Romaani kuvaa nuorten elämää ja kasvua yhteislyseon hälisevässä ympäristössä. Kertomus seuraa eri tavoin opintoihinsa suhtautuvien oppilaiden arkea, heidän keskinäisiä suhteitaan ja siirtymistään koulun penkiltä kohti aikuisuutta.
Heikki Välisalmen 'Toinen porras' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3122. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
TOINEN PORRAS
Romaani
Kirj.
HEIKKI VÄLISALMI
Hämeenlinnassa, Karisto Oy, 1940.
1.
Yhteislyseon arvokkaasti raskastyylinen rakennus on ulkoapäin katsellen hiljainen kuin kuolleiden kartano. Suurimman osan aikaansa se saa seistä siinä vilkkaiden asuntotalojen välissä orpona ja yksinäisenä, melkein kuin vierottuna. Siihen ei kukaan mene, eikä, siitä kukaan tule. Outo varmaan kiinnittäisi tämän hiljaisuuden vuoksi siihen huomiota, jollei hän jo rakennuksen tyylistä tietäisi, että se on opinahjo.
Mutta kahdeksana kuukautena vuodesta noiden seinien sisällä sykkii nuoria sydämiä ja palaa nuoria mieliä, jotka joko kiintyvät hartaasti siellä kuulemaansa viisauteen ja kätkevät sen syvälle muistiin tai tuntevat sielussaan kivimuurin ahdistuksen ja painon.
Vain muutamia kertoja päivässä tämän rakennuksen avara piha saa väriä ja elämää. Sen ovista purkautuu hälisevä joukko hengähtämään koulutuntien lomassa. Silloin läheisten talojen asukkaat tietävät, että nyt on taas välitunti, jolloin maan toivoksi kehittyvä kultainen nuoriso voi päästää irralleen elämän riemun.
Mutta välituntikin on jonkinlainen kuva siitä vaihtelevasta hengestä, joka vallitsee koulun seinien sisällä. Hartaasti opintoihinsa innostuneet oppilaat käyskentelevät enimmäkseen yksinäisinä ja hiljaisina. He ovat kotona valmistautuneet perusteellisesti päivän työtä varten, ja täällä he vain mielessään kertaavat seuraavan oppitunnin läksyä ja keskittyvät sen vaatimuksiin. Toiset, joille koulutyö on helppoa, mutta hieman sattumanvaraista, selailevat kiireellä kirjojaan, saavuttaakseen tiedoilleen vielä eräänlaisen viimeisen voitelun. Suurin osa tästä tärkeässä kehitysiässä olevasta nuorisosta päästää kuitenkin valloilleen terveen ja luonnollisen elämänviettinsä, käyttäen lyhyen välitunnin urheiluun ja kisailuun. Tämä joukko se hälinällään, naurullaan ja huudollaan ilmaisee naapuritalojen asukkaille ja kadun kulkijoille, että tuossa kuolleelta näyttävässä rakennuksessa elää ja liikkuu elämänkelpoista nuorta väkeä.
Yläluokkien oppilaat antavat tälle ikävuosiltaankin vaihtelevalle seuralle oman leimansa. He eivät enää katso sopivaksi urheilla ja kisailla koulussa, vaan antautuvat näihin harrastuksiinsa, mikäli heillä sellaisia on, yleisillä urheilukentillä. Alaluokkalaisten toimintaan he sekaantuvat vain silloin, kun viattomasta kisasta uhkaa sukeutua ilmeinen käsikähmä. He arvovallallaan ja, jos tarvitaan, myöskin ruumiillisella voimallaan ratkaisevat riidan. Heidän äänensä ei yhdy yleiseen hälyyn, sillä he tuntevat olevansa pääsemässä siihen ikään, jolloin ihminen alkaa liikkua kansalaisena kansalaisten joukossa. Heillä saattaa jo olla koulun ulkopuolisiakin harrastuksia.
Nuorten ihmisten kehityksen joutuisuudesta johtuen nämä sivuharrastukset voivat herätä aikaisemminkin, koulun keskiluokilla. Ja kun kevään tuoksut alkavat tuntua ilmassa, on nuori sydän altis tunteille ja mieli ihanille unelmille ja haaveille.
Nyt on kevät, toukokuu, monessa suhteessa vuoden herkin aika. Se on nopeaa kiiruhtamista kohti valoa, syntymää ja kasvua. Vaikka ihminen ei olisi varsinaisesti luonnon rakastaja ja tuntija, vetää luonto hänet mukaansa, hänen tahtomattaan ja tietämättäänkin. Toukokuu voi olla oikullinen kuin hemmoiteltu nainen. Se saattaa huokua lämpöä niin voimakasta, että keskikesäkään siinä suhteessa tuskin pääsee edelle, mutta se voi myöskin yhtäkkiä vyöryttää esiin lumiryöpyn, jonkalaista tuskin maaliskuukaan on uskaltanut päästää valloilleen. Kevään synnytysvoima on kuitenkin niin valtava, että silmu tuiskua pelkäämättä ilmestyy puuhun ja oksat saavat elämänvärinsä. Kuinka ei kevät silloin vaikuttaisi myöskin nuoreen ihmissydämeen! Kuinka se voisi olla ilmaisematta väriänsä!
Pitkin koulun rauta-aidan reunustaa kävelee kaksi viidesluokkalaista, poika ja tyttö. Poika on pitkähkö, kovin hento ja heikko varreltaan. Hänen ulkonäkönsä on miellyttävä, mutta hänessä ei ole nuoruudelle ominaista terveyden leimaa. Kasvot ovat varhaiskehittyneen uneksijan kalpeat, herkkäeleiset, melkein hermostuneesti värähtelevät. Tyttö on jokseenkin nuorukaisen vastakohta: solakka ruumis on pääsemässä neitseelliseen täyteläisyyteen, vereviä ja harvinaisen säännöllisiä kasvoja ympäröi tumma, herkullisen itsepintaisesti kihara tukka, ja pieni, tuskin huomattavasti pysty nenä antaa kasvoille tavallaan päättäväisen ilmeen. Hänen käynnissään ei ole lainkaan koulutytön tavanmukaista ryhdittömyyttä, vaan on se aivan kuin harkitusti notkahtelevaa ja kehittyneen naisellista. Hontelo poika näyttää aivan kuin levottomasti pyörivän tytön ympärillä, hän kompastuu jokaiseen tielle sattuneeseen pikku kiveen, ja koko hänen olennossaan on jotakin äärimmäisen hermostunutta ja avutonta.
Pojan kompasteleminen ja ihmeellinen pyöriminen johtuu etupäässä siitä, että hän suorastaan syö silmillään tyttöä, katselee hänen siroa profiiliansa ja hypähtää välistä eteenpäin tavatakseen hänen silmänsä. Tyttö ei käännä niitä poikaa kohti, vaan näyttää liikkuvan omissa ajatuksissaan. Vain pihamaan kummassakin päässä hän kääntyessään luo ohimenevän silmäyksen poikaan, mutta se ei ilmaise mitään. Heidän kävelynsä herättää pihan siinä osassa kisailevan pikkupoikaparven huomiota. Parin kulkiessa ohitse siitä kuuluu naurun tirskahduksia, ja kerran joku rohkeampi poikanen huudahtaa:
»Kattokaas, Hontti on rakastunut tuohon Irreen.»
Pojan ulkonäkö on antanut alaluokkalaisille aiheen haukkumanimeen.
Tämän huudahduksen kuullessaan tyttö lennättää tummanruskeista silmistään salaman poikaparveen, joka samalla vaikenee.
Alaluokkalaisten Hontiksi haukkuma viidesluokkalainen Taisto Neuvola on myös kuullut huudahduksen, mutta ei ole siitä tietävinään. Hän on rakastunut seuralaiseensa, eikä siinä hänen mielestään ole mitään salattavaa. Päinvastoin hänen tekisi mielensä huutaa se koko maailmalle, sillä hänen sydämensä on niin täysi. Koko luokkahan sen tietää. Tätä rakkautta on kestänyt viime syksystä asti, jolloin hän tuli viidennelle luokalle ja siellä tapasi luokalleen jääneen Irene Vaiston. He joutuivat istumaan rinnan, ja rakkaus alkoi heti ensimmäisenä päivänä. Se oli varmasti sitä oikeata, jonka sanotaan syttyvän ensi silmäyksestä. Siitä hetkestä hän ei ollut ajatellut muuta kuin Ireneä, lukuunottamatta koulutehtäviään, jotka hän edelleenkin kunnialla suoritti. Taisto oli sellainen uskollinen kotimyyrä, joka ei kulkenut koulupoikien yhteisillä teillä, vaan istui illat kotonaan ja latoi joutohetket äidiltään oppimiaan pasiansseja, joiden aiheena aina oli Irene: rakastaa — ei rakasta.
Taisto puheli vilkkaasti, parin käyskennellessä koulun pihamaalla. Hän haasteli kouluasioista, varsinkin juuri välitunnin jälkeen alkavasta matematiikan kokeesta.
»Älä katso sitten minun papereitani, Irre...»
»Anna olla nimeni vääntelemättä», keskeytti tyttö heilauttaen ärtyneesti päätänsä.
»Niinhän sinua yleisesti nimitetään.»
»Mutta minä en pidä siitä, siinä on jotakin kissamaista.»
Poika katsoi häntä ihastuneena silmiin.
»Sinä oletkin kissamainen.»
»Vaikka, mutta sinä et saa sanoa minua Irreksi.» Hän venytti halveksivasti viimeistä sanaa.
»Kuinka sinä vain tahdot... Mutta älä katsele sitten minun papereitani, Irene; maikka voi huomata, ja joudumme molemmat kiinni. Minä annan sinulle taas eri lapun, kuten ennenkin.»
»Hyvä on.»
Tyttö sanoi sen niin välinpitämättömästi kuin olisi ollut kysymys vain toisen ehdottomasta velvollisuudesta.
Kello soi pian, ja kirjava joukko rientää rakennukseen, joka ovien sulkeuduttua viimeisen parven jälkeen muistuttaa jälleen kuollutta taloa. Kuitenkin vain ulkoapäin, sillä sisällä nuori ihmismassa järjestäytyy paikoilleen jatkaakseen vaellustaan tiedon tiellä.
Viidennellä luokalla on matematiikan koe, viimeinen tänä keväänä. Sen onnistuminen merkitsee paljon jokaiselle oppilaalle, heikoimmille se voi olla suorastaan ratkaiseva. Nuorenpuoleinen, komea opettaja antaa koetehtävät huolettomana, ammatillisen tyynesti. Häneen ei näytä lainkaan koskevan se yleinen jännitys, joka luokalla vallitsee. Hänelle tämä on vain jokapäiväistä leipätyötä, mutta hänen edessään istuville oppilaille elämys, eräs nuoren elämän kiinnekohta, joka vaikuttaa melkein järkyttävästi nyt, vaikka se tosin hyvin nopeasti hajoaa uusien elämysten ilmautuessa.
Luokalla on sentään ainakin yksi oppilas, johon hermostunut jännitys ei ole tarttunut. Hän on Irene Vaisto. Tytön kasvoilla ei ole mitään erikoista ilmettä. Suupielissä värähtelee kenties vain jotakin asiatonta ja ylimalkaista hymyä, kun hän kirjoittaa muistiin esimerkit. Sen jälkeen sekin hienoinen, tuskin huomattava häive katoaa ja hän painautuu piirtämään papereihinsa miehen kuvaa. Välistä hän hetkiseksi nostaa silmänsä opettajaan, ja tuntuukin kuin kuvaan kehittyisi tämän piirteitä. Piirustus ei osoita mitään lahjakkuutta tai näkemystä, se on vain sellainen yleislaatuinen lyijykynäsommittelu, jonka jokainen koululainen osaa tehdä.
Tytön vierustoveri Taisto Neuvola sensijaan tuijottaa kauan yhteen kohtaan. Hän nähtävästi miettii ensimmäisen tehtävän ratkaisua. Hänen kasvoillaan ei ole nyt sitä väreilevää hermostusta, joka niillä havaittiin äsken ulkona, vaan ne ovat päinvastoin jokseenkin ilmeettömät. Hän on ahkera ja lahjakas poika, jolle koulutyö on tottumusta ja tasasuhtaista henkistä ponnistusta ilman suurempia käyriä puoleen tai toiseen. Pian hän näyttää selvittäneen ensimmäisen esimerkin ongelmat ja ryhtyy niitä kirjoittamaan paperiinsa. Sen tehtyään hän nopeasti, aivan pienin kirjaimin ja numeroin, laatii tehtävän ratkaisun toiselle lappuselle. Katsahdettuaan opettajaan ja havaittuaan, että tämä istuu ikkunaan tuijottaen paikallaan, hän siirtää pikaisesti lappunsa Irenen eteen. Samalla hän tulee vilkaisseeksi tytön papereihin ja huomaa toverin piirustuksen. Hänen kasvojensa ylitse lennähtää jotakin katkeraa, melkein kuin itkun väännähdys. Hän näyttää hetkeksi herpautuvan, kynä piirtelee kahdeksannumeroa, joka yhä vahvistuu ja isonee, mutta sitten hän tempaiseiksen irti epäasiallisesta mielentilastaan ja ryhtyy tutkimaan toista tehtävää. Häntä ikäänkuin helpoittaa, kun hän hetkisen perästä huomaa kuvan kadonneen Irenen edestä ja tämän hyvin hitaasti ja välillä aina vasemmalle poskelle kääntyvää hiuskiehkuraansa sormien välissä kierrellen kirjoittavan tehtävän ratkaisua paperiinsa.
Taisto, joka on etevä matematiikassa ja yleensäkin luokan ensimmäisiä oppilaita, ymmärtää, ettei Irenelle voi antaa kaikkia laskuja, jotka hän suorittaa, sillä se voisi synnyttää epäilystä siitäkin huolimatta, ettei häntä, kiltiksi ja säännölliseksi tunnettua poikaa, helposti epäillä. Hän siirtää tytölle vain tyydyttäväksi arvosteltavan määrän, ja Irene on valmis hyvissä ajoin ennen tunnin loppua. Kun hänellä vielä on riittävästi aikaa, ottaa hän jälleen esille äskeisen kuvan papereittensa alta ja alkaa sitä varjostella. Taisto huomaa sen, ja hänen kasvojensa ylitse häilähtää jälleen pilvi. Hänen tuntuu olevan vaikea keskittyä lopputehtävien ratkaisuun, mutta hän ponnistaa kaikki voimansa ja onnistuu. Ennen tunnin loppua hän lähettää Irenelle pikku lappusen, johon on kirjoitettu: »Odota minua, kun päästään täältä, hävitä lappu.» Hän saa vastaukseksi lyhyen kylmän, armollisen nyökkäyksen ja on tyytyväinen.
Tunti on viimeinen sinä päivänä, ja kohta ryöpsähtää kuolleen talon ovista pihamaalle ja siitä kadulle nuori, eri luonteita ja mielialoja kuvasteleva, mutta yleensä elämänhaluinen ja -kelpoinen joukko. Sillä oli hirmuinen kiire. Pistetään juoksuksi, koska tämä laitos, niin tärkeänä vaiheena kuin se nuorten ihmisten kehityksessä onkin, aina jätetään mielihyvin.
Kaksi oppilasta, vain hiukan viivyttelee. He ovat Taisto ja Irene. He ovat tahallisesti jättäytyneet seitsemännen luokan pariin. Se on nyt korkein, sillä ylioppilaskokelasluokka on jo aikoja sitten lopettanut säännöllisen koulunkäyntinsä. Tämä luokka ei kiinnitä heihin huomiota, sillä se tuntee arvonsa ja asemansa.
Kadulla nuori pari jää yksin. Tyttö on koko ajan nyrpeän näköinen. Nyt hän lausuu tyytymättömyytensä syyn:
»Miksi et antanut minulle kaikkia laskuja?»
Poika hämmästyy. Hänhän olisi perin mielellään sen tehnyt, hänen sydämensä siihen suorastaan pakettikin, mutta hän kuunteli järkensä ääntä.
»Kun en minä ennenkään ole antanut, ja kun minä nytkin koetin välttää epäilystä...» sopertaa hän kuin syyllisyyden tunnossa.
»Mitä epäilystä siinä olisi ollut! Olisin saanut paremman numeron erotodistukseeni.»
Pojan hämmästys vaihtuu melkein epätoivon ilmeeksi.
»Aiotko sinä erota?»
»En aio, vaan eroan. Otan keskikoulutodistuksen ja menen toimeen.»
»Miksi sinä eroat?»
»Ei ole varaa käydä koulua ja istua välillä kaksi vuotta luokallaan. Enkä minä haluakaan. Koulu on ikävä.»
Poika tuijottaa eteensä. Hänen herkillä kasvoillaan on taas aivan kuin itkun väännähdys.
»Entäs minä sitten?» sanoo hän hiljaa, melkein kuiskaten.
»Sinä käydä junttaat koulua, tulet ylioppilaaksi ja luet sitten joksikin virkamieheksi. Mikäs hätä sinun on.»
»Niin, mutta minustakin koulu on ikävä ilman sinua.»
»Hyh, kaikkea!»
He ovat saapuneet erään pääkaupungin valtakadun varteen. Raitiovaunujen ja autojen kohina ja kolina merkitsevät ison ihmispesän hermoa. Ihmisiä rientää ohitse yhtenä vilinänä. Niitä kuhisee katukäytävillä hirmuisen kiireesti, kuin tämä hetki olisi viimeinen; niitä juoksee katujen ylitse, ja tuntuu suorastaan ihmeelliseltä, että autot voivat pitää yllä niinkin kovaa vauhtia tuon elävän massan keskellä.
»Nyt me eroamme», sanoo tyttö, »minun on mentävä suoraan kotiin».
»Niin minunkin, mutta pistäydytään elokuviin seitsemän näytökseen. Minä tiedän hyvän kappaleen.»
Tytön silmät ilostuvat. Hän myöntyy helposti, ja kohtauspaikasta sovitaan.
2.
Hallitussihteeri Neuvolan perheessä vietetään säännöllistä elämää. Kahvi juodaan puoli kahdeksalta, minkä jälkeen isä silmäilee päivän lehden ja syö kevyen aamiaisen ennen virastoon menoaan. Puoli viideltä on päivällinen, jolle koko kolmihenkinen perhe on kokoontunut. Poika on päässyt koulusta jo kolmelta, ja isä ehtii parahiksi pöytään. Se on hiljainen ateria, jonka aikana perheenpää mahdollisesti kysäisee pojalta hänen menestymistään päivän aineissa ja kertoo jonkun virastoasiansa. Äiti on hiljainen ja vaatimaton nainen, joka ei juuri avaa suutansa, paitsi milloin on annettava yksinpalvelijalle käskyjä. Palvelija on ollut Neuvolan perheessä puolitoistakymmentä vuotta. Hän on siinä vanhentunut, menettänyt naimisiinmenon mahdollisuudet ja ikäänkuin liittynyt perheen jäsenyyteen.
Perheenpää on vasta muutamia vuosia sitten päässyt vanhemmaksi hallitussihteeriksi, jolloin palvelijankin asema on hiukan korjaantunut, hän on saanut pienen palkanlisäyksen. Hallitussihteeri Neuvolalla ei ole ollut sanottavasti opintovelkoja, joten perheen taloudellinen asema on pysynyt tasapainossa. Viime vuosina se on kohentunutkin sikäli, että perheellä on ollut oma kesämökki palstoineen nelisen peninkulman linja-automatkan päässä kaupungista. Se on rakennettu synkkään metsään, hallitussihteeri Neuvola ensimmäisenä uskaltautui sinne, mutta nyt siellä jo on useampia pikku mökkejä vierekkäin. Parina viime kesänä on perheen yhteinen kesätyö tuottanut oman tarpeen viinimarjoja ja vihanneksia. Tämä kesämökki on hallitussihteeri Neuvolan tähän asti suurimman unelman täyttymys.
Päivällinen on nautittu tavanmukaisen hiljaisuuden vallitessa. Isä on vain kysynyt Taistolta, miten hän onnistui matematiikan kokeessa, ja tämä on selittänyt suorittaneensa kaikki tehtävät, minkä johdosta hän oli saanut isältä hyväksyvän nyökkäyksen. Sen jälkeen hallitussihteeri on puhunut jostakin kiperästä virastoasiasta, joka on ollut hänen ratkaistavanaan, ja sanonut olevansa iloinen, että se on mennyt niin hyvin.
Keskustelu on pääasiallisesti rajoittunutkin tähän, ja isä on siirtynyt huoneeseensa polttamaan päivällissikaariaan ja lukemaan tarkemmin aamun lehteä, jossa kerrotaan uhkaavien pilvien kasautumisesta Euroopan taivaalle. Hän seuraa tarkasti ulkomaisia asioita, vaikka ei palvelekaan ulkoministeriössä. Omasta mielestään hänellä on paljon taloudellista ja ulkopoliittista vaistoa, ja hän väittää arvioineensa maailmansodan alunkin aivan täsmälleen. Nyt on jotakin samanlaista ilmassa kuin silloinkin, ennen suurta sotaa, ja siksi hän lukee tavallista tarkkaavammin kaikki ulkomaan uutiset, myöskin taloudelliset. Hänen käsityksensä mukaan kaikki sodat johtuvat taloudellisista syistä ja kansainvälisistä kaupallisista suhteista. Jos jokainen kansa eläisi omillaan, kävisivät kaikki sodat mahdottomiksi.
Nyt hallitussihteeri tutkii lehteään, pölläyttelee välillä huimia savuja sikaaristaan ja katselee selkäkenosta asennostaan niiden kiehkuroita. On vaikeata sanoa, seuraako hän varsinaisesti savukiemuran kulkua vai ovatko hänen ajatuksensa jälleen tärkeissä ulkopoliittisissa kysymyksissä. Tällä kertaa hänet kuitenkin keskeytetään pian, sillä Taisto astuu isänsä huoneeseen.
Poika seisahtuu kunnioittavan välimatkan päähän, tavatessaan isän häneen kääntyvän katseen. Kummallekin tässä kohtaamisessa on hiukan outoa makua, sillä heidän välisensä asiat suoritetaan tavallisesti päivällispöydässä tai välittömästi syönnin jälkeen; Joskus hallitussihteeriltä tosin vaaditaan neuvoa Taiston läksyjen valmistelussa, mutta se tapahtuu paljon myöhemmin, ja silloin äiti seuraa mukana. Hallitussihteerin puoleen käännytään näet vasta sitten, kun äidin tieto on loppunut. Tällä asteella se useimmiten vielä riittää, sillä äiti on viisiluokkaisen tyttökoulun käynyt. Hän on alkuaan niitä kilttejä perhetyttöjä, jotka normaalisena ja rauhallisena aikana kasvatettiin avioliittoon, käyttämällä heillä tyttökoulu ja talouskoulu. Seuraavana vuonna hallitussihteeri tietää joutuvansa paljon useammin häirityksi pojan läksyjen vuoksi, kun Taisto silloin jo on kuudennella luokalla.
Tämä Taiston saapuminen isän kamariin on siis jotakin odottamatonta, sillä hän ei ole vielä ehtinyt syventyä läksyihinsä, eikä sitäpaitsi äitikään ole mukana. Isä katsookin ihmeissään poikaansa. Tämä näyttää enemmän hermostuneelta kuin tavallisesti, ja on kuin hänen kasvojaan peittäisi himmeä, tuskin havaittava puna.
Isä ilmeisesti odottaa selitystä.
»Isä», aloittaa Taisto katkonaisesti, »... minä... minä menisin tänä iltana elokuviin, mutta minulla ei ole rahaa».
»Joko sinä olet hävittänyt tämänviikkoiset taskurahasi», kysyy isä laskien syrjään sanomalehtensä ja unohtaen sikaarinsa.
»Kyllä... tai oikeastaan en ihan kaikkea... mutta ne eivät riitä.»
»Vai niin. No, tarvittava summahan ei ole suuri, mutta on otettava huomioon, että siihen aikaan, kun minä kävin koulua, ei saatu yleensä taskurahoja lainkaan. Eikä silloisilla koulupojilla ollut menojakaan.»
»Isä, tuon minä tiedän, olen kuullut, mutta nyt aika on toinen.»
Taisto on päässyt ensi hämmennyksestään ja uskaltaa jo katsoa isäänsä suoraan silmiin. Hänen kielensä ei enää kangertele, vaikka kasvoilla on edelleen hermostunut ilme, ja puna on levinnyt huomattavammaksi.
»Ei, poikani, ei aika ole sen kummempi kuin ennenkään; ihmisille on vain tullut niin paljon sivuharrastuksia.»
»Mutta eihän teidän kouluaikananne ollut edes elokuvia», uskaltaa Taisto väittää.
»Jaa, ei tosin sanottavasti, mutta minun viimeisinä kouluvuosinani oli siellä lyseokaupungissa sentään yksi elokuvateatteri, joka näytteli lauantaisin ja sunnuntaisin. Käytiinhän me pojat siellä, mutta me oltiin silloin jo ylioppilaskokelaita ja saimme sinä vuonna kotoamme hiukan taskurahaakin, mutta vasta silloin.»
»Isähän tietää, että minä käyn koulua pääkaupungissa. Täällä on elämä toisenlaista, ja kun kaikki muutkin pojat...»
»Se ei sovi puolustukseksi. Käyväthän jotkut nykyiset koulupojat kuulemma tanssiravintoloissakin, mutta minä en salli oman poikani kulkea sellaisilla retkillä.»
»En minä haluakaan kulkea, mutta tämähän on nyt aivan toista. Elokuviin toki saanen silloin tällöin mennä.»
»Jaa no, miksi ei, vaikka niitä elokuviakin on niin monenlaisia.»
»Tämä on 'Bengalin sankarit'.»
»Se taitaa olla puhdashenkinen ja isänmaallista tunnetta elähyttävä kuva...»
»Isä antaa siis...»
»Oikeastaan minä olen periaatteessa sitä mieltä, että se kaksikymmentä markkaa, minkä minä annan sinulle viikoittain, riittää, kun sinulla ei ole mitään varsinaisia menoja...»
»Riittäähän se, mutta tämä on poikkeus.»
»Menetkö sinä yksin?»
Isä katsoo tutkivasti poikaansa. Tämän posket heloittavat purppurana. Niistä jo oikeastaan voi lukea vastauksen, mutta isä odottaa kuulevansa sen poikansa suusta.
»En, en yksin.»
»Jonkun tytön kanssa?»
»Ni-in.»
»Kuka hän on?»
»Irene Vaisto.»
»En tunne sennimistä perhettä. Onko hän hyvästä kodista?»
»Hän on työmiehen tytär, eikä hänellä itsellään luultavasti ole varaa käydä elokuvissa.»
»Hm... vai niin... Tästä pitäisi oikeastaan puhua äidin kanssa... Oletko sinä ollut tytön kanssa jossakin?»
»En milloinkaan.»
»Jaha... Jaha... Ei suinkaan... ei kai tämä merkitse mitään... mitään sellaista suhdetta, jollaisia koululaisiltakin toisinaan kuuluu olevan keskenään?»
»Minä pidän hänestä.»
Pojan sisällä käy voimakas aaltoilu, mutta onneksi hän on jo edellisen keskustelun aikana tarpeeksi hermostunut ja punehtunut, joten isä ei huomaa mitään erikoista. Asia ratkeaa siten, että Taisto saa rahat ja samalla varoituksen, ettei hän vain missään tapauksessa saa rakentaa mitään suhteita tämän tytön kanssa, josta hän suorasukaisesti ilmoittaa pitävänsä. Isän mielestä sellaiset koululaissuhteet vain harhauttavat ajatukset vieraille aloille ja sekoittavat koulutyötä. Samalla isä teroittaa pojan mieleen, että läksyt on luettava ensin.
3.
Puuseppä Vaiston pienessä eteisessä tuntuu voimakas rasvan katku, kun Irene astuu sisään. Huoneisto on ulommassa kaupunginosassa, vanhassa kivitalossa, joka keskemmällä kaupunkia häpeäisi huonoa rappaustaan. Sitä tuskin on milloinkaan yritettykään maalata, ja rappauskin on vanhaa, sieltä täältä putoillutta, joten kadunkin puolelta paistaa lukuisia tiilipälviä. Pihan puolelta, jossa puuseppä Vaiston asunto on, niitä on vieri vieressä. Kahdesta ikkunasta näkee vain maanpinnan liikkumisen vuoksi oikullisesti aaltoilevan pihan, jonka ylitse joskus astelee arkisesti puettu työläisvaimo ja jolla leikkii lauma kirkuvia tapsia, sekä sanottuja tiililäikkiä.
Rasvan katku pääsee ahtaaseen ja pimeään eteiseen, vaikka keittiön ovi onkin suljettu. Tämä ellottava haju on jokapäiväistä ja ensimmäisenä ilmoittamassa Irenelle, että hän on tullut kotiin. Äiti häärää pienessä keittiössä, hän laittaa isälle ja tyttärelleen päivällistä. Keittiön ikkuna on auki, mutta tämä haju on jo vanhaa, pinttynyttä. Sen tuntee, vaikkei ruokaa laitettaisikaan. Irene on joskus käynyt tuttavien koulutyttöjen luona. Siellä hän ei ole milloinkaan tavannut tätä lemua. Keittiö on ollut jossakin kauempana, omalla puolellaan, sen hajut eivät ole voineet tunkeutua asuinhuoneisiin. Hänen mieleensä juolahtaa, että varmaan Taisto Neuvolankin kotona on raitis ilma, ja hänen ajatuksensa pysähtyvät hetkeksi Taistoon, jonka rakastuneet katseet hän jo pitemmän aikaa on huomannut. Hyh, koulupojan rakkautta, miettii hän sitten ja menee kamarin puolelle. Rasvan haju ei ylety sinne, mutta hän tuntee sielläkin omituisesti tunkkaantuneen ja raskaan ilman — vanhan kivitalon alakerran lähtemätön merkki.
Irene avaa ikkunan ja katselee pihalle. Sieltä tulee raikas tuulahdus, ja pihakin on nyt sattumalta tyhjänä. Tämä kamari, joka on vähän suurempi keittiötä, on parina viimeisenä vuotena ollut melkein yksinomaan hänen hoteissaan. Täällä hän on lukenut läksyjään ja nukkunut yksinään. Ennen isä ja äitikin makasivat täällä, mutta siirtyivät sitten keittiöön, kun hänestä alkoi tulla neiti. Hän on ainoa lapsi.
Vanhemmat olivat jo nuoruusiän sivuuttaneita naimisiin mennessään. He ovat koettaneet tehdä parhaansa hänen hyväkseen, käyttää koulussakin, vaikka hänellä ei ole ollut siihen halua. Hän on kuitenkin ollut toisella tavalla tyytyväinen kouluunsa, sillä siellä hänelle on avautunut aivan uusi maailma, kaikesta yksitoikkoisuudestaan ja ahtaudestaan huolimatta paljon vaihtelevampi ja avarampi kuin kodin piiri. Täällä hän näkee tuon onnettomassa kunnossa olevan pihan ja nuo likaisenharmaiden seinien tiili pälvet ja tuntee kotoisen rasvankatkun. Se on ollut hänen maailmansa pienestä pitäen, sitä hän on katsellut ja kokenut vuodesta vuoteen monissa takapihan asunnoissa, viimeksi muutamia vuosia tässä talossa.
Ennen pienenä hän kesäisin pääsi tätinsä luokse maalle ja sai juoksennella vapaassa luonnossa, mutta sitten täti kuoli, eikä köyhällä työläisperheellä ole ollut viime vuosina enää sellaista paikkaa, mihin olisi tyttärensä lähettänyt.
Irenen mieleen juolahtaa, että äiti kai tarvitsisi apua keittiössä, mutta hän ei halua mennä sinne. Ennen pienempänä hän juoksi asioilla, vei likasankoa pihan perälle ja hääräili kaikennäköisissä pienemmissä tehtävissä. Silloin äiti häntä kutsui avukseen, mutta nyt pariin viime vuoteen ei sellaista ole enää tapahtunut. Eikä hän voisikaan mennä takapihalle ämpäri kädessään. Miltä se näyttäisi? Hänhän on seitsentoistavuotias, pian johonkin siistiin konttoriin vakinaiseen paikkaan astuva! Äiti ymmärtää sen ja antaa hänen olla omassa rauhassaan.
Peili ilmoittaa hänelle, että hän on hyvin kehittynyt tyttö, harvinaisen naisistunut ikäisekseen. Tämä kotipeili on vain niin pieni, samanlainen kuin koulussakin. Sen edessä näkee parahiksi järjestää tukkansa ja hatun päähänsä, ja täytyy mennä hyvin kauaksi, ennen kuin voi havaita hiukan vartalon ääriviivoja, ja nekin noin pitkän matkan päästä jäävät himmeiksi. Mutta eräässä kohdassa hänen koulutiellään on koko nurkkaus peililasia, ja siihen hän tavallisesti pysähtyy katsomaan omia muotojaan. Aamulla on niin vähän ihmisiä ulkosalla, silloin tätä pysäystä tuskin havaitaan. Sitäpaitsi monien liikkeiden ikkunoista näkee kuvaisensa. Useat koulutytöt jäävät muka näyteikkunaa katsellakseen pitemmäksi aikaakin seisomaan ja kuvaansa tarkkailemaan. Koulussa on muitakin sellaisia tyttöjä, joiden kotona ei ole isoja kuvastimia.
Irene istuu kauan mietteissään. Nämä samat ajatukset ovat kiertäneet hänen päässään koko kevätlukukauden, jonka alussa hän jo päätti lakkauttaa koulunkäyntinsä ja pyrkiä itsenäiseen työhön. Hän silloin ikäänkuin heräsi naiseksi, ja hänestä alkoi äkkiä tuntua perin lapselliselta koko koulu ja sen omituisesti sulkeutunut elämä. Se oli ollut aluksi hauskaa erikoisuutensa vuoksi, mutta iän mukana tämä viehättäväisyys katosi, ja hänen mielensä alkoi tähdätä laajemmalle. Koulu muuttui silloin kahleeksi, samanlaiseksi kuin koti oli ollut ennen, siitä pitäen, kun hän alkoi havaita sen köyhyyden ja puutteellisuuden. Nyt hänellä oli kaksi kahletta, koti ja koulu. Toisesta hän vapautuisi parin viikon päästä, koti ehkä toistaiseksi jäisi, sillä hän ei voisi itsenäistyttyäänkään siitä heti luopua, vanhempiensa vuoksi, mutta itse ansaitessaan hän kyllä saisi enemmän vapautta ja liikkuma-alaa.
Näistä tavallisista, joka päivä uudistuvista ajatuksista hänet havahdutti eteisen oven käynti. Se merkitsi, että isä saapui kotiin työstään ja että muutaman minuutin perästä, kun isä vain nopeasti oli pesaissut kätensä — hänhän oli verraten siistissä työssä, puuseppätehtaalla —, oli mentävä päivälliselle.
Puuseppä Vaisto on pieni ja hintelä mies. Hänen kasvonsa ovat säännölliset, melkein herraskaiset.
Niistä on nähtävästi periytynyt jotakin tyttärelle. Niillä on kuitenkin vatsa vaivaisen yliherkkä ja hermostuneesti värähtelevä ilme. Hänen rintansa on jonkun verran painunut sisään, ja hartiat ovat kaarevasti köyryssä, luultavasti perintönä niiltä ajoilta, jolloin hän käytti höylää pikku työpajoissa ja jolloin koneistuminen vielä oli melkein tuntematon.
Tyttären vartalon kookkuus taas lienee äidiltä perittyä, vaikka tämä nyt näyttääkin liian suurelta ja paisuneelta. Viisiinkymmeniin ehtinyt ikä on liittänyt häneen oman raskautensa.
Puolisoiden ulkonäöstä päätellen voisi luulla, että perhettä hallitsee vaimo, jonka ulkonaisessa muodossa on jotakin vaativaa ja käskevää. Niin ei kuitenkaan ole asianlaita, sillä puuseppä Joonas Vaisto on huonekuntansa ehdoton valtias. Hän on kenties saavuttanut tämän valta-aseman enemmän äreydellään, joka osaksi johtuu hänen ajoittain uusiutuvasta vatsavaivastaan, kuin henkisellä voimallaan. Ruumiilliselta olemukseltaan voimakkaan näköinen vaimo, Maria Vaisto, on ymmärtäen miehensä elättäjänaseman perheessä tottunut taipumaan hänen tahtoonsa ja koettanut vointinsa mukaan vaalia hänen heikonlaista terveyttään.
Puuseppä Vaisto astuu pöydän ääreen allapäin, tavanmukaisessa kumaraisessa asennossaan. Hänessä tämä huone ei herätä mitään vaikutelmia. Hän on tottunut tulemaan siihen koneellisesti samoin kuin niihin muihinkin huoneihin, joissa hän ennen on asunut. Hän tietää katsomattakin, että kaikki on paikallaan: savuttunut hella kupuineen tuolla nurkassa, likasanko sen vieressä, pahasti ruostunut vesijohto peräseinällä, maalinsa osittain luonut kaappi (sekin olisi uudestaan maalattava, kun saisi aikaa ja jaksaisi) ovesta vasemmalla, jotakin pientä rihkamaa siellä täällä ja lopuksi tämä ruokapöytä ikkunan ääressä. Hän muistaa tämän huoneen hämäryyden, se kun on niin alhaalla ja ahtaalle pihalle päin. Näiden näkemisten vuoksi ei tarvitse nostaa katsettaan.
Yhtä vähän tuntee sellaista tarvetta Maria Vaisto, joka päivät pitkät liikkuu juuri tässä huoneessa. Hän harvoin menee kamariin muuta kuin siivotakseen tai sen seinässä olevasta kaapista jotakin hakeakseen. Silloin hän tavallisesti katsoo ikkunasta pihalle ja huokaisee. Ei hän itsekään tiedä, mitä varten hän katsoo ulos ja miksi tuo huokaus tulee, ja tuskinpa hän itse sitä huomaakaan.
Itse Vaisto ei ole käynyt kamarissa siitä pitäen, kun se on jäänyt Irenen tyyssijaksi, paitsi joskus pikimmältään asialla tai silloin, enemmän harvoin, kun heille sattuu vieraita.
Irene taasen keittiön tullessaan katsoo joka kerta ympärilleen ikäänkuin ihmetellen, että täällä ei koskaan mitään muutu. Häntä on alkanut harmittaa tämä samankaltaisuus. Hänen nuoressa mielessään käy sellainen ajatus, että voisi tapahtua jokin ihme, joka muuttaisi keittiön iloisemmaksi ja valoisammaksi. Nuo seinät voitaisiin valkaista, hella samoin, ja vesijohto uudistaa. Lisäksi häntä on alkanut vaivata se johdon alituinen kohina, joka syntyy ylemmissä kerroksissa vettä laskettaessa. Siinä on kuin jotakin pahaa ennettä: aivan kuin tuo putki halkeaisi ja koko keittiö joutuisi tulvan valtaan. Kaikki tympäisee häntä täällä, ja hän tuntee aina menettävänsä ruokahalunsa keittiöön astuessaan, mutta nuori ruumis vaatii polttoainetta, ja niin hän kuitenkin aina syö riittävästi.
Irene koettaa vapautua keittiön herättämistä tunnelmista ja ajatella iltaista elokuvanautintoa. Monet hänen ikäisensä tytöt ovat vakituisia elokuvissa kävijöitä. He tutkivat huolellisesti ohjelmia ja valitsevat tarkoin mielestään sopivimmat. Irenellä ei sellaiseen ole ollut tilaisuutta. Äiti on joskus vienyt hänet elokuviin, valiten aina lapsille sallitut, nytkin vielä, kun hän alkaa olla jo mielestään täysikasvuinen. Hän on nähnyt hiukan jaloa, kärsivää ja lopuksi voittavaa rakkautta, joka äitiä on kovasti ikävystyttänyt ja jättänyt hänet melkoisen kylmäksi. Enimmäkseen he ovat käyneet katsomassa »villin lännen» kuvia tai huvittavia filmejä, koska niitä näytellään laitakaupungin teattereissa halvalla. Elokuvakärpänen ei ole näin ollen päässyt häntä pahasti puremaan, mutta hän odottaa suurenmoisia vaikutelmia, ihanaa, polttavaa rakkautta, josta toiset tytöt ovat kertoneet. Kenties tämä ilta sitä antaa.
Näissä ajatuksissaan hän keskeyttää perheen tavanmukaisen aterioimishiljaisuuden:
»Minä menen tänä iltana elokuviin.»
Äiti katsahtaa Ireneen. Hänen kasvoillaan on ilme, joka näyttää tahtovan sanoa: mutta eihän meillä ole ollut mitään puhetta.
Isä ei nosta silmiäänkään, kasvojen juonteet vain nytkähtelevät.
»Jaa että sinä menet; entäs äitisi?» hän kysyy kuivasti.
»Ei äiti tule mukaan, minä menen yksin.»
»Yksin?»
»Niin no, en aivan yksin. Erään luokkatoverini kanssa.»
Silloin puuseppä Vaisto katsoo tyttäreensä. Tyttären puheessa on jotakin uutta ja outoa.
»Tytönkö?»
»Ei, pojan.»
Isän hermostuneet kasvot vavahtelevat entistä enemmän.
»Sekö se maksaa?»
»Se — tietysti.»
Nyt isän äänessäkin on jo omituisesti värähtelevä, kiusaantunut sointu:
»Vai niin, vai jo sinä alat juoksennella poikien kanssa.»
Lyhyt lause pistää pahasti Ireneä. Hänen kasvoilleen häilähtää tummahko puna. Hän tuntee isän ärtymyksen, mutta tällä kertaa se loukkaa häntä erikoisesti.
»Onko siinä nyt mitään juoksemista, jos luokkatoverinsa kanssa menee kerran ulos?»
Irenen ääni kuulostaa kiihtyneemmältä kuin hän itsekään soisi. Isän silmissä välähtää kipinä, tuntuu kuin isän ja tyttären välillä olisi alkamassa taistelu. Äiti ehättäytyy silloin väliin. Hän on sopua rakastava, kaikkiin olosuhteisiin sopeutuva nainen.
»Mitä siinä nyt olisi, — mitä se isä viitsii turhia.»
Tämä rauhallisen luonnollinen sekautuminen asiaan vakiinnuttaa uhatun rauhan. Perhe syö hiljaisena vaatimattoman ateriansa.
Sen jälkeen Irene vetäytyy kamariinsa. Siinä ovat pienellä isän tekemällä hyllyllä hänen koulukirjansa. Niiden rivi muistuttaa hänelle seuraavan päivän läksyistä. Hetkeksi tulee mieleen ajatus, että pitäisi nyt lukea läksyt, elokuvista palattua on jo myöhäinen. Tämän ajatuksen vallassa hän silmäilee seinään kiinnitettyä lukujärjestystä.
Ah, miten häntä kyllästyttää tuo pikku paperi! Se niin typerästi muistuttaa eräästä velvollisuudesta, jota täyttämään hänellä ei ole minkäänlaista halua. Pitäisikö nyt valita kirjat hyllyltä ja ruveta niitä lukemaan. Erotodistuksen vuoksi olisi nyt keväällä, viimeisillä viikoilla, osattava hyvin. Paikan saaminen ehkä on todistuksen varassa, ainakin osittain. Sen vuoksi olisi ponnisteltava nämä loppuajat. Mutta nuo kirjat ovat niin ikäviä. Nyt ne edes ovat hieman siedettävän näköisiä tuossa hyllyllään, nyt, kun hän on ottanut niistä pois paperit. Ennen ne sinisine kansipapereineen olivat kuin kuva yksitoikkoisuuden taputuksesta. Sittenkään ei tee mieli niihin koskea. Niistä huokuu koulun tympeä pakko.
Kuitenkin: vain kaksi viikkoa, ne olisi kestettävä ja ahkeroitava. Hänestähän on juuri tulossa itsenäinen ihminen. Sellaisen onnen vuoksi kannattaa uhrata vielä kaksi viikkoa elämästään.
Mutta toiselta puolen: onkohan ahkeroinnista enää mitään hyötyä? Kyllä kai opettajilla jo on kaikki selvillä, matematiikan koe tänään lienee ollut viimeinen. Onko tunnilla tietämisestä mitään etua? Kunhan on vähän mukana, osaa jotakin. Hänen todistuksensa on selvä. Turhaa on enää ponnistella.
Irene ottaa kuitenkin käteensä seuraavan päivän läksykirjan, mutta ajatus ei seuraa silmien retkiä, vaan kulkee omia teitään. Se liikkuu tällä kertaa enemmän menneisyydessä kuin tulevaisuudessa, jota hän, joskus on myös miettinyt. Lopuksi kirja joutaa syrjään, ja Irene ryhtyy kiusoittavan pienen kuvastimensa edessä valmistautumaan elokuviin. Hän tekee sen hyvin aikaisin. Tuntia ennen määräaikaa hän jo lähtee kohtauspaikkaa kohden.
4.
Irenellä on hyvää aikaa. Hän astuu hitaasti, hiukan odotuksen paloa mielessään. Siihen sekoittuu kuitenkin yhtäkkiä pikku harmia. Tämähän on vanha koulutie, jota hän muistaa kulkeneensa koko ikänsä, niin hänestä tuntuu. He ovat aina asuneet täällä, syrjäkaupungilla, vieläpä samalla suunnalla. Tänne on niin vähän tullut uutta. Nämä homehtuneet kivitalot olivat yhtä köyhän näköisiä jo silloin, kun hän toimen pikkutyttöjen kanssa kävi leikkimässä noilla kallioilla. Tuon vanhan puutalorivin hän myöskin muistaa jo hämärästä lapsuudestaan. Ne kaikki ikäänkuin tuttavallisesti tervehtivät häntä: kas niin, tässä sitä yhä ollaan, meillä ei ole mitään odotettavana elämältä, sinulla on paljonkin.
Sitten tyttö vähitellen saapuu kauemmaksi kotitienoostaan. Kaikki hiljalleen puhdistuu ja somistuu, muuttuu korkeammaksi ja mahtavammaksi, mitä pitemmälle hän pääsee. Raitiotievaunuja soluu hänen ohitseen. Sinne syrjäkaupungille päin menevät ovat täpösen täynnä, keskikaupungille ne vierivät tyhjempinä. Kummallista, kuinka paljon väkeä asuu siellä laitamilla. Sitä tulee vielä työstä. Iltapäivällä työihmisiä lappaa sinne päin joka tunti. Ja vielä myöhäinenkin vaunu tuo joitakuita vuorotyöläisiä. Eihän siellä laitapuolella asukaan juuri muita kuin ruumiillisella työllä eläviä ihmisiä. Kaupunki on ovelasti jakautunut asukkaittensa yhteiskunnallisen arvoasteen ja työnmuodon mukaan.
Siellä Irenen asuntopaikoilla tuikutti vain harvojen elintarvekauppojen yksinäisiä valoja, mutta täällä keski- ja laitakaupungin rajasiltaa lähestyttäessä välähtelee huikaisevia mainosvaloja. Siinä on harvinaisen vilkas, väenvilinältään melkein keskikaupungin valtaväylien veroinen, leveä katu. Sen väestö liikkuu sekavana, hälisevänä laumana edestakaisin. Se on hyvin kirjavaa, etupäässä yksinkertaisesti pukeutunutta, osittani joutoväkeä. Ainoastaan kadun eteläpään lähellä oleva monopoliliikkeen ravintola houkuttelee osan keskiluokkaa valoisaan saliinsa. Mutta sekin tulee useimmiten sillan toiselta puolelta ja ravintolan antimet saatuaan palaa sinne.
Ireneä miellyttää tämä väentungos ja leveän kadun valoisuus. Onhan se aivan toista kuin kotipuolen himmeillä kujilla. Hänelle on tämäkin jo uutta maailmaa, jonka hän on nähnyt verraten harvoin. Hän on aina joutunut kulkemaan tätä tietä niin aikaisin, ettei silloin liikenne ole vielä herännyt. Pienempänä hän joskus toisten tyttösten kanssa livisti tänne, mutta silloin täällä ei vielä ollutkaan niin eloisa; paitsi lauantaisin ja sunnuntaisin. Silloin heitä, pikku tyttöjä, huvitti tallustella ohikulkijain seassa ja saada silloin tällöin töytäisyjä ja mahdollisesti hieman ärtyisiä huomautuksia siitä, että kakaroita päästetään kadulle ihmisten jalkoihin.
Nyt hänestä tämä väenvilinä on ikäänkuin portti toiseen maailmaan, jossa ei ole tunkkaantuneen hajuista kotia eikä ahdistavaa koulua. Hän hidastelee askeleitaan nauttiakseen mahdollisimman kauan vilkkaasta näystä.
Sillallakin on tungosta. Jokainen rientää sen ylitse kiireellä, kukaan ei viitsi kurkistaa sillan alla lepäilevään sameaan veteen, joka himmeästi kuvastelee siihen sattuvia valoja. Sillalle pysähdytään vain silloin, kun joku onneton on hypännyt siitä alas. Sinne pyrkii välistä köyhiä ja epätoivoon joutuneita jotka himoitsevat kuolla veteen, mutta joilla ei ole varaa matkustaa Imatralle.
Irene rientää melkein riemuisin mielin vilkasliikkeistä katua, kohti rautatieaseman aukiota. Hän tuntee jättäneensä taakseen ikäänkuin maailman toisen puolen, hänen maailmansa, sen puolen, joka on hänelle tuttua. Tämä puoli viehättää, se on kuin onnellisempien ihmisten asuinsija. Aukion kahden puolen seisovat taiteen palatsit, ja aseman pitkulainen kylki tuntuu viittaavan tietä muualle, aivan toisiin oloihin ja eri elämään. Kenties se siellä on ahtaampaa kuin täällä pääkaupungissa, mutta se on hänelle tuntematonta. Sitten hän sivuuttaa suuren tavaratalon, joka nyt jo seisoo hieman unisena, äsken suljettuna, ja joutuu vähitellen kohtauspaikalle.
Hän huomaa tulleensa liian aikaisin. Se hävettää häntä, sillä eihän naisen sovi kiirehtiä. Parempi antaa itseänsä odottaa. Sen vuoksi hän kävelee eteenpäin, viivyttelee valaistujen mainosikkunoiden ääressä. Tässä korttelissa on vain autoliikkeitä, joiden hienot, näytteillä olevat vaunut eivät oikeastaan ole nuorta tyttöä varten, mutta ne herättävät kuitenkin hänessä eräänlaisen omistamisen kaipuun. Nekin viittovat tietä outoihin maailmoihin. Hän tuntee kuitenkin, ettei niitä sovi kauan katsella, se voisi herättää huomiota. Ihmiset saattaisivat ajatella, ettei hänellä ole mitään päämäärää. Kiireiset ohikulkijat eivät kuitenkaan jouda sellaista ajattelemaan, he tuskin kiinnittävät huomiota yksinäiseen tyttöön, paitsi miehet, jotka aina tutkivat ahnaasti jokaista yksin liikkuvaa naista.
Irene jatkaa matkaansa toiseen kortteliin. Siinä on iso huonekalukauppa, jolla on oma viehätyksensä. Tuon myymälän sisältö lupaa hienoa kotia ja mukavia oloja, aivan toisenlaisia kuin hänen omansa. Sellaista rojua, mihin hän on saanut tottua, ei ole missään näytteillä. Sitä hankitaan yksi kerrallaan mikäpähän mistäkin. Lähellä olevan hienon hotellin ovella oli useita ulkomaan lippuja. Irene koettaa tuntea niitä ja ajattelee, että ovatkohan nuokin nyt juuri hotelliin painuvat iloiset ihmiset ulkolaisia, ja minkähänlaista on heidän kotimaassaan.
Sitten hän näkee aseman kellosta, että kohtausaika on käsillä. Hän siis myöhästyy hiukan ja on siitä miltei onnellinen.
5.
Taisto Neuvola liikehtii levottomasti kohtauspaikalla, kahden valtakadun risteyksessä. Siinä on teatteri- ja elokuvamainoksia. Hän katselee niitä, toista ja toista, vuoron perään, mutta viihtyy vain tuokion kummankin luona. Kello on jo parilla minuutilla sivuuttanut sovitun ajan, ja pojan mielessä välähtää säpsähdyttävänä ajatus: kenties hän ei tulekaan. Pian Taisto kuitenkin näkee Irenen astelevan verkkaisesti katua, ja hän muistaa kokeneempien poikien huomiot naisista, joita aina täytyy odottaa.
Poika rientää Ireneä vastaan. Hänen kasvoillaan kuvastelee suunnaton ilo.
»Sinä myöhästyit», sanoo hän reippaasti, »mutta ei se tee mitään».
»Myöhästyinkö?»
