[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fjwM3YURb_C9JfpmfcSRDmtXjnMAjBCzlr5nQ-BGMOGY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3122,"Toinen porras","Välisalmi, Heikki",1886,1947,"3122-valisalmi-heikki-toinen-porras","3122__Välisalmi_Heikki__Toinen_porras","Romaani","romaani",[],[],"fi",1940,null,42668,269647,true,[],[],[],"Romaani kuvaa nuorten elämää ja kasvua yhteislyseon hälisevässä ympäristössä. Kertomus seuraa eri tavoin opintoihinsa suhtautuvien oppilaiden arkea, heidän keskinäisiä suhteitaan ja siirtymistään koulun penkiltä kohti aikuisuutta.","Heikki Välisalmen 'Toinen porras' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3122. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TOINEN PORRAS\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nHEIKKI VÄLISALMI\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nKaristo Oy,\n1940.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\nYhteislyseon arvokkaasti raskastyylinen rakennus on ulkoapäin katsellen\nhiljainen kuin kuolleiden kartano. Suurimman osan aikaansa se saa\nseistä siinä vilkkaiden asuntotalojen välissä orpona ja yksinäisenä,\nmelkein kuin vierottuna. Siihen ei kukaan mene, eikä, siitä kukaan\ntule. Outo varmaan kiinnittäisi tämän hiljaisuuden vuoksi siihen\nhuomiota, jollei hän jo rakennuksen tyylistä tietäisi, että se on\nopinahjo.\n\nMutta kahdeksana kuukautena vuodesta noiden seinien sisällä sykkii\nnuoria sydämiä ja palaa nuoria mieliä, jotka joko kiintyvät hartaasti\nsiellä kuulemaansa viisauteen ja kätkevät sen syvälle muistiin tai\ntuntevat sielussaan kivimuurin ahdistuksen ja painon.\n\nVain muutamia kertoja päivässä tämän rakennuksen avara piha saa\nväriä ja elämää. Sen ovista purkautuu hälisevä joukko hengähtämään\nkoulutuntien lomassa. Silloin läheisten talojen asukkaat tietävät,\nettä nyt on taas välitunti, jolloin maan toivoksi kehittyvä kultainen\nnuoriso voi päästää irralleen elämän riemun.\n\nMutta välituntikin on jonkinlainen kuva siitä vaihtelevasta hengestä,\njoka vallitsee koulun seinien sisällä. Hartaasti opintoihinsa\ninnostuneet oppilaat käyskentelevät enimmäkseen yksinäisinä ja\nhiljaisina. He ovat kotona valmistautuneet perusteellisesti päivän\ntyötä varten, ja täällä he vain mielessään kertaavat seuraavan\noppitunnin läksyä ja keskittyvät sen vaatimuksiin. Toiset, joille\nkoulutyö on helppoa, mutta hieman sattumanvaraista, selailevat\nkiireellä kirjojaan, saavuttaakseen tiedoilleen vielä eräänlaisen\nviimeisen voitelun. Suurin osa tästä tärkeässä kehitysiässä olevasta\nnuorisosta päästää kuitenkin valloilleen terveen ja luonnollisen\nelämänviettinsä, käyttäen lyhyen välitunnin urheiluun ja kisailuun.\nTämä joukko se hälinällään, naurullaan ja huudollaan ilmaisee\nnaapuritalojen asukkaille ja kadun kulkijoille, että tuossa kuolleelta\nnäyttävässä rakennuksessa elää ja liikkuu elämänkelpoista nuorta väkeä.\n\nYläluokkien oppilaat antavat tälle ikävuosiltaankin vaihtelevalle\nseuralle oman leimansa. He eivät enää katso sopivaksi urheilla ja\nkisailla koulussa, vaan antautuvat näihin harrastuksiinsa, mikäli\nheillä sellaisia on, yleisillä urheilukentillä. Alaluokkalaisten\ntoimintaan he sekaantuvat vain silloin, kun viattomasta kisasta uhkaa\nsukeutua ilmeinen käsikähmä. He arvovallallaan ja, jos tarvitaan,\nmyöskin ruumiillisella voimallaan ratkaisevat riidan. Heidän äänensä\nei yhdy yleiseen hälyyn, sillä he tuntevat olevansa pääsemässä siihen\nikään, jolloin ihminen alkaa liikkua kansalaisena kansalaisten\njoukossa. Heillä saattaa jo olla koulun ulkopuolisiakin harrastuksia.\n\nNuorten ihmisten kehityksen joutuisuudesta johtuen nämä\nsivuharrastukset voivat herätä aikaisemminkin, koulun keskiluokilla.\nJa kun kevään tuoksut alkavat tuntua ilmassa, on nuori sydän altis\ntunteille ja mieli ihanille unelmille ja haaveille.\n\nNyt on kevät, toukokuu, monessa suhteessa vuoden herkin aika. Se on\nnopeaa kiiruhtamista kohti valoa, syntymää ja kasvua. Vaikka ihminen\nei olisi varsinaisesti luonnon rakastaja ja tuntija, vetää luonto\nhänet mukaansa, hänen tahtomattaan ja tietämättäänkin. Toukokuu voi\nolla oikullinen kuin hemmoiteltu nainen. Se saattaa huokua lämpöä niin\nvoimakasta, että keskikesäkään siinä suhteessa tuskin pääsee edelle,\nmutta se voi myöskin yhtäkkiä vyöryttää esiin lumiryöpyn, jonkalaista\ntuskin maaliskuukaan on uskaltanut päästää valloilleen. Kevään\nsynnytysvoima on kuitenkin niin valtava, että silmu tuiskua pelkäämättä\nilmestyy puuhun ja oksat saavat elämänvärinsä. Kuinka ei kevät silloin\nvaikuttaisi myöskin nuoreen ihmissydämeen! Kuinka se voisi olla\nilmaisematta väriänsä!\n\nPitkin koulun rauta-aidan reunustaa kävelee kaksi viidesluokkalaista,\npoika ja tyttö. Poika on pitkähkö, kovin hento ja heikko varreltaan.\nHänen ulkonäkönsä on miellyttävä, mutta hänessä ei ole nuoruudelle\nominaista terveyden leimaa. Kasvot ovat varhaiskehittyneen uneksijan\nkalpeat, herkkäeleiset, melkein hermostuneesti värähtelevät. Tyttö\non jokseenkin nuorukaisen vastakohta: solakka ruumis on pääsemässä\nneitseelliseen täyteläisyyteen, vereviä ja harvinaisen säännöllisiä\nkasvoja ympäröi tumma, herkullisen itsepintaisesti kihara tukka, ja\npieni, tuskin huomattavasti pysty nenä antaa kasvoille tavallaan\npäättäväisen ilmeen. Hänen käynnissään ei ole lainkaan koulutytön\ntavanmukaista ryhdittömyyttä, vaan on se aivan kuin harkitusti\nnotkahtelevaa ja kehittyneen naisellista. Hontelo poika näyttää aivan\nkuin levottomasti pyörivän tytön ympärillä, hän kompastuu jokaiseen\ntielle sattuneeseen pikku kiveen, ja koko hänen olennossaan on jotakin\näärimmäisen hermostunutta ja avutonta.\n\nPojan kompasteleminen ja ihmeellinen pyöriminen johtuu etupäässä\nsiitä, että hän suorastaan syö silmillään tyttöä, katselee hänen siroa\nprofiiliansa ja hypähtää välistä eteenpäin tavatakseen hänen silmänsä.\nTyttö ei käännä niitä poikaa kohti, vaan näyttää liikkuvan omissa\najatuksissaan. Vain pihamaan kummassakin päässä hän kääntyessään luo\nohimenevän silmäyksen poikaan, mutta se ei ilmaise mitään. Heidän\nkävelynsä herättää pihan siinä osassa kisailevan pikkupoikaparven\nhuomiota. Parin kulkiessa ohitse siitä kuuluu naurun tirskahduksia, ja\nkerran joku rohkeampi poikanen huudahtaa:\n\n»Kattokaas, Hontti on rakastunut tuohon Irreen.»\n\nPojan ulkonäkö on antanut alaluokkalaisille aiheen haukkumanimeen.\n\nTämän huudahduksen kuullessaan tyttö lennättää tummanruskeista\nsilmistään salaman poikaparveen, joka samalla vaikenee.\n\nAlaluokkalaisten Hontiksi haukkuma viidesluokkalainen Taisto Neuvola\non myös kuullut huudahduksen, mutta ei ole siitä tietävinään. Hän\non rakastunut seuralaiseensa, eikä siinä hänen mielestään ole\nmitään salattavaa. Päinvastoin hänen tekisi mielensä huutaa se koko\nmaailmalle, sillä hänen sydämensä on niin täysi. Koko luokkahan sen\ntietää. Tätä rakkautta on kestänyt viime syksystä asti, jolloin\nhän tuli viidennelle luokalle ja siellä tapasi luokalleen jääneen\nIrene Vaiston. He joutuivat istumaan rinnan, ja rakkaus alkoi heti\nensimmäisenä päivänä. Se oli varmasti sitä oikeata, jonka sanotaan\nsyttyvän ensi silmäyksestä. Siitä hetkestä hän ei ollut ajatellut muuta\nkuin Ireneä, lukuunottamatta koulutehtäviään, jotka hän edelleenkin\nkunnialla suoritti. Taisto oli sellainen uskollinen kotimyyrä, joka ei\nkulkenut koulupoikien yhteisillä teillä, vaan istui illat kotonaan ja\nlatoi joutohetket äidiltään oppimiaan pasiansseja, joiden aiheena aina\noli Irene: rakastaa — ei rakasta.\n\nTaisto puheli vilkkaasti, parin käyskennellessä koulun pihamaalla. Hän\nhaasteli kouluasioista, varsinkin juuri välitunnin jälkeen alkavasta\nmatematiikan kokeesta.\n\n»Älä katso sitten minun papereitani, Irre...»\n\n»Anna olla nimeni vääntelemättä», keskeytti tyttö heilauttaen\närtyneesti päätänsä.\n\n»Niinhän sinua yleisesti nimitetään.»\n\n»Mutta minä en pidä siitä, siinä on jotakin kissamaista.»\n\nPoika katsoi häntä ihastuneena silmiin.\n\n»Sinä oletkin kissamainen.»\n\n»Vaikka, mutta sinä et saa sanoa minua Irreksi.» Hän venytti\nhalveksivasti viimeistä sanaa.\n\n»Kuinka sinä vain tahdot... Mutta älä katsele sitten minun papereitani,\nIrene; maikka voi huomata, ja joudumme molemmat kiinni. Minä annan\nsinulle taas eri lapun, kuten ennenkin.»\n\n»Hyvä on.»\n\nTyttö sanoi sen niin välinpitämättömästi kuin olisi ollut kysymys vain\ntoisen ehdottomasta velvollisuudesta.\n\nKello soi pian, ja kirjava joukko rientää rakennukseen, joka ovien\nsulkeuduttua viimeisen parven jälkeen muistuttaa jälleen kuollutta\ntaloa. Kuitenkin vain ulkoapäin, sillä sisällä nuori ihmismassa\njärjestäytyy paikoilleen jatkaakseen vaellustaan tiedon tiellä.\n\nViidennellä luokalla on matematiikan koe, viimeinen tänä keväänä. Sen\nonnistuminen merkitsee paljon jokaiselle oppilaalle, heikoimmille se\nvoi olla suorastaan ratkaiseva. Nuorenpuoleinen, komea opettaja antaa\nkoetehtävät huolettomana, ammatillisen tyynesti. Häneen ei näytä\nlainkaan koskevan se yleinen jännitys, joka luokalla vallitsee. Hänelle\ntämä on vain jokapäiväistä leipätyötä, mutta hänen edessään istuville\noppilaille elämys, eräs nuoren elämän kiinnekohta, joka vaikuttaa\nmelkein järkyttävästi nyt, vaikka se tosin hyvin nopeasti hajoaa uusien\nelämysten ilmautuessa.\n\nLuokalla on sentään ainakin yksi oppilas, johon hermostunut jännitys\nei ole tarttunut. Hän on Irene Vaisto. Tytön kasvoilla ei ole mitään\nerikoista ilmettä. Suupielissä värähtelee kenties vain jotakin\nasiatonta ja ylimalkaista hymyä, kun hän kirjoittaa muistiin esimerkit.\nSen jälkeen sekin hienoinen, tuskin huomattava häive katoaa ja hän\npainautuu piirtämään papereihinsa miehen kuvaa. Välistä hän hetkiseksi\nnostaa silmänsä opettajaan, ja tuntuukin kuin kuvaan kehittyisi tämän\npiirteitä. Piirustus ei osoita mitään lahjakkuutta tai näkemystä, se\non vain sellainen yleislaatuinen lyijykynäsommittelu, jonka jokainen\nkoululainen osaa tehdä.\n\nTytön vierustoveri Taisto Neuvola sensijaan tuijottaa kauan yhteen\nkohtaan. Hän nähtävästi miettii ensimmäisen tehtävän ratkaisua.\nHänen kasvoillaan ei ole nyt sitä väreilevää hermostusta, joka\nniillä havaittiin äsken ulkona, vaan ne ovat päinvastoin jokseenkin\nilmeettömät. Hän on ahkera ja lahjakas poika, jolle koulutyö on\ntottumusta ja tasasuhtaista henkistä ponnistusta ilman suurempia\nkäyriä puoleen tai toiseen. Pian hän näyttää selvittäneen ensimmäisen\nesimerkin ongelmat ja ryhtyy niitä kirjoittamaan paperiinsa. Sen\ntehtyään hän nopeasti, aivan pienin kirjaimin ja numeroin, laatii\ntehtävän ratkaisun toiselle lappuselle. Katsahdettuaan opettajaan\nja havaittuaan, että tämä istuu ikkunaan tuijottaen paikallaan,\nhän siirtää pikaisesti lappunsa Irenen eteen. Samalla hän tulee\nvilkaisseeksi tytön papereihin ja huomaa toverin piirustuksen.\nHänen kasvojensa ylitse lennähtää jotakin katkeraa, melkein kuin\nitkun väännähdys. Hän näyttää hetkeksi herpautuvan, kynä piirtelee\nkahdeksannumeroa, joka yhä vahvistuu ja isonee, mutta sitten hän\ntempaiseiksen irti epäasiallisesta mielentilastaan ja ryhtyy tutkimaan\ntoista tehtävää. Häntä ikäänkuin helpoittaa, kun hän hetkisen perästä\nhuomaa kuvan kadonneen Irenen edestä ja tämän hyvin hitaasti ja välillä\naina vasemmalle poskelle kääntyvää hiuskiehkuraansa sormien välissä\nkierrellen kirjoittavan tehtävän ratkaisua paperiinsa.\n\nTaisto, joka on etevä matematiikassa ja yleensäkin luokan ensimmäisiä\noppilaita, ymmärtää, ettei Irenelle voi antaa kaikkia laskuja, jotka\nhän suorittaa, sillä se voisi synnyttää epäilystä siitäkin huolimatta,\nettei häntä, kiltiksi ja säännölliseksi tunnettua poikaa, helposti\nepäillä. Hän siirtää tytölle vain tyydyttäväksi arvosteltavan määrän,\nja Irene on valmis hyvissä ajoin ennen tunnin loppua. Kun hänellä\nvielä on riittävästi aikaa, ottaa hän jälleen esille äskeisen kuvan\npapereittensa alta ja alkaa sitä varjostella. Taisto huomaa sen, ja\nhänen kasvojensa ylitse häilähtää jälleen pilvi. Hänen tuntuu olevan\nvaikea keskittyä lopputehtävien ratkaisuun, mutta hän ponnistaa kaikki\nvoimansa ja onnistuu. Ennen tunnin loppua hän lähettää Irenelle\npikku lappusen, johon on kirjoitettu: »Odota minua, kun päästään\ntäältä, hävitä lappu.» Hän saa vastaukseksi lyhyen kylmän, armollisen\nnyökkäyksen ja on tyytyväinen.\n\nTunti on viimeinen sinä päivänä, ja kohta ryöpsähtää kuolleen talon\novista pihamaalle ja siitä kadulle nuori, eri luonteita ja mielialoja\nkuvasteleva, mutta yleensä elämänhaluinen ja -kelpoinen joukko. Sillä\noli hirmuinen kiire. Pistetään juoksuksi, koska tämä laitos, niin\ntärkeänä vaiheena kuin se nuorten ihmisten kehityksessä onkin, aina\njätetään mielihyvin.\n\nKaksi oppilasta, vain hiukan viivyttelee. He ovat Taisto ja Irene. He\novat tahallisesti jättäytyneet seitsemännen luokan pariin. Se on nyt\nkorkein, sillä ylioppilaskokelasluokka on jo aikoja sitten lopettanut\nsäännöllisen koulunkäyntinsä. Tämä luokka ei kiinnitä heihin huomiota,\nsillä se tuntee arvonsa ja asemansa.\n\nKadulla nuori pari jää yksin. Tyttö on koko ajan nyrpeän näköinen. Nyt\nhän lausuu tyytymättömyytensä syyn:\n\n»Miksi et antanut minulle kaikkia laskuja?»\n\nPoika hämmästyy. Hänhän olisi perin mielellään sen tehnyt, hänen\nsydämensä siihen suorastaan pakettikin, mutta hän kuunteli järkensä\nääntä.\n\n»Kun en minä ennenkään ole antanut, ja kun minä nytkin koetin välttää\nepäilystä...» sopertaa hän kuin syyllisyyden tunnossa.\n\n»Mitä epäilystä siinä olisi ollut! Olisin saanut paremman numeron\nerotodistukseeni.»\n\nPojan hämmästys vaihtuu melkein epätoivon ilmeeksi.\n\n»Aiotko sinä erota?»\n\n»En aio, vaan eroan. Otan keskikoulutodistuksen ja menen toimeen.»\n\n»Miksi sinä eroat?»\n\n»Ei ole varaa käydä koulua ja istua välillä kaksi vuotta luokallaan.\nEnkä minä haluakaan. Koulu on ikävä.»\n\nPoika tuijottaa eteensä. Hänen herkillä kasvoillaan on taas aivan kuin\nitkun väännähdys.\n\n»Entäs minä sitten?» sanoo hän hiljaa, melkein kuiskaten.\n\n»Sinä käydä junttaat koulua, tulet ylioppilaaksi ja luet sitten\njoksikin virkamieheksi. Mikäs hätä sinun on.»\n\n»Niin, mutta minustakin koulu on ikävä ilman sinua.»\n\n»Hyh, kaikkea!»\n\nHe ovat saapuneet erään pääkaupungin valtakadun varteen. Raitiovaunujen\nja autojen kohina ja kolina merkitsevät ison ihmispesän hermoa. Ihmisiä\nrientää ohitse yhtenä vilinänä. Niitä kuhisee katukäytävillä hirmuisen\nkiireesti, kuin tämä hetki olisi viimeinen; niitä juoksee katujen\nylitse, ja tuntuu suorastaan ihmeelliseltä, että autot voivat pitää\nyllä niinkin kovaa vauhtia tuon elävän massan keskellä.\n\n»Nyt me eroamme», sanoo tyttö, »minun on mentävä suoraan kotiin».\n\n»Niin minunkin, mutta pistäydytään elokuviin seitsemän näytökseen. Minä\ntiedän hyvän kappaleen.»\n\nTytön silmät ilostuvat. Hän myöntyy helposti, ja kohtauspaikasta\nsovitaan.\n\n\n\n\n2.\n\n\nHallitussihteeri Neuvolan perheessä vietetään säännöllistä elämää.\nKahvi juodaan puoli kahdeksalta, minkä jälkeen isä silmäilee päivän\nlehden ja syö kevyen aamiaisen ennen virastoon menoaan. Puoli viideltä\non päivällinen, jolle koko kolmihenkinen perhe on kokoontunut. Poika\non päässyt koulusta jo kolmelta, ja isä ehtii parahiksi pöytään. Se\non hiljainen ateria, jonka aikana perheenpää mahdollisesti kysäisee\npojalta hänen menestymistään päivän aineissa ja kertoo jonkun\nvirastoasiansa. Äiti on hiljainen ja vaatimaton nainen, joka ei juuri\navaa suutansa, paitsi milloin on annettava yksinpalvelijalle käskyjä.\nPalvelija on ollut Neuvolan perheessä puolitoistakymmentä vuotta. Hän\non siinä vanhentunut, menettänyt naimisiinmenon mahdollisuudet ja\nikäänkuin liittynyt perheen jäsenyyteen.\n\nPerheenpää on vasta muutamia vuosia sitten päässyt vanhemmaksi\nhallitussihteeriksi, jolloin palvelijankin asema on hiukan\nkorjaantunut, hän on saanut pienen palkanlisäyksen. Hallitussihteeri\nNeuvolalla ei ole ollut sanottavasti opintovelkoja, joten perheen\ntaloudellinen asema on pysynyt tasapainossa. Viime vuosina se on\nkohentunutkin sikäli, että perheellä on ollut oma kesämökki palstoineen\nnelisen peninkulman linja-automatkan päässä kaupungista. Se on\nrakennettu synkkään metsään, hallitussihteeri Neuvola ensimmäisenä\nuskaltautui sinne, mutta nyt siellä jo on useampia pikku mökkejä\nvierekkäin. Parina viime kesänä on perheen yhteinen kesätyö tuottanut\noman tarpeen viinimarjoja ja vihanneksia. Tämä kesämökki on\nhallitussihteeri Neuvolan tähän asti suurimman unelman täyttymys.\n\nPäivällinen on nautittu tavanmukaisen hiljaisuuden vallitessa. Isä on\nvain kysynyt Taistolta, miten hän onnistui matematiikan kokeessa, ja\ntämä on selittänyt suorittaneensa kaikki tehtävät, minkä johdosta hän\noli saanut isältä hyväksyvän nyökkäyksen. Sen jälkeen hallitussihteeri\non puhunut jostakin kiperästä virastoasiasta, joka on ollut hänen\nratkaistavanaan, ja sanonut olevansa iloinen, että se on mennyt niin\nhyvin.\n\nKeskustelu on pääasiallisesti rajoittunutkin tähän, ja isä on siirtynyt\nhuoneeseensa polttamaan päivällissikaariaan ja lukemaan tarkemmin\naamun lehteä, jossa kerrotaan uhkaavien pilvien kasautumisesta\nEuroopan taivaalle. Hän seuraa tarkasti ulkomaisia asioita, vaikka\nei palvelekaan ulkoministeriössä. Omasta mielestään hänellä on\npaljon taloudellista ja ulkopoliittista vaistoa, ja hän väittää\narvioineensa maailmansodan alunkin aivan täsmälleen. Nyt on jotakin\nsamanlaista ilmassa kuin silloinkin, ennen suurta sotaa, ja siksi\nhän lukee tavallista tarkkaavammin kaikki ulkomaan uutiset, myöskin\ntaloudelliset. Hänen käsityksensä mukaan kaikki sodat johtuvat\ntaloudellisista syistä ja kansainvälisistä kaupallisista suhteista. Jos\njokainen kansa eläisi omillaan, kävisivät kaikki sodat mahdottomiksi.\n\nNyt hallitussihteeri tutkii lehteään, pölläyttelee välillä huimia\nsavuja sikaaristaan ja katselee selkäkenosta asennostaan niiden\nkiehkuroita. On vaikeata sanoa, seuraako hän varsinaisesti savukiemuran\nkulkua vai ovatko hänen ajatuksensa jälleen tärkeissä ulkopoliittisissa\nkysymyksissä. Tällä kertaa hänet kuitenkin keskeytetään pian, sillä\nTaisto astuu isänsä huoneeseen.\n\nPoika seisahtuu kunnioittavan välimatkan päähän, tavatessaan\nisän häneen kääntyvän katseen. Kummallekin tässä kohtaamisessa\non hiukan outoa makua, sillä heidän välisensä asiat suoritetaan\ntavallisesti päivällispöydässä tai välittömästi syönnin jälkeen;\nJoskus hallitussihteeriltä tosin vaaditaan neuvoa Taiston läksyjen\nvalmistelussa, mutta se tapahtuu paljon myöhemmin, ja silloin äiti\nseuraa mukana. Hallitussihteerin puoleen käännytään näet vasta sitten,\nkun äidin tieto on loppunut. Tällä asteella se useimmiten vielä\nriittää, sillä äiti on viisiluokkaisen tyttökoulun käynyt. Hän on\nalkuaan niitä kilttejä perhetyttöjä, jotka normaalisena ja rauhallisena\naikana kasvatettiin avioliittoon, käyttämällä heillä tyttökoulu ja\ntalouskoulu. Seuraavana vuonna hallitussihteeri tietää joutuvansa\npaljon useammin häirityksi pojan läksyjen vuoksi, kun Taisto silloin jo\non kuudennella luokalla.\n\nTämä Taiston saapuminen isän kamariin on siis jotakin odottamatonta,\nsillä hän ei ole vielä ehtinyt syventyä läksyihinsä, eikä sitäpaitsi\näitikään ole mukana. Isä katsookin ihmeissään poikaansa. Tämä näyttää\nenemmän hermostuneelta kuin tavallisesti, ja on kuin hänen kasvojaan\npeittäisi himmeä, tuskin havaittava puna.\n\nIsä ilmeisesti odottaa selitystä.\n\n»Isä», aloittaa Taisto katkonaisesti, »... minä... minä menisin tänä\niltana elokuviin, mutta minulla ei ole rahaa».\n\n»Joko sinä olet hävittänyt tämänviikkoiset taskurahasi», kysyy isä\nlaskien syrjään sanomalehtensä ja unohtaen sikaarinsa.\n\n»Kyllä... tai oikeastaan en ihan kaikkea... mutta ne eivät riitä.»\n\n»Vai niin. No, tarvittava summahan ei ole suuri, mutta on otettava\nhuomioon, että siihen aikaan, kun minä kävin koulua, ei saatu yleensä\ntaskurahoja lainkaan. Eikä silloisilla koulupojilla ollut menojakaan.»\n\n»Isä, tuon minä tiedän, olen kuullut, mutta nyt aika on toinen.»\n\nTaisto on päässyt ensi hämmennyksestään ja uskaltaa jo katsoa isäänsä\nsuoraan silmiin. Hänen kielensä ei enää kangertele, vaikka kasvoilla on\nedelleen hermostunut ilme, ja puna on levinnyt huomattavammaksi.\n\n»Ei, poikani, ei aika ole sen kummempi kuin ennenkään; ihmisille on\nvain tullut niin paljon sivuharrastuksia.»\n\n»Mutta eihän teidän kouluaikananne ollut edes elokuvia», uskaltaa\nTaisto väittää.\n\n»Jaa, ei tosin sanottavasti, mutta minun viimeisinä kouluvuosinani oli\nsiellä lyseokaupungissa sentään yksi elokuvateatteri, joka näytteli\nlauantaisin ja sunnuntaisin. Käytiinhän me pojat siellä, mutta me\noltiin silloin jo ylioppilaskokelaita ja saimme sinä vuonna kotoamme\nhiukan taskurahaakin, mutta vasta silloin.»\n\n»Isähän tietää, että minä käyn koulua pääkaupungissa. Täällä on elämä\ntoisenlaista, ja kun kaikki muutkin pojat...»\n\n»Se ei sovi puolustukseksi. Käyväthän jotkut nykyiset koulupojat\nkuulemma tanssiravintoloissakin, mutta minä en salli oman poikani\nkulkea sellaisilla retkillä.»\n\n»En minä haluakaan kulkea, mutta tämähän on nyt aivan toista. Elokuviin\ntoki saanen silloin tällöin mennä.»\n\n»Jaa no, miksi ei, vaikka niitä elokuviakin on niin monenlaisia.»\n\n»Tämä on 'Bengalin sankarit'.»\n\n»Se taitaa olla puhdashenkinen ja isänmaallista tunnetta elähyttävä\nkuva...»\n\n»Isä antaa siis...»\n\n»Oikeastaan minä olen periaatteessa sitä mieltä, että se kaksikymmentä\nmarkkaa, minkä minä annan sinulle viikoittain, riittää, kun sinulla ei\nole mitään varsinaisia menoja...»\n\n»Riittäähän se, mutta tämä on poikkeus.»\n\n»Menetkö sinä yksin?»\n\nIsä katsoo tutkivasti poikaansa. Tämän posket heloittavat purppurana.\nNiistä jo oikeastaan voi lukea vastauksen, mutta isä odottaa kuulevansa\nsen poikansa suusta.\n\n»En, en yksin.»\n\n»Jonkun tytön kanssa?»\n\n»Ni-in.»\n\n»Kuka hän on?»\n\n»Irene Vaisto.»\n\n»En tunne sennimistä perhettä. Onko hän hyvästä kodista?»\n\n»Hän on työmiehen tytär, eikä hänellä itsellään luultavasti ole varaa\nkäydä elokuvissa.»\n\n»Hm... vai niin... Tästä pitäisi oikeastaan puhua äidin kanssa...\nOletko sinä ollut tytön kanssa jossakin?»\n\n»En milloinkaan.»\n\n»Jaha... Jaha... Ei suinkaan... ei kai tämä merkitse mitään... mitään\nsellaista suhdetta, jollaisia koululaisiltakin toisinaan kuuluu olevan\nkeskenään?»\n\n»Minä pidän hänestä.»\n\nPojan sisällä käy voimakas aaltoilu, mutta onneksi hän on jo edellisen\nkeskustelun aikana tarpeeksi hermostunut ja punehtunut, joten isä ei\nhuomaa mitään erikoista. Asia ratkeaa siten, että Taisto saa rahat ja\nsamalla varoituksen, ettei hän vain missään tapauksessa saa rakentaa\nmitään suhteita tämän tytön kanssa, josta hän suorasukaisesti ilmoittaa\npitävänsä. Isän mielestä sellaiset koululaissuhteet vain harhauttavat\najatukset vieraille aloille ja sekoittavat koulutyötä. Samalla isä\nteroittaa pojan mieleen, että läksyt on luettava ensin.\n\n\n\n\n3.\n\n\nPuuseppä Vaiston pienessä eteisessä tuntuu voimakas rasvan katku, kun\nIrene astuu sisään. Huoneisto on ulommassa kaupunginosassa, vanhassa\nkivitalossa, joka keskemmällä kaupunkia häpeäisi huonoa rappaustaan.\nSitä tuskin on milloinkaan yritettykään maalata, ja rappauskin on\nvanhaa, sieltä täältä putoillutta, joten kadunkin puolelta paistaa\nlukuisia tiilipälviä. Pihan puolelta, jossa puuseppä Vaiston asunto\non, niitä on vieri vieressä. Kahdesta ikkunasta näkee vain maanpinnan\nliikkumisen vuoksi oikullisesti aaltoilevan pihan, jonka ylitse joskus\nastelee arkisesti puettu työläisvaimo ja jolla leikkii lauma kirkuvia\ntapsia, sekä sanottuja tiililäikkiä.\n\nRasvan katku pääsee ahtaaseen ja pimeään eteiseen, vaikka keittiön ovi\nonkin suljettu. Tämä ellottava haju on jokapäiväistä ja ensimmäisenä\nilmoittamassa Irenelle, että hän on tullut kotiin. Äiti häärää pienessä\nkeittiössä, hän laittaa isälle ja tyttärelleen päivällistä. Keittiön\nikkuna on auki, mutta tämä haju on jo vanhaa, pinttynyttä. Sen tuntee,\nvaikkei ruokaa laitettaisikaan. Irene on joskus käynyt tuttavien\nkoulutyttöjen luona. Siellä hän ei ole milloinkaan tavannut tätä lemua.\nKeittiö on ollut jossakin kauempana, omalla puolellaan, sen hajut eivät\nole voineet tunkeutua asuinhuoneisiin. Hänen mieleensä juolahtaa, että\nvarmaan Taisto Neuvolankin kotona on raitis ilma, ja hänen ajatuksensa\npysähtyvät hetkeksi Taistoon, jonka rakastuneet katseet hän jo pitemmän\naikaa on huomannut. Hyh, koulupojan rakkautta, miettii hän sitten\nja menee kamarin puolelle. Rasvan haju ei ylety sinne, mutta hän\ntuntee sielläkin omituisesti tunkkaantuneen ja raskaan ilman — vanhan\nkivitalon alakerran lähtemätön merkki.\n\nIrene avaa ikkunan ja katselee pihalle. Sieltä tulee raikas tuulahdus,\nja pihakin on nyt sattumalta tyhjänä. Tämä kamari, joka on vähän\nsuurempi keittiötä, on parina viimeisenä vuotena ollut melkein\nyksinomaan hänen hoteissaan. Täällä hän on lukenut läksyjään ja\nnukkunut yksinään. Ennen isä ja äitikin makasivat täällä, mutta\nsiirtyivät sitten keittiöön, kun hänestä alkoi tulla neiti. Hän on\nainoa lapsi.\n\nVanhemmat olivat jo nuoruusiän sivuuttaneita naimisiin mennessään. He\novat koettaneet tehdä parhaansa hänen hyväkseen, käyttää koulussakin,\nvaikka hänellä ei ole ollut siihen halua. Hän on kuitenkin ollut\ntoisella tavalla tyytyväinen kouluunsa, sillä siellä hänelle on\navautunut aivan uusi maailma, kaikesta yksitoikkoisuudestaan ja\nahtaudestaan huolimatta paljon vaihtelevampi ja avarampi kuin kodin\npiiri. Täällä hän näkee tuon onnettomassa kunnossa olevan pihan ja nuo\nlikaisenharmaiden seinien tiili pälvet ja tuntee kotoisen rasvankatkun.\nSe on ollut hänen maailmansa pienestä pitäen, sitä hän on katsellut\nja kokenut vuodesta vuoteen monissa takapihan asunnoissa, viimeksi\nmuutamia vuosia tässä talossa.\n\nEnnen pienenä hän kesäisin pääsi tätinsä luokse maalle ja sai\njuoksennella vapaassa luonnossa, mutta sitten täti kuoli, eikä köyhällä\ntyöläisperheellä ole ollut viime vuosina enää sellaista paikkaa, mihin\nolisi tyttärensä lähettänyt.\n\nIrenen mieleen juolahtaa, että äiti kai tarvitsisi apua keittiössä,\nmutta hän ei halua mennä sinne. Ennen pienempänä hän juoksi asioilla,\nvei likasankoa pihan perälle ja hääräili kaikennäköisissä pienemmissä\ntehtävissä. Silloin äiti häntä kutsui avukseen, mutta nyt pariin\nviime vuoteen ei sellaista ole enää tapahtunut. Eikä hän voisikaan\nmennä takapihalle ämpäri kädessään. Miltä se näyttäisi? Hänhän on\nseitsentoistavuotias, pian johonkin siistiin konttoriin vakinaiseen\npaikkaan astuva! Äiti ymmärtää sen ja antaa hänen olla omassa\nrauhassaan.\n\nPeili ilmoittaa hänelle, että hän on hyvin kehittynyt tyttö,\nharvinaisen naisistunut ikäisekseen. Tämä kotipeili on vain niin pieni,\nsamanlainen kuin koulussakin. Sen edessä näkee parahiksi järjestää\ntukkansa ja hatun päähänsä, ja täytyy mennä hyvin kauaksi, ennen kuin\nvoi havaita hiukan vartalon ääriviivoja, ja nekin noin pitkän matkan\npäästä jäävät himmeiksi. Mutta eräässä kohdassa hänen koulutiellään\non koko nurkkaus peililasia, ja siihen hän tavallisesti pysähtyy\nkatsomaan omia muotojaan. Aamulla on niin vähän ihmisiä ulkosalla,\nsilloin tätä pysäystä tuskin havaitaan. Sitäpaitsi monien liikkeiden\nikkunoista näkee kuvaisensa. Useat koulutytöt jäävät muka näyteikkunaa\nkatsellakseen pitemmäksi aikaakin seisomaan ja kuvaansa tarkkailemaan.\nKoulussa on muitakin sellaisia tyttöjä, joiden kotona ei ole isoja\nkuvastimia.\n\nIrene istuu kauan mietteissään. Nämä samat ajatukset ovat kiertäneet\nhänen päässään koko kevätlukukauden, jonka alussa hän jo päätti\nlakkauttaa koulunkäyntinsä ja pyrkiä itsenäiseen työhön. Hän silloin\nikäänkuin heräsi naiseksi, ja hänestä alkoi äkkiä tuntua perin\nlapselliselta koko koulu ja sen omituisesti sulkeutunut elämä. Se\noli ollut aluksi hauskaa erikoisuutensa vuoksi, mutta iän mukana\ntämä viehättäväisyys katosi, ja hänen mielensä alkoi tähdätä\nlaajemmalle. Koulu muuttui silloin kahleeksi, samanlaiseksi kuin koti\noli ollut ennen, siitä pitäen, kun hän alkoi havaita sen köyhyyden\nja puutteellisuuden. Nyt hänellä oli kaksi kahletta, koti ja koulu.\nToisesta hän vapautuisi parin viikon päästä, koti ehkä toistaiseksi\njäisi, sillä hän ei voisi itsenäistyttyäänkään siitä heti luopua,\nvanhempiensa vuoksi, mutta itse ansaitessaan hän kyllä saisi enemmän\nvapautta ja liikkuma-alaa.\n\nNäistä tavallisista, joka päivä uudistuvista ajatuksista hänet\nhavahdutti eteisen oven käynti. Se merkitsi, että isä saapui kotiin\ntyöstään ja että muutaman minuutin perästä, kun isä vain nopeasti\noli pesaissut kätensä — hänhän oli verraten siistissä työssä,\npuuseppätehtaalla —, oli mentävä päivälliselle.\n\nPuuseppä Vaisto on pieni ja hintelä mies. Hänen kasvonsa ovat\nsäännölliset, melkein herraskaiset.\n\nNiistä on nähtävästi periytynyt jotakin tyttärelle. Niillä on kuitenkin\nvatsa vaivaisen yliherkkä ja hermostuneesti värähtelevä ilme. Hänen\nrintansa on jonkun verran painunut sisään, ja hartiat ovat kaarevasti\nköyryssä, luultavasti perintönä niiltä ajoilta, jolloin hän käytti\nhöylää pikku työpajoissa ja jolloin koneistuminen vielä oli melkein\ntuntematon.\n\nTyttären vartalon kookkuus taas lienee äidiltä perittyä, vaikka tämä\nnyt näyttääkin liian suurelta ja paisuneelta. Viisiinkymmeniin ehtinyt\nikä on liittänyt häneen oman raskautensa.\n\nPuolisoiden ulkonäöstä päätellen voisi luulla, että perhettä\nhallitsee vaimo, jonka ulkonaisessa muodossa on jotakin vaativaa ja\nkäskevää. Niin ei kuitenkaan ole asianlaita, sillä puuseppä Joonas\nVaisto on huonekuntansa ehdoton valtias. Hän on kenties saavuttanut\ntämän valta-aseman enemmän äreydellään, joka osaksi johtuu hänen\najoittain uusiutuvasta vatsavaivastaan, kuin henkisellä voimallaan.\nRuumiilliselta olemukseltaan voimakkaan näköinen vaimo, Maria Vaisto,\non ymmärtäen miehensä elättäjänaseman perheessä tottunut taipumaan\nhänen tahtoonsa ja koettanut vointinsa mukaan vaalia hänen heikonlaista\nterveyttään.\n\nPuuseppä Vaisto astuu pöydän ääreen allapäin, tavanmukaisessa\nkumaraisessa asennossaan. Hänessä tämä huone ei herätä mitään\nvaikutelmia. Hän on tottunut tulemaan siihen koneellisesti samoin kuin\nniihin muihinkin huoneihin, joissa hän ennen on asunut. Hän tietää\nkatsomattakin, että kaikki on paikallaan: savuttunut hella kupuineen\ntuolla nurkassa, likasanko sen vieressä, pahasti ruostunut vesijohto\nperäseinällä, maalinsa osittain luonut kaappi (sekin olisi uudestaan\nmaalattava, kun saisi aikaa ja jaksaisi) ovesta vasemmalla, jotakin\npientä rihkamaa siellä täällä ja lopuksi tämä ruokapöytä ikkunan\nääressä. Hän muistaa tämän huoneen hämäryyden, se kun on niin alhaalla\nja ahtaalle pihalle päin. Näiden näkemisten vuoksi ei tarvitse nostaa\nkatsettaan.\n\nYhtä vähän tuntee sellaista tarvetta Maria Vaisto, joka päivät pitkät\nliikkuu juuri tässä huoneessa. Hän harvoin menee kamariin muuta kuin\nsiivotakseen tai sen seinässä olevasta kaapista jotakin hakeakseen.\nSilloin hän tavallisesti katsoo ikkunasta pihalle ja huokaisee. Ei hän\nitsekään tiedä, mitä varten hän katsoo ulos ja miksi tuo huokaus tulee,\nja tuskinpa hän itse sitä huomaakaan.\n\nItse Vaisto ei ole käynyt kamarissa siitä pitäen, kun se on jäänyt\nIrenen tyyssijaksi, paitsi joskus pikimmältään asialla tai silloin,\nenemmän harvoin, kun heille sattuu vieraita.\n\nIrene taasen keittiön tullessaan katsoo joka kerta ympärilleen\nikäänkuin ihmetellen, että täällä ei koskaan mitään muutu. Häntä on\nalkanut harmittaa tämä samankaltaisuus. Hänen nuoressa mielessään\nkäy sellainen ajatus, että voisi tapahtua jokin ihme, joka muuttaisi\nkeittiön iloisemmaksi ja valoisammaksi. Nuo seinät voitaisiin\nvalkaista, hella samoin, ja vesijohto uudistaa. Lisäksi häntä on\nalkanut vaivata se johdon alituinen kohina, joka syntyy ylemmissä\nkerroksissa vettä laskettaessa. Siinä on kuin jotakin pahaa ennettä:\naivan kuin tuo putki halkeaisi ja koko keittiö joutuisi tulvan valtaan.\nKaikki tympäisee häntä täällä, ja hän tuntee aina menettävänsä\nruokahalunsa keittiöön astuessaan, mutta nuori ruumis vaatii\npolttoainetta, ja niin hän kuitenkin aina syö riittävästi.\n\nIrene koettaa vapautua keittiön herättämistä tunnelmista ja ajatella\niltaista elokuvanautintoa. Monet hänen ikäisensä tytöt ovat vakituisia\nelokuvissa kävijöitä. He tutkivat huolellisesti ohjelmia ja valitsevat\ntarkoin mielestään sopivimmat. Irenellä ei sellaiseen ole ollut\ntilaisuutta. Äiti on joskus vienyt hänet elokuviin, valiten aina\nlapsille sallitut, nytkin vielä, kun hän alkaa olla jo mielestään\ntäysikasvuinen. Hän on nähnyt hiukan jaloa, kärsivää ja lopuksi\nvoittavaa rakkautta, joka äitiä on kovasti ikävystyttänyt ja jättänyt\nhänet melkoisen kylmäksi. Enimmäkseen he ovat käyneet katsomassa\n»villin lännen» kuvia tai huvittavia filmejä, koska niitä näytellään\nlaitakaupungin teattereissa halvalla. Elokuvakärpänen ei ole näin\nollen päässyt häntä pahasti puremaan, mutta hän odottaa suurenmoisia\nvaikutelmia, ihanaa, polttavaa rakkautta, josta toiset tytöt ovat\nkertoneet. Kenties tämä ilta sitä antaa.\n\nNäissä ajatuksissaan hän keskeyttää perheen tavanmukaisen\naterioimishiljaisuuden:\n\n»Minä menen tänä iltana elokuviin.»\n\nÄiti katsahtaa Ireneen. Hänen kasvoillaan on ilme, joka näyttää\ntahtovan sanoa: mutta eihän meillä ole ollut mitään puhetta.\n\nIsä ei nosta silmiäänkään, kasvojen juonteet vain nytkähtelevät.\n\n»Jaa että sinä menet; entäs äitisi?» hän kysyy kuivasti.\n\n»Ei äiti tule mukaan, minä menen yksin.»\n\n»Yksin?»\n\n»Niin no, en aivan yksin. Erään luokkatoverini kanssa.»\n\nSilloin puuseppä Vaisto katsoo tyttäreensä. Tyttären puheessa on\njotakin uutta ja outoa.\n\n»Tytönkö?»\n\n»Ei, pojan.»\n\nIsän hermostuneet kasvot vavahtelevat entistä enemmän.\n\n»Sekö se maksaa?»\n\n»Se — tietysti.»\n\nNyt isän äänessäkin on jo omituisesti värähtelevä, kiusaantunut sointu:\n\n»Vai niin, vai jo sinä alat juoksennella poikien kanssa.»\n\nLyhyt lause pistää pahasti Ireneä. Hänen kasvoilleen häilähtää tummahko\npuna. Hän tuntee isän ärtymyksen, mutta tällä kertaa se loukkaa häntä\nerikoisesti.\n\n»Onko siinä nyt mitään juoksemista, jos luokkatoverinsa kanssa menee\nkerran ulos?»\n\nIrenen ääni kuulostaa kiihtyneemmältä kuin hän itsekään soisi. Isän\nsilmissä välähtää kipinä, tuntuu kuin isän ja tyttären välillä olisi\nalkamassa taistelu. Äiti ehättäytyy silloin väliin. Hän on sopua\nrakastava, kaikkiin olosuhteisiin sopeutuva nainen.\n\n»Mitä siinä nyt olisi, — mitä se isä viitsii turhia.»\n\nTämä rauhallisen luonnollinen sekautuminen asiaan vakiinnuttaa uhatun\nrauhan. Perhe syö hiljaisena vaatimattoman ateriansa.\n\nSen jälkeen Irene vetäytyy kamariinsa. Siinä ovat pienellä isän\ntekemällä hyllyllä hänen koulukirjansa. Niiden rivi muistuttaa hänelle\nseuraavan päivän läksyistä. Hetkeksi tulee mieleen ajatus, että pitäisi\nnyt lukea läksyt, elokuvista palattua on jo myöhäinen. Tämän ajatuksen\nvallassa hän silmäilee seinään kiinnitettyä lukujärjestystä.\n\nAh, miten häntä kyllästyttää tuo pikku paperi! Se niin typerästi\nmuistuttaa eräästä velvollisuudesta, jota täyttämään hänellä ei ole\nminkäänlaista halua. Pitäisikö nyt valita kirjat hyllyltä ja ruveta\nniitä lukemaan. Erotodistuksen vuoksi olisi nyt keväällä, viimeisillä\nviikoilla, osattava hyvin. Paikan saaminen ehkä on todistuksen\nvarassa, ainakin osittain. Sen vuoksi olisi ponnisteltava nämä\nloppuajat. Mutta nuo kirjat ovat niin ikäviä. Nyt ne edes ovat hieman\nsiedettävän näköisiä tuossa hyllyllään, nyt, kun hän on ottanut niistä\npois paperit. Ennen ne sinisine kansipapereineen olivat kuin kuva\nyksitoikkoisuuden taputuksesta. Sittenkään ei tee mieli niihin koskea.\nNiistä huokuu koulun tympeä pakko.\n\nKuitenkin: vain kaksi viikkoa, ne olisi kestettävä ja ahkeroitava.\nHänestähän on juuri tulossa itsenäinen ihminen. Sellaisen onnen vuoksi\nkannattaa uhrata vielä kaksi viikkoa elämästään.\n\nMutta toiselta puolen: onkohan ahkeroinnista enää mitään hyötyä? Kyllä\nkai opettajilla jo on kaikki selvillä, matematiikan koe tänään lienee\nollut viimeinen. Onko tunnilla tietämisestä mitään etua? Kunhan on\nvähän mukana, osaa jotakin. Hänen todistuksensa on selvä. Turhaa on\nenää ponnistella.\n\nIrene ottaa kuitenkin käteensä seuraavan päivän läksykirjan, mutta\najatus ei seuraa silmien retkiä, vaan kulkee omia teitään. Se liikkuu\ntällä kertaa enemmän menneisyydessä kuin tulevaisuudessa, jota hän,\njoskus on myös miettinyt. Lopuksi kirja joutaa syrjään, ja Irene ryhtyy\nkiusoittavan pienen kuvastimensa edessä valmistautumaan elokuviin.\nHän tekee sen hyvin aikaisin. Tuntia ennen määräaikaa hän jo lähtee\nkohtauspaikkaa kohden.\n\n\n\n\n4.\n\n\nIrenellä on hyvää aikaa. Hän astuu hitaasti, hiukan odotuksen paloa\nmielessään. Siihen sekoittuu kuitenkin yhtäkkiä pikku harmia. Tämähän\non vanha koulutie, jota hän muistaa kulkeneensa koko ikänsä, niin\nhänestä tuntuu. He ovat aina asuneet täällä, syrjäkaupungilla, vieläpä\nsamalla suunnalla. Tänne on niin vähän tullut uutta. Nämä homehtuneet\nkivitalot olivat yhtä köyhän näköisiä jo silloin, kun hän toimen\npikkutyttöjen kanssa kävi leikkimässä noilla kallioilla. Tuon vanhan\npuutalorivin hän myöskin muistaa jo hämärästä lapsuudestaan. Ne kaikki\nikäänkuin tuttavallisesti tervehtivät häntä: kas niin, tässä sitä\nyhä ollaan, meillä ei ole mitään odotettavana elämältä, sinulla on\npaljonkin.\n\nSitten tyttö vähitellen saapuu kauemmaksi kotitienoostaan.\nKaikki hiljalleen puhdistuu ja somistuu, muuttuu korkeammaksi ja\nmahtavammaksi, mitä pitemmälle hän pääsee. Raitiotievaunuja soluu hänen\nohitseen. Sinne syrjäkaupungille päin menevät ovat täpösen täynnä,\nkeskikaupungille ne vierivät tyhjempinä. Kummallista, kuinka paljon\nväkeä asuu siellä laitamilla. Sitä tulee vielä työstä. Iltapäivällä\ntyöihmisiä lappaa sinne päin joka tunti. Ja vielä myöhäinenkin vaunu\ntuo joitakuita vuorotyöläisiä. Eihän siellä laitapuolella asukaan juuri\nmuita kuin ruumiillisella työllä eläviä ihmisiä. Kaupunki on ovelasti\njakautunut asukkaittensa yhteiskunnallisen arvoasteen ja työnmuodon\nmukaan.\n\nSiellä Irenen asuntopaikoilla tuikutti vain harvojen elintarvekauppojen\nyksinäisiä valoja, mutta täällä keski- ja laitakaupungin rajasiltaa\nlähestyttäessä välähtelee huikaisevia mainosvaloja. Siinä on\nharvinaisen vilkas, väenvilinältään melkein keskikaupungin valtaväylien\nveroinen, leveä katu. Sen väestö liikkuu sekavana, hälisevänä laumana\nedestakaisin. Se on hyvin kirjavaa, etupäässä yksinkertaisesti\npukeutunutta, osittani joutoväkeä. Ainoastaan kadun eteläpään lähellä\noleva monopoliliikkeen ravintola houkuttelee osan keskiluokkaa\nvaloisaan saliinsa. Mutta sekin tulee useimmiten sillan toiselta\npuolelta ja ravintolan antimet saatuaan palaa sinne.\n\nIreneä miellyttää tämä väentungos ja leveän kadun valoisuus. Onhan se\naivan toista kuin kotipuolen himmeillä kujilla. Hänelle on tämäkin\njo uutta maailmaa, jonka hän on nähnyt verraten harvoin. Hän on aina\njoutunut kulkemaan tätä tietä niin aikaisin, ettei silloin liikenne ole\nvielä herännyt. Pienempänä hän joskus toisten tyttösten kanssa livisti\ntänne, mutta silloin täällä ei vielä ollutkaan niin eloisa; paitsi\nlauantaisin ja sunnuntaisin. Silloin heitä, pikku tyttöjä, huvitti\ntallustella ohikulkijain seassa ja saada silloin tällöin töytäisyjä\nja mahdollisesti hieman ärtyisiä huomautuksia siitä, että kakaroita\npäästetään kadulle ihmisten jalkoihin.\n\nNyt hänestä tämä väenvilinä on ikäänkuin portti toiseen maailmaan,\njossa ei ole tunkkaantuneen hajuista kotia eikä ahdistavaa koulua. Hän\nhidastelee askeleitaan nauttiakseen mahdollisimman kauan vilkkaasta\nnäystä.\n\nSillallakin on tungosta. Jokainen rientää sen ylitse kiireellä, kukaan\nei viitsi kurkistaa sillan alla lepäilevään sameaan veteen, joka\nhimmeästi kuvastelee siihen sattuvia valoja. Sillalle pysähdytään vain\nsilloin, kun joku onneton on hypännyt siitä alas. Sinne pyrkii välistä\nköyhiä ja epätoivoon joutuneita jotka himoitsevat kuolla veteen, mutta\njoilla ei ole varaa matkustaa Imatralle.\n\nIrene rientää melkein riemuisin mielin vilkasliikkeistä katua, kohti\nrautatieaseman aukiota. Hän tuntee jättäneensä taakseen ikäänkuin\nmaailman toisen puolen, hänen maailmansa, sen puolen, joka on\nhänelle tuttua. Tämä puoli viehättää, se on kuin onnellisempien\nihmisten asuinsija. Aukion kahden puolen seisovat taiteen palatsit,\nja aseman pitkulainen kylki tuntuu viittaavan tietä muualle, aivan\ntoisiin oloihin ja eri elämään. Kenties se siellä on ahtaampaa kuin\ntäällä pääkaupungissa, mutta se on hänelle tuntematonta. Sitten hän\nsivuuttaa suuren tavaratalon, joka nyt jo seisoo hieman unisena, äsken\nsuljettuna, ja joutuu vähitellen kohtauspaikalle.\n\nHän huomaa tulleensa liian aikaisin. Se hävettää häntä, sillä eihän\nnaisen sovi kiirehtiä. Parempi antaa itseänsä odottaa. Sen vuoksi hän\nkävelee eteenpäin, viivyttelee valaistujen mainosikkunoiden ääressä.\nTässä korttelissa on vain autoliikkeitä, joiden hienot, näytteillä\nolevat vaunut eivät oikeastaan ole nuorta tyttöä varten, mutta ne\nherättävät kuitenkin hänessä eräänlaisen omistamisen kaipuun. Nekin\nviittovat tietä outoihin maailmoihin. Hän tuntee kuitenkin, ettei niitä\nsovi kauan katsella, se voisi herättää huomiota. Ihmiset saattaisivat\najatella, ettei hänellä ole mitään päämäärää. Kiireiset ohikulkijat\neivät kuitenkaan jouda sellaista ajattelemaan, he tuskin kiinnittävät\nhuomiota yksinäiseen tyttöön, paitsi miehet, jotka aina tutkivat\nahnaasti jokaista yksin liikkuvaa naista.\n\nIrene jatkaa matkaansa toiseen kortteliin. Siinä on iso\nhuonekalukauppa, jolla on oma viehätyksensä. Tuon myymälän sisältö\nlupaa hienoa kotia ja mukavia oloja, aivan toisenlaisia kuin hänen\nomansa. Sellaista rojua, mihin hän on saanut tottua, ei ole missään\nnäytteillä. Sitä hankitaan yksi kerrallaan mikäpähän mistäkin. Lähellä\nolevan hienon hotellin ovella oli useita ulkomaan lippuja. Irene\nkoettaa tuntea niitä ja ajattelee, että ovatkohan nuokin nyt juuri\nhotelliin painuvat iloiset ihmiset ulkolaisia, ja minkähänlaista on\nheidän kotimaassaan.