[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fp89zEzGh-MOT05OnT2Y_k4sjPmXHVdqNyZdlZAQDSh0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},3121,"Ketun seikkailusta harakan vankeuteen","Pergaud, Louis",1882,1915,"3121-pergaud-louis-ketun-seikkailusta-harakan-vankeuteen","3121__Pergaud_Louis__Ketun_seikkailusta_harakan_vankeuteen","Eläintarinoita","lastenkirja",[14],"seikkailu",[],"fi",1910,1911,28583,200907,false,73697,[24,25],"Animals -- Fiction","Short stories, French -- Translations into Finnish",[27,28,29],"Adventure","Children & Young Adult Reading","Short Stories","\"Ketun seikkailusta harakan vankeuteen: Eläintarinoita\" by Louis Pergaud is a collection of animal stories written in the early 20th century. The work revolves around the adventures of Mikko Repolainen, a clever fox, as he navigates dangers and challenges in his environment. This book likely aims to highlight the connections between nature and animal life, as well as the themes of survival and resilience.  The opening of the book introduces Mikko Repolainen, a fox in a perilous situation after being captured by a poacher. It describes a peaceful March evening as he contemplates his surroundings while trapped in a hidden cave. Mikko reflects on his experiences with the hunter and his loyal dog, Pyry, as he seeks to find a way to escape. The narrative details Mikko’s cunning nature, his instincts, and his determination to survive against the odds, setting the stage for the fox’s subsequent struggles for freedom throughout the story. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Airila, Miili",235,"Kokoelma sisältää eläintarinoita, joissa seurataan metsän asukkaiden, kuten kettujen, kaniinien ja lintujen, elämää ja kamppailua. Kertomukset kuvaavat luonnon kiertokulkua ja eläinten kohtaloita myötätuntoisella mutta realistisella otteella.","Louis Pernaud'n 'Ketun seikkailusta harakan vankeuteen' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 3121. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan \napaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","KETUN SEIKKAILUSTA HARAKAN VANKEUTEEN\n\nEläintarinoita\n\n\nKirj.\n\nLOUIS PERGAUD\n\n\nRanskankielisen alkuteoksen yhdeksännestä painoksesta suomensi\n\n—i —a\n\n\n\nGoncourt-Akademlan v. 1910 palkitsema\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nAlkusana.\nMikko Repolaisen surullinen seikkailu.\nMaan alla.\nKaamea tie vapauteen.\nKultarinnan kuolema.\nKaniinien salakapina.\nUteliaan palkka.\nKuolemaa pakoon.\nHölpän vankeus.\n\n\n\n\nALKUSANA.\n\n\nTämän kirjan tekijä, Louis Pergaud, on kasvanut keskellä luontoa, jota\nhän pienestä pitäen on oppinut rakastamaan. Hän syntyi tammikuun 22\npäivänä 1882 kaakkois-Ranskassa lähellä Besanfonin kaupunkia, joka\nsijaitsee Juravuorten rinteellä. Jo poikasesta hän, kuten isänsä ja\nisoisänsä, on ollut kätevä pyssyn käyttäjä. Risteillessään metsissä\nja kedoilla pyssyinänsä oppi hän tuntemaan eläinten elämää. Mutta\nmikäli hän näihin metsän asukkaisiin tutustui, sikäli oppi hän niitä\nrakastamaan, eikä sitten enää tahtonut murha-asetta niitä vastaan\ntähdätä. Vähitellen syntyi hänessä halu sanoa sana niiden puolesta,\njotka itse ovat kykenemättömiä ihmiselle tajuttavin keinoin ilmaisemaan\ntarpeensa ja taivaaseen huutavan hätänsä. Näin syntyi m.m. se teos,\njoka nyt suomenkielisessäkin asussa pyrkii vetoomaan ihmisen jaloimpiin\ntunteisiin.\n\nElättääkseen henkensä rupesi Louis Pergaud opettajaksi. Iltahetkensä\nkäytti hän vanhojen ranskalaisten mestariteosten lukemiseen, ammentaen\nniistä kirjallista inspiratsionia. Hän sepitti myös runoja, joita hän\naluksi lähetti maaseudulla ilmestyviin kirjallisiin aikakauslehtiin;\nsittemmin julkaisi hän ne kahtena kokoelmana, jotka ranskalainen yleisö\nsuopeasti otti vastaan.\n\nKerran jätti hän kotonsa, metsänsä ja kyläkoulunsa ja lähti Pariisiin.\nSiellä hän sai kokea, kuten moni muu vähävarainen, paljon vaikeuksia,\nkunnes sai vaatimattoman toimen, jolla kykeni henkeänsä elättämään.\nPariisissa tutustui hän toisiin nuoriin kirjailijoihin, joiden kanssa\nyhdessä toimitti virkeää aikakauslehteä.\n\nMutta Louis Pergaud ei viihtynyt Pariisissa; hän olisi tahtonut\nviettää ainakin joitakin kuukausia vuodesta syntymäseudullaan, missä\ntunsi kirjallisen inspiratsioninsa lähteiden löytyvän. Mutta kun hän\ntoimeltaan ei voinut saada pitempiaikaista lomaa, pyrki hän jälleen\nopetusalalle ja sai paikan Pariisin lähellä. Samalla seudulla on\neläinlääkäriopisto ja sairaala eläimiä varten. Eläinraukat, joita hän\ntäällä näki, saivat hänen entistä enemmän kaipaamaan kotiseutunsa\nvoimakkaita, villejä metsänasukkaita. Uudessa toimessaan oli hänellä\nlomaa kaksi kuukautta, jonka ajan hän käytti tutkien eläinten elämää\nkedoilla ja metsissä. Ja lukukauden aikana kävi hän joka päivä,\npäätettyään työnsä koulussa, missä hän 65 oppilaalle opetti luku- ja\nkirjotustaitoa, Pariisissa, missä kirjoitteli eläinkuvauksiansa, joista\nosa muodostaa teoksen De Goupil à Margot.\n\nTällaisissa oloissa on siis syntynyt se kirja, joka nyt\nsuomalaisellekin yleisölle tarjotaan. Kaikkiaan on tämä nuori\nkirjailija julaissut neljä eläinkuvauksia sisältävää teosta, m.m.\nromaanin jahtikoirasta ja kissan elämäkerran.\n\nLouis Pergaud'n eläinkuvaukset ovat kotimaassaan saavuttaneet suosiota\nsekä suuren yleisön että korkeimpain kirjallisten piirien puolelta.\nEdellistä suosiota todistaa nyt suomennetun teoksen laaja leveneminen\n— sitä on kotimaassaan ilmestynyt yhdeksän painosta — jälkimmäistä\nGoncourt-akatemian palkinto, mikä on tunnustus teoksen taiteellisesta\nkypsyydestä.\n\nSaakoon tämä kirja suomalaisellekin lukijalle puhua sydämen kieltä,\nsaakoon se hänenkin nähtäväkseen avata maailman, joka iloineen\nja kärsimyksineen on kyllin mieltäkiinnittävä luomisen herrankin\nkatseltavaksi ja joka on lähellä meitä jokaista, vaikka ihmissilmämme\novat liiaksi itsekkyyden sokaisemat sitä näkemään.\n\nSuomentaja.\n\n\n\n\nMIKKO REPOLAISEN SURULLINEN SEIKKAILU.\n\n\nI.\n\nOli leppeä maaliskuun ilta, aivan tavallinen kevätilta. Kuu paistoi\ntäydeltä terältään, ja virkeä tuuli sai arat silmikot säilymään\npihkaisessa piilossaan mahdollisen hallan pelosta.\n\nTämä ilta ei ollut Mikko Repolaiselle muiden iltojen kaltainen. Jo\naamuhämärissä, jolloin hämyharso oli vielä seudun peittänyt, korottaen\nkukkuloita ja syventäen laaksoja, olivat metsän eläimet lähteneet\nliikkeelle asunnoistaan. Mutta hän, jota ei vähääkään näyttänyt\nliikuttavan se salaperäinen elämä mikä kuohui tuossa tutunomaisessa\nhämärässä, hän joka oli haudattuna Kiimäen kallion koloon, mistä\naamulla oli salametsästäjä Simpan koiran ahdistamana hakenut\nturvapaikan itselleen, hän ei vähääkään valmistunut ottamaan siihen\nosaa, niinkuin tapansa oli joka ilta ollut. Ei siihen kumminkaan\nollut syynä aavistus siitä, että oli hyödytöntä lähteä kiertelemään\nläheisessä metsässä pitkin lehdistöjä, sillä kettu kyllä tietää, että\nkirkkaina ja tuulisina kuutamoiltoina lähtevät arat jänikset, joita\nkuunvalo pettää ja oksien kahina pelottaa, lymypaikoistaan vasta sangen\nmyöhään yöllä. Eikä siihen myöskään ollut syynä tuulen kohina puissa,\nsillä vanha, tarkkakorvainen metsäneläjä osaa kyllä hyvin erottaa\nihmismelun metsänäänistä. Ei ollut myöskään väsymys antanut aihetta\ntähän pitkälliseen mietiskelemiseen, tähän outoon toimettomuuteen,\nkoskapa hän oli levännyt koko päivän, ensin pitkällään kuin kuollut,\nperin väsyneenä raivokkaasta takaa-ajosta jonka esineenä oli ollut,\nsitten kokoonkääriytyneenä, hieno musta turpa takakäpälien varassa,\nsuojassa kaikelta kiusalliselta, pistävältä.\n\nNyt hän pysyttelihe kuin kivettyneenä samassa asennossa, jalat\ntaivuksissa mahan alla, silmät puoleksi ummessa, korvat pystyssä, ja\nantoi aivojensa läpi kulkea tunnelma- ja kuvasarjan, vaistomaisen,\nsalaperäisen ja sangen johdonmukaisen, joka piti hänet virkeänä. Eikä\nmikään häirinnyt hänen ajatustyötänsä siellä kallionkolossa, minne hän\noli kapeasta halkeamasta tunkeutunut.\n\nTämä Kiimäen luola ei ollut Mikko Repolaisen tavallinen asunto: se\noli kuin linnantorni, josta piiritetty etsii viimeistä turvapaikkaa\näärimmäisen vaaran uhatessa.\n\nVielä tänään oli hän aamunkoitteessa vaipunut uneen vadelmapensaikossa,\nsamalla paikalla, missä hän voimakkailla hampaillaan oli purrut\npoikki selkärangan jäniksenpojalta, joka oli lymypaikkaan tullut,\nravitakseen itsensä sen lihalla. Hän torkkui siellä, kun Simpan koiran\nPyryn kulkunen herätti hänet säälittä siitä unenhorroksesta, johon\nhänet leppeä keväinen aurinko ja tyydytetyn ruokahalun rauha olivat\nvaivuttaneet.\n\nKaikkien seudun koirien joukossa, jotka vuorotellen syysaamujen\nhämärässä ja syyssateiden turvin olivat häntä ajaneet, ei Mikko\nRepolainen tuntenut itsepäisempää vihollista kuin Pyry. Hän tiesi\nkalliiden ja kovien kokemuksiensa nojalla, että tuohon viholliseen\nviekkaus ei tehonnut. Heti kun Pyryn haukunta tai sen kulkusen ääni\nilmaisi vihollisen lähestymistä, lähtikin kettu kiitämään suoraan\neteenpäin sellaista vauhtia minkä hermostuneet käpälänsä sallivat.\nEksyttääkseen Simppaa kulki hän vastoin kaikkien kettujen vaistoa ja\nvastoin tapojaan kauas, tehden äärettömän pitkän kierroksen; kulki\npitkin teitä kuin jänis; riensi sitten, käännyttyään Kiimäkeen päin,\ntäyttä vauhtia alas kiviröykkiötä pitkin, joka päätyi hänen pesälleen,\nvarmana siitä, etteivät hänen käpälänsä olleet jättäneet viholliselle\nriittäviä tienmerkkejä perille asti.\n\nTämä se oli hänen viimeinen temppunsa, jota ei vielä mikään ikävä\ntapahtuma ollut saanut häntä muuttamaan, ja tänään se oli onnistunut\nkuten tavallisesti. Mutta Mikko Repolainen ei kuitenkaan ollut\nrauhallisella mielellä, sillä hän oli näkevinään noin kymmenkunnan\nharppauksen päässä polulta, pyökkipuun rungon taakse piiloutuneena\nPyryn omistajan, salametsästäjä Simpan muodon.\n\nMikko Repolainen tunsi hänet hyvin. Mutta tällä kertaa hän ei ollut\nvavahtanut pyssynpamausta, joka aina ilmaisi näiden kahden vihollisen\nyhteenjoutumista; hän ei ollut kuullut korvissaan tuulennopeiden ja\nvihlovien lyijyrakeiden vinkunaa, joiden puremat, talvisesta turkista\nhuolimatta, ovat polttavampia ja syvempiä kuin orjantappuranokaiden\npistokset. Hän oli epäluuloinen, ja hänen asemansa epävarmuus synnytti\nmielessä salaista levottomuutta, herättäen pahoja aavistuksia, jotka\npakottivat hänen pysymään luolassa lähellä aavistamaansa vaaraa,\nennenkuin kova välttämättömyys häntä vaatikaan sinne jäämään.\n\nHautautuneena mahdollisimman syvälle kallionpohjaan, oli hän huomannut\nepäiltäviä ääniä, jotka kylläkin saattoivat syntyä vain niiden kivien\nvierimisestä, joihin hänen käpälänsä olivat koskeneet. Mutta outo\nrakennus, jota hän ei milloinkaan ollut huomannut, tuntui kumoovan\ntämän järkeenkäyvän selityksen.\n\nMikko Repolainen vainusi pyydystä. Mikko oli Simpan vanki.\n\n\nII.\n\nNäytti siltä, kuin hän olisi lopen tylsänä unohtunut kivettyneeseen\nasentoonsa, mutta nytkähtelevät etukäpälät, pystyt korvat, jotka\nsävähtivät jokaista meluisampaa ääntä mikä yön pimeydessä kuului,\nsilmien tuokioittain salamoiva tuli, joka välähteli pitkänsoikeassa\nsilmäterässä puoliavoimen silmäluomiverhon takana, ilmaisivat, että\nkoko hänen olentonsa valvoi jännitettynä.\n\nVanhan kulkurin syvää mietiskelyä kesti koko yön. Eipä hänellä muutoin\nollutkaan pakko lähteä liikkeelle. Hänen vatsansa, tottuneena usein\nsattuviin pitkiin paastoihin, yllytti häntä päinvastoin, riittävästi\nravittu kun oli aamullisella jäniksenliha-aterialla, jäämään\noivalliseen turvapaikkaan, joka niin usein oli hänelle elämänsä\nvaaranhetkinä suonut suojan.\n\nVaikka yö tarjosi hänelle apuansa, oli hän liiaksi epäluuloinen\nkäyttääkseen hyväkseen sen hiljaisuuden ja pimeyden pettävää\nsuojelusta. Hän odotteli koittavaa aamuhämärää, uskoen sen mukana\nilmaantuvan jotakin uutta, joka varmentamalla hänen epäluulojaan\ntai vahvistamalla hänen toiveitaan saisi hänen ratkaisemaan, mihin\nmenettelytapaan oli ryhdyttävä.\n\nTunnit kuluivat. Kuun valo kävi yhä kirkkaammaksi, ja tässä valossa\nesiintyivät puunoksien hahmot mustina tummaa taivasta vasten, ja\npaisuneet silmikot oksanhaarojen hienonhienossa päässä muodostivat\nikäänkuin metsää peittävän kevyen harson.\n\nPitkät rivit lakastuvia lehviä, jotka halonhakkaajat olivat\nnesteen noustua hakanneet puista ja latoneet vierekkäin, jatkuivat\nsilmänkantamattomiin.\n\nRastaat, jotka hämärissä kilpaa riemuitsivat ja pitivät\nlauluharjotuksiaan joka ilmansuunnalla, olivat aikoja sitten vaienneet.\nAinoastaan tuuli pärisytti rumpuansa puissa, ja sen pärinän yli\nkuului sieltä täältä hiiriäispöllön ääni tai huuhkajan huuto, ja\nneitseellisestä maasta nousi epämääräinen, hieno ja läpitunkeva tuoksu,\njoka tuntui ikäänkuin siemeneen kätkevän kaikki metsän tuoksut.\n\nAamun koittaessa ilmestyi mies, Pyry edellään. Mikko Repolainen kuuli\nkoiran, joka oli hänestä saanut vihiä, nuuskivan luolan suulla ja\nsalametsästäjän kiroovan synkeästi tehdessään arviota siitä, miten\npaljon ketunnahka, jonka hän kyllä uskoi vielä lopultakin vangitulta\nuhriltaan nylkevänsä, ehtisi raha-arvolleen laskea — ketut näet ovat\nhyvin tunnetut kärsivällisyydestään ja itsepintaisuudestaan.\n\nMutta työntäen punaisen kielensä pienelle ja laihalle kuonollensa,\nonnitteli kettuveitikka itseään siitä, että tavallaan oli välttänyt\nsuoranaisen vaaran, ja ryhtyi miettimään keinoja, millä pääsisi\npujahtamaan vihollistaan pakoon.\n\nAinoastaan kaksi keinoa ilmaantui: oli joko paettava tai nälän\nuhallakin koetettava loppuun vanginvartijan kärsivällisyys, kunnes tämä\nehkä uskoisi vankinsa todellakin paenneen ja nostaisi pyydyksen pois.\nTämä toinen temppu oli vain hätäkeino ja ensimäistä piti kettu aluksi\nparempana.\n\nKoska pyydys esti Mikko Repolaista pääsemästä ulos kolostaan, ryhtyi\nhän käpälillään ja turvallaan pelonsekaisena tutkimaan vankilansa\nympäristöjä. Tämä tarkastus loppui lyhyeen: kalliota takana, kalliota\nyläpuolella, oikealla ja vasemmalla kalliota; mahdotonta ensinkään\nyrittää. Alapuolella, mustahkolla maaperällä, jättivät käpäläin kynnet\nvähäiset jäljet: ehkäpä pelastus olikin siellä? Ja heti ryhtyi hän\nepätoivoisen rohkeudella ja sitkeydellä kaivamaan tätä pehmeätä maata.\n\nPäivän päättyessä oli hän kaivanut runsaan jalan syvyisen reiän, jonka\nhänen ruumiinsa täytti, kun väsyneiden käpälien kynnet karskahtivat\njotakin kovaa vastaan... siellä oli kivi. Mikko Repolainen kaivoi\netemmäs... aina vain kiveä; hän kuopi yhä, kuopi koko yön, toivoen\nkalliosta löytävänsä pääsyn vapauteen... Vitkaan, huomaamatta nousi\nkalliopohja, heltiämättä ja säälimättä kaartuen, päättyäkseen luolan\nsuulle; mutta innostuksen kuumeessa ei kettu sitä huomannut: hän\nkaivoi, kaivoi vimmastuneena... Hän kaivoi kolme päivää ja kolme yötä,\npurren multaa raivoissaan, valuttaen turvastaan mustaa sylkeä; hän\nkulutti pilalle kyntensä, hän ruhjoi rikki hampaansa, hän loukkasi\nturpansa, hän käänsi ylösalaisin luolan koko maapohjan. Säälimättömänä\nlevitteli kallio läpitunkematonta pintaansa, ja onneton vanki,\nnälkiintyneenä, kuumeisena, taisteltuaan kunnes voimat tyyten uupuivat,\nvaipui viheliäiselle luolanpohjalle ja nukkui kaksitoista pitkää tuntia\nlyijynraskasta unta, joka seuraa suuria voimainmenetyksiä.\n\n\nIII.\n\nMikko Repolainen heräsi aikoja sitten tyhjentyneen vatsansa vihloviin\npuremiin synkässä maakolossa, jossa vallitsi täydellinen sekasorto.\nHäikäisevä päivänvalo hymyili hänen kalliokolonsa takaa; silmikot\naukenivat; metsän vehreys eri värivivahduksissaan lisäsi elämän iloa\nauringon alla ja kultarintakerttujen ja rastaiden laulut täyttivät\nilman vapauden ylistyksellä, joka oli omansa suuresti ärsyttämään\nvangin kuulohermoja. Todellisuudentunto iski hänen aivoihinsa kuin\nraateleva hammas jäniksen vatsaan, ja kohtaloonsa alistuen hän asettui,\njalat taivuksissa mahan alla, mahdollisimman mukavaan asentoon\nmiettimään, paastoomaan ja odottamaan. Ja hänen edessään kohosi\npyydys, houkutellen tekemään tuttavuutta, pilkallisena uhmaillen hänen\nkärsivällisyyttään.\n\nSe oli hyvin yksinkertainen pyydys, jonka Simppa oli pystyttänyt:\nkaksi pystyyn lyötyä puuta, jotka muistuttivat mestauslavan tukipuita,\nkannattivat vaakasuoraa tammilautaa, joka näkyi ulottuvan niitä\npitemmälle. Mutta jos otus tunkihe tähän turmiolliseen katettuun\nkäytävään, liukui tammilauta, joka oli molemmilta sivuiltaan teräväksi\nveistetty, sukkelan vehkeen avulla kavalasti kuin puukko pitkin\ntukipuissa olevaa uurretta ja taittoi selän sisäänmurtajalta.\n\nNälän kiihdyttämänä palautti Mikko silloin muistoonsa entiset\nhekumalliset ateriat, herätti mielikuvituksessaan eloon herkuttelut\nlihan ja veren ääressä, siirtyi sitten muistoissaan talvipäivien\nniukkaan ravintoon, jolloin tien varrella ahmaistiin joku kuollut\nmyyrä tai lehtensä varistaneissa pensaikoissa tähteeksi jääneitä\npunaisia marjoja, tai löydettiin kosteista, mädänneistä lehtikasoista\nmetsäomenia. Kuinka monta jänistä olikaan nipistetty hengiltä\nniitynojissa ja maanteiden risteyksissä retkeiltäessä, kuinka monta\njäniksenpoikaa tapettu apila- tai mailaskedoilla, kuinka monta\npeltopyytä säikäytetty pois pesistään, kuinka monta kanaa siepattu,\njotka uskaliaina olivat lentäneet kauas taloista koiria ja pyssyjen\npamauksia pakoon!\n\nHetket kuluivat hirvittävän yksitoikkoisina ja hänen kärsimyksensä\nlisääntyivät uusilla vatsanvaivoilla.\n\nPaikoiltaan hievahtamatta, nojaten mahaansa maahan kuin tahtoisi hän\nsen likistää kokoon, ryhtyi Mikko Repolainen muistelemaan, kuinka\nhän oli entiset vaarat välttänyt: kuinka oli livistänyt lyijysateita\npakoon, kuinka oli juossut, monia mutkia tehden, vainuamaan koirain\njälkiä, kuinka oli jättänyt maistamatta myrkylliset lihakappaleet,\njotka kiihottivat hänen nälkäänsä. Mutta pahojen päivien joukosta\npalasi hänen mieleensä selvimpänä eräs talviyö, jonka kaikki\nyksityispiirteet olivat hänen muistoonsa syöpyneet; hän eli sen\nuskollisessa muistissaan kokonaan uudelleen kohta kohdaltaan.\n\n\"Maa on ihan valkoinen, puut ihan valkoiset, ja kirkkaalla taivaalla\ntähdet tylyinä luovat siihen himmeän, kylmän ja ikäänkuin ilkkuvan\nvalon. Jänikset eivät ole vielä lähteneet pesästään, peltopyyt ovat\nsiirtyneet lähemmä kyliä, myyrät nukkuvat maanalaisten käytäviensä\nkaukaisimmassa sopukassa; ei ole enää jäätyneitä marjoja laaksojen\npaatsamapensaissa, ei enää omenia metsäomenapuissa. Ei ole enää mitään,\nei mitään muuta kuin tuo sädehtivä ja pehmeä, kristallisin koristuksin\nhelmeilevä valkopeite, jonka pakkanen kaunistaa vielä hienommaksi ja\njoka ikäänkuin tunkee ihoon asti, talvisesta turkista huolimatta.\n\n\"Etäinen kylä nukkuu rautapeltikattoisen kellotapulinsa turvissa. Hän\nsuuntaa sinne kulkunsa ja kiertää sitä varovaisena, sitten, supistaen\nkierroksiansa, saaliinhimon kiehtomana lähenee sitä vähitellen.\n\n\"Ei vähintäkään melua, jollei ota lukuun neljännestunnittain uudistuvaa\nkimeätä ääntä, joka kepeänä liitelee hiljaisuuteen kellotapulista,\ntai unissaan liikahtelevain härkäin kellojen metallista sointia.\nVoimakas lihanhaju tunkee hänen sieraimiinsa: joku eläimen raato, jonka\nalkava mädäntyminen suloisesti kutkuttaa nälkiintyneen hajuaistia, on\nepäilemättä lähettyvillä. Varovasti hän kulkee hiipien aitoviertä,\nkäyttäen hyväkseen puiden varjoja, aina muutamien harppauksien päähän\nsiitä paikasta, missä hän aavistaa sen löytyvän, tuon ruskean kasan\npuhtaan valkoisella lumella.\n\n\"Vastapäätä oleva talo on vaipunut syvään uneen; suuresta, tyhjästä\nikkunasta voi nähdä, että se joko on asumaton tai että siellä nukutaan.\nMutta Mikko Repolainen on epäluuloinen. Pettämätön vaistonsa ohjaa\nhänet ikkunan eteen, jonne hän urheasti täyttä vauhtia kiitää. Hän luo\nsilmänsä, raadon eteen pysähtymättä, epäluulonalaiseen ikkunaan. Joku\ntoinen ei olisi mitään huomannut, mutta vanhan metsäeläimen läpitunkeva\nkatse on nähnyt erään ikkunaruudun yläkulmasta kajastavan heikon\npunerruksen, ja siinä on tarpeeksi, hän on asian oivaltanut.\n\n\"Mies joka tuolla asuu, lataa ehkä pyssyänsä ja on valmiina\npaukahuttamaan, mutta lyijykuulat eivät vaan ole Mikko Repolaista\nvarten. Sillä Mikko on varma siitä, että tuon hiljaisen ikkunan takana\npitää vahtia mies, yksi hänen vihollisiaan, hänen rotunsa tuhooja; hän\non sammuttanut lamppunsa uskotellakseen nukkuvansa, mutta uuninluukut,\njotka hän on jättänyt sulkematta, ilmiantavat hänet, ja Mikko, joka\non jo kuullut pyssynpamauksia tänä yönä, tietää nyt minkätähden mies\nvalvoo. Kuka tietää, kuinka moni vähemmän epäluuloisista on saanut\nhengellään maksaa varomattomuutensa asettuessaan pyssynkantaman\npiiriin! Ja Mikko kuvaili mielessään nuo näytelmät: mies istuu\nrauhallisena salamyhkäisessä asunnossaan ja tähystelee onnettomia\neläimiä tarjoten heille, millä nälkänsä tyydyttävät, ja hetken tullen,\npimeän turvissa ampuu uhrinsa raollaan olevasta ikkunasta. Täälläpä\novat saaneet surmansa ne hänen toverinsa, jotka, kyeten vähemmän\nvastustamaan halujansa kuin hän, läksivät seikkailemaan kylää kohti ja\nkatosivat ainaiseksi hänen näköpiiristään.\n\n\"Ja kettu, jonka varovaisuus on pettämätön, lähtee sipsuttamaan takaisin\nmetsätielleen, kun eräällä aidalla näkyy valoa vasten kissan hahmo.\nKetun suuret, sumeat silmät ovat yön pimeydessä nähneet kotieläimen\nfosforinkiiltävät silmäterät, ja aimo loikkauksin kiitää hän tämän\njälkeen.\n\n\"Kissa tietää kyllä, ettei hän kynsiään näyttämällä, mikä riittää\nlannistamaan koirien rohkeuden, saa lamautetuksi vanhan metsäelävän\nkiihkoa ja ettei häntä pakeneminen myöskään turvaisi Mikko Repolaisen\nhyökkäykseltä. Mutta omenapuu on lähellä. Hän pääsee sen juurelle,\nrupee jo kiipeemään sitä pitkin, kun vihlaiseva hampaanisku pysäyttää\nhänet, ja hän jää vihollisensa haltuun, joka lopettaa hänet. Ja\nhiljaisessa yössä kuuluu surkea ja pitkä nau'unta, kuolonhuuto, joka\nsaa kaikki kylän ja lähitalojen koirat haukkumaan kauan koppiensa\nkynnyksellä tai piharakennusten perällä.\n\n\"Ja muitakin muistoja tuli hänen mieleensä, milloin ilahduttavia,\nmilloin värisyttäviä, sill'aikaa kun hetket yksitoikkoisina vierivät ja\npäivät kuluivat.\n\n\"Sitten Mikko Repolaisen ajatukset sekaantuivat, hämmentyivät;\nnautinnonmuistot yhtyivät kauhunkuvien kanssa hirveiksi painajaisiksi:\nmahdottoman suuret jänikset pyörivät piiriä hänen ympärillään,\npamahuttivat pyssyjänsä, joilla he pehmittivät hänen nahkaansa ja\nkiskoivat siitä pitkiä karvajuovia saamatta häntä hengiltä. Hänet\nvaltasi kova kuume; musta, kylmä turpa huokui kuumuutta, silmät kävivät\npunaisiksi, kyljet huohottivat, pitkä, hieno kieli riippui ulkona\nkidasta kuin kostea ja risainen riepu, ja sen keskiuurteesta helmeili\naika ajoin hikipisara, jonka hän kuumeisin liikkein vei kitaansa sitä\nviileyttämään.\n\n\"Aika kului. Hän oli saanut vihiä pyydyksestä ja koettanut sitä\nkarttaakseen saada käsityksen uhkaavasta vaarasta, mutta hänen\nmetsäeläin-aivonsa eivät tajunneet mitään ihmisten koneistoista, ja\nhän näki mieluummin nälkää varmassa turvapaikassa kuin yritti käyttää\nhyväkseen turmantuottavaa, salaperäistä pyydystä.\n\n\"Eräänä aamuna hän ilostui ja luuli pääsevänsä vapaaksi. Mies tuli. Hän\nviipyi siellä joitakin hetkiä, liikutti jotakin ja lähti pois; mutta\njulma kirous, jonka hän lähtiessään laski suustaan, jätti ainoastaan\nhyvin heikon toivon ketun sydämeen. Simppa oli vain koetellut pyydystä,\nja nyt tuli hän joka päivä aamunkoitteessa, tuntien loppuratkaisun\nlähenevän.\n\n\"Tähän aikaan vaivasi kuume Mikko Repolaista entistä enemmän. Väliin\nhän jäi pitkälleen moneksi minuutiksi, epätoivoisesti huohottaen,\nnousi toisinaan jaloilleen ja kulki piirissä ympäri vankilaansa etsien\nulospääsypaikkaa, jonka hän yhä kaikesta huolimatta toivoi löytävänsä.\n\n\"Kuu oli viimeisellä neljänneksellä. Punainen kuunsyrjä näytti veriseltä\nlihapalaselta, jota joku julma mahti kuletti pilvilaatalla. Nopeasti\nkurotti kettu sitä kohti ohuen kaulansa, laihan kuononsa, oudon\nsuuret silmänsä. Niinkuin vankeuden ensimäisenä iltana, kajahtelivat\nnytkin voimakkain henkäyksin tuulen kuorosäveleet metsän vehreissä\nkäytävissä, ja kettu oli kuulevinaan suuren jahtikoiraparven haukunnan,\njoka vuoksen ja luoteen tavoin nousi ja laski vähitellen läheten.\nVäliin taas hänen humisevassa päässään syntyi mielikuva lähteestä,\nja sammuttaakseen siinä polttavaa janoansa kääntyi hän lakkaamatta\nympäriinsä, etsien joka puolelta vettä, kirkasta vettä, jota hän pitkin\nhörppäyksin latkisi.\n\n\"Yhdennentoista päivän aamunkoitto kajasti maidonvalkeana honkametsän\nlatvassa. Nyt oli loppu tehtävä vankeudesta. Äkkiä teki Mikko\nRepolainen päätöksen ja ympärilleen katsomatta, kooten kaiken tarmonsa\nlaihtuneisiin käpäläparkoihinsa, teki hän hyppäyksen ja syöksyi\nepätoivon rohkeudella tuntemattoman kohtalon syliin!...\"\n\n\nIV.\n\nTeeskentelevän raskain askelin — siten peittääkseen astuntansa nopeutta\n— kulki Simppa tuona päivänä, niinkuin edellisinäkin päivinä, kapeata\nsolaa. Hänen suurten, raskaitten saappaittansa naulat olivat maahan\npainaneet epäselvän polun, joka päätyi Mikko Repolaisen vankilaan.\n\nHyvin kasvatettuna koirana kulki uskollinen Pyry muutamia harppauksia\nhänen edellään. Otusta ajaessaan koira ei milloinkaan etääntynyt\nhänestä vissiä välimatkaa kauvemmaksi, jonka pitkäaikainen tottumus\nja molemminpuolinen sopimus oli määrännyt. Mutta tänään täytyi Simpan\nlyhyin vihellyksin alinomaa muistuttaa vanhaa toveriansa entisistä\nsopimuksista.\n\nKuono pystyssä, häntäänsä huiskien vainusi Pyry saalista, ja Simppa,\njoka arvasi Mikko Repolaisen tulleen ulos luolastaan, hykersi\niloisena känsäisiä kämmeniään. Mutta hän ei kiirehtinyt käyntiänsä,\njatkoihan vain tyyneesti kulkuansa maakoloa kohti, minkä edustalla\nkoira, joka hänen edellään oli kulkenut, jännitetyssä asennossa,\nkuono ojona, katse kuin yhteen kohtaan kiinninaulattuna, vartalo\nmaahan taivutettuna, odotti ainoastaan isäntänsä saapumista ja hänen\nmerkkiänsä hypähtääkseen pystyyn. Lauenneen, raskaan tammilaudan alla\nmakasi uupunut, puoleksi paljasihoinen kettu oikealla kyljellään,\ntakaruumis tarttuneena pyydykseen, johon hän oli jäänyt reisitaipeita\nmyöten. Pakolainen oli painautunut hiukan kyljelleen, ja näin hänen\nselkärankansa säilyi surman iskulta. Vaaleahko lima pursui sieramista\nja suuret, punaiset ja rääppäiset silmät olivat sulkeutuneet\ntainnuttavan iskun kohdatessa. Hän oli nähtävästi ollut siinä tilassa\nneljännestunnin, kun Simppa saapui.\n\nVoittajan ilkeämielinen ja halveksiva hymyily ilmaisi, että hänen\nilonsa voitetusta oli sangen mitätön. Nahka ei enää ollut minkään\narvoinen, ja kukapa köyhä raukka lie ollut niin nälkäinen, että olisi\nviitsinyt käydä käsiksi noin viheliäiseen turkkiin, annettuaan ensin\nruumiin vähän jäähtyä saadakseen otuksesta pois metsäeläinhajua edes\nosaksi.\n\nYht'äkkiä näki salametsästäjä, joka piti uhriaan tarkoin silmällä,\nMikko Repolaisen kylkien vavahtelevan. Tämä oli todellakin vain\ntajuttomassa tilassa.\n\nÄkkiä sai Simppa päähänsä tuuman, miten kostaa uhrillensa ja tehdä\nsiitä pilaa.\n\nHiljaa irrotti hän kaulanauhan koiraltaan ja kiinnitti sen suoraapäätä\nketun kaulaan, käänsi nurin vanhojen, puolivillaisten housujen taskut,\njoista sieltä täältä näkyivät sinertävät pumpuliset kudelangat. Niistä\npurjelanganpätkistä, jotka hän taskuistaan veti esiin, laittoi hän\nsukkelaan lujan kuonokopan, jolla sulki vanhan kuleksijan kuonon,\nsitoi nenäliinallaan yhteen hänen takakäpälänsä, nosti pois pyydyksen,\njonka kätki viereiseen pensaikkoon, ja tarttuen molemmin käsin ketun\nkäpäliin, heitti tämän yli olkainsa kuin kaulanauhan ja lähti taas\nnopein ja raskain askelin tallustelemaan kylätietä takaisin.\n\nPyry kulki jälessä, katse kuin kiinninaulattuna tuohon suippokuonoon,\njoka hytki edestakaisin miehen olalla.\n\nTahdikas astunta, auringon lämpö ja kauniin kevätaamun tuoksuva, puhdas\nilma herättivät Mikko Repolaisen vähitellen tajuunsa.\n\nAluksi tunsi hän sangen suloista huojennusta ja kevennystä, aivan\nvastaista sille vihlovan tuskan ja kaamean hädän tunteelle, joka hänet\nvaltasi silloin kun pyydyslauta häneen iski. Sitten heräsi hänen\nmielessään, raittiin ja hyvätuoksuisen ilman hiljalleen virratessa\nlaajeneviin keuhkoihin, muistot ajoista, jolloin hän vapaana\nkuljeskeli metsissä. Sanalla sanoen, hän itsetiedottomasti iloitsi\nraittiista valosta ja nautti ihanasta auringonnoususta, jonka hän jo\npuolihorroksissa tajusi.\n\nMutta mikäli hänen tajunsa palasi, sikäli tunnekuvat muuttuivat;\naluksi tuntui käpälissä ja kaulassa hankausta ja päässä painoa;\nsitten outo haju, ihmisen ja koiran haju, joka välittömästi tunkihe\nhänen tajuntaansa, pakotti hänen tylysti, äkkiä kokonaan palaamaan\ntodellisuuteen. Hän avasi kuumeiset silmänsä selkiselälleen ja näki\nkaikki: miehen kantamassa häntä, koiran kulkemassa jälessä, käpälänsä\npuristettuina salametsästäjän koviin kouriin, ja etäisen kylän\nlaavakattoineen, tuon salamyhkäisen kylän, joka oli täynnä pyydyksiä ja\nvihollisia.\n\nHän tunsi koko olentonsa vaistomaisesti, epätoivon pakosta jäykistyvän;\nhän jännitti lihakset äärimmilleen yrittääkseen vapautua Simpan käsistä\nja paetakseen metsään. Mutta mies oli varuillaan; hän puristi lujempaan\nmukuraiset nyrkkinsä, jotka entistä tiukemmin hankasivat onnettoman\nkäpäliä, ja Pyry puolestaan osotti merkitsevällä murinalla leppymätöntä\nvalppauttaan.\n\nEntistä kaameampi hätä, joka sai Mikko Repolaisen unhottamaan kaiken,\nunhottamaan nälän, janon ja kivut, valtasi hänen mielensä. Vaara oli\nmuuttanut muotoaan, mutta se oli entistä suoranaisempi, varmempi,\nkauheampi. Hän melkein kaipasi niitä kidutuksen hetkiä jolloin oli\nnääntyä nälkään luolassaan ja mietti itsekseen, mitä vaivoja hän mahtoi\nsaada ennen kuolemaansa kärsiä.\n\nHän oli jo näkevinään itsensä käpälistään sidottuna, jätettynä koirain\nrevittäväksi tai Simpan lyijyrakeiden maalitauluksi. Hän kuvaili\nolevansa jo puoleksi nyletty, oli tuntevinaan ihon vavahtelevan, luiden\nmurtuvan ja lihaksiin tunkeutuvan vihlovia lyljyrakeita, joista ei\ntiedä mistä ne tulevat, jotka tarttuvat kiinni kuin okaat ja joiden\ntekemistä reijistä pulppuaa veri, jonka loppumatonta vuotoa vastaan ei\nsaa apua.\n\nPyry näytti jo teräviä hampaitaan, ja vastatakseen tähän härnäämiseen\npaljasti Mikko Repolainenkin turpaa hankaavan kuonokopan silmukkojen\ntakaa vaalentuneet ikeneensä, joista pistivät esiin teräväkärkiset\nkulmahampaat. Voi, kuinka mielellään hän olisi purrut pyöveliä joka\nhäntä kantoi, mutta tämä, aivan varmana siitä ettei uhrinsa kyennyt\nhänelle kostamaan, jatkoi matkaansa hiljaa hymyillen, säälimättömästi\ntehden pilaa vangistaan.