitjan\npuoleen kääntyen.\n\n— Eikö herroilla sattuisi olemaan toisia rahoja? — sanoi nyt myyjätär.\n\n— Sepä se onkin, ettei satu. Isä minulle antoi nuo, ja pitäähän ne\nsaada jossain vaihetetuksi.\n\n— Eikö todellakaan olisi 20 ruplan seteliä?\n\n— On 50 kopekkaa. Mikä teitä oikeastaan arveluttaa? Ette suinkaan voi\notaksua meidän tyrkyttävän teille vääriä rahoja?\n\n— Enhän toki...\n\n— Antakaa siis takaisin, kyllä me muuallakin vaihetamme.\n\n— Miten paljon teille onkaan tuleva?\n\n— Kaiketi yksitoista ja vähän päälle.\n\nMyyjätär teki laskelmansa nappuloilla, avasi kassansa, otti sieltä\n10-ruplan paperirahan, ja kilisteltyään vaihtorahoja sormillaan, keräsi\nsieltä vielä hopeaa ja vaskea ruplan 20 kopekan edestä.\n\n— Olkaa hyvä, pankaa kehykset paperiin, — sanoi Mahin, kiirehtimättä\nottaen rahat.\n\n— Heti paikalla. — Myyjätär kääri ostoksen paperiin ja sitoi pulikalle.\n\nMitja voi hengittää vasta kuultuaan ovikellon kilahtavan heidän\njälkeensä ja jälleen kadulle päästyä.\n\n— Siinä on nyt sinulle 10 ruplaa, mutta anna loput minulle.\nKyllä maksan takaisin. Ja Mahin meni teatteriin. Mitja taas meni\nGrushetskille ja suoritti hänelle velkansa.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nTunnin kuluttua poikain käynnin jälkeen tuli myymälän isäntä kotiin ja\nrupesi laskemaan kassaan kertyneitä rahoja.\n\n— Voi sinua pöllöä! Voi emäpöllöä! — huusi hän vaimolleen, nähtyään\nkupongin ja heti huomattuaan sen väärennetyksi. — Ja miksi pitääkin\nsinun vastaanottaa kuponkeja!\n\n— Olen sinun itsesikin nähnyt niitä ottavan, vieläpä juuri\n12-ruplaisia, — sanoi vaimo häpeissään, mielipahoillaan ja itkuun\nvalmiina. — En voi ymmärtää, kuinka niiden onnistui petkuttaa minut,\n— valitteli hän, — lyseolaisia olivat. Niin hyvännäköinen nuori mies,\nniin hieno...\n\n— Tarhapöllö, — haukkui mies yhä rahoja laskiessaan. — Minä voin\nvastaanottaa kuponkeja, koska tiedän mitä niihin on kirjoitettu. Mutta\nsinä näyt vanhoilla päivilläsi vain lyseolaisten naamoja tarkastelevan.\n\nTämä oli jo liikaa rouvalle ja hän suuttui.\n\n— Sinä olet niinkuin kaikki miehet. Toisia olet valmis tuomitsemaan,\nmutta kun itse kadotat korttipelissä 54 raplaa, niin se ei tee mitään.\n\n— Minä olen toinen asia.\n\n— En viitsi puhua kanssasi, — sanoi vaimo, meni omaan huoneeseensa\nja alkoi muistella, kuinka hänen kotolaisensa eivät olisi mitenkään\nantaneet häntä tälle hänen miehelleen, jonka säätyä katsoivat paljoa\nalhaisemmaksi, ja kuinka hän oli yksin saanut taistella sukua\nvastaan, — muisteli lapsivainajaansa, miehen välinpitämättömyyttä\ntähän hukkaan, ja mies inhotti häntä nyt siihen määrään, että hän\ntuli ajatelleeksi, kuinka hyvä sentään olisi, jos se kuolisi. Mutta\nnäin ajateltuansa hän säikähti tunteitansa ja läksi kiireimmän kautta\nkotoaan. Kun hänen miehensä palasi sisähuoneisiin, ei vaimoa enää ollut\nkotona. Odottamatta miestään hän oli yksin lähtenyt heidän tuttavansa\nranskankielen opettajan luo, joka oli kutsunut luoksensa iltaa\nviettämään.\n\n\n\n\nV.\n\n\nVenäläispuolalaisen ranskankielenopettajan luona juotiin juhlateetä\ntorttujen kanssa, ja sitten istuttiin korttipöytien ääreen skruuvia\npelaamaan.\n\nValokuvatarpeiden kauppiaan rouva istui pöytään isännän, upseerin\nja vanhan, kuuron rouvan pelitoverina. Vanhalla rouvalla oli\nperuukki päässä, hän oli musiikkikaupan omistajan rouva, ja oli\ntaitava ja halukas kortinpelaaja. Kortit sopivat myöskin sangen\nhyvin valokuvatarpeiden kauppiaan rouvalle. Hänellä oli kaksi kertaa\ntilaisuus määrätä slammi. Viereen oli asetettuna pikku lautanen\nviinirypäleitä ja päärynöitä, ja hän tunsi olonsa hilpeän iloiseksi.\n\n— Missäs Eugen Mihailovitsh viipyy? — kysyi emäntä toisesta pöydästä, —\nkirjoittakaamme hänet viidenneksi.\n\n— Varmaan on laskuihinsa vajonnut, — sanoi Eugen Mihailovitshin rouva,\n— siellä on paraillaan kysymyksessä muonavarojen ja halkojen osto.\n\nJa muistettuaan kahakan miehensä kanssa hän tuli totiseksi ja hänen\nvillasuojuksiin puoleksi peitetyt kätensä vapisivat vihasta.\n\n— Siinäpä paha, missä puhutaan, — sanoi isäntä, kääntyen sisään astuvan\nEugen Mihailovitshin puoleen. — Mikäs nyt on myöhästyttänyt?\n\n— Senkin seitsemät hommat, — vastasi Eugen Mihailovitsh iloisella\näänellä, käsiänsä yhteen hieroen. Ja vaimonsa suureksi hämmästykseksi\nhän lähestyi häntä sanoen: \"Ajatteles, sain sen kupongin menemään.\"\n\n— Ihanko totta?!\n\n— Sain kuin sainkin, halkokauppiaalle.\n\nJa Eugen Mihailovitsh kertoi suuresti paheksuen kaikille — vaimonsa\nhöystäessä kertomusta pikkuseikoilla — kuinka hänen vaimonsa oli\njoutunut hävyttömien lukiolaisten petkutettavaksi.\n\n— No, ja nyt siis asiaan, — sanoi hän istuutuen pöydän ääreen, kun\nhänen vuoronsa oli tullut sekoittaa korttia.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nEugen Mihailovitsh oli todellakin saanut kupongin käsistään maksamalla\nsillä talonpojan Ivan Mironovin tuoman halkokuorman.\n\nIvan Mironov harjoitteli liikettään sillä tavalla, että osteli\nhalkovarastoista sylen kerrallaan, möi kaupungilla ja pinoi niin,\nettä sylestä tuli viisi neljännestä, jotka hän sitten möi samaan\nhintaan kuin minkä neljännes maksoi varastossa. Tänä onnettomana\npäivänä oli Ivan Mironov varhain aamulla tuonut kaupungille puoli\nneljännestä, myynyt sen pian, ottanut vielä toisen samanlaisen määrän,\ntoivoen saavansa senkin myydyksi, mutta ostajaa ei enää löytynytkään,\nvaikka hän ajeli pitkin koko kaupunkia. Hänen tielleen oli sattunut\npelkkiä kokeneita kaupunkilaisia, jotka tiesivät talonpoikain\ntavalliset metkut, eivätkä uskoneet Ivanin vakuutuksia, että halot\nmuka olivat tuodut maalta. Hän oli nälissään, häntä paleli kuluneessa\npuoliturkissaan ja kamelinkarvaisessa viitassaan, pakkanen kun iltaan\nmennessä aleni 20 asteeseen. Hevoskaakki, josta hän ei paljoakaan\nvälittänyt, koska oli aikonut myydä sen nylkijöille, oli jo lopen\nnäännyksissä. Joten Ivan Mironov olisi halusta antanut halkonsa vaikka\npolkuhintaan. Silloin tuli hänen vastaansa tupakkakaupasta kotiin\npalaava Eugen Mihailovitsh.\n\n— Ostakaa, herra, pilahinnasta. Hevosta en saa enää paikaltaan.\n\n— Mikä olet miehiäsi?\n\n— Maalta ollaan. Puut ovat omia, hyviä ja kuivia.\n\n— Tiedetään, tiedetään. Paljonko maksaa?\n\nIvan Mironov määräsi suuren hinnan tinkimisen varalta, ja antoi vihdoin\nostohinnasta.\n\n— En olisi yhdellekään muulle siitä hinnasta myynyt, mutta kun olitte\nniin lähellä, — sanoi hän.\n\nEugen Mihailovitsh ei välittänyt paljoakaan tinkiä, kun oli mielissään\naikeestaan suorittaa maksu kupongilla. Vaivoin ja aisoista auttaen Ivan\nMironov sai puut ajetuiksi pihaan. Hän heitteli itse ne kellariin.\nPihamies ei ollut saapuvilla. Ivan Mironov ensin kieltäytyi ottamasta\nvastaan kuponkia, mutta Eugen Mihailovitsh sai hänet suostumaan ja\nnäytti niin suurelta herralta, ettei auttanut epäillä.\n\nTullen kyökkikäytävän kautta palvelusväen huoneeseen Ivan Mironov\nteki ensin ristinmerkin, sulatteli jääpuikot parrastaan, ja kääntäen\nmekkonsa liepeen, kaivoi taskustaan esille nahkakukkaron, otti siitä\nesille 8 ruplaa 50 kopekkaa ja antoi takaisin, mutta kupongin kääri\npaperiin ja pani kukkaroonsa.\n\nKiitettyään tavan mukaan herraa Ivan Mironov ajoi pois, ei enää\npiiskalla, vaan piiskan varrella ajaen Valkoseksi huurtunutta,\njalkojansa vaivoin liikuttavaa, kuoliaaksi asti väsynyttä kaakkiaan.\nHän pysäytti tyhjän reen kapakkaravintolan eteen.\n\nKapakassa vaati Ivan Mironov itselleen 8 kopekan edestä viinaa ja\nteetä, lämpesi, jopa hiestyikin, ja mitä parhaalla tuulella ollen\njutteli saman pöydän ääressä istuvan pihamiehen kanssa. Juttuja kesti\npitkään, hän selitti toiselle kaikki olonsa ja elämänsä. Kertoi\nolevansa Vasiljevskin kylästä, 12 virstan päästä kaupungista, elävänsä\nerillään isästä ja veljistä vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa, joista\nvanhempi kävi vain koulua eikä tehnyt mitään töitä. Sanoi olevansa\ntäällä kortteeria ja huomenna menevänsä hevostorille valakkaansa\nmyymään, ja samalla katsomaan, tai kun sattuu, niin ostamaankin\nuutta hevosta itselleen. Ilmaistuaan, että hänellä oli nyt koossa\nneljäkolmatta ruplaa, joista puolet oli kupongissa, hän otti kupongin\nesille ja näytti pihamiehelle. Pihamies ei ollut lukutaitoinen, mutta\nsanoi usein sellaisia vaihettaneensa talon hyyryläisille, arvellen,\nettä ne kyllä olivat hyviä rahoja, mutta sattui niiden joukossa\nväärennettyjäkin, jonka vuoksi kehotti pääsemään siitä heti täällä\nkapakassa. Ivan Mironov antoi sen viinanlaskijalle ja käski tuomaan\nrahaa takaisin, mutta viinanlaskijapa ei tuonutkaan takaisin, vaan\nhänen sijastaan tuli kiiltonaamainen kassanhoitaja pidellen kuponkia\nturpeassa kämmenessään.\n\n— Rahanne eivät kelpaa, — sanoi hän osottaen kuponkia, mutta sitä\nantamatta takaisin.\n\n— Rahat ovat hyviä, olen ne saanut herralta itseltään.\n\n— Eivät ole hyviä, koska ovat väärennettyjä.\n\n— Jos ovat väärennettyjä, niin anna tänne.\n\n— Ei, poikaseni, teikäläisiä täytyy opettaa. Olet jonkun petkuttajan\nkanssa yhdessä laatinut sen.\n\n— Takaisin rahat, mikä oikeus sinulla on niitä ottaa?\n\n— Hei, Sidor, huudappa tänne apulainen, — sanoi kassanhoitaja\nviinanlaskijan puoleen kääntyen.\n\nIvan Mironov oli juovuksissa. Ja sellaisena hän oli aina\nrajunpuoleinen. Hän tarttui kasööriä rinnuksiin ja huusi:\n\n— Anna tänne rahat, jotta menen herran puheille. Minä sen löydän.\n\nKassanhoitaja riuhtasihe irti Ivan Mironovin käsistä, jolloin paitansa\nrepeytyi.\n\n— Vai semmoisia sinä! Ottakaa hänet kiinni!\n\nViinuri kävi Ivan Mironoviin käsiksi, ja samassa jo ilmestyikin\npoliisi. Kuultuaan, kuten päällikkö ainakin, mikä oli asia, poliisi\nteki heti päätöksensä.\n\n— Poliisikamariin, mars!\n\nKupongin pisti poliisi kukkaroonsa ja kuletti Ivan Mironovin hevosineen\npoliisikamariin.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nIvan Mironov vietti yönsä putkassa juoppojen ja varkaiden\nseurassa. Vasta puolenpäivän aikaan hänet vietiin komissariuksen\neteen. Komissarius tutki häntä ja lähetti konstaapelin seurassa\nvalokuvatarpeiden kauppiaan luo. Ivan Mironov oli pannut mieleensä\nkadun ja talon numeron.\n\nKun konstaapeli oli saanut herran puheilleen, näyttänyt kupongin, ja\nkun Ivan Mironov oli vakuuttanut herran olevan juuri saman, joka oli\nkupongin antanut, teki Eugen Mihailovitsh kasvonsa ensin kummastuneiksi\nja sitten ankaran näköisiksi.\n\n— Mies, oletko järkesi kadottanut? Näen hänet ensi kerran.\n\n— Ai, ai, herra, pitäisi muistaa kerran kuolevansa, — puhui Ivan\nMironov.\n\n— Mitä se mies höpisee? Oletko unissasi? Varmaan olet jollekin toiselle\nmyynyt, — sanoi Eugen Mihailovitsh. — Tai, odottakaa, voinhan kysäistä\nvaimoltani, olisiko hän eilen ostanut puita.\n\nEugen Mihailovitsh lähti ulos ja kutsui heti luokseen pihamiehen,\nkauniin, tavattoman voimakkaan ja sukkelan keikarin, iloisen Vasilin,\nja sanoi tälle, että jos kuka kysyy mistä viimeiset halot olivat\nostetut, pitää vastata, että varastosta, ja ettei talonpojilta ole\nmitään puita ostettu. — Tässä muuan moukka väittää minun maksaneen\nhaloista väärällä kupongilla. Mies on pölkkypää ja puhuu pötyä,\nmutta sinä olet järkevä ihminen. Älä siis muuta sano, kuin että\nmeillä ostetaan puut aina varastosta. Muuten olen jo kauan sitten\naikonut antaa sinulle tämän verran villatakkia varten, — lisäsi Eugen\nMihailovitsh, ja antoi pihamiehelle 5 ruplaa.\n\nVasili otti rahat, katsahti ahnaasti seteliin, iski silmää Eugen\nMihailovitshille, päänliikkeellä heilauttaen tukan silmiltään, ja\nhymähti.\n\n— Pöllöpäitä ne ovat kaikki. Sivistymättömiä. Herra on vain ihan\nrauhassa. Kyllä minä sanon niinkuin pitää.\n\nJa vaikka Ivan Mironov itku kurkussa olisi kuinkakin rukoillut Eugen\nMihailovitshia tunnustamaan kuponkia omakseen, ja vaatinut pihamiestä\ntodistamaan hänen sanojaan tosiksi, pysyivät sekä Eugen Mihailovitsh\nettä pihamies yhä väitteissään, ettei oltu muka koskaan ostettu\npuita kuormamiehiltä. Ja konstaapeli vei Ivan Mironovin takaisin\npoliisikamariin, syytettynä kupongin väärennyksestä.\n\nIvan Mironov pääsi pujahtamaan vartijainsa käsistä seuraamalla\nputkatoverinsa, humalaisen kirjurin neuvoa, ja antamalla viitosen\nkomissariukselle. Kuponki jäi poliiseille ja Ivan Mironovilla oli\ntaskussaan enää seitsemän ruplaa entisten kahdenkymmenenviiden\nasemasta. Ivan Mironov joi noista seitsemästä ruplasta kolme, ja palasi\nkotiin vaimonsa luo kasvot rikki lyötyinä ja nyrkit savessa.\n\nVaimo oli raskaudentilassa ja viimeisillään. Alkoi haukkua miestään.\nMies työnsi hänet luotaan, vaimo alkoi lyödä. Vastaamatta mitään meni\nmies mahalleen penkille ja alkoi ääneensä ulvoa.\n\nVasta seuraavana aamuna vaimo ymmärsi mistä oli ollut kysymys, uskoi\nmiehensä sanoihin ja kiroili kauan rosvomaista herraa, joka oli hänen\nIvanaansa petkuttanut. Ja viinoista selvittyään Ivan muisti, mitä hänen\njuomatoverinsa, muuan käsityöläinen oli eilen neuvonut, ja päätti\nlähteä asianajajalle valittamaan.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nAsianajaja otti asian ajaakseen mahdollisesta rahapalkkiosta\nvälittämättä, koska oli uskonut Ivania ja oli harmissaan siitä, että\ntalonpoika oli niin tunnottomasti petetty.\n\nMolemmat asianosaiset esiintyivät oikeuden edessä, ja pihamies\nVasilia kuulusteltiin todistajana. Oikeuden edessä toistui se, mikä\npoliisitutkinnossakin. Ivan Mironov muistutti Jumalasta ja meitä\nkaikkia lähestyvästä kuolemasta. Eugen Mihailovitsh puolestaan, vaikka\nhäntä vaivasikin menettelynsä alhaisuus ja vaarallisuus, ei voinut nyt\nenää muuttaa asian kulkua ja pysyi yhä kiellossaan.\n\nPihamies Vasili oli saanut herralta vielä kymmenen ruplaa ja\nrauhallisena, hymyhuulin vakuutteli, ettei ollut vilaukseltakaan\nmilloinkaan Ivan Mironovia nähnyt. Ja kun hän pantiin valalle, toisteli\nhän ulkonaisesti aivan rauhallisena, vaikka sisällisesti pelkäsikin,\nvanhan papin sanelemaa valakaavaa, ristinmerkillä ja pyhän evankeliumin\nnimeen vannoen tulevansa puhumaan totta.\n\nJuttu päättyi siihen, että Ivan Mironovin kanne kumottiin ja hänet\ntuomittiin viiden ruplan oikeuskuluihin, jotka Eugen Mihailovitsh\nkuitenkin antoi hänelle jalomielisesti anteeksi. Päästäessään Ivan\nMironovia luki tuomari hänelle virallisen varoituksen, että olisi\nvastedes varovaisempi syyttäessään kunniallisia ihmisiä ja osottaisi\nkiitollisuuttaan, kun hänelle annettiin anteeksi oikeuskulut eikä\nvaadittu vastaamaan kunnianloukkauksesta, josta hänelle olisi seurannut\nnoin kolmen kuukauden vankilarangaistus.\n\n— Kiitämme nöyrimmästi, — sanoi Ivan Mironov, ja päätänsä heiluttaen ja\nhuokaillen lähti istuntosalista.\n\nKaikki tuntui käyneen hyvin Eugen Mihailovitshille ja pihamies\nVasilille. Mutta se ainoastaan näytti siltä. Sillä tapahtui sellaista,\nmitä ei kukaan nähnyt, mutta mikä oli kaikkea ihmisten näkemää\ntärkeämpi.\n\nVasili oli jo kolmatta vuotta sitten jättänyt maakylänsä ja asui\nkaupungissa. Vuosi vuodelta hän lähetteli isälleen yhä vähemmän\navustusta, eikä pyytänyt vaimoaan luokseen, kun ei häntä enää\ntarvinnut. Oli hänellä täällä vaimoja kuinka paljon tahansa ja parempia\nkuin se rumilas siellä. Vuosi vuodelta unohtuivat Vasilin mielestä yhä\nenemmän maalaiset säännöt ja vaihtuivat kaupunkilaistapoihin. Siellä\nmaalla oli kaikki ollut raakaa, harmaata, köyhää, siivotonta, täällä\ntaas oli kaikki hienoa, hyvää, puhdasta, rikasta, järjestynyttä. Ja\nhänelle kävi yhä selvemmäksi, että maalla eletään järjettömästi,\nmetsäneläinten tavalla, ja ainoastaan kaupungissa on oikeita ihmisiä.