\n\nSitten hän näkee aseman kellosta, että kohtausaika on käsillä. Hän siis\nmyöhästyy hiukan ja on siitä miltei onnellinen.\n\n\n\n\n5.\n\n\nTaisto Neuvola liikehtii levottomasti kohtauspaikalla, kahden\nvaltakadun risteyksessä. Siinä on teatteri- ja elokuvamainoksia. Hän\nkatselee niitä, toista ja toista, vuoron perään, mutta viihtyy vain\ntuokion kummankin luona. Kello on jo parilla minuutilla sivuuttanut\nsovitun ajan, ja pojan mielessä välähtää säpsähdyttävänä ajatus:\nkenties hän ei tulekaan. Pian Taisto kuitenkin näkee Irenen astelevan\nverkkaisesti katua, ja hän muistaa kokeneempien poikien huomiot\nnaisista, joita aina täytyy odottaa.\n\nPoika rientää Ireneä vastaan. Hänen kasvoillaan kuvastelee suunnaton\nilo.\n\n»Sinä myöhästyit», sanoo hän reippaasti, »mutta ei se tee mitään».\n\n»Myöhästyinkö?»\n\nIrene koettaa saada kasvoihinsa hämmästystä osoittavan ilmeen, kun hän\nohimennen katsahtaa poikaan, vaikka hänen sisässään kuohahtaa riemuinen\nlaine: hyvä, etten tullut liian aikaisin, — noloa olisi ollut odottaa\nhäntä.\n\nTässä risteyksessä käy vilkas liike. Ihmisiä tulee ja menee hirmuista\nhoppua. Heitä ei näytä mikään voima voivan pysähdyttää. Ainoastaan\nne, jotka suuntaavat matkansa teatteriin tai läheisiin elokuviin,\nseisahtuvat lyhyeksi tuokioksi silmäämään mainoksia, koska vielä\non hyvää aikaa. Tuttavankaan kanssa tässä paikassa harvoin jäädään\njuttelemaan. Kiireinen tervehdys saa riittää huomionosoitukseksi.\nNuoret puikkelehtivat väenpaljouden lävitse taholleen. Siinä aukeavat\nkolmeen suuntaan pääkaupungin leimaa-antavimmat kadut. Valomainoksia\nmonessa kerroksessa, katoillakin. Katselitpa minne hyvänsä, joka\npuolella välähtelee monenvärisiä valoja. Ne jollakin tavoin ärsyttävät,\ntunkeutuvat väkisin ihmisen aistimuksiin, mutta eivät herätä mitään\nkaupallista vaikutusta. Ne eivät kutsu lähelleen, vaan ikäänkuin\nvaativat katselemaan itseään välimatkan päästä.\n\n»Mihin teatteriin me menemme?» kysyy Irene, kun he ovat päässeet\nvilkasliikkeisen kulmauksen vilinästä.\n\n»Tuohon lähelle, Royaliin.»\n\n»Onko siellä hyvä kuva?»\n\n»Pitäisi olla, kaikki pojat ovat sitä kehuneet.»\n\n»Mutta jos se onkin sellainen poikien kappale.»\n\nTaisto ei osaa sanoa mitään varmaa, hänhän ei ole nähnyt sitä, kuullut\nvain hapuilevan selostuksen.\n\nSiinä on sankariutta ja seikkailuja, ja hänen on alkanut tehdä mieli\nnähdä se. Ja juuri tuollaista kuvittelemaansa sankarihenkeä hän haluaa\nnäyttää Irenellekin. Eikä hän osaa viedä tyttöä munallekaan.\n\nKassan edessä on jono. Se ei ole sellainen rauhaton, mutkitteleva\nkäärme kuin usein erikoisen suosion saavuttaneen elokuvan esityksiin,\nvaan verrattain pieni ja hiljainen.\n\n»Eihän sinne mene ketään», sanoo Irene nyrpistäen tyytymättömänä\nnenäänsä.\n\n»Nythän on arki-ilta», huomauttaa Taisto; »silloin on aina\nhiljaisempaa».\n\nIrenen mieleen jää kuitenkin pieni ennakkoluulo ja vastahakoisuus.\n\nTaisto tuli lappuineen voittajan ilmein. Hän oli ensi kertaa elämässään\ntytön seurassa näin itsenäisesti. Hän tunsi nyt itsensä mieheksi,\nkoulupojan arka ja riippuvainen asenne oli jäänyt jonnekin kauas. Mutta\nIrenen ilmeinen pahatuuli hiukan masensi häntä.\n\n»Oletko sinä pahoillasi, Irene?»\n\n»Mitäpäs minä pahoillani, mutta minä luulen, että tämä kuva on huono.»\n\n»Älä nyt ennakolta... katsotaan.»\n\nSali on vain puolillaan, ja se hermostuttaa tyttöä. Hän on käynyt\näitinsä kanssa elokuvissa sunnuntai-iltapäivisin ja tottunut näkemään\ntäyden, ennakolta hälisevän huoneiston. Hänellä on sellainen kuvitelma,\nettä elokuvat ovat aina täynnä väkeä. Tuskinhan kuvasta muutoin osaa\nnauttiakaan.\n\nSitten valot hiljakseen sammuvat, ja alkaa mainoskuvien paraati.\nNäitä Irene on kyllä nähnyt, nehän ovat kaikissa teattereissa\nmelkein samanlaisia. Hän katselee niitä välinpitämättömästi, lopulta\njo vähäni kärsimättömästi: niissä suositellaan sellaisia asioita,\njoihin hän omakohtaisesti ei ole milloinkaan saanut tutustua. Ne vain\nhetkeksi johtavat ajatuksen siihen maailmaan, joka tuntuisi olevan\nhaluttu, mutta pysyy visusti suljettuna. Mutta kunhan hän pääsee itse\nansaitsemaan, niin hän varmasti löytää avaimen tuohon maailmaan, ja\nsilloin hän sen aukaisee. Hänellä on makua, hän osaa pukeutua, hän\nnäyttäytyy vielä kerran hienona naisena. Nyt hänestä äkkiä tuntuu\nsiltä, että Taistokin häpeää hänen yksinkertaista koululeninkiään ja\näsken ullakkokomerosta haettua, vielä hiukan naftaliinilta lemahtavaa\nkulunutta kesätakkiaan. Eikähän hänen vanhaa hattuaan voi verratakaan\nnoihin mainoskuvissa suositeltaviin naisten kesäpäähineihin.\n\nIrene on luultavasti ajatuksissaan kiusaantuneesti liikahtanut, koskapa\nTaisto kääntyy häneen ja kysyy:\n\n»Onko sinun paha olla, Irene?»\n\n»Vielä mitä... Älä viitsi turhia kysellä.»\n\nOnneksi mainoskuvat loppuvat pian ja niitä seuraa täytepalanen. Siinä\non hauskoja kohtauksia jostakin lähitulevaisuudessa esitettävästä\nelokuvasta — tämäkin uusimallista mainostusta. Muutama tulinen\nrakkauskohtaus sykähdyttää tyttöä. Tällaista hän on odottanut. Olisipa\nvarsinaisessa kuvassakin samanlaista!\n\nRakkautta on kuitenkin kuvassa varsin vähän, ja sekin mietoa, väritöntä\nja ujoa. Sen sijaan itämaista elämää, juonia ja siirtomaajoukkojen\nurhoollisia taisteluja loputtomasti.\n\nIrene seuraa ensin jonkinlaisella mielenkiinnolla ja odotuksin. Sitten\nhänen suunsa suipistuu pahaenteisesti, kun ei mitään muuta tulekaan, ja\nlopulta häntä alkaa hirveästi väsyttää. Hän vilkaisee poikaan ja huomaa\ntämän suorastaan ahmivan kuvaa, ei ainoastaan silmillään, vaan kaikilla\naisteillaan, melkeinpä koko ruumiillaan. Taisto istuu eteenpäin\nnojallaan, ja kiivaimpien taistelukuvausten aikana hän hengittää\nraskaasti. Irenen tekisi mieli nykäistä poikaa, jonka innostus häntä\nharmittaa, mutta jättää sen kuitenkin tekemättä. Hän katuu mielessään,\nettä lähti Taiston kanssa elokuviin. Olisi ainakin pitänyt itse ottaa\nselvää ohjelmasta ja sitten määrätä, minne mennään. Irene olisi valmis\nlähtemään kesken pois, mutta pitää sellaista sentään sopimattomana ja\njää istumaan välinpitämättömänä, suu vain supussa tyytymättömyyden\nmerkkinä. Ennen elokuvan loppua häntä kuitenkin kiusoittaa pojan\nhuomaamattomuus siinä määrin, että hän kyynärpäällään nykäisee tätä.\nPoika ei käännä katsettaankaan häneen, vaan tarttuu nopeasti hänen\ntuolin nojapuulla lepäilevään käteensä, puristaen sitä voimakkaasti.\nSuuttuneena Irene kiskaisee kätensä irti. Silloin poika hetkeksi\nkääntää katseensa häneen, mutta kun ei tapaa hänen silmiään, kääntyy\njälleen katsomaan kuvaa yhtä innoissaan kuin ennenkin.\n\nTämä innostus muuttuu liikutukseksi, kun kuva on lopullaan ja sankarin\nkohtalo saa täyttymyksensä. Taiston kasvojen tavanmukainen kalpeus on\npoissa, ne hehkuvat heleää punaa, ja hänen silmissään palaa sellainen\nliekki, joka usein ilmestyy rintatautia sairastavien katseeseen.\nHän nousee kuin unessa ja tuijottaa vielä tuokion verhon peittämään\nkankaaseen, ikäänkuin odottaen jatkoa. Vasta vähitellen hän huomaa\npoistua jo kauempana odottelevan tytön jälkeen.\n\nKadulla poika saa puhelahjansa takaisin ja alkaa posket yhä hehkuen\ntoistella elokuvan kohtauksia. Se on paras kuva, mitä hän milloinkaan\non nähnyt.\n\nSiinä on urhoollisuuden ja sankaruuden henkeä.\n\n»Mitä sinä siitä pidit, Irene? Eikö se ollut suurenmoinen?»\n\n»Ikävä», vastaa tyttö nyrpistäen nenäänsä. »Kuinka tuollaisesta voi\npitää?»\n\n»Tiedätkö, tiedätkö», jatkaa poika edelleen innostuneena, »on ihanaa\nuhrata elämänsä taistelussa vihollista vastaan ja pelastaakseen\ntoverinsa. Kuinka sellainen voi olla ikävää! Minä en ymmärrä sinua.»\n\n»En minäkään sinua. Kaikki oli vain yhtä pauhua ja melskettä.»\n\n»Sota on sellaista. Tiedätkö, minä rupean upseeriksi.\n\nSe on suuri kutsumus..»\n\nTyttö on kävellyt nyrpeänä nenin, kyllästyneenä.\n\nNyt hän kääntää katseensa poikaan. Siihen näyttää sisältyvän hiven\nylimielisyyttä.\n\n»Sinä... paraskin.»\n\n»Niin, minä tunnen nyt taas voimakkaasti, että minusta, täytyy tulla\nsotilas.»\n\n»Älä lörpöttele. Sinä olet lapsellinen.»\n\nPoika taitaa hieman loukkaantua. Kaikessa tapauksessa hän vaikenee.\n\nHe ovat edenneet kauemmaksi keskikaupungille ja joutuneet suuren,\nkirkkain valoin mainostetun kahvilan kohdalle.\n\n»Tarjoaisit tuonne, minun niin tekisi mieleni kerran käydä siellä»,\nesittää tyttö.\n\nPojan ilme muuttuu araksi. Hänen innostuksensa, jota tytön kylmä\nkohtelu jo on huomattavasti miedontanut, raukeaa lopullisesti.\n\n»Minulla ei... minulla ei ole niin paljon rahaa», tunnustaa hän\nujoillen.\n\nTyttö naurahtaa.\n\n»Oletpa sinä kavaljeeri.»\n\n»Sitäpaitsi minun täytyy mennä kotiin, etten saa moitetta.»\n\n»Niin minunkin pitäisi, mutta kun kerran olen päässyt ulos, tahtoisin\nkäyttää aikani tarkkaan. Tunti sinne tai tänne. Mutta kun ei ole rahaa,\nniin ei ole. Ei minullakaan.»\n\n»Ethän sinä tästä pahastu, Irene?»\n\n»En tietysti. Minkäs sinä sille voit. Minun vain pitää hankkia\nitselleni rikkaampi kavaljeeri.»\n\nTytön äänessä on totta ja leikkiä, ehkä sentään enemmän leikkiä.\nPoikaan hänen sanansa kuitenkin sattuvat kipeästi.\n\n»Älä tee sitä.»\n\nMelkein rukoillen hän virkkaa:\n\nHe astelevat jonkun matkaa verkalleen ja vaiteliaina. Asema-aukion\nsivustalla loistaa tanssiravintolan vihertävä, käärmemäinen valomainos.\n\n»Minkähänlaista tuolla olisi», lausuu tyttö puolittain omissa\najatuksissaan.\n\nPoika säikähtää.\n\n»Eivät koululaiset sinne saa mennä.»\n\n»Mutta kohta minä en enää olekaan koululainen.»\n\nPojan suu nytkähtää, muistutus Irenen eroamisesta sattuu häneen.\n\n»Älä eroa, Irene. Minä autan sinua aina, loppuun asti, kyllä me\npärjäämme. Ethän eroa?»\n\n»Eroan minä.»\n\nSe kuulostaa niin varmalta, että pojan pää ikäänkuin painuu alemmas,\neikä hän osaa enää puhua mitään.\n\nHetken päästä tyttö huomauttaa:\n\n»Käänny sinä tästä kotiisi, kun sinun kerran pitää olla siellä niin\ntäsmälleen.»\n\n»Minä saatan sinua», hätääntyy poika; »enhän voi sinua jättää yksin».\n\n»Minä kuljen kyllä yksin. Tottele nyt ja mene kotiisi.»\n\nTytön ääni on varma, hän pysähtyy kadunkulmaukseen. Pojasta tuntuu,\nkuin olisi itku tulossa.\n\n»Etkö sinä vähääkään välitä minusta?» kysyy hän hiljaa ja arasti.\n\nIrene katsoo häntä kuin arvioidakseen, minkälaisin tuntein tuollaista\nolisi kohdeltava. Sitten hän sanoo välinpitämättömästi:\n\n»Älä kysele sellaista.»\n\nHe eroavat, ja tyttö menee tuttua tietä taakseen katsomatta. Poika sen\nsijaan jää seisomaan kulmaukseen niin kauaksi kuin tyttöä vähänkin\nnäkyy väen vilinästä. Sitten hän nopeasti, aivan kuin jotakin paeten,\nlähtee kotiinsa päin. Hänen sisässään polttaa ensimmäisen rakkauden\nkeveästi kalvava tuli.\n\n\n\n\n6.\n\n\nToukokuun lopun sunnuntaiaamu on valjennut suuren ihmispesänkin ylle.\nSe on valjennut oikeastaan aikoja sitten, sillä aurinko katselee jo\nkorkealta. Etukaupungin pihamaalle asti sen lämpöiset säteet eivät\nkuitenkaan ylety, vain läntisen nurkkauksen yläikkunoihin taitaa\nhäilähdellä muutamia valoläikkiä.\n\nIrene Vaisto venytteleiksen vielä vuoteessaan. Kaihdin on nostettu\nikkunan edestä, hänen tekisi mielensä avata se, sillä hän on nähnyt\nvaloläikän läntisestä nurkkauksesta ja tietää siitä, että ulkona on\nkaunis sää; mutta tämä ikkuna on niin onnettoman alhaalla, että pikku\npojat voisivat ulkona peuhatessaan pistää päänsä siitä sisään, ja häntä\nhaluttaa vielä loikoa.\n\nHän ajattelee. Ikkuna on johtanut mietteet taas monta kertaa käydyille\nladuille. Minkä takia senkin täytyy olla niin alhaalla, miksi he asuvat\ntäällä alakerrassa, tällaisessa murjussa? Tietysti siksi, että isä on\nvain työmies, puuseppä. Taistonkin kotona on varmaan toisenlaista.\nHän saa nytkin loikoa avoimen ikkunan tuulettamassa huoneessa. Hän\npuhui taas elokuvista tullessa siitä pitämisestään... Pyh, koulupojan\npitämistä. Olisipa hän virkamies tai edes useamman vuoden ylioppilas!\nMutta vain viidesluokkalainen. Mitäpä ajatella häntä. Ja pitää... se on\nniin pientä, koulupoikamaista.\n\nHänen katseensa sattuu kuvastimeen, ja hän nousee. Hänen täytyy katsoa\nitseään: onko hän kovin koulutytön näköinen. Ainainen vahinko, ettei\ntästä peilistä näy koskaan vartalon viivoja... hän on lukenut niistä\nromaanista. Tämä on hänen ensimmäinen yöpukunsa, äidin ostama; sen\naukeamasta näkyy kaareva kaula, aika sievä, mutta puku on flanellinen.\nHienoilla naisilla on silkkiset ja aivan eri muotoiset kuin tämä,\nmutta hän ostaa sitten, kun saa hyvän paikan. Tukka on iloisessa\nsekasorrossa; se kuitenkin kehystää somasti yön jälkeen hieman tahmeita\nkasvoja. Eivätkö nämä kasvot sentään olekin jo täysin kehittyneen\nnaisen?\n\nÄiti tuo Irenelle kahvia kamariin. Sunnuntaiaamuisin hän tekee\nsen palveluksen tyttärelleen, jota hän salaisesti ihailee. Se on\nymmärrettävä äidillinen tunne, joka ilmaiseiksen tällaisina pieninä\npalveluksina, mahdollisesti myös jonakin pitkänä, tarkastavana\nkatseena, mutta ei koskaan sanoina. Hän oikeastaan pitää Ireneä jo\ntäysikasvuisena, neitinä, vaikka joka kerta, kun joku naapurin vaimo\nosuu sellaista viittailemaan, hän sanoo hymyillen: »Lapsihan Irene\nvielä on.»\n\nPuuseppä Vaiston perheessä ei yleensä puhuta paljon. Silloin, kun\nIrene vielä oli lapsi, äiti kyllä jutteli hänelle sellaista tavallista\nleperrystä, jota äidit lapsilleen haastelevat. Isäkin siihen aikaan\notti hänet joskus syliinsä, varsinkin sunnuntaisin, jolloin hän oli\nparemmissa vaatteissaan, leikkikin hänen kanssaan ja hymyili. Sitten\nisä alkoi sisäisen vammansa vuoksi käydä äreäksi, eikä hän enää moneen\nvuoteen ole hymyillyt, ei edes vieraidenkaan aikana. Äitikin on käynyt\nvaiteliaaksi. Asiat on ehditty puhua jo lähes parikymmenvuotisen\navioliiton aikana, eikähän tällaisen perheen elämässä paljon uutta\ntapahdu. Näin sunnuntaisin, kahvia tuodessaan, äiti kuitenkin on\npuheliaampi. Nyt hän tiedustaa, aikooko Irene todellakin erota\nkoulusta, sitä kun ei vielä ole varsinaisesti päätetty.\n\n»Mitäpähän minä siellä teen, aikaihminen; kai minun täytyy ryhtyä\nhuolehtimaan itsestäni», vastaa Irene välinpitämättömästi.\n\n»Saaneeko noita paikkojakaan, kun on tällainen aika ja entisiäkin\nerotetaan.»\n\n»Kai nyt maailmaan vielä yksi mahtuu.»\n\n»Älähän sano. Mutta tee kuinka tahdot, en minä pakota jatkamaan, kun\nvain isäsi suostunee.»\n\n»Kyllä hän suostuu, enkä minä kuitenkaan enää syksystä mene kouluun.»\n\nSe asia jää siihen. Äidillä ei ole sanottavasti kehittynyttä ylpeyden\ntunnetta. Talon toiset vaimot ovat usein hänelle sanoneet, että\n»kyllä kai sinä tulet kopeaksi, kun joskus kävelet valkolakkisen\ntyttäresi rinnalla», ja silloin hänenkin silmiensä edessä on välähtänyt\ntuollainen kuva, vaikka hän onkin vastannut, ettei sellaista päivää\ntule koskaan. Sekin pieni unelmantapainen on kuihtunut, kun Irene viime\naikoina on niin vastahakoisesti lähtenyt hänen mukaansa.\n\n»Puhutaan nyt siitä kouluasiasta isälle. Täytyyhän se jo saada\nselväksi», sanoo äiti.\n\n»Mitäpä siitä on puhumista, — minä eroan joka tapauksessa.»\n\n»No mutta, Irene, kyllä isän suostumus on saatava.» Aamiaisella, joka\nsunnuntaina syödään samaan aikaan kuin arkisinkin, isän aamiaistuntia\nnoudatellen, ollaan jälleen hiljaisia. Äidin sydämellä on nyt Irenen\neroasia, mutta isän vaiteliaisuus, joka lähentelee synkkyyttä, sulkee\nsanat suuhun.\n\nRuokailun juuri päättyessä astuu keittiöön nuori mies. Hän on\nisän työtovereita, Reino Valo, joka silloin tällöin pistäytyy\nsunnuntaivieraana. Hän on vankkarakenteinen, urheilijatyyppi, jossa ei\nole mitään työn lyömää leimaa.\n\n»Ohoh, taisin tulla ruokarauhaa häiritsemään», sanoo hän kohta ovelta.\n\n»Ei mitään, lopettelemme tässä juuri», ehättää äiti selittämään, ja\nVaisto itsekin saa nyt sanat suuhunsa:\n\n»Mitäpähän erityistä ruokarauhaa tämä köyhä tarvinnee... istu hetkeksi,\nkunnes naiset ennättävät siivota tuolla kamarin puolella. Siellä taitaa\nolla vielä kaikki levällään näin pyhäaamun kunniaksi.»\n\n»Kyllä siellä on siistitty», sanoo äiti Vaisto, »sopii sinne mennä».\n\n»Mitäpä tässä sisällä... kovin on keväinen ilma ulkona», huomauttaa\nReino. »Olin jo tuolla kentällä tänä aamuna vähän treenaamassa,\npoikkesin muuten vain vanhoja tuttuja katsomaan. Meinasin, että jos\ntämä Irene lähtisi vähän jaloittelemaan.»\n\n»Teidänkö kanssanne?»\n\nIrene hiukan kuin hätkähtää Reinon ehdotusta. Se tulee hänelle\nyllättävänä, sillä Reino, joka on heillä käynyt ennenkin ja kuutisen\nvuotta häntä vanhempana joskus lapsena yritteli vähän leikkiäkin hänen\nkanssaan, ei ole nyt enää vuosikymmeneen pyytänyt häntä minnekään\nkahden kesken.\n\n»No, vaikka minunkin kanssani; eihän tuo mikä synti liene, onhan ennen\nlapsinakin yksissä kuljettu.»\n\nIrene silmäilee nopeasti Reinoa. Tämä on komea poika, ruumis\nsopusuhtainen ja vankkarakenteinen. Pukukin on siisti, kaulus puhdas\nja solmio hyvin sidottu. Hänen mieleensä juolahtaa Taisto, jonka\nposkilla joskus läikähtelee kummallinen puna ja jonka koko olennossa on\nalituista hermostumista. Reinon poskien puna on tasaista, tervettä ja\nvoimakasta. Hänen mielessään tapahtuu vertailu, jonka tulos kallistuu\nReinon puolelle. Sitten hän huomaa Reinon kädet, jotka ovat isot ja\nkuin sierettyneet. Niistä sittenkin tuntee työmiehen.\n\n»En minä tiedä...», venyttää hän epäröiden.\n\nSilloin isä tarttuu puheeseen:\n\n»Kyllä sinä voit mennä. Etpähän sinä ole liikaa ulkona liikkunutkaan.»\n\nÄiti on epäilevällä kannalla, mutta kuultuaan isän kehoituksen hänkin\nilmaisee myöntymyksensä.\n\nIrenen on vaikea ratkaista. Tuo nuori mies jollakin tavoin miellyttää\nhäntä, mutta toiselta puolen häh vetää Irenen jonnekin oudolle alalle,\nirti tavallisista unelmista.\n\n»Niin, minun nyt vain pisti päähäni; arvelin, että voisihan tämä Irene\nnyt käväistä vanhemman lapsuudentuttavansa kanssa pienellä kävelyllä.»\n\n»Minä lähden», sanoo Irene yhtäkkiä päättävästi.\n\nEsikaupungin vieressä on hiukkasen tätä korkeampi mäki, joka sitten\npaikoitellen jyrkästi laskeutuu läntiselle puolelleen. Asutus\nolisi mielellään tunkeutunut sille mäelle asti, mutta sitä on\ntarkoituksellisesti suojeltu, luultavasti tulevan suurkaupungin\nkeuhkona. Vain vanha ravintola on saanut oikeuden oleskella edelleen\nharjun itäisellä puoliskolla muistuttamassa niistä ajoista, jolloin\ntämä paikka vielä oli etäinen keskikaupungilta lähtien ja jolloin sinne\nvetäydyttiin kuin maaseudun rauhaan.\n\nMäen alla, laaksossa, puikkelehtii nyt somia, hiekoitettuja polkuja,\njotka kiertelevät lintulammikkoa ja houkuttelevat keväisinä ja\nkesäisinä sunnuntaipäivinä pääkaupungin väestöä pienelle huvikävelylle.\nTänään paistaa aurinko tulisena ja kiehtovana, ehkä ensimmäisen kerran\ntänä vuonna se on niin valloittavan keväinen.\n\nNuori tyttö ahmii aurinkoa. Hän on viime aikoina nähnyt sitä liian\nvähän. Hän on tuntenut olevansa liian iso juostakseen ulos ja\nkääntääkseen kasvonsa päivää kohti ja säästääkseen iloisesti tirskuen\nsilmiään sen polton kohdatessaan, kuten hän toisten tyttöjen lailla\non tehnyt lapsena. Sitäpaitsi tämä nuoriso ei yleensä osaa nauraa\nauringolle keväisin, jolloin sen luomiskyky alkaa kehittyä. Se odottaa\nkesäisiä hiekkarantoja, joilla kevyen uimapuvun verhoamina, huimaavan\nsuurina joukkoina, näytellään ruumiin siroutta ja syyspuolen tullen\nkilpaillaan ihon tummuudella. Nuori polvi on kadottanut rakkauden\naurinkoa kohtaan, se palvoo sitä muotisyistä.\n\nMutta aurinko osaa pakottaa varsinkin nuoren ihmisen palvelijakseen.\nSe tekee sen ikuisen hellyytensä voimalla. Irenekin tuntee nyt,\naurinkoisena toukokuun sunnuntaina, tämän ihmeellisen herkän\npakotuksen, joka panee hänet huudahtamaan:\n\n»Täällä on ihanaa. Eikö teistäkin?»\n\n»On, ihanaa on, minä sain kokea tämän ihanuuden jo aamulla, ja siksi\ntulinkin Ireneä hakemaan... Saanen kai sanoa Ireneksi, minun on niin\nvaikea teititellä, kun olemme tavallaan yhdessä siellä laitapuolella\nkasvaneetkin. Sanoisi vain Irenekin minua Reinoksi kuten ennenkin.»\n\n»Minusta on niin outoa.»\n\n»Miten niin? Ei suinkaan koulunkäynti etäännyttäne ihmisiä toisistaan.»\n\n»Ei kai se, mutta muuten tuntuu niin omituiselta-»\n\n»Mehän olemme molemmat työläiskodin kasvatteja.\n\nLuulisi sen sopivan.»\n\n»Koetetaan nyt.»\n\nTyttö tuntee kuitenkin, että hänen rinnallaan astelee vieras mies,\nhänelle hyvin kaukainen. Hän jollakin tavoin ihaileekin miestä, tämän\nvoimakasta ja kaunista ulkomuotoa, mutta muistaa ison ja kovanahkaisen\nkäden, jonka puristus kotona teki melkein kipeätä.\n\nAurinko on nyt hyvin korkealla. Joskus käytävän mutkassa se sattuu\nsuoraan poskiin, ja tytön kasvoille ilmestyy viehkeä hymy, vaikka\nsilmät täytyykin sulkea sädekimpun polttavan tulen vuoksi. Hän on\nilmeisesti hyvällä tuulella, ja hänen tekisi mielensä istua tuohon\nkäytävälle ja heittää hiekkaa päälleen kuten ennen lapsena. Hän\nilmaisee tämän yhtäkkisen halunsa seuralaiselleen.\n\n»Vieläkös sinä elät lapsuuden maailmoissa?» kysyy Reino katsoen tyttöön.\n\nIrene säikähtää niinkuin hänet olisi tavattu jostakin sopimattomasta.\n\n»En juuri... mistä lie juolahtanut mieleeni.»\n\n»Eihän siinä mitään sopimatonta ole, en minä sen vuoksi. Päinvastoin se\non hyvin miellyttävää. Nykyiset nuoret tahtovat perin helposti tulla\nvanhoiksi. Lapsellisuus ja leikkimishalu ovat hyvän sydämen merkki.»\n\n»Höpsis», sanoo tyttö, joka nyt on aivan riehakkaan iloinen. »En minä\nsentään ole enää mikään lapsi. Minä rupean kohta itse ansaitsemaan.»\n\n»Vai niin. Eikö olisi parempi käydä vielä koulua?»\n\n»Ei se sovi aikaihmiselle.»\n\n»Eivätkö vanhemmat salli?»\n\n»Kyllä, mutta minä en halua.»\n\n»Kummallista», ihmettelee Reino, »toiset kävisivät mielellään koulua,\nmutta heillä ei ole siihen tilaisuutta».\n\n»Olisitteko... olisitko sinäkin käynyt?»\n\n»Olisin kyllä, mutta vanhemmillani ei ollut siihen varaa. Nyt minä\nkoetan korjata, mitä vielä korjattavissa on, työväenopistossa..»\n\n»Oletko sinä niin opinjanoinen?»\n\n»Jokainen terveesti ajatteleva ihminen on sellainen. Vasta maailmalla\nhuomaa, kuinka tarpeellista koulunkäynti olisi ollut.»\n\n»Minusta se on vähän lapsellista.»\n\n»Vai niin. Ehkä sinäkin joskus tulet toisiin ajatuksiin.»\n\n»Ja olenhan minä jo maleksinut tarpeeksi koulussa.»\n\n»Miksi ei, jos sen ottaa siltä kannalta, mutta ei oppia koskaan liikaa\ntule.»\n\n»Saan kai minä nyt jo jonkin paikan.»\n\n»Kenties... vaikka aika on vaikea.»\n\nHe istahtavat syrjäiselle penkille, ja hidas keskustelu siirtyy\nmuihin asioihin. Sunnuntaikävelijäin virta on paisunut, sen värikkyys\nkiinnittää heidän huomiotaan. Huomioiminen on kuitenkin enemmän\nulkokohtaista, ajatus tuskin lähtee mukaan. Heidän editseen kulkee\nihmiskohtaloita, mutta kumpainenkaan ei näe niitä sellaisina. He ovat\nliian nuoria, varsinkin tyttö, jolla ei ole elämästä muuta käsitystä\nkuin hämärä, aavisteleva unelma.\n\nKun he auringon jo siirryttyä viistoon korkeimmalta kohdaltaan\nastelevat Irenen kotia kohti, palaa poika vielä heidän aikaisempaan\nkeskusteluunsa:\n\n»Tulisit nyt, Irene, syksyllä työväenopistoon.»\n\nTyttö katsoo häneen hämmästyneenä.\n\n»Onko siellä minulle mitään oppimista?»\n\n»Totta kai, paljonkin.»\n\n»Minä luulin, että se on jotakin sellaista... kansakoulun tapaista.»\n\n»Ei sentään. Kyllä siellä varmasti on sinulle sopivia aineita, —\nkieliäkin. Tuletko?»\n\nTyttö miettii. Hänen mielessään vilahtelee tulevaisuuden kuvitelmia.\n\n»En tiedä... ehdinkö... ja sopiiko tulevan paikkani vuoksi.»\n\n»Aina sitä ehtii, jos on halua, eikä paikka saa mitään määrätä ihmisen\nopiskelussa.»\n\nReino tulee Irenen mukana sisälle. Hän haluaa vielä haastella\nvanhemman ammattitoverinsa Vaiston kanssa. Puhe kääntyy kohta Irenen\nkoulunkäynnin lopettamiseen. Äiti on ilmaissut isälle Irenen päätöksen.\n\n»Vai niin, vai aikoo tämä meidän tyttö erota koulusta?» sanoo Vaisto\nmiltei tavallistaankin totisemmin.\n\nIrene hätkähtää. Vaikka hän on mielestään asian loppuun ajatellut ja\nvaikka siitä on ollut puhetta äidinkin kanssa, tuntuu se nyt tavallaan\nuudelta, kun isä siihen tarttuu. Hän tuntee vähän epävarmuutta\nvastatessaan:\n\n»Kyllä minä aion.»\n\n»Mutta jos minä kiellän.»\n\nTätä mahdollisuutta Irene ei ole ottanut lukuun. Hän tuntee isän\ntotisuuden ja hermostuneen päättäväisyyden, mutta hänhän on iso tyttö,\naikuinen, jonka täytyy jo saada määrätä asioistaan.\n\n»Mitä varten isä kieltäisi?» sanoo hän epäröivästi.\n\n»Sitä varten, että sinulla on aikaa käydä koulua, eikä oppi tieltä\ntyönnä. Luuletko sinä, että tämä työläisen elämä on niin herkkua? Jos\nminulla olisi aikanaan ollut tilaisuutta koulunkäyntiin, niin minä\nolisin lukenut vaikka kuinka pitkälle. Työläisihmisen täytyy pyrkiä\nparemmille päiville, jos siihen vain on mahdollisuutta.»\n\n»Niin minä pyrinkin. Minä menen konttoriin.»\n\n»Menet jos pääset. Senvertaisella koululla ei vielä pitkälle potkita.»\n\n»Ovatpahan toisetkin päässeet.»\n\n»Kenties, jos on ollut onnea... Minä en ymmärrä, miksi sinä luopuisit\nkoulusta, kun siihen ei ole mitään pakkoa, minun vielä jaksaessani\ntehdä työtä.»\n\n»Minä en siellä kuitenkaan menesty.»\n\n»Menesty... mikä siinä, ettet menesty... Menestyväthän toistenkin\nlapset, etkä suinkaan sinä ole sen huonompi päästäsi kuin muutkaan.»\n\nIrenen mieleen johtuu, että olisi parasta sanoa suoraan totuus, sanoa,\nettä koko koulunkäynti on niin »mälvää», mutta toiselta puolen hän ei\nuskalla kiristää tilannetta.\n\n»Minulla ei ole lahjoja lukemiseen», estelee hän, »ja minä haluan tehdä\ntyötä».\n\n»Kyllä työtä aina tehdä saa, mutta pitäisi voida valita työnsä. Vai\nmitä Reino ajattelee, onko tämä ruumiillinen työ niin kovin herttaista?»\n\nReino ei ole tahtonut puuttua asiaan, vaikka hänen olisi tehnyt\nmielensä sanoa jotakin Vaiston itsepäisyyden lauhduttamiseksi. Nyt hän,\nkun suoraan kysytään, katsoo sopivaksi vastata.\n\n»Kyllä minä sitä samaa jo viittailin Irenelle, mutta hän näyttää\npysyvän lujana päätöksessään. Turha häntä on pakottaa, jos kerran ei\nole omaa halua. Ja onhan niitä opiskelemismahdollisuuksia myöhemminkin,\njos se pää tulee.»\n\nPuuseppä Vaisto miettii. Häneltäkin näyttää unelma särkyneen, ja se\nkoskee häneen.\n\n»Voi olla niinkin. Ajatellaan asiaa, onhan tässä nyt vielä aikaa.»\n\nHän sanoo sen niin hiljaisesti ja säyseästi, että siitä voi lukea\nmelkeinpä myöntymyksen. Irene ymmärtää sen, ja hän tuntee halua ottaa\nisäänsä kaulasta ja kiittää. Hän ei sitä kuitenkaan tee, sillä isä\non jokseenkin kauan ollut hänelle etäinen henkilö, jonka tahto aina\nennen on hallinnut, mutta nyt tuntuu kuin sekin olisi murtumassa. Hän\non kuitenkin sisimmässään onnellinen. On niinkuin avaraan maailmaan\njohtava portti raoittuisi saranoillaan.\n\n\n\n\n7.\n\n\nToukokuun viimeiset viikot ovat lentäneet ohitse. Kevään nopea\nherääminen on kadonnut niiden mukana, ja luonto alkaa kypsyä kesään.\nKoululaisten jännittävin tuokio on lähellä. Nykyajan koulunuoriso\nelää enimmäkseen kevätjännityksen varassa. Levoton aika tempaa nuoren\nmielen mukaansa, ja harrastukset hajautuvat laajemmille aloille kuin\nennen. Kehityksen järkkymättömän kiivaasti pyörivä ratas antaa vauhtia\najan sykkeelle. Nyt kasvetaan nopeasti, tyttö- ja poikaikä sivuutetaan\nmelkein huomaamatta.\n\nKoulu tosin jonkin verran pitää yllä nuorukaismieltä. Sen ovesta\nlehahtaa vastaan entistä hulluttelevan nuorukaisiän henkeä, joten\nkoulun seinien sisällä joskus viehätytään pieniin kepposiin ja hieman\nlapsekas mieliala herää hetkeksi. Ja keväällä koulu, kuten sanottu,\npitää yllä pientä jännitystä. Sen laukeaminen ei tosin ole millään\ntavalla järkyttävää, sitä tuskin enää sitten huomataankaan, mutta\nviimeisen kouluviikon on kuitenkin omituinen olo.\n\nTaistolle kevään loppuviikot ovat olleet tuskallisia Irenen päätetty\neroaminen koulusta on tuntunut hänelle merkitsevän melkeinpä ikuista\neroa. Hänen polttava nuori tunteensa on saanut tyydytyksensä tytön\nläsnäolosta, läheisyydestä koulutuntien aikana ja siitä tietoisuudesta,\nettä taas huomenna ollaan samalla tavoin yksissä. Mutta nyt tulee\nkesä, hänen nuoren rakkautensa ensimmäinen kesä, jonka hän saa viettää\näitinsä ja osaksi isänsä kanssa kaukana maaseudulla, eikä Irene enää\nsyksyllä ole hänen lähellään. Tyttö on konttorineitinä eikä huomaakaan\nhäntä, koulupoikaa. Tämä ajatus synnyttää epätoivon pojan sydämeen.\n\nHän laskee vuosia: kolmen vuoden perästä hän on ylioppilas — voi kuinka\npitkä aika onkaan kolme vuotta! Ja sittenkin hän on vasta ylioppilas.\nUpseeriksi aikoessaan hänen täytyy ensin palvella asevelvollisena\nviisitoista kuukautta, minkä jälkeen hän on reservivänrikki. Sitten hän\nei kenties ehdi kadettikouluun vielä seuraavanakaan vuonna — voi voi,\nvasta neljän vuoden perästä hän pääsee upseeriksi!\n\nSiis vielä seitsemän vuotta. Ja mikä hän silloin on? Vänrikki.\nPaljonkohan vänrikki saa palkkaa? Hän ottaa selvän ja vertaa vänrikin\npalkkaa isän tuloihin. Voi, kuinka se tuntuu pieneltä. Mutta onhan\nvänrikkejä naimisissa, ja Irene pitäisi paikkansa ansaiten lisää.\nVoikohan sentään upseerin rouva olla työssä? Hän hankkii siitä tietoja:\non niitä, luutnanttien ja kapteenienkin rouvia. Siis seitsemän vuotta!\nEi, kuusi vain, sillä hän menee sotapalvelukseen koulusta suoraan ja\nehtii kadetiksi heti asevelvollisuutensa suoritettuaan. Niin kai se\nasia yleensä järjestetäänkin. Mutta kuitenkin kuusi vuotta, liian pitkä\naika. Hän kyllä jaksaisi odottaa, mutta entä Irene? Naiset ovat niin\nheikkoja ja huikentelevaisia, ne eivät ajan mittaan kykene antamaan\narvoa uskolliselle rakkaudelle.\n\nSitten Taiston mielessä kehittyy uusi suunnitelma: hän lukee nyt\nkesällä kuudennen luokan ylitse, siinä säästetään vuosi. Tämä on hyvä\najatus, ja siten voi Irenellekin näyttää, mitä kaikkea suuri rakkaus on\nvalmis uhraamaan. Taisto innostuu uuteen keksintöönsä ja esittää sen\nvälittömästi isälleen.\n\n»Ole hupsimatta, mikä hätä sinulla on», sanoo isä ottaen poikansa\nehdotusta tuskin vakavalta kannalta; »mistä sinä tuollaista olet saanut\npäähäsi?»\n\n»Minä tahdon päästä nopeammin valmiiksi.»\n\n»Kyllä sinä kerkiät, vaikka kaikki käy oikeassa järjestyksessäkin.\nSitäpaitsi sinä olet nuorimpia luokallasi, eikä sinulla ole mitään\nkiirettä.»\n\nTaiston päähän pälkähtää äkkiä ajatus tunnustaa kaikki isälle, mutta\nhän ei löydä sanoja. Heidän suhteensa on aina ollut jokseenkin\nvirallinen, isä ei ole välittänyt hänen asioistaan. Äidille kenties\nvoisi puhua, mutta hän ei kykene ratkaisemaan tätä kysymystä, tuskin\nauttamaankaan, sillä hän on yhtä avuton isän edessä. Taisto ymmärtää\nsen ja vaikenee pääasiasta, koettaen vain puolustaa esitystään.\n\n»Onhan sellaista ennenkin tapahtunut, että joku on kesällä lukenut\nluokan ylitse.»\n\n»On kyllä, mutta sinun hermoillasi ei lueta, eikä ole tarviskaan»,\nsanoo isä, ja keskustelu on loppunut.\n\nTaistosta tuntuu kuin hän olisi nyt hukannut viimeisen\nmahdollisuutensa. Nuo hirvittävät vuodet kaatuvat hänen ylitseen, ne\ntuhoavat hänen onnensa, elämänsä. Häntä ei ymmärretä kotona. Siellä\neletään isän virastoelämää kellon mukaan.\n\nHänen sydämensä hätä lisääntyy sitä mukaa kuin tutkintopäivä lähenee.\nHän vähitellen aivan kuin jähmettyy, sillä hän ei enää keksi keinoa\nestääkseen odottamassa olevaa kaameata tapahtumaa, eroa Irenestä.\nLopuksi hän koettaa ajatella aihetta jäädä kaupunkiin kesäloman\najaksi, voidakseen olla tytön lähellä. Luokan yli lukeminen olisi\nollut hyvä syy, mutta sen on isä kylmästi tehnyt tyhjäksi. Viimeisen\nkouluviikon alussa hänen päähänsä pälkähtää: ehdot! Silloin hän saisi\njäädä niitä lukemaan... Mutta jos isä ryhtyisikin itse opettajaksi\nlomansa aikana, hänellähän on kuusi viikkoa vapaata. Tai otettaisiin\nmaalle kotiopettaja. Ja missä aineessa hän voisi järjestää itselleen\nehdot — nyt enää. Häntä harmittaa, kun ei tullut aikaisemmin tätä\nmahdollisuutta ajatelleeksi. Kenties siinä olisi ollut pelastus ja\nkosto isälle, joka ei anna hänen lukea luokan ylitse. Nyt vierii\nviimeinenkin kouluviikko loppuun, eikä mistään näy apua.\n\nTutkinnon edellisenä päivänä, jolloin on lomaa, Taisto tekee viimeisen\nyrityksen. Hän menee isänsä luo ja ilmoittaa haluavansa erota koulusta.\nIsä on aluksi aivan ymmällä. Hän ei lainkaan käsitä poikaansa, joka\non menestynyt koulussa hyvin ja jonka tulevasta lakimiesurasta hän on\nollut varma. Hän on kuvitellut olevansa pitkän lakimiessuvun kantaisä,\nvälirengas, joka johtaa talonpoikaisen Neuvolan suvun Suomen älymystön\nhuipuille. Hän voi vielä päästä esittelijäneuvokseksi, kenties\nministeriksikin johonkin virkamieshallitukseen, jollaisia on ollut ja\ntodennäköisesti johtuu vieläkin olemaan maan häilyvissä valtiollisissa\noloissa. Sitäpaitsi hänen mielestään juuri virkamieshallitukset ovatkin\nainoita sopivia, koska asiantuntemus on niissä parhaiten edustettuna.\nJa nyt hänen poikansa, suuren suomalaisen älymystösuvun toinen vesa,\njonka olemuksesta jo kaikki talonpoikaisuus olisi poissa, aikoo tyytyä\nkeskikoulusivistykseen. Silmänräpäyksessä kaikki nämä valmiit ajatukset\nkulkevat hallitussihteeri Neuvolan aivojen lävitse.\n\n»Sinähän olet aivan patahassu», sanoo hän; »en tiedä mitä ajatella\nmoisesta mielettömyydestä. Mikä nyt yhtäkkiä on pälkähtänyt päähäsi?»\n\n»Minä haluan päästä ansaitsemaan.» Taisto on edeltäkäsin miettinyt\nvastauksen.\n\n»Mikähän kiire sinulla on ansaitsemaan, kun kerran isäsi luona on\nleipää ja lämmintä. Sinä olet tänä keväänä yltynyt hulluttelemaan\nkaikenlaista. Ensin luokan yli lukeminen ja nyt eroaminen. Mitenkä nämä\nmolemmat sopivat yhteen?»\n\n»Kun isä kerran ei suostunut ensimmäiseen ehdotukseen, niin minä päätin\nerota.»\n\nTaisto ihmettelee itsekin, kuinka nopeasti hän keksi tämän vastauksen,\nvaikka ei ollut osannut valmistaa sitä etukäteen. Hallitussihteeri\nhuomaa, että tässä on käytettävä lievää kovuutta. Hän ei käsitä mitään\nmuuta kuin että poika on saanut joitakin tilapäisiä houreita mieleensä\nja että ne menevät kyllä ohitse kesällä, raikkaassa luonnonelämässä.\n\n»Sinä et päätä mitään. Minä päätän, että sinun on jatkettava kouluasi.»\n\n»Mutta minä en jaksa käydä niin kauan koulua!»\n\n»Hohhoh, sepäs ihme! Mies on väsynyt jo viidennellä luokalla.»\n\nTaistolta loppuvat vastaväitteet. Hän huomaa törmänneensä vuoreen.\nOikeastaan hän tiesi jo ennakolta esityksensä mahdottomuuden, mutta\nsydämensä hädässä ei voinut olla sitä tekemättä. Hän voisi sanoa isälle\nsuoraan, miten asia on, jos tämä vain jollakin tavoin siihen viittaisi,\nmutta isällä ei näy olevan aavistustakaan hänen tunteestaan. Taiston\nsisäinen kuohunta ei kuitenkaan jaksa pysyä kokonaan piilossa. Hän on\npakahtumaisillaan kurkkuun pyrkivästä itkusta.\n\n»Isä on julma!» purskahtaa hän ja juoksee huoneesta kuin henkensä\nedestä.\n\nHallitussihteeri jää ihmeisiinsä. Mikä kumma poikaan on mennyt? No,\naikaisin kehittyneen koulupojan keväthermostusta, miettii hän sitten;\nalkaneeko jo älymystön oikuttelu näkyä toisessa polvessa? Äitihän on\njotakin puolisivistynyttä ruotsalaista vahtimestarisukua. Hän syventyy\nhuolettomana lehtensä ulkomaanosastoon.\n\nTutkintopäivänä Taisto on kuin kuumeessa, joka polttaa hänen kasvonsa\nläikähtelevän punaisiksi. Hän on koettanut edellisinä päivinä saada\nIreneä mukaansa ulos, mutta tyttö ei ole suostunut. Milloin hän on\nsanonut olevansa velvollinen auttamaan äitiään, milloin hänen on ollut\nmentävä koettamaan uutta tutkintopukuansa, milloin mitäkin, aina vain\nesteitä. Tutkintoaamuna hän saa Irenen lupaamaan lähteä kanssaan\nkoulusta. Tämä lupaus rauhoittaa häntä, ja poskien levoton puna\ntasoittuu.\n\nTutkinnon päätyttyä molemmat nuoret rientävät omia teitään,\nkiinnittämättä huomiota toisten viidesluokkalaisten kyselyihin\ntodistusten yksityiskohdista. Taisto tuskin vilkaisee koko paperiin,\nse ei nyt ole tärkeä. Irene lukee todistuksensa joutuisasti läpi ja\nnyrpistää nenäänsä, se ei häntä siis täysin tyydytä. Samanluokkalaiset,\njotka muistavat Irenen eroavan koulusta, koettavat lausua hänelle\nhyvästejä ja toivottaa onnea. Varsinkin tyttöjä kiinnostaa hänen\nsiirtymisensä itsenäiseksi naiseksi.\n\n»Kuule, mitä sinä aiot?... Onko sinulla jo paikka? ... Voi, jos minäkin\npääsisin!»\n\nIrene irtautuu nopeasti tyttöparvesta ja rientää Taiston kanssa\nkadulle. Koulun hälinä jää hänen taakseen. — Kuulen tuon viimeisen\nkerran, — ajattelee hän ja huomaa ihmeekseen, että tähän ajatukseen\nliittyy hieman kaipausta. Se haihtuu kuitenkin kohta, sillä hän ei\nvielä ymmärrä jättäneensä jälkeensä kokonaisen jakson elämästään.\n\nTaiston mieli kuohuu vuolaana koskena. Tämä on hänen ensimmäinen\nrakkautensa, joka tavallisesti aina kääntyy mieluummin sisäänpäin ja\nsulkeutumuksessaan voi olla hyvinkin tuskallinen. Se on kuvitelmaa ja\ntäynnä rohkeita sanoja ja suunnitelmia silloin, kun ihastuksen kohde\non poissa ja sitä kärsitään yksinäisyydessä. Ihastuksen rinnalla se\nkutistuu pieneksi ja saamattomaksi. Tunne kiertää kuumeisena jossakin\nkauempana, eikä sen tulkiksi tule vapauttavaa sanaa.\n\nIrene on hiukan utelias, sillä Taisto on ilmoittanut haluavansa puhua\nhänen kanssaan tärkeästä asiasta. Hän ei oikeastaan ole vakavammin\najatellut poikaa; tämän nimi — vain pelkkä nimi — on johtunut hänen\nmieleensä joidenkin tapausten ja vertailujen yhteydessä, mutta sekään\nei ole herättänyt pysyväisempää ajatusta. Hän kyllä tietää, että\npoika pitää hänestä, on rakastunut omalla tavallaan, ja jokainen\ntällainen tapaus synnyttää naisistuvassa tytössä, kuten kypsyneessä\nnaisessakin, odottavaa uteliaisuutta. Irene ei ole vielä milloinkaan\nkuullut rakkaudentunnustusta, jollaisilla jotkut samanikäisetkin tytöt\novat kerskuneet. Kenties Taisto sen nyt tekee, ja hän koettaa miettiä,\nmitä siihen vastaisi. Hän mielellään houkuttelisi sen esiin sopivalla\ntavalla, mutta ei tiedä sanoja.\n\n»Mitä asiaa sinulla minulle on?» kysyy hän vihdoin, kun poika on vaiti,\nja huomaa samassa, että tämä oli hyvin epähienosti sanottu. Hänen\nposkilleen nousee hieman harmin punaa.\n\nPoika hätkähtää. Kysymys putosi kuin raskas järkäle keskelle hänen\najatusmaailmaansa ja hajoitti sen lasinhauraan rakennuksen.\n\n»Irene, minulla olisi paljonkin sanottavaa sinulle, mutta en minä\ntaidakaan nyt... tässä... kadulla...»\n\nPojan änkyttävä epäröinti hävittää Irenen äskeisen harmin, ja hänen\nuteliaisuutensakin katoaa.\n\n»Kyllä kai kadulla on puhuttu tärkeämpiäkin asioita», sanoo hän ihmeen\nkylmästi ja asiallisesti.\n\n»Irene, sinä et pidä minusta. Sinä olet aina niin tyly.»\n\nPoika virkkaa sen äkillisesti survaisten ja tuntee kuin helpoitusta.\n\n»Mistä sinä tiedät? Ethän sinä ole kysynytkään.»\n\n»Minä olen nähnyt sen... Kyllähän sinä tiedät, että minä pidän sinusta.»\n\nTaisto on mielikuvissaan suunnitellut tämän kohtauksen aivan\ntoisenlaiseksi. Hän on kuvitellut puhuvansa rakkaudestaan tulisesti\nja taivuttavasti. Hän on haaveissaan nähnyt Irenen silmien loistavan,\nposkien hehkuvan, ja sitten hän on kääntänyt katseensa Taistoon,\nihmeellisen katseen, jossa on ollut kosteutta, hellyyttä, ja sen\njälkeen Irene on lausunut hänen nimensä hiljaa, sointuvasti, pehmeästi,\nhyväillen. Ja vielä paljon muutakin on mahtunut näihin mielikuviin.\n\nNyt katu meluaa ja kuhisee heidän ympärillään, ja Taisto ikäänkuin\ntuntee hukkuvansa sen vilinään, ihmisvirtaan, joka vie hänet kauas,\nhyvin kauas Irenestä, johonkin outoon paikkaan, missä ei ole muuta kuin\ninhoittavan kylmästi ja ilkkuvasti nauravia vieraita kasvoja.\n\nTempautuessaan irti näystään Taisto huomaa Irenen katsovan häneen.\nTytön silmissä on veitikkaa. Hänenkö kasvonsa ne olivatkin, ne nauravat\nja ilkkuvat?\n\n»Mitä se sellainen pitäminen sitten on?» kysyy Irene. »Onko se hyvin\ntärkeätä?»\n\nTaaskin Taiston kurkkuun nousee jotakin ahdistavaa, se kohoaa sinne\nperin helposti, kun hänen mielensä katkeroituu. Kaikki on nyt\nsäpäleinä, unelmat ja toiveet.\n\n»En minä nyt voi puhua sinulle, mutta minä kirjoitan. Saanko?»\n\n»Tietysti, minä olen hyvin iloinen, kun joku muistaa.»\n\n»Muistatko sinä minua?»\n\n»Kyllä, olethan sinä ollut kiva kaveri.»\n\n»Mutta kirjoitatko myös?»\n\n»Saa nyt nähdä, minä olen koulussakin ollut niin huono\naineenkirjoittaja.»\n\nTaisto ei voi enää jatkaa keskustelua, joka on muuttunut luonteeltaan\naivan toisenlaiseksi kuin hän oli suunnitellut. Hän eroaa sopivasta\nkulmasta kotiinsa. Hyvästely on lyhyt ja asiallinen.\n\n»Milloin sinä lähdet maalle?» kysyy Irene.\n\n»Huomenna kai.»\n\nTaisto rientää kuin jotakin vainoavaa petoa pakoon. Hän on ennenkin\nlähtenyt samalla tavalla Irenen seurasta, mutta se peto tuntuu nyt\nolevan aivan hänen kintereillään, saavuttamassa.\n\nKotiin tultuaan hän menee huoneeseensa ja paiskautuu vuoteeseen. Äiti\nkyselee, onko hän sairas.\n\nPoika ei vastaa, vaan purskahtaa väkivaltaiseen itkuun.\n\n»Oliko sinulla epäonnea koulussa?» tiedustelee äiti huolissaan. »Missä\nsinun todistuksesi on?»\n\nTaisto kaivaa sen esiin taskustaan. Jumalan kiitos, huokaisee äiti.\nPoika on tilapäisesti pahoinvoipa, jännitystä kaiketi. Kyllä se siitä\npian menee ohitse.\n\n\n\n\n8.\n\n\nEnsimmäiset päivät koulun päätyttyä tuntuvat Irenestä omituisilta.\nHänen mielessään on ennen kesäloman alkaessa liikkunut jonkunlainen\nvapautumuksen tunne, johon tosin edellisenä keväänä oli sekautunut\nhiukan katkeruutta luokalle jäämisen johdosta, mutta nyt hänellä on\naivan uusi vaikutelma. Äiti antaa hänen nytkin, isän mentyä työhön,\nnukkua pitempään kuin tavallista, levätä kouluvuoden ponnistusten\njälkeen, kuten hän sanoo. Siinä suhteessa on siis kaikki entisellään,\nmutta eräänlaista sivumakua antaa tietoisuus siitä, ettei hän enää\nmilloinkaan mene kouluun. Tämä vapaus ei ole nyt tilapäistä, vaan\nvuodesta vuoteen jatkuvaa. Koulun orjuus on mennyt.\n\nTyön kahleet odottavat, mutta Irene ei tunne niiden puristusta, hänen\nmielestään työ on leikkiä. Lojuessaan vuoteessa liereillään hän\najattelee tulevaisuuttaan, itsenäistä elämäänsä. Jos hän saa hyvän\ntyöpaikan, muuttaa hän kotoa omiin oloihinsa. Mutta käyköhän se päinsä?\nIsä saattaisi vihastua, ja äiti varmaan surisi kovin. Mutta hänhän\nolisi silloin oma herransa, voisi tehdä mitä tahtoo. Sitäpaitsi hän\nkävisi usein kotona, toisi pieniä tervetuliaisia, antaisi äidille\nelokuvarahoja ja koettaisi joka tavalla olla vanhempiensa mieliksi. Se\nasia tuntuu järjestyvän hyvin.