[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fURA3pL7DxS2jiH2aMVb9xsork4zyLzHIgmaSuSruyio":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},3126,"Ruijan äärimmäisillä saarilla","Paulaharju, Samuli",1875,1944,"3126-paulaharju-samuli-ruijan-aarimmaisilla-saarilla","3126__Paulaharju_Samuli__Ruijan_äärimmäisillä_saarilla",null,"tietokirja",[],[],"fi",1935,32708,218629,true,[],[],[],"Teos kuvaa elämää ja luontoa Jäämeren rannikolla Ruijan kaukaisilla saarilla. Se yhdistelee matkakertomusta, kansatieteellistä havainnointia sekä paikallisia uskomuksia, taruja ja historiaa.","Samuli Paulaharjun 'Ruijan äärimmäisillä saarilla' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3126. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","RUIJAN ÄÄRIMMÄISILLÄ SAARILLA\n\nKirj.\n\nSamuli Paulaharju\n\n\n\n\n\nPorvoo • Helsinki\nWerner Söderström Osakeyhtiö\n1935.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJäämeren saarille\nTunturissa\nLintuvalta\nSavu saarella palaa\nLappalaisia\nInga\nPaakivuonon kuningas\nMoseija\nTunes\nKappa\nKamöyvär\nKrikannokalla\nOppanan soutajia\nMerta soutamassa\nRunoa, tarua ja taikaa\nPohjoisin kristittyjen seura\nOutoja sanoja\nPaikannimiä\n\n\n\n\nJÄÄMEREN SAARILLE\n\n\nOllaan Ruijanmerellä.\n\nLaiva puskettaa kohti pohjoisia saaria. Suurelta aavalta vyöryvä\nviheriäharjainen jonka keikuttaa laivaa, edessä aavan laidalla\nsinertävät kaukasaarten kalliot, ja takana komottavat jylhät\npahtarannat täyttäen melkein kokonaan taivaanrannan. Harmaat pilvet\nrepalehtavat yli korkean avaruuden laahaten ylhäisimpiä tuntureita, ja\nvalkoiset lokit lentelevät kirkuen laivan perässä...\n\nVain lännen alla ja luoteisessa aukeaa rannaton aapa.\n\nTämä on suurta Ruijaa, vanhaa ylpeää Ruijaa, jota kautta Suomen on\npaljon mainittu, mainittu jo ikivanhoista ajoista asti. On mainittu\npeläten ja kauhtuen.\n\nTänne jo ennenvanhaiset noidat manasivat kamalimpia kipuja, rumia\nruttotautejakin,\n\n    »Rutjankoskehen kovahan,\n    kinahmehen kauheahan,\n    ryöppähän röhisevähän,\n    meren Rutjan partahalle,\n    äärettömän äprähälle.»\n\nTäällä noidat ja velhot ajelivat tuulispuskissa ja lentää vohkivat\nnoitakyydillä halki ilmojen ja taas öisin ampua piukahduttelivat\ntulisia nuoliaan, niin että ilma vinkui.\n\nRuija oli kolo paikka. Se peloitti, mutta se myös houkutteli. Sillä\noli suuressa kolkkoudessaan ja kaameudessaan — jotakin, joka saattoi\nvoittaa pahimmankin pelätyksen.\n\nRuijan pimeille perille veti monen polku.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa tänne »kinahmehen kauheahan, meren Rutjan partahalle» palas vieläkin\nmatkamiestä vetää...\n\nJopa kaikkein kaukaisimmille äärille.\n\nSillä ken tahtoo oppia tuntemaan vanhaa Ruijaa, kaikkein perimmäisintä\nmaanäärtä, missä ei kasva puu jumalanluoma, missä rannaton aapa\najaa valtavia vesivuoria tunturivuoria vastaan, niin että kalliot\nkumahtelevat, missä usein harmaa konto kattaa maan, mutta harvoin\npaistaa jumalanpäivä —, hän ruukaltokoon Ruijan äärimmäisille saarille.\n\nVasta siellä Ruijanranta on oikeaa Jäämeren rantamaata.\n\nJa sinne laiva mennä jyskyttää. Jonka ajaa toistaan yli aavan\nulapan, vyöryen verkalleen merenmittaisena valtavana vesiköyrynä.\nÄänetönnä se tulee ja menee, ja toinen taivaltaa heti kintereillä yhtä\näänetönnä ja salaperäisenä. Suuri laiva laskettelee tasaista tahtiaan\nkeikkuen jongalta jongalle, ja sinertävät saarenkalliot kohoavat yhä\nkorkeammiksi sekä sitä mukaa tummenevat. Ne nousevat aavasta kuin\nvanhan vuorelaisen jylhät linnat, pahtaseinät komottavat peloittavan\nmustina, tornienkeilat työntyvät terävinä ylös, ja pitkin rantoja\non valtavia kiviröykkiöitä kuin vanhoja linnanraunioita. Äkäiset\nvuorenäijät lienevät täällä joskus vihapäissään myllertäneet, riehuneet\nkeskenään ja julmia paasia paiskoen hävittäneet toistensa asuinpaikkoja\n— vai olisivatko he hurjina iloiten temmeltäneet toistensa kanssa\ntaikka villeinä kisailleet aapakummituisten kera?\n\nMutta ihmisten käsitekoja kallioröykkiöt eivät ole.\n\nLaiva lähestyy saarta, kiertää korkean pahtaseinän ja puskeutuu pieneen\nvuonoon, jonka pohjasta kumottaa ihmisten asumuksia. Kalamiesten\nkaukainen kylä siellä on merenrannalla, pieniä turvekattoisia taloja\nkoko rykelmä pitkin rantaa ja rantamutkaa. Etempää kallion rinteeltä\nkatselee vielä muutamainen pikku mökki, ja syrjässä niemennokassa on\njokin turvekömmänä kuin mikähän jänkäpounu, maahiaisen pesä, musta\nsuuaukko ammollaan ja ainoa silmä salakavalana katsoa tiirottaen. Mutta\naivan rannassa vilkkuu komea valkoinen talo, kylän paras, kauppamiehen\nkoti, ja sen vierestä komottavat isännän isot, punaiset kala-aitat,\njoiden pääseinässä on ovia oven päällä kaksin kolmin kerroin. Mahtavin\nlevein katoin, satajalkaisina ne, aaparannan kummitukset, seisoa\nkojottavat hieruan laidassa, ja satajalkaisena niiden vieressä laituri,\nvanha möljä, kurottelee kohti aapaa. Raskain suolaisin vesin meri\ntoisin vuoroin pesee ja huuhtoo sen sataisia jalkoja ja taas toisin\nheittää ne kuivilleen. Pitkin rantaa, siellä täällä, ja korkeilla\nrinteilläkin, on pitkät rivit kalajällejä, kuivausorsia, joissa\nmerikalaa riippuu vieri vierin, orsi orren vieressä.\n\nMutta aivan kylän takana kohoaa korkea synkkä pahta, kohta päälle\nkaatuakseen. Ja kallioseinän korkeilla vierillä, kylän ja kaikkien\nyläpuolilla kiipeilevät valkoiset keiturit...\n\nLaiva laskee pitkän möyrästyksen, ja rantatunturit vastaavat kahta\npuolta, törähtävät kerran, toisen, kolmannen, törähtävät monta kertaa,\nniin että vuono kaikuu pitkänä möyrynä. Vanhat vuorelaiset vielä elävät\ntuntureissa, huuvaavat sieltä ja vastailevat vaeltajien huutoihin.\n\nKohta soutaa vuonolle iso vene harvakseen pitkillä airoilla\nvengotellen, ja väkeä on aluksessa koko joukko. Soutaa lipottelee\nmonta pientä purtiloa kaksin kolmin hengin, soutaa kiskaltaa joku\nyksinäinenkin venemies. Ja laivaa kohden kaikki rientävät. Siinä\nvuononselällä, kylän alla, tunturien silmäin alla, tapahtuu merellinen\nkanssakäyminen, tavarain, postin ja matkamiesten vaihto. Isovene\nlaskettaa laivan viereen, laivan kylkiaukon kautta kuljetaan sekä ulos\nettä sisälle, ja nostokurki kitisten, kolisten ja hyrräten pudottaa\nveneeseen tavarapanoksen toisensa perästä. Pikku veneet pyörivät\nympärillä, ja hekin saavat osansa, kuka matkamiehen, kuka mitäkin.\nKaikkein tärkein on kyllä isonveneen postimies, joka laukkuineen\narvokkaana astelee laivan postimiehen kopperoon, palaten sieltä vielä\narvokkaampana laukku täynnä ison maailman viisautta, asioita ja\nviestejä. Niitä kaukainen kylä odottaa.\n\nMutta monet ovat soutaneet ilman aikojaan aikansa kuluksi katsomaan\nmerellistä vaellusta. Pikku mökkien sikiötkin ja jänkäpounun perilliset\nmaahiaiskömmänästä häkläävät muiden mukana yhtä tärkeinä kuin kuka\ntahansa. Nenä vain tahtoo vuotaa niinkuin veneromiskokin, niin että on\ntyö molempia hoidella, paksun villatikkurin helmat hedelmöitsevät, ja\nhousut repajavat yhden kantimen varassa.\n\nPieni kaukasaaren kylä on taas saanut terveiset suuresta maailmasta.\nTyytyväisinä lähdetään kiskomaan rantaa kohden. Isovene postimiehineen\nmenee, että kokka kohisee. Laulaen meren parkitsemat aapakarhut\nharvakseen kiskovat pitkillä airoilla, neljin, viisin miehin, kukin\nomassa airossaan. Laulaen nuoret, joutilaat merensoutajat istuvat\ntavarakasoilla taikka seisovat peräpuolessa käsikauloin tyttärien\nkanssa. Hypähdellen laukkoo vene kohti kotimöljää, ja pikku veneet\ntulla vikeltävät perässä. Maahiaispesän perillisetkin riekkuvat\npurtilossaan, kuka airoja kiskoen, kuka puolilapaisella melalla\nhoseltaen, kuka vanhalla auskarilla ammentaen liikoja vesiä mereen.\nHousujen rikkinäiset takamukset vain häilähtelevät ja irvistelevät\nisäntänsä puolesta maailman turhuudelle.\n\nJokainen ohjaa omaan rantaansa, mutta isovene laukkoo kauppamiehen\nlaituriin, suuren möljän satajalkaiseen suojaan. Tyytyväisinä kaahivat\nmerensoutajat ylös märkiä korkeita portaita, jotka hieruasta ja meren\nelämästä kohottavat uliin yläpuolelle, ihmisten ilmoille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaiva on kääntänyt keulansa merelle ja menee jo kaukana vuononsuulla\njättäen pitkän savuhaituvan ilmaan ajelemaan. Vuonosta päästyään\nlaiva taas tekee pitkän kierron pahtaniemen ympäritse ja ohjaa\nkulkunsa toiseen kalamiesten rantakylään. Pieniä kalastajakyliä,\nfiskevääriä, on ympäri saarta miltei joka vuonon perukassa. Siellä ne\nkorkean pahtaniemen kainalokuopassa, turvassa meren tuulilta yksinään\nkyhjöttävät. Vain laivat käyvät niitä silloin tällöin tervehtimässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin hyvillä säiliä. Mutta kun harmaa konto kahmaisee syliinsä koko\nsaarikunnan ja kylmänä kosteana henkenä asuu aavalla, laivan täytyy\nseisahtua selälle ulvomaan ja odottelemaan meren aukenemista. Siellä\nse harmaassa läpinäkymättömässä usmassa makaa ja möyrästää kuin\nmurkuisen aapamaailman kummajainen — saa maata ja möyrästellä joskus\nvuorokausin...\n\nEikä näy muuta kuin harmaata kosteaa kontoa sekä sen sisässä suuri,\nulvova meritrolli.\n\nMutta kun sattuu myrsky, oikea merellinen, tunturimaailman stormi,\njoka repii kattoja, hajoittaa huoneita ja paiskoo veneitä ylösalaisin,\nsaa saarille vaeltaja keikkua ulapalla sekä pitkin että poikin.\nViheriäharjaiset vesivuoret ryntäävät pauhaten laivan kimppuun,\nheitellen sitä ylös ja alas ja pärskähdytellen meriä yli kannen. Eikä\nkaikilla ilmoilla laiva saata ajaa joka haminaan, sen täytyy laskea\nohitse vain.\n\nJa rantakylä saa kallioiltaan kauhtuen katsoa, kuinka merenkävijä\naavalla kamppailee aaltojen kanssa, milloin kadoten karjaspäiden syvään\nkuiluun, milloin keikkuen vesiköyryjen korkeimmalla harjalla, nousten\nväliin niin hurjaan syöksyyn, että potkuri hyrrää ilmassa tyhjiltään.\n\nRannalta katsojat siunailevat ja luulevat joka hetki aavalla ajelijan\nkatoavan meren kuoltuihin. Katoaa se kyllä montakin kertaa, niin ettei\nnäy merkkiäkään, mutta yhä uudestaan se syöksähtää ylös syvyyksistä ja\nkeikkuu ja puskee entistä hurjemmin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSydäntalvella, synkkänä kaamosaikana, jolloin päivää ei nähdä\nviikkomääriin, viettävät kaukasaaret pitkää yötä, ja saarien kävijä\nsaa haamuilla pimeässä. Jääiljanteessa, valkoiseen kuuraan verhottuna\npuhkuu laiva silloin raskaasti pitkin öistä aapaa,\n\n    »Hyytä hynkäre sylissä,\n    jäätä jänkkä kainalossa,\n    jäinen vyöhyt vyölle vyötty,\n    kaljamessa kaikki paikat.»\n\nJäätymätöntä Jäämerta, pakkasen panemattomia mustia kuohuja jäinen\nkyöpeli pimeässä mennä tohistaa röhkien ja ähkien, puhaltaen mustaa\nsavua mustaan yöhön, toinen silmä palaen punaisena, toinen viheriäisenä\nkiiluen...\n\nTai vaan valkeat vain toisin vuoroin roihahtavat liekitsemään pimeään\npohjoiseen, lehahtavat kautta korkean avaruuden valtavina paloina ja\npuhaltavat kaameaa kajoaan yli mustan ulapan. Öinen laiva ruukaltaa\nkeikkuen kummittelevassa pohjanpalossa, joka häilyy ympäri taivasta ja\nympäri merta, ajelee äänetönnä sinne ja tänne, ja sitten taas äkkiä\npaiskautuu sähähtäen alas läikkyvään aapaan...\n\nJa pimeiltä rannoilta kiiluvat punaiset merkkilyhdyt kuin peikkojen\nvaanivat silmät.\n\n\n\n\nTUNTURISSA\n\n\nJo kauas aavalle näkyvät kaukasaarten tunturit. Talvella ne ylt'yleensâ\non verhottu valkoisiin, parhaana kesänäkin niiden rotkot ja harjat\nloistavat lumiläikkäisinä. Ollaanhan pohjoisen äärimmäisillä porteilla,\nNortto-Norjassa, jossa napatuuli huokuu kaalona ja puhaltaa vilua\nilmaan, niin ettei talven lumi ennätä loppuun sulaa, vaikka tunturit\neivät kovin ylettömiä olekaan. Makreijan korkeimmat köyryt kohoavat\nviidennellesadalle metrille, Hjelmsöijan lähentelevät neljääsataa, ja\nneljännelle nousevat muutamat Ingan ja Rolvsöijan harjat.\n\nMonesti sattuu, jopa aivan mettumaarin veräjillä, jolloin etelässä\njo pihlaja rakentelee juhannuskukkia, ja tuomi surullisena muistelee\nkadonneita tuoksuvia kesänkoreitaan, että täällä maanäärillä paukahtaa\nmaan- ja taivaantäyteinen lumenpurku. Meri möyryää mustana, mutta\nmaalla, tuntureissa ja taivaalla riehuu valkoinen myllerrys, suuren\ntalven riehakas pikkusikiö, joka materiäijiään kuvatellen paiskaa vasta\npaljastuneen, vihannoimaan valmistuneen maan valkoiseksi ja tunturit\ntäyteen talveen.\n\nKiipeät tunturiin, kun lumiryöppy on vaistonnut ja maa taas avannut\nkasvonsa, nouset korkeimmille harjoille, ja saat katsella yli\näärimmäisen maailman. Suuri, valkoinen äänettömyys asuu ympärilläsi,\nsuuret hartaat hiljaisuuden verhot, kuin kuolemanliinat, on vedetty\nmaanäärestä toiseen. Tunturit tunturien takana nukkuvat valkoisessa\nrauhassaan, niin myös notkot ja laaksot. Vain korkeat pahtaseinät ja\nsynkät kuilut sekä tummat tunturilompolot katselevat mustin kasvoin.\n\nVaeltaa päivä yli valkoisen maan. Häikäisevän kirkkaiksi ihastuvat\nkorkeat harjat, ja ylhäiset keilat kimmeltävät kuin taivaan portit,\nmutta varjoisille vierille on laskettu keveä, sininen verho.\n\nIhana, harras talvinen hetki kesän porteilla, maan pohjoisilla\nporteilla.\n\nMutta kauan ei talvenpoika saa täälläkään, ikivanhojen valtamaittensa\nvierillä vaeltaa maatjalassa. Tulee kohta taas suvenhenki, tulee\nmerellinen västätuuli ja ajaa myöhäsyntyisen talvensikiön pohjoiseen\naapaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiljaista on tunturissa parhaana kesäpäivänäkin, ja suuri maa on\nautio ja tyhjä. Ei hakopuu kasva, eikä nouse lehtipuukaan. Harmaata\njumalanluomaa kalliota vain, yhä samaa äänetöntä tunturiharmaata niin\npitkälle kuin silmä ulottuu ja saari valtaa kestää, Makreijalla kolmin\npenikulmin. Laakeiden kallioselkien välissä vain leveitä notkelmia,\nynnä toisin vuoroin jyrkkiä kuruja, syviä kuiluja sekä syöksyjä, toisin\nvuoroin yksinäisiä kirkkaita tunturijärviä ja tummia lompoloita, sitten\ntaas siellä täällä lumikenttien valkoisia mattoja.\n\nOn koko tunturiseutu melkein kuin samassa luomisen ajan alkutilassa,\njolloin maa oli vasta noussut merien mustista syvyyksistä, ja vain\nJumalan Henki eli, liikkui ja loi...\n\nSama suuri Jumalan Henki yhä vieläkin täällä elää, liikkuu ja luo.\n\nPimeästä Norttoperästä ja avarasta Öystästä monesti ryntää ilmojen\nylpeä Henki yli maiden, yli tunturien, repien ja riepoittaen ja\narmotta murtaen maahan jokaisen, ken uskaltaa pyrkiä ylhäisiin, pyhiin\nkorkeuksiin. Näinpä ovatkin korkeimmat tunturiharjat aivan alastonta\nkivirakkaa — mutta ei suinkaan kuollutta eikä elotonta. Täällä asuu\naina ilmojen Henki väliin huokuen hiljaisena hyminänä kuin Herra\ntullessaan Eliaan luokse, väliin riehuen hirmuisena kuin Siinain vuoren\nJumala, polttaen ja hävittäen kuin tuli ja vaeltaen niin, että vuoret\nvapisevat. Ja Pakkanen, Norttoperän vanha valkoinen materiäijä, on\nylhäisten tunturien väärtinä monesti parhaanakin kesänä. Öisin hän\nistuu korkeimmalla keilalla huokuen harmaita haikuja, päiväksi hän\npiiloutuu tunturien jäisiin kinoksiin.\n\nMutta suojapuolilla ja hiukan alempana jo pieni jäkälä, kiventiira,\netsii asuinsijansa. Pienen pieni, kuiva ja kurttuinen hän on, mutta\npikkuruinen elämänkipinä hänessä silti hehkuu, ja se panee hänet\nitsepintaisesti tarrautumaan kiinni kovaan kamaraan ja taistelemaan\nolemassa olostaan. Ei voi sanoa, että hän nostaisi päätään. Sitä ei\nnäillä korkeuksilla tehdä — painaudutaan vain mahdollisimman matalaksi\nja huomaamattomaksi sekä ollaan kiitollisia, että saadaan olla. Elämä\non pienelle, harmaankellertävälle kiventiirallekin rakasta, vaikka\nse onkin alituista taistelua kurjasta henkirievusta ja kolkosta\nkotikamarasta. Hänenkin vain pitää — ei juuri kasvaa, mutta lisääntyä\nja verhota alastoman tunturin kivirakkojen piiloisia vieriä. Jumalan\nväkevä kipinä asuu hänenkin kurjanpienessä sisikunnassaan.\n\nJo alempana lakealla rinteellä, johon eivät kaikkein pahimmat\ntuulenvinkeet osu, vihertää sammal. Ja se on aikojen kuluessa kasvaen\nja kuollen, kasvaen ja kuollen ja mullaksi muuttuen valmistanut kovaa\ntunturiperää, niin että muutkin, joissa elävä henki on, kukkivat\nyrtitkin jo saavat olosijan ja ravinnon sekä muut elämisen tarpeet.\n\nNäinpä täällä parin-, kolmensadan metrin korkeudessa voidaan tavata\nlaaja valkoinen kenttä. Se on lapinvuokkojen suuri seura, josta sadat,\ntuhannet tunturisilmät katselevat kirkkaina tähtinä. Koko rinne\naivan ilosta hohtaa, ja valkoinen kukka loistaa kuin ainakin pyhien\nkorkeuksien ihana ilmestys. Puhtaanvalkoisena hän huojuu matalassa\nvarressaan, ja ympärillä on suuri, harmaa tunturinselkä.\n\nOn täällä samoilla ylätanhuvilla toinenkin valkoinen seura, pienten\nuuvanain suuri yhteys. Tuhannen tuhannet pikkuruiset kukkarievut ovat\nliittyneet käsikauloin, juuret juuriin kaaristaen, yhteistoimiin — ja\nharmaat karut kalliot on saatu ihanasti kukoistamaan...\n\nTuolla taas suuri, kivinen rinta on verhottu sinipunertavalla\nmatolla. Siinä on tunturien elävä, värikäs kenttä, joko sielikköjen\nsatatuhantinen joukkokunta taikka sinirikkojen suuri seura. Tuolla\nnostaa päätään pienivartinen piippo, tuolta katselee lapinkuusio,\ntuolla on pussikämmekän koti, tuolla tunturipunakon asuinpaikka,\ntuolla on valkeakukkainen kuirimo, ruijalaisen könttyriruoho,\ntuolla valkoisella villalla verhottu sininen yökönlehti, emäntäin\nvanha piimäruoho, tuolla suokukka ja sianmarja, tuolla kaunis\npunertavakukkainen jääleinikkö...\n\nJa vaivainen vaivaiskoivu matelee alamielisenä pitkin kivistä kamaraa.\n\nTuttuja ja tutunnäköisiä ovat useimmat kasvit, kukat ja ruohot. Ne\novatkin melkein järjestään etelässä elävien sukulaistensa pohjoisia\nserkkuja, sisarpuolia ja nepukoita — alppinoja, subalppinoja ja\nlapponioita, polariksia ja arktikuksia, boreoita ja hyperboreoita.\nJa kaikki ovat kautta sukujen matalajalkaista väkeä niinkuin muutkin\nnapaseutujen kansat.\n\n       *       *       *       *       *\n\n    »Vapise, maa, Herran kasvojen edessä,\n    joka muuttaa kallion vesilammikoksi,\n    vesilähteeksi kovan kiven...»\n\nNiinkuin ennen muinoin Siinainkorvessa, niin täälläkin kova kallio\nmuuttuu vesilammikoksi.\n\nKahden korkean lakiköyryn välisessä notkelmassa kimaltelee kirkas\nkaltio, tunturin yksinäinen silmä, joka kummastellen katsoo ja\nkuvastelee korkeaa taivasta sekä sen mukaan elää mielialoissaan,\nvaihdellen toivottomuuden mustasta yöstä toivon kirkkaaseen sineen.\n\nMutta yksinäisen tunturisilmän vierille ovat kerääntyneet\nheleänviheriäiset vesisammalet sekä pienet sarat, vihvilät, nurmikat\nja tähkiöt. Ne viettävät siinä ylhäisen kaltion ääressä hiljaista\nhartautta, toiset kahlaten, kylpien ja kuvastellen viileässä elämän\nvedessä, toiset tuonnempaa katsoen ja kurotellen.\n\nKaltio on tunturin pyhä ja elävä vesi. Sen kirkas pohja alituisesti\nliikkuu ja sykähtelee, pienet hiekka jyväset värisevät, ja viheliäinen\nsammal vavahtelee... Maanalaiset, tunturiin piiloutuneet haltiat siellä\njossakin liikehtivät ja huokuvat ulos hopeaista saivovettä.\n\nKohisten lähtee pyhä saivovesi porras portaalta hypähtelemään alas\npitkin tunturikurun pitkää myötälettä. Ja puron varsilla, virvoittavan\nveden ääressä, ovat sadat pajupensaat ja vaivaiskoivut saaneet\nmieluisimman asuinpaikan.\n\n»Paju puita ensimmäinen», oli jo vanhojen viisautta. Paju ja\nvaivaiskoivu ovatkin tunturin ja koko saarikunnan parasta »puuta».\nMuutamat pajut jaksavat toiselle kyynärälle, mutta pienen vaivaispajun\nvoimat uupuvat jo pariin tuumaan, ja moni pajuparka on saanut täällä\npakkasenpihoilla paneutua lämpöisiin sarkoihin sekä valkoisiin\nvillaturkkeihin.\n\nMutta koivu, komea mettumaaripuumme, ei ole kaukasaarten tunturipuita\neikä muitakaan kasvatteja. Jostakin suojaisesta kurusta joskus\nsattumalta käsität ja säälien katselet pientä, tutunnäköistä oliota:\nkyynäränpituinen puolikuollut koivuriepu matelemassa alastonta\nkalliota. Luotuna valkeakylkiseksi jumalanpuuksi, ja kumminkin täytyy\nruskeana käppyränä koukerrella maanvaivaisena!\n\nOn tunturintyvillä, jossakin vuononpohjassa pieni pihlajainen, on\njossakin pikkuruinen haapa, mutta puiksi ne eivät jaksa yletä.\nPahariepu kataja on sydämyksissään kaahinut tunturiin, mutta armoton\nluonto on hänetkin taamonut ja opettanut: ole niin pahansisuinen kuin\nolet, mutta matele maata pitkin!\n\nSillä ylhäisissä tuntureissa ei eletä matalan maan tavalla.\n\nKaikkein vähimmin ollaan arkisella maakamaralla silloin, kun Herran\nvoima ajelee pitkin tuntureita, kun musta pilvenpatsas käy ylitse\nmaailmanharjan ja viileskellyt tulikielet sävähtelevät taivaan ja maan\nvälillä. On silloin kaksi suurta valtaa vastakkain — ikuinen Tunturi,\nmaan valtavin, sekä vanha Pitkäinen, taivaan väkevin... Mutta kun\nPitkäinen mustista pilvenköyryistään oikein iskee ja jymähdyttelee,\nniin vavahtelevat, vavahtelevat suurimmankin tunturin iankaikkiset\nperustukset. On kuin kokonaisia vuoria vyöryteltäisiin pitkin maata ja\ntaivasta.\n\n    »Ne pakenivat nuhtelusi alta,\n    Sinun jylinätäsi ne juoksivat pakoon...»\n\nJa ihmisparka, tuntureihin harhautunut, tuntee silloin itsensä\nentistään pienemmäksi.\n\nEi vaelleta silloinkaan alhaisen maakamaran tavalla, kun paksut\nkontopilvet ruukaltavat yli tunturien. Öystä niitä ajelee, raskaina\nja harmaina, kylminä ja kosteina ne tulevat aavalta mereltä. Ne\nlaahautuvat pitkin autiota ylämaata, ja kohta koko tunturimaa on\nlaskettu vanhojen satujen hämärään. Tunturien kaikki peikot, kaikki\nkummituiset ovat lähteneet jutamaan. Suuret hallavat haamut vaeltavat\nvyöryen köyryltä köyrylle, ja kaameat kalmaa uhoavat manalanhenget\nmennä tohistavat pitkin ahdasta kuilua. Korkeat pahtaseinät komottavat\nusmasta mustina tuonelanportteina, ja harmaat sarvipäiset riettaat\ntaajovat ja riehuvat kiviröykkiöillä sekä ryntäävät puhkuen mustia\nportteja vastaan. Suuret lumiläikät kumottavat tunturinkyljillä\nkaameina kuolemanverhoina häilyen ja kadoten ja taas paiskautuen\nseinälle...\n\nJa ihmisriepu vaeltaa kuin Manalan esikartanoissa.\n\nMutta heti kun päivä pääsee puhaltamaan valoa jostakin pilvenraosta,\nmanalanhenget kalpenevat ja kyyristyvät matalina kuiluihinsa, ja\nriettaan kuvahaiset ruukaltavat pimeisiin piiloihin.\n\nKatsoo jumalanpäivä kauemmin. Ja kohta pitkin tunturien ylhäistä selkää\nmennä laukottaa taivaan valkoinen solakansa. Orhitten harjat hulmuavat,\nja hehkuvat höyryt pärskyvät niiden sieraimista, tuliset kilvet,\nsotakirveet ja rautalakit välkkyvät, ja vaunujenpyörät hyrräävät.\nValkoiset umupollut vain jäävät jälkiä juovattelemaan.\n\nTunturien Suuri Valtias siinä joukkoineen vaeltaa pilvenpatsaana...\n\nJumalanpäivä katsoo korkealta, ja Manalan mustat kyöpelit saavat\ntunturikuruistaan tuijottaa silmänsä sokeiksi.\n\nKohta on koko maailma taas suuri ja ihana, ja ylhäiset autiot tunturit\nJumalan pyhiä maita. Edessä on avara, kirkas aapa, joka ulottuu\npohjoisnavalle asti, takana ylpeät tunturit, jotka valkoisin harjoin\nkohoavat taivaan sinisille porteille...\n\nTunturissa asutaan korkealla, ilmojen avaroilla sinisillä tanhuvilla.\nSiellä kuolevainenkin saa maallisilla silmillään katsella Jumalan\nsuurta ylpeää maailmaa äärestä toiseen, sinisestä taivaanpielestä\ntoiseen siniseen pieleen.\n\nJa kattona on vielä korkeampi, kirkas sininen avaruus, jota valkoiset\npilvet vaeltavat...\n\n    »Toinen kirkkaus on taivaallisilta\n    ja toinen maallisilla,\n    toinen kirkkaus on auringolla\n    ja toinen kirkkaus kuulla...»\n\nTuntureissa on heidän oma kirkkautensa. Toinen kirkkaus on Jumalan\nkorkeana päivänä ja toinen Herran ihmeellisenä kesäyönä.\n\nNouset heinäkuun yöttömänä yönä kylän takaiseen korkeaan tunturiin,\nkoska laskematon päivä katselee pohjoiselta vuonon takaa. Ylhäältä,\nyli tunturin päivä katsoo, tumman tunturin harja hehkuu palavana, ja\npoikki vuonon on rakennettu kultainen silta kohti iankaikkista päivää.\nHiljainen jonka ajelee pitkin vuonoa, ja kultalangoista kudottu silta\nkeikkuu välkkyen sen harjoilla. Lumiset tunturikumurat punoittavat,\nlapinvuokkojen valkoinen kenttä lepää lämpöisessä punerruksessa, ja\nkaukaiset huiput, harjat ja kumut häipyvät toinen toisensa taakse\nhiljaiseen satujen sinervään...\n\nJumalan suuressa ylhäisessä erämaassa ei kuulu ainoatakaan ääntä,\nkoko tunturikunta on vaipunut hiljaiseen sydänyön hartauteen. Vuokot\nkumartavat valkoisen päänsä, uuvanat painuvat entistään alemmaksi, ja\nsinirikkojen katse tummenee. Satujen salaperäinen taikaverho on vedetty\nyli maan.\n\nVain aurinko punoittaa pohjoisella. Kohta hänkin yhtyy samaan\nhiljaiseen hartauteen.\n\nEi ole yö, eikä ole päivä, on vain aution ylhäisen maan hiljainen\nhartaushetki.\n\n\n\n\nLINTUVALTA\n\n\nRuijanrannat, Ruijanmeri ovat lintujen luvattuja maita. Tänne, merelle,\nmeren äärille ja tuntureille, linnut joka kevät, koska päivä alkaa\najaa läpi öitten, lukemattomin laumoin kiiruhtavat. Kaukaa etelästä,\nauringon mailtakin, he rientävät pohjoiseen, toiseen auringon maahan,\nmissä kesäisin päivä ei ollenkaan mene mailleen. Täällä on heidän oikea\nisänmaansa, jo ikivanhoista ajoista, tuhansien materiäijien takaa\npolvesta polveen omistettu, viljelty ja nautittu, seuraten iänikuisia\nkirjoittamattomia, mutta silti aina seisovia lujia lakeja, maankaaria\nja perintöpykäliä.\n\nEtelään he menevät vain muuttomatkalle, silloin kun Norttoperästä päivä\npakenee, ja tunturit vaikenevat sekä pensaat ja jängät ruskettuvat ja\nvaipuvat pitkään öiseen lepoon.\n\nMutta heti, kun päivä taas käy ympäri tunturien ja aavan ulapan, tulee\nkotoinen kutsu, ja silloin täytyy jälleen lähteä liikkeelle. Sadat,\ntuhannet lentoparvet ja lintukiilat laukovat kohta halki ilmojen\npohjoista kohden. Pitkä on matka, raskas ja vaarallinen. Moni vaipuu,\nmoni joutuu surmilleen, mutta sittenkin vain pitää mennä tohistaa kohti\nkaukaista Norttoperää...\n\nSillä täällä on kaikkein mieluisinta asua, täällä omassa syntymämaassa,\nvanhoilla taajomakentillä. Täällä ovat saarien pensaikot, tunturien\nruohoiset mättäät ja jängät sekä rantojen pystyt pahdat parhaita\npaikkoja pienelle pesälle. Ja ympärillä on ihana maailma: viljavat\ntunturijängät, runsasruokainen hierua ja rannaton yltäkylläinen meri.\n\nTäällä ikivanhoilla perintömailla on hyvä olla.\n\nNäinpä vanha variskin, joka sydäntalvet asustaa vain vuonojen\nperäkylillä, kahnustaa tänne joka kevät viettääkseen herkullisia\nkesäpäiviä hierualla aaltojen ajamien kraakkujen ja krookkepollien\nääressä. Pieni, valkea pulmukainen tulla pyrähtää jo keväthangilla\nensimmäisille sulanmaan päiville, vielä pienempi västäräkki etsii\nkalamiesten kylissä rakkaan kotinurkkansa huhti- ja toukokuun\nvaiheilla, kivitasku muistaa tutut kallionsa, keltasirkku ja\npikkuruinen uunilintu tulevat ja hakevat mieluiset kotipajunsa.\nSaapuu käkikin toukokuun lopulla, kesäkuun alussa ja viihtyy vielä\nNordkapin äärillä. Vaikkei ole pahaisintakaan oksaa kukuntapuuksi, hän\nkallionkielulla istuen kumartelee ja helkyttelee kesäniloa harmaille\nkotituntureilleen.\n\nMutta nämä ja muut harvat muuttoretkeläiset, samoin kuin korppi,\nharakka, riekko, kiiruna, tunturipöllö, jotka asustavat kaukasaarilla\nkesät, talvet, jäävät varsin huomaamattomiksi lukemattomien\nmerilintujen rinnalla.\n\nSillä merelliset lentäjät luovat näiden seutujen suuren lintumaailman,\nvaltion valtiossa, lintuvallan, lentovallan, joka sekä äänellään että\nelämäntavoillaan ja kaikkein enimmin lukumäärällään tahtomattaankin\ntulee kaikilta huomatuksi.\n\nTunturit ensimmäisinä viittovat merelliselle matkamiehelle Ruijan\nrantojen ja kaukasaarten tervehdykset. Kohta tuovat äänelliset\nterveisensä suuret valkoiset moosat. Ne rientävät vastaan jo kauas\nmerelle ja sitten tohisten ja kirkuen lentää laukovat laivan ympärillä\nsaatellen vierasta matkantekijää omille suurille kotirannoilleen.\n\nSiellä taas, moosain kotirannoilla, ovat uudet tervehtijät. Pikku\nsaaret, sadat kalliokarit ja matalat hieruat ovat melkein täynnä\nvalkoista ja harmaata merilintua. Joka hierualla lintua liikkuu,\njoka nyppylällä on aina joku nyköttämässä, toisilla kokonainen\ntokka. Siinä toiset kynivät ja korjailevat kesäverhojaan, toiset\ntaas aikansa kuluksi seurustelevat keskenään, ja muutamat vain ilman\naikojaan istuvat niska kekassa, nokka pystyssä, itsekseen mietiskellen\nmaailmanmenoa.\n\nKalastajakylän rannassa on vastassa täysi merellinen meno. Naiset,\nlapset ja miehet, merensoutajat, häärivät ja hälisevät tuhantisen\nkalasaaliin kimpussa, moosat ja tiirat ja muut merenlentäjät huutavat\nja häiläävät samassa ammatissa. Minkä merensoutajat vatkovat\nkalansuljuja veteen, sen merenlentäjät heti korjaavat. Huutaen ja\nkirkuen sekä nälkäänsä voivotellen linnut suurin laumoin hyökkäävät\nkalantotkujen kimppuun, pyörivät niiden ympärillä valkoisena\ntuulispuskana, ja sitten saalista roikottaen rientävät pois senkuin\npitkät siivet kestävät. Siinä taajoo suurta ja pientä moosaa,\nsillimoosaa ja mustaselkäistä moosaa sekä joukossa pientä sukkelaa\ntiiraa ynnä julkeaa räiskää, paskanpiinaajaa, joka häpeämättömänä\nkehtaa toiselta ryöstää ja ahmaista kitaansa jo puoliksi niellyn\nmakupalan.\n\nTämä on Ruijan kalarantojen jokapäiväistä, iankaikkista aherrusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta vasta kuuluilla lintuvuorilla nähdään oikeaa merilintujen\nelämänmenoa.\n\nTäällä pohjoisilla äärillä on useita suuria lintupahtoja, sellaisia\nkuin Hjelmsöijan mahtava parisatametrinen kallioseinä, joka lienee\nNorjan suurimpia lintukotoja, sekä Gjesvärin lähes kolmisatametriset\nStappenit Mageröyn luoteiskulmalla. Pikkuisia vähäväkisempiä\nlintukyliä on sitten siellä täällä jyrkillä rannoilla ympäri saarten\nniinkuin Mageröyn Tunesissa, Bryggenillä, Kamöijalla ja Moseijan\nMolnvikklubbenissa.\n\nTällainen korkea rantakallio on monesti valtava lintukaupunki.\nSadoittain, tuhansittain, satatuhansittainkin saattaa siinä lintuja\nmajailla. Lasketaanpa joskus niitä miljoonaluvuin, kun kaikkein\nsuurimpia pahtoja katsellaan.\n\nSynkkänä, röykkiöisenä, seinäpystynä ankara pahta nousee mustasta\nsyvyydestä, mutta asukkaiden toimesta on sen kyljet sivuttu\nvalkoisiksi. Itse isännät istuvat kotipihoillaan kuin ainakin isot\nisännät kirkonpenkeissä ja totisina kuin lautamiehet lakituvassa.\nKoko pahtaseinä on täynnä valkoisten rintojen rivejä, toinen toistaan\nylempänä. Siinä komonokkaiset lunnit könöttävät kuin hyvätkin\nvuorineuvokset mustin hännystakein ja mustin kaulaliinoin sekä koko\nrinta valkoisena, mutta iso nokka punaisena. Mustissa hännyksissä\nylpeilevät mustanaamaiset alkat, samoin kiislat, mutta riskilät\novat kuin ainakin kotoiset ukot valkoisin hihoin kotikutoisissa\ntummanviheriäisissä kesäparseeleissa, ja krykjat, kolmivarpaiset lokit,\nsekä muut moosat ovat paneutuneet melkein kokonaan valkoisiin.\n\nJylhä rantapahta on totisesti oikea lintukoto. Kaikki kolot, pykälät ja\nkallionkielet on pesillä, munilla ja linnuilla varattu; On pesää pesän\nvieressä minkä sopii, joka perheellä on oma pieni kuopanteensa ja siinä\nkalliit nousevan polven perustukset. Siinä makaa hautovaa lintua vieri\nvierin, kylki kyljessä kiinni, ja sadat, tuhannet tummat silmäparit\nkatsovat kaikkialta, joka kiven kolosta ja joka kiveltä ja kiven takaa\nsekä pitävät tarkoin silmällä vierasta kulkijaa.\n\nMutta lunnin isäntäväki on kuopertanut ja piiloittanut rakkaan kotonsa\nsyvään koloon turpeen alle, saanut sinne yhden ainoan munan, ja sitä\nisäntä ja emäntä käyvät vuorotellen hoitelemassa.\n\nJoka lintulajilla on pahtakalliossa oma kotikulmansa. Lunnit\npitävät ylimmäisiä turvepaikkoja parhaina pesämainaan, riskilät,\nalkat ja kiislat ovat kukin omine ryhmäkuntineen ottaneet haltuunsa\nkeskipykälät, ja alhaalla tyvipuolilla asustelevat kolmivarpaiset\nkrykjat sekä pienet jääkyyhkyset.\n\nMutta isot moosat ylpeilevät yksinäisin joukkokunnin kaikkein\nkorkeimmilla kallionkieluilla.\n\nTarkoin ovat kaikki vähänkin sopivat palstat pahtakaupungissa\nasumuksilla varatut, ja kovin ahtaissa tiloissa täällä asustellaan.\nJa pidetään pahaa elämää niinkuin muissakin suurissa, taajaväkisissä\npaikoissa. Juoruaminen, toraaminen ja kirkuminen kuuluu jo kauas\nmerelle. Alituisesti täällä riidellään ja kinastellaan pesäpaikoista ja\nruokapaloista, jopa pesän perillisistäkin. Naapurin väen poissa ollessa\ntoisinaan salakättä pyörähdytetään muutamainen muna omiin hoitoihin,\nja viattomin naamoin vain sitten maata rehoitetaan kotitoimissa, kun\nnaapurin emäntä palaa ruokailemasta.\n\nSamaa jumalanluomaa sukukuntaa kuin muut syntisen maan asujaimet ovat\nlintupahtojenkin eläjät.\n\nMutta silloin vasta huuto ja parku sekä paha meno nousevat\nlintukylässä, kun sen vierille soudetaan veneellä taikka lähestytään\nsitä laivalla. Levotonna, sadointuhansin silmin, koko kallioseinä\nkatsoo outoa tulijaa, hätäisenä lentelevät lukemattomat moosat ja\nmuut sinne ja tänne, ja meressä uimasillaan olijat joko pullahtavat\numpisukkeloon taikka suurin parvin lähtevät lentää vikeltämään. Lunnit,\nkomonokat, mennä räpsöttävät, niin että punainen koipipari vain perässä\nriekkuu, ja lyhyet siivet hosuvat aaltojenharjoja.\n\nMitä lähemmäksi pahtaa päästään, sitä eläväisemmäksi kaikki\nmuuttuu. Meressä liikkuu lintua, ilmassa liikkuu lintua, ja pari-,\nkolmisatametrinen vuorenseinä on lintua täynnä... rintoja, päitä,\nsilmiä.\n\nJa ilma on täynnä ääntä sekä siipien suhinaa.\n\nMutta kun pamahdutetaan pyssyllä, taikka laiva laskettaa ankaran\ntörähdyksen, siitä vasta elämä laukeaa. Koko pahta äkkiä pamahtaa\nilmaan ja hajoaa tuhannen tuhansiksi eläviksi sirpaleiksi. Suurena\nvalkoisena, harmaana pilvenä lehahtavat vuorenseinällä istuvat linnut\nlentoon. Valtavana kimalaispesänä kiehuu koko kallio, kun sadattuhannet\nlentäjät siinä häiläävät sinne ja tänne, kierien ja pyörien sekä\nleijaten ylös ja alas.\n\nJa huumaava huuto ja kirkuminen sekä väkevä siipien suhina käy yli\nkaikkien.\n\nLaskettaa laiva toisen törähdyksen: pahta vastaa pamahtaen\ntoistamiseen. Kallioseinä noituu ilmaan uuden, miltei vielä valtavamman\npauhaajaparven. Koko pahta on kierretty valtavaan pauhaavaan pilveen.