\nHän lueskeli hyvien kirjailijain kirjasia, romaaneja, ja kävi\nnäytännöissä kansantalolla. Maalla ei saa semmoista edes unissaankaan\nnähdä. Maalla pitää noudattaa vanhojen ukkojen käskyjä: elää laillista\navioelämää vaimonsa kanssa, tehdä työtä, olla liikoja syömättä,\nkoreilematta. Mutta täällä ovat ihmiset viisaita ja oppineita,\njotka tuntevat oikeita lakeja, ja jotka senvuoksi saavatkin elää\nomaksi ilokseen... Täällä on kaikki niinkuin olla pitää. Ennen tuota\nkuponkiasiaa Vasili ei olisi ottanut uskoakseen, ettei herrasväellä\nollut mitään sääntöjä siitä, miten ihmisen pitää elää. Mutta tuo tapaus\nja erittäinkin väärän valan teko, jolla hänen pelostaan huolimatta ei\nollutkaan ollut mitään pahoja seurauksia, vaan päinvastoin tuli 10\nruplaa, sai hänet lopullisesti päättämään, ettei mitään elämänsääntöjä\nollutkaan olemassa ja että elää sai vain omaksi huvikseen. Niin\nhän oli elellyt ja niin eleli edelleenkin. Aluksi hän oli hyötynyt\ntalonasukkaiden ostoksia toimitellessaan, mutta kun siitä ei ruvennut\nriittämään kaikkiin hänen menoihinsa, oli hän alkanut varastella rahoja\nja arvoesineitä asukkaiden huoneista, ja varasti nyt muun muassa Eugen\nMihailovitshiltä kukkaron. Eugen Mihailovitsh sai hänet siitä kiinni,\nmutta nostamatta juttua erotti vain toimesta.\n\nKotiin ei Vasilin tehnyt mieli mennä. Hän jäi olemaan Moskovassa\nlemmittynsä kanssa, kunnes paikka löytyisi. Löytyi vihdoin\nvähäpalkkainen pihamiehen toimi kauppiaalla. Vasili ryhtyi siihen.\nMutta jo seuraavana päivänä hänet tavattiin säkkien varkaudesta.\nKauppias ei sekoittanut poliisia asiaan, antoipa vain Vasilille selkään\nja ajoi luotaan. Sen jälkeen ei paikkaa enää hakemallakaan löytänyt,\nrahoja meni, alkoivat mennä jo vaatteetkin, eikä lopulta ollut jälellä\nkuin yksi risainen takki ja housurähjät kannattimineen. Henttukin\noli hänet jättänyt. Mutta Vasili ei ollut vielä kadottanut kaikkea\nreippauttaan ja ilomieltään, vaan kevään tultua lähti jalkapatikassa\nkotipuoleen.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nPjotr Nikolajevitsh Sventitskij, pieni, lyhytkasvuinen mies, mustat\nsilmälasit nenällä (hänellä oli kipeät silmät ja täysi sokeus\nuhkaamassa), nousi tapansa mukaan jo ennen päivänkoittoa, ja juotuaan\nlasin teetä veti ylleen lammasnahalla reunustetun puoliturkkinsa ja\nläksi taloustoimiin.\n\nPjotr Nikolajevitsh oli palvellut tullivirkamiehenä ja koonnut\nsiinä toimessa 18,000 ruplaa. Noin 12 vuotta sitten hän oli ottanut\nvirkaeron, ei kuitenkaan aivan omin ehdoin, ja ostanut maatalon\nnuorelta rahansa juoneelta tilanomistajalta. Pjotr Nikolajevitsh\noli ollut naimisissa jo virkamiehenä. Hänen vaimonsa oli vanhan\naatelissuvun köyhtynyt orpo, kookas, täyteläinen, kaunis nainen,\njoka ei ollut synnyttänyt hänelle lapsia. Pjotr Nikolajevitsh oli\nkaikissa asioissaan perusteellinen ja sitkeä mies. Maanviljelysasioita\nlainkaan tuntematta (hän oli puolalaisen aatelisherraskaisen poika),\nhän oli kuitenkin näihin asioihin ryhtynyt sellaisella menestyksellä,\nettä tuo häviötilassa ollut 300 desjatinan maatalo muuttui 15 vuoden\nkuluttua mallitilaksi. Kaikki rakennukset, alkaen vilja-aitasta\nsiihen liiteriin asti, missä tulipaloruiskua säilytettiin, olivat\nvankat, peltikatoilla varustetut ja ajoissa maalatut. Työkaluvajassa\nolivat vieri vieressä rattaat, sahrat, aurat, äkeet, valjaat,\nhyvissä voiteissa. Hevoset eivät olleet suurikokoisia ja melkein\nkaikki kotona kasvaneita kimoja, kylläisiä, tanakoita, kaikki saman\nnäköisiä. Puimakone työskenteli katetussa riihessä, rehut koottiin\nerikoiseen kellariin, lantavesi vuoti sementtikaivoon. Karja oli\nmyöskin kotona kasvanutta, pienenläntää, mutta hyvälypsyistä; samoin\noli kotikasvatteja siipikarja. Oli erikoinen kanahuone ja hyvin munivia\nrotukanoja; puutarhan hedelmäpuut olivat alarungoistaan valkoisella\nmaalilla sivellyt ja nuorten istukkaiden ympäröimät. Kaikkialla oli\nnoudatettu taloudellisuutta, käytännöllisyyttä, puhtautta, järjestystä.\nPjotr Nikolajevitsh oli hyvillään taloutensa tilasta ja ylpeili siitä,\nettei ollut tätä kaikkea saavuttanut talonpoikia kiristämällä, vaan\npäinvastoin noudattamalla ankaraa tasapuolisuutta alustalaistensa\nkeskuudessa. Hän noudatti aatelistenkin keskuudessa pikemmin\nvapaamielisyyden kuin vanhoillisuuden periaatteita, aina puolustellen\nkansaa vanhoillisten hyökkäyksiltä. Ole heille hyvä, niin hekin\novat sinulle hyvät. Hän ei tosin kyllä antanut anteeksi työmiesten\nväärinkäytöksiä ja virheitä, joskus kyllä itsekin heitä työssä\nkiiruhti, mutta sensijaan olivat asuinrakennukset ja renkituvat mitä\nparhaimmassa kunnossa, palkat maksettiin aina säntilleen ja ajoissa ja\npyhäisin annettiin viinaryyppy.\n\nVarovasti astellen sulassa lumessa — oltiin helmikuussa — Pjotr\nNikolajevitsh suuntautui hevostallin ohitse työväen tupaa kohden. Oli\nvielä pimeä, ja sumun vuoksi pimeääkin vielä pimeämpi, mutta renkituvan\nikkunoissa näkyi valoa. Rengit olivat nousemassa. Hänellä oli aikomus\nkiiruhtaa heitä. Urakan mukaan heidän oli kuudella hevosella noudettava\nviimeiset halot metsästä.\n\n— Mitäs tämä on? — ajatteli hän, huomattuaan tallin oven olevan auki.\n— Hoi, ken siellä? — Mitään vastausta ei kuulunut. Pjotr Nikolajevitsh\nmeni sisälle talliin.\n\n— Hei, onko täällä ketään?\n\nEi vastausta. Oli pilkkoisen pimeä. Jalkain alla oli pehmeää ja tuoksui\nlannalta. Ovesta oikealle oli kaksoispilttuu, jossa tavallisesti\nseisoi kaksi nuorta kimoa. Pjotr Nikolajevitsh tunnusteli ojennetulla\nkädellään. Pilttuu oli tyhjä. Hän tavoitteli jalallaan. Olisiko\nse makuulla? Jalkaan ei tuntunut mitään. Mihin ne voivat olla\nkuljetetut? — ihmetteli hän. Reet olivat kaikki vielä, tanhualla. Pjotr\nNikolajevitsh tuli ulos tallista ja huusi kovalla äänellä:\n\n— Stepan, hoi!\n\nStepan oli rengeistä vanhin. Hän oli juuri tulossa tuvasta.\n\n— Täällä ollaan, haloo, — vastasi Stepan iloisesti. — Tekö huusitte,\nherra? Kohta ovat pojat jalkeilla.\n\n— Mitenkäs teillä on tallinovi auki?\n\n— Tallinko ovi? En tiedä mistään. Proshka hoi, annas tänne lyhty.\n\nProshka toi juoksujalassa lyhdyn. Tultiin talliin. Stepan älysi kohta,\nmitä oli tapahtunut.\n\n— Varkaiden jälkiä nämä ovat, Pjotr Nikolajevitsh, lukkokin on rikottu.\n\n— Valehtelet.\n\n— Varkaita täällä on käynyt. Tuima on poissa. Polle on poissa. Ei,\nPolle on täällä. Liinaharja poissa. Sorea poissa.\n\nKolmea hevosta kaivattiin. Pjotr Nikolajevitsh ei puhunut sanaakaan.\nHän synkistyi ja huohotteli raskaasti...\n\n— Saisinpa sen roiston käsiini! Kenen oli vahtivuoro?\n\n— Petjkan. Petjka nukahti.\n\nPjotr Nikolajevitsh kääntyi poliisin puoleen, pani liikkeelle\nnimismiehen, kunnan esimiehen ja oman väkensä. Hevosia ei tavattu.\n\n— Kirottua kansaa, — puhui Pjotr Nikolajevitsh, — minkä ne ovatkaan\ntehneet! Mutta malttakaahan! Roistoja olette, roistoja jokaikinen!\nKyllä tästälähin tiedän, miten teitä on kohdeltava.\n\n\n\n\nX.\n\n\nHevoset olivat sillä aikaa jo toimitetut piilopaikkaan. Tuima oli myyty\nmustalaisille 18 ruplaan, Liinaharja oli vaihdettu talonpojalle, jonka\ntalo oli neljänkymmenen virstan päässä, Sorea oli ajettu pilalle,\nteurastettu ja nahka myyty kolmeen ruplaan. Koko tämän hevosvarkauden\netunenässä oli ollut Ivan Mironov. Hän oli ennen palvellut Pjotr\nNikolajevitshin luona, tunsi talon tavat ja oli päättänyt ottaa rahansa\ntakaisin.\n\nVahinkonsa jälkeen tuossa kuponkijutussa oli Ivan Mironov kauan\njuopotellut ja olisi juonut kaikki, ellei vaimonsa olisi häneltä\npiilottanut suitsia, vaatteita ja kaikkea millä suinkin saattoi olla\nhintaa. Päissään ollessaan Ivan Mironov lakkaamatta ajatteli sitä\nmiestä, joka oli hänelle vääryyttä tehnyt, ja kääntyi hänen vihansa\ntästä kaikkiin muihinkin herroihin ja herraskaisiin, joiden hän luuli\nvain meikäläisiä nylkemällä elävänkin. Olipa Ivan Mironov kerran\njuopottelemassa Podolskin seuduilta olevien miesten kanssa, ja nämä\nhumalaiset kertoivat hänelle matkalla, miten olivat varastaneet\nhevosia muutamalta moukalta. Ivan Mironov alkoi haukkua hevosvarkaita\nsiitä, että olivat varastaneet talonpojalta, — se on synti, — sanoi\nhän; talonpojalle on hevonen kuin veli ikään, mutta sinä häneltä sen\nriistät. Jos varastaa, niin varastaa herroilta. Ne koirat eivät muuta\nansaitse. Siitä pitemmälle puhuttaissa Podolskin miehet sanoivat,\nettä herroilta ei ole helppo hevosia viedä. Täytyy tietää ovet ja\nlukot, eikä sinne ole ilman kotimiestä meneminen. Silloin muistui\nIvan Mironovin mieleen herra Sventitskij, jonka talossa hän oli\nollut renkinä, muistui, että Sventitskij oli kerran pidättänyt hänen\npalkastaan puolitoista ruplaa särjetyn sahranterän vuoksi, muistui\nmyöskin kimohevoset, joita oli työssä käyttänyt.\n\nIvan Mironov kävi Sventitskijn luona muka työhön tarjoutumassa,\nmutta oikeastaan vain päästäkseen kaikesta perille. Ja hän pääsikin\nkaiken perille: että tallia ei vahdita, että hevosia ei pidetä yöllä\nlaitumella. Hän osotti varkaille tien ja teki tekosensa.\n\nKun saalis oli jaettu Podolskin miesten kanssa, palasi Ivan Mironov\nkotiin viisi ruplaa taskussa. Kotona ei ollut mitään tekemistä, kun\nei hevostakaan ollut, ja siitä alkaen piti Ivan Mironov yhteyttä\nhevosvarkaiden ja mustalaisten kanssa.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nPjotr Nikolajevitsh Sventitskij koetti kaikin voimin päästä varkaan\njäljille. Ilman omain miesten apua ei olisi voinut tekoa tehdä. Hänessä\nheräsi epäluulo ja hän tiedusteli rengeiltä, oliko kukaan sinä yönä\nollut talosta poissa, ja sai tietää, että Proshka Nikolajev oli ollut\npoissa. Proshka oli nuori, vasta sotapalveluksesta palannut sotamies,\nkaunis, sukkela poika, jota Pjotr Nikolajevitsh käytti toisinaan\nkuskina. Nimismies oli Pjotr Nikolajevitshin ystävä, tämä tunsi myöskin\nruununvoudin ja lääninhallituksen esimiehen, kunnan esimiehen ja\nrikosasiain komissariuksen; Kaikki nuo henkilöt olivat olleet vieraina\nhänen nimipäivillään, tiesivät talon maukkaista hedelmäviineistä ja\nsuolatuista tateista, valkotateista, leppäsienistä ja rouskuista.\nKaikki surkuttelivat häntä ja koettivat parhaansa mukaan auttaa.\n\n— Ja te kun puolustitte aina moukkia, — sanoi nimismies, — olenhan aina\nsanonut, että ne ovat elukoitakin pahemmat. Piiskatta ja kepittä ei\nniille mahda mitään. Sanotte siis, että epäilette Proshkaa, sitä, joka\noli kuskinanne?\n\n— Se sen on tehnyt.\n\n— Käskekääpä tänne.\n\nProshka haettiin paikalle ja alettiin tutkia. — Missä olit yötä? —\nProshka ravisti tukan silmiltään ja hänen silmänsä välähtivät.\n\n— Kotona.\n\n— Kotona, vaikka kaikki rengit sanovat sinun olleen kylässä?\n\n— Teidän on valta.\n\n— Eihän nyt ole minun vallastani kysymys, vastaa sinä, missä olit?\n\n— Kotona.\n\n— Vai niin. Järjestysmies, vie putkaan!\n\n— Teidän on valta.\n\nNiin jäi kuin jäikin Proshkalta sanomatta, missä hän oli ollut, ja\nsanomatta se jäi senvuoksi, että hän oli viettänyt yönsä ystävättärensä\nParashan luona ja luvannut tälle olla ilmaisematta häntä, ja pysyikin\nnyt sanassaan. Todistuksia ei ollut ja Proshka vapautettiin. Mutta\nPjotr Ivanovitsh jäi siihen varmaan vakaumukseen, että Proshka oli kuin\nolikin syyllinen kaikkeen, ja alkoi häntä vainota. Proshka otti kerran\nkievarista laskulle, kuten oli aina tehnyt, kaksi kappaa kauroja.\nPuolitoista kappaa syötti hevoselle, mutta puolen kapan edestä joi.\nPjotr Nikolajevitsh sai sen tietää ja veti asian rauhantuomarin eteen.\nRauhantuomari tuomitsi Proshkan kolmen kuukauden vankeuteen. Proshka\noli luonteeltaan ylpeä. Hän piti itseään muita parempana ja kerskaili\nmielellään. Vankeus sorti hänet alas. Nyt hän ei enää voinut kerskailla\nkaiken kansan edessä ja hänen mielensä masentui kokonaan.\n\nVankilasta palasi Proshka katkeroittuneena ei niinkään paljon Pjotr\nNikolajevitshiin kuin koko maailmaan.\n\nKaikkien mielestä oli Proshka vankeutensa jälkeen hyvin laskeutunut,\nhän laiskotteli työssään, alkoi juopotella, tavattiin varkaudesta, ja\njoutui jälleen vankilaan.\n\nMutta hevosistaan ei Pjotr Nikolajevitsh voinut saada muuta vihiä kuin\nettä löytyi kimon nyletty nahka, jonka hän tunsi Sorean nahaksi, ja\ntuo varkaiden rankaisemattomuus se sai hänen mielensä vielä entistäkin\nkatkerammaksi. Hän ei voinut enää nähdä talonpoikia tuntematta heitä\nkohtaan vihaa, ja koetti heitä ahdistaa missä vain mahdollista.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nVaikka Eugen Mihailovitsh, saatuaan kupongin käsistään, ei koko asiaa\nsen koommin enää ajatellut, ei hänen vaimonsa Maria Vasiljevna voinut\nsittenkään antaa anteeksi sitä, että oli ollut petkutuksen alaisena,\neikä liioin unohtaa miehensä kovia sanoja, yhtävähän kuin niitä kahta\nlukiolais-roikaletta, jotka olivat niin sukkelasti häntä nenästä\nvetäneet.\n\nSiitä petkutuksen päivästä asti hän tarkasteli kaikkia lyseolaisia.\nKerran tuli Mahin häntä vastaan, mutta hän ei tuntenut tätä, sillä hän\nteki sellaisen naaman, joka kokonaan muutti kasvot toisiksi. Sensijaan\nhän tunsi heti Mitja Smokovnikovin, kun pari viikkoa tapauksen jälkeen\nkohtasi hänet silmä vasten silmää katukäytävällä. Rouva antoi pojan\nkulkea ohitsensa, mutta sitten kääntyi ja alkoi seurata kintereillä\nasuntoon asti, jossa otti selvän, kenen poika Mitja oli. Seuraavana\npäivänä meni rouva koululle ja tapasi käytävässä uskonnonopettajan,\npappi Mikael Vedenskin. Tämä kysyi, mitä asiaa rouvalla oli. Rouva\nsanoi haluavansa puhua rehtorin kanssa. — Rehtori ei ole saapuvilla,\nhän on sairaana, ehkä minä voisin toimittaa asianne? — Maria\nVasiljevna päätti ilmaista kaikki uskonnonopettajalle. Vedenski oli\nleskimies ja sangen itserakas ihminen. Vielä noin vuosi sitten hän oli\njossakin seurassa tavannut Mitjan isän, herra Smokovnikovin, joutunut\nkeskusteluun uskonnonasioista, jolloin Smokovnikov oli kumonnut hänet\nkaikissa kohdin ja tehnyt hänet naurunalaiseksi, ja jolloin opettaja\noli päättänyt kääntää erikoisen huomionsa Smokovnikovin poikaan.\nOpettaja olikin sitten pian päässyt huomaamaan pojassa aivan samaa\nuskonnon halveksimista kuin epäuskoisessa isässä, oli alkanut vainota\npoikaa, jopa antanut reput tutkinnossa.\n\nSaatuaan nyt Maria Vasiljevnalta tietää nuoren Smokovnikovin tekosesta\nei Vedenski voinut olla iloitsematta, kun hänen käsityksensä kirkosta\nluopuneiden ihmisten epäsiveellisyydestä oli saanut niin oivallisen\nvahvikkeen, ja hän päätti käyttää tätä tilaisuutta osottaakseen sen\nvaaran, mikä uhkaa kaikkia, kirkosta luopuvia. Sellaisiksi hän ainakin\nitse kuvaili vaikutteitansa. Sisimmässä sydämessä eli kuitenkin vain\nhalu kostaa ylpeälle ja itseensä luottavalle ateistille.\n\n— Niin, asia on sangen surullinen, sangen surullinen, — toisteli\nisä Mikael Vedenski, sormillaan silitellen rintaristinsä liukkaita\nreunoja. — Olen hyvilläni, että olette ilmaissut asian minulle, kirkon\npalvelijana en tule jättämään nuorta miestä ilman nuhteita, mutta tulen\nsamalla mikäli mahdollista lieventämään kuritusta.\n\n\"Niin, minä olen menettelevä kutsumukseni hengessä\", — ajatteli isä\nMikael, kuvaillen kokonaan unohtaneensa pojan isän käytöksen ja\nhuolehtivansa vain pojan pelastumisesta ja edusta.\n\nSeuraavana uskontotuntina kertoi isä Mikael oppilaille koko tuon\nkuponkijutun ja sanoi, että petoksen oli tehnyt joku luokkalaisista.\n\n— Teko on huono ja häpeällinen, -sanoi hän,-mutta sen kieltäminen\non vielä huonompaa. Jos asia siis on sellainen, että yksi teistä\non syyllinen, niin parempi on katua rikostaan kuin sitä salata.\nTätä sanoessaan katseli isä Mikael herkeämättä Mikael Smokovnikovia\nsilmiin. Hänen katsettansa seuraten kaikki luokkalaiset alkoivat vilkua\nSmokovnikoviin päin. Mitja punastui, hikoili, purskahti vihdoin itkuun,\nja juoksi ulos luokkahuoneesta.\n\nRouva Smokovnikov, Mitjan äiti, heti tiedon saatuaan, otti selvän koko\nasiasta ja riensi päätä pahkaa valokuvatarpeiden myymälään. Siellä\nmaksoi 12 ruplaa 50 kopekkaa emännälle ja sai tämän suostumaan pojan\nnimen salaamiseen. Poikansa hän käski edelleen kieltämään eikä missään\ntapauksessa tunnustamaan papalle.\n\nJa todellakin, kun Fedor Mihailovitsh sai kuulla mitä lyseossa oli\ntapahtunut, ja kun hänen poikansa kielsi kaikki, hän ajoi rehtorin luo\nja kerrottuaan siellä koko jutun sanoi uskonnonopettajan käytöksen\nolleen mitä suurimmassa määrässä puolueellisen eikä aikovansa jättää\nasiaa sikseen. Rehtori pyysi papin luokseen ja tämän ja Fedor\nMihailovitshin välillä syntyi kiivas sananvaihto.