\n\nJoskus hänen mieleensä välähtää, että eiköhän pitäisi ensin hankkia\npaikka ja sitten vasta järjestellä tulevaisuuttaan, mutta ajatukset\nsivuuttavat sellaisen joutavanpäiväisyyden, joka varmaankin on helppo\nasia, ja pyrkivät suoraa päätä kauemmaksi.\n\nEräänä päivänä aamiaista syödessä isä sanoo:\n\n»Eikös se tämä meidän tyttö meinaakaan hankkia paikkaa? Lekottelee\ntässä vaan kaikessa rauhassa.»\n\nIsä on taas ärtyisellä tuulella. Hänellä on sisäinen vaiva, sen huomaa\nhänen nenänpielensä nytkähtelevistä uurteista.\n\nIrene ei ennätä vastata mitään, ja tuskin hän osaisikaan. Äiti ehättää\nväliin.\n\n»Mitäs se nyt vielä. Täytyyhän tytön toki vähän levätä koulun jälkeen..»\n\nNäyttää kuin isä haluaisi vielä jatkaa jotakin pistävää, mutta hän\nhillitsee itsensä ja sanoo vain lyhyesti:\n\n»Ei kannata kovin kauan lepäillä.»\n\nTämä lyhyt keskustelu jättää Irenen mieleen vaikutelman työnhaun\npikaisesta välttämättömyydestä. Muutoin saattavat välit isään kiristyä,\nkun koulusta eroaminenkin on tapahtunut oikeastaan vastoin hänen\ntahtoaan.\n\nHän ryhtyy yhdessä äitinsä kanssa tutkimaan tarkasti lehtien\nilmoitusosastoja. Paikkoja on yleensä hyvin vähän tarjolla, tai\njos on, niihin vaaditaan aina enemmän kuin Irenen tiedot ja taidot\nedellyttävät. Kirjeenvaihtaja, joka taitaa molempien kotimaisten\nkielten lisäksi saksaa ja englantia... täydellisesti italialaiseen\nkirjanpitoon perehtynyt naiskonttoristi ... Aina vain sellaisia ehtoja,\njoita Irene ei voi täyttää. Kokonaisen viikon mittaan lehdet eivät\nanna minkäänlaista apua. Minkävuoksi koulussa on opetettu kaikenlaista\nturhaa eikä mitään työnsaantiin tarvittavaa? tuskittelee Irene\näidilleen, joka on ihmeissään, kun on pitänyt tytärtään niin korkeasti\noppineena, että hänen pitäisi toki kelvata tuollaiseksi konttorirotaksi.\n\n»Keski-ikäinen herrasmies haluaa nuoren neidin tai lesken talouttaan\nhoitamaan. Vastaus valokuvan kanssa t.l. konttoriin nimim. X.»\n\nIrene kiinnittää äitinsä huomiota tämänlaiseen ilmoitukseen. Siinähän\nei ole muita pätevyysehtoja kuin valokuva. Hän ymmärtää itsekin,\nettä paikka ei ole hänelle kelpoisa ja että siihen sisältyy jotakin\nsopimatonta, mutta kun se on samalla palstalla muiden »palvelukseen\nhalutaan» — ilmoitusten kanssa, osoittaa hän sitä puolipiloillaan.\n\nÄiti sävähtää. Kuinka hänen tyttärensä voi huomioida tuollaisen\nilmoituksen?\n\n»Kyllä kai sinä itsekin tiedät, ettei sellainen paikka sovi kunnon\ntytölle?»\n\n»Mutta kun ei muitakaan ole tarjolla», väittää Irene yhä puoleksi\nleikkiä laskien.\n\n»Ei, lapsi kulta, leikilläänkään saa puhua sellaisista asioista.»\n\n»Millaisista?» inttää Irene.\n\n»No, kyllä noin iso tyttö jo ymmärtää, minkälaisia taloudenhoitajia\nhaetaan valokuvan mukaan... Jos nyt isäsi kuulisi.»\n\n»En minä isän kuullen sanoisisikaan.»\n\nViikkoinen sanomalehtien ilmoituspalstojen tarkkailu opettaa Irenelle,\nettä työpaikka ei ole aivan helpossa. Hänen koulussa oppimansa\nkirjanpito rajoittuu alkeisiin, pikakirjoitustaitoa ei ole lainkaan,\nja kielten osaaminen on niinikään varsin epämääräistä. Mihin pääsee\nkeskikoulun oppimäärällä? Hän havaitsee, että koulu ei rakenna mitään\nelämää varten. Sellaiseen työhön, mihin hänen tietonsa riittävät, olisi\nyhtä hyvin voinut päästä kansakoulun jatkoluokilta. Olisiko seurattava\nisän toivomuksia ja jatkettava vielä? Mutta mitä sitten tulee! Mihin\nhän pääsisi ylioppilaana? Olisiko siihen mennessä lisääntynyt mitään\nkäytännöllistä taitoa? Tuskinpa. Ja pääsisikö hän ylioppilaaksi?\nMatematiikka voisi tehdä tenän. Mutta ylioppilaastakin pitäisi lukea\neteenpäin, lukea, aina vain lukea eikä kenties sittenkään saavuttaa\nmitään.\n\nSitäpaitsi: hän ei voi lukea, hän ei jaksa käydä koulua. Hänestä\nse kaikki on niin lapsellista. Hän on iso tyttö, aikaihminen,\nnainen. Miltä nyt näyttäisi, jos hän joka arkipäivä marssisi kouluun\nkirjapinkka kainalossa? Ei, ei sinne enää, ei missään tapauksessa.\n\nKerran, sunnuntaiaamuna, tulee taas Reino Valo. Hän haluaa viedä Irenen\nMustikkamaalle. Olisi sopivaa paistattaa siellä tällainen aurinkoinen\npyhäpäivä, kun kesäkin on tullut näin aikaisin, eikä sitä taaskaan\ntiedä, kuinka pitkälle kaunista riittää.\n\nIrene panee vastaan. Hän ei halua Mustikkamaalle, Pihlajasaaressa olisi\nsiistimpää.\n\n»Kuinka niin?» väittää Reino. »Mikäs sen Mustikkamaan pilaa?»\n\n»Eikös siellä ole vain työläiskansaa?»\n\n»Ei se saarta likaa. Siellä vain tämä meikäläinen tuntee olevansa\nomassa ympäristössään... ja eikös Irenekin ole työläiskodin lapsi?»\n\nIrenen olisi siihen kysymykseen tukala vastata, mutta isä onneksi\nkerkiääkin ennen.\n\n»On kyllä. Mene vaan sinne Reinon kanssa.»\n\nÄiti olisi mielellään tukenut tyttärensä mielipidettä, mutta\nhuomattuaan isän asettuneen Reinon puolelle ei sano mitään. Irenekään\nei enää vastusta, vaikka hänen hyvä tuulensa onkin tiessään, ja hän\naavistaa tästä tulevan ikävän sunnuntain. Ehkä kuitenkin on parasta —\nlohduttautuu hän — mennä Reinon kanssa juuri Mustikkamaalle. Hänhän on\nkuitenkin työmies, ja jokainen sen varmaan huomaa.\n\nMustikkamaa on lähimpiä niistä kallioisista saarista, jotka\nkehystävät pääkaupungin rannikoita. Ne ovat kaupungin hupisaaria,\njoiden merenhenkeen on järjestetty helppo pääsy omia kulkuneuvoja\nomistamattomille. Niihin vaeltaa seesteisinä kesän sunnuntaipäivinä\npaljon ihmisiä, koko pääkaupungin väestö, jolla ei ole omia\nkesäasuntoja. Ennen arvokkaat rouvat liikkuivat Seurasaaren\npoluilla kannatellen pitkiä, raskaita hameitaan, suojaten päivän\nvarjoilla kasvojensa hipiää ja työntäen suojuksella hyvin verhottuja\nlastenvaunuja, joissa kitisi kärtyinen, kalpea perillinen. Nyt siellä\nkulkee kevyesti vaatetettuja ihmisiä, ja sen rannoilla ja töyränteillä\nlojutaan puolialastomina.\n\nLapsia kuljetetaan avonaisissa vaunuissa, ja ne kipristävät hauskasti\npientä naamaansa auringon siihen väkevästi sattuessa, mutta hymyilevät\nja nukkuvat pian lämpöisiin, terveyttä tuoviin säteihin. Seurasaarella\nvoi sentään vielä nähdä päivänvarjon, sillä se on jollakin tavoin\naristokraattisempi suvisaari kuin toiset pääkaupungin lähiseudut,\nja vanhat rouvat pistäytyvät sinne joskus verestämään nuoruutensa\nmuistoja, kävelyttämään haalistuneen päivänvarjon suojaamina ainoita\nystäviään, ylönsyöneitä koiriaan, ja lievästi sadattelemaan nykyajan\nalastomuutta.\n\nMuualla kukoistaa luonnonmukainen rantaelämänä tuoreena ja\ntäydellisenä. Se alkaa pääkaupungin omasta hiekkarannasta ja\nlevittäiksen läheisten, kallioperäisten saarten hiukan merellisen\nyksitoikkoiseen, mutta raikkaaseen ja uhkeaan seppeleeseen.\n\nMustikkamaa on etupäässä ruumiillisesta työstä elävien kesäinen\nsunnuntaisiirtola. Sinne suuntautuu loputon ihmisvirta pitkin\npyhäpäivää. Alituisesti kaupungin ja saaren väliä kyntävien laivojen\nmatkustajista kuvastaa työläiselämän muotoja: totisia, hillittyjä\nkasvoja, joista on vaikea arvata ikää, sillä niihin ovat piirtyneet\nahkeran elämän juonteet. Kuka voi sanoa, ovatko ne olleet siinä\nkymmenen vai kaksikymmentä vuotta? Mutta sinne vaeltaa myös reipasta,\nurheilun kasvattamaa nuorisoa, johon työ ei ole ainakaan vielä painanut\nleimaansa ja jonka huulilta helähtää elämäntäyteinen nauru. Saarella\nluonnonelämä viriää terveenä ja sopusuhtaisena. Isompia ja pienempiä\nryhmiä, joissa alastomuus rehoittaa, on melkein kiinni toisissaan,\nmutta kukaan ei ole toisensa tiellä; kaikki ovat tavallaan samaa\nperhettä, vaikka jokaiselle ryhmälle riittää oma paikkansa järeillä\nkallioilla, jotka ovat kuin työläiselämän kova, arkinen taival, ja\nkellertävillä hiekkarannoilla. Uimalaitoksella on usein kilpailuja, ja\ntanssilavalla kehittyy iltaisin huoleton karkelo.\n\nSiellä työtätekevän ihmisen lepopäivä häilähtää nopeasti ohitse, ja\nmyöhäiseen iltaan saakka kuljettavat laivat takaisin hieman väsyneitä,\nmutta onnellisia ja päiväänsä tyytyväisiä ihmisiä, jotka pian\nhajautuvat pääkaupungin moniin sokkeloihin, etupäässä laitapuolille,\naloittaakseen jälleen seuraavana päivänä viikkoisen työn.\n\nArkipäivinä saari on hiljainen. Vain yksinäisiä lyhyen lomansa\nviettäjiä, joilla ei ole mahdollisuutta matkustaa kauemmaksi, loikoilee\nsen rauhaisuudessa, ja iltaisin sinne tulvahtaa varsinkin nuorempaa\nväkeä siemaisemaan korkeimmilta kallioilta henkäyksen meren suolaista\nilmaa.\n\nIrene ja Reino ovat tällä saarella omituinen, yleisestä sävystä\npoikkeava pari. Sinne tulee paljon totisia, mutta ylen harvoin\nhuonotuulisia ihmisiä. Sinne tullaan aina aavistelevan odotuksen\nvallassa ja palataan yli odotuksen saaneina. Reino on kyllä iloinen ja\nluonnollinen, hän on tällä saarella ollut usein. Irene muistaa kerran\nkäyneensä toisten pikku tyttöjen kanssa, mutta siitä käynnistä hänellä\nei ole mitään kunnollista muistoa. Vanhempiensa seurassa hän ei ole\nliikkunut juuri missään. Isä on kotonaistuja, joka joskus takavuosina\nlähti tuttaviin vierailulle, mutta nyt ei enää pitkiin aikoihin ole\npoistunut minnekään.\n\nHän viihtyy vain työssään ja lomansa aikana on tuskaisempi kuin\nmuulloin. Silloin hän tavallisesti hakkaa puita ja nikkaroitsee\nminkä mitäkin vieraille — kotiin ei sanottavasti mitään, vaan heidän\nhuonekalunsa ovat muualta hankittuja. Ei kannata tehdä niitä kotona,\nsanoo hän. Isä on niitä työläisiä, jotka luonteensa mukaisesti\norjuuttuvat työhönsä, tuntevat sen taakan niin raskaana, etteivät\nvapaa-aikanaankaan osaa siitä irtautua. Äidillä olisi halua liikkua,\nmutta isän vuoksi hänkään ei viitsi. Siitä voisi syntyä kotiriitaa.\n\nReino koettaa puhella, mutta saa vain lyhyitä vastauksia, joista\nhelposti huomaa, että Irenen ajatukset ovat kokonaan muualla. Ne\nlepattelevatkin levottomina milloin missäkin; vanhoissa kesämuistoissa\nmaalla, jonne hän, kaupungin lapsi, aluksi vaikeasti perehtyi, mutta\nuseampia kesiä vietettyään hän voimakkaasti mieltyi maaseudun hieman\nunteloon elämään. Nyt hän ei enää sinnekään kaipaa. Kouluvuosiltakin\nvilahtelee sekavia kuvia, mutta nekään eivät pitkälti kiinnosta.\n\nHän muistaa taas Taisto Neuvolankin ja vertaa häntä Reinoon. Niin hän\nteki viime kerrallakin ollessaan Reinon kanssa ulkona. Vaaka kallistuu\nnytkin Reinon puolelle, vaikka hän ei osaa oikein itselleen selvittää\nsyytä. Jostakin pyrkii sentään esille ajatus: Reino on mies ja Taisto\nvain hermostunut koulupoika, arka ja saamaton. Mutta Reino tuntuu\nolevan melkein liiankin terve ja kiinni omissa harrastuksissaan,\nurheilussa ja työväenopistolueskelussa. Ja ennen kaikkea: hän on\ntyömies. Ireneä välistä ihan kuin hävettää, että hänet nähdään\nsellaisessa seurassa. Jos nyt joku entisistä tovereista, tytöistä\nvarsinkin, tulisi vastaan, niin mitähän hän ajattelisi ja mitenkä\nkatsoisi Ireneen? Tyttöä lohduttaa kuitenkin ajatus, että ne eivät\nliiku täällä.\n\nSaareen päästyä Reino, joka välillä on hiukan masentunut Irenen\nomituisesta käytöksestä, unohtaa sen kokonaan. Täällä tutussa luonnossa\non turhaa ottaa raskaasti ihmisen pieniä nyrpeyksiä.\n\n»Kierretään koko saari, haetaan sopiva paikka, mieluummin korkealta\nkalliolta, jolta on näköala merelle», puhuu Reino haltioituneena.\n\n»Pitääkö meidän nyt kaikkein näkyvimmälle paikalle...?» kysyy Irene.\n\nReino nauraa ääneen.\n\n»Luuletko sinä meitä huomattavan täällä, missä saattaa olla\nkymmenentuhatta ihmistä?»\n\n»Sitä enemmän on katselijoita.»\n\n»Ja mitä meidän tarvitsee hävetä? Vai onko sinusta häpeä olla minun\nseurassani?»\n\nReino muuttuu vähän totiseksi ja koettaa katsoa Ireneä silmiin.\nTämä huomaa sen ja kääntää katseensa sivuun. Toinen oli koskettanut\nsitä ajatusta, joka itsepintaisesti oli aina palautunut Irenen\nmieleen. Salamannopeasti ohi menevän tuokion hänen tekisi mielensä\nhuutaa myöntävästi, mutta hän saa pian malttinsa takaisin ja vastaa\npingoitetun epämääräisesti.\n\n»Ei senkään vuoksi, mutta minusta on outoa liikkua suuressa\nihmistungoksessa.»\n\nReino on suora, särmättömäksi kehittynyt luonne. Hän ei edes\nepäilekään, että sanojen takana saattaisi piillä muuta kuin mitä ne\nilmaisevat. Siksi hän saavuttaa hyvän tuulensa heti takaisin.\n\n»Vai sellaista sinä?... Teillä ollaan niin hiljaisia ja koto-oloisia,\nsinustakin meinaa tulla samanlainen. Ei se sovi nuorelle tytölle, joka\nvielä on niin nätti, että sitä kehtaa näyttää vaikka koko kansalle.»\n\nIrenen mielessä kuohahtaa hyvän tunne.\n\n»Olenko minä sinun mielestäsi?»\n\nSinuttelu käy nyt helposti, vaikka hän sitä tähän saakka on koettanut\nkierrellä. Reino on tuntunut hänestä niin vieraalta.\n\n»Totta kai, kyllähän sen sokeakin näkee», varmentaa Reino vielä.\n\nIrene on nyt lopullisesti voitettu. Hän heittäytyy äkillisen ilonsa\nvaltaan ja muuttuu rupattelevaksi. Hänen naurunsakin soi ihmeellisen\nheleästi. Hän unohtaa ympäristönsä, on todella nuori, huoleton tyttö,\njoka kisailee ja on vallaton. Reino kosketti tietämättään sellaista\nkieltä, joka naisistuvalle tytölle heläytti sopivan elämän vireen.\n\nReino on nyt Irenen mielestä hyvä poika, saaren yleisö erittäin\nmielenkiintoista, ja hän viettää onnellisen sunnuntain.\n\nVielä kotona, kun hän loikoo vuoteessaan ja silmät alkavat painua\nkiinni väsyneen ruumiin käskystä, hän muistaa Reinon sanat. Siihen\nmuistoonsa hän nukkuu.\n\n\n\n\n9.\n\n\nIrenen mieleen on jäänyt kytemään ajatus: mitä Reino tuntee häntä\nkohtaan, rakastaakohan poika häntä?\n\nTytöllä on vielä utuinen kuva rakkaudesta. Lapset usein jo hyvin\nvarhaisina vuosinaan tuntevat palavaa kaipuuta, jopa hyväilemisen\ntarvetta, jotakuta toisen sukupuolen samanikäistä lasta kohtaan. Se on\nluonnollinen vaisto, joka myöhemmin kehittyy syvällisemmäksi tunteeksi,\nmutta sen kohde on tavallisesti jo silloin toinen kuten tunteen\nedellytyksetkin.\n\nIrenelläkin on kai ollut tuollainen lapsi-ihastuksensa kuten yleensä\nnormaaleilla lapsilla, mutta hän on samalla alkanut ihailla itseään,\ntarkata omien muotojensa kehitystä. Mitään pitemmälle päässyttä\nkoululaisrakkautta ei Irene ole tuntenut. Kiintymyksen herättää usein\ntoisen kiintymys ja huomio. Kun Irene näki Taisto Neuvolan katseen\nviipyvän hänessä ja pojan punastelevan seurassaan, niin hänen vaistonsa\npiankin selvitti hänelle, että Taisto oli rakastunut.\n\nHänen ajatusmaailmaansa tulvahti silloin jotakin uutta ja odottelevaa.\nSilloin hän oikeastaan selvästi huomasikin omat ruumiilliset sulonsa.\nSamalla hänen mielessään heräsi hiven lämpöä Taistoa kohtaan. Poika oli\nantanut kasvuvoimaa sille elämän idulle, joka oli herännyt romaaneja\nlukiessa ja sitten yrittänyt versoa epävakaisena mielikuvituksen\nmaailmassa. Irene käsitti, että Taisto oli kiintynyt häneen tavallista\nenemmän ja että hän kärsi, jos Irene vain suhtautui leikillä hänen\ntunteeseensa. Tämä toisen nähtävästi kärsimystä tuottava herkkyys\nherätti aluksi Irenen myötätuntoa, ja joskus hän heidän ollessaan\nkahden katsoi poikaa pitkästi silmiin ja kosketti kuin rauhoittaen\nhänen kättään. Mutta huomatessaan, että poika silloin nopeasti\ntasaantui ja tuli ikäänkuin rohkeammaksi, sulkeutui hän itseensä ja\nantoi hereästi irtautuvien kylmien sanojen putoilla.\n\nHyvin helposti Irene käsitti, että Taisto ei ollut mies eikä edes\nmiehen alku oikeassa merkityksessä. Tytöllä ei tietysti ollut mitään\nvarsinaista miesihannetta, mutta Taiston lapsekkuus, jossa ei edes\nollut toisten samanikäisten poikamaista huolettomuutta, tuntui hänestä\nkovin silmäänpistävältä. Irenen mielestä oli esimerkiksi matematiikan\nnuori maisteri oikea mies.\n\nTyttö ei voinut tarkasti määritellä tätä käsitystään, mutta\nmaisteri oli hyvin voimakkaan näköinen eikä näyttänyt kiinnittävän\noppilaihinsa mitään erikoista huomiota. Miesopettajat ovat tavallisesti\nkoulutyttöjen suuria ihastuksia, ja useinkin on yksi ja sama opettaja\nkoko koulun tyttöjen ihanteena, jopa salaisten ajatusten kohteena.\nSe lienee puolikypsyneiden laumavaistoa, sellaista vaihetta, jolloin\ntytöillä on vain sukupuolensa yhteistaipumukset, mutta ei vielä\nluonteen erikoispiirteitä. Matematiikan opettajasta ei kuitenkaan\nyleisesti pidetty. Hän oli tyttöjen mielestä joutavan ankara ja ylpeä.\nSuomen kielen lehtori herttaisine hymyineen oli sensijaan tyttölauman\nyleinen suosikki. Irenen ajatuksissa matematiikan maisteri oli paras,\nvaikkakin hän oli juuri tämän opettajan aineissa heikoin.\n\nMaisteri on nyt kuitenkin siellä kaukana, koulun maailmassa, jonne\nIrene ei enää palaa, eikä hänelle ole jäänyt siitä mitään unelmaa.\nTaistokin hermostuneine lapsenilmeineen tuntuu nyt selvästi jääneen\nsiihen kadonneeseen maailmaan.\n\nEntä Reino? Hän on reipas ja miehekäs, ja nyt Irene ajattelee:\nrakastaako Reino häntä? Hän sulkee ajatustensa piiriin juuri tuon\ntärkeän ja tähän asti omiin elämyksiinsä sovittamattoman sanankin.\nReino ei ole sanallakaan viitannut sinne päin, mutta hän on ruvennut\nhakemaan Irenen seuraa. Hän puheli, että mennään ensi sunnuntainakin\nsamoille kallioille, ja kysyikin sitä, vaikka Irene ei osannut vastata.\nSitten tyttö koettaa muistella Reinon eleitä ja ilmeitä. Olisivatko ne\nkenties kertoneet hänen tunteestaan? Taisto ei voinut olla ilmaisematta\nitseään. Sen huomasivat alaluokkienkin pojat, kun he Taiston kanssa\nkahden kävelivät koulun pihalla. Mutta Reinosta hän ei havainnut mitään\nsellaista.\n\nAjatus siirtyy edelleen: jos Reino häntä rakastaisi, niin mitä hän,\nIrene, tekisi, ja mitä hän vastaisi, jos Reino kysyisi? Reinolla on\njoustava vartalo, miellyttävät kasvot... Mutta hän puhuu niin...\ntavallisesti... ja sitten hänen kätensä... Osaisivatko nuo kädet\nhivellä pehmeästi hänen hiuksiaan (kuten romaaneissa tehdään) ja\nposkiaan; eivätkö ne tuntuisi karkeilta?... Eikö kuitenkin rakkaus\nunohda kaikkea?... Mutta eihän hän rakasta... ei... eikä ehkä\nReinokaan. Jospa sentään... silloin hänestä tulisi Reinon vaimo, eikä\nhänen tarvitsisi etsiä työtä.\n\nTyömiehen vaimo... Irene katselee ympärilleen: tällainen ummehtuneen\nhajuinen kamari ja tuollainen keittiö, jonka hellan ja kohisevan\nvesijohdon äärellä hän saisi liikkua päivästä toiseen. Ei, hän tahtoisi\npalvelijan... Mutta Reinohan on työmies... Sitten hänelle tulisi tytär,\njoka asuisi kamarissa, ja he nukkuisivat keittiössä kuten nyt isä ja\näiti.\n\nEi, hän etsii ja saa työtä. Hänelle tulee oma huone, siisti, kaunis\nasunto, kenties kaksio, paljon kauniita pukuja, vapaa elämä. Hänhän\non niin nuori, miksi hän ajattelisi Reinoa, joka ei merkitse hänelle\nmitään. Sitten joskus tulee aivan toisenlainen mies, ajaa omalla\nhienolla autollaan, ottaa hänet ja vie ihanaan kotiinsa, jossa on\nkaikkea yllinkyllin, vielä enemmän kuin lienee Taiston kotona.\n\nSitten tuli Taistolta kirje, se suuri selitys, jonka hän oli luvannut\nja jonka Irene oli unohtanut. Se oli kirjoitettu huolellisella\nkoulukäsialalla, siististi ja ilman pyyhkimisiä.\n\n Hyvä Irene!\n\n Mielelläni kirjoittaisin »hyvän» tilalle toisen, enemmän merkitsevän\n sanan, mutta en uskalla, kun Sinä olit niin kylmä minulle viimeksi\n tavatessamme. Minä aloin kirjoittaa Sinulle heti kun tänne maalle\n tulimme, mutta aina on ollut kaikenlaisia häiriöitä, ja minä olen\n saanut kirjoittaa tämän useampaan kertaan, että olisi sellainen kuin\n minä haluan ja sinun arvoisesi. Sinä tiedät, Irene, että minä pidän\n Sinusta enkä koskaan johdu muista pitämäänkään. Taaskin sanoisin\n enemmän, mutta Sinä ehkä nauraisit minulle, ja sitä minä en kestäisi.\n\n Minä olen Sinulle jo ilmoittanut, että minä tahdon tulla upseeriksi.\n Isä kai aikoo minusta lakimiestä, mutta minä haluan palvella sankarina\n isänmaatani, ja sitäpaitsi se on lyhin ala. Enkö minä Sinuakin\n miellyttäisi sotilaspuvussa, ja varsinkin kun astuisin paraatissa\n joukkoni etunenässä? Minä olen laskenut, että kuuden vuoden päästä\n olen upseeri, mutta jo neljän vuoden perästä, kun minusta tulee\n kadetti, me voimme mennä kihloihin, ja Sinä näkisit minut aina\n paraatissa armeijan lippupäivänä. Etkö Sinä silloin olisi onnellinen?\n\n Täällä maalla on niin kaunista ja lämmintä, mutta minä en siitä\n osaa oikein nauttia, kun Sinä olet siellä niin kaukana. Uimassa\n sentään olen käynyt pari kertaa viime päivinä, kun vesi on ollut niin\n lämmintä. Oletko Sinä käynyt?\n\n En oikein tiedä, mitä Sinulle kirjoittaisin, kun Sinä olit niin kylmä\n ja totinen viime kerralla tavatessamme. Minulla olisi niin paljon\n kerrottavaa, mutta pääasian olen kuitenkin sanonut. Jos Sinä pidät\n minusta, Irene, kuten minä Sinusta, niin kirjoita ihan suoraan. On\n vain niin ikävää, kun Sinun täytyy tehdä työtä, vaikka minä tahtoisin,\n että voisit rauhassa odottaa minua ja ajatella meidän tulevaa\n onneamme. Mutta maailma on niin kova, ja meidän täytyy kestää kaikki.\n Ehkä sitten koettelemusten jälkeen onnemme on sitä täydellisempi.\n\n Kirjoita minulle! Minä odotan hartaasti ja soudan joka päivä postin\n järven toiselta puolelta ylihuomisesta alkaen. Muuten sen hakee\n palvelija, mutta minä en salli, että Sinun kirjeesi joutuu vääriin\n käsiin. Ja jos et Sinä kirjoita viimeistään viikon kuluessa, niin minä\n olen onneton enkä tiedä, miten saan aikani täällä maalla kulumaan.\n\n Minä lähden nyt viemään tätä kirjettä postiin. Otan mukaan uistimen,\n että äiti ei arvaa. Muuten minä en viitsi uistella, vaikka isä siihen\n on kehoittanut, mutta jos Sinä olisit mukana, niin sitten kyllä.\n\n Voi hyvin äläkä unohda minua!\n\n Taistosi.\n\nIrenessä heräsi hänen luettuaan hiven kujeellista koulutyttöä. Hän\nmuisti joskus kolmisen vuotta sitten saaneensa saman luokan pojalta\nsuunnilleen yhtäläisen kirjeen, jossa puhuttiin pitämisestä ja\nonkimisesta samassa hengenvedossa ja johon hän vastasi leikkisästi:\n»Pete, ole kiltti äläkä mene yksinäsi vesille, voit hukkua, enkä minä\nsitten enää pidä sinusta.» Nyt hän tuntee olleensa erinomaisen viisas\nsilloin.\n\nPitäisikö hänen vastata Taistolle, ja mitä hän vastaisi? Samalla\ntavallako kuin pikku Petelle silloin? Kenties se olisi sopivinta,\nsillä nyt on Taisto lopullisesti poistunut hänen mielestään. Se\npoika ei sovi edes vertauskohdaksi, jos ajatuksiaan toisista pojista\ntarvitsisi joskus punnita. Ei Reino tuolla tavoin kirjoittaisi. Hän\nsanoisi suoraan, mutta Taisto ei osaa edes välimatkan päästä ilmoittaa\ntunteitaan. Ja sitten hänestä vielä tulee upseeri. Pyh! Irenen mielestä\nsotilaan rinnassa pitää olla rohkeampi sydän.\n\nHän päättää olla kirjoittamatta, sillä hän ei kuitenkaan halua loukata\nTaistoa. Kenties poika lapsellisuudessaan on hyvinkin vakava. Mutta kun\nei kuulu mitään, niin unohtaa.\n\nIrene uskoo nyt vapautuneensa jostakin lapsellisesta, joka on ollut\nhänelle jonkun verran ahdistavana siteenä kouluun, viimeisenä polkuna\nsiihen maailmaan, josta hän on ainiaaksi eronnut.\n\n\n\n\n10.\n\n\nIrenen täytyy toden teolla pureutua uuteen elämäänsä. Kotonaoloa\non tarpeeksi, työtä on löydettävä. Sanomalehti-ilmoitusten\nperusteella näyttää olevan mahdotonta tavoittaa mitään sopivaa. On\nmentävä kysymään, sanoo isä. Ilmoituksissa halutaan kuitenkin vain\nkirjallista vastausta, toisissa sanotaan: henkilökohtainen käynti vain\npyydettäessä. Voiko niihin mennä? Pitää yrittää, sanoo isä.\n\nEräässä lehdessä on useita sellaisia ilmoituksia, joiden alla on\nliikkeen nimi. Irene ottaa osoitteet muistiin ja lähtee. Se tuntuu\nkovin vaikealta ja väkinäiseltä. »Itse on työpaikka haettava, ei\nminullekaan kukaan tullut tarjoamaan tuossa iässä», vakuuttaa isä.\n\nEnsimmäiseen konttoriin tultuaan Irene näkee joukon neitosia isohkossa\nhuoneessa.\n\n»Menkää tuosta ovesta konttoripäällikön puheille», neuvoo joku Irenen\nkysymyksen johdosta.\n\nHuoneessa istuu vanhahko herrasmies, jäykän ja totisen näköinen. Hän\ntuskin nostaa katsettaan Ireneen.\n\n»Täytetty», sanoo hän lyhyesti ja tylysti.\n\nIrene poistuu nopeasti. Hän huomaa, ettei tuon herran kanssa\nkeskustella. Konttorihuoneen läpi mennessään hän tuntee selässään\nnaisten katseet. Se tuntemus panee hänet pidättämään hengitystään, ja\nvasta kadulle tultuaan hän hengittää jälleen vapaasti ja pakottomasti.\n\nHänen tekisi mielensä nyt jo kääntyä kotiin, sillä hänestä tuntuu, että\nvastaus tulee olemaan kaikkialla samanlainen. Hän ei kuitenkaan uskalla\neikä voikaan oman ylpeytensä vuoksi.\n\nSeuraavassa paikassa hänet ottaa vastaan nuori, hauskannäköinen mies.\nHän käskee istumaan ja on hyvin kohtelias.\n\n»Valitettavasti paikka täytettiin heti aamulla. Neitihän ymmärtää, että\nnykyisin on paljon tarjokkaita avoimiin paikkoihin... Muuten... neiti\non hyvin sievä.»\n\nHän katsoo Ireneä pitkään ja veitikkamaisesti. Siinä katseessa on\njotakin sellaista, joka kääntää Irenen silmät lattiaan.\n\n»Neiti taitaa olla hyvin nuori. Onko neiti palvellut ennen?»\n\n»En ole», vastaa Irene katsellen yhä edelleen alas.\n\n»Vai niin, siis suoraan koulunpenkiltä. Johan minä arvasin... Niin,\nneiti on hyvin miellyttävä, kenties... Käykö neiti usein ulkona?»\n\nIrene tuntee punastuvansa, hän ei vastaa.\n\n»Niin, minä arvelin... kenties neiti haluaisi ulos johonkin. Missä\nneiti asuu?»\n\nIrene tuntee punan poskillaan suorastaan liekehtivän, ja hänellä on\nsellainen tunne, että olisi juostava pois. Hän ei kuitenkaan jaksa\nnousta eikä puhuakaan. Hän koettaa nostaa katsettaan lattiasta, mutta\nse ei onnistu.\n\nNuori mies jatkaa:\n\n»Minä voisin tulla autollani hakemaan...»\n\nMies kiertää pöydän ympäri samalle puolelle, missä Irene istuu. Tytön\nsydän jyskyttää niin että hän luulee sen kuuluvan.\n\n»Tänä iltana tai milloin vain sopii... Mitä neiti arvelee?»\n\nIrene pikemmin tuntee kuin näkee miehen vierellään.\n\n»Kiitos ja hyvästi!»\n\nIrene tempautuu yhtäkkiä tuolilta ja kiirehtii ulos. Hän ihmettelee,\nettä jalat kannattavat. Hän muistaa hämärästi viimeiset sanansa. Mitä\nvarten hän kiitti? Mistä se johtui? Hänelle ei ollut vielä milloinkaan\npuhuttu tuolla tavalla, mutta hän ymmärsi tarkoituksen. Jokainen\nnaisistuva tyttö sen ymmärtää. Tällaiset asiat ovat heille yhtä selviä\nkuin ensi kertaa veden varaan joutuvalle eläimelle uiminen. Luonto\nselvittää ne heille.\n\nIrene tuntee kurkkuaan kouraisevan. Itku on lähellä. Kuinka se mies\nhänelle sellaista esitti? Onko hän sen näköinen? Irene ei vielä tiedä,\nettä monet miehet tekevät kaikille työn puutteessa oleville nuorille\nja sieville naisille samanlaisen esityksen. Se on eräs pinttynyt tapa\nratkaista työttömyyskysymys.\n\nTämä kiertokulku alkaa tuntua Irenestä yhä tympäisevämmältä. Mitä\nkaikkea vielä voi sattua kahdessa jäljellä olevassa paikassa?\nSitäpaitsi tämä näyttää olevan turhaa. Hänen on kuitenkin jatkettava\nmatkaansa.\n\nKohta hän seisoo kumaraharteisen vanhan miehen edessä, jonka naama\nmuistuttaa pöllöä, sellaista, jonka hän on nähnyt Korkeasaaressa. Isot,\nympyriäiset silmälasit vielä lisäävät tätä vaikutusta. Herra ei vastaa\nääneen hänen tervehdykseensä, nyökäyttää vain kuivasti päätänsä. Hän\nheittäytyy tuolissaan takakenoon niin paljon kuin kyttyrä päästää.\n\n»Paikkaa kai?» sanoo hän äänellä, jonka Irene myös kuvittelee\nmuistuttavan pöllön ääntä.\n\n»Niin.»\n\n»Mitä te osaatte? Taidatteko pikakirjoitusta?»\n\n»En kylläkään.»\n\n»Entä konekirjoitusta?»\n\n»En sitäkään?»\n\n»Minkälainen koulusivistys?»\n\n»Päätin juuri keskikoulun.»\n\n»Hm, olette siis ainakin lukutaitoinen. Miksi ette lukenut ilmoitusta,\nsiinähän luetellaan vaatimukset.»\n\n»Minä arvelin...»\n\n»Arvelitte, että tänne pääsee pelkällä ulkonäöllä... Väärä luulo. Me\nemme ole hakeneet asiatyttöä, ja siksikin te olette liian neitimäinen.\nHyvästi!»\n\nIrene melkein juoksee ulos. Taas hänen ulkonäkönsä! Kuinka iloinen hän\nolikaan äskettäin kuullessaan Reinon kiittävän sitä. Nyt se on vain\nhaitaksi. Siitä tehdään ilkeitä huomautuksia.\n\nHän ei jaksa enää mennä neljänteen paikkaan. Kotiinsa hän palaa\nväsyneenä ja kalpeana, heti sisälle päästyään purskahtaen tähän asti\nvaivalla hillittyyn itkuun.\n\n»Mikä nyt?» tiedustaa äiti huolestuneena; »etkö saanut paikkaa?»\n\nVasta hetken päästä Irene kykenee vastaamaan.\n\n»En, enkä minä saakaan.»\n\nHän ei voi selittää äidilleen enempää, hänellä ei ole voimaa toistaa\nkuulemaansa. Hän heittäytyy vuoteeseensa, painaa päänsä pielukseen ja\nitkee katkerasti.\n\nÄiti koettaa lohduttaa huomauttaen, ettei saa lannistua ensimmäisestä\nvastoinkäymisestä. Täytyy yrittää edelleen.\n\nKun äiti hetken päästä tulee takaisin tyttärensä luo, on tämä nukkunut\nitkuunsa. Elämän ensimmäinen vakavampi koettelemus on vaikuttanut\nhäneen samoin kuin rakkaan lelun särkymisestä johtunut suru vaikuttaa\nlapseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIrenen sydämeen repeytynyt pieni haava parantui nopeasti. Ihminen\nunohtaa loukkaukset helposti, varsinkin kun niihin on perusteltua\naihetta. Oikeastaan se vanha, äreä herra oli puhunut totta, vaikka\nhän oli sattunutkin purkamaan jostakin muusta johtuneen pahantuulensa\nIreneen, joka ei todellakaan osannut mitään. Se oli selvinnyt hänelle\njo sanomalehti-ilmoituksia lukiessa, ja hän oli sen vuoksi jo ehtinyt\nmorkata epäkäytännöllistä koulua. Mitä tehtiin pohjasivistykseksi\nmainitulla tietomäärällä, kun koulu ei kyennyt elämää varten antamaan\nmitään? Hukkaan heitettyjä vuosia, turhaa touhua. Koulunkäynnin\nvarjolla hän oli saanut kotonakin laiskoitella, äiti oli pitänyt siitä\nhuolen.\n\nSen nuoren herran puheet ja ehdotukset hävettivät häntä silloin,\nmutta myöhemmin hän ei niille antanut mitään merkitystä. Päinvastoin\nhänen mieleensä nyt jälkeenpäin juolahti, että mitähän jos olisi\nsuostunut herran esitykseen. Se olisi kai ollut sopimatonta. Hänhän oli\ntuntematon herra ja aivan liian suorasukainen. Ilmanko Ireneä silloin\nhävettikin. Häveliäisyyden tunteeseen sisältyi hieman harmiakin hänen\nlähtiessään liikkeestä, mutta se haihtui pian jättämättä kirpaisevaa\nhaavaa.\n\nIrenen valtasi jonkunlainen kauhu, kun hän ajatteli työnhakua. Sen\nsynnytti hänen kykenemättömyytensä. Hän tunsi kaikki turhaksi.\nSitten Reino kävi heillä, ja keskustelu hänen kanssaan antoi asialle\nuutta virikettä. Oli alennettava vaatimuksia, sanoi Reino, pyrittävä\nsellaiseen työhön, johon pystyi, esimerkiksi myymäläapulaiseksi. Reino\nmainitsi suuren osuusliikkeen, josta voisi saada sellaisen toimen.\n\nIrene epäröitsi taas, ei tällä kertaa pääsymahdollisuuksiensa, vaan\ntyön laadun tähden. Myymälään? Hän, koulua käynyt tyttö, sinne aivan\nkuin näytteille.\n\nHänen entiset koulutoverinsa tulisivat ostamaan ja sitten\nnaureskelisivat häntä. Hän varmaan saisi lukea heidän katseistaan:\npuotitytöksikö Irene joutuikin, eipä ole kadehdittava sellainen\nitsenäinen asema. Hän tuskin kestäisi sitä.\n\nReino lohdutti kärsivällisesti. Jollei sen suurempaa häpeää tarvitse\nkokea tässä maailmassa, niin tuon kyllä kestää. On aloitettava alusta,\nja kun Irenen tiedoilla alku on hankala, niin pitää tyytyä siihen, mitä\nsaa, sanoi Reino... Entä jos pannaan myyjäksi maitokauppaan ja joutuu\nvielä tähän kaupunginosaan, niin kyllä kaikilla akoilla on lystiä:\nSiellä se Vaiston likka nyt mittaa maitoa eikä uskalla muuta kuin\nkorkeintaan punastua, vaikka me sille kuinka ronklaisimme... Kamalaa.\n\n»Kylläpä sinun tytöstäsi on tullut koko ruhtinatar», sanoi Reino kerran\npuuseppä Vaistolle, keskusteltuaan sitä ennen Irenen kanssa; »on\nsiinäkin koulu mennyt hukkaan».\n\n»On tainnut mennä», vastasi Vaisto nyreästi, »vaikka en minä ole sitä\ntarkoittanut».\n\n»Mutta olisi sinun isänä pitänyt paremmin tarkkailla tyttäresi\nkehitystä. Ei näy niistäkään kouluista olevan mihinkään.»\n\n»Oletko sinä koulun vastustaja?»\n\n»En suinkaan, mutta nykyisellään ne eivät vastaa tarkoitustaan, ja\ntarkkoina pitäisi vanhempien olla, etteivät lapset niissä kehittyisi\nväärään suuntaan, halveksimaan vähänkin ruumiilliselle alalle\nvivahtavaa työtä. Ei kai se työ herkkua ole, mutta siitä on elettävä\nsellaisen, joka ei muuhun kykene.»\n\nPuuseppä Vaisto kuunteli aina mielellään Reinon sanoja, vaikka tämä\noli niin paljon nuorempi, pojaksi olisi Vaistolle sopinut. Hän ei\nmilloinkaan päästänyt irti ärtymystään Reinon seurassa.\n\n»Mitä tässä nyt on tehtävä?» kysyi hän Reinolta melkein avuttomana. »En\nminä ole tällaista tahtonut, sanon sen vielä kerran.»\n\n»Etpä tietenkään, mutta sinä et ole voinut estäs tytärtäsi kasvamasta\noman luokkansa halveksijaksi... Ei kai siinä nyt ole valittavana muuta\nkuin kaksi tietä: joko pidät tytön kotona koristuksena, odottamassa\nrikasta miestä, tai pakotat hänet tarttumaan työhön mihin tahansa.»\n\n»Mutta kun hän ei kuulu osaavan mitään.»\n\n»Siinähän se juuri on koulun ansio; mutta kun hän nyt sen itsekin\ntietää, niin seuratkoon vaikka minun neuvoani ja hankkiutukoon\nmyyjättäreksi.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä Irene seisoo suuren osuusliikkeen konttoripäällikön\nedessä. Tämä on kohtelias ja asiallinen.\n\n»Ei meillä nyt juuri tällä hetkellä ole paikkaa, mutta myyjättäriä\ntarvitaan usein. Jos te sellaisen paikan haluatte ja jätätte tänne\nhenkilötietonne sekä osoitteenne, voi asia järjestyä kenties piankin.\nLuultavinta kuitenkin on, että täytyy odottaa. Meille on paljon\npyrkijöitä, kokeneitakin myyjiä. Haluaisitteko maitomyymälään?»\n\nIrene tuntee lievästi punastuvansa kuullessaan konttoripäällikön\nehdotuksen. Siinä se nyt on hänen oman pelokkaan aavistuksensa\ntoteutumisen mahdollisuus. Sinne hänet pantaisiin akkojen tutkittavaksi\nja tuomittavaksi.\n\n»E-en minä mielelläni», sanoo hän katkonaisesti.\n\n»Sinne ehkä saisi nopeimmin paikan... Kenties sitten liha- ja\nleikkelemyymälään?»\n\nKauhistus nykäisee Irenen sydäntä. Hänen silmissään väikkyvät\nhirveän iso lihakirves, vereen hyytyneet möhkäleet, lihamyymälän\nkylmyys ja apulaisten sinertävät, kohmettuneet, rikkinäiset kädet,\njoihin hän muistaa joskus kiinnittäneensä huomiota. Näyn jatkona on\nReinon käsi, iso ja kovettunut. Sehän on vielä kauheampaa, on hän\nhuudahtamaisillaan, mutta saa itsensä hillityksi ja sanoo:\n\n»Eikö siellä ole kovin raskasta?»\n\n»Ainahan työ on hiukan raskasta», hymähtää konttoripäällikkö, joka on\nkuullut tuon kysymyksen ennenkin, »mutta kyllä niissä myymälöissä on\npaljon naisia... Ei saa pelätä työtä, jos aikoo edistyä. Tämä olisi\nhyvä ala.»\n\n»Mieluimmin minä sekatavaramyymälään...»\n\n»Hyvä on, me lähetämme kutsun, jos tarvitsemme.»\n\nIrene poistuu apein mielin. Hän tuntee, että konttoripäällikkö kohteli\nhäntä lopuksi vähän kylmäkiskoisesti ja että syy siihen oli hänen\nitsensä. Miksi hän ryhtyi määräilemään alaansa? Nyt hän tuskin saa\npaikkaa. Sitäpaitsi häntä kiusaa kuvitelma, että hän seisoo tiskin\ntakana käärimässä makeisrasiaa, jonka hänen koulutoverinsa on ostanut.\nSillä ostajalla on monia kasvoja, mutta viimeksi se saa Taisto Neuvolan\npiirteet. Voi, kuinka inhoittava Taisto osaa olla!\n\n\n\n\n11.\n\n\nVallkreenska on käymässä Vaistojen luona. Hän on ainoa nuoruuden\nystävätär, joka on jäänyt uskolliseksi Maria Vaistolle. Kaikki muut\npuuseppä Vaiston jöröys tai joinakin hetkinä osoittama suoranainen\npahantuulisuus on jo aikoja sitten karkoittanut. Mutta Vallkreenska ei\nole säikähtänyt, vaikka hänkin jo vuosikausia on satuttanut vierailunsa\nsiksi ajaksi, jolloin Vaisto on työssä. Hän on aina osoittautunut\ntosi ystäväksi, joka osaa nokkelasti urkkia tietoonsa kaikki perheen\nvähäiset yksityisasiat ja antaa aina sopivissa kohdissa hyviä neuvoja.\nVallkreenskalla on elämänkokemusta, sillä hän on saattanut hautaan jo\nkaksi miestä. Kolmas on lujaa tekoa, ja Vallkreenska on aina sanonut,\nettä tämä vasta on se oikea, joka kerran hautaa hänet. Sellainen onkin\nluonnon järjestys.\n\nHänellä ei ole lapsia yhdestäkään miehestä, ja se on miesten vika,\nsanoo Vallkreenska, tämän viimeisenkin, niin voimakas ja eteensäottava\nkuin se onkin. Sitä enemmän hän huolehtii toisten lapsista, antaen\nhyvin tärkeitä kasvatusopillisia neuvoja, joita Vallkreenska voikin\njaella verrattoman auliisti, sillä hänellä on paljon naisystäviä kuten\nlapsettomilla ja kahvinjanoisilla vaimoilla yleensä.\n\nKolmatta kahvikuppia hämmennellessään Vallkreenska siirtyy\nmieliaiheeseensa, lapsiin, tällä kertaa siis Ireneen, jonka tulevaisuus\nnyt on erityisesti hänen sydämellään.\n\n»Ai ai, se on niin raari tyttö, se Irene, minä olen katsellut sitä\ntässä pikku lapsesta asti, ja aina minä olen siitä pitänyt. Kyllä vaan\nsaatte olla onnellinen, niin lahjakkaita tyttöjä kasvaa aniharvassa»,\nlirkuttelee Vallreenska.\n\nHänellä onkin näissä vähintään kerran viikossa tapahtuvissa\nkeskusteluissa johtava asema, sillä Maria Vaisto luonnostaan\nhiljaisempana etupäässä vain myöntelee. Nytkään hän ei sano mitään,\nvaan ikäänkuin odottaa jatkoa. Sitä tuleekin pian.\n\n»Niin hyvin edistynyt koulussakin. Toiset saavat väkisin kouluttaa\nlapsiaan, mutta Ireneltähän se on käynyt kuin leikillä.»\n\nÄidistä on mieluisaa kuulla lastansa kiitettävän, mutta totuuden\nnimessä hän kuitenkin katsoo tarpeelliseksi tehdä pienen\nvälihuomautuksen:\n\n»En tiedä, jäihän Irene kerran luokalleen.»\n\n»Noh, mitäs tuo nyt... Ainahan ne välistä jättävät, vaikka olisi kuinka\netevä. Kamreeri Rönnkvistin rouvakin, jolla minä ennen palvelin, sanoi\naina, että täytyy joskus jäädä luokalle, siten tulee varmempaa. Heidän\npoikansa jäi montakin kertaa, eikä kamreerska siitä pahastunut, sanoi\nvain, että siinä on, tuossa meidän Ryyrikissä, oikea tiedemiehen\nalku... Tiedemies siitä tulikin, se on nyt pankin prokuristina, isä\nhommasi paikan... Ai ai, kyllä koulu on tärkeä, kun vain kellä on varaa\nkäyttää sitä lapsillaan...\n\n»Kai se on...»\n\n»Mutta mitäs nyt on mielessä, kun Irene kuuluu eronneen koulusta? Jääkö\nhän tänne kotiin miestä odottamaan...»\n\nImelä nauru herahtaa Vallkreenskan huulilta, tuollainen opeteltu naurun\ntirahdus, jolla kahvimatamit valloittavat kestitsijäinsä sydämen. Se\nmerkitsee samalla uutta kahvikuppia, jonka Vallkreenska saakin.\n\n»Ei toki, kuinka Vallkreenska semmoista...», sanoo Maria Vaisto\nkainosti.\n\n»Niin, no, minä nyt vain aattelin, kun Irene on niin söötti ja\nsivistynyt tyttö, oikein kyltyyrilapsi, eihän sellainen saa kauan olla\nkotona, kyllä se naidaan pois.»\n\n»Kuinka sitä nyt voisi ruveta odottamaan!»\n\nMaria Vaiston mielessä herää äkkiä ajatuksia ja toiveita, joiden\nvalossa Vallkreenskan ennustus tuntuu hyvin todenmukaiselta. Hän\nkuitenkin haluaa pitää nämä ajatukset ja toiveet takanaan.\n\n»Niinhän sitä tehdään herrasväissäkin, käytetään tyttäret\ntalouskoulussa ja sitten naitetaan», jatkaa Vallkreenska.\n\n»Meillä ollaankin työläisperhe.»\n\n»No, noh, ei saa sanoa niin. Kyllä teillä eletään melkein kuin\nherraselämää moniin muihin verrattuna... Sitäpaitsi ei sellainen kaunis\ntyttö kuin Irene saa olla kotona.»\n\n»Lapsihan hän vielä on», väittää Maria Vaisto.\n\n»Vai lapsi! Ai ai, monet ovat sillä iällä jo saaneet perillisen. Mutta\nkelpaahan Irenen ottaa työpaikkakin. Niitähän saa kuin hyllyltä, kun on\nniin sivistynyt ja miellyttävän näköinen.»\n\n»Eipähän ole saanut», tunnustaa Maria Vaisto.\n\n»Onko hän sitten tosissaan hakenut?»\n\n»On kyllä, mutta joka paikassa vaaditaan sellaista, mitä hän ei osaa.\nSuuren osuusliikkeen maito- tai lihamyymälään voisi kyllä joskus\npäästä...»\n\n»Ai ai», kauhistuu Vallkreenska, »ei toki sellaiseen. Siellä\nmenevät kädet pilalle ja muutenkin pilautuu nuori tyttö. Ei missään\ntapauksessa.»\n\n»Ei kai ole muuta neuvoa.»\n\n»On on, on niitä muitakin paikkoja. Pitää yrittää Tavarataloon, sinne\ntarvitaan aina, ja varmasti sellainen kaunis tyttö kuin Irene pääsee.\nNe valitsevat sinne vain kaikkein miellyttävimpiä. Ja siellä on niin\nhienoa... Oletteko käynyt? Ai ai, siellä Irene huomataan, ja siellä\nollessaan hän varmaan saa hienon sulhasen. Kaksi kärpästä yhdellä\niskulla...»\n\nJa jälleen herahti Vallkreenskan opittu, kahvinjanoinen nauru. Se\naiheutti viidennen kupin, ja seurustelun loppuessa uskoi Maria Vaisto\nvarmasti löytäneensä tyttärelleen kaikissa suhteissa sopivan työalan,\njos nyt vain luonnistaisi...\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhmeellinen on tämä Tavaratalo. Kun se muutamia vuosia sitten\nvalmistui, täytyi Irenen nuorena koulutyttönä juosta sinne toisten\nvarttuneempien liepeissä, sillä asiattomia lapsia ei siellä suvaittu.\nLiukuvat portaat herättivät silloin etupäässä pikkuväen mielenkiintoa.\nOikein tunsi itsensä onnelliseksi se, joka voi kerskata kulkeneensa\nne päästä päähän. Koko suurenmoinen, moneen kerrokseen sijoitettu,\ntaitavasti järjestetty tavaramäärä ei siihen aikaan vielä tehnyt\nsanottavaa vaikutusta.\n\nKun Irene nyt astuu Tavaratalon pääkäytävästä sisälle, kohahtaa häntä\nvastaan kokonainen uusi maailma. Taiteellinen käsi on luonut avariin\nsuojiin sellaisen kuvan, että sen yksityiskohtia ei ensiksi lainkaan\nhuomaa. Näkee vain suuren kokonaisuuden, johon tuntuu sisältyvän\nihmisen koko elämän loisto. Niin juuri, jotakin ylellistä tulvahtaa\ntulijaa vastaan, ja kaiken sen kruununa on hisseihin johtavan\nleveän portaikon keskellä ihana, puhdasviivainen auto ikäänkuin\nvalmiina kiidättämään kaikella loistolla itsensä varustaneen ihmisen\njohonkin hienoimman kaupunginosan ylpeään herrasasuntoon, linnaan,\nruhtinaallisen komeuden keskelle. Ja jokainen kerros on täynnänsä\ntavaraa, kaikkea, mitä ihmismieli suinkin saattaa kaivata. Täällä\nlumoutuu, tempautuu irti karun elämän todellisuudesta, unohtaa työn ja\njokapäiväisen ponnistuksen harmauden.\n\nJa kuitenkin Irene on etsimässä juuri työtä. Täälläkin tehdään sitä\nvaikka Irene vasta hetken perästä irtautuu ensi vaikutelmasta ja osaa\ntiedustaa lähestyneeltä vahtimestarilta henkilökunnan päällikköä.\n\n»Hänen konttorinsa on kahdeksannessa kerroksessa. Ensimmäinen hissi\nvasemmalta vie suoraan, kysykää siellä tarkemmin, opastavat kyllä.»\n\nIrenen aistit ovat lyhyen ja asiallisen vastauksen vaikutuksesta\nvalveutuneet siinä määrin, että hän yleisen hienouden keskeltä\neroittaa yksinkertaiseen, hillityn väriseen työtakkiin pukeutuneita\nmyyjättäriä. Tuollaisen viitan hänkin saa, ja tuollaisena hän palvelee\nyleisöä, välähtää ajatus hänen aivoissaan. Onhan se sentään toista kuin\nmaitokaupassa. Täällä käy tietysti vain hienoa väkeä. Mutta mihinkähän\nkerrokseen hän joutuu, mille osastolle, täällä kun on niitä niin monta?