\nOn kuin itse vuoreen iankaikkisesti vangitut henget olisivat vihdoinkin\npäässeet valloilleen ja vapautensa riemussa mieletönnä riehuisivat ja\nremuaisivat...\n\nHuutaen ja parkuen pahta puhaltaa yhä uusia henkiä esiin, ja ilma\non täynnä valtavaa pauhua. Tuhannet linnut leijailevat ilmassa,\ntuhannet lentävät takaisin kallioonsa, tuhannet laskeutuvat aalloille\nkeikkumaan. Meri on täynnä uivaa väkeä, ilma on täynnä lentäjiä — ja\nkohta taas kalliokin on täynnä valkoisia rintoja.\n\nKolkko, musta Norttoperän rantapahta saattaa viettää valtavia hetkiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKohta kyllä, kun törähtelevä laiva on jutanut ohitse, lintukoto\njälleen asettuu entiseen oloonsa. Ja jokapäiväinen elämänmeno ahtailla\nasuinsijoilla jatkuu edelleen: kinastellaan, käydään kalanpyynnissä,\nhoidellaan munia ja kuoritaan perillisiä näille ilmoille.\n\nSiitä seuraa sikiöiden ruokkiminen ja kasvattaminen. Pesä on täynnä\navonaisia suita ja suuria kurkkuja, kaikki huutavat suupalaa, ja\nvanhemmat saavat yhtäpäätä kiikuttaa perikunnalleen kalaa kalan\nperästä. Sillä lintukodossa elellään kalalla ja merenpyynnillä,\nlintukoto on suuri fiskevääri niinkuin Ruijan muutkin hyvät rantakylät.\n\nMutta ahtailta pahtapesiltä joutuu moni nuori kasvatti ja emon toivo\nennenaikaiseen turmioon. Alhaalla kalliontyvillä on joukoittain\nrikkoutuneita munia ja murskautuneita poikasia, jotka korkeuksista,\nomilta ovilta ovat varomattomina vierähtäneet alas surmilleen... Mutta\nei sitä ole kauan surtu, on vain eletty kuin ennenkin ja laitettu uusia\ntilalle.\n\nMonta kalaveroa saavat pahtapesän perilliset ahtaa laajaan kurkkuunsa,\nennenkuin siivet ovat siksi varttuneet, että emo saattaa uskoa\nlapsensa niiden varaan. Ja sitten pitää korkeimmiltakin ylituvilta ja\nlohtakamareista roikaista alas kauheaan mustana pauhaavaan syvyyteen...\n\nPientä päätä tämä kovin vistottaa. Ei auta, vaikka emo monta kertaa\nnäyttää tempun: heittäytyy kallionkielulta alas, laukoo siipiään ja\nlaskeutuu sievästi aalloille keikkumaan. Perillinen yhä vain kauhtuen\nsiirtyy pois kielulta. Se on niin vistottava temppu, että voi, voi.\nEikä emolla lopulta ole muuta neuvoa kuin survaista lapsensa kalliolta\nalas. Silloin sikiökin löytää lentoneuvonsa ja tulla roikkelehtii\nmereen, itse vähääkään tajuamatta, millä tavalla.\n\nMutta tämän jälkeen perillinenkin kohta on jo oikea merilintu, lentäjä\nja soutaja sekä taitava kalamies.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn lintukotolaisilla heidän omat vastuksensa ja vihollisensa. Korpit,\nriettalinnut, saattavat käydä munien ja poikasten varkaissa pienissä\nlintukylissä, tunturihaukat ja kalakotkat hyökkäävät suuriinkin\npahtoihin ja itse isäntäväen kimppuun. Kotkan taikka suuren haukan\nlähestyessä nouseekin lintukylässä hirveä meteli. Kauhealla parkunalla\nkoko pahta heittäytyy alas ja sukeltaa turvallisiin aaltoihin. Vain\nylituvilla asustavat lunnilaiset piiloutuvat pimeimpiin komeroihinsa.\n\nMutta parhaana pesimisaikana saattaa ilmestyä ihminen, ja hän on\nkaikkein häpeämättömin. Vaikka linnut huutavat ja häiläävät, itkevät\nja parkuvat, hän ei välitä vähääkään, kiipeää vain pystyä seinää\npykälä pykälältä yhä ylemmäksi ja kähmii munia selkäpussiinsa. Päätä\nhuimaavassa korkeudessa munarosvo mennä hivuttelee pystyn pahdan kapeaa\nvarvasta pesältä pesälle ryöstäen monen lintukodon parhaat toivot.\n\nKoko pahta on täynnä itkua ja valitusta. Harmaan kallioseinän kansa ei\nsaata käsittää, miten heidän vanha pyytö- ja soutukumppaninsa voi olla\nniin häpeämätön kotirauhan rikkoja sekä perillisten surmaaja.\n\n\n\n\nSAVU SAARELLA PALAA\n\n\nMoni matkamies, joka kiireissään ajelee kautta Ruijanmeren, katselee\nkauhtuen alastomia kalliosaaria ja kolkkoja rantapahtoja. Nopeasti hän\npakenee pois koko mailta ja meriltä ihmetellen, minkälaisiin kamaliin\npaikkoihin ihmisparka on joutunut henkiriepuansa elättämään.\n\n— Tuollaisia kolkkoja kuoleman esikartanoita Jumala ei ole tehnyt\nihmistä varten. Kyöpeleille ja kummituksille ne on rakennettu. Tuskin\nJumala oikeassa luomisinnossaan niitä on laittanutkaan — vihapäissään\nlienee loppuja tuohon vatkonut...\n\n— Ei ainoatakaan jumalanpuuta, alastomia rantoja vain, ja vistottavat\ntunturit, niin että kohta päälle kaatuvat... Ja aapa ärjyy kuin\nvihainen peto. Taikka on merellä kaamea konto, niin ettei laivakaan\nosaa liikkua... Ja sitten taas kamala, toivottoman pitkä yö, josta ei\ntahdo loppuakaan tulla...\n\nNäin saattaa Lannanmaan matkamies ajatella äkikseltä käväistyään Ruijan\nrantamilla.\n\nMutta kumminkin ihmisensuku on täällä asua tuhertanut kohta tuhansin\nvuosin. Näistä kamalista kallionkappaleista ja möyryävästä merestä,\nnäistä kuoleman esikartanoista on monet kerrat tapeltu verissäpäin. Ja\nsilloin on paljon menetetty henkiriepuja sekä puolin että toisin.\n\nAivan samoin ja yhtä kiukkuisesti kuin Etelän komeista viljakentistä ja\nrikkaista kultamaista.\n\nSillä joka paikassa, mihin ihmiset kilvaten kiiruhtavat, on jotakin\nsaalista saatavana.\n\nJa sitten saalistajat joutuvat keskenään tappelemaan. Vaikka\nkuolemanporteillakin.\n\nTäällä on edessä rannaton Ruijanmeren aapa, joka kautta aikojen on\nkuohunut kalaa sekä kaikkinaista liikkuvaa vedenviljaa. Se on ihmisiä\ntänne houkutellut, ja sen takia täällä on myös tapeltu.\n\nOn tänne ollut tulijaa, saamamiestä ja valtamiestä. Ryssät,\nkarjalaiset, kainulaiset ja pirkkalaiset, norjalaiset, tanskalaiset\nja ruotsalaiset, kaikki hyvät lähinaapurit ja kylänmiehet ovat kilvan\ntänne toinen toistansa juovattaen ruukaltaneet jalansijalle ja\nsaaliinjaolle.\n\nJa merellä ovat valaanpyytäjäin laivat ajelleet ikimuistoisista ajoista\nasti.\n\nTäällä jo ikivanhoina aikoina oli Geirsvärin hamina, kaikkein\nnorttomaisin ihmisten asuinpaikka näillä perillä. Jo Thore Hund ja\nKarli kuululta Perman ryöstöretkeltä palatessaan viivähtivät täällä ja\n— tappelivat keskenään. Tuli temppelin ryöstäjille riita suuren saaliin\njaosta, he kaahivat rantakalliolle torailemaan, ja Thore syöksi pitkän\npeitsensä Karlin lävitse.\n\nVielä nytkin vanhat kalamiehet näyttävät rumaa kivirovaikkoa vuonon\nperukassa, Gjesvärin alastomilla rannoilla ja muistelevat, että siinä\nThore tappoi Karlin.\n\nJa tämä on tapahtunut v. 1026.\n\nMutta kaukamaan kaikkein vanhin valtamies, kinnipeskeissään käpsehtivä\nlappalaisriepu, on siinä valtaa jäin välissä kitissyt kaikkien\nkynittävänä, lunastaen henkiparkansa ja olemassaolonsa milloin\nturkiksilla, milloin merikalalla ja mursunnahoilla.\n\nMonet vanhat mainakset kertovat muinaisista pimeänperän pimeydentöistä\nja suurista surmaretkistä. Milloin täällä maan valtaajat tappelivat\nkeskenään, niinkuin Thore Hund ja Karli, milloin käytiin lappalaisten\nkimppuun. Toisinaan joutui vainottu menoteilleen, toisinaan taas\nvainooja syöstiin turmioon.\n\nMonien tunturien kukkuloilla silloin loimottivat merkkitulet, kaameat\nhätävalkeat, jotka ilmoittivat saaresta saareen, kalakylästä toiseen,\nettä vainolainen on vaeltamassa, surma on taas lähtenyt liikkeelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikkein useimmat muistelukset kertovat ryssän tuhotöistä. On nähty\ntäälläkin, että missä ryssä, perivihollinen, on päässyt irti ja saanut\nriekkua maat jalassa, siellä itse rietas on ollut valloillaan.\n\nTäälläkin, maailman äärimmäisellä laidalla, lappalaisriepujen vanhoilla\nperintömailla.\n\nSaatiin tämä kerran kokea Makreijalla, Helnesissä, ja kokea niin\nkamalasti, että sitä muistelukset vieläkin mainovat.\n\nOli siellä, Makreijan itäkärjessä, Helnesin vanhalla pyhällä\nkirkkoniemellä, ennen pieni lapinkylä, kalastajain asuma. Olivat miehet\npäivänä muutamana merta soutamassa, akat vain kotigammeissa kyhjöttivät\nja odottelivat miehiä kotiin sekä keittokalaa kattilaansa...\n\nTulikin — kauheita naamoja nousi tunturin takaa... Monta kauheaa naamaa\ntoinen toisensa perästä.\n\nSe oli ryssä. Se tuli ja tuhosi turvegammit, raiskasi ja tappoi naiset\nniin tarkoin, että vain yksi vanha ämmä pääsi karkuun. Tunturiin,\nYöämmänklupuun, akka hädissään juosta haapsotti, viittoi ja huuteli\nsieltä miehille, jotka olivat mereltä kotiin menossa:\n\n— Tulkaa noutamhan... Ryssä on Väärässä!\n\nSoutivat miehet ja akan noutivat ja sitten menivät merelle takaisin.\nEivät uskaltaneet, kurjat, soutaa kotirantaan, missä vainolainen vielä\npoltti ja mellasteli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNousi ryssä Oppanassakin, Makreijan koillisella pahtarannalla,\nmaatjalkaan, ja taas, koska miehet sattuivat olemaan aavalla, vanhaan\ntapaansa kaikki akat tappoi. Vainolainen riisti tapetuilta naisilta\nrievut päälleen, ja sitten muka akkajoukkona, astiat käsissä asteli\nhierualle vastaan, kun kalamiehet kaikessa tietämättömyydessään\npalasivat mereltä.\n\nMerensoutajat yllätettiin, koska he alkoivat veneitään raahata rantaan\nja rupesivat kaloja pärjäämään. Syntyi hieruan laidassa kamala\nkarjunta, ärhäkkä ja temmellys, kun aseettomat kalastajat tappelivat\naseellisten rosvojen kanssa...\n\nJa silloin surmattiin paljon Oppanan soutajia. Vain muutamat miehet\nennättivät paeta korkeaan tunturiin kylän taakse, Skarsvaagin keilaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOsui vainolaisjoukko muutamana pyhäpäivänä Nordvaagiin, Makreijan\netelärannalle. Siellä oli muinoin pieni kirkko, ja kirkossa juuri\nvihittiin nuortaparia, kun ryöväriryssät ilmestyivät ovelle. Koko\nkirkkokansa säikähti aivan taitamattomaksi, mutta yrkämies oli niin\nkova mies, että sieppasi suuren kirkonpenkin, hyökkäsi ovelle ja\nkaateli sillä ryöväreitä kahta puolta laukatessaan pakoon...\n\nJa morsian juoksi ja henkasi mukana pidellen kiinni jalon yrkäpoikansa\nleveästä nahkavyöstä. — — —\n\nMutta tuli kerran ryssienkin vuoro. He lähtivät ryöstämään\nhyvää Kelviikiä, joka oli — ja on vieläkin — iso kylä Makreijan\nkaakkoiskolkassa, korkeiden synkkien pahtojen kolossa kuin syvässä\nkattilanpohjassa. Saivat rosvot oppaakseen ovelan lapinukon.\n\nJa niin mentiin pitkin kolkkoa tunturia, pitkin pimeää yötä mennä\nkähmittiin. Lapinukko palavine tuohikäppyröineen käpsytteli edellä\ntulenpatsaana, ja toiset juovattelivat perässä pitkänä salakähmäisenä\njoukkiona...\n\n— Hopusti tästä Kelviikassa olhan, kun mie palasta näytän... i lee\nkuhke mätki... ei ole pitkä matka, käppyränkuljettaja paneskeli ja\njohdatteli joukkoaan tunturista tunturiin.\n\nPitkään raitoon ukko rosvojoukon kollosti, jotta muka paremmin\npysyttäisiin jonossa, ja saarnasi miehille:\n\n— Tulen perässä pitää aina juovattaa, ja kun mie sanon, jotta, hopusti,\nniin hopusti pitää mennä... on paha paikka silloin...\n\nJa vanha tunturikettu kuljetti vainolaiset jyrkän pahtaseinän reunalle,\nviskasi tulikäppyränsä alas ja karjaisi:\n\n— Hopusti nyt!.. Tuolta jo Kelviika näkyy!\n\nJa ryssät mennä poukkivat tulikäppyrän perässä mustaan surmankuiluun.\n\nSamaan aikaan Kelviikin soutajat mistään tietämättä nukkua tuhisivat\nturvegammeissaan ja unistivat suurista kalansaaliista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo taas kerran ilmestyi idän alle ryssän ryövärilaiva, monta laivaa...\n\nKeikkuivat alukset aavalla ja ajelivat hiljalleen kohti Kelviikin\npiiloista pahtarantaa. Kylän kristikansa istui kirkossa Jumalaa\npalvelemassa, kun saatiin sanoma, että ryövärilaivat ovat tulossa.\nKansa aivan kauhuissaan, siunaten ja parkuen ryntäsi ulos ja kapaisi\nkorkeaan tunturiin. Mutta pappi ei pelästynyt, otti vain paperin ja\nkirjoitti siihen joitakin manaussanoja, juoksi hierualle, kahlasi\nvesikivelle ja lennätti paperin mereen...\n\nIlma vinkaisi, ja kohta pamahti hirmuinen sää. Tuli ankara\ntuuli västätunturista, rynkäsi aavalle ja rupesi riepoittamaan\nryövärilaivoja. Tohisten ja pauhaten meri niitä lennätti, ryskyen ja\nnatisten laivat laukkoivat kohti Spierttanjargan kallioista rantaa\nja viimein ryskähtivät palasiksi Ryssänkoloon, Svärtholtin kamaliin\nkalliopahtoihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHävitti ja ryösti ryssä kirkkojakin. Tunesin pieni temppeli Nordkapin\ntakana oli Tunesin veljesten rakentama. Sanotaan ryssän sen tuhonneen\nja ryöstäneen, ryöstäneen veljesten lahjoittaman komean hopeapaltaankin.\n\nHävittivät ryssät myös Kirkko-Stappenin pikku temppelin. Siellä\nGjesvärin aavalla, Kirkko-Stappenin komealla kalliosaarella, jyrkän\npahtaseinän hoivissa oli muinoin pikkuruinen Herran temppeli. Temppelin\ntekijät, kalanpyytäjät, asuivat vähässä matkaa pahdan takana, saaren\nitärannalla turvemajoissaan ja pyhäpäivin astelivat mutkittelevaa\npolkua kirkkoonsa...\n\nSitten tuli ryssä, tuhosi pienen temppelin. Mutta rosvot eivät saaneet\nkirkon kalleimpia tavaroita, sillä ne oli ennätetty piilottaa läheisen\npahtaseinän syvään pimeään luolaan.\n\nOn Stappenilla, jyrkän pahdan juurella vielä kirkonsija näkyvissä, ja\nmusta luolansuu ammottaa sen takana. Rannassa, lähellä on muinainen\nvenevalkama, pystyn kallion suojaama. Hieruan kiviin hioutuneet syvät\nkurut vielä kertovat, että venettä on siitä tuhannet kerrat raahattu\nrannalle.\n\nJa vanha ruohottunut polku ohjaa muinaiselle kirkkopaikalle sekä niemen\ntaakse, hävinneeseen kalastajain kylään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin täällä alastomilla tunturirannoilla ryöväriryssä ennen\najeli surmaretkillä kaikkien kauhuna. Veriset jäljet vainolaista\njuovattelivat, tuli ja savu sanoivat, missä hän liikkui.\n\nMelkein jokaisella kalastajain kylällä on oma vainolaistarinansa, ja\nmiltei aina on sama perivihollinen siinä päämestarina. Tuntureissa on\nhirveitä henkoja, joista vainolainen on syösty alas, rantapahdoissa on\nsyviä luolia, joissa vihamiestä on piileskelty.\n\nKaikkein kaukaisimmilla ja kolkoimmillakaan perillä ei ole saatu elää\nrauhassa. Kontoinen pahtasaarikin on ollut sellainen kukkulinna, että\nsiitä on pitänyt tapella henkensä edestä.\n\nVaikka se ei olisi tarjonnut sen parempaa kuin savuisen turvekömmänän\nsuojaksi, merikalaa syötäväksi ja kehposiin raakaa kontoa.\n\n\n\n\nLAPPALAISIA\n\n\nLappalaiset ovat Ruijan ensimmäisiä eläjiä.\n\nJo niinä aikoina, kun Ottar ja muut normannit asustelivat kaikkein\npohjoisimmassa maanpaikassaan, Haalogalannissa, ja vain moosat\nelämöivät Ruijan rantapahdoissa ja haavhesta yksinään huuteli\nkaukamerillä, ja haavruuva ikäväänsä laulellen istuskeli paaruilla,\npieni nahkapeittoinen mies rymysi Ruijan tuntureissa taikka kuuhkaili\nJäämeren alastomilla rannoilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPieni nahkapeittoinen mies rymyää tuntureissa vieläkin, ja pikkuista\nlapinkansaa asustaa pitkin rantoja aina kaukaisimpia saaria myöten.\n\nPahainen hirsipirtti taikka matala turvegammi on tavallisesti\nkalanpyytäjä lapin asuinmajana. On rannalla, tunturin alla suuri\njänkäpounu, turvemätäs. Rehevä ruoho sitä peittää, keltakukat ja\nvalkoiset papinkraakit, päivänkakkarat, kasvavat sen katolla. Mutta\npounun harja puhaltaa harmaata sauhua, jostakin kolkasta tuijottaa\ntumma silmä, ja jostakin ammottaa musta aukko. Se on kalalapin\nasunto. Siellä turpeen alla lappalaiset asustavat ja käyvät ulos\nja sisälle kuin maahiaiset. Turvemättään tuli hehkuu uunissa, ja\npienestä ikkunasta jumalanpäivä katselee hymyillen pikkuiseen pesään,\nmissä turpeenalaiset kirjavat tontut ahertelevat papinkraakien ja\nkeltakukkien kätkössä. Talvella on koko poimu suurena valkoisena\nlumikumpurana, jonka harjasta nousee nokinen savu.\n\nLammas ja keituri — taikka lehmä — ovat rantalappalaisen kotieläiminä.\nEntiseen aikaan asuivat kaikki sekä eläimet että ihmiset samassa\njänkäpounussa, saman tulen ääressä hyvässä sovinnossa. Mutta sitten\njatkettiin pounua, ja nelijalkaiset siirrettiin seinän taakse, toiseen\npäähän — taikka tehtiin elukoille eri kömmänä.\n\nKöyhää, hiljaista, alamielistä väkeä on turvegammien ja pienien\nhirsipirttien kansa. Soutaa jänkäpounun ukko merta, rähjää aavalla\nniinkuin muutkin pyytömiehet ja saa kalaa, minkä vähäväkinen huonoilla\nvärkeillään saa. Vain muutamainen kalariepu killuu hänen muutamassa\nrantaorressaan. Käydä kepsuttaa ukko toisin vuoroin kauppamiehen ja\nkalanostajan töissä, kaloja henkaamassa jälleihin taikka kantamassa\nmakasiiniin, milloin mitäkin raajimassa... Heinäkengän pitää heilua\nahkerasti siellä ja täällä, sillä jänkäpounun perilliset tarvitsevat\njokapäiväisen suupalansa, ja he ahtavat vatsansa täyteen silloin kuin\nsaavat, vaikka hylkeenpäkkiä, kun sitä saadaan, eikä muuta ole. Ja\nsitten taas vuorostaan ollaan nälkymässä, kun niin ankarasti sattuu.\n\nMutta suuren kevätpyydön aikana eletään yltäkylläisyydessä, ja vatsa on\naina täynnä. Silloin riittää työtä jänkäpounun emolle ja sikiöillekin.\nPitää olla kalamiesten pyytöliinoja syöttämässä ja taas toisin vuoroin\ntuhantista turskasaalista pärjäämässä.\n\nJänkäpounun ahtaasta ovireiästä mahtuu joskus, tavalla taikka toisella,\nonni kömpimään sisään, niin että turvekömmänässäkin nähdään kruunuja.\nSilloin helposti kippurakärkinen heinäkenkä vaihtuu kopisevaan\nnauhakenkään sekä kirjotakki lannanparseeleihin. Pounun isäntä\nkuorostaa kaulaansa kauppamieheltä ostetun korean nauhan, ja emäntä\nvaihtaa punaisen hilkkansa lannanriuvun hatturiepuun. Jänkäpounu\nmuuttuu maalituvaksi, jonka seinissä on koreankirjavat paperit,\nja katossa kiikkuu ja kiiltelee lasihelyinen hotusiinilamppu. Ja\nnauhakaulainen kepsu käydä käpsii kuin hyväkin hantelinomistaja taikka\nkalanostaja, solkaten ruijaa ja tuskin tuntien köyhiä turvekömmänän\nasukkaita. Eikä hän enää muista, että jänkäpounua on koskaan ollutkaan\nhänen elämänsä vaelluksessa.\n\nNiinkuin tekevät monet muutkin, jotka matalan jänkäpounun kautta ovat\njoutuneet kömpimään maalitupaan ja saaneet narisevat kengät jalkoihinsa\nsekä nauhasolmun leukansa alle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta pieni tunturienkiertäjä on sama iät kaiket. Hän ei vaihda\nkirjotakkiaan eikä kinnipeskiäänkään koskaan lannanriepuihin, oli hän\nrikas taikka köyhä. Hän on oikea ylilappalainen, joka ei vanhan hyvän\nrintaliinan sijaan kuorosta kaulaansa kauppamiehen vehkeitä, eikä kisko\njalkoihinsa ahtaita nauhakenkiä. Ei tunturi sellaisia kysy.\n\nYlilappalainen on sama tunturitonttu tänään kuin Ottarinkin aikoina.\nTuhatlukuisen puolivälin laumansa kanssa hän ruukaltaa erämaita niin,\nettä maa jytisee. Ja tuhatmetrisiltä tuntureilta näkee maailmaa enemmän\nkuin turvegammin pikkuisesta ikkunareiästä.\n\nVain silloin, kun onnettomuudet rupeavat juovattamaan tunturilaista\nseuraten alituisesti kantapäillä, niin että hän viimein menettää koko\nelonsa, saattaa tunturimies joutua köyhäksi kalalapiksi jonnekin\nvuononpohjaan. Ylpeä ylilappi on silloin kadonnut, turvekömmänässä\nistua kyyröttää köyhä kitisevä tihrusilmäinen ukkoriepu. Muistellen\nylpeitä tunturipäiviään, jolloin sai mennä ja tulla, mihin tahtoi, ja\nporokellot poukkuivat ja kruunut helisivät, ei ukko viitsi suurin meriä\nsoutaa, makailee vain pöksässään ja antaa akan käydä kalassa.\n\nJa vanha paltsaraja on äijän parasta parseelia. Sitä pitää hän kesät\ntalvet ja riisuu sen päältään vain silloin, kun siitä pitää karistaa\npois liikoja tihkiä.\n\nMutta kun kaikki menee hyvin, ja elo on onnessaan, tunturimies on\nmuiden lappien rinnalla suuri ylilappi.\n\nTuhatpäisine porotokkineen ylilappalainen alituisesti jutaa Ruijan\ntuntureita. Syksyllä vetää matka eteläisiin outamaihin, puumaailmaan,\nkeväällä mennä rymistetään kohti Jäämerta, aapamaailmaan, aina\nviimeisiin niemennokkiin. Eipä kaikiste estä merikään. Kapean salmen\nylitse uida porskutetaan vastaiselle saaren rannalle.\n\nNäinpä mennään joka kevät suurelle Makaravjollekin.\n\nKeväällä toukokuussa, kun tunturit ovat vielä valkoisen talven\nvallassa, ja rannat hankien peitossa, mutta Makaravjonnuora loiskuu\nmustana, ja päivä kiertää jo ympäri taivasta, saapuvat Kaarasjoen\ntunturimiehet eloineen nuoralle painaltaakseen ylitse Makaravjon\npuolelle.\n\nEntisten ylilappalaisten porolaumat olivat niin tavattomia, ettei elon\ntoista päätä näkynyt, kun se jokireikää pitkin tulla jymisti tunturista\nmeren rannalle. Ja oli silloin ääntä ja elämää, kun tuhantisella\ntokalla mennä tohistettiin salmen ylitse toiselle rannalle.\n\nElämää on silloinkin, kun vanhan Rasmus Bärin 600—700-päinen elo\nrymistää nuoralle ja nuoran ylitse. Tuonnemmaksikin jo kuuluu, että\nylilappi on liikkeellä. Kellot paukkuen, sorkat naksuen, huutaen\nja haukkuen, kiljuen ja roukuen tullaan tunturista ja taajotaan\nrannalla. Valtava lauma elää ja liikehtii kuin suunnaton satasarvinen,\ntuhatjalkainen tunturitursas, ja karvaiset tontut penikkoineen\nkäpsehtivät kiljuen sen ympärillä.\n\nLähtee pari tunturilaista soutamaan uittaen veneen perässä\nkellokaulaista porohärkää, ja kohta rannalla taajova tursas syöksyy\nmereen, kun tunturilaiset koirineen sitä ahdistelevat. Pitkänä yli\nnuoran ylettyvänä sarviselkäisenä merenkummituksena tunturien elo ujuu\ntoiselle rannalle. Meri kohisee ja sataiset sarvet keikkuvat, matajan\npää ja etujalat jo pärskyvät Makaravjon rannalla, kun pyrstöpuoli vielä\ntaajoo mantereella.\n\nValkoiset tunturit hartaina katsovat ja kuuntelevat pikku tonttujensa\nmenoa, ja moosat suurina asianymmärtäjinä rientävät samaan touhuun,\nlentää tohistavat mukana kirkuen ja keikkuen.\n\nKoko rantakunta saa kuulla, että ylilappi on jutamassa.\n\nTunturien jylhä jokivankka työntää rannalle toisiakin tokkia. Kaikki\nruukaltavat mereen ja uivat yli väylän.\n\nKuusi, seitsemän kotakuntaa saapuu Makaravjolle viettämään kesäkauttaan\nvanhoilla perintötuntureillaan, ja kolmetuhatta sarvipäätä hajoaa yli\nsaaren.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHyvä täällä korkeilla, tuulisilla tuntureilla, aapamaailmassa on\nlapinelon oleskella. Väkevä ruoho rehoittaa jängillä ja järvien ja\npurojen varsilla, eikä räkkä kiusaa. Tunturit ovat edessä avoinna, koko\nkolmipenikulmainen saari on kolmentuhannen sarvipään valtakunta.\n\nJa hyvä on olla lappalaistenkin. He vaeltavat tuntureita kuin isot\nisännät, eikä suurin tarvitse eloa raitioida. Kunhan vasomisaikana\nvalvotaan, ja sitten taas pidetään huolta vasojen merkitsemisestä, on\nkaikki hyvin. Nuoret — pojat ja tyttäret, rengit ja piiat — ovat siihen\nvirkaan omiansa, mutta vanhat ja lapset sekä hyvät isännät ja emännät\noleskelevat kesänsä meren rannalla pikku mökeissä, aikansa kuluksi\nkalastellen ja lampaita, keitureita hoidellen.\n\nEi halua vanha Rasmus-ukkokaan enää mennä tuntureihin.\nMakaravjonnuoralla, Gulgammissa, tunturin alla on mieluisa\npäiväpaisteinen kenttä, kentällä hirsimökki ja turvenavetta, rannassa\nkalapuura, vene ja verkkoulut, pieni kalajälli ynnä suonjer. Ja\nsuonjerissa roikkuu tavalliset lapintavarat: raanut, porontaljat,\nlouteet, verivatsat, poronlänget, selkävyöt, vuottoraipat, suopungit.\nRasmusäijä köppäilee karvapeskeissään kesän päiväpaisteessakin, sikiöt\nja lampaat taajovat kentällä, koirat ärhentelevät orrossa, ja nuoret\nemännät askartelevat kotitöissä.\n\nMutta Jussa, toimiva isäntä, keittää väkevät kahvit ja kantaa kuivan\nporonlavan pöytään.\n\nSamoin elelee Andaras Bär jylhän Svartholetin rannalla, ja Saaran Aslak\nasuu kotineen Skarsvaagin tuntureissa. Mutta Niilas Saara, Kutturan\nJussa ja Sompion Mikkeli jäävät kesäänsä viettämään mantereelle,\nMakaravjonnuoran etelärannalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun hyvä kesä on kulunut, ja väkevä tunturiruoho rupeaa\nkellastumaan, elo lähtee jutamaan kohti suvenpuolta. Syyskuun lopulla\nse jälleen laskeutuu Makaravjonnuoralle. Girsevaggen syvää kurua on\nhyvä tulla tunturista, ja vankan suussa on laaja ranta, josta taas on\nhyvä joukko joukolta jutaa hieruan laitaa ja uida ylitse Reinelvan\nsuulle mantereen puolelle.\n\nOn nuoralla taas syksyinen temmellys, yhtä valtava kuin oli keväinen\nkohina.\n\nKeväällä mentiin kohti vilpoisia, ruohoisia kesälaitumia, nyt\nrukatetaan kohti talvea ja jäkälämaita. On edessä pitkä ankara talvi\nsekä pitkä ankara talven taivallus...\n\nJa emojen perässä juoksevat pitkäkoipiset vasat, saarella syntyneet.\nKauhuissaan roukuen ne heittäytyvät mustaan veteen ja koettavat pystyin\npäin pysytellä emonsa rinnalla.\n\nVasa rievuista tuntuu maailman vaellus kovin kololta. Mutta jokin\nkäsittämätön henki sanoo heillekin, että on mentävä aina vain sinne\npäin, mistä lullebiegga puhaltaa. On uitava yli mustien vistottavien\nvesienkin...\n\nNuoret kokemattomat vasaparat ovat joutuneet pitkälle taipaleelle.\nSillä taas alkaa monikymmenpenikulmainen vaellus pitkin Vuorjenjargan\nselkää sekä sitten yhä edelleen kauas Kaarasjoen taakse aina Suomen\nrajoille.\n\nJa nyt on koko siitä matkassa, Rasmuksista ja muista vanhoista\nvalkoisista äijä- ja ämmärievuista pieniin kitiseviin komsiokääröihin\nasti.\n\nVasat kepsuttelevat emonsa rinnalla roukuen ja kummastellen, ainako,\nainako vain painetaan kohti lullebieggaa. Ja komsiokääröt parkuvat,\neikö tästä iankaikkisesta vaelluksesta ja rähjäämisestä tule koskaan\nloppua... Yhä vain kotaa puretaan ja pystytetään ja taas välillä mennä\nrähjystetään... Eikä välitetä, vaikka pakkanen porottaisi, niin että\nkoko outamaa on huurteessa, ja lumituisku riepoittaisi kaikki samaan\nsuureen valkoiseen myllerrykseen.\n\nEi tule loppua porokansan vaelluksesta. Ollaan vain hetken paikassaan,\nja sitten taas mennään, että maat jytisevät.\n\nMutta vanha Bärin Lassi ei viitsi enää jutaa tuntureita. Hän antaa\nmuutamat porokymmenensä kulkea toisten tokassa raitioitavina, itse\nköllötellen kesät talvet pikku mökissä Makaravjonnuoran rannalla,\naikansa kuluksi pyytäen kalaa.\n\nKinnipeski vain kahisee vanhan porolapin hartioilla, kun hän rannalla\nkäpsehtii.\n\n\n\n\nINGA\n\n\nInga asuu kaukana yliperillä, rannattoman aavan äärillä. Hän on suuren\nJäämeren pieni tytär, jylhän Ruijanrannan kasvatti, joka aina elellen\nankaran emonsa vierillä hyvin tuntee hänen hyvät ja pahat tuulensa.\n\nInga, Ingöy, on vain harmaa kalliosaari Ruijan lukemattomien\nkalliosaarten seurassa. Mutta hän, pahanen, on pantu kaikkein kauimmas\nnuurvästään ensimmäisenä ottamaan vastaan ankaran Jäämeren kaikkein\nväkevimmät vihanpurkaukset...\n\nSiellä, vasten rannatonta aapaa, pieni Inga seisoo kylmänä ja\npelotonna, antaen suuren emonsa pauhata, minkä mielii. Ja hänen\nsuojissaan, päivän puolella, piilossa pahimmilta pohjoisen puuskilta,\nkytröttää iso korkeaköyryinen Rolvsöija.\n\nOn Ingallakin hänen suojelijansa. Satalukuisin ovat pienet\nkalliosaaret, kivikarit, luodot ja maannuskat kaaristaneet Ingan\npohjoisrannan, nuuröystän ja nuurvästän. Ankara meri saattaa ajaa\nkaikkein vihaisimpia ärjyjään vaikka pohjoisista jäävuorista asti,\nPitspärkein ja Pyörnöijan aavoilta, ja pauhata ja ulvoa pilviin saakka\nulottuvina karjaspäinä, mutta pienen Ingan vielä pienemmät, äkäiset\npikku Ingat taamovat valtavimmatkin vesivuoret, niin että ne varsin\nvähäväkisinä kuohahtelevat ison Ingan varpaille. Umpisukkeloon sokkuvat\nja sukaltelevat silloin pienet apulaiset, kun aapa ajelee valtavina\npauhuina niiden ylitse, ja koko maailma on suurena valkoisena huutona.\n\nRuijanmeri on ankara ja armoton emo, joka ei ketään hemmoittele. Kun\nhän vihoissaan oikein raivoaa, hän pitelee ja pieksää perillisiäänkin,\nniin että maat vapisevat ja rannat voihkivat. Ja kun hän julmien\njäävuorien kanssa kamppaillessaan äkäpäissään puhkuu ja hikoilee, hän\npuhaltaa kaamean kylmän ja kostean konnon yli kaikkien, ja perilliset\nsaavat kuuhkailla kuin Manalan mailla. Vain joskus on ankara emo niin\npäiväpaisteisen tyynenä ja hyvällä mielellä, että tyttäret uskaltavat\nkurkistella muotoaan kuvastunesta.\n\nSilloin koko maailma välkkyy ja loistelee kuin suurena juhlana ja\nlepopäivänä.\n\nMutta jylhiä ovat tyttäretkin ja jylhät heidän muotonsa. Totisina\nkatsovat harmaat kalliot, synkkinä jurottavat tummat rantapahdat,\neikä niiden kasvoja juuri hymy kirkasta. Vain kesällä iltamyöhäisin,\nkun päivä katselee norttopuolilta, lankeaa synkkiin muotoihin lämmin\npunerrus, ja sydänyön herkkinä hetkinä painuvat jäyhimmätkin päät\nhiljaiseen hartauteen.\n\nAsutaan suurilla ylpeillä perillä.\n\nSellainen on pieni Ingakin, armottoman Jäämeren perillinen. Kymmenin\nvuonoin, mutkin ja poukamin se on riepoiteltu ja repelöity. Toisaalta\nse on kasattu kaksi-, kolmisatametrisillä tuntureilla, toisaalta\ntäytetty vetisillä jängillä ja merensyöksyillä, sitten vielä kolkko\nkeila, Pirunleikki, paiskattu maankaulaan, meren äärelle, kahden\nsaaripuoliskon kannakselle.\n\nPirunleikki tuijottaa tummana saaren takalaidalta, kun pohjoisen\nkautta pikku luotojen lomitse mutkitellaan Ingan haminaan, mutta\npieni Herran temppeli seisoo kuin valkoinen suojelusenkeli kalliolla\nvalkaman vieressä. Siinä hänen hoidoissaan ovat pienen saaren parhaat:\nkauppatalot, kalajällit ja kala-aitat, ynnä valkoinen Kirkkoranta\nsekä sen takana pikkuinen kuolleitten kenttä, puuton, pensaaton\nvainajainpelto, josta suurena ylösnousemuksen päivänä saattaa\ningalaisten rinnalla nousta vanhoja Jäämeren valaitakin.\n\nSillä Ingan kirkkomaa on totinen kuolemanvarjon maa, autio ja eloton\nkuin itse kuolema, jopa jo aivan vainajista rakennettu, koottu\nmiljardien edesmenneitten kraakkujen, krookkepollien ja muiden\nmereneläjien maallisista tomumajoista.\n\nKalmiston hiekasta ylösnousseet suuret valkoiset valaanluut katsovat\nkummitellen, huutavat kaiken katoovaisuutta ja odottavat suurta\nylösnousemuksen päivää.\n\nOn lähivierillä kapea kallioinen ranta, ja siinä siellä täällä, pitkin\nrantaa ja rantamutkia, ryhmittäin ja yksittäin, kalastajien mökkejä,\nköyhien merensoutajien turvekattoisia pesiä. Ja kallioiden välissä on\npieniä, viheriäisiä niittytilkkuja, jotka parhaina päivinään paistavat\nkullankeltaisina.\n\nPienet leiniköt, kullerot ja rentukat ovat Ruijanrannan suuria\nsatuseppiä. Ne kutovat kultaa köyhille kalliorannoillekin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIngan merensoutajat lepäävät Kirkkorannan vieressä kuolleittenkentässä\nvalaiden ja muiden mereneläjien kanssa. Mutta tuonnempana,\nnuurvästässä, niemennenässä, nukkuu kaikkein vanhin Inga. Siellä\nrantakallion turvepeitteisessä lappeassa on Ingan muinainen kirkkosija\nsekä sen vieressä pieni kalmismaa. Kirkon peruskivet ja kalmismaan\nkiviaidan pohja ovat enää jäljellä muinaisesta pyhäköstä. Mutta jos\nkohotat jotakin kentän kiveä — panet nopeasti sen jälleen paikoilleen...\n\nKiven alta irvistelee ruskea lahonnut pääkallo, kukahan lienee\nkalmaantunut aavansoutaja. Jos kohottaisit toista kiveä, katselisi sen\nalta toinen kainulainen, samoin kolmannen ja neljännen. Kyllä siellä\nvanhassa kalmassa, maan alaisella puolella on kansaa kohta enemmän kuin\nsen yläisellä puolella.\n\nSillä pieni Jäämeren tytär oli ennen suuri ja mahtava.\n\nJo 1500-luvulla tiedetään Ingalla olleen kirkon ja pappilan, ja\n1600-luvulla oli kaukarannan pieni saari mainittava paikka. Siellä\nasui paljon kansaa, monenlaista väkeä, siellä oli käräjäpaikka ja\nraatihuone, ja koko ranta oli kuin kaupunki. Kirkko oli kyllä vain\npuusta rakennettu, mutta se oli vanhin, suurin ja komein koko Ruijassa.\nTemppelin perässä oli ylpeä paavinaikainen alttarikaappi, jossa\nkauniisti veistetyt, maalatut ja kullatut apostolit ja pyhimysten\nkuvat seisoivat. Vanhat aapakarhut katselivat niitä hartain mielin.\nSuuret apostolit kenottivat korean kattonsa suojassa kuin kaikkein\nrikkaimmat kauppamiehet, ja pyhä Neitsyt oli ihana kuin monesti\naavalla nähty haavruuva... Mutta mikä meriraukka taikka kinnipeskinen\ntunturilappalainen oli päässyt sinne syrjäpuoleen tönöttämään?\n\nKomea oli Ingan muinainen temppeli, emäkirkko, ja kaksi sillä oli\ntytärtä: Hjelmsöyn ja Kirkko-Stappenin pienet kappelikirkot.\n\nNäinä kaukasaaren suurina aikoina lienee elänyt Fruholman rouva, jota\nvanha muistelus vieläkin mainoo.\n\nKukaan ei tiennyt, ken oli salaperäinen, mustapukuinen »Saaren rouva»,\njoka yksinään, vain palvelijoineen, eleli pienellä merenkalliolla,\nneljänneksen päässä nuurvästässä. Kamalalla alastomalla kalliolla.\n\nVain meritrolli olisi saattanut asua autiolla luodolla, jota Jäämeren\nmyrskyt pieksivät toisinaan, niin että koko saari oli valkoisten\nkarjaspäiden vallassa. Mustana köyrynä kohosi kallio merestä, mutta kun\nvihaiset vesivuoret vyöryivät sen kimppuun, ei Ingan rannoilta katsoja\nnähnyt saaren kohdalla muuta kuin yhtämittaisen valtavan vaahtovuoren,\njoka sähisten puhalteli pärskeitään taivaalle. Joskus vain läikähti\nvaahtojen välistä musta, märkä kallioköyry.\n\nEikä Fruholman rouvakaan ollut luodollaan aina asunut.\n\nOli tullut etelästä iso laiva ja pysähtynyt merelle Ingan taakse.\nLaivasta oli soudettu isolla veneellä pienelle luodolle, joka oli\nensimmäisenä aapaa vastassa. Oli soudettu monta kertaa edestakaisin,\nkovalla kiireellä menty ja tultu ja kannettu tavaroita kalliolle.\nJa sitten oli äkkiä kohonnut saarelle talo, jo etelässä valmiiksi\nsalvettu ja laitettu. Oli taas kiireesti soudettu monet kerrat tuoden\nkaikenlaisia tavaroita ja suuria arkkuja, ja kannettu taloon.\n\nViimein oli hiljalleen tulla meloskeltu...\n\nJa veneestä oli saateltu maihin musta, huntukasvoinen nainen...\n\nLaiva oli kohta nostanut purjeensa ja painunut etelään. Mutta musta\nnainen palvelijoineen oli jätetty kolkolle kalliolle.\n\nSiellä Saaren rouva sitten yksinäisenä ja äänetönnä asusteli. Monesti\nnähtiin hänen seisovan kallionhuipulla tuijottaen kohti kaukaista\netelää, seisovan pitkät rupeamat tummana kivipatsaana alituisesti vain\ntuijottaen kohti etelää. Myrskyn pauhatessakin hän usein kalliollaan\nkykötti, ja tuuli riepoitteli hänen verhojaan. Kohti etelää ne\nviittoivat ja vetivät, niinkuin veti ja paloi hänen koko sielunsa.\n\nKävi musta rouva joskus Ingan komeassa kirkossa, mutta heti hän taas\nsouti saarelleen. Eikä hän ketään puhutellut.\n\nJa joka kesä tuli etelästä iso laiva tuoden tavaroita ja eväitä, mutta\njoka kerta se jälleen purjehti takaisin ja jätti naisen kalliolle\nitkemään.\n\nMonet pitkät ja kaameat vuodet Fruholman rouva asui kolkon saaren\nsalaperäisenä haltiana, liikkuen mustana kuin murheellinen kuolema,\nja musta huntu peitti aina hänen muotonsa. Aavalta ajelevat jongat\nsaapuivat saaren rantaan raskaasti huokaillen, ja ärjyvät karjaspäät\nolivat Saaren rouvan parhaita väärtejä...