\n\n— Joku tyhmä rouva iskee kyntensä minun poikaani, sitten peruuttaa\nkaikki väitteensä, ja te ette keksi parempaa kuin saattaa rehellinen,\ntotuutta rakastava poika parjauksen alaiseksi!\n\n— En ole ketään parjannut, enkä salli teidän käyttää tuollaista\npuhetapaa. Te unohdatte hengellisen säätyni.\n\n— Viis minä teidän säädyistänne.\n\n— Teidän takaperoiset mielipiteenne, — sanoi uskonnonopettaja, ja\nhänen harva liuhupartansa tutisi mielenkiihkosta, — ovat tunnetut koko\nkaupungille.\n\n— Mutta hyvät herrat, isä batjushka! — koetti rehtori heitä rauhoittaa,\njoka kuitenkin osottautui mahdottomaksi.\n\n— Hengellisen ammattini mukaisesti olen velvollinen pitämään huolta\nkristillissiveellisestä kasvatuksesta.\n\n— Älkää teeskennelkö, tiedän hyvin, että te ette usko jumaliin ettekä\npaholaisiin.\n\n— Pidän arvoani alentavana puhua mokoman herrasmiehen kanssa, —\nsanoi isä Mikael, loukkaantuneena Smokovnikovin viimeisiin sanoihin,\nerittäinkin kun tiesi ne tosiksi. Hän oli suorittanut hengellisen\nakatemian koko kurssin, eikä siis ollut enää pitkään aikaan uskonut\ntunnustuksiinsa ja saarnoihinsa, vaan uskoi ainoastaan siihen, että\nkaikkien ihmisten täytyy pakottaa itseänsä uskomaan siihen, mihin hän\npakotti itseänsä uskomaan.\n\nSmokovnikov ei ollut niinkään harmissaan uskonnonopettajan käytöksestä\nkuin siitä ilmeisestä klerikalismin ilmauksesta, joka oli alkanut\nsaada sijaa Venäjällä ja josta tämä tapaus oli hänen mielestään selvä\ntodistus.\n\nIsä Vedenski puolestaan, nähden nihilismin ja ateismin oireita ei\nainoastaan nuorisossa, vaan jo vanhassakin sukupolvessa, tuli yhä\nvarmemmin vakuutetuksi välttämättömyydestä taistella sellaista henkeä\nvastaan. Mitä kiivaammin hän nousi Smokovnikovin ja hänen kaltaistensa\nepäuskoa vastaan, sitä varmempi hän oli oman uskonsa lujuudesta ja\njärkähtämättömyydestä ja sitä vähemmin tunsi tarvetta uskonasioitaan\ntarkistaa ja niitä elämäänsä soveltaa. Hänen uskonsa, jota koko\nympäröivä maailma tunnusti oikeaksi, oli hänelle pääaseena taistelussa\nsen kieltäjiä vastaan.\n\nNämä hänen ja herra Smokovnikovin välisen kahakan johdosta heränneet\najatukset yhdessä noiden lyseossa sattuneiden ikävyyksien kanssa,\njotka olivat kahakan seurauksia, nimittäin koulun johtokunnalta saatu\nvirkamuistutus, saivat hänet päätökseen, joka oli jo kauan sitten,\nvaimon kuolemasta asti, hänessä kytenyt, nimittäin mennä munkiksi\nja valita se ura, jolle muutamat hänen akatemiatovereistaan olivat\nantautuneet. Näistä oli yksi jo arhiereinä ja toinen arhimandriittinä,\navonaisia piispan paikkoja odottamassa.\n\nLukuvuoden lopussa Vedenski jätti lyseon, vihittiin munkiksi Misailin\nnimellä ja pääsi hyvin pian seminarin rehtoriksi muutamaan Volgan\nvarrella olevaan kaupunkiin.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nSillä välin asteli Vasili pihamies valtamaantietä etelää kohti.\n\nPäivin hän vaelsi, yöksi saatteli kylän järjestysmies hänet\nmajoitusvuorossa olevaan taloon. Leipää annettiin joka paikassa,\ntoisinaan käskettiin pöydänkin ääreen illastamaan. Muutamassa Orlovskin\nläänin kylässä hänelle sanottiin kauppiaan vuokranneen tilanomistajan\npuutarhan ja hakevan nyt nuorta vahtimiestä. Vasili oli jo kyllästynyt\nkerjäilemään, eikä haluttanut kotiinkaan mennä, ja niin hän rupesi\nkauppiaalle puutarhan vahdiksi viidestä ruplasta kuussa.\n\nElämä vahtikojussa, erittäinkin päärynäin kypsyttyä ja kun muut\nvahtimiehet toivat herraskartanolta hirmuisen suuria olkisiteitä\nsuoraan puimakoneen alta, oli Vasilille hyvin mieluisa. Kaiket\npäivät viruen tuoreella, tuoksuvalla oljella vielä tuoksuvampien\nomenaläjien vieressä, jotka olivat kootut maahan pudonneista kesä- ja\nsyyshedelmistä, ympärilleen vilkuen, näkyisikö missä poikasia omenan\nvarkaissa, Vasili vain vihelteli ja hyräili aikansa kuluksi. Laulamaan\nhän olikin aika mestari. Hyvä oli laulunääni. Kun kylänvaimot tai\ntyttöset tulivat omenoita hakemaan, laski Vasili heidän kanssaan\nleikkiä, antoi eri verran omenoita kullekin, minkä näköinen oli\nottajakin, sai heiltä munia ja kopekoita, ja sitten taas pitkäkseen\naamiaiseen, päivälliseen, iltaiseen asti.\n\nVasililla oli vain yksi paita, vaaleanpunaista karttuunia, sekin\nrepaleinen, jaloissa ei ollut mitään, mutta vähistä vaatteista\nhuolimatta oli hänen ruumiinsa voimakas ja terve, ja kun puuropata\nnostettiin tulelta, hän söi kolmen edestä, että vahtiukon oikein piti\nihmetellä. Öisin oli Vasilin valvottava, hän vihelteli tai huudahteli,\nja näki pitkälle pimeään kuin kissa. Kerrankin kokoontuivat kylän\naikuiset pojat omenoita puista karistelemaan. Vasili hiipi paikalle,\nhyökkäsi heidän joukkoonsa. He rupesivat riuhtomaan itseänsä irti,\nmutta Vasili paiskeli ne sinne tänne, vei yhden mukaansa vahtikojulle\nja ilmaisi isännälle. Toinen vahtikojuista oli puutarhan perällä, mutta\ntoinen, sittenkuin päärynät oli korjattu, oli sijoitettu neljänkymmenen\naskeleen päähän herraskartanosta. Ja tässä vahtipaikassa oli Vasilin\nvielä hauskempi olla. Pitkin päivää hän sai katsella, kuinka herrat ja\nneitoset leikkivät, huvikseen ajelivat iltaisin ja öisin, soittivat\npianoa, viulua, lauloivat ja tanssivat. Hän näki, kuinka neitosia istui\nylioppilaiden kanssa ikkunoilla keskenänsä kuherrellen, sitten toiset\nmenivät kävelemään pimeihin lehmuskäytäviin, minne kuuvalo pääsi vain\nviiruittain ja täplittäin. Hän näki, kuinka palvelusväki juoksenteli\nruokia ja juomia kantamassa, ja kuinka kokit, pyykinpesijät, pehtorit,\npuutarhurit, kuskit, kaikki olivat työssä vain syöttääkseen,\njuottaakseen, huvittaakseen herrasväkeä. Joskus tuli herrasnuorisoa\nhänenkin vahtimajalleen, ja hän silloin valitsi heille parhaita,\npunakylkisimpiä mehuomenoita, ja neitoset siinä paikassa purra\nrouskuttivat niitä valkoisilla hampaillaan, kiittelivät hyviksi ja\njotain puhuivat ranskaksi — Vasili ymmärsi vain että puhe oli hänestä —\nja käskivät häntä laulamaan.\n\nKovasti Vasili ihaili tätä elämää, muistellen moskovalaista oloansa, ja\nyhä varmemmin vakaantui siitä, että koko kysymys oli vain rahoista.\n\nVasili alkoi miettimistään miettiä, kuinka voisi laittaa niin, että\nonnistuisi saamaan suuremman summan kerrallaan. Muisteli entisiä pikku\nnäpistelyjään, ja päätti, ettei niin ole hyvä menetellä, — ettei pidä\nentiseen tapaan siepata sieltä, mihin on jotain unohdettu, vaan pitää\nedeltäpäin harkita, urkkia ja panna sitten puhtaaksi, niin että kaikki\njäljet peittyvät. Vihdoin olivat viimeisetkin antonovkat koossa.\nVuokraaja oli saanut hyvän voiton, kaikki vahdit ja Vasili niiden\nmukana saivat palkkansa ja matkapassinsa.\n\nVasili pukeutui hyvään pukuun, nuoriherra lahjoitti hänelle takin\nja hatun. Vasili ei mennytkään kotiin. Kovin yököttävältä tuntui\nhänestä nyt ajatella moukkain raakaa elämää. Hän palasi kaupunkiin\njuopottelevien sotamiesten seurassa, jotka olivat olleet hänen kanssaan\npuutarhan vahdissa. Kaupungissa hän päätti yöllä murtautua siihen\npuotiin, jonka omistajan luona oli asunut, ja joka oli häntä lyönyt ja\npalkkaa maksamatta ajanut pois. Hän tunsi kaikki paikat ja tiesi missä\nrahat säilytettiin, pani sotamiehen vahtimaan, itse mursi talon oven,\nhiipi sisälle ja vei kaikki rahat. Teko oli taitavasti suoritettu,\neikä mitään jälkiä jäänyt. Rahoja hän oli anastanut 370 ruplaa. 100\nruplaa Vasili antoi toverilleen, mutta jäännöksellä matkusti toiseen\nkaupunkiin ja juopotteli siellä toverien ja naisten seurassa. Poliisit\npääsivät kuitenkin hänen jäljilleen, mutta hänellä ei ollut enää kuin\nrahtunen rahoja, kun he hänet vangitsivat ja veivät linnaan.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nIvan Mironov oli sillä välin tullut sukkelaksi, rohkeaksi ja\nmenestyväksi hevosvarkaaksi. Hänen vaimonsa Afimja, joka ennen oli\nhaukkunut hänen huonoa tointansa, oli nyt tyytyväinen ja ylpeä\nmiehestään, kun tällä oli veralla peitetty lammasturkki, ja hänellä\nitsellään saali ja uusi päällysnuttu.\n\nKylässä tiedettiin yleensä, ettei yksikään hevosvarkaus tapahtunut Ivan\nMironovin avutta, mutta kukaan ei uskaltanut ruveta todistajaksi häntä\nvastaan, ja kaikista epäluuloista hän suoriutui puhtaana ja viattomana.\nViimeisen varkautensa hän suoritti yötarhasta Kolotovkassa. Milloin\nkävi laatuun, vei Ivan Mironov hevosia mieluummin herraskartanoista ja\nkauppiailta. Mutta kun varastaminen tilanomistajilta ja kauppiailta\noli vaikeampaa, ja kun sopivia paikkoja ei sattunut olemaan käsillä,\nvei hän kyllä talonpojiltakin. Niinpä nyt Kolotovkan kylässä vei\nhevostarhasta yöllä sattuman kaupalla mitä hevosia vain käsiinsä sai.\nTekosen suoritti sukkela Gerasim. Talonpojat huomasivat hevosvarkauden\nvasta aamuhämärissä ja riensivät kaikille teille hakemaan jälkiä. Mutta\nhevoset seisoivatkin kruununmetsässä olevaan rotkoon piilotettuina.\nIvan Mironovin oli aikomus seisottaa niitä täällä seuraavaan yöhön\nasti, ja yöllä kiidättää sadan virstan päässä olevan tutun talonmiehen\nluo. Ivan Mironov kävi tapaamassa Gerasimia metsässä, toi hänelle\npiiraisia ja viinaa ja oli palaamassa metsäpolkua myöten, mistä luuli\npääsevänsä kenenkään näkemättä. Onnettomuudekseen hän kuitenkin tapasi\nvahtisotamiehen.\n\n— Sienessäkö on oltu? — kysäsi sotamies.\n\n- Eihän niitä tänä vuonna ole, - vastasi Ivan Mironov osottaen\nniinivasuun, jonka oli ottanut varalle mukaansa.\n\n— Ei ole tämä mikään sienikesä, ei, — sanoi sotamies, seisoskeli\njonkun aikaa, tuumaili ja kävi sitten ohitse. Sotamies oli kuitenkin\nymmärtänyt, etteivät asiat olleet oikein päin. Mikä Ivan Mironovin\noli pannut aamulla kruununmetsää kiertämään? Sotamies palasi ja alkoi\ntarkastella paikkoja. Muutaman rotkon kohdalla hän kuuli hevosten\npärskytystä ja hiipi hiljaa sinne mistä sen kuuli. Syvänteen pohjalla\noli maa hevosten polkemaa ja sontaista. Tuonnempana istui Gerasim\njotakin syöden, ja hevosia seisoi sidottuina puun ympäri.\n\nSotamies juoksi kylään, otti mukaansa kylänvanhimman, järjestysmiehen\nja kaksi todistajaa. Kolmelta taholta lähestyivät miehet sitä paikkaa,\nmissä Gerasim oli, ja ottivat hänet kiinni. Gerasim rukka ei ruvennut\nvastustamaan, vaan humalapäissään tunnusti kohta kaikki. Kertoi, kuinka\nIvan Mironov oli hänet juottanut ja vietellyt, ja kuinka oli luvannut\njuuri nyt tulla metsään hevosia hakemaan. Miehet jättivät hevoset ja\nGerasimin paikoilleen, mutta itse menivät väijyksiin Ivan Mironovia\nodottamaan. Hämärän tultua kuului vihellys. Gerasim vastasi. Mutta\ntuskin oli Ivan Mironov alkanut laskeutua mäen rinnettä, kun miehet\nhyökkäsivät hänen kimppuunsa ja veivät kylään. Aamulla kokoontui väki\nkylänvanhimman tuvan edustalle.\n\nIvan Mironov tuotiin esille ja kuulusteltiin. Ensimäisenä alkoi häntä\ntutkia Stepan Pelagejushkin, kookas, harteva, pitkäkätinen mies, jolla\noli kotkan nokka ja kasvoissa synkkä ilme. Stepan oli yksinäinen mies,\njoka oli juuri asevelvollisuudesta kotiinsa palannut. Hän oli vastikään\nisän talosta eronnut ja omansa perustanut, kun häneltä vietiin hevonen.\nKaksi vuotta piti senjälkeen työskennellä kivilouhoksilla, ennenkuin\npääsi hankkimaan itsellensä parin uusia hevosia. Molemmat oli nyt Ivan\nMironov vienyt.\n\n— Missä ovat hevoseni, — huusi vihasta kalveten Stepan, synkästi\nkatsoen milloin maahan, milloin Ivan Mironoviin.\n\nIvan Mironov kielsi. Silloin Stepan löi häntä vasten naamaa, ja\nmurskasi nenän, josta veri syöksähti.\n\n— Sano, taikka tapan!\n\nIvan Mironov oli vaiti, pää kumarassa. Stepan iski pitkällä kädellään\ntoisen kerran, sitten kolmannen. Ivan Mironov oli yhä vaiti, viskeli\nvain päätään puolelta toiselle.\n\n— Lyökää kaikki! — huusi kylänvanhin. Ja kaikki alkoivat hutkia\nmiestä. Ivan Mironov kaatui äänettömänä, ja huusi maasta: raakalaiset,\nperkeleet, lyökää vaikka kuoliaaksi, en pelkää teitä. — Silloin Stepan\nsieppasi yhden varaamistaan kivistä ja särki sillä Ivan Mironovin pään.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nIvan Mironovin murhaajat vietiin käräjille. Näiden murhaajien joukossa\noli myöskin Stepan Pelagejushkin. Hänen päällensä käytiin ankarammin\nkuin muiden, koska kaikki todistivat, että juuri hän oli kivellä\nsärkenyt Ivan Mironovin pään. Stepan ei salannut oikeuden edessä\nmitään, selittipä vain, että kun häneltä viimeksi vietiin kaksi\nhevosta, hän oli ilmoittanut asiasta nimismiehelle, ja mustalaisten\njäljille olisi hyvin voitu päästä, mutta nimismies ei ollut ottanut\nhänen valitustaan kuuleviin korviinsa eikä pannut toimeen etsintää. —\nMitäs me semmoisella miehellä teemme, joka on meille häviön tuottanut?\n\n— Miksi eivät muut lyöneet, kuin te yksin? — kysyi komissarjus.\n\n— Se on vale, kaikki löivät, kyläoikeus oli päättänyt tappaa. Minä vain\nsen lopetin, siinä suotta kitumasta.\n\nOikeuden jäseniä hämmästytti täydellinen levollisuus Stepanin ilmeessä,\nkun hän kertoi teostaan.\n\nStepanin mielestä ei ollut todellakaan mitään kauheata tuossa tapossa.\nHän oli sotapalveluksensa aikana ollut mukana ampumassa sotamiestä,\njonka sotaoikeus oli tuominnut, ja niinkuin silloin, niin nytkään Ivan\nMironovin tapossa hän ei huomannut mitään hirmuista. Tappo kuin tappo.\nTänään hänet, huomenna minut. Stepan sai helponlaisen rangaistuksen,\nhänet tuomittiin vuoden vankeuteen. Talonpoikaispuku riisuttiin hänen\nyltään ja numeroitiin kuritushuoneen vaatevarastoon, ja hänet puettiin\nvankimekkoon ja virsuihin. Stepan ei ollut ennenkään tuntenut mitään\nkunnioitusta päällysmiehiä kohtaan, mutta nyt vallankin päätti, että\nne kaikki olivat rosvoja, kansan verenimijöitä, kaikki päällysmiehet,\nkaikki herrat, kaikki, paitsi keisaria, joka yksin sääli kansaa ja oli\noikeudenmukainen. Karkoitusvankien ja pakkotyöläisten kertomukset,\njoita hän vankilassa sai kuulla, tukivat tällaista luuloa. Yksi\noli tuomittu pakkotyöhön siksi, että oli paljastanut päällystönsä\nvarkaudet, toinen siksi, että oli lyönyt virkamiestä korvalle, kun tämä\noli ruvennut syyttä toimittamaan ulosmittausta, kolmas siksi, että oli\nväärentänyt pankkisetelin. Herrat, kauppiaat, saivat tehdä melkein\nmitä tahansa, mutta talonpoika, köyhä, heitettiin kaikesta turhastakin\nvankilaan täitten ruuaksi.\n\nVaimonsa kävi häntä vankilassa katsomassa. Miehen poissa ollessa oli\nvaimon muutenkin vaikea tulla toimeen, mutta nyt sattui vielä tulipalo,\njoten hän kadotti kaikkensa ja läksi lapsineen kerjuulle. Vaimon\nkärsimykset panivat Stepanin mielen vieläkin enemmän kuohuksiin. Hän\noli vankilassakin tyly kaikille ja oli kerran lyömäisillään kirveellä\npuuronkeittäjää, josta sai vuoden lisävankeutta. Tänä vuonna hän sai\ntietää vaimonsa kuolemasta, ja ettei hänellä enää ole kotia...\n\nKun Stepanin rangaistusaika oli päättynyt, annettiin hänelle\nvarastohuoneen hyllyltä hänen omat vaatteensa, joissa oli vankilaan\ntullut.\n\n— Mihinkäs tästä lähden, sanoi hän varastonhoitajalle, pukeutuessaan.\n\n— Kotiinpa tietenkin.\n\n— Kotia kun ei ole. Pitänee jäädä maantielle ihmisiä ryöstämään.\n\n— Jos ryöstämään rupeat, joudut meille takaisin.\n\n— No, sehän nähdään.\n\nJa Stepan läksi. Hän suuntautui sittenkin kotia kohden. Minnekään\nmuuanne ei tiennyt mennä.\n\nEnnen sinne tuloaan hän yöpyi tuttuun majataloon, jossa oli kapakka.\nMajatalon isäntä oli lihava Vladimirskin porvari. Hän tunsi Stepanin,\nja tiesi sen joutuneen vankilaan onnettomuuden vuoksi. Hän antoi siis\nStepanille yösijan.\n\nTämä rikas porvari oli anastanut talonpoikaisnaapuriltaan vaimon, joka\nnyt eli talossa työläisenä ja vaimona.\n\nStepanilla oli tiedossa, miten porvari oli talonpojan pettänyt,\nmiten tämä ilkeä akka oli miehensä jättänyt ja istui nyt koreassa\npuvussa hikisenä teetä juomassa, armosta tarjoten sitä Stepanillekin.\nMajatalossa ei ollut ketään matkailijaa. Stepan sai nukkua kyökissä.\nMatrjona-emäntä korjasi sieltä kaikki ja meni viereiseen huoneeseen.\nStepan pani maata uunille, mutta ei voinut nukkua uunilla kuivuvien,\nrapisevien päresytykkeiden vuoksi. Ei saanut hän päästänsä porvarin\nlihavaa möhömahaa, sekä vyötäisistä esille valuvaa, väriltään kokonaan\nvirttynyttä paitaa. Aina vain tuli mieleen halu silpaista puukolla\nsitä mahaa ja päästää rasva maalle. Ja akkaa samaten. Toisinaan hän\najatteli: olkoot, lähdenhän huomenna, toisinaan taas muisteli Ivan\nMironov raukkaa ja rupesi jälleen ajattelemaan porvarin mahaa ja\nMatrjonan valkoista, hikistä kaulaa. Jos tapan niin tapan molemmat.