\n\nHenkilökonttori on pienehkö huone, jossa päällikön ohella on vain pari\nneitosta. Päällikkö itse on komea mies, ryhdikäs ja jalomuotoinen.\n\nIrene seisoo kuin tuomarin edessä. Hän tuntee, että tuosta miehestä\nriippuu hänen tulevaisuutensa. Hänen sanansa on laki, se määrää hänen\ntulevan asemansa yhteiskunnassa ja tässä liikkeessä.\n\n»Suvainnette antaa henkilötiedot.»\n\nIrene sanoo ne jokseenkin helposti kuin hyvin luetun läksyn, hieman\nhätääntyneenä ja tyrmistyksissään kysymyksen virallisuudesta.\n\n»Vai niin», lausuu henkilökunnan päällikkö, »meillä täytyy kaikkien\naloittaa alusta».\n\nHän nousee pöytänsä takaa, katselee Ireneä tarkkaan, istuutuu jälleen\npöytänsä taakse, painaa päänsä käsiin kuin ajatellakseen ja sitten\nsanoo:\n\n»Pääsette hissitytöksi. Palkka neljäsataa kuussa, aluksi, ja talon\npuku. Lienette nähnyt sen tullessanne, vai mitä?»\n\n»Kyllä, herra päällikkö.»\n\n»Sopiiko?»\n\n»Sopii, herra päällikkö. Milloin saan aloittaa?»\n\n»Huomisaamusta; tulkaa tänne avaamisaikaan, meillä on luultavasti\nteille sopiva puku.»\n\nLähtiessänsä henkilökunnan päällikön konttorista Irene tuntee, että\nmaailma on nyt avautunut hänelle. Sanoihan päällikkö, että aluksi, ja\nse merkitsee avainta uuteen elämään.\n\n\n\n\n12.\n\n\nKuka tietää, miltä nuoresta ihmisestä tuntuu ryhtyä työhön, joka\ntulee merkinneeksi perustusta hänen elämälleen? Ammattitaito opitaan\nvähän kerrallaan, melkein kuin huomaamatta, joskin useiden vuosien\nharjoitusten ja koettelemusten kautta, ja menestykselliseen oppimiseen\ntarvitaan myös jonkunlaista luontaista lahjakkuutta tai ainakin\ntaipumusta. Mutta monelle työalalle ei vaadita muuta kuin kokeneemman\nesimerkki, tutustuminen tehtävän laatuun, ja omintakeinen askartelu voi\nalkaa. Ajatteleva nuori ihminen ensimmäistä kertaa työhön ryhtyessään\nvarmaankin tajuaa, että hän nyt asettuu omille jaloilleen, samalla kun\nhänen mielessään välähtää jonkunlainen tulevaisuuden perspektiivi kuin\nvalokeila, joka puhkaisee näkyvän tien pimeyteen.\n\nIrenellä ei ollut mitään varsinaisesti elävää miellettä hänen\naloittaessaan Tavaratalossa. Hänelle näytettiin, miten hissiä\nkuljetetaan, ja se oli hänestä maailman helpoin ja jokapäiväisin\nasia. Korkeintaan hän silloin ajatteli: mitenkähän kauan minä väännän\ntuota vipusinta. Hänhän ei ollut milloinkaan suhtautunut työhön kuin\nvälttämättömyyteen, kuin tärkeään elinehtoon, jota ilman ihminen ei\nvoi tulla toimeen, vaan se oli hänelle keino, päästä pois koulusta,\nvälttää isän ärtymystä ja siirtyä itsenäiseen elämään, joka ei\nsuinkaan merkinnyt hänelle työteliästä aherrusta, vaan vapautta,\ntulemista ja menemistä oman pään mukaan. Hän siis alunperin otti työn\nkiertämättömänä pahana, kohtalona, jota ei voinut välttää.\n\nJa sitten vielä juuri tämä työ, näin turhanaikainen, mitätön. Onneksi\nsitä ei kuitenkaan tarvinnut tehdä kuin neljä tuntia päivässä,\nsanottiin konttorissa.\n\nIrenellä ei siis ollut työniloa, josta niin usein puhutaan. Hän olisi\nollut iloinen päästessään myyjättäreksikin tänne, Tavarataloon, jonka\nkäsitteeseen hänen mielessään yhtyivät hienous ja loisto. Nyt se loisto\njollakin tavoin tummeni, sillä hän kulki hissikorissaan kerrosten\nväliä näkemättä paljonkaan. Hänen silmänsä tottuivat pian alimpaan\nkerrokseen, jossa hän välistä sai viipyä odottamassa matkustajia. Se\nmaistui muutamien työvuorojen jälkeen jokseenkin tavalliselta.\n\nTaidokkaasti järjestetyt myyntipaikat hän oppi nopeasti tietämään niin\ntarkoin, että olisi voinut milloin tahansa piirustaa ne ulkomuistista,\nja loistoautokaan, joka seisoi hieman pystyssä hänen hissiaukkonsa\nedustalla, ei enää herättänyt mitään mielikuvaa ruhtinaallisesta\nlinnasta, vaan oli sitä, mitä sen piti ollakin: kuollut näyte-esine.\nMuita kerroksia hän näki vain vilahdukselta hissikorin ovia\navaillessaan. Sen verran hän joutui pysähtymään niihinkin, että sai\nniistä yleisvaikutuksen, joka ei häikäissyt nyt enää, kun hän oli\nkaiken tuon tavaran paljouden keskellä työssä. Työ tuhoaa varsinkin\nhaluttoman ihmisen mielikuvat.\n\nIrene kuljetti päivittäin satoja matkustajia, joista hän helposti\noppi tuntemaan toisia: näyttelijättäriä, jotka hänen työvuorollaan\niltapäivisin kävivät melkein säännöllisesti Tavaratalon ylimmän\nkerroksen ravintolassa ja jotka Irenen mielestä olivat ihanteellisen\nvapaita käytökseltään; he ehtivät usein lyhyen nousunsa aikana puhua\nedelliseniltaisista ravintolamatkoistaan, jopa ammattinsakin asioista.\nIrene kadehti heitä, hän olisi tahtonut olla tuollainen nainen, joka\nvähät piittäsi ympäristöstään ja joka herätti huomiota. Kaikkien\nmuiden keskustelu vaikeni, kuunneltiin vain heidän hyvin korostettua,\nammatissa opittua puhettaan. Irene tunsi myös muutamia nuoria rouvia,\njotka niinikään kävivät usein ravintolassa. Hekin olivat Irenen\nmielestä kadehdittavassa asemassa, huolehtivat vain kauneudestaan ja\narvostelivat ravintolan viiden-teen aikana toisten naisten pukimia.\n\nAluksi Irene koetteli muodostaa jonkunlaista mielipidettä\nmatkustajistaan, ja hän eroitteli heidät eri luokkiin sen mukaan,\ntervehtivätkö he häntä vai eivätkö. Ne, jotka tervehtivät, olivat\nhienoja ihmisiä, ja toiset taas yksinkertaisia, talonpoikaisylpeitä.\nIrenen mielestä aina ne hienot ihmiset olivat kadehdittavia, ja\ntylsistyvä mielikuvitus koetti luoda niille jotakin erikoista taustaa,\ntavallisesti ylellisen hienosti kalustettua kotia. Välistä hän vielä\nsentään pelkäsi, että koulutoverit näkevät hänet tässä puuhassa. Tämä\nnyt oli sittenkin paljon yläpuolella tavallisen sekatavarakaupan; hän\noli hienoston ostopaikan hissityttö, mutta kuitenkaan ei tämä työ vain\nalkanut tuntua hänen arvoaan vastaavalta.\n\n»Älä sinä niitä matkustajia ajattele, ei se siitä somene», sanoi muuan\nnuori leskirouva, joka oli jo kauemmin kuljettanut toista hissiä; »tee\nniinkuin minäkin, kääntele vipua ja auo ovia kehenkään katsomatta.\nMinä en todellakaan tiedä, keitä minun hississäni kulkee, ellei joku\nerikoisesti huomauta itsestään».\n\nTietysti niin olisi ollut hyvä, mutta Ireneä jo pelkkä uteliaisuuskin\npakotti tarkkaamaan matkustajiansa niin paljon kuin mahdollista.\n\n»Katsele ihmisiä muualla, jos haluat, älä täällä», neuvoi se sama\nrouva; »ei sinulla täällä ole mitään arvoa, hissityttö on melkein samaa\nkuin hissi».\n\nMutta eihän voi olla kuin kone. Kun ihmisiä liikkuu ympärillä, täytyy\nheitä katsella. Ireneä siis huvittivat edelleenkin eräät matkustajansa,\neikä hän voinut käsittää rouvaa, joka vielä oli niin soman näköinen,\nsaanut kerran kauneuspalkinnonkin.\n\n»Siihen kilpailuun minä menin liikkeen vuoksi, ja miksei oman\ntoimeentulonikin tähden, sillä nyt minua käytetään mannekiinina ja\nansaitsen ylimääräistä», sanoi rouva. »Työssä minä olen hissilikka, ja\nmuu aika on omaani, silloin minä vilkuilen, jos haluttaa.»\n\nAivan toisenlainen oli Beebi, joka oli saanut tovereiltaan tämän\nhyväilynimen tietenkin lyhyen vartalonsa ja lapsellisen ilmeensä\nvuoksi. Hän oli oikein sievä »virkapuvussaan», lörpötteli alituisesti\nja tunsi melkein kaikki asiakkaansa, ei niinkään tarkoin nimeltä kuin\nluonteenominaisuuksien ja osaksi yhteiskunnallisen aseman puolesta.\nTiedot viimeksimainitusta hän oli napannut asianomaisten seurueilta\nkuullessaan niiden jäsenten puhuttelevan toisiaan. Meillähän täytyy\nmahdollisimman usein toistaa lähimmäisensä arvo tai ammattinimitys.\nBeebillä oli aina silmät ja korvat auki, ja oli oikeastaan ihmeellistä,\nminä aikana hän ehti hoitaa hissinsä. Sitäpaitsi hän uskoi vakavasti,\nettä kaikki herrat ihailivat häntä, vaikka hän ei välittänyt heistä\nyhtään, tuskin katsoi puoleenkaan.\n\n»Juu, ne ovat kaikki sellaisia», liverteli Beebi viattomasti, »kyllä\nne olisivat valmiita, ja ne katsovatkin aina niin omituisesti, mutta\nen minä kestään välitä, paitsi yhdestä, jonka kanssa minä kuljen.\nHän käy joskus täällä, ja kun on hiljaista, pysäytän minä viidenteen\nkerrokseen, jossa on huonekaluosasto, eikä siitä tule juuri koskaan\nketään. Jos soitetaan, niin minä tietysti lähden, ja Poju seuraa\nmukana, — voihan hississä olla matkustaja, — ja sitten taas pysäytän\nviidenteen. Ai, se on niin kivaa, mutta kerran minä sain muistutuksen,\nkun henkilökunnan päällikkö oli soittanut enkä minä kuullut — mikä lie\nsiinä ollut — enkä katsonut numerolaattaa, ja sitten päällikkö sanoi,\nettä mikä siinä on, kun kaikki hissit seisovat viidennessä kerroksessa.\nNyt me ollaan varovaisempia, vaikka pysäytetään me vielä vähäksi aikaa.\nKatsos, tuo Lolla kanssa käy usein viidennessä. Se on sellainen likka,\njoka häärää kenen kanssa sattuu, mutta minulla on vain se yksi, jonka\nkanssa minä vakituisesti kuljen.»\n\nNäin puhui Beebi, joka iloitsi työstään, koska hän siinä oppi\ntuntemaan niin kauhean paljon ihmisiä ja koska joku niistä huomasi\nhänet kadullakin ja tervehti. Sitäpaitsi hänellä oli välistä pienet\nsalaperäiset ja vähän hätäiset hetkensä viidennessä kerroksessa, jossa\noli huonekaluosasto ja yleensä hiljaista.\n\nLolla — se ei ollut hänen oikea nimensä, vaan toverien keksimä —\noli tumma, hoikka funkistyttö, jolla oli eloisat piirteet ja joka\nvaikutti yhdeksäätoista vuottaan kokeneemmalta. Hän oli tottunut\nammattiinsa, saanut jo pari palkankorotustakin. Hänellä oli savuke- ja\ntulitikkulaatikko piilossa jossakin hissin säädöspyörän takana, ja hän\nkävi vähänväliä viidennessä kerroksessa tupakalla, mikäli hänellä ei\nollut sinne muuta, tärkeämpää asiaa. Hänellä oli paljon tuttavuuksia,\njotka lisääntyivät alati palvelusajan pitentyessä. Joskus työhön\ntullessaan hän pukeutumishuoneessa tai työstä lähtiessään yritti kertoa\ntovereilleen pikku seikkailuja, mutta sulki nopeasti suunsa ja sanoi:\n»Ah, tuo Beebi tuossa on lapsi vielä, eihän sillä ole kuin se Pojunsa,\neikä sen kuullen sovi mitään kertoa.» Beebi koetti puolustella itseään\nja tehdä ymmärrettäväksi, että kyllä hän tietää, mutta Lolla ei antanut\ntaivuttaa itseään.\n\n»Sinä, Irja, sentään jo käsität tätä elämää», sanoi hän Irenelle, kun\nhe olivat jääneet kahden.\n\nLolla oli muuttanut Irenen nimen Irjaksi, koska se oli lyhyempi ja\nkauniimpi.\n\n»Tules tänä iltana Alhambraan, siellä vahtimikko kestitsee minua, ja\nsinä menet samalla.»\n\nVahtimikko oli jonkunlainen parempi vahtimestari, siivouksen kaitsija\nja hissien päällysmies.\n\n»Lähdetkö sinä hänen kanssaan?» kauhistui Irene.\n\n»Tietysti», vastasi Lolla, »hän on minun päällikköni, ja minun täytyy\nolla hänelle kohtelias. Hän on rakastunut minuun ja luulottelee\njotakin, mutta minusta hän ei hyödy tuon vertaa.»\n\nLolla näytti sormellaan.\n\n»Mitä hän sitten sinusta tahtoo?» kysyi Irene, vaikka hän kyllä luuli\nolevansa asiasta selvillä.\n\nToinen nauroi ääneen.\n\n»Katsos nukkea, kun on olevinaan! Totta tuonikäisen ja -kokoisen tytön\ntäytyy tietää, mitä mies tahtoo. Tuletko mukaan?»\n\nIrenen mielestä Lollan koko esiintyminen vaikutti julkealta ja\nvastenmieliseltä, mutta uteliaisuus, halu nähdä ja kuulla jotakin\ntuntui vastustamattomalta.\n\n»Jos pääsen», sanoi hän hetken kuluttua.\n\nLolla päästi jälleen raikkaan naurun.\n\n»Paimennetaanko sinua kotona? Älä suostu sellaiseen, kun kerran olet\ntyössä. Tai keksi jotakin, jos on välttämätöntä. Sinä olet kiva likka,\nja minä niin tahtoisin sinut mukaan. Tule vähän ennen yhdeksää.»\n\n»Minä koetan, mutta älä hämmästy, jos en tulekaan.»\n\n»Kyllä sinä tulet.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nIrene kävelee pitkässä tupakan savun täyttämässä huoneessa tarkastellen\npöytiä. Hän on varmuuden vuoksi hieman myöhästynyt, ettei vain hän\nolisi ensimmäinen. Pöytien ääressä istuvat miehet luovat häneen pitkiä\nkatseita, hän tuntee ne paremmin kuin näkee. Lopulta hän löytää Lollan\nja tämän seuralaisen äärimmäisestä aitiosta.\n\n»Ai, Irja, pääsithän sinä!» huudahtaa Lolla iloisena.\n\n»Pääsin, kun sanoin meneväni ylityöhön.»\n\n»Juu, se on vanha vitsi. Niin aina sanotaan, jos täytyy antaa selitys.\nKatsos, työstäkin on jotain hyötyä, ja sinulla näkyy jo olevan vähän\nammattitottumusta.»\n\nVasta nyt Lolla huomaa, että Irene on jäänyt seisomaan.\n\n»Ai niin, istu toki... no, vaikka siihen Mikon viereen», jatkaa hän\npuuhakkaasti. »Ei suinkaan minun tarvitse esitellä, kai olet tämän\nesimiehesi nähnyt, ja sano sitä vain Mikoksi, ei se siitä pahaa tykkää.\nEikös niin, Mikko?»\n\nPuhuteltu myhäilee ja nyökäyttää päätänsä.\n\n»Mikko on sellainen hyväluontoinen lötys, oikein malliesimies. Mitä\nIrja-neiti haluaa, — saisiko luvan kysyä?»\n\nIreneä hämmästyttää ja vähän ujostuttaakin Lollan tuttavallisuus\nhänelle outoa miestä kohtaan.\n\n»En minä tiedä», sanoo hän epäröivästi.\n\n»Mitäs sinä yleensä mieluimmin juot? Me tämän Mikon kanssa juodaan mitä\ntahansa ja mitä milloinkin kannattaa. Sano nyt himojuomasi, niin Mikko\ntilaa, sillä on rahaa tänään. Vai syötkö sinä ensin?»\n\n»Ehkä minä jotakin...»\n\n»Minä ajattelin haukata myöhemmin, mutta samapahan se.» Mikko lukee\nruokalistan.\n\nMies lukee murtavalla suomenkielellä ruokalajien nimiä. Irene tarkastaa\nhäntä sivusta. Hän on vähän mopsin näköinen, rokon rikkomat kasvot.\nIrenestä hän on hyvin vastenmielinen. Kuinka Lolla voi tuollaisen,\nvielä hyvinkin keski-ikäisen miehen kanssa käydä ravintoloissa ja olla\nniin tuttavallisissa suhteissa?\n\nRuoka tilataan. Tarjoilija ilmoittaa sen viipyvän hiukan.\n\n»Emme me tässä kuivin suin istumaan...» sanoo Lolla. »Me joimme jo\nvermuutit, mutta otetaan nyt odotellessa jotakin. Irja saa tilata, hän\nkun on vieras.»\n\n»En minä ota mitään.»\n\n»Ole vaiti. Et suinkaan sinä tässä tonttuna istu.»\n\n»En minä ole vielä milloinkaan...»\n\n»Maistanutko? Mutta nyt maistat. Annas kun minä tilaan.»\n\nLolla hälyttää tarjoilijattaren. Pian heille tuodaan viinilasit. Sitten\njuodaan Irenen tervetuliaismalja.\n\nIrene maistaa vain vähän, mutta sekin tilkkanen puistattaa häntä.\n\n»Oletko sinä todellakin noin hoopo!» nauraa Lolla; »hytiset ja\nvirnistelet hyvälle tavaralle. Maistapas uudestaan!»\n\n»Tervetuloa sankariseuraan!» toivottaa Mikko ja kilistää Irenen kanssa,\nkoettaen samalla katsoa häntä syvälle silmiin.\n\nIrene huomaa sen ja kääntää katseensa nopeasti pois. Hän ottaa viiniä\nvähän rohkeammin, se ei enää puistata, vaan tuntuu hyvänmakuiselta. Kun\nlasit on tyhjennetty, hivelee häntä suloinen lämpö, ja hän purskahtaa\nlyhyeen nauruun. Lolla ehdottaa lisää, mutta Irene kieltäytyy.\n\n»Tämäkin meni päähäni», sanoo hän, painaa päänsä käsiinsä ja sivelee\nmolemmin käsin tukkaansa.\n\n»Älä höpsi», huudahtaa Lolla; »jos meni, niin toinen lasi selvittää.\nOtetaan pois!»\n\n»En minä nyt ainakaan.»\n\n»No, syödään sitten ensin.»\n\nMutta Mikko ottaa. Hän tilaa nyt viskiä ja juo nopeassa tahdissa.\nIrenelle tilataan myöskin olut ruuan kanssa, mutta hän ei voi sitä\njuoda ja saa maitoa.\n\n»On siinäkin maku», veistelee Lolla, »sotkee viinin maidolla».\n\nIllallisen jälkeen naiset juovat taas viiniä. Lolla maistaa ahnaasti ja\ntulee pian iloiselle tuulelle. Hän lörpöttelee kaikenlaista ja koettaa\nselvittää, miten hyvä pari Irenestä ja Mikosta tulisi. Irene käsittää\nsen leikiksi ja nauraa. Häntä yleensä naurattaa herkästi. Mikko on\nkoko ajan harvapuheinen, hän vain alituisesti etsii Irenen katsetta.\nSe vaivaa Ireneä, ja mielellään hän siirtyisi toiselle puolelle pöytää\nLollan viereen. Kerran hän sitä ehdottaakin, mutta Lolla kieltäytyy.\n\n»Istu vain vuorostasi, olen siinä minäkin saanut istua», huomauttaa hän.\n\nTämä viittaus näyttää jollakin tavoin kohottavan puolihumalaisen\nMikon oman arvon tuntoa. Hän siirtyy lähemmäksi Ireneä ja koettaa\nsovitella kättään tämän polvelle. Irene katsahtaa häneen kiukkuisesti\nja siirtyy niin pitkälle kuin tilaa riittää. Häntä kiusaa kostea kiilto\nMikon silmissä. Mies alkaa inhoittaa. Irene huomaa hänen kasvoillaan\nviskisoodan nostattaman hien, joka on kuin näljää, ja tyttö luulee sen\ntuoksahtavankin pahalta. Hän pyytää lähtemään kotiin.\n\n»Ei nyt toki vielä», hämmästyy Lolla; »ei ole kiirettä, meillähän\non iltavuoro huomenna. Toista se on Mikon, joka saa painua\nsiivoojamatamien perään katsomaan jo aamusta.»\n\n»Ei, ei», yhtyy Mikkokin ja siirtyy taas lähemmäksi Ireneä.\n\nIrene nousee silloin päättävästi.\n\n»Minä ainakin lähden.»\n\n»Et sinä mene minnekään!»\n\nJa Mikko tarttuu häntä vyötäisistä, painaakseen tytön istumaan. Silloin\nIrene kuohahtaa.\n\n»Mopsi!» sähähtää hän ja työntää kätensä suoraan miehen naamaan.\nSamassa hän rientää pois, ollen vähällä kaataa pöydän mennessään.\n\n»Hullu!» kuuluu Lollan ääni hänen jälkeensä, ja Mikko taitaa myöskin\nsopertaa jotakin..\n\nKadulla hän pyyhkii kättään takkiinsa. Siihen tuntuu jääneen jotakin\nniljaista miehen naamasta.\n\n\n\n\n13.\n\n\nLolla tuli seuraavana aamuna pukeutumishuoneeseen häijyllä tuulella.\nHän äyski ja tiuski vetäessään »virkapukua» ylleen, jolloin kainalon\nalle ratkesi iso viiva.\n\n»Olet sinäkin koko hötäle», purki hän kiukkuaan Irenelle: »tuupata\ntoista päin höskiä ja juosta tiehensä kuin mikä metsän elävä».\n\n»Mitäs hän koski minuun!»\n\n»Mitäs! Eikö tätä mamsellia saa edes nykäistä, häh? Eikö sinua kukaan\nole siellä hississä nyplännyt? Katsos nyt tuota repeämää. Se on sinun\nsyytäsi, sillä olen sinulle vieläkin kiukkuinen. Eiköhän siitä vaan\njoku mies pistä kätensä, jos sattuu kahden kesken kanssani hissiin?\nSemmoisia ovat, ja minkäs niille teet. Älä luule sinäkään pääseväsi\nniiltä rauhaan.»\n\n»Mutta minä en anna itseäni sillä tavoin kosketella», intti Irene.\n\n»Eivät ne kysy sinulta, sinähän olet vain hissilikka... Ja mitä sinä\nsitä Mikkoa säikähdit, sehän on sinuun rakastunut.»\n\n»Sinuunhan hän on.»\n\n»Oli, mutta hän rakastuu aina uuteen tyttöön, kun sellainen tänne\ntulee. Minä pääsisin nyt irti siitä, kun sinä olisit vähän kohteliaampi\nsille. Eihän sinun tarvitsisi sen enempää kuin antaa sen vähän kähmiä\nja pujahtaa aina sopivasti pois sen käsistä. Jos nyt poskellesi\nantaisit pussata.»\n\n»Hyi! Ei milloinkaan!»\n\nIreneä puistatti. Hän muisti käsiinsä tarttuneen kosteuden, kuin\nnäljän, ja miehen rokonarpiset mopsinkasvot.\n\n»Katso sitten itseäsi. Hän voi ruveta sinua vainoamaan. Hänelle pitää\nantaa sopivasti myöten, sallia hänen vähän halata, lievästi vain. Hän\nkyllä tarjoaa hyvin.»\n\n»Onko hän sitten esimerkiksi Beebiä... halannut?»\n\n»Ei, hän pitää Beebiä liian pienenä ja mitättömänä.»\n\n»Entä rouvaa?»\n\n»Hän on eri asemassa, hän kun saa olla ylitöikseen mannekiinina ja on\nkauneuspalkinnon saanut. Häneen Mikko ei pysty.»\n\n»Eikä minuun», sanoi Irene päättävästi ja lähti.\n\n»Varo sitten itseäsi», huudahti Lolla hänen jälkeensä. Hän oli nyt\nrauhallisempi, kun oli saanut puretuksi kiukkuaan ja sanotuksi asiansa.\n\nIrenen työ ei sinä päivänä sujunut. Hänen ajatuksensa olivat muualla.\nHän sai monta kertaa palata kerroksiin, kun hän oli huomaamatta ajanut\nohi joku hermostunut rouva siitä hänelle huomauttikin ja uhkasi\nilmoittaa päällystölle.\n\nNuori tyttö oli joutunut miettimään erästä elämän omituisuutta,\njoka tavallaan jo toisen kerran oli sattunut hänen kohdalleen. Hän\nmuisti heti nuoren herran eräästä liikkeestä. Mies oli tehnyt hänelle\nehdotuksen, johon suostuminen kenties olisi auttanut hänet kiinni\ntyöhön. Hän on kauhistunut sitä aluksi, mutta nopeasti unohtanut,\nsillä nuori herra oli miellyttävän näköinen. Hän oli äskettäin saanut\ntyöpaikan ilman mitään sellaisia ehtoja, mutta nyt siihenkin yhdistyy\njotakin muuta, työn laatuun kuulumatonta. Kokeneempi työtoveri\nselittää, että hänelle voi koitua ikävyyksiä, jollei hän ole suopea\nMikolle. Mitenkä tämä on ymmärrettävissä? Onko työ aina tällaista?\nLiittyykö siihen jotakin outoa, sopimatonta?\n\nMikko! Irene muistaa hänen vastenmieliset kasvonsa, koko hänen\nhiljaisen, mutta tunkeilevan olemuksensa. Hän rakastuu jokaiseen uuteen\ntyttöön, sanoo Lolla. Inhoittavaa rakkautta!\n\nHänen mielessään kuohuu, ja samalla häntä ahdistaa pelko. Onko hänen\ntyöpaikkansa vaarassa, pitäisikö hänen ehkä teeskennellä Mikolle?...\nEi, ei missään tapauksessa. Käyköön miten tahansa, hän ei voi muuta\nkuin suhtautua Mikkoon kylmästi ja virallisesti.\n\nMikkoa ei näy koko aikana. Vasta illalla hän tulee, kun Irene odottaa\nkahdeksannessa kerroksessa juuri viimeistä alasmenoa. Hän on totinen\neikä tervehdi. Irenestä on näin parempi, sillä totisena hän näyttää\nvähemmän vastenmieliseltä. Hymy vääristää hänen arpiset kasvonsa vielä\nenemmän mopsimaisiksi.\n\n»Minä on käsky varotta teitä», sanoo hän huonolla suomenkielellään, »te\nei olla ilmoitta kerroksia ruotsiks».\n\n»Vai niin», vastaa Irene, vaikka hänen mielessään välähtää ilkeä\nhuomautus. Hän painaa sen kuitenkin alas, ja keskustelu loppuu siihen.\n\n»Muistakka vasta», sanoo Mikko ja menee Lollan hissille, jossa hän\nkohta löytää mopsinhymynsä.\n\nIrene on vielä kotiin tullessaankin katkera. Äiti huomaa sen ja kysyy:\n\n»Onko työssäsi ollut ikävyyksiä?»\n\n»Eikö mitä, minä olen vain niin väsynyt.»\n\n»Onko se työsi niin raskasta?»\n\n»No, en tiedä, ei se siitä ole.»\n\nÄiti lopettaa kyselynsä, kun Irene ei näytä olevan halukas puhumaan.\nHän kehoittaa tyttöä käymään aikaisin levolle, kun viime yönäkin\nylityössä meni niin myöhään eikä aamunukkuminen ole häiriötöntä.\n\nIrene viettää nyt ensi kerran elämässään unettoman yön. Kenties joskus\nennenkin uni on jäänyt iltayöstä tulematta jonkin pienen, iloisen\nsattuman vuoksi, mutta silloin unettomuus on ollut suloista, ja se\non heijastellut kauniita mielikuvia. Silloin on voinut valveilla\ntai puolivalveilla luoda mielikuvituksessaan elämän ihanuutta niin\npaljon kuin suinkin on haluttanut, ja myöhemmin saapunut uni on ollut\nvirvoittavaa ja onnellista. Jos joku olisi silloin nähnyt nukkuvan\ntytön, olisi varmaan häneenkin tarttunut tämän raukea, mutta valoisa\nhymy, joka oli jäänyt valveilla nähdyistä unikuvista.\n\nMutta tämän yön unettomuuden aiheuttaa elämän raskaasti sattunut\nkolhaisu. Edellinen ilta ja sitä seurannut päivä tuntuivat jollakin\ntavoin aukaisevan verhoa tulevaisuuteen. Irene ei voinut vielä selvästi\nnähdä, mitä sen verhon taakse kätkeytyi, mutta jotakin uhkaavaa siellä\noli, kenties tuhoavaakin. Tyttö yritteli ajatuksissaan selvittää\ntapausta. Mitä siinä nyt oikeastaan oli ollut? Ei mitään. Hän oli vain\ntorjunut tungettelevan ja vastenmielisen lähentelyn.\n\nOlihan hänellä siihen oikeus. Mutta mitä merkitsivät Lollan uhkaukset?\nOlisiko todellakin hänen työpaikkansa vaarassa? Minkä vuoksi? Tuonko\nitsessään mitättömän tapauksen? Mikä oikeus sitten tuollaisella Mikolla\noli lähennellä häntä? Vahtimestarilla, siivoojain ylipäälliköllä!\nOlivatko he, hissitytöt, sitten hänen vallassaan? Saiko hän tehdä\nheille mitä tahtoi? Vaikka eroittaa työstä? Mitä sanottaisiin kotona,\njos hän yhtäkkiä saisi potkut, aivan näin alussa? Ja uskottaisiinko\nhäntä, jos hän kertoisi kaikki suoraan? Voisivatko vanhemmat käsittää,\nettä sellaisen syyn takia eroitettaisiin työstä?\n\nKysymyksiä risteili aivoissa kuumeisella kiireellä, mutta vastausta\nniihin ei syntynyt. Ja vaikka Irene kuinka koetti vastustaa noiden\nkysymysten tunkeilua, nousivat ne hänen mieleensä yhä uudestaan ja\nuudestaan. Oli aivan turhaa lohduttautua sillä, että kaikki tämä pelko\nja aavistelu oli turhanpäiväistä; Lolla oli vain purkanut hänelle\nhuonoa tuultaan, siinä kaikki. Mutta hänhän oli saanut muistutuksen.\nJos hän oli jonkun kerran unohtanut sanoa ruotsiksi kerroksen numeron,\nniin oliko siinä syytä muistutukseen? Eikö se johtunut jostakin\nmuusta? Yhä vain, yhä vain jatkui kysymysten sarjaa, ja uusien jälkeen\npalasivat entiset pakottavina ja ahdistavina.\n\nPitäisikö hänen jo nyt puhua vanhemmilleen asiasta, kaiken varalta?\nIsä sitä tuskin ymmärtäisi, mutta kenties äiti... Näinköhän hänkään\nkäsittäisi? Sanoisi kenties vain, että »älä ole tietävinäsikään, ei\nsellaista vääryyttä voi tapahtua, sinä olet niin herkkä ja oikullinen,\nluulottelet». Ja mitenkä hänen itsensä on meneteltävä? Hän ei voi olla\nsuopea, ei edes näennäisen kohtelias Mikolle. Jos mies olisi toinen\nhenkilö, toisenlainen; mutta tuollainen...\n\nHän ei päässyt mihinkään varmaan ratkaisuun. Kun hän joskus\naamupuolella vaipui levottomaan uneen, tuntui hänestä kuin pitkät kädet\nolisivat tavoitelleet häntä. Niissä oli inhoittavaa näljää, ja niiden\ntakaa häämöitti irvistävä mopsin naama.\n\n\n\n\n14.\n\n\nMikon muistutuksen jälkeen Irene on aluksi työssään umpimielinen ja\narka. Hän karttelee Lollaa, joka vieläkin näyttää olevan vihoissaan.\nBeebi ei tiedä tapauksista mitään, ja hän tulee usein lörpöttelemään\nIrenen kanssa. Hänelle oli taas sattunut suuri tapaus. Muuan herra,\ntuollainen keski-ikäinen, mutta äärettömän söpö, oli rakastunut häneen\nsilmittömästi. Tämä on siitä pitäen käynyt joka iltapäivä tavaratalon\nkahvilassa ja aina ajanut tullen mennen hänen hississään. Hän on aina\nodottanut sellaista hetkeä, jolloin Beebillä ei ole muita matkustajia,\nja sitte puhunut hyvin kauniisti. Eilen hän oli pyytänyt Beebiä ulos,\njohonkin ravintolaan. Tämä herra ei milloinkaan yrittele mitään\nsopimatonta. Jos Beebillä ei olisi sitä vakituista, niin hän menisi.\nHerra tuntuu niin luotettavalta, ja hän on varmaan ihan tosissaan\nrakastunut.\n\nIrene kuuntelee Beebin kertomusta vain toisella korvallaan. Kun toinen\npuhuu ravintolasta, vilahtaa hänen eteensä Mikon kuva, näljäisesti\nkostea naama. Häntä oli ennen jollakin tavoin huvittanut Beebin\nlapsellinen lörpöttely. Hän oli nauttinut tämän välittömästä uskosta\nlumousvoimaansa. Nyt tytön ihastunut kertomus herättää Irenen mielessä\nvain ikäänkuin muiston ilkeästä painajaisunesta, josta hän ei kokonaan\npääse. Hänestä tuntuu kuin jokin paha olisi odottamassa, kuin se\nhiipisi jossakin tuolla kerroksissa ja voisi minä hetkenä hyvänsä astua\nhänen hissiinsä — eikä se sitten enää koskaan poistuisi.\n\nTavaratalon alituinen ihmisvilinä, sen kiire ja tuhatpäiset\nihmiskasvot, joita hän aluksi katseli kuin suurta, jättimäistä\nkuvakirjaa, viehättyneenä, sen lumoon tempautuneena, kuvastuvat\nnyt hänen ympärillään himmeinä, kaukaisina. Hän tekee työtään\nkoneellisesti, mutta sittenkin yhä aavistaen sen pahan lähestymisen,\nvaanimisen.\n\nHän on nyt säännöllisesti iltapäivävuorolla, ja joka kerta jättäessään\ntyöpukunsa hän huokaa helpotuksesta. Taaskin päivä mennyt, eikä ole\nmitään tapahtunut. Kenties, kenties kaikki sittenkin sujuu hyvin, se\npaha ei tule, on ehkä poistunut koko talosta.\n\nKotonaan hän on jälleen iloisempi, luonnollinen. Hän lukee\nvalitsematta, mitä käteen sattuu lainakirjastosta, mutta romaanit eivät\nenää vie häntä mielikuvituksen maille, ne eivät enää loihdi eteen\nuutta, rikasta, kaunista ja kuin leikkien vierivää elämää. Hän osaa nyt\nlukea kirjan sellaisena kuin se on. Hän ei hyppele mielestään ikävien\nsivujen ylitse ja kuvittele onnellisia tapahtumia moninkertaisiksi,\nvalheellisen utuverhoisiksi kuten ennen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta aika kuluu, ja sen mukana tilapäisesti jonnekin sivuun väistynyt\nnuoruus palaa, alkaen esitellä vaatimuksiaan. Irene huomaa, että hän\non liiaksi kotona, kaikki illat vanhempiensa parissa. Jos hän lähtee\npienelle kävelylle, on äiti aina mukana. Ennen äiti ei koskaan lähtenyt\nminnekään, paitsi joskus elokuviin, jotka valittiin hänen makunsa\nmukaan. Nyt hän silloin tällöin pyrkii kävelylle, joka kuitenkaan ei\nulotu edes keskikaupungille, vaan näille samoille huonosti valaistuille\nkaduille, jotka ovat olleet Irenen liikkuma-alana jo lapsuudesta asti.\nÄiti valittaa päänsärkyä, siksi hänen täytyy päästä ulos. Irene on\nhaluton, mutta hänen on seurattava.\n\nNuori puuseppä Valo käy heillä harvoin. Hän on liittynyt\nTyöväenopistossa useaan opintopiiriin eikä hänellä ole aikaa. Irene ei\nvieläkään voi oikein vapaasti suhtautua tähän nuorukaiseen. Valolla on\nniin isot kädet, hän kiinnittää niihin yhä tahtomattaankin huomiota,\nvaikka hän Valon läsnäollessa usein muistaa Mikon, ja silloin jokin\nouto voima lähentää häntä Valoon.\n\nTavaratalossa kaikki käy entistä latuaan. Se paha, mikä kerran\ntuntui vainoavan Ireneä, on mennyt menojaan. Mikko katsoo häntä\nvälistä pitkään, hän huomaa sen tai paremminkin tuntee, sillä Mikko\nkääntää silmänsä pois, kun Irene vilkaisee häneen. Lolla on unohtanut\närtyisyytensä. Hän puhelee Irenelle hämärästi valloituksistaan, joiden\nkanssa hän istuu ulkona. Mikko ei enää pyydä häntä, sillä hän on\ntoimittanut tälle uuden tytön, joka on tullut erääseen hissiin ja on\nsellainen likka, että lähtee vaikka minne ja kenen kanssa hyvänsä,\nkuten Lolla sanoo. Niin pitää hissitytön ollakin. Joskus Lolla juttelee\nIrenelle:\n\n»Olet sinä kummallinen otus, kun iltakaudet kökötät kotonasi. Mitä\nsinä siellä ähräät, — tulisit mukaan iltaisin, kyllä minä sinulle\nkavaljeerin hommaisin.»\n\n»Kuinka sinä voit olla poissa kotoasi?»\n\n»Tietysti voin. Minulla on äitipuoli, eikä se minusta välitä. Ja isä on\nomissa oloissaan. Sitäpaitsi minähän olen työssä; kuka minua uskaltaisi\nestää!»\n\n»Ei se muutenkaan sovi.»\n\n»Sopii, totta vie. Ilo irti elämästä aikanaan! Eikähän niiden kanssa\ntarvitse pitkälle mennä, vain kestityttää itseään ja sitten puikahtaa\nsormien lomitse.»\n\n»Minä en välitä sellaisesta kestitsemisestä.»\n\n»Mätäne sitten kotonasi, mokoma nunna!»\n\nNäin keskustelu usein päättyi, Lollan pieneen närkästykseen. Mutta\nseuraavana päivänä hän on taas iloinen.\n\n»Voi, kun meillä oli lystiä, me ryypättiin samppanjaa ja tanssittiin\nniin! Se oli sitten komea poika, mutta kyllä minä vain irroittelin\nsen hyppyset... Se käy täällä, mutta en minä sitä sinulle näytä. Minä\nrupeankin nyt tämän kanssa vakituisesti...»\n\nLollan kertomukset eivät huvita Ireneä. Hänkin haluaisi päästä\njonnekin, nähdä jotakin, mutta ei suinkaan Lollan seurassa. Jälleen\nelähtynyt nuori veri vaatisi omansa.\n\nHän näkee nuoria ihmisiä, jotka iloisina rientävät Tavaratalon\nravintolaan. Siellä on eräs maailma, jonka lävitse päivittäin kulkee\nvaltava ihmisvirta. Hän on sitä äärettömän lähellä, mutta ei koskaan\npääse näkemään muuta kuin sen suvantoisimmat kohdat — tulon ja menon.\nHän on täällä työläinen, erikoisella puvulla merkitty osa sitä\nkoneistoa, joka toimii toisten mukavuudeksi; hänellä itsellään ei ole\nmitään oikeutta olla ja elää niinkuin nuo toiset. Näissä mietteissään\nhän joskus jää pitkäksi aikaa seisomaan hissinsä viereen ja tuskin\nhuomaa, kun joku noista onnellisemmista ihmisistä tulee pyrkimään alas.\nSilloin hänelle saatetaan lausua ärtyinen sana tai häntä suorastaan\nnykäistään: mitäs pikku neiti nyt niin miettii. Noilla ihmisillä on\nsiihen oikeus.\n\nMutta onhan maailmaa ja elämää muuallakin, missä hän ei ole palvelija,\nvaan voisi käskeä yhtä hyvin kuin toiset käskevät häntä täällä. On,\naivan varmasti, kun vain pääsisi sinne. Lolla, hän juoksee yhtä mittaa\nravintoloissa ja kerskuu sillä. Miksi ei hänkin tekisi niin? Mutta jos\nsiellä on samanlaista kuin silloin... Joku Mikko... Ei, ei sentään.\n\nHänen maailmansa on ahdas. Vain koti, isä ja äiti, matka tänne ja\ntakaisin. Lapsena se oli laajempi, oli ainakin se leveä katu silloin\ntällöin ja ihmisvilinä, joka tenhosi häntä, pikku tyttöä, ainaisella\nkiireellään ja hälinällään. Hän astuu nytkin samaa katua joskus, kun\nei aja raitiovaunussa, mutta hän ei enää huomaa sen tenhovoimaa. Hän\non nyt itsekin noita kiirehtiviä ihmisiä, ja hän tuskin näkee ketään\nillalla kuuden jälkeen vaeltaessaan kadun yhä sankemmaksi käyneen\nihmistungoksen lävitse. Hän puikkelehtii siinä kuin vaistolla, joka vie\nhäntä tiettyyn päämäärään, kotiin.\n\nTyö! Se oli ennen hänen unelmissaan portti elämän ihanuuteen. Mitä se\nnyt on? Oman alemmuutensa tuntemista. Kahle, painajainen. Tosin hän\non vasta alussa. Kenties täytyy kestää jonkun aikaa, sitten työ vasta\nantaa lahjansa. Mutta kuitenkin, kuvitteluista on karissut kultaus.\nLöytyykö sen alta milloinkaan jaloa metallia, edes täyttä hopeaa?\nTuleeko milloinkaan muuta kuin kodin yksitoikkoinen hiljaisuus ja tämä\nliikkuminen kerrosten väliä neliskulmaisessa hissikorissa?\n\nHänellä ovat omat aamupäivänsä, vapaat sunnuntainsa ja iltansa. Mutta\nminne mennä, mitä tehdä, kenen kanssa? Koulussa oli edes välituntien ja\njoskus yhteislukujen nimellä esiintyvien tapaamisten leikkiä ja iloa.\nLapsellista se oli, mutta kuitenkin jotakin. Ja koulussa oli viimeisen\nvuoden aikana pieni ja huvittava salaisuus: Taiston rakastuminen\nhäneen. Nyt ei ole mitään, ei mitään...\n\nNämä ajatukset painavat Ireneä. Hän koettaa olla iloinen,\nystävällinen ja vapaa, mutta se ei onnistu. Häneen tulee aina jotakin\npingoittunutta, itseäänkin ärsyttävää. Isä sitä tuskin huomaa, sillä\nhän on enimmäkseen omissa mietteissään, mutta äiti kyselee usein, mikä\ntyttöä vaivaa.\n\nHän valittaa väsymystään. Silloin äiti huomaa?\n\n— Kenties sinä kasvat vielä, se johtuu siitä.\n\n\n\n\n15.\n\n\nTaisto Neuvola ilmestyi eräänä iltana Tavarataloon. Kello kävi jo\nkuutta, viimeinen työtunti oli menossa.\n\nPoika seisoi kauniin, loivasti lakea kohti suuntautuvan auton vieressä.\nHän oli tapansa mukaan hiukan hämillisen näköinen eikä nähtävästi\nosannut oikein mennä minnekään. Tuskin hän halusikaan, seisoi vain\nsiinä paikallaan.\n\nLiike oli jo jonkun verran hiljentynyt. Ravintolaan ei enää mennyt\nuusia vieraita, eikä ostajiakaan ollut niin paljon kuin muutamia hetkiä\naikaisemmin. Senvuoksi Irene jäi hisseineen odottamaan alakertaan ja\nhuomasi pojan. Tämä älysi myöskin hänet ja riensi luokse. Hän punasteli\nja tuskin muisti tervehtiä.\n\nIrenekin oli aluksi hämillään. Pojan näkeminen palautti mieleen\njotakin, jonka hän luuli häipyneen loitos, olemattomiin. Nyt tytön\nmieleen sävähti ajatus, että tuo poika sittenkin oli ollut jokin tapaus\nhänen elämässään. Olihan hän, ehkä osaksi itserakkaudesta, suosinut\nTaiston poikamaista mieltymystä kokonaisen lukuvuoden. Ja sitten se\nkesällinen kirje...\n\nNyt poika on tullut tänne, varmaan hänen tähtensä.\n\nSamassa tuli muutamia matkustajia hissiin, ja Irenen täytyi lähteä. Hän\nmietti koko ajan, miten suhtautua Taistoon, mitä sanoa tälle, jos hän\nodottaisi alhaalla. Poika oli siellä, kun hän hetken kuluttua palasi,\neikä hänellä ollut mitään valmista päätöstä.\n\n»Etkö sinä jo kohta pääse?» kysyi Taisto hätäisesti, ikäänkuin peläten,\nettä Irene taas pian häviää.\n\n»Kuudelta», vastasi tyttö mitään sen enempää ajattelematta.\n\n»Minä odotan kadulla.»\n\n»Odota vain.»\n\nIrene sanoi sen vieläkään mitään tarkemmin miettimättä, jotakin\nvastatakseen. Myöhemmin hänellä oli sellainen levoton tunne, ettei hän\nollut tehnyt viisaasti luvatessaan, mutta hän rauhoittui vähitellen.\nMitäpä tuosta, antaa pojan tulla hänen mukaansa.\n\nKadulla Taisto oli aluksi melkein sanaton, kuten tavallisesti, mutta\nsitten hän nähtävästi suurin ponnistuksin pakotti itsensä puhumaan.\n\n»Miksi sinä et vastannut minun kirjeeseeni?»\n\nIrene oli ajatellut kysyä Taistolta hänen vointiaan, puhua jotakin\naivan tavallista, kertoilla omasta työstään, mutta hän ei ollut oikein\npäässyt varmuuteen, mistä päästä aloittaisi. Tämä kysymys tuli nyt\ntavallaan vapauttavana. Hän muisti kirjeen lapsellisen sävyn ja hymyili\nitsekseen. Hän ei kuitenkaan halunnut vastata ylimielisesti. Olihan\ntoinen omalla tavallaan vakava.\n\n»Taisto hyvä, mitä minä siihen olisin osannut vastata?»\n\n»Kyllä sinä olisit osannut, jos olisit tahtonut.»\n\n»Niin no, se jäi siinä paikanhakupuuhassa...»\n\n»Olisit edes muutamalla sanalla ilmoittanut, että sinä muistat minua.\nMutta sinä et tietysti muistanut.»\n\nTosiaankaan Irene ei ollut muistanut muuta kuin kirjeen saadessaan, ei\njuuri ennen eikä myöhemmin. Poika oli kuitenkin niin vakavissaan, ettei\nhän hennonut sitä suoraan sanoa.\n\n»Tietysti minä muistin... Kuinkas minä olisin voinut unohtaa hyvän\ntoverini. Sinähän autoitkin minua koulussa.»\n\n»Älä viitsi sellaista...» Poika näytti tulleen pahoilleen. »Ei sinun\nsen takia tarvinnut muistaa, mutta muuten...»\n\nHän keskeytti, eikä Irene halunnut jatkaa tähän suuntaan. Hän oli\nvaiti, mutta poika jatkoi itsepäisesti.\n\n»Minä luulin... olin huomaavinani, että sinä pidit minusta enemmän kuin\nmuista.»\n\nIrene muisti lukemistaan kirjoista, että voidaan pitää kuin veljestä.\nHän otti nyt tämän tietonsa avukseen.\n\n»Minähän pidin sinusta kuin veljestäni.»\n\n»Etkö enempää?» Poika melkein parkaisi sen.\n\nTyttö huomasi koskettaneensa arkaa kohtaa, mutta ei voinut peräytyä.\n\n»Kuin hyvästä veljestä», koetti hän jatkaa.\n\nSekään ei auttanut. Taiston valtasi ilmeinen alemmuuden tunne hänen\nkuullessaan tytön puhuvan veljestä. Hänen mielestään tuollaisessa\nsisarellisessa tunteessa oli jotakin mietoa, mitäänsanomatonta.\n\n»Sellainen on väärä tunne, ei oikeastaan mikään tunne... Minä olen\ntuntenut sinua kohtaan enemmän.»\n\nPoika yritti sanoa sen, mitä hän rakkautensa ensimmäisenä kesänä oli\nyksinään harjoitellut. Lopulta se tuli esille.\n\n»Minä olen... rakastanut sinua... pyhästi... suuresti. Miksi sinä minua\npilkkaat?»\n\nNyt Taisto siis oli vähän vapautunut ujoudestaan. Hänen poskilleen oli\nnoussut punaa, sitä samaa läikehtivää, joka niihin aina ilmestyi, kun\nhän kiihtyi. Irene katseli poikaa ja ajatteli, että nyt hänen täytyy\npuhua suoraan, kerta kaikkiaan lopettaa tämä lapsellinen leikki.\nPoikahan voisi milloin hyvänsä tulla taas Tavarataloon, kun kerran\noli löytänyt Irenen sieltä. Taistosta voisi koitua hänelle vakituinen\nkiusa, eikä hän halunnut sellaista — ei ainakaan Taistosta.\n\n»Mitä sinä tiedät rakkaudesta?» hän virkkoi oikeastaan tylymmin kuin\nolisi tahtonut. »Sinä olet vielä koulupoika. Sinun täytyy ajatella\nläksyjäsi.»\n\nSyntyi hetken vaiteliaisuus, ja Ireneä melkein jo kadutti, että hän oli\nlausunut ajatuksensa niin suoraan. Mutta Taisto kiihtyi. Hän puhui nyt\nkuin jotakin ennen opittua. Hänen keväiset ja kesälliset ajatuksensa\npurkautuivat kuin valmistettuna puheena.\n\n»Minä en olisi enää koulupoika, jos sinä vain olisit tahtonut. Minä\nolisin keskeyttänyt kouluni kuten sinäkin ja hankkinut työtä, jos vain\nsinä olisit halunnut.»\n\nTyötä! Irenen mieleen johtui oma työnhankintansa. Hän ei voinut olla\nkeskeyttämättä.\n\n»Ei, hyvä poika, ei työn saanti ole helppoa...\n\nSitäpaitsi eivät vanhempasi olisi sallineet sinun lopettaa kouluasi.»\n\n»Minä olisin karannut kotoa!» huudahti poika kiihkeästi.\n\n»Silloin olisit joutunut aivan hunningolle.»\n\n»Enkä, minulla on tarmoa... Mutta sinä olet julma, ajattelet itseäsi\netkä ollenkaan minua. Sinä et saa olla tuollainen! Minä pakotan sinut\nkiintymään itseeni, ja sitten me suunnittelemme tulevan elämämme\nyhdessä.»\n\n»Voiko sellaiseen pakottaa?»\n\n»Voi, jos oikein rakastaa kuten minä.»\n\nSilloin Irenen päähän yhtäkkiä pälkähti, että hän osaakin tehdä lopun\ntästä turhasta keskustelusta asettamalla Taistolle omat ehtonsa.\n\n»Kuulehan, Taisto», sanoi hän, »minä vaadin rakkaudelta hyvin paljon,\nniin paljon, että sinä et voi antaa».\n\n»Mitä, sano!»\n\nPoika käsitti Irenen sanat puolinaiseksi myöntymykseksi, ja hänen\nsilmänsä syttyivät odotuksen kiihkosta.\n\n»Minä olen nuori ja tahdon huvitella. Sen, joka minua rakastaa, täytyy\nviedä minut tanssimaan ja iloitsemaan, ravintoloihin, joissa on paljon\nriemullisia kasvoja ja kiihkeätä musiikkia.»\n\nIrene itsekin ihmetteli, mistä tämä päähänpisto oli johtunut.\nLuultavasti hänen mieleensä oli välähtänyt jotakin Lollan\nkertomuksista. Pääasia oli, että hän nyt uskoi masentaneensa pojan,\nmutta tämä päinvastoin ilostui.\n\n»Minä vien sinut sellaisiin paikkoihin», huudahti hän innokkaasti.\n\n»Eihän se sovi, sinä olet koulupoika.»\n\n»Älä puhu aina siitä! Minä eroan, jos tarvitaan, ja käyväthän muutkin\nkoululaiset ravintoloissa.»\n\n»Niin, salaa, mutta se on noloa.»\n\n»Eikö mitä, minä kyllä järjestän. Minä olen mies... Kuule, minä tulen\nhakemaan sinua sitten... sitten kun minä saan asian kuntoon. Eikö niin?»\n\nPojan into huvitti Ireneä. Hän oli varma siitä, ettei tämä saa kotoaan\nniin paljon rahaa kuin sellaiseen tarvitaan, eikä hän muutenkaan\nuskalla lähteä niin vaarallisille teille. Sen vuoksi hän keveästi\nmyöntyi.\n\nErotessaan Irenestä poika oli riemuissaan. Koko tulevaisuus kangasteli\nhänen mielessään valoisana.\n\n\n\n\n16.\n\n\nMuutamaa päivää myöhemmin Taisto seisoi alakerrassa odottamassa, kun\nIrene hississään laskeutui sinne. Hätäisesti hän ilmoitti, että tänä\niltana mennään.\n\n»Minne?» kysyi Irene.\n\n»Ravintolaan.»\n\nTyttö oli kokonaan unohtanut heidän edellisen keskustelunsa,\nlupauksensa, jota hän ei ollut luullut koskaan joutuvansa lunastamaa.\nHän koetti esittää veruketta.\n\n»Miksi juuri tänä iltana?»\n\n»Siksi, että minä olen niin järjestänyt...»\n\n»Etkö sinä sitten ota lainkaan huomioon minun tahtoani?»\n\n»Tietysti, mutta tänään sopii parhaiten. Tulethan sinä?»\n\nHissiin tuli matkustaja, ja Irenen täytyi lähteä. Tyttö huomasi miehen\nvarjon vilahtavan ohitseen, hän ei katsonut tulijaa sen tarkemmin. Hän\nnojasi säätelypyörään ja pani koneensa liikkeelle.\n\n»Kylläpä pikku neiti on ajatuksissaan, kun ei edes päätänsä käännä»,\nkuuli hän matkustajan sanovan.\n\nSilloin hän katsahti nopeasti toista ja huomasi, että tämä oli nuori,\nhauskannäköinen, hyvin pukeutunut herra. Sen verran ohimenevä silmäys\nilmaisi hänelle.\n\n»Eikö tällainen ikävä työ kaipaa vaihtelua?» kuului vieras kysyvän.\n\nIrene ei pitänyt tarpeellisena vastata. Mitäpä hän tuntemattomalle\nherralle. Mutta toinen tarttui hänen käteensä, irroitti sen\nsäätelypyörästä ja pysähdytti hissin.\n\n»Mikä kiire tässä on», sanoi hän, »puhellaan nyt hiukan».\n\nAluksi Irene hämmästyi. Tällaista hänelle ei vielä ollut tapahtunut.\nHän tointui kuitenkin pian ja koetti teroittaa kätensä.\n\n»Eikö neiti tule ulos tänä iltana?»\n\n»En. Tämä ei sovi, antakaa koneen mennä.»\n\n»Luvatkaa, niin minä lasken heti. Neiti ei taida muistaa minua?»\n\nIrene katsoi tarkemmin herraa, joka oli asettunut käyttöpyörän viereen,\nloitontaen hänet siten kokonaan työstä.\n\n»Te kävitte kerran meidän konttorissamme paikkaa kysymässä. Silloin\nsitä ei ollut...»