Irene koettaa saada kasvoihinsa hämmästystä osoittavan ilmeen, kun hän ohimennen katsahtaa poikaan, vaikka hänen sisässään kuohahtaa riemuinen laine: hyvä, etten tullut liian aikaisin, — noloa olisi ollut odottaa häntä.
Tässä risteyksessä käy vilkas liike. Ihmisiä tulee ja menee hirmuista hoppua. Heitä ei näytä mikään voima voivan pysähdyttää. Ainoastaan ne, jotka suuntaavat matkansa teatteriin tai läheisiin elokuviin, seisahtuvat lyhyeksi tuokioksi silmäämään mainoksia, koska vielä on hyvää aikaa. Tuttavankaan kanssa tässä paikassa harvoin jäädään juttelemaan. Kiireinen tervehdys saa riittää huomionosoitukseksi. Nuoret puikkelehtivat väenpaljouden lävitse taholleen. Siinä aukeavat kolmeen suuntaan pääkaupungin leimaa-antavimmat kadut. Valomainoksia monessa kerroksessa, katoillakin. Katselitpa minne hyvänsä, joka puolella välähtelee monenvärisiä valoja. Ne jollakin tavoin ärsyttävät, tunkeutuvat väkisin ihmisen aistimuksiin, mutta eivät herätä mitään kaupallista vaikutusta. Ne eivät kutsu lähelleen, vaan ikäänkuin vaativat katselemaan itseään välimatkan päästä.
»Mihin teatteriin me menemme?» kysyy Irene, kun he ovat päässeet vilkasliikkeisen kulmauksen vilinästä.
»Tuohon lähelle, Royaliin.»
»Onko siellä hyvä kuva?»
»Pitäisi olla, kaikki pojat ovat sitä kehuneet.»
»Mutta jos se onkin sellainen poikien kappale.»
Taisto ei osaa sanoa mitään varmaa, hänhän ei ole nähnyt sitä, kuullut vain hapuilevan selostuksen.
Siinä on sankariutta ja seikkailuja, ja hänen on alkanut tehdä mieli nähdä se. Ja juuri tuollaista kuvittelemaansa sankarihenkeä hän haluaa näyttää Irenellekin. Eikä hän osaa viedä tyttöä munallekaan.
Kassan edessä on jono. Se ei ole sellainen rauhaton, mutkitteleva käärme kuin usein erikoisen suosion saavuttaneen elokuvan esityksiin, vaan verrattain pieni ja hiljainen.
»Eihän sinne mene ketään», sanoo Irene nyrpistäen tyytymättömänä nenäänsä.
»Nythän on arki-ilta», huomauttaa Taisto; »silloin on aina hiljaisempaa».
Irenen mieleen jää kuitenkin pieni ennakkoluulo ja vastahakoisuus.
Taisto tuli lappuineen voittajan ilmein. Hän oli ensi kertaa elämässään tytön seurassa näin itsenäisesti. Hän tunsi nyt itsensä mieheksi, koulupojan arka ja riippuvainen asenne oli jäänyt jonnekin kauas. Mutta Irenen ilmeinen pahatuuli hiukan masensi häntä.
»Oletko sinä pahoillasi, Irene?»
»Mitäpäs minä pahoillani, mutta minä luulen, että tämä kuva on huono.»
»Älä nyt ennakolta... katsotaan.»
Sali on vain puolillaan, ja se hermostuttaa tyttöä. Hän on käynyt äitinsä kanssa elokuvissa sunnuntai-iltapäivisin ja tottunut näkemään täyden, ennakolta hälisevän huoneiston. Hänellä on sellainen kuvitelma, että elokuvat ovat aina täynnä väkeä. Tuskinhan kuvasta muutoin osaa nauttiakaan.
Sitten valot hiljakseen sammuvat, ja alkaa mainoskuvien paraati. Näitä Irene on kyllä nähnyt, nehän ovat kaikissa teattereissa melkein samanlaisia. Hän katselee niitä välinpitämättömästi, lopulta jo vähäni kärsimättömästi: niissä suositellaan sellaisia asioita, joihin hän omakohtaisesti ei ole milloinkaan saanut tutustua. Ne vain hetkeksi johtavat ajatuksen siihen maailmaan, joka tuntuisi olevan haluttu, mutta pysyy visusti suljettuna. Mutta kunhan hän pääsee itse ansaitsemaan, niin hän varmasti löytää avaimen tuohon maailmaan, ja silloin hän sen aukaisee. Hänellä on makua, hän osaa pukeutua, hän näyttäytyy vielä kerran hienona naisena. Nyt hänestä äkkiä tuntuu siltä, että Taistokin häpeää hänen yksinkertaista koululeninkiään ja äsken ullakkokomerosta haettua, vielä hiukan naftaliinilta lemahtavaa kulunutta kesätakkiaan. Eikähän hänen vanhaa hattuaan voi verratakaan noihin mainoskuvissa suositeltaviin naisten kesäpäähineihin.
Irene on luultavasti ajatuksissaan kiusaantuneesti liikahtanut, koskapa Taisto kääntyy häneen ja kysyy:
»Onko sinun paha olla, Irene?»
»Vielä mitä... Älä viitsi turhia kysellä.»
Onneksi mainoskuvat loppuvat pian ja niitä seuraa täytepalanen. Siinä on hauskoja kohtauksia jostakin lähitulevaisuudessa esitettävästä elokuvasta — tämäkin uusimallista mainostusta. Muutama tulinen rakkauskohtaus sykähdyttää tyttöä. Tällaista hän on odottanut. Olisipa varsinaisessa kuvassakin samanlaista!
Rakkautta on kuitenkin kuvassa varsin vähän, ja sekin mietoa, väritöntä ja ujoa. Sen sijaan itämaista elämää, juonia ja siirtomaajoukkojen urhoollisia taisteluja loputtomasti.
Irene seuraa ensin jonkinlaisella mielenkiinnolla ja odotuksin. Sitten hänen suunsa suipistuu pahaenteisesti, kun ei mitään muuta tulekaan, ja lopulta häntä alkaa hirveästi väsyttää. Hän vilkaisee poikaan ja huomaa tämän suorastaan ahmivan kuvaa, ei ainoastaan silmillään, vaan kaikilla aisteillaan, melkeinpä koko ruumiillaan. Taisto istuu eteenpäin nojallaan, ja kiivaimpien taistelukuvausten aikana hän hengittää raskaasti. Irenen tekisi mieli nykäistä poikaa, jonka innostus häntä harmittaa, mutta jättää sen kuitenkin tekemättä. Hän katuu mielessään, että lähti Taiston kanssa elokuviin. Olisi ainakin pitänyt itse ottaa selvää ohjelmasta ja sitten määrätä, minne mennään. Irene olisi valmis lähtemään kesken pois, mutta pitää sellaista sentään sopimattomana ja jää istumaan välinpitämättömänä, suu vain supussa tyytymättömyyden merkkinä. Ennen elokuvan loppua häntä kuitenkin kiusoittaa pojan huomaamattomuus siinä määrin, että hän kyynärpäällään nykäisee tätä. Poika ei käännä katsettaankaan häneen, vaan tarttuu nopeasti hänen tuolin nojapuulla lepäilevään käteensä, puristaen sitä voimakkaasti. Suuttuneena Irene kiskaisee kätensä irti. Silloin poika hetkeksi kääntää katseensa häneen, mutta kun ei tapaa hänen silmiään, kääntyy jälleen katsomaan kuvaa yhtä innoissaan kuin ennenkin.
Tämä innostus muuttuu liikutukseksi, kun kuva on lopullaan ja sankarin kohtalo saa täyttymyksensä. Taiston kasvojen tavanmukainen kalpeus on poissa, ne hehkuvat heleää punaa, ja hänen silmissään palaa sellainen liekki, joka usein ilmestyy rintatautia sairastavien katseeseen. Hän nousee kuin unessa ja tuijottaa vielä tuokion verhon peittämään kankaaseen, ikäänkuin odottaen jatkoa. Vasta vähitellen hän huomaa poistua jo kauempana odottelevan tytön jälkeen.
Kadulla poika saa puhelahjansa takaisin ja alkaa posket yhä hehkuen toistella elokuvan kohtauksia. Se on paras kuva, mitä hän milloinkaan on nähnyt.
Siinä on urhoollisuuden ja sankaruuden henkeä.
»Mitä sinä siitä pidit, Irene? Eikö se ollut suurenmoinen?»
»Ikävä», vastaa tyttö nyrpistäen nenäänsä. »Kuinka tuollaisesta voi pitää?»
»Tiedätkö, tiedätkö», jatkaa poika edelleen innostuneena, »on ihanaa uhrata elämänsä taistelussa vihollista vastaan ja pelastaakseen toverinsa. Kuinka sellainen voi olla ikävää! Minä en ymmärrä sinua.»
»En minäkään sinua. Kaikki oli vain yhtä pauhua ja melskettä.»
»Sota on sellaista. Tiedätkö, minä rupean upseeriksi.
Se on suuri kutsumus..»
Tyttö on kävellyt nyrpeänä nenin, kyllästyneenä.
Nyt hän kääntää katseensa poikaan. Siihen näyttää sisältyvän hiven ylimielisyyttä.
»Sinä... paraskin.»
»Niin, minä tunnen nyt taas voimakkaasti, että minusta, täytyy tulla sotilas.»
»Älä lörpöttele. Sinä olet lapsellinen.»
Poika taitaa hieman loukkaantua. Kaikessa tapauksessa hän vaikenee.
He ovat edenneet kauemmaksi keskikaupungille ja joutuneet suuren, kirkkain valoin mainostetun kahvilan kohdalle.
»Tarjoaisit tuonne, minun niin tekisi mieleni kerran käydä siellä», esittää tyttö.
Pojan ilme muuttuu araksi. Hänen innostuksensa, jota tytön kylmä kohtelu jo on huomattavasti miedontanut, raukeaa lopullisesti.
»Minulla ei... minulla ei ole niin paljon rahaa», tunnustaa hän ujoillen.
Tyttö naurahtaa.
»Oletpa sinä kavaljeeri.»
»Sitäpaitsi minun täytyy mennä kotiin, etten saa moitetta.»
»Niin minunkin pitäisi, mutta kun kerran olen päässyt ulos, tahtoisin käyttää aikani tarkkaan. Tunti sinne tai tänne. Mutta kun ei ole rahaa, niin ei ole. Ei minullakaan.»
»Ethän sinä tästä pahastu, Irene?»
»En tietysti. Minkäs sinä sille voit. Minun vain pitää hankkia itselleni rikkaampi kavaljeeri.»
Tytön äänessä on totta ja leikkiä, ehkä sentään enemmän leikkiä. Poikaan hänen sanansa kuitenkin sattuvat kipeästi.
»Älä tee sitä.»
Melkein rukoillen hän virkkaa:
He astelevat jonkun matkaa verkalleen ja vaiteliaina. Asema-aukion sivustalla loistaa tanssiravintolan vihertävä, käärmemäinen valomainos.
»Minkähänlaista tuolla olisi», lausuu tyttö puolittain omissa ajatuksissaan.
Poika säikähtää.
»Eivät koululaiset sinne saa mennä.»
»Mutta kohta minä en enää olekaan koululainen.»
Pojan suu nytkähtää, muistutus Irenen eroamisesta sattuu häneen.
»Älä eroa, Irene. Minä autan sinua aina, loppuun asti, kyllä me pärjäämme. Ethän eroa?»
»Eroan minä.»
Se kuulostaa niin varmalta, että pojan pää ikäänkuin painuu alemmas, eikä hän osaa enää puhua mitään.
Hetken päästä tyttö huomauttaa:
»Käänny sinä tästä kotiisi, kun sinun kerran pitää olla siellä niin täsmälleen.»
»Minä saatan sinua», hätääntyy poika; »enhän voi sinua jättää yksin».
»Minä kuljen kyllä yksin. Tottele nyt ja mene kotiisi.»
Tytön ääni on varma, hän pysähtyy kadunkulmaukseen. Pojasta tuntuu, kuin olisi itku tulossa.
»Etkö sinä vähääkään välitä minusta?» kysyy hän hiljaa ja arasti.
Irene katsoo häntä kuin arvioidakseen, minkälaisin tuntein tuollaista olisi kohdeltava. Sitten hän sanoo välinpitämättömästi:
»Älä kysele sellaista.»
He eroavat, ja tyttö menee tuttua tietä taakseen katsomatta. Poika sen sijaan jää seisomaan kulmaukseen niin kauaksi kuin tyttöä vähänkin näkyy väen vilinästä. Sitten hän nopeasti, aivan kuin jotakin paeten, lähtee kotiinsa päin. Hänen sisässään polttaa ensimmäisen rakkauden keveästi kalvava tuli.
6.
Toukokuun lopun sunnuntaiaamu on valjennut suuren ihmispesänkin ylle. Se on valjennut oikeastaan aikoja sitten, sillä aurinko katselee jo korkealta. Etukaupungin pihamaalle asti sen lämpöiset säteet eivät kuitenkaan ylety, vain läntisen nurkkauksen yläikkunoihin taitaa häilähdellä muutamia valoläikkiä.
Irene Vaisto venytteleiksen vielä vuoteessaan. Kaihdin on nostettu ikkunan edestä, hänen tekisi mielensä avata se, sillä hän on nähnyt valoläikän läntisestä nurkkauksesta ja tietää siitä, että ulkona on kaunis sää; mutta tämä ikkuna on niin onnettoman alhaalla, että pikku pojat voisivat ulkona peuhatessaan pistää päänsä siitä sisään, ja häntä haluttaa vielä loikoa.
Hän ajattelee. Ikkuna on johtanut mietteet taas monta kertaa käydyille laduille. Minkä takia senkin täytyy olla niin alhaalla, miksi he asuvat täällä alakerrassa, tällaisessa murjussa? Tietysti siksi, että isä on vain työmies, puuseppä. Taistonkin kotona on varmaan toisenlaista. Hän saa nytkin loikoa avoimen ikkunan tuulettamassa huoneessa. Hän puhui taas elokuvista tullessa siitä pitämisestään... Pyh, koulupojan pitämistä. Olisipa hän virkamies tai edes useamman vuoden ylioppilas! Mutta vain viidesluokkalainen. Mitäpä ajatella häntä. Ja pitää... se on niin pientä, koulupoikamaista.
Hänen katseensa sattuu kuvastimeen, ja hän nousee. Hänen täytyy katsoa itseään: onko hän kovin koulutytön näköinen. Ainainen vahinko, ettei tästä peilistä näy koskaan vartalon viivoja... hän on lukenut niistä romaanista. Tämä on hänen ensimmäinen yöpukunsa, äidin ostama; sen aukeamasta näkyy kaareva kaula, aika sievä, mutta puku on flanellinen. Hienoilla naisilla on silkkiset ja aivan eri muotoiset kuin tämä, mutta hän ostaa sitten, kun saa hyvän paikan. Tukka on iloisessa sekasorrossa; se kuitenkin kehystää somasti yön jälkeen hieman tahmeita kasvoja. Eivätkö nämä kasvot sentään olekin jo täysin kehittyneen naisen?
Äiti tuo Irenelle kahvia kamariin. Sunnuntaiaamuisin hän tekee sen palveluksen tyttärelleen, jota hän salaisesti ihailee. Se on ymmärrettävä äidillinen tunne, joka ilmaiseiksen tällaisina pieninä palveluksina, mahdollisesti myös jonakin pitkänä, tarkastavana katseena, mutta ei koskaan sanoina. Hän oikeastaan pitää Ireneä jo täysikasvuisena, neitinä, vaikka joka kerta, kun joku naapurin vaimo osuu sellaista viittailemaan, hän sanoo hymyillen: »Lapsihan Irene vielä on.»
Puuseppä Vaiston perheessä ei yleensä puhuta paljon. Silloin, kun Irene vielä oli lapsi, äiti kyllä jutteli hänelle sellaista tavallista leperrystä, jota äidit lapsilleen haastelevat. Isäkin siihen aikaan otti hänet joskus syliinsä, varsinkin sunnuntaisin, jolloin hän oli paremmissa vaatteissaan, leikkikin hänen kanssaan ja hymyili. Sitten isä alkoi sisäisen vammansa vuoksi käydä äreäksi, eikä hän enää moneen vuoteen ole hymyillyt, ei edes vieraidenkaan aikana. Äitikin on käynyt vaiteliaaksi. Asiat on ehditty puhua jo lähes parikymmenvuotisen avioliiton aikana, eikähän tällaisen perheen elämässä paljon uutta tapahdu. Näin sunnuntaisin, kahvia tuodessaan, äiti kuitenkin on puheliaampi. Nyt hän tiedustaa, aikooko Irene todellakin erota koulusta, sitä kun ei vielä ole varsinaisesti päätetty.
»Mitäpähän minä siellä teen, aikaihminen; kai minun täytyy ryhtyä huolehtimaan itsestäni», vastaa Irene välinpitämättömästi.
»Saaneeko noita paikkojakaan, kun on tällainen aika ja entisiäkin erotetaan.»
»Kai nyt maailmaan vielä yksi mahtuu.»
»Älähän sano. Mutta tee kuinka tahdot, en minä pakota jatkamaan, kun vain isäsi suostunee.»
»Kyllä hän suostuu, enkä minä kuitenkaan enää syksystä mene kouluun.»
Se asia jää siihen. Äidillä ei ole sanottavasti kehittynyttä ylpeyden tunnetta. Talon toiset vaimot ovat usein hänelle sanoneet, että »kyllä kai sinä tulet kopeaksi, kun joskus kävelet valkolakkisen tyttäresi rinnalla», ja silloin hänenkin silmiensä edessä on välähtänyt tuollainen kuva, vaikka hän onkin vastannut, ettei sellaista päivää tule koskaan. Sekin pieni unelmantapainen on kuihtunut, kun Irene viime aikoina on niin vastahakoisesti lähtenyt hänen mukaansa.
»Puhutaan nyt siitä kouluasiasta isälle. Täytyyhän se jo saada selväksi», sanoo äiti.
»Mitäpä siitä on puhumista, — minä eroan joka tapauksessa.»
»No mutta, Irene, kyllä isän suostumus on saatava.» Aamiaisella, joka sunnuntaina syödään samaan aikaan kuin arkisinkin, isän aamiaistuntia noudatellen, ollaan jälleen hiljaisia. Äidin sydämellä on nyt Irenen eroasia, mutta isän vaiteliaisuus, joka lähentelee synkkyyttä, sulkee sanat suuhun.
Ruokailun juuri päättyessä astuu keittiöön nuori mies. Hän on isän työtovereita, Reino Valo, joka silloin tällöin pistäytyy sunnuntaivieraana. Hän on vankkarakenteinen, urheilijatyyppi, jossa ei ole mitään työn lyömää leimaa.
»Ohoh, taisin tulla ruokarauhaa häiritsemään», sanoo hän kohta ovelta.
»Ei mitään, lopettelemme tässä juuri», ehättää äiti selittämään, ja Vaisto itsekin saa nyt sanat suuhunsa:
»Mitäpähän erityistä ruokarauhaa tämä köyhä tarvinnee... istu hetkeksi, kunnes naiset ennättävät siivota tuolla kamarin puolella. Siellä taitaa olla vielä kaikki levällään näin pyhäaamun kunniaksi.»
»Kyllä siellä on siistitty», sanoo äiti Vaisto, »sopii sinne mennä».
»Mitäpä tässä sisällä... kovin on keväinen ilma ulkona», huomauttaa Reino. »Olin jo tuolla kentällä tänä aamuna vähän treenaamassa, poikkesin muuten vain vanhoja tuttuja katsomaan. Meinasin, että jos tämä Irene lähtisi vähän jaloittelemaan.»
»Teidänkö kanssanne?»
Irene hiukan kuin hätkähtää Reinon ehdotusta. Se tulee hänelle yllättävänä, sillä Reino, joka on heillä käynyt ennenkin ja kuutisen vuotta häntä vanhempana joskus lapsena yritteli vähän leikkiäkin hänen kanssaan, ei ole nyt enää vuosikymmeneen pyytänyt häntä minnekään kahden kesken.
»No, vaikka minunkin kanssani; eihän tuo mikä synti liene, onhan ennen lapsinakin yksissä kuljettu.»
Irene silmäilee nopeasti Reinoa. Tämä on komea poika, ruumis sopusuhtainen ja vankkarakenteinen. Pukukin on siisti, kaulus puhdas ja solmio hyvin sidottu. Hänen mieleensä juolahtaa Taisto, jonka poskilla joskus läikähtelee kummallinen puna ja jonka koko olennossa on alituista hermostumista. Reinon poskien puna on tasaista, tervettä ja voimakasta. Hänen mielessään tapahtuu vertailu, jonka tulos kallistuu Reinon puolelle. Sitten hän huomaa Reinon kädet, jotka ovat isot ja kuin sierettyneet. Niistä sittenkin tuntee työmiehen.
»En minä tiedä...», venyttää hän epäröiden.
Silloin isä tarttuu puheeseen:
»Kyllä sinä voit mennä. Etpähän sinä ole liikaa ulkona liikkunutkaan.»
Äiti on epäilevällä kannalla, mutta kuultuaan isän kehoituksen hänkin ilmaisee myöntymyksensä.
Irenen on vaikea ratkaista. Tuo nuori mies jollakin tavoin miellyttää häntä, mutta toiselta puolen häh vetää Irenen jonnekin oudolle alalle, irti tavallisista unelmista.
»Niin, minun nyt vain pisti päähäni; arvelin, että voisihan tämä Irene nyt käväistä vanhemman lapsuudentuttavansa kanssa pienellä kävelyllä.»
»Minä lähden», sanoo Irene yhtäkkiä päättävästi.
Esikaupungin vieressä on hiukkasen tätä korkeampi mäki, joka sitten paikoitellen jyrkästi laskeutuu läntiselle puolelleen. Asutus olisi mielellään tunkeutunut sille mäelle asti, mutta sitä on tarkoituksellisesti suojeltu, luultavasti tulevan suurkaupungin keuhkona. Vain vanha ravintola on saanut oikeuden oleskella edelleen harjun itäisellä puoliskolla muistuttamassa niistä ajoista, jolloin tämä paikka vielä oli etäinen keskikaupungilta lähtien ja jolloin sinne vetäydyttiin kuin maaseudun rauhaan.
Mäen alla, laaksossa, puikkelehtii nyt somia, hiekoitettuja polkuja, jotka kiertelevät lintulammikkoa ja houkuttelevat keväisinä ja kesäisinä sunnuntaipäivinä pääkaupungin väestöä pienelle huvikävelylle. Tänään paistaa aurinko tulisena ja kiehtovana, ehkä ensimmäisen kerran tänä vuonna se on niin valloittavan keväinen.
Nuori tyttö ahmii aurinkoa. Hän on viime aikoina nähnyt sitä liian vähän. Hän on tuntenut olevansa liian iso juostakseen ulos ja kääntääkseen kasvonsa päivää kohti ja säästääkseen iloisesti tirskuen silmiään sen polton kohdatessaan, kuten hän toisten tyttöjen lailla on tehnyt lapsena. Sitäpaitsi tämä nuoriso ei yleensä osaa nauraa auringolle keväisin, jolloin sen luomiskyky alkaa kehittyä. Se odottaa kesäisiä hiekkarantoja, joilla kevyen uimapuvun verhoamina, huimaavan suurina joukkoina, näytellään ruumiin siroutta ja syyspuolen tullen kilpaillaan ihon tummuudella. Nuori polvi on kadottanut rakkauden aurinkoa kohtaan, se palvoo sitä muotisyistä.
Mutta aurinko osaa pakottaa varsinkin nuoren ihmisen palvelijakseen. Se tekee sen ikuisen hellyytensä voimalla. Irenekin tuntee nyt, aurinkoisena toukokuun sunnuntaina, tämän ihmeellisen herkän pakotuksen, joka panee hänet huudahtamaan:
»Täällä on ihanaa. Eikö teistäkin?»
»On, ihanaa on, minä sain kokea tämän ihanuuden jo aamulla, ja siksi tulinkin Ireneä hakemaan... Saanen kai sanoa Ireneksi, minun on niin vaikea teititellä, kun olemme tavallaan yhdessä siellä laitapuolella kasvaneetkin. Sanoisi vain Irenekin minua Reinoksi kuten ennenkin.»
»Minusta on niin outoa.»
»Miten niin? Ei suinkaan koulunkäynti etäännyttäne ihmisiä toisistaan.»
»Ei kai se, mutta muuten tuntuu niin omituiselta-»
»Mehän olemme molemmat työläiskodin kasvatteja.
Luulisi sen sopivan.»
»Koetetaan nyt.»
Tyttö tuntee kuitenkin, että hänen rinnallaan astelee vieras mies, hänelle hyvin kaukainen. Hän jollakin tavoin ihaileekin miestä, tämän voimakasta ja kaunista ulkomuotoa, mutta muistaa ison ja kovanahkaisen käden, jonka puristus kotona teki melkein kipeätä.
Aurinko on nyt hyvin korkealla. Joskus käytävän mutkassa se sattuu suoraan poskiin, ja tytön kasvoille ilmestyy viehkeä hymy, vaikka silmät täytyykin sulkea sädekimpun polttavan tulen vuoksi. Hän on ilmeisesti hyvällä tuulella, ja hänen tekisi mielensä istua tuohon käytävälle ja heittää hiekkaa päälleen kuten ennen lapsena. Hän ilmaisee tämän yhtäkkisen halunsa seuralaiselleen.
»Vieläkös sinä elät lapsuuden maailmoissa?» kysyy Reino katsoen tyttöön.
Irene säikähtää niinkuin hänet olisi tavattu jostakin sopimattomasta.
»En juuri... mistä lie juolahtanut mieleeni.»
»Eihän siinä mitään sopimatonta ole, en minä sen vuoksi. Päinvastoin se on hyvin miellyttävää. Nykyiset nuoret tahtovat perin helposti tulla vanhoiksi. Lapsellisuus ja leikkimishalu ovat hyvän sydämen merkki.»
»Höpsis», sanoo tyttö, joka nyt on aivan riehakkaan iloinen. »En minä sentään ole enää mikään lapsi. Minä rupean kohta itse ansaitsemaan.»
»Vai niin. Eikö olisi parempi käydä vielä koulua?»
»Ei se sovi aikaihmiselle.»
»Eivätkö vanhemmat salli?»
»Kyllä, mutta minä en halua.»
»Kummallista», ihmettelee Reino, »toiset kävisivät mielellään koulua, mutta heillä ei ole siihen tilaisuutta».
»Olisitteko... olisitko sinäkin käynyt?»
»Olisin kyllä, mutta vanhemmillani ei ollut siihen varaa. Nyt minä koetan korjata, mitä vielä korjattavissa on, työväenopistossa..»
»Oletko sinä niin opinjanoinen?»
»Jokainen terveesti ajatteleva ihminen on sellainen. Vasta maailmalla huomaa, kuinka tarpeellista koulunkäynti olisi ollut.»
»Minusta se on vähän lapsellista.»
»Vai niin. Ehkä sinäkin joskus tulet toisiin ajatuksiin.»
»Ja olenhan minä jo maleksinut tarpeeksi koulussa.»
»Miksi ei, jos sen ottaa siltä kannalta, mutta ei oppia koskaan liikaa tule.»
»Saan kai minä nyt jo jonkin paikan.»
»Kenties... vaikka aika on vaikea.»
He istahtavat syrjäiselle penkille, ja hidas keskustelu siirtyy muihin asioihin. Sunnuntaikävelijäin virta on paisunut, sen värikkyys kiinnittää heidän huomiotaan. Huomioiminen on kuitenkin enemmän ulkokohtaista, ajatus tuskin lähtee mukaan. Heidän editseen kulkee ihmiskohtaloita, mutta kumpainenkaan ei näe niitä sellaisina. He ovat liian nuoria, varsinkin tyttö, jolla ei ole elämästä muuta käsitystä kuin hämärä, aavisteleva unelma.
Kun he auringon jo siirryttyä viistoon korkeimmalta kohdaltaan astelevat Irenen kotia kohti, palaa poika vielä heidän aikaisempaan keskusteluunsa:
»Tulisit nyt, Irene, syksyllä työväenopistoon.»
Tyttö katsoo häneen hämmästyneenä.
»Onko siellä minulle mitään oppimista?»
»Totta kai, paljonkin.»
»Minä luulin, että se on jotakin sellaista... kansakoulun tapaista.»
»Ei sentään. Kyllä siellä varmasti on sinulle sopivia aineita, — kieliäkin. Tuletko?»
Tyttö miettii. Hänen mielessään vilahtelee tulevaisuuden kuvitelmia.
»En tiedä... ehdinkö... ja sopiiko tulevan paikkani vuoksi.»
»Aina sitä ehtii, jos on halua, eikä paikka saa mitään määrätä ihmisen opiskelussa.»
Reino tulee Irenen mukana sisälle. Hän haluaa vielä haastella vanhemman ammattitoverinsa Vaiston kanssa. Puhe kääntyy kohta Irenen koulunkäynnin lopettamiseen. Äiti on ilmaissut isälle Irenen päätöksen.
»Vai niin, vai aikoo tämä meidän tyttö erota koulusta?» sanoo Vaisto miltei tavallistaankin totisemmin.
Irene hätkähtää. Vaikka hän on mielestään asian loppuun ajatellut ja vaikka siitä on ollut puhetta äidinkin kanssa, tuntuu se nyt tavallaan uudelta, kun isä siihen tarttuu. Hän tuntee vähän epävarmuutta vastatessaan:
»Kyllä minä aion.»
»Mutta jos minä kiellän.»
Tätä mahdollisuutta Irene ei ole ottanut lukuun. Hän tuntee isän totisuuden ja hermostuneen päättäväisyyden, mutta hänhän on iso tyttö, aikuinen, jonka täytyy jo saada määrätä asioistaan.
»Mitä varten isä kieltäisi?» sanoo hän epäröivästi.
»Sitä varten, että sinulla on aikaa käydä koulua, eikä oppi tieltä työnnä. Luuletko sinä, että tämä työläisen elämä on niin herkkua? Jos minulla olisi aikanaan ollut tilaisuutta koulunkäyntiin, niin minä olisin lukenut vaikka kuinka pitkälle. Työläisihmisen täytyy pyrkiä paremmille päiville, jos siihen vain on mahdollisuutta.»
»Niin minä pyrinkin. Minä menen konttoriin.»
»Menet jos pääset. Senvertaisella koululla ei vielä pitkälle potkita.»
»Ovatpahan toisetkin päässeet.»
»Kenties, jos on ollut onnea... Minä en ymmärrä, miksi sinä luopuisit koulusta, kun siihen ei ole mitään pakkoa, minun vielä jaksaessani tehdä työtä.»
»Minä en siellä kuitenkaan menesty.»
»Menesty... mikä siinä, ettet menesty... Menestyväthän toistenkin lapset, etkä suinkaan sinä ole sen huonompi päästäsi kuin muutkaan.»
Irenen mieleen johtuu, että olisi parasta sanoa suoraan totuus, sanoa, että koko koulunkäynti on niin »mälvää», mutta toiselta puolen hän ei uskalla kiristää tilannetta.
»Minulla ei ole lahjoja lukemiseen», estelee hän, »ja minä haluan tehdä työtä».
»Kyllä työtä aina tehdä saa, mutta pitäisi voida valita työnsä. Vai mitä Reino ajattelee, onko tämä ruumiillinen työ niin kovin herttaista?»
Reino ei ole tahtonut puuttua asiaan, vaikka hänen olisi tehnyt mielensä sanoa jotakin Vaiston itsepäisyyden lauhduttamiseksi. Nyt hän, kun suoraan kysytään, katsoo sopivaksi vastata.
»Kyllä minä sitä samaa jo viittailin Irenelle, mutta hän näyttää pysyvän lujana päätöksessään. Turha häntä on pakottaa, jos kerran ei ole omaa halua. Ja onhan niitä opiskelemismahdollisuuksia myöhemminkin, jos se pää tulee.»
Puuseppä Vaisto miettii. Häneltäkin näyttää unelma särkyneen, ja se koskee häneen.
»Voi olla niinkin. Ajatellaan asiaa, onhan tässä nyt vielä aikaa.»
Hän sanoo sen niin hiljaisesti ja säyseästi, että siitä voi lukea melkeinpä myöntymyksen. Irene ymmärtää sen, ja hän tuntee halua ottaa isäänsä kaulasta ja kiittää. Hän ei sitä kuitenkaan tee, sillä isä on jokseenkin kauan ollut hänelle etäinen henkilö, jonka tahto aina ennen on hallinnut, mutta nyt tuntuu kuin sekin olisi murtumassa. Hän on kuitenkin sisimmässään onnellinen. On niinkuin avaraan maailmaan johtava portti raoittuisi saranoillaan.
7.
Toukokuun viimeiset viikot ovat lentäneet ohitse. Kevään nopea herääminen on kadonnut niiden mukana, ja luonto alkaa kypsyä kesään. Koululaisten jännittävin tuokio on lähellä. Nykyajan koulunuoriso elää enimmäkseen kevätjännityksen varassa. Levoton aika tempaa nuoren mielen mukaansa, ja harrastukset hajautuvat laajemmille aloille kuin ennen. Kehityksen järkkymättömän kiivaasti pyörivä ratas antaa vauhtia ajan sykkeelle. Nyt kasvetaan nopeasti, tyttö- ja poikaikä sivuutetaan melkein huomaamatta.
Koulu tosin jonkin verran pitää yllä nuorukaismieltä. Sen ovesta lehahtaa vastaan entistä hulluttelevan nuorukaisiän henkeä, joten koulun seinien sisällä joskus viehätytään pieniin kepposiin ja hieman lapsekas mieliala herää hetkeksi. Ja keväällä koulu, kuten sanottu, pitää yllä pientä jännitystä. Sen laukeaminen ei tosin ole millään tavalla järkyttävää, sitä tuskin enää sitten huomataankaan, mutta viimeisen kouluviikon on kuitenkin omituinen olo.
Taistolle kevään loppuviikot ovat olleet tuskallisia Irenen päätetty eroaminen koulusta on tuntunut hänelle merkitsevän melkeinpä ikuista eroa. Hänen polttava nuori tunteensa on saanut tyydytyksensä tytön läsnäolosta, läheisyydestä koulutuntien aikana ja siitä tietoisuudesta, että taas huomenna ollaan samalla tavoin yksissä. Mutta nyt tulee kesä, hänen nuoren rakkautensa ensimmäinen kesä, jonka hän saa viettää äitinsä ja osaksi isänsä kanssa kaukana maaseudulla, eikä Irene enää syksyllä ole hänen lähellään. Tyttö on konttorineitinä eikä huomaakaan häntä, koulupoikaa. Tämä ajatus synnyttää epätoivon pojan sydämeen.
Hän laskee vuosia: kolmen vuoden perästä hän on ylioppilas — voi kuinka pitkä aika onkaan kolme vuotta! Ja sittenkin hän on vasta ylioppilas. Upseeriksi aikoessaan hänen täytyy ensin palvella asevelvollisena viisitoista kuukautta, minkä jälkeen hän on reservivänrikki. Sitten hän ei kenties ehdi kadettikouluun vielä seuraavanakaan vuonna — voi voi, vasta neljän vuoden perästä hän pääsee upseeriksi!
Siis vielä seitsemän vuotta. Ja mikä hän silloin on? Vänrikki. Paljonkohan vänrikki saa palkkaa? Hän ottaa selvän ja vertaa vänrikin palkkaa isän tuloihin. Voi, kuinka se tuntuu pieneltä. Mutta onhan vänrikkejä naimisissa, ja Irene pitäisi paikkansa ansaiten lisää. Voikohan sentään upseerin rouva olla työssä? Hän hankkii siitä tietoja: on niitä, luutnanttien ja kapteenienkin rouvia. Siis seitsemän vuotta! Ei, kuusi vain, sillä hän menee sotapalvelukseen koulusta suoraan ja ehtii kadetiksi heti asevelvollisuutensa suoritettuaan. Niin kai se asia yleensä järjestetäänkin. Mutta kuitenkin kuusi vuotta, liian pitkä aika. Hän kyllä jaksaisi odottaa, mutta entä Irene? Naiset ovat niin heikkoja ja huikentelevaisia, ne eivät ajan mittaan kykene antamaan arvoa uskolliselle rakkaudelle.
Sitten Taiston mielessä kehittyy uusi suunnitelma: hän lukee nyt kesällä kuudennen luokan ylitse, siinä säästetään vuosi. Tämä on hyvä ajatus, ja siten voi Irenellekin näyttää, mitä kaikkea suuri rakkaus on valmis uhraamaan. Taisto innostuu uuteen keksintöönsä ja esittää sen välittömästi isälleen.
»Ole hupsimatta, mikä hätä sinulla on», sanoo isä ottaen poikansa ehdotusta tuskin vakavalta kannalta; »mistä sinä tuollaista olet saanut päähäsi?»
»Minä tahdon päästä nopeammin valmiiksi.»
»Kyllä sinä kerkiät, vaikka kaikki käy oikeassa järjestyksessäkin. Sitäpaitsi sinä olet nuorimpia luokallasi, eikä sinulla ole mitään kiirettä.»
Taiston päähän pälkähtää äkkiä ajatus tunnustaa kaikki isälle, mutta hän ei löydä sanoja. Heidän suhteensa on aina ollut jokseenkin virallinen, isä ei ole välittänyt hänen asioistaan. Äidille kenties voisi puhua, mutta hän ei kykene ratkaisemaan tätä kysymystä, tuskin auttamaankaan, sillä hän on yhtä avuton isän edessä. Taisto ymmärtää sen ja vaikenee pääasiasta, koettaen vain puolustaa esitystään.
»Onhan sellaista ennenkin tapahtunut, että joku on kesällä lukenut luokan ylitse.»
»On kyllä, mutta sinun hermoillasi ei lueta, eikä ole tarviskaan», sanoo isä, ja keskustelu on loppunut.
Taistosta tuntuu kuin hän olisi nyt hukannut viimeisen mahdollisuutensa. Nuo hirvittävät vuodet kaatuvat hänen ylitseen, ne tuhoavat hänen onnensa, elämänsä. Häntä ei ymmärretä kotona. Siellä eletään isän virastoelämää kellon mukaan.
Hänen sydämensä hätä lisääntyy sitä mukaa kuin tutkintopäivä lähenee. Hän vähitellen aivan kuin jähmettyy, sillä hän ei enää keksi keinoa estääkseen odottamassa olevaa kaameata tapahtumaa, eroa Irenestä. Lopuksi hän koettaa ajatella aihetta jäädä kaupunkiin kesäloman ajaksi, voidakseen olla tytön lähellä. Luokan yli lukeminen olisi ollut hyvä syy, mutta sen on isä kylmästi tehnyt tyhjäksi. Viimeisen kouluviikon alussa hänen päähänsä pälkähtää: ehdot! Silloin hän saisi jäädä niitä lukemaan... Mutta jos isä ryhtyisikin itse opettajaksi lomansa aikana, hänellähän on kuusi viikkoa vapaata. Tai otettaisiin maalle kotiopettaja. Ja missä aineessa hän voisi järjestää itselleen ehdot — nyt enää. Häntä harmittaa, kun ei tullut aikaisemmin tätä mahdollisuutta ajatelleeksi. Kenties siinä olisi ollut pelastus ja kosto isälle, joka ei anna hänen lukea luokan ylitse. Nyt vierii viimeinenkin kouluviikko loppuun, eikä mistään näy apua.
Tutkinnon edellisenä päivänä, jolloin on lomaa, Taisto tekee viimeisen yrityksen. Hän menee isänsä luo ja ilmoittaa haluavansa erota koulusta. Isä on aluksi aivan ymmällä. Hän ei lainkaan käsitä poikaansa, joka on menestynyt koulussa hyvin ja jonka tulevasta lakimiesurasta hän on ollut varma. Hän on kuvitellut olevansa pitkän lakimiessuvun kantaisä, välirengas, joka johtaa talonpoikaisen Neuvolan suvun Suomen älymystön huipuille. Hän voi vielä päästä esittelijäneuvokseksi, kenties ministeriksikin johonkin virkamieshallitukseen, jollaisia on ollut ja todennäköisesti johtuu vieläkin olemaan maan häilyvissä valtiollisissa oloissa. Sitäpaitsi hänen mielestään juuri virkamieshallitukset ovatkin ainoita sopivia, koska asiantuntemus on niissä parhaiten edustettuna. Ja nyt hänen poikansa, suuren suomalaisen älymystösuvun toinen vesa, jonka olemuksesta jo kaikki talonpoikaisuus olisi poissa, aikoo tyytyä keskikoulusivistykseen. Silmänräpäyksessä kaikki nämä valmiit ajatukset kulkevat hallitussihteeri Neuvolan aivojen lävitse.
»Sinähän olet aivan patahassu», sanoo hän; »en tiedä mitä ajatella moisesta mielettömyydestä. Mikä nyt yhtäkkiä on pälkähtänyt päähäsi?»
»Minä haluan päästä ansaitsemaan.» Taisto on edeltäkäsin miettinyt vastauksen.
»Mikähän kiire sinulla on ansaitsemaan, kun kerran isäsi luona on leipää ja lämmintä. Sinä olet tänä keväänä yltynyt hulluttelemaan kaikenlaista. Ensin luokan yli lukeminen ja nyt eroaminen. Mitenkä nämä molemmat sopivat yhteen?»
»Kun isä kerran ei suostunut ensimmäiseen ehdotukseen, niin minä päätin erota.»
Taisto ihmettelee itsekin, kuinka nopeasti hän keksi tämän vastauksen, vaikka ei ollut osannut valmistaa sitä etukäteen. Hallitussihteeri huomaa, että tässä on käytettävä lievää kovuutta. Hän ei käsitä mitään muuta kuin että poika on saanut joitakin tilapäisiä houreita mieleensä ja että ne menevät kyllä ohitse kesällä, raikkaassa luonnonelämässä.
»Sinä et päätä mitään. Minä päätän, että sinun on jatkettava kouluasi.»
»Mutta minä en jaksa käydä niin kauan koulua!»
»Hohhoh, sepäs ihme! Mies on väsynyt jo viidennellä luokalla.»
Taistolta loppuvat vastaväitteet. Hän huomaa törmänneensä vuoreen. Oikeastaan hän tiesi jo ennakolta esityksensä mahdottomuuden, mutta sydämensä hädässä ei voinut olla sitä tekemättä. Hän voisi sanoa isälle suoraan, miten asia on, jos tämä vain jollakin tavoin siihen viittaisi, mutta isällä ei näy olevan aavistustakaan hänen tunteestaan. Taiston sisäinen kuohunta ei kuitenkaan jaksa pysyä kokonaan piilossa. Hän on pakahtumaisillaan kurkkuun pyrkivästä itkusta.
»Isä on julma!» purskahtaa hän ja juoksee huoneesta kuin henkensä edestä.
Hallitussihteeri jää ihmeisiinsä. Mikä kumma poikaan on mennyt? No, aikaisin kehittyneen koulupojan keväthermostusta, miettii hän sitten; alkaneeko jo älymystön oikuttelu näkyä toisessa polvessa? Äitihän on jotakin puolisivistynyttä ruotsalaista vahtimestarisukua. Hän syventyy huolettomana lehtensä ulkomaanosastoon.
Tutkintopäivänä Taisto on kuin kuumeessa, joka polttaa hänen kasvonsa läikähtelevän punaisiksi. Hän on koettanut edellisinä päivinä saada Ireneä mukaansa ulos, mutta tyttö ei ole suostunut. Milloin hän on sanonut olevansa velvollinen auttamaan äitiään, milloin hänen on ollut mentävä koettamaan uutta tutkintopukuansa, milloin mitäkin, aina vain esteitä. Tutkintoaamuna hän saa Irenen lupaamaan lähteä kanssaan koulusta. Tämä lupaus rauhoittaa häntä, ja poskien levoton puna tasoittuu.
Tutkinnon päätyttyä molemmat nuoret rientävät omia teitään, kiinnittämättä huomiota toisten viidesluokkalaisten kyselyihin todistusten yksityiskohdista. Taisto tuskin vilkaisee koko paperiin, se ei nyt ole tärkeä. Irene lukee todistuksensa joutuisasti läpi ja nyrpistää nenäänsä, se ei häntä siis täysin tyydytä. Samanluokkalaiset, jotka muistavat Irenen eroavan koulusta, koettavat lausua hänelle hyvästejä ja toivottaa onnea. Varsinkin tyttöjä kiinnostaa hänen siirtymisensä itsenäiseksi naiseksi.
»Kuule, mitä sinä aiot?... Onko sinulla jo paikka? ... Voi, jos minäkin pääsisin!»
Irene irtautuu nopeasti tyttöparvesta ja rientää Taiston kanssa kadulle. Koulun hälinä jää hänen taakseen. — Kuulen tuon viimeisen kerran, — ajattelee hän ja huomaa ihmeekseen, että tähän ajatukseen liittyy hieman kaipausta. Se haihtuu kuitenkin kohta, sillä hän ei vielä ymmärrä jättäneensä jälkeensä kokonaisen jakson elämästään.
Taiston mieli kuohuu vuolaana koskena. Tämä on hänen ensimmäinen rakkautensa, joka tavallisesti aina kääntyy mieluummin sisäänpäin ja sulkeutumuksessaan voi olla hyvinkin tuskallinen. Se on kuvitelmaa ja täynnä rohkeita sanoja ja suunnitelmia silloin, kun ihastuksen kohde on poissa ja sitä kärsitään yksinäisyydessä. Ihastuksen rinnalla se kutistuu pieneksi ja saamattomaksi. Tunne kiertää kuumeisena jossakin kauempana, eikä sen tulkiksi tule vapauttavaa sanaa.
Irene on hiukan utelias, sillä Taisto on ilmoittanut haluavansa puhua hänen kanssaan tärkeästä asiasta. Hän ei oikeastaan ole vakavammin ajatellut poikaa; tämän nimi — vain pelkkä nimi — on johtunut hänen mieleensä joidenkin tapausten ja vertailujen yhteydessä, mutta sekään ei ole herättänyt pysyväisempää ajatusta. Hän kyllä tietää, että poika pitää hänestä, on rakastunut omalla tavallaan, ja jokainen tällainen tapaus synnyttää naisistuvassa tytössä, kuten kypsyneessä naisessakin, odottavaa uteliaisuutta. Irene ei ole vielä milloinkaan kuullut rakkaudentunnustusta, jollaisilla jotkut samanikäisetkin tytöt ovat kerskuneet. Kenties Taisto sen nyt tekee, ja hän koettaa miettiä, mitä siihen vastaisi. Hän mielellään houkuttelisi sen esiin sopivalla tavalla, mutta ei tiedä sanoja.
»Mitä asiaa sinulla minulle on?» kysyy hän vihdoin, kun poika on vaiti, ja huomaa samassa, että tämä oli hyvin epähienosti sanottu. Hänen poskilleen nousee hieman harmin punaa.
Poika hätkähtää. Kysymys putosi kuin raskas järkäle keskelle hänen ajatusmaailmaansa ja hajoitti sen lasinhauraan rakennuksen.
»Irene, minulla olisi paljonkin sanottavaa sinulle, mutta en minä taidakaan nyt... tässä... kadulla...»
Pojan änkyttävä epäröinti hävittää Irenen äskeisen harmin, ja hänen uteliaisuutensakin katoaa.
»Kyllä kai kadulla on puhuttu tärkeämpiäkin asioita», sanoo hän ihmeen kylmästi ja asiallisesti.
»Irene, sinä et pidä minusta. Sinä olet aina niin tyly.»
Poika virkkaa sen äkillisesti survaisten ja tuntee kuin helpoitusta.
»Mistä sinä tiedät? Ethän sinä ole kysynytkään.»
»Minä olen nähnyt sen... Kyllähän sinä tiedät, että minä pidän sinusta.»
Taisto on mielikuvissaan suunnitellut tämän kohtauksen aivan toisenlaiseksi. Hän on kuvitellut puhuvansa rakkaudestaan tulisesti ja taivuttavasti. Hän on haaveissaan nähnyt Irenen silmien loistavan, poskien hehkuvan, ja sitten hän on kääntänyt katseensa Taistoon, ihmeellisen katseen, jossa on ollut kosteutta, hellyyttä, ja sen jälkeen Irene on lausunut hänen nimensä hiljaa, sointuvasti, pehmeästi, hyväillen. Ja vielä paljon muutakin on mahtunut näihin mielikuviin.
Nyt katu meluaa ja kuhisee heidän ympärillään, ja Taisto ikäänkuin tuntee hukkuvansa sen vilinään, ihmisvirtaan, joka vie hänet kauas, hyvin kauas Irenestä, johonkin outoon paikkaan, missä ei ole muuta kuin inhoittavan kylmästi ja ilkkuvasti nauravia vieraita kasvoja.
Tempautuessaan irti näystään Taisto huomaa Irenen katsovan häneen. Tytön silmissä on veitikkaa. Hänenkö kasvonsa ne olivatkin, ne nauravat ja ilkkuvat?
»Mitä se sellainen pitäminen sitten on?» kysyy Irene. »Onko se hyvin tärkeätä?»
Taaskin Taiston kurkkuun nousee jotakin ahdistavaa, se kohoaa sinne perin helposti, kun hänen mielensä katkeroituu. Kaikki on nyt säpäleinä, unelmat ja toiveet.
»En minä nyt voi puhua sinulle, mutta minä kirjoitan. Saanko?»
»Tietysti, minä olen hyvin iloinen, kun joku muistaa.»
»Muistatko sinä minua?»
»Kyllä, olethan sinä ollut kiva kaveri.»
»Mutta kirjoitatko myös?»
»Saa nyt nähdä, minä olen koulussakin ollut niin huono aineenkirjoittaja.»
Taisto ei voi enää jatkaa keskustelua, joka on muuttunut luonteeltaan aivan toisenlaiseksi kuin hän oli suunnitellut. Hän eroaa sopivasta kulmasta kotiinsa. Hyvästely on lyhyt ja asiallinen.
»Milloin sinä lähdet maalle?» kysyy Irene.
»Huomenna kai.»
Taisto rientää kuin jotakin vainoavaa petoa pakoon. Hän on ennenkin lähtenyt samalla tavalla Irenen seurasta, mutta se peto tuntuu nyt olevan aivan hänen kintereillään, saavuttamassa.
Kotiin tultuaan hän menee huoneeseensa ja paiskautuu vuoteeseen. Äiti kyselee, onko hän sairas.
Poika ei vastaa, vaan purskahtaa väkivaltaiseen itkuun.
»Oliko sinulla epäonnea koulussa?» tiedustelee äiti huolissaan. »Missä sinun todistuksesi on?»
Taisto kaivaa sen esiin taskustaan. Jumalan kiitos, huokaisee äiti. Poika on tilapäisesti pahoinvoipa, jännitystä kaiketi. Kyllä se siitä pian menee ohitse.
8.
Ensimmäiset päivät koulun päätyttyä tuntuvat Irenestä omituisilta. Hänen mielessään on ennen kesäloman alkaessa liikkunut jonkunlainen vapautumuksen tunne, johon tosin edellisenä keväänä oli sekautunut hiukan katkeruutta luokalle jäämisen johdosta, mutta nyt hänellä on aivan uusi vaikutelma. Äiti antaa hänen nytkin, isän mentyä työhön, nukkua pitempään kuin tavallista, levätä kouluvuoden ponnistusten jälkeen, kuten hän sanoo. Siinä suhteessa on siis kaikki entisellään, mutta eräänlaista sivumakua antaa tietoisuus siitä, ettei hän enää milloinkaan mene kouluun. Tämä vapaus ei ole nyt tilapäistä, vaan vuodesta vuoteen jatkuvaa. Koulun orjuus on mennyt.
Työn kahleet odottavat, mutta Irene ei tunne niiden puristusta, hänen mielestään työ on leikkiä. Lojuessaan vuoteessa liereillään hän ajattelee tulevaisuuttaan, itsenäistä elämäänsä. Jos hän saa hyvän työpaikan, muuttaa hän kotoa omiin oloihinsa. Mutta käyköhän se päinsä? Isä saattaisi vihastua, ja äiti varmaan surisi kovin. Mutta hänhän olisi silloin oma herransa, voisi tehdä mitä tahtoo. Sitäpaitsi hän kävisi usein kotona, toisi pieniä tervetuliaisia, antaisi äidille elokuvarahoja ja koettaisi joka tavalla olla vanhempiensa mieliksi. Se asia tuntuu järjestyvän hyvin.
Joskus hänen mieleensä välähtää, että eiköhän pitäisi ensin hankkia paikka ja sitten vasta järjestellä tulevaisuuttaan, mutta ajatukset sivuuttavat sellaisen joutavanpäiväisyyden, joka varmaankin on helppo asia, ja pyrkivät suoraa päätä kauemmaksi.