\nKukko lauloi jo toisen kerran. Nyt kohta, muuten valkenee. Veitsen\nja kirveen hän oli varannut jo illasta. Kiipesi alas uunilta, otti\nne käteensä, ja tuli kyökistä. Samassa avattiin toisen oven säppi\nja porvari astui kynnykselle. Stepanin täytyi tehdä toisin kuin oli\naikonut. Hän iski kirveellä ja halkaisi porvarin pään. Porvari kaatui\nensin penkille ja siitä maahan.\n\nStepan astui huoneeseen. Matrjona silloin nousi vuoteeltaan ja jäi\npaitasillaan seisomaan sen ääreen. Stepan tappoi samalla kirveellä\nhänetkin.\n\nSitten sytytti kynttilän, otti rahat pulpetista ja lähti...\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nMaaseutukaupungissa, erillään muista rakennuksista asui talossaan\nmuuan ukko, entinen virkamies, juopottelija, kaksine tyttärineen ja\nvävyineen. Naimisissa oleva tytär joi hänkin ja piti huonoa elämää,\nmutta vanhempi, leski Maria Semjonovna, ryppyinen, laiha, 50-ikäinen\nnainen, elätti yksin kaikkia: hänellä kun oli 250 ruplan vuotuinen\neläke miehensä jälkeen. Maria Semjonovna sai kuitenkin yksinänsä\ntehdä kaikki työt. Hoiti heikkoa, päihtynyttä isäukkoa, sisarensa\nlasta, keitti ruuat, pesi pyykit. Ja niinkuin tavallisesti käy, hänen\nniskoilleen pantiin kaikki toimet, ja häntä kuitenkin kaikki kolme\nhaukkuivat, lanko joskus humalapäissään löikin. Hän kärsi kaikki\nnöyrästi, nurkumatta, ja taaskin, niinkuin tavallisesti aina, mitä\nenemmän teki työtä, sitä enemmän sai aikaan. Vielä hän ehti köyhiäkin\nauttaa, antoi palasen omastaan, jakeli vaatteitaan ja palveli\nsairaanhoidossa.\n\nKerran oli Maria Semjonovnan luona ompelemassa muuan ontuva, jalkapuoli\nmaanräätäli. Tekeillä oli ukon päällysnutun korjaus ja Maria\nSemjonovnalle laitettiin lämmintä vuoria puoliturkkiin talvella torilla\nkäydäkseen.\n\nOntuva räätäli oli viisas ja tarkka mies, joka oli liikkuvan ammattinsa\nvuoksi nähnyt paljon erilaisia ihmisiä ja viallisen jalkansa tähden\nsaanut aina istua ja siitä tottunut paljon ajattelemaan. Viikon\npäivät viivyttyään Maria Semjonovnan töissä hän ei voinut kylliksensä\nihmetellä tämän elämää. Kerran tuli leski käsiliinoja pesemään\nkyökkiin, missä räätäli ompeli, ja joutui hänen kanssaan puheisiin,\njolloin räätäli kertoi, miten veli oli hänelle vääryyttä tehnyt ja hän\nvihdoin siitä eronnut.\n\n— Luulin asiain siitä erosta paranevan, mutta puutepa tuo näkyy\nsittenkin seuraavan.\n\n— Paras on olla vaihtamatta oloja toisiin, ja elää niinkuin on elänyt,\n— elää niinkuin elää.\n\n— Sitäpä minä tässä olenkin katsastellut, kuinka ihmeessä sinä Maria\nSemjonovna aina vain yksinäsi kaikki ihmisten asiat toimitat. Etkä näy\nniiltä paljonkaan kiitosta saavan.\n\nMaria Semjonovna ei sanonut tähän mitään.\n\n— Olet kaiketi kirjoista päässyt perille, että siitä palkka toisessa\nelämässä annetaan.\n\n— Siitä asiasta ei meillä voi olla tietoa, — sanoi Maria Semjonovna, —\nmutta niin vain on paras elää.\n\n— Puhutaanko sellaisesta kirjoissa?\n\n— On siitä kirjoissakin, — sanoi Maria Semjonovna, ja luki räätälille\nevankeliumista vuorisaarnan. Räätäli vaipui mietteihinsä. Ja kun sitten\ntyönsä suoritettuaan palasi kotiin, hän lakkaamatta ajatteli mitä oli\nMaria Semjonovnalta oppinut, mitä tämä oli sanonut ja mitä lukenut\nhänelle.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nPjotr Nikolajevitshin suhde kansaan oli nyt peräti muuttunut,\nja samoin kansan suhde häneen. Ei mennyt vuottakaan, niin hänen\nmetsästään vietiin 27 tammea ja poroksi poltettiin vakuuttamaton riihi.\nPjotr Nikolajevitsh tuli siihen johtopäätökseen, että sikäläisten\ntalonpoikain kanssa olivat kaikki hyvät välit mahdottomia.\n\nSiihen aikaan hakivat Liventsovit hoitajaa maatilalleen, ja\nläänihallituksen esimies suositteli Pjotr Nikolajevitshiä piirikunnan\nparhaimpana isäntänä. Liventsovien tavattoman suuri tila ei tuottanut\nmitään tuloja, ja talonpojat käyttivät kaikkia etuja hyväkseen. Pjotr\nNikolajevitsh otti nyt järjestääkseen asiat uudelle kannalle, ja\nannettuaan oman tilansa vuokralle muutti vaimoineen kaukaiseen Volgan\nvarrella olevaan maakuntaan.\n\nPjotr Nikolajevitsh oli aina ollut järjestyksen mies, mutta nyt oli\nhänellä entistä enemmän syytä olla sallimatta, että tuo metsistynyt,\nraaka kansa saisi laittomasti anastaa haltuunsa vierasta omaisuutta.\nHän nautti tilaisuudesta saada opettaa heitä ja kävi asiaan käsiksi\nkovin kourin. Yhden talonpojan toimitti metsänvarkaudesta linnaan,\ntoisen pieksi omin käsin, kun se ei antanut tietä, eikä nostanut\nlakkia. Niiden niittyjen suhteen, jotka olivat riidanalaiset ja joita\ntalonpojat pitivät ominaan, ilmoitti Pjotr Nikolajevitsh heille,\nettä jos vain laskevat sinne karjansa, niin hän ottaa kaikki elukat\ntakavarikkoon.\n\nKevään tultua talonpojat päästivät karjan kartanon niityille,\nniinkuin olivat muinakin vuosina tehneet. Pjotr Nikolajevitsh\nkokosi renkinsä ja käski ajaa karjan kartanon tarhaan. Talonpojat\nolivat kynnöksillään ja sen vuoksi saivat rengit akkain huudoista\nhuolimatta karjan ajetuksi määräpaikkaan. Työstä palattuaan talonpojat\nkokoontuivat ja tulivat kartanolle karjaansa takaisin vaatimaan. Pjotr\nNikolajevitsh tuli heidän puheilleen pyssy olalla (hän oli juuri\npalannut tarkastusmatkalta) ja ilmoitti, että karja annetaan takaisin\nvain 50 kopekan maksua vastaan sarvipäältä ja 20 kop. lampaalta.\nMiehet alkoivat huutaa niittyjä omikseen, sanoen, että heidän isänsä\nja esi-isänsä olivat niitä hallussaan pitäneet ja että karjan\ntakavarikkoonotto oli laiton teko.\n\n— Anna karja takaisin, muuten käy huonosti, — sanoi muuan ukko,\nuhkaavasti lähestyen Pjotr Nikolajevitshiä.\n\n— Mitä sillä tarkoitat? — huusi Pjotr Nikolajevitsh aivan kalpeana\ntullen ukkoa vastaan.\n\n— Anna pois, nylkijä!\n\n— Vai nylkijä! — kiljasi Pjotr Nikolajevitsh ja löi ukkoa korvalle.\n\n— Tappelemaanko sinä?! Pojat, viekää karja väkisin. Joukko alkoi\nlähestyä. Pjotr Nikolajevitsh aikoi lähteä, mutta häntä ei päästetty.\nHän rupesi riuhtomaan itseään irti. Pyssy tällöin laukesi ja tappoi\nerään talonpojan. Nyt syntyi ankara mellakka. Pjotr Nikolajevitsh\nlyötiin maahan. Ja viiden minutin kuluttua hänen runneltu ruumiinsa\nlaahattiin ojakuoppaan. Surmaajat vedettiin sotaoikeuteen, kaksi heistä\ntuomittiin hirtettäväksi.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nSiinä kylässä, mistä räätäli oli kotoisin, oli viisi rikasta\ntalonpoikaa tilanhaltijalta vuokrannut 1100ruplasta 105 desjatinaa\npikimustaa lihavaa peltomaata ja antoivat sitä maattomille talonpojille\nkelle 18, kelle 15 ruplasta. Ei mikään maa mennyt 12 ruplaa alemmasta\nhinnasta, joten voitto oli suuri. Ostajat ottivat omiin nimiinsä 5\ndesjatinaa kukin, ja saivat siten maan ilmaiseksi. Kauppaa tehdessä\nkuoli yksi osakas talonpoikain joukosta, ja he tarjosivat nyt\nräätälille tilaisuuden tulla toveriksi.\n\nKun vuokraajat alkoivat jakaa maata keskenään, kieltäytyi räätäli\nottamasta ryyppyä, ja kun puhe tuli siitä miten paljon kullekin\nannettaisiin maata, sanoi räätäli, että maata on jaettava tasamäärin\njokaiselle, ettei saa ottaa vuokraajilta liikaa maksua, vaan ainoastaan\nminkä verran kunkin osalle tulee.\n\n— Kuinka sinä niin päättelet?\n\n— Olemmeko me mitään pakanoita? Herrat voivat niin menetellä, mutta me\nolemme kristityitä. Semmoinen on Kristuksen laki.\n\n— Missä se semmoinen laki luetaan?\n\n— Evankeliumin kirjassa se luetaan. Tulehan sunnuntaina käymään, niin\nluetaan ja puhellaan asiasta.\n\nJa sunnuntaina tuli kolme heistä räätälin luo. Hän alkoi heille lukea.\n\nViisi lukua Mateuksesta luettuaan he alkoivat keskustella. Kaikki\nkuuntelivat, mutta ainoastaan Ivan Tshujev otti luetun onkeensa,\nja otti siihen määrään, että alkoi kaikessa elää Jumalan tahdon\nmukaisesti. Ja kaikki hänen kotolaisensa elivät samalla tavalla.\nLiikamaasta hän luopui, ja otti ainoastaan osuutensa.\n\nJa muut alkoivat käydä räätälin ja Ivanin luona, ymmärsivät asian,\nheittivät tupakoimisen, juomisen, kiroilemisen, ja rupesivat toinen\ntoistaan auttamaan. He jättivät pois myös kirkonkäynnin ja veivät\npapille takaisin jumalankuvat. Sellaisia taloja oli 17, kaikkiaan 65\nhenkeä. Ja pappi säikähti ja kanteli arhiereille. Arhierei mietti\nasiaa, ja päätti lähettää kylään arhimandriitti Misailin, entisen\nuskonnonopettajan lyseosta.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nArhierei istutti Misailin viereensä ja alkoi tälle kertoa kuulumisia\nhiippakunnastaan.\n\n— Tuo kaikki johtuu henkisestä heikkoudesta ja tietämättömyydestä. Sinä\nolet oppinut mies, sinuun luotan. Matkusta sinne, kutsu kansa kokoon ja\nselitä heille asiat.\n\n— Jos Herra tahtoo, olen tekevä voitavani, — sanoi isä Misail. Hän\noli tästä luottamustoimesta hyvillään. Kaikki, mikä tarjosi hänelle\ntilaisuutta osottaa uskoansa, oli hänen mieleensä. Vakuuttaessaan\nuskonasioista muille hän tuli voimakkaimmin kaikista vakuuttaneeksi\nitseään.\n\n— Koeta parastasi, olen hyvin huolissani tästä laitumestani, — sanoi\narhierei, kiirehtimättä ottaen vastaan valkoisilla, turpeilla käsillään\nteelasin, jonka hänelle palvelija tarjosi.\n\n— Miksi tuot vain tätä yhtä hilloa, tuo sitä toistakin, — sanoi hän\npalvelijalle. — Hyvin, hyvin huolestuttavaa, — jatkoi hän puhettaan\nMisailille.\n\nMisail otti ilolla vastaan tilaisuuden. Mutta ollen varoja vailla hän\npyysi rahaa matkakustannuksiin, ja peläten raa'an kansan vastarintaa,\npyysi vielä kuvernöörin toimenpidettä siihen suuntaan, että paikallinen\npoliisivoima antaisi tarpeen tullen avustusta.\n\nArhierei toimitti hänelle kaikki, ja Misail, saatuaan palvelijansa ja\nkyökkiläisensä avulla säkit ja eväät kokoon, joita tarvittiin niin\nasumattomille seuduille mennessä, läksi liikkeelle. Komennettuna\ntämmöiselle retkelle ja ollen sinne jo matkalla Misail tunsi suloista\ntietoisuutta virkatoimensa tärkeydestä, ja samalla myös kaikkien\nepäilystensä lopullista raukeamista, mitä hänen uskoonsa tuli, ja\npäinvastoin täydellistä vakaumusta uskonsa totuudesta.\n\nHänen ajatuksensa eivät olleet kohdistuneet uskonnon olemukseen — se\npidettiin selviönä — vaan niiden vastaväitteiden kumoamiseen, joita\ntehtiin sen ulkonaisia muotoja vastaan.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nKylän pappi ja papin rouva ottivat Misailin vastaan suurilla\nkunnianosotuksilla ja seuraavana päivänä hänen tulonsa jälkeen\nkutsuttiin kaikki kansa kirkkoon. Misailin yllä oli uusi silkkinen\npapinkaapu, risti rinnalla, pitkä papintukka hajallaan. Hän nousi\nkorkealle piispanistuimelle, viereen kävi seisomaan pappi, vähän\nedemmäs lukkarit ja laulajat, mutta syrjäoville asettuivat poliisit.\nSaapuville tulivat myöskin lahkolaiset, likaisissa turkkitakeissaan.\n\nMessun jälkeen piti Misail saarnan, kehottaen kirkosta luopuneita\npalaamaan uudelleen sen helmaan, uhaten helvetin tuskilla ja luvaten\ntäydellistä anteeksiantamusta katuville.\n\nLahkolaiset olivat vaiti. Kun heiltä kysyttiin luopumisensa syitä, he\nvastasivat syyn olevan siinä, että kirkossa rukoiltiin käsin tehtyjä\npuujumalia, — ettei raamatussa semmoisiin käsketty, vaan päinvastoin\nkiellettiin. Kun Misail kysyi Tshujeviltä, oliko siinä perää, että he\nnimittivät jumalankuvia laudanpätkiksi, vastasi Tshujev: käännä nurin\nmikä jumalankuva tahansa, kyllä sen itsekin näet. Kun sitten kysyttiin,\nmiksi he eivät tunnusta pappeja, he vastasivat raamatussa sanottavan:\nilmaiseksi olette saaneet, ilmaiseksi myös antakaa, mutta papit jakavat\narmolahjojaan vain rahasta. Kaikkiin Misailin yrityksiin nojautua\nraamattuun vastasivat räätäli ja Ivan rauhallisesti, mutta jyrkästi,\ntuoden esiin kohtia raamatusta, jonka he perin pohjin tunsivat. Misail\nsuuttui ja uhkasi maallisella vallalla, johon lahkolaiset vastasivat,\nettä on sanottu: minua on vainottu — niin tullaan myös teitä vainoomaan.\n\nAsia oli päättynyt jotakuinkin hyvin, mutta seuraavan päivän\naamujumalanpalveluksessa Misail piti saarnan kirkonvastustajain\nturmiollisuudesta, siitä, että nämät ansaitsisivat mitä kovimpia\nrangaistuksia, ja kirkosta tulevan väen joukossa alettiin puhua, että\npitäisi niitä jumalattomia vähän kurittaa, kun niin kansaa villitsivät.\nJa samana päivänä, Misailin syödessä lohta ja siikaa lääninrovastin ja\nkaupungista saapuneen tarkastajan seurassa, syntyi kylässä kahakka.\nOikeauskoiset kokoontuivat Tshujevin tuvan edustalle odottamaan\nlahkolaisten ulostuloa, antaakseen niille selkään. Lahkolaisia oli\nkaikkiaan 20 miestä ja naista. Misailin saarna ja oikeauskoisten\nkokous ja niiden uhkaavat puheet herättivät lahkolaisissa vihaa, joka\noli ennen olematonta. Ilta oli jo hämärtynyt, olisi ollut lypsyn\naika, mutta oikeauskoiset seisoivat yhä odottamassa, pieksivätpä\nvielä tuvasta tulleen pojan, palauttaen hänet takaisin. Lahkolaiset\nneuvottelivat mitä olisi ollut tekeminen, mutta olivat erimielisiä.\n\nRäätäli puhui: täytyy kärsiä, ei saa panna vastaan. Mutta Tshujev\nsanoi, että jos aina vain kärsii, niin ne pieksevät kaikki, — otti\nhiilihangon käteensä ja astui ulos tuvasta.\n\n— Antaapa sitten tulla Mooseksen lain mukaan, — huusi hän ja alkoi\nlyödä oikeauskoisia ja löi yhdeltä silmän sinelmälle. Muut pääsivät\nsillä välin livahtamaan tuvasta ja hajosivat koteihinsa.\n\nTshujev tuomittiin harhaoppiin viettelemisestä ja Jumalan\npilkkaamisesta.\n\nMutta isä Misail palkittiin,\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nKaksi vuotta sitten oli Donin kasakkain maasta tullut Pietariin\nyliopistokursseille kaunis, etelämaalainen neiti Turtshaninov. Tämä\nneiti tapasi Pietarissa ylioppilas Tjurinin, Simbirskin läänin\nkuvernöörin pojan, ja rakastui häneen, mutta ei rakastunut tavallisella\nnaisrakkaudella, toivoen päästä hänen vaimokseen ja hänen lastensa\näidiksi, vaan toveruusrakkaudella, jonka perustuksena oli etupäässä\nsama viha ja inho oleviin oloihin ja niitä kannattaviin ihmisiin,\nja jota elätti tietoisuus heidän oman henkisen, sivistyksellisen ja\nsiveydellisen tasonsa etevämmyydestä noiden toisten rinnalla.\n\nNeiti Turtshaninov oli hyväpäinen, hänen oli helppo muistaa luentojen\nsisällyksiä ja suorittaa tutkintoja. Sitäpaitsi hän luki tavattoman\npaljon uusia kirjoja. Hän oli vakuutettu kutsumuksensa olevan olevien\nolojen kukistamisessa, eikä suinkaan lapsien synnyttämisessä ja\nkasvattamisessa, jommoista hän päinvastoin halveksi ja ylenkatsoi.\nOlevat olot hänen mielestään kahlehtivat kansan parhaita voimia, ja\nhänen tehtävänsä oli siis osottaa ihmisille se uusi elämän tie, jota\nEuroopan uusimmat kirjailijat hänelle itselleen osottivat. Terveen\ntäyteläänä, vaaleaihoisena, punaposkisena, kauniina, mustasilmäisenä,\nsuuri musta palmikko niskassa, hän herätti miehissä tunteita, joihin ei\nolisi tahtonut eikä voinutkaan vastata, koska oli kokonaan antautunut\npersonalliseen kiihotustoimeen. Mutta hän oli sentään mielissään siitä,\nettä herätti tämmöisiä tunteita, jonka vuoksi ei ollut välittämättä\nulkomuodostaan, ellei tosin koreillutkaan. Hän oli hyvillään, että\nmiellytti ihmisiä ja että hänellä samalla oli tilaisuus osottaa,\nkuinka vähän hän välittää siitä, mitä muut naiset pitävät niin\nsuuressa arvossa. Hänen mielipiteensä taistelukeinoista olevia oloja\nvastaan olivat jyrkempiä kuin enimpien toverien ja myös ystävänsä\nTjurinin. Hänen mielestään saattoi taistelussa tulla kysymykseen kaikki\nkeinot, murha siihen luettuna. Siitä huolimatta oli juuri tämä sama\nvallankumouksellinen neiti Katja Turtshaninov sydämestään sangen hyvä\nja uhrautuvainen nainen, joka aina asetti välittömästi muiden edut\nomiensa edelle ja aina vilpittömästi iloitsi tilaisuudesta jotakin\npalvella - lasta, vanhusta, eläintä. Kesäänsä neiti Turtshaninov\nvietti Volgan varrella olevassa maaseutukaupungissa, ystävättärensä,\nkansakoulunopettajattaren luona. Tällä samalla paikkakunnalla\nasui isänsä luona myöskin ylioppilas Tjurin. He kaikki kolmisin\npiirilääkärin kanssa tapasivat usein toisensa, lukivat samoja kirjoja,\nväittelivät ja intoilivat. Tjurinien maatila oli sen Levintsovien\nmaatilan vieressä, johon hoitajaksi tuli Pjotr Nikolajevitsh. Kohta kun\nPjotr Nikolajevitsh oli ottanut ohjakset käsiinsä, oli nuori Tjurin\nhuomannut Levintsovskin kartanon talonpojissa itsenäistä henkeä ja\nlujaa omain oikeuksiensa valvomista, ja sentähden kääntänyt heihin\nhuomionsa. Hän kävi usein kylässä keskustelemassa talonpoikien kanssa,\nselitteli heille sosialismin teoriaa yleensä, ja maan yleisomaisuudeksi\ntekemistä erikseen.