[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fkgUeddNXOD0kP5OZ-_N4kudBM7ntm1QAPjkF6PLLvVg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3127,"Savolainen neekeri muilla mailla","Välisalmi, Heikki",1886,1947,"3127-valisalmi-heikki-savolainen-neekeri-muilla-mailla","3127__Välisalmi_Heikki__Savolainen_neekeri_muilla_mailla","Pikku juttua matkalta Helsingistä Napoliin","tietokirja",[],[],"fi",1926,null,18938,128998,true,[],[],[],"Välisalmen matkakertomus kuvaa matkaa Helsingistä halki Euroopan aina Napoliin saakka 1920-luvun puolivälissä. Teos koostuu havainnoista ja tunnelmista matkan varrelta eri maista, kuten Saksasta, Italiasta ja Puolasta.","Heikki Välisalmen 'Savolainen neekeri muilla mailla' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 3127. E-kirja on public domainissa koko EU:n\nalueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SAVOLAINEN NEEKERI MUILLA MAILLA\n\nPikku juttua matkalta Helsingistä Napoliin\n\n\nKirj.\n\nHEIKKI VÄLISALMI\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kansanvalta,\n1926.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Alkuvalmistukset. — Helsingistä Ruotsin eteläkärkeen.\n   II. Saksan halki pohjoisesta etelään.\n  III. Sveitsi.\n   IV. Pohjois-Italia, Milano ja Genova.\n    V. Ikuinen kaupunki.\n   VI. Napoli—Capri—Pompeji—Vesuvius.\n  VII. Jälleen pohjois-Italiassa. — Firenze ja Venetsia.\n VIII. Itävalta ja Tshekko-Slovakia.\n   IX. Varsovan kautta kotia kohti.\n\n\n\n\nI.\n\nALKUVALMISTUKSET. — HELSINGISTÄ RUOTSIN ETELÄKÄRKEEN.\n\n\nKun mukavuutta rakastava ihminen varustautuu matkustamaan ulkomaille,\nhankituttaa hän useimmiten passinsa jollain asianajotoimistolla,\nkoska hänelle selitetään, että se maksaa vain, sanokaamme nyt vaikka\nviisikymmentä markkaa. Tuo nyt ei ole mitään, ajattelee hän, ja\nsanoo, jotta hankkikaahan nyt sitten. Mutta kun lasku esitetään, on\nsiinä, kuten tavallisesti asianajajain laskussa, niin monta pykälää\nja momenttia, että tuleva matkailija on vähällä pyörtyä. Esimerkiksi\ntähän tapaan: Neuvottelu asiakkaan kanssa passin hankinnasta 15:—,\nkirjeen kirjoittaminen ja postikulut 16: —, kirjeen ulosottaminen\npostista 13:—, juoksupojan kustannukset 8:—, käynti poliisikamarissa\n20: —, keskustelu siellä 25: —, puhelinkeskustelu maaherranviraston\nkanssa 25:—, kirje Teille ja postikulut 16:—, palkkiomme 50: — sekä\nsen lisäksi kaikki ne menot, jotka sinun itsesikin olisi ollut\nmaksettava. Kai teillä nyt vähän itsekullakin on asianajajien laskuja,\njoten voitte verrata ylläolevan laskelman paikkansapitäväisyyden. Se\non maksajalle, joka kuvitteli saavansa passin viidenkymmenen markan\ntoimituspalkkiosta, surullinen asiakirja, mutta lohdutukseksi on siinä\nkirjoitettu Teille suurella kirjaimella.\n\nAllekirjoittanut hankki kyllä passinsa itse, joten hänen ei _tällä\nkertaa_ tarvinnut ihmetellä ihmisneron valtavuutta erinäisillä\nelämänaloilla. Sensijaan kaikki yhdeksän viisumia haettiin\nmatkatoimiston kautta, eikä lasku ollut millään tavalla konstikas,\nvaan yksi ainoa summa, jonka hyvällä mielellä maksoi. Matkatoimistojen\npalveluksessa ei nähtävästi ole juristeja. Kiertomatkalippu tuli samaa\ntietä, ja siihen oli kirjoitettu hinnan lisäksi: Toimituspalkkio\nSmk. 5: —, mikä muuten on kirjoitustaitoiselle henkilölle varsin\nkohtuullinen korvaus työstään.\n\nMutta sitten on asioita, joissa asianajajat ja matkatoimistotkaan\neivät auta, esim. matkalaukun pakkaus, vaikka siinä juuri olisi hyvä\napu tarpeen siinäkin tapauksessa, että mies ei lähde ensi kertaa\nrajan taakse. Tietysti sinä sätöstät juhlapukusi (kaikki, jos niitä\non useampia) mukaan. Niistä ei kuitenkaan ole muuta iloa kuin että\npalattuasi saat ne nostaa laukusta rullasylttynä. Päällesi sinun\ntuskin on niitä tarvinnut pukea; minkä joskus lienet nostanut hotellin\nvaatekaappiin tuulettamaan, sillä sinua ei olekaan vastoin odotustasi\nkutsuttu herttuoitten luokse juhlapäivällisille, ja teaattereihin\nulkomaillakin nykyisin kelpaa ilman juhlapukua. Sen sijaan otat mukaasi\nmahdollisimman vähän liinavaatteita, koska hyvät ystäväsi (jotka\ntietysti eivät vallan hiljan ole olleet ulkomailla) ovat selittäneet,\nettä siellähän ne eivät maksa paljon mitään, niitä heidän puheittensa\nmukaan annetaan melkein nätillä katseella; kiittävät kun saavat\nkunnian tunkea paidan puodissa kävijän kainaloon. Kun sitten olet\nkierrellyt maat ja mantereet, havaitset, että tämä tavara ei missään\nole niin halpaa kuin Suomessa. Ja jos sinun pitää pesettää pyykkiäsi\nulkomaisissa hotelleissa, maksaa se plootuja, minkä lisäksi saat\nsen takaisin jokseenkin samassa kunnossa kuin annoitkin, jollei se\nvielä ole hiukan enemmän nuhraantunut, kuten allekirjoittaneen pyykki\nNapolissa.\n\nNiin, ja sitten sinulla on vielä yksi päänvaiva, joka kiusaa sinua\nkauan ennen matkalle lähtöä; mitkä tittelit painattaa nimikortteihin,\nja kuinka paljon noita olisi ottaa mukaan? Ensikertalainen painattaa\nvähintään kaksisataa kappaletta, lataa lompakkonsa pullolleen, sillä\neihän sitä tiedä, millainen menekki niillä on ja milloin niitä\ntarvitsee, ja sälyttää loppupainoksen laukkuunsa sellaiseen paikkaan,\nettä ne ovat aina saatavilla. Perehtyneempi tyytyy pienempään\npainokseen ja kenties vaatimattomampiin »edustuksiin», tietäen,\nettei tarvitse niitä kovin monta kappaletta, koska ulkomaillakin\nriittää tavallinen esittely eikä meikäläistä, kuten sanottu, ainakaan\njoka päivä kutsuta herttuallisille päivällisille — sikäli kuin nyt\nherttuoita ja muita ruhtinaita ylipäänsä vielä on tässä pahassa\nmaailmassa.\n\nMutta jättäkäämme nyt nämä alkuvalmistelut, koska niistä kerran on\nsuoriuduttu, ja työntykäämme taipaleelle!\n\n       *       *       *       *       *\n\nViipuri edusti ainakin ennen sotaa kansainvälisyyttä Suomessa.\nViipurilaiset itse kehuvat sen edustavan vielä nytkin. Siis se\nHelsingin—Turun pikajunan vaunu, joka on varattu Tukholman matkustajia\nvarten, on luonnostaan kansainvälinen, koska minun matkatoverini on\nviipurilainen. Mutta on siinä muitakin kansainvälisiä matkustajia: yksi\nsaksalainen, kaksi englantilaista, muuan ruotsalainen, ja tavallaan\nminä itsekin, sillä minulla on taskussani kolmen vieraan valtakunnan\nvaluuttaa ja yhdeksän eri maan kuponkeja käsittävä kiertomatkalippu!\nPuhumattakaan siitä, että päälläni kukoistaa Englannin kankaasta\ntehty puku ja päässäni kekottaa hiukan kallellaan ent. italialainen\nborsalino, josta tehtaan leima kuitenkin on luiskahtanut suomalaisen\nhattumestarin värikuurissa.\n\nKoko vaunukin on sikäli kansainvälinen, että sen pesuhuoneessa\nvuotaa kupista saippuaa ja seinällä roikkuu suuri pyyheliina, joita\nkumpaakaan ei nykyisin ulkomailla tarita. Junailija sen sijaan on tuttu\nturkulainen ja kysyy: »Oleks sää menoss oikke ulkomail’», mihin minä\nvastaan mahdollisimman paljon samaan tyyliin: »Nii ain, tieräks».\n\nMuuten on Turun radalla hyvin vähän kansainvälisiä ominaisuuksia,\nsillä sitä pitkin tavallista meikäläistä vauhtia jyystävä juna\nhetkahtelee pahanilkisesti, mikä tuskin ulkomailla kuuluu asiaan.\nNiin no, saattaahan silläkin radalla saada aikaan kansainvälisen\nselkkauksen, jos jossain äkkiheitossa sattuu jytkähtämään nenästään\nyhteen esim. vastapäätä istuvan arvostaan aran englantilaisen\nkanssa. Allekirjoittaneelle ei kylläkään käynyt niin hullusti, joten\ntasavallan ulkoministeri saa olla rauhassa; Turun rata ei ainakaan\nminun suosiollisella avullani ole aiheuttanut diplomaattisten välien\nkatkeamisen uhkaa minkään ulkovallan kanssa, eikä viipurilainenkaan,\njonka kanssa me muutaman kerran otimme nenän mittaa, kehdanne nostaa\nsiitä suurempaa rähinää.\n\nTurun rataa ei sentään riitä muuta kuin Turkuun asti. Satamassa\nsiivilöidään matkustajat pienen tullikarsinan lävitse. Lähtevien\ntavaroita ei kuitenkaan tullikäsitellä, ainoastaan passi jää kujan\nsuussa vartioivan suojelusenkelin käsiin palatakseen lähtöleimalla\nvarustettuna kullekin asianomaiselle vasta laivassa. Muutamien hetkien\nkuluttua käännetään »Nordstjemanin» keula Airistolle päin, ja sitten\nalkaa matka muita mantereita kohti. Koetetaan aluksi värjötellä\nkannella, mutta pian on painuttava alas, sillä ilma on aikaiskevään\nkolkko ja vaatisi paksumman päällystakin kuin etelään pyrkivällä\nmatkamiehellä on mukanaan. Pian istuu herr Vallisalmi, joksi hänet\nlaivan luettelossa on ristitty — oikeassa muodossa hän ei muuten\nsaakaan sen koommin koko matkalla nähdä nimeään muualla kuin omassa\nnimikortissaan — myös joksikin ihmeelliseksi kastetun viipurilaisen\nkanssa keskustellen ulkopolitiikasta — tietysti.\n\nSinne on jäänyt Ruissalon tammisto, joka tuskin vielä uskaltaa\nuneksiakaan kesästä, sillä niin on tämä kevät kolea, oikukas ja\nantimiltaan kitsas. Oikeastaan ainoana kevään merkkinä näkyy jossakin\nrannalla yksinäinen kalastaja asettelemassa rysiään. Laiva kolisee\njäissä yhtämittaa; jokohan tässä tulee eteen Titanicin kohtalo?\n\nMitenkäs se nyt olikaan: eikös Titanicia kohdannut kova kohtalonsa\njuuri, kun matkustajat keinuivat tanssin pyörteissä? Meidän laivassamme\nnyt ei juuri sovikaan tanssimaan, se kun on vain sellainen tavallinen\nrannikkopurkki, mutta kyllä mekin varsin pian Turusta lähdettyämme\nryhdymme viettämään aikaamme ylensyömisellä. Päivällinen on näet\nenemmän kuin kohtalaisen hyvä, joten tämä on jo vähän niinkuin\nmässäämistä, ja tällaista kainoa sielua kuin allekirjoittanut hiukan\nhävettää, mutta minkä sille nyt mahtaa, kun kerran maistuu ja raha\npitää maksaa. Tämä suomalainen on muuten julmettu syömään, aivan kuin\nryssä ennen, rikas ryssä, joka laitatti päivällisekseen kahdeksankin\nruokalajia ja syödä tolskasi niitä kaikkia. Meitä sattuu pöytään\nvierekkäin kolme suomalaista, ja me käymme herkkuihin kiinni kuin\nvihapäin. Mahtaneeko siinä aina muistaa pitää haarukkaa edes vasemmassa\nkädessään? Vastapäätä istuva ruotsalainen koettaa näyttää kainommalta,\nja kaksi englantilaista — myöskin nokkamme edessä — syö vakaasti ja\nharkiten. He eivät osaa käypää kieltä, mutta valitsevat sittenkin\nruokansa tarjoilijattarelta suurenmoisella varmuudella. Jälkiruokaan\npäästyään alkavat he tuntea maailmanvaltiutensa ja virittävät\nkovaäänisen keskustelun, aivan kuin ei muita olisikaan koko salissa.\nTietysti: rusthollarin pojiksihan he itsensä tuntevat näin mökkiläisten\nvesillä. Ja niin monta kertaa kuin minä ennen tai nyt tällä matkalla\nolen tavannut englantilaisia, ovat he aina ja joka paikassa kuin\nisännät konsanaan, vaikka olisi kuinka »pitkä matka Tipperaryyn».\n\nToisella puolen salia istuu kolme suomalaista: pariskunta ja muuan\nluultavasti turkulainen kauppias, joka on niin synkän näköinen kuin\nuhkaisi häntä sievänpuoleinen vankeus epärehellisenä velallisena.\nKuitenkaan ei hän ole vielä seitsenvuotisen kieltolain aikana\nunohtanut, että kalan kanssa juodaan valkoista viiniä ja lihan kera\npunaista, minkä ohessa eturuokaan tietysti kuuluvat ankaranpuoleiset\n»napanterit». Aterian lopulla alkaa hän huomattavasti kirkastua,\nja päästyään punssiin ja kahviin päivällisen päälle hymyilee hän\nkuin laupeuden enkeli. Jonkin ajan perästä hän esittää miehiselle\nseuratoverilleen lähempää tuttavuutta, ja vielä hetkistä myöhemmin, kun\njälkimmäisen rouva jo on mennyt levolle, siirtyvät uudet ystävykset\n»lökäreihin ja makuvaareihin», joitten ääressä hellytään ja vannotaan\nikuista veljeyttä. Niin, niin, sellaistahan se on!\n\nMutta vasta varsinaisen päivällisen päätyttyä hiipii sisälle\nsaksalainen, katselee tarkasti hinnastoa, ennenkuin tilaa vaatimattoman\nannoksensa. Hän on maailman »nuukimman» kansakunnan edustaja eikä\nkoskaan, matkoillaankaan, leveile. Hänellä on säästäväisyys verissä,\nja kaiken lisäksi rakentaa hän uudestaan sodan kenties hyvinkin pahoin\nruntelemaa talouttaan. Saksalainen on aina taipumuksiltaan itara\nporoporvari, vaikkapa hän vallitseisikin tieteen tai tekniikan huippuja.\n\nLaiva kolisee jäissä yhä edelleen, mutta se ei pahasti häiritse\nmatkamiestä. Hän nukkuu lyhyen yönseljän aivan turvallisesti hytissään,\nsillä kaikkeen pian tottuu. Pikemminkin herää hän liian aikaisin sen\nvuoksi, ettei enää kolahtelekaan laivan kylkeen. Puettuaan nopeasti\npäälleen ja noustuaan kannelle, huomaa hän, paitsi niitä kahta\nillalla veljestynyttä naapuria, joista turkulaiseksi arvattu kauppias\njälleen on vajonnut matalamielisyyteen — tällä kertaa kuitenkin ehkä\nihan toisista syistä — ympärillään väreilevän aivan vapaan meren.\nJokin yksinäinen jääteli vain uiskentelee siellä täällä, sekin niin\nheikkona, että tuskin kestää häämatkalle lähteneen varispariskunnan.\nNiin paljon lähempänä on siis kevät Tukholman saaristossa. Luntakaan\nei näy muuta kuin pahanpäiväinen likainen läikkä jossain kallioitten\nkolossa. Saaristo on muuten samanlaista kuin Turun lähistölläkin. Karu,\nkallioinen maisema kohtaa täälläkin silmää, ja laivan perässä lentävät\nvalkeat lokit, vesillä kulkevien ikuiset seuralaiset, niin sisämaassa\nkuin merelläkin.\n\nNiin, se kevät, sitä etsimässähän tässä tavallaan ollaankin.\nTukholmassa se on vielä sen verran lähempänä, että jossakin\nMälarin rantapenkereellä, päivän puolella, vilahtaa näin huhtikuun\nloppupuoliskolla pienen pieni vihreys etsijän silmään. Se näyttää\nitsekin vielä ujostelevan yleisen alastomuuden keskellä, mutta antaa\nsentään jo aavistuksen siitä, mitä tuleman pitää.\n\nTukholmaa, »Mälarin helmeä», ei tällä kertaa katsella muuta kuin yksi\npäivä. Se, samoin kuin koko Ruotsikin, on määrätty matkaohjelmassa vain\nvälttämättömäksi läpikulkupaikaksi. Parahiksi kerkeää siinä uudistaa\neräitä vanhoja tuttavuuksia ja katsella etupäässä kaupungintaloa,\nTukholman uusinta nähtävyyttä. Se on monumentaalisen komea; ilmankos\nruotsalaiset sillä ylpeilevätkin ja sitä niin mielellään vieraille\nnäyttelevät. Muuten ei tavallisen köyhän matkamiehen kukkaro kestä\nkauan Tukholman taksoja. Se iankaikkinen valuutta!\n\n»Mamma Svean» pääkaupunki jää koleahkoon kevätiltaan, ja pikajuna\nlähtee kiidättämään minua kohti Etelä-Ruotsia. Kirottu valuutta on\najanut minut kolmanteen luokkaan, mutta sinne menoaan ei tarvitse\nkatua, sillä Ruotsissa on ihanteellinen kolmas luokka: siistit,\ntilavat, valoisat ja ilmavat vaunut, puolipehmeät istuimet, eikä\npitkänmatkan junissa tungostakaan, joten pitkällä penkillään voi\nlyhentää matkaansa ainakin kissanunella. Ruotsalaiset ovat iloista\nväkeä ja hakevat mielellään puhekumppalia. Sitäpaitsi he nauttivat\nmatkoillaan. Herra Bratt on ollut niin hyväsydäminen, että on sallinut\ntarjottavan heille olutta junassakin. Sievät neitoset kantavat sitä\nvaunuihin myyden samalla voileipiä, joten houkutus on sitäkin suurempi.\nKukin ryyppää pullon suusta ja on tyytyväinen saamaansa.\n\nHiljalleen valkenevan aamun läpi alkaa näkyä maisemia. Ne eivät juuri\neroa meikäläisistä: mäntyä, kuusta ja katajan käkkyrää, asutusta\nharvassa ja maa hedelmättömän näköistä.\n\nMutta sitten pääsee päivä paistamaan ja ilma seestyy ihanan kuulaaksi.\nSamalla muuttuu maisemakin iloisemmaksi, juna kiitää nyt Ruotsin\nhedelmällisinten seutujen, Etelä-Skånen lävitse. Meikäläiselle on tämä\nnäky kerrassaan tavaton. Varsinais-Suomessa ja Hämeessäkin olet vaunun\nikkunasta katsellut viljavainioita, olet nähnyt Ison-Kyrön pellot ja\nLimingan niityt, joista kotipuoleni kansa ennen minun lapsena ollessani\npuhui, mutta mitähän sanoisi Savon ukko, jos hänelle näytettäisiin\nSkånen viljalakeuksia: silmänkantamattomiin peltoa kuin pöytää.\nJuna kiitää hyvällä vauhdilla, mutta yhä vain sitä samaa. Toisissa\npaikoin rehevöi uljas laiho tuuheana vihreänä läikkänä, toisinaan\ntaas hirmuiset alat tasaista, aivan kuin vasta karhittua, nähtävästi\nodottamassa kevätkylvöä. Kyllä kai Savon äijältä, joka kivien kolosta\nleipänsä tonkii, silmät repeisi, ja kenties sanoisi hän, että tämä ei\nole totta, mitä näytellevät silmänkääntötemppuja. Aluksi ei näy missään\nihmisliikettä, joten koko ihana lakeus lepää silmäin edessä kuin\npanoraama. Sirot, valkoiset, taitekattoiset talotkin nukkuvat kirkkaan\nkevätaamun keveätä unta. Niin, täällä on jo hakemasi kevät, näin\nläheltä sen löysit. Puut huomattavalla hiirenkorvalla, ja jos mihin on\nvähän piennarta jäänyt, heloittaa se vihreältä. — Vasta myöhemmin, kun\nsamaa leivällistä lakeutta on jo tuntikaupalla ajettu, ilmestyy vaolle\npeltomies, ja hänen takanaan kävelevät tuttavallisen lähellä västäräkki\nja peltovaris.\n\nMeikäläinen joutuu ehdottomasti tekemään vertailuja omien olojensa\nkanssa. Meillä ei milloinkaan voitaisi aikaansaada tällaista, aina\ntulisi eteen suonsilmäke, auralle antautumaton metsäkumpu tai\nsisäjärvi. Mutta jos luonnon rakastajan ja ymmärtäjän silmillä\nyksinomaan katselet ja jätät syrjään taloudelliset näkökohdat, niin\njopa muistuvat mieleesi siniset järvet, korkeat vaarat ja salaperäiset\nmetsät. Kyllähän täältä leipä helpommalla lähtisi, mutta mistäpä\nkatseleisit kesäisen luonnon hilpeyttä ja monipuolisuutta, kun ei edes\nole mäkeä, jolle nousta.\n\nKaikessa tapauksessa jättää Skåne matkamiehen mieleen harvinaisen\nsopusointuisen muiston. »Siellä kyliä, kirkkoja kiiltää», laulaa\nLarin-Kyösti. Täällä niitä todella »kiiltää», kirkkoja melkein vielä\nenemmän kuin kyliä. Mutta kyllähän hedelmällisen maan omistajan sopii\npalvella Jumalaansa ja rakentaa Hänelle temppeleitä. Lieneekö sitten\ntosihartautta — ja mitenkähän on täällä sen vertauksen laita rikkaasta\nmiehestä, kamelista, neulansilmästä ja taivaanvaltakunnasta?\n\n\n\n\nII.\n\nSAKSAN HALKI POHJOISESTA ETELÄÄN.\n\n\nTrelleborg, jonka ruotsalaiset aivan yleisesti kirjoittavat e:llä,\nvaikka he ylen mielellään songertavat Hälsingfors, on viimeinen\nkiinekohta Ruotsissa. Se on pieni kaupunki, jolta kerran on suuren\nnaapurinsa, kuusikolmatta kilometriä ylempänä olevan Malmön, vuoksi\nnäpistetty pois kaupungin oikeudetkin, ja yritetty nitistää koko\npaikkakunta olemattomiin, mutta sitten mainitut oikeudet palautettu,\nminkä jälkeen kaupunki taas on ruvennut jossakin määrin kasvamaan ja\npäässyt viimeisinä lähemmä parinakymmenenä vuotena, joina se on ollut\nylimenopaikkana Saksaan, asukasluvussaan toisellekymmenelle tuhannelle.\nTultuaan tunnetuksi matkatoimistojen reklaamien kautta kellehtii\nse hieman omahyväisenä siinä avoimen Itämeren rannalla ja päästää\nmatkustajat ruotsalaisen tullisuojuksen lävitse saksalaiselle lautalle.\n\nSitten jääpi pian Ruotsin manner ja ollaan preussilaisten hoteissa.\nAikamoinen rumilas se lautta, muistuttaa ulkonäöltään suurta\nmerihöyryä. Se nieli kitaansa mielestäni huomattavan määrän\nmatkustajia, ja sitäpaitsi sen sisälmyksissä on kiskoilla joukko\ntavaravaunuja, joitten päässä upeilee Oslon-Berlinin makuuvaunu; mutta\nminnekähän kaikki se väki lie joutunut? Harhailen pitkin välikantta —\nylemmäksi en uskalla nousta, sillä portaitten vieressä on tienviitta\nensimmäiseen luokkaan — enkä näe yhtään sielua. Löydän sitten astuimet\nkolmannen luokan ravintolaan, kapuan sinne. Siellä istuu yksinään\nuninen tarjoilija, eikä kerrassaan ketään muuta. No nyt on kumma! Onko\ntämä jokin kummituslaiva, samanlainen ihmelaitos kuin Sutton Wanen\nnäytelmässä »Yli ulapan»? Kyllä kaiketi! Tämä käsitykseni melkein\nvain vahvistuu, kun lopulta ensimmäiset matkustajat alkavat hiipiä\nsisään. He tulevat hiljaa, salaperäisinä kuin haamut, istuutuvat\npöytään vaiteliaina, ja näyttävät jäseniinsä hiukan vetreyttä saaneen\ntarjoilijankin kanssa puhuvan vain mumisemalla. Minua alkaa painostaa\nkoko ravintola, ja lähden sen vuoksi välikannelle, joka on meidän\nkolmasluokkalaisten aluetta. Kierrän vinhaa vauhtia kuin palosotilas\nkoko aluksen, enkä vieläkään tapaa muuta kuin yhden pitkänaamaisen\n— jaa, mene tiedä minkä maalaisen, joka liikkuu arvokkaasti kuin\niäisyydessä.