Eräänä päivänä aamiaista syödessä isä sanoo:
»Eikös se tämä meidän tyttö meinaakaan hankkia paikkaa? Lekottelee tässä vaan kaikessa rauhassa.»
Isä on taas ärtyisellä tuulella. Hänellä on sisäinen vaiva, sen huomaa hänen nenänpielensä nytkähtelevistä uurteista.
Irene ei ennätä vastata mitään, ja tuskin hän osaisikaan. Äiti ehättää väliin.
»Mitäs se nyt vielä. Täytyyhän tytön toki vähän levätä koulun jälkeen..»
Näyttää kuin isä haluaisi vielä jatkaa jotakin pistävää, mutta hän hillitsee itsensä ja sanoo vain lyhyesti:
»Ei kannata kovin kauan lepäillä.»
Tämä lyhyt keskustelu jättää Irenen mieleen vaikutelman työnhaun pikaisesta välttämättömyydestä. Muutoin saattavat välit isään kiristyä, kun koulusta eroaminenkin on tapahtunut oikeastaan vastoin hänen tahtoaan.
Hän ryhtyy yhdessä äitinsä kanssa tutkimaan tarkasti lehtien ilmoitusosastoja. Paikkoja on yleensä hyvin vähän tarjolla, tai jos on, niihin vaaditaan aina enemmän kuin Irenen tiedot ja taidot edellyttävät. Kirjeenvaihtaja, joka taitaa molempien kotimaisten kielten lisäksi saksaa ja englantia... täydellisesti italialaiseen kirjanpitoon perehtynyt naiskonttoristi ... Aina vain sellaisia ehtoja, joita Irene ei voi täyttää. Kokonaisen viikon mittaan lehdet eivät anna minkäänlaista apua. Minkävuoksi koulussa on opetettu kaikenlaista turhaa eikä mitään työnsaantiin tarvittavaa? tuskittelee Irene äidilleen, joka on ihmeissään, kun on pitänyt tytärtään niin korkeasti oppineena, että hänen pitäisi toki kelvata tuollaiseksi konttorirotaksi.
»Keski-ikäinen herrasmies haluaa nuoren neidin tai lesken talouttaan hoitamaan. Vastaus valokuvan kanssa t.l. konttoriin nimim. X.»
Irene kiinnittää äitinsä huomiota tämänlaiseen ilmoitukseen. Siinähän ei ole muita pätevyysehtoja kuin valokuva. Hän ymmärtää itsekin, että paikka ei ole hänelle kelpoisa ja että siihen sisältyy jotakin sopimatonta, mutta kun se on samalla palstalla muiden »palvelukseen halutaan» — ilmoitusten kanssa, osoittaa hän sitä puolipiloillaan.
Äiti sävähtää. Kuinka hänen tyttärensä voi huomioida tuollaisen ilmoituksen?
»Kyllä kai sinä itsekin tiedät, ettei sellainen paikka sovi kunnon tytölle?»
»Mutta kun ei muitakaan ole tarjolla», väittää Irene yhä puoleksi leikkiä laskien.
»Ei, lapsi kulta, leikilläänkään saa puhua sellaisista asioista.»
»Millaisista?» inttää Irene.
»No, kyllä noin iso tyttö jo ymmärtää, minkälaisia taloudenhoitajia haetaan valokuvan mukaan... Jos nyt isäsi kuulisi.»
»En minä isän kuullen sanoisisikaan.»
Viikkoinen sanomalehtien ilmoituspalstojen tarkkailu opettaa Irenelle, että työpaikka ei ole aivan helpossa. Hänen koulussa oppimansa kirjanpito rajoittuu alkeisiin, pikakirjoitustaitoa ei ole lainkaan, ja kielten osaaminen on niinikään varsin epämääräistä. Mihin pääsee keskikoulun oppimäärällä? Hän havaitsee, että koulu ei rakenna mitään elämää varten. Sellaiseen työhön, mihin hänen tietonsa riittävät, olisi yhtä hyvin voinut päästä kansakoulun jatkoluokilta. Olisiko seurattava isän toivomuksia ja jatkettava vielä? Mutta mitä sitten tulee! Mihin hän pääsisi ylioppilaana? Olisiko siihen mennessä lisääntynyt mitään käytännöllistä taitoa? Tuskinpa. Ja pääsisikö hän ylioppilaaksi? Matematiikka voisi tehdä tenän. Mutta ylioppilaastakin pitäisi lukea eteenpäin, lukea, aina vain lukea eikä kenties sittenkään saavuttaa mitään.
Sitäpaitsi: hän ei voi lukea, hän ei jaksa käydä koulua. Hänestä se kaikki on niin lapsellista. Hän on iso tyttö, aikaihminen, nainen. Miltä nyt näyttäisi, jos hän joka arkipäivä marssisi kouluun kirjapinkka kainalossa? Ei, ei sinne enää, ei missään tapauksessa.
Kerran, sunnuntaiaamuna, tulee taas Reino Valo. Hän haluaa viedä Irenen Mustikkamaalle. Olisi sopivaa paistattaa siellä tällainen aurinkoinen pyhäpäivä, kun kesäkin on tullut näin aikaisin, eikä sitä taaskaan tiedä, kuinka pitkälle kaunista riittää.
Irene panee vastaan. Hän ei halua Mustikkamaalle, Pihlajasaaressa olisi siistimpää.
»Kuinka niin?» väittää Reino. »Mikäs sen Mustikkamaan pilaa?»
»Eikös siellä ole vain työläiskansaa?»
»Ei se saarta likaa. Siellä vain tämä meikäläinen tuntee olevansa omassa ympäristössään... ja eikös Irenekin ole työläiskodin lapsi?»
Irenen olisi siihen kysymykseen tukala vastata, mutta isä onneksi kerkiääkin ennen.
»On kyllä. Mene vaan sinne Reinon kanssa.»
Äiti olisi mielellään tukenut tyttärensä mielipidettä, mutta huomattuaan isän asettuneen Reinon puolelle ei sano mitään. Irenekään ei enää vastusta, vaikka hänen hyvä tuulensa onkin tiessään, ja hän aavistaa tästä tulevan ikävän sunnuntain. Ehkä kuitenkin on parasta — lohduttautuu hän — mennä Reinon kanssa juuri Mustikkamaalle. Hänhän on kuitenkin työmies, ja jokainen sen varmaan huomaa.
Mustikkamaa on lähimpiä niistä kallioisista saarista, jotka kehystävät pääkaupungin rannikoita. Ne ovat kaupungin hupisaaria, joiden merenhenkeen on järjestetty helppo pääsy omia kulkuneuvoja omistamattomille. Niihin vaeltaa seesteisinä kesän sunnuntaipäivinä paljon ihmisiä, koko pääkaupungin väestö, jolla ei ole omia kesäasuntoja. Ennen arvokkaat rouvat liikkuivat Seurasaaren poluilla kannatellen pitkiä, raskaita hameitaan, suojaten päivän varjoilla kasvojensa hipiää ja työntäen suojuksella hyvin verhottuja lastenvaunuja, joissa kitisi kärtyinen, kalpea perillinen. Nyt siellä kulkee kevyesti vaatetettuja ihmisiä, ja sen rannoilla ja töyränteillä lojutaan puolialastomina.
Lapsia kuljetetaan avonaisissa vaunuissa, ja ne kipristävät hauskasti pientä naamaansa auringon siihen väkevästi sattuessa, mutta hymyilevät ja nukkuvat pian lämpöisiin, terveyttä tuoviin säteihin. Seurasaarella voi sentään vielä nähdä päivänvarjon, sillä se on jollakin tavoin aristokraattisempi suvisaari kuin toiset pääkaupungin lähiseudut, ja vanhat rouvat pistäytyvät sinne joskus verestämään nuoruutensa muistoja, kävelyttämään haalistuneen päivänvarjon suojaamina ainoita ystäviään, ylönsyöneitä koiriaan, ja lievästi sadattelemaan nykyajan alastomuutta.
Muualla kukoistaa luonnonmukainen rantaelämänä tuoreena ja täydellisenä. Se alkaa pääkaupungin omasta hiekkarannasta ja levittäiksen läheisten, kallioperäisten saarten hiukan merellisen yksitoikkoiseen, mutta raikkaaseen ja uhkeaan seppeleeseen.
Mustikkamaa on etupäässä ruumiillisesta työstä elävien kesäinen sunnuntaisiirtola. Sinne suuntautuu loputon ihmisvirta pitkin pyhäpäivää. Alituisesti kaupungin ja saaren väliä kyntävien laivojen matkustajista kuvastaa työläiselämän muotoja: totisia, hillittyjä kasvoja, joista on vaikea arvata ikää, sillä niihin ovat piirtyneet ahkeran elämän juonteet. Kuka voi sanoa, ovatko ne olleet siinä kymmenen vai kaksikymmentä vuotta? Mutta sinne vaeltaa myös reipasta, urheilun kasvattamaa nuorisoa, johon työ ei ole ainakaan vielä painanut leimaansa ja jonka huulilta helähtää elämäntäyteinen nauru. Saarella luonnonelämä viriää terveenä ja sopusuhtaisena. Isompia ja pienempiä ryhmiä, joissa alastomuus rehoittaa, on melkein kiinni toisissaan, mutta kukaan ei ole toisensa tiellä; kaikki ovat tavallaan samaa perhettä, vaikka jokaiselle ryhmälle riittää oma paikkansa järeillä kallioilla, jotka ovat kuin työläiselämän kova, arkinen taival, ja kellertävillä hiekkarannoilla. Uimalaitoksella on usein kilpailuja, ja tanssilavalla kehittyy iltaisin huoleton karkelo.
Siellä työtätekevän ihmisen lepopäivä häilähtää nopeasti ohitse, ja myöhäiseen iltaan saakka kuljettavat laivat takaisin hieman väsyneitä, mutta onnellisia ja päiväänsä tyytyväisiä ihmisiä, jotka pian hajautuvat pääkaupungin moniin sokkeloihin, etupäässä laitapuolille, aloittaakseen jälleen seuraavana päivänä viikkoisen työn.
Arkipäivinä saari on hiljainen. Vain yksinäisiä lyhyen lomansa viettäjiä, joilla ei ole mahdollisuutta matkustaa kauemmaksi, loikoilee sen rauhaisuudessa, ja iltaisin sinne tulvahtaa varsinkin nuorempaa väkeä siemaisemaan korkeimmilta kallioilta henkäyksen meren suolaista ilmaa.
Irene ja Reino ovat tällä saarella omituinen, yleisestä sävystä poikkeava pari. Sinne tulee paljon totisia, mutta ylen harvoin huonotuulisia ihmisiä. Sinne tullaan aina aavistelevan odotuksen vallassa ja palataan yli odotuksen saaneina. Reino on kyllä iloinen ja luonnollinen, hän on tällä saarella ollut usein. Irene muistaa kerran käyneensä toisten pikku tyttöjen kanssa, mutta siitä käynnistä hänellä ei ole mitään kunnollista muistoa. Vanhempiensa seurassa hän ei ole liikkunut juuri missään. Isä on kotonaistuja, joka joskus takavuosina lähti tuttaviin vierailulle, mutta nyt ei enää pitkiin aikoihin ole poistunut minnekään.
Hän viihtyy vain työssään ja lomansa aikana on tuskaisempi kuin muulloin. Silloin hän tavallisesti hakkaa puita ja nikkaroitsee minkä mitäkin vieraille — kotiin ei sanottavasti mitään, vaan heidän huonekalunsa ovat muualta hankittuja. Ei kannata tehdä niitä kotona, sanoo hän. Isä on niitä työläisiä, jotka luonteensa mukaisesti orjuuttuvat työhönsä, tuntevat sen taakan niin raskaana, etteivät vapaa-aikanaankaan osaa siitä irtautua. Äidillä olisi halua liikkua, mutta isän vuoksi hänkään ei viitsi. Siitä voisi syntyä kotiriitaa.
Reino koettaa puhella, mutta saa vain lyhyitä vastauksia, joista helposti huomaa, että Irenen ajatukset ovat kokonaan muualla. Ne lepattelevatkin levottomina milloin missäkin; vanhoissa kesämuistoissa maalla, jonne hän, kaupungin lapsi, aluksi vaikeasti perehtyi, mutta useampia kesiä vietettyään hän voimakkaasti mieltyi maaseudun hieman unteloon elämään. Nyt hän ei enää sinnekään kaipaa. Kouluvuosiltakin vilahtelee sekavia kuvia, mutta nekään eivät pitkälti kiinnosta.
Hän muistaa taas Taisto Neuvolankin ja vertaa häntä Reinoon. Niin hän teki viime kerrallakin ollessaan Reinon kanssa ulkona. Vaaka kallistuu nytkin Reinon puolelle, vaikka hän ei osaa oikein itselleen selvittää syytä. Jostakin pyrkii sentään esille ajatus: Reino on mies ja Taisto vain hermostunut koulupoika, arka ja saamaton. Mutta Reino tuntuu olevan melkein liiankin terve ja kiinni omissa harrastuksissaan, urheilussa ja työväenopistolueskelussa. Ja ennen kaikkea: hän on työmies. Ireneä välistä ihan kuin hävettää, että hänet nähdään sellaisessa seurassa. Jos nyt joku entisistä tovereista, tytöistä varsinkin, tulisi vastaan, niin mitähän hän ajattelisi ja mitenkä katsoisi Ireneen? Tyttöä lohduttaa kuitenkin ajatus, että ne eivät liiku täällä.
Saareen päästyä Reino, joka välillä on hiukan masentunut Irenen omituisesta käytöksestä, unohtaa sen kokonaan. Täällä tutussa luonnossa on turhaa ottaa raskaasti ihmisen pieniä nyrpeyksiä.
»Kierretään koko saari, haetaan sopiva paikka, mieluummin korkealta kalliolta, jolta on näköala merelle», puhuu Reino haltioituneena.
»Pitääkö meidän nyt kaikkein näkyvimmälle paikalle...?» kysyy Irene.
Reino nauraa ääneen.
»Luuletko sinä meitä huomattavan täällä, missä saattaa olla kymmenentuhatta ihmistä?»
»Sitä enemmän on katselijoita.»
»Ja mitä meidän tarvitsee hävetä? Vai onko sinusta häpeä olla minun seurassani?»
Reino muuttuu vähän totiseksi ja koettaa katsoa Ireneä silmiin. Tämä huomaa sen ja kääntää katseensa sivuun. Toinen oli koskettanut sitä ajatusta, joka itsepintaisesti oli aina palautunut Irenen mieleen. Salamannopeasti ohi menevän tuokion hänen tekisi mielensä huutaa myöntävästi, mutta hän saa pian malttinsa takaisin ja vastaa pingoitetun epämääräisesti.
»Ei senkään vuoksi, mutta minusta on outoa liikkua suuressa ihmistungoksessa.»
Reino on suora, särmättömäksi kehittynyt luonne. Hän ei edes epäilekään, että sanojen takana saattaisi piillä muuta kuin mitä ne ilmaisevat. Siksi hän saavuttaa hyvän tuulensa heti takaisin.
»Vai sellaista sinä?... Teillä ollaan niin hiljaisia ja koto-oloisia, sinustakin meinaa tulla samanlainen. Ei se sovi nuorelle tytölle, joka vielä on niin nätti, että sitä kehtaa näyttää vaikka koko kansalle.»
Irenen mielessä kuohahtaa hyvän tunne.
»Olenko minä sinun mielestäsi?»
Sinuttelu käy nyt helposti, vaikka hän sitä tähän saakka on koettanut kierrellä. Reino on tuntunut hänestä niin vieraalta.
»Totta kai, kyllähän sen sokeakin näkee», varmentaa Reino vielä.
Irene on nyt lopullisesti voitettu. Hän heittäytyy äkillisen ilonsa valtaan ja muuttuu rupattelevaksi. Hänen naurunsakin soi ihmeellisen heleästi. Hän unohtaa ympäristönsä, on todella nuori, huoleton tyttö, joka kisailee ja on vallaton. Reino kosketti tietämättään sellaista kieltä, joka naisistuvalle tytölle heläytti sopivan elämän vireen.
Reino on nyt Irenen mielestä hyvä poika, saaren yleisö erittäin mielenkiintoista, ja hän viettää onnellisen sunnuntain.
Vielä kotona, kun hän loikoo vuoteessaan ja silmät alkavat painua kiinni väsyneen ruumiin käskystä, hän muistaa Reinon sanat. Siihen muistoonsa hän nukkuu.
9.
Irenen mieleen on jäänyt kytemään ajatus: mitä Reino tuntee häntä kohtaan, rakastaakohan poika häntä?
Tytöllä on vielä utuinen kuva rakkaudesta. Lapset usein jo hyvin varhaisina vuosinaan tuntevat palavaa kaipuuta, jopa hyväilemisen tarvetta, jotakuta toisen sukupuolen samanikäistä lasta kohtaan. Se on luonnollinen vaisto, joka myöhemmin kehittyy syvällisemmäksi tunteeksi, mutta sen kohde on tavallisesti jo silloin toinen kuten tunteen edellytyksetkin.
Irenelläkin on kai ollut tuollainen lapsi-ihastuksensa kuten yleensä normaaleilla lapsilla, mutta hän on samalla alkanut ihailla itseään, tarkata omien muotojensa kehitystä. Mitään pitemmälle päässyttä koululaisrakkautta ei Irene ole tuntenut. Kiintymyksen herättää usein toisen kiintymys ja huomio. Kun Irene näki Taisto Neuvolan katseen viipyvän hänessä ja pojan punastelevan seurassaan, niin hänen vaistonsa piankin selvitti hänelle, että Taisto oli rakastunut.
Hänen ajatusmaailmaansa tulvahti silloin jotakin uutta ja odottelevaa. Silloin hän oikeastaan selvästi huomasikin omat ruumiilliset sulonsa. Samalla hänen mielessään heräsi hiven lämpöä Taistoa kohtaan. Poika oli antanut kasvuvoimaa sille elämän idulle, joka oli herännyt romaaneja lukiessa ja sitten yrittänyt versoa epävakaisena mielikuvituksen maailmassa. Irene käsitti, että Taisto oli kiintynyt häneen tavallista enemmän ja että hän kärsi, jos Irene vain suhtautui leikillä hänen tunteeseensa. Tämä toisen nähtävästi kärsimystä tuottava herkkyys herätti aluksi Irenen myötätuntoa, ja joskus hän heidän ollessaan kahden katsoi poikaa pitkästi silmiin ja kosketti kuin rauhoittaen hänen kättään. Mutta huomatessaan, että poika silloin nopeasti tasaantui ja tuli ikäänkuin rohkeammaksi, sulkeutui hän itseensä ja antoi hereästi irtautuvien kylmien sanojen putoilla.
Hyvin helposti Irene käsitti, että Taisto ei ollut mies eikä edes miehen alku oikeassa merkityksessä. Tytöllä ei tietysti ollut mitään varsinaista miesihannetta, mutta Taiston lapsekkuus, jossa ei edes ollut toisten samanikäisten poikamaista huolettomuutta, tuntui hänestä kovin silmäänpistävältä. Irenen mielestä oli esimerkiksi matematiikan nuori maisteri oikea mies.
Tyttö ei voinut tarkasti määritellä tätä käsitystään, mutta maisteri oli hyvin voimakkaan näköinen eikä näyttänyt kiinnittävän oppilaihinsa mitään erikoista huomiota. Miesopettajat ovat tavallisesti koulutyttöjen suuria ihastuksia, ja useinkin on yksi ja sama opettaja koko koulun tyttöjen ihanteena, jopa salaisten ajatusten kohteena. Se lienee puolikypsyneiden laumavaistoa, sellaista vaihetta, jolloin tytöillä on vain sukupuolensa yhteistaipumukset, mutta ei vielä luonteen erikoispiirteitä. Matematiikan opettajasta ei kuitenkaan yleisesti pidetty. Hän oli tyttöjen mielestä joutavan ankara ja ylpeä. Suomen kielen lehtori herttaisine hymyineen oli sensijaan tyttölauman yleinen suosikki. Irenen ajatuksissa matematiikan maisteri oli paras, vaikkakin hän oli juuri tämän opettajan aineissa heikoin.
Maisteri on nyt kuitenkin siellä kaukana, koulun maailmassa, jonne Irene ei enää palaa, eikä hänelle ole jäänyt siitä mitään unelmaa. Taistokin hermostuneine lapsenilmeineen tuntuu nyt selvästi jääneen siihen kadonneeseen maailmaan.
Entä Reino? Hän on reipas ja miehekäs, ja nyt Irene ajattelee: rakastaako Reino häntä? Hän sulkee ajatustensa piiriin juuri tuon tärkeän ja tähän asti omiin elämyksiinsä sovittamattoman sanankin. Reino ei ole sanallakaan viitannut sinne päin, mutta hän on ruvennut hakemaan Irenen seuraa. Hän puheli, että mennään ensi sunnuntainakin samoille kallioille, ja kysyikin sitä, vaikka Irene ei osannut vastata. Sitten tyttö koettaa muistella Reinon eleitä ja ilmeitä. Olisivatko ne kenties kertoneet hänen tunteestaan? Taisto ei voinut olla ilmaisematta itseään. Sen huomasivat alaluokkienkin pojat, kun he Taiston kanssa kahden kävelivät koulun pihalla. Mutta Reinosta hän ei havainnut mitään sellaista.
Ajatus siirtyy edelleen: jos Reino häntä rakastaisi, niin mitä hän, Irene, tekisi, ja mitä hän vastaisi, jos Reino kysyisi? Reinolla on joustava vartalo, miellyttävät kasvot... Mutta hän puhuu niin... tavallisesti... ja sitten hänen kätensä... Osaisivatko nuo kädet hivellä pehmeästi hänen hiuksiaan (kuten romaaneissa tehdään) ja poskiaan; eivätkö ne tuntuisi karkeilta?... Eikö kuitenkin rakkaus unohda kaikkea?... Mutta eihän hän rakasta... ei... eikä ehkä Reinokaan. Jospa sentään... silloin hänestä tulisi Reinon vaimo, eikä hänen tarvitsisi etsiä työtä.
Työmiehen vaimo... Irene katselee ympärilleen: tällainen ummehtuneen hajuinen kamari ja tuollainen keittiö, jonka hellan ja kohisevan vesijohdon äärellä hän saisi liikkua päivästä toiseen. Ei, hän tahtoisi palvelijan... Mutta Reinohan on työmies... Sitten hänelle tulisi tytär, joka asuisi kamarissa, ja he nukkuisivat keittiössä kuten nyt isä ja äiti.
Ei, hän etsii ja saa työtä. Hänelle tulee oma huone, siisti, kaunis asunto, kenties kaksio, paljon kauniita pukuja, vapaa elämä. Hänhän on niin nuori, miksi hän ajattelisi Reinoa, joka ei merkitse hänelle mitään. Sitten joskus tulee aivan toisenlainen mies, ajaa omalla hienolla autollaan, ottaa hänet ja vie ihanaan kotiinsa, jossa on kaikkea yllinkyllin, vielä enemmän kuin lienee Taiston kotona.
Sitten tuli Taistolta kirje, se suuri selitys, jonka hän oli luvannut ja jonka Irene oli unohtanut. Se oli kirjoitettu huolellisella koulukäsialalla, siististi ja ilman pyyhkimisiä.
Hyvä Irene! Mielelläni kirjoittaisin »hyvän» tilalle toisen, enemmän merkitsevän sanan, mutta en uskalla, kun Sinä olit niin kylmä minulle viimeksi tavatessamme. Minä aloin kirjoittaa Sinulle heti kun tänne maalle tulimme, mutta aina on ollut kaikenlaisia häiriöitä, ja minä olen saanut kirjoittaa tämän useampaan kertaan, että olisi sellainen kuin minä haluan ja sinun arvoisesi. Sinä tiedät, Irene, että minä pidän Sinusta enkä koskaan johdu muista pitämäänkään. Taaskin sanoisin enemmän, mutta Sinä ehkä nauraisit minulle, ja sitä minä en kestäisi. Minä olen Sinulle jo ilmoittanut, että minä tahdon tulla upseeriksi. Isä kai aikoo minusta lakimiestä, mutta minä haluan palvella sankarina isänmaatani, ja sitäpaitsi se on lyhin ala. Enkö minä Sinuakin miellyttäisi sotilaspuvussa, ja varsinkin kun astuisin paraatissa joukkoni etunenässä? Minä olen laskenut, että kuuden vuoden päästä olen upseeri, mutta jo neljän vuoden perästä, kun minusta tulee kadetti, me voimme mennä kihloihin, ja Sinä näkisit minut aina paraatissa armeijan lippupäivänä. Etkö Sinä silloin olisi onnellinen? Täällä maalla on niin kaunista ja lämmintä, mutta minä en siitä osaa oikein nauttia, kun Sinä olet siellä niin kaukana. Uimassa sentään olen käynyt pari kertaa viime päivinä, kun vesi on ollut niin lämmintä. Oletko Sinä käynyt? En oikein tiedä, mitä Sinulle kirjoittaisin, kun Sinä olit niin kylmä ja totinen viime kerralla tavatessamme. Minulla olisi niin paljon kerrottavaa, mutta pääasian olen kuitenkin sanonut. Jos Sinä pidät minusta, Irene, kuten minä Sinusta, niin kirjoita ihan suoraan. On vain niin ikävää, kun Sinun täytyy tehdä työtä, vaikka minä tahtoisin, että voisit rauhassa odottaa minua ja ajatella meidän tulevaa onneamme. Mutta maailma on niin kova, ja meidän täytyy kestää kaikki. Ehkä sitten koettelemusten jälkeen onnemme on sitä täydellisempi. Kirjoita minulle! Minä odotan hartaasti ja soudan joka päivä postin järven toiselta puolelta ylihuomisesta alkaen. Muuten sen hakee palvelija, mutta minä en salli, että Sinun kirjeesi joutuu vääriin käsiin. Ja jos et Sinä kirjoita viimeistään viikon kuluessa, niin minä olen onneton enkä tiedä, miten saan aikani täällä maalla kulumaan. Minä lähden nyt viemään tätä kirjettä postiin. Otan mukaan uistimen, että äiti ei arvaa. Muuten minä en viitsi uistella, vaikka isä siihen on kehoittanut, mutta jos Sinä olisit mukana, niin sitten kyllä. Voi hyvin äläkä unohda minua! Taistosi.
Irenessä heräsi hänen luettuaan hiven kujeellista koulutyttöä. Hän muisti joskus kolmisen vuotta sitten saaneensa saman luokan pojalta suunnilleen yhtäläisen kirjeen, jossa puhuttiin pitämisestä ja onkimisesta samassa hengenvedossa ja johon hän vastasi leikkisästi: »Pete, ole kiltti äläkä mene yksinäsi vesille, voit hukkua, enkä minä sitten enää pidä sinusta.» Nyt hän tuntee olleensa erinomaisen viisas silloin.
Pitäisikö hänen vastata Taistolle, ja mitä hän vastaisi? Samalla tavallako kuin pikku Petelle silloin? Kenties se olisi sopivinta, sillä nyt on Taisto lopullisesti poistunut hänen mielestään. Se poika ei sovi edes vertauskohdaksi, jos ajatuksiaan toisista pojista tarvitsisi joskus punnita. Ei Reino tuolla tavoin kirjoittaisi. Hän sanoisi suoraan, mutta Taisto ei osaa edes välimatkan päästä ilmoittaa tunteitaan. Ja sitten hänestä vielä tulee upseeri. Pyh! Irenen mielestä sotilaan rinnassa pitää olla rohkeampi sydän.
Hän päättää olla kirjoittamatta, sillä hän ei kuitenkaan halua loukata Taistoa. Kenties poika lapsellisuudessaan on hyvinkin vakava. Mutta kun ei kuulu mitään, niin unohtaa.
Irene uskoo nyt vapautuneensa jostakin lapsellisesta, joka on ollut hänelle jonkun verran ahdistavana siteenä kouluun, viimeisenä polkuna siihen maailmaan, josta hän on ainiaaksi eronnut.
10.
Irenen täytyy toden teolla pureutua uuteen elämäänsä. Kotonaoloa on tarpeeksi, työtä on löydettävä. Sanomalehti-ilmoitusten perusteella näyttää olevan mahdotonta tavoittaa mitään sopivaa. On mentävä kysymään, sanoo isä. Ilmoituksissa halutaan kuitenkin vain kirjallista vastausta, toisissa sanotaan: henkilökohtainen käynti vain pyydettäessä. Voiko niihin mennä? Pitää yrittää, sanoo isä.
Eräässä lehdessä on useita sellaisia ilmoituksia, joiden alla on liikkeen nimi. Irene ottaa osoitteet muistiin ja lähtee. Se tuntuu kovin vaikealta ja väkinäiseltä. »Itse on työpaikka haettava, ei minullekaan kukaan tullut tarjoamaan tuossa iässä», vakuuttaa isä.
Ensimmäiseen konttoriin tultuaan Irene näkee joukon neitosia isohkossa huoneessa.
»Menkää tuosta ovesta konttoripäällikön puheille», neuvoo joku Irenen kysymyksen johdosta.
Huoneessa istuu vanhahko herrasmies, jäykän ja totisen näköinen. Hän tuskin nostaa katsettaan Ireneen.
»Täytetty», sanoo hän lyhyesti ja tylysti.
Irene poistuu nopeasti. Hän huomaa, ettei tuon herran kanssa keskustella. Konttorihuoneen läpi mennessään hän tuntee selässään naisten katseet. Se tuntemus panee hänet pidättämään hengitystään, ja vasta kadulle tultuaan hän hengittää jälleen vapaasti ja pakottomasti.
Hänen tekisi mielensä nyt jo kääntyä kotiin, sillä hänestä tuntuu, että vastaus tulee olemaan kaikkialla samanlainen. Hän ei kuitenkaan uskalla eikä voikaan oman ylpeytensä vuoksi.
Seuraavassa paikassa hänet ottaa vastaan nuori, hauskannäköinen mies. Hän käskee istumaan ja on hyvin kohtelias.
»Valitettavasti paikka täytettiin heti aamulla. Neitihän ymmärtää, että nykyisin on paljon tarjokkaita avoimiin paikkoihin... Muuten... neiti on hyvin sievä.»
Hän katsoo Ireneä pitkään ja veitikkamaisesti. Siinä katseessa on jotakin sellaista, joka kääntää Irenen silmät lattiaan.
»Neiti taitaa olla hyvin nuori. Onko neiti palvellut ennen?»
»En ole», vastaa Irene katsellen yhä edelleen alas.
»Vai niin, siis suoraan koulunpenkiltä. Johan minä arvasin... Niin, neiti on hyvin miellyttävä, kenties... Käykö neiti usein ulkona?»
Irene tuntee punastuvansa, hän ei vastaa.
»Niin, minä arvelin... kenties neiti haluaisi ulos johonkin. Missä neiti asuu?»
Irene tuntee punan poskillaan suorastaan liekehtivän, ja hänellä on sellainen tunne, että olisi juostava pois. Hän ei kuitenkaan jaksa nousta eikä puhuakaan. Hän koettaa nostaa katsettaan lattiasta, mutta se ei onnistu.
Nuori mies jatkaa:
»Minä voisin tulla autollani hakemaan...»
Mies kiertää pöydän ympäri samalle puolelle, missä Irene istuu. Tytön sydän jyskyttää niin että hän luulee sen kuuluvan.
»Tänä iltana tai milloin vain sopii... Mitä neiti arvelee?»
Irene pikemmin tuntee kuin näkee miehen vierellään.
»Kiitos ja hyvästi!»
Irene tempautuu yhtäkkiä tuolilta ja kiirehtii ulos. Hän ihmettelee, että jalat kannattavat. Hän muistaa hämärästi viimeiset sanansa. Mitä varten hän kiitti? Mistä se johtui? Hänelle ei ollut vielä milloinkaan puhuttu tuolla tavalla, mutta hän ymmärsi tarkoituksen. Jokainen naisistuva tyttö sen ymmärtää. Tällaiset asiat ovat heille yhtä selviä kuin ensi kertaa veden varaan joutuvalle eläimelle uiminen. Luonto selvittää ne heille.
Irene tuntee kurkkuaan kouraisevan. Itku on lähellä. Kuinka se mies hänelle sellaista esitti? Onko hän sen näköinen? Irene ei vielä tiedä, että monet miehet tekevät kaikille työn puutteessa oleville nuorille ja sieville naisille samanlaisen esityksen. Se on eräs pinttynyt tapa ratkaista työttömyyskysymys.
Tämä kiertokulku alkaa tuntua Irenestä yhä tympäisevämmältä. Mitä kaikkea vielä voi sattua kahdessa jäljellä olevassa paikassa? Sitäpaitsi tämä näyttää olevan turhaa. Hänen on kuitenkin jatkettava matkaansa.
Kohta hän seisoo kumaraharteisen vanhan miehen edessä, jonka naama muistuttaa pöllöä, sellaista, jonka hän on nähnyt Korkeasaaressa. Isot, ympyriäiset silmälasit vielä lisäävät tätä vaikutusta. Herra ei vastaa ääneen hänen tervehdykseensä, nyökäyttää vain kuivasti päätänsä. Hän heittäytyy tuolissaan takakenoon niin paljon kuin kyttyrä päästää.
»Paikkaa kai?» sanoo hän äänellä, jonka Irene myös kuvittelee muistuttavan pöllön ääntä.
»Niin.»
»Mitä te osaatte? Taidatteko pikakirjoitusta?»
»En kylläkään.»
»Entä konekirjoitusta?»
»En sitäkään?»
»Minkälainen koulusivistys?»
»Päätin juuri keskikoulun.»
»Hm, olette siis ainakin lukutaitoinen. Miksi ette lukenut ilmoitusta, siinähän luetellaan vaatimukset.»
»Minä arvelin...»
»Arvelitte, että tänne pääsee pelkällä ulkonäöllä... Väärä luulo. Me emme ole hakeneet asiatyttöä, ja siksikin te olette liian neitimäinen. Hyvästi!»
Irene melkein juoksee ulos. Taas hänen ulkonäkönsä! Kuinka iloinen hän olikaan äskettäin kuullessaan Reinon kiittävän sitä. Nyt se on vain haitaksi. Siitä tehdään ilkeitä huomautuksia.
Hän ei jaksa enää mennä neljänteen paikkaan. Kotiinsa hän palaa väsyneenä ja kalpeana, heti sisälle päästyään purskahtaen tähän asti vaivalla hillittyyn itkuun.
»Mikä nyt?» tiedustaa äiti huolestuneena; »etkö saanut paikkaa?»
Vasta hetken päästä Irene kykenee vastaamaan.
»En, enkä minä saakaan.»
Hän ei voi selittää äidilleen enempää, hänellä ei ole voimaa toistaa kuulemaansa. Hän heittäytyy vuoteeseensa, painaa päänsä pielukseen ja itkee katkerasti.
Äiti koettaa lohduttaa huomauttaen, ettei saa lannistua ensimmäisestä vastoinkäymisestä. Täytyy yrittää edelleen.
Kun äiti hetken päästä tulee takaisin tyttärensä luo, on tämä nukkunut itkuunsa. Elämän ensimmäinen vakavampi koettelemus on vaikuttanut häneen samoin kuin rakkaan lelun särkymisestä johtunut suru vaikuttaa lapseen.
Irenen sydämeen repeytynyt pieni haava parantui nopeasti. Ihminen unohtaa loukkaukset helposti, varsinkin kun niihin on perusteltua aihetta. Oikeastaan se vanha, äreä herra oli puhunut totta, vaikka hän oli sattunutkin purkamaan jostakin muusta johtuneen pahantuulensa Ireneen, joka ei todellakaan osannut mitään. Se oli selvinnyt hänelle jo sanomalehti-ilmoituksia lukiessa, ja hän oli sen vuoksi jo ehtinyt morkata epäkäytännöllistä koulua. Mitä tehtiin pohjasivistykseksi mainitulla tietomäärällä, kun koulu ei kyennyt elämää varten antamaan mitään? Hukkaan heitettyjä vuosia, turhaa touhua. Koulunkäynnin varjolla hän oli saanut kotonakin laiskoitella, äiti oli pitänyt siitä huolen.
Sen nuoren herran puheet ja ehdotukset hävettivät häntä silloin, mutta myöhemmin hän ei niille antanut mitään merkitystä. Päinvastoin hänen mieleensä nyt jälkeenpäin juolahti, että mitähän jos olisi suostunut herran esitykseen. Se olisi kai ollut sopimatonta. Hänhän oli tuntematon herra ja aivan liian suorasukainen. Ilmanko Ireneä silloin hävettikin. Häveliäisyyden tunteeseen sisältyi hieman harmiakin hänen lähtiessään liikkeestä, mutta se haihtui pian jättämättä kirpaisevaa haavaa.
Irenen valtasi jonkunlainen kauhu, kun hän ajatteli työnhakua. Sen synnytti hänen kykenemättömyytensä. Hän tunsi kaikki turhaksi. Sitten Reino kävi heillä, ja keskustelu hänen kanssaan antoi asialle uutta virikettä. Oli alennettava vaatimuksia, sanoi Reino, pyrittävä sellaiseen työhön, johon pystyi, esimerkiksi myymäläapulaiseksi. Reino mainitsi suuren osuusliikkeen, josta voisi saada sellaisen toimen.
Irene epäröitsi taas, ei tällä kertaa pääsymahdollisuuksiensa, vaan työn laadun tähden. Myymälään? Hän, koulua käynyt tyttö, sinne aivan kuin näytteille.
Hänen entiset koulutoverinsa tulisivat ostamaan ja sitten naureskelisivat häntä. Hän varmaan saisi lukea heidän katseistaan: puotitytöksikö Irene joutuikin, eipä ole kadehdittava sellainen itsenäinen asema. Hän tuskin kestäisi sitä.
Reino lohdutti kärsivällisesti. Jollei sen suurempaa häpeää tarvitse kokea tässä maailmassa, niin tuon kyllä kestää. On aloitettava alusta, ja kun Irenen tiedoilla alku on hankala, niin pitää tyytyä siihen, mitä saa, sanoi Reino... Entä jos pannaan myyjäksi maitokauppaan ja joutuu vielä tähän kaupunginosaan, niin kyllä kaikilla akoilla on lystiä: Siellä se Vaiston likka nyt mittaa maitoa eikä uskalla muuta kuin korkeintaan punastua, vaikka me sille kuinka ronklaisimme... Kamalaa.
»Kylläpä sinun tytöstäsi on tullut koko ruhtinatar», sanoi Reino kerran puuseppä Vaistolle, keskusteltuaan sitä ennen Irenen kanssa; »on siinäkin koulu mennyt hukkaan».
»On tainnut mennä», vastasi Vaisto nyreästi, »vaikka en minä ole sitä tarkoittanut».
»Mutta olisi sinun isänä pitänyt paremmin tarkkailla tyttäresi kehitystä. Ei näy niistäkään kouluista olevan mihinkään.»
»Oletko sinä koulun vastustaja?»
»En suinkaan, mutta nykyisellään ne eivät vastaa tarkoitustaan, ja tarkkoina pitäisi vanhempien olla, etteivät lapset niissä kehittyisi väärään suuntaan, halveksimaan vähänkin ruumiilliselle alalle vivahtavaa työtä. Ei kai se työ herkkua ole, mutta siitä on elettävä sellaisen, joka ei muuhun kykene.»
Puuseppä Vaisto kuunteli aina mielellään Reinon sanoja, vaikka tämä oli niin paljon nuorempi, pojaksi olisi Vaistolle sopinut. Hän ei milloinkaan päästänyt irti ärtymystään Reinon seurassa.
»Mitä tässä nyt on tehtävä?» kysyi hän Reinolta melkein avuttomana. »En minä ole tällaista tahtonut, sanon sen vielä kerran.»
»Etpä tietenkään, mutta sinä et ole voinut estäs tytärtäsi kasvamasta oman luokkansa halveksijaksi... Ei kai siinä nyt ole valittavana muuta kuin kaksi tietä: joko pidät tytön kotona koristuksena, odottamassa rikasta miestä, tai pakotat hänet tarttumaan työhön mihin tahansa.»
»Mutta kun hän ei kuulu osaavan mitään.»
»Siinähän se juuri on koulun ansio; mutta kun hän nyt sen itsekin tietää, niin seuratkoon vaikka minun neuvoani ja hankkiutukoon myyjättäreksi.»
Eräänä päivänä Irene seisoo suuren osuusliikkeen konttoripäällikön edessä. Tämä on kohtelias ja asiallinen.
»Ei meillä nyt juuri tällä hetkellä ole paikkaa, mutta myyjättäriä tarvitaan usein. Jos te sellaisen paikan haluatte ja jätätte tänne henkilötietonne sekä osoitteenne, voi asia järjestyä kenties piankin. Luultavinta kuitenkin on, että täytyy odottaa. Meille on paljon pyrkijöitä, kokeneitakin myyjiä. Haluaisitteko maitomyymälään?»
Irene tuntee lievästi punastuvansa kuullessaan konttoripäällikön ehdotuksen. Siinä se nyt on hänen oman pelokkaan aavistuksensa toteutumisen mahdollisuus. Sinne hänet pantaisiin akkojen tutkittavaksi ja tuomittavaksi.
»E-en minä mielelläni», sanoo hän katkonaisesti.
»Sinne ehkä saisi nopeimmin paikan... Kenties sitten liha- ja leikkelemyymälään?»
Kauhistus nykäisee Irenen sydäntä. Hänen silmissään väikkyvät hirveän iso lihakirves, vereen hyytyneet möhkäleet, lihamyymälän kylmyys ja apulaisten sinertävät, kohmettuneet, rikkinäiset kädet, joihin hän muistaa joskus kiinnittäneensä huomiota. Näyn jatkona on Reinon käsi, iso ja kovettunut. Sehän on vielä kauheampaa, on hän huudahtamaisillaan, mutta saa itsensä hillityksi ja sanoo:
»Eikö siellä ole kovin raskasta?»
»Ainahan työ on hiukan raskasta», hymähtää konttoripäällikkö, joka on kuullut tuon kysymyksen ennenkin, »mutta kyllä niissä myymälöissä on paljon naisia... Ei saa pelätä työtä, jos aikoo edistyä. Tämä olisi hyvä ala.»
»Mieluimmin minä sekatavaramyymälään...»
»Hyvä on, me lähetämme kutsun, jos tarvitsemme.»
Irene poistuu apein mielin. Hän tuntee, että konttoripäällikkö kohteli häntä lopuksi vähän kylmäkiskoisesti ja että syy siihen oli hänen itsensä. Miksi hän ryhtyi määräilemään alaansa? Nyt hän tuskin saa paikkaa. Sitäpaitsi häntä kiusaa kuvitelma, että hän seisoo tiskin takana käärimässä makeisrasiaa, jonka hänen koulutoverinsa on ostanut. Sillä ostajalla on monia kasvoja, mutta viimeksi se saa Taisto Neuvolan piirteet. Voi, kuinka inhoittava Taisto osaa olla!
11.
Vallkreenska on käymässä Vaistojen luona. Hän on ainoa nuoruuden ystävätär, joka on jäänyt uskolliseksi Maria Vaistolle. Kaikki muut puuseppä Vaiston jöröys tai joinakin hetkinä osoittama suoranainen pahantuulisuus on jo aikoja sitten karkoittanut. Mutta Vallkreenska ei ole säikähtänyt, vaikka hänkin jo vuosikausia on satuttanut vierailunsa siksi ajaksi, jolloin Vaisto on työssä. Hän on aina osoittautunut tosi ystäväksi, joka osaa nokkelasti urkkia tietoonsa kaikki perheen vähäiset yksityisasiat ja antaa aina sopivissa kohdissa hyviä neuvoja. Vallkreenskalla on elämänkokemusta, sillä hän on saattanut hautaan jo kaksi miestä. Kolmas on lujaa tekoa, ja Vallkreenska on aina sanonut, että tämä vasta on se oikea, joka kerran hautaa hänet. Sellainen onkin luonnon järjestys.
Hänellä ei ole lapsia yhdestäkään miehestä, ja se on miesten vika, sanoo Vallkreenska, tämän viimeisenkin, niin voimakas ja eteensäottava kuin se onkin. Sitä enemmän hän huolehtii toisten lapsista, antaen hyvin tärkeitä kasvatusopillisia neuvoja, joita Vallkreenska voikin jaella verrattoman auliisti, sillä hänellä on paljon naisystäviä kuten lapsettomilla ja kahvinjanoisilla vaimoilla yleensä.
Kolmatta kahvikuppia hämmennellessään Vallkreenska siirtyy mieliaiheeseensa, lapsiin, tällä kertaa siis Ireneen, jonka tulevaisuus nyt on erityisesti hänen sydämellään.
»Ai ai, se on niin raari tyttö, se Irene, minä olen katsellut sitä tässä pikku lapsesta asti, ja aina minä olen siitä pitänyt. Kyllä vaan saatte olla onnellinen, niin lahjakkaita tyttöjä kasvaa aniharvassa», lirkuttelee Vallreenska.
Hänellä onkin näissä vähintään kerran viikossa tapahtuvissa keskusteluissa johtava asema, sillä Maria Vaisto luonnostaan hiljaisempana etupäässä vain myöntelee. Nytkään hän ei sano mitään, vaan ikäänkuin odottaa jatkoa. Sitä tuleekin pian.
»Niin hyvin edistynyt koulussakin. Toiset saavat väkisin kouluttaa lapsiaan, mutta Ireneltähän se on käynyt kuin leikillä.»
Äidistä on mieluisaa kuulla lastansa kiitettävän, mutta totuuden nimessä hän kuitenkin katsoo tarpeelliseksi tehdä pienen välihuomautuksen:
»En tiedä, jäihän Irene kerran luokalleen.»
»Noh, mitäs tuo nyt... Ainahan ne välistä jättävät, vaikka olisi kuinka etevä. Kamreeri Rönnkvistin rouvakin, jolla minä ennen palvelin, sanoi aina, että täytyy joskus jäädä luokalle, siten tulee varmempaa. Heidän poikansa jäi montakin kertaa, eikä kamreerska siitä pahastunut, sanoi vain, että siinä on, tuossa meidän Ryyrikissä, oikea tiedemiehen alku... Tiedemies siitä tulikin, se on nyt pankin prokuristina, isä hommasi paikan... Ai ai, kyllä koulu on tärkeä, kun vain kellä on varaa käyttää sitä lapsillaan...
»Kai se on...»
»Mutta mitäs nyt on mielessä, kun Irene kuuluu eronneen koulusta? Jääkö hän tänne kotiin miestä odottamaan...»
Imelä nauru herahtaa Vallkreenskan huulilta, tuollainen opeteltu naurun tirahdus, jolla kahvimatamit valloittavat kestitsijäinsä sydämen. Se merkitsee samalla uutta kahvikuppia, jonka Vallkreenska saakin.
»Ei toki, kuinka Vallkreenska semmoista...», sanoo Maria Vaisto kainosti.
»Niin, no, minä nyt vain aattelin, kun Irene on niin söötti ja sivistynyt tyttö, oikein kyltyyrilapsi, eihän sellainen saa kauan olla kotona, kyllä se naidaan pois.»
»Kuinka sitä nyt voisi ruveta odottamaan!»
Maria Vaiston mielessä herää äkkiä ajatuksia ja toiveita, joiden valossa Vallkreenskan ennustus tuntuu hyvin todenmukaiselta. Hän kuitenkin haluaa pitää nämä ajatukset ja toiveet takanaan.
»Niinhän sitä tehdään herrasväissäkin, käytetään tyttäret talouskoulussa ja sitten naitetaan», jatkaa Vallkreenska.
»Meillä ollaankin työläisperhe.»
»No, noh, ei saa sanoa niin. Kyllä teillä eletään melkein kuin herraselämää moniin muihin verrattuna... Sitäpaitsi ei sellainen kaunis tyttö kuin Irene saa olla kotona.»
»Lapsihan hän vielä on», väittää Maria Vaisto.
»Vai lapsi! Ai ai, monet ovat sillä iällä jo saaneet perillisen. Mutta kelpaahan Irenen ottaa työpaikkakin. Niitähän saa kuin hyllyltä, kun on niin sivistynyt ja miellyttävän näköinen.»
»Eipähän ole saanut», tunnustaa Maria Vaisto.
»Onko hän sitten tosissaan hakenut?»
»On kyllä, mutta joka paikassa vaaditaan sellaista, mitä hän ei osaa. Suuren osuusliikkeen maito- tai lihamyymälään voisi kyllä joskus päästä...»
»Ai ai», kauhistuu Vallkreenska, »ei toki sellaiseen. Siellä menevät kädet pilalle ja muutenkin pilautuu nuori tyttö. Ei missään tapauksessa.»
»Ei kai ole muuta neuvoa.»
»On on, on niitä muitakin paikkoja. Pitää yrittää Tavarataloon, sinne tarvitaan aina, ja varmasti sellainen kaunis tyttö kuin Irene pääsee. Ne valitsevat sinne vain kaikkein miellyttävimpiä. Ja siellä on niin hienoa... Oletteko käynyt? Ai ai, siellä Irene huomataan, ja siellä ollessaan hän varmaan saa hienon sulhasen. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla...»
Ja jälleen herahti Vallkreenskan opittu, kahvinjanoinen nauru. Se aiheutti viidennen kupin, ja seurustelun loppuessa uskoi Maria Vaisto varmasti löytäneensä tyttärelleen kaikissa suhteissa sopivan työalan, jos nyt vain luonnistaisi...
Ihmeellinen on tämä Tavaratalo. Kun se muutamia vuosia sitten valmistui, täytyi Irenen nuorena koulutyttönä juosta sinne toisten varttuneempien liepeissä, sillä asiattomia lapsia ei siellä suvaittu. Liukuvat portaat herättivät silloin etupäässä pikkuväen mielenkiintoa. Oikein tunsi itsensä onnelliseksi se, joka voi kerskata kulkeneensa ne päästä päähän. Koko suurenmoinen, moneen kerrokseen sijoitettu, taitavasti järjestetty tavaramäärä ei siihen aikaan vielä tehnyt sanottavaa vaikutusta.
Kun Irene nyt astuu Tavaratalon pääkäytävästä sisälle, kohahtaa häntä vastaan kokonainen uusi maailma. Taiteellinen käsi on luonut avariin suojiin sellaisen kuvan, että sen yksityiskohtia ei ensiksi lainkaan huomaa. Näkee vain suuren kokonaisuuden, johon tuntuu sisältyvän ihmisen koko elämän loisto. Niin juuri, jotakin ylellistä tulvahtaa tulijaa vastaan, ja kaiken sen kruununa on hisseihin johtavan leveän portaikon keskellä ihana, puhdasviivainen auto ikäänkuin valmiina kiidättämään kaikella loistolla itsensä varustaneen ihmisen johonkin hienoimman kaupunginosan ylpeään herrasasuntoon, linnaan, ruhtinaallisen komeuden keskelle. Ja jokainen kerros on täynnänsä tavaraa, kaikkea, mitä ihmismieli suinkin saattaa kaivata. Täällä lumoutuu, tempautuu irti karun elämän todellisuudesta, unohtaa työn ja jokapäiväisen ponnistuksen harmauden.
Ja kuitenkin Irene on etsimässä juuri työtä. Täälläkin tehdään sitä vaikka Irene vasta hetken perästä irtautuu ensi vaikutelmasta ja osaa tiedustaa lähestyneeltä vahtimestarilta henkilökunnan päällikköä.
»Hänen konttorinsa on kahdeksannessa kerroksessa. Ensimmäinen hissi vasemmalta vie suoraan, kysykää siellä tarkemmin, opastavat kyllä.»
Irenen aistit ovat lyhyen ja asiallisen vastauksen vaikutuksesta valveutuneet siinä määrin, että hän yleisen hienouden keskeltä eroittaa yksinkertaiseen, hillityn väriseen työtakkiin pukeutuneita myyjättäriä. Tuollaisen viitan hänkin saa, ja tuollaisena hän palvelee yleisöä, välähtää ajatus hänen aivoissaan. Onhan se sentään toista kuin maitokaupassa. Täällä käy tietysti vain hienoa väkeä. Mutta mihinkähän kerrokseen hän joutuu, mille osastolle, täällä kun on niitä niin monta?
Henkilökonttori on pienehkö huone, jossa päällikön ohella on vain pari neitosta. Päällikkö itse on komea mies, ryhdikäs ja jalomuotoinen.
Irene seisoo kuin tuomarin edessä. Hän tuntee, että tuosta miehestä riippuu hänen tulevaisuutensa. Hänen sanansa on laki, se määrää hänen tulevan asemansa yhteiskunnassa ja tässä liikkeessä.