\n\nNyt Irene muisti hänet. Tämä sama nuori mies oli jo kerran tehnyt\nhänelle samanlaisen ehdotuksen.\n\n— »Nyt voisitte saada, mutta siitä täytyy neuvotella jossakin ulkona. —\nEi kai tämä homma teitä kovinkaan miellytä?» jatkoi vieras.\n\n»Miksikä ei miellyttäisi? Mutta päästäkää minut työhöni. Hissi ei saa\nseistä kerrosten välillä.»\n\n»Jos ensin lupaatte.»\n\n»Minä en lupaa mitään.»\n\nSamassa Irene nopeasti sysäsi herran pois säätelypyörän edestä ja\nsai hissin käyntiin. Se syöksyi nopeasti ylimpään kerrokseen, jonne\nmatkustaja oli ilmoittanut haluavansa. Irene tempasi oven auki, ja\nherran täytyi astua ulos. Hänen huulillaan oli puoleksi varma, puoleksi\nmairitteleva hymy.\n\n»Pikaisiin näkemiin», hän sanoi lähtiessään, kohottaen hiukan hattuaan.\n\nIrene huomasi, ettei ketään ollut odottamassa. Hän ajoi nopeasti\nalakertaan. Taisto seisoi siellä.\n\n»Kuka tuo oli?» kysyi hän kiihkeästi, ja hänen poskillaan liekehti taas\npuna.\n\n»En tiedä. Mistäpä minä kaikki matkustajat tuntisin.»\n\n»Hissi seisoi kerrosten välillä. Minä näin sen valosta.»\n\n»Entä sitten?»\n\n»Onko... onko sinulla... jotakin tekemistä hänen kanssaan?»\n\nTyttö oli tuohduksissaan äskeisestä kohtauksesta. Pojan kiihkeys sai\nkoko jutun helposti unohtumaan. Toisen ilmeinen mustasukkaisuus huvitti\nhäntä.\n\n»Katsos poikaa, oletko sinä...?»\n\n»Olen minä... nyt sinä et taida lähteäkään minun kanssani?»\n\n»Päinvastoin, lähden mielellänikin.»\n\nAikaisemmin Irene oli epäröinyt, mutta nyt hänestä tuntui, ettei ollut\nmitään syytä kieltäytyä. Päätettiin tavata sovitussa paikassa, kello\nkahdenkymmenenyhden aikaan.\n\nMyöhemmin, kun Irene taas kerran nousi hississään ylimpään kerrokseen\nja laski matkustajansa pois, siellä odotti äskeinen herra. Hän oli\nvalinnut Irenen koneen, koska sen edustalla ei ollut muita odottajia.\nIrenen oli siis pakostakin lähdettävä kuljettamaan häntä.\n\nHerra pyysi Ireneä pysähdyttämään hissin, hänellä oli hyvin tärkeätä\npuhuttavaa. Vaikka Irene hyvin arvasi, mitä herra puhuisi, pysäytti hän\nhissin viidennen kerroksen kohdalle. Hänen mielessään heräsi uhmaa:\npuhukoon nyt, hän kyllä vastaa. Toinen käsitti pysähdyksen suopeuden\nmerkiksi.\n\n»Te olette siis harkinnut asiaa tarkemmin. Mistä ja milloin minä saan\nnoutaa teidät?» hän kysyi.\n\n»Ette mistään milloinkaan.»\n\n»No, no, pikku neiti, ei saa oikutella. Kyllä minä huomaan, että te\nmyönnytte.»\n\n»Mistä te sen huomaatte?»\n\n»Tehän pysähdytitte hissin. Eikö se ole myöntymisen merkki?»\n\n»Ei.»\n\n»Onpahan.»\n\nOdottamatta herra tempasi Irenen syliinsä, koettaen suudella häntä.\nTyttö riistäytyi nopeasti irti, hänen verensä kuohahti, ja hän vetäisi\nvoimakkaasti ahdistajaansa korvalle.\n\n»Hävetkää, lurjus!»\n\nHän oli niin suutuksissaan, että tuskin itsekään huomasi, mitä sanoi.\nSamassa hän käänsi käyttövipua, ja hissi syöksyi tavallista tuimemmalla\nvauhdilla alakertaan. Hän repäisi veräjän nopeasti auki ja kiiruhti\nitse ensimmäisenä ulos.\n\nHerra mutisi jotakin, jota Irene ei selvästi kuullut, mutta se tuntui\nuhkaukselta. Silmäys, jonka hän loi Ireneen, ei luvannut mitään hyvää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTanssiravintolan käärmemäisesti polvitteleva valomainos herättää\nIrenessä pelokkaita ajatuksia. Hänellä on aina ollut sellainen käsitys,\nettä tällainen ravintola on jollakin tavoin sopimaton paikka, jonne\nkukaan arvostaan pitävä tyttö ei mene. Tuollainen käsitys on ehkä\ntullut vanhempien ihmisten tai vakavien koulutyttöjen puheista.\nMahdollisesti Lollakin on kertonut jotakin tällaisista ravintoloista,\nmutta hän nyt menee minne hyvänsä, eikä Irene enää viime aikoina\nole kuunnellut muuta kuin puolella korvalla Lollan juttuja. Hän on\nkoettanut väistää koko tyttöä. Mutta sitten hän muistaa, että Beebikin\non joskus sanonut käyneensä tanssiravintolassa Pojunsa kanssa ja että\nsiellä on ollut kivaa. Ja onhan Irenelläkin kavaljeeri mukanaan.\n\nNiin, Taisto. Hän on perin lapsellisen näköinen. Olisiko hän mieluummin\nmennyt jonkun toisen kanssa, esimerkiksi sen päivällisen herran...? Ei\nsentään. Häntä vieläkin kirvelee kohtaus hississä, ja hän tuntee harmin\npunan lehahtavan kasvoilleen. Ei, mieluummin Taiston kanssa, hän on\nkuitenkin kunnollinen.\n\nHän katsahtaa seuralaiseensa, joka astuu varmana oikeastaan iloisena.\nMitäpä tässä oikeastaan... Mennään.\n\nIrene on tuskin ehtinyt lopettaa ajatuksensa, kun he jo nousevat\nportaita. Avarassa eteisessä on liikettä. Miehiä seisoo jonossa\npajazzo-laitteen edessä, ja koneeseen lentelevien markkojen kilinä\nkuuluu hiljaisen äänten sorinan seasta. Kun vahtimestari ottaa\nheidän päällysvaatteensa, huomaa Irene muutamia kikattavia naisia,\njotka tunkeutuvat herrojen joukkoon ja pyytävät heiltä pelimarkkoja.\nTuollainen tungettelevaisuus tuntuu hänestä vastenmieliseltä.\n\nIso ravintolasali on sakeanaan tupakansavua. Sen huomion Irene ehtii\ntehdä jo heidän hakiessaan pöytää. Huone näyttää olevan ihan täynnä\nväkeä. Hovimestari tulee avuksi, ja pieni kahden hengen pöytä löytyy.\nSe on jokseenkin salin keskellä, ja siitä on helppo jatkaa huomioitaan.\nToisissa pöydissä istuu pelkästään miehiä ja toisissa taas naisia.\nLäheisistä pöydistä naiset seivästävät heitä katseellaan, muutamilla\non savuke velttona suupielessä, ja heidän kasvoillaan on julkea\nilme. Jossakin kauempana muutamia naisia nousee seisaalleen paremmin\nnähdäkseen. Irene toteaa pian, että naisten joukossa on paljon kauniita\nja nuoria, mutta hän on lukevinaan heidän ilmeistään jotakin rohkeaa,\nsuorastaan häpeämätöntä.\n\nMyöhemmin miestenkin pöydistä suuntautuu katseita heihin, ja sen\njälkeen niissä näkyy syntyvän vilkas keskustelu. Irenen tarkastelu,\njota on kestänyt vain muutaman tuokion, loppuu Taiston kysymykseen:\n\n»Mitä sinä haluat, Irene?»\n\nHän kääntyy ja huomaa tarjoilijattaren odottavan. Todella, hän ei ollut\najatellut lainkaan sitä asiaa, outo ympäristö oli kiinnittänyt kokonaan\nhänen huomionsa.\n\n»En minä tiedä.»\n\n»Sano nyt jotakin.»\n\n»Tilaa mitä hyvänsä, samaa kuin itsellesikin.»\n\nTaisto pyytää kaksi viinaketta, ja tarjoilijatar poistuu kiittäen.\n\n»Mitä sellainen viinake on?»\n\n»En minä tiedä, olen vain kuullut muutamien ravintoloissa käyvien\npoikien kehuvan sitä. Sittenpähän nähdään.»\n\nTarjoilijatar tuo kohta tilatun, punertavan nesteen. Silloin Taisto\nmuistaa yhtäkkiä jotakin.\n\n»Ai, jos neiti on hyvä ja tuo myöskin kaksi kahvia.»\n\n»Kiitos!» Tarjoilijatar venyttää pitkään ammattisanaansa ja menee.\n\nIrene katselee kauan poikaa, joka koettaa esiintyä varmana. Hänen\nmieleensä juolahtaa eräs ajatus.\n\n»Oletko sinä milloinkaan maistanut alkoholia?»\n\n»En koskaan... Niin, kerran minulle kuumeessa annettiin kotona\nkonjakkia, mutta en minä muista sen makua.»\n\n»Minä taidan siis olla sinua kokeneempi», sanoo Irene, »minä olen\nkerran maistanut».\n\n»Oletko sinä ollut ravintolassa?»\n\nPojan äänessä oli sama sointu kuin päivällä, kun hän havaitsi hissin\nseisoneen kerrosten välillä ja kun se herra oli mukana.\n\n»Olen... mutta yhden ainoan kerran vain.»\n\nIrenen teki ensin mieli kiusoitella poikaa, mutta sitten hän kuitenkin\npäätti sanoa totuuden.\n\n»Senkö herran kanssa, joka päivällä oli sinun hississäsi?»\n\n»Höpsis, hänhän oli tuntematon.»\n\n»Kenenkäs kanssa sitten?»\n\n»Parin työtoverini seurassa.»\n\nTaiston hermostus tasaantuu, hän uskoo Ireneä.\n\nNuoren rakkauden pieni mustasukkaisuuden puuska asettuu niin helposti.\n\nSillä välin tulevat kahvitkin, ja he maistavat laseistaan. Molemmat\nhiukan virnistävät suutansa.\n\n»Tämä on pahaa», sanoo Irene.\n\nLuultavasti Taistollakin on sama tunne, mutta hän koettaa olla\nurhoollinen.\n\n»Eikö mitä. Ota kahvia päälle... Ryypätään tämä pian ja otetaan toinen.»\n\n»Mitä varten, eikö tämä riitä?»\n\n»Ei», sanoo Taisto. »Pojat sanovat, että näitä pitää ottaa monta,\nennenkuin tuntuu.»\n\n»Pitääkös sen tuntua?»\n\n»Tietysti pitää, kun me nyt kerran olemme ravintolassa.»\n\n»Ota sitten sinä pojilta oppimasi reseptin mukaan.»\n\nTaistoa hieman loukkaa Irenen lievä pila, mutta hän juo pian lasinsa\npohjaan, nyt jo pidättäen virnistystä, joka väkisinkin yrittää tulla.\nIrenestä tämä aine on vastenmielistä, ja hän saa lasin viiniä.\n\nTanssi käy pienellä aukiolla. Siinä on hirmuinen tungos. Todellisesta\ntanssista ei voi olla kysymystäkään, mutta jazzin nytkivälle rytmille\nsiinäkin on riittävästi tilaa. Hikoavien ruumiiden läheisyys on pääasia.\n\n»Miksi sinä et tanssita daamiasi?» kysyy Irene hieman veitikkamaisesti.\n\n»Minä en osaa», tunnustaa Taisto avoimesti, hiukan alemmuudentuntoa\näänessään.\n\n»Miksi sinä sitten toit minut tanssiravintolaan?» jatkaa Irene samaan\ntapaan kuin äsken.\n\n»Minä... minä ajattelin, ettei tanssi ole välttämätöntä.»\n\n»No, älä ole pahoillasi, en minäkään osaa tanssia», tunnustaa Irene\nlohduttaen poikaa.\n\nIlta kuluu. Poika on ottanut useampia viinakkeita, ne ovat tehonneet\nhäneen. Hän tuntee nyt ihmeellistä rohkeutta, lähenee Ireneä ja\npuhuu hänelle tunteestaan. Kaikki aikaisemmat ajatukset pukeutuvat\nnyt helposti sanoiksi. Tyttö kuitenkin kiinnittää hänen puheeseensa\nvain osittaista huomiota, ravintolan elämä on hänelle uutta, sitä\ntäytyy katsella. Tosin vain uteliaisuudesta, sillä häntä tympäisevät\nmiesten käsivarsilla retkottavat, kummallisesti kikattavat naiset ja\nmiesseurueiden häneenkin yhä julkeammin vilkuvat silmäykset. Joku\nherrasmies kohottaa lasinsa häntä kohti ja nyökkää, mutta Irene kääntää\npäänsä pois.\n\nMyöhemmin muuan herra tulee pyytämään häntä tanssiin. Irene kieltäytyy.\nHerra, joka on huomattavasti humalassa, käy häneen syliksi ja aikoo\nnostaa ylös. Irene riistäytyy irti, tuoli kaatuu, ja kohtaus herättää\njonkun verran huomiota.\n\n»Mitäs se neiti äksyilee?» sanoo herrasmies ja tunkeutuu uudelleen.\n»Kyllä täällä täytyy jokaisen lähteä.»\n\n»Ei minun», sanoo Irene ylpeästi, ja suuttumus polttaa hänen kasvojaan.\n\nKun herra ei aio jättää Ireneä, nousee Taisto, johon alkoholi on\nvaikuttanut kuten tottumattomaan ainakin, paikaltaan ja rientää Irenen\navuksi.\n\n»Mitäs se kloppi tähän sotkeutuu», sanoo humalainen herrasmies ja\ntöytäisee Taistoa, niin että tämä lentää selälleen pöydälle.\n\nHän yrittää nousta ja rynnätä herrasmiehen päälle, mutta vahtimestari\ntulee paikalle ja määrää Taiston poistumaan. Hän ei välitä mistään\nselityksistä, vaatii heti maksamaan laskun ja lähtemään.\n\n»Mennään», sanoo Irene lyhyesti.\n\nVälikohtaus ei tunnu hävettävän häntä, vaikka ympärille on kertynyt\nhumalaisia ja puolihumalaisia miehiä ja naisia, jotka heittelevät\npistosanoja hänelle ja Taistolle.\n\n»Noin käy, kun kuljettelee mukanaan lapsia», virkkaa äskeinen\ntungetteleva herrasmies, kun Irene ja Taisto lähtevät salista.\n\nHeitä seuraa naisten hysteerinen, julkea nauru.\n\nTaisto on onneton, hän pusertaa itkua. Irene tuntee yhtäkkiä\nhellyyttä häntä kohtaan. Kun poika hieman horjahtelee, ottaa hän tätä\nkäsipuolesta.\n\n»Älä ole milläsikään, Taisto», sanoo hän lämpimästi, »sinä olet parempi\nkuin kukaan noista tuolla».\n\nSe piristää poikaa, hän puristaa Irenen kättä kainalossaan ja koettaa\nhymyillä.\n\n»Sinä siis olet minuun tyytyväinen?» kysyy poika.\n\n»Olen, olen... nyt.»\n\nTaistolla on vielä rahaa. Hän saattaa Irenen autolla kotiin. He istuvat\nlähekkäin, vaiteliaina. Irene ajattelee äskeisiä tapahtumia, ja hänen\nsydämessään läikähtelee jotakin lämmintä. Hän on onnellinen siitä, että\nhe niin pian poistuivat ravintolasta.\n\n\n\n\n17.\n\n\nUni ei tullut sinä iltana Irenen silmiin. Päivän levottomat kohtaukset\ntoistuivat alati hänen mielessään. Ensin päiväinen hississä ja sitten\niltainen ravintolassa. Niiden kintereillä kulkivat hänen aikaisemmat\nkuvittelunsa, hänen pienet tyttömäiset haaveensa rakkaudesta, joka\nolisi kaunista kuin romaaneissa, ja työstä, joka avaisi hänelle uuden\nmaailman. Hän oli aluksi halveksinut työtään, mutta vähitellen tottunut\nsiihen. On aloitettava alusta, muisti hän henkilökunnan päällikön\nsanoneen. Mutta miksi tähän työhön sekaantui alentavaa kohtelua?\nJa miksi ravintolassakin, johon hän oli mennyt Taiston kanssa vain\nsatunnaisen oikkunsa vuoksi, kohdeltiin häntä samalla tavoin? Ei\nsellaiseen paikkaan kukaan kunnon tyttö mene, sanottiin. Mutta eihän\nhän mennyt yksin eikä toisten tyttöjen seurassa. Miksi häntä kuitenkin\npidettiin kuin tavarana, jonka kuka tahansa juopunut herrasmies sai\nottaa pelkällä käskyllä?\n\nNäistä sekavista ajatuksista alkoi hänelle vähitellen selvitä eräs\ntotuus: hänen asemaansa työssä pidettiin niin vähäisenä, että miehet\nsen nojalla uskalsivat tehdä omia johtopäätöksiään. Eihän tuollainen\nhissityttö voi vastustaa ehdotusta, josta on hänelle hyötyä; hän haluaa\nhuvitella ja lähtee mukaan. Nyt hän muisti, että häntä oli ennenkin\nhississä katseltu pitkään, mittailtu arvostelevin silmäyksin kuin\nkauppatavaraa. Jotkut herrat olivat hymyilleet hänelle ja puhuneetkin\njotakin, vaikka kukaan ei vielä ollut menetellyt sillä tavoin kuin\neilinen herra, joka jo kerran ennen oli omassa konttorissaan tehnyt\nhänelle samanlaisen ehdotuksen ja joka nyt oli tuntenut hänet. Ja\nravintolassa hän oli huomannut herrojen koskettelevan tarjoilijattaria.\nSiis heitäkin asemansa vuoksi pidettiin kuin yhteisenä hyvänä.\n\nSitten hän muisti Taiston. Ajatuksen siirtyminen häneen tuotti\nlohdutusta. Hän oli sittenkin parempi muita. Olkoon, että hän on vain\nkoulupoika ja kainoudeltaan tuskin osaa puhua tunteistaan, todellisista\ntai kuvitelluista, mutta hän on suora ja rehellinen, eikä hänellä ole\ninhoittavia pyyteitä. Taisto parka, hän oli asettunut puolustamaan\nIreneä ja häntä oli kohdeltu kovakouraisesti. Mutta miksi heidät\najettiin ravintolasta ulos, kun kerran tungettelija oli syyllinen?\nSiinäkin tapahtui vääryys. Hänen vaistonsa sanoi, että herra oli\ntietysti joku ravintolan kantavieras, jolle kaikki oli luvallista, ja\nhe olivat satunnaisia kävijöitä. Parempi kuitenkin, että he lähtivät\nsellaisesta paikasta.\n\nVihdoin hän muisti Reinon. Ei Reinokaan ollut milloinkaan käyttäytynyt\nsopimattomasti. Hän oli tavallisesti puhellut vain opinnoistaan,\nurheilusta ja muusta, ja kerran hän oli sanonut Ireneä nätiksi tytöksi.\nMiksi kaikki eivät antaneet arvoa hänen kauneudelleen? Reino kuitenkin\nantoi. Nyt hän tahtoo tavata Reinon ja puhua avoimesti hänen kanssaan\nnäistä viime tapahtumista. Hän varmasti ymmärtää ja osaa neuvoa.\n\nSiten ikävät ajatukset vähitellen haipuivat, ja hän nukkui aamupuoleen\nyötä nuoren sielun ja ruumiin väsymykseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Irene saapui Tavarataloon iltapäivävuorolleen, palasivat yölliset\najatukset jälleen hänen mieleensä, ja hänen työpukunsa tuntui jollakin\ntavoin sitovalta ja enteelliseltä, ikäänkuin siihen olisi tullut lisää\nraskasta ja painostavaa.\n\nHän oli tuskin astunut ulos pukeutumishuoneesta, kun vahtimikko tuli\nhänen luokseen ja ilmoitti, että hänen oli ennen työhön ryhtymistään\nmentävä henkilökunnan päällikön puheille. Irene säpsähti ja koetti\nnopeasti mielessään selvittää, mistä tämä odottamaton kutsu johtui.\nOliko hän taas unohtanut sanoa kerrokset ruotsiksi? Hän ei voinut\nmuistaa mitään sellaista. Oliko vahtimikon äänessä ollut ivaa? Hän ei\nmuistanut sitä, sillä toinen oli heti poistunut. Kaikessa tapauksessa\nhän tunsi lievää arkuutta astuessaan päällikön huoneeseen.\n\n»Minulle on tehty teistä valitus», aloitti päällikkö katsellen pitkään\nIreneä.\n\nTyttö ei osannut sanoa mitään. Hänen muistinsa ei selvittänyt aihetta\nsellaiseen.\n\n»Te olette kohdellut töykeästi erästä matkustajaa», jatkoi päällikkö.\n\n»Saanko luvan kysyä ketä?» uskalsi Irene jo huomauttaa.\n\n»Eräs herra on valittanut, että te olette ollut hyvin tyly ja\nepäkohtelias hänelle.»\n\nIrenen arkuus oli kuin pois pyyhkäisty. Hänessä heräsi yhtäkkiä nainen,\njonka täytyi puolustaa mainettaan. Hänen silmiinsä välähti tuli, ja\nhänen vartalonsa suoristui, ikäänkuin jatkui. Hänen oli nyt helppo\npuhua.\n\n»Vai niin, sitten minä kyllä tiedän. En kuitenkaan ymmärrä, kuinka\nse herra, jonka nimeä minäkään en tiedä, on voinut valittaa minun\nkäyttäytymisestäni, kun minä vain torjuin hänen lähentelyään.»\n\nPäällikkökin huomasi Irenen muuttuneen olemuksen ja hänen äänensä\nvarmuuden.\n\n»Kuinka niin?» kysyi hän paljon epävirallisemmin kuin äsken.\n\n»Se herra teki minulle ehdotuksen, johon minä en suostunut, ja sitten\nhän tarttui minuun kiinni ja esti minut hoitamasta hissiä.»\n\nPäällikkö oli oikeudentuntoinen mies, ja tytön varmuus vaikutti häneen\nedullisesti.\n\n»Miten se on mahdollista? Se herra on meidän vanha asiakkaamme, minä\ntunnen hänet hyvin.»\n\n»Se seikka ei näy estävän häntä kohtelemasta hissityttöä aivan kuin\njotakin halvempaa ihmisluokkaa.»\n\nIrene sai sanansa kuin valmiina jostakin; hän tunsi, että tällä kertaa\nhän ei saanut jäädä alakynteen, vaan totuuden täytyi voittaa.\n\nPäällikkö ymmärsi sen myöskin. Hänen rehellinen, miehinen sydämensä\nsanoi, että tuossa hänen edessään nyt kypsä nainen puolusti kunniaansa.\nHänen oli tosin vaikea uskoa, että mies, jolla vielä oli asemaa\nyhteiskunnassa, voisi kannella työläistä vastaan, häirittyään ensin\nitse häntä työssä. Mutta toiselta puolen: tunsihan hän miehet. Heissä\nasui usein kaksi olentoa, toinen arvokas, joka kaikin tavoin tuki\nyhteiskunnallista asemaansa, ja toinen aistejansa palveleva veijari,\njoka käytti kaikkia keinoja saavuttaakseen uhrinsa. Hänen myötätuntonsa\nkallistui helposti tytön puolelle.\n\n»Tämä asia saa jäädä tähän», sanoi hän ystävällisesti; »riittääkö se\nteille?»\n\nIrene katsoi suoraan päällikköä silmiin.\n\n»Oikeastaan ei riitä, mutta minulla ei ole mahdollisuutta saada\nhyvitystä.»\n\n»Niin, minäkään tuskin voin sitä hankkia», lausui päällikkö, lämmin\nilme silmissään, »mutta kunnon tyttönä te saatte hyvityksen torjumalla\naina sellaiset lähentelyt».\n\nSaavuttuaan hissilleen Irene huomasi, että toiset tytöt jo tiesivät\nhänen käynnistään henkilökunnan päällikön puheilla. Vahtimikko oli\nnähtävästi levittänyt tiedon. Kun kaikki hissit kerran sattuivat\nylimpään kerrokseen eikä matkustajia ollut odottamassa, juoksivat he\nIrenen luokse ja suhisivat kysymyksiään: Mitä sinulle sanottiin? Saitko\nmuistutuksen?\n\n»Kiitettiin hyvästä työstä ja annettiin palkankorotus», sanoi Irene,\nhuomattavasti ivaa äänessään.\n\nHänelle oli siinä silmänräpäyksessä selvinnyt, etteivät nuo olleet\nhänen tovereitaan. Hissirouva olisi ollut, mutta hän ei ollut nyt\nvuorolla. Hän painui pian alakertaan ja jatkoi työtään, hakematta\nketään puhekumppania. Ja hän päätti, ettei hakisi vastakaan, ei\nainakaan näistä, jotka hoitivat toisia hissejä.\n\nIltasella hänet tavoitti muuan tuntematon naisihminen. Hän oli\nhallitussihteeri Neuvolan palvelijatar, joka kysyttyään hänen nimeään\npyysi Ireneä tulemaan heille vielä samana iltana työstä päästyään.\nRouva oli lähettänyt hänet. Irene lupasi tulla, vaikka hän oudoksuikin\nkutsua.\n\nRouva Neuvola otti Irenen vastaan hyvin ystävällisesti. Irene odotti,\nettä rouva naisten tavalliseen tapaan kyselisi hänen kotiolojaan, mutta\nsellaista ei tapahtunut. Hän ryhtyi puhumaan melkein heti Taistosta,\nkertoi tämän tulleen kotiin myöhään ja onnettomassa kunnossa. Äiti\noli ollut huolissaan pojan viipymisestä ja valvonut odottaen. Hän\noli heti huomannut, että poika oli ollut luvattomilla teillä. Hänen\nkyselyihinsä Taisto oli kuitenkin vastannut töykeästi, mikä ei suinkaan\nollut tavallista. Päinvastoin hän oli aina ennen ollut kotona säyseä\nja tottelevainen. Vihdoin hän oli purskahtanut hysteeriseen itkuun ja\ntunnustanut. Rouva tahtoi nyt tietää, oliko Taisto kertonut oikein ja\nkaikki, mitä oli edellisenä iltana sattunut. Irene myönsi. Taisto oli\nsanonut, että hän pyysi Ireneä kanssaan ravintolaan. Rouva ei voinut\nymmärtää, mistä hän oli saanut sellaisen päähänpiston.\n\nIrenestä tuntui hyvältä, että Taisto oli ottanut syyn niskoilleen.\nHänessä oli siis miehekkyyttä enemmän kuin Irene oli osannut\naavistaakaan. Sitten rouva vielä kertoi, että hänellä ja Taistolla oli\nollut yöllä vakava keskustelu eräästä seikasta. Taisto oli näet ottanut\nravintolarahat hänen talouskassastaan. Onneksi isä ei tiennyt jutusta,\nhän oli mennyt aikaisin nukkumaan.\n\nTaisto oli nyt ollut koko päivän sairaana. Alkoholi oli vaikuttanut\nhäneen pahasti, hän kun tietysti oli siihen aivan tottumaton.\nSitäpaitsi hän oli loukannut kätensä Ireneä puolustaessaan. Oliko siinä\nperää, että hän oli käynyt käsiksi johonkuhun herraan? Oli kyllä,\nmyönsi Irene.\n\n»Se oli kauniisti tehty, vaikka Taisto saa siitä nyt kärsiä», sanoi\nrouva Neuvola ilmeisesti hyvillään poikansa käyttäytymisestä. »Mutta\nnyt me menemme hänen luokseen, olkaa hänelle niin ystävällinen kuin\nsuinkin voitte. Hän tarvitsee nyt ystävyyttä, sillä eiliset tapaukset\novat nähtävästi vaikuttaneet etupäässä hänen hermostoonsa.»\n\nTaisto oli vuoteessa. Hän nousi nopeasti istualleen.\n\n»Sinä tulit», huudahti hän, salaamaton iloisuus äänessään.\n\n»Tietysti minä tulin», vastasi Irene, ja hänestä tuntui, että oli\nhelppo sanoa näin.\n\nRouva Neuvola katsoi kauan poikaansa. Hän näytti olevan hyvillään tämän\nvirkeydestä. Sitten hän poistui.\n\nTaisto haki Irenen kättä, ja tämä antoi sen estelemättä hänen\nhaltuunsa. He keskustelivat eilisistä tapahtumista, ja Taisto kertoi\nvoineensa pahoin kotiin tultuaan. Äiti oli ollut valveilla, hän ei\nollut erityisesti vihastunut. Taiston vasen käsi oli kipeä, mutta siinä\nei ollut mitään pahempaa vikaa. Hänet oli ilmoitettu kouluun sairaaksi,\nmutta kyllä hän huomenna jo nousee. Miten vain lienee tänä aamu\nheikottanut.\n\n»Saanhan minä seurustella sinun kanssasi?» kysyi Taisto, kun Irene\nnousi lähteäkseen.\n\n»Saat... tietysti.»\n\nJälleen Irene huomasi, että hänen oli helppo luvata.\n\nRouva Neuvola puheli vielä hetkisen Irenen kanssa. Hän sanoi, että\nIrene ja Taisto voisivat vapaasti seurustella. Isän ei kyllä tarvinnut\ntietää asiasta, sillä hän tuskin sitä ymmärtäisi. Ei hänkään ollut\nosannut aavistaa, että Taisto oli niin herkkä poika. Nyt hän vasta\noli sen oppinut ymmärtämään. Siinä iässä olevat nuorukaiset, jotka\novat herkkiä ja vastaanottavaisia, tarvitsevat vanhempiensa, etupäässä\nluonnollisesti äitiensä, ymmärtämystä ja tukea.\n\n»Jos te voitte vähänkin sietää Taistoa, niin älkää jättäkö häntä»,\npyysi rouva; »mutta älkää menkö enää sellaisiin paikkoihin».\n\nIrene lupasi, ja rouva Neuvola jäi hänen lähdettyään sellaisen\nonnellisen tunteen valtaan, että hänen poikansa oli nyt helpompi\nelää, kun äiti oli selvillä hänen asioistaan ja ymmärsi häntä.\nKoulunuorisollakin on omat tunteensa, joiden on annettava kuohua —\naikansa; kyllä kai ne vähitellen kuluvat loppuun luonnollisella tavalla.\n\n\n\n\n18.\n\n\nIrene ajattelee nuorta elämäänsä taaksepäin. Hänellä ei ole koskaan\nollut ystävättäriä. Lapsena oli leikkitovereita, joista hän\nverrattain pian vieraantui. Sen jälkeen hän pysytteli etupäässä\nkotona, hiljaisessa perheessä, jossa kukaan ei puhunut mitään,\ntuskin erityisemmin ajattelikaan. Koulutiellä ja koulussa hän\noli toisten tyttöjen seurassa, mutta kenenkään kanssa hän ei\njoutunut läheisemmäksi. Useinhan koulutytöillä on keskenään pikku\nsalaisuuksia, mutta hänellä ei ollut mitään kerrottavaa, ja sen\ntakia välit toisten kanssa kai jäivätkin kaukaisiksi. Eikä hänellä\nollut poikatuttavuuksiakaan, paitsi Taisto viimeisenä kouluvuotena\nja sitten Reino Valo, joka oli häntä kuusi vuotta vanhempi ja vain\nhänen leikkivuosiensa alussa ollut vähän mukana. Yläluokkien pojat\nolivat joskus yrittäneet hakkailla häntä, mutta sellainen oli loppunut\nlyhyeen; yksikään yrittelijä ei ollut häntä kiinnostanut.\n\nHän oli viime vuosina vieraantunut kaikista kotiaskareistakin, elänyt\nvain lainakirjaston romaanien parissa ja saanut niistä elämänunelmansa.\nSitä unelmaa hän oli naisistuvana tyttönä elättänyt, kehittänyt ja\nlaajentanut. Se oli luvannut hänelle ensin itsenäisyyden, täydellisen\nriippumattomuuden kodista, jonkunlaisen maailmannaisen aseman ja sitten\nmahdollisesti kaukaisemmassa tulevaisuudessa rakkautta, oman kodin ja\nelämän loiston. Kaikki tämä oli luonnollista pyrkimystä eroon niistä\nahtaista oloista, joissa hän oli elänyt.\n\nHän oli saanut työtä, mutta se ei vastannut hänen kuvittelujaan. Nyt\nsiihen kuitenkin, kun unelma muilta osiltaan näytti tuhoutuneen, tuntui\nsisältyvän jotakin, jolle oli rakennettava. Olkoon kuinka raskasta\nhyvänsä, tulkoonpa minkälaisia vastoinkäymisiä tahansa, tätä työtä oli\ntehtävä, kunnes se tuottaisi enemmän iloa kuin tähän saakka. Hänelle\nei anneta arvoa työssään, mutta sitä ei saa muualtakaan. Nuorelle ja\nkauniille tytölle avautuu portti elämään helposti, mutta siitä ei sovi\nastua sisälle, sillä sen toisella puolella odottaa täydellinen tuho.\nSen Irene oli oppinut ymmärtämään. Elämän nautinnot eivät saa olla\nsellaisia kuin sen portin takana, jota hänelle on raotettu.\n\nMonia tyttöjä kuljetetaan tuhoaan kohti viehättäviä polkuja myöten.\nHe tuskin huomaavatkaan, ennen kuin suistuvat onnettomuuden kuiluun.\nIreneä vastaan elämä oli tullut raakana ja kovakouraisena, yrittänyt\nriuhtaista hänet suoraa päätä musertaviin kouriinsa.\n\nHän on nyt työssään virallinen, joskin kohtelias, matkustajiaan\nkohtaan. Hän osaa lyhyeen lopettaa turhat keskustelut, joilla ei ole\nmitään tekemistä hänen ammattinsa kanssa. Toisten tyttöjen kanssa hän\nei seurustele ja kestää helposti heidän pilkkansa: Irre on rakastunut\nsiihen koulupoikaansa eikä enää näe keitään muita.\n\nIrene ei ole rakastunut, mutta hän seurustelee Taiston kanssa, jonka\näiti on tullut yhä avomielisemmäksi ja puhunut monta kertaa Irenelle\nkuin konsanaan kehittyneelle naiselle. Hän on helposti huomannut, ettei\nIrenellä ole mitään kiihkeämpää tunnetta Taistoa kohtaan, ja sen vuoksi\nheistä on tullut kuin salaliittolaiset. Rouva Neuvola on kehoittanut\nIreneä olemaan ystävällinen Taistolle ja käymään hänen kanssaan\nkahviloissa ja pikku huvituksissa, jotta pojan henkinen tasapaino\nsäilyisi, hän kun nyt kerran on niin herkkä. Kyllä hän lopulta itsekin\nhuomaa tunteensa lapsellisuuden ja unohtaa Irenen. Ja Irenellekin\non näin parempi, selittää rouva Neuvola, niin kauan kun hänellä ei\nole vakavampaa suhdetta: säästyy kaikenlaisista kiusauksista, jotka\nvaanivat nuorta tyttöä joka askelella. Irenelle on nykyisin helppoa\nseurustella Taiston kanssa, sillä poika ei enää puhu tunteestaan. Hän\non nyt mielestään varma tytöstä ja saa siitä tyydytyksensä.\n\nKotioloissaankin Irene on nyt toisenlainen kuin ennen. Hän pyrkii\nmielellään auttamaan äitiään. Tämä tavallisesti koettaa kieltäytyä\navusta, mutta suostuu kuitenkin ja lopulta on siitä ilmeisesti\nhyvilläänkin. Isäkin kenties huomaa tämän muutoksen tyttäressään,\nkoskapa hän usein katselee pitkään Irenen askareita, mutta tapansa\nmukaan hän ei sano mitään.\n\nJoskus Irenen mieleen johtuu, että hänen nuoruutensa on mennyt hukkaan.\nHän ei ole milloinkaan voinut sydämestään iloita ja olla onnellinen\nsillä tavoin kuin muut nuoret. Hän valittaa tätä seikkaa Reino Valolle,\njoka edelleen käy heillä ja joskus pyytää häntä sunnuntaikävelylle. Hän\nmyöskin avoimesti kertoo Reinolle kaiken tapahtuneen.\n\n»Niin, sen ilon ja onnen laita on kuinka sen ottaa», sanoo Reino\nmietteissään. »Lieneekö niiden kaikkien sinun tuntemiesi nuorten ilo\nja onni kovinkaan ehyttä. Se on ehkä vain sitä onnea, jota sinäkin\nolet ollut koettelemassa ravintolassa ja josta olet saanut esimakua\ntyössäsikin. Huomattava osa nykyajan nuorisoa hankkii niin sanotun\nonnensa sillä tavoin. Ahtaissa oloissa kasvaneille tytöille se voi\ntuottaa nautintoakin, mutta se on kovin lyhytaikaista ja saattaa\nlopulta tulla maksamaan hyvin paljon, kenties koko elämän... Mutta\nsinun on aikaista valittaa hukkaan mennyttä nuoruuttasi. Sehän on\nvasta alussa. Sinä olet omintakeisen elämäsi ensimmäisellä portaalla.\nNuoruuttakin on pitkälti edessä. Älä harppaa niitä askelmia liian\nnopeasti tai älä anna niiden kuljettaa itseäsi liukumalla, kuten\nkuljetaan Tavaratalon liukuportaita, vaan astu jokainen askelma itse,\najatellen ja harkiten. Äläkä toki milloinkaan lähde niitä alaspäin,\nsillä silloin voit sekaantua askelissa.»\n\nIrene oli kuullut Reinon melkein aina puhuvan vakavasti, vaikka hän\nuhkui voimaa ja nuoruutta. Häntä olivat aikanaan kammottaneet Reinon\nkädet, joissa oli selvä työn leima. Nyt hän ei enää kiinnittänyt niihin\nvähintäkään huomiota. Nyt hän ihaili Reinon vankkaa otetta elämään,\nhänen taitoaan ymmärtää asioita ja neuvoa toista. Hän käsitti, että se\nmies nousi portaita askel askelelta ylöspäin.\n\n»Mistä sinä olet saanut tuon selkeyden ja tarmon?» kysyi Irene, kun\nReino oli lopettanut selvittelynsä.\n\n»Omasta syntyperästäni ja yhteiskunnallisen asemani ymmärtämisestä.\nEn ole milloinkaan pyrkinyt lentoon, sillä minä tiedän, ettei minulla\nole siipiä. Sensijaan olen aina käsittänyt, että eteenpäin ja ylöspäin\nvoidaan päästä sekä yksityisin että yhteisin pyrkimyksin, ja juuri\nnäissä pyrinnöissä oikein käytetty nuoruus merkitsee kaikkein enimmin.\nTyö ei ole herkkua, mutta sitä on tehtävä, ja jokaisen on aloitettava\nalusta.\n\n»Eikö sinulla sitten milloinkaan ole ollut mitään unelmaa?»\n\n»On ollut... ja kenties on vieläkin, mutta minun unelmani on täytynyt\nsiirtyä joutohetkien korukapineeksi... tai sanoisiko leikkikaluksi.\nMinä leikittelen sillä joskus yksinäni, kun ajatuksilla ei ole mitään\ntekemistä. Silloin voin kuvitella itseni miksi tahansa, mutta vain\nsilloin.»\n\n»Lievittääkö se unelmasi silloin työsi raskautta?»\n\n»Lievittää... kun työ on tuntunut raskaalta, mutta minun unelmaani, jos\nse esiintyy vakavana, liittyy aina suuri asia: koko kansan onni.»\n\nReinon sanat jäävät tarkasti Irenen mieleen. Hänestä tuntuu, että tuo\non oikeata nuoruutta, rehellistä ja arvokasta. Hän kenties ei vielä\nkaikkea tajua, ehkä ei pääsekään tajuamaan, mutta hän haluaa pyrkiä\nlähemmäksi Reinon ajatusmaailmaa. Siinä maailmassa voi viihtyä ja olla\nonnellinen, mutta siihen ei päästä nopeita liukuportaita, vaan on\nastuttava askelma askelmalta. Hän tuntee nyt olevansa todellakin vasta\nensimmäisellä portaalla.\n\n\n\n\n19.\n\n\nIrenen ensimmäinen työtalvi oli mennyt, kulunut kesäkin sen jälkeen,\nkaunis kesä ja lyhyt loma, jonka hän oli viettänyt kaupungissa.\nMinnekäpä sitä olisi osannut lähteä, kun ei enää ollut sukulaisia\nmaalla. Kävelyjä vain pääkaupungin liepeillä, oleskelua uimarannoilla,\nsiinä kaikki.\n\nTaisto Neuvola oli taas ollut vanhempiensa huvilalla koko kesän.\nHän oli kirjoittanut Irenelle muutaman kerran. Kirjeet olivat nyt\nolleet asiallisia, väliin hyvinkin tarkkoja kertomuksia ilmoista,\nkalamatkoista ja yleensä kaikista niistä kesäisistä harrastuksista,\njoita yläluokkien koulupojalla saattaa olla. Vain alkukirjoitus, Irene\nrakas, viittasi pojan tunteisiin. Elivätkö ne vielä, ja elikö poika\nniiden lumoissa? Tai kenties hän oli sivuutettuaan jonkin kehityskauden\njärkevystynyt, ja tuo oli jotakin jälkikaikua menneestä. Voihan se olla\nmyöskin jonkunlaista itsetietoisuutta. Eihän muka ison pojan sopinut\ntunteilla; lyhyt huomautus siitä, että asia oli ennallaan, sai riittää.\nNuorison kehityksessähän on monta vaihetta ja mutkaa, vuosikin voi\nmuuttaa paljon.\n\nIrenekin kirjoitti kerran, lomansa aikana, Taistolle. Se oli\ntoverillinen kirje, jossa ei ollut sanaakaan mistään tunteista ja jossa\nhän ilmoitti, ettei muuta kertaa kirjoita, koska häneltä ei työssä\nollessaan riitä aikaa. Tietysti se oli vain näennäinen syy, mutta\nIrene tunsi tavallaan tyhjentäneensä itsensä, kertoneensa kaikki, mitä\nerikoista muisti; enempää hän ei osannut Taistolle laverrella.\n\nJoskus Irene mietti suhdettaan Taistoon. He olivat liikkuneet yksissä,\nja Irenestä oli ollut aivan yhdentekevää, oliko hänen mukanaan ollut\npoika- vai tyttötoveri.\n\nSyksyllä, kun Taisto palasi maalta, Irene suhtautui häneen kuin\njoku vanhempi täti. Hän usein tiedusteli, miten Taisto menestyi\nkoulussa ja oliko hän lukenut huomiset läksynsä. Aluksi poika näytti\nhieman hämmästyvän tätä huolenpitoa, mutta sitten hän johtui toisiin\najatuksiin. Hän katsoi Ireneen loistavin silmin ikäänkuin tahtoen\nsanoa: »Kyllä, kyllä, Irene, ole huoleti, minä edistyn, et sinä turhaan\nodota.» Silloin Irene luopui kyselyistään.\n\nReino ilmestyi Irenen ajatusten piiriin hyvin usein. Sitäpaitsi\nhän edelleen kävi Vaistoilla, joten Irene tapasi hänet\nhenkilökohtaisestikin. Nyt tyttö ei enää huomannut Reinon työläiskäsiä,\nei niiden kovuutta ja karkeutta, vaan hän oikeastaan ihailikin niiden\nilmeistä voimaa. Reino osasi suhtautua maailmaan ja elämään järkevästi\nja oikein. Hän oli aina elänyt pitäen lujasti kiinni todellisuudesta.\nUnelmat olivat olleet hänelle vain kuin pyhävaatteet, jotka hän joskus\njuhlan kunniaksi puki yllensä, ja nekin silloin, kun ei ketään ollut\nnäkemässä. Irene oli vielä puolitoista vuotta sitten elänyt haaveiden\nutuharsoissa, mutta nyt oli usva haihtunut. Oliko hänen elämässään\nollut jokin murrosvuosi? Toisille ihmisille pienetkin kokemukset\nmerkitsevät pitkää matkaa elämän tiellä. Reino on työläinen, mutta\nniinhän on Irene itsekin, sen tyttö käsittää nyt, ja ennen heidän\nvälilleen kuviteltu juopa on todellisuuden kosketuksesta kasvanut\numpeen.\n\nReino opiskeli edelleen Työväenopistossa. »Mitä sinä sieltä haet»,\nkysyi puuseppä Vaisto kerran; »osaathan sinä ammattisi».\n\n»Tarvitseehan ihminen muutakin kuin ammattinsa, eikä oppi ojaan kaada,\nsanotaan», vastasi Reino.\n\nPuuseppä Vaisto mumisi siihen jotakin epämääräistä. Hän ei ymmärtänyt\ntällaisia asioita, työ ja lepo olivat hänen elämänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksy oli tuonut Tavarataloon vilkkautta, sillä pääkaupunkilaiset\nolivat kotiutunee! maalta, ja maalaisten virta oli nyt voimakkaampi\nkuin kesällä. Tavaratalo eli sesonkielämäänsä, sen jokainen solu\nliikkui täysinäisenä ja toimi moitteettomasti. Ostajat liukuivat\nvaivattomasti kerroksesta toiseen ja saivat kaikkea, mitä halusivat.\n\nIrenen, hissitytön, ympärille levittäytyi tämä vilkas elämä, vaikka\nhän ei sen sykettä täysin tuntenut. Hänen maailmansa oli vain pieni\nkolkka tästä valtavasta, hyvin järjestetystä kokonaisuudesta, joka\nedusti ihmistarpeen kaikkia aloja. Hän kulki ylös ja alas mahtavan\ntavarayhdyskunnan keskellä, mutta sen täydellisyyttä hän ei nähnyt\nkoskaan. Tuttujen kasvojen lomassa vilahteli uusia, mutta hän ei ollut\nenää yhtä utelias tarkastelemaan niitä kuin alussa. Hän painautui\nsäätelypyöräänsä, availi ovia ja sulki niitä melkein koneellisesti.\n\nHänen työtoverinsa eivät enää jutelleet pukeutumishuoneessa hänen\nkuultensa yhtä avomielisesti kuin ennen. Beebi kyllä kertoi joutuneensa\nriitoihin pojunsa kanssa. Hän suri kamalasti kokonaisen viikon, vaikkei\nhän muka tahtonut näyttää sitä. Kerran hän taas oli loistavan iloinen,\nsillä hän oli tavannut toisen pojun, joka oli sanomattoman söpö. Tämä\noli varmasti se oikea, eikä hän tämän kanssa rikkoisi välejään mistään\nhinnasta. Hän vaikka itkisi ja rukoilisi, ettei se vain suuttuisi.\nHerrat olivat edelleen häneen rakastuneita, mutta hän ei heistä\nvälittänyt, ei sitten yhtään — pyh. Saavat seivästää katseellaan ja\npuhutellakin, hän vain nostaa nokkaansa ja on totinen. Kyllä ne siitä\nhoksaavat, ettei tämän tytön kanssa leikitä.\n\n»Hanki sinäkin oikein vakituinen ja ole muille koppava», lopetti hän\nlavertelunsa.\n\nLolla katseli Ireneä melkein vihaisesti. Hänellä tietysti oli omat\nseikkailunsa, mutta hän ei niistä kertoillut. Hän puheli Irenen kanssa\nainoastaan kuivista, jokapäiväisistä asioista, minkä puheli. Joskus hän\npisti:\n\n»Onko sinusta tullut uskovainen, kun olet sellainen tonttu?»\n\nTai:\n\n»Se pojankloppiko se on ainoa hyvä? Johan sinä olet kuin Beebi.»\n\nIrene ei oikein ymmärtänyt, mistä tämä piikittely johtui. Oliko hän\nniin muuttunut? Hän vastasi lyhyesti myöntäen kaikkiin Lollan pistäviin\nkysymyksiin, ja siihen keskustelu loppui.\n\nVahtimikko kulki ärtyisenä ja tuskin tervehtien Irenen ohitse. Välistä\nhän näytti kauempaa tarkkailevan Irenen työtä. Olisiko hakenut moitteen\nsyytä?\n\nHerrasmiestä, joka oli valittanut Irenestä, ei enää näkynyt. Ehkä\nhenkilökunnan päällikkö oli huomauttanut hänelle ja mies hävennyt\nkäyttäytymistään. Tai kenties hän kulki muissa hisseissä Irenen\nhuomaamatta. Miten tahansa, Irene näki täydellisesti voittaneensa ja\ntunsi sen johdosta mielihyvää. Joskus herrat yrittivät puhutella häntä,\nmutta hän vastasi vain lyhyesti ja vakavasti, joten keskustelu ei\nsaanut vauhtia.\n\nEntä itse työ, tämä ammatti, josta Irene ei ennen tuntenut iloa?\nTunsiko hän nyt? Ei. Mutta se ei ollut ainakaan yhtä raskasta kuin\nennen. Hän ajatteli nyt järkevästi: aamupäivävuorolla viisi ja puoli\ntuntia ja iltapäivävuorolla vain neljä. Huomiokykyä ja tarkkaavaisuutta\nlisäksi, siinä kaikki. Varmasti moni teki paljon raskaampaa työtä eikä\nvalittanut. Hänen täytyi olla tyytyväinen.\n\n\n\n\n20.\n\n\nMaria Vaisto huomasi tyttärensä muuttuneen. Hän olisi yhä edelleen\nhieman hemmoitellut Ireneä, antanut tämän loikoilla aamuisin, kun\nvuoro alkoi vasta iltapäivällä, tuonut kahvin vuoteeseen ja palvellut\ntyttöä samoin kuin ennenkin joskus, kun isän silmä vältti. Tuo pikku\nhemmoittelu oli ollut niin viehättävää juuri sen takia, että se\noli tapahtunut isän selän takana. Hyväluontoiset äidit harrastavat\ntällaisia viattomia salaisuuksia.\n\nNyt Irene itse torjui äidin yritykset. Hän nousi aamuisin hyvissä\najoin ja tuli keittiöön kahville, ryhtyen sen jälkeen auttamaan\näitiään. Hän kävi hakemassa maidonkin eikä enää ollenkaan ajatellut,\nettä maitokaupan myyjänä olisi noloa olla. Hän hymähti taannoiselle\najatukselleen. Kuinka pitkä aika siitä tuntui kuluneenkin.\n\nÄiti oli melkein tyytymätön. Mitä tekemistä hänellä enää onkaan koko\npikku taloudessa, kun Irene haluaa suorittaa kaikki työt!\n\n»Levätkää», sanoi Irene, »olettehan te jo aikanne häärinyt».\n\nMaria Vaisto huolestui ja päätti puhua asiasta isälle. Tämä ei yleensä\nhuomannut perhetapahtumia, hänen elämänsähän oli niin rajoitettu. Kun\näiti kertoi hänelle Irenen omituisesta ahkeruudesta kotitöissä, hän\nsanoi yksikantaan:\n\n»Viisastuu vanhetessaan.»\n\nTuo vanheneminen ei miellyttänyt äitiä. Hän oli yksinkertainen nainen\neikä suinkaan monien muiden naisten tavoin tahtonut peittää omaa\nvanhentumistaan tyttären kasvaessa aikuiseksi, mutta hänellä oli\nsellainen tunne, joka kenties on ominainen useimmille äideille, että\nlasten aikuistuessa vierähtää menneisyyteen eräs tärkeä vaihe äidin\nelämästä. Jos lapsia on paljon, kestää tämä vaihe kauemmin, ja se\nehkä häviää melkein huomaamatta, mutta yhden lapsen äiti menettää\nkaikki samalla kertaa ja liian äkkiä. Äidin on välttämätöntä hoivata\nja huoltaa, muutoin hän tuntee itsensä yksinäiseksi, kukaties\ntarpeettomaksi.\n\nÄidin ajatukset kääntyivät kuitenkin pian toisaanne, kun puuseppä\nVaisto sairastui. Hän oli jo kauan potenut hiljaisesti jotakin\nvatsavammaa, mutta siitä huolimatta käynyt vakituisesti työssä. Nyt se\nodottamatta paheni, ja Vaiston oli jäätävä vuoteeseen. Lääkäri kielsi\nvakavasti häntä nousemasta, vaikka välistä tuntuisikin helpommalta.\nMitään jatkuvaa huojennusta ei tullutkaan. Vaivat tosin lääkkeistä\nvähenivät, mutta yleinen heikkous pikemminkin lisääntyi. Lääkäri\nehdotti sairaalaa. Vaisto pani aluksi tiukasti vastaan sanoen, että\nsiellä ne ainakin hänet varmasti tappavat, mutta vaimon ja tyttären\nhartaista pyynnöistä ja lääkärin painostuksesta hän lopulta taipui.\n\nÄidille ja Irenelle lääkäri sanoi, että sairaus todennäköisesti venyisi\nmelko pitkälliseksi, koska vamma oli niin kauan ollut hoitamatta.\nVälitöntä hengenvaaraa tuskin oli, mutta leikkauskin saattoi olla\ntarpeen. Potilas oli vielä lisäksi hermostunut, kiusaantunut työssään.\n\nVaistolla oli pieniä säästöjä, mutta ne hupenivat pian, kun palkka\nlakkasi juoksemasta. Irene oli tähän saakka saanut käyttää ansionsa\nmelkeinpä kokonaan omiin tarkoituksiinsa, etupäässä pukuihinsa ja\ntaskurahoikseen.\n\n»Viethän tuota äitiäsi elokuviin, kun sen sinne mieli tekee», oli\npuuseppä Vaisto sanonut.\n\nNyt Irenen palkka oli otettava perheen käytäntöön. Hän luovutti sen\nmielellään. Elämän vakavuus tuntui nyt astuvan esiin vaativana ja\nvelvoittavana. Irene oli tosin hiljattain saanut pienen korotuksen,\nmutta selvää oli, ettei yksin hänen palkkansa nojassa pitkälle päästy,\nse riitti parahiksi vuokraan.\n\nReino Valo ymmärsi kohta Vaiston perheen vaikean tilanteen.\nVarovaisesti hän Ireneltä kyseli, oliko heidän hyvin tukala selviytyä\ntaloudellisesti. Irene kyllä oli saanut äidiltään tietää, että säästöt\nolivat loppumassa, ja isän sairassija nieli melkein kokonaan Irenen\ntulot, joten vuokra ja elatus nyt alkoivat olla tietymättömissä, mutta\nhän ei maininnut siitä Reinolle.\n\nPoika tarjoutui auttamaan, mutta sitä äiti ja tytär eivät suvainneet.\nHeitä oli kaksi aikaihmistä, ja oli koetettava tulla toimeen omin\nvoimin. Äiti lupasi hankkia työtä. Hän oli ennen ollut palveluksessa,\nmutta siitä oli jo parikymmentä vuotta; kuka nyt ottaisi näin vanhaa\npalvelijaa? Aika oli sitäpaitsi paha, ja vallitsi yleinen työttömyys.\nHän ajatteli tarjoutua pesijäksi perheisiin, mutta olisi pitänyt\nolla tuttavuuksia, joiden avulla asia olisi kenties järjestynyt.\nSiivous, pankkien ja liikelaitosten, olisi myös sopinut, mutta\nsellaistakaan ei vain helposti saanut; oli kovin paljon tarjokkaita.\nYksityisiin perheisiin ei otettu tuntemattomia siivoojia, pelättiin\nepärehellisyyttä.\n\nReinon avulla kuitenkin selvittiin. Hän sai äiti Vaistolle\nkassanhoitajan paikan erääseen saunalaitokseen, jota urheilijat\nkäyttivät ja jonka omistaja oli Reinon hyvä tuttava. Palkka tosin\noli pieni, mutta työtä oli vain iltapäivisin, joten ehkä myöhemmin\ntarjoutuisi mahdollisuus saada jotakin aamuaskaretta.