\n\nPian pakottaa kuitenkin nälkä painumaan takaisin sinne Sutton Wanen\nravintolaan. Mutta nyt se ei olekaan enää mikään »kuolleitten\nkaupunki». Erään pöydän ääressä istuu kolme nuorta miestä olutseidelit\nedessä, ja pian pääsen selville, keitä nämä uudet ilmestykset ovat, kun\nmuuan sanoa kajauttaa: »Mitteepähän tuassa tilikutettaan, hujjautettaan\nnua tuopit pohjaaj ja otetaa' uuvet»!\n\nTosiaankin, mitteepähän tuassa, eikös näet ole lykännyt, sen\ntäytinen, savolaisia tähän kummituslaivaan! Ne ovat kanssa tavallaan\nmaailmanvaltiaita, niitä on — sen tuhannen vietäviä, en paremmin tule\nja sano — joka lävessä. Ilmankos se Lampénkin löytää niitä vaikka\nKanariansaarilta tai Honolulusta. Tietysti niiltä pitää kysyä, jotta\nmittee työ tiällä tiettä, ja aivan oikein: piälysmiehiähän niistä\ntulee, kuuluvat opiskelevan Saksan insinöörileipomoissa.\n\nSyntinen ruumis saa annoksensa, ja sitten vaatii kaunis ilma taas\nkannelle. Siinä on nyt sitä Itämerta joka puolella. Jotkut ihmiset\nvihaavat rautateitä ja kehuvat pääsevänsä oikeaan elementtiinsä\nvasta merellä. Allekirjoittanut on pienestä pitäen ollut vesielävä,\nmutta meri, ainakin näin aavalla, on väsyttävä. Heinrich Heine on\nlaulanut ihania lauluja Pohjanmerelle, hän on sitä rakastanut ja\nihaillut, mutta joka mies ei ole Heine, enkä minä esimerkiksi ymmärrä\nmerestä mitään. Minulle se ei aiheuta edes meritautia pahalla päällä\nollessaan. Tällä kertaa se on hyvällä tuulella kuin vanha vaari,\nmutta ei sano mitään erityistä minun sielulleni. Olla äjöttää vuan,\nkuten Savossa sanottaisiin. Näkyyhän tietysti siellä täällä jokin\npurje, ja yksinäinen hylje loiskahtelee ajaen nähtävästi takaa\npäivällisruokaansa, mutta siinä sitten onkin kaikki. Taidan olla\nliiaksi piintynyt sisämaalainen, sinisen lammensilmän ja liplattavan\njärven itsepintainen rakastaja.\n\nMutta rapeaahan täältä vähitellen avautumaan näköalaakin. Vasemmalla on\njo ihan oikeata maata, jota minäkin ymmärrän, ja oikealla — niin maata\nse on sekin, mutta mitenkäs se noin paistaa? Se on niinkuin ainakin\ntavallinen manner, kantaa kiireellään vihreätä metsää — täällä siis\non jo oikea kevät — mutta kuinkasta sen jyrkät rannat ovat valkeat\nkuin lakana? Ei muuta kuin kartta esille, jotta annappahan sinä\nneuvoa! Jassoo, tämähän on Rügenin saari! Nyt jo urrii jostain aivojen\nkammioista esille aikoja sitten sinne ukko Saleniuksen karttakepin\navulla — kunnioitettu muistossa muuten se samainen ukko, esimerkillinen\nopettaja ja ihminen, vaikka kova, ankaran kova, kuten pahankurisille\npojanvekaroille pitää ollakin — ajettu tieto Rügenin liitukallioista.\nHäikäisevä ja epätavallinen näky siinä kirkasta aurinkoa vastassa.\n\nJa siinäpä se sitten onkin kohta lopussa tämä merimatka. Laiva\npuikahtaa niemen ympäri, kääntyy ja työntyy takapuoli edellä Sassnitzin\nsatamaan. Siellä ajetaan matkustajat saksalaiseen tullitarkastukseen,\njoka ei ole lähestulkoonkaan niin ankara kuin on peloteltu, sitten\njunaan ja hyvällä vauhdilla Berliniä kohti.\n\nMeidän vaununosastossamme huastetaan ihan selevee suomee, sillä\nsiinä on nyt kaikkiaan kuusi meikäläistä: ne kolme ennestään tuttua\npiälysmiehen kokelasta sieltä Sutton Wanen laivasta, aikaisemmin\nmainittu viipurilainen, joka on kotoisin Värtsilästä ja myöntää tässä\nseurassa, että Värtsiläkin oikeastaan on savolaisten valtausaluetta,\nmuuan Sveitsiin matkustava liikemies, Savonlinnan syntyjä, sekä\nallekirjoittanut, jota kiinnittävät lujat heimositeet Kuopioon ja\nviimeaikaisessa historiassa etupäässä kirkkoriidoistaan kuuluksi\ntulleeseen Karttulan pitäjään. Luulenpa että tässä seurassa vaikka\nmietoislainen, joka muuten tietysti on ärhäkkä varsinaissuomalainen,\nalkaisi vähitellen hakea sukujuurtaan Savosta, sillä meitä on monta\nnyt, ja me ollaan sellaisesta maakunnasta, jossa on suu oikealla\npaikallaan, jos noin niinkuin todistuksia tarvitaan ja juttusille\nylipäänsä rovehdutaan.\n\nPojat ovat opiskelleet useita vuosia Saksassa, perehtyneet hyvin\noloihin, mutta eivät pidä tästä kansasta. He löytävät siinä jos\njotakin vikaa. Sen kehutun saksalaisen rehellisyydenkin laita kuuluu\nolevan hiukan niin ja näin. Eivätkä ne kuulemma ole niin puhtaitakaan\nkuin päältä luulisi. Siihen tulee parahiksi muuan saksmanni meidän\nosastoomme, ja joku nuorista miehistä käskee sopivassa tilaisuudessa\nkurkistamaan sen kalvosinten alle; sanoo, että hän ei tahdo olla\nkotoisin kunniallisesta Kuopiosta, jollei sillä ole likainen paita tuon\nkiiltokuoren alla. Niin sillä onkin, nuori mies on oikeassa, eikä tämä\nollut suinkaan ainoa »kakku päältä kaunis», kun oppi heitä tarkemmin\nkatselemaan. No, ainahan sitä on moitteen sijaa itsekussakin, eivätkä\nkaikki sovi olemaan Kuopiosta. Niitä on näet jonkin verran ihmisiä\nmuuallakin.\n\nVähitellen meidän savolainen rintamamme heikkenee. Liikemies lähtee\ntoiseen luokkaan, jonne hän oikeastaan kuuluu, ja pari pojista\npoistuu myös jonnekin. Me emme nyt enää jaksa pitää puoliamme, ja\nvaununosastoon tunkeutuu yhä useampia saksmanneja. Jokaisella heillä on\nainakin yksi yhteinen piirre: kukin vetää heti istumapaikan saatuaan\ntaskustaan paketin ja alkaa nakerrella kahta vastakkain litistettyä\nvoileipää. Tämä on aito saksalainen tapa, ainakin nyt sodan jälkeen.\nAsemalta ostavat he sitten mukin olutta päälle, ja sillä hyvä.\nAsemilla myydään kyllä lämpimiä makkaroitakin, mutta niitä varsinaiset\nsaksalaiset nykyisin käyttävät varsin vähän. Korviini jää luultavasti\nikipäiviksi soimaan Pasewalkin asemalta keskenkasvuisen pojan hyvällä\nnuotilla ja kauniisti sorahtavalla ärrällä laulama: »Warme Würstchen».\nMinä kajauttaisin sen tähän kirjaan, jos löytäisin sopivan merkinnän,\nmutta jokainen haluava saa tavatessa kuulla sen minulta maksutta.\n\nSaksalainenkin kolmas luokka on siisti, vaikka penkeillä ei ole\npientä pehmennystä, kuten Ruotsissa. Kolmannessa luokassa on paljon\nmatkustajia ja väki noin päältä nähden sivistynyttä. Taas se\nsaksalainen nuukuus, joka sodan jälkeen näyttää yhä lisääntyneen! Juna\nkulkee hyvää vauhtia eikä nytkähtele. Maasto onkin ollut radantekijälle\notollista, se kun on kauttaaltaan laakeata, joten ei ole tarvinnut\ntehdä kurveja. Aluksi juna kiitää saaressa ja pääsee vasta Stralsundin\nlautan avulla oikealle mantereelle. Salmi ei ole leveä, mutta kerkeää\nherättää omituisen tunteen, kun juna kokonaisena ajetaan veden päälle.\nMutta ovatpa lujat laitteet alla!\n\nSitten sitä mennä vihelletään vanhan Preussin kuningaskunnan\nkamaraa, tukka (jolla sellainen on) suorana. Maisemat muistuttavat\npaljon Skånea, mutta sittenkään ei täällä ole sellaista ehdotonta\nmaanviljelyskulttuurin leimaa kuin ensinmainitussa. Skånessa oli kaikki\nsuurpiirteisempää, jotakin omituista ja omintakeista aatelismerkkiä\nkantavaa. Täällä ovat viljelykset paloiteltuja, pienempiä ja\nahdistavampia, ikäänkuin jonkinlaisia näperryksiä. Mutta viljelysseutua\ntämäkin on. Toisaalta on sillä somempi ulkonäkö kuin Skånella. Siellä\nhämmästytti alojen laajuus, rannattomuus; täällä puikkelehtivat kauniit\nlehtokujat viljelyksien välissä, joten maisema on monipuolisempi ja\nvaihtelevampi. On lauantai-ilta, mutta siellä tuhraavat ihmiset vain\nsarkojensa kimpussa. Ehkä tekevät he ylimääräistä rupeamaa. Elävätköhän\nhe maanviljelyksestä, vai ovatko ehkä tuolta kauempaa näkyvän tehtaan\ntyöläisiä, joilla täällä on pienet peltotilkkunsa? Kukapa sen tietää,\nmutta kaikessa tapauksessa ovat he ahkeraa ja toimeliasta väkeä.\nMeidän maaseudullamme jo tähän aikaan valmistaudutaan lauantaisaunaan.\nMutta saksalainenhan ei sen muutaman Kuopion pojan vakuutuksen mukaan\nharrastakaan kylpyä.\n\nJuna kiitää eteenpäin ja maisemat muuttuvat. Ohitse vilahtelee\ntehdasseutuja, kasvaa tien varrelle kaupunkeja hyvin lähekkäin\nja meikäläisen silmissä suurenpuoleisia. Täällä jo huomaa, että\nviilettelee maata, jolla on ollut huomattava asema Europan taloudessa\nja joka vieläkin on totisesti varteenotettava tekijä. No, se nyt ei ole\nkenellekään salaisuus, mutta saapahan tuon nyt taas tilaisuuden ollen\nomin silmin havaita.\n\nIllan pimittyä syöksyy juna Berlinin Stettiner Bahnhofille, minä\nheittelen hyvästit savolaisille, jotka kiirehtivät toiselle asemalle\njatkaakseen matkaansa samana iltana, ja painelen viipurilaisen\ntoverini kanssa kantajia — kaikkialla ulkomailla yleistä maanvaivaa —\nsyvästi halveksien läheiseen hotelliin. Meiltä nyäistään kahden hengen\nhuoneesta, jolla ei ole muita etuja, kuin että se sijaitsee toisessa\nkerroksessa, johon katuliikenteen melu kaikkein häiritsevimmin kuuluu,\nyksitoista saksanmarkkaa, mikä vallitsevan kurssin mukaan on oikeastaan\npieni kultakaivos.\n\nPestyhän siinä enimmät pölyt pois ja järjesteltyhän itsensä hiukan\nkuntoon täytyy väsymyksestä huolimatta lähteä pienelle kävelymatkalle\nkaupungin keskustaan. Minä jään jotakin juttelemaan hotellin\novenvartijan kanssa, ja värtsiläläis-viipurilainen astuu edellä\nkadulle. Kun minä minuutin kuluttua tapaan hänet, taistelee hän\nvimmatusti parin naishenkilön kanssa, jotka ovat ottaneet hänet\nkainaloonsa. Toverini ei ole juuri vahvimpia saksan kielessä, mutta\nnein-nein sanoo hän niin pontevasti, tehostaen sitä vielä muutamilla\ntorjuvilla otteilla, että heikomman sukupuolen, joka tällä kertaa\nyrittää olla vahvemmalla puolella, on väistyttävä. Me emme kuitenkaan\ntämän ihmeellisen pelastuksen jälkeen pääse monta askelta, ennenkuin\nmeitä vastaan tehdään uusi kavala hyökkäys, ja sellaista sitä jatkuu\naina keskikaupungille asti, jossa nyt sentään ei vielä tähän aikaan\n— siinä yhdeksän nurkissa illalla — tehdä väkivaltaa turvattomille\nmiehille.\n\nValtakaduilla ihmettelee matkamies, että missä on hienosto ja\nupseerikoreus, josta Saksan pääkaupunki oli ennen niin kuuluisa. Mutta\npian toki muistaa, että miljoonia saksalaisia sotureita makaa vieraan\nmaan mullassa, puolustettuaan siellä aikansa isänmaataan. Saksa on\nlyöty maa, ollut jo vuosikausia voittajien armoilla, ja sen armeija\non supistettu melkein olemattomiin. Niin menee maailman kunnia:\nkeisari Wilhelmin sotilasmahti ei ollutkaan niin vahva maailmanrauhan\nturva kuin luultiin silloin, kun mainitulle kaiserille ihan tosissaan\nehdotettiin Nobelin rauhanpalkintoa. Armeija on mennyt kaiken maailman\ntietä, ja hienosto on porvaristunut, tai köyhälistynyt — miten häntä\nsanoisi.\n\nJa prostitutsioni on lisääntynyt ja saanut yhä julkeampia muotoja.\nKilpailu on nähtävästi silläkin alalla ylettömän ankara. Yleinen\nnainen ei enää tyydy silmänvilkkeellä tai ammattihymyllä »merkitsemään\nkantaansa», vaan käy suorastaan kiinni »uhriinsa». Ihmiskauppa ei enää\nrajoitu syrjäkadun porttoloihin, vaan astuttuasi mielestäsi aivan\nsäädylliseen ravintolaan alat saada silmä y.m. -kielillä tehtyjä\ntarjouksia naapuripöydissä istuvilta naisilta. Nyt eivät miehet\naja naisia, vaan päinvastoin. Naisia on hirveän paljon ja heidän\nsijoittumismahdollisuutensa yhteiskunnassa nähtävästi ylen rajoitettu.\n\nFriedrichstrassella on elämää, ja ravintoloitten ovien avautuessa\ntulvii useimmista jazzin säveliä. Mutta älä mene sisään, hyvä ystävä,\nsiellä istutetaan sinut tahtomattasikin naisten pöytään, sillä\nnaisvaltikka on täälläkin hallitsemassa, ja se on murheen merkki —\nkukkarollesi. Viinurit ovat näet niin taitavia ammatissaan, että\npöydälle ilmestyy sinun vaiteliaisuudestasi huolimatta kaikenlaista\nmakoista. Luulevatkohan ne Berlinissä yhä edelleenkin, kuten inflation\naikana, jokaista ulkomaalaista huvittelevaksi miljonääriksi, vai\nonko muuten vain tarkoituksena kyniä vieras säädyllisellä tavalla\nputipuhtaaksi? No niin, miten tahansa, mutta pian luikit sinä tiehesi\ntästä Belialin temppelistä, onneksesi vielä sopivaan aikaan.\n\nBerlini osaa huvitella. Tanssitko se omilla raunioillaan, vai elääkö\nehkä sen riemussa ylösnousemus? Minä en sitä ryhdy ratkaisemaan.\n\nJos menet kansan ravintoloihin päiväiseen aikaan, on niissäkin\naika hilske. Työn välillä pistäydytään olutseidelille ja otetaanpa\nnapsitkin väliin. Työmies koettaa keritä sinne ruokatunnillaan,\najomies jättää hevosensa hetkeksi kadulle, kumotakseen kurkkuunsa\nmukin kansallisjuomaa, ja äitiväkikään ei halveksi lasia, kun niikseen\ntulee. Mutta työssä ja touhussa he ovat silti kaikki. Vasta illalla\nkäy elämä äänekkäämmäksi, silloin on kapakkatunnelma korkeimmillaan.\nSäännölliseksi kehuttu saksalainen näkyy mielellään ottavan ainakin\nviimeisen edellisen ryypyn, jos hän nyt aivan viimeiseen lasiin\nsylkäisseekin.\n\nSeuraava päivä, sunnuntai, on erinomaisen kuulas ja kirkas. Silloin\non sopivaa retkeillä kaupungin huomattavimmissa paikoissa. Aamupäivän\nyleisö on yksinkertaista kansaa, joka istuksii Unter den Lindenillä,\nliikehtii Siegesalléella ja näyttää hakevan täällä jo täydessä\nkukoistuksessaan esiintyvän kevään suloja. Minä kuljeskelen mukana,\nmenen sinne, minne muutkin, ja huomaan jossakin hyvällä paikalla\nEbertinkadun, joka on ilmestynyt Saksan tasavallan ensimmäisen\npresidentin ja ainakin kerran nousuansa tehneen demokratian kunniaksi.\nSe ei ole kaukana voitonpatsaasta, jonka päässä on Berlinin ainoa\nneitsyt, kuten joku ilkeäkielinen on sanonut. Sen patsaan lähistöllä\nannan valokuvata itseni yhdessä viipurilaisen kanssa. Kuvanikkari\non äärettömän kohtelias ja lupaa tuoda kuvat seuraavana aamuna\nhotelliin. Niitä ei kuitenkaan näy aamulla — eikä illallakaan, ja\nsitten tulee poislähtö. Se kuvaaja kuuli kunniansa matkan varrella.\nHäntä muistettiin sekä ajatuksilla että sanoilla, jotka eivät aina\nolleet kaikkein mairittelevinta laatua. Mutta kuinka suuri olikaan\nhämmästykseni, kun palattuani tapasin pöydältäni samat kuvat, vain\nsillä eroituksella, että niitä oli puolta enemmän kuin oli sovittu.\nValokuvaaja oli hotelliin jättämäni nimikortin mukaan lähettänyt\nkuvat Helsinkiin. Saksalainen Treue und Ehrlichkeit (uskollisuus ja\nrehellisyys), sinä et siis ole kuollut, joskin välistä ehkä makaat!\n\nMutta jätetään nyt tämä Berlini, koska matkaa on pitkältä edessä ja\njoka paikasta tulee turisemista. Anhalter-asemalla tervehditään minua\nhyvällä suomen kielellä: Turussa oleskeleva saksalainen kapellimestari\non perheineen menossa kesälomalle kotiseudulleen. Hän on tahtonut\nelää maassa maan tavalla ja opetellut muutamassa vuodessa maan\nkielen. Siinä suhteessa eivät kaikki saksalaiset ja kaikkialla ole\nolleet yhtä mukautuvia. Muistan ennen tsaari-Venäjällä tavanneeni\nsaksalaisen naisen, joka vielä oli venäläisen upseerin puoliso, eikä\nhän kolmeenkymmeneen vuoteen ollut oppinut kunnollisesti venättä. Hän\npuolusti itseään sillä, että hänelle kaikki puhuvat saksaa.\n\nNiin, sellainen on ollut venäläisten kansallistunto. Meillä se\nnähtävästi on voimakkaampi, mikä seikka ei ole meille suinkaan häpeäksi\nja vahingoksi.\n\nMeillä on viipurilaisen kanssa ilkeä ja omanvoitonpyyntöinen\ntarkoitus päästä matkustamaan oikein herroiksi, semminkin kun\nlippumme oikeuttaa meidät Berlinistä lähtien toiseen luokkaan. Me\nvalitsemme tupakkaosaston, sytytämme huonot sikarit ja koetamme\nsavustaa »koppimme» mahdollisten hyökkäysten varalta. Moni mieskin\nsiinä kääntyy nokkaansa nyrpistellen ovelta takaisin, mutta sitten\ntulee muuan urhoollinen mamma tyttärineen, ja nämä peijakkaat antavat\npitkät pökäleet meidän »varovaisuustoimenpiteillemme». He istuvat kuin\ntuomitut meidän osastoomme, ja mamma pistää pian itsekin savukkeen\nsuuhunsa. Tyttären siedettävä ulkonäkö vai mikä houkutellee vielä\npari miestäkin mukaan, joten meitä on ennen junan lähtöä täysi\n»pesetninki». Mikäs siinä auttaa, mutta sitä mammaa minä muistelen\nkauan katkeruudella; hänessä ei minusta ollut yhtään tosinaisellisuutta.\n\nJo Berliniin tullessa olivat huomiota kiinnittäneet omituiset pienet\ntulitikkulaatikko-kylät, joita oli varsin runsaasti rautatien varrella.\nSiinä oli aivan vieri vieressä pientä tönöä, jotka todellakin\nmuistuttivat tulitikkulaatikoita tai Helsingin punaisen raitio\ntielinjan talvi-perävaunuja. Junasta katsoen niissä tuskin aikuinen\nmies sopisi kääntymään, mutta sittenkin niissä asuu kokonaisia\nperheitä. Ne ovat berliniläisten pikkueläjien sunnuntaipalstoja.\nJokaisen ympärillä on maata vain pieni nokare. Se käytetään kuitenkin\nniin tarkoin, puutarhaviljelykseen, että siitä lähtee jokseenkin\ntalvinen kasvissärvin. Täällä kohtaa sama näky, kesäpalstoja on siis\nsuurkaupungin joka liepeellä. Ilta pimenee parhaillaan meidän junamme\najaessa »kääpiökaupungin» ohitse. Muutamista mökeistä tuikkii tuli, ja\nuseimpien ympärillä hääritään vielä töissä. Kaikki tämä todistaa, että\ntyöläisten ja heihin verrattavien elämisen taistelu on ankaraa, mutta\nettä saksalaisella on vielä tarmoa yrittää eteenpäin.\n\nYö torkutaan hikisessä vaunussa, ja seuraava aamu valkenee\nEtelä-Saksassa. Ollaan vielä samassa valtakunnassa, mutta näköalat\novat muuttuneet. Laakea maa on jäänyt, ja nyt kierrellään vuorten\nrinteitä, joille yhä enemmän alkaa ilmestyä viiniköynnösten keppejä\ntasaisina riveinä. Sivuutetaan Stuttgart, entisen Würtembergin\nkuningaskunnan pääkaupunki, jossa kerran on pidetty kansainvälinen\nsosialistikongressi. Sekin kaupunki on siis koettanut nyhjätä tätä\nmaailmaa edistykseen.\n\nSitten kiidetään huikealla vauhdilla yhä eteenpäin. Asunnot muuttuvat\ntasakattoisiksi savimajoiksi, joitten ikkunoilla lekottelevat\nsänkyvaatteet tuulettamassa ihanassa auringossa. Tämä tapa näkyy\nolevan ominainen etelän kansoille. Ihmiset käyvät tummemmiksi ja\nlikaisemmiksi. Luonto vain yhä rehevöityy: Berlinissä oli kaunis kevät,\ntäällä on suloinen suvi — huhtikuun viimeisellä viikolla, jolloin\nmeillä maa on vielä roudassa ja sen utareita painavat hanget.\n\nKohta ollaan Sveitsin rajalla.\n\n\n\n\nIII.\n\nSVEITSI.\n\n\nSe mamma, josta edellä on mainittu, levitti evänsä yön seutuna niin\nmahtavasti, että viipurilainen olojen pakosta ahdistui pieneksi\nvaatimattomaksi paketiksi nurkkaan. Tytär koetti minun puolellani tehdä\nsaman tempun, mutta onneksi hänellä oli vähemmän ulottuvaisuutta, joten\nminulle jäi vielä siedettävä torkkumapaikka. Oikein tekee sydämelle\nhyvää, kun rajalta tullut sveitsiläinen junailija, joka muuten näkyy\nolevan varsin vähän leikkiä ymmärtävä mies, sanoa jorauttaa naisille,\njotta on täällä tupakoitsemattomienkin osastoja, joissa naisväen olisi\nilmavampaa olla. Minä uskon, että kyllä ne nyt lähtevät, mutta mitä\nvielä. Siihen ne jäävät meidän vastuksiksemme Zürichiin asti.\n\nTämä junailija on todellakin hyvin totinen naapuri, joka ei juuri\nhymähtele eikä matkustajien kanssa juttusille ryhdy; Sitä minä koko\najan ihmettelen, jotta minkähän takia sveitsiläisen junailijan laukussa\non niin pitkä hihna? Tälläkin, pienellä juurevalla äijällä, laahaa\nlaukku jossakin tuolla kinttukäänteessä. No, ehkä on tässä maassa\nsellainen muoti.\n\nJaahah, jotta tämä on sitten se »Veihti», kuten ennen vanhaan\nsavolaisessa kansakoulussa kotimaista kieltä kunnioittaen sanottiin.\nOnhan se soma nokare tämäkin maapallolla: pikkuinen maa, jolla on\ntakanaan historiaa vaikka minkä verran, vapaussotiakin paljon parempia\nkuin meillä, vaikka niiden perästä ei ole tainnut seurata niin monta\namnestiaa kuin meidän karulla kamarallamme. Muuten tämä Sveitsi on\nloistavasti osoittanut, että tulee sitä hyvällä tahdolla toimeen\nkotoisessa huushollissa, vaikka maassa on useampiakin kansallisuuksia.\nMaailmansodankin aikana olla jonotti vain siinä sotivien välissä, käydä\njunnasi kauppaa vähän itsekunkin kanssa ja pisteli voitot pussiinsa.