»Suvainnette antaa henkilötiedot.»
Irene sanoo ne jokseenkin helposti kuin hyvin luetun läksyn, hieman hätääntyneenä ja tyrmistyksissään kysymyksen virallisuudesta.
»Vai niin», lausuu henkilökunnan päällikkö, »meillä täytyy kaikkien aloittaa alusta».
Hän nousee pöytänsä takaa, katselee Ireneä tarkkaan, istuutuu jälleen pöytänsä taakse, painaa päänsä käsiin kuin ajatellakseen ja sitten sanoo:
»Pääsette hissitytöksi. Palkka neljäsataa kuussa, aluksi, ja talon puku. Lienette nähnyt sen tullessanne, vai mitä?»
»Kyllä, herra päällikkö.»
»Sopiiko?»
»Sopii, herra päällikkö. Milloin saan aloittaa?»
»Huomisaamusta; tulkaa tänne avaamisaikaan, meillä on luultavasti teille sopiva puku.»
Lähtiessänsä henkilökunnan päällikön konttorista Irene tuntee, että maailma on nyt avautunut hänelle. Sanoihan päällikkö, että aluksi, ja se merkitsee avainta uuteen elämään.
12.
Kuka tietää, miltä nuoresta ihmisestä tuntuu ryhtyä työhön, joka tulee merkinneeksi perustusta hänen elämälleen? Ammattitaito opitaan vähän kerrallaan, melkein kuin huomaamatta, joskin useiden vuosien harjoitusten ja koettelemusten kautta, ja menestykselliseen oppimiseen tarvitaan myös jonkunlaista luontaista lahjakkuutta tai ainakin taipumusta. Mutta monelle työalalle ei vaadita muuta kuin kokeneemman esimerkki, tutustuminen tehtävän laatuun, ja omintakeinen askartelu voi alkaa. Ajatteleva nuori ihminen ensimmäistä kertaa työhön ryhtyessään varmaankin tajuaa, että hän nyt asettuu omille jaloilleen, samalla kun hänen mielessään välähtää jonkunlainen tulevaisuuden perspektiivi kuin valokeila, joka puhkaisee näkyvän tien pimeyteen.
Irenellä ei ollut mitään varsinaisesti elävää miellettä hänen aloittaessaan Tavaratalossa. Hänelle näytettiin, miten hissiä kuljetetaan, ja se oli hänestä maailman helpoin ja jokapäiväisin asia. Korkeintaan hän silloin ajatteli: mitenkähän kauan minä väännän tuota vipusinta. Hänhän ei ollut milloinkaan suhtautunut työhön kuin välttämättömyyteen, kuin tärkeään elinehtoon, jota ilman ihminen ei voi tulla toimeen, vaan se oli hänelle keino, päästä pois koulusta, välttää isän ärtymystä ja siirtyä itsenäiseen elämään, joka ei suinkaan merkinnyt hänelle työteliästä aherrusta, vaan vapautta, tulemista ja menemistä oman pään mukaan. Hän siis alunperin otti työn kiertämättömänä pahana, kohtalona, jota ei voinut välttää.
Ja sitten vielä juuri tämä työ, näin turhanaikainen, mitätön. Onneksi sitä ei kuitenkaan tarvinnut tehdä kuin neljä tuntia päivässä, sanottiin konttorissa.
Irenellä ei siis ollut työniloa, josta niin usein puhutaan. Hän olisi ollut iloinen päästessään myyjättäreksikin tänne, Tavarataloon, jonka käsitteeseen hänen mielessään yhtyivät hienous ja loisto. Nyt se loisto jollakin tavoin tummeni, sillä hän kulki hissikorissaan kerrosten väliä näkemättä paljonkaan. Hänen silmänsä tottuivat pian alimpaan kerrokseen, jossa hän välistä sai viipyä odottamassa matkustajia. Se maistui muutamien työvuorojen jälkeen jokseenkin tavalliselta.
Taidokkaasti järjestetyt myyntipaikat hän oppi nopeasti tietämään niin tarkoin, että olisi voinut milloin tahansa piirustaa ne ulkomuistista, ja loistoautokaan, joka seisoi hieman pystyssä hänen hissiaukkonsa edustalla, ei enää herättänyt mitään mielikuvaa ruhtinaallisesta linnasta, vaan oli sitä, mitä sen piti ollakin: kuollut näyte-esine. Muita kerroksia hän näki vain vilahdukselta hissikorin ovia availlessaan. Sen verran hän joutui pysähtymään niihinkin, että sai niistä yleisvaikutuksen, joka ei häikäissyt nyt enää, kun hän oli kaiken tuon tavaran paljouden keskellä työssä. Työ tuhoaa varsinkin haluttoman ihmisen mielikuvat.
Irene kuljetti päivittäin satoja matkustajia, joista hän helposti oppi tuntemaan toisia: näyttelijättäriä, jotka hänen työvuorollaan iltapäivisin kävivät melkein säännöllisesti Tavaratalon ylimmän kerroksen ravintolassa ja jotka Irenen mielestä olivat ihanteellisen vapaita käytökseltään; he ehtivät usein lyhyen nousunsa aikana puhua edelliseniltaisista ravintolamatkoistaan, jopa ammattinsakin asioista. Irene kadehti heitä, hän olisi tahtonut olla tuollainen nainen, joka vähät piittäsi ympäristöstään ja joka herätti huomiota. Kaikkien muiden keskustelu vaikeni, kuunneltiin vain heidän hyvin korostettua, ammatissa opittua puhettaan. Irene tunsi myös muutamia nuoria rouvia, jotka niinikään kävivät usein ravintolassa. Hekin olivat Irenen mielestä kadehdittavassa asemassa, huolehtivat vain kauneudestaan ja arvostelivat ravintolan viiden-teen aikana toisten naisten pukimia.
Aluksi Irene koetteli muodostaa jonkunlaista mielipidettä matkustajistaan, ja hän eroitteli heidät eri luokkiin sen mukaan, tervehtivätkö he häntä vai eivätkö. Ne, jotka tervehtivät, olivat hienoja ihmisiä, ja toiset taas yksinkertaisia, talonpoikaisylpeitä. Irenen mielestä aina ne hienot ihmiset olivat kadehdittavia, ja tylsistyvä mielikuvitus koetti luoda niille jotakin erikoista taustaa, tavallisesti ylellisen hienosti kalustettua kotia. Välistä hän vielä sentään pelkäsi, että koulutoverit näkevät hänet tässä puuhassa. Tämä nyt oli sittenkin paljon yläpuolella tavallisen sekatavarakaupan; hän oli hienoston ostopaikan hissityttö, mutta kuitenkaan ei tämä työ vain alkanut tuntua hänen arvoaan vastaavalta.
»Älä sinä niitä matkustajia ajattele, ei se siitä somene», sanoi muuan nuori leskirouva, joka oli jo kauemmin kuljettanut toista hissiä; »tee niinkuin minäkin, kääntele vipua ja auo ovia kehenkään katsomatta. Minä en todellakaan tiedä, keitä minun hississäni kulkee, ellei joku erikoisesti huomauta itsestään».
Tietysti niin olisi ollut hyvä, mutta Ireneä jo pelkkä uteliaisuuskin pakotti tarkkaamaan matkustajiansa niin paljon kuin mahdollista.
»Katsele ihmisiä muualla, jos haluat, älä täällä», neuvoi se sama rouva; »ei sinulla täällä ole mitään arvoa, hissityttö on melkein samaa kuin hissi».
Mutta eihän voi olla kuin kone. Kun ihmisiä liikkuu ympärillä, täytyy heitä katsella. Ireneä siis huvittivat edelleenkin eräät matkustajansa, eikä hän voinut käsittää rouvaa, joka vielä oli niin soman näköinen, saanut kerran kauneuspalkinnonkin.
»Siihen kilpailuun minä menin liikkeen vuoksi, ja miksei oman toimeentulonikin tähden, sillä nyt minua käytetään mannekiinina ja ansaitsen ylimääräistä», sanoi rouva. »Työssä minä olen hissilikka, ja muu aika on omaani, silloin minä vilkuilen, jos haluttaa.»
Aivan toisenlainen oli Beebi, joka oli saanut tovereiltaan tämän hyväilynimen tietenkin lyhyen vartalonsa ja lapsellisen ilmeensä vuoksi. Hän oli oikein sievä »virkapuvussaan», lörpötteli alituisesti ja tunsi melkein kaikki asiakkaansa, ei niinkään tarkoin nimeltä kuin luonteenominaisuuksien ja osaksi yhteiskunnallisen aseman puolesta. Tiedot viimeksimainitusta hän oli napannut asianomaisten seurueilta kuullessaan niiden jäsenten puhuttelevan toisiaan. Meillähän täytyy mahdollisimman usein toistaa lähimmäisensä arvo tai ammattinimitys. Beebillä oli aina silmät ja korvat auki, ja oli oikeastaan ihmeellistä, minä aikana hän ehti hoitaa hissinsä. Sitäpaitsi hän uskoi vakavasti, että kaikki herrat ihailivat häntä, vaikka hän ei välittänyt heistä yhtään, tuskin katsoi puoleenkaan.
»Juu, ne ovat kaikki sellaisia», liverteli Beebi viattomasti, »kyllä ne olisivat valmiita, ja ne katsovatkin aina niin omituisesti, mutta en minä kestään välitä, paitsi yhdestä, jonka kanssa minä kuljen. Hän käy joskus täällä, ja kun on hiljaista, pysäytän minä viidenteen kerrokseen, jossa on huonekaluosasto, eikä siitä tule juuri koskaan ketään. Jos soitetaan, niin minä tietysti lähden, ja Poju seuraa mukana, — voihan hississä olla matkustaja, — ja sitten taas pysäytän viidenteen. Ai, se on niin kivaa, mutta kerran minä sain muistutuksen, kun henkilökunnan päällikkö oli soittanut enkä minä kuullut — mikä lie siinä ollut — enkä katsonut numerolaattaa, ja sitten päällikkö sanoi, että mikä siinä on, kun kaikki hissit seisovat viidennessä kerroksessa. Nyt me ollaan varovaisempia, vaikka pysäytetään me vielä vähäksi aikaa. Katsos, tuo Lolla kanssa käy usein viidennessä. Se on sellainen likka, joka häärää kenen kanssa sattuu, mutta minulla on vain se yksi, jonka kanssa minä vakituisesti kuljen.»
Näin puhui Beebi, joka iloitsi työstään, koska hän siinä oppi tuntemaan niin kauhean paljon ihmisiä ja koska joku niistä huomasi hänet kadullakin ja tervehti. Sitäpaitsi hänellä oli välistä pienet salaperäiset ja vähän hätäiset hetkensä viidennessä kerroksessa, jossa oli huonekaluosasto ja yleensä hiljaista.
Lolla — se ei ollut hänen oikea nimensä, vaan toverien keksimä — oli tumma, hoikka funkistyttö, jolla oli eloisat piirteet ja joka vaikutti yhdeksäätoista vuottaan kokeneemmalta. Hän oli tottunut ammattiinsa, saanut jo pari palkankorotustakin. Hänellä oli savuke- ja tulitikkulaatikko piilossa jossakin hissin säädöspyörän takana, ja hän kävi vähänväliä viidennessä kerroksessa tupakalla, mikäli hänellä ei ollut sinne muuta, tärkeämpää asiaa. Hänellä oli paljon tuttavuuksia, jotka lisääntyivät alati palvelusajan pitentyessä. Joskus työhön tullessaan hän pukeutumishuoneessa tai työstä lähtiessään yritti kertoa tovereilleen pikku seikkailuja, mutta sulki nopeasti suunsa ja sanoi: »Ah, tuo Beebi tuossa on lapsi vielä, eihän sillä ole kuin se Pojunsa, eikä sen kuullen sovi mitään kertoa.» Beebi koetti puolustella itseään ja tehdä ymmärrettäväksi, että kyllä hän tietää, mutta Lolla ei antanut taivuttaa itseään.
»Sinä, Irja, sentään jo käsität tätä elämää», sanoi hän Irenelle, kun he olivat jääneet kahden.
Lolla oli muuttanut Irenen nimen Irjaksi, koska se oli lyhyempi ja kauniimpi.
»Tules tänä iltana Alhambraan, siellä vahtimikko kestitsee minua, ja sinä menet samalla.»
Vahtimikko oli jonkunlainen parempi vahtimestari, siivouksen kaitsija ja hissien päällysmies.
»Lähdetkö sinä hänen kanssaan?» kauhistui Irene.
»Tietysti», vastasi Lolla, »hän on minun päällikköni, ja minun täytyy olla hänelle kohtelias. Hän on rakastunut minuun ja luulottelee jotakin, mutta minusta hän ei hyödy tuon vertaa.»
Lolla näytti sormellaan.
»Mitä hän sitten sinusta tahtoo?» kysyi Irene, vaikka hän kyllä luuli olevansa asiasta selvillä.
Toinen nauroi ääneen.
»Katsos nukkea, kun on olevinaan! Totta tuonikäisen ja -kokoisen tytön täytyy tietää, mitä mies tahtoo. Tuletko mukaan?»
Irenen mielestä Lollan koko esiintyminen vaikutti julkealta ja vastenmieliseltä, mutta uteliaisuus, halu nähdä ja kuulla jotakin tuntui vastustamattomalta.
»Jos pääsen», sanoi hän hetken kuluttua.
Lolla päästi jälleen raikkaan naurun.
»Paimennetaanko sinua kotona? Älä suostu sellaiseen, kun kerran olet työssä. Tai keksi jotakin, jos on välttämätöntä. Sinä olet kiva likka, ja minä niin tahtoisin sinut mukaan. Tule vähän ennen yhdeksää.»
»Minä koetan, mutta älä hämmästy, jos en tulekaan.»
»Kyllä sinä tulet.»
Irene kävelee pitkässä tupakan savun täyttämässä huoneessa tarkastellen pöytiä. Hän on varmuuden vuoksi hieman myöhästynyt, ettei vain hän olisi ensimmäinen. Pöytien ääressä istuvat miehet luovat häneen pitkiä katseita, hän tuntee ne paremmin kuin näkee. Lopulta hän löytää Lollan ja tämän seuralaisen äärimmäisestä aitiosta.
»Ai, Irja, pääsithän sinä!» huudahtaa Lolla iloisena.
»Pääsin, kun sanoin meneväni ylityöhön.»
»Juu, se on vanha vitsi. Niin aina sanotaan, jos täytyy antaa selitys. Katsos, työstäkin on jotain hyötyä, ja sinulla näkyy jo olevan vähän ammattitottumusta.»
Vasta nyt Lolla huomaa, että Irene on jäänyt seisomaan.
»Ai niin, istu toki... no, vaikka siihen Mikon viereen», jatkaa hän puuhakkaasti. »Ei suinkaan minun tarvitse esitellä, kai olet tämän esimiehesi nähnyt, ja sano sitä vain Mikoksi, ei se siitä pahaa tykkää. Eikös niin, Mikko?»
Puhuteltu myhäilee ja nyökäyttää päätänsä.
»Mikko on sellainen hyväluontoinen lötys, oikein malliesimies. Mitä Irja-neiti haluaa, — saisiko luvan kysyä?»
Ireneä hämmästyttää ja vähän ujostuttaakin Lollan tuttavallisuus hänelle outoa miestä kohtaan.
»En minä tiedä», sanoo hän epäröivästi.
»Mitäs sinä yleensä mieluimmin juot? Me tämän Mikon kanssa juodaan mitä tahansa ja mitä milloinkin kannattaa. Sano nyt himojuomasi, niin Mikko tilaa, sillä on rahaa tänään. Vai syötkö sinä ensin?»
»Ehkä minä jotakin...»
»Minä ajattelin haukata myöhemmin, mutta samapahan se.» Mikko lukee ruokalistan.
Mies lukee murtavalla suomenkielellä ruokalajien nimiä. Irene tarkastaa häntä sivusta. Hän on vähän mopsin näköinen, rokon rikkomat kasvot. Irenestä hän on hyvin vastenmielinen. Kuinka Lolla voi tuollaisen, vielä hyvinkin keski-ikäisen miehen kanssa käydä ravintoloissa ja olla niin tuttavallisissa suhteissa?
Ruoka tilataan. Tarjoilija ilmoittaa sen viipyvän hiukan.
»Emme me tässä kuivin suin istumaan...» sanoo Lolla. »Me joimme jo vermuutit, mutta otetaan nyt odotellessa jotakin. Irja saa tilata, hän kun on vieras.»
»En minä ota mitään.»
»Ole vaiti. Et suinkaan sinä tässä tonttuna istu.»
»En minä ole vielä milloinkaan...»
»Maistanutko? Mutta nyt maistat. Annas kun minä tilaan.»
Lolla hälyttää tarjoilijattaren. Pian heille tuodaan viinilasit. Sitten juodaan Irenen tervetuliaismalja.
Irene maistaa vain vähän, mutta sekin tilkkanen puistattaa häntä.
»Oletko sinä todellakin noin hoopo!» nauraa Lolla; »hytiset ja virnistelet hyvälle tavaralle. Maistapas uudestaan!»
»Tervetuloa sankariseuraan!» toivottaa Mikko ja kilistää Irenen kanssa, koettaen samalla katsoa häntä syvälle silmiin.
Irene huomaa sen ja kääntää katseensa nopeasti pois. Hän ottaa viiniä vähän rohkeammin, se ei enää puistata, vaan tuntuu hyvänmakuiselta. Kun lasit on tyhjennetty, hivelee häntä suloinen lämpö, ja hän purskahtaa lyhyeen nauruun. Lolla ehdottaa lisää, mutta Irene kieltäytyy.
»Tämäkin meni päähäni», sanoo hän, painaa päänsä käsiinsä ja sivelee molemmin käsin tukkaansa.
»Älä höpsi», huudahtaa Lolla; »jos meni, niin toinen lasi selvittää. Otetaan pois!»
»En minä nyt ainakaan.»
»No, syödään sitten ensin.»
Mutta Mikko ottaa. Hän tilaa nyt viskiä ja juo nopeassa tahdissa. Irenelle tilataan myöskin olut ruuan kanssa, mutta hän ei voi sitä juoda ja saa maitoa.
»On siinäkin maku», veistelee Lolla, »sotkee viinin maidolla».
Illallisen jälkeen naiset juovat taas viiniä. Lolla maistaa ahnaasti ja tulee pian iloiselle tuulelle. Hän lörpöttelee kaikenlaista ja koettaa selvittää, miten hyvä pari Irenestä ja Mikosta tulisi. Irene käsittää sen leikiksi ja nauraa. Häntä yleensä naurattaa herkästi. Mikko on koko ajan harvapuheinen, hän vain alituisesti etsii Irenen katsetta. Se vaivaa Ireneä, ja mielellään hän siirtyisi toiselle puolelle pöytää Lollan viereen. Kerran hän sitä ehdottaakin, mutta Lolla kieltäytyy.
»Istu vain vuorostasi, olen siinä minäkin saanut istua», huomauttaa hän.
Tämä viittaus näyttää jollakin tavoin kohottavan puolihumalaisen Mikon oman arvon tuntoa. Hän siirtyy lähemmäksi Ireneä ja koettaa sovitella kättään tämän polvelle. Irene katsahtaa häneen kiukkuisesti ja siirtyy niin pitkälle kuin tilaa riittää. Häntä kiusaa kostea kiilto Mikon silmissä. Mies alkaa inhoittaa. Irene huomaa hänen kasvoillaan viskisoodan nostattaman hien, joka on kuin näljää, ja tyttö luulee sen tuoksahtavankin pahalta. Hän pyytää lähtemään kotiin.
»Ei nyt toki vielä», hämmästyy Lolla; »ei ole kiirettä, meillähän on iltavuoro huomenna. Toista se on Mikon, joka saa painua siivoojamatamien perään katsomaan jo aamusta.»
»Ei, ei», yhtyy Mikkokin ja siirtyy taas lähemmäksi Ireneä.
Irene nousee silloin päättävästi.
»Minä ainakin lähden.»
»Et sinä mene minnekään!»
Ja Mikko tarttuu häntä vyötäisistä, painaakseen tytön istumaan. Silloin Irene kuohahtaa.
»Mopsi!» sähähtää hän ja työntää kätensä suoraan miehen naamaan. Samassa hän rientää pois, ollen vähällä kaataa pöydän mennessään.
»Hullu!» kuuluu Lollan ääni hänen jälkeensä, ja Mikko taitaa myöskin sopertaa jotakin..
Kadulla hän pyyhkii kättään takkiinsa. Siihen tuntuu jääneen jotakin niljaista miehen naamasta.
13.
Lolla tuli seuraavana aamuna pukeutumishuoneeseen häijyllä tuulella. Hän äyski ja tiuski vetäessään »virkapukua» ylleen, jolloin kainalon alle ratkesi iso viiva.
»Olet sinäkin koko hötäle», purki hän kiukkuaan Irenelle: »tuupata toista päin höskiä ja juosta tiehensä kuin mikä metsän elävä».
»Mitäs hän koski minuun!»
»Mitäs! Eikö tätä mamsellia saa edes nykäistä, häh? Eikö sinua kukaan ole siellä hississä nyplännyt? Katsos nyt tuota repeämää. Se on sinun syytäsi, sillä olen sinulle vieläkin kiukkuinen. Eiköhän siitä vaan joku mies pistä kätensä, jos sattuu kahden kesken kanssani hissiin? Semmoisia ovat, ja minkäs niille teet. Älä luule sinäkään pääseväsi niiltä rauhaan.»
»Mutta minä en anna itseäni sillä tavoin kosketella», intti Irene.
»Eivät ne kysy sinulta, sinähän olet vain hissilikka... Ja mitä sinä sitä Mikkoa säikähdit, sehän on sinuun rakastunut.»
»Sinuunhan hän on.»
»Oli, mutta hän rakastuu aina uuteen tyttöön, kun sellainen tänne tulee. Minä pääsisin nyt irti siitä, kun sinä olisit vähän kohteliaampi sille. Eihän sinun tarvitsisi sen enempää kuin antaa sen vähän kähmiä ja pujahtaa aina sopivasti pois sen käsistä. Jos nyt poskellesi antaisit pussata.»
»Hyi! Ei milloinkaan!»
Ireneä puistatti. Hän muisti käsiinsä tarttuneen kosteuden, kuin näljän, ja miehen rokonarpiset mopsinkasvot.
»Katso sitten itseäsi. Hän voi ruveta sinua vainoamaan. Hänelle pitää antaa sopivasti myöten, sallia hänen vähän halata, lievästi vain. Hän kyllä tarjoaa hyvin.»
»Onko hän sitten esimerkiksi Beebiä... halannut?»
»Ei, hän pitää Beebiä liian pienenä ja mitättömänä.»
»Entä rouvaa?»
»Hän on eri asemassa, hän kun saa olla ylitöikseen mannekiinina ja on kauneuspalkinnon saanut. Häneen Mikko ei pysty.»
»Eikä minuun», sanoi Irene päättävästi ja lähti.
»Varo sitten itseäsi», huudahti Lolla hänen jälkeensä. Hän oli nyt rauhallisempi, kun oli saanut puretuksi kiukkuaan ja sanotuksi asiansa.
Irenen työ ei sinä päivänä sujunut. Hänen ajatuksensa olivat muualla. Hän sai monta kertaa palata kerroksiin, kun hän oli huomaamatta ajanut ohi joku hermostunut rouva siitä hänelle huomauttikin ja uhkasi ilmoittaa päällystölle.
Nuori tyttö oli joutunut miettimään erästä elämän omituisuutta, joka tavallaan jo toisen kerran oli sattunut hänen kohdalleen. Hän muisti heti nuoren herran eräästä liikkeestä. Mies oli tehnyt hänelle ehdotuksen, johon suostuminen kenties olisi auttanut hänet kiinni työhön. Hän on kauhistunut sitä aluksi, mutta nopeasti unohtanut, sillä nuori herra oli miellyttävän näköinen. Hän oli äskettäin saanut työpaikan ilman mitään sellaisia ehtoja, mutta nyt siihenkin yhdistyy jotakin muuta, työn laatuun kuulumatonta. Kokeneempi työtoveri selittää, että hänelle voi koitua ikävyyksiä, jollei hän ole suopea Mikolle. Mitenkä tämä on ymmärrettävissä? Onko työ aina tällaista? Liittyykö siihen jotakin outoa, sopimatonta?
Mikko! Irene muistaa hänen vastenmieliset kasvonsa, koko hänen hiljaisen, mutta tunkeilevan olemuksensa. Hän rakastuu jokaiseen uuteen tyttöön, sanoo Lolla. Inhoittavaa rakkautta!
Hänen mielessään kuohuu, ja samalla häntä ahdistaa pelko. Onko hänen työpaikkansa vaarassa, pitäisikö hänen ehkä teeskennellä Mikolle?... Ei, ei missään tapauksessa. Käyköön miten tahansa, hän ei voi muuta kuin suhtautua Mikkoon kylmästi ja virallisesti.
Mikkoa ei näy koko aikana. Vasta illalla hän tulee, kun Irene odottaa kahdeksannessa kerroksessa juuri viimeistä alasmenoa. Hän on totinen eikä tervehdi. Irenestä on näin parempi, sillä totisena hän näyttää vähemmän vastenmieliseltä. Hymy vääristää hänen arpiset kasvonsa vielä enemmän mopsimaisiksi.
»Minä on käsky varotta teitä», sanoo hän huonolla suomenkielellään, »te ei olla ilmoitta kerroksia ruotsiks».
»Vai niin», vastaa Irene, vaikka hänen mielessään välähtää ilkeä huomautus. Hän painaa sen kuitenkin alas, ja keskustelu loppuu siihen.
»Muistakka vasta», sanoo Mikko ja menee Lollan hissille, jossa hän kohta löytää mopsinhymynsä.
Irene on vielä kotiin tullessaankin katkera. Äiti huomaa sen ja kysyy:
»Onko työssäsi ollut ikävyyksiä?»
»Eikö mitä, minä olen vain niin väsynyt.»
»Onko se työsi niin raskasta?»
»No, en tiedä, ei se siitä ole.»
Äiti lopettaa kyselynsä, kun Irene ei näytä olevan halukas puhumaan. Hän kehoittaa tyttöä käymään aikaisin levolle, kun viime yönäkin ylityössä meni niin myöhään eikä aamunukkuminen ole häiriötöntä.
Irene viettää nyt ensi kerran elämässään unettoman yön. Kenties joskus ennenkin uni on jäänyt iltayöstä tulematta jonkin pienen, iloisen sattuman vuoksi, mutta silloin unettomuus on ollut suloista, ja se on heijastellut kauniita mielikuvia. Silloin on voinut valveilla tai puolivalveilla luoda mielikuvituksessaan elämän ihanuutta niin paljon kuin suinkin on haluttanut, ja myöhemmin saapunut uni on ollut virvoittavaa ja onnellista. Jos joku olisi silloin nähnyt nukkuvan tytön, olisi varmaan häneenkin tarttunut tämän raukea, mutta valoisa hymy, joka oli jäänyt valveilla nähdyistä unikuvista.
Mutta tämän yön unettomuuden aiheuttaa elämän raskaasti sattunut kolhaisu. Edellinen ilta ja sitä seurannut päivä tuntuivat jollakin tavoin aukaisevan verhoa tulevaisuuteen. Irene ei voinut vielä selvästi nähdä, mitä sen verhon taakse kätkeytyi, mutta jotakin uhkaavaa siellä oli, kenties tuhoavaakin. Tyttö yritteli ajatuksissaan selvittää tapausta. Mitä siinä nyt oikeastaan oli ollut? Ei mitään. Hän oli vain torjunut tungettelevan ja vastenmielisen lähentelyn.
Olihan hänellä siihen oikeus. Mutta mitä merkitsivät Lollan uhkaukset? Olisiko todellakin hänen työpaikkansa vaarassa? Minkä vuoksi? Tuonko itsessään mitättömän tapauksen? Mikä oikeus sitten tuollaisella Mikolla oli lähennellä häntä? Vahtimestarilla, siivoojain ylipäälliköllä! Olivatko he, hissitytöt, sitten hänen vallassaan? Saiko hän tehdä heille mitä tahtoi? Vaikka eroittaa työstä? Mitä sanottaisiin kotona, jos hän yhtäkkiä saisi potkut, aivan näin alussa? Ja uskottaisiinko häntä, jos hän kertoisi kaikki suoraan? Voisivatko vanhemmat käsittää, että sellaisen syyn takia eroitettaisiin työstä?
Kysymyksiä risteili aivoissa kuumeisella kiireellä, mutta vastausta niihin ei syntynyt. Ja vaikka Irene kuinka koetti vastustaa noiden kysymysten tunkeilua, nousivat ne hänen mieleensä yhä uudestaan ja uudestaan. Oli aivan turhaa lohduttautua sillä, että kaikki tämä pelko ja aavistelu oli turhanpäiväistä; Lolla oli vain purkanut hänelle huonoa tuultaan, siinä kaikki. Mutta hänhän oli saanut muistutuksen. Jos hän oli jonkun kerran unohtanut sanoa ruotsiksi kerroksen numeron, niin oliko siinä syytä muistutukseen? Eikö se johtunut jostakin muusta? Yhä vain, yhä vain jatkui kysymysten sarjaa, ja uusien jälkeen palasivat entiset pakottavina ja ahdistavina.
Pitäisikö hänen jo nyt puhua vanhemmilleen asiasta, kaiken varalta? Isä sitä tuskin ymmärtäisi, mutta kenties äiti... Näinköhän hänkään käsittäisi? Sanoisi kenties vain, että »älä ole tietävinäsikään, ei sellaista vääryyttä voi tapahtua, sinä olet niin herkkä ja oikullinen, luulottelet». Ja mitenkä hänen itsensä on meneteltävä? Hän ei voi olla suopea, ei edes näennäisen kohtelias Mikolle. Jos mies olisi toinen henkilö, toisenlainen; mutta tuollainen...
Hän ei päässyt mihinkään varmaan ratkaisuun. Kun hän joskus aamupuolella vaipui levottomaan uneen, tuntui hänestä kuin pitkät kädet olisivat tavoitelleet häntä. Niissä oli inhoittavaa näljää, ja niiden takaa häämöitti irvistävä mopsin naama.
14.
Mikon muistutuksen jälkeen Irene on aluksi työssään umpimielinen ja arka. Hän karttelee Lollaa, joka vieläkin näyttää olevan vihoissaan. Beebi ei tiedä tapauksista mitään, ja hän tulee usein lörpöttelemään Irenen kanssa. Hänelle oli taas sattunut suuri tapaus. Muuan herra, tuollainen keski-ikäinen, mutta äärettömän söpö, oli rakastunut häneen silmittömästi. Tämä on siitä pitäen käynyt joka iltapäivä tavaratalon kahvilassa ja aina ajanut tullen mennen hänen hississään. Hän on aina odottanut sellaista hetkeä, jolloin Beebillä ei ole muita matkustajia, ja sitte puhunut hyvin kauniisti. Eilen hän oli pyytänyt Beebiä ulos, johonkin ravintolaan. Tämä herra ei milloinkaan yrittele mitään sopimatonta. Jos Beebillä ei olisi sitä vakituista, niin hän menisi. Herra tuntuu niin luotettavalta, ja hän on varmaan ihan tosissaan rakastunut.
Irene kuuntelee Beebin kertomusta vain toisella korvallaan. Kun toinen puhuu ravintolasta, vilahtaa hänen eteensä Mikon kuva, näljäisesti kostea naama. Häntä oli ennen jollakin tavoin huvittanut Beebin lapsellinen lörpöttely. Hän oli nauttinut tämän välittömästä uskosta lumousvoimaansa. Nyt tytön ihastunut kertomus herättää Irenen mielessä vain ikäänkuin muiston ilkeästä painajaisunesta, josta hän ei kokonaan pääse. Hänestä tuntuu kuin jokin paha olisi odottamassa, kuin se hiipisi jossakin tuolla kerroksissa ja voisi minä hetkenä hyvänsä astua hänen hissiinsä — eikä se sitten enää koskaan poistuisi.
Tavaratalon alituinen ihmisvilinä, sen kiire ja tuhatpäiset ihmiskasvot, joita hän aluksi katseli kuin suurta, jättimäistä kuvakirjaa, viehättyneenä, sen lumoon tempautuneena, kuvastuvat nyt hänen ympärillään himmeinä, kaukaisina. Hän tekee työtään koneellisesti, mutta sittenkin yhä aavistaen sen pahan lähestymisen, vaanimisen.
Hän on nyt säännöllisesti iltapäivävuorolla, ja joka kerta jättäessään työpukunsa hän huokaa helpotuksesta. Taaskin päivä mennyt, eikä ole mitään tapahtunut. Kenties, kenties kaikki sittenkin sujuu hyvin, se paha ei tule, on ehkä poistunut koko talosta.
Kotonaan hän on jälleen iloisempi, luonnollinen. Hän lukee valitsematta, mitä käteen sattuu lainakirjastosta, mutta romaanit eivät enää vie häntä mielikuvituksen maille, ne eivät enää loihdi eteen uutta, rikasta, kaunista ja kuin leikkien vierivää elämää. Hän osaa nyt lukea kirjan sellaisena kuin se on. Hän ei hyppele mielestään ikävien sivujen ylitse ja kuvittele onnellisia tapahtumia moninkertaisiksi, valheellisen utuverhoisiksi kuten ennen.
Mutta aika kuluu, ja sen mukana tilapäisesti jonnekin sivuun väistynyt nuoruus palaa, alkaen esitellä vaatimuksiaan. Irene huomaa, että hän on liiaksi kotona, kaikki illat vanhempiensa parissa. Jos hän lähtee pienelle kävelylle, on äiti aina mukana. Ennen äiti ei koskaan lähtenyt minnekään, paitsi joskus elokuviin, jotka valittiin hänen makunsa mukaan. Nyt hän silloin tällöin pyrkii kävelylle, joka kuitenkaan ei ulotu edes keskikaupungille, vaan näille samoille huonosti valaistuille kaduille, jotka ovat olleet Irenen liikkuma-alana jo lapsuudesta asti. Äiti valittaa päänsärkyä, siksi hänen täytyy päästä ulos. Irene on haluton, mutta hänen on seurattava.
Nuori puuseppä Valo käy heillä harvoin. Hän on liittynyt Työväenopistossa useaan opintopiiriin eikä hänellä ole aikaa. Irene ei vieläkään voi oikein vapaasti suhtautua tähän nuorukaiseen. Valolla on niin isot kädet, hän kiinnittää niihin yhä tahtomattaankin huomiota, vaikka hän Valon läsnäollessa usein muistaa Mikon, ja silloin jokin outo voima lähentää häntä Valoon.
Tavaratalossa kaikki käy entistä latuaan. Se paha, mikä kerran tuntui vainoavan Ireneä, on mennyt menojaan. Mikko katsoo häntä välistä pitkään, hän huomaa sen tai paremminkin tuntee, sillä Mikko kääntää silmänsä pois, kun Irene vilkaisee häneen. Lolla on unohtanut ärtyisyytensä. Hän puhelee Irenelle hämärästi valloituksistaan, joiden kanssa hän istuu ulkona. Mikko ei enää pyydä häntä, sillä hän on toimittanut tälle uuden tytön, joka on tullut erääseen hissiin ja on sellainen likka, että lähtee vaikka minne ja kenen kanssa hyvänsä, kuten Lolla sanoo. Niin pitää hissitytön ollakin. Joskus Lolla juttelee Irenelle:
»Olet sinä kummallinen otus, kun iltakaudet kökötät kotonasi. Mitä sinä siellä ähräät, — tulisit mukaan iltaisin, kyllä minä sinulle kavaljeerin hommaisin.»
»Kuinka sinä voit olla poissa kotoasi?»
»Tietysti voin. Minulla on äitipuoli, eikä se minusta välitä. Ja isä on omissa oloissaan. Sitäpaitsi minähän olen työssä; kuka minua uskaltaisi estää!»
»Ei se muutenkaan sovi.»
»Sopii, totta vie. Ilo irti elämästä aikanaan! Eikähän niiden kanssa tarvitse pitkälle mennä, vain kestityttää itseään ja sitten puikahtaa sormien lomitse.»
»Minä en välitä sellaisesta kestitsemisestä.»
»Mätäne sitten kotonasi, mokoma nunna!»
Näin keskustelu usein päättyi, Lollan pieneen närkästykseen. Mutta seuraavana päivänä hän on taas iloinen.
»Voi, kun meillä oli lystiä, me ryypättiin samppanjaa ja tanssittiin niin! Se oli sitten komea poika, mutta kyllä minä vain irroittelin sen hyppyset... Se käy täällä, mutta en minä sitä sinulle näytä. Minä rupeankin nyt tämän kanssa vakituisesti...»
Lollan kertomukset eivät huvita Ireneä. Hänkin haluaisi päästä jonnekin, nähdä jotakin, mutta ei suinkaan Lollan seurassa. Jälleen elähtynyt nuori veri vaatisi omansa.
Hän näkee nuoria ihmisiä, jotka iloisina rientävät Tavaratalon ravintolaan. Siellä on eräs maailma, jonka lävitse päivittäin kulkee valtava ihmisvirta. Hän on sitä äärettömän lähellä, mutta ei koskaan pääse näkemään muuta kuin sen suvantoisimmat kohdat — tulon ja menon. Hän on täällä työläinen, erikoisella puvulla merkitty osa sitä koneistoa, joka toimii toisten mukavuudeksi; hänellä itsellään ei ole mitään oikeutta olla ja elää niinkuin nuo toiset. Näissä mietteissään hän joskus jää pitkäksi aikaa seisomaan hissinsä viereen ja tuskin huomaa, kun joku noista onnellisemmista ihmisistä tulee pyrkimään alas. Silloin hänelle saatetaan lausua ärtyinen sana tai häntä suorastaan nykäistään: mitäs pikku neiti nyt niin miettii. Noilla ihmisillä on siihen oikeus.
Mutta onhan maailmaa ja elämää muuallakin, missä hän ei ole palvelija, vaan voisi käskeä yhtä hyvin kuin toiset käskevät häntä täällä. On, aivan varmasti, kun vain pääsisi sinne. Lolla, hän juoksee yhtä mittaa ravintoloissa ja kerskuu sillä. Miksi ei hänkin tekisi niin? Mutta jos siellä on samanlaista kuin silloin... Joku Mikko... Ei, ei sentään.
Hänen maailmansa on ahdas. Vain koti, isä ja äiti, matka tänne ja takaisin. Lapsena se oli laajempi, oli ainakin se leveä katu silloin tällöin ja ihmisvilinä, joka tenhosi häntä, pikku tyttöä, ainaisella kiireellään ja hälinällään. Hän astuu nytkin samaa katua joskus, kun ei aja raitiovaunussa, mutta hän ei enää huomaa sen tenhovoimaa. Hän on nyt itsekin noita kiirehtiviä ihmisiä, ja hän tuskin näkee ketään illalla kuuden jälkeen vaeltaessaan kadun yhä sankemmaksi käyneen ihmistungoksen lävitse. Hän puikkelehtii siinä kuin vaistolla, joka vie häntä tiettyyn päämäärään, kotiin.
Työ! Se oli ennen hänen unelmissaan portti elämän ihanuuteen. Mitä se nyt on? Oman alemmuutensa tuntemista. Kahle, painajainen. Tosin hän on vasta alussa. Kenties täytyy kestää jonkun aikaa, sitten työ vasta antaa lahjansa. Mutta kuitenkin, kuvitteluista on karissut kultaus. Löytyykö sen alta milloinkaan jaloa metallia, edes täyttä hopeaa? Tuleeko milloinkaan muuta kuin kodin yksitoikkoinen hiljaisuus ja tämä liikkuminen kerrosten väliä neliskulmaisessa hissikorissa?
Hänellä ovat omat aamupäivänsä, vapaat sunnuntainsa ja iltansa. Mutta minne mennä, mitä tehdä, kenen kanssa? Koulussa oli edes välituntien ja joskus yhteislukujen nimellä esiintyvien tapaamisten leikkiä ja iloa. Lapsellista se oli, mutta kuitenkin jotakin. Ja koulussa oli viimeisen vuoden aikana pieni ja huvittava salaisuus: Taiston rakastuminen häneen. Nyt ei ole mitään, ei mitään...
Nämä ajatukset painavat Ireneä. Hän koettaa olla iloinen, ystävällinen ja vapaa, mutta se ei onnistu. Häneen tulee aina jotakin pingoittunutta, itseäänkin ärsyttävää. Isä sitä tuskin huomaa, sillä hän on enimmäkseen omissa mietteissään, mutta äiti kyselee usein, mikä tyttöä vaivaa.
Hän valittaa väsymystään. Silloin äiti huomaa?
— Kenties sinä kasvat vielä, se johtuu siitä.
15.
Taisto Neuvola ilmestyi eräänä iltana Tavarataloon. Kello kävi jo kuutta, viimeinen työtunti oli menossa.
Poika seisoi kauniin, loivasti lakea kohti suuntautuvan auton vieressä. Hän oli tapansa mukaan hiukan hämillisen näköinen eikä nähtävästi osannut oikein mennä minnekään. Tuskin hän halusikaan, seisoi vain siinä paikallaan.
Liike oli jo jonkun verran hiljentynyt. Ravintolaan ei enää mennyt uusia vieraita, eikä ostajiakaan ollut niin paljon kuin muutamia hetkiä aikaisemmin. Senvuoksi Irene jäi hisseineen odottamaan alakertaan ja huomasi pojan. Tämä älysi myöskin hänet ja riensi luokse. Hän punasteli ja tuskin muisti tervehtiä.
Irenekin oli aluksi hämillään. Pojan näkeminen palautti mieleen jotakin, jonka hän luuli häipyneen loitos, olemattomiin. Nyt tytön mieleen sävähti ajatus, että tuo poika sittenkin oli ollut jokin tapaus hänen elämässään. Olihan hän, ehkä osaksi itserakkaudesta, suosinut Taiston poikamaista mieltymystä kokonaisen lukuvuoden. Ja sitten se kesällinen kirje...
Nyt poika on tullut tänne, varmaan hänen tähtensä.
Samassa tuli muutamia matkustajia hissiin, ja Irenen täytyi lähteä. Hän mietti koko ajan, miten suhtautua Taistoon, mitä sanoa tälle, jos hän odottaisi alhaalla. Poika oli siellä, kun hän hetken kuluttua palasi, eikä hänellä ollut mitään valmista päätöstä.
»Etkö sinä jo kohta pääse?» kysyi Taisto hätäisesti, ikäänkuin peläten, että Irene taas pian häviää.
»Kuudelta», vastasi tyttö mitään sen enempää ajattelematta.
»Minä odotan kadulla.»
»Odota vain.»
Irene sanoi sen vieläkään mitään tarkemmin miettimättä, jotakin vastatakseen. Myöhemmin hänellä oli sellainen levoton tunne, ettei hän ollut tehnyt viisaasti luvatessaan, mutta hän rauhoittui vähitellen. Mitäpä tuosta, antaa pojan tulla hänen mukaansa.
Kadulla Taisto oli aluksi melkein sanaton, kuten tavallisesti, mutta sitten hän nähtävästi suurin ponnistuksin pakotti itsensä puhumaan.
»Miksi sinä et vastannut minun kirjeeseeni?»
Irene oli ajatellut kysyä Taistolta hänen vointiaan, puhua jotakin aivan tavallista, kertoilla omasta työstään, mutta hän ei ollut oikein päässyt varmuuteen, mistä päästä aloittaisi. Tämä kysymys tuli nyt tavallaan vapauttavana. Hän muisti kirjeen lapsellisen sävyn ja hymyili itsekseen. Hän ei kuitenkaan halunnut vastata ylimielisesti. Olihan toinen omalla tavallaan vakava.
»Taisto hyvä, mitä minä siihen olisin osannut vastata?»
»Kyllä sinä olisit osannut, jos olisit tahtonut.»
»Niin no, se jäi siinä paikanhakupuuhassa...»
»Olisit edes muutamalla sanalla ilmoittanut, että sinä muistat minua. Mutta sinä et tietysti muistanut.»
Tosiaankaan Irene ei ollut muistanut muuta kuin kirjeen saadessaan, ei juuri ennen eikä myöhemmin. Poika oli kuitenkin niin vakavissaan, ettei hän hennonut sitä suoraan sanoa.
»Tietysti minä muistin... Kuinkas minä olisin voinut unohtaa hyvän toverini. Sinähän autoitkin minua koulussa.»
»Älä viitsi sellaista...» Poika näytti tulleen pahoilleen. »Ei sinun sen takia tarvinnut muistaa, mutta muuten...»
Hän keskeytti, eikä Irene halunnut jatkaa tähän suuntaan. Hän oli vaiti, mutta poika jatkoi itsepäisesti.
»Minä luulin... olin huomaavinani, että sinä pidit minusta enemmän kuin muista.»
Irene muisti lukemistaan kirjoista, että voidaan pitää kuin veljestä. Hän otti nyt tämän tietonsa avukseen.
»Minähän pidin sinusta kuin veljestäni.»
»Etkö enempää?» Poika melkein parkaisi sen.
Tyttö huomasi koskettaneensa arkaa kohtaa, mutta ei voinut peräytyä.
»Kuin hyvästä veljestä», koetti hän jatkaa.
Sekään ei auttanut. Taiston valtasi ilmeinen alemmuuden tunne hänen kuullessaan tytön puhuvan veljestä. Hänen mielestään tuollaisessa sisarellisessa tunteessa oli jotakin mietoa, mitäänsanomatonta.
»Sellainen on väärä tunne, ei oikeastaan mikään tunne... Minä olen tuntenut sinua kohtaan enemmän.»
Poika yritti sanoa sen, mitä hän rakkautensa ensimmäisenä kesänä oli yksinään harjoitellut. Lopulta se tuli esille.
»Minä olen... rakastanut sinua... pyhästi... suuresti. Miksi sinä minua pilkkaat?»
Nyt Taisto siis oli vähän vapautunut ujoudestaan. Hänen poskilleen oli noussut punaa, sitä samaa läikehtivää, joka niihin aina ilmestyi, kun hän kiihtyi. Irene katseli poikaa ja ajatteli, että nyt hänen täytyy puhua suoraan, kerta kaikkiaan lopettaa tämä lapsellinen leikki. Poikahan voisi milloin hyvänsä tulla taas Tavarataloon, kun kerran oli löytänyt Irenen sieltä. Taistosta voisi koitua hänelle vakituinen kiusa, eikä hän halunnut sellaista — ei ainakaan Taistosta.
»Mitä sinä tiedät rakkaudesta?» hän virkkoi oikeastaan tylymmin kuin olisi tahtonut. »Sinä olet vielä koulupoika. Sinun täytyy ajatella läksyjäsi.»
Syntyi hetken vaiteliaisuus, ja Ireneä melkein jo kadutti, että hän oli lausunut ajatuksensa niin suoraan. Mutta Taisto kiihtyi. Hän puhui nyt kuin jotakin ennen opittua. Hänen keväiset ja kesälliset ajatuksensa purkautuivat kuin valmistettuna puheena.
»Minä en olisi enää koulupoika, jos sinä vain olisit tahtonut. Minä olisin keskeyttänyt kouluni kuten sinäkin ja hankkinut työtä, jos vain sinä olisit halunnut.»
Työtä! Irenen mieleen johtui oma työnhankintansa. Hän ei voinut olla keskeyttämättä.
»Ei, hyvä poika, ei työn saanti ole helppoa...
Sitäpaitsi eivät vanhempasi olisi sallineet sinun lopettaa kouluasi.»
»Minä olisin karannut kotoa!» huudahti poika kiihkeästi.
»Silloin olisit joutunut aivan hunningolle.»
»Enkä, minulla on tarmoa... Mutta sinä olet julma, ajattelet itseäsi etkä ollenkaan minua. Sinä et saa olla tuollainen! Minä pakotan sinut kiintymään itseeni, ja sitten me suunnittelemme tulevan elämämme yhdessä.»
»Voiko sellaiseen pakottaa?»
»Voi, jos oikein rakastaa kuten minä.»
Silloin Irenen päähän yhtäkkiä pälkähti, että hän osaakin tehdä lopun tästä turhasta keskustelusta asettamalla Taistolle omat ehtonsa.
»Kuulehan, Taisto», sanoi hän, »minä vaadin rakkaudelta hyvin paljon, niin paljon, että sinä et voi antaa».
»Mitä, sano!»
Poika käsitti Irenen sanat puolinaiseksi myöntymykseksi, ja hänen silmänsä syttyivät odotuksen kiihkosta.
»Minä olen nuori ja tahdon huvitella. Sen, joka minua rakastaa, täytyy viedä minut tanssimaan ja iloitsemaan, ravintoloihin, joissa on paljon riemullisia kasvoja ja kiihkeätä musiikkia.»
Irene itsekin ihmetteli, mistä tämä päähänpisto oli johtunut. Luultavasti hänen mieleensä oli välähtänyt jotakin Lollan kertomuksista. Pääasia oli, että hän nyt uskoi masentaneensa pojan, mutta tämä päinvastoin ilostui.
»Minä vien sinut sellaisiin paikkoihin», huudahti hän innokkaasti.
»Eihän se sovi, sinä olet koulupoika.»
»Älä puhu aina siitä! Minä eroan, jos tarvitaan, ja käyväthän muutkin koululaiset ravintoloissa.»
»Niin, salaa, mutta se on noloa.»
»Eikö mitä, minä kyllä järjestän. Minä olen mies... Kuule, minä tulen hakemaan sinua sitten... sitten kun minä saan asian kuntoon. Eikö niin?»
Pojan into huvitti Ireneä. Hän oli varma siitä, ettei tämä saa kotoaan niin paljon rahaa kuin sellaiseen tarvitaan, eikä hän muutenkaan uskalla lähteä niin vaarallisille teille. Sen vuoksi hän keveästi myöntyi.
Erotessaan Irenestä poika oli riemuissaan. Koko tulevaisuus kangasteli hänen mielessään valoisana.
16.
Muutamaa päivää myöhemmin Taisto seisoi alakerrassa odottamassa, kun Irene hississään laskeutui sinne. Hätäisesti hän ilmoitti, että tänä iltana mennään.
»Minne?» kysyi Irene.
»Ravintolaan.»
Tyttö oli kokonaan unohtanut heidän edellisen keskustelunsa, lupauksensa, jota hän ei ollut luullut koskaan joutuvansa lunastamaa. Hän koetti esittää veruketta.
»Miksi juuri tänä iltana?»
»Siksi, että minä olen niin järjestänyt...»
»Etkö sinä sitten ota lainkaan huomioon minun tahtoani?»
»Tietysti, mutta tänään sopii parhaiten. Tulethan sinä?»
Hissiin tuli matkustaja, ja Irenen täytyi lähteä. Tyttö huomasi miehen varjon vilahtavan ohitseen, hän ei katsonut tulijaa sen tarkemmin. Hän nojasi säätelypyörään ja pani koneensa liikkeelle.
»Kylläpä pikku neiti on ajatuksissaan, kun ei edes päätänsä käännä», kuuli hän matkustajan sanovan.
Silloin hän katsahti nopeasti toista ja huomasi, että tämä oli nuori, hauskannäköinen, hyvin pukeutunut herra. Sen verran ohimenevä silmäys ilmaisi hänelle.
»Eikö tällainen ikävä työ kaipaa vaihtelua?» kuului vieras kysyvän.
Irene ei pitänyt tarpeellisena vastata. Mitäpä hän tuntemattomalle herralle. Mutta toinen tarttui hänen käteensä, irroitti sen säätelypyörästä ja pysähdytti hissin.
»Mikä kiire tässä on», sanoi hän, »puhellaan nyt hiukan».
Aluksi Irene hämmästyi. Tällaista hänelle ei vielä ollut tapahtunut. Hän tointui kuitenkin pian ja koetti teroittaa kätensä.
»Eikö neiti tule ulos tänä iltana?»
»En. Tämä ei sovi, antakaa koneen mennä.»
»Luvatkaa, niin minä lasken heti. Neiti ei taida muistaa minua?»
Irene katsoi tarkemmin herraa, joka oli asettunut käyttöpyörän viereen, loitontaen hänet siten kokonaan työstä.
»Te kävitte kerran meidän konttorissamme paikkaa kysymässä. Silloin sitä ei ollut...»
Nyt Irene muisti hänet. Tämä sama nuori mies oli jo kerran tehnyt hänelle samanlaisen ehdotuksen.
— »Nyt voisitte saada, mutta siitä täytyy neuvotella jossakin ulkona. — Ei kai tämä homma teitä kovinkaan miellytä?» jatkoi vieras.
»Miksikä ei miellyttäisi? Mutta päästäkää minut työhöni. Hissi ei saa seistä kerrosten välillä.»
