Ruijan äärimmäisillä saarilla

RUIJAN ÄÄRIMMÄISILLÄ SAARILLA

Kirj.

Samuli Paulaharju

Porvoo • Helsinki Werner Söderström Osakeyhtiö 1935.

SISÄLLYS:

Jäämeren saarille Tunturissa Lintuvalta Savu saarella palaa Lappalaisia Inga Paakivuonon kuningas Moseija Tunes Kappa Kamöyvär Krikannokalla Oppanan soutajia Merta soutamassa Runoa, tarua ja taikaa Pohjoisin kristittyjen seura Outoja sanoja Paikannimiä

JÄÄMEREN SAARILLE

Ollaan Ruijanmerellä.

Laiva puskettaa kohti pohjoisia saaria. Suurelta aavalta vyöryvä viheriäharjainen jonka keikuttaa laivaa, edessä aavan laidalla sinertävät kaukasaarten kalliot, ja takana komottavat jylhät pahtarannat täyttäen melkein kokonaan taivaanrannan. Harmaat pilvet repalehtavat yli korkean avaruuden laahaten ylhäisimpiä tuntureita, ja valkoiset lokit lentelevät kirkuen laivan perässä...

Vain lännen alla ja luoteisessa aukeaa rannaton aapa.

Tämä on suurta Ruijaa, vanhaa ylpeää Ruijaa, jota kautta Suomen on paljon mainittu, mainittu jo ikivanhoista ajoista asti. On mainittu peläten ja kauhtuen.

Tänne jo ennenvanhaiset noidat manasivat kamalimpia kipuja, rumia ruttotautejakin,

    »Rutjankoskehen kovahan,
    kinahmehen kauheahan,
    ryöppähän röhisevähän,
    meren Rutjan partahalle,
    äärettömän äprähälle.»

Täällä noidat ja velhot ajelivat tuulispuskissa ja lentää vohkivat noitakyydillä halki ilmojen ja taas öisin ampua piukahduttelivat tulisia nuoliaan, niin että ilma vinkui.

Ruija oli kolo paikka. Se peloitti, mutta se myös houkutteli. Sillä oli suuressa kolkkoudessaan ja kaameudessaan — jotakin, joka saattoi voittaa pahimmankin pelätyksen.

Ruijan pimeille perille veti monen polku.

Ja tänne »kinahmehen kauheahan, meren Rutjan partahalle» palas vieläkin matkamiestä vetää...

Jopa kaikkein kaukaisimmille äärille.

Sillä ken tahtoo oppia tuntemaan vanhaa Ruijaa, kaikkein perimmäisintä maanäärtä, missä ei kasva puu jumalanluoma, missä rannaton aapa ajaa valtavia vesivuoria tunturivuoria vastaan, niin että kalliot kumahtelevat, missä usein harmaa konto kattaa maan, mutta harvoin paistaa jumalanpäivä —, hän ruukaltokoon Ruijan äärimmäisille saarille.

Vasta siellä Ruijanranta on oikeaa Jäämeren rantamaata.

Ja sinne laiva mennä jyskyttää. Jonka ajaa toistaan yli aavan ulapan, vyöryen verkalleen merenmittaisena valtavana vesiköyrynä. Äänetönnä se tulee ja menee, ja toinen taivaltaa heti kintereillä yhtä äänetönnä ja salaperäisenä. Suuri laiva laskettelee tasaista tahtiaan keikkuen jongalta jongalle, ja sinertävät saarenkalliot kohoavat yhä korkeammiksi sekä sitä mukaa tummenevat. Ne nousevat aavasta kuin vanhan vuorelaisen jylhät linnat, pahtaseinät komottavat peloittavan mustina, tornienkeilat työntyvät terävinä ylös, ja pitkin rantoja on valtavia kiviröykkiöitä kuin vanhoja linnanraunioita. Äkäiset vuorenäijät lienevät täällä joskus vihapäissään myllertäneet, riehuneet keskenään ja julmia paasia paiskoen hävittäneet toistensa asuinpaikkoja — vai olisivatko he hurjina iloiten temmeltäneet toistensa kanssa taikka villeinä kisailleet aapakummituisten kera?

Mutta ihmisten käsitekoja kallioröykkiöt eivät ole.

Laiva lähestyy saarta, kiertää korkean pahtaseinän ja puskeutuu pieneen vuonoon, jonka pohjasta kumottaa ihmisten asumuksia. Kalamiesten kaukainen kylä siellä on merenrannalla, pieniä turvekattoisia taloja koko rykelmä pitkin rantaa ja rantamutkaa. Etempää kallion rinteeltä katselee vielä muutamainen pikku mökki, ja syrjässä niemennokassa on jokin turvekömmänä kuin mikähän jänkäpounu, maahiaisen pesä, musta suuaukko ammollaan ja ainoa silmä salakavalana katsoa tiirottaen. Mutta aivan rannassa vilkkuu komea valkoinen talo, kylän paras, kauppamiehen koti, ja sen vierestä komottavat isännän isot, punaiset kala-aitat, joiden pääseinässä on ovia oven päällä kaksin kolmin kerroin. Mahtavin levein katoin, satajalkaisina ne, aaparannan kummitukset, seisoa kojottavat hieruan laidassa, ja satajalkaisena niiden vieressä laituri, vanha möljä, kurottelee kohti aapaa. Raskain suolaisin vesin meri toisin vuoroin pesee ja huuhtoo sen sataisia jalkoja ja taas toisin heittää ne kuivilleen. Pitkin rantaa, siellä täällä, ja korkeilla rinteilläkin, on pitkät rivit kalajällejä, kuivausorsia, joissa merikalaa riippuu vieri vierin, orsi orren vieressä.

Mutta aivan kylän takana kohoaa korkea synkkä pahta, kohta päälle kaatuakseen. Ja kallioseinän korkeilla vierillä, kylän ja kaikkien yläpuolilla kiipeilevät valkoiset keiturit...

Laiva laskee pitkän möyrästyksen, ja rantatunturit vastaavat kahta puolta, törähtävät kerran, toisen, kolmannen, törähtävät monta kertaa, niin että vuono kaikuu pitkänä möyrynä. Vanhat vuorelaiset vielä elävät tuntureissa, huuvaavat sieltä ja vastailevat vaeltajien huutoihin.

Kohta soutaa vuonolle iso vene harvakseen pitkillä airoilla vengotellen, ja väkeä on aluksessa koko joukko. Soutaa lipottelee monta pientä purtiloa kaksin kolmin hengin, soutaa kiskaltaa joku yksinäinenkin venemies. Ja laivaa kohden kaikki rientävät. Siinä vuononselällä, kylän alla, tunturien silmäin alla, tapahtuu merellinen kanssakäyminen, tavarain, postin ja matkamiesten vaihto. Isovene laskettaa laivan viereen, laivan kylkiaukon kautta kuljetaan sekä ulos että sisälle, ja nostokurki kitisten, kolisten ja hyrräten pudottaa veneeseen tavarapanoksen toisensa perästä. Pikku veneet pyörivät ympärillä, ja hekin saavat osansa, kuka matkamiehen, kuka mitäkin. Kaikkein tärkein on kyllä isonveneen postimies, joka laukkuineen arvokkaana astelee laivan postimiehen kopperoon, palaten sieltä vielä arvokkaampana laukku täynnä ison maailman viisautta, asioita ja viestejä. Niitä kaukainen kylä odottaa.

Mutta monet ovat soutaneet ilman aikojaan aikansa kuluksi katsomaan merellistä vaellusta. Pikku mökkien sikiötkin ja jänkäpounun perilliset maahiaiskömmänästä häkläävät muiden mukana yhtä tärkeinä kuin kuka tahansa. Nenä vain tahtoo vuotaa niinkuin veneromiskokin, niin että on työ molempia hoidella, paksun villatikkurin helmat hedelmöitsevät, ja housut repajavat yhden kantimen varassa.

Pieni kaukasaaren kylä on taas saanut terveiset suuresta maailmasta. Tyytyväisinä lähdetään kiskomaan rantaa kohden. Isovene postimiehineen menee, että kokka kohisee. Laulaen meren parkitsemat aapakarhut harvakseen kiskovat pitkillä airoilla, neljin, viisin miehin, kukin omassa airossaan. Laulaen nuoret, joutilaat merensoutajat istuvat tavarakasoilla taikka seisovat peräpuolessa käsikauloin tyttärien kanssa. Hypähdellen laukkoo vene kohti kotimöljää, ja pikku veneet tulla vikeltävät perässä. Maahiaispesän perillisetkin riekkuvat purtilossaan, kuka airoja kiskoen, kuka puolilapaisella melalla hoseltaen, kuka vanhalla auskarilla ammentaen liikoja vesiä mereen. Housujen rikkinäiset takamukset vain häilähtelevät ja irvistelevät isäntänsä puolesta maailman turhuudelle.

Jokainen ohjaa omaan rantaansa, mutta isovene laukkoo kauppamiehen laituriin, suuren möljän satajalkaiseen suojaan. Tyytyväisinä kaahivat merensoutajat ylös märkiä korkeita portaita, jotka hieruasta ja meren elämästä kohottavat uliin yläpuolelle, ihmisten ilmoille.

Laiva on kääntänyt keulansa merelle ja menee jo kaukana vuononsuulla jättäen pitkän savuhaituvan ilmaan ajelemaan. Vuonosta päästyään laiva taas tekee pitkän kierron pahtaniemen ympäritse ja ohjaa kulkunsa toiseen kalamiesten rantakylään. Pieniä kalastajakyliä, fiskevääriä, on ympäri saarta miltei joka vuonon perukassa. Siellä ne korkean pahtaniemen kainalokuopassa, turvassa meren tuulilta yksinään kyhjöttävät. Vain laivat käyvät niitä silloin tällöin tervehtimässä.

Näin hyvillä säiliä. Mutta kun harmaa konto kahmaisee syliinsä koko saarikunnan ja kylmänä kosteana henkenä asuu aavalla, laivan täytyy seisahtua selälle ulvomaan ja odottelemaan meren aukenemista. Siellä se harmaassa läpinäkymättömässä usmassa makaa ja möyrästää kuin murkuisen aapamaailman kummajainen — saa maata ja möyrästellä joskus vuorokausin...

Eikä näy muuta kuin harmaata kosteaa kontoa sekä sen sisässä suuri, ulvova meritrolli.

Mutta kun sattuu myrsky, oikea merellinen, tunturimaailman stormi, joka repii kattoja, hajoittaa huoneita ja paiskoo veneitä ylösalaisin, saa saarille vaeltaja keikkua ulapalla sekä pitkin että poikin. Viheriäharjaiset vesivuoret ryntäävät pauhaten laivan kimppuun, heitellen sitä ylös ja alas ja pärskähdytellen meriä yli kannen. Eikä kaikilla ilmoilla laiva saata ajaa joka haminaan, sen täytyy laskea ohitse vain.

Ja rantakylä saa kallioiltaan kauhtuen katsoa, kuinka merenkävijä aavalla kamppailee aaltojen kanssa, milloin kadoten karjaspäiden syvään kuiluun, milloin keikkuen vesiköyryjen korkeimmalla harjalla, nousten väliin niin hurjaan syöksyyn, että potkuri hyrrää ilmassa tyhjiltään.

Rannalta katsojat siunailevat ja luulevat joka hetki aavalla ajelijan katoavan meren kuoltuihin. Katoaa se kyllä montakin kertaa, niin ettei näy merkkiäkään, mutta yhä uudestaan se syöksähtää ylös syvyyksistä ja keikkuu ja puskee entistä hurjemmin...

Sydäntalvella, synkkänä kaamosaikana, jolloin päivää ei nähdä viikkomääriin, viettävät kaukasaaret pitkää yötä, ja saarien kävijä saa haamuilla pimeässä. Jääiljanteessa, valkoiseen kuuraan verhottuna puhkuu laiva silloin raskaasti pitkin öistä aapaa,

    »Hyytä hynkäre sylissä,
    jäätä jänkkä kainalossa,
    jäinen vyöhyt vyölle vyötty,
    kaljamessa kaikki paikat.»

Jäätymätöntä Jäämerta, pakkasen panemattomia mustia kuohuja jäinen kyöpeli pimeässä mennä tohistaa röhkien ja ähkien, puhaltaen mustaa savua mustaan yöhön, toinen silmä palaen punaisena, toinen viheriäisenä kiiluen...

Tai vaan valkeat vain toisin vuoroin roihahtavat liekitsemään pimeään pohjoiseen, lehahtavat kautta korkean avaruuden valtavina paloina ja puhaltavat kaameaa kajoaan yli mustan ulapan. Öinen laiva ruukaltaa keikkuen kummittelevassa pohjanpalossa, joka häilyy ympäri taivasta ja ympäri merta, ajelee äänetönnä sinne ja tänne, ja sitten taas äkkiä paiskautuu sähähtäen alas läikkyvään aapaan...

Ja pimeiltä rannoilta kiiluvat punaiset merkkilyhdyt kuin peikkojen vaanivat silmät.

TUNTURISSA

Jo kauas aavalle näkyvät kaukasaarten tunturit. Talvella ne ylt'yleensâ on verhottu valkoisiin, parhaana kesänäkin niiden rotkot ja harjat loistavat lumiläikkäisinä. Ollaanhan pohjoisen äärimmäisillä porteilla, Nortto-Norjassa, jossa napatuuli huokuu kaalona ja puhaltaa vilua ilmaan, niin ettei talven lumi ennätä loppuun sulaa, vaikka tunturit eivät kovin ylettömiä olekaan. Makreijan korkeimmat köyryt kohoavat viidennellesadalle metrille, Hjelmsöijan lähentelevät neljääsataa, ja neljännelle nousevat muutamat Ingan ja Rolvsöijan harjat.

Monesti sattuu, jopa aivan mettumaarin veräjillä, jolloin etelässä jo pihlaja rakentelee juhannuskukkia, ja tuomi surullisena muistelee kadonneita tuoksuvia kesänkoreitaan, että täällä maanäärillä paukahtaa maan- ja taivaantäyteinen lumenpurku. Meri möyryää mustana, mutta maalla, tuntureissa ja taivaalla riehuu valkoinen myllerrys, suuren talven riehakas pikkusikiö, joka materiäijiään kuvatellen paiskaa vasta paljastuneen, vihannoimaan valmistuneen maan valkoiseksi ja tunturit täyteen talveen.

Kiipeät tunturiin, kun lumiryöppy on vaistonnut ja maa taas avannut kasvonsa, nouset korkeimmille harjoille, ja saat katsella yli äärimmäisen maailman. Suuri, valkoinen äänettömyys asuu ympärilläsi, suuret hartaat hiljaisuuden verhot, kuin kuolemanliinat, on vedetty maanäärestä toiseen. Tunturit tunturien takana nukkuvat valkoisessa rauhassaan, niin myös notkot ja laaksot. Vain korkeat pahtaseinät ja synkät kuilut sekä tummat tunturilompolot katselevat mustin kasvoin.

Vaeltaa päivä yli valkoisen maan. Häikäisevän kirkkaiksi ihastuvat korkeat harjat, ja ylhäiset keilat kimmeltävät kuin taivaan portit, mutta varjoisille vierille on laskettu keveä, sininen verho.

Ihana, harras talvinen hetki kesän porteilla, maan pohjoisilla porteilla.

Mutta kauan ei talvenpoika saa täälläkään, ikivanhojen valtamaittensa vierillä vaeltaa maatjalassa. Tulee kohta taas suvenhenki, tulee merellinen västätuuli ja ajaa myöhäsyntyisen talvensikiön pohjoiseen aapaan.

Hiljaista on tunturissa parhaana kesäpäivänäkin, ja suuri maa on autio ja tyhjä. Ei hakopuu kasva, eikä nouse lehtipuukaan. Harmaata jumalanluomaa kalliota vain, yhä samaa äänetöntä tunturiharmaata niin pitkälle kuin silmä ulottuu ja saari valtaa kestää, Makreijalla kolmin penikulmin. Laakeiden kallioselkien välissä vain leveitä notkelmia, ynnä toisin vuoroin jyrkkiä kuruja, syviä kuiluja sekä syöksyjä, toisin vuoroin yksinäisiä kirkkaita tunturijärviä ja tummia lompoloita, sitten taas siellä täällä lumikenttien valkoisia mattoja.

On koko tunturiseutu melkein kuin samassa luomisen ajan alkutilassa, jolloin maa oli vasta noussut merien mustista syvyyksistä, ja vain Jumalan Henki eli, liikkui ja loi...

Sama suuri Jumalan Henki yhä vieläkin täällä elää, liikkuu ja luo.

Pimeästä Norttoperästä ja avarasta Öystästä monesti ryntää ilmojen ylpeä Henki yli maiden, yli tunturien, repien ja riepoittaen ja armotta murtaen maahan jokaisen, ken uskaltaa pyrkiä ylhäisiin, pyhiin korkeuksiin. Näinpä ovatkin korkeimmat tunturiharjat aivan alastonta kivirakkaa — mutta ei suinkaan kuollutta eikä elotonta. Täällä asuu aina ilmojen Henki väliin huokuen hiljaisena hyminänä kuin Herra tullessaan Eliaan luokse, väliin riehuen hirmuisena kuin Siinain vuoren Jumala, polttaen ja hävittäen kuin tuli ja vaeltaen niin, että vuoret vapisevat. Ja Pakkanen, Norttoperän vanha valkoinen materiäijä, on ylhäisten tunturien väärtinä monesti parhaanakin kesänä. Öisin hän istuu korkeimmalla keilalla huokuen harmaita haikuja, päiväksi hän piiloutuu tunturien jäisiin kinoksiin.

Mutta suojapuolilla ja hiukan alempana jo pieni jäkälä, kiventiira, etsii asuinsijansa. Pienen pieni, kuiva ja kurttuinen hän on, mutta pikkuruinen elämänkipinä hänessä silti hehkuu, ja se panee hänet itsepintaisesti tarrautumaan kiinni kovaan kamaraan ja taistelemaan olemassa olostaan. Ei voi sanoa, että hän nostaisi päätään. Sitä ei näillä korkeuksilla tehdä — painaudutaan vain mahdollisimman matalaksi ja huomaamattomaksi sekä ollaan kiitollisia, että saadaan olla. Elämä on pienelle, harmaankellertävälle kiventiirallekin rakasta, vaikka se onkin alituista taistelua kurjasta henkirievusta ja kolkosta kotikamarasta. Hänenkin vain pitää — ei juuri kasvaa, mutta lisääntyä ja verhota alastoman tunturin kivirakkojen piiloisia vieriä. Jumalan väkevä kipinä asuu hänenkin kurjanpienessä sisikunnassaan.

Jo alempana lakealla rinteellä, johon eivät kaikkein pahimmat tuulenvinkeet osu, vihertää sammal. Ja se on aikojen kuluessa kasvaen ja kuollen, kasvaen ja kuollen ja mullaksi muuttuen valmistanut kovaa tunturiperää, niin että muutkin, joissa elävä henki on, kukkivat yrtitkin jo saavat olosijan ja ravinnon sekä muut elämisen tarpeet.

Näinpä täällä parin-, kolmensadan metrin korkeudessa voidaan tavata laaja valkoinen kenttä. Se on lapinvuokkojen suuri seura, josta sadat, tuhannet tunturisilmät katselevat kirkkaina tähtinä. Koko rinne aivan ilosta hohtaa, ja valkoinen kukka loistaa kuin ainakin pyhien korkeuksien ihana ilmestys. Puhtaanvalkoisena hän huojuu matalassa varressaan, ja ympärillä on suuri, harmaa tunturinselkä.

On täällä samoilla ylätanhuvilla toinenkin valkoinen seura, pienten uuvanain suuri yhteys. Tuhannen tuhannet pikkuruiset kukkarievut ovat liittyneet käsikauloin, juuret juuriin kaaristaen, yhteistoimiin — ja harmaat karut kalliot on saatu ihanasti kukoistamaan...

Tuolla taas suuri, kivinen rinta on verhottu sinipunertavalla matolla. Siinä on tunturien elävä, värikäs kenttä, joko sielikköjen satatuhantinen joukkokunta taikka sinirikkojen suuri seura. Tuolla nostaa päätään pienivartinen piippo, tuolta katselee lapinkuusio, tuolla on pussikämmekän koti, tuolla tunturipunakon asuinpaikka, tuolla on valkeakukkainen kuirimo, ruijalaisen könttyriruoho, tuolla valkoisella villalla verhottu sininen yökönlehti, emäntäin vanha piimäruoho, tuolla suokukka ja sianmarja, tuolla kaunis punertavakukkainen jääleinikkö...

Ja vaivainen vaivaiskoivu matelee alamielisenä pitkin kivistä kamaraa.

Tuttuja ja tutunnäköisiä ovat useimmat kasvit, kukat ja ruohot. Ne ovatkin melkein järjestään etelässä elävien sukulaistensa pohjoisia serkkuja, sisarpuolia ja nepukoita — alppinoja, subalppinoja ja lapponioita, polariksia ja arktikuksia, boreoita ja hyperboreoita. Ja kaikki ovat kautta sukujen matalajalkaista väkeä niinkuin muutkin napaseutujen kansat.

    »Vapise, maa, Herran kasvojen edessä,
    joka muuttaa kallion vesilammikoksi,
    vesilähteeksi kovan kiven...»

Niinkuin ennen muinoin Siinainkorvessa, niin täälläkin kova kallio muuttuu vesilammikoksi.

Kahden korkean lakiköyryn välisessä notkelmassa kimaltelee kirkas kaltio, tunturin yksinäinen silmä, joka kummastellen katsoo ja kuvastelee korkeaa taivasta sekä sen mukaan elää mielialoissaan, vaihdellen toivottomuuden mustasta yöstä toivon kirkkaaseen sineen.

Mutta yksinäisen tunturisilmän vierille ovat kerääntyneet heleänviheriäiset vesisammalet sekä pienet sarat, vihvilät, nurmikat ja tähkiöt. Ne viettävät siinä ylhäisen kaltion ääressä hiljaista hartautta, toiset kahlaten, kylpien ja kuvastellen viileässä elämän vedessä, toiset tuonnempaa katsoen ja kurotellen.

Kaltio on tunturin pyhä ja elävä vesi. Sen kirkas pohja alituisesti liikkuu ja sykähtelee, pienet hiekka jyväset värisevät, ja viheliäinen sammal vavahtelee... Maanalaiset, tunturiin piiloutuneet haltiat siellä jossakin liikehtivät ja huokuvat ulos hopeaista saivovettä.

Kohisten lähtee pyhä saivovesi porras portaalta hypähtelemään alas pitkin tunturikurun pitkää myötälettä. Ja puron varsilla, virvoittavan veden ääressä, ovat sadat pajupensaat ja vaivaiskoivut saaneet mieluisimman asuinpaikan.

»Paju puita ensimmäinen», oli jo vanhojen viisautta. Paju ja vaivaiskoivu ovatkin tunturin ja koko saarikunnan parasta »puuta». Muutamat pajut jaksavat toiselle kyynärälle, mutta pienen vaivaispajun voimat uupuvat jo pariin tuumaan, ja moni pajuparka on saanut täällä pakkasenpihoilla paneutua lämpöisiin sarkoihin sekä valkoisiin villaturkkeihin.

Mutta koivu, komea mettumaaripuumme, ei ole kaukasaarten tunturipuita eikä muitakaan kasvatteja. Jostakin suojaisesta kurusta joskus sattumalta käsität ja säälien katselet pientä, tutunnäköistä oliota: kyynäränpituinen puolikuollut koivuriepu matelemassa alastonta kalliota. Luotuna valkeakylkiseksi jumalanpuuksi, ja kumminkin täytyy ruskeana käppyränä koukerrella maanvaivaisena!

On tunturintyvillä, jossakin vuononpohjassa pieni pihlajainen, on jossakin pikkuruinen haapa, mutta puiksi ne eivät jaksa yletä. Pahariepu kataja on sydämyksissään kaahinut tunturiin, mutta armoton luonto on hänetkin taamonut ja opettanut: ole niin pahansisuinen kuin olet, mutta matele maata pitkin!

Sillä ylhäisissä tuntureissa ei eletä matalan maan tavalla.

Kaikkein vähimmin ollaan arkisella maakamaralla silloin, kun Herran voima ajelee pitkin tuntureita, kun musta pilvenpatsas käy ylitse maailmanharjan ja viileskellyt tulikielet sävähtelevät taivaan ja maan välillä. On silloin kaksi suurta valtaa vastakkain — ikuinen Tunturi, maan valtavin, sekä vanha Pitkäinen, taivaan väkevin... Mutta kun Pitkäinen mustista pilvenköyryistään oikein iskee ja jymähdyttelee, niin vavahtelevat, vavahtelevat suurimmankin tunturin iankaikkiset perustukset. On kuin kokonaisia vuoria vyöryteltäisiin pitkin maata ja taivasta.

    »Ne pakenivat nuhtelusi alta,
    Sinun jylinätäsi ne juoksivat pakoon...»

Ja ihmisparka, tuntureihin harhautunut, tuntee silloin itsensä entistään pienemmäksi.

Ei vaelleta silloinkaan alhaisen maakamaran tavalla, kun paksut kontopilvet ruukaltavat yli tunturien. Öystä niitä ajelee, raskaina ja harmaina, kylminä ja kosteina ne tulevat aavalta mereltä. Ne laahautuvat pitkin autiota ylämaata, ja kohta koko tunturimaa on laskettu vanhojen satujen hämärään. Tunturien kaikki peikot, kaikki kummituiset ovat lähteneet jutamaan. Suuret hallavat haamut vaeltavat vyöryen köyryltä köyrylle, ja kaameat kalmaa uhoavat manalanhenget mennä tohistavat pitkin ahdasta kuilua. Korkeat pahtaseinät komottavat usmasta mustina tuonelanportteina, ja harmaat sarvipäiset riettaat taajovat ja riehuvat kiviröykkiöillä sekä ryntäävät puhkuen mustia portteja vastaan. Suuret lumiläikät kumottavat tunturinkyljillä kaameina kuolemanverhoina häilyen ja kadoten ja taas paiskautuen seinälle...

Ja ihmisriepu vaeltaa kuin Manalan esikartanoissa.

Mutta heti kun päivä pääsee puhaltamaan valoa jostakin pilvenraosta, manalanhenget kalpenevat ja kyyristyvät matalina kuiluihinsa, ja riettaan kuvahaiset ruukaltavat pimeisiin piiloihin.

Katsoo jumalanpäivä kauemmin. Ja kohta pitkin tunturien ylhäistä selkää mennä laukottaa taivaan valkoinen solakansa. Orhitten harjat hulmuavat, ja hehkuvat höyryt pärskyvät niiden sieraimista, tuliset kilvet, sotakirveet ja rautalakit välkkyvät, ja vaunujenpyörät hyrräävät. Valkoiset umupollut vain jäävät jälkiä juovattelemaan.

Tunturien Suuri Valtias siinä joukkoineen vaeltaa pilvenpatsaana...

Jumalanpäivä katsoo korkealta, ja Manalan mustat kyöpelit saavat tunturikuruistaan tuijottaa silmänsä sokeiksi.

Kohta on koko maailma taas suuri ja ihana, ja ylhäiset autiot tunturit Jumalan pyhiä maita. Edessä on avara, kirkas aapa, joka ulottuu pohjoisnavalle asti, takana ylpeät tunturit, jotka valkoisin harjoin kohoavat taivaan sinisille porteille...

Tunturissa asutaan korkealla, ilmojen avaroilla sinisillä tanhuvilla. Siellä kuolevainenkin saa maallisilla silmillään katsella Jumalan suurta ylpeää maailmaa äärestä toiseen, sinisestä taivaanpielestä toiseen siniseen pieleen.

Ja kattona on vielä korkeampi, kirkas sininen avaruus, jota valkoiset pilvet vaeltavat...

    »Toinen kirkkaus on taivaallisilta
    ja toinen maallisilla,
    toinen kirkkaus on auringolla
    ja toinen kirkkaus kuulla...»

Tuntureissa on heidän oma kirkkautensa. Toinen kirkkaus on Jumalan korkeana päivänä ja toinen Herran ihmeellisenä kesäyönä.

Nouset heinäkuun yöttömänä yönä kylän takaiseen korkeaan tunturiin, koska laskematon päivä katselee pohjoiselta vuonon takaa. Ylhäältä, yli tunturin päivä katsoo, tumman tunturin harja hehkuu palavana, ja poikki vuonon on rakennettu kultainen silta kohti iankaikkista päivää. Hiljainen jonka ajelee pitkin vuonoa, ja kultalangoista kudottu silta keikkuu välkkyen sen harjoilla. Lumiset tunturikumurat punoittavat, lapinvuokkojen valkoinen kenttä lepää lämpöisessä punerruksessa, ja kaukaiset huiput, harjat ja kumut häipyvät toinen toisensa taakse hiljaiseen satujen sinervään...

Jumalan suuressa ylhäisessä erämaassa ei kuulu ainoatakaan ääntä, koko tunturikunta on vaipunut hiljaiseen sydänyön hartauteen. Vuokot kumartavat valkoisen päänsä, uuvanat painuvat entistään alemmaksi, ja sinirikkojen katse tummenee. Satujen salaperäinen taikaverho on vedetty yli maan.

Vain aurinko punoittaa pohjoisella. Kohta hänkin yhtyy samaan hiljaiseen hartauteen.

Ei ole yö, eikä ole päivä, on vain aution ylhäisen maan hiljainen hartaushetki.

LINTUVALTA

Ruijanrannat, Ruijanmeri ovat lintujen luvattuja maita. Tänne, merelle, meren äärille ja tuntureille, linnut joka kevät, koska päivä alkaa ajaa läpi öitten, lukemattomin laumoin kiiruhtavat. Kaukaa etelästä, auringon mailtakin, he rientävät pohjoiseen, toiseen auringon maahan, missä kesäisin päivä ei ollenkaan mene mailleen. Täällä on heidän oikea isänmaansa, jo ikivanhoista ajoista, tuhansien materiäijien takaa polvesta polveen omistettu, viljelty ja nautittu, seuraten iänikuisia kirjoittamattomia, mutta silti aina seisovia lujia lakeja, maankaaria ja perintöpykäliä.

Etelään he menevät vain muuttomatkalle, silloin kun Norttoperästä päivä pakenee, ja tunturit vaikenevat sekä pensaat ja jängät ruskettuvat ja vaipuvat pitkään öiseen lepoon.

Mutta heti, kun päivä taas käy ympäri tunturien ja aavan ulapan, tulee kotoinen kutsu, ja silloin täytyy jälleen lähteä liikkeelle. Sadat, tuhannet lentoparvet ja lintukiilat laukovat kohta halki ilmojen pohjoista kohden. Pitkä on matka, raskas ja vaarallinen. Moni vaipuu, moni joutuu surmilleen, mutta sittenkin vain pitää mennä tohistaa kohti kaukaista Norttoperää...

Sillä täällä on kaikkein mieluisinta asua, täällä omassa syntymämaassa, vanhoilla taajomakentillä. Täällä ovat saarien pensaikot, tunturien ruohoiset mättäät ja jängät sekä rantojen pystyt pahdat parhaita paikkoja pienelle pesälle. Ja ympärillä on ihana maailma: viljavat tunturijängät, runsasruokainen hierua ja rannaton yltäkylläinen meri.

Täällä ikivanhoilla perintömailla on hyvä olla.

Näinpä vanha variskin, joka sydäntalvet asustaa vain vuonojen peräkylillä, kahnustaa tänne joka kevät viettääkseen herkullisia kesäpäiviä hierualla aaltojen ajamien kraakkujen ja krookkepollien ääressä. Pieni, valkea pulmukainen tulla pyrähtää jo keväthangilla ensimmäisille sulanmaan päiville, vielä pienempi västäräkki etsii kalamiesten kylissä rakkaan kotinurkkansa huhti- ja toukokuun vaiheilla, kivitasku muistaa tutut kallionsa, keltasirkku ja pikkuruinen uunilintu tulevat ja hakevat mieluiset kotipajunsa. Saapuu käkikin toukokuun lopulla, kesäkuun alussa ja viihtyy vielä Nordkapin äärillä. Vaikkei ole pahaisintakaan oksaa kukuntapuuksi, hän kallionkielulla istuen kumartelee ja helkyttelee kesäniloa harmaille kotituntureilleen.

Mutta nämä ja muut harvat muuttoretkeläiset, samoin kuin korppi, harakka, riekko, kiiruna, tunturipöllö, jotka asustavat kaukasaarilla kesät, talvet, jäävät varsin huomaamattomiksi lukemattomien merilintujen rinnalla.

Sillä merelliset lentäjät luovat näiden seutujen suuren lintumaailman, valtion valtiossa, lintuvallan, lentovallan, joka sekä äänellään että elämäntavoillaan ja kaikkein enimmin lukumäärällään tahtomattaankin tulee kaikilta huomatuksi.

Tunturit ensimmäisinä viittovat merelliselle matkamiehelle Ruijan rantojen ja kaukasaarten tervehdykset. Kohta tuovat äänelliset terveisensä suuret valkoiset moosat. Ne rientävät vastaan jo kauas merelle ja sitten tohisten ja kirkuen lentää laukovat laivan ympärillä saatellen vierasta matkantekijää omille suurille kotirannoilleen.

Siellä taas, moosain kotirannoilla, ovat uudet tervehtijät. Pikku saaret, sadat kalliokarit ja matalat hieruat ovat melkein täynnä valkoista ja harmaata merilintua. Joka hierualla lintua liikkuu, joka nyppylällä on aina joku nyköttämässä, toisilla kokonainen tokka. Siinä toiset kynivät ja korjailevat kesäverhojaan, toiset taas aikansa kuluksi seurustelevat keskenään, ja muutamat vain ilman aikojaan istuvat niska kekassa, nokka pystyssä, itsekseen mietiskellen maailmanmenoa.

Kalastajakylän rannassa on vastassa täysi merellinen meno. Naiset, lapset ja miehet, merensoutajat, häärivät ja hälisevät tuhantisen kalasaaliin kimpussa, moosat ja tiirat ja muut merenlentäjät huutavat ja häiläävät samassa ammatissa. Minkä merensoutajat vatkovat kalansuljuja veteen, sen merenlentäjät heti korjaavat. Huutaen ja kirkuen sekä nälkäänsä voivotellen linnut suurin laumoin hyökkäävät kalantotkujen kimppuun, pyörivät niiden ympärillä valkoisena tuulispuskana, ja sitten saalista roikottaen rientävät pois senkuin pitkät siivet kestävät. Siinä taajoo suurta ja pientä moosaa, sillimoosaa ja mustaselkäistä moosaa sekä joukossa pientä sukkelaa tiiraa ynnä julkeaa räiskää, paskanpiinaajaa, joka häpeämättömänä kehtaa toiselta ryöstää ja ahmaista kitaansa jo puoliksi niellyn makupalan.

Tämä on Ruijan kalarantojen jokapäiväistä, iankaikkista aherrusta.

Mutta vasta kuuluilla lintuvuorilla nähdään oikeaa merilintujen elämänmenoa.

Täällä pohjoisilla äärillä on useita suuria lintupahtoja, sellaisia kuin Hjelmsöijan mahtava parisatametrinen kallioseinä, joka lienee Norjan suurimpia lintukotoja, sekä Gjesvärin lähes kolmisatametriset Stappenit Mageröyn luoteiskulmalla. Pikkuisia vähäväkisempiä lintukyliä on sitten siellä täällä jyrkillä rannoilla ympäri saarten niinkuin Mageröyn Tunesissa, Bryggenillä, Kamöijalla ja Moseijan Molnvikklubbenissa.

Tällainen korkea rantakallio on monesti valtava lintukaupunki. Sadoittain, tuhansittain, satatuhansittainkin saattaa siinä lintuja majailla. Lasketaanpa joskus niitä miljoonaluvuin, kun kaikkein suurimpia pahtoja katsellaan.

Synkkänä, röykkiöisenä, seinäpystynä ankara pahta nousee mustasta syvyydestä, mutta asukkaiden toimesta on sen kyljet sivuttu valkoisiksi. Itse isännät istuvat kotipihoillaan kuin ainakin isot isännät kirkonpenkeissä ja totisina kuin lautamiehet lakituvassa. Koko pahtaseinä on täynnä valkoisten rintojen rivejä, toinen toistaan ylempänä. Siinä komonokkaiset lunnit könöttävät kuin hyvätkin vuorineuvokset mustin hännystakein ja mustin kaulaliinoin sekä koko rinta valkoisena, mutta iso nokka punaisena. Mustissa hännyksissä ylpeilevät mustanaamaiset alkat, samoin kiislat, mutta riskilät ovat kuin ainakin kotoiset ukot valkoisin hihoin kotikutoisissa tummanviheriäisissä kesäparseeleissa, ja krykjat, kolmivarpaiset lokit, sekä muut moosat ovat paneutuneet melkein kokonaan valkoisiin.

Jylhä rantapahta on totisesti oikea lintukoto. Kaikki kolot, pykälät ja kallionkielet on pesillä, munilla ja linnuilla varattu; On pesää pesän vieressä minkä sopii, joka perheellä on oma pieni kuopanteensa ja siinä kalliit nousevan polven perustukset. Siinä makaa hautovaa lintua vieri vierin, kylki kyljessä kiinni, ja sadat, tuhannet tummat silmäparit katsovat kaikkialta, joka kiven kolosta ja joka kiveltä ja kiven takaa sekä pitävät tarkoin silmällä vierasta kulkijaa.

Mutta lunnin isäntäväki on kuopertanut ja piiloittanut rakkaan kotonsa syvään koloon turpeen alle, saanut sinne yhden ainoan munan, ja sitä isäntä ja emäntä käyvät vuorotellen hoitelemassa.

Joka lintulajilla on pahtakalliossa oma kotikulmansa. Lunnit pitävät ylimmäisiä turvepaikkoja parhaina pesämainaan, riskilät, alkat ja kiislat ovat kukin omine ryhmäkuntineen ottaneet haltuunsa keskipykälät, ja alhaalla tyvipuolilla asustelevat kolmivarpaiset krykjat sekä pienet jääkyyhkyset.

Mutta isot moosat ylpeilevät yksinäisin joukkokunnin kaikkein korkeimmilla kallionkieluilla.

Tarkoin ovat kaikki vähänkin sopivat palstat pahtakaupungissa asumuksilla varatut, ja kovin ahtaissa tiloissa täällä asustellaan. Ja pidetään pahaa elämää niinkuin muissakin suurissa, taajaväkisissä paikoissa. Juoruaminen, toraaminen ja kirkuminen kuuluu jo kauas merelle. Alituisesti täällä riidellään ja kinastellaan pesäpaikoista ja ruokapaloista, jopa pesän perillisistäkin. Naapurin väen poissa ollessa toisinaan salakättä pyörähdytetään muutamainen muna omiin hoitoihin, ja viattomin naamoin vain sitten maata rehoitetaan kotitoimissa, kun naapurin emäntä palaa ruokailemasta.

Samaa jumalanluomaa sukukuntaa kuin muut syntisen maan asujaimet ovat lintupahtojenkin eläjät.

Mutta silloin vasta huuto ja parku sekä paha meno nousevat lintukylässä, kun sen vierille soudetaan veneellä taikka lähestytään sitä laivalla. Levotonna, sadointuhansin silmin, koko kallioseinä katsoo outoa tulijaa, hätäisenä lentelevät lukemattomat moosat ja muut sinne ja tänne, ja meressä uimasillaan olijat joko pullahtavat umpisukkeloon taikka suurin parvin lähtevät lentää vikeltämään. Lunnit, komonokat, mennä räpsöttävät, niin että punainen koipipari vain perässä riekkuu, ja lyhyet siivet hosuvat aaltojenharjoja.

Mitä lähemmäksi pahtaa päästään, sitä eläväisemmäksi kaikki muuttuu. Meressä liikkuu lintua, ilmassa liikkuu lintua, ja pari-, kolmisatametrinen vuorenseinä on lintua täynnä... rintoja, päitä, silmiä.

Ja ilma on täynnä ääntä sekä siipien suhinaa.

Mutta kun pamahdutetaan pyssyllä, taikka laiva laskettaa ankaran törähdyksen, siitä vasta elämä laukeaa. Koko pahta äkkiä pamahtaa ilmaan ja hajoaa tuhannen tuhansiksi eläviksi sirpaleiksi. Suurena valkoisena, harmaana pilvenä lehahtavat vuorenseinällä istuvat linnut lentoon. Valtavana kimalaispesänä kiehuu koko kallio, kun sadattuhannet lentäjät siinä häiläävät sinne ja tänne, kierien ja pyörien sekä leijaten ylös ja alas.

Ja huumaava huuto ja kirkuminen sekä väkevä siipien suhina käy yli kaikkien.

Laskettaa laiva toisen törähdyksen: pahta vastaa pamahtaen toistamiseen. Kallioseinä noituu ilmaan uuden, miltei vielä valtavamman pauhaajaparven. Koko pahta on kierretty valtavaan pauhaavaan pilveen. On kuin itse vuoreen iankaikkisesti vangitut henget olisivat vihdoinkin päässeet valloilleen ja vapautensa riemussa mieletönnä riehuisivat ja remuaisivat...

Huutaen ja parkuen pahta puhaltaa yhä uusia henkiä esiin, ja ilma on täynnä valtavaa pauhua. Tuhannet linnut leijailevat ilmassa, tuhannet lentävät takaisin kallioonsa, tuhannet laskeutuvat aalloille keikkumaan. Meri on täynnä uivaa väkeä, ilma on täynnä lentäjiä — ja kohta taas kalliokin on täynnä valkoisia rintoja.

Kolkko, musta Norttoperän rantapahta saattaa viettää valtavia hetkiä.

Kohta kyllä, kun törähtelevä laiva on jutanut ohitse, lintukoto jälleen asettuu entiseen oloonsa. Ja jokapäiväinen elämänmeno ahtailla asuinsijoilla jatkuu edelleen: kinastellaan, käydään kalanpyynnissä, hoidellaan munia ja kuoritaan perillisiä näille ilmoille.