\nTällä maalla ei ole riitaa kenenkään kanssa, eikä siellä taideta\npahasti torailla keskenäänkään, vaikka maassa esiintyy huomattavammin\nainakin kolmenlaisia kansallisia pyrkimyksiä. Kyllähän Sveitsikin pani\nkansanmiliisinsä suursodan alussa liikekannalle maan puolueettomuutta\nturvaamaan ja äkseerautti sitä siinä mielessä, että täältä sitä pesee,\njollette pidä näppiänne meistä erillään, mutta kukaan ei siihen\nkoskenut eikä se kehenkään. Niin, Sveitsissä ei tunnu enää nykyaikana\nsyntyvän pahempaa toraa eri kansallisuuksien kesken, mutta mitenkäs\nse olisi mahdollistakaan, kun koko Valaliitto, joka pinta-alaltaan on\npienempi meidän Vaasan lääniämme, on jaettu viiteenkolmatta jotakuinkin\nitsenäiseen kanttooniin, eikä presidenttikään kykene kovin paljon\ntyhmyyksiä tekemään, kun hänet valitaan vain vuodeksi kerrallaan. —\nMutta eihän minun tässä pitänyt ruveta tietojani näyttämään, jotka kuka\nhyvänsä saa tietosanakirjasta, vaan oli aikomuksena puhua lörpötellä\nmuuten vuan matkastani »Veihtin» kautta.\n\nTäällä niitä nyt sitten näkee järviäkin, joista koko matkan on\nollut puutetta. Vaikka tämä savolainen saisi katsella minkälaisia\nihanuuksia, pakkaa sen mieli mynnähtämään, jollei vain silloin tällöin\npilkahda esiin kirkasvetinen sisäjärvi. Ei se huoli merestä, kuten\nennen on sanottu, eikä se välitä vuorista, vaikka niitä kiemurtelisi\nviiniköynnös, mutta annahan olla, kun välähtää järvi näkyviin, niin se\nsanoo toverilleen, että:\n\n— Katohhan, Juhana, tuota, kun on niät räkännä Luojalta tännekkii\ntirraus oikein selevee vettä.\n\nMinä olin Skånessa koko ajan tyytymätön, »ku ei ollunna ies hevojse'\nuittopaikkoo», mutta kun sitten Pohjois-Saksassa nähtiin pikkuinen\njärvenkyhäys, sanoi Juhana — se viipurilainen —, että »tuohon\nkait savolainennii jo osovais tehä asuntosa», mutta minä olin yhä\nepäilevällä kannalla, sillä mokomassa järvessä tuskin on muuta\nkalaa kuin jokin musta ahven ja pahanpäiväinen hauenpura. Mihinkäs\ntuommoiseen vesituoppiin talvella edes matikanrysän panet? Eivät kyllä\nradan varrella vilkkuvat Sveitsinkään järvet ole suuruudella pilattuja,\nmutta ovat ne sentään toki järven näköisiä.\n\nJotta juu, Juhana, kyllä täällä jo pätisi, mutta millekähän mukalalle\nmenisi savolaisukon suu ja piipun-niverä suupielessä, jos hän näkisi\nhuhtikuun seitsemäntenäkolmatta päivänä heinää tehtävän? Täällä ne vaan\ntekevät, ja taitaa olla hyvinkin tavallista hommaa. Lie vielä kevät\nmyöhästynyt, kuten meilläkin tänä vuonna.\n\nNämä ovat tomeraa kansaa, nämä sveitsiläiset. Ne ovat sähköistäneet\nkoko maansa. Meilläkin on nyt edessä sähköveturi, joka menee todella\nvarmasti kuin juna, joten se suomalainen vertaus olisi täällä kenties\nparemmin paikallaan kuin meillä — tai oliko se jossakin muualla, jossa\nkerran kerrotaan käyneen niinkin, että muuahkolla suurella asemalla\nolivat yön aikana kaikki päivystävät virkailijat pelaamassa korttia,\njoten asemalle tuleva kaukojuna jäi seisomaan semaforiin, ja kun eräät\njalkaisin asemalle tulleet matkustajat menivät siitä huomauttamaan\nviranomaisille, saivat he ankaran vastauksen: Mikä hätä sillä nyt on,\nantaa juuttaan seista, tässä on juuri pieti pöydässä!\n\nKyllä on ihana maa! Siinä on samalla kertaa jotakin eteläistä ja\npohjoista. Vaikka et vielä näekään lumihuippuja, käy sinun mielessäsi\nsellainen aavistus, että täällä jossakin sentään tunnetaan talvikin\nkaikkine karaisevine komeuksineen, mutta toiselta puolen hulmahtelee\nsuloisten laaksojen pohjasta viestejä etelän polttavasta kesästä.\nJokainen vähänkin sopiva maakaistale on otettu nautintaan, ja heti\nhuomaa, että siellä laaksoissa on pääasiallisin elinkeino karjanhoito.\nKaikkialla vallitsee suorastaan ihanteellinen siisteys. Asumuksia\nhoidetaan kuin silmäterää. Taloissa ei näy lainkaan rappeutumisen\njälkiä, kuten usein esim. Etelä-Saksassa, vaan ne suorastaan näyttävät\nitsekin iloitsevan valkoisuudestaan ja puhtaudestaan. Viheliäiset\nikkunaluukut, jotka ovat rakennetut yleiseen etelämaalaiseen tapaan,\neivät koskaan lonksota poissa saranoiltaan, eivätkä kauhdu maalauksen\npuutteessa, kuten valitettavasti varsin usein muualla etelässä.\nPuhtaudellisessa suhteessa on Sveitsi verrattavissa pohjoismaihin.\nEtelä ja — katolisuus, ne merkitsevät nähtävästi siisteyden ja samalla\nmyöskin kansanvalistuksen puutetta. Sveitsiläiset talot eivät ole\nsuuria, mutta sopusuhtaisen kauniita; idyllisiä ja kodikkaita ne\nlienevät sisältäkin.\n\nZürich, joka sijaitsee samannimisen järven pohjoispäässä parin joen\nvarrella, on koko Sveitsin henkisen elämän keskus, vaikka ei olekaan\nvalaliiton pääkaupunki. Sen (aseman puoleisesta päästä katsoen) oikea\nlaita, jota — kaiketi vanhasta tottumuksesta — nimitetään suureksi\nkaupungiksi, on vanhanaikaisen ahdasta ja synkkää, mutta keskikaupunki\nlaaksossa kahden kummun välissä tekee harvinaisen siron ja nykyaikaisen\nvaikutuksen. Siihen on keskittynyt taloudellisen elämän hermo: pankkeja\nja komeita kauppahuoneita vieri vieretysten, mutta liike on kaduilla\n— pääväylälläkin — joka vuorokaudenaikana varsin säyseätä. Zürich on\nsuunnilleen Helsingin kokoinen, mutta kyllä meidän Espiksellämme ja\nAleksanterillakin käy tavallisesti toisenlainen sähinä — varsinkin\niltaisin. Zürichissä ei koskaan näy toimetonta väkeä, kaikilla\nnäyttää olevan oma päämääränsä, johon he kiireesti pyrkivät. Päivällä\non jokaisella ihmisellä hirmuinen hoppu; iltasilla käyskentelevät\nkaupunkilaiset nähtävästi pienen kierroksen ruumiinsa terveydeksi ja\nmenevät sitten yöpuulleen. Mitään yöelämää ei ole ainakaan ulospäin\nnähtävissä.\n\nSitäpaitsi tuntuu koko Sveitsin kansan olevan hirveän totista. Iloista\nja vapauttavaa naurua ei kuule juuri koskaan. Kaduilla kulkevat\nihmiset hyytävän vakavina ja korkeintaan vetävät suunsa vaisuun hymyyn\nsilloin, kun meikäläisellekin kertyy asiaa jo ihan hykäyttämään\nasti. Menen teatteriin katsomaan erästä Bernard Shaw'n räiskyvää\nkomediaa. Siinä esittää muuatta pääosaa Karl Marx-niminen näyttelijä.\nHän — enemmän kuin muutkaan esittäjät — ei ole juuri sen suurempi\nhumoristi kuin aikaisemmin elänyt kaimansa, mutta Shaw'n paradokseille\nkelpaisi sentään nauraa. Sitä eivät katsojat kuitenkaan tee, vaan\nistuvat kuin rukoushuoneessa. Varsinkin kiintyy huomioni edessäni\nistuvaan vanhanpuoleiseen herraan. Ei hymyn häivettäkään juonnu hänen\nkasvoilleen. Minä alan arvailla, että tuossa se nyt istuu valaliiton\npresidentti, joka tietysti näin kansanvaltaisessa maassa pistetään\npermantoriville muun yleisön joukkoon. Minulle näet syntyy se käsitys,\nettä Sveitsin presidentin pitää olla totinen kuin kuvapatsas, hän\nei saa hurmailla alamaisiaan ja ulkovaltain päämiehiä hymyllä ja\nsilmäniskuilla, kuten erään meille hyvin kaukaisen maan päämies tekee.\n\nKaunis maa näillä sveitsiläisillä, mutta miksi he eivät koskaan naura?\nMahtavatko elää muuten vanhoiksi? — Ja kuitenkin on heillä ollut niin\nmiehekäs humoristi ja elämänilon apostoli kuin Gottfried Keller!\n\nMutta heidän maassaan ei näy mitään julkista syntiäkään. Kuka tietää:\nehkä he tekevät syntinsä salaa — ja iloitsevat myöskin hissupäiten,\nvieraan silmältä piilossa.\n\nNiin no, itsekullakin on omat lystinsä, minulla ainakin olisi ollut\nhyvä ruokalysti, sillä mielestäni oli minua pidetty koko matkan hiukan\nlaihanpuoleisilla eväillä. Meikäläinen on tottunut jo aamupäivästä\nsaamaan tymää ruokaa, mutta kun »veihtiläinen» tuo eteen pikkuisen\nnokareen voita, pari pientä pullaa ynnä huomattavan määrän hunajaa ja\nmarmelaadia kahvin ja keitetyn maidon kera, niin pistelepähän, poika,\nniitä tyytymättömänä mauruavaan mahaasi. Minkähän äjäyksen sellaisen\nsapuskan luulet antavan? En viitsi sanoa näin hyvässä seurassa, vaan\nkoettakoon kukin kuvitella. Saksassa toki antoivat makkaranpalasenkin,\njoten, jos on tullut jotakin pahaa siitä maasta sanotuksi, otan sen nyt\ntakaisin.\n\nNiillä syömisillä saat sitten kiivetä kaupungin vasemmanpuoleiselle\nrinteelle ja katsella hienoa »yläilmoissa» ylpeänä seisovaa yliopistoa,\njossa nähtävästi opiskelee, kuten muuallakin Europassa, paljon\njapanilaisia. Toimelias Aasian kansa levittelee tuntosarviaan vanhaan\nsivistyskehtoon ja imee oppia siltä. Onkohan tämä sitten se huhuttu\nkeltainen vaara? Mutta eihän sivistys toki liene vaara! Siellä samalla\nrinteellä nousee vähitellen myöskin kaikkein uusin Zürich. Taitaa\nasua siellä enemmän varakasta väkeä. Lienevätkö joitakin »Hiki»- ja\n»Pikilinnoja», kuten Pyynikin rinteellä Tampereella, ne nähtävästi\nyksinasuttavat kauniit huvilat, joita sinne sikiää? Näkyisi olevan\nsiellä täällä vielä tontteja myytävänä, mutta eipä tässä, ikävä kyllä,\nole rahoja.\n\nYlämäki hikoiluttaa ankarasti ja aamuinen hunaja janottaa.\nSveitsiläinen on kaikessa käytännöllisyydessään kuitenkin arvannut\nsenkin asian ja järjestänyt janoovaiselle vettä — vaikka hän ei\nolekaan järjestänyt isoovaiselle ruokaa. Melkein joka korttelissa on\nsiro kaivo, tai oikeammin suihkulähde. Se on siinä sekä kaunistuksena\nettä vesipaikkana. Alhaalla kaukalossa lepäilee riimuun kytketty\nmetallikuppi, joka alituisesti vaihtuvassa vedessä pysyy ehdottomasti\npuhtaana. Sieppaat sen sieltä, pistät suihkun alle ja saat virkistävän\nvesituikun.\n\nJatkat yhä kierrostasi, laskeudut mäeltä ja ulotat kävelysi järven\nniemekkeessä olevaan puistoon. Siellä uinailee rehevien lehvien\nsuojassa ravintola, jonka terassi ulottuu ihan rantaan saakka. Jaa,\nnyt tuntuu olevankin aika katsella, mitä tällä viettelevällä paikalla\non tarjottavana. Löytyyhän sieltä listasta wieniläinen leikkele,\njoka on tukevaa kokoa, ja huuhdellaan alas miedolla oluella, josta\nankarimmankaan kieltolakimaan kansalaisen ei toki sovi kieltäytyä,\nsemminkään kun Sveitsissä — karjanhoidostaan huolimatta — ei näin\njulkisissa paikoissa vahingossakaan näe maitoa. Ravintola todellakin,\nsanan täydessä merkityksessä, uinailee. Siinä on tällä kertaa vähän\nvieraita, joten tunnelma pysyy ehjänä, ja silmä jää pitkäksi aikaa\nihailemaan järven eteläpäässä kirkkaassa kesäisessä auringossa\nkimaltelevia lumihuippuja. Se on meikäläiselle unohtumaton näky:\nympärillä suloinen suvi, kylläinen ja täyteläs, ja tuolla pienen matkan\npäässä ikuinen lumi!\n\nMutta kun tulee maksun aika, ei ravintola enää lainkaan uinaile. Se\nnykäisee meikäläiseksi rahaksi laskettuna huikean summan, ja minusta\ntuntuu lähtiessäni, että ei tämä olekaan mikään idyllinen paikka, ja\nhitto heidän lumihuipuistaan...\n\nVaikka toiselta puolen: Kyllä sveitsiläisiä täytyy kiittääkin, sillä\nhe eivät ole koskaan puoliväkisin tavaraansa kauppaamassa eivätkä\nkärkkymässä juomarahaa kuten tapahtuu esim. Italiassa. Heidänkin\nlaskutaitonsa on toisinaan kyllä hiukan omituinen, varsinkin kun\nhuomaavat olevansa tekemisissä ulkomaalaisen kanssa. Niinpä antaa\nallekirjoittanut Zürichin asemalta lähtiessään kantajalle frangin\n(lähemmäs 8 Smk.), mutta tämä ilmoittaa, että taksa on 1:30, jolloin\nminä hiukan ihmetellen työn kalleutta tässä maassa, sujautan hänen\nojennettuun kouraansa kahdenfrangin rahan — ja saan takaisin 30\ncentimeä. Niin jotta sillä pojalla on hyvä laskupää, minkä lisäksi\nhänellä vielä on nopeat kintut, koskapa minä en ehdi vielä päätäni\nnostaa saamieni lanttien tutkistelemuksesta, kun hän on jo tiessään.\nNo, ainahan niitä on liikemiehiä joka paikassa.\n\nSitten lähtee taas nopea sähköjuna vierimään, tällä kertaa St.\nGotthardin vuoriryhmän kautta Italiaan. Sinne jää kauniiseen kesäiseen\npäivään puhdas ja vakava Zürich. Aluksi seurailee rautatie viljeltyjä\nmaita, niitä vähiä, mitä vuorisessa Sveitsissä ylimalkaan on.\nSivulla kimaltelee Zürich-järvi ja maisema on yleensä erinomaisen\ntunnelmallinen. Katsopahan vielä tuonne vasemmalle hiukan vinoon\njunan kulkusuuntaan: siellä niitä on taas lumihuippuja, samat, joita\nihailit siitä idyllisestä rantaravintolasta, joka laskun maksamisen\njälkeen ei ollutkaan enää idyllinen. Tätä kaikkea katselee kuin\nihmeellistä maalausta: hymyileviä, ikäänkuin oman olemassaolonsa\nyltäkylläisyydestä nauttivia, rehevien vainioitten ympäröimiä kyliä, ja\njonkin matkan päässä uhkeat ikuisen lumen peittämät vuoret.\n\nJuna kiipeää yhä ylemmäksi. Alkaa tulla tunneleita. Tällä radalla on\nkahdeksankymmentä tunnelia ja leikkausta sekä 324 siltaa, eikä siinä\nsentään riitä matkaa kuin muutamaksi tunniksi. Näköalat vaihtelevat\nkuin elävissä kuvissa. Todellakin: tuossa katselet alhaalla lepäilevää\nlaaksokylää ja ihailet sen karjamajoja vuorten rinteillä — niihin\nmajoihin tekisi mielesi päästä asumaan pois maailman turhuudesta\n— ja samassa syöksähtää juna »reikään», tulee ikäänkuin teksti\nelävissäkuvissa istujalle. Tämä sveitsiläinen junailijakin on iloisempi\nja puheliaampi kuin kansalaisensa yleensä — mitä he sekarotua — ja on\naina valmis kääntämään matkustajan huomiota milloin minnekin.\n\nMuuten tekee mieleni vielä kerran palata siihen sveitsiläiseen\ntotisuuteen. Eihän se oikeastaan ole ihmekään, että naaman vetää\nvakavaksi, kun saa alituisesti taistella ankaran luonnon kanssa.\nSveitsiläisellekään ei leipä leikillä lohkea. Hänellä on kaunis\nja maalauksellinen maa, mutta se on samalla karua kamaraa, josta\ntoimeentulo on työn... takana. Mutta nauraa höräytetäänhän mekin,\nvaikka ei vallan paratiisissa eletä.\n\nJuna kiertelee kummallista korkkiruuvia. Katselet alas ja näet siellä\nseudut, joitten läpi hetkistä aikaisemmin pyyhällettiin. Hedelmälliset\nlaaksot yhä harvenevat. Mikäli ei olla tunnelissa, liikutaan\ntäällä yläilmoissa, noin kilometrin korkeudella meren pinnasta,\nhuimaavien rotkojen vierteitä, mutta meno tuntuu sentään ihmeellisen\ntukevalta. Mikäpä tätä nykyajan ihmistä säikäyttäisi, sehän kapuaa\nlentokoneeseenkin ja mennä tuijottaa ilmojen halki kuin leikillä.\n\nLähestytään radan korkeinta kohtaa, lumihuiput ovat ihan lähellä,\nja vuoripurot syöksyvät niiltä alas kuin hopeinen viiva, laajentuen\nalhaalla leveäksi auringossa säteileväksi suihkuksi.\n\nJa sitten tulee se pitkä »reikä», St. Gotthardin tunneli, viisitoista\nkilometriä vuoren sisällä! Mitäs siitä sanotte te, joille\nPönttövuoressakin on ihmettä kerrakseen?\n\nTunnelista päästyä alkaa alasmeno. Sähköveturi on yhtä toimelias ylä-\nkuin alamäessäkin. Se kapuaa ylös kuin vuorikauris, ja alas mennessä on\nvauhti samanlainen. Se osaa taitavasti jarruttaa. Hyvät jarrut pitää\nolla täkäläisessä junassa. Tänne ei sopisi laskea meilläkin tunnettuja\nvenäläisiä tavaravaunuja, jotka ennen maassamme vieraillessaan mennä\nviuhottivat aseman ohitse.\n\nVuorelta laskeutuminen käy taas korkkiruuvina. Nyt näkee tuttuja\npaikkoja ylhäällä. Maasto on jokseenkin samanlaista, mutta asunnot\nkäyvät rähjäisemmiksi ja niitten ympäristöt ikäänkuin ahdistetummiksi\nja runottomammiksi. Täällä vilahtelee silmiin lika ihmisasuntojen\nvälittömässä läheisyydessä. Mistäs tämä äkkimuutos?\n\nSelvityksen saat pian nähtyäsi asemien italiankieliset nimet. Tämä on\nitalialialaisten asuma-aluetta, ja posetiivarit ovat lyöneet likaisen\npuumerkkinsä ihanteellisen siistien sveitsiläisten valtakuntaan.\n\nEnnen Italian rajaa välähtää kuitenkin valopilkku: suloinen, suorastaan\nvalloittava Luganon kaupunki, joka on sijoittunut samannimisen järven\nrannalle. Juna kiertelee kuin kaupunkia ja valtavaa seutua vartavasten\nnäytellen pitkin järven rantoja, pujahtaa sen poikkikin ja sitten taas\nseuraa rannikkoa. Tähän paikkaan tekisi mieli jäädä, mutta luin juuri\nlehdestä, että Belgian kruununprinssi on asettunut sinne muutamiksi\npäiviksi: mitäpä ne siellä kahdella hienolla herralla...\n\n\n\n\nIV.\n\nPOHJOIS-ITALIA. MILANO JA GENOVA.\n\n\nJa nyt tämä vaivainen mato ja matkamies seisoo jonossa sen maan\nportilla, josta on vallan kainaloita puhuttu sanomalehdissä jo useamman\nvuoden ajan — seisoo matkalaukku kummassakin kädessä ja odottaa, mitä\ntuleman pitää.\n\n»Mussolini nicht gut» (Mussolini paha mies), sanoi se sveitsiläinen\njunailija, joka oli muita kansalaisiaan iloisempi, ja selitti, että\nChiassossa, italialaisella raja-asemalla ei tullitarkastus ole yhtä\nlempeä kuin Sveitsissä, vaan matkustajat poistetaan junasta ja heidät\nkuljetetaan erityisen kujan kautta, jossa kunkin laukuista y.m. tehdään\nperinpohjainen selvä. Ja nyt sitä ollaan siinä kujan suulla. »Paha\nmies» ajaa meidät kaikki karsinaansa, mutta ei pengo sentään laukkuja\nsen pahemmin kuin muutkaan — sveitsiläisiä lukuunottamatta, jotka\nvain kohteliaasti kysyivät, onko mitään tullattavaa —, käänteleehän\nhiukan päällisin puolin, lyö leimansa kylkeen ja antaa mennä edelleen.\nPassintarkastus toisessa huoneessa ei liioin ole sen kummempi, ja\n»kujanjuoksu» päättyy pian entiseen mukavaan vaunuun, joka jatkaa\nmatkaansa Milanoon asti. Paljon perinpohjaisempia olivat ainakin ennen\nMussolinin eli Muhosen, kuten Italiassa matkustavat suomalaiset häntä\nmukavuussyistä nimittävät, moskovalaiset aateveljet (diktatuurissa)\ntarkastuksissaan: heidän raja-asemillaan riisuttiin matkustavainen niin\nperusteellisesti, ettei hänen päälleen jäänyt rihman kiertämettä.\n\nMatka varsinaiseen Italiaan alkaa huonolla enteellä: juna, jonka\neteen nyt on valjastettu tavallinen höyryhevonen, nuhjaa hiljalleen,\nkiusallisen hiljalleen eteenpäin, ja pysähtyy lopuksi kokonaan. No,\nmitä nyt? Jokohan on rautatietyöläisten housuista pudonnut tinanappi\nraiteelle? Johtuvat mieleen Venäjän rautatiet, joilla joskus särkyi\nkokonainen vaunu keskelle rataa. Tästä pälkähästä selviydytään sentään\npian, ja sitten vauhti kiihtyy kuin Rytkösen tappelu. Yleensä täytyy\nmyöntää, että junat kulkevat Italiassa hyvin ja täsmällisesti.\n\nMutta herra Muhosella on vaunuja liian vähän. Junissa on tavallisesti\nsietämätön tungos. Kolmas luokka näkyy olevan aivan pelottavan\nlikainen, toinen sentään menettelee, mutta on muistettava pitää huoli\npaikastaan. Me lähdemme viipurilaisen Juhkomin kanssa katselemaan\nhiukan ympäristöä toisellakin puolelta, ja vaikka me olemme jättäneet\npaikoillemme selvät merkit »omistusoikeudestamme», huomaamme\npalatessamme suureksi kummaksemme pari posetiivaria istumassa niillä.\nNäillä naapureilla ei näy olevan lainkaan käsitystä kaikkialla muualla\nhyvin ymmärretyistä paikan merkitsemistavoista. Tästä jutusta nousee\nmakaroonin popsijoitten kanssa hirmuinen prosessi, jossa puhutaan\nvarsin kansainvälisesti, lopulta jo melkein nyrkillä, mutta anastajien\non luovutettava paikat takaisin.\n\nMatkustajia katsellessa alkaa ajatus taas hakea vertauskohtia Venäjän\nrautatieolojen kanssa. Samanlainen tungos, sohina ja tohina paikkoja\nvallattaessa, paljon melua ja tunkeilua, käytävät nyyttejä ja muita\nmyttyjä kukkurallaan, levotonta liikehtimistä sinne ja tänne,\ntunkeilemista toisten paikoille ja puolittain tappelunnahinaa niistä.\nSellaistahan se on ollut Venäjälläkin kautta aikojen, paitsi tietysti\nmakuuvaunuissa, joissa luultavasti Italiassakin voisi matkustaa\nherroiksi, kun olisi varaa sekä paikan lunastamiseen että juomarahoihin\nasianomaisille.\n\nJärjestyksettömyys rautatievaunuissa on niinikään venäläistä. Seinällä\non taulu: Vietato fumare (tupakanpoltto kielletty), mutta jokainen\nsauhuttaa kuin vihollinen. Ehkä tämä lause onkin suomennettava:\nVietävästi poltettava. Muuten ei sitä turkasen tupruttelemista voi\nymmärtää, hukihan Savon ukkokin ennen Suomen rautateitten sylkikupin\nlaidasta: S.V.R. = syle viereen reilust'.\n\nJokaisen Italiaan matkustajan on viisainta varustaa itsensä niin\npienillä matkalaukuilla, että ne hätätilassa kuontuvat lyömäaseiksi.