\n\nPjotr Nikolajevitshin murhajuttua koskevassa oikeudenkäynnissä oli\nvallankumouksellisten paikalliskomitealla paljon muistuttamista\noikeudenkäyntiä vastaan ja he lausuivat rohkeasti julki mielipiteitään.\nJutun käsittelyssä oli tullut ilmi Tjurinin käynnit kylässä ja\nkeskustelut talonpoikien kanssa. Tjurinin luona tapahtui kotitarkastus,\njolloin tavattiin muutamia vallankumouksellisia lentokirjasia,\nylioppilas vangittiin ja vietiin Pietariin.\n\nNeiti Turtshaninov matkusti nyt hänen jälessään ja pyrki vankilaan\nhäntä tapaamaan, mutta ei päästetty tavallisena päivänä, vaan\nainoastaan kaikkien yhteiseen kohtaukseen, jolloin neiti sai puhua\nTjurininsa kanssa kahden toisistaan erotetun ristikon kautta. Tämä\ntapaus pani hänen mielensä vielä enemmän kuohuksiin. Mutta äärimmilleen\nhän kiihtyi, kun kaunis santarmiupseeri antoi hänen ymmärtää olevansa\nvalmis myönnytyksiin, jos neiti vain suostuu hänen ehdotuksiinsa. Tämä\npuhalsi ilmiliekkiin hänen katkeruutensa ja vihansa kaikkea esivaltaa\nvastaan. Hän meni poliisipäällikön puheille. Poliisipäällikkö sanoi\nhänelle saman kuin oli sanonut santarmiupseerikin, etteivät he voi\nmitään, vaan että asia on ministerin vallassa. Neiti esitti kirjallisen\nanomuksen ministerille, pyytäen kohtausta. Siihen tuli kielto. Silloin\nhän teki epätoivoisen päätöksen ja osti revolverin.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nMinisteri otti kävijöitä vastaan tavalliseen aikaan; hän oli jo\npuhutellut kolmea anojaa ja lähestyi nyt mustasilmäistä kaunista,\nnuorta naista, joka seisoi pidellen paperia vasemmassa kädessään.\nHellä, hekumallinen liekki tuikahti ministerin silmistä, kun hän näki\nkauniin anojan, mutta hän muisti ministerin asemansa ja muutti heti\nkasvonsa totisiksi.\n\n- Mitä haluatte? — kysyi hän lähestyen neitiä.\n\nVastaamatta mitään neiti otti nopeasti peleriinin alta revolverin, ja\ntähdäten ministerin rintaan ampui, kuitenkaan osumatta.\n\nMinisteri tarttui hänen käteensä, neiti väistyi ja ampui toisen kerran.\nMinisteri rupesi juoksemaan. Neiti otettiin kiinni. Hän vapisi voimatta\nsaada sanaakaan suustansa, ja yhtäkkiä rupesi hermostuneesti nauramaan.\nMinisteri ei ollut edes haavoitettukaan.\n\nTeon oli tehnyt neiti Turtshaninov. Hänet pantiin tutkintovankilaan.\nMutta ministeri, saatuaan vastaanottaa onnentoivotuksia ja\nmyötätunnonilmauksia kaikkein ylhäisimmiltä henkilöiltä, jopa itse\nkeisariltakin, määräsi komitean tutkimaan sitä salaliittoa, jonka\nseurauksia tämä murhayritys muka oli.\n\nMitään salaliittoa ei tietenkään ollut olemassa, mutta sekä\nsalaisen että julkisen poliisin viranomaiset ryhtyivät olemattoman\nsalaliiton kaikkien lankain etsiskelyyn, hyvällä omallatunnolla\nnauttien palkkaansa, nousten aamupimeässä tekemään kotitarkastuksia,\nluettelemaan papereita, kirjoja, lukemaan päiväkirjoja, yksityisiä\nkirjeitä, tekemään niistä otteita hyvälle paperille hyvällä käsialalla,\nja moneen kertaan kuulustelivat neiti Turtshaninovia, yksin ja ristiin\nmuiden kanssa, pyrkien päästä hänen rikostoveriensa nimien perille.\n\nMinisteri oli hyväsydäminen mies ja surkutteli vilpittömästi tuota\ntervettä, kaunista kasakkatyttöä, mutta minkä sille taisi, kun\nministerin hartioilla lepäsi raskaat valtiolliset velvollisuudet, joita\nhänen oli muka täyttäminen, olivatpa ne kuinka raskaat tahansa. Ja kun\nhänen entinen apulaisensa, kamariherra, joka oli Tjurineille tuttu,\ntapasi ministerin hovitanssiaisissa ja otti puhuakseen hänelle Tjurinin\nja neiti Turtshaninovin puolesta, kohautti ministeri olkapäitään, niin\nettä kaunis kunnianauha valkoisella liivillä rypistyi ja sanoi: Je ne\ndemanderais pas mieux, que de lâcher cette pauvre fillette, mais vous\nsavez — le devoir. [Mieleisintä olisi minullekin, että voisin tuon\ntyttöraukan vapauttaa, mutta tiedättehän — virka velvoittaa.]\n\nMutta neiti Turtshaninov istui sillävälin jo tutkintovankilassa milloin\nrauhallisesti koputellen vankitovereilleen, lueskellen kirjoja,\njoita sai käsiinsä, milloin taas odottamatta joutuen epätoivoon ja\nraivostuneena lyöden päätänsä seinään, yhtaikaa kirkuen ja nauraen.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nSaipa Maria Semjonovna taas muutamasti eläkerahansa nostetuksi ja\npalatessaan rahakonttorista kotiin tapasi tutun opettajan.\n\n— No, Maria Semjonovna, joko taas tuli rahaa? — kysyi opettaja, huutaen\ntoiselta puolen katua.\n\n— Tuli niinkin, — vastasi Maria Semjonovna, — nyt vain lävet tukkoon.\n\n— Paljon sitä kai tuli, jäänee muuhunkin, — sanoi opettaja ja jatkoi\nmatkaansa, nostaen hyvästiksi lakkiaan. — Hyvästi, — sanoi Maria\nSemjonovna ja opettajaan katsoessaan törmäsi yhteen kookkaan miehen\nkanssa, jolla oli pitkät kädet ja ankarat kasvot.\n\nKotiportille tullessaan hän näki ihmeekseen uudelleen saman\npitkäkätisen miehen. Kun Maria Semjonovna oli mennyt portista,\nseisoskeli mies vähän aikaa siinä, kääntyi sitten ja poistui.\n\nMaria Semjonovnaa alussa vähän kammotti. Mutta kun hän oli tullut\nkotiin ja jakanut tuomiset ukolle ja risatautiselle pikku Fedjalle\nja hyväillyt ilosta vikisevää Tresorkaa, pääsi hän jälleen entiselle\nhyvälle mielelleen, antoi rahat isälle, ja ryhtyi työhönsä, joka ei\nhänellä milloinkaan keskeytynyt.\n\nMies, jonka hän oli tavannut, oli ollut Stepan.\n\nMajatalosta, missä Stepan oli murhatyönsä suorittanut, hän ei mennyt\nkaupunkiin. Ihme kyllä, mutta muistaessaan viimeistä murhatyötään, hän\nei sitä kauhistunut, vaan päinvastoin muisteli mielellään monta kertaa\npäivässä. Hän oli hyvillään, että oli osannut suorittaa asiansa niin\npuhtaasti ja sukkelasti, ettei kukaan ollut saanut siitä vihiä, eikä\npäässyt häiritsemään vastaisia samanlaisia tekoja. Juodessaan kapakassa\nteetä hän tarkasteli ihmisiä yhä vain siltä kannalta, miten voisi\nheitä tappaa. Hän oli mennyt yösijaa pyytämään tutun kuorma-ajurin\nluo. Ajuri itse ei ollut kotosalla. Stepan lupasi odottaa ja istui\njutellen vaimon kanssa. Kun tämä meni uunin luo, juolahti Stepanin\nmieleen tappaa hänet. Stepan ihmetteli itsekin tätä ajatusta ja pudisti\nitselleen päätänsä, mutta samassa veti saapasvarrestaan esille veitsen,\nkaatoi akan ja katkaisi hänen kurkkunsa. Lapset alkoivat huutaa; hän\ntappoi nekin, ja läksi kaupungista, sinne yöpymättä. Hän nukkui yönsä\nkaupungin ulkopuolella olevassa kapakassa. Seuraavana päivänä tuli\ntakaisin samaan kaupunkiin ja kuuli nyt Maria Semjonovnan ja opettajan\nvälisen keskustelun. Maria Semjonovnan katse oli säikyttänyt häntä,\nmutta sittenkin hän päätti murtautua taloon ja ottaa rahat, joista\noli ollut kadulla puhe. Yön tultua hän rikkoi lukon ja hiipi sisälle.\nEnsimäisenä heräsi nuorempi, nainut tytär, ja rupesi huutamaan, jolloin\nStepan heti tappoi hänet. Vävy heräsi ja kävi Stepanin kimppuun,\ntarttuen häntä kurkkuun ja taisteli kauan hänen kanssaan, mutta Stepan\noli voimakkaampi. Saatuaan vävyn hengiltä Stepan meni taistelusta\nhullaantuneena väliseinän toiselle puolelle. Sen takana makasi\nvuoteella Maria Semjonovna ja istuilleen kohoutuneena katseli Stepaniin\npelästynein, lempein silmin, ja teki ristinmerkkejä. Jälleen säikytti\nhänen katseensa Stepania. Stepan loi silmänsä maahan.\n\n— Missä rahat? — sanoi hän katsettaan nostamatta.\n\nMaria Semjonovna oli vaiti.\n\n— Missä rahat? — sanoi Stepan näyttäen veistä.\n\n- Mikä sinun on, saako tuolla tavalla? — sanoi Maria Semjonovna.\n\n— Näkyyhän saavan.\n\nStepan tuli hänen luoksensa aikoen tarttua hänen käsiinsä, jottei se\npääsisi häntä häiritsemään, mutta Maria Semjonovna ei nostanut käsiänsä\nvastarintaan, vaan ainoastaan painoi ne poveansa vastaan ja toisti\nhuokaisten:\n\n— Voi, se on suuri synti. Ajattele toki itseäsi. Muita surmaat, mutta\nvielä pahemmin surmaat itsesi. Voi sinua, — huudahti hän.\n\nStepan ei voinut enää kestää hänen ääntänsä ja sivalsi veitsellä\nkohti hänen kurkkuansa. \"Mitä pitkistä puheista?\" — Maria Semjonovna\nvaipui koristen tyynylle tahraten sen veritulvaan. Saatuaan käsiinsä\nmitä tarvitsi Stepan sytytti paperossin, katseli ympärilleen, korjasi\npukunsa ja meni ulos. Hän luuli pääsevänsä näistäkin murhista yhtä\nvähällä kuin oli päässyt entisistä, mutta ehtimättä vielä yöpaikkaansa\nhän jo tunsi semmoista väsymystä, ettei voinut jäsentäkään liikuttaa,\nvaan paneutui ojaan ja nukkui siinä lopun yötä, koko päivän ja\nseuraavan yön.\n\n\n\n\n\n\nToinen osa.\n\n\n\n\nI.\n\n\nOjassa maatessaan Stepan näki lakkaamatta edessään Maria Semjonovnan\nlempeät, laihat, pelästyneet kasvot ja kuuli hänen äänensä. \"Saako\nsillä tavalla\", — puhui nainen omituisella, sepeltävällä äänellä, Ja\nStepan oli yhä uudelleen ja uudelleen tekevinään hänelle sen jonka oli\ntehnyt. Ja häntä kauhistutti, ja hän ummisteli silmiänsä ja heitteli\nvahvatukkaista päätään puolelta toiselle, koettaen päästä kaikista\nnoista ajatuksista ja muistoista. Ja jos hän hetkeksi pääsikin,\nniin niiden sijaan alkoi ilmestyä ensin yksi, sitten toinen musta\nolento, sitten kolmas ja aina vain yhä enemmän. Niillä oli punaiset\nsilmät päässä ja ne tekivät julmia naamoja ja puhuivat kaikki samaa:\ntapoit sen, nyt tapa itsesi, muuten et meiltä rauhaa saa! Silloin\nStepan avasi silmänsä ja näki taas sen naisen, kuuli hänen äänensä ja\nalkoi surkutella häntä, ja oma itsensä rupesi Stepania ilettämään ja\nkammottamaan. Hän ummisti jälleen silmänsä, ja siinä olivat jälleen ne\nmustat. Illan tultua hän seuraavana päivänä nousi ja meni kapakkaan.\nVaivoin sinne kömmittyänsä hän alkoi juoda. Mutta vaikka kuinkakin\nolisi juonut, humalaan hän ei päässyt. Äänetönnä hän istui pöydän\nääressä ja joi lasin toisensa jälkeen. Kapakkaan saapui poliisi.\n\n— Mitä miehiä sinä olet? — kysyi poliisi.\n\n— Olen juuri sama, joka eilen Dobrotvorovilla surmasin koko perheen.\n\nHänet sidottiin, pistettiin päiväksi nimismiehen putkaan ja lähetettiin\nsitten lääninvankilaan. Tirehtööri tunsi hänet entiseksi vallattomaksi\nvangikseen, joka nyt oli muuttunut suurrosvoksi, ja otti hänet\nankarasti vastaan.\n\n— Katso eteesi, täällä ei leikitellä, — kähisi päällikkö silmät\nrypyssä, alaleuka esillä.\n\n— Jos mitä vain huomaan, saat raippoja. Ei minulta kukaan karkaa.\n\n— Minäkö karkaamaan, — sanoi Stepan luoden katseensa maahan, — kun olen\nomin ehdoin antautunut.\n\n— Minulle ei mökistä. Ja kun päällysmies puhuu kanssasi, katso silmiin,\n— huusi tirehtööri ja löi häntä nyrkillään leuan alle.\n\nStepanin mielessä oli tällä hetkellä jälleen Maria Semjonovna, joka\npuhui hänelle jotain. Stepan ei kuunnellut mitä tirehtööri sanoi.\n\n— Mikä on? — kysyi hän tuntoihinsa tullen, kun oli saanut lyönnin\nleukaansa.\n\n— No, no, mars vaan, älä teeskentele.\n\nTirehtööri oli odottanut väkivaltaisuutta, liittoutumisia muiden\nvankien kanssa, karkausyrityksiä, mutta mitään sellaista ei\ntullut. Milloin vahtimestari taikka itse tirehtööri katsahti\nhänen ovensa luukusta, istui Stepan olkisäkin päällä, pää käsiin\nnojautuneena, jotain yhä supattaen itsekseen. Tutkintokuulustelussa\nhän ei myöskään ollut muiden vankien kaltainen: oli hajamielinen\nkuunnellessaan kysymyksiä, mutta kun ymmärsi mitä kysyttiin, oli niin\ntotuudenmukainen, että tutkintotuomari, joka oli tottunut sukkelaan\nja viekkaaseen sanaväittelyyn syytettyjen kanssa, tunsi melkein samaa\nkuin se, joka kompastuu astuessaan olemattomalle astuimelle. Stepan\nkertoi kaikista murhatöistään, silmät rypyssä ja katse yhteen kohti\ntuijottaen, aivan yksinkertaisella asiaa toimittavalla äänellä,\nkoettaen muistaa kaikki pikkuseikat: kertoi tulleensa ensi murhaa\ntehdessään avojaloin ja pysähtyneensä oven kynnykselle. Löin miestä\nkerran, hän kaatui voihkien, silloin minä tapoin myös akan... Kun\nvankilatarkastaja kävi koppeja tarkastamassa, kysyttiin Stepanilta,\noliko hänellä valittamista ja kaipasiko mitään, johon hän vastasi,\nettei kaivannut mitään ja että kohtelu oli ollut hyvä. Otettuaan jonkun\naskeleen eteenpäin haisevassa käytävässä tarkastelija pysähtyi ja\ntiedusti mukana olevalta tirehtööriltä vangin käytöstä.\n\n— Täytyy todella ihmetellä, — vastasi tirehtööri, hyvillään siitä, että\nStepan oli kehunut hänen kohteluaan. Toista kuukautta se on jo meillä\nollut ja hänen käytöksensä on aina vain esimerkiksi kelpaavaa. Pelkään\nvaan, että sillä mahdollisesti on jotain aikeita. Se on uhkarohkea mies\nja tavattoman voimakas.\n\n\n\n\nII.\n\n\nVankeutensa ensimäisenä kuukautena Stepania vaivasi yhä samat näyt:\nhänen edessään oli kopin harmaa seinä, hänen korvissaan tavallinen\nvankilan melu, alhaalta yhteiskopin rähinä, käytävästä vahtimiehen\naskelten kopina, kellon käynti, mutta samalla kuitenkin Maria\nSemjonovnan näky, hänen lempeät kasvonsa, jotka olivat kukistaneet\nStepanin jo silloin portin luona, hänen ryppyinen kaulansa, jonka\nStepan oli viiltänyt auki, ja hänen valittava, sepeltävä äänensä, kun\nhän sanoi: \"muita surmaat, mutta vielä pahemmin surmaat oman itsesi\"\nja \"saako sillä tavalla?\" Sitten vaikeni ääni ja mustat alkoivat\nilmestyä. Ne ilmestyivät huolimatta siitä olivatko Stepanin silmät\nummessa vai auki. Ummessa silmin ne olivat selvempiä. Avosilmin ollessa\nne rupesivat sekaantumaan ovien ja seinien kanssa ja vähitellen\nhäipyivät, mutta sitten alkoivat jälleen ilmaantua ja tulivat kolmelta\ntaholta, irvistäen ja hokien: lopeta itsesi, lopeta! Saattoihan Stepan\npanna silmukan kaulaan, saattoi myös sytyttää itsensä palamaan. Näitä\najatellessa Stepania vapisutti ja hän alkoi lukea rukouksia, mitä vain\nosasi: neitsy Maarian rukousta ja isämeitää, ja silloin oli niinkuin\nhelpoittavinaan. Rukouksia lukiessaan hän alkoi muistella elämäänsä,\nisää, äitiä, kotikylää, hallia, vaaria uunilla, tuvan penkkejä, joilla\nlapsena liuvuttiin, tyttöjä lauluineen, hevosia, josta johtui mieleen\nhevosvarkaus ja varkaiden kiinni joutuminen, ja kuinka hän itse iski\nIvanin kivellä kuoliaaksi. Ja niin hän muisteli ensi vankeuttaan ja\nsieltä vapaaksi pääsyä, muisteli sitä lihavaa pihamiestä, muisteli\najurin vaimoa, lapsia, ja sitten taas Maria Semjonovnaa. Ja hän\nkauhistui mielessään ja heitettyään hartioilta vankimekkonsa hyppäsi\nalas lavitsalta ja alkoi villin pedon tavalla kävellä nopein askelin\nedestakaisin kopin lyhyttä väliä, tehden kosteiden seinäin luona\näkkikäänteitä. Mutta kun hän taas koetti rukoilla, ei siitä ollutkaan\nenää apua.\n\nEräänä pitkänä syysiltana, kun tuuli vinkui ja vonkui uunin piipussa,\nhän juoksenneltuaan kyllältä edestakaisin kopissaan heittäytyi istumaan\nlavitsalle ja vihdoin ymmärsi, ettei noita mustia vastaan enää voinut\ntaistella, että ne olivat ottaneet hänestä voiton, ja hän lopullisesti\nkukistunut. Hän oli jo aikaa sitten tarkastellut uunin henkiläpeä. Jos\nsen kiertäisi hienolla köydellä tai hienoilla liinavaatteen liuskoilla,\nniin ei luiskahtaisi irti. Mutta viisaasti oli asia suoritettava. Ja\nhän ryhtyi siihen, kahden päivän aikana valmistellen liinaliuskoja\nsäkistä, jonka päällä makasi. Vahtimiehen tullessa hän heitti mekon\nlavitsan päälle. Liuskat hän solmi yhteen ja teki ne kaksinkertaisiksi,\njotta olisivat voineet kestää ruumiinpainon. Hänen ollessaan näissä\npuuhissa eivät näyt häntä vaivanneet. Kun kaikki oli saatu valmiiksi,\nhän teki kuolon silmukan, pujotti kaulaansa, kiipesi lavitsalle\nja hirttäytyi. Mutta tuskin oli kieli alkanut tulla ulos suusta,\nkun naru katkesi ja hän putosi... Kolinaan joutuivat vahtimiehet.