Siitä seuraa sikiöiden ruokkiminen ja kasvattaminen. Pesä on täynnä avonaisia suita ja suuria kurkkuja, kaikki huutavat suupalaa, ja vanhemmat saavat yhtäpäätä kiikuttaa perikunnalleen kalaa kalan perästä. Sillä lintukodossa elellään kalalla ja merenpyynnillä, lintukoto on suuri fiskevääri niinkuin Ruijan muutkin hyvät rantakylät.

Mutta ahtailta pahtapesiltä joutuu moni nuori kasvatti ja emon toivo ennenaikaiseen turmioon. Alhaalla kalliontyvillä on joukoittain rikkoutuneita munia ja murskautuneita poikasia, jotka korkeuksista, omilta ovilta ovat varomattomina vierähtäneet alas surmilleen... Mutta ei sitä ole kauan surtu, on vain eletty kuin ennenkin ja laitettu uusia tilalle.

Monta kalaveroa saavat pahtapesän perilliset ahtaa laajaan kurkkuunsa, ennenkuin siivet ovat siksi varttuneet, että emo saattaa uskoa lapsensa niiden varaan. Ja sitten pitää korkeimmiltakin ylituvilta ja lohtakamareista roikaista alas kauheaan mustana pauhaavaan syvyyteen...

Pientä päätä tämä kovin vistottaa. Ei auta, vaikka emo monta kertaa näyttää tempun: heittäytyy kallionkielulta alas, laukoo siipiään ja laskeutuu sievästi aalloille keikkumaan. Perillinen yhä vain kauhtuen siirtyy pois kielulta. Se on niin vistottava temppu, että voi, voi. Eikä emolla lopulta ole muuta neuvoa kuin survaista lapsensa kalliolta alas. Silloin sikiökin löytää lentoneuvonsa ja tulla roikkelehtii mereen, itse vähääkään tajuamatta, millä tavalla.

Mutta tämän jälkeen perillinenkin kohta on jo oikea merilintu, lentäjä ja soutaja sekä taitava kalamies.

On lintukotolaisilla heidän omat vastuksensa ja vihollisensa. Korpit, riettalinnut, saattavat käydä munien ja poikasten varkaissa pienissä lintukylissä, tunturihaukat ja kalakotkat hyökkäävät suuriinkin pahtoihin ja itse isäntäväen kimppuun. Kotkan taikka suuren haukan lähestyessä nouseekin lintukylässä hirveä meteli. Kauhealla parkunalla koko pahta heittäytyy alas ja sukeltaa turvallisiin aaltoihin. Vain ylituvilla asustavat lunnilaiset piiloutuvat pimeimpiin komeroihinsa.

Mutta parhaana pesimisaikana saattaa ilmestyä ihminen, ja hän on kaikkein häpeämättömin. Vaikka linnut huutavat ja häiläävät, itkevät ja parkuvat, hän ei välitä vähääkään, kiipeää vain pystyä seinää pykälä pykälältä yhä ylemmäksi ja kähmii munia selkäpussiinsa. Päätä huimaavassa korkeudessa munarosvo mennä hivuttelee pystyn pahdan kapeaa varvasta pesältä pesälle ryöstäen monen lintukodon parhaat toivot.

Koko pahta on täynnä itkua ja valitusta. Harmaan kallioseinän kansa ei saata käsittää, miten heidän vanha pyytö- ja soutukumppaninsa voi olla niin häpeämätön kotirauhan rikkoja sekä perillisten surmaaja.

SAVU SAARELLA PALAA

Moni matkamies, joka kiireissään ajelee kautta Ruijanmeren, katselee kauhtuen alastomia kalliosaaria ja kolkkoja rantapahtoja. Nopeasti hän pakenee pois koko mailta ja meriltä ihmetellen, minkälaisiin kamaliin paikkoihin ihmisparka on joutunut henkiriepuansa elättämään.

— Tuollaisia kolkkoja kuoleman esikartanoita Jumala ei ole tehnyt ihmistä varten. Kyöpeleille ja kummituksille ne on rakennettu. Tuskin Jumala oikeassa luomisinnossaan niitä on laittanutkaan — vihapäissään lienee loppuja tuohon vatkonut...

— Ei ainoatakaan jumalanpuuta, alastomia rantoja vain, ja vistottavat tunturit, niin että kohta päälle kaatuvat... Ja aapa ärjyy kuin vihainen peto. Taikka on merellä kaamea konto, niin ettei laivakaan osaa liikkua... Ja sitten taas kamala, toivottoman pitkä yö, josta ei tahdo loppuakaan tulla...

Näin saattaa Lannanmaan matkamies ajatella äkikseltä käväistyään Ruijan rantamilla.

Mutta kumminkin ihmisensuku on täällä asua tuhertanut kohta tuhansin vuosin. Näistä kamalista kallionkappaleista ja möyryävästä merestä, näistä kuoleman esikartanoista on monet kerrat tapeltu verissäpäin. Ja silloin on paljon menetetty henkiriepuja sekä puolin että toisin.

Aivan samoin ja yhtä kiukkuisesti kuin Etelän komeista viljakentistä ja rikkaista kultamaista.

Sillä joka paikassa, mihin ihmiset kilvaten kiiruhtavat, on jotakin saalista saatavana.

Ja sitten saalistajat joutuvat keskenään tappelemaan. Vaikka kuolemanporteillakin.

Täällä on edessä rannaton Ruijanmeren aapa, joka kautta aikojen on kuohunut kalaa sekä kaikkinaista liikkuvaa vedenviljaa. Se on ihmisiä tänne houkutellut, ja sen takia täällä on myös tapeltu.

On tänne ollut tulijaa, saamamiestä ja valtamiestä. Ryssät, karjalaiset, kainulaiset ja pirkkalaiset, norjalaiset, tanskalaiset ja ruotsalaiset, kaikki hyvät lähinaapurit ja kylänmiehet ovat kilvan tänne toinen toistansa juovattaen ruukaltaneet jalansijalle ja saaliinjaolle.

Ja merellä ovat valaanpyytäjäin laivat ajelleet ikimuistoisista ajoista asti.

Täällä jo ikivanhoina aikoina oli Geirsvärin hamina, kaikkein norttomaisin ihmisten asuinpaikka näillä perillä. Jo Thore Hund ja Karli kuululta Perman ryöstöretkeltä palatessaan viivähtivät täällä ja — tappelivat keskenään. Tuli temppelin ryöstäjille riita suuren saaliin jaosta, he kaahivat rantakalliolle torailemaan, ja Thore syöksi pitkän peitsensä Karlin lävitse.

Vielä nytkin vanhat kalamiehet näyttävät rumaa kivirovaikkoa vuonon perukassa, Gjesvärin alastomilla rannoilla ja muistelevat, että siinä Thore tappoi Karlin.

Ja tämä on tapahtunut v. 1026.

Mutta kaukamaan kaikkein vanhin valtamies, kinnipeskeissään käpsehtivä lappalaisriepu, on siinä valtaa jäin välissä kitissyt kaikkien kynittävänä, lunastaen henkiparkansa ja olemassaolonsa milloin turkiksilla, milloin merikalalla ja mursunnahoilla.

Monet vanhat mainakset kertovat muinaisista pimeänperän pimeydentöistä ja suurista surmaretkistä. Milloin täällä maan valtaajat tappelivat keskenään, niinkuin Thore Hund ja Karli, milloin käytiin lappalaisten kimppuun. Toisinaan joutui vainottu menoteilleen, toisinaan taas vainooja syöstiin turmioon.

Monien tunturien kukkuloilla silloin loimottivat merkkitulet, kaameat hätävalkeat, jotka ilmoittivat saaresta saareen, kalakylästä toiseen, että vainolainen on vaeltamassa, surma on taas lähtenyt liikkeelle.

Kaikkein useimmat muistelukset kertovat ryssän tuhotöistä. On nähty täälläkin, että missä ryssä, perivihollinen, on päässyt irti ja saanut riekkua maat jalassa, siellä itse rietas on ollut valloillaan.

Täälläkin, maailman äärimmäisellä laidalla, lappalaisriepujen vanhoilla perintömailla.

Saatiin tämä kerran kokea Makreijalla, Helnesissä, ja kokea niin kamalasti, että sitä muistelukset vieläkin mainovat.

Oli siellä, Makreijan itäkärjessä, Helnesin vanhalla pyhällä kirkkoniemellä, ennen pieni lapinkylä, kalastajain asuma. Olivat miehet päivänä muutamana merta soutamassa, akat vain kotigammeissa kyhjöttivät ja odottelivat miehiä kotiin sekä keittokalaa kattilaansa...

Tulikin — kauheita naamoja nousi tunturin takaa... Monta kauheaa naamaa toinen toisensa perästä.

Se oli ryssä. Se tuli ja tuhosi turvegammit, raiskasi ja tappoi naiset niin tarkoin, että vain yksi vanha ämmä pääsi karkuun. Tunturiin, Yöämmänklupuun, akka hädissään juosta haapsotti, viittoi ja huuteli sieltä miehille, jotka olivat mereltä kotiin menossa:

— Tulkaa noutamhan... Ryssä on Väärässä!

Soutivat miehet ja akan noutivat ja sitten menivät merelle takaisin. Eivät uskaltaneet, kurjat, soutaa kotirantaan, missä vainolainen vielä poltti ja mellasteli.

Nousi ryssä Oppanassakin, Makreijan koillisella pahtarannalla, maatjalkaan, ja taas, koska miehet sattuivat olemaan aavalla, vanhaan tapaansa kaikki akat tappoi. Vainolainen riisti tapetuilta naisilta rievut päälleen, ja sitten muka akkajoukkona, astiat käsissä asteli hierualle vastaan, kun kalamiehet kaikessa tietämättömyydessään palasivat mereltä.

Merensoutajat yllätettiin, koska he alkoivat veneitään raahata rantaan ja rupesivat kaloja pärjäämään. Syntyi hieruan laidassa kamala karjunta, ärhäkkä ja temmellys, kun aseettomat kalastajat tappelivat aseellisten rosvojen kanssa...

Ja silloin surmattiin paljon Oppanan soutajia. Vain muutamat miehet ennättivät paeta korkeaan tunturiin kylän taakse, Skarsvaagin keilaan.

Osui vainolaisjoukko muutamana pyhäpäivänä Nordvaagiin, Makreijan etelärannalle. Siellä oli muinoin pieni kirkko, ja kirkossa juuri vihittiin nuortaparia, kun ryöväriryssät ilmestyivät ovelle. Koko kirkkokansa säikähti aivan taitamattomaksi, mutta yrkämies oli niin kova mies, että sieppasi suuren kirkonpenkin, hyökkäsi ovelle ja kaateli sillä ryöväreitä kahta puolta laukatessaan pakoon...

Ja morsian juoksi ja henkasi mukana pidellen kiinni jalon yrkäpoikansa leveästä nahkavyöstä. — — —

Mutta tuli kerran ryssienkin vuoro. He lähtivät ryöstämään hyvää Kelviikiä, joka oli — ja on vieläkin — iso kylä Makreijan kaakkoiskolkassa, korkeiden synkkien pahtojen kolossa kuin syvässä kattilanpohjassa. Saivat rosvot oppaakseen ovelan lapinukon.

Ja niin mentiin pitkin kolkkoa tunturia, pitkin pimeää yötä mennä kähmittiin. Lapinukko palavine tuohikäppyröineen käpsytteli edellä tulenpatsaana, ja toiset juovattelivat perässä pitkänä salakähmäisenä joukkiona...

— Hopusti tästä Kelviikassa olhan, kun mie palasta näytän... i lee kuhke mätki... ei ole pitkä matka, käppyränkuljettaja paneskeli ja johdatteli joukkoaan tunturista tunturiin.

Pitkään raitoon ukko rosvojoukon kollosti, jotta muka paremmin pysyttäisiin jonossa, ja saarnasi miehille:

— Tulen perässä pitää aina juovattaa, ja kun mie sanon, jotta, hopusti, niin hopusti pitää mennä... on paha paikka silloin...

Ja vanha tunturikettu kuljetti vainolaiset jyrkän pahtaseinän reunalle, viskasi tulikäppyränsä alas ja karjaisi:

— Hopusti nyt!.. Tuolta jo Kelviika näkyy!

Ja ryssät mennä poukkivat tulikäppyrän perässä mustaan surmankuiluun.

Samaan aikaan Kelviikin soutajat mistään tietämättä nukkua tuhisivat turvegammeissaan ja unistivat suurista kalansaaliista.

Jo taas kerran ilmestyi idän alle ryssän ryövärilaiva, monta laivaa...

Keikkuivat alukset aavalla ja ajelivat hiljalleen kohti Kelviikin piiloista pahtarantaa. Kylän kristikansa istui kirkossa Jumalaa palvelemassa, kun saatiin sanoma, että ryövärilaivat ovat tulossa. Kansa aivan kauhuissaan, siunaten ja parkuen ryntäsi ulos ja kapaisi korkeaan tunturiin. Mutta pappi ei pelästynyt, otti vain paperin ja kirjoitti siihen joitakin manaussanoja, juoksi hierualle, kahlasi vesikivelle ja lennätti paperin mereen...

Ilma vinkaisi, ja kohta pamahti hirmuinen sää. Tuli ankara tuuli västätunturista, rynkäsi aavalle ja rupesi riepoittamaan ryövärilaivoja. Tohisten ja pauhaten meri niitä lennätti, ryskyen ja natisten laivat laukkoivat kohti Spierttanjargan kallioista rantaa ja viimein ryskähtivät palasiksi Ryssänkoloon, Svärtholtin kamaliin kalliopahtoihin.

Hävitti ja ryösti ryssä kirkkojakin. Tunesin pieni temppeli Nordkapin takana oli Tunesin veljesten rakentama. Sanotaan ryssän sen tuhonneen ja ryöstäneen, ryöstäneen veljesten lahjoittaman komean hopeapaltaankin.

Hävittivät ryssät myös Kirkko-Stappenin pikku temppelin. Siellä Gjesvärin aavalla, Kirkko-Stappenin komealla kalliosaarella, jyrkän pahtaseinän hoivissa oli muinoin pikkuruinen Herran temppeli. Temppelin tekijät, kalanpyytäjät, asuivat vähässä matkaa pahdan takana, saaren itärannalla turvemajoissaan ja pyhäpäivin astelivat mutkittelevaa polkua kirkkoonsa...

Sitten tuli ryssä, tuhosi pienen temppelin. Mutta rosvot eivät saaneet kirkon kalleimpia tavaroita, sillä ne oli ennätetty piilottaa läheisen pahtaseinän syvään pimeään luolaan.

On Stappenilla, jyrkän pahdan juurella vielä kirkonsija näkyvissä, ja musta luolansuu ammottaa sen takana. Rannassa, lähellä on muinainen venevalkama, pystyn kallion suojaama. Hieruan kiviin hioutuneet syvät kurut vielä kertovat, että venettä on siitä tuhannet kerrat raahattu rannalle.

Ja vanha ruohottunut polku ohjaa muinaiselle kirkkopaikalle sekä niemen taakse, hävinneeseen kalastajain kylään.

Näin täällä alastomilla tunturirannoilla ryöväriryssä ennen ajeli surmaretkillä kaikkien kauhuna. Veriset jäljet vainolaista juovattelivat, tuli ja savu sanoivat, missä hän liikkui.

Melkein jokaisella kalastajain kylällä on oma vainolaistarinansa, ja miltei aina on sama perivihollinen siinä päämestarina. Tuntureissa on hirveitä henkoja, joista vainolainen on syösty alas, rantapahdoissa on syviä luolia, joissa vihamiestä on piileskelty.

Kaikkein kaukaisimmilla ja kolkoimmillakaan perillä ei ole saatu elää rauhassa. Kontoinen pahtasaarikin on ollut sellainen kukkulinna, että siitä on pitänyt tapella henkensä edestä.

Vaikka se ei olisi tarjonnut sen parempaa kuin savuisen turvekömmänän suojaksi, merikalaa syötäväksi ja kehposiin raakaa kontoa.

LAPPALAISIA

Lappalaiset ovat Ruijan ensimmäisiä eläjiä.

Jo niinä aikoina, kun Ottar ja muut normannit asustelivat kaikkein pohjoisimmassa maanpaikassaan, Haalogalannissa, ja vain moosat elämöivät Ruijan rantapahdoissa ja haavhesta yksinään huuteli kaukamerillä, ja haavruuva ikäväänsä laulellen istuskeli paaruilla, pieni nahkapeittoinen mies rymysi Ruijan tuntureissa taikka kuuhkaili Jäämeren alastomilla rannoilla.

Pieni nahkapeittoinen mies rymyää tuntureissa vieläkin, ja pikkuista lapinkansaa asustaa pitkin rantoja aina kaukaisimpia saaria myöten.

Pahainen hirsipirtti taikka matala turvegammi on tavallisesti kalanpyytäjä lapin asuinmajana. On rannalla, tunturin alla suuri jänkäpounu, turvemätäs. Rehevä ruoho sitä peittää, keltakukat ja valkoiset papinkraakit, päivänkakkarat, kasvavat sen katolla. Mutta pounun harja puhaltaa harmaata sauhua, jostakin kolkasta tuijottaa tumma silmä, ja jostakin ammottaa musta aukko. Se on kalalapin asunto. Siellä turpeen alla lappalaiset asustavat ja käyvät ulos ja sisälle kuin maahiaiset. Turvemättään tuli hehkuu uunissa, ja pienestä ikkunasta jumalanpäivä katselee hymyillen pikkuiseen pesään, missä turpeenalaiset kirjavat tontut ahertelevat papinkraakien ja keltakukkien kätkössä. Talvella on koko poimu suurena valkoisena lumikumpurana, jonka harjasta nousee nokinen savu.

Lammas ja keituri — taikka lehmä — ovat rantalappalaisen kotieläiminä. Entiseen aikaan asuivat kaikki sekä eläimet että ihmiset samassa jänkäpounussa, saman tulen ääressä hyvässä sovinnossa. Mutta sitten jatkettiin pounua, ja nelijalkaiset siirrettiin seinän taakse, toiseen päähän — taikka tehtiin elukoille eri kömmänä.

Köyhää, hiljaista, alamielistä väkeä on turvegammien ja pienien hirsipirttien kansa. Soutaa jänkäpounun ukko merta, rähjää aavalla niinkuin muutkin pyytömiehet ja saa kalaa, minkä vähäväkinen huonoilla värkeillään saa. Vain muutamainen kalariepu killuu hänen muutamassa rantaorressaan. Käydä kepsuttaa ukko toisin vuoroin kauppamiehen ja kalanostajan töissä, kaloja henkaamassa jälleihin taikka kantamassa makasiiniin, milloin mitäkin raajimassa... Heinäkengän pitää heilua ahkerasti siellä ja täällä, sillä jänkäpounun perilliset tarvitsevat jokapäiväisen suupalansa, ja he ahtavat vatsansa täyteen silloin kuin saavat, vaikka hylkeenpäkkiä, kun sitä saadaan, eikä muuta ole. Ja sitten taas vuorostaan ollaan nälkymässä, kun niin ankarasti sattuu.

Mutta suuren kevätpyydön aikana eletään yltäkylläisyydessä, ja vatsa on aina täynnä. Silloin riittää työtä jänkäpounun emolle ja sikiöillekin. Pitää olla kalamiesten pyytöliinoja syöttämässä ja taas toisin vuoroin tuhantista turskasaalista pärjäämässä.

Jänkäpounun ahtaasta ovireiästä mahtuu joskus, tavalla taikka toisella, onni kömpimään sisään, niin että turvekömmänässäkin nähdään kruunuja. Silloin helposti kippurakärkinen heinäkenkä vaihtuu kopisevaan nauhakenkään sekä kirjotakki lannanparseeleihin. Pounun isäntä kuorostaa kaulaansa kauppamieheltä ostetun korean nauhan, ja emäntä vaihtaa punaisen hilkkansa lannanriuvun hatturiepuun. Jänkäpounu muuttuu maalituvaksi, jonka seinissä on koreankirjavat paperit, ja katossa kiikkuu ja kiiltelee lasihelyinen hotusiinilamppu. Ja nauhakaulainen kepsu käydä käpsii kuin hyväkin hantelinomistaja taikka kalanostaja, solkaten ruijaa ja tuskin tuntien köyhiä turvekömmänän asukkaita. Eikä hän enää muista, että jänkäpounua on koskaan ollutkaan hänen elämänsä vaelluksessa.

Niinkuin tekevät monet muutkin, jotka matalan jänkäpounun kautta ovat joutuneet kömpimään maalitupaan ja saaneet narisevat kengät jalkoihinsa sekä nauhasolmun leukansa alle.

Mutta pieni tunturienkiertäjä on sama iät kaiket. Hän ei vaihda kirjotakkiaan eikä kinnipeskiäänkään koskaan lannanriepuihin, oli hän rikas taikka köyhä. Hän on oikea ylilappalainen, joka ei vanhan hyvän rintaliinan sijaan kuorosta kaulaansa kauppamiehen vehkeitä, eikä kisko jalkoihinsa ahtaita nauhakenkiä. Ei tunturi sellaisia kysy.

Ylilappalainen on sama tunturitonttu tänään kuin Ottarinkin aikoina. Tuhatlukuisen puolivälin laumansa kanssa hän ruukaltaa erämaita niin, että maa jytisee. Ja tuhatmetrisiltä tuntureilta näkee maailmaa enemmän kuin turvegammin pikkuisesta ikkunareiästä.

Vain silloin, kun onnettomuudet rupeavat juovattamaan tunturilaista seuraten alituisesti kantapäillä, niin että hän viimein menettää koko elonsa, saattaa tunturimies joutua köyhäksi kalalapiksi jonnekin vuononpohjaan. Ylpeä ylilappi on silloin kadonnut, turvekömmänässä istua kyyröttää köyhä kitisevä tihrusilmäinen ukkoriepu. Muistellen ylpeitä tunturipäiviään, jolloin sai mennä ja tulla, mihin tahtoi, ja porokellot poukkuivat ja kruunut helisivät, ei ukko viitsi suurin meriä soutaa, makailee vain pöksässään ja antaa akan käydä kalassa.

Ja vanha paltsaraja on äijän parasta parseelia. Sitä pitää hän kesät talvet ja riisuu sen päältään vain silloin, kun siitä pitää karistaa pois liikoja tihkiä.

Mutta kun kaikki menee hyvin, ja elo on onnessaan, tunturimies on muiden lappien rinnalla suuri ylilappi.

Tuhatpäisine porotokkineen ylilappalainen alituisesti jutaa Ruijan tuntureita. Syksyllä vetää matka eteläisiin outamaihin, puumaailmaan, keväällä mennä rymistetään kohti Jäämerta, aapamaailmaan, aina viimeisiin niemennokkiin. Eipä kaikiste estä merikään. Kapean salmen ylitse uida porskutetaan vastaiselle saaren rannalle.

Näinpä mennään joka kevät suurelle Makaravjollekin.

Keväällä toukokuussa, kun tunturit ovat vielä valkoisen talven vallassa, ja rannat hankien peitossa, mutta Makaravjonnuora loiskuu mustana, ja päivä kiertää jo ympäri taivasta, saapuvat Kaarasjoen tunturimiehet eloineen nuoralle painaltaakseen ylitse Makaravjon puolelle.

Entisten ylilappalaisten porolaumat olivat niin tavattomia, ettei elon toista päätä näkynyt, kun se jokireikää pitkin tulla jymisti tunturista meren rannalle. Ja oli silloin ääntä ja elämää, kun tuhantisella tokalla mennä tohistettiin salmen ylitse toiselle rannalle.

Elämää on silloinkin, kun vanhan Rasmus Bärin 600—700-päinen elo rymistää nuoralle ja nuoran ylitse. Tuonnemmaksikin jo kuuluu, että ylilappi on liikkeellä. Kellot paukkuen, sorkat naksuen, huutaen ja haukkuen, kiljuen ja roukuen tullaan tunturista ja taajotaan rannalla. Valtava lauma elää ja liikehtii kuin suunnaton satasarvinen, tuhatjalkainen tunturitursas, ja karvaiset tontut penikkoineen käpsehtivät kiljuen sen ympärillä.

Lähtee pari tunturilaista soutamaan uittaen veneen perässä kellokaulaista porohärkää, ja kohta rannalla taajova tursas syöksyy mereen, kun tunturilaiset koirineen sitä ahdistelevat. Pitkänä yli nuoran ylettyvänä sarviselkäisenä merenkummituksena tunturien elo ujuu toiselle rannalle. Meri kohisee ja sataiset sarvet keikkuvat, matajan pää ja etujalat jo pärskyvät Makaravjon rannalla, kun pyrstöpuoli vielä taajoo mantereella.

Valkoiset tunturit hartaina katsovat ja kuuntelevat pikku tonttujensa menoa, ja moosat suurina asianymmärtäjinä rientävät samaan touhuun, lentää tohistavat mukana kirkuen ja keikkuen.

Koko rantakunta saa kuulla, että ylilappi on jutamassa.

Tunturien jylhä jokivankka työntää rannalle toisiakin tokkia. Kaikki ruukaltavat mereen ja uivat yli väylän.

Kuusi, seitsemän kotakuntaa saapuu Makaravjolle viettämään kesäkauttaan vanhoilla perintötuntureillaan, ja kolmetuhatta sarvipäätä hajoaa yli saaren.

Hyvä täällä korkeilla, tuulisilla tuntureilla, aapamaailmassa on lapinelon oleskella. Väkevä ruoho rehoittaa jängillä ja järvien ja purojen varsilla, eikä räkkä kiusaa. Tunturit ovat edessä avoinna, koko kolmipenikulmainen saari on kolmentuhannen sarvipään valtakunta.

Ja hyvä on olla lappalaistenkin. He vaeltavat tuntureita kuin isot isännät, eikä suurin tarvitse eloa raitioida. Kunhan vasomisaikana valvotaan, ja sitten taas pidetään huolta vasojen merkitsemisestä, on kaikki hyvin. Nuoret — pojat ja tyttäret, rengit ja piiat — ovat siihen virkaan omiansa, mutta vanhat ja lapset sekä hyvät isännät ja emännät oleskelevat kesänsä meren rannalla pikku mökeissä, aikansa kuluksi kalastellen ja lampaita, keitureita hoidellen.

Ei halua vanha Rasmus-ukkokaan enää mennä tuntureihin. Makaravjonnuoralla, Gulgammissa, tunturin alla on mieluisa päiväpaisteinen kenttä, kentällä hirsimökki ja turvenavetta, rannassa kalapuura, vene ja verkkoulut, pieni kalajälli ynnä suonjer. Ja suonjerissa roikkuu tavalliset lapintavarat: raanut, porontaljat, louteet, verivatsat, poronlänget, selkävyöt, vuottoraipat, suopungit. Rasmusäijä köppäilee karvapeskeissään kesän päiväpaisteessakin, sikiöt ja lampaat taajovat kentällä, koirat ärhentelevät orrossa, ja nuoret emännät askartelevat kotitöissä.

Mutta Jussa, toimiva isäntä, keittää väkevät kahvit ja kantaa kuivan poronlavan pöytään.

Samoin elelee Andaras Bär jylhän Svartholetin rannalla, ja Saaran Aslak asuu kotineen Skarsvaagin tuntureissa. Mutta Niilas Saara, Kutturan Jussa ja Sompion Mikkeli jäävät kesäänsä viettämään mantereelle, Makaravjonnuoran etelärannalle.

Mutta kun hyvä kesä on kulunut, ja väkevä tunturiruoho rupeaa kellastumaan, elo lähtee jutamaan kohti suvenpuolta. Syyskuun lopulla se jälleen laskeutuu Makaravjonnuoralle. Girsevaggen syvää kurua on hyvä tulla tunturista, ja vankan suussa on laaja ranta, josta taas on hyvä joukko joukolta jutaa hieruan laitaa ja uida ylitse Reinelvan suulle mantereen puolelle.

On nuoralla taas syksyinen temmellys, yhtä valtava kuin oli keväinen kohina.

Keväällä mentiin kohti vilpoisia, ruohoisia kesälaitumia, nyt rukatetaan kohti talvea ja jäkälämaita. On edessä pitkä ankara talvi sekä pitkä ankara talven taivallus...

Ja emojen perässä juoksevat pitkäkoipiset vasat, saarella syntyneet. Kauhuissaan roukuen ne heittäytyvät mustaan veteen ja koettavat pystyin päin pysytellä emonsa rinnalla.

Vasa rievuista tuntuu maailman vaellus kovin kololta. Mutta jokin käsittämätön henki sanoo heillekin, että on mentävä aina vain sinne päin, mistä lullebiegga puhaltaa. On uitava yli mustien vistottavien vesienkin...

Nuoret kokemattomat vasaparat ovat joutuneet pitkälle taipaleelle. Sillä taas alkaa monikymmenpenikulmainen vaellus pitkin Vuorjenjargan selkää sekä sitten yhä edelleen kauas Kaarasjoen taakse aina Suomen rajoille.

Ja nyt on koko siitä matkassa, Rasmuksista ja muista vanhoista valkoisista äijä- ja ämmärievuista pieniin kitiseviin komsiokääröihin asti.

Vasat kepsuttelevat emonsa rinnalla roukuen ja kummastellen, ainako, ainako vain painetaan kohti lullebieggaa. Ja komsiokääröt parkuvat, eikö tästä iankaikkisesta vaelluksesta ja rähjäämisestä tule koskaan loppua... Yhä vain kotaa puretaan ja pystytetään ja taas välillä mennä rähjystetään... Eikä välitetä, vaikka pakkanen porottaisi, niin että koko outamaa on huurteessa, ja lumituisku riepoittaisi kaikki samaan suureen valkoiseen myllerrykseen.

Ei tule loppua porokansan vaelluksesta. Ollaan vain hetken paikassaan, ja sitten taas mennään, että maat jytisevät.

Mutta vanha Bärin Lassi ei viitsi enää jutaa tuntureita. Hän antaa muutamat porokymmenensä kulkea toisten tokassa raitioitavina, itse köllötellen kesät talvet pikku mökissä Makaravjonnuoran rannalla, aikansa kuluksi pyytäen kalaa.

Kinnipeski vain kahisee vanhan porolapin hartioilla, kun hän rannalla käpsehtii.

INGA

Inga asuu kaukana yliperillä, rannattoman aavan äärillä. Hän on suuren Jäämeren pieni tytär, jylhän Ruijanrannan kasvatti, joka aina elellen ankaran emonsa vierillä hyvin tuntee hänen hyvät ja pahat tuulensa.

Inga, Ingöy, on vain harmaa kalliosaari Ruijan lukemattomien kalliosaarten seurassa. Mutta hän, pahanen, on pantu kaikkein kauimmas nuurvästään ensimmäisenä ottamaan vastaan ankaran Jäämeren kaikkein väkevimmät vihanpurkaukset...

Siellä, vasten rannatonta aapaa, pieni Inga seisoo kylmänä ja pelotonna, antaen suuren emonsa pauhata, minkä mielii. Ja hänen suojissaan, päivän puolella, piilossa pahimmilta pohjoisen puuskilta, kytröttää iso korkeaköyryinen Rolvsöija.

On Ingallakin hänen suojelijansa. Satalukuisin ovat pienet kalliosaaret, kivikarit, luodot ja maannuskat kaaristaneet Ingan pohjoisrannan, nuuröystän ja nuurvästän. Ankara meri saattaa ajaa kaikkein vihaisimpia ärjyjään vaikka pohjoisista jäävuorista asti, Pitspärkein ja Pyörnöijan aavoilta, ja pauhata ja ulvoa pilviin saakka ulottuvina karjaspäinä, mutta pienen Ingan vielä pienemmät, äkäiset pikku Ingat taamovat valtavimmatkin vesivuoret, niin että ne varsin vähäväkisinä kuohahtelevat ison Ingan varpaille. Umpisukkeloon sokkuvat ja sukaltelevat silloin pienet apulaiset, kun aapa ajelee valtavina pauhuina niiden ylitse, ja koko maailma on suurena valkoisena huutona.

Ruijanmeri on ankara ja armoton emo, joka ei ketään hemmoittele. Kun hän vihoissaan oikein raivoaa, hän pitelee ja pieksää perillisiäänkin, niin että maat vapisevat ja rannat voihkivat. Ja kun hän julmien jäävuorien kanssa kamppaillessaan äkäpäissään puhkuu ja hikoilee, hän puhaltaa kaamean kylmän ja kostean konnon yli kaikkien, ja perilliset saavat kuuhkailla kuin Manalan mailla. Vain joskus on ankara emo niin päiväpaisteisen tyynenä ja hyvällä mielellä, että tyttäret uskaltavat kurkistella muotoaan kuvastunesta.

Silloin koko maailma välkkyy ja loistelee kuin suurena juhlana ja lepopäivänä.

Mutta jylhiä ovat tyttäretkin ja jylhät heidän muotonsa. Totisina katsovat harmaat kalliot, synkkinä jurottavat tummat rantapahdat, eikä niiden kasvoja juuri hymy kirkasta. Vain kesällä iltamyöhäisin, kun päivä katselee norttopuolilta, lankeaa synkkiin muotoihin lämmin punerrus, ja sydänyön herkkinä hetkinä painuvat jäyhimmätkin päät hiljaiseen hartauteen.

Asutaan suurilla ylpeillä perillä.

Sellainen on pieni Ingakin, armottoman Jäämeren perillinen. Kymmenin vuonoin, mutkin ja poukamin se on riepoiteltu ja repelöity. Toisaalta se on kasattu kaksi-, kolmisatametrisillä tuntureilla, toisaalta täytetty vetisillä jängillä ja merensyöksyillä, sitten vielä kolkko keila, Pirunleikki, paiskattu maankaulaan, meren äärelle, kahden saaripuoliskon kannakselle.

Pirunleikki tuijottaa tummana saaren takalaidalta, kun pohjoisen kautta pikku luotojen lomitse mutkitellaan Ingan haminaan, mutta pieni Herran temppeli seisoo kuin valkoinen suojelusenkeli kalliolla valkaman vieressä. Siinä hänen hoidoissaan ovat pienen saaren parhaat: kauppatalot, kalajällit ja kala-aitat, ynnä valkoinen Kirkkoranta sekä sen takana pikkuinen kuolleitten kenttä, puuton, pensaaton vainajainpelto, josta suurena ylösnousemuksen päivänä saattaa ingalaisten rinnalla nousta vanhoja Jäämeren valaitakin.

Sillä Ingan kirkkomaa on totinen kuolemanvarjon maa, autio ja eloton kuin itse kuolema, jopa jo aivan vainajista rakennettu, koottu miljardien edesmenneitten kraakkujen, krookkepollien ja muiden mereneläjien maallisista tomumajoista.

Kalmiston hiekasta ylösnousseet suuret valkoiset valaanluut katsovat kummitellen, huutavat kaiken katoovaisuutta ja odottavat suurta ylösnousemuksen päivää.

On lähivierillä kapea kallioinen ranta, ja siinä siellä täällä, pitkin rantaa ja rantamutkia, ryhmittäin ja yksittäin, kalastajien mökkejä, köyhien merensoutajien turvekattoisia pesiä. Ja kallioiden välissä on pieniä, viheriäisiä niittytilkkuja, jotka parhaina päivinään paistavat kullankeltaisina.

Pienet leiniköt, kullerot ja rentukat ovat Ruijanrannan suuria satuseppiä. Ne kutovat kultaa köyhille kalliorannoillekin.

Ingan merensoutajat lepäävät Kirkkorannan vieressä kuolleittenkentässä valaiden ja muiden mereneläjien kanssa. Mutta tuonnempana, nuurvästässä, niemennenässä, nukkuu kaikkein vanhin Inga. Siellä rantakallion turvepeitteisessä lappeassa on Ingan muinainen kirkkosija sekä sen vieressä pieni kalmismaa. Kirkon peruskivet ja kalmismaan kiviaidan pohja ovat enää jäljellä muinaisesta pyhäköstä. Mutta jos kohotat jotakin kentän kiveä — panet nopeasti sen jälleen paikoilleen...

Kiven alta irvistelee ruskea lahonnut pääkallo, kukahan lienee kalmaantunut aavansoutaja. Jos kohottaisit toista kiveä, katselisi sen alta toinen kainulainen, samoin kolmannen ja neljännen. Kyllä siellä vanhassa kalmassa, maan alaisella puolella on kansaa kohta enemmän kuin sen yläisellä puolella.

Sillä pieni Jäämeren tytär oli ennen suuri ja mahtava.

Jo 1500-luvulla tiedetään Ingalla olleen kirkon ja pappilan, ja 1600-luvulla oli kaukarannan pieni saari mainittava paikka. Siellä asui paljon kansaa, monenlaista väkeä, siellä oli käräjäpaikka ja raatihuone, ja koko ranta oli kuin kaupunki. Kirkko oli kyllä vain puusta rakennettu, mutta se oli vanhin, suurin ja komein koko Ruijassa. Temppelin perässä oli ylpeä paavinaikainen alttarikaappi, jossa kauniisti veistetyt, maalatut ja kullatut apostolit ja pyhimysten kuvat seisoivat. Vanhat aapakarhut katselivat niitä hartain mielin. Suuret apostolit kenottivat korean kattonsa suojassa kuin kaikkein rikkaimmat kauppamiehet, ja pyhä Neitsyt oli ihana kuin monesti aavalla nähty haavruuva... Mutta mikä meriraukka taikka kinnipeskinen tunturilappalainen oli päässyt sinne syrjäpuoleen tönöttämään?

Komea oli Ingan muinainen temppeli, emäkirkko, ja kaksi sillä oli tytärtä: Hjelmsöyn ja Kirkko-Stappenin pienet kappelikirkot.

Näinä kaukasaaren suurina aikoina lienee elänyt Fruholman rouva, jota vanha muistelus vieläkin mainoo.

Kukaan ei tiennyt, ken oli salaperäinen, mustapukuinen »Saaren rouva», joka yksinään, vain palvelijoineen, eleli pienellä merenkalliolla, neljänneksen päässä nuurvästässä. Kamalalla alastomalla kalliolla.

Vain meritrolli olisi saattanut asua autiolla luodolla, jota Jäämeren myrskyt pieksivät toisinaan, niin että koko saari oli valkoisten karjaspäiden vallassa. Mustana köyrynä kohosi kallio merestä, mutta kun vihaiset vesivuoret vyöryivät sen kimppuun, ei Ingan rannoilta katsoja nähnyt saaren kohdalla muuta kuin yhtämittaisen valtavan vaahtovuoren, joka sähisten puhalteli pärskeitään taivaalle. Joskus vain läikähti vaahtojen välistä musta, märkä kallioköyry.

Eikä Fruholman rouvakaan ollut luodollaan aina asunut.

Oli tullut etelästä iso laiva ja pysähtynyt merelle Ingan taakse. Laivasta oli soudettu isolla veneellä pienelle luodolle, joka oli ensimmäisenä aapaa vastassa. Oli soudettu monta kertaa edestakaisin, kovalla kiireellä menty ja tultu ja kannettu tavaroita kalliolle. Ja sitten oli äkkiä kohonnut saarelle talo, jo etelässä valmiiksi salvettu ja laitettu. Oli taas kiireesti soudettu monet kerrat tuoden kaikenlaisia tavaroita ja suuria arkkuja, ja kannettu taloon.

Viimein oli hiljalleen tulla meloskeltu...

Ja veneestä oli saateltu maihin musta, huntukasvoinen nainen...

Laiva oli kohta nostanut purjeensa ja painunut etelään. Mutta musta nainen palvelijoineen oli jätetty kolkolle kalliolle.

Siellä Saaren rouva sitten yksinäisenä ja äänetönnä asusteli. Monesti nähtiin hänen seisovan kallionhuipulla tuijottaen kohti kaukaista etelää, seisovan pitkät rupeamat tummana kivipatsaana alituisesti vain tuijottaen kohti etelää. Myrskyn pauhatessakin hän usein kalliollaan kykötti, ja tuuli riepoitteli hänen verhojaan. Kohti etelää ne viittoivat ja vetivät, niinkuin veti ja paloi hänen koko sielunsa.

Kävi musta rouva joskus Ingan komeassa kirkossa, mutta heti hän taas souti saarelleen. Eikä hän ketään puhutellut.

Ja joka kesä tuli etelästä iso laiva tuoden tavaroita ja eväitä, mutta joka kerta se jälleen purjehti takaisin ja jätti naisen kalliolle itkemään.

Monet pitkät ja kaameat vuodet Fruholman rouva asui kolkon saaren salaperäisenä haltiana, liikkuen mustana kuin murheellinen kuolema, ja musta huntu peitti aina hänen muotonsa. Aavalta ajelevat jongat saapuivat saaren rantaan raskaasti huokaillen, ja ärjyvät karjaspäät olivat Saaren rouvan parhaita väärtejä...

Elämä kontoisen meren kamalalla kallionköyryllä ainaisessa ikävässä ja kaipauksessa oli kaameampaa kuin kuolema.

Mutta sitten kerran joulukirkkoon mentäessä armottoman meren armollinen myrsky pyörähdytti veneen kumoon, ja Fruholman rouva koko joukkoineen joutui syvyyteen ja sinne katosi. Vain viikunakori, kylän lapsille laitettu joululahjaksi, löytyi Ingan rannoilta Viikunakiven vierestä.

Sinne katosi Saaren salaperäinen rouva, ja se oli hänen muisteluksensa loppu.

Mutta kukaan ei tietänyt sen alkua. Arvattiin vain, että kovin pahoin nainen oli hyvässä etelässä elänyt, koska hänet koko elämäkseen oli tuomittu yksinäisyyteen näille kaameille perille. Jotkut olivat tietävinään, että hän oli itse Tanskan kuninkaan tytär, toiset taas, että hän oli joku muu ylhäinen ihminen, hovineiti, joka oli avustanut kuningatarta pettämään herraansa.

Pian hävisi autio talo autiolta saarelta. Vain rauniot jäivät, ja nekin kohta katosivat.