\nItalialaiset kantajat ovat näet vielä etevämpiä kuin muunmaanlaiset\nammattiveljensä, ja heitä on kuin kärpäsiä ympärilläsi jok'ainoalla\nasemalla. Vaikka sinulla ei olisi kädessäsi kuin nenäliina, jolla\npyyhit hikeä otsaltasi, on niitä pari kolme senkin kimpussa. Mutta jos\njaksat urhoollisesti taistella, perääntyy heidän hyökkäyskolonnansa\nlopulta. Sitten pääset melkein häiritsemättä — sen kuin matkalippuasi\nnäytät jossain paikassa vartioivalle kerberokselle — aseman\nulkokäytävään. Siellä vaanii sinua uusi vaara. Jollei kantajain ole\nonnistunut sinusta repiä irti erinäisiä kappaleita, niin kyllä nyt\nkoetetaan se toimitus suorittaa parhaan mahdollisuuden mukaan. Siellä\ntarraavat matkalaukkuihisi ja osaksi kaulukseesikin y.m. sopiviin\npaikkoihin hotellien lähetit. Kokonaisuutesi voit säilyttää parhaiten,\njos sinulla on tiedossasi jonkin hotellin nimi ja huudat sitä korkialla\näänellä. Silloin kaikki muut kiusanhenget kaikkoavat ja yksi valittu\nottaa sinut hoteisiinsa. Muussa tapauksessa sinä luultavasti enemmän\ntai vähemmän silvottuna epätoivoisen taistelun jälkeen lykkäät\ntavarasi sinua julmimmin raadelleen nauhalakkisen huostaan. No, hän\nkyllä toimittaa sen, mikä sinusta vielä on jäljellä, kenties hyvinkin\nsiedettävään paikkaan.\n\nMene tiedä, mitä minustakaan olisi säilynyt Milanon asemalla, jollei\nminulla olisi ollut hotelli jo ennakolta tiedossa.\n\nSitä ollaan nyt sitten Milanossa, joka hiljan vielä on ollut\nasukaslukuun nähden toinen Italian kaupungeista, mutta ihan viime\naikoina on tainnut limpsahtaa kolmannelle tilalle. No, onhan sillä\nnytkin melkein neljä kertaa Helsingin koko. Tämäkin kaupunki parka\non saanut aikojen kuluessa olla riitakapulana, sitä on revitty kuin\nravun syöttiä — kuten kansa osavasti sanoo —, kunnes se viimein pääsi\nyhdistetyn Italian kuningaskunnan yhteyteen lähemmä seitsemänkymmentä\nvuotta sitten. Kaupungissa on paljon entisen sortoajan muistomerkkejä,\nvarsinkin Napoleon I:n nimi on sangen lujasti piirretty milanolaisten\nmuistiin: monien muistomerkkien lisäksi seisoo hänen marmorinen kuvansa\nyksinpä milanolaisten ylpeyden, tuomiokirkon, katollakin muitten pyhien\njoukossa.\n\nJoku on sanonut, että Milano on Italian kaupungeista vähimmin\nitalialainen ja eniten nykyaikainen. Myönnetään, mitä rakennusten\neuroppalaisuuteen ja yleiseen puhtauteen tulee, mutta kyllä nämä\nnäkyvät sentään muhosista käyvän nämäkin milanolaiset. Lähdepähän nyt\nillan suussa hiukan kävelylle, niin siinä on edessäsi ensimmäisessä\nkadunkulmauksessa birreria, jossa käy eri firinä, kuten turkulainen\nsanoisi. Eipä sen vuoksi, että nämä italialaiset pahoja juoppoja\nolisivat, ei toki, mutta ne taitavat mekastaa syntymähumalassa.\nMeillä Suomessa jo siihen aikaan, jolloin vielä sai »rosentteja»\nravintoloissa, istuttiin hiljaa kuin rukoushuoneessa, ja jos joku\nrupesi tuntemaan elämäniloa siinä määrin, että esimerkiksi laulaa\nhujautti, tultiin siitä huomauttamaan, samoin kuin kovaäänisemmästä\npuhelustakin, ja jollei se auttanut, haettiin esivalta avuksi ja\nusutettiin se laulunharrastajan niskaan. Italialaisten mielestä sen\nsijaan ravintolassa pitää olla reilu meininki. Lienen aikaisemmin\nmaininnut saksalaisesta, että hän on kovaääninen vasta iltasella, mutta\nitalialainen, milanolainenkin, huutaa aina, vaikka ei joisi muuta kuin\npikikahvinsa veden kanssa. Ja samaa menoa on kaikkialla, menitpä minkä\nluokan ravintolaan hyvänsä.\n\nAluksi sinä suorastaan hätkähdät, kun ovesta ryntää sisälle touhuinen\nmies ja huutaa kuin komppanian päällikkö manöövereillä: Espresso!\nViinuri kääntyy tiskiin päin ja kiljaisee, jos mahdollista, vieläkin\nkovemmin: Espresso! Ja sitten sitä »expressiä» tulee edelleen vielä\njos kuinka monesta suusta. Siinä on tiskillä, monihanainen pihisevä\nja puhiseva laitos, mutta me viipurilaisen kanssa emme oikein tahdo\npäästä selville, mitä se merkitsee tämä ihmeellinen kiljuminen. Vihdoin\nme sovimme, että minä kiljaisen kanssa joukkoon, ei suinkaan tuossa\nnyt sen pahemmin käyne. Minä kruuvaan kurkkuni sille mukalalle, että\nen vain jäisi positiivareita huonommaksi, ja kajautan: Espresso!\nMielestäni ei huuto ohutkaan aivan turhanpäiväinen, sen johdosta\nolisi minut karkoitettu suomalaisesta ravintolasta kuuksi päiväksi.\nLähellä seisova viinurikin katselee minua syvällä kunnioituksella,\nennenkuin itse mölähtää samalla tavalla. Sitten kierii se vielä kaikuna\npari kertaa, minkä jälkeen meille molemmille tuodaan pieni kupponen\npikeä ja lasi vettä. Ensinmainittu haisi epäilyttävästi kahville,\nmutta se oli sellaista »eekkumia», että älä herra saata! Mutta nyt\nme kaikessa tapauksessa tiedämme, mitä on espresso: hyvin väkevää\nmustaa pikikahvia. Mummo-vainaa kielteli minua ennen poikana juomasta\nkahvia väittäen, että siitä mustuu. Siitäköhän nämä italialaiset ovat\nmustuneet? Ei olisi ihmekään!\n\nRavintoloita on muuten Italian kaupungeissa vieri vieressä. Ne outokin\nlöytää helposti, sillä ne ovat kaikki tavallaan ulkoilmaravintoloita:\njokaisen edessä on katukäytävällä pöytiä ja tuoleja. Italialaisella\non huonot asunto-olot eikä hän viihdy kotonaan. Sen lisäksi näyttää\nhän mieluummin käyvän kauppaa kuin harrastavan tavallisia ammatteja.\nMelkein kaikki myyvät jotakin toiselleen ja ennen muuta tietysti\nulkomaalaiselle matkustajalle, joka saa kestää tuontuostakin ankaraa\npiiritystä. Ja italialainen taitaa aina jotakin eurooppalaista\nkieltä sen verran, että osaa tavaraansa tarjota. Siihen kauppasaksan\nkielitaito kyllä loppuukin, mutta kauppa-asiansa toimittaa hän\nuseimmiten vallan loisteliaasti. Liikeasioissaan muistuttaa hän\njuutalaista: hintaa määrätään rotevasti, mutta viisainta on tarjota\nheti korkeintaan kolmas osa, tavallisesti lähtee se silläkin. Tämä\ntietenkin koskee pienten muisto- ja koruesineitten kauppiaita,\nkaupoissa on hiukan kiinteämmät hinnat, ja ne ovat auki melkein koko\nvuorokauden.\n\nJa sitten ne pojat huutavat — ei yksistään ravintoloissa, vaan\nkaikkialla. Herra jestas sitä mökää! Hiljaisesta Sveitsistä tullut\nmatkalainen ihan kauhistuu. Edellisessä eivät huutaneet muut kuin\nsanomalehtien myyjät, joilla on oikeus katurauhan rikkomiseen\nkaikkialla muualla paitsi Helsingissä, mutta täällä hoilataan oikein\nmiehissä — ja naisissakin — hoilataan ja huidotaan käsillä. Näiltä\nominaisuuksiltaan on italialainen taaskin venäläisen kaltainen.\nMiksi lienee luonto ahtanut niin paljon samoja ominaisuuksia, vaikka\nkuuluvatkin aivan vastakkaisiin rotuihin.\n\nItalialaisissa kaupungeissa on yleensä vähän puistoja ja lepopaikkoja\nväsyneelle matkamiehelle. Milanossa et illan hämärryttyä tahdo millään\nilveellä päästä lepuuttamaan koipiasi, sillä jokaisella penkillä, jos\nsellaisen satut löytämään, istuu pari kiinteässä ja autuaallisessa\nsyleilyssä. Sen verran toki pitää olla tuntoa, ettei mene pakkautumaan\npuun ja kuoren väliin — eikä viereenkään. Milanolaiset lempivät eivät\nnäy paljon varjoa tarvitsevan poimiakseen pois makeat toistensa\nhuulilta. Kunhan on jossakin pikkuinen puu tai pensas, niin jo ollaan\nsen takana nenät vastakkain. Taitavat olla niinkuin jänikset, että\nkunhan pää on piilossa, niin luulevat olevansa hyvässäkin turvassa. Se\nvain on hassuinta, että useimmiten juuri pää tai päät ovat parhaiten\nnäkyvissä.\n\nEräässä toisessakin toimituksessa pitää Italiassa pään aina olla\nnäkyvissä. Miten sen nyt sanoisi, ettei vain loukkaisi kenenkään\nhienotunteisuutta! Italiassa on näet niitä nykyajan mukavuuksia,\nkuten muuallakin, ymmärrättehän, mutta ne ovat eriskummallisia\nlaitoksia. Reikä maassa talon kivijalan vieressä ja sen kahdenpuolen\npienet liperit kuin enkelin siivet kuvissa. Niitä on todellakin juuri\nsen verran, että keskiruumiin vaivoin peittävät. Italialaiset ovat\nnähtävästi siinä suhteessa samalla kannalla kuin vanhat roomalaiset,\njotka sanoivat että _naturalia non sunt turpia_ (luonnollinen ei ole\nhäpeällistä).\n\nJos minä nyt olisin oikein tarkka matkakuvauksen kirjoittaja,\nniin minun tietysti pitäisi lausua ilmi julma ihastukseni Milanon\ngoottilaiseen tuomiokirkkoon, jota milanolaiset itse nimittävät\nmaailman kahdeksanneksi ihmeeksi, kertoa sen 350 eri raamatullista\nkohtausta esittävistä ikkunamaalauksista, mainita ainakin tärkeimmät\nniistä sadastayhdeksästäkymmenestä arkkitehdista, jotka ovat häärineet\nsen rakentamisessa, jutustella Milanon taideaarteista, kirjastoista,\njotka ovat kuuluisat kautta maailman, kehua Vittorio Emanuelen\nGalleriaa, maailman kauneinta kauppahallia, ja mitä kaikkea minun\npitäisikään teille esittää? Mutta minäpä en puhukaan niistä, koska\nsellaisia asioita varten on tarpeeksi asiantuntijoita ja minä olen vain\ntavallinen matkailija, joka useinkin seisoo mykkänä taiteen suuruuden\nedessä. Ja sitä taidetta, sitä on, herraparatkoon. Italian kaupungeilla\ntarjota.\n\nLuonnontieteellisessä puistossa minä katselen eläimiä, joita on\nhuonompi valikoima kuin Korkeasaaressa — jossakin suhteessa siis\nmekin ollaan hakoja —, ja panen merkille, että signor Mussolini on\nlahjoittanut tänne leijonan. Ohoo! Onkohan tässä olevinaan jotakin\nvertauskuvallista?\n\nPoislähdössä Milanon asemalla johtuu mieleeni pari juttua suomalaisista\nmatkailijoista, ja kerron ne tässä, vaikka tosin lähimmäisensä\nheikkouksista ei pitäisi puhua. Houkutus on kuitenkin suuri, enkähän\nminä mainitse mitään nimiä.\n\nNäin kertoi minulle eräs Italiassa matkustellut maanmieheni:\n\nHän oli seisonut Milanon asemalla odottelemassa junaa, ja siinä oli\nhänen katseensa sattunut pylvästä vasten nojaavaan mieheen, joka näytti\nihmeen tutulta. Mitä kummaa, eikös se ole se ja se Helsingistä, tuttu\nmies ja hyvä kaveri. Menee lähemmäksi: joo, aivan oikein.\n\n— Terve! Mitäs sinulle kuuluu? Oletko kauankin oleskellut näillä mailla?\n\nPuhuteltu katsoo äärettömän tylsin ilmein, suu kierossa ja silmänluomet\nlerpullaan, ja päästää ihmeellisen kimakan:\n\n— Piiiiiiiiiiii... siinä riitti i—tä vaikka miten pitkältä.\n\nKertoja lähti loikkimaan sellaisin askelin kuin olisi hänellä\nollut jalassaan seitsemänpeninkulman saappaat. Selvyyden vuoksi\nmainittakoon, että »piipittäjällä» oli tapana huutaa piitänsä kolme\nkertaa »toisellakymmenellä» ollessaan, ja kolmannen kerran perästä\nhän säännöllisesti sammui. Kertoja ei tiennyt, monesko varoitus tämä\noli, minkä vuoksi hän katsoi varmimmaksi paeta. Myöhemmin selvisi,\nettä »pii» kuului suurempaan suomalaiseen seurueeseen, joka oli mennyt\nasemaravintolaan syömään ennen junan lähtöä ja jättänyt hänet pylvään\nvaraan seisomaan, koska hän ei vielä ollut antanut yhtään varoitusta\nja koska hän ei milloinkaan tyrkkäämättä lähtenyt liikkeelle siitä\npaikasta, mihin hänet oli jätetty, vaikka seinä takana olisi ollut\ntulessa. — Meillä on omat tapamme meillä kieltolakimaan kansalaisilla\nja me tuotamme välistä kunniaa maallemme — ainakin erikoisuuksillamme.\nTuskinpa Italiaan on mistään muualta tällaistakaan juveelia sattunut.\n\nToinen juttu on eräästä taiteilijasta, joka matkusti Saksan kautta\nItaliaan opiskelemaan, luullakseni vielä valtion stipendillä. Kun hän\nkuukauden perästä palasi ja häneltä kysyttiin Italian kuulumisia, sanoi\nhän, jotta en mä niin tarkkaan tiedä, Berlinissä minä kuolin ja heräsin\nTurussa, ja päälläni mull' oli italialaiset vaatteet. — Joo, joo,\nsattuuhan sitä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKylläpä on surullinen vapunpäivä Genovassa! Ei sitä vapuksi käsitäkään\nmuusta kuin taskualmanakastaan. Mitäpä ne täällä tietäisivät siitä\npäivästä! Työväestö sitä ehkä viettäisi, mutta siltä on suu poikki.\nNäyttäisivät edes vaihteeksi fascistit komentoaan, mutta mitä vielä.\nSeinissä vain näkyy plakaatteja, joilla mustapaitoja on aikaisemmin\nkutsuttu kokoon osoittamaan myötätuntoaan il ducelle (päällikölle)\nsen johdosta, että muuan puolihullu englantilainen missi katkaisi\nkuulallaan häneltä nenäruodon. Nyt on sekin tohina ohitse ja maa\nviettää tavallista elämäänsä. Seinissä ja eräissä kuvapatsasten\njalustoissa vain on hra Muhosen mustia naamoja. Ne ovat kaikki\nsamalla shablonilla tehtyjä, ja ikäänkuin salapäiten hirmuisessa\nkiireessä kimröökillä vitaistuja. Myöskin kirja- ja paperikauppojen\nikkunoissa komeilee sama herra — toisinaan kuninkaankin vieressä —,\nmilloin vaatimattomassa mustassa paidassaan, milloin taas huikea läjä\nkunniamerkkejä rinnassa ja yllään muuta upeutta. Enempiä merkkejä\ndiktatuurista ei ulkomaalainen juuri huomaakaan. Hyvin harvoin sattuu\nsilmään edes risukimppu ja kirves, fascismin tunnus, muualla kuin v.\n1925 lyödyssä kahdenliiran rahassa.\n\nJa sitten siunaa vielä parahiksi sateen. Se ei ole räntää, jota meillä\nkotimaassa usein vappuna taritaan, vaan ihan oikeata italialaista\nvettä, sillä täällähän on kesä. Italialaiset kyllä käsittävät tämän\nvielä talvisesongiksi — mahtavatko he kesältä vaatia krematorion\nkuumuutta?\n\nMe käymme viipurilaisen kanssa katselemassa renessanssipalatseja ja\nyritämme olla kauheasti ihastuneita näkemäämme, mutta välillä aina sade\nlorauttaa niskaamme sellaisen vesipitoisuuden, että renessanssikin\nrupeaa kyllästyttämään. Sitten tulee vielä nälkäkin. Se alkaa nyt jo\nolla vakituinen kumppali. Ei tässä kyllä mitään materialisteja olla,\nmutta sentään rukiisen leivän ääressä kasvaneita, eivätkä ranskanpulla\nja makaroonit, joita viimemainittuja ei tahdo saada suuhunsakaan muuta\nkuin solmu hännässä, ole raavaan ihmisen ruokaa.\n\nNyt täytyy jo turvautua makkarakauppaan. Näillä hienoilla kaduilla\nei sellaisia ole, vaan on painuttava kujille. Ne ovatkin sitten\nvasta laitoksia: kapeita kuin karjanpolku, niitten ylitse ylettää\nvalehtelematta sanoen ojentaa kätensä naapurilleen hyväksi huomeneksi.\nNiitä on Genovassa paljon, kaupunki on niistä yhtä kuuluisa kuin\nrenessanssipalatseistaankin. Kujien molemmin puolin on verraten\nkorkeita vanhanaikaisia kivirakennuksia, joitten välissä on pyykkiä\nkuivamassa. En tiedä, miten ihana tämä näky lienee, mutta harvinainen\nja omalla tavallaan maalauksellinenkin se on.\n\nSieltä kujilta se löytyy makkarakauppakin, jonka haltijoina ja\nmyyjinä on mies, kovasti villakoiran näköinen ukkeli muuten, ja\nroimakka ämmä, Se rupeaa meidän kanssamme kauppoihin, ja kerkeää siinä\ntavaraansa esitellessään haukkua välillä sen villakoiran pataluhaksi.\nMinä valitsen ison miehen pään kokoisen pyöreän makkaran ja pyydän\nleikkaamaan siitä kaksisataa grammaa. Akan kädet eivät ole juuri\näskeisen pesun jäljeltä, minkä vuoksi minä panen liikkeelle kaiken\nitalian kielen taitoni saadakseni hänet ymmärtämään, että pitäisi\nkosketella palasia jollakin muulla kuin sormillaan. Eukko käsittää\nminut kuitenkin väärin, luulee minun ehkä epäilevän hänen tavaransa\nmakua, ja sulloo samassa suuni täyteen makkaraa. Ennenkuin minä saan\nsen purruksi ja niellyksi, on hän jo laittanut paketinkin valmiiksi,\njoten pitemmät vastaväitteet aivan itsestään raukeavat. Ja syötypähän\non sekin makkara, eikä olla tultu tuon kummemmaksi.\n\nEi se Muhosen maan makkara mitään erikoista herkkua ole, mutta\nsyö sitäkin makaroonin lomaan. Juhana ainakin sanoo tulleensa\nmahapakoilleen, ja lähtee tuhusateeksi hiljentyneeseen säähän\niltakävelylle. Palattuaan kertoo hän löytäneensä sellaisen tunnelin,\njolla ei ole loppua lainkaan. »Sitä on ainakin viisi kilometriä»,\nvakuuttaa hän ja saa minut lupaamaan, että aamulla mennään katsomaan.\n\nNiinkuin mennäänkin. Mutta kyllä se sopii sentään puoleen kilometriin,\nja päättyy sellaiseen kehinkakkoon, jollainen oli — ja taitaa\nolla vieläkin — Turun Urheilupuistossa ja josta minä muistelen\nkerran kirjoittaneeni vihaisen pakinan, koska minun kulkuni sen\nlävitse oli kuin kameelin kulku eräästä vissistä paikasta ja koska\nominaispainostani repesi siinä pois puolikymmentä kiloa. Sen kehinkakon\nkautta kulkeminen maksaa kolmekymmentä centesimia, minkä me suoritamme\nnähdäksemme, minnekä tästä rukista pääsee. Me joudumme hissiin,\njoka vie meidät oikotietä maan lävitse korkealle kukkulalle, joka\non yhä vain tätä samaa Genovaa (ei Genovevaa, kuten viipurilainen\npahuuksissaan pakkaa vääntämään).\n\nTämä on maailman kuuluimpia merikaupunkeja, tämä Genova. Sillä on\nuljas satama ja yleensä kaikki merikaupungin merkit. Se säilyttää\nmenneisyyttään, joka pohjautuu pääasiassa renessanssiin, kuin saituri.\nSitä on kehuttu tyypilliseksi italialaiseksi kaupungiksi, mutta minusta\nse vaikuttaa paljon hillitymmältä ja hitaammalta kuin Milano. Eikä kai\nitalialaisen luonteen ominaisuuksia ole hiljaisuus.\n\nYksi piirre sillä kuitenkin on vahvasti italialainen: ahtailla kujilla\nasuu kurjuus. Se ryömii sieltä myöskin kaupungin kauniisiin puistoihin,\njoissa makaa kerjäläisiä säkki allaan ja kengänrajat pieluksenaan.\nKun ilma sateen jäljeltä on hiukan kolea, muuttavat ne tuontuostakin\nmakuusijaansa aurinkoiseen paikkaan.\n\n\n\n\nV.\n\nIKUINEN KAUPUNKI.\n\n\nGenovasta lähtiessä alkaa jo tuntua, että Italiassa vallitsee\nliika-asutus. Tämähän on yhtenä kaupunkina koko seutu. Muutaman\nkilometrin päässä toisistaan kohoaa meikäläisiin oloihin verrattuna\nvarsin kookkaita yhteiskuntia, ja talotonta taivalta ei ole lainkaan.\nRata kiertelee pitkät ajat aivan meren rantaa, pyörähtelee kuin\nkeimaileva neitonen kallioleikkauksissa, näyttelee etupäätään ja\nlumoavia merimaisemia.\n\nMeillä oli alunperin aikomus jäädä pieneksi aikaa Pisaan, mutta koska\nilma on epävakaista eikä sieltä tänä iltana enää pääsisi Roomaan,\npyörimme ohi. Pisan kaltevan tornin kerkeämme nähdä junasta, joten nyt\nsitten tiedämme, että semmoinen se on, kuvatus.\n\nJuuri puoliyön aikaan saavutaan Roomaan — ikuiseen kaupunkiin.\nSysimustassa etelän yössä vilkkuvat valot ovat lausuneet matkustajan\njo loitolla tervetulleeksi. Sitten häntä tervehtii kantajien armeija,\njota vastaan kuitenkin tällaisena vuorokauden aikana on helpompi\ntaistella kuin päivällä — se ei näet ole niin mieslukuinen. Hotellien\npalvelijoita taas ei ole ensinkään näkyvillä. Muuan yksinäinen,\naivan nauhaton mies on kuitenkin niin urhoollinen, että saa lopulta\nmatkalaukut haltuunsa, ja vie meidät erääseen aseman läheiseen\ntäyshoitolaan, joka osoittautuukin aivan käyttökelpoiseksi. No, mitäpä\ntässä sitten katumista, vaikka sen miehen ystävällisyys maksoikin\nkaksikymmentä liiraa.\n\nHuone on kuin kirnu, sillä on korkeutta hyvinkin kaksi sen vertaa\nkuin muuta ulottuvaisuutta. Taitaisipa Suomen talvella olla tässä\nviileänpuoleista, mutta Roomassahan on ainakin meikäläisen mielestä\ntäysi kesä, eivätkä nämä oikeasta talvesta tiedäkään höykösen\npölähtävää.\n\nAvaan aamulla ikkunan suuret puuluukut ja havaitsen, että tästä on\nnäköala likaiselle pihanmaalle. No, välipä tällä, eihän kuitenkaan\nkatuliikenteen melu häiritse. Pihan yllä kiertelee parhaillaan\niloinen pääskysparvi, lieneeköhän matkalla Suomeen? Jos niinkuin\nsatutte olemaan menossa Vanajan selän rannalle Ikkalaan, jossa teitä\nennen kesäisin niin paljon oli pesimässä, niin sanokaa terveisiä\nisäntäväelle! Se talo ympäristöineen on minulla, vielä rakkaassa\nmuistossa. Niin, ja onhan niitä tuttavia muuallakin, joten ei muuta\nkuin onnea matkalle ja kertokaa kaikille, jotta täällä se poika asuu\nroomalaisessa kirnussa ja kukoistaa kuin ennenkin!\n\nTietysti on jokaisen suomalaisen käytävä maansa lähetystössä.\nSiellä ollaan kohteliaita ja kaikin puolin avuliaita. Kehoitetaan\nottamaan puukko pois, sillä se saattaa aiheuttaa rettelöitä, jopa\npidättämisenkin. Myöhemmin huomaankin jostakin, että Italiassa on\noikein lailla kielletty ei yksin revolverin, vaan pistoaseenkin\nkantaminen. Ehkä puukko kuuluu viimemainittujen luokkaan, vaikka minä\nsitä olen koko matkan käyttänyt lyijykynään ja makkaraan. Muuten\nluvataan lähetystössä onkia mies pois, jos niinkuin »pinhuusiin»\njoutuisi.