\n\nKettu kuuli kylästä tulevat äänet, jotka hän melkein osasi erottaa,\nkoska oli ennenmuinoin melua kaikoten niitä etäältä tutkinut. Muutamat\nolivat hänelle yhdentekeviä, toiset erikoisesti liikuttivat häntä\nkissojen metsästäjänä ja takapihojen nuuskijana, muutamat taas,\nkaikkein kauheimmat, muistuttivat hänelle, että ihminen ja hänen\nuskottunsa, koira, olivat vihollisia, joiden lempeyteen ei koskaan\nollut luottamista. Sieltä kuului lehmien ammuntaa, ajopelien räminää,\nsiipikarjan kaakotusta, koirain haukuntaa ja asumusten kynnyksillä\nleikkivien ja kinastelevien poikasien kimeitä ääniä. Voitettu oli jo\nnäkevinään itsensä verenhimoisen joukon, läpäisemättömän vihollisrivin\nympäröimänä ja tunsi yhä selvemmin tuhonsa lähenevän.\n\nOnneksi hänelle oli Simpan pieni asunto hiukan syrjässä. Hän kääntyi\nsyrjätielle, jonka molemmin puolin kasvoi orapihlajarivi. Orvokkeja\npoimivat poikaset näkivät ihmeekseen oudon ja ilkeännäköisen eläimen\nmetsästäjän hartioilla hytkivän, ja seurasivat kuin vartijajoukko tätä\naina hänen asunnolleen saakka.\n\nSimppa sitoi tuvassaan Mikko Repolaisen köydellä sängynjalkaan kiinni\nja söi aamiaisekseen savivadista höyryävää lientä, jota hänen vaimonsa\nhänelle tarjosi. Sitten lähti hän jokapäiväisiin askareihinsa, jättäen\nPyryn huomaan vanhan, kuonokoppaisen metsänelävän, joka joka hetki\nluuli koiran hyppäävän kimppuunsa ja repivän hänet kuoliaaksi.\n\nKuitenkaan ei tapahtunut mitään sellaista; Pyry ainoastaan laskeusi\npitkälleen hurstisäkille uunin viereen heittäen aika-ajoin kettuun\nvihaisia silmäyksiä, tietoisena siitä edesvastuusta, johon oli joutunut.\n\nLasten meluavat huudot, heidän kinastelunsa ja naurunsa pitivät vangin\ntuskallisen mielialan vallassa. Kaikki kylän poikaset, jotka olivat\nsaaneet ketusta kuulla niiltä jotka sen olivat nähneet, pitivät vahtia\ntalon ympärillä toivoen, että hekin sen näkisivät.\n\nVäliin kiipesi joku uskaliaampi ikkunalle ja sai tuokiossa vilaistuksi\nsalaperäiseen huoneeseen; kun häneltä sitten muut tiedustelivat\nmitä hän oli nähnyt, turvautui hän — koska ei ollut mitään nähnyt —\nvaitioloon, joka aina saattoi jotakin merkitä.\n\nTämä melu tuntui Mikko Repolaisesta uhkaavalta. Uupumuksen tunne\nvaltasi hänen mielensä entistä enemmän; niin moni yllättävä tapaus\nteki hänet tunnottomaksi ja tylsäksi. Hän ei huomannut, että päivä\nlaski mailleen, mutta hän vavahti nähdessään salametsästäjän palaavan\nmukanaan useita vihollisia, samanhajuisia kuin hänkin, jotka puhalsivat\npiipuistaan pitkiä, sinerviä savupilviä. He nauroivat.\n\nMikko Repolainen ei tuntenut tupakan hajua; se takertui hänen\nsieramiinsa ja kurkkuunsa ahdistavana kuoleman esimakuna. Hän ei\nymmärtänyt naurua. Pyry, jonka havaintokyky oli terävä, oli oppinut\nymmärtämään, että tämä ulkonainen merkki merkitsi hänelle hänen\nherransa hyväilyjä ja maukkaita suupaloja; hänkin, niinkuin monet hänen\nsukuunsa kuuluvat, koetti, nostamalla kuonoansa enemmän tai vähemmän\nsiroin liikkein, saada ihmiselle ymmärrettäväksi hyvän tuulensa ja\nalamaisuudentunteensa. Mutta niin ei ollut vanhan metsänelävän, joka\ntässä mielenilmaisussa näki vain tupakan kellastuttamia lohjenneita\nhampaita, jotka irvistivät verenhimoisista ikenistä, ja hytkyviä\nvatsoja, jotka ikäänkuin itse tahtoivat ahmia sisäänsä himotun saaliin.\n\nMikko Repolainen kykeni ainoastaan huomaamaan nämä silmiinpistävät\nhampaat ja hyppelehtivät vatsat, ja se oli hänen mielestään kauhea,\nuhkaava vaaran merkki.\n\nSimppa puhui viittoen käsillään, ja suut suurenivat ja hampaat\npitenivät ja vatsat hytkivät hurjemmin ja kasvot kävivät kauheamman\nnäköisiksi. Ratkaisu oli lähellä.\n\nRauhallisina istuutuivat miehet ikäänkuin määräämään viimeisiä\nvalmistuksia ratkaisua varten, sill'aikaa kun Simppa valmisti vehkeitä,\njoita varmaankin piti käytettämän kiduttamaan kuolemaan tuomittua.\nTämä pujahti peloissaan piiloon sängyn nurkkaan, jonne hän turhaan\nkoetti kätkeytyä. Voi, kuinka mielellään hän olisi tahtonut häipyä\nolemattomiin, hävitä tykkänään pois!\n\nVihdoinkin salametsästäjä näkyi saaneen työnsä suoritetuksi. Hän piti\ntoisessa kädessään jonkunlaisia mustia metallipihtejä, toisessa pientä\nonteloista metallipalloa, jonka läpi oli pistetty kaksi pyöreää reikää,\nraadon silmiä muistuttavaa, ja toiselle puolelle uurrettu leveä rako,\njoka oli kuin ilkeään nauruun vääntynyt suu.\n\nYht'äkkiä kävi salametsästäjä Mikko Repolaisen kimppuun, jonka rinnan\nja kaulan hän puristi polviensa väliin. Tämä tunsi olevansa hukassa ja\nalistui kohtaloonsa, yritettyään laimeasti vastustella ja huomattuaan\nvähäisimmänkin toiveen turhaksi. Hän tunsi kylmän rautalangan kaulansa\nympärillä, huomasi teräspihtien äkkiä painautuvan kiinni tähän lankaan\nja yhä tiukemmin, kiusallisesti kiristävän hänen kaulaansa... Hänet\naijottiin kuristaa!...\n\nMutta Simppa lykkäsi tuon kuolemanrangaistuksen toistaiseksi,\npisti sormen kaulan ja raudan väliin, pani uudelleen kiinni Pyryn\nkaulaan nahkaisen hihnan, jonka oli päästänyt auki, tarttui sitten\nmetallipalloon ja laahasi tyrmistyneen ketun ovea kohden hurja ja\nsäälimätön miesjoukko perässään.\n\nKohti lätäkköä, josta kuului sammakkojen kurnutusta, kuljetti\nsalametsästäjä Mikko Repolaisen, ja ennenkuin tämä oli oikein ehtinyt\nkäsittää mitä tapahtui, jätti Simppa hänet, antaen aika potkun\ntakapuoleen, yön avaraan syliin.\n\n\nV.\n\nKettu ei yrittänytkään käsittää asiaintilaa, ja vaistoansa seuraten\nkiiti hän täyttä vauhtia synnyinmetsäänsä kohti, niinkuin vedestä\nnostettu kala hyppelehtii omille vesilleen päin. Mutta hänen\nkauhukseen seurasi häntä juostessaan Pyryn kulkunen, tuo onnettomuutta\ntuottava, sama kulkunen joka hänet oli herättänyt vadelmapensaikossa\njäniksenlihan jäännösten ääreltä.\n\nTämä ei ollut kuulohäiriö, vaan todellakin oli jossain lähettyvillä\nkulkunen. Sen kimeät ja katkonaiset äänet erotti selvästi metsän\nhiljaisesta hyminästä, johon sekaantui hyönteisten surinaa. Pyry\nei päästänyt ääntäkään, ei laskenut kidastaan tuota pitkää ja\nsäännöllistä vinguntaa, joka aina kuului metsässä kaiun monistamana\nhänen seuratessaan otuksen jälkiä. Tämä äänetön takaa-ajo olikin\nsalaperäisyytensä tähden vain kauheampaa, kiihottavampaa. Epäilemättä\nkoira oli hänen kintereillään, oli ehkä häneen tarttumaisillaan, ja\nkettu luuli joka hetki terävän hampaan iskevän nahkaansa; jo luuli hän\ntuntevansa kiinnitavottelevan hurtan jalkojen hipaisun ja kuulevansa\nsen hengästyneitten keuhkojen hätäisen läähätyksen.\n\nTämä oli kilpajuoksua, se oli epätoivon taistelua, jossa paremmilla\nlihaksilla varustettu, kestävämpi, voittaisi toisen.\n\nSen kestäessä pysyi kulkunen itsepintaisesti hänen kintereillään,\ntasaväkisenä, voittamatta tai häviämättä kilpailussa. Urhoollista,\nmutta epätasaista taistelua: toisella puolella tarmokas, kostonhimoinen\nkoira, toisella kettu, joka oli yksitoista vuorokautta nähnyt\nnälkää, jonka kuume oli uuvuttanut ja jota ylläpiti ainoastaan\nitsensäsäilyttämisvaisto, saaden hänen kuluttamaan loppuun viimeiset\nvoimansa ennenkuin alistuisi kohtaloonsa.\n\nLisäten vauhtinsa kaksinkertaiseksi painui hän yön pimeyteen. Hän ei\nkatsellut mitään, ei tuntenut mitään, ei nähnyt mitään; hän kuuli vain\nkulkusen äänen, jonka jokainen kilahdus ruoskaniskun tavoin yllytti\nhänen horjuvaa rohkeuttansa, jälleen ojensi hänen kompastelevat\nkäpälänsä ja tuntui hänen uupuneisiin lihaksiinsa vuodattavan\nvoimanvoidetta.\n\nMetsänreuna mataloine sammaltuneine kiviaitoineen, josta kivet\npaikotellen olivat vierineet alas, sekä puoleksi tukkeutunut oja oli\nlähellä. Hän harppasi yhdellä hyppäyksellä ojan yli eräälle aitakivelle\nlähelle sen rajalinjan aukkoa, josta jänikset tavallisesti kulkivat\nsaalismatkoilleen. Hän pujahti sinne aprikoimatta, voimakkaan vaiston\nvetämänä, joka ehkä hänelle uskotteli, että koira kenties lähtee hänen\njäliltään ajamaan jänistä, joka käytävän suusta voi ilmestyä heidän\neteensä. Mutta Pyry oli itsepäinen ja kulkunen yhä kilisi sen mukana.\n\nSuoraviivainen metsälinja, jota metsänvartijat eivät olleet tarkoin\nkarsineet, näytti ylempää äärettömän pitkältä vehreältä holvilaelta,\njosta puiden alimmat oksat riippuivat kuin köynnöskasvit alas.\nNiiden verkon lävitse syttyivät tähdet vähitellen, rastaat alkoivat\nmonivaihteluisen hämylaulunsa, ja lukemattomat hyönteisparvet nousivat\nkedoilta ja lensivät nuortean vihreään metsään päin synnyttäen kauas\nkantavan, voimakkaan surinan, joka aallon tavoin nousi ja laski.\n\nKettu pakeni, pakeni vimmastuneena, kulki ohi metsäpalstain rajakivien\nniihin edes vilkaisematta, yhden sivuuttaneena ja toisen saavuttaen,\nkulki läpi näreikön halkometsään, ja halki halkometsän kedolle,\nepämiellyttävä kulkunen yhä kintereillään.\n\nKuu kohosi taivaalle. Mikko Repolainen syöksyi jälleen halkometsiin\nsitten tiheisiin näreikköihin, joiden läpi hän vanhan metsänelävän\ntaitavuudella pääsi kiitämään kuin varjo seinää pitkin ja jossa hän\ntoivoi vadelma- ja elämänlankapensaihin jälkensä häviävän vauhkolta\ntakaa-ajavalta hurtalta.\n\nHän kierteli tammipuita, pujahti läpi toisiinsa takertuneiden\nvadelmapensaiden, jotka häntä ohikulkiessaan pistivät, eikä hänen\nkuumeinen kiihkonsa tyyntynyt eikä tau'onnut. Hän hävisi umpipoluille,\njoiden varrella oli outoa kasvullisuutta, ja viiden tai kuuden\naskeleen päässä sukelsi esille sädehtivään kuunvaloon, ja yhäti, yhäti\nkuului hänen takanaan kulkusen kilinä kuin hautajaiskellojen ääni,\nyksitoikkoisesti ja herkeämättä.\n\nMissä hän kulki, siellä nousivat metsänelävät makuultaan, yllätetyt\nlinnut lähtivät äkkiä lentoon, näyttäen mustilta pilkuilta metsän\nkolkkoa puolipimeää vastaan; huuhkajat ja tarhapöllöt, joiden huomiota\nkulkusen ääni herätti, seurasivat ääneti tätä outoa kulkua, ja\npehmeästi lentäen yhdyttivät toisensa pakenijan yläpuolella.\n\nKettu painautui päättäväisenä tiheimpiin metsikköihin. Kerta pysähdytti\nhänet elämänlanka; äkkinäisellä hyppäyksellä hän katkaisi sen, lähti\nuudelleen juoksemaan, ja — kulkunen lakkasi soimasta. Toivo paisutti\npakolaisen rintaa ja jännitti uudella voimalla hänen lihaksiansa; Pyry\noli epäilemättä kadottanut hänet näkyvistään, ja hän kiiti nuolena\nsuoraan eteenpäin. Hän juoksi ehkä pari-kolmesataa askelta tämän\ntoivoa herättävän hiljaisuuden vallitessa, pysähtyi sitten äkkiä,\nvakuuttautuakseen siitä että oli yksin, ja heitti silmäyksen taakseen.\nTuskin oli hän kääntänyt päätään, kun kulkusen kimeä ja katkonainen\nääni uudelleen vihiäsi hänen korviansa ja pakotti hänen taas lähtemään\nmetsien halki, kaikki epätoivon kauhut rinnassaan.\n\nHän juoksi koko yön levähtämättä, kunnes hänen ajettuneet ja\njäykistyneet raajansa eivät enää kannattaneet ja hän kaatui hervotonna\nkuin riepu muutaman askeleen päähän lähteestä maahan, johon hän suistui\ntiedotonna, puolikuolleena, heittämättä katsetta ympärilleen ja\npäästämättä valitusta rinnastaan.\n\nJa samassa vaikeni kulkunenkin, ikäänkuin sen tehtävä olisi päättynyt.\n\n\nVI.\n\nEi kukaan osaisi sanoa, kuinka kauan Mikko Repolainen oli tässä\ntäydellisen uupumuksen tilassa, joka ei ollut enää elämää, mutta\nei vielä kuolemaakaan. Vanhan metsäneläjän elinvoiman täytyi olla\nsangen voimakas, kun se vielä niin pitkän paaston ja niin monien\nmielenliikutuksien, niin suuren uupumuksen ja niin kovien tuskien\njälkeen herätti hänet horrostilastaan elämään.\n\nHänen sekaiset mielikuvansa vaihtelivat alinomaa. Syvän, suojelevan\nhiljaisuuden häntä ympäröidessä, ja ennenkuin vatsa ehti häntä\nliian selvästi muistuttaa tuskallisesta todellisuudesta, herätti\nhänet kiusallinen tunne kaulassa: tuo Simpan rautalanka, johon\nhänen ajatuksensa kiihkeästi kiintyi ja johon hänen uusi elämänsä\ntuntui keskittyvän. — Saattoiko muuten kaksi mielikuvaa mahtua hänen\nheikontuneeseen tajuntaansa? Oliko hän hereillään? Nukkuiko hän? Näkikö\nhän unta? Hän ei tiennyt sitä. Hänen silmänsä olivat ummessa, hän avasi\nne. Hän avasi ne vitkaan, ruumista liikauttamatta, ja antoi katseensa\nkiitää ympärillä olevan rauhallisen maiseman yli; sitten käänsi hän\npäätään harkitun hitaasti, yhtä hitaasti kuin hän ennen iltaisin\nkyyristyi, tarkan hajuaistinsa ohjaamana, peltopyyparveja vaanimaan.\n— Ei mitään epäiltävää; hän veti henkeään. — Minnekkähän koira oli\nkadonnut? — Häipynyt kuin paha uni. Ehkäpä hänellä lopulta olikin ollut\nvain pitkällinen painajainen? — Eipä kuitenkaan: tämä kiusallinen\nrautalanka oli jälellä vakuuttamassa hänelle, että hänen kauhistavan\nkolkko vankeutensa oli ollut todellista.\n\nVaistomaisesti kosketti Mikko Repolainen käpälällään sitä, toivoen\nsiitä mahdollisesti pääsevänsä. Mutta tuskin oli hän ehtinyt\nsiihen kajota, kun kulkunen kilahti uudelleen, ja hän tunsi pitkän\nkauhunväristyksen karmivan selkäpiitään. Hän ei voinut enää paeta,\nhänellä ei ollut enää voimia. Hän heitti pikaisen silmäyksen yli koko\nnäköalan. — Ei mitään! Kumminkin oli kulkunen aivan lähellä! — Ja\nyhtäkkiä Mikko Repolaiselle selvisi kaikki.\n\nTuo metallipallo ilkkuvine suineen ja raadonsilmineen, jonka Simppa\noli pujottanut siihen rautalankaan minkä hän ripusti Mikko Repolaisen\nkaulaan, se oli Pyryn kulkunen. Tämä tuhoisa kulkunen kaulassaan hän\noli juossut koko yön luullen koiran olevan kintereillään. Tämä oli\nSimpan kostoa; tämän tähden hän siis oli yöllä juossut kahdeksan\ntuntia ja tyhjentänyt tuskien maljan viimeiseen pisaraan saakka, ja\nnyt, kun hän jälleen virkosi toivoon ja eloon, oli tuo kosto häntä\nsäälimättömänä seuraava, oli myrkyttävä hänen päivänsä ja kaikesta\nhuolimatta täyttävä turmiollisen tehtävänsä.\n\nVaivaloisesti hän kohousi laihojen käpäliensä varaan, ensin etu- sitten\ntakarajoilleen ja kulki lähteelle, jonka herkeämätön ja yksitoikkoinen\nlirinä oli kuin hiljaisuuden hyminää, jonka sävellajiin metsän\nasukasten eri äänet rauhallisesti sopeutuivat.\n\nHän latki vitkalleen kirkasta vettä, kuin olisi kastanjetteja\n[Kastanjetit ovat pieniä, onteloista, kastanjan puolikkaan muotoisia,\npuusta tai norsunluusta tehtyjä esineitä, joita isketään vastakkain,\nkun tahdotaan osottaa tanssisäveleen tahtia.] iskenyt vastakkain,\nhämmentäen veden kalvossa kuvansa, laihtuneen Mikon kuvan, joka ei\nmuualla tarjoutunut hänen nähtäväkseen. Suippokuono yksin eli kuvassa,\nja kaksi lyhyttä, pystyä ja ikäänkuin irtirepäistyä korvaa törrötti\npäässä kuin kaksoistorni, joka tähystää seudulta kuuluvia ääniä\nlakkaamatta peljäten erottavansa hiljaisessa ympäristössä vihollisääniä.\n\nSitten aikoi hän syödä, ja koska metsä ei tarjonnut hänelle riittävästi\nravintoaineita, lähti hän ruohottuneelle aukealle, josta leivoset\ntuontuostakin riemuiten pyrähtivät lentoon, kohosivat edestakaisin\nleijuen ylemmä taivasta kohti, täyttäen ilman viserryksillään, ja\nlaskeusivat ilonhuumeessa alas sinikorkeuksista.\n\nSieltä hän varmaankin löytäisi yrttejä, jotka hän vanhastaan oli\ntuntenut tai myöhemmin oppinut tuntemaan: suolaheiniä, ehkäpä joitakin\nherkkusieniä, vatsaa puhdistavia juolavehniä, ehkäpä lisäksi joitakin\nmyyränmättäitä, joiden kimppuun hän tarmokkaasti kävisi, vieläpä\nmahdollisesti talven aikana kuolleiden eläinten tai lintujen puoleksi\nmädäntyneitä raatoja, joita ei vielä kukaan ollut löytänyt.\n\nMutta kuinka kiusallinen tuo kulkunen olikaan! Epäilemättä hän tottuisi\njokseenkin pian siihen, että rautalanka kuristi kaulaa, mutta tuo ääni,\njoka oli tarrautunut häneen kuin takkiainen, muistuttaen hänelle liian\nselvästi sekä vältettyjä että edessäolevia vaaroja, turmeli salaa sitä\niloa, jota hän olisi tuntenut nauttiessaan täydellisesti elämästä.\nSiinä hänen vapautensa lunnaat, joita hänen oli tuomittu kuolemaan\nsaakka kantamaan mukanaan! Ja häntä kidutti hillitön halu päästä niistä\nvapaaksi.\n\nLukemattomia kertoja oli hän, maaten selällään takakäpälät ilmassa,\ntahallaan ja vihoissaan ne jäykistäen, etukäpälillään hangannut kaulaa\nsäännöllisin ja hermostunein nykäyksin irrottaakseen tai katkaistakseen\nSimpan kuristavan rautalangan. Hän ei saanut aikaan muuta, kuin että\nnyki irti karvat kaulasta joka puolelta päätä ja litisti käpäliensä\nkynnet, mutta rautalanka ei lakannut vähääkään kuristamasta, ja\njokaisella käpälän kosketuksella tuntui kulkunen päästävän röyhkeän\nnaurun tai ivallisesti yllyttävän otteluun. Ja kettu koetti siihen\ntottua, mutta turhaan, ja mieletön raivo, jota ei mikään voinut\nhillitä, kuristi hänen kurkkuansa ja pingotti hänen lihaksiansa. Hänen\ntäytyi sittenkin elää.\n\nHän jäi elämään.\n\nHän sai jokapäiväisen ravintonsa vuoroin kedon ruohoista, vuoroin\nheinäsirkoista, joita hän ravisteli pensaista. Sitten tuli\npikkulintujen pesien vuoro, joita hän osui löytämään turvallisten,\nvehreiden pensasaitojen suojasta ja okaisten metsäviinimarjapensaiden\nalta. Toisinaan hän hotki niistä suuhunsa munat, toisinaan ahmi\nkitaansa pienet linnunpoikaset, pienet punaihoiset olennot, joiden\nsilmät olivat ummessa ja jotka avasivat nokkansa selkiselälleen,\nkuullessaan yläpuolellaan oksien kahisten jakaantuvan. Hän saattoi\nylettyä aina rastaiden pesille asti, jotka olivat rakennetut\npähkinäpuiden alioksille, hän hävitti orasvainioilla koko pesälliset\npeltokanan ja peltopyyn poikasia, saattoipa kulkusensa turvissa\nlähestyä talojakin huomiota herättämättä.\n\nHän vihasi erikoisesti muuatta Vanhan-Hallan kukkoa, vanhaa\nkimeä-äänistä Kukkelikuuta, jolla oli raskaat, höyhenpeitteiset\nkoivet ja oli yhtä viekas kuin hänkin. Kukkelikuu oli kaikkivoipa\nja mustasukkainen pasha laajassa kanahaaremissaan, jossa sen tuloa\naavistettiin joka kerta sen lähestyessä. Kaulaansa ojentaen ja siipiään\nräpäyttäen laski se ilmoille kutsuvan kieuntansa, hätäisen merkinannon,\njoka varotti kanoja vaarasta ja sai ne sikinsokin rientämään\nkoirankoppia kohti, missä tiesivät olevansa turvassa.\n\nJo aikoja sitten oli Mikko Repolainen päättänyt tappaa sen. Useampana\npäivänä peräkkäin hän vakoili sitä, tuli sitten eräänä kauniina aamuna,\nkun jo riittävästi tunsi kukon tavat, pensasaidan taa odottamaan.\n\nHarja pystyssä, silmä verenkarvaisena, höyhenet taisteluvalmiina asteli\nKukkelikuu lähemmä kaakattavan lauman etunenässä. Mutta sen käytöksessä\nei ollut sitä kevyttä siroutta eikä sitä pöyhkeilevää rohkeutta,\njota siinä näki, kun se tunsi olonsa turvalliseksi; silminnähtävästi\nse vainusi vaaraa. Mikko Repolainen kilahutti kulkustansa, ja tämä\nkotoinen ääni rauhotti vihollista; sitten antoi kettu, kuten vanha,\nkärsivällinen metsästäjä ainakin, saaliinsa hiljalleen lähestyä, ja kun\nse oli hyvin lähellä eikä enää voinut pujahtaa häneltä pakoon, teki\nhän sitä kohti aimo hyppäyksen, ajoi sitä, sai sen kiinni, likisti\nsen rinnan leukapielensä väliin, ja ylpeänä voitostaan, pää pystyssä,\nkanojen hätääntymisestä välittämättä, vei tuo vanha veitikka saaliinsa\nmetsään, missä hän sen kyni ja söi.\n\nHän pienensi sitten helposti naapurin ällistynyttä kanalaumaa. Hän kävi\nsiellä niin vaihtelevin väliajoin, niin eri hetkinä päivästä, että\ntämä ei yllättänyt häntä milloinkaan työssä. Ja koska hän ei ollut\nMikkoa lainkaan nähnyt eikä saanut vihiä varkaasta muuten kuin minkä\noli kuullut kulkusen kilinää eikä myöskään tiennyt Mikko Repolaisen\nseikkailusta mitään, syytti hän tiukasti Pyryä kanojensa tappajaksi,\njopa uhkasi haastaa Simpan oikeuteen tai hävittää tämän kelvottoman\nkoiran.\n\nSillä välillä Mikko Repolainen lihoi, ja vaikka hänen oli pitänyt\njättää jänikset melkein kokonaan rauhaan, sai hän, Vanhan-Hallan\nsiipikarjan tarjotessa hänelle riittävää korvausta, uudelleen uskoa\nelämään.\n\nYksi seikka kumminkin painosti häntä hirveästi: hänen yksinäisyytensä.\n\nAina siitä illasta lähtien, jolloin hän joutui kiinni, ei hän\nkertaakaan ollut tavannut ketään heimolaistaan. Hän ei voinut olla\ntuntematta syvää liikutusta muistellessaan topakkaa kinastelua ja\npientä näykkimistä suurten yhteisten retkien edellä, sekä vaikean\nsaaliinjaon aiheuttamia ankaroita riitoja, jolloin taisteluhaluiset\npaljastivat voimakkaat hammasrivinsä mustien kuonojensa takaa.\n\nEi mitään, ei mitään muuta kuin metsää! Näytti siltä, kuin hänen\nheimonsa olisi hävinnyt hänen joutuessaan vangiksi.\n\nJa kumminkin tunsi hän alinomaa sen läsnäolon ympärillään. Hän tunsi\nsen jäljistä, joita toiset ketut jättivät kosteille näreikköpoluille,\nruohoisille metsäaukeille tai pensaiden alaoksille. Ja varsinkin\nhän sen huomasi erityisistä äänistä, jotka olivat merkkinä kahden\nosakumppanin öisestä jahdista: toinen oli koira, joka päästi heikon,\nkimeän, hieman käheän vingahduksen, sillävälin kun toinen asettui sille\npaikalle, mistä haukunnan mukaan saattoi otaksua jäniksen kulkevan, ja\nmissä sitten otusta ajamatta sieppaisi sen suuhunsa.\n\nNuo retket tunsi hän kaikki ja erehtyi harvoin niiden suunnasta. Olipa\nhän itse, kerran kun nälkä häntä vähän hätyytti, uskaltanut asettua\nväijyksiin ja nipistää kuoliaaksi erään pitkäkorvaisen otuksen, jota\nPyry ajoi. Mutta hän ei ollut sitä milloinkaan tehnyt uudelleen, sillä\ntuo hurtta, joka oli yhtä viekas kuin hän, oli, aavistaen varkaan\nkepposen, hetkeäkään hukkaamatta uudella innolla lähtenyt häntä takaa\najamaan. Koska painava saalis hidastutti hänen kulkuansa, olisi\nhän auttamatta joutunut kiinni, jollei olisi ollut kyllin viisas\njättääkseen viholliselleen tämän ryöstösaaliin, josta hänelle olisi\ntullut sangen runsas ateria. Epäilemättä oli Pyry löytänyt jäniksen\njyrkästä rotkosta, johon hän oli sen jättänyt, ja karvajätteet ja\nveritahrat kivillä puhuivat kylliksi siitä runsaasta suupalasta, jolla\ntämä oli mielihyvin itsensä ravinnut.\n\nMikko Repolainen aikoi luonnollisesti käyttää hyväkseen heimolaistensa\nmetsästystä, mutta onnistui siinä vain harvoin, sillä joskin kulkunen\njätti aina takaa-ajajan pitkän matkan päähän väijyksiin, sattui\nmyöskin sangen usein, että Mikko karkotti jäniksen, jonka korva\noli herkkä kaikille metsän äänille. Mutta tällaisten tilaisuuksien\ntarjoutuessa koetti hän hartaasti tavata toisia kettuja saadakseen\nheidät ymmärtämään, että hän ei ollut heidän vihollisensa, — turha\nvaiva, erakko ei saanut luokseen vauhkoja veljiään eikä päässyt heidän\npariinsa; hänen kutsuihinsa vastasi vain kaiku, joka ikäänkuin pilkaten\nkertasi hänen valittelevan ulvahduksensa.\n\nEräänä iltana hän kuuli entisen metsästystoverinsa äänen. Toveri oli\nnyt liittynyt toiseen, epäilemättä kilpailijaan, ja hän tuli siitä\nsurulliseksi, sillä hän tunsi joutuneensa ulkopuolelle rotuaan ja\nolevansa kuin kuollut muilta ketuilta.\n\nKuinka monta kertaa hän olikaan yrittänyt, vieläpä ilman saaliinhimoa,\nlähestyä niitä, jotka olivat saaliinajossa! Mutta heti kun hän\nlähestyi, tuntui jahtijoukko häipyvän pois, kaikki kävi jälleen\nhiljaiseksi: kulkunen teki kaikki hänen ympärillään salamyhkäiseksi ja\nautioksi.\n\n\nVII.\n\nTuli sitten kiiman aika.\n\nKiimaisten naaraskettujen jäljillä vainusi Mikko Repolainen\nhekumallisia tuoksuja, jotka saivat hänen leukapielensä vavahtelemaan\nja verensä kiehumaan. Koko hänen olentonsa värisi silloin sitä suurta\nrohkeutta, jota tarvittiin häätaisteluihin, jotka olivatkin vain häiden\nkorkein muoto. Ja hän oli näkevinään haavoitettujen, häpeillään olevien\nja voitettujen kilpakosijain edessä hennon naaraan alttiina voittajan\nhaluille.\n\nVoi noita tappeluita metsien pimennossa, noita hurjia otteluita,\njolloin hampaat iskettiin toisen turkkiin ja veri sai vuotaa, noita\nmeluisia kaksintaisteluita, joiden päätyttyä voittaja, hänkin\nhaavoitettuna ja verta vuotavana, nautti voitostaan, sillävälin kun\nvoitetut, vieläkin uhmailevina, etäämpää näyttivät hampaitaan tai\nkiertelivät levottomina ja nurpeilla mielin yhteenliittynyttä paria!\n\nMikko Repolainen oli noita voimakkaita. Hän oli usein jäänyt\nvoittajaksi näissä öisissä turnajaisissa ja saavuttamattoman päämäärän\nraivostuttamana seurasi hän nyt noita moninkertaisia jälkiä, joissa\nkilpakosijain askeleet peittyivät lemmittyjen jalan jälkiin. Mutta\npäämäärä häipyi saavuttamattomiin, sillä kirottu kulkunen, joka ilmotti\nasiaankuulumattoman olevan lähellä, sai kilpailijat vaaran uhatessa\nsopimaan ja rakastavaiset ryhmät pötkimään pakoon.\n\nJa hän juoksi kaiket yöt, hylkäsi yhdet jäljet lähteäkseen\nseuraamaan toisia, mielessään aina se pettävä toivo, että hänen\nkutsu-ulvahtelunsa, joita hän lakkaamatta lähetti naaraalle,\nriittäisivät estämään tätä pakenemasta lähestyvää kulkusen kilinää.\n\nHän joutui epätoivoon. Hän ei muistanut enää käydä varastamassa kanoja\neikä juomassa lähteestä. Rakkauskuume uuvutti häntä ja mielettömän\nraivon vallassa heittäytyi hän, kuten ensimäisinä vapaina päivinään,\nmaahan selälleen yrittäen rajuin tempauksin katkaista rautaa, joka\nhänen elämässään oli häviämättömänä merkkinä ihmisten julmuudesta.\n\nTurha vaiva.\n\nEräänä iltana hän kumminkin muutti menettelytapaansa. Hän oli juuri\nastunut yli kiimaisen naaraan ihka vereksien jälkien ja päätti, maksoi\nmitä maksoi, saada sen kiinni, keskittäen tähän päämäärään kiihkoisen\nkoiraan täyden tarmon.\n\nMutta kulkunen oli saatava vaikenemaan. Onnistuakseen siinä päätti hän\nkulkea hitaasti ja notkeasti läpi oksien sekasortoisten sokkelojen,\nniin että pää ja kaula pysyisivät niin täsmällisen jäykkinä kuin\nsuinkin. Hän läksi siis naaraan jälille, koko ruumis äärimmäisen\njännittyneenä, jalat koukussa, pää puolittain alasvaipuneena.\n\nMahdollisimman varovaisesti kulki hän eteenpäin, alistaen vaistomaiset\nmielenliikutukset halunsa ja tahtonsa alaisiksi. Kun hänen tielleen\nsattui polku tai oja, pakottautui hän kulkemaan hitaasti sen poikki,\nvaikkakin jokin hänen olentonsa sisimmässä hänen tietämättään jo\nkoukisti säärilihaksia, jotta hän yhdellä harppauksella pääsisi sen\npoikki tai saisi vaivatta siepatuksi saaliin, jonka nopeata pakoa hänen\nsilmänsä tahtomattaan seurasivat.\n\nHän milloin kulki oksien päällitse, milloin mateli pensasryhmien\ntyvioksien alitse, toisinaan kynsien kärjille kohoten, väliin taas\npainautuen notkeiden polvitaipeiden nojaan. Hän kulki hitaasti,\ntuskaisessa jännityksessä, hänen päätään pyörrytti ja sydän löi\nrajusti; ja mikäli hän läheni päämäärää, sitä selvemmin tunsi hän\nhekumallisen hajun huumaavan aistinsa, ja silloin piti hän silmällä\npienintäkin kaulan liikettä, vähäisintäkin kulkusen värähdystä.\n\nHän pääsi perille.\n\nKeskellä häikäisevää kuunvaloa tappeli jo kaksi koirasta naaraasta,\njoka katseli heitä. Hampaat iskeytyivät vastustajan nahkaan, samalla\nkun kuului hillittyä murinaa, kangistuneet käpälät ojentuivat\nsuonenvedontapaisesti toisen selkää ja raajoja vastaan, veripisaroita\nputoeli ja silmät kiiluivat verenhimoisina.\n\nKiertäen kaaressa kilpakosijoita kuun valaisemalla, ahtaalla,\nturvepeitteisellä sysihaudalla, katseli naaras heitä rauhallisena,\nsilmät puoleksi ummessa, häntä edestakaisin häälyen kuin naisen puvun\nlaahustin.\n\nHän osui Mikko Repolaisen eteen, sai hänestä vihiä ja läheni häntä, ja\ntämä, rohkaistuna, kiihottuneena, muistamatta että kaula oli pidettävä\njäykkänä, välittämättä noista tappelevista, mitään kuulematta ja mitään\nnäkemättä, yritteli lemmenkohtauksen alkuhyväilyjä.\n\nMutta juuri kun hän yritti naaraan päälle kohottaen eturuumista nopein\nliikkein, kuului yön hiljaisuudessa kulkusen kilahdus, ja kaikki, sekä\ntappelijat että naaras, syöksyivät ikäänkuin näkymättömien jousien\nponnahuttamina pakoon niin tuimaa ja rajua vauhtia, että ennenkuin\nMikko Repolainen ehti nähdäkään heidän katoavan, seisoi hän yksin\ntyrmistyneenä kuun valaisemalla autiolla paikalla.\n\nSilloin erakkoparka alkoi purra kuin hillittömän raivon vallassa kuun\nvalaisemaa nurmea, ja ulvoa, ulvoa epätoivoisesti, antaen ilkeän\nkulkusen soida hurjasti, kilistä kylläkseen. Ja sillävälin kuu\nirvistellen tanssitti puiden varjoja hänen ympärillään, ja yölinnut,\njoiden huomiota tämä outo kohtaus herätti, lentelivät salamyhkäisinä ja\nkolkon äänettöminä milloin yhteen, milloin erilleen hänen yllään.\n\nValkeneva päivä yllätti hänet siinä tilassa, ja vaaroineen, joita se\nmukanaan toi, vetosi se ketun itsensäsäilyttämisvaistoon. Nyt, kun\nelämänhalu oli uudelleen herännyt hänessä kuten toipuvassa sairaassa\nankaran taudinkäänteen jälkeen, tunsi hän olemassaolon kaikkien\nongelmoiden painavan itseään, ja selvittääkseen ne oikealla ajallaan\nkätkeytyi hän aluksi tiheään viidakkoon keskelle metsää, missä hän\nvaipui sellaiseen unenhorrokseen, joka on vainotulle ja levottomalle\nolennolle ominainen.\n\nJa näin kului pitkiä päiviä. Metsäelämä, joka niin täydellisesti\nvastasi hänen vaistojansa, hymyili hänelle uudelleen. Pitäessään huolta\njokapäiväisestä ravinnostaan hän melkein sai takaisin entisen halunsa\nristeillä metsissä ja tyytyi siihen tuskansekaiseen nautintoon, siihen\nkatkeraan hekumaan, että kuunteli etäältä kuin kadotetun paratiisin\njuhlavirttä heimolaistensa elämää, josta öiset jahdit hänelle useita\nkertoja muistuttivat.\n\nElokuun painostava helle pakotti hänen hämärissä kulkemaan teiden\nvarsilla oleville niityille, missä hän uskoi varmasti tapaavansa\numpisilmäisiä myyriä, jotka maanpinnalta hakivat apua tukahduttavaa\nkuumuutta vastaan ja harhailivat keskellä vereksiä ävärniitoksia,\njoutuen kuoleman uhriksi ainoastaan sentähden, että olivat lähteneet\nliikkeelle alkuperäisiltä olinpaikoiltaan kuivuneen myyränmättään alta.\n\nSiinä oli ketulla taattu avunlähde, sillä vaikkapa hän ei olisi\nlöytänytkään enää elävinä myyriä, jotka viheliäisinä harhailivat\nkaksinkertaisen taakan, turvattomuutensa sekä sen hädän painamana, joka\nheidät ajoi pakoon sulatusuunin kuumuutta hehkuvasta maa-asunnostaan,\ntiesi hän ne varmasti löytävänsä kuolleina pitkin teiden varsia. Sillä\nkun myyrä kerta lähtee sokkeloisesta asunnostaan, ei se sinne palaa\nenää milloinkaan, vaan hukkuu ensimäisen ja viimeisen erehdyksensä\nuhrina.\n\nSaapuipa sitten hiljalleen hedelmärikkauksineen syksy, joka\nolisi tehnyt hänen elämänsä erittäin rauhalliseksi, jolleivät\njahtikoiraparvet, jotka rajua melua pitäen risteilivät joka puolella\nhänen asuntoaan, olisi liian paljon hänelle muistuttaneet sekä Simppaa\nettä Pyryä, sekä hänen vankeuttaan että yksinäisyyttään.\n\nKoska hän oli käynyt tavallistaankin varovaisemmaksi, uskalsi hän nyt\nhautaantua kaksikäytäväiseen maakoloon vasta sitten, kun oli taitavia\nmutkia tehden haihduttanut jäliltään epäiltävimmätkin vainuavat hurtat.