Mutta Fruholmasta tuli peloittava paikka. Yksinäisen naisrievun ikuinen ikävä ja jäytävä tuska jäivät painamaan mustaa kolkkoa kalliota. Eivät myrskyt, eivätkä aavan ajamat karjaspäätkään jaksaneet niitä huuhtoa pois. Pimeinä öinä saarella yhä vain tulet tuikkivat, ja oudot haamut siellä valittaen liikkuivat. Nähtiin joskus myrskyisinä päivinä mustan naisen seisovan kalliolla tuijottaen etelään. Vanha merensoutaja meni mettumaariyönä saarelta etsimään aarteita, mutta kauhusta mieletönnä hän tuli takaisin, eikä muistellut kellenkään, mitä hän oli nähnyt.

Vasta aikojen kuluttua, kymmenien vuosien perästä, kun kaikki jo oli kadonnut, uskallettiin mennä saarelle. Kaivettiin kallion turveperää ja löydettiin rakennuksen perustuksia ja tulisijan jätteitä. Löydettiinpä vielä viiniruukun palasia ja kirjailtuja vaatetilkkuja sekä pienen pieni suippokärkinen naisenkenkä.

Loppui myös Ingan suuri aika. Jo 1600-luvun lopulla mainitaan, että komea emäkirkko on rappeutunut, ja sen kultana kiiltelevät apostolit sekä muut kultapyhät on viety Kasvikin ja Maasöyn temppeleitä kaunistamaan. Sitten 1700-luvulla määrättiin Moseijan kirkko emäkirkoksi.

Siitä ylpeä Inga oli enää vain pieni kaukainen kappeli. Meri oli pettänyt, vainolainen oli liikkunut maatjalassa, merensoutajat sortuneet sotaan, aapaan, nälkään, taikka lähteneet kovia aikoja pakoon paremmille rannoille.

Pieni Inga on nytkin vain sama pieni Inga, suuren Jäämeren tytär, äärimmäinen yksinään eläjä, melkein kuin muinainen Fruholman rouva.

Eipä niin, että Inga kulkisi murehtien mustissa verhoissa kuolemanhaamuna. Saaren neljätsadat sielut elävät ja soutavat merta niinkuin muutkin sekä henkaavat kalaa jälleihin. Aapa antaa heille ravintonsa, ja tunturista saa polttoturvetta sekä kapeilta keltakukkaisilta niittykaistoilta karjalle väkevää tunturiruohoa. Lehmät käyvät suurilla vetisillä rantajängillä, keiturit kiikkuvat tuntureissa, ja lampaat kapistelevat pitkin saarta aina jouluun asti. Mutta saaren ainoa hevonen asuu Mafjordin kauppamiehen hoidoissa ja kiikuttelee hänen notkoaisaisia kalakärryjään milloin ylös jälleille, milloin alas ranta-aitan luo.

Ja Golfivirta, »Kolströymi», jutaa alituisesti, yöt päivät, kesät talvet, pitkin aapaa huokuen lämmintä, niin että harvoin talvellakaan pakkanen painuu toisellekymmenelle, vaikka asutaankin korkealla pohjoisessa, yli 71°:n takana, kohta Nordkapin kohdalla. Silloin kun Kolströymi vetää öystään, vesi paisuu kuusin tunnein ja nostaa valtavan uliin, mutta kun se taas painuu takaisin västään, vesi väkevästi sokkuu. Silloin matalat santarannat paljastuvat sadoin metrein, niin että tuhannet pienet matokupurat piipoittavat pitkin hieruaa, ja pikku kalat, kakut, veripallit sekä muut vähäväkiset aapalaiset jäävät pulisemaan ja matamaan suolaisissa vesilammikoissa.

Matalana, laakeana jänkänä aukeaa Ingan öystäranta, ollen kuin mikäkin pienoistundra, avara ja autio, täynnä pounuja, pieniä lompolosilmiä, santapakkoja, kivikumuroita ja vaivaisia pajuparkoja. Kuovit, rantaraukat, sirriäiset ja kaikenlaiset jänkälinnut pitävät aukeaa kenttää maailman ihanimpana maana. Täällä on hyvä asustella sataisin parvin, kahlata pitkien säärten mitalta lompoloissa ja hieruan lammikoissa sekä kaivella niiden matalia ruokaisia pohjamutia senkuin kaulassa on pituutta.

Ja parikorttelinen pajupensas on kaikkein karmein kotipuu, kun sen juuriturpeelle asettaa sievästi vierekkäin neljä kirjavaa munaa suippopäät alaskäsin.

Entisinä hyvinä vuosina, kun meri kuohui turskaa täysin määrin, saapui Ingalle pyytömiehiä kaukaa etelästäkin, joskus puolintoista tuhansin. Ja silloin pieni Inga taas eli muutamat viikot yhtä väkevästi kuin muinaisina suurina päivinä. Oli kalaa ja ruokaa, ja kaikilla oli kaikkia kyllä. Jällit notkuivat umpikaloista, kukkaro pullistui kruunuista, ja vatsa oli täytetty rasvaisella turskanmaksalla. Aherrettiin monesti yhteen menoon yöt ja päivät, eikä väsymystä tunnettu.

Ja joutohetkinä helähti laulu ja soitto, ja merikalalla ruokittu kansa taajoi ja tatissasi, niin että paikat ryskyivät.

Oli paras kevätaika, olivat suuret pyytöpäivät. Mikäs oli hätänä merellisen kansan, piti elää ja iloita...

Mutta kun pyytökausi päättyi, ja etelän nuurfaarat otrinkeineen ja hämpööreineen lähtivät purjeet pullollaan laskettelemaan takaisin omille mailleen, jäi pieni Jäämeren tytär taas yksinäisille rannoilleen yksinään kyhjöttämään kuin entinen Saaren rouva.

PAAKIVUONON KUNINGAS

Oli toki toista elää ennen Paakivuonossa ja hengata tuoretta turskaa jälleihin kuin köllötellä ikävässä Ingöijan vanhainkodissa ja aikansa kuluksi kärräillä saarnamiehen perillisiä — eikä saa verestä kalaa kaistaakaan... eikä kuule, ei suomensanaa...

Aapa, iankaikkinen rannaton aapa, tuossa vain kuin ikäloppua ukkoriepua ärsytellen pauhaa nokan alla ja löyhkä sieraimiin tuoretta merentuoksua. Ja sitten taas toisin vuoroin se loistaa ja läikkyy kuin peili. Ja hierua, hierua, suuren aavan laita ja lähtökohta, lemahtelee ihanalta. Siellä tuhannet kraakut nauravat levein suin, sieltä tuhannet krookkepollit vilkuttavat silmää, siellä punaiset valhaanliivat kiiluvat... Ullin ajamat ruskeankeltaiset taaritunkiot tuoksuvat kuin yrttitarha, ja matala poukaman perä on täynnä santamatojen pieniä kupuroita...

Merenväkeä ne kaikki ovat, niissä on ikuisen aavan sielu ja henki ja koko olento. Ja ne kaikki kutsuvat ja houkuttelevat ja kiusaavat vanhainkodin vanhaa merensoutajaa.

Ota sitten ja kärräile saarnamiehen perillisiä, taikka vetelehdi toisen puolikuuron, lapaantuneen äijähöppänän kanssa samassa kopperossa ja karju sen korvaan ruijaa, niin että kohta kurkkusi on haljeta.

Ei, ei, sitä ei tahdo jaksaa!

Mutta toista oli Paakivuonossa!

Siellä Paakivuonon pohjassa, Vuorjenjargan nuurvästä-nuskalla, Renöijan takana, Loukus-Mikko ahersi parhaina päivinään kuin koko vuonon päämies. »Paakivuonon kuninkaaksi» häntä mainottiinkin, ja hyvin kannatti mainoa. Kyllä Mikko sen vielä muistaa ja todistaa:

— Mie olin Paakivuonon kuningas. Mie olen ollut kova fiskari, kooova... kova. Kova fiskari mie olen ollut, ja paljon mie olen maailmaa jutanut... Mutta nyt olen korphen joutunut.

Silloin Mikko Loukunen ei kyllä asunut korvessa, kun hän möykkäsi Paakivuonon perässä ja merta souti. Silloin oli hänen suuruutensa aika. Meri aukeni vuonon suulta, ja vuonon pohjassa, hieman laidassa, oli oma ja hyvä kömmänä, Gjesvärin vanhasta koulutuvasta, neljän tuuman hirsistä rakennettu nelisylinen talo. Ja akkana, trotninkina, oli Pirjeta Juhanneksentytär, lantalainen Hammerfestistä.

Kalajälliä oli Mikon rannassa kuin kauppamiehellä, ranta täynnä. Mikko henkasi turskaa ja saitaa ja hyyssää, jällit notkuivat ja ranta haisi kuin paras fiskevääri. Ja sen pitikin haista, kun kerran kaikki jällit oli hengattu kaloja täyteen. Kahdeksantoistakin tuhatta turskaa oli orsissa kuivamassa. Kun kalanostajan vene ajoi Paakivuonoon, niin sitä mukaa kuin jällit tyhjenivät, helähteli kruunuja kuninkaan kukkaroon.

Talvisin taas Mikko tappoi hylkeitä kymmenittäin, ryssänhylkeitä, kivipirrejä ja muita.

Oli rannassa turvenavetta, ja siellä Pirjetalla neljä lehmää kytkyessä. Oli toinenkin, isompi turvekömmänä, ja siellä mäkätti viisikymmentä lammasta, ja kolmannessa kopperossa röhki kolme isoa sikaa.

Mikko Loukunen ja Pirjeta Juhanneksentytär elivät ja pärjäsivät paremmin kuin kutkaan muut koko Paakivuonossa.

Mikko oli kuningas!

Oli siellä Paakivuonon pohjassa hyvä elää. Kun maahan pani höystöä, niin putaatit siinä kasusivat, ja heinää, maanruohoa se työnsi, niin ettei paljon lehmiä seasta näkynyt. Maa oli kyllä silloin, kun Mikko sai sen haltuunsa, lappalaisten jäljiltä aivan sammalen vallassa, mutta kun Mikko haravalla karhosi sammalen pois ja pani sijaan höystöä, niin jo lappalaisen luonto loppui.

Kettuja juoksenteli talvella pitkin rantoja niinkuin lammastokkia, kolmet neljät peräkkäin niitä mennä kepsutteli. Kun hylkeitä päkättiin, tunsivat ne päkinhajun, ja sitä ne laukkasivat persoilemassa. Kesällä taas korkealla tunturin rinteellä pensaikossa »kukko» kuului, ja se lauloi, jotta »kukkuu... kukkuu!»

Paakivuonon kuninkaana oli hyvä olla. Varsinkin kun oli tullut rähjättyä kaikki Ruijan rannat ja vuonot ja aavat. Olihan Loukus-Mikko jo ennättänyt koluta joka kolkan kuin Vanha-Vuoti, joka oli

    »Kuoleman kujatkin kulkenut,
    ja Hiienkin vainiot vaeltanut.»

Oli Mikkokin muutaman kerran keikahtanut veneellään ylösalaisin ja ollut jo niin kovassa menokeinossa, ettei ennättänyt edes Jumalaa ajatella. Suolavettä ukko vain oli vetänyt sisäänsä mahan täydeltä, ja saanut kauan aikaa rehkiä meressä, ennenkuin toiset pyytömiehet olivat tulleet ja vetäneet hänet veneeseensä.

Monta kertaa Mikko oli ajellut Norttoperällä ympäri Vanhan Pitspärkin, olipa jutanut öystässä Noa Semlalla ja siellä förliisannut sekä sitten ajellut samojeetarien porokyydillä Ryssänrannalle. Siellä, jossakin Arkangelin hotellissa Mikko oli latkinut viinaa ja olutta samassa pöydässä keisarintappajan kanssa. Oli siellä ryypätty, oli lopulta kovasti laulettu ja kovasti ryypätty Ryssän keisarin kraviaisia, ja keisarintappaja oli hypännyt pystyyn ja karjunut:

— A vot, tässä on se mies, joka on keisarin tappanut... Vatkasin tulipummin kärryjen ethen... a vot, piessä, kun se räjähti... lähtö tuli. A mie lieshun... A vot, tässä on se mies!

Paakivuonossa on Mikko syntynytkin. Oli siellä jo, ainakin yhdeksänkymmentä vuotta takaperin, möykännyt toinen Mikko Loukunen — elikkä Loukus-Mikko ensimmäinen, Mikon isävaari —, joka oli lähtenyt jutamaan Ylitorniolta Isonmettän Eeva-Liisan kanssa ja kiertänyt myös kaikki Ruijan rannat, rähjännyt Paakivuonossakin, vaikkei suinkaan niin, että häntä olisi kuninkaaksi mainottu.

Mutta Isonmettän Eeva-Liisaa olisi kyllä kannattanut mainoa paljonkin. Hän kun oli Isonmettän äijän tytär, vanhan velhon, joka oli jo nuorena ollessaan tapellut niin kauheassa Ruotsin sodassa, että yhdeksäkyynäräinen tukki oli koutunut ihmisenveressä. Isonmettän äijän verta ei siinä kyllä ollut ollut ei tippaakaan. Hän oli jo silloin osannut lumota vihollisen kuulan, niin ettei se miestä edes hipaissut. Oli äijällä sitten paljon muitakin voimallisia tietoja ja taitoja niinkuin väkevällä velholla pitääkin olla. Eeva-Liisa oli oppinut äijän taidot, ja oli myös kova velho. Hän paranteli tauteja, seisotti veret, pyörrytti maat, katsoi käärmeenjäljet ja monet muut pahat, ajoi pois painajaiset ja tiesi parankin synnyttämiset.

Sitten Loukus-Mikko taas tieteli ja taiteli äidin perinnöillä sekä oppi lisää vanhoilta lapinnoidilta. Paakivuonon kuninkaan piti olla isäntä, ei vain Paakivuonon pahariepujen lappalaisten ylitse, mutta myös ihmisen veren ylitse ja käärmeen ylitse, maanalhaisten ja merenalhaisten ja meriraukkain ylitse. Jopa hänen piti kyetä vaikka vainajia haudoistaan nostamaan.

Paljon Loukus-ukko kykenikin. Vuotava veri häntä heti totteli — tämä nähtiin kerran Pitspärkeillä, kun harppuneeri leikkasi käteensä pahan aukon. Mikko puristi vain haavaa ja äyski:

    »Seiso, veri, äläkä mittään jälestä tuo:
    ei vesi, ei kylmyys, eikä sairaus.
    Teijän pittää kuolla kaikki!»

Kulot ja riidet Mikko paransi, ja maan hän pyörrytti maalla painellen ja manaten:

    »Maa, sie piät ottaa
    omasti takaisin.»

Ja kun käärme oli pistänyt, pakotti Mikko hänet ottamaan pistonsa takaisin, lukien Herran siunauksen ja karjuen kuin entinen Isonmettän Eeva-Liisa:

    »Pistos pittää ottaa takaisin,
    pistos pittää ottaa takaisin...»

Eeva-Liisa olikin kotipuolessaan nähnyt syltä pitkiä käärmeitä, ja ne olivat vihoissaan joskus mennä hyrränneet kuin suuret tynnyrinvanteet.

Tiesi Mikko, mitä olisi pitänyt tehdä merikäärmeelle, joka Paakivuonossa joskus ahdisteli kalamiehiä. Se oli kauhea trolli. Kun se toista puolta vuonoa tuli sisälle ja lähti sitten uimaan, niin kahdesti se vain oikaisi itsensä, kun oli jo toisella rannalla. Ja kun se potkaisi pyrstöllään, niin suuri virta kävi kautta vuonon. Loukus-Mikko akkoineen oli vähältä ajaa siihen pahki, kun se koutui vuonolla, ja Vanha-Loukus sai kerran soutaa sitä pakoon, niin että veren sylki. Vähältä oli, ettei ruma trolli ukkoa tavoittanut, kun hän ei hoksannut soutaa mutkitellen. Sillä merikäärmettä paetessa ei saa soutaa suoraan, vaan pitää yhtäpäätä heittää mutkia ja äkkivääriä. Silloin hänet saa jätetyksi. Mutta jos hän vatkaa itsensä yli veneen, pitää iskeä hänet kirveellä poikki ja heti lyödä tervalauta väliin. Siitä hän menettää voimansa ja kuolee. Tervalauta on niin kova välikappale, ettei käärme sen edessä enää saa kootuksi itseänsä.

Mutta kun näkee pläksprykken, toisen oikein hirveän meritrollin, kohottavan kaksiatoista sarviansa ylös aavasta, on itse Paakivuonon kuninkaankin paras soutaa kiireesti pakoon. Sen ylitse eivät ylety hänenkään voimansa ja taitonsa. Aivan vistottaa, kun aalloista nousee ruma kummitus, pitkät sarvet nousevat ja vatkovat sinne ja tänne kuin riettaan kourat. Kaloja hän kiskoo pyydyksistä ja syö kuin huhu, ja jos hän saa lyödyksi sarvensa yli veneen, niin aapaan vene painuu, oli millainen astia tahansa.

On siellä suuressa aavassa vaikka minkänäköistä trollia ja elävää, hyvää ja pahaa, jumalanluomaa, niin että kristittyä oikein hirvittää, kun niitä pitää nähdä. Eikä niitä kaikkia kaikille ihmisille näytetäkään.

Mutta on muuan aika, jolloin niitä kaikkia sallitaan kuolevaisenkin nähdä. Kuumina koiranpäivinä elokuussa kaikki hirveimmätkin meritrollit koutuvat ylös samoin kuin muutkin meren hirvitykset sekä mereen hukkuneitten vainajain ruumiit. Silloin synkkä, pohjaton aapa ajaa ylös ja purkaa jumalanpäivän valkeuteen kaiken kaameutensa. Ja kauhtuen sitä heikkoverinen ihminen katselee.

Mutta meriraukat koutuvat ylös, koska vain sattuu, jutavat ja mullistelevat paaruilla ja parkuvat kauheasti.

Niitä kyllä, meriraukkoja, mereen hukkuneitten suruttomien sieluja ja muita merenalhaisia, Mikko on monesti nähnyt sekä joutunut heidän kanssaan tekemisiin. Milloin merenlampaat ovat liikkuneet aavalla, käyskennelleet aalloilla kuin kristikansan valkovillaiset jaarat, milloin kaunis haavruuva pitkine hiuksineen on noussut paaruille keikkumaan, milloin taas illanhämärissä meriraukat monin miehin ovat soutaa kiskaltaneet pitkin vuonoa ja nousseet hierualle kalapuuraan askartelemaan.

Merenalhaiset, suurien syvyyksien synkät eläjät, tahtovat nousta päiväisillekin puolille merenpäällistä elämää katsomaan — edes katsomaan, kun se ei heille muuten ole sallittua.

Tulivat mereneläjät ja meriraukat usein noutamaan pois omaansa, minkä he olivat kadottaneet ja menettäneet kristityn haltuun. Loukus-Mikko löysi kerran Paakivuonon hierualta merestä riutuneen purjeen ja henkasi sen jälleihin kuivamaan. Mutta aamulla rieppasi purje irtaallaan tuulessa. Aina joka aamu purje roikkui ja repalehti, vaikka Mikko joka kerta sen kovasti sitoi seissingeillä kiinni jälleihin. Keskellä purjetta oli iso reikä, ja tuuli sitä kohtaa aina pahasti riepoitteli. Kyllä vanha kalamies arvasi, että joku onneton raukka oli merenhädässä siitä rimpuillut lävitse.

Niinkuin olikin.

Näki Loukunen muutamana iltana oudon miehen syytvästä päässä istuvan hieruan laidassa purjeeseen tuijottaen. Mikko arvasi heti asian ja sanoi miehelle:

— Siekö se revit seeliä? Oota sie, kyllä mie haen sulle hyvän seelin.

Ja Mikko meni ja leikkasi purjeesta pienen tilkun, veisti pikku lautapalan veneen malliseksi, sonnusti tilkun siihen sediksi, laski laivansa mereen ja sanoi miehelle:

— Tuossa on sulle seeli!

Tuuli työnsi aluksen aavalle, ja kohta mies katosi hierualta.

Meriraukka oli saanut omansa, ja purje sai olla rauhassa.

Näinpä olisikin aina, kun merestä tai hierualta jotakin korjaa, mitä tahansa, merelle heti annettava osansa. Raakipuustakin, minkä aapa on ajanut rantaan, on hyvä vuolaista lastunen mereen. Sitten ei kukaan tule sitä tahtomaan pois.

Meri ja mereneläjät tahtovat aina periä omansa. Mutta — kunhan sitä hiukkasenkin saavat, niin jo ovat tyytyväisiä kuin ainakin omansa saaneet.

Hyvin tuli Paakivuonon päämies toimeen maanalhaistenkin kanssa. Maanalhaisilla oli Paakivuonon perässä, Mikon asuinmailla, oikein kokonainen kaupunki, missä he asustelivat. Mutta kun maanpäällinen eläjä antoi rauhan maanalaisille eläjille, hänkin puolestaan sai rauhan heiltä. Muisti Mikko varsinkin pyhäisinä aikoina varoittaa sikiöitä kovin taajomasta ja tieraamasta, etteivät häiritsisi heitä, jotka vesissä maan alla asuvat. Muisti Mikon Pirjeta varata, etteivät maanalaiset saaneet vaihtaa heidän perillisiään omiin sikiöihinsä.

Sillä maanalhaiset aina salaa vaanivat ja vartioitsivat kristikansan sikiöitä ja yrittivät niitä vaihettaa omiin vanhoihin kämäleukoihinsa, joita eivät enää tahtoneet elättää. Ja sellaisia rumia, kehdossa soudettavia äijäkriinoja ja ryppynaamaisia ämmiä sai joskus nähdä siellä ja täällä vuonoissa ja kalamiesten kylissä. Ja ne olivat ainakin kolmen puun ikäisiä.

Näkeepä niitä vieläkin. Säterissä on pikkuruinen partainen ukko, joka ei ymmärrä mitään, makaa vain isopäisenä ja vasemmalla kädellä syö, ja parta kasvaa. Loukus-Mikko sen kyllä saattaisi vaihettaa takaisin, mutta säteriläiset eivät anna, eivät edes usko, että se on vaihetus, vaikka Mikko Pipelin kanssa on todistanut, että maanalaisia on. Eikä siinä tarvittaisi muuta kuin panna seitsemän hopealusikkaa pöydälle saman puurokupin laidalle ja mennä piilosta katsomaan. Jopa saataisiin nähdä, kun partaukko ympärilleen killistellen nousisi puurolle, ihmetellen:

— Olen kolmen puun ajan elänyt, enkä ole nähnyt seittemää hopialusikkaa yhen puurokupin laijalla.

Ja sitten vain pitäisi ruukaltaa äijän kimppuun ja pieksää häntä katajanoksilla. Täytyisipä, täytyisipä maanalhaisten silloin kiireesti juosta hätään, ja tuoda vaihetettu sikiö takaisin.

Mutta kun kuolleet on pantu ihmisen päälle, täytyy heidät ajaa pois toisilla kuolleilla, elleivät muut keinot auta.

On Mikko katsonut kahdeksakanttisesta viinaklasista ja päästänyt pojan, jota kuolleet kiusasivat, niin että hän aina yritti mennä mereen. Mikko näytti pojalle viinaklasista kuolleitten panijan ja kysyi:

— Tunnekkos sie tuota ihmistä?

Tunsihan poika hyvinkin, koska viinaklasista killisteli hänen anoppimuorinsa.

Merestä koutuneella ruskealla kivellä painellen Loukunen on parantanut akan, jonka kädet ja jalkavarret olivat täynnä vainajien puristelemia mustia viiden sormen jälkiä, vielä kädet väännetyt niin kamalasti koukkuun, ettei eukko rukka voinut lastaan hoidella. Mutta kun Mikko oli muutamat kerrat painellut häntä merenkivellään, jo kohta rupesivat kädet oikenemaan.

Mutta jos tällaiset välikappaleet eivät ole auttaneet, on Mikko hakenut apua hautausmaalta, nostaen edesmenneitä kuolleita kumppaneikseen. Ja silloin ovat kiusaajat menneet, niin että ovet ovat paukkuneet.

Pitääkin olla jo ainakin Paakivuonon mahtavin, ennenkuin uskaltaa lähteä manalaisten kanssa taajomaan. Loukunen meni pimeänä yönä juuri kovimmalla kahdentoista lyönnillä Hammerfestin hautausmaalle, pani siellä vanhan haudan mullille polvilleen, kumartui kyynäspäilleen ja sanoi:

— Nouseppas ylös! Mie tahon puhutella sinua.

Ja vanha vainaja nousi turpeen alta, eikä hän ollut kaunis katsoa. Kolonnäköinen ja ruma hän oli, ja hänen puheensa oli hiljaista ja hämpeää niinkuin manalaisen ääntely ainakin. Hän hymisi vain ja liikkui niinkuin prohveetta Hesekielin vainajat lakealla kedolla kuivettuneitten luitten joukossa. Loukunen muisteli vainajalle asiansa ja sitten pani hänet taas maahan sanoen kuin pappi:

    »Maasta olet sinä tullut,
    maahan pittää sinun jälleen menemän,
    Kristus herättäköön sinut
    viimeisenä päivänä!»

Kuollut katosi jälleen, vaipui pimeään maahan, ja maa oli niinkuin maa on.

Mutta kristittynä kuollutta ei saa Mikko, eikä kukaan muukaan nostetuksi. Hän ei levostaan liiku. Vain suruttomina kuolleet ja kirotut liikkuvat. He ovat semmoisia lepomattomia sieluja, joilla ei tahdo olla missään rauhaa. He jutavat taivaan ja maan välissä, taivaan pilvissä ympäri maailmaa, ja haudoistaan saa heidät manatuksi ylös. Mutta miestä siinä tarvitaan, kun heitä herätetään, ja katsoa saa, kuinka siinä käy, sekä vastata pitää, vaikka asiana olisikin vain akkasen hampaan lumoaminen.

Akkasen takia Mikkokin kähmi muutamana mustana yönä kalmismaahan, ja lappalainen oli kumppanina. Mutta kun Loukus-ukko paneutui haudalle rähmälleen ja rupesi kutsumaan kuollutta, ja hautamullat alkoivat humahdellen liikehtiä, lappalainen kauhuissaan laukkasi pakoon. Mikko kumminkin nosti vainajan ylös, ja se oli aivan outo, vaimoinen henki. Ja hän nahisi:

— Mitä varten sie olet minut ylös vaivannut?

Loukunen ei pelästynyt, sanoi vain:

— Mulla on hätä... mie tarvitten apua. Akkanen syöpi kaikki kalat ja pyytöneuvot... Kalan pari kyllä saa ottaa, muttei enempää, eikä saa repiä pyytöjä.

Ja haudastaan manattu vanha akkainen vainaja lumosi akkasen hampaan, niin ettei se koskenut Mikon pyydyksiin. Loukunen sai kaloja kuin polvari, mutta lappalaisen liinoja akkanen sitä enemmän repi ja raateli.

Akkanen onkin kamala aapojen hirvitys, suuri rumilas, joka saattaa hotaista kerralla, vaikka koko liinan kaloineen kaikkineen. Pitspärkeillä Loukunen kerran sai akkasen, jonka maakassa oli kaksikymmentä turskaa liinoineen. Liinoista tunnettiin, että akkanen oli ne hotaissut Ruijan rannoilta. Mutta niin vereksiä ja kröystejä turskat olivat, että koko venekunta sai niistä hyvät, oikein kotoisenmakuiset keitot.

Näin eli ja hallitsi Paakivuonon kuningas, Loukus-Mikko.

Ja näitä vielä muistelee Ingöijan vanhainkodin hoidokki, yhdeksänkymmentä täyttänyt Loukus-Mikko, muistelee kaipaillen vanhoja, suuria päiviä, jotka ovat olleet ja menneet.

Onnettomuudet tulivat, huonot ajat ja petolliset kumppanit, ja Mikko sortui. Pirjeta Juhanneksentytär kuoli, lapset hajaantuivat maailmalle, lehmät ja lampaat hävisivät, eivätkä enää tuhannet turskat henganneet kalarannalla. Näin lopuksi Loukus-Mikko riutui vanhainkotiin Ingöijan kontoiselle saarelle.

Ja siellä vanha Mikko ikävissään odottelee pitkien päivien päättymistä.

— Voi, voi, täällä on ikävä olla, Mikko valittelee vieraalle. — Voi, voi, kunka mie olen korphen joutunut... niinkun Kenoveeva, joka viethin korphen ja meinathin tappaa. Eikä se ole satu, se on tosi muistelus... Niin miekin olen tänne korphen joutunut. Tämä on huono saari, ei kestä täällä vanhat rinnat. Paljon parempi on Pitspärkkikin. Siellä on lintua, joukhaista ja auttia ja riekkoa ja tiaista ja monenlaista lintua. Mutta täällä on vain vareksia ja harakoita ja moosia. Tämän on Jumala viimeksi vatkannut käestään, kun on maailman luonut.

Muistaa vanha vaeltaja suomalaisen sukuperänsä ja vaitelee:

— Voi, kun mie pääsisin Suomhen, niin kyllä siellä olis hauska. Siellä on paljo saarnamiehiä ja kristillisyyven hajua ja eläviä kristityitä ja rakhaat provasti Lars Leevi Lestaatiuksen postillat, joita se piti kirkossa... Ei siellä ruijaa veisata. Siellä mie oppisin suomenvirret... Mutta ei sinne enää jaksa. Eikä ole rinnat enää laulaa...

Saarnaa vanha Mikko vanhoja muisteluksia tunnin, saarnaa toisen ja aina vähän päästä kehoittaa:

— Nyt sie piät, äijä rukka, panna kirjasti kiinni ja vettää risti päälle, olet jo nokko saanut... On paljo parempi, että otamma Pipelin. Siellä on viis Mooseksen kirjaa. Kun met ne kattomma, niin saat sie, äijä rukka, kirjoittaa...

Mutta Isonmettän äijä on vielä muistelematta, ja hänestä pitää vielä hetkinen saarnata, sekä sitten taas Isonmettän Eeva-Liisasta, vanhasta äitimuorista. Mutta sen päälle jo kumminkin täytyy sanoa:

— Pane nyt Jumalan rauhaan se kirja, olet jo pitkän juotilon kirjoittanut... Vai taijat sie meinata vielä huomenna kiusata. Otamma silloin Pipelin ja revimmä sitä, kunka Salamooni opetti poikaansa. Kun met sen kattomma, niin saat sie, äijä rukka, kirjoittaa...

Eihän toki sentään vieläkään panna kirjoja kiinni, eikä ruveta Pipelista repimään, kuinka Salamooni poikaansa opetti. Ruvetaan vain muistelemaan, kuinka Isonmettän Eeva-Liisa opetti poikaansa. Ja silloin nousevat esiin parat ja painajaiset, maahiaiset ja käärmeet sekä muut riettaat. Ja siinä on taas nokko äijä rukalle kirjoittamista.

On siinä äijä rukat, kaksi vanhaa köyryä, kirjatöissä Jäämeren kontoisella saarella, koska Norttoperä heittelee lumia, ja mettumaari on oven takana. Huutavat, körrit, vielä niin, että kohta hieruakin saa kuulla, kuinka Isonmettän Eeva-Liisa opetti poikaansa.

Ja paksu Paakivuonon kuningas, vanha merentursas, pomistaa kuin vuorenonkalosta:

— Jos sie vain pränthin panet nämä kaikki, niin kyllä saavat kuulla. Se on hirveä kirja, jonka sie kirjoitat. Sati sie vain kaikki muistelet, niinkun mie olen saarnannut.

Näin vanhan Loukusen kanssa joka päivä haastellaan, milloin suurista Pitspärkeistä taikka suurista merenkummista, milloin ihanasta Paakivuonosta, ja sitten taas ikävästä Ingöijasta. Ja kaikki ovat tosia ja totisia asioita. Sen Mikko vielä viimeisen saarnansa päätteeksi vakuuttaa:

— Mie vannon elävän Jumalan kautta, että kaikki on totta, mitä mie, Mikko Loukunen, olen tässä muistellut omantuntoni jälkhin!

Ja vielä viimeisen kerran saa kirjoitusmies kuulla vanhan Loukusen hyvät neuvot:

— Ja pane, pane nyt, äijä rukka, kirjasti kiinni ja laukhun ja paina sinetillä päälle... äläkä aukaise ennenkun Vesisaaressa. Siellä on oikiat ihmiset, elävät kristityt ihmiset. Ei kannata Moseijassa aukaista... Ihmisiä siellä kyllä on, mutta ei ne tiijä mithän, maanalhaiset. Läheppä Väställe, läheppä Öysthän: kaikki on samanlaisia pöllöjä... niinkuin jaarat ja maanalhaiset. Eivät ne usko eikä ymmärrä mithän, vaikka mie kunka olen heille saarnannut.

— Ja nyt mie en saa enää koskaan kuulla suomensanaa, puhelee Mikko lähtiessään taas vanhainkotiin. Voi, voi, kun ihmisen pittää ellää niin kauan, että joutuu käenkattojaksi...

Vesissä silmin lähtee Loukus-Mikko hiljalleen köpöttelemään Ingan rantatietä.

Vanha Paakivuonon kuningas vaeltaa raskasta polkua. Suuri aapa, aina Norttoperiltä puhuva, lyö väkeviä paaruja rantaan, ja hierua tuoksuu kuin Herran yrttitarha...

Mutta ei jaksa vanha merensoutaja enää aavalle.

MOSEIJA

Etelässä alastomat tunturikumurat, pohjoisessa vielä suuremmat kumurat, välissä matala kapea maankannas, kahden puolen läikkyvät merenpoukamat ja valkoiset laakeat hieruat, syrjäkappaleina röykättyjä rantapahtoja, maannuskia ja merennuskia...

Tämä on Moseijan, Moosiensaaren, kirkonkylän komea asentopaikka.

Siinä on pappila parasta ja kirkko komeinta, vielä koulu ja internaatti ynnä kauppamies ja hänen möljänsä.

Sitten kaiken pohjana ja taustana merensoutajien pieniä taloja kohta paritkymmenet pitkin rantamutkia Öystävaagilla ja Västävaagilla ynnä kalajällejä pitkät rivit. Ja vielä niinkuin ainakin hyvässä fiskeväärissä on veneitä pitkin rantaa, kolmiruumaisia ja mutureita, veneromiskoitakin ja veneenpuoliskoita sekä öystävaagin takarannalla, »Sköittien Vanhainkodissa», muutamia ikäloppuja sköittäriepuja hieruan laidassa lahoamassa.

Sopii siinä elellä, kun on tunturit edessä ja takana sekä meri vasemmalla ja oikealla, ja meren takana siniset kaukatunturit. Suuren maailman laivat jutavat ohitse tullen ja mennen, ajavat ylpeästi ja ulvovat, musta sauhu vain pitkänä pyrstönä juovattelee perässä pitkin väylää.

Nouset tuntureihin, katsot sinne, katsot tänne: pohjoisessa on rannaton aapa, etelässä jylhän mantereen siniset tunturit, idässä on Makreijan röykkiöinen ranta, lännessä Jälmesöijan korkeat kalliopahdat.

Meri vain välkkyy välillä, ympäri Moosiensaaren.

Olisi siinä olosijaa isoisemmillekin, mitäpä kuin köyhille Ruijanmeren porkkailijoille. Vaikka Moosiensaari on vain pieni pahtasaari, on siinä kaikkia, mitä aapojenpoika tarvitsee: merta ja tunturia, meressä kaloja, tuntureissa turvejänkiä sekä tunturien tyvillä sopivia kenttiä ja kallionkoloja pienille ihmisenpesille ynnä keiturien turvekömmänöille.

Oli sijaa ennenkin, jolloin sitä tarvittiin enemmän.

Sillä pieni Moseija, Ruijanmeren tytär, eli aikoinaan suuria päiviä, samoin kuin toinen tytär, Inga, koska hänellä oli nuoruutensa suuri aika.

Jo 1500-luvulla Moseija oli Ingan pienenä syrjäisenä kappelina. Mutta kun Inga vanheni ja vaipui, sekä Moseija kasvoi ja voimistui, siirrettiin 1700-luvulla Ingan komea, paljon mainottu temppeli apostoleineen ja pyhineen Moseijan tunturienkaulalle. Siitä tuli iso emäkirkko, ja Inga jäi vain pieneksi tyttäreksi.

Siihen aikaan olivat Moseijan eläväiset päivät.

Meri siimasi kalaa, lotaa, turskaa, saitaa ja hyyssää, niin että vuonot kiehuivat, ja maa siunasi ihmisensukua, ja siunasi sitä merikin. Mantereen tuntureista tuli kansaa, ja nuurfaaroja tulla viiletti peräperää pitkänä juontona, ylpeä viikinkipurje pullollaan. Maanköyry tunturiköyryjen välissä oli kohta siunattu pikku taloilla, tupatönöillä ja turvekömmänöillä. Niitä oli kohta koko kannas täynnä.

Meri kuohui kaloja, maa kalan pyytäjiä.

Turskat ajelivat lotaa, tulivat ja menivät joka kevät. Etelästä, lännestä, suurelta mereltä ne tulivat, niin että kaikki vuonot kohisivat, ja itää kohden ne mennä hoselsivat. Nuurfaarat ajelivat turskaa, ja niin he myös tulivat ja menivät, tulivat etelästä ja palasivat etelään.

Mutta toiset kalanpyytäjät, Moseijan asuvaiset, lappalaiset, norjalaiset, kveenit ja muut pysyivät heidän majoissaan, soutivat kontoista Ruijanmerta kesät talvet, saivat ja söivät kalaa.

Näihin aikoihin asusteli Ruijan kalarannoilla etelästä kotimailtaan, Tanskasta — Norja oli ennen Tanskan yhteydessä — karkoitettuja rikoksellisia pahantekijöitä taikka muuten vainottuja henkilöitä, naisiakin sekä oppineita miehiä. Rikkomuksensa sovitukseksi he saivat kytröttää täällä kolkkojen tunturien koloissa, alastomilla rannoilla ja nälissään pyytää kalaa kuin moosat — elleivät muuhun kyenneet. Tällaisia kotirannoiltaan pois ajettuja ihmisparkoja oli pitkin Ruijan rantoja Vuoreijaa ja Vesisaarta myöten. Näitä oli paljon muisteltu Fruholman mustapukuinen rouva, ja näitä myös Moseijan Rosenkrantz.

Rosenkrantz oli oikein Tanskan aatelismiehiä. Mutta armoton meri ei aatelia ymmärtänyt, eivätkä jylhät tunturit tietäneet siitä mitään. Ne tottelivat, jos tottelivat, vain miestä eivätkä nimeä. Aatelismies sai soutaa merta niinkuin muutkin Moosiensaaren miehet ja moosat, ja pyhisin hän lukkarina huuteli kirkossa. Rosenkrantzin emäntä taas ansioikseen juurmuurina auttoi merensoutajien parkuvia sikiöitä tälle ilmalle.

Ankara aapamaailma taamoi puumaailmasta tulleen aatelismiehen ja opetti hänet Ruijanrannan kovaan elämään.

Mutta Öystävaagin rannalla, tunturin juurella, asui rikas kauppamies Buck kalajälleineen ja laitureineen. Hän oli koko Moseijan mahtavin, saarikuningas, joka suuren meren kanssa elätti ja ylläpiti saaren kalakansan. Hän soudatti merta, osti kalaa pyytömiehiltä, fläkkäsi ja pärräsi, kuivasi ja korjasi, ja sitten kokonaisin laivoin lähetti kalapärrää maailman markkinoille.

Näinä suurina päivinä tapahtui Moseijalle sellainen maailmankunnia, että sitä vieläkin mainotaan. Oikein oikea kuninkaanpoika, Ranskan prinssi, Ludvig Filip, tulla rujasi 1795 matkatoverinsa, kreivi Montjoyen, kanssa Nordkapilta ja viipyi joitakin päiviä kauppias Buckin luona. Isot maailman matkamiehet kyllä kulkivat vain saksalaisina herroina, Müllerinä ja Frobergina, naurattelivat kauppamiehen sieviä tyttäriä, ja Rosenkrantz, lukkari, aatelismies, käytti veneellään heitä Gjesvärin parhaissa tyttärissä.

Vasta jälkeenpäin, kun iloiset »Tyskän herrat» olivat olleet ja menneet, saatiin kuulla, mitä suuruuksia he olivat. Tuli Ranskasta komea, mustasta marmorista veistetty Ludvig Filipin rintakuva Buckille muistoksi hyvästä huolenpidosta. Mutta Buck oli jo kuollut, ja kuva joutui Havöysundiin, jossa sen vieläkin sanotaan olevan kauppias Raschilla.

Ja tämä löi Moseijan aivan suurella ilolla ja hämmästyksellä. Jopahan, että oikea elävä kuninkaanpoika tulee kaukaa etelästä ja astelee maatjalassa heidän köyhää ja karua kamaraansa, alastonta maanköyryä, jossa ei kasva kuin pahaista pajupensasta... Suuri kuninkaanpoika tulee ja asuu heidän kauppatalossaan ja sitten vielä lähettää hyvät terveiset sekä komeat marmoripatsaat. Eiväthän tänne kauheille rannoille matkusta pienemmätkään miehet... ja mitäpä he tänne. Rosvot ja ilkimyksetkin pitää tuoda tänne oikein väkipakolla.

Jopahan, kun itse kuninkaanpoika tulee ja aivan omasta tahdostaan.

Tätä ei Moseijan merensoutaja tahtonut käsittää.

Näinpä sitten jälleen 1799 koko Moosiensaari kohahti, jotta jo taas kuninkaanpojat ovat kulkemassa.

Kaksi Kapan kävijää näet nousi kauppamiehen möljään Öystävaagin rannalle.