\n\nTalvemmalla elämä alkoi tuntua raskaalta. Yhteiset tulot menivät isän\nsairaalamaksuihin ja vuokraan, ruokaan jäi vain rippeitä. Puuseppä\nVaisto ymmärsi tämän, ja hänen mielialansa sairaalassa synkkeni. Äiti\nja tytär koettivat käynneillään häntä lohduttaa ja uskotella hänelle,\nettä kaikki meni hyvin, olkoon isä vain rauhassa.\n\n»En olisi koskaan luullut joutuvani teidän niskoillenne», sanoi Vaisto,\njonka selvä ymmärrys ei tahtonut taipua uskomaan toisten vakuutteluja.\n\nSilloin molemmat naiset keskinäisestä sopimuksesta turvautuivat\nhätävalheeseen. He selittivät, että äiti oli saanut siivousta\naamupäiviksi ja että Irene vuoden vaihteessa saa palkankorotuksen. Se\noli muka jo luvattu. Puuseppä Vaisto rauhoittui.\n\n\n\n\n21.\n\n\nIrene kävi kalpeammaksi. Sen vaikutti mahdollisesti heikentynyt\nravinto. Hänen palkkansa tosin kohosi jälleen uudeltavuodelta, joten\nisälle keksitty valhe hänen kohdaltaan muuttui todeksi. Pieni lisäys\nei kuitenkaan sanottavasti tuntunut taloudessa. Isälle koetettiin\nhankkia vapaata sairaspaikkaa, mutta siinä ei onnistuttu. Puuseppä\nVaistohan oli ollut niin kauan vakinaisessa työssä, sanottiin, hänellä\ntäytyi olla säästöjä. Sitäpaitsi hänen vaimollaan ja tyttärellään\noli vakinainen paikka. He ovat tietysti hyvin toimeentulevia, onhan\nheillä keittiön ja kamarin asuntokin. Vapaapaikoille on tulossa\nvarattomampiakin, kaupungin täytyy säännöstellä menonsa. Siihen oli\ntyydyttävä. Äidille ja Irenelle oli vastenmielistä jatkaa asiaa\npitemmälle. Reino sitä oli puuhannutkin.\n\nIrenen kalpeus pisti tyttöjenkin silmään. Lolla piikitteli:\n\n»Joko kouluklopin rakkaus sammui, sitäkö suret?»\n\nToinen tyttö jatkoi:\n\n»Eikö mitä, hän tietää, että kalpeus pukee häntä.\n\nHän aikoo valloittaa sen lehtorin.»\n\nTytöt, joilla oli riittävästi uteliaisuutta, olivat nähneet, että\neräs keski-ikäinen lehtori oli alkanut säännöllisesti kulkea Irenen\nhississä. Tytöt saivat ihmeellisesti selville kaikkien heitä\nkiinnostavien matkustajien henkilötiedot. Tämä lehtori kävi usein\nravintolassa viiden teellä, eikä hän enää koskaan mennyt mihinkään\nmuuhun kuin Irenen hissiin.\n\nTyttö hiukan hätkähti työtoverinsa huomautusta. Hän tunsi\npunastuvansakin, mutta salasi sen kääntymällä poispäin ja olemalla\nvastaamatta. Hänen sydämeensä tulvahti jotakin. Oliko se iloa?\nSuuttumusta se ei ainakaan ollut.\n\nIrene oli huomannut lehtorin hänessä viipyvän katseen. Hän oli alkanut\ntuntea sen ja aivan kuin jonkin oudon voiman pakottamana välistä\nkääntänyt silmänsä häneen. Hän oli havainnut, että lehtorilla oli\ntummat, kalpeat kasvot. Tuo kalpeus oli kuin jokin verho. Hän tervehti\nIreneä tullen mennen, ja silloin hänen huulilleen ilmestyi tuskin\nhuomattava hymy, joka värähdytti Ireneä. Se oli ikäänkuin arka ja\nhieman surumielinen, aivan toisenlainen kuin monien nuorten miesten\nylimielinen ja vaativa hymyily, joka tuntui kuin opetellulta.\n\nIrenen mieleen palautui usein lehtorin korkea otsa, jossa oli kaksi\nheikkoa viivaa, ja ihmeellisen syvästi katsovat harmaansiniset silmät,\njoista kimmelsi jotakin erikoista, varmaankin elämänviisautta. Oliko\nlehtori kaunis? Hänellä oli säännölliset piirteet, joilla lepäsi vähän\nväsynyt ilme. Oliko hän vanha? Irene oli huomannut hieman harmahtavaa\nlehtorin ohimoilla, mutta olihan sitä joskus nuortenkin miesten\nohimoilla, ja jotkut tuntuivat sillä suorastaan ylpeilevän. Ei lehtori\nollut nuori, mutta ei vanhakaan.\n\nMiksi Irene niin usein muisti lehtoria? Hän ei osannut sitä itselleen\nselittää. Hänen mielessään vain usein kyti ajatus: miksi hän ei puhu\nminulle? Sekin ajatus häntä säpsähdytti. Hänhän oli kiitollinen, kun\nhänelle ei puhuttu. Miksi hän siis kaipasi kuulla lehtorin ääntä?\nJoskus hän päätti itse puhua lehtorille, kysyä jotakin, saadakseen\nkuulla hänen suustaan muutakin kuin tuon lyhyen tervehdyksen, joka\nsekin hyvin usein oli sanaton. Sitten hän taas mielessään häpesi tätä\najatustaan.\n\nKerran lehtori puhui Irenelle, sanoi jotakin hyvin tavallista. Taisi\nkysyä, oliko hänen työnsä raskasta. Irene ei myöhemmin voinut sitä\ntarkoin muistaa, hänen mieleensä jäi vain lehtorin äänen ihmeellisen\nlämmin sävy. Kyllä hän varmaan oli mainio opettaja! Irenen muistosta\nsukeltausi esille kouluaika, joka muuten oli haipuneena jonnekin\nkaukaisuuteen. Oliko hänen koulussaan ollut yhtään noin miellyttävää\nopettajaa? Matikan maikkaa jotkut tytöt ihailivat, toiset olivat\nrakastuneet suomenkielen opettajaan. Kumpikin he olivat aivan\ntoisenlaisia kuin tämä hänen ajatusmaailmaansa ahdistava koulumies.\nOlisi kai ihanaa seurata hänen opetustaan. Kunpa hän puhuisi enemmän!\nHänen äänensä sointu väreili Irenen korvissa.\n\nEräänä päivänä lehtori ojensi Irenelle pienen paketin.\n\n»Tahdotteko ottaa tämän?» hän kysyi tavanmukainen hieman surumielinen\nhymy huulillaan. »Siinä on kirja. Voisin antaa teille niitä enemmänkin,\njos ne teitä miellyttävät.»\n\nIrene tunsi veren läikähtävän kasvoihinsa. Hän meni niin hämilleen,\nettei jälkeenpäin muistanut, oliko hän edes kiittänyt.\n\nKäärö oli Irenen työajan loppuosan säätelypyörän takana. Sieltä se\nikäänkuin poltti häntä. Kirja, mikä kirja? Miksi lehtori oli tuonut sen\nhänelle?\n\nHänellä oli sinä iltana kiire. Tavallista nopeammin hän suoriutui\npukeutumishuoneeseen. Siellä tytöt huomasivat käärön.\n\n»Saitko suklaata, noin paljon?» huudahti lipeväkielinen Lolla.\n\nTytöt saivat usein suosijoiltaan makeispaketteja.\n\n»Älä vain syö itseäsi kipeäksi», jatkoi hän vastausta odottamatta.\n\nIrene ei vastannut. Hänen mieltänsä vaivasi halu avata käärö heti,\nmutta tyttöjen vuoksi hänen täytyi pidättäytyä. Hän pukeutui nopeasti\nja riensi kadulle.\n\nTytön posket hehkuivat. Uteliaisuus vai mikä niitä poltti? Hän katseli\ntaaksensa kuin peläten jonkun seuraavan. Ketään tuttua ei näkynyt, hän\naukaisi nopeasti kääreen ja siirtyi valaistun liikeikkunan ääreen.\n\nNovelleja, tekijä Antti Savi! Jotakin kirjoitusta!\n\n    Hän on niin soma miss Hiss\n    ja suurin silmin elämään\n    kuin kummaan katsoo, liikkeiltään\n    hän on ketterä kis-kis.\n\nJa alla oli: Neiti Irene Vaistolle, sydämellisesti tekijä.\n\nLämmin laine löi Irenen koko olemukseen. Hän kiirehti ensimmäiseen\nsopivaan raitiotievaunuun; kirja lujasti puristettuna kainaloon hän\ntuskin huomasi muita matkustajia. Kirjan omistussäkeet värisivät hänen\nedessään suurin, läikkyvin kirjaimin. Lähipysäkiltä hän riensi juoksu\njalkaa kotiin ja suoraa päätä kamariinsa. Hän ei edes muistanut riisua\npäällysvaatteitaan. Hänen täytyi nähdä uudelleen tuo omistus, nähdä ja\nlukea. Sitä täytyi katsella kauan.\n\nÄiti oli vielä työssään, hän palaisi vasta kahdenkymmenen jälkeen.\nIrenellä oli siis hyvää aikaa. Hän luki yhä omistuskirjoitusta ja jäi\naina välillä tuijottamaan johonkin olemattomaan. Hänelle. Tekijältä.\nLehtori Savi oli kirjailija. Irene muisti yhtäkkiä lukeneensa joskus\nkirjan, jonka tekijä oli Antti Savi. Kummallista! Hän oli lukenut\npaljon kirjoja lainastosta, mutta tekijöitä hän ei muistanut.\n\nHän oli lukenut vain nähdäkseen, mitä tapahtui ennen kuin he saivat\ntoisensa, kuten hyvin monet ihmiset tekevät. Jos heiltä kysyttäisiin,\nkuka oli kirjan tekijä, eivät he sitä tietäisi. Mutta nyt — Antti\nSavi; nyt hän muistaa. Ja tässä hänen kädessään on Antti Saven itsensä\nhänelle omistama teos. »Voisin antaa teille niitä enemmänkin, jos ne\nteitä miellyttävät.»\n\nIrroittauduttuaan omistuskirjoituksesta Irene syventyi kirjaan. — Antti\nSavi voi jo huomenna kysyä, olenko minä tutustunut hänen teokseensa. —\nAntti Savi! Kuinka läheiseltä tuo nimi kuulosti! Voisi melkeinpä olla\nvain Antti.\n\nNyt vasta Irene huomasi riisua päällysvaatteensa. Sitten hän\npainautui lukemaan edelleen. Mutta aina välillä hänen täytyi katsella\nomistuskirjoitusta. Se oli piirretty kaunein, Irenen mielestä yhtä\nsurumielisin kirjaimin kuin oli Antti Saven hymy.\n\nÄiti saisi nyt viipyä kauan poissa. Hän tuli kuitenkin tavalliseen\naikaan. Irene pisti kirjansa jonnekin entisten koulukirjojen joukkoon.\nSitä ei muiden tarvinnut nähdä. Hän ottaisi sen sieltä taas myöhemmin,\nkun äiti menisi nukkumaan.\n\nNyt vasta Irene muisti, että askareet olivat jääneet tekemättä. Äidin\nkatsekin näytti kaipaavan jotakin. Tyttö ryhtyi ketteränä työhön. Niin,\noliko hän todellakin ketterä? Hän laulahteli. Äiti katsoi pitkään,\nhän ei ollut monesti kuullut tyttärensä laulavan, viime aikoina ei\nollenkaan. Irenen oli pakko laulahdella, ja hänen edessään väikkyi\nyhtenään: »sydämellisesti tekijä».\n\n\n\n\n22.\n\n\nIrene vietti koko iltayön kirjan ääressä, ja aamulla herättyään hän\nvielä luki sitä, kunnes äiti tuli katsomaan, mikä tyttöä vaivasi, kun\nhän ei jo ollut noussut kuten tavallisesti.\n\nTyttö painoi nopeasti kirjan peitteen alle.\n\n»Minua niin nukutti», vastasi hän äidin kysymykseen, »en ymmärrä miksi».\n\n»En minä sen vuoksi, mutta kun kahvi jäähtyy. Hyvä vain, kun nukuit;\nehkä sinua väsyttääkin. Tuonko minä kahvin tänne?»\n\n»Ei tarvitse, minä tulen kohta.»\n\nÄidin mentyä Irene piilotti taas kirjan koulukirjojensa joukkoon.\n\nMitä varten hän sen kätki? Miksi äiti ei saanut nähdä sitä? Tyttö vasta\nhämärästi aavisti, että hänen elämäänsä ensi kerran oli tulemassa\nvakava salaisuus.\n\nHän lähti iltapäivävuorolleen melko aikaisin. »Haluttaa kävellä», hän\nsanoi äidilleen. Tuttu matka, johon hän aikoihin ei ollut kiinnittänyt\nmitään huomiota, tuntui nyt toiselta. Oli ilmestynyt joitakin uusia\ntaloja. Oi oi, ovatko ne tuollaisia! Hän tarkasti kaikkea aivan kuin\nuudestaan näkevin silmin. Hän huomasi nyt kaikki perin selvästi, vaikka\nhänen ajatuksissaan kierteli muita asioita: kirjailija Antti Savi ja\nhänen kirjansa. Ihminen on kaksijakoinen, hänessä on kaksi olentoa:\nulkopuolinen ja sisäinen. Ulkopuolinen tarkastelee tyynesti ympäristöä\nja tekee havaintoja, kun taas sisäinen liikkuu samanaikaisesti\ntoisessa, suljetussa maailmassa. Ainakin joskus tämä kaksijakoisuus\non havaittavissa, mutta silloinkin se sisäinen ihminen avaa myös\nulkopuolisen silmät näkemään ja korvat kuulemaan.\n\nIrene käveli kuin satumaassa. Tammikuun loppupuolen aurinko oli\nilmestynyt lyhyelle kierrolleen. Tänään se oli tullut pitkästä aikaa.\nSe järjesteli kidetähtiä Eläintarhan lahdenpohjukan matalaan hankeen.\nTytön katse hyväili niitä. Jokin vaisto sanoi hänelle, että ne olivat\nkuin toivon kipinöitä: ne ennustivat jo nyt, talven vankimmillaan\nollessa, onnellista kevättä, joka lymyili hänen sydämessään.\n\nIrene tunsi itsensä niin poikkeuksellisen iloiseksi, että hänen\nteki mielensä sanoa jotakin hilpeätä tytöille pukuhuoneessa. Hän\nhillitsi itsensä kuitenkin, sillä hänellä ei oikeastaan ollut mitään\nsyytä sulattaa hänen ja heidän välistään jäätynyttä suhdetta. Irene\nei pitänyt tytöistä; rouvan kanssa hän olisi useinkin mielellään\nhaastellut, mutta tämä ei sattunut samalle vuorolle. Irene tapasi\nrouvan vain ohimennen vuoron vaihdoksessa. Hän oli aina samanlainen,\ntervehti hymyillen, osoittamatta toisille enemmän pahoja kuin hyviäkään\nmielialojaan.\n\nKun Irene tarttui hissinsä käyttöpyörään, hänen suuri riemunsa\njähmettyi. Jälleen nousi esiin vanha kysymys: onko tämä työ alentavaa,\neikö sitä voi tehdä muuten kuin kieltäen kaiken elämänilon, tuijottaen\nläheiseen nurkkaan ja puhumalla vain välttämätöntä. Eikö saa hymyillä,\nolla vapaa ja ystävällinen? Käsitetäänkö, käsittävätkö miehet sen\nväärin?\n\nMitä ajattelee hänen työstään Antti Savi? Hän varmaankin ymmärtää sen\noikein. Voisiko häneltä kysyä?\n\nIrene huomasi olevansa hajamielinen, ja vain ponnistuksin hän kykeni\ntavoittamaan jälleen mielensä tasapainon. Hänelle oli tullut tärkeäksi\nvastauksen saaminen tuohon alituisesti mieleen palaavaan kysymykseen.\nKenties se on lapsellista, mutta vastauksen täytyy tulla. Ja sen voi\nantaa yksi henkilö: Antti Savi. Hänen monet kertomuksensa, jotka Irene\noli lukenut, käsittelivät työtä, mutta itselleen sopivaa vastausta hän\nei ollut löytänyt. Antaisiko Antti Savi sen, ja uskaltaisiko hän kysyä?\n\nHänen ajatuksensa lentelivät taas äskeiseen menneisyyteen. Hän muisti\nvieroneensa Reino Valon työn kovettamia käsiä. Olisiko hän halveksinut\nReinon ammattiakin, ruumiillista työtä? Kenties. Mutta ei nyt enää.\nReino oli kunnollinen, eteenpäin pyrkivä nuori mies. Hän hoiti hyvin\nsieluaan ja ruumistaan, ja hän tiesi paljon, hämmästyttävän paljon\nkaikenlaisia asioita. Irene, joka oli käynyt oppikoulua, tunsi olevansa\nhänestä henkisesti jäljessä. Koulu oli vain eräs vaadittava määrä\nluokkia, tuskin juuri muuta.\n\nElämä alkaa vasta koulun penkiltä lähdettyä, ja sen vaatimukset ovat\nkireät. Irene tunsi kunnioitusta Reinoa kohtaan. Liekö hänen koskaan\ntarvinnut tuntea työtänsä alentavaksi? Tuskin. Mutta hän oli aloittanut\nelämänsä ilman suuria kuvitelmia, ja hän oli mies. Naisilla oli\nristiriitoja, muutamien työalojen naisilla, tai kenties monienkin.\nJos yleisö ei kohtele heitä halveksivasti, niin voi olla päälliköitä,\njotka sekoittavat yksityispyyteensä palvelukseen. Hän oli saanut\npäälliköstään turvaa, mutta täällä hänelle tehtiin tarkoituksellisia\nehdotuksia tai ainakin syötiin häntä silmin.\n\nTyttö ajatteli Antti Savea. Hän vavahti joka kerta aukaistessaan\nkoneensa oven alakerrassa. Seisooko hän siellä odottamassa? Tai kenties\nhän astuu parhaillaan jotakin ulko-ovilta johtavaa käytävää. Irenen\nkatsetta veti niihin.\n\nAntti Savi ei tullut. Kello läheni jo liikkeen sulkemisaikaa. Nyt häntä\non turha odottaa, sillä ravintolan tarjoilu on loppunut, viimeiset\nvieraat alkavat poistua sieltä.\n\nAivan loppuminuuteilla harppasi Irenen koneen luokse Taisto Neuvola.\nPoika oli aivan hengästynyt, sanoi kiirehtineensä, juosseensa. Hän\nläähätti:\n\n»Tule sitten, minä odotan sinua entisessä paikassa.»\n\n»Älä odota, minä en jouda.»\n\nPoika näytti hämmästyvän. Konetta kutsuttiin ylös, Irenen täytyi\nlähteä. Kun hän palasi, ei poikaa enää näkynyt.\n\nIrenen oli paha olla, mutta hän tunsi, ettei voinut tänään lähteä pojan\nmukaan.\n\nSinä iltana hän luki loppuun Antti Saven kirjan. Kirjailijan henkilö\ntuli yhä lähemmäksi häntä. Tuo mies on varmasti hyvä, hän ymmärtää\nkaikki, häneen voi turvata ja luottaa.\n\nIrenen mieleen jäi odotus: hän tulee huomenna, ja minä puhun hänen\nkanssaan... Tahi ainakin joskus minä puhun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIrenestä tuntui kuin Antti Saven kirja olisi vastannut hänen mieltänsä\npolttavaan kysymykseen. Tekijä puhui lämpimästi yhteiskunnan\nvähäosaisten puolesta, ja hän piti työtä arvossa. Ja eikö hän ollut\nvastannut vieläkin selvemmin omistamalla kirjansa Irenelle!\n\nTyttö kertasi mielessään omat aikaisemmat ajatuksensa työstä. Vielä\nvajaat kaksi vuotta sitten, viimeisenä koulukeväänään, hän oli\nkuvitellut omintakeista, suurenmoisen vapaata elämää. Oliko hän nähnyt\nsiitä vilahdustakaan? Hyvin vähän, mutta sekin oli peloittanut. Hän ei\nsopinut siihen elämään, hänen terve vaistonsa pani vastaan. Nyt hän\noli joutunut uhraamaan pienetkin vapautensa perheen hyväksi, eikä se\nhäntä lainkaan surettanut. Vähäisine ansioineen hän nyt tunsi olevansa\nhyödyksi. Hän ei milloinkaan aikaisemmin ollut ottanut huomioon\nsellaista mahdollisuutta, että isän tulot saattaisivat loppua. Nyt oli\nniin käynyt. Hän oli perheen elättäjä, ei tosin kokonaan, mutta ilman\nhänen tulojaan oltaisiin hukassa.\n\nHaaveet omasta asunnosta olivat hajonneet tuulentupina. Hän ei enää\nsurrut niitä. Kotikamari oli hänelle rakas, eikä suppea näköala pihalle\nhäntä kiusannut. Sinne se vieläkin ilmestyi auringon läikkä jonnekin\nkaukaiseen kiviseinään. Nyt hän iloitsi siitä vilpittömästi: siellä\naurinko kiersi korkeaa rataansa ja muistutti heitäkin, pohjakerroksen\nasukkaita, valostaan ja lämmöstään. Keittiökin oli hänestä nyt\nkodikkaampi kuin ennen. Vesijohdon kohina ei häirinnyt, Irene tuskin\nhuomasikaan sitä. Rasvan katku ei ollut häntä vastassa, tyttöhän\nitse useimmiten laittoi ruuan, hän kun pääsi työstä aikaisemmin kuin\näiti. Ei hän joutanut kiinnittämään huomiota sellaiseen, ja heidän\nruokataloutensakin oli nykyisin hyvin vaatimaton.\n\nUnelmat kauneista vaatteista — kukapa nuori nainen ei niistä uneksisi\n— olivat myöskin hukkuneet. Irene ei ollut viime aikoina saanut mitään\nuutta, mutta eihän hän tarvinnutkaan. Hänellä oli kaikkea yllin kyllin\nsiihen saakka, kun isä parantuisi ja olot korjaantuisivat. Eikähän\nIrene liikkunut missään, ei ollut varaa eikä haluakaan. Äiti olisi\nmielellään tyydyttänyt ainoata heikkouttaan: mennyt elokuviin, mutta\ntalouskassa ei myöntänyt.\n\n»Meidän on kieltäydyttävä kaikesta isän hyväksi», sanoi Irene hänelle,\nja äiti ymmärsi.\n\nVarsinkin Irenen viimeisinä kouluvuosina oli isä käynyt hänelle\nvieraaksi. Hyvin usein tyttölapset ainakin joinakin ikäkausinaan\nkiintyvät voimakkaasti isäänsä; joku on sanonut, että he ovat isäänsä\nrakastuneita. Irenellä ei ollut koskaan ollut sellaista vaihetta.\nÄiti oli hemmoittelullaan päässyt häntä lähemmäksi, mutta isä jäänyt\nikäänkuin matkan päähän.\n\nHän oli aina ollut juro ja harvapuheinen, työläinen, säännöllinen ja\ntunnollinen perheenelättäjä, jonka tunne-elämään eivät lähimmätkään\nosanneet tunkeutua. Sairaalassa isä alituisesti oli huolissaan\nperheensä kohtalosta. Hän suorastaan syytti itseään tästä joutilaana\nmakaamisesta, hänen tunteensa perhettä kohtaan tulivat nyt ilmi. Se\nherätti Irenen sydämessä vastakaikua, hän kiintyi isään läheisesti\nja tunsi lievää moitetta entisestä kylmästä ja välinpitämättömästä\nsuhtautumisestaan häneen. Entä jos isä kuolisi! Irene ei lainkaan\najatellut sellaisen tapahtuman taloudellista puolta, häntä vain\nkauhistutti tuo mahdollisuus. Hänelle ei jäisikään tilaisuutta kotona,\nsäännöllisissä oloissa, osoittaa nyt ymmärtävänsä isää ja etsiä hänen\nsydäntään, joka tähän saakka oli jätetty liiaksi yksinään.\n\nIrene oli usein kysynyt lääkäriltä ja sairaanhoitajattarilta, paraneeko\nisä. — Kyllä hän paranee, oli aina vastattu, mutta se vie aikaa.\n\nIrenen työ ja ansio vaikuttivat välittömästi isän paranemiseen, hän oli\nhyödyllinen ihminen yhteiskunnassa. Hän taisi silittää käyttöpyörää\nastuessaan sen ääreen. Sehän oli oikeastaan ystävä. Hänen ei nyt\nlainkaan tarvinnut ponnistaa tarkkaavaisuuttaan. Kaikki kävi kuin\nleikiten, aivan kuin hänen kätensä olisi itsestään osannut ohjata\npyörää ja kuin hänen korvansa olisivat ilman muuta tajunneet jokaisen\nkerrosilmoituksen. Hän ei nyt tuijottanut koneensa nurkkaukseen, vaan\nliikkui vapaasti huomioiden matkustajiaan ja ollen heille ystävällinen.\nHänen ja heidän välilleen oli solmiutunut rauha.\n\nSamalla Antti Savi alituisesti väikkyi hänen mielessään. Irene tunsi,\nettä hän tulee tänään. Mitä hän sanoo? Kysyykö hänen vaikutelmaansa\nkirjasta? Osaako hän vastata? Luultavasti. Hänellä on siitä\najatuksensa: erikoista, herkkää, syvää ymmärtämystä vähäväkisiä\nkohtaan, yksinkertaisesti mutta voimakkaasti kuvattua, tosielämää ennen\nkaikkea. Kyllä kai hän oli ymmärtänyt kirjailijan pyrkimykset.\n\nHän ei nyt ollut lähimainkaan niin utelias, melkein pelästyneen\nherkkä kuin aikaisemmin. Tietysti hänen mieleensä joskus johtui, että\nAntti Savi seisoo alhaalla, kun hän menee sinne, mutta se ajatus ei\nhätkähdyttänyt. Hän vain odotti ja oli varma toisen tulosta.\n\nMutta jos tuleekin taas Taisto? Sellaistakin välähti kerran hänen\nmielessään. Ikävää — pojan vuoksi, mutta hänellähän ei ole Taistolle\nmitään puhumista, tämä on loitonnut jonnekin hyvin kauas hänen\najatusmaailmastaan. Mieluummin yksin kuin hänen kanssaan — yksin, omine\najatuksineen.\n\nAntti Savi tuli. Hän astui Irenen hissiin, ja tyttö pani koneensa\nkäyntiin odottamatta muita matkustajia. Vauhti oli tavallista hitaampi.\n\n»Ettekö te lähtisi minun kanssani ulos?» kysyi Antti Savi.\n\nIrenen sydän riemastui, se löi haljetakseen. Hän varmaan punastui —\nonnesta, mutta hän koetti olla rauhallisen arvokas.\n\n»Minne?»\n\nTuossa lyhyessä sanassakin ääni vavahti.\n\n»Tavattaisiin jossakin, ehkä me sitten jotakin keksisimme.»\n\nNyt Irene jo hallitsi itsensä paremmin.\n\n»Minä tulen, mutta vasta yhdeksäntoista ja puolen aikaan, minun on\nkäytävä kotona.»\n\n»Sopii mainiosti.»\n\nSovittiin tapaamispaikasta. Kohteliaasti tervehtien Antti Savi poistui\nhissistä ja lähti ravintolaan. Irene katsoi hänen jälkeensä, sitten\ntuli matkustajia ja hänen täytyi lähteä alas. Tytön ajatus liikkui\nravintolassa, jossa nyt istui Antti Savi.\n\n\n\n\n23.\n\n\nIrenellä oli kiire. Hän riensi äitinsä työpaikkaan ilmoittamaan, että\nhän tänä iltana hiukan viipyisi.\n\nÄiti aluksi hämmästyi. Mitä nyt? Hän oli jo ehtinyt tottua siihen,\nettei tytär käynyt missään.\n\n»Minne sinä nyt?»\n\nIrene oli arvannut äidin kysymyksen ja jo matkalla miettinyt vastauksen.\n\n»Menen erään toverini syntymäpäiville.»\n\nHän oli aluksi aikonut vastata: nimipäiville, mutta ajoissa oivaltanut,\nettä siitä voisi joutua kiinni.\n\n»No niin», sanoi äiti, »tarvitsethan sinä vähän vaihtelua, lapsi\nraukka».\n\nRaukka! Nyt hän oli kaikkein vähimmin raukka. Olisipa äiti kuullut\nhänen sydämensä riemun! Äiti oli niin hyvä. Hänen olisi tehnyt mielensä\nsyleillä äitiä, mutta tämä istui luukun takana. Sellaisia hellyyden\nosoituksia ei ollut sattunut pitkään aikaan, ei sen jälkeen kun Irene\noli alkanut luoda kuvia elämästään. Nyt ne olisivat olleet paikallaan.\n\n»Mene nyt kotiin ja muuta vähän parempaa päällesi.»\n\n»Niin minä menenkin. Hyvästi ja kiitos, äiti!» Mistä hän kiitti? Ehkä\noman sydämensä kukkuraisesta onnesta.\n\nAntti Savi oli odottamassa. Irene muisti, kuinka hän kerran oli\nviivytellyt havaittuaan tulevansa kovin täsmällisesti Taiston kanssa\nsovitulle kohtauspaikalle. Nyt hän oli koko ajan pelännyt myöhästyvänsä.\n\n»Tulinko minä liian myöhään?» kysyi hän hengästyneenä.\n\n»Ette suinkaan. Minä vain taisin olla liian aikainen», sanoi Antti\nSavi; »mutta niinhän oikean ritarin ja kavaljeerin pitää ollakin», hän\nlisäsi hymyillen.\n\nIrene huomasi taas heti tuon hymyn raukeuden.\n\nHe kävelivät verkalleen pitkin katua ja puhelivat jotakin hyvin\ntavallista. Leuto talvinen ilma oli helppoa hengittää. Vilkasliikkeinen\nkatu tulvi mainosvaloja ja ihmispaljoutta.\n\n»Tänne on tullut suurkaupungin tuntua», sanoi Antti Savi; »mutta\ntosiaan, tehän ette muuta muistakaan, te olette niin kovin nuori».\n\n»Enpä juuri täältä keskikaupungilta, sillä minä olen laitakaupungin\nlapsi. Pitkäsilta oli eräs raja, jonka ylitse vain harvoin mentiin. Sen\ntuolla puolella minä olen elänyt.»\n\nHän sanoi näin varsin tahallaan, nähdäkseen, minkä vaikutuksen se teki\ntoiseen.\n\n»Niin, niin. Kymmenessäkin vuodessa tällainen nopeasti kasvava kaupunki\nmuuttuu paljon.»\n\nAntti Savi ei siis kiinnittänyt huomiota Irenen mainintaan\nlaitakaupungista. Tyttöä huvitti kuitenkin kääntää juttelu vielä sinne.\n\n»Täällä kaupunki eniten muuttuu, mutta meidän seudullamme vain\nhitaasti.»\n\n»Saattaa niin olla, minä en valitettavasti ole usein liikkunut siellä\npäin.»\n\nSana valitettavasti sai erikoisen korostuksen, ja Antti Saven kasvot\nolivat hieman hämilliset, ikäänkuin hänet olisi tavattu jostakin\npahanteosta.\n\nHe astelivat yhä pitkin pääkaupungin valtaväylää. Ihmisvirta tuli\nja meni. Siinä liikkui tähän aikaan enimmäkseen joutilaita ihmisiä,\njoilla ei ollut kiirettä. Etenkin nuorisoa oli paljon virran mukana.\nIrene muisti jälleen koulutoverinsa. Mitä he ajattelisivat nähdessään\nhänet keski-ikäisen herran seurassa? Hehän kulkivat ikäistensä kanssa.\nIrene itse tunsi ylpeyttä kävellessään tunnetun kirjailijan kanssa,\nmutta tuskinpa toiset häntä tuntisivatkaan. He ahmivat kaikenlaista\nkevyttä kirjallisuutta huomaamatta lainkaan tekijää, kuten hänkin oli\nennen tehnyt. Hän oli aikaisemmin sattumalta valinnut kirjastosta\nAntti Saven erään teoksen, sen nimen vuoksi, mutta tuntenut pettymystä\ntutustuttuaan sen sisältöön. Vasta henkilökohtainen kosketus tekijään\noli herättänyt toisenlaisen vaikutelman. Taikka oikeastaan lehtori Savi\nitse ensin valveuttanut hänen mielenkiintonsa.\n\nIrene oli nähnyt entisiä koulutovereitaan työpaikassaan. Hän oli\nkeskustellut heidän kanssaan jokseenkin vähän, vaihtanut vain jonkin\nsisällöttömän sanan. Hän ei heitä enää kaihtanut siellä, mutta\nkuinkahan kävisi nyt?\n\nHe olivat kävelleet tuokion vaiti, kumpainenkin itseensä sulkeutuneena,\ntai ehkä tarkastellen ihmisvirtaa. Joku poikaparvi nosti kohteliaasti\nlakkiaan.\n\n»Minun oppilaitani», sanoi Antti Savi.\n\nUusi ajatusjakso alkoi nopeasti pyöriä Irenen aivoissa. — Hän on\nlehtori, opettaja, hänen oppilaitaan tulee vastaan. Mitä he ajattelevat\nminusta? Onhan meidän yhteiskunnallisella asemallamme niin tavaton\nero. Voivathan he tietää, että minä olen hissityttö, minä kun olen\nniin esillä siellä koneessani. Entä meidän ikämme? Koululaiset uskovat\nopettajastaan mieluummin pahaa kuin hyvää.\n\nMutta sittenkin: tämä on hänen asiansa ja minun asiani.\n\n»Minnekähän me oikein menisimme», sanoi Antti Savi keskeyttäen\nvaiteliaisuuden.\n\nIrene ei osannut muuta kuin lausua epämääräisen: »En tiedä; minne\nhaluatte.»\n\nHän säpsähti. Olisiko pitänyt sanoa: minne lehtori haluaa? Hän oli\nkuullut alituisesti käytettävän arvonimeä puhutteluissa. Sehän on\nsuomalaisten omintakeisia kohteliaisuuden osoituksia.\n\nAntti Savi ei näyttänyt kiinnittäneen siihen mitään huomiota. Hän\nehdotteli:\n\n»Jos nyt vielä haukkaisimme hiukan raitista ilmaa, kun sää on niin\nmainio, ja sitten poikkeaisimme johonkin ravintolaan illastamaan.\nMinnekäpä sitä muuannekaan osannee.»\n\nIrenen mielessä välähti muisto hänen kahdesta aikaisemmasta\nravintolakäynnistään. Ikävä muisto. Mutta nyt hän oli aivan\ntoisenlaisessa seurassa kuin silloin. Hän myöntyi.\n\nHe kävelivät edelleen, kääntyivät sanattomasta sopimuksesta\nKaivopuistoon päin. Tähtitorninmäen puut olivat kuin hopeaharsossa,\njostakin tuleva valo sattui niiden talviseen kuuraan. Antti Savi\nkiinnitti Irenen huomiota tuohon ilmiöön.\n\n»Meidän talveamme sanotaan pimeäksi ja kovaksi, ja se on muka\nmuovaillut meidätkin kaltaisikseen, mutta eiköhän tuo ole liioiteltu\nkäsitys. Kaupungissakin voi nähdä tuollaisen levollisen, rauhoittavan\nnäyn. Oletteko koskaan ollut talvella maalla?»\n\n»En ole ollut.»\n\n»Vahinko. Minä olen maalta kotoisin ja yhä vieläkin menen tilaisuuden\ntullen sinne. Aikaissyksy on viettelevän värikäs, mutta myöhemmin\nsyksyllä luonto kadottaa värinsä ja on värisyttävän kolea. Silloin\nlumi lankeaa sen ylle varjelevana vaippana. Talvella on ihanaa ajaa\nhevosella lumista metsätietä; humahdellen putoilee lunta puiden\noksilta, kulkuset laulavat koloratuuriaan, ja reen jalasten narina\nkuuluu kuin hyvänsuopina, lohduttavina sanoina. Lyhytratainen, silloin\ntällöin ilmestyvä aurinko on iloinen sanoma ikuisesta valosta. Silloin\nvasta sen oikein käsittää. Entäpä lumiset metsät, joita kuu valaisee,\nja pellot ja järvet, joiden hankiin kuu maalailee taulujaan! Niissä on\narvokas taidekokoelma, jonka omistavat vain pohjoismaat.»\n\nHän kuvaili edelleen talven kauneutta. Lumihiutaleet, jotka\nrauhallisesti leijailevat maahan, ovat kuin jaloja ajatuksia, ja\nmetsän hiljainen, syvä kohina ei ole suinkaan raskas, kun sitä\nvastaanottavaisella mielellä ja herkin korvin kuuntelee, vaan siinä soi\nikuisuuden tyynnyttävä sävel. Tietysti talvikin on pahankurinen, se\npaukkuu pakkasena ja puuskahtelee pyrynä, mutta tarvitseehan sen toki\nosoittaa voimaansakin, kun se kerran vallitsee Pohjolan luontoa.\n\nIrene kuunteli ihastuneena toisen kertomusta. Hänkin oli näkevinään\nnuo hiutaleet ja kuulevinaan metsän kohinan, hän, joka pääkaupungin\nkasvattina ei ollut milloinkaan antanut arvoa talvelle, ei ollut\nhuomannutkaan muuta kuin sen ilkeän viiman ennen kuin aivan äsken\nEläintarhanlahden perukassa, johon talvinen aurinko oli säteillyt\ntimantteja. Vain muutamat hänen maalla viettämänsä kesät olivat\njättäneet muistoja, lapsellisen hämäriä ja helposti haalistuvia.\n\nKuinka hän ymmärtää, kuinka hän ymmärtää tuon kaiken! soi Irenen\nsielussa ihanana lauluna. Hän ihaili tuota miestä. Hän ei ollut\nmikään vanha, kuivettunut ja arvokas koulunlehtori, vaan nuori,\npalavasieluinen runoilija Antti Savi.\n\nIhasteltuaan hetken Kaivopuiston talviasua he kääntyivät takaisin.\nAntti Savi kuvaili yhä Pohjolan talvea.\n\n»Ei sen tarvitse tehdä meitä koviksi ja karsaiksi, vaikka pimeä onkin\npitkä, mutta sen lävitsekin kohtaa meitä lumen pehmeä valkeus, harras\nja rauhallinen. Ja kuutamo illoin ja öisin antaa sille romanttisen\nilmeen. Miksikä esimerkiksi Runeberg lienee aina asettanut kuun valon\njonkin kammottavan yhteyteen? Voimmehan me olla auringon palvojia ja\nymmärtää silti luontoa muissakin valaistuksissa. Ja minkätähden monet\nihmiset, ehkä useimmat, ihannoivat elokuun kalpeata kuutamoa? Silloin\nse on hopeaa, mutta vasta myöhemmin kultaa. Talven lunta vasten se\nlöytää oikean sävynsä.»\n\nIrene kuunteli yhä ihaillen toisen innostunutta kuvailua, mutta kun\nse loppui, tulvi hänen mieleensä käytännöllisiä, hetken herättämiä\najatuksia. — Mihinkähän hän minut vie? Ei tietysti mihinkään\ntanssiravintolaan eikä sellaiseen paikkaan, jossa minä Lollan ja\nvahtimikon kanssa. Kelpaako minun pukuni, jos me menemme hienoon\nravintolaan?\n\nHänen täytyi kysyä, ja toinen mainitsi erään pää kaupungin parhaimpien\nmaineessa olevan ravintolan nimen.\n\nIreneä ujostutti, mutta hän uskaltautui vielä kysymään:\n\n»Voinkohan minä tulla sinne... olenkohan minä siten pukeutunut?»\n\nTyttö luuli, että Antti Savi hämmästyy hänen kysymystään, käy ehkä\nepäileväksikin, mutta tämä ei pitänyt sitä lainkaan kummallisena.\n\n»Emmehän me mene pukunäyttelyyn, vaan illastamaan.»\n\nKivi putosi Irenen sydämeltä, ja hänen ihastuksensa Antti Savea kohtaan\nkasvoi. Hän oli niin luonnollinen ja varma.\n\n»Me haemme sieltä jonkin rauhallisen kolkan», jatkoi lehtori, »istumme\nsiellä omissa oloissamme ja kuuntelemme musiikkia».\n\nRavintola oli jo melkein täynnä yleisöä, mutta rauhallinen nurkkaus\nlöytyi kuitenkin. Antti Savi ojensi tarjoilijan tuoman ruokalistan\nIrenelle.\n\n»Mitä te haluatte lämpimäksi?» kysyi hän; »alkupalat riittänevät, eihän\nnäin illalla tarvita leikkeleitä. Vai mitä ajattelette?»\n\nIrene oli hämillään, hän ei tietänyt mitään alkupaloista. Helpoimmin\nselvitäkseen pulmasta hän nyökkäsi myöntävästi.\n\n»Hyvä on, siis alkupalat; me valitsemme sillaikaa», sanoi Antti Savi\ntarjoilijalle, joka kiittäen poistui.\n\nIrene tutki ruokalistaa. Siinä vilisi outoja nimiä, joita hän ei\nymmärtänyt.\n\n»En minä tiedä...» sanoi hän vihdoin avuttomasti.\n\nAntti Savi hymyili ystävällistä, hieman raskasta hymyään.\n\n»Teillä ei taida olla ravintolakulttuuria, kuten sanotaan, vaikka\nnimitys on kokonaan väärä. Tavallisissa oloissa aivan sivistymätön\nihminen saattaa oleilla ravintolassa kuin ruhtinas. No, ehkä hän onkin\nraharuhtinas.»\n\nIrene tunsi vapautuneensa hämistään, hänkin hymyili.\n\n»Minä autan», jatkoi Antti Savi. »Haluatteko lihaa vai kalaa?»\n\n»Mieluummin lihaa.»\n\n»No, kenties vasikan seläke, sehän on kevyttä. Minä tyydyn omelettiin.\nMitä juotavaa? Ehkä punaviiniä?»\n\nTaaskin Irene oli ymmällä. Hän oli maistanut aikaisemmin jotakin\nviiniä, punaista se oli ollut; hän nyökkäsi taas myöntävästi.\n\n»Eihän se vain ole kovin väkevää?» tiedusti hän varmuuden vuoksi.\n\n»Ei suinkaan, sehän on luonnonviiniä.»\n\nAntti Savi katsoi Ireneä pitkään. Sitten hän sanoi:\n\n»Suokaa anteeksi uteliaisuuteni, se on varsin inhimillistä. Ette ole\ntainnut liikkua tällaisissa paikoissa.»\n\n»Olen ollut kaksi kertaa ravintolassa tätä ennen, ja molemmilla\nkerroilla juttu päättyi ikävästi.»\n\n»Kuinka niin?»\n\nOlisiko minun tarvinnut sanoa tätä, ajatteli Irene, mutta samassa hän\nkuitenkin kertoi kaikki.\n\n»Sellaistahan se on», sanoi Antti Savi kuultuaan Irenen kertomuksen;\n»toisinaan pienetkin esimiehet vaativat itselleen sopimattomia\noikeuksia. Mutta kuinka te sen koulupojan kanssa menitte juuri\ntanssiravintolaan?»\n\n»Taisi olla minun oikkujani, uteliaisuuttani.»\n\nIrene pelkäsi seuralaisen tuomiota, mutta rauhoittui kohta nähtyään\nhänen ystävällisen hymynsä.\n\n»Niinpä niin, oikku on naisen oikeuksia. Eikähän tanssi ole pahasta,\nse sopii varsinkin nuorisolle. En pyri moraalin opettajaksi, mutta en\nsoisi nuorison käyvän tanssiravintoloissa. Ne palvelevat huomattavalta\nosaltaan, varsinkin alemman luokan ravintolat, muita tarkoituksia. No,\ntehän saitte selvän huomautuksen siitä, eikö niin?»\n\nIrene loi katseensa alas ja myönsi.\n\n»Ei teidän tarvitse hävetä, ettehän tehnyt mitään sopimatonta.\nMutta ehkäpä se oli tarpeellinen kokemus... Nyt minä huomaan\npedagoginvaistojeni määräävän illan ohjelmaa. Niin ei saa tapahtua,\nolkaamme iloisia ja käykäämme käsiksi ruokaan.»\n\nTarjoilija toi juuri alkupalat, sai punaviinitilauksen ja lähti.\n\nIrene odotti, että Antti Savi kysyisi hänen vaikutelmaansa kirjasta.\nHänhän oli valmistautunut vastaamaan. Kysymystä ei kuitenkaan kuulunut.\nSitten Irene muisti toisen asian.\n\n»Mistä te tiesitte minun nimeni?» kysyi hän. »Kirjanne omistukseen se\noli kirjoitettuna.»\n\n»Sen selvillesaamisesta minulla ei ollut suurta vaivaa. Kysyin\nravintolan vahtimestarilta.»\n\nMitähän tuo vahtimestari oli ajatellut hänestä, jonka nimeä herrasmies\nkysyi? Ja nyt Irenen mieleen tunki väkisin kysymys:\n\n»Onko minun ammatissani jotakin alentavaa?»\n\n»Kuinka niin?»\n\nAntti Savi nähtävästi hämmästyi.\n\n»Onko olemassa halveksittavia ammatteja?»\n\n»En oikein ymmärrä teitä.»\n\n»Minä näin tanssiravintolassa herrojen julkeasti lähentelevän\ntarjoilijattaria. Samoin he tekevät meille.»\n\n»Hyvä lapsi», sanoi lehtori vakavasti, »tuollaisia huomioitako\nte olette joutunut tekemään? Mikään työ ei ole alentavaa, mutta\non ihmisiä, etupäässä miehiä, jotka eivät ymmärrä tätä erittäin\nyksinkertaista totuutta tai eivät tahdo ymmärtää sitä. He erittelevät\nihmisiä, naisia, eri luokkiin, sellaisiin, jotka on otettava vakavasti,\nja sellaisiin, joiden kanssa sopii leikitellä. He eivät huomaa, että he\nsiten alentavat itseänsä.»\n\nIrenen kasvot loistivat. Hänen kysymyksensä oli varmaan ollut hyvin\ntyperä. Pitihän hänen, aikuisen tytön, tietää tuollainen asia ilman\nmuuta, mutta kysymys oli kuitenkin kiusannut häntä. Nyt se oli tehty ja\nsaatu siihen vastaus, jossa hänen mielestään oli jotakin uutta, kun sen\nantoi Antti Savi, jotakin vakuuttavaa, joka pysyväisesti jäisi hänen\nmieleensä ja antaisi hänelle rohkeutta.\n\n»Teidän ja teidän hyödyllisen työnne malja!» Antti Savi kohotti lasinsa.\n\nIrene maistoi. Viini oli puistattavan hapanta. Hän koetti niellä sen\nurhoollisesti, mutta vääristi kuitenkin suutansa.\n\n»Taisimme erehtyä tilauksessa. Teidän ravintolakokemuksenne ei\nnähtävästi ulotu punaviiniin.»\n\n»Kyllä... kyllä minä», sopersi Irene tuntien, että suuhun ei jäänytkään\npahaa jälkimakua.\n\nOrkesteri soitti kevyttä musiikkia. Antti Savi kuunteli aluksi, mutta\nväsyi pian.\n\n»Odotin arvokkaampaa ohjelmaa», sanoi hän. »Mutta syventykäämme tähän\naineelliseen nautintoon.»\n\nHe lähtivät pois aikaisin.\n\n»Lasten täytyy mennä ajoissa nukkumaan», sanoi lehtori.\n\nJo toisen kerran tänä iltana hän sanoi minua lapseksi, ajatteli Irene.\nPitääkö hän minua pikku tyttönä, jolla ei ole omaa ajatusmaailmaa?\n\nMutta hänen sydämessään hehkui voimakas tunne, joka ei ollut pikku\ntytön. Vielä maata mennessään hän ajatteli: Tosiaanko hänen mielestään\nvain pikku tyttö, lapsi! Pitäisikö minun siis sanoa häntä sedäksi? Setä\nSavi... Ei, ei, ei hän ole minulle setä.\n\n\n\n\n24.\n\n\nPäivät menivät, ja Irenen sydämessä asui alituinen odotus. Hän oli\nollut hyvin onnellinen Antti Saven seurassa, mutta missä tämä nyt\nviipyi, miksi hän ei tullut? Hän kaipasi lehtoria, ensi kerran\nelämässään hän ikävöi miestä. Häntä ei ollut ennen kohdeltu sillä\ntavoin, luottavasti, toverillisesti ja samalla arvoa antaen. Taisto!\nHän oli kehittymätön koulupoika, kenties kehittymättömämpi kuin Irene\nitse. Hän ei osannut puhua mistään, ei tunteestaankaan. Hän ilmestyi\ntoisinaan hänen hissiaukkonsa ovelle, sanoi olevan jotakin asiaa ja\nlähti kuin pakenemaan saatuaan kieltävän vastauksen. Hänen tunteensa\nlienee sittenkin jäähtynyt. Parempi niin, sillä Irenestä tuntui Taisto\nlapselliselta pikku veljeltä, jonka kanssa iso sisko ei enää jaksa\nleikkiä.\n\nReino! Hän oli mies, mutta hän vaikutti jollakin tavoin liian ahtaalta.\nHän saattoi puhua koko kansan onnesta, mutta samassa hetkessä hän\ntaas vetosi työväen luokkavoimaan, työväen valistustahtoon ja työväen\npyrkimyksiin. Reino oli varma eikä kuitenkaan tarpeeksi avarakatseinen.\nIrene piti Reinosta kuin vanhemmasta veljestään, joka on hiukan\njörö, elelee omissa oloissaan ja haluaa esiintyä nuoremman sisarensa\nopettajana. Ei, ei kai Reino sentään sitä tahtonut; hän oli vain\nsellainen luonne.\n\nAntti Savi! Häntä ei voinut verrata kehenkään, hän ymmärsi kaikki. Hän\noli rakastettava — romaaneista aikoinaan opittu sana —, hän oli niitä\nharvoja hyviä miehiä, joista Irene oli lukenut tai oliko hän vain\nkuvitellut. Ei hän ollut se ritari, jonka hän ennen unelmoi tulevan\nloistovaunuillaan häntä noutamaan suureen, häikäisevään maailmaan. Ei,\nhän oli vain hyvä ihminen, ihailtava mies.\n\nTunsiko Irene hänet tarkoin? Eihän hän ollut kuin yhden kerran\nkunnolleen puhellut Antti Saven kanssa. Jos kohta, mutta koko hänen\nolentonsa väitti niin. Hän oli kiintynyt lehtoriin jo ennen kuin oli\nsanaakaan vaihtanut tämän kanssa. Irene ei voinut erehtyä hänestä. Hän\ntunsi, tunsi, se riitti.\n\n»Oletko sinä päässyt eteenpäin sen vanhan lehtorisi kanssa?» kysyi\nLolla kerran pukeutumishuoneessa.\n\nHän pani erikoisen painon sanalle vanha.\n\n»Mitä se sinuun kuuluu!» tiuskaisi Irene niin töykeästi, että itsekin\nhämmästyi.\n\n»No, ei sitten», sanoi toinen ja päästi lyhyen, hiukan ilkeän naurun.\n\nOliko lehtori vanha? Irene ei ollut tapaamisen jälkeen lainkaan\najatellut tätä asiaa. Hän muisti vain Antti Saven miellyttävät kasvot,\nhänen syvät, lempeät silmänsä ja hieman surumielisen hymynsä. Lollan\nhaavoittavaksi tarkoitettu huomautus unohtui pian.\n\nIrenen mieleen heräsi toisinaan katkeruutta: miksi Antti Savi ei tule?\nSitten hän taas säpsähti omia ajatuksiaan, joiden kohteena alituisesti\noli lehtori. Miksi hän tulisikaan! Hän oli vain sen kerran halunnut\nillallistoveria, mitäpä hän sen enempää — lapsesta, niinhän hän\nsanoi. Mutta miksi hän ei käynyt enää ravintolassa? Häpesikö hän nyt\njälkeenpäin hissityttöä, jonka kanssa oli erehtynyt menemään hienoon\nravintolaan?\n\nEi minun takiani tarvitse piileksiä! Irene ryhdistäytyi ja otti ylpeän\nilmeen. Minä en ajattele häntä. Päätös oli nyt luja ja lopullinen.\nAntti Savi saa tulla tai olla tulematta. Jos hän tulee, niin minä\nen ole huomaavinanikaan. Tervehdin... niin, ehkä minä vastaan hänen\ntervehdykseensä, hyvin virallisesti, aivan kuin ei koskaan olisi mitään\nollutkaan.\n\nJa mitä sitten oli ollut? Illallinen yhdessä Antti Saven kanssa. Ja\nkirja! Sen hän oli antanut jonkin mielijohteen vuoksi. Ehkä häntä\nmiellyttää kylvää niitä ympärilleen.\n\nTulisi nyt vaikka Taisto, niin minä menisin hänen kanssaan jonnekin —\nkahvilaan tai elokuviin.\n\nIrenen lujuus ei kuitenkaan kestänyt kauan. Keinotekoisesti rakennettu\nuhma sortui nopeasti. Antti Saven kalpeat kasvot ilmestyivät hänen\neteensä, Antti Saven lempeät silmät katsoivat häntä syvästi ja\nvakavasti, Antti Saven hiukan raukea hymyily sattui häneen; riipaisten\npohjan pois ylpeilevän itsekkyyden alta. Antti Saven kuva väikkyi hänen\nmielessään, ja Antti Saven tummasti soinnahtava ääni puhui hänelle.\n\nSitten hän tuli, Antti Savi tuli pitkän ajan perästä, ja Irene huomasi\nheti, että hän oli entistäänkin kalpeampi.\n\n»Olen ollut vähän sairaana, sydämeni ei ole vahvimpia.»\n\nHänen raukea hymynsä oli Irenen mielestä, ikäänkuin anteeksipyytävä.\n\nIrenen sieluun hyökkäsi hätä. Mitä kaikkea hän oli kuvitellut, mitä\najatellut, suunnitellut, ja toinen oli ollut sairaana.\n\n»Oliko se vakavaakin?» kysyi hän, ja ääni taisi vavahtaakin.\n\n»No, sellaista tavallista — minulle... Mutta kyllä minä nyt taas...\nMenemmekö ehkä jälleen sinne nurkkaamme?»\n\nTyttö oli vähällä huutaa suostumuksensa, mutta jaksoi hillitä itsensä.\nÄänessä lienee sittenkin ollut jotakin erikoista, koskapa lehtori\nkatsoi häneen pitkään ja hymy katosi hänen huuliltaan. Irene ei sitä\nhuomannut. Hänen täytyi sydämensä riemua salatakseen kääntyä poispäin.\n\nAntti Saven mentyä Irene muisti hänen sanansa. Sairaana, hän on ollut\nsairaana, kenties kulkenut kuoleman lähitse. Hän on maannut vuoteessa,\njoku on häntä hoitanut. Nainen, sairaanhoitajatar? Irene kuvitteli\nitsensä tämän tilalle. Olisiko hän osannut hoitaa? Kyllä, kyllä!\nHän olisi laittanut kääreitä — eiköhän isälle pantu sellaisia, kun\nhän vielä makasi kotona? Hän olisi antanut lääkkeet määräaikoina,\nistunut vuoteen vieressä ja lukenut ääneen, jos potilas olisi halunnut\nkuunnella. Hän ei olisi koskaan poistunut paikaltaan, paitsi laittamaan\nruokaa, jotakin sairaalle sopivaa. Yölläkin hän olisi istunut lähellä\nvuodetta ja aina vähän päästä katsonut, oliko potilaan uni rauhallinen.\nOi, kyllä hän olisi osannut kaikki tehdä... Ja potilas olisi ollut\nAntti Savi. Hän olisi kysynyt, onko tuskia. Olisi silittänyt hänen\notsaansa, onko kuumetta. Aamuin ja illoin hän olisi asettanut\nkuumemittarin sairaan kainaloon... Niin tehtiin isällekin silloin...\nÄiti sen teki, hän vain sattui joskus näkemään.\n\nJos isä olisi kotona, hoitaisi hän tätäkin. Hän tahtoisikin olla\nsairaanhoitajatar. Olisi ihanaa vaalia toista, heikompaa, olla avuksi\njollekulle. Ennen kaikkea tietysti Antti Savelle, pelastaa hänet\nelämään melkein varman kuoleman kourista. Pitäisikö Antti Savi sitten\nhänestä? Puristaisi lämpimästi hänen kättään ja katsoisi häneen syvillä\nsilmillään, jotka olisivat täynnä kiitollisuutta ja ihailua.\n\nVoi, minne asti ajatus häntä veikään!\n\nMutta nyt Antti Savi on terve, he tapaavat jälleen tänä iltana. — Nyt\nminä en enää irvistä punaviinille, minä olen siihen tottunut, minulla\non ravintolakulttuuria, mietti Irene lopuksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Punaviini taisi maistua teistä pahalta viime kerralla», sanoi Antti\nSavi tilausta järjestäessään; »ehkä me nyt juomme maitoa ja tilaamme\nsitten ruuan päälle jotakin makeata».