\nVälskäri haettiin ja Stepan vietiin sairaalaan. Seuraavana päivänä\nhän tuli aivan entiselleen, palautettiin sairaalasta ja pantiin\nyhteishuoneeseen, eikä enää yksinäiskoppiin.\n\nYhteishuoneessa oli lähimaille kahteenkymmeneen henkeen. Mutta Stepan\noli sittenkin aivan kuin yksin, ei nähnyt ketään, ei puhunut kenenkään\nkanssa ja tuskaili yhä entiseen tapaansa. Erittäin vaikea oli Stepanin\nolla silloin kun kaikki nukkuivat ja hän yksin valvoi ja yhä vain näki\nhänet, kuuli hänen äänensä, ja mustat alkoivat tulla kauheine silmineen\nja ilkkuivat hänelle.\n\nJälleen hän nytkin luki rukouksia ja jälleen oli niistä yhtä vähän apua\nkuin ennenkin.\n\nKerran, kun rukouksen jälkeen Maria Semjonovna taas ilmestyi, alkoi\nStepan rukoilla häntä itseään, hänen sieluaan, että se armahtaisi\nja jättäisi rauhaan. Ja kun hän sitten aamuyöstä vaipui runnellulle\nolkivuoteelleen, hän nukkuikin sikeään uneen, ja Maria Semjonovna tuli\nlaihoine, ryppyisine, aukileikattuine kauloineen hänen luokseen.\n\n— Annatkos anteeksi? — Maria Semjonovna katsahti häneen lempeästi eikä\nvastannut mitään. — Annatko?\n\nNäin kysyi Stepan häneltä kolmeen kertaan. Mutta hän ei sittenkään\nmitään vastannut, ja hän heräsi. Siitä pitäen hänen mielensä hiukan\nkeveni ja hän tuli ikäänkuin jälleen tuntoihinsa, katseli ympärilleen\nja alkoi ensi kerran lähestyä huonetovereitansa ja puhua heidän\nkanssaan.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSamassa yhteishuoneessa istui myöskin Vasili, joka oli taas joutunut\nkiinni varkaudesta ja oli nyt tuomittu Siperiaan, ja vielä Tshujev,\njoka oli hänkin rangaistussiirtolaan tuomittu. Vasili lauleli\nkaiken aikaa kauniilla äänellään, tai sitten jutteli tovereilleen\nseikkailuistaan. Tshujev taas joko työskenteli, ommellen vaatteita, tai\nsitten luki evankeliumia ja psaltaria.\n\nStepanin kysymykseen, mikä oli ollut syynä hänen karkotukseensa,\nselitti Tshujev olevansa karkoitettu Kristuksen totisen opin tähden,\nsen tähden, että petolliset papit eivät kärsi kuulla niitä ihmisiä,\njotka elävät evankeliumin mukaan ja paljastavat heitä. Ja kun Stepan\nkysyi, mikä on laki, selitti Tshujev hänelle lain olevan siinä, ettei\npidä rukoilla käsin tehtyjä jumalia, vaan rukoilla pitää ainoastaan\nhengessä ja totuudessa, ja kertoi, miten oli tästä oikeasta opista\nsaanut tietää jalkapuolelta räätäliltä, maan jakoa toimitettaessa...\n\n— Sanoppas, mitä seuraa pahoista töistä? — kysyi Stepan.\n\n— Se on kaikki sanottu. Ja Tshujev luki hänelle Matt. XXV, 31. \"Mutta\nkun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan ja kaikki enkelit hänen\nkanssaan, silloin hän istuu kirkkautensa valtaistuimelle. Ja hänen\neteensä kootaan kaikki kansat, ja hän erottaa ihmiset toisistaan,\nniinkuin paimen erottaa lampaat vuohista, ja hän asettaa lampaat\noikealle puolelleen, mutta vuohet vasemmalle. Silloin kuningas sanoo\noikealla puolellaan oleville: 'Tulkaa, Isäni siunatut, ja omistakaa se\nvaltakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta\nasti. Sillä minun oli nälkä, ja te annoitte minulle syödä; minun oli\njano, ja te annoitte minulle juoda; minä olin vieras, ja te otitte\nminut huoneeseenne; olin alastonna, ja te vaatetitte minut; sairastin,\nja te kävitte katsomassa minua; olin vankeudessa, ja te tulitte minun\ntyköni.' Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle sanoen: 'Herra, milloin\nnäimme sinua nälissäsi ja ruokimme sinua, tai janoissasi ja annoimme\nsinulle juoda? Ja milloin näimme sinut vieraana ja otimme sinut\nhuoneeseemme, tai alastonna ja vaatetimme sinut? Ja milloin näimme\nsinun sairastavan tai olevan vankeudessa ja tulimme sinun tykösi?' Niin\nKuningas vastaa ja sanoo heille: 'Totisesti sanon minä teille: kaikki,\nmitä olette tehneet yhdelle näistä pienimmistä veljistäni, sen olette\ntehneet minulle.' Sitten hän myös sanoo vasemmalla puolellaan oleville:\n'Menkää pois minun tyköäni kirouksenalaisina siihen ijankaikkiseen\ntuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleilleen. Sillä\nminun oli nälkä, ettekä antaneet minulle syödä; minun oli jano, ettekä\nantaneet minulle juoda; minä olin vieras, ettekä ottaneet minua\nhuoneeseenne; olin alastonna, ettekä vaatettaneet minua; sairaana\nja vankeudessa, ettekä käyneet minua katsomassa.' Silloin hekin\nvastaavat sanoen: 'Herra, milloin näimme sinut nälissäsi tai janoissasi\ntai vieraana tai alastonna tai sairaana tai vankeudessa, emmekä\npalvelleet sinua?' Silloin hän vastaa heille ja sanoo: 'Totisesti\nsanon teille: kaikki, mitä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä\npienimmistä, sen olette jättäneet tekemättä minulle.' Ja nämä menevät\npois ijankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat ijankaikkiseen\nelämään.\"\n\nVasili oli istunut permannolle Tshujevin viereen lukemista\nkuuntelemaan. Nyt hän nyykäytti hyväksyvästi kaunista päätään.\n— Oikein, — sanoi hän päättävästi, — menkää senkin vietävät\nijankaikkisiin vaivoihin, ketään ette ole syöttäneet, aina vain olette\nmuita ryöstäneet. Niin teidän pitikin käydä. Nikodeemusta minä pidän\nsuuressa arvossa, — lisäsi hän, kehuakseen omia tietojaan.\n\n— Eikö sitä anteeksiantamusta sitten olekaan? — kysyi Stepan, kuultuaan\nlukemisen ja äänettömänä antaen pörröisen päänsä vaipua kallelleen.\n\n— Maltahan vähän, — sanoi Tshujev Vasilille, joka herkeämättä löpisi\nsiitä, kuinka rikkaat jättävät kulkijainta ruokkimatta ja vangittua\nlohduttamatta.\n\n— Etkö malta suutasi tukkia, — toisti Tshujev, evankeliumin lehtiä\nselaillen. Löydettyään hakemansa paikan Tshujev silitti suurella,\nvankilassa vaalenneella, voimakkaalla kädellään lehdet suoriksi.\n\n— Ja kaksi muuta, jotka olivat pahantekijöitä, vietiin hänen kanssaan\nsurmattavaksi, Kristuksen kanssa, näet, — alkoi Tshujev. — Ja kun\nsaapuivat paikalle, jota sanotaan Pääkallon paikaksi, niin siellä\nhe ristiinnaulitsivat hänet sekä pahantekijät, toisen oikealle ja\ntoisen vasemmalle puolelle. Mutta Jeesus sanoi: \"Isä, anna heille\nanteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät.\" Ja kansa seisoi ja\nkatseli. Ja hallitusmiehetkin ivasivat häntä ja sanoivat: \"Muita\nhän on auttanut, auttakoon nyt itseänsä, jos hän on Jumalan valittu\nKristus.\" Myöskin sotamiehet, pilkkasivat häntä, menivät hänen luokseen\nja tarjosivat hänelle hapanta viiniä ja sanoivat: \"Jos sinä olet\njuutalaisten kuningas, niin auta itseäsi.\" Oli myös pantu yläpuolelle\nhäntä päällekirjoitus: \"Tämä on juutalaisten kuningas.\" Niin toinen\npahantekijöistä, jotka siinä riippuivat, herjasi häntä: \"Etkö sinä\nole Kristus? Auta itseäsi ja meitä.\" Mutta toinen nuhteli häntä,\nvastasi ja sanoi: \"Etkö sinä pelkää edes Jumalaa, sinä, joka olet\nsaman rangaistuksen alaisena? Me tosin kärsimme oikeutta myöten, sillä\nme saamme mitä tekomme ansaitsevat; mutta tämä ei ole mitään pahaa\ntehnyt.\" Ja hän sanoi: \"Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.\"\nNiin Jeesus sanoi hänelle: \"Totisesti minä sanon sinulle: tänään olet\nminun kanssani oleva paratiisissa.\"\n\nStepan ei sanonut mitään ja istui ajatuksiinsa vaipuneena, ikäänkuin\nolisi kuunnellut, mutta sanaakaan enää kuulematta siitä, mitä Tshujev\nvielä lisäksi luki.\n\nSitäkö se usko siis olikin! Pelastuivat ainoastaan ne, jotka ovat\nravinneet köyhiä, käyneet vangittujen luona, mutta helvettiin joutuivat\nne, jotka jättivät sen tekemättä. Ja sittenkin, rosvo katui vasta\nristillä, mutta pääsi paratiisiin. Stepan ei tässä kohden huomannut\nmitään ristiriitaisuutta, vaan päinvastoin oli toinen asia toista\ntukemassa: se, että laupeaat pääsevät taivaaseen, mutta kovasydämiset\nhelvettiin, se tarkoitti, että kaikkien on oltava laupeita, mutta\nse, että Kristus antoi rosvolle anteeksi, se merkitsi vain, että\nKristuskin oli laupeas. Kaikki tuo oli Stepanille perin uutta, hän vain\nihmetteli, kuinka se oli saattanut olla näihin asti hänelle peitossa.\nJa hän alkoi viettää vapaata aikaansa aina Tshujevin seurassa,\nkysellen ja kuunnellen. Hän pääsi näin perille siitä, että koko opin\nyleinen tarkoitus oli tehdä ihmiset veljeksiksi, panna ne rakastamaan\nja säälimään toisiansa, jolloin kaikki on kääntyvä parhain päin, ja\nkuunnellessaan hän muisteli niinkuin jonakin unohtuneena ja tuttuna\nkaikkea sitä, mikä tätä oppia kannatti, ja taas antoi mennä korvainsa\nohi sen, mikä ei oppiin sopinut pitäen sitä oman ymmärtämättömyytensä\nsyynä. Ja siitä ajasta alkaen Stepan muuttui toiseksi ihmiseksi.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nStepan Pelagejushkin oli kyllä ennenkin ollut hiljainen mies, mutta\nviime aikoina hän oli pannut sekä vahtimestarin että tirehtöörin\nihmettelemään ja toverit kummeksimaan sitä muutosta, mikä hänessä\noli tapahtunut. Käskemättä, jopa toistenkin vuorolla hän otti\nsuorittaakseen raskaimpia töitä, kuten makkien puhdistamisen. Mutta\ntästä nöyryydestä huolimatta toverit kunnioittivat ja pelkäsivät häntä,\nerittäinkin muutaman tapauksen jälkeen. Kaksi jätkää näet hyökkäsi\nkerran hänen kimppuunsa; hän löi ne takaisin, mutta taittoi toiselta\nkäden. Jätkät olivat ruvenneet pelaamaan nuoren, rikkaan vangin\nkanssa ja vieneet kaikki mitä hänellä oli. Stepan meni tämän puolelle\nja riisti heiltä voittorahat. Tästä olivat jätkät alkaneet rähistä\nja ruvenneet häntä lyömään, mutta hän oli ne voittanut molemmat.\nTirehtöörin sitten tiedustellessa riidan syytä, jätkät väittivät\nStepanin alkaneen heitä lyödä. Stepan ei puolustanut itseään, vaan\notti nöyrästi vastaan rangaistuksen, kolmen vuorokauden arestin ja\nsiirtymisen yksinäiskoppiin.\n\nYksinäiskoppi oli hänelle paha siitä, että erotti hänet Tshujevistä\nja evankeliumista, ja hän pelkäsi lisäksi, että mahdollisesti näyt\njälleen uudistuvat. Mutta ne eivät uudistuneet. Koko hänen sielunsa\noli täynnänsä uutta, iloista sisältöä. Hän olisi ollut mielissään\nyksinäisyydestään, jos vain olisi tainnut lukea ja jos hänellä olisi\nollut evankeliumia. Evankeliumin hän sitten saikin, mutta lukemisesta\nei tullut mitään.\n\nPikku poikana hän oli kyllä lukua opetellut silloiseen vanhaan\ntapaan: a sanoo a, ämmä e ännä, mutta epäselvyyden vuoksi ei ollut\nmilloinkaan oppinut lukemaan yhteen eikä päässyt perille tavuista,\njoten koko lukeminen oli jäänyt sikseen. Mutta nyt hän päätti oppia ja\npyysi saada evankeliumin. Vahtimestari toi sen hänelle, ja hän ryhtyi\ntoimeen. Kirjaimet hän tunsi, mutta tavuja ei pystynyt muodostamaan.\nVaikka olisi kuinkakin yrittänyt, sanoja ei kirjaimista ruvennut\nsyntymään. Hän valvoi öitäkin, hylkäsi ruuan ja suri oppimattomuuttaan\nsiihen määrään, että täit rupesivat sikiämään ja hän oli niistä\npääsemättömissä.\n\n— No, etkö vieläkään ole perillä? — kysyi kerran häneltä vartija.\n\n— En.\n\n— Taidatkos sinä isämeitää?\n\n— Taidan.\n\n— No, kun taidat, niin lue tästä. — Ja vartija osotti hänelle isämeidän\nevankeliumista. Stepan rupesi lukemaan isämeitää, vertaillen tuttuja\nkirjaimia tuttuihin äänteihin. Ja silloin selvisi äkkiä hänelle\nkirjainyhdistysten salaisuus, ja hän alkoi lukea. Suuresti hän\nriemuitsi. Siitä pitäen hän osasi lukea, ja sisällys, joka antausi niin\nvaikeasti kokoonsaaduista sanoista, sai vain sitä suuremman merkityksen.\n\nYksinäisyys ei enää painostanut, vaan päinvastoin oli huviksi. Hän\noli uppoutunut näihin hommiinsa eikä ollut hyvillään, kun uusille\nvaltiollisille vangeille piti saada koppi vapaaksi ja hänet sen vuoksi\nsiirrettiin jälleen yhteishuoneeseen.\n\n\n\n\nV.\n\n\nTshujevin sijasta nyt Stepan vuorostaan usein luki evankeliumia ääneen,\nja toisten vankien hoilottaessa hävyttömiä lauluja toiset kuuntelivat\nhänen lukemistaan ja puheitaan luetun johdosta. Erittäinkin kaksi\nvangeista oli äänettömiä ja hartaita kuulijoita: muuan pakkotyöhön\ntuomittu murhaaja, pyöveli Mahorkin, ja sitten Vasili, joka oli\nuudelleen joutunut varkaudesta samaan vankilaan tuomiotaan odottamaan.\nMahorkin oli kahteen kertaan vankilassaolonsa aikana täyttänyt pyövelin\ntehtäviä, kumpaisellakin kerralla muulla paikkakunnalla, koska ei\noltu voitu löytää miestä, joka olisi ottanut toimeenpannakseen mitä\ntuomarit tuomitsivat. Ne talonpojat, jotka olivat surmanneet Pjotr\nNikolajevitshin, olivat sotaoikeuden tuomittavina ja kaksi heistä oli\ntuomittu hirtettäväksi.\n\nMahorkin vaadittiin Pensaan virkavelvollisuuttansa täyttämään.\nEnnen hän oli tällaisissa tapauksissa heti kirjoittanut anomuksen\nkuvernöörille, ilmoittaen olevansa komennettu virkatehtäväänsä ja\npyytäen läänin päällikköä määräämään hänelle kuuluvat päivärahat;\nmutta nyt hän vankilapäällystön suureksi hämmästykseksi kieltäysi\nmatkustamasta eikä enää ottanut pyövelin tehtäviä suorittaakseen.\n\n— Joko raipat ovat unohtuneet? — kiljasi vankilantirehtööri.\n\n— Jos raipat, niin raipat, mutta tappaminen on laitonta.\n\n— Siltäkö Pelagejushkinilta olet sen viisauden onkinut? Luulet kai\nhyvänkin profeetan vankilasta löytäneesi. Mutta maltahan!\n\n\n\n\nVI.\n\n\nSillä välin oli Mahin, se lukiolainen, joka oli opettanut kuponkia\nväärentämään, suorittanut koulunkäyntinsä ja lainopillisen\ntutkinnon yliopistossa. Naissuosionsa vuoksi, ja erittäinkin vanhan\nministerinapulaisen entisen rakastajattaren lemmikkinä, hänet\nnimitettiin jo aivan nuorena tutkintotuomariksi. Hän oli epärehellinen\nmies, velkainen, naisten viettelijä, kortinpelaaja, mutta oli myös\nsukkela, älykäs, teräväjärkinen ja osasi mainiosti ajaa asioita. Hän\noli joutunut tutkintotuomariksi siihen käräjäkuntaan, missä Stepan\nPelagejushkinin asiaa käsiteltiin. Jo ensi kuulustelussa oli Stepan\nhämmästyttänyt häntä koruttomilla, totuudenmukaisilla ja rauhallisilla\nvastauksillaan. Mahin tunsi vaistomaisesti, että tuo hänen edessään\njalkaraudoissa seisova mies, jonka päästä oli tukka ajeltu ja joka oli\nvartioituna tuotu ja kahden sotamiehen saattamana kohta vietävä lukon\ntaa, että se oli täysin vapaa ihminen, joka siveellisessä suhteessa oli\nsaavuttamattoman paljon ylempänä häntä itseään. Ja senvuoksi piti hänen\nkuulustellessaan tuon tuostakin rohkaista mieltänsä ja ruveta takkiansa\nnapittamaan, ollakseen joutumatta tolalta ja sekaantumatta. Häntä\nhämmästytti se, että Stepan puhui asioistaan aivan niinkuin ne olisivat\nolleet jotain kauan sitten ollutta ja mennyttä, niinkuin joku vieras\nihminen eikä hän itse olisi niitä suorittanut.\n\n— Ja eikö sinun tullut heitä sääli? — kyseli Mahin.\n\n— Ei tullut, kun en silloin vielä ymmärtänyt.\n\n— Entä nyt?\n\nStepan hymähti surullisesti. — Nyt vaikka tulessa poltettaisiin, en\ntekisi.\n\n— No miksi niin?\n\n— Siksi, että olen ymmärtänyt kaikki ihmiset veljiksi.\n\n— Olenko ehkä minäkin siis veljesi?\n\n— Mitenkäs muuten.\n\n— Kuinka voin olla veljesi, kun olen tuomitsemassa sinua linnaan.\n\n— Ymmärtämättömyydestä.\n\n— Mikä on minulta jäänyt ymmärtämättä?\n\n— Ette ymmärrä, koska tuomitsette.\n\n— No, jatkakaamme. Minne sitten menit?...\n\nEnin kaikesta hämmästytti Mahinia se, mitä hän sai kuulla tirehtööriltä\nPelagejushkinin vaikutuksesta Mahorkin pyöveliin, joka kurituksen\nuhasta huolimatta oli kieltäytynyt velvollisuuttaan täyttämästä.