Kauppamies laukkasi ja kiskaisi lipun tankoon, laukkasi taas ja ampua pomahdutti vanhalla laivakanuunalla kolme kovaa kutia. Vanhat vakavat tunturitkin innostuivat, niin että jymähtelivät vuoron perään sekä etelästä että pohjoisesta, ettei tahtonut loppua tulla. Pitkin aapaa ajeli jylinä Gjesväriin, Havöijaan ja Jälmesöijaan asti kuuluttaen:

— Moseijaan on taas tullut kuninkaanpoika!

Matkamiehiä Moseijalla syötettiin ja juotettiin, käytettiin kylässä ja kirkossa, niinkuin ainakin suuria kuninkaanpoikia. He kyllä sanoivat olevansa vain italialainen reisantti Acerbi sekä ruotsalainen sotaherra Skjöldebrandt. Kapalla he vain olivat käyneet ja ilman aikojaan huvikseen täällä matkustelivat...

Mutta mitäpä heidän sanomisistaan. Kuninkaanpoikia he Moseijalle olivat. Kuninkaanpojille, eikä keillekään maankiertäjille, liput lakkasivat, kanuunat paukkuivat ja tunturit jymähtelivät.

Kuninkaanpojat olivat toistamiseen käyneet Moseijalla.

Tämä oli pienen Moseijan suurta aikaa. Ingalta tuotu temppeli loisti komeana Öystävaagin pohjukassa, tunturin tyvillä. Kirkon tyvillä oli hautausmaa sekä hautausmaan vieressä pappila.

Sama pieni pappila on vieläkin pystyssä, ei enää vanhan virkansa toimissa, vain pikkuisena pihapirttinä kauppias Ingebrigtsenin kartanolla. Se on matala haalistunut rakennusriepu, johon sopii ainoastaan kolme hyvin vaatimatonta huonetta, pieniä, mataloita pesiä kaikki ja ikkunat pikkuruiset.

Mutta siinä vain merensoutajien sielunkaitsija sai aikoinaan kytrötellä ja saarnaa miettiessään taikka pitkää ikävää kuluttaessaan mittailla lattiaa...

Pian oli pieni permanto kyllä askeloitu puoleen ja toiseen, mutta sittenkin taisi siinä olla mittaamista koko elämän pitkiksi päiviksi.

Taikka istuskeli kaukarannan yksinäinen pappi ikävissään ikkunan ääressä. Toinen ikkuna kyllä näytti vain tumman lohduttoman tunturin, toinen taas merenpoukaman, jonka takaa viittoivat sinitunturit. Ja sinitunturien takaa siinteli suuri ja avara maailma. Tämä vain ikävää lisäsi.

Ei pienistä neliruutuisista ikkunoista suuri kesäpäiväkään oikein päässyt pappia ilahduttamaan. Talven synkkänä kaamosaikana niistä tuijotti yhtämittainen pohjaton yö, ja taas toisin vuoroin kuvehtivat kaameat taivaanvalkeat. Outo valo välkehti ikkunoissa ja häilähteli papin pöydällä, öiset haamut ja kummitukset hiipivät huoneeseen taajoen ja hypellen ympäri seiniä, niin että yksinäistä eläjää oikein hirvitti.

Monesti kaikui tunturista outo jyminä ja villi ulvonta, ja mereltä kuului meriraukkojen peloittava rääkyminen. Silloin oli suuri myrsky tulossa, oli tulossa myös miesten meno sekä naisten ja lasten itku ja parku...

Tämän kaiken kaukasaaren pienen pappilan haltija lienee saanut kokea monta kertaa.

Vanha, hyljätty pappila, joka haalistuneena sumein silmin katselee nykymaailmaa muistellen muinaisista päivistä, on muutenkin mainottava paikka. Siinä syntyi 1802 Magnus Landstad, pappi, Norjan kuulu virsiseppä ja virsikirjan tekijä, sekä kansanlaulujen suuri keräilijä, tutkija ja julkaisija.

Loppuivat sitten Moseijankin suuret päivät, eikä pieni saari enää ollut kelvollinen komean Herran temppelin asuinsijaksi. Niinpä se vietiin 1830-luvulla vuonon taakse, Havöysundiin.

Mutta ei liene Havöijakaan, joka oli Moseijaakin pienempi kalliosaari, ollut sovelias kaukaisen Jäämeren temppelin kotipaikaksi, koska jo muutaman vuosikymmenen kuluttua kaunis pyhäkkö apostoleineen kaikkineen sai taas lähteä vaeltamaan. Sen täytyi jälleen ajella takaisin hylätylle, ylenkatsotulle Moseijalle.

Siellä se, vanha saarien vaeltaja ihanine pyhimyksineen keskellä maankannasta alastomalla kentällä komeana, valkoisena kumottaa. Ja takana ovat autiot suuret tunturit, ympärillä autio hiljainen kuolleitten kenttä, vähän tuonnempana tunturin alla, toinen kuolleitten kenttä, jossa edesmennyt Moseija lepää.

Ja sitten kaiken ympärillä hiljainen Moseija odottamassa omaa vuoroansa...

Mutta jo taaskin on liikkeellä pahoja puheita, ettei kovia kokenut Herran temppeli vieläkään saisi vanhuutensa päiviä viettää rauhassa. Se olisi raahattava taas takaisin Havöysundiin...

Tämä, Havöysund, on suuren maailmanväylän vierille jouduttuaan niin ylpistynyt ja tullut väkeväksi, että hänen kohta pitäisi päästä vanhan, kauniin kirkon perilliseksi.

Vanhalla Moseijalla ei ole suuria sanomisia. Hän on vain pieni, köyhä kalliosaari. Hän on köyhtynyt ja vaipunut sitä mukaa kuin suuri aapa, koko Norttoperän emo ja elättäjä, on ehtynyt ja käynyt kitsaaksi. Kalajällit kojottavat tyhjinä, korkeat ranta-aitat kopisevat autioina, vanhat moottorisköität maata retkottavat loppuaan odotellen Öystävaagin takarannalla, sköittäin »Vanhainkodissa». Nilsan Jussan, torniolaisen jälkimiehen, pieni sköittäriepu lojuu palasina kotirannassa Västavaagilla. Myrsky paiskasi sen hierualle murskaksi, ja ikäloppu Nils-Petterin perillinen sai taas ruveta soutamaan raskasta venettä, minkä vielä jaksoi.

Soutaa toki sentään Moseija merta, minkä soutaa, ja saa kalaa, minkä saa, niin että henkiparka pysyy. Nilsan Jussa-rievulla on joskus aikoja, ettei saa pariin viikkoon maistaa tuoretta merellistä. Usein käy, kun Jussa kiskoo merta monet, monet tunnit ja kokee liinojaan, että niistä irvistelee vain pari kolme runnukkaa.

Huonon merensoutunsa välissä Moseija käy tunturissa turvetta leikkaamassa. Siellä korkeilla, leveillä hartioilla on suuri, vetinen jänkä, josta lähtee lämmitysainetta koko saarelle. Kymmenin miehin ja naisin siellä aherretaan, rähjätään rapaisessa kuopassa ja lapioidaan turvepaakkuja rannalle pitkiin riveihin. Harmaa, suuri tunturi on ajanut pikku tonttunsa ankaraan työhön. Mustia turvekasoja on pitkin rinnettä, ja sininen savu kiirii sieltä ja täältä.

Sinne korkealle Nilsan Jussakin aina päiväksi kiikertää, vääntää jänkää kuivamaan ja sitten ehtoolla turvesäkki selässä tulla käpsehtii alas muorin luo. Ja iltatöikseen Jussan täytyy lypsää keiturit, kun vanha muori huppana ei siihen enää kykene.

Hiljaista ja yksinäistä on pienen Moseijan elämä. Käydään aavalla, käydään tunturissa ja taas toisin vuoroin tallustellaan kauppamieheen ostamaan syötävää — velaksi. Taavetti Henrikki Olssen Komulainen, Iisalmen synty, savonkieltä »viännättävä» köyhä miesriepu, saapuu soutaen kaukaa mantereen Ryggefjordista, saa keinotelluksi jauhopussuisen veneeseensä ja taas lähtee kiskomaan takaisin. Vaaterievut vain tuulessa rieppaisevat.

Tyynenä kesäisenä iltana on Moseijalla toisinaan varsin ihanaa. Punertaa lännen taivas, punertaa rannan valkoinen santa, väylällä jutavan laivan musta savukin hohtaa punaisena, ja vanha valkoinen temppeli kaikkein kauneimmin punoittaa.

Kylän ihmiset käyskentelevät hierualla mennen ja tullen — Öystävaagin takarannan taloihin ollaan menossa taikka sieltä palataan. Ullivesi on paennut pois ja heittänyt lakean rannan mieluiseksi merensoutajain käymätieksi sekä erinomaiseksi piirustus- ja kirjoitustauluksi kylän lapsille.

On rippikouluviikko, ja kirkossa pidetään iltahartaus. Kokoontuu sinne paitsi rippikoulupoikia ja -tyttöjä, aikuisiakin ihmisiä. Könöttää siellä valkopäinen Nilsan Jussa, torniolaisen poika, istuu Rovasen Uula, rovaniemeläisen jälkeläinen, on Jyykeänvuonolta tullut Hansenin Johanna, taikojen taitaja, kyköttää vanha, pikkuinen ja valkoinen Uline Kristiansen, Rosenkrantzin jälkisynty; istuu lukkari kirkonperällä ja istua kyköttää vanha suntio ovipuolen penkinpäässä, ollen aina valmiina sulkemaan ja avaamaan kirkonoven sen mukaan kuin hartaushetki vaatii aivan äänetöntä hiljaisuutta.

    »Jos minä ottaisin aamuruskon siivet
    ja asuisin meren ääressä,
    niin sinun kätes sielläkin minua johdattaisi,
    ja oikea kätes pitäis minua.»

Näin kajahtaa korkealta saarnastuolista. Nuori, kalpea sielunpaimen sieltä vakaisesti puhelee pienelle laumalleen, ja pyhä, valkoinen röyhelökaulus värähtelee hänen kaulassaan. Hän, merenäärillä asuja, huutavanääni äärimmäisten aavansoutajain joukossa, on täällä kyllä oppinut tuntemaan lausumainsa sanain suuren sisällön. Täälläkin, kaikkein kaukaisimmilla ja kolkoimmilla rannoilla, joilla näyttää vain kaamea kuolema majailevan, asuu ja liikkuu itse elämän Herra, täältäkin Hän käsittää ihmisen, ja täälläkin Hän johdattelee köyhää raatajariepua — ja häntäkin, nuorta kalpeaa sananjulistajaa. Hän tahtoo olla täälläkin, meren kaukaisilla äärillä, meidän seurassamme...

Pyhään Herran temppeliin on valahtanut ihana punerrus — seinille, penkkien kirjalautoihin, sanankuulijain päähän ja hartioille. Vanhat, valkoiset apostolitkin ja pyhimykset kirkon alttarikaapissa hehkuvat ja elävät sekä hartain mielin kuuntelevat nuorta, vakaista sananjulistajaa...

Tämä on iltaruskon punerrusta — joka käy aina yötä ennustaen.

Mutta kesäisellä Norttoperällä, jossa yötä ei ole, saattaa iltarusko samalla olla aamuruskoakin, joka saarnaa kansalle uuden päivän nousua.

TUNES

Kaukana Nordkapin tuolla puolen, maailman takarannalla, äärimmäisen niemen nenässä on pieni merenpoukama, poukaman pohjassa on pieni ruohokenttä ja kentällä pieni kalastajakylä. Jylhät tunturit kohoavat kylän takana, terävät rikki raastetut vuorenkeilat seisovat sen sivuilla, mutta edessä aukeaa rannaton aapa, joka häipyy pohjoisiin kontoihin.

Se on Tunes, maailmanrannan kaikkein pohjoisin kylä.

Se on vain pikkuinen yksinäinen kylä, muutamien harmaiden tupakömmänäin seurakunta. Siinä meri alla, tunturit päällä, välillä valkoinen hierua ja ruohoinen ranta. Sitten jokunen kala-aitta, muutamainen kalajälli sekä vielä laivalaituri.

Niinkuin ainakin hyvässä kalamiesten kylässä.

Mutta — kylä näyttää nukkuvan. Taikka on koko fiskevääri lähtenyt merta soutamaan.

Sillä ei ainoatakaan ihmistä näy liikkuvan kentällä, eivät keituritkaan kiipeile kallioilla, eikä kohoa haiku pikku mökkien mustista savutorvista.

Koko kylä huokuu kovin edesmenneeltä. Kajan vanhat portaat valittavat joka askeleella, lahonneet lattiapalkit parahtelevat, ja palkkien monista rei'istâ irvistelee katoovaisuus. Tuossa pieni kraampuura — ei siinä tehdä kauppoja, tuossa pikkuruinen pajaröttelö — ei sieltä kuulu tulentohinaa eikä iloista vasarankalketta; tuossa soutupuodit, ranta-aitat, vanha valkama — ei venettä valkamassa, eikä vähäisintäkään liikettä aittojen ja soutupuotien vaiheilla.

Eivät edes lapset taajo valkoisella hierualla.

Kylän mökit, ihmistenpesät, nyköttävät aivan alakuloisina, toinen siellä, toinen täällä, ja pikku ikkunain katse on surullisen tumma ja eloton. Keiturien turvekömmänäin ovet ammottavat mustina, ja kalajällit rannassa kummittelevat tyhjin vartain alastomina luurankoina.

Kentän pienet palkaat ovat etsineet unohdusta nurmen alta. Koukerrellen ja ruohikkoon piiloutuen hiipii arka polku kaltiolle, jonka pieni, kirkas silmä koettaa sammalien seasta tirkistellä jumalanpäivää.

Kentän ruohot ja kukkaset, putket, tervakukat, leiniköt nousevat vain omiksi iloikseen. Kulleron kultapollut keikkuvat nurmikolla kuin satujen salaiset aarteet, mutta ei niiden kultaa muut kuin tunturien tontut käy ihailemassa. Muutamat moosat vain ylimielisinä istua könöttävät kömmänäin katolla taikka lentää laukovat tunturiin. Mutta kalanpyytöön ne eivät viitsi lähteä. Mitäpä he yksinään, kun ei näy muitakaan merensoutajia, vanhoja pyytökumppaneita.

Ja tunturit seisovat taampana, totisina ja kummissaan katsellen nukkuvaa kylää.

Aapa vain ajelee loppumattomia jonkiaan valkoiselle santarannalle.

Mutta kristityn ihmisen tuoretta jälkeä ei kylärannalla näy. Siinä näkyy vain vereksiä meren ja meriraukkojen merkkejä ja liikuntoja.

Tuohon ruohikon laitaan, uliin ylimmille käyntisijoille, santarannan reunaan, merelliset ovat luoneet valtakuntansa rajapiirin. Ruskeaa taaria on siihen levitetty pitkä rivi, ja sen alapuolella, pitkin hieruaa, omalla alusmaallaan on merenväki alituisesti taajonut. Siihen on rakennettu taaritarhoja, kasattu ruokoryhmiä, ja hieruaan ajetut uurteet, piirit ja pienet palkaat kertovat merenväen elämästä. Tuohon on kerätty kasa kaikenlaisia kraakkuja, tuossa on tierattu krookkepollien kanssa, tuohon on vatkattu kraakkujen joukkoon punainen valhaanliiva ja sininen vesipussi.

Merelliset ovat saaneet hiljaisella rannalla taajoa kenenkään häiritsemättä.

Toisin vuoroin taas äkäinen Norttoperän valtias ajaa vaahtoharjaisilla ratsuillaan rantaan karjuen, niin että luulisi kuolleittenkin kammahtavan. Toisinaan ilkeä öystä laukottaa yli tunturien ulvoen joka rotkossa ja kallionkolossa, ja väliin ankara Västänen pauhaa ja raivoaa rantapahtojen tyvillä. Jylhät kalliot vain vapisevat ja kumahtelevat.

Mutta kylä nukkuu vain, lienee nukkunut jo kauan — tiedä, vaikka nukkuisi satujen satavuotista unta. Pimeän Norttoperän armottomat haltiat ja kummituiset lienevät loihtineet koko kylän loppumattomaan louheen. Taikka ovat he noituneet kylänväen levottomiksi moosiksi, jotka tuolla korkean rantapahdan takana kirkuen ja toraillen häiläävät pesäkallionsa ääressä.

Tarvitsiko järjellisen ihmisen tulla tänne äärimmäiselle maailmanlaidalle kummittelemaan? Ja vielä tunturien yöpuolelle, mistä suora aapa aukenee ja ulottuu aina maan- ja merennavoille... Tämä takalaidan poukamakin lienee jo pykälletty Norttoperän Isännän suureen valtapiiriin.

Vai olisivatko ankarat haltiat olleet niin sääliväisen armollisia, että olisivat tahtoneet päästää ihmisparan ahertamasta näillä armottomilla rannoilla, ja sen tähden ohjanneet aapaa soutavan kalakansan outojen myrskyjen lennättämänä Ytteröijalle? Sinne kaukaiselle tarujensaarelle, jossa merensoutajan on hyvä elellä. Siellä kun saa kalaa yltäkyllin, eivät myrskyt riepoittele, eivätkä akkaset revi Einoja. Ihana haavruuva vain iltakaudet laulelee paaruilla.

Mutta sieltä ei kristittyä juuri takaisin lasketa.

Sinnekö Tunesin soutukansa he joutunut?

Ei Tunes toki aina ole näin alamielisenä asunut, eikä ollut tällainen äänetön, autio, tunturien ja haltiain haltuun heitetty kristittyjen asuinsija.

Tunes on aikoinaan, niinkuin monet muutkin Ruijan kalastajakylät, elänyt suuria ja väkeviä päiviä. Vaikkahan onkin joutunut kaikkein kaukaisimmalle rannalle, on kylä soutanut aapaa sadoin miehin, kolmiruumaiset, otringit ja hämpöörit ovat ajelleet kaikkein pohjoisimpia paaruja ja tuhantisin turskalastein ylpeästi keikkuen laskettaneet kylän valkorantaiseen valkamaan.

On kalarannassa ollut täysi elämä. Kalankorjaajat ovat joukoittain ahertaneet kajalla, nostopyörät ovat kitisseet, jällit ovat täyttyneet kalapärristä, ja ranta-aittoihin on ahdettu kalaa kattoja myöten. Merensoutajaa on liikkunut rannassa ja kyläkentällä, ja joka talo ja mökki, soutupuoti ja turvekömmänä on ollut täynnä kalakansaa.

Ja pajasta on kuulunut iloinen vasarankalke.

Jo 1500-luvun alkupuolella puhutaan Tunesin kalastajakylästä, ja sitten vähän myöhemmin oikein suohkanasta, joka käsitti Makreijan fiskeväärit: Skarsvaag, Vandfjord, Oppana, Helnes ja Kamöija. Niemen nenässä, Kirkkoniemessä, kykötti kylän pieni kirkko, viisi syltä pitkä, kolme leveä. Tämä piskuinen temppeli, jylhille rannoille nostettu, oli koko maailman pohjoisin kirkko. Alhaalta hieruan laidasta, kahden kamalan kalliopahdan välistä se talvella kaamosaikanakin huusi Herran valkeutta Norttoperän pimeyteen, samalla kuin taivaanvalkeat sitä leimuten julistivat ylhäisistä korkeuksista.

Tunesin temppeli oli oikein emäkirkko, ja Stappeneille rakennettu pikku temppeli oli sen kappelina. Siellä se vain oli vähässä matkaa, Kirkko-Stappenin laidassa, pikkuinen tytärtemppeli. Tunturiin kun nousi, sen hyvin näki, lankuista salvetun pienen pyhäkön. Mutta kovat olivat sen suojelijat, kolme korkeahuippuista pahtasaarta: Kirkko-Stappen, Buk-Stappen ja Stor-Stappen sekä vielä valtava vuorentorni, Stauren.

Neljättäkymmentä kalanpyytäjää asusti muinaisina aikoina Tunesissä, ja pieni kenttä oli täynnä pikkuisia turvekömmänöitä.

Ja kömmänäin kansa, joka asui maanäärillä ja merenäärillä, souti merta, kuivasi kalaa, kaivoi turvetta ja taas pyhäisin hetkin riensi kallionotkon temppeliin kumartamaan taivaan Herraa.

Kaunis lienee pyhä huone ollut, mutta kaikkein mieluisinta oli katsella ja ihailla komeaa hopeapallasta, joka riippui kirkonkatossa ja oli kylän parasten, mahtavain Tunesin veljesten kirkolle lahjoittama.

Olivat veljekset kerran olleet kalassa kaukana aavalla ja ennättäneet saada vain yhden isonlaisen paltaan, kun oli noussut niin ankara jumalanilma, että meri ja taivas ja koko maailma olivat myllertäneet samana suurena ärjyvänä myrskynä ja lumiryöppynä. Kalamiehet olivat hädissään huutaneet Herraa Jumalaa, mutta myrsky oli yhä vain yltynyt ja lennättänyt veljeksiä paltaineen ympäri pauhaavaa merta läpi sakean lumituiskun. Eivätkä miehet olleet vähääkään tietäneet, mihin heitä lennätetään. Viimein he olivat luvanneet laittaa kylänsä kirkkoon yhtä suuren hopeaisen paltaan kuin aapa oli antanut heille, jos he vain elävinä saisivat Tunesin haminan kiinni.

Ja katso, kohta oli tauonnut meren kamala möyry. Aapa oli äkkiä auennut, ja hyvän myötäisen puhaltaessa miehet olivat komeasti mennä keikutelleet kotihaminaan.

Ja pian oli kiikkunut ja läikkynyt Tunesin kirkonkatossa kaunis, hopeainen pallas.

Pallas olikin sitten koko kylän ja koko suohkanan ylpeys. Sitä kävi katsomassa ja sitä mainoi laaja Ruijanranta. Pikku Tunesille se oli kuin suuri ja rakas kotoinen suojeluspyhä. Olihan pallas oman kylän miesten merkillinen lahja, joka samalla muisteli kaikille kirkonkävijöille, kuinka taivaan Herra vallitsee meren suuret myrskytkin, ja kuinka Hän kuulee ja armahtaa hätääntyneitä aavansoutajia, koska he merenmöyryissä huutavat Häntä avukseen.

Ei ollut koko Norttoperässä niin mainittavaa kirkon kalleutta kuin pienessä Tunesissa. Taivaan Herra oli ollut armollinen Tunesin veljeksille, ja Tunesin veljekset olivat muistaneet taivaan Herran temppeliä.

Ja hopeanhohtava pallas läikkyi ja saarnasi tätä aina vuosi vuodelta kaukaisille merensoutajille. Joka pyhä, kun käytiin kirkossa, nähtiin pallas ja muisteltiin myrskyistä aapaa.

Mutta sitten tuli Tunesille kamala jouluaatto.

Oli juuri kaamosajan peloittavin hetki, jolloin kaiken kristikansan piti viettää mitä suurinta joulurauhaa ja istuskella aivan hiljaa kotigammeissaan. Sillä joulustaalut sekä muut tunturien ja aapojen pahat haltiat olivat jutamassa, ajaa ruukaltaen kautta kyläkenttienkin, niin että kova suhina vain kuului. Rauhassa piti heidän antaa liikkua. Jos heitä meluten häirittiin, saattoivat he suuttua ja pahoin kostaa.

Hiljaa ja peloissaan vietti Tuneskin jouluaaton ankaraa yötä alituisesti kuunnellen, milloin pahat haltiat rupeavat ajelemaan. Jäämeren köyhiä soutajia uhkasivat kummitukset itse jouluyönä. Eivätkä ne silloin pelänneet ei pyhää temppeliäkään, vaikka se risteineen ja hopeapaltaineen seisoi kristikansan vartijana aivan kylän laidassa...

Yht'äkkiä kuului kyläkentältä surkeaa parkumista ja kovaa metakkaa...

Koko turvegammien kansa kauhistui. Nythän vasta kamalia joulustaaluja on jutamassa!

Kylään oli ilmestynyt vielä kolompia jouluvieraita kuin staalut. Ruma ryöväriryssä oli tullut pimeältä aavalta, noussut yön turvissa yllättäen maihin ja hyökännyt turvegammeihin.

Ankara tappelu syntyi Tunesin kentällä, Herran temppelin ääressä. Tavattomat Tunesin veljekset, jotka ennenkin jo monta kertaa olivat ryssien kanssa tapelleet ja ryssiä tappaneet, riehuivat taaskin ensi miehinä. Suurta puukenkää nuijana heilutellen he halkoivat ryssien päitä kymmenittäin, ja toisetkin hakkasivat, minkä voivat henkiriepunsa puolesta. Mutta vainolaisia oli paljon, ja joulurauhaa viettävät Tunesin soutajat surmattiin kotikentälleen taikka pyhän temppelinsä juurelle, elleivät he ennättäneet paeta öisten tunturien turviin.

Se oli kaamea joulu. Pelätyt joulustaalut olivat muuttuneet perkeleiksi.

Tummat tunturit katsoivat kummissaan, ja taivaanvalkeat riehuivat ja sähähtelivät pimeällä pohjoisella, kun ryssä riehui kylässä, ryösti ja murhasi, ja naiset ja lapset laukkoivat mielettöminä parkuen sinne ja tänne, kunnes kuukahtivat veriselle lumikentälle vainolaisen iskemänä.

Kohta köyhät turvekömmänätkin rupesivat roihuamaan ja lisäämään kaameaa jouluvalaistusta, jopa viimein pyhä temppelikin leimahti.

Taivas loimusi, ja maa loimusi. Tunturit välkehtivät valossa ja pimeässä, ja aavalla ajeli jouluyön kamala kumotus. Turvegammit leiskuivat suurina kokkoina, ja Herran temppeli paloi humisten.

Mutta kalliin hopeapaltaan sekä muut kirkon kalleudet vainolainen ryösti ja vei mukanaan.

Tämä oli paljon mainotun Tunesin temppelin loppu, ja Tunesin suuruuden loppu.

Jo 1600-luvun keskivaiheilla kerrotaan kylän olleen aivan autiona, ja myöhemmin taas mainitaan, että vanhasta kirkosta ovat jäljellä ainoastaan perustukset sekä niiden ympärillä kirkkotarhan vanha kiviaita.

Pieni Kirkko-Stappenin temppeli oli sitten 1600-luvulla näiden seutujen tärkeänä pyhäkkönä ja Tunesin temppelin perillisenä. Mutta sitten sekin 1700-luvun puolimaissa hävisi, ja kallioinen Kirkkosaari tuli autioksi. Stappeneilla mainitaan parhaaseen aikaan asustaneen nelisenkymmentä kalansoutajaa.

Mutta vainajat haudattiin edelleenkin Tunesin Kirkkoniemen vanhaan, pieneen kalmismaahan edesmenneitten materiäijien ja materiämmien suureen seuraan.

Oli Tunesissa kyllä tämän jälkeenkin asukkaita. Merensoutajat sinne, vanhoille soutukentille, aina vähän päästä asettuivat etsimään pyytöonneaan. Kentälle tehdä rötistettiin turvegammeja, kopellettiin hirsipöksiä senkuin jaksettiin, ja sitten taas ne heitettiin ja lähdettiin toisille kalarannoille. Vanha fiskevääri vuoroin eli hyvästi ja souti aapaa, vuoroin taas asui autiona, aina sen mukaan, kuinka meri antoi kalaa taikka oli mustana. Niinpä kylässä 1700-luvun ensi kymmenellä oli vain viisi asukasta, ja sitten taas jo parinkymmenen vuoden kuluttua kenttä oli aivan tyhjä.

Näin hyvät ja pahat päivät vuorottelivat Tunesin kalarannalla yhä edelleenkin — sadoin vuosin. Milloin kylä nukkui aivan autiona, milloin se hiljalleen elää kitisi, ja joskus taas riehahti soutamaan merta niinkuin muutkin kalakylät.

Viimeksi, vain kymmenkunta vuotta takaperin, kun aapa vielä kuohui turskaa ja muuta kalaa, niin että kaikki rannat olivat täynnä jällejä ja kaikki jällit täynnä kalaa ja aitat täynnä kalaa, oli Tuneskin eläväinen kylä. Kuusi seitsemän hyvin elävää ja hyvin ruokittua pikku taloa oli kentällä, soututupien kaksikerroksiset makuulautsat oli täytetty pyytömiehillä, ja kauppamies asusti kraampuurassa myöden tavaraa ja ostaen kalaa. Kala liikkui meressä, ja raha liikkui maalla, merensoutajat liikkuivat sekä merellä että maalla ja olivat tyytyväisiä. Ja kauppamies oli tyytyväinen.

Tunes oli taas suuri fiskevääri. Aapa antoi vanhalle Tunesillekin täysin venein.

Mutta kun kalan suuri kulku taaskin loppui, loppuivat jälleen vanhan Tunesin hyvät päivät. Kauppamies väänsi kraampuuran oven lukkoon ja lähti pois kaikkine tavaroineen. Merensoutajat painelivat perässä — saarnaten, ettei täällä kolossa paikassa saata kukaan elää, jos ei meri elätä. Täällä, jossa pohjoinen ja nuurvästä aina ärjyvät suoraan haminaan ja väliin paiskovat veneet palasiksi kallioihin — mutta eivät sittenkään anna kalaa...

Vain kaksi vanhaa valkoista nuurfaaraa, jostakin Tromssan takaa tullutta, jäi Tunesia soutamaan. Ikänsä he olivat täällä joka kesä rähjänneet, ja tänne rakkaalle rannalleen he jäivät edelleenkin, vaikka kaikki muut sen hylkäsivät ja soutivat tiehensä. Pyytöpirtin lautsoilla ukot loikoivat lepohetkensä, köpöttelivät, köpöttelivät kajan natisevia lankkuja pitkin rantaan ja kiskoivat merellä vanhaa venettänsä. Yhteinen oli ukoilla vene, yhteiset pyytövärkit, ja yhteisin voimin hengattiin saalis jälleihin senkuin sitä heikoin voimin saatiin mustasta aavasta.

Joka kevät vaarit yhä uudelleen tulivat, soutivat aapaa ja hoitelivat vähiä saaliitaan sekä taas välitöikseen maata kellettivät soututuvan lautsoilla.

Mutta jo ovat nämä viimeisetkin viikingit väsyneet, ja vanha Tunes on jäänyt aivan autioksi.

Turvekattoiset tupakömmänät ja soutupirtit jälleen nukkuvat, ja pitkin kenttää on entisten turvegammien pieniä kumpuja, jotka hiljaisina lepäävät muistoissaan, vain sieltä täältä ruohojen välistä pilkoittaen.

Niemen nenässä, kallioiden välisessä notkelmassa kyhjöttävät vanhan temppelin jäännökset, muutamat peruskivet sekä niiden ympärillä pienen kirkkomaan aidan pohjakivet.

Ja siinä siunatussa maassa, vielä viheriäisten ruohojen ja punakukkaisten siperiansipulein siunaamassa, nukkuu vanha Tunes, edesmennyt merensoutajakansa, joka koko elämänsä on saanut taistella pimeän perän peikkojen kanssa ja armottoman meren kanssa sekä toisin vuoroin vielä armottomamman vainolaisen kanssa.

Neljäsataa vuotta ovat vanhimmat materiäijät ja -ämmät siinä jo levänneet, kuunnellen milloin meren pauhua ja tunturien jylinää, milloin sodan pauhua ja aseiden kalsketta sekä odotellen tuomiopasuunan helähtämistä.

Synkkään kammioonsa he kerran saavatkin kuulla Pitkäisen jylinän ja tulen leimahduksen, tunturivuorten jyminän ja suuren pasuunan ankaran helähdyksen. Silloin Tunesin vanha pieni kirkkotarha autiolla maailman takarannalla iloisesti humahtaa, ja pimeydessä vaeltaneet vainajat saavat nousta sellaiseen kirkkauteen, jossa ei kaamosaikaa ole.

Ja Norttoperän kovia kokeneet köyhät raatajat ovat hyvin tämän ansainneet.

KAPPA

Kappa on kaikkein norttomaisin maannuska, mitä on koko maailmassa, ja se nuurhaan pistää.»

Näin tietää jyykeäläinen Petterin Iisakki Nordvaagissa, tämän tietää hyvin koko Makreija, ja on sitä vähän mainottu muuallakin maailmassa.

Jo kansakoulun penkeillä on kuultu, että Nordkap Mageröyn saarella on ainakin Euroopan pohjimmaisin nuska.

Ja Nordkap on juuri sama makreijalaisen Kappa.

Komea Kappa se onkin.

Kun Jäämeren laiva kiertää Nordkapin kautta, matkamies jo kaukaa sen tuntee, vaikkei ole koskaan sitä nähnyt muuta kuin kuvissa. Taivaan rannalla on korkea tumma, suoraselkäinen maailmanharja, joka äkkiä kuin jättiläispiilulla iskettynä loppuu ja jyrkkänä syöksyy mereen. Kun alus ajaa harmaan pahtaseinän vieritse, melkein päätä viemistää sitä alhaalta katsellessa. Jylhä tumma kallio tuntuu tavoittelevan taivaita. Ja kun laiva laskettaa törähdyksen, pahtaseinä paiskaa kiukkuisesti sen heti takaisin, joskus vielä monin kerroin.

Ja yksinään se siinä jylhässä suuruudessaan komottaa, eikä ole muuta niin suurta ja ylpeää nuskaa, joka pistää nuurhaan sekä jyrkkänä ja pelottomana syöksyy synkkään syvyyteen.

Sen takana on vain suuri ja rannaton Jäämeren aapa.

Kappa on Ruijan merensoutajain suuri toveri ja pyytökumppani. Kun kalamies vie aavalle pyydyksensä, ottaa hän uskotuksi miehekseen itse vanhan Kapan ja tähtää ja laskee topulinsa meelinjalle hänen kauttaan, asettaen toisiksi todistajiksi asian mukaan muita, pienempiä suuruuksia, Knivskjeloddenia, Skindstaknäringeniä, Bryggeniä, Krikkaa, Kamöijan kallioharjaa. Ja kaikki kalamiehet tietävät, että vakainen Kappa hoitaa aina hyvin virkansa. Kun topulit heittää hänen hoitoihinsa, löytää ne helposti samasta paikasta, vaikka olisi vienyt ne penikulmien päähän aavalle.

Vanha Kappa aina katsoo, valvoo ja ohjailee merensoutajiaan. Kun aapamies painuu holkerin tai paltaan pyyntiin suurille pohjoisille matalikoille taikka Jäämeren fangstiin Pitspärkeille, Kappa viittoo hänelle, ennenkuin painuu aapaan, kotoisten rantojen viimeiset jäähyväiset.

Ja miehet mennä keikuttelevat silloin jo kahdentoista penikulman takaisilla taipaleilla.

Ja taas kun pyytömiehet palaavat Norttoperän kontoisilta ulapoilta, Kappa ensimmäisenä kohoaa suven alta aavasta ja sinisin lipuin iloisesti vilkuttaa heille kotirantojen terveiset.

Suuren Kapan tuntevat kaikki merensoutajat ja nuurfaarat.

Ylpeä pohjannuska on tunnettu jo ikimuistoisista ajoista asti. Sitä on paljon käyty katsomassa, ja siitä on paljon kirjoitettu. Ylhäiset kuninkaat ja keisaritkin ovat käväisseet tervehtimässä tätä, maailmanrannan kaukaisinta ylhäisyyttä. Jo 1599 Tanskan Kristian IV purjehti ympäri Nordkapin kiertäen valtakuntansa myrskyisiä ja kontoisia perämeriä aina Vuoreijan linnaan asti.

Näitä samoja myrskyisiä meriä purjehti puolisataa vuotta myöhemmin, 1653, tanskalainen kauppalaivue. Täällä, äärimmäisillä noitamerillä, joutui laivue aivan tuulettomaan säähän, eikä päässyt mihinkään. Purjeet roikkuivat velttoina, ja laivat lojuivat paikoillaan. Silloin kapteeni osti kymmenellä kruunulla ja tupakkarullalla rantaseudun velholta seileihinsä kolmisolmuisen köyden. Siitä kun solmu avattiin, heti kohahti tuuli ja alkoi riepoittaa purjeita ja lykätä laivoja eteenpäin. Avattiin toinen solmu, nousi kova nujakka, purjeet pullistuivat ja laivat lensivät hyvää vauhtia. Avattiin kolmas, tuli myrsky. Rantatunturit vain vilisivät ja kompassi kieppui hulluna, kun laivat mennä tohistivat. Päiväkausin mennä puhallettiin pitkin ulvovaa ulappaa, ajettiin ohitse Nordkapinkin, niin että ilma vinkui. Lennätti kamala karjaspää alukset jo kerran kalliolle, mutta tuli toinen vesiköyry, joka paiskasi laivat takaisin aapaan. Ja taas tohistettiin pitkin suuria velhovesiä, kunnes päästiin kauas itään, ohitse Vuoreijan aina Varenginvuonolle.

Näin kertoo kirjassaan »Nouveau Voyage du Nord» laivueen ranskalainen lääkäri, La Martinière.

Retkeili samoja rantoja sitten muitakin kauppalaivoja käyden aina Vienanmerellä, liikkui monia valaanpyytäjien aluksia purjehtien kaukana pohjoisilla vesillä.

Mutta italialainen Francesco Negri, joka 1665 ajeli samoja perämeriä, laski laivansa maihin ja kaahaisi kuululle Kapalle. Sieltä hän katseli suurta autiota tunturimaailmaa, joka antautui suven puoleen kohti ihmisten ilmoja, katseli rannatonta aapaa, joka avautui peikkojen pimeille perille, katseli kauan kuin lumottuna... Kääntyi hän sitten takaisin ja kirjoitti papereihinsa:

»Nyt olen saavuttanut matkani määrän ja tahdon palata takaisin Tanskaan sekä sieltä Jumalan avulla kotimaahani. Jos Ovidius olisi ollut karkoitettuna Nordkapille, olisi hän jokseenkin oikein voinut laulaa:

    Maailman äärillä oon minä kaikkien hylkäämän' ollut.

Mutta ehkä hän sentään olisi muuttanut laulunsa tummaa surullista säveltä kirkkaammaksi ja iloisemmaksi ja sanonut:

    Maailman äärillä oon minä tyytyen viivähdellyt.»

Toinenkin italialainen, monesti mainittu Giuseppe Acerbi, toistasataa vuotta myöhemmin ponnisti taas Nordkapille asti. Ruotsalaisen Skjöldebrandtin kanssa hän matkusti 1799 Suomen ja Pohjois-Ruotsin kautta Norjan Koutokeinoon ja Alattioon. Sieltä pohjankävijät jatkoivat matkaansa veneellä Kapalle asti. Acerbi kirjoitti retkestään laajan kirjan — samoin myös Skjöldebrandt. Nordkapilla käynnistään Acerbi kertoo kirjassaan:

»Me saavutimme vihdoinkin Euroopan kaikkein äärimmäisen pohjoisen kärjen, jota Nordkapiksi mainitaan.

    Saavuimme vihdoinkin sinne,
    missä maailma loppuu.

73

Nordkap on kauhea kallio, joka pistäytyy kauas valtamereen. Ollen aina avoimena kaikkien myrskyjen raivolle ja vaahtopäisille aalloille se on aikojen kuluessa vuosi vuodelta yhä enemmän sortunut valtaviksi kiviröykkiöiksi. Ihminen tuntee täällä joutuneensa kokonaan luonnon hylkäämälle seudulle. Kaikkialla vallitsee kaikkein karuin hedelmättömyys ja mitä surullisin ja alakuloisin yksinäisyys. Tuntureita eivät enää varjoisat metsät kaunista, lintujen laulua, joka vielä antoi eloa Lapin metsiin, ei täällä kauhistuttavimman erämaan näyttämöllä kuulla, eikä harmailla kallioilla kasva ainoatakaan ruohonkortta. Ainoa ääni, mitä täällä saa kuulla, on kumea kohina, kun aallot kerta toisensa perästä hyökkäävät hirmuisiin kalliomassoihin, jotka antavat aaltojen pauhulle uuden soinnun.

Aurinko, joka yösydännä kiirii n. viisi diametriä horisontin yläpuolella, ja ääretön meri, joka näyttää yhtyvän taivaan rantaan, rakentavat yhdessä suuret ääriviivat tälle sanomattoman jalolle maalaukselle.

Kuolevaisen murheet ja vaivalloiset pyrkimykset häipyvät täällä pois kuin olisivat vain tuskallisia unia. Elävän luonnon moninaiset muodot ja koko luova voima täällä kaikki unohtuvat. Maata voidaan alkuperäisessä muodossaan vain katsoa aurinkosysteemin alistettuna osana.»

On sanottu, ettei kukaan ole Acerbia paremmin kuvannut kuulua Kappaa. Mutta jälkeenpäin on oltu pääsevinään selville, ettei italialainen olisi Kapalla käynytkään, vaan erehdyksissään kaahaissut jollekin toiselle korkealle mannuskalle.

Samoihin aikoihin kuin Acerbi, muutamia vuosia ennemmin, seikkaili Ruijan rannoilla ja käväisi Kapallakin Ranskan prinssi, Ludvig Filip, joka sitten monien vuosien kuluttua istui Ranskan kuninkaana.

On kuululla Norttoperän nuskalla tämän jälkeen käynyt monta muutakin maailman kruununkantajaa. Ruotsin Oskar II käväisi 1873, ja sen muistoksi piti pystyttää kallion reunalle korkea kivipylväs kirjoituksineen, käväisi Hollannin Wilhelmiina, ja taas piti vääntää kirjoituskivi pystyyn, kävi Saksan mainio Wilhelm, ja siitä saatiin komea kuvakirja. Ja kun iso Wilhelm asteli Kappaa kohden, oli tunturiharjan palas Hornvikin pahtaseinästä Kapalle asti kahden puolen pyykitetty kolmellasadalla komealla sotapojalla, ja kaksi koiraa, toinen kello kaulassa, juoksi keisarin edellä.

