[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fRYKMnakQOtkogm5QnEESy2WKUkM4ns0C23CKMTIm8KY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},3124,"Äänisjärven rannoilla karjalaisten vieraana","Hagman, Herman",1855,1934,"3124-hagman-herman-aanisjarven-rannoilla-karjalaisten-tuttavana","3124__Hagman_Herman__Äänisjärven_rannoilla_karjalaisten_tuttavana",null,"romaani",[],[],"fi",1922,15460,110807,false,73720,[22],"Karelia (Russia)",[24],"Novels","\"Äänisjärven rannoilla karjalaisten tuttavana\" by Herman Hagman is a narrative account written in the early 20th century. The book delves into the lives and experiences of the Finnish and Karjalan people along the shores of Lake Äänis, blending cultural observations with personal anecdotes and reflections on societal changes. Following characters like Mikko, the \"laukkuryssä,\" and Kustaa, a faithful servant, the narrative provides insights into the interactions between local communities and governmental authorities during a pivotal time in Finnish history.  The opening of the narrative sets a vibrant scene at a farmhouse, showcasing a sense of urgency among the inhabitants as they navigate the arrival of a local official. Mikko, a familiar figure known for engaging in illicit trade, becomes the focal point as the family conspires to hide him from the curious authorities. Through the lively interactions among characters amidst the backdrop of societal expectations and historical context, readers are introduced to the dynamic tension of rural life in a period marked by political and social upheaval. This initial segment effectively captures the essence of local culture, relationships, and the overarching struggles faced by the community. (This is an automatically generated summary.)",[],226,"Teos sijoittuu Karjalaan Äänisjärven rannoille ja Repolan maisemiin 1900-luvun alkuvuosina. Se sisältää kuvauksia paikallisesta väestöstä, laukkukauppiaista ja erämaan arjesta useiden eri tarinoiden ja ajankuvien välityksellä.","Herman Hagmanin 'Äänisjärven rannoilla karjalaisten tuttavana' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 3124. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ÄÄNISJÄRVEN RANNOILLA KARJALAISTEN TUTTAVANA\n\nKirj.\n\nHerman Hagman\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nVanhan Kustaan testamentti\nEräs sanomalehti-ilmoitus ja sen seuraukset\nÄänisjärven rannoilta kymmenen vuotta sitten\nMallitalossa\nPikakuvia vuodelta 1905\n   Kohtaus Helsingissä.\n   Elkää kirjoittako mitään!\n   Eräs esitaistelija.\n   Naisten suosikki.\nRepolan maatalousnäyttely v. 1910\nKylässä\nPostipäivä erämaassa\nKarkoitettuja\nSolovetin toivioretkeläiset\nTammisaaren tyttö\nErään suomalaisen muisto\nPietarinkattilalaakso\n\n\n\n\nVANHAN KUSTAAN TESTAMENTTI.\n\n\n\"Nimismies tulee!\" huutaa yhteen ääneen koko talonväki työntäytyessään\nkiihtyneenä perheentupaan.\n\nKiireen kaupalla olivat he oikoteitse rientäneet työmaalta\npäivällisaterialle tuntia ennen tavallista ruoka-aikaa. Ennenkuin\nvanha Mikko, \"laukkuryssä\" ja ihmisten yhteinen suosikki, oli päässyt\nasian alkuunkaan, oli hänen reppunsa heilautettu tuvan katon rajassa\nsijaitsevaan yläsänkyyn. Talonväki oli näet hetki sitten nähnyt Mikon\nreippain askelin erästä oikotietä matkaavan ratsutilalle ja samalla\nhuomannut nimismiehen kärryissään ajavan kohti taloa maantiellä,\nmitä myöten matka oli paria kolmea virstaa pitempi. Tuntien hyvin\nkruununmiesten innon ahdistella rajantakaisesta Karjalasta saapuvia\nreppumiehiä, jotka harjoittivat silloin kiellettyä kulkukauppaa\ntullaamattomilla tavaroilla ja joita väestö kaikkialla suosi, halusi\ntalonväki varjella Mikkoa vaaralta. Hänelle sateli kysymyksiä, oliko\nnimismies hänet nähnyt tai muuten saattoi aavistaa Mikon saapuvan\ntaloon. Siitä ei Mikko mitään tiennyt ja ilmiantajia ei lähitienoilla\nollut pelättävissä. Miehen kätkeminen oli arveluttavaa, ja pakotietä\nei ollut käytettävissä. Perheentuvasta, missä oltiin koossa, vei ovi\neteiseen ja siitä toinen esitupaan, mutta nimismieskin jo kiinnitti\nhevostaan luhdin seinärenkaaseen kartanon portin takana.\n\nNeuvoteltiin!\n\nKädenkäänteessä olivat päivällisvehkeet pöydällä ja ihmiset sen\nympärillä, Mikko muiden matkassa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.\nEräällä ei kuitenkaan ollut paikkaa pöydän ääressä. Välinpitämättömänä\nkaikesta hälinästä istui puupölkyllä tuvan nurkassa hevosnylkyri\nTuhti-ukko, höyryävine puurovateineen.\n\nTämä kiertävä ammattimies oli tänään nylkenyt talon vanhan Pollen ja\nedellisenä ollut apuna samassa hommassa naapurissa paroonin ulkotilan\nsaksalaisen vuokraajan luona. Mutta sensijaan että raato olisi maahan\nkuopattu, oli koko ympäristön ihmeeksi lihakappaleet ripustettu ilmaan\nkuivamaan rannan leppiin. Talon piika oli juuri ennenkuin Mikko ja\ntalonväki saapuivat, kuiskannut emännän korvaan, että hevosnylkyrin\nkäyttämä puulusikka oli poltettava, että se ei ihmisiä saastuttaisi.\nNäin tuskin siedettiin hevosnylkyriä hänen ammattinsa takia, vaikka\nhän oli paljon läheisempi heimolainen kuin \"laukkuryssä\". Talonväen\nkäsitys hevosnylkyrin toimesta oli jäännös vanhoilta, kristinuskon\nja pakanuuden taistelun ajoilta. Ennen vanhaanhan uhrattiin hevosia\njumalille ja tätä vastustaakseen opettivat papit, että kuolleen hevosen\nkäsittely oli saastaista kristitylle.\n\nTalon emäntä, juuri leskeksi jäänyt 1860-luvun kovia nälkävuosia\nseuranneen lavantaudin raivotessa, oli hälinän aikana rientänyt\nnimismiestä vastaan johtaakseen hänet toiseen tupaan. Niin juurtunut\noli kansan myötätunto karjalaisia \"laukkuryssiä\" kohtaan, että\nratsutilan emännän päähän ei edes pälkähtänyt tarttua talonväen\nhankkeisiin. Portilla kohtasivatkin toisensa nimismies ja emäntä.\nJa katso! Nimismiehellä ei tällä kertaa muuta asiaa ollutkaan kuin\nriidellä, että talon tieosuus oli huonossa kunnossa. Vaieten otti\nemäntä nuhteet vastaan, tietäen hyvin, että teistä oli huolta pidetty\nja että ne olivat moitteettomassa tilassa. Rusthollari vainaja oli\naikoinaan tehnyt oikeutettuja muistutuksia korkean esivallan edustajan,\nnimismiehen, virkaintoa vastaan, varsinkin mitä tuli tämän oikkuun\nkomentaa keskellä kesää härkäpari lumiauran eteen puhdistamaan\nvaltamaantietä pienistä kivistä. Kun nimismiehen sopimaton käytös\nei kohdannut vastustusta ja hän sai purkaa nuorekasta virkaintoaan\nvastalauseita kuulematta, jäikin kaikki siihen. Nimismies irroitti\nhevosensa luhdin nurkalta ja meni matkoihinsa. Mikko oli pelastettu!\n\nNäin kertoi lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin Kustaa, uskollinen\npalvelijamme, piintynyt iäkäs vanhapoika, kun minä seitsenvuotiaana\npoikasena keikuin hänen selässään Kustaan tuvan penkillä istuessa. Jos\nlukija haluaa kuulla lisää Kustaasta ja Mikosta, annamme hänen kertoa.\n\nParisen vuotta myöhemmin aherteli jälleen Kustaa työmaalla\nuskollisine apulaisineen, tällä kertaa heinäniityllä. Heinät oli\nsaatava mahdollisimman pian latoon, sillä taivaanrannalla uhkasi\nukkospilvi sateella. Yht’äkkiä kuului hätähuuto laaksoon viettävältä\nmännikkörinteeltä. Huuto on äänekäs ja kestävä. Vaikka pedot eivät\nmiespolveen olleet keskellä kesää paikkakunnalla ihmisiä ahdistaneet,\nei oltu varmoja hätähuudon aiheuttajasta ja juuri kestettyinä\nnälkävuosina oli saatu kokea kauheitakin yllätyksiä. Kustaa käskee\nsilloin miehistä väkeä varaamaan itselleen ladon seinältä viikatteita\nja rientämään apuun. Naisväki jää korjaamaan heiniä lähestyvän\nukonilman edeltä. Pienellä aukealla metsässä, missä Mikko on ollut\nkätkeytyneenä, on tosiaankin käynnissä kaksintaistelu, mutta ei petoa\nvastaan. Siinä on kruununvouti ottelussa Mikon kanssa. Matkasauva\nkädessä, selässä jättiläiselle sopiva reppunsa, seisoo Mikko, kun\ntaas kruununvoudin selkä on taakaton, mutta ei ole hänellä kättäkään\npitempää. Mikko, erämaan poika, taistelee kuin henkensä edestä,\nteräsjänteinä jalat ja polvet. Kun kruununvouti näkee Kustaan\nmiehineen ja viikatteineen, kasvaa hänen intonsa. \"Takaapäin,\njalkakoukulla, jutusta on tuleva loppu!\" huutaa hän. Mutta ei laske\nluonto Mikoltakaan. Hän ymmärtää olla lyömättä, sillä silloin olisi\ntalonväellä pakko tulla viikatteineen väliin. Uskomattoman nopeasti ja\ntaitavasti pistelee hän kepillään kruununvoudin hihansuista sisään.\nKustaa ja muut katselijat ovat käyvinään käsiksi Mikkoon, joka ei\nhätäile, sillä hän tietää, että joukossa ei ole ainoatakaan, joka\nhänet pettäisi. Pian siirtävätkin miehet viikatteet kädestä olalle\nja poistuvat mieltään osoittaen selitellen, että tässä ei ole mitään\nniitettävää, Kruununvouti huomaa ottelun menetetyksi. Muutamia hetkiä\nmyöhemmin samoaa hän nolona läpi tiheikön maantien aidalle, missä\nhänellä on hevonen sidottuna.\n\nTaas oli Mikko pelastettu. Vaan Kustaa kertoo edelleen. Vielä kerran\nkohtasivat toisensa autiolla maantiellä kruununvouti ja Mikko. Tällä\nkertaa ei kumpikaan väistynyt eikä hyökännyt. Kruununvouti oli\ntalttunut. \"Passisi mies!\" lausuu lainvalvoja. \"Kas tässä!\" vastaa\nMikko näyttäen tarpeellisessa kunnossa olevan passinsa. Aselepo oli\nsyntynyt.\n\nErään kerran, kun Kustaa oli siinä iässä, jolloin vanhuuden vaikutus jo\non tuntuva, kertoi hän seuraavan pienen tarinan, minkä hänen esi-isänsä\nolivat polvesta toiseen säilyttäneet.\n\n\"Ennen vanhaan aikaan oli kuningas, joka sääti käsikiville myllytullin.\nMutta tämän rasituksen lakkautti toinen kuningas, joka selitti, että\nsiinä on kylliksi tullia, kun tekee työtä kätensä kivistäviksi\".\nKustaan mielestä tuhannen virstan vaellus reppu selässä vaatii yhtä\nsuurta voimaa kuin käsikivien vääntäminen.\n\n\"Kun sinusta tulee mies, ja minua ei enään ole\", lopetti Kustaa, \"mene\nsilloin ystävämme Mikon kotimaahan ja ota selvää, mikä heidät siellä\nsaa jättämään kotinsa ja kontunsa\".\n\n\n\n\nERÄS SANOMALEHTI-ILMOITUS JA SEN SEURAUKSET.\n\n\nHapuileva ja suuntaviivoja vailla oli käsitykseni Kauko-Karjalasta,\nsilloin kuin kuuntelin vanhan Kustaan hämäriä arveluita ja puheita\nMikko-ukon kotimaasta. Tieni ei ole johtanut sinne ollakseni työn ja\ntoiminnan miehenä elämän hyörinässä mukana. Kohtalo ei ole suonut\nminun monien muiden parissa osallistua Kalevalan ja Kantelettaren\nkielten kosketteluun, ei edes äänettömänä kuulijana. Siitä asti kuin\nlapsenkenkäni kulutin, en ole kyennyt kohoamaan elämän kiistan ja\nkilvoituksen yläpuolelle, siinä määrin on voimiani sen arkipäiväisessä\nahertelussa tarvittu. Mitä vanhan Kustaan kertomuksista kerran painui\nmieleeni ja myöhemmin sai käsityksessäni kiinteämmän muodon Maamme\nkirjan suorasanaisista Kalevalan kuvauksista, on tässä suhteessa ollut\nainoa lapsenuskoni, mikä on kestänyt elämän kaikissa vaihteluissa.\nMitä sen ohi olen lukenut, on akanain lailla tuuleen hajonnut. Osani\non ollut hiljaisen syrjästäkatsojan, joka on koettanut tarkata ajan\nmerkkejä kaukaisessa Karjalassa, sellaisina kuin ne esiintyvät\npuhtaasti käytännöllisten ja arkipäiväisten kysymysten muodossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElettiin toukokuussa, tukahuttavana keväänä v. 1904, juuri kuin\nkuukautta myöhemmin Suomessa tapahtui jotakin varsin merkillistä, kun\njossakin pääkaupungin lehdessä osui silmiini vähäpätöinen ilmoitus.\nSiinä kerrottiin, että suomalaisten haettavana oli konsulentintoimi\n\"maapäivien\", semstvon, hallituksessa, asemapaikkana pieni kaupunki\nÄänisjärven pohjoiskärjessä. Kiinnitin tähän erään henkilön huomiota,\nhän kun omasi toimeen tarvittavat edellytykset, ja sainkin tehtäväkseni\nhakupaperien lähettämisen. Vaikka tiesin, että väestö siellä oli\nkarjalaista, olin toiselta puolen myös täysin selvillä siitä, että\npaperit joutuisivat venäläisiin käsiin. Siksi tein parhaani, jotta\nhakemus sai mahdollisimman asiaankuuluvan, virallisen leiman ja\nulkoasun suurine sinetteineen j.n.e. \"Maassa maan tavalla\", arvelin\nkatsellessani seinällä riippuvaa jäljennöstä Ekmanin taulusta, mikä\nesitti Yrjö Aukusti Wallinia täysin itämaisessa ulkoasussa.\n\nJa katso! Yritys onnistui. Noin kuukautta myöhemmin saapui vastaus,\nettä hakijani oli paikan saanut. Myöhemmin sain itse tilaisuuden\ntarkastella hakupapereita, joita oli saapunut 35 henkilöltä. Suuri\nosa asiakirjoista oli suomeksi laadittuja. Paperien joukossa esiintyi\nuseita tunnettujen suomalaisten arvohenkilöiden ja asiantuntijain\nsuosituksia. Jos hakupaperit olisivat joutuneet jonkin Suomen\nmaaseudulla toimivan taloudellisen yrityksen johtokunnan puheenjohtajan\nja jäsenten käsiin, olisivat he olleet tästä huomaavaisuudesta varsin\nhyvillään tarkastellessaan näiden yhteiskunnan huipuilla elävien\nhenkilöiden omakätisiä allekirjoituksia.\n\nOi sinä pyhä tietämättömyys! Kauko-Karjalassa ei näitä loisteliaita\nnimiä tunnettu. Asian ratkaisivat siellä ne suuret viralliset sinetit,\nmitkä komeilivat hankkimissani jäljennöksissä.\n\nSyksyllä lähti konsulentti matkalle. \"Jos laiva ei Lotinanpellosta\njääesteiden vuoksi jatka matkaa, ottakaa asianomaisen semstvon\nhallitukselta avonainen matkapassi vapaata postihevosta varten\njokaiselta postiasemalta\", tiedotti viimeinen ennen lähtöä\nkonsulentille saapunut sähkösanoma.\n\nNäin joutui suomalainen maatalousmies Karjalaan. Vuosi vuodelta kävi\nhänelle hänen työnsä yhä selvemmäksi ja rakkaammaksi. Hänen jälestään\nseurasi useita muita suomalaisia. Yhä suuremmaksi olisi heidän lukunsa\nvuosi vuodelta kasvanut, ellei suuri olojen mullistus olisi pakoittanut\nheitä sieltä lähtemään. Näiden suomalaisten käytännön miesten työ\nja toiminta on se tausta, mitä vasten olen Kauko-Karjalan oloja\ntarkastanut.\n\n\n\n\nÄÄNISJÄRVEN RANNOILTA KYMMENEN VUOTTA SITTEN.\n\n\nOlemme eräässä jotenkin hyvin säilyneen puutalon toisen kerroksen\nhuoneessa, joka on koristettu laudoitukseen tehdyillä koreilla\nleikkauksilla. Talo on Äänisjärven pohjoispäässä sijaitsevan\nkihlakunnankaupungin satamaan johtavan kadun varrella.\n\nTämän huoneen eli n.k. virkasalin on jokunen päivä aikaisemmin\nmuodostanut kaksi kamaria, toinen semstvohallituksen täysistuntosali,\ntoinen taas kirjurien huone. Täysistuntosalin pöytä on asetettu salin\npitkälle seinämälle. Pöydän ympärille on asetettu 18 tuolia.\n\nSeinällä riippuu Aleksanteri II:n ja Aleksanteri III:n sekä\nviimeisen tsaarin öljypainosmuotokuvat. Asiaankuuluvat pyhäinkuvat\non asetettu salin kahteen nurkkaan. Salin merkillisyytenä on kolme\nmarmoritaulua, joista ensimmäisessä mainitaan, että Pietari Suuri on\nperustanut ensimmäisen vesilaitoksen kaupungin viereiseen koskeen,\ny.m., siihen aikaan kuin venäläisvaikutus seudulla alkoi. Toisessa\ntaas on ote siitä Aleksanteri II:n antamasta laista, jolla tammik.\n1 p:stä 1864 määrätään semstvolaitos perustettavaksi Venäjän 33\nkuvernementissa henkisen ja taloudellisen viljelyksen kohottamiseksi.\nKolmannessa, uusimmassa, marmoritaulussa taas, joka on pantu seinälle\nilman semstvovaltuutettujen myötävaikutusta, mainitaan pyhän\nvenäläis-karjalaisen veljeskunnan olemassaolosta.\n\nEräällä sivupöydällä on pinkottain venäjänkielistä\nsemstvokirjallisuutta. Niitä selaillessa pistää silmään muuan kohta,\njossa viimeinen tsaari ensi kerran monarkkina esiintyessään esittää\nmielipiteensä valtaistuimen eteen tammik. 17 p. 1895 kokoontuneille\nVenäjän aatelin, semstvon, kaupunkien ja kasakkasotajoukkojen\nedustajille, varoittaen semstvomiehiin kääntyen näitä \"mielettömistä\nhaaveista\" sisäpolitiikan alalla.\n\nSilmän ohi vilahtaa myös maininta, että ensimmäinen sisälukukoulu\nperustettiin kihlakuntaan jo v. 1836. Johtuu mieleeni 1600-luvun\ntarmokkaat piispamme, jotka jo silloin olivat ottaneet Suomessa\nkäytäntöön lukuset.\n\nAlapuolella olevasta huoneesta kuuluu heikkoa puheensorinaa. Käytävässä\ntervehdin sivumennen paria virkapukuista venäläistä. Alakerrokseen\njohtavilla portailla tapaan erään karjalaisen, joka tervehtii\ntuttavallisesti suomeksi. En muista heti, missä kylässä hänet olen\ntavannut, mutta heti kun hän alkaa puhua muuraimistaan, olen selvillä,\nettä hän on kotoisin suoseuduilta eräiden luostariraunioiden tienoilta\npäivänmatkan päästä kaupungista.\n\nVilahtaa mieleen tarina tuosta aikoinaan kukoistaneesta luostarista,\njoka jonkin vallanpitäjän viittauksesta hävitettiin maan tasalle,\nkun luostariasukkaat eivät kyenneet hankkimaan vuosittain satumaisen\nsuurta, 10,000 kultaruplan suuruista summaa.\n\nTultuani virkasalin alapuolella olevaan huoneeseen näen sinne\nkokoontuneena kihlakunnan karjalaisen talonpoikaisheimon valiojoukon,\nkihlakunnan, joka pinta-alaltaan on kaksi kertaa suurempi kuin\nUudenmaan lääni.\n\nPuvut ja ulkoinen olemus on jonkinverran venäläistyneen näköistä,\nmutta silmän loisteesta olen näkevinäni, että miehet ovat tietoisia\nkarjalaisia. Tuntuu siltä, että se yläsalissa oleva marmoritaulu,\njossa on Aleksanteri II:n nimi, on heitä varten ja että he vielä\ntänäpäivänäkin, vuosikokouksessa, osaavat esittää toivomuksensa,\nvaikkapa vain varsin hillitysti.