\n\nRoomaan tullut matkailija, jolla on kädessään Reiseführer, joutuu\nsentään ihmeisiinsä, kun ei oikein tiedä, mistä päästä aloittaa. Jos\naiot kulkea verraten tanakan kirjasi kannesta kanteen, tuntuu siihen\npuuhaan ennakkolaskelmien mukaan menevän kokonainen iäisyys. Sinä alat\nuskoa tulevasi harmaapäiseksi tässä ikuisessa kaupungissa. Parasta\non siis turvautua matkatoimistojen järjestämiin »excursioneihin».\nMinä käytän Carranin toimiston kiertomatkoja enkä ollenkaan kadu\nkauppojani. Jokaisen kierroksen perästä kysytään minulta nimenomaan,\nolenko tyytyväinen, ja minä vastaan hyvällä omallatunnolla ja aivan\nitalialaiseen tapaan, jotta si, si, si (kyllä, kyllä, kyllä).\nVälimatkat eivät kestä kauan, sillä ne suoritetaan autoilla, ja samalla\nsinä saat ihailla italialaisen autonohjaajan kätevyyttä. Minusta\nnäyttää, ettei täällä ole minkäänlaista liikennejärjestystä, vaan\nsaa kukin ajaa koneensa ensimmäiseen vapaaseen reikään. Ja siinä ne\npojat vain pyörittelevät autojaan yhdellä kädellä — väliin parilla\nsormellakin — vilkkaan katuliikenteen lomassa. Alussa sinusta näyttää\ntämä meno hiukan hirveältä, mutta pian luovutat kalliin persoonasi\naivan rauhallisena Massimon tai Giulion huostaan. Meillä Suomessakin\nalkaa olla autoilijoita paljon enemmän kuin autoja, ehkä siksi, että\nse on sellaista laiskan virkaa. Sen vuoksi kai italialaisetkin, jotka\ntuskin ovat erikoisen ihastuneita työhön, antautuvat tähän ammattiin\nniin perusteellisesti. Sitäpaitsi auton tratin kääntelemisessä on\njotain samanlaista kuin posetiivin vääntämisessä, mikä seikka myöskin\npuolestaan selittänee masssimoitten ja giulioitten taitavuuden.\nLuontohan meissä kaikissa puhuu.\n\nKiertomatkoilla on mukana kaksi opasta, joista toinen palvelee\nretkeilijöitä saksan, toinen englannin kielellä. Saksaa puhuva on vanha\nukko, täydellinen koulumestarityyppi, hänellä on aina sateenvarjo\nmukanaan, vaikka päivä paistaa kuin hiidenkattilasta, ja taivas on\noikea italialainen: korkea ja sininen. Hän on ammattiinsa innostunut,\nvaikka lienee vuosikymmeniä sitä harjoittanut, ensin ehkä yksityisenä\noppaana ja sitten matkatoimistojen muotiin tultua niitten leivissä.\nHän puhuu toisinaan oikein paatoksella hiukan murteellista ja vähän\nsopimattomissa paikoissa suhahtelevaa, mutta silti täysin ymmärrettävää\nsaksaansa. Kirkoissa madaltaa hän ääntään ja vaipuu eräänlaiseen\nhartauteen, mutta ei sentään unohda kehoittaa antamaan juomarahaa\nvahtimestareille, jotka seisovat pyhien paikkojen äärellä. Hän muistaa\nvakuuttaa mahdollisimman moneen kertaan, että Pyhän Pietarin kirkko\non kaikista maailman kirkoista suurin, Pyhän Paavalin kirkko kaunein\nja Lateranikirkko vanhin. Ja kun hän kertoilee kaksikymmentäkahdeksan\nastuinta käsittävistä pyhistä portaista, jotka on tuotu Roomaan\nPilatuksen talosta ja joita myöten Kristuksen kerrotaan astelleen,\nvaipuu hän miltei mystilliseksi. Näitä portaita nousee parhaillaan\npolvillaan joukko »syntisiä» — niitä ei muuten saakaan tallata jaloin\n—, lukee rukouksensa jokaisella astuimella ja suutelee sitten portaassa\nolevaa lasia (nykyisin ovat astuimet peitetyt puulla ja jätetty vain\npieni lasi keskelle, jonka lävitse näkyy alkuperäinen marmori). Tämä\nmeno herättää useissa matkailijoissa omituisia tunteita, ja muuan\noppi-isämme Lutheruksen puhdistettua uskoa tunnustava saksalainen\nhuomauttaa ukolle, että eikö tuo jo ole fanatismia. Sen ottaa opas\nniin pahakseen, että lopettaa lorunsa. Kuitenkaan hän ei malta olla\nnäyttämättä entisen Vestan temppelin läheisyyteen katuun piirrettyä\nhävytöntä kuvaa, joka nähtävästi on peräisin vanhan Rooman ajoilta. No,\nhän on siellä jo maallismielinen. — Muuten, vanhassa Roomassakin on\nsiis jo tunnettu se sama »taiteenhaara», joka näkyy kukoistavan heidän\nmyöhäissyntyisillä jälkeläisilläänkin ja joka on löytänyt tiensä myös\ntänne pohjolaan.\n\nNiin, se ukko on oikea aarre, tietosanakirja, jossa kuitenkin on joukko\npainovirheitä, mutta mitäpä sen niin vähä. Hän on mieltynyt lukuun\nsatakaksikymmentätuhatta. Colosseumiin on hänen tietensä mahtunut\nmainittu määrä katsojia, vaikka muut historialliset lähteet mainitsevat\nsiihen sopineen vain viisikymmentätuhatta. Caracallan saunassa\nkuulutaan kylvetetyn kerralla yhtä monta sielua. Siinäkin on ehkä\nvähentämisen varaa, mutta kaikessa tapauksessa tämä on ollut suurempi\nkuin ennen Soinisen sauna Kuopiossa, vaikka sekin poikasena tuntui\nhirmulaitokselta. Rooman keisarit ovat olleet kauhean ihastuneita\nsaunakulttuuriin, heistähän on kuinka moni rakentanut kylpylöitä. Nämä\nnykyiset roomalaiset sensijaan näyttävät pelkäävän vettä.\n\nVoipa melkein sanoa, että nykyinen Rooma liikkuu muinaisen loistonsa\nraunioilla. Aika ja monet kaupungin ylitse kulkeneet myllerrykset\novat hävittäneet entisen upeuden. Kaikki se prameus, mikä varsinkin\nkeisariaikana oli luotu ankaralla työllä ja ponnistuksilla, lepää\nnyt kiviröykkiöinä. Taideaarteita on vieraitten valloittajien mukana\nkulkenut muuanne Europpaan, sikäli kuin nämä valloittajat eivät\nole niitä suorastaan hävittäneet. Eivätkä roomalaiset ole itsekään\nlähimainkaan aina esiintyneet aarteittensa suojelijoina. Milloin on\nvanhan suvun turmeltunut vesa myynyt esi-isiensä kokoelmat, milloin\novat arkkitehdit — yksinpä suuri Michelangelokin — säälimättä ottaneet\nrakennusaineensa vanhoista keisaripalatseista. Valtio on liian myöhään\nlaskenut suojelevan kätensä historiallisten muistomerkkien ylle\nja ryhtynyt ottamaan taiderikkauksia haltuunsa. No, siihen on kai\nsyvimpänä syynä ollut Italian onneton pirstoutuneisuus. Yhtenäinen\nItaliahan on vielä niin kovin nuori.\n\nMutta sittenkin on Roomalla matkustajalle näytettävää enemmän kuin\nmillään muulla maailman kaupungilla. Historialliset muistot, niin\nhuonosti säilyneet kuin ne ovatkin, vangitsevat mielen. Vanhan\nRooman kuuluisat kukkulat on kyllä murennut kivi tasoittanut, niin\nettä monin paikoin on vähintään 8—10 metrin korkuinen kerrostuma\nkeisariajan kivityksen päällä. Siitä huolimatta liikkuu matkustaja\nvissien tunnelmien vallassa Forum Romanumilla ja Palätinuksella,\nentisten keisaripalatsien vaiheilla, katselee ihmetellen Colosseumin\njättiläismäisiä mittasuhteita, ihailee säilyneitä voittokaaria ja\nCircus Maximusta, josta tosin ei ole jäljellä muuta kuin paikka\nja pari suojamuuria Palatinuksen alla. Herättäähän se kuitenkin\neloon mielikuvan maailman suurimmasta katsomosta, johon 200,000\nroomalaista mahtui kerrallaan seuraamaan leipänsä särpimeksi\nhalajamiaan sirkushuveja. Astelethan sinä omituisin mielin muinaisten\nroomalaisten via sacraa (pyhää tietä), tunnustelet pakanallisten\ntemppelien raunioita ja katselet niiltä Palatinuksen syrjässä olevaa\nCaligulan taloa, jolla tämä mieletön mies yhä vielä muistuttaa\nsadoille jokapäiväisille vieraille noin yhdeksäntoista vuosisataa\nsitten sattuneesta olemassaolostaan. Täynnä odotusta menet vielä\nyhä keskiaikaisen pukunsa säilyttäneitten paavin sveitsiläisten\nkaartilaisten ohitse Vatikaaniin, vaikenet sen valtavuuden ääressä\nja tunnustat avoimesti, että on se paavillisuus sentään kyennyt\nkokoamaan ja rakentamaankin, joshan lie kansaa pimeydessäkin pitänyt.\nKäyt Rooman huomattavimmissa kirkoissa, ihastelet sitä tavatonta\nrikkautta, joka niihin kätkeytyy, ja vaivut hetkeksi sen tunnelman\nvaltaan, että tällaista pitää antaa uskonnon ihmiselle, jos sen kerran\non oltava olemassa: siinä pitää olla komeutta, juhlallisuutta ja\ntunteitten tenhoa. Mutta pian havahdat näistä unelmista, kun kesken\nkaikkea ryysyinen kerjäläinen ojentaa sinulle kätensä: signor, antakaa\nalmu! Hyvänen aika, niitähän on, raukkoja, koko kirkko ja sen edusta\ntäynnä. Miksi tämä, kun yksi kirkossa turhana silmänruokana säihkyvä\njalokivi riittäisi poistamaan noitten ihmisten nälän ja kurjuuden\npitkäksi aikaa. Hekin, nämä almunanojat, rukoilevat täällä kirkossa\nsyntejänsä anteeksi. Mitähän ihmeen syntejä he ovat tehneet, kun ei\nheillä ole varaa edes elatukseensa? Voiko köyhä tehdä syntiä? Eikö\njuuri tämänkaltaisten ole taivaanvaltakunta? Ainakin sen pitäisi\nolla... Ajat autolla muinaisroomalaisten sotatietä Via Appiaa\nkatakombeille, jossa vahakynttilä kädessä seuraat opastavaa munkkia,\nja kuuntelet hänen selityksiään alkukristittyjen vainojen ajoilta.\nHän on nuori, noviisi vielä, kaunis ja verevä mies, joka sujuvassa\npuheessaan viljelee paljon sukkeluuksia. Seurueen naiset — meitä on\nsiellä samalla kertaa kolmisenkymmentä henkeä — kiehitteleivät nuoren\nmunkin ympärillä, ja heidän silmänsä palavat. Ne naiset, ne naiset...\nkuinkahan paljon he mahtavat tällä hetkellä välittää alkukristittyjen\nkärsimyksistä?... Sitten käyt vilkaisemaan San Sebastianon kappelissa\nmarmoriin painunutta Kristuksen jalan jälkeä, joka tarinan mukaan on\njäänyt hänen viimeisessä kohtauksessaan Pietarin kanssa, laskeudut\nkapuusiinimunkkien viiteen ihmisluilla koristettuun luolahuoneeseen...\nNiin, onhan niitä nähtäviä. Antiikin perästä seuraa renessanssi ja\nuudemman ajan luomukset...\n\nMutta jätetään ne ja katsellaan, millainen on nykyinen Rooma.\n\nOlen jo tainnut aikaisemmin sanoa, että italialaiset ovat yleensä\nhyvin vilkkaita ja meluisia, esiintyivätpä missä hyvänsä. He puhuvat\nelein ja käsin, muistuttaen venäläisiä, niin kovin vastakkaista\nrotua kuin ovatkin. Roomassa on kuitenkin yleisen vilkkauden päällä\nsordino. Liekö aina ollut, sitä en uskalla sanoa, mutta nyt kumminkin.\nJoku koko- tai puoli-katutyyppi kyllä innostuu kapakassa, mutta\nmuut ihmiset ovat hiljaa. Minä ajattelin eduksi, että tämä johtuu\narvokkaisuudesta joka on syöpynyt mahtavien historiallisten muistojen\nympäröimien roomalaisten veriin. Minä olen luullut, että todellakin\novat yhä vielä olemassa cives romani. Mutta ei, ei se siitä johdu.\nRooma on kyllä siistimpi kuin muut italialaiset kaupungit, se säilyttää\nnykyisin taideaarteitansa hyvin, ja valtio näyttää uhraavan enimmän\nRooman somistamiseen. Esimerkiksi parin viimeisen vuosikymmenen tuote,\nVittorio Emmanuelen jättiläismuistomerkki voittajamaissa muodissa\nolevine tuntemattoman sotilaan hautoineen, kuuluu jo maksaneen\nvaltiolle kahdeksankymmentä miljoonaa liiraa, eikä se vielä ole\nsuinkaan valmis. Mutta toiselta puolen asuu Roomassakin Italialle\nyleinen köyhyys ja kurjuus, eikä ilme ihmisten kasvoilla lähemmin\ntarkastellessa ole arvokkuutta, vaan jonkinlaista näivettyneisyyttä\nja kiusaantumista. Painaako ehkä nykyinen hallitusjärjestelmä, josta\nvieras muualla näkee niin vähän merkkejä, leimansa pääkaupunkilaisiin?\nAinoastaan kerran minä näin roomalaisten innostuvan. Se sattui\noopperassa Puccinin jälkeenjääneen lyyrillisen draaman »Turandotin»\nesityksessä. Silloin puhkesivat joka väliajalla suorastaan\nhaltioituneet suosionosoitukset ja Puccini-vainajakin taisi saada\nmuutamia eläköön-huutoja. Mutta muuten istuvat pääkaupunkilaiset\nteattereissa, vieläpä kabareteissakin, jotka toki kaikkialla herättävät\niloa ja riemua, yllättävän totisina.\n\nRoomalaiset elävät, kuten muutkin italialaiset kaupalla ja pienellä\nvippaskonstilla. Ulkomaalainen on heidän lypsylehmänsä. Hänelle myydään\nvaikka mitä, etupäässä pieniä muistoesineitä, kuvakirjoja ja -kortteja,\nsanalla sanoen kaikenlaista rihkamaa. Sen kauppiaita on kuin vilkkilän\nkissoja joka paikassa. Hintaa ärjäistään lujasti, mutta annetaan\ntavara jotenkin vähästä, kun ostajalla vain on sisua tinkiä. Kauppa\nkäy yhtä vikkelästi kirkoissa kuin kirkkojen edustalla. Roomalainen\nkaupustelija ei siis näy uskovan pyhien paikkojen synnyttämän hartauden\nkestävyyteen. Ihmeellistä, miten helposti katolinen selviytyy\npolvistuneesta asemastaan, johon hän näyttää vajonneen sieluineen\npäivineen, pettämään lähimmäistään.\n\nTietysti ei kellään ole mitään sitä vastaan, että museoissa ja\ntaidekokoelmissa kannetaan pääsymaksu, mutta kiusoittavalta rupeaa\ntuntumaan, kun jokainen vahtimestari — joita on muuten kaikkialla legio\n— tuppautuu selittelemään, vaikka et hänen kieltään ymmärräkään, ja on\nkärkkymässä juomarahaa. Niistä vahtimikoista ei tahdo selvitä muuten\nkuin nyrkkiään näyttämällä, sillä ne eivät ymmärrä sinun »selvällä»\nitalialla lausumaasi kieltoa.\n\nItalia on matkailijain luvattu maa. Se nylkee heitä kaikilla tavoin,\nverottaa asunnoista, ottaa maksun jokaisesta nähtävyydestä, elätyttää\njuomarahalla laiskureitaan, ja antaa heidän ylläpitää tuhannet\nkaupustelijansa. Mitähän kaikkia kansallisuuksia mahtavat edustaa\nnämä »excursionit», joihin minäkin nyt jo otan osaa kuinka monetta\npäivää? Siinä on ihmistä vaikka minkä näköistä — ja väristäkin.\nJoku hindulaispariskunta laahaa nyt jo toista päivää mukanaan kahta\nlastaan, joista toinen on aivan sylissä kannettava. Se on aina äidin\nkäsivarrella, minkä ohessa hän vielä taluttaa toista vähän vanhempaa\nkädestä. Isä sen sijaan pasteerailee keppi kourassa muina miehinä.\nMahtaako olla heillä sellainen tapa, vai eikö äiti raski luovuttaa\nsylilastaan kovakouraisemman isän huostaan? Miten tahansa, mutta saisi\ntuo laiskimus edes hoivata vanhempaa vesaa.\n\nKoetan tässä kuunnella, mitä kieliä kaikki nämä matkailijat puhuvat.\nKorvani onkii sieltä melkein kaikki europpalaiset kielet, mutta sitten\nkuuluu vielä monta lajia mongerrusta, josta minä en saa mitään selvää.\nMitä lienevät turkkilaisia ja mahometteja, mutta muuten kylläkin\nihan ihmisen näköisiä. Siellä on häämatkalla olevia pareja, jotka\neivät luultavasti paljon kostu näistä nähtävyyksistä. Ne sellaiset\nmatkustajat eivät näet missään näe juuri muuta kuin toinen toisensa.\nTuossakin on sellaisia näkemättömiä katselijoita, tuntuvat vielä\nniin epäilyttävän kotoisilta. Minä koetan kierrellä heidän lähelleen\ntakaapäin kuullakseni, millä kielellä he toisilleen livertelevät. Mutta\nhuomaavatpas minut: aina pakoilevat, kun minä yritän lähestyä, vaikka\nolen tulevinani niin viattoman näköisenä kuin suinkin mahdollista.\nKerran he kuuluvat nappaavan kuvankin meistä takaapäin — meitä sattuu\nsilloin olemaan kolme suomalaista samassa matkassa. Lopulta minä\nkuitenkin pääsen niin lähelle, että kuulen meikäläisen ruotsin. Jassoo,\nvai sitä sorttia. Mutta miksihän ne meitä niin pelkäävät, eihän me\notettaisi osaa heidän onnestaan?\n\nSuomalaisetkin ovat omalla tavallaan piirtäneet nimensä italialaisen\nmatkailun historiaan. Kerran oli Roomassa asunut kaksi veljestä —\nolkoot nyt tässä nimeltään Havunheimo. He olivat lystiä poikia,\nlähtivät asunnostaan joka päivä aikaisin ja palasivat myöhään. He\nkoettivat nähtävästi järjestää isäntäväelle mahdollisimman vähän\nvaivaa, niin vähän, ettei heiltä keritty pitkään aikaan karhuta edes\nvuokraa. Kun heidät vihdoin tavattiin ja huomautettiin maksusta,\nniin he melkein suuttuivat ja sanoivat, että he ovat suomalaisia\nparooneja ja odottavat parhaillaan rahalähetystä kotimaastaan. Lopulta\nisäntäväki ryhtyi ottamaan selvää näistä aatelismiehistä ja sai\nsuureksi kummakseen kuulla, että Suomen ritarihuoneessa ei tunneta\nsellaista vapaaherrallista sukua. Nämä olivat siis vähän samaa mallia\nkuin eräs tingel-tangel-laulaja, joka Suomen lyhyen »kuningaskunnan»\naikana ehti painattaa saksalaisiin nimikortteihinsa: H.M. Suomen\nkuninkaan hovioopperalaulaja. No, paroonit hävisivät sitten muille\nmarkkinoille, tietysti loukkaantuneina sekä rahalähetyksen viipymisestä\nettä heidän suvulleen Suomen ritarihuoneessa osoitetusta ilmeisestä\nhalveksumisesta. Kaikessa tapauksessa he olivat kuitenkin eläneet kuin\nparoonit.\n\nMutta Lassi Markkulainen (tämäkin nimi väärennetty asianomaisella\nluvalla) ei ollut mikään parooni. Hän oli vain runollinen nuorukainen,\njoka oli saanut italiankuumeen ja lähtenyt sitä parantamaan Roomaan.\nEnsimmäisenä päivänä oli hän kulkenut kaupunkia ristiin rastiin,\npoikennut tavallista useammin ravintoloihin — ne kun lekotelevat niin\nviettelevinä siinä ihan tien varrella —, juonut chiantia lasin siellä\ntoisen täällä, tullut vihdoin kierroksellaan Pietarin kirkon edustalle,\ntuntenut iloisen hykäyksen rinnassaan ja huudahtanut ääneensä:\n\n— Markkulaisen Lassi Roomassa!...\n\nJa sitten häntä oli naurattanut niin sanomattoman makeasti!\n\nTämä on hyvin viatonta ja iloista ihmetystä, eikä se pieni viinin\ntuoksu, mikä siitä tuntuu, liene vallan suuresti paheksuttavaa.\n\n\n\n\nVI.\n\nNAPOLI—CAPRI—POMPEJI—VESUVIUS.\n\n»Nähdä Napoli ja kuolla.»\n\n\nKukahan onneton lie senkään vitsin veistänyt? Jos hän eläisi ja\nsattuisi käden ulottuville, niin luulenpa, ettei hän selviäisi ainakaan\nilman lievää pahoinpitelyä. Minäkin olen ollut siinä hurskaassa\nluulossa, että se Napoli on ihanin paikka tässä pahassa maailmassa.\nEnnen koulupoikana väräytti mieltäni aivan erikoisesti silloisen\nhempeämielisen Ilmari Calamniuksen — josta myöhemmin tuli välistä\nhiukan liiankin rehvakka Ilmari Kianto — ylen vieno runo, jonka lopussa\nhän muistaakseni sanoi, että Napolissa\n\n    \"Sylissä tyttö pohjolan\n    ois haluni mun kuolla\".\n\nEn tiedä, saattaisi ehkä käydä laatuun kuolema Napolissa »sylissä\ntyttö pohjolan», mutta kyllä minä muuten pyytäisin kiittää kunniasta.\nVarmastikaan ei tuon yllä sanotun lauseen laskija ole nähnyt Puijoa,\nAulankoa, Kolia, Suursaarta, Pyynikkiä, eikä koskaan matkustanut\nHeinäveden väylää. Mistä lienee ollutkaan kotoisin murjaanien maasta.\n\nSen minä sanon suoraan vierastenmiesten kuullen, että itsensä Napolin\ntautta minä en viitsisi toista kertaa Italiaan vaivautua.\n\nNo, jos nyt suoraan taivaasta tipahtaisi Via Partenopelle, joka\nkulkee pitkin meren rantaa ja jota reunustavat komeat nykyaikaiset\nrakennukset, ja jos sattuisi vielä olemaan kuutamo, niin kävelisihän\nsiinä pitkin leveätä sementillä laskettua katua tai osapuilleen eheitä\nkäytäviä, ja katselisi hopeoissa hohtelevaa merta. Mutta kun on ennen\nsitä nähnyt jo kaupungista vähän muutakin, niin melkeinpä on sen\nkuutamonkin suhteen samaa mieltä tohmajärveläisen tytön kanssa, joka\nihailijansa kysymykseen: Lähetäänkö kuuv valloon huaveilemmaa, vastasi:\n\n— Mitteepä tuossa mollukass' on huaveilemista.\n\nMutta lähdetäänpä alusta. Me taistelemme Juhanan — sen viipurilaisen\n— kanssa taaskin kerran urhoollisesti kantajia vastaan, jotka täällä\novat, jos mahdollista, vielä hävyttömämpiä kuin muualla. Meistä on\ntullut tällä matkalla Juhanan kanssa eroamattomat aseveljet, ja me\nansaitsemme oikeastaan jonkin lätkän rintaamme, sillä me olemme\nkäyneet monta kovaa ottelua. Hohhoi, koskahan saanenkaan laulaa, että\ntää on viimeinen taisto...! No niin, kun me kunnialla selviydymme\nkantajista, hyökkää salakavalasti kimppuumme epämääräisiä olioita,\njotka esittelevät meille halpoja huoneita: viisi liiraa nupista\nvuorokaudelta. Nämäkin me torjumme, sillä he eivät osaa vastata\nkysymykseemme: Kuinkas paljon siellä sitten varastetaan vuorokaudessa\nvuokran lisäksi? Mutta sitten meidät saa jollakin ihmeen konstilla\nkärryihinsä muuan ajuri, jolla on taksamittari. Sen hevonenkin on\nkoulittu, että se osaa kierrellä katua puolelta toiselle, jotta\nvain mittari naputtaisi mahdollisimman ison summan. Sittenkään se\nei kerkeä lyödä kuin kaksi liiraa kuusikymmentä centesimia, vaikka\nme on kuljettu kadut niin tarkkaan kuin olisimme olleet kadonnutta\nnuppineulaa hakemassa. Kun tulee maksun aika, sanoo ajuri, että se\ntekee sitten viisikolmatta liiraa. Ole hei... Osaako pappa lukea\nnumeroita? Ajuri koettaa vääntää taksamittarin kammin ylös peittääkseen\nkoneensa jäljet, mutta minä pitelen siitä lujasti kiinni. Syntyy\nkohtuullinen rähinä, johon hotellin väkikin osallistuu — se on tullut\ntavaroitamme ottamaan. Kummallista kyllä, asettuvat hotellilaisetkin\najurin puolelle, ja sille pitää karvastelevalla sydämellä suorittaa\nviisikolmatta liiraa. Minä olen vihainen hotellillekin, mutta siellä\nollaan niin liukkaita, että on väkistenkin lepyttävä. Luultavasti\nkirjoihin merkitty sanomalehtimiehen titteli tekee tehtävänsä. Hotelli\non ollut auki vasta parikymmentä päivää, joten se kaipaa suositusta. Se\non muuten miellyttävin hotelli, mihin minä Italiassa olen joutunut, ja\nse lieventää suuresti Napolin antamaa kehnoa yleisvaikutusta. Sen nimi\non Victoria House, ja sen vieraskirjasta löytyy allekirjoittaneenkin\nnimellä varustettu suomenkielinen suosittelu.