Monta muutakin maailman valtiasta on käynyt Nordkapia katsomassa. Tuli kerran ruskeapintainen Siamin kuningas kuusine akkoineen. Miehissä kannettiin suuri hallitsija ylös korkean pahtaseinän reunalle, mutta akat saivat kapistaa omin neuvoin kintereillä. Tuli taas Himalajasta hallitsija, joka oli musta ja ruma kuin kyöpeli, ja mustat hiuspalmikot kiemuroivat hänen korvallisillaan. Kapalle hänkin kaahi. Sinne mennä piipersivät myös Etelämeren saarten sievät, tummat prinsessat, niin että hohtavat helmet nenäpielissä helisivät, ja nenän läpi pistetty jalokivinen kultapuikko heilui. Tulipa kerran Intiasta suuri Idän hallitsija, valkoisiin puettu auringon palvoja, suuren valkoisen joukkonsa kanssa. Hän vietti pyhäisen hetken ylhäisellä kalliolla, kumarrellen ja rukoillen ja uhraten ihania helakoita idän kukkia. Polvillaan, otsa harmaaseen pahtaan painettuna, pitkä valkoinen palvojain rivi kyhjötti hartaana Kapan reunalla, koska keskiyön suuri aurinko katseli pohjoiselta avaruudelta.

Mutta kun Japanin pienet, vinosilmäiset prinsessat nousivat Kapan tyville kiivetäkseen suuriin korkeuksiin, he katsoivat ja kauhistuivat kolkkoa tunturiseinää, niin että kiireesti sipsuttelivat takaisin veneeseen ja soudattivat laivaan.

Maailma rientää kaukaiselle Kapalle yhä vieläkin. Kesällä, koska Jumalan suuri päivä lakkaamatta katsoo ja kiertää avaraa Pohjanperää, sen suurta merkkipahtaakin — aurinko näkyy läpi yöt Nordkapille toukok. 12. p:stä elok. 2. p:ään, ja on näkymättömissä lokak. 20. p:stä tammik. 23. p:ään — maailmankiertäjät kaikista maanääristä, aina kaukaisinta itää, etelää ja länttä myöten, vaeltavat maailman takarannan kuululle kalliolle. Isotrikkaat ajaa tohistavat ylpeästi »Stella Polariksella» ja muilla suurilla maailman matkalaivoilla, tavalliset kuolevaiset mennä töksöttävät vain vanhalla »Westeraalenilla» taikka muulla samanarvoisella astialla, ja jotkut pienet maankiertäjät joutuvat sinne kalamiesten veneessä.

Niinkuin kerran pari kulkuria, jotka sattuivat jutamaan Skarsvaagiin, pieneen kalastajakylään Makreijan pohjoisiin vuononperukkoihin. Kaikkein parhaiten kalaveneellä pääseekin Kapalle juuri Skarsvaagista, joka on suurpahdasta vain kolmen neljänneksen päässä.

On päivällä saatu sanoma, että sekä suuria että pieniä, stella-polariksia ja vesteraaleneita, on illalla tulossa Nordkapille, ja kohta koko joukko skarsvaagia on sinne kiiruhtamassa. Toiset mennä jyskyttävät moottoriveneellä, toiset kiskovat omin voimin, ja kilvan siinä kiskotaan ja jyskytetään. Kahdet, kolmet airoparit lennättävät veneitä, ja sitkeäselkäiset, soututeljolle kasvaneet miehet vetelevät, niin että varret notkuvat.

On edessä avoinna Jäämeren rannaton aapa. Edesmennyttä myrskyä maineen liikkuu merellä suuri jonka. Pohjoisilta mittaamattomilta ulapoilta tullen se hiljalleen, valtavina köyryinä vaeltaa yli aavan. Äänettöminä, salaperäisinä väkevät köyryt ajelevat toisiaan, tulevat ja menevät, tulevat ja menevät lakkaamatta. Norttoperän oudot näkymättömät henget ja haltiat ovat siinä jutamassa iankaikkista keinoaan. Ne vyöryvät vain, kunnes saavuttavat alastoman rannan, kaahaisevat rannalle, kohahtavat ja puhaltavat valkoisen vaahtopäärmeen ja sitten siihen uupuvat. Silloin jo taas tulee toinen jonka, ja kohahtaen ajaa edesmenneen ylitse...

Ja veneet keikkuvat vesivyöryltä toiselle, ollen kuin piilosilla keskenään. Milloin ne kohoutuvat jongan harjalle kurkistamaan, milloin taas painuvat ja piiloutuvat aapaan.

Suuren Jäämeren ja Norttoperän haltiat keikuttelevat merensoutajia ja leikitsevät pienten ihmislasten kanssa.

Suurena ja synkkänä, koko taivaanrannan, taivaita myöten täyttävänä, komottaa edessä Nordkapin valtava kallioseinä, ja peloittavan jylhä on Hornvikin perukka, jonka pystyä takalaitaa kiertopolku nousee Kapalle.

Ylpeillä kalliopahdoilla ympäröity Hornvikin pyöreä poukama on ainakin yhtä juhlallinen kuin sen takainen, paljon mainottu Kappa. Se on kuin valtava temppeli, Norttoperän mahtava tuomiokirkko, jonka seininä kumisevat jumalanluomat jylhät pilarit ja paadet, ja kattona on milloin sininen korkea taivaankumu, milloin matalat harmaat pilvet. Hämärät holvit ja pimeät röykkiöiset onkalot, vanhojen vuorelaisten ikuiset hautakappelit, ammottavat temppelin seinissä. Urkuina soi täällä suurina, meren ja tunturin yhteisinä juhlapäivinä valtava vetten pauhu. Aapa avaa väliin kaikki pasuunansa ja panee koko väkensä puhaltamaan, ja tunturi vastaa siihen jylhästi kumisten. Syntyy mahtava yhteissoitto, ja kumahtelevat silloin temppelin seinät ja pielet.

Pyhäisinä tuomion hetkinä, kun Kaikkivaltias vaeltaa ohitse synkässä pilvenpatsaassa, tuli leimahtelee, ja koko temppeli vapisee Pitkäisen jylinästä — ja moosat istuvat peloissaan rantakivillä. Toisinaan taas harmaa konto täyttää koko pyhäkön väkevänä uhrisavuna, ja kirkkaina jumalanpäivinä valkoiset moosat ja kajavat liitelevät ylös ja alas kuin Herran kyyhkyläiset.

Aution tunturimaan harvalukuiset pienet kukat ja ruohot ovat kokoontuneet jylhän temppelin hiljaisiin soppiin. Siellä kyköttävät kirkkaat kullerot ja voikukat, siniset kurjenpolvet ja lemmikit sekä punertavat tervakukat ynnä lapinvuokot, tunturien ihanat tähtisilmät. Vaatimaton poimulehti on ennättänyt mukaan sekä ruusuruoho pyhine tuoksuineen, jopa ruskeaverhoinen suolaheinä ja arkipukuinen kuminakin kätkeytyvät toisten joukkoon. Maailman kaukarannan kalliotemppelin monilta parvekkeilta ne kaikin hartaina katselevat ja kuuntelevat — ja ympärillä ovat seinien jylhät pilarit.

»Hän ei asu käsillä tehdyissä temppeleissä», on sanottu vanhoille. Ja varmasti Suuri Kaikkivaltias käsitetään täältä harmaitten kallioitten suuresta pyhäköstä yhtä hyvin kuin marmorista rakennetuista iisakinkirkoista ja pietarintemppeleistä.

Vanhat lappalaiset tämän jo hyvin ymmärsivät. Tämä sanomattoman jylhä, suuri ja ylhäinen paikka ei ollut siunattu pienen ihmisen asuinmajaksi. Täällä täytyi asua itse Immelin, pyhän ja peloittavan.

Täällä hän asuikin. Nordkapin vierillä, Hornvikin pohjoisella äärellä, seisoo ylpeä kivinen patsas, monta kymmentä metriä korkea, kuulu »Nordkapin Sarvi». Salainen henki sanoi tunturimiehelle, että tämä suuri ja merkillinen yksinään seisoja vuorentaatto oli itse jumalan ilmennys. Se jo kaukaa katsoi tunturien yksinäistä vaeltajaa, seurasi hänen askeleitaan, viittoi alituisesti hänelle ja kutsui häntä luokseen. Ja tunturimies asteli arkana kivitaaton juurelle, vei hänelle uhrilahjoja, kumarsi häntä ja rukoili.

Ja niin tapahtui, että tunturilaisen suuri poroelo vietti hyvän ja rauhallisen kesän Makaravjon autioilla, tuulisilla tuntureilla. Vasat kasvoivat, ei niitä kiusannut räkkä, eivätkä ne sortuneet tunturien rotkoihin.

Jumala, johon tunturilainen uskoi ja jota hän palvoi, oli niitä varjellut, Kapan ja Hornvikin korkea, korkealla asuva vuoritaatto. Ja ylilappi vaelsi usein hänen luokseen.

Hornvik oli pyhä paikka.

Ylpeä ja ylhäinen onkin Kapan suuri seutu — ei suinkaan syntisen ihmisen asuttava. Aivan autiota tunturiselkää, ruskeanharmaata erämaata ja jänkää, isoja valkoisia lumikenttiä ja peloittavan jylhiä kuiluja, kortseja, kiviröykkiöitä ja tunturisyöksyjä.

Ja sitten yhtäkkinen pysähdys sekä hurja syöksy yli kolmensadan metrin korkeudesta alas mustaan syvyyteen.

Siinä on vanhan maailman komea loppu.

Ja edessä on rannaton aapa sekä sen yllä rannaton taivaankumu. Jossakin kaukana pohjan konnoissa ne yhtyvät, aapa ylenee taivaaseen, ja taivas alenee aapaan. Ne ovat kumpainenkin samaa umuharmaata, eikä saata sanoa meren ja taivaan rajaa.

Ja siellä takana, kontojen piiloissa, on kaikkein norttomaisin Norttoperä, salaperäinen maailmanpaikka, jossa asustavat kaikkein suurimmat peikot ja kummituiset. Siellä kaameat taivaanvalkeatkin sytytetään ja puhalletaan ylös taivaanvahvuudelle liekehtimään.

Mutta Kapan alla on musta pohjaton syvyys, ja Kapan synkät perustukset on jumitettu ainakin Manalan maaemään. Kun ikuinen Kappa järähtää, järähtävät Manalankin pielet. Mutta meri, suuri ja avara, jäytää alituisesti suuren Kapan tyvikalliota. Valtavia kiviröykkiöitä vyörähtelee mereen, ja mustia onkalolta ja kuiluja ammottaa Kapan kyljillä.

Sivuilla taas, Kapan kahta puolta, vuonojen takana kohoavat kovat tunturit ja korkeat maannuskat. Nekin, samoin kuin Kappa, jokainen kurottelevat kohti pohjoista. Synkkinä ne nostavat hartioitaan samaa rintaa Kapan kanssa ja samalla tavoin ylpeinä syöksyvät syvyyteen.

Vain eräs pitkä nuska tuonnempana, Tunesin puolessa, lännen alla, Knivskjelodden, köyristää hartiansa alas ja matalana hiljaa hiipii itse Kappaa kauemmas nuurhaan ja painautuu nöyränä aapaan...

Mutta häntä ei huomaa kukaan, eikä kukaan käy katsomassa, vaikka hän onkin kaikkein norttomaisin maannuska — hiipiköön vaikka maannavalle.

Idän alla taas on vuonon takana Skindstaknäringen korkeine Piispoineen, ja kaukana, kaukana häämöttää Nordkynin, mantereen pohjoisnokan, jylhä haamu.

Tuulisella pilvisäällä, kun itä lietsoo, tai länsi lietsoo, taikka pohjoinen puhaltaa, on korkea Kappa peloittavan synkkä maanpaikka. Väkevänä käy jumalanilma pitkin autiota tunturiselkää repien ja riepoittaen sekä pauhaten kuruissa ja kortseissa. Kontopilvet ajelevat taivasta, tunturia ja merta, ja koko Norttoperä peittyy synkkiin kontoihin — satujen ja loitsujen harmaaseen usmaan...

Mutta kun tuuli vaistoaa, ja päivä paistaa ja painuu pohjoiselle ja seisoo siellä kuin ennen muinoin Gibeonin laaksossa, viettää suuri Kappa kaikkein pyhintä hetkeään. Pienet, keveät pilvenhattarat verhoutuvat kultaan ja leijailevat päivän kepeillä kuin kultaiset enkelit taivaan tanhuvilla, ja suuri aapa asuu kullassa ja purppurassa. Merensoutajat, jotka palaavat kalanpyynnistä, ajelevat punavälkkyisin purjein kutoen leveää, kultalankaista laahusta.

Kapalla asuu syvä hiljaisuus. Suuri ja lempeä taivaan Herra on vaeltamassa. Kullassa ja purppurassa Hän äänetönnä ajaa yli aapojen ja tunturien ja kautta pilvien...

    »Sinä menet pilvissä niinkuin ratasten päällä,
    ja käyt tuulen siipein päällä.»

Idän valkoinen kruunupää Häntä täällä kerran kumarsi ja rukoili ja Idän loistavia kukkia antoi Hänelle uhriksi. Yhtä hyvin saattaa pieni maankiertäjä Häntä kumartaa ja rukoilla...

Ja muistellessaan suurta ylpeää Kappaa sekä sen ihmeellistä sydänyön hetkeä, saattaa hän yhtyä Francesco Negrin sanoihin:

    »Maan äärillä oon minä tyytyen viivähdellyt.»

KAMÖYVÄR

Makreijan itärannalla, Oppanan ja Helnesin välissä, on leveä Kamöijanvuono, ja sen laajan perän keskimailla, kahden Kamöijan takana, on Kamöyvärin kalastajakylä.

Se on vain köyhä kyläriepu, johon öystän ajama ryssänkonto toisinaan työntyy harmaina manalanhöyryinä, taikka nuurvästä tulee ja paiskoo äkäisiä paarujaan kylän takarannalle.

Mutta pieni kylä asuu pikku poukaman pohjassa hyvässä piilossa, kallioiden kierteessä sekä kahden saarensa suojassa. Jylhät tunturit, keiturien kesämaat, ovat kohta seinän takana, ja kylän vierillä puskeutuvat kolmet vuononperukat, Duksfjord, Risfjord ja Skibsfjord, tunturien koviin sisuksiin.

Lumiläikkäisinä tunturit kohoavat ja jyrkkinä ne syöksyvät vuonoihin, niinkuin suuret Fuglefjäll ja Stortinde, keilakattoinen Krikka ja valkohuippuinen Duksfjäll sekä kaamea Trollitunturi. Pari-, kolmisatametrisin synkin seinin ne nousevat syvyydestä, toiset miltei yhtä pystyinä ja kolkkoina kuin itse vanha Kappa, kaikkein jylhimpinä Bryggen ja Trolli.

Synkkänä kohottaa iso Kamöijakin kylän edessä korkeaa lintupahtaansa, jossa sadat moosat asustavat, ja musta korppi pitää majaansa pahdan takana toisella seinällä, tehden usein ryöstöretkiä moosien pesämaille.

Kamöijan takaa, kohti itää ja koillista avautuu rannaton aapa, ohitse Trollitunturin sekä Bryggenin kolkon seinän. Etelän puolessa taas ja kaakossa sinertävät Honningsvaagin, Kelviikin ja Helnesin tunturiköyryt.

Tunturit ja merenaapa ovat Kamöyvärinkin parhaat lähimmäiset. Toisaalta vetävät tunturit kovaa kierrostaan ympäri kylän, toisaalta taas meri vatkoo pitkiä käsivarsiaan joka suunnalle kuin vanha meritrolli, pläksprykke.

Mutta kun kiipeät tuntureihin kiertäen pitkin Riisvuonon rantapolkua, avautuu eteesi suuri, autio ja alaston erämaa, kova ja ankara maailma...

Kamöyvär on vanha paikka. Jo 1500-luvulla puhutaan Kamöijasta, ja vanhat muistelukset kertovat, että Isolla-Kamöijalla olisi muinoin ollut kokonainen kylä kalastajain mökkejä, jopa oikein kirkko. Mutta itse »väärä», nykyinen kyläpaikka, lienee ollut asumaton. Saaren lounaisrannalla onkin, aivan tunturin alla, leveä nurminen kenttä, kuin vartavasten laitettu kyläkentäksi. Meri edessä, tunturi takana, sopiva tunturinvarvas asuinmaaksi, ja matala hierua venevalkamaksi sekä hierualla meren hiomien pikkukivien pitkä rivi. Kentällä näkyy vielä useita vanhoja kotasijoja, kivilatomuksia ja maakuoppia, ihmiskätten tekemiä.

Mutta aikojen melskeissä pienen kalliosaaren asutus on kokonaan hävinnyt.

Makreijan, pääsaaren rannalla, nykyisessä »väärässä», asusteli viime vuosisadan loppupuoliskolla vain Ryssästä tullut kalojenostaja, Kapperanovin äijä Markke-akkansa kanssa, ja paikkaa sanottiin Ryssänhaminaksi. Mutta sitten hän taas meni takaisin Ryssänrannoille. Kun norjalainen kauppias, Bruun, tämän vuosisadan alussa asettui Kamöyvärin kalliorannoille, oli poukamassa ainoastaan pari kalamiehen kömmänää.

Siitä alkoi jälleen uuden Kamöyvärin kalakylän nousu. Meri pysyi kylläisenä, kauppamies osti kaloja, ja kallioitten väliseen väärään kohosi pitkin hieruan laitaa kalamiesten pikku mökkejä toinen toisensa perästä. Saapui muitakin kalanostajia, nousi pikku tönöjä Riisvuonollekin. Kalajällit täyttivät kohta kaikki kallionrinnat ja vapaat hieruan laitamat. Kevätkausin, suurina turskan pyytöaikoina, oli koko poukama täynnä kalastajain aluksia, kalamiehiä tuli ja meni, ja kylän taloissa heitä asui niin paljon kuin mahtui, lohtakopperotkin täynnä.

Näin kopellettiin Kamöyvärin kalarannoille merensoutajain asuntoja valkoisesta, komeasta porvarintalosta, kylän parhaassa niemennuskassa, Krikan Sammun pikkuiseen mökkipöksään Krikkaniemen nokassa, Riisvuonon suulla, kauppamiehen kolminkertaisista kalamakasiineista, jällien pitkistä riveistä ja patsaille rakennetusta lankkulaiturista Sammun pieneen ranta-aittaan ja pariin kalaorteen ruskeakivisen hieruan laidassa, missä on sopiva kolo Sammun venevalkamana.

Ja tälle välille, Väärästä, kauppamiehen kallioniemestä Krikan Sammun kallioniemeen, mahtuu kolme-, neljäkymmentä ihmisenpesää, rikasta ja köyhää — enimmäkseen köyhää.

Mutta pahaisimmassakin rantakömmänässä kitisee elämänkipinä. Joka mökin ikkunasta katsotaan merelle, ja joka pöksän portailta vie polku hierualle.

Kolmisensataa aapojen soutajaa asuu Kamöyvärin rannoilla, ja nämä kolmesataa meren armoilla elävää sielua ovat niin sekaista pahnaa, että vain taivaan Vanhin sekä kaikkitietäväiset kylän vanhimmat osaavat niitä selvitellä. Ruijan rantojen kolme raatajakansaa, lappalainen, suomalainen ja norjalainen, on täällä Kamöyvärin tunturikolossa, jos missään, tavannut toisensa. Suomensukua ja lapinpahnaa on miltei joka mökissä.

»Sukuni on suvesta ja Suomesta», tietää hyvin Näätämön Maria. Mutta Penjamin Inga taas sanoo olevansa vuonoista lähtenyttä lapinverta, ja Proto-Leenan Jenssi Norjan pitkiltä rannoilta tullutta nuurfaarojen jälkipahnaa. Ja näin mökki mökiltä.

Tämän toteat, jos vanhan muorin ohjaamana vaellat Väärän talot. Muori on opas näihin asioihin, hän on jumalanluomia merensoutajia auttanut suuren parven Väärän rannoille, ja hän siis parhaiten tietää, kuka kukin on.

Lähdet kiertämään Väärän mutkaisia rantoja.

Ensimmäisenä siellä etäällä etelän puolessa, tunturin alla, asuu vanha Angerian Heikin Kalla, Ruotsin Karungista lähtenyt ukko, joka aina päissään raamoo olevansa »svänskä». Karl Söderholmina hän täällä käykin ulos ja sisälle, ja myötä- sekä vastoinkäymisessä hänellä on kumppanina ymmyrkäinen ruijalainen. Mutta lähimpänä naapurina Väärään päin, aivan meren rannalla, kalajällien päässä, asustaa Petterin Ingvar, suomalaisen vaimon poika, jolla on lapinsukuinen emäntä Kieruasta. Sitten kolmannessa paikassa asuu aivan ymmyrkäisiä ihmisiä, pari lofotilaista ja Helgelannin nuurfaara. Mutta saman talon lohtakamarissa majailee Tolosen Markus ruotsalaisine eukkoineen. Taas vähässä matkaa, kaihon mutkassa, kalajällien keskellä, kyköttää helgelantilaisen Hansenin mökki, jossa on emäntänä lapinsukuinen Petter Nilssenin sisar.

On taas pieni palanen kivistä rantapolkua, ja sitten pikku poukaman pohjassa neljä kömmänää vieri vierin, korkeaan pahtaan melkein kiinni iskettyjä. Ensimmäisessä elää Läijisvuonosta jutannut yksinäinen lapinukko, Aapo, toisessa niin ikään Läijisvuonon lappalaissuomalainen, Jussan Maunu, jolla on emäntänä lappalaisnorjalaisen Ole Johansenin sekä suomalaisen Priita-muorin pojantytär. Kolmas talo on Angerian Heikin Kallan Kustin, Proto-Leenan vävyn, hallussa, mutta neljännessä jo isännöivät ruijalaiset, Kjöndahl ja Hans Ulriksen. Hansin puolella on kumminkin vierasta pahnaa: emäntänä häärii Karungin Heikin Kallan tyttärentytär.

Kohta näiden pikku mökkien vieressä, pienessä kallionnuskassa, on Bruunin, kauppamiehen, uusi komea asunto ja vanha kraampuuratalo, laivalaituri, aitat, makasiinit, suuret traanitynnyrit sekä muut kauppamiehen ja kalanostajan neuvot ja tarpeet. Koko talon asukkaat, vanhasta Bruunista alkaen aina kauppatrenkiin ja yksinäiseen postinkuljettaja jörrikkään, Ola-ukkoon, asti ovat jokseenkin ymmyrkäisiä ruijalaisia. Vain pieni palvelustyttö on Nordvaagista, Kannuksesta lähteneen Rantalan Iitan jälkipahnaa.

Ja taas tulee pikkuisten mökkien vuoro. Komean kauppatalon takana on pikkuruinen, pahainen tupariepu. Siinä elää tuhrusteli tuonoittain Tampereelta lähtenyt Selinin suutari, joka oli löytänyt ruotsalaisen eukon Piitinestä, köyhä miesparka, joka nälissään kiipesi lintupahtaan munia ottamaan, mutta putosi ja kuoli. Saman talopahasen lohtaan, natisevia ulkorappusia myöten kaahii Karungin Heikin Kallan Jussa, ja sinne myös kiikertää hänen emäntänsä, joka on Oskar Thomassenin tyttäriä.

Karungin Heikin Kallan laajaa pahnaa riittää seuraavaankin pesään, jossa Kallan Artturin Jaarli isännöi, ja emännän puuhissa pyörähtelee sekasukuinen Petter Nilssenin veljen ja suomalaisen vaimon tytär. Talon lohdassa kolkehtii Uulas Nilssen, Karungin Kallan vävy, jolla on ruijalainen isä ja lappalainen äiti. On vielä vieressä muudan pikku pöksä, jossa silloin tällöin asustelee joku kuupalkkalainen.

Poukaman pohjassa, matalan hieruan ympärillä, on pitkä rivi kalastajain koteja, kuusi, seitsemän vanhaa rappeutunutta taloriepua miltei toinen toisessaan päädyttäin kiinni. Ensimmäinen kyllä, toisista vähän erillään ja toisia korkeammalla, on uusi ja muita komeampi. Siinä asuu Leppivuonosta lähtenyt, koreileva lappalainen, Petter Nilssen, Naavuonon muorin perillinen, joka on saanut emännän Kieruan lappalaisnorjalaisesta pahnasta.

On sitten mökkiriepujen rivi, jossa rikkinäiset ikkunat irvistelevät, ja ovet ovat rempallaan, jossa monilukuiset sikiöt taajovat ulos ja sisään joka aukosta, ja akat istuskelevat portailla perillisiään ruokkien taikka seisoskelevat kylätiellä saarnaten Väärän tärkeistä asioista. Ja ensimmäisessä tuvassa on isäntänä Leppivuonon Petterin veli, Svärre, sekä emäntänä aivan ymmyrkäinen, suomea ymmärtämätön eukko. Hyvin ymmyrkäinen lienee Lofotin Hans Svenssenkin, joka asuu Jägnebergin tyttären kanssa seuraavassa talossa, kakottaa vain kuin korppi ja ansioikseen korventelee Bruunin traanikattilaa. Mutta naapurin emäntä, edesmenneen Ojalan ukon leski, Heleenamuori, joka on uusissa naimisissa lappalaisnorjalaisen Hans Slättvoldin kanssa, ei kyllä ole ymmyrkäinen, enempää kuin seuraavankaan talon, ruijalaisen Jägnebergin eukko, joka on Erik Haragoutin ja suomalaisen Triinan tyttäriä.

Jägnebergin naapuritalossa, vanhan, pitkän röttelön lahoissa ummehtuneissa pöksissä, rähjäilee koko pätinäkunta. Siinä on merensoutajia sellaisia kuin vienankarjalaisen leipurin ja suomalaisen vaimon perillinen, Oskari Thomassen, jolla on ruotsalainen aviokumppani, sekä Maria Räisäsen kaksi ruijalaista vävymiestä, ynnä vielä Näätämön Maria, suomalainen leskiakka, Hetan entisen nimismiehen jälkeläinen. Ja viimeisessä poukaman pohjamökissä ahertelee norjalaisen poika, Emil Nilssen, jonka äiti oli Kelviikistä Mukan Aapramin tytär. On samaan taloon sopinut vielä Proto-Leenan Haakon sekä hänen emäntänsä, suutari Selinin tytär.

Talojen takana, Riisvuonolle mentäessä, keiturien turvekömmänäin tuolla puolen, kalliolla ja kallion laidassa, on vielä muutamia kalamiesten koteja.

Siellä ylimpänä kallionköyryllä ahertelee ruijalaislappalainen, Östebyn Johan, Kieruasta lähteneen lapin-Maarettansa kanssa, ja Johanin kotivävyksi on ruvennut Angerian Heikin Kallan Arttu. Lähimailla, alempana tien reunassa, on ruijalaisen Jens Erlingsenin pikku talo, jossa emäntänä toimii Läijisvuonosta lähtenyt, ankara suomalais-tattarilainen eukko, Proto-Leenaksi nimitelty.

On samalla rannalla, kallion kyljessä, kylätien vieressä, vielä kolme pikkuista pesää. Ensimmäisessä elää Thomassenin Jalmari, Oskarin veli, ruijalaisen Dagnynsä hoidoissa, toisessa ruijalainen, jolla on emäntänä Thomassenin veljesten sisar, ja kolmannessa Porsangilta tullut lappalainen, Anton Eliassen, tyllyrutolaisen emäntänsä kanssa.

Ja viimeisenä, Riisvuonon rannalla, on norjalaisen Olof Bullin kauppatalo.

Kyläpoukaman toisella rannalla, kun on mutkan kautta kierretty, on kallion rinteessä Väärän koulu sekä pari pikku taloa, kaksi leskelää. Toisessa, vanhemmassa, asustaa Luisa, Vuoreijasta lähtenyt Tapion Arttu-vainajan komea leski, toisessa, uudemmassa, vielä komeampi lofotilainen Riginä, oulunsalolaisen Raumala-vainajan leski.

Kiertää kylätie pitkin hieruan laitaa ympäri kallionnuskan. Siellä pahdan takana, jällikentän laidassa, niemennokassa, on niinikään pari pikku taloa. Ensimmäisessä elää suomalaislappalainen Frits Johansen, jolla on eukkona suomalaisen vaimon ja ruijalaisen miehen tytär Paatsivuonosta, sekä Maria Räisäsen poika ruijalaisen Annansa kanssa. Toisen talon isäntänä on Odin And Johan Aakel Evald Hansen ja emäntänä vanha Maria Räisänen. Odin And Johan Aakel Evald Hansen on ruijalaisen poika, mutta äiti oli Piili-Pekan Eeva-Maria Pajalasta. Odinin Maria taas on pudasjärveläisen Antti Räisäsen ja Pajalan Annan tyttäriä.

Saman jällikentän laidassa, vähän matkan päässä, kaihon kyljen pienessä pirtissä rähjäilee Penjami Jusefsen, köyhä lappalainen, joka on poissa Porsangin Lemminjoelta, sekä Penjamin Inga, Tyllyrudosta tullut, mutta oikein alkuisin Läijisvuonon turvegammien köyhiä lappalaisia.

Kallioköyryn takana, Riisvuonon rannalla, on vielä pikkuinen mökki, jossa asustaa Rudolf Pettersen. Hän on Jyykeän lappalaissuomalaisia, ja hänen emäntänsä on Kaavuonon lappalaisia Porsangin suulta.

Kapean Riisvuonon takarannalla, korkean, lumiläikkäisen Krikkatunturin varpailla, on taloja vielä seitsemin, kahdeksin, pitkin vuonon rantaa kalajälleineen ja venevalkamoineen. Ja sama sekasukuinen kansa täyttää nekin.

Siellä asustaa ruijalaista Einevikiä Proto-Leenan sukuisine emäntineen, sekä Jonsenia suomalaisine Anttuunoineen, siellä on »äkti» lappalaisia Porsangilta ja Kaarasjoelta. On siellä myös Angerian Heikin Kallan Heikkiä, Ulrikin Hanssia ja Sammun Anttonia, Jyykeän ja Lemminjoen suomalaisia ruijalaisine emäntineen sekä vielä ruijalaisia, joiden eukkoina on jyykeläisen Petterin Iisakin perillisiä ja Proto-Leenan veljentyttäriä.

Ja viimeisenä vuonon takarannalla, Krikannokan yksinäisessä mökissä elelee vanha Krikan Sammu. Hän on Porsangin periltä, Lemminjoelta tullut lapinverinen suomalainen, ja emäntänä on Sammun mökissä ketterä suomalaislappalainen Liisa, samoilta suurilta vuononperiltä.

Näin moninaisesti, monen mutkan kautta ja moneen kertaan, on kolmesta — neljästäkin — eri kansasta koottu ja risteytetty Kamöyvärin alastomien kalliorantojen köyhä merensoutajain joukko. Toista jos toistakin verta, toisiin runsaammin, toisiin vähemmän, on pisarrettu kohta jokaiseen kotiin ja kömmänään.

Norjalaiset ovat melkein järjestään niin ymmyrkäisiä, etteivät saata muuta kuin omaa norjaansa, mutta ymmyrkäistä suomalaista tuskin on ainoatakaan, enempää kuin lappalaistakaan. Kaikki saattavat ruijaa, kuka paremmin, kuka huonommin, jopa lappalaiset laskettelevat kolmea kieltä: omaa saameaan sekä suomea ja norjaa.

Mutta vain muutamissa mökeissä on suomi tai lappi kotoisena kielenä. On jo niin kauan ja niin monta polvea oltu vieraan kielen vierillä, ja niin monta kertaa sekaannuttu vieraaseen vereen ja kielimereen, että kotoinen kieli on hävinnyt. Vanhat kyllä vielä saattavat vanhempiensa kieltä, ja saattavat sitä monet lapsetkin, mutta norja on kohta kaikkien suussa. Monet pahaiset sikiöt eivät enää halua kuulla isäänsä eikä äitiänsä, koska he vanhoilla kotisanoillaan heitä komentelevat. Silloin pirtin päämiesten pitää käyttää ainoakin taitonsa valtakunnan kielessä tullakseen toimeen ylpeitten perillistensä kanssa.

Ja nämä, pienet perilliset, saavat ruijansa Väärän mutkaisilta käytäviltä, hierualta ja kauppamiehen leveältä kajalta ikäistensä joukosta, sekä myös koulusta.

Sillä kaukaisessa kylässä on toki koulu. Kannaksella kallioköyryn laidassa on pieni koulutalo, jossa kylän sekasukuiset lapset parinkymmenin parvin käyvät vuoroviikoin oppimassa maailman viisautta. Ja opetus tietysti tapahtuu norjankielellä.

Köyhän kylän köyhille osille onkin nousemassa suuri jakajain joukko — niinkuin ainakin vähäväkisissä paikoissa. Yhä mustemmaksi käyvän Jäämeren vähentyviä kalaparvia on Kamöyvärin kohdalta kohta uhkaamassa yhä suurempi merensoutajain parvi. On kömmänöitä, joissa on kasvamassa kalamiestä viisin kuusin, on monissa kalastajamökeissä seitsemän, kahdeksan lasta, muutamissa yhdeksän ja kymmenenkin. Krikan Sammu on saanut Liisaltaan seitsemän hyvää soutupoikaa kiviselle niemennokalle taajomaan.

Vääräläiset ovat pitäneet lukua lukuisista perillisistään ja saaneet selville, että koko kalakylän kolmisataisesta kristikansasta on puolitoista sataa alaikäistä ripillä käymätöntä sielua.

Ja kyllä heitä onkin. Kun laivasta nousee laiturille ja lähtee kiertämään Väärän mutkaista käytävää, on nousevaa väärää kintereillä kohta parikymmeninen parvi. Varsinkin, jos tulija on kylän vanha tuttu.

On heilläkin vitkansa ja ammattinsa. Isoimmat tyttäret koitelevat, taluttavat taikka kantaa reputtavat kaikkein vähäväkisintä väärää, oikeaa rintaperillisten polvea, toiset taas omiksi iloikseen heiluvat ja keikkuvat tyhjiin kalajälleihin ripustetuissa köysikiikuissa. Muutamat tytöt leikkivät seinän vieressä näppärää, monimutkaista käsipalloa taikka heittävät ja konkkaavat piirikiveä, paratiisia. Jotkut taas asuilevat leikkikaluineen jossakin kallionkolossa taikka hieruan laitakivikossa, ja siinä kaikenkaltaiset rannalta poimitut sievät kraakut ja krookkepollit joutuvat milloin miksikin pitoeläimeksi keiturista kukkuluuruun asti. Ja talon kaluina ovat tyhjät maitopurkit sekä posliinikuppien palaset.

Pojat taas vitkansa töiksi juoksentelevat hierualla ja hieruan laidassa, heittävät nappikuoppaa, taajovat veneiden kimpussa, uittelevat lautapalasia purjeveneinään, ja muutamat, niinkuin Penjaamin perilliset ja Krikan pojat, käyvät omin nokin vuonolla kalaa pyytämässä.

Terveennäköistä joukkoa on Väärän perikunta, merikalalla ja keiturinmaidolla ruokittu. Lehmiä ei kylässä ole ainoatakaan, mutta keitureita, liuhupartoja, sanotaan olevan ainakin sata.

Kymmenlukuisin keiturit käydä remppaavat kristikansan seurassa niinkuin täysivaltaiset vääräläiset, käydä kopsuttelevat korkokengissä joskus talon porstuassa varastelemassa, rientävät, kun vesi on sokkunut, hierualle suurustelemaan keiturintaarilla, Riipaisevat taas tunturiin kapuillen siellä kaikkein jyrkimpiä rinteitä ja kamalimpia kallioita. Parta vain vipattaa, ja silmät muljahtelevat, kun he pahimmille kallionkieluille jouduttuaan polvilleen paneutuen kurkistelevat, mistä kautta olisi yritettävä alas, ettei kallis henki olisi vaarassa.

Ja iltasilla, kun keiturit kovin myöhäiseen unohtuvat erinomaisen väkeville tunturiruohokentilleen, täytyy emännän lähteä muistuttamaan heitä kotiintulosta. Emäntä kapuilee miltei yhtä vaarallisia rinteitä kuin etsittävätkin, ja tunturista kajahtelee heleästi:

    »Kila jeittaa, kila jeittaa,
    kila kila kila kiiilaa-aa!»

Mutta sattuupa peloittava Pitkäisen ukko liikkumaan tunturijalassa, ei tarvitse emännän lähteä huutelemaan kila-jeittaansa. Eikä tarvitse Pitkäisenkään muuta kuin pari kertaa jämerästi rykäistä, kun keiturit niin säikähtävät ja ottavat itseensä, että kiireesti lähtevät kapistelemaan pois tunturista. Pitkänä jonona ne perä-perää takajalat haarallaan tulla väännättävät keiturinpolkujaan.

Parta vain heiluu, kun ne päkättäen katoavat turvekömmänänsä turvalliseen suojaan.

KRIKANNOKALLA

Riisvuonon suulla, vuonon takana, syrjässä Kamöyvärin elämästä ja aherruksesta, asustelee joukkoineen Krikan Sammu.

On siinä hieruan laitakentällä, kivikossa Sammun harmaa, pieni mökki ja pieni kala-aitta, venerannassa soutupuura ja muutamaorsinen kalajälli sekä taas ylempänä, kallionkyljessä, suuri viheriäinen jänkäpounu, turpeista rötistetty keiturienkömmänä. Mökin pihamaalla on pieni, vanhoilla verkkoresuilla aidattu nauristilkku, keiturienkömmänän takana muutamainen perunapenkki ja tuvan päätyikkunan edessä pikku pikkuruinen aitaus, johon Liisa on istuttanut raparperin ja korttelinpituisen pihlajaisen sekä parikorttelisen koivun ja haavan.

Ja kohta talon takana kohoaa korkeahuippuinen, lumiläikkäinen Krikkatunturi. Jylhänä ja alastomana se komottaa, ja pikkuruinen mökkiriepu sen juurella näyttää kääpiöiden ja lintukotolaisten asuinmajalta. Mutta komea ja mahtava tunturi se on, onpa kohta kuin hyvänä turvana siinä. Jos joskus maailmassa sattuisi niinkuin ennenmuinoin, että syvyyden lähteet aukenisivat, ja aapa rupeaisi kuohumaan maalle, olisi turvallinen tunturi edessä.

Ja keituritkin saavat heti turve gamminsa ovelta ketterin koivin lähteä kiikkumaan tunturin jyrkkiä ruohorinteitä. Saa niitä Liisakin sitten kapuilla iltapäivin keitureitaan huhuillen.

Hyvä on ikuinen ja suuri Krikka siinä olemassa. Sieltä Sammu koko pirttikuntansa kanssa nostaa ja kantaa kiikuttaa tarpeelliset polttoturpeensakin.

Toisaalla taas aukeaa suuri aapa, Sammun rannaton työkenttä, yhtä ikuinen kuin tunturikin, ja aapaa vartioitsevat jylhä Trolli sekä synkkäsyöksyinen Bryggen.

Vaikka Sammun pätinäkunta asustelee erillään Väärän kalakylästä ja melusta, on Krikan kentällä kylliksi ääntä ja elämää. Kun Sammun ja Liisan rintaperilliset, seitsemän miehistä merensoutajaa, toiset jo Sammun mittaisia, toiset vasta alkutaipaleella, liikkuvat ja taajovat rantamalla, on Krikannokalla kohta kuin pikkuinen fiskevääri.

Mustanpuhuvat pojat ovat aina menossa. Milloin he kiikkuvat keitureina kallioilla, milloin istuskelevat rantapahtojen pykälillä moosina ja pissihaukkoina, milloin laukkaavat hierualla heitellen kraakkuja ja krookkepolleja kuin varikset — ja taas toisin vuoroin keikkuvat paaruilla kuin parhaat merensoutajat...

Öystän ajamat aallot lyövät pauhaten niemen takarantaan, hyrräävät hieruan kivikossa ja vyöryttelevät rantaan kasoittain ruskeankeltaista taaria ja temppua, kraakkua ja muuta merenryönää. Moosat lentelevät kirkuen kylän ja Krikanniemen väliä — ja rannan pikku mökistä kuuluu äkeä kitisevä ääni. Liisa on juostessaan keitureitaan hoitelemaan jättänyt pienimmän aapamiehen, nelinryömin matelevan merensoutajan, tupaan yksinään askaroimaan.

Tämä on Krikannokan jokapäiväistä elämää.

Krikanniemellä asutaan kaksin puolin. Sammu Liisoineen ja perillisineen möykkää maan ylisillä puolilla, mutta samoilla kentillä, maan alisilla puolilla, ahertelee monesti mainittu ja usein nähty maan alusväki, jumalanluoma kansa sekin, tuttu maahiaisten joukkio, jota tavataan kaikissa tunturimaissa. Se elelee yhtä rintaa kristikansan kanssa ja tahtoo myös pitää omat asuinpaikkansa. Sitä enemmän, kun heillä tavallisesti on vanhemmat omistusoikeudet kenttäänsä kuin maanpäällisillä möykkääjillä.

Krikanniemellä ovat maahiaiset asua tuhertaneet jo ammoisia aikoja, ja lienee siinä ennen Sammua ihminenkin joskus yrittänyt elellä. Mutta maahiaiskansa ei ole oikein hyvillään, kun kristikansa rupeaa ahtautumaan samoille kentille heidän kanssaan.

Ei tahdottu Krikan kentälläkään antaa asumalupaa Sammulle ja Liisalle. Kysymättä tulivat, kysymättä ja taitamattomasti rötistivät kömmänänsä, mihin sattui — ja rauhattoman sijan saivat. Keiturit menestyivät huonosti, kituivat ja kuolivat navettaansa toinen toisensa perästä.

Viimein tultiin sanomaan Liisalle, että navetta pitää muuttaa toiseen paikkaan, koska keiturien kaikki sotkut valuvat maanalaisten pöydälle.

Sammu hajoitti keiturien jänkäpounun ja siirsi sen hiukan tuonnemmaksi. Mutta vieläkin keiturit menestyivät huonosti, kituivat ja kuolivat...