\n\nElämä kontoisen meren kamalalla kallionköyryllä ainaisessa ikävässä ja\nkaipauksessa oli kaameampaa kuin kuolema.\n\nMutta sitten kerran joulukirkkoon mentäessä armottoman meren armollinen\nmyrsky pyörähdytti veneen kumoon, ja Fruholman rouva koko joukkoineen\njoutui syvyyteen ja sinne katosi. Vain viikunakori, kylän lapsille\nlaitettu joululahjaksi, löytyi Ingan rannoilta Viikunakiven vierestä.\n\nSinne katosi Saaren salaperäinen rouva, ja se oli hänen muisteluksensa\nloppu.\n\nMutta kukaan ei tietänyt sen alkua. Arvattiin vain, että kovin pahoin\nnainen oli hyvässä etelässä elänyt, koska hänet koko elämäkseen oli\ntuomittu yksinäisyyteen näille kaameille perille. Jotkut olivat\ntietävinään, että hän oli itse Tanskan kuninkaan tytär, toiset taas,\nettä hän oli joku muu ylhäinen ihminen, hovineiti, joka oli avustanut\nkuningatarta pettämään herraansa.\n\nPian hävisi autio talo autiolta saarelta. Vain rauniot jäivät, ja nekin\nkohta katosivat.\n\nMutta Fruholmasta tuli peloittava paikka. Yksinäisen naisrievun ikuinen\nikävä ja jäytävä tuska jäivät painamaan mustaa kolkkoa kalliota. Eivät\nmyrskyt, eivätkä aavan ajamat karjaspäätkään jaksaneet niitä huuhtoa\npois. Pimeinä öinä saarella yhä vain tulet tuikkivat, ja oudot haamut\nsiellä valittaen liikkuivat. Nähtiin joskus myrskyisinä päivinä mustan\nnaisen seisovan kalliolla tuijottaen etelään. Vanha merensoutaja meni\nmettumaariyönä saarelta etsimään aarteita, mutta kauhusta mieletönnä\nhän tuli takaisin, eikä muistellut kellenkään, mitä hän oli nähnyt.\n\nVasta aikojen kuluttua, kymmenien vuosien perästä, kun kaikki jo oli\nkadonnut, uskallettiin mennä saarelle. Kaivettiin kallion turveperää ja\nlöydettiin rakennuksen perustuksia ja tulisijan jätteitä. Löydettiinpä\nvielä viiniruukun palasia ja kirjailtuja vaatetilkkuja sekä pienen\npieni suippokärkinen naisenkenkä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLoppui myös Ingan suuri aika. Jo 1600-luvun lopulla mainitaan, että\nkomea emäkirkko on rappeutunut, ja sen kultana kiiltelevät apostolit\nsekä muut kultapyhät on viety Kasvikin ja Maasöyn temppeleitä\nkaunistamaan. Sitten 1700-luvulla määrättiin Moseijan kirkko\nemäkirkoksi.\n\nSiitä ylpeä Inga oli enää vain pieni kaukainen kappeli. Meri oli\npettänyt, vainolainen oli liikkunut maatjalassa, merensoutajat\nsortuneet sotaan, aapaan, nälkään, taikka lähteneet kovia aikoja pakoon\nparemmille rannoille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPieni Inga on nytkin vain sama pieni Inga, suuren Jäämeren tytär,\näärimmäinen yksinään eläjä, melkein kuin muinainen Fruholman rouva.\n\nEipä niin, että Inga kulkisi murehtien mustissa verhoissa\nkuolemanhaamuna. Saaren neljätsadat sielut elävät ja soutavat\nmerta niinkuin muutkin sekä henkaavat kalaa jälleihin. Aapa antaa\nheille ravintonsa, ja tunturista saa polttoturvetta sekä kapeilta\nkeltakukkaisilta niittykaistoilta karjalle väkevää tunturiruohoa.\nLehmät käyvät suurilla vetisillä rantajängillä, keiturit kiikkuvat\ntuntureissa, ja lampaat kapistelevat pitkin saarta aina jouluun asti.\nMutta saaren ainoa hevonen asuu Mafjordin kauppamiehen hoidoissa ja\nkiikuttelee hänen notkoaisaisia kalakärryjään milloin ylös jälleille,\nmilloin alas ranta-aitan luo.\n\nJa Golfivirta, »Kolströymi», jutaa alituisesti, yöt päivät, kesät\ntalvet, pitkin aapaa huokuen lämmintä, niin että harvoin talvellakaan\npakkanen painuu toisellekymmenelle, vaikka asutaankin korkealla\npohjoisessa, yli 71°:n takana, kohta Nordkapin kohdalla. Silloin kun\nKolströymi vetää öystään, vesi paisuu kuusin tunnein ja nostaa valtavan\nuliin, mutta kun se taas painuu takaisin västään, vesi väkevästi\nsokkuu. Silloin matalat santarannat paljastuvat sadoin metrein, niin\nettä tuhannet pienet matokupurat piipoittavat pitkin hieruaa, ja pikku\nkalat, kakut, veripallit sekä muut vähäväkiset aapalaiset jäävät\npulisemaan ja matamaan suolaisissa vesilammikoissa.\n\nMatalana, laakeana jänkänä aukeaa Ingan öystäranta, ollen kuin mikäkin\npienoistundra, avara ja autio, täynnä pounuja, pieniä lompolosilmiä,\nsantapakkoja, kivikumuroita ja vaivaisia pajuparkoja. Kuovit,\nrantaraukat, sirriäiset ja kaikenlaiset jänkälinnut pitävät aukeaa\nkenttää maailman ihanimpana maana. Täällä on hyvä asustella sataisin\nparvin, kahlata pitkien säärten mitalta lompoloissa ja hieruan\nlammikoissa sekä kaivella niiden matalia ruokaisia pohjamutia senkuin\nkaulassa on pituutta.\n\nJa parikorttelinen pajupensas on kaikkein karmein kotipuu, kun sen\njuuriturpeelle asettaa sievästi vierekkäin neljä kirjavaa munaa\nsuippopäät alaskäsin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEntisinä hyvinä vuosina, kun meri kuohui turskaa täysin määrin,\nsaapui Ingalle pyytömiehiä kaukaa etelästäkin, joskus puolintoista\ntuhansin. Ja silloin pieni Inga taas eli muutamat viikot yhtä väkevästi\nkuin muinaisina suurina päivinä. Oli kalaa ja ruokaa, ja kaikilla\noli kaikkia kyllä. Jällit notkuivat umpikaloista, kukkaro pullistui\nkruunuista, ja vatsa oli täytetty rasvaisella turskanmaksalla.\nAherrettiin monesti yhteen menoon yöt ja päivät, eikä väsymystä\ntunnettu.\n\nJa joutohetkinä helähti laulu ja soitto, ja merikalalla ruokittu kansa\ntaajoi ja tatissasi, niin että paikat ryskyivät.\n\nOli paras kevätaika, olivat suuret pyytöpäivät. Mikäs oli hätänä\nmerellisen kansan, piti elää ja iloita...\n\nMutta kun pyytökausi päättyi, ja etelän nuurfaarat otrinkeineen ja\nhämpööreineen lähtivät purjeet pullollaan laskettelemaan takaisin\nomille mailleen, jäi pieni Jäämeren tytär taas yksinäisille rannoilleen\nyksinään kyhjöttämään kuin entinen Saaren rouva.\n\n\n\n\nPAAKIVUONON KUNINGAS\n\n\nOli toki toista elää ennen Paakivuonossa ja hengata tuoretta turskaa\njälleihin kuin köllötellä ikävässä Ingöijan vanhainkodissa ja aikansa\nkuluksi kärräillä saarnamiehen perillisiä — eikä saa verestä kalaa\nkaistaakaan... eikä kuule, ei suomensanaa...\n\nAapa, iankaikkinen rannaton aapa, tuossa vain kuin ikäloppua\nukkoriepua ärsytellen pauhaa nokan alla ja löyhkä sieraimiin tuoretta\nmerentuoksua. Ja sitten taas toisin vuoroin se loistaa ja läikkyy kuin\npeili. Ja hierua, hierua, suuren aavan laita ja lähtökohta, lemahtelee\nihanalta. Siellä tuhannet kraakut nauravat levein suin, sieltä tuhannet\nkrookkepollit vilkuttavat silmää, siellä punaiset valhaanliivat\nkiiluvat... Ullin ajamat ruskeankeltaiset taaritunkiot tuoksuvat kuin\nyrttitarha, ja matala poukaman perä on täynnä santamatojen pieniä\nkupuroita...\n\nMerenväkeä ne kaikki ovat, niissä on ikuisen aavan sielu ja henki\nja koko olento. Ja ne kaikki kutsuvat ja houkuttelevat ja kiusaavat\nvanhainkodin vanhaa merensoutajaa.\n\nOta sitten ja kärräile saarnamiehen perillisiä, taikka vetelehdi toisen\npuolikuuron, lapaantuneen äijähöppänän kanssa samassa kopperossa ja\nkarju sen korvaan ruijaa, niin että kohta kurkkusi on haljeta.\n\nEi, ei, sitä ei tahdo jaksaa!\n\nMutta toista oli Paakivuonossa!\n\nSiellä Paakivuonon pohjassa, Vuorjenjargan nuurvästä-nuskalla, Renöijan\ntakana, Loukus-Mikko ahersi parhaina päivinään kuin koko vuonon\npäämies. »Paakivuonon kuninkaaksi» häntä mainottiinkin, ja hyvin\nkannatti mainoa. Kyllä Mikko sen vielä muistaa ja todistaa:\n\n— Mie olin Paakivuonon kuningas. Mie olen ollut kova fiskari, kooova...\nkova. Kova fiskari mie olen ollut, ja paljon mie olen maailmaa\njutanut... Mutta nyt olen korphen joutunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilloin Mikko Loukunen ei kyllä asunut korvessa, kun hän möykkäsi\nPaakivuonon perässä ja merta souti. Silloin oli hänen suuruutensa aika.\nMeri aukeni vuonon suulta, ja vuonon pohjassa, hieman laidassa, oli\noma ja hyvä kömmänä, Gjesvärin vanhasta koulutuvasta, neljän tuuman\nhirsistä rakennettu nelisylinen talo. Ja akkana, trotninkina, oli\nPirjeta Juhanneksentytär, lantalainen Hammerfestistä.\n\nKalajälliä oli Mikon rannassa kuin kauppamiehellä, ranta täynnä. Mikko\nhenkasi turskaa ja saitaa ja hyyssää, jällit notkuivat ja ranta haisi\nkuin paras fiskevääri. Ja sen pitikin haista, kun kerran kaikki jällit\noli hengattu kaloja täyteen. Kahdeksantoistakin tuhatta turskaa oli\norsissa kuivamassa. Kun kalanostajan vene ajoi Paakivuonoon, niin sitä\nmukaa kuin jällit tyhjenivät, helähteli kruunuja kuninkaan kukkaroon.\n\nTalvisin taas Mikko tappoi hylkeitä kymmenittäin, ryssänhylkeitä,\nkivipirrejä ja muita.\n\nOli rannassa turvenavetta, ja siellä Pirjetalla neljä lehmää kytkyessä.\nOli toinenkin, isompi turvekömmänä, ja siellä mäkätti viisikymmentä\nlammasta, ja kolmannessa kopperossa röhki kolme isoa sikaa.\n\nMikko Loukunen ja Pirjeta Juhanneksentytär elivät ja pärjäsivät\nparemmin kuin kutkaan muut koko Paakivuonossa.\n\nMikko oli kuningas!\n\nOli siellä Paakivuonon pohjassa hyvä elää. Kun maahan pani höystöä,\nniin putaatit siinä kasusivat, ja heinää, maanruohoa se työnsi, niin\nettei paljon lehmiä seasta näkynyt. Maa oli kyllä silloin, kun Mikko\nsai sen haltuunsa, lappalaisten jäljiltä aivan sammalen vallassa, mutta\nkun Mikko haravalla karhosi sammalen pois ja pani sijaan höystöä, niin\njo lappalaisen luonto loppui.\n\nKettuja juoksenteli talvella pitkin rantoja niinkuin lammastokkia,\nkolmet neljät peräkkäin niitä mennä kepsutteli. Kun hylkeitä päkättiin,\ntunsivat ne päkinhajun, ja sitä ne laukkasivat persoilemassa. Kesällä\ntaas korkealla tunturin rinteellä pensaikossa »kukko» kuului, ja se\nlauloi, jotta »kukkuu... kukkuu!»\n\nPaakivuonon kuninkaana oli hyvä olla. Varsinkin kun oli tullut\nrähjättyä kaikki Ruijan rannat ja vuonot ja aavat. Olihan Loukus-Mikko\njo ennättänyt koluta joka kolkan kuin Vanha-Vuoti, joka oli\n\n    »Kuoleman kujatkin kulkenut,\n    ja Hiienkin vainiot vaeltanut.»\n\nOli Mikkokin muutaman kerran keikahtanut veneellään ylösalaisin ja\nollut jo niin kovassa menokeinossa, ettei ennättänyt edes Jumalaa\najatella. Suolavettä ukko vain oli vetänyt sisäänsä mahan täydeltä, ja\nsaanut kauan aikaa rehkiä meressä, ennenkuin toiset pyytömiehet olivat\ntulleet ja vetäneet hänet veneeseensä.\n\nMonta kertaa Mikko oli ajellut Norttoperällä ympäri Vanhan Pitspärkin,\nolipa jutanut öystässä Noa Semlalla ja siellä förliisannut sekä sitten\najellut samojeetarien porokyydillä Ryssänrannalle. Siellä, jossakin\nArkangelin hotellissa Mikko oli latkinut viinaa ja olutta samassa\npöydässä keisarintappajan kanssa. Oli siellä ryypätty, oli lopulta\nkovasti laulettu ja kovasti ryypätty Ryssän keisarin kraviaisia, ja\nkeisarintappaja oli hypännyt pystyyn ja karjunut:\n\n— A vot, tässä on se mies, joka on keisarin tappanut... Vatkasin\ntulipummin kärryjen ethen... a vot, piessä, kun se räjähti... lähtö\ntuli. A mie lieshun... A vot, tässä on se mies!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaakivuonossa on Mikko syntynytkin. Oli siellä jo, ainakin\nyhdeksänkymmentä vuotta takaperin, möykännyt toinen Mikko Loukunen —\nelikkä Loukus-Mikko ensimmäinen, Mikon isävaari —, joka oli lähtenyt\njutamaan Ylitorniolta Isonmettän Eeva-Liisan kanssa ja kiertänyt myös\nkaikki Ruijan rannat, rähjännyt Paakivuonossakin, vaikkei suinkaan\nniin, että häntä olisi kuninkaaksi mainottu.\n\nMutta Isonmettän Eeva-Liisaa olisi kyllä kannattanut mainoa paljonkin.\nHän kun oli Isonmettän äijän tytär, vanhan velhon, joka oli jo\nnuorena ollessaan tapellut niin kauheassa Ruotsin sodassa, että\nyhdeksäkyynäräinen tukki oli koutunut ihmisenveressä. Isonmettän äijän\nverta ei siinä kyllä ollut ollut ei tippaakaan. Hän oli jo silloin\nosannut lumota vihollisen kuulan, niin ettei se miestä edes hipaissut.\nOli äijällä sitten paljon muitakin voimallisia tietoja ja taitoja\nniinkuin väkevällä velholla pitääkin olla. Eeva-Liisa oli oppinut äijän\ntaidot, ja oli myös kova velho. Hän paranteli tauteja, seisotti veret,\npyörrytti maat, katsoi käärmeenjäljet ja monet muut pahat, ajoi pois\npainajaiset ja tiesi parankin synnyttämiset.\n\nSitten Loukus-Mikko taas tieteli ja taiteli äidin perinnöillä sekä\noppi lisää vanhoilta lapinnoidilta. Paakivuonon kuninkaan piti olla\nisäntä, ei vain Paakivuonon pahariepujen lappalaisten ylitse, mutta\nmyös ihmisen veren ylitse ja käärmeen ylitse, maanalhaisten ja\nmerenalhaisten ja meriraukkain ylitse. Jopa hänen piti kyetä vaikka\nvainajia haudoistaan nostamaan.\n\nPaljon Loukus-ukko kykenikin. Vuotava veri häntä heti totteli — tämä\nnähtiin kerran Pitspärkeillä, kun harppuneeri leikkasi käteensä pahan\naukon. Mikko puristi vain haavaa ja äyski:\n\n    »Seiso, veri, äläkä mittään jälestä tuo:\n    ei vesi, ei kylmyys, eikä sairaus.\n    Teijän pittää kuolla kaikki!»\n\nKulot ja riidet Mikko paransi, ja maan hän pyörrytti maalla painellen\nja manaten:\n\n    »Maa, sie piät ottaa\n    omasti takaisin.»\n\nJa kun käärme oli pistänyt, pakotti Mikko hänet ottamaan pistonsa\ntakaisin, lukien Herran siunauksen ja karjuen kuin entinen Isonmettän\nEeva-Liisa:\n\n    »Pistos pittää ottaa takaisin,\n    pistos pittää ottaa takaisin...»\n\nEeva-Liisa olikin kotipuolessaan nähnyt syltä pitkiä käärmeitä, ja ne\nolivat vihoissaan joskus mennä hyrränneet kuin suuret tynnyrinvanteet.\n\nTiesi Mikko, mitä olisi pitänyt tehdä merikäärmeelle, joka\nPaakivuonossa joskus ahdisteli kalamiehiä. Se oli kauhea trolli. Kun se\ntoista puolta vuonoa tuli sisälle ja lähti sitten uimaan, niin kahdesti\nse vain oikaisi itsensä, kun oli jo toisella rannalla. Ja kun se\npotkaisi pyrstöllään, niin suuri virta kävi kautta vuonon. Loukus-Mikko\nakkoineen oli vähältä ajaa siihen pahki, kun se koutui vuonolla, ja\nVanha-Loukus sai kerran soutaa sitä pakoon, niin että veren sylki.\nVähältä oli, ettei ruma trolli ukkoa tavoittanut, kun hän ei hoksannut\nsoutaa mutkitellen. Sillä merikäärmettä paetessa ei saa soutaa suoraan,\nvaan pitää yhtäpäätä heittää mutkia ja äkkivääriä. Silloin hänet saa\njätetyksi. Mutta jos hän vatkaa itsensä yli veneen, pitää iskeä hänet\nkirveellä poikki ja heti lyödä tervalauta väliin. Siitä hän menettää\nvoimansa ja kuolee. Tervalauta on niin kova välikappale, ettei käärme\nsen edessä enää saa kootuksi itseänsä.\n\nMutta kun näkee pläksprykken, toisen oikein hirveän meritrollin,\nkohottavan kaksiatoista sarviansa ylös aavasta, on itse Paakivuonon\nkuninkaankin paras soutaa kiireesti pakoon. Sen ylitse eivät ylety\nhänenkään voimansa ja taitonsa. Aivan vistottaa, kun aalloista nousee\nruma kummitus, pitkät sarvet nousevat ja vatkovat sinne ja tänne kuin\nriettaan kourat. Kaloja hän kiskoo pyydyksistä ja syö kuin huhu, ja\njos hän saa lyödyksi sarvensa yli veneen, niin aapaan vene painuu, oli\nmillainen astia tahansa.\n\nOn siellä suuressa aavassa vaikka minkänäköistä trollia ja elävää,\nhyvää ja pahaa, jumalanluomaa, niin että kristittyä oikein hirvittää,\nkun niitä pitää nähdä. Eikä niitä kaikkia kaikille ihmisille\nnäytetäkään.\n\nMutta on muuan aika, jolloin niitä kaikkia sallitaan kuolevaisenkin\nnähdä. Kuumina koiranpäivinä elokuussa kaikki hirveimmätkin meritrollit\nkoutuvat ylös samoin kuin muutkin meren hirvitykset sekä mereen\nhukkuneitten vainajain ruumiit. Silloin synkkä, pohjaton aapa ajaa ylös\nja purkaa jumalanpäivän valkeuteen kaiken kaameutensa. Ja kauhtuen sitä\nheikkoverinen ihminen katselee.\n\nMutta meriraukat koutuvat ylös, koska vain sattuu, jutavat ja\nmullistelevat paaruilla ja parkuvat kauheasti.\n\nNiitä kyllä, meriraukkoja, mereen hukkuneitten suruttomien sieluja\nja muita merenalhaisia, Mikko on monesti nähnyt sekä joutunut heidän\nkanssaan tekemisiin. Milloin merenlampaat ovat liikkuneet aavalla,\nkäyskennelleet aalloilla kuin kristikansan valkovillaiset jaarat,\nmilloin kaunis haavruuva pitkine hiuksineen on noussut paaruille\nkeikkumaan, milloin taas illanhämärissä meriraukat monin miehin ovat\nsoutaa kiskaltaneet pitkin vuonoa ja nousseet hierualle kalapuuraan\naskartelemaan.\n\nMerenalhaiset, suurien syvyyksien synkät eläjät, tahtovat nousta\npäiväisillekin puolille merenpäällistä elämää katsomaan — edes\nkatsomaan, kun se ei heille muuten ole sallittua.\n\nTulivat mereneläjät ja meriraukat usein noutamaan pois omaansa, minkä\nhe olivat kadottaneet ja menettäneet kristityn haltuun. Loukus-Mikko\nlöysi kerran Paakivuonon hierualta merestä riutuneen purjeen ja henkasi\nsen jälleihin kuivamaan. Mutta aamulla rieppasi purje irtaallaan\ntuulessa. Aina joka aamu purje roikkui ja repalehti, vaikka Mikko\njoka kerta sen kovasti sitoi seissingeillä kiinni jälleihin. Keskellä\npurjetta oli iso reikä, ja tuuli sitä kohtaa aina pahasti riepoitteli.\nKyllä vanha kalamies arvasi, että joku onneton raukka oli merenhädässä\nsiitä rimpuillut lävitse.\n\nNiinkuin olikin.\n\nNäki Loukunen muutamana iltana oudon miehen syytvästä päässä istuvan\nhieruan laidassa purjeeseen tuijottaen. Mikko arvasi heti asian ja\nsanoi miehelle:\n\n— Siekö se revit seeliä? Oota sie, kyllä mie haen sulle hyvän seelin.\n\nJa Mikko meni ja leikkasi purjeesta pienen tilkun, veisti pikku\nlautapalan veneen malliseksi, sonnusti tilkun siihen sediksi, laski\nlaivansa mereen ja sanoi miehelle:\n\n— Tuossa on sulle seeli!\n\nTuuli työnsi aluksen aavalle, ja kohta mies katosi hierualta.\n\nMeriraukka oli saanut omansa, ja purje sai olla rauhassa.\n\nNäinpä olisikin aina, kun merestä tai hierualta jotakin korjaa, mitä\ntahansa, merelle heti annettava osansa. Raakipuustakin, minkä aapa on\najanut rantaan, on hyvä vuolaista lastunen mereen. Sitten ei kukaan\ntule sitä tahtomaan pois.\n\nMeri ja mereneläjät tahtovat aina periä omansa. Mutta — kunhan sitä\nhiukkasenkin saavat, niin jo ovat tyytyväisiä kuin ainakin omansa\nsaaneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHyvin tuli Paakivuonon päämies toimeen maanalhaistenkin kanssa.\nMaanalhaisilla oli Paakivuonon perässä, Mikon asuinmailla, oikein\nkokonainen kaupunki, missä he asustelivat. Mutta kun maanpäällinen\neläjä antoi rauhan maanalaisille eläjille, hänkin puolestaan sai\nrauhan heiltä. Muisti Mikko varsinkin pyhäisinä aikoina varoittaa\nsikiöitä kovin taajomasta ja tieraamasta, etteivät häiritsisi heitä,\njotka vesissä maan alla asuvat. Muisti Mikon Pirjeta varata, etteivät\nmaanalaiset saaneet vaihtaa heidän perillisiään omiin sikiöihinsä.\n\nSillä maanalhaiset aina salaa vaanivat ja vartioitsivat kristikansan\nsikiöitä ja yrittivät niitä vaihettaa omiin vanhoihin kämäleukoihinsa,\njoita eivät enää tahtoneet elättää. Ja sellaisia rumia, kehdossa\nsoudettavia äijäkriinoja ja ryppynaamaisia ämmiä sai joskus nähdä\nsiellä ja täällä vuonoissa ja kalamiesten kylissä. Ja ne olivat ainakin\nkolmen puun ikäisiä.\n\nNäkeepä niitä vieläkin. Säterissä on pikkuruinen partainen ukko, joka\nei ymmärrä mitään, makaa vain isopäisenä ja vasemmalla kädellä syö,\nja parta kasvaa. Loukus-Mikko sen kyllä saattaisi vaihettaa takaisin,\nmutta säteriläiset eivät anna, eivät edes usko, että se on vaihetus,\nvaikka Mikko Pipelin kanssa on todistanut, että maanalaisia on. Eikä\nsiinä tarvittaisi muuta kuin panna seitsemän hopealusikkaa pöydälle\nsaman puurokupin laidalle ja mennä piilosta katsomaan. Jopa saataisiin\nnähdä, kun partaukko ympärilleen killistellen nousisi puurolle,\nihmetellen:\n\n— Olen kolmen puun ajan elänyt, enkä ole nähnyt seittemää hopialusikkaa\nyhen puurokupin laijalla.\n\nJa sitten vain pitäisi ruukaltaa äijän kimppuun ja pieksää häntä\nkatajanoksilla. Täytyisipä, täytyisipä maanalhaisten silloin kiireesti\njuosta hätään, ja tuoda vaihetettu sikiö takaisin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun kuolleet on pantu ihmisen päälle, täytyy heidät ajaa pois\ntoisilla kuolleilla, elleivät muut keinot auta.\n\nOn Mikko katsonut kahdeksakanttisesta viinaklasista ja päästänyt pojan,\njota kuolleet kiusasivat, niin että hän aina yritti mennä mereen. Mikko\nnäytti pojalle viinaklasista kuolleitten panijan ja kysyi:\n\n— Tunnekkos sie tuota ihmistä?\n\nTunsihan poika hyvinkin, koska viinaklasista killisteli hänen\nanoppimuorinsa.\n\nMerestä koutuneella ruskealla kivellä painellen Loukunen on parantanut\nakan, jonka kädet ja jalkavarret olivat täynnä vainajien puristelemia\nmustia viiden sormen jälkiä, vielä kädet väännetyt niin kamalasti\nkoukkuun, ettei eukko rukka voinut lastaan hoidella. Mutta kun Mikko\noli muutamat kerrat painellut häntä merenkivellään, jo kohta rupesivat\nkädet oikenemaan.\n\nMutta jos tällaiset välikappaleet eivät ole auttaneet, on Mikko hakenut\napua hautausmaalta, nostaen edesmenneitä kuolleita kumppaneikseen. Ja\nsilloin ovat kiusaajat menneet, niin että ovet ovat paukkuneet.\n\nPitääkin olla jo ainakin Paakivuonon mahtavin, ennenkuin uskaltaa\nlähteä manalaisten kanssa taajomaan. Loukunen meni pimeänä yönä juuri\nkovimmalla kahdentoista lyönnillä Hammerfestin hautausmaalle, pani\nsiellä vanhan haudan mullille polvilleen, kumartui kyynäspäilleen ja\nsanoi:\n\n— Nouseppas ylös! Mie tahon puhutella sinua.\n\nJa vanha vainaja nousi turpeen alta, eikä hän ollut kaunis katsoa.\nKolonnäköinen ja ruma hän oli, ja hänen puheensa oli hiljaista ja\nhämpeää niinkuin manalaisen ääntely ainakin. Hän hymisi vain ja\nliikkui niinkuin prohveetta Hesekielin vainajat lakealla kedolla\nkuivettuneitten luitten joukossa. Loukunen muisteli vainajalle asiansa\nja sitten pani hänet taas maahan sanoen kuin pappi:\n\n    »Maasta olet sinä tullut,\n    maahan pittää sinun jälleen menemän,\n    Kristus herättäköön sinut\n    viimeisenä päivänä!»\n\nKuollut katosi jälleen, vaipui pimeään maahan, ja maa oli niinkuin maa\non.\n\nMutta kristittynä kuollutta ei saa Mikko, eikä kukaan muukaan\nnostetuksi. Hän ei levostaan liiku. Vain suruttomina kuolleet ja\nkirotut liikkuvat. He ovat semmoisia lepomattomia sieluja, joilla ei\ntahdo olla missään rauhaa. He jutavat taivaan ja maan välissä, taivaan\npilvissä ympäri maailmaa, ja haudoistaan saa heidät manatuksi ylös.\nMutta miestä siinä tarvitaan, kun heitä herätetään, ja katsoa saa,\nkuinka siinä käy, sekä vastata pitää, vaikka asiana olisikin vain\nakkasen hampaan lumoaminen.\n\nAkkasen takia Mikkokin kähmi muutamana mustana yönä kalmismaahan, ja\nlappalainen oli kumppanina. Mutta kun Loukus-ukko paneutui haudalle\nrähmälleen ja rupesi kutsumaan kuollutta, ja hautamullat alkoivat\nhumahdellen liikehtiä, lappalainen kauhuissaan laukkasi pakoon. Mikko\nkumminkin nosti vainajan ylös, ja se oli aivan outo, vaimoinen henki.\nJa hän nahisi:\n\n— Mitä varten sie olet minut ylös vaivannut?\n\nLoukunen ei pelästynyt, sanoi vain:\n\n— Mulla on hätä... mie tarvitten apua. Akkanen syöpi kaikki kalat ja\npyytöneuvot... Kalan pari kyllä saa ottaa, muttei enempää, eikä saa\nrepiä pyytöjä.\n\nJa haudastaan manattu vanha akkainen vainaja lumosi akkasen hampaan,\nniin ettei se koskenut Mikon pyydyksiin. Loukunen sai kaloja kuin\npolvari, mutta lappalaisen liinoja akkanen sitä enemmän repi ja raateli.\n\nAkkanen onkin kamala aapojen hirvitys, suuri rumilas, joka saattaa\nhotaista kerralla, vaikka koko liinan kaloineen kaikkineen.\nPitspärkeillä Loukunen kerran sai akkasen, jonka maakassa oli\nkaksikymmentä turskaa liinoineen. Liinoista tunnettiin, että akkanen\noli ne hotaissut Ruijan rannoilta. Mutta niin vereksiä ja kröystejä\nturskat olivat, että koko venekunta sai niistä hyvät, oikein\nkotoisenmakuiset keitot.\n\nNäin eli ja hallitsi Paakivuonon kuningas, Loukus-Mikko.\n\nJa näitä vielä muistelee Ingöijan vanhainkodin hoidokki,\nyhdeksänkymmentä täyttänyt Loukus-Mikko, muistelee kaipaillen vanhoja,\nsuuria päiviä, jotka ovat olleet ja menneet.\n\nOnnettomuudet tulivat, huonot ajat ja petolliset kumppanit, ja Mikko\nsortui. Pirjeta Juhanneksentytär kuoli, lapset hajaantuivat maailmalle,\nlehmät ja lampaat hävisivät, eivätkä enää tuhannet turskat henganneet\nkalarannalla. Näin lopuksi Loukus-Mikko riutui vanhainkotiin Ingöijan\nkontoiselle saarelle.\n\nJa siellä vanha Mikko ikävissään odottelee pitkien päivien päättymistä.\n\n— Voi, voi, täällä on ikävä olla, Mikko valittelee vieraalle. — Voi,\nvoi, kunka mie olen korphen joutunut... niinkun Kenoveeva, joka viethin\nkorphen ja meinathin tappaa. Eikä se ole satu, se on tosi muistelus...\nNiin miekin olen tänne korphen joutunut. Tämä on huono saari, ei\nkestä täällä vanhat rinnat. Paljon parempi on Pitspärkkikin. Siellä\non lintua, joukhaista ja auttia ja riekkoa ja tiaista ja monenlaista\nlintua. Mutta täällä on vain vareksia ja harakoita ja moosia. Tämän on\nJumala viimeksi vatkannut käestään, kun on maailman luonut.\n\nMuistaa vanha vaeltaja suomalaisen sukuperänsä ja vaitelee:\n\n— Voi, kun mie pääsisin Suomhen, niin kyllä siellä olis hauska.\nSiellä on paljo saarnamiehiä ja kristillisyyven hajua ja eläviä\nkristityitä ja rakhaat provasti Lars Leevi Lestaatiuksen postillat,\njoita se piti kirkossa... Ei siellä ruijaa veisata. Siellä mie oppisin\nsuomenvirret... Mutta ei sinne enää jaksa. Eikä ole rinnat enää\nlaulaa...\n\nSaarnaa vanha Mikko vanhoja muisteluksia tunnin, saarnaa toisen ja aina\nvähän päästä kehoittaa:\n\n— Nyt sie piät, äijä rukka, panna kirjasti kiinni ja vettää risti\npäälle, olet jo nokko saanut... On paljo parempi, että otamma Pipelin.\nSiellä on viis Mooseksen kirjaa. Kun met ne kattomma, niin saat sie,\näijä rukka, kirjoittaa...\n\nMutta Isonmettän äijä on vielä muistelematta, ja hänestä pitää vielä\nhetkinen saarnata, sekä sitten taas Isonmettän Eeva-Liisasta, vanhasta\näitimuorista. Mutta sen päälle jo kumminkin täytyy sanoa:\n\n— Pane nyt Jumalan rauhaan se kirja, olet jo pitkän juotilon\nkirjoittanut... Vai taijat sie meinata vielä huomenna kiusata. Otamma\nsilloin Pipelin ja revimmä sitä, kunka Salamooni opetti poikaansa. Kun\nmet sen kattomma, niin saat sie, äijä rukka, kirjoittaa...\n\nEihän toki sentään vieläkään panna kirjoja kiinni, eikä ruveta\nPipelista repimään, kuinka Salamooni poikaansa opetti. Ruvetaan vain\nmuistelemaan, kuinka Isonmettän Eeva-Liisa opetti poikaansa. Ja silloin\nnousevat esiin parat ja painajaiset, maahiaiset ja käärmeet sekä muut\nriettaat. Ja siinä on taas nokko äijä rukalle kirjoittamista.\n\nOn siinä äijä rukat, kaksi vanhaa köyryä, kirjatöissä Jäämeren\nkontoisella saarella, koska Norttoperä heittelee lumia, ja mettumaari\non oven takana. Huutavat, körrit, vielä niin, että kohta hieruakin saa\nkuulla, kuinka Isonmettän Eeva-Liisa opetti poikaansa.\n\nJa paksu Paakivuonon kuningas, vanha merentursas, pomistaa kuin\nvuorenonkalosta:\n\n— Jos sie vain pränthin panet nämä kaikki, niin kyllä saavat kuulla. Se\non hirveä kirja, jonka sie kirjoitat. Sati sie vain kaikki muistelet,\nniinkun mie olen saarnannut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin vanhan Loukusen kanssa joka päivä haastellaan, milloin suurista\nPitspärkeistä taikka suurista merenkummista, milloin ihanasta\nPaakivuonosta, ja sitten taas ikävästä Ingöijasta. Ja kaikki ovat tosia\nja totisia asioita. Sen Mikko vielä viimeisen saarnansa päätteeksi\nvakuuttaa:\n\n— Mie vannon elävän Jumalan kautta, että kaikki on totta, mitä mie,\nMikko Loukunen, olen tässä muistellut omantuntoni jälkhin!\n\nJa vielä viimeisen kerran saa kirjoitusmies kuulla vanhan Loukusen\nhyvät neuvot:\n\n— Ja pane, pane nyt, äijä rukka, kirjasti kiinni ja laukhun ja paina\nsinetillä päälle... äläkä aukaise ennenkun Vesisaaressa. Siellä on\noikiat ihmiset, elävät kristityt ihmiset. Ei kannata Moseijassa\naukaista... Ihmisiä siellä kyllä on, mutta ei ne tiijä mithän,\nmaanalhaiset. Läheppä Väställe, läheppä Öysthän: kaikki on samanlaisia\npöllöjä... niinkuin jaarat ja maanalhaiset. Eivät ne usko eikä ymmärrä\nmithän, vaikka mie kunka olen heille saarnannut.\n\n— Ja nyt mie en saa enää koskaan kuulla suomensanaa, puhelee Mikko\nlähtiessään taas vanhainkotiin. Voi, voi, kun ihmisen pittää ellää niin\nkauan, että joutuu käenkattojaksi...\n\nVesissä silmin lähtee Loukus-Mikko hiljalleen köpöttelemään Ingan\nrantatietä.\n\nVanha Paakivuonon kuningas vaeltaa raskasta polkua. Suuri aapa, aina\nNorttoperiltä puhuva, lyö väkeviä paaruja rantaan, ja hierua tuoksuu\nkuin Herran yrttitarha...\n\nMutta ei jaksa vanha merensoutaja enää aavalle.\n\n\n\n\nMOSEIJA\n\n\nEtelässä alastomat tunturikumurat, pohjoisessa vielä suuremmat kumurat,\nvälissä matala kapea maankannas, kahden puolen läikkyvät merenpoukamat\nja valkoiset laakeat hieruat, syrjäkappaleina röykättyjä rantapahtoja,\nmaannuskia ja merennuskia...\n\nTämä on Moseijan, Moosiensaaren, kirkonkylän komea asentopaikka.\n\nSiinä on pappila parasta ja kirkko komeinta, vielä koulu ja internaatti\nynnä kauppamies ja hänen möljänsä.\n\nSitten kaiken pohjana ja taustana merensoutajien pieniä taloja kohta\nparitkymmenet pitkin rantamutkia Öystävaagilla ja Västävaagilla\nynnä kalajällejä pitkät rivit. Ja vielä niinkuin ainakin hyvässä\nfiskeväärissä on veneitä pitkin rantaa, kolmiruumaisia ja mutureita,\nveneromiskoitakin ja veneenpuoliskoita sekä öystävaagin takarannalla,\n»Sköittien Vanhainkodissa», muutamia ikäloppuja sköittäriepuja hieruan\nlaidassa lahoamassa.\n\nSopii siinä elellä, kun on tunturit edessä ja takana sekä meri\nvasemmalla ja oikealla, ja meren takana siniset kaukatunturit. Suuren\nmaailman laivat jutavat ohitse tullen ja mennen, ajavat ylpeästi ja\nulvovat, musta sauhu vain pitkänä pyrstönä juovattelee perässä pitkin\nväylää.\n\nNouset tuntureihin, katsot sinne, katsot tänne: pohjoisessa on rannaton\naapa, etelässä jylhän mantereen siniset tunturit, idässä on Makreijan\nröykkiöinen ranta, lännessä Jälmesöijan korkeat kalliopahdat.\n\nMeri vain välkkyy välillä, ympäri Moosiensaaren.\n\nOlisi siinä olosijaa isoisemmillekin, mitäpä kuin köyhille Ruijanmeren\nporkkailijoille. Vaikka Moosiensaari on vain pieni pahtasaari, on\nsiinä kaikkia, mitä aapojenpoika tarvitsee: merta ja tunturia, meressä\nkaloja, tuntureissa turvejänkiä sekä tunturien tyvillä sopivia\nkenttiä ja kallionkoloja pienille ihmisenpesille ynnä keiturien\nturvekömmänöille.\n\nOli sijaa ennenkin, jolloin sitä tarvittiin enemmän.\n\nSillä pieni Moseija, Ruijanmeren tytär, eli aikoinaan suuria päiviä,\nsamoin kuin toinen tytär, Inga, koska hänellä oli nuoruutensa suuri\naika.\n\nJo 1500-luvulla Moseija oli Ingan pienenä syrjäisenä kappelina.\nMutta kun Inga vanheni ja vaipui, sekä Moseija kasvoi ja voimistui,\nsiirrettiin 1700-luvulla Ingan komea, paljon mainottu temppeli\napostoleineen ja pyhineen Moseijan tunturienkaulalle. Siitä tuli iso\nemäkirkko, ja Inga jäi vain pieneksi tyttäreksi.\n\nSiihen aikaan olivat Moseijan eläväiset päivät.\n\nMeri siimasi kalaa, lotaa, turskaa, saitaa ja hyyssää, niin että vuonot\nkiehuivat, ja maa siunasi ihmisensukua, ja siunasi sitä merikin.\nMantereen tuntureista tuli kansaa, ja nuurfaaroja tulla viiletti\nperäperää pitkänä juontona, ylpeä viikinkipurje pullollaan. Maanköyry\ntunturiköyryjen välissä oli kohta siunattu pikku taloilla, tupatönöillä\nja turvekömmänöillä. Niitä oli kohta koko kannas täynnä.\n\nMeri kuohui kaloja, maa kalan pyytäjiä.\n\nTurskat ajelivat lotaa, tulivat ja menivät joka kevät. Etelästä,\nlännestä, suurelta mereltä ne tulivat, niin että kaikki vuonot\nkohisivat, ja itää kohden ne mennä hoselsivat. Nuurfaarat ajelivat\nturskaa, ja niin he myös tulivat ja menivät, tulivat etelästä ja\npalasivat etelään.\n\nMutta toiset kalanpyytäjät, Moseijan asuvaiset, lappalaiset,\nnorjalaiset, kveenit ja muut pysyivät heidän majoissaan, soutivat\nkontoista Ruijanmerta kesät talvet, saivat ja söivät kalaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäihin aikoihin asusteli Ruijan kalarannoilla etelästä kotimailtaan,\nTanskasta — Norja oli ennen Tanskan yhteydessä — karkoitettuja\nrikoksellisia pahantekijöitä taikka muuten vainottuja henkilöitä,\nnaisiakin sekä oppineita miehiä. Rikkomuksensa sovitukseksi he saivat\nkytröttää täällä kolkkojen tunturien koloissa, alastomilla rannoilla\nja nälissään pyytää kalaa kuin moosat — elleivät muuhun kyenneet.\nTällaisia kotirannoiltaan pois ajettuja ihmisparkoja oli pitkin Ruijan\nrantoja Vuoreijaa ja Vesisaarta myöten. Näitä oli paljon muisteltu\nFruholman mustapukuinen rouva, ja näitä myös Moseijan Rosenkrantz.\n\nRosenkrantz oli oikein Tanskan aatelismiehiä. Mutta armoton meri ei\naatelia ymmärtänyt, eivätkä jylhät tunturit tietäneet siitä mitään.\nNe tottelivat, jos tottelivat, vain miestä eivätkä nimeä. Aatelismies\nsai soutaa merta niinkuin muutkin Moosiensaaren miehet ja moosat, ja\npyhisin hän lukkarina huuteli kirkossa. Rosenkrantzin emäntä taas\nansioikseen juurmuurina auttoi merensoutajien parkuvia sikiöitä tälle\nilmalle.\n\nAnkara aapamaailma taamoi puumaailmasta tulleen aatelismiehen ja opetti\nhänet Ruijanrannan kovaan elämään.\n\nMutta Öystävaagin rannalla, tunturin juurella, asui rikas kauppamies\nBuck kalajälleineen ja laitureineen. Hän oli koko Moseijan mahtavin,\nsaarikuningas, joka suuren meren kanssa elätti ja ylläpiti saaren\nkalakansan. Hän soudatti merta, osti kalaa pyytömiehiltä, fläkkäsi\nja pärräsi, kuivasi ja korjasi, ja sitten kokonaisin laivoin lähetti\nkalapärrää maailman markkinoille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäinä suurina päivinä tapahtui Moseijalle sellainen maailmankunnia,\nettä sitä vieläkin mainotaan. Oikein oikea kuninkaanpoika, Ranskan\nprinssi, Ludvig Filip, tulla rujasi 1795 matkatoverinsa, kreivi\nMontjoyen, kanssa Nordkapilta ja viipyi joitakin päiviä kauppias Buckin\nluona. Isot maailman matkamiehet kyllä kulkivat vain saksalaisina\nherroina, Müllerinä ja Frobergina, naurattelivat kauppamiehen sieviä\ntyttäriä, ja Rosenkrantz, lukkari, aatelismies, käytti veneellään heitä\nGjesvärin parhaissa tyttärissä.\n\nVasta jälkeenpäin, kun iloiset »Tyskän herrat» olivat olleet ja\nmenneet, saatiin kuulla, mitä suuruuksia he olivat. Tuli Ranskasta\nkomea, mustasta marmorista veistetty Ludvig Filipin rintakuva Buckille\nmuistoksi hyvästä huolenpidosta. Mutta Buck oli jo kuollut, ja kuva\njoutui Havöysundiin, jossa sen vieläkin sanotaan olevan kauppias\nRaschilla.