\n\nIrenen teki mieli väittää vastaan. Hän olisi nyt tahtonut näyttää,\nettä hän osaa juoda punaviiniäkin, mutta sittenkin: Antti Saven tahdon\ntäytyi olla määräävänä.\n\n»Etelässä annetaan punaviiniä lapsillekin, mutta mehän olemme, me\nsuomalaiset, maidon juojia, maidon, piimän ja — viinan. Me kaksi\nkuitenkin hylkäämme viimeksimainitun, koska siitä ei tule nautintoa,\nvaan juopuminen, jota me emme kaipaa. Eikö niin?»\n\nMitäpä Irene olisi osannut siihen vastata, eikä kysymys ehkä ollutkaan\ntarkoitettu vastattavaksi.\n\n»Kertokaapa elämästänne ja oloistanne», sanoi Antti Savi, kun he olivat\nmusiikkia kuunnellen hitaasti illastaneet ja istuivat nyt kahvin ja\nportviinilasin ääressä.\n\nIrene hätkähti. Kehoitus tuli aivan odottamatta. Mitä hän kertoisi,\nmitä hänellä olisi kerrottavaa?\n\n»Eihän minun elämästäni ole mitään sanottavaa; tähän asti siinä on\nollut oikeastaan vain koti ja koulu.»\n\n»Suokaa anteeksi tämä uteliaisuus, mutta minun luullakseni nuoressakin\nelämässä on joitakin kokemuksia... Te kävitte keskikoulun?»\n\n»Niin kävin.»\n\n»Kenties tämä tuntuu teistä kuulustelulta. Jättäkäämme koko juttu, jos\nse teistä on vastenmielistä.»\n\n»Ei, ei, kyllä minä haluaisin kertoa, mutta... en tiedä, mitä minä\nosaisin...»\n\nIrene olisi nyt mielellään puhunut. Hänelle tuli melkein hätä,\nettä toinen ei haluakaan kuulla. Mistä vain olisi sopivaa puhua,\nperheoloistako?\n\nAntti Savi tuli avuksi.\n\n»Isänne on joku ammattilainen?» jatkoi hän.\n\n»Niin on, puuseppä... Hän on jo muutamia kuukausia maannut sairaana.»\n\nSopikohan tämä asia ilmoittaa? Irene sanoi sen lähemmin harkitsematta.\n\nAntti Savi kiinnostui. Hän halusi kuulla enemmän. Tyttö kertoi.\n\n»Mutta miten ihmeellä te olette tulleet toimeen isänne sairauden\naikana? Onko hänellä edes maksuton sairassija?»\n\n»Ei ole.»\n\nJa Irene mainitsi, mitä sairaalassa oli sanottu säästöistä, joita\npitäisi olla loppumattomiin.\n\n»Niinpä niin, ne säästöt. Ruotsiksi sanotaan: _Den som spar, han har_.\nKenties olisi kuitenkin totuudenmukaisempaa laittaa tuo loppusointu\ntoiseen järjestykseen: _Den som har, han spar_. Säästäminen on\npulmallinen juttu, perin kaksipuolinen. Se, joka pienistä tuloista\npannaan säästöön, kaventaa useinkin jokapäiväistä leipää, sitä\nlaajempaa leipää, mikä huoneentaulussa määritellään. Kuinkahan lienee\nniiden säästöistä puhuvien itsensä laita, — onkohan heilläkään monesti\njärin suuria kassoja, vaikka ovat nauttineet parempia palkkoja kuin\ntavalliset työmiehet?»\n\nKaikkea hän ymmärtää ja kaikesta hänellä on valmis mielipide, ajatteli\nIrene. Hän suhtautuu asioihin kuin Reino, yhtä suorasukaisesti, mutta\nosaa selittää ne joustavammin ja jollakin tavoin laajemmin. Irene oli\nvalmis ilmaisemaan kaikki viimeaikaiset tapahtumat, jos toinen vain\nkysyisi. Itse hän ei löytänyt sanoja, mutta mikään ei hävettänyt eikä\nhämmentänyt enää. Hänen helpotuksekseen Antti Savi jatkoihin:\n\n»Minun täytyy uudistaa kysymykseni: mitenkä te tulette toimeen. Onko\näidillänne työtä?»\n\nIrene kertoi. Sujuvasti ja johdonmukaisesti hän esitti asian, aivan\nkuin omaksi sisäiseksi tyydytyksekseen, mainiten vielä, että hänen\näitinsä ottaisi aamupäiviksi lisätyötä, vaikkapa siivousta.\n\n»Mutta, hyväinen aika, eihän ihmistä saa tappaa työllä!» huudahti\nlehtori.\n\nHänen ilmeensä oli vakava ja tarkkaavainen, ja hän syventyi\najatuksiinsa.\n\n»Ei kuitenkaan taida olla muuta neuvoa», jatkoi hän hetken perästä,\n»sillä minä ymmärrän, että te ette voi ottaa vastaan suoranaista\navustusta... Näin ei saa jatkua. Minulla on tuttavuuksia, koetan\njärjestää äidillenne aamutyötä.»\n\nIrenen tuli sanomattoman hyvä olla. Hänen silmiinsä kihosi kyyneleitä,\nmutta huulet hymyilivät.\n\n»Mitä nyt, lapsi!»\n\nAntti Savi sanoi sen herkästi ja hyväilevästi kuin todellakin lapselle.\nTyttö ei saanut sanaa suustaan. Toinen ymmärsi pian hänen ajatuksensa\nja sanoi hartaasti:\n\n»Niin, niin, minä käsitän. Te olette kärsinyt puutetta.»\n\n»Ei, ei, minä olen vain niin iloinen... äidin puolesta... Me olemme\nvalehdelleet isälle, että hänellä on jo aamutyötä.»\n\n»Vai niin. Sellainen valhe ei kaipaa anteeksiantamusta... Minä tulen\nsitten ilmoittamaan, jos onnistun.»\n\nÄiti nukkui, kun Irene tuli kotiin. Tyttö oli riemuissaan, ja hänen\nteki mielensä juosta herättämään äiti, sanoakseen tuon tärkeän uutisen.\nYhtäkkiä hänen mieleensä johtui, ettei hän voikaan puhua äidille\nnyt, tällaisena myöhäisenä hetkenä, sillä hän ei osaa nyt valehdella\ntietolähdettään.\n\n»Jos onnistun», sanoi Antti Savi. Jospa hän ei onnistukaan. Ei, niin ei\nvoi käydä. Antti Savi onnistuu aina, hänellä on hallussaan taikasauva,\njolla hän lumoaa ihmiset.\n\nSinä iltana Irenen sulkeutuvien silmäluomien alle jäi lehtorin kuva\nkirkkaana ja kiehtovan läheisenä.\n\n\n\n\n25.\n\n\nJo seuraavana päivänä Antti Savi ilmoitti Irenelle, että siivousta\nsaa pankista, jonka johtajan kanssa on mentävä sopimaan huomenna; voi\naloittaa kohta.\n\nIrene oli ylenmäärin onnellinen ja keksi nopeasti selityksenkin: muuan\nrouvan, hänen työtoverinsa, tuttava oli hankkinut tämän paikan. Eihän\nse voinut vahingoittaa rouvaa, vaikka hänen nimeään näin käytettiin\nhätävarana hyvään tarkoitukseen. Olihan Antti Savikin sanonut, että\nviaton valhe on luonnollinen ja sallittu.\n\n»Kiitä nyt sitä rouvaa minun puolestani», kehoitti Maria Vaisto\ntytärtään, »sano, että hän on tehnyt meille muistettavan palveluksen.\nTaikka voisinhan minä itsekin joskus käydä...»\n\n»Ei, ei», keskeytti Irene hätäisesti, »mitä joutavia; ei teidän huoli\nmennä sinne, ettekä te tunnekaan rouvaa, eikä hänellä ole aikaa».\n\nÄiti ei ilossaan huomannut tyttären luonnotonta kiihkeyttä. Hän tyytyi\nsiihen, että Irene lausuisi heidän kiitollisuutensa, hyvin lämpimän,\noikein sydämellisen.\n\nTietysti, tietysti, ja olihan Irene sen jo tehnytkin heti kun asia oli\ntullut tiedoksi.\n\nPäivät kuluivat ja liittyivät viikoiksi. Antti Savi ja Irene istuivat\nusein »loukossaan», johon heidät aina ohjattiin ilman edeltänyttä\ntilausta. Se oli syrjäinen nurkkaus, johon yleisö nähtävästi ei\nhalunnut.\n\nIrene kertoili seuralaiselleen kouluaikaisista unelmistaan. Häntä\nei enää tarvinnut kuulustella, kertomus kävi vapaasti. Hän tunsi\nsuoranaista tarvetta avautua toiselle, jonka jokainen sana ilmaisi\nymmärtämystä ja osanottoa.\n\n»Sellaisia haaveita lienee jokaisella vähänkin mielikuvitusrikkaalla\nihmisellä», sanoi Antti Savi kuunneltuaan Irenen kertomusta. »Ne\nkohottavat uneksijan ainakin hetkeksi jonkunlaiseen kirkastukseen,\nvaikka ne liikkuvatkin niin kiinteästi tässä maailmassa. Mutta ne\nsärkyvät liian pian. Niinhän kävi teidänkin unelmillenne.»\n\nKuultuaan Irenen työnhakumatkoista hän jatkoi: »Tosiaankin: koulu ei\nanna mitään elämää varten. Minä, vanha peruukki, tiedän sen hyvin.\nMinun on monta kertaa tehnyt mieleni kapinoida koko järjestelmää\nvastaan, mutta olen tuntenut itseni liian heikoksi. En minä sovikaan\nalalleni, sen havaitsin jo nuorena maisterina jouduttuani ensi\nkerran opettajaksi erääseen yhteiskouluun. Yläluokkalaisten kanssa\nminä vielä menettelin, mutta ensimmäisen luokan oppilaita en pitkään\naikaan oppinut muistamaan nimeltä. Minä suorastaan kadehdin eräitä\ntoisia opettajia, jotka joskus opettajainhuoneessa mainitsivat jonkun\nensiluokkalaisen nimen aivan syyslukukauden alussa. Minä eroitin\ntoisistaan vain tytöt ja pojat — vaatteista. Muuten ne minusta olivat\nkaikki aivan samannäköisiä. Heissä ei ollut mitään yksilöllistä.\nLuonnollisesti niin pitää ollakin sillä ikäkaudella, mutta minua se\nvaivasi.»\n\nIreneä tämä todistelu hymyilytti, ja Antti Savi hymyili sille itsekin.\n\n»En kuitenkaan silloin heti luopunut uraltani, ja myöhemmin se on\nollut mahdotonta, koska minusta oli jo ehtinyt tulla 'kynttilä',\nenkä minä enää olisi kelvannut millekään muulle uralle. Kenties\nminusta vähitellen on kehittynytkin tavallinen opettaja, joka täyttää\npaikkansa siinä kuin joku toinenkin, ja kai minä olen joskus tuntenut\ntyydytystäkin tästä ammatistani; mutta olen sitä väliin vihannutkin,\ntuntenut kantavani iestä.»\n\nSiis hänkin, ajatteli Irene. Lukenut, sivistynyt mies, kuinka hänenkin\ntyönsä voi olla vastenmielistä!\n\nAntti Savi näytti kokoavan ajatuksiaan, sitten hän jatkoi:\n\n»Tämä kai on teistä hyvin ikävää, mutta minä tunnen nyt halua\npurkautua. Saatte siis olla uhrinani... Teillä on itsellänne\nkokemusta siitä, kuinka vähän koulutietonne merkitsevät työn haussa.\nMinä olen aina tuntenut koulun teoreettisuuden ja mielessäni sitä\nvastaan kapinoinut, kuten jo sanoin, mutta ainoastaan mielessäni. En\nole uskaltanut nostaa julkista vastarintaa... Minähän itse opetan\nuusia kieliä — silloin alussa, siellä yhteiskoulussa, liittyi\nopetusvelvollisuuteeni myös suomenkieli ensimmäisellä luokalla —,\njoten minulla omaltani kohdaltani ei olekaan niin suuresti syytä\nvalittaa. Mutta vähin siinäkin: minä tahtoisin uusia opetusmetodeja,\nhavainto-opetusta, enemmän henkeä ja käytäntöä, jotta oppilaat\nosaisivat koulusta päästyään muutakin kuin kielioppia. Minä en voi\ntehdä mitään yksin, minä solun virran mukana. Minä olen itse teoriaa,\nja sitä ovat mahdollisesti vielä enemmän muiden aineiden opettajat. He\nsitten sulkevat minutkin rautaiseen renkaaseen... Olen nyt jo valmis,\nverkon silmässä, en pyristele, vaan pysyn siinä.»\n\nIrenen tarkkaavaisuus oli terävimmillään. Tässä oli jotakin tuttua,\nkoettua, mutta sittenkin vasta nyt täydellisesti selkenevää. Kaikki\nennen hämärästi tajunnassa häämöittänyt hahmottui nyt eläväksi\nelämäksi. Antti Savi innostui jatkamaan ajatustensa kehittelyä.\n\n»Koko koulu näyttää syntyneen jonkunlaisen luokkajaon perusteelle:\nniistä, jotka sinne tulevat ja sen käyvät, aiotaan valmistaa\nvirkamiehiä, pappeja, opettajia, professoreja, ja muut nuoret ihmiset\nponnistelkoot eteenpäin omin voimin... Koulu antaa pohjasivistyksen.\nHyvä on. Mutta se pohjasivistys ei auta minnekään elämässä, niin kovin\ntärkeä kuin se luonnollisesti onkin. Mitä tekee ylioppilas, joka ei\nhalua tai paremminkin ei voi ryhtyä jatkamaan lukujaan? Hän on jo siinä\niässä, että pitäisi pystyä yrittämään omintakeisesti. Pystyykö hän?\nTuskinpa vain. Hänen täytyy nyt aikamiehenä ryhtyä opiskelemaan jotakin\nkäytännön elämässä tarvittavaa askaretta, jonka hän helposti olisi\nvoinut oppia jo koulussa. Ylioppilastulva kasvaa, kaikki akateemisen\nloppututkinnon suorittaneet eivät voi saada tietojaan vastaavaa tointa,\nhyvä jos muutakaan. Maistereita on sellaisissa viroissa, joihin\nvaaditaan vain keskikoulusivistys. Hyvähän se on, kansan yleissivistys\nja virkamiehistön kulttuuritaso kohoaa, mutta minkälaisessa\ntaloudellisessa asemassa on se virkamiehistö, jonka on täytynyt lukea\nvelaksi?»\n\nNyt Irene ei enää jaksanut täysin seurata toisen ajatusten\njuoksua. Oli menty liian kauaksi hänen kokemuspiiristään. Häntä\nhieman väsytti, niinkuin oli joskus sattunut Reinon selitellessä\nkäsityksiään. Noissa kahdessa miehessä oli taas jotakin samanlaista.\nKumpainenkin puhui luokista, ihmisten ryhmittymisestä. Hänen teki\nmielensä kysyä Antti Savelta tarkemmin sitä seikkaa, mutta hän luopui\nsellaisesta ajatuksesta, otaksuen paljastavansa kovin paljon omaa\ntietämättömyyttään. Lehtori oli tietysti ajatellut kaikki tarkoin, hän\ntiesi, ja häntä piti uskoa. Kummallista, kuinka tuollainen henkilö,\njolla on tärkeä paikka yhteiskunnassa, puhuu näistä asioista hänelle.\nMikä hän on? Hissityttö, mitätön koneenosa isossa rakennelmassa. Miksi\nAntti Savi puhuu hänelle näin vakavista kysymyksistä?\n\nIkäänkuin Antti Savi olisi arvannut hänen ajatuksensa hänen\ninnostuksensa vaimeni, ja hän sanoi säyseästi, surumielisesti:\n\n»On hassua puhua teille tätä. Minulla vain ei ole ketään puhetoveria...\nnäitä asioita ei kukaan harrasta, ei ainakaan minun tuttavapiirissäni.\nKaikkein vähimmän tietysti te voitte olla niistä kiinnostunut, mutta\noli voittamaton halu purkaa kuormaani.»\n\nHän näytti aivan masentuneelta. Yhtä nopeasti kuin hän äsken oli\ninnostunut omista sanoistaan, painui hänen mielialansa. Irenen valtasi\njonkunlainen syyllisyyden tunne, hän tahtoi jatkaa keskustelua.\n\n»Tehän olette kirjailija, teillä on kynänne, jolla voitte ilmaista\nmielipiteenne», sanoi hän hyvillään näin keksimästään johdattamisesta\njälleen asiaan.\n\nAntti Savi tarrasi siihen kiinni nopeasti, kuin olisi odottanut\ntuollaista huomautusta.\n\n»On kyllä. Sellainen varaventtiili minulla on, mutta sen kautta voi\npäästää ulos kovin vähän liikapainetta. Tässä maassa pitää punnita\nsanansa, on tarkoin harkittava, kuinka monta astetta painetta\nnostaa. Jos se nousee vähänkään korkeammalle, niin kattila räjähtää\n— tai räjähdytetään. Ette arvaa, kuinka tarkkaa vaaria tämän kansan\nmoraalista pidetään. — Uskottaneenko sen uinuvan luonnontilassa,\njosta sitä ei saa herättää? Kaiken kirjallisen tuotannon on oltava\nn.s. puhdashenkistä, tekoylevää ja keikailevaa leperrystä, joka\nsopii annettavaksi jokaisen tyttökoulun alaluokkalaisen käteen. Koko\nSuomen kansaa pidetään tyttökoulun neljäsluokkalaisiin verrattavana.\nMiten kävisi kirjan, joka pahentaisi yhden näistä pienimmistä? Kaikki\nhuolestuneet äidit ja isät, tädit ja sedät nousisivat sanomalehtien\nyleisönosastoissa pyhään sotaan sellaista turmelusta vastaan, ja\nteos julistettaisiin pian yleisen mielipiteen pannaan. Se yleinen\nmielipide sukeutuu näet helposti pienistä, nimettömistä lähetetyistä\nkirjoituksista. Meillä on puoluerajoja, luokkarajoja, sivistysrajoja\nja vaikka mitä aitauksia, mutta teennäisen moraalin raja on vain yksi;\nsen sisään mahtuvat kaikki muut karsinat... Minä olen sopeutunut sinne\nmyöskin. Olen tottunut olemaan hiljainen ja säveä. Kirjoitan vain\n'lukemista kaikille', ja sen kohottavan vaikutuksen julkinen arvostelu\ntoteaa mielihyvin. Siellä minä käyskentelen yhteisellä laitumella enkä\nyritäkään hypätä aidan yli.»\n\nHänen äänessään oli katkeruutta. Hän hypisteli vavahtelevin sormin\nlasiaan ja tuijotti epämääräisesti pöytään. Irene tunsi ja ymmärsi,\nettä Antti Savelta, jonka elämää hän vielä äsken oli luullut niin\ntäyteläiseksi ja rikkaaksi, puuttui jotakin hyvin tärkeätä. Hän ei\ntarkoin tietänyt, mitä yksinäisyys merkitsee, mutta hänellä oli siitä\naavistus. Hän ymmärsi, että hänen edessään istui mies, joka oli saanut\nelämässään taistella oman itsensä kanssa. Se taistelu oli varmaankin\nollut paljon kovempaa ja katkerampaa kuin hänen vähäinen kamppailunsa\noman vaatimattoman sijan omistamisesta yhteiskunnassa. Hän sanoo\nluopuneensa siitä taistelusta, mutta se ei ole totta. Hänen sielussaan\nriehuu yhä ristiriita, hän käy vielä taisteluaan, yksin, aivan yksin.\n\nIrene lausui jonkin omasta mielestään huonosti valikoidun sanan\nmyötämielensä merkiksi. Hän olisi tahtonut puhua paljon enemmän,\nlohduttaa ja lievittää, mutta hänellä ei ollut siihen keinoja, ei edes\nriittävästi sanoja.\n\n»Niin», lausui lehtori tovin kuluttua, »turhaahan minun oikeastaan\non katkeroitua ja yllyttää itseäni tuollaisiin tuohtumisiin. Mikäpä\nhätä minulla oikeastaan on... tai on ollut. Olen saanut käydä\ntaisteluni suotuisissa oloissa, eikä se oikeastaan ole ollutkaan\nmuuta kuin heikkoa henkistä kapinaa omaa, liian helposti tapahtuvaa\nmukautuvaisuuttani vastaan. Itsellenihän minä olen katkera. Toista\non sellaisten ihmisten, jotka saavat koko ikänsä kamppailla\npäästäkseen irti olosuhteiden noidutusta renkaasta. Heitä hallitsee\nkehittymättömien, liian ahtaiden elämänmuotojen rautainen laki...\nMutta jättäkäämme toki tämä onneton aihe. Minä huomaan koko ajan\nluennoineeni... tosin perin harvalukuiselle kuulijakunnalle...»\n\n»Mutta sitä hartaammalle», keskeytti Irene. »Minulle tämä kaikki on\nollut jokseenkin uutta.»\n\n»Te olette toistaiseksi kuullut elämänmeren kohinan vain kaukaisena.\nIsänne sairaus on ollut ainoa hyökyaalto, joka vakavammin on\nkoskettanut teitä. Toivokaamme, ettei toista tulekaan.»\n\n»Kuinka te voitte ymmärtää kaiken tämän, vaikka ette milloinkaan ole\nsitä itse kokenut?»\n\n»Valitan, etten ole kokenut. Kenties juuri siitä syystä minusta on\ntullut niin heikko. Elämän nurjat puolet voi kyllä oppia näkemälläkin,\njoskaan ei ehkä täydellisesti. Minä olen joskus kulkenut avoimin\nsilmin, vaikkakaan en kaiketi tarpeeksi usein. Selvänäköisyyskin toki\nauttaa ajatuksia oikeihin johtopäätöksiin.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä iltana Irenen ajatukset kiersivät vielä kauan sitä kehää, johon\nne Antti Saven sanojen virittäminä olivat johtuneet. Niissä vilahti\nvälistä myöskin Reino Valon kuva, henkilöllisesti tosin kaukaisena,\nmutta eräissä ajatusyhtymissä jokseenkin lähellä. Nuo kaksi miestä\novat kulkeneet toisistaan loiton kaaren ja sentään päätyneet sivuamaan\ntoistensa ratoja. Irenelle Antti Savi on läheisempi, ja hänen\nläheisyytensä lämmittää.\n\n\n\n\n26.\n\n\nIrene ei ollut käynyt Taisto Neuvolan kotona muuta kuin silloin\nravintolavierailun jälkeen, jolloin rouva oli ollut perin ystävällinen\nja maininnut jotakin sellaista, että Irene voisi käydä heillä joskus,\nkun isä olisi poissa. Taisto ei kuitenkaan ollut kutsunut häntä, ja\nsitten oli seurustelukin pojan kanssa lakannut.\n\nEräänä päivänä, kun talven selkä jo oli taittunut ja oltiin kääntymässä\nkevääseen, ilmestyi Neuvolan palvelija Irenen hissin luo ja ilmoitti\nrouvan lähettäneen hänet kutsumaan neiti Vaistoa heille. Hän määräsi\najan, joka oli otettava tarkoin huomioon. Palvelijatar poistui nopeasti\nodottamatta mitään kyselyjä tai antamatta lähempiä selityksiä.\n\nIrene jäi ihmetyksiin. Hän oli jo tottunut ajatukseen, että Taisto oli\nlopullisesti jättänyt hänet, koulupojan rakkaus oli sammunut, idylli\nloppunut. Mitä ihmeen asiaa rouva Neuvolalla oli hänelle? Rouva oli\nkerran puhunut poikansa puolesta, tarvittiinko sitä vielä? Ja oliko\nhänen mentävä? Sellaista velvoitusta hänellä ei voinut olla. Mutta\nkaipa kohteliaisuus ja hyvä tapa sittenkin vaativat menemään. Kenties\nhän voi olla avuksi jollakin tavalla.\n\nRouva Neuvola otti Irenen vastaan hyvin virallisesti, puhutteli koko\najan neiti Vaistoksi. Taistoa ei näkynyt. Irene ajatteli, että poika\noli mahdollisesti taas sairaana ja että hänet oli siksi kutsuttu tänne.\n\n»Olkaa hyvä ja istukaa, neiti Vaisto», aloitti rouva Neuvola, kun he\nolivat saapuneet ruokasaliin. »Te ehkä ihmettelette, ettei poikani ole\nläsnä, mutta häntä ei nyt tarvitakaan.»\n\nTyttö katsoi ihmeissään rouva Neuvolaa. Hän ei osannut sanoa mitään,\nodotti vain.\n\n»Tahtoisin tietää, seurusteletteko te vielä poikani kanssa.»\n\n»En, kuinka niin?»\n\n»Onko hän käynyt teitä tapaamassa liikkeessä ja pyytämässä mukaansa?»\njatkoi rouva Neuvola kiinnittämättä lainkaan huomiota Irenen\nkysymykseen.\n\n»On muutaman kerran, mutta minulla ei ole ollut aikaa...»\n\n»Onko se totta?» keskeytti rouva.\n\nIreneä tämä kuulustelu hämmästytti. Hän ei voinut käsittää, mihin rouva\npyrki. Hän vastasi kummastuneena:\n\n»Mitä syytä minulla olisi valehdella!»\n\n»Hyvä vain, jos niin on. Minulla on vakava syy toivoa, ettei poikani\nseurustele teidän kanssanne. Te ette ole sellainen tyttö kuin minä\naluksi luulin ettekä minun poikani arvoinen.»\n\nIrene jähmettyi. Hän alkoi aavistaa, mihin rouva tähtäsi. Hänen\nilmeensä jäätyi, ja hän oli vaiti. Rouva jatkoi:\n\n»Teidät on usein nähty erään vanhemmanpuoleisen lehtorin kanssa\nravintolassa. Siitä on tehty johtopäätöksiä, jotka eivät ole teille\nja teidän maineellenne edullisia. Te olette... kuinka minä saisin sen\nlievimmin sanotuksi... te olette huonoilla jäljillä.»\n\nIrenen piirteet kovenivat, hänen silmänsä suurenivat melkein\nluonnottomasti, ja niissä paloi suuttumuksen liekki. Häntä loukattiin.\nNaista hänessä lonkkasi toinen nainen, tosin äiti, mutta sillä ei ollut\nväliä. Hänen täytyi torjua hyökkäys. Mutta ennen kuin hän sai sanoja\nsuuhunsa, ehti rouva jatkaa:\n\n»Ja mikä se on sellainen lehtori... on siinäkin nuorison kasvattaja.»\n\nSilloin Irenen jähmetys nopeasti laukesi. Nyt loukattiin häntä, miestä,\njota Irene ihaili ja kunnioitti ja josta kukaan ei saanut sanoa mitään\nhalventavaa. Siinä silmänräpäyksessä tyttö tunsi, että Antti Savi\nmerkitsi hänelle enemmän kuin kukaan muu ihminen. Nyt ei enää ollut\nkysymys hänestä, vaan tuosta toisesta, jota vieras ihminen solvasi.\n\n»Mitä oikeutta teillä on sekaantua minun asioihini», leimahti Irene,\nja hänen suullaan puhui nyt kypsä nainen. »Ja miksi te vedätte tähän\nkeskusteluun teille aivan vieraan henkilön ja loukkaatte häntä? Minä en\nhalua puhua tuollaisen ihmisen kanssa, jolla on niin alhainen käsitys\nasioista.»\n\n»Vai niin, te olette jo niin pitkällä, että uskallatte vastustaa\nvanhempaa ihmistä, kunnollisen pojan ja perheen äitiä...»\n\n»Minä teen sen, ja nyt minä lähden, etten tulisi sanoneeksi teille\nvielä enempääkin.»\n\n»Niin on paras. Minulla ei ole mitään halua keskustella pilaantuneiden\nhissityttöjen kanssa.»\n\nIrenen veri kuohahti. Taas hänen ammattinsa! Ja hän oli tullut\nvakuuttuneeksi, että hänen työnsä oli yhtä kunniallista kuin mikä muu\nammatti tahansa. Rouvan ilkeämielinen pistos teki kipeää, ja hänessä\nheräsi halu lyödä. Se muuttui kuitenkin samassa tuokiossa syväksi\nylenkatseeksi. Mitään sanomatta hän kääntyi ylpeästi ja lähti.\n\n»Minä kyllä varoitan poikaani teistä», kuuli hän rouva Neuvolan äänen\neteiseen.\n\nIrene tunsi itsensä haavoitetuksi, mutta ei masentuneeksi. Hän oli\nkasvanut naisena täyteen mittaansa. Nyt oli toinen nainen noussut\ntaisteluasentoon häntä vastaan, eikä ainoastaan tuo yksi nainen, vaan\nhänen henkilössään koko pahansuopa ja ahdasmielinen maailma, joka\naikoi sulkea hänet suppeaan aitaukseensa ja masentaa hänet juorun ja\npahan tahdon aseilla. Mutta hän ei mene sisälle avatusta veräjästä.\nHän halveksii noita ihmisiä, noita pikku sieluja, jotka ovat hukkua\nomahyväisyyteensä leikkiessään lähimmäisensä kunnialla.\n\nTällaisia ajatuksia hän hautoi. Tai olivatko ne oikeastaan hänen\najatuksiaan? Eikö hän ollut saanut niitä Antti Savelta? Kaikessa\ntapauksessa hän tahtoi omaksua ne, sillä ne olivat oikeita ja terveitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana iltana ilmestyi liikkeeseen vähän ennen sen sulkemisaikaa\nTaisto Neuvola. Hän oli hermostunut, poskilla läikkyi entinen\naaltoileva puna, ja sieraimet värisivät kuin omaa nuorta hulluuttaan\njuosseen varsan. Hän pyysi Ireneä ulos. Irene kieltäytyi. Tuon pojan\ntakia häntä oli edellisenä iltana niin syvästi loukattu — häntä ja\nAntti Savea. Kuinka hän voisi lähteä.\n\nMutta poika oli itsepäinen. Hän väitti, että hänen oli välttämätöntä\npuhua Irenen kanssa. Hän ei antaisi rauhaa ennen kuin Irene suostuisi.\nHän kyttäisi portilla, kulkisi perässä, tekisi vaikka mitä,\nitselleenkin, tunkeutuisi Irenen kotiin...\n\nEihän poika oikeastaan ole syyllinen, ajatteli Irene, kun ensimmäinen\nvastenmielisyys oli sulanut. Olkoon tämän kerran, — ja hän suostui.\n\nTaisto käveli kadulla odottaessaan pitkin, harppovin askelin Irenen\nlähestyessä häntä. Hänen suupielensä vavahtelivat, kun hän heti tytön\nrinnalle päästyään kysyi:\n\n»Onko se totta, mitä äiti minulle kertoi?»\n\n»Mitä hän sitten kertoi?»\n\n»Että sinä istut ravintolassa jonkun lehtorin kanssa.»\n\n»Totta se on.»\n\nPoika oihkaisi ja vaikeni. Irene odotti jatkoa. Taiston näytti olevan\nvaikea puhua.\n\n»Minä en odottanut tätä vastausta», sanoi hän vihdoin.\n\n»Senkö verran sinä uskot äitiäsi?»\n\nIrenen äänessä sälähti kuin jäähileinä kaikki se kalseus, mikä hänen\nmieleensä oli jäänyt keskustelusta rouva Neuvolan kanssa.\n\n»Tietysti minä uskon... yleensä... mutta tässä tapauksessa... minä\nluulin sinun kieltävän...»\n\n»Ja valehtelevan», keskeytti Irene. »Mitä syytä minulla siihen olisi\nollut?»\n\n»Minä en... sinusta... sellaista», tankkasi Taisto edelleen, ja hän\nnäytti olevan purskahtamaisillaan itkuun, aivan kuin ennen, kun hän\nselitteli Irenelle tunteitaan ja sai torjuvia vastauksia.\n\n»Mitä on se sellainen?» oli Irene kysymäisillään, mutta pidättäytyi,\nkoska kaikki selvittely Taistolle näytti olevan turhaa. Hänen äitinsä\noli siitä jo pitänyt huolen. Sitäpaitsi hänessä asui uhma kaikkea\nkuulustelua vastaan. Ensin äiti ja sitten poika, tämä oli todella\nliikaa.\n\n»Sinä olet... sinä olet siis... huono nainen», sai Taisto vaivoin\nsuustaan.\n\nIrenen silmät leimahtivat. Taas hänessä heräsi halu lyödä, iskeä\ntuota nulikkaa vasten kasvoja, mutta hänen vieressäänhän kulki vain\nkoulupoika, joka oli saanut sanat äidiltään. Miksi siis vihoitella\nhänelle! Hän kysyi hyytävän kylmästi:\n\n»Äitisikö senkin sanoi?»\n\n»Niin, ja nyt meidän väliltämme on kaikki lopussa», puuskahti Taisto,\nitkun väre äänessään.\n\n»On kai helppo lopettaa se, mitä ei ole ollutkaan.»\n\n»On ollut, mutta ei ole enää... Minulla on toinen, kunnon tyttö.»\n\n»Sehän on liikuttavan herttaista, minä onnittelen...»\n\n»Enkä minä enää ole välittänytkään sinusta pitkään aikaan.»\n\n»Mitäs sitten olet hakenut minua?»\n\n»Minä tahdoin sanoa sinulle, että välimme ovat lopussa, lohduttaa\nsinua, ja nyt minua niin kiukuttaa.»\n\n»Mikä, poikaseni?»\n\nIrenen kalseus oli sulanut. Toisen lapsellisuus huvitti häntä.\n\n»Etten saanut sanoa sitä ennen, kuin tämä tapahtui.»\n\nIrene purskahti nauruun.\n\n»Siis kunniakysymys. Saada tilaisuus lopettaa tämä typerä tuttavuus.\nTee hyvin ja lue se kunnia omaksesi, minä en kadehdi... Eikä kai sitten\nmuuta kuin hyvästi.»\n\nHe erosivat kumpikin suunnalleen. Poika lähti kiireesti kuin jotakin\npakoon. Irene ei voinut olla katsahtamatta hänen jälkeensä. Poika\njuoksi taas, samoin kuin ennenkin hänestä erottuaan. Nyt hän vain\nriensi uuden ihastuksen luokse. Siinä hävisi ainiaaksi eräs hienon\nhieno, alituisesti katkeamaisillaan ollut side, joka jollakin tavoin\noli liittänyt hänet vielä koulun maailmaan. Sen katkeamisesta hän tunsi\nvain vapautusta.\n\n\n\n\n27.\n\n\nKummmallisia ovat ihmiset. Taistoa Irene ei ihmetellyt. Hän oli\nherkkähermoinen koulupoika, jonka tunnetta hän tuskin milloinkaan oli\nottanut todesta, vaikka se joskus aikaisemmin oli tuntunut jollakin\ntavalla mieluisalta. Koko ajan siinä kuitenkin oli ollut humoristinen\nvivahdus — ainakin Irenen kannalta — ja sen vuoksi tuon pikku jutun oli\nollut loputtavakin koomillisesti. Se kaikki oli niinkuin ollakin piti.\nMutta miksi rouva Neuvola oli sillä tavoin puuttunut hänen elämäänsä?\nEikö ollut tarpeeksi jo siinä, että hän oli todistanut pojalleen Irenen\nkelvottomuuden ja käännyttänyt tämän ajatukset muualle? Pitikö vielä\nkutsua hänet itsensä kuulemaan tuomiota?\n\nSama rouva, joka kerran oli mielistellyt häntä ja pyytänyt\nseurustelemaan poikansa kanssa, oli nyt ollut valmis leimaamaan hänet\nhuonoksi tytöksi. Ja nähtävästi vain siitä syystä, että hän kuvitteli\npoikansa vaaraa ja että hän sentähden katsoi olevansa oikeutettu\nhäpäisemään toista ihmistä. Edellisellä kerralla oli ollut olemassa\näidillistä aihetta suostutella häntä pojan ystäväksi — siksi, kunnes\ntämä paranisi. Nyt oli poika parannettu tehoisammalla lääkkeellä,\nparannettu lopullisesti hänen kunniallaan — mutta miksi rouvankin oli\nilmoitettava siitä hänelle?\n\nSitä Irene ei ymmärtänyt muuta kuin pahana tahtona, joka vallitsi siis\nsivistyneitäkin ihmisiä. Samantapaista pahaa tahtoa olivat joskus\nosoittaneet hänen työtoverinsa, mutta heiltä hän oli osannut sellaista\nodottaa. Rouva Neuvolan tapaus oli yllätys.\n\nViimeaikaiset asiat alkoivat jälleen askarruttaa Irenen ajatuksia\ntoisessakin mielessä. Hänen silmilleen oli singottu syytös: turmeltunut\ntyttö! Irene itse tiesi, ettei hän ollut tehnyt mitään, mikä voisi\naiheuttaa tuon loukkauksen. Hän oli viettänyt nuoren elämänsä\nonnellisinta aikaa siitä pitäen, kun oli tutustunut lehtori Antti\nSaveen. Hänen työtoverinsa viittailivat Antti Saven ikään: »vanha\nlehtori» oli varsinkin Lollan iskusana. Nyt rouva Neuvola oli viitannut\nsamaan seikkaan. Irene oli ennen kysynyt itseltään, oliko Antti Savi\nvanha. Hän oli tuskin vastannut tähän omaan kysymykseensä, mutta\njos hänen olisi välttämättä pitänyt vastaus antaa, olisi se ollut\nkielteinen. Jos hän olisi sanonut sen Lollalle, olisi tämä varmaankin\nnauranut; kenties niin olisivat tehneet kaikki muutkin, mutta mitäpä\nheistä.\n\nIrene ei kerta kaikkiaan voinut ajatella ikää. Olisiko hänen pitänyt\nhakea seurakseen ikätovereitaan tai yleensä nuorempia miehiä? Taisto\nNeuvola oli ollut suunnilleen ikätoveri, mutta hän oli ollut lapsi,\njonka kanssa ei ollut voinut viihtyä. Reino Valo oli nuori, oikea\nmies, mutta hänellä oli niin toisenlaisia harrastuksia kuin Irenellä.\nHän puheli opiskelustaan, järjestöstään ja joskus urheilustaankin, ja\nIrene ymmärsi hänen vakavat pyrkimyksensä, mutta joutui joskus ymmälle\nhänen seurassaan. Reinossa oli jotakin kovaa, hän sanoi mielipiteensä\nniin ankarasti ja ehdottomasti, että toinen siitä mykistyi. Jotkut\nmuut nuoret miehet, jotka olivat koskettaneet hänen elämäänsä,\nolivat joko suoraan tai epäsuorasti osoittaneet halpoja pyrkimyksiä.\nIrene ei käynyt missään sellaisissa paikoissa, joissa olisi voinut\nsyntyä tuttavuuksia. Hän ei osannut edes tanssia. Hänhän oli elänyt\nvain vanhempiensa kanssa, eikä hän ollut koulussa saanut läheisiä\nystävättäriä tai ystäviä, joiden kanssa olisi joutunut huvitteluihin,\nsiistimpiinkään. Hän oli ollut enimmäkseen yksin.\n\nJa sitten oli tullut Antti Savi. Hän oli ollut perin toisenlainen kuin\nmuut miehet. Hän oli lähestynyt Ireneä ystävällisesti, vilpittömästi\nhymyillen, melkein arasti. Irene tunsi menneensä häntä puolitiehen\nvastaan. Heidän seurustelunsa oli alkanut kuin yhteisestä sopimuksesta,\njoka oli salaisesti solmittu jo ennen heidän tutustumistaan.\n\nNyt oli ruvettu juoruamaan heidän suhteestaan.\n\nAntti Savi kai oli tunnettu ja sitten otettu selvää Irenestä.\nHissityttö oppineen herran seurassa! Olihan siinä aihetta, sen Irene\nymmärsi. Se voitiin tulkita vain pahoin päin. Mutta eivätkö ihmiset\nsitten sen paremmin tunteneet Antti Savea? Eivätkö tietäneet, kuinka\nhyvä ja luonnollinen hän oli? Mutta lehtorihan oli myöskin yksinäinen\nihminen, joka ei liikkunut missään piireissä. Siksikö hänestä epäiltiin\njotakin halpaa, enemmänkin: uskallettiin sanoa suoraan? Millä\noikeudella? Itsensäkö mukaan ihmiset muita tuomitsivat? Tai miksi he\neivät jättäneet lähimmäistään rauhaan?\n\nPitäisikö Irenen kertoa Antti Savelle käynnistään rouva Neuvolan luona?\n\nMitä varten! Miksi kuuluttaa toiselle sitä häpeää, jota oli syydetty\nhänen silmilleen? Eikö ollut viisainta olla vaiti, pitää juttu omana\ntietonaan? Mutta siitähän puhuttiin yleisemminkin, eihän rouva\nNeuvolakaan muutoin olisi tiennyt, mikä vaara hänen poikaansa vaani, ja\nosannut varustautua sitä torjumaan.\n\nIrenen ajatukset risteilivät kauan sinne ja tänne. Hänen oli vaikea\npäästä ratkaisuun.\n\nKyllä minun sittenkin on kerrottava hänelle, päätti tyttö lopulta,\nsillä nuo juorut koskevat hänenkin kunniaansa, ehkä eniten juuri\nhänen, jolla on tärkeä asema yhteiskunnassa. Hänen täytyy tietää, mitä\nhänestä ajatellaan, voidakseen lopettaa sellaisen seurustelun, joka\nvahingoittaa häntä. Niin, voidakseen lopettaa...\n\nSiihen tytön ajatukset jähmettyivät, mutta hänelle oli selvinnyt, että\nAntti Savelle oli kerrottava kaikki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLauantaipäivisin Tavaratalo joskus kuhisee kummallisena\nihmismuurahaisten pesänä, johon tullaan kiireesti kuin myöhästymistä\npeläten ja josta lähdetään yhtä kiireellisesti ikäänkuin muistaen,\nettä kotona juuri sillä hetkellä on jotakin erikoista tehtävää. Mutta\nTavaratalossa itsessään ei ole hoppua, siellä joudetaan tungeskelemaan\nhiljaa virran mukana ja katselemaan.\n\nTuossa verkalleen aaltoilevassa kehässä kulkee monenlaista ihmistä,\njoista jokainen herättää liikkeen omien salapoliisien huomiota ja\nepäluuloa. Tuon tuostakin napataan joukosta kiinni varkaita, milloin\nkeskenkasvuisia poikasia, milloin hienoissa turkiksissa komeilevia\nrouvia. Varkaus on kaikkien suurten tavaranäyttelyjen ja ihmispesien\nilmiö, eräs yhteiskunnan rikkaruoho, joka on käsittämätön silloin,\nkun se kasvaa hyvinvoinnin keskellä. Mutta silloin sitä sanotaankin\nsairaudeksi.\n\nTavaratalon ihmisvilinän keskellä liikkuu hissinsä mukana nuori tyttö,\njoka tekee koneellisesti työtään, auttaa ihmis- ja tavarapesässä\nvaeltavia mukavasti siirtymään kerroksesta toiseen. Hänen työnsä\non tarkkaavaisuutta vaativaa, mutta hän näyttää tekevän sitä kuin\noman itsensä ulkopuolella, silti milloinkaan erehtymättä. Hänen\najatuksensa ovat jossakin muualla, joissakin elämän kysymyksissä, jotka\nitsessään ovat varsin vähäpätöisiä ja tavallisia, mutta jotka hänen\nelämänkokemukselleen ovat outoja ja tärkeitä.\n\nKerran hänen katseensa syttyy, kun hissiin astuu kalpea, tuskin\nhuomattavasti hymyilevä mies. Hän tulee juuri sellaisella hetkellä,\njolloin kone voi lähteä liikkeelle vain kahden matkustajan kanssa.\nToinen jää neljänteen kerrokseen, ja lehtori Antti Savi saa sen jälkeen\ntilaisuuden vaihtaa muutaman sanan nuoren hissinkuljettajan kanssa...\nSama paikka ja aika kuin ennenkin... Ja sitten työpäivä taas jatkuu\nloppuansa kohden. Tytön mielessä väikkyy jännittynyt odotus.\n\nTuo odotus kasvoi suorastaan taakaksi, kun Irene läksi kohtauspaikkaa\nkohti. Tavallisesti hän oli sinne rientänyt kiirehtivin askelin, mutta\nnyt hän oli varannut runsaasti aikaa ja asteli epäröiden, välistä\nmilteipä toivoen, että kohtaus siirtyisi johonkin myöhäisempään aikaan.\nKummallista! Hänhän luotti rajattomasti Antti Saveen, ja ennen hänen\noli ollut varsin helppoa kertoa toiselle vähäisiä kokemuksiaan. Mutta\nsilloin ne kokemukset olivat olleet hänen omiaan, yksinomaisesti\nhänen. Tässä nyt esiintyi jotakin yhteistä Antti Saven kanssa. Siitä\nkaiketi hänen ajatustensa hämmennys johtui. Hänestä tuntui olevan\nkovin vaikeata kertoa lehtorille tapahtumasta, jossa loukattiin tämän\nkunniaa, kun se loukkaus oli vielä johtunut hänen tähtensä.\n\nAntti Saven sydämellinen hymy aivan kuin koski häneen. Minkälaiseksi\nhän muuttuu kuultuaan asian? Suuttuuko ehkä häneen, ehkä myöskin\nitseensä, kun on antautunut tällaiseen kevytmieliseen seikkailuun? Jos\nminä nyt kerron, niin kaikki voi loppua, loppua, kolkutti jossakin\nhänen sisällään... Pitäisikö olla kertomatta!\n\nEi, ei, hänen täytyy sanoa kaikki.\n\nAntti Savi on iloisella tuulella. Ilma on ihana, tekisi mieli kävellä,\nmutta Antti Savi ei oikein jaksa, tuo sydän vain reistailee, taitaa\ntehdä loppuaan.\n\nIreneä ihmetyttää, kuinka sellaisesta asiasta voi puhua noin iloisin\nilmein. Antti Savi huomaa hänen kummastelevan katseensa ja ymmärtää sen\ntarkoituksen.\n\n»Niin, niin, sellaistahan se on», sanoo hän. »Olisi surtava? Eikö mitä,\nse kestää sen kuin kestää. Minä tiedän, että loppu on lähellä, mutta\nminkäpä sille mahtaa, kaikkeen tottuu. Ja olenhan koettanut tehdä\ntilini valmiiksi.»\n\nTyttö säpsähti. Irenen käsityksessä kuolema oli jotakin kauheaa, kun se\nyhtäkkiä tuotiin noin lähelle, mutta Antti Saven sydämellinen hymy ei\nollut hävinnyt. Miksi toinen otti sen niin levollisesti?\n\n»Oletteko te sairas?» kysyi Irene, samassa katuen kysymystään, joka\ntuntui tavattoman joutavalta.\n\n»En... niin, en sen sairaampi kuin tavallisesti, ja olenhan minä\noikeastaan nuortunut ja parantunut teidän nuoruutenne rinnalla. Kävely\nvain ei oikein maistu tällä kertaa. Ehkä menemme taas sinne nurkkaamme.»\n\nNyt oli tullut aika kertoa. Irenen täytyi joka tapauksessa vastata\njotakin toisen epäsuoraan kysymykseen. Hän viivytteli tuokion,\nikäänkuin keräsi voimia ja sitten sanoi:\n\n»Ei, älkäämme menkö sinne!»\n\nAntti Savi katsoi kauan Ireneen, sitten hän keveästi naurahti.\n\n»Kuinka niin! Haluatteko kävelyttää minua ja koettaa, olenko todella\nmurtunut, kuten kehaisin.»\n\n»En sitäkään...» Irene tapaili sanojaan. »Mutta en tahdo sinne enää.»\n\nAntti Savi huomasi tytön hätäisen äänen ja näytti uumoilevan jotakin.\n\n»Onko jotakin tapahtunut?» kysyi hän, nyt jo aivan vakavana.\n\n»On, on... minä kerron...»\n\nEikä se kertominen ollutkaan niin vaikeata kuin Irene oli kuvitellut.\nHän oli uskonut, ettei hän ilman suuttumusta lainkaan voisi toistaa\nrouva Neuvolan sanoja, mutta kaikki kauna oli nyt tyystin hävinnyt\nhänen mielestään. Hän kertoi kuin aivan tavallista tapahtumaa, jossa\nhän itse tosin oli ollut mukana, mutta joka sittenkin oli ollut vain\nmerkityksetön sattuma, jollaisen voi kuitata hymähdyksellä. Aluksi\nhän ei ollut aikonut mainita mitään Taistosta, mutta kertoi sitten\nkuitenkin kohtauksestaan tämän kanssa. Se oli ollut koomillinen, ja\nkertoja naurahti sille ääneen.\n\nAntti Savi kuunteli aluksi hyvin vakavana, mutta havaittuaan tytön\nvapautuneisuuden hän hymyili, ja kertomus Taistosta huvitti häntä yhtä\npaljon kuin kertojaakin.\n\n»Nuori ritari siis hylkäsi neitonsa», sanoi hän Irenen kertomuksen\nloputtua. »No, mitäpä siitä, sen ritarin asia on nyt loppuun käsitelty.»\n\n»Niin on, se kyllä... eihän se minun puoleltani ole koskaan\nalkanutkaan. Mutta tämä juttu on muuten antanut minulle paljon\nmiettimisen aihetta.»\n\n»Mitä varten miettiä», jatkoi Antti Savi äskeiseen tapaansa, melkein\nkuin huvitettuna. »Mehän olemme tehneet hyvän työn, johdattaneet\nerään nuorukaisen pois huonoilta teiltä. Me voimme oikeastaan olla\ntyytyväisiä.»\n\nIreneä miellytti Antti Saven miehisen humoristinen suhtautuminen\nTaistoon, mutta hän ei voinut käsittää, miksi tämä huomioi vain tuon\npuolen hänen kertomuksestaan, kaikkein epäoleellisimman. Miksi hän ei\nloukkautunut, puuskahtanut oman kunniansa puolesta.\n\n»Mutta ajatelkaahan», huomautti tyttö, »meistä puhutaan kaupungilla...»\n\n»Tosiaankin», keskeytti Antti Savi, nyt vakavana, »teitä on loukattu...»\n\n»Eikö teitä sitten?» huudahti Irene myöskin keskeyttäen.\n\n»No, miksi ei... tavallaan... vain tavallaan, sillä mies päästetään\ntällaisesta tilanteesta yleensä hyvin helpolla. Tämä rouva, joka\ntaisteli oman poikansa puolesta, tarkoitan... omasta mielestään\ntaisteli, viskasi pienen kiven minuakin kohti, mutta niin ei\ntavallisesti tehdä. Jokapäiväisen moraalin tuomioistuin vapauttaa\nmiehen syytteestä useimmiten tai tuomitsee hänet erittäin lieventävien\nasianhaarojen vallitessa. Mutta naiselta tuomitaan heti kunnia pois...\nSuokaa anteeksi, etten minä ottanut huomioon tätä seikkaa. Te ette saa\njoutua kärsimään minun tähteni ... Meidän on kai sitten lopetettava\ntämä seurustelu.»\n\nAntti Saven ääni värähti hänen lausuessaan viimeisiä sanoja.\n\n»Ei, ei», huudahti Irene niin äkkiä kuin hän olisi odottanut juuri\ntuota ehdotusta ja valmistautunut sitä jyrkästi vastustamaan.\nTosiasiassa ei mitään sellaista ollut hänen mieleensä johtunut, mutta\nhuudahdus tuli jostakin syvemmältä hänen olemuksestaan, joka nyt\nesiintyi yhtenä järkkymättömänä vastalauseena.\n\nTyttö tunsi hämmentyvänsä nähdessään lehtorin katseen kiintyvän\nkasvoihinsa. Kenties tuo äskeinen huudahdus oli puhunut jotakin, mitä\nhän ei vielä tähän saakka ollut kyennyt selvittämään itselleen, vaikka\nse oli ollut piilossa jossakin ja valmiina purkautumaan esille sopivan\ntilaisuuden sattuessa. Se oli nyt tullut.\n\n»Onko sitten olemassa jokin muu ratkaisu?» kysyi Antti Savi katsellen\nyhä edelleen Ireneä tutkivasti.\n\nIrene tunsi, että hänen oli jatkettava, sanottava kokonaan se, mitä tuo\nhätäisesti pulpahtanut huudahdus ei ollut voinut selittää, mutta sanoja\nei tullut.\n\nToinen odotteli. Hän oli tytön kiihkeydestä huomannut jotakin, mutta\nhän ei halunnut johdatella tätä pitemmälle.\n\n»Voidaanko siis jotenkin muuten järjestää?» kysyi hän, koettaen saada\nääneensä mahdollisimman asiallisen sävyn.\n\n»En tiedä», sai Irene vihdoin sanotuksi; »sen vain tunnen, etten voi\nluopua...»\n\nToinen tiesi, mitä tyttö oli sanomaisillaan, mutta kun se keskeytyi,\nhuomautti hän edelleen asiallisesti:\n\n»Siirtyisimmekö johonkin toiseen ravintolaan?»\n\nNyt Irene vapautui. Hän tunsi taas voivansa puhua minkään ihmeellisen\nvoiman sitomatta hänen kieltänsä, vaikka sanat tulivatkin hätäisinä ja\nsekavina.\n\n»Olisiko siitä apua?... Enkä minä erikoisesti välitä ravintoloista, en\nole niihin tottunut. En minä itseni vuoksi... mutta teidän takianne...\nEn tahdo lopettaa tätä... Mitä minä sitten tekisin, eihän minulla ole\nmitään... Ehkä minä en saisi ajatella ja toivoa seuraavaa tapaamista,\nmutta...»\n\nTyttö oli purskahtamaisillaan itkuun. He kävelivät verkalleen hiljaista\nkatua, jolla ei ollut vastaantulijoita. Antti Savi pysähtyi, tarttui\nIrenen käteen ja katsoi häntä syvästi silmiin.\n\n»Niinkö on asian laita, lapseni?»\n\n»En minä ole mikään lapsi», purskahti Irene voimatta enää pidättää\nkyyneliään. »Kai tämä kaikki on hyvin hassua, mutta minä en voi sille\nmitään.»\n\n»Kuivatkaa nyt kyynelenne, tyttö kulta, eihän tässä ole syytä suruun.\nMietimme ratkaisun.»\n\nHe astelivat edelleen. Irene rauhoittui.\n\n»Olisi eräs mahdollisuus», sanoi Antti Savi hetken kuluttua: »se voi\nonnistua, mutta jos käy päinvastoin, jos teidän nähdään liikkuvan\nsiellä, niin se voi olla kunniallenne liian suuri kolahdus, paljon\nsuurempi kuin ravintola».\n\n»Minä en ajattele kunniaa... Mikä se on?»\n\n»Voisimme tavata minun kotonani... Mutta teen tämän ehdotuksen suuresti\nepäillen, sillä ihmisten mielestä on aivan sopimatonta naisen tulla\nmiehen asuntoon...»\n\n»Minä tulen», sanoi Irene lujasti, »minä tulen teidän kanssanne\nvaikka minne. Eihän voi olla mitään pahaa siinä, että tapaamme teidän\nluonanne.»\n\n»Lapsi kulta... suokaa anteeksi, tämähän on vain hyväilynimitys...\nte ette tiedä, mitä kaikkea pahaa ihmiset keksivät siinä, missä joku\ntoinen ei näe muuta kuin luonnollista. Jos teidän nähdään tulevan minun\nasunnostani, on maineenne lopullisesti mennyt.»\n\n»Olkoon, minä en pelkää.»\n\nSinä iltana Irene mietti kauan äskeistä kohtausta. Kuinka hän oli\nniin kiihkeästi halunnut edelleen tavata Antti Savea? Hän tunsi,\nettei hän voinut luopua siitä miehestä. Oliko hän, Irene, tehnyt\nrakkaudentunnustuksen? Rakastiko hän Antti Savea? Onko tämä tunne sitä?