[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3D_Rfzqiq4_iKl0QWATzJFqSWOvng30sYhfSnrqwTGU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3129,"Karen Jürgens Egtvedistä","Kieler, Laura",1849,1932,"3129-kieler-laura-karen-j-rgens-egtvedista","3129__Kieler_Laura__Karen_Jürgens_Egtvedistä","Kertomus Eteläjyllannista","romaani",[],[],"fi",1903,1904,42451,264730,false,73769,[23],"Danish fiction -- Translations into Finnish",[25,26],"Historical Novels","Novels","\"Karen Jürgens Egtvedistä: Kertomus Eteläjyllannista\" by Laura Kieler is a historical narrative likely written in the early 20th century. The work delves into the lives of the people from South Jutland, highlighting their struggles and resilience against oppression, particularly in the context of Danish and German relations following the wars of the 1860s. The protagonist appears to be Karen Jürgens, navigating the complexities of her life, including personal loss and cultural identity.  The opening of the narrative introduces readers to the socio-political backdrop of South Jutland, where the effects of conflict and the shifting national identities create a palpable tension. Karen, dealing with grief and a sense of dislocation, reflects on her past and the struggles of her people. The narrative unfolds with her recovering from an emotional turmoil resulting from her husband's death and contemplating her relationship with her roots and the future of her child amidst these difficult circumstances. As she grapples with identity, familial connections, and societal expectations, Karen's story sets the stage for an exploration of the broader historical and cultural themes inherent in the lives of South Jutland's inhabitants. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Krohn, Helmi",226,"Kielerin romaani kuvaa tanskalaisten elämää ja kansallista itsetuntoa saksalaistamispyrkimysten alaisessa Etelä-Jyllannissa. Teos on itsenäinen jatko-osa tekijän aiemmalle avioliittotarinalle ja tarkastelee paikallisen väestön sitkeyttä ja kielellistä identiteettiä preussilaisvallan alla.","Laura Kielerin Karen Jürgens Egtvedistä'' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3129. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KAREN JÜRGENS EGTVEDISTÄ\n\nKertomus Eteläjyllannista\n\n\nKirj.\n\nLAURA KIELER\n\n\nTekijän luvalla suomentanut\n\nHelmi Setälä\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1904.\n\n\n\n\n\n\n    _Eteläjyllantilalsten uskollisen ystävän\n          Professori Henrik Smith'in\n    muistolle kunnioituksella omistettu_\n\n\n    \"Eteläjuutilaiset ovat sitkeintä, itsetietoisinta kansanheimoa,\n    mitä historia koskaan on synnyttänyt.\"\n\n               _Kreivi Limburg-Stirum_. (Preussin maapäivillä 1902.)\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n\nSuomentajan alkusananen.\nEsipuhe.\nKaren Jürgens 1—23.\nViiteselitykset.\n\n\n\n\nSUOMENTAJAN ALKUSANANEN.\n\n\nTämä kirja liittyy suoranaisena jatkona Laura Kielerin ennen\njulkaisemaan kirjaan \"Sinun kansasi on minun kansani\", joka ilmestyi\nsuomennettuna v. 1902 (Otavan Helppohintainen kirjasto N:o 72).\nSemmoisenaankin tämä kirja kuitenkin muodostaa kokonaisuuden, jonka\nvoipi erikseenkin lukea.\n\nTässäkin, niinkuin edellisessä kirjassa, on saksalais-tanskalainen\nsekakieli tehnyt vaikeuksia ja tässä kohdin pyydän viitata siihen, mitä\nedellisen kirjan alkusanasessa olen sanonut.\n\nSydämellisimmät kiitokseni lausun täten kirjan tekijälle, rouva Laura\nKielerille, joka on avustanut suomennostyötäni monella hyvällä neuvolla\nja selityksellä.\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\nSillä, joka kirjoittaa kirjaa tasaisista, luonnollisista ihmisistä,\ntäytyy olla osaansa tyytymistä, sillä ne eivät meidän aikanamme ole\nsuosittuja.\n\nIhmiset eivät tällaisessa tapauksessa huoli arvaella: \"Kukahan tämä nyt\nvoisi olla?\" \"Ja kukahan sitten tuo on?\"\n\nLiikasivistyksen voimavaikutusten-tavoittelu, joka kiihoittaa\nkylläisyyttä yhä uusilla, hienostuneilla ärsytyskeinoilla: tyylitetyllä\nkielellä ja luonnottomiksi väännetyillä luonteilla, ei löydä aiheita\nKongeaan eteläpuolella, jossa tavallisesti vain tarjotaan toiminnan\nvankkaa arkiruokaa.\n\nEteläjuutilaiset eivät ole kyynillisiä eivätkä myöskään hempeämielisiä,\nkaikkein vähimmin kumpaistakin yhtä aikaa. He eivät tarjoa erityisempää\ntilaisuutta tunnelmien tutkimiseen, joissa toimintakyvyttömät\nhekumoivat, toisin sanoen: useimmat heistä ovat normaaleja eivätkä —\nonneksi tanskalaisuudelle — anna tilaisuutta mihinkään mainittaviin\npikantteihin tutkielmiin.\n\nToimintakyvyttömät haaveilijat olisivat taistelussa saksalaisten kanssa\npiankin joutuneet tappiolle.\n\nSamasta syystä — nimittäin että sielultaan terveet ihmiset ehkä eivät\nole niin psykologisesti huvittavia, — ei voine kirjailija, joka\nerityisesti haluaa tunkeutua monimutkaisten luonteiden syvyyksiin,\nlöytää tilaisuutta syvälliseen sielun erittelyyn. Eteläjyllannissa\nemme kohtaa pieniä, kiusallisia ja monimutkaisia, vaan suuria ja\nyksinkertaisia tunteita, sellaisia, joita Georg Brandes syyllä sanoo\n\"rodun alkuvoimaksi.\"\n\nSuorapiirteisillä — englantilaiset sanovat niitä: single-minded,\nsingle-hearted — ihmisillä tuolla alhaalla ei ole varaa kiusata itseään\nsillä ylellisyydellä, että he hankkisivat itselleen luuleteltuja\nkärsimyksiä.\n\nElämä antaa heille kylliksi puuhaa; se pakoittaa heitä taisteluun, ei\nsisältäpäin, vaan ulkoapäin. He eivät filosofeeraa, _minkä vuoksi_ he\novat tanskalaisia. He tietävät, että he _ovat_ tanskalaisia, eivätkä\nvoi olla muuta, ja se on heille kylliksi.\n\nTanskalaisuutensa harkitseminen on jotakin, joka ei tule heille\nmieleenkään; sitä miettivät vain kotisaksalaiset, jotka heräävät ja\nalkavat palata omaan itseensä. Muille se on itsestään selvää, tosiasia,\njota ei voi kumota.\n\nOn toinenkin syy, joka estää meitä ammentamasta siitä elämänraikkaasta\nlähteestä, jonka eteläjuutilaisten taistelu aina vuodesta 1864 on\ntarjonnut meille. Se on aivan luonnollinen arkuus, pelko ja haluttomuus\nkosketella verta vuotavaa ja kirvelevää haavaa.\n\nToisille ei mitkään sanat ole kylliksi suuria ja voimakkaita, kun\nvihdoin on siitä puhuttava, toisille, jotka pelkäävät suuria ja\nvoimakkaita sanoja, ei mikään ole kylliksi siloitettua.\n\n\"Ei, ei niin!\" sanovat useimmat. \"Se olisi sanottava aivan toisella\ntavalla. Jos yleensä on olemassa sanoja sen ilmaisemiseen, jota on\nmahdoton sanoa.\"\n\nUseat tuskin kärsivät ajatella Eteläjyllantia, vielä vähemmän lukea ja\nkuulla puhuttavan siitä, kaikkein vähimmin matkustaa sinne.\n\nSe on toivottomuuden lyriikkaa ja surun palvelusta. Mutta se on suuri\nvääryys eteläjyllantilaisia ja meitä itseämme kohtaan, josta meidän\nmitä pikimmin pitäisi irtautua.\n\nHeille on tarpeen, että me matkustamme heidän luoksensa, he\ntarvitsevat vastapainoa saksalaiselle turistivirralle, joka täyttää\nheidän kylpypaikkansa. Ja jos me aavistaisimme, kuinka iloisia ja\nonnellisia he ovat jokaisesta tanskalaisesta vieraasta, joka tulee\nkuningaskunnasta, niin me käsittäisimme, että tässä on velvollisuus,\njosta me emme voi irtaantua, niin kiusallista ja sietämätöntä kuin\nonkin kuulla saksaa ja nähdä saksalaisia Eteläjyllannissa. Jos on\ntoivoa ja luottamusta tulevaisuuteen, niin ei pelkää kosketella haavaa.\n\nMutta eikö ole kerrassaan välttämätöntä, että Eteläjyllannin nykyisiä\noloja esitetään tyydyttävästi niille aikalaisille, jotka eivät tahdo,\ntai eivät voi matkustaa sinne, ja esikuvaksi niille, jotka meidän\njälkeemme tulevat?\n\nEikö maksaisi vaivaa merkitä muistiin piirteitä tästä urheasta ja\nlaadultaan ainoasta taistelusta ja siten säilyttää niitä jälkipolvelle?\nKuinka moneen unohdukseen ja erehdykseen, kuinka suureen vapaasen\nmielikuvitteluun voi myöhempi jälkipolvi tehdä itsensä syypääksi, kun\nse ottaa käsitelläksensä tätä käyttämättä jäänyttä ainetta? Kykenisikö\nse antamaan kuvaukselle sen ajan omaa väritystä, samalla tavalla kuin\nnykyaika voi sen tehdä?\n\nEteläjyllantilaiset ovat ehkä itse vähimmin uskoneet, että olisi\ntarpeellista kertoa kuningaskunnan tanskalaisille enemmän heidän\nnykyisestä elämästänsä, kuin mitä he olettivat — ja täydellä syyllä\nolettivat — näiden jo edeltäkäsin tietävän. Ei aina myöskään voi kärsiä\ntoisten kuvauksia, ja ehkäpä monet eteläjyllantilaisetkaan eivät voi\nsitä tehdä. Ehkäpä heidän mielestänsä sellaisessa kuvauksessa sorron\nluomaa mustaa varjoa — kenties etenkin silmällä pitäen ulkomaita,\njoiden huomiota tahdotaan herättää — tuodaan enemmän esiin kuin sitä\nuskon lujaa, rohkeata ja lannistumatonta varmuutta, joka auringon\nluovan voiman tavoin tehokkaasti vaikuttaa ja muuttaa puolustuksenkin\nhyökkäykseksi parhaimmassa ja syvimmässä merkityksessä. Että vääryyteen\npannaan enemmän painoa kuin vastustukseen!\n\nMutta kun itse Georg Brandes vastikään välillisesti tunnusti\npääteoksensa viimeisen saksalaisen painoksen esipuheessa, että hän\nvasta viime vuosina on oikein saanut selkoa siitä, miten saksalaiset\nkäyvät hävityssotaa kaikkea tanskalaista vastaan Eteläjyllannissa ja\nsiis monta vuotta eli siinä onnellisessa luulossa, että kaikki oli\nsiellä varsin hyvin, niin siitä voi arvata, kuinka moni Tanskassa on\nyhtä tietämätön sikäläisistä olosuhteista, niin, suoraan sanoen uskoo,\nettä sorto alkoi vasta von Köllerin karkoitusten mukana.