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nIltaseurassa Eropkinien luona, missä oli kaksi rikasta, morsiusiässä\nolevaa neitiä, joita molempia Mahin hakkaili, oli hän suuresti\nkunnostautunut laulussa, soitannollinen kun oli ja ylen ovela\npianolla säestämään. Laulun jälkeen hän rupesi kertomaan tarkkaan ja\ntotuudenmukaisesti - sillä hänellä oli erinomainen muisti — ja aivan\npuolueettomasti ihmeellisestä pahantekijästä, joka oli käännyttänyt\npyövelin. Senvuoksipa Mahin taisikin niin tarkkaan ja puolueettomasti\nkertoa kaikki, että oli aina aivan kylmä niitä ihmisiä kohtaan, joiden\nkanssa joutui tekemisiin. Hän ei asettunut eikä osannut asettua toisten\nihmisten kannalle, ja juuri senvuoksi voi panna niin tarkkaan mieleensä\nkaikki mitä ihmisille tapahtui, mitä he tekivät, mitä puhuivat. Mutta\nPelagejushkin oli erikoisesti herättänyt hänen huomiotaan. Hän ei\ntosin syventynyt Stepanin sieluntilaan, mutta ehdottomastikin kysyi\nitseltään: mikähän siinä miehessä oikein on? Vastausta löytämättä,\nmutta vainuten siinä jotain mielenkiintoista, hän kertoi seurassa\nkoko jutun pyövelin käännyttämisestä ja myös tirehtöörin mainitsemat\neriskummaisuudet Pelagejushkinin käytöksessä, kuinka hän lukee\nevankeliumia ja miten voimakkaasti vaikuttaa tovereihinsa. Mahinin\nkertomus herätti yleistä huomiota, mutta suurimman vaikutuksen se teki\nnuorempaan neiti Liisa Eropkiniin, 18-ikäiseen, vasta naisopistosta\npäässeeseen neitiin, joka olojen ahtaassa valheessa kasvaneena oli\nnyt herännyt tosielämän tietoisuuteen ja aivankuin vedenpohjasta\nesille sukeltanut vetäen keuhkoihinsa elämän raikasta ilmaa. Hän\nalkoi Mahinilta udella kaikkia erikoisseikkoja, miten ja mistä syystä\nsellainen muutos oli voinut Pelagejushkinissa tapahtua, ja Mahin kertoi\nmitä oli nimismieheltä kuullut Stepanin viimeisestä murhasta ja mitä\nPelagejushkin itse oli kertonut siitä, miten tuon hänen murhaamansa\nhyvän naisen hellyys, nöyryys ja kuoleman halveksuminen olivat hänen\nsilmänsä avanneet ja miten evankeliumin lukeminen sitten oli hänet\nherättänyt.\n\nNeiti Liisa Eropkin ei voinut sinä yönä pitkään aikaan saada unta.\nHänessä oli useana kuukautena käynyt taistelu: toiselta puolelta\nveti suurmaailman elämä luoksensa, johon suuntaan sisarkin olisi\ntahtonut häntä johtaa, ja toiselta puolen oli hänen rakkaudessaan\nMahinia kohtaan suurena vaikuttimena halu parantaa hänet. Ja nyt pääsi\njälkimäinen vaikutin voitolle. Liisa-neiti oli jo ennenkin kuullut\nkerrottavan murhatusta. Mutta nyt hän tämän kamalan murhan jälkeen\nja kuultuaan Mahinin kautta Pelagejushkinin kertomuksen sai pikku\nseikkoja myöten tietää Maria Semjonovnan historian, ja se pani hänet\nhämmästymään.\n\nLiisassa heräsi intohimoinen halu olla samanlainen kuin Maria\nSemjonovna. Hän oli rikas ja pelkäsi, että Mahin keimailee hänen\nedessään rahojen vuoksi. Nyt hän päätti jakaa omaisuutensa köyhille ja\nilmaisi aikeensa Mahinille.\n\nMahin puolestaan oli tyytyväinen, kun tarjoutui tilaisuus osottaa\nepäitsekkyyttä, ja niin hän sanoi Liisalle, ettei rakastanut häntä\nrahojen vuoksi, ja Liisan jalomielinen päätös, jommoisena Mahin sitä\npiti, oli liikuttanut häntä itseänsä. Pian alkoi Liisan ja isän välillä\nsota omaisuudesta, joka oli äidinperintöä. Isä pani jyrkästi omaisuuden\njakoa vastaan. Mutta Mahin auttoi Liisaa. Ja mitä pitemmälle hän tähän\nsuuntaan meni, sitä paremmin alkoi ymmärtää tuota toista, hänelle\nennen niin vierasta henkisten pyrintöjen maailmaa, jonka oli oppinut\ntuntemaan Liisassa.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nVankilassa oli kaikki hiljennyt. Stepan oli pitkällään lavitsalla,\nvielä valveilla. Vasili lähestyi häntä ja nykästyään häntä jalasta,\nsilmäniskulla käski tulemaan luoksensa. Stepan kiipesi alas lavitsalta\nja tuli Vasilin luo.\n\n— Nyt, veikkonen, — sanoi Vasili, — saat kuin saatkin auttaa minua.\n\n— Millä tavalla?\n\n— Aijon karata.\n\nJa Vasili ilmaisi Stepanille valmistaneensa kaikki pakoa varten. —\nHuomenna minä heidät nostan kapinaan, — hän osotti nukkuviin. — He\nkantelevat minun päälleni. Minut siirretään yläkertaan, ja siellä kyllä\nsitten tiedän mitä teen. Sinun pitäisi vain vääntää linkunhaka ulos.\n\n— Se käy päinsä. Minnekä täältä oikaiset?\n\n— Ka, minne sattuu. Vähäkö niitä on pahoja, joilta ottaa.\n\n— Se on, veikkonen, kyllä totta, mutta emme -me ole heidän\ntuomitsijoitaan.\n\n— Olenko minä mikään murhamies? En ole ketään hengiltä ottanut, mutta\njos varastan, mitä pahaa siinä on? Eivätkö he meikäläistä ryövää!\n\n— Se on heidän asiansa, he siitä vastatkootkin.\n\n— Vielä tässä heidän edessään lakki kourassa seisoisi! Olen ryöstänyt\nkirkon, ketä se haittaa, mutta nyt en aijokaan enää mitään pientä\npuotia kolistella, vaan isken kruunun rahoihin ja alan niitä jakaa.\nJaan hyville ihmisille.\n\nJoku vangeista nousi lavitsalta ja alkoi kuulostella. Stepan ja Vasili\nerkanivat.\n\nSeuraavana päivänä Vasili teki niinkuin oli sanonut.\n\nHän alkoi moittia leipää kypsymättömäksi, yllytti kaikki vangit\nhuutamaan tirehtööriä ja ilmottamaan tyytymättömyyttänsä.\n\nTirehtööri saapui, haukkui kaikki pahanpäiväisiksi, ja saatuaan tietää\nVasilin olleen alkuunpanijana käski sulkea hänet yksinäiskoppiin\nyläkertaan. Muuta ei Vasili tahtonutkaan.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nVasili tunsi sen ylähuoneen, mihin hänet suljettiin. Hän tiesi lattian\nlaadun ja alkoi heti sinne tultuaan ottaa permannon lautoja erilleen.\nKun läpi oli kylläksi suuri, kiipesi hän lattian alle ja hajoitti alla\nolevan huoneen katon. Sen tehtyään hyppäsi alakertaan ruumishuoneeseen.\nPöydällä makasi muuan kuollut vanki. Samassa huoneessa oli säkkejä\nolkialuksia varten. Vasili tiesi asian ja siihen perusti tuumansa.\nLinkkuhaka oli vedetty ulos ja linkku pantu paikoilleen. Vasili\npujottautui tästä ovesta ja meni rakenteella olevaan makkilaitokseen.\nTämän makkilaitoksen etukäytävän päässä oli henkiläpi, joka ulottui\nkolmannesta kerroksesta alimpaan kellarikerrokseen asti. Tunnusteltuaan\nmissä ovi oli Vasili palasi takaisin ruumishuoneeseen, riisui\njääkylmän ruumiin päältä liinavaatteen, jolloin tuli koskettaneeksi\nvainajan kättä, otti säkit, sitoi ne toisiinsa solmuihin nuoraksi, ja\nvei tämän säkeistä tehdyn köyden makkilaitokseen; siellä hän sitoi\nnuoran poikkipuuhun ja kiipesi sitä myöten alas. Nuora ei ylettynyt\nmaahan asti. Paljonko vai vähän sitä puuttui, hän ei tiennyt, mutta\nmikäs auttoi, hän laskeutui riipuksiin ja pudottautui alas. Jalat\nkuoleutuivat, mutta pystyyn hän sentään kykeni. Kellarikerroksessa oli\nkaksi ikkunaa, joista olisi kyllä voinut päästä ulos, mutta niissä\noli rautaristikot. Piti nämä murtaa ulos, mutta millä? Vasili alkoi\ntunnustella pimeässä. Kellarissa oli laudanpätkiä, joista hän löysi\nyhden teräväpäisen, ja alkoi sillä vääntää ulos tiilikiviä, jotka\npitelivät ristikkoa. Kauan hän sai tehdä työtä. Kukko jo toisesti\nlauloi, ja yhä pysyi ristikko liikkumatta. Vihdoin antoi toinen puoli\nmyöten. Vasili pisti laudanpätkän alle ja painoi, jolloin ristikko\nvääntäysi kokonaan auki. Mutta samassa putosi yksi tiilikivistä ja\nkolahti pahasti. Jokohan vahtimies kuuli. Vasilin sydän kouristui.\nKaikki oli hiljaa. Hän kiipesi ulos ikkunasta. Karkauksen piti tapahtua\nvankilanmuurin yli kiipeämällä. Pihan nurkassa oli seinän juurella\nvajarakennus. Piti kiivetä tämän katolle ja siitä muurin yli. Piti\nottaa mukaan laudanpätkä, jota ilman ei voinut kiivetä. Vasili palasi\njälleen ikkunan kautta, kiipesi uudelleen ulos laudanpätkä mukanaan\nja sydän kurkussa kuulosteli missä vahtimies liikkui. Vasili oli\narvannut oikein: vahtimies käveli pihaneliön toisella puolella. Vasili\ntuli vajarakennuksen luo, asetti sitä vastaan laudanpätkän ja koetti\nkiivetä. Lauta luiskahti alas. Vasili oli sukkasillaan, hän heitti\nne pois voidakseen paremmin varpailla tarttua kiinni, asetti laudan\njälleen nojalleen, hyppäsi sen päälle ja tarttui käsin räystääseen. —\nPitele nyt, purista lujasti, lujasti. Jo oli polvi räystään päällä.\nVahtimies oli tulossa. Vasili jää siihen pitkäkseen tyrmistyksissään.\nVahtimies ei huomaa, etenee jälleen. Vasili ponnahtaa ylös. Peltikatto\npaukkuu jalkojen alla. Vielä askel, vielä kaksi, siinä on muuri. Muurin\nharjalle on helppo käsin ylettyä. Nyt on toinen käsi kiinni, nyt jo\ntoinenkin, nyt vielä luja ponnistus ja hän on muurin harjalla. Kun ei\nvain hypätessä särkisi itseään. Vasili kääntyy takaperin, laskeutuu\nkäsiensä varaan, venyttäytyy riipuksiin, päästää toisen kätensä, sitten\ntoisen, Jumala auttakoon! Maassa. Maa on pehmeä.\n\nJalat ovat ehjät ja hän juoksee.\n\nEsikaupungissa avaa Malanja hänelle oven, ja hän sukeltautuu lämpimän,\nvaatepalasista kokoon ommellun peitteen alle.\n\n\n\n\nX.\n\n\nKookkaana, kauniina, kylläisenä kuin maholehmä ja rauhallisena niinkuin\nainakin oli Pjotr Nikolajevitshin rouva istunut ikkunassa silloin kuin\ntuo kauhea kamppailu hänen miehensä ja talonpoikien välillä tapahtui.\nHän näki, kuinka hänen murhattu miehensä raahattiin jonnekin pois,\nja kauhu, jonka tämä kamala näky synnytti Natalia Ivanovnassa (niin\nsanottiin Pjotr Nikolajevitshin leskeä), oli, niinkuin tavallista,\nsiihen määrin voimakas, että se tukehutti kaikki muut tunteet. Mutta\nkun väkijoukko oli painunut puutarhan aidan taa ja melu vaijennut,\nja kun Malanja, heidän palvelustyttönsä, oli silmät suurina juossut\nsisään ilmoittamaan aivankuin jotakin ilosanomaa, että Pjotr\nNikolajevitsh oli tapettu ja viskattu ojakuoppaan, alkoi ensimäisestä\ntunteesta erottua toinen: ilontunne sen johdosta, että hän nyt oli\nvapautunut hirmuvallasta, jossa tuo mustia silmälaseja käyttävä mies\noli häntä 19 vuotta pitänyt. Rouva kauhistui itsekin tunteitaan, eikä\nniitä oikein tunnustanut omikseen, vielä vähemmän niitä kenellekään\nilmaisi. Vainajan runneltua, keltaista, karvaista ruumista pestäessä,\npuettaessa ja arkkuun pantaessa oli rouva kauhuissaan, itki ja voihki.\nKun sitten erittäin tärkeitä asioita varten määrätty tutkintotuomari\nsaapui ja rouvaa kuulusteltiin todistajana, näki hän tutkintatuomarin\nkortteerissa kaksi rautoihin pantua talonpoikaa, jotka olivat\npääsyyllisiä. Toinen heistä oli jo vanha mies, pitkä vaalea parta\nsuortuvissa, kauniit kasvot rauhallisina ja ankarina, toinen taas\noli mustalaismainen nuori mies, silmät kiiluvina, kiharainen tukka\npörröisenä. Rouva todisti tuntevansa nuo miehet niiksi, jotka olivat\nensimäisinä tarttuneet Pjotr Nikolajevitshia käsiin, ja vaikka se\nmustalaismainen mies, silmillään vilkuttaen liikkuvien kulmakarvainsa\nalta, moittien sanoi: \"syntiä teette, rouva, kerran kaikki kuolemme\",\nei rouva tuntenut mitään sääliä heitä kohtaan. Päinvastoin, tutkinnon\naikana heräsi hänessä vihamielisyys ja halu kostaa miehensä murhaajille.\n\nMutta kun sotaoikeuteen alistettu juttu kuukauden kuluttua päättyi\nsiihen, että 8 miestä tuomittiin pakkotöihin ja kaksi, valkopartainen\nja se mustalaismainen, hirtettäväksi, tuntui tuo rouvasta vähän\nniinkuin pahalta. Epämiellyttävä kahdenvaiheisuus kuitenkin pian häipyi\noikeudenistunnon juhlallisuuden vaikutuksesta. Jos kerran ylin esivalta\npitää jotain tarpeellisena, niin tietysti se onkin tarpeellista.\n\nKuolemantuomio piti toimeenpantaman kylässä. Ja palattuaan sunnuntaina\nkirkosta uudessa hameessa ja uusissa kengissä, Malanja piika ilmoitti,\nettä hirsipuuta jo rakennetaan ja keskiviikkona pitäisi sitten pyövelin\nsaapua Moskovasta, ja että tuomittujen kotiväki poraa niin, että kuuluu\nyli koko kylän.\n\nNatalia Ivanovna ei mennyt kotoaan minnekään, ollakseen näkemättä\nhirsipuuta ja väkijoukkoa, ja toivoi vain, että kaikki olisi tapahtunut\nniin pian kuin mahdollista, sillä hän ajatteli vain itseään eikä\ntuomituita tai niiden kotiväkeä.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nTiistai-päivänä pistäysi Natalia Ivanovnan luo tuttu nimismies. Natalia\nIvanovna kestitsi häntä paloviinalla ja suolatuilla sienillä, omaa\nvalmistetta. Ryypättyään ja haukattuaan ilmoitti nimismies, ettei\nkuolemanrangaistusta huomenna vielä pannakaan toimeen.\n\n— No miksi ei?\n\n— On sattunut merkillinen juttu. Ei ole voitu saada pyöveliä.\nYksi olisi ollut Moskovassa, kertoi poikani, mutta se oli lukenut\nevankeliumia ja saanut päähänsä, ettei pidä tappaa. Miekkonen on\nitse tuomittu taposta linnaan, mutta nyt ei voi muka lain käskystä\ntappaa. Sitä uhattiin raipoilla, mutta se sanoi: lyökää vain, en rupea\nsittenkään.\n\nNatalia Ivanovna punastui äkkiä, jopa hiostuikin pelkästä ajatusten\npaljoudesta.\n\n— Eikö niille kävisi anteeksiantaminen vielä?\n\n— Miten se voisi käydä, kun ovat jo tuomitut. Keisari yksin voi antaa\nanteeksi.\n\n— Mistäs keisari saa tietää?\n\n— On lupa anoa armoa.\n\n— Mutta minunhan tähteni heidät on tuomittu, — sanoi vähäjärkinen\nNatalia Ivanovna. — Mitenkäs minä siis voisin anoa armoa?\n\nNimismies naurahti.\n\n- Anokaa vain.\n\n- Siis saapi?\n\n— Tietysti saapi.\n\n— Mutta ehtiikö enää?\n\n— Voipi sähkösanomalla.\n\n— Keisarilleko?\n\n— Mikä ettei? Voi vaikka keisarillekin.\n\nTieto siitä, että pyöveli oli kieltäytynyt ja oli valmis ennen\nkärsimään rangaistusta kuin tappamaan, sai aivan odottamatta Natalia\nIvanovnan sielun kääntymään ylösalaisin, ja se kauhun ja osanoton\ntunne, joka oli usean kerran pyrkinyt esille, pääsi nyt valtoinaan\npurkautumaan.\n\n— Rakas Filip Vasiljevitsh, olkaa hyvä, kirjoittakaa minulle\nsähkösanoma. Minä haluan pyytää keisarilta armoa.\n\nNimismies pudisti päätään.\n\n— Kun emme vain saisi siitä aika tavalla rokkiimme!\n\n— Mutta minähän vastaan asiasta. Teitä en ilmaise.\n\n— Onpa siinä hyvä akka, — ajatteli nimismies, — lopen hyvä onkin. Jos\nolisi minun akkani sellainen, paratiisin iloa olisi elämämme, eikä sitä\nmitä se nyt on. Ja nimismies kirjoitti sähkösanoman keisarille: \"Hänen\nKeisarilliselle Majesteetilleen. Teidän Keisarillisen Majesteettinne\nuskollisin alamainen, talonpoikien murhaaman kolleegiasessorin Pjotr\nNikolajevitsh Sventitskin leski, pyhien jalkojenne juureen langeten\n(tämä kohta oli sähkösanoman sepittäjälle erikoisesti mieluinen),\nrukoilee Teidän Keisarillista Majesteettianne armahtamaan kuolemaan\ntuomituita siinä ja siinä läänissä, kihlakunnassa, pitäjässä, kylässä\nasuvia, sen ja sen nimellisiä talonpoikia.\"\n\nSähkösanoman lähetyksen toimitti nimismies itse, ja Natalia Ivanovnan\noli hauska ja hyvä olla. Hänestä näytti, että jos kerran hän, murhatun\nleski, antaa anteeksi ja pyytää armahtamaan, niin keisari ei saata olla\narmahtamatta.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nNeiti Liisa Evropkinin mieli oli ollut alituisessa innostuksen\ntilassa. Mitä pitemmälle hän edistyi vasta auenneella kristillisen\nelämän tiellä, sitä varmempi hän oli tämän tien totuudesta ja sitä\niloisemmaksi tunsi olonsa.\n\nHänen lähimpinä tarkoituksinaan oli nyt kaksi asiaa: ensiksikin,\nkäännyttää Mahin, tai, kuten hän oikeastaan tarkoitti, saada hänet\npalaamaan itseensä, omaan hyvään, erinomaiseen luonteeseensa. Liisa\nrakasti häntä, tämän rakkauden valossa hänelle avautui Mahinin sielun\nkaikille ihmisille yhteinen jumaluus, mutta hän näki tässä kaikille\nihmisille yhteisessä ominaisuudessa myöskin jotain Mahinille yksin\nominaista hyvyyttä, hellyyttä ja ylevyyttä; toisena tarkoituksena oli\nlakata olemasta rikas. Hän oli päättänyt vapautua rikkaudesta aikeessa\npanna Mahin koetukselle, mutta sitten halusi tehdä sen omankin sielunsa\nvuoksi, evankeliumin käskyä noudattaen. Aluksi hän rupesi jakamaan\nomaisuuttaan, mutta siinä teki hänelle esteen isä ja, vielä enemmän\nkuin isä, avustusta anovien tulva. Silloin hän päätti kääntyä erään\npyhän elämänsä vuoksi kuuluisan vanhuksen puoleen, pyytäen ottamaan\nhänen rahansa ja tekemään niillä mitä tahtoo. Saatuaan asiasta tiedon\nisä vimmastui ja kiivaassa keskustelussa sanoi häntä mielipuoleksi,\nuhaten ryhtyä toimenpiteisiin hänen vapautensa rajoittamiseksi.\n\nIsän kiihkoiset, hermostuneet sanat saivat kiihdyksiin myöskin Liisan\nja hän ei ehtinyt malttaa mieltänsä ennenkuin oli tullut sanoneeksi\nisälle törkeyksiä, nimittäen hirmuvaltiaaksi, jopa oman voiton\npyytäjäksi.\n\nTäytyi pyytää anteeksi isältä. Isä vakuutti leppyneensä, mutta Liisa\nnäki selvästi hänen olevan vielä vihoissaan eikä antaneen anteeksi.\nMahinille Liisa ei tahtonut tästä puhua. Sisko, joka oli hänelle\nMahinin vuoksi mustasukkainen, eteni nyt Liisasta kokonaan, joten\nLiisalla ei ollut kelle puhua ja kelle suruansa valittaa.\n\nJos katuu, niin katuu Jumalan edessä, ajatteli Liisa itsekseen, ja\nkun sattui olemaan pääsiäispaaston aika, päätti ruveta paastoomaan\nja tunnustaa ripillä kaikki papille sekä pyytää neuvoa, miten olisi\nmeneteltävä tästä lähin.\n\nKaupungin lähistössä oli luostari, jossa tuo elämästään kuuluisa vanhus\neli, opettaen, ennustellen ja parannellen ihmisiä ihmeitten kautta,\njoita pidettiin hänen tekoinaan.