\n\nKaikesta huolimatta tuntui elämä hänestä huokealta, eikä tuo\nhetkenlapsi ajatellut vähintäkään lähestyvää talvea, jonka pikaista ja\ntuimaa tuloa ilmaisivat sekä sepelkyyhkyjen ennenaikainen muutto että\nhänen turkkinsa äkillinen karvanlähtö.\n\n\nVIII.\n\nTalvi tuli äkkiä, niinkuin usein sattuu vuoristossa, heti lokakuun\nloppu- ja marraskuun alkupäivien kylmien vihmasateiden jälkeen.\nJoitakin punaisia marjoja näkyi vielä kiiltävän pensasaitojen\nmarjapensaissa, joitakin sinipunervia oratuomen marjoja, joiden kuoren\nensimäinen halla oli käpertänyt kokoon, riippui vielä varsissa,\nsittenkun pakkanen oli karistanut pois kolme neljäsosaa. Sitten putosi\neräänä kauniina aamuna, jolloin tuuli tuntui rauenneen, ensimäinen lumi\nkuin varkain, pehmeänä, leppeänä, ääneti, tuulen tuntumatta, kestävän\nrauhallisena kuin kunnon työmies, jota ei mikään pidätä, ei mikään\nhoputa, ja joka tietää, että hänellä on hyvää aikaa.\n\nKaksi päivää ja kaksi yötä satoi herkeämättä lunta, joka pyyhkäisi\nkukkulat sileiksi, täytti laaksot, tasotti kaikki möyheän peitteensä\nalle, jota ei mikään voinut nostaa pois. Ja koko aikana, minkä lunta\nsatoi, ei metsän eläimistä eikä talvilinnuista yksikään hievahtanut\nhuolellisesti valitsemaltaan tyyssijalta.\n\nMikko Repolainen (hän vältti nykyään luolia) oli kuten muutkin,\nkyyristyneenä tiheän pähkinäpuuryhmän alimpien oksien suojaan,\nhautautunut käärinliinaan, joka itsestään laskostui hänen ympärilleen\nja muodosti hänen kokoonkyyristyneen ruumiinsa mukaisen ahtaan asunnon,\nsievän ja ohutseinäisen vankikopin, jonka hauraat seinät hän kyllä\nhetken tullen osaisi särkeä. Tässä vankilassa oli hänen lämmin, sillä\nhänen turkkinsa oli tiheä, ja holvinmuotoinen lumikerros, joka peitti\nhänen köyryisen selkänsä, suojeli häntä kerrassaan kylmältä ulkoilmalta.\n\nKun hän arveli lumisateen tauonneen, raivasi hän itselleen keskipäivän\naikaan kapean uloskäytävän ja lähti etsimään jokapäiväistä ravintoa\nhuolellisesti välttäen sen lumiluolan särkemistä, jonka luonto oli\nhänen ruumiinsa mukaiseksi muovaillut.\n\nOli taas käsissä huonot ajat. Mikko Repolainen tunsi sen hyvin ja\nsitä selvemmin, kun tuo riivattu kulkunen, jota hänen pakosta täytyi\njoka askeleella heläyttää, saattoi hänet metsästysretkillä, etenkin\njänisjahdissa, auttamattomasti alakynteen.\n\nHän tiesi kyllä, että jos jänis loikkasi hänen edellään, joutui se\nauttamattomasti hänen kynsiinsä, sillä pehmeän lumen aikana eivät nuo\nonnettomat pitkäkorvat kykene nopeudessa kilpailemaan kettujen ja\nkoirien kanssa. Mutta ne eivät ole lainkaan tästä huonommuudestaan\ntietämättömiä, ja heti kun kuuluu kulkusen täi askeleen outo ääni, ovat\nne kyllin varovaisia pysytelläkseen liikkeellä tarpeellisen välimatkan\npäässä. Kettu on siis niiden mielestä enemmän kuin epäluuloa herättävä.\n\nSilloin alkoi hän uudelleen retkeillä metsissä loppumattomiin, kuopi\npitkät ajat metsäomenapuiden juurella, kokoili kärsivällisesti\nlumitaakkansa varistaneista pensaista jälellejääneitä tähteitä, jotka\nvain puoleksi ravitsivat hänen liiankin usein tyhjän vatsansa.\n\nHän vietti jälleen päiviä ilman ravintoa, piti jänisten kulkupaikoilla\nvahtia ja väijyi varovaisena kylän ja talojen lähistöillä, mielessään\nse epämääräinen toive, että saisi siepatuksi jonkun siipiotuksen tai\nkuristetuksi kuoliaaksi jonkun kissan.\n\nJa tällaista kesti aina joulukuun alkupäiville saakka.\n\nMutta siitälähtien lisääntyi kylmyys kaksinverroin. Purevat pohjatuulet\nalkoivat puhaltaa ja lumi, joka pakkasen käsissä oli muodostunut hienon\nhienoiksi kristallihelyiksi, tunkihe kaikkialle, täyttäen syvimmätkin\nlaaksot, imeytyen tiheimpiinkin sokkeloihin ja muodostaen oikeita\nvalkoisia särkkiä, nietoksia, jotka tuulen ajamina herkästi siirtyivät\npaikoiltaan.\n\nHänen pesänsä pysyi kuitenkin vahingoittumatonna; olipa se\nlujettunutkin, ja hän viihtyi siellä entistä paremmin, sillä hänen\nruumiinsa lämpö oli ylt'ympäri sulattanut hänelle lumesta leppoisen\nvuoteen, joka sitten pakkasen jäädyttämänä muodosti jonkinlaisen\nkovemman pinnan, jääholvin, joka helposti kannatti muutoin vaihtelevaa\nlumenpainoa hänen yläpuolellaan.\n\nKaikki pensaat olivat tyyten paljaat, linnut liikuskelivat kylien\nlähistöillä, jänikset olivat näkymättömissä. Ei ollut enää mitään,\nei mitään, ja miettiväisenä, epäröiden, mielessä vielä entinen\nseikkailunsa, alkoi kettu uudelleen kulkuesensa turvin käyttää\nhyväkseen kotieläinten luottamusta.\n\nMutta siinä hänellä oli huono onni. Joka yö hiipi hän huomiota\nherättämättä asuntojen lähelle, karkottaen pois toiset nälkäiset ketut,\njotka siellä jo maleksivat eivätkä olleet hänen laillaan odottaneet,\nkunnes äärimmäinen nälkä heidät pakotti haeskelemaan satunnaista\nsyötävää.\n\nMutta ei yksikään eläin aikonutkaan lähteä navetan lämpimiltä pahnoilta\neikä lieden ääreltä, missä kissat viluisina istua kyyröttivät\nkivikiukaalla tai lämpimällä pankolla, milloin eivät olleet\nvilja-aitoissa tai asuinhuoneiden sillanra'oista väijymässä laihoja\nhiiriä, jotka, nälissään nekin, uudelleen olivat tulleet asustamaan\ntaloihin.\n\nAika-ajoin jahtikoiran vihainen haukunta muistutti hänelle, että hän\noli joutunut liian lähelle, että hänestä oli saatu vihiä ja että hänen\npiti kiireimmiten luikkia tiehensä. Ei hän koskaan tuonut näiltä\nöisiltä retkiltään mitään mukanaan. Ei ollut näkynyt edes raatoja,\njoita ennen oli usein löytänyt ja niillä tyydyttänyt nälkäistä vatsaa;\npahimmassakin tapauksessa niistä saattoi, pitkiä väliaikoja pitäen,\nkäydä sieppaamassa palan ja heti pötkiä pakoon; kylän eläimet välttivät\nitsepäisesti tuhoaan. Mikko Repolainen kuleksi kaikesta huolimatta\ntalojen lähistöllä. Kumminkin vältti hän huolellisesti Simpan asuntoa,\nja vaikka ajatukset olivat sekaisin ja vatsa tyhjänä, livisti hän\nnopeammin tiehensä sinä yönä, jolloin kuuli Pyryn äänen vastaavan\njonkun metsästystoverin nalkutukseen — merkki siitä, että metsän asukas\noli lähellä.\n\nMutta ketulla ei vieläkään ollut mitään syötävää, ja päivät kuluivat\neikä pakkanen hellittänyt, ja entistä ankarampi nälkä uuvutti ja kalvoi\nmetsän eläjiä.\n\nJa Mikko Repolainen oli nyt laihtunut pelkäksi luurangoksi, oli käynyt\nsurkeamman näköiseksi kuin taannoisen vankeutensa jälkeen. Hän oli\nenää vain varjo entisestään, kuumeen kuluttama, ja vaappui kuoleman\nja hulluudenhan välillä. Hän oli saanut tavakseen kuljeksia kylän\nympäristöllä, jonne hän huomaamatta hiipi aina määrätyllä hetkellä,\ntietämättä miksi. Ei hän väitellyt enää koiria, eipä edes Simpan\nasuntoa, ei toivonut mitään löytävänsä, eipä edes hakenutkaan mitään\nsyötävää. Kaulassa kilisevä kulkunen oli hänet vähitellen tappanut. Hän\noli nyt valmis viimeiseen ja äärimmäiseen koetukseen.\n\n\nIX.\n\nJoulukuun kahdeskymmenesneljäs päivä oli yhtä pitkää hämärää.\nAurinkoa ei näkynyt; ainoastaan puolipäivän tienoossa olivat pitkät,\nlyijynharmaat pilvenkaistat osottaneet sen kulkua taivaanrannalla\nmustien pilvien takana, jotka levittivät synkän katoksensa aution ja\nkolkon seudun ylitse.\n\nTuontuostakin kuului hätäilevä korpin rääyntä tai harakan nauru\npihlajasta, jonka viimeiset punaiset marjat olivat loppumaisillaan.\nNämä äänet häiritsivät tuokioittain hiljaisuutta ja siinä kaikki.\n\nAinoastaan uinuksissa oleva kylä, jonka yläpuolella liikkumattomat\nsavupilvet riippuivat kolkon peitteen tavoin, ikäänkuin näiden\nolkikattoisten asuntojen kuumeisena hengityksenä, oli yksinään\nnäyttänyt muita elonmerkkejä aamunkoitteessa ja hämärän tullen. Silloin\nsyöksyi likaantunut karja navettain ovista iloisessa innossa määräajoin\nammuen ja juottopaikkaa kohti rynnistäen.\n\nJa kumminkin oli koko kylänväki valveilla ja liikkeessä: olihan\njuhla-aatto. Vanhoissa romaanilaiskeittiöissä, missä lieden\nkarkeatekoinen tukipylväs ja savustanut, puoliympyrän muotoinen kaareva\nkatos tukivat kahta laajaa lavaa, jossa palvattiin silavaviipaleita ja\nkinkkuja suloisessa katajantuoksussa, siellä oli tavallista vilkkaampaa\nliikettä.\n\nJouluaaton viettoa ja huomispäivän juhlaa varten olivat emännät\nleiponeet ja paistaneet kaksi uunillista leipiä ja vehnäsiä, joiden\nlämmin tuoksu täytti koko talon. Unohtaen leikkinsä ja riitansa olivat\nlapset riemuhuudahduksin katselleet kaikkia valmistuksia ja meluten\nlukeneet näitä herkkuja, odottaen kärsimättömästi sitä ikävöityä\nhetkeä, jolloin niistä saisivat nauttia. Ja paljon oli uunista tullut\nesille hyvää: oli luumuja, joita siellä oli kuivattu ristikoilla\nleipien paistuttua, oli marenkeja, joille oli ripoteltu monenvärisiä\npikkumakeisia, ja kellarissa säilytettyjä omenia, jotka levittivät\nhienoa, eetterimäistä tuoksua.\n\nIllallinen oli ollut yltäkylläinen, hilpeä mieliala oli vallinnut\naterialla, ja tavanmukaisesti oli koko iloinen talonväki mennyt\nkirkkoon jumalanpalvelukseen, keltaisten lyhtyjen liehuessa yön\npimeydessä, ja tullut sieltä takaisin kotia, missä kokoontuivat\nlämpimään kakluunihuoneeseen viettämään jouluaattojuhlaa.\n\nOli syöty ja juotu, oli laulettu ja naurettu, ja isoäiti oli alkanut,\nkuten ainakin, vapisevalla, hiukan salaperäisellä ja ikäänkuin kaukaa\nkajaavalla äänellään perinnäistarinan:\n\n\"Se mitä kerron, tapahtui pitkiä, pitkiä aikoja sitten, kerran\nkeskiyöllä jumalanpalveluksen jälkeen, jolloin maa, jota nyt\nviljelemme, kuului kokonaan ylhäisille herroille ja meidän\nisovanhempaimme isovanhemmat olivat heidän palvelijoinaan.\n\n\"Ennen jumalanpalvelusta tuli eräs mies, jota ei kukaan ollut\nmilloinkaan nähnyt, tapaamaan sen linnan kreiviä, jonka rauniot te\ntunnette. Hän kertoi, että sudenluolan perällä oli nähty metsäsikoja\nja että nyt, kun oli kirkas kuunvalo, voitaisiin niitä helposti\npyydystää. Intohimoinen metsästäjä kun oli, käski kreivi, unohtaen\nvelvollisuutensa, heti valjastaa hevoset itselleen ja palvelijoilleen\nja ottaa koirat mukaan. Mutta hänen hurskas vaimonsa itki ja rukoili\nhäntä niin kauan, kunnes hän vihdoin suostui kirkonkellojen kaikuessa\nlähtemään kirkkoon, missä hän istuutui punaiseen, kullatulla\nvaltaistuinkatoksella varustettuun nojatuoliin, joka siellä oli heille\nvarattu.\n\n\"Virrenveisuu oli jo alkanut, mutta katumusta ilmaiseva ryppy näkyi\nkreivin otsalla, kun tuo outo, salaperäinen vieras astui kirkkoon\nristinmerkkiä tekemättä, tuli uudelleen tapaamaan kreiviä ja puhui\nhiljaa hänen korvaansa.\n\n\"Miesparka ei enää kyennyt vastustamaan mielitekoaan, vaan lähti,\nhuolimatta vaimonsa rukoilevista katseista, palvelijat mukanaan. Pian\nkuului etäältä jahtikoiraparven haukuntaa ja koko jumalanpalveluksen\najan kuului kuin herjauksena ulvonnan säestämä otuksenjahti. Ja\nkaikilla oli kyyneleet silmissä, ja kaikki rukoilivat hartaasti.\n\n\"Tätä kesti koko yön, sitten äkkiä kävi kaikki hiljaiseksi. Mutta\narmollista herraa ei enää näkynyt linnassa; hän katosi jäljettömiin\nkirottuine koiraparvineen ja palvelijoineen, ja hän saa helvetissä\nkalliisti maksaa tuon kirkonhäväistyksen. Siksi Jumala on tuominnut\nhänen joka sadas vuosi jouluyönä metsästämään koirineen läpi yön.\nOnneton kreivitär kuoli luostarissa; ja tuota tuntematonta miestä,\njoka oli vietellyt hänen puolisonsa mukaansa, häntä ei kukaan enää\nmilloinkaan nähnyt, ja jokainen tietysti ajatteli, että se oli itse\npaholainen.\n\n\"Meidän äitimme ei kuullut tuota metsästystä, mutta hänen isoäitinsä\nkuuli sen. Silloin oli ilta, kuten nytkin, kolkko keskiyön hetki,\nja...\"\n\nSamassa kuului kaamea ulvonta, surullisen pitkä kuolon-ulvonta,\njoka kulki kuin kauhunhuuto läpi kylän, ja tähän vastasivat\nheti kaikki kylän ja ympäristön talojen koirat kuin johonkin\ntaikamerkkiin kolkolla ja pitkällä ulvonnalla. Tuo melu paisui\nuhkaavaksi ja häipyi kuin nyyhkytys. Juuri kun se oli loppunut,\nalkoi se uudelleen — tai oikeammin: se ei loppunutkaan, se hiljeni\ntuskallisissa sävelvaihteluissa ja jatkui pöyristyttävänä, epätoivoisen\nyksitoikkoisessa tahdissa.\n\n\"Rukoilkaamme, lapseni\", sanoi vanhus, \"rukoilkaamme kreivin sielun\npuolesta!\"\n\nKaikki kylän asukkaat olivat valveilla. Miehet olivat ottaneet seinältä\nnaulasta vanhan pyssyn, jonka piippua he huolellisesti tarkastelivat,\nja heidän hämmästyneissä kasvonilmeissään, joihin järkeilevä ajanhenki\nehkä jo oli leimansa painanut, näkyi merkkiä entisen taikauskon\nkauhuista.\n\nNaiset ja lapset kokoontuivat ääneti lieden ympärille, etsien sen\nvalossa ja lämpimässä turvaa tuntematonta vaaraa vastaan, jonka he\nluulivat olevan uhkaamassa. Mutta enemmän kuin kukaan muu, koki Simppa\ntänä yönä pelon kauhua.\n\nTuon vanhan salametsästäjän oven edessä, miehen, joka ei pelännyt\nJumalaa eikä perkelettä, oli ensimäinen ulvonta alkanut. Sieltäpitäen\ntämän suuren, kolkon näytelmän pääosan esittäjä johti näkymätöntä\njahtikoiraparvea. Simppa oli työntänyt oven kohdalle suuren tammisen\nastiakaapin, jonka takana Pyry, häntä koipien välissä, karvat pystyssä,\nulvoi epätoivoisena. Koko yön valvoi Simppa, ladattu pyssy kädessä,\nvalmiina laukaisemaan. Tuntia ennen aamunkoittoa kolkko ulvonta vaikeni.\n\nPäivänvalon ja hiljaisuuden rauhottamana nosti salametsästäjä\npaikoilleen raskaan huonekalun, joka sulki hänen asuntonsa\nsisäänkäytävän, ja avasi varovaisesti oven ra'olleen.\n\nKatse tylsänä, raajat kuolon jäykistäminä ja pakkasen palelluttamina,\niho puoleksi paljaana, makasi siinä hänen edessään Mikko Repolainen\nkuolleena, hyppyyn kyyristyneen kissan asennossa, luurangoksi\nlaihtuneena, kohtalokas kulkunen kaulassaan.\n\nPyry meni sitä pelokkaana haistelemaan ja vetäytyi puhisten sen luota\ntakaisin.\n\nAjatukset sekavina, polvet herpautuneina, palasi Simppa huoneeseensa,\notti lapion ja säkin, johon pisti onnettoman uhrinsa ruumiin ja lähti\nmetsään, koira mukanaan.\n\nHän kaivoi siellä lumeen syvän kuopan, laski siihen ketun ruumiin, ja\nloi sen huolellisesti umpeen.\n\nJa hän palasi sieltä kotiinsa selkä kumarassa, katse arkana ja\npelokkaana. Vaan Pyry, jolla ei kuten isännällään ollut aihetta\nvakaviin mietteihin, laski ennen lähtöä käpälänsä ylenkatseellisen ja\njärkevän tyynen näköisenä sille harmaalle lumen- ja mullansekaiselle\nkummulle, jonka alla Mikko Repolainen nukkui viimeistä untansa.\n\n\n\n\nMAAN ALLA.\n\n\nMyyränmättään monikupuisen, multaisen katoksen kattamassa keskisuojassa\nheräsi Umpisilmä pitkästä talviunestaan, johon hän oli vaipunut\nharhailtuaan pitkät ajat yksin kylmissä käytävissään.\n\nLämmin hyväili hänen ihoansa, savinen maa oli pehmoista, ja hermoissa\nväreilevä ilontunne sai hänen laihtuneen ruumiinsa virkoamaan\npuolihorroksista antaen hänen aavistaa, että säännöllinen elämä, joka\noli pitkät ajat ollut keskeytyneenä, oli tämän lämmön kera alkava\nuudelleen.\n\nSiitä oli kauan, kun hän turhaan oli tutkinut metsästysalueensa pitkiä\nkäytäviä. Ainoastaan sangen harvoin oli hän löytänyt vähäpätöisen\nsaaliin, hyönteisen tai madon, jonka hän heti ahmasi kitaansa, milloin\nei kohdannut voimakasta vastustajaa, jonka kanssa oli taisteltava\nennenkuin sai rauhassa saalistaan nauttia.\n\nHänen viimeinen suuri ottelunsa oli muistista häipymäisillään: pitkä,\npitkä käärme pakeni sihisten hänen käytäviinsä, ja hän oli tällä\nahtaalla alalla helposti saanut kiinni matelijan, joka ei kovinkaan\nnopeasti päässyt eteenpäin. Hän oli tarttunut sitä pyrstöstä kiinni\nja kiipesi sen kylmälle ja pitkän pitkälle selälle. Ennenkuin tuo\ntoinen oli edes ehtinyt kääntyä, oli hän voimakkailla etukäpälillään\npalotellut sen kahdeksi eripitkäksi kappaleeksi, huolimatta elävän\nhurjista, ruoskantapaisista kiemurteluista.\n\nTämän voittosaaliin hienonmakuinen ja rasvainen liha ravitsi hänet\npitkäksi aikaa. Sitten seurasi pitkiä unia; sitten oli hänen\nravintonaan pienet pakkasta pakoilevat hyönteiset, sammakot ja rotat;\nsitten ei mitään.\n\nSiitä lähtien alkoivat unet kestää kauemmin, saaliinhaku ei ottanut\npäättyäkseen, ja kun pikku myyrä vihdoin huomasi käytävissään syntyneen\nvieremiä, ei hän enää siekaillut, tuntiessaan ponnistukset turhiksi,\nvaan läksi kulettamaan keskikäytävään multaa tiensä tukkeeksi.\n\nMutta nyt, kun veres lämpö sai hänen karvansa kiiltämään, tunsi\nUmpisilmä ympärillään kemiallisten ainevaihdosten ihmetöiden, juurien\nhengityksen ja liikkeessä olevien nesteiden värisyttävästi itseensä\nvaikuttavan.\n\nKäytävien korjaustyö piti vireillä hänen elpynyttä toimintahaluansa.\nYläpuolella riippui pitkiä, valkoisia juuria kuin pystysuoraan\npingotettuja köysiä, toisia pisti alhaalta esiin, joka päivä\ntyöntyi uusia näkyviin. Ja hän kulki alati kuin ahkera työmies,\nkuin metsänvartija, joka kevään tullen karsii metsänrajat selviksi,\nkatkomassa etukäpälillään, noilla tuhoisilla pikku sahoilla, tätä\npaisuvaa, vaaleaa juuriverkkoa.\n\nHänen asuntonsa lämpö lisääntyi asteittain, ja yhä voimakkaampana tunsi\nUmpisilmä elämän ympärillään virtaavan. Päihdyttävien nesteiden tuoksu\nhuumasi hänet kuin nuori viini, synnyttäen painostavan juopumustilan,\nsata kertaa valtavamman sitä, joka kevätpäivinä, hentojen silmikkojen\npuihin puhjetessa, saa kiimaiset hirvet lemmenkuumeessa kiljumaan.\n\nHyönteisiä ilmestyi uudelleen; madot, jotka olivat kulkeneet syvimmä\nkasvikerroksiin ja nyt jälleen matelivat tuoresta vehreyttä kohti,\neksyivät hänen käytäviinsä, ja Umpisilmä ahmi suuhunsa kaikki mitä\nretkeilyllään sattui löytämään, siten korvatakseen talven pitkät\npaastot.\n\nNyt oli yltäkylläisten juhla-ateriain, alituisten pitojen aikaa.\nNyt hänen rauenneet voimansa palasivat uudelleen, hänen elimistönsä\nkehittyi nopeasti. Kuohuvat, päihdyttävät nesteet kiihdyttivät\nkilpaa yltäkylläisen ravinnon kera koko hänen olentonsa kuumeiseen\nhaltioitumistilaan, joka eläinten elämässä aina käy suurten käänteiden\nedellä.\n\nHänen aikansa kului saaliinajoon ja nukkumiseen, ja hänen unensa\nyltyivät aina edellistään levottomammiksi.\n\nTänään oli hän saalista hakiessaan huolellisesti karsinut\nmutkittelevat, holvimaiset käytävänsä puhtaiksi juolaheinien\nsilkeistä juurista. Hän kulki jälleen keskikäytävään, ja siellä\nhän vaipui kuopitulle mullalle keskelle savisia pylväikköjä kuin\nvaltaistuinkatoksen alle uinumaan sitä eläinten puoliunta, jota\nvaanii epämääräinen pelko tai jonka rauhaa salaa jäytää aavistus\nonnettomuudesta tai tyydyttämätön tarve.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän nukkuu. Hänen sametinhienot kylkensä vavahtavat äkkiä rajusti.\nMikähän painajainen ahdistaa tuota pientä eläintä? Loriseeko tulvavesi\nkäytävissä ja tunkeeko se siihen sokkeloon, jossa hän lepää? Onko\nhänellä edessä jättiläistaistelu sihisevää käärmettä vastaan, pettääkö\nhänen tarmonsa ja joutuuko hän vapisten vihollisen haltuun?\n\nEi, tämä on maanalaista, melkein kuulumatonta raapimista, kuin outoa\ngong'in [gong on sointuva metallilaatta, johon lyödään rumpukapulan\ntapaisella puikolla] ääntä. Se täyttää hänen mielensä kauhunmuistoilla\nja saa siinä syntymään entisen mielettömän, jo vaimentuneen\npelontunteen. Vapisten kääntyy hän ympäri.\n\nTulvan uhkaamana vuorikaivoksessa hyökkäävät työmiehet, kuullessaan\nhälyytyshuudon \"pelastukoon ken voi\" mielettöminä, sekasortoisissa\nlaumoissa pelastusta kohti. Samoin sai pikku myyrän levottomassa,\nkauhunmuistojen täyttämässä ja itsetiedotonta elinvoimaa uhkuvassa\nolennossa tuo kamala vaara: koiras tulee! hälyytyshuudon voimalla\nkaiken tarmon kiteytymään yhdeksi ainoaksi ajatukseksi, puistattaen\nvoimakkaasti pientä olentoa. Koiras!\n\nKoiras, jonka hyväily kirvelee kuin haava, jonka syleily on kidutusta,\njonka odotus on tuskaa! Koiras, joka raiskaa niinkuin murhamies tappaa,\nkoiras, jolle hän on jo antautunut ja jota pitää paeta, paeta kuin\nkuolemaa!\n\nHän kuuntelee. Se se on, epäilemättä; ääni on varmasti sen käpälien,\njotka tonkivat, kaivavat ja lähenevät.\n\nSiellä on koiras tai useampia koiraita, sillä ehkäpä etempänä,\njoissakin metsän maanalaisissa sokkeloissa, mihin hänen aistimuksensa\nei ulotu, on vielä toisia tulossa häntä kohti, ja niiden hirveän\ntuskalliseen hääsyleilyyn täytyy alistua.\n\nPakoon! pakoon! Mutta mihin? Valo on kuolemaa. Pikku myyrä muistaa,\nettä hän päätti eräänä iltana viime vuonna lähteä hehkuvan kuumista\nkäytävistään ja kiivetä kasteen kostuttamien, tuoretuoksuisten\nheinäniitosten sekaan etsimään apua kärsimyksiinsä.\n\nMutkaisen käytävän suussa, jossa hänen eteensä ilmaantui suuren\npunaisen auringon valaisema avara iltamaisema, sulkeutuivat hänen\nheikot, valon sokaisemat silmäparkansa äkkiä, ja hän jäi siihen\npitkäksi aikaa puolikuolleena, umpisokeana.\n\nKun hämärä hyväätekevänä kostutti hänen pimeyteen tottuneita\nsilmiänsä, ja kun hän pääsi takaisin maanalaiseen asuntoonsa, lupasi\nhän itselleen lujasti, ettei enää koskaan lähtisi seikkailemaan oman\nmaailmansa ulkopuolelle tuohon silmiä häikäisevään ja tuhontuottavaan\nmaailmaan, josta lakkaamatta, ikäänkuin uhmaillen, putkahtaa esiin\nvaaleita köysiä, jotka uhkaavat pilata hyvän järjestyksen hänen\nmetsästysalueillansa.\n\nMutta tuolla on vihollinen, joka lähestyy! Ääni käy selvemmäksi!\nPakoon! pakoon!\n\nJa kuumeisella kiireellä kaivaa hänkin uuden käytävän, mutkaisen,\nsalaperäisen, eksyttävän, monikujaisen. Täytyy tehdä sellainen\nläpipääsemätön sekasokkelo, johon sisäänmurtaja eksyy! Voi, jospa tuon\nvoisi muurata kiinni kivien väliin! Ja hänen etukäpälänsä tonkivat,\nkaivavat, iskevät; takakäpälät viskovat multaa; pieni herkkäliikkeinen\nkuono värisee kuumeesta ja pelosta. Käytävä pitenee. Mutta tulija!\nMissä hän on?\n\nPikku myyrä palaa keskikäytävään ja kuuntelee. Koiras lähenee.\nMultaseinä liikahtaa; kuuluu jokin terävä, kalskahtava ääni. Ja äänen\nvangitsemana jää Umpisilmä paikalleen ällistyneenä kuuntelemaan. Mitä\nkäytävää pitkin pakenisi? Saviseinä liikahtaa enemmän; hän vapisee;\npieniä multapaloja irtaantuu kuin lohkoisi muurinmurtaja väliseinää,\nja yhtäkkiä ilmestyy vihollinen, viimeisen lohkareen vieriessä, kuono\nmullassa, karvat liassa, samalla kun Umpisilmä vaistomaisesti syöksyy\nlähimpään käytävään ja katoo pimeyteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄllistynyt tulokas ei hetkiseen hievahda paikoiltaan, mutta alkaa\nsitten, jonkunlaisen hääkiemailuhalun vallassa, ravistaa päältään\nmultapalasia, joilla hän on itsensä tahrinut.\n\nSitten hän rupeaa kuuntelemaan, ja haistelee yhä vielä likaisella\nja himosta värisevällä kuonollaan käytävien suuta; syöksyy sitten,\npäästäen kidastaan voitonhuudon, käheän ja vinkuvan kuin kuristettavan\nlinnun, naaraan jälkeen, joka epätoivoisen vauhdilla kiitää\nedestakaisin synkissä, sokkeloisissa käytävissä.\n\nMutta koiras kulkee hänen perässään, onpa usein hipaisemaisillaan\npakenevaa, jonka sukupuolinen tuoksu yllyttää hänen tarmoansa ja\nkiihottaa hänen himoansa.\n\nJo kymmenen kertaa ovat he käyneet keskimmäisessä komerossa savisen\nmättäänkuvun alla, joiden tukipylväitä he ohikulkiessaan ovat\nsurvaisseet rikki, juostessaan tätä lemmen ja kidutuksen kilpajuoksua.\n\nUmpisilmä ei enää tunne eikä näe mitään; hän kuulee aivan kintereillään\npyövelin kutsumahuudot ja huomaa pienten, väsyneiden käpäliensä\nvapisevan.\n\nTuossa se on. Se lähestyy. Umpisilmä tuntee sen takaa-ajoon jännitetyn\nruumiin kyhäyksen. Se on hänen takanaan; se saa hänet kiinni! Oi!\ntäytyy kääntyä päin ja tehdä vastakynttä! Hän pääsee käytävään ja\nsurvaisee äkkiä vihollista teräväkyntisillä käpälillään. Hurja\nyhteentörmäys! Eräs multatuki sortuu, ja Umpisilmä, joka on sen\nkääntyessään kaatanut, vierii multamurujen sekaan.\n\nYhdellä hyppäyksellä on koiras hänen kimpussaan; se tarttuu häneen\nkiinni; se puristaa pienten hampaittensa väliin hänen hiestä kostean\nniskansa. Ja hänen päästäessään epätoivon huudahduksia, joita\nmaanalainen kaiku kertaa, tyydyttää koiras sukupuolisen himonsa,\njonka uhriksi jokainen hänen kaltaisensa joutuu, kun nesteiden puuhun\nvirtaillessa kiimaisten koirasten kuumeinen veri sitä vaatii, ja jonka\nkautta tuskallisen äitiyden ylevä luomistyö ijäti jatkuu.\n\n\n\n\nKAAMEA TIE VAPAUTEEN.\n\n\nPimeys oli läpäisemätöntä. Ei kuulunut muuta kuin jääkahleista\nvapautuneen veden solina. Yht'äkkiä metallin kalahdus viilsi kuin\nviikate hiljaisuutta, ja tuskanhuuto, joka tuntui lähtevän elämän\nja kuoleman rajoilta, kohosi ilmaan paisuen kuin kauhua herättävä\nvesitulva, joka sulut särkee... Eläin oli joutunut pyydykseen...\n\nKultarinta, pieni harmaanruskea näätä, joka oli syntynyt toissa keväänä\nhetkellisen lemmenkaupan hedelmänä, oli tänään, kuten tavallisesti,\nlähtenyt liikkeelle pyökkimetsän rinteeltä. Täällä oli hänellä\ntalviasuntonsa vanhan, sammaltuneen pähkinäpuun oksantyvessä, johon\naika oli kovertanut kolon.\n\nAina lumentulosta asti, jolloin muuttolinnut olivat kolmiomaisissa\nkaravaaneissa paenneet kauas pois, oli hän nähnyt ravintoaineensa\nnopeasti vähenevän. Tyydyttääkseen sammumatonta verenjanoansa oli\nhän saaliinhimoisten heimolaistensa tapaan hylännyt autiot metsät ja\netsinyt kylän lähettyviltä jokapäiväisen ravintonsa.\n\nHän kävi siellä joka ilta, vaikka olikin varovaisempi ja pelkurimpi\nkuin ne vanhat toverinsa, jotka jo pitkät ajat sitten olivat sinne\njärjestäneet itsellensä pakopaikkoja puiden oksantyvien onteloisiin\nsuojiin.\n\nNe ajat olivat jo kaukana, jolloin hän kiipeili nuorissa tammipuissa\nsäikyttelemässä rastaanpesien nukkuvia, vastasyntyneitä poikasia,\npunaisen kuun auttaessa häntä rikoksessaan. Nyt ei ollut metsässä enää\nmuita kuin joitakuita vanhoja talvilintuja, joiden varovaisuus oli\nsiksi pettämätön, ettei heille milloinkaan tapahtunut yllätystä.\n\nEräänä yönä oli hänen onnistunut pujahuttaa matomainen ruumiinsa\nsisään rikkinäisestä ikkunanruudusta, joka tökerösti oli paikattu\npaperilla. Hän pääsi oven tai matalan seinän yläreunassa olevasta\nkissojen käymäraosta katto-orsien tukikohdalta erään maatalon aittaan,\nja hypättyään sieltä rehuluukun läpi lehmien ruuheen, tunkeutui hän\nlämpimään navettaan, missä kanat asustivat. Sitten oli hän keveästi\nponnahtanut orrelle, missä kanat kyyristyneinä, vieri vieressä\nlepäsivät yölepoansa, ja oli imenyt niistä jok'ikisestä veren kuiviin.\n\nHän iski hampaallaan auki korvan läheltä kulkevan valtimon, ja\nhimokkaasti imien siitä virtaavaa lämmintä verta piteli hän kynsillään,\njotka olivat terävät kuin kissan, tyrmistynyttä uhriaan, jättääkseen\nsen kamppailemaan viimeistä kuolonkamppailuaan lämpimänä, verettömänä,\nhervotonna.\n\nKuin juopuneena, halveksien lihaa veren makuun päästyään, oli\nhän palannut metsään ilonhuumeessa, rinta veritahroissa, karva\nryvettyneenä, ruumis pullollaan, välittämättä siitä, että käpälänsä\nsaattoivat jättää ilmiantavia merkkejä.\n\nKuinka paljon olikaan tapahtunut lyhyen ajan kuluessa, silloin kun hän\noli itseään kohmelostaan selvittänyt!\n\nNyt olivat kaikki talot suljettuina kuin linnoitukset, ja niiden\npihoilla ärisivät äkäiset, vahvahampaiset koirat, olivatpa joskus\nkuutamoöinä miehetkin valvomassa. He ilmaantuivat jättiläissuurina\nikkunan pimennosta pamahuttamaan pyssyänsä, jonka salamannopea,\npunainen tuli ja ukkosenjylinän kaltainen paukahdus sai laajalti kaikki\nnälkäiset, kylässä kuleksivat nelijalkaiset lähtemään käpälämäkeen.\n\nÖiset jahdit päättyivät hyödyttömiin ja yksitoikkoisiin harhailuihin\npitkin puutarhojen aitovieriä, läpi hedelmätarhojen pensasaitojen tai\nmetsänpuiden huojuvissa latvoissa.\n\nKuinka monta päivää olikaan tätä kurjaa elämää kestänyt? Mutta tänä\nyönä oli hän kulkenut houkuttelevasta aidanraosta, erään tähden\nkalpeassa valossa, joka pujahti esiin kahden pilven välistä kuin olisi\nastunut jonkun ilma-asunnon ovenraosta näkyville. Hän oli kulkenut\nsikin sokin heitettyjä kuivettuneita hernekeppejä pitkin, jotka\nuursivat lumeen harmaan juovan. Ja ikäänkuin nämä puoleksi lahonneet\nkepit olisivat olleet sallimuksen sormi, oli hän niiden päässä löytänyt\nsuuren, tuoreen, pehmeän munan, jota tuskin erotti valkoisesta lumesta,\nja jonka hän oli ahneesti ahminut kitaansa... Seuraavana päivänä löysi\nhän sieltä samoin munan ja niin useampana iltana peräkkäin, sillä nyt\nhän kävi joka ilta sieltä hakemassa ainoata ravintoansa. Loppuyö kului\nhyödyttömiin tutkimusretkiin, ja myöhäinen talvi aamu tapasi hänet\nvirkkuna ja varovaisena metsäasunnossaan, oksantyven kolossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli tullut ilta, kevätilta, ja taivas oli lyijynväristen, paksujen\npilvien peitossa. Suuria, vetisiä lumimöhkäleitä, valkoisia\npyykkivaatteita muistuttavia, putoeli korkeiden puiden oksilta alemmas\naina maahan saakka, päästäen samallaisen mäiskähtävän äänen kuin pussit\njotka pudotessaan halkeavat. Joka haaralla lirisivät purot, ja tuntui,\nkuin suuret, salaperäiset siivet, lämpöiset ja kahisevat, hautoisivat\nmaata. Ja kaiken tämän yllä vallitsi elämän ja kuoleman tuska.\n\nOksantyven harmaaseen aukkoon oli pieni Kultarinta ilmaantunut kuin\nlumiläntti, joka hiljaa putoo korkeammalta oksalta, ja hitain liikkein\noli pikku näätä laskeutunut maahan.\n\nMutta sinne päästyään lähti hän aika vauhtia — sillä päivä on ollut\npitkä ja hänen vatsansa on tyhjä — taivaltamaan tuttua tietään,\njota hän kulkee joka ilta. Hänen käyrät, voimakkaat, teräväkyntiset\nkäpälänsä tuskin hipaisevat lumen- ja mullansekaista tokaista maata;\nhänen pitkä, tuuhea häntänsä heiluu kepeästi; hän kulkee poikki\nhiljaisten polkujen, jotka lumen valaisemassa yössä näyttävät\nmustilta viivoilta; hän kulkee pitkin hakamaan rosokivistä aitaa ja\nsivu tummien, vaalealatvaisten, lakastuvien pensasaitojen, jotka\njättiläissuurina tuntilaseina osottavat vuodenaikain vaihtumista. Toivo\nkiihdyttää pienen eläimen veren vilkkaammin virtaamaan ja hänen halunsa\nkasvaa kasvamistaan hänen lähestyessään saalispaikkaa.\n\nTässä on se aidanaukko ja ne lahonneet oksat, joita vastaan on asetettu\nkuin vahingossa suuria hirsiä. Näiden hirsien välitse pääsee kapeata\nkäytävää pitkin munaan käsiksi. Tänä iltana se hohtaa puhtaanvalkoisena\nmaata vastaan, josta edellisten päiväin lumi on sulanut pois. Hän näkee\nmunan, hän on varma ateriastaan, ja sydän lyö nopeammin ja rajummin.\nVielä jokunen hyppäys, ja kohta hän saa särkeä rikki hauraan kuoren,\nhei! — Ja hän kiitää eteenpäin, kun pyydyksen säälimättömät käsivarret\näkkiä sulkeutuvat tylyyn syleilyyn ja hurjasti yhteeniskiessään\nsieppaavat väliinsä seikkailijan pienen käpälän, pitäen sitä kiinni\nhirmuisessa puristuksessa.\n\nTyynessä yössä kuuluu vangin sanomatonta tuskaa ilmaiseva, vihlova\nhätähuuto, ja samalla alkaa joka puolelta kuulua pientä kahinaa,\näkillisiä töksähdyksiä, puidenoksien rasahduksia, mikä kaikki ilmaisee,\nettä ympäristössä kuljeksivat metsäneläimet kiirehtivät takaisin\npesilleen.