\n\nVaikkapa he eivät voisikaan muuta aikaansaada tuon pitkän, useista\npikkupöydistä kokoonpannun neuvospöydän ääressä, niin voisivat he\nkuitenkin toimeenpanna vallanpitäjille ilkeitä yllätyksiä.\n\nJutellaan pikku ryhmissä hiljalleen. Jokunen selailee äsken läänin\npääkaupungissa ilmestynyttä pientä kirjasta, jonka kanteen on suurilla\nkirjaimilla painettu venäjäksi \"Finljandia\". Tuhatkunta kappaletta tätä\nkirjasta \"valkosilmäisistä suomalaisista\" on lattialla odottamassa\njakamista maaseudulle. Pikainen silmäys kirjaan osoittaa sen venäläiset\ntarkoitusperät.\n\nLyönnilleen kello 10 soi kello. Semstvovaltuutettujen istunto alkaa.\n\nPuheenjohtajan paikalle istuutuu nuorehko venäläinen, jolla on\ntakissaan kollegineuvoksen tähdet. Jokapäiväisessä elämässään on hän\n\"Kokousten puheenjohtaja\", se on, maapäälliköiden esimies, jotka\nhoitavat talonpoikain sivilihallintoasiat. Hän on rauhallinen ja\nerittäin lyhytsanainen mies, joka ei paljasta ajatuksiaan. Hän näyttää\nmieluimmin puhuvan puheenjohtajanuijalla. Puheenjohtajan oikealle\npuolelle asettuu semstvon vakinaisen toimeenpanevan valiokunnan\npäällikkö, eli n.k. semstvohallinnon puheenjohtaja. Hänen vasemmalla\npuolellaan istuvat papiston ja kaupunkien sekä metsähallinnon edustajat.\n\nKaikki muut pöydän ääressä istuvat ovat karjalaisia. Edellisenä\npäivänä on talousarvion tulopuoli käsitelty ja nyt ryhdytään sen\nmenopuoleen. Mutta ennenkuin se alkaa, saavat harvalukuiset kuulijat,\njoiden joukossa tämän kirjoittajakin, olla läsnä erinäisten kysymysten\nkäsittelyssä, jotka eivät suoranaisesti kuulu talousarvioon.\n\nEnsimmäisenä kysymyksenä on alamaisen adressin sanamuodon hyväksyminen.\nTässä osoittaa puheenjohtaja harvinaista nopeutta lukiessaan julki\nehdotuksen sisäministerille lähetettäväksi sähkösanomaksi, jossa\npyydetään, että ministeri esittäisi tsaarille sähkösanoman, jossa\nm.m. lausutaan, että vaikka semstvomiehet asuvatkin kaukana kylmässä\npohjolassa, eivät he tunne kylmää, sillä tsaarin valtikan alla ei tunnu\nkoskaan kylmältä. Eräs karjalaisista näyttää aikovan jotakin lausua,\nmutta puheenjohtajan nuija putoaa samassa pöytään ja sihteeri merkitsee\npöytäkirjaan, että päätös on yksimielinen.\n\nSeuraa muutamia kiusallisia hetkiä.\n\nToisena kysymyksenä on rauhantuomariarvonimen antaminen eräälle\nansioituneelle henkilölle. Arvonimi vastaa jotenkin meikälästä\nherastuomarin arvonimeä. Toimitus tapahtuu salaisella äänestyksellä ja\ntulee kaikkien äänien olla jaa-ääniä. Ehdokkaana on eräs karjalainen.\n\nÄänestyksen tuloksena on, että kaikki äänet ovat jaa-ääniä, mutta yksi\non ei-ääni.\n\nErämaan parlamentissa tehdään kuitenkin sielläkin lehmäkauppoja.\nYritetään siis uudestaan. Nyt asetetaan kaksi ehdokasta, joista toinen\nvenäläinen kansakouluntarkastaja ja toinen äskeinen karjalaisemme.\nJa tällä kerralla ei enää anneta ei-ääniä. Papiston edustaja ottaa\nnopeasti tuomarivalan uusilta kunniarauhantuomareilta. Mieliala\nkarjalaisten keskuudessa näyttää tyytyväiseltä, kun ovat saaneet oman\nmiehensä \"läpi\".\n\nTämän jälkeen seuraa määrärahakysymyksiä.\n\nMetsähallinnon edustaja, muuan vanha puolalainen, joka vuosikymmeniä\non palvellut Aunuksessa, esittää erinäisiä mietintöjä omalta\nalaltaan, jotka hyväksytään. Sivumennen käsitellään ehdotus, että\nmetsänhoitajan pojalle, joka rupeaa opiskelemaan Kasanin yliopiston\nlääketieteellisessä tiedekunnassa, annettaisiin apuraha. Äänestys\npäättyy suotuisasti ylioppilaalle, eikä kukaan halua käyttää asiasta\npuheenvuoroa, vaikka metsäherra asian käsittelyn ajaksi onkin poistunut\nsalista.\n\nSenjälkeen esitetään piirilääkärin anomus erinäisten määrärahain\nmyöntämisestä lääkinnöllisiin tarpeisiin. Perusteluissaan huomauttaa\npiirilääkäri, kuinka erinäiset taudit viime aikoina ovat suuresti\nlevinneet ja koettaa hän osottaa sen johtuvan siitä, että hallitus on\nkarkoittanut muista valtakunnan osista Itä-Karjalaan henkilöitä, jotka\novat olleet erinäisten tarttuvien tautien saastuttamat. Sentähden\nehdottaa piirilääkäri että semstvovaltuutetut anoisivat hallitukselta,\nettei vast’edes valtiollisia henkilöitä lämpimältä alueelta, kuten\nesimerkiksi Mustanmeren rannoilta, karkoitettaisi Itä-Karjalaan.\n\nMäärärahat myönnetään, mutta puheenjohtaja antaa piirilääkärille\nvaroituksen sopimattomasta kirjoitustavasta.\n\nUuden yleisen sairaalan kalustamiseen kaupungissa myönnetään määräraha.\nAsiakirjoista näkyy, että tämän kymmenkunta huonetta käsittävän\nkivitalon rakentamiseen on tarvittu kokonaista kolme vuotta ja että\ntämä talo on ainoa kivitalo koko kihlakunnassa kirkkoja, luostareja ja\nerästä pienoista rahastotaloa lukuunottamatta.\n\nNyt siirrytään kysymykseen, jonka toteutumisesta paikkakunnan sekä\nkarjalaiset että venäläiset ovat jo kauan uneksineet. Kihlakunnan\nteknikko esittää näkökohtia hallitukselle jätettäväksi anomukseksi\nrautatien rakentamisesta Äänisjärven pohjoispäästä Repolaan sekä sen\nliittämisestä Suomen valtionrautateihin Lieksan aseman luona.\n\nTässä asiassa näyttävät karjalaiset ja venäläiset ymmärtävän toisiaan.\n\nKarjalaiset puhuvat kauniista tulevasta Itä- ja Länsi-Karjalan poikki\nkulkevasta radasta. Muuan läsnäolevista, entinen \"laukkuryssä\" on\nkulkenut Suomen ristiin rastiin. Hän suunnittelee puheessaan rautatien\nrakentamista Lieksasta edelleen Ouluun, koska hän matkoillaan on\nhavainnut kiertotien Etelä-Suomen kautta liian pitkäksi. Esittääpä\nhän rautatiesuunnitelman Äänisjärven pohjoispäästä Paadenen,\nLieksan, Kajaanin, Oulun, Tornion ja Haaparannan kautta Narvikiin\nAtlantinvaltameren rannalla, siis rautatiesuunnitelman Fenno-Skandian\nhalki.\n\nPuheenjohtaja, joka näytti hetkeksi vaipuneen ajatuksiinsa, herää ja\nmutisee jotakin, että rautatiet tuovat lännen paheita itään, joita\nsanoja ei kuitenkaan oteta pöytäkirjaan.\n\nPöytäkirjaan merkitään kuitenkin puheenjohtajan seuraava lausunto:\nPohjois-Suomeen lähetetään vuosittain Etelä-Venäjältä suuret määrät\nviljaa Suomen miltei liian paljon rasitettua päärataa myöten. Jos tämä\nsuunniteltu rata saataisiin toimeen, voisi se paitsi paikallisia etuja,\npalvella myöskin kauttakulkuliikennettä. Sivuuttamalla Etelä-Suomen\nemäradan, olisi tämä uusi rata luonnollisen liikenneväylän osa. On\nnäet muistettava, että Pohjois-Venäjän viljakeskus, Rybinsk, on\nsuoranaisessa kanavayhteydessä Äänisjärven kanssa.\n\nTämän jälkeen esitti kansakoulujentarkastaja selontekonsa\nsemstvovaltuutetuille. Hän huomautti, että hänen tarmokkaan työnsä\nseurauksena on nyt m.m. se, että jokaisessa kylässä hänen piirissään\nSuomen rajalla on venäläinen kansakoulu. Hän jätti kuitenkin\nmainitsematta, että näiden koulujen oikeana tarkoituksena on estää\nsuomalaista vaikutusta. Muuan talonpoika koettaa myös anoa, eikö\nnyt vihdoinkin olisi mahdollista saada lukutaidon ensi alkeita\nkarjalankielellä. Luonnollisesti ei anomus johtanut mihinkään tulokseen.\n\nPäiväjärjestyksen viimeisellä kohdalla oli myös oma mielenkiintonsa.\nSemstvohallinnon puheenjohtajan toimi on täytettävä ensi vuodeksi.\nJokainen pöydän ääressä istuva on vaalikelpoinen. Salainen äänestys\nratkaisee tuloksen.\n\nPuheenjohtajan oikealla puolella istuva herra näyttää hermostuneelta,\nnousee ylös ja puhuu kauniisti talonpojille, mutta puheella ei näytä\ntällä kerralla olevan vaikutusta. Talonpojat ovat vaiti, mutta näkyy,\nettä jotakin on tekeillä.\n\nEnsimmäisenä ehdokkaana on nykyinen puheenjohtaja. Äänestetään.\nTuloksena on, ettei hän tule valituksi.\n\nNyt asetetaan ehdokkaaksi eräs karjalainen. Tuloksena on, että hänet\nvalitaan kaikkien karjalaisten äänillä. Valittu nousee ylös, pitää\nlyhyen puheen ja kieltäytyy toimesta hyvin tietäen, ettei kaikkivaltias\nkuvernööri kuitenkaan vahvistaisi hänen vaaliaan, ja pyytää samalla,\nettä nykyinen puheenjohtaja suostuisi edelleenkin jäämään toimeen.\n\n\n\n\nMALLITALOSSA.\n\n\n\"Niinkuin valtamereen vajonneen mantereen viimeiset huiput vielä\nsaari- ja kariryhminä kohoavat yli ulapan, niin piirtyvät Itä-Europan\nkansatieteelliselle kartalle suomalais-ugrilaisten kansojen\npirstautuneet alueet hajanaisina saaristoina slavilaisten kansanmeren\nkeskellä\", luki suomalainen konsulentti eräästä kirjasta istuessaan\niltahetkenä työhuoneessaan muutamia päiviä senjälkeen, jolloin edellä\nkuvattu \"maapäiväin\" vuosikokous oli pidetty Äänisjärven pohjoiskärjen\npienessä kaupungissa.\n\nPöydät olivat kukkuroillaan mitä monipuolisinta\nmaatalouskirjallisuutta, niin venäjäksi kuin skandinavisilla kielillä\npainettua, erityisesti kaikki, mitä tanskalainen kirjallisuus\nmaitotarkastuksen alalta saattoi tarjota. Hiljattain olivat saapuneet\nSuomen lukuisain maanviljelysseurain viimeiset painosta ilmestyneet\nvuosikertomukset. Kuukautta aikaisemmin oli konsulentti niitä\nkotimaahan lähetetyllä kiertokirjeellä pyytänyt ja nyt mielihyvällä\nvastaanottanut. Konsulentin silmät aivan ahmivat sitä aiheiden ja\nainesten paljoutta, mitä kukin vuosikirja sisälsi. Nyt oli hänen\netsittävä niistä ydin sekä sovellettava se seudun karjalaista\ntalonpoikaisväestöä varten.\n\nTällä hetkellä herätti hänessä kuitenkin vielä suurempaa\nmielenkiintoa eräs paksu teos \"Yleisvenäläinen kongressi pidetty\nsuunnitelmanmukaisiin toimenpiteisiin ryhtymistä varten Venäjän\nkarjarodun parantamiseksi\". Hän oli näet ollut mukana valmistamassa\nesitöitä Suomea koskevien kysymysten alalta tätä Pietarissa\npidettyä kongressia varten, missä kaikki Venäjän oppineet, Moskovan\nmaatalousakatemiasta alkaen, saksalaisia asiantuntijoita myöten, olivat\nväitelleet eläintieteellisistä kysymyksistä edes Aasian alkurotuja\nunohtamatta. Kirjassa annetaan suomalaisille kunniaa tuottava arvostelu\nheidän menetelmästään jalostaa omaa maatiaisrotuaan sen itsensä avulla\nturvautumatta ulkomaisten, korkeammalla kehitystasolla olevien rotujen\nsekasiitokseen.\n\nKonsulentilla on edessään Pohjois-Venäjän ja Aasian kartta. Hän\nsuunnittelee, mitenkä suomalaiset siitoseläimet tulevat jalostamaan\npohjoisvenäläisen maatiaisrodun. Eikä tämä ole tapahtuva ainoastaan\nitä-karjalaisella alueella, mikä muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden\nSuomen, Fenno-Skandian kanssa, vaan myös siinä osassa Pohjois-Europaa,\nmikä on vajonnut slavilaisen kansanmeren syvyyksiin. Idässä on se\nulottuva, syrjänein asuma-alueen käsittäen, vogulein ja ostjakkein\nmaahan. Etelässä rajoittaisivat aluetta Inkerinmaa, Tverin karjalaiset\nsekä votjakkein ja tsheremissein asutus. Hän syventyy uudelleen\nsanoihin: \"niinkuin valtamereen...\" ja hänelle selviää täydellisesti,\nmitenkä idästä samonneet suomalais-ugrilaiset kansat ovat jättäneet\npaljon tyhjää tilaa jälkeensä matkallaan kohti länttä, missä nyt\nKarjalan heimo Väinämöisen polkuja vaeltelee ja \"kyyttöjään\"\npaimentelee.. Eikä karjalaisen nimeen suotta sisälly karja-nimitys.\nTämä suomalaisten heimokansojen helmi on vielä kerran maksava velkansa\njälelle jääneille heimolaisille idässä. Jos se ei muuta saa aikaan, voi\nse elvyttää taipaleelle pysähtyneiden veljien karjalaumat lähettämällä\nsinne uudistavaa elinvoimaista verta.\n\nNäin ajattelee suomalainen käytännön mies mallitilallaan\nrajantakaisessa Karjalassa, missä hän toimii maatalousneuvojana.\nHänellä on jo käytettävänään 30 puhdasta itäsuomalaista karjarotua\nedustavaa siitoseläintä Joensuun tienoilta ja Savosta hankittuja.\nHän kysyy itseltään yhä uudestaan ja uudestaan: montako sellaista\ntosihyvää voi Suomi vuosittain lähettää Pohjois-Venäjälle ilman että\nsen karjakanta sen kautta vähenee?\n\nEdellä mainitun kongressin pöytäkirjat kertovat, että on viimeinkin\njulistettu pannaan 1700- ja 1800-lukujen kokeilut ja erehdykset,\nkun huippuunsa kehitettyjen ulkomaalaisten rotueläinten avulla\nkoetettiin jalostaa Pohjolan perin alkuperäisellä kannalla olevaa\nomaa vanhaa karjakantaa, joka kyllä toiselta puolen oli osoittanut\nhyviä ja tyydyttäviä lypsylehmän merkkejä. Pietari suuri oli tosin\nHollannista palattuaan ja Vienassa käytyään määrännyt, että joku\nmäärä hollantilaista karjaa oli meritse tuotettava Valkean meren\nreheville, ajoittain tulviville jokivarsille- ja suistoille, missä\nse on lisääntynyt ja vielä tänä päivänä eristettynä rotuna menestyy,\nelleivät bolshevikit ole sitä sukupuuttoon hävittäneet. Mutta nyt\nvasta, 200 vuoden jälestä, oli huomattu, että hollantilaiset ovat ja\npysyvät hollantilaisina, eivätkä kärsi mitään vieraisiin rotuihin\nsulattamista, vähinten kaukana Pohjolassa. Tässä ovat kysymyksessä\nsamat kumoattomat luonnonlait, mitkä estävät Kauko-Karjalan väestöä\nsulautumasta venäläisiin. Pietari suuren hallitsijakatse oli nytkin\ntavallaan osunut oikeaan, ilmastolliset suhteet olivat hollantilaisille\njokisuistoissa suotuisia. Konsulenttimme oli kuitenkin heti ollut\nselvillä siitä, että Pietarin toimenpide oli menestynyt sikäli kuin se\noli pysytetty niissä rajoissa, mitä sillä oli tarkoitettu, mutta oli\nosoittautunut epäonnistuneeksi heti kuin sitä oli sovitettu vieraisiin\ntarkoituksiin. Hollantilaisten maukas liha sai usein tyydyttää\nherkkusuiden vaatimuksia Pietarissa. Näin joutuivat vienalaiset härät\nja lehmät suorittamaan elämänsä ensimäisen ja viimeisen kaukomatkan\npitkin valtavaa \"Katarinan tietä\", mikä kiemurtelee Äänisen rantoja\nkohti paisuvaa valtakaupunkia Nevan ennen usvaisen ja mutaisen\nlaskupaikan suulla Suomen lahteen, missä nykypäivien Pietari likaisena\nja liejuisena temppeleineen, torneineen ja leveine katuineen viettää\nnääntyvää elämää.\n\nSilloin ja tällöin siroitteli tämä vaellus vastasyntyneen vasikan sinne\nja tänne pitkin kyliä \"Katarinan tien\" varsilla. Juuri näiden vasikkain\njälkeläiset olivat herättäneet konsulenttimme huomiota, sillä tällainen\npuoliveri Kauko-Karjalan karuilla kivikkoahoilla synnytti pahaa verta\njokaisessa maitotalouteen perehtyneessä ammattimiehessä.\n\nKonsulentti istuu mietteissään. Silloin alkavat alakerrasta talonväen\npuolelta kuulua balalaikan sävelet. Hän kopauttaa jalallaan lattiaan.\nHetkistä myöhemmin ilmestyy ovensuuhun renki Ivan Ivanovitsh,\nhyväntahtoinen venäläinen.\n\n\"Mitä konsulentti suvaitsee käskeä\"? kysyy Ivan nöyrällä äänellä.\n\n\"Käykää nyt levolle kaikki siellä alhaalla, aamulla teidän on oltava\ntavallista aikaisemmin jalkeilla. Me saamme paljon vieraita\".\n\n\"Hm! Ketähän ne ovat, ehkä maalaisväkeä, karjalaisia?\" arvelee Ivan.\n\n\"Hyvää yötä nyt vain!\" ja Ivan saa uteliaana poistua.\n\nNeljännestunnin kuluttua on koko mallitalo uneen vaipuneena, niin\nvenäläinen palvelusväki kuin suomalainen maatalousneuvoja sekä myös sen\nmuut suomalaiset \"asukkaat\", s.o. hevoset, sonnit, lehmät ja siat.\n\nKun konsulentti aamulla varhain on menossa talonväen töitä\ntarkastelemaan, kohtaa hän pihalla etäältä saapuneen karjalaisen\ntalonpojan, joka ei ole ennen käynyt mallitalolla. Talonpoika pyytelee\nanteeksi varhaisella aamuhetkellä saapumistaan. Oikeastaan on hänellä\nasiaa kaupunkiin, mutta kun siellä vielä kaikki tavoilleen uskollisina\nnukkuvat, haluaa hän sitä ennen käväistä taloa katsomassa. Ensin\nmerkitsee tarkastuskarjakko hänen nimensä vieraskirjaan, hän kun ei\nitse ole kirjoitustaitoinen. Senjälkeen tekee karjalainen talonpoika\nkonsulentin johdolla nopean kiertomatkan talliin, läävään, meijeriin,\nkeittotupaan, riihelle, puima- ja kalustohuoneeseen j.n.e. Sitten\nseuraa kutsu teelle konsulentin luo. Teetä juodessa selviää se, mitä\nkonsulentti oli heti edellyttänytkin. Ukon kotoinen maatalous edustaa\nvielä sitä alkuperäistä tilaa, missä voi kirnutaan tuohisessa ja karhi\non puun oksista tehty. Eivätkä jää esille tulematta tavalliset, perityt\nennakkoluulotkaan.\n\n\"Paljonhan minä tuolla ulkona juuri sain nähdä, mutta ymmärtäähän\nsen, että ei sellainen kävisi päinsä minun talossani erämaassa.\nVaan mikäs sen on vedellessä täällä, missä semstvon varoilla\npeitetään kustannukset\". Tähän suuntaan käyvät ukon arvelut ja omaa\nmenettelytapaansa seuraa myös konsulentti. Ei tässä todisteluilla\nsaa mitään aikaan, sen hän hyvin tietää. Niillä olisi päinvastainen\nvaikutus. Niinkuin kaikki vasta-alkajat hyvästellellään ukko\nystävällisen sanoin, lopussa kuitenkin konsulentin lausuma toivomus,\nettä ehkä ensi kesänä hänet voidaan toimittaa opintoretkeilylle\nSuomeen, ainakin Pohjois-Karjalaan, jos ei etemmäksi. Karjalaisen\ntalonpojan kasvot kirkastuvat. Kättä paiskataan erotessa.\n\nTuskin on hän, ensikertalainen, mallitalosta poistunut, kun sinne\njo saapuu toinen Karjalan mies. Hän on muiden mukana edellisenä\nkesänä konsulentin johdolla retkeillyt Suomessa oppia saamassa. Siksi\nkerrataan nyt pääkohdissa mitä on nähty Joensuun, Elisenvaaran ja\nSiilinjärven seuduilla. Keskustelun pohjana on sitten kaksi perustetta,\njoihin ehdottomasti uskotaan: Suomen pienviljelys ja mallitalo. Niiden\npuitteissa on löydettävä ne menettelytavat ja toimenpiteet, jotka\ntakaavat talonpojalle menestyksen hänen kotikonnullaan. Mutta aika\nkiirehtii, päällisin puolin vain asioita selvitellään, sillä suuri\nyhdessäolotilaisuus on pian alkava. Talossa touhutaan ja puuhataan,\nsanoja saapuu ja lähtee. Kaiken johdossa on konsulentti ja liikkeellä\nkoko talonväki. Vieras ohjataan odottamaan isännän yksityiseen\ntyöhuoneeseen ja hän saa kutsun saapua sille juhla-aterialle, minkä\nmallitalo tarjoo \"maapäivien\", semstvon, karjalaisille jäsenille.