\n\nJa tämä löi Moseijan aivan suurella ilolla ja hämmästyksellä. Jopahan,\nettä oikea elävä kuninkaanpoika tulee kaukaa etelästä ja astelee\nmaatjalassa heidän köyhää ja karua kamaraansa, alastonta maanköyryä,\njossa ei kasva kuin pahaista pajupensasta... Suuri kuninkaanpoika tulee\nja asuu heidän kauppatalossaan ja sitten vielä lähettää hyvät terveiset\nsekä komeat marmoripatsaat. Eiväthän tänne kauheille rannoille matkusta\npienemmätkään miehet... ja mitäpä he tänne. Rosvot ja ilkimyksetkin\npitää tuoda tänne oikein väkipakolla.\n\nJopahan, kun itse kuninkaanpoika tulee ja aivan omasta tahdostaan.\n\nTätä ei Moseijan merensoutaja tahtonut käsittää.\n\nNäinpä sitten jälleen 1799 koko Moosiensaari kohahti, jotta jo taas\nkuninkaanpojat ovat kulkemassa.\n\nKaksi Kapan kävijää näet nousi kauppamiehen möljään Öystävaagin\nrannalle.\n\nKauppamies laukkasi ja kiskaisi lipun tankoon, laukkasi taas ja ampua\npomahdutti vanhalla laivakanuunalla kolme kovaa kutia. Vanhat vakavat\ntunturitkin innostuivat, niin että jymähtelivät vuoron perään sekä\netelästä että pohjoisesta, ettei tahtonut loppua tulla. Pitkin aapaa\najeli jylinä Gjesväriin, Havöijaan ja Jälmesöijaan asti kuuluttaen:\n\n— Moseijaan on taas tullut kuninkaanpoika!\n\nMatkamiehiä Moseijalla syötettiin ja juotettiin, käytettiin kylässä ja\nkirkossa, niinkuin ainakin suuria kuninkaanpoikia. He kyllä sanoivat\nolevansa vain italialainen reisantti Acerbi sekä ruotsalainen sotaherra\nSkjöldebrandt. Kapalla he vain olivat käyneet ja ilman aikojaan\nhuvikseen täällä matkustelivat...\n\nMutta mitäpä heidän sanomisistaan. Kuninkaanpoikia he Moseijalle\nolivat. Kuninkaanpojille, eikä keillekään maankiertäjille, liput\nlakkasivat, kanuunat paukkuivat ja tunturit jymähtelivät.\n\nKuninkaanpojat olivat toistamiseen käyneet Moseijalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä oli pienen Moseijan suurta aikaa. Ingalta tuotu temppeli loisti\nkomeana Öystävaagin pohjukassa, tunturin tyvillä. Kirkon tyvillä oli\nhautausmaa sekä hautausmaan vieressä pappila.\n\nSama pieni pappila on vieläkin pystyssä, ei enää vanhan virkansa\ntoimissa, vain pikkuisena pihapirttinä kauppias Ingebrigtsenin\nkartanolla. Se on matala haalistunut rakennusriepu, johon sopii\nainoastaan kolme hyvin vaatimatonta huonetta, pieniä, mataloita pesiä\nkaikki ja ikkunat pikkuruiset.\n\nMutta siinä vain merensoutajien sielunkaitsija sai aikoinaan kytrötellä\nja saarnaa miettiessään taikka pitkää ikävää kuluttaessaan mittailla\nlattiaa...\n\nPian oli pieni permanto kyllä askeloitu puoleen ja toiseen, mutta\nsittenkin taisi siinä olla mittaamista koko elämän pitkiksi päiviksi.\n\nTaikka istuskeli kaukarannan yksinäinen pappi ikävissään ikkunan\nääressä. Toinen ikkuna kyllä näytti vain tumman lohduttoman tunturin,\ntoinen taas merenpoukaman, jonka takaa viittoivat sinitunturit. Ja\nsinitunturien takaa siinteli suuri ja avara maailma. Tämä vain ikävää\nlisäsi.\n\nEi pienistä neliruutuisista ikkunoista suuri kesäpäiväkään oikein\npäässyt pappia ilahduttamaan. Talven synkkänä kaamosaikana niistä\ntuijotti yhtämittainen pohjaton yö, ja taas toisin vuoroin kuvehtivat\nkaameat taivaanvalkeat. Outo valo välkehti ikkunoissa ja häilähteli\npapin pöydällä, öiset haamut ja kummitukset hiipivät huoneeseen taajoen\nja hypellen ympäri seiniä, niin että yksinäistä eläjää oikein hirvitti.\n\nMonesti kaikui tunturista outo jyminä ja villi ulvonta, ja mereltä\nkuului meriraukkojen peloittava rääkyminen. Silloin oli suuri myrsky\ntulossa, oli tulossa myös miesten meno sekä naisten ja lasten itku ja\nparku...\n\nTämän kaiken kaukasaaren pienen pappilan haltija lienee saanut kokea\nmonta kertaa.\n\nVanha, hyljätty pappila, joka haalistuneena sumein silmin katselee\nnykymaailmaa muistellen muinaisista päivistä, on muutenkin mainottava\npaikka. Siinä syntyi 1802 Magnus Landstad, pappi, Norjan kuulu\nvirsiseppä ja virsikirjan tekijä, sekä kansanlaulujen suuri keräilijä,\ntutkija ja julkaisija.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLoppuivat sitten Moseijankin suuret päivät, eikä pieni saari enää ollut\nkelvollinen komean Herran temppelin asuinsijaksi. Niinpä se vietiin\n1830-luvulla vuonon taakse, Havöysundiin.\n\nMutta ei liene Havöijakaan, joka oli Moseijaakin pienempi kalliosaari,\nollut sovelias kaukaisen Jäämeren temppelin kotipaikaksi, koska jo\nmuutaman vuosikymmenen kuluttua kaunis pyhäkkö apostoleineen kaikkineen\nsai taas lähteä vaeltamaan. Sen täytyi jälleen ajella takaisin\nhylätylle, ylenkatsotulle Moseijalle.\n\nSiellä se, vanha saarien vaeltaja ihanine pyhimyksineen keskellä\nmaankannasta alastomalla kentällä komeana, valkoisena kumottaa.\nJa takana ovat autiot suuret tunturit, ympärillä autio hiljainen\nkuolleitten kenttä, vähän tuonnempana tunturin alla, toinen kuolleitten\nkenttä, jossa edesmennyt Moseija lepää.\n\nJa sitten kaiken ympärillä hiljainen Moseija odottamassa omaa\nvuoroansa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta jo taaskin on liikkeellä pahoja puheita, ettei kovia kokenut\nHerran temppeli vieläkään saisi vanhuutensa päiviä viettää rauhassa. Se\nolisi raahattava taas takaisin Havöysundiin...\n\nTämä, Havöysund, on suuren maailmanväylän vierille jouduttuaan niin\nylpistynyt ja tullut väkeväksi, että hänen kohta pitäisi päästä vanhan,\nkauniin kirkon perilliseksi.\n\nVanhalla Moseijalla ei ole suuria sanomisia. Hän on vain pieni, köyhä\nkalliosaari. Hän on köyhtynyt ja vaipunut sitä mukaa kuin suuri aapa,\nkoko Norttoperän emo ja elättäjä, on ehtynyt ja käynyt kitsaaksi.\nKalajällit kojottavat tyhjinä, korkeat ranta-aitat kopisevat autioina,\nvanhat moottorisköität maata retkottavat loppuaan odotellen Öystävaagin\ntakarannalla, sköittäin »Vanhainkodissa». Nilsan Jussan, torniolaisen\njälkimiehen, pieni sköittäriepu lojuu palasina kotirannassa\nVästavaagilla. Myrsky paiskasi sen hierualle murskaksi, ja ikäloppu\nNils-Petterin perillinen sai taas ruveta soutamaan raskasta venettä,\nminkä vielä jaksoi.\n\nSoutaa toki sentään Moseija merta, minkä soutaa, ja saa kalaa, minkä\nsaa, niin että henkiparka pysyy. Nilsan Jussa-rievulla on joskus\naikoja, ettei saa pariin viikkoon maistaa tuoretta merellistä. Usein\nkäy, kun Jussa kiskoo merta monet, monet tunnit ja kokee liinojaan,\nettä niistä irvistelee vain pari kolme runnukkaa.\n\nHuonon merensoutunsa välissä Moseija käy tunturissa turvetta\nleikkaamassa. Siellä korkeilla, leveillä hartioilla on suuri, vetinen\njänkä, josta lähtee lämmitysainetta koko saarelle. Kymmenin miehin ja\nnaisin siellä aherretaan, rähjätään rapaisessa kuopassa ja lapioidaan\nturvepaakkuja rannalle pitkiin riveihin. Harmaa, suuri tunturi on\najanut pikku tonttunsa ankaraan työhön. Mustia turvekasoja on pitkin\nrinnettä, ja sininen savu kiirii sieltä ja täältä.\n\nSinne korkealle Nilsan Jussakin aina päiväksi kiikertää, vääntää jänkää\nkuivamaan ja sitten ehtoolla turvesäkki selässä tulla käpsehtii alas\nmuorin luo. Ja iltatöikseen Jussan täytyy lypsää keiturit, kun vanha\nmuori huppana ei siihen enää kykene.\n\nHiljaista ja yksinäistä on pienen Moseijan elämä. Käydään aavalla,\nkäydään tunturissa ja taas toisin vuoroin tallustellaan kauppamieheen\nostamaan syötävää — velaksi. Taavetti Henrikki Olssen Komulainen,\nIisalmen synty, savonkieltä »viännättävä» köyhä miesriepu, saapuu\nsoutaen kaukaa mantereen Ryggefjordista, saa keinotelluksi\njauhopussuisen veneeseensä ja taas lähtee kiskomaan takaisin.\nVaaterievut vain tuulessa rieppaisevat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTyynenä kesäisenä iltana on Moseijalla toisinaan varsin ihanaa.\nPunertaa lännen taivas, punertaa rannan valkoinen santa, väylällä\njutavan laivan musta savukin hohtaa punaisena, ja vanha valkoinen\ntemppeli kaikkein kauneimmin punoittaa.\n\nKylän ihmiset käyskentelevät hierualla mennen ja tullen — Öystävaagin\ntakarannan taloihin ollaan menossa taikka sieltä palataan. Ullivesi\non paennut pois ja heittänyt lakean rannan mieluiseksi merensoutajain\nkäymätieksi sekä erinomaiseksi piirustus- ja kirjoitustauluksi kylän\nlapsille.\n\nOn rippikouluviikko, ja kirkossa pidetään iltahartaus. Kokoontuu sinne\npaitsi rippikoulupoikia ja -tyttöjä, aikuisiakin ihmisiä. Könöttää\nsiellä valkopäinen Nilsan Jussa, torniolaisen poika, istuu Rovasen\nUula, rovaniemeläisen jälkeläinen, on Jyykeänvuonolta tullut Hansenin\nJohanna, taikojen taitaja, kyköttää vanha, pikkuinen ja valkoinen Uline\nKristiansen, Rosenkrantzin jälkisynty; istuu lukkari kirkonperällä ja\nistua kyköttää vanha suntio ovipuolen penkinpäässä, ollen aina valmiina\nsulkemaan ja avaamaan kirkonoven sen mukaan kuin hartaushetki vaatii\naivan äänetöntä hiljaisuutta.\n\n    »Jos minä ottaisin aamuruskon siivet\n    ja asuisin meren ääressä,\n    niin sinun kätes sielläkin minua johdattaisi,\n    ja oikea kätes pitäis minua.»\n\nNäin kajahtaa korkealta saarnastuolista. Nuori, kalpea sielunpaimen\nsieltä vakaisesti puhelee pienelle laumalleen, ja pyhä, valkoinen\nröyhelökaulus värähtelee hänen kaulassaan. Hän, merenäärillä asuja,\nhuutavanääni äärimmäisten aavansoutajain joukossa, on täällä kyllä\noppinut tuntemaan lausumainsa sanain suuren sisällön. Täälläkin,\nkaikkein kaukaisimmilla ja kolkoimmilla rannoilla, joilla näyttää\nvain kaamea kuolema majailevan, asuu ja liikkuu itse elämän Herra,\ntäältäkin Hän käsittää ihmisen, ja täälläkin Hän johdattelee köyhää\nraatajariepua — ja häntäkin, nuorta kalpeaa sananjulistajaa. Hän tahtoo\nolla täälläkin, meren kaukaisilla äärillä, meidän seurassamme...\n\nPyhään Herran temppeliin on valahtanut ihana punerrus — seinille,\npenkkien kirjalautoihin, sanankuulijain päähän ja hartioille.\nVanhat, valkoiset apostolitkin ja pyhimykset kirkon alttarikaapissa\nhehkuvat ja elävät sekä hartain mielin kuuntelevat nuorta, vakaista\nsananjulistajaa...\n\nTämä on iltaruskon punerrusta — joka käy aina yötä ennustaen.\n\nMutta kesäisellä Norttoperällä, jossa yötä ei ole, saattaa iltarusko\nsamalla olla aamuruskoakin, joka saarnaa kansalle uuden päivän nousua.\n\n\n\n\nTUNES\n\n\nKaukana Nordkapin tuolla puolen, maailman takarannalla, äärimmäisen\nniemen nenässä on pieni merenpoukama, poukaman pohjassa on pieni\nruohokenttä ja kentällä pieni kalastajakylä. Jylhät tunturit kohoavat\nkylän takana, terävät rikki raastetut vuorenkeilat seisovat sen\nsivuilla, mutta edessä aukeaa rannaton aapa, joka häipyy pohjoisiin\nkontoihin.\n\nSe on Tunes, maailmanrannan kaikkein pohjoisin kylä.\n\nSe on vain pikkuinen yksinäinen kylä, muutamien harmaiden tupakömmänäin\nseurakunta. Siinä meri alla, tunturit päällä, välillä valkoinen hierua\nja ruohoinen ranta. Sitten jokunen kala-aitta, muutamainen kalajälli\nsekä vielä laivalaituri.\n\nNiinkuin ainakin hyvässä kalamiesten kylässä.\n\nMutta — kylä näyttää nukkuvan. Taikka on koko fiskevääri lähtenyt merta\nsoutamaan.\n\nSillä ei ainoatakaan ihmistä näy liikkuvan kentällä, eivät keituritkaan\nkiipeile kallioilla, eikä kohoa haiku pikku mökkien mustista\nsavutorvista.\n\nKoko kylä huokuu kovin edesmenneeltä. Kajan vanhat portaat valittavat\njoka askeleella, lahonneet lattiapalkit parahtelevat, ja palkkien\nmonista rei'istâ irvistelee katoovaisuus. Tuossa pieni kraampuura —\nei siinä tehdä kauppoja, tuossa pikkuruinen pajaröttelö — ei sieltä\nkuulu tulentohinaa eikä iloista vasarankalketta; tuossa soutupuodit,\nranta-aitat, vanha valkama — ei venettä valkamassa, eikä vähäisintäkään\nliikettä aittojen ja soutupuotien vaiheilla.\n\nEivät edes lapset taajo valkoisella hierualla.\n\nKylän mökit, ihmistenpesät, nyköttävät aivan alakuloisina, toinen\nsiellä, toinen täällä, ja pikku ikkunain katse on surullisen tumma ja\neloton. Keiturien turvekömmänäin ovet ammottavat mustina, ja kalajällit\nrannassa kummittelevat tyhjin vartain alastomina luurankoina.\n\nKentän pienet palkaat ovat etsineet unohdusta nurmen alta. Koukerrellen\nja ruohikkoon piiloutuen hiipii arka polku kaltiolle, jonka pieni,\nkirkas silmä koettaa sammalien seasta tirkistellä jumalanpäivää.\n\nKentän ruohot ja kukkaset, putket, tervakukat, leiniköt nousevat vain\nomiksi iloikseen. Kulleron kultapollut keikkuvat nurmikolla kuin\nsatujen salaiset aarteet, mutta ei niiden kultaa muut kuin tunturien\ntontut käy ihailemassa. Muutamat moosat vain ylimielisinä istua\nkönöttävät kömmänäin katolla taikka lentää laukovat tunturiin. Mutta\nkalanpyytöön ne eivät viitsi lähteä. Mitäpä he yksinään, kun ei näy\nmuitakaan merensoutajia, vanhoja pyytökumppaneita.\n\nJa tunturit seisovat taampana, totisina ja kummissaan katsellen\nnukkuvaa kylää.\n\nAapa vain ajelee loppumattomia jonkiaan valkoiselle santarannalle.\n\nMutta kristityn ihmisen tuoretta jälkeä ei kylärannalla näy. Siinä\nnäkyy vain vereksiä meren ja meriraukkojen merkkejä ja liikuntoja.\n\nTuohon ruohikon laitaan, uliin ylimmille käyntisijoille, santarannan\nreunaan, merelliset ovat luoneet valtakuntansa rajapiirin. Ruskeaa\ntaaria on siihen levitetty pitkä rivi, ja sen alapuolella, pitkin\nhieruaa, omalla alusmaallaan on merenväki alituisesti taajonut.\nSiihen on rakennettu taaritarhoja, kasattu ruokoryhmiä, ja hieruaan\najetut uurteet, piirit ja pienet palkaat kertovat merenväen elämästä.\nTuohon on kerätty kasa kaikenlaisia kraakkuja, tuossa on tierattu\nkrookkepollien kanssa, tuohon on vatkattu kraakkujen joukkoon punainen\nvalhaanliiva ja sininen vesipussi.\n\nMerelliset ovat saaneet hiljaisella rannalla taajoa kenenkään\nhäiritsemättä.\n\nToisin vuoroin taas äkäinen Norttoperän valtias ajaa vaahtoharjaisilla\nratsuillaan rantaan karjuen, niin että luulisi kuolleittenkin\nkammahtavan. Toisinaan ilkeä öystä laukottaa yli tunturien ulvoen joka\nrotkossa ja kallionkolossa, ja väliin ankara Västänen pauhaa ja raivoaa\nrantapahtojen tyvillä. Jylhät kalliot vain vapisevat ja kumahtelevat.\n\nMutta kylä nukkuu vain, lienee nukkunut jo kauan — tiedä, vaikka\nnukkuisi satujen satavuotista unta. Pimeän Norttoperän armottomat\nhaltiat ja kummituiset lienevät loihtineet koko kylän loppumattomaan\nlouheen. Taikka ovat he noituneet kylänväen levottomiksi moosiksi,\njotka tuolla korkean rantapahdan takana kirkuen ja toraillen häiläävät\npesäkallionsa ääressä.\n\nTarvitsiko järjellisen ihmisen tulla tänne äärimmäiselle\nmaailmanlaidalle kummittelemaan? Ja vielä tunturien yöpuolelle, mistä\nsuora aapa aukenee ja ulottuu aina maan- ja merennavoille... Tämä\ntakalaidan poukamakin lienee jo pykälletty Norttoperän Isännän suureen\nvaltapiiriin.\n\nVai olisivatko ankarat haltiat olleet niin sääliväisen armollisia, että\nolisivat tahtoneet päästää ihmisparan ahertamasta näillä armottomilla\nrannoilla, ja sen tähden ohjanneet aapaa soutavan kalakansan outojen\nmyrskyjen lennättämänä Ytteröijalle? Sinne kaukaiselle tarujensaarelle,\njossa merensoutajan on hyvä elellä. Siellä kun saa kalaa yltäkyllin,\neivät myrskyt riepoittele, eivätkä akkaset revi Einoja. Ihana haavruuva\nvain iltakaudet laulelee paaruilla.\n\nMutta sieltä ei kristittyä juuri takaisin lasketa.\n\nSinnekö Tunesin soutukansa he joutunut?\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi Tunes toki aina ole näin alamielisenä asunut, eikä ollut tällainen\näänetön, autio, tunturien ja haltiain haltuun heitetty kristittyjen\nasuinsija.\n\nTunes on aikoinaan, niinkuin monet muutkin Ruijan kalastajakylät,\nelänyt suuria ja väkeviä päiviä. Vaikkahan onkin joutunut kaikkein\nkaukaisimmalle rannalle, on kylä soutanut aapaa sadoin miehin,\nkolmiruumaiset, otringit ja hämpöörit ovat ajelleet kaikkein\npohjoisimpia paaruja ja tuhantisin turskalastein ylpeästi keikkuen\nlaskettaneet kylän valkorantaiseen valkamaan.\n\nOn kalarannassa ollut täysi elämä. Kalankorjaajat ovat joukoittain\nahertaneet kajalla, nostopyörät ovat kitisseet, jällit ovat täyttyneet\nkalapärristä, ja ranta-aittoihin on ahdettu kalaa kattoja myöten.\nMerensoutajaa on liikkunut rannassa ja kyläkentällä, ja joka talo ja\nmökki, soutupuoti ja turvekömmänä on ollut täynnä kalakansaa.\n\nJa pajasta on kuulunut iloinen vasarankalke.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo 1500-luvun alkupuolella puhutaan Tunesin kalastajakylästä, ja sitten\nvähän myöhemmin oikein suohkanasta, joka käsitti Makreijan fiskeväärit:\nSkarsvaag, Vandfjord, Oppana, Helnes ja Kamöija. Niemen nenässä,\nKirkkoniemessä, kykötti kylän pieni kirkko, viisi syltä pitkä, kolme\nleveä. Tämä piskuinen temppeli, jylhille rannoille nostettu, oli koko\nmaailman pohjoisin kirkko. Alhaalta hieruan laidasta, kahden kamalan\nkalliopahdan välistä se talvella kaamosaikanakin huusi Herran valkeutta\nNorttoperän pimeyteen, samalla kuin taivaanvalkeat sitä leimuten\njulistivat ylhäisistä korkeuksista.\n\nTunesin temppeli oli oikein emäkirkko, ja Stappeneille rakennettu\npikku temppeli oli sen kappelina. Siellä se vain oli vähässä matkaa,\nKirkko-Stappenin laidassa, pikkuinen tytärtemppeli. Tunturiin kun\nnousi, sen hyvin näki, lankuista salvetun pienen pyhäkön. Mutta\nkovat olivat sen suojelijat, kolme korkeahuippuista pahtasaarta:\nKirkko-Stappen, Buk-Stappen ja Stor-Stappen sekä vielä valtava\nvuorentorni, Stauren.\n\nNeljättäkymmentä kalanpyytäjää asusti muinaisina aikoina Tunesissä, ja\npieni kenttä oli täynnä pikkuisia turvekömmänöitä.\n\nJa kömmänäin kansa, joka asui maanäärillä ja merenäärillä, souti\nmerta, kuivasi kalaa, kaivoi turvetta ja taas pyhäisin hetkin riensi\nkallionotkon temppeliin kumartamaan taivaan Herraa.\n\nKaunis lienee pyhä huone ollut, mutta kaikkein mieluisinta oli katsella\nja ihailla komeaa hopeapallasta, joka riippui kirkonkatossa ja oli\nkylän parasten, mahtavain Tunesin veljesten kirkolle lahjoittama.\n\nOlivat veljekset kerran olleet kalassa kaukana aavalla ja ennättäneet\nsaada vain yhden isonlaisen paltaan, kun oli noussut niin ankara\njumalanilma, että meri ja taivas ja koko maailma olivat myllertäneet\nsamana suurena ärjyvänä myrskynä ja lumiryöppynä. Kalamiehet olivat\nhädissään huutaneet Herraa Jumalaa, mutta myrsky oli yhä vain yltynyt\nja lennättänyt veljeksiä paltaineen ympäri pauhaavaa merta läpi sakean\nlumituiskun. Eivätkä miehet olleet vähääkään tietäneet, mihin heitä\nlennätetään. Viimein he olivat luvanneet laittaa kylänsä kirkkoon yhtä\nsuuren hopeaisen paltaan kuin aapa oli antanut heille, jos he vain\nelävinä saisivat Tunesin haminan kiinni.\n\nJa katso, kohta oli tauonnut meren kamala möyry. Aapa oli äkkiä\nauennut, ja hyvän myötäisen puhaltaessa miehet olivat komeasti mennä\nkeikutelleet kotihaminaan.\n\nJa pian oli kiikkunut ja läikkynyt Tunesin kirkonkatossa kaunis,\nhopeainen pallas.\n\nPallas olikin sitten koko kylän ja koko suohkanan ylpeys. Sitä\nkävi katsomassa ja sitä mainoi laaja Ruijanranta. Pikku Tunesille\nse oli kuin suuri ja rakas kotoinen suojeluspyhä. Olihan pallas\noman kylän miesten merkillinen lahja, joka samalla muisteli\nkaikille kirkonkävijöille, kuinka taivaan Herra vallitsee meren\nsuuret myrskytkin, ja kuinka Hän kuulee ja armahtaa hätääntyneitä\naavansoutajia, koska he merenmöyryissä huutavat Häntä avukseen.\n\nEi ollut koko Norttoperässä niin mainittavaa kirkon kalleutta kuin\npienessä Tunesissa. Taivaan Herra oli ollut armollinen Tunesin\nveljeksille, ja Tunesin veljekset olivat muistaneet taivaan Herran\ntemppeliä.\n\nJa hopeanhohtava pallas läikkyi ja saarnasi tätä aina vuosi vuodelta\nkaukaisille merensoutajille. Joka pyhä, kun käytiin kirkossa, nähtiin\npallas ja muisteltiin myrskyistä aapaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sitten tuli Tunesille kamala jouluaatto.\n\nOli juuri kaamosajan peloittavin hetki, jolloin kaiken kristikansan\npiti viettää mitä suurinta joulurauhaa ja istuskella aivan hiljaa\nkotigammeissaan. Sillä joulustaalut sekä muut tunturien ja aapojen\npahat haltiat olivat jutamassa, ajaa ruukaltaen kautta kyläkenttienkin,\nniin että kova suhina vain kuului. Rauhassa piti heidän antaa liikkua.\nJos heitä meluten häirittiin, saattoivat he suuttua ja pahoin kostaa.\n\nHiljaa ja peloissaan vietti Tuneskin jouluaaton ankaraa yötä\nalituisesti kuunnellen, milloin pahat haltiat rupeavat ajelemaan.\nJäämeren köyhiä soutajia uhkasivat kummitukset itse jouluyönä. Eivätkä\nne silloin pelänneet ei pyhää temppeliäkään, vaikka se risteineen ja\nhopeapaltaineen seisoi kristikansan vartijana aivan kylän laidassa...\n\nYht'äkkiä kuului kyläkentältä surkeaa parkumista ja kovaa metakkaa...\n\nKoko turvegammien kansa kauhistui. Nythän vasta kamalia joulustaaluja\non jutamassa!\n\nKylään oli ilmestynyt vielä kolompia jouluvieraita kuin staalut.\nRuma ryöväriryssä oli tullut pimeältä aavalta, noussut yön turvissa\nyllättäen maihin ja hyökännyt turvegammeihin.\n\nAnkara tappelu syntyi Tunesin kentällä, Herran temppelin ääressä.\nTavattomat Tunesin veljekset, jotka ennenkin jo monta kertaa olivat\nryssien kanssa tapelleet ja ryssiä tappaneet, riehuivat taaskin ensi\nmiehinä. Suurta puukenkää nuijana heilutellen he halkoivat ryssien\npäitä kymmenittäin, ja toisetkin hakkasivat, minkä voivat henkiriepunsa\npuolesta. Mutta vainolaisia oli paljon, ja joulurauhaa viettävät\nTunesin soutajat surmattiin kotikentälleen taikka pyhän temppelinsä\njuurelle, elleivät he ennättäneet paeta öisten tunturien turviin.\n\nSe oli kaamea joulu. Pelätyt joulustaalut olivat muuttuneet perkeleiksi.\n\nTummat tunturit katsoivat kummissaan, ja taivaanvalkeat riehuivat ja\nsähähtelivät pimeällä pohjoisella, kun ryssä riehui kylässä, ryösti ja\nmurhasi, ja naiset ja lapset laukkoivat mielettöminä parkuen sinne ja\ntänne, kunnes kuukahtivat veriselle lumikentälle vainolaisen iskemänä.\n\nKohta köyhät turvekömmänätkin rupesivat roihuamaan ja lisäämään kaameaa\njouluvalaistusta, jopa viimein pyhä temppelikin leimahti.\n\nTaivas loimusi, ja maa loimusi. Tunturit välkehtivät valossa ja\npimeässä, ja aavalla ajeli jouluyön kamala kumotus. Turvegammit\nleiskuivat suurina kokkoina, ja Herran temppeli paloi humisten.\n\nMutta kalliin hopeapaltaan sekä muut kirkon kalleudet vainolainen\nryösti ja vei mukanaan.\n\nTämä oli paljon mainotun Tunesin temppelin loppu, ja Tunesin suuruuden\nloppu.\n\nJo 1600-luvun keskivaiheilla kerrotaan kylän olleen aivan autiona,\nja myöhemmin taas mainitaan, että vanhasta kirkosta ovat jäljellä\nainoastaan perustukset sekä niiden ympärillä kirkkotarhan vanha\nkiviaita.\n\nPieni Kirkko-Stappenin temppeli oli sitten 1600-luvulla näiden seutujen\ntärkeänä pyhäkkönä ja Tunesin temppelin perillisenä. Mutta sitten sekin\n1700-luvun puolimaissa hävisi, ja kallioinen Kirkkosaari tuli autioksi.\nStappeneilla mainitaan parhaaseen aikaan asustaneen nelisenkymmentä\nkalansoutajaa.\n\nMutta vainajat haudattiin edelleenkin Tunesin Kirkkoniemen vanhaan,\npieneen kalmismaahan edesmenneitten materiäijien ja materiämmien\nsuureen seuraan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli Tunesissa kyllä tämän jälkeenkin asukkaita. Merensoutajat sinne,\nvanhoille soutukentille, aina vähän päästä asettuivat etsimään\npyytöonneaan. Kentälle tehdä rötistettiin turvegammeja, kopellettiin\nhirsipöksiä senkuin jaksettiin, ja sitten taas ne heitettiin ja\nlähdettiin toisille kalarannoille. Vanha fiskevääri vuoroin eli hyvästi\nja souti aapaa, vuoroin taas asui autiona, aina sen mukaan, kuinka\nmeri antoi kalaa taikka oli mustana. Niinpä kylässä 1700-luvun ensi\nkymmenellä oli vain viisi asukasta, ja sitten taas jo parinkymmenen\nvuoden kuluttua kenttä oli aivan tyhjä.\n\nNäin hyvät ja pahat päivät vuorottelivat Tunesin kalarannalla yhä\nedelleenkin — sadoin vuosin. Milloin kylä nukkui aivan autiona, milloin\nse hiljalleen elää kitisi, ja joskus taas riehahti soutamaan merta\nniinkuin muutkin kalakylät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViimeksi, vain kymmenkunta vuotta takaperin, kun aapa vielä kuohui\nturskaa ja muuta kalaa, niin että kaikki rannat olivat täynnä jällejä\nja kaikki jällit täynnä kalaa ja aitat täynnä kalaa, oli Tuneskin\neläväinen kylä. Kuusi seitsemän hyvin elävää ja hyvin ruokittua pikku\ntaloa oli kentällä, soututupien kaksikerroksiset makuulautsat oli\ntäytetty pyytömiehillä, ja kauppamies asusti kraampuurassa myöden\ntavaraa ja ostaen kalaa. Kala liikkui meressä, ja raha liikkui\nmaalla, merensoutajat liikkuivat sekä merellä että maalla ja olivat\ntyytyväisiä. Ja kauppamies oli tyytyväinen.\n\nTunes oli taas suuri fiskevääri. Aapa antoi vanhalle Tunesillekin\ntäysin venein.\n\nMutta kun kalan suuri kulku taaskin loppui, loppuivat jälleen vanhan\nTunesin hyvät päivät. Kauppamies väänsi kraampuuran oven lukkoon ja\nlähti pois kaikkine tavaroineen. Merensoutajat painelivat perässä —\nsaarnaten, ettei täällä kolossa paikassa saata kukaan elää, jos ei\nmeri elätä. Täällä, jossa pohjoinen ja nuurvästä aina ärjyvät suoraan\nhaminaan ja väliin paiskovat veneet palasiksi kallioihin — mutta eivät\nsittenkään anna kalaa...\n\nVain kaksi vanhaa valkoista nuurfaaraa, jostakin Tromssan takaa\ntullutta, jäi Tunesia soutamaan. Ikänsä he olivat täällä joka kesä\nrähjänneet, ja tänne rakkaalle rannalleen he jäivät edelleenkin, vaikka\nkaikki muut sen hylkäsivät ja soutivat tiehensä. Pyytöpirtin lautsoilla\nukot loikoivat lepohetkensä, köpöttelivät, köpöttelivät kajan natisevia\nlankkuja pitkin rantaan ja kiskoivat merellä vanhaa venettänsä.\nYhteinen oli ukoilla vene, yhteiset pyytövärkit, ja yhteisin voimin\nhengattiin saalis jälleihin senkuin sitä heikoin voimin saatiin\nmustasta aavasta.\n\nJoka kevät vaarit yhä uudelleen tulivat, soutivat aapaa ja hoitelivat\nvähiä saaliitaan sekä taas välitöikseen maata kellettivät soututuvan\nlautsoilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta jo ovat nämä viimeisetkin viikingit väsyneet, ja vanha Tunes on\njäänyt aivan autioksi.\n\nTurvekattoiset tupakömmänät ja soutupirtit jälleen nukkuvat, ja pitkin\nkenttää on entisten turvegammien pieniä kumpuja, jotka hiljaisina\nlepäävät muistoissaan, vain sieltä täältä ruohojen välistä pilkoittaen.\n\nNiemen nenässä, kallioiden välisessä notkelmassa kyhjöttävät vanhan\ntemppelin jäännökset, muutamat peruskivet sekä niiden ympärillä pienen\nkirkkomaan aidan pohjakivet.\n\nJa siinä siunatussa maassa, vielä viheriäisten ruohojen ja\npunakukkaisten siperiansipulein siunaamassa, nukkuu vanha Tunes,\nedesmennyt merensoutajakansa, joka koko elämänsä on saanut taistella\npimeän perän peikkojen kanssa ja armottoman meren kanssa sekä toisin\nvuoroin vielä armottomamman vainolaisen kanssa.\n\nNeljäsataa vuotta ovat vanhimmat materiäijät ja -ämmät siinä jo\nlevänneet, kuunnellen milloin meren pauhua ja tunturien jylinää,\nmilloin sodan pauhua ja aseiden kalsketta sekä odotellen tuomiopasuunan\nhelähtämistä.\n\nSynkkään kammioonsa he kerran saavatkin kuulla Pitkäisen jylinän ja\ntulen leimahduksen, tunturivuorten jyminän ja suuren pasuunan ankaran\nhelähdyksen. Silloin Tunesin vanha pieni kirkkotarha autiolla maailman\ntakarannalla iloisesti humahtaa, ja pimeydessä vaeltaneet vainajat\nsaavat nousta sellaiseen kirkkauteen, jossa ei kaamosaikaa ole.\n\nJa Norttoperän kovia kokeneet köyhät raatajat ovat hyvin tämän\nansainneet.\n\n\n\n\nKAPPA\n\n\nKappa on kaikkein norttomaisin maannuska, mitä on koko maailmassa, ja\nse nuurhaan pistää.»\n\nNäin tietää jyykeäläinen Petterin Iisakki Nordvaagissa, tämän tietää\nhyvin koko Makreija, ja on sitä vähän mainottu muuallakin maailmassa.\n\nJo kansakoulun penkeillä on kuultu, että Nordkap Mageröyn saarella on\nainakin Euroopan pohjimmaisin nuska.\n\nJa Nordkap on juuri sama makreijalaisen Kappa.\n\nKomea Kappa se onkin.\n\nKun Jäämeren laiva kiertää Nordkapin kautta, matkamies jo kaukaa sen\ntuntee, vaikkei ole koskaan sitä nähnyt muuta kuin kuvissa. Taivaan\nrannalla on korkea tumma, suoraselkäinen maailmanharja, joka äkkiä kuin\njättiläispiilulla iskettynä loppuu ja jyrkkänä syöksyy mereen. Kun\nalus ajaa harmaan pahtaseinän vieritse, melkein päätä viemistää sitä\nalhaalta katsellessa. Jylhä tumma kallio tuntuu tavoittelevan taivaita.\nJa kun laiva laskettaa törähdyksen, pahtaseinä paiskaa kiukkuisesti sen\nheti takaisin, joskus vielä monin kerroin.\n\nJa yksinään se siinä jylhässä suuruudessaan komottaa, eikä ole muuta\nniin suurta ja ylpeää nuskaa, joka pistää nuurhaan sekä jyrkkänä ja\npelottomana syöksyy synkkään syvyyteen.\n\nSen takana on vain suuri ja rannaton Jäämeren aapa.\n\nKappa on Ruijan merensoutajain suuri toveri ja pyytökumppani. Kun\nkalamies vie aavalle pyydyksensä, ottaa hän uskotuksi miehekseen\nitse vanhan Kapan ja tähtää ja laskee topulinsa meelinjalle hänen\nkauttaan, asettaen toisiksi todistajiksi asian mukaan muita, pienempiä\nsuuruuksia, Knivskjeloddenia, Skindstaknäringeniä, Bryggeniä,\nKrikkaa, Kamöijan kallioharjaa. Ja kaikki kalamiehet tietävät, että\nvakainen Kappa hoitaa aina hyvin virkansa. Kun topulit heittää hänen\nhoitoihinsa, löytää ne helposti samasta paikasta, vaikka olisi vienyt\nne penikulmien päähän aavalle.\n\nVanha Kappa aina katsoo, valvoo ja ohjailee merensoutajiaan. Kun\naapamies painuu holkerin tai paltaan pyyntiin suurille pohjoisille\nmatalikoille taikka Jäämeren fangstiin Pitspärkeille, Kappa viittoo\nhänelle, ennenkuin painuu aapaan, kotoisten rantojen viimeiset\njäähyväiset.\n\nJa miehet mennä keikuttelevat silloin jo kahdentoista penikulman\ntakaisilla taipaleilla.\n\nJa taas kun pyytömiehet palaavat Norttoperän kontoisilta ulapoilta,\nKappa ensimmäisenä kohoaa suven alta aavasta ja sinisin lipuin\niloisesti vilkuttaa heille kotirantojen terveiset.\n\nSuuren Kapan tuntevat kaikki merensoutajat ja nuurfaarat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYlpeä pohjannuska on tunnettu jo ikimuistoisista ajoista asti.\nSitä on paljon käyty katsomassa, ja siitä on paljon kirjoitettu.\nYlhäiset kuninkaat ja keisaritkin ovat käväisseet tervehtimässä tätä,\nmaailmanrannan kaukaisinta ylhäisyyttä. Jo 1599 Tanskan Kristian\nIV purjehti ympäri Nordkapin kiertäen valtakuntansa myrskyisiä ja\nkontoisia perämeriä aina Vuoreijan linnaan asti.\n\nNäitä samoja myrskyisiä meriä purjehti puolisataa vuotta myöhemmin,\n1653, tanskalainen kauppalaivue. Täällä, äärimmäisillä noitamerillä,\njoutui laivue aivan tuulettomaan säähän, eikä päässyt mihinkään.\nPurjeet roikkuivat velttoina, ja laivat lojuivat paikoillaan. Silloin\nkapteeni osti kymmenellä kruunulla ja tupakkarullalla rantaseudun\nvelholta seileihinsä kolmisolmuisen köyden. Siitä kun solmu avattiin,\nheti kohahti tuuli ja alkoi riepoittaa purjeita ja lykätä laivoja\neteenpäin. Avattiin toinen solmu, nousi kova nujakka, purjeet\npullistuivat ja laivat lensivät hyvää vauhtia. Avattiin kolmas, tuli\nmyrsky. Rantatunturit vain vilisivät ja kompassi kieppui hulluna, kun\nlaivat mennä tohistivat. Päiväkausin mennä puhallettiin pitkin ulvovaa\nulappaa, ajettiin ohitse Nordkapinkin, niin että ilma vinkui. Lennätti\nkamala karjaspää alukset jo kerran kalliolle, mutta tuli toinen\nvesiköyry, joka paiskasi laivat takaisin aapaan. Ja taas tohistettiin\npitkin suuria velhovesiä, kunnes päästiin kauas itään, ohitse Vuoreijan\naina Varenginvuonolle.\n\nNäin kertoo kirjassaan »Nouveau Voyage du Nord» laivueen ranskalainen\nlääkäri, La Martinière.\n\nRetkeili samoja rantoja sitten muitakin kauppalaivoja käyden aina\nVienanmerellä, liikkui monia valaanpyytäjien aluksia purjehtien kaukana\npohjoisilla vesillä.\n\nMutta italialainen Francesco Negri, joka 1665 ajeli samoja perämeriä,\nlaski laivansa maihin ja kaahaisi kuululle Kapalle. Sieltä hän katseli\nsuurta autiota tunturimaailmaa, joka antautui suven puoleen kohti\nihmisten ilmoja, katseli rannatonta aapaa, joka avautui peikkojen\npimeille perille, katseli kauan kuin lumottuna... Kääntyi hän sitten\ntakaisin ja kirjoitti papereihinsa:\n\n»Nyt olen saavuttanut matkani määrän ja tahdon palata takaisin Tanskaan\nsekä sieltä Jumalan avulla kotimaahani. Jos Ovidius olisi ollut\nkarkoitettuna Nordkapille, olisi hän jokseenkin oikein voinut laulaa:\n\n    Maailman äärillä oon minä kaikkien hylkäämän' ollut.\n\nMutta ehkä hän sentään olisi muuttanut laulunsa tummaa surullista\nsäveltä kirkkaammaksi ja iloisemmaksi ja sanonut:\n\n    Maailman äärillä oon minä tyytyen viivähdellyt.»\n\nToinenkin italialainen, monesti mainittu Giuseppe Acerbi, toistasataa\nvuotta myöhemmin ponnisti taas Nordkapille asti. Ruotsalaisen\nSkjöldebrandtin kanssa hän matkusti 1799 Suomen ja Pohjois-Ruotsin\nkautta Norjan Koutokeinoon ja Alattioon. Sieltä pohjankävijät jatkoivat\nmatkaansa veneellä Kapalle asti. Acerbi kirjoitti retkestään laajan\nkirjan — samoin myös Skjöldebrandt. Nordkapilla käynnistään Acerbi\nkertoo kirjassaan:\n\n»Me saavutimme vihdoinkin Euroopan kaikkein äärimmäisen pohjoisen\nkärjen, jota Nordkapiksi mainitaan.\n\n    Saavuimme vihdoinkin sinne,\n    missä maailma loppuu.\n\n73\n\nNordkap on kauhea kallio, joka pistäytyy kauas valtamereen. Ollen\naina avoimena kaikkien myrskyjen raivolle ja vaahtopäisille\naalloille se on aikojen kuluessa vuosi vuodelta yhä enemmän sortunut\nvaltaviksi kiviröykkiöiksi. Ihminen tuntee täällä joutuneensa\nkokonaan luonnon hylkäämälle seudulle. Kaikkialla vallitsee kaikkein\nkaruin hedelmättömyys ja mitä surullisin ja alakuloisin yksinäisyys.\nTuntureita eivät enää varjoisat metsät kaunista, lintujen laulua, joka\nvielä antoi eloa Lapin metsiin, ei täällä kauhistuttavimman erämaan\nnäyttämöllä kuulla, eikä harmailla kallioilla kasva ainoatakaan\nruohonkortta. Ainoa ääni, mitä täällä saa kuulla, on kumea kohina, kun\naallot kerta toisensa perästä hyökkäävät hirmuisiin kalliomassoihin,\njotka antavat aaltojen pauhulle uuden soinnun.\n\nAurinko, joka yösydännä kiirii n. viisi diametriä horisontin\nyläpuolella, ja ääretön meri, joka näyttää yhtyvän taivaan rantaan,\nrakentavat yhdessä suuret ääriviivat tälle sanomattoman jalolle\nmaalaukselle.\n\nKuolevaisen murheet ja vaivalloiset pyrkimykset häipyvät täällä\npois kuin olisivat vain tuskallisia unia. Elävän luonnon moninaiset\nmuodot ja koko luova voima täällä kaikki unohtuvat. Maata voidaan\nalkuperäisessä muodossaan vain katsoa aurinkosysteemin alistettuna\nosana.»\n\nOn sanottu, ettei kukaan ole Acerbia paremmin kuvannut kuulua Kappaa.\nMutta jälkeenpäin on oltu pääsevinään selville, ettei italialainen\nolisi Kapalla käynytkään, vaan erehdyksissään kaahaissut jollekin\ntoiselle korkealle mannuskalle.