\nJa mitä ajattelee hänestä Antti Savi?... Hän sanoi minua lapseksi.\nTarkoittiko hän todellakin sitä, vai oliko se hyväilynimitys?...\nHyväilisikö hän minua joskus?...\n\n\n\n\n28.\n\n\nAntti Savi on hermostunut. Kello lähenee sitä hetkeä, jona Irenen\npitäisi tulla tänne, hänen asuntoonsa. Koko päivän jokin arastelemisen\nja hätäytymisen tunne on vaivannut häntä. Hän on kuin koulupoika, joka\nodottaa ensimmäistä tapaamistaan tytön kanssa.\n\nMiksi näin? Hän on kokenut mies, juuri pääsemässä elämänsä\nkeskipäivään, kuten kaikista viisikymmentä vuotta täyttävistä\nkunnon kansalaisista kirjoitetaan; miksi hän siis joutuu ymmälle\nnyt odottaessaan Ireneä kotiinsa? Mitä tuo tyttö merkitsee hänelle?\nPuhdasta olentoa, joka on joutunut ammatissaan esille ja herättänyt\nhänen huomiotaan. Entä sitten? Sitten on ollut seurustelua, ei\noikeastaan edes hakkailua, sillä hän muistaa koko ajan esiintyneensä\nopettajana tai ainakin setänä, joka äärettömän mielellään lausuilee\nohjaavia mielipiteitään. Eikö todella mitään muuta?\n\nEi... No niin, hän on mielellään katsellut tyttöä, joka on kaunis ja\njonka koko olennosta puhuu tänä aikana niin harvinainen välittömyys\nja teeskentelemättömyys. Mutta eikö tyttö olekin vielä lapsi?... Ei,\nhän itsekin kielsi sen, ja onhan hän kaikin puolin täydellisesti\nkehittynyt. Elämä on häntä jo jonkun verran opettanut, mutta ei ole\nsaanut houkutelluksi häntä liiallisten kokemusten tielle... Et siis\nole kiintynyt häneen syvemmin, Antti Savi?... En uskoisi, vaikka kyllä\nminä häntä kaipaan usein... Eikö se jo merkitse jotakin syvempää\ntunnetta?... Ei toki, ystävyyttä vain.\n\nMutta mitä varten tuon ystävän tulo sinua sitten niin hermostuttaa?...\nEn tiedä, ehkä se ei niin hermostutakaan... mutta minä koetan asettua\ntytön kannalle. Me sovimme, että hän tulee suoraan tänne. Jos minä\nhakisin hänet, voisimme yhdessä herättää huomiota. Minä en tahdo sitä\ntytön vuoksi... Miksi et sitten tehnyt eroa, kun huomasit tytön maineen\nmenevän?... En voinut, kun tyttö itse halusi jatkaa ... Hän olisi pian\nunohtanut, sinun olisi vain pitänyt olla jyrkempi. Etköhän sinä itsekin\ntahtonut jatkaa. Sinä halusit kuulla sen vain tytön omasta suusta, olit\nmiehisen itserakas.\n\nTällä tavalla Antti Savi keskustelee itsensä kanssa. Hän ei ehdi täysin\nvapautua omituisesta hätäännyksen tunteesta, kunnes ovikello hiljaa\nkilahtaa.\n\nUlkoilma on lisännyt punaa Irenen poskille. Hänen silmänsä loistavat,\nja tervehdys soinnahtaa iloisesti hänen pujahdettuaan avatusta ovesta\nsisään. Antti Savi auttaa häntä riisumaan päällysvaatteet ja pyytää\nastumaan sisään. Kynnyksellä tytön kuitenkin valtaa epäröinti.\n\n»No no, kun kerran olette tullut tänne asti, on astuttava viimeinenkin\naskel», kehoittaa Antti Savi, joka on nopeasti vapautunut äskeisestä\nhämmennyksestään.\n\nIrene pääsee myöskin epäröinnistään ja astuu päättävästi sisään. Hän\njää silmät suurina katselemaan huonetta.\n\n»Onko tämä se kaikkein pyhin?» kysyy hän.\n\n»Mikähän lienee, täällä ei ole isosti varaa valita, kaksi huonetta\nvain. Tämä on yksinäisen miehen pikku asunto.»\n\n»Tuollainen kirjojen paljous!»\n\n»Kirjat ovat yksinäisen ystäviä. Niiden parissa ei milloinkaan\ntule ikävä... Mutta istukaahan toki... minne vain... vaikka tuohon\nlaiskanlinnaan.»\n\n»Huh, tämäpä hupsahti.» Irenen sanoissa kuuluu naurua. »Tämä on\ntodellakin laiskanlinna.»\n\n»Ettekö ennen ole sellaisessa istunut?»\n\n»En», vastaa Irene hiukan hämillään, mutta pian hän pääsee entiselleen.\n»Eihän meillä tällaista ole, enkä minä juuri muualla ole istunutkaan...\nsellaisissa paikoissa...»\n\n»Lahja tämä on minullekin.»\n\nKeskustelu on käynyt helposti, tavallisesti. Niinhän usein käy: asia\non arka ennen tapahtumistaan, mutta ei sitten toteutuneena ole varsin\nihmeellistä.\n\n»No, miltä teistä», aloittaa Antti Savi, mutta muuttaakin yhtäkkiä\naikomuksensa, »kuulkaas, mehän olemme jo niin vanhoja ystäviä... tai\njos sillä sanalla nykyisin on paha kaiku...»\n\n»Kuinka niin?» keskeyttää Irene ymmärtämättä.\n\n»Ystävä-sanaa käytetään niin väärin, käytetään tulkitsemaan aivan\ntoisenlaisia suhteita... no niin, sanokaamme: kun me jo olemme\nniin hyviä tuttavia, niin enkö minä saisi sanoa teitä Ireneksi...\nsanoisit... sanoisit sinä minua vaikka sedäksi.»\n\n»Ei ei, ei sedäksi... Et sinä ole minulle setä.»\n\nAntti Savi huomaa erikoisen painon tuossa sinässä. Se lämmittää häntä,\nmutta hän ei halua ilmaista sitä toiselle ja leikittelee:\n\n»Siis sovitaan niin, etten minä ole setä. Minä tietysti, kuten kaikki\nmuutkin miehet, haluan vielä vanhuuden rajoillakin käydä nuoresta,\nja minua, täytyy myöntää, on kovasti harmittanut, kun sinun ikäisesi\nnuoret ihmiset ovat aivan oma-aloitteisesti ruvenneet nimittämään\nminua sedäksi... Luulin sinustakin sitä samaa, ja siksi itse kiiruhdin\nesittämään tuota ikätitteliä... Mutta mitä minä sinulle tarjoaisin?\nEhkä teetä; toden tunnustaen: minulla tuskin muuta onkaan. Hetkinen\nhiljaisuutta, minä laitan kattilan tulelle.»\n\n»Enkö minä sentään saisi?» huudahtaa Irene, yrittäen kohottautua;\n»ymmärränhän minä toki jotakin talousaskareista».\n\n»Niin minäkin, juuri parahiksi teen keittämisen. Istu sinä vain», sanoo\nAntti ja estää toista nousemasta. »Minun keittiökomerooni ei nainen saa\nkurkistaa, se ei ole asianmukaisessa kunnossa, sillä siivoojani jätti\nminut... Mutta tosiaankin: sinun äitisihän haki tuonnottain siivousta;\nolisiko sopimatonta tarjota hänelle lisätyötä...»\n\n»Voi kuinka sinä kaikki muistat, hän tulee mielellään.»\n\n»Hän saa tulla huomenna. Ja nyt sinä olet ystävällinen ja hetkisen\nodotat.»\n\nAntti Savi häviää huoneesta. Irenen mielessä tulvehtii ilo. Kuinka hän\non hyvä ja huomaavainen! Mikä riemunsanoma äidille! Hänen huolensa\ntaas vähenevät. Me voimme hoitaa isän terveeksi ja saada hänet pian\nkotiin... Mutta mitenkä taas selittää äidille tämä työpaikan saanti?...\nEntinen valhe saa kelvata nytkin, onhan tarkoitus jälleen hyvä.\n\nJotakin kolinaa kuuluu keittiökomerosta, sitten kaasu pihahtaa tuleen.\nIreneä hymyilyttää. On niin omituista, kun mies häärää taloustoimissa.\n\nSitten hän nousee ja kiertelee huonetta, tarkaten askeltensa\nkuulumattomuutta pehmeällä matolla. Erään pienemmän kirjahyllyn päällä\non kaksi valokuvaa: nuori, kaunis nainen, ylpeän ja päättäväisen,\nmelkein tylyn näköinen, sekä hymyilevä pikku poika. Irene jää pitkäksi\naikaa tuijottamaan kuvia, hänen ajatuksensa selvittää nopeasti niiden\nhenkilöllisyyden. Hän katselee niitä vielä, kun Antti tulee.\n\nIrene kääntää katseensa hitaasti tulijaan.\n\n»Sinä olet naimisissa», sanoo hän vakavasti.\n\nToinen viivyttelee hiukan vastaustaan.\n\n»Olen ollut», sanoo hän sitten hiljaa ja totisena.\n\n»Niin, aivan niin», jatkaa Irene hymähtäen. »Elääkö hän vielä, vaimosi?»\n\nAntti nyökkää myöntävästi.\n\n»Minkä vuoksi te olette eronneet? Oliko hän hyvä sinulle, rakastitko\nsinä häntä, tai rakastatko ehkä vieläkin?»\n\n»Sinä teet liian monta kysymystä yhtaikaa», vastaa Antti Savi hieman\nvaivautuneena. »Me erosimme, siitä on jo kauan. Hän tahtoi niin, minä\nolin hänelle ikävä mies, kirjatoukka, peruukki.»\n\n»Miksi sitten säilytät hänen kuvaansa, kun hän kerran on jättänyt\nsinut?»\n\n»Hän on poikani äiti... ja kenties vika on minussa.»\n\n»Missä poikasi on?»\n\n»Hän on kuollut, vuosia sitten... Minä olen yksinäinen mies.»\n\nIrenen silmät kostuvat. Hänet valtaa äkillinen halu heittäytyä Antin\nsyliin. Hän astuu tätä kohti, mutta silloin toinen yhtäkkiä sanoo\nväkinäisen reippaasti:\n\n»Anteeksi, nyt minun kattilani kiehuu kuiviin.»\n\nSamassa hän rientää huoneesta. Irenen ajatukset saavat nyt toisen\nsuunnan: Mitä varten hän pyrkii pakoon, ja miksi minä tunkeuduin tänne?\nHän vain tahtoi tehdä minun mielikseni, hän ei itse halunnut tätä...\nMiksi ei? Onhan hän todella yksinäinen. Minkätähden hän väistelee, kuin\npeittelee jotakin?\n\nMitä?\n\nAntti kutsuu Ireneä toiseen huoneeseen.\n\n»Tämä on sellainen hyvin lahjakas huone. Tuossa alkovissa on\nmakuukamari, tuolla on keittokomero, minun suurenmoisesti varustettu\nkeittiöni, ja tämän pöydän ympärillä ruokasali. Nykyajan mukavuuksia,\nmitä?»\n\nIrene huomioitsee toisen vilkkauden, jonkalaista hän ei ole ennen\nnähnyt. Hän koettaa itsekin päästä samaan vireeseen, mutta ei siinä\nonnistu. Häntä suututtaa oma saamattomuutensa ja hänen tekee mielensä\ntiuskaista... Mutta kenelle? Ei ole muuta syyllistä kuin hän itse.\n\nAntti järjestelee teetä ja leivonnaisia pöydälle. Hän koettaa olla\nnokkela, mutta kaikki käy sittenkin kömpelösti ja tottumattomasti.\nIrenen täytyy auttaa.\n\n»Kyllä minä... minähän olen niin kauan ollut isäntänä ja emäntänä»,\njuttelee Antti, »vaikka totta puhuen eipä meikäläinen monesti joudu\nkattamaan näin juhlapöytää... Mutta istu, istu sinä vain, johan tämä on\nvalmis. Minä kaadan.»\n\nVihdoin Ireneenkin tarttuu toisen huolettomuus, vaikka hän on siinä\nepäillytkin teennäistä.\n\n»Anna sentään minun hoitaa se puuha», sanoo hän. »Minä en tosin ole\nollut juhlapöydän emäntänä, mutta ehkä minä sentään osaan. Mitäs me nyt\njuhlimme?»\n\n»Sinua, sinun tuloasi yksinäisen miehen majaan.»\n\n»Senkö vuoksi sinä olet noin iloinen?»\n\nAntti hätkähtää tuskin huomattavasti, mutta Irene älyää sen kuitenkin.\n\n»Tietysti», vastaa hän, mutta äänessä soinnahtaa epävarmuutta.\n\nSenkin Irene havaitsee. Teetä kaataessaan hän katsahtaa Anttiin.\n\n»Sinä olet tänään niin erilainen kuin tavallisesti», sanoo hän; »mistä\nse johtuu?»\n\n»Olenkohan minä...» arvelee Antti; »kenties sinusta vain tuntuu\nsiltä... Ja olenhan minä kotonani. Ihminen on siellä erilainen kuin\nmuualla, ehkä paremmin oma itsensä.»\n\n»Minä tunnen niin vähän ihmisiä, mutta minusta tuntuu, että sinä nyt...»\n\nIrene ei ehdi lopettaa lausettaan, kun Antti valahtaa yhtäkkiä\nkalmankalpeaksi. Hän nousee tukien itseänsä pöytään, hapuilee taskujaan\nja poistuu hieman horjahdellen omaan huoneeseensa.\n\n»Suo anteeksi, kaikin mokomin», saa hän vaivoin virketyksi.\n\n»Mikä sinulle tuli?» Irene säikähtää ja rientää Antin jäljessä.\n\n»Ei mitään, istu aivan rauhassa», äännähtää tämä tuskaisesti, löytää\nsitten kirjoituspöydältä pienen pullon, josta tipauttamansa rahtusen\nnestettä nuolaisee kämmeneltään. Sen jälkeen hän seisoo nojaten\nkirjoituspöytään toisella kädellään ja syvään hengittäen.\n\n»Sinä olet sairas», sanoo Irene hiljaa ja sulkee hänet käsivarsiinsa;\n»sinun pitää istuutua tähän laiskanlinnaan».\n\n»Ei ole tarvis, se menee heti ohitse.»\n\nIrene vie hänet kuitenkin hellästi tukien istumaan. Antti painaa\nsilmänsä kiinni, ja hänen kasvonsa hiukan nytkähtelevät. Hetkisen\nkuluttua niille kuitenkin palaa taas väriä, se vähä, mikä niissä\ntavallisesti on. Hän aukaisee silmänsä ja hymyilee.\n\nTytön ajatuksissa on salamannopeasti kulkenut hänen taannoinen\nkuvittelunsa, — kuinka hän silloin halusi istua Antin vuoteen vieressä\nja hoitaa häntä. Hän uskoi silloin osaavansa kaikki, ja nyt hän on\nymmällä. Hän ei osaa tehdä mitään, ei edes lausua sanaakaan, istuu vain\nlaiskanlinnan käsinojalla toimettomana. Kuitenkin hän tuntee, tuntee\ntarvetta olla lähellä Anttia.\n\n»No, nyt on taas kaikki hyvin», sanoo Antti tavallisella äänellään,\n»taikalääke auttoi. Se on nitroglyseriiniä, minä räjähdin sen avulla\nterveeksi.»\n\nHän pyrkii nousemaan, mutta Irene estää.\n\n»Sinä istut nyt ja lepäät, ei ole kiirettä minnekään... Sydämestäkö\nse... noin kovasti?»\n\nAntti huoahtaa tahtomattaan, ja varjo häivähtää hänen kasvoillaan.\n\n»Siitä se kouristi, se tapahtuu nyt sangen usein. Niin huono minä olen.»\n\nIrene tuntee, että hänen on sanottava jotakin osanottavaa, jotakin\nlämmintä ja lohduttavaa, mutta hänen sanansa eivät suostu ilmaisemaan\ntunnetta.\n\n»Se paranee kyllä», lausuu hän vain tavalliseen tapaan, joka harmittaa\nhäntä itseään. »Sinun pitää mennä lääkäriin», jatkaa hän sitten, yhä\nvain tuota tavallista.\n\n»Ei lääkäreillä ole muita keinoja kuin lepo ja nitroglyseriini... He\novat minua tutkineet ja kuvanneet ja sanoneet sitten: no, ei tässä ole\nmitään huolestuttavaa. Minä olen tahtonut tietää totuuden, mutta he\neivät sitä sano... tai eivät tiedä. Jos he tietävät totuuden, on väärin\nsalata sitä potilaalta, ainakaan sellaiselta kuin minulta, joka en ole\nhermostunut enkä vapise kuoleman edessä. Ei minun kanssani tarvitse\nleikkiä piilosilla... Mutta mitäpä minä näitä sinulle juttelen.»\n\n»Minä tahdon tietää ja auttaa sinua.»\n\nIrene silittää Antin tukkaa, se taipuu pehmeästi hänen kätensä alla.\nAntti katsoo tyttöön, tarttuu sitten hänen vapaaseen käteensä, mutta\npäästää sen pian.\n\n»Ei, tyttö kulta, et sinä voi auttaa. Nitroglyseriini taltuttaa tuskan,\nkunnes tulee viimeinen isku, joka sammuttaa liekin.»\n\n»Et sinä saa kuolla!»\n\nIrene parahtaa sen. Hän unohtaa kaikki ympärillään. Hän näkee vain\nlempeästi, melkein hennosti hymyilevät kasvot ja hymyilevän suun, joka\nraukeasti puhuu elämän liekin sammumisesta. Hän vierähtää kaiteelta\nmiehen syliin ja kietoo kätensä lujasti hänen kaulaansa.\n\nAntti näkee tytön kosteat silmät, tuntee hänen nuoren, lämpimän\nolentonsa. Hän nostaa tytön päätä ja painaa suudelman hänen huulilleen.\n\nSamassa hän tointuu äkillisestä huumastaan ja koettaa irroittaa tyttöä\nsylistään.\n\n»Ei, ei, anna minun olla tässä», huudahtaa Irene kiihkeästi. »Älä\ntyönnä minua pois, minun on hyvä olla, ja minä suojelen sinua kaikilta\nkärsimyksiltä — kuolemaltakin.»\n\nHän painautuu yhä lujemmin miehen rintaa vasten ja suutelee tätä\nitse. Mies kietoo kätensä lujasti tytön ympärille. Pitkä ja syvä\nhiljaisuus. Koko huone tuntuu ikäänkuin nousseen varpailleen, ollakseen\nhäiritsemättä näitä kahta ihmistä, jotka onnessaan ovat unohtaneet koko\nmaailman, elämän ja kuolemankin. Jokin hiljainen ääni, hyväilysana, ei\nriko rauhaa, se kantaa vain parahiksi sinne, minne se on tarkoitettu.\n\n»Tyttö rakas, nyt on aika tulla järkiinsä», kuiskaa Antti vihdoin.\n\nIrene etääntyy hänestä ja katsoo häntä suoraan silmiin.\n\n»Olemmeko olleet hulluja?» kysyy hän myöskin kuiskaten. »Oh, kunpa tämä\nhulluus ei loppuisikaan!»\n\n»Sen täytyy nyt loppua!»\n\nAntti sanoo sen niin varmasti ja totisena, että Irene vavahtaa\noudoksuen hänen ääntään.\n\n»Mitä varten?» huudahtaa tyttö kuin hädässä.\n\n»Minun on sopimatonta leikkiä nuorukaista.»\n\n»Leikitkö sinä minun kanssani?»\n\nTytön ääni sumenee esillepyrkivään itkuun. Antti puhuu nyt\nrauhoittavasti, kuin pahastuneelle lapselle:\n\n»Ymmärrä minua oikein, Irene kulta. Minä olen vihainen itselleni.\nMiksi minä olen antanut tämän mennä näin pitkälle? Olen menetellyt\nhalpamaisesti.»\n\n»Mitä sinä sitten olet tehnyt? Mistä sinä itseäsi syytät?»\n\n»Minä olen rikkonut sinua vastaan. Minun ei olisi sopinut antaa sinun\nnuoren kiihkosi puhjeta tuolla tavoin. En olisi saanut haavoittaa\nsinua.»\n\nAntin sanat ovat outoja Irenelle. Kuinka hän nyt... juuri nyt... Tyttö\npudistaa päätänsä.\n\n»Ehkä sinä et nyt sitä ymmärrä», jatkaa Antti, »mutta myöhemmin se\nsinulle kyllä selvenee. Sinä olet vakava luonne, ja joskus sinusta\ntuntuu nololta, että olet joutunut hellään kohtaukseen vanhan lehtorin\nkanssa. Tämä on koulutytön ihastusta. Sinä et kenties ole sitä ennen\nkokenut, mutta jokaisen täysiverisen tytön näkyy pitävän se kerran\ntuntea. Sinä olet vain joutunut opettajan kanssa liian pitkälle, koska\nopettaja oli heikko raukka, ja siksi se sinua joskus nolottaa.»\n\nNyt Irenen tahto terästyy, ja hän haluaa puolustautua toisen oletusta\nvastaan ja samalla vapauttaa hänet itsesyytöksestään.\n\n»Et saa puhua noin. Sinä et ole tehnyt minulle mitään pahaa. En minä\nole enää koulutyttö enkä tarvitse sellaisia kokemuksia. Minä en ymmärrä\nvielä paljon elämästä, en osaa tarkoin selittää, mitä tunnen, mutta sen\nminä tiedän, että olen kaivannut sinua ja sinun läheisyyttäsi. Koko\nolemukseni on vetänyt minua sinuun. Minä olen levännyt sinun sylissäsi\nja... en minä taaskaan osaa selittää... minä olen vain unohtanut kaikki\ntuona hetkenä... Et sinä saa sen vuoksi pitää minua koulutyttönä, joka\nihastuu opettajaansa. Minäkin ajattelen ja tunnen, vaikka en ehkä osaa\nsanoa jokaista asiaa omalla nimellään.»\n\nAnttia hämmästyttää Irenen puhetulva. Tyttö on noussut ja\nsuoristautunut, ja hänen silmänsä hehkuvat. Antti käsittää, nopeasti,\nettä hänen edessään seisoo nainen, joka puolustaa rakkauttaan,\nensimmäistä senkaltaista tunnettaan, joka on hänet vähitellen\nvallannut, purkautunut luonnolliseen hyväilyyn ja opettanut hänet\npuhumaan, ilmaisemaan itsensä sanoilla. Mutta hänen järkensä ja\nvelvollisuudentuntonsa koettavat vielä tehdä vastarintaa.\n\n»Sinä et vielä ymmärrä itseäsi, rakas lapsi...»\n\n»Minä en ole enää lapsi», keskeyttää Irene kiihkeästi.\n\n»Salli minun sanoa niin... Sen pahempi: minä huomaan, ettet enää\nole lapsi. Mutta minkätähden sinun piti kasvaa naiseksi juuri minun\nparissani! Se on minusta kamalaa.»\n\n»Miksi? Etkö sinä yhtään... välitä minusta?»\n\n»Juuri siksi, että sinä olet minulle niin rakas.»\n\n»Mitä varten siis tahdot työntää minut luotasi?»\n\n»Siksi, että minä olen vanha, elämäni elänyt. Siksi, että minä\nsairastan kuolemantautia...»\n\nTuska kohottaa helmensä Antin otsalle hänen lausuessaan nämä sanat, ja\nhänen äänensä värisee. Irenessäkin ne herättivät kauhua, mutta hänen\nnuori mielensä ei jaksa kauan uskoa niiden totuuteen. Pian hän hymyilee\nja laskee leikkiä.\n\n»Sinä vain säikähdit, kun hissilikka kiipesi kaulaasi, vaikka sinä\nkoetit tehdä parhaasi häntä torjuaksesi.»\n\nIrenen silmät loistavat. Niiden hohde nostattaa hymyn Antin huulille,\nja hänen kasvonsa seestyvät. Hän tuntee olevansa voitettu, vaikka\nsanookin vielä:\n\n»Koeta ymmärtää minua, rakas tyttö.»\n\n»Nyt minä ymmärrän vain sen, etten päästä sinua karkuun», huudahtaa\nIrene iloisesti ja heittäytyy Antin syliin.\n\n\n\n\n29.\n\n\nIrenen nuori rakkaus oli temmannut valtoihinsa Antin. Hänen järkensä\nei jaksanut sitä vastustaa. Se yhä syytti häntä, mutta tunne vaimensi\nsen äänen kohta, kun Irenen tuore olemus ilmestyi hänen eteensä. Hän\nunohti silloin ne monet kysymykset, joihin hän yksinäisyydessään osasi\nvastata, vaikka vastaukset eivät milloinkaan johtaneet ratkaisevaan\nvaiheeseen.\n\nOttaako virkavapautta ja lähteä matkalle, jonnekin kauas? Siihen olisi\nollut muutakin aihetta: ulkomainen kylpymatka. Hänen terveytensä oli\nviime aikoina käynyt arveluttavan häilyväksi. Se ehkä korjautuisi\nulkomaisessa kylpylaitoksessa jonkun verran. Irene oli nähnyt muutamia\nkohtauksia. Hän uskoisi, jos hänelle vielä vakuuttaisi lääkärin niin\nehdottomasti määränneen. Antti voisi viipyä siellä muutamia kuukausia,\nkylpeä ja mennä sitten vuoristoon lepäämään.\n\nHänen oma rakkautensa Ireneen tuli silloin väliin. Hän oli taistellut\nja joutunut tappiolle. Nyt hän yhä kipeämmin kaipasi tyttöä. Hän kävi\nhajamieliseksi ja kärsi niinä aikoina, jolloin hän ei tavannut Ireneä.\n\nNyt yksinäisyys laskeutui hänen ylleen raskaana painajaisena.\n\nJa miksi hän ei saisi olla onnellinen! Elämä oli tähän asti kieltänyt\nhäneltä rakkauden onnen tai ainakin särkenyt sen liian nopeasti.\nMutta voisiko tästä tulla mitään kestävää?... Kysymyksiä, aina vain\nkysymyksiä. Järki kuljetti niitä esiin loputtomasti. Tietysti, eihän\nhän ollut enää mikään nuorukainen, ja sen lisäksi hän oli melkein\nkoko elämänsä ajan joutunut vastaamaan vain itsestään. Nyt pyrki\nhänen vastuulleen lankeamaan toinen ihmiskohtalo. Pyrkikö se todella?\nEpäilystä — hän oli tottunut epäilemään kaikkia ja kaikkea.\n\nIrene oli todellakin kypsynyt naiseksi hänen syleilyssään. Mutta\nsittenkin. Mitä tästä voisi tulla? Avioliittoko — häntä itseään\nkolmekymmentä vuotta nuoremman naisen kanssa? Onhan sellaistakin\ntapahtunut, mutta tavallisesti muista vaikutteista — ei rakkaudesta.\nOlisihan se naurettavaa: hän, nuorison kasvattaja, omassa\nyksinäisyydessään lähes kaksikymmentä vuotta elänyt mies yhtäkkiä...\n\nMutta kun Irene tulee hänen luoksensa nuorena, kauniina,\nteeskentelemättömänä ja naisellisena, katoavat kysymykset itsestään. Ei\nole mitään epäselvyyttä.\n\nJa Irene — hänellä ei ole mitään kysymyksiä. Hän vain _elää_,\nensimmäisen kerran kokonaisesti, tuntee ajattelematta ja järkeilemättä.\nSillä välin kun toinen painiskelee alituisen epäilynsä kanssa, kulkee\nIrene suurin, kirkkain silmin, onnellisena ja toivoen.\n\nIltaisin heillä sitten on hetkiä, joina ei kysytä mitään muuta kuin\nsellaista, mihin kokematonkin osaa vastata ja mitä kokeneempikaan ei\nole unohtanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahta onnellista ihmistä kiertää kuitenkin myrkyllinen käärme: juoru.\nMistä se aina madelleekin sinne, missä kaikkein vähimmin olisi\ntekemistä.\n\nIrene käy yhä edelleen maitokaupassa ja vähän muuallakin ostoksilla,\nhänellä kun on aamupäivä vapaata. Äiti taas menee jo aikaisin aamulla\npankkiin siivoamaan, tulee sitten aamiaiselle, jonka Irene valmistaa,\nja käy ennen saunan kassan avautumista siistimässä lehtori Saven pikku\nasunnon. Irene ei ole vielä milloinkaan ennen tehnyt niin mielellään\nkotiaskareita kuin nyt. Hän iloitsee niistä ja hyräilee hellan ääressä.\nTämä huoneisto ei ole juuri ennen kuullut hänen hyräilyänsä. Nyt se saa\nkuunnella sitä pitkät tovit aamupäivisin ja kamari vielä illallakin.\nKoko pieni asunto onkin käynyt ikäänkuin valoisammaksi. Siinä on nyt\nviihtyisyyttä ja kodikkuutta. Kamari varsinkin on lämmin ja soma. Siinä\nasuu onnellinen nuori nainen, joka loruilee itsekseen kaikenlaista,\nmikä on kamarille outoa. Kirjahyllyllä ovat vielä koulukirjat sinisine\npäällyspapereineen. Irene niille välistä hymyilee, taitaa nyökäyttää\npäätänsäkin. Hauskoja muistoja. Hyvin kaukaisia jo — niin hänestä\ntuntuu.\n\nOnnellinen pikku koti, johon pian saapuu isäkin. Hän on maannut kauan\nsairaalassa, mutta nyt hän toipuu. Kenties hän ei vielä pääse töihin,\nmutta hän saa levätä kotona. Heidän taloutensa pysyy nyt järjestyksessä\nilman isääkin. Äiti raukalla on kyllä runsaasti työtä, vaikka hän ei\nvalita, päinvastoin sanoo, että kaikki on helppoa, kassassa saa levätä\nkoko iltapäivän. Hän ei aio luopua näistä paikoistaan sittenkään, kun\nisä menee työhön.\n\nOnni tuntuu siis tulleen myöskin puuseppä Vaiston asuntoon. Mutta\nkäärme kiertää tätä onnellista pesää. Kuka on nähnyt Antin ja Irenen\nyhdessä ja kuka on tehnyt siitä omia alhaisia johtopäätöksiään?\n\nMaitokauppa on koko asiakaspiirinsä tiedonantotoimisto. Siellä\npohditaan kaikkien ostajien terveydet ja sairaudet, perheriidat ja\nmuut tapahtumat. Siellä riisutaan ihminen alastomaksi ja kaikki hänen\nvirheensä tarkastellaan. Maitokauppa on kaikkien korttelin eukkojen\naamuvirkistyspaikka; se antaa heille henkistä pirteyttä koko päiväksi,\nja illalla he kuiskaavat työstä palanneelle miehelleen, kuiskaavat,\nvaikka ketään vierasta ei ole kuulemassa: Tiedätkö, kun... Mies voi\nheristää korviaan, jos on senluontoinen, tai ärähtää: Älä viitsi,\nmaitokaupan juttuja.\n\nEukot seivästävät silmillään Ireneä, kun hän hymyilevänä ja iloisena\ntulee ostoksilleen, ja myyjätär vilkaisee salavihkaisesti eukkoihin\ntäyttäessään hänen astiaansa. Myyjätär on tavattoman kohtelias ja\nviattoman näköinen, mutta hänen täytyy levittää kuulemaansa juorua;\nmuuten hän on huono, hänessä keksitään vikoja ja niistä mahdollisesti\ntehdään valitus kaupan omistajalle. Myyjättären täytyy olla\nrikkiviisaan näköinen aina kun korttelin eukkoja on enemmältä puodissa.\n\nIreneen tuijotetaan joka puolelta. Hän ei huomaa, että nenät nousevat\nja suut vääntyvät kummalliseen virnistykseen. Hän vain tekee ostoksensa\nja poistuu.\n\nNiin päivät kuluvat edelleen, kunnes kerran käärme livahtaa sisälle\npuuseppä Vaiston ovesta.\n\nVallkreenska, joka ei ole käynyt Vaistolla sitten kun antoi hyvän\nneuvon, jonka avulla Irene sai paikan, jos se nyt sitten oli hänen\nansiotaan, tulee eräänä päivänä Vaistolle. Hän on valinnut sopivan\nhetken, sunnuntaipäivän, jolloin Irene on poissa kotoa. Maria\nVaisto ottaa hänet ystävällisesti vastaan, ja kahvikupin ääressä\npuhutaan kaikenlaista, etupäässä Vaiston sairaudesta, joka on pahasti\njärkyttänyt perheen onnellista elämää. Mutta onpahan ollut onni\nonnettomuudessa, että vaimo on saanut niin paljon puuhaa ja tuloja, —\nei ole tullut puutetta. Tietysti on ollut outoa ryhtyä työhön nyt, kun\non saanut parikymmentä vuotta hoitaa yksinomaan kotitaloutta, mutta\ntäytyyhän sitä. Ja nyt onkin sitten monta työpaikkaa...\n\n»Taitavat maksaa hyvin, kyllä kai ainakin se Irenen sulhanen»,\npaukauttaa Vallkreenska lopuksi ja kiinnittää katseensa tutkivasti\nMaria Vaistoon.\n\nTämä sekaantuu, sanat juuttuvat kurkkuun. Vallkreenska on\ntodennäköisesti sitä odottanutkin.\n\n»Minä tarkoitan sitä koulunlehtoria», sanoo hän makeilevalla äänellä,\n»kyllä kai tiedätte... tiedätte toki».\n\nNyt vasta toinen saa suunsa auki, oltuaan hetken kuin salaman\nsatuttamana, mutta nytkin sanat tulevat nyhtäen:\n\n»Minä kyllä käyn eräällä lehtorilla... Mutta...»\n\n»No, mitäs sellaista turhaan salailee, tietäähän sen jo puoli\nkaupunkia... Eikö tuosta kohta tulle häät.»\n\nVallkreenska hähättää tekonaurua. Hän on tietysti varsin hyvin\nselvillä, ettei toinen tiedä mitään, mutta ärsyttämisen himo elää hänen\nkasvoillaan.\n\n»Minä en ymmärrä teitä», sanoo Maria Vaisto luonnollisen hämmästyneenä.\n\nHän koettaa ajatella, johdatella mieleensä jotakin, joka antaisi\nhänelle selvyyttä, mutta mitään sellaista ei ole. Hänen täytyy\nkuitenkin saada selko Vallkreenskan viittauksista. Tuo eukko ei ole\noikea tiedonlähde, sen hän käsittää, mutta sanokoon nyt, mitä kielensä\nalle kätkee.\n\n»Nyt te vain heittäydytte; tietysti tuleva anoppi tietää... Hyvä\nmieshän se lehtori voi olla, vähän vanha tosin, mutta vanhasta vara\nparempi, sanotaan. Ja mitäpä niistä pojan huitukoistakaan.»\n\nNyt Maria Vaisto ei enää jaksa kestää tätä hiljaista kidutusta.\n\n»Sanokaa suoraan, mitä te tarkoitatte», huudahtaa hän niin ärtyneesti,\nettei sellaista häneltä tavallisesti ole kuultu.\n\n»No, hyväinen aika, ja minä kun luulin...» Vallkreenska alentaa äänensä\nmelkein kuiskaukseksi, ja hän saa tavallisen juorunkuljettajan hahmon:\n»...luulin, että te olette kaikesta perillä. Hyvinpä se sitten teiltä\non salattukin... No, siellä lehtorin luonahan se Irene käy harva se\nilta...»\n\nMaria Vaisto nousee, ja hänen kätensä kohoaa niinkuin hän aikoisi lyödä\nVallkreenskaa. Käsi kuitenkin vain suuntautuu viittaamaan ovelle.\n\n»Menkää ulos!»\n\nÄäni on käheä ja tuskainen.\n\n»Mitenkäs nyt, minä en ymmärrä...»\n\n»Ei tarvitsekaan. Pois, niinkuin jo olisitte!»\n\nRouva Vaiston ilme on kokonaan muuttunut. Hän on kuin raivotar, joka on\nvalmis hyökkäämään toisen päälle. Vallkreenska säikähtää ja pyörähtää\novesta ulos.\n\nNyt Maria Vaiston voimat herpautuvat, hän hervahtaa tuolille ja puhkeaa\nhiljaiseen itkuun. Pienet talousaskareet ovat kesken, hän koettaa\njonkun ajan perästä kuin vanhasta tottumuksesta käydä niihin käsiksi,\nmutta ne eivät edisty. Hän käyskentelee kuin mitään ymmärtämättä,\nunissakävijän tavoin. Sitten hän ei enää mitään yritäkään, istuutuu\nikkunan lähelle kuin odottamaan. Silmät tuijottavat yhteen kohtaan, ja\nsyvä huokaus tunkeutuu tuontuostakin hänen povestaan.\n\nSellaisena hänet tapaa Irene, joka saapuu kotiin riemumielisenä,\nverevänä ja terveenä. Hän on käynyt isääkin katsomassa ja kertoo\noivallisia terveisiä: isä on hyvässä kunnossa, kävelee jo reippaasti\nsairaalan käytävissä, hän voi päästä pois aikaisemmin kuin oli luvattu.\n\nMutta mikä äitiä vaivaa? Irene huomaa vasta nyt hänen oudosti\nmuuttuneen ilmeensä.\n\n»Onpa hyvä, ettei isäsi tiedä... Mitähän hän sanoo, kun saa kuulla.»\n\nMaria Vaisto virkkaa tämän ontolla, tuskin kuuluvalla äänellä.\n\n»Mitä äiti nyt?»\n\n»Sitä, että sinun lankeemuksesi palkkaako minä tulen nostamaan siltä\nlehtorilta?»\n\nKuin tulinen vasama käy Irenen sydämen lävitse. Hän tuntee\nkalpenevansa, horjahtavansa. Mutta aivan pian hän pääsee entiselleen.\nSelvä järki voittaa, ja hän ymmärtää, että tietysti äidillekin on jo\npuhuttu. Miksi ei hänelle, kun kerran hänen asioitaan on selvitetty\nvieraillekin ihmisille. Hän ei oikein ymmärrä äidin kysymystä, koska\nhän ei ole milloinkaan osannut odottaa äitinsä olettavan hänestä mitään\nalhaista.\n\n»Mitä äiti tarkoittaa?»\n\n»Sitä, mitä sanoin.»\n\nMaria Vaisto lausuu sen jääkylmästi, aivan kuin pitkän harkinnan\nperästä.\n\n»Mutta minä en käsitä sanojanne.»\n\n»Kyllä kai sinä itse tiedät juoksevasi alituiseen sen lehtorin luona,\njolle sinä toimitit minut siivoamaan, verirahoja kantamaan.»\n\n»Mistä verirahoista äiti puhuu?»\n\n»Sitäkö varten sinua on käytetty koulussa, että sinusta melkein jo\nkakarana tulee herrojen...»\n\n»Äiti, älä sano sitä sanaa!» huudahtaa Irene kiihkeästi, aivan kuin\nhädässä, »sinä loukkaisit sillä enemmän häntä kuin minua. Hänessä ei\nole syytä, eikä minussakaan. Minä en ole tehnyt mitään huonoa. Älä\ntuomitse minua!»\n\nKuinka usein ihminen kuvittelee itseensä suuntautuvan iskun\ntuhoisammaksi kuin se todellisuudessa on. Ennen kaikkea juuri äiti\ntekee näin, hänen mielikuvituksensa loihtii hereästi esiin mustia\nkuvia. Vallkreenskan ilkeys oli vaikuttanut Maria Vaistoon ensin niin\nkiihoittavasti, että hän oli ajanut tyttärensä soimaajan ulos ovesta,\nmutta yksin jäätyään ja ajateltuaan asiaa lähemmin hän ei voinut\nkäsittää muuta kuin että hänen ainoa tyttärensä oli joutunut paheen\npauloihin.\n\nTytön kiihkeä ja suora puolustus sulatti äidin jo erääseen varmuuteen\njäykistyneen mielen. Vain hiven epäilystä jäi siihen vielä kytemään.\n\n»Olethan sinä kuitenkin käynyt hänen kotonaan», sanoi hän, nyt jo ilman\nerikoista äänensävyä.\n\n»Olen kyllä, äiti... Minä, minä... rakastan häntä.»\n\nEnsimmäisen kerran Irene käytti tätä sanaa itseään puolustaessaan. Se\ntuli luonnollisena, juuri omalle paikalleen. Äiti huokaisi, hänestä\ntässä ei ollut mitään luonnollista.\n\n»Vanhaa miestä», sanoi hän vähän kuin halveksiva värähdys äänessään.\n\n»En ole kysynyt hänen ikäänsä... eikä se minulle merkitse mitään.»\n\nNyt Maria Vaisto saavuttaa jälleen luottamuksen tyttäreensä. Äidin\nmieli on yhtä herkkä uskomaan kuin kuvittelemaan liikoja. Hän vain\nei käsitä, miksi tytär on taipunut juuri tuohon lehtoriin. Hänen\nnuoruutensa aikana ikätoverit rakastuivat toisiinsa.\n\n»Mutta kyllähän sinä toki näet, että hän on sinua paljon vanhempi,\nisäksi sopisi.»\n\n»Sanoin jo, ettei se merkitse minulle mitään... Äiti, me tuskin tässä\nasiassa ymmärrämme toisiamme ... kenties minä en itsekään ymmärrä\nitseäni, mutta minä en ole milloinkaan ajatellutkaan tätä asiaa sen\npitemmälle. Minä vain tunnen ja olen onnellinen... Anna minun olla,\näiti.»\n\nMaria Vaisto huokaisi syvään. Siihen huokaukseen mureni osa hänen\nentistä elämänkatsomustaan. Nykyajan nuoret ovat kummallisia...\n\n»Mutta kun maailma huutaa», muistuttaa hän täysin tasaantuneena.\n\n»Antaa sen huutaa. Sellainen lienee maailman tapa.»\n\nHetken mietittyään Irene lisää:\n\n»Ehkä se lakkaa, kun meistä nyt tulee ero... toistaiseksi. Hän lähtee\nulkomaille terveyttään hoitamaan.»\n\n»Vai niin.»\n\nNuo kaksi jokseenkin mitätöntä sanaa ilmaisevat, että Maria Vaiston\nyksinkertaisen rehellisessä mielessä on herännyt toivo: ero\njärkevystyttää.\n\n»Pitkäksikin aikaa?» kysyy hän.\n\n»Jokseenkin pitkäksi. Kesään saakka, ja sitten hän menee jonnekin\nmaalle koulujen alkuun asti.»\n\nÄiti laskee nopeasti kuukausia ajatuksissaan ja nyökäyttää sitten\npäätänsä kuin hyväksyvästi.\n\n\n\n\n30.\n\n\nIrenen päähän oli hänen keskustellessaan äitinsä kanssa yhtäkkiä\npälkähtänyt Antin ulkomaanmatka. Antti oli puhunut siitä monta kertaa,\nmutta Irene oli vastustanut. Hän ei ollut tahtonut erota nyt juuri, kun\nhe olivat saavuttaneet toisensa. Hän hemmoittelee Anttia, ajatteli hän,\nvalvoo, ettei tälle satu mitään mielenliikutuksia. Kyllä Antti paranee,\nonhan Irenen isäkin toipumassa raskaasta taudista.\n\nAntti oli hänen touhulleen surumielisesti hymyillyt ja nyökytellyt\npäätään, mutta sitten taas pian palannut samaan ajatukseen.\n\nNyt Irene oli tehnyt päätöksen: Antti saa lähteä. Hänen tulee ikävä,\nmutta hän kuvittelee, kuinka silläkin on oma viehätyksensä: hän\nodottelee Antin kirjeitä, kirjoittaa itse ja elää sitä päivää varten,\njona Antti palaa terveenä ja elinvoimaisena.\n\n»Tämä on kyllä pakoa», sanoo hän Antille, kun matka on jo sovittu; »se\nminua arveluttaa».\n\n»Ei, tämä on vain peräytymistä uusiin asemiin», puolustaa Antti.\n»Meitä vastaan hyökkää valtava vihollinen, koko kaupunki. Muuan\nopettajatoverini on minullekin tehnyt huomautuksen kautta rantain.\nKuinka näin isosta ihmispesästä voidaankin löytää kahden ihmisen\nhiljainen onni ja valmistaa suuri sotaliike sen tuhoamiseksi. Mutta\nmepä käytämme peräytymistä — tällä kertaa.»\n\nMatkavalmistukset on nopeasti tehty. Eräänä aamupäivänä, kun keväinen\naurinko heittelee valoläikkiään lähtevän laivan valkoiseen kylkeen,\nseisoo Antti sen kannella viimeisiä tervehdyksiään huutelevien iloisten\nihmisten joukossa. Hyvästelevien isossa parvessa on myöskin Irene.\nAntti ei näe tarkemmin tytön kasvoja, jotka ovat totiset ja joita\npitkin vierähtää joku kirkas helmi.\n\nLaiva erkanee laiturista ja alkaa verkalleen kääntyä. Vielä\nhetken eroavat näkevät toisensa, mutta kohta ei enää näy muuta\nkuin valkoisten, vilkuttavien liinojen meri. Se on nyt yhteinen\nhyvästijättö, josta ei eroita yksilöitä.\n\nSyvän kaipuun ohella Irenen sydämessä on onnellinen tunne, ja hän\najattelee: tämä on Antille eduksi, hänen ei tarvitse välittää ihmisten\nilkeyksistä, ja hän tulee terveeksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo laivalta tulee ensimmäinen lyhyt tieto. Korttiin on kuvattuna\nvalkoinen laiva, jonka kannelle Irene mielikuvituksessaan piirtää\nAntin sellaisena kuin hän tämän viimeisen kerran näki siinä seisomassa\nhattuaan heiluttaen. »Meri-ilma tuntuu tekevän hyvää», kirjoittaa Antti.\n\nSitten tulee muita viestejä. Outoja paikkoja, joiden yhteyteen Irene\naina osaa sovittaa Antin. Hän on onnellinen, hän voi seurustella Antin\nkanssa poissaolevanakin.\n\nHän huomaa nyt eukkojen pitkät katseet maitokaupassa aamuisin, mutta ne\neivät pistä eivätkä haavoita. Vieläpä hän toisinaan luo kiertokatseen\nheihin, ja silloin naamat kääntyvät toisaanne. Häntä silloin hieman\nhymyilyttää, ja hän ajattelee: ähä, olettepa nyt haihtuneet jäljiltä.\nNyt hänellä on salaisuus, joka ei ole muiden tiedossa.\n\nTyössäkäynti oli miellyttävää, se tappoi aikaa. Hän oli aina\nystävällinen ja tasainen. Turhat keskusteluyritykset ja ehdotukset\nolivat vähentyneet. Hänen asiallisuuteensa oli totuttu. Työtoveritkin\nolivat jättäneet hänet rauhaan. Lolla joskus yritti jotakin veistää,\nmutta saatuaan välttelevän vastauksen jätti juttunsa siihen. Tytöt\nhuomasivat, ettei tuon kanssa kannata puhua — hyh, olkoon.\n\nSuloinen ikävä paloi hiljaisesti hänen mielessään. Odotus ei ollut\ntuskallista, sillä viestejä tuli usein. Irene odotti aamuisin\nkirjeluukun rapsahdusta, ja hän luuli aavistavansa ennakolta, minä\naamuna tuo tuttu ääni kuuluisi. Antti ilmoitti, että Irene saa tyytyä\nnäihin pikku viesteihin, kunnes hän pääsee kylpylaitokseen; sitten\nhän kirjoittaa. Hän katselee välillä Berliniä, jossa hän ei ole ollut\nmuutamaan vuoteen, käy teattereissa ja väsyttää itsensä oikein, ennen\nkuin lähtee kylpyläkaupunkiin perusteellisesti lepäämään ja hoitamaan\nitseään. Tiesihän Irene, että Antin sydän oli siellä, eihän sellaisista\nasioista tarvinnut puhua kylmillä kynällä ja musteella. Ja Irene uskoi\ntuntevansa aina: tuolla ja tuolla Antti oli ollut ja ajatellut häntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIrene viimeisteli aamiaista. Hän oli tavallisella raikkaalla tuulellaan\nja hyräili. Postiluukku oli aamulla taas ystävällisesti rapsahtanut ja\nsiitä oli pujahtanut kortti. Antti kirjoitti pian jättävänsä Berlinin,\nhän oli jo kyllästynyt siihen ja halusi kylpykaupunkiinsa ottamaan sen\nkuurin, jota varten hän oikeastaan oli matkalle lähtenyt. Siinä menee\nneljä viikkoa, oli Antti sanonut, sitten ehkä pari, kolme viikkoa\njossakin vuoristossa ja käyntejä erinäisissä kaupungeissa. Pitkä,\npitkä aika, mutta sittenpä Antti kenties käväisee Helsingissä ennen\nmaallemenoaan. Menee kesä, ja syksyllä hän on taas kotona. Silloin hän\non terve, voimakas — mitä sitten tulee?\n\nJossakin Irenen sydämen syvimmässä hahmottui joitakin unelmia, mutta\nhän ei uskaltanut päästää niitä ajatuksen kiirastuleen. Hänen on hyvä\nnäin, miksi turhaan suunnitella tulevaisuutta. Se saa tulla sellaisena\nkuin tulee.\n\nMaria Vaisto oli ollut siivoamassa pankkia ja saapui nyt aamiaiselle.\nHän näytti viime aikoina kokonaan unohtaneen Irenen asiat. Häneen oli\njuurtunut vanhojen ihmisten viisas usko: kyllä aika kaikki parantaa.\nOnhan se niin kummallinen, tuo rakkaus. Kerran se jokaisen tekee\nsokeaksi, mutta sen myrskystä selvittyään jokseenkin jokainen on valmis\nsanomaan: Kuinka tuo nyt tuon ottaa. Ei muisteta omaa sokeutta eikä\nymmärretä sitä toisessa.\n\nÄidin selvä ajatuskyky oli sopeutunut tähän ajatukseen: antaa tytön\nnyt olla, tässä menee useampia kuukausia, kyllä hän niiden kuluessa\nrauhoittuu; eivät nuo postikortit jaksa pitää vireillä tätä suhdetta.\n\nNyt Maria Vaisto oli totinen. Hänellä oli kädessään sanomalehti. Irene\nkiinnitti siihen huomiota. Heidän perheessään ei nykyisin luettu\nlehtiä. Isä oli ennen tilannut neljännekseksi kerrallaan, mutta\ntilausta ei enää ollut uudistettu.\n\n»Mitenkäs äidillä nyt on lehti mukanaan», ihmetteli Irene. »Onko\ntapahtunut joukkomurha vai mitä?»\n\n»Minä aina pankissa silmäilen aamun lehteä. Huomasin siinä jotain\nsinullekin erityistä ja ostin tämän tullessani.»\n\nÄidin puhe on hiljaista, se tuntuu kuin edeltäkäsin valmistetulta.\nIrene huomaa sen, ja yhtäkkiä jotakin aavistuksellista välähtää hänen\nmielessään.\n\n»Mitä, mitä?» huudahtaa hän hätäisesti; »näytä, näytä!»\n\n»Se nyt on sellaista... sinulle vähän odottamatonta, en tiedä...»\n\n»Anna tänne, anna tänne, missä!»\n\nMaria Vaisto aukaisee lehden. Hän on kuin syyllisen näköinen.\n\nIrenen silmät sattuvat Antin kuvaan. Sen ympärillä on musta kehys.\n\nSydänhalvaus. Berlinissä. Elämäkerrallisia tietoja. Tytön silmät\nnäkevät kuin yhdellä kertaa koko pitkän kirjoituksen, vaikka hän ei\nkykene sitä kunnollisesti lukemaan.\n\nLehti putoaa hänen kädestään. Hän tuijottaa jonnekin kauas, ikäänkuin\nnäkisi siellä jotakin.\n\nÄiti on koko ajan ollut hänen vieressään, kuin valmiina tukemaan. Sitä\nei tarvita. Irene astuu rauhallisesti pöydän ääreen, istuu siihen ja\npainaa kädet hiuksiinsa. Sitten hänen povestaan puhkeaa syvä voihkaus.\n\nMaria Vaisto odottaa hetkisen. Hän ei kykene lohduttamaan, eikä kai\nlohdutuksesta olisikaan apua.\n\n»Menisitkö kamariin pitkäksesi», esittää äiti jotakin keksiäkseen.\n\n»Jospa minä menen», myöntyy Irene kotvan kuluttua ilmeettömästi.\n\nÄiti saattaa häntä. Hän heittäytyy päiväkunnossa olevalle vuoteelleen,\nja nyt purkautuu esille itku. Äiti ei osaa muuta kuin silittää\ntyttärensä päätä ja hiljaa supista:\n\n»Älä itke, kyllä se menee ohitse.»\n\nHän itsekin ymmärtää, että tämä tuskin on lohdutusta, mutta hän tuntee\ntarvetta sanoa jotakin, josta hän on varma.\n\n»Jättäkää minut hetkeksi, äiti», pyytää Irene väsyneesti.\n\nMaria Vaisto poistuu. Hän tekee sen oikeastaan mielelläänkin, koska hän\ntuntee, ettei voi olla avuksi.\n\nIrene loikoo tuijottaen luonnottomasti suurentunein silmin kattoon.\nHän ei kykene ajattelemaan mitään. Yhdellä iskulla on hänen elämästään\npyyhkäisty pois kaiken ajattelemisen aihe. Koko hänen olemuksessaan\ntuntuu sanomaton tyhjyys.\n\nKun kyynelet ovat kuivuneet, herää yksi ainoa kysymys: miksi, mitä\nvarten?\n\nSitten kuolettava tyhjyys lakkaa. Tulee muutamia ajatuksia,\ntavallisia. Tulee aivojen ilmoitus, että hänen on lähdettävä työhön,\niltapäivävuorolleen. Hän nousee, siistii koneellisesti kampauksensa ja\nihmettelee kuvastimesta häntä tuijottavaa kylmän ja kokeneen näköistä\nnaista. Kuka tuo on, tuo, joka valmistautuu lähtemään työhönsä?\n\nIrene tulee keittiöön valjuna ja äänettömänä.\n\n»Söisit nyt, että vahvistuisit», sanoo äiti, joka on laittanut\naamiaisen pöytään.\n\nTyttö vain pudistaa päätänsä, ei puhu mitään. Hän vilkaisee kelloon ja\nhakee päällysvaatteensa.\n\n»Aiotko sinä työhön?» kysyy äiti kummastuneena.\n\n»Tietysti», vastaa Irene tuskin kuuluvasti.\n\n»Mutta jos minä kävisin soittamassa ja ilmoittaisin sairaaksi.»\n\n»Ei tarvitse, enhän minä ole sairas.»\n\nHän lähtee. Äidistä näyttää kuin hän horjahtaisi. Vielä ikkunastakin\nhän katsoo tyttärensä menoa ja huokaa.\n\nIrene saapuu pukeutumishuoneeseen aikaisemmin kuin toiset saman vuoron\ntytöt. Hän vaihtaa pukua hitaasti, jääden nappeja kiinni pannessaan\naina vähän väliä tuijottamaan.\n\nSitten tytöt pelmahtavat huoneeseen. Lolla katsoo Ireneen pitkään ja\nsanoo:\n\n»Sinun pitäisi nyt pukeutua suruun.»\n\n»Niin pitäisi», vastaa Irene nopeasti ja jatkaa hetken kuluttua\ntavattoman vakavana ja selkeästi: »Oikeastaan pitäisi.»\n\nBeebillä ja toisella tytöllä, hiljattain tulleella, oli valmiina\nomituinen hymähdys, mutta se jäi tulematta, kun he näkivät Irenen\nvakavuuden. Lollankin irooniseksi tarkoitettu virnistys sammui.\nPukeutuminen kävi hitaasti, ääneti ja melkein juhlallisesti.\n\nIrene tunsi helpoitusta työstään, tuosta työstä, jonka Antti Savi,\nrakas vainaja, oli vakuuttanut yhtä kunnialliseksi kuin minkä muun\nammatin tahansa. Jokin häntä puristava koura ikäänkuin hellitti\notettaan. Hänen mielestään työtä voisi nyt kestää kauankin, oikeastaan\nloputtomasti; hänellä ei ollut minnekään kiirettä.\n\nHän muisti Reino Valon joskus puhuneen elämän liukuradasta ja sen\nensimmäisestä portaasta, jolla hänen oli ollut hiukan vaikeata. Tässä\nnyt oli varmaan toinen porras. Hänestä tuntui, että hän seisahtui\ntälle portaalle pitkäksi aikaa. Liukurata voi olla pitkä ja sillä\npaljon portaita. Kenties... kenties jokaisella portaalla ei tunnu yhtä\nkipeältä kuin tällä, eikä jokainen porras vaadi yhtä suurta uhria.\n\n\n\n"]