\n\nKauhea tuska, mikä lähtee murtuneesta käpälästä, sen rikkiviilletystä\nlihasta ja repeytyneestä nahasta, pakottaa Kultarinnan epätoivon\nvoimalla pinnistämään ruumiinsa aivan jäykäksi, siten mahdollisesti\npäästäkseen tästä likistyksestä. Mutta mitäpä voi lihaksien hurjinkaan\npingotus teräsvieterien tuskallista puserrusta vastaan!\n\nTurhaan hän niitä koettaa purra; hänen hampaansa arastelevat jo tuon\nsäälimättömän metallin kylmyyttä, joka vain ne murtaisi, ja niin raukee\njokainen tuskan yllyttämä yritys päättyen vaikeroimisiin.\n\nKaukana kajahtaa pyssynpamaus; silloin hän ymmärtää tämän pyydykseksi.\nPian tulee mies hänet tappamaan, eikä hän silloin voi paeta eikä\npuolustautua. Ja tuskan vihloessa ja vaaran mieltä kiihottaessa\nravistelee ja vääntelee hän itseänsä epätoivoisin liikkein.\n\nSiinä seisoo pyydys maassa liikkumatonna. Hän viskelee pientä päätään\ntaaksepäin ja pingottaa tervettä käpäläänsä, joka raivokkaasti polkee\nmaata, samalla kun takakäpälät pinnistävät jäykkinä kuin jouset maata\nvastaan.\n\nPingottuneet raajat nykivät taapäin, sivulle, eteenpäin, mutta pyydys\nei hievahda, ei liikahda. Satimen hammasrivi, jonka rautahampaat\njulmasti purevat hänen lihaansa, on suurilla raudoilla kiinni\naidassa olevassa renkaassa. Hän nuolee vitkaan käpälästä tippuvia\nveripisaroita. Sitten näkyy hän, ikäänkuin jättäisi taistelun silleen,\njännittävästä ponnistuksesta uupuneena toisinaan talttuvan, unohtavan\nitsensä, nukahtavan tuskiinsa ja väsymykseensä. Toisinaan taas hän\nvääntelehtii, ikäänkuin tuhatkertaisten kipujen kiusaamana, vapisten\nelämän kauheutta, värisee, vikisee, hyppii, murtaakseen rikki tai\nsaadakseen auki pihdit, jotka häntä puristavat.\n\nMutta kaikki on turhaa, ja aika kuluu, ja mies voi saapua.\nLumipeitteisen vuoren takaa päivä pian pilkottaa: sen ilmottaa lähellä\noleva kukko metallisointuisella kiekunallaan, herättäen lehmät, joiden\nkellot kilahtavat yön hiljaisuudessa.\n\nTäytyy paeta, paeta mihin hintaan hyvänsä! Ja vielä rajummin pudistaa\nhän käpäläänsä, jonka luut ruskivat teräshampaiden pihdissä. Vielä\nyksi ponnistus: hän viskautuu kokonaan kyljelleen, ja nyt puljahtavat\nmurtuneiden luiden irtonaiset kappaleet esille ihosta, ja jälelläoleva\nkäpäläntynkä on melkein irti. Koko hänen tarmonsa keskittyy tähän\nyritykseen; hänen silmänsä, joihin on räiskynyt verta, loistavat\nkuin rubiinit, hänen kitansa vaahtoaa, karvat ovat pystyssä ja\ntahriintuneet; mutta liharepaleet ja nahka, jotka vielä ovat kiinni\ntuossa surmanansassa, pidättävät häntä. Vaara kasvaa, kukot kiekuvat\ntoisilleen, ja mies voi ilmaantua.\n\nSilloin hyökkää hän äkillisessä tuskansekaisessa pelonpuuskassa,\nvapisten pyydyksen hirvittävän puristuksen alaisena, rikkirevityn\nkäpälänsä kimppuun, ja nopein ottein silpoo, viiltää, ruhjoo, leikkaa\nhampaillaan veristä ja vavahtelevaa lihaa. Nyt on työ lopussa! Yksi\nlihassyy pidättää vielä: ponnahdus raajoissa, kouristus lihaksissa, ja\nhän Suhtautuu irti katkaisten vertavuotavan langanpätkän.\n\nEipä mies saa häntä käsiinsä.\n\nJa Kultarinta katosi sumuun tuskan huumaamana, mutta joka tapauksessa\nvapaana, eikä luonut edes jäähyväissilmäystä rikkirevittyyn ja\npunaiseen käpälätynkäänsä, joka jäi sinne todistamaan hänen\nvoittamatonta vapaudenrakkauttaan ja elämänhaluaan.\n\n\n\n\nKULTARINNAN KUOLEMA.\n\n\nLaahaten kellahtavaa ja kuluneen näköistä hikiliinaansa harmaan,\nkuihtuneen maalaismaiseman yllä oli päivä valjennut, kostavan haamun\nnäköisenä. Tänä talvipäivänä oli Kultarinta jättänyt ihmisen virittämän\npyydyksen teräskouriin käpälänsä, joka oli siihen jäänyt äärimmilleen\nkehittyneen hädän merkiksi.\n\nHän oli kävellyt, oli juossut, näkemättä mitään, tietämättä mistään,\noli kulkenut pitkän taipaleen kunnes tyyten uupui, oli astunut\nkyynelehtivien, harmaiden pensasaitojen vieritse. Nämä olivat\nlukemattomien perhoskotelojen tahraamat, joista hyönteiset aikoinaan\ntulevat esille.\n\nVihdoin tunsi Kultarinta rohkeutensa pettävän ja käpäläinsä\nherpautuvan. Samassa äkillinen kuolemanpelko kylmän ryöpyn tavoin\nvalahti tylynä hänen lamaantuneeseen tajuntaansa saaden hänen\nselviämään tuskanhuumauksesta. Ja ajatus, järkähtämätön ja ankara,\nastui käskevänä hänen eteensä: Jollet lepää, kuolet!\n\nHän oli pysähtynyt huokoiselle, mädänneelle lehtikasalle, josta\nenää oli vain lehtiruodit jälellä, keskelle lehtensä varistaneita,\nharventuneita orjantappurapensaikkoja. Nuoltuaan kotvan aikaa veristä\nkäpäläntynkää, joka surkeana riippui hänen lavastaan kuin repaleinen\nhiha, oli hän hätäisesti ottanut selkoa ilmansuunnista päästäkseen\neksymättä metsäasunnolleen.\n\nHän huomasi olevansa sitä aivan lähellä. Sillä sattukoonpa\nmetsäeläinten elämässä mitä suorin, säännöllisiä oloja mullistava\nhäiriö, melkein aina on tylsistyneen tajunnan yllä jonkinlainen\nsallimuksen johto, joka heitä kuljettaa, jonkinlainen olemukseen\nkätketty, tiedoton varjeleva voima, joka valvoo heidän elämäänsä.\n\nKun hän nyt väliaikaisessa turvapaikassaan voi miettiä, ryhtyi hän\nsuunnittelemaan matkaansa, odottaen suotuisaa hetkeä pyrkiäkseen\nvierasvaraisen pähkinäpuunsa turviin. Tuolla metsänrinnassa se ojenteli\npitkiä, sammaltuneita käsivarsiansa saksantammien ja pyökkipuiden\nohuiden, paljaiden oksien lomitse.\n\nIkäänkuin olisi tahtonut hiljalleen hankkia takaisin välttämättömän\nmäärän tarmoa, koota riittävän varaston voimaa, kyyristyi hän kokoon,\nkääriytyi keräksi, hankkiakseen tyyten uupuneille lihaksilleen\nnuoren, rohkean verensä lämmön avulla sitä voimaa, joka oli hänen\nparanemisekseen välttämätöntä.\n\nPian kohosi ratisevien puunoksien lomista hänen päänsä, hieno kuin\nkäärmeen pää, varovaisena, oksia hipaisten, ja yhdellä silmäyksellä,\nyhdellä korvan humauksella tutkittuaan koko näköpiirin, juoksi hän\npensasaitojen suojassa metsää kohti, jossa hänen asuntonsa oli.\n\nHän pääsi pian sinne, ja niin suuri oli hänen tarmonsa, että huolimatta\nrikkirevitystä käpälästään huolimatta suuresta verenhukasta ja\npyörryttävästä tuskasta, hän vaivatta kiipesi ilmaluolaansa, jonne hän\ntuntui vaipuvan kuin emon syliin tai äkkisyvänteen avoimeen kitaan...\n\nKuusi päivää vietti hän siellä nuollen haavaansa, tuskasta raukeana,\nkuumeisena. Sitten tuli hän eräänä kauniina iltana esille laihtuneena,\nsurkean näköisenä, silmät palavina ja tuskaisina, hartiat painuksissa,\nkulkien kuin raajarikko, joka näyttää rampaa jäsentänsä herättääkseen\nsääliä ja rukoillakseen almua henkensä pitimeksi.\n\nEi mikään houkutellut häntä enää kylään päin, mihin hänen toverinsa\njälleen kulkivat. Ei mikään saanut häntä lähestymään ihmisasuntoja,\nei mikään, ei edes verenhimo ja -jano vetänyt häntä aukealle. Siellä\nkuljeskelivat nyt kanat vapaina lumettomilla niityillä ja sänkisillä\npelloilla keskellä tähdenmuotoisia ja viheriöiviä sikurijuuria,\nnoukkien pieniä matosia ja kalkkikiven muruja, joista muodostui kuorta\nmunan ympärille.\n\nMetsä jäi hänen oleskelupaikaksensa ja riitti hänelle. Sieltä hän etsi\njokapäiväisen ravintonsa, jonka avulla luuli jotenkuten tulevansa\ntoimeen kevätpäiviin saakka, jolloin lehti puhkee puuhun ja linnut,\njotka lupasivat hänelle parasta ravintoa, palaavat takaisin.\n\nNämä ajat koittivat.\n\nKiikkuessaan tähystyspaikassaan kuin vahti uutta urkkimassa, kuuli hän\nnyt muuttolaisten palaavan, kuuli metsän yläpuolelta niiden siipien\näänekkään kahinan, joka oli kuin nousuveden pitkällinen pauhu, kuuli\nniiden meluisat kutsuhuudot, lemmenlaulut ja ilonpurkaukset. Ei hän\nkäynyt levottomaksi, vaikka näki niiden kauas häviävän. Sillä hän\ntiesi kyllä, että näiden ensimmäisten, pohjoiseen pakenevien jälessä\ntulee pitkä jälkijoukko, joka leviää metsän yli ikäänkuin suuren,\nsiipihameen laahustin ja täyttää sen syksyyn saakka lemmenleikeillään\nja riemulauluillaan.\n\nHänen pieni sydämensä löi kiihkeästi ilosta hänen ajatellessaan, että\nläheisessä tulevaisuudessa saisi lehtien turvissa väijyä rastaita,\nsaisi pyökkipuiden latvasta hyökätä niiden pesien kimppuun ja taistella\nankarasti korppien pesillä, nämä kun puolustivat tukevalla nokallaan\ntarmokkaasti poikasiaan.\n\nSaaliinsaanti oli vielä huonoa; pitkälliset väijymiset päättyivät usein\nhyödyttömästi. Mutta voimakas vaisto veti hänet väijymään lintujen\nlemmenleikkejä metsässä, niiden takaa-ajoja, niiden kinasteluja, niiden\ntappeluja. Nämäpä ne jouduttivat sitä aikaa, jolloin hän vehreällä\nnurmella pitäisi yltäkylläisiä verenjuominkeja leppeinä kevätaamuina\ntai viileinä kevätiltoina.\n\nSilmikot tihenivät ja paisuivat. Pian pistävät niistä voitokkaina\nesille pienet, vaaleat lehdet, avautuakseen valossa kiiltävän tuoreina\nlippuina ja sitten asettuakseen näytteille keveinä, loistavina\npäivänvarjoina.\n\nSilloinpa on pesien aika: melkein kaikissa pensaissa niitä piilee,\nsuurten puiden kätköissä niitä löytyy. Silloin hän voi laatia\nruokalistansa milloin pienistä lintusista, joita hän väijyilee\nmetsänrinnassa, milloin metsäkyyhkysten painavista pesäntäyteisistä,\njoita hän löytää rotkosta, kuinka kulloinkin hetken oikku sallii.\nNykyään hän ei voinut ajatellakaan lintujen metsästämistä päivän\naikaan; sensijaan otti hän melkein joka ilta hengiltä rastaan.\n\nHeti hämärän tultua alkoivat rastaat, yksitellen kiikkuen ojan varrella\nkasvavien puiden tyvioksilla, arkoina laulunsa, jonka silloin tällöin\nkeskeyttivät lyhyet paussit. Laulu oli intohimoista, suuriäänistä,\nitsepintaista, siinä oli vaihteluita loppumattomiin, ja tuntui, kuin\nlaulajat täten olisivat tahtoneet jouduttaa kevään tuloa tai kuin kukin\nheistä olisi tahtonut voittaa naapurinsa ja pakottaa hänen vaikenemaan.\n\nSilloin Kultarinta liukui hiljaa ja notkeana maata pitkin ja saapui\nääneti sen puun juurelle, missä kirkuja huusi äänensä käheäksi. Laulun\nkestäessä kulki hän eteenpäin, kunnes lintu omaan ääneensä kyllästyi ja\nvaikeni, jolloin hän pysähtyi ja laski alas säihkyviä rubiinisilmiänsä\nverhoavat ripsireunaiset luomet, avaten ne vasta kun lintu alkoi\nuudelleen laulunsa. Hän painautui kiinni oksaan, kuin olisi yhtä sen\nkanssa, niin että häntä oli ympäristöstään mahdoton erottaa.\n\nKun hän tunsi olevansa kyllin lähellä, kun oli arvioinut välimatkan\nja ottanut vauhtia, syöksyi hän yhdellä hyppäyksellä linnun kimppuun,\njonka laulu hänen kynsissään tukahtui kaameaksi parkunaksi. Silloin\nvaipui äkkiä koko metsä yön raskaaseen hiljaisuuteen.\n\nMutta tällaisella metsästysretkellä, joka vaati erikoista notkeutta\nja harvinaista ketteryyttä, oli hänen arpinen käpälätynkänsä hirveän\nkiusallinen. Hänen kulkunsa oli sen takia hitaampaa, hänen tasapainonsa\nepävarmempaa, hänen hyppynsä kömpelömpiä. Olipa hän jo useita kertoja\nlaskenut kynsistään saaliin, joka oli pyrähtänyt lentoon sysimustaan\npimeyteen päästäen peloissaan kimeitä, kirkuvia ääniä, joista\nKultarinta kyllin ymmärsi, ettei sitä enää saisi kiinni.\n\nMutta pesimisaikana piti hän alituiseen pitoja, joita keskeyttivät\nraskaat unet. Silloin oli hän kuin juovuksissa ja selvisi kohmelostaan\nentistä janoisempana, aina verenhimoisena, aina valmiina ottamaan\nhengiltä lintuemon, jonka hän yllätti muniaan hautomassa tai poikasiaan\nvaalimassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAuringon säteiden lämmön painamina kehittyivät tammien viimeisetkin\nmyöhästyneet silmikot. Metsän vehreys esiintyi loppumattomissa\nvärivivahduksissa.\n\nSiinä oli värisointua. Metsän vehreä nurmi heijasti kuin kilpaa\nvehreiden ketojen kanssa auringonvaloa kuvastimensa tuhansista\nsärmistä, ja sen räikeän hehkuva ja kiiltävä vehreys vaihteli\ntyvioksien monivivahteisten vaaleiden värien kanssa. Näiden oksien\nhennot, ohuet ja hienopintaiset lehdet eivät vielä olleet saaneet\nvalon täyttä hehkukastetta, eivät vielä olleet tyhjentäneet kuumien\nsäteiden kultamaljaa pohjaan asti. Sillä vinosuuntaiset auringonsäteet\neivät vielä olleet ehtineet ylenmäärin vuodattaa valoa muille kuin\netuoikeutetuille metsänreunoille ja korkeimmille puunlatvoille.\n\nMutta tänään kuohui kaikkialla elämä, sekä eläinten että kasvien,\nmonimuotoisen rikkaana. Kuului hyönteisten surinaa ja lintujen laulua,\nsilmikot aukenivat paisuvissa oksissa, jotka väräjävässä ilmassa\nrauskuivat kuin oikoilevat jäsenet.\n\nTämä oli ensimäisiä niistä päivistä, jolloin metsä, naisen tavoin, joka\nkauan on vastustellut rakastettunsa hyväilyjä, lopulta antautuu niille.\nSilloin kuohuu sen jok'ikisessä pikku jäsenessä elämää, silloin joka\npuussa neste riemuiten kohoaa, ja auringon kuumat suutelot saartavat\nmetsän vallottavan, voittoisan lemmen voimalla ja tunkevat kokonaan sen\nläpi. Eikä metsä silloin enää tarjoo eläville olennoille eksyttävissä\nvarjopaikoissaan vilpoisaa, vaikka pettävää suojaa.\n\nKaikki siinä lauloi, laulun ulospäin kumpuamatta; koko metsä kuohui\nhehkuvaa, sisäänpäin kääntynyttä, kuin keskitettyä elämää...\n\nKeskellä tätä rikasta, puhkeavaa elämää kävi Kultarinta tuona aamuna\nryöstämässä rastaiden pesiä pähkinäpuissa ja pikku tammissa päivän\nravinnoksi.\n\nErään puun oksantyvessä, missä kolme keskikokoista haaraa yhtyi, istua\nvärjötti rastas pesänsä reunalla, höyhenet pörröllään, pää hervotonna,\nsilmät synkeän tuijottavina, kyyristyneenä poikasiensa hentojen\nruumiiden yli, joilla tuskin oli vielä untuvapukua yllään.\n\nJokin näköhäiriö tuntui hänet huumanneen, sanoin selittämätön pelko\nkuvastui hänen silmissään.\n\nKaukana korkeuksissa oli hänet huomannut suuri petolintu, joka\nnäytti leijailevan valossa. Räpytellen lakkaamatta siipiään,\npaikoiltaan hievahtamatta, kaula ojona, pää alhaalla, lumosi se tällä\ntyhjänpäiväisellä liikkeellään ja terävien rengassilmiensä kiehtovalla\nkatseella lintuparan, joka äidillisen tunteensa pakottamana vaarasta\nhuolimatta jäi pesäänsä.\n\nKauempana kokoontuivat toiset linnut yhteen, ja niiden siipien kahina\nja pelokas viserrys kantautui laajalle. Ne tahtoivat näin, suurella\nlukumäärällään, rähinällään ja joukkovoimalla välttää turmiollista\nlumousta ja varmaa kuolemaa, niiden kohtaloa, jotka eivät liity\nmuihin. Korpit rääkyivät ja osottelivat toisilleen vihollista pelon ja\ntaisteluhalun vaiheilla, valmiina torjumaan iskuja, jotka eivät heitä\nedes uhanneet.\n\nPetolintu, suuri hiirihaukka, jonka siipiväli oli sangen mittava, ei\nnäyttänyt tästä välittävän, vaan oli kokonaan kiinnittänyt huomionsa\nsaaliiseensa.\n\nJa äkkiä syöksyi se, tuntiessaan rastaan varmasti olevan vallassaan,\nkuin nuijalla iskien pesän kimppuun.\n\nMutta juuri kun sen koukistuneet kynnet, jotka jo edeltäpäin olivat\niskuasennossa, olivat lintuun tarttumaisillaan, pisti äkkiä saman puun\nsokkeloista Kultarinnan pää uhkaavana esille.\n\nSiipiään räpytellen pysähtyi verenhimoinen petolintu yhdelle noista\nkolmesta oksasta, johon se toisella jalallaan tarttui toisen\nhapuillessa tyhjää, ja ojennetun kaulan yläpuolella latuskainen pää\ntähysti julmana vastustajaa, joka hänen kanssaan kilpaili saaliista.\n\nIstuen vastakkaisella oksalla, takapuoli ruumista pystyssä, terve\nkäpälä alhaalla, lihavana ja voimakkaana tiheistä juhla-aterioistaan,\nraajat kissantapaisesti koukistuneena voimakkaaseen kaarrokseen,\nkaula pingotettuna, tappeluvalmiina, käänsi tuo pieni verenhimoinen\neläin petolintuun päin hienon, latuskaisen päänsä liekehtivine\ntimanttisilmineen, ja avasi kitansa paljastaen kaksi hohtavaa ja\nterävää hammasriviä. Kultarinta pysyi hievahtamatta, kuono pystyssä,\nsieraimet kokoon vetäytyneinä, viiksenkärjet eteenpäin, ojennettuina,\nhirmuisena suuttumuksessaan ja vihassaan.\n\nJa molemmat vastapuolet lävistivät toisensa kiehtovilla ja\nverenhimoisilla katseillaan kuin terävillä miekoilla. Oli syntymässä\ntaistelu, tulinen, vielä epätietoinen tuloksiltaan, mutta joka\ntapauksessa tuskallinen ja tuhoisa saalisparalle. Tuo onneton\nlinturaukka oli siinä kahden tulen välissä, sen höyhenet oli kuumeinen\nkauhunväristys pörristänyt, niin että siitä erotti enää vain mustan,\nliikkumattoman nokan, hapuilevat ja hurjat silmät. Onnettoman kaula\nnäkyi tahtovan vetäytyä ruumiin sisään välttääkseen kuristavaa kynttä\ntai viiltävää hammasta. Kärsivän eläinparan sydän löi niin rajusti,\nettä pienet sokeat poikaset, jotka olivat sen hentojen siipien\nsuojassa, alkoivat piipittää tietämättä mitään näytelmästä heidän\npäänsä yläpuolella.\n\nMolemmat viholliset lävistivät toisensa katseillaan kuin miekoilla.\nOlisi luullut, että näkymätön, voimakas side oli heidän välillään.\nJa tämä side, joka kiristymistään kiristyi, jännitti myös entistä\nkiihkeämmin heidän lihaksensa taisteluun, tuimaan otteluun, johon he\nvalmistuivat käymään satakertaisin, vihan kiihdyttämin voimin.\n\nIkäänkuin Kultarinta jo olisi lihaksiinsa koonnut kylliksi voimaa\nhyökkäystä ja puolustusta varten, lensi hän, takarajoillaan ponnahtaen\naimo hyppäykseen, vihan nuolena oksaltaan petolintuun päin.\n\nHyökkäystä oli mahdoton torjua. Isku osui petolintuun keskelle rintaa\nja se horjahti; mutta sen mahdottoman suuret siivet olivat sen\ntuokiossa kohottaneet jälleen pystyyn, jopa ennenkuin sen koukkunokka\nehti nipistimillään repäistä näädän vavahtelevaa lihaa. Sitten\ntarttuivat sen kynnet ahneesti kaapaisten Kultarintaan ja se kohosi\navaruuteen, vieden pienen eläimen mukanaan.\n\nHiirihaukka kohosi saaliinsa painostamana viistoon. Se säästi kostonsa\nmyöhemmäksi, muutamaa hetkistä tuonnemmaksi, kunnes näätä tämän\nkulun huumaamana, pyörtyneenä, typertyneenä ilmameressä, ei enää\najattelisikaan vastustella nokaniskuja.\n\nSe erehtyi. Kohotessaan ilmaan mahtavan linnun verisissä kynsissä\noli Kultarinta kyllä tuntenut huimausta niinkuin ne, jotka luottavat\nvain maahan ja jalkoihinsa; hänen kauhun sokaisema katseensa ei ollut\nvoinut arvioida sitä kasvavaa kuilua, joka hänet erotti maailmastaan,\nmutta raivokas viha oli hänet vallannut. Ja hän painoi syvemmä linnun\nrintaa vasten kitansa vihaa hehkuen ja verta janoten ja ponnahteli,\nvoimakkaampana ja notkeampana kuin milloinkaan, kinttujänteittensä\nvoimalla lähemmä petolintua, löytämättä jaloillensa tukikohtaa\nja syöpyen hiirihaukan kynsiin, jotka häntä pitelivät tulisissa\npihdeissään.\n\nYhdellä iskulla, suonenvedontapaisella, epätoivoisella ponnistuksella,\njonka voimasta hiirihaukka veti jalkansa koukkuun, oli Kultarinta\ntakertunut kiinni petolinnun ruumiiseen, ja raivokkaana iskenyt sen\nsisälmyksiin kylmät, veitsenterävät hampaansa, joita ei mikään mahti\nolisi niistä saanut irti riuhtaistuksi.\n\nKuolevan ihmisen elein nykäsi petolintu tuskissaan päätään taaksepäin.\nAvoimesta haavasta tihkui verta, ensin tulipunaisena ja lämpimänä\nkasteena, sitten nopeampina ja katkonaisina suihkuina. Ja suuria\nveripisaroita putoeli alas syvyyteen, aina suurempia sen mukaan kuin\npurema eteni ja reikä rinnassa laajeni. Hiljentäen silloin lentoansa\nja kohoten pystysuoraan, enää mitään näkemättä, tuskien huumaamana\nnousi lintu nousemistaan, Kultarinta sydämeen syöpyneenä kuin surman\nnuoli, jota hiirihaukka puristi entistä kiihkeämmin ankaroissa\nkuolontuskissaan.\n\nPetolinnun kynnet, jotka suonenvedontapaisesti olivat iskeytyneet\nnäädän selkään ja rintaan, olivat syöpyneet läpi nahan, lihaksien,\npuristaneet rikki keuhkot, sydämen, kaikki vertavuotavat sisälmykset,\nja sotkeneet kuin taikinaa elävää ja höyryävää lihaa. Ja samalla\nKultarinta leppymättömänä, liikkumattomana, hänkin kostoansa\nsuorittaen, repi hampaillaan punaisen haavan linnun sisälmyksissä yhä\nsuuremmaksi.\n\nHe kohosivat hurjina kohti auringonvaloa yhtä huumaantunutta nousua.\nÄkkiä keikahti mahtava lintu verettömänä nurin syvyyden yläpuolella\nvaipuen hervottomille siivilleen. Ja kiemurrellen kuolonkamppailun\nviimeisissä tuskissa, petolinnun yhä puristaessa uhrinsa ruumista\njäykissä kynsissään, syöksyivät molemmat ruumiit syvyyteen.\n\n\n\n\nKANIINIEN SALAKAPINA.\n\n\nJänö-Jussi, Riihivuoren metsässä oleskeleva punaisenruskea jänis,\naikoi vaihtaa Vattuperän vadelmapensaikon, jossa oli pitänyt asuntoa\neräästä kesäkuun aamusta lähtien, tummiin kylvömailas- ja tuoksuviin\nnurmiapilasketoihin ja lähti matkaan hämärän turvissa.\n\nHän oli nukkunut Vattuperän rotkossa silmät selällään, ikäänkuin\nolisi pelännyt, etteivät hänen, vanhan metsänkulkijan korvat kykenisi\nriittävän tarkasti vaarinottamaan ympäristön ääniä. Näreikön\nväriloisto, joka vaihteli lehdiköissä väreilevän valon mukaan, synnytti\nalituiseen ilkeitä, mieltä masentavia, lepoa häiritseviä painajaisunia.\n\nVaikkei mikään ulkonainen seikka ollut Jänö-Jussille antanut pelon\naihetta, hankki hän kumminkin itselleen varmuuden ulkonaisesta\nturvallisuudesta suunnaten vuoroon joka haaralle ruskeat,\nvalkonipukkaiset korvansa niinkuin sotamies, joka tutkii asettansa\ntaistelun edellä, taikkapa vain niinkuin matkustaja, joka ennen\nmatkallelähtöä katsoo, että tukkansa on sileäksi kammattuna.\n\nSitten kohottivat hänen takakäpälänsä, jotka olivat pitkät ja kestävät\nkuin teräsjouset, hänen pulskan, valkoisen takaruumiinsa korvien\ntasalle ja viskasivat hänet kuin pyssyllä lau'aisten muutamien askelten\npäähän suosiollisesta vadelmapensaikosta. Sen hän vanhan kokemuksen\nnojalla — ei vain turhasta oikusta — oli valinnut lepopaikakseen\nyhdeksi päiväksi.\n\nJänö-Jussi, Vattuperän yksinäinen erakko ja sen nautinto-oikeuden\nomistaja, oli tämän metsäkulman ainoa hallitsija, joksi hänet kaikki\nmuut jänikset olivat tunnustaneet. Kuukausia sitten oli hän eräänä\nsyysyönä löytänyt aution rotkon, saapunut sinne punaisenruskeat\nsäärystimet savisen loan koristamina ja ottanut sen asuinpaikakseen.\nEikä yksikään tuohon pitkäkorvaiseen heimoon kuuluva, kuuliaisia kun\nolivat ikivanhoille vaistoille, ollut yritellytkään, kuten sadun näätä,\nriidellä häneltä pois tätä paikkaa, jonka hän ensimäisenä oli löytänyt.\n\nEhkäpä oli hän unohtanut sen syysillan, jolloin hän uupuneena oli\njoutunut kauas syntymämetsästään mielettömänä paeten verenhimoista\nkoiraa, ja laskenut ankkurinsa tälle rauhalliselle rannalle. Tehtyään\nmuutamia taitavia, kaksi- tai useampikertaisia kiertoja, oli hän\nasettunut kahden lokaisen vaon väliin, joista häntä ei voinut erottaa,\nturpa tuulta vastaan, joka liittolaisena tai ystävänä huolellisesti\npainoi alas hänen selkäkarvansa paremmin hänet salatakseen. Ja koko\nyönä ja seuraavana päivänä hän ei ollut hievahtanutkaan paikaltaan.\n\nVasta hämärässä oli hän lähtenyt taivaltamaan, haluten aluksi kulkea\nentiselle oleskelupaikalleen viepää tietä. Mutta ajatus, että edellinen\nrotkoissa oleskellut jänis oli epäilemättä joutunut metsästäjien\nkäsiin jättäessään tämän ihailtavan oleskelupaikan, lisäksi apilas- ja\nmailasketojen likeisyys ja tämän tuulten suojaaman metsäkulman jylhä\nrauha olivat pidättäneet hänet siellä. Ja Riihivuoressa oleskelevat\njäniksenpoikaset, tultuaan täysikasvuisiksi ja hakiessaan hekin\ntäällä yksinäisyyttä, olivat vastustamatta jättäneet hänelle metsän\nriidattoman yliherruuden.\n\nVarovaisin loikkauksin, pysähtyen joka hypyn välillä, lähti Jänö-Jussi\nkesäkuun-illan sametinpehmeässä ja hyväilevässä puolihämärässä tuttuja\nsyntymäseutujansa kohti. Hän tarkasteli ilmaa saadakseen selville\nmetsän värähtämättömästä tyynestä huolimatta tuulen suunnan, jonka\nheikko henkäys sai puiden kuivat, näännyksissä olevat lehdet painumaan\nalas. Tuuli kävi etelästä, ja hän suuntasi kulkunsa sitä aituuksen\naukkoa kohti, joka oli enimmän etelään päin, ikäänkuin tahtoisi urkkia\ntietoja niin kaukaa kuin suinkin ja erottaa erehtymättömään korvaansa\nosuvasta tuhatsorinaisesta huminasta ne melkein huomaamattomat äänet,\njoita hiljaa keinuva yöilma saattoi salata.\n\nMuutamissa hetkissä oli Jänö-Jussi poissa metsästä, ja kun hän,\nsaavuttuaan aitauksen varjoon, tunsi olevansa turvassa, läksi hän pois\nalueeltaan, rinnassaan turvallisuudentunteen suoma rauha ja mielihyvä.\nSilloin tällöin nykäisten palan hyvätuoksuista ruohoa, huvittelihe\nhän kuin nuori varsa, iloiten yksinäisyydestään. Hän hyppi mättäältä\nmättäälle, hipaisten pensasaitoja ja aika-ajoin kääntyen kylään päin.\nSieltä kantautui vielä joitakin lörpötteleviä ääniä, joista jänön\nhuoleton, luottavainen mieli ei piitannut.\n\nEräällä puna-apilaskedolla, joka oli täynnänsä makeita kukkia, tapasi\nhän tavallisesti metsän muut jänikset, öiset toverinsa. Mutta yhteen\ntai kahteen kuukauteen ei Jänö-Jussi ihmeekseen ollut tavallisella\nyhtymäpaikalla enää kohdannut noita pitkäkorvia, joiden kanssa hän\nhieroi turpaa ystävyyden merkiksi keskellä kosteita ja tuoksuvia\nvihreitä niittyjä.\n\nHän ei niitä enää nähnyt. Ja Jänö-Jussia ihmetytti joka ilta enemmän,\nsitä enemmän, kun hän nyt näki suurten pitkäkoipien sijasta laumoittain\npienempiä, tummempivärisiä, yltiöpäisen näköisiä heimolaisia, joiden\nlukumäärä tuntui kasvamistaan kasvavan. Nämä heittivät häneen vihaisia\nsilmäyksiä ja olivat ärein äännähdyksin ja värähtelevin sieraimin\nvastanneet hänen ystävälliseen tervehdykseensä.\n\nJänö-Jussi oli salaa levoton näistä naapureista, vaikkei vielä\nhuomannut yhteyttä suurempain pitkäkoipisten katoamisen ja näiden\noutojen serkkujen ilmestymisen välillä. Kumminkin oli hänestä\nvastenmielistä, että tuo joukko, joka kaivautui maakoloihin sensijaan\nettä olisi pitänyt asuntoa rotkoissa, yhä lisääntyi ja edelleen pysyi\nhänen lähellään.\n\nJänö-Jussi oli Rähivuoren jäniksistä voimakkain ja kookkain, mutta\nei ollut milloinkaan väärinkäyttänyt voimiaan ketään vastaan omaksi\nedukseen. Hän katselikin näitä pieniä heimolaisia, jotka hän helposti\nolisi voittanut tappelussa tai kilpajuoksussa, hyväntahtoisen\nleppeydellä ja voimakkaan tyynellä varmuudella.\n\nHän kulki siis koko yön niityltä niitylle, hyppi ruohomättäältä\ntoiselle, loikkasi pitkin polkuja ja teitä, harppasi syrjään turpa ja\ntakapuoli koholla maistelemaan jotakin hyvätuoksuista rehukasvia, jota\nhänen satunnaisesta oikusta teki mieli.\n\nOli alakuun aika. Noin yhden tienoissa aamuyöstä kohosi kuun hopeinen\nsirppi taivaalle tähtien kimmeltäessä monenvärisinä. Jänis katseli\nkuun nousua istuen pystyssä takaruumiillaan, yhä ihmeissään ja hiukan\nlevotonna valosta. Äkkiä sai outo näytelmä hänen hämmästyksestä\njähmettymään siinä mättäällä istuessaan.\n\nSuuren kiviröykkiön ympärillä, jossa oli laakson kiviä vanhan tavan\nmukaan kasattuina samaan paikkaan, huomaa hän lukuisan, oudonnäköisen\njoukon kaniineja olevan vilkkaassa liikkeessä ja neuvotteleman\nkeskenään.\n\nMilloin istuen takapuolellaan, milloin kokonaan seisten\ntakakäpälillään, vaihtaen paikkaa, nousten ja laskeutuen, luimistaen\nkorviaan kuin miettisivät ja kuuntelisivat, viskaten ne taaksepäin\nkuin tahtoisivat ilmaista vihaa, näyttävät ne tämän nousevan\nkuun eksyttävässä valossa väliin kuin tanssivan öistä tanssia.\nPitkäkorvainen ei tunne sitä, ja kun hänellä — yhtä vähän kuin hänen\nkaltaisillaan kenelläkään — ei ole seurusteluvaistoa, ei hän voi\nvähääkään ymmärtää noiden houkkien hillitöntä naamailveilyä.\n\nPienet, herkkäliikkeiset turvat irvistelevät oudosti, paljastaen\nnäkyviin nakertajien terävät hammasrivit. Etukäpälät lyövät vihaisesti\npientä rintaa vasten, kohoavat sitten turvalle saakka. Usein kuuluu\nmyöskin kovempi lyönti, ikäänkuin kehotus väkivallantekoon tai\nvaitiolokäsky: voimakkaampi takakäpälä iskee maahan, josta kuuluu\nkumahtava ääni, mikä voimakkaasti antaa käskylle pontta.\n\nJänö-Jussi katselee kaukaa, pää sivulle kääntyneenä, yhdellä silmällä,\nsuurella, punaisella, mykevällä, ällistyneen näköisellä, tätä outoa\nnäytelmää, ikäänkuin jokainen näkemänsä liike päättäisi hänen\nvapaudestaan ja hengestään.\n\nVihdoinkin koittaa aamu, lauma hajaantuu, ja Jänö-Jussikin aikoo\nlähteä rotkoonsa takaisin. Mutta jokaisen hänen käytävänsä suulla on\nkaksi kaniinia kuin vahtia pitämässä. Nämä katselevat häntä hänen\nsivu kulkiessaan virnistäen turvallaan, mikä ei ennusta hänelle\nhyvää. Etempänä tapaa hän toisia, niitä on vieläkin etempänä, ne\nnäkyvät piirittävän rotkon. Jänö-Jussi painuu arkana ja levottomana\nsyvälle metsikköön suurten vadelmapensastojen suojaan. Niitetylle\nheinämättäälle, toisiinsa takertuneiden, kasattujen heinien suojaan,\ntuulensuuntaa tutkien, kääriytyy hän keräksi ja vaipuu tavanmukaiseen\nlepoonsa.\n\nSiinä hän nukkuu savisella, hyllyvällä maaperällä, keskellä\nruosteenvärisiä heinämättäitä, joista häntä on vaikea erottaa, korvat\nhuolellisesti painettuina selkää pitkin, ja on näköjään kuin iso,\ntumma, ajan ja luonnonvoimien silottama kivi. Hän kuuntelee ja katselee\nolentonsa täydellä, itsetiedottomalla tarmolla. Korvien mustanvalkeat\nkärjet vavahtavat, kun outo ääni, jota metsässä ei tavallisesti\nkuule, epäsointuisasti yhtyy siihen yksitoikkoiseen säveleeseen, joka\nhänet tuudittaa uneen tai tavallista pitempi hiljaisuus keskeyttää\nlukemattomat sulosointuiset hänen lepoansa säestävät äänet, tai aurinko\ntavallista hehkuvampana valaa tähän loukkoon kuumaa valosuihkuaan,\nkirkastaa vadelmapensaikon hehkuvan vehreäksi ja tunkeutuu hänen\npyhättönsä pimentoon huolimatta edessä olevista, tanakoista, tuoreista\nvesaoksista.\n\nHänen lepoansa häiritsevät alituiseen mitä masentavimmat unet, mitä\nilkeimmät painajaiset, jotka saavat hänen äkisti luimistamaan korviansa\ntai avaamaan silmäteränsä laajaksi ja säikähtäen havahtumaan hereille.\n\nKoska hän on hämmennyksissään edellisen yön näytelmästä ja kaniinien\npirullisesta piirityspuuhasta, paisuu pieninkin epäilyttävä ääni hänen\npäässään tuhoatuottavaksi ukkosen jylinäksi. Samoin näyttää hänestä\nauringonvalon kajastus tuoreen lehden loistavalla pinnalla mahtavalta\ntulipalolta, heijastuessaan hänen munanmuotoiseen, kultakehyksiseen\nsilmäteräänsä. Se on kuin hornan rovio, jossa viattomien jänisraukkojen\nsielut saavat palaa niinkauan kuin loppumattomia metsästysretkiä\nkestää...\n\nIltahämärä havahuttaa hänet vihdoin tästä kiusallisesta horrostilasta.\nHän herää. Hän kuuntelee. Hetki on rauhaisa. Metsäpuiden latvoissa\nliikahtelevat lehdet hiljaa itätuulessa, kuin liehuttaisivat puut\nhyvästinsä häipyvälle päivälle. Ja Jänö-Jussi hyppää yhdellä\nharppauksella yli metsän raja-aidan ja sen kostean ojan, joka on\najautunut täyteen sammaltaneita kiviä ja mädänneitä lehtiä.\n\nMieltä rauhottava tuoksu leviää tuoreilta niityiltä; hetki on\nhiljainen ja näyttää hymyilevän hänelle, ja pian saa hän takaisin\nsitä luottavaisuutta, jota synkät, häiritsevät aavistukset ovat\njärkyttäneet. Hän unohtaa ne. Täällä on hän kaikkialle tervetullut,\nkaikkialta hän saa lempeätä kohtelua osakseen. Apilaat tuolla\netempänä hajahtavat hunajalle. Tuossa hän jo heittää kuperkeikkaa\nrantamaiteitten ja purppuranväristen nurmiapilain seassa, onnellisena\nyksinäisyydessään. Silloin alkaa äkkiä ja joka haaralta samalla kertaa\nkuulua kimeitä, piipittäviä ääniä, jotka ovat kuin sotahuutoja tai\nliittoutuneiden keskinäisiä merkinantoja.