\n\nSamoihin aikoihin kuin Acerbi, muutamia vuosia ennemmin, seikkaili\nRuijan rannoilla ja käväisi Kapallakin Ranskan prinssi, Ludvig Filip,\njoka sitten monien vuosien kuluttua istui Ranskan kuninkaana.\n\nOn kuululla Norttoperän nuskalla tämän jälkeen käynyt monta\nmuutakin maailman kruununkantajaa. Ruotsin Oskar II käväisi 1873,\nja sen muistoksi piti pystyttää kallion reunalle korkea kivipylväs\nkirjoituksineen, käväisi Hollannin Wilhelmiina, ja taas piti vääntää\nkirjoituskivi pystyyn, kävi Saksan mainio Wilhelm, ja siitä saatiin\nkomea kuvakirja. Ja kun iso Wilhelm asteli Kappaa kohden, oli\ntunturiharjan palas Hornvikin pahtaseinästä Kapalle asti kahden puolen\npyykitetty kolmellasadalla komealla sotapojalla, ja kaksi koiraa,\ntoinen kello kaulassa, juoksi keisarin edellä.\n\nMonta muutakin maailman valtiasta on käynyt Nordkapia katsomassa. Tuli\nkerran ruskeapintainen Siamin kuningas kuusine akkoineen. Miehissä\nkannettiin suuri hallitsija ylös korkean pahtaseinän reunalle, mutta\nakat saivat kapistaa omin neuvoin kintereillä. Tuli taas Himalajasta\nhallitsija, joka oli musta ja ruma kuin kyöpeli, ja mustat hiuspalmikot\nkiemuroivat hänen korvallisillaan. Kapalle hänkin kaahi. Sinne mennä\npiipersivät myös Etelämeren saarten sievät, tummat prinsessat, niin\nettä hohtavat helmet nenäpielissä helisivät, ja nenän läpi pistetty\njalokivinen kultapuikko heilui. Tulipa kerran Intiasta suuri Idän\nhallitsija, valkoisiin puettu auringon palvoja, suuren valkoisen\njoukkonsa kanssa. Hän vietti pyhäisen hetken ylhäisellä kalliolla,\nkumarrellen ja rukoillen ja uhraten ihania helakoita idän kukkia.\nPolvillaan, otsa harmaaseen pahtaan painettuna, pitkä valkoinen\npalvojain rivi kyhjötti hartaana Kapan reunalla, koska keskiyön suuri\naurinko katseli pohjoiselta avaruudelta.\n\nMutta kun Japanin pienet, vinosilmäiset prinsessat nousivat Kapan\ntyville kiivetäkseen suuriin korkeuksiin, he katsoivat ja kauhistuivat\nkolkkoa tunturiseinää, niin että kiireesti sipsuttelivat takaisin\nveneeseen ja soudattivat laivaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaailma rientää kaukaiselle Kapalle yhä vieläkin. Kesällä, koska\nJumalan suuri päivä lakkaamatta katsoo ja kiertää avaraa Pohjanperää,\nsen suurta merkkipahtaakin — aurinko näkyy läpi yöt Nordkapille toukok.\n12. p:stä elok. 2. p:ään, ja on näkymättömissä lokak. 20. p:stä tammik.\n23. p:ään — maailmankiertäjät kaikista maanääristä, aina kaukaisinta\nitää, etelää ja länttä myöten, vaeltavat maailman takarannan kuululle\nkalliolle. Isotrikkaat ajaa tohistavat ylpeästi »Stella Polariksella»\nja muilla suurilla maailman matkalaivoilla, tavalliset kuolevaiset\nmennä töksöttävät vain vanhalla »Westeraalenilla» taikka muulla\nsamanarvoisella astialla, ja jotkut pienet maankiertäjät joutuvat sinne\nkalamiesten veneessä.\n\nNiinkuin kerran pari kulkuria, jotka sattuivat jutamaan Skarsvaagiin,\npieneen kalastajakylään Makreijan pohjoisiin vuononperukkoihin.\nKaikkein parhaiten kalaveneellä pääseekin Kapalle juuri Skarsvaagista,\njoka on suurpahdasta vain kolmen neljänneksen päässä.\n\nOn päivällä saatu sanoma, että sekä suuria että pieniä,\nstella-polariksia ja vesteraaleneita, on illalla tulossa Nordkapille,\nja kohta koko joukko skarsvaagia on sinne kiiruhtamassa. Toiset mennä\njyskyttävät moottoriveneellä, toiset kiskovat omin voimin, ja kilvan\nsiinä kiskotaan ja jyskytetään. Kahdet, kolmet airoparit lennättävät\nveneitä, ja sitkeäselkäiset, soututeljolle kasvaneet miehet vetelevät,\nniin että varret notkuvat.\n\nOn edessä avoinna Jäämeren rannaton aapa. Edesmennyttä myrskyä\nmaineen liikkuu merellä suuri jonka. Pohjoisilta mittaamattomilta\nulapoilta tullen se hiljalleen, valtavina köyryinä vaeltaa yli aavan.\nÄänettöminä, salaperäisinä väkevät köyryt ajelevat toisiaan, tulevat ja\nmenevät, tulevat ja menevät lakkaamatta. Norttoperän oudot näkymättömät\nhenget ja haltiat ovat siinä jutamassa iankaikkista keinoaan. Ne\nvyöryvät vain, kunnes saavuttavat alastoman rannan, kaahaisevat\nrannalle, kohahtavat ja puhaltavat valkoisen vaahtopäärmeen ja sitten\nsiihen uupuvat. Silloin jo taas tulee toinen jonka, ja kohahtaen ajaa\nedesmenneen ylitse...\n\nJa veneet keikkuvat vesivyöryltä toiselle, ollen kuin piilosilla\nkeskenään. Milloin ne kohoutuvat jongan harjalle kurkistamaan, milloin\ntaas painuvat ja piiloutuvat aapaan.\n\nSuuren Jäämeren ja Norttoperän haltiat keikuttelevat merensoutajia ja\nleikitsevät pienten ihmislasten kanssa.\n\nSuurena ja synkkänä, koko taivaanrannan, taivaita myöten täyttävänä,\nkomottaa edessä Nordkapin valtava kallioseinä, ja peloittavan jylhä on\nHornvikin perukka, jonka pystyä takalaitaa kiertopolku nousee Kapalle.\n\nYlpeillä kalliopahdoilla ympäröity Hornvikin pyöreä poukama on ainakin\nyhtä juhlallinen kuin sen takainen, paljon mainottu Kappa. Se on kuin\nvaltava temppeli, Norttoperän mahtava tuomiokirkko, jonka seininä\nkumisevat jumalanluomat jylhät pilarit ja paadet, ja kattona on\nmilloin sininen korkea taivaankumu, milloin matalat harmaat pilvet.\nHämärät holvit ja pimeät röykkiöiset onkalot, vanhojen vuorelaisten\nikuiset hautakappelit, ammottavat temppelin seinissä. Urkuina soi\ntäällä suurina, meren ja tunturin yhteisinä juhlapäivinä valtava\nvetten pauhu. Aapa avaa väliin kaikki pasuunansa ja panee koko väkensä\npuhaltamaan, ja tunturi vastaa siihen jylhästi kumisten. Syntyy mahtava\nyhteissoitto, ja kumahtelevat silloin temppelin seinät ja pielet.\n\nPyhäisinä tuomion hetkinä, kun Kaikkivaltias vaeltaa ohitse synkässä\npilvenpatsaassa, tuli leimahtelee, ja koko temppeli vapisee Pitkäisen\njylinästä — ja moosat istuvat peloissaan rantakivillä. Toisinaan taas\nharmaa konto täyttää koko pyhäkön väkevänä uhrisavuna, ja kirkkaina\njumalanpäivinä valkoiset moosat ja kajavat liitelevät ylös ja alas kuin\nHerran kyyhkyläiset.\n\nAution tunturimaan harvalukuiset pienet kukat ja ruohot ovat\nkokoontuneet jylhän temppelin hiljaisiin soppiin. Siellä kyköttävät\nkirkkaat kullerot ja voikukat, siniset kurjenpolvet ja lemmikit sekä\npunertavat tervakukat ynnä lapinvuokot, tunturien ihanat tähtisilmät.\nVaatimaton poimulehti on ennättänyt mukaan sekä ruusuruoho pyhine\ntuoksuineen, jopa ruskeaverhoinen suolaheinä ja arkipukuinen kuminakin\nkätkeytyvät toisten joukkoon. Maailman kaukarannan kalliotemppelin\nmonilta parvekkeilta ne kaikin hartaina katselevat ja kuuntelevat — ja\nympärillä ovat seinien jylhät pilarit.\n\n»Hän ei asu käsillä tehdyissä temppeleissä», on sanottu vanhoille.\nJa varmasti Suuri Kaikkivaltias käsitetään täältä harmaitten\nkallioitten suuresta pyhäköstä yhtä hyvin kuin marmorista rakennetuista\niisakinkirkoista ja pietarintemppeleistä.\n\nVanhat lappalaiset tämän jo hyvin ymmärsivät. Tämä sanomattoman jylhä,\nsuuri ja ylhäinen paikka ei ollut siunattu pienen ihmisen asuinmajaksi.\nTäällä täytyi asua itse Immelin, pyhän ja peloittavan.\n\nTäällä hän asuikin. Nordkapin vierillä, Hornvikin pohjoisella äärellä,\nseisoo ylpeä kivinen patsas, monta kymmentä metriä korkea, kuulu\n»Nordkapin Sarvi». Salainen henki sanoi tunturimiehelle, että tämä\nsuuri ja merkillinen yksinään seisoja vuorentaatto oli itse jumalan\nilmennys. Se jo kaukaa katsoi tunturien yksinäistä vaeltajaa, seurasi\nhänen askeleitaan, viittoi alituisesti hänelle ja kutsui häntä\nluokseen. Ja tunturimies asteli arkana kivitaaton juurelle, vei hänelle\nuhrilahjoja, kumarsi häntä ja rukoili.\n\nJa niin tapahtui, että tunturilaisen suuri poroelo vietti hyvän ja\nrauhallisen kesän Makaravjon autioilla, tuulisilla tuntureilla. Vasat\nkasvoivat, ei niitä kiusannut räkkä, eivätkä ne sortuneet tunturien\nrotkoihin.\n\nJumala, johon tunturilainen uskoi ja jota hän palvoi, oli niitä\nvarjellut, Kapan ja Hornvikin korkea, korkealla asuva vuoritaatto. Ja\nylilappi vaelsi usein hänen luokseen.\n\nHornvik oli pyhä paikka.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYlpeä ja ylhäinen onkin Kapan suuri seutu — ei suinkaan syntisen\nihmisen asuttava. Aivan autiota tunturiselkää, ruskeanharmaata erämaata\nja jänkää, isoja valkoisia lumikenttiä ja peloittavan jylhiä kuiluja,\nkortseja, kiviröykkiöitä ja tunturisyöksyjä.\n\nJa sitten yhtäkkinen pysähdys sekä hurja syöksy yli kolmensadan metrin\nkorkeudesta alas mustaan syvyyteen.\n\nSiinä on vanhan maailman komea loppu.\n\nJa edessä on rannaton aapa sekä sen yllä rannaton taivaankumu. Jossakin\nkaukana pohjan konnoissa ne yhtyvät, aapa ylenee taivaaseen, ja taivas\nalenee aapaan. Ne ovat kumpainenkin samaa umuharmaata, eikä saata sanoa\nmeren ja taivaan rajaa.\n\nJa siellä takana, kontojen piiloissa, on kaikkein norttomaisin\nNorttoperä, salaperäinen maailmanpaikka, jossa asustavat kaikkein\nsuurimmat peikot ja kummituiset. Siellä kaameat taivaanvalkeatkin\nsytytetään ja puhalletaan ylös taivaanvahvuudelle liekehtimään.\n\nMutta Kapan alla on musta pohjaton syvyys, ja Kapan synkät perustukset\non jumitettu ainakin Manalan maaemään. Kun ikuinen Kappa järähtää,\njärähtävät Manalankin pielet. Mutta meri, suuri ja avara, jäytää\nalituisesti suuren Kapan tyvikalliota. Valtavia kiviröykkiöitä\nvyörähtelee mereen, ja mustia onkalolta ja kuiluja ammottaa Kapan\nkyljillä.\n\nSivuilla taas, Kapan kahta puolta, vuonojen takana kohoavat kovat\ntunturit ja korkeat maannuskat. Nekin, samoin kuin Kappa, jokainen\nkurottelevat kohti pohjoista. Synkkinä ne nostavat hartioitaan samaa\nrintaa Kapan kanssa ja samalla tavoin ylpeinä syöksyvät syvyyteen.\n\nVain eräs pitkä nuska tuonnempana, Tunesin puolessa, lännen alla,\nKnivskjelodden, köyristää hartiansa alas ja matalana hiljaa hiipii itse\nKappaa kauemmas nuurhaan ja painautuu nöyränä aapaan...\n\nMutta häntä ei huomaa kukaan, eikä kukaan käy katsomassa, vaikka hän\nonkin kaikkein norttomaisin maannuska — hiipiköön vaikka maannavalle.\n\nIdän alla taas on vuonon takana Skindstaknäringen korkeine Piispoineen,\nja kaukana, kaukana häämöttää Nordkynin, mantereen pohjoisnokan, jylhä\nhaamu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuulisella pilvisäällä, kun itä lietsoo, tai länsi lietsoo, taikka\npohjoinen puhaltaa, on korkea Kappa peloittavan synkkä maanpaikka.\nVäkevänä käy jumalanilma pitkin autiota tunturiselkää repien ja\nriepoittaen sekä pauhaten kuruissa ja kortseissa. Kontopilvet ajelevat\ntaivasta, tunturia ja merta, ja koko Norttoperä peittyy synkkiin\nkontoihin — satujen ja loitsujen harmaaseen usmaan...\n\nMutta kun tuuli vaistoaa, ja päivä paistaa ja painuu pohjoiselle ja\nseisoo siellä kuin ennen muinoin Gibeonin laaksossa, viettää suuri\nKappa kaikkein pyhintä hetkeään. Pienet, keveät pilvenhattarat\nverhoutuvat kultaan ja leijailevat päivän kepeillä kuin kultaiset\nenkelit taivaan tanhuvilla, ja suuri aapa asuu kullassa ja purppurassa.\nMerensoutajat, jotka palaavat kalanpyynnistä, ajelevat punavälkkyisin\npurjein kutoen leveää, kultalankaista laahusta.\n\nKapalla asuu syvä hiljaisuus. Suuri ja lempeä taivaan Herra on\nvaeltamassa. Kullassa ja purppurassa Hän äänetönnä ajaa yli aapojen ja\ntunturien ja kautta pilvien...\n\n    »Sinä menet pilvissä niinkuin ratasten päällä,\n    ja käyt tuulen siipein päällä.»\n\nIdän valkoinen kruunupää Häntä täällä kerran kumarsi ja rukoili ja\nIdän loistavia kukkia antoi Hänelle uhriksi. Yhtä hyvin saattaa pieni\nmaankiertäjä Häntä kumartaa ja rukoilla...\n\nJa muistellessaan suurta ylpeää Kappaa sekä sen ihmeellistä sydänyön\nhetkeä, saattaa hän yhtyä Francesco Negrin sanoihin:\n\n    »Maan äärillä oon minä tyytyen viivähdellyt.»\n\n\n\n\nKAMÖYVÄR\n\n\nMakreijan itärannalla, Oppanan ja Helnesin välissä, on leveä\nKamöijanvuono, ja sen laajan perän keskimailla, kahden Kamöijan takana,\non Kamöyvärin kalastajakylä.\n\nSe on vain köyhä kyläriepu, johon öystän ajama ryssänkonto toisinaan\ntyöntyy harmaina manalanhöyryinä, taikka nuurvästä tulee ja paiskoo\näkäisiä paarujaan kylän takarannalle.\n\nMutta pieni kylä asuu pikku poukaman pohjassa hyvässä piilossa,\nkallioiden kierteessä sekä kahden saarensa suojassa. Jylhät tunturit,\nkeiturien kesämaat, ovat kohta seinän takana, ja kylän vierillä\npuskeutuvat kolmet vuononperukat, Duksfjord, Risfjord ja Skibsfjord,\ntunturien koviin sisuksiin.\n\nLumiläikkäisinä tunturit kohoavat ja jyrkkinä ne syöksyvät vuonoihin,\nniinkuin suuret Fuglefjäll ja Stortinde, keilakattoinen Krikka\nja valkohuippuinen Duksfjäll sekä kaamea Trollitunturi. Pari-,\nkolmisatametrisin synkin seinin ne nousevat syvyydestä, toiset miltei\nyhtä pystyinä ja kolkkoina kuin itse vanha Kappa, kaikkein jylhimpinä\nBryggen ja Trolli.\n\nSynkkänä kohottaa iso Kamöijakin kylän edessä korkeaa lintupahtaansa,\njossa sadat moosat asustavat, ja musta korppi pitää majaansa pahdan\ntakana toisella seinällä, tehden usein ryöstöretkiä moosien pesämaille.\n\nKamöijan takaa, kohti itää ja koillista avautuu rannaton aapa, ohitse\nTrollitunturin sekä Bryggenin kolkon seinän. Etelän puolessa taas ja\nkaakossa sinertävät Honningsvaagin, Kelviikin ja Helnesin tunturiköyryt.\n\nTunturit ja merenaapa ovat Kamöyvärinkin parhaat lähimmäiset. Toisaalta\nvetävät tunturit kovaa kierrostaan ympäri kylän, toisaalta taas meri\nvatkoo pitkiä käsivarsiaan joka suunnalle kuin vanha meritrolli,\npläksprykke.\n\nMutta kun kiipeät tuntureihin kiertäen pitkin Riisvuonon rantapolkua,\navautuu eteesi suuri, autio ja alaston erämaa, kova ja ankara maailma...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKamöyvär on vanha paikka. Jo 1500-luvulla puhutaan Kamöijasta, ja\nvanhat muistelukset kertovat, että Isolla-Kamöijalla olisi muinoin\nollut kokonainen kylä kalastajain mökkejä, jopa oikein kirkko. Mutta\nitse »väärä», nykyinen kyläpaikka, lienee ollut asumaton. Saaren\nlounaisrannalla onkin, aivan tunturin alla, leveä nurminen kenttä,\nkuin vartavasten laitettu kyläkentäksi. Meri edessä, tunturi takana,\nsopiva tunturinvarvas asuinmaaksi, ja matala hierua venevalkamaksi sekä\nhierualla meren hiomien pikkukivien pitkä rivi. Kentällä näkyy vielä\nuseita vanhoja kotasijoja, kivilatomuksia ja maakuoppia, ihmiskätten\ntekemiä.\n\nMutta aikojen melskeissä pienen kalliosaaren asutus on kokonaan\nhävinnyt.\n\nMakreijan, pääsaaren rannalla, nykyisessä »väärässä», asusteli viime\nvuosisadan loppupuoliskolla vain Ryssästä tullut kalojenostaja,\nKapperanovin äijä Markke-akkansa kanssa, ja paikkaa sanottiin\nRyssänhaminaksi. Mutta sitten hän taas meni takaisin Ryssänrannoille.\nKun norjalainen kauppias, Bruun, tämän vuosisadan alussa asettui\nKamöyvärin kalliorannoille, oli poukamassa ainoastaan pari kalamiehen\nkömmänää.\n\nSiitä alkoi jälleen uuden Kamöyvärin kalakylän nousu. Meri pysyi\nkylläisenä, kauppamies osti kaloja, ja kallioitten väliseen väärään\nkohosi pitkin hieruan laitaa kalamiesten pikku mökkejä toinen\ntoisensa perästä. Saapui muitakin kalanostajia, nousi pikku tönöjä\nRiisvuonollekin. Kalajällit täyttivät kohta kaikki kallionrinnat ja\nvapaat hieruan laitamat. Kevätkausin, suurina turskan pyytöaikoina,\noli koko poukama täynnä kalastajain aluksia, kalamiehiä tuli ja meni,\nja kylän taloissa heitä asui niin paljon kuin mahtui, lohtakopperotkin\ntäynnä.\n\nNäin kopellettiin Kamöyvärin kalarannoille merensoutajain asuntoja\nvalkoisesta, komeasta porvarintalosta, kylän parhaassa niemennuskassa,\nKrikan Sammun pikkuiseen mökkipöksään Krikkaniemen nokassa, Riisvuonon\nsuulla, kauppamiehen kolminkertaisista kalamakasiineista, jällien\npitkistä riveistä ja patsaille rakennetusta lankkulaiturista Sammun\npieneen ranta-aittaan ja pariin kalaorteen ruskeakivisen hieruan\nlaidassa, missä on sopiva kolo Sammun venevalkamana.\n\nJa tälle välille, Väärästä, kauppamiehen kallioniemestä Krikan Sammun\nkallioniemeen, mahtuu kolme-, neljäkymmentä ihmisenpesää, rikasta ja\nköyhää — enimmäkseen köyhää.\n\nMutta pahaisimmassakin rantakömmänässä kitisee elämänkipinä. Joka\nmökin ikkunasta katsotaan merelle, ja joka pöksän portailta vie polku\nhierualle.\n\nKolmisensataa aapojen soutajaa asuu Kamöyvärin rannoilla, ja nämä\nkolmesataa meren armoilla elävää sielua ovat niin sekaista pahnaa, että\nvain taivaan Vanhin sekä kaikkitietäväiset kylän vanhimmat osaavat\nniitä selvitellä. Ruijan rantojen kolme raatajakansaa, lappalainen,\nsuomalainen ja norjalainen, on täällä Kamöyvärin tunturikolossa, jos\nmissään, tavannut toisensa. Suomensukua ja lapinpahnaa on miltei joka\nmökissä.\n\n»Sukuni on suvesta ja Suomesta», tietää hyvin Näätämön Maria. Mutta\nPenjamin Inga taas sanoo olevansa vuonoista lähtenyttä lapinverta, ja\nProto-Leenan Jenssi Norjan pitkiltä rannoilta tullutta nuurfaarojen\njälkipahnaa. Ja näin mökki mökiltä.\n\nTämän toteat, jos vanhan muorin ohjaamana vaellat Väärän talot. Muori\non opas näihin asioihin, hän on jumalanluomia merensoutajia auttanut\nsuuren parven Väärän rannoille, ja hän siis parhaiten tietää, kuka\nkukin on.\n\nLähdet kiertämään Väärän mutkaisia rantoja.\n\nEnsimmäisenä siellä etäällä etelän puolessa, tunturin alla, asuu vanha\nAngerian Heikin Kalla, Ruotsin Karungista lähtenyt ukko, joka aina\npäissään raamoo olevansa »svänskä». Karl Söderholmina hän täällä käykin\nulos ja sisälle, ja myötä- sekä vastoinkäymisessä hänellä on kumppanina\nymmyrkäinen ruijalainen. Mutta lähimpänä naapurina Väärään päin,\naivan meren rannalla, kalajällien päässä, asustaa Petterin Ingvar,\nsuomalaisen vaimon poika, jolla on lapinsukuinen emäntä Kieruasta.\nSitten kolmannessa paikassa asuu aivan ymmyrkäisiä ihmisiä, pari\nlofotilaista ja Helgelannin nuurfaara. Mutta saman talon lohtakamarissa\nmajailee Tolosen Markus ruotsalaisine eukkoineen. Taas vähässä matkaa,\nkaihon mutkassa, kalajällien keskellä, kyköttää helgelantilaisen\nHansenin mökki, jossa on emäntänä lapinsukuinen Petter Nilssenin sisar.\n\nOn taas pieni palanen kivistä rantapolkua, ja sitten pikku poukaman\npohjassa neljä kömmänää vieri vierin, korkeaan pahtaan melkein kiinni\niskettyjä. Ensimmäisessä elää Läijisvuonosta jutannut yksinäinen\nlapinukko, Aapo, toisessa niin ikään Läijisvuonon lappalaissuomalainen,\nJussan Maunu, jolla on emäntänä lappalaisnorjalaisen Ole Johansenin\nsekä suomalaisen Priita-muorin pojantytär. Kolmas talo on Angerian\nHeikin Kallan Kustin, Proto-Leenan vävyn, hallussa, mutta neljännessä\njo isännöivät ruijalaiset, Kjöndahl ja Hans Ulriksen. Hansin puolella\non kumminkin vierasta pahnaa: emäntänä häärii Karungin Heikin Kallan\ntyttärentytär.\n\nKohta näiden pikku mökkien vieressä, pienessä kallionnuskassa, on\nBruunin, kauppamiehen, uusi komea asunto ja vanha kraampuuratalo,\nlaivalaituri, aitat, makasiinit, suuret traanitynnyrit sekä muut\nkauppamiehen ja kalanostajan neuvot ja tarpeet. Koko talon asukkaat,\nvanhasta Bruunista alkaen aina kauppatrenkiin ja yksinäiseen\npostinkuljettaja jörrikkään, Ola-ukkoon, asti ovat jokseenkin\nymmyrkäisiä ruijalaisia. Vain pieni palvelustyttö on Nordvaagista,\nKannuksesta lähteneen Rantalan Iitan jälkipahnaa.\n\nJa taas tulee pikkuisten mökkien vuoro. Komean kauppatalon takana on\npikkuruinen, pahainen tupariepu. Siinä elää tuhrusteli tuonoittain\nTampereelta lähtenyt Selinin suutari, joka oli löytänyt ruotsalaisen\neukon Piitinestä, köyhä miesparka, joka nälissään kiipesi lintupahtaan\nmunia ottamaan, mutta putosi ja kuoli. Saman talopahasen lohtaan,\nnatisevia ulkorappusia myöten kaahii Karungin Heikin Kallan Jussa,\nja sinne myös kiikertää hänen emäntänsä, joka on Oskar Thomassenin\ntyttäriä.\n\nKarungin Heikin Kallan laajaa pahnaa riittää seuraavaankin pesään,\njossa Kallan Artturin Jaarli isännöi, ja emännän puuhissa pyörähtelee\nsekasukuinen Petter Nilssenin veljen ja suomalaisen vaimon tytär.\nTalon lohdassa kolkehtii Uulas Nilssen, Karungin Kallan vävy, jolla on\nruijalainen isä ja lappalainen äiti. On vielä vieressä muudan pikku\npöksä, jossa silloin tällöin asustelee joku kuupalkkalainen.\n\nPoukaman pohjassa, matalan hieruan ympärillä, on pitkä rivi kalastajain\nkoteja, kuusi, seitsemän vanhaa rappeutunutta taloriepua miltei\ntoinen toisessaan päädyttäin kiinni. Ensimmäinen kyllä, toisista\nvähän erillään ja toisia korkeammalla, on uusi ja muita komeampi.\nSiinä asuu Leppivuonosta lähtenyt, koreileva lappalainen, Petter\nNilssen, Naavuonon muorin perillinen, joka on saanut emännän Kieruan\nlappalaisnorjalaisesta pahnasta.\n\nOn sitten mökkiriepujen rivi, jossa rikkinäiset ikkunat irvistelevät,\nja ovet ovat rempallaan, jossa monilukuiset sikiöt taajovat ulos ja\nsisään joka aukosta, ja akat istuskelevat portailla perillisiään\nruokkien taikka seisoskelevat kylätiellä saarnaten Väärän tärkeistä\nasioista. Ja ensimmäisessä tuvassa on isäntänä Leppivuonon Petterin\nveli, Svärre, sekä emäntänä aivan ymmyrkäinen, suomea ymmärtämätön\neukko. Hyvin ymmyrkäinen lienee Lofotin Hans Svenssenkin, joka asuu\nJägnebergin tyttären kanssa seuraavassa talossa, kakottaa vain kuin\nkorppi ja ansioikseen korventelee Bruunin traanikattilaa. Mutta\nnaapurin emäntä, edesmenneen Ojalan ukon leski, Heleenamuori, joka on\nuusissa naimisissa lappalaisnorjalaisen Hans Slättvoldin kanssa, ei\nkyllä ole ymmyrkäinen, enempää kuin seuraavankaan talon, ruijalaisen\nJägnebergin eukko, joka on Erik Haragoutin ja suomalaisen Triinan\ntyttäriä.\n\nJägnebergin naapuritalossa, vanhan, pitkän röttelön lahoissa\nummehtuneissa pöksissä, rähjäilee koko pätinäkunta. Siinä on\nmerensoutajia sellaisia kuin vienankarjalaisen leipurin ja suomalaisen\nvaimon perillinen, Oskari Thomassen, jolla on ruotsalainen\naviokumppani, sekä Maria Räisäsen kaksi ruijalaista vävymiestä, ynnä\nvielä Näätämön Maria, suomalainen leskiakka, Hetan entisen nimismiehen\njälkeläinen. Ja viimeisessä poukaman pohjamökissä ahertelee norjalaisen\npoika, Emil Nilssen, jonka äiti oli Kelviikistä Mukan Aapramin\ntytär. On samaan taloon sopinut vielä Proto-Leenan Haakon sekä hänen\nemäntänsä, suutari Selinin tytär.\n\nTalojen takana, Riisvuonolle mentäessä, keiturien turvekömmänäin tuolla\npuolen, kalliolla ja kallion laidassa, on vielä muutamia kalamiesten\nkoteja.\n\nSiellä ylimpänä kallionköyryllä ahertelee ruijalaislappalainen,\nÖstebyn Johan, Kieruasta lähteneen lapin-Maarettansa kanssa, ja\nJohanin kotivävyksi on ruvennut Angerian Heikin Kallan Arttu.\nLähimailla, alempana tien reunassa, on ruijalaisen Jens Erlingsenin\npikku talo, jossa emäntänä toimii Läijisvuonosta lähtenyt, ankara\nsuomalais-tattarilainen eukko, Proto-Leenaksi nimitelty.\n\nOn samalla rannalla, kallion kyljessä, kylätien vieressä, vielä kolme\npikkuista pesää. Ensimmäisessä elää Thomassenin Jalmari, Oskarin\nveli, ruijalaisen Dagnynsä hoidoissa, toisessa ruijalainen, jolla on\nemäntänä Thomassenin veljesten sisar, ja kolmannessa Porsangilta tullut\nlappalainen, Anton Eliassen, tyllyrutolaisen emäntänsä kanssa.\n\nJa viimeisenä, Riisvuonon rannalla, on norjalaisen Olof Bullin\nkauppatalo.\n\nKyläpoukaman toisella rannalla, kun on mutkan kautta kierretty, on\nkallion rinteessä Väärän koulu sekä pari pikku taloa, kaksi leskelää.\nToisessa, vanhemmassa, asustaa Luisa, Vuoreijasta lähtenyt Tapion\nArttu-vainajan komea leski, toisessa, uudemmassa, vielä komeampi\nlofotilainen Riginä, oulunsalolaisen Raumala-vainajan leski.\n\nKiertää kylätie pitkin hieruan laitaa ympäri kallionnuskan. Siellä\npahdan takana, jällikentän laidassa, niemennokassa, on niinikään pari\npikku taloa. Ensimmäisessä elää suomalaislappalainen Frits Johansen,\njolla on eukkona suomalaisen vaimon ja ruijalaisen miehen tytär\nPaatsivuonosta, sekä Maria Räisäsen poika ruijalaisen Annansa kanssa.\nToisen talon isäntänä on Odin And Johan Aakel Evald Hansen ja emäntänä\nvanha Maria Räisänen. Odin And Johan Aakel Evald Hansen on ruijalaisen\npoika, mutta äiti oli Piili-Pekan Eeva-Maria Pajalasta. Odinin Maria\ntaas on pudasjärveläisen Antti Räisäsen ja Pajalan Annan tyttäriä.\n\nSaman jällikentän laidassa, vähän matkan päässä, kaihon kyljen pienessä\npirtissä rähjäilee Penjami Jusefsen, köyhä lappalainen, joka on poissa\nPorsangin Lemminjoelta, sekä Penjamin Inga, Tyllyrudosta tullut, mutta\noikein alkuisin Läijisvuonon turvegammien köyhiä lappalaisia.\n\nKallioköyryn takana, Riisvuonon rannalla, on vielä pikkuinen mökki,\njossa asustaa Rudolf Pettersen. Hän on Jyykeän lappalaissuomalaisia, ja\nhänen emäntänsä on Kaavuonon lappalaisia Porsangin suulta.\n\nKapean Riisvuonon takarannalla, korkean, lumiläikkäisen Krikkatunturin\nvarpailla, on taloja vielä seitsemin, kahdeksin, pitkin vuonon rantaa\nkalajälleineen ja venevalkamoineen. Ja sama sekasukuinen kansa täyttää\nnekin.\n\nSiellä asustaa ruijalaista Einevikiä Proto-Leenan sukuisine emäntineen,\nsekä Jonsenia suomalaisine Anttuunoineen, siellä on »äkti» lappalaisia\nPorsangilta ja Kaarasjoelta. On siellä myös Angerian Heikin Kallan\nHeikkiä, Ulrikin Hanssia ja Sammun Anttonia, Jyykeän ja Lemminjoen\nsuomalaisia ruijalaisine emäntineen sekä vielä ruijalaisia, joiden\neukkoina on jyykeläisen Petterin Iisakin perillisiä ja Proto-Leenan\nveljentyttäriä.\n\nJa viimeisenä vuonon takarannalla, Krikannokan yksinäisessä mökissä\nelelee vanha Krikan Sammu. Hän on Porsangin periltä, Lemminjoelta\ntullut lapinverinen suomalainen, ja emäntänä on Sammun mökissä ketterä\nsuomalaislappalainen Liisa, samoilta suurilta vuononperiltä.\n\nNäin moninaisesti, monen mutkan kautta ja moneen kertaan, on kolmesta —\nneljästäkin — eri kansasta koottu ja risteytetty Kamöyvärin alastomien\nkalliorantojen köyhä merensoutajain joukko. Toista jos toistakin verta,\ntoisiin runsaammin, toisiin vähemmän, on pisarrettu kohta jokaiseen\nkotiin ja kömmänään.\n\nNorjalaiset ovat melkein järjestään niin ymmyrkäisiä, etteivät saata\nmuuta kuin omaa norjaansa, mutta ymmyrkäistä suomalaista tuskin on\nainoatakaan, enempää kuin lappalaistakaan. Kaikki saattavat ruijaa,\nkuka paremmin, kuka huonommin, jopa lappalaiset laskettelevat kolmea\nkieltä: omaa saameaan sekä suomea ja norjaa.\n\nMutta vain muutamissa mökeissä on suomi tai lappi kotoisena kielenä.\nOn jo niin kauan ja niin monta polvea oltu vieraan kielen vierillä, ja\nniin monta kertaa sekaannuttu vieraaseen vereen ja kielimereen, että\nkotoinen kieli on hävinnyt. Vanhat kyllä vielä saattavat vanhempiensa\nkieltä, ja saattavat sitä monet lapsetkin, mutta norja on kohta\nkaikkien suussa. Monet pahaiset sikiöt eivät enää halua kuulla isäänsä\neikä äitiänsä, koska he vanhoilla kotisanoillaan heitä komentelevat.\nSilloin pirtin päämiesten pitää käyttää ainoakin taitonsa valtakunnan\nkielessä tullakseen toimeen ylpeitten perillistensä kanssa.\n\nJa nämä, pienet perilliset, saavat ruijansa Väärän mutkaisilta\nkäytäviltä, hierualta ja kauppamiehen leveältä kajalta ikäistensä\njoukosta, sekä myös koulusta.\n\nSillä kaukaisessa kylässä on toki koulu. Kannaksella kallioköyryn\nlaidassa on pieni koulutalo, jossa kylän sekasukuiset lapset\nparinkymmenin parvin käyvät vuoroviikoin oppimassa maailman viisautta.\nJa opetus tietysti tapahtuu norjankielellä.\n\nKöyhän kylän köyhille osille onkin nousemassa suuri jakajain joukko\n— niinkuin ainakin vähäväkisissä paikoissa. Yhä mustemmaksi käyvän\nJäämeren vähentyviä kalaparvia on Kamöyvärin kohdalta kohta uhkaamassa\nyhä suurempi merensoutajain parvi. On kömmänöitä, joissa on kasvamassa\nkalamiestä viisin kuusin, on monissa kalastajamökeissä seitsemän,\nkahdeksan lasta, muutamissa yhdeksän ja kymmenenkin. Krikan Sammu on\nsaanut Liisaltaan seitsemän hyvää soutupoikaa kiviselle niemennokalle\ntaajomaan.\n\nVääräläiset ovat pitäneet lukua lukuisista perillisistään ja saaneet\nselville, että koko kalakylän kolmisataisesta kristikansasta on\npuolitoista sataa alaikäistä ripillä käymätöntä sielua.\n\nJa kyllä heitä onkin. Kun laivasta nousee laiturille ja lähtee\nkiertämään Väärän mutkaista käytävää, on nousevaa väärää kintereillä\nkohta parikymmeninen parvi. Varsinkin, jos tulija on kylän vanha tuttu.\n\nOn heilläkin vitkansa ja ammattinsa. Isoimmat tyttäret koitelevat,\ntaluttavat taikka kantaa reputtavat kaikkein vähäväkisintä väärää,\noikeaa rintaperillisten polvea, toiset taas omiksi iloikseen heiluvat\nja keikkuvat tyhjiin kalajälleihin ripustetuissa köysikiikuissa.\nMuutamat tytöt leikkivät seinän vieressä näppärää, monimutkaista\nkäsipalloa taikka heittävät ja konkkaavat piirikiveä, paratiisia.\nJotkut taas asuilevat leikkikaluineen jossakin kallionkolossa taikka\nhieruan laitakivikossa, ja siinä kaikenkaltaiset rannalta poimitut\nsievät kraakut ja krookkepollit joutuvat milloin miksikin pitoeläimeksi\nkeiturista kukkuluuruun asti. Ja talon kaluina ovat tyhjät maitopurkit\nsekä posliinikuppien palaset.\n\nPojat taas vitkansa töiksi juoksentelevat hierualla ja hieruan\nlaidassa, heittävät nappikuoppaa, taajovat veneiden kimpussa,\nuittelevat lautapalasia purjeveneinään, ja muutamat, niinkuin Penjaamin\nperilliset ja Krikan pojat, käyvät omin nokin vuonolla kalaa pyytämässä.\n\nTerveennäköistä joukkoa on Väärän perikunta, merikalalla ja\nkeiturinmaidolla ruokittu. Lehmiä ei kylässä ole ainoatakaan, mutta\nkeitureita, liuhupartoja, sanotaan olevan ainakin sata.\n\nKymmenlukuisin keiturit käydä remppaavat kristikansan seurassa niinkuin\ntäysivaltaiset vääräläiset, käydä kopsuttelevat korkokengissä joskus\ntalon porstuassa varastelemassa, rientävät, kun vesi on sokkunut,\nhierualle suurustelemaan keiturintaarilla, Riipaisevat taas tunturiin\nkapuillen siellä kaikkein jyrkimpiä rinteitä ja kamalimpia kallioita.\nParta vain vipattaa, ja silmät muljahtelevat, kun he pahimmille\nkallionkieluille jouduttuaan polvilleen paneutuen kurkistelevat, mistä\nkautta olisi yritettävä alas, ettei kallis henki olisi vaarassa.\n\nJa iltasilla, kun keiturit kovin myöhäiseen unohtuvat erinomaisen\nväkeville tunturiruohokentilleen, täytyy emännän lähteä muistuttamaan\nheitä kotiintulosta. Emäntä kapuilee miltei yhtä vaarallisia rinteitä\nkuin etsittävätkin, ja tunturista kajahtelee heleästi:\n\n    »Kila jeittaa, kila jeittaa,\n    kila kila kila kiiilaa-aa!»\n\nMutta sattuupa peloittava Pitkäisen ukko liikkumaan tunturijalassa,\nei tarvitse emännän lähteä huutelemaan kila-jeittaansa. Eikä tarvitse\nPitkäisenkään muuta kuin pari kertaa jämerästi rykäistä, kun keiturit\nniin säikähtävät ja ottavat itseensä, että kiireesti lähtevät\nkapistelemaan pois tunturista. Pitkänä jonona ne perä-perää takajalat\nhaarallaan tulla väännättävät keiturinpolkujaan.\n\nParta vain heiluu, kun ne päkättäen katoavat turvekömmänänsä\nturvalliseen suojaan.\n\n\n\n\nKRIKANNOKALLA\n\n\nRiisvuonon suulla, vuonon takana, syrjässä Kamöyvärin elämästä ja\naherruksesta, asustelee joukkoineen Krikan Sammu.\n\nOn siinä hieruan laitakentällä, kivikossa Sammun harmaa, pieni mökki ja\npieni kala-aitta, venerannassa soutupuura ja muutamaorsinen kalajälli\nsekä taas ylempänä, kallionkyljessä, suuri viheriäinen jänkäpounu,\nturpeista rötistetty keiturienkömmänä. Mökin pihamaalla on pieni,\nvanhoilla verkkoresuilla aidattu nauristilkku, keiturienkömmänän takana\nmuutamainen perunapenkki ja tuvan päätyikkunan edessä pikku pikkuruinen\naitaus, johon Liisa on istuttanut raparperin ja korttelinpituisen\npihlajaisen sekä parikorttelisen koivun ja haavan.\n\nJa kohta talon takana kohoaa korkeahuippuinen, lumiläikkäinen\nKrikkatunturi. Jylhänä ja alastomana se komottaa, ja pikkuruinen\nmökkiriepu sen juurella näyttää kääpiöiden ja lintukotolaisten\nasuinmajalta. Mutta komea ja mahtava tunturi se on, onpa kohta\nkuin hyvänä turvana siinä. Jos joskus maailmassa sattuisi niinkuin\nennenmuinoin, että syvyyden lähteet aukenisivat, ja aapa rupeaisi\nkuohumaan maalle, olisi turvallinen tunturi edessä.\n\nJa keituritkin saavat heti turve gamminsa ovelta ketterin koivin lähteä\nkiikkumaan tunturin jyrkkiä ruohorinteitä. Saa niitä Liisakin sitten\nkapuilla iltapäivin keitureitaan huhuillen.\n\nHyvä on ikuinen ja suuri Krikka siinä olemassa. Sieltä Sammu koko\npirttikuntansa kanssa nostaa ja kantaa kiikuttaa tarpeelliset\npolttoturpeensakin.\n\nToisaalla taas aukeaa suuri aapa, Sammun rannaton työkenttä, yhtä\nikuinen kuin tunturikin, ja aapaa vartioitsevat jylhä Trolli sekä\nsynkkäsyöksyinen Bryggen.\n\nVaikka Sammun pätinäkunta asustelee erillään Väärän kalakylästä ja\nmelusta, on Krikan kentällä kylliksi ääntä ja elämää. Kun Sammun ja\nLiisan rintaperilliset, seitsemän miehistä merensoutajaa, toiset jo\nSammun mittaisia, toiset vasta alkutaipaleella, liikkuvat ja taajovat\nrantamalla, on Krikannokalla kohta kuin pikkuinen fiskevääri.\n\nMustanpuhuvat pojat ovat aina menossa. Milloin he kiikkuvat keitureina\nkallioilla, milloin istuskelevat rantapahtojen pykälillä moosina ja\npissihaukkoina, milloin laukkaavat hierualla heitellen kraakkuja\nja krookkepolleja kuin varikset — ja taas toisin vuoroin keikkuvat\npaaruilla kuin parhaat merensoutajat...\n\nÖystän ajamat aallot lyövät pauhaten niemen takarantaan, hyrräävät\nhieruan kivikossa ja vyöryttelevät rantaan kasoittain ruskeankeltaista\ntaaria ja temppua, kraakkua ja muuta merenryönää. Moosat lentelevät\nkirkuen kylän ja Krikanniemen väliä — ja rannan pikku mökistä kuuluu\näkeä kitisevä ääni. Liisa on juostessaan keitureitaan hoitelemaan\njättänyt pienimmän aapamiehen, nelinryömin matelevan merensoutajan,\ntupaan yksinään askaroimaan.\n\nTämä on Krikannokan jokapäiväistä elämää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKrikanniemellä asutaan kaksin puolin. Sammu Liisoineen ja perillisineen\nmöykkää maan ylisillä puolilla, mutta samoilla kentillä, maan\nalisilla puolilla, ahertelee monesti mainittu ja usein nähty maan\nalusväki, jumalanluoma kansa sekin, tuttu maahiaisten joukkio, jota\ntavataan kaikissa tunturimaissa. Se elelee yhtä rintaa kristikansan\nkanssa ja tahtoo myös pitää omat asuinpaikkansa. Sitä enemmän, kun\nheillä tavallisesti on vanhemmat omistusoikeudet kenttäänsä kuin\nmaanpäällisillä möykkääjillä.\n\nKrikanniemellä ovat maahiaiset asua tuhertaneet jo ammoisia aikoja,\nja lienee siinä ennen Sammua ihminenkin joskus yrittänyt elellä.\nMutta maahiaiskansa ei ole oikein hyvillään, kun kristikansa rupeaa\nahtautumaan samoille kentille heidän kanssaan.\n\nEi tahdottu Krikan kentälläkään antaa asumalupaa Sammulle ja Liisalle.