\n\nKuningaskunnassa on monia tuhansia, jotka toivovat ja uskovat, sillä\ntoivoa ja uskoa vailla olisi hirveätä jatkaa taistelua, tuhansia, jotka\ntekevät työtä ja ovat työskennelleet aina vuodesta 1864 Eteläjyllannin\nhyväksi. Monet näistä uskollisista työntekijöistä tuntevat sikäläiset\nolot juurta jaksain. Mutta ne tuhannet, jotka eivät tee työtä,\nsentähden ettei heillä ole toivoa? Jokaisen kansan keskuudessa on\ntoivottomia ihmisiä, — monet esitelmämatkani pohjoismaissa ovat ainakin\nilmaisseet minulle: kuinka monta.\n\nJa yhtä välttämätöntä on kasvavalle nuorisolle kuin Skandinavian maille\nja ulkomaille, että sellaisia kuvauksia tulee päivänvaloon.\n\nMitä kirjallisuutta lukeva yleisö ulkomailla tietää Eteläjyllannista?\nKuinka moni heistä kiinnittää huomionsa tilapäiseen kirjoitukseen\njossakin sanomalehdessä tai aikakauskirjassa? Kuinka moni seuraa\npreussilaisten ja saksalaisten valtiopäivien aikakauskirjoja?\n\nParhaan todistuksen siitä, että luotettavat todellisuuskuvaukset\nEteläjyllannin elämästä ovat suuressa määrin tarpeellisia, sain\nminä vuosien kuluessa esitelmieni kautta. Se into, millä seurattiin\nsikäläisiä oloja kuvaavia pieniä todellisuuspiirteitä, se syvä\nliikutus, jota ne herättivät, osoittivat, että tässä oli puute, joka\noli täytettävä [Broder Bojsenin kirja ilmestyi vasta viime vuonna\n(1902) ja Zeemannin teos käsittelee niin varhaisia oloja kuin vuosilta\n1864 ja 1848], ja se vastaanotto, joka näiden kirjojen osaksi on tullut\nsekä Tanskassa että ulkomailla, ilmaisee samalla, kuinka välttämätöntä\noli levittää tietoja eteläjyllantilaisten jokapäiväisestä taistelusta.\n\nEräs tanskalainen äiti kirjoitti \"Sønderjyske Born\" nimisen kirjani\njohdosta muunmuassa:\n\n\"Tämä kirja, joka niin monissa tanskalaisissa lapsissa on herättänyt\nrakkautta heidän pieniä veljiään ja sisariaan kohtaan eteläpuolella\nKongeaata, oli kirja oikeaan aikaan. Moni meistä ei ollut puhunut tästä\nasiasta lapsillensa, mutta kirja tuli ja kirvotti meidän kielemme.\"\n\nJos sanomalehtien kautta olisin kehoittanut eteläjyllantilaisia\nkertomaan minulle elämänvaiheitansa, niin olisin varmaan saanut tietoja\nhyvin monelta, mutta tuskinpa parhaimmilta. Sen vuoksi olen pitänyt\nparempana varmempaa, joskin paljoa vaivalloisempaa tapaa, nimittäin\nitse nähdä ja kuulla.\n\nOlen pitänyt tärkeänä, etten kuvaisi ainoatakaan piirrettä\npreussilaisten pakkohallinnosta enkä ainoatakaan piirrettä elämästä\nyleensä, josta voitaisiin sanoa: \"Sellaista ei ole ollut olemassa,\ntai sellaista ei olisi _voinut_: tapahtua.\" Mutta yhtä tärkeänä olen\npitänyt yksityiselämän rauhan kunnioittamista ja kerrassaan välttänyt\ntodellisien henkilöiden kuvaamista.\n\n_Mitä_ sitä vastoin siellä on tapahtunut ja mikä on julkisesti\nlausuttua ja tunnettua, sekä suurta että pientä, sitä olen koettanut\nuskollisesti säilyttää ja pelastaa unohduksesta.\n\nEttä eteläjyllantilaiset useilta eri paikkakunnilta ovat samoista\nseikoista vakuuttaneet: \"Se on tapahtunut meillä!\"... \"Niin juuri\non meillä käynyt!\" todistaa parhaiten kerrottujen tapahtumien\nyleispätevyydestä. Juoni, kertomuksen kulku, rakkausjuttu, on tietysti\naivan vapaata sepitystä. Paljon on muodosteltu ja paljon on sulatettu\nyhteen. Tämä selonteko on johtunut seuraavasta muuten erittäin\nhyväntahtoisen ilmoittajan lausumasta, joka koski kirjaani \"_Sinun\nkansasi on minun kansani_\":\n\n\"Selvästi kuulee, että itse asia, tanskalaisuus Eteläjyllannissa on\npääasia, että kirjaa toisin sanoen etupäässä on pidettävä yhtenä\nrenkaana j.n.e. Eteläjyllannin kysymyksessä.\"\n\nNiin, tietystikin! Mitä se muuten olisi? Olen tosin toivonut voivani\nvaroittaa nuoria eteläjyllantilaisia niistä kieroista oloista, joihin\navioliitto saksalaisen kanssa johtaa heidät ja heidän lapsensa. He\neivät huomaa sitä vaaraa, johon he syöksyvät. He luottavat ehkä liiaksi\nsiihen, että tanskalainen aina vie voiton, eivätkä huomaa, että se on\nvaarallinen uhkayritys, josta täytyisi kerrassaan luopua, jos nämät\navioliitot tulisivat yleisemmiksi. Mutta päätarkoitus oli sittenkin\nkuvailla tanskalaisuutta Kongeaan eteläpuolella.\n\nSentähden ovat nämät kirjat kirjoitetut.\n\nEiväthän historiallisissa romaaneissa ole pääaineena _yksistään_ niihin\nliitetyt rakkausjutut tai persoonallisuudet, vaan — olisinpa melkein\nsanonut: _etusijassa_ ajan tapahtumat ja ajan ympäristö.\n\nJa kuinka paljoa vaikeampi tämä kuvaus on tässä tapauksessa, on\nitsestään selvää. Mielikuvitus on kahlehdittava todellisuuden jyrkkien\nrajojen sisäpuolelle. Tältä näkökannalta on näitä kirjoja katsottava.\n\nSuurimman tunnustuksen, jonka minä omasta mielestäni olen saanut, on\nseuraava todistus Eteläjyllannista:\n\n\"Kuinka hyvin Te tunnette meidän olojamme! Ikäänkuin Te aina olisitte\nasunut täällä, meidän parissamme. Me iloitsemme, että täten monet\nkotona kuningaskunnassa tutustuvat meidän elämämme raskaasen taisteluun\nja näiden kirjojen kautta miltei voivat seurata meitä päivästä päivään.\"\n\nEnempää minä en vaadi silmämääräni saavuttamiseksi.\n\nLopuksi vain pieni vastaus yhteen niistä monista lämpimistä\nnorjalaisista lausumista, joista olen ollut enimmin kiitollinen:\n\nÄlkööt lukijat rakkaassa synnyinmaassani ihmetelkö, että minä — vaikka\nolenkin norjalainen synnyltäni — \"niin kokonaan olen siirtynyt toiseen\nkansaan, etten minä _norjalaisten_ mielestä kieleni enkä niinkään\nmuunkaan puolesta ilmaise norjalaista syntyperääni.\" Älkööt he sitä\nkatsoko kansallisuusteorian vastakohdaksi käytännössä.\n\nMinun suvussani on nimittäin sekä isän että äidin puolelta niin paljon\ntanskalaista ja eteläjyllantilaista verta, jota varsinkin minun\nvanhempani ja minä näytämme perineen, että minun kansallisuustunteeni\npikemmin todistaa kansallisuuden sitkeätä elinvoimaa.\n\n_Laura Kieler_.\n\n\n\n\n1.\n\n\n    O, Köller, Ritter ohne Gleichen,\n    mein Lied soll preisend dich erheben,\n    da deinethalben in zwei Reichen\n    die Bürger jetzt voll Haders-leben.\n\n         \"Hamburger Fremdenblatt\", tammik. 1899.\n\n[Oi Köller, ritari verraton, lauluni ylistäen sinua kohottakoon, sillä\nsinun tähtesi kansalaiset kahdessa valtakunnassa nyt elävät, täynnä\nvihaa. (Sanapila, jossa on käytetty eteläjyllantilaisen kaupungin\nHaderslevin, saks. Haderslebenin nimeä. Hader = viha, leben = elää).]\n\nHerra von Köller arveli siis, että oli aika tehdä kiertokulku maassa,\njotta saataisiin aikaan lepoa ja rauhaa, ja siinä tarkoituksessa hän\nsaapui Hadersleviin.\n\nVarhain aamulla kookas, solakka, nuori mies, joka ryhdiltään oli suora\nja jonka kauniita teräväpiirteisiä kasvoja vaaleat viikset koristivat,\nkulki melkein tyhjiä katuja pitkin ja katseli ympärilleen.\n\nSe oli Valdemar Borris Borrisgaardista.\n\nHän oli isänsä poika sekä ruumiiltansa että sielultansa, vain hiukan\nhiljaisempi ja suljetumpi, niinkuin usein ne ihmiset ovat, jotka\nvarhain ovat saaneet kokea suruja.\n\nHän kohtasi käsikärryt, käsikärryihin oli maalattu tämä merkillinen\nsana: \"Kleinbahn!\"[1] ja kärryihin oli sullottu yhtä merkillinen kuorma\nkuorittuja salkoja.\n\n\"No! Mitäs nuo ovat?\" kysyi hän äkkiä ja pysähtyi.\n\n\"Ne ovat lippusalkoja saksalaisia lippuja varten\", vastasi yksi\nmiehistä äreästi. \"Ja mitäs sinulla on tuossa?\"\n\nHän osoitti paperiliuskaa toisen miehen kädessä.\n\n\"Se on muistilippu!\" Hän sanoi sen leveästi nauraen. \"Siinä on kaikkien\nniiden nimet, joille meidän on määrä näitä antaa.\"\n\nJa hän rypisteli paperia kädessänsä, ja työnsi kärryjä ehtiäkseen\nsuorittaa työnsä niin pian kuin mahdollista. Hän oli saanut hyvän\nmaksun.\n\nMutta Borris vihelteli ja astui eteenpäin. Hän nauroi itsekseen\nkääntyessään kulmasta, ja seuraavalla kadulla hän huomasi samanlaisen\n\"Kleinbahn'in\".\n\nJa hän nauroi yhä edelleen rauhallisesti ja hillitysti, kun nämät\n\"Kleinbahn”it seurasivat häntä kaikkialle, minne hän vain tuli ja joka\npaikassa oli yhdellä miehistä paperiliuska kädessä.\n\n\"Se on oikein\", sanoi Borris. \"Kiiruhtakaa vain, ennenkuin kovin monta\nihmistä on jalkeilla. Tämähän kieltämättä näyttää hiukan nololta.\"\n\nHän kääntyi takaisin ja seurasi jäljessä. Hän tahtoi tietää, kelle\nkaikille näitä mainioita lippusalkoja tyrkytettiin.\n\nEnsin pidettiin huoli poliisivirkamiehistä ja muista alemmista kunnan\nvirkamiehistä, sitten tuli työmiesten vuoro, kaikki ne, jotka eivät\nvoineet kieltäytyä syystä, että he olivat riippuvaiset jokapäiväisestä\nleivästä. Jos he olivat pikkuratojen työmiehiä, niin heitä pakoitettiin\nottamaan lippu mukanansa kotiinsa.\n\n\"Jumala tiesi, mikä useimpia suurempia saksalaisia kauppiaita vaivaa?\"\najatteli Borris. \"He eivät ole liputtaneet. Ehkäpä he eivät tahdo\nloukata ostajia?\"\n\nÄkkiä hän kohtasi hartiakkaan, terveen miehen, jonka kasvot olivat\niloiset ja punakat.\n\n\"Tervetuloa hyvään kaupunkiimme, Hadersleviin!\" sanoi hän. \"Tulitpa\nparhaasen aikaan! Tänään täällä kelpaa olla. Tuleppas katsomaan hiukan\ntätä ilveilyä!\"\n\nHe kääntyivät Luostarikadulle, jossa ensimäiset liput nostettiin. Väkeä\ntuli ulos ovista ja lapsia keräytyi kokoon tähystelemään taloja.\n\nHe eivät tunteneet omia kotejansa.\n\nNuori työmies vaimoineen ja lapsineen seisoi ulkona portailla ja\nkieltäytyi ottamasta vastaan saksalaista lippua, jota hänelle\ntarjottiin. Hän oli kiiruhtanut ulos hatutta, huomatessaan pelätyn\n\"Kleinbahn”in pysähtyvän hänen ovellensa.\n\n\"Ei, ei\", sanoi hän kiivaasti. \"Se ei käy. Minä en huoli tuosta\nlipusta. Minä en huoli siitä!