\n\nPuolen päivän aikaan alkavat he saapua. Kun alakerrassa sijaitseva\nvirkahuone, minne vieraat ovat kokoontuneet, on viimeistä paikkaa\nmyöten täynnä, lähdetään pelloille tavanmukaiselle tarkastusretkelle.\nPureva tuuli tempoo esille harmaalta taivaalta sadekuuroja ja kylmiä\nviimoja, samalla kuin Äänisen aallot lyövät päin mallitalon rantoja,\nsaaden kulkijat itseään syksysään kylmässä puistattelemaan.\n\nPelloilta on jo sato korjattu. Ruis- ja heinäsaroilla on vain rehevä\nsänki nähtävänä. Tottuneen maanviljelijän silmä saattaa huomata heti,\nmitä syvät pellonojat ovat saaneet aikaan runsaan lannan saannin\nohella, minkä maatilalle aina takaa kaupungin läheisyys. Tässä\ntapauksessa ei edes ollut kilpailua olemassa, sillä toista varsinaista\nmaanviljelystilaa ei kaupungin lähetteillä ollut. Turnipsin siemenet\neivät olleet jääneet vaikutustaan vaille ja pitkinä pinoina kohosi\nsaroilla korjattu sato. Kolealta kentältä palattiin pian mallitilalle,\nmissä ateria odotti. Perille tultaessa liehui talon katolla Venäjän\nlippu. Se ei kuitenkaan pahennusta herättänyt. Tiedettiin hyvin, että\nseinilläkin voi olla korvat ja toiselta puolen tunnettiin täydellisesti\nsuursuomalaista propagandaa vastustavan Venäläis-karjalaisen\nveljeskunnan kekseliäät ja joustavat edesottamiset. Eräs ukoista ei\nkuitenkaan voinut olla salaa naapuria nykäisten ja lippua osoittaen\nlausumatta: \"Onpahan oikea variksenpelätin!\" Kaupungin heikkouskoisia\noli lippu myös omansa uskossa vahvistamaan.\n\nKun talonpojat saapuivat juhlahuoneeseen, tekivät he ristinmerkin\nKristuskuvan edessä, sillä he olivat kreikkalais-katolisen uskonnon\ntunnustajia.\n\nVaan notkuipa pöytä tällä kertaa talon paraista antimista. Oli siinä\nsuuret lohi- ja siikapiirakat, juotettua vasikkaa y.m. Ja, miksipä\nvaieta, ateriaan kuuluivat myös kohtuudella nautitut ryypyt. Alussa\noli mieliala hieman jäykkä ja hiljainen, mutta muuttui ajan mittaan\nvilkkaammaksi, sillä olivathan karjalaiset täällä isäntinä omalla,\nsuomalaisen konsulentin hoitoon uskomallaan, mallitilalla.\n\nAlussa liikkui keskustelu juuri päättyneen vuosikokouksen merkeissä:\nmiten oli myönnetyt määrärahat käytettävä, keille oli ensi sijassa\nannettava matka-avustusta Suomeen tehtävää opintoretkeilyä varten,\nmistä taloista oli tyttäret laitettava mallitilan kotitalouskursseille.\nKeskusteltiinpa turvepehkun vaikutuksesta lannan laatuun ja pohdinnan\nalaisena oli myös kysymys, pitkiltäkö matkoilta kannattaa vedättää\nsavea uutisviljelykseen otetuille ruista kasvaville vanhoille\nniittymaille. Kehuskelipa joku, että hänen uutisviljelyksensä kasvavat\nruista paremmin kuin mitä hän itse oli Suomessa nähnyt. Jopa kehuskeli\nmuuan, että hänen jalostamattomasta lehmästä ja itä-suomalaisesta\nsonnista juuri syntynyt \"kyyttönsä\" vei voiton mallitalon\npuhdasrotuisimmasta vasikasta.\n\nMitä pitemmälle juhla jatkui, sitä korkeammalle nousi mieliala ja\nniin tulivat esille kansalliset kysymykset. Muuan entinen \"reppumies\"\nnousee puhumaan ja selittelee sen ammatin vaivoja. Hän kuvailee, kuinka\ntällainen maiden ja mantereiden kiertelijä tuijottaa itsensä sokeaksi\nsiihen, mikä on suorastaan kouraan tuntuvaa, rahaan, mikä kiihdyttää\nvoitonhimoa. Hän valittaa vaellusvuosinaan laiminlyöneensä tilaisuuden\ntutustua Suomen pienviljelijäin tosin hieman niukkoihin, mutta\njokseenkin varmoihin, ja ennen muuta rauhallisiin, nykyajan uudistusten\nja apukeinojen luomiin oloihin. Hän on kuitenkin viime kesänä ollut\nmukana Suomessa hyvin järjestetyllä opintoretkeilyllä ja nyt on hänestä\ntullut vakaumuksellinen maanviljelijä, joka rakastaa kotikontuaan.\nMutta vielä puuttuu häneltä paljon välttämätöntä ammattitaitoa. Lopuksi\npäätyy hän valittamaan kylän yhteistä maanomistusta, mikä vaikuttaa,\nettä harrastus maatalouteen ei ripeämmin edisty. Puhuja lopettaa\nesittämällä maljan Suomelle.\n\nNiin kuluu päivä ja käsissä on jo hämärä, kun miehet eroavat.\n\nSeuraavana aamuna, kun Karjalan miehet olivat jo jättäneet kaupungin,\nsai konsulentti korkeilta viranomaisilta pienen hiljaisen huomautuksen,\nettä eilinen päivällinen ei kuulunut sen työn piiriin, mikä oli hänelle\nuskottu. Kävi selville, että innostuneista puheista oli tietoja\nulkomaailmaan luiskahtanut, mutta mitä teitä, sitä ei tiedetty.\n\nMutta onpa vielä jälellä yksi tiukka läpäistävänä. Hänen ylhäisyytensä\nkuvernööri puolisoineen ja seurueineen on aamulaivalla saapunut\nPetroskoilta kaupunkiin. Venäläiseen tapaan suoritetaan kiertomatka\npienen maaseutukeskuksen kaikkiin julkisiin laitoksiin: kirkkoihin,\nkouluihin, vaivaistalolle, sairaalaan j.n.e. Mallitalollekin tulee\nvierailu ulottumaan.\n\nKonsulentin on kulettava keskitietä ja vältettävä turhaa\nalistuvaisuutta. Hän käskee, että eräs Savosta ostettu siitossonni on\nvaljastettava sopivien ajokärrien eteen ja määrää edelleen, että sen\nhammaslahtelainen toveri saa ajopelikseen auran, kumppanina säyseä\n\"Masinisti\" hevonen. Ne ovat kaikki opetettuja tällaisiin tehtäviin,\nmissä niitä myös käytetään.\n\nKun vieraat saapuvat, pyydetään kuvernööriä katselemaan kyntämistä ja\nhänen puolisoaan seuraneiteineen valitsemaan paikan kärryissä. Tämä on\nvieraista niin somaa, että antavat valokuvata itsensä, kunkin omalla\npaikallaan. Käynti on ohi ja tasapaino taas tällä kertaa säilytetty.\n\n\"Tuo konsulentti harrastaa vain härkiään\", kerrottiin kuvernöörin\nlähtiessään lausuneen. Mutta talonpoikain arvostelu kuului näin: hän on\nmeidän miehiämme.\n\n\n\n\nPIKAKUVIA VUODELTA 1905.\n\n\n\nKohtaus Helsingissä.\n\n\nMarianpäivän aamuna kyseessä olevana vuonna suuntasin kulkuni Helsingin\nrautatieasemalle. Edellisenä päivänä olin saanut sähkösanoman, että\nÄänisen karjalaisten venäläinen päämies, semstvon puheenjohtaja, oli\nsaapuva pääkaupunkiin suomalainen konsulenttinsa seuranaan. Yhtä\nsynkkä kuin aamunkolea taivaskin, oli herrojen ulkomuoto heidän\nlaskeutuessaan junasta asemasillalle. He eivät olleet eläneet\nlänsimaiden gregorianisen kalenterin mukaan ja niin oli heiltä jäänyt\nhuomaamatta, että nyt oli pyhäpäivä Helsingissä. Tulijoilla oli ollut\ntarkoituksena käväistä vain eräissä julkisissa laitoksissa ja vielä\nsaman päivän iltana lähteä paluumatkalle. Suuntasimme kulkumme Fennian\nhotelliin, minne vieraat majoittuivat. Herrat koettivat mukautua ja\nalistua viettämään päiväänsä toimettomina.\n\nKun vieraat olivat matkan jäleltä siistiytyneet ja aamukahvit juotu,\nkääntyi puheenjohtaja minun puoleeni lausuen: \"Onko teillä ehdotettava\njotakin samalla hyödyllistä ja huvittavaa ajanvietettä?\"\n\nKysymys tuli noin vain ohimennen puheen jatkoksi vastausta odottamatta.\nSamassa juolahti mieleeni nuori, tilapäisesti tointa vailla oleva\ninsinööri, jonka olin tavannut paria päivää aikaisemmin.\n\n\"Olkaa hyvä ja odottakaa, Pavel Pavlovitsh, tunnin kuluttua voin antaa\nvastauksen\". Samassa poistuin huoneesta.\n\n\"Jos insinööri haluaa suorittaa hyvän työn, niin saapukaa heti Fennian\nhotelliin, mutta ottakaa mukaan insinööritodistuksenne korkeakoulusta\",\naloitin keskustelun hotellin puhelimessa. Puolen tunnin kuluttua\nistuimme insinöörin kanssa ravintolan sanomalehtihuoneessa syventyneinä\ntutkimaan hänen suomenkielistä todistustaan saadaksemme sen johdannon\nja loppulauseen venäläiseen asuun.\n\nHetkistä myöhemmin astuin insinöörin seurassa puheenjohtajan\nhuoneeseen. \"Minulla on kunnia esittää suomalainen diplomi-insinööri\nherra X, joka minun aloitteestani on halukas pariksi vuodeksi astumaan\npalvelukseenne\". Karjalaisten palvelukseen, olin sanoa, mutta vältin\ntämän sanan käyttämistä. \"Olen iloinen saadessani tehdä tuttavuuttanne\nja kuullessani, että insinööri luulisi viihtyvänsä erämaissamme. Meillä\nei ole vielä koskaan ollut sitä etua käytettävänämme, että jokin\ninsinööri olisi luonamme talvehtinut, vaan olemme saaneet tyytyä pienet\ntiedot omaaviin teknikkoihin\".\n\nKäytin hetkeä hyväkseni ja vedin esille valttimme, korkeakoulun\ninsinööritodistuksen. \"Ehkä sallitte, Pavel Pavlovitsh, että minä\npuolueettomana henkilönä suullisesti käännän hakijan paperit.\"\n\n\"Tehkää niin hyvin\", kuului vastaus.\n\nAnnoin kasvoilleni juhlallisen ilmeen ja äänelleni vielä\njuhlallisemman sävyn sekä käänsin vapaasti lopettaen sanoilla: ja on\nprofessorikollegio katsonut hyväksi antaa herra X:lle _insinöörin_\narvon. Paremmaksi vakuudeksi emme ole varustaneet tätä todistusta\nainoastaan tarpeellisilla allekirjoituksilla, vaan olemme siihen myös\nantaneet painaa korkeakoulun sinetin.\n\nLuulenpa että vielä kiireessä lisäsin: \"että tämä käännös oleellisen\nsisältönsä puolesta pitää yhtä totuuden kanssa, todistetaan, niin totta\nkuin Jumala minua auttaa ruumiin ja sielun puolesta\", mitkä sanat\nvenäjäksi kuuluvatkin \"elämässä ja kuolemassa\".\n\n\"Nimitän teidät tällä hetkellä semstvon palvelukseen. Mitkä ovat\npalkkavaatimuksenne\", puhkesi Pavel Pavlovitsh puhumaan. \"Oletteko jo\nhuomenna valmis seuraamaan mukanani?\" jatkoi hän yhtä kyytiä.\n\n\"Palkkavaatimukseni on... markkaa vuodessa ja huomenna olen valmis\",\nvastasi insinööri.\n\n\"Ja miestä, jolla on sellaiset paperit kuin teillä, en ota\npalvelukseeni muuta kuin yhtä monella ruplalla\", paukautti Pavel\nPavlovitsh. Tuskin tarvinnee lisätä, että ruplan kurssi silloin oli\n267, joten insinööri sai yli puolen kolmatta kertaa sen, mitä hän oli\nhalunnut. Seuraavana päivänä hän todella matkustikin uuteen toimeensa.\n\nKun kolmas päivä tapaamisesta oli kulumassa, ajattelin matkamiehiä,\njotka olivat jo jättäneet Värtsilän aseman aloittaakseen 350 virstan\npituisen hevosmatkan halki Porajärven salojen. Seurasin ajatuksissani\nkohti Äänistä pyrkivää suomalaista insinööriä. Läpi lumisten metsien\nkulki hänen tiensä ja sen varrelle sirotettujen Karjalan mökkien\nasukkaat katselivat uteliaina hänen jälkeensä. Kukapa heistä saattoi\naavistaa, että oli kysymyksessä kädenlyönti Suomesta Karjalaan. Tosin\nheikko ja vaatimaton, mutta sittenkin kädenlyönti.\n\n\n\nElkää kirjoittako mitään!\n\n\nElkää kirjoittako mitään!\n\nSiitä on jo kulunut seitsemäntoista vuotta, kun nämät sanat minulle\nlausuttiin ja siksi omituinen oli niille saamani selitys, että tapaus\non vielä selvästi muistissani.\n\nOli sen päivän ilta, jolloin semstvon puheenjohtaja Äänisen perukoilta\nFennian hotellissa käden käänteessä sopi helsinkiläisen insinöörin\nkanssa tämän tulosta hänen semstvonsa palvelukseen, missä insinööri\njoutui työskentelemään ja tekemisiin karjalaisen väestön parissa.\n\nIstuimme kahden, puheenjohtaja ja minä, yksityishuoneessa viinilasin\nääressä eräässä Helsingin ravintolassa. Olimme juuri syöneet\n\"voileipäpöydän\", mistä ei mitään puuttunut. Pavel Pavlovitsh ihmetteli\nherkullisen aterian huokeutta ja teki laskelmia, kuinka sellainen\nvoineen, leipineen, kinkkuineen, juustoineen, lohineen, savustettuine\nankeriaisineen, sardineineen, hummereineen ja kolmine ryyppyineen löisi\nleiville Venäjällä noin 50 kopekan hinnasta. Hän arveli, että jos jokin\nVenäjän ensimäisistä pohatoista syystä tahi toisesta joutuisi tällaista\ntarjoilua ylläpitämään loppuiäkseen Pietarissa tahi Moskovassa\nkaikille, tahi vaikkapa vain kaikille sivistyneen esiintymisen ja\nulkoasun omaaville henkilöille, olisi hänen parempi heti lakkauttaa\nmaksunsa kuin antaa omaisuutensa vähitellen hävitä pienissä 50\nkopekan erissä. Tällaisiksi ahmateiksi kuvaili Pavel Pavlovitsh omia\nmaanmiehiään. Suurin joukoin ja nälkäisin vatsoin raiskaisivat he\nhaikailematta suomalaiset \"voileipäpöydät\". Pian kääntyi kuitenkin\nkeskustelu toisille aloille.\n\n\"Elkää kirjoittako mitään!\" lausui silloin toverini yht’äkkiä. Se tuli\naivan perustelematta, ja koko olentoni kaiketi näytti kysymysmerkiltä.\nSiitä huolimatta hän toisti äskeiset sanansa.\n\nNäytin luultavasti jo loukkaantuneelta, koska hän heti jatkoi.\n\n\"En tietysti halua kieltää teitä kirjoittamasta mitä itse tahdotte.\nJotta ymmärtäisitte minua oikein, kerron teille lähemmin itsestäni.\n\n\"Olen varattomien vanhempain lapsi, joka on saanut pitää itsestään\nhuolta. Aloitin kirjurina sivilivirastoissa. Silloin kirjoitin niin\nettä kynä tulta suihki, mutta en sitä, mitä itse ajattelin, vaan\nmitä minut pantiin kirjoittamaan. Pääsin sitten semstvohallituksen\nsihteeriksi ja miellyin tähän laitokseen perehdyttyäni hallinnon\nkaikkiin sokkeloihin, sen valo- ja varjopuoliin. Salaiset kirjelmät\nolivat minusta pahennukseksi, johtaen tavallisesti rettelöihin, sillä\nsemstvon luonteeseen ja toimintaan ne eivät sovi. Samalla opin sen,\nettä ei pidä kirjoittaa aina mitä ajattelee, sanoillahan on salattava\najatuksia. Esimieheni hyvät aikomukset pilattiin usein vain siksi, että\nhän määräsi minut kirjoittamaan tarpeettoman laajasti. Hän oli liian\navomielinen. Näin kuluivat vuodet uutterassa työssä. Mutta ylenemisen\nmahdollisuutta ei minulla ollut, sillä Venäjän keskeisissä suurissa\nkuvernementeissa tehdään aina kihlakunnan tunnetuimmasta miehestä\nsemstvon puheenjohtaja.\n\n\"Olkaapa hyvä ja kirjoittakaa muistiin kaikki ne tehtävät, mitkä\nsemstvolle kuuluvat. Mutta on muistettava, että vain harvat semstvot\nhallitsevat koko tätä alaa. Ja mitä erityisesti tulee siihen semstvoon,\nmikä nyt on uskottu minun hoitooni, niin se Venäjän pohjoisimpana\nvoi vain etäisyydessä kangastavana päämääränä pitää sen virallisen\nsemstvo-ohjelman toteuttamista, minkä nyt esitän.\"\n\nTein työtä käskettyä ja kirjoitin muistiin seuraavan komean luettelon.\nSaakoon se tässä sijansa, koska koko Aunuksen kuvernementin karjalainen\nväestö on edustajiensa kautta ottanut osaa tämän Venäjän entisen\nkunnallislaitoksen toimintaan. Vienan karjalaisille on tämä laitos\nsensijaan tuntematon, sillä koko Arkangelin kuvernementissa ei sen\nharvan asutuksen vuoksi ole ollut semstvoa.\n\n1) Kuvernementtien ja kihlakuntien sekä rahassa että luonnossa\nkannettavien kunnallisverojen hoito\n\n2) Maakuntahallinnon rahojen ynnä muun omaisuuden hoito\n\n3) Riittävän muonan ja avunannon huolehtiminen niitä tarvitsevalle\nväestölle lain määräämällä tavalla\n\n4) Maakuntahallinnon hallussa olevien teiden ja tierakennusten ylläpito\n\n5) Maakunnallisten postipaikkain perustaminen ja ylläpito\n\n6) Keskinäisessä maakuntahallinnossa vakuutetun omaisuuden hoito\n\n7) Maakunnallisten sairaalain ja hyväntekeväisyyslaitosten hoito,\nköyhäin, parantumattomien sairasten, mielenvikaisten ja raajarikkojen\nhuoltaminen\n\n8) Osallistuminen kaikkinaisiin terveydenhoitoa koskeviin\ntoimenpiteisiin\n\n9) Palosammutustoiminnan huoltaminen ja parempain asuntojen rakentaminen\n\n10) _Huolenpito kansalaisten sivistyksestä ja kouluista ja\noppilaitoksista, jotka saavat avustusta maakuntahallinnolta_\n\n11) Maakuntahallinnosta riippuvan avustuksen jakaminen paikallisen\nmaanviljelyksen, kaupan ja teollisuuden hyväksi sekä peltojen ja\nniittyjen turvaaminen elukoilta ja vahinkohyönteisiltä\n\n12) _Maakuntahallinnolle uskottujen, sivili- ja sotilashallinnon\nmääräämien tehtäväin suorittaminen._\n\nLueteltuaan muistista tämän katkismuksensa ja huoneentaulunsa\njatkoi hän hymyillen: \"Teitä tietenkin kummastuttaa näiden\nkuivain asiain luetteleminen. Mutta voidaksemme saada käsityksen\nniistä edellytyksistä, joiden pohjalla Aleksanteri II:n perustama\nsemstvolaitos toimii, tahdon ensin esittää sen ulkonaiset puitteet,\nja ennenkuin tänä iltana eroamme, selvitän teille, mihin asioihin te\nsuomalaiset ette _missään muodossa_ saa puuttua\".\n\nMutta sitten hän taas rupesi kertoelemaan elämänvaiheitaan. \"Menin\nnaimisiin ja vaimoni mukana seurasivat rikkaat myötäjäiset. Etupäässä\nniiden vaikutuksesta uskottiin minulle se toimi, mitä nyt hoidan.\nSe onkin katsottava luottamustehtäväksi, sillä palkkani on pieni ja\nedustuskustannukset suuret.\n\n\"Edeltäjäni oli etelästä saapunut bojari, joka pian painui takaisin\nsinne, mistä oli tullutkin. Mutta ennen lähtöään antoi hän minulle\nmuutamia ohjeita. Hän muistutti, että kihlakuntamme on kuin Suomen\nselkärangasta itään työntynyt kiila, minkä asemana on Kuopion läänin\nraja ja minkä huippuna on Äänisen pohjoiskärki. Kiilan kyljet taas\npäättyvät Viipurin ja Oulun läänien rajaviivoihin. Siksi on sillä\nmyös vaakunana kärjessään seppelettä kantava pyramiidi. Tämä kaikki\nei ole minkään leikin asia. Kerran uurtautuu tähän kiilaan Suomesta\nkäsin särö, mikä kantaa Äänisen rannoille saakka. \"Pitäkää silmänne\nauki Suomeen päin. Sieltä tulee taloudellinen elpyminen!\" oli bojari\nvaroittanut.