Jo taas kerran tulee maanalainen emäntä vaitelemaan maanpäälliselle emännälle, että navetta pitää vieläkin siirtää, sen nurkka on vielä heidän päällään. Liisa kyllä koettaa tolkuttaa, että olisi pitänyt ennen sanoa.

Mutta ei auta, elukat yhä kituvat ja kuolevat. Ja Sammu saa toistamiseen purkaa ja siirtää turvepöksänsä. Hän vie sen kauas kallion laitaan. Sinne asti ei maahiaisten asuinmaja ulottune.

Sitten saadaan molemmin puolin elellä rauhassa. Maanpäälliset keiturit menestyvät hyvin, kiikkuvat päivät tunturissa ja illalla tulla remppaavat Liisan turvegammin turviin. Ja käyskentelevät ne kotikentälläkin.

Maanalaisetkin keiturit monesti nousevat Krikanniemen reheville ruohorannoille. Pikku-Sammut ovat joskus nähneet kymmenlukuisen keituriparttion kiipeilevän rantakallioita. Komeita, lihavia elukoita ne ovat olleet, maitoleilit melkein maata laahanneet, ja parta pitkänä heilunut. Pojat ovat juosta touhottaneet heidän jäljessään kiviröykkiöltä toiselle, katsella kurkkailleet kallioiden takaa ja ajelleet niitä sinne ja tänne pitkin rantoja. Mutta kun isä-Sammu on nähnyt elukat, hän on heti arvannut ne maahiaisten keitureiksi ja lähtenyt niitä tavoittelemaan kiinni. Silmää räpähdyttämättä Sammu on hiljaa hiipinyt kohti — mutta kun hän huomaamattaan on räpsähdyttänyt silmäluomiaan, ovat keiturit äkkiä kadonneet jonnekin rantapahtaan...

Ja vanha Sammu on saanut vain räpsyttää silmiänsä.

Eipä silti, ettei Krikannokalla maahiaisen heilureittakin tultaisi toimeen. Onhan Liisan hoidoissa maanpäällisiä keitureita ja kitsejä omiksi tarpeiksi, mutta maanalaisten elukat ovat muita parempia, ja ne tuovat taloon onnea ja menestystä.

Vaikka on niitäkin, onnea ja menestystä, Krikannokalla ollut omiksi tarpeiksi. Onpahan saatu seitsemän kovaa aapamiehen alkua kentälle taajomaan.

Mutta seitsemän kovaa aapamiehen alkua, jotka päivät päästään laukkovat pitkin kenttää ja rähjäävät aavalla, tarvitsee paljon turskaa ja muuta merikalaa sekä turskanmaakaa ja merikalan rasvaa.

Meri antaa kalaa ja kalanrasvaa, kun vain Sammu perillistensä kanssa jaksaa käydä soutamassa. Mutta toisinaan, kun meri on mustana, eikä anna ei runnukkaakaan, yrittää hätä, ja Krikan aapalaiset rupeavat nälkymään.

Silloin Sammu hiiviskelee rantakallioiden tauksilla ja ampua paukuttaa kaikenlaisia merilintuja, mitä vain pyssyn eteen sattuu. Liha kuin liha, ja elävä liha on aina hyvää evästä toiselle elävälle. Kun merellistä lintua lyödään pata täyteen ja keitetään kypsäksi, niin täyttyy, täyttyypä jo maallisenkin liikkujan nälkäinen mako. Pari kertaa viikossa kun kahdeksan kannun kattila tyhjennetään, syödään rasvaiset täkät ja jorvaperät ja imeksitään luut, niin ei muuta niestaa kaivata välipäivinäkään. Krikka puskee ja röyhtäilee kylläisenä koko viikon.

Sitten taas toisin vuoroin, kun hyvin sattuu, Sammu ampaisee lihavan hylkeen, kirjavan kivipirrin taikka ison ryssänhylkeen, josta lähtee jo monta padallista. Hylje onkin Krikannokan parasta niestaa silloin, kun nälkä oikein rupeaa mahaa kurnimaan. Mökin isoimmat perillisetkin jo juoksentelevat pyssy kourassa vaanien kivipirrejä ja ovat silloin niin innoissaan, että monesti tärkeämmät asiat jäävät heiltä toimittamatta.

Mutta kun on saatu hyvä hylje, niin »nouse, isäni, syömään poikas saalista!»

Silloin kohta kattila kiehuu oikeaa merellistä, niin että koko kenttä sen tuntee. Koko Krikka häärii kattilan ympärillä ja appaa, niin että naama kiiltää. Pienimmänkin merensoutajan maaru on kohta iloisesti pullollaan.

Pullistuvat siitä poikain posket ja käyvät punaisiksi, eikä Krikannokalla ole hätäpäivää. Röyhtäilyssäkin on täysi merenmaku...

Mutta sittenkin.

Porsangin perillä asuessaan Sammu on paljon kuullut saarnattavan suurista, maahan kätketyistä aarteista. Oli niitä joskus saatu, kun olivat olleet taitomiehet ottamassa, mutta oli jäänyt saamattakin, kun löytäjässä ei ollut miestä. Sammun Petteri oli kerran jo pannut hevosen valjaisiin, jotta ajetaan Antun Juuspin kanssa aarnihaudalle, mutta miehet eivät uskaltaneet edes lähteä.

Kamöijallakin, niemen nenässä, on ikivanha aarnihauta, ja se pitäisi käsittää. Sitten vasta Krikannokalla alettaisiin oikein elää. Nilsan Juhannes oli kerran ollut jo aivan saamaisillaan Kamöijan aarteen. Oli Juhanneksen viikate niittäessä kalahtanut johonkin kovaan kappaleeseen, ja helinä ja kilinä oli kuulunut maasta. Jussa oli heti arvannut, että siinä on nyt Kamöijan kauan puhuttu aarnihauta, ja oli ruvennut kiireesti sitä kaivamaan...

Mutta ei ollut aarretta Jussalle annettu.

Eikä sitä ole vielä Krikan Sammukaan saanut.

Sammu on kyllä pitkät ajat pitänyt silmällä Kamöijan kallisarvoista kalliorantaa ja iltapimeillä käynyt niemennokaltaan monta kertaa sitä katsomassa. Ja pari kertaa hän on saanut nähdä aarnihaudan palavan, ja sekin jo merkitsee menestystä.

Siitä on jo vuosikausia, kun Sammu kerran illanhämärissä näki Kamöijan nokalta nousevan savusuitsun, aarnihaudan merkkisauhun, joka kovin salaperäisenä tuprahteli kiviröykkiöistä. Ja kohta sen jälkeen Sammu sai kiilanuotan täyden suuria lohia.

Jo kerran taas, kymmenen vuoden kuluttua, Sammulle näytettiin, kun Kamöijan nokka savusi, höyrysi oikein harmaina huuruina — ja hyvillä mielin Sammu odotteli, mitä hyvää nyt annetaan.

Niin tapahtuikin, että Liisa pian pyörähdytti Sammulle seitsemännen pojan, uuden pahnikkaan, koska entinen oli jo ennättänyt toiselle kymmenelle.

Kamöija sauhuaakin vain kerran kymmenessä vuodessa, määräpäivin, ja hopeoita se sauhuaa. Mutta tulta ei siitä nähdä, sillä vain kulta-aarteet palavat ilmiliekissä. Hyviä olisivat hopeatkin saatuina, kun vain niitä annettaisiin Krikanniemelle. Hopeakin tekisi pienestä rantamökistä jo satulinnan, jossa ketterä Liisa kehräisi vaikka kultalankaa, ja seitsemän villatikkureissa möykkäävää poikaa taajoisi kuin kuninkaanpojat — ja pienin, kehdossa kitisevä kippurajalka, olisi kuin pikku prinssi...

Mutta — hyvä, varsin hyvä on, kun annetaan edes aarnihaudan sauhua katsella. Krikannokalla ollaan iloisia siitäkin.

Merelliset kalat ovat mökkiin hyvin tervetulleita, ja niin myös kalan soutajat.

Ainakin hyväntuulisen Liisan mielestä. Nokkelana hän, kun oli saanut kuudennen pojan, otti pännän ja paperia ja tiedoitti tärkeän asian itse kuningas Haakonille, kysyen, eikö siitä ole mitään preemietä, kun saa kuusi tervettä merensoutajaa Ruijanmeren alastomille kalliorannoille. Kuningas vastasi, ettei ole Norjassa sellaista lakia, niinkuin on Frankriikissä, mutta omasta lompsastaan hän lähettää Liisalle preemieksi viisikymmentä kruunua.

Ja siinä oli Krikannokan pikku mökille jo kerraksi. Oli melkein kuin aarnihauta olisi auennut.

Kun sitten taas vuosien päästä Kamöijan hopeahauta haikusi uudeksi pahnikkaaksi, olisi se saanut vaikka ilmiliekissä leimahdella.

Ja pienen kiperäsäärisen pahnikkaansa pieluksiin Liisa piilotti visusti Sammun vanhan puukon sekä vanhan raamatunlehden, etteivät vain salakavalat maahiaiset saisi vaihettaa hänen viimeistä aapamiestään.

Onkin mökin nurkkahyllyllä oikein kuvaraamattu, vanha ja risainen isokirja, josta hyvin voi lainata lehden niin tärkeään asiaan kuin pienen ihmissielun suojelemiseen pahoilta maanalhaisilta. Se on Sammun vanha pyhä Pipeli, joka on nähnyt maailmaa yhtä paljon kuin sen isäntäkin.

Aikoinaan, kun Krikan ukko vielä vaelsi pimeänä maailmanlapsena, oli hänellä arkussaan viinapullo Raamatun vieressä. Pitkillä Ruijanmeren pyytöretkillä arkku oli aina mukana veneessä, ja viinapullo tönötti aina ylpeästi Pipelin vieressä. Mutta surutonta Sammua tahtoi kumminkin vähän vaivata, kun hän arkulle mennessään näki molemmat kappaleet rinnakkain.

Pyhä Pipeli arkunnurkassa näytti toisinaan niin murheelliselta, että ilkeästi kiiltelevää viinapulloakin oikein hävetti, — vaikka se ylpeyksissään yritti pöyhistellä ja täyttää koko arkun ja työntää isonkirjan aivan viimeiseen nuskaan muiden tavarain taakse. Sammuakin hävetti, niin että piti kääntyä selin, koska hän pullostaan otti kulahduksen. Ei hän edes viitsinyt ähkäistä, ja olkansa takaa katsoen hän hyvin hiljaa pisti pullon arkkuun.

Toisinaan pyhä kirja taas oli niin ison, ankaran ja tuomitsevaisen näköinen, että kiiltokylkinen pullo aivan pelosta vapisten yritti piiloutua ja painua hyvin pieneksi. Eikä Sammu silloin uskaltanut siihen koskeakaan, kiireesti hän painoi arkunkannen jälleen kiinni ja lähti pois.

Mutta joskus taas Sammu ryypyn jälkeen otti Raamatun ja rupesi sitä tutkimaan. Mutta ei — sieltä nousi esiin niin kovia sanoja, että kirja täytyi nopeasti lukita arkkuun.

Tällaista menoa ei kyllä kauan kestänyt ankara aavansoutajakaan. Tästä täytyi tulla loppu. Toisen tai toisen täytyi väistyä.

Viina oli hyvää. Jäämeren kolkossa, kontoisessa ilmassa pieni ryyppy jo kovin lämmitti sydäntä, ja ihanasti se kierteli sisikunnassa silloin, kun vaatteet kopisivat jäisinä ja vilu oikein luitakin vapisutti.

Ja viinapullo sai jäädä.

Mutta Pipeli ei tuntunut niin tarpeelliselta. Se ei ollut kova vilua vastaan, eikä se pakkasessa lämmittänyt. Niinpä Sammu kerran otti sen kainaloonsa, asteli ja kaupitteli isonkirjansa naapurin isännälle.

Tyhjältä kyllä sitten tuntui arkku. Ja kun Sammu sen avasi, niin viinapullo tönötti siinä yksinään kovin suurellisena, ja ylpeänä se läikähdytteli kylkeänsä. Sammua melkein hävetti. Eikä viinakaan maistunut oikein entiseltä. Monta kertaa Sammu arkulla käydessään muisti Pipeliänsä ja tunsi sisässään pienen pistoksen...

Olisi kirja sittenkin saanut olla arkussa.

Mutta viina oli kumminkin parempaa. Se lämpöisesti hyväili viluista sieluakin.

Mutta sitten, aikojen kuluttua Sammukin kerran istui seurapirtissä sanankuulijana, kun Juuspin Penjami luki Laestadiuksen postillasta:

»Olkaat raittiit ja valvokaat, sillä perkele käypi ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, etsein ketä hän nielis... Me tiedämme, että raitis on semmoinen, joka ei maista viinaa... Ja nyt on se suuri lohikäärme, jota perkeleeksi ja saatanaksi kutsutaan, hirmuisesti suuttunut... ja hän oksentaa kuolleen uskon liivaa hänen päällensä...»

Puheli Penjami vielä ihmisen syntisestä vaelluksesta, jonka loppuna on tulinen helvetti perkeleitten seurassa...

Sammu sai saarnasta korvanpistoksen ja tunnon loukkauksen, ja kovin murheellisena hän souteli kotiinsa.

Arkku tuvannurkassa häntä melkein vistotti. Hän tuskin kehtasi sitä katsoa. Kun hän sitten kerran meni ja kohotti kantta, niin viinapullo sieltä killisteli kuin kyöpeli ja vilkutti ilkeästi silmäänsä. Kiireesti Sammu paiskasi kannen kiinni.

Olisipa siellä nyt ollut Pipeli.

Kävi Krikan ukko seuroissa useat kerrat, ja aina hän sai siellä kovia loukkauksia. Jo viimein hän tunnusti syntinsä ja viinapirunsa... Mutta kristisisaret ja -veljet kaulasta pitäen todistivat veriyljän kautta hänelle anteeksi antamuksen.

Silloin Sammu souti Krikannokalle, niin että kokka kohisi. Juosten hän nouti tuvasta viinapullon, ja juosten hän niukalti rantaan. Välkkyen lensi pullo ilmassa, ja iloinen helähdys kuului hieruan kivikosta.

Sitten ukko souti naapuriin noutamaan takaisin Pipeliänsä. Sai hän sen, mutta kovin syntisesti kohdeltuna. Lehdet oli revitty, kannet repalehtivat, ja niska roikkui pitkänä riekaleena.

Mutta tyytyväisenä Sammu sitä taas kantoi kainalossaan, tyytyväisenä sitä lukea tankutti. Eikä pyhä kirja enää tuntunut häntä kohtelevan niin kovin sanoin kuin ennen. Pienen peräkopperonsa nurkkahyllylle Sammu nosti risaisen kirjansa.

Ja se lämmitti sydäntä ja koko sisikuntaa enemmän kuin koskaan viinapullo.

On vanha Krikan ukko aikoinaan lukenut toisenkinlaista raamattua — Väinämöisen kirjaa.

Sammu oli vielä melkein poikanen, kun kerran Porsangin periltä purjehdittiin Jäämeren aavalle turskaa juksaamaan. Tuli niin kova vastatuuli, ettei auttanut muu kuin laskea Russamarkan kirkkorantaan vartomaan tuulen vaistoamista. Kahdeksan janturia miehet saivat odotella, ja aikansa kuluksi he lukivat isoa Väinämöisen kirjaa, jonka olivat saaneet lainaksi Russamarkan papilta. Hämeen Kalle luki, ja toiset kuuntelivat, pörrötukkainen Sammukin istui aivan liikahtamatta, ja silmät pyöreinä, korvat pystyssä kuunteli, kun Hämeen Kalle paukutti...

Ja Sammu sai kuulla vanhasta Väinämöisestä, joka oli kaikkein viisain mies, niin että kelpasi vaikka höösmanniksi, kun aavalla oltiin. Väinämöisellä oli poika, Ilmarinen, jalo rautio, oikein seppä tekemään vaikka mitä, kova takomaan rautaakin. Hän oli Pohjolan akalla ruokkopoikana, takoi ja puski kovasti töitä.

Mutta vasta oikein kummaa oli, kun kirjassa saarnattiin isosta härästä, kaikkein suurimuksesta purrista, mitä ikinä maailmassa on nähty: seitsemän päivää orava sai juosta vikeltää sarven päästä sarven päähän. Saarnattiin kirjassa sellaistakin, että kuu otettiin taivaalta ja pantiin peittoon, puhuttiin myös hirmuisesta kokosta, joka toisella kynnellä hakkasi tunturin laitaa, toisella hosui suurta merikäärmettä, ja höyhenet vain pölisivät.

Oli sekin kummaa, ja nuoresta Sammusta kaikkein mukavinta muistelusta, kun ruokkopoika rupesi pyrkimään Pohjolan akan vävyksi, ja akka sanoi, että pitää hakea kihlakaluiksi kultarengas ison hauen suusta Tuonelanjoesta.

Jo siinä ruokkopoika sai juksata ja juksata, mutta ei vain tarttunut suuri hauki koukkuun. Vasta sitten, kun vanha isävaari, Väinämöinen, laittoi monisatasylisen nuotan, jolla Tuonelanjokea kulkutettiin, kulkutettiin, saatiin hauki. Ja sen suussa oli kultarengas. Juoksujalassa ruukalti ruokkopoika kultarengas kourassaan Pohjolan ämmän pirtille.

Akka antoi tyttärensä ruokkopojalle, ja he tulivat toimeen mahdottomasti.

Näin saarnattiin vanhan Väinämöisen kirjassa, semmoisessa vanhassa laulukirjassa, jota käskettiin Kalevalan raamatuksi, ja talletettiin Russamarkan kirkon kaapissa kristikansan Raamatun vieressä.

Vieläkin, kymmenien vuosien kuluttua, vanha Sammu sitä muistelee, vaikkei kristityn ihmisen varsin saisi sellaisia joutavia maailman asioita muistella.

Mutta kun ruokkopoika käsitti kultarenkaan ja sai Pohjolan akan kempin tyttären ja sitten eli mahdottoman hyvästi — niin kyllä vain Sammun täytyy sitä muistella.

Onpahan Sammukin saanut ainakin yhtä kempin tyttären kuin Pohjolan ämmällä oli, eikä ole tarvinnut sen takia kultarengasta juksata Tuonelanjoesta. Jopahan vain Tyllyrudon tytär lähti, kun Sammu juoksutti hänelle pikkuruisen kultarenkaan, niin että juuri sormi siihen mahtui...

Ja toimeen on tultu Krikannokallakin, ellei juuri mahdottomasti, niin kumminkin on eletty.

Jopa on eletty hyvinkin, kun vain on saatu kahdeksakannuinen kattila täyteen merikalaa taikka rasvaista merilintua taikka väkevää hylkeenpäkkiä.

OPPANAN SOUTAJIA

Oppanan suuri soutu on loppunut jo kauan, kauan sitten.

Mutta ennen muinoin, kolme-, neljäsataa vuotta takaperin Oppana souti merta niinkuin monet muutkin Makreijan suuret fiskeväärit. Meren rannalle rakennettu pieni kirkko oli suurena suojelijana, ja kolmesataa sielua siihen turvautui.

Täytyihän siihenkin turvautua, ja hyvä oli Herran temppeli olemassa näillä kolkoilla souturannoilla.

Sillä Oppana oli kaikkein ankarimpia asuinpaikkoja. Ryöväriryssät ajelivat aapoja tuon tuostakin, ja väkevät myrskyt ryntäsivät ärjyen Oppanan rantaan.

Oppanan soutajat olivat käsittäneet merkillisen pyytörannan, tavattoman jylhän tunturikolon Makreijan koillisella kolkalla, Kamöijanvuonon takana, Fuglenäringenin ja Renviknäringenin vaiheilla. Mikä lienee maanmyllertäjä jätti, väkipäinen merentursas, maita ja meriä rakennellessaan kouraissut julmalla kuokallaan jylhää rantatunturia, mutta valtavan jäljen hänen kuokkansa jätti. Pystyt, lähes neljäsatametriset synkät pahtakalliot jäivät onkalon sivuille sekä peräseinäksi, ja kuokka iski niin väkevästi, että kolon pohjaan syntyi syvä järvi. Matala kannas vain jäi meren ja järven väliin, ja järvestä putosi mereen kivinen puro, kuljetellen mustien tunturien kirkkaita vesiä suureen aapaan.

Merentursas heitti matalan maakannaksen Oppanan soutajille asuinsijaksi. Siihen merensoutajat saattoivat kopeltaa jänkäpoununsa kahden veden, järven ja meren vaiheille. Järvi antoi heille tunturien kovista sisuksista hersynyttä kaaloa saivovettä, meri tuotti kalaa. Ja maan puolella seisoivat tunturit suurena suojana.

Mutta öystästä ja nuuröystästä, jopa pohjoisestakin rannaton aapa pääsi vapaasti ajamaan Oppanan hierualle. Ei ainoatakaan saarta ollut Oppanaa suojelemassa meren vihoilta. Itse vanha merentursas sieltä monesti ratsasti suurimpien stormien matkassa. Kiljuen ja ulvoen, huutaen, kähisten ja kamalasti nauraen se ajeli pitkin aapaa ja pitkin rantoja.

Ja meriraukat ajelehtivat parkuen aalloilla.

Mutta Oppana vain asui myrskyisellä rannallaan, souti aapaa ja henkasi kalaa jälleihin. Kävi se myös Herran temppelissä kumartamassa ja rukoilemassa hyvää merikalan vaellusta.

Turska tuli aina ajallaan rantavesiin, ja vanha Oppana souti tyytyväisenä, kunnes ryöväriryssät tulivat ja hävittivät koko kylän. Ja sitten taas saapui mustasurma tuhoten loputkin.

Vanha Oppana oli noiduttu paikka. Vaikka se oli sellainen kolkko tunturienkolo, vaikka se oli monikertaan tuhottu, vaikka sitä myrskyt alituisesti pieksivät — sittenkin täytyi merensoutajain sinne kerta kerralta laskea maihin ja rakentaa jänkäpoununsa järven rannalle. Tuli kaukaisia nuurfaaroja viikinkipurjeissa seilaten — Oppana heidät veti. Tuli pyytömiehiä suurilta vuonoilta — Oppana otti heidätkin. Turvegammeja ja hirsimökkejä kopellettiin kannakselle, ja niissä asuttiin. Toisin vuoroin soudettiin merta, toisin vuoroin taajottiin merenmöyryjen, meritrollien ja aapakummituisten kanssa.

Oli Oppanan pyytörannalle asettunut joskus kymmeniä venekuntia monin kymmenin miehin.

Sitten taas pyytökauden loputtua lasketeltiin pois koko rannoilta — ikipäiviksi muka. Mutta kumminkin, kun merikalan vaellus alkoi, alkoi merensoutajienkin vaellus. Pyytömiehet palasivat vanhalle pyytörannalleen. Kun kerran oli Oppanan soutu aloitettu, niin sitä täytyi yhä vain jatkaa.

Oppana oli noiduttu paikka.

Pitkin järven rantaa oli vanhoja turvekotien sijoja, entisen Oppanan asumakenttiä. Oli kentällä vielä kirkon sija ja pappilan paikka, ja kaikista huokui edesmennyt Oppana. Polttoturvetta kaivettaessa saattoi maasta nousta lahonnut pääkallo, muinaisten merensoutajien viimeisiä maallisia peruja, vaikkapa vainolaisen menettämiä.

Edesmennyt Oppana oli täällä soutanut, tapellut meren ja vainolaisen kanssa ja joutunut turpeeseen.

Sama oli asiana Oppanalla vieläkin.

Monta kertaa heittäytyi öystä vihaiseksi ajaen valtavia aaltoja, jotka hierualle saapuessaan sähähtivät vuorenkorkuisiksi vaahtopäiksi, niin että koko ranta pärskyi valkoisena vesisauhuna. Merentursaat ja vaahtoharjaiset aapahirviöt hyökkäilivät Oppanan kimppuun kerta toisensa perästä. Mutta aina joka yrityksellä kilpistyivät niiden kynnet irti kovasta rantakivikosta, ja merentursaat painuivat takaisin aapaan.

Sitten taas toisin vuoroin puskeutui öystästä kaamea ryssänkonto, paksu harmaa huuru kuin kuolemanalhosta ajettu, vyöryen kylmänä ja kosteana yli aavan ja tunkeutuen rannoille ja tuntureihin.

Kuului konnosta usein meriraukkojen ruma rääkyminen — ellei siellä parkunut itse surma.

Mutta Oppana vain souti aapaa ja henkasi kalaa jälleihinsä. Merensoutajia kävi edelleenkin Oppanan rannalla.

Vielä silloinkin, kun meri pahentui ja ehtyi ja muuttui niin mustaksi, ettei oikeaa kalanvaellusta nähty vuosikausiin, Oppana yhä souti. Kim monet vanhat fiskeväärit kukistuivat, monet kalastajain asunnot jäivät autioiksi, ja monet rantajällit jäivät tyhjinä kojottamaan, Oppana yhä vain soutaa kiskaisi ja koetti hengata kalaa harvoihin jälleihinsä.

Oli muutamia vanhoja nuurfaaroja, muutamia harmaita aapakarhuja, jotka melkein koko ikänsä olivat Oppanaa soutaneet. Oppanan hierualta he olivat laskeneet suoraan aavalle hakemaan elatustansa ja taas palanneet takaisin tutulle kentälle levähtämään ja askaroimaan saaliin kanssa. Ja nämä samat vanhat, vuosien ja aironvarren köyristämät oppanakarhut aina joka kevät, kun kalanvaellus alkoi ja pyytö alkoi, vaelsivat kalan kintereillä vanhalle pyytörannalleen.

Siellä Petterin Jussa, suomalaisen poika, souti monet kesät. Talvet Jussa köppelehti Nordvaagissa, mutta heti kevään tultua hänen piti kiiruhtaa Oppanaan ja rähjätä siellä koko kesä — tuli kalaa, minkähän tuli. Siellä myös Leipä-Heikki raatoi kesäkaudet ja talveksi souti läheiseen Kamöyväriin.

Mutta etelästä tullut nuurfaara, Moenin liveri, ei lähtenyt rakkaalta pyytörannaltaan pois talveksikaan.

Toiset pyytömiehet, toinen toisensa jäljestä, soutivat tiehensä syksyn tullen, kun päivä pimeni, ja konto täytti maailman, ja tunturit valkenivat, ja maa peittyi lumella, ja meri viikoittain oli miltei yhtämittaisena suurena möyrynä. Mutta Moenin ukko jäi vain ypö yksinään kuuhkailemaan Oppanan rannalla. Kuin harmaa tunturikörri hän käydä köppäili hämärällä rannalla, yksinään hän souti merta keikkuen aavalla kuin haavhesta, ja yksinään hän vanhassa kalamökissä vietti pitkät pimeät yökaudet sekä monet pitkät myrskyiset päivät.

Sai Moenin ukko merestä kalaa syötäväkseen, niin että pysyi kylläisenä, sai vähinsä niinkin, että pysyi mökin hyllyllä punainen tupakkapussi, sokeripaketti ja jauhopussuinen sekä kamiinan reunalla lämmin kahvipannu. Mutta monta kertaa talvinen meri oli niin mustana ja synkkänä, ettei antanut vanhalle soutajaparalle, ei keittokalaa, vaikka ukko joka päivä kävi aavalla.

Silloin vanha nuurfaara makaili vain kalapirtin lautsalla imeskellen piippunysäänsä ja taas vaihteeksi särpäen karvasta sumppivettä. Ruskeasta korvattomasta kupista ukko ryysti mustaa lientä, ryysti kupin, toisen ja kolmannenkin sekä pisti pikkuruisen sokeripalan suuhunsa mauksi.

Ja sitten äijä jälleen kellahti lautsalle mustaa nysää nilkomaan.

Pimeä kalapirtti lepäsi äänetönnä. Kuului vain ukon hengähtely ja öljyisen piipunvarren hiljainen turina...

Piippunysä, vanha hyvä pyytökumppani, siinä turisi liverille tarinoitaan ja muisteli menneitä, muisteli monia, monia ankaria Oppanan soutukesiä... Ja aina silloin tällöin pihahti piipunkopassa punainen tuli kuin vilkkumajakka pimeällä rantakalliolla. Silloin piippu ilahtuen muisteli ja turisi suurista pyytökesistä, jolloin liverinkin jällit täysin orsin notkuivat Oppanan rannalla. Meri aivan kiehui kalaa, lotaa ja turskaa pitkin kevättä. Ei tarvinnut muuta kuin ottaa ja hengata jälleihin... Ja sitten heinäkuun helteillä tulivat saidat krunneille, niin että koko aapa kohisi, ja moosat valkoisena, kirkuvana pilvenä tohisivat saitojen yläpuolella...

Se oli Oppanan suurta aikaa. Iloisesti turisten vanha nysä sitä muisteli. Ja pieni vilkkutuli heitti hetkellisen hehkuvan valaistuksen mustaan soutupirttiin, antaen lämpöisen punerruksen vanhan merensoutajan kasvoillekin.

Siinä harmaa nuurfaara loikoili vaateresuillaan varsin tyytyväisin ilmein.

Täällä kumminkin oli mukavaa ja rauhallista. Meri pauhasi ulkona ihanasti, paarut vyöryivät rantakivikkoon kohisten ja haastellen kuin vanhat, hyvät ystävät. Saattoihan aapa toisinaan olla mustana ja pitää vanhaa soutajaansa vähissä niestoissa... Mutta kunhan vetäisi piipusta muutamia sauhuja, niin ei vatsa ollut mitään vailla.

Iiveri makaili talvikauden Oppanassa, souti aapaa ja nälkyi. Kun mustina talviöinä pyytömiesten topulien merkkitulet vilkkuivat pitkin aapaa, liveri pimeässä kuuhkien sai pitkät ajat soudella sinne ja tänne, ennenkuin löysi pimeän tapulinsa...

Saivat Kamöyvärin naapurit kuulla, että vanha nuurfaara nälkyy Oppanassa. He tulivat ja veivät hänet kyläänsä, vaikka ukko kyllä kimpuroi vastaan. Mutta vanha Oppanan soutaja ei monta päivää viihtynyt kylässä. Pian hän salakättä köppäili veneeseensä ja souti jälleen Oppanaan.

Mutta Pörö-Jussa ja Kallan Matti olivat kaikkein suurimpia Oppana-hulluja. Kaiket kesät he keikkuivat Oppanan aavalla taikka ahertelivat rannalla kalajällien ääressä taikka nukkua röhöttivät pahaisessa turvegammissa.

Eikä näitä kahta hullua juuri aapa peloittanut. He lähtivät soutamaan, sati vain vähänkin oli merenmöyryissä veneen reikää. Vene puskettiin vesille ja köppelehdettiin airoihin. Kuhmunaamainen Pörö-Jussa, ikäturilas, istui peräteljolle, ja pitkä Kallan Matti kyykähti keulapuoleen.

Ja kohta äijät soutaa repivät kuin mielettömät ja keikkuivat paaruilla kuin kaksi sijatonta meriraukkaa.

Monta kertaa näkivät Kamöyvärin pyytömiehet, kun he isoilla sköitillään ajaa jyskyttivät kohti aapaa, Pörö-ukon ja vanhan Matin kiikkuvan merenselällä pienessä veneessä. Oikein vistotti sitä katsoa. Toisinaan vene aivan katosi kuohuihin, toisinaan vain ukkojen päät piippailivat paarujen seasta, toisinaan sieltä kohosi vapiseva aironlapa kuin apua huutaen. Väliin taas vene heilui pystyssä karjaspäiden nokalla, ja väliin se pitkin laukoin paiskelehti paarulta paarulle...

Mutta ukot vain niska kymärässä soutaa kyököttivät.

Joskus, kun kova ilma kohta näytti tuottavan soutajille tuhot, sköittämiehet tulivat ottamaan heitä turvalliseen alukseensa — muka. Mutta vanha Matti vain ökisi veneenkeulasta:

— Höö, kuka nyt hyvällä säällä lähtee mereltä pois!

Ja kiukkuinen Pörö-Jussa karjui perästä:

— Painukaa keinhoonne, kortot! Kyllä met vain täällä pärjäthän ilmankin.

Pitkä ruskea tupakkasylki lensi vihaisena kaarena mereen, ja sen perässä lensi karkea kirous.

Ja äijät lensivät kuin meritrollit pitkin suurta, kuohuvaa aapaa...

Kyllä vain he pärjäsivät, iänikuiset merentursaat.

Pärjäsivät ukot silloinkin, kun kerran heidän pieni veneensä keikahti ylösalaisin.

Ovat ukot aavalta tulossa, Pörö soutelee, ja Matti leikkaa syöttää. Isot paarut käyvät merellä ja ankarasti keikuttavat ukko pahojen astiaa. Sattuu vene kovaan raumaan, joka yht'äkkiä paiskaa aluksen nurin, ja soutajat joutuvat vesivaraan. Pörö-Jussa saa kumminkin kiverretyksi kyntensä veneen kylkeen, ja siinä hän riettaita ja kortteja huutaen riekkuu ja repalehtaa milloin meressä, milloin meren alla ja päällä, kun tuuli lennättää venettä rantaa kohden ja vatkaa sen viimein hierualle.

Mutta Kallan Matti, etelästä tullut vanha nuurfaara, pysyttelee uiden Pörö-äijän vanavedessä. Monta kertaa hänkin ennättää olla umpipäässä, ja saa hän sokkua ja sukaltaa sekä vetäistä kurkun täydet karkeaa suolavettä, ennenkuin on kova Oppanan hierua taas jalkojen alla.

Eikä tämä ollut ainoa kerta, kun vanhat Oppana-hullut saivat rähjätä suolavedessä.

Ovat ukot taas kerran aavalta tulossa kohti kotirantaa. Pörö istuu peikkoina perässä, kuhmu sarvena poskipäässä, ja Matti könöttää keulassa. Airot viuhtovat ylös ja alas kuin vihaiset siivet, ja kova tuuli vielä lisää vauhtia. Mutta Oppanan keulaan kun päästään ja ruvetaan lähestymään kotihaminaa, hyökkää yht'äkkiä pauhaava karjaspää ja paiskaa aluksen kumoon. Matti painuu umpisukkeloon, ja Pörö parka joutuu ajelemaan paaruilla...

Saapuu siihen suuri Siikanen, kohahduttaa vaahtoista harjaansa ja nostaa Jussan hartioilleen, ajaa vähän matkaa ja vatkaa hänet rantaa kohden jättäen isolle kivelle maata retkottamaan. Kun Pörö siinä parhaillaan huokuu ja puhaltelee suolavettä sisuksistaan, tulee toinen Siikanen ja heittää taas ukon hartioilleen, ajelee ja paiskaa hänet toiselle rantakivelle. Siinä Jussa taas nelinryömin rehkii ja kakistelee merenmakua suustaan, kunnes saapuu kolmas, oikein vaahtoharjainen karjaspää, joka sieppaa äijän suureen syliinsä ja heittää roikaisee hänet kuin suuren taarikasan yli ullirajan kauas kuivalle maalle.

Ei vanha Pörö ennätä kauan kakistella kurkkuansa, ei siunata eikä kiroilla, kun jo kömpii jäykille ketaroilleen, köpöttelee turvekömmänään ja laittaa kahvikattilan tulelle.

Eikä Pörö viitsi edes katsoa, miten Matin on käynyt. Hän tietää ilmankin, että kyllä Matti aina pärjää. Ei vanha nuurfaara koskaan rantaveteen huku.

Ja parahiksi on Jussa saanut kahvin valmiiksi, kun Matti astelee turvepöksään. Hän on saanut kiinni veneenperästä ja siinä Siikasten hartioilla ratsastaen, suolavettä särpäen, hänkin on viimein ajellut rantaan, raahannut vielä veneenkin hyvään turvaan.

Läpimärkinä, vettä valuttaen, äijäköppänät istuvat jänkäpounun uumenissa vastakkain pahaisen pöytärenkkanan kahta puolta ryystäen mustaa, höyryävää kahvia. Mieluiselta tuntuu taas lämmin turpeentuoksuinen kömmänä. Ukot höyryävät alusvaatteissaan, ja liiat vaatteet höyryävät orressa tulisijan luona.

Jänkäpounun pieni tuhruinen ikkuna katselee sumein silmin kyyneleitä vuodatellen, kun vanhat merensoutajat hartaina särpävät mustaa juomaansa.

On siinä sotkuisen pöydän ääressä hyvä pari Oppanan viimeisiä soutajia, kuin kaksi Manalasta karannutta sielua, jotka siintyneistä verhoistaan huokuvat vielä maanalaisia huuruja...

On siinä kaksi totista merensoutajaa, toinen vanha nuurfaara, mistähän lienee etelästä kulkeutunut rantojen kiertäjä, kaikki kalahaminat kolunnut maailman matti, toinen kamalaksi sanottu, melkein kammottu, kolonnäköinen Pörö-Jussa, Pajalasta lähtenyt Heikin poika.

Mutta siinä hän vain, Pörö parka, hartaana höyryää, vanha pakanariepu, jota kristillinen seurakunta ei ole saanut edes kirjanymmärrykseen, rippikoulun käymätön pannahinen, jota ei liene edes milloinkaan laskettu Herran pöytään, sati lienee sinne koskaan pyrkinytkään. Rippikoulun sijasta Jussa kyllä on koko elämänsä ajan käynyt suurta maailmanrannan koulua ja Ruijanrannan koulua. On hän juonut ja tapellut, antanut miehiä selkään ja kaikkein useimmin saanut itse selkäänsä. On häntä piiskattu ja pieksetty, jopa joskus koko miesjoukolla ajettu kylästä kuin hukkaa tunturiin...

Tyytyväisinä vanhat, harmaat merenkastamat aapakarhut lepäilevät turpeisen kömmänänsä lämpöisissä, iso mustanpuhuva Pörö ja hintelä Kallan Matti. Ei siinä suuria haastella, senkuin loikoillaan vain, koska elämä ja olo Oppanassa tuntuu taas kovin mukavalta.

Ja mitäpä turhia haastella ja joutavilla leukojansa rasittaa? Ei kannata saarnata edes äskeisestä rähjäyksestä. Kylläpä sitten saisi leukapieliään liikuttaa, sati kaikista turhista rupeaisi saarnaa tekemään. Saahan merensoutaja monta kertaa juoda hoseltaa merta, niin että on läkähtyä.

Eikä ole aapamiehillä muutakaan muistelemista. Ukot tietävät ja tuntevat toisensa mielen ja ajatusten kierron ilman sanomistakin, kysymättäkin.

Oppanahan on heidän koko elämänsä sisällys, ja Oppanaa kiertävät aina heidän ajatuksensakin, Oppanaa, Oppanan rantoja ja Oppanan aapaa... Oppanaa, Oppanaa...

Mitäpä siis tuttuja asioita toiselle saarnaamaan ja turhan takia hiljaista, suloista rauhaa rikkomaan. On paljon mieluisempaa olla vain... kelletellä itsekseen, omia aikojaan, mitään ajattelematta, ja siihen nukahtaa — Oppanan lämpöiseen jänkäpounuun, nukahtaa kuin kontio pahnaansa.

Ja seuraavana päivänä Pörö-Jussa ja Kallan Matti soutavat aapaa niinkuin ennenkin.

Näin menee kesä toisensa perästä. Joka suvi Jussa ja Matti ovat Oppanan ahkerimpia soutumiehiä. Eiväthän heidän saaliinsa suuria ole, vain muutamia orsia rantajälleissä, ja muutamia kalapärriä orsissa kuivamassa.

Mutta sama se semmoisille! Sati vain saa soutaa merta ja makailla Oppanan jänkäpounussa vatsa täynnä oikeaa merikalaa. Silloin on kaikki hyvin — kaikki hyvin, vaikka saisi väliin suolavettäkin hoselttaa.

Loppui viimein Pörö-Jussan ja Kallan Matin kauan kestänyt Oppanan soutu.

Eivät tahtoneet ukkopahat enää jaksaa venettä lykätä vesille, ja vielä raskaampaa oli raahata sitä rannalle.

Nälkä jo rupesi ukkoja ahdistelemaan. Mutta sittenkään he eivät malttaneet heittää rakasta rantaansa eikä lämmintä turvekömmänäänsä. Ukot kellettelivät vain jänkäpounussaan, söivät kun sattuivat jotakin saamaan ja sitten taas nälkyivät, joskus päiväkausin...

Saivat naapurit tämän kuulla. Eivätkä he, hyväkkäät, ymmärtäneet sen enempää. Tulivat he mökkiin ja puoliväkisin riepoittivat äijärievut veneeseen sekä soutivat heidät vanhojenkodin hoitoihin.

Synkästi noitui Pörö-Jussa, kun hänet heitettiin sinne ikäloppujen äijähöperöitten joukkoon, ja mustanpuhuvana pohotti Jussan poskikuhmu. Mutta Kallan Matti astella köppäili sisään omia aikojaan, köppäili ylös korkeita portaita, mennä köpötteli ovelta ovelle, ja kun sattui jostakin tyhjästä kopperosta löytämään tyhjän sängyn, hän heti heittäytyi semmoisenaan, täydessä oppana-asussaan, siihen pitkälleen.

Koko viikon Matti samassa sängyssä makasi samaa makuuta, väliin vain kylkeään kääntäen ja taas kuorsaten, niin että sänky tärisi. Käväisi ukko joskus unenpöpperössä ulkonakin ja taas roikaisi sänkyyn kuorsaamaan...

Mutta vanha Pörö ei ruvennut makailemaan. Hän noitui vain, katseli kuin peikko ja oli pahankurinen. Hän manasi ja kiroili miehiä, jotka olivat hänet tänne, vanhojen höppänäin joukkoon raahanneet ja vielä, niinkuin entiset ryöväriryssät, rosvonneet hänen hyvät pyytöneuvonsa ja veneensä.

— Kuolema tässä tulee, Pörö alituisesti manaili, — kun täällä pitää laiskana maata rötköttää... eikä saa edes verestä merikalaa, oikeaa merikalaa... Oppanan merikalaa...