\nKysymättä tulivat, kysymättä ja taitamattomasti rötistivät kömmänänsä,\nmihin sattui — ja rauhattoman sijan saivat. Keiturit menestyivät\nhuonosti, kituivat ja kuolivat navettaansa toinen toisensa perästä.\n\nViimein tultiin sanomaan Liisalle, että navetta pitää muuttaa toiseen\npaikkaan, koska keiturien kaikki sotkut valuvat maanalaisten pöydälle.\n\nSammu hajoitti keiturien jänkäpounun ja siirsi sen hiukan tuonnemmaksi.\nMutta vieläkin keiturit menestyivät huonosti, kituivat ja kuolivat...\n\nJo taas kerran tulee maanalainen emäntä vaitelemaan maanpäälliselle\nemännälle, että navetta pitää vieläkin siirtää, sen nurkka on vielä\nheidän päällään. Liisa kyllä koettaa tolkuttaa, että olisi pitänyt\nennen sanoa.\n\nMutta ei auta, elukat yhä kituvat ja kuolevat. Ja Sammu saa\ntoistamiseen purkaa ja siirtää turvepöksänsä. Hän vie sen kauas kallion\nlaitaan. Sinne asti ei maahiaisten asuinmaja ulottune.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten saadaan molemmin puolin elellä rauhassa. Maanpäälliset\nkeiturit menestyvät hyvin, kiikkuvat päivät tunturissa ja illalla\ntulla remppaavat Liisan turvegammin turviin. Ja käyskentelevät ne\nkotikentälläkin.\n\nMaanalaisetkin keiturit monesti nousevat Krikanniemen reheville\nruohorannoille. Pikku-Sammut ovat joskus nähneet kymmenlukuisen\nkeituriparttion kiipeilevän rantakallioita. Komeita, lihavia elukoita\nne ovat olleet, maitoleilit melkein maata laahanneet, ja parta\npitkänä heilunut. Pojat ovat juosta touhottaneet heidän jäljessään\nkiviröykkiöltä toiselle, katsella kurkkailleet kallioiden takaa ja\najelleet niitä sinne ja tänne pitkin rantoja. Mutta kun isä-Sammu on\nnähnyt elukat, hän on heti arvannut ne maahiaisten keitureiksi ja\nlähtenyt niitä tavoittelemaan kiinni. Silmää räpähdyttämättä Sammu on\nhiljaa hiipinyt kohti — mutta kun hän huomaamattaan on räpsähdyttänyt\nsilmäluomiaan, ovat keiturit äkkiä kadonneet jonnekin rantapahtaan...\n\nJa vanha Sammu on saanut vain räpsyttää silmiänsä.\n\nEipä silti, ettei Krikannokalla maahiaisen heilureittakin tultaisi\ntoimeen. Onhan Liisan hoidoissa maanpäällisiä keitureita ja kitsejä\nomiksi tarpeiksi, mutta maanalaisten elukat ovat muita parempia, ja ne\ntuovat taloon onnea ja menestystä.\n\nVaikka on niitäkin, onnea ja menestystä, Krikannokalla ollut omiksi\ntarpeiksi. Onpahan saatu seitsemän kovaa aapamiehen alkua kentälle\ntaajomaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta seitsemän kovaa aapamiehen alkua, jotka päivät päästään laukkovat\npitkin kenttää ja rähjäävät aavalla, tarvitsee paljon turskaa ja muuta\nmerikalaa sekä turskanmaakaa ja merikalan rasvaa.\n\nMeri antaa kalaa ja kalanrasvaa, kun vain Sammu perillistensä kanssa\njaksaa käydä soutamassa. Mutta toisinaan, kun meri on mustana, eikä\nanna ei runnukkaakaan, yrittää hätä, ja Krikan aapalaiset rupeavat\nnälkymään.\n\nSilloin Sammu hiiviskelee rantakallioiden tauksilla ja ampua paukuttaa\nkaikenlaisia merilintuja, mitä vain pyssyn eteen sattuu. Liha kuin\nliha, ja elävä liha on aina hyvää evästä toiselle elävälle. Kun\nmerellistä lintua lyödään pata täyteen ja keitetään kypsäksi, niin\ntäyttyy, täyttyypä jo maallisenkin liikkujan nälkäinen mako. Pari\nkertaa viikossa kun kahdeksan kannun kattila tyhjennetään, syödään\nrasvaiset täkät ja jorvaperät ja imeksitään luut, niin ei muuta niestaa\nkaivata välipäivinäkään. Krikka puskee ja röyhtäilee kylläisenä koko\nviikon.\n\nSitten taas toisin vuoroin, kun hyvin sattuu, Sammu ampaisee lihavan\nhylkeen, kirjavan kivipirrin taikka ison ryssänhylkeen, josta lähtee jo\nmonta padallista. Hylje onkin Krikannokan parasta niestaa silloin, kun\nnälkä oikein rupeaa mahaa kurnimaan. Mökin isoimmat perillisetkin jo\njuoksentelevat pyssy kourassa vaanien kivipirrejä ja ovat silloin niin\ninnoissaan, että monesti tärkeämmät asiat jäävät heiltä toimittamatta.\n\nMutta kun on saatu hyvä hylje, niin »nouse, isäni, syömään poikas\nsaalista!»\n\nSilloin kohta kattila kiehuu oikeaa merellistä, niin että koko kenttä\nsen tuntee. Koko Krikka häärii kattilan ympärillä ja appaa, niin että\nnaama kiiltää. Pienimmänkin merensoutajan maaru on kohta iloisesti\npullollaan.\n\nPullistuvat siitä poikain posket ja käyvät punaisiksi, eikä\nKrikannokalla ole hätäpäivää. Röyhtäilyssäkin on täysi merenmaku...\n\nMutta sittenkin.\n\nPorsangin perillä asuessaan Sammu on paljon kuullut saarnattavan\nsuurista, maahan kätketyistä aarteista. Oli niitä joskus saatu, kun\nolivat olleet taitomiehet ottamassa, mutta oli jäänyt saamattakin, kun\nlöytäjässä ei ollut miestä. Sammun Petteri oli kerran jo pannut hevosen\nvaljaisiin, jotta ajetaan Antun Juuspin kanssa aarnihaudalle, mutta\nmiehet eivät uskaltaneet edes lähteä.\n\nKamöijallakin, niemen nenässä, on ikivanha aarnihauta, ja se pitäisi\nkäsittää. Sitten vasta Krikannokalla alettaisiin oikein elää. Nilsan\nJuhannes oli kerran ollut jo aivan saamaisillaan Kamöijan aarteen. Oli\nJuhanneksen viikate niittäessä kalahtanut johonkin kovaan kappaleeseen,\nja helinä ja kilinä oli kuulunut maasta. Jussa oli heti arvannut,\nettä siinä on nyt Kamöijan kauan puhuttu aarnihauta, ja oli ruvennut\nkiireesti sitä kaivamaan...\n\nMutta ei ollut aarretta Jussalle annettu.\n\nEikä sitä ole vielä Krikan Sammukaan saanut.\n\nSammu on kyllä pitkät ajat pitänyt silmällä Kamöijan kallisarvoista\nkalliorantaa ja iltapimeillä käynyt niemennokaltaan monta kertaa sitä\nkatsomassa. Ja pari kertaa hän on saanut nähdä aarnihaudan palavan, ja\nsekin jo merkitsee menestystä.\n\nSiitä on jo vuosikausia, kun Sammu kerran illanhämärissä näki Kamöijan\nnokalta nousevan savusuitsun, aarnihaudan merkkisauhun, joka kovin\nsalaperäisenä tuprahteli kiviröykkiöistä. Ja kohta sen jälkeen Sammu\nsai kiilanuotan täyden suuria lohia.\n\nJo kerran taas, kymmenen vuoden kuluttua, Sammulle näytettiin, kun\nKamöijan nokka savusi, höyrysi oikein harmaina huuruina — ja hyvillä\nmielin Sammu odotteli, mitä hyvää nyt annetaan.\n\nNiin tapahtuikin, että Liisa pian pyörähdytti Sammulle seitsemännen\npojan, uuden pahnikkaan, koska entinen oli jo ennättänyt toiselle\nkymmenelle.\n\nKamöija sauhuaakin vain kerran kymmenessä vuodessa, määräpäivin,\nja hopeoita se sauhuaa. Mutta tulta ei siitä nähdä, sillä vain\nkulta-aarteet palavat ilmiliekissä. Hyviä olisivat hopeatkin saatuina,\nkun vain niitä annettaisiin Krikanniemelle. Hopeakin tekisi pienestä\nrantamökistä jo satulinnan, jossa ketterä Liisa kehräisi vaikka\nkultalankaa, ja seitsemän villatikkureissa möykkäävää poikaa taajoisi\nkuin kuninkaanpojat — ja pienin, kehdossa kitisevä kippurajalka, olisi\nkuin pikku prinssi...\n\nMutta — hyvä, varsin hyvä on, kun annetaan edes aarnihaudan sauhua\nkatsella. Krikannokalla ollaan iloisia siitäkin.\n\nMerelliset kalat ovat mökkiin hyvin tervetulleita, ja niin myös kalan\nsoutajat.\n\nAinakin hyväntuulisen Liisan mielestä. Nokkelana hän, kun oli saanut\nkuudennen pojan, otti pännän ja paperia ja tiedoitti tärkeän asian itse\nkuningas Haakonille, kysyen, eikö siitä ole mitään preemietä, kun saa\nkuusi tervettä merensoutajaa Ruijanmeren alastomille kalliorannoille.\nKuningas vastasi, ettei ole Norjassa sellaista lakia, niinkuin\non Frankriikissä, mutta omasta lompsastaan hän lähettää Liisalle\npreemieksi viisikymmentä kruunua.\n\nJa siinä oli Krikannokan pikku mökille jo kerraksi. Oli melkein kuin\naarnihauta olisi auennut.\n\nKun sitten taas vuosien päästä Kamöijan hopeahauta haikusi uudeksi\npahnikkaaksi, olisi se saanut vaikka ilmiliekissä leimahdella.\n\nJa pienen kiperäsäärisen pahnikkaansa pieluksiin Liisa piilotti\nvisusti Sammun vanhan puukon sekä vanhan raamatunlehden, etteivät vain\nsalakavalat maahiaiset saisi vaihettaa hänen viimeistä aapamiestään.\n\nOnkin mökin nurkkahyllyllä oikein kuvaraamattu, vanha ja risainen\nisokirja, josta hyvin voi lainata lehden niin tärkeään asiaan kuin\npienen ihmissielun suojelemiseen pahoilta maanalhaisilta. Se on Sammun\nvanha pyhä Pipeli, joka on nähnyt maailmaa yhtä paljon kuin sen\nisäntäkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAikoinaan, kun Krikan ukko vielä vaelsi pimeänä maailmanlapsena, oli\nhänellä arkussaan viinapullo Raamatun vieressä. Pitkillä Ruijanmeren\npyytöretkillä arkku oli aina mukana veneessä, ja viinapullo tönötti\naina ylpeästi Pipelin vieressä. Mutta surutonta Sammua tahtoi kumminkin\nvähän vaivata, kun hän arkulle mennessään näki molemmat kappaleet\nrinnakkain.\n\nPyhä Pipeli arkunnurkassa näytti toisinaan niin murheelliselta, että\nilkeästi kiiltelevää viinapulloakin oikein hävetti, — vaikka se\nylpeyksissään yritti pöyhistellä ja täyttää koko arkun ja työntää\nisonkirjan aivan viimeiseen nuskaan muiden tavarain taakse. Sammuakin\nhävetti, niin että piti kääntyä selin, koska hän pullostaan otti\nkulahduksen. Ei hän edes viitsinyt ähkäistä, ja olkansa takaa katsoen\nhän hyvin hiljaa pisti pullon arkkuun.\n\nToisinaan pyhä kirja taas oli niin ison, ankaran ja tuomitsevaisen\nnäköinen, että kiiltokylkinen pullo aivan pelosta vapisten yritti\npiiloutua ja painua hyvin pieneksi. Eikä Sammu silloin uskaltanut\nsiihen koskeakaan, kiireesti hän painoi arkunkannen jälleen kiinni ja\nlähti pois.\n\nMutta joskus taas Sammu ryypyn jälkeen otti Raamatun ja rupesi sitä\ntutkimaan. Mutta ei — sieltä nousi esiin niin kovia sanoja, että kirja\ntäytyi nopeasti lukita arkkuun.\n\nTällaista menoa ei kyllä kauan kestänyt ankara aavansoutajakaan. Tästä\ntäytyi tulla loppu. Toisen tai toisen täytyi väistyä.\n\nViina oli hyvää. Jäämeren kolkossa, kontoisessa ilmassa pieni ryyppy jo\nkovin lämmitti sydäntä, ja ihanasti se kierteli sisikunnassa silloin,\nkun vaatteet kopisivat jäisinä ja vilu oikein luitakin vapisutti.\n\nJa viinapullo sai jäädä.\n\nMutta Pipeli ei tuntunut niin tarpeelliselta. Se ei ollut kova vilua\nvastaan, eikä se pakkasessa lämmittänyt. Niinpä Sammu kerran otti sen\nkainaloonsa, asteli ja kaupitteli isonkirjansa naapurin isännälle.\n\nTyhjältä kyllä sitten tuntui arkku. Ja kun Sammu sen avasi, niin\nviinapullo tönötti siinä yksinään kovin suurellisena, ja ylpeänä\nse läikähdytteli kylkeänsä. Sammua melkein hävetti. Eikä viinakaan\nmaistunut oikein entiseltä. Monta kertaa Sammu arkulla käydessään\nmuisti Pipeliänsä ja tunsi sisässään pienen pistoksen...\n\nOlisi kirja sittenkin saanut olla arkussa.\n\nMutta viina oli kumminkin parempaa. Se lämpöisesti hyväili viluista\nsieluakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sitten, aikojen kuluttua Sammukin kerran istui seurapirtissä\nsanankuulijana, kun Juuspin Penjami luki Laestadiuksen postillasta:\n\n»Olkaat raittiit ja valvokaat, sillä perkele käypi ympäri niinkuin\nkiljuva jalopeura, etsein ketä hän nielis... Me tiedämme, että raitis\non semmoinen, joka ei maista viinaa... Ja nyt on se suuri lohikäärme,\njota perkeleeksi ja saatanaksi kutsutaan, hirmuisesti suuttunut... ja\nhän oksentaa kuolleen uskon liivaa hänen päällensä...»\n\nPuheli Penjami vielä ihmisen syntisestä vaelluksesta, jonka loppuna on\ntulinen helvetti perkeleitten seurassa...\n\nSammu sai saarnasta korvanpistoksen ja tunnon loukkauksen, ja kovin\nmurheellisena hän souteli kotiinsa.\n\nArkku tuvannurkassa häntä melkein vistotti. Hän tuskin kehtasi sitä\nkatsoa. Kun hän sitten kerran meni ja kohotti kantta, niin viinapullo\nsieltä killisteli kuin kyöpeli ja vilkutti ilkeästi silmäänsä.\nKiireesti Sammu paiskasi kannen kiinni.\n\nOlisipa siellä nyt ollut Pipeli.\n\nKävi Krikan ukko seuroissa useat kerrat, ja aina hän sai siellä kovia\nloukkauksia. Jo viimein hän tunnusti syntinsä ja viinapirunsa... Mutta\nkristisisaret ja -veljet kaulasta pitäen todistivat veriyljän kautta\nhänelle anteeksi antamuksen.\n\nSilloin Sammu souti Krikannokalle, niin että kokka kohisi. Juosten hän\nnouti tuvasta viinapullon, ja juosten hän niukalti rantaan. Välkkyen\nlensi pullo ilmassa, ja iloinen helähdys kuului hieruan kivikosta.\n\nSitten ukko souti naapuriin noutamaan takaisin Pipeliänsä. Sai hän\nsen, mutta kovin syntisesti kohdeltuna. Lehdet oli revitty, kannet\nrepalehtivat, ja niska roikkui pitkänä riekaleena.\n\nMutta tyytyväisenä Sammu sitä taas kantoi kainalossaan, tyytyväisenä\nsitä lukea tankutti. Eikä pyhä kirja enää tuntunut häntä kohtelevan\nniin kovin sanoin kuin ennen. Pienen peräkopperonsa nurkkahyllylle\nSammu nosti risaisen kirjansa.\n\nJa se lämmitti sydäntä ja koko sisikuntaa enemmän kuin koskaan\nviinapullo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn vanha Krikan ukko aikoinaan lukenut toisenkinlaista raamattua —\nVäinämöisen kirjaa.\n\nSammu oli vielä melkein poikanen, kun kerran Porsangin periltä\npurjehdittiin Jäämeren aavalle turskaa juksaamaan. Tuli niin kova\nvastatuuli, ettei auttanut muu kuin laskea Russamarkan kirkkorantaan\nvartomaan tuulen vaistoamista. Kahdeksan janturia miehet saivat\nodotella, ja aikansa kuluksi he lukivat isoa Väinämöisen kirjaa, jonka\nolivat saaneet lainaksi Russamarkan papilta. Hämeen Kalle luki, ja\ntoiset kuuntelivat, pörrötukkainen Sammukin istui aivan liikahtamatta,\nja silmät pyöreinä, korvat pystyssä kuunteli, kun Hämeen Kalle\npaukutti...\n\nJa Sammu sai kuulla vanhasta Väinämöisestä, joka oli kaikkein viisain\nmies, niin että kelpasi vaikka höösmanniksi, kun aavalla oltiin.\nVäinämöisellä oli poika, Ilmarinen, jalo rautio, oikein seppä tekemään\nvaikka mitä, kova takomaan rautaakin. Hän oli Pohjolan akalla\nruokkopoikana, takoi ja puski kovasti töitä.\n\nMutta vasta oikein kummaa oli, kun kirjassa saarnattiin isosta härästä,\nkaikkein suurimuksesta purrista, mitä ikinä maailmassa on nähty:\nseitsemän päivää orava sai juosta vikeltää sarven päästä sarven päähän.\nSaarnattiin kirjassa sellaistakin, että kuu otettiin taivaalta ja\npantiin peittoon, puhuttiin myös hirmuisesta kokosta, joka toisella\nkynnellä hakkasi tunturin laitaa, toisella hosui suurta merikäärmettä,\nja höyhenet vain pölisivät.\n\nOli sekin kummaa, ja nuoresta Sammusta kaikkein mukavinta muistelusta,\nkun ruokkopoika rupesi pyrkimään Pohjolan akan vävyksi, ja akka\nsanoi, että pitää hakea kihlakaluiksi kultarengas ison hauen suusta\nTuonelanjoesta.\n\nJo siinä ruokkopoika sai juksata ja juksata, mutta ei vain tarttunut\nsuuri hauki koukkuun. Vasta sitten, kun vanha isävaari, Väinämöinen,\nlaittoi monisatasylisen nuotan, jolla Tuonelanjokea kulkutettiin,\nkulkutettiin, saatiin hauki. Ja sen suussa oli kultarengas.\nJuoksujalassa ruukalti ruokkopoika kultarengas kourassaan Pohjolan\nämmän pirtille.\n\nAkka antoi tyttärensä ruokkopojalle, ja he tulivat toimeen\nmahdottomasti.\n\nNäin saarnattiin vanhan Väinämöisen kirjassa, semmoisessa vanhassa\nlaulukirjassa, jota käskettiin Kalevalan raamatuksi, ja talletettiin\nRussamarkan kirkon kaapissa kristikansan Raamatun vieressä.\n\nVieläkin, kymmenien vuosien kuluttua, vanha Sammu sitä muistelee,\nvaikkei kristityn ihmisen varsin saisi sellaisia joutavia maailman\nasioita muistella.\n\nMutta kun ruokkopoika käsitti kultarenkaan ja sai Pohjolan akan kempin\ntyttären ja sitten eli mahdottoman hyvästi — niin kyllä vain Sammun\ntäytyy sitä muistella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOnpahan Sammukin saanut ainakin yhtä kempin tyttären kuin Pohjolan\nämmällä oli, eikä ole tarvinnut sen takia kultarengasta juksata\nTuonelanjoesta. Jopahan vain Tyllyrudon tytär lähti, kun Sammu\njuoksutti hänelle pikkuruisen kultarenkaan, niin että juuri sormi\nsiihen mahtui...\n\nJa toimeen on tultu Krikannokallakin, ellei juuri mahdottomasti, niin\nkumminkin on eletty.\n\nJopa on eletty hyvinkin, kun vain on saatu kahdeksakannuinen kattila\ntäyteen merikalaa taikka rasvaista merilintua taikka väkevää\nhylkeenpäkkiä.\n\n\n\n\nOPPANAN SOUTAJIA\n\n\nOppanan suuri soutu on loppunut jo kauan, kauan sitten.\n\nMutta ennen muinoin, kolme-, neljäsataa vuotta takaperin Oppana souti\nmerta niinkuin monet muutkin Makreijan suuret fiskeväärit. Meren\nrannalle rakennettu pieni kirkko oli suurena suojelijana, ja kolmesataa\nsielua siihen turvautui.\n\nTäytyihän siihenkin turvautua, ja hyvä oli Herran temppeli olemassa\nnäillä kolkoilla souturannoilla.\n\nSillä Oppana oli kaikkein ankarimpia asuinpaikkoja. Ryöväriryssät\najelivat aapoja tuon tuostakin, ja väkevät myrskyt ryntäsivät ärjyen\nOppanan rantaan.\n\nOppanan soutajat olivat käsittäneet merkillisen pyytörannan, tavattoman\njylhän tunturikolon Makreijan koillisella kolkalla, Kamöijanvuonon\ntakana, Fuglenäringenin ja Renviknäringenin vaiheilla. Mikä lienee\nmaanmyllertäjä jätti, väkipäinen merentursas, maita ja meriä\nrakennellessaan kouraissut julmalla kuokallaan jylhää rantatunturia,\nmutta valtavan jäljen hänen kuokkansa jätti. Pystyt, lähes\nneljäsatametriset synkät pahtakalliot jäivät onkalon sivuille sekä\nperäseinäksi, ja kuokka iski niin väkevästi, että kolon pohjaan syntyi\nsyvä järvi. Matala kannas vain jäi meren ja järven väliin, ja järvestä\nputosi mereen kivinen puro, kuljetellen mustien tunturien kirkkaita\nvesiä suureen aapaan.\n\nMerentursas heitti matalan maakannaksen Oppanan soutajille\nasuinsijaksi. Siihen merensoutajat saattoivat kopeltaa jänkäpoununsa\nkahden veden, järven ja meren vaiheille. Järvi antoi heille tunturien\nkovista sisuksista hersynyttä kaaloa saivovettä, meri tuotti kalaa. Ja\nmaan puolella seisoivat tunturit suurena suojana.\n\nMutta öystästä ja nuuröystästä, jopa pohjoisestakin rannaton aapa pääsi\nvapaasti ajamaan Oppanan hierualle. Ei ainoatakaan saarta ollut Oppanaa\nsuojelemassa meren vihoilta. Itse vanha merentursas sieltä monesti\nratsasti suurimpien stormien matkassa. Kiljuen ja ulvoen, huutaen,\nkähisten ja kamalasti nauraen se ajeli pitkin aapaa ja pitkin rantoja.\n\nJa meriraukat ajelehtivat parkuen aalloilla.\n\nMutta Oppana vain asui myrskyisellä rannallaan, souti aapaa ja henkasi\nkalaa jälleihin. Kävi se myös Herran temppelissä kumartamassa ja\nrukoilemassa hyvää merikalan vaellusta.\n\nTurska tuli aina ajallaan rantavesiin, ja vanha Oppana souti\ntyytyväisenä, kunnes ryöväriryssät tulivat ja hävittivät koko kylän. Ja\nsitten taas saapui mustasurma tuhoten loputkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanha Oppana oli noiduttu paikka. Vaikka se oli sellainen kolkko\ntunturienkolo, vaikka se oli monikertaan tuhottu, vaikka sitä myrskyt\nalituisesti pieksivät — sittenkin täytyi merensoutajain sinne kerta\nkerralta laskea maihin ja rakentaa jänkäpoununsa järven rannalle.\nTuli kaukaisia nuurfaaroja viikinkipurjeissa seilaten — Oppana heidät\nveti. Tuli pyytömiehiä suurilta vuonoilta — Oppana otti heidätkin.\nTurvegammeja ja hirsimökkejä kopellettiin kannakselle, ja niissä\nasuttiin. Toisin vuoroin soudettiin merta, toisin vuoroin taajottiin\nmerenmöyryjen, meritrollien ja aapakummituisten kanssa.\n\nOli Oppanan pyytörannalle asettunut joskus kymmeniä venekuntia monin\nkymmenin miehin.\n\nSitten taas pyytökauden loputtua lasketeltiin pois koko rannoilta\n— ikipäiviksi muka. Mutta kumminkin, kun merikalan vaellus alkoi,\nalkoi merensoutajienkin vaellus. Pyytömiehet palasivat vanhalle\npyytörannalleen. Kun kerran oli Oppanan soutu aloitettu, niin sitä\ntäytyi yhä vain jatkaa.\n\nOppana oli noiduttu paikka.\n\nPitkin järven rantaa oli vanhoja turvekotien sijoja, entisen Oppanan\nasumakenttiä. Oli kentällä vielä kirkon sija ja pappilan paikka, ja\nkaikista huokui edesmennyt Oppana. Polttoturvetta kaivettaessa saattoi\nmaasta nousta lahonnut pääkallo, muinaisten merensoutajien viimeisiä\nmaallisia peruja, vaikkapa vainolaisen menettämiä.\n\nEdesmennyt Oppana oli täällä soutanut, tapellut meren ja vainolaisen\nkanssa ja joutunut turpeeseen.\n\nSama oli asiana Oppanalla vieläkin.\n\nMonta kertaa heittäytyi öystä vihaiseksi ajaen valtavia aaltoja, jotka\nhierualle saapuessaan sähähtivät vuorenkorkuisiksi vaahtopäiksi,\nniin että koko ranta pärskyi valkoisena vesisauhuna. Merentursaat\nja vaahtoharjaiset aapahirviöt hyökkäilivät Oppanan kimppuun kerta\ntoisensa perästä. Mutta aina joka yrityksellä kilpistyivät niiden\nkynnet irti kovasta rantakivikosta, ja merentursaat painuivat takaisin\naapaan.\n\nSitten taas toisin vuoroin puskeutui öystästä kaamea ryssänkonto, paksu\nharmaa huuru kuin kuolemanalhosta ajettu, vyöryen kylmänä ja kosteana\nyli aavan ja tunkeutuen rannoille ja tuntureihin.\n\nKuului konnosta usein meriraukkojen ruma rääkyminen — ellei siellä\nparkunut itse surma.\n\nMutta Oppana vain souti aapaa ja henkasi kalaa jälleihinsä.\nMerensoutajia kävi edelleenkin Oppanan rannalla.\n\nVielä silloinkin, kun meri pahentui ja ehtyi ja muuttui niin mustaksi,\nettei oikeaa kalanvaellusta nähty vuosikausiin, Oppana yhä souti. Kim\nmonet vanhat fiskeväärit kukistuivat, monet kalastajain asunnot jäivät\nautioiksi, ja monet rantajällit jäivät tyhjinä kojottamaan, Oppana yhä\nvain soutaa kiskaisi ja koetti hengata kalaa harvoihin jälleihinsä.\n\nOli muutamia vanhoja nuurfaaroja, muutamia harmaita aapakarhuja, jotka\nmelkein koko ikänsä olivat Oppanaa soutaneet. Oppanan hierualta he\nolivat laskeneet suoraan aavalle hakemaan elatustansa ja taas palanneet\ntakaisin tutulle kentälle levähtämään ja askaroimaan saaliin kanssa.\nJa nämä samat vanhat, vuosien ja aironvarren köyristämät oppanakarhut\naina joka kevät, kun kalanvaellus alkoi ja pyytö alkoi, vaelsivat kalan\nkintereillä vanhalle pyytörannalleen.\n\nSiellä Petterin Jussa, suomalaisen poika, souti monet kesät. Talvet\nJussa köppelehti Nordvaagissa, mutta heti kevään tultua hänen piti\nkiiruhtaa Oppanaan ja rähjätä siellä koko kesä — tuli kalaa, minkähän\ntuli. Siellä myös Leipä-Heikki raatoi kesäkaudet ja talveksi souti\nläheiseen Kamöyväriin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta etelästä tullut nuurfaara, Moenin liveri, ei lähtenyt rakkaalta\npyytörannaltaan pois talveksikaan.\n\nToiset pyytömiehet, toinen toisensa jäljestä, soutivat tiehensä syksyn\ntullen, kun päivä pimeni, ja konto täytti maailman, ja tunturit\nvalkenivat, ja maa peittyi lumella, ja meri viikoittain oli miltei\nyhtämittaisena suurena möyrynä. Mutta Moenin ukko jäi vain ypö yksinään\nkuuhkailemaan Oppanan rannalla. Kuin harmaa tunturikörri hän käydä\nköppäili hämärällä rannalla, yksinään hän souti merta keikkuen aavalla\nkuin haavhesta, ja yksinään hän vanhassa kalamökissä vietti pitkät\npimeät yökaudet sekä monet pitkät myrskyiset päivät.\n\nSai Moenin ukko merestä kalaa syötäväkseen, niin että pysyi kylläisenä,\nsai vähinsä niinkin, että pysyi mökin hyllyllä punainen tupakkapussi,\nsokeripaketti ja jauhopussuinen sekä kamiinan reunalla lämmin\nkahvipannu. Mutta monta kertaa talvinen meri oli niin mustana ja\nsynkkänä, ettei antanut vanhalle soutajaparalle, ei keittokalaa, vaikka\nukko joka päivä kävi aavalla.\n\nSilloin vanha nuurfaara makaili vain kalapirtin lautsalla imeskellen\npiippunysäänsä ja taas vaihteeksi särpäen karvasta sumppivettä.\nRuskeasta korvattomasta kupista ukko ryysti mustaa lientä, ryysti\nkupin, toisen ja kolmannenkin sekä pisti pikkuruisen sokeripalan\nsuuhunsa mauksi.\n\nJa sitten äijä jälleen kellahti lautsalle mustaa nysää nilkomaan.\n\nPimeä kalapirtti lepäsi äänetönnä. Kuului vain ukon hengähtely ja\nöljyisen piipunvarren hiljainen turina...\n\nPiippunysä, vanha hyvä pyytökumppani, siinä turisi liverille\ntarinoitaan ja muisteli menneitä, muisteli monia, monia ankaria Oppanan\nsoutukesiä... Ja aina silloin tällöin pihahti piipunkopassa punainen\ntuli kuin vilkkumajakka pimeällä rantakalliolla. Silloin piippu\nilahtuen muisteli ja turisi suurista pyytökesistä, jolloin liverinkin\njällit täysin orsin notkuivat Oppanan rannalla. Meri aivan kiehui\nkalaa, lotaa ja turskaa pitkin kevättä. Ei tarvinnut muuta kuin ottaa\nja hengata jälleihin... Ja sitten heinäkuun helteillä tulivat saidat\nkrunneille, niin että koko aapa kohisi, ja moosat valkoisena, kirkuvana\npilvenä tohisivat saitojen yläpuolella...\n\nSe oli Oppanan suurta aikaa. Iloisesti turisten vanha nysä sitä\nmuisteli. Ja pieni vilkkutuli heitti hetkellisen hehkuvan valaistuksen\nmustaan soutupirttiin, antaen lämpöisen punerruksen vanhan\nmerensoutajan kasvoillekin.\n\nSiinä harmaa nuurfaara loikoili vaateresuillaan varsin tyytyväisin\nilmein.\n\nTäällä kumminkin oli mukavaa ja rauhallista. Meri pauhasi ulkona\nihanasti, paarut vyöryivät rantakivikkoon kohisten ja haastellen kuin\nvanhat, hyvät ystävät. Saattoihan aapa toisinaan olla mustana ja pitää\nvanhaa soutajaansa vähissä niestoissa... Mutta kunhan vetäisi piipusta\nmuutamia sauhuja, niin ei vatsa ollut mitään vailla.\n\nIiveri makaili talvikauden Oppanassa, souti aapaa ja nälkyi. Kun\nmustina talviöinä pyytömiesten topulien merkkitulet vilkkuivat pitkin\naapaa, liveri pimeässä kuuhkien sai pitkät ajat soudella sinne ja\ntänne, ennenkuin löysi pimeän tapulinsa...\n\nSaivat Kamöyvärin naapurit kuulla, että vanha nuurfaara nälkyy\nOppanassa. He tulivat ja veivät hänet kyläänsä, vaikka ukko kyllä\nkimpuroi vastaan. Mutta vanha Oppanan soutaja ei monta päivää viihtynyt\nkylässä. Pian hän salakättä köppäili veneeseensä ja souti jälleen\nOppanaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Pörö-Jussa ja Kallan Matti olivat kaikkein suurimpia\nOppana-hulluja. Kaiket kesät he keikkuivat Oppanan aavalla taikka\nahertelivat rannalla kalajällien ääressä taikka nukkua röhöttivät\npahaisessa turvegammissa.\n\nEikä näitä kahta hullua juuri aapa peloittanut. He lähtivät soutamaan,\nsati vain vähänkin oli merenmöyryissä veneen reikää. Vene puskettiin\nvesille ja köppelehdettiin airoihin. Kuhmunaamainen Pörö-Jussa,\nikäturilas, istui peräteljolle, ja pitkä Kallan Matti kyykähti\nkeulapuoleen.\n\nJa kohta äijät soutaa repivät kuin mielettömät ja keikkuivat paaruilla\nkuin kaksi sijatonta meriraukkaa.\n\nMonta kertaa näkivät Kamöyvärin pyytömiehet, kun he isoilla sköitillään\najaa jyskyttivät kohti aapaa, Pörö-ukon ja vanhan Matin kiikkuvan\nmerenselällä pienessä veneessä. Oikein vistotti sitä katsoa. Toisinaan\nvene aivan katosi kuohuihin, toisinaan vain ukkojen päät piippailivat\npaarujen seasta, toisinaan sieltä kohosi vapiseva aironlapa kuin apua\nhuutaen. Väliin taas vene heilui pystyssä karjaspäiden nokalla, ja\nväliin se pitkin laukoin paiskelehti paarulta paarulle...\n\nMutta ukot vain niska kymärässä soutaa kyököttivät.\n\nJoskus, kun kova ilma kohta näytti tuottavan soutajille tuhot,\nsköittämiehet tulivat ottamaan heitä turvalliseen alukseensa — muka.\nMutta vanha Matti vain ökisi veneenkeulasta:\n\n— Höö, kuka nyt hyvällä säällä lähtee mereltä pois!\n\nJa kiukkuinen Pörö-Jussa karjui perästä:\n\n— Painukaa keinhoonne, kortot! Kyllä met vain täällä pärjäthän ilmankin.\n\nPitkä ruskea tupakkasylki lensi vihaisena kaarena mereen, ja sen\nperässä lensi karkea kirous.\n\nJa äijät lensivät kuin meritrollit pitkin suurta, kuohuvaa aapaa...\n\nKyllä vain he pärjäsivät, iänikuiset merentursaat.\n\nPärjäsivät ukot silloinkin, kun kerran heidän pieni veneensä keikahti\nylösalaisin.\n\nOvat ukot aavalta tulossa, Pörö soutelee, ja Matti leikkaa syöttää.\nIsot paarut käyvät merellä ja ankarasti keikuttavat ukko pahojen\nastiaa. Sattuu vene kovaan raumaan, joka yht'äkkiä paiskaa aluksen\nnurin, ja soutajat joutuvat vesivaraan. Pörö-Jussa saa kumminkin\nkiverretyksi kyntensä veneen kylkeen, ja siinä hän riettaita ja\nkortteja huutaen riekkuu ja repalehtaa milloin meressä, milloin meren\nalla ja päällä, kun tuuli lennättää venettä rantaa kohden ja vatkaa sen\nviimein hierualle.\n\nMutta Kallan Matti, etelästä tullut vanha nuurfaara, pysyttelee uiden\nPörö-äijän vanavedessä. Monta kertaa hänkin ennättää olla umpipäässä,\nja saa hän sokkua ja sukaltaa sekä vetäistä kurkun täydet karkeaa\nsuolavettä, ennenkuin on kova Oppanan hierua taas jalkojen alla.\n\nEikä tämä ollut ainoa kerta, kun vanhat Oppana-hullut saivat rähjätä\nsuolavedessä.\n\nOvat ukot taas kerran aavalta tulossa kohti kotirantaa. Pörö istuu\npeikkoina perässä, kuhmu sarvena poskipäässä, ja Matti könöttää\nkeulassa. Airot viuhtovat ylös ja alas kuin vihaiset siivet, ja kova\ntuuli vielä lisää vauhtia. Mutta Oppanan keulaan kun päästään ja\nruvetaan lähestymään kotihaminaa, hyökkää yht'äkkiä pauhaava karjaspää\nja paiskaa aluksen kumoon. Matti painuu umpisukkeloon, ja Pörö parka\njoutuu ajelemaan paaruilla...\n\nSaapuu siihen suuri Siikanen, kohahduttaa vaahtoista harjaansa ja\nnostaa Jussan hartioilleen, ajaa vähän matkaa ja vatkaa hänet rantaa\nkohden jättäen isolle kivelle maata retkottamaan. Kun Pörö siinä\nparhaillaan huokuu ja puhaltelee suolavettä sisuksistaan, tulee\ntoinen Siikanen ja heittää taas ukon hartioilleen, ajelee ja paiskaa\nhänet toiselle rantakivelle. Siinä Jussa taas nelinryömin rehkii\nja kakistelee merenmakua suustaan, kunnes saapuu kolmas, oikein\nvaahtoharjainen karjaspää, joka sieppaa äijän suureen syliinsä ja\nheittää roikaisee hänet kuin suuren taarikasan yli ullirajan kauas\nkuivalle maalle.\n\nEi vanha Pörö ennätä kauan kakistella kurkkuansa, ei siunata\neikä kiroilla, kun jo kömpii jäykille ketaroilleen, köpöttelee\nturvekömmänään ja laittaa kahvikattilan tulelle.\n\nEikä Pörö viitsi edes katsoa, miten Matin on käynyt. Hän tietää\nilmankin, että kyllä Matti aina pärjää. Ei vanha nuurfaara koskaan\nrantaveteen huku.\n\nJa parahiksi on Jussa saanut kahvin valmiiksi, kun Matti astelee\nturvepöksään. Hän on saanut kiinni veneenperästä ja siinä Siikasten\nhartioilla ratsastaen, suolavettä särpäen, hänkin on viimein ajellut\nrantaan, raahannut vielä veneenkin hyvään turvaan.\n\nLäpimärkinä, vettä valuttaen, äijäköppänät istuvat jänkäpounun\nuumenissa vastakkain pahaisen pöytärenkkanan kahta puolta\nryystäen mustaa, höyryävää kahvia. Mieluiselta tuntuu taas lämmin\nturpeentuoksuinen kömmänä. Ukot höyryävät alusvaatteissaan, ja liiat\nvaatteet höyryävät orressa tulisijan luona.\n\nJänkäpounun pieni tuhruinen ikkuna katselee sumein silmin kyyneleitä\nvuodatellen, kun vanhat merensoutajat hartaina särpävät mustaa\njuomaansa.\n\nOn siinä sotkuisen pöydän ääressä hyvä pari Oppanan viimeisiä soutajia,\nkuin kaksi Manalasta karannutta sielua, jotka siintyneistä verhoistaan\nhuokuvat vielä maanalaisia huuruja...\n\nOn siinä kaksi totista merensoutajaa, toinen vanha nuurfaara, mistähän\nlienee etelästä kulkeutunut rantojen kiertäjä, kaikki kalahaminat\nkolunnut maailman matti, toinen kamalaksi sanottu, melkein kammottu,\nkolonnäköinen Pörö-Jussa, Pajalasta lähtenyt Heikin poika.\n\nMutta siinä hän vain, Pörö parka, hartaana höyryää, vanha pakanariepu,\njota kristillinen seurakunta ei ole saanut edes kirjanymmärrykseen,\nrippikoulun käymätön pannahinen, jota ei liene edes milloinkaan\nlaskettu Herran pöytään, sati lienee sinne koskaan pyrkinytkään.\nRippikoulun sijasta Jussa kyllä on koko elämänsä ajan käynyt\nsuurta maailmanrannan koulua ja Ruijanrannan koulua. On hän juonut\nja tapellut, antanut miehiä selkään ja kaikkein useimmin saanut\nitse selkäänsä. On häntä piiskattu ja pieksetty, jopa joskus koko\nmiesjoukolla ajettu kylästä kuin hukkaa tunturiin...\n\nTyytyväisinä vanhat, harmaat merenkastamat aapakarhut lepäilevät\nturpeisen kömmänänsä lämpöisissä, iso mustanpuhuva Pörö ja hintelä\nKallan Matti. Ei siinä suuria haastella, senkuin loikoillaan vain,\nkoska elämä ja olo Oppanassa tuntuu taas kovin mukavalta.\n\nJa mitäpä turhia haastella ja joutavilla leukojansa rasittaa? Ei\nkannata saarnata edes äskeisestä rähjäyksestä. Kylläpä sitten saisi\nleukapieliään liikuttaa, sati kaikista turhista rupeaisi saarnaa\ntekemään. Saahan merensoutaja monta kertaa juoda hoseltaa merta, niin\nettä on läkähtyä.\n\nEikä ole aapamiehillä muutakaan muistelemista. Ukot tietävät ja\ntuntevat toisensa mielen ja ajatusten kierron ilman sanomistakin,\nkysymättäkin.\n\nOppanahan on heidän koko elämänsä sisällys, ja Oppanaa kiertävät aina\nheidän ajatuksensakin, Oppanaa, Oppanan rantoja ja Oppanan aapaa...\nOppanaa, Oppanaa...\n\nMitäpä siis tuttuja asioita toiselle saarnaamaan ja turhan takia\nhiljaista, suloista rauhaa rikkomaan. On paljon mieluisempaa olla\nvain... kelletellä itsekseen, omia aikojaan, mitään ajattelematta, ja\nsiihen nukahtaa — Oppanan lämpöiseen jänkäpounuun, nukahtaa kuin kontio\npahnaansa.\n\nJa seuraavana päivänä Pörö-Jussa ja Kallan Matti soutavat aapaa\nniinkuin ennenkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin menee kesä toisensa perästä. Joka suvi Jussa ja Matti ovat\nOppanan ahkerimpia soutumiehiä. Eiväthän heidän saaliinsa suuria ole,\nvain muutamia orsia rantajälleissä, ja muutamia kalapärriä orsissa\nkuivamassa.\n\nMutta sama se semmoisille! Sati vain saa soutaa merta ja makailla\nOppanan jänkäpounussa vatsa täynnä oikeaa merikalaa. Silloin on kaikki\nhyvin — kaikki hyvin, vaikka saisi väliin suolavettäkin hoselttaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLoppui viimein Pörö-Jussan ja Kallan Matin kauan kestänyt Oppanan soutu.\n\nEivät tahtoneet ukkopahat enää jaksaa venettä lykätä vesille, ja vielä\nraskaampaa oli raahata sitä rannalle.\n\nNälkä jo rupesi ukkoja ahdistelemaan. Mutta sittenkään he eivät\nmalttaneet heittää rakasta rantaansa eikä lämmintä turvekömmänäänsä.\nUkot kellettelivät vain jänkäpounussaan, söivät kun sattuivat jotakin\nsaamaan ja sitten taas nälkyivät, joskus päiväkausin...\n\nSaivat naapurit tämän kuulla. Eivätkä he, hyväkkäät, ymmärtäneet sen\nenempää. Tulivat he mökkiin ja puoliväkisin riepoittivat äijärievut\nveneeseen sekä soutivat heidät vanhojenkodin hoitoihin.\n\nSynkästi noitui Pörö-Jussa, kun hänet heitettiin sinne ikäloppujen\näijähöperöitten joukkoon, ja mustanpuhuvana pohotti Jussan poskikuhmu.\nMutta Kallan Matti astella köppäili sisään omia aikojaan, köppäili\nylös korkeita portaita, mennä köpötteli ovelta ovelle, ja kun sattui\njostakin tyhjästä kopperosta löytämään tyhjän sängyn, hän heti\nheittäytyi semmoisenaan, täydessä oppana-asussaan, siihen pitkälleen.\n\nKoko viikon Matti samassa sängyssä makasi samaa makuuta, väliin\nvain kylkeään kääntäen ja taas kuorsaten, niin että sänky tärisi.\nKäväisi ukko joskus unenpöpperössä ulkonakin ja taas roikaisi sänkyyn\nkuorsaamaan...\n\nMutta vanha Pörö ei ruvennut makailemaan. Hän noitui vain, katseli kuin\npeikko ja oli pahankurinen. Hän manasi ja kiroili miehiä, jotka olivat\nhänet tänne, vanhojen höppänäin joukkoon raahanneet ja vielä, niinkuin\nentiset ryöväriryssät, rosvonneet hänen hyvät pyytöneuvonsa ja veneensä.