\n\nApropos, tuosta kielestä johtuu mieleeni muuan asia. Olen tällä\nmatkalla keskustellut monien ihmisten kanssa ja koetellut ottaa\nselvää, miten tunnettu tämä meidän maamme oikeastaan on Italiassa.\nSivistyneet ihmiset kyllä tietävät, että sellainenkin maa on olemassa,\nmutta mitään syvällisempää käsitystä meidän oloistamme ei ole monella.\nSellaiset »puolivillaiset» taas rupeavat Suomen nimen kuullessaan\npuhumaan Amsterdamista, Kristianiasta, Tukholmasta tai Riiasta. Jokin\nnäistä on muka meidän pääkaupunkimme. Onneksi ei kukaan tyrkytä\nPietaria meikäläiseksi. Ennen meidät tavallisesti määriteltiin\nulkomailla venäläiseksi maakunnaksi, jollei, kuten kerran Unkarissa,\noletettu Suomen sijaitsevan jossakin Etelä-Amerikassa. Nykyisin\npahasti sekaantuneet käsitykset Venäjästä auttanevat meitä pääsemään\neroon »ryssänhajusta». Mutta kyllä me saamme juosta vielä monta\nolympialaisvoittoa, ennenkuin meidät osataan asettaa ihan oikealle\npaikallemme Euroopan kartalla. Varsinkin jos vaadimme, että meistä\npitäisi olla hajulla muittenkin kuin kirjanoppineitten.\n\nMutta tästä Napolistahan se oli aikomus puhua... Mennäänpähän nyt\nkävelemään keskikaupungille palazzo realen (kuninkaallisen linnan)\nseutuville, Via Romalle ja Umberto I:n galleriaan (kauppahalliin).\nSiellä on Napolin valtasuoni. Se kyllä lyö ja läpättää, mutta\ninhoittavan epäpuhtaasti. Heti iskee sinuun kiinni saksaa ja engelskaa\nsekaisin solkkaava mies, joka esittelee sinulle laitostaan. Siinä on\nniin ja niin monta tyttöä, kaunista ja siistiä, jotka tyydyttävät\nsinut, miten itse haluat. Varmemmaksi vakuudeksi hän vetää taskustaan\nvalokuvalla varustetun »passin». Se on kaupungin hallituksen\nantama ja laillistuttaa miehen siivon ammatin. Sinä koetat päästä\nkauppiaasta erillesi, mutta hän on ihmeissään: mikä kumma siinä nyt\non, ettei Signorille kelpaa laillinen instituutti; hän on vaikka\nvalmis näyttämään »hoidokkiensa» valokuvia. Mies juuttuu kiinni kuin\ntakkiainen, ja vain hävyttömyydellä pääset hänestä erillesi.\n\nNo, nyt sitten katsellaan, miltä tämä maailman kuulu ihanuus näyttää.\nMutta siinä on heti toinen rinnallasi, hän suosittaa kristallipalatsia,\njossa esitetään »Pompei in natura», ja sitten hän koettaa härsytellä\nsinua antamalla muutamalla ruokottomalla historialla pienen aavistuksen\nPompejista luonnossa. Tarvitset taas melko annoksen ilkeyttä\npäästäksesi eroon tästä »antiikin kauppiaasta» ja poikkeat johonkin\nUmberton gallerian lukuisista ravintoloista saamaan virkistystä. Sinun\nsiinä istuessasi kulkee editsesi hämäriä tyyppejä: mikä tyrkyttää\nsinulle muistoesineitä (paljon kehnompia muuten kuin Roomassa ja\nmuualla), mikä myy tupakkaa, mikä postikortteja, mikä keräilee\nsavukkeenpätkiä, mikä suorastaan kerjää. Sitten hiiviskelee luoksesi\ntaas naiskauppias, suositellen taloansa, joka on parin minuutin matkan\npäässä. Maksaessasi koettaa viinuri muistaa väärin tilauksesi ja\nnyhtäistä tuplahinnan. Jokainen koettaisi nylkeä sinua parhaansa mukaan.\n\nSinua alkaa suututtaa tämä paratiisi, ja lähdet hotelliisi. Matkalla\nahdistetaan sinua taas joka askeleella, jalankulkijat ja ajurit\nesittelevät jälleen kristallipalatsia ja muita ilotaloja, ja jos joku\nnainen tulee vastaasi — niitä muuten liikkuu Napolissa vähän kaduilla —\nkysyy hän julkeasti, minne mennään. Sinut havaitaan ulkomaalaiseksi, ja\nse merkitsee, että sinut on kynittävä. Mutta ettepä nyt kyni!\n\nKadulla on kerjäläisiä vieri vieressä, eräässä hämärässä nurkkauksessa\nloikoo katukivityksellä noin viisitoistavuotias tyttö kolmen nuoremman\nsisarensa kanssa ja anoo almua surkealla äänellä. Pistät hänelle\nkaksiliirasen ja saat tuhannen grazziaa (kiitosta) perääsi.\n\nUni ei tule silmiisi pitkään aikaan, ja kun lopulta nukut, vaivaa sinua\nilkeä painajainen. Hyi, tätä maailman kauneinta kaupunkia!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirkkaana aamupäivänä minä vaellan S. Elmon kukkulalle, josta aukeaa\nsuurenmoinen näköala yli kaupungin. Kaipa, minä nyt saan nähdä Napolin\nihanuudet, kun yön riettaat eläjät vielä nukkuvat.\n\nKiertelen kujasille, jotka ovat melkein yhtä kapeita kuin Genovassa.\nTuskin ehdin sinne, kun vierelleni ilmestyy kalpea nuorukainen, joka\nkoettaa tehdä minulle tiettäväksi, että hänellä on tässä lähellä nuori\ntyttö... Hyvänen aika, taasko! Eikö täällä ole väliä päivällä ja yöllä.\nTämä kauppias ei ole kuitenkaan niin röyhkeä kuin illalliset vanhemmat\nammattiveljensä, joten minä pääsen hänestä verraten pian eroon. Sitten\nvielä muutamia samanlaisia nuoria tarjoojia, kunnes lopulta saan kulkea\nvapaasti ja tehdä havaintojani.\n\nSiivottomia, kapeita kujia, paljon törkyisempiä kuin Genovassa, joka\ntähän verrattuna oli vielä puhtauden ihanne. Roskakasoja ei lopulta\nenää voi kiertää, vaan täytyy harppailla niitten ylitse. Kulmissa\nmyydään kalaa ja hedelmiä, ja ylt'ympäriinsä leviää kamala löyhkä.\nTietysti sellainen lika, mikä täällä on vallan päällä, haisee, ja\nihmisasunnot haisevat. Kurkistan sisään avoimesta ovesta: pieni huone,\nehkä 3—4 metriä suuntaansa, ei yhtään ikkunaa; avatun oven ääressä\nistuu perheen isä jonkinlaisen rautasorvin ääressä tehden työtään,\ntaustalla askaroitsee äiti talouspuuhissa ja siellä sänkyjen välissä\nleikkii katras lapsia; pieni tuikku heittää huoneeseen himmeän valon.\nKuljen eteenpäin: yhä uusia ihmisasumuksia, aivan kuin saman mallin\nmukaan rakennettuja, kussakin vain yksi huone, joka on samalla\nverstaana ja asuntona. Siellä työskentelevät avoimien ovien ääressä\nsuutarit, räätälit, peltisepät, mekaanikot j.n.e. Ja kuinka laajalla\nalalla näitä tällaisia asumuksia onkaan! Olen lukenut jostakin, että\nNapolissa harjoitetaan paljon käsityöammatteja. Todellakin — ja\nmillaisissa oloissa! Olen nähnyt kurjuuden kuvia, mutta yhtenäisen,\njärjestelmällisen kurjuuden näen nyt luullakseni ensi kerran.\n\nHarppailen eteenpäin ankeissa aatoksissa, koetellen parhaimpani\nmukaan välttää ylemmästä kerroksesta tyhjennettyjä likasankon mehuja\nputoamasta suoraan niskaani. Kuinka nuo ihmiset lainkaan voivat elää\ntällaisissa oloissa? Kalpeita he ovat, näivettyneitä, suvustaan\nhuonontuneen näköisiä. Jaksavatko nämä sairaalloiset lapset edes kohota\nisänsä ammattiin, viilailemaan tai naputtelemaan tuohon ovenpieleen,\nvai menevätkö ennenaikaiseen hautaan, tai vajoavat elämän lokaan:\ntyttäret porttoloihin ja pojat kaupittelemaan — ehkä omia sisariaan.\nMikä oli sen äskeisen pojan nuori tyttö, jota hän tarjoili kadulla\nkulkeville?\n\nIhana aurinko! Jollet sinä olisi niin polttava täällä etelässä,\nkuolisivat nuo ihmiset pian likaansa.\n\nTulen S. Elmolle. Sieltä on todellakin näköalaa, mutta minä en ole enää\nsen tarpeessa. Minua tympäisee tämä kaupunki. Kyllä osaat olla kurja,\nihmiselämä. Käsi puristuu nyrkkiin noitten ihmisten takia. Mutta mitä\nhyötyä on minun raivostani, kun he eivät itse ymmärrä tilaansa.\n\nTaas tulee mieleen Venäjä, sen ruoskaan tottunut talonpoika. Hän kyllä\nkäy saunassa, mutta suvaitsee likaa ympärillään, eikä ymmärrä muuta\nkuin iskuja. Niitä taitaa tämäkin väki parhaiten käsittää.\n\nPois tästä pesästä, tähän tukehtuu!\n\n       *       *       *       *       *\n\nCaprin saareen lähtevään laivaan kokoontuu hyvin kansainvälistä\nyleisöä. Ovatkohan nuo sitä mieltä, että nähdä Napoli ja kuolla, vai\novatkohan saaneet tätä kaupunkia kohtaan saman kammon kuin minäkin?\n\nLähtöaika on käsissä, ja jotakin siellä keulassa tunnutaan nujuttavan.\nLaiva ei kuitenkaan pääse vauhtiin, minkä vuoksi minä lähden katsomaan,\nmikä tässä oikein kiikastaa. Keulassa huudetaan ankarasti — aivan\nkuin ryssätkin tällaisessa tapauksessa — ja vuovataan ankkuriketjujen\nkimpussa. Pian käy selville, että tämän ja jonkin toisen laivan\nankkurit ovat sekalutta. Tietysti, niinhän ne aina ennen Venäjälläkin\nolivat. Tästä siunautuu puolen tunnin viivytys. Lopulta päästään\nväljemmille vesille, Napolin lahden laineet välkkyvät hohtavan\nsinisinä, tuntuu meren raitis ilma. Katsahdan Napolia, minusta se ei\nnytkään ole kaunis.\n\nKun tässä nyt toistaiseksi ei ole näkyvissä muuta mielenkiintoista kuin\nmerta, pistäydyn laivan ravintolaan voileipäaamiaiselle. Natustelen\nsiinä voileipiäni ajatellen, että mitenkähän pitkällä nyt toukokuun\nalkupuolella kevät on kotimaassa. Äkkiä kuuluu takanani: »Otetaahhah\nhattu pois piästä, kur ruuvaile ruvetaan.» Ähäts, siellähän se\ntaas on savolainen! Minä käännäime päin, ja siitä se alkaa latikan\nlaskeminen ihan oikealla kielellä — ja mielelläkin, sillä eivät ole\nnämäkään matkustajat — rouva ja herra — tyytyväisiä Italiaan. Rouva\non pohjalainen ja muistelee kaiholla lakeuksiaan, herra taas aito\nsavolaisena tuntuu palautuvan muistoissaan uljaitten koivujen ja\nhumisevien petäjikköjen pariin.\n\nPysähdytään Sorrenton kohdalle. Merikylpyläkaupunki komeilee korkeilla\nkukkuloillaan, siitä näkyy pääasiassa vain hotelleja, joissa rikkaat\nulkomaalaiset viettävät kesälomiaan. Täällä on kyllä luonnon\nkauneutta niille, jotka eivät tiedä mitään havumetsien pihkanhajusta\nja sisäjärvien laineitten iloisesta liplatuksesta. Toistakymmentä\nhotellivenettä on saalista vuottamassa. Näkyvät saavan jotkut parikin\nlastia.\n\nTorquato Tasson syntymäkaupunki jää sinne jyrkästi merestä kohoavalle\nkallioterassilleen, omituisen maalaukselliseen asemaansa, ja laiva\nkääntyy Capria kohti.\n\nTällä saarella antaa jo melkein anteeksi Napolin siivottomuudenkin.\nLuonnon kauneus on kerrassaan valtava. Unohtumaton näky on Sininen\nluola. Siihen pujahdetaan veneellä tuskin metrin korkuisesta aukosta,\nja siellä kallion sisällä aukenee hurmaava näky. Vesi on niin\nläpikuultavan sinistä ja harsomaisen haurasta, että siihen pelkää\nkoskea, minkä lisäksi koko luolan valaistus on satumaisen ihmeellinen.\nMahtaisiko maalarin sivellin saada esille sen loihdunomaisen väritehon?\nSanat ovat liian kalpeita sitä kuvaamaan.\n\nCapri on korkeimmalta kohdaltaan lähes kuusisataa metriä ylempänä\nmeren pintaa. Se on kallioperäistä, mutta vuorten rinteillä kiertelee\nviiniköynnös, sitruunat ja appelsiinit riippuvat puissaan. Nyt minä\nsiis tunnen sen maan, missä sitruunat kasvavat. Hotellin parvekkeelta\nvoin päivällistä syödessäni poimia appelsiinin jälkiruoakseni.\n\nKäydessäni korkeimmilla huipuilla saan koko matkan ihailla suurenmoisia\nnäköaloja, jotka eivät suinkaan väsytä, vaikka niiden taustana onkin\naava meri.\n\nCaprilla tapaan jälleen kolme suomalaista, jotka nyt eivät taida olla\nihan puhdasverisiä savolaisia, mutta kuitenkin Savonlinnan entisiä\nasukkaita. Eivät hekään tunnu rakastuneen Napoliin, mutta Capriin he\novat suuresti ihastuneita. Kuka nyt ei olisi!\n\nJolleivät korallien ja helmien kauppiaat ja palvelushaluiset soutajat\ny.m. väsyttäisi matkamiestä, tuntisi hän täällä olonsa erinomaisen\nnautinnolliseksi. Mutta pienessä yhteiskunnassa opitaan pitempiaikainen\noleskelija nopeasti tuntemaan, ja sitten hänet jätetään vähitellen\nrauhaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanhasta virsikirjasta tai jostakin muusta teoksesta muistan pikku\npoikana lukeneeni kauhistuttavan tarinan siitä, kuinka Herra hukutti\nkaksi italialaista kaupunkia, Pompejin ja Herculaneumin — oikeastaan\nniitä oli kolmekin: Stabiae edellisten lisäksi —, koska ne olivat\nvajonneet liian syvälle syntiin ja hekkumaan.\n\nMinä olen nyt menossa Pompejiin, joka mainituista kolmesta v. 79 j.Kr.\ntuhoutuneesta kaupungista on mielenkiintoisin.\n\nTästä noin kahdeksantoistasataa vuotta tuhkan ja kivien alla maanneesta\nkaupungista on viimeisten aikojen järjestelmällisten kaivausten\nkautta saatu esille runsas kolme viidesosaa. Ihmeellisen tunnelman\nvallassa astelee kaukainen matkustaja sen kaduilla. Ne ovat lasketut\nsuurilla kivilaatoilla, joissa selvästi näkyvät rattaitten uurtamat\njäljet. Kummallakin sivustalla on katukäytävät jalkamiehiä varten, ja\nsopivissa kohdissa erikoiset astuinkivet, joita myöten on ollut helppoa\nsiirtyä kadun toiselle puolelle. Toisinaan tuntuu kuin eivät sinua\nerottaisikaan vuosisadat Pompejissa vallinneesta elämästä, vaan olisi\nkaikki vain vajonnut satunnaiseen sunnuntairauhaan, tai olisi aikainen\naamupuhde, jolloin kadut vielä ovat tyhjinä. Mutta kun astut sisälle\njohonkin esiin kaivettuun taloon, huomaat taas heti, että täällä on\neletty toisenlaista elämää kuin nykyinen.\n\nNiin yksityiset kuin julkisetkin rakennukset antavat harvinaisen\nehyen kuvan silloisten asukkaitten elämäntavoista, harrastuksista ja\nmausta. Monta kertaa joutuu suorastaan ihmettelemään, että olemmeko me\npaljonkaan edellä silloisista Pompejin asukkaista, jotka hävityksen\nkohdatessa olivat roomalaisia? Onhan meillä junamme, voimavaunumme ja\nlentokoneemme (joitten kanssa meidän lentäjämme toistaiseksi vielä\nennemmin tai myöhemmin tippuvat alas) ja ehkä vielä jotakin, mitä\nroomalaisilla ei ollut, mutta heilläkin oli arvaamattoman paljon\n»nykyajan mukavuuksia». Ja sitäpaitsi heidän taideharrastuksensa\noli suuri ja elävä. Lähemmäs kahden vuosituhannen takaa on siitä\nsäilynyt todistuksia Pompejin raunioissa. Varsinkin sisämaalaukset\novat edelleenkin suurenmoisia, ja silloinen rakennustapa herättää\nihmettelyä. Tosin pompejilaisten seinämaalauksissa kuvastuu\nverraten köykäinen katsomustapa erinäisiin nykymaailmassa varsin\narkoihin arvoihin nähden, mutta eihän vanhoilla roomalaisilla\nyleensä sukupuolielämä ollut niin ankarasti »säännösteltyä» kuin\nnykymaailmassa. Ehkä ei siis sovi vallan ankarasti tuomita niitä\n»pornografisia» teoksia, joita Pompejissa ja Napolin kansallismuseoon\nsiirrettyinä näkee, sillä niittenkin taiteellinen arvo on usein\nkiistämätön.\n\nOpas on sangen vitsikäs ja sulavakielinen. Joka kerta, kun lähestytään\nkevytmielisiä kuvia, lähettää hän naiset eri suunnalle. Me miehiset\nmiehet sitten saamme nähdä kaikki muinaisten pompejilaisten\n»hienoudet». Niitä on osaksi julkisesti, osaksi kaappeihin kätkettynä.\nOpas on juuri kehoittanut kiinnittämään huomiota erääseen kaappiin,\njonka lähestyvä vartija aikoo avata; siinä kuuluu olevan erikoisuus.\nKaapin seinässä seisoo neljällä kielellä: Juomarahojen antaminen\nankarasti kielletty! Tämäkö se on se erikoisuus? tiedustan minä\noppaalta, sillä juomarahojen kieltäminen Italiassa on todella\ntavatonta. Opas hymähtää: ei se, vaan siellä sisällä. No, siellä on\nkyllä sellaista, mitä naisten ei ehkä sopisikaan nähdä. Kun se on\nkatsottu, kehoittaa opas antamaan juomarahaa vahtimestarille. Tietysti!\nSellaistahan se on määräysten totteleminen tässä maassa.\n\nLuullakseni jokainen italialainen osaa yhden sanan saksaa: Trinkgeld!\nLapset imevät sen tietoisuuteensa ehkä jo äidin maidosta. Meidän\npalatessamme asemalle juoksee uudessa Pompejissa ohitsemme muuan\npoikanen ja kiljaisee sotaäänellä: Trinkgeld! Eikä hän kuitenkaan ole\ntehnyt meistä kenellekään muuta palvelusta kuin mahdollisesti koettanut\nomalta vähäiseltä osaltaan irroittaa herkkää katupölyä päällemme.\n\n»Herran vihassaan hävittämä kaupunki» on nähty. Sen elämässä on\nepäilemättä ollut paljon sellaista, mitä nykyajan tekopyhä ja\nsalasyntinen ihminen nimittäisi ruokottomuudeksi. Mutta siihen\naikaan on, kuten jo sanottu, katseltu asioita toisin, vapaammin ja\nennakkoluulottomammin. Sitäpaitsi ovat pompejilaiset olleet hienoa\nkulttuurikansaa, joka on osannut kohottaa yhteiskuntansa kaikin puolin\nkorkealle asteelle. He ovat harjoittaneet ja ymmärtäneet tieteitä ja\ntaiteita, ja heillä on ollut jokapäiväisen elämän mukavuuksia melkein\nsamassa määrässä kuin meillä, jotka kaikessa viisaudessamme olemme\nuseinkin pikkumaisia ja omahyväisiä silmänpalvelijoita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nCaprilla sanoi muuan tuttava, ettei Vesuviukselle maksa vaivaa\nnousta, näkeehän sen savun Napoliinkin. Vaivaa se nyt ei oikeastaan\nmaksakaan, sillä sinne pääsee vaunussa hammasrataa sen kun istuu vain,\nmutta joukon liiroja se matka maksaa. Tien varrella muuan junamies\nnyppää vielä kolmeruplasen. Hän antaa ensin radan poskesta poimimansa\nkukkasen, se on alkuvalmiste, ja tunkee sitten kouraan putken\nVesuviuksen laavaa sen viimeisestä purkautumisesta y. 1906. Se tekee\nkolme liiraa. Sitä laavaa on muuten erinäisten kilometrien laajuisella\nalalla useampien metrien vahvuudelta, niin että tämän rautatieläisen\nja hänen jälkeläistensä aineellinen toimeentulo on turvattu pariksi\ntuhanneksi vuodeksi eteenpäin ilman Vesuviuksen uutta purkausta.\n\nSiinä kuljetaan ensin tavallista sähkörataa, sitten hammasrataa ja\nloppunykäys teräsköysirataa. Sen päätekohdasta on noin seitsemän\nminuutin kävelymatka kraaterille.\n\nUseimmilla ihmisillä on sellainen käsitys, että Vesuvius nykyään lepää\nlaakereillaan tehtyään aikojen kuluessa paljon pahaa jälkeä. Seistyäsi\njonkin aikaa kraaterin lähistöllä huomaat, ettei tähän naapuriin ole\nluottamista. Ei ole maansisus vielä tältä kohtaa sammunut. Kraaterin\nsuulla käy yhtämittainen huohotus, aivan kuin väsyksiin ajetun hevosen\nläähätys, ja joka kahden tai kolmen minuutin kuluttua kuuluu kiukkuinen\nmöyrähdys, minkä ohella koko ajan aukon suulla leikkunut tuli syöksyy\nkorkealle ilmaan tuoden mukanaan hienoa laavaa ja välistä kiviäkin.\n\nMielessä herää ajatus, että taitaa olla viisainta pysyä loitompana\ntästä pätsistä, se saattaa taas milloin tahansa ruveta leikkimään\n»Herran vihaa».\n\nMutta kaikki ihmiset eivät ole samaa mieltä. Siinä on hieman alempana\nhotelli, joka aina on täynnä asukkaita. Näköala vuorelta on todella\nharvinainen joka suuntaan. Vaikutelma on samanlainen kuin lentokoneesta\n— niin, ollaanhan nyt yli kilometrin korkeudessa. Alimmilla rinteillä\nkiertelee viiniköynnös ja kasvavat hedelmäpuut ja aseman lähellä\nnostavat ihmiset perunoita — toukokuun kymmenentenä. He eivät ajattele\nvaaraa, sillä ilmasta alati laskeutuva hieno laava lannoittaa heidän\npeltonsa hedelmällisiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNo, nyt yritti tulla sellainen vahinko, että olin unohtaa mainitsematta\nSuomen tasavallan napolilaisesta edustuksesta. Minä tutustuin siihen\nsattumalta. Minulla ei ollut mitään asiaa konsulaattiin, enkä\nminä totta puhuen uskonut sellaista Napolissa olevankaan. Mutta\nhämmästyksekseni huomasin eräällä kadulla tutun »tavaramerkin» ja\npäätin käydä katsomassa, mitenkä täällä isänmaatani edustetaan.\n\nKäynti on pihan puolelta, mutta sinne osaa sentään hyvällä tahdolla.\nOvesta joutuu jotakuinkin ikävän näköiseen eteiseen, jonka oikealla\npuolella on taas konsulin merkki. Astun ovelle ja näen pienessä\nhuoneessa istuvan vanhan, mielestäni juutalaista muistuttavan ukon,\njota koetan puhutella. Meiltä loppuu juttu kuitenkin lyhyeen, sillä\nhän ei ymmärrä minua, enkä minäkään oikein häntä. Sen verran pääsen\nselville, että sihteeri tulee kohta, olla hyvä ja odottaa. Minä pyyhin\nnenäliinallani enimpiä tomuja eteisen penkiltä ja istun vartoamaan.\nKymmenen minuutin kuluttua minä menen jälleen ukon puheille ja yritän\ntehdä käsitettäväksi, että tässä olisi vähän kiire, mitenkähän sen\nsihteerin laita lienee... Kymmenen minuutin perästä. Jaha, minä istun\nuudelleen ja katselen avoimen oven läpi toisessa huoneessa auringon\njuovassa kisailevia kärpäsiä, joita on paljon... Pölyä on sielläkin ja\nmuutamia puhelinkoneita. Myyneekö niitä tämä konsulaatti?