\n\n\"Olenkin senjälkeen seurannut sekä vapaamielisiä että vanhoillisia\nvenäläisiä lehtiä ja vielä lukenut erään Suomea koskevan\nvaltio-oikeudellisen julkaisun\", jatkoi Pavel Pavlovitsh kerran\noikein vauhtiin päästyään. \"Olen huomannut että suomalaiset päättömän\nitsepäisesti pitävät kiinni vanhoista perustuslaeistaan ja että\nheidän mielestään pitäisi valtiopäiväin olla kaikki kaikessa. Ja kun\nolen ottanut selvän suomalaisten virkaveljieni, kruununvoutien ja\nkihlakunnantuomarien asemasta, olen havainnut että heidän toimensa\nmäärää kokonaan laki. Että nyt käsittäisitte, mitä tarkoitan sanoilla:\n_elkää kirjoittako mitään!_ esitän asian lyhyesti.\n\n\"Minä en ole niinkään riippuvainen laista kuin kuvernööristä ja\nkarjalaisista, joiden vartiaksi olen pantu. En kiellä teitä yleensä\nkirjoittamasta, minun virka-asemaani se ei voi vahingoittaa, mitä\nikinä kirjoitattekin. Mutta meillä on yhteinen harrastus, ja sen\nnimessä sanon vielä kerran, ennenkuin eroamme: elkää kirjoittako\nmitään _kahdesta_ niistä kahdestatoista pykälästä, jotka teille juuri\nluettelin. Ymmärsimme toisiamme ja seurasin hänen neuvoaan.\n\n\"Nyt kun Pavel Pavlovitsh on muuttanut toiseen maailmaan, voin kertoa,\nettä hänen ollessaan semstvon johdossa, ilmestyi painosta paljon,\nmissä selostettiin hänen ja hänen suomalaisten apulaistensa työtä ja\ntoimintaa. Mutta hän seurasi aina uskollisesti ohjettaan, niinkuin\n_hän_ sen käsitti ja se teki mahdolliseksi karjalaisalueella sen\ntaloudellisen toiminnan, mitä suomalaiset miehet johtivat.\"\n\n\n\nEräs esitaistelija.\n\n\nOli käsissä vuodenaika, jolloin merkit viittaavat nopeasti lähestyvään\nsyksyyn. Satoa korjattiin. Suurissa parvissa liikkuivat pääskyset,\nistuen pitkissä riveissä puhelinjohdoilla. Poikaset olivat omaksuneet\nvanhempain vaistot ja valmistautuivat muuttamaan. Koululaiset laskivat\njo päiviä ja näkivät nopeasti lähestyvän ajan, jolloin oppisalien ovet\nheitä kutsuen avautuvat.\n\nOli käsissä Venäjällä niin kohtalokas vuosi 1905 ja elettiin juuri\nniinä viikkoina, jolloin Witte, Komura ja Takahira valmistautuivat\nRooseveltin välityksellä allekirjoittamaan Portsmouthin rauhaa.\n\nAivan samoihin aikoihin matkusteli Suomea ristiin ja rastiin muuan\nnuori Äänisen karjalainen, luonteeltaan erakko ja taipumuksiltaan\nidealisti. Ominpäin suoritettava opintoretkeily, kuului hänen matkansa\nvirallinen nimitys. Mutta hän matkusteli tarkastaakseen meikäläisiä\nyhteiskuntaoloja ja näkyi tutkistelevan maalaisväestön elämänehtoja.\n\nNiiden suhteiden välityksellä, joita minulla jo silloin oli Äänisen\nrannoilla, jouduin myös hänen kanssaan kosketuksiin juuri muutamia\npäiviä myöhemmin, kuin sanomalehdet kertoivat Portsmouthin rauhan\nsolmimisesta. Hän kuvaili vaikutelmiaan, näkemiään ja kuulemiaan. Tein\npuolestani omia huomautuksiani ja tulimme hyvin toimeen. Erityisesti\nmiellytti häntä silloin jo Suomessa alaa voittava pienviljelyksen\najatus. Mutta jos jouduimme puhumaan Suomen torpparilaitoksesta,\nhuomasin heti hänessä piilevän selvää salattua kiukkua. Kun en ole\nkoskaan ottanut varsinaisesti osaa julkiseen elämään voidakseni\ntapausten kulkuun vaikuttaa, en katsonut maksavan vaivaa yrittää\nruveta selittämään ja silittämään niitä epäkohtia, jotka rasittivat\ntorppareita. Vertailimme siis näin ollen vain niitä edullisia\nvaikutelmia ja tietoja, mitä meillä kummallakin oli Suomen talonpoikain\nasemasta. Hän tekikin huomioitaan yksinomaan maaseudulla, sillä\nhänen kotimaassaan, Kauko-Karjalassa, ei hänen heimolaistensa\nharrastuspiiriin kuulunut kaupunki.\n\nMinuun jäi se vakaumus, että tässä miehessä piilee kipinä, mikä\nKauko-Karjalan puolesta sammumatta hehkuu. Hautautuneenakin on se\nkytevä, kunnes tulee päivä, jolloin se on ilmiliekkiin leimahtava.\nErosimme sitten toisistamme, emmekä myöhemmin ole tavanneet. Sen, minkä\nhänestä seuraavassa vielä kerron, olen muilta kuullut.\n\n\n\nSalainen kokous metsässä.\n\n\n\"Heti valjaisiin mallitalon juoksijoista paras!\" käskee Poventsan\npoliisipäällikkö mukanaan voikonsulentti. \"Tämä mies\", jatkaa\nesivallan edustaja osoittaen seuralaistaan, \"on kipeän jalkansa vuoksi\nlaiminlyönyt kokouksen, mikä juuri on käynnissä metsässä viiden virstan\npäässä kaupungista. Ettekö tiedä, haaveilija on palannut Suomesta ja\nkutsunut kaikki 'arvohenkilöt' kokoukseen. Minä en vastaa seurauksista,\njos hän nyt myöhästyy. Mutta miksikä ei minulle ole aikaisemmin\nilmoitettu!\"\n\nTähän tapaan pauhaa poliisipäällikkö pitkin ja poikin julistaakseen,\nettä salainen kokous metsässä on tullut ilmi. Mene tiedä on Jaappanin\nsodan nolo loppu antanut hänelle viisaan opetuksen olla yrittämättä\nkädestä pitäen hajoittaa kokousta. Poliisipäällikkö katsoo parhaaksi\nturvautua enemmän tahi vähemmän kömpelöön ivaan.\n\nMutta \"haaveilijan\" kohtalo herätti mitä syvintä osanottoa Äänisen\nrannoilla. Rauhanhäiritsijää kuletettiin vankilasta toiseen pitkin\navaraa Venäjänmaata. Kun hän kolme vuotta on tätä kärsinyt, päättyy\nhänen retkensä Tuonen tuville. Kulkutauti viimein korjasi uhrinsa.\n\nPitkät ajat hänen kuolemansa jälkeen kuului kaksi eri selitystä\nmainitun kokouksen aiheesta ja tarkoituksesta.\n\nToisen mukaan olisi sillä ollut aivan paikallinen luonne. Kutsua\nolisivatkin noudattaneet vain kansakoulunopettaja, hevosenkengittäjä\nsekä löytölastenkodin esimies. Sellainen laitos on näet olemassa\nkaikkialla, missä on venäläistä asutusta, sillä slavilaisen\nkatsantokannan mukaan ei tällaisen \"kodin\" tarpeen perimmäinen aihe ole\nerikoisesti moitittava. Ja kertomuksemme kaupungissa asui venäläisiä,\nkun taas karjalainen maaseutu puhtaine tapoineen ei tällaista laitosta\ntarvinnut. Toinen kertomus tiesi, että miehemme olisi ollut sen yleisen\nvallankumousliikkeen vaikutuksen alaisena, mikä levisi Jaappanin sodan\naikana ja sen jälkeen. Tämä liike tavoitteli silloin päämääriä, joilla\nolisi saattanut olla hyväkin maaperä karjalaisten keskuudessa. Päivän\ntunnussana oli silloin yleinen semstvokokous, (semski sobor) tavallaan\nkansan eduskunta, mikä kykenisi esittämään maan todelliset tarpeet ja\nkeinot niiden tyydyttämiseksi. Samalla vaadittiin Pietariin keskitetyn\nhallintojärjestelmän korvaamista jo olemassa olevien semstvojen,\n\"maapäivien\", hallinnolla, mikä olisi paremmin pystynyt paikalliset\nasiat hoitamaan kuin virkamiehistö, joka pani täytäntöön Pietarista\nsaapuvia mielivaltaisia ja typeriä määräyksiä. Niinpä olikin tämä ainoa\nlaitos, missä karjalaiset saivat äänensä virallista tietä kuuluville\nyleisen järjestelmän ikeen alta. Tosin heikkona, mutta sittenkin edes\njotain merkitsevänä. Tähän aikaan kangastelikin karjalaisten johtavien\nsemstvomiesten ajatuksissa venäläisistä eroitettu puhtaasti karjalainen\nsemstvoalue, joka sellaisena voisi helpommin ylläpitää suhteita Suomeen.\n\n\n\nNaisten suosikki.\n\n\nKolmas Suomen mies, joka vuoden aikana saapui usein mainittuun pieneen\nÄänisen kaupunkiin, oli nuori, varakas, elämänhaluinen agronoomi, minkä\ntunteisiin ei elämä vielä suinkaan ollut kylmyyttä huokunut. Hän saapui\nsyksyllä pyhäinmiesten päivän tienoilla, jolloin maantöistä levätään\nkesän kiireiden jälkeen.\n\nSekä konsulentti että insinööri olivat jo suorittaneet kaikki\ntarpeelliset vieraskäynnit kaupungin hienoston luona, mikä noin\n30 perhettä käsittäen oli ryhmittynyt seuraklubin ympärille.\nAsiaankuuluvat vastavierailut olivat myös määrättyjä muotoja noudattaen\ntapahtuneet. Noudatettiin tarkasti, mitä \"hyvä tapa\" vaati. Ei saanut\nketään unohtaa, mutta ei myöskään esiintyä tunkeilevana. Se oli\nvälttämätöntä, jos mieli välttää vaaraa jäädä eristetyksi joutuessa\nvakinaisesti paikkakunnalla asumaan.\n\nSeuraelämässä esiintyi somia ja omituisia piirteitä. Niinpä saattoi\nsemstvon puheenjohtaja tuttavallisesti nykäistä jotakin meidän\nsuomalaisistamme ja lausua: \"Kuulkaapas herra X, teitä ei ole pitkiin\naikoihin näkynyt meillä. Sopisiko huomenna aamupäivällä?\" Myöntävän\nvastauksen suorittaa kohtelias kumarrus, eikä annettua viittausta myös\njätetty noudattamatta.\n\nLyönnilleen kahdeltatoista soittaa asianomainen puheenjohtajan\novikelloa ja tiedustelee, otetaanko vastaan. \"Hän ei ole kotona\",\nilmoittaa palvelija.\n\nVieras jättää käyntikorttinsa, sen ensin reunasta taitettuaan, niin\nvaatii tapa.\n\nSitten hän palaa kotiin, muuttaa pukua ja menee virastoonsa, missä hän\ntapaakin kutsun antajan, mutta ei ole mistään tietävinään.\n\nTätä ei kuitenkaan ole syytä ihmetellä, vielä vähemmin siitä\nloukkaantua. Koko näytelmän tarkoituksena on vain vaikuttaa naisväkeen,\nminkä nähden ja kuullen tuollainen tuttavallinen kutsu on annettu. On\nvain tarkoitus osoittaa, mikä erinomainen yhteisymmärrys ja sopusointu\nvallitsee semstvon virkamiesten kesken, puheenjohtajasta lähtien,\n\"kansan hyväksi\", kuten sanotaan.\n\nJotta eivät meikäläiset millään tavalla pitäisi tällaista kohtelua\nmahtailuna ja itseään alentavana, saattaa puheenjohtaja vielä samana\niltana saapua tuttavalliselle vierailulle mallitaloon, minkä asukkaiden\nvointia hän tiedustelee melkein liikuttavalla osanotolla. Teepöydässä\nhän sitten ottaa puheeksi konsulentin mieliaiheet. Ja saattaapa siitä\nkoitua päätökseksi, että jokin karjalaistyttö saa tehdä opintomatkan\nsemstvon varoilla Simananniemen koululle lähellä Joensuuta.\n\nSellainen oli ympäristö, johon nuori agronoomimme saapui. Hän\naloitti virallisten käyntien pitkän sarjan. Jos uusi tulokas ei\njotakin perhettä erityisemmin miellyttänyt, tehtiin kyllä virallinen\nvastavierailu, mikä molemmin puolin määräaikoina uusittiin, mutta\nsillä välin ei oltu kosketuksissa, lukuunottamatta klubi-iltoja\nseuranäytelmineen. Mutta jos haluttiin tulla enemmän tutuiksi,\nsaatettiin jo ensi käynnin jälkeen kehoittaa pian saapumaan \"oikein\nkäymään\".\n\nEntä sitten Suomesta saapunut agronoomimme? Pikkukaupunki oli vajonnut\ntylsään toimettomuuteen. Kuin leimaus ilmestyi hän sen keskelle. Vaikka\nhuvittelukausi ei ollut käsillä, muuttui koko seuraelämä yhdellä\niskulla. Niin hän vain valtasi naisten sydämet kaikki ja kaikkialla\npitkin koko linjaa, että minne hän ikinä ilmestyi, seurasi heti kutsu\ntulla \"oikein käymään\", s.o. juomaan teetä perheen parissa. Se vasta\noli hauskaa nuorelle, elämänhaluiselle ja naimattomalle miehelle!\n\nKaupungin kolmestakymmenestä \"perheestä\" oli ainakin seitsemässä\nnaimaiässä olevia tyttäriä. Yhtä paljon oli toki myös rouvia, jotka\nmielihyvällä odottivat joulunpyhiä saadakseen tehdä kierroksen pari\nnuoren ja komean miehen ohjaamana, jolla oli niin runsaasti ihailijoita.\n\nTeeiltoja oli joka päivä paikassa tahi toisessa. Seuraava muoti olivat\nkahvikutsut ja ne löi lopulta laudalta agronoomin oma keksintö,\nmallitilalla vietetyt \"perunaillat\". Mutta ne saivat antaa tilaa\ntanssi-illoille ja lopuksi järjestettiin luistelu- ja hiihtopäiviä\nÄänisen jäälle. Viimein laadittiin etukäteen luettelo \"huvittavista\nja hyödyllisistä ajanvietteistä\", kuten sanat kauniisti kuuluivat.\nSiinä oli joka perheellä oma päivänsä. Entiset hienot ja sirot\naamupäivävierailut, joissa käyntikortti esitti tärkeintä osaa, olivat\nkokonaan muodista suistuneet.\n\nJa kauas ulkopuolelle kaupungin rajojen vei posti suuret uutiset.\nKarjalan kaukaisiin kyliin opettajattarina hajaantuneet kaupungin\ntyttäret lukivat kouluillaan kirjeitä, missä tädit intomielin\nkuvailivat sitä riemukasta joululomaa, mikä odotti kaikkia kaupungissa.\nJos heillä oli ollut pitkä ja iloton syksy, oli myös hyveen palkka\nseuraava. Pikkukaupunki oli kerrankin näyttävä elämän iloisia\nvalopuolia.\n\nKaupungin ompelijattaret olivat työhön hukkua. Singerin asiamies\npaikkakunnalla sai uusia tilauksia. Hänen varastonsa, sentään\nkokonaista neljä konetta, meni kuin kuumille kiville. Petroskoilta\nhankittiin hienoja, läpikuultavia kankaita. Yksi ja toinen teki\ntilauksensa Pietarista asti lyödäkseen kilpailijansa. Viimein saapui\nMoskovasta saakka nahkakaulus ja puuhka keskelle tätä turkismaata.\nNaisväki oli joutunut hurmion valtaan.\n\nMutta voi! Nämät kauniit kangastelut saivat surkean lopun. Joulu oli\njo melkein ovella. Loistelias huvittelukausi oli alkava. Silloin tuli\nromahdus. Sen sai aikaan sähkösanoma, konsulentille, insinöörille ja\nagronoomille yhteisesti omistettu. Omaiset kutsuivat heitä kaikkia\nviettämään joulua Suomessa. Ja veri on sentään vettä sakeampaa. He\njättivät Äänisen venäläistyneen pikkukaupungin ja matkustivat jouluksi\nkotimaahan.\n\n\n\n\nREPOLAN MAATALOUSNÄYTTELY V. 1910.\n\n\nKehitys ei Itä-Karjalassa ole kulkenut eteenpäin jättiläisaskelin,\nmutta silloin ja tällöin on sielläkin yhtä ja toista pilkistänyt esille.\n\nVaikeuksista tässä suhteessa antaa osaltaan kuvan seuraava pieni\nkertomus.\n\nTämä tapahtui syksyllä v. 1910, jolloin Repolan pienellä ja alkavalla\nmaatalousseuralla piti olla ensimäinen näyttelynsä.\n\nEihän sellaista käy vertaaminen siihen, mitä oli saatu nähdä Kuopiossa\nja Kouvolassa. Mutta joka paikkakunnalla on omat näyttelynsä, riippuen\nsen ilmastosta ja kehitystasosta. Asian ydin lieneekin siinä, että on\nhyvää tahtoa saada jotakin hyödyllistä aikaan.\n\nNäyttelypaikka sijaitsi keskellä kirkonkylää. Pitkillä pöydillä\nlepäsivät näyttelyesineet. Kansakoululapset näyttelivät suurella\nriemulla kouluillaan kasvattamiaan tuotteita. Pääosaa esittivät\nturnipsit, mutta olivat he saaneet esille myös punajuuria, lanttuja ja\nvihanneksia.\n\nToisille pöydille olivat emännät panneet esille valmisteitaan, kuten\nvoita, juustoja ja yhtä ja toista muutakin. Olipa oma pöytänsä naisten\nkäsitöilläkin ja samoin miesten kotiteollisuustuotteilla.\n\nSitten oli vielä oma osastonsa maatiaiskanalla, jota oli\nedustettuna muutamia kappaleita, ehkä vähemmän kuin mitä näyttelyn\nvaatimattomissakin puitteissa olisi voinut odottaa. Näyttelyn vetävin\nnumero oli Suomesta hankittu sonni. Siinäpä sitten alkaakin jo kaikki\nolla.\n\nNäyttelyn toimihenkilöt pitivät hyvin tärkeänä selittää, miksi oli näin\npaljon kerätty samaan paikkaan tuotteita ja elukoita mahdollisimman\nmonen ihmisen nähtäväksi. Väestö oli saatava käsittämään, että on\ntarkoitus yhteisesti saada oppia yhteisen edun ja tulevaisuuden hyväksi.\n\nPuhe oli uskottu suomalaiselle agronoomille kansan omalla kielellä\npidettäväksi. Hän seisoi jo yksinkertaisella, nuorilla koivuilla\nkoristetulla puhujalavalla ja aloitti.\n\nPuhe vaikutti heti. Huomasi kaikesta, että väestön oman kielen käyttö\njuhlallisessa tilaisuudessa ja suuren ihmisjoukon kuunnellessa\nvaltasi kaikkien mielet. Juuri silloin kiirehtii puhujan luo hänen\noma assistenttinsa ja agronoomia nutun liepeestä nykäisten lausui:\n\"Muistutan teitä, että olemme Venäjällä, käyttäkää valtakunnan\nkieltä, jos saan luvan pyytää!\" Assistentti, raaka ja töykeä ryssä,\noli ilmeisesti kaikessa hiljaisuudessa pantu tarkkaamaan suomalaisen\nagronoomin edesottamisia. Nyt oli hänellä erinomainen tilaisuus\nkiivailla venäläisyyden puolesta ja samalla korkeille viranomaisille\npaljastaa esimiehensä vaillinainen venäjänkielen taito sekä paraassa\ntapauksessa periä hänen virkansa.\n\nAgronoomi ei kuitenkaan keskeyttänyt puhettaan, vaan ryhtyi jatkamaan\nvenäjäksi. Puhe kulki nyt katkonaisesti ja vaivaloisesti eteenpäin\npuhujan näyttäessä siltä kuin seisoisi hän pakkopaitaan puettuna\ntuomioistuimen edessä. Mutta kuulijain mielenkiinto kasvoi ilmeisesti\ntämän välikohtauksen jälkeen, ja kun puhe loppui, palkittiin se hyvin\nvilkkailla suosionosoituksilla. Assistentin esiintyminen synnytti\npäinvastaisen vaikutuksen kuin mitä hän itse oli laskenut.\n\nPuheen aikana olivat kaikki venäläiset kadonneet. Poliisimiehet olivat\nnoloja. Syrjäinen oli tarttunut asiaan, silloin kun heidän olisi\npitänyt se tehdä. Mutta korkein saapuvilla ollut semstvoviranomainen,\nhyväntahtoinen Aleksander Aleksejevitsh, kuiskasi myöhemmin agronoomin\nkorvaan, että hän oli ollut puheen aikana näyttelypaikalla, mitä hän\nei sen ensimäisenä isäntänä katsonut voivansa jättää. Näin oli tuo\nnulikka assistentiksi ruvennut esiintymään, mille hän, Aleksander\nAleksejevitsh, ei nyt enään voinut mitään muuta kuin kovasti sääliä\nagronoomia, jonka puutteellista venäjää hän ei kernaasti kuunnellut.\n\nMutta palatkaamme vielä näyttelyyn. Vaikka sattunut välikohtaus\nikävällä tavalla muistutti niistä vaikeuksista, mitä taloudellisellakin\nsivistystyöllä oli täällä voitettavana, teki se sittenkin rohkaisevan\nvaikutuksen. Väkeä oli kokoontunut lähipitäjiä myöten. Erämaista he\ntulivat ja erämaiden halki he olivat matkanneet, harvat vain ajopelejä\nkäyttäen, toiset jalan, toiset ratsain, toiset veneellä taivaltaen.\nErityisesti miellytti meitä suomalaisia, että Porajärvikin oli\nnäyttelyssä edustettuna, sillä sen asema Suomen kreikkalais-katolisen\nväestön välittömänä rajanaapurina oli vielä vaikeampi kuin Repolan.