\n\nOvatko ne vihollisääniä? Ne eivät ole kettujen kimeätä vingahdusta, ei\nkoirien raivoisaa haukuntaa eikä raa'an ihmisäänen käheyttä. Ne ovat\ntuttuja ääniä. Ja äkkiä hän säpsähtää, mielessään eilisyön muisto.\nVaara on tarjona! Täytyy livistää pakoon. Ja hänen silmänsä laajenevat\nsuuren suuriksi, hänen korvansa liikkuvat vastakkain ja ristitysten\nikäänkuin toisiinsa iskevät miekat, mutta joka suunnalta kohoaa ääniä,\njotka paisumistaan paisuvat.\n\nJa nyt näkee hän laskevan päivän epäselvässä valossa niiden, jotka hän\neilen näki vanhan kiviröykkiön ympärillä, joka haaralta tulevan esille\nja hyppivän häntä kohti. Niiden luku on eilisestään lisääntynyt, ja ne\nkulkevat häntä kohden piirissä, joka sangen nopeaan supistuu.\n\nNe lähenevät, ne likistävät toisiansa ja tuuppivat toisiansa; ne\nnäyttävät kasvavan, niitä on määrätön luku, ne ovat jättiläisiä. Minne\npaeta? Ja siinä on Jänö-Jussi tyrmistyneenä, kaula pitkänä. Vaara\nkasvaa, vaara lähenee, vaara käsittää hänet pian... mutta mikä vaara?\n\nTuntuu kuin muurinmurtajan isku hänen rinnassaan; turvat puhisevat,\nkäpälät kärsimättöminä tallaavat maata. Jänö-Jussi on kaadettu kumoon,\nhäntä poljetaan, purraan, revitään. Sitten lauma loittonee. Kaikki on\nohitse!\n\nEi, hän on vasta vankina! Kaksi pientä, verenhimoista kaniinia\npuree rikki hänen korvansa viiltävillä hampaillaan ja pitää häntä,\nsaatuaan hänet kumoon, kuin kiinninaulittuna maassa; toiset kaksi ovat\netukäpälien kimpussa, ja kaksi voimakkaampaa, jotka jo ovat kokeneita\nja taitavia ammatissaan, jäykistävät hänen takakäpäliänsä estäen niitä\nliikkumasta, pitäen niitä hajallaan rivossa asennossa.\n\nHillitön lauma hänen ympärillään nousee ja laskee kuin elävä aita;\nturvat vavahtelevat, ja tiheään räpyttävien silmäluomien sisäpuolella\npunertavat kuperapintaiset silmät verenhimoisina, ilmaisten\nhellittämätöntä vihaa. Tyrmistynyt Jänö-Jussi pysyy liikkumatonna,\nhievahtamatta paikoiltaan. Elävä aita häälyy, sitten pysähtyy\nedessäpäin liikkumattomaksi; ainoastaan takapuolella olevat kohottavat\nilmaan verenhimoisia turpiaan, ja niiden punaiset silmät näyttävät\ntahtovan hänet lävistää.\n\nJa nyt uhripappi alkaa työnsä.\n\nHän painaa hienoturpaisen päänsä Jänö-Jussin mahaa vasten. Hänen\nhampaansa, jotka ovat terävät kuin terässakset, viipyvät hetken\npunertavassa karvassa, ja yhdellä iskulla repäisee hän irti\nkivespussin, jonka hän, samoinkuin veriset lihat, sylkee pois\nsuustansa, katsojain tömistäessä jalkojaan nopeassa tahdissa.\nJänö-Jussin vihlova, epätoivoinen valitus, jonka kipu ja pelko\npaisuttavat kaameaksi voihkinaksi, kaikuu rotkossa vallitsevassa\nhiljaisuudessa. Lauma ei liikahda, ääneti se nauttii näistä huudoista\nja katselee mykkänä näitä kärsimyksiä, tylyyn vihaan jähmettyneenä.\n\nEtemmä ja syvemmä lihaan upottaa säälimätön raatelija aseensa. Kuuluu\ntoisiaan vastaan kalahtavien hampaitten terävää, karskahtavaa ääntä ja\npunaisessa turvassa heiluu sinne tänne läsnäolijain nähden muodoton\nja verinen liharepale, jonka hän virallisin elein jättää apulaiselle,\njotta se kulkisi hampaista hampaisiin. Turvat näyttävät irvistelevän\nja Jänö-Jussin valitus kohoo yhä yksinäisenä ja entistä kaameampana\nlaskeutuvaan yöhön.\n\nPyöveli aikoo jatkaa työtään. Mutta siiloin kuuluu läheltä rattaitten\njyrinää ja joku koira, jonka nenään tuuli on vienyt viestin kaniinien\nläsnäolosta, alkaa vimmatusti haukkua. Koiran kulkusen kilahtaessa\nalkaa silloin vihainen piiri Jänö-Jussin ympärillä särkyä ja hajaantua\nja hän, villi kulkurieläin, jää yksin tuon ihanan yön helmaan, joka\nlupasi nautintoja.\n\nMutta viimeisestä koiraskilpailijasta ei enää ollut pelkoa, viimeinen\nsalakapina oli onnistunut, kaniinien viha oli tyydytetty.\n\nJa silvottu Jänö-Jussi, mieletönnä kivusta ja pelosta, livahti tänä\nhiljaisena onnettomuuden yönä tiehensä Vattuperästä ja kiiruhti täyttä\nvauhtia kohti pensastoa, jossa hän ensi kertaa oli nähnyt päivänvalon,\nsiihen kaukaiseen seutuun, josta raivostunut jahtikoiraparvi oli\nhänet eräänä syyspäivänä karkottanut. Ja Jänö-Jussi ymmärsi nyt\nliiankin selvästi, miksi hänen suuret, ruskeakarvaiset veljensä olivat\njättäneet rotkon, nuo veljet, joiden kanssa hän kuuttomina öinä hieroi\nturpaa ystävyyden merkiksi keskellä tummia kylvömailasia ja tuoksuvia\nnurmiapilaita.\n\n\n\n\nUTELIAAN PALKKA.\n\n\nOllervo hyppeli, tammenterho hampaissa, polkua reunustavien\npähkinäpuiden ja leppien oksilla, missä hän oli jo monen monta kertaa\ntänään käynyt. Pienet korvat olivat luimussa, silmissä oli ilon\nilme, häntä oli toisinaan kietaistuna ylös kuin laahustin, toisinaan\nkohollaan töyhtönä, levittäytyen siron päivänvarjon tapaisesti suoraan\nhänen päänsä ylitse.\n\nHänen painostaan kimmoiset oksat nousivat ja laskivat, hipaisten puiden\njuurella kasvavia sanajalkoja. Ja tuo taitava hyppijä, väsymätön\nilonpitäjä jännitti, kohoilevien oksien antamaa vauhtia hyväkseen\nkäyttäen, koipensa yhä korkeampiin ja pitempiin hyppyihin, ikäänkuin\npensaat olisivat hänet puhaltaneet ilmaan tai ikäänkuin hän olisi ollut\npallo, elävä ja iloinen lelupallo metsän asukkaiden käsissä.\n\nHän kulki hypellen eteenpäin, joka lihas jännitettynä kimmahti\nkorkealle, ja kupsahti taas maahan asti. Ja missä hän auringonvaloa\nvasten vilahteli oksien lomitse, oli häntä vaikea keinuvista\npuunoksista erottaa. Siellä hän uiskenteli vehreässä aallokossa,\nkeikkui siellä kuin vedessä ajelehtiva esine, kauniin ilman\nhoukuttelemana.\n\nHän oli paluumatkalla metsänrinteeltä, missä kävi pähkinä- ja\ntammipuista etsimässä talviravinnokseen keltaisia pähkinöitä ja kypsiä\ntammenterhoja, jotka siellä joutuivat varemmin kuin hänen asuntonsa\nlähistöllä.\n\nOli aika koota ruokavaroja talteen. Oli lopussa kisapäivät, jotka oli\nvietetty kuusien ja tammien oksilla. Ei enää ollut aikaa alituisiin\nkisailuihin, ei joutanut enää olemaan piilosilla puiden oksilla, ei\ntekemään huimaavia ilmahyppyjä ja uhkarohkeita viippahyppyjä. Vuotuinen\nelonkorjuu oli ovella, sillä pianpa putoisivat puiden hedelmät maahan\nmätänemään, pianpa talvi, pakkaset, sateet ja lumi pakottaisivat hänen\nsulkeutumaan luolaan tai ilma-asuntoonsa. Sillä talviasunnokseen hän\nehkä valitsee kallionkolon, jonka hän puhdistaa hyvin ja pehmittää\nhuolellisesti sammalilla ja kuivilla lehdillä. Sitten hän jakaa\nsen yhtäsuuriin osastoihin, eri aittoihin, joihin hän tallettaa\nruokavaransa, lajitellen ne eri kasoihin. Tai asettuu hän aarniopuuhun\ntilavaan koloon, tuulen ajamien lehtien tai sammaleen peittoon,\nja tukee asuntonsa risuilla. Näin syntyy pieni, hyvin varustettu\nlinnoitus, suuren, luoksepääsemättömän puun, mieluimmin kuusen tukevaan\noksantyveen.\n\nSinne hän palasi joka retkellä, puoliavoimessa kidassaan etuhampaitten\nvälissä keltainen, sileä, paljas pähkinä tai hyvin paisunut, kookas\nja painava tammenterho, jonka hän oli valinnut kolmikulmaisesta\nsiemenkopasta kaikella sillä huolellisuudella, jonka hänen\neläinvaistonsa ja varma kokemuksensa hänelle olivat neuvoneet.\n\nHeti pesäänsä saavuttuaan laski hän saaliinsa pieneen aittaansa, jonka\nhän talveksi aikoi tarkoin tilkitä. Täältä aikoi hän tarpeen mukaan\nottaa esille ruokavaroja ja heittää pois tarpeettomat ja tilaa vievät\njäännökset joko pienestä sivu- tai isommasta pääaukosta. Ja näin\nhaaveillen ryhtyi hän korjaamaan, yhä iloisena, hypellen pitkää ja\nkapeaa sisäänkäytävää, jonka hän sisäpuolelta saattoi avata ja jälleen\ntanakasti sulkea kestävällä sammalmuurauksella.\n\nNäin hän oli tehnyt edellisenä vuonna ja näin hän tekee joka vuosi.\nLämpimäksi vuodenajaksi jätti hän aina asuntonsa autioksi ja tyhjäksi\nikäänkuin tuuleutumaan pitkän talven ummehtuneesta ilmasta, ottaakseen\nsen täysin puhtaana jälleen huostaansa.\n\nHän oli viettänyt kauniin vuodenajan huvilassaan, pienessä pyöreässä\nsammalpesässä, jonka hän joka kevät rakensi uudelleen. Tässä vihreässä\nkesämajassaan, joka riippui tammen oksantyvessä, soi hän suojan\nvuosittain vaihdetuille lemmityilleen.\n\nMutta heti kun poikaset olivat kasvaneet täysikäisiksi, lähteneet\npesästä hajotakseen kukin haaralleen, oli hän jäänyt yksin viettämään\niloista ja huoletonta elämää auringon alla, syöden huomisesta\nhuolehtimatta sellaisia metsän hedelmiä, jotka säilyvät vain kotvasen.\nJoskus lähti hän seikkailemaan rajaniityille ahmiakseen mahansa täyteen\nkirsikoita, joita ei voi säilyttää, ja joskus myöskin, vaikka sangen\nharvoin, nipisti verenhimoisena kuoliaaksi pikku lintusia niiden\npesissä tai oksilla, josta hän ne äkkiarvaamatta sieppasi kynsiinsä.\n\nUseimmiten hyppeli hän oksalta oksalle, tyytyväisenä päiväänsä ja\nelämäänsä, koko ruskea ruumis ilmassa, ponnahtaen kuin raketti\nylös vähimmänkin sysäyksen heilauttaessa puuta, tai kuin loistava\nleikkisuihku, jonka lyhteenmuotoisissa säteissä näkee monenvärisiä\nkimalluksia.\n\nHän söi siellä missä kulloinkin oli, useimmiten kumminkin määrätyssä\npaikassa korkeiden kuusien juurella, metsämeren helmassa jylhässä\nsaaressa, jossa hän tapasi iloisia tovereita.\n\nHe kiipesivät pitkin korkeita, suoria honkapuita, jotka olivat paljaita\nlatvaan saakka ja näyttivät luonnon tekemiltä viiritangoilta. Siellä\npanivat he joukolla toimeen metsäjuhlat keskuudessaan. Näiden honkien\nlatvoissa, suurissa yläoksissa riippui painavia käpyjä, jotka ikäänkuin\ntarjoutuivat palkinnoiksi rohkeille vallottajille ja joiden siemenille\nnämä olivat ahneita. Sinne he kiipesivät milloin vuorotellen, milloin\njälekkäin, päästäen kurkustaan kimeitä huudahduksia. Mieluummin\nliikkuivat he noissa pyörryttävissä latvoissa kuin pehmeätä maata\nmyöten, jossa käpäläin pitkät kynnet hidastuttivat kulkua.\n\nJa kun linnun tai muun eläimen ääni saapui heidän korviinsa, käänsivät\nhe ilmassa pikku päätään, kuuntelivat tarkkaavina ja syöksyivät\nnuolena heti äänen suuntaan tapaamaan iloista Närhi-Jaakkoa tai\nHölppä-harakkaa, iloitakseen niiden naurun säkätyksestä, niiden\nkuperkeikoista, niiden lemmittelyistä tai niiden riidoista. Katsellen\nniitä ylhäältä asettuivat he useimmiten oksien tyveen, pää yksin\nnäkyvissä, leveä, tuuhea häntä joko selkää pitkin painuneena tai\nruumiin ympärille viuhkan tapaan levinneenä, eksyttääkseen vihollista,\njonka äkkiarvaamatonta hyökkäystä heillä ehkä oli syytä peljätä.\n\nTänään oli Ollervo lähtenyt metsästä. Hän oli kulkenut metsänrintaan\nsuurelle, sammaltuneelle, polttavan helteiselle kiviaidalle ja\nsäikytellyt sisiliskoja, jotka siellä olivat päivää paistattamassa,\nmutta äkkiä lähtivät pakoon turvapaikkoihinsa nähdessään hänen kiitävän\nhäntä vaakasuorana, takaruumis korkealla, pää alhaalla, ikäänkuin\nrangaistusta pakenemassa.\n\nHän oli oleillut pähkinä- ja pyökkipuissa, valinnut terhon ja kulkenut\ntakaisin metsänrintaan oksia myöten, joka hänestä oli tutuin ja mukavin\ntie.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPolku aukeni pimeänä katettuna käytävänä, jonka ristikaarinen\nholvi välkkyi auringon valossa, ja jonka laki, leväten kuin\nsillankansi kahdella tummalla reunuksella, ylhäällä aivan väreili\nvalomeressä. Lukemattomat juuret pistivät esiin maaperästä, joka\noli tallattu sileäksi kuin permanto, ja virkeä tuuli puhalsi\nlähettäen maininkinsa kasveihin polun reunoille. Ihmisten tallaamat\npahkuraiset juuret risteilivät poikkipuolin polulla muistuttaen\npaloteltuja jättiläiskäärmeitä, joiden pää ja pyrstö olivat peittyneet\nvadelmapensaiden, mädänneiden oksien ja lakastuneiden lehtien sekaan.\nKatkenneista oksista kuuluva rotan arka rapina ja vähäinen liikahdus\nkeskellä tuota epäterveellistä ja myrkyllistä ryteikköä rotan pään\npistäessä näkyviin ja hännän heilahtaessa, saattoi usein antaa näille\nkyhmyisille juurikasoille todellakin sellaisen näön, kuin ne olisivat\nolleet eläviä.\n\nTällä karunlaisella paikalla olivat muutamat pähkinäpuut ja lepät\npäässeet kasvamaan ja muodostivat jonkinlaisen harvan, läpinäkyvän\naidan. Tämä aita jatkui pitkin polun syrjää pehmeänä, ohuena, huojuvana\nketjuna, jonka renkaihin siellä täällä puutarhurin veitsi oli käynyt\naukkoja tekemässä ja joka paikka paikoin ehkäisi tai tukahdutti\nsaarnipuun tai pyökin tyvioksat kasvussaan.\n\nAurinko, joka hyväili latvoja, yrittäen ajattelemattoman ystävän\ntavoin tunkeutua korkean metsän perhesalaisuuksiin, lennätti paikka\npaikoin sinne joitakin säteitään urkkimaan. Nämä sattuivat maahan\ntai kimmahtivat siitä takaisin viekkaasti pujottauduttuaan läheisten\nharvempilehtisten oksien lomitse.\n\nMutta siellä täällä ojentui laaja, tuuhea tammenoksa ylöspäin kuin\nsiveä käsi, joka toisaalle päin piti vahtia ikäänkuin kätkeäkseen\njokaiselta tunkeilevalta katseelta metsän arat elimet. Näin pitivät\nmetsän suuret, kokeneet vanhukset, vastuunalaisina tehtävistään, huolta\nsiitä, ettei asiaton tungeskelija saanut mitään ihmettelemisen aihetta.\n\nTarkaten eri ääniä, iloiten auringon valosta, linnun laulusta,\nkärpäsen surinasta, pysähtyi Ollervo välistä keinuvan oksan päähän\ntervehtimään avaruutta, uhmaillen tyhjyyttä allaan. Ja hän lähti\nuudelleen matkaan entistä uljaampana, pingotti äärimmilleen lihaksensa\nja hermonsa, lensi näin korkeammalle määräpaikkaansa, johon hän sirosti\nlaskeusi kimmoisten oksien antaessa hiukan myöten, käpälät eteenpäin\nojennettuina, häntä suorana, kynnet koukistettuina tukeviksi ja\nvarmoiksi pihdeiksi.\n\nPolulta, jonka varrella hänen lähtiessään oli vallinnut hiljaisuus,\nkuului parhaallaan suuren tammen juurella rastaan mieltä ilahduttava\nkutsulaulu.\n\nMitähän tuo juhlallisen jäykkä kapellimestari, joka kävi aina\nvirheettömään hännystakkiin puettuna, mahtoi tarkottaa kevätkonsertilla\ntähän aikaan päivästä? Tavallisesti kuului aamunkoitteessa tai\nhämärissä sen säännöllinen \"tsa-tsa\" varotuksena toisille linnuille tai\nyön tunnussanana. Outoa oli tämä! Täytyy mennä katsomaan. Ja Ollervo\nrientää, pieni pää kaulaan uponneena, kuin neuvoton juoksupoika,\nkumartuu nopein liikkein oikealle, vasemmalle, eteenpäin ja sivulle,\nnähdäkseen puunoksien monenkertaisen lehtiverhon takaa keltasaappaisen\nviheltäjän veljiään kutsumassa.\n\nLaskeuduttuaan tarpeeksi alas notkealle oksalle, kumartui hän\nhermostuneesti eteenpäin, ja hänen vilkas katseensa tunkihe läpi\ntyhjyyden. Mutta ihmeekseen ei hän nähnyt eikä kuullut mitään. Silloin\nilmestyi puun juurelle suuri, punaisenruskea koira, joka haukkui\nvimmatusti, puhisi äkäisesti kuono pystyssä, säikäyttäen rähisevällä\nesiintymisellään ja haukunnallaan Ollervon, joka kauhuissaan hyppäsi\nsyrjään. Samalla kuului kova ihmisääni, ja ankara pamahdus sai\naamutuulen hivelemät puiden lehdet säikähdyksestä lepattamaan.\n\nJa samassa huomasi Ollervo ympärillään korvia vihlovaa surinaa, kuin\nolisi koiran kintereillä ärtyneitä ampiaisia ollut lentämässä, jotka\ntuulenpuuskan nopeudella kulkivat ohi häipyen äkkiä kuulumattomiin.\n\nKorvien karvatupsut pörrössä, häntä kilpenä selällä, hampaat vihasta\nja pelosta kalisevina, kiiti hän nuolena eteenpäin, asettuen oksille\nkaikkiin mahdollisiin asentoihin, kieri pallona puiden ympärillä,\nhyppi eteenpäin, ylös, alas ja sivuille. Näin pakeni hän hillittömän\nhurjaa vauhtia jälillään haukkuvaa vihollista, joka oli häntä\nsäikäyttänyt rähinällään ja uhannut noilla vinkuvilla rakeillaan.\nSillä Ollervo, joka oli nähnyt vain koiran eleet, luki tietysti, aivan\njohdonmukaisesti, hänen syykseen sekä pyssynpaukkeen että vinkuvat\nlyijyrakeet.\n\nHän saapui taitavia mutkia tehden sammalpesäänsä, johon hän laski\nhuolellisesti säilyttämänsä tammenterhon, ja kiipesi piiloon viereisen\npuun latvaan, tutkien syvyyttä allaan ja kuunnellen poistuvan koiran\netenevää haukuntaa. Koiran poistuttua vaimeni hiljalleen hänen\npeljästyksensä ja hänen vihansa lauhtui.\n\nKuinka olikaan tuo kömpelö eläin, joka uhkasi häntä maasta, voinut\nsinkahuttaa hänen jälkeensä nuo vinkuvat rakeet, jotka saivat pakenijan\nkarvat nousemaan pystyyn ja hänen raajansa herpautumaan! Mutta\nmetsässä ei enää ollut mitään häiritsevää ja Ollervo lähti uudelleen\nkeräämään ruokavaroja, kulkien pitkin tuttua polkua, aukoen nopeilla\nja rajuilla hypyillään sen reunalla olevia vihreitä uutimia ja siten\nauttaen urkkivaa aurinkoa, joka heti pujahti rikostoverinsa tekemistä\nverkonsilmistä.\n\nNäin kului useita päiviä rauhallisessa, iloisessa keräystyössä.\n\nOllervo kulki jälleen polkuansa alaspäin, tällä kertaa hampaissaan\npähkinä. Sen hän aikoi kantaa siihen aittansa komeroon, joka tälle\nmuonalle oli varattu. Äkkiä säpsähti hän maiskahtavaa ääntä, jonka\njälkeen kuului useita kurkkuääniä. Peljästyksissään kiipesi hän\nsuoraapäätä siihen korkeaan puuhun, jonka alitse hän kulki.\n\nKun hän oli tullut ensimäisille oksille ja tunsi olevansa tavalliselta\nhyökkäykseltä turvassa, pysähtyi hän äkkiä ja katsahti maahan. Hän\nnäki siellä oudon, kaksijalkaisen olennon, joka häntä tarkkaavaisena\nkatseli. Ollervo kääntyi heti päin miestä, kätkeytyen pyökkipuun rungon\nsuojaan, ja katseli hänkin vuorostaan tuota outoa, moniväristä olentoa,\nvalmiina ensimäisen uhkaavan liikkeen huomatessaan hyppäämään syrjään\nja eksyttämään vihollisensa, kuten edellisellä kerralla oli rähisevän\nkoiran jätiltään haihduttanut.\n\nMutta mies ei haukkunut kuin koira eikä tehnyt uhkaavia liikkeitä, ei\nsiis voinut olla vaarallinen, olihan vain hiukan hullunkurinen, sitäkin\nhullunkurisempi kun näkyi ikäänkuin pienenevän ja vajoovan kokoon.\n\nSe kävi yhä vähemmän uhkaavaksi, näyttipä olevan aivan peloissaan tästä\nkohtauksesta. Aivan ihmeissään katseli Ollervo sitä.\n\nSilloin tuo toinen nosti olkapäälleen pitkän putken, johon sen pää\nnäytti kuin hengetönnä nojaavan, ja kohotti sen tarkkaan siihen\nsuuntaan, missä Ollervo oli. Tämä ei käynyt vähääkään levottomaksi,\nkatseli vain toista hievahtamatta.\n\nPian putki pysähtyi liikkumattomaksi. Upottaessaan katseensa tähän\nmustaan reikään, joka Ollervoa tarkasti tähysteli ja miehen pyöreään\nsilmään, joka tähtäsi piipun päällitse ja samoin häntä tarkasti, tunsi\norava äkkiä kaamean hädän vahaavan koko olentonsa.\n\nHän olisi tahtonut paeta, vaikkei voinut huomata vaaraa. Hän tunsi\nkuitenkin selittämätöntä ahdistusta tuon oudon nähtävän edessä, josta\nhänen katseensa ei enää voinut irtaantua, sen kun oli tuo liikkumaton\nja ammottava putkenreikä vanginnut.\n\nHänen päänsä painuu pitemmälle eteenpäin, tuska ahdistaa mieltä yhä\nenemmän, ja katse kiintyy entistä tarkemmin tuohon ammottavaan, tyhjään\nkuiluun ja siihen leimaavaan silmään, joka näkyi piipun yläpuolelta.\n\nVoi vilja-aittaa, kauniita keltaisia pähkinöitä, täyteläisiä\ntammenterhoja, tyyniä talvipäiviä rauhallisessa, turvallisessa,\nlämpimässä, korkealla sijaitsevassa asunnossa!\n\nOllervo tuntee, että päässä ei enää ole yhtään ajatusta. Täytyy\npaeta, paeta! Äkkiä hän aikoo riuhtautua irti tästä lumouksesta,\nyrittää päästä liikkeelle, ottaa vauhtia. Liian myöhään! Kauhea,\npunainen salama leimahtaa tyhjästä aukosta, entistä ahdistavampi ja\nmielettömämpi kauhu valtaa pienen pääpakuran lyijyrakeiden iskeytyessä\neläinparan rinnan alle lämpimään sydämeen. Ja Ollervo pudota kupsahti\nalas maahan, hampaissaan vieläkin suuri, keltainen pähkinä, jota hän\nentistä lujemmin likisti kuolemassa jäykistyvien leukapieliensä väliin.\n\n\n\n\nKUOLEMAA PAKOON.\n\n\nLammikossa oli vesi ummehtunutta, kesäkuun helteisen\nkeskipäivänauringon paahtamaa. Läpinäkyvä, melkein huomaamaton\nhöyryharso, joka näytti olevan reunoiltaan kiinniharsittu rannan\nkorkeihin ruokokasveihin, peitti sen kirkkaan peilipinnan hienolla\nhunnullaan. Vesikasvien suuret, leveät lehdet, tyynessä vedessä\nkasvavat tahmeat ajokkaat, putkilevien toisiinsa kietoutuneet\nvihertävät varret lepäsivät sen välkehtivällä peilipinnalla, joka\nväreili päivänaikana voimakkaiden auringonsäteiden kosketuksesta ja\nöisin maidonvalkean kuunvalon hyväilystä.\n\nPajut lammen länsipuolella kietoivat varjonsa runkonsa suojaksi kuin\nnaiset, jotka kokoovat hameensa jalkojensa ympärille suojellakseen\nniitä lätäköiltä ja polttavalta katupölyltä.\n\nKeveät, haihtuvat kaasukuplat särkyivät aika-ajoin raskaaksi\nhuokaukseksi kulkiessaan pitkin ulpukan paksuja varsia kuin henkitorvea\nmyöten. Nämä reunustivat leveät lehtensä alituiseen vaihtuvalla\nvesivärepitsillä, ikäänkuin tahtoen salaa ottaa mahdollisimman laajan\ntilan tällä taivasta kuvastavalla ikuisella peilipinnalla.\n\nMutta melkein tuokiossa vaipui kaikki painostavaan horrostilaan, jota\nei tuulen henkäyskään häirinnyt, ei linnunlaulu ilahuttanut, ja jota\nsäesti tuutulaulullaan ainoastaan niitetyillä kedoilla surisevain\nheinäsirkkain yksitoikkoinen ääni.\n\nVihreä sammakkoparvi oli aamunkoitosta saakka ollut melkein ääneti.\nAinoastaan jotkut harvat, muutamat innostuneet solistit, joilla\noli valkoinen kaulakupu leuan alla, olivat aamulla, pullistaen\nrumpukalvonsa ihon tasalle, vetäneet yksitoikkoista nuottiansa: kurnuu,\nkurnuu.\n\nMutta nyt ei näkynyt liikettäkään. Koko parvi oli kuin jähmettyneenä\nlehdillä, uupumuksen yllättämänä. Siellä ne lepäsivät, kultareunaiset\nsilmät selkiselällään, vetäen keuhkoihinsa avaraa ilmaa mitään\nmiettimättä, ääneti, eivätkä edes huolineet silmätäkään varomattomia\nheinäsirkkoja, jotka julkeina äkkiarvaamatta olivat hypänneet heidän\njoukkoonsa, tai monivärisiä kärpäsiä, jotka melkein kuin hukkuneina\nvesihöyryyn lentelivät heidän tyyssijojensa ympärillä.\n\nSammakoilla oli nyt suuren rauhan ja syvän levon hetki. Hekin vaipuivat\nyleiseen horrostilaan, he olivat osallisia yhteisestä levosta, joka\nvaivutti heidät uneen samoinkuin kaiken elämän, ja yhdisti heidät\nmuuhun luomakuntaan itsetiedottoman luottamuksen siteellä, niin ettei\nvaaraa tuntunut olevan tarjona eikä vihollista pelättävänä.\n\nMuutamat olivat lähteneet seikkailumatkoille rannan korkeihin\nruohostoihin, ja hekin antautuivat täysin nauttimaan tästä\nhyväätekevästä horrostilasta, johon elämä iloineen oli vaipunut,\nlevätessään kosteassa maassa, joka tällä hetkellä ei kumahdellut\naskeleista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAuringon paahtamassa lammikossa oli vesi ummehtunutta. Pää pystyssä,\nraajat koukussa, selkä tylsänä kulmana, maha turvoksissa, lepäsi\nRana siinä pyhässä asennossa, johon hänet keskipäivän aurinko oli\nvaivuttanut, lepäsi keinuvalla lumpeenlehdellä, jonka väriin hänen\nvihreä, kultakuituinen pukunsa hyvin sulautui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRana oli jo viisi tai kuusi kertaa nähnyt sen vuodenajan palaavan,\njolloin veri vähitellen jähmettyy samoin kuin näinä helteisinä\npuolipäivähetkinä. Silloin kuljetti salainen mahti hänet tylsistyneiden\nja mykkien tovereinsa kera tuohon vihreään, ajokkaiden reunustamaan\nvesikasvimetsään etsimään talvisuojaa savipohjaisista syvänteistä.\n\nViisi tai kuusi kertaa oli hän nähnyt lammikon syksysateiden aikana\ntäynnänsä vallattomia parvia: oli ruskahtavia, tummaohimoisia\nsammakoita, ja oli muuttolintuja, jotka keväisin, lemmenajan loputtua,\njättivät lammen ja läksivät kedoille ja niityille pyydystämään\nheinäsirkkoja ja matoja.\n\nLammikolla vallitseva hiljaisuus oli entistä painostavampaa ja\nuuvuttavampaa kuin käänteen edellä. Melkein huomaamattomat merkit\nnäkyivät ilmaisevan, että elämä vähitellen, asteittain oli uudelleen\ntarttuva kaikkeen ja viepä kaikki virtansa mukana.\n\nRana lehdellään vilkaisi ympärilleen. Antoiko hän täten elämälle\nmerkin, että se saisi alkaa uudelleen — tai tuliko tuo merkki muuten\ntaivaasta vai maasta? — Lämmin ja kevyt tuulenhenkäys sai lammikon\npinnan melkein huomaamatta karehtimaan; joku lintu vihelsi; etäällä\nkumahti maa painavista askeleista, jota Ranan rannan ruokokasveissa\npiileksivät toverit vapisivat. Elämä alkoi uudelleen vaaroineen ja\ntaisteluineen, eikä kukaan kyennyt arvaamaan, mikä näkymätön, salassa\nvaikuttava mahti sen oli havahuttanut siitä unen tilasta, johon se\nvähitellen oli vaipunut.\n\nSuuri, vihreä, lihavaraajainen heinäsirkka, jonka pitkät tuntosarvet\nolivat kuin hevosen tupsukoristeet keikailevasti heitetyt taaksepäin,\nhyppäsi Ranan eteen. Sen koukkujalat olivat kuin kaksi yhdensuuntaista\nsauvaa ruumiin kummallakin puolen. Heinäsirkan hentoja kasvinlehtiä\nmuistuttavat ohutsuoniset siivet eivät olleet vielä ehtineet sulkeutua\nkun Rana, ojentaen takaraajojansa, avasi kitansa ja nielaisi sen,\npudoten itse veteen, jonka pinta tuntui kimmoisena painuvan hänen\nallaan.\n\nMetsästeleminen alkoi uudelleen.\n\nVärillisiä hyönteisiä ja kärpäsiä kierteli lähellä lammikon pintaa,\nja niiden hiljainen surina säesti veden pinnalla lämmenneiden\nilmakerroksien alituista väreilyä.\n\nAlituiset molskahtavat äänet ruovostossa ilmaisivat, että lammella\noli elämää. Lentävät lintuparvet näkyivät juovina sinitaivaalla,\nheinämiesten huutoja, hevosten hirnuntaa kuului kedoilta, härkien\nraskaat askeleet tömisyttivät maata.\n\nRana oli jälleen heräämässä tajuunsa. Äkkiä havahuttivat hänet täysin\nvalveille toverinsa, jotka hätäisin, kiihkein hypyin syöksyivät\nperäkkäin veteen ilmaisten, että vaara oli tarjona.\n\nMikä vaara? Oliko ihminen vai härkä täällä astumassa?\n\nMutta sihinä saraheinissä juuri hänen edessään sai hänen äkkiä\ntyrmistymään.\n\nRuokokasvien pylväikköjen keskellä mateli suuri kyykäärme, jättäen\nvihreään virvilään, joka tällä kohtaa peitti lammikon, kolkon jäljen,\njota vesikin vieroi. Käärme käänsi latuskaista päätään Ranaan päin,\ntähdäten häneen tiukasti terävät silmänsä.\n\nSäikähdys esti sammakkoa vaistomaisesti seuraamasta tovereitaan ja\nkasvoi herpauttavaksi hädäksi. Hän jäi voimattomana veden pinnalle,\nairoiksi ojennettujen, liikkumattomain takaraajojen tukiessa häntä\nhaaraisilla räpylöillään hänen tahtomattaan. Kyykäärme tähysteli\nhäntä pyöreillä, terävillä silmillään, varmana saaliistaan, jota\nse ei jättänyt näkyvistä. Sen kirkkaanvärinen kaulajuova vaihteli\nvaaleankeltaisen ja oranssinvärin välillä sen kiihkon mukaisesti, joka\nkäärmeen oli vallannut; sen selkä ja vihertävän väriset sivut tuskin\nhuomattavasti erosivat siitä suokasvullisuuden väristä, jota sen\nmustansinervä vatsa hipaisi.\n\nKita oli vielä kiinni. Eläin näytti olevan hievahtamatta paikoiltaan,\nmutta huomaamatta kohosi sen pyrstö, joka oli levännyt ruohossa, päätä\nylemmä, ja leveästä kidasta, joka hitaasti aukeni venyvien leukapielien\nvälistä, työntyi esiin hieno, kaksiteräinen, läpättävä kieli.\n\nRana ei enää huomannut elämää ympärillään. Hän oli kuin poissa\nmaailmastaan, kuin erossa toveriensa seurasta ja lammikostaan, jota\nhän ei enää tuntenut. Hän oli aivan kokonaan voittamattoman mahdin\nvallassa, joka hänet yhdisti itseensä ja repi tai paremmin sanoen\nkalvoi poikki kaikki siteet, jotka hänet olivat kiinnittäneet elämään.\n\nHän näki kidan aukenevan kuiluksi, johon hän oli vaipuva. Tässä oli\njotakin, joka häntä ei hellittänyt, yhtä vähän kuin tuo kohtalokas\nvaisto, joka ohjasi hänet syys-sateiden aikana talviasuntoonsa. Mutta\nhän ei tuntenut ahdistavaa hätää silloin, kun kaivoi pienen kuoppansa\nlammikon mutaan, jotavastoin se hätä ja pelko, jota hän tuon oudon\neläimen edessä auttamattomasti tunsi, sai hänen tuskissaan vetäytymään\nkokoon.\n\nKita aukeni aukenemistaan; välimatka väheni, tuon toisen tahto\nahdisti äskeistä ankarammin ja leppymättömämmin, otti hänet kokonaan\nvaltoihinsa, sekä hermot että lihakset, ja ennakolta valmisti koko\nhänen olentonsa aijottuun päämäärään.\n\nRana ei enää nähnyt muuta kuin selkiselällään olevan kidan, joka tuskin\noli puolen jalan päässä hänestä, ja hän veti jalkansa kokoon mahan alle.\n\nSilloin viskautui hän äkkiä yhdellä ainoalla matemaattisen\ntäsmällisesti harkitulla hypyllä pää edellä kuiluun.\n\nLaaja kita venyi vähitellen yhä laajemmaksi. Rana ei enää tuntenut\nmitään, vaikka hänen sitkeä sydämensä yhä sykki ja hänen haarallaan\nolevat takaraajansa vielä heikosti sätkivät syvyyden ulkopuolella\nikäänkuin sanoakseen viimeiset hyvästit elämälle.\n\nTahmea ja lämmin lima ympäröi hänet, hidas ja vastustamaton liike\npainoi hänet säälimättä luisumaan syvyyksiä kohti.\n\nJa kaikki kävi hiljaiseksi.\n\nNäin kulki kuolema hänen ylitsensä, tai oikeastaan tämä ei ollut\nvielä kuolemaa, se oli passiivista, melkein negatiivista elämää, ei\nlevollista lojumista keskipäivän paahteessa, vaan niin sanoaksemme\nelämän kiteytymistä tuskan tuntoon. Sillä vielä väreili hänessä heikko\nelonliekki, hitunen tajuntaa tuskaa käsittämään.\n\nSitten tuntui ankara täräys, jonka hän epäselvästi tajusi vielä\nvapaissa raajoissaan, ja vähitellen, itsekseen, väheni ja häipyi\nsammuneen tahdon tuska jättäen jälelle pelkkää ruumiillista kärsimistä.\n\nNielemisliike, joka häntä kuljetti mustaa kuilua kohti, oli itsestään\ntauonnut. Kuilun ympäristöt, kyykäärmeen emätin oli pehmeä ja antoi\nhelposti myöten. Ranan takaraajat olivat riipuksissa vetäen häntä\nhiljalleen taaksepäin. Silloin sätkäytti hän niitä etsiäkseen\ntukikohtaa: hän ei kohdannut mitään vastusta. Hän tunsi liukuvansa\nvähitellen taapäin saamatta selville mitä oli paraillaan tapahtumassa,\nja yhtäkkiä, ikäänkuin outo sallimuksen voima olisi vetänyt hänet ulos\nkuilusta, pääsi hän kömpelösti pujahtamaan kidasta ja kupsahti alas\ntyhjyyteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKyykäärmeen ahneesti nieleskellessä saalistansa lätäköllään, paikaltaan\nhievahtamatta, leukapielet kauheasti venyneinä, turvallisuuttansa\najattelematta, oli suuri petolintu, jättiläishiirihaukka sen huomannut,\noli yhdellä nokaniskulla halaissut sen pääkallon ja vienyt sen\nkynsissään pois iltamurkinakseen.\n\nTämän täräyksen oli Rana epäselvästi tajunnut, tuntiessaan\nvapautuneensa ryöstetyn eläimen hypnoottisesta vaikutuksesta. Käärme\noli linnun kynsissä taittunut kahtia ja sen pää oli riipuksissa. Ranan\noma paino oli vetänyt häntä alaspäin saaden hänen liukumaan ryöstäjänsä\nkidan limaista pohjaa myöten.\n\nJa hän putosi raskaasti, raajat hajallaan alaspäin. Sillävälin häipyi\nhänen tuntematon pelastajansa jäljettömiin, katosi äärettömyyksiin,\njonne Rana ei sitä jaksanut silmillään seurata.\n\nKoska hän ei vielä ollut täysin tointunut horroksistaan, ei hänellä\nollut selvillä mitä oli tapahtumassa. Silloin syöksähti koko hänen\nruumiinsa hurjasti kovaa ja säröistä maata vasten, lyöden hänet äkkiä\nlitteäksi. Iskun voimasta jäykistyivät raajat tuskissaan, vatsanpohja\nkävi araksi, keuhkot, joista ilma puhaltui ulos kuin rykäistessä,\nlitistyivät kokoon, ja sisälmykset ja vatsa pyrkivät ulos kidasta\nleveän ja lihaisen kielen ylitse, joka pysyen kiinni entisissä\nliitteissään sekin iskun täräyksestä työntyi eteenpäin.