\n\nSitten tulee kaksi merimiestä, joille ukko antaa englanniksi\nkirjoitetun lapun. Siinä käsketään tulemaan uudestaan kahden päivän\nperästä, koska lähetystöstä ei vielä ole tullut vastausta. Nämä pojat\ntietävät, ettei sihteeri osaa mitään kieltä. Silloin minä lähden...\n\n\n\n\nVII.\n\nJÄLLEEN POHJOIS-ITALIASSA. — FIRENZE JA VENETSIA.\n\n\nSinne jää Napoli puolen yön aikaan huutamaan, huitomaan ja hakemaan\nvieraita kristallipalatseihinsa ja muihin laitoksiinsa. Se saa minun\npuolestani näytellä Pompejia luonnossa niin paljon kuin haluttaa, mutta\njos joku tulee minulle vielä puhumaan sen kauneuksista, niin en takaa,\nkuinka puhujan käy. Niin minä olen tuohduksissani koko sille kylälle.\nSe ei tosin saanut minua pahemmin juksautetuksi, vaan yritys sillä oli\nhyvä kymmenen. Millähän ihmeellä näihin italialaisiin muuten voisi\nistuttaa rehellisyyden siemenen? Muhonen on olevinaan tiukka mies,\nmutta ei tämä huusholli kuulu hänenkään aikanaan parantuneen.\n\nTaikka kyllä oikeastaan vähän. Hän on näet pannut juniin\nfascistimiliisinsä valvomaan, ettei kukaan saa säästää valtion\ntavaraa, vaan pitää olla rentonaan. Muuan matkustaja on tiukasti\nladatussa vaunussa, jossa ei sovi nukkumaan muuta kuin limittäin,\njalat vastapäisellä penkillä, ollut niin viitteliäs, että on riisunut\nkenkänsä. Silloin sattuu tulemaan Muhosen mustapaita ja komentaa\nkengät jalkaan. Niin että älkää missään nimessä ruvetko sukkasillenne\nitalialaisessa vaunussa, vaan tunkekaa epäröimättä kuraiset kenkänne\npenkille tai vastapäätänne istuvan posetiivarin syliin. Sellainen\nmenettely kuuluu nähtävästi järjestelmään ja tuottaa suurta tyydytystä\njunissa järjestystä pitävälle fascistimiliisille.\n\nFirenze on kiltti kaupunki. Minusta se ei ainakaan vaadi siinä määrin\npuolustuskuntoisuutta kuin muut Italian kaupungit. Kantajatkin ovat\nikäänkuin hiljaisempia ja kainompia, eivätkä leiki puunilaissotia,\nkuten muut italialaiset yhä vieläkin näkyvät tekevän. Suurimmilla\nhotelleilla on omat omnibuksensa, kuten suuressa maailmassa konsanaan,\nmatkalainen sullotaan niihin paljon vähemmällä huudolla kuin\nesimerkiksi Napolissa olisi mahdollista, ja hänet viedään melkoisen\nrauhalliseen hotelliin. Tosin täälläkin on ilmoitus, että johtokunta\nei vastaa arvoesineistä, joita säilytetään huoneissa eikä ole jätetty\nhotellin kassaan, mutta, kuten myöhemmin näkyy, kenkiä ei lasketa\narvoesineiksi, vaan saa ne oven taakse jätettyään aamulla takaisin\nkiilloitettuina. Jossain muualla oli seinällä nimenomainen huomautus,\nettei kenkiä pidä jättää käytävään, vaan on soitettava palvelijaa niitä\nhakemaan.\n\nJos minä nyt ryhtyisin perusteellisesti kuvaamaan, mitä kaikkea\nminä Firenzessä olen nähnyt, niin minä luultavasti saisin monien\nmuitten matkakirjojen laatijain tavoin hakea eteeni joukon teoksia\nkatsellakseni niistä, mitä minä oikein olen nähnyt. Danten,\nPetrarcan, Boccaccion, Machiavellin, Botticellin, Lionardo da Vincin,\nMichelangelon ja kymmenien vähemmän kuuluisien miesten kaupunki\nei ole muutamalla sivulla kuvattu. Tavallinen käypäläinen tuntee\nhukkuvansa Firenzen taideaarteihin. Rooma ehkä sittenkin vaikutti\nenemmän historiallaan, Firenze lumoaa taiteellaan. Ja osittain se\nsillä elääkin, sillä sen gallerioissa istuu päivittäin kymmeniä\nvanhempia ja nuorempia »professoreita» kopioimassa mestareita, jotka\novat antaneet maailmalle renessanssin. Aluksi luulet tätä opiskeluksi\nja taiteenharrastukseksi, mutta poikettuasi gallerioitten lähistöllä\nsijaitseviin lukuisiin taidekauppoihin, näet siellä samoja jäljennöksiä\nmyytävinä.\n\nNiin, Firenze elää osaksi taiteellaan — ja suurmiehilläänkin.\nNykyisiä sillä tuskin on, mutta sitä enempi entisiä, kuten äsken tuli\nmainituksi. Tuskin ehdit istahtaa jonkin ravintolan tavanmukaisen\nkatupöydän ääreen, kun sivullesi ilmestyy Danten tai Michelangelon\nkuparista pakotettujen kuvien kauppaaja. Näihin kauppamiehiin sinä olet\nsaanut tottua. Mutta tämä ei olekaan niin tungetteleva kuin Roomassa\n— Napolista puhumattakaan —, vaan vaikuttaa pikemmin hiljaiselta,\nvaatimattomalta ja sivistyneeltä. Hän ei asetakaan tavaralleen mitään\npäätä pyörryttäviä hintoja, kuten hänen eteläisemmät ammattiveljensä,\neikä hänen siis myöskään tarvitse tinkiä iljettävän alhaalle.\nHuomattavan alennuksen hänkin sentään myöntää, semminkin jos ostat pari\nneroa yhdellä haavaa.\n\nFirenzeläiset kutsuvat kaupunkiaan ylpeästi nimellä la Bella (kaunis).\nSe on todellakin helmi Italian kaupunkien joukossa, sopusuhtainen,\npuhdas ja näin italialaiseksi kaupungiksi ihmeellisen hiljainen ja\narvokas. Tosin Firenzenkin kaduilla puurtaa iltaisin palvelushaluisia\nnaisia — missäpä niitä ei olisi —, mutta nekään eivät ole niin\njulkeita kuin muualla. Eivätkä firenzeläiset huuda, kuten italialaiset\nkaikkialla muualla tekevät. Yhden ainoan kunnon rähinän minä kuulin\n— ja näinkin. Se oli pikku tavaraa myyvä Helppo-Heikki Piazza S.\nFirenzellä. Hän oli todellakin sellainen helmi lajiaan, että luulisin\nmelkein meikäläisten maaseutukaupunkien markkinoilla esiintyvien\nHelppo-Heikkien käyneen ottamassa häneltä tunteja.\n\nJa nyt sinä saat jäädä, Firenze, Palazzo Vecchioinesi, Uffizien ja\nPittin gallerioinesi, ihanine näköaloinesi San Miniatolta ja muualta!\nSinä olet la Bella, minä myönnän sen. Olet taiteen kaupunki ja vain\ntutkijat voivat antaa sinusta kunnollisen kuvan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa sitten sitä mennään Venetsiaan! Taisipa olla Kasimir Leino, joka\nkerran lauloi ihastuksissaan:\n\n    Venetsia, Italian helmi,\n    tarukaupunki lauluin ja lagunein,\n    olet ihana hohteessa hopeisen kuun,\n    jossa lyhdyt välkkyvät gondolein.\n\nNo, enpä tiedä. Saattavat välkkyä gondolien lyhdyt hyvinkin juhlavasti\noikean kuun paisteessa, mutta nyt ei olekaan sitä oikeata »mollukkaa»,\nvaan heiveröinen uusi kuu, joka ei itsekään jaksa välkkyä. Gondolit\novat kumma näky, kun katselee vain niitä, eikä kiinnitä ollenkaan\nhuomiota siihen likaisen vihreään sotkuun, joka makaa kanavissa.\nLuulenpa melkein, että kuun loiste siihen tekisi jotenkin yhtä upean\nvaikutuksen kuin Aura-joen tunnettuun savivelliin, joka minusta pilaa\nkoko Turun aina Airistolle asti. Mutta gondoli, se on mukava vehje,\nvaikka ei olekaan yhtä kipakkasoutuinen kuin savolaisvene, joka\nsentään esim. verkoilla käydessä on maailman paras. Ja sitä soutaa\nlipsuttelee laiskan sutjakkakin mies pois tiekseen. Laiskan kulkua se\non gondolillakin, jota yhdellä airolla huovataan — ei siihen huoli\nmennä matkaa jouduttaakseen. Mutta Venetsiassa käykin paljon laiskoja\nulkomaalaisia, joilla ei ole kiirettä. Sitäpaitsi on välistä ihan\npakkokin turvautua tähän venetsialaiseen kulkuneuvoon oudon, koska hän\nmutkaisilla kujilla saa kiertää kauan, ennenkuin pääsee määräpaikkaansa.\n\nOn todellakin osattu sotkea tämä kaupunki. Meillä on Juhanan kanssa —\nse värtsiläläis-viipurilainen Juhkomi on yhä matkassa, vaikkei häntä\ntaas ole tarvittu — kartta visusti hyppysissä, kun me kuljeskelemme\nvenetsialaisia kujia ja haihduttelemme päästämme vanhaa, luultavasti\njo kansakouluajoilta sinne jäänyttä luuloa, ettei tässä kaupungissa\npääse »kuivin jaloin» askeltakaan. Miksei pääse! Pääsee niin, ettei\nkartankaan avulla joudu sinne, minne yrittää. Kyllä me kierrämme\ntätä noiduttua ympyrää ja ihmettelemme, että paljon on näitäkin\n»venehtialaisia», kun joka kujassa liikkuu väkeä ihan kuhinanaan.\nSitten me katsomme taas karttaan ja toteamme, että tässä sitä nyt\nollaan, ja kun lähdetään tuosta lävestä, niin sitten on se ja se, ja\npäästään sinne ja sinne. Me putkahdamme siihen sovittuun läpeen, ja\nmatkustamme mielestämme niin oikein ottamaamme suuntaa kuin suinkin\nmahdollista, mutta älähän souda: kohta ollaan samassa paikassa,\njossa viimeksi karttaa tutkimme. Ja kyllähän niitä tällä tavalla\nvenetsialaisia riittää, kun me kierrämme samaa ympyrää. Eikä meissä ole\nvikaa, se on vissi, eikä kartassakaan kaiken todennäköisyyden mukaan;\nsen täytyy olla Venetsiassa itsessään.\n\nJa olkoon! Me alamme ymmärtää, että ne ovat tahallaan sotkeneet\ntämän kaupunkinsa, jotta noille gondoli-äijille riittäisi työtä.\nMe valitsemme heistä yhden »uhrin», tingimme, olemme lähtevinämme\npoiskin, mutta hellymme sitten, sytytämme huonot italialaiset sikarit,\njoista laupias käsi kaikkia muita kansallisuuksia varjelkoon, ja\nistumme paattiin kuin suuretkin herrat. Vilkaisemme vaihteen vuoksi\ntaksoja matkaoppaastamme ja huomaamme, että uhri olemmekin me, sillä\nme olemme kaikesta tinkimisestämme huolimatta suostuneet maksamaan\nnelinkertaisesti. Terve! No, siitä on toki hyvä mieli, ettei meitä\nItaliassa ensi kertaa petetä.\n\nSitten me selailemme tarkemmin matkaoppaitamme, joita onneksi on vain\nkaksi. Aivan niin, onneksi — sekä meille että kirjantekijöille, jotka\novat meistä kaukana —, sillä toisessa oppaassa sanotaan Venetsian\nsijaitsevan 118:lla saarella, toisessa kerrotaan niitä saaria olevan\n105. Ja olkoon vaikka minkä verran, me ei niitä ruveta lukemaan. Sitten\nmainitsee toinen opas, että kanavien yli johtavia siltoja on 450,\ntoinen puhuu 410:stä, minkä lisäksi minä suomalaisen tietosanakirjan\nmukaan muistan, että niitä »lasketaan olevan lähes 400». Se heidän\nsilloistaan, ne ovat tietysti yhtä sekalutta kuin n.s. kadutkin.\n\nMutta ihan leikittä sanoen on Venetsialla eräs ominaisuus, jota kaikilta\nmuilta Europan kaupungeilta puuttuu. Se on hiljainen kylä, jossa\neivät pörise autot, eivät huuda ajurit, eivät hirnu hevoset, eivät\npolkupyörät natise, eivätkä liioin raitiovaunutkaan ratise. Venetsian\nkatuliikenne on hissuttelemista ja sissuttelemista, nuhjaamista ja\nrähjäämistä, sysimistä ja hysimistä, vähän samanlaista kuin väen tungos\nennen karjalaisena kihupyhänä, kuitenkin sillä erotuksella, että\njälkimmäisenä aina joku pohatan ylpeä poika ajaa vehkasi hevosellaan\njoukon halki. Venetsialaiset pohatat eivät pysty ajamaan — muulla kuin\nkorkeintaan gondolilla.\n\nJa kun kerran Venetsiassa ei ole yhtään hevosta, niin eivät siellä\nmyöskään viihdy varpuset. Mistäpä ne ruokansa hankkisivat, kun\nkaduilla ei ole tuttuja herkullisia pullia. Mutta kyyhkysiä on San\nMarcon torilla, joka asemaltaan ja rakennuksiltaan lienee maailman\ntyylikkäin, hirvittävästi. Ne ovat »pyhiä» lintuja, joita on ennen\nruokkinut Venetsian senaatti, ja yhä vieläkin luovutetaan kaupungin\npuolesta niille vuotuinen »määräraha» maissina. Ne ovat siis enemmän\nkuin rauhoitettuja, ne ovat kunnan elättejä. Ne kasvavat ja lisääntyvät\nrauhassa, ja niitä onkin niin paljon, että avaralla torilla outo pelkää\nastuvansa niitten päälle. Mutta siellä ne vain lomitteleivat yleisön\njaloissa, ja nauttivat vakituisen eläkkeensä ohella vierasvaraisten\nmatkustajien runsasta kestiystävyyttä.\n\nVenetsia elää muistoillaan ja muinaisuudellaan. Sen omilla kasvoilla\nei näy elämisen riemua. Päinvastoin liikkuu se melkein kauttaaltaan\nmustissaan. Miehet ovat tummavärisissä puvuissa, ja naisten alituisesti\nmustan vaateparren päällä levitteleiksen pitkähelpeinen yhtä musta\nliina, jollaisia vain Venetsia osaa valmistaa. Ja pienet sylilapsetkin,\njoita äidit usein kantavat käsivarsillaan, ovat mustissa. Tämä Venetsia\nei ole ilon kaupunki, sille tuntuu edelleenkin olevan tuttu huokausten\nsilta, vaikka vähän toisessa muodossa kuin se vanha historiallinen,\njoka kantaa mainittua nimeä muistona dogien vallan ankaruudesta.\n\nNiin, Venetsia elää vakavin kasvoin historiallisella menneisyydellään.\nSe on valmis näyttelemään jokaiselle palatsejaan ja museoitaan.\nJokainen gondolin kuljettaja tietää kertoa matkamiehelle palasen Canal\nGranden (Suuren kanavan) palatsien historiaa, ja viinituvan omistaja\nkysyy, joko olette käynyt San Marcolla ja dogien linnassa. Hän kehaisee\nnäitä päänähtävyyksiään, ja vaanii samalla tilaisuutta nykäistäkseen\nsinulta sopivan lisämaksun mairittelevista sanoistaan. Tietysti hän\non vain italialainen, jonka täytyy ansaita, ja keltäpä on sen parempi\nottaa kuin ulkomaalaiselta, joka kaikkea töllistelee suu seljällään.\n\nJa historian keskellä kulkevat kalpeat, mustiinpuetut vaimot pitkin\nkujia niukoille ostoksilleen samalla aikaa, kun heidän miehensä\nhäärivät väkivasarain kimpussa arsenaalissa — siinä lienee lähemmäs\nneljätuhatta työläistä — uhraamassa militarismin Molokille, ja heidän\ntyttärensä istuvat jossakin kujien varsilla kumartuneina neulomaan\nruusuja kirkasvärisiin silkkisaaleihin, jotka mainiosti sopivat\nhienojen ulkomaalaisten rouvien turhamaisille hartioille.\n\nMutta matkustajat kyllästyvät pian Venetsian nähtävyyksiin ja siirtyvät\nmuutamien minuuttien laivamatkan päässä olevaan Lidoon, merikylpylään,\njossa jo kiertelee raitiotie ja pörräävät autot. Siellä on tarjolla\nkaikkia nykyajan mukavuuksia: loistohotelleja, suloisen suolaista\nvettä, avara kylpyläpaviljonki ihanine näköaloineen ja jazzeineen,\nsulhasineen naimaiässä oleville tyttärille, nuorine ihailijoineen\nvanheneville rouville ja ennen kaikkea — monenmoisine rahanreikineen.\n\nTällainen köyhä juupeli kuin allekirjoittanut tyytyy kuitenkin juomaan\nlasin jotakin virvoittavaa terassilla ja leikkauttamaan varjokuvan\nkätevällä patalakkisella »mestarilla» kylpylän eteishallissa. Leikkaaja\nsanoo, että se on hyvin näköinen, mutta asianomaisen itsensä mielestä\nei hän sentään ole ihan noin ruma.\n\n\n\n\nVIII.\n\nITÄVALTA JA TSHEKKO-SLOVAKIA.\n\n\nNyt istutaan nokka kotimaata kohti ja lopetellaan tätä Muhosen\nvaltakuntaa, jota suursodan selvittelyissä lisättiin erinäisillä\nItävallan kaistaleilla. Juna puikkelehtii kauniissa vuoristossa\npistäytyen välillä aina reikään. Päivä on välistä suloisen paisteinen,\nja Italian kuuluisa sininen taivas kerkeää levittäytyä kaikessa\nloistossaan. Mutta sitten taas kokoontuu pilvenmyhkyröitä, jotka\nmatavat merkillisen alhaalla, paljon alempana vuorten huippuja. Ne voi\nmelkein junan ikkunasta tavoittaa kädellään. Nämä hajalliset pilvet\nantavat pienen tihusateen, joka kuitenkin taas kohta menee ohitse.\nVuoristo on supistettu painos Sveitsin alpeista, mutta nousu joka\ntapauksessa merkittävä, noin kuusisataa metriä. Täälläkin on jossakin\nlumihuippuja ja useita tunneleita. Veturi on kivihiilellä lämmitettävä\nja työntää vaunuun hirmuisen löyhkän, vaikka koettaisi sulkea ikkunat\nkuinka tarkoin. Kivihiilen ja selluloosan hajulla on yksi yhteinen\nominaisuus: ne tunkeutuvat tiiviimminkin tukittujen paikkojen lävitse.\nSe Sveitsin sähkörata on sentään siisti laitos.\n\nVaunu on nyt unkarilainen, se menee Wienin kautta Budapestiin. Tässä\nollaan siis tavallaan veljeskansan alueella. Herra Horttanaisen\n(Horthyn) vaunu tuntuu liikkuvan kansainvälisellä vakavuudella ja\narvokkuudella, kun taas italialainen vaunu oli jollakin tavoin\nhermostunut, huitova ja nytkähtelevä, kuten italialainen itsekin.\nUnkarilaisen vaunun seinällä on ensi kerran tällä matkalla kohtaamani\nvaroitus nuorille tytöille. Sen on antanut Kansainvälinen nuorten\ntyttöjen ystävät-niminen yhdistys, ja kehoitetaan siinä nuoria tyttöjä\nvälttämään keskustelua tuntemattomien kanssa ja olemaan muuttamatta\nmatkasuunnitelmaansa heidän neuvostaan. Tarpeen vaatiessa on\nkäännyttävä ainoastaan korkeimpien viranomaisten puoleen. — Sivistynyt\nEuroppa siis yhä vielä metsästää nuoria tyttöjä. Mitenkähän sen\nsivistyksen laita oikeastaan on?\n\nJa sitten tulee Muhosen maasta ero ilman suurempaa kaipausta.\nIsännän nöyrä palvelija on käynyt leimaamassa passin — tietysti\nväärään paikkaan; ei tainnut osata lukea omaa kieltään. Seuraavalla\nasemalla käy vaunun lävitse itävaltalainen passivirkailija; hän on\nsiviilipuvussa ja tekee oikein miellyttävän vaikutuksen. Tullimies\nkäväisee myöskin visiitillä, mutta ei vaivaudu edes laukkuja\nkatselemaan; kysyyhän vain, onko mitään tullattavaa. Kelläpä sitä nyt\ntässä olisi!\n\nMinä olen ennen pitänyt näistä Itävallan saksalaisista, he\nolivat oikein reilua ja rempseätä väkeä. Heissä ei ollut mitään\nriikinsaksalaisen kiusoittavasta virallisuudesta. He olivat vapaita\nja välittömiä. Puhdasrotuinen venäläinen ei ole koskaan huolehtinut\nhuomisesta, italialainen ei välitä tästäkään päivästä, itävaltalainen\non ennen ollut niinikään jokseenkin huoleton, mutta se ei ole ollut\nkahden edellisen kansallisuuden epätoivoista välinpitämättömyyttä,\nvaan sellaista maailman kansalaisen hienoa ja sivistynyttä\niloisuutta. Riikinsaksalainen on aina ollut saituri, kirpun nylkijä,\nmutta itävaltalainen on osannut itse elää ja suonut elämän riemun\ntoisillekin. Maailmansodassa häntä ei alunperinkään »tuurannut»,\nmutta valtakunta oli hajanainen, eikä itse Itävallan saksalainenkaan\nole luonteeltaan tappelija. Ne ovat pahasti typistelleet hänen\nvaltakuntaansa, voittajat, mutta hän koettaa hymyillä yhä pienessä\n»läänissään» ja ottaa yhtä ystävällisesti vastaan entisen\nliittolaisensa kuin vihollisensakin.\n\nVuoriseutua jatkuu yhä, sitä riittää melkein Wienin porteille, mutta\nse on muuttunut toisenlaiseksi. Lumihuiput ovat kokonaan jääneet,\njunan ei enää tarvitse kiivetä, vaan kaartelee se kauniisti viljavia\nlaaksoja myöten. Vuoretkaan eivät enää ole yhtä karuja kuin Italian\npuolella, niillä kasvaa rehevää havumetsää, ja tuolta täältä on\nvieritetty uljaita tukkeja rinteitä alas. Laaksoissa kiiltelee jokia,\nusein vuolasvetisiäkin. Italian puolella sellaiset olivat kuivuneet, ja\nvedenjanoista matkustajaa vastaan ammottivat vain tyhjät uomat.\n\nJa kiitos kaitselmuksen, täällä näkyvät ihmiset ymmärtävän, ettei\nroskakasan välttämättä tarvitse olla ikkunan alla tai pihanmaalla.\nAsumukset ovat puhtaita, valkoisia ja iloisen näköisiä. Niissä tuskin\nhavaitsee rappeutumisen jälkiä, kun taas Italiassa ei juuri milloinkaan\nsaanut silmiinsä siistiä ja hyvin hoidettua asumusta. Tällaiselle\nmaaseudulle asettuisi mielellään meikäläinenkin; sillä on vielä sitä\noikeata maaelämän suloa.\n\nLähempänä Wieniä alkaa esiintyä tehdasseutuja. Lähestytään maan\ntaloudellisen elämän hermoa.\n\nJuhana sanoi, kun me ensi kerran saimme käsiimme itävaltalaista\nrahaa, jotta nyt taidettiin joutua lilliputtien maahan, koska tämä\nrahakin on näin sekalaista. Itävallassa olivat näet rahat vielä\ntoista vuotta sitten melkein pelkkinä numeroina. Sitten ruvettiin\nhuikeita summia nylppäämään säädyllisemmiksi, että vieraskin osaisi ne\nsanoa. Lähdettiin suhteesta 10,000: 1, ja muutettiin kruunun nimikin\nshillingiksi. Vanhat setelit ovat kuitenkin edelleen käytännössä\nuusien rinnalla, ja kansa useimmiten laskee vanhan mukaan, joten siis\nvieraalta kysytään terävää »rätinkpiätä», jos mieli pysyä tolalla\nnäissä rahallisissa asioissa. Mutta mikäs meidän kouluja käyneitten...\nTulee se entisen pojan sana, että kävinhän minä kolmatta vuotta\nrippikoulua, mutta sitten jäi kesken varojen puutteessa.\n\nNo niin, tämä nyt on sitten se Wien, jota Juhana kutsui unelmiensa\nkaupungiksi. Hän on täällä ensi kertaa, ja ehkä hänen unelmansa on\ntoteutunut. Entinen valssien kruunattu kuningatar, joka nyt nytkyttää\njazzia, kuten muukin sivistynyt maailma... hm, sivistynyt tosiaankin!\nJos sivistys rupeaa tätä menoa kallistumaan villikansoihin päin, niin\nkyllä kai me pikapuolin syömme ihmisiä.\n\nSikäli kuin jazzin epäesteettinen nykiminen on syrjäyttänyt valssin, on\nmyöskin Wienin tunnettu ja tunnustettu elämän riemu muuttanut muotoaan.\nSe ei ole enää hienoa, kuin laineilla keinuilevaa, välitöntä ja\nkauniisti aistillista, vaan jollakin tavoin väkivaltaista, raaistunutta\nja riuhtovaa. Niin, onko se edes elämän riemua, vaiko pikemminkin\nteennäiseen raivoon pukeutunutta elämän murhetta?\n\nWien on edelleenkin kaunis kaupunki. Vallankumouksenkin aallot ovat\nkulkeneet sen ylitse kevyesti, mitään tuhoamatta. Uusi järjestelmä\non vain heittänyt syrjään vanhat, jossakin määrin degeneroituneet\nhabsburgit, avannut heidän linnansa kaiken kansan nähtäviksi,\ndemokratisoinut maan, ja kenties kaikkein näkyvimmäksi merkiksi\nristinyt muutamia Gasseja — luullakseni ei yhtään Strassea — Adlerin,\nSingerin ja ehkä vielä joittenkin muitten suurten sosialistien\nnimiin. Wien nauraa edelleenkin, mutta sen nauru on pingoitettua eikä\nhelähtele. Se on yhäkin elegantti, mutta jaksaa tuskin antaa suuntaa\nmuodille, vaikka se ennen kilvoitteli Parisin kanssa. Se näyttelee\nrevytä, nykymaailman muotitaidetta, mutta siinäkin on jotakin katkeraa,\nja ilonpidon alta särähtää harmaa huoli huomisesta.\n\nVolkspraterissa, mannermaan suurimmassa kansan huvittelupaikassa, on\niltaisin, varsinkin pyhäpäivinä, kihinää ja kuhinaa. Siellä huvitellaan\nja nauretaankin, mutta vierasta katsahdetaan joskus hieman karsaasti,\nkoska mahdollisesti kadehditaan häntä paksumman kukkaron vuoksi. Heillä\non itsellä asiat sehr schlecht, (hyvin huonosti), kuten yleinen valitus\nkuuluu.\n\nTodellakin: kaikesta päättäen on talous rappiolla, köyhyys ahdistaa,\nja sodan jäljet tuntuvat ehkä armottomampina kuin missään muualla.\nPitkin katuvarsia istuu sotainvaliideja, kädettömiä ja jalattomia,\nmuodottomia möhkäleitä, joista monella on jäljellä vain kaunis ja\nmiellyttävä, yhä jokseenkin nuori naama. Kädettömyyden ja jalattomuuden\nlisäksi värähtelee omituisesti muodoton massa, jota joskus on nimitetty\nruumiiksi ja joka on saattanut uhkua terveyttä ja reippautta, ennenkuin\nsota sen on ruhjonnut. Näitä hienojen katujen varsilla almuja kerjääviä\nraukkoja ei jaksa kauaa katsella. Onko tämä valtio todellakin niin\nvoimaton, ettei se voi pitää huolta sotarammoistaan? Kaikkialla muualla\nniitä ainakin Wieniin verrattuna näkee suhteellisen vähän.\n\nKansan sivistyksestä pitää Wien hellää huolta. Sen Kansankorkeakoulu\ntarjoaa opetusta kaikessa mahdollisessa tietopuolisessa taivaan kannen\nalla, minkä lisäksi on vielä muita sivistysseuroja. Mutta mitenkähän\nlienee opin perusteellisuuden laita, ja tokkohan se vain ulottuu Wienin\nesikaupunkien ulkopuolelle?\n\nTaidetta wieniläinen yhä rakastaa, taidetta — ja omaa kaupunkiaan.\nEräässä teatterilehdessä on juuri kiertokysely: »Miellyttääkö\nWien vielä teitä.» Se on osoitettu erinäisille julkisen toiminnan\nhenkilöille, joista melkein jokainen, joukossa muuan entinen\nkeisarillisen perheen jäsenkin, on vastannut, että johan toki, Wien\non sentään aina Wien. Vain muuahta on jäänyt muistelemaan entistä\nkeisarillista komeutta, mutta ei hänkään silti tahdo siirtyä pois\nvanhasta hauskasta keisarikaupungista.\n\nJa matkamieskin, niin paljon mielen madaltumista kuin hän onkin ollut\nWienissä huomaavinaan, lähtee sieltä kuitenkin paljon parempien\nvaikutteitten vallassa kuin monista Italian kaupungeista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten lähestytään melkoisella uteliaisuudella Tshekko-Slovakian nuorta\ntasavaltaa. Nämä uudet valtakunnat tahtovat olla hiukan tärkeitä,\nniin etteivät ne oikein tiedä, kuin olla, miten eleä. Sitä nostaa\nniin mielellään nokkansa pystyyn, vaikkei oikein kannattaisikaan.\nMutta kyllähän Tshekko-Slovakian kannattaa. »On mulla maata laajalti,\non viinaa, tupakkaa», sopii sen laulaa »Mustalaisen» Petin sanoilla.\nTäällähän on ihan vaikka mitä: suuria viljeltyjä alueita, metsää kuin\nheinää, ja järviä, pieniä, mutta oikeita järviä, joitten takia ainakin\nsavolainen antaa paljon anteeksi. Taitaa olla omillaan elävä talo tämä.\nJa nuo hongikotkin aivan kuin meillä. Tunnelmaa kohottaa vielä Suomesta\nhyvin tunnettu pieni vinokattoinen »vierashuone» pihan perällä. Sitäpä\nei ole muualla näkynyt, joten se tuo ikäänkuin tuulahduksen kotimaasta\n— ei nyt aivan sananmukaisessa merkityksessä, vaan kuvaannollisesti,\nrunollisesti otettuna.\n\nTshekit, joitten kanssa pääasiallisesti joutuu tekemisiin, ovat\nslaavilaisia, mutta eivät juuri nimeksikään muistuta venäläisiä,\neivätkä puolalaistakaan. Nämä ovat molempia edellämainittuja paljon\nhiljaisempia ja jurompia. Niin että mieleen johtuu savolaisen\nmääritelmä hämäläisistä: »immeisiä nua taitaa olla tiälläi».\n\nMatkamiestä on Italiassa kumarreltu edestä ja takaa — tietysti\nylimääräisten juomarahojen toivossa —, Wienissäkin on oltu auttavan\nkohteliaita, mikä myöskin on maksanut erinäisiä shillinkejä, mutta\ntäällä ei hotellissakaan tehdä pokkaniioja. Vastata joksautetaan noin\nvain yksikantaan kysymykseen, ja nostetaan lakkia sen verran, että sen\nnyt hyvällä tahdolla ymmärtää nousevan. Mitäpä häntä sen enempää: kun\nolette tulleet, hyvä niin, mutta kyllähän meillä olisi kansaa ilman\nteitäkin. Saksan kieli, johon minun täytyy turvautua, ei ole täällä\nsuosittu. Nämä ovat saaneet tarpeensa saksalaisista entisen orjuutensa\naikana; he tahtovat nyt olla herroja omassa maassaan, ja ovat pistäneet\nsaksan kielen pannaan. Ei sentään vallan täydellisesti, koskapa\nPragissa, eli Prahassa, kuten pääkaupungin tshekkiläinen nimi kuuluu,\nilmestyy useita saksalaisia lehtiä.\n\nHotellissa tietysti täytyy ensi töikseen lähättää passinsa esille.\nPassipakko on välttämätön paha kaikissa uusissa valtioissa. Italiassa\non diktatuuri, mutta passiaan siellä ei tarvitse näyttää muualla kuin\nrajalla. Matkustajasta on näitten pienten valtioitten tarkkuus jossakin\nmäärin kiusallista; tuntuu kuin heidät asetettaisiin eräänlaisen\nsilmälläpidon alaisiksi. Mutta minkäpä sille teet: maassa maan tavalla,\ntai maasta pois.\n\nTshekko-Slovakia elää voimakasta kansallista elämää, mikä ei kuitenkaan\nole estänyt sitä tuntemasta kiitollisuutta ympärysvaltoja kohtaan.\nSiitä on todistuksena m.m. Prahan Nadrazi Wilsonovo (Wilsonin\nasema), joksi entinen Keisari Franz Josefin asema on kastettu.\nSen kansallistuntoon saattaa sisältyä jokunen määrä ylpeyttä ja\nitsekkyyttä, kuten on laita meillä muillakin pienillä vastaleivotuilla\nvaltioilla, mutta sisäisesti vallitsee maassa demokratia. Prahalaiset\nistuvat mielellään oluttuvissa — hienoimmissa ravintoloissa näyttää\nolevan huomattavasti vähemmän väkeä, — pohtivat politiikkaa ja\njuttelevat muista asioista. Siellä istuvat papat ja mammat oluttuopin\nääressä ja pelaavat korttia. Usein käy tämä peli rahan päältä ja niin\nomituisilla korteilla, että meikäläinen niistä ei ymmärrä mitään. Mitä\nheissä lie vinksin-vonksin kuvioita, ja muutenkin ovat ne kooltaan\nhirmuisen suuret. Niillä voisi vieras helposti saada pietin nahkaansa.\nOluttupaan saattaa astua verraten korkea-arvoinen upseeri, turista\nukkojen kanssa päivän kysymyksistä, lukea vapaamielisiä lehtiä, ja\nistua lopuksi korttipöytään vertaisena toisten kanssa. Luultavasti\nvallitsee siis tämän maan armeijassa hiukan toisenlainen henki kuin\nmoniaitten muitten tasavaltani upseereissa, joitten kansan keskuuteen\nlaskeutuminen merkitsisi kuolemansyntiä.\n\nPraha on miellyttävä, siisti ja kaunis — joku on sen laskenut\nneljänneksi maailman kauneimpien kaupunkien joukossa. Miten nyt lienee\nsenkään asian laita? Se laskija on tuskin muistanut, että maanpallolla\non sellainenkin kaupunki, jonka nimi on Helsinki. Mutta kiitos ja\nkunnia Prahallekin, se on meidän Helsinkiämme verrempi pinta-alaltaan\nja väkiluvultaan. Ja siellä on Suomella erinomainen edustus. Sen\nvoin vakuuttaa omasta kokemuksestani. Minulta näet loppuivat rahat\nPrahassa. Eipä silti eikä sen vuoksi, ettei niitä olisi ollut pankissa\nmatkakreditiivillä, mutta sattui olemaan juhlanaatto ja pankit\nsuljettuina. Minä onneton en osannut ottaa sitä seikkaa huomioon, ja\nniin minä kävelin helluntain aattona jokseenkin nurrumielisenä yksi\nainoa viisikruunuinen taskussani. Se ei ollut paljon, ja poliisi,\njolta asiaa tiedustelin, antoi sen lohdullisen vastauksen, että\ntiistaina ne pankit avataan — ja nyt on lauantai. Mitäpä siinä muuta\nkuin perkaamaan puhelinluettelosta esiin Suomen tasavallan edustusta.\nLöysin konsulaatin, menin sinne, mutta sekin piti pyhää. Hain sitten\nkonsulin yksityisasunnon osoitteen, kaartelin kartan mukaan hänen\nasunnolleen, ja tapasin erinomaisen hienon miehen, joka arvelematta\nasetti lompakkonsa käytettäväkseni. Pääkonsulin nimi on _Prokoj\nSedlák_, ulkomuodoltaan ja käytökseltään todellinen gentlemanni, joka\nkohteli minua — ei tuhlaajapoikana, vaan satunnaisesti rahapulaan\njoutuneena hänen edustamansa maan täysivaltaisena kansalaisena. Ollapa\nmeillä joka paikassa sellainen sivistynyt ja ymmärtävä edustaja, niin\ntuskinpa tarvitseisi hätääntyneen kansalaisen yrittää samaa temppua\nkuin muuan suomalainen laulaja, jonka kerran kerrotaan heittäytyneen\nerään lähetystösihteerin virkahuoneen brysselinmatolle pitkäkseen ja\nsanoneen, että tästä ei nousta, ellei apua tule. No, eihän sitä nyt\nvoi vaatia, että jokaista kulkijainta olisi autettava, mutta kunnon\nkansalainen olisi sentään päästettävä pulasta.\n\nTarvinneeko minun sanoa, että me olemme sujut nyt konsuli Sedlákin\nkanssa — rahallisesti. Kiitollisuuden velassa minä sentään tunnen\nvieläkin olevani. Rahattomuus ei näet ole mikään ilo kotioloissakaan;\nvieraalla maalla se tahtoo tehdä pyöreästäkin naamasta pitkulaisen.\n\n\n\n\nIX.\n\nVARSOVAN KAUTTA KOTIA KOHTI.\n\n\nTällä Tshekko-Slovakillakin tuntuu olevan valtakuntaa koko\nriskisti. Eihän se kyllä vielä mitään merkitse meihin verrattuna,\nsillä kuinkahan moni tässä Europassa kykenee meidän kanssamme\nkilvoittelemaan pinta-aloissa, kun vain Herra siunaisi meille sitä\nnuppilukua runsaammin. Mutta aika suikale on ukko Mazarykilläkin\nmaata tänne Puolaan päin. Juna mennä huilottaa hyvää vauhtia, ja\nsittenkin sitä piisaa lähemmä puoleksi vuorokaudeksi. Vaunutkin ovat\ntasakulkuisia, mukavia vehkeitä, vanhan keisarillisen Itävalta-Unkarin\npesänselvityksestä saatua kavetta. Maa ei ole kovin tiheään asuttua,\njoten kansan sopii vielä hyvällä omallatunnolla täyttää vanhaa\nlisääntymiskäskyä.\n\nTäällä vilisee ennestään tuttuja paikkoja, mutta asemien nimet on\nuusi isäntä vängännyt omalle kielelleen. Niin pitääkin! Oikeastaan\nolisi meidänkin päästävä kokonaan kaksikielisyydestä, sillä se\nsynnyttää ulkomailla vain ilkeää sekaannusta. Tapaan tässä juuri erään\nranskalaisen, joka liikeasioissa läpi Europan matkustaessaan kuuluu\npoikkeavan Suomeenkin. Hänellä on pitkä lista Suomen paikkakuntien\nnimiä, ja kaikki ne ovat yksinomaan ruotsinkielisiä. Muutamia niistä\nei hän saa millään ilveellä suustansa ulos, ja kirjoitettuinakin ne\novat saaneet varsin hullunkurisen muodon. Porista syntyy meillä pitkä\nkeskustelu. Björneborg on hänelle aivan mahdoton lausua, ja kun minä\nsanon sen suomalaisen nimen, ääntää hän sen oikein, lukuunottamatta\nkorkoa, joka tietysti vilskahtaa viimeiselle tavulle. Mutta se nyt\nei ole iso vika sen siansaksan rinnalla, jonka hän sylkee ulos\nyrittäessään sanoa ruotsalaista nimeä. Sama on laita useitten muitten\npaikan nimien. Eiköhän jo olisi korkea aika saada Suomen kansan suuren\nenemmistön kieli oikeuksiinsa maan rajojen ulkopuolellakin? Mitenkä\nmenettelevät tässä suhteessa lähettiläät ja konsulit?\n\nNyt tullaan Puolan rajalle, ja siinä alkaa minusta tuntua vanhaa\n»ryssän hajua». Asema on vanha venäläinen, jonka raudalla aidattujen\nkujien lävitse minä ennen muistan kantaneeni matkalaukkujani\ntsaari-vainaan santarmien nokan editse uteliaitten tullimiesten\ntutkittaviksi. Kaikki on osapuilleen entisellään. Venäläisiä santarmeja\nei tietysti näy, mutta puolalainenkin passintarkastaja on hampaisiin\nasti aseissa. Tullitarkastus toimitetaan kyllä junassa, mutta on\nperinpohjaisempi kuin missään muualla tähän saakka. Vaikuttaako siihen\näskeinen vallankaappaus, vai onko tämä tavallista menoa? Kukapa\nhänen niin tarkalleen tietää, vaikka kyllä kai Puola lienee kaikista\nVenäjästä eronneista valtioista militaristisin. Sitäpaitsi täytyy sen\njollain tavoin painostaa uutta suurvalta-asemaansa.\n\nVenäläinen kirjailija Aleksander Kuprin kerran viisasteli, että Europpa\nalkaa Varsovasta. Sen muka parhaiten tuntee junien kulusta, joka\nmainitusta kaupungista lähtien on täsmällisempää kuin yleensä Venäjän\nrautateillä. Minä puolestani sanoisin, että venäläisyys alkaa Puolan\nrajalta, sikäli kun ollaan tulossa Europasta. Puolassa näet kulkee\nvaunujen lävitse senkin seitsemän nappilakkista, ja kaikki näyttävät\ntykkäävän varsin pahaa, ellet jokaisen kouraan lykkää rahaa. Jokainen\njunamies katsoo pyhäksi oikeudekseen saada roponsa, muuten näyttää\nhän mörkkiä naamaa, ja vastaa sinulle, jos on häneltä pakko jotakin\ntiedustaa, ilkeästi älähtämällä.\n\nVarsovan asemalla vetelehtii kurjia ja rääsyisiä olentoja, kuten\nennenkin. Hotellin edeskäypä ei tunnu olevan erikoisen lipevä\nammatissaan.\n\n— Saisikohan halvan kahdenhengen huoneen, kysyn minä totuttuun tapaani.\n\nMuualla hotelleissa oli aina koetettu olla matkustajan mieliksi,\nmutta tämä mies vastaa olkapäitään ryssän tavoin kohottaen ja käsiään\nlevittäen:\n\n— A jokainen halpaa tahtoo, mistä kaikille riittää.\n\n— No, antakaa sitten kallis.\n\nOnkin sillä huoneella hintaa, kaikkine monimutkaisine veroineen lähemmä\nsata markkaa Suomen rahassa. Eikä tuo ole huonetta kummempi, pikemmin\nyksinkertainen ja vaatimaton. Sitten meinaavat ne tehdä meille jutkun\njo kohta ensimmäisenä päivänä. Kävelyltä kotiin tullessamme ilmoittaa\nedeskäypä:\n\n— Teillehän on sattunut siellä ylhäällä onnettomuus...\n\n— Mikä onnettomuus?\n\n— Olette särkeneet pesualtaan... Tirehtööri on juuri tarkastamassa...\n\n— Se nyt on varsin vale... Jos on jotain rikki, niin itse te juupelit\nolette särkeneet... Tänne se tirehtööri...\n\nMe löydämme hänet oman kerroksemme käytävältä, talutamme hänet hiukan\nkovakouraisesti huoneeseemme, ja käskemme näyttää, missä se vika oikein\non.\n\nEihän sitä ole missään. Tirehtööri sanoo kuivasti, että slava bohu, kun\nei ole teillä, se on kai sitten jossakin muualla.\n\nSellaisia hälyytyksiä ne pojat toimeenpanevat. Mutta kylläpähän ovat\nkaikki taas pois lähtiessä kiikkerinä kurottamassa käsiään juomarahojen\nperään. Me emme ole nähneet muita palvelijoita kuin sen edeskäyvän ja\npunapaitaisen Iivanan, joka meitä pölyistä puhdisteli, mutta jo niitä\nlähdön hetkellä kihisee ympärillä. Muuan paksu siivoojamatamikin tulee\nihmettelemään, että vastako herrat niin myöhään lähtevät, ja minä\nkun juuri pääsen vapaaksi... Mikäpä siinä auttaa muuta kuin nikkeliä\nkouraan, jotta toinen voi hyvällä omallatunnolla lähteä nauttimaan\nvapaudestaan.\n\nMinua ei miellytä koko tämä Varsova. Kaikki ihmiset täällä ovat\njollakin tavoin kyllästyneen ja myrtyneen näköisiä. Ja missä ovat\nne Varsovan kauniit naiset? Me koetamme Juhanan kanssa kulkea koko\nsunnuntaipäivän kaikkein vilkasliikkeisimmillä paikoilla, mutta\neihän niitä näy. Venäjällä ennen kehuttiin varsovattaria maailman\nkauneimmiksi naisiksi pariisittarien jälkeen. He kuuluivat vain olleen\nyleensä vesikauhuisia. Kerrottiin näet, että nuori puolatar kysyi\ntavallisesti äidiltään baaleihin lähdettäessä:\n\n— Mamma, otanko minä tänään vähän vai paljon dekolteeratun\n(avokaulaisen) leningin?\n\nVastauksesta riippui, mihin saakka nuori neiti pesi kaulansa.\n\nEtelässä me toki välistä vedimme huomiota puoleemme Juhanan\npellavatukalla, mutta täällä meihin tuskin vilkaistaankaan. Vielä\nPragissakin tuli eräässä ravintolassa tarjoilijatar kysymään, saisiko\nhän koettaa Jussin tukkaa. »Kun herralla on niin valkeat hiukset»,\nsanoi hän jatkaen minun puoleeni kääntyen: »Minkäsnäköiset teillä ovat\nolleet?»... Hävytön letukka! Että voikin kysellä tuollaisia mieheltä,\njoka katsoo karvaisuuden edustavan meissä apina-aikain perintöä, ja\nolevan sen vuoksi sopimattoman sivistyneelle mieshenkilölle.\n\nMutta hyvää ruokaa tämä Varsova tarjoaa, ja paljon. Kansa näkyy\nitsekin syövän vahvasti ja politikoivan yhtä tukevasti. Äskenhän ne\njuuri politikoivat oikein pyssyjen kanssa, ja mikäli innokkaista\nkeskusteluista saattaa päättää, voivat ne vieläkin tarttua kättä\npitempään.\n\nJa Israelin lapsia on Varsovassa eri tavalla. Tämä on vanhaa\ntsaarin aikuista juutalaisten asuma-aluetta. Silloin ei mainittua\nkansallisuutta päästetty iso-venäläisten keskuuteen, vaan tungettiin se\nlänsi-rajan puolelle vierasheimoisten kiusaksi. Juutalaiset ovat siis\njääneet puolalaisille ikäänkuin perinnöksi, ja nämäkin lienevät vanhaan\nvenäläiseen tapaan järjestäneet toisinaan pogromeja. Juutalaisilla on\nVarsovassa kokonainen oma kaupunginosansa, jossa näkee sekä puvultaan\nettä ulkomuodoltaan oikeita Mooseksia. Meillä tavattavat juutalaiset\novat herrasväkeä, ponssareita. Varsovassa asuu juutalainen köyhälistö\n— ja levittää ympärilleen vielä »makeampaa» tuoksua kuin ryssä. Siellä\nnähdään, että »tasan ei käy onnen lahjat» juutalaistenkaan keskuudessa,\nkuten yleensä luullaan, vaan sielläkin »toinen rikas, arvoss' onpi;\ntoinen köyhä arvoton».\n\nNykyisen Varsovan jättää mielihyvin; siellä tuntuu ilma jollakin tavoin\npainostavalta. Se suurvaltana oleminenko niin lie jähmettänyt ainakin\noperetista tunnetun vilkkaan puolalaisen veren? Kunhan vain ei menisi\nlopulta operetiksi koko huusholli?\n\nPohjois-Puolassa alkavat maisemat muuttua yhä kotoisemmiksi. Täällä jo\nvoisi muuten elää ihan meikäläisissä tunnelmissa, mutta Vilnon seutu ja\nyleensä Liettuan raja näyttää liiaksi sotaiselta. Asemilla ei ole juuri\nmuita kuin sotilaita, ja metsissäkin harhailee ratsuväenosastoja. Se\non jälleen sitä suurvaltana olemista. Riistetään itseään pienemmältä\nväkivallalla lämpäre maata, ja sitten vahditaan rajaa kuin ketunpesää.\nJa jokainen rajan toiselle puolelle matkustava ulkomaalainenkin\ntutkitaan täällä kuin varastetun tavaran salaamisesta epäiltynä.\n\nLatvialaisella raja-asemalla, Zemgalessa, onneksi palaa rauha\nmaahan. Pari univormupukuista rajavartijaa siellä kyllä on passeja\ntarkastamassa, mutta muuten on koko toimitus flegmaattisen rauhallista.\nJa asemasillalla kävelee kukko hoidellen haaremiaan.\n\nLatvialaiset junat kulkevat hiljaa ja taitavasti, ja asemia näytellään\nharmittavan kauan. Ehkä tällainen meno on hyödyllistä pienelle\nmaalle: matkustaja voi luulla kulkevansa suurenkin valtakunnan läpi,\nkun aikaa kuluu runsaasti. Riika kuitataan tällä kertaa pienellä\nautokierroksella, ja todetaan, että se on ulkoasultaan suurkaupungin\nnäköinen, joskin siitä ainakin nyt tuntuu olevan vaikeata löytää\nvilkasliikkeistä katua, vaikka olisi ihan paras iltakuhinan aika. Ilma\non kuitenkin viileä, ja se ehkä on pidättänyt joutilaita sisällä.\n\nVirossa on aina sama tuntu kuin meillä ennen ryssän aikaan kannaksella:\npuoleksi tätä, puoleksi sitä. Veljeskansamme näyttää olevan vaikeata\npäästä siihen niin perusteellisesti painetusta »itämaisesta» leimasta.\n\nTallinnasta lähdettyä alkaa tuntea olevansa kotonaan. Laivalla kaikuu\nnyt suomen kieli ylinnä. Kansainvälisyyttä edustaa pääasiassa enää vain\nhuomattavasta meren käynnistä johtuva jotenkin yksimielinen uhraaminen\nvetehiselle. Allekirjoittanut ei ota osaa tähän toimitukseen. Tosin\nkertoja ei koskaan ole meritaudissa, mutta kyllä minä en ole sitä kipua\ntuntenut muussakaan ominaisuudessa.\n\nSitten ollaan omalla kamaralla. Jokainen tuttava koettaa kiertää\nulkomailta juuri palannutta, koska hän epäilee sen vippaavan häneltä,\nja puhelimessakin on varminta heti nimensä perään huomauttaa, ettei\nmissään tapauksessa aio lainata puhuteltavalta, koska viimemainittu\nmuuten voi helposti painaa kuulotorven paikoilleen kaikessa\nhiljaisuudessa. Tätä »karanteenia» kestää vähintään siihen saakka, kun\nasianomainen matkoilla ollut on todistettavasti nostanut ensimmäisen\ntilinsä. Sen jälkeen hänet vähitellen otetaan jälleen toveruuteen.\n\n\n\n"]