\n\n— Kuolema tässä tulee, Pörö alituisesti manaili, — kun täällä pitää\nlaiskana maata rötköttää... eikä saa edes verestä merikalaa, oikeaa\nmerikalaa... Oppanan merikalaa...\n\nJa kohta itkua pidätellen vanha Jussa riepu rupesi muistelemaan\nerinomaista Oppanaansa:\n\n— Mutta siellä Oppanassa oli hyvä olla .. siellä sai kalaa ja vaikka\nmitä... Sinne mun pitää päästä... Ei tässä ihminen parane, ennenkun\npääsee Oppanaa soutamhan!\n\n\n\n\nMERTA SOUTAMASSA\n\n\nRuijan rantalainen on ikuinen kalanpyytäjä. Niinkuin toinenkin\niankaikkinen kalamies, moosa, hän alituisesti ajelehtii ja keikkuu\nmerellä, soutaen maalle vain levähtämään ja kaloja korjaamaan.\nMerikalojen kanssa hän askaroi maallakin taikka laittelee\npyytöneuvojaan kuntoon.\n\nMeri ja merikala on hänen koko maailmansa, hänen ajatustensa ainainen\nkierros ja hänen ruumiinsa parahin niesta — niinkuin moosankin.\nMoosa ja kalamies — molemmat samoja jumalanluomia merensoutajia, ja\nsamanlaisia.\n\nKun kalaparvi ajautuu lähimatalikoille, hyökkää koko ranta, sekä\nmaalta että ilmasta, kohta kilvaten sen kimppuun. Kalamiehet soutavat\nhuutaen ja hälisten edellä, moosat lentää tohistavat kirkuen perässä,\ntaikka laukovat moosat etujoukkona ja merensoutajat menevät meluten\nkintereillä. Kaikki, niin lentäjät kuin soutajatkin, tahtovat saada\nparhaan saaliin, ja jokainen ajattelee vain omaa nälkäänsä.\n\nMoosille tulee monesti koko pyytökunnan välinen kova tora ja tappelu\nsaaliista — saattaa tora ja tappelu joskus tulla merensoutajillekin,\nvarsinkin kun aapa mustaksi heittäytyen kauan kiusaa ja rääkkää nälällä\nköyhää pyytömiestä. Silloin voi väliin käydä niinkin, että saman veneen\nmiehet, saatuaan monen turhan yrityksen perästä viimeinkin, vaikkapa\nturskapahasen, syöksyvät kaikin sitä tavoittamaan ja taajovat sen\nkimpussa repien ja raastaen kurjaa saalista. Saattaa siinä ryminässä\njoku keikahtaa yli laidan aapaan — hänet vain kiireesti kiskaistaan\nveneeseen ja taas ruvetaan riepoittamaan kalariepua.\n\nSamoja kalamiehiä ollaan, liikutaan lentäen taikka soutaen, ja\nasustellaan samoilla alastomilla rantakallioilla. Ja yhtä ahkerasti\nkäydään pyytöretkillä.\n\nNälkä ajaa niin toista kuin toistakin.\n\nTalvella, synkkänä kaamosaikanakin, kun pimeys asuu syvyyden päällä, ja\nouto ahdistava henki lepää kaikkien päällä, kun meri huokaa raskaasti,\nja rannat ovat iljanteessa, kun kihti jäytää jäseniä, ja närvöösi\nyrittää hiipiä joka kömmänään, kalamiehet soutavat merelle. Pimeiltä\nrannoilta miehet lähtevät, ja toinen toisensa perästä katoavat pimeään\nyöhön...\n\nMutta pian alkaa öinen ulappa kummitella. Kymmenet, sadat kiiluvat\ntuliset silmät katselevat kohta joka suunnalta. Yksisilmäiset oudot\npeikot siellä taajovat, silmä vain välkkyen hyppelee ylös ja alas ja\ntaas menee piiloon... Koko aapa vilkkuu ja värähtelee öistä ilonpitoa,\nja mustat kuvahaiset ajelevat pimeällä selällä, paaruilla istuen ne\najelevat sinne ja tänne, hyppelevät ja keikkuvat kiiluvien silmien\nkanssa.\n\nKalamiehet siellä liikkuvat pyytöneuvoillaan, ja topulien punaiset\nmerkkitulet hyppivät paaruilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa sitten pitkin talvenselkää kalamies käy aavalla, soutaen sekä myötä-\nettä vastatuulet, yhtä hyvin tyvenet kuin myrskyt. Maat ja tunturit\novat valkoisina, mutta suuri Jäämeren aapa jonkaa sulana aina hieruaa\nmyöten. Monesti taivaanvalkeat ajavat yli avaruuden, meri välkehtii ja\nläikkyy kaameana, korkeat tulet sähähtelevät alas, mutta kalanpyytäjät\nvain ajelevat aavalla, menevät ja tulevat...\n\nJa monet kummat heille näytetään.\n\nVäliin pimeässä västänen täyttää suuren ulapan lumi- ja vesimyrskyllä,\nniin ettei nähdä muuta kuin lumen ja lumirännän riepoitusta. Ja kun\nsiinä merensoutajat puskevat pauhaten halki sakean sään, lennähtää\nouto ilmantuli siniviheriänä keränä mastonnokkaan. Niinkuin pikku\ntiainen se äänetönnä äkkiä tuiskahtaa sakeasta räntäryöpystä ja\nistahtaa mastonnokkaan levähtämään. Siinä se, öinen talvensilmä,\nkiiluu kirkkaana kuin taivaasta pudonnut pieni tähti, istua kyköttää\nmastonnokassa ja vakaisena katsoo, värähtämättä katsoo meren köyhiä\npyytömiehiä.\n\nJa pyytömiehet katsovat sitä hiljaisina ja vakaisina, katsovat kuin\ntaivaan salaperäistä vaeltajaa...\n\nSitten öinen silmä äkkiä sihahtaa, heittelee kirkkaita säkeniä\nympärilleen, katsahtaa kerran vielä kirkkaasti, sitten ummistuu ja\nkatoaa.\n\nPyytömiehet jäävät tuijottamaan sakeaan lumiryöppyyn.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTurskaa miehet talvella ajelevat, taikka Jäämeren punaista ahventa,\ntaikka pientä silliä.\n\nTurska on liikkeellä pitkin talvea, mutta vasta kevättalvella, kun\nalkaa hänen suuri merienkiertonsa, on hän kaikkine perhekuntineen,\nsukuineen ja suvunsukuineen vaeltamassa. Kalamiehillä on silloin\nankarat päivät — eivätkä moosatkaan paljoa jouda istuskelemaan.\n\nSilloin kun suurta kalansaalista pärjätään, on koko rantaväki toimessa\npahaisista lapsista ikäloppuihin miehiin ja naisiin asti.\n\nOn laiturilla silloin liikettä. Siinä kalaa pestään ja puhkotaan,\nleikataan halki ja perataan. Turska lennähtelee tynnyristä tynnyriin,\nhyppii pöydältä pöydälle ja kourasta kouraan. Menettää hän\nsisälmyksensä, menettää selkäruotonsa, menettää päänsä, lennähtää\nsuureen kasaan, ajelee kärryillä rantakallion reunalle sekä joutuu\nviimein revittynä ja raastettuna, päätönnä pyrstöstään hirtettynä\norteen killumaan. Ja se on hänen merellisen vaelluksensa loppu sekä\nalkumeno pitkälle, pitkälle maalliselle vaellukselle, joka saattaa\npäättyä — vaikkapa pimeään Afrikkaan, kähärätukkaisen nokipojan\npunaiseen kitaan.\n\nJa tuhannet moosat tohisevat ympärillä veisaten lähtövirttä.\nPyytömiehinä ovat hekin olleet, osansa hyvin hoitaneet, ja nyt on\nkatsottava, että saalis tulee hyvin pärjätyksi. Ainakin huudosta\nja kirkumisesta moosat pitävät hyvää huolta, ja mitä mereen joutuu\nkalansuljuja, se heti rähisten korjataan.\n\nIlman moosia ja merellisiä lintuja Ruijan kalaranta olisikin paljon\nhiljaisempi. Lentävät, ilmassa häiläävät valkoiset merelliset antavat\neloa pyytörannan arkiselle aherrukselle. Ja pitäähän toki moosain olla\nsiinä, missä muutkin kalamiehet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kesällä, heinä- ja elokuussa, kun suunnattomat saitaparvet\npelehtivät ja mässäilevät matalikoilla, rientää taas koko ranta,\nkalamiehet, moosat ja kaikki merelliset suurpyytöön. Kiskotaan aavasta\nsaitaa kymmenin tuhansin, toiset suurella sokkunuotalla nostaen, toiset\nkiertäen pitkällä kurenuotalla.\n\nAapa on taas armollinen ja antaa, kun turskan vaellus on loppunut,\nsaitaa nälkäiseen suuhun. Ja kalarannalla on yhtä ankara aherrus kuin\nkeväälläkin.\n\nSaita on liikkeellä, koko aapa liikkuu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilloin, suurina koiranpäivinä, liikkuukin koko aapa. Silloin koutuu\nylös kaikki, mitä meressä on, merikäärmeet ja merisammakot ja kaikki\nmerenkummat. Punaiset, kolonnäköiset valhaanliivat ajella repalehtavat\nvedenpinnassa pitkin aapaa, pitkillä helmaripseillään huiskien ja\npunaista liivahuiviaan lietsoen — ja sadoittain pieniä kalanpenikoita\npirisee sen helmoissa. Siniset, valkonauhaiset vesipussit kulkevat omia\naikojaan sinne ja tänne; pohja edellä, pussin laitoja löyhytellen,\nne hiljalleen mennä ujuttelevat... Hukkuneitten ruumiitkin nousevat\nylös, meriraukat keikkuvat parkuen paaruilla, ja haavruuva nousee\nvesikivelle valittamaan... Suunnattomat valhaat kohoutuvat joukoittain\nmerenpinnalle, keikahtavat pystyyn kuin valtavat patsaat ja melskaavat,\nniin että meri pärskyy ja tohina kuuluu pitkien matkojen päähän.\n\nJa merensoutajat ajelevat pitkin aapaa sekä pärjäävät kaiken, mikä\nheille on kelvollista. Mutta kauhtuen he pakenevat pois sen luota, mikä\nkoloa on ja hengen päälle käypää.\n\nKun suuret valhaat rupeavat aavalla pystyssä teiskaamaan, silloin on\npienen pyytömiehen kiireesti paettava ulommaksi. Muuten koko venekunta\nsaattaisi helposti sortua hirvittävään merelliseen meteliin. On vielä\nturvallista kääntää veneen mastopuu pitkälleen. Meressä pelehtivä\nemävalas saattaisi kimmassaan paiskautua veneen päälle ja ruhjoa sen\nsyvyyteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSynkkänä syksynä lähtee silli vaeltamaan, silloin pimeinä öinä alkaa\nhänen vuoronsa käydä suurella merenkierrolla. Kun pieni silli suurin\nparvin tulla piristää isoihin vuonoihin, on syksyn pimeinä öinä koko\nranta silliparvien kimpussa. Merensoutajilla on taas hyvät päivät,\nsyksy on ajanut sillin nälkäisen pyytömiehen niestaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVain lähivesillä, muutamien penikulmien päässä, käydään turskaa, saitaa\nja muuta merikalaa saalistamassa — saitamatalikoilla kelletellään\nNordkapin takaisella suurella aavalla — ja moosat ovat aina matkassa\nosamiehinä. Ainoastaan suuren paltaan pyytöön ajetaan kauas pohjoisille\nvesille, parinkymmenen penikulman päähän, jopa vieläkin kauemmas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta keväällä, huhtikuussa, lähtevät muutamat merensoutajat kaikkein\npisimmälle pyytöretkelle, holkerinpyytöön kauas Jäämeren kantille,\nkohti Pyörnöijaa. Iso sköittä varustetaan pyytökuntoon, eväitä varataan\nviikoiksi ja neljin, viisin miehin lähdetään puskettamaan kohti\npohjoisia kylmiä vesiä.\n\nOn edessä rannaton ulappa ja viikkoinen matka.\n\nAjetaan tunnittain, penikulmittain yhä vain kohti Norttoperää —\nmoosatkin jo kyllästyvät ja kääntyvät takaisin arvaten, ettei nyt ole\ntuhantisena parveileva pikkukala kysymyksessä.\n\nVähitellen, toinen toisensa perästä, lakkaavat Ruijan korkeat rannat\nnäkymästä. Kappa vielä komottaa korkeana keskellä, pilkottaa Nordkyn\nitäisimpänä ja läntisimpänä Ingöijan harja. Jo katoaa Nordkyn, katoaa\nInga, vain Kappa vielä katsoo... Viimein sekin, viitaten kaukaa etelän\nsinestä, vaipuu aapaan.\n\nEikä enää näy muuta kuin taivasta ja merta. Suuri jonkaava ulappa\non suunnaton pyörö, aivan oma avara maailmanpiirinsä, jonka ylle\non laskettu ääretön, sininen taivaankumura. Ja keskellä tätä\nmaailmanpiiriä käydä tuksuttaa pikkuinen purtilo neljine, viisine\nmiehineen, jotka ovat koko tämän maailmanpiirin ainoat asukkaat.\n\nSitä mukaa kuin pyytömiesten alus liikkuu, Eikkuu korkea sinikumurakin,\nniin että sen alaiset asujaimet aina oleskelevat keskellä suurta\npiiriänsä. Taivaankumura on kaikkein korkein aina heidän kohdallaan.\nMutta tuolla kaukana joka suunnalla se laskeutuu alas ja yhtyy mereen.\n\nTämä on pyytömiesten oma suuri maailma, missä ei juuri ketään muita\nliiku. Eipä ole muilla tänne asiaa, eikä kenelläkään kylänkäyntiä. Vain\nmerikalat siellä täällä maikkuvat ja visehtivät — omassa kotomaassaan\npelehtivät, ja silloin tällöin nissu mennä tohistaa ohitse iloisesti\npurskautellen komeita vesisuihkuja — omia kotovesiään ajelee ja omilla\nasioillaan. Kuuluu joskus jostakin haavruuvan hiljainen surullinen\nlaulu. Täällä ovat hänen suurimmat ja syvimmät kotoiset ulappansa;\ntäällä suuressa, ainaisessa yksinäisyydessä ja ikävässä hän laulaa\nkaikkein surullisimmat virtensä. Ja iloisia, merikalalla ruokittuja\nsköittäpoikia, jotka ylpeästi laulellen ja haastellen ajaa laukottavat\nhänen avaria ulapoitaan, hän katselee kaihoisin mielin.\n\nJa haavruuva laulaa silloin entistä surullisemmin, laulaa niin, että\nmonen aapakarhunkin vanha sydän värähtää ja silmät sumentuvat...\n\nTulee joskus kaukaa taivaanrannan takaa, maailmanrannan takaa toinenkin\nsköittä, keikkuu jongalta jongalle, ja savupilvi jää jutamaan perässä\npitkänä pyrstönä. Siellä kaukana, kalamiesten maailman laitapuolta\nse mennä keikuttelee ja sitten taas katoaa toiseen maailmanpiiriin.\nHeillä, jotka siellä vaeltavat, on oma maailman piirinsä. Se seuraa\nheitä ja vain silloin tällöin leikkaa ja sivuaa toisten merenkävijäin\nmaailmaa, ja sitten jälleen vetäytyy pois ja sulkeutuu omaan\npiiriinsä...\n\nTulee sieltä toisesta maailmanpiiristä joskus taas outo vene ja mennä\nviilettää pitkin aapaa purjeet pullollaan, vaikkei tuulta tunnu, eikä\nliiku jonkakaan. Seilit pullollaan vene vain ruukaltaa täyttä vauhtia,\nniinkuin väkevä myötäinen sitä lennättäisi. Salaperäinen merenhaltia\nsiellä laskettelee, taikka jokin Ytteröijan ukko ajelee asioillaan.\n\nSuuren aavan kävijöitä tämä melkein vistottaa, sillä tällainen kumma\nmeno merkitsee kovaa säätä. Oudot ajelijat ja tuuletta seilaavat ovat\nniinkuin meriraukatkin ankaran myrskyn edelläkävijöitä.\n\nKohta nouseekin sää. Suuri henki ajaa yli aavan, ja sköittä lentää\nmukana keikkuen ja natisten. Kohti pohjoista yhä mennä potkotetaan,\nsinne kauas Pyörnöijan kantille. Moottori käydä jyskyttää, ja tuuli on\nhyvänä apuna.\n\nHyvänä apuna on hyvä myötäinen sköitälle, vaikka jaksaa se laukkoa\ntuulettakin.\n\nMutta entiset kalamiehet ja merensoutajat joutuivat väliin, kun tuuli\nvaistosi, kellettelemään aavalla päiväkausin. Sati he olivat niin\ntaitamattomia, etteivät osanneet nostaa tuulta. Monet kyllä osasivat ja\ntiesivät hyvät neuvot. He jo merelle lähtiessään varasivat matkaansa\nison joukon vanhoja luutakyniä. Kun tuuli väsähti, he heittivät\nluutakynän aapaan sille puolelle, mistä tuulta tahtoivat. Ja tuuli otti\nniin itseensä, että pian rupesi miehiä riepoittamaan. Muutamat taas\nkynsivät mastoa ja pistivät kymmenäyrisen sen tyvenrakoon. Siitäkin\ntuuli hyvästyi ja nousi liehtomaan.\n\nJa sitten lennettiin pitkin ulappaa, niin että tohisi.\n\nSköittämiehet eivät tarvitse luutakyniä, he puksuttavat vain pitkin\nmerta kuin Ytteröijan ukko, vaikkei tuuli käykään heidän ylitseen.\nHeilläkin on oma vetäjänsä ja työntäjänsä. Kolminkymmenin penikulmin,\nneljättäkinkymmentä miilaa he puskettavat kohti Norttoperää, niin että\npian kohta Pyörnöijan alastomat kaihot kumottavat.\n\nSiellä pohjoisten matalikkojen välisissä syvyyksissä on suurien, rumien\nholkerien, velttoselkäisten akkasten, kotiseutu. Sinne pysähdytään\npyytämään, ja ollaan sielläkin keskellä maailmaa. Kaikkein korkein\nkumura on täällä pään kohdalla, ja ympärillä suunnaton maailmanpiiri.\n\nEikä mitään muuta. Vain meren suuri autio yksinäisyys, katsoi mihin\ntahansa.\n\nTaivas ja aapa ja haavhesta täällä vain ovat sköittämiesten tovereina.\nJa joskus myös toiset sköität. Niitä näkyy siellä maailmanpiirin\nlaitapuolella, toinen siellä, toinen täällä, kukin omalla\npyytöpaikallaan.\n\nMutta kohta saadaan nähdä myös tämän kaukaisen ulapan ikivanhoja\neläjiä, synkkiä holkereita.\n\nPitkät ja vahvat, monisatasyliset, monin kymmenin koukuin syötetyt\nliinat lasketaan mereen ja ruvetaan odottamaan — onko syvyyksien väki,\nakkasten kansa kotona...\n\nJo, jo alkaakin merkkitopuli ankarasti liikahdella, se tärisee, heiluu\nja keikkuu, ja väliin se sokkuu aaltoihin.\n\nSyöttiä tavoitellen on jokin väkevä syvyyksien olio tarttunut suureen\nkoukkuun...\n\nLiina kiskotaan kiireesti ylös, ja pimeiden henkojen eläjä, haisevalla\nhylkeenpäkillä petetty, vedetään kirkkaaseen jumalanpäivään.\nKolonnäköinen hirviö sieltä kohoaa, monta metriä pitkä rumahinen —\nruokoton vökäle jumalanluomaksi. Sen harmaa pinta on karkea kuin\nneulankärjillä täytetty hietakarikko, sen julmat silmät ovat kamalan\nlasimaiset, sen irvistelevä kita on täynnä teräviä hampaita.\n\nPimeissä syövereissä ikänsä mässännyt merellinen hirviö on kyllä kolkon\nkotinsa kaltainen — eipä varsin luulisi häntä jumalanluomaksi. Mutta\n\n    »Tämä meri, joka niin suuri ja lavia on,\n    hänessä epälukuiset koikistelevat,\n    sekä isot että pienet eläimet.\n    Siinä liikkuu leviathan,\n    jonkas loit leikitsemään hänesä...\n    Taidatkos vetää leviathanin ongella\n    ja sitoa hänen kielensä nuoralla?»\n\nNorttoperän päivättömiin syövereihin leikitsemään luotu »leviathan» on\ntaidettu vetää ongella. Parikorttelisen julman, väkäpäisen rautakoukun\non hän, kurja, nielaissut, ja vahva rautakettinki kalisee hänen\nvihaisissa hampaissaan.\n\nVanhat, tottuneet aapamiehet ovat ennenkin tällaisia petoja pidelleet.\nVaikka merikörri pieksää pitkällä, toispuolisella pyrstöllään aaltoja,\nkutvahtelee rautaketjussa ja pyörii ja kierii sekä ilkeästi irvistelee,\nja silmät vihaisina mulkoilevat, miehet hyökkäävät sen kimppuun. He\nraahaavat pedon aluksen viereen ja viiltävät sen vatsan halki sekä\nsäälittä raastavat rasvaisen maksan tynnyriinsä.\n\nMuusta pyytömiehet eivät välitä. He sonnustavat vain kiven kalan\nturpaan, pumppuavat ilmaa sen mahaan ja työntävät raadon mereen. Vesi\npuristaa viilloksen kiinni, ja pyrstö pystyssä, kivi nokassa, saa\nsyvyyksien synkkä asukas ajella valtakuntansa ylisiä vesiä, keikutellen\npitkin aapaa merivirtojen ja tuulien ajelemana...\n\nJos holkerin annettaisiin sokkua takaisin syviin henkoihinsa,\nsaisivat toiset akkaset siitä evästä hyväksi ateriaksi, ja silloin\nsköittämiesten päkinkappale jäisi syömättä.\n\nKaksin, kolminkin viikoin miehet asustelevat katikamerellä ja kiskovat\nsyvyyksistä holkerin toisensa perästä.\n\nKyllä mustissa pohjavesissä rumahisia riittää. Kuusin-,\nseitseminkymmenin sköittä niitä nostaa muutamaviikkoisella\npyytöretkellään, ja maksoja karttuu kymmenin tynnyrein. Oikein suuren\nakkaskörilään maksa täyttää neljä sadan litran tynnyriä, mutta monesti\ntarttuu koukkuun otus, josta saadaan vain puoli tynnyriä, eikä aina\nsitäkään. Sellaisen pikku penikan kiskominen miehiä melkein harmittaa.\n\nVain haavhesta on täällä miesten pyytökumppanina, iso aapalintu, joka\nkaiken ikänsä, kesät, talvet asustelee ulapalla. »La-la-laa»-tansa\nlauleskellen hän alituisesti lentelee sköitän ympärillä pyytäen kalaa\nja saaden silloin tällöin miehiltä hylkeenpäkkiä välipalakseen. Niin\nhyväksi tuttavaksi Norttoperän erakko jo lopulta suopuu, että uskaltaa\ntulla ottamaan kädestä pyytömiehen tarjoaman päkinkappaleen. Sukkelaan\nse kyllä sen sieppaa, ja monta kertaa se arkana lennähtää ohitse, mutta\njo viimein nälkä ja mieliteko voittavat pelon, ja päkkipalanen joutuu\noikeaan paikkaan.\n\nMutta jos aapalintu jotenkin sattuu joutumaan aluksen kannelle —\nvaikkapa miesten narraamana —, ei hän pääse siitä auttamatta lentoon.\nJa ikänsä aalloilla kiikkunut merensoutaja saa siinä keikkuvalla\nsköitänkannella niin kovat meripahat, että täytyy antaa ylön.\n\nSuuri kevättalven kirkkaus täyttää rannattoman ulapan. Päivä ajaa\nympäri maailmanpiiriä. Vain norttomaisimmalla rannalla se hetkeksi\npainuu mereen.\n\nJa se on ihmeellinen hetki. Suurena, punaisena tulikeränä aurinko\nlaskeutuu hiljalleen kohti aaltoja. Taivas hehkuu, aapa hehkuu,\nkoko Norttoperä, meri ja taivas palaa punaisena. Eikä päivä sammu\nupotessaan vetiseen ulappaan. Katoaa se kyllä sinne. Mutta iankaikkinen\njumalanpäivä ei sammu sielläkään. Se katsoo yhä merestäkin, ja taivas\npalaa, ja meri palaa...\n\nJa kohta päivä taas hiljalleen kohoaa aavasta entistä kirkkaampana.\n\nMutta kun suuri Norttoperä näyttää oikeat arkipäiväiset tapansa,\npuhaltaa se jäisistä sisuksistaan hirmuisen lumiryöpyn, riepoittaen\npientä purtiloa ympäri aapaa. Ja koko maailmanpiiri on ahdettu täyteen\nlunta ja lumenpurkua, niin että siihen tuskin sköittä mahtuu. Eivätkä\nNorttoperän kävijät tiedä, mitä on tämän takana. Monta kertaa he jo\nuskovat, ettei enää milloinkaan nähdä kotihaminaa.\n\nKäykin toisinaan niin, ettei nähdä. Pieni alus sortuu suurien myrskyjen\nkitaan, ja miehet joutuvat rumien holkerien seuraan sekä sitten\nmeriraukkoina paaruilla parkumaan...\n\nMutta mieluista on, kun saadaan tyytyväisinä, täysin maksatynnyrein\najella kohti korkeinta keskipäivää. Ja sieltä sitten ensimmäisenä\ntervehtii vanha tuttu Kappa.\n\nJa sitten kohta toiset vanhat tutut, moosat, ilosta kirkuen rientävät\nvastaan sekä sataisena saattojoukkona huutaen ja pauhaten seuraavat\naina kotihaminaan.\n\n\n\n\nRUNOA, TARUA JA TAIKAA\n\n\n    »Tussalulla, tupakkarulla,\n    kukas sun käski Turusta tulla,\n    kangasta myöten kapsutella?»\n\nkuuluu Kamöyvärin pienestä turvekattoisesta mökistä. Äiti siellä\nlaulellen keikuttelee pientä pissi kolttuansa. Kehto kolkkuu kotoisella\nlattialla, ja kehdossa kitisee...\n\nJo taas emo muistaa:\n\n    »Soutaa, soutaa Suomehen,\n    sauvoo, sauvoo Saarehen\n    omenoita ottamahan,\n    päkkinöitä poimimahan.»\n\nTurvekattoisen mökin lattia yhä kolisee ja kehdossa kitisee. Kuuluu\nsieltä pikku läikytys ja laulu:\n\n    »Paaka, paaka, pullaa,\n    mis meri mullaa!\n    Kuka sen syöpi?\n    Äitin pikku piika.»\n\nSitten taas mökki kolisee, kitisee ja laulaa:\n\n    »Piu pau papinkello,\n    Sotkajärven sonninkello,\n    lukkarinlesken lehmänkello.»\n    »Poika tulee Turusta,\n    vain Tuonelasta ei koskaan.»\n\nJo viimein kitinä loppuu, kolkkuminenkin heikkenee. Kuuluu vain silloin\ntällöin pieni kopsahdus sekä hiljainen hyräily:\n\n    »Nuku, nuku, nurmilintu,\n    väsy, väsy, västäräkki,\n    kyllä sinun Herra herättää,\n    vittanvarpu virvoittaa.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nLemminjoen suomalaiskyliltä, Porsangin periltä turvekattoisen\nmökin äiti on lähtöisin, riutunut Makreijalle ja tuonut mukanaan\nsuomalaisen tuutulaulun, jota hän täällä, alastomilla, kontoisilla\nruijalaisrannoilla laulelee pienelle perilliselleen.\n\nJäämeren myrsky möyryää ulkona, riepoittaen turvekattoa ja ajellen\npaaruja hierualle, niin että kuohut pärskähtelevät seiniin saakka, ja\nouto kieli kalskahtelee kalarannassa ja kyläteillä. Mutta pikku mökissä\nlauletaan Turusta, Suomesta ja Saaresta, omenista ja »pähkinöistä»,\nnurmilinnuista ja västäräkeistä sekä kankaan kapsuttelemisista ynnä\nmuista kaukaisen puumaailman tarumaisista asioista...\n\nEi äitiriepu ole koskaan Suomea nähnytkään. Hän on vain kuullut\nmuisteltavan, että se on kaukainen, kaukainen tunturien päiväpuolen\nmaa, jossa ovat tapahtuneet kaikkein kummallisimmat asiat, mitä\nmuistelukset mainovat. Ei hän tiedä, »mikä turu on ja mikä on päkkinä,\nja minkälainen on Sotkajärven sonninkello», mutta laulaa niistä vain\npitää sekä muistella vähän muustakin.\n\nEikä pienen mökin emo muuta osaakaan, vanhoja tupalauluja vain,\nvuonojen perillä oppimiaan. Ne ovat parasta, mitä hän saattaa laulaa\nkitisevälle käärölleen, joka kimpuroi keikkuvassa kehdossa halpojen\nriepujen sisässä. Suomea — ja lappia — hän vain saattaa, ja suomea hän\npuhuu perillisilleen, vaikka isoimmat, koulun käyneet, jo keskenään\nsolkkaavat ruijaa, jopa ylpeyksissään monesti yrittävät sitä puhaltaa\nemolleenkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSieltä samasta puumaailmasta, Porsangin periltä sekä muilta suurilta\nvuonoilta, on tänne aapamaailmaan, kaikkein kaukaisimmillekin kylille,\nkulkeutunut ikivanhaa suomalaista runoa, tarua ja taikaa. Ihmisrievut\novat riutuneet tänne meren pieksettäviksi, ja ihmisriepujen matkassa on\nvaeltanut vanha runo, niinkuin ainakin yhteen kuuluvainen suomalaisen\nkanssa, meni hän mihin tahansa.\n\nSiellä suurvuonojen perillä ennen elettiin aivan suomeksi. Suomea\nsiellä puhuttiin, luettiin, laulettiin ja veisattiin, ja suomen tapaan\nsiellä yritettiin myös arvautella.\n\nJa siitä mökin emäntä Makreijan rannalla vielä muistaa:\n\n    »Maatikki maassa, Punikki puussa,\n    siniputki taivahalla.»\n\nTakka, tuli ja savu se on täällä niinkuin Suomessakin, ja niin myös\ntortti\n\n    »Nykkää nyykää, käypi käärii,\n    pikku takkanen selässä.»\n\nJa kun heinämies kävelee viikate ja harava olalla, niin\n\n    »Mies mennee methän,\n    yksi sarvi taivasta viiltää,\n    toinen maata piirtää.»\n\nTurvegammin ikkunakin\n\n    »Hiiluu, kiiluu, läpi näkkyy,\n    lämpimän pittää»,\n\nja kellopahanen\n\n    »Hakkaa, hakkaa,\n    eikä koskaan yhtään lastua saa.»\n\nNiin myös vanhan Penjamin lakki\n\n    »Kun on kumossa, se on täysi,\n    kun on oikeassa, se on tyhjä.»\n\nLankakerä taas on\n\n    »Ymmyrkäinen kun muna,\n    pitkä kun kirkonseinä»,\n\nsekä polku\n\n    »Pitempi pitkiä puita,\n    matalampi maan ruuhoja.»\n\nOlivat nämä vain sellaisia ikivanhoja puumaailman viisauksia, ettei\nniitä joka ukko osannut arvata, oli hän vaikka kuinka taitava aapamies\ntaikka jalo tunturien kiertäjä, vielä vähemmin, sati hän oli hiukan\npörö tai kuohattanut taikka — jos hänellä oli vähän niinkuin pimeä\nlohta.\n\nOn kaukarannoille pirahtanut vanhoja sananlaskujakin — siellä suurilla\nvuonoilla, suomalaisperillä, ne elivät ja lentää tuiskahtelivat tuvassa\nja muuallakin kristikansan joukossa niinkuin pikku tiaiset metsässä.\nJopa vielä täälläkin, vaikkei ole oravaa eikä paltaistakaan puuta,\n\n    »Haukka mennee suusta suuhun,\n    niinkun orava puusta puuhun.»\n\nNiin myös täällä\n\n    »Sinne kakko kannethan,\n    josta toista toivothan.»\n\nJa kun nälkäinen merensoutaja pääsee hyvän ruokapöydän ääreen, hän\ntoivoo:\n\n    »Suuta korvhin, vattaa polvhin,\n    rikkaan ruokaa syömhän.»\n\nKen on pörö, hän pörönä pysyy täälläkin, sillä\n\n    »Ei tule tyhmästä pappia,\n    eikä tuohesta lakkia.»\n\nNiin on myös Makreijalla asiat, että\n\n    »Ei ole lapsesta laulajaksi,\n    eikä kuolasuusta kukkujaksi.»\n\nSamoin,\n\n    »Missä on puhelijat,\n    niin siinä on kuulijat kanssa.\n\n    Vaiti olevan suu ei vahingoita ketään.\n\n    Kun linnunpojat ovat pieniä,\n    on lintukin laiha.»\n\nOn täällä kolkoilla kontoperilläkin havaittu, että\n\n    »Hulluna on paras ellää.»\n\nEntisen isienmaan tapaan ainakin puumaailmasta riutunut mies tietää:\n\n    »Jos mitä teet, niin tervaa!»\n\nJa samoin kuin tunturien päiväpuolella, on täällä suurilla pinteillä\npahtaperillä, karjuvan aavan rannoilla\n\n    »Maa vakaisin, Jumala totisin.»\n\nEntisen kotimaan tapaan suurvuonoilla on luonto muinoin haastellut,\neläimetkin haastelleet. Onpa kuultu heidän joskus keskenään sotineen.\n\nVanha makreijalainen on jolloinkin kuullut ankaran helmenkuun\npäivittelevän:\n\n    »Jos mie olisin januari veljeni sijassa,\n    niin mie jäävyttäisin pienet paarnat pissitaljhan,\n    vanhat ämmät sontatunkiihon,\n    Mutta kun aurinko pillaa toisen silmän,\n    niin en saata mitään.»\n\nOn makreijalainen kuunnellut harakkaa, joka lupaa kysymättä\nrötistää pesänsä hänen tupansa päätyyn, harjan alle — harakka on\nnoitalintu, se kostaa, sati sille on paha, on kuultu ruijalaisilta\n— ja pitkäpyrstöinen maankiertäjä on naureskellen kuin kujahattara\nmuistellut kokemiaan:\n\n    »Jonka pittää Oulussa ellää,\n    sen pittää pää pyörähtää\n    ja häntä heilahtaa.»\n\nJopa aran jäniksenkin korvakuuloon on joku sattunut, kun jänisparka\npakkasyönä luokan laidassa koivikossa on viluissaan poukkinut,\nvaidellut ja tehnyt ankaran päätöksen:\n\n    »Kun kesä tullee, teen jäästä koan!»\n\nMutta kun kesä on tullut, ja lämmin on ollut, jänis on sanonut:\n\n    »Kun meni tämä talvi,\n    niin mennee toinenkin.»\n\nEikä jänis ole laittanutkaan kotaa, on vain laittanut poikaparven\ntoisensa jälkeen ja aina kolmen janturin perästä karistanut ne pois\nluotaan, papattaen paltsasilmäisille perillisilleen:\n\n    »Teill' on yhtä isot silmät kuin minullakin.\n    Saatte mennä!»\n\nJa kun pikkuiset kääppynät silmiään räpytellen, korvat alakuloisesti\nniskaan painettuina, ja pieni hännäntypykkä pystyssä, ovat lähteneet\nkyykkäilemään, kuka kunnekin, on ankara emo sentään vielä papattanut\nperään viimeiset neuvot:\n\n    »Missä aita, siinä ansa,\n    missä haara, siinä vipu.»\n\nSuuressa Suomessa lienee tapahtunut ennen muinoin suuri eläinten sota,\njota vanha makreijalainen vielä mainoo. Lentäväiset ja nelijalkaiset\nolivat keskenään sotineet, ja kettu oli ollut nelijalkaisten kuningas,\nmutta lintujen ja lentäväisten päänä oli ollut vaaskinen. Oli kettu\nsanonut joukolleen, että kun hänellä on häntä pystyssä, ollaan voiton\npäällä, mutta kun hän paiskaa sen alas, ollaan tappiolla. Kovasti\noli sodittu. Vaaskinen oli lentää piukaissut ja ampua napsahduttanut\nkettua pystyn hännän alle. Kettu oli lyönyt paikalla häntänsä alas, ja\nnelijalkaiset olivat tapanneet.\n\nJa sen tähden nytkin yhä vielä sääsket, paarmat ja hyttiset ovat\neläinten herroja. Sati on kuinka iso mulli tahansa, sen vain täytyy\npientä hyttistä pelätä.\n\nSuomessa oli tapahtunut sellainenkin kumma, että kirkkomies oli sitonut\nhevosensa tuulimyllyn siipeen ja astellut pyhään temppeliin.. Kesken\nsaarnaa oli tultu ovelta miehelle huutamaan:\n\n    »Sun merraas kuin nakkelee,\n    nostaa ylös ja taas lyö permanthon.»\n\nMutta kirkkomies oli vain karjaissut vastaan:\n\n    »Na, en mie lähe tästä pyhän pirtin paukkinasta,\n    enkä jumalansanan röykkinästä,\n    vaikkei merrasta muruakaan jäis.»\n\nVanhan Suomen tuhansista jylhistä loitsuista ja manauksista on jokunen\nvaeltanut aina tänne maailman takarannoille. Ja yhtä tarpeellisia ne\novat täällä kuin konsanaan niiden kotimaassa.\n\nJo irti lähtenyttä maitohammasta pitää käsitellä ikivanhaan tapaan. Se\nviskataan uunin taakse ja sanotaan:\n\n    »Tuoss' on sulle savihammas,\n    anna mulle kultahammas!»\n\nJa vesi, vanha mies, varataan menemästä haavaan muistutellen hänen\nsuuria sukujuuriaan:\n\n    »Vesi vanhin veljeksistä,\n    tuli nuorin tyttäristä,\n    Haava piä varas,\n    kyllä vesi varansa pittää!»\n\nMutta silloin, kun punainen veri pääsee valloilleen, tarvitaan kovat\nsanat. Kun kristityn, uskovaisen ihmisen punainen rupeaa pirisemään,\nkristitty makreijalainen verenpysähdyttäjä äyskäisee:\n\n    »Seiso, veri,\n    niinkuin Noakin veet seisottui!\n    Seiso, veri,\n    niinkuin Jesus seisoi Joortanissa!»\n\nMutta kun kristityn pitää seisottaa uskottoman maailmanlapsen mustaa,\nsyntistä verta, hän karjaisee:\n\n    »Seiso, veri,\n    niinkuin Jesus seisoi helvetissä!»\n\nTaikka rääkäisee hän vielä kiukkuisemmin:\n\n    »Sio verta!\n    Sio totista verta!\n    Sio totista perkelhen verta!»\n\nSuurilla vuononperillä, missä sääsket, mäkärät ja hyttiset tiheissä\nkoivurudoissa kovin kiusaavat, kuultiin ennen kläppien läiskivän pieniä\nkiusanhenkiään ja ankarin sanoin heitä manailevan:\n\n    »Mikä maassa mateleepi, käveleepi,\n    maaksi muuttua pittääpi.\n    Mikä puussa huiskuttaapi, kuiskuttaapi,\n    puusta putoa pittääpi.\n    Lennä, lintu, minkäs lennät,\n    kovan kuoleman käsiin lennät.»\n\nJa sen päälle kova läiskähdys, muutaman sääsken surma.\n\nSana on voimallinen ja väkevä maailman suurilla äärilläkin, kun vain\non voimallinen sanan käyttäjä, ynnä myös oikeat välikappaleet. Halosen\nPriita Porsangin perillä oli vanhasta kehräpäästä rakentanut paran.\nVasemmasta pikkulillistään hän oli vuodattanut sille veren ja hokenut:\n\n    »Synny, synny, para,\n    puoli ruumista, puoli sielua,\n    synny, synny, para!»\n\nOli syntynyt yksijalkainen kuvatus, ja se oli ruvennut kantamaan\ntekijälleen voita.\n\nMutta Ollin Anna-vainaja oli ommellut poronsisnasta linnunnäköisen\notuksen, voidellut sitä verellään, rullannut sitä ja hokenut\nparanlukua. Kun para oli syntynyt, oli se kysynyt, mitä hänen pitää\nkantaa, ja Anna oli sanonut:\n\n    »Päällistä, päällistä, päällistä!»\n\nKun meri pystyy, meren viheriäisistä paaruista taikka vihaisista\nkarjaspäistä tarttuvat pahat kristittyyn ihmiseen pannen koko ihon\nvesirakolle, jopa lopulta aivan vereslihalle, silloin täytyy mennä\nhierualle, pahantekijän puheille. Kolmella merenkivellä painellaan\nkipeää ja manataan:\n\n    »Jos maasta olet tullut,\n    ota vihas pois!\n    Jos veestä olet tullut,\n    ota vihas pois!\n    Jos tuulesta olet tullut,\n    ota vihas pois!\n    Ei maan pittäis maata vihata.»\n\nYhtä hyvin saattaa maa ja ilmakin pystyä, ja samoin sanoin ne\nmanataan ja kivellä painellaan. Sillä kivi on maan sydän, se on samaa\nmyrkyllistä maata kuin syntinen ihmisriepu.\n\nPakkasenvihat taas paranevat, kun niitä hierotaan lumella ja käsketään:\n\n    »Ota omas ja piä vihasi»\n\nSamoin käsketään tulenvihojakin ja paistetaan niitä samalla valkealla,\nmikä polttanut on. Hyvä on myös pestä palanut parkkivedellä, hyvä\nhaudella sitä lampaankikaroilla. Mutta kaikkein parhaiten paranee\npalonjälki, jos sitä nuollaan sellaisella kielellä, jolla on\nnuoleskeltu elävää sammakkoa. Odinin Maria Räisäsellä on semmoinen\nylen tärkeä lääkityskieli. Maria on hankkinut sen käydessään kerran\nPorsangilla. Hän sai siellä käsiinsä sammakon ja nuoli sen joka\npuolelta, vaikka se oli niin kylmä, että vistotti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta savipuoli ei tarvitse muuta kuin nuppineulalla piirrältää sen\nympärille viissoppisen eli noitaristin, ja siitä se heti pelästyy ja\npakenee. Kun taas pienen kläpin haarat heltyvät, taikka hän saa ihoonsa\nkerniä, piristellään kipeisiin kuivaa koivunparkkijauhoa, ja kun\nrintalapsen suuhun tulee valkoinen tröskä, on siihen parhain lääkitys,\nkun sitä pyyhitään pissatraasulla.\n\nMutta kun hiuksimato syöpi tukan päästä, niin sille ei mahda kukaan\nmitään — paljaspäiseksi tulee kaikkein parhainkin kristitty sekä suurin\nnoita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPitkien vuonojen kaukaperillä, puumaailmassa asustavat kaikenlaiset\nkummitukset, metsänhaltiat ja metsäntontot sekä järvenhaltiat niinkuin\nSuomessakin. Siellä ne toisinaan huuvaavat, niin että erämaa kaikuu,\neikä heidän kotikentilleen yötiloille asettunut kristittykään saa\nnukkumarauhaa...\n\nSiellä vuononperien viljamaailmassa, missä ohra ja putaatit kasvavat,\nja hilla keltaisena kattaa jängät ja vuomat, ja erinomainen kenkäheinä\nrehoittaa joka pajukossa, siellä sarvipäiset keijot ja keijokaiset,\nsemmoiset kulkulinnut niinkuin suuret kissapökät ja pissihaukat,\nmyös huuvaavat pimeinä öinä ja ennustavat tauteja sekä muita pahoja\nasioita. Siellä maatat ja painijaiset salaa kulkea kähmivät, siellä\npystynokkaiset koirankuontolaiset kuono pitkällä laukkovat jylhissä\nerämaissa etsien ihmisiä syödäksensä, siellä myös jättiläiset,\nsemmoiset kahdenjalkaiset röyhkeät rotkot, asuvat kaukaisissa metsissä\nja tuntureissa, eivätkä ne paljoa toisen hengestä perusta.\n\nOn täällä aapamaailmassa nähty joskus niinkuin suurissa ylimäissäkin\nkööpeleitä ja köyryjä, riettaita ja trolleja. On täällä kuultu\nkujahattarain tyhjää naurua sekä äpäräin rumaa rääkymistä, on kovin\npelätty kujahattaroita, on pelätty äpärääkin. Mutta on muistettu, että\nrääkyvälle äpärälle pitää lukea isämeitä vastahavoin sekä sitten kuin\nkastaen antaa hänelle nimi ja sanoa:\n\n    »Sinun nimes pittää oleman\n    Maan tomu!»