\n\nPäivä kului, hetket vierivät. Rana pysyi edelleen paikoiltaan\nhievahtamatta. Olisipa luullut hänen siihen kuolleen, jollei\nsisälmykset, vatsa ja kieli olisi jonkun ajan kuluttua, hitaasti,\nsisäisten, näkymättömien voimien vaikutuksesta, sijottuneet kidan\nkautta paikoilleen.\n\nVähitellen täyttyivät myöskin keuhkot. Rana tunsi paisuvansa kuin\nrakko, hämärän puhaltaessa häneen henkeä. Surmaniskun sulkemat\nsilmäluomet kaartuivat jälleen kultareunaisten silmien yli, joiden\nkatse oli hämmästynyt. Hän räpäytti silmiänsä, ne sulkeutuivat jälleen\nja raajat vetäytyivät vaistomaisesti kokoon ruumiin alle.\n\nUudelleen tunsi hän ulkomaailman: hänen silmänsä näkivät, hänen\nrumpukalvonsa pingottuivat, hänen kyhmyinen ihonsa värisi. Hän antoi\naistimuksilleen vapaan tien, sitten pyrki niitä tajuamaan; hän näki ja\nkuuli.\n\nYlhäällä pimeydessä loistivat taivaan tulet, kuten joka ilta, nuo\nluvatun paratiisin tummien niittyjen saavuttamattomat kiiltomadot,\nmuistuttaen hänelle toverein kultareunaisia silmiä. Mutta häneltä\npuuttui tavanmukainen toveriseura, ruokokasvipalatsit ja lammikon\ntuttu, suloinen kosteus.\n\nKuinka hän olikaan voinut joutua pois tuosta turvallisesta paikasta?\nMikähän lemmon heinäsirkkajahti oli hänet kuljettanut näin kauas?\nMitä oli tapahtunut? Ei mistään kuulunut vastausta. Täytyi kaikin\nmokomin löytää elämän tärkein alkuaine: hyvää, lämpöistä vettä, jossa\nhän mielihyvin, ilolla huvitteleisi. Hänen ympärillään oli outoja\nja pehmeitä, voimakastuoksuisia yrttejä; heinäsirkat sirkuttivat,\nviiriäiset kuhersivat, vanhat peltopyyt vetivät nuottiansa \"ti-irui\".\n\nJa äkkiä kantautui hänen korviinsa kaukaa tiheän, tuoksuvan ruohoston,\njäykkävartisten, täytelätähkäisten heinäkasvien, villien porkkanain,\ntummaterttuisten ukonputkien ja suurten, hopeateräisten satakaunojen\ntakaa toverien yksitoikkoinen kurnutus.\n\nMitään muistamatta, yrittämättäkään mielessään liittää toisiinsa näitä\nkahta, seikkailun erottamaa elämänsä jaksoa, hyppi hän läpi tiheikköjen\nääniä kohti, pysähtyi joka hypyn jälkeen uudelleen määräämään kulkunsa\nsuuntaa, näin estyäkseen eksymästä ja aikaa hukkaamasta.\n\nHän hyppi, hyppi nopeaan, yhä nopeampaan, kuohuvan elämän virran\nmukana, joka hänet tempasi matkaansa.\n\nPian kohosi hänen edessään neliönmuotoinen saraheinäala, joka idässä\nreunusti lammikkoa. Sen hän kiersi saapuakseen pajujen juurelle veden\npinnan yli kohoavalle lammin töyräälle, josta pisti esiin pieniä,\nvalkopahkuraisia päitä.\n\nSilloin siirtyi hän yhdellä komealla ja keveällä hyppäyksellä jälleen\nmaailmaansa ja liitti äänensä kumppaniensa ääniin, jotka kurnuttivat\ntähtikirkkaassa yössä.\n\n\n\n\nHÖLPÄN VANKEUS.\n\n\nHöpisten tyhjänpäiväisiä kuin lapsellinen vanhus, joka tietämättään\nkertaa saman sanan, nuotilleen yksitoikkoisen ja tyhjäsisältöisen,\njuovuksissa aamusta iltaan, tuntematta sitä metsäneläimen arvoa,\njonka vankinakin oli voinut säilyttää vanginvartijainsa silmissä,\noli Hölppä-harakka, alentuessaan ihmisten leluksi, jo kauvan sitten\nunohtanut katkerat mietteensä, jotka olivat synkentäneet hänen\nvankeutensa ensi päiviä.\n\nNyt olivat kaukana, hyvin kaukana nuo aaltoilevat lehdistöt, vehreät\nkäytävät, vierasvaraiset tammipuut, joissa hän muinoin nuorena,\nvapaana ollessaan huvittelihe keskellä tuoksuvaa metsää. Miksikä\nolikaan hän antanut ottaa itsensä kiinni, kun kerta kumminkin oli\npäässyt pujahtamaan pakoon lammikon linnunliimaa, linnustajan sadinta,\nsalametsästäjän lyijyä ja houkuttelulintua! Ja tässä tilassa hänen\ntäytyi vihdoin kuolla!\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä aamuna, lennettyään pesästään muutaman siivenkantaman päähän,\noli hän yht'äkkiä tullut tietoiseksi elämästään, kun ei enää emon\nnokasta saanut tavallista hyönteis- ja hedelmä-ravintoansa. Ei yksikään\nlihassyy hänessä ollut värähtänyt hänen huomatessaan olevansa näin\norpo; lapsenvaistoa, joka muutamilla korkeammilla eläimillä joskus\nkestää yli kasvuajan, ei hänellä ollut ensinkään, ja emon huolenpito\noli lakannut samalla kun hänessä tietoisuus heräsi. Eipä hän tuntenut\nedes sitä huolta, joka johtuu tietämättömyydestä ja ahdistaa olentoja,\njotka ensi kertaa ovat jätetyt oman onnensa nojaan, katsomaan\nolemassaolon kaikkia ongelmoita silmiin. Jokin hänen sisässään sanoi\nhänelle, että hänen ei tarvinnut pelätä elämää. Metsä aukeni hänelle\nalana, joka kuohui väriä, valoa, ääntä, joka hehkui lämpöä, joka\noli ylen täynnä ruokaa. Hänen tarvitsi vain kulkea sen läpi, vain\nheittäytyä elämän aallon varaan, joka oli syntynyt hänen kerällään\nja kuin häntä varten; ja keveänä, huoletonna, lörpötellen ja nauraen\ntoverien joukossa, joilla heilläkin oli metsä asuntonaan, eli hän\niloista elämää, ja hänen mielestään, kuten ainakin nuoren, onnellisen\nmielestä, oli elämä vain valoa ja juhlaa.\n\nToverit olivat hänelle vain kotoinen seura tultuine tapoineen ja\nyhteisine tottumuksineen, se kiinnekohta, johon hänen oma elämänsä,\nhänen eläinitsekkyytensä saattoi nojautua; heidän eleensä olivat\nhänelle vain tuiki tarpeellisena tunnusmerkkinä, jonka mukaan hän\nsaattoi arvostella toisia siivekkäitä olentoja, jotka hänen laillaan\noleksivat metsähonkien tuuheilla oksilla. Hän säilytti niiden ja koko\nheimonsa kesken sen rodun yhteistunteen, joka ei ole niin voimakas\ntalvi- kuin muuttolinnuilla, sillä näillä jälkimäisillä on suurempi\ntarve liittyä yhteen, auttaa ja puolustaa toinen toisiansa.\n\nEi hän olisi kuten Räikkä, korppi, tuonut apua veljelleen, joka oli\nvaaralliselta petolinnulta riitelemässä ryöstettyä saalista. Hän\nkuului niihin metsän etuoikeutettuihin, joissa altruistiset vaistot\novat vähimmän kehittyneitä, siitä yksinkertaisesta syystä, että hänen\ntarpeensa, nämä tunteiden ja vaikuttimien mahtavat herrat, olivat\nvähemmän pakottavat ja vaaransa vähemmän uhkaavat.\n\nVarpuis- ja hiirihaukoilla ei ollut aikomustakaan laittaa itselleen\nHölpästä ateriaa, sillä parempana kuin epätietoista seikkailua ja\ntaistelua niin vähän herkullisesta suupalasta, pitivät ne pienempien\nlintujen, varpusien, villien hyvänmakuisten kanalintujen pyydystämistä,\njotka ainoastaan pakenemalla saattoivat varjeltua heidän tarmokkaalta\nja hurjalta hyökkäykseltään.\n\nHänen ei tarvinnut ylenmäärin huolehtia ravinnostaan, sillä ollen\nvähemmän tarkka ruoanvalinnassa, ahmi hän väliä pitämättä hyönteisiä,\nhedelmiä, saattoipa tilaisuuden tarjoutuessa hävittää ja hotkia\nsuuhunsa myöhästyneen pesällisen pikkulinnun poikasia, kovilla\nnokaniskuilla tapettuaan tai karkotettuaan emän, jota äidinvaisto\npidätti pesässä.\n\nHänen monivivahduksinen ruumiinverhonsa, hänen pitkä- ja kaitaliepeinen\nhöyhenpukunsa ei juuri pystynyt houkuttelemaan ihmisiä enempää kuin\nhänen kitkeränmakuinen ja sitkeä lihansakaan, eikä hänellä todellakaan\nollut syytä peljätä muuta kuin joutilasta, murhamielistä metsästäjää,\nsilloin kun tämä oli koettelemassa ampumataitoansa. Mutta hänestä ei\nHölppä tiennyt.\n\nKadehtimatta muilta metsän yltäkylläistä ravintoa, kutsuikin hän\nusein näpistelyretkillä olevia tovereitaan vieraikseen käheällä,\nhiukan kyyhkysen ääntä muistuttavalla säkättävällä naurullaan, joka\nei ollut vailla suloa ja kuulosti melkein hellältä. Sitten jakoi hän\nheidän kanssaan jossakin korkeassa tammipuussa metsäaukealla tai\nmetsänrinnassa saaliinsa, milloin tammenterhoja, milloin jälkiruuaksi\nsopivia, punaisia ja makeita hedelmiä, joita he kaikki kilvan ahmivat,\njaaritellen kuin hieman juopuneet miehet runsaan juomapöydän ääressä.\n\nJoskus, aika useinkin, saivat he vieraakseen Närhi-Jaakon, iloisen,\nkeikailevan serkkunsa, joka komeili punaisenruskeassa, sinireunaisessa\npuvussaan. Hän tuli heidän kutsumanaan ottamaan osaa ateriaan ja täytti\nkivipiiransa niin pullolleen että oli tukehtua.\n\nJa joka ilta joivat he yhdessä jostakin syrjäisestä lätäköstä tai\nmetsälähteestä, jonka jälkeen he oikutellen lähtivät lentoon kohti\ntaivaanrantaa. Hajaantuen sitten eri haaroille metsään vastasivat he\nvanhan Hölpän, metsän vanhimman harakan kutsuun, joka kehotti heitä\nkokoontumaan tammeen tai pyökkipuuhun; sen hän huolellisesti oli kuun,\nsään, tuulten tai muiden toisarvoisten seikkojen mukaan, eläinvaistonsa\nja äidillisen huolenpitonsa opastamana yöksi valinnut.\n\nHe tunsivat toisensa vähäisistä, iloisista, hillityistä, melkein\nhellistä huudahduksista. He hyppivät oksalta oksalle, epäröivinä,\noikullisina, hiljaa kiistellen paikasta, jota eivät halunneet, tuuppien\ntoisiansa, elävöittäen puun, jonka oksat heiluivat ja lehdet lepattivat\nheidän alituisesta liikehtimisestään ja joka näytti iloitsevan siitä,\nettä sai kätkeä sisäänsä tätä kuohuvaa ja onnellista elämää.\n\nMikäli sitten aurinko vähitellen vaipui alemma, valo heikkeni ja\nsalaperäinen yö vaaroineen levisi heidän yllään, vaimeni melukin, ja\nlopulta häiritsi hiljaisuutta enää vain siellä täällä oksilta kuuluva\nkevyt huudahdus, myöhäinen hyvän yön toivotus tai kehotus nukkumaan.\n\nNäin oli kulunut auringon alla onnellisia päiviä lörpötellen ja\nherkutellen tiheiden metsien monimutkaisissa ja vaihtelevissa\npalatseissa, halkometsän aurinkoisissa, kirkkaissa huvimajoissa\nmoukkamaisten närhien, reippaiden ja vilkkaiden rastaiden, töykeiden ja\nikävien korppien ja harmillisten tai pelkurien laulurastaiden parissa.\n\nHän tunsi vierasvaraiset puut, suojaiset solatiet, raikkaat lähteet,\nystävät, kilpailijat ja viholliset lintujen joukossa.\n\nHän hämmästyi aikalailla nähdessään närhien aamukaudet matkaavan metsän\nylitse, laskeutuvan kuin ennakollisesta sopimuksesta samaan, suureen,\nkuivaoksaiseen tammeen kuin tarkoin määrättyyn levähdyspaikkaan\nainakin. Hän oli alussa kulkenut ensimäisten mukana, mutta nähdessään\nniiden etääntyvän metsästä ja painuvan etelää kohti pitkänä harmaana\nketjuna, oli hän ne jättänyt palatakseen lähtöpaikkaansa, ja oli\nvartijana, huvitettuna ja uteliaana, kokonaisen viikon ajan saattanut\nniiden yksitoikkoista ja pitkää jonoa niiden kulkiessa hänen alueensa\nläpi.\n\nMinnekkähän ne noin kulkivat? Mikä mahtava vihollinen, mikä tavattoman\nverenhimoinen petolintu ajoi heidät pois synnyinmetsästä samaan aikaan\nkuin metsäkyyhkyisten hiljaiset laumat ja nuo tummat kottaraisparvet,\njotka kiertelivät kuin pilvet rajuilman edellä, ennenkuin laskeusivat\nruohoisille sänkipelloille tai vasta käännetyille kesannoille? Hän\nseurasi ällistyneenä heidän hankkeitansa, tarkaten vähintäkin uutta\nnäytelmää, vähintäkin outoa kirkunaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUteliaisuus oli Hölpän vika, samoinkuin kaikkien hänen siskojensa\nhelmasynti. He riensivät ottamaan selvää kaikesta mikä heille oli\nvähänkin uutta.\n\nHe olivat kaukaa ja arkaillen ympäröineet Ollervo-oravan, joka\nlensi ilman siipiä, uskomattomia hyppyjä tehden, yli puidenvälisten\nsyvyyksien ja kiipesi pystysuoraan käsittämättömän ketterästi, vieläpä\njäniskoirien haukunnan säestäessä hänen liikkeitään.\n\nEivät kimeimmätkään äänet, ei hurjinkaan melu pelottanut Hölppää\nvähintäkään. Hän oli kuullut ukkosen jyrinää, joka oli pakottanut\npitkäkorvaisen arvelematta keskeyttämään ravinnonhakunsa; hän oli\nuteliaana ja mitään ymmärtämättä seurannut miehen liikkeitä tämän\nviskatessa olkapäälleen pitkän, savuavan putken ja toisella kädellään\nriiputtaessa kuollutta jänistä, jonka veden hän laski maahan\nmetsästäjien vanhan tavan mukaan, painamalla toisella kädellä mahaa.\n\nAinoastaan ruudin savu oli hänestä vastenmielistä ja oli herättänyt\nhänessä epäluuloja, mutta siitä huolimatta oli hän piilopaikkaakaan\nhakematta jäänyt alalleen katselemaan tuollaisia näytelmiä, jotavastoin\nrastaat olivat kimakasti kirkuen paenneet ja korpit lentäneet pois\nrääkyen hyvin merkitsevästi.\n\nHölpälle ei milloinkaan ollut koitunut vaaraa ihmisen läsnäolosta,\nmutta nähdessään jäniksen liikkumatonna voittajansa käsissä oli hänestä\nkuitenkin tuntunut, että ihmiseen ei sopinut luottaa. Ei hän sittenkään\nvoinut huomata, että häntä, siivekästä olentoa, joka ei ollut noiden\noutojen, maassa liikkuvien olentojen saavutettavissa, voisi uhata samat\nvaarat kuin tuota tapettua jänistä. Hän oli melkein yhtä rauhallinen\nkuin Ollervo, joka ihmisen nähden kiipeilee lähimmässä puussa, asettuu\nsiinä oksantyveen ja luullen toistaiseksi olevansa turvassa kurkistelee\nsieltä piilostaan ja odottaa uhkaavaa liikettä lähteäkseen vasta sitä\npakoon, ja antaa näin salametsästäjän tähdätä häntä rauhassa, kunnes\nkeikahtaa alas korkeasta turvapaikastaan.\n\nMutta näytti tosiaankin siltä, kuin syyspäivien kera ja närhien ja\nmetsäkyyhkysten poismuuttaessa, kaitselmuskin, joka hänen elämänsä ensi\nkuukaudet oli tehnyt niin suloisiksi, olisi kerrassaan hänet jättänyt.\n\nKieltämättä pysyi ravinto runsaana ja vaihtelevana, purot lirisivät\nyhtä kristallikirkkaina, mutta ensimäiset syyskylmät, jotka olivat\nseuranneet syyskuun viime päivien myrskyisiä, alituisia sateita, saaden\nhänen vilusta värisemään, olivat pukeneet metsän ikäänkuin surupukuun.\nSiivekäs joukko kävi siellä yhä harvalukuisemmaksi, ja kosteus,\njoka auringon häipyvässä lämmössä haihtui tuoreiksi, pitkällisiksi\nsumuiksi, kietoi hänet, kuten sairas kääritään pumpulivanu-siteisiin,\nyksinäisyyteen ja ikävään. Lehtirikkaisiin puidenlatvoihin ilmestyi\naukkopaikkoja, ne kellastuivat ja harvenivat vähitellen, ja kavalasti\nantoivat sadepisaroiden kastella puiden tutut asukkaat, jotka oksilla\nolivat hakeneet turvaa, vieden kiillon heidän höyhenpuvustaan ja\nkangistaen heidän siipensä.\n\nLehdet putoilivat puista. Tyyninä iltoina laskeutuivat ne maahan\nhitaasti, vastenmielisesti, yksitellen, ja ainoastaan niiden väristä\nsaattoi arvata, että niiden häviö oli lähellä. Pohjatuulen puhaltaessa\nlensivät ne puuskittain, ja niiden kuiva ja terävä kahina pelotti\npunaisenruskeat jänikset lymypaikkoihinsa vadelmapensaikkoon tai\nkesannon harmaiden vakojen väliin, jotka näyttivät yhtä viluisilta kuin\nvanhat, ruskeat jänöset.\n\nMetsässä yltyi yltymistään yksinäisyys, ikävä ja tuska, painaen Hölpän\nja hänen toveriensa mieltä. Auringon noustessa lähtivät he vaistonsa\nohjaamana yhdessä parvessa, hätäisesti kiillotettuaan yön sumun\npörristämät höyhenet, lentämään auringonvaloa kohti. Sitten varisivat\nhe kuin aamutuulen sirottamat siemenet pitkin pensasaitoja, jotka\nreunustivat laakson tai tasangon niittyjä. He tulivat sinne etsimään\nhedelmiä, joita helposti olisivat löytäneet metsästä, mutta mieluummin\nmuualta hakivat.\n\nJa ikäänkuin luonnonvoimat eivät yksistään olisi riittäneet\nhäiritsemään hänen elämäänsä, synkistyttämään hänen päiviänsä, myöskin\ntapahtumat tuntuivat rupeevan näiden rikostovereiksi ja liittoutuvan\nhänen heimoansa vastaan.\n\nEräänä kauniina iltana hämärissä, jolloin auringonvalo silasi pienen,\npajun varjostaman lammen kirkkaan pinnan kuparinväriseksi, oli hän,\nnokka vieläkin pensasaitojen makeiden marjojen tuhraamana, iloisena\nyhdyttänyt toverinsa; nämä laskeusivat sinne kaikki hetkiseksi,\nennenkuin lähtivät vanhimman valitsemaan yömajaan.\n\nMutta silloinpas sattui, että kun yksi tovereista aikoi lentää pois, se\nei voinutkaan kohota ilmaan. Samoin kävi toisen ja kolmannenkin.\n\nHermostuneet, koukistuneet jalat koettivat turhaan kohota vauhtia\nottamaan. Ne kieltäytyivät irtautumasta maasta ja kohoamasta hyppyyn,\nmikä oli välttämätöntä lentoon pääsöä varten, sillä siipiä ei levitetä\nlentoon suoraan maasta. Siinä olivat nuo onnettomat yhtä saamattomina\nkuin liian lyhytjalkaiset pääskyset, haaksirikkoutuneina liejuisella\nrannalla.\n\nIkäänkuin näkymättömän voiman pidättäminä jäivät ne siihen jalat\nliikkumattomina, räpytellen siipiään ja kirkuen hädissään. Ja Hölppä\nihmetteli itsekseen, mikä niitä vaivasi. Suurella vaivalla onnistui\nvankien vitkalleen nostaa uupunutta jalkaa koholleen, jonka joka\nkynteen oli tarttunut jotakin taipuisan köyden näköistä, joka venyi\nhiljalleen, silti katkeamatta, sitten pysyi sellaisenaan, venyen\nja supistuen aina jalan liikkeen mukaan toisen jalan pysyessä\nhievahtamatta sen limaisen painon alaisena, joka sitä veti alaspäin.\nJa jos he aikoivat nostaa vuorostaan tätä toista jalkaa, täytyi\nheidän ensinnä levähtää kootakseen tarpeeksi voimaa ponnistukseen,\nriuhtautuakseen uudelleen irti maasta.\n\nKolme oli sillä tavalla vankina, ne jotka ensimäisinä olivat saapuneet\npaikalle ja valinneet mukavimmat tilat juodakseen siitä lammin vettä.\nMuiden, muunmuassa Hölpän, oli täytynyt kiivetä suurille kiville,\njoita siellä ei näkynyt edellisinä päivinä. Näitä oli lammen ympärillä\nmuualla paitsi siellä, missä vankiraukat koettivat riuhtautua irti, ja\nne ympäröivät vettä kaulakoristeen tai kaidepuiden tapaan.\n\nHarakkain täytyi, ylettyäkseen lammen pinnalle, kyyristyä kokoon ja\nkaula ojona kumartua eteenpäin, ollen vaarassa pudota ja hukkua tuon\nvihertävän sammaleen sekaan, joka peitti pehmeän mutapohjan.\n\nHe keskeyttivät työlään, nopeatahtisen särpimisen ja koettivat, vaikka\nturhaan, ymmärtää onnettomuutta, joka äkkiä oli kohdannut heidän\ntovereitaan. Turhaan lentelivät he näiden yläpuolella ja ympärillä;\nnämä vain ruikuttivat yhä mielettöminä nostaen vuorotellen jalkojaan,\nikäänkuin hulluudenpuuska olisi ne äkkiä yllättänyt.\n\nAurinko vaipui lännessä purppuranvärisen pilvimuurin taa. Oli aika\nlähteä autiolta kedolta ja jälleen käydä levolle metsään. Kaukaa kuului\nvanhan harakan kutsu. Ja yksitellen, hitaasti, melkein vastenmielisesti\nolivat Hölppä ja hänen toverinsa lähteneet lentoon jättäen vankiparat,\njotka, nähdessään heidän lähtevän, riuhtoivat vielä hurjemmin\njalkojansa ja pieksivät ilmaa voimattomilla siivillään, kirkuen\nepätoivoisesti, sydäntävihlovasti.\n\nLuonnollisesti kertoivat he seikkailusta harakkavanhukselle. Mutta kun\nhe aamun koittaessa palasivat takaisin lammelle, eivät he siellä enää\nlöytäneet muuta kuin revityitä höyheniä ja muutamia nakerrettuja luita,\njotka puhuivat öisestä, salaperäisestä ja kauheasta näytelmästä.\n\nTästälähtien olikin lammikko Hölpälle ja kaikille harakoille kirottu\npaikka, eivätkä he enää koskaan, ei edes helteisinä kesäpäivinä,\nantaneet sen raikkaan, peilikirkkaan veden houkutella itseään kastamaan\nsiinä nokkaansa ja kiillottamaan sulkiansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeurasi ikäviä päiviä täynnä vastoinkäymisiä, sillä kaikesta huolimatta\nvähenivät tästäpuoleen ruokavarat. Kypsät hedelmät putoilivat puista\nja mätänivät maassa, hyönteiset kuolivat tai hakivat itselleen suojan\npuunkuorien lämpimän viitan takaa; tuli tähkien korjuun ja niukkojen\nateriain aika.\n\nMutta näissä vaistoilleen uskollisissa linnuissa vallitsi kumminkin\nitsekunkin piintyneestä itsekkyydestä huolimitta jonkinlainen\nkorkeampi, syvälle olentoon kätketty tarve: huolenpito elämän ja rodun\nsäilymisestä. Ja ikäänkuin joku säkättävä kiusanhenki olisi heitä\nyllyttänyt, pääsi heiltä ruokaa löytäessä kurkusta kokoonkutsuva\nkirkuna kuin vahingossa, ja silloin tulivat joka ilmansuunnalta\nhajallaan olevat toverit koolle, joiden kanssa alkoi sitten hurja\nkilpailu niukasta ateriasta, jonka kimppuun kaikki ahneesti hyökkäsivät.\n\nOli sumuinen iltapäivä; hetkeä oli mahdoton sanoa. Väijyen paljaalla\npuunoksalla, jolla lepäili tuloksettoman saaliinhaun jälkeen,\ntarkasteli Hölppä avaruutta urkkivin ja vilkkain katsein. Silloin kuuli\nhän vielä tiheästä metsiköstä, vielä lehtensä säilyttäneen tammen\njuurelta heimonsa kutsuhuudon ja vastasi siihen heti.\n\nKohotessaan ilmaan puoleksi paljaan metsän yläpuolelle, huomasi hän\netäällä kaksi muuta harakkaa täyttä vauhtia lentämässä yhtymäpaikkaa\nkohti, josta merkki oli annettu, ja sinne hänkin suuntasi lentonsa.\n\nPian tunsi hän sieraimissaan vastenmielistä ruudinhajua, ihan samaa\nkuin sinä päivänä, jolloin oli nähnyt ammutun jäniksen. Hän ei\nvälittänyt jyrisevästä pamauksesta, joka oli kajahtanut ennenkuin\nruudinhajua alkoi ilmassa tuntua, kosk'ei tiennyt mitään tämän seikan\nsyistä ja seurauksista ja koska nuo äänet hänelle eivät olleet\nläheskään niin vastenmielisiä kuin haju.\n\nHän jatkoi kulkuaan, ja ruudinhaju nousi ilmaan paksumpana ja\nvastenmielisempänä uuden pamauksen jyrähtäessä. Ei mikään pelottanut\nhäntä pysähtymään; Hänkin saapui perille, vaikka vasta taitavampien\nsiskojensa jälessä, juuri kun uusi salamanleimaus repäisi ilmaa\nkaameasti valaisten näreikön. Silloin kuului hänen korvissaan kimeää\nvinkunaa, ja rinnassa tuntui viiltävää kipua, niin että hän parkaisten\nkäännähti lennossaan ja lähti pakenemaan pois.\n\nJa melkein samassa tämä havainto liittyi hänen tajunnassaan erääseen\nentiseen: mies pitää pitkää, savuavaa piippua ja kiirehtii nostamaan\nmaasta murhatun toverin liikkumatonta ruumista.\n\nOma veri, jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt, putoeli punaisina\npisaroina, näivettyneiden pihlajanmarjain näköisenä kirjavalle\nhöyhenpuvulle, jonka tahratut höyhenet takertuivat toisiinsa kuin\nluonnon suomaksi siteeksi haavalle. Yksi lyijyrae oli tunkeutunut\nhänen lihaansa ja oli täten opettanut hänelle, asettamatta alttiiksi\nhänen henkeänsä, että ihminen oli vaarallinen. Mutta mitähän merkitsi\nmurhaajan vieressä tuo petturisisko, joka heidät viekoitteli ansaan?\nKutsumerkki annettiin aina samasta paikasta tyyninä iltapäivinä\nsyksyn lopussa, jolloin ei ilman värähdystäkään tuntunut metsässä, ja\nheikkojen oksien viimeiset lehdet viittoivat hyvästinsä surullisina\nkuin rumat kädet; ääni kantautui etäisyyksiin ja aika-ajoin sama kaamea\npamaus kuului vihlaisevana ilmassa. Harakoita, närhejä, myöhästyneet\nlaulu- ja viimeiset mustarastaat joutuivat väijymäpaikkaan; ainoastaan\nvanhat talvilinnut, kokeneet ja varovaiset, viisaat, tarkkakorvaiset\nkorpit eivät sinne hairahtuneet ensinkään, koska osasivat sangen\ntarkasti erottaa linnun äänen viekkaasta matkijasta, metsästäjän\nkavalan houkuttelulinnun kutsusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin alkoi hän oppia elämän ankaroita läksyjä taistellessaan yht'aikaa\ntuota kolmiliittoa: luonnonvoimia, nälkää ja ihmistä vastaan.\n\nNiin, ihmistä! Hän pelkäsi tätä nyt kovasti, olipa tämä aseissa tai ei.\nSillä koska hän ei ollut niin älykäs kuin korpit ja vanhat siivekkäät\ntoverit, ei hän ensinkään erottanut vaarallista, murha-aseilla\nvarustettua metsästäjää rauhallisesta kävelijästä, jolla oli viaton\nkeppi kädessään. Hän pakeni heitä kaikkia, vaikka uteliaisuus, hänen\nvallitseva intohimonsa, malttamattomuutensa tyydykkeeksi usein asetti\nhänet alttiiksi vaarallisille kohtauksille.\n\nOli yksi noita viimeisiä, vielä aurinkoisia jälkisyksyn päiviä, joiden\nkuulakas kauneus saa talven tulon tuntumaan kolkolta. Hölppä oli\nnoudattanut haluaan nähdä erästä perintövihollistaan, tarhapöllöä,\nhyypiää tai huuhkajaa, hirveää yölintua, joka oli päivänvalossa\neksynyt, hukkunut ja haaksirikkoutunut, ja aikoi ilkamoiden ja\nnokallaan iskien ruhjoa sen mäsäksi.\n\nKuinka uljaasti päivälinnut hyökkäsivätkään tuon yhteisen vihollisen\nkimppuun, jonka kaameaa parkunsa ympäristön kaiku kertasi!\n\nKaikki syöksyivät katsomaan, kuinka se räpytti siivillään, aukoi hurjia\nsilmiään, jotka eivät mitään nähneet, ja kuinka se oli kykenemätön\nvastaamaan vihollisten vimmastuneisiin nokaniskuihin. Kuului\nmonenlaista, kiihkeätä, vastakkain iskevien siipien kahinaa. Kuului\npesistään puunrungoista lähteneiden kultarintakerttujen siipien keveätä\nkahinaa, joka säesti niiden monivivahteista \"tui-tui\" laulua. Ja tämän\njatkona kuului suurten, räyhäävien korppien kumeaa siivenpieksäntää.\nAhneet korpit ojenneltuine kynsineen näyttivät vapisevan halusta\najatellessaan, että pian saisivat lujalla nokankärjellään viiltää\ntuoretta lihaa.\n\nMutta yhtäkkiä mustien lintujen piiri hajaantui. Heidän\ntaistelurintamassaan syntyi epäjärjestystä. Yhden huudosta laskeutui\nkuriin tottunut joukko, kuuliaisena annetulle merkille tai käskylle,\ntammipuihin muutamien satojen metrien päähän. Ja juuri kun Hölppäkin\nsaapui paikalle ottamaan osaa yhteisiin saaliinjakajaisiin, putosi\nyksi lintu metsästäjän murhaavan lyijyn lävistämänä. Samalla kajahti\nilmassa hyvin tuttu pamahdus, korpit lähtivät päättävästi pakosalle ja\ntekolinnun ympärillä kiertelivät enää vain varomattomat, joita ihmisen\nlyijyrakeet ehtimiseen pudottelivat maahan.\n\nHän oli välttänyt vaaran.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRauhallisena, leppeänä talvi-iltana laskeusi lumi kuin kevyt pöly\nmaahan, peittäen sen ohuella verholla, jossa siellä täällä näkyi\nkosteita paikkoja. Seuraavana aamuna esiintyivät sen valossa oksien\nvienon sirot piirteet selvinä kuin liidulla piirrettyinä.\n\nKoska Hölpällä ei ollut mitään syötävää, lähti hän kuljeskelemaan\nympäri kylää etsimään hedelmäpuutarhoja ja hakamaan aitojen suojista\nihmisten hylkäämistä jätteistä itselleen päivän ravintoa. Pensasaitojen\nsuojassa, johon lumi ei ollut päässyt tunkeutumaan, näkyi paljasta\nmaata. Hän hyökkäsi sinne, vilkuen sivulle suojaisiin taloihin, joiden\novet olivat pakkasta vastaan tiiviisti suljetut.\n\nSieraimiin tunkeusi murenneen mättään turvekokkareiden seasta suloinen\nlihantuoksu. Olipa hyvä onni! Ja aimo suupala aamiaiseksi! Mutta\njuuri kun hän oli kajonnut näkymättömästä pyydysraudasta viekkaasti\nesiinpistävään silavaviipaleeseen, sai hän kummallekin puolen päätä\nkauhean korvapuustin, pyörtyi ja jäi paikalleen vangiksi.\n\nKuinka kauan hän lienee ollut siinä tilassa?\n\nHän heräsi kumeaan ääneen ja maa, jossa hän lepäsi, tömähti. Tuolla\nnäkyi jonkun suuren olennon hahmopiirteet.\n\nSilloin huomasi hän olevansa vankina, ymmärsi näkemänsä satimeksi\nja syötiksi, ja ponnistaen hurjasti jaloillaan, pingottaen kaikin\nvoimin lihaksiansa, ojentaen päänsä ja nokkansa kuin kaulan jatkoksi,\nonnistui hänen irtautua niistä kahdesta metallisilmukasta, jotka häntä\npidättivät. Paikalle kiirehtivän ällistyneen miehen nähden lähti hän\nlentämään, halveksien silavapalaa, joka lopulta oli käynyt viattomaksi,\nja painui, kirkuen pelosta, häikäisevää lumista taivaanrantaa kohden,\njonne keskipäivän lämmin aurinko vähitellen vaipui.\n\nTähän saakka oli hän onnellisesti päässyt ihmisten kynsistä, ja hän\nlupasi itselleen juhlallisesti, että vasta olisi varovaisempi ja\nantautuisi seikkailuun vain silloin, kun toverien esimerkki olisi\nhänelle riittävästi vakuuttanut, ettei siitä olisi mitään vaaraa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli talviaamu. Valkoinen huurre kimalteli puissa monenvärisenä nousevan\nauringon valossa. Tasangon lumipeite välkähteli suurena monisärmäisenä\ntimanttipintana. Ei tuntunut lähellä eikä kaukana olevan pelättävissä\nsadinta eikä vihollista. Miksipä ei Hölppä olisi siskojensa mukana\nrientänyt kärsivän toverin luo sen hätähuudon kuultuaan!\n\nEhkäpä täällä tarjoutui nähtäväksi samallainen tapaus kuin kerta ennen\nhämärissä lähellä kirottua lampea. Mutta täällä ei ollut vettä eikä\nyhtään puuta. Etäältä multavallin takaa nousi sinertävä savu tyynenä ja\nsuorana kylmään, kuivaan aamuilmaan.\n\nNiinkuin kerta lammen rannalla, oli täälläkin todella harakka\nomituisella tavalla joutunut vangiksi. Se makasi selällään\nleveähköllä lankulla, ikäänkuin tahtoisi suojata itseään maan\nkosteudelta, tuhkatiheään nostaen ilmaan jalkaparkojansa ja ruikuttaen\nepätoivoisesti. Vaikea oli arvata, mikä tässä aiheutti tuollaista\nkärsimistä ja hätää.\n\nJa joka haaralta yht'aikaa, metsästä ja läheisistä puista, saapui tuota\ntyhjännaurajaväkeä paikalle kutsun kuultuaan, vähemmän tuodakseen apua\nvaarassa olevalle toverille kuin katsellakseen huvittavaa näytelmää,\njoka tyydytti näiden joutilaiden uteliaisuutta.\n\nSiivet parista kohdasta kiinni lankussa, pään oikea puoli sitä vasten\npainuneena makasi vanki siinä epämukavassa asennossa, julmia tuskia\nkärsien, jalat ja vatsa ylöspäin. Kuin koko avaruus olisi romahtamassa\nhänen päälleen, tutki hän tuskan huumaamana ainoalla aukiolevalla,\nkivun ja kauhun suurentamalla silmällään sinitaivaan ääretöntä\nsyvyyttä, jonka nyt nuo kirkuvat ja kieppunevat siskot häneltä\npimittivät.\n\nVähitellen kävivät he lähemmä vankia lentäen yhä alemmas ja asettuivat\nvihdoin kaikki uteliaina hänen ympärilleen, kaula ja nokka oikosenaan,\nsupistaen hiljalleen piiriä tuon heidän uteliaisuutensa esineen\nympärillä. Pian hääri Hölppä, joka oli toisia kiihtyneempi, unohtaen\nentisen päätöksensä, pahaa aavistamatta edestakaisin kirkujan\nyläpuolella, jonka jalkojen kynnet alituiseen koukistuivat, avautuivat\nja sulkeutuivat ikäänkuin etsien tukikohtaa mihin tarttua pystyyn\npäästäkseen.\n\nToiset harakat kävivät myös lähemmäs. Ei yksikään saanut selville\nasiaa, ja onnetonta hermostutti toverien loppumaton säkätys. Siinä\ntoiset tunkivat tieltään toisia, siinä näkyi jos jonkinlaisia eleitä,\nällistyneitä, urkkivia katseita. Mutta äkkiä tarttui tuo onneton\njaloillaan hurjasti Hölppää kaulaan, tämän joutuessa vangin kynsien\nulottuviin ja kumartuessa hänen ylitsensä paremmin asiasta selvän\nsaadakseen. Onneton, jonka hermot epätoivo oli ylenpalttisesti\nkiihottanut, takertui häneen kaikin voimin. Toinen huuto, tukahtunut ja\nkimeä, Hölpän oma huuto kuului vastauksena vangin kirkunaan ja heidän\näänensä yhtyivät oudoksi epäsoinnuksi, joka sai toiset hämmästyksestä\npysähtymään liikkumattomiksi ja kauhusta jäämään ääneti.\n\nHölppä tahtoi kaikin mokomin irtautua, ja koska hän ei huudoillaan\nsaanut toista hellittämään heikkoa ja liikkuvaa tukeaan, syntyi\nmolempien välillä ällistyneen joukon nähden outo ja tuima\nkaksintaistelu.\n\nVangin kynnet, tarttuvat kuristaen Hölpän kaulaan, joka vetäytyy kaikin\nvoimin taaksepäin päästäkseen hänestä vapaaksi; turhaan. Hänen kiukun\nja pelon jäykistämät jalkansa tepastelevat jäätyneessä maassa, ne\nluiskahtavat ja hän kaatuu toverin päälle pitkäkseen, mutta nousee heti\ntaas hirmuisesti rynnistäen pystyyn ja koettaa puoleksi hervottomalla\nnokallaan lävistää vangin rinnan tai puhkaista hänen silmänsä. Hän\non taas jaloillaan ja upottaa kynnet toisen vatsaan, tempautuen\nhurjin nykäyksin taaksepäin. Hän polkee vankia raivokkaasti; tämä\ntaas, ikäänkuin olisi tunnoton toisen iskuille, kouristaa kynsiänsä\npiintyneen itsepintaisena entistä lujemmin.\n\nHölppä on tukehtumaisillaan, hänen silmänsä punertaa, hänen nokkansa\naukeaa alituiseen vetääkseen tyhjiin keuhkoihin ilmaa, hänen sydämensä\nlyö rajusti. Lauma hänen ympärillään, huvitettuna tästä raa'asta\nottelusta, kikattaa ja säkättää. Noiden taistelevien, vihaa puhkuvien,\nolemassaoloaan puolustavien ruikuttavat äänet kohoovat ilmaan yhä\nkimeämpinä, yhä hätäisempinä, yhä tukehtuneempina. Äkkiä pyrähtävät\nympärillä-olijat lentoon halkaisten siivillään ilmaa ja molempien\ntaistelevien yllä syntyvä hiljaisuus tuntuu yhtä oudolta kuin virran\npauhu erämaassa.