\nHeti sen rajan takana tehtiin tähän aikaan voimakasta suomalaista ja\nkansallista valistustyötä ja käytiin tiukkaa taistelua venäläistä\npropagandaa vastaan. Jos sieltä olisi päässyt syntymään pieninkin\nsuomalaisia tuulahduksia kantava \"veto\" Porajärvelle, olisi siitä\nhelposti voinut syttyä rovio. Näin ajattelivat venäläiset ja siksi\noli Porajärvi heille mitä arin kohta. Mitään maatalousseuroja\nei siellä saanut perustaa eikä näyttelyjä pitää. Sellainen oli\npannaan julistettua työtä. Porajärveläiset oli esivalta sulkenut\nkaiken ulkopuolelle, ei siksi että heidän syntinsä olisivat olleet\nsen suuremmat kuin toistenkaan, vaan siksi että heitä synniltä\nvarjeltaisiin. Mutta jotta ei heille arkipäiväinen aherrus kävisi liian\ntukahuttavaksi, suositeltiin heille tanssi- ja muita huvitilaisuuksia!\nSellaista oli Venäjän valtakunnan huolenpito alamaisistaan armon vuonna\n1910.\n\nVaan olipa nyt porajärveläisiäkin mukana Repolan näyttelyssä. Muiden\nmatkassa he katselivat ja ihmettelivät mitä kaikkea sentään kotiseudun\nkaru kamara pystyy kasvattamaan. Ihmiset katselivat ja kyselivät.\nHuomasi kaikkien käsittävän, että oli omin voimin saatu pystyyn\njotakin uutta ja omaa. Naapurit, tuttavat ja kylänmiehet oppivat\ntuntemaan toisensa uudessa valossa — näkemään mitä he olivat tehneet ja\ntekemättä jättäneet. Yllätys seurasi toistaan ja kaikkeen suhtauduttiin\nhyväntahtoisesti ja ymmärtämyksellä, niin vaatimatonta kuin kaikki\nolikin. Koko ihastuksen salaisuus oli siinä, että katseltiin jotakin\nomaa ja omin käsin tuotettua. Sellaista tunnelmaa ei enään tapaa\nnykyajan suurissa näyttelyissä, joilla on jo _kilpailun_ leima.\nJokainen haluaa hyvän menekin ja voiton toivossa lyödä toisen tuotteet.\nMutta tässä ei ollut kysymys tuotteiden laadusta ja määrästä, vaan\nmerkeistä, mitkä ennustivat kotiseudulle valoisampaa tulevaisuutta.\n\nTällaisen näyttelyn jälkeen saattoi karjalaisissa kylissä nähdä\nkehyksiin ja lasin alle pantuja kunniakirjoja, joita ylpeydellä\nnäytettiin sekä vieraille että tuttaville. Olivatpa jotkut niin\nihastuneita niihin, että esiintyivät jokseenkin samoin kuin aikoinaan\nse isäntä, joka saapui kirkkoon rinnassa riippuen iso mitali, minkä\nhänen lehmänsä oli saanut Hämeenlinnan näyttelyssä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAjat ovat sitten toisiksi muuttuneet. Karjalan miehillä ei ole\nenään mitään näyttelyihin vietävää. Mutta jos siellä kunniarahoja\njaettaisiin, koristaisivat ne nyt miesten rintoja, mitkä ovat lähteneet\nase kädessä epätasaiseen taisteluun kotien ja kotikontujen puolesta.\n\n\n\n\nKYLÄSSÄ.\n\n\nKun matkustaja lähestyy karjalaista kylää, saapuu hän melkein aina\naukealle, mikä ympäröi sitä vyön tavoin, jonka vain katkaisee järvi\ntahi joki, minkä partaalla asutus jokseenkin poikkeuksetta aina\nsijaitsee. Ne ovat kyläläisten vanhoja kaskimaita, joiden jälestä\nseuraavat kivikkoiset pieniin tilkkuihin aidatut pellot. Niiden\nlaihasta maaperästä saa karjalainen talonpoika etupäässä elatuksensa.\nMitä lisää tarvitaan, sen antavat kala- ja riistarikkaat vedet ja\nsalot. Mutta missä jokin näistä toimeentulon edellytyksistä puuttuu,\nsiellä saattavat seuraukset olla tuhoisat. Olen nähnyt merkillisen\nja salaperäisen kylän, missä talo siellä toinen täällä oli vielä\nkäyttökunnossa, jos kohta ikkunaruutuja vailla, kun sensijaan useimmat\nolivat katottomia ja puut olivat jo sisällä kasvaneet yli seinän\nkorkeuden. Kyytimieheltäni kuulin, että kylän järvi oli jostain\nkäsittämättömästä syystä käynyt kokonaan kalattomaksi. Silloin oli\nasukkaiden ollut pakko jättää kotikontunsa ja hajota kaikkiin taivaan\ntuuliin.\n\nOlen taas matkalla karjalaiseen kylään. Vanhat kaskiahot ja pellot\nolen jo jättänyt taakseni. Ajan pitkin kylän kapeita kujosia, minkä\nkahdenpuolen talot sijaitsevat päädyt päin tietä ja niin lähellä\ntoisiaan että vain pieni pihamaa niitä eroittaa. Talojen pienet ikkunat\novat täynnä uteliaita kasvoja, lapset rientävät ulos ja nurkan takaa\nsieltä ja täältä tirkistellään salavihkaa ja ihmetellään, keitä oudot\nkulkijat lienevät.\n\nPysähdymme talon eteen, mikä on kylän suurimpia. Matalasta ovesta\nastuu vastaamme talon pitkä- ja ruskeapartainen isäntä, joka toivottaa\nmeidät tervetulleiksi. Isäntä edellä astumme ylös leveitä natisevia\nportaita. Avarassa neliakkunaisessa tuvassa on pitkä pöytä ja seiniin\nkiinnitetyt penkit sekä ainoana koristeena yhdessä nurkassa suuri\nlasikaappiin pantu jumalanäidin kuva. Runsaasti tilaa on itselleen\nanastanut tuvan valtava kivistä muurattu uuni. Kun olimme vastanneet\nensimäisiin välttämättömiin kysymyksiin: \"mistä vieraat tulevat\nja minne ovat menossa?\" on keskustelu pian käynnissä teekeittiön\nääressä. Isännän viittauksesta pistäytyy talon nuori väki järvelle\nkokemaan kalanpyydyksiä, joiden antimet ovat pian tuvassa. Kalat\nkeitetään selvään veteen ja ennen pitkää on käynnissä perinpohjainen\nateria, missä kalat ja liemi nautitaan erikseen. Olen usein kuullut\nkarjalaisten venäläisten naapurien kutsuvan edellisiä \"vedensyöjiksi\".\nNimitys johtuu nähtävästi juuri tästä karjalaisten kansallisesta kovin\nvesipitoisesta kalakeitosta.\n\nKyytimieheltämme ovat kyläläiset kuulleet, että vieraat ovat\nSuomesta saakka ja siksi on tupa pian väkeä täynnä. Jokainen tuntee\nkätellessään tarvetta jollakin ystävällisellä huudahduksella todeta\nmeidät suomalaisiksi. Pian on tuvassa käynnissä vilkas keskustelu,\nminkä kuluessa jatkuvasti toistuvat kehoitukset tulla talossa käymään,\nennenkuin kylän jätämme.\n\nKohta olemmekin kierroksella talosta taloon. Kaikkialla ollaan yhtä\nystävällisiä ja osoitetaan vilpitöntä harrastusta vieraita kohtaan.\nTalot ovat kauttaaltaan samannäköisiä, toiset vain vanhempia, ja missä\non naimisissa olevia poikia perheineen, siellä on rakennettu lisää\nvanhan tuvan rinnalle.\n\nViimein päädymme kylän rikkaimpaan taloon, minkä tupa on suuri ja\nlisärakennuksia runsaasti. Vanha isäntä on vieläkin kookas vanhus,\nvaikka vuodet ovatkin jo hänen varttaan kokoon painaneet. Hänellä\non kuusi poikaa, joilla on jo lapsirikkaat perheet. Talossa ei saa\ntupakoida, mistä meille kohteliaasti huomautetaan, sillä sen asukkaat\novat vanhauskoisia. \"Täällä kävi kerran eräs korkea ja koreapukuinen\nvirkaherra seurueineen. Kehoitin heitäkin tupakoimaan pihalla, minkä he\nmyös tekivät\", kertoo isäntä meille vielä paremmaksi vakuudeksi.\n\nSitten siirtyy keskustelu toisille urille. Isäntä kääntyy puoleeni\ntiedustellen, kohtasimmeko kylään tullessamme erään yksinäisen\nvaeltajan. \"Kyllä\", vastasin. \"Niin, hän oli juuri luonani, ennenkuin\nsaavuitte, ja on pitkällä kiertomatkalla Äänisen rannoilta kotiinsa\nSääjärvelle ostellen kaikenlaisia luonnontuotteita\".\n\nSamalla poikkesi ukko aineestaan, tiedustellen, eikö Sääjärvi ole\nselvää suomea ja siis oikea nimitys tälle suurelle järvelle, minkä\nvenäläiset ovat vääntäneet Seejärveksi.\n\nTämä kysymys kiinnitti mieltäni paljon enemmän kuin jokin minulle\ntuntematon kulkukauppias. Mutta pian oli uteliaisuuteni herännyt, kun\nvanha isäntä jatkoi: \"Hänen nimensä on Romanainen ja hänen poikansa on\nniitä harvoja karjalaisia, jotka ovat maailmassa pitkälle ennättäneet,\nsillä poika on yksi valtakunnanduuman täysivaltaisesta 400 jäsenestä.\nPitelin juuri isää lujilla ja tiedustelin, onko hänen poikansa todella\najanut meidän karjalaisten asioita\". — \"Hyvä veli, etkö tiedä, että\nkarjalaiset ovat vain häviävän pieni osa venäläisessä valtioruumiissa.\nMitä voi poikani silloin 400 hengen kokouksessa. Yksi lintu ei kesää\ntee\", oli isä vain huokaisten vastannut.\n\n\"Silloin sinun on paras kehoittaa poikaasi jättämään paikkansa\nvaltakunnanduumassa\". — \"Eihän asia siitäkään parane\", oli Romanainen\nvastannut ja siihen oli keskustelu päättynyt. \"Ukko pysyy sellaisena\nkuin hän aina on ollut, vaikka pojalla on niin korkea asema\", lausui\nmeille kertojamme lopuksi.\n\nMatkatoverini, suomalainen maatalousmies, johtaa keskustelun\ntaloudellisiin kysymyksiin. Puhutaan kalastuksesta ja metsästyksestä\nja päädytään lopuksi suoviljelykseen, separaattoreihin ja muihin\nuutuuksiin. Mutta isäntämme puistelee päätään ja kieltäytyy niihin\nuskomasta. \"Ikäni olen tullut ja toivon yhä tulevani vanhoine tapoineni\ntoimeen. Viljelen maata, pyydän kalaa ja harjoitan siinä sivussa\nnahkakauppaa\", kuului hänen arvostelunsa. Ainoastaan nuorin miehinen\nväki kuuntelee kernaasti toverini selontekoa uusista menettelytavoista\nja työvälineistä, mitkä samalla sekä helpottavat työtä että parantavat\nsen tuloksia. Ajatus saada toimeentulo helpommaksi näkyy paraiten\npystyvän.\n\nKeskustelun katkaisee kylän kujosilta yhä selvemmin kuuluva ja\nlähenevä hälinä ja melu. Riennämme pihalle ja näemme huutavan ja\nhälisevän väkijoukon seuraavan nuorukaista, joka ruostunut pyssy\nkädessä pelokkaana ja puolijuoksua kiirehtii eteenpäin puhuen jotakin\nanteeksianovalla ja itkunsekaisella äänellä. Hänen kintereillään kulkee\npari eukkoa, hameet polviin käärittyinä, jaloissa virsut ja pitkät\nkirjavat sukat, koettaen luuta kädessä suomia pahantekijää. Sitten\nseuraa kolmas eukko, joka kitisten ja vikisten kantaa käsivarsillaan\nkuollutta joutsenta, valkeata kuin lumi.\n\nNuori mies, kylän uusi venäläinen opettaja, oli pahasti rikkonut maan\ntapoja vastaan ampumalla joutsenen, mitä pidettiin pyhänä ja ankarasti\nrauhoitettuna.\n\nPidettiin neuvottelu, jonka päätökseksi tuli, että joutsen on\nhaudattava. Pian on koossa koko kylän väki, mikä pitkänä kulkueena\nvaeltaa hautausmaalle, jonka ulkoreunaan joutsen haudataan. Täältä käy\nmatka kirkkoon, missä pappi rukoilee kylälle suojaa Jumalalta pahoja\nhenkiä ja ihmisiä vastaan.\n\nViivyimme paikkakunnalla vielä muutamia päiviä ja olimme mukana kylän\nsuojeluspyhän muistojuhlassa, \"praasniekassa\", minne naapurikylienkin\nväki kokoontui. Tytöt esiintyivät kirjavissa kansallisissa pukimissaan\npitkälti ohi vyötäröitten ulottuvine hameineen, mitkä oli kiinnitetty\nyli olkapäitten kulkevilla kannattimilla. Pojilla oli punaiset ja\nvihreät paidat ja koreat tupsuvyöt. Iloisesti ja reippaasti käy tanssi.\nVieraat kulkevat talosta toiseen ja jokaisessa tarjotaan vesirinkelejä\nja piirakoita.\n\nUsein solmivat nuoret liittonsa \"praasniekoissa\" ja moni nuori\nmies saapuu niihin puhemiehet mukanaan. Onni oli meille myötäinen.\nKerron koko tarinan. Olipa kylässä tyttö, mehevä ja pullea, pyöreä\nja punaposkinen. Pitkä ja korea oli silkkinauha, mikä hänen uljasta\npalmikkoaan koristi. Kilvan osoittivat hänelle pojat suosiotaan, mutta\nMarja oli kylmä kaikille. Olipa siellä muiden joukossa Ingervaaran\nrikkaan kauppiaan poika. Ei kellään ollut saappaita niin läpäjävän\nkirkkaita kuin hänellä, eikä laskoksia niissä niin useita kuin\nVanjalla. Hänen puseronsa oli puhtainta silkkiä ja housut oli hänellä\nsilkkaa samettia. Ja hänen tupsuvyönsä vei voiton kaikista. Hän tiesi,\nkuinka neitoset kaikki häneen katseensa loivat. Kainoksi muuttui tytön\nulkomuoto ja poskille kohosi paljon puhuva puna, kun Ingervaaran Vanja\nhänet tanssiin vei.\n\nVaan eipä hän juuri muita tanssittanut kuin Marjaa. Löipä hän silloin\nkantansa maahan, niin että pöly ilmoille pölähti, huimaavaksi kiihtyi\ntanssin kulku, yhä korkeammaksi kohosi sävel, ja polttaviksi muuttuivat\nmustasukkaiset katseet, kun tytöistä kaunein ja pojista rikkain\npiirissä pyörivät.\n\nOn ilta käsissä. Istumme Marjan isän luona tuvan takaisessa kamarissa.\nTarina luistaa paraimmillaan, kun sisään astuu kaksi Ingervaaran\nmiestä, joiden juhlallisesta ulkomuodosta heti näkee, että jotakin\ntärkeätä on tekeillä.\n\nVanhempi miehistä alkaa kaunopuheliaasti ylistää Ingervaaran kauppiasta\nja hänen oivallisia lapsiaan. Vanhin näistä, Vanja, on isänsä perikuva.\nJos ottaisi miehen puheet täydestä, olisi hän kaiken mahdollisen hyvän\nruumiillistunut kuva.\n\nSalavihkaa kurkistaa emäntä sisään, saadakseen selvän vieraiden\nasiasta. Isännän annettua merkin astuu hänkin kamariin, kuullakseen\nmitä jo oli arvannut kuulevansa.\n\nKaikki istuvat ääneti niin kauan kuin Ingervaaran ukko kertoo\nreippaasta, rikkaasta ja verrattomasta Vanjasta.\n\nKun hän on lopettanut, jatkaa toinen vieraista käymällä suoraan asiaan\nkäsiksi. Hän vakuuttaa todeksi kaiken, mitä hänen naapurinsa on\nkertonut ja pyytää lopuksi Vanjan puolesta talon tytärtä tälle avioksi.\nParemmaksi vakuudeksi tarjoaa hän vielä 200 kultaruplaa osoitukseksi\nsulhasen vilpittömistä aikomuksista.\n\nÄiti puhkeaa äänekkäisiin valituksiin. Isäntä pyytää puhemiehiä\njättämään asian vielä avoimeksi, sillä Marjalle on ajateltu toista\nmiestä. Tähän ei puhemiehillä ollut mitään lisättävää.\n\nMutta pihalta kuuluu jo lähestyvien vieraiden tulo, soittaja\netunenässä. Nuoriso haluaa juhlia vasta solmitun liiton kunniaksi.\nVarmana astuu sulhanen soittajan jälestä tupaan. Keskilattialla\nseisovat puhemiehet juhlallisina selitellen, että asia ei ollutkaan\nsujunut niin mutkattomasti kuin oli toivottu. Eivät he myöskään unohda\nomistaa lohdutuksen sanoja sulhaselle, joka esiintyy hyvin levollisena.\nHän kääntyy läsnäolijani puoleen kysyen, voisiko Marja saada paremman\nmiehen tuosta toisesta. Ihmetellen ja päätä pudistellen yhdytään\nsulhaseen.\n\nSilloin astuu esille eräs vanha ukko ja ehdottaa, että on kysyttävä\nMarjalta itseltään. Syntyy hälinää, käännellään, tirkistellään ja\nkysellään, missä on Marja. Hiljaisena, kainona ja punehtien astuu Marja\nesille ja saa vaivoin puhutuksi. Hän ei halua itse ratkaista asiaa,\nvaan noudattaa vanhempainsa tahtoa.\n\nMutta nuoriso, joka oli kokoontunut huvittelemaan, ei halunnut kuulla\npuhuttavan mistään odotusajasta. Balalaikka alkaa soida ja tanssi\non pian täydessä käynnissä. Tehkööt vanhemmat päätöksensä, milloin\nhaluavat. Ilon on nyt oltava ylinnä.\n\n\n\n\nPOSTIPÄIVÄ ERÄMAASSA.\n\n\nHalki Kauko-Karjalan erämaiden kulkee postitie etelästä pohjoiseen\nsivuuttaen Laatokan ja sitten Äänisen rantoja seuraten päätyy lopulta\nValkeaan mereen. Eteläisimmässä osassaan on se leveä ja liikenne\nsillä vilkas. Valtaväylästä haaraantuu useita sivuteitä, vaan mitä\npohjoisemmaksi tullaan sitä kaidemmaksi käy tie ja sen haarautumat\nmuuttuvat poluiksi, joilla ainoastaan erämaan tottunut kulkija löytää\nkylästä toiseen ja mökistä mökkiin. Niin harvoin niitä käytetään,\nettä ne pyrkivät kasvamaan umpeen ja siksi ovat siellä ja täällä\ntienviittoina karsitut tai kuoritut puut.\n\nSalojen asukas kehoittaakin vierasta kulkijaa olemaan yksin tällaiselle\ntaipaleelle lähtemättä, ellei sää ole sovelias, muuten hän voi helposti\neksyä. Vaan jos ilma on tyyni ja kirkas, voi erämaatalon emäntä\nkehoittaa muukalaista nousemaan läheiselle vaaralle. \"Jos sieltä\nvoitte nähdä\", neuvoo hän, \"taivasta vasten kohoavan savun etäisessä\nmetsää kasvavassa laaksossa ja silmänne vielä tavoittavat savupatsaan\nkorkealta suontakaiselta vaaralta taivaanrannalla, silloin voitte\npainua metsäpolulle, mutta koettakaa tarkoin arvioida välimatkat\ntalosta toiseen, joiden olinpaikat löydätte savujen avulla. Ja jos\npolku alkaa jalkainne alta hävitä ja puiden latvat estävät savupatsaita\nnäkymästä, koettakaa silloin tarkata koirien haukuntaa\".\n\nVieras aloittaa vaelluksensa ja hän käsittää elävästi, miksi vanhassa\nkielenkäytössä talojen asemesta puhutaan \"savuista\" ja kuinka tuttu\npeninkulma on saanut alkunsa \"peninkuulemasta\".\n\nNäin kulkevat Kauko-Karjalan tiet, pienet ja suuret, halki\nikihonkaisten salojen, missä vanhimmat puut jo vanhuuttaan lahoten\novat maahan sortuneet. Tahi ympäröi kulkijan nuoruutensa kukkeutta\nuhkuva nouseva metsä vaihtuakseen taas miehuuden voimaa ja vakavuutta\nhuokuvaksi vankkapuiseksi saloksi. Ja harras tunnelma valtaa vaeltajan\nmielen. Niinkuin yksityiset puut häipyvät näiden rannattomien\nmetsien syvyyksiin, tuntee hän olevansa vain mitätön pisara elämän\nmäärättömällä merellä. Ja niinkuin ihmisen elämä kulkee tyynten ja\ntyrskyjen kautta, halkovat saloa vuoroin vuolaat ja rauhaisat virrat\nsaaden alkunsa kätketyistä hetteistä ja lähteistä vuorien ja kumpujen\npovista, mitkä salaavat vielä ihmiseltä uumenissaan piileviä rikkauksia.\n\nEnnen Muurmanin radan syntyä kulki pitkin valtatietä säännöllinen\npostiliike määrättyinä viikon päivinä. Äänisen eteläpuolella, missä\nliikenne oli vilkkain, kohtasi matkustaja hevoskolmikon vetämän reen,\nminkä ajaja huudellen huitoi pitkällä piiskallaan märkiä hevosiaan,\njotka vaivaloisesti kiskoivat rekeä, minkä postisäkeistä vuoreksi\nkohonneen kuorman laella keikkui postimies torvineen epätasaisen\ntien heilahduksia tarkoin noudatellen. Postikellon kilkattaessa\nkäy kulku yli korkeiden kinosten tahi läpi kevättulvan luomien\nlammikoiden, pitkin aavoja aukeita ja poikki äärettömiä soita katkovien\nhiekkaharjujen. Mitä pohjoisemmaksi tullaan, sitä pienemmäksi käy\nsäkkien luku ja koko. Jo Äänisen pohjoispuolelle tullessa, kun\nvaltaväylältä tie hiljalleen kaartuu Karjalaan, on reen edessä enään\nvain takkuinen postihevonen, mikä vaihdetaan joka kylässä, joita\npeninkulmain taipaleet toisistaan eroittavat. Yhä köyhemmäksi kutistuva\nposti jakaa viikkokauden kirjeet ja sanomalehdet.