\n\nJokin leijokainen, salaperäinen vaarojen asujain, jota ei tavallinen\nihminen saata luonnollisilla silmillään nähdä, huuvaa vastauksia\nvaaroista, toisien säitten edellä hyvin selvästi ja kirkkaasti.\n\nJa kalmistoissa tuonentoukka syö haudassa lepäävää vainajaa.\n\nSinne, alastomiin kirkonkenttiin, edesmenneistä kraakuista ja\nkaisuista koottuihin kuolemankarikkoihin, joita eivät lehtipuut,\neivätkä hakopuutkaan varjosta, joiden ylitse vain ankarat viimat\nkulkevat viheltäen, ja suuret myrskyt ajavat möyrästäen, sinne samaan\nsuureen sarkaan, ristinmullalla heitettyinä joutuvat vierekkäin sekä\ntaivaan perilliset että kadotuksen lapset. Sinne joutuvat vielä\npadankrappaajatkin, vaikkeivät he pääse taivaaseen konttikolullakaan,\neivätkä edes kunnialla kuolemaan muuten kuin pata päässä.\n\nJa siellä samoissa siunatuissa kalmanmullissa asustavat ja tuhisevat\nmanalaiset, joita noidat ja velhot nostavat liikkeelle kirkonmultien\navulla.\n\nMutta maanalusväki, maahiaiset eli maanalhaiset, asua tuhertavat,\nmissä vain ovat sopivan paikan löytäneet. Ja he houkuttelevat\nluokseen kristikansan sikiöitä, taikka salaa vaihettavat niitä omiin\nkatajanikäisiin, pahankurisiin materiämmiinsä ja -äijiinsä. Moni\nnokkela tunturipoika on taas puolestaan vallannut rikkaan maahiaisen\ntyttären kotakumppanikseen — kyllä tunturien ja erämaiden kansa hyvin\ntietää, millä lailla maahiaisten tyttäriä ja tavaroita on vallattava,\nsati vain sopiva tilaisuus sattuu. Vanhoilla luhkilla, tuliraudoilla\nja stuorraniipeillä heitä vallataan. Eikä tarvitse muuta kuin vatkata\nvälikappale vasemman olan kautta heidän ylitseen, niin kiinni pysyy...\n\nJa näin on kotakansaan saatu joskus rikkaan maahiaisen punaveristä\npahnaa, niinkuin sanotaan olevan Eiran suvussa.\n\nNämä ovat kaikki kuivanmaan kansaa ja väkeä, mutta merenväki on eri\njoukkoa. Se asuu meressä hieruan ulkopuolella, eikä se ole niin vahvaa\nkuin kuivanmaan väki.\n\nPuumaailman kansa ei tiedä mitään merenväestä, mutta meren rantakansa\nkyllä tietää, ja kaikkein enimmin merensoutajat. Koko ikänsä aavoilla\nliikkunut kalamies on nähnyt ja kuullut, joskus puhutellutkin,\nmerentyttäriä, ylpeää haavruuvaa ja hiljaisesti kähmivää tuftekaarlaa.\n\nOn monesti nähty komean haavruuvan keikkuvan meren aalloilla\nvalkoiset rinnat riippuen ja pitkät hiukset hengaten paaruilla, on\nkuultu hänen kovin surullisesti laulavan, on kuultu hänen viluissaan\nvalittavan: »hy-hy-hy-hyy». On hänelle joskus nuori merensoutaja\nheittänyt vanttuunsa, ja siitä kaunis haavruuva on niin ihastunut,\nettä on kovimmassa merenpauhussa noussut ohjaamaan pojan venettä.\nKoreapukuiset, punaposkiset merentyttäret ovat öisin ilmestyneet\nkalaveneisiin ja soutupuoteihin puhuttelemaan ja houkuttelemaan nuoria\nkalamiehiä...\n\nMutta on taas moni aapamies sattunut näkemään rumia meritrolleja ja\npeloittavia meriraukkoja, jotka tavallisesti ilmestyvät hirveiden\nsäiden ja suurien onnettomuuksien edellä. Ne voivat nousta\nkummittelemaan rannalle heitettyyn veneeseen, ne saattavat monin\nmiehin soutaa pitkin aapaa, uskaltavatpa ne yöllä myrskyssä kiivetä\nmerestä kalamiehen alukseen. Mutta kaikkein useimmin ne keikkuvat\npuoliruumiista meren aalloilla ja rääkyvät niin kolosti, että kristityt\naapamiehetkin kauhistuvat ja lähtevät kiireesti soutamaan rantaa kohden.\n\nMutta kukaan ei uskalla sanoa sanaakaan näkemästään eikä kuulemastaan.\nKaikin vain kiskotaan kuin yhtenä miehenä...\n\nKaikki tietävät, että on kohta kamalia tapahtumassa. Kauhu ajaa\naapamiesten kintereillä.\n\nJyykeän rannoilta riutunut lapinsukuinen Bierttavaaran Piettar kyllä\nvain naurahtelee ja väittää, että nämä kaikki ovat vanhoja valetuksia.\nMutta kun Piettar rupeaa tarkemmin muistelemaan omia suuria soutujaan,\njo tulee sieltäkin vastaan kumma tuftekaarla, ja aavasta nousee ruma\nmeritrolli... On jyykeäläinen joskus tavannut miehiä, jotka ovat\njoutuneet kaukaiselle Ytteröijalle, salaperäiselle satujen saarelle,\njota ei ole merkitty ei karttoihin eikä kortteihin, ja josta ei juuri\nketään lasketa takaisin.\n\nJa Bierttavaaran Piettarin täytyy myöntää, etteivät ne kaikki\nvaletuksia ole.\n\nEivätkä ne suinkaan valetuksia olekaan. Ne ovat tosia, monesti nähtyjä\nja kuultuja mainaksia tämän suuren aapamaailman oudosta elämästä.\n\nJa tähän aapamaailman outoon elämään ovat puumaailmasta riutuneet\nsuomalaisetkin saaneet tottua ja opastua.\n\n\n\n\nPOHJOISIN KRISTITTYJEN SEURA\n\n\nEliaksen Anttonin pieni pirtti on täynnä kylänkansaa. Akat kyköttävät\ntakkaseinän puolessa vieri vierin tuoleilla ja raheilla, peräpuolessa\nja perähuoneen ovella tönöttävät miehet, ja pöydän takana,\nperänurkassa, istuvat sanantaitavat vanhimmat.\n\nOn kesäinen pyhäpäivä, kolmas kolminaisuuden sunnuntai, ja vanhat\nmerensoutajat viettävät hiljaista hartaushetkeä — tällä kertaa Eliaksen\nAnttonin, lapinmiehen asunnossa. Seurapirttiä kun ei ole jaksettu\nrakentaa, niin kokoonnutaan vuoro vuoroin milloin mihinkin kalarannan\ntaloon.\n\nAlastomien kallioiden köyhä kansa on pitkän viikkonsa soutanut aapaa\nsekä ahertanut aivan arkisissa askareissa. Nyt pyhäpäivän vapaana\nhetkenä on Henki kutsunut sitä sanan ääreen. Rantojen kivikkoisia\nkäytäviä on kylänkansa kapsutellut, kuka mistäkin mökistä, ja muutamat\novat soutaneet Riisvuonon takaa.\n\n— Täällä on meitä vain pieni Herran tokka, esittelee Juuspin Penjami\nsanankuulijainsa vähäistä joukkoa... — Mutta siellä suuressa Suomessa,\nsiellä on suuri uskovaisten tokka.\n\nEikä Kamöyvärin kristittyjen tokka suuri olekaan, vaikkahan onkin\npienen pirtin täyteinen — vain parikymmentä sielua on Anttonin tuvan\npenkeille ja raheille asettunut.\n\nJa miltei kaikki ovat ikäihmisiä, vanhaa vakavaa väkeä, vain joku nuori\nminiä joukossa.\n\nSiinähän on harrasta kuulijaa penkkien mitalta.\n\nTuossa Näätämön Marian vieressä istuu vanha Odinin Maria Räisänen,\ntuossa pieni lapin Inkeri kyköttää komean Raumalan Giinan rinnalla,\ntuossa ovat vierekkäin hiljainen Anttonin eukko, kirkassilmäinen Krikan\nLiisa ja vanha Proto-Leena. Siinä könöttävät Östebyn ja Pettersenin\nruijalaiset emännät, ja eturahilla istuu kallella päin kurttuinen\nAngerian Heikin Kallan muori kahden rehevän miniänsä välissä.\n\nMiesten joukossa nähdään Krikan Sammua, Proto-Leenan Jenssiä, Pyssyjoen\nAnttia, Eliaksen Anttonia, Nilsan Petteriä ja Nilsan Svärreä. Ja oven\nsuuhun lattialle on ristijalkainsa varaan kyykähtänyt pieni kirjava\ntunturipoika, Kaarasjoen Kutturoita.\n\nOnhan kylässä toki enemmänkin väkeä ja kristirahvasta kaikki, Jumalan\npyhällä sanalla ja Jumalan puhtaalla vedellä kastettuja sekä Herran\npöydässä ruokittuja sieluja. Mutta sittenkin on sanankuuloon saapunut\nHerran seurakunta piskuinen.\n\nSillä nuorikansa on maailmanmielistä. Heistä on paljon mieluisempaa\nkirkkaana pyhäpäivänä korein vaattein astua kapsutella ilakoiden\npitkin kyläteitä ja katsella toistensa sieviä muotoja kuin katsella\nsaarnatuvassa kurttuisia naamoja; heistä on paljon hauskempaa\nsoudella merellä ja pelehtiä Kamöijan ruohoisella rannalla kuin istua\ntunkkaisessa tuvassa veisata killittämässä ja kuuntelemassa unettavaa\nsaarnaa, josta ei tahdo tulla loppuakaan. Kun Penjami yhä vain kääntää\nja kääntää lehteä ja yhä lukea paukuttaa, ja Nilsan Petteri sitten\nvielä tolkkaa sitä ruijaksi, niin kuka sellaista jaksaa kuulla —\nkun on nuori ja iloinen, ja kirkas joutopäivä... Istukoot vanhat ja\nkuunnelkoot, heillä ei ole muutakaan hupia!\n\nSuruttomat merensoutajat viettävät pyhäisen päivänsä kajalla. He\nistuskelevat kalatynnyreillä, raheilla ja tyhjillä lampuilla haastellen\niankaikkisista pyytöasioista, meriraukoista, haavruuvista ja äpäristä.\nNiistähän Laestadiuskin aina muistelee postillassaan. Mutta yhtä hyvin\nsaatetaan mitä itse muistella, jopa paljon paremminkin, kun on itse\nniitä monta kertaa nähty.\n\nJa suruttomat soutajat pitävät omaa hartaushetkeään, saarnaten\nomia muisteluksiaan kajalla kalatynnyrien vaiheilla, kalatampuilla\nvastakkain istuskellen. Petteröesin karvettu tupakkamälli vain\nirvistelee mustana huulen alta, ja mustat pitkät pruikkaukset sekä\nsopivat sananpaukkeet antavat saarnalle vakuutta...\n\nMerelliset moosatkin pitävät omaa pyhäpäiväänsä. Pitkin rivein,\nvalkoiset pullorinnat vieri vierin, ne vakavina istuvat ranta-aittojen\npitkillä harjoilla, hartaina katsojina ja sanankuulijoina, kun toiset\nmoosat toimittavat pyhäpäivän menoaan meren päällä, liidellen ja\nkeikkuen kuin valkoiset enkelit suuressa elämänriemussa sinne ja tänne,\nylös ja alas, ja aina tuon tuostakin ilosta kirkaisten...\n\nOn oikea Herran pyhäpäivä. Tuuli puhaltaa suvesta, ja harmaa\nryssänkonto on ajettu kauas merenaavalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Anttonin pienessä pirtissä Juuspin Penjami kaitsee pientä\ntokkaansa jumalansanalla. Ei ole kyllä koko kylässä suomalaista\nRaamattua, vain Krikan Sammulla on vanha pahoin repelöity Pipeli.\nEikä ole sanankuulijoilla Suomen virsikirjaa. On vain yksi ainoa\nrisainen Typön »Kotimaisia virsiä virvoitukseksi vieraalla maalla\nJumalan lapsille», ja Penjamin Ingalla on muutamia käsin kirjoitettuja\nvirrenvärssyjä. Mutta monet muistavat niitä ulkoa, ja suomalaisella\nvirrellä hartaushetki aloitetaan. Ukkojen puolelta lähtee virsi\nmatkaan, ja kohta vaimoisetkin henget koettavat seurata mukana, ja koko\nEliaksen Anttonin tupa laulaa:\n\n    »Te vasta uudesta syntyneet Jumalan lapset,\n    Taistelkaa tääll' Herran viinimäes,\n    Vaikka raskahaksi näkyy teille ajallinen vaiva:\n    Ehtoolla palkkanne maksetaan.\n\n    Te äsken syntyneet nuorukaiset,\n    Kasvakaa uskossa Jeesuksen pääll'.\n    Sillä uskovaiset ovat ne viinipuun oksat,\n    Kasvavat hedelmiä viinipuus»\n\nOn pöydän takana istujalla Penjamilla vanha kulunut Laestadiuksen\npostilla. Siinä on valmiina kesäisen sunnuntain hyvä saarna, aivan kuin\naivottu köyhälle kansaparalle, joka on harhautunut Jäämeren alastomille\nrannoille. »Vasta uudesta syntyneelle» piskuiselle tokalleen Penjami\npuhuu rohveetta Hesekielin suun kautta:\n\n    »Minä tahdon itse ruokkia lampaitani,\n    ja vien heitä parhaalle laitumelle\n    haavoitetuita tahdon minä sitoa,\n    ja kaitsen heitä toimellisesti.»\n\nJa rohveetta Laestadiuksen sanoilla kirjantaitaja rakentaa tämän\nleipäkappaleen sanankuulijoilleen hengelliseksi ravinnoksi. Köyhä\nmökin ukko siinä pienenä apulaispaimenena ohjailee laumaansa parhaille\nlaitumille, niinkuin hyvä hoitaja soutaa lampaansa, karitsansa ja pikku\nkitsinsä kesäksi vuonon väkeväruohoiselle kalliosaarelle. Niinkuin\nsuuri Paimen ennen muinoin saarnasi köyhien kalastajien suun kautta\nmaailman kansoille, niin edesmennyt Lapinmaan suuri vanhin puhuu halvan\nkalamiehen suun kautta Kamöyvärin pikku pirtille sanoen:\n\n»Herra on itse ruokkinut lampaitansa, koska laiskat ja huolimattomat\npaimenet ei ole ruokkineet Jesuksen lampaita, vaan itseänsä ja\nKeituria: silloin on Herra aina herättänyt jonkun miehen eli vaimon\nsaarnaamaan voimallisesti suruttomalle kansalle; ja sillä lailla\non Herra itse ruokkinut lampaitansa ja johdattanut heitä parhaalle\nlaitumelle, kussa armoitetut sielut ovat tulleet tuntemaan iloa ja\nriemua ja taivaan valtakunnan esimakua. Mutta me näemme, että niitä on\nvähäinen joukko, joita Herra tällä lailla ruokkii...»\n\nHartaina päätään nyökytellen, kädet helmassa ristissä, vaimot\nkuuntelevat, ja merensoutajat istuvat vakaisin mielin. Vavahtaa pirtti,\nkun saa kuulla suuren vanhimman sanoman:\n\n»Missäs nyt ovat kadonneet lampaat Israelin huoneesta, joita Israelin\npaimen tuli hakemaan? Missäs nyt ovat Jeesuksen karitsat, joita hän\nkäski Pietarin ruokkia? Ne olit kaikki hajoitetut Israelin vuorille,\nsiihen aikaan, koska sumuinen ilma ja pimeä oli... Ei ole tietoa,\nmissä paimenen pitää löytämän muutampia kadonneita lampaita. Muutamat\novat jo tainneet paeta niin kauas synkkään metsään, ettei taida\nkoskaan takaisin tulla. Paimen vaeltaa niitä raskaita ja vaivalloisia\naskeleita, ja huutaa Sinain vuorella, Punaisen meren rannalla ja\nJordanin virran tykönä, mutta ei sieltä kuulu mitään; ei siellä ole\nääntä eikä vastausta. Ja koska hän huutaa kadonneita lampaita: »Missäs\nolette?» niin vuoret vastaavat: »Missäs olette?»\n\nAnttonin tuvassa tuntuu, kuin Krikkatunturista kuuluisi:\n\n»Missäs olette?»\n\nJa entistä vakaisempana pirtti kuuntelee, kuinka Israelin paimen\noli löytänyt muutamia pelästyneitä lammasriepuja Siinainvuorelta,\njossa Jumala ennen hirmuisesti pauhasi, ja muutamia hän oli löytänyt\nPunaisenmeren rannalta, jossa heitä viholliset ahdistelivat...\n\nTäälläkin tunturit jylisevät ja meri pauhaa.\n\nKauan puhelee edesmennyt vanhin aaparannan kansalle hyvästä\npaimenesta ja korpeen kadonneista lampaista. Ja kauniisti hän puhuu.\nNilsan Petteri kääntää suomensanat norjankielelle, että ymmyrkäiset\nruijalaisetkin saisivat ravintoa sielullensa. Käy joskus Krikan\nSammukin kääntäjän töihin, kun Nilsan Petteriltä sanat puuttuvat.\n\nSekä suomalaiset että norjalaiset saavat kuulla hyvää sanomaa. Ja\nhartaina he kuuntelevat.\n\nVain ovensuuhun kyykähtänyt kirjava tunturipoika, koko yön erämaita\nlaukkonut, mertakin soutanut, hierualle saapuessaan mereen pudonnut,\non väsynyt ja torkahtanut. Seinään nojaten poropoika vaeltelee omilla\nmaillaan, mutta hänkin unimielissään hartaana nyökyttelee päätään kuin\nvakuutellen asian totuutta, koska kirjamies lukee:\n\n»Voi! Voi! kuinka paljon sieluja menee hukkaan tämän mailman\nkorvessa... Ei ole jäänyt kuin yksi piiskuinen lauma, jotka tuskin\npysyvät koossa ilman paimenetta...»\n\nSuuri humahdus kohahtaa kautta huoneen, kun kuullaan sanantaitajan\nsuusta:\n\n»Niin me rukoilemme, että se suuri Israelin paimen veis lampaansa\nparhaalle laitumelle, että heille kasvaisit valkeat villat, joita\npaimen on pesnyt Jordanin virrassa, että he saisit levätä Golgatan\nmäellä koska he tulevat tämän mailman korvesta; että se suuri Israelin\npaimen veis heitä lammashuoneeseen, koska lumituisku ja rajuilma tulee,\nja viimein Sinain vuorelle, kussa karitsat hyppäävät niinkuin peurat,\nja iloitsevat ja riemuitsevat...»\n\nJäämeren autioon korpeen kadonneet, mutta jälleen löydetyt, köyhät\nkaritsat iloitsevat ja riemuitsevat, iloitsevat kovin sekä veisaavat\nkiitokseksi äänellisen virren. Anttoni aloittaa veisuun norjalaisella\nvirrellä, ja siihen kohta koko huone yhtyy.\n\nOvensuussa torkahteleva tunturilainenkin äkkiä kohottaa päätään ja\nkovasti äännähtää, kuin virteen ruvetakseen. Avaa hän silmänsä ja\nkatselee oudoissaan ympärilleen, kyhnii poveaan ja silmät karrillaan\nkatselee laulavaa joukkoa...\n\nPoropojan ajatukset liikkuvat vielä tuntureissa ja porotokassa. Siellä\nhän vasta juoksenteli koirineen, suopunkeineen... kuuli Sompion Ellen\nsievää joikausta, ja aikoi juuri itsekin laskettaa oikein komean\njollotuksen...\n\nJa silloin hänet paiskattiin tänne pieneen pirttiin, salmakirjaa\njoikaavaan joukkoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta koska kerrankin taas on kaunis kesäinen sunnuntaipäivä\nkontoisilla rannoilla sekä suuri lepopäivä, istutaan vielä virren\nloputtua Eliaksen Anttonin pirtissä. Ja kirjantaitaja Juuspin Penjami\npuhelee:\n\n— Koska nyt on valkeuven aika, ja ei ole pimeyven aika, eikä tule\npimeä, niin istumme vielä sanan kuulossa.\n\nKirjantaitaja Penjami on puhuvainenkin näin omalle kylälle. Muistellen\nsuuren vanhimman vasta antamia suuria opetuksia ja armonsanoja, hän\npöydän takaa hiljalleen haastelee pienelle pirttikunnalleen.\n\n— Meijän joukossa ei ole isonkirjan viisaita yhtään, Penjami heti\nalussa tunnustaa, ja sitten hän jatkaa:\n\n— Niinkuin met olemme tänne kokkoontunhet ja kuulhet, mitä Laestadius\nvainaja on meille puhunut, niin met katselemme, mitä hän on saarnannut\nmeille... Hän on ottanut korkiasta paikasta tekstin. Isä Jumala on\nmeijän paimenemme ja etsii meitä. Met olimme aivan syntien alla, mutta\nTaivaallinen Vanhin on itse alkanut meitäkin etsiä kaikilta maailman\nrannoilta. Hän löysi muutampia Golgatan mäeltä... Ja meitä on täällä\npiskuinen lauma, joka on vaeltanut täällä Pohjanmaalla, ja met olemme\nsaanhet silmämme auki, kun Taivaallinen Vanhin on meitäkin etsinyt.\nJa met olemme tulhet hänen lapsukaisikseen, ja met olemme uskomassa,\nettä syntimme on Kristuksen veressä anteeksi annettu, ja met olemme\nuskomassa, että pääsemme yli sillattoman meren Luvattuun maahan, met,\njoita hän on käsiins pykältänyt ja saattanut lihaville laitumille...\n\nVaimot istuvat yhä käsi poskella ja kallella päin, miehet kyköttävät\nkumarassa, kyynäspäitä polviinsa nojaten. Ja Penjami yhä puhelee.\n\nVain heinäkenkäinen tunturipoika on noussut lattialta ja hiljaa\nhipsutellut ulos. Vaikka hän vasta vakuuttikin lujasti tunnustavansa\nuskoa, ei hän jaksanut pysyä vahvana ja torkkua ovensuussa loppuun\nasti. Tunturi rupesi kutsumaan poikaansa, suuri tunturi, jossa Sompion\nElle sievästi joikailee...\n\nIlakoivat nuoret astelevat edestakaisin pitkin kylätietä, soutelevat\nvuonolla ja taajovat Kamöijalla.\n\nSuruttomat kalamiehet kajalla yhä vain saarnaavat loppumattomia\nmuisteluksiaaan haavruuvista, meriraukoista ja meritrolleista ja\nkaikista merenkummista...\n\nMutta Eliaksen Anttonin huoneessa pieni seura istuu hartaana ja saa\nkuulla oman kylän puhuvaisen suulla todistettavan:\n\n— Sielumme jano on sammutettu taivhan viinillä. Ja on laskettu\nkuolevainen kielemme irti, että jaksamme kiitosvirren laulaa sille\netsijälle, joka on etsinyt meitä kaikesta erämaasta... Ja met olemme\nsaanhet iankaikkisen kihlapantin, jolla hän on meijät kihlannut.\nJa hänen kihlasormus on se pantti sormessamme... Israelin paimen\npysyttäkhön meitä koossa siksi, kunnes päästhän lentämhän siihen\nihanhan ilmhan... Kylmä rintamme saa veisata siellä iankaikkisissa\nKaanaan häissä...\n\nKäy taas suuri humahdus kautta huoneen. Jäämeren köyhät soutajat\ntuntevat olevansa Taivaallisen Vanhimman valittuun laumaan pykällettyjä\nlampaita ja pikku karitsoita, joita suuri Paimen on pessyt Joortanin\nvirrassa. He, jylhän, lumisen Krikkatunturin juurella vaeltavaiset\nsaavat vasta levätä Golgatan vuoren viheriäisillä rannoilla, he, jotka\nkantavat Taivaallisen Veriyljän kallista kihlapanttia.\n\nIstutaan saarnapirtissä iltaan asti, vuoroin veisaten, vuoroin\nkuunnellen äänellistä armonsanaa. Ja lopuksi kajahtaa huoneessa\nlähtövirsi:\n\n    »Jumalan armo helmaan, veljet ja sisaret,\n    Jätämme toisiamme nyt matkakumppanit.\n\n    Suojele ylipaimen, Jumala armoinen,\n    Veristen rintais alla tää lauma piskuinen.\n\n    Ei meillä pysyväistä oo täällä kotia:\n    Sieluni ikävöitsee Siionin kunniaa.\n\n    Kiitoksen, hyvä paimen, nyt veisaan sinulle,\n    Kuin laumas laitumelle johdatit tuoreelle.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäättymätön päivä vaeltaa kohta nuurvästän ääriä, kun Eliaksen Anttonin\npirtin hiljainen kansa astelee kylän kallioisia palkalta kohti\nturvekattoisia kotimökkejä.\n\nSuuri päivä kiertää ympäri taivaan pieliä. On ihana kesänaika,\ntaivaallisen valon aika...\n\n\n\n\nOUTOJA SANOJA\n\n\n  aapa = aava merenselkä, myös suuri puuton suo.\n  aapalintu, norj. havhest = Fulmaria glacialis.\n  aapamaailma = meri, meren rantaseutu.\n  aapamies = merensoutaja, merimies.\n  ahven = Jäämeren ahven, Sebastes norvegicus.\n  akkanen, norj. haakjäring = holkeri, Jäämeren hai, Laemarcus\n     microcephalus.\n  alkka, norj. alke = ruokki, Alea torda.\n  autti = haahka, Somateria mollissima.\n\n  elo = lappalaisen porokarja.\n  eno = iso joki, virta.\n\n  fangsti = pyytö, pyytöretki.\n  fiskari = kalastaja.\n  fläkätä = perata, halkoa, korjata vasta pyydettyä kalaa.\n  flynder = kampela, Pleuronectes platessa, Pl. flesus.\n  förliisata = haaksirikkoutua.\n\n  haavhesta = aapalintu, Fulmaria glacialis.\n  haavruuva = merenrouva, merenemäntä.\n  hanteli = kauppa puoti.\n  harppuneeri = harppunan heittäjä mursunpyynnissä.\n  hattara = Laestadiuksen saarnoissa usein mainittu, tarkoittaa\n      jotakin ilakoivaa, nauravaa myytillistä olentoa.\n  heinäkenkä = lappalaiset käyttävät kengissään sukkien ja\n     jalkarättien sijasta heiniä.\n  hengata = ripustaa, riippua.\n  henka = kallio- ja tunturijyrkänne, myös jyrkkäreunainen\n     hauta, syvänne merenpohjassa.\n  hierua = matalimman ja korkeimman vedenrajan välinen merenranta,\n     myös laskuvesi.\n  holkeri, norj. haakjäring = akkanen, Jäämeren hai, Laemarcus\n     microcephalus.\n  hotusiini = lamppuöljy, fotogen.\n  hylkeenpäkki = hylkeen pintarasva, kuu, norj. späk.\n  hyttinen = pieni sääski.\n  hyyssä, norj. hyse = turskansukuinen kala, Gadus aeglefinus.\n  hämpööri, norj. femböring = vanha iso purjealus, viidellä\n     airoparilla soudettava.\n  höösmanni, hövesmanni = kalaveneen päämies.\n\n  internaatti = koulun oppilasten asuntola.\n  isokirja = Raamattu.\n\n  jaara = jäärä, pässi.\n  janturi = vuorokausi.\n  jokireikä = joenkuru, jokilaakso.\n  jokivankka, ks. edell.\n  jonka = myrskyn jälkeinen merenkäynti, maininki.\n  joukhainen, joukahainen = joutsen.\n  jorvaperä = takaruumis, peräpuoli.\n  joulustaalu = jouluyön haltia, kummittelija.\n  juksata = pyytää kalaa, turskaa juksakoukulla, ongella,\n     meren syvyyksistä.\n  juonto = rivi, jono.\n  juotilo = sarja, esim, muisteluksia paperilla.\n  juovattaa = seurata jonkun jälkiä.\n  jutaa = kulkea, ajaa.\n  juto = ajoporo, ajokas, vetäjä.\n  juurmuuri = kätilö.\n  jällit = kalojen kuivausorret.\n  jänkä = puuta kasvava suo, räme.\n  jääkyyhkynen = Mergulus alle.\n  jääleinikkö = Ranunculus glaciális.\n\n  kaalo = kylmä, viileä.\n  kaamosaika = sydäntalven auringoton aika.\n  kaaristaa = köyttää, sitoa kiinni nuoralla t. hihnalla.\n  kaja = laivalaituri, venelaituri, möljä, myös laudoista\n     rakennettu kala-aitta.\n  kalajällit = kalojen kuivausorret.\n  kalakotka = merikotka.\n  kalapuura = kala-aitta.\n  kalapärrä = kalajälleihin kuivamaan ripustettu, halkaistu\n     t. umpikala.\n  kalsu = kraakku, simpukka, näkinkenkä.\n  kaltio = hete, lähde.\n  karjaspää = valtava, vaahtopäinen aalto.\n  kauppatrenki = kauppa palvelija, puotipoika.\n  kehposet = keuhkot.\n  keino = tie.\n  keituri = vuohi.\n  kemppi = kaunis, soma.\n  kiiruna = tuntuririekko, Lagopus mutus.\n  kiisla = Uria lomvia, Uria arra.\n  kinnipeski = peski, josta on karva kulunut pois.\n  kissapökkö = kissapöllö.\n  kitsi = keiturinkaritsa.\n  kivipirri = kirjava hylje, Phoka vitulina, Ph. annellata.\n  kivirakka = röykkiöinen, louhinen kivikko.\n  koiranpäivät = mätäkuu.\n  kolmiruumainen = iso kolmen miehen soutuvene, johon myös voidaan\n     asettaa purje.\n  kolo = kolkko, ruma.\n  komsio = lapinlapsen kätkyt, puusta koverrettu, nahalla\n     päällystetty kuomullinen kaukalo.\n  konto = sumu, usva.\n  kortto = pilaus, myös käytetty kirosanana.\n  koutua = nousta ylös vedestä, kellua veden pinnalla.\n  kraakku = simpukka, näkinkenkä.\n  kraampuura = sekatavarakauppa.\n  kraviaiset = hautajaiset.\n  krookkepolli = variksenpollo, meri-siili.\n  krykja, norj. krykke = kolmivarpainen lokki, Rissa tridactyla.\n  kröysti = tuores, veres.\n  kuirimo = Cochleäria officinälis.\n  kujahattara, ks. hattara.\n  kulkua = ajelehtia.\n  kutkuttaa = vetää poikki joen ulottuvaa ajoverkkoa pitkin virtaa\n     joessa olevaan patoon taikka vastaverkkoon saakka.\n  kuohattanut = vähän päästä vialla, ei täysipäinen.\n  kurenuotta = kurenuoralla kokoon vedettävä suuri nuotta, jolla\n     saitaparvi kierretään.\n  kuru = tunturien välinen syvä rotko.\n  kveeni = norjalaisten Jäämeren rannan suomalaisille antama\n     nimitys, suomalaiset pitävät sitä haukkumanimenä.\n  kädenkatsoja = anelija, köyhä hoitolainen, jonka pitää odottaa\n     suupalaansa toisen kädestä.\n  könttyri = keripukki.\n  könttyriruoho, ks. kuirimo. Sitä ennen käytettiin keripukin\n     lääkkeeksi.\n\n  lannanriuku = säätyläisnainen.\n  lantalainen = talossa asuja, ei lappalainen.\n  lapaantua = halpaantua.\n  lapinkuusio = Pediculáris lappónica.\n  lapinvuokko = Drýas octopétala.\n  leipäkappale = saarnanteksti, raamatunsanat, joista saarnamies,\n     puhuvainen, rakentaa sanankuulijoilleen ravinnon.\n  liina = monisatakoukkuinen pitkä rihma, pitkäsiima, jolla kaloja\n     pyydetään.\n  lohta = ullakko.\n  lohtakamari = kamari tuvan ullakolla,\n  lompolo = pieni järvi, lampi, jokilaajentuma.\n  lota, norj. lodde = pieni kala, villakuore (Mallotus villosus),\n     jota pyydetään turskan syöttäkalaksi.\n  loude = iso kotavaate, hamppuvaate, joka kotariukujen varaan\n     pingotetaan kesäkodan seiniksi.\n  louheen, lovehen, lovhen = loveen. Entiset lapinnoidat\n     heittäytyivät tainnoksiin, loveen, jolloin näkivät\n     salattuja asioita taikka tekivät pitkiä matkoja.\n  luhka = sarkainen hartiavaate, napitetaan kaulaan leuan alle.\n  lullebiegga = etelätuuli, maatuuli.\n  lunni = Fratercula arctica.\n  luokka = pitkäkäs mäkiköyry.\n\n  maahiaiset = maan alla asuva haltiakansa.\n  maaka, turskanmaaka = turskanmaha, vatsalaukku, täytetään\n     turskanmaksalla ja keitetään makeaksi syötäväksi.\n  maanalhainen = maahiainen.\n  mainas = tarina, muistelus.\n  mainoa = puhua hyvää, kiittää.\n  materiäijä, -ämmä = esi-isä, esiäiti.\n  matokupura = santamadon, hietamadon puhaltama pikku kupura. Niitä näkee\n  veden laskeuduttua hieruan hiekassa tuhansittain.\n\n  meelinja = kalamiehen tähtäyslinja, jonka mukaan hän laskee\n     topulinsa.\n  merestä koutunut kivi = Entada scandens, länsi-intialaisen\n     köynnöskasvin kivimäinen hedelmä. Golfivirta ajaa niitä\n     joskus Ruijan rannoille.\n  meripahat = meritauti.\n  meriraukka — meressä asuva taruolento, mereen hukkuneen sielu.\n  merisammakko = merikrapu.\n  meritrolli = meressä asuva taruolento, merenkummitus, hirviö.\n  merra = mera, tamma.\n  moosa = lokki, kajava.\n  muistella = kertoa jotakin tarinaa, asioita.\n  muistelus = kertomus, tarina.\n  murku = sumu, usva.\n  muturi = moottori.\n  myötäle = myötämaa.\n  mäkärä = pieni räkkälaji, joka esiintyy sääskien jälkeen.\n  möljä = laivalaituri, venelaituri.\n\n  nepukka = serkku.\n  niesta = ruoka, eväs.\n  nissu, norj. nise = pyöriäinen, Phocaena communis.\n  noitua = kiroilla.\n\n  nokko = kylliksi.\n  nortto = pohjoinen.\n  norttomaisin = pohjoisin.\n  nuora = pitkä kapea salmi.\n  nuska = niemi, nurkka.\n  nuurfaara — pohjankävijä, etelä-Norjasta Ruijassa käyvä kalastaja.\n  nuurhaan = pohjoiseen.\n  nuurvästä = luode.\n  nuuröystä = koillinen.\n  nälkyä = nähdä nälkää, nälkiintyä.\n  näringen = jyrkkä röykkiöinen korkea tunturisyöksy merenrannassa.\n  närvöösi = hermostuminen, hermosairaus.\n\n  orro = nuora, uistimensiima.\n  otrinki, norj. ottring = kahdeksan-airoinen iso merivene,\n  käytetään myös purjetta.\n  outa = metsä.\n  outamaa — metsäseutu.\n\n  paama = lapsi.\n  paaru = aalto.\n  pahta = jyrkkä korkea kallioseinä.\n  palas = polku.\n  pallas = iso Jäämeren kampela, Hippoglossus vulgaris.\n  paltsaraja = vanha karvaton peskiriepu.\n  papinkraaki = päivänkakkara, Chrysánthemum.\n  parseeli = puku.\n  parttio = pieni joukko, esim, poroja.\n  paskanpiinaaja = raiska, Stercorarius.\n  piimäruoho = yökönlehti, Pinguicula vulgäris, käytettiin ennen\n     maidon piimittämiseen.\n  piippo = Lúzula parviflóra.\n  pissihaukka = pöllö.\n  pläksprykke = mustekala.\n  polvari = porvari.\n  pounu — iso turpeinen jänkämätäs.\n  preemie = palkinto.\n  purri = sonni, nautahärkä.\n  putaatti = peruna.\n  puumaailma = maa, jossa puut kasvavat.\n  puura = puoti, aitta.\n  pykältää = merkitä poro omakseen, pykällyspuuhun merkittiin\n     ennen porojen lukumäärä.\n  pyörryttää = pyörryttää maa t. jokin vamma, toimia niin,\n     että se rupeaa paranemaan.\n  päkki = pintarasva, kuu, esim, hylkeellä, mursulla, valaalla.\n  päkätä = irroittaa päkki nahasta.\n  pärjätä = korjata esim, kaloja, korjata myös muuta meren\n     saalista tm. meren ajamaa.\n  pärrätä = laittaa kaloja orteen, jälleihin riippumaan.\n  pörö = vähämielinen, pöllö, ilkeä.\n\n  raajia = raataa, raivata.\n  raamoa = kerskua, kiitellä itseään, raitioida = paimentaa poroja.\n  rauma = virta meressä, merenvirta.\n  rautio = seppä.\n  rietas = paholainen.\n  rintaliina = lapinukon kaulaliina.\n  riskilä = Uria grylle.\n  riuku = säätyläisnainen.\n  riutua = ajautua johonkin, ajautua merestä rantaan.\n  roukua = poron t. poronvasan äännähtely, muistuttaa sammakon\n     kurnutusta.\n  rukattaa = mennä kiireesti.\n  ruijankieli = norjankieli.\n  runnukka = pieni turska.\n  ruokkopoika = elatuspoika.\n  ruuho = ruoho.\n  ruukaltaa = laukata, syöksyä kiireesti.\n  ryssänhylje = Grönlannin hylje, Phoca groenlandica.\n  ryssänkonto = itätuulen ajama sumu.\n  räiskä = Stercorarius.\n  räkkä = ihmisiä ja eläimiä kiusaava syöpäläisten joukko,\n     sääsket, paarmat, mäkärät, hyttiset.\n\n         *       *       *       *       *\n\n  saita, norj. sei = turskansukuinen kala, Gadus virens.\n  saivo = kirkasvesinen tunturijärvi. Muutamat saivot ovat\n     pyhiä ja pelättyjä.\n  saivovesi = suolaton vesi.\n  salmakirja = virsikirja.\n  santamato = hietamato (Arenicola), 20—25 cm pituinen mato,\n     kaivautuu hieruan hiekkaan. Käytetään kalan syöttänä.\n  sati = jos.\n  seili = purje.\n  seissinki = nauha, jolla purje reivattaessa sidotaan raakapuuhun.\n  seppä = taitava, mestari tekemään jotakin.\n  sianmarja = Arctostäphylus alpina.\n  sielikkö = Loiseleûria procumbens.\n  siikanen = hyökyaalto.\n  siita = lapin kotakylä.\n  sinirikko — Saxifraga oppositifölia.\n  siperiansipuli = Állium sibiricum.\n  sisna = karvattu, parkittu poronnahka.\n  sköittä = iso merivene, moottorilla ja purjeilla käytettävä.\n  sokkua = laskeutua (vedestä, merestä puhuen), myös upota veteen.\n  sokkunuotta = iso neliskulmainen nuotta, jolla saitaa pyydetään.\n     Nuotta lasketaan meren matalikolle ja odotetaan saitaparven\n     saapumista nuotan kohdalle. Saitaparvi pelästytetään alas\n     nuottaan ja nuotta vedetään kiireesti ylös.\n  soutupuoti = rantatupa, jossa kalastajat saattavat viettää\n     välihetkensä pyytöaikoina. Etäämpänä olevilla pyytöpaikoilla.\n  soututupa = soutupuoti.\n  suohkana = pitäjä.\n  suokukka = Andrómeda tetrágona.\n  suonjer = puukäkkyröistä pystytetty teline, jossa lappalainen\n     säilyttää kaikenlaisia ajo- ym. neuvoja. Kodan t. tuvan luona.\n  suopunki — silmukkaperäinen ohut köysi, jolla poro heitetään kiinni.\n  stormi = myrsky.\n  stuorraniippi = suurpuukko, joka on aina lapinukon vyöllä.\n  suurimus = suurin, isoin.\n  syytvästä = öljykankaasta ommeltu leveäpartahainen kalamiehen hattu.\n\n  taajoa = leikkiä, telmätä.\n  taamoa = kesyttää, taltuttaa, masentaa.\n  taari = eräs laji merilevää.\n  tamppu = pyöreä astia, tav. tynnyrinpuolikas, jossa kalamies\n     säilyttää liinaansa.\n  temppu = eräs laji merilevää, kapeampilehtinen kuin taari.\n  tierata = leikkiä.\n  tihki = täi (lapinsana).\n  tokka = iso joukko poroja.\n  tolkata = tulkita.\n  topuli = mereen lasketun pyytöneuvon merenpinnallinen merkki.\n  tortti = rukki.\n  tröskä = sampaat lapsella.\n  tuftekaarla = meressä asuva taruolento, joka saattaa sataa\n     tulla veneeseen kähmimään. Ei tee pahaa.\n  tunturipunakko = Bártschia alpina.\n  tupalaulu = kehtolaulu tm. tuvassa laulettava laulu.\n  turska, norj. torsk = Gadus morrhua.\n  turvegammi = turpeista pystypuiden varaan rakennettu lapinasunto,\n     jossa saman katon alla on tupa ja navetta, porstua välissä.\n\n  ulli — nousuvesi.\n  ulliraja = yläraja, mihin ulli saattaa nousta.\n  umpikala = halkaisematon kala, turska, josta kaulan puolesta\n     avaten on otettu sisälmykset pois ja sitten kaksittain\n     rihmalla pyrstöstä yhdistettynä ripustettu jälleihin\n     kuivamaan.\n  umu = sumu, usva.\n  unistaa = nähdä unta, uneksia, uuvana = Diapénsia lappónica.\n\n  vaaskinen = ampiainen.\n\n  vaihetus = maahiaisten vaihtama lapsi.\n  vaistota = tyyntyä, asettua (tuulesta).\n  vaivaispaju = Sálix herbácea.\n  valhaanliiva = iso punapohjainen ripsireunainen meduusa.\n  vasa = poron vasikka.\n  vasomisaika = aika, jolloin poro poikii, vasoo.\n  vatkata = viskata, heittää.\n  veripalli, ks. valhaanliiva.\n  verivatsa = poron vatsalaukkuun koottu, kuivattu veri.\n  vesipussi = pieni sininen, valkeanauhainen meduusa, pussi\n     tasareunainen, ripsitön.\n  villatikkuri = paksu villapusero.\n  visehtiä = kalat visehtivät, liikkuvat niin, että veden pinta\n     värehtii, nousevat pinnallekin.\n  vistottaa = pelottaa, kammottaa.\n  vuottoraippa = poron vetohihna, ahkion keulaan kiinnitetty.\n  västä = länsi.\n  väärti = kestiystävä.\n\n  ylilappalainen = tunturilappalainen.\n  ymmyrkäinen = y. ruijalainen ei osaa suomea ei lappia. Samoin y.\n     suomalainen ei osaa muuta kuin suomea.\n  yökönlehti, ks. piimäruoho.\n\n  äijäkriina = pahankurinen äijä.\n  äpärä = surmattu, kastamaton, metsään heitetty sikiö, joka\n     metsässä rääkyy.\n\n  öystä = itä.\n\n\n\n\nPAIKANNIMIÄ.\n\n  Havöija = Havöy.\n  Inga = Ingöy.\n  Jyykeä = Lyngen.\n  Jälmesöija = Hjelmsöy.\n  Kaavuono = Kaafjord.\n  Kappa = Nordkap.\n  Kelviiki, Kelviika = Kjelvik.\n  Kierua = Skjervöy.\n  Lemminjoki = Lakselv.\n  Leppivuono = Olderfjord.\n  Läijisvuono = Laksfjord.\n  Makreija, Makaravjo = Mageröy.\n  Moseija = Maasöy.\n  Naavuono = Kvenangen.\n  Nortto-Norja = Pohjois-Norja.\n  Norttoperä = Pohjanperä.\n  Näätämö = Neiden.\n  Oppana = Opnan.\n  Paaki vuono = Bakfjord.\n  Piispa = Bispen, Skindstaknäringenin juurella, vanha lapinjumala.\n  Pitspärkki = Huippuvuoret, Spitsberg.\n  Pyssyjoki = Börselv.\n  Pyörnöija = Karhusaari, Björnöy.\n  Renöija = Renöy.\n  Riisvuono = Risfjord.\n  Russamarkka = Kistrand, ollut ennen ryssäin markkinapaikkana.\n  Ryssänranta = Venäjän puolinen Jäämeren rannikko.\n  Tyllyruto = Ildskog, Lemminjoen seuduilla.\n  Vesisaari = Vadsö.\n  Vuoreija = Vardö.\n  Västävaag = Vestervaag.\n  Yöämmänklupu = Nattmorsklubben.\n  Öystävaag = Östervaag.\n\n\n\n"]