Ja kohta itkua pidätellen vanha Jussa riepu rupesi muistelemaan erinomaista Oppanaansa:

— Mutta siellä Oppanassa oli hyvä olla .. siellä sai kalaa ja vaikka mitä... Sinne mun pitää päästä... Ei tässä ihminen parane, ennenkun pääsee Oppanaa soutamhan!

MERTA SOUTAMASSA

Ruijan rantalainen on ikuinen kalanpyytäjä. Niinkuin toinenkin iankaikkinen kalamies, moosa, hän alituisesti ajelehtii ja keikkuu merellä, soutaen maalle vain levähtämään ja kaloja korjaamaan. Merikalojen kanssa hän askaroi maallakin taikka laittelee pyytöneuvojaan kuntoon.

Meri ja merikala on hänen koko maailmansa, hänen ajatustensa ainainen kierros ja hänen ruumiinsa parahin niesta — niinkuin moosankin. Moosa ja kalamies — molemmat samoja jumalanluomia merensoutajia, ja samanlaisia.

Kun kalaparvi ajautuu lähimatalikoille, hyökkää koko ranta, sekä maalta että ilmasta, kohta kilvaten sen kimppuun. Kalamiehet soutavat huutaen ja hälisten edellä, moosat lentää tohistavat kirkuen perässä, taikka laukovat moosat etujoukkona ja merensoutajat menevät meluten kintereillä. Kaikki, niin lentäjät kuin soutajatkin, tahtovat saada parhaan saaliin, ja jokainen ajattelee vain omaa nälkäänsä.

Moosille tulee monesti koko pyytökunnan välinen kova tora ja tappelu saaliista — saattaa tora ja tappelu joskus tulla merensoutajillekin, varsinkin kun aapa mustaksi heittäytyen kauan kiusaa ja rääkkää nälällä köyhää pyytömiestä. Silloin voi väliin käydä niinkin, että saman veneen miehet, saatuaan monen turhan yrityksen perästä viimeinkin, vaikkapa turskapahasen, syöksyvät kaikin sitä tavoittamaan ja taajovat sen kimpussa repien ja raastaen kurjaa saalista. Saattaa siinä ryminässä joku keikahtaa yli laidan aapaan — hänet vain kiireesti kiskaistaan veneeseen ja taas ruvetaan riepoittamaan kalariepua.

Samoja kalamiehiä ollaan, liikutaan lentäen taikka soutaen, ja asustellaan samoilla alastomilla rantakallioilla. Ja yhtä ahkerasti käydään pyytöretkillä.

Nälkä ajaa niin toista kuin toistakin.

Talvella, synkkänä kaamosaikanakin, kun pimeys asuu syvyyden päällä, ja outo ahdistava henki lepää kaikkien päällä, kun meri huokaa raskaasti, ja rannat ovat iljanteessa, kun kihti jäytää jäseniä, ja närvöösi yrittää hiipiä joka kömmänään, kalamiehet soutavat merelle. Pimeiltä rannoilta miehet lähtevät, ja toinen toisensa perästä katoavat pimeään yöhön...

Mutta pian alkaa öinen ulappa kummitella. Kymmenet, sadat kiiluvat tuliset silmät katselevat kohta joka suunnalta. Yksisilmäiset oudot peikot siellä taajovat, silmä vain välkkyen hyppelee ylös ja alas ja taas menee piiloon... Koko aapa vilkkuu ja värähtelee öistä ilonpitoa, ja mustat kuvahaiset ajelevat pimeällä selällä, paaruilla istuen ne ajelevat sinne ja tänne, hyppelevät ja keikkuvat kiiluvien silmien kanssa.

Kalamiehet siellä liikkuvat pyytöneuvoillaan, ja topulien punaiset merkkitulet hyppivät paaruilla.

Ja sitten pitkin talvenselkää kalamies käy aavalla, soutaen sekä myötä- että vastatuulet, yhtä hyvin tyvenet kuin myrskyt. Maat ja tunturit ovat valkoisina, mutta suuri Jäämeren aapa jonkaa sulana aina hieruaa myöten. Monesti taivaanvalkeat ajavat yli avaruuden, meri välkehtii ja läikkyy kaameana, korkeat tulet sähähtelevät alas, mutta kalanpyytäjät vain ajelevat aavalla, menevät ja tulevat...

Ja monet kummat heille näytetään.

Väliin pimeässä västänen täyttää suuren ulapan lumi- ja vesimyrskyllä, niin ettei nähdä muuta kuin lumen ja lumirännän riepoitusta. Ja kun siinä merensoutajat puskevat pauhaten halki sakean sään, lennähtää outo ilmantuli siniviheriänä keränä mastonnokkaan. Niinkuin pikku tiainen se äänetönnä äkkiä tuiskahtaa sakeasta räntäryöpystä ja istahtaa mastonnokkaan levähtämään. Siinä se, öinen talvensilmä, kiiluu kirkkaana kuin taivaasta pudonnut pieni tähti, istua kyköttää mastonnokassa ja vakaisena katsoo, värähtämättä katsoo meren köyhiä pyytömiehiä.

Ja pyytömiehet katsovat sitä hiljaisina ja vakaisina, katsovat kuin taivaan salaperäistä vaeltajaa...

Sitten öinen silmä äkkiä sihahtaa, heittelee kirkkaita säkeniä ympärilleen, katsahtaa kerran vielä kirkkaasti, sitten ummistuu ja katoaa.

Pyytömiehet jäävät tuijottamaan sakeaan lumiryöppyyn.

Turskaa miehet talvella ajelevat, taikka Jäämeren punaista ahventa, taikka pientä silliä.

Turska on liikkeellä pitkin talvea, mutta vasta kevättalvella, kun alkaa hänen suuri merienkiertonsa, on hän kaikkine perhekuntineen, sukuineen ja suvunsukuineen vaeltamassa. Kalamiehillä on silloin ankarat päivät — eivätkä moosatkaan paljoa jouda istuskelemaan.

Silloin kun suurta kalansaalista pärjätään, on koko rantaväki toimessa pahaisista lapsista ikäloppuihin miehiin ja naisiin asti.

On laiturilla silloin liikettä. Siinä kalaa pestään ja puhkotaan, leikataan halki ja perataan. Turska lennähtelee tynnyristä tynnyriin, hyppii pöydältä pöydälle ja kourasta kouraan. Menettää hän sisälmyksensä, menettää selkäruotonsa, menettää päänsä, lennähtää suureen kasaan, ajelee kärryillä rantakallion reunalle sekä joutuu viimein revittynä ja raastettuna, päätönnä pyrstöstään hirtettynä orteen killumaan. Ja se on hänen merellisen vaelluksensa loppu sekä alkumeno pitkälle, pitkälle maalliselle vaellukselle, joka saattaa päättyä — vaikkapa pimeään Afrikkaan, kähärätukkaisen nokipojan punaiseen kitaan.

Ja tuhannet moosat tohisevat ympärillä veisaten lähtövirttä. Pyytömiehinä ovat hekin olleet, osansa hyvin hoitaneet, ja nyt on katsottava, että saalis tulee hyvin pärjätyksi. Ainakin huudosta ja kirkumisesta moosat pitävät hyvää huolta, ja mitä mereen joutuu kalansuljuja, se heti rähisten korjataan.

Ilman moosia ja merellisiä lintuja Ruijan kalaranta olisikin paljon hiljaisempi. Lentävät, ilmassa häiläävät valkoiset merelliset antavat eloa pyytörannan arkiselle aherrukselle. Ja pitäähän toki moosain olla siinä, missä muutkin kalamiehet.

Mutta kesällä, heinä- ja elokuussa, kun suunnattomat saitaparvet pelehtivät ja mässäilevät matalikoilla, rientää taas koko ranta, kalamiehet, moosat ja kaikki merelliset suurpyytöön. Kiskotaan aavasta saitaa kymmenin tuhansin, toiset suurella sokkunuotalla nostaen, toiset kiertäen pitkällä kurenuotalla.

Aapa on taas armollinen ja antaa, kun turskan vaellus on loppunut, saitaa nälkäiseen suuhun. Ja kalarannalla on yhtä ankara aherrus kuin keväälläkin.

Saita on liikkeellä, koko aapa liikkuu.

Silloin, suurina koiranpäivinä, liikkuukin koko aapa. Silloin koutuu ylös kaikki, mitä meressä on, merikäärmeet ja merisammakot ja kaikki merenkummat. Punaiset, kolonnäköiset valhaanliivat ajella repalehtavat vedenpinnassa pitkin aapaa, pitkillä helmaripseillään huiskien ja punaista liivahuiviaan lietsoen — ja sadoittain pieniä kalanpenikoita pirisee sen helmoissa. Siniset, valkonauhaiset vesipussit kulkevat omia aikojaan sinne ja tänne; pohja edellä, pussin laitoja löyhytellen, ne hiljalleen mennä ujuttelevat... Hukkuneitten ruumiitkin nousevat ylös, meriraukat keikkuvat parkuen paaruilla, ja haavruuva nousee vesikivelle valittamaan... Suunnattomat valhaat kohoutuvat joukoittain merenpinnalle, keikahtavat pystyyn kuin valtavat patsaat ja melskaavat, niin että meri pärskyy ja tohina kuuluu pitkien matkojen päähän.

Ja merensoutajat ajelevat pitkin aapaa sekä pärjäävät kaiken, mikä heille on kelvollista. Mutta kauhtuen he pakenevat pois sen luota, mikä koloa on ja hengen päälle käypää.

Kun suuret valhaat rupeavat aavalla pystyssä teiskaamaan, silloin on pienen pyytömiehen kiireesti paettava ulommaksi. Muuten koko venekunta saattaisi helposti sortua hirvittävään merelliseen meteliin. On vielä turvallista kääntää veneen mastopuu pitkälleen. Meressä pelehtivä emävalas saattaisi kimmassaan paiskautua veneen päälle ja ruhjoa sen syvyyteen.

Synkkänä syksynä lähtee silli vaeltamaan, silloin pimeinä öinä alkaa hänen vuoronsa käydä suurella merenkierrolla. Kun pieni silli suurin parvin tulla piristää isoihin vuonoihin, on syksyn pimeinä öinä koko ranta silliparvien kimpussa. Merensoutajilla on taas hyvät päivät, syksy on ajanut sillin nälkäisen pyytömiehen niestaksi.

Vain lähivesillä, muutamien penikulmien päässä, käydään turskaa, saitaa ja muuta merikalaa saalistamassa — saitamatalikoilla kelletellään Nordkapin takaisella suurella aavalla — ja moosat ovat aina matkassa osamiehinä. Ainoastaan suuren paltaan pyytöön ajetaan kauas pohjoisille vesille, parinkymmenen penikulman päähän, jopa vieläkin kauemmas.

Mutta keväällä, huhtikuussa, lähtevät muutamat merensoutajat kaikkein pisimmälle pyytöretkelle, holkerinpyytöön kauas Jäämeren kantille, kohti Pyörnöijaa. Iso sköittä varustetaan pyytökuntoon, eväitä varataan viikoiksi ja neljin, viisin miehin lähdetään puskettamaan kohti pohjoisia kylmiä vesiä.

On edessä rannaton ulappa ja viikkoinen matka.

Ajetaan tunnittain, penikulmittain yhä vain kohti Norttoperää — moosatkin jo kyllästyvät ja kääntyvät takaisin arvaten, ettei nyt ole tuhantisena parveileva pikkukala kysymyksessä.

Vähitellen, toinen toisensa perästä, lakkaavat Ruijan korkeat rannat näkymästä. Kappa vielä komottaa korkeana keskellä, pilkottaa Nordkyn itäisimpänä ja läntisimpänä Ingöijan harja. Jo katoaa Nordkyn, katoaa Inga, vain Kappa vielä katsoo... Viimein sekin, viitaten kaukaa etelän sinestä, vaipuu aapaan.

Eikä enää näy muuta kuin taivasta ja merta. Suuri jonkaava ulappa on suunnaton pyörö, aivan oma avara maailmanpiirinsä, jonka ylle on laskettu ääretön, sininen taivaankumura. Ja keskellä tätä maailmanpiiriä käydä tuksuttaa pikkuinen purtilo neljine, viisine miehineen, jotka ovat koko tämän maailmanpiirin ainoat asukkaat.

Sitä mukaa kuin pyytömiesten alus liikkuu, Eikkuu korkea sinikumurakin, niin että sen alaiset asujaimet aina oleskelevat keskellä suurta piiriänsä. Taivaankumura on kaikkein korkein aina heidän kohdallaan. Mutta tuolla kaukana joka suunnalla se laskeutuu alas ja yhtyy mereen.

Tämä on pyytömiesten oma suuri maailma, missä ei juuri ketään muita liiku. Eipä ole muilla tänne asiaa, eikä kenelläkään kylänkäyntiä. Vain merikalat siellä täällä maikkuvat ja visehtivät — omassa kotomaassaan pelehtivät, ja silloin tällöin nissu mennä tohistaa ohitse iloisesti purskautellen komeita vesisuihkuja — omia kotovesiään ajelee ja omilla asioillaan. Kuuluu joskus jostakin haavruuvan hiljainen surullinen laulu. Täällä ovat hänen suurimmat ja syvimmät kotoiset ulappansa; täällä suuressa, ainaisessa yksinäisyydessä ja ikävässä hän laulaa kaikkein surullisimmat virtensä. Ja iloisia, merikalalla ruokittuja sköittäpoikia, jotka ylpeästi laulellen ja haastellen ajaa laukottavat hänen avaria ulapoitaan, hän katselee kaihoisin mielin.

Ja haavruuva laulaa silloin entistä surullisemmin, laulaa niin, että monen aapakarhunkin vanha sydän värähtää ja silmät sumentuvat...

Tulee joskus kaukaa taivaanrannan takaa, maailmanrannan takaa toinenkin sköittä, keikkuu jongalta jongalle, ja savupilvi jää jutamaan perässä pitkänä pyrstönä. Siellä kaukana, kalamiesten maailman laitapuolta se mennä keikuttelee ja sitten taas katoaa toiseen maailmanpiiriin. Heillä, jotka siellä vaeltavat, on oma maailman piirinsä. Se seuraa heitä ja vain silloin tällöin leikkaa ja sivuaa toisten merenkävijäin maailmaa, ja sitten jälleen vetäytyy pois ja sulkeutuu omaan piiriinsä...

Tulee sieltä toisesta maailmanpiiristä joskus taas outo vene ja mennä viilettää pitkin aapaa purjeet pullollaan, vaikkei tuulta tunnu, eikä liiku jonkakaan. Seilit pullollaan vene vain ruukaltaa täyttä vauhtia, niinkuin väkevä myötäinen sitä lennättäisi. Salaperäinen merenhaltia siellä laskettelee, taikka jokin Ytteröijan ukko ajelee asioillaan.

Suuren aavan kävijöitä tämä melkein vistottaa, sillä tällainen kumma meno merkitsee kovaa säätä. Oudot ajelijat ja tuuletta seilaavat ovat niinkuin meriraukatkin ankaran myrskyn edelläkävijöitä.

Kohta nouseekin sää. Suuri henki ajaa yli aavan, ja sköittä lentää mukana keikkuen ja natisten. Kohti pohjoista yhä mennä potkotetaan, sinne kauas Pyörnöijan kantille. Moottori käydä jyskyttää, ja tuuli on hyvänä apuna.

Hyvänä apuna on hyvä myötäinen sköitälle, vaikka jaksaa se laukkoa tuulettakin.

Mutta entiset kalamiehet ja merensoutajat joutuivat väliin, kun tuuli vaistosi, kellettelemään aavalla päiväkausin. Sati he olivat niin taitamattomia, etteivät osanneet nostaa tuulta. Monet kyllä osasivat ja tiesivät hyvät neuvot. He jo merelle lähtiessään varasivat matkaansa ison joukon vanhoja luutakyniä. Kun tuuli väsähti, he heittivät luutakynän aapaan sille puolelle, mistä tuulta tahtoivat. Ja tuuli otti niin itseensä, että pian rupesi miehiä riepoittamaan. Muutamat taas kynsivät mastoa ja pistivät kymmenäyrisen sen tyvenrakoon. Siitäkin tuuli hyvästyi ja nousi liehtomaan.

Ja sitten lennettiin pitkin ulappaa, niin että tohisi.

Sköittämiehet eivät tarvitse luutakyniä, he puksuttavat vain pitkin merta kuin Ytteröijan ukko, vaikkei tuuli käykään heidän ylitseen. Heilläkin on oma vetäjänsä ja työntäjänsä. Kolminkymmenin penikulmin, neljättäkinkymmentä miilaa he puskettavat kohti Norttoperää, niin että pian kohta Pyörnöijan alastomat kaihot kumottavat.

Siellä pohjoisten matalikkojen välisissä syvyyksissä on suurien, rumien holkerien, velttoselkäisten akkasten, kotiseutu. Sinne pysähdytään pyytämään, ja ollaan sielläkin keskellä maailmaa. Kaikkein korkein kumura on täällä pään kohdalla, ja ympärillä suunnaton maailmanpiiri.

Eikä mitään muuta. Vain meren suuri autio yksinäisyys, katsoi mihin tahansa.

Taivas ja aapa ja haavhesta täällä vain ovat sköittämiesten tovereina. Ja joskus myös toiset sköität. Niitä näkyy siellä maailmanpiirin laitapuolella, toinen siellä, toinen täällä, kukin omalla pyytöpaikallaan.

Mutta kohta saadaan nähdä myös tämän kaukaisen ulapan ikivanhoja eläjiä, synkkiä holkereita.

Pitkät ja vahvat, monisatasyliset, monin kymmenin koukuin syötetyt liinat lasketaan mereen ja ruvetaan odottamaan — onko syvyyksien väki, akkasten kansa kotona...

Jo, jo alkaakin merkkitopuli ankarasti liikahdella, se tärisee, heiluu ja keikkuu, ja väliin se sokkuu aaltoihin.

Syöttiä tavoitellen on jokin väkevä syvyyksien olio tarttunut suureen koukkuun...

Liina kiskotaan kiireesti ylös, ja pimeiden henkojen eläjä, haisevalla hylkeenpäkillä petetty, vedetään kirkkaaseen jumalanpäivään. Kolonnäköinen hirviö sieltä kohoaa, monta metriä pitkä rumahinen — ruokoton vökäle jumalanluomaksi. Sen harmaa pinta on karkea kuin neulankärjillä täytetty hietakarikko, sen julmat silmät ovat kamalan lasimaiset, sen irvistelevä kita on täynnä teräviä hampaita.

Pimeissä syövereissä ikänsä mässännyt merellinen hirviö on kyllä kolkon kotinsa kaltainen — eipä varsin luulisi häntä jumalanluomaksi. Mutta

    »Tämä meri, joka niin suuri ja lavia on,
    hänessä epälukuiset koikistelevat,
    sekä isot että pienet eläimet.
    Siinä liikkuu leviathan,
    jonkas loit leikitsemään hänesä...
    Taidatkos vetää leviathanin ongella
    ja sitoa hänen kielensä nuoralla?»

Norttoperän päivättömiin syövereihin leikitsemään luotu »leviathan» on taidettu vetää ongella. Parikorttelisen julman, väkäpäisen rautakoukun on hän, kurja, nielaissut, ja vahva rautakettinki kalisee hänen vihaisissa hampaissaan.

Vanhat, tottuneet aapamiehet ovat ennenkin tällaisia petoja pidelleet. Vaikka merikörri pieksää pitkällä, toispuolisella pyrstöllään aaltoja, kutvahtelee rautaketjussa ja pyörii ja kierii sekä ilkeästi irvistelee, ja silmät vihaisina mulkoilevat, miehet hyökkäävät sen kimppuun. He raahaavat pedon aluksen viereen ja viiltävät sen vatsan halki sekä säälittä raastavat rasvaisen maksan tynnyriinsä.

Muusta pyytömiehet eivät välitä. He sonnustavat vain kiven kalan turpaan, pumppuavat ilmaa sen mahaan ja työntävät raadon mereen. Vesi puristaa viilloksen kiinni, ja pyrstö pystyssä, kivi nokassa, saa syvyyksien synkkä asukas ajella valtakuntansa ylisiä vesiä, keikutellen pitkin aapaa merivirtojen ja tuulien ajelemana...

Jos holkerin annettaisiin sokkua takaisin syviin henkoihinsa, saisivat toiset akkaset siitä evästä hyväksi ateriaksi, ja silloin sköittämiesten päkinkappale jäisi syömättä.

Kaksin, kolminkin viikoin miehet asustelevat katikamerellä ja kiskovat syvyyksistä holkerin toisensa perästä.

Kyllä mustissa pohjavesissä rumahisia riittää. Kuusin-, seitseminkymmenin sköittä niitä nostaa muutamaviikkoisella pyytöretkellään, ja maksoja karttuu kymmenin tynnyrein. Oikein suuren akkaskörilään maksa täyttää neljä sadan litran tynnyriä, mutta monesti tarttuu koukkuun otus, josta saadaan vain puoli tynnyriä, eikä aina sitäkään. Sellaisen pikku penikan kiskominen miehiä melkein harmittaa.

Vain haavhesta on täällä miesten pyytökumppanina, iso aapalintu, joka kaiken ikänsä, kesät, talvet asustelee ulapalla. »La-la-laa»-tansa lauleskellen hän alituisesti lentelee sköitän ympärillä pyytäen kalaa ja saaden silloin tällöin miehiltä hylkeenpäkkiä välipalakseen. Niin hyväksi tuttavaksi Norttoperän erakko jo lopulta suopuu, että uskaltaa tulla ottamaan kädestä pyytömiehen tarjoaman päkinkappaleen. Sukkelaan se kyllä sen sieppaa, ja monta kertaa se arkana lennähtää ohitse, mutta jo viimein nälkä ja mieliteko voittavat pelon, ja päkkipalanen joutuu oikeaan paikkaan.

Mutta jos aapalintu jotenkin sattuu joutumaan aluksen kannelle — vaikkapa miesten narraamana —, ei hän pääse siitä auttamatta lentoon. Ja ikänsä aalloilla kiikkunut merensoutaja saa siinä keikkuvalla sköitänkannella niin kovat meripahat, että täytyy antaa ylön.

Suuri kevättalven kirkkaus täyttää rannattoman ulapan. Päivä ajaa ympäri maailmanpiiriä. Vain norttomaisimmalla rannalla se hetkeksi painuu mereen.

Ja se on ihmeellinen hetki. Suurena, punaisena tulikeränä aurinko laskeutuu hiljalleen kohti aaltoja. Taivas hehkuu, aapa hehkuu, koko Norttoperä, meri ja taivas palaa punaisena. Eikä päivä sammu upotessaan vetiseen ulappaan. Katoaa se kyllä sinne. Mutta iankaikkinen jumalanpäivä ei sammu sielläkään. Se katsoo yhä merestäkin, ja taivas palaa, ja meri palaa...

Ja kohta päivä taas hiljalleen kohoaa aavasta entistä kirkkaampana.

Mutta kun suuri Norttoperä näyttää oikeat arkipäiväiset tapansa, puhaltaa se jäisistä sisuksistaan hirmuisen lumiryöpyn, riepoittaen pientä purtiloa ympäri aapaa. Ja koko maailmanpiiri on ahdettu täyteen lunta ja lumenpurkua, niin että siihen tuskin sköittä mahtuu. Eivätkä Norttoperän kävijät tiedä, mitä on tämän takana. Monta kertaa he jo uskovat, ettei enää milloinkaan nähdä kotihaminaa.

Käykin toisinaan niin, ettei nähdä. Pieni alus sortuu suurien myrskyjen kitaan, ja miehet joutuvat rumien holkerien seuraan sekä sitten meriraukkoina paaruilla parkumaan...

Mutta mieluista on, kun saadaan tyytyväisinä, täysin maksatynnyrein ajella kohti korkeinta keskipäivää. Ja sieltä sitten ensimmäisenä tervehtii vanha tuttu Kappa.

Ja sitten kohta toiset vanhat tutut, moosat, ilosta kirkuen rientävät vastaan sekä sataisena saattojoukkona huutaen ja pauhaten seuraavat aina kotihaminaan.

RUNOA, TARUA JA TAIKAA

    »Tussalulla, tupakkarulla,
    kukas sun käski Turusta tulla,
    kangasta myöten kapsutella?»

kuuluu Kamöyvärin pienestä turvekattoisesta mökistä. Äiti siellä laulellen keikuttelee pientä pissi kolttuansa. Kehto kolkkuu kotoisella lattialla, ja kehdossa kitisee...

Jo taas emo muistaa:

    »Soutaa, soutaa Suomehen,
    sauvoo, sauvoo Saarehen
    omenoita ottamahan,
    päkkinöitä poimimahan.»

Turvekattoisen mökin lattia yhä kolisee ja kehdossa kitisee. Kuuluu sieltä pikku läikytys ja laulu:

    »Paaka, paaka, pullaa,
    mis meri mullaa!
    Kuka sen syöpi?
    Äitin pikku piika.»

Sitten taas mökki kolisee, kitisee ja laulaa:

    »Piu pau papinkello,
    Sotkajärven sonninkello,
    lukkarinlesken lehmänkello.»
    »Poika tulee Turusta,
    vain Tuonelasta ei koskaan.»

Jo viimein kitinä loppuu, kolkkuminenkin heikkenee. Kuuluu vain silloin tällöin pieni kopsahdus sekä hiljainen hyräily:

    »Nuku, nuku, nurmilintu,
    väsy, väsy, västäräkki,
    kyllä sinun Herra herättää,
    vittanvarpu virvoittaa.»

       *       *       *       *       *

Lemminjoen suomalaiskyliltä, Porsangin periltä turvekattoisen mökin äiti on lähtöisin, riutunut Makreijalle ja tuonut mukanaan suomalaisen tuutulaulun, jota hän täällä, alastomilla, kontoisilla ruijalaisrannoilla laulelee pienelle perilliselleen.

Jäämeren myrsky möyryää ulkona, riepoittaen turvekattoa ja ajellen paaruja hierualle, niin että kuohut pärskähtelevät seiniin saakka, ja outo kieli kalskahtelee kalarannassa ja kyläteillä. Mutta pikku mökissä lauletaan Turusta, Suomesta ja Saaresta, omenista ja »pähkinöistä», nurmilinnuista ja västäräkeistä sekä kankaan kapsuttelemisista ynnä muista kaukaisen puumaailman tarumaisista asioista...

Ei äitiriepu ole koskaan Suomea nähnytkään. Hän on vain kuullut muisteltavan, että se on kaukainen, kaukainen tunturien päiväpuolen maa, jossa ovat tapahtuneet kaikkein kummallisimmat asiat, mitä muistelukset mainovat. Ei hän tiedä, »mikä turu on ja mikä on päkkinä, ja minkälainen on Sotkajärven sonninkello», mutta laulaa niistä vain pitää sekä muistella vähän muustakin.

Eikä pienen mökin emo muuta osaakaan, vanhoja tupalauluja vain, vuonojen perillä oppimiaan. Ne ovat parasta, mitä hän saattaa laulaa kitisevälle käärölleen, joka kimpuroi keikkuvassa kehdossa halpojen riepujen sisässä. Suomea — ja lappia — hän vain saattaa, ja suomea hän puhuu perillisilleen, vaikka isoimmat, koulun käyneet, jo keskenään solkkaavat ruijaa, jopa ylpeyksissään monesti yrittävät sitä puhaltaa emolleenkin.

Sieltä samasta puumaailmasta, Porsangin periltä sekä muilta suurilta vuonoilta, on tänne aapamaailmaan, kaikkein kaukaisimmillekin kylille, kulkeutunut ikivanhaa suomalaista runoa, tarua ja taikaa. Ihmisrievut ovat riutuneet tänne meren pieksettäviksi, ja ihmisriepujen matkassa on vaeltanut vanha runo, niinkuin ainakin yhteen kuuluvainen suomalaisen kanssa, meni hän mihin tahansa.

Siellä suurvuonojen perillä ennen elettiin aivan suomeksi. Suomea siellä puhuttiin, luettiin, laulettiin ja veisattiin, ja suomen tapaan siellä yritettiin myös arvautella.

Ja siitä mökin emäntä Makreijan rannalla vielä muistaa:

    »Maatikki maassa, Punikki puussa,
    siniputki taivahalla.»

Takka, tuli ja savu se on täällä niinkuin Suomessakin, ja niin myös tortti

    »Nykkää nyykää, käypi käärii,
    pikku takkanen selässä.»

Ja kun heinämies kävelee viikate ja harava olalla, niin

    »Mies mennee methän,
    yksi sarvi taivasta viiltää,
    toinen maata piirtää.»

Turvegammin ikkunakin

    »Hiiluu, kiiluu, läpi näkkyy,
    lämpimän pittää»,

ja kellopahanen

    »Hakkaa, hakkaa,
    eikä koskaan yhtään lastua saa.»

Niin myös vanhan Penjamin lakki

    »Kun on kumossa, se on täysi,
    kun on oikeassa, se on tyhjä.»

Lankakerä taas on

    »Ymmyrkäinen kun muna,
    pitkä kun kirkonseinä»,

sekä polku

    »Pitempi pitkiä puita,
    matalampi maan ruuhoja.»

Olivat nämä vain sellaisia ikivanhoja puumaailman viisauksia, ettei niitä joka ukko osannut arvata, oli hän vaikka kuinka taitava aapamies taikka jalo tunturien kiertäjä, vielä vähemmin, sati hän oli hiukan pörö tai kuohattanut taikka — jos hänellä oli vähän niinkuin pimeä lohta.

On kaukarannoille pirahtanut vanhoja sananlaskujakin — siellä suurilla vuonoilla, suomalaisperillä, ne elivät ja lentää tuiskahtelivat tuvassa ja muuallakin kristikansan joukossa niinkuin pikku tiaiset metsässä. Jopa vielä täälläkin, vaikkei ole oravaa eikä paltaistakaan puuta,

    »Haukka mennee suusta suuhun,
    niinkun orava puusta puuhun.»

Niin myös täällä

    »Sinne kakko kannethan,
    josta toista toivothan.»

Ja kun nälkäinen merensoutaja pääsee hyvän ruokapöydän ääreen, hän toivoo:

    »Suuta korvhin, vattaa polvhin,
    rikkaan ruokaa syömhän.»

Ken on pörö, hän pörönä pysyy täälläkin, sillä

    »Ei tule tyhmästä pappia,
    eikä tuohesta lakkia.»

Niin on myös Makreijalla asiat, että

    »Ei ole lapsesta laulajaksi,
    eikä kuolasuusta kukkujaksi.»

Samoin,

    »Missä on puhelijat,
    niin siinä on kuulijat kanssa.

    Vaiti olevan suu ei vahingoita ketään.

    Kun linnunpojat ovat pieniä,
    on lintukin laiha.»

On täällä kolkoilla kontoperilläkin havaittu, että

    »Hulluna on paras ellää.»

Entisen isienmaan tapaan ainakin puumaailmasta riutunut mies tietää:

    »Jos mitä teet, niin tervaa!»

Ja samoin kuin tunturien päiväpuolella, on täällä suurilla pinteillä pahtaperillä, karjuvan aavan rannoilla

    »Maa vakaisin, Jumala totisin.»

Entisen kotimaan tapaan suurvuonoilla on luonto muinoin haastellut, eläimetkin haastelleet. Onpa kuultu heidän joskus keskenään sotineen.

Vanha makreijalainen on jolloinkin kuullut ankaran helmenkuun päivittelevän:

    »Jos mie olisin januari veljeni sijassa,
    niin mie jäävyttäisin pienet paarnat pissitaljhan,
    vanhat ämmät sontatunkiihon,
    Mutta kun aurinko pillaa toisen silmän,
    niin en saata mitään.»

On makreijalainen kuunnellut harakkaa, joka lupaa kysymättä rötistää pesänsä hänen tupansa päätyyn, harjan alle — harakka on noitalintu, se kostaa, sati sille on paha, on kuultu ruijalaisilta — ja pitkäpyrstöinen maankiertäjä on naureskellen kuin kujahattara muistellut kokemiaan:

    »Jonka pittää Oulussa ellää,
    sen pittää pää pyörähtää
    ja häntä heilahtaa.»

Jopa aran jäniksenkin korvakuuloon on joku sattunut, kun jänisparka pakkasyönä luokan laidassa koivikossa on viluissaan poukkinut, vaidellut ja tehnyt ankaran päätöksen:

    »Kun kesä tullee, teen jäästä koan!»

Mutta kun kesä on tullut, ja lämmin on ollut, jänis on sanonut:

    »Kun meni tämä talvi,
    niin mennee toinenkin.»

Eikä jänis ole laittanutkaan kotaa, on vain laittanut poikaparven toisensa jälkeen ja aina kolmen janturin perästä karistanut ne pois luotaan, papattaen paltsasilmäisille perillisilleen:

    »Teill' on yhtä isot silmät kuin minullakin.
    Saatte mennä!»

Ja kun pikkuiset kääppynät silmiään räpytellen, korvat alakuloisesti niskaan painettuina, ja pieni hännäntypykkä pystyssä, ovat lähteneet kyykkäilemään, kuka kunnekin, on ankara emo sentään vielä papattanut perään viimeiset neuvot:

    »Missä aita, siinä ansa,
    missä haara, siinä vipu.»

Suuressa Suomessa lienee tapahtunut ennen muinoin suuri eläinten sota, jota vanha makreijalainen vielä mainoo. Lentäväiset ja nelijalkaiset olivat keskenään sotineet, ja kettu oli ollut nelijalkaisten kuningas, mutta lintujen ja lentäväisten päänä oli ollut vaaskinen. Oli kettu sanonut joukolleen, että kun hänellä on häntä pystyssä, ollaan voiton päällä, mutta kun hän paiskaa sen alas, ollaan tappiolla. Kovasti oli sodittu. Vaaskinen oli lentää piukaissut ja ampua napsahduttanut kettua pystyn hännän alle. Kettu oli lyönyt paikalla häntänsä alas, ja nelijalkaiset olivat tapanneet.

Ja sen tähden nytkin yhä vielä sääsket, paarmat ja hyttiset ovat eläinten herroja. Sati on kuinka iso mulli tahansa, sen vain täytyy pientä hyttistä pelätä.

Suomessa oli tapahtunut sellainenkin kumma, että kirkkomies oli sitonut hevosensa tuulimyllyn siipeen ja astellut pyhään temppeliin.. Kesken saarnaa oli tultu ovelta miehelle huutamaan:

    »Sun merraas kuin nakkelee,
    nostaa ylös ja taas lyö permanthon.»

Mutta kirkkomies oli vain karjaissut vastaan:

    »Na, en mie lähe tästä pyhän pirtin paukkinasta,
    enkä jumalansanan röykkinästä,
    vaikkei merrasta muruakaan jäis.»

Vanhan Suomen tuhansista jylhistä loitsuista ja manauksista on jokunen vaeltanut aina tänne maailman takarannoille. Ja yhtä tarpeellisia ne ovat täällä kuin konsanaan niiden kotimaassa.

Jo irti lähtenyttä maitohammasta pitää käsitellä ikivanhaan tapaan. Se viskataan uunin taakse ja sanotaan:

    »Tuoss' on sulle savihammas,
    anna mulle kultahammas!»

Ja vesi, vanha mies, varataan menemästä haavaan muistutellen hänen suuria sukujuuriaan:

    »Vesi vanhin veljeksistä,
    tuli nuorin tyttäristä,
    Haava piä varas,
    kyllä vesi varansa pittää!»

Mutta silloin, kun punainen veri pääsee valloilleen, tarvitaan kovat sanat. Kun kristityn, uskovaisen ihmisen punainen rupeaa pirisemään, kristitty makreijalainen verenpysähdyttäjä äyskäisee:

    »Seiso, veri,
    niinkuin Noakin veet seisottui!
    Seiso, veri,
    niinkuin Jesus seisoi Joortanissa!»

Mutta kun kristityn pitää seisottaa uskottoman maailmanlapsen mustaa, syntistä verta, hän karjaisee:

    »Seiso, veri,
    niinkuin Jesus seisoi helvetissä!»

Taikka rääkäisee hän vielä kiukkuisemmin:

    »Sio verta!
    Sio totista verta!
    Sio totista perkelhen verta!»

Suurilla vuononperillä, missä sääsket, mäkärät ja hyttiset tiheissä koivurudoissa kovin kiusaavat, kuultiin ennen kläppien läiskivän pieniä kiusanhenkiään ja ankarin sanoin heitä manailevan:

    »Mikä maassa mateleepi, käveleepi,
    maaksi muuttua pittääpi.
    Mikä puussa huiskuttaapi, kuiskuttaapi,
    puusta putoa pittääpi.
    Lennä, lintu, minkäs lennät,
    kovan kuoleman käsiin lennät.»

Ja sen päälle kova läiskähdys, muutaman sääsken surma.

Sana on voimallinen ja väkevä maailman suurilla äärilläkin, kun vain on voimallinen sanan käyttäjä, ynnä myös oikeat välikappaleet. Halosen Priita Porsangin perillä oli vanhasta kehräpäästä rakentanut paran. Vasemmasta pikkulillistään hän oli vuodattanut sille veren ja hokenut:

    »Synny, synny, para,
    puoli ruumista, puoli sielua,
    synny, synny, para!»

Oli syntynyt yksijalkainen kuvatus, ja se oli ruvennut kantamaan tekijälleen voita.

Mutta Ollin Anna-vainaja oli ommellut poronsisnasta linnunnäköisen otuksen, voidellut sitä verellään, rullannut sitä ja hokenut paranlukua. Kun para oli syntynyt, oli se kysynyt, mitä hänen pitää kantaa, ja Anna oli sanonut:

    »Päällistä, päällistä, päällistä!»

Kun meri pystyy, meren viheriäisistä paaruista taikka vihaisista karjaspäistä tarttuvat pahat kristittyyn ihmiseen pannen koko ihon vesirakolle, jopa lopulta aivan vereslihalle, silloin täytyy mennä hierualle, pahantekijän puheille. Kolmella merenkivellä painellaan kipeää ja manataan:

    »Jos maasta olet tullut,
    ota vihas pois!
    Jos veestä olet tullut,
    ota vihas pois!
    Jos tuulesta olet tullut,
    ota vihas pois!
    Ei maan pittäis maata vihata.»

Yhtä hyvin saattaa maa ja ilmakin pystyä, ja samoin sanoin ne manataan ja kivellä painellaan. Sillä kivi on maan sydän, se on samaa myrkyllistä maata kuin syntinen ihmisriepu.

Pakkasenvihat taas paranevat, kun niitä hierotaan lumella ja käsketään:

    »Ota omas ja piä vihasi»

Samoin käsketään tulenvihojakin ja paistetaan niitä samalla valkealla, mikä polttanut on. Hyvä on myös pestä palanut parkkivedellä, hyvä haudella sitä lampaankikaroilla. Mutta kaikkein parhaiten paranee palonjälki, jos sitä nuollaan sellaisella kielellä, jolla on nuoleskeltu elävää sammakkoa. Odinin Maria Räisäsellä on semmoinen ylen tärkeä lääkityskieli. Maria on hankkinut sen käydessään kerran Porsangilla. Hän sai siellä käsiinsä sammakon ja nuoli sen joka puolelta, vaikka se oli niin kylmä, että vistotti.

Mutta savipuoli ei tarvitse muuta kuin nuppineulalla piirrältää sen ympärille viissoppisen eli noitaristin, ja siitä se heti pelästyy ja pakenee. Kun taas pienen kläpin haarat heltyvät, taikka hän saa ihoonsa kerniä, piristellään kipeisiin kuivaa koivunparkkijauhoa, ja kun rintalapsen suuhun tulee valkoinen tröskä, on siihen parhain lääkitys, kun sitä pyyhitään pissatraasulla.

Mutta kun hiuksimato syöpi tukan päästä, niin sille ei mahda kukaan mitään — paljaspäiseksi tulee kaikkein parhainkin kristitty sekä suurin noita.

Pitkien vuonojen kaukaperillä, puumaailmassa asustavat kaikenlaiset kummitukset, metsänhaltiat ja metsäntontot sekä järvenhaltiat niinkuin Suomessakin. Siellä ne toisinaan huuvaavat, niin että erämaa kaikuu, eikä heidän kotikentilleen yötiloille asettunut kristittykään saa nukkumarauhaa...

Siellä vuononperien viljamaailmassa, missä ohra ja putaatit kasvavat, ja hilla keltaisena kattaa jängät ja vuomat, ja erinomainen kenkäheinä rehoittaa joka pajukossa, siellä sarvipäiset keijot ja keijokaiset, semmoiset kulkulinnut niinkuin suuret kissapökät ja pissihaukat, myös huuvaavat pimeinä öinä ja ennustavat tauteja sekä muita pahoja asioita. Siellä maatat ja painijaiset salaa kulkea kähmivät, siellä pystynokkaiset koirankuontolaiset kuono pitkällä laukkovat jylhissä erämaissa etsien ihmisiä syödäksensä, siellä myös jättiläiset, semmoiset kahdenjalkaiset röyhkeät rotkot, asuvat kaukaisissa metsissä ja tuntureissa, eivätkä ne paljoa toisen hengestä perusta.

On täällä aapamaailmassa nähty joskus niinkuin suurissa ylimäissäkin kööpeleitä ja köyryjä, riettaita ja trolleja. On täällä kuultu kujahattarain tyhjää naurua sekä äpäräin rumaa rääkymistä, on kovin pelätty kujahattaroita, on pelätty äpärääkin. Mutta on muistettu, että rääkyvälle äpärälle pitää lukea isämeitä vastahavoin sekä sitten kuin kastaen antaa hänelle nimi ja sanoa:

    »Sinun nimes pittää oleman
    Maan tomu!»

Jokin leijokainen, salaperäinen vaarojen asujain, jota ei tavallinen ihminen saata luonnollisilla silmillään nähdä, huuvaa vastauksia vaaroista, toisien säitten edellä hyvin selvästi ja kirkkaasti.

Ja kalmistoissa tuonentoukka syö haudassa lepäävää vainajaa.