\n\nEpäilemättä on näköpiiriin juuri ilmestynyt yhteinen vihollinen. Ja\nvaikkei Hölppä näe mitään, aavistaa hän, että ihminen on tulossa. Hän\nymmärtää, että ihmisvihollista on väistettävä ja senvuoksi oltava\nääneti, mutta ei kumminkaan jätä rajua tappeluaan vihollistensa\nvastaan. Toinen ruikuttaa kumminkin edelleen täyttä kurkkua, ja kohta\nsaa pelätty vaara etäisyydestä huolimatta selvät piirteet ja töykeän\nmuodon. Kaukaa, hiljalleen kasvaen, jättiläiskokoisena, hirviömäisenä\nlähestyy ihminen. Hän on parikymmentä kertaa Hölppää pitempi, hirveä,\neriskummainen, liikkuva massanpaljous. Hänen askeleensa tömisyttävät\nmaata, joka niiden alla lohkeilee, ja painavat pitkän, kaamean\nhävityksen leiman ruohoiselle töyräälle, missä kaste timanttihelminä\nkimaltelee niitetyllä nurmella.\n\nHän tulee pelottavan näköisenä, kähisevänä, puhkuen kuin tulivuori\nkuumaa hengitystään, joka höyryää aamupakkasessa, ja muistuttaa\nuuninpiippua tai halkometsän sysihautaa.\n\nMies onkin pelottavan näköinen, sillä hänet havaitessaan Hölppä unohtaa\nkuristavan tuskan kaulassaan, ja mieleen muistuvat entiset vaarat,\njotka saavat hänen kauhun valtaan. Oi! häntä uhkaa sama vaara kuin\ntuota tapettua pitkäkorvaa ja lyijyraesateessa hukkuneita siskojaan. Ja\nvaikkei hän ymmärrä kuolemaa, tuntee hän sen tulevan noiden raskaiden,\nlähenevien askeleiden mukana.\n\nHän on epäilemättä merkillisen näköinen pörröisine höyhenineen ja\nhurjine katseineen, sillä tarkastaessaan häntä kylmin silmin purskahtaa\nmies äänekkääseen, ilkeään nauruun, joka saa harakan koko ruumiin\nvapisemaan ja hänen mielensä entistä suuremman kauhun valtaan.\n\nSitten mies kumartuu ja harakka tuntee jalkainsa olevan miehen\nkänsäisessä kourassa, noissa hirveissä pihdeissä, jotka ovat\nmoninverroin voimakkaammat kuin ne kynnet, jotka häntä pidättävät.\nHölppä kadottaa tasapainonsa ja jää riippumaan tappelutoverinsa\nyläpuolelle, ollen kovassa puristuksessa toisen harakan vihaisien\nkynsien sekä miehen kuumien ja epämiellyttävien pihtien välissä.\nKorinan tapainen ääni pääsee hänen kurkustaan. Hän luulee turmion\nhetken tulleen ja kuolemanpelon huumauksessa antaa hän miehen tarttua\nhervottomiin siipiinsä, jotka ovat kuin elottomat airot.\n\nMutta äkkiä tuntee hän miehen lihaksisen peukalon voimakkaana\nvipusimena painuvan hänen lihaansa vasten ja irrottavan hänet\nvangitsevien kynsien puristuksesta. Hän hengittää vihdoin, hän ei ole\nkuollut, hänen päänsä on irti, hänen kaulansa vapaa. Hän on nyt enää\nvain tuon miehen vankina, joka pitelee häntä jaloista, katsellen häntä\nvangitsevalla, pyöreällä, terävällä silmällä, hymyillen voittajan\njulkeaa hymyä, josta hän ei ymmärrä mitään, paitsi että hänen asemansa\non kauhea ja että hän ei milloinkaan enää näe metsäänsä.\n\nSilloin yrittää hän hurjassa itsensäsäilyttämispuuskassa taistella\nvangitsijaansa vastaan ja iskee heti kaikin voimin kartiomaisella\nnokallaan päästäkseen irti käsistä, jotka häntä pitelevät.\n\nMutta salametsästäjän kourat ovat kovat kuin vanhat tammipölkyt,\njoiden kuoren sisäpuolella hyönteisiä kesällä liikkuu, ja mies\nvastaa hänen vimmattuihin ja voimattomiin hyökkäyksiinsä äänekkäillä\nnaurunhohotuksilla, jotka saavat harakan vielä entistä hurjemmin\niskemään häntä nokallaan itsensäsäilytysvaistonsa kuumeisessa kiihkossa.\n\nIkäänkuin olisi tähän lopen väsynyt, avaa mies suuren häkin, jonka\nasiaa viisaasti edeltäpäin harkiten on tuonut mukanaan. Häkin hän\non laskenut maahan ja heittää sinne Hölpän sulkien heti vankilan\nrautaristikko-oven.\n\nHölppä hyökkää ristikkoja vastaan, yrittää nokkansa ja jalkojensa,\nkynsiensä ja siipiensä avulla murtaa rikki tuon metalliseinän, jonka\ntakana hän on vankina, pistää ulos jalkansa, iskee päänsä ristikkoja\nvastaan, mutta kaikki hänen ponnistuksensa ovat turhia: häkin seinät\neivät liikahda, eivät anna myöten, eivät taivu.\n\nJa hänen päänsä yläpuolella kuljettaa pilkallinen, raaka ja kauhea\nkäsi, jota hän ei voi haavottaa ja johon hän ei ulotu, koukusta tuota\nliikkuvaa vankilaa vieden häntä tuntematonta kohtaloa ja kuolemaa kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä erilaisimpia ja aavistamattomimpia ääniä soi Hölpän korvissa,\nvaan hän ei niistä välittänyt. Hänet oli vallannut yksi ainoa ajatus:\npakeneminen; hänellä oli yksi ainoa silmämäärä: rautaristikon\nmurtaminen tai irrottaminen. Ja kun hän näki jättiläismäisen\nihmismuurin ympärillään, oli hänen mahdoton arvata, kuinka ja millä\nihmeen vauhdilla vihollislauma oli voinut kasvaa noin moninkertaiseksi.\n\nHän ei kyennyt erottamaan niitä toisistaan; ne olivat kaikki toistensa\nkaltaisia, huolimatta erilaisesta koostaan, erilaisista kasvoistaan ja\nerilaisista puvuistaan. Niissä oli kaikissa hänen mielestään sama haju,\nne olivat hänen pyövelinsä ystäviä ja yhdessä edustivat yhtä ainoaa\nkäsitettä: vihollista, vaaraa, kuolemaa.\n\nVihollispiiri liikkui hänen mukanaan. Sieltä kuului hurjia huutoja,\nnaurua, sanoja, jotka kauhistuttivat Hölppää, sillä hän ei ymmärtänyt\nihmisten naurunhohotuksesta hituistakaan. Ja kun hänessä edelleen\nsangen valtavana eli itsensäsäilytysvaisto, luuli hän, sovittaen\nitseensä näkemänsä tapahtumat, näiden huutojen ilmaisevan vain\nsurmanhalua, jotta sitten hänen lihansa joutuisi nautittavaksi. Niin\noli hän ennen nähnyt ahneiden korppien tekevän, oli nähnyt niiden\nkauheasti rääkyen sikinsokin iskevän puoleksi mädänneen eläimenraadon\nkimppuun tai piirittävän jäniksen, joka nokaniskuilla haavotettiin,\ntapettiin ja tuokiossa kilpaa syödä ahmittiin. Näin epäilemättä\nkävisi hänenkin, ja jokainen huuto, sana tai naurunpurskahdus joka\npääsi ihmiskurkusta, sai hänen lämpimän, nuoren, vilkasverisen\nlinnunsydämensä kiivaammin sykkimään mustanvalkoisen, pitkäliepeisen\nhöyhenpuvun alla.\n\nKeskellä tätä sekasortoa ja rähinää, outojen hajujen, raskaan ja kuuman\nilman tunkeutuessa Hölpän sieraimiin, kävi hänen ympärillään äkkiä\npimeäksi. Tämä yllättävä pimeys koski kipeästi hänen mustiin silmiinsä,\njoiden silmäterät kauhusta suunnattomasti laajenivat.\n\nHuono ilma ja kolkko pimeys piti Hölpän muutamia hetkiä pelon vallassa;\nsitten hän vähitellen tottui. Tämä ei ollut yön pimeyttä, se oli\nlikaisen talonpoikaiskeittiön harmaata puolihämärää. Talonisäntä oli\npalannut kaupungista taskussaan joku vähä rahaa, ja kunnianhimon\nharhaan johtamana muuttanut talonsa ravintolaksi, missä keittiöstä\nkylläkin tyhmästi tehtiin anniskeluhuone.\n\nKeskellä huonetta kohosi tukeva kivipylväs kömpelöille\nkankirautakoukkuineen, joita siihen oli sinne tänne lyöty. Ne olivat\nyhtä vanhat kuin itse pylväskin, ja niihin oli ripustettu epäiltävän\nnäköisiä käsipyyhkeitä. Kahdessa nurkassa näkyi mataloita pöytiä,\njoilla oli puolityhjiä sameita laseja, ja toisella puolen kookas,\nlyhyt-torvinen, punaluukkuinen kaakeliuuni, jonka kirkas takkavalkea\nlevitti koko huoneeseen ummehtunutta lämmintä. Vihdoin, huoneen\nperällä, oven puolella kohosi tupauunirakennus, suunnattoman suuri\nmaalaisuuni, jonka pohja oli neljää neliömetriä laaja. Se suippeni\nylhäältä pyramiidin muotoiseksi, ja avattiin ja suljettiin kahdella\nliikkuvalla laudalla. Nämä muodostivat katolla liikkuvan laitoksen,\njota sisäpuolelta hoidettiin pitkällä, kovettuneella ja mustuneella\nhamppuköydellä lähellä leipäuunin suuta. Pylvääseen yhtyi suorassa\nkulmassa kaksi tynnyriholvia, jotka tukivat uunirakennuksen huoneen\npuoleisia kylkiä; talon seinät muodostivat samalla muurin ulkosyrjät.\n\nKatonrajassa kannattivat paksut, kuivat, mustat ja kovat poikkiorret\nkuivattuja liikkiöitä ja lihamakkararivejä, ja kahdella vastakkaisella\nseinällä riippui seinään muuratuissa suurissa rautakoukuissa\nkaksi mahdottoman suurta sianlihakimpaletta, teurastetun porsaan\nveriset puolikkaat, joiden alla paloi hiljainen katajavalkea. Ja\nkeskellä kaikkea tätä puuhaili punakkana ja lihavana emäntä pesten\nkullankiiltäviä kupari- ja kalisevia pöytäastioitansa huuhdelaitteen\nääressä, josta vesi johtui pihalle, ja hänen apunaan hyöri isäntä ja\nkaksi lasta, pieni poika ja tyttönen. Näistä piti nyt lyhyen sopimuksen\nnojalla tulla Hölpän isäntäväki.\n\nÄkkiä heitettiin häkki pöydälle likaisten lasien keskelle, joissa\nvieläkin näkyi juopuneiden sormien tahmeat jäljet, ja viisi kuusi\nihmistä oli heti Hölpän ympärillä.\n\nHän näki suurien käsivarsien ja käsien tyrkkivän toisiaan ja seurasi\nhurjistuneilla, kauhun suurentamilla silmillään näitä liikkeitä\nkauhistuneempana kuin milloinkaan, ikäänkuin nyt olisi näkemässä\nsurmansa valmistuksia. Näkyi pieniä sormia liikkuvan vankilan\nristikoilla; ne ehkä halusivat tutustua Hölppään ja hyväillä häntä,\nmutta ne olivat hänestä kovin uhkaavia, ja hän heittäytyi kokonaan\npahki häkin vastakkaiseen seinään miettien itsekseen, uhkaisiko ja\niskisikö nokallaan noita viholliskynsiä, jotka olivat heikommat kuin\nhänen ja joiden kärjet olivat hyökkäykseen kelpaamattomat.\n\nMutta Hölpän pelko kiihtyi kiihtymistään. Hänen ympärillään kuului\ntoisiaan vastaan iskevien lasien kilinää, näkyi kumartuvia päitä,\nturpeita kauloja, liikkuvia käsivarsia, virtaavia nesteitä.\n\nOli varpuis- ja hiirihaukkoja sata, tuhat kertaa pelottavampia olivat\nnämä jättiläisviholliset monine vehkeineen. Nämä olisivat yhdellä\nainoalla pikarillisella voineet juoda kuiviin kirkkaan vesilätäkön,\njoka näreikön kosteassa ja liejuisessa maaperässä oli karjalta säilynyt\nja yhdellä ainoalla kulauksella olisi se tuollaisen ihmismahan\nmahdottoman suureen säiliöön hävinnyt.\n\nEntä sitten kaikki nuo oudot esineet, jotka Hölpästä näyttivät\nvihollisilta: terävät, häikäisevän kirkkaat veitset, joiden ohuen\nterän, ihmisen rikostoverin, hän näki vaivatta kahtia halkaisevan\nsuuret leipäkimpaleet; kupariastiat, jotka helähtivät vähimmästäkin\nsysäyksestä; ja eräällä seinällä naulaan ripustettuna hyvin tuttu\nmetalliputki, pyssy, jonka hän ennen oli nähnyt jäniksen ja\nvaromattomien siskojen murhaajan käsissä.\n\nMutta vielä enemmän kuin kaikki tämä, pelottivat häntä nuo kauheat\nihmisjoukot, jotka vetelehtivät huoneessa. Ne näyttivät ilmestyvän\nsalasta ja häviävän avaruuteen. Tuo suuri, joka puolelta umpinainen\nkatto ahdisti häntä koko painollaan, ja epäselvästi pelkäsi hän\nsen luhistuvan. Kaiken tämän lisäksi sai ruhjoutumisen pelko hänen\nhuumaantuneena lyyhistymään kokoon joka kerta, kun jokin seinällä\nriippuva esine heilahti, tai peräytymään häkkinsä kaukaisimpaan soppeen\nympärillä olevien häärivien miesten vähimmästäkin liikkeestä.\n\nTässä sanoin kuvaamattomassa ajatusten ja tunteiden hämminkitilassa,\njohon seikkailu hänet oli saattanut, tunsi hän kaikesta huolimatta\njonkunlaista tyydytystä huomatessaan itsensä ja pyöveliensä välillä\nohuen rautaristikkoverkon. Häkki oli alussa hänen vihollisensa, mutta\nkävi sitten liittolaiseksi ja suojelijaksi, sillä Hölppä ei voinut tätä\naselepoa selittää muuten kuin siten, että hänen vihollisensa olivat nyt\nkykenemättömiä halujansa tyydyttämään.\n\nHänen täytyi pian luopua tästä käsityksestä, mutta niin kauan kun\nhän ei ollut selvillä siitä, missä määrin ristikot voisivat kestää\näkkiarvaamatonta hyökkäystä, tunsi hän niiden takana olevansa suojassa\nsurmalta, jonka hän ilman niitä luuli auttamattomasti uhkaavan.\n\nKoko päivä kului näin ylenmääräisessä levottomuudessa, alituisessa\npelossa keskellä loppumatonta vihollisten hyörinää, jotka kaikki\nuudelleen ja uudelleen tekivät saman liikkeen, kohottivat huulilleen\ntäyden lasin, ikäänkuin ymmärrettävällä merkkikielellä näyttääkseen\nHölpälle mikä kohtalo häntä odotti.\n\nKuitenkaan ei kukaan tehnyt hänelle pahaa. Ilkeimmät ottivat vain\npyörittääkseen häkkiä, mikä suunnattomasti kauhistutti harakkaa, hän\nkun ei voinut arvata syytä asuntonsa tutinaan. Tämä oli epäilemättä\nhyökkäystä hänen turvapaikkaansa vastaan, mutta minkälaista? — Ja hän\nluuli, että seinät ne pyörivät, miehet juoksivat, pöydät kääntyivät,\nkastrullit, huonekalut rupesivat heilumaan nielaistakseen hänet ja\nvetääkseen hänet tuohon rähisevään ja sekavaan mylläkkään.\n\nVihdoin tuli pimeä. Väsymyksen, mielenliikutuksien ja nälän uuvuttamana\nsulki vanki, joka oli tottunut rupeemaan aikaisin levolle, kaikesta\nhuolimatta silmänsä. Viileä leyhäys hänen yläpuolellaan sai hänen ne\njälleen avaamaan: hänen yllään liiteli kaameannäköinen käsi koskettaen\nhäntä ja kadoten, samalla kun kuului vieterin lipsahtava ääni.\nHäkin oven oli vihollinen uudelleen avannut; hän ei ollut turvassa\nrautaristikkojen takana. Vielä säilyneen tahtonsa viimeisetkin voimat\nponnistaen harakka aprikoi ja mietti tätä kauheata ajatusta, kun\nkeinotekoinen valo, ensin punertavana ja savuavana, näkyi puolipimeän\nläpi, sitten säteili kirkkaasti, suurina, selvinä valojuovina, jotka\ntekivät salaperäisiksi varjopaikat, missä mellastelevien hahmot\nepäselvinä häälyivät.\n\nHölpän silmäluomet, kirkkaaseen lampunvaloon tottumattomina,\nsulkeutuivat äkisti verhoten riittämättömästi silmiä, sillä tämän\nohuen ihokalvon läpi tunkihe tuska, sille kun hänen ensimäinen\nkauhea näkemänsä avasi tien. Ja koko illanvieton ajan rasitti häntä\npainajaisena sekava ja kaamea tunto ympärillä liikkuvista häärivistä\nolennoista, joita vastaan hän oli aivan kykenemätön puolustautumaan.\n\nLopulta kuitenkin koitti yö ja tuli hiljaisuus ja uni. Tämä uni oli\nlepoa. Ei se luonnollisestikaan ollut kesäöiden hiljaista autuutta,\nlepoa kimmoisten vihreiden katosten suojassa toverien läheisessä\nseurassa. Mutta Hölppä ei kuulunut niihin korkeampiin eläimiin, joiden\nitsensäsäilytysvaisto on voimakkaampi kuin levon tarve, ja jotka\njaksavat valvoa kauan katsoen vaaraa silmästä silmään ja teeskennellä\ntajuttomuutta, siten saadakseen jälleen kadotetun vapautensa; hän\nvaipui siis levolliseen uneen.\n\nHerättyään aamunkoitteessa kaikkien muiden talossa vielä nukkuessa\nnäki hän esineiden hitaasti sukeltavan esille hämärästä, näki ne\nliikkumattomina, elottomina seinällä tai lattialla. Ja nyt pystyi hän\ntekemään ensimäisen jaotuksen näiden, liikkumattomien esineiden ja\nliikkuvain ihmisten välillä: edelliset eivät olleet vihollisia, niillä\noli hänen metsänsä kaltainen elämä; ainoastaan elävät olivat pelättäviä.\n\nTämän ensimäisen ja pitkän tutkimuksen jälkeen, jonka kestäessä\nuteliaisuus melkein aina lopulta vei kauhistaviin tuloksiin, kävi\nhän väliä pitämättä tuttujen, häkin pohjalla olevien siemenien sekä\ntoisten, outojen tavaroiden, sulotuoksuisten ja houkuttelevien\nherkkujen kimppuun yhtä luontevasti kuin olisi ollut metsässään,\nmiettimättä mistä hänelle mahtoi tulla tämä odottamaton ravinto. Siinä\noli piirakkaa, leivosta, sokuria, jota kaikkea joku kaitseva käsi oli\nristikkojen läpi vankilaan pistänyt.\n\nPieni kulpponen oli täynnä haalistettua vettä, jonka pinnalla\npölyhiukkasia ryhmittäin uiskenteli. Hän ojensi kaulansa melkein\nvaakasuoraksi, aukaisi nokan vedenpinnan tasalla, pisti sen upoksiin\nraottaen sen hyvin teräväksi kulmaksi, kohotti sitten jälleen päänsä\nnopeasti nielaistakseen näin ammennetun veden, kaula ja nokka\noikoisenaan, kuin olisi katsellut kattoa tai ollut salaperäisessä\nhaltioitumistilassa. Ja näin hän teki useampia kertoja. Näin joi\nhän ennen vapaana ollessaan näreikköjen savipohjaisissa notkelmissa\nlymyilevistä raikkaista lätäköistä.\n\nSilloin syntyi hänen mielessään, joka kipeimpäin tarpeiden saatua\nosittaisen tyydytyksen oli melkein rauhottunut, ensi kerta ajatus,\nettä nuo rähisevät ja kauheat olennot hänen ympärillään eivät ehkä\ntahtoneetkaan saattaa häntä hengiltä: olivathan he murtaneet auki\nturvapaikan hänelle pahaa tekemättä ja antaneet hänelle tarpeellista\nravintoa. Mutta kuullessaan läheisestä navetasta kukon kiekunaa ja\nkoiran haukuntaa, kiirehti hän ahmimaan kitaansa kaikki ruuan tähteet\npeljäten uudelleen joutuvansa satimeen ja vangittavaksi, ehkäpä myöskin\nvaroen tämän rautaristikkojen sisälle joutuneen ravinnon hukkumista.\n\nKoirat olivat hänelle tuttuja. Ne saattoivat hänet vain vähäisen\nlevottomaksi, sillä hänen ei ollut tarvinnut kärsiä mitään niiden\ntähden eikä vähintäkään varoa noita nelijalkaisia rähisijöitä, joiden\nnokka, niiden hurjimmassakin laukassa ja rajuimmassakin innostuksessa,\nei koskaan jättänyt maata ja halveksi avaraa ilmaa, jossa hän elämänsä\nvietti. Mutta hän pelkäsi aikalailla peuhaavia kanoja, joista hänellä\nei ollut minkäänlaisia kokemuksia. Ja kun kohta huoneen seinien takaa\nalkoi kuulua sysäyksien ja kumean kolinan säestämiä ihmisääniä, valtasi\nhänen mielensä taas outouden ankeus.\n\nPian näyttäytyi mies astuen kiireesti kömpelöillä puukengillään.\nHölppä piti sitä vielä vihollisenaan, ja se hänestä muistutti hänen\nvangitsijaansa. Sillä myöhemminkin, kun hän jo tunsi erikseen talon\njoka asukkaan, ei hän pystynyt heistä milloinkaan erottamaan sitä, joka\noli hänet siirtänyt härmäiseltä kedolta korisemasta toverinsa kynsissä,\ntähän kolkkoon ja savuiseen taloon.\n\nHän katseli syrjäsilmällä miestä uteliaana ja epäluuloisena, nokka\nojennettuna, puolustukseen valmiina, ja tuo toinen, nähdessään että\nharakka oli ahminut ruokansa, puhkesi ilonpurkaukseen, jonka sisällöstä\nvanki erehtyi, sillä hänen kaulahöyhenensä pörristyivät ja hänen musta\nsilmänsä välkkyi suurenneena ja entistä tuimempana.\n\nSilloin tuo vihollinen heitti taas siemeniä häkin pohjalle ja laski\nristikkojen välistä uusia makeita herkkuja, Hölpän siivet levällään\npeloissaan peräytyessä vastakkaiselle puolelle, nokka miestä kohti\ntähdättynä.\n\nSitten mies ryhtyi työhönsä ja siistiessään keittiötä luuta kädessä\npiti syrjästä harakkaa silmällä nähdäkseen, koskisiko se herkkuihin,\njoita hän taas oli sille antanut. Hölppä ei sitä ensinkään ajatellut;\nhän näki pölypilvien kohoovan ja pakenevan vaaniskelevan miehen luutaa;\nhän tunsi mieltään painavan kysymyksen, mitä miehen syrjäkatseet\nmahtoivat merkitä; hän luuli olevansa miehen ponnistuksien ja työn\npäämääränä ja koetti tarkasti tutkia miehen tekoja ja eleitä,\nsaadakseen niiden nojalla käsityksen miehen aikeista hänen suhteensa.\n\nKaksi pääajatusta taisteli keskenään hänen aivoissaan: olivatko miehen\nliikkeet ja äänet hänelle suosiollisia vai olivatko ne vihamielisiä?\nTai tarkemmin sanoen — sillä nuo kaksi alituista ajatusta olivat\ntarkoin määrätyt ja selvät — tahtoiko mies laskea hänet vapaaksi vai\ntappaa? Sillä Hölppä ei arvannut, että näiden kahden mahdollisuuden\nvälillä saattoi olla kolmas, koskei milloinkaan ollut nähnyt vankia\neikä itse ollut vankina.\n\nHänen olonsa häkissä näytti hänestä siis ohimenevältä välitilalta,\njonkinlaiselta pysähdykseltä vapautumisen tai kuoleman tiellä.\n\nJa heti syntyi hänen mielessään toivo, että mies laskee hänet vapaaksi,\nkoskapa hän jo kauan oli antanut hänen olla rauhassa ja tarjonnut\nhänelle ruokaa, jonka puutetta vapaat, laihat toverit nyt saivat\npaljaassa metsässä kärsiä.\n\nTällä hetkellä liikahti kamarin ovi uudelleen ja emäntä astui sisään.\nKysymys kävi monimutkaisemmaksi, Hölpän katseet siirtyivät vuorotellen\ntoisesta toiseen, hän koetti huomata eroavaisuuksia näiden kahden\nsamanlaisen olennon välillä ja tutkia, oliko hänen syytä epäillä toista\nenemmän kuin toista.\n\nHajuaistinsa ja kuulonsa, etupäässä hajuaistinsa nojalla aavisti hän\nvaimon olevan hyväntahtoisemman, sillä tämä ei hajahtanut tupakalle,\nja vaikka hänen äänensä olikin epämiellyttävä ja kirkuva, muistutti se\nsoinnullaan jonkun verran Hölpän heimoon kuuluvien olentojen ääntä,\nsillä se ei ollut niin karhea ja käheä kuin miehen ääni. Mutta kun\nlapset näyttäytyivät, arvosteli hän ne edellisistä eroaviksi, koska ne\nylettyivät vain pöydän tasalle. Hänen ei tarvinnut nostaa nokkaansa\ntarkatakseen niiden silmiä eikä peljätä että ne kaatuvat hänen päälleen\nja musertavat hänet.\n\nNäin oppi hän tuntemaan kodin ihmiset ja tavarat. Lapset kävivät\npiipittämässä hänen häkillään puhellen hänelle lempeitä ja hyväileviä\nsanoja, joita hän kuunteli naisellisin, hiukan keikailevin elein pää\nkallellaan. Usein he pistivät ristikkojen läpi pieniä korpun ja kakun\npalasia, joita hän silloin tällöin noukkasi kiihkeästi ja hätäisesti,\nmikä hänen suureksi ällistyksekseen sai lapset purskahtamaan nauruun.\n\nMutta koska he eivät yrittäneetkään tehdä hänelle pahaa, — eivät\nylipäätään enempää kuin muutkaan ihmiset, jotka päivän kuluessa kävivät\nistuskelemassa pöydän ympärillä, kilistämässä lasia, kirkumassa ja\nnauramassa ja toisiaan tuuppimassa —, sai hän pian luottamusta talon\nihmisiin, ja iltapuolella otti vastaan melkein kaikki ne herkut,\njoita hänelle ristikkojen läpi tarjottiin. Koska oli aamusta lähtien\nylenpalttisesti ahminut ruokaa, kajosi hän niihin vain hiukkasen makuun\npäästäkseen, sitten antoi niiden pudota vadin viereen muka talteen,\nties minkä vaiston opastuksesta, jota ei milloinkaan hänen vapaana\nollessaan oltu nähty, vaan jonka epäilemättä synnytti hänen vangiksi\njoutuessaan salainen levottomuus ja haihtumaton epäluulo ihmisiä\nkohtaan.\n\nNäin kului useampia päiviä peräkkäin hitaassa ja tyynessä\ntotuttautumisessa ihmisiin ja esineisiin. Ja yhä toivoi hän vapautuksen\nolevan lähellä ja ilmaisi tätä vapaudenikäväänsä iskemällä nokallaan\nvankilan ristikkoseiniä.\n\nHän tunsi nyt talon kaikki asukkaat. Hän oli oppinut muista erottamaan\nlapset niiden erikoisen hajun ja puvun perusteella ja antautui\nniiden kanssa tekemisiin mikäli ne hänessä luottamusta herättivät.\nEikä hän saanut niihin luottamusta niin paljon omien persoonallisten\nkokemuksiensa kuin lasten erikoisominaisuuksien, niiden hajun, äänen,\npuvun, liikkeiden, koon nojalla. Hän luotti vaistoonsa enemmän kuin\nsiihen mitä näki. Hän piti emännästä ja pienestä hiljaisesta tytöstä\nenemmän kuin meluavasta ja vilkkaasta pikkupojasta, ja erittäinkin\nenemmän kuin lasten karheaäänisestä isästä, jonka kudotun mekon joka\nsilmukka tuli tupakalle ja joka suustaan puhalteli saastuttavaa savua.\nTämä oli vastenmielisempää kuin se savu, mikä hänen sieraimiaan kiusasi\nsinä päivänä, jolloin hänen punainen verensä helmeili hänen tuuhealla,\nkirjavalla puvullaan.\n\nHän odotti väsymättömästi vapautustaan, uskoen siihen koko\nelämänrakkautensa täydellä voimalla, jonka vitkalleen saatu luottamus\nhäntä ympäröiviin olentoihin oli lisännyt kymmenkertaiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän eli pian jonkunlaisessa kuumeessa, jonka vallassa katseli\ntavallisimpiakin toimia, joita näki suoritettavan, niitäkin joihin jo\noli tottunut ja joiden tarkotuksesta oli päässyt selville, yhdeltä\nainoalta näkökohdalta, antaen niille kokonaan toisen, halunsa\nja tarpeensa mukaisen merkityksen. Toiselta puolen selittivät\nvanginvartijat tuon oudon vilkkauden, hyppelehtivän kepeyden, alituisen\nlörpöttelyhalun kohtaloon tyytymiseksi ja aikoivat vihdoinkin toteuttaa\ntuumansa ja antaa Hölpälle hänen lopullisen paikkansa perheessä.\n\nMolemminpuolisesta ymmärtämyksen puutteesta syntyi siis väärinkäsitys,\nsaattaen vangin äärettömän vaaralliseen tilaan, joka väkistenkin\njoudutti kohtalokasta ratkaisua.\n\nOli kolea iltapäivä lopputalvella. Sade ilma pakotti ihmiset\npysyskelemään seinien sisällä lämpimien huoneiden raukaisevassa\nrauhassa. Mutta ulkona kävi maa paljaaksi, likaiseksi, harmaaksi,\nsade piiskasi sitä, tuuli pieksi ilmaa ja luonto näytti hoippuvan\nraskasmielisenä kuin juopunut, joka lähtee liikkeelle nukuttuaan\nmaantienojissa.\n\nIkävä piiritti taloa, rasitti olennoita, tunkihe läpi seinien.\nVuodenaikain vaihtumisen tuska kajahti kumein äänin ihmisten sydämissä,\nmutta Hölppä hyppelehti ilosta ja lörpötteli kuumekiihkoisena, mikä sai\nhänen isäntäväkensä jouduttamaan tuumansa toteuttamista.\n\nKohta avasi häkin oven käsi, jota Hölppä luuli odotetuksi\nvapauttajaksi. Ja hän jo syöksyi oviaukkoa kohti, kun tuo käsi avasi\nhänen yllään, kuten ennenmuinoin salametsästäjän käsi, uhkaavat,\nlihaksiset, kavalat viisihaaraiset pihtinsä.\n\nHölppä peräytyi häkin perälle, mutta käsi seurasi häntä itsepäisenä\nja hirveän näköisenä, ja kohta se taas leijaili hänen yllään kuin\npetolintu, joka on saaliiseensa iskemäisillään. Tuskin Hölppä ehti\nnostaa nokkaansa ja katsahtaa siihen, kun se todellakin laskeutui\nilkeänä ja paksuna, ympäröi hänet leveänä vyönä, puristi hänen\nrintaansa ja selkäänsä ja veti hänet ulos häkistä vastustuksesta\nhuolimatta, veden vuotaessa kumoon kaatuneesta kulpposesta ja häkin\nvieriessä lattialle.\n\nMutta silloinpas Hölppä irtautui miehen käsistä räpyttäen rajusti ja\nhätäisesti siivillään, puolustautui hurjasti nokallaan ja kynsillään ja\npyrähti äkkiä lentoon valoa ja vapautta kohti.\n\nHurja isku, kivuntunne nokassa, haava rinnassa — ja hän putosi keittiön\nkosteaan huuhdelaitteeseen kumoon kaatuvien ja särkyvien pöytäastioiden\nsekaan. Sillävälin laskeutui käsi äskeistä kovemmin ja töykeämmin hänen\nylitsensä ja puristi häntä vimmatusti.\n\nHölppä ei tiennyt mitään ikkunasta ja sen läpikuultavista\nlasiruuduista, jotka läpäisemättömänä ja kavalana välimuurina erottivat\nvapaan ulkoilman vankilasta. Hän oli hyökännyt lasia vastaan, joka\noli iskun kestänyt, ja ällistyneenä sellaisesta tuloksesta laskenut\nsiipensä kokoon töksähtäen raskaasti alas.\n\nNyt piteli mies Hölppää vihaisena käsissään puristaen häntä hurjasti\nkuin aikoisi vankinsa tukahuttaa, ja Hölppä, joka nyt ymmärsi että\nhäntä ei lasketa vapauteen, luuli viimeisen hetkensä lyöneen.\n\nHän pyristeli kaikin voimin vastaan, koettaen tarrautua kynsillään\nnoihin koviin käsiin jotka pitelivät häntä vankinaan, mutta pääsi pian\nselville siitä, että hänen ponnistuksensa olivat turhat kuten ennen\nonnettomalla kentällä. Hän vavahti joka sulassaan nähdessään vaimon\nkäsissä kiiltävät sakset, jotka avautuivat kuin suuri, petollinen nokka\nja sulkeutuivat kaameasti viuhahtaen.\n\nTuo nokka se hänet tuhoaa.\n\nOudot kädet kääntelivät, likistelivät häntä ja jäykistivät hänet\nliikkumattomaksi. Kohta tunsi hän pyrstössään julmaa tuskaa, ikäänkuin\nsuuret pyrstösulat, joilla hän ohjasi lentoansa, olisivat joutuneet\nhammasrattaiden väliin ja käännähtäneet kiinnekohdassaan ennen\nirtaantumistaan.\n\nSitten tuli siipisulkien vuoro. Hän tunsi vuorottain oikean ja vasemman\nsiipensä kauheassa nipistyksessä turtuvan, sitten kuuli hän kuivaa\nnarskahdusta, jota seurasi pienten, kepeäin esineiden putoamisesta\nsyntynyt heikko kahina.\n\nSamassa alkoi hän miehen kouran puoleksi tukahuttamana korista\nkaameasti kuin teurastettava kana henkihieverissään. Hän odotti\nloppuiskua eikä epäillytkään — vaikkei hänellä siitä ollut vähintäkään\nkokemusta — että se olisi juuri kokemaansa sanomatonta tuskaa vieläkin\nvihlovampi.\n\nÄkkiä lakkasi puristus, hänen ymmärtämättään minkätähden, ja ainoastaan\npahoinpidellyissä sulissa tuntui yhä vielä kovaa kipua. Ällistyneenä\nhuomasi hän olevansa pöydän kulmalla, ja ympäriltä kuului talonväen ja\nkapakassa-kävijäin ivallinen pilanauru, jota hän kerta kaikkiaan ei\nymmärtänyt.\n\nTapahtunutta selvittämättä hän hypähti koholle, levitti siipensä aikoen\nuudelleen kaikesta huolimatta täyttä vauhtia lentää ikkunaa kohden.\nMutta hänen voimattomat siipensä — päinvastoin kuin lammella sattuneen\nonnettomuuden tapahtuessa — eivät häntä kohottaneetkaan lentoon. Hän\nputosi jälleen raskaasti pöydälle ympärillä-olijain purskahtaessa\nentistä rämisevämpään nauruun.\n\nKauan räpytteli hän katkottuja siipiänsä, mutta turhaan: hän ei päässyt\nkohoomaan. Jalat, jotka edelleen olivat käyttökelpoiset, suorittivat\nkyllä tuon alkuhypyn, joka tavallisesti oli niin siro, mutta nyt\nnaurettavan kömpelö. Ja tuo silvottu lintuparka ravisti turhaan\npäätänsä, jalkojansa, vartaloansa, ikäänkuin esittäisi surullisen\nnaurettavaa tanssia, mutta ainoana tuloksena oli ärsyttävät, rähisevät\nnaurunhohotukset.\n\nSilloin selvisi hänelle, että jotakin oli muuttunut, että juuri\näskettäin avattiin kuilu hänen ja vapauden välille, että hän ei enää\nvoinut lentää eikä paeta, että oli auttamattomasti vankina. Ja hän\npakeni kuin hurjan epätoivon puuskassa suljettua häkkiänsä kohti,\nja kun ei päässyt sisälle, kiersi sen ylt'ympäri, kyyristyi sen taa\nristikkoja vasten, painoi päänsä katkottujen siipien suojaan ja\nkieltäytyi itsepäisesti iltapäivän pitkään syömästä, juomasta ja\nliikkumasta.\n\nIhmiset hänen ympärillään käyttäytyivät kuin olisivat sairasta\noppimassa, tuumaillen ja puhellen keskenään vakavina. Hän antoi heidän\npuhella ja kulkea ohitseen vähääkään heistä piittaamatta, ilmaisten\npohjattomia kärsimyksiään ainoastaan pörristämällä höyheniänsä\nvärisevänä ja ikäänkuin viluissaan, merkiksi, että sanomaton epätoivo\nvapisutti turvatonta, silvottua lintuparkaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Hölppä oli vielä nuori ja hetkellisiä olivat hänen vaikutelmansa,\ntunteet aivojen tasalla. Yöunesta herättyään — hän oli näet kaikesta\nhuolimatta nukkunut — ei hän ollut täydelleen unohtanut kohtaloansa ja\nvankeuttansa, mutta tyydyttämätön ruokahalu ja huoli turvallisuudesta\nolivat epätoivon vaimentaneet. Hän söi siis kakkuja ja muita herkkuja,\njoita hänelle tarjottiin; hän joi kulpposesta raikasta vettä, jota\nhänelle siihen kaadettiin, ja hänen sopimattoman uteliaana hypellessään\npöydältä pöydälle, huoneesta toiseen haihtui tuska vähitellen.\n\nHän tutki kaikkea aivan turhantarkan huolellisesti. Mutta kukapa\nvoisi varmaan sanoa, minkä tarpeiden kannalta hän esineitä arvosteli?\nOli varmaan sellaisia, joita saattoi syödä; sitten vetivät kiiltävät\nesineet puoleensa hänen huomionsa, vedoten hänen vaistomaiseen,\nvaaralliseen ja vastustamattomaan uteliaisuuteensa. Enimmät esineet\nhuvittivat häntä vain uutuudellaan, toisinaan niiden paikka kiinnitti\nepämääräisesti hänen huomiotansa, toisinaan taas se aivan erikoinen\nhyöty, joka hänellä niistä saattoi tilapäisesti olla.\n\nHän rupesi pian erityisesti suosimaan pöytää, jolta hänelle makeat\nsuupalat putoilivat. Siellä kiiltelivät metalliset pöytäkalut,\nteräsrautaveitset, viinin ja marjamehujen lämpimät värit loistivat\nkirkkaina ja valo heijastui säteilevänä maljojen pinnasta.\n\nRuuan aikana kierteli hän aterioitsevien ympärillä pää kallellaan ja\nsivulleen kääntyneenä. Hän seurasi aterioitsevien liikkeitä, kuunteli\nja odotti, että joku heistä kutsuisi häntä rääpiäisille. Hänen\ntajunnassaan oli syönnin hekuman mielikuvaan pian alkanut liittyä\nhänen kaksitavuinen Hölppä-nimensä yhdeksi käsitteeksi. Kun hän kuuli\nnimeänsä mainittavan, käänsi hän tähystelypaikassaan päätään tarkan\ntäsmällisesti suoraan sitä kohti, joka hänen nimensä lausui, hyppi ja\njuoksi sen luo siiventyngät levällään juoksua helpottaakseen ja kulkua\njouduttaakseen.