\n\nVanhus oli saanut kirjeen Liisan isältä, joka ilmoitti Liisan tulosta\nja hänen epäsäännöllisestä, kiihtyneestä mielentilastaan. Kirjeessä\nlausuttiin vakaumus, että vanhus oli saattava tytön kultaiselle\nkeskitielle, hyvän kristillisen elämän poluille, pois olevien olojen\nvastustuksesta.\n\nVäsyneenä kävijöihin otti vanhus Liisan vastaan alkamalla hänelle\nrauhallisesti selittää nöyryyden, olevien olojen ja vanhempien\nkunnioituksen tarpeellisuutta. Liisa oli vaiti, punehtui ja hikoili,\nmutta vanhuksen lopetettua alkoi kyyneleet silmissä ja ensin arasti\npuhua siitä, että Kristus oli sanonut: luovu isästä ja äidistä ja\nseuraa minua, sitten innostui yhä enemmän ja esitti vihdoin koko\najatuksensa siitä, miten hän käsitti Kristusta. Vanhus aluksi\nhienostaan hymyili ja vastasi tavallisilla opetuksilla, mutta sitten\nvaikeni ja alkoi huokailla, toistaen vain toistamistaan: hyvä Jumalani.\n\n— No, tulehan sitten huomenna ripille, — sanoi hän ja siunasi\nryppyisellä kädellään Liisan.\n\nSeuraavana päivänä oli Liisa ripillä, ja vanhus päästi hänet,\njatkamatta keskeytynyttä keskustelua, lyhyesti vain kieltäytyen\nottamasta vastaan hänen rahojaan.\n\nTässä työssä ilmennyt puhtaus, täydellinen alttius jumalan tahdolle\nja innostus olivat hämmästyttäneet vanhusta. Ukko oli jo kauan sitten\nhalunnut luopua maailmasta, mutta luostari vaati hänen toimintaansa,\njosta sillä oli tuloja. Hän oli siihen suostuvainen, vaikka\nhämärästi tunsi asemansa valheellisuuden. Hänestä oli tehty pyhimys,\nihmeittentekijä, mutta hän olikin vain heikko, menestyksen pilaama\nihminen. Ja tämän tytön auennut sielu avasi nyt hänelle hänen oman\nsielunsa, jolloin hän näki, kuinka kaukana oli siitä mitä tahtoi olla\nja minne sydän veti.\n\nJonkun aikaa Liisan käynnin jälkeen hän sulkeutui kammioonsa ja vasta\nkolmen viikon kuluttua ilmestyi kirkkoon. Jumalanpalveluksen jälkeen\nhän piti saarnan, jossa teki katumusta ja paljasti maailman syntejä,\nkutsuen sitäkin katumuksekseen.\n\nHän saarnasi joka toinen viikko. Ja näitä saarnoja kuulemaan alkoi\nyhä suuremmat väkijoukot kokoontua. Ja saarnamiehen maine levisi yhä\nlaajemmalle. Siinä oli jotain erikoista rohkeata, vilpitöntä, mikä\nvaikutti ihmisiin.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nVasili oli sillä aikaa pannut toimeen mitä oli tahtonut. Hän murtautui\ntovereineen yöllä Krasnopusov nimisen pohatan taloon. Hän tiesi hänet\nahnaaksi ja pahantapaiseksi, avasi laatikon ja otti 30,000 ruplaa. Ja\nhän sai toimeen kaikki juuri niinkuin oli tahtonut. Hän oli lakannut\njuomastakin, jakeli rahoja köyhille morsiamille, kustanteli häitä,\nmakseli ihmisten velkoja ja pysytteli itse piilossa. Eikä hänellä\nmuuta huolta ollutkaan kuin rahojen hyvä jakaminen. Antoi hän niistä\npoliiseillekin, ja nämä jättivät hänet rauhaan.\n\nHän iloitsi kovin mielessään. Ja kun hänet sitten kuitenkin pantiin\nkiinni, kehui hän oikeudessa, että rahat olivat sillä lihakkaalla\npölkkypäällä huonossa tallessa, ja minä panin ne liikkeelle, köyhiä\nihmisiä niillä auttaen.\n\nJa hänen puolustuksensa oli niin ilomielistä ja hyväntahtoista, että\nvalamiehet olivat vapauttamaisillaan hänet.\n\nTuomion julistettua hän kiitti oikeutta ja edeltäpäin sanoi karkaavansa.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nRouva Sventitskin keisarille lähettämällä sähkösanomalla ei ollut\nminkäänlaista vaikutusta. Anomusten kansliassa ei ensin aijottu\nollenkaan sitä keisarille esittää, mutta kun sitten keisarillisilla\naamiaisilla nousi puhe Sventitskin asiasta, esitti aamiaisilla oleva\nkanslian tirehtööri sähkösanoman murhatun leskeltä. — C'est très\ngentil de sa part [se on kovin kilttiä hänen puoleltaan], — sanoi joku\nkeisarillisen perheen naisista.\n\nMutta keisari itse huokasi, kohautti olkapäitä epolettineen ja\nsanoi: \"laki\", ojentaen esille maljan, johon kamarilakeija kaatoi\nMosel-viiniä. Kaikki olivat ihmettelevinään keisarin lausuman sanan\nviisautta. Sähkösanomasta ei ollut sen enempää puhetta. Ja niinpä ne\nmolemmat miehet, sekä vanha että nuori, hirtettiin Kasaanista hankitun\njulman murhaajan, tatarilaisen pyövelin avulla.\n\nMuija olisi tahtonut pukea miehensä ruumiin valkoiseen paitaan,\nvalkoisiin jalkariepuihin ja uusiin tallukkoihin, mutta ei annettu, ja\nmolemmat ruumiit viskattiin samaan kuoppaan kirkkomaan ulkopuolelle.\n\n— Minulle on ruhtinatar Sofia Vladimirovna maininnut hänen olevan\nerinomaisen saarnaajan, — sanoi kerran keisarin äiti, vanha keisarinna\npojalleen.\n\n— Faites le venir. Il peut precher à la Cathedrale. [Kutsukaa hänet\ntänne. Hän voi saarnata tuomiokirkossa]\n\n— Ei, antaa hänen tulla mieluummin tänne, — sanoi keisari ja käski\nkutsua Isidor vanhuksen hoviin.\n\nHovikirkkoon kokoontui koko kenraalikunta. Kysymys oli uudesta,\nharvinaisesta saarnaajasta.\n\nEsille tuli harmaapäinen äijä rähjä, katsahti kaikkiin ympärilleen:\nnimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, ja alkoi.\n\nEnsin meni kaikki hyvin, mutta mitä pitemmälle tultiin, sitä kummempia\nalkoi kuulua. Il devient de plus en plus aggressif [Hän käy yhä\nenemmän hyökkääväksi], — kuten keisarinna lausui. Ukko pauhasi kaikkia\nvastaan. Puhui kuolemanrangaistuksesta, ja piti sen välttämättömyyttä\ntodistuksena kehnosta hallituksesta. Saako kristityssä maassa tappaa\nihmisiä?\n\nKaikki katsahtelivat toisiinsa ja kaikkien mieltä kiinnitti ainoastaan\nsaarnan sopimattomuus ja kuinka sen kuuntelemisen täytyi olla\nkeisarille epämiellyttävä, mutta ei kukaan lausunut ajatustaan julki.\nKun Isidor sanoi amenensa, lähestyi häntä metropoliitta ja pyysi\nluoksensa.\n\nMetropoliitan ja synoodin yliprokuraattorin kanssa tapahtuneen\nkeskustelun jälkeen ukko lähetettiin heti luostariin, ei kuitenkaan\nomaansa, vaan Susdalskin luostarivankilaan, jonka päällikkönä ja\nkomentajana oli isä Misail.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nKukaan ei ollut tietääkseenkään mistään epämiellyttävästä Isidorin\nsaarnassa, eikä kukaan siitä puhunut. Ja keisarista näytti, kuin\nvanhuksen sanat eivät olisi jättäneet häneen mitään jälkeä, mutta\npari kertaa päivän kuluessa hän tuli muistelleeksi talonpoikien\ntelotusta, joiden armahtamista Sventitskin lesken sähkösanomassa\npyydettiin. Päivällä oli paraati, sitten huviajelu, sitten ministerien\nvastaanotto, sitten päivälliset, ja illalla teaatteri. Keisari nukkui\nniinkuin tavallista kohta kun painoi päänsä tyynyä vastaan. Yöllä hän\nheräsi kauheaan uneen: pellon aukeamalla oli olevinaan hirsipuita ja\nniissä heilui ruumiita, jotka pistivät kielensä ulos ja liikkuivat\nyhä edemmäs ja edemmäs, Ja joku huusi: sinun työtäsi, sinun työtäsi!\nKeisari heräsi hiostuneena ja alkoi ajatella. Ensi kerran hän ajatteli\nvastuunalaisuutta, jossa hän oli, ja ukon kaikki sanat muistuivat hänen\nmieleensä...\n\nMutta hän näki oman ihmisyytensä ainoastaan kaukaa katsoen eikä\nvoinut antautua ihmisen yksinkertaisille vaatimuksille niiden\nvaatimusten vuoksi, joita joka taholta keisarille asetettiin; ja\ntaas pelkkien ihmisvelvollisuuksien tunnustamiseen sitovammiksi kuin\nkeisarinvelvollisuudet ei hänellä ollut voimaa.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nKärsittyään loppuun toisen vankeusaikansa tuli entinen sukkela,\nitserakas keikari Proshka sieltä aivan myytynä miehenä. Selvänä\nollessaan hän istui tyhjäntoimittajana ja isän haukkumisista huolimatta\nsöi leipää, työtätekemättä; milloin taas tuli juomahalu, oli valmis\nvarkain viemään mitä hyvänsä kapakkaan ja juomaan suuhunsa. Istuskeli,\nyskiskeli ja syljeskeli. Lääkäri, jonka luona hän kävi, kuunteli rintaa\nja pudisti päätänsä.\n\n— Sinä, veikkonen, tarvitsisit semmoista, mitä sinulla ei ole.\n\n— Niinhän se taitaa aina olla.\n\n— Juo maitoa, ole polttamatta.\n\n— Nyt on paasto, eikä ole lehmääkään.\n\nEräänä kevätyönä hän ei saanut ollenkaan unta, oli ikävä, kovin olisi\ntehnyt mieli juoda. Kotona ei ollut mitä viedä. Pani lakin päähänsä ja\nmeni ulos. Kulki kujaa myöten pappilaan asti. Lukkarilta oli äes jäänyt\nnojalleen aitaa vasten. Proshka tuli luo, otti äkeen hartioilleen ja\nmeni kapakkaan. — Ehkä tuo antanee pullosen. — Mutta ei ehtinyt kuin\npari askelta, niin lukkari jo tuli kuistille ja aamuhämärässä näki\nProshkan vievän äestä.\n\n— Hei mies, minne matka?\n\nTuli siihen muita, Proshka pantiin kiinni, suljettiin koleaan koppiin,\n11 kuukauden vankeuteen.\n\nOli syksy, Proshka siirrettiin sairaalaan. Hän yski niin, että rinta\noli repeytyä, eikä voinut päästä lämpimäksi. Kylmästä vapisematta\nsaattoivat olla vain kaikkein vahvimmat miehet. Mutta Proshka vapisi\nyöt päivät. Tirehtööri oli tarkka puista eikä sallinut lämmittää\nennen marraskuuta. Kovasti kärsi Proshka ruumiillisesti, mutta vielä\nenemmän henkisesti. Kaikki tuntui hänestä vastenmieliseltä. Hän inhosi\nkirkonpalvelijaa ja tirehtööriä, kun hän ei antanut lämmittää, vartijaa\nja naapurikopin vankia, jolla oli punainen, turvonnut alahuuli. Ei\nhän myöskään voinut sietää erästä vastatullutta pakkotyöläistä.\nTämä oli Stepan; hän sai ruusun päähänsä ja siirrettiin sairaalaan\nProshkan viereiseen vuoteeseen. Alussa Stepan inhotti Proshkaa, mutta\nsitte Proshka rupesi pitämään hänestä siihen määrään, ettei muuta\nodottanutkaan kuin saada puhua Stepanin kanssa. Vasta kun Proshka sai\npuhua Stepanin kanssa tyyntyi tuska hänen rinnassaan.\n\nStepanilla oli aina tapana kertoa kaikille viimeisestä murhateostaan ja\nmiten se oli häneen vaikuttanut.\n\n— Jospa se olisi edes huutanut tai muuta sellaista, — sanoi hän, -mutta\nei, \"tässä olen, pistä kuoliaaksi. Mitä minusta, mutta säälisit toki\nitseäsi.\"\n\n— Tietäähän sen, kauhistaa se hengiltä ottaminen, rupesin tässä kerran\nlammasta teurastamaan, ei tahtonut tulla mitään. Mutta minä en ole\nketään tappanut, ja minkätähden ne kirotut ovat minut tämmöiseksi\nsaattaneet. En ole kellekään pahaa tehnyt...\n\n— No, se luetaan sinulle ansioksi siellä.\n\n— Missä siellä?\n\n— Kuinka niin, missä? Entä Jumala?\n\n— Missäpä se Jumalakaan, kuka sen on nähnyt, enhän minä siihen usko.\nKuolen, ruoho kasvaa päälle. Siinä kaikki.\n\n— Niinkö arvelet. Minä olen monta ihmistä hengiltä ottanut, mutta se\nsiellä vain muita palveli. Niinkö sinä siis luulet, että minulle tulee\nsama kuin hänellekin? Johan nyt.\n\n— Luulet kaiketi että kuoltuasi sielu jääpi?\n\n— Mitenkäs muuten. Niin se on.\n\nRaskasta oli Proshkan kuolema, ei tahtonut saada henkeä. Viimeisellä\ntunnilla kuitenkin äkkiä helpotti.\n\nHän kutsui Stepanin luokseen.\n\n— Hyvästi nyt, veikkonen. Kuolemaan tästä täytyy ruveta. Jos lienen\nennen pelännyt, nyt ei pelota. Kun vain pian pääsisin.\n\nJa Proshka kuoli sairaalaan.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nEugen Mihailovitshin liike oli alkanut käydä yhä huonommin. Myymälä\noli pantattu. Liike oli pysäyksissä. Kaupungissa oli avattu toinen\nsamanlainen myymälä, mutta korot olivat maksettavat. Niiden\nmaksamiseksi piti ottaa uusia lainoja. Ja asia päättyi siihen, että\nkoko myymälä varastoineen joutui pakkohuutokaupan alaiseksi. Eugen\nMihailovitsh ja hänen vaimonsa koettivat onneaan kaikkialla, voimatta\nmistään hankkia niitä 400 ruplaa, jotka olisi tarvittu liikkeen\npelastamiseksi.\n\nPieni toivon kipinä olisi heillä ollut kauppias Krasnopusovin suhteen,\njonka jalkavaimo oli tuttavuudessa rouvan kanssa. Mutta oli koko\nkaupunkiin jo levinnyt huhu, että kauppiaalta oli rahat varastettu,\nvieläpä että niitä oli ollut puoli miljoonaa.\n\n— Ja voitteko kuvailla, kuka varas on? — sanottiin Eugen Mihailovitshin\nrouvalle. — Ei kukaan muu kuin Vasili, teidän entinen pihamiehenne. Se\nkuuluu viskelevän rahoja minne sattuu, kuuluu lahjoneen poliisitkin.\n\n— Se oli suuri roisto, — sanoi Eugen Mihailovitsh. — Kuinka helposti\nse silloin suostui väärän valan tekemiseen. En olisi ikinä luullut.\nKuuluu käyneen täällä meidänkin pihalla. Kyökkipiika tunsi. Kertoo sen\nnaittaneen rahoillaan 14 köyhää morsianta.\n\n— Jo nyt jotakin! Kuka semmoista uskoo.\n\nSamassa tuli myymälään oudonlainen mies.\n\n— Mitä täältä haet?\n\n— Tässä olisi kirje.\n\n— Keltä se on?\n\n— Kyllä se on sinne kirjoitettu.\n\n— Eikö vastausta tarvita? Odotahan.\n\n— Ei ole aikaa, — ja annettuaan käsistään kirjeen outo mies kiiruhti\npois.\n\n— Ihmeellistä. — Eugen oli repinyt kirjekuoren auki eikä voinut\nuskoa silmiään: sadanruplan seteleitä! Neljä kappaletta. Mitäs tämä\nmerkitsee? Ja taitamattomasti kirjoitettu kirje Eugen Mihailovitshille:\n\"Evankeliumissa käsketään kostamaan pahaa hyvällä. Te olette minulle\npaljon pahaa tehnyt kupongilla ja minä olen pahasti loukannut\nsitä talonpoikaa, mutta sinulle teen hyvää. Tuossa on, ota nämä 4\nsataruplasta ja muista pihamiestäsi Vasilia.\"\n\n— Ei, mutta tämähän on ihmeellistä, — puhui Eugen Mihailovitsh yhtaikaa\nsekä itselleen että vaimolleen, ja vielä pitkien aikojen kuluttua, kun\nvain muisti ja siitä kertoi, nousivat kyyneleet hänen silmiinsä ja olo\ntuntui hyvältä.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nSudalskin luostarivankilassa säilytettiin 14 hengellistä miestä,\nenimmät rangaistuina oikeauskoisuudesta luopumisesta. Sinne oli tuotu\nmyöskin Isidor. Isä Misail oli ottanut Isidorin vastaan paperin\nnojalla, ja puhumatta hänen kanssaan mitään käskenyt sijoittaa hänet\ntärkeänä rikollisena erikoiskoppiin. Isidor oli ollut vankilassa jo\nkolmatta viikkoa, kun isä Misail, kiertäessään koppien tarkastuksella,\npoikkesi Isidorinkin koppiin ja kysyi oliko hän minkään tarpeessa.\n\n— Olisin paljonkin tarpeessa, mutta en voi ihmisten kuullen siitä\npuhua. Sallitko puhua sinulle kahden kesken?\n\nHe katsahtivat toisiinsa, ja Misail ymmärsi, ettei ollut mitään\npelkäämistä. Hän käski saattaa Isidorin omaan koppiinsa ja päästyään\nsiellä kuulijoista, sanoi: sanohan sanottavasi...\n\nIsidor lankesi polvilleen.\n\n— Veli, — sanoi Isidor. — Mitä sinä teetkään? Ajattele itseäsi. Eihän\nsinua suurempaa pahantekijää voi olla olemassa, olethan polkenut\njalkoihisi kaiken, mikä on pyhää...\n\nKuukauden kuluttua Misail lähetti asianomaiseen paikkaan kirjelmän\nei ainoastaan Isidorin vaan kaikkien muidenkin pidätettyjen pappien\nvapauttamisesta rikoksensa katuneina. Mutta itse puolestaan anoi päästä\nluostarin rauhaan.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nOli kulunut kymmenkunta vuotta. Mitja Smokovnikov oli lopettanut\nopintonsa teknillisessä opistossa ja palveli suuripalkkaisena\ninsinöörinä Siperian kultakaivoksissa. Hänen oli lähteminen piiriinsä\ntarkastusmatkalle. Silloin tarjosi tirehtööri hänelle matka-apulaiseksi\npakkotyöläisen Stepan Pelagejushkinin.\n\n— Tarjootte pakkotyöläistä? Eikö se ole vaarallista?\n\n— Tätä ei tarvitse pelätä. Tämä on pyhä ihminen. Kysykää keltä hyvänsä.\n\n— Mistä hänet onkaan tuomittu?\n\nTirehtööri naurahti. — Kuusi ihmistä hän on tappanut, ja on sittenkin\npyhimys. Kyllä vastaan hänestä.\n\nJa niin otti Mitja Smokovnikov Stepanin mukaansa, kaljupäisen, laihan,\npäivettyneen miehen, ja läksi matkalle.\n\nMatkalla hoiti Stepan Smokovnikovia kuin omaa lastansa, niinkuin hän\naina hoiti kaikkia, ja kertoi koko elämäkertansa, perustuksia myöten,\nja kuvasi myös nykyisen elämänsä ilon.\n\nJa ihmeellistä sanoa. Mitja Smokovnikov, joka oli tähän asti elänyt\npelkällä juonnilla, syönnillä, kortinpeluulla, viineillä, otti ensi\nkerran eläessään asioita ajatellakseen. Ajatukset eivät enää jättäneet\nhäntä, vaan myllersivät hänen sieluansa yhä pitemmälle. Hänelle\ntarjottiin hyvin tulokasta paikkaa, mutta hän sen hylkäsi, ja päätti\nrahoillaan ostaa maatalon, mennä naimisiin ja parhaan kykynsä mukaan\npalvella kansaa.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nSen hän sitten tekikin. Mutta ensin matkusti isänsä luo, jonka kanssa\noli ollut kireissä väleissä, koska tämä oli mennyt uusiin naimisiin.\nHän päätti nyt lähestyä isää. Ja niin tekikin. Isä ihmetteli poikansa\ntuumia, nauroi niitä, mutta vähitellen herkesi hyökkäämästä, ja hänen\nmieleensä muistuivat monet, monet tilaisuudet, jolloin oli tullut\npojalleen vääryyttä tehneeksi...\n\n(V. 1904.)\n\n\n\n"]