\n\nEräänä purevana pakkasiltana ja -yönä istuin tämän sivutien pienessä\npostitoimistossa. Navakan pohjoisen korkeiksi kinoksiksi kasaama lumi\noli viivyttänyt postia, minkä olisi pitänyt saapua jo puolenpäivän\naikaan. Postitoimiston muodosti yksi ainoa väliverholla kahtia jaettu\nhuone, toisen puolen ollessa postimestarin yksityisasuntona ja toisen\npuolen varsinaisena toimistona. Seuranani oli minulla paikkakunnan\nvälskäri ja poliisimies.\n\nVälskäri, tuo paikkakunnalle tuiki tarpeellinen maallikkolääkäri,\nistuu silmälasit luisevalla nenällään ja vierellään rohtolaatikkonsa,\nmitä hän ei kiertomatkallaan luotansa koskaan jätä. Hän, joka on\nsuorittanut ainoastaan jonkin käytännöllisen pikakurssin ilman turhia\nasiatietoja, on lääketaidon ainoa edustaja alueella, mihin mahtuu\nmonta suomalaista pitäjää. Etäällä täältä asuu varsinainen lääkäri.\nJa kuitenkin on tämä maallikko lieventänyt monen potilaan vaivat. Jos\nkohta hänen lääkkeistään paraiten tunnetaan kininipulveri sisäisiä ja\n\"joti\" ulkonaisia vammoja varten, väitetään että hänen kainalossaan\nkeikkuvassa laatikossa on paljon muitakin rohtoja.\n\nMaallikkolääkärin vieressä istuu varmana ja arvonsa tuntevana\npoliisimies. Sen lajin miehistä ei suinkaan ole puutetta. Oma työnsä on\ntaas heilläkin. Kaipaan kylän pappia. Hän lienee aikaisemmin postissa\nkäynyt, mutta odotukseen kyllästyneenä palannut kotiinsa. Postimestari\nistuu pöytänsä ääressä väliverhon luona ja lajittelee postiaan, mutta\ntyö ei tunnu sujuvan. Ajan kuluksi pakistaan juuri poistuneesta\npapista. Minulle selviää, että hän on paikkakunnan omia lapsia ja\nhyvin lähellä karjalaista seurakuntaansa, mikä häntä kunnioittaa.\nSyntyy väittelyä hänen pappiskasvatuksestaan sen johdosta, että häntä\ntoimensa perusteella kyllä kutsutaan \"isäksi\", mutta virallisesti\n\"diakoni-isäksi\". Välskäri, postimestari ja poliisi ovat tietävinään,\nmiksi hänellä ei ole papin arvonimeä.\n\nVälskäri kertoo, että hän ei ole suorittanut täydellistä kurssia\nPetroskoin pappisseminaarissa, vaan keskeyttänyt sen tullakseen papiksi\nkotipitäjäänsä, mikä pienenä ja köyhänä seurakuntana oli saatavissa\nilman lopullista erotutkintoa. Hänen toverinsa sitävastoin olivat\nkäyneet koko seminaarin läpi sekä tavoitelleet ja saaneet tuottavia\ntoimia, joista \"diakoni-isä\" ei ollut välittänyt.\n\nTähän huomautti postimestari, että opinnot oli keskeyttänyt\nvarattomuus. Isä oli ollut kylän köyhin asukas, joka ei jaksanut\npoikaansa kouluuttaa.\n\nPoliisilla oli myös oma selityksensä. Diakoni oli ollut laiska ja siinä\nkoko juttu.\n\nVälskäri suutahti ja oli mennä menojaan, mutta muisti samalla, että\nhänen melkein tyhjä laatikkonsa odotti postissa uutta täytettä.\nOikeastaan ei hänellä olisi ollut aikaa odottaa — sairaat odottivat\nhäntä.\n\nPostimestari kääntyy puoleeni tiedustellen, paljonko Suomen valtio\nnykyään vuosittain maksaa Petroskoin luterilaiselle papille. Mainitsen\nhänelle summan. Postimestari pitää sitä kovin vähäpätöisenä, sillä\npapin on liikuttava Aunuksessa kolmessatoista, jos kohta pienessä,\nseurakunnassa. Kerran alkuun päästyään haluaa postimestari,\npaikkakunnan itseoikeutettu tietomies, loistaa tiedoillaan. Hän kertoo\naikoinaan, siitä on jo melkein ihmisikä kulunut, tunteneensa Petroskoin\nsuomalaisen papin. Pappi oli ollut Pohjanmaalta kotoisin ja käynyt\nkoulunsa Vaasan lukiossa, missä hän oli oppinut raamatun alkukielet,\nkreikan ja hebrean. Kummissaan muistelee vielä postimestari isä M:n\nkertoneen, että hebreankielessä ei esiinny ääntiöitä ensinkään. Mutta\nhän oli ollutkin niin korkeasti oppinut kuin konsanaan jokin venäläinen\npiispa. Niinpä olikin hän opiskellut Turun yliopistossa. Helsingin\nyliopistosta ei postimestarilla tuntunut olevan aavistustakaan ja\nsiihen luuloon hän minun puolestani saikin jäädä. Hyvämuistinen\npostimestari tietää vielä isä M:n kertoneen, että Suomen valtion\npalkkaama pappi huolehtii Siperian suomalaisten siirtolaisten ja\nrangaistusvankien sielunhoidosta. Hän haluaisi nyt tietää, paljonko\ntämä on tullut maksamaan, siitä alkaen kuin rikoksentekijöitä on\nSuomesta tänne karkoitettu. Siihen kysymykseen en enään kyennyt\nvastausta antamaan.\n\nUlkona riehuu yhä myrsky ja tunkee jo lunta sisään hatarain\nikkunaruutujen läpi. Takkavalkea luo hohdettaan huoneeseen ja valaisee\nparemmin kuin katosta riippuvat öljylamput.\n\nPoliisimieskin tulee puhetuulelle ja kertoo, että kuvernööri ei ole\nkatsonut Petroskoin uutta suomalaista pappia toimeen sopivaksi, vaikka\nPietarin luterilainen konsistori oli häntä puoltanut. Hän kummastelee,\nmiten koko luterilaisuuden laita oikeastaan lienee, kun kuvernööri\nvoi näin menetellä, vaikka konsistoriin kuuluu hovin arvohenkilöitä,\njoita kaksi viimeistä keisarinnaa on ulkomailta haalinut. Poliisimies\nmuistaa nähneensä, kuinka kerran eräs korkea venäläinen viranomainen\ntuttavallisesti tervehti minua ja siksi kaiketi hän nyt näin\nluottavaisesti puhuttelee minua. Ja hän menee vielä pitemmälle\nja tuntee tarvetta selitellä, miksi hän virkamiehenä ahdistelee\nsuomalaisia ylioppilaita, joita silloin tällöin on tavattu Karjalassa\nretkeilemässä. Saan kuulla seuraavan hupaisan jutun.\n\nEräältä pidätetyltä ylioppilaalta tapasivat Kauko-Karjalan korkeat\nviranomaiset kerran erään länsimaista turmelusta erinomaisesti\nkuvaavan todistuskappaleen. Se oli postikortti ja poliisimies näytti\nsen nyt paremmaksi vakuudeksi vielä minulle. Tunnustan, että se oli\nkyllä aiheeltaan kevytmielinen, vaan ei mitään muuta. Mutta kertojani\nesimiehet ja jotkut \"Venäläisen veljeskunnan\" jäsenet olivat sitä\ntutkineet ja antaneet siitä musertavan tuomion, minkä voimaa ja\nvaikutusta vielä lisäsi salaperäinen muukalainen sana _pornografinen._\nNäin osattiin tikustakin tehdä asiaa ja järjestelmällisesti levittää\nkäsitystä vaarallisesta suomalaisesta vaikutuksesta niin karjalaisen\nväestön kuin joskus mahdollisesti heikkouskoisten pikkuvirkamiestenkin\nparissa.\n\nIlta kuluu edelleen ja odottajain luku lisääntyy. Niiden\njoukossa herättää huomiotani pitkä, kuivahko, päällyksettömiin\nlammasnahkaturkkeihin puettu karjalainen. Läpi kinosten on hän\netäisestä kodistaan löytänyt perille tuiskun täyttämillä teillä. Ei\nedes koirain haukunta ole tällaisena yönä ollut kulkijaa ohjaamassa.\nHän ottaa päästään lumisen lakin, tervehtii äänettömästi kumartaen,\nmihin \"herrat\" tuskin vastaavat. Sitten istuutuu hän lattialle selkä\nseinään nojaten. \"Se on Hilppa\", kuiskaa minulle postimestari.\n\"Kahdeksan viikkoa yhteen mittaan on hän käynyt täällä joka perjantai,\nkun posti saapuu, tiedustamassa kirjettä pojaltaan, joka asuu kaukana\nvieraassa maassa. Pojasta on tullut varakas kauppias, joka aina silloin\ntällöin lähettelee vanhalle isälleen rahoja\".\n\nOn jo keskiyö. Tuli takassa on sammunut ja hiilloksesta leviävä lämmin\nvaikuttaa uuvuttavasti istujiin. Keskustelu on tauonnut. Silloin kuuluu\npostikellon ääni. Kaikki ovat heti pystyssä ja ympäröivät postimiehen,\njoka kylmästä kankeana kompuroi ylös reestä. Saalis on laihanlainen:\nmuutamia rypistyneitä kirjeitä ja viikon vanhoja sanomalehtiä.\n\nMutta välskäri on riemuissaan. Hänen lähetyksensä on saapunut. Hän\nsuorastaan repii pois niinipeitteen, mihin saapunut paketti on\nkääritty. Lukuisain pienten purkkien joukossa on myös suuri pullollinen\noivallista viiniä. \"Kiitetty olkoon taivaan Herra! Kunnia kaupungin\nkaikki varteen ottavalle lääkärille ja reippaalle apteekkarille! Tämä\npelastaa naapurin emännän elämän kuumeelta, mitä vastaan kaikki minun\nlääkkeeni ovat olleet voimattomia\", riemuitsee välskäri. \"Pienokainen\nnaapurissa oli riistää äitinsä hengen. Mutta huomenna ei tarvitakaan\npappia potilaan luona\". Näin hän lopuksi aivan huutaa, kyhää pakettinsa\nkiireesti taas kokoon, tempasee laatikon toiseen käteensä ja syöksyy\nulos huoneesta.\n\nSilloin vasta huomaan vanhan Hilpan. Hänen silmänsä säteilevät iloa ja\nhän puristaa vapisevin käsin kirjettä rintaansa vasten, mistä samalla\ntunkee esille syvä hiljainen huokaus: \"Kuka minulle tämän lukee?\" Otin\nhänet mukanani asuntooni kestikievariin, missä pian istuimme höyryävän\nteekeittiön ääressä. Oli kievari missä tahansa, ei sen karjalainen\nemäntä koskaan edes keskellä yötäkään kiellä vierailtaan tätä\nkestitystä.\n\nKirje herätti minussa jo etukäteen mielenkiintoa. Olin utelias\nnäkemään, mitä sanottavaa on kotiväelleen elämän oikkujen kauas avaraan\nmaailmaan kantamalla Karjalan pojalla, joka on siellä saavuttanut\nmenestystä ja varallisuutta. Kirje teki minuun voimakkaan vaikutuksen.\nKerron sen sisällön sellaisena kuin se on mielessäni säilynyt.\n\n\"Olen jäänyt Jumalan ja vierasten ihmisten haltuun. Kohtalo ei salli\nminun elää omaisteni parissa. Lähinnä teitä, rakkaat vanhempani,\nkaipaan vaaraa kotikylän takana, armaan kotijärven hiekkarantaa\nja Karjalan uljaita metsiä ja kuulakasta ilmaa, minkä veroista en\nole myöhemmin nähnyt. Aina seuraa muistossani savuttunut saunamme\nkiukaineen, minkä seinää vasten kotijärven laineet lyövät. Olen\nkuunnellut soittoa ja laulua vieraalla maalla, mutta lohtua en ole\nniistä saanut. Korvissani soivat yhä sävelet, joita lapsuustoverieni\nkanssa leikkitanterilla laulelin ja vieläkin ikävääni viihdyttävät.\nOlen heittäytynyt suuren maailman tanssin ja huvitusten pyörteisiin ja\nse ei ole mitään sen rinnalla mitä olen kokenut kotona ja vertaisteni\nparissa. Siellä olin kuningas, täällä muukalainen, jota jokainen\nsietää, mutta kukaan ei rakasta.\n\n\"Koska saan taas nähdä kotiseutuni, rakkaan Karjalan, kukkuloineen,\nvaaroineen, saloineen ja järvineen, joissa uljaat joutsenet soutelevat.\nKoska saan taas hengittää sen kirkasta ilmaa ja uudelleen nähdä\nerämaan, missä mieheksi vartuin.\n\n\"Kun kerran vielä luoksenne saavun, niin kerron mitä olen pitkän\npoissaoloni aikana kokenut ja tuntenut. Kerron, kuinka elämä suuressa\nmaailmassa kilvaten ja kiirehtien rientää eteenpäin, kuinka jokainen\nkantaa rinnassaan kateutta pyrkien toisista edelle. Paljon olen vuosien\nkuluessa saanut oppia, mutta mielestäni eivät ole menneet lapsuuteni\nrauhaiset vuodet. Tahdon tulla lapseksi uudestaan, tahdon elää teidän\nelämäänne.\"\n\nSellainen oli Karjalan pojan kaipaus ja tervehdys köyhälle\nkotiseudulleen. Kauan istui vielä luonani Hilppa vanhus ja kuvaili\nyksinkertaisella ja koruttomalla tavallaan elämää kaukana erämaassa.\nKun olin jäänyt yksin, valvoin vielä kauan. Aivoissani askartelivat\nmonet ajatukset. Kysyin itseltäni yhä uudelleen, mistä on etsittävä\nväärentämätön rakkaus kotiturpeeseen ja kotimaahan. Löydetäänkö se\nköyhän matalasta majasta vai rikkaan uljaasta palatsista?\n\n\n\n\nKARKOITETTUJA.\n\n\n\"Kaikkien venäläisten itsevaltias\", oli nimitys, millä\nkiihkokansalliset ainekset ennen kutsuivat tsaaria. Ehkä he koettivat\ntällä tuudittaa itseään uskoon, että Venäjän suureen valtioruumiiseen\nkuuluvat monet eri kansat tulisivat ennen tahi myöhemmin, sulautumaan\nvenäläisiin. Harvemmin, kun oli tarkoitus häikäistä ulkomaalaisia,\nkäytti tsaari tavallista pitempää arvonimeä, missä hän luetteli\nalamaisinaan suuren joukon kansoja, kutsuen itseään lopuksi Norjan\nperintöruhtinaaksi ja Karjalan herraksi. Niin hivelevältä kuin tämä\ntaisi korvalle kuuluakin, saattoi toiselta puolen venäläisestä\nkiihkoilijasta tuntua vastenmieliseltä, että suuri Venäjä oli sittenkin\nniin kirjava. Ja varmasti moni ymmärsi pelätä vaaraa, mikä tässä piili\nja mikä meidän päivinämme on selvästi nähtävissä jo tapahtuneiden ja\ntapahtumassa olevien tosiasiain muodossa.\n\nVielä on elävästi muistissani käynti eräässä keisarillisessa\ntaidekokoelmassa. Yhdessä sisimmästä huoneista, mihin vain sattumalta\npääsin, oli pienet porsliinikuvat kaikista Venäjän valtakuntaan\nkuuluvista kansoista. Juomarahan vaikutuksesta toimitti vahtimestari\ntäydellisen esittelyn. Sain kuulla, että jokin keisari oli tarkoitusta\nvarten hankkinut Kiinasta asti porsliinimestarin ja -taiteilijan, joka\nvenäläisten, hollantilaisten ja italialaisten asiantuntijain avulla oli\nsitten tämän merkillisen kokoelman laatinut.\n\nTarkastelin sitä tarkastelemasta päästyäni. Silloin johtui mieleeni\neräs kohta tämän suuren valtakunnan \"perustuslaeista\", joissa\nsanottiin että \"Venäjä on yksi ja jakamaton\". Tosiaankin kauniisti\nlausuttu! Pelasihan kyllä venäläinen hallitusvalta nappulapeliä näillä\nporsliininukeilla tarkoituksella poistaa ne yksitellen pelistä, mutta\neiköhän vaan peli voi yhtä hyvin loppua \"yhden ja jakamattoman\" häviöön\nja näiden monien kansojen itsenäiseen elämään?\n\nKun seuraavina päivinä liikuin suuren pääkaupungin vilkasliikkeisillä\nkaduilla, tarkastin ahkerasti kulkijoita ja tunsin jälleen\nporsliinikuvien avulla monta \"vierasheimoista\". En osannut silloin\naavistaakaan, että kaukana Karjalassa tarjoutuisi minulle tilaisuus\nkäyttää näin omituisella tavalla hankkimaani asiantuntemusta.\n\nOli kaunis kesäpäivä Paadanessa Sääjärven rannalla. Lääkäri ja\nmetsäherra olivat vuokranneet kaupungin ainoan pienen höyrypurren.\nMinutkin kutsuttiin mukaan huviretkelle tuolle suurelle aivan\nneliönmuotoiselle järvelle, minkä pituus ja leveys on 60 km.\n\nKun seurue oli koossa, lähti laiva liikkeelle täyttä vauhtia. Mutta\ntuskin olimme rannasta eronneet, kun Paadanen molemmat poliisit\nilmestyivät täyttä juoksua laiturille, mistä käsin he ensin meluten ja\nvaatien ja lopuksi pyytäen kehoittivat meitä kääntymään takaisin. Ensin\nei kukaan tiennyt, mistä tämä näytelmä aiheutui, mutta pian huomasimme,\nettä pari valtiollisista syistä Paadaneen karkoitettua ylioppilasta oli\npujahtanut mukaamme. Poliisien hädän ymmärsi hyvin, sillä he olivat\nvastuussa siitä, että heidän holhokkinsa eivät pääsisi karkaamaan.\nMutta laiva ei kääntynyt takaisin, vaan jatkoi ilman muuta matkaansa.\nTohtorin ja metsäherran asema oli kylliksi luja. Heidän ei tarvinnut\nvälittää poliisien melusta. Matkan varrella tarkastelin ylioppilaita.\nHuomasin heti, että he eivät olleet syntyperäisiä venäläisiä.\nPorsliinikuvat alkoivat vilistä silmissäni ja pian olin vakuutettu,\nettä edessäni oli omia sukulaisiani Volgan mutkan ympäriltä,\nmordvalaisia. Hetki ei ollut kuitenkaan sopiva tuttavuuden tekoon.\nPäätin odottaa siksi, kunnes taas olisimme maissa ja äsken sattunut\nvälikohtaus selvitetty. Mutta sitä tilaisuutta ei koskaan tullut.\nYlioppilaat pistettiin heti kolmeksi vuorokaudeksi pimeään koppiin — se\noli huviretken hinta — ja sinä aikana vei minun matkani jo muuanne. En\nheitä enään myöhemminkään tavannut.\n\nSensijaan tapasin usein Karjalassa muita poliittisia karkoitettuja.\nKerron tässä pari sellaista tapausta.\n\nValvotun yön jälkeen, minkä kuluessa olin monta kertaa pilkkopimeässä\nyössä vaihtanut hevosia, astuin pienen kievarin tupaan vakuutettuna\nsiitä, että ei mikään tulisi lepoani häiritsemään. Suuri oli siksi\nhämmästykseni, kun tupa oli täynnä ihmisiä ja kaikki äänessä huutaen\ntoistensa suihin. Siinä ei kuitenkaan ollut jälkeäkään mistään\nkiihtymyksestä tahi hätääntyneisyydestä ja vielä vähemmin oli mieliala\njuhlallinen. Mutta sensijaan teki väkijoukko kovin uteliaan ja samalla\nhyväntahtoisen vaikutuksen.\n\nToiset tuijottavat herkeämättä yksinkertaiseen sänkyyn, missä oikein\nkaksien lakanain välissä joku tuntui niin piiloutuneena lepäävän,\nettä en voinut hänestä mitään eroittaa. Toiset taas pyörivät nukkujan\ntavarain ympärillä. Jos kohta ihmiset näyttivät osanottavaisilta, oli\nmieliala samalla siksi hilpeä, että mikään sairaustapaus ei voinut olla\nkysymyksessä.\n\nSilloin osui katseeni penkillä sängyn vieressä oleviin\nvaatekappaleisiin. Siinä ovat naisten alusvaatteet, niin aistikkaat,\nsirot ja hienot, että ne olisivat puolustaneet paikkaansa missä\nympäristössä tahansa. Pöydällä ovat päällysvaatteet samaa lajia ja\nlattialla sievät korkeat kengät. Ja mitä haluaa sitten väkijoukko\nnäiden hienouksien salaperäiseltä haltiattarelta? Ei muuta kuin että\nhänen on noustava ylös heti ilman muuta!\n\nSiirryn pihalle, missä kievarin isännältä saan valaistusta asiaan.\n\n\"Hän on nuori neitonen ja lienee Moskovan naiskurssilaisia. Eilen hän\nsaapui kyläämme, missä ei ole koskaan ennen karkoitettuja ollut. Tyttö\ntaitaa olla sellainen tolstoilainen ja ottanut jollain varomattomalla\ntavalla osaa mestarinsa hautajaisiin\".\n\nSiihen supistui isännän kertomus, mutta se selvitti minulle kuitenkin\npaljon. Ymmärsin nyt, mitä näytelmä tuvassa tarkoitti. Yksinkertaiset,\nmutta vilpittömät ja hyväntahtoiset erämaan kylän asukkaat halusivat\nkilvan osoittaa myötätuntoaan hyljätylle tyttö rukalle. Siksi he\nolivat kaikki joukolla rientäneet häntä tervehtimään ottaakseen hänet\nveljelliseen ja sisarelliseen hoitoonsa ja huomaansa. Tytön oli nyt\nnoin vain ilman muuta noustava sängystä sellaisena kuin hän oli,\npuettava päällensä ja tutustuttava kyläläisiin nauttiakseen tuliaisiksi\nlämpimiä piirakoita ja höyryävää teetä, mitä juuri porisevassa\nkeittiössä naapurista pihalla seistessäni kievarin tupaan kiidätettiin.