Sinne, alastomiin kirkonkenttiin, edesmenneistä kraakuista ja kaisuista koottuihin kuolemankarikkoihin, joita eivät lehtipuut, eivätkä hakopuutkaan varjosta, joiden ylitse vain ankarat viimat kulkevat viheltäen, ja suuret myrskyt ajavat möyrästäen, sinne samaan suureen sarkaan, ristinmullalla heitettyinä joutuvat vierekkäin sekä taivaan perilliset että kadotuksen lapset. Sinne joutuvat vielä padankrappaajatkin, vaikkeivät he pääse taivaaseen konttikolullakaan, eivätkä edes kunnialla kuolemaan muuten kuin pata päässä.

Ja siellä samoissa siunatuissa kalmanmullissa asustavat ja tuhisevat manalaiset, joita noidat ja velhot nostavat liikkeelle kirkonmultien avulla.

Mutta maanalusväki, maahiaiset eli maanalhaiset, asua tuhertavat, missä vain ovat sopivan paikan löytäneet. Ja he houkuttelevat luokseen kristikansan sikiöitä, taikka salaa vaihettavat niitä omiin katajanikäisiin, pahankurisiin materiämmiinsä ja -äijiinsä. Moni nokkela tunturipoika on taas puolestaan vallannut rikkaan maahiaisen tyttären kotakumppanikseen — kyllä tunturien ja erämaiden kansa hyvin tietää, millä lailla maahiaisten tyttäriä ja tavaroita on vallattava, sati vain sopiva tilaisuus sattuu. Vanhoilla luhkilla, tuliraudoilla ja stuorraniipeillä heitä vallataan. Eikä tarvitse muuta kuin vatkata välikappale vasemman olan kautta heidän ylitseen, niin kiinni pysyy...

Ja näin on kotakansaan saatu joskus rikkaan maahiaisen punaveristä pahnaa, niinkuin sanotaan olevan Eiran suvussa.

Nämä ovat kaikki kuivanmaan kansaa ja väkeä, mutta merenväki on eri joukkoa. Se asuu meressä hieruan ulkopuolella, eikä se ole niin vahvaa kuin kuivanmaan väki.

Puumaailman kansa ei tiedä mitään merenväestä, mutta meren rantakansa kyllä tietää, ja kaikkein enimmin merensoutajat. Koko ikänsä aavoilla liikkunut kalamies on nähnyt ja kuullut, joskus puhutellutkin, merentyttäriä, ylpeää haavruuvaa ja hiljaisesti kähmivää tuftekaarlaa.

On monesti nähty komean haavruuvan keikkuvan meren aalloilla valkoiset rinnat riippuen ja pitkät hiukset hengaten paaruilla, on kuultu hänen kovin surullisesti laulavan, on kuultu hänen viluissaan valittavan: »hy-hy-hy-hyy». On hänelle joskus nuori merensoutaja heittänyt vanttuunsa, ja siitä kaunis haavruuva on niin ihastunut, että on kovimmassa merenpauhussa noussut ohjaamaan pojan venettä. Koreapukuiset, punaposkiset merentyttäret ovat öisin ilmestyneet kalaveneisiin ja soutupuoteihin puhuttelemaan ja houkuttelemaan nuoria kalamiehiä...

Mutta on taas moni aapamies sattunut näkemään rumia meritrolleja ja peloittavia meriraukkoja, jotka tavallisesti ilmestyvät hirveiden säiden ja suurien onnettomuuksien edellä. Ne voivat nousta kummittelemaan rannalle heitettyyn veneeseen, ne saattavat monin miehin soutaa pitkin aapaa, uskaltavatpa ne yöllä myrskyssä kiivetä merestä kalamiehen alukseen. Mutta kaikkein useimmin ne keikkuvat puoliruumiista meren aalloilla ja rääkyvät niin kolosti, että kristityt aapamiehetkin kauhistuvat ja lähtevät kiireesti soutamaan rantaa kohden.

Mutta kukaan ei uskalla sanoa sanaakaan näkemästään eikä kuulemastaan. Kaikin vain kiskotaan kuin yhtenä miehenä...

Kaikki tietävät, että on kohta kamalia tapahtumassa. Kauhu ajaa aapamiesten kintereillä.

Jyykeän rannoilta riutunut lapinsukuinen Bierttavaaran Piettar kyllä vain naurahtelee ja väittää, että nämä kaikki ovat vanhoja valetuksia. Mutta kun Piettar rupeaa tarkemmin muistelemaan omia suuria soutujaan, jo tulee sieltäkin vastaan kumma tuftekaarla, ja aavasta nousee ruma meritrolli... On jyykeäläinen joskus tavannut miehiä, jotka ovat joutuneet kaukaiselle Ytteröijalle, salaperäiselle satujen saarelle, jota ei ole merkitty ei karttoihin eikä kortteihin, ja josta ei juuri ketään lasketa takaisin.

Ja Bierttavaaran Piettarin täytyy myöntää, etteivät ne kaikki valetuksia ole.

Eivätkä ne suinkaan valetuksia olekaan. Ne ovat tosia, monesti nähtyjä ja kuultuja mainaksia tämän suuren aapamaailman oudosta elämästä.

Ja tähän aapamaailman outoon elämään ovat puumaailmasta riutuneet suomalaisetkin saaneet tottua ja opastua.

POHJOISIN KRISTITTYJEN SEURA

Eliaksen Anttonin pieni pirtti on täynnä kylänkansaa. Akat kyköttävät takkaseinän puolessa vieri vierin tuoleilla ja raheilla, peräpuolessa ja perähuoneen ovella tönöttävät miehet, ja pöydän takana, peränurkassa, istuvat sanantaitavat vanhimmat.

On kesäinen pyhäpäivä, kolmas kolminaisuuden sunnuntai, ja vanhat merensoutajat viettävät hiljaista hartaushetkeä — tällä kertaa Eliaksen Anttonin, lapinmiehen asunnossa. Seurapirttiä kun ei ole jaksettu rakentaa, niin kokoonnutaan vuoro vuoroin milloin mihinkin kalarannan taloon.

Alastomien kallioiden köyhä kansa on pitkän viikkonsa soutanut aapaa sekä ahertanut aivan arkisissa askareissa. Nyt pyhäpäivän vapaana hetkenä on Henki kutsunut sitä sanan ääreen. Rantojen kivikkoisia käytäviä on kylänkansa kapsutellut, kuka mistäkin mökistä, ja muutamat ovat soutaneet Riisvuonon takaa.

— Täällä on meitä vain pieni Herran tokka, esittelee Juuspin Penjami sanankuulijainsa vähäistä joukkoa... — Mutta siellä suuressa Suomessa, siellä on suuri uskovaisten tokka.

Eikä Kamöyvärin kristittyjen tokka suuri olekaan, vaikkahan onkin pienen pirtin täyteinen — vain parikymmentä sielua on Anttonin tuvan penkeille ja raheille asettunut.

Ja miltei kaikki ovat ikäihmisiä, vanhaa vakavaa väkeä, vain joku nuori miniä joukossa.

Siinähän on harrasta kuulijaa penkkien mitalta.

Tuossa Näätämön Marian vieressä istuu vanha Odinin Maria Räisänen, tuossa pieni lapin Inkeri kyköttää komean Raumalan Giinan rinnalla, tuossa ovat vierekkäin hiljainen Anttonin eukko, kirkassilmäinen Krikan Liisa ja vanha Proto-Leena. Siinä könöttävät Östebyn ja Pettersenin ruijalaiset emännät, ja eturahilla istuu kallella päin kurttuinen Angerian Heikin Kallan muori kahden rehevän miniänsä välissä.

Miesten joukossa nähdään Krikan Sammua, Proto-Leenan Jenssiä, Pyssyjoen Anttia, Eliaksen Anttonia, Nilsan Petteriä ja Nilsan Svärreä. Ja oven suuhun lattialle on ristijalkainsa varaan kyykähtänyt pieni kirjava tunturipoika, Kaarasjoen Kutturoita.

Onhan kylässä toki enemmänkin väkeä ja kristirahvasta kaikki, Jumalan pyhällä sanalla ja Jumalan puhtaalla vedellä kastettuja sekä Herran pöydässä ruokittuja sieluja. Mutta sittenkin on sanankuuloon saapunut Herran seurakunta piskuinen.

Sillä nuorikansa on maailmanmielistä. Heistä on paljon mieluisempaa kirkkaana pyhäpäivänä korein vaattein astua kapsutella ilakoiden pitkin kyläteitä ja katsella toistensa sieviä muotoja kuin katsella saarnatuvassa kurttuisia naamoja; heistä on paljon hauskempaa soudella merellä ja pelehtiä Kamöijan ruohoisella rannalla kuin istua tunkkaisessa tuvassa veisata killittämässä ja kuuntelemassa unettavaa saarnaa, josta ei tahdo tulla loppuakaan. Kun Penjami yhä vain kääntää ja kääntää lehteä ja yhä lukea paukuttaa, ja Nilsan Petteri sitten vielä tolkkaa sitä ruijaksi, niin kuka sellaista jaksaa kuulla — kun on nuori ja iloinen, ja kirkas joutopäivä... Istukoot vanhat ja kuunnelkoot, heillä ei ole muutakaan hupia!

Suruttomat merensoutajat viettävät pyhäisen päivänsä kajalla. He istuskelevat kalatynnyreillä, raheilla ja tyhjillä lampuilla haastellen iankaikkisista pyytöasioista, meriraukoista, haavruuvista ja äpäristä. Niistähän Laestadiuskin aina muistelee postillassaan. Mutta yhtä hyvin saatetaan mitä itse muistella, jopa paljon paremminkin, kun on itse niitä monta kertaa nähty.

Ja suruttomat soutajat pitävät omaa hartaushetkeään, saarnaten omia muisteluksiaan kajalla kalatynnyrien vaiheilla, kalatampuilla vastakkain istuskellen. Petteröesin karvettu tupakkamälli vain irvistelee mustana huulen alta, ja mustat pitkät pruikkaukset sekä sopivat sananpaukkeet antavat saarnalle vakuutta...

Merelliset moosatkin pitävät omaa pyhäpäiväänsä. Pitkin rivein, valkoiset pullorinnat vieri vierin, ne vakavina istuvat ranta-aittojen pitkillä harjoilla, hartaina katsojina ja sanankuulijoina, kun toiset moosat toimittavat pyhäpäivän menoaan meren päällä, liidellen ja keikkuen kuin valkoiset enkelit suuressa elämänriemussa sinne ja tänne, ylös ja alas, ja aina tuon tuostakin ilosta kirkaisten...

On oikea Herran pyhäpäivä. Tuuli puhaltaa suvesta, ja harmaa ryssänkonto on ajettu kauas merenaavalle.

Mutta Anttonin pienessä pirtissä Juuspin Penjami kaitsee pientä tokkaansa jumalansanalla. Ei ole kyllä koko kylässä suomalaista Raamattua, vain Krikan Sammulla on vanha pahoin repelöity Pipeli. Eikä ole sanankuulijoilla Suomen virsikirjaa. On vain yksi ainoa risainen Typön »Kotimaisia virsiä virvoitukseksi vieraalla maalla Jumalan lapsille», ja Penjamin Ingalla on muutamia käsin kirjoitettuja virrenvärssyjä. Mutta monet muistavat niitä ulkoa, ja suomalaisella virrellä hartaushetki aloitetaan. Ukkojen puolelta lähtee virsi matkaan, ja kohta vaimoisetkin henget koettavat seurata mukana, ja koko Eliaksen Anttonin tupa laulaa:

    »Te vasta uudesta syntyneet Jumalan lapset,
    Taistelkaa tääll' Herran viinimäes,
    Vaikka raskahaksi näkyy teille ajallinen vaiva:
    Ehtoolla palkkanne maksetaan.

    Te äsken syntyneet nuorukaiset,
    Kasvakaa uskossa Jeesuksen pääll'.
    Sillä uskovaiset ovat ne viinipuun oksat,
    Kasvavat hedelmiä viinipuus»

On pöydän takana istujalla Penjamilla vanha kulunut Laestadiuksen postilla. Siinä on valmiina kesäisen sunnuntain hyvä saarna, aivan kuin aivottu köyhälle kansaparalle, joka on harhautunut Jäämeren alastomille rannoille. »Vasta uudesta syntyneelle» piskuiselle tokalleen Penjami puhuu rohveetta Hesekielin suun kautta:

    »Minä tahdon itse ruokkia lampaitani,
    ja vien heitä parhaalle laitumelle
    haavoitetuita tahdon minä sitoa,
    ja kaitsen heitä toimellisesti.»

Ja rohveetta Laestadiuksen sanoilla kirjantaitaja rakentaa tämän leipäkappaleen sanankuulijoilleen hengelliseksi ravinnoksi. Köyhä mökin ukko siinä pienenä apulaispaimenena ohjailee laumaansa parhaille laitumille, niinkuin hyvä hoitaja soutaa lampaansa, karitsansa ja pikku kitsinsä kesäksi vuonon väkeväruohoiselle kalliosaarelle. Niinkuin suuri Paimen ennen muinoin saarnasi köyhien kalastajien suun kautta maailman kansoille, niin edesmennyt Lapinmaan suuri vanhin puhuu halvan kalamiehen suun kautta Kamöyvärin pikku pirtille sanoen:

»Herra on itse ruokkinut lampaitansa, koska laiskat ja huolimattomat paimenet ei ole ruokkineet Jesuksen lampaita, vaan itseänsä ja Keituria: silloin on Herra aina herättänyt jonkun miehen eli vaimon saarnaamaan voimallisesti suruttomalle kansalle; ja sillä lailla on Herra itse ruokkinut lampaitansa ja johdattanut heitä parhaalle laitumelle, kussa armoitetut sielut ovat tulleet tuntemaan iloa ja riemua ja taivaan valtakunnan esimakua. Mutta me näemme, että niitä on vähäinen joukko, joita Herra tällä lailla ruokkii...»

Hartaina päätään nyökytellen, kädet helmassa ristissä, vaimot kuuntelevat, ja merensoutajat istuvat vakaisin mielin. Vavahtaa pirtti, kun saa kuulla suuren vanhimman sanoman:

»Missäs nyt ovat kadonneet lampaat Israelin huoneesta, joita Israelin paimen tuli hakemaan? Missäs nyt ovat Jeesuksen karitsat, joita hän käski Pietarin ruokkia? Ne olit kaikki hajoitetut Israelin vuorille, siihen aikaan, koska sumuinen ilma ja pimeä oli... Ei ole tietoa, missä paimenen pitää löytämän muutampia kadonneita lampaita. Muutamat ovat jo tainneet paeta niin kauas synkkään metsään, ettei taida koskaan takaisin tulla. Paimen vaeltaa niitä raskaita ja vaivalloisia askeleita, ja huutaa Sinain vuorella, Punaisen meren rannalla ja Jordanin virran tykönä, mutta ei sieltä kuulu mitään; ei siellä ole ääntä eikä vastausta. Ja koska hän huutaa kadonneita lampaita: »Missäs olette?» niin vuoret vastaavat: »Missäs olette?»

Anttonin tuvassa tuntuu, kuin Krikkatunturista kuuluisi:

»Missäs olette?»

Ja entistä vakaisempana pirtti kuuntelee, kuinka Israelin paimen oli löytänyt muutamia pelästyneitä lammasriepuja Siinainvuorelta, jossa Jumala ennen hirmuisesti pauhasi, ja muutamia hän oli löytänyt Punaisenmeren rannalta, jossa heitä viholliset ahdistelivat...

Täälläkin tunturit jylisevät ja meri pauhaa.

Kauan puhelee edesmennyt vanhin aaparannan kansalle hyvästä paimenesta ja korpeen kadonneista lampaista. Ja kauniisti hän puhuu. Nilsan Petteri kääntää suomensanat norjankielelle, että ymmyrkäiset ruijalaisetkin saisivat ravintoa sielullensa. Käy joskus Krikan Sammukin kääntäjän töihin, kun Nilsan Petteriltä sanat puuttuvat.

Sekä suomalaiset että norjalaiset saavat kuulla hyvää sanomaa. Ja hartaina he kuuntelevat.

Vain ovensuuhun kyykähtänyt kirjava tunturipoika, koko yön erämaita laukkonut, mertakin soutanut, hierualle saapuessaan mereen pudonnut, on väsynyt ja torkahtanut. Seinään nojaten poropoika vaeltelee omilla maillaan, mutta hänkin unimielissään hartaana nyökyttelee päätään kuin vakuutellen asian totuutta, koska kirjamies lukee:

»Voi! Voi! kuinka paljon sieluja menee hukkaan tämän mailman korvessa... Ei ole jäänyt kuin yksi piiskuinen lauma, jotka tuskin pysyvät koossa ilman paimenetta...»

Suuri humahdus kohahtaa kautta huoneen, kun kuullaan sanantaitajan suusta:

»Niin me rukoilemme, että se suuri Israelin paimen veis lampaansa parhaalle laitumelle, että heille kasvaisit valkeat villat, joita paimen on pesnyt Jordanin virrassa, että he saisit levätä Golgatan mäellä koska he tulevat tämän mailman korvesta; että se suuri Israelin paimen veis heitä lammashuoneeseen, koska lumituisku ja rajuilma tulee, ja viimein Sinain vuorelle, kussa karitsat hyppäävät niinkuin peurat, ja iloitsevat ja riemuitsevat...»

Jäämeren autioon korpeen kadonneet, mutta jälleen löydetyt, köyhät karitsat iloitsevat ja riemuitsevat, iloitsevat kovin sekä veisaavat kiitokseksi äänellisen virren. Anttoni aloittaa veisuun norjalaisella virrellä, ja siihen kohta koko huone yhtyy.

Ovensuussa torkahteleva tunturilainenkin äkkiä kohottaa päätään ja kovasti äännähtää, kuin virteen ruvetakseen. Avaa hän silmänsä ja katselee oudoissaan ympärilleen, kyhnii poveaan ja silmät karrillaan katselee laulavaa joukkoa...

Poropojan ajatukset liikkuvat vielä tuntureissa ja porotokassa. Siellä hän vasta juoksenteli koirineen, suopunkeineen... kuuli Sompion Ellen sievää joikausta, ja aikoi juuri itsekin laskettaa oikein komean jollotuksen...

Ja silloin hänet paiskattiin tänne pieneen pirttiin, salmakirjaa joikaavaan joukkoon.

Mutta koska kerrankin taas on kaunis kesäinen sunnuntaipäivä kontoisilla rannoilla sekä suuri lepopäivä, istutaan vielä virren loputtua Eliaksen Anttonin pirtissä. Ja kirjantaitaja Juuspin Penjami puhelee:

— Koska nyt on valkeuven aika, ja ei ole pimeyven aika, eikä tule pimeä, niin istumme vielä sanan kuulossa.

Kirjantaitaja Penjami on puhuvainenkin näin omalle kylälle. Muistellen suuren vanhimman vasta antamia suuria opetuksia ja armonsanoja, hän pöydän takaa hiljalleen haastelee pienelle pirttikunnalleen.

— Meijän joukossa ei ole isonkirjan viisaita yhtään, Penjami heti alussa tunnustaa, ja sitten hän jatkaa:

— Niinkuin met olemme tänne kokkoontunhet ja kuulhet, mitä Laestadius vainaja on meille puhunut, niin met katselemme, mitä hän on saarnannut meille... Hän on ottanut korkiasta paikasta tekstin. Isä Jumala on meijän paimenemme ja etsii meitä. Met olimme aivan syntien alla, mutta Taivaallinen Vanhin on itse alkanut meitäkin etsiä kaikilta maailman rannoilta. Hän löysi muutampia Golgatan mäeltä... Ja meitä on täällä piskuinen lauma, joka on vaeltanut täällä Pohjanmaalla, ja met olemme saanhet silmämme auki, kun Taivaallinen Vanhin on meitäkin etsinyt. Ja met olemme tulhet hänen lapsukaisikseen, ja met olemme uskomassa, että syntimme on Kristuksen veressä anteeksi annettu, ja met olemme uskomassa, että pääsemme yli sillattoman meren Luvattuun maahan, met, joita hän on käsiins pykältänyt ja saattanut lihaville laitumille...

Vaimot istuvat yhä käsi poskella ja kallella päin, miehet kyköttävät kumarassa, kyynäspäitä polviinsa nojaten. Ja Penjami yhä puhelee.

Vain heinäkenkäinen tunturipoika on noussut lattialta ja hiljaa hipsutellut ulos. Vaikka hän vasta vakuuttikin lujasti tunnustavansa uskoa, ei hän jaksanut pysyä vahvana ja torkkua ovensuussa loppuun asti. Tunturi rupesi kutsumaan poikaansa, suuri tunturi, jossa Sompion Elle sievästi joikailee...

Ilakoivat nuoret astelevat edestakaisin pitkin kylätietä, soutelevat vuonolla ja taajovat Kamöijalla.

Suruttomat kalamiehet kajalla yhä vain saarnaavat loppumattomia muisteluksiaaan haavruuvista, meriraukoista ja meritrolleista ja kaikista merenkummista...

Mutta Eliaksen Anttonin huoneessa pieni seura istuu hartaana ja saa kuulla oman kylän puhuvaisen suulla todistettavan:

— Sielumme jano on sammutettu taivhan viinillä. Ja on laskettu kuolevainen kielemme irti, että jaksamme kiitosvirren laulaa sille etsijälle, joka on etsinyt meitä kaikesta erämaasta... Ja met olemme saanhet iankaikkisen kihlapantin, jolla hän on meijät kihlannut. Ja hänen kihlasormus on se pantti sormessamme... Israelin paimen pysyttäkhön meitä koossa siksi, kunnes päästhän lentämhän siihen ihanhan ilmhan... Kylmä rintamme saa veisata siellä iankaikkisissa Kaanaan häissä...

Käy taas suuri humahdus kautta huoneen. Jäämeren köyhät soutajat tuntevat olevansa Taivaallisen Vanhimman valittuun laumaan pykällettyjä lampaita ja pikku karitsoita, joita suuri Paimen on pessyt Joortanin virrassa. He, jylhän, lumisen Krikkatunturin juurella vaeltavaiset saavat vasta levätä Golgatan vuoren viheriäisillä rannoilla, he, jotka kantavat Taivaallisen Veriyljän kallista kihlapanttia.

Istutaan saarnapirtissä iltaan asti, vuoroin veisaten, vuoroin kuunnellen äänellistä armonsanaa. Ja lopuksi kajahtaa huoneessa lähtövirsi:

    »Jumalan armo helmaan, veljet ja sisaret,
    Jätämme toisiamme nyt matkakumppanit.

    Suojele ylipaimen, Jumala armoinen,
    Veristen rintais alla tää lauma piskuinen.

    Ei meillä pysyväistä oo täällä kotia:
    Sieluni ikävöitsee Siionin kunniaa.

    Kiitoksen, hyvä paimen, nyt veisaan sinulle,
    Kuin laumas laitumelle johdatit tuoreelle.»

       *       *       *       *       *

Päättymätön päivä vaeltaa kohta nuurvästän ääriä, kun Eliaksen Anttonin pirtin hiljainen kansa astelee kylän kallioisia palkalta kohti turvekattoisia kotimökkejä.

Suuri päivä kiertää ympäri taivaan pieliä. On ihana kesänaika, taivaallisen valon aika...

OUTOJA SANOJA

  aapa = aava merenselkä, myös suuri puuton suo.
  aapalintu, norj. havhest = Fulmaria glacialis.
  aapamaailma = meri, meren rantaseutu.
  aapamies = merensoutaja, merimies.
  ahven = Jäämeren ahven, Sebastes norvegicus.
  akkanen, norj. haakjäring = holkeri, Jäämeren hai, Laemarcus
     microcephalus.
  alkka, norj. alke = ruokki, Alea torda.
  autti = haahka, Somateria mollissima.

  elo = lappalaisen porokarja.
  eno = iso joki, virta.

  fangsti = pyytö, pyytöretki.
  fiskari = kalastaja.
  fläkätä = perata, halkoa, korjata vasta pyydettyä kalaa.
  flynder = kampela, Pleuronectes platessa, Pl. flesus.
  förliisata = haaksirikkoutua.

  haavhesta = aapalintu, Fulmaria glacialis.
  haavruuva = merenrouva, merenemäntä.
  hanteli = kauppa puoti.
  harppuneeri = harppunan heittäjä mursunpyynnissä.
  hattara = Laestadiuksen saarnoissa usein mainittu, tarkoittaa
      jotakin ilakoivaa, nauravaa myytillistä olentoa.
  heinäkenkä = lappalaiset käyttävät kengissään sukkien ja
     jalkarättien sijasta heiniä.
  hengata = ripustaa, riippua.
  henka = kallio- ja tunturijyrkänne, myös jyrkkäreunainen
     hauta, syvänne merenpohjassa.
  hierua = matalimman ja korkeimman vedenrajan välinen merenranta,
     myös laskuvesi.
  holkeri, norj. haakjäring = akkanen, Jäämeren hai, Laemarcus
     microcephalus.
  hotusiini = lamppuöljy, fotogen.
  hylkeenpäkki = hylkeen pintarasva, kuu, norj. späk.
  hyttinen = pieni sääski.
  hyyssä, norj. hyse = turskansukuinen kala, Gadus aeglefinus.
  hämpööri, norj. femböring = vanha iso purjealus, viidellä
     airoparilla soudettava.
  höösmanni, hövesmanni = kalaveneen päämies.

  internaatti = koulun oppilasten asuntola.
  isokirja = Raamattu.

  jaara = jäärä, pässi.
  janturi = vuorokausi.
  jokireikä = joenkuru, jokilaakso.
  jokivankka, ks. edell.
  jonka = myrskyn jälkeinen merenkäynti, maininki.
  joukhainen, joukahainen = joutsen.
  jorvaperä = takaruumis, peräpuoli.
  joulustaalu = jouluyön haltia, kummittelija.
  juksata = pyytää kalaa, turskaa juksakoukulla, ongella,
     meren syvyyksistä.
  juonto = rivi, jono.
  juotilo = sarja, esim, muisteluksia paperilla.
  juovattaa = seurata jonkun jälkiä.
  jutaa = kulkea, ajaa.
  juto = ajoporo, ajokas, vetäjä.
  juurmuuri = kätilö.
  jällit = kalojen kuivausorret.
  jänkä = puuta kasvava suo, räme.
  jääkyyhkynen = Mergulus alle.
  jääleinikkö = Ranunculus glaciális.

  kaalo = kylmä, viileä.
  kaamosaika = sydäntalven auringoton aika.
  kaaristaa = köyttää, sitoa kiinni nuoralla t. hihnalla.
  kaja = laivalaituri, venelaituri, möljä, myös laudoista
     rakennettu kala-aitta.
  kalajällit = kalojen kuivausorret.
  kalakotka = merikotka.
  kalapuura = kala-aitta.
  kalapärrä = kalajälleihin kuivamaan ripustettu, halkaistu
     t. umpikala.
  kalsu = kraakku, simpukka, näkinkenkä.
  kaltio = hete, lähde.
  karjaspää = valtava, vaahtopäinen aalto.
  kauppatrenki = kauppa palvelija, puotipoika.
  kehposet = keuhkot.
  keino = tie.
  keituri = vuohi.
  kemppi = kaunis, soma.
  kiiruna = tuntuririekko, Lagopus mutus.
  kiisla = Uria lomvia, Uria arra.
  kinnipeski = peski, josta on karva kulunut pois.
  kissapökkö = kissapöllö.
  kitsi = keiturinkaritsa.
  kivipirri = kirjava hylje, Phoka vitulina, Ph. annellata.
  kivirakka = röykkiöinen, louhinen kivikko.
  koiranpäivät = mätäkuu.
  kolmiruumainen = iso kolmen miehen soutuvene, johon myös voidaan
     asettaa purje.
  kolo = kolkko, ruma.
  komsio = lapinlapsen kätkyt, puusta koverrettu, nahalla
     päällystetty kuomullinen kaukalo.
  konto = sumu, usva.
  kortto = pilaus, myös käytetty kirosanana.
  koutua = nousta ylös vedestä, kellua veden pinnalla.
  kraakku = simpukka, näkinkenkä.
  kraampuura = sekatavarakauppa.
  kraviaiset = hautajaiset.
  krookkepolli = variksenpollo, meri-siili.
  krykja, norj. krykke = kolmivarpainen lokki, Rissa tridactyla.
  kröysti = tuores, veres.
  kuirimo = Cochleäria officinälis.
  kujahattara, ks. hattara.
  kulkua = ajelehtia.
  kutkuttaa = vetää poikki joen ulottuvaa ajoverkkoa pitkin virtaa
     joessa olevaan patoon taikka vastaverkkoon saakka.
  kuohattanut = vähän päästä vialla, ei täysipäinen.
  kurenuotta = kurenuoralla kokoon vedettävä suuri nuotta, jolla
     saitaparvi kierretään.
  kuru = tunturien välinen syvä rotko.
  kveeni = norjalaisten Jäämeren rannan suomalaisille antama
     nimitys, suomalaiset pitävät sitä haukkumanimenä.
  kädenkatsoja = anelija, köyhä hoitolainen, jonka pitää odottaa
     suupalaansa toisen kädestä.
  könttyri = keripukki.
  könttyriruoho, ks. kuirimo. Sitä ennen käytettiin keripukin
     lääkkeeksi.

  lannanriuku = säätyläisnainen.
  lantalainen = talossa asuja, ei lappalainen.
  lapaantua = halpaantua.
  lapinkuusio = Pediculáris lappónica.
  lapinvuokko = Drýas octopétala.
  leipäkappale = saarnanteksti, raamatunsanat, joista saarnamies,
     puhuvainen, rakentaa sanankuulijoilleen ravinnon.
  liina = monisatakoukkuinen pitkä rihma, pitkäsiima, jolla kaloja
     pyydetään.
  lohta = ullakko.
  lohtakamari = kamari tuvan ullakolla,
  lompolo = pieni järvi, lampi, jokilaajentuma.
  lota, norj. lodde = pieni kala, villakuore (Mallotus villosus),
     jota pyydetään turskan syöttäkalaksi.
  loude = iso kotavaate, hamppuvaate, joka kotariukujen varaan
     pingotetaan kesäkodan seiniksi.
  louheen, lovehen, lovhen = loveen. Entiset lapinnoidat
     heittäytyivät tainnoksiin, loveen, jolloin näkivät
     salattuja asioita taikka tekivät pitkiä matkoja.
  luhka = sarkainen hartiavaate, napitetaan kaulaan leuan alle.
  lullebiegga = etelätuuli, maatuuli.
  lunni = Fratercula arctica.
  luokka = pitkäkäs mäkiköyry.

  maahiaiset = maan alla asuva haltiakansa.
  maaka, turskanmaaka = turskanmaha, vatsalaukku, täytetään
     turskanmaksalla ja keitetään makeaksi syötäväksi.
  maanalhainen = maahiainen.
  mainas = tarina, muistelus.
  mainoa = puhua hyvää, kiittää.
  materiäijä, -ämmä = esi-isä, esiäiti.
  matokupura = santamadon, hietamadon puhaltama pikku kupura. Niitä näkee
  veden laskeuduttua hieruan hiekassa tuhansittain.

  meelinja = kalamiehen tähtäyslinja, jonka mukaan hän laskee
     topulinsa.
  merestä koutunut kivi = Entada scandens, länsi-intialaisen
     köynnöskasvin kivimäinen hedelmä. Golfivirta ajaa niitä
     joskus Ruijan rannoille.
  meripahat = meritauti.
  meriraukka — meressä asuva taruolento, mereen hukkuneen sielu.
  merisammakko = merikrapu.
  meritrolli = meressä asuva taruolento, merenkummitus, hirviö.
  merra = mera, tamma.
  moosa = lokki, kajava.
  muistella = kertoa jotakin tarinaa, asioita.
  muistelus = kertomus, tarina.
  murku = sumu, usva.
  muturi = moottori.
  myötäle = myötämaa.
  mäkärä = pieni räkkälaji, joka esiintyy sääskien jälkeen.
  möljä = laivalaituri, venelaituri.

  nepukka = serkku.
  niesta = ruoka, eväs.
  nissu, norj. nise = pyöriäinen, Phocaena communis.
  noitua = kiroilla.

  nokko = kylliksi.
  nortto = pohjoinen.
  norttomaisin = pohjoisin.
  nuora = pitkä kapea salmi.
  nuska = niemi, nurkka.
  nuurfaara — pohjankävijä, etelä-Norjasta Ruijassa käyvä kalastaja.
  nuurhaan = pohjoiseen.
  nuurvästä = luode.
  nuuröystä = koillinen.
  nälkyä = nähdä nälkää, nälkiintyä.
  näringen = jyrkkä röykkiöinen korkea tunturisyöksy merenrannassa.
  närvöösi = hermostuminen, hermosairaus.

  orro = nuora, uistimensiima.
  otrinki, norj. ottring = kahdeksan-airoinen iso merivene,
  käytetään myös purjetta.
  outa = metsä.
  outamaa — metsäseutu.

  paama = lapsi.
  paaru = aalto.
  pahta = jyrkkä korkea kallioseinä.
  palas = polku.
  pallas = iso Jäämeren kampela, Hippoglossus vulgaris.
  paltsaraja = vanha karvaton peskiriepu.
  papinkraaki = päivänkakkara, Chrysánthemum.
  parseeli = puku.
  parttio = pieni joukko, esim, poroja.
  paskanpiinaaja = raiska, Stercorarius.
  piimäruoho = yökönlehti, Pinguicula vulgäris, käytettiin ennen
     maidon piimittämiseen.
  piippo = Lúzula parviflóra.
  pissihaukka = pöllö.
  pläksprykke = mustekala.
  polvari = porvari.
  pounu — iso turpeinen jänkämätäs.
  preemie = palkinto.
  purri = sonni, nautahärkä.
  putaatti = peruna.
  puumaailma = maa, jossa puut kasvavat.
  puura = puoti, aitta.
  pykältää = merkitä poro omakseen, pykällyspuuhun merkittiin
     ennen porojen lukumäärä.
  pyörryttää = pyörryttää maa t. jokin vamma, toimia niin,
     että se rupeaa paranemaan.
  päkki = pintarasva, kuu, esim, hylkeellä, mursulla, valaalla.
  päkätä = irroittaa päkki nahasta.
  pärjätä = korjata esim, kaloja, korjata myös muuta meren
     saalista tm. meren ajamaa.
  pärrätä = laittaa kaloja orteen, jälleihin riippumaan.
  pörö = vähämielinen, pöllö, ilkeä.

  raajia = raataa, raivata.
  raamoa = kerskua, kiitellä itseään, raitioida = paimentaa poroja.
  rauma = virta meressä, merenvirta.
  rautio = seppä.
  rietas = paholainen.
  rintaliina = lapinukon kaulaliina.
  riskilä = Uria grylle.
  riuku = säätyläisnainen.
  riutua = ajautua johonkin, ajautua merestä rantaan.
  roukua = poron t. poronvasan äännähtely, muistuttaa sammakon
     kurnutusta.
  rukattaa = mennä kiireesti.
  ruijankieli = norjankieli.
  runnukka = pieni turska.
  ruokkopoika = elatuspoika.
  ruuho = ruoho.
  ruukaltaa = laukata, syöksyä kiireesti.
  ryssänhylje = Grönlannin hylje, Phoca groenlandica.
  ryssänkonto = itätuulen ajama sumu.
  räiskä = Stercorarius.
  räkkä = ihmisiä ja eläimiä kiusaava syöpäläisten joukko,
     sääsket, paarmat, mäkärät, hyttiset.

         *       *       *       *       *

  saita, norj. sei = turskansukuinen kala, Gadus virens.
  saivo = kirkasvesinen tunturijärvi. Muutamat saivot ovat
     pyhiä ja pelättyjä.
  saivovesi = suolaton vesi.
  salmakirja = virsikirja.
  santamato = hietamato (Arenicola), 20—25 cm pituinen mato,
     kaivautuu hieruan hiekkaan. Käytetään kalan syöttänä.
  sati = jos.
  seili = purje.
  seissinki = nauha, jolla purje reivattaessa sidotaan raakapuuhun.
  seppä = taitava, mestari tekemään jotakin.
  sianmarja = Arctostäphylus alpina.
  sielikkö = Loiseleûria procumbens.
  siikanen = hyökyaalto.
  siita = lapin kotakylä.
  sinirikko — Saxifraga oppositifölia.
  siperiansipuli = Állium sibiricum.
  sisna = karvattu, parkittu poronnahka.
  sköittä = iso merivene, moottorilla ja purjeilla käytettävä.
  sokkua = laskeutua (vedestä, merestä puhuen), myös upota veteen.
  sokkunuotta = iso neliskulmainen nuotta, jolla saitaa pyydetään.
     Nuotta lasketaan meren matalikolle ja odotetaan saitaparven
     saapumista nuotan kohdalle. Saitaparvi pelästytetään alas
     nuottaan ja nuotta vedetään kiireesti ylös.
  soutupuoti = rantatupa, jossa kalastajat saattavat viettää
     välihetkensä pyytöaikoina. Etäämpänä olevilla pyytöpaikoilla.
  soututupa = soutupuoti.
  suohkana = pitäjä.
  suokukka = Andrómeda tetrágona.
  suonjer = puukäkkyröistä pystytetty teline, jossa lappalainen
     säilyttää kaikenlaisia ajo- ym. neuvoja. Kodan t. tuvan luona.
  suopunki — silmukkaperäinen ohut köysi, jolla poro heitetään kiinni.
  stormi = myrsky.
  stuorraniippi = suurpuukko, joka on aina lapinukon vyöllä.
  suurimus = suurin, isoin.
  syytvästä = öljykankaasta ommeltu leveäpartahainen kalamiehen hattu.

  taajoa = leikkiä, telmätä.
  taamoa = kesyttää, taltuttaa, masentaa.
  taari = eräs laji merilevää.
  tamppu = pyöreä astia, tav. tynnyrinpuolikas, jossa kalamies
     säilyttää liinaansa.
  temppu = eräs laji merilevää, kapeampilehtinen kuin taari.
  tierata = leikkiä.
  tihki = täi (lapinsana).
  tokka = iso joukko poroja.
  tolkata = tulkita.
  topuli = mereen lasketun pyytöneuvon merenpinnallinen merkki.
  tortti = rukki.
  tröskä = sampaat lapsella.
  tuftekaarla = meressä asuva taruolento, joka saattaa sataa
     tulla veneeseen kähmimään. Ei tee pahaa.
  tunturipunakko = Bártschia alpina.
  tupalaulu = kehtolaulu tm. tuvassa laulettava laulu.
  turska, norj. torsk = Gadus morrhua.
  turvegammi = turpeista pystypuiden varaan rakennettu lapinasunto,
     jossa saman katon alla on tupa ja navetta, porstua välissä.

  ulli — nousuvesi.
  ulliraja = yläraja, mihin ulli saattaa nousta.
  umpikala = halkaisematon kala, turska, josta kaulan puolesta
     avaten on otettu sisälmykset pois ja sitten kaksittain
     rihmalla pyrstöstä yhdistettynä ripustettu jälleihin
     kuivamaan.
  umu = sumu, usva.
  unistaa = nähdä unta, uneksia, uuvana = Diapénsia lappónica.

  vaaskinen = ampiainen.

  vaihetus = maahiaisten vaihtama lapsi.
  vaistota = tyyntyä, asettua (tuulesta).
  vaivaispaju = Sálix herbácea.
  valhaanliiva = iso punapohjainen ripsireunainen meduusa.
  vasa = poron vasikka.
  vasomisaika = aika, jolloin poro poikii, vasoo.
  vatkata = viskata, heittää.
  veripalli, ks. valhaanliiva.
  verivatsa = poron vatsalaukkuun koottu, kuivattu veri.
  vesipussi = pieni sininen, valkeanauhainen meduusa, pussi
     tasareunainen, ripsitön.
  villatikkuri = paksu villapusero.
  visehtiä = kalat visehtivät, liikkuvat niin, että veden pinta
     värehtii, nousevat pinnallekin.
  vistottaa = pelottaa, kammottaa.
  vuottoraippa = poron vetohihna, ahkion keulaan kiinnitetty.
  västä = länsi.
  väärti = kestiystävä.

  ylilappalainen = tunturilappalainen.
  ymmyrkäinen = y. ruijalainen ei osaa suomea ei lappia. Samoin y.
     suomalainen ei osaa muuta kuin suomea.
  yökönlehti, ks. piimäruoho.

  äijäkriina = pahankurinen äijä.
  äpärä = surmattu, kastamaton, metsään heitetty sikiö, joka
     metsässä rääkyy.

  öystä = itä.

PAIKANNIMIÄ.

  Havöija = Havöy.
  Inga = Ingöy.
  Jyykeä = Lyngen.
  Jälmesöija = Hjelmsöy.
  Kaavuono = Kaafjord.
  Kappa = Nordkap.
  Kelviiki, Kelviika = Kjelvik.
  Kierua = Skjervöy.
  Lemminjoki = Lakselv.
  Leppivuono = Olderfjord.
  Läijisvuono = Laksfjord.
  Makreija, Makaravjo = Mageröy.
  Moseija = Maasöy.
  Naavuono = Kvenangen.
  Nortto-Norja = Pohjois-Norja.
  Norttoperä = Pohjanperä.
  Näätämö = Neiden.
  Oppana = Opnan.
  Paaki vuono = Bakfjord.
  Piispa = Bispen, Skindstaknäringenin juurella, vanha lapinjumala.
  Pitspärkki = Huippuvuoret, Spitsberg.
  Pyssyjoki = Börselv.
  Pyörnöija = Karhusaari, Björnöy.
  Renöija = Renöy.
  Riisvuono = Risfjord.
  Russamarkka = Kistrand, ollut ennen ryssäin markkinapaikkana.
  Ryssänranta = Venäjän puolinen Jäämeren rannikko.
  Tyllyruto = Ildskog, Lemminjoen seuduilla.
  Vesisaari = Vadsö.
  Vuoreija = Vardö.
  Västävaag = Vestervaag.
  Yöämmänklupu = Nattmorsklubben.
  Öystävaag = Östervaag.