»Jos ensin lupaatte.»
»Minä en lupaa mitään.»
Samassa Irene nopeasti sysäsi herran pois säätelypyörän edestä ja sai hissin käyntiin. Se syöksyi nopeasti ylimpään kerrokseen, jonne matkustaja oli ilmoittanut haluavansa. Irene tempasi oven auki, ja herran täytyi astua ulos. Hänen huulillaan oli puoleksi varma, puoleksi mairitteleva hymy.
»Pikaisiin näkemiin», hän sanoi lähtiessään, kohottaen hiukan hattuaan.
Irene huomasi, ettei ketään ollut odottamassa. Hän ajoi nopeasti alakertaan. Taisto seisoi siellä.
»Kuka tuo oli?» kysyi hän kiihkeästi, ja hänen poskillaan liekehti taas puna.
»En tiedä. Mistäpä minä kaikki matkustajat tuntisin.»
»Hissi seisoi kerrosten välillä. Minä näin sen valosta.»
»Entä sitten?»
»Onko... onko sinulla... jotakin tekemistä hänen kanssaan?»
Tyttö oli tuohduksissaan äskeisestä kohtauksesta. Pojan kiihkeys sai koko jutun helposti unohtumaan. Toisen ilmeinen mustasukkaisuus huvitti häntä.
»Katsos poikaa, oletko sinä...?»
»Olen minä... nyt sinä et taida lähteäkään minun kanssani?»
»Päinvastoin, lähden mielellänikin.»
Aikaisemmin Irene oli epäröinyt, mutta nyt hänestä tuntui, ettei ollut mitään syytä kieltäytyä. Päätettiin tavata sovitussa paikassa, kello kahdenkymmenenyhden aikaan.
Myöhemmin, kun Irene taas kerran nousi hississään ylimpään kerrokseen ja laski matkustajansa pois, siellä odotti äskeinen herra. Hän oli valinnut Irenen koneen, koska sen edustalla ei ollut muita odottajia. Irenen oli siis pakostakin lähdettävä kuljettamaan häntä.
Herra pyysi Ireneä pysähdyttämään hissin, hänellä oli hyvin tärkeätä puhuttavaa. Vaikka Irene hyvin arvasi, mitä herra puhuisi, pysäytti hän hissin viidennen kerroksen kohdalle. Hänen mielessään heräsi uhmaa: puhukoon nyt, hän kyllä vastaa. Toinen käsitti pysähdyksen suopeuden merkiksi.
»Te olette siis harkinnut asiaa tarkemmin. Mistä ja milloin minä saan noutaa teidät?» hän kysyi.
»Ette mistään milloinkaan.»
»No, no, pikku neiti, ei saa oikutella. Kyllä minä huomaan, että te myönnytte.»
»Mistä te sen huomaatte?»
»Tehän pysähdytitte hissin. Eikö se ole myöntymisen merkki?»
»Ei.»
»Onpahan.»
Odottamatta herra tempasi Irenen syliinsä, koettaen suudella häntä. Tyttö riistäytyi nopeasti irti, hänen verensä kuohahti, ja hän vetäisi voimakkaasti ahdistajaansa korvalle.
»Hävetkää, lurjus!»
Hän oli niin suutuksissaan, että tuskin itsekään huomasi, mitä sanoi. Samassa hän käänsi käyttövipua, ja hissi syöksyi tavallista tuimemmalla vauhdilla alakertaan. Hän repäisi veräjän nopeasti auki ja kiiruhti itse ensimmäisenä ulos.
Herra mutisi jotakin, jota Irene ei selvästi kuullut, mutta se tuntui uhkaukselta. Silmäys, jonka hän loi Ireneen, ei luvannut mitään hyvää.
Tanssiravintolan käärmemäisesti polvitteleva valomainos herättää Irenessä pelokkaita ajatuksia. Hänellä on aina ollut sellainen käsitys, että tällainen ravintola on jollakin tavoin sopimaton paikka, jonne kukaan arvostaan pitävä tyttö ei mene. Tuollainen käsitys on ehkä tullut vanhempien ihmisten tai vakavien koulutyttöjen puheista. Mahdollisesti Lollakin on kertonut jotakin tällaisista ravintoloista, mutta hän nyt menee minne hyvänsä, eikä Irene enää viime aikoina ole kuunnellut muuta kuin puolella korvalla Lollan juttuja. Hän on koettanut väistää koko tyttöä. Mutta sitten hän muistaa, että Beebikin on joskus sanonut käyneensä tanssiravintolassa Pojunsa kanssa ja että siellä on ollut kivaa. Ja onhan Irenelläkin kavaljeeri mukanaan.
Niin, Taisto. Hän on perin lapsellisen näköinen. Olisiko hän mieluummin mennyt jonkun toisen kanssa, esimerkiksi sen päivällisen herran...? Ei sentään. Häntä vieläkin kirvelee kohtaus hississä, ja hän tuntee harmin punan lehahtavan kasvoilleen. Ei, mieluummin Taiston kanssa, hän on kuitenkin kunnollinen.
Hän katsahtaa seuralaiseensa, joka astuu varmana oikeastaan iloisena. Mitäpä tässä oikeastaan... Mennään.
Irene on tuskin ehtinyt lopettaa ajatuksensa, kun he jo nousevat portaita. Avarassa eteisessä on liikettä. Miehiä seisoo jonossa pajazzo-laitteen edessä, ja koneeseen lentelevien markkojen kilinä kuuluu hiljaisen äänten sorinan seasta. Kun vahtimestari ottaa heidän päällysvaatteensa, huomaa Irene muutamia kikattavia naisia, jotka tunkeutuvat herrojen joukkoon ja pyytävät heiltä pelimarkkoja. Tuollainen tungettelevaisuus tuntuu hänestä vastenmieliseltä.
Iso ravintolasali on sakeanaan tupakansavua. Sen huomion Irene ehtii tehdä jo heidän hakiessaan pöytää. Huone näyttää olevan ihan täynnä väkeä. Hovimestari tulee avuksi, ja pieni kahden hengen pöytä löytyy. Se on jokseenkin salin keskellä, ja siitä on helppo jatkaa huomioitaan. Toisissa pöydissä istuu pelkästään miehiä ja toisissa taas naisia. Läheisistä pöydistä naiset seivästävät heitä katseellaan, muutamilla on savuke velttona suupielessä, ja heidän kasvoillaan on julkea ilme. Jossakin kauempana muutamia naisia nousee seisaalleen paremmin nähdäkseen. Irene toteaa pian, että naisten joukossa on paljon kauniita ja nuoria, mutta hän on lukevinaan heidän ilmeistään jotakin rohkeaa, suorastaan häpeämätöntä.
Myöhemmin miestenkin pöydistä suuntautuu katseita heihin, ja sen jälkeen niissä näkyy syntyvän vilkas keskustelu. Irenen tarkastelu, jota on kestänyt vain muutaman tuokion, loppuu Taiston kysymykseen:
»Mitä sinä haluat, Irene?»
Hän kääntyy ja huomaa tarjoilijattaren odottavan. Todella, hän ei ollut ajatellut lainkaan sitä asiaa, outo ympäristö oli kiinnittänyt kokonaan hänen huomionsa.
»En minä tiedä.»
»Sano nyt jotakin.»
»Tilaa mitä hyvänsä, samaa kuin itsellesikin.»
Taisto pyytää kaksi viinaketta, ja tarjoilijatar poistuu kiittäen.
»Mitä sellainen viinake on?»
»En minä tiedä, olen vain kuullut muutamien ravintoloissa käyvien poikien kehuvan sitä. Sittenpähän nähdään.»
Tarjoilijatar tuo kohta tilatun, punertavan nesteen. Silloin Taisto muistaa yhtäkkiä jotakin.
»Ai, jos neiti on hyvä ja tuo myöskin kaksi kahvia.»
»Kiitos!» Tarjoilijatar venyttää pitkään ammattisanaansa ja menee.
Irene katselee kauan poikaa, joka koettaa esiintyä varmana. Hänen mieleensä juolahtaa eräs ajatus.
»Oletko sinä milloinkaan maistanut alkoholia?»
»En koskaan... Niin, kerran minulle kuumeessa annettiin kotona konjakkia, mutta en minä muista sen makua.»
»Minä taidan siis olla sinua kokeneempi», sanoo Irene, »minä olen kerran maistanut».
»Oletko sinä ollut ravintolassa?»
Pojan äänessä oli sama sointu kuin päivällä, kun hän havaitsi hissin seisoneen kerrosten välillä ja kun se herra oli mukana.
»Olen... mutta yhden ainoan kerran vain.»
Irenen teki ensin mieli kiusoitella poikaa, mutta sitten hän kuitenkin päätti sanoa totuuden.
»Senkö herran kanssa, joka päivällä oli sinun hississäsi?»
»Höpsis, hänhän oli tuntematon.»
»Kenenkäs kanssa sitten?»
»Parin työtoverini seurassa.»
Taiston hermostus tasaantuu, hän uskoo Ireneä.
Nuoren rakkauden pieni mustasukkaisuuden puuska asettuu niin helposti.
Sillä välin tulevat kahvitkin, ja he maistavat laseistaan. Molemmat hiukan virnistävät suutansa.
»Tämä on pahaa», sanoo Irene.
Luultavasti Taistollakin on sama tunne, mutta hän koettaa olla urhoollinen.
»Eikö mitä. Ota kahvia päälle... Ryypätään tämä pian ja otetaan toinen.»
»Mitä varten, eikö tämä riitä?»
»Ei», sanoo Taisto. »Pojat sanovat, että näitä pitää ottaa monta, ennenkuin tuntuu.»
»Pitääkös sen tuntua?»
»Tietysti pitää, kun me nyt kerran olemme ravintolassa.»
»Ota sitten sinä pojilta oppimasi reseptin mukaan.»
Taistoa hieman loukkaa Irenen lievä pila, mutta hän juo pian lasinsa pohjaan, nyt jo pidättäen virnistystä, joka väkisinkin yrittää tulla. Irenestä tämä aine on vastenmielistä, ja hän saa lasin viiniä.
Tanssi käy pienellä aukiolla. Siinä on hirmuinen tungos. Todellisesta tanssista ei voi olla kysymystäkään, mutta jazzin nytkivälle rytmille siinäkin on riittävästi tilaa. Hikoavien ruumiiden läheisyys on pääasia.
»Miksi sinä et tanssita daamiasi?» kysyy Irene hieman veitikkamaisesti.
»Minä en osaa», tunnustaa Taisto avoimesti, hiukan alemmuudentuntoa äänessään.
»Miksi sinä sitten toit minut tanssiravintolaan?» jatkaa Irene samaan tapaan kuin äsken.
»Minä... minä ajattelin, ettei tanssi ole välttämätöntä.»
»No, älä ole pahoillasi, en minäkään osaa tanssia», tunnustaa Irene lohduttaen poikaa.
Ilta kuluu. Poika on ottanut useampia viinakkeita, ne ovat tehonneet häneen. Hän tuntee nyt ihmeellistä rohkeutta, lähenee Ireneä ja puhuu hänelle tunteestaan. Kaikki aikaisemmat ajatukset pukeutuvat nyt helposti sanoiksi. Tyttö kuitenkin kiinnittää hänen puheeseensa vain osittaista huomiota, ravintolan elämä on hänelle uutta, sitä täytyy katsella. Tosin vain uteliaisuudesta, sillä häntä tympäisevät miesten käsivarsilla retkottavat, kummallisesti kikattavat naiset ja miesseurueiden häneenkin yhä julkeammin vilkuvat silmäykset. Joku herrasmies kohottaa lasinsa häntä kohti ja nyökkää, mutta Irene kääntää päänsä pois.
Myöhemmin muuan herra tulee pyytämään häntä tanssiin. Irene kieltäytyy. Herra, joka on huomattavasti humalassa, käy häneen syliksi ja aikoo nostaa ylös. Irene riistäytyy irti, tuoli kaatuu, ja kohtaus herättää jonkun verran huomiota.
»Mitäs se neiti äksyilee?» sanoo herrasmies ja tunkeutuu uudelleen. »Kyllä täällä täytyy jokaisen lähteä.»
»Ei minun», sanoo Irene ylpeästi, ja suuttumus polttaa hänen kasvojaan.
Kun herra ei aio jättää Ireneä, nousee Taisto, johon alkoholi on vaikuttanut kuten tottumattomaan ainakin, paikaltaan ja rientää Irenen avuksi.
»Mitäs se kloppi tähän sotkeutuu», sanoo humalainen herrasmies ja töytäisee Taistoa, niin että tämä lentää selälleen pöydälle.
Hän yrittää nousta ja rynnätä herrasmiehen päälle, mutta vahtimestari tulee paikalle ja määrää Taiston poistumaan. Hän ei välitä mistään selityksistä, vaatii heti maksamaan laskun ja lähtemään.
»Mennään», sanoo Irene lyhyesti.
Välikohtaus ei tunnu hävettävän häntä, vaikka ympärille on kertynyt humalaisia ja puolihumalaisia miehiä ja naisia, jotka heittelevät pistosanoja hänelle ja Taistolle.
»Noin käy, kun kuljettelee mukanaan lapsia», virkkaa äskeinen tungetteleva herrasmies, kun Irene ja Taisto lähtevät salista.
Heitä seuraa naisten hysteerinen, julkea nauru.
Taisto on onneton, hän pusertaa itkua. Irene tuntee yhtäkkiä hellyyttä häntä kohtaan. Kun poika hieman horjahtelee, ottaa hän tätä käsipuolesta.
»Älä ole milläsikään, Taisto», sanoo hän lämpimästi, »sinä olet parempi kuin kukaan noista tuolla».
Se piristää poikaa, hän puristaa Irenen kättä kainalossaan ja koettaa hymyillä.
»Sinä siis olet minuun tyytyväinen?» kysyy poika.
»Olen, olen... nyt.»
Taistolla on vielä rahaa. Hän saattaa Irenen autolla kotiin. He istuvat lähekkäin, vaiteliaina. Irene ajattelee äskeisiä tapahtumia, ja hänen sydämessään läikähtelee jotakin lämmintä. Hän on onnellinen siitä, että he niin pian poistuivat ravintolasta.
17.
Uni ei tullut sinä iltana Irenen silmiin. Päivän levottomat kohtaukset toistuivat alati hänen mielessään. Ensin päiväinen hississä ja sitten iltainen ravintolassa. Niiden kintereillä kulkivat hänen aikaisemmat kuvittelunsa, hänen pienet tyttömäiset haaveensa rakkaudesta, joka olisi kaunista kuin romaaneissa, ja työstä, joka avaisi hänelle uuden maailman. Hän oli aluksi halveksinut työtään, mutta vähitellen tottunut siihen. On aloitettava alusta, muisti hän henkilökunnan päällikön sanoneen. Mutta miksi tähän työhön sekaantui alentavaa kohtelua? Ja miksi ravintolassakin, johon hän oli mennyt Taiston kanssa vain satunnaisen oikkunsa vuoksi, kohdeltiin häntä samalla tavoin? Ei sellaiseen paikkaan kukaan kunnon tyttö mene, sanottiin. Mutta eihän hän mennyt yksin eikä toisten tyttöjen seurassa. Miksi häntä kuitenkin pidettiin kuin tavarana, jonka kuka tahansa juopunut herrasmies sai ottaa pelkällä käskyllä?
Näistä sekavista ajatuksista alkoi hänelle vähitellen selvitä eräs totuus: hänen asemaansa työssä pidettiin niin vähäisenä, että miehet sen nojalla uskalsivat tehdä omia johtopäätöksiään. Eihän tuollainen hissityttö voi vastustaa ehdotusta, josta on hänelle hyötyä; hän haluaa huvitella ja lähtee mukaan. Nyt hän muisti, että häntä oli ennenkin hississä katseltu pitkään, mittailtu arvostelevin silmäyksin kuin kauppatavaraa. Jotkut herrat olivat hymyilleet hänelle ja puhuneetkin jotakin, vaikka kukaan ei vielä ollut menetellyt sillä tavoin kuin eilinen herra, joka jo kerran ennen oli omassa konttorissaan tehnyt hänelle samanlaisen ehdotuksen ja joka nyt oli tuntenut hänet. Ja ravintolassa hän oli huomannut herrojen koskettelevan tarjoilijattaria. Siis heitäkin asemansa vuoksi pidettiin kuin yhteisenä hyvänä.
Sitten hän muisti Taiston. Ajatuksen siirtyminen häneen tuotti lohdutusta. Hän oli sittenkin parempi muita. Olkoon, että hän on vain koulupoika ja kainoudeltaan tuskin osaa puhua tunteistaan, todellisista tai kuvitelluista, mutta hän on suora ja rehellinen, eikä hänellä ole inhoittavia pyyteitä. Taisto parka, hän oli asettunut puolustamaan Ireneä ja häntä oli kohdeltu kovakouraisesti. Mutta miksi heidät ajettiin ravintolasta ulos, kun kerran tungettelija oli syyllinen? Siinäkin tapahtui vääryys. Hänen vaistonsa sanoi, että herra oli tietysti joku ravintolan kantavieras, jolle kaikki oli luvallista, ja he olivat satunnaisia kävijöitä. Parempi kuitenkin, että he lähtivät sellaisesta paikasta.
Vihdoin hän muisti Reinon. Ei Reinokaan ollut milloinkaan käyttäytynyt sopimattomasti. Hän oli tavallisesti puhellut vain opinnoistaan, urheilusta ja muusta, ja kerran hän oli sanonut Ireneä nätiksi tytöksi. Miksi kaikki eivät antaneet arvoa hänen kauneudelleen? Reino kuitenkin antoi. Nyt hän tahtoo tavata Reinon ja puhua avoimesti hänen kanssaan näistä viime tapahtumista. Hän varmasti ymmärtää ja osaa neuvoa.
Siten ikävät ajatukset vähitellen haipuivat, ja hän nukkui aamupuoleen yötä nuoren sielun ja ruumiin väsymykseen.
Kun Irene saapui Tavarataloon iltapäivävuorolleen, palasivat yölliset ajatukset jälleen hänen mieleensä, ja hänen työpukunsa tuntui jollakin tavoin sitovalta ja enteelliseltä, ikäänkuin siihen olisi tullut lisää raskasta ja painostavaa.
Hän oli tuskin astunut ulos pukeutumishuoneesta, kun vahtimikko tuli hänen luokseen ja ilmoitti, että hänen oli ennen työhön ryhtymistään mentävä henkilökunnan päällikön puheille. Irene säpsähti ja koetti nopeasti mielessään selvittää, mistä tämä odottamaton kutsu johtui. Oliko hän taas unohtanut sanoa kerrokset ruotsiksi? Hän ei voinut muistaa mitään sellaista. Oliko vahtimikon äänessä ollut ivaa? Hän ei muistanut sitä, sillä toinen oli heti poistunut. Kaikessa tapauksessa hän tunsi lievää arkuutta astuessaan päällikön huoneeseen.
»Minulle on tehty teistä valitus», aloitti päällikkö katsellen pitkään Ireneä.
Tyttö ei osannut sanoa mitään. Hänen muistinsa ei selvittänyt aihetta sellaiseen.
»Te olette kohdellut töykeästi erästä matkustajaa», jatkoi päällikkö.
»Saanko luvan kysyä ketä?» uskalsi Irene jo huomauttaa.
»Eräs herra on valittanut, että te olette ollut hyvin tyly ja epäkohtelias hänelle.»
Irenen arkuus oli kuin pois pyyhkäisty. Hänessä heräsi yhtäkkiä nainen, jonka täytyi puolustaa mainettaan. Hänen silmiinsä välähti tuli, ja hänen vartalonsa suoristui, ikäänkuin jatkui. Hänen oli nyt helppo puhua.
»Vai niin, sitten minä kyllä tiedän. En kuitenkaan ymmärrä, kuinka se herra, jonka nimeä minäkään en tiedä, on voinut valittaa minun käyttäytymisestäni, kun minä vain torjuin hänen lähentelyään.»
Päällikkökin huomasi Irenen muuttuneen olemuksen ja hänen äänensä varmuuden.
»Kuinka niin?» kysyi hän paljon epävirallisemmin kuin äsken.
»Se herra teki minulle ehdotuksen, johon minä en suostunut, ja sitten hän tarttui minuun kiinni ja esti minut hoitamasta hissiä.»
Päällikkö oli oikeudentuntoinen mies, ja tytön varmuus vaikutti häneen edullisesti.
»Miten se on mahdollista? Se herra on meidän vanha asiakkaamme, minä tunnen hänet hyvin.»
»Se seikka ei näy estävän häntä kohtelemasta hissityttöä aivan kuin jotakin halvempaa ihmisluokkaa.»
Irene sai sanansa kuin valmiina jostakin; hän tunsi, että tällä kertaa hän ei saanut jäädä alakynteen, vaan totuuden täytyi voittaa.
Päällikkö ymmärsi sen myöskin. Hänen rehellinen, miehinen sydämensä sanoi, että tuossa hänen edessään nyt kypsä nainen puolusti kunniaansa. Hänen oli tosin vaikea uskoa, että mies, jolla vielä oli asemaa yhteiskunnassa, voisi kannella työläistä vastaan, häirittyään ensin itse häntä työssä. Mutta toiselta puolen: tunsihan hän miehet. Heissä asui usein kaksi olentoa, toinen arvokas, joka kaikin tavoin tuki yhteiskunnallista asemaansa, ja toinen aistejansa palveleva veijari, joka käytti kaikkia keinoja saavuttaakseen uhrinsa. Hänen myötätuntonsa kallistui helposti tytön puolelle.
»Tämä asia saa jäädä tähän», sanoi hän ystävällisesti; »riittääkö se teille?»
Irene katsoi suoraan päällikköä silmiin.
»Oikeastaan ei riitä, mutta minulla ei ole mahdollisuutta saada hyvitystä.»
»Niin, minäkään tuskin voin sitä hankkia», lausui päällikkö, lämmin ilme silmissään, »mutta kunnon tyttönä te saatte hyvityksen torjumalla aina sellaiset lähentelyt».
Saavuttuaan hissilleen Irene huomasi, että toiset tytöt jo tiesivät hänen käynnistään henkilökunnan päällikön puheilla. Vahtimikko oli nähtävästi levittänyt tiedon. Kun kaikki hissit kerran sattuivat ylimpään kerrokseen eikä matkustajia ollut odottamassa, juoksivat he Irenen luokse ja suhisivat kysymyksiään: Mitä sinulle sanottiin? Saitko muistutuksen?
»Kiitettiin hyvästä työstä ja annettiin palkankorotus», sanoi Irene, huomattavasti ivaa äänessään.
Hänelle oli siinä silmänräpäyksessä selvinnyt, etteivät nuo olleet hänen tovereitaan. Hissirouva olisi ollut, mutta hän ei ollut nyt vuorolla. Hän painui pian alakertaan ja jatkoi työtään, hakematta ketään puhekumppania. Ja hän päätti, ettei hakisi vastakaan, ei ainakaan näistä, jotka hoitivat toisia hissejä.
Iltasella hänet tavoitti muuan tuntematon naisihminen. Hän oli hallitussihteeri Neuvolan palvelijatar, joka kysyttyään hänen nimeään pyysi Ireneä tulemaan heille vielä samana iltana työstä päästyään. Rouva oli lähettänyt hänet. Irene lupasi tulla, vaikka hän oudoksuikin kutsua.
Rouva Neuvola otti Irenen vastaan hyvin ystävällisesti. Irene odotti, että rouva naisten tavalliseen tapaan kyselisi hänen kotiolojaan, mutta sellaista ei tapahtunut. Hän ryhtyi puhumaan melkein heti Taistosta, kertoi tämän tulleen kotiin myöhään ja onnettomassa kunnossa. Äiti oli ollut huolissaan pojan viipymisestä ja valvonut odottaen. Hän oli heti huomannut, että poika oli ollut luvattomilla teillä. Hänen kyselyihinsä Taisto oli kuitenkin vastannut töykeästi, mikä ei suinkaan ollut tavallista. Päinvastoin hän oli aina ennen ollut kotona säyseä ja tottelevainen. Vihdoin hän oli purskahtanut hysteeriseen itkuun ja tunnustanut. Rouva tahtoi nyt tietää, oliko Taisto kertonut oikein ja kaikki, mitä oli edellisenä iltana sattunut. Irene myönsi. Taisto oli sanonut, että hän pyysi Ireneä kanssaan ravintolaan. Rouva ei voinut ymmärtää, mistä hän oli saanut sellaisen päähänpiston.
Irenestä tuntui hyvältä, että Taisto oli ottanut syyn niskoilleen. Hänessä oli siis miehekkyyttä enemmän kuin Irene oli osannut aavistaakaan. Sitten rouva vielä kertoi, että hänellä ja Taistolla oli ollut yöllä vakava keskustelu eräästä seikasta. Taisto oli näet ottanut ravintolarahat hänen talouskassastaan. Onneksi isä ei tiennyt jutusta, hän oli mennyt aikaisin nukkumaan.
Taisto oli nyt ollut koko päivän sairaana. Alkoholi oli vaikuttanut häneen pahasti, hän kun tietysti oli siihen aivan tottumaton. Sitäpaitsi hän oli loukannut kätensä Ireneä puolustaessaan. Oliko siinä perää, että hän oli käynyt käsiksi johonkuhun herraan? Oli kyllä, myönsi Irene.
»Se oli kauniisti tehty, vaikka Taisto saa siitä nyt kärsiä», sanoi rouva Neuvola ilmeisesti hyvillään poikansa käyttäytymisestä. »Mutta nyt me menemme hänen luokseen, olkaa hänelle niin ystävällinen kuin suinkin voitte. Hän tarvitsee nyt ystävyyttä, sillä eiliset tapaukset ovat nähtävästi vaikuttaneet etupäässä hänen hermostoonsa.»
Taisto oli vuoteessa. Hän nousi nopeasti istualleen.
»Sinä tulit», huudahti hän, salaamaton iloisuus äänessään.
»Tietysti minä tulin», vastasi Irene, ja hänestä tuntui, että oli helppo sanoa näin.
Rouva Neuvola katsoi kauan poikaansa. Hän näytti olevan hyvillään tämän virkeydestä. Sitten hän poistui.
Taisto haki Irenen kättä, ja tämä antoi sen estelemättä hänen haltuunsa. He keskustelivat eilisistä tapahtumista, ja Taisto kertoi voineensa pahoin kotiin tultuaan. Äiti oli ollut valveilla, hän ei ollut erityisesti vihastunut. Taiston vasen käsi oli kipeä, mutta siinä ei ollut mitään pahempaa vikaa. Hänet oli ilmoitettu kouluun sairaaksi, mutta kyllä hän huomenna jo nousee. Miten vain lienee tänä aamu heikottanut.
»Saanhan minä seurustella sinun kanssasi?» kysyi Taisto, kun Irene nousi lähteäkseen.
»Saat... tietysti.»
Jälleen Irene huomasi, että hänen oli helppo luvata.
Rouva Neuvola puheli vielä hetkisen Irenen kanssa. Hän sanoi, että Irene ja Taisto voisivat vapaasti seurustella. Isän ei kyllä tarvinnut tietää asiasta, sillä hän tuskin sitä ymmärtäisi. Ei hänkään ollut osannut aavistaa, että Taisto oli niin herkkä poika. Nyt hän vasta oli sen oppinut ymmärtämään. Siinä iässä olevat nuorukaiset, jotka ovat herkkiä ja vastaanottavaisia, tarvitsevat vanhempiensa, etupäässä luonnollisesti äitiensä, ymmärtämystä ja tukea.
»Jos te voitte vähänkin sietää Taistoa, niin älkää jättäkö häntä», pyysi rouva; »mutta älkää menkö enää sellaisiin paikkoihin».
Irene lupasi, ja rouva Neuvola jäi hänen lähdettyään sellaisen onnellisen tunteen valtaan, että hänen poikansa oli nyt helpompi elää, kun äiti oli selvillä hänen asioistaan ja ymmärsi häntä. Koulunuorisollakin on omat tunteensa, joiden on annettava kuohua — aikansa; kyllä kai ne vähitellen kuluvat loppuun luonnollisella tavalla.
18.
Irene ajattelee nuorta elämäänsä taaksepäin. Hänellä ei ole koskaan ollut ystävättäriä. Lapsena oli leikkitovereita, joista hän verrattain pian vieraantui. Sen jälkeen hän pysytteli etupäässä kotona, hiljaisessa perheessä, jossa kukaan ei puhunut mitään, tuskin erityisemmin ajattelikaan. Koulutiellä ja koulussa hän oli toisten tyttöjen seurassa, mutta kenenkään kanssa hän ei joutunut läheisemmäksi. Useinhan koulutytöillä on keskenään pikku salaisuuksia, mutta hänellä ei ollut mitään kerrottavaa, ja sen takia välit toisten kanssa kai jäivätkin kaukaisiksi. Eikä hänellä ollut poikatuttavuuksiakaan, paitsi Taisto viimeisenä kouluvuotena ja sitten Reino Valo, joka oli häntä kuusi vuotta vanhempi ja vain hänen leikkivuosiensa alussa ollut vähän mukana. Yläluokkien pojat olivat joskus yrittäneet hakkailla häntä, mutta sellainen oli loppunut lyhyeen; yksikään yrittelijä ei ollut häntä kiinnostanut.
Hän oli viime vuosina vieraantunut kaikista kotiaskareistakin, elänyt vain lainakirjaston romaanien parissa ja saanut niistä elämänunelmansa. Sitä unelmaa hän oli naisistuvana tyttönä elättänyt, kehittänyt ja laajentanut. Se oli luvannut hänelle ensin itsenäisyyden, täydellisen riippumattomuuden kodista, jonkunlaisen maailmannaisen aseman ja sitten mahdollisesti kaukaisemmassa tulevaisuudessa rakkautta, oman kodin ja elämän loiston. Kaikki tämä oli luonnollista pyrkimystä eroon niistä ahtaista oloista, joissa hän oli elänyt.
Hän oli saanut työtä, mutta se ei vastannut hänen kuvittelujaan. Nyt siihen kuitenkin, kun unelma muilta osiltaan näytti tuhoutuneen, tuntui sisältyvän jotakin, jolle oli rakennettava. Olkoon kuinka raskasta hyvänsä, tulkoonpa minkälaisia vastoinkäymisiä tahansa, tätä työtä oli tehtävä, kunnes se tuottaisi enemmän iloa kuin tähän saakka. Hänelle ei anneta arvoa työssään, mutta sitä ei saa muualtakaan. Nuorelle ja kauniille tytölle avautuu portti elämään helposti, mutta siitä ei sovi astua sisälle, sillä sen toisella puolella odottaa täydellinen tuho. Sen Irene oli oppinut ymmärtämään. Elämän nautinnot eivät saa olla sellaisia kuin sen portin takana, jota hänelle on raotettu.
Monia tyttöjä kuljetetaan tuhoaan kohti viehättäviä polkuja myöten. He tuskin huomaavatkaan, ennen kuin suistuvat onnettomuuden kuiluun. Ireneä vastaan elämä oli tullut raakana ja kovakouraisena, yrittänyt riuhtaista hänet suoraa päätä musertaviin kouriinsa.
Hän on nyt työssään virallinen, joskin kohtelias, matkustajiaan kohtaan. Hän osaa lyhyeen lopettaa turhat keskustelut, joilla ei ole mitään tekemistä hänen ammattinsa kanssa. Toisten tyttöjen kanssa hän ei seurustele ja kestää helposti heidän pilkkansa: Irre on rakastunut siihen koulupoikaansa eikä enää näe keitään muita.
Irene ei ole rakastunut, mutta hän seurustelee Taiston kanssa, jonka äiti on tullut yhä avomielisemmäksi ja puhunut monta kertaa Irenelle kuin konsanaan kehittyneelle naiselle. Hän on helposti huomannut, ettei Irenellä ole mitään kiihkeämpää tunnetta Taistoa kohtaan, ja sen vuoksi heistä on tullut kuin salaliittolaiset. Rouva Neuvola on kehoittanut Ireneä olemaan ystävällinen Taistolle ja käymään hänen kanssaan kahviloissa ja pikku huvituksissa, jotta pojan henkinen tasapaino säilyisi, hän kun nyt kerran on niin herkkä. Kyllä hän lopulta itsekin huomaa tunteensa lapsellisuuden ja unohtaa Irenen. Ja Irenellekin on näin parempi, selittää rouva Neuvola, niin kauan kun hänellä ei ole vakavampaa suhdetta: säästyy kaikenlaisista kiusauksista, jotka vaanivat nuorta tyttöä joka askelella. Irenelle on nykyisin helppoa seurustella Taiston kanssa, sillä poika ei enää puhu tunteestaan. Hän on nyt mielestään varma tytöstä ja saa siitä tyydytyksensä.
Kotioloissaankin Irene on nyt toisenlainen kuin ennen. Hän pyrkii mielellään auttamaan äitiään. Tämä tavallisesti koettaa kieltäytyä avusta, mutta suostuu kuitenkin ja lopulta on siitä ilmeisesti hyvilläänkin. Isäkin kenties huomaa tämän muutoksen tyttäressään, koskapa hän usein katselee pitkään Irenen askareita, mutta tapansa mukaan hän ei sano mitään.
Joskus Irenen mieleen johtuu, että hänen nuoruutensa on mennyt hukkaan. Hän ei ole milloinkaan voinut sydämestään iloita ja olla onnellinen sillä tavoin kuin muut nuoret. Hän valittaa tätä seikkaa Reino Valolle, joka edelleen käy heillä ja joskus pyytää häntä sunnuntaikävelylle. Hän myöskin avoimesti kertoo Reinolle kaiken tapahtuneen.
»Niin, sen ilon ja onnen laita on kuinka sen ottaa», sanoo Reino mietteissään. »Lieneekö niiden kaikkien sinun tuntemiesi nuorten ilo ja onni kovinkaan ehyttä. Se on ehkä vain sitä onnea, jota sinäkin olet ollut koettelemassa ravintolassa ja josta olet saanut esimakua työssäsikin. Huomattava osa nykyajan nuorisoa hankkii niin sanotun onnensa sillä tavoin. Ahtaissa oloissa kasvaneille tytöille se voi tuottaa nautintoakin, mutta se on kovin lyhytaikaista ja saattaa lopulta tulla maksamaan hyvin paljon, kenties koko elämän... Mutta sinun on aikaista valittaa hukkaan mennyttä nuoruuttasi. Sehän on vasta alussa. Sinä olet omintakeisen elämäsi ensimmäisellä portaalla. Nuoruuttakin on pitkälti edessä. Älä harppaa niitä askelmia liian nopeasti tai älä anna niiden kuljettaa itseäsi liukumalla, kuten kuljetaan Tavaratalon liukuportaita, vaan astu jokainen askelma itse, ajatellen ja harkiten. Äläkä toki milloinkaan lähde niitä alaspäin, sillä silloin voit sekaantua askelissa.»
Irene oli kuullut Reinon melkein aina puhuvan vakavasti, vaikka hän uhkui voimaa ja nuoruutta. Häntä olivat aikanaan kammottaneet Reinon kädet, joissa oli selvä työn leima. Nyt hän ei enää kiinnittänyt niihin vähintäkään huomiota. Nyt hän ihaili Reinon vankkaa otetta elämään, hänen taitoaan ymmärtää asioita ja neuvoa toista. Hän käsitti, että se mies nousi portaita askel askelelta ylöspäin.
»Mistä sinä olet saanut tuon selkeyden ja tarmon?» kysyi Irene, kun Reino oli lopettanut selvittelynsä.
»Omasta syntyperästäni ja yhteiskunnallisen asemani ymmärtämisestä. En ole milloinkaan pyrkinyt lentoon, sillä minä tiedän, ettei minulla ole siipiä. Sensijaan olen aina käsittänyt, että eteenpäin ja ylöspäin voidaan päästä sekä yksityisin että yhteisin pyrkimyksin, ja juuri näissä pyrinnöissä oikein käytetty nuoruus merkitsee kaikkein enimmin. Työ ei ole herkkua, mutta sitä on tehtävä, ja jokaisen on aloitettava alusta.
»Eikö sinulla sitten milloinkaan ole ollut mitään unelmaa?»
»On ollut... ja kenties on vieläkin, mutta minun unelmani on täytynyt siirtyä joutohetkien korukapineeksi... tai sanoisiko leikkikaluksi. Minä leikittelen sillä joskus yksinäni, kun ajatuksilla ei ole mitään tekemistä. Silloin voin kuvitella itseni miksi tahansa, mutta vain silloin.»
»Lievittääkö se unelmasi silloin työsi raskautta?»
»Lievittää... kun työ on tuntunut raskaalta, mutta minun unelmaani, jos se esiintyy vakavana, liittyy aina suuri asia: koko kansan onni.»
Reinon sanat jäävät tarkasti Irenen mieleen. Hänestä tuntuu, että tuo on oikeata nuoruutta, rehellistä ja arvokasta. Hän kenties ei vielä kaikkea tajua, ehkä ei pääsekään tajuamaan, mutta hän haluaa pyrkiä lähemmäksi Reinon ajatusmaailmaa. Siinä maailmassa voi viihtyä ja olla onnellinen, mutta siihen ei päästä nopeita liukuportaita, vaan on astuttava askelma askelmalta. Hän tuntee nyt olevansa todellakin vasta ensimmäisellä portaalla.
19.
Irenen ensimmäinen työtalvi oli mennyt, kulunut kesäkin sen jälkeen, kaunis kesä ja lyhyt loma, jonka hän oli viettänyt kaupungissa. Minnekäpä sitä olisi osannut lähteä, kun ei enää ollut sukulaisia maalla. Kävelyjä vain pääkaupungin liepeillä, oleskelua uimarannoilla, siinä kaikki.
Taisto Neuvola oli taas ollut vanhempiensa huvilalla koko kesän. Hän oli kirjoittanut Irenelle muutaman kerran. Kirjeet olivat nyt olleet asiallisia, väliin hyvinkin tarkkoja kertomuksia ilmoista, kalamatkoista ja yleensä kaikista niistä kesäisistä harrastuksista, joita yläluokkien koulupojalla saattaa olla. Vain alkukirjoitus, Irene rakas, viittasi pojan tunteisiin. Elivätkö ne vielä, ja elikö poika niiden lumoissa? Tai kenties hän oli sivuutettuaan jonkin kehityskauden järkevystynyt, ja tuo oli jotakin jälkikaikua menneestä. Voihan se olla myöskin jonkunlaista itsetietoisuutta. Eihän muka ison pojan sopinut tunteilla; lyhyt huomautus siitä, että asia oli ennallaan, sai riittää. Nuorison kehityksessähän on monta vaihetta ja mutkaa, vuosikin voi muuttaa paljon.
Irenekin kirjoitti kerran, lomansa aikana, Taistolle. Se oli toverillinen kirje, jossa ei ollut sanaakaan mistään tunteista ja jossa hän ilmoitti, ettei muuta kertaa kirjoita, koska häneltä ei työssä ollessaan riitä aikaa. Tietysti se oli vain näennäinen syy, mutta Irene tunsi tavallaan tyhjentäneensä itsensä, kertoneensa kaikki, mitä erikoista muisti; enempää hän ei osannut Taistolle laverrella.
Joskus Irene mietti suhdettaan Taistoon. He olivat liikkuneet yksissä, ja Irenestä oli ollut aivan yhdentekevää, oliko hänen mukanaan ollut poika- vai tyttötoveri.
Syksyllä, kun Taisto palasi maalta, Irene suhtautui häneen kuin joku vanhempi täti. Hän usein tiedusteli, miten Taisto menestyi koulussa ja oliko hän lukenut huomiset läksynsä. Aluksi poika näytti hieman hämmästyvän tätä huolenpitoa, mutta sitten hän johtui toisiin ajatuksiin. Hän katsoi Ireneen loistavin silmin ikäänkuin tahtoen sanoa: »Kyllä, kyllä, Irene, ole huoleti, minä edistyn, et sinä turhaan odota.» Silloin Irene luopui kyselyistään.
Reino ilmestyi Irenen ajatusten piiriin hyvin usein. Sitäpaitsi hän edelleen kävi Vaistoilla, joten Irene tapasi hänet henkilökohtaisestikin. Nyt tyttö ei enää huomannut Reinon työläiskäsiä, ei niiden kovuutta ja karkeutta, vaan hän oikeastaan ihailikin niiden ilmeistä voimaa. Reino osasi suhtautua maailmaan ja elämään järkevästi ja oikein. Hän oli aina elänyt pitäen lujasti kiinni todellisuudesta. Unelmat olivat olleet hänelle vain kuin pyhävaatteet, jotka hän joskus juhlan kunniaksi puki yllensä, ja nekin silloin, kun ei ketään ollut näkemässä. Irene oli vielä puolitoista vuotta sitten elänyt haaveiden utuharsoissa, mutta nyt oli usva haihtunut. Oliko hänen elämässään ollut jokin murrosvuosi? Toisille ihmisille pienetkin kokemukset merkitsevät pitkää matkaa elämän tiellä. Reino on työläinen, mutta niinhän on Irene itsekin, sen tyttö käsittää nyt, ja ennen heidän välilleen kuviteltu juopa on todellisuuden kosketuksesta kasvanut umpeen.
Reino opiskeli edelleen Työväenopistossa. »Mitä sinä sieltä haet», kysyi puuseppä Vaisto kerran; »osaathan sinä ammattisi».
»Tarvitseehan ihminen muutakin kuin ammattinsa, eikä oppi ojaan kaada, sanotaan», vastasi Reino.
Puuseppä Vaisto mumisi siihen jotakin epämääräistä. Hän ei ymmärtänyt tällaisia asioita, työ ja lepo olivat hänen elämänsä.
Syksy oli tuonut Tavarataloon vilkkautta, sillä pääkaupunkilaiset olivat kotiutunee! maalta, ja maalaisten virta oli nyt voimakkaampi kuin kesällä. Tavaratalo eli sesonkielämäänsä, sen jokainen solu liikkui täysinäisenä ja toimi moitteettomasti. Ostajat liukuivat vaivattomasti kerroksesta toiseen ja saivat kaikkea, mitä halusivat.
Irenen, hissitytön, ympärille levittäytyi tämä vilkas elämä, vaikka hän ei sen sykettä täysin tuntenut. Hänen maailmansa oli vain pieni kolkka tästä valtavasta, hyvin järjestetystä kokonaisuudesta, joka edusti ihmistarpeen kaikkia aloja. Hän kulki ylös ja alas mahtavan tavarayhdyskunnan keskellä, mutta sen täydellisyyttä hän ei nähnyt koskaan. Tuttujen kasvojen lomassa vilahteli uusia, mutta hän ei ollut enää yhtä utelias tarkastelemaan niitä kuin alussa. Hän painautui säätelypyöräänsä, availi ovia ja sulki niitä melkein koneellisesti.
Hänen työtoverinsa eivät enää jutelleet pukeutumishuoneessa hänen kuultensa yhtä avomielisesti kuin ennen. Beebi kyllä kertoi joutuneensa riitoihin pojunsa kanssa. Hän suri kamalasti kokonaisen viikon, vaikkei hän muka tahtonut näyttää sitä. Kerran hän taas oli loistavan iloinen, sillä hän oli tavannut toisen pojun, joka oli sanomattoman söpö. Tämä oli varmasti se oikea, eikä hän tämän kanssa rikkoisi välejään mistään hinnasta. Hän vaikka itkisi ja rukoilisi, ettei se vain suuttuisi. Herrat olivat edelleen häneen rakastuneita, mutta hän ei heistä välittänyt, ei sitten yhtään — pyh. Saavat seivästää katseellaan ja puhutellakin, hän vain nostaa nokkaansa ja on totinen. Kyllä ne siitä hoksaavat, ettei tämän tytön kanssa leikitä.
»Hanki sinäkin oikein vakituinen ja ole muille koppava», lopetti hän lavertelunsa.
Lolla katseli Ireneä melkein vihaisesti. Hänellä tietysti oli omat seikkailunsa, mutta hän ei niistä kertoillut. Hän puheli Irenen kanssa ainoastaan kuivista, jokapäiväisistä asioista, minkä puheli. Joskus hän pisti:
»Onko sinusta tullut uskovainen, kun olet sellainen tonttu?»
Tai:
»Se pojankloppiko se on ainoa hyvä? Johan sinä olet kuin Beebi.»
Irene ei oikein ymmärtänyt, mistä tämä piikittely johtui. Oliko hän niin muuttunut? Hän vastasi lyhyesti myöntäen kaikkiin Lollan pistäviin kysymyksiin, ja siihen keskustelu loppui.
Vahtimikko kulki ärtyisenä ja tuskin tervehtien Irenen ohitse. Välistä hän näytti kauempaa tarkkailevan Irenen työtä. Olisiko hakenut moitteen syytä?
Herrasmiestä, joka oli valittanut Irenestä, ei enää näkynyt. Ehkä henkilökunnan päällikkö oli huomauttanut hänelle ja mies hävennyt käyttäytymistään. Tai kenties hän kulki muissa hisseissä Irenen huomaamatta. Miten tahansa, Irene näki täydellisesti voittaneensa ja tunsi sen johdosta mielihyvää. Joskus herrat yrittivät puhutella häntä, mutta hän vastasi vain lyhyesti ja vakavasti, joten keskustelu ei saanut vauhtia.
Entä itse työ, tämä ammatti, josta Irene ei ennen tuntenut iloa? Tunsiko hän nyt? Ei. Mutta se ei ollut ainakaan yhtä raskasta kuin ennen. Hän ajatteli nyt järkevästi: aamupäivävuorolla viisi ja puoli tuntia ja iltapäivävuorolla vain neljä. Huomiokykyä ja tarkkaavaisuutta lisäksi, siinä kaikki. Varmasti moni teki paljon raskaampaa työtä eikä valittanut. Hänen täytyi olla tyytyväinen.
20.
Maria Vaisto huomasi tyttärensä muuttuneen. Hän olisi yhä edelleen hieman hemmoitellut Ireneä, antanut tämän loikoilla aamuisin, kun vuoro alkoi vasta iltapäivällä, tuonut kahvin vuoteeseen ja palvellut tyttöä samoin kuin ennenkin joskus, kun isän silmä vältti. Tuo pikku hemmoittelu oli ollut niin viehättävää juuri sen takia, että se oli tapahtunut isän selän takana. Hyväluontoiset äidit harrastavat tällaisia viattomia salaisuuksia.
Nyt Irene itse torjui äidin yritykset. Hän nousi aamuisin hyvissä ajoin ja tuli keittiöön kahville, ryhtyen sen jälkeen auttamaan äitiään. Hän kävi hakemassa maidonkin eikä enää ollenkaan ajatellut, että maitokaupan myyjänä olisi noloa olla. Hän hymähti taannoiselle ajatukselleen. Kuinka pitkä aika siitä tuntui kuluneenkin.
Äiti oli melkein tyytymätön. Mitä tekemistä hänellä enää onkaan koko pikku taloudessa, kun Irene haluaa suorittaa kaikki työt!
»Levätkää», sanoi Irene, »olettehan te jo aikanne häärinyt».
Maria Vaisto huolestui ja päätti puhua asiasta isälle. Tämä ei yleensä huomannut perhetapahtumia, hänen elämänsähän oli niin rajoitettu. Kun äiti kertoi hänelle Irenen omituisesta ahkeruudesta kotitöissä, hän sanoi yksikantaan:
»Viisastuu vanhetessaan.»
Tuo vanheneminen ei miellyttänyt äitiä. Hän oli yksinkertainen nainen eikä suinkaan monien muiden naisten tavoin tahtonut peittää omaa vanhentumistaan tyttären kasvaessa aikuiseksi, mutta hänellä oli sellainen tunne, joka kenties on ominainen useimmille äideille, että lasten aikuistuessa vierähtää menneisyyteen eräs tärkeä vaihe äidin elämästä. Jos lapsia on paljon, kestää tämä vaihe kauemmin, ja se ehkä häviää melkein huomaamatta, mutta yhden lapsen äiti menettää kaikki samalla kertaa ja liian äkkiä. Äidin on välttämätöntä hoivata ja huoltaa, muutoin hän tuntee itsensä yksinäiseksi, kukaties tarpeettomaksi.
Äidin ajatukset kääntyivät kuitenkin pian toisaanne, kun puuseppä Vaisto sairastui. Hän oli jo kauan potenut hiljaisesti jotakin vatsavammaa, mutta siitä huolimatta käynyt vakituisesti työssä. Nyt se odottamatta paheni, ja Vaiston oli jäätävä vuoteeseen. Lääkäri kielsi vakavasti häntä nousemasta, vaikka välistä tuntuisikin helpommalta. Mitään jatkuvaa huojennusta ei tullutkaan. Vaivat tosin lääkkeistä vähenivät, mutta yleinen heikkous pikemminkin lisääntyi. Lääkäri ehdotti sairaalaa. Vaisto pani aluksi tiukasti vastaan sanoen, että siellä ne ainakin hänet varmasti tappavat, mutta vaimon ja tyttären hartaista pyynnöistä ja lääkärin painostuksesta hän lopulta taipui.
Äidille ja Irenelle lääkäri sanoi, että sairaus todennäköisesti venyisi melko pitkälliseksi, koska vamma oli niin kauan ollut hoitamatta. Välitöntä hengenvaaraa tuskin oli, mutta leikkauskin saattoi olla tarpeen. Potilas oli vielä lisäksi hermostunut, kiusaantunut työssään.
Vaistolla oli pieniä säästöjä, mutta ne hupenivat pian, kun palkka lakkasi juoksemasta. Irene oli tähän saakka saanut käyttää ansionsa melkeinpä kokonaan omiin tarkoituksiinsa, etupäässä pukuihinsa ja taskurahoikseen.
»Viethän tuota äitiäsi elokuviin, kun sen sinne mieli tekee», oli puuseppä Vaisto sanonut.
Nyt Irenen palkka oli otettava perheen käytäntöön. Hän luovutti sen mielellään. Elämän vakavuus tuntui nyt astuvan esiin vaativana ja velvoittavana. Irene oli tosin hiljattain saanut pienen korotuksen, mutta selvää oli, ettei yksin hänen palkkansa nojassa pitkälle päästy, se riitti parahiksi vuokraan.
Reino Valo ymmärsi kohta Vaiston perheen vaikean tilanteen. Varovaisesti hän Ireneltä kyseli, oliko heidän hyvin tukala selviytyä taloudellisesti. Irene kyllä oli saanut äidiltään tietää, että säästöt olivat loppumassa, ja isän sairassija nieli melkein kokonaan Irenen tulot, joten vuokra ja elatus nyt alkoivat olla tietymättömissä, mutta hän ei maininnut siitä Reinolle.
Poika tarjoutui auttamaan, mutta sitä äiti ja tytär eivät suvainneet. Heitä oli kaksi aikaihmistä, ja oli koetettava tulla toimeen omin voimin. Äiti lupasi hankkia työtä. Hän oli ennen ollut palveluksessa, mutta siitä oli jo parikymmentä vuotta; kuka nyt ottaisi näin vanhaa palvelijaa? Aika oli sitäpaitsi paha, ja vallitsi yleinen työttömyys. Hän ajatteli tarjoutua pesijäksi perheisiin, mutta olisi pitänyt olla tuttavuuksia, joiden avulla asia olisi kenties järjestynyt. Siivous, pankkien ja liikelaitosten, olisi myös sopinut, mutta sellaistakaan ei vain helposti saanut; oli kovin paljon tarjokkaita. Yksityisiin perheisiin ei otettu tuntemattomia siivoojia, pelättiin epärehellisyyttä.
Reinon avulla kuitenkin selvittiin. Hän sai äiti Vaistolle kassanhoitajan paikan erääseen saunalaitokseen, jota urheilijat käyttivät ja jonka omistaja oli Reinon hyvä tuttava. Palkka tosin oli pieni, mutta työtä oli vain iltapäivisin, joten ehkä myöhemmin tarjoutuisi mahdollisuus saada jotakin aamuaskaretta.
Talvemmalla elämä alkoi tuntua raskaalta. Yhteiset tulot menivät isän sairaalamaksuihin ja vuokraan, ruokaan jäi vain rippeitä. Puuseppä Vaisto ymmärsi tämän, ja hänen mielialansa sairaalassa synkkeni. Äiti ja tytär koettivat käynneillään häntä lohduttaa ja uskotella hänelle, että kaikki meni hyvin, olkoon isä vain rauhassa.
»En olisi koskaan luullut joutuvani teidän niskoillenne», sanoi Vaisto, jonka selvä ymmärrys ei tahtonut taipua uskomaan toisten vakuutteluja.
Silloin molemmat naiset keskinäisestä sopimuksesta turvautuivat hätävalheeseen. He selittivät, että äiti oli saanut siivousta aamupäiviksi ja että Irene vuoden vaihteessa saa palkankorotuksen. Se oli muka jo luvattu. Puuseppä Vaisto rauhoittui.
21.
Irene kävi kalpeammaksi. Sen vaikutti mahdollisesti heikentynyt ravinto. Hänen palkkansa tosin kohosi jälleen uudeltavuodelta, joten isälle keksitty valhe hänen kohdaltaan muuttui todeksi. Pieni lisäys ei kuitenkaan sanottavasti tuntunut taloudessa. Isälle koetettiin hankkia vapaata sairaspaikkaa, mutta siinä ei onnistuttu. Puuseppä Vaistohan oli ollut niin kauan vakinaisessa työssä, sanottiin, hänellä täytyi olla säästöjä. Sitäpaitsi hänen vaimollaan ja tyttärellään oli vakinainen paikka. He ovat tietysti hyvin toimeentulevia, onhan heillä keittiön ja kamarin asuntokin. Vapaapaikoille on tulossa varattomampiakin, kaupungin täytyy säännöstellä menonsa. Siihen oli tyydyttävä. Äidille ja Irenelle oli vastenmielistä jatkaa asiaa pitemmälle. Reino sitä oli puuhannutkin.
Irenen kalpeus pisti tyttöjenkin silmään. Lolla piikitteli:
»Joko kouluklopin rakkaus sammui, sitäkö suret?»
Toinen tyttö jatkoi:
»Eikö mitä, hän tietää, että kalpeus pukee häntä.
Hän aikoo valloittaa sen lehtorin.»
Tytöt, joilla oli riittävästi uteliaisuutta, olivat nähneet, että eräs keski-ikäinen lehtori oli alkanut säännöllisesti kulkea Irenen hississä. Tytöt saivat ihmeellisesti selville kaikkien heitä kiinnostavien matkustajien henkilötiedot. Tämä lehtori kävi usein ravintolassa viiden teellä, eikä hän enää koskaan mennyt mihinkään muuhun kuin Irenen hissiin.
Tyttö hiukan hätkähti työtoverinsa huomautusta. Hän tunsi punastuvansakin, mutta salasi sen kääntymällä poispäin ja olemalla vastaamatta. Hänen sydämeensä tulvahti jotakin. Oliko se iloa? Suuttumusta se ei ainakaan ollut.
Irene oli huomannut lehtorin hänessä viipyvän katseen. Hän oli alkanut tuntea sen ja aivan kuin jonkin oudon voiman pakottamana välistä kääntänyt silmänsä häneen. Hän oli havainnut, että lehtorilla oli tummat, kalpeat kasvot. Tuo kalpeus oli kuin jokin verho. Hän tervehti Ireneä tullen mennen, ja silloin hänen huulilleen ilmestyi tuskin huomattava hymy, joka värähdytti Ireneä. Se oli ikäänkuin arka ja hieman surumielinen, aivan toisenlainen kuin monien nuorten miesten ylimielinen ja vaativa hymyily, joka tuntui kuin opetellulta.
Irenen mieleen palautui usein lehtorin korkea otsa, jossa oli kaksi heikkoa viivaa, ja ihmeellisen syvästi katsovat harmaansiniset silmät, joista kimmelsi jotakin erikoista, varmaankin elämänviisautta. Oliko lehtori kaunis? Hänellä oli säännölliset piirteet, joilla lepäsi vähän väsynyt ilme. Oliko hän vanha? Irene oli huomannut hieman harmahtavaa lehtorin ohimoilla, mutta olihan sitä joskus nuortenkin miesten ohimoilla, ja jotkut tuntuivat sillä suorastaan ylpeilevän. Ei lehtori ollut nuori, mutta ei vanhakaan.
Miksi Irene niin usein muisti lehtoria? Hän ei osannut sitä itselleen selittää. Hänen mielessään vain usein kyti ajatus: miksi hän ei puhu minulle? Sekin ajatus häntä säpsähdytti. Hänhän oli kiitollinen, kun hänelle ei puhuttu. Miksi hän siis kaipasi kuulla lehtorin ääntä? Joskus hän päätti itse puhua lehtorille, kysyä jotakin, saadakseen kuulla hänen suustaan muutakin kuin tuon lyhyen tervehdyksen, joka sekin hyvin usein oli sanaton. Sitten hän taas mielessään häpesi tätä ajatustaan.
Kerran lehtori puhui Irenelle, sanoi jotakin hyvin tavallista. Taisi kysyä, oliko hänen työnsä raskasta. Irene ei myöhemmin voinut sitä tarkoin muistaa, hänen mieleensä jäi vain lehtorin äänen ihmeellisen lämmin sävy. Kyllä hän varmaan oli mainio opettaja! Irenen muistosta sukeltausi esille kouluaika, joka muuten oli haipuneena jonnekin kaukaisuuteen. Oliko hänen koulussaan ollut yhtään noin miellyttävää opettajaa? Matikan maikkaa jotkut tytöt ihailivat, toiset olivat rakastuneet suomenkielen opettajaan. Kumpikin he olivat aivan toisenlaisia kuin tämä hänen ajatusmaailmaansa ahdistava koulumies. Olisi kai ihanaa seurata hänen opetustaan. Kunpa hän puhuisi enemmän! Hänen äänensä sointu väreili Irenen korvissa.
Eräänä päivänä lehtori ojensi Irenelle pienen paketin.
»Tahdotteko ottaa tämän?» hän kysyi tavanmukainen hieman surumielinen hymy huulillaan. »Siinä on kirja. Voisin antaa teille niitä enemmänkin, jos ne teitä miellyttävät.»
Irene tunsi veren läikähtävän kasvoihinsa. Hän meni niin hämilleen, ettei jälkeenpäin muistanut, oliko hän edes kiittänyt.
Käärö oli Irenen työajan loppuosan säätelypyörän takana. Sieltä se ikäänkuin poltti häntä. Kirja, mikä kirja? Miksi lehtori oli tuonut sen hänelle?
Hänellä oli sinä iltana kiire. Tavallista nopeammin hän suoriutui pukeutumishuoneeseen. Siellä tytöt huomasivat käärön.
»Saitko suklaata, noin paljon?» huudahti lipeväkielinen Lolla.
Tytöt saivat usein suosijoiltaan makeispaketteja.
»Älä vain syö itseäsi kipeäksi», jatkoi hän vastausta odottamatta.
Irene ei vastannut. Hänen mieltänsä vaivasi halu avata käärö heti, mutta tyttöjen vuoksi hänen täytyi pidättäytyä. Hän pukeutui nopeasti ja riensi kadulle.
Tytön posket hehkuivat. Uteliaisuus vai mikä niitä poltti? Hän katseli taaksensa kuin peläten jonkun seuraavan. Ketään tuttua ei näkynyt, hän aukaisi nopeasti kääreen ja siirtyi valaistun liikeikkunan ääreen.
Novelleja, tekijä Antti Savi! Jotakin kirjoitusta!
Hän on niin soma miss Hiss
ja suurin silmin elämään
kuin kummaan katsoo, liikkeiltään
hän on ketterä kis-kis.Ja alla oli: Neiti Irene Vaistolle, sydämellisesti tekijä.
Lämmin laine löi Irenen koko olemukseen. Hän kiirehti ensimmäiseen sopivaan raitiotievaunuun; kirja lujasti puristettuna kainaloon hän tuskin huomasi muita matkustajia. Kirjan omistussäkeet värisivät hänen edessään suurin, läikkyvin kirjaimin. Lähipysäkiltä hän riensi juoksu jalkaa kotiin ja suoraa päätä kamariinsa. Hän ei edes muistanut riisua päällysvaatteitaan. Hänen täytyi nähdä uudelleen tuo omistus, nähdä ja lukea. Sitä täytyi katsella kauan.
Äiti oli vielä työssään, hän palaisi vasta kahdenkymmenen jälkeen. Irenellä oli siis hyvää aikaa. Hän luki yhä omistuskirjoitusta ja jäi aina välillä tuijottamaan johonkin olemattomaan. Hänelle. Tekijältä. Lehtori Savi oli kirjailija. Irene muisti yhtäkkiä lukeneensa joskus kirjan, jonka tekijä oli Antti Savi. Kummallista! Hän oli lukenut paljon kirjoja lainastosta, mutta tekijöitä hän ei muistanut.
Hän oli lukenut vain nähdäkseen, mitä tapahtui ennen kuin he saivat toisensa, kuten hyvin monet ihmiset tekevät. Jos heiltä kysyttäisiin, kuka oli kirjan tekijä, eivät he sitä tietäisi. Mutta nyt — Antti Savi; nyt hän muistaa. Ja tässä hänen kädessään on Antti Saven itsensä hänelle omistama teos. »Voisin antaa teille niitä enemmänkin, jos ne teitä miellyttävät.»
Irroittauduttuaan omistuskirjoituksesta Irene syventyi kirjaan. — Antti Savi voi jo huomenna kysyä, olenko minä tutustunut hänen teokseensa. — Antti Savi! Kuinka läheiseltä tuo nimi kuulosti! Voisi melkeinpä olla vain Antti.
Nyt vasta Irene huomasi riisua päällysvaatteensa. Sitten hän painautui lukemaan edelleen. Mutta aina välillä hänen täytyi katsella omistuskirjoitusta. Se oli piirretty kaunein, Irenen mielestä yhtä surumielisin kirjaimin kuin oli Antti Saven hymy.
Äiti saisi nyt viipyä kauan poissa. Hän tuli kuitenkin tavalliseen aikaan. Irene pisti kirjansa jonnekin entisten koulukirjojen joukkoon. Sitä ei muiden tarvinnut nähdä. Hän ottaisi sen sieltä taas myöhemmin, kun äiti menisi nukkumaan.
Nyt vasta Irene muisti, että askareet olivat jääneet tekemättä. Äidin katsekin näytti kaipaavan jotakin. Tyttö ryhtyi ketteränä työhön. Niin, oliko hän todellakin ketterä? Hän laulahteli. Äiti katsoi pitkään, hän ei ollut monesti kuullut tyttärensä laulavan, viime aikoina ei ollenkaan. Irenen oli pakko laulahdella, ja hänen edessään väikkyi yhtenään: »sydämellisesti tekijä».
22.
Irene vietti koko iltayön kirjan ääressä, ja aamulla herättyään hän vielä luki sitä, kunnes äiti tuli katsomaan, mikä tyttöä vaivasi, kun hän ei jo ollut noussut kuten tavallisesti.
Tyttö painoi nopeasti kirjan peitteen alle.
»Minua niin nukutti», vastasi hän äidin kysymykseen, »en ymmärrä miksi».
»En minä sen vuoksi, mutta kun kahvi jäähtyy. Hyvä vain, kun nukuit; ehkä sinua väsyttääkin. Tuonko minä kahvin tänne?»
»Ei tarvitse, minä tulen kohta.»
Äidin mentyä Irene piilotti taas kirjan koulukirjojensa joukkoon.
Mitä varten hän sen kätki? Miksi äiti ei saanut nähdä sitä? Tyttö vasta hämärästi aavisti, että hänen elämäänsä ensi kerran oli tulemassa vakava salaisuus.
Hän lähti iltapäivävuorolleen melko aikaisin. »Haluttaa kävellä», hän sanoi äidilleen. Tuttu matka, johon hän aikoihin ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota, tuntui nyt toiselta. Oli ilmestynyt joitakin uusia taloja. Oi oi, ovatko ne tuollaisia! Hän tarkasti kaikkea aivan kuin uudestaan näkevin silmin. Hän huomasi nyt kaikki perin selvästi, vaikka hänen ajatuksissaan kierteli muita asioita: kirjailija Antti Savi ja hänen kirjansa. Ihminen on kaksijakoinen, hänessä on kaksi olentoa: ulkopuolinen ja sisäinen. Ulkopuolinen tarkastelee tyynesti ympäristöä ja tekee havaintoja, kun taas sisäinen liikkuu samanaikaisesti toisessa, suljetussa maailmassa. Ainakin joskus tämä kaksijakoisuus on havaittavissa, mutta silloinkin se sisäinen ihminen avaa myös ulkopuolisen silmät näkemään ja korvat kuulemaan.
Irene käveli kuin satumaassa. Tammikuun loppupuolen aurinko oli ilmestynyt lyhyelle kierrolleen. Tänään se oli tullut pitkästä aikaa. Se järjesteli kidetähtiä Eläintarhan lahdenpohjukan matalaan hankeen. Tytön katse hyväili niitä. Jokin vaisto sanoi hänelle, että ne olivat kuin toivon kipinöitä: ne ennustivat jo nyt, talven vankimmillaan ollessa, onnellista kevättä, joka lymyili hänen sydämessään.
Irene tunsi itsensä niin poikkeuksellisen iloiseksi, että hänen teki mielensä sanoa jotakin hilpeätä tytöille pukuhuoneessa. Hän hillitsi itsensä kuitenkin, sillä hänellä ei oikeastaan ollut mitään syytä sulattaa hänen ja heidän välistään jäätynyttä suhdetta. Irene ei pitänyt tytöistä; rouvan kanssa hän olisi useinkin mielellään haastellut, mutta tämä ei sattunut samalle vuorolle. Irene tapasi rouvan vain ohimennen vuoron vaihdoksessa. Hän oli aina samanlainen, tervehti hymyillen, osoittamatta toisille enemmän pahoja kuin hyviäkään mielialojaan.
Kun Irene tarttui hissinsä käyttöpyörään, hänen suuri riemunsa jähmettyi. Jälleen nousi esiin vanha kysymys: onko tämä työ alentavaa, eikö sitä voi tehdä muuten kuin kieltäen kaiken elämänilon, tuijottaen läheiseen nurkkaan ja puhumalla vain välttämätöntä. Eikö saa hymyillä, olla vapaa ja ystävällinen? Käsitetäänkö, käsittävätkö miehet sen väärin?
Mitä ajattelee hänen työstään Antti Savi? Hän varmaankin ymmärtää sen oikein. Voisiko häneltä kysyä?
Irene huomasi olevansa hajamielinen, ja vain ponnistuksin hän kykeni tavoittamaan jälleen mielensä tasapainon. Hänelle oli tullut tärkeäksi vastauksen saaminen tuohon alituisesti mieleen palaavaan kysymykseen. Kenties se on lapsellista, mutta vastauksen täytyy tulla. Ja sen voi antaa yksi henkilö: Antti Savi. Hänen monet kertomuksensa, jotka Irene oli lukenut, käsittelivät työtä, mutta itselleen sopivaa vastausta hän ei ollut löytänyt. Antaisiko Antti Savi sen, ja uskaltaisiko hän kysyä?
Hänen ajatuksensa lentelivät taas äskeiseen menneisyyteen. Hän muisti vieroneensa Reino Valon työn kovettamia käsiä. Olisiko hän halveksinut Reinon ammattiakin, ruumiillista työtä? Kenties. Mutta ei nyt enää. Reino oli kunnollinen, eteenpäin pyrkivä nuori mies. Hän hoiti hyvin sieluaan ja ruumistaan, ja hän tiesi paljon, hämmästyttävän paljon kaikenlaisia asioita. Irene, joka oli käynyt oppikoulua, tunsi olevansa hänestä henkisesti jäljessä. Koulu oli vain eräs vaadittava määrä luokkia, tuskin juuri muuta.
Elämä alkaa vasta koulun penkiltä lähdettyä, ja sen vaatimukset ovat kireät. Irene tunsi kunnioitusta Reinoa kohtaan. Liekö hänen koskaan tarvinnut tuntea työtänsä alentavaksi? Tuskin. Mutta hän oli aloittanut elämänsä ilman suuria kuvitelmia, ja hän oli mies. Naisilla oli ristiriitoja, muutamien työalojen naisilla, tai kenties monienkin. Jos yleisö ei kohtele heitä halveksivasti, niin voi olla päälliköitä, jotka sekoittavat yksityispyyteensä palvelukseen. Hän oli saanut päälliköstään turvaa, mutta täällä hänelle tehtiin tarkoituksellisia ehdotuksia tai ainakin syötiin häntä silmin.
Tyttö ajatteli Antti Savea. Hän vavahti joka kerta aukaistessaan koneensa oven alakerrassa. Seisooko hän siellä odottamassa? Tai kenties hän astuu parhaillaan jotakin ulko-ovilta johtavaa käytävää. Irenen katsetta veti niihin.
Antti Savi ei tullut. Kello läheni jo liikkeen sulkemisaikaa. Nyt häntä on turha odottaa, sillä ravintolan tarjoilu on loppunut, viimeiset vieraat alkavat poistua sieltä.
Aivan loppuminuuteilla harppasi Irenen koneen luokse Taisto Neuvola. Poika oli aivan hengästynyt, sanoi kiirehtineensä, juosseensa. Hän läähätti:
»Tule sitten, minä odotan sinua entisessä paikassa.»
»Älä odota, minä en jouda.»
Poika näytti hämmästyvän. Konetta kutsuttiin ylös, Irenen täytyi lähteä. Kun hän palasi, ei poikaa enää näkynyt.
Irenen oli paha olla, mutta hän tunsi, ettei voinut tänään lähteä pojan mukaan.
Sinä iltana hän luki loppuun Antti Saven kirjan. Kirjailijan henkilö tuli yhä lähemmäksi häntä. Tuo mies on varmasti hyvä, hän ymmärtää kaikki, häneen voi turvata ja luottaa.
Irenen mieleen jäi odotus: hän tulee huomenna, ja minä puhun hänen kanssaan... Tahi ainakin joskus minä puhun.
Irenestä tuntui kuin Antti Saven kirja olisi vastannut hänen mieltänsä polttavaan kysymykseen. Tekijä puhui lämpimästi yhteiskunnan vähäosaisten puolesta, ja hän piti työtä arvossa. Ja eikö hän ollut vastannut vieläkin selvemmin omistamalla kirjansa Irenelle!
Tyttö kertasi mielessään omat aikaisemmat ajatuksensa työstä. Vielä vajaat kaksi vuotta sitten, viimeisenä koulukeväänään, hän oli kuvitellut omintakeista, suurenmoisen vapaata elämää. Oliko hän nähnyt siitä vilahdustakaan? Hyvin vähän, mutta sekin oli peloittanut. Hän ei sopinut siihen elämään, hänen terve vaistonsa pani vastaan. Nyt hän oli joutunut uhraamaan pienetkin vapautensa perheen hyväksi, eikä se häntä lainkaan surettanut. Vähäisine ansioineen hän nyt tunsi olevansa hyödyksi. Hän ei milloinkaan aikaisemmin ollut ottanut huomioon sellaista mahdollisuutta, että isän tulot saattaisivat loppua. Nyt oli niin käynyt. Hän oli perheen elättäjä, ei tosin kokonaan, mutta ilman hänen tulojaan oltaisiin hukassa.
Haaveet omasta asunnosta olivat hajonneet tuulentupina. Hän ei enää surrut niitä. Kotikamari oli hänelle rakas, eikä suppea näköala pihalle häntä kiusannut. Sinne se vieläkin ilmestyi auringon läikkä jonnekin kaukaiseen kiviseinään. Nyt hän iloitsi siitä vilpittömästi: siellä aurinko kiersi korkeaa rataansa ja muistutti heitäkin, pohjakerroksen asukkaita, valostaan ja lämmöstään. Keittiökin oli hänestä nyt kodikkaampi kuin ennen. Vesijohdon kohina ei häirinnyt, Irene tuskin huomasikaan sitä. Rasvan katku ei ollut häntä vastassa, tyttöhän itse useimmiten laittoi ruuan, hän kun pääsi työstä aikaisemmin kuin äiti. Ei hän joutanut kiinnittämään huomiota sellaiseen, ja heidän ruokataloutensakin oli nykyisin hyvin vaatimaton.
Unelmat kauneista vaatteista — kukapa nuori nainen ei niistä uneksisi — olivat myöskin hukkuneet. Irene ei ollut viime aikoina saanut mitään uutta, mutta eihän hän tarvinnutkaan. Hänellä oli kaikkea yllin kyllin siihen saakka, kun isä parantuisi ja olot korjaantuisivat. Eikähän Irene liikkunut missään, ei ollut varaa eikä haluakaan. Äiti olisi mielellään tyydyttänyt ainoata heikkouttaan: mennyt elokuviin, mutta talouskassa ei myöntänyt.
»Meidän on kieltäydyttävä kaikesta isän hyväksi», sanoi Irene hänelle, ja äiti ymmärsi.
Varsinkin Irenen viimeisinä kouluvuosina oli isä käynyt hänelle vieraaksi. Hyvin usein tyttölapset ainakin joinakin ikäkausinaan kiintyvät voimakkaasti isäänsä; joku on sanonut, että he ovat isäänsä rakastuneita. Irenellä ei ollut koskaan ollut sellaista vaihetta. Äiti oli hemmoittelullaan päässyt häntä lähemmäksi, mutta isä jäänyt ikäänkuin matkan päähän.
Hän oli aina ollut juro ja harvapuheinen, työläinen, säännöllinen ja tunnollinen perheenelättäjä, jonka tunne-elämään eivät lähimmätkään osanneet tunkeutua. Sairaalassa isä alituisesti oli huolissaan perheensä kohtalosta. Hän suorastaan syytti itseään tästä joutilaana makaamisesta, hänen tunteensa perhettä kohtaan tulivat nyt ilmi. Se herätti Irenen sydämessä vastakaikua, hän kiintyi isään läheisesti ja tunsi lievää moitetta entisestä kylmästä ja välinpitämättömästä suhtautumisestaan häneen. Entä jos isä kuolisi! Irene ei lainkaan ajatellut sellaisen tapahtuman taloudellista puolta, häntä vain kauhistutti tuo mahdollisuus. Hänelle ei jäisikään tilaisuutta kotona, säännöllisissä oloissa, osoittaa nyt ymmärtävänsä isää ja etsiä hänen sydäntään, joka tähän saakka oli jätetty liiaksi yksinään.
Irene oli usein kysynyt lääkäriltä ja sairaanhoitajattarilta, paraneeko isä. — Kyllä hän paranee, oli aina vastattu, mutta se vie aikaa.
Irenen työ ja ansio vaikuttivat välittömästi isän paranemiseen, hän oli hyödyllinen ihminen yhteiskunnassa. Hän taisi silittää käyttöpyörää astuessaan sen ääreen. Sehän oli oikeastaan ystävä. Hänen ei nyt lainkaan tarvinnut ponnistaa tarkkaavaisuuttaan. Kaikki kävi kuin leikiten, aivan kuin hänen kätensä olisi itsestään osannut ohjata pyörää ja kuin hänen korvansa olisivat ilman muuta tajunneet jokaisen kerrosilmoituksen. Hän ei nyt tuijottanut koneensa nurkkaukseen, vaan liikkui vapaasti huomioiden matkustajiaan ja ollen heille ystävällinen. Hänen ja heidän välilleen oli solmiutunut rauha.
Samalla Antti Savi alituisesti väikkyi hänen mielessään. Irene tunsi, että hän tulee tänään. Mitä hän sanoo? Kysyykö hänen vaikutelmaansa kirjasta? Osaako hän vastata? Luultavasti. Hänellä on siitä ajatuksensa: erikoista, herkkää, syvää ymmärtämystä vähäväkisiä kohtaan, yksinkertaisesti mutta voimakkaasti kuvattua, tosielämää ennen kaikkea. Kyllä kai hän oli ymmärtänyt kirjailijan pyrkimykset.
Hän ei nyt ollut lähimainkaan niin utelias, melkein pelästyneen herkkä kuin aikaisemmin. Tietysti hänen mieleensä joskus johtui, että Antti Savi seisoo alhaalla, kun hän menee sinne, mutta se ajatus ei hätkähdyttänyt. Hän vain odotti ja oli varma toisen tulosta.
Mutta jos tuleekin taas Taisto? Sellaistakin välähti kerran hänen mielessään. Ikävää — pojan vuoksi, mutta hänellähän ei ole Taistolle mitään puhumista, tämä on loitonnut jonnekin hyvin kauas hänen ajatusmaailmastaan. Mieluummin yksin kuin hänen kanssaan — yksin, omine ajatuksineen.
Antti Savi tuli. Hän astui Irenen hissiin, ja tyttö pani koneensa käyntiin odottamatta muita matkustajia. Vauhti oli tavallista hitaampi.
»Ettekö te lähtisi minun kanssani ulos?» kysyi Antti Savi.
Irenen sydän riemastui, se löi haljetakseen. Hän varmaan punastui — onnesta, mutta hän koetti olla rauhallisen arvokas.
»Minne?»
Tuossa lyhyessä sanassakin ääni vavahti.
»Tavattaisiin jossakin, ehkä me sitten jotakin keksisimme.»
Nyt Irene jo hallitsi itsensä paremmin.
»Minä tulen, mutta vasta yhdeksäntoista ja puolen aikaan, minun on käytävä kotona.»
»Sopii mainiosti.»
Sovittiin tapaamispaikasta. Kohteliaasti tervehtien Antti Savi poistui hissistä ja lähti ravintolaan. Irene katsoi hänen jälkeensä, sitten tuli matkustajia ja hänen täytyi lähteä alas. Tytön ajatus liikkui ravintolassa, jossa nyt istui Antti Savi.
23.
Irenellä oli kiire. Hän riensi äitinsä työpaikkaan ilmoittamaan, että hän tänä iltana hiukan viipyisi.
Äiti aluksi hämmästyi. Mitä nyt? Hän oli jo ehtinyt tottua siihen, ettei tytär käynyt missään.
»Minne sinä nyt?»
Irene oli arvannut äidin kysymyksen ja jo matkalla miettinyt vastauksen.
»Menen erään toverini syntymäpäiville.»
Hän oli aluksi aikonut vastata: nimipäiville, mutta ajoissa oivaltanut, että siitä voisi joutua kiinni.
»No niin», sanoi äiti, »tarvitsethan sinä vähän vaihtelua, lapsi raukka».
Raukka! Nyt hän oli kaikkein vähimmin raukka. Olisipa äiti kuullut hänen sydämensä riemun! Äiti oli niin hyvä. Hänen olisi tehnyt mielensä syleillä äitiä, mutta tämä istui luukun takana. Sellaisia hellyyden osoituksia ei ollut sattunut pitkään aikaan, ei sen jälkeen kun Irene oli alkanut luoda kuvia elämästään. Nyt ne olisivat olleet paikallaan.
»Mene nyt kotiin ja muuta vähän parempaa päällesi.»
»Niin minä menenkin. Hyvästi ja kiitos, äiti!» Mistä hän kiitti? Ehkä oman sydämensä kukkuraisesta onnesta.
Antti Savi oli odottamassa. Irene muisti, kuinka hän kerran oli viivytellyt havaittuaan tulevansa kovin täsmällisesti Taiston kanssa sovitulle kohtauspaikalle. Nyt hän oli koko ajan pelännyt myöhästyvänsä.
»Tulinko minä liian myöhään?» kysyi hän hengästyneenä.
»Ette suinkaan. Minä vain taisin olla liian aikainen», sanoi Antti Savi; »mutta niinhän oikean ritarin ja kavaljeerin pitää ollakin», hän lisäsi hymyillen.
Irene huomasi taas heti tuon hymyn raukeuden.
He kävelivät verkalleen pitkin katua ja puhelivat jotakin hyvin tavallista. Leuto talvinen ilma oli helppoa hengittää. Vilkasliikkeinen katu tulvi mainosvaloja ja ihmispaljoutta.
»Tänne on tullut suurkaupungin tuntua», sanoi Antti Savi; »mutta tosiaan, tehän ette muuta muistakaan, te olette niin kovin nuori».
»Enpä juuri täältä keskikaupungilta, sillä minä olen laitakaupungin lapsi. Pitkäsilta oli eräs raja, jonka ylitse vain harvoin mentiin. Sen tuolla puolella minä olen elänyt.»
Hän sanoi näin varsin tahallaan, nähdäkseen, minkä vaikutuksen se teki toiseen.
»Niin, niin. Kymmenessäkin vuodessa tällainen nopeasti kasvava kaupunki muuttuu paljon.»
Antti Savi ei siis kiinnittänyt huomiota Irenen mainintaan laitakaupungista. Tyttöä huvitti kuitenkin kääntää juttelu vielä sinne.
»Täällä kaupunki eniten muuttuu, mutta meidän seudullamme vain hitaasti.»
»Saattaa niin olla, minä en valitettavasti ole usein liikkunut siellä päin.»
Sana valitettavasti sai erikoisen korostuksen, ja Antti Saven kasvot olivat hieman hämilliset, ikäänkuin hänet olisi tavattu jostakin pahanteosta.
He astelivat yhä pitkin pääkaupungin valtaväylää. Ihmisvirta tuli ja meni. Siinä liikkui tähän aikaan enimmäkseen joutilaita ihmisiä, joilla ei ollut kiirettä. Etenkin nuorisoa oli paljon virran mukana. Irene muisti jälleen koulutoverinsa. Mitä he ajattelisivat nähdessään hänet keski-ikäisen herran seurassa? Hehän kulkivat ikäistensä kanssa. Irene itse tunsi ylpeyttä kävellessään tunnetun kirjailijan kanssa, mutta tuskinpa toiset häntä tuntisivatkaan. He ahmivat kaikenlaista kevyttä kirjallisuutta huomaamatta lainkaan tekijää, kuten hänkin oli ennen tehnyt. Hän oli aikaisemmin sattumalta valinnut kirjastosta Antti Saven erään teoksen, sen nimen vuoksi, mutta tuntenut pettymystä tutustuttuaan sen sisältöön. Vasta henkilökohtainen kosketus tekijään oli herättänyt toisenlaisen vaikutelman. Taikka oikeastaan lehtori Savi itse ensin valveuttanut hänen mielenkiintonsa.
Irene oli nähnyt entisiä koulutovereitaan työpaikassaan. Hän oli keskustellut heidän kanssaan jokseenkin vähän, vaihtanut vain jonkin sisällöttömän sanan. Hän ei heitä enää kaihtanut siellä, mutta kuinkahan kävisi nyt?
He olivat kävelleet tuokion vaiti, kumpainenkin itseensä sulkeutuneena, tai ehkä tarkastellen ihmisvirtaa. Joku poikaparvi nosti kohteliaasti lakkiaan.
»Minun oppilaitani», sanoi Antti Savi.
Uusi ajatusjakso alkoi nopeasti pyöriä Irenen aivoissa. — Hän on lehtori, opettaja, hänen oppilaitaan tulee vastaan. Mitä he ajattelevat minusta? Onhan meidän yhteiskunnallisella asemallamme niin tavaton ero. Voivathan he tietää, että minä olen hissityttö, minä kun olen niin esillä siellä koneessani. Entä meidän ikämme? Koululaiset uskovat opettajastaan mieluummin pahaa kuin hyvää.
Mutta sittenkin: tämä on hänen asiansa ja minun asiani.
»Minnekähän me oikein menisimme», sanoi Antti Savi keskeyttäen vaiteliaisuuden.
Irene ei osannut muuta kuin lausua epämääräisen: »En tiedä; minne haluatte.»
Hän säpsähti. Olisiko pitänyt sanoa: minne lehtori haluaa? Hän oli kuullut alituisesti käytettävän arvonimeä puhutteluissa. Sehän on suomalaisten omintakeisia kohteliaisuuden osoituksia.
Antti Savi ei näyttänyt kiinnittäneen siihen mitään huomiota. Hän ehdotteli:
»Jos nyt vielä haukkaisimme hiukan raitista ilmaa, kun sää on niin mainio, ja sitten poikkeaisimme johonkin ravintolaan illastamaan. Minnekäpä sitä muuannekaan osannee.»
Irenen mielessä välähti muisto hänen kahdesta aikaisemmasta ravintolakäynnistään. Ikävä muisto. Mutta nyt hän oli aivan toisenlaisessa seurassa kuin silloin. Hän myöntyi.
He kävelivät edelleen, kääntyivät sanattomasta sopimuksesta Kaivopuistoon päin. Tähtitorninmäen puut olivat kuin hopeaharsossa, jostakin tuleva valo sattui niiden talviseen kuuraan. Antti Savi kiinnitti Irenen huomiota tuohon ilmiöön.
»Meidän talveamme sanotaan pimeäksi ja kovaksi, ja se on muka muovaillut meidätkin kaltaisikseen, mutta eiköhän tuo ole liioiteltu käsitys. Kaupungissakin voi nähdä tuollaisen levollisen, rauhoittavan näyn. Oletteko koskaan ollut talvella maalla?»
»En ole ollut.»
»Vahinko. Minä olen maalta kotoisin ja yhä vieläkin menen tilaisuuden tullen sinne. Aikaissyksy on viettelevän värikäs, mutta myöhemmin syksyllä luonto kadottaa värinsä ja on värisyttävän kolea. Silloin lumi lankeaa sen ylle varjelevana vaippana. Talvella on ihanaa ajaa hevosella lumista metsätietä; humahdellen putoilee lunta puiden oksilta, kulkuset laulavat koloratuuriaan, ja reen jalasten narina kuuluu kuin hyvänsuopina, lohduttavina sanoina. Lyhytratainen, silloin tällöin ilmestyvä aurinko on iloinen sanoma ikuisesta valosta. Silloin vasta sen oikein käsittää. Entäpä lumiset metsät, joita kuu valaisee, ja pellot ja järvet, joiden hankiin kuu maalailee taulujaan! Niissä on arvokas taidekokoelma, jonka omistavat vain pohjoismaat.»
Hän kuvaili edelleen talven kauneutta. Lumihiutaleet, jotka rauhallisesti leijailevat maahan, ovat kuin jaloja ajatuksia, ja metsän hiljainen, syvä kohina ei ole suinkaan raskas, kun sitä vastaanottavaisella mielellä ja herkin korvin kuuntelee, vaan siinä soi ikuisuuden tyynnyttävä sävel. Tietysti talvikin on pahankurinen, se paukkuu pakkasena ja puuskahtelee pyrynä, mutta tarvitseehan sen toki osoittaa voimaansakin, kun se kerran vallitsee Pohjolan luontoa.
Irene kuunteli ihastuneena toisen kertomusta. Hänkin oli näkevinään nuo hiutaleet ja kuulevinaan metsän kohinan, hän, joka pääkaupungin kasvattina ei ollut milloinkaan antanut arvoa talvelle, ei ollut huomannutkaan muuta kuin sen ilkeän viiman ennen kuin aivan äsken Eläintarhanlahden perukassa, johon talvinen aurinko oli säteillyt timantteja. Vain muutamat hänen maalla viettämänsä kesät olivat jättäneet muistoja, lapsellisen hämäriä ja helposti haalistuvia.
Kuinka hän ymmärtää, kuinka hän ymmärtää tuon kaiken! soi Irenen sielussa ihanana lauluna. Hän ihaili tuota miestä. Hän ei ollut mikään vanha, kuivettunut ja arvokas koulunlehtori, vaan nuori, palavasieluinen runoilija Antti Savi.
Ihasteltuaan hetken Kaivopuiston talviasua he kääntyivät takaisin. Antti Savi kuvaili yhä Pohjolan talvea.
»Ei sen tarvitse tehdä meitä koviksi ja karsaiksi, vaikka pimeä onkin pitkä, mutta sen lävitsekin kohtaa meitä lumen pehmeä valkeus, harras ja rauhallinen. Ja kuutamo illoin ja öisin antaa sille romanttisen ilmeen. Miksikä esimerkiksi Runeberg lienee aina asettanut kuun valon jonkin kammottavan yhteyteen? Voimmehan me olla auringon palvojia ja ymmärtää silti luontoa muissakin valaistuksissa. Ja minkätähden monet ihmiset, ehkä useimmat, ihannoivat elokuun kalpeata kuutamoa? Silloin se on hopeaa, mutta vasta myöhemmin kultaa. Talven lunta vasten se löytää oikean sävynsä.»
Irene kuunteli yhä ihaillen toisen innostunutta kuvailua, mutta kun se loppui, tulvi hänen mieleensä käytännöllisiä, hetken herättämiä ajatuksia. — Mihinkähän hän minut vie? Ei tietysti mihinkään tanssiravintolaan eikä sellaiseen paikkaan, jossa minä Lollan ja vahtimikon kanssa. Kelpaako minun pukuni, jos me menemme hienoon ravintolaan?
Hänen täytyi kysyä, ja toinen mainitsi erään pää kaupungin parhaimpien maineessa olevan ravintolan nimen.
Ireneä ujostutti, mutta hän uskaltautui vielä kysymään:
»Voinkohan minä tulla sinne... olenkohan minä siten pukeutunut?»
Tyttö luuli, että Antti Savi hämmästyy hänen kysymystään, käy ehkä epäileväksikin, mutta tämä ei pitänyt sitä lainkaan kummallisena.
»Emmehän me mene pukunäyttelyyn, vaan illastamaan.»
Kivi putosi Irenen sydämeltä, ja hänen ihastuksensa Antti Savea kohtaan kasvoi. Hän oli niin luonnollinen ja varma.
»Me haemme sieltä jonkin rauhallisen kolkan», jatkoi lehtori, »istumme siellä omissa oloissamme ja kuuntelemme musiikkia».
Ravintola oli jo melkein täynnä yleisöä, mutta rauhallinen nurkkaus löytyi kuitenkin. Antti Savi ojensi tarjoilijan tuoman ruokalistan Irenelle.
»Mitä te haluatte lämpimäksi?» kysyi hän; »alkupalat riittänevät, eihän näin illalla tarvita leikkeleitä. Vai mitä ajattelette?»
Irene oli hämillään, hän ei tietänyt mitään alkupaloista. Helpoimmin selvitäkseen pulmasta hän nyökkäsi myöntävästi.
»Hyvä on, siis alkupalat; me valitsemme sillaikaa», sanoi Antti Savi tarjoilijalle, joka kiittäen poistui.
Irene tutki ruokalistaa. Siinä vilisi outoja nimiä, joita hän ei ymmärtänyt.
»En minä tiedä...» sanoi hän vihdoin avuttomasti.
Antti Savi hymyili ystävällistä, hieman raskasta hymyään.
»Teillä ei taida olla ravintolakulttuuria, kuten sanotaan, vaikka nimitys on kokonaan väärä. Tavallisissa oloissa aivan sivistymätön ihminen saattaa oleilla ravintolassa kuin ruhtinas. No, ehkä hän onkin raharuhtinas.»
Irene tunsi vapautuneensa hämistään, hänkin hymyili.
»Minä autan», jatkoi Antti Savi. »Haluatteko lihaa vai kalaa?»
»Mieluummin lihaa.»
»No, kenties vasikan seläke, sehän on kevyttä. Minä tyydyn omelettiin. Mitä juotavaa? Ehkä punaviiniä?»
Taaskin Irene oli ymmällä. Hän oli maistanut aikaisemmin jotakin viiniä, punaista se oli ollut; hän nyökkäsi taas myöntävästi.
»Eihän se vain ole kovin väkevää?» tiedusti hän varmuuden vuoksi.
»Ei suinkaan, sehän on luonnonviiniä.»
Antti Savi katsoi Ireneä pitkään. Sitten hän sanoi:
»Suokaa anteeksi uteliaisuuteni, se on varsin inhimillistä. Ette ole tainnut liikkua tällaisissa paikoissa.»
»Olen ollut kaksi kertaa ravintolassa tätä ennen, ja molemmilla kerroilla juttu päättyi ikävästi.»
»Kuinka niin?»
Olisiko minun tarvinnut sanoa tätä, ajatteli Irene, mutta samassa hän kuitenkin kertoi kaikki.
»Sellaistahan se on», sanoi Antti Savi kuultuaan Irenen kertomuksen; »toisinaan pienetkin esimiehet vaativat itselleen sopimattomia oikeuksia. Mutta kuinka te sen koulupojan kanssa menitte juuri tanssiravintolaan?»
»Taisi olla minun oikkujani, uteliaisuuttani.»
Irene pelkäsi seuralaisen tuomiota, mutta rauhoittui kohta nähtyään hänen ystävällisen hymynsä.
»Niinpä niin, oikku on naisen oikeuksia. Eikähän tanssi ole pahasta, se sopii varsinkin nuorisolle. En pyri moraalin opettajaksi, mutta en soisi nuorison käyvän tanssiravintoloissa. Ne palvelevat huomattavalta osaltaan, varsinkin alemman luokan ravintolat, muita tarkoituksia. No, tehän saitte selvän huomautuksen siitä, eikö niin?»
Irene loi katseensa alas ja myönsi.
»Ei teidän tarvitse hävetä, ettehän tehnyt mitään sopimatonta. Mutta ehkäpä se oli tarpeellinen kokemus... Nyt minä huomaan pedagoginvaistojeni määräävän illan ohjelmaa. Niin ei saa tapahtua, olkaamme iloisia ja käykäämme käsiksi ruokaan.»
Tarjoilija toi juuri alkupalat, sai punaviinitilauksen ja lähti.
Irene odotti, että Antti Savi kysyisi hänen vaikutelmaansa kirjasta. Hänhän oli valmistautunut vastaamaan. Kysymystä ei kuitenkaan kuulunut. Sitten Irene muisti toisen asian.
»Mistä te tiesitte minun nimeni?» kysyi hän. »Kirjanne omistukseen se oli kirjoitettuna.»
»Sen selvillesaamisesta minulla ei ollut suurta vaivaa. Kysyin ravintolan vahtimestarilta.»
Mitähän tuo vahtimestari oli ajatellut hänestä, jonka nimeä herrasmies kysyi? Ja nyt Irenen mieleen tunki väkisin kysymys:
»Onko minun ammatissani jotakin alentavaa?»
»Kuinka niin?»
Antti Savi nähtävästi hämmästyi.
»Onko olemassa halveksittavia ammatteja?»
»En oikein ymmärrä teitä.»
»Minä näin tanssiravintolassa herrojen julkeasti lähentelevän tarjoilijattaria. Samoin he tekevät meille.»
»Hyvä lapsi», sanoi lehtori vakavasti, »tuollaisia huomioitako te olette joutunut tekemään? Mikään työ ei ole alentavaa, mutta on ihmisiä, etupäässä miehiä, jotka eivät ymmärrä tätä erittäin yksinkertaista totuutta tai eivät tahdo ymmärtää sitä. He erittelevät ihmisiä, naisia, eri luokkiin, sellaisiin, jotka on otettava vakavasti, ja sellaisiin, joiden kanssa sopii leikitellä. He eivät huomaa, että he siten alentavat itseänsä.»
Irenen kasvot loistivat. Hänen kysymyksensä oli varmaan ollut hyvin typerä. Pitihän hänen, aikuisen tytön, tietää tuollainen asia ilman muuta, mutta kysymys oli kuitenkin kiusannut häntä. Nyt se oli tehty ja saatu siihen vastaus, jossa hänen mielestään oli jotakin uutta, kun sen antoi Antti Savi, jotakin vakuuttavaa, joka pysyväisesti jäisi hänen mieleensä ja antaisi hänelle rohkeutta.
»Teidän ja teidän hyödyllisen työnne malja!» Antti Savi kohotti lasinsa.
Irene maistoi. Viini oli puistattavan hapanta. Hän koetti niellä sen urhoollisesti, mutta vääristi kuitenkin suutansa.
»Taisimme erehtyä tilauksessa. Teidän ravintolakokemuksenne ei nähtävästi ulotu punaviiniin.»
»Kyllä... kyllä minä», sopersi Irene tuntien, että suuhun ei jäänytkään pahaa jälkimakua.
Orkesteri soitti kevyttä musiikkia. Antti Savi kuunteli aluksi, mutta väsyi pian.
»Odotin arvokkaampaa ohjelmaa», sanoi hän. »Mutta syventykäämme tähän aineelliseen nautintoon.»
He lähtivät pois aikaisin.
»Lasten täytyy mennä ajoissa nukkumaan», sanoi lehtori.
Jo toisen kerran tänä iltana hän sanoi minua lapseksi, ajatteli Irene. Pitääkö hän minua pikku tyttönä, jolla ei ole omaa ajatusmaailmaa?
Mutta hänen sydämessään hehkui voimakas tunne, joka ei ollut pikku tytön. Vielä maata mennessään hän ajatteli: Tosiaanko hänen mielestään vain pikku tyttö, lapsi! Pitäisikö minun siis sanoa häntä sedäksi? Setä Savi... Ei, ei, ei hän ole minulle setä.
24.
Päivät menivät, ja Irenen sydämessä asui alituinen odotus. Hän oli ollut hyvin onnellinen Antti Saven seurassa, mutta missä tämä nyt viipyi, miksi hän ei tullut? Hän kaipasi lehtoria, ensi kerran elämässään hän ikävöi miestä. Häntä ei ollut ennen kohdeltu sillä tavoin, luottavasti, toverillisesti ja samalla arvoa antaen. Taisto! Hän oli kehittymätön koulupoika, kenties kehittymättömämpi kuin Irene itse. Hän ei osannut puhua mistään, ei tunteestaankaan. Hän ilmestyi toisinaan hänen hissiaukkonsa ovelle, sanoi olevan jotakin asiaa ja lähti kuin pakenemaan saatuaan kieltävän vastauksen. Hänen tunteensa lienee sittenkin jäähtynyt. Parempi niin, sillä Irenestä tuntui Taisto lapselliselta pikku veljeltä, jonka kanssa iso sisko ei enää jaksa leikkiä.
Reino! Hän oli mies, mutta hän vaikutti jollakin tavoin liian ahtaalta. Hän saattoi puhua koko kansan onnesta, mutta samassa hetkessä hän taas vetosi työväen luokkavoimaan, työväen valistustahtoon ja työväen pyrkimyksiin. Reino oli varma eikä kuitenkaan tarpeeksi avarakatseinen. Irene piti Reinosta kuin vanhemmasta veljestään, joka on hiukan jörö, elelee omissa oloissaan ja haluaa esiintyä nuoremman sisarensa opettajana. Ei, ei kai Reino sentään sitä tahtonut; hän oli vain sellainen luonne.
Antti Savi! Häntä ei voinut verrata kehenkään, hän ymmärsi kaikki. Hän oli rakastettava — romaaneista aikoinaan opittu sana —, hän oli niitä harvoja hyviä miehiä, joista Irene oli lukenut tai oliko hän vain kuvitellut. Ei hän ollut se ritari, jonka hän ennen unelmoi tulevan loistovaunuillaan häntä noutamaan suureen, häikäisevään maailmaan. Ei, hän oli vain hyvä ihminen, ihailtava mies.
Tunsiko Irene hänet tarkoin? Eihän hän ollut kuin yhden kerran kunnolleen puhellut Antti Saven kanssa. Jos kohta, mutta koko hänen olentonsa väitti niin. Hän oli kiintynyt lehtoriin jo ennen kuin oli sanaakaan vaihtanut tämän kanssa. Irene ei voinut erehtyä hänestä. Hän tunsi, tunsi, se riitti.
»Oletko sinä päässyt eteenpäin sen vanhan lehtorisi kanssa?» kysyi Lolla kerran pukeutumishuoneessa.
Hän pani erikoisen painon sanalle vanha.
»Mitä se sinuun kuuluu!» tiuskaisi Irene niin töykeästi, että itsekin hämmästyi.
»No, ei sitten», sanoi toinen ja päästi lyhyen, hiukan ilkeän naurun.
Oliko lehtori vanha? Irene ei ollut tapaamisen jälkeen lainkaan ajatellut tätä asiaa. Hän muisti vain Antti Saven miellyttävät kasvot, hänen syvät, lempeät silmänsä ja hieman surumielisen hymynsä. Lollan haavoittavaksi tarkoitettu huomautus unohtui pian.
Irenen mieleen heräsi toisinaan katkeruutta: miksi Antti Savi ei tule? Sitten hän taas säpsähti omia ajatuksiaan, joiden kohteena alituisesti oli lehtori. Miksi hän tulisikaan! Hän oli vain sen kerran halunnut illallistoveria, mitäpä hän sen enempää — lapsesta, niinhän hän sanoi. Mutta miksi hän ei käynyt enää ravintolassa? Häpesikö hän nyt jälkeenpäin hissityttöä, jonka kanssa oli erehtynyt menemään hienoon ravintolaan?
Ei minun takiani tarvitse piileksiä! Irene ryhdistäytyi ja otti ylpeän ilmeen. Minä en ajattele häntä. Päätös oli nyt luja ja lopullinen. Antti Savi saa tulla tai olla tulematta. Jos hän tulee, niin minä en ole huomaavinanikaan. Tervehdin... niin, ehkä minä vastaan hänen tervehdykseensä, hyvin virallisesti, aivan kuin ei koskaan olisi mitään ollutkaan.
Ja mitä sitten oli ollut? Illallinen yhdessä Antti Saven kanssa. Ja kirja! Sen hän oli antanut jonkin mielijohteen vuoksi. Ehkä häntä miellyttää kylvää niitä ympärilleen.
Tulisi nyt vaikka Taisto, niin minä menisin hänen kanssaan jonnekin — kahvilaan tai elokuviin.
Irenen lujuus ei kuitenkaan kestänyt kauan. Keinotekoisesti rakennettu uhma sortui nopeasti. Antti Saven kalpeat kasvot ilmestyivät hänen eteensä, Antti Saven lempeät silmät katsoivat häntä syvästi ja vakavasti, Antti Saven hiukan raukea hymyily sattui häneen; riipaisten pohjan pois ylpeilevän itsekkyyden alta. Antti Saven kuva väikkyi hänen mielessään, ja Antti Saven tummasti soinnahtava ääni puhui hänelle.
Sitten hän tuli, Antti Savi tuli pitkän ajan perästä, ja Irene huomasi heti, että hän oli entistäänkin kalpeampi.
»Olen ollut vähän sairaana, sydämeni ei ole vahvimpia.»
Hänen raukea hymynsä oli Irenen mielestä, ikäänkuin anteeksipyytävä.
Irenen sieluun hyökkäsi hätä. Mitä kaikkea hän oli kuvitellut, mitä ajatellut, suunnitellut, ja toinen oli ollut sairaana.
»Oliko se vakavaakin?» kysyi hän, ja ääni taisi vavahtaakin.
»No, sellaista tavallista — minulle... Mutta kyllä minä nyt taas... Menemmekö ehkä jälleen sinne nurkkaamme?»
Tyttö oli vähällä huutaa suostumuksensa, mutta jaksoi hillitä itsensä. Äänessä lienee sittenkin ollut jotakin erikoista, koskapa lehtori katsoi häneen pitkään ja hymy katosi hänen huuliltaan. Irene ei sitä huomannut. Hänen täytyi sydämensä riemua salatakseen kääntyä poispäin.
Antti Saven mentyä Irene muisti hänen sanansa. Sairaana, hän on ollut sairaana, kenties kulkenut kuoleman lähitse. Hän on maannut vuoteessa, joku on häntä hoitanut. Nainen, sairaanhoitajatar? Irene kuvitteli itsensä tämän tilalle. Olisiko hän osannut hoitaa? Kyllä, kyllä! Hän olisi laittanut kääreitä — eiköhän isälle pantu sellaisia, kun hän vielä makasi kotona? Hän olisi antanut lääkkeet määräaikoina, istunut vuoteen vieressä ja lukenut ääneen, jos potilas olisi halunnut kuunnella. Hän ei olisi koskaan poistunut paikaltaan, paitsi laittamaan ruokaa, jotakin sairaalle sopivaa. Yölläkin hän olisi istunut lähellä vuodetta ja aina vähän päästä katsonut, oliko potilaan uni rauhallinen. Oi, kyllä hän olisi osannut kaikki tehdä... Ja potilas olisi ollut Antti Savi. Hän olisi kysynyt, onko tuskia. Olisi silittänyt hänen otsaansa, onko kuumetta. Aamuin ja illoin hän olisi asettanut kuumemittarin sairaan kainaloon... Niin tehtiin isällekin silloin... Äiti sen teki, hän vain sattui joskus näkemään.
Jos isä olisi kotona, hoitaisi hän tätäkin. Hän tahtoisikin olla sairaanhoitajatar. Olisi ihanaa vaalia toista, heikompaa, olla avuksi jollekulle. Ennen kaikkea tietysti Antti Savelle, pelastaa hänet elämään melkein varman kuoleman kourista. Pitäisikö Antti Savi sitten hänestä? Puristaisi lämpimästi hänen kättään ja katsoisi häneen syvillä silmillään, jotka olisivat täynnä kiitollisuutta ja ihailua.
Voi, minne asti ajatus häntä veikään!
Mutta nyt Antti Savi on terve, he tapaavat jälleen tänä iltana. — Nyt minä en enää irvistä punaviinille, minä olen siihen tottunut, minulla on ravintolakulttuuria, mietti Irene lopuksi.
»Punaviini taisi maistua teistä pahalta viime kerralla», sanoi Antti Savi tilausta järjestäessään; »ehkä me nyt juomme maitoa ja tilaamme sitten ruuan päälle jotakin makeata».
Irenen teki mieli väittää vastaan. Hän olisi nyt tahtonut näyttää, että hän osaa juoda punaviiniäkin, mutta sittenkin: Antti Saven tahdon täytyi olla määräävänä.
»Etelässä annetaan punaviiniä lapsillekin, mutta mehän olemme, me suomalaiset, maidon juojia, maidon, piimän ja — viinan. Me kaksi kuitenkin hylkäämme viimeksimainitun, koska siitä ei tule nautintoa, vaan juopuminen, jota me emme kaipaa. Eikö niin?»
Mitäpä Irene olisi osannut siihen vastata, eikä kysymys ehkä ollutkaan tarkoitettu vastattavaksi.
»Kertokaapa elämästänne ja oloistanne», sanoi Antti Savi, kun he olivat musiikkia kuunnellen hitaasti illastaneet ja istuivat nyt kahvin ja portviinilasin ääressä.
Irene hätkähti. Kehoitus tuli aivan odottamatta. Mitä hän kertoisi, mitä hänellä olisi kerrottavaa?
»Eihän minun elämästäni ole mitään sanottavaa; tähän asti siinä on ollut oikeastaan vain koti ja koulu.»
»Suokaa anteeksi tämä uteliaisuus, mutta minun luullakseni nuoressakin elämässä on joitakin kokemuksia... Te kävitte keskikoulun?»
»Niin kävin.»
»Kenties tämä tuntuu teistä kuulustelulta. Jättäkäämme koko juttu, jos se teistä on vastenmielistä.»
»Ei, ei, kyllä minä haluaisin kertoa, mutta... en tiedä, mitä minä osaisin...»
Irene olisi nyt mielellään puhunut. Hänelle tuli melkein hätä, että toinen ei haluakaan kuulla. Mistä vain olisi sopivaa puhua, perheoloistako?
Antti Savi tuli avuksi.
»Isänne on joku ammattilainen?» jatkoi hän.
»Niin on, puuseppä... Hän on jo muutamia kuukausia maannut sairaana.»
Sopikohan tämä asia ilmoittaa? Irene sanoi sen lähemmin harkitsematta.
Antti Savi kiinnostui. Hän halusi kuulla enemmän. Tyttö kertoi.
»Mutta miten ihmeellä te olette tulleet toimeen isänne sairauden aikana? Onko hänellä edes maksuton sairassija?»
»Ei ole.»
Ja Irene mainitsi, mitä sairaalassa oli sanottu säästöistä, joita pitäisi olla loppumattomiin.
»Niinpä niin, ne säästöt. Ruotsiksi sanotaan: Den som spar, han har. Kenties olisi kuitenkin totuudenmukaisempaa laittaa tuo loppusointu toiseen järjestykseen: Den som har, han spar. Säästäminen on pulmallinen juttu, perin kaksipuolinen. Se, joka pienistä tuloista pannaan säästöön, kaventaa useinkin jokapäiväistä leipää, sitä laajempaa leipää, mikä huoneentaulussa määritellään. Kuinkahan lienee niiden säästöistä puhuvien itsensä laita, — onkohan heilläkään monesti järin suuria kassoja, vaikka ovat nauttineet parempia palkkoja kuin tavalliset työmiehet?»
Kaikkea hän ymmärtää ja kaikesta hänellä on valmis mielipide, ajatteli Irene. Hän suhtautuu asioihin kuin Reino, yhtä suorasukaisesti, mutta osaa selittää ne joustavammin ja jollakin tavoin laajemmin. Irene oli valmis ilmaisemaan kaikki viimeaikaiset tapahtumat, jos toinen vain kysyisi. Itse hän ei löytänyt sanoja, mutta mikään ei hävettänyt eikä hämmentänyt enää. Hänen helpotuksekseen Antti Savi jatkoihin:
»Minun täytyy uudistaa kysymykseni: mitenkä te tulette toimeen. Onko äidillänne työtä?»
Irene kertoi. Sujuvasti ja johdonmukaisesti hän esitti asian, aivan kuin omaksi sisäiseksi tyydytyksekseen, mainiten vielä, että hänen äitinsä ottaisi aamupäiviksi lisätyötä, vaikkapa siivousta.
»Mutta, hyväinen aika, eihän ihmistä saa tappaa työllä!» huudahti lehtori.
Hänen ilmeensä oli vakava ja tarkkaavainen, ja hän syventyi ajatuksiinsa.
»Ei kuitenkaan taida olla muuta neuvoa», jatkoi hän hetken perästä, »sillä minä ymmärrän, että te ette voi ottaa vastaan suoranaista avustusta... Näin ei saa jatkua. Minulla on tuttavuuksia, koetan järjestää äidillenne aamutyötä.»
Irenen tuli sanomattoman hyvä olla. Hänen silmiinsä kihosi kyyneleitä, mutta huulet hymyilivät.
»Mitä nyt, lapsi!»
Antti Savi sanoi sen herkästi ja hyväilevästi kuin todellakin lapselle. Tyttö ei saanut sanaa suustaan. Toinen ymmärsi pian hänen ajatuksensa ja sanoi hartaasti:
»Niin, niin, minä käsitän. Te olette kärsinyt puutetta.»
»Ei, ei, minä olen vain niin iloinen... äidin puolesta... Me olemme valehdelleet isälle, että hänellä on jo aamutyötä.»
»Vai niin. Sellainen valhe ei kaipaa anteeksiantamusta... Minä tulen sitten ilmoittamaan, jos onnistun.»
Äiti nukkui, kun Irene tuli kotiin. Tyttö oli riemuissaan, ja hänen teki mielensä juosta herättämään äiti, sanoakseen tuon tärkeän uutisen. Yhtäkkiä hänen mieleensä johtui, ettei hän voikaan puhua äidille nyt, tällaisena myöhäisenä hetkenä, sillä hän ei osaa nyt valehdella tietolähdettään.
»Jos onnistun», sanoi Antti Savi. Jospa hän ei onnistukaan. Ei, niin ei voi käydä. Antti Savi onnistuu aina, hänellä on hallussaan taikasauva, jolla hän lumoaa ihmiset.
Sinä iltana Irenen sulkeutuvien silmäluomien alle jäi lehtorin kuva kirkkaana ja kiehtovan läheisenä.
25.
Jo seuraavana päivänä Antti Savi ilmoitti Irenelle, että siivousta saa pankista, jonka johtajan kanssa on mentävä sopimaan huomenna; voi aloittaa kohta.
Irene oli ylenmäärin onnellinen ja keksi nopeasti selityksenkin: muuan rouvan, hänen työtoverinsa, tuttava oli hankkinut tämän paikan. Eihän se voinut vahingoittaa rouvaa, vaikka hänen nimeään näin käytettiin hätävarana hyvään tarkoitukseen. Olihan Antti Savikin sanonut, että viaton valhe on luonnollinen ja sallittu.
»Kiitä nyt sitä rouvaa minun puolestani», kehoitti Maria Vaisto tytärtään, »sano, että hän on tehnyt meille muistettavan palveluksen. Taikka voisinhan minä itsekin joskus käydä...»
»Ei, ei», keskeytti Irene hätäisesti, »mitä joutavia; ei teidän huoli mennä sinne, ettekä te tunnekaan rouvaa, eikä hänellä ole aikaa».
Äiti ei ilossaan huomannut tyttären luonnotonta kiihkeyttä. Hän tyytyi siihen, että Irene lausuisi heidän kiitollisuutensa, hyvin lämpimän, oikein sydämellisen.
Tietysti, tietysti, ja olihan Irene sen jo tehnytkin heti kun asia oli tullut tiedoksi.
Päivät kuluivat ja liittyivät viikoiksi. Antti Savi ja Irene istuivat usein »loukossaan», johon heidät aina ohjattiin ilman edeltänyttä tilausta. Se oli syrjäinen nurkkaus, johon yleisö nähtävästi ei halunnut.
Irene kertoili seuralaiselleen kouluaikaisista unelmistaan. Häntä ei enää tarvinnut kuulustella, kertomus kävi vapaasti. Hän tunsi suoranaista tarvetta avautua toiselle, jonka jokainen sana ilmaisi ymmärtämystä ja osanottoa.
»Sellaisia haaveita lienee jokaisella vähänkin mielikuvitusrikkaalla ihmisellä», sanoi Antti Savi kuunneltuaan Irenen kertomusta. »Ne kohottavat uneksijan ainakin hetkeksi jonkunlaiseen kirkastukseen, vaikka ne liikkuvatkin niin kiinteästi tässä maailmassa. Mutta ne särkyvät liian pian. Niinhän kävi teidänkin unelmillenne.»
Kuultuaan Irenen työnhakumatkoista hän jatkoi: »Tosiaankin: koulu ei anna mitään elämää varten. Minä, vanha peruukki, tiedän sen hyvin. Minun on monta kertaa tehnyt mieleni kapinoida koko järjestelmää vastaan, mutta olen tuntenut itseni liian heikoksi. En minä sovikaan alalleni, sen havaitsin jo nuorena maisterina jouduttuani ensi kerran opettajaksi erääseen yhteiskouluun. Yläluokkalaisten kanssa minä vielä menettelin, mutta ensimmäisen luokan oppilaita en pitkään aikaan oppinut muistamaan nimeltä. Minä suorastaan kadehdin eräitä toisia opettajia, jotka joskus opettajainhuoneessa mainitsivat jonkun ensiluokkalaisen nimen aivan syyslukukauden alussa. Minä eroitin toisistaan vain tytöt ja pojat — vaatteista. Muuten ne minusta olivat kaikki aivan samannäköisiä. Heissä ei ollut mitään yksilöllistä. Luonnollisesti niin pitää ollakin sillä ikäkaudella, mutta minua se vaivasi.»
Ireneä tämä todistelu hymyilytti, ja Antti Savi hymyili sille itsekin.
»En kuitenkaan silloin heti luopunut uraltani, ja myöhemmin se on ollut mahdotonta, koska minusta oli jo ehtinyt tulla 'kynttilä', enkä minä enää olisi kelvannut millekään muulle uralle. Kenties minusta vähitellen on kehittynytkin tavallinen opettaja, joka täyttää paikkansa siinä kuin joku toinenkin, ja kai minä olen joskus tuntenut tyydytystäkin tästä ammatistani; mutta olen sitä väliin vihannutkin, tuntenut kantavani iestä.»
Siis hänkin, ajatteli Irene. Lukenut, sivistynyt mies, kuinka hänenkin työnsä voi olla vastenmielistä!
Antti Savi näytti kokoavan ajatuksiaan, sitten hän jatkoi:
»Tämä kai on teistä hyvin ikävää, mutta minä tunnen nyt halua purkautua. Saatte siis olla uhrinani... Teillä on itsellänne kokemusta siitä, kuinka vähän koulutietonne merkitsevät työn haussa. Minä olen aina tuntenut koulun teoreettisuuden ja mielessäni sitä vastaan kapinoinut, kuten jo sanoin, mutta ainoastaan mielessäni. En ole uskaltanut nostaa julkista vastarintaa... Minähän itse opetan uusia kieliä — silloin alussa, siellä yhteiskoulussa, liittyi opetusvelvollisuuteeni myös suomenkieli ensimmäisellä luokalla —, joten minulla omaltani kohdaltani ei olekaan niin suuresti syytä valittaa. Mutta vähin siinäkin: minä tahtoisin uusia opetusmetodeja, havainto-opetusta, enemmän henkeä ja käytäntöä, jotta oppilaat osaisivat koulusta päästyään muutakin kuin kielioppia. Minä en voi tehdä mitään yksin, minä solun virran mukana. Minä olen itse teoriaa, ja sitä ovat mahdollisesti vielä enemmän muiden aineiden opettajat. He sitten sulkevat minutkin rautaiseen renkaaseen... Olen nyt jo valmis, verkon silmässä, en pyristele, vaan pysyn siinä.»
Irenen tarkkaavaisuus oli terävimmillään. Tässä oli jotakin tuttua, koettua, mutta sittenkin vasta nyt täydellisesti selkenevää. Kaikki ennen hämärästi tajunnassa häämöittänyt hahmottui nyt eläväksi elämäksi. Antti Savi innostui jatkamaan ajatustensa kehittelyä.
»Koko koulu näyttää syntyneen jonkunlaisen luokkajaon perusteelle: niistä, jotka sinne tulevat ja sen käyvät, aiotaan valmistaa virkamiehiä, pappeja, opettajia, professoreja, ja muut nuoret ihmiset ponnistelkoot eteenpäin omin voimin... Koulu antaa pohjasivistyksen. Hyvä on. Mutta se pohjasivistys ei auta minnekään elämässä, niin kovin tärkeä kuin se luonnollisesti onkin. Mitä tekee ylioppilas, joka ei halua tai paremminkin ei voi ryhtyä jatkamaan lukujaan? Hän on jo siinä iässä, että pitäisi pystyä yrittämään omintakeisesti. Pystyykö hän? Tuskinpa vain. Hänen täytyy nyt aikamiehenä ryhtyä opiskelemaan jotakin käytännön elämässä tarvittavaa askaretta, jonka hän helposti olisi voinut oppia jo koulussa. Ylioppilastulva kasvaa, kaikki akateemisen loppututkinnon suorittaneet eivät voi saada tietojaan vastaavaa tointa, hyvä jos muutakaan. Maistereita on sellaisissa viroissa, joihin vaaditaan vain keskikoulusivistys. Hyvähän se on, kansan yleissivistys ja virkamiehistön kulttuuritaso kohoaa, mutta minkälaisessa taloudellisessa asemassa on se virkamiehistö, jonka on täytynyt lukea velaksi?»
Nyt Irene ei enää jaksanut täysin seurata toisen ajatusten juoksua. Oli menty liian kauaksi hänen kokemuspiiristään. Häntä hieman väsytti, niinkuin oli joskus sattunut Reinon selitellessä käsityksiään. Noissa kahdessa miehessä oli taas jotakin samanlaista. Kumpainenkin puhui luokista, ihmisten ryhmittymisestä. Hänen teki mielensä kysyä Antti Savelta tarkemmin sitä seikkaa, mutta hän luopui sellaisesta ajatuksesta, otaksuen paljastavansa kovin paljon omaa tietämättömyyttään. Lehtori oli tietysti ajatellut kaikki tarkoin, hän tiesi, ja häntä piti uskoa. Kummallista, kuinka tuollainen henkilö, jolla on tärkeä paikka yhteiskunnassa, puhuu näistä asioista hänelle. Mikä hän on? Hissityttö, mitätön koneenosa isossa rakennelmassa. Miksi Antti Savi puhuu hänelle näin vakavista kysymyksistä?
Ikäänkuin Antti Savi olisi arvannut hänen ajatuksensa hänen innostuksensa vaimeni, ja hän sanoi säyseästi, surumielisesti:
»On hassua puhua teille tätä. Minulla vain ei ole ketään puhetoveria... näitä asioita ei kukaan harrasta, ei ainakaan minun tuttavapiirissäni. Kaikkein vähimmän tietysti te voitte olla niistä kiinnostunut, mutta oli voittamaton halu purkaa kuormaani.»
Hän näytti aivan masentuneelta. Yhtä nopeasti kuin hän äsken oli innostunut omista sanoistaan, painui hänen mielialansa. Irenen valtasi jonkunlainen syyllisyyden tunne, hän tahtoi jatkaa keskustelua.
»Tehän olette kirjailija, teillä on kynänne, jolla voitte ilmaista mielipiteenne», sanoi hän hyvillään näin keksimästään johdattamisesta jälleen asiaan.
Antti Savi tarrasi siihen kiinni nopeasti, kuin olisi odottanut tuollaista huomautusta.
»On kyllä. Sellainen varaventtiili minulla on, mutta sen kautta voi päästää ulos kovin vähän liikapainetta. Tässä maassa pitää punnita sanansa, on tarkoin harkittava, kuinka monta astetta painetta nostaa. Jos se nousee vähänkään korkeammalle, niin kattila räjähtää — tai räjähdytetään. Ette arvaa, kuinka tarkkaa vaaria tämän kansan moraalista pidetään. — Uskottaneenko sen uinuvan luonnontilassa, josta sitä ei saa herättää? Kaiken kirjallisen tuotannon on oltava n.s. puhdashenkistä, tekoylevää ja keikailevaa leperrystä, joka sopii annettavaksi jokaisen tyttökoulun alaluokkalaisen käteen. Koko Suomen kansaa pidetään tyttökoulun neljäsluokkalaisiin verrattavana. Miten kävisi kirjan, joka pahentaisi yhden näistä pienimmistä? Kaikki huolestuneet äidit ja isät, tädit ja sedät nousisivat sanomalehtien yleisönosastoissa pyhään sotaan sellaista turmelusta vastaan, ja teos julistettaisiin pian yleisen mielipiteen pannaan. Se yleinen mielipide sukeutuu näet helposti pienistä, nimettömistä lähetetyistä kirjoituksista. Meillä on puoluerajoja, luokkarajoja, sivistysrajoja ja vaikka mitä aitauksia, mutta teennäisen moraalin raja on vain yksi; sen sisään mahtuvat kaikki muut karsinat... Minä olen sopeutunut sinne myöskin. Olen tottunut olemaan hiljainen ja säveä. Kirjoitan vain 'lukemista kaikille', ja sen kohottavan vaikutuksen julkinen arvostelu toteaa mielihyvin. Siellä minä käyskentelen yhteisellä laitumella enkä yritäkään hypätä aidan yli.»
Hänen äänessään oli katkeruutta. Hän hypisteli vavahtelevin sormin lasiaan ja tuijotti epämääräisesti pöytään. Irene tunsi ja ymmärsi, että Antti Savelta, jonka elämää hän vielä äsken oli luullut niin täyteläiseksi ja rikkaaksi, puuttui jotakin hyvin tärkeätä. Hän ei tarkoin tietänyt, mitä yksinäisyys merkitsee, mutta hänellä oli siitä aavistus. Hän ymmärsi, että hänen edessään istui mies, joka oli saanut elämässään taistella oman itsensä kanssa. Se taistelu oli varmaankin ollut paljon kovempaa ja katkerampaa kuin hänen vähäinen kamppailunsa oman vaatimattoman sijan omistamisesta yhteiskunnassa. Hän sanoo luopuneensa siitä taistelusta, mutta se ei ole totta. Hänen sielussaan riehuu yhä ristiriita, hän käy vielä taisteluaan, yksin, aivan yksin.
Irene lausui jonkin omasta mielestään huonosti valikoidun sanan myötämielensä merkiksi. Hän olisi tahtonut puhua paljon enemmän, lohduttaa ja lievittää, mutta hänellä ei ollut siihen keinoja, ei edes riittävästi sanoja.
»Niin», lausui lehtori tovin kuluttua, »turhaahan minun oikeastaan on katkeroitua ja yllyttää itseäni tuollaisiin tuohtumisiin. Mikäpä hätä minulla oikeastaan on... tai on ollut. Olen saanut käydä taisteluni suotuisissa oloissa, eikä se oikeastaan ole ollutkaan muuta kuin heikkoa henkistä kapinaa omaa, liian helposti tapahtuvaa mukautuvaisuuttani vastaan. Itsellenihän minä olen katkera. Toista on sellaisten ihmisten, jotka saavat koko ikänsä kamppailla päästäkseen irti olosuhteiden noidutusta renkaasta. Heitä hallitsee kehittymättömien, liian ahtaiden elämänmuotojen rautainen laki... Mutta jättäkäämme toki tämä onneton aihe. Minä huomaan koko ajan luennoineeni... tosin perin harvalukuiselle kuulijakunnalle...»
»Mutta sitä hartaammalle», keskeytti Irene. »Minulle tämä kaikki on ollut jokseenkin uutta.»
»Te olette toistaiseksi kuullut elämänmeren kohinan vain kaukaisena. Isänne sairaus on ollut ainoa hyökyaalto, joka vakavammin on koskettanut teitä. Toivokaamme, ettei toista tulekaan.»
»Kuinka te voitte ymmärtää kaiken tämän, vaikka ette milloinkaan ole sitä itse kokenut?»
»Valitan, etten ole kokenut. Kenties juuri siitä syystä minusta on tullut niin heikko. Elämän nurjat puolet voi kyllä oppia näkemälläkin, joskaan ei ehkä täydellisesti. Minä olen joskus kulkenut avoimin silmin, vaikkakaan en kaiketi tarpeeksi usein. Selvänäköisyyskin toki auttaa ajatuksia oikeihin johtopäätöksiin.»
Sinä iltana Irenen ajatukset kiersivät vielä kauan sitä kehää, johon ne Antti Saven sanojen virittäminä olivat johtuneet. Niissä vilahti välistä myöskin Reino Valon kuva, henkilöllisesti tosin kaukaisena, mutta eräissä ajatusyhtymissä jokseenkin lähellä. Nuo kaksi miestä ovat kulkeneet toisistaan loiton kaaren ja sentään päätyneet sivuamaan toistensa ratoja. Irenelle Antti Savi on läheisempi, ja hänen läheisyytensä lämmittää.
26.
Irene ei ollut käynyt Taisto Neuvolan kotona muuta kuin silloin ravintolavierailun jälkeen, jolloin rouva oli ollut perin ystävällinen ja maininnut jotakin sellaista, että Irene voisi käydä heillä joskus, kun isä olisi poissa. Taisto ei kuitenkaan ollut kutsunut häntä, ja sitten oli seurustelukin pojan kanssa lakannut.
Eräänä päivänä, kun talven selkä jo oli taittunut ja oltiin kääntymässä kevääseen, ilmestyi Neuvolan palvelija Irenen hissin luo ja ilmoitti rouvan lähettäneen hänet kutsumaan neiti Vaistoa heille. Hän määräsi ajan, joka oli otettava tarkoin huomioon. Palvelijatar poistui nopeasti odottamatta mitään kyselyjä tai antamatta lähempiä selityksiä.
Irene jäi ihmetyksiin. Hän oli jo tottunut ajatukseen, että Taisto oli lopullisesti jättänyt hänet, koulupojan rakkaus oli sammunut, idylli loppunut. Mitä ihmeen asiaa rouva Neuvolalla oli hänelle? Rouva oli kerran puhunut poikansa puolesta, tarvittiinko sitä vielä? Ja oliko hänen mentävä? Sellaista velvoitusta hänellä ei voinut olla. Mutta kaipa kohteliaisuus ja hyvä tapa sittenkin vaativat menemään. Kenties hän voi olla avuksi jollakin tavalla.
Rouva Neuvola otti Irenen vastaan hyvin virallisesti, puhutteli koko ajan neiti Vaistoksi. Taistoa ei näkynyt. Irene ajatteli, että poika oli mahdollisesti taas sairaana ja että hänet oli siksi kutsuttu tänne.
»Olkaa hyvä ja istukaa, neiti Vaisto», aloitti rouva Neuvola, kun he olivat saapuneet ruokasaliin. »Te ehkä ihmettelette, ettei poikani ole läsnä, mutta häntä ei nyt tarvitakaan.»
Tyttö katsoi ihmeissään rouva Neuvolaa. Hän ei osannut sanoa mitään, odotti vain.
»Tahtoisin tietää, seurusteletteko te vielä poikani kanssa.»
»En, kuinka niin?»
»Onko hän käynyt teitä tapaamassa liikkeessä ja pyytämässä mukaansa?» jatkoi rouva Neuvola kiinnittämättä lainkaan huomiota Irenen kysymykseen.
»On muutaman kerran, mutta minulla ei ole ollut aikaa...»
»Onko se totta?» keskeytti rouva.
Ireneä tämä kuulustelu hämmästytti. Hän ei voinut käsittää, mihin rouva pyrki. Hän vastasi kummastuneena:
»Mitä syytä minulla olisi valehdella!»
»Hyvä vain, jos niin on. Minulla on vakava syy toivoa, ettei poikani seurustele teidän kanssanne. Te ette ole sellainen tyttö kuin minä aluksi luulin ettekä minun poikani arvoinen.»
Irene jähmettyi. Hän alkoi aavistaa, mihin rouva tähtäsi. Hänen ilmeensä jäätyi, ja hän oli vaiti. Rouva jatkoi:
»Teidät on usein nähty erään vanhemmanpuoleisen lehtorin kanssa ravintolassa. Siitä on tehty johtopäätöksiä, jotka eivät ole teille ja teidän maineellenne edullisia. Te olette... kuinka minä saisin sen lievimmin sanotuksi... te olette huonoilla jäljillä.»
Irenen piirteet kovenivat, hänen silmänsä suurenivat melkein luonnottomasti, ja niissä paloi suuttumuksen liekki. Häntä loukattiin. Naista hänessä lonkkasi toinen nainen, tosin äiti, mutta sillä ei ollut väliä. Hänen täytyi torjua hyökkäys. Mutta ennen kuin hän sai sanoja suuhunsa, ehti rouva jatkaa:
»Ja mikä se on sellainen lehtori... on siinäkin nuorison kasvattaja.»
Silloin Irenen jähmetys nopeasti laukesi. Nyt loukattiin häntä, miestä, jota Irene ihaili ja kunnioitti ja josta kukaan ei saanut sanoa mitään halventavaa. Siinä silmänräpäyksessä tyttö tunsi, että Antti Savi merkitsi hänelle enemmän kuin kukaan muu ihminen. Nyt ei enää ollut kysymys hänestä, vaan tuosta toisesta, jota vieras ihminen solvasi.
»Mitä oikeutta teillä on sekaantua minun asioihini», leimahti Irene, ja hänen suullaan puhui nyt kypsä nainen. »Ja miksi te vedätte tähän keskusteluun teille aivan vieraan henkilön ja loukkaatte häntä? Minä en halua puhua tuollaisen ihmisen kanssa, jolla on niin alhainen käsitys asioista.»
»Vai niin, te olette jo niin pitkällä, että uskallatte vastustaa vanhempaa ihmistä, kunnollisen pojan ja perheen äitiä...»
»Minä teen sen, ja nyt minä lähden, etten tulisi sanoneeksi teille vielä enempääkin.»
»Niin on paras. Minulla ei ole mitään halua keskustella pilaantuneiden hissityttöjen kanssa.»
Irenen veri kuohahti. Taas hänen ammattinsa! Ja hän oli tullut vakuuttuneeksi, että hänen työnsä oli yhtä kunniallista kuin mikä muu ammatti tahansa. Rouvan ilkeämielinen pistos teki kipeää, ja hänessä heräsi halu lyödä. Se muuttui kuitenkin samassa tuokiossa syväksi ylenkatseeksi. Mitään sanomatta hän kääntyi ylpeästi ja lähti.
»Minä kyllä varoitan poikaani teistä», kuuli hän rouva Neuvolan äänen eteiseen.
Irene tunsi itsensä haavoitetuksi, mutta ei masentuneeksi. Hän oli kasvanut naisena täyteen mittaansa. Nyt oli toinen nainen noussut taisteluasentoon häntä vastaan, eikä ainoastaan tuo yksi nainen, vaan hänen henkilössään koko pahansuopa ja ahdasmielinen maailma, joka aikoi sulkea hänet suppeaan aitaukseensa ja masentaa hänet juorun ja pahan tahdon aseilla. Mutta hän ei mene sisälle avatusta veräjästä. Hän halveksii noita ihmisiä, noita pikku sieluja, jotka ovat hukkua omahyväisyyteensä leikkiessään lähimmäisensä kunnialla.
Tällaisia ajatuksia hän hautoi. Tai olivatko ne oikeastaan hänen ajatuksiaan? Eikö hän ollut saanut niitä Antti Savelta? Kaikessa tapauksessa hän tahtoi omaksua ne, sillä ne olivat oikeita ja terveitä.
Seuraavana iltana ilmestyi liikkeeseen vähän ennen sen sulkemisaikaa Taisto Neuvola. Hän oli hermostunut, poskilla läikkyi entinen aaltoileva puna, ja sieraimet värisivät kuin omaa nuorta hulluuttaan juosseen varsan. Hän pyysi Ireneä ulos. Irene kieltäytyi. Tuon pojan takia häntä oli edellisenä iltana niin syvästi loukattu — häntä ja Antti Savea. Kuinka hän voisi lähteä.
Mutta poika oli itsepäinen. Hän väitti, että hänen oli välttämätöntä puhua Irenen kanssa. Hän ei antaisi rauhaa ennen kuin Irene suostuisi. Hän kyttäisi portilla, kulkisi perässä, tekisi vaikka mitä, itselleenkin, tunkeutuisi Irenen kotiin...
Eihän poika oikeastaan ole syyllinen, ajatteli Irene, kun ensimmäinen vastenmielisyys oli sulanut. Olkoon tämän kerran, — ja hän suostui.
Taisto käveli kadulla odottaessaan pitkin, harppovin askelin Irenen lähestyessä häntä. Hänen suupielensä vavahtelivat, kun hän heti tytön rinnalle päästyään kysyi:
»Onko se totta, mitä äiti minulle kertoi?»
»Mitä hän sitten kertoi?»
»Että sinä istut ravintolassa jonkun lehtorin kanssa.»
»Totta se on.»
Poika oihkaisi ja vaikeni. Irene odotti jatkoa. Taiston näytti olevan vaikea puhua.
»Minä en odottanut tätä vastausta», sanoi hän vihdoin.
»Senkö verran sinä uskot äitiäsi?»
Irenen äänessä sälähti kuin jäähileinä kaikki se kalseus, mikä hänen mieleensä oli jäänyt keskustelusta rouva Neuvolan kanssa.
»Tietysti minä uskon... yleensä... mutta tässä tapauksessa... minä luulin sinun kieltävän...»
»Ja valehtelevan», keskeytti Irene. »Mitä syytä minulla siihen olisi ollut?»
»Minä en... sinusta... sellaista», tankkasi Taisto edelleen, ja hän näytti olevan purskahtamaisillaan itkuun, aivan kuin ennen, kun hän selitteli Irenelle tunteitaan ja sai torjuvia vastauksia.
»Mitä on se sellainen?» oli Irene kysymäisillään, mutta pidättäytyi, koska kaikki selvittely Taistolle näytti olevan turhaa. Hänen äitinsä oli siitä jo pitänyt huolen. Sitäpaitsi hänessä asui uhma kaikkea kuulustelua vastaan. Ensin äiti ja sitten poika, tämä oli todella liikaa.
»Sinä olet... sinä olet siis... huono nainen», sai Taisto vaivoin suustaan.
Irenen silmät leimahtivat. Taas hänessä heräsi halu lyödä, iskeä tuota nulikkaa vasten kasvoja, mutta hänen vieressäänhän kulki vain koulupoika, joka oli saanut sanat äidiltään. Miksi siis vihoitella hänelle! Hän kysyi hyytävän kylmästi:
»Äitisikö senkin sanoi?»
»Niin, ja nyt meidän väliltämme on kaikki lopussa», puuskahti Taisto, itkun väre äänessään.
»On kai helppo lopettaa se, mitä ei ole ollutkaan.»
»On ollut, mutta ei ole enää... Minulla on toinen, kunnon tyttö.»
»Sehän on liikuttavan herttaista, minä onnittelen...»
»Enkä minä enää ole välittänytkään sinusta pitkään aikaan.»
»Mitäs sitten olet hakenut minua?»
»Minä tahdoin sanoa sinulle, että välimme ovat lopussa, lohduttaa sinua, ja nyt minua niin kiukuttaa.»
»Mikä, poikaseni?»
Irenen kalseus oli sulanut. Toisen lapsellisuus huvitti häntä.
»Etten saanut sanoa sitä ennen, kuin tämä tapahtui.»
Irene purskahti nauruun.
»Siis kunniakysymys. Saada tilaisuus lopettaa tämä typerä tuttavuus. Tee hyvin ja lue se kunnia omaksesi, minä en kadehdi... Eikä kai sitten muuta kuin hyvästi.»
He erosivat kumpikin suunnalleen. Poika lähti kiireesti kuin jotakin pakoon. Irene ei voinut olla katsahtamatta hänen jälkeensä. Poika juoksi taas, samoin kuin ennenkin hänestä erottuaan. Nyt hän vain riensi uuden ihastuksen luokse. Siinä hävisi ainiaaksi eräs hienon hieno, alituisesti katkeamaisillaan ollut side, joka jollakin tavoin oli liittänyt hänet vielä koulun maailmaan. Sen katkeamisesta hän tunsi vain vapautusta.
27.
Kummmallisia ovat ihmiset. Taistoa Irene ei ihmetellyt. Hän oli herkkähermoinen koulupoika, jonka tunnetta hän tuskin milloinkaan oli ottanut todesta, vaikka se joskus aikaisemmin oli tuntunut jollakin tavalla mieluisalta. Koko ajan siinä kuitenkin oli ollut humoristinen vivahdus — ainakin Irenen kannalta — ja sen vuoksi tuon pikku jutun oli ollut loputtavakin koomillisesti. Se kaikki oli niinkuin ollakin piti. Mutta miksi rouva Neuvola oli sillä tavoin puuttunut hänen elämäänsä? Eikö ollut tarpeeksi jo siinä, että hän oli todistanut pojalleen Irenen kelvottomuuden ja käännyttänyt tämän ajatukset muualle? Pitikö vielä kutsua hänet itsensä kuulemaan tuomiota?
Sama rouva, joka kerran oli mielistellyt häntä ja pyytänyt seurustelemaan poikansa kanssa, oli nyt ollut valmis leimaamaan hänet huonoksi tytöksi. Ja nähtävästi vain siitä syystä, että hän kuvitteli poikansa vaaraa ja että hän sentähden katsoi olevansa oikeutettu häpäisemään toista ihmistä. Edellisellä kerralla oli ollut olemassa äidillistä aihetta suostutella häntä pojan ystäväksi — siksi, kunnes tämä paranisi. Nyt oli poika parannettu tehoisammalla lääkkeellä, parannettu lopullisesti hänen kunniallaan — mutta miksi rouvankin oli ilmoitettava siitä hänelle?
Sitä Irene ei ymmärtänyt muuta kuin pahana tahtona, joka vallitsi siis sivistyneitäkin ihmisiä. Samantapaista pahaa tahtoa olivat joskus osoittaneet hänen työtoverinsa, mutta heiltä hän oli osannut sellaista odottaa. Rouva Neuvolan tapaus oli yllätys.
Viimeaikaiset asiat alkoivat jälleen askarruttaa Irenen ajatuksia toisessakin mielessä. Hänen silmilleen oli singottu syytös: turmeltunut tyttö! Irene itse tiesi, ettei hän ollut tehnyt mitään, mikä voisi aiheuttaa tuon loukkauksen. Hän oli viettänyt nuoren elämänsä onnellisinta aikaa siitä pitäen, kun oli tutustunut lehtori Antti Saveen. Hänen työtoverinsa viittailivat Antti Saven ikään: »vanha lehtori» oli varsinkin Lollan iskusana. Nyt rouva Neuvola oli viitannut samaan seikkaan. Irene oli ennen kysynyt itseltään, oliko Antti Savi vanha. Hän oli tuskin vastannut tähän omaan kysymykseensä, mutta jos hänen olisi välttämättä pitänyt vastaus antaa, olisi se ollut kielteinen. Jos hän olisi sanonut sen Lollalle, olisi tämä varmaankin nauranut; kenties niin olisivat tehneet kaikki muutkin, mutta mitäpä heistä.
Irene ei kerta kaikkiaan voinut ajatella ikää. Olisiko hänen pitänyt hakea seurakseen ikätovereitaan tai yleensä nuorempia miehiä? Taisto Neuvola oli ollut suunnilleen ikätoveri, mutta hän oli ollut lapsi, jonka kanssa ei ollut voinut viihtyä. Reino Valo oli nuori, oikea mies, mutta hänellä oli niin toisenlaisia harrastuksia kuin Irenellä. Hän puheli opiskelustaan, järjestöstään ja joskus urheilustaankin, ja Irene ymmärsi hänen vakavat pyrkimyksensä, mutta joutui joskus ymmälle hänen seurassaan. Reinossa oli jotakin kovaa, hän sanoi mielipiteensä niin ankarasti ja ehdottomasti, että toinen siitä mykistyi. Jotkut muut nuoret miehet, jotka olivat koskettaneet hänen elämäänsä, olivat joko suoraan tai epäsuorasti osoittaneet halpoja pyrkimyksiä. Irene ei käynyt missään sellaisissa paikoissa, joissa olisi voinut syntyä tuttavuuksia. Hän ei osannut edes tanssia. Hänhän oli elänyt vain vanhempiensa kanssa, eikä hän ollut koulussa saanut läheisiä ystävättäriä tai ystäviä, joiden kanssa olisi joutunut huvitteluihin, siistimpiinkään. Hän oli ollut enimmäkseen yksin.
Ja sitten oli tullut Antti Savi. Hän oli ollut perin toisenlainen kuin muut miehet. Hän oli lähestynyt Ireneä ystävällisesti, vilpittömästi hymyillen, melkein arasti. Irene tunsi menneensä häntä puolitiehen vastaan. Heidän seurustelunsa oli alkanut kuin yhteisestä sopimuksesta, joka oli salaisesti solmittu jo ennen heidän tutustumistaan.
Nyt oli ruvettu juoruamaan heidän suhteestaan.
Antti Savi kai oli tunnettu ja sitten otettu selvää Irenestä. Hissityttö oppineen herran seurassa! Olihan siinä aihetta, sen Irene ymmärsi. Se voitiin tulkita vain pahoin päin. Mutta eivätkö ihmiset sitten sen paremmin tunteneet Antti Savea? Eivätkö tietäneet, kuinka hyvä ja luonnollinen hän oli? Mutta lehtorihan oli myöskin yksinäinen ihminen, joka ei liikkunut missään piireissä. Siksikö hänestä epäiltiin jotakin halpaa, enemmänkin: uskallettiin sanoa suoraan? Millä oikeudella? Itsensäkö mukaan ihmiset muita tuomitsivat? Tai miksi he eivät jättäneet lähimmäistään rauhaan?
Pitäisikö Irenen kertoa Antti Savelle käynnistään rouva Neuvolan luona?
Mitä varten! Miksi kuuluttaa toiselle sitä häpeää, jota oli syydetty hänen silmilleen? Eikö ollut viisainta olla vaiti, pitää juttu omana tietonaan? Mutta siitähän puhuttiin yleisemminkin, eihän rouva Neuvolakaan muutoin olisi tiennyt, mikä vaara hänen poikaansa vaani, ja osannut varustautua sitä torjumaan.
Irenen ajatukset risteilivät kauan sinne ja tänne. Hänen oli vaikea päästä ratkaisuun.
Kyllä minun sittenkin on kerrottava hänelle, päätti tyttö lopulta, sillä nuo juorut koskevat hänenkin kunniaansa, ehkä eniten juuri hänen, jolla on tärkeä asema yhteiskunnassa. Hänen täytyy tietää, mitä hänestä ajatellaan, voidakseen lopettaa sellaisen seurustelun, joka vahingoittaa häntä. Niin, voidakseen lopettaa...
Siihen tytön ajatukset jähmettyivät, mutta hänelle oli selvinnyt, että Antti Savelle oli kerrottava kaikki.
Lauantaipäivisin Tavaratalo joskus kuhisee kummallisena ihmismuurahaisten pesänä, johon tullaan kiireesti kuin myöhästymistä peläten ja josta lähdetään yhtä kiireellisesti ikäänkuin muistaen, että kotona juuri sillä hetkellä on jotakin erikoista tehtävää. Mutta Tavaratalossa itsessään ei ole hoppua, siellä joudetaan tungeskelemaan hiljaa virran mukana ja katselemaan.
Tuossa verkalleen aaltoilevassa kehässä kulkee monenlaista ihmistä, joista jokainen herättää liikkeen omien salapoliisien huomiota ja epäluuloa. Tuon tuostakin napataan joukosta kiinni varkaita, milloin keskenkasvuisia poikasia, milloin hienoissa turkiksissa komeilevia rouvia. Varkaus on kaikkien suurten tavaranäyttelyjen ja ihmispesien ilmiö, eräs yhteiskunnan rikkaruoho, joka on käsittämätön silloin, kun se kasvaa hyvinvoinnin keskellä. Mutta silloin sitä sanotaankin sairaudeksi.
Tavaratalon ihmisvilinän keskellä liikkuu hissinsä mukana nuori tyttö, joka tekee koneellisesti työtään, auttaa ihmis- ja tavarapesässä vaeltavia mukavasti siirtymään kerroksesta toiseen. Hänen työnsä on tarkkaavaisuutta vaativaa, mutta hän näyttää tekevän sitä kuin oman itsensä ulkopuolella, silti milloinkaan erehtymättä. Hänen ajatuksensa ovat jossakin muualla, joissakin elämän kysymyksissä, jotka itsessään ovat varsin vähäpätöisiä ja tavallisia, mutta jotka hänen elämänkokemukselleen ovat outoja ja tärkeitä.
Kerran hänen katseensa syttyy, kun hissiin astuu kalpea, tuskin huomattavasti hymyilevä mies. Hän tulee juuri sellaisella hetkellä, jolloin kone voi lähteä liikkeelle vain kahden matkustajan kanssa. Toinen jää neljänteen kerrokseen, ja lehtori Antti Savi saa sen jälkeen tilaisuuden vaihtaa muutaman sanan nuoren hissinkuljettajan kanssa... Sama paikka ja aika kuin ennenkin... Ja sitten työpäivä taas jatkuu loppuansa kohden. Tytön mielessä väikkyy jännittynyt odotus.
Tuo odotus kasvoi suorastaan taakaksi, kun Irene läksi kohtauspaikkaa kohti. Tavallisesti hän oli sinne rientänyt kiirehtivin askelin, mutta nyt hän oli varannut runsaasti aikaa ja asteli epäröiden, välistä milteipä toivoen, että kohtaus siirtyisi johonkin myöhäisempään aikaan. Kummallista! Hänhän luotti rajattomasti Antti Saveen, ja ennen hänen oli ollut varsin helppoa kertoa toiselle vähäisiä kokemuksiaan. Mutta silloin ne kokemukset olivat olleet hänen omiaan, yksinomaisesti hänen. Tässä nyt esiintyi jotakin yhteistä Antti Saven kanssa. Siitä kaiketi hänen ajatustensa hämmennys johtui. Hänestä tuntui olevan kovin vaikeata kertoa lehtorille tapahtumasta, jossa loukattiin tämän kunniaa, kun se loukkaus oli vielä johtunut hänen tähtensä.
Antti Saven sydämellinen hymy aivan kuin koski häneen. Minkälaiseksi hän muuttuu kuultuaan asian? Suuttuuko ehkä häneen, ehkä myöskin itseensä, kun on antautunut tällaiseen kevytmieliseen seikkailuun? Jos minä nyt kerron, niin kaikki voi loppua, loppua, kolkutti jossakin hänen sisällään... Pitäisikö olla kertomatta!
Ei, ei, hänen täytyy sanoa kaikki.
Antti Savi on iloisella tuulella. Ilma on ihana, tekisi mieli kävellä, mutta Antti Savi ei oikein jaksa, tuo sydän vain reistailee, taitaa tehdä loppuaan.
Ireneä ihmetyttää, kuinka sellaisesta asiasta voi puhua noin iloisin ilmein. Antti Savi huomaa hänen kummastelevan katseensa ja ymmärtää sen tarkoituksen.
»Niin, niin, sellaistahan se on», sanoo hän. »Olisi surtava? Eikö mitä, se kestää sen kuin kestää. Minä tiedän, että loppu on lähellä, mutta minkäpä sille mahtaa, kaikkeen tottuu. Ja olenhan koettanut tehdä tilini valmiiksi.»
Tyttö säpsähti. Irenen käsityksessä kuolema oli jotakin kauheaa, kun se yhtäkkiä tuotiin noin lähelle, mutta Antti Saven sydämellinen hymy ei ollut hävinnyt. Miksi toinen otti sen niin levollisesti?
»Oletteko te sairas?» kysyi Irene, samassa katuen kysymystään, joka tuntui tavattoman joutavalta.
»En... niin, en sen sairaampi kuin tavallisesti, ja olenhan minä oikeastaan nuortunut ja parantunut teidän nuoruutenne rinnalla. Kävely vain ei oikein maistu tällä kertaa. Ehkä menemme taas sinne nurkkaamme.»
Nyt oli tullut aika kertoa. Irenen täytyi joka tapauksessa vastata jotakin toisen epäsuoraan kysymykseen. Hän viivytteli tuokion, ikäänkuin keräsi voimia ja sitten sanoi:
»Ei, älkäämme menkö sinne!»
Antti Savi katsoi kauan Ireneen, sitten hän keveästi naurahti.
»Kuinka niin! Haluatteko kävelyttää minua ja koettaa, olenko todella murtunut, kuten kehaisin.»
»En sitäkään...» Irene tapaili sanojaan. »Mutta en tahdo sinne enää.»
Antti Savi huomasi tytön hätäisen äänen ja näytti uumoilevan jotakin.
»Onko jotakin tapahtunut?» kysyi hän, nyt jo aivan vakavana.
»On, on... minä kerron...»
Eikä se kertominen ollutkaan niin vaikeata kuin Irene oli kuvitellut. Hän oli uskonut, ettei hän ilman suuttumusta lainkaan voisi toistaa rouva Neuvolan sanoja, mutta kaikki kauna oli nyt tyystin hävinnyt hänen mielestään. Hän kertoi kuin aivan tavallista tapahtumaa, jossa hän itse tosin oli ollut mukana, mutta joka sittenkin oli ollut vain merkityksetön sattuma, jollaisen voi kuitata hymähdyksellä. Aluksi hän ei ollut aikonut mainita mitään Taistosta, mutta kertoi sitten kuitenkin kohtauksestaan tämän kanssa. Se oli ollut koomillinen, ja kertoja naurahti sille ääneen.
Antti Savi kuunteli aluksi hyvin vakavana, mutta havaittuaan tytön vapautuneisuuden hän hymyili, ja kertomus Taistosta huvitti häntä yhtä paljon kuin kertojaakin.
»Nuori ritari siis hylkäsi neitonsa», sanoi hän Irenen kertomuksen loputtua. »No, mitäpä siitä, sen ritarin asia on nyt loppuun käsitelty.»
»Niin on, se kyllä... eihän se minun puoleltani ole koskaan alkanutkaan. Mutta tämä juttu on muuten antanut minulle paljon miettimisen aihetta.»
»Mitä varten miettiä», jatkoi Antti Savi äskeiseen tapaansa, melkein kuin huvitettuna. »Mehän olemme tehneet hyvän työn, johdattaneet erään nuorukaisen pois huonoilta teiltä. Me voimme oikeastaan olla tyytyväisiä.»
Ireneä miellytti Antti Saven miehisen humoristinen suhtautuminen Taistoon, mutta hän ei voinut käsittää, miksi tämä huomioi vain tuon puolen hänen kertomuksestaan, kaikkein epäoleellisimman. Miksi hän ei loukkautunut, puuskahtanut oman kunniansa puolesta.
»Mutta ajatelkaahan», huomautti tyttö, »meistä puhutaan kaupungilla...»
»Tosiaankin», keskeytti Antti Savi, nyt vakavana, »teitä on loukattu...»
»Eikö teitä sitten?» huudahti Irene myöskin keskeyttäen.
»No, miksi ei... tavallaan... vain tavallaan, sillä mies päästetään tällaisesta tilanteesta yleensä hyvin helpolla. Tämä rouva, joka taisteli oman poikansa puolesta, tarkoitan... omasta mielestään taisteli, viskasi pienen kiven minuakin kohti, mutta niin ei tavallisesti tehdä. Jokapäiväisen moraalin tuomioistuin vapauttaa miehen syytteestä useimmiten tai tuomitsee hänet erittäin lieventävien asianhaarojen vallitessa. Mutta naiselta tuomitaan heti kunnia pois... Suokaa anteeksi, etten minä ottanut huomioon tätä seikkaa. Te ette saa joutua kärsimään minun tähteni ... Meidän on kai sitten lopetettava tämä seurustelu.»
Antti Saven ääni värähti hänen lausuessaan viimeisiä sanoja.
»Ei, ei», huudahti Irene niin äkkiä kuin hän olisi odottanut juuri tuota ehdotusta ja valmistautunut sitä jyrkästi vastustamaan. Tosiasiassa ei mitään sellaista ollut hänen mieleensä johtunut, mutta huudahdus tuli jostakin syvemmältä hänen olemuksestaan, joka nyt esiintyi yhtenä järkkymättömänä vastalauseena.
Tyttö tunsi hämmentyvänsä nähdessään lehtorin katseen kiintyvän kasvoihinsa. Kenties tuo äskeinen huudahdus oli puhunut jotakin, mitä hän ei vielä tähän saakka ollut kyennyt selvittämään itselleen, vaikka se oli ollut piilossa jossakin ja valmiina purkautumaan esille sopivan tilaisuuden sattuessa. Se oli nyt tullut.
»Onko sitten olemassa jokin muu ratkaisu?» kysyi Antti Savi katsellen yhä edelleen Ireneä tutkivasti.
Irene tunsi, että hänen oli jatkettava, sanottava kokonaan se, mitä tuo hätäisesti pulpahtanut huudahdus ei ollut voinut selittää, mutta sanoja ei tullut.
Toinen odotteli. Hän oli tytön kiihkeydestä huomannut jotakin, mutta hän ei halunnut johdatella tätä pitemmälle.
»Voidaanko siis jotenkin muuten järjestää?» kysyi hän, koettaen saada ääneensä mahdollisimman asiallisen sävyn.
»En tiedä», sai Irene vihdoin sanotuksi; »sen vain tunnen, etten voi luopua...»
Toinen tiesi, mitä tyttö oli sanomaisillaan, mutta kun se keskeytyi, huomautti hän edelleen asiallisesti:
»Siirtyisimmekö johonkin toiseen ravintolaan?»
Nyt Irene vapautui. Hän tunsi taas voivansa puhua minkään ihmeellisen voiman sitomatta hänen kieltänsä, vaikka sanat tulivatkin hätäisinä ja sekavina.
»Olisiko siitä apua?... Enkä minä erikoisesti välitä ravintoloista, en ole niihin tottunut. En minä itseni vuoksi... mutta teidän takianne... En tahdo lopettaa tätä... Mitä minä sitten tekisin, eihän minulla ole mitään... Ehkä minä en saisi ajatella ja toivoa seuraavaa tapaamista, mutta...»
Tyttö oli purskahtamaisillaan itkuun. He kävelivät verkalleen hiljaista katua, jolla ei ollut vastaantulijoita. Antti Savi pysähtyi, tarttui Irenen käteen ja katsoi häntä syvästi silmiin.
»Niinkö on asian laita, lapseni?»
»En minä ole mikään lapsi», purskahti Irene voimatta enää pidättää kyyneliään. »Kai tämä kaikki on hyvin hassua, mutta minä en voi sille mitään.»
»Kuivatkaa nyt kyynelenne, tyttö kulta, eihän tässä ole syytä suruun. Mietimme ratkaisun.»
He astelivat edelleen. Irene rauhoittui.
»Olisi eräs mahdollisuus», sanoi Antti Savi hetken kuluttua: »se voi onnistua, mutta jos käy päinvastoin, jos teidän nähdään liikkuvan siellä, niin se voi olla kunniallenne liian suuri kolahdus, paljon suurempi kuin ravintola».
»Minä en ajattele kunniaa... Mikä se on?»
»Voisimme tavata minun kotonani... Mutta teen tämän ehdotuksen suuresti epäillen, sillä ihmisten mielestä on aivan sopimatonta naisen tulla miehen asuntoon...»
»Minä tulen», sanoi Irene lujasti, »minä tulen teidän kanssanne vaikka minne. Eihän voi olla mitään pahaa siinä, että tapaamme teidän luonanne.»
»Lapsi kulta... suokaa anteeksi, tämähän on vain hyväilynimitys... te ette tiedä, mitä kaikkea pahaa ihmiset keksivät siinä, missä joku toinen ei näe muuta kuin luonnollista. Jos teidän nähdään tulevan minun asunnostani, on maineenne lopullisesti mennyt.»
»Olkoon, minä en pelkää.»
Sinä iltana Irene mietti kauan äskeistä kohtausta. Kuinka hän oli niin kiihkeästi halunnut edelleen tavata Antti Savea? Hän tunsi, ettei hän voinut luopua siitä miehestä. Oliko hän, Irene, tehnyt rakkaudentunnustuksen? Rakastiko hän Antti Savea? Onko tämä tunne sitä? Ja mitä ajattelee hänestä Antti Savi?... Hän sanoi minua lapseksi. Tarkoittiko hän todellakin sitä, vai oliko se hyväilynimitys?... Hyväilisikö hän minua joskus?...
28.
Antti Savi on hermostunut. Kello lähenee sitä hetkeä, jona Irenen pitäisi tulla tänne, hänen asuntoonsa. Koko päivän jokin arastelemisen ja hätäytymisen tunne on vaivannut häntä. Hän on kuin koulupoika, joka odottaa ensimmäistä tapaamistaan tytön kanssa.
Miksi näin? Hän on kokenut mies, juuri pääsemässä elämänsä keskipäivään, kuten kaikista viisikymmentä vuotta täyttävistä kunnon kansalaisista kirjoitetaan; miksi hän siis joutuu ymmälle nyt odottaessaan Ireneä kotiinsa? Mitä tuo tyttö merkitsee hänelle? Puhdasta olentoa, joka on joutunut ammatissaan esille ja herättänyt hänen huomiotaan. Entä sitten? Sitten on ollut seurustelua, ei oikeastaan edes hakkailua, sillä hän muistaa koko ajan esiintyneensä opettajana tai ainakin setänä, joka äärettömän mielellään lausuilee ohjaavia mielipiteitään. Eikö todella mitään muuta?
Ei... No niin, hän on mielellään katsellut tyttöä, joka on kaunis ja jonka koko olennosta puhuu tänä aikana niin harvinainen välittömyys ja teeskentelemättömyys. Mutta eikö tyttö olekin vielä lapsi?... Ei, hän itsekin kielsi sen, ja onhan hän kaikin puolin täydellisesti kehittynyt. Elämä on häntä jo jonkun verran opettanut, mutta ei ole saanut houkutelluksi häntä liiallisten kokemusten tielle... Et siis ole kiintynyt häneen syvemmin, Antti Savi?... En uskoisi, vaikka kyllä minä häntä kaipaan usein... Eikö se jo merkitse jotakin syvempää tunnetta?... Ei toki, ystävyyttä vain.
Mutta mitä varten tuon ystävän tulo sinua sitten niin hermostuttaa?... En tiedä, ehkä se ei niin hermostutakaan... mutta minä koetan asettua tytön kannalle. Me sovimme, että hän tulee suoraan tänne. Jos minä hakisin hänet, voisimme yhdessä herättää huomiota. Minä en tahdo sitä tytön vuoksi... Miksi et sitten tehnyt eroa, kun huomasit tytön maineen menevän?... En voinut, kun tyttö itse halusi jatkaa ... Hän olisi pian unohtanut, sinun olisi vain pitänyt olla jyrkempi. Etköhän sinä itsekin tahtonut jatkaa. Sinä halusit kuulla sen vain tytön omasta suusta, olit miehisen itserakas.
Tällä tavalla Antti Savi keskustelee itsensä kanssa. Hän ei ehdi täysin vapautua omituisesta hätäännyksen tunteesta, kunnes ovikello hiljaa kilahtaa.
Ulkoilma on lisännyt punaa Irenen poskille. Hänen silmänsä loistavat, ja tervehdys soinnahtaa iloisesti hänen pujahdettuaan avatusta ovesta sisään. Antti Savi auttaa häntä riisumaan päällysvaatteet ja pyytää astumaan sisään. Kynnyksellä tytön kuitenkin valtaa epäröinti.
»No no, kun kerran olette tullut tänne asti, on astuttava viimeinenkin askel», kehoittaa Antti Savi, joka on nopeasti vapautunut äskeisestä hämmennyksestään.
Irene pääsee myöskin epäröinnistään ja astuu päättävästi sisään. Hän jää silmät suurina katselemaan huonetta.
»Onko tämä se kaikkein pyhin?» kysyy hän.
»Mikähän lienee, täällä ei ole isosti varaa valita, kaksi huonetta vain. Tämä on yksinäisen miehen pikku asunto.»
»Tuollainen kirjojen paljous!»
»Kirjat ovat yksinäisen ystäviä. Niiden parissa ei milloinkaan tule ikävä... Mutta istukaahan toki... minne vain... vaikka tuohon laiskanlinnaan.»
»Huh, tämäpä hupsahti.» Irenen sanoissa kuuluu naurua. »Tämä on todellakin laiskanlinna.»
»Ettekö ennen ole sellaisessa istunut?»
»En», vastaa Irene hiukan hämillään, mutta pian hän pääsee entiselleen. »Eihän meillä tällaista ole, enkä minä juuri muualla ole istunutkaan... sellaisissa paikoissa...»
»Lahja tämä on minullekin.»
Keskustelu on käynyt helposti, tavallisesti. Niinhän usein käy: asia on arka ennen tapahtumistaan, mutta ei sitten toteutuneena ole varsin ihmeellistä.
»No, miltä teistä», aloittaa Antti Savi, mutta muuttaakin yhtäkkiä aikomuksensa, »kuulkaas, mehän olemme jo niin vanhoja ystäviä... tai jos sillä sanalla nykyisin on paha kaiku...»
»Kuinka niin?» keskeyttää Irene ymmärtämättä.
»Ystävä-sanaa käytetään niin väärin, käytetään tulkitsemaan aivan toisenlaisia suhteita... no niin, sanokaamme: kun me jo olemme niin hyviä tuttavia, niin enkö minä saisi sanoa teitä Ireneksi... sanoisit... sanoisit sinä minua vaikka sedäksi.»
»Ei ei, ei sedäksi... Et sinä ole minulle setä.»
Antti Savi huomaa erikoisen painon tuossa sinässä. Se lämmittää häntä, mutta hän ei halua ilmaista sitä toiselle ja leikittelee:
»Siis sovitaan niin, etten minä ole setä. Minä tietysti, kuten kaikki muutkin miehet, haluan vielä vanhuuden rajoillakin käydä nuoresta, ja minua, täytyy myöntää, on kovasti harmittanut, kun sinun ikäisesi nuoret ihmiset ovat aivan oma-aloitteisesti ruvenneet nimittämään minua sedäksi... Luulin sinustakin sitä samaa, ja siksi itse kiiruhdin esittämään tuota ikätitteliä... Mutta mitä minä sinulle tarjoaisin? Ehkä teetä; toden tunnustaen: minulla tuskin muuta onkaan. Hetkinen hiljaisuutta, minä laitan kattilan tulelle.»
»Enkö minä sentään saisi?» huudahtaa Irene, yrittäen kohottautua; »ymmärränhän minä toki jotakin talousaskareista».
»Niin minäkin, juuri parahiksi teen keittämisen. Istu sinä vain», sanoo Antti ja estää toista nousemasta. »Minun keittiökomerooni ei nainen saa kurkistaa, se ei ole asianmukaisessa kunnossa, sillä siivoojani jätti minut... Mutta tosiaankin: sinun äitisihän haki tuonnottain siivousta; olisiko sopimatonta tarjota hänelle lisätyötä...»
»Voi kuinka sinä kaikki muistat, hän tulee mielellään.»
»Hän saa tulla huomenna. Ja nyt sinä olet ystävällinen ja hetkisen odotat.»
Antti Savi häviää huoneesta. Irenen mielessä tulvehtii ilo. Kuinka hän on hyvä ja huomaavainen! Mikä riemunsanoma äidille! Hänen huolensa taas vähenevät. Me voimme hoitaa isän terveeksi ja saada hänet pian kotiin... Mutta mitenkä taas selittää äidille tämä työpaikan saanti?... Entinen valhe saa kelvata nytkin, onhan tarkoitus jälleen hyvä.
Jotakin kolinaa kuuluu keittiökomerosta, sitten kaasu pihahtaa tuleen. Ireneä hymyilyttää. On niin omituista, kun mies häärää taloustoimissa.
Sitten hän nousee ja kiertelee huonetta, tarkaten askeltensa kuulumattomuutta pehmeällä matolla. Erään pienemmän kirjahyllyn päällä on kaksi valokuvaa: nuori, kaunis nainen, ylpeän ja päättäväisen, melkein tylyn näköinen, sekä hymyilevä pikku poika. Irene jää pitkäksi aikaa tuijottamaan kuvia, hänen ajatuksensa selvittää nopeasti niiden henkilöllisyyden. Hän katselee niitä vielä, kun Antti tulee.
Irene kääntää katseensa hitaasti tulijaan.
»Sinä olet naimisissa», sanoo hän vakavasti.
Toinen viivyttelee hiukan vastaustaan.
»Olen ollut», sanoo hän sitten hiljaa ja totisena.
»Niin, aivan niin», jatkaa Irene hymähtäen. »Elääkö hän vielä, vaimosi?»
Antti nyökkää myöntävästi.
»Minkä vuoksi te olette eronneet? Oliko hän hyvä sinulle, rakastitko sinä häntä, tai rakastatko ehkä vieläkin?»
»Sinä teet liian monta kysymystä yhtaikaa», vastaa Antti Savi hieman vaivautuneena. »Me erosimme, siitä on jo kauan. Hän tahtoi niin, minä olin hänelle ikävä mies, kirjatoukka, peruukki.»
»Miksi sitten säilytät hänen kuvaansa, kun hän kerran on jättänyt sinut?»
»Hän on poikani äiti... ja kenties vika on minussa.»
»Missä poikasi on?»
»Hän on kuollut, vuosia sitten... Minä olen yksinäinen mies.»
Irenen silmät kostuvat. Hänet valtaa äkillinen halu heittäytyä Antin syliin. Hän astuu tätä kohti, mutta silloin toinen yhtäkkiä sanoo väkinäisen reippaasti:
»Anteeksi, nyt minun kattilani kiehuu kuiviin.»
Samassa hän rientää huoneesta. Irenen ajatukset saavat nyt toisen suunnan: Mitä varten hän pyrkii pakoon, ja miksi minä tunkeuduin tänne? Hän vain tahtoi tehdä minun mielikseni, hän ei itse halunnut tätä... Miksi ei? Onhan hän todella yksinäinen. Minkätähden hän väistelee, kuin peittelee jotakin?
Mitä?
Antti kutsuu Ireneä toiseen huoneeseen.
»Tämä on sellainen hyvin lahjakas huone. Tuossa alkovissa on makuukamari, tuolla on keittokomero, minun suurenmoisesti varustettu keittiöni, ja tämän pöydän ympärillä ruokasali. Nykyajan mukavuuksia, mitä?»
Irene huomioitsee toisen vilkkauden, jonkalaista hän ei ole ennen nähnyt. Hän koettaa itsekin päästä samaan vireeseen, mutta ei siinä onnistu. Häntä suututtaa oma saamattomuutensa ja hänen tekee mielensä tiuskaista... Mutta kenelle? Ei ole muuta syyllistä kuin hän itse.
Antti järjestelee teetä ja leivonnaisia pöydälle. Hän koettaa olla nokkela, mutta kaikki käy sittenkin kömpelösti ja tottumattomasti. Irenen täytyy auttaa.
»Kyllä minä... minähän olen niin kauan ollut isäntänä ja emäntänä», juttelee Antti, »vaikka totta puhuen eipä meikäläinen monesti joudu kattamaan näin juhlapöytää... Mutta istu, istu sinä vain, johan tämä on valmis. Minä kaadan.»
Vihdoin Ireneenkin tarttuu toisen huolettomuus, vaikka hän on siinä epäillytkin teennäistä.
»Anna sentään minun hoitaa se puuha», sanoo hän. »Minä en tosin ole ollut juhlapöydän emäntänä, mutta ehkä minä sentään osaan. Mitäs me nyt juhlimme?»
»Sinua, sinun tuloasi yksinäisen miehen majaan.»
»Senkö vuoksi sinä olet noin iloinen?»
Antti hätkähtää tuskin huomattavasti, mutta Irene älyää sen kuitenkin.
»Tietysti», vastaa hän, mutta äänessä soinnahtaa epävarmuutta.
Senkin Irene havaitsee. Teetä kaataessaan hän katsahtaa Anttiin.
»Sinä olet tänään niin erilainen kuin tavallisesti», sanoo hän; »mistä se johtuu?»
»Olenkohan minä...» arvelee Antti; »kenties sinusta vain tuntuu siltä... Ja olenhan minä kotonani. Ihminen on siellä erilainen kuin muualla, ehkä paremmin oma itsensä.»
»Minä tunnen niin vähän ihmisiä, mutta minusta tuntuu, että sinä nyt...»
Irene ei ehdi lopettaa lausettaan, kun Antti valahtaa yhtäkkiä kalmankalpeaksi. Hän nousee tukien itseänsä pöytään, hapuilee taskujaan ja poistuu hieman horjahdellen omaan huoneeseensa.
»Suo anteeksi, kaikin mokomin», saa hän vaivoin virketyksi.
»Mikä sinulle tuli?» Irene säikähtää ja rientää Antin jäljessä.
»Ei mitään, istu aivan rauhassa», äännähtää tämä tuskaisesti, löytää sitten kirjoituspöydältä pienen pullon, josta tipauttamansa rahtusen nestettä nuolaisee kämmeneltään. Sen jälkeen hän seisoo nojaten kirjoituspöytään toisella kädellään ja syvään hengittäen.
»Sinä olet sairas», sanoo Irene hiljaa ja sulkee hänet käsivarsiinsa; »sinun pitää istuutua tähän laiskanlinnaan».
»Ei ole tarvis, se menee heti ohitse.»
Irene vie hänet kuitenkin hellästi tukien istumaan. Antti painaa silmänsä kiinni, ja hänen kasvonsa hiukan nytkähtelevät. Hetkisen kuluttua niille kuitenkin palaa taas väriä, se vähä, mikä niissä tavallisesti on. Hän aukaisee silmänsä ja hymyilee.
Tytön ajatuksissa on salamannopeasti kulkenut hänen taannoinen kuvittelunsa, — kuinka hän silloin halusi istua Antin vuoteen vieressä ja hoitaa häntä. Hän uskoi silloin osaavansa kaikki, ja nyt hän on ymmällä. Hän ei osaa tehdä mitään, ei edes lausua sanaakaan, istuu vain laiskanlinnan käsinojalla toimettomana. Kuitenkin hän tuntee, tuntee tarvetta olla lähellä Anttia.
»No, nyt on taas kaikki hyvin», sanoo Antti tavallisella äänellään, »taikalääke auttoi. Se on nitroglyseriiniä, minä räjähdin sen avulla terveeksi.»
Hän pyrkii nousemaan, mutta Irene estää.
»Sinä istut nyt ja lepäät, ei ole kiirettä minnekään... Sydämestäkö se... noin kovasti?»
Antti huoahtaa tahtomattaan, ja varjo häivähtää hänen kasvoillaan.
»Siitä se kouristi, se tapahtuu nyt sangen usein. Niin huono minä olen.»
Irene tuntee, että hänen on sanottava jotakin osanottavaa, jotakin lämmintä ja lohduttavaa, mutta hänen sanansa eivät suostu ilmaisemaan tunnetta.
»Se paranee kyllä», lausuu hän vain tavalliseen tapaan, joka harmittaa häntä itseään. »Sinun pitää mennä lääkäriin», jatkaa hän sitten, yhä vain tuota tavallista.
»Ei lääkäreillä ole muita keinoja kuin lepo ja nitroglyseriini... He ovat minua tutkineet ja kuvanneet ja sanoneet sitten: no, ei tässä ole mitään huolestuttavaa. Minä olen tahtonut tietää totuuden, mutta he eivät sitä sano... tai eivät tiedä. Jos he tietävät totuuden, on väärin salata sitä potilaalta, ainakaan sellaiselta kuin minulta, joka en ole hermostunut enkä vapise kuoleman edessä. Ei minun kanssani tarvitse leikkiä piilosilla... Mutta mitäpä minä näitä sinulle juttelen.»
»Minä tahdon tietää ja auttaa sinua.»
Irene silittää Antin tukkaa, se taipuu pehmeästi hänen kätensä alla. Antti katsoo tyttöön, tarttuu sitten hänen vapaaseen käteensä, mutta päästää sen pian.
»Ei, tyttö kulta, et sinä voi auttaa. Nitroglyseriini taltuttaa tuskan, kunnes tulee viimeinen isku, joka sammuttaa liekin.»
»Et sinä saa kuolla!»
Irene parahtaa sen. Hän unohtaa kaikki ympärillään. Hän näkee vain lempeästi, melkein hennosti hymyilevät kasvot ja hymyilevän suun, joka raukeasti puhuu elämän liekin sammumisesta. Hän vierähtää kaiteelta miehen syliin ja kietoo kätensä lujasti hänen kaulaansa.
Antti näkee tytön kosteat silmät, tuntee hänen nuoren, lämpimän olentonsa. Hän nostaa tytön päätä ja painaa suudelman hänen huulilleen.
Samassa hän tointuu äkillisestä huumastaan ja koettaa irroittaa tyttöä sylistään.
»Ei, ei, anna minun olla tässä», huudahtaa Irene kiihkeästi. »Älä työnnä minua pois, minun on hyvä olla, ja minä suojelen sinua kaikilta kärsimyksiltä — kuolemaltakin.»
Hän painautuu yhä lujemmin miehen rintaa vasten ja suutelee tätä itse. Mies kietoo kätensä lujasti tytön ympärille. Pitkä ja syvä hiljaisuus. Koko huone tuntuu ikäänkuin nousseen varpailleen, ollakseen häiritsemättä näitä kahta ihmistä, jotka onnessaan ovat unohtaneet koko maailman, elämän ja kuolemankin. Jokin hiljainen ääni, hyväilysana, ei riko rauhaa, se kantaa vain parahiksi sinne, minne se on tarkoitettu.
»Tyttö rakas, nyt on aika tulla järkiinsä», kuiskaa Antti vihdoin.
Irene etääntyy hänestä ja katsoo häntä suoraan silmiin.
»Olemmeko olleet hulluja?» kysyy hän myöskin kuiskaten. »Oh, kunpa tämä hulluus ei loppuisikaan!»
»Sen täytyy nyt loppua!»
Antti sanoo sen niin varmasti ja totisena, että Irene vavahtaa oudoksuen hänen ääntään.
»Mitä varten?» huudahtaa tyttö kuin hädässä.
»Minun on sopimatonta leikkiä nuorukaista.»
»Leikitkö sinä minun kanssani?»
Tytön ääni sumenee esillepyrkivään itkuun. Antti puhuu nyt rauhoittavasti, kuin pahastuneelle lapselle:
»Ymmärrä minua oikein, Irene kulta. Minä olen vihainen itselleni. Miksi minä olen antanut tämän mennä näin pitkälle? Olen menetellyt halpamaisesti.»
»Mitä sinä sitten olet tehnyt? Mistä sinä itseäsi syytät?»
»Minä olen rikkonut sinua vastaan. Minun ei olisi sopinut antaa sinun nuoren kiihkosi puhjeta tuolla tavoin. En olisi saanut haavoittaa sinua.»
Antin sanat ovat outoja Irenelle. Kuinka hän nyt... juuri nyt... Tyttö pudistaa päätänsä.
»Ehkä sinä et nyt sitä ymmärrä», jatkaa Antti, »mutta myöhemmin se sinulle kyllä selvenee. Sinä olet vakava luonne, ja joskus sinusta tuntuu nololta, että olet joutunut hellään kohtaukseen vanhan lehtorin kanssa. Tämä on koulutytön ihastusta. Sinä et kenties ole sitä ennen kokenut, mutta jokaisen täysiverisen tytön näkyy pitävän se kerran tuntea. Sinä olet vain joutunut opettajan kanssa liian pitkälle, koska opettaja oli heikko raukka, ja siksi se sinua joskus nolottaa.»
Nyt Irenen tahto terästyy, ja hän haluaa puolustautua toisen oletusta vastaan ja samalla vapauttaa hänet itsesyytöksestään.
»Et saa puhua noin. Sinä et ole tehnyt minulle mitään pahaa. En minä ole enää koulutyttö enkä tarvitse sellaisia kokemuksia. Minä en ymmärrä vielä paljon elämästä, en osaa tarkoin selittää, mitä tunnen, mutta sen minä tiedän, että olen kaivannut sinua ja sinun läheisyyttäsi. Koko olemukseni on vetänyt minua sinuun. Minä olen levännyt sinun sylissäsi ja... en minä taaskaan osaa selittää... minä olen vain unohtanut kaikki tuona hetkenä... Et sinä saa sen vuoksi pitää minua koulutyttönä, joka ihastuu opettajaansa. Minäkin ajattelen ja tunnen, vaikka en ehkä osaa sanoa jokaista asiaa omalla nimellään.»
Anttia hämmästyttää Irenen puhetulva. Tyttö on noussut ja suoristautunut, ja hänen silmänsä hehkuvat. Antti käsittää, nopeasti, että hänen edessään seisoo nainen, joka puolustaa rakkauttaan, ensimmäistä senkaltaista tunnettaan, joka on hänet vähitellen vallannut, purkautunut luonnolliseen hyväilyyn ja opettanut hänet puhumaan, ilmaisemaan itsensä sanoilla. Mutta hänen järkensä ja velvollisuudentuntonsa koettavat vielä tehdä vastarintaa.
»Sinä et vielä ymmärrä itseäsi, rakas lapsi...»
»Minä en ole enää lapsi», keskeyttää Irene kiihkeästi.
»Salli minun sanoa niin... Sen pahempi: minä huomaan, ettet enää ole lapsi. Mutta minkätähden sinun piti kasvaa naiseksi juuri minun parissani! Se on minusta kamalaa.»
»Miksi? Etkö sinä yhtään... välitä minusta?»
»Juuri siksi, että sinä olet minulle niin rakas.»
»Mitä varten siis tahdot työntää minut luotasi?»
»Siksi, että minä olen vanha, elämäni elänyt. Siksi, että minä sairastan kuolemantautia...»
Tuska kohottaa helmensä Antin otsalle hänen lausuessaan nämä sanat, ja hänen äänensä värisee. Irenessäkin ne herättivät kauhua, mutta hänen nuori mielensä ei jaksa kauan uskoa niiden totuuteen. Pian hän hymyilee ja laskee leikkiä.
»Sinä vain säikähdit, kun hissilikka kiipesi kaulaasi, vaikka sinä koetit tehdä parhaasi häntä torjuaksesi.»
Irenen silmät loistavat. Niiden hohde nostattaa hymyn Antin huulille, ja hänen kasvonsa seestyvät. Hän tuntee olevansa voitettu, vaikka sanookin vielä:
»Koeta ymmärtää minua, rakas tyttö.»
»Nyt minä ymmärrän vain sen, etten päästä sinua karkuun», huudahtaa Irene iloisesti ja heittäytyy Antin syliin.
29.
Irenen nuori rakkaus oli temmannut valtoihinsa Antin. Hänen järkensä ei jaksanut sitä vastustaa. Se yhä syytti häntä, mutta tunne vaimensi sen äänen kohta, kun Irenen tuore olemus ilmestyi hänen eteensä. Hän unohti silloin ne monet kysymykset, joihin hän yksinäisyydessään osasi vastata, vaikka vastaukset eivät milloinkaan johtaneet ratkaisevaan vaiheeseen.
Ottaako virkavapautta ja lähteä matkalle, jonnekin kauas? Siihen olisi ollut muutakin aihetta: ulkomainen kylpymatka. Hänen terveytensä oli viime aikoina käynyt arveluttavan häilyväksi. Se ehkä korjautuisi ulkomaisessa kylpylaitoksessa jonkun verran. Irene oli nähnyt muutamia kohtauksia. Hän uskoisi, jos hänelle vielä vakuuttaisi lääkärin niin ehdottomasti määränneen. Antti voisi viipyä siellä muutamia kuukausia, kylpeä ja mennä sitten vuoristoon lepäämään.
Hänen oma rakkautensa Ireneen tuli silloin väliin. Hän oli taistellut ja joutunut tappiolle. Nyt hän yhä kipeämmin kaipasi tyttöä. Hän kävi hajamieliseksi ja kärsi niinä aikoina, jolloin hän ei tavannut Ireneä.
Nyt yksinäisyys laskeutui hänen ylleen raskaana painajaisena.
Ja miksi hän ei saisi olla onnellinen! Elämä oli tähän asti kieltänyt häneltä rakkauden onnen tai ainakin särkenyt sen liian nopeasti. Mutta voisiko tästä tulla mitään kestävää?... Kysymyksiä, aina vain kysymyksiä. Järki kuljetti niitä esiin loputtomasti. Tietysti, eihän hän ollut enää mikään nuorukainen, ja sen lisäksi hän oli melkein koko elämänsä ajan joutunut vastaamaan vain itsestään. Nyt pyrki hänen vastuulleen lankeamaan toinen ihmiskohtalo. Pyrkikö se todella? Epäilystä — hän oli tottunut epäilemään kaikkia ja kaikkea.
Irene oli todellakin kypsynyt naiseksi hänen syleilyssään. Mutta sittenkin. Mitä tästä voisi tulla? Avioliittoko — häntä itseään kolmekymmentä vuotta nuoremman naisen kanssa? Onhan sellaistakin tapahtunut, mutta tavallisesti muista vaikutteista — ei rakkaudesta. Olisihan se naurettavaa: hän, nuorison kasvattaja, omassa yksinäisyydessään lähes kaksikymmentä vuotta elänyt mies yhtäkkiä...
Mutta kun Irene tulee hänen luoksensa nuorena, kauniina, teeskentelemättömänä ja naisellisena, katoavat kysymykset itsestään. Ei ole mitään epäselvyyttä.
Ja Irene — hänellä ei ole mitään kysymyksiä. Hän vain elää, ensimmäisen kerran kokonaisesti, tuntee ajattelematta ja järkeilemättä. Sillä välin kun toinen painiskelee alituisen epäilynsä kanssa, kulkee Irene suurin, kirkkain silmin, onnellisena ja toivoen.
Iltaisin heillä sitten on hetkiä, joina ei kysytä mitään muuta kuin sellaista, mihin kokematonkin osaa vastata ja mitä kokeneempikaan ei ole unohtanut.
Kahta onnellista ihmistä kiertää kuitenkin myrkyllinen käärme: juoru. Mistä se aina madelleekin sinne, missä kaikkein vähimmin olisi tekemistä.
Irene käy yhä edelleen maitokaupassa ja vähän muuallakin ostoksilla, hänellä kun on aamupäivä vapaata. Äiti taas menee jo aikaisin aamulla pankkiin siivoamaan, tulee sitten aamiaiselle, jonka Irene valmistaa, ja käy ennen saunan kassan avautumista siistimässä lehtori Saven pikku asunnon. Irene ei ole vielä milloinkaan ennen tehnyt niin mielellään kotiaskareita kuin nyt. Hän iloitsee niistä ja hyräilee hellan ääressä. Tämä huoneisto ei ole juuri ennen kuullut hänen hyräilyänsä. Nyt se saa kuunnella sitä pitkät tovit aamupäivisin ja kamari vielä illallakin. Koko pieni asunto onkin käynyt ikäänkuin valoisammaksi. Siinä on nyt viihtyisyyttä ja kodikkuutta. Kamari varsinkin on lämmin ja soma. Siinä asuu onnellinen nuori nainen, joka loruilee itsekseen kaikenlaista, mikä on kamarille outoa. Kirjahyllyllä ovat vielä koulukirjat sinisine päällyspapereineen. Irene niille välistä hymyilee, taitaa nyökäyttää päätänsäkin. Hauskoja muistoja. Hyvin kaukaisia jo — niin hänestä tuntuu.
Onnellinen pikku koti, johon pian saapuu isäkin. Hän on maannut kauan sairaalassa, mutta nyt hän toipuu. Kenties hän ei vielä pääse töihin, mutta hän saa levätä kotona. Heidän taloutensa pysyy nyt järjestyksessä ilman isääkin. Äiti raukalla on kyllä runsaasti työtä, vaikka hän ei valita, päinvastoin sanoo, että kaikki on helppoa, kassassa saa levätä koko iltapäivän. Hän ei aio luopua näistä paikoistaan sittenkään, kun isä menee työhön.
Onni tuntuu siis tulleen myöskin puuseppä Vaiston asuntoon. Mutta käärme kiertää tätä onnellista pesää. Kuka on nähnyt Antin ja Irenen yhdessä ja kuka on tehnyt siitä omia alhaisia johtopäätöksiään?
Maitokauppa on koko asiakaspiirinsä tiedonantotoimisto. Siellä pohditaan kaikkien ostajien terveydet ja sairaudet, perheriidat ja muut tapahtumat. Siellä riisutaan ihminen alastomaksi ja kaikki hänen virheensä tarkastellaan. Maitokauppa on kaikkien korttelin eukkojen aamuvirkistyspaikka; se antaa heille henkistä pirteyttä koko päiväksi, ja illalla he kuiskaavat työstä palanneelle miehelleen, kuiskaavat, vaikka ketään vierasta ei ole kuulemassa: Tiedätkö, kun... Mies voi heristää korviaan, jos on senluontoinen, tai ärähtää: Älä viitsi, maitokaupan juttuja.
Eukot seivästävät silmillään Ireneä, kun hän hymyilevänä ja iloisena tulee ostoksilleen, ja myyjätär vilkaisee salavihkaisesti eukkoihin täyttäessään hänen astiaansa. Myyjätär on tavattoman kohtelias ja viattoman näköinen, mutta hänen täytyy levittää kuulemaansa juorua; muuten hän on huono, hänessä keksitään vikoja ja niistä mahdollisesti tehdään valitus kaupan omistajalle. Myyjättären täytyy olla rikkiviisaan näköinen aina kun korttelin eukkoja on enemmältä puodissa.
Ireneen tuijotetaan joka puolelta. Hän ei huomaa, että nenät nousevat ja suut vääntyvät kummalliseen virnistykseen. Hän vain tekee ostoksensa ja poistuu.
Niin päivät kuluvat edelleen, kunnes kerran käärme livahtaa sisälle puuseppä Vaiston ovesta.
Vallkreenska, joka ei ole käynyt Vaistolla sitten kun antoi hyvän neuvon, jonka avulla Irene sai paikan, jos se nyt sitten oli hänen ansiotaan, tulee eräänä päivänä Vaistolle. Hän on valinnut sopivan hetken, sunnuntaipäivän, jolloin Irene on poissa kotoa. Maria Vaisto ottaa hänet ystävällisesti vastaan, ja kahvikupin ääressä puhutaan kaikenlaista, etupäässä Vaiston sairaudesta, joka on pahasti järkyttänyt perheen onnellista elämää. Mutta onpahan ollut onni onnettomuudessa, että vaimo on saanut niin paljon puuhaa ja tuloja, — ei ole tullut puutetta. Tietysti on ollut outoa ryhtyä työhön nyt, kun on saanut parikymmentä vuotta hoitaa yksinomaan kotitaloutta, mutta täytyyhän sitä. Ja nyt onkin sitten monta työpaikkaa...
»Taitavat maksaa hyvin, kyllä kai ainakin se Irenen sulhanen», paukauttaa Vallkreenska lopuksi ja kiinnittää katseensa tutkivasti Maria Vaistoon.
Tämä sekaantuu, sanat juuttuvat kurkkuun. Vallkreenska on todennäköisesti sitä odottanutkin.
»Minä tarkoitan sitä koulunlehtoria», sanoo hän makeilevalla äänellä, »kyllä kai tiedätte... tiedätte toki».
Nyt vasta toinen saa suunsa auki, oltuaan hetken kuin salaman satuttamana, mutta nytkin sanat tulevat nyhtäen:
»Minä kyllä käyn eräällä lehtorilla... Mutta...»
»No, mitäs sellaista turhaan salailee, tietäähän sen jo puoli kaupunkia... Eikö tuosta kohta tulle häät.»
Vallkreenska hähättää tekonaurua. Hän on tietysti varsin hyvin selvillä, ettei toinen tiedä mitään, mutta ärsyttämisen himo elää hänen kasvoillaan.
»Minä en ymmärrä teitä», sanoo Maria Vaisto luonnollisen hämmästyneenä.
Hän koettaa ajatella, johdatella mieleensä jotakin, joka antaisi hänelle selvyyttä, mutta mitään sellaista ei ole. Hänen täytyy kuitenkin saada selko Vallkreenskan viittauksista. Tuo eukko ei ole oikea tiedonlähde, sen hän käsittää, mutta sanokoon nyt, mitä kielensä alle kätkee.
»Nyt te vain heittäydytte; tietysti tuleva anoppi tietää... Hyvä mieshän se lehtori voi olla, vähän vanha tosin, mutta vanhasta vara parempi, sanotaan. Ja mitäpä niistä pojan huitukoistakaan.»
Nyt Maria Vaisto ei enää jaksa kestää tätä hiljaista kidutusta.
»Sanokaa suoraan, mitä te tarkoitatte», huudahtaa hän niin ärtyneesti, ettei sellaista häneltä tavallisesti ole kuultu.
»No, hyväinen aika, ja minä kun luulin...» Vallkreenska alentaa äänensä melkein kuiskaukseksi, ja hän saa tavallisen juorunkuljettajan hahmon: »...luulin, että te olette kaikesta perillä. Hyvinpä se sitten teiltä on salattukin... No, siellä lehtorin luonahan se Irene käy harva se ilta...»
Maria Vaisto nousee, ja hänen kätensä kohoaa niinkuin hän aikoisi lyödä Vallkreenskaa. Käsi kuitenkin vain suuntautuu viittaamaan ovelle.
»Menkää ulos!»
Ääni on käheä ja tuskainen.
»Mitenkäs nyt, minä en ymmärrä...»
»Ei tarvitsekaan. Pois, niinkuin jo olisitte!»
Rouva Vaiston ilme on kokonaan muuttunut. Hän on kuin raivotar, joka on valmis hyökkäämään toisen päälle. Vallkreenska säikähtää ja pyörähtää ovesta ulos.
Nyt Maria Vaiston voimat herpautuvat, hän hervahtaa tuolille ja puhkeaa hiljaiseen itkuun. Pienet talousaskareet ovat kesken, hän koettaa jonkun ajan perästä kuin vanhasta tottumuksesta käydä niihin käsiksi, mutta ne eivät edisty. Hän käyskentelee kuin mitään ymmärtämättä, unissakävijän tavoin. Sitten hän ei enää mitään yritäkään, istuutuu ikkunan lähelle kuin odottamaan. Silmät tuijottavat yhteen kohtaan, ja syvä huokaus tunkeutuu tuontuostakin hänen povestaan.
Sellaisena hänet tapaa Irene, joka saapuu kotiin riemumielisenä, verevänä ja terveenä. Hän on käynyt isääkin katsomassa ja kertoo oivallisia terveisiä: isä on hyvässä kunnossa, kävelee jo reippaasti sairaalan käytävissä, hän voi päästä pois aikaisemmin kuin oli luvattu.
Mutta mikä äitiä vaivaa? Irene huomaa vasta nyt hänen oudosti muuttuneen ilmeensä.
»Onpa hyvä, ettei isäsi tiedä... Mitähän hän sanoo, kun saa kuulla.»
Maria Vaisto virkkaa tämän ontolla, tuskin kuuluvalla äänellä.
»Mitä äiti nyt?»
»Sitä, että sinun lankeemuksesi palkkaako minä tulen nostamaan siltä lehtorilta?»
Kuin tulinen vasama käy Irenen sydämen lävitse. Hän tuntee kalpenevansa, horjahtavansa. Mutta aivan pian hän pääsee entiselleen. Selvä järki voittaa, ja hän ymmärtää, että tietysti äidillekin on jo puhuttu. Miksi ei hänelle, kun kerran hänen asioitaan on selvitetty vieraillekin ihmisille. Hän ei oikein ymmärrä äidin kysymystä, koska hän ei ole milloinkaan osannut odottaa äitinsä olettavan hänestä mitään alhaista.
»Mitä äiti tarkoittaa?»
»Sitä, mitä sanoin.»
Maria Vaisto lausuu sen jääkylmästi, aivan kuin pitkän harkinnan perästä.
»Mutta minä en käsitä sanojanne.»
»Kyllä kai sinä itse tiedät juoksevasi alituiseen sen lehtorin luona, jolle sinä toimitit minut siivoamaan, verirahoja kantamaan.»
»Mistä verirahoista äiti puhuu?»
»Sitäkö varten sinua on käytetty koulussa, että sinusta melkein jo kakarana tulee herrojen...»
»Äiti, älä sano sitä sanaa!» huudahtaa Irene kiihkeästi, aivan kuin hädässä, »sinä loukkaisit sillä enemmän häntä kuin minua. Hänessä ei ole syytä, eikä minussakaan. Minä en ole tehnyt mitään huonoa. Älä tuomitse minua!»
Kuinka usein ihminen kuvittelee itseensä suuntautuvan iskun tuhoisammaksi kuin se todellisuudessa on. Ennen kaikkea juuri äiti tekee näin, hänen mielikuvituksensa loihtii hereästi esiin mustia kuvia. Vallkreenskan ilkeys oli vaikuttanut Maria Vaistoon ensin niin kiihoittavasti, että hän oli ajanut tyttärensä soimaajan ulos ovesta, mutta yksin jäätyään ja ajateltuaan asiaa lähemmin hän ei voinut käsittää muuta kuin että hänen ainoa tyttärensä oli joutunut paheen pauloihin.
Tytön kiihkeä ja suora puolustus sulatti äidin jo erääseen varmuuteen jäykistyneen mielen. Vain hiven epäilystä jäi siihen vielä kytemään.
»Olethan sinä kuitenkin käynyt hänen kotonaan», sanoi hän, nyt jo ilman erikoista äänensävyä.
»Olen kyllä, äiti... Minä, minä... rakastan häntä.»
Ensimmäisen kerran Irene käytti tätä sanaa itseään puolustaessaan. Se tuli luonnollisena, juuri omalle paikalleen. Äiti huokaisi, hänestä tässä ei ollut mitään luonnollista.
»Vanhaa miestä», sanoi hän vähän kuin halveksiva värähdys äänessään.
»En ole kysynyt hänen ikäänsä... eikä se minulle merkitse mitään.»
Nyt Maria Vaisto saavuttaa jälleen luottamuksen tyttäreensä. Äidin mieli on yhtä herkkä uskomaan kuin kuvittelemaan liikoja. Hän vain ei käsitä, miksi tytär on taipunut juuri tuohon lehtoriin. Hänen nuoruutensa aikana ikätoverit rakastuivat toisiinsa.
»Mutta kyllähän sinä toki näet, että hän on sinua paljon vanhempi, isäksi sopisi.»
»Sanoin jo, ettei se merkitse minulle mitään... Äiti, me tuskin tässä asiassa ymmärrämme toisiamme ... kenties minä en itsekään ymmärrä itseäni, mutta minä en ole milloinkaan ajatellutkaan tätä asiaa sen pitemmälle. Minä vain tunnen ja olen onnellinen... Anna minun olla, äiti.»
Maria Vaisto huokaisi syvään. Siihen huokaukseen mureni osa hänen entistä elämänkatsomustaan. Nykyajan nuoret ovat kummallisia...
»Mutta kun maailma huutaa», muistuttaa hän täysin tasaantuneena.
»Antaa sen huutaa. Sellainen lienee maailman tapa.»
Hetken mietittyään Irene lisää:
»Ehkä se lakkaa, kun meistä nyt tulee ero... toistaiseksi. Hän lähtee ulkomaille terveyttään hoitamaan.»
»Vai niin.»
Nuo kaksi jokseenkin mitätöntä sanaa ilmaisevat, että Maria Vaiston yksinkertaisen rehellisessä mielessä on herännyt toivo: ero järkevystyttää.
»Pitkäksikin aikaa?» kysyy hän.
»Jokseenkin pitkäksi. Kesään saakka, ja sitten hän menee jonnekin maalle koulujen alkuun asti.»
Äiti laskee nopeasti kuukausia ajatuksissaan ja nyökäyttää sitten päätänsä kuin hyväksyvästi.
30.
Irenen päähän oli hänen keskustellessaan äitinsä kanssa yhtäkkiä pälkähtänyt Antin ulkomaanmatka. Antti oli puhunut siitä monta kertaa, mutta Irene oli vastustanut. Hän ei ollut tahtonut erota nyt juuri, kun he olivat saavuttaneet toisensa. Hän hemmoittelee Anttia, ajatteli hän, valvoo, ettei tälle satu mitään mielenliikutuksia. Kyllä Antti paranee, onhan Irenen isäkin toipumassa raskaasta taudista.
Antti oli hänen touhulleen surumielisesti hymyillyt ja nyökytellyt päätään, mutta sitten taas pian palannut samaan ajatukseen.
Nyt Irene oli tehnyt päätöksen: Antti saa lähteä. Hänen tulee ikävä, mutta hän kuvittelee, kuinka silläkin on oma viehätyksensä: hän odottelee Antin kirjeitä, kirjoittaa itse ja elää sitä päivää varten, jona Antti palaa terveenä ja elinvoimaisena.
»Tämä on kyllä pakoa», sanoo hän Antille, kun matka on jo sovittu; »se minua arveluttaa».
»Ei, tämä on vain peräytymistä uusiin asemiin», puolustaa Antti. »Meitä vastaan hyökkää valtava vihollinen, koko kaupunki. Muuan opettajatoverini on minullekin tehnyt huomautuksen kautta rantain. Kuinka näin isosta ihmispesästä voidaankin löytää kahden ihmisen hiljainen onni ja valmistaa suuri sotaliike sen tuhoamiseksi. Mutta mepä käytämme peräytymistä — tällä kertaa.»
Matkavalmistukset on nopeasti tehty. Eräänä aamupäivänä, kun keväinen aurinko heittelee valoläikkiään lähtevän laivan valkoiseen kylkeen, seisoo Antti sen kannella viimeisiä tervehdyksiään huutelevien iloisten ihmisten joukossa. Hyvästelevien isossa parvessa on myöskin Irene. Antti ei näe tarkemmin tytön kasvoja, jotka ovat totiset ja joita pitkin vierähtää joku kirkas helmi.
Laiva erkanee laiturista ja alkaa verkalleen kääntyä. Vielä hetken eroavat näkevät toisensa, mutta kohta ei enää näy muuta kuin valkoisten, vilkuttavien liinojen meri. Se on nyt yhteinen hyvästijättö, josta ei eroita yksilöitä.
Syvän kaipuun ohella Irenen sydämessä on onnellinen tunne, ja hän ajattelee: tämä on Antille eduksi, hänen ei tarvitse välittää ihmisten ilkeyksistä, ja hän tulee terveeksi.
Jo laivalta tulee ensimmäinen lyhyt tieto. Korttiin on kuvattuna valkoinen laiva, jonka kannelle Irene mielikuvituksessaan piirtää Antin sellaisena kuin hän tämän viimeisen kerran näki siinä seisomassa hattuaan heiluttaen. »Meri-ilma tuntuu tekevän hyvää», kirjoittaa Antti.
Sitten tulee muita viestejä. Outoja paikkoja, joiden yhteyteen Irene aina osaa sovittaa Antin. Hän on onnellinen, hän voi seurustella Antin kanssa poissaolevanakin.
Hän huomaa nyt eukkojen pitkät katseet maitokaupassa aamuisin, mutta ne eivät pistä eivätkä haavoita. Vieläpä hän toisinaan luo kiertokatseen heihin, ja silloin naamat kääntyvät toisaanne. Häntä silloin hieman hymyilyttää, ja hän ajattelee: ähä, olettepa nyt haihtuneet jäljiltä. Nyt hänellä on salaisuus, joka ei ole muiden tiedossa.
Työssäkäynti oli miellyttävää, se tappoi aikaa. Hän oli aina ystävällinen ja tasainen. Turhat keskusteluyritykset ja ehdotukset olivat vähentyneet. Hänen asiallisuuteensa oli totuttu. Työtoveritkin olivat jättäneet hänet rauhaan. Lolla joskus yritti jotakin veistää, mutta saatuaan välttelevän vastauksen jätti juttunsa siihen. Tytöt huomasivat, ettei tuon kanssa kannata puhua — hyh, olkoon.
Suloinen ikävä paloi hiljaisesti hänen mielessään. Odotus ei ollut tuskallista, sillä viestejä tuli usein. Irene odotti aamuisin kirjeluukun rapsahdusta, ja hän luuli aavistavansa ennakolta, minä aamuna tuo tuttu ääni kuuluisi. Antti ilmoitti, että Irene saa tyytyä näihin pikku viesteihin, kunnes hän pääsee kylpylaitokseen; sitten hän kirjoittaa. Hän katselee välillä Berliniä, jossa hän ei ole ollut muutamaan vuoteen, käy teattereissa ja väsyttää itsensä oikein, ennen kuin lähtee kylpyläkaupunkiin perusteellisesti lepäämään ja hoitamaan itseään. Tiesihän Irene, että Antin sydän oli siellä, eihän sellaisista asioista tarvinnut puhua kylmillä kynällä ja musteella. Ja Irene uskoi tuntevansa aina: tuolla ja tuolla Antti oli ollut ja ajatellut häntä.
Irene viimeisteli aamiaista. Hän oli tavallisella raikkaalla tuulellaan ja hyräili. Postiluukku oli aamulla taas ystävällisesti rapsahtanut ja siitä oli pujahtanut kortti. Antti kirjoitti pian jättävänsä Berlinin, hän oli jo kyllästynyt siihen ja halusi kylpykaupunkiinsa ottamaan sen kuurin, jota varten hän oikeastaan oli matkalle lähtenyt. Siinä menee neljä viikkoa, oli Antti sanonut, sitten ehkä pari, kolme viikkoa jossakin vuoristossa ja käyntejä erinäisissä kaupungeissa. Pitkä, pitkä aika, mutta sittenpä Antti kenties käväisee Helsingissä ennen maallemenoaan. Menee kesä, ja syksyllä hän on taas kotona. Silloin hän on terve, voimakas — mitä sitten tulee?
Jossakin Irenen sydämen syvimmässä hahmottui joitakin unelmia, mutta hän ei uskaltanut päästää niitä ajatuksen kiirastuleen. Hänen on hyvä näin, miksi turhaan suunnitella tulevaisuutta. Se saa tulla sellaisena kuin tulee.
Maria Vaisto oli ollut siivoamassa pankkia ja saapui nyt aamiaiselle. Hän näytti viime aikoina kokonaan unohtaneen Irenen asiat. Häneen oli juurtunut vanhojen ihmisten viisas usko: kyllä aika kaikki parantaa. Onhan se niin kummallinen, tuo rakkaus. Kerran se jokaisen tekee sokeaksi, mutta sen myrskystä selvittyään jokseenkin jokainen on valmis sanomaan: Kuinka tuo nyt tuon ottaa. Ei muisteta omaa sokeutta eikä ymmärretä sitä toisessa.
Äidin selvä ajatuskyky oli sopeutunut tähän ajatukseen: antaa tytön nyt olla, tässä menee useampia kuukausia, kyllä hän niiden kuluessa rauhoittuu; eivät nuo postikortit jaksa pitää vireillä tätä suhdetta.
Nyt Maria Vaisto oli totinen. Hänellä oli kädessään sanomalehti. Irene kiinnitti siihen huomiota. Heidän perheessään ei nykyisin luettu lehtiä. Isä oli ennen tilannut neljännekseksi kerrallaan, mutta tilausta ei enää ollut uudistettu.
»Mitenkäs äidillä nyt on lehti mukanaan», ihmetteli Irene. »Onko tapahtunut joukkomurha vai mitä?»
»Minä aina pankissa silmäilen aamun lehteä. Huomasin siinä jotain sinullekin erityistä ja ostin tämän tullessani.»
Äidin puhe on hiljaista, se tuntuu kuin edeltäkäsin valmistetulta. Irene huomaa sen, ja yhtäkkiä jotakin aavistuksellista välähtää hänen mielessään.
»Mitä, mitä?» huudahtaa hän hätäisesti; »näytä, näytä!»
»Se nyt on sellaista... sinulle vähän odottamatonta, en tiedä...»
»Anna tänne, anna tänne, missä!»
Maria Vaisto aukaisee lehden. Hän on kuin syyllisen näköinen.
Irenen silmät sattuvat Antin kuvaan. Sen ympärillä on musta kehys.
Sydänhalvaus. Berlinissä. Elämäkerrallisia tietoja. Tytön silmät näkevät kuin yhdellä kertaa koko pitkän kirjoituksen, vaikka hän ei kykene sitä kunnollisesti lukemaan.
Lehti putoaa hänen kädestään. Hän tuijottaa jonnekin kauas, ikäänkuin näkisi siellä jotakin.
Äiti on koko ajan ollut hänen vieressään, kuin valmiina tukemaan. Sitä ei tarvita. Irene astuu rauhallisesti pöydän ääreen, istuu siihen ja painaa kädet hiuksiinsa. Sitten hänen povestaan puhkeaa syvä voihkaus.
Maria Vaisto odottaa hetkisen. Hän ei kykene lohduttamaan, eikä kai lohdutuksesta olisikaan apua.
»Menisitkö kamariin pitkäksesi», esittää äiti jotakin keksiäkseen.
»Jospa minä menen», myöntyy Irene kotvan kuluttua ilmeettömästi.
Äiti saattaa häntä. Hän heittäytyy päiväkunnossa olevalle vuoteelleen, ja nyt purkautuu esille itku. Äiti ei osaa muuta kuin silittää tyttärensä päätä ja hiljaa supista:
»Älä itke, kyllä se menee ohitse.»
Hän itsekin ymmärtää, että tämä tuskin on lohdutusta, mutta hän tuntee tarvetta sanoa jotakin, josta hän on varma.
»Jättäkää minut hetkeksi, äiti», pyytää Irene väsyneesti.
Maria Vaisto poistuu. Hän tekee sen oikeastaan mielelläänkin, koska hän tuntee, ettei voi olla avuksi.
Irene loikoo tuijottaen luonnottomasti suurentunein silmin kattoon. Hän ei kykene ajattelemaan mitään. Yhdellä iskulla on hänen elämästään pyyhkäisty pois kaiken ajattelemisen aihe. Koko hänen olemuksessaan tuntuu sanomaton tyhjyys.
Kun kyynelet ovat kuivuneet, herää yksi ainoa kysymys: miksi, mitä varten?
Sitten kuolettava tyhjyys lakkaa. Tulee muutamia ajatuksia, tavallisia. Tulee aivojen ilmoitus, että hänen on lähdettävä työhön, iltapäivävuorolleen. Hän nousee, siistii koneellisesti kampauksensa ja ihmettelee kuvastimesta häntä tuijottavaa kylmän ja kokeneen näköistä naista. Kuka tuo on, tuo, joka valmistautuu lähtemään työhönsä?
Irene tulee keittiöön valjuna ja äänettömänä.
»Söisit nyt, että vahvistuisit», sanoo äiti, joka on laittanut aamiaisen pöytään.
Tyttö vain pudistaa päätänsä, ei puhu mitään. Hän vilkaisee kelloon ja hakee päällysvaatteensa.
»Aiotko sinä työhön?» kysyy äiti kummastuneena.
»Tietysti», vastaa Irene tuskin kuuluvasti.
»Mutta jos minä kävisin soittamassa ja ilmoittaisin sairaaksi.»
»Ei tarvitse, enhän minä ole sairas.»
Hän lähtee. Äidistä näyttää kuin hän horjahtaisi. Vielä ikkunastakin hän katsoo tyttärensä menoa ja huokaa.
Irene saapuu pukeutumishuoneeseen aikaisemmin kuin toiset saman vuoron tytöt. Hän vaihtaa pukua hitaasti, jääden nappeja kiinni pannessaan aina vähän väliä tuijottamaan.
Sitten tytöt pelmahtavat huoneeseen. Lolla katsoo Ireneen pitkään ja sanoo:
»Sinun pitäisi nyt pukeutua suruun.»
»Niin pitäisi», vastaa Irene nopeasti ja jatkaa hetken kuluttua tavattoman vakavana ja selkeästi: »Oikeastaan pitäisi.»
Beebillä ja toisella tytöllä, hiljattain tulleella, oli valmiina omituinen hymähdys, mutta se jäi tulematta, kun he näkivät Irenen vakavuuden. Lollankin irooniseksi tarkoitettu virnistys sammui. Pukeutuminen kävi hitaasti, ääneti ja melkein juhlallisesti.
Irene tunsi helpoitusta työstään, tuosta työstä, jonka Antti Savi, rakas vainaja, oli vakuuttanut yhtä kunnialliseksi kuin minkä muun ammatin tahansa. Jokin häntä puristava koura ikäänkuin hellitti otettaan. Hänen mielestään työtä voisi nyt kestää kauankin, oikeastaan loputtomasti; hänellä ei ollut minnekään kiirettä.
Hän muisti Reino Valon joskus puhuneen elämän liukuradasta ja sen ensimmäisestä portaasta, jolla hänen oli ollut hiukan vaikeata. Tässä nyt oli varmaan toinen porras. Hänestä tuntui, että hän seisahtui tälle portaalle pitkäksi aikaa. Liukurata voi olla pitkä ja sillä paljon portaita. Kenties... kenties jokaisella portaalla ei tunnu yhtä kipeältä kuin tällä, eikä jokainen porras vaadi yhtä suurta uhria.