\n\nKaikkea tätä tuumiessani tulin ajatelleeksi, kuuluivatko nämät\nhyväntahtoiset salolaiset väärentämättömine ja turmeltumattomine\nsiveyskäsitteineen ollenkaan siihen ihmissukuun, mikä on syönyt hyvän\nja pahan tiedon puusta. Ajattelin myös tyttöä, joka ei voinut eikä\nhalunnut sänkyään jättää. Toveriensa parissa oli hän varmaan osoittanut\nsuurta siveellistä rohkeutta. Mutta kun hänen nyt piti suorittaa\ntämä sisarellinen ja veljellinen pukeutuminen, mitä häneltä sulasta\nhyväntahtoisuudesta odotettiin, petti hänen rohkeutensa, sillä hänen\nsiveys- ja sopivaisuuskäsitteensä eivät olleet luonnontilan luomia,\nvaan sivistyksen ja perinnäisten tapojen synnyttämiä.\n\nMutta uusi hevonen odotti jo minua. Käskin kuitenkin isäntää\ntyhjentämään tuvan, että tyttö saisi rauhassa pukeutua. Istuin jo\nkärryissä, kun väki purkautui tuvasta pihamaalle. Uhkauksia ja\nsadatuksia sateli jälkeeni.\n\n\"Paina sinä vain matkaasi! — Mitä sinulla on tytön kanssa tekemistä! —\nMe kyllä hänestä huolehdimme, eikä hänelle mitään pahaa tapahdu, niin\nkauan kuin hän meidän kylässämme asuu!\"\n\nMutta kuka tyttö oli? Se jäi minulta sillä kertaa selvittämättä. Ne\ntodistuskappaleet, mitä hänestä näin, olivat ylen kansainvälisetä\nlaatua. Porsliinikuvani eivät tässä mitään auttaneet! Vasta myöhemmin\nsain kuulla, että hän oli nuori ja kaunis ukrainatar.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTutustuin kerran eräässä kylässä kahteen karkoitettuun, mitkä\nulkomuodosta heti tunsin tatareiksi. Aikoja myöhemmin vei matkani taas\nsinne. Huomasin heti, että jotain merkillistä oli tapahtunut. Pian\nsen kuulinkin. Toinen karkoitetuista oli paennut. Koko kylän väki\noli komennettu takaa-ajoon. Paenneen toveri käyskenteli edestakaisin\nkylän maantiellä ja näytti tahi oli ainakin näyttävinään hyvin\nvälinpitämättömältä. Kaikkiin kysymyksiin vastasi hän samalla tavalla.\nHän ei tiennyt toveristaan mitään.\n\nKun viikkoa myöhemmin palasin saman kylän kautta, sain kuulla, että\npaennut oli löydetty kuolleena metsästä ammottava haava niskassa.\nPaikalle kutsuttu lääkäri oli selittänyt, että mies oli surmattu\njollakin teräaseella ja tavalla, mikä on käytännössä eteläisissä\nmaissa. Kun laajoilla alueilla ei muita ollut kuin karjalaisia,\nvangittiin murhatun toveri. Hän kielsi syyllisyytensä, mutta lääkäri\ntodisti, että _karjalaiset eivät tee murhia_ ja mies pysyi kiinni,\nsillä tuomioistuin oli samaa mieltä. Se oli merkille pantava todistus\nkarjalaisten turmeltumattomista tavoista, koska se oli _venäläisten_\nviranomaisten antama.\n\nKarjalassa tapaamani valtiolliset karkoitetut ovat paljon ajatuksissani\naskarrelleet. Ne olivat etupäässä vieraitten kansallisuuksien\nedustajia, joita Venäjän hallitus sinkosi äärettömän valtakuntansa\nkaikkiin ääriin samalla kuin se koetti näitä kansallisuuksia\nitseensä sulattaa. Mutta lopulta kävi tuo pois sinkoava liike sille\nitselle turmiolliseksi. Se tarttui noihin vieraisiin kansoihin\nkokonaisuudessaan. Toinen toisensa perästä ovat ne vapautuneet tuon\nmuinoin niin mahtavan kaksipäisen kotkan kynsien kouristuksista. Mutta\nKarjala, minkä vierasvaraisuutta niin moni karkoitettu on nauttinut,\nmilloin tulee sen vuoro?\n\n\n\n\nSOLOVETIN TOIVIORETKELÄISET.\n\n\nPyhiinvaelluksella on ikivanhat juuret itämaisten kansain keskuudessa.\nVastaava ilmiö havaitaan kristittyjen parissa vasta neljännellä\nvuosisadalla Konstantinus suuren aikana, jolloin hänen kristitty\npuolisonsa Helena kiinnitti uskolaistensa huomiota paikkoihin,\nmitkä Kristus oli oleskelullaan pyhittänyt. Aikojen kuluessa\nlevisi kristinusko yhä laajemmille alueille, joiden suuri etäisyys\nvarsinaisista pyhistä paikoista teki vaelluksen niihin useimmille\nmahdottomaksi. Mutta luostareita ja muita pyhiä paikkoja syntyi sinne\nja tänne. Ja käynti sellaisissa oli myös pyhiinvaellusta.\n\nMyöskin etäiseen Kauko-Karjalaan ilmestyi luostareita ja erakkomajoja.\nNiistä oli etevin ja pohjoismaissa kuuluisin Solovetin luostari,\nmikä meidän päiviimme saakka on säilyttänyt loistonsa. Varsinaiseen\nvoimaansa kohosi luostari 1500-ja 1600-lukujen vaihteessa, jolloin\nVenäjän tsaari Feodor antoi sille suuria läänityksiä, mutta\nalkujuurensa juontaa se jo 1400-luvulta. Että tsaari tämän kautta\nhalusi lujittaa Venäjän valtaa Pohjolassa, on epäilemätöntä ja siinä\nhän myös onnistui. Alkuaikoina supistui luostarin uskonnollinen\nvaikutus vähiin, mutta sitä suurempi oli sen valtiollinen merkitys.\nVenäläisyyden ja oikeauskoisuuden ulkovarustuksena kaukana pohjoisessa\nlienee luostarin olemassaolo osaltaan vaikuttanut siihen, että\nStolbovan rauhan raja v. 1617 tuli kulkemaan siinä, missä Suomen raja\nnytkin kulkee, eikä siirtynyt idemmäksi.\n\nOlen lukuisia kertoja pannut merkille, kuinka Kauko-Karjalan itäisellä\nkielirajalla asuva venäläinen aivan erikoisella kunnioituksella lausuu\nnimen Solovet. Tähän nimeen liittyy siellä samallainen sädekehä\nkuin mikä aikoinaan Suomessa ympäröi pyhän Henrikin reliikkejä. Ja\nniinkuin Turun tuomiokirkko on suomalaisten uskonnollinen pyhättö,\nmerkitsee Solovet samaa Kauko-Karjalan venäläiselle raja-asutukselle.\nEikä ainoastaan sitä, vaan sen merkitys sivistysahjona on siellä sama\nkuin Suomessa Turun yliopistolla \"kreivin ajoista\" lähtien. Tämä\nlänsimaisen sivistyksen arvossa pidetty etuvartia Auran rannoilla ja\nslavilais-bytzantilaisen uskon ja vaikutuksen korkeaan kunniaan ja\nmaineeseen kohotettu edustaja Valkean meren saarella ovat olleet kuin\nkaksi majakkaa, jotka ovat Idän ja Lännen valopiireihin sulkeneet\nsuomalaiset heimot Itämeren partaitten ja Vienan väljien vesien välillä.\n\nPitkin Äänisen rantoja ja sieltä pohjoiseen painuen kulkee\npyhiinvaellusreitti kohti Holmogoria eli Vienanrantaa. Sen varsilla\nnäkee seinättömiä katoksia, joissa taivaan tuulille alttiina ilmassa\nvipajaa pyhiä vaatepalasia, ehkä perintönä niiltä ajoilta, jolloin\npermalaiset vallitsivat tätä pohjoista maata ja kävivät kauppaa\neteläisten kansain kanssa. Itse katokset ovat myöhempää perua ja\nsyntyneet ehkä luostarin mukana lepopaikoiksi yksinäisille etelän\npyhissä kävijöille heidän matkallaan Solovetiin ja sieltä takaisin.\nMitään varsinaista suojaa ne, seinättömiä kuin ovat, tuskin\ntarjoavat. Mutta hurskasten ihmisten aika ajoin kohentamina ja\nvanhauskoisten tuntemattomista syistä vaatepaloilla koristamina, ovat\nnämät erämaataivalten pysähdyspaikat kenties tarjonneet siveellistä\nvirkistystä matkaajille, jotka vaellussauva kädessä ja täynnä hartautta\novat painuneet yhä kauemmaksi pohjoiseen, Solovetin luostariin, missä\nheitä odotti syntien anteeksianto.\n\nKoskematon luonto vaikuttaa usein hartautta herättäen uskonnollisiin\ntunteisiin. Luonnon majesteetillinen suuruus neitseellisissä\nerämaissa ikihonkineen ja pauhaavine koskineen on varmasti jättänyt\nlähtemättömiä jälkiä jokaiseen eteläisten tasankojen venäläiseen\nhänen pyhiinvaellusretkellään. Moni riehahteleva ihmismieli on sen\nvaikutuksesta varmasti talttunut.\n\nOlen usein tarkannut tällaista pyhiinvaeltajaa, joka äänetönnä,\nsalaperäisenä, yksin ja hitaasti, mutta kuitenkin kiirehtien kulkee\nkulkuaan tuskin lepoa itsellensä suoden. Hän voi tiensä varrella\nkohdata karhun, mikä rauhallisena ravitsee itseään maan marjoilla. Hän\non vakuutettu, että Jumalan näkymätön käsi häntä pedolta varjelee.\nJa kun hän joskus myöhemmin suurkaupungin pauhaavassa elämässä on\ntekemäisillään jonkun ajattelemattoman teon, voi tämän ihmeen muisto\nhänet pelastaa. Tahi näkee hän hirvilauman etsivän syötävää puun\nkuorista ja maan ruohoista. Hän kuulee metson komean lennon ja saa\nseurata villihanhien elämää. Ja kun hän luo katseensa yläilmoihin,\nsaattaa siellä kääreillä kotka, ilmojen kuningas.\n\nKun hän etäällä väikkyneen kultaisten kupolien päämääränsä saavuttaa,\ntäyttää hänet rajaton onnen tunne ja hän luulee kokevansa autuuden\nesimakua. Jumalanpalvelus on loistava. Kuoripojat laulavat ja\nvahakynttilät palavat jumalanäidin ja muiden pyhimyskuvien edessä,\njoita jalokivet koristavat. Suitsutusastioista lähtee huumaava tuoksu,\nmikä kohottaa pyhää tunnelmaa. Papit, joiden puvuissa kulta välkkyy,\npirskoittavat hänen päälleen vihkivettä. Heidän kasvoillaan on\njuhlallinen ilme ja heidän eleensä ovat arvokkaat ja armolliset.\n\nJumalanpalveluksen jälkeen viedään hänet luostarin ruokasaliin. Vaikka\non paastoaika, ovat pöydän antimet runsaat. Kalasta valmistettua ruokaa\ntarjotaan monessa muodossa. Ja pyhiinvaeltajassa sulaa kaikki yhteen\nautuaalliseen tunnelmaan.\n\nViikon päivät luostarissa viivyttyään aloittaa hän paluumatkansa.\nHän samoaa jälleen halki karjalaisten maan. Hänen mielensä on täynnä\nylitsevuotavaista tunnelmaa, eikä häneltä kuulijoita puutu. Hän ylistää\nainoata autuaaksi tekevää oppia ja venäläistä valtiutta, mitkä hänessä\nja Karjalan kylien asukkaissa sulavat yhdeksi ja samaksi mahtavaksi\nvoimaksi, minkä korkeuksiin eivät heidän katseensa kanna.\n\nTällainen venäläisten pyhiinvaeltajain valtareitti on vuosisatoja\nkulkenut kautta Karjalan. Samoja valtaväyliä retkeilivät ennen\npermalaiset kauppamatkoillaan, kunnes Novgorodin paisuva valta heidän\nmahtinsa ja kauppansa kukisti.\n\n\n\n\nTAMMISAAREN TYTTÖ.\n\n\nKaukana Venäjän rehevillä tasangoilla, mustanmullan vyöhykkeessä,\nkaakkoisen aron reunassa, asui yli 20 vuotta sitten sangen hyvinvoipana\nmuuan jalosukuinen bojari. Parin tuhannen virstan päässä sieltä,\nKauko-Karjalan metsäseuduissa, kaitsivat palvelusintoiset ja\ntyypilliset pikku tshinovnikkasielut karjalaista talonpoikaa, ettei\nvain kukaan Maanselän toisella puolella asuvan kansan jäsenistä\nrohkenisi astua rauhoitettujen metsäseutujen uumeniin ja johtaisi\nKarjalan rahvaan mieliin muita ajatuksia kuin mitä niihin vuosisataisen\nsorron aikana on istutettu. Kuinka ankara orjavoudin ruoska olikaan,\nkiertelivät näitä maita kuitenkin silloin tällöin rohkeat suomalaiset\noppineet, usein ehkä ilman asianomaisia papereita tahi myös\nvarustettuina jonkin Pietarissa sijaitsevan tieteellisen laitoksen\nsuosituksella, mutta huonostipa oli laita rauhan ja levon näillä\nrauhoitetuilla mailla.\n\nMonesti eivät edes nämä useilla sinettileimoilla varustetut\nasiapaperit riittäneet, sillä \"virkamiehet erityisiä toimia varten\"\nolivat riippumattomia toimiessaan \"valtakunnallisen järjestyksen ja\nyleisen rauhan\" ylläpitämiseksi. Niihin aikoihin saapui eräs bojari\netäisiltä aroilta Äänisen rannoille. Tietymätöntä on, kuinka kohtalo\noli tuonut hänet sinne, mutta tosiasia on, että Äänisen tienoilla\noli havaittavissa vähäinen valonkajastus ennenkuin tosi venäläinen\nKarjalainen Veljeskunta suomalaisen kiihotuksen vastustamiseksi\nalkoi innokkaan pimeydentoimintansa, täydentäen siten seudun\nmuita \"paimenia\". Tämä valonkajastus pilkisti hetkisen myöskin\nHelsingin päivälehdissä pienenä, vaatimattomana ilmoituksena, että\nkutomaopettajattarenvirka oli haettavana siinä pienessä kaupungissa,\njohon bojari oli asettunut asumaan.\n\nKuinka olikaan, eräs rohkea neitonen Tammisaaren kaupungista sai\npaikan ja hän läksi matkalle syysmyöhällä. Silloin oli olemassa\noikeastaan yksi ainoa satapeninkulmainen tie Kauko-Karjalassa, mutta\nei ollut majataloja yksityisille matkustajille ja loitolla toisistaan\nsijaitsevat postiasemat toimittivat edelleen vain henkilöitä, jotka\noli varustettu \"blanco-kirjeillä\", jollaisen bojarin sihteeri oli\nunhottanut lähettää Tammisaareen ennen matkalle lähtöä.\n\nKun ensimmäiset kyytimiehet matkalla olivat nylkeneet yksinäistä\nmatkustajaa, loppuivat matkarahat puolimatkassa.\n\nMitä oli tehtävä? Kyytimies ei ollut halukas kuljettamaan rahatonta\nseuraavaa pikku kylää etemmäksi. Tässä vaikeassa tilanteessa alkoi\nautiosta yöstä yhä selvemmin kuulua kuriirikellon helinä, ja hetkistä\nmyöhemmin, kyytimiehen tuskin ehdittyä siirtyä syrjään, suhahti\nkorskuvien hevosten vetämä kuomireki ohi. Samalla kuului ohikiitävästä\nreestä ajajan huuto, onko näkynyt tiellä vierasta matkailijaa. Ei\nkestänyt kauan ennenkuin tuo suuri reki oli käännetty ympäri ja reipas\nopettajattaremme mukavasti peitetty siihen ja hänen matka-arkkunsa,\njoka sisälsi sukkuloita ja muita kutomatarpeita, kiinnisidottu reen\nperäpuolelle.\n\nOpettajattaren rinnalla istui nyt puhelias herrasmies, silkka\nvenäläinen, joka vilkkain liikkein koetti saada puheensa ymmärretyksi.\n\nKuka oli sitten tämä mies? — Ei sen vähempää kuin etelästä tullut\nbojari, nyttemmin semstvohallinnon puheenjohtaja Poventsan\nkihlakunnassa. Bojari oli lähtenyt uutta opettajatarta vastaan, jonka\ntiesi pyrkivän uuteen toimeensa erämaiden halki. Ei ole tiedossa, mistä\nbojari oli saanut päähänsä, että juuri täällä oli jotakin tehtävänä,\ntapahtuiko se viran puolesta vai mikä sen vaikutti, ei tiedetä. Missään\ntapauksessa ei kai bojarin mieleen johtunut, _että_ tämä nainen\noli edeltäjuoksija, joka lännestä saapuisi Karjalan itäisimmille\nmaille, vaan oli hän vain havainnut, että paikkakunnalla tarvittiin\nkutomistaitoinen henkilö.\n\nSeuraavassa hevostenvaihtopaikassa sai opettajattaremme mitä suurinta\nhuomaavaisuutta osakseen ja uteliaisuus molemmin puolin oli yhtä\nsuuri kuin heidän vastakohtaisuutensakin. Kyytimies, parrakas ukko,\nhuutaa hoilotteli tuontuostakin pienille, takkukarva-hevosilleen;\nvirsta toisensa jälkeen jäi selän taakse. Ukko kääntyi kuitenkin usein\nkatsomaan taakseen saadakseen tunnustusta huimasta vauhdistaan tai\nehkäpä vain katsellakseen kyydittäviään ja nähdäkseen näiden hyvän\ntahdon koettaessaan ymmärtää toisiaan.\n\nErämaan kaupunkiin saavuttuaan sai neitonen kokonaisen parven\nkarjalattaria opetettavakseen kudonnassa, ompelussa ja neulomisessa.\nMonesti sai hän sittemmin tilaisuuden vaatimattomalla tavallaan\nkertoilla kotiseudustaan ja siitä, mitä siellä on tehty ja tehdään\noppiakseen, kuinka siellä omalla työllä ja toisten opastuksella\ntahdotaan ja kyetään edistymään.\n\nNiin kului monenmonta pitkää vuotta. Bojari oli pian matkustanut\ntakaisin omaan maahansa etelään, mutta hän muisti usein työtään\nerämaassa. Semstvonsa palvelukseen etelässä hankki hän suomalaisen\nagronoomin, joka vahvisti hänen uskoaan pohjoiseen kulttuuriin karussa\nluonnossa. Aronius Forsiuksen pienen, Pohjanpitäjänlahden rannalla\nsijaitsevan kaupungin entinen neito on, tätä 20 vuotta hänen ensimäisen\nKauko-Karjalan-matkansa jälkeen kirjoitettaessa, jo monta vuotta sitten\nmuuttanut Tuonen tuville.\n\nHänen työtään Itä-Karjalassa emme tunne. Tämä työ ei ollut niitä,\njoiden hedelmät tulevat laajalta tunnetuiksi, mutta hän oli yksi\nniistä vähäisistä edelläkävijöistä, jotka näkymätön käsi on lähettänyt\ntoimittamaan kylvöä, joskin aivan vähäistä, seuduilla, joissa valon,\nsivistyksen ja kulttuurityön kovat kohtalot ovat poissulkeneet.\n\nJa tämä kylvö orasti. Hänen lukuisista oppilaistaan tuli emäntiä\nerämaahan ja näiden pojat ovat jo nuorukaisiksi nousseet.\n\nTätä kirjoittaessa ovat nämät nuorukaiset astuneet isineen niihin\nriveihin, joka ovat nousseet kulttuuria hävittävää bolshevikkivaltaa\nvastaan. Ja nyt, samaan aikaan, taistelevat muukalaisemme, bojarin,\nmaanmiehet Ukrainassa samaa bolshevikkivaltaa vastaan.\n\n\n\n\nERÄÄN SUOMALAISEN MUISTO.\n\n\nSuomessa tunnetaan yleisesti se lamauttava vaikutus, mikä Venäjän\nmaatalouteen on ollut kyläkuntain yhteisellä maanomistuksella. Kun\nmaaorjuus noin 60 vuotta sitten lakkautettiin, on maakysymyksellä\nollut siellä keskeinen asema. Tästä on toitotettu kaikkeen maailmaan,\nmissä vain Venäjän oloja on harrastettu. On tarpeetonta käyttää sen\nkuvaamiseen mustia värejä, sillä tosiasiat puhuvat selvää kieltä.\nYksityinen maanomistus varmoine, jos kohta pieninekin, tuloineen\nsynnyttää yritteliäisyyttä, kun taas sen yhteisyys lamauttaa.\n\nRajantakaiset karjalaiset eivät ole koskaan olleet maaorjia muutamia\npieniä eteläisimpiä alueita lukuun ottamatta. Mutta sensijaan on\nsiellä maan yhteisomistus ehkäissyt maatalouden kehitystä. Tosin alkoi\nKauko-Karjalassa pari miespolvea sitten toimitus, mitä me voisimme\nkutsua isoksi jaoksi, mutta sen tarkoituksena ei ollut jakaa maata\nyksityisten talonpoikain kesken, vaan eri kylien ja kruunun välillä,\njoka antoi eroittaa itselleen valtion maita. Karjalainen talonpoika\noli nähtävästi tuijottanut itsensä sokeaksi epäkohtiin, joita maan\n_täydellinen_ yhteisomistus synnytti. Olen itse paikalla ensi käden\nlähteestä saanut tietoja, että jako olisi päättynyt talonpojille paljon\nedullisemmin, jos he vain olisivat oivaltaneet vaatia itselleen enemmän\nmaata. Tämä koskee varsinkin metsää, millä muutamia vuosikymmeniä\nsitten oli aivan mitätön arvo huonon kulkuyhteyden vuoksi, paitsi\naivan Äänisen rannoilla. Siksi sitä ei ymmärretty haluta muuta kuin\nkotitarpeiksi.\n\nNiinpä näyttikin maanomistuskartalla kruunun maitten väri vallitsevaa\npääosaa, kun taas karjalaisten kylien maa-alueet kuvastuivat siinä\nsaarina, joita kutakuinkin leveät salmet toisistaan eroittivat.\n\nVuosikymmenen ajan askarteli ajatuksissani tämä surkea asiaintila\nKarjalassa liikkuessani, kunnes olin huomaavinani pienen\nvalonvälähdyksen.