\n\nHän hääräili pöydän ympärillä seuranaan Pyry-koira, jota hän ei juuri\npelännyt, sekä Mirri-kissa, jonka käynti oli pehmeätä, korvat erittäin\nherkät, sieraimet värähtelevät ja häntä alituisessa liikkeessä. Mirrin\nterävää kynttä hän pelkäsi vielä nytkin, vaikka kumpikin heistä oli\nsalaa suostunut toista suvaitsemaan. Tämä suostumus oli syntynyt\nerään hurjan ottelun jälkeen, jossa he olivat oppineet kunnioittamaan\ntoisiaan, harakka kissan kynsiä, tämä taas edellisen vahvaa nokkaa.\n\nSitten alkoivat päivät vieriä yksitoikkoisina ja harmaina keskellä\nyltäkylläistä, hyvänmakuista ja vaihtelevaa ravintoa, ja vankeuden ensi\npäivien syvä, epätoivoinen tuska vaimeni vähitellen sekä tupakansavun\ntäyttämän huoneen raskaan, raukaisevan lämmön että alituisen, uutteran\nherkuttelun vaikutuksesta.\n\nUlkomaailma, katu, aurinko olivat häneltä vielä kielletyt, mutta hän\noli ne melkein unohtanut, ja ainoastaan uinuva vaisto sai hänen vielä\naina herätessään räpäyttämään siipitynkiänsä kuin yrittääkseen luvatta\nlähteä lentoon ja ilmaistakseen kadotetun vapauden ikävää.\n\nHän tunsi keittiön rauhaisat sopukat, tunsi turvapaikan uunin takana\nkivisen tuhkapesän lähettyvillä alempana leivinuunin suuta; hän tunsi\nne paikat, mistä saattoi tehdä pilaa Mirristä ja nipistellä Pyryä\ntarvitsematta peljätä edellisen kynsiä ja jälkimäisen hampaita.\n\nMuuten hänen pilailunsa Pyryn kanssa ei koskaan mennyt yli sen\nleikillisyyden, mikä on suvaittua hyvien tovereiden kesken. Pyry\noli heti heidän ensi kertaa kohdatessaan haistellut häntä kauan,\nsieraimet värähtelevinä, tuuppaillutkin hiukan kuonollaan, mikä kaikki\nilmaisi sangen hienoja tunnevivahduksia ja samalla oli jonkunlaisena\nvarotuksena. Tämän pohjalla oli hän harakasta muodostanut käsityksensä\nja tunsi melkein välinpitämätöntä tai pikemmin passiivista sääliä tuota\nvangittua, surkastunutta villiolentoa kohtaan, joka ei edes kelvannut\nsyötäväksi ja oli kykenemätön häntä vahingoittamaan.\n\nPyry, ajokoira, harrasti vain karvaisen otuksen metsästämistä;\nainoastaan paremman puutteessa, poikkeustapauksissa, hätätilassa,\nahdisti hän peltopyitä ja viiriäisiä. Mitä laulu- ja mustarastaisiin,\nharakoihin ja muihin metsälintuihin tulee, hyi! ne eivät hänelle\nkelvanneet.\n\nKun Hölppää nykyään vaivasi ylenpalttinen ikävä tai kun hänen hyvä\ntuulensa paisui yli äyräittensä, tarttui hän salavihkaa takaapäin\nnokallaan koiran hännänpäähän, nipisti sitä hiukan, pujahti piiloon ja\ntuli hetken kuluttua uudelleen näkyviin. Pyry taas, joka oikeastaan\nei ollut kovinkaan kyllästyksissään eikä suutuksissaan, vilkaisi\nhäneen syrjästä suurella, pyöreällä silmällä, ärähti tai uhkaili äkkiä\nhampaillaan hälväisten, tekemättä hänelle milloinkaan vähintäkään\npahaa. Näin käyttäytyi hän muutoin lapsiakin kohtaan, joihin oli\ntottunut.\n\nHölppä ei näin uskaltanut vehkeillä Mirrin kanssa, ja jos sattumalta\nsyntyi riitaa herkkupalasta, peräytyi hän viisaasti annettuaan\nviholliselleen itserakkautensa tyydykkeeksi muutaman aimo näpsäyksen,\nkuten kohtuullista olikin.\n\nHän pelkäsi suuresti juomareita, joiden isot kädet häntä\nkauhistuttivat, ja ylipäätään hän ei pitänyt siitä, että hänet otettiin\nkädelle, sillä isäntä uudisti saksineen ensimäisen leikkauksen, joka\nHölpältä lopullisesti oli sulkenut ilmojen tien, alussa joka viikko,\nmyöhemmin joka toinen, peläten harakan salaa pääsevän karkuun.\n\nKun Hölppä näki miehen tarttuvan tuohon viuhahtavaan, kiiltävään\nmetallinokkaan, alkoikin hän lymyillä missä vain luuli olevansa muilta\nsalassa tai saavuttamattomissa: huonekalujen alla, pimeissä ja ahtaissa\nloukoissa, ainapa jousipatjain vieterein lomissa, jolloin oli pakko\nmullistaa kaikki sänkyvaatteet häntä pyydystettäessä. Silloin syntyi\nhuoneessa sanomaton sekasorto, mahdoton mylläkkä. Lopulta oli talossa\nsyntynyt päätön takaa-ajo, sillä kun Hölppä huomasi, että hänet oli\nlöydetty ja että hän oli kiinni joutumaisillaan, etsi hän paossa\npelastustaan. Vasta neljännestunnin kuluttua, juostuaan ristiinrastiin,\nkun jo voimat olivat lopussa ja sydän löi rajusti, antautui hän kiinni\npikku tytölle, jonka tiesi vähemmän raa'aksi ja sääliväisemmäksi\nkuin muut. Mutta pienokaisen täytyi jättää hänet miehelle, ja Hölpän\noli pakko alistua kohtaloonsa nyt niinkuin ennenkin, tuohon siipien\ntuskalliseen ja häpäisevään leikkaukseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillävälin saapui kevät. Aurinko tunkeutui talon huoneisiin murtautuen\nläpi höyryharsojen, tanssittaen säteittensä ympärillä pölyhiukkasia,\nvalaisten koreaväristen seinäalmanakkojen vanhoja kehyksiä, leikitellen\nkiillotetuilla pinnoilla, laskeutuen mielihyvin pullojen kyljille\nja liemimaljojen pinnoille, jotka loistivat kuin juopuneen viinistä\nhehkuvat pöhöttyneet posket.\n\nTänään oli Hölppä tavallistaan vilkkaampi, kuumeisempi, ja hyppi\nentistä enemmän. Usein hypähti hän ikkunalle asti, näppäillen nokallaan\nkovia lasiruutuja mitään ymmärtämättä ja hengitti joka huokosellaan\ntätä luonnollista lämpöä, josta hän niin pitkän ajan kuluessa oli\nvieraantunut.\n\nHän ei ollut koskaan uskaltanut mennä ulos ovesta, sillä joka kerta,\nkun se äkkiä naristen, humahtaen työntyi auki, pilkisti oviaukosta\novipielien kehyksien välitse erään kotiolion juron näköinen naama. Tätä\noliota hän aina epäili ja pelkäsi sen painavaa ja huojuvaa massaa.\nSen hyllyillä tärisivät vadit, lasit ja pullot arasti ja pelokkaasti\nkalisten.\n\nEhkäpä esineetkin tunsivat pelkoa, koskapa ne natisivat ja vapisivat,\nkun ihminen niitä lähestyi polkien lattiaa suurilla naulapohjaisilla\nkengillään.\n\nHän tahtoi päästä ulos ikkunasta. Se avattiinkin hänelle eräänä\nkirkkaana toukokuun päivänä puolenpäivän aikaan..\n\nKun hän ikkunan ulkoreunalla muutti äkkiä toiseen ilmapiiriin, siirtyi\nkeittiön epäterveellisestä ja löyhkäävän raskaasta ilmasta puhtaaseen,\nraikkaaseen kevätilmaan, tunsi hän melkein samaa kuin ennen huoneeseen\nhautautuessaan.\n\nKun hän nyt oli tottumaton valoon, puhtaaseen ilmaan, äärettömään\navaruuteen, jossa hän ennen liikuskeli, häikäisi se hänen silmiänsä, ja\nhän vaistomaisesti pelkäsi unohdetun, etäisen, melkein vieraan maailman\njälleennäkemistä.\n\nMutta tätä tunnelmaa ei kestänyt. Sydämensä syvimmässä oli hänellä\nelävänä säilynyt rakkaus avaruuksiin ja villieläimen vaisto, nimittäin\ntarve elää elämänsä vertaistensa parissa eikä muukalaisten keskellä.\n\nOlemuksen syvyyksistä kohoava hämärä muisto pyyhkäisi hyökyaallon\ntavoin hänen mielestään kaiken tapahtuneen ja hänen vapisevat siipensä\navautuivat levälleen kohottautuakseen lentoon metsää kohti.\n\nRaskaasti putosi hän maahan ällistyen putoamistaan, jota ei ollut\nosannut aavistaa. Nyt muisti hän asemansa, jonka hän innostuksen\nhuumeessa oli unohtanut, ja tunsi pohjatonta epätoivoa, jota vastaan\ntahtoi taistella. Metsä oli etäällä auringon puolella; varmasti hän\nsinne kumminkin menee, juoksee jaloillaan, räpyttää siiventyngillään ja\non vapaa! Ja hän läksi.\n\nMutta tuskin oli hän ottanut kymmentä hyppäystä, kun kadun rähinä ja\nliike häntä alkoi kauhistuttaa. Eläimiä, joita hän ei milloinkaan ollut\nnähnyt läheltä eikä alhaalta päin: hevosia ja härkiä, jotka laahasivat\nperässään vihlovan rämiseviä rautaesineitä, kulki uhkaavan näköisinä\nlähettyvillä, hirnuen ja mölisten; miehiä, heiluva ruoska kädessä\ntuli näiden jälessä kimeästi huutaen; poikasia, jotka viskelivät\nkiviä, kulki kirkuen häntä kohti: kaikkialla oli vaaraa, ruhjoutumisen\nja kuoleman uhkaa. Lakkaamatta vaihtuva läpäisemätön joukko sulki\nhäneltä tien, kuolema vaani häntä täällä, pojat viskelivät häntä\nkohden kiviä tullen yhä lähemmäs; täytyi mitä kiireimmiten paeta\nturvaan. Tämä oli hänelle tuskallista; hän tuli takaisin sisälle ja\nriensi synkkänä ja epätoivoisena piiloutumaan uuninsuun alle lähelle\nkivistä tuhkasäiliötä, jossa pysyi koko päivän liikkumatonna ja yhtä\nlohduttomana kuin sinä iltapäivänä, jolloin isäntä oli häneltä siivet\nkatkonut.\n\nUnen mukana vaimeni kumminkin tuska, ja seuraavana päivänä ilmestyi hän\nnäkymättömän voiman vetämänä ikkunalaudalle, epäilevänä ja alistuneena\ntarkaten huolellisesti tuota rajotettua alaa, jossa hän vasta voisi\nvaaratta vapaana liikuskella.\n\nTaloon ei päässyt suoraan kadulta. Sinne vei kahden rakennuksen\nvälinen pieni kuja, leveän polun tapainen, kivien reunustama, joiden\nvälitse pisti esiin hyvätuoksuista ja voimakasta tuuheaa ruohoa. Mutta\noven edessä, asuinrakennuksen ja vaunuvajan välissä, joka oli avoin\nmuilta sivuilta paitsi kujanpuoleiselta, levisi koko laaja, melkein\nhiekaton piha, jonka lyhyt nurmi paikotellen kiilteli kuuraisena. Pihaa\nrajotti pohjoispuolella jättiläismäinen lantatunkio, josta ruskahtavaa\nnestettä tihkuili mustiin ojiin, jotka ympäröivät sitä kuin vallihaudat\nentisaikojen läänityslinnaa.\n\nSen ikkunan alla, minkä laudalla Hölppä oleksi, oli suuri,\nnelikulmainen, kolmen kömpelön jalan tukema penkki, josta kohosi\npyörätahko viikatteitten hiomista varten; hän hyppäsi sinne päästäkseen\nloukkaantumatta maahan eikä huomannut tässä ensimäisessä seikkailussa\nsuoranaista vaaraa.\n\nHän liikuskeli silloin varovasti koko pihalla ja vaunuvajassa, tutki\nkotopaikkoja, käänteli laudanpalasia, pyöritteli kiviä ja kulki\nyhtäpäätä lyhyin hypyin ajopelien aisalle, voidakseen tarpeeksi\nkorkealta ja eri paikoilta katsella sitä seutua, jossa hän tuli\npäivänsä viettämään, ja tutustuakseen mahdollisimman nopeaan niihin\nesineisiin, joiden kanssa joutui tekemisiin.\n\nMirri istui korvat vaakasuorana kynnyksellä, joka keskeltä oli\npuukenkien ja nahkasaappaitten suurten pohjanaulojen kuluttama,\nvaanimassa — vaikkei siltä näyttänyt — sisältä kuuluvaa melua ja\nkatseli välinpitämätönnä Hölppää.\n\nKukon kiekuna säikäytti Hölppää aluksi siihen määrin, että hän\npiiloutui liiterin puupinojen taakse; mutta hetken kuluttua tuli hän\nsieltä esille nähdessään, ettei kukko ollut lähtenyt häntä ajamaan.\nJa huomattuaan, mistä tämä tyhjänpäiväinen rähinä lähti, pysyi hän\nmuutaman hetken paikoillaan ihmetellen, kuinka niin pieni lintu saattoi\nkurkustaan päästää niin monenlaisia ja kauas kantavia ääniä.\n\nHän tutki kukkoa kauan, luullen tässä olevan huiputusta tai metsästäjän\nhoukutuspilliä tai selvä-äänistä hyypiää muistuttavaa petosta. Hän\nkierteli Kukkelikuuta, joka harjakoristeen ja helakanpunaisten helttain\nheiluessa katseli häntä välinpitämätönnä kuten ainakin sellaista, joka\nei ensinkään kuulunut hänen haaremiinsa.\n\nKun Hölppä oli tullut selville siitä, että kukko oli oikea ja elävä,\njäi hän hiukan ällistyneenä paikalleen seisomaan, ja vähitellen läheni\nhän kukkoa arkaillen sitä kuin eriskummallista ja ongelmaista olentoa.\n\nVasta myöhemmin, kun hän oli tarkoin tutkinut sen liikkeitä ja päässyt\nymmärtämään sen elämää, alkoi hän sitäkin kohtaan tuntea samaa\nhalveksivaa vihaa, jota hän tunsi sensukuisia lintuja kohtaan.\n\nTästä lähtien eli hän puolittain pihalla puolittain sisällä, kävellen,\nnuuskien joka sopen, tarkaten kaikkea mitä tapahtui ulkona, vilkaisten\nkadulle, tutkien hartaasti mitä löytyisi pienten puunkappaleiden alta,\nkiiveten mahdollisimman korkealle ja väijyskelevän varpusia, jotka\nherättivät hänessä sekavia ja epämääräisiä tunteita: epämääräistä\nkateutta, milloin hän näki niiden vapaina lentelevän, ja halveksumista,\nmilloin näki niiden tahallaan ihmistä lähentelevän. Hän yritti tappaa\nniitä näppäillen niitä rivakasti nokallaan, mutta nämäpä eivät\nensinkään antautuneet tähän leikkiin, ja vaikk'eivät vähintäkään\npelänneet kanoja, välttelivät ne häntä huolellisesti.\n\nHän ei uskaltanut liian paljoa antautua tekemisiin Kukkelikuun eikä\ntämän kanojen kanssa, jotka koosta päättäen saattoivat tappelussa vetää\nhänelle vertoja; sitäpaitsi näki hän niiden olevan ihmisen vankeja,\neikä hänellä vielä tähän aikaan ollut tuota rotua, kuten varpusia\nkohtaan, selviä vihan aiheita.\n\nMutta mikäli auringonvalo kävi lämpimämmäksi, mikäli ilma täyttyi\ntuoksuilla ja puut rupesivat viheriöimään, syntyi hänessä epäselvä\njuopumustila, joka hämmensi häntä ja ilmeni pian käsittämättömänä\nsuuttumuksena kanoihin, joiden hän näki kieppuroivan pölyssä, tonkivan\ntunkiolla ja pakoilevan kukkoa. Mikähän hänessä saattoi synnyttää tämän\nkylmän ja kiihtyvän vihan? Kanat eivät olleet vapaita eivätkä Mirrin\ntavalla riidelleet häneltä isäntäväen pöydältä pudonneita herkkujen\njätteitä. Ei!... Hän jätti ne kumminkin rauhaan katsellen niitä vain\nkarsaasti. Mutta eräänä aamuna purkautui tämä viha tuoden selvästi ilmi\nhänen salaiset ja tiedottomat vaikuttimensa.\n\nNiinkuin kaikilla metsän linnuilla, niinkuin melkein kaikilla\neläimillä, sai kevät Hölpänkin suonissa veren kiihkeämmin virtaamaan.\nJos hän olisi ollut vapaa, olisi hän harakkasiskojensa tapaan nauttinut\nkorkeissa puiden latvoissa tai lehtiholveissa lemmensyleilyyn\nalistumisen täyttä iloa; hän olisi kiihottanut koirasten halua, olisi\nyllyttänyt niitä toisiansa nokkimaan ja onnellisena vaappuvassa\nasennossa antautunut kukkaisella oksalla voittajan syleilyyn. Hän ei\nollut milloinkaan ruumiissaan tuntenut tuota hekuman tunnetta, jonka\nvallassa etsitään koiraan seuraa ja lemmentäyteisinä piipitetään häntä\nluokseen. Ja koska hänellä ei ollut tarkkoja muistoja eikä silmäin\nedessä esimerkkejä ja oli kaukana syntymäpaikoiltaan, tunsi hän\nainoastaan hämärästi hääsyleilyn tarvetta, joka olisi ilmieläväksi\nvironnut, jos hänellä olisi ollut edessään toverien esimerkki tai\nympärillään liehakoivia kilpakosijoita.\n\nSenpätähden hän, huomatessaan Kukkelikuun häärivän Tupun ympärillä ja\naavistaen outoa iloa, josta hän väärin oli vierotettu, tunsi katkeraa,\ntiedotonta kateutta, joka vain odotti tilaisuutta puhjetakseen.\n\nAstuen alas lantatunkiota höyhenet pörröllään syöksyi Kukkelikuu pää\nvaakasuorana, kaula ojona, siivet levällään kulkua jouduttaakseen,\nkaikin voimin pakenevaa Tupua kohden, ikäänkuin tämä olisi aikonut\nolla osottamatta alamaisuuttaan, johon kukko tahtoi hänet väkivallalla\npakottaa. Juoksu loppui lyhyeen. Kun kana tunsi olevansa kiinni ja\nkun ei enää ollut epäilemistäkään mikä kohtalo häntä odotti, painui\nhän maahan jaloilleen, hajottaen keskimäiset pyrstösulkansa pyrstön\nlevittäytyessä vaakasuoraksi viuhkaksi.\n\nKukkelikuu hyppäsi raskaasti hänen selkäänsä vetäen kokoon jalkojaan,\npörristäen kaulaa, nipisti nokallaan kanan kaulahöyheniä kuin olisi\nniitä purren suudellut ja laski pyrstöpuolen alas. Hetken kuluttua\nnousi hän pystyyn keikailevana, räpyttäen silmiään, harja pystyssä,\ntaivutti kaulan kaarevaksi ja lähti korskeana tiehensä. Tupu, vieläkin\nhämmennyksissään seikkailusta, ravistelihe kuin nainen, joka juur'ikään\non tyhmästi liannut hameensa teolla, jota on paras pitää salassa, ja\nkiillotti nokallaan hankaantuneita höyheniään, mikä hänen mielestään\noli välttämätön toimenpide.\n\nHän oli näin pukuaan korjaamassa kun Hölppä, joka uteliaana oli\ntarkannut kaikkea tätä menoa, syöksyi minkä jaloista läksi hänen\nkimppuunsa, täynnä vaistomaista suuttumusta ja mustasukkaisuutta.\nAnkarasti alkoi hän nokallaan löylyttää Tupua, joka ei tästä mitään\nymmärtänyt, vaan tyhmyyttään ja arkuuttaan läksi pakoilemaan\nvihollista. Tämä yltyi pakenevaa takaa-ajaessaan ja näykkiessään yhä\nkiihkeämmäksi eikä pysähtynyt, ennenkuin itse oli tästä tavattomasta\nhakkaamisesta lopen uupunut.\n\nJok'ikinen takapihan Tupu sai vajaan viikon kuluessa kokea Hölpän\nnokan lujuutta ja hänen kaulalihaksiensa kestävyyttä. Hän oli\nvälinpitämättömän näköisenä kävelevinään tai leikkivinään, ja hetkellä,\njolloin kanat vähimmin osasivat hyökkäystä odottaa, hyppäsi hän\nhurjana heidän kimppuunsa, ponnisti ylenpalttisesti voimiaan heitä\ntakaa-ajaessaan ja löylyyttäessään ja iloitsi siitä, että edes näin sai\npakottavan lemmentarpeensa tyydyttää.\n\nHän alkoi Tupuille antaa ylimääräisiäkin selkäsaunoja, koettaen saada\nne ahdistetuksi johonkin nurkkaan, jossa ällistynyt pakolainen otti\nvastaan löylytyksen pörristäen höyheniänsä, varoen päätään ja heikosti,\ntukahtuneesti kaakattaen tuskissaan ja peloissaan. Eikä tuo pitkällisen\nkotiorjuuden lopen masentama eläin typeryydessään yrittänytkään\nvastustaa näin rohkean päättäväistä hyökkäystä.\n\nKaikki olisi käynyt hyvin ja Hölppä olisi kauan pysynyt Tupujen\ntunnustettuna voittajana, jollei hän eräänä päivänä puolenpäivän\ntienoossa, jolloin kanat olivat koolla nokkimassa emännän heille\nripottelemia jyväsiä, olisi halunnut jatkaa urotöitään ja hyökännyt\nyhden kanan kimppuun. Siitä koitui hänelle pahaa. Koko kanalauma,\ntuntiessaan näin koolla ollessaan voimansa, hyökkäsi siskon puolesta\nkaulat lyhyinä Hölpän kimppuun ja rupesi joukolla ja anteliaasti\nsuorittamaan velkaansa, maksaen takaisin ne nokaniskut, joita hän\noli heille jakanut. Siinä syntyi mellakka: päät kohosivat, jyvät\nunohtuivat, höyhenet pörristyivät, siivet pullistuivat, ja hätäiset\nja lyhyet vihanpurkaukset, jotka pääsivät ilmoille kaikista noista\neteenpäin ojennetuista nokista, saivat aikaan sanoinselittämättömän\nkaakatuksen. Kun Tuput tiesivät lukumääränsä ja kiitetyn yhteistuntonsa\nantavan heille voimaa, hyökkäsivät he Hölpän kimppuun löylyttäen häntä\nkaikin voimin. Hölppä syöksyi tätä uhkaavaa laumaa pakoon. Mutta\nvihainen joukko riensi hänen kintereillään, toiset yrittivät tarttua\nHölppään, toiset iskeä häntä nokallaan, kiskoen häneltä irti höyheniä\nja lyöden reikiä hänen ihoonsa.\n\nTalon ovi oli auki. Hölppä painui sisälle ja hänen perässään tulla\ntöytäsi kiukun vimmassa koko vihainen, kostonjanoinen lauma, joka hänet\nauttamattomasti olisi repinyt kappaleiksi, jolleivät miehet olisi\nkavahtaneet pystyyn katsomaan tätä äkkiarvaamatonta hyökkäystä ja\najamaan kaakattavaa laumaa pakosalle.\n\nSenjälkeen Hölppä ei enää löylytellyt Tupuja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSadepäivinä hän oli ravintolan isäntäväen sulona ilahduttaen\nheitä vikkelillä liikkeillään, huvittavalla uteliaisuudellaan ja\nnaurunsäkätyksellään. Hän otti vastaan kaikki mitä hänelle heitettiin,\nolipa se syötäväksi kelpaavaa eli ei, ja, kuten kulloinkin päähän\npisti, söi sen tai kätki johonkin nurkkaan lankun tai kevyen kiven\nalle. Pihalla ei enää ollut puunkappaletta, jonka suojasta ei löytynyt\nleivän-, sokurin- tai perunanpalaa, vieläpä kuparirahojakin, joiden\nlöytö oli talon nulikoille sangen mieluinen yllätys. Ihmeteltiin, miten\nnämä kätköt, joita kanat käyttivät hyväkseen, olivat syntyneet, sillä\nharvoin kävi niitä Hölppä tarkastamassa, jolla ei milloinkaan ollut\nnälkä ja jota nuo pienet kiillottomat kuparirahat eivät erikoisesti\nhurmanneet.\n\nMutta hopeiset pöytäkalut, terässakset, miehen kello häntä viehättivät.\nIhmeteltävästi arvasi hän, että isäntäväki olisi kurittanut häntä, jos\nhän niitä anasti heidän nähtensä. Kun hänelle sattui vastustamaton\nanastamispuuska ja oikein erikoinen itaruuden tuuli, odotteli hän\nhetkeä jolloin olisi yksin, varastaakseen ja kätkeäkseen haluamiansa\nkiiltäviä esineitä. Näin varasti hän useita hopeisia pöytäkaluja,\nkuljettaakseen ne puuvajan perälle suureen kuoppaan risuaidan suojaan,\njonne hän tästä puoleen vei kaikki hiukankin kiiltävät esineet, joita\nsai siepatuksi. Näin hän tietämättään eräänä päivänä aiheutti tappelun,\njoka oli vähällä päättyä surullisesti.\n\nEräänä sumuisena iltapäivänä kuljeskeli hän joutilaana pöytien alla,\netsien esineiden seasta jotakin, joka auttaisi häntä leikin tai\nvehkeilyn alkuun, kavahtaen joutumasta juopottelijain poljettavaksi,\njotka siellä kuluttivat aikaansa kallistellen laseja ja juttuja\nkertoillen.\n\nSiellä oli heitä neljä tai viisi pyöreän pöydän ympärillä,\nlynkäpäisillään pöydän vahaliinalla, jolle viiniä oli läikkynyt.\nHe lörpöttelivät ja nauroivat, aikalailla liikutuksissaan, melkein\npäihtyneinä, kilistellen laseja ja pulloja. Jo parikymmentä kertaa\nolivat he vähällä tarttua toinen toisensa tukkaan jostakin muka\nloukkaavasta sanasta tai likaisesta jutusta, jossa — kiihtyneessä\ntilassaan kun olivat käyneet epäluuloisiksi — olivat huomaavinaan\nhäpäiseviä salaviittauksia.\n\nKyllästyneenä näihin juomavieraisiin käski isäntä heitä maksamaan\njuominkinsa ja lähtemään tiehensä, lujasti kieltäytyen enää heille\nmitään antamasta.\n\nVähäsen vielä sovintoa hierottuaan ja tyhjennettyään lasinsa, veti\nheistä muuan, joka oli toisia päihtyneempi, taskustaan esiin suuren,\nmonivärisen nahkakukkaron, jonka hihnoja hän hitaasti aukoili, ja otti\nsieltä esille kahdenkymmenen markan kultarahan, jonka aikoi laskea\nkapakan isännän käteen. Hölppä hyppeli yhä lattialla melkein miehen\njaloissa. Pahaksi onneksi pääsi kultaraha paksujen, pitkäaikaisesta\njuopottelusta pöhöttyneiden sormien lomitse liukumaan ja putosi\nlattialle. Juopunut työnsi tuoliaan taapäin saadakseen riittävästi\ntilaa kumartumaan ja ottamaan maasta rahan. Hän ei nähnyt mitään.\nToiset olivat meluten vieneet säärensä hajalleen ja Hölppä mennä\nvilisti, kuin olisi tästä rähinästä peloissaan, nokka pystyssä ovea\nkohden. Ei kukaan häntä huomannut. Juopunut haki, kiroili; toisetkin\nkumartuivat etsimään; isäntä ja emäntä tulivat myös lähemmäs ja\ntutkivat terävin katsein lattianrakoja. Ei näkynyt mitään. Raapaistiin\ntulta, sytytettiin kynttilä. Ei näkynyt mitään. Juopunut kiroili\nkovemmin, ärjyi, suuttui. Hän oli kyllä ottanut esille kahdenkymmenen\nmarkan kultarahan — jonkun oli täytynyt ottaa se. Ei käynyt päinsä\ntehdä tällaista pilaa juomavieraalle tai ystävälle! Toiset juopuneet\nvakuuttivat viattomuuttaan, hän myönsi heidän olevan syyttömiä\nja syytti isäntää, joka oli käskenyt heidän poistua. Miksikähän\nhän käskikään heidän mennä ulos? Silloin alkoi sadella kirouksia,\nuhkauksia, huutoja; kuului korvapuustien läimäyksiä, nyrkkejä\nheristettiin, lakit lentelivät ilmassa, nenät vuotivat verta; pöytä\nhuojui, läkkituopit ja lasit menivät kumoon pelottavassa sekasorrossa\nmiesten verisesti otellessa, repiessä ja iskiessä toisiaan ja\nulvoen vakuuttaessa viattomuuttaan; emäntä kohotti kätensä taivasta\nkohti ja lähetti hakemaan naapureita erottamaan näitä miehiä, jotka\niskivät toisiaan aivan umpimähkään eivätkä oikeastaan tienneet, miksi\ntappelivat.\n\nKoska kultarahaa ei milloinkaan näkynyt, päätteli ravintolan isäntä,\nettä juopunut ei ollutkaan ottanut kukkarostaan mitään, että hän oli\navannut sen vain etsiäkseen tappelun aihetta, ja kaikki yhtyivät häneen.\n\nHölppä yksin tiesi asian oikean laidan. Hän lähti niin äkisti pihalle\nsentähden, että hänellä oli nokassaan kultaraha, jonka hän oli\nsiepannut juopuneen kengältä samassa kun se oli siihen ääntä antamatta\npudonnut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäihin aikoihin eräs juomavieraista sai päähänsä tuon Hölpälle tuhoisan\ntuuman: jospa sen opettaisi juomaan viiniä!\n\nTuuma oli hankala toteuttaa, koska Hölppä tunsi voittamatonta epäluuloa\nsekä viinin hajua että sen väriä kohtaan. Täytyi käyttää petosta ja\nvedota harakan hyvin tunnettuun herkutteluhaluun. Eräänä päivänä oli\nHölppä pöydällä, jonka ääressä eräs juomavieras istui jakaen harakan\nkanssa sokerileivän, jolle tämä oli ahne. Silloin pudotti mies kuin\nvahingossa lasiinsa, johon oli kaatanut enimmäkseen valkoista, hyvin\nsokeripitoista viiniä, palan, jota tarjosi Hölpälle. Tämä lähestyi\nlasia ja epäluulostaan huolimatta nokki pieninä murusina sokerileivän,\nsillä se oli mennyt palasiksi, maistaen näin samalla sokeroitua\nnestettä, joka hänestä tuntui oivalliselta. Kun mies sitten hetkisen\nperästä tarjosi lasin ilman sokerileipää, tulikin hän sitä hotkien\njuomaan, palasipa sitten houkuttelemattakin lasin ääreen useita kertoja\nperäkkäin.\n\nHuomaamatta väritettiin neste ja sokeriannosta vähennettiin, niin\nettä jonkun ajan kuluttua Hölppä joi pelkkää viiniä ja syvästi\nhalveksi raikasta vettä, jonka pinnalla pölyhiukkaset harmaana kuorena\nuiskentelivat.\n\nViinin ensimäiset vaikutukset Hölppään olivat omituiset: se lörpötteli\npäivät päästään hyppien pöydältä toiselle, näykkien juomavieraita,\niskien niitä nokallaan, hääri sitten ivanhaluisen näköisenä Mirrin\nedessä, joka häntä katseli viikset oikosenaan, korvat nurin ja astui\nheti julkeasti nykimään hännästä Pyryä, joka ärähti hänelle tavallista\nkovemmin, ilmaisten näin selvästi, että tätä ilveilyä oli tarpeeksi\nkestänyt.\n\nÄllistyneenä tästä läksytyksestä, asettui hän seisomaan jalat\nhaarallaan kohottaen hiukan siipiänsä niinkuin akka, joka kädet\nlanteilla valmistuu haukkumaan naapurimuijaa, ja piti Pyrylle\nneljännestunnin kestävän, pitkäpiimäisen ja vaikeasti tajuttavan\nesitelmän, jossa samat kerakkeet säännöllisin väliajoin kertautuivat\nniinkuin vanhoissa kiroussanoissa. Mutta Pyry oli kyllin älykäs, ettei\nantanut tämän rauhaansa häiritä.\n\nKuin sekaisin omasta sanatulvastaan, meni Hölppä sitten piiloon\ntuhkapesän viereen turvapaikkaansa ja vaipui uneen.\n\nJoka päivä joi hän enemmän ja hänen paha tuulensa yltyi. Pyry ärisi jo\nhänelle vihaisesti, juopot potkivat häntä hieman takapuoleen ja Mirri\nraapaisi häntä kynsillään joitakin kertoja tosissaan.\n\nNyt hän ei enää tahtonut juoda muuta kuin viiniä, ja kun joskus\njoku juopottelija tarjosi hänelle huvikseen vesilasin, kasteli hän\nsiinä nokkansa; näykkäsi sitten hetkellisen mielialansa vallassa\nsuutuksissaan aikalailla tarjoojaa tästä huonosta pilasta tai kaasi\npäällään ja kaulallaan tämän lasin äkkiä kumoon.\n\nTäysin tahdottomana alistuen himojensa valtaan, joiden varalle\neläimillä ei olennossaan ole hillitsevää eikä ohjaavaa voimaa, sieti\nhän tästälähtien epäluuloitta mitä tyhmintä ja ilkeintä pilantekoa.\n\nKoska hän erotuksetta tarttui kaikkeen mitä hänelle ojennettiin,\nkätkeäkseen sen sitten, otti hän eräänä päivänä juopuneelta vastaan\njuuri sytytetyn paperossin tarttuen sen palavaan päähän. Ensin kuuli\nhän paperossin nokassaan kihahtavan, tunsi sitten palohajua, sitten\nkuului heikko, vihlova tuskan korahdus ja sill'aikaa kun juopottelijat\nolivat pakahtua naurusta, pakoili eläinparka nokka auki sanomattomassa\ntuskassa, mitään näkemättä joka haaralle, syöksyen pahki seiniin ja\nhuonekaluihin, päästäen kurkustaan vaikeroivaa kirkunaa ja epätoivon\nkorahduksia. Kaksi päivää oli hän syömättä ja juomatta pitäen nokkaa\nauki. Vähitellen opetti häntä kärsimyksensä jälleen tajuamaan\neläinelämäänsä, rappiotilaansa, ja hän olla jurotti kaiket päivät\nsynkkänä ja yksinäisenä pimeässä nurkassaan.\n\nVihdoin rupesi hän jälleen syömään ja juomaan, ensin vettä, sitten\nuudelleen viiniä, jota särpi vähin siemauksin. Hän kävi jälleen\nriitaiseksi, leikki yhä vähemmän, janosi yhä enemmän alkohoolia,\nja kulutti aikaansa särpien viiniä juopottelijain lasista, nukkuen\nnurkassaan tai puolivalveillaan hokien päihtyneenä yhtä ainoata,\nyksitoikkoista ja tyhjäsisältöistä ääntä: puee, puee!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänään ei ollut tapahtunut mitään erityistä. Hölppä oli juonut kuten\ntavallisesti ja tapansa mukaan mennyt maata hämärissä vähän sen jälkeen\nkun kanat olivat asettuneet yöpuulleen.\n\nKyyristyneenä turvapaikkaansa höyhenet pörröllään, pää kaulan sisään\nvajonneena, nokka riipuksissa, paljaat silmäluomet suljettuina, vapisi\nhän kumman painajaisen vallassa, missä mitä lystillisimmät mielikuvat\nliittyivät mitä tuskallisimpiin.\n\nÖljylampun varjostin oli syrjään vedetty, niin että valo osui kirkkaana\nhänen piilopaikkaansa. Silloin hänestä tuntui, että kissat ja kanat\nlaumottain olivat liittyneet häntä vastaan ja piirittivät hänet uhaten\nsytytetyillä, palavilla paperosseilla. Hän ravisti itseään päästäkseen\nniiden takaa-ajoa pakoon, nosti vuoroin kumpaakin jalkaansa ja sulki\nepätoivon voimalla nokkansa, jottei polttaisi sitä.\n\nÄkkiä heräsi hän tästä painostavasta unesta kuullessaan kovalla äänellä\nlausuttavan kaksitavuista nimeänsä. Hän avasi silmänsä, mutta sulki\nne äkisti jälleen tuntiessaan kirkkaan lampunvalon niitä pistävästi\nsokaisevan. Mutta uudelleen kuului: Hölppä!\n\nHän ei liikahtanut, koska vielä oli painajaisunen ahdistuksen vallassa.\nHänen mieltään kalvoi epäluulo ja tuska hänen tuntiessaan, ettei tässä\noudossa, hänelle melkein tuntemattomassa ympäristössä kyennyt pääsemään\npakoon, ja hän pelkäsi sekä valoa että pimeää.\n\nMutta kaksi kättä nosti hänet ylös ja viskasi tylysti pöydälle\nvastapäätä lamppua, punaiselta välkkyvällä nesteellä täytettyjen\npikarien keskelle, joita näkyi pöydän joka reunalla ikäänkuin rajana,\njonka yli hän ei saanut astua. Häikäistynä ja hurjana pelosta kääntyi\nhän valoa pakoon, joka koski kipeästi silmiin, miesten nauraa\nhohottaessa hänen neuvottomuudelleen ja tuskalleen.\n\n— Otappas kulaus, Hölppä! Hänelle tarjottiin lasi.\n\nMutta Hölppä piti nokkansa ja silmänsä itsepintaisesti kiinni, tuntien\nhämärästi tuossa käheässä äänessä vaaran piilevän.\n\n— Hän ei haluakaan enää viiniä, tuo herkkusuu, sanoi eräs juopunut. —\nJospa hänelle tarjoisi vähän väkevämpää!\n\nJa oitis hän tarjosi Hölpälle pienestä lasista paloviinaa. Mutta nokka\npysyi suljettuna, koska säikähtynyt eläin ei ymmärtänyt eikä halunnut\nmitään.\n\nSilloin eräs mies aukaisi väkisin Hölpän nokan toisen kaataessa\nkurkkuun yhtä päätä vähissä erin kolme lusikallista alkohoolia.\n\nVaikutus oli eriskummainen.\n\nHeti Hölppä suorihe pystyyn, tuntui kuin pitenevän, repäsi hurjat\nsilmänsä auki, riuhtasi rajusti siipensä levälleen ja syöksyi tarmonsa\ntakaa lamppua kohti, saaden juopot kauhistuksissaan peräytymään.\nVeristen silmien salamoidessa hyppäsi hän vastustamattomalla voimalla\nkohti valoa tuon lampun kimppuun, jota hänen hullaantuneet aivonsa\npitivät yksinomaisena syyllisenä hänen sisässään riehuvaan polttoon.\n\nLamppu ei kestänyt tätä hurjaa hyökkäystä, vaan kaatui ja vieri\nlattialle särkyen sirpaleiksi, öljy syttyi tuleen, joka poltti\nseinäpapereita, tuoleja, pöytiä, uhaten näin taloa tulipalolla. Hölppä\ntuleen tukehtuen paloi elävältä, mutta tämän ulkonaisen tuskan rinnalla\ntuntui ehkä hänen sisäinen, aivoissa ja sisälmyksissä riehuva polttonsa\nhelpommalta.\n\nJa kun juopuneet olivat saaneet tuon juoppohullun harakan sytyttämän\ntulen sammuksiin, tulkitsi yksi heistä, katsellen kuolleen tai\noikeammin vapautuneen eläimen puoleksi hiiltynyttä ja jäykistynyttä\nruumista, yleisen mielipiteen, jossa ilmeni ihmisten äärimmäinen\ntunnottomuus:\n\n— Äh! kuinka ilkeä tuokin raato sentään on!\n\n\n\n"]