\"\n\nJa suutuksissansa hän työnsi sanat suustaan, nosti jäntevällä\nkäsivarrellaan lipputangon ilmaan ja heitti sen takaisin kärryille. Hän\noli kalpeana vihasta.\n\n\"No, no! No, no! No, no! Herra Jastrau lähettää terveisensä ja\nsanoo, että jollette heti nosta lippua, niin saatte lauvantaina eron\ntyöstänne.\"\n\nMies tähysteli häntä vihaisesti ja uhkaavasti suoraan silmiin. Ja\ntyömies, jonka kasvoihin veri syöksyi, katsoi vaimoonsa ja lapsiinsa,\npuristi kiroillen ruskettuneet kätensä nyrkkiin ja otti vastaan lipun.\n\nBorris kohotti olkapäitään.\n\n\"Leipä\", sanoi hän lyhyesti.\n\n\"Katsos, Borris! Mutta katsos tuota, Borris! Tuo työmies, piru vieköön,\nei ole niinkään typerä!\"\n\nEskildin ääni oli täynnä riemua. Valdemar kääntyi ja näki ihmeeksensä,\nettä työmies tietysti oli kohottanut ylös vihatun lipun, mutta että hän\noli asettanut sen ylös alaisin, niin että punainen oli ylinnä.\n\n\"Ja katsos tuonne! Katsos tuonne! Siellä on vieläkin useampia!\nTiedätkös sinä Borris, mitä se merkitsee, kun lippu on ylös alaisin?\nSe tarkoittaa kapinaa, salavehkeitä tai että joku vaara on tulossa.\nYmmärrätkös?\"\n\nHe astuivat talon ohi, jossa vanhemman puoleinen nainen seisoi sulkien\npääsyn.\n\n\"Niitä, joiden luona asuu seminaarin oppilaita, vaaditaan liputtamaan,\nmuuten he kadottavat hoitolaisensa\", kertoi Eskild. \"Niin, se on:\nhoitolaiset pakoitetaan muuttamaan pois. Minua ihmetyttäisi, jollei\ntuo nainen olisi samanlaisen painon alla. Hänen talossaan on muutamia\nlääninkonttorin virkamiehiä.\"\n\nMolemmat pysähtyivät vaistomaisesti ja kuulivat seuraavan sananvaihdon:\n\n\"No? Herr ylipresidentti kunniaksi te ei tahdo tehdä?\"\n\n\"En. Vaikkapa te minut kultaisitte, ja antaisitte minulle kaikki\nkuningas Salomon kaivokset päälle päätteeksi! Te olette ryöstänyt minun\nmaani — senkö vuoksi minun pitäisi liputtaa? Te olette karkoittanut\nmelkein koko sukuni, ja sitten te vaaditte, että liputtaisin?\"\n\nJa sitten hän paiskasi oven kiinni.\n\nKuului ulos saakka, että hän veti oven salpaan.\n\n\"Hän kadotti nyt toistaiseksi kaiken sen, mistä hän elää\", sanoi\nEskild. \"Uskallanpa lyödä vetoa, että talo jonkun ajan kuluttua on\ntyhjä. Nämät ovat vain valmistuksia. Niin, niin, he ponnistelevat\nsaadakseen liput liehumaan, nuo herrat!\"\n\nMutta kun he lähestyivät Eskildin omaa, komeaa kauppakartanoa,\npysähtyi hän, ja tähysteli jäykkänä ja hämmästyneenä eteensä, sillä\nsiellä liehui Saksan lippu muhkeana, leviten suurena ja mahtavana ulos\nkulmaikkunasta.\n\n\"Se, piru periköön, on parturi!\" huusi hän hyökäten parturin asuntoon,\njossa saksalainen parturi nousi pystyyn, punakkana kasvoiltansa,\nkädessään saippuaharja.\n\n\"Suvaitsetteko heti ottaa lipun alas?\" kysyi Eskild tyynesti, joskin\nhänen äänensä vapisi.\n\n\"Aldrich! Aldrich! Aldrich! Das ist doch ein famoses Verlangen! Für was\nser De mich an? Für ein Förraeter, ein Oferlaufer, ein Skurken, kurz\nund gut: ein recht einfames Slingel?\" [Ei koskaan! Onpa sekin vaatimus!\nMinä te minua pidätte? Petturina, luopiona, lurjuksena, sanalla\nsanoen: inhottavana tolvanana.] huusi pieni, äkäinen, sileäksi ajeltu\nbrandenburgilainen. Hän löi rintaansa. \"Der Kaiser! Das Kaiserthum!\nDeutsches Reich!\" [Keisari! Keisarikunta! Saksan valtakunta.]\n\nHänen isäntänsä otti silmiään räpäyttämättä vastaan tämän\naitopreussiläisen sanapaukkeen.\n\n\"Suvaitsetteko heti ottaa alas lipun?\" toisti Eskild.\n\nBrandenburgilainen vapisi kuin huojuva puun latva.\n\n\"Das ist uhört, uhört! Etwas ganz abscheuliches und ungehörtes. Sagen\nSie mal: hat ein Tisker nicht Lof til tiske Flagge im deutschem\nLande zu heissen?\" [Se on kuulumatonta, kuulumatonta! Inhottavaa\nja kuulumatonta. Sanokaapas: eikö saksalaisella ole lupa liputtaa\nsaksalaisella lipulla Saksan maalla?]\n\n\"Kyllä, Saksassa, niin paljon kuin haluatte, mutta ei tanskalaisella\nmaalla, — kaikkein vähimmin minun talossani! Jos lippua ei oteta alas\npuolen tunnin kuluttua, niin saatte hakea itsellenne uuden asunnon ensi\nmuuttopäivästä.\" Ja sillä hän läksi.\n\nNeljänneksen kuluttua hyökkäsi hänen pieni tyttönsä sisään\nhengästyneenä, nopeasti juostuaan portaissa.\n\n\"Parturi on ottanut alas lipun!\" huusi hän.\n\n\"Enkö sitä arvannut, hyvät ihmiset!\" nauroi Eskild. \"No niin, voisihan\nsitä sanoa kostoksi, mutta onhan sitä toki herra omassa talossansa.\"\n\nMutta herra Eskild sitä pahempi ei ollut herra omassa maassaan ja sai\nmaksaa tästä niinkuin niin paljosta muustakin.\n\nKolme hänen palvelusväestänsä, jotka olivat syntyneet kuningaskunnassa,\nkarkoitettiin pian sen jälkeen, eikä heille suotu pitempää\nvalmistusaikaa kuin kahdeksasta neljäänkolmatta tuntiin. Ja kuitenkin\nyksi heistä oli nainut ja perheellinen.\n\nKello 4.50 iltapuolella läksi maaneuvos Mauve ja hallitusasessori\nPahlke Vojensiin vastaanottamaan hänen ylhäisyyttänsä.\n\nKello löi kuusi, kun veturin puhkiminen ilmaisi ylipresidentti herra\nvon Köllerin saapuneen Hadersleviin.\n\nKatselijoiden kesken asemasillalla vallitsi äänettömyys, joka oli yhtä\nkylmä ja kostea kuin sumu, joka levisi yli kaupungin.\n\nYlipoliisikonstaapeli astui pitkin jättiläisaskelin edes ja takaisin,\nkun herra v. Köller astui ulos ensimäisen luokan odotussalista.\nPormestari ja kaupungin neuvoston esimies esitettiin hänen\nylhäisyydellensä, mutta ei kuulunut tervetuliaishuutoja, ja sama\npainostava äänettömyys vallitsi lakkaamatta.\n\n\"Ikäänkuin ruumista kuljetettaisiin tästä ohi\", sanoi Valdemar, joka\nseisoi Eskildin rinnalla.\n\nKun ylipresidentti läksi ravintolaan, niin kuului kimakka vihellys ja\nkun vaunut kääntyivät Hautakadun kulmauksesta, niin seurasi jäljissä\nliuta kirkuvia katupoikia.\n\nSe oli kunniaseurue.\n\n\"Minua ilahduttaa nähdä niin paljon lippuja\", sanoi herra v. Köller\nhyväksyvästi ja nyökäytti päätään. \"Se ilahduttaa minua todellakin!\"\n\nEi kukaan ilmaissut, että niitä oli pakoittamaila tyrkytetty niille,\njotka asemansa puolesta olivat riippuvaisia, ja että ikkunaruutujen\ntakaa näkyi vakavia ja ärtyneitä kasvoja.\n\nMutta illalla loistivat maaneuvoksen ikkunat juhlan kimmeltävässä\nsädeloistossa. Ne välkkyivät sen miehen kunniaksi, joka oli tuottanut\nsurua niin moneen Eteläjyllannin kotiin.\n\nJa soihtukulkukin piti olla!\n\nKaikki olivat kerätyt kokoon: virkamiehet, sotilasyhdistyksen\nsaksalaiset voimistelijat, latinakoulun, seminaarin ja valmistuskoulun\noppilaat, ratatyömiehet sekä muita työmiehiä.\n\nSanottiin, että työmiehet saivat palkakseen markan miestä kohti.\n\nMaaneuvoksen asunnon edustalla komennettiin äkkiä pysähtymään. Ja\nsitten soittokunta soitti: \"Deutschland, Deutschland über alles!\" ja\n\"Schleswig-Holstein meerumschlungen!\"\n\nSen jälkeen puhui herra v. Köller.\n\nHän sanoi:\n\n\"Me tahdomme saada lepoa ja rauhaa 'Pohjoisalueelle'! — Minä jatkan\nkarkoituksia, kunnes tulee rauha. Ensi preussilaisessa suostunnassa\ntullaan vaatimaan suurempaa apurahaa saksalaisten kansankirjastojen\nperustamista varten, saksalaisille uutisasukkaille ja saksalaisten\nmaanviljelyskoulujen aikaansaamiseksi. Me tahdomme saada lepoa ja\nrauhaa 'Pohjoisalueelle'.\"\n\nRaatimies kiitti \"saksalaisen väestön\" puolesta \"hänen ylhäisyyttänsä\nsiitä huolellisuudesta ja taitavuudesta, jolla hän oli ohjannut\nmaakuntaa.\"\n\nOppilaat hurrasivat.\n\nKansanjoukko oli ääneti. Ja tämä onnettomuutta ennustava äänettömyys\ntaajeni yhä tiheämmäksi. Se tukahutti onnettomuutta ennustaen koko\npreussilaisen juhlailon.\n\nSeuraavana aamuna kello yhdeksän Eskild ja Valdemar seisoivat katsellen\nedellisen portilla kun Haderslevin ympäristössä asuvien maamiesten\nlähetystö kulki siitä ohi. Lähetystö pyysi päästä v. Köllerin puheille.\n\nNe olivat kelvollisia, vakavia miehiä. Etunenässä kulki puheenjohtaja,\nSkau Bukshavesta, hänen jäljessään Juhl Mengsgaardista, Dahl\nTyrstrupista, ja Fogt, Krag, Fink ja Finnemann — kaikki neljä\nStubbumista.\n\n\"Jokainen kansa voisi ylpeillä tuollaisista miehistä\", sanoi Valdemar\nja kohotti hattuaan.\n\n\"Niin, niin\", mutisi Eskild, joka teki samoin. \"Nyt he menevät suoraan\njalopeuran kitaan, mutta saapas nähdä, tokko siitä apua lähtee!\"\n\nKaikkialla missä lähetystö kulki, tervehdittiin sitä syvällä\nkunnioituksella, kunnioituksella, joka tulee jokaisen osaksi, jolla on\nkylliksi siveellistä voimaa lausua totuutta julki.\n\nSillä he tulivat valittamaan karkoitusten johdosta, varsinkin\npalvelusväen karkoitusten vuoksi Kristiansfeldin seuduilla.\n\n\"Väestö oli sekä rauhallinen että lainkuuliainen. Polisilla ei ollut\nmitään syytä käydä heihin käsiksi\", selitti Peter Skau Bukshavesta.\n\nMutta v. Köller pysyi päätöksessänsä. Hän tahtoi saada aikaan rauhaa!\n\nJos hänelle täällä olisi annettu samat valtuudet kuin\nElsass-Lothringissa, niin hän olisi \"saanut sanomalehdistön suun\ntuketuksi. Nyt hänen täytyi tyytyä karkoituksiin.\"\n\nToisen kerran hän kovensi sanojansa, selittäen, että hänen oli pakko\nturvautua viimeiseen keinoon, nimittäin saattaa väestö taloudelliseen\nrappiotilaan. Saattaa heidät perinpohjaisesti häviöön!\n\nSen alituinen vauraus oli hänelle kuin oka silmässä. Miksikä niiden\naitat olivat täynnä? Miksi heillä oli niin paljo rahaa säästöpankeissa?\n\nSe oli \"törkeätä epäjärjestystä!\"\n\nJa kuitenkin oli useita saksalaisia, m.m. \"Berliner Tageblatt\", jotka\narvelivat että nuijan [nuija = tansk. Kölle = saks. Keule: viittaus v.\nKöllerin nimeen] iskut olivat vain iskuja ilmaan.