\n\nPoventsan semstvossa tapahtui miehen vaihdos. Suomalainen agronoomi,\njoka yhdeksän vuoden aikana oli karjalaisten parissa toiminut suurella\nantaumuksella ja menestyksellä, katsoi ajan tulleen palata takaisin\nSuomeen. Hän oli yhä enemmän alkanut työssään nojata semstvon\nkarjalaisiin jäseniin. Samassa suhteessa tunsi hän asemansa heikkenevän\nvenäläisten vallanpitäjäin luona ja menettävänsä sen luottamuksen, mikä\nhänelle näissä oloissa oli tarpeen. Näin ollen katsoi hän mitan olevan\ntäyttymässä ja poistui ilman varsinaista välien rikkoutumista. Hänen\nlähtönsä taisi kuitenkin olla yllätys, sillä vallanpitäjät tuntuivat\nnoloilta. Mutta ei pahaa ilman hyvää.\n\nSain taas, yhdeksännen ja viimeisen kerran, toimekseni hankkia\nsuomalaisen virkamiehen Karjalaan. Ilmoitin pääkaupungin lehdissä ja\ntein selvää toimen eduista ja velvollisuuksista. \"Poventsan semstvon\npuolesta:...\" Vastauksista ei puutetta ollut. Valikoin niistä kahdet.\nToinen hakijoista oli opiskellut Ruotsissa, Ultunan kuulussa opistossa,\ntoinen oli filosofian maisteri. Kun entuudestaan tiesin komeain\npaperien tekevän hyvän vaikutuksen, seurasi mukana alkuperäinen ja\nlatinankielinen maisterinvihkiäisissä annettu juhlallinen paperi.\n\nMutta toisin kävi! Maisteri ei läpäissyt. Syyksi ilmoitettiin pelko,\nettä hän saattaa olla liian suuri teoreetikko, mutta ehkä vaikutti\nratkaisuun myös puuttuva latinan taito!\n\nNiinpä sain tehtäväkseni ilmoittaa Ultunan agronoomille vaalista.\nTuskin olin sen tehnyt, kun sain Juvantehtaalta sähkösanoman eräältä\nmyöhästyneeltä hakijalta, joka ilmoitti olevansa tulossa minua\ntapaamaan.\n\nPian hän saapuikin ja huomasin heti hänen papereistaan, että tämä\nMustialan agronoomi oli kerrassaan löytö juuri Karjalassa käytettäväksi.\n\nMutta mitä tehdä? Paikka oli jo täytetty! Mutta koettaa sopi. Yksi\nsuomalainen maatalousmies lisää Karjalaan ei totisesti haittaisi.\nSähkötin Pavel Pavlovitshille ja ylistin ehdokastani minkä kykenin.\nPavel Pavlovitsh lienee ollut erinomaisella tuulella tahi sitten halusi\nhän parantaa välejään karjalaisten semstvovaltuutettujen parissa\nlaskettuaan menemään suomalaisen agronoomin. Oli miten oli. Sainpa vaan\nhäneltä näin kuuluvan suomenkielisen sähkösanoman:\n\nTerve! Antaa tulla vaan!\n\nJuvantehtaan agronoomi joutui Karjalaan ja peri sen työn, minkä siellä\ntoiset suomalaiset olivat alkaneet. Eikä hänestä tullut ainoastaan\nkihlakunnan agronoomi, vaan hän kohosi koko Aunuksessa sen työn\njohtoon, mikä kautta Venäjän oli pantava alulle Stolypinin maalain\npohjalla vuodelta 1910. Tämä laki taas tarkoitti itsenäisten tilojen\nmuodostamista kylän yhteismaista.\n\nLausuin Stolypinin nimen yleistä edistystä ja hyvinvointia tarkoittavan\nlain yhteydessä. Koska hänet meillä tunnetaan suurena Suomi-vihaajana,\nmainitsen sivumennen, että juuri Stolypinin kaltaiset valtiomiehet\ntarvitsevat asemansa lujittamiseksi tällaisia edesottamisia saadakseen\ntukea muille pyyteilleen, mitkä ovat vähemmän haluttuja.\n\nSuomalainen agronoomimme sai tehtäväkseen lain täytäntöönpanon ensin\nÄänisen rannoilla. Mutta pian laajeni hänen työmaansa koko Aunuksen\nkuvernementin käsittäväksi, mikä pohjoisessa rajoittuu osaksi Oulun\nlääniin saakka ja idässä Äänisen taakse kauas ohi Arkangelin rautatien\nsekä etelässä Laatokan kaakkoiskolkkaan.\n\nMutta olipa yksi kylä, missä uutta lakia ei tarvinnut soveltaa ja missä\nmaanomistus oli jo perinnöllistä laatua. Kylään liittyvä tarina on\nsiksi omituinen, että kerron sen tässä.\n\nT:n kylän asukkaat olivat kaikki aatelismiehiä. Tämän arvon sekä\nperintöoikeuden maahan oli heille antanut jokin Romanow-sukuinen\ntsaari, joka perintöruhtinaana maanpakoon ajettuna olisi asunut kylässä\nja myöhemmin näin palkinnut talonpoikia, jotka olivat häntä suojelleet.\nJuttu ei lienekään kokonaan historiallista pohjaa vailla. Aikoinaan\nolivat lähikylän talonpojat olleet heidän maaorjiaan ja jotkut\naateliskilvet ja -kirjat todistivat vielä heidän loistonsa kadonneilta\npäiviltä. Mutta turhaan sai etsiä heidän piirteistään, esiintymisestään\nja elintavoistaan jotakin aatelisleimaa. Päinvastoin oli heidän\nasemansa \"loistava\" — alapuolella tavallista talonpojan keskitasoa.\nKarjalaisia eivät he myös olleet, vaan karjalaisten lähinaapureja kyllä\njuuri kielirajalla.\n\nNäin oli kohtalon oikku, palataksemme uuteen maalakiin, asettanut\nsuomalaisen miehen laajoilla rajantakaisilla karjalaisilla alueilla\ntekemään työtä, minkä tulokset olisivat olleet arvaamattomat, jos työ\nolisi saanut rauhassa jatkua.\n\nSeitsemän vuotta kesti hänen oleskelunsa Äänisen rannoilla. Puolet\nsiitä oli suurten kärsimysten aikaa. Tapasin hänet, kun hänen viimein\noli onnistunut paeta kotimaahan. Tuosta tarmokkaasta, elinvoimaisesta\nmiehestä oli vain varjo jäljellä.\n\nMutta kun Karjalan historia kerran kirjoitetaan, mainitaan hänen\nnimensä silloin kuin kerrotaan, kuinka karjalaisissa heräsi harrastus\nammattimaiseen ja järkiperäiseen maanviljelykseen, minkä pohjana oli\noleva vapaan talonpojan perintöoikeus maahan sellaisena kuin se on\nSuomessa olemassa.\n\nUudenmaan suurimman järven rannalla syntynyttä ja Äänisen partailla\ntyössä heimolaisten eteen voimissaan murtunutta suomalaista agronoomia\nei enään ole olemassa. Hän on jättänyt tämän maailman. Hän on\nsäästynyt näkemästä ja kuulemasta, kuinka siellä, missä hän ponnisti\nvoimansa tehdäkseen karjalaisen talonpojan herraksi omalla konnullaan,\nkommunismin apostolit saarnaavat taas maanomistuksen yhteisyyttä. Mutta\nlukuisissa karjalaisissa kylissä ja kodeissa kunnioitetaan ja siunataan\nhänen muistoaan.\n\n\n\n\nPIETARINKATTILALAAKSO.\n\n\nMatkoillani Karjalassa kuulin paljon kansantarinoita, jotka eivät\nyleensä juuri koskaan olleet Pietari suuren aikoja vanhempia, mikäli ne\nkoskettelivat venäläisiä oloja. Vähitellen selveni minulle, että näiltä\najoilta alkaa varsinainen venäläinen vaikutus. Paikannimiä etupäässä\njohtonani käyttäen ryhdyin tätä ilmiötä tutkimaan ja yhä selvemmäksi\nkävi minulle venäläisen vaikutuksen pintapuolisuus Karjalassa.\n\nNiinpä eräänä kauniina kesäpäivänä lähdin liikkeelle asemapaikaltani\nÄänisen pohjoiskärjestä. Tällä kertaa en suunnannut kulkuani\nvarsinaisille karjalaisalueille, vaan koilliseen pitkin tietä, mikä\npäätyy Valkeaan mereen. Päämääränäni oli Pietarinkattilalaakso.\n\nMatkan varrella näin taas noita omituisia katoksia, missä puuristiin\nkiinnitetyt pyhät vaatepalat tuulessa lepattivat. Illan hämärässä\nhuomasin jonkin yksinäisen ihmisolennon askartelevan katoksen\nympärillä. Kyytimieheni arveli, että kyseessä tuskin oli tällä kertaa\npyhiinvaeltaja. Luultavasti oli lähikylästä jokin sairas laahautunut\ntuon paripeninkulmaisen taipaleen etsien parannusta taudilleen pyhällä\npaikalla, missä hän kiinnitti vaatepalasia uhrina pyhään ristiin. Niin\nsielun kuin ruumiin vammat täytyi täällä parantaa samalla tavalla,\nsillä paikkakunnalla ei ollut edes välskäriä, s.o. sairaalatoimissa\npalvelustaan suorittanutta entistä sotilasta.\n\nKun saavuimme erääseen kylään, oli siellä sairas, jota ei voitu\nparantaa, sillä hän ei uskonut uhreihin eikä pyhimyksiin. Hän oli kylän\nainoa luterilainen asukas. Odottaessani hevosta kievarin tuvassa,\nkeskusteltiin siellä, kuinka saataisiin kuolemaisillaan oleva hautaan,\nsillä luterilainen pappi asui kaukana Petroskoilla, eivätkä hänen\nmatkansa ulottuneet tänne asti. Viimein keksi valtion veronkantomies\noivan keinon. Koetetaan saada kuoleva nauttimaan ehtoollista\nkreikkalaisen tavan mukaan, niin koko juttu on selvä! Kruununmies oli\ntottunut verorästejä periessään toimimaan ripeästi ja jyrkästi. Niinpä\nhänestä myös siirtyminen uskosta toiseen oli vielä kuolinvuoteella\nkäden käänteessä järjestettävissä. En tiedä, mikä sairaan kohtaloksi\nlopulta koitui, sillä matkani jatkui edelleen.\n\nSaapuessamme Pietarinkattilalaaksoon oli kylä tyhjä. Kaikki olivat\ntyömaillaan. Ainoastaan kylänvanhin ja muutamia ikäloppuja lekotteli\npäivänpaisteessa penkillä tien varrella ja lapsilauma tepasteli\nedellisen päivän sateen jättämissä vesilammikoissa.\n\nItse kylänvanhin otti minut vastaan kädessään sauva, mikä merkitsi,\nettä hän toimi vuorostaan päivystäjänä, jonka tehtäviin m.m. kuului\nhuolehtia matkustajista ja myös kohteliaalla tavalla toimittaa heidät\nnopeasti edelleen kuluttamasta kylän niukkoja ruokavaroja. Helposti\nsaattoi sauva tömistä lattiaan naapurin luona, joka oli vastahakoinen\nantamaan hevosiaan käytettäväksi.\n\nKun tavanmukaiset tervehdykset oli vaihdettu, lausuu kylänvanhin:\nteetä, hevosia! Se merkitsi, että vieras kai jatkaa matkaansa ja haluaa\nodotellessa teen kera nauttia omia eväitään.\n\nMutta ukon kasvot kirkastuivat, kun selitin, että pysähdyn tänne, koska\nolin saapunut häntä tervehtimään. Hän antoi kyytimiehilleni merkin\npoistua ja kehoitti minua odottamaan hetken ulkona penkillä. \"Sisällä\ntuvassa on niin tukahuttavaa\", lausui hän ja poistui. Hetken kuluttua\nukko oli taas luonani mukanaan teekeittiö ja kori sekä vei minut kylän\ntakana sijaitsevalle metsäiselle kunnaalle, mistä oli laaja näköala.\nTee ja korissa ollut siikainen kalakukko maistuivat erinomaisesti.\nKeskustelimme ensin kylänvanhimman perheestä ja vuodentulosta. Sitten\njohdin keskustelun matkani tarkoitukseen.\n\n\"Onpa teillä merkillinen raja kylässänne. Mikä isojako on täällä ollut\nkäynnissä? Sehän on kuin valtakuntain raja, leveämpi kuin Suomen ja\nVenäjän välinen, mutta siitähän olemme muuten parin kolmen sadan\nvirstan päässä\", lausuin noustessani vähän jaloittelemaan. Edessäni\nnäinkin valtavan, luotisuoran, vanhan metsän halki juoksevan uran,\nminkä suunta piti suoraan päin pohjoista.\n\n\"Ei se myöskään mikään tie ole. Pettävätkö ehkä silmäni? Mitä tämä\nlopulta oikeastaan on\"? kysyin seuralaiseni puoleen kääntyen.\n\n\"Silmänne näkevät aivan oikein. Voimmehan paremmaksi vakuudeksi lähteä\nsinne pienelle kävelylle. Sehän on Karjalan raja, ei läntinen Suomea\nvastassa oleva, vaan itäinen, Venäjään rajoittuva. Vakuutan, että sitä\nmyöten on lyhin tie Valkealle merelle, mutta toisin paikoin se on kyllä\nsaattanut kasvaa umpeen\".\n\nNäin haasteli kylänvanhin. Huomasin kyllä, että hän laski leikkiä\nrajasta puhuessaan, mutta tarkoitti täyttä totta väittäessään uran\njatkuvan mereen saakka.\n\nLäksimme liikkeelle. Huomasin heti, että tässä oli kysymyksessä\nluonnonilmiö, mitä ihmiskädet olivat olleet mukana muodostamassa.\nVäylä kulki suoraan etelästä pohjoiseen ja oli Suomen ja Venäjän\nvälistä rajaa leveämpi, suunnilleen 30—40 m. Maa tuntui ylipäänsä\nolevan mineraalipitoista sekä hiekan ja soran sekaista. Ympäröivä\nmetsä näytti täysin koskemattomalta päättyen jyrkästi väylän reunaan.\nUra ulottui silmän kantamattomiin ja vain siellä ja täällä oli\nedessä jokin vaivaispetäjä. Maaperä oli ilmeisesti siksi kuivaa ja\nmineraalipitoista, että tuulen tuomat siemenet eivät ottaneet siinä\njuurtuakseen. Tien ohessa näin kiviröykkiön, ilmeisesti jonkin raunion,\nmistä pisti esiin reijätön, parin tuuman paksuinen metallipaasi, millä\nnähtävästi aikoinaan asumuksen keittoastiat olivat seisseet.\n\nHiljalleen, äänettöminä vaelsimme ajatuksissamme ja päädyimme lopuksi\nlähtöpaikkaamme. Kun teekeittiö oli taas saatu porisemaan, alkoivat sen\nääressä ukon kielen kantimet vähitellen irtaantua.\n\nSain taas kuulla noita sukupolvesta toiseen kansan suussa säilyviä\ntarinoita, jotka usein saattavat liikkua historiallisten tapausten\npiirissä ja välistä säilyttää yhtä ja toista arvokastakin, varsinkin\njos niistä on tallella jotain silminnähtäviä muistomerkkejä.\n\nNäin kertoi minulle kauniina kesäpäivänä teekeittiön ääressä\nPietarinkattilalaakson kylänvanhin, katkonaisesti ja aiheesta toiseen\npoiketen:\n\n\"Maailmassa on kaksi tasankomaata. Istumme toisen keskuksessa. Sen nimi\noli ennen Alanne, sitten sitä kutsuttiin Olanne, mistä viimein tuli\nOlonets ja Aunus. Toinen on jossain takaliston takana, missä Äänisen\nreitti päättyy\".\n\nSain selville, että \"toinen tasankomaa\" tarkoitti Hollantia ja\n\"takalisto\" Tanskaa. Ukko paha! Sinusta oli Äänisen reitti Itämeren\nvetten keskus. Itämeren rannoilla kyllä tiedetään, että merestä voidaan\nvesitse päästä aina Äänisen perukoille, joita pidetään takalistona.\nMutta sinä ukkoseni asetat Tanskan ja Hollannin hallitsijat takalistoon\nja asut itse keskuksessa! Sopihan se hyvin sinun arvollesi venäläisen\nkylän vanhimpana tällä alueella, missä sinun kyläsi edusti venäläisen\nasutuksen etujoukkoja, sillä edessäsi aukeavan valtavan väylän\nlänsipuolella alkoi ennen pitkää karjalainen asutus. Ukko jatkoi.\n\n\"Pietari kulki kerran tästä matkalla Arkangeliin ja vieraili\nkotitalossani esivanhempieni luona. Hän oli kertonut tuosta toisesta\ntasankomaasta maailman äärillä ja luvannut sieltä tuottaa karjaa tänne.\nKutsumme sitä nyt Holmogorin karjaksi. Sitten oli tsaari komentanut\nmiehensä avaamaan vesiväylää Valkeasta merestä Ääniseen, mutta\nhuomannutkin, että laivat eivät voisi sitä myöten purjehtia, se kun\nolisi liian ahdas, vaikka väylän avaamiseksi ei olisi tarvinnutkaan\nkaivaa kovaan maahan kuin muutaman virstan pituinen kanava\".\n\nNyt muuttui ukko hyvin miettiväiseksi ja jatkoi varsin epävarmana:\n\n\"Pietari mahtoi olla hyvin vanha tullessaan tsaariksi. Isäni\nkertoi, että maailman alusta ei vielä ollut pitkälti, eikä täällä\ntiedetty, milloin Kristus oli syntynyt, kun Pietari kävi ensi kerran\npaikkakunnalla. Mutta eihän Pietari mikään tavallinen mies ollutkaan.\nHän kai oli venäläisille sama kuin karjalaisille Väinämöinen, josta ei\nkoskaan puhuta muuta kuin vanhana. Ja jos hän ei nyt ihan Väinämöinen\nollut, oli hän ainakin kuin Ilmarinen\".\n\nTässä vilkaisi ukko minuun hyvin epätietoisena. Nyökäytin vain\npäätäni merkiksi, että olin kaikki hyvin ymmärtänyt. Ja miksikä en\nolisi ymmärtänyt, kun kerran tiesin, että Pietari toi Venäjälle uuden\najanlaskun, mikä perustui Kristuksen syntymään, sekä poisti entisen,\njossa vuodet laskettiin maailman luomisesta. Kertojani siirtyi nyt\ntoiseen tarinaan.\n\n\"Pietarin aikana oli tässä läheisyydessä vanhauskoisten luostari ja\nniin rikas, että se laski liikkeelle omia kultarahoja sekä harjoitti\nkauppaa Sungun markkinoilla, mitkä vetivät vertoja Nishni-Novgorodin\nsuurille markkinoille\".\n\nUkko ei osannut selittää, mikä oli Sungun mahdin lopettanut. Mistäpä\nhän olisi tiennyt, että Arkangelin rata lamautti nuo Äänisen\njättiläismarkkinat, joille saapuvien rekijonot luikertelivat useiden\nvirstain pituisina vöinä aina uunna vuonna Äänisjärven pitkien lahtien\njäillä.\n\n\"Kun Pietari sai kuulla metsään kätkeytyneestä suuresta\nluostariyhdyskunnasta, määräsi hän sen hävitettäväksi. Rukouksista\nei lähtenyt apua. Tsaari oli järkkymätön. Silloin lähti nunnien —\nluostareita oli kaksi — abbedissa tapaamaan Pietaria, joka puuhaili\nkanavarakennuksella, minkä piti yhdistää Äänisjärvi Valkeaanmereen.\nMitä silloin tapahtui, ei tiedetä, mutta luostarit jäivät rauhaan. Ne\nhävisivät vasta minun nuoruudessani. Kerrotaan tosin niinkin, että\ntsaari olisi aikeistaan luopunut, kun hän kuuli, että luostarin pellot\nolivat ojitetut, niinkuin Pietari olisi pelännyt ojia\"!\n\nTämä selitys huvitti ja nauratti ukkoa, sillä hän ymmärsi sen omalla\ntavallaan, vaikka selitys saattoi olla ihan oikea. Pietarihan ei\nsuosinut luostareita, niiden asukkaiden toimettoman elämän takia.\nEhkä juuri nämä luostariyhdyskunnan hyvin hoidetut pellot tekivät\nsen olemassaolon tsaarin silmissä oikeutetuksi, vaikka sen asukkaat\nolivatkin vihattuja ja vainottuja vanhauskoisia. Tosiasia joka\ntapauksessa on, että nämät luostarit hävisivät vasta viime vuosisadan\npuolivälissä.\n\nLuulin ja pelkäsin, että ukon tarinat olivat jo lopussa. Katselin\nyhä uudestaan ja uudestaan edessäni aukeavaa merkillistä\nPietarinkattilalaaksoa. Siitä juuri halusin tietoja. Kertojani arvasi\najatukseni ja ryhtyi siitä puhumaan.\n\n\"Katselette herkeämättä tuota tietä. Sekin on Pietarin hakkauttama.\nEnsin hän rakensi Valkeanmeren rannalle suuren laivaston, mikä\nsitten tätä avattua uraa myöten hevos- ja miesvoimalla kuletettiin\nÄänisjärveen, vaikka paljonhan siinä oli luonnon vesiväylääkin välillä.\nÄänisestä se purjehti vielä suurempaan järveen ja sieltä isoon mereen,\nmissä se hävitti vihollisten laivastot. Silloin tuli teidän maastanne\nosa Venäjää\".\n\nSiihen loppuivat ukon tarinat. Mitään vastaväitteitä en tietysti\ntehnyt. Olin taas kuullut noita kertomuksia, joita rahvaan miehilläkin\non runsaasti Pietari suuren ajasta. Entistä selvemmin taas käsitin,\nettä tuon merkillisen miehen toimet eivät ole ainoastaan ratkaisevasti\nvaikuttaneet oman isänmaani kohtaloon, vaan myös vetäneet rajantakaiset\nkarjalaiset venäläisen vaikutuspiirin entistä kiinteämpään yhteyteen.\n\nEn silloin tiennyt, että vastavaikutus oli niin lähellä. Minun jälkeeni\nkylään eksynyt ensimäinen vieras kulkija toi sen asukkaille jo tiedon\nmaailmansodan syttymisestä.\n\n\n\n"]