\n\nJa siinä olikin perää. \"Niillä pikemmin oli päinvastainen vaikutus,\nkuin mitä oli tarkoitettu.\" Suoranaisena karkoitusten seurauksena oli\nse; että useita uusia jäseniä liittyi tanskalaiseen kieliyhdistykseen.\nNiin, tapahtuipa sekin, että kun he tahtoivat saksalaisissa,\nranskalaisissa, englantilaisissa ja amerikkalaisissa lehdissä kehoittaa\nniitä maanmiehiä, jotka olivat hajallaan ympäri maailmaa, yhtymään\ntähän seuraan, niin herra v. Köllerin erinomaisen reklamin johdosta\nnäyttäytyi tämä kehoitus varsin tarpeettomaksi.\n\n\"Berliner Tageblatt”in Aabenraan kirjeenvaihtaja lisäsi:\n\n\"'Kuninkaan', kuulin minä sanottavan, — ja kun täällä\neteläjyllantilaisissa seuroissa puhutaan kuninkaasta, niin sillä\ntarkoitetaan aina Tanskan kuningasta, — 'kuninkaan pitäisi antaa herra\nKöllerille palkinnoksi Elefanttiritariston merkki'!\"\n\nJo joulukuussa 1898 pelkäsi \"Kieler Zeitung\", että karkoituksista voisi\njohtua ikäviä seurauksia Saksan suhteille muihin maihin ja \"että ne\nilmeisesti oli pantu toimeen neuvottelematta Saksan vastuunalaisen\nviraston: valtakunnan ulkoasiain osaston kanssa.\"\n\nSihteeri Bülow ei myöskään ollut voinut puolustaa sitä valtiopäivillä.\n\nJoulukuussa olivat viranomaiset uhanneet vanhempia Sundevedissä ja eri\nseuduilla Alsissa, niillä paikoilla nimittäin, mistä täysikasvuisia\nlapsia oli lähetetty kouluun kuningaskuntaan, että jolleivät he ottaisi\nlapsiaan kotiin ennen joulukuun kahdettakymmenettä päivää, niin kaikki\nTanskan alamaiset [optantit. (Ks. Selityksiä kirjaan \"Sinun kansasi on\nminun kansani\")] karkotettaisiin mainituista kunnista.\n\nMutta vaaliyhdistyksen toimimiehet kehoittivat vanhempia, etteivät\nhe antaisi tämän uhkauksen taivuttaa itseänsä, eivätkä sallisi\nmuiden sekaantua oikeuksiinsa, ja panivat voimakkaan vastalauseensa\npreussilaisten viranomaisten toimia vastaan.\n\nKahdeksan päivän kuluessa oli monta sataa tunnettua miestä kirjoittanut\njulistuksen alle.\n\nTämä vetoaminen oli kuitenkin turha, kun maaneuvos asettui epäävälle\nkannalle näihin uhkauksiin nähden.\n\nVarhain aamulla, v. Köllerin matkustettua pois, ajoivat vaunut pitkin\nHaderslevin katuja keräten kaikki ne liput ja tangot, joita oli\ntyrkytetty väestölle.\n\nSaman päivän illalla oli eräs huoneusto kaupungin läheistössä ahdinkoon\nasti täynnä ihmisiä.\n\nKookas nuori mies seisoi puhujalavalla.\n\n\"Näinä päivinä\", sanoi hän, \"ovat kaikki nuoret minun maatilaltani,\njotka talvella käyvät koulua Tanskassa ja ovat olleet joulua\nviettämässä kotonaan, matkustaneet takaisin kouluihinsa välittämättä\nnimismiesviraston uhkauksista!\"\n\nTämä tiedonanto otettiin vastaan myrskyisellä riemulla.\n\nValdemar Borris johti puhetta. Äänekkäästi ja uhkarohkeasti hän pani\nvastalauseen kaikkien puolesta.\n\n\"Ei ole oikeudenmukaista karkoittaa meidän palvelusväkeämme. Meillä\non vielä tänäkin päivänä oikeus vedota viidenteen pykälään. 'Kaikkein\npyhimmän ja jakamattoman kolminaisuuden nimessä' siinä seisoi: 'Hänen\nMajesteettinsa Itävallan keisari siirtää Hänen Majesteetilleen\nPreussin kuninkaalle kaikki Wienin rauhassa 30 päivänä lokakuuta 64\nsaavuttamansa oikeudet Holsteinin ja Slesvigin herttuakuntiin sillä\nmääräyksellä, että väestö Slesvigin pohjoisissa piireissä, kun se\nvapaaehtoisessa äänestyksessä ilmoittaa haluavansa liittyä Tanskaan,\non Tanskalle luovutettava'. Se päätettiin ja vahvistettiin 23 päivänä\nelokuuta 1866.\"\n\n\"Mutta kumottiin jälleen Preussin ja Itävallan kesken yhdentenätoista\npäivänä lokakuuta!\" kajahti äkkiä vieras ääni.\n\nEi kukaan tiennyt mistä se tuli.\n\n\"Kaksitoista vuotta kului, ennenkuin se kumottiin\", vastasi Borris ja\nantoi katseensa kulkea yli läsnäolijoiden, \"ja se kumottiin meidän\nmieltämme kysymättä.\"\n\n\"Kuulkaa! Kuulkaa!\" huudettiin sadoista suista yhtä aikaa.\n\n\"Vuonna 1878, kun Itävalta oli luopunut oikeudestansa, sanoi eräs\nsaksalainen pappi: 'Nyt me juomme viidennen pykälän peijaisia!'\n\n\"Mitä siihen eteläjuutilainen vastasi? Hän vastasi: 'Niin, mutta me\nuskomme kuolleiden ylösnousemisen, herra pastori'!\"\n\n\"Se on totta! Se on totta! Se oli kunnon mies, joka nuo sanat lausui!\"\n\n\"Tätä nykyä pitäisi meitä kai oikeastaan sanoa pakkopreussiläisiksi\",\njatkoi puhuja. \"Meidän on nyt pakko taistella toisilla aseilla kuin\nvuonna kuusikymmentä neljä, mutta harjoitus on opettanut meitä\nteroittamaan aseitamme. Taistelua käydään saksalaisten rahojen ja\neteläjyllantilaisten maanmiesten välillä.\n\n\"Joka talosta, joka pakosta on myötävä, tehdään tarjoumuksia toinen\ntoisensa jälkeen.\n\n\"Maatilakysymys kysyy kaikkien voimia. Saksalaiset tahtovat riistää\nne tilukset, jotka joutuvat vasaran alle, sillä pojat ovat lähteneet\nmaasta tai tulleet karkoitetuiksi, eivätkä uskalla palata kotiin.\nRuvetkoot omat kansalaiset käsityöläisiksi, jotka karkoittaisivat\nsaksalaiset.\n\n\"Me olemme kärsineet suuria tappioita preussilaisen vallan alla, mutta\npakkohallinto ei yksin ole siihen syynä. Se johtuu vain siitä, että me\nrehellisinä ihmisinä täydellisesti luotimme kuningas Wilhelmiin ja että\nhän lainmukaisesti täyttää Pragin rauhan viidennen pykälän.\"\n\n\"Kuulkaa! Kuulkaa!\" huudettiin siellä.\n\n\"Lainvääntämispolitiikka ei ole saavuttanut mitään, tuottamatta meille\nonnettomuutta ja kärsimyksiä. Pahinkin sorto on vienyt meitä eteenpäin.\nMe emme ole koskaan, yhtä vähän kansallisuutemme kuin käytännönkään\npuolesta samassa määrin edistyneet, kuin väkivallanpolitiikan\nriehuessa. Mitä julkeammin se on raivonnut, sitä enemmän me olemme\nliittyneet yhteen ja asettuneet rintamaan joka taholla vihollista\nvastaan. Sanomalehdistömme on kasvanut taistelun mukana, sivistyksemme\non kohonnut, valtiollinen ja kansallinen itsetietoisuutemme on\nenentynyt. Emmekö nyt päättäisi yhdessä kerätä rahoja, rahoja ja\ntaaskin rahoja sotakassaamme varten, että me niin paljon kuin\nmahdollista koettaisimme pysyä maanmiestemme tasalla kuningaskunnassa?\"\n\n\"Kyllä! Kyllä!\"\n\n\"Ajatelkaahan, ei vähemmän kuin 7000 tynnyrinalaa nummimaata on\nTanskassa tämän vuoden kuluessa viljelykseen raivattu. Maa-ala niin\nsuuri, kuin 100 hyvää talonpoikaistaloa, joka ennen oli hedelmätöntä\nja autiota, on nyt tullut viljelyksen alaiseksi. 70 neliöpeninkulmaa\nmaata on tämän vuosisadan loppupuolella raivattu, ja kun koko nummi on\nvoitettu, niin Tanska on tullut 130 neliöpeninkulmaa laajemmaksi.\n\n\"Ja emmekö samalla lupaisi toisillemme, että sillä aikaa kuin\nsaksalaiset yrittävät kaikella tavalla heikentää oikeudentuntoa ja\ntylsistyttää kristinuskoa, jokainen mies ja nainen meidän parissamme,\nken vain siihen kykenee, nousisi taipumattomaan, voittamattomaan\nvastarintaan?\"\n\n\"Niin! Niin!\" huudettiin hänelle vastaan, ja kaikki nousivat\nyhtenä miehenä penkeiltä pystyyn. \"Angelilaiset\"[2] olivat ennen\ntaloudellisessa suhteessa muiden eteläjyllantilaisten edellä, nyt he\novat meistä paljon jäljessä. Kun he luopuivat kielestänsä, eivät he\nenää voineet seurata tanskalaisen edistyksen ja sivistyksen mukana. Nyt\nhe ovat valtiollisesti haaksirikkoutuneet.\n\n\"Me eteläjuutilaiset lupaamme: Me emme tahdo muuttua henkiseksi\nkalmistoksi, niinkuin Angel!\"\n\n\n\n\n2.\n\n\n\"Halla ja vääryys päättyy aina pahasti\", sanoi isäntärenki Klaus, kun\nhän läksi lakaisemaan vastasatanutta lunta Egtvedin pihamaalta. Ja\nsitten hän lisäsi itseksensä:\n\n\"Jumala tiesi, mitä hän nyt miettii tuolla portailla?\"\n\nJoka askeleella narisi lumi, ja silloin-tällöin pyrähti rastas\npeloissaan lentoon.\n\n\"Tik tak!\" se viserteli. Muuta laululintua siellä ei ollutkaan, joka\nolisi antanut äänensä kuulua.\n\nKuolonhiljaisuus vallitsi puutarhassa, jossa jalavat taipuivat\njääkylmän taakkansa alla. Silloin tällöin taittui pieni oksa ja\nrisahteli hiljaisesti, kun lumi varisi maahan.\n\nTalvitaivas lepäsi raskaana yli maan ja oli heiluttanut valkoista\njauhehuiskuaan ei yksin Egtvedin kattojen, oksien ja lehtojen yli, vaan\nyli koko muunkin seudun.\n\nKun aurinko tunkeutui esim. lumipilvien lomista, niin luonto kimmelteli\ntammikuun pakkasen satumaisessa loistossa.\n\nÄkkiä tuli lentäen seitsemän villijoutsenta. Klaus katsahti ylös\nja seurasi niitä silmillänsä. Ne lensivät verkalleen länttä kohti\nrauhallisesti ja hitaasti liikutellen siipiään.\n\n24\n\n\"Ne ennustavat kylmää talvea, sillä ne tulivat idästä\", sanoi Klaus ja\njatkoi lakaisemistaan.\n\nSitten hän hyräili:\n\n    \"Kaks istui puussa rastasta,\n    kaks ystävystä rakasta,\n    mut miel' on raskas riemuton,\n    sill' eron hetki heillä on.\"\n\n\"Halt Maul!\" [Suu kiinni!] ärjäsi santarmi, joka kulki maantietä\nmyöten, \"der Gesang ist verboten!\" [Tämä laulu on kielletty.]\n\n\"Sitäpä minä en voi uskoa\", huusi Klaus hänelle vastaan. \"Se on vaan\nlintuparista, heidän surullisesta elämän kohtalostansa ja rakkautensa\nsurkeasta kurjuudesta.\"\n\nJa sanoessaan sitä, hän vilkaisi taaskin portaille.\n\n\"Ja, ja! Das notiren wir!\" [Niin niin! Sen me panemme muistiin] uhkasi\nsantarmi, ja kääntyi katsomaan alas tielle, josta äkkiä alkoi kuulua\nkirkonkellojen soittoa, ja lähetä suuri hautajaissaatto, jossa oli\nlähes viisikymmentä ajopeliä.\n\nEtunenässä ajoi kaksi kirkon vanhinta, kaksi jättiläiskynttilää\nkädessä. Oli aivan hiljaista ja kirkonkellot soivat yhä edelleen, mutta\nniitä ei enää Madsen soittanut.\n\n\"Ketä siellä haudataan?\" kysyi Karen Jürgens Egtvedistä.\n\nHän se siellä portailla seisoi.\n\nKlaus katsahti työstään.\n\n\"Thor Skaerniä Sindalista.\"\n\n\"Onko hänkin kuollut?\" sanoi Karen.\n\nHän ei liikahtanut paikaltansa, mutta mustiinpuettu olento tähysteli\nruumissaattoa, kunnes se oli kadonnut, ja jäi kuuntelemaan kellojen\nääntä.\n\nKaren Jürgens ajatteli miten vanhat, pakanalliset tanskalaiset\naikoinaan pelkäsivät aivan kuollaksensa, kun kirkonkellot Hedebyssä\nalkoivat soida.\n\nHe olivat aivan järkähtämättömän varmat siitä, että menninkäiset\npeloissansa pakenisivat maasta kirkonkellojen ääntä.\n\nKaren puristi äkkiä kätensä yhteen ja painoi ne itsetiedottomasti\nlumeen, jota tuumanpaksulta oli käsipuiden reunalla.\n\nHänen pitkänpyöreät kasvonsa olivat käyneet lihoiksi ja hänen tumma\nihonsa kalpeaksi.\n\nEi juuri mikään enää muistuttanut entistä Karenia, jos kohta muutamat\nvallattomat kiharat pistivätkin esiin ohimoilta.\n\nHän katsoi suoraan eteensä, katse sisäänpäin kääntyneenä. Hänen\ntakanaan oli syvä pimeys; hän ei päässyt tunkeutumaan sen pimeyden läpi.\n\nKaren tiesi vain, että hän oli sairastunut ankaraan hermokuumeesen.\nNiin monta tärisyttävää iskua perätysten oli näinä neljänä vuonna\nkohdannut häntä, enemmän kuin mitä hänen aivonsa kestivät.\n\nHänen ja Valdemarin välin rikkoutuminen, avioliitto saksalaisen kanssa\nvastoin sukulaisten tahtoa! Hänen miehensä kuolema Reinvirtaan!\n\nRouva Borris oli heti tullut tarjoamaan apuansa.\n\n\"Oi, kuinka sinä voit tulla?\" huudahti rouva Grunnet, joka tuskin\nkykeni mielenliikutukselta puhumaan.\n\n\"Kyllä, minä voin.\"\n\nJa kävi niinkuin hän oli tahtonut, sillä hyvän ihmisen vakavan tahdon\nalle kaikki alistuvat.\n\nMutta kaiket yöt ja päivät Karen puhui yksinomaan Reinistä ja\nLoreleista. Hän varoitti Jürgensiä.\n\n\"Varo Loreleita!\" huusi hän kerta toisensa jälkeen. \"Siitä koitui sinun\nturmiosi. Varo Reiniä, Ruprecht. Se tahtoo vain pahaa. Etkö huomaa, —\ndas hat ja die Loreley gethan!\" [Sen on tehnyt Lorelei.]\n\nJa sitten Karen parka painui takaisin vuoteelleen, ja aloitti taas\nalusta.\n\nJoka kerta kun joku tuli ovelle, niin rouva Grunnet hyökkäsi sinne\nja raoitti sitä, mutta sulki samalla sisäänpääsyn koko leveällä\nruumiillansa.\n\n\"Enkö saisi tulla sisään?\" kysyi rouva Borris useasti. \"Vain\nsilmäykseltä. Eihän hän tunne ketään?\"\n\n\"Ei, ei, se ei käy päinsä\", vakuutti käly huolissansa. \"Usko minua, se\nei käy päinsä.\" Hän tiesi itse minkä vuoksi. Lopulta alkoi valjeta,\nvaikka kuluikin pitkä aika. Sinä aamuna, jolloin lääkäri vakuutti, että\nKaren oli vaarasta vapaa, otti rouva Borris päällysvaatteet ylleen ja\nsanoi rouva Grunnetille:\n\n\"Nyt minä lähden. Kun hän nyt herää, on hän tietysti täydessä\ntajunnassansa, ja silloin hän ei saa nähdä minua.\"\n\nHän läksi takaisin Borrisgaardiin. Mutta kaikesta tästä ei Karen\ntiennyt mitään; hän muisti vain, että kun hän taas heräsi elämään, ei\nenää sumun ympäröimänä, vaan ainoastaan voimattomana ja väsyneenä, hän\nheti kohosi pystyyn vuoteellansa ja kysyi:\n\n\"Kuka minua suuteli?\"\n\n\"Minä olen suudellut sinua monta kertaa joka päivä\", sanoi rouva\nGrunnet.\n\n\"Se oli joku, joka juuri läksi\", intti Karen. Äiti ilmaisi vihdoin\ntotuuden: \"Se oli täti Borris.\"\n\nJa sitten hän kertoi hänelle, miten rouva Borris neljä kokonaista\nviikkoa, sillä aikaa kuin hän itse oli hoitanut Karenia, oli pitänyt\nhuolta Kaista ja hoitanut taloutta Egtvedissä.\n\n\"Mutta kuka hoiti taloa?\" kysyi Karen jälleen.\n\n\"Valdemar on käynyt täällä joka päivä\", lisäsi rouva Grunnet, ja niin\nKaren sai tiedon asian laidasta.\n\nOli aivan hiljaista. Mutta kun äiti nousi lähteäksensä, niin hän kuuli\nhiljaista itkua.\n\nJa tämä hiljainen itku, joka tuskin kuului, mutta joka sittenkin\nlakkaamatta jatkui, kaikui hänen korvissansa aina siksi, kunnes hän\nsaapui Højemarkeen.\n\nSitä itkua hän ei voinut koskaan unohtaa. Tuntui siltä kuin Karen olisi\ntahtonut itkeä loppuun kokonaisen elämän surun.\n\n\"Voihan niin olla\", sanoi Esben, kun äiti kirjeessä kertoi hänelle\nsiitä, \"mutta olipa siihen jo aika.\"\n\n\"Sinä olet parempi, kuin miksi tekeydyt\", arveli Gyrithe. \"Ikäänkuin et\nitse olisi vuodattanut rohkeita kyyneliä, kun pelkäsimme pikku Karenin\ntodenteolla jättävän meidät. Sinä taidat hävetä niitä kyyneliäsi,\nEsben!\"\n\n\"Häpeänkin. Sitäpaitsi en koskaan ole kuulunut niihin, jotka tekevät\nsydämistään ryöväriluolan.\"\n\n\"Mutta joskus sinä kai sanot Karenille, ett olet antanut hänelle\nanteeksi?\"\n\n\"Kyllä, mutta kyllä sitä ennen vielä monta lainetta saa rantaan tulla\",\nvastasi Esben.\n\nKarkoitettu mies katsoi ulos ikkunasta yli tienoon. Siinä oli raja,\nja rajan tuolla puolen oli vääryys, joka kiusasi häntä sekä valveilla\nollessa että unissa.\n\nKuinka usein hän istuikaan tässä ja tähysteli sinne palavin katsein!\nEi hän turhan tähden tahtonut mieluimmin istua tämän ikkunan ääressä\nja polttaa piippuaan! Linjaa myöten, jonka hän oli hakannut omaan\nmetsäänsä, hän saattoi tähystää Eteläjyllantiin.\n\nHuurteessa ja kimmeltävässä kuutamossa se laajeni hänen eteensä, ja\npuut etualassa muodostivat hopeaportin. Hän näki tulien loistavan\nikkunoista.\n\n\"Nyt he siirtävät lamppuja!\" huudahti hän. \"Joku kulkee lamppu kädessä\ntalon läpi!\"\n\n\"Ihmeellistä\", sanoi eräänä päivänä rouva Grunnet kälyllensä, \"nyt\nkun Karen alkaa hiukan selvitä, niin Jürgens ja Kai ovat soljuneet\npois hänen ajatuksistansa. Vain hänen entinen elämänsä, sukulaiset,\nHejemarke, Borrisgaard ja hänen eronsa tuosta kaikesta on nyt elävänä\nhänen edessänsä.\" Ja viikkoa myöhemmin hän sanoi: \"Nyt hän vihdoinkin\non kysynyt Kaita ja poika on hänen luonansa, mutta Jürgensistä hän ei\npuhu. Hän ei mainitse edes hänen nimeänsä.\"\n\n\"Jumala tiesi, tokko hän häntä sureekaan?\" sanoi rouva Borris.\n\n\"En tiedä\", vastasi rouva Grunnet. \"Aika sen näyttää. Mutta minä en ole\nenää nähnyt sormusta hänen sormessansa.\"\n\nJa ensi päivää Karen nyt oli ylhäällä ja kulki ympäri taloa ja seisoi\nnyt portailla ja tähysteli tyhjää lipputankoa.\n\n\"Klaus\", sanoi hän äkkiä käskevästi, \"hakkaa lipputanko poikki!\"\n\nKlaus täytti käskyn mielihyvällä. Hän haki terävimmän kirveensä ja iski\ntankoon.\n\nTanko kaatui.\n\n\"Onpa hän sittenkin hyvä\", sanoi Klaus väentuvassa. \"Onneksi sain sen\nlaahatuksi vaunuliiteriin, jossa voin pilkkoa sen haloiksi, muuten\nsantarmi helposti olisi voinut iskeä silmänsä siihen. Kukapa tiesi mitä\nhän sanoo, kun se on poissa!\"\n\nKaren vavahti, kun lipputanko kovalla ratinalla kaatui ladon seinää\nvasten. Hän kääntyi äkkiä pois ja meni sisään.\n\nJos hän yhtä helposti olisi voinut tasoittaa jokaisen jäljen omasta\nsielustansa, — niin hän olisi sen tehnyt!\n\nMutta se oli takertunut häneen kiinni, hän ei voinut sitä sillä tavalla\nviskata luotaan.\n\nMiksikä miehen piti kuolla niin väkivaltaisella tavalla, jotta hän\npääsisi vapaaksi?\n\nHän kysyi vain.\n\nKaren astui Jürgensin huoneesen. Siellä oli hänen tupakkapöytänsä,\nhänen monet piippunsa; siinä seisoi hänen oluthaarikkansa, jota\nkoristivat ruusut ja humalaköynnökset ja monivärinen kirjoitus:\n\"Herzlicher Glückwunsch\" [Sydämellinen onnentoivotus]. Mutta hän itse?\nHyvä Jumala! Karen kävi istumaan ja nojasi pään käsiinsä. Ruprecht tuli\nparhaiksi kotiin — Reinin varrelle! Reinin varrelle! Kohtalo oli hänet\npakoittanut matkalle lähtemään, Lorelei veti hänet kuoloon, sattuman\noikku, arveli Karen, joka yhtä hyvin olisi voinut kohdata ketä muuta\nhyvänsä kuin häntä. Ruprecht Jürgens parka! Karen soi niin mielellään,\nettä Ruprecht joutui saksalaiseen multaan, eikä tarvinnut maata täällä,\njossa kaikki oli hänelle niin outoa ja vierasta.\n\nHäntä värisytti ja hän istui kauan pää käsien varassa.\n\nSe oli hirveätä, ja hirveintä oli se, ettei hän tuntenut 'hänen\ntähtensä mitään surua eikä kaipausta, hänen loppunsa herätti hänessä\nvain sanomatonta sääliä ja pelkoa.\n\nJa kuitenkin hän oli hänen vaimonsa ja kuitenkin hän oli luullut\nohimenevää huumausta koko, elämän ajan kestäväksi rakkaudeksi.\n\n\"Hyvä Jumala\", sanoi hän, \"mitä me ihmiset' olemme, kun voimme olla\nuskottomat parhaimmalle, mitä meissä on?\";\n\nHän pyysi häneltä anteeksi, samoin kuin hän antoi hänelle anteeksi.\nMuuta, Jumala nähköön, ei ollut tehtävänä.\n\nKaren nousi ylös ja koetti irtaantua pelontunteesta. Mutta se takertui\nkiinni häneen, eikä tahtonut irtaantua. Hänestä tuntui ikäänkuin\npetoeläin olisi iskenyt kyntensä hänen hartioihinsa ja selkäänsä.\n\nÄkkiä hän kohosi pystyyn ja otti Saksan keisarin ja keisarinnan kuvat\nalas seinältä, kantoi ne ylisille ja asetti ne selin seinää vasten.\n\nMutta seuraavana päivänä kun hän jälleen meni ullakolle hakeaksensa\nhiukan pellavia, niin hän pysähtyi kuuntelemaan. Joku tulla kompuroi\nportaissa ja musta kiharapää näyttäytyi äkkiä porrasaukossa.\n\nSe ei ollut kukaan muu kuin Kai, joka tuli etsimään äitiä. Sen jälkeen\nkuin Karen oli päässyt jalkeille, seurasi poika häntä kuin pieni koira\nkintereillä, minne ikänä hän meni. Hän pelkäsi kadottavansa äidin\nuudelleen, sillä poissa hän varmaan oli ollut, koska Kai ei niin\npitkään aikaan ollut nähnyt häntä.\n\nKarenin etsiessä pellavia, iskivät Kain silmät muotokuviin ja lapsen\nhelposti heräävän keksimisinnon valtaamana hän juoksi katsomaan mitä ne\nolivat.\n\n\"Älä koske niihin, Kai!\" huusi Karen kiivaasti ja riisti hänet pois.\n\"Niitä sinun ei koskaan pidä katsella.\"\n\nEi ole hyvä kun talossa on joku tai jotakin, jota ei ole lupa koskaan\nkatsella. Kai peitti kasvot käsiinsä ja näytti tuumivan asiaa, ja Karen\notti hänet syliinsä, suuteli häntä, pyysi häneltä anteeksi kiivauttansa\nja kantoi hänet alas.\n\nMutta astuessansa rakas, pieni poikanen sylissänsä, heräsi äkkiä\nkysymys hänen mielessänsä:\n\n\"Kenenkä hän saisi lapsensa holhoojaksi? Eno Borris oli kuollut ja\npoissa! Esben karkoitettu!\"\n\nJa samassa hänet valtaa yksi ainoa hurja toive saada Valdemar hänen\nholhoojakseen. Sen täytyi tapahtua, se oli tapahtuva!\n\nKellään muulla ei ollut siihen oikeutta paitsi; Valdemarilla. Vaikkapa\nhänen pitäisi rukoilla häntä polvillansa, niin hän sen sittenkin\ntekisi, hän rukoilisi kunnes hän myöntyisi.\n\nKaren päästi Kain maahan, kävi istumaan tuolille ja peitti kasvot\nkäsiinsä; hän tahtoi kätkeä lapsen valppailta silmiltä punan, joka\nkohosi hänen kasvoillensa.\n\nYmmärtäisikö Valdemar sen väärin? Niin, ymmärtäköön vaan! Mitä hän tänä\nhetkenä siitä välitti, kun hän vain sai sen toiveensa täyttymään, joka\nkokonaan oli vallannut hänen mielensä!\n\n\"Hurja henkihän sinuun on mennyt\", sanoi hänen ylpeytensä ja hän\nkohotti päätään. \"Ikään kuin elämäsi tästä riippuisi. Etkös häpeä!\"\n\n\"Vähätpä siitä\", sanoi Karen.\n\nJa tämä vastustamaton kaipuu sekä samalla halu saada Kai tämän\nvoimakkaan miehen suojelukseen taisteli niin kauan Karenin vanhan,\nitsepäisen, joskin murtuneen ylpeyden kanssa, ettei hän enää voinut\nkestää tätä sisällistä epäsopua, vaan teki laskiaismaanantaina lujan\npäätöksensä ja ajoi Borrisgaardiin.\n\n\n\n\n3.\n\n\nMatkan varrella kuiskailivat kaikenlaiset äänet hänen korvaansa:\n\n\"Sinä kadut sitä vielä!\" — \"Hän ei suostu!\" — \"Ei koskaan maailmassa!\"\n— \"Häpeäisit toki, Karen Jürgens, että sellaista saattoi päähäsi\npälkähtääkkään!\"\n\nMutta hän ajoi eteenpäin. Vaikka olisi ollut kysymyksessä — hän ei\nitsekään tiennyt mikä, - niin hän ei olisi voinut palata takaisin.\nJokin häntä itseänsä voimakkaampi voima pakoitti häntä eteenpäin.\n\nHän ei ollut käynyt Borrisgaardissa sen jälkeen kuin eno Borris vietiin\npois, eikä hän ollut tavannut Valdemaria, siitä saakka kuin he molemmat\nseisoivat hänen arkkunsa ääressä.\n\nHänen sydämensä puristautui kokoon, ja kun hän oli noussut vaunuista,\n— ei hän itse tiennyt miten se tapahtui, — niin hänen täytyi nojautua\nsiihen, sillä sydän tykytti niin kovasti, ettei hän saanut henkeään\nvedetyksi.\n\nMies tuli pitelemään hevosta ja kun Karen huomasi tämän ihmettelevän\nkatseen, niin hän hillitsi itsensä ja oikaisi vartaloaan.\n\n\"Ei tarvitse riisua valjaista\", sanoi hän ja nousi ylös portaita.\n\nKun hän astui eteiseen, niin siellä ei näkynyt ketään. Hän meni aina\npuutarhanpuoleiseen huoneesen, jossa hän tapasi Valdemarin.\n\nHäntä hän etsikin. Halu saada nähdä häntä, vaikka vain\nsilmänräpäykseltä, oli kalvanut ja repinyt häntä aina siitä saakka kuin\nhän tuli tuntoihinsa, ja kuitenkin hänestä nyt tuntui, ikäänkuin hän\naivan odottamatta ja valmistumatta olisi tavannut hänet. Karen pysähtyi\nja tarttui vaistomaisesti kiinni läheisimpään tuoliin. Borris, joka\nistui kirjoituspöydän ääressä, nousi hämmästyneenä tuoliltaan ja seisoi\nääneti hänen edessänsä, tehden torjuvan liikkeen.\n\n\"Kiitos, että pidit huolta talosta minun sairaana ollessani\", sanoi\nKaren, ojentamatta hänelle kättä, koskei hänkään omaansa ojentanut.\n\n\"No, sehän oli vain velvollisuuteni.\" Valdemar sanoi sen aivan\nlyhyesti. \"Siitä ei maksa vaivaa minua kiittää.\"\n\n\"Niinkuin tahdot. Onhan Egtved nyt kuitenkin joutunut tanskalaisiin\nkäsiin\", sanoi Karen kyynelsilmin.\n\nKun Valdemar ei vastannut mitään, niin hänen mielensä masentui.\n\n\"Valdemar\", alkoi Karen ja hänen huulensa vapisivat, \"minä nöyryytän\nitseni sinun edessäsi. Huomenna tulee nimismiehenoikeus suorittamaan\npesänkirjoitusta. Tahdotko sinä ruveta Kain holhoojaksi? Sinä olisit\nparempi holhooja minun rakkaalle pojalleni, kuin mitä hänen isäparkansa\nkoskaan olisi ollut. Suostutko rupeamaan, Valdemar?\"\n\nBorris käänsi päätään ja katsoi Kareniin.\n\n\"Miksi sinä sanot 'parka' puhuessasi Ruprecht Jürgensistä?\" kysyi hän.\n\"Siksikö, että hän on kuollut?\"\n\n\"En\", vastasi Karen. \"Minä saatoin yhtä vähän tehdä häntä onnelliseksi\nkuin hän minua. Sillä on kaikki sanottu.\"\n\n\"Ei kaikki, Karen Jürgens.\"\n\n\"Anna kuolleen olla rauhassa\", pyysi Karen. \"Minä olen tuottanut\nhänelle yhtä paljo kärsimystä, kuin hän minulle. Ja niin me olemme\nkuitit.\"\n\n\"Ehkäpä kyllä. Mutta mikä kuittaa sen kärsimyksen, jonka te molemmat\nolette minulle tuottaneet?\"\n\n\"Valdemar\", sanoi Karen, \"kun minä nyt pyydän sinua rupeamaan minun\ntanskalaisen poikani holhoojaksi, niin on se minun syvin anteeksi\npyyntöni sinua kohtaan, ja samalla se osoittaa suurinta luottamustani\nsinuun ja omaa suurinta nöyrtymistäni.\"\n\n\"Ei kokonaan.\"\n\n\"Mitä sinä vielä lisäksi vaatisit?\" kysyi Karen. \"Mitä enempää minä\nvoisin sinulle antaa? Sitä loukkausta, jonka kerran heitin sinulle\nvasten silmiä, et suinkaan ottanut todeksi?\"\n\nValdemar säpsähti.\n\n\"Sinä puhuit rahoista! Rahoista!\" huusi Valdemar. \"Omaisuus ei saisi\njoutua pois suvusta!\"\n\n\"Älä sano sitä!\" huudahti Karen suuressa sieluntuskassa. \"Sehän oli\nvain lapsen kiivautta, jota olisit voinut halveksia.\"\n\n\"Vieläkö muuta, Karen Jürgens?\" kysyi Borris.\n\n\"Oi, mitä haluat vielä?\" huudahti hän aivan suunniltansa. \"Enkö\nole kylläksi nöyryytetty? Pitääkö minun tunnustaa sinulle, että\nolen rakastanut sinua, enkä ketään muuta kuin sinua — ja että olen\ntiennyt sen, — koko avioliittoni ajan, — Jumala antakoon syntini\nminulle anteeksi! — lukuunottamatta ensimäisiä hurmaavia kuukausia?\nEttä rakastan sinua toivottomasti ikuisesti, ja aina elämäni loppuun\nasti rakastan sinua, vaikka tiedän ettei minulla ole toivoa? Ja että\nsittenkin tulen sinulta pyytämään tätä? Tahdotko saattaa minut vieläkin\nnöyryytetymmäksi, kuin miksi itse olen itseni nöyryyttänyt? Minusta\ntuntuu, kuin en enää voisi katsoa sinua silmiin, Valdemar!\"\n\n\"Voi aina katsoa, yksin kadehtijaansakin silmiin, kun vain on sanonut\nhänelle totuuden. Ja minäkin tahdon sanoa sinulle totuuden. Minä tahdon\nruveta poikasi holhoojaksi, syystä että sinä olet minun serkkuni, ja\n_vaikka_ hän on Ruprecht Jürgensin poika. En mistään muusta syystä.\nJa mitä sinuun tulee, niin toivon että joskus voin antaa sinulle\nanteeksi, mutta nyt en vielä voi sitä tehdä. Niin totta kuin Jumala\non korkeudessa, en tee itseäni paremmaksi kuin mitä olen\", — hän oli\ntukahtumassa, — \"minä en voi!\"\n\n\"Missä on sinun äitisi?\" kysyi Karen ja käänsi kuolonkalpeat kasvonsa\nhäneen.\n\nValdemar viittasi arkihuoneen ovea kohti. Karen meni sisään, hän ei\nnytkään ojentanut Valdemarille kättä, ja heittäytyi tätinsä syliin.\n\n\"Jumala siunatkoon sinua!\" kuiskasi Karen ja suuteli häntä katuvaisena\nja hellänä. \"En koskaan, voi sinulle palkita sitä, mitä olet minulle\ntehnyt.\"\n\nTäti ei sanonut mitään. Hän piteli häntä vain kauan sylissänsä.\n\nSiinä perheessä olivat naiset enimmin säälivät luonteeltansa.\n\nMutta rouva Borris ei saanut Karenia istumaan. Hänestä tuntui ikäänkuin\nlattia olisi polttanut jalkojen alla.\n\n\"Minä tahdoin vain nähdä sinut ja kiittää sinua. Minä olen menossa\nHøjemarkeen.\"\n\n\"Niinkuin tahdot.\"\n\nTäti mietti hetken aikaa ja sanoi sitten:\n\n\"En tahdo pakoittaa sinua. Ehkä se onkin parasta.\"\n\nKun Karenin vaunut olivat vierineet pihalta, niin Valdemar tuli sisään.\n\nÄiti katsoi häneen, mutta ei sanonut mitään. Hän oli huomannut piirteen\nhänen suupielissään, jonka hän tunsi tämän poikavuosilta, kun jokin\nasia häneen kipeästi koski tai häntä kiusasi, jota hän ei olisi\ntahtonut myöntää kellekään muulle, ei edes itsellensäkään.\n\n\"Karen Jürgens pyysi minua poikansa holhoojaksi\", sanoi hän.\n\nSillä hänen täytyi saada se sanotuksi! Hänen täytyi saada ilmaa!\n\n\"Mitä sinä siihen sanoit, Valdemar?\"\n\nKysymys tehtiin niin rauhallisesti, kuin se olisi ollut maailman\nluonnollisin asia, mutta rouva Borris nosti kiiruusti päätään ja odotti\nhenkeään vetämättä vastausta.\n\n\"Minä lupasin. Tietysti! Mitä minä muuten olisin sanonut?\"\n\nValdemar astui ovelle. Mutta äkkiä hän pysähtyi ja huudahti koko\nsielunsa katkeruudella:\n\n\"Äiti! Kuinka nainen voi olla niin armoton!\"\n\nSitten hän meni ja paiskasi oven kiinni jälkeensä.\n\n\"Lapsi parat!\" huokasi rouva Borris.\n\nHänen viisaat silmänsä olivat huomanneet jo enemmän kuin mitä hänen\nsuunsa tahtoi ilmaista.\n\nKarenin kärsimyksen tie ei vielä ollut lopussa.\n\nKun hän ajoi Frandsenin krouvin ohi, niin suuri joukko naisia seisoi\nsen ulkopuolella. Talviaurinko oli varsin lämmin ja he näyttivät kaikki\nolevan hyvällä mielellä jos jostakin asiasta.\n\nHe näyttivät veitikkamaisilta ja suut sekä silmät hymyilivät.\n\nMuutamat olivat istahtaneet suljettuihin vaunuihin ja joivat siellä\nkahvia ilon vallitessa.\n\n\"Mikä siellä on keskellä tietä?\" kysyi Karen ja pysähdytti hevosensa.\n\n\"Me olemme valtiolle vaarallisia\", vastasi naurunhaluinen nuori vaimo.\n\"Me olemme ajetut ulos. Me olisimme tahtoneet kuunnella haudankaivaja\nMadsenin lukevan Holbergia, mutta sitä me naiset emme saaneet. Se oli\n'grober Unfug' [Törkeätä epäjärjestystä]. Nimismies ehkä pelkää, että\nmeidän siveytemme siitä kärsisi, ja arvelee että vain miehet saavat\nkuulla niin paljon sopimattomia sanoja. Sillä Madsen, hän lausuu ne\nkaikki niin suurenmoisen hauskasti, että niistä on oikea ilo.\"\n\n\"Sen jälkeen kuin hän lakkasi työstänsä kellotapulissa ja\nhautausmaalla, on hän ikäänkuin tullut maallisemmaksi\", sanoi toinen.\n\"Nytpä vasta hänen kelpaa johtaa tanssia kaikissa tanssiaisissa.\nSellaista hyppyä kuin Madsen voi saada aikaan! Ja jos hän vaan samalla\nvoisi potkaista preussiläisiäkin, niin olisipa hän saanut lyödyksi\nkaksi kärpästä yhdellä iskulla.\"\n\nEräs naisista töytäsi kylkeen sitä, joka viimeksi puhui.\n\n\"Varo suutasi\", kuiskasi hän. \"Häneen ei kuitenkaan voi luottaa.\"\n\nKaren kuuli sen. Hän läimähytti hevostaan ja hänestä tuntui ikäänkuin\njotakin pahaa olisi ollut kintereillä.\n\nHän tahtoi myös käydä Højemarkessa, — ei hiipiä sinne kuin varas yöllä,\nvaan kaikkien nähden valkealla päivällä.\n\nKaren ajoi pihaan. Hän oli morsian, kun hän viimeksi läksi täältä ja\näiti seisoi silloin ruohokentällä ja katsoi hänen jälkeensä. Niin,\najatuksissansa hän sen vain oli nähnyt, sillä eihän hän uskaltanut\ntaakseenkaan katsoa sillä kertaa.\n\nHänestä tuntui, ikäänkuin hän ei itse, vaan joku toinen, ventovieras,\nsinä päivänä olisi ajanut pois talosta.\n\nKuului haukuntaa, ilon vinkunaa ja Hektor oli hypätä vaunuun hänen\nluoksensa. Koira seisoi pystyssä, etukäpälät pyörällä ja nuoli hänen\nkäsiänsä.\n\nKaren hyppäsi alas ja hänen täytyi varjella itseään sen voimakkailta\nrakkaudenosoituksilta.\n\n\"Hiljaa, hiljaa, Hektor! Hiljaa!\"\n\nKuinka hän saattoi ajatella koiraa, nyt kun sydän oli niin täysi, että\nse oli haljeta ihmisten vuoksi.\n\nEi Esbeniä! Ei Gyritheä! Ei Sidseliä!\n\nHän tiesi, että jos Esben olisi ollut kotona ja jos hän sittenkin olisi\nastunut tästä ovesta sisään sekä olisi kohdannut hänet ovessa, niin,\n— mitä Esben silloin olisi sanonut, ja mitä hän itse silloin olisi\nsanonut, siitä hän ei olisi välittänyt.\n\nMutta sen hän tiesi, että hän olisi voinut huutaa ilosta, jos hän olisi\nkohdannut hänet nyt tällä ovella.\n\nKuitenkin — äiti tuli ulos, Jumalan kiitos, ja kietoi kätensä hänen\nympärilleen ja saattoi hänet varovasti sisään huoneesen, sillä hänestä\ntuntui, että Karen tuskin pysyi pystyssä.\n\nHän sai hänet istuutumaan sohvaan ja kiiruhti ulos hankkimaan lämmintä\nkahvia; lapsi tarvitsi jotakin vahvistavaa ja laskiaispullia piti saada\npöytään.\n\nSohvassa Karen vähän kerrassaan tointui. Hän katseli ympärilleen\nrakasta, vanhaa huonetta. Kaikki oli entisellään, vain kuningatar\nLouisen kuvan ympärillä oli eternelliseppele. Syksyllähän\neteläjyllantilaisissa lehdissä oli ollut surureuna kuningattaren\nkuoleman johdosta, ja itse hän myös oli ottanut osaa siihen\nhopeaseppeleesen ja palmukoristeesen, jotka Eteläjyllannin naiset\nlaskivat kuningattaren arkulle.\n\nVanha lyömäkello kulki varmaa kulkuaan ja jauhoi aikaa juhlallisella\narvokkaisuudella. Sillä ei näyttänyt olevan yhtään kiirettä.\n\nSitten tuli äiti sisään ja kertoi, järjestäessään kahvipöytää, kahdesta\neteläjyllantilaisesta, jotka vastikään olivat saaneet käskyn tuottaa\nheidän kolmekymmenvuotiset poikansa kotiin maanviljelyskouluista\nkuningaskunnassa. Jos se ei tapahtuisi, niin karkoitettaisiin kahdeksan\noptantia samasta pitäjästä.\n\n\"Käskivätkö he heidät sitte kotiin?\" kysyi Karen ja nousi reippaasti\nsohvalta.\n\n\"Ei, he eivät käskeneet\", vastasi rouva Grunnet.\n\nJa nyt oli myös seurusteluyhdistys Aabenraassa suljettu, — se tapahtui\njo joulukuussa, Karenin sairaana ollessa, — sillä sitä epäiltiin\nvaltiolliseksi.\n\n\"Kaikkea epäillään valtiolliseksi\", lisäsi hän hiljaisesti hymyillen,\n\"jos minä vaikka saisin makkarayhdistyksen toimeen, niin sekin\nleimattaisiin valtiolliseksi. Ja poliisivirasto on julistanut, että\njos jäsenet käyvät yhdistyksen kokouksissa, niin heitä rangaistaan\nviidentoista jopa sadanviidenkymmenen markan sakoilla tai kahdeksan\npäivän jopa kolmen kuukauden vankeudella. Tahtoisinpa tietää\", ja hän\nhymyili uudelleen, \"miten mikään yhdistys voisi pitää kokousta, jollei\nkukaan jäsenistä saa tulla kokoukseen? No, se oli seurauksena siitä,\nettä yhdistyksen esimies ei suostunut eroittamaan sen naisjäseniä,\njuuri siitä syystä, ettei yhdistys ollut valtiollinen.\"\n\n\"Tahtoisinpa tietää, miksikä naiset eivät saa olla mukana\nvaltiollisissa yhdistyksissä?\" kysyi Karen vihdoin. \"Olemmeko me\nvaarallisempia Saksan valtiolle kuin miehet?\"\n\n\"Niin he kai arvelevat\", sanoi äiti ja katseli sohvaan päin.\n\n\"Niin, saivatpa Jensenit kalliisti maksaa hääkemunsa jouluna! Siitä\ntanskalaisesta laulusta, jonka he olivat laulaneet, tuomitsi oikeus\nheidät maksamaan kuusikymmentä markkaa sakkoa.\"\n\n\"Häävieraitten joukossa oli siis vakoojia\", sanoi Karen. \"Täytyy varoa\nkenen kanssa tahtoo maistella kaaliaan.\"\n\nRouva Grunnet, joka oli antanut kielensä käydä, jotta Karenilla olisi\naikaa tointua, ei ollut huomaavinaan Karenin viimeistä huomautusta, jos\nkohta siihen olisi voinut olla paljonkin sanomista.\n\n\"Äiti\", sanoi Karen äkkiä, seuraten surusilmin rouva Grunnetin\nvähimpiäkin liikkeitä, \"äiti, kuinka sinä voit pitää huolta kaikesta,\nkun sinulla ei ole Gyritheä eikä Sidseliä?\"\n\n\"No, onhan minulla sittenkin hyviä apulaisia.\"\n\n\"Ne ovat palkattuja\", sanoi Karen.\n\n\"Hyvin palkattuja\", lisäsi rouva Grunnet. \"Mutta ei siltä, — lamppuja\nei kukaan kuitenkaan osaa pitää sellaisessa järjestyksessä kuin Sidsel.\"\n\nKaren nielaisi jotakin vaivalla.\n\n\"Luuletko, että Sidsel nyt on niin reipas, että hän voi muuttaa Esbenin\nluo?\" kysyi Karen.\n\n\"Me odotamme vielä sitä kirjettä, mutta minä aavistan, ettei Sidsel\ntule. Minusta tuntuu siltä, ikäänkuin me kaikki olisimme nähneet\nSidselin viimeistä kertaa tässä maailmassa.\"\n\nJa sitten hän alkoi kertoa, että hän pian aikoi lähteä Esbenin ja\nGyrithen luo viikon päiviksi, sillä hän halusi kuitenkin nähdä sitä\ntaloa, jonka he siellä olivat ostaneet itselleen. Joka kirjeessä he\npyysivät häntä tulemaan ja \"sinähän tiedät, ettei Esben ole kaikkein\nkärsivällisempiä eikä jaksa kovin kauan odottaa.\"\n\nHän oli tuskin puhunut loppuun, kun Karen oli hänen vieressänsä ja otti\nkahvikannun hänen kädestänsä.\n\n\"Sinun pitää lähteä heti! Kirjoita vain että tulet parin päivän\nkuluttua. Oi, miten surkeata, kun Esben saa niin kauan odottaa! Minä\nkaadan. Sinä olet väsynyt, käy istumaan, äiti! Niin, kuinka suloista,\nettä sinä lähdet Esbenin ja Gyrithen luo! Minä käyn joka päivä\nkatsomassa taloa, siihen voit luottaa. Sinun ei pidä huolehtia mistään,\näiti!\"\n\n\"No niin\", sanoi rouva Grunnet, ja istuutui, \"ei siltä! — Voihan sitä\nvaikka kuollakseen kaivata lapsiansa!\"\n\n\"Olenhan minä sinulla, äiti.\"\n\nSe tuli naurun ja itkun sekaisesti.\n\n\"Niin, sinä olet tullut takaisin\", sanoi rouva Grunnet hiljaa.\n\nEnnenkuin hän tiesi mistään, oli tytär polvillaan hänen edessänsä ja\npiiloitti kiharaisen päänsä hänen syliinsä.\n\nHerranen aika, kuinka monta kertaa Karen oli eläissänsä sitä tehnyt!\nAina siitä pahasta päivästä alkain, jolloin hän kolmen vuoden vanhana\noli ottanut punaisen omenan kulmakaapin korista.\n\nSe oli sittenkin hänen varmin turvapaikkansa. Siinä hän saattoi tehdä\ntunnustuksensa ja siinä hän sai lohdutusta.\n\nÄiti siveli hänen päätään.\n\n\"Mitäs nyt, pikku Karen?\"\n\n\"Äiti, sinä aikana kuin minä olin poissa\", - sillä tavalla hän aina\npuhui sairaudestansa, — \"ja taas tulin tuntoihini, niin minulle selveni\nniin paljon, jota en ennen kyennyt selvittämään. Oletappas, että\nJürgens olisi elänyt.\"\n\nHän vaikeni ja näytti etsivän sanoja.\n\n\"Niin, — jos nyt Jürgens olisi elänyt, — niin mitä sitten, Karen?\"\n\nÄiti tahtoi mielellään osoittaa hänelle suurta kärsivällisyyttä.\n\n\"Se ei koskaan olisi parantunut. Me emme olisi voineet luoda itseämme\nuudestaan. Onhan niitä ihmisiä, joilla ei ole kansallisuustunnetta.\nNiiden laita on kuin amphibioiden, joista luin luonnonhistoriassa.\nMutta paneppa kala ja lintu yhteen, se ei käy päinsä. Toisen on pakko\nelää vedessä, toisen ilmassa. Ymmärrätkö sinä! Hän sairasti täällä\nkoti-ikävää ja minä olisin tullut sairaaksi koti-ikävästä, jos olisin\nelänyt hänen kotonansa. 'Minun rakkauteni maa'! Voiko mies sanoa -\nsillä tavalla? Ei, ainoastaan itsensäuhraava, epäitsenäinen nainen.\nTuliko Eteläjyllanti koskaan Jürgensin 'rakkauden maaksi'?\"\n\n\"Ymmärrätkös äiti! Hänelle oli ylitse kaikkea muuta rakas 'der Kaiser'\n[Keisari] ja 'das Preusserthum' [preussiläisyys]. Luulenpa että hän\nasetti ne itse taivaan Luojaakin korkeammalle, äiti. Ja minä vihasin\nheitä, minä vihasin heitä!\"\n\nKaren veti syvältä henkeään. \"Kiitin siitä joka ainoa päivä, joka\nkului, kiitin siitä joka ainoa ilta ja joka ainoa aamu!\"\n\n\"Mistä sitten, Karen?\"\n\n\"Siitä etten häntä rakastanut, äiti! En rakastanut häntä, niinkuin\nolisin voinut rakastaa, en rakastanut häntä sillä tavalla, että rakkaus\nolisi ollut minulle minun suuri elämänkohtaloni, jota minun olisi ollut\nmahdoton välttää, sillä se olisi ollut sietämätöntä. Nyt sinä sen\ntiedät, äiti!\"\n\nKaren katsoi äkkiä äitiin ja painoi pienet, nyrkkiin puristetut kätensä\nkasvojansa vastaan.\n\n\"Mitä sinä sitten olisit tehnyt, Karen?\"\n\n\"Äiti, minä tiedän, että moni kihlaus saksalaisen ja tanskalaisen\nvälillä purkautui sodan kestäessä, ja minä tiedän myöskin, että Luise\nResen[3] Holsteinistä, joka oli naimisissa tanskalaisen upseerin\nkanssa, ei voinut kestää kaikkea sitä tuskaa, joka raateli hänen\nsieluaan ja sydäntään kolmivuotissodan aikana. Isä ja veljet toisella\npuolella, mies ja pojat toisella! Voitti kumpi hyvänsä, niin surua se\ntuotti. Hän syöksyi Vähään Beltiin. Hän piti kuolemaa elämää parempana.\"\n\nKuului syvä huokaus ja äiti katsoi kauhistuneena Kareniin, ikäänkuin\nhän olisi manannut esille kummituksen haudasta.\n\n\"Mutta miten sinä saatoit ottaa hänet, pikku Karen?\"\n\n\"Äiti! Äiti! Oletko unohtanut, kuinka kauan nuori tyttö säilyttää\nlapsenuhmansa? Varjelee sitä käsillänsä, jotta ei kukaan sitä häneltä\nriistäisi? Hänestä se on niin sukkelaa. Ja hän tahtoo niin mielellään\nolla itsenäinen, jotta huomattaisiin hänen tietävän, mitä hän tahtoo.\nHänellä on tahtoa, eikä aavista, mitä hän sillä tekisi, ja hän haluaa\nkuitenkin näyttää, että hän on tullut aikaihmiseksi.\"\n\n\"Minussa ei ollut sellaista uhmaa\", sanoi rouva Grunnet.\n\n\"Ei, sen minä kyllä uskon, ettei sinulla sitä ole ollut, äiti,\nmutta mitä se minua auttaa? Äiti!\" Nyt tuli viimeinenkin ja hyvin\nvitkastellen: \"Minä pyysin Valdemaria Kain holhoojaksi.\"\n\n\"Oletko sinä pyytänyt Valdemaria Kain holhoojaksi?\"\n\nSe oli ikäänkuin yllätys.\n\n\"Ketä olisin muuten pyytänyt? Minä olin sen hänelle velkaa. Oi, sinä\nhyvä Jumala, jos hän vain kerran antaisi minulle anteeksi!\"\n\n\"Auta itseäsi, niin Jumala auttaa sinua. Täytyy olla vaiti ja odottaa\",\nsanoi rouva Grunnet ja kohotti hänet pystyyn.\n\nNiin hienotunteinen oli tämä äiti, ettei hän antanut Karenin\naavistaa hänen salaista tietoansa Eikö Karen aikoja sitten ollut\nkuumehoureissaan ilmaissut, kuinka intohimoisesti hän rakasti\nValdemaria? Eikö äiti juuri sen vuoksi ollut väistymättä hänen\nvuoteensa äärestä yötä ja päivää? Eikö hän ollut lukinnut ovea ja\nsulkenut sisällepääsyn, kun joku pyrki hänen luokseen? Sen tiedon hän\ntahtoi yksin pitää Karenin vuoksi.\n\nJa kaikkein liikuttavinta oli, että nuo molemmat kelvolliset,\narkaluontoiset äidit, rouva Grunnet ja rouva Borris, hautoivat\nmielessään ja vartioivat lastensa salaisuutta ja luulivat kumpikin\nkauan aikaa, että kumpikin oli ainoa, joka täysin tiesi asian laidan.\n\n\n\n\n4.\n\n\nKun Karen sinä iltana ajoi takaisin Egtvediin, niin hänestä tuntui,\nikäänkuin hän olisi tyhjentänyt nöyryyden kalkin viimeistä pisaraa\nmyöten. Hän tiesi yhtä hyvin, kuin se olisi ollut poltettuna hänen\nsieluunsa, että hänelle nyt alkoi pitkä katumuksen ja parannuksen aika.\n\nHänen täytyi samoin kuin Jaakopinkin palvella seitsemän pitkää vuotta\n— ei siksi, että hän voittaisi sen miehen rakkauden, jota hän rakasti,\nvaikka hän itse olikin hylännyt hänet, — sillä se hänestä olisi ollut\nmahdotonta, — vaan ainoastaan voittaakseen takaisin tämän miehen ja\nkoko sukunsa kunnioituksen ja luottamuksen.\n\nAskel askeleelta hänen oli se voitettava takaisin. Vaikka se maksaisi\nhänelle hänen sydänverensä, niin hän sittenkin tahtoi sen tehdä.\n\nMutta se oli vaativa aikansa; hänen täytyi olla kärsivällinen. Sitä ei\nvoinut äkkipikaa saavuttaa. Mitäpä siitä jos hän vakuuttikin heille\nolevansa tanskalainen koko ruumiiltaan ja sielultansa? Osoita uskosi ja\nrakkautesi teoillasi!\n\n\"Rosoinen laskiainen ja silliä pääsiäiseksi!\"\n\nKeldet se sivumennen tervehti häntä tällä ikivanhalla, alsilaisella\ntervehdyksellä.\n\nJa se on hyvä toivotus, joka tuo mukanaan hyvän vuoden, jos se käy\ntoteen, sanovat alsilaiset. Sillä laskiainen on hyvä, silloin kun se on\nrosoinen ja tiet ovat kovaksi jäätyneet.\n\nLaskiainen on myös tanssiaisten ja naamiaisten aika, mutta\nEteläjyllannissa se on etupäässä pullien juhla, ja kun lapset ovat\nsyöneet suuhunsa viimeisen pullan, niin saa talvikin jo mielellään\nluoda loppuaan, muuten ei tule \"silliä pääsiäiseksi.\"\n\nKaren kohosi pystyyn ja näki samassa valonhohteen kaukana läntisellä\ntaivaanrannalla.\n\nSe ei ollut auringonlaskua, sen hän näki selvästi. Punertavaa valoa\nhimmensi savu.\n\n\"Se on kytövalkeaa\", sanoi Karen itseksensä, \"Jumala tiesi kuinka monen\npeninkulman päässä lännessä se on!\"\n\nHelmikuussa on vihdoin lupa kasketa kanervikkoa ja se näytti\nerinomaisesti palavan. Pakkanen kuivaa kanervat, niin että ne helpommin\nsyttyvät.\n\nKaren ajoi rivakammin ja mutisi: \"Hyvä etteivät sytytä nummea palamaan\nenää huhtikuun ensimäisen päivän jälkeen, sillä silloin linnunpoikaset\nsaisivat surkean lopun nummella.\"\n\nNiin, pakkasta ja jäätä oli yllin kyllin, mutta lunta ei edes sen\nvertaa, että olisi voinut ajaa reellä.\n\nAlkoi jo hämärtää. Hyvä että vaununlyhdyt sytytettiin jo ennenkuin hän\nläksi Højemarkesta.\n\nHän tiesi miten tarkkaa huolta santarmit pitivät lyhdyistä, ja — aivan\noikein, tuossa olikin santarmi!\n\nKuka tiesi, oliko hänellä ollut jotakin tekemistä Egtvedissä! Karenin\nsydän alkoi sykkiä. Olisihan sellainen käynti ollut hänelle suureksi\nkunniaksi. Pannaanjulistus siten loppuisi.\n\nTuskin Karen oli ajanut santarmin ohitse ja kääntynyt lehtokujaan,\nniin hän kuuli jonkun ajavan aika ravia ja — aivan oikein! — sieltä\ntulivatkin vaunut kovaa kyytiä ilman lyhtyjä!\n\n\"Halt!\" [Seis] huusi santarmi, sillä hän oli kovin innokas toimessansa\nja tahtoi heti merkitä vaunut muistiin.\n\nMutta merkitsemisestä ei tullut mitään.\n\nVaunut pysähtyivät heti ja ikkunaruutu työnnettiin alas.\n\n\"Was giebts?\" [Mikä hätänä?] huusi herra v. Kratzenstein.\n\nSantarmi asettui heti rintamaan ja ojensi itseänsä asianmukaista\nkunniaa tekemään. Kylläpä hän nyt oli joutunut pahaan pulaan.\n\n\"Gnädige Hern Landrath! Bitte tausendmal! Entschuldigen Sie doch\ngnädigst! Ich dachte, es wäre ganz andere Leute!\" [Armollinen herra\nmaaneuvos! Pyydän tuhannesti! Suokaa minulle armollisesti anteeksi.\nMinä luulin aivan toisiksi.]\n\n\"Sepä oli parhaiksi!\" ajatteli Karen ja hymyili ensi kertaa pitkästä\naikaa. \"Klaus, onko täällä käynyt ketään?\"\n\n\"On, santarmi.\"\n\nKlaus sylkäisi pitkään, niinkuin hän aina teki, kun hän mainitsi\nsantarmin tai paholaisen nimeä.\n\n\"Mitä hän tahtoi?\"\n\n\"Antoi minulle muistolahjan\", vastasi Klaus, \"ja se oli hyvin kauniisti\ntehty. Kolmenkymmenen markan sakot tai kolme päivää arestia, syystä\nettä vastikään lauloin surkeasta rastasparista.\"\n\n\"Mutta sehän on mahdotonta.\"\n\n\"Ei, Herra tiesi, ei se ole mahdotonta! Mitä se auttaa, jos minä\nsanon laulaneeni rastaista, kun santarmi sanoo minun tarkoittaneen\ntanskalaisia?\"\n\n\"Mutta sinä voisit kai hankkia todistajia?\"\n\n\"Tokkopa voisin. Minä hyräilin vain, eikä pihalla ollut edes\nkissaakaan. Niin — ei suinkaan rouva sattumalta kuullut, sillä hän\nseisoi silloin portailla?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Tiesinhän sen!\" sanoi Klaus. \"Ja rastaat, sillä niitä oli kylliksi\npaikalla, eivät suinkaan kelpaisi todistajiksi oikeuden edessä. Ei, ei\nmuuta neuvoa ole, kuin että istun siitä hyvästä.\"\n\n\"Sitä sinä et tee, Klaus. Nuo kolmekymmentä markkaa minä maksan ja\nsitten sinä varot, ettet laula enää ulkona.\"\n\n\"Emmekö panisi kuonokoppaa rastaillekin?\" kysyi Klaus. \"Mutta ei rouvan\npidä maksaa niin paljon rahaa minun lauluharjoitusteni tähden. Ei!\nPaljoa mielemmin minä otan kolme päivää arestia. En minä siitä kuole,\nja kun meillä nyt on paastonaika tulossa, niin voimmehan yksin tein\nsyödä paastoruokaakin.\"\n\nMutta Klaus ei kertonut mitä muuta oli tapahtunut.\n\nNiin, kun santarmi tuli pihalle, niin hän katsoi ylös ilmaan ja kysyi,\nminne lipputanko oli joutunut?\n\n\"Se oli kerrassaan laho\", vastasi Klaus, \"ja koska se helposti olisi\nvoinut vahingoittaa Kaita, jos se olisi kaatunut hänen päällensä, niin\nme hakkasimme sen poikki.\"\n\nSantarmi katseli häntä, ikäänkuin olisi tahtonut syödä hänet suuhunsa\nja läksi pois.\n\n\"Hän kuulee kellojen soittoa, mutta hän ei tiedä, missä ne soivat\",\nmurisi Klaus.\n\nKun Karen oli riisunut päällysvaatteet yltään ja käynyt katsomassa\nKaita, joka nukkui vuoteessansa huoletonta lapsenuntaan,\nlaskiaisvarpuja toisessa kädessään ja laskiaispulla toisessa, — se ei\nollut pyöreämpi kuin hänen omat punaiset poskensa, — niin Karen peitti\nhäntä hiljaa ja meni arkihuoneesen.\n\nSiellä hän kävi ääneti istumaan ja tähysteli takkavalkeaan.\nRistiinpannut kädet olivat väsyneinä helmassa.\n\nPuut paloivat loimahdellen, ja epätasainen tuli heitti milloin\nliekehtivää valoa, milloin synkkiä varjoja hänen kalpeille\nkasvoillensa. Tulenvalo punasi ne silloin tällöin terveyden ruusuilla.\n\nPuoleksi avautuneilta huulilta kulki hengitys raskaasti ja\nvaivalloisesti. Niinkuin ihmisen, joka taistelee oman itsensä kanssa.\n\nSormet pujottautuivat lakkaamatta toisiinsa, aivan kuin monet,\nvastakkaiset ajatukset hänen mielessänsä.\n\nVihdoin kuului syvä huokaus pimeästä.\n\n\"Mitä minä sanoin hänelle! Mitä minä hänelle sanoin!\" kuiskasi\ntyttömäinen kainous ja arka häpeän tunne hänen sielussansa. \"Karen,\nKaren, kuinka sinä saatoit alentaa itseäsi niin suuresti ja unohtaa\nnaisellisen arvosi?\"\n\nJa häpeän kiusallinen, polttava puna kohosi hänen kasvoillensa. Mutta\nhänen rehellinen oikeudentuntonsa kohosi ylpeänä riippumattomuudessansa\nja kuritti häntä.\n\n\"Kuinka kurja sinä olet! Kuinka kurja!\" sanoi se. \"Sinä koetat\nuskotella itsellesi jotakin olematonta. Sinä toivot jotakin, johon\nsinulla ei ole minkäänlaista oikeutta. Sinä olet itse aikoja sitte\nomalla kädelläsi hävittänyt kaiken toivon, ja kuinka sinä julkeat\ntoivoakkaan, että se tunne vielä voisi uudestaan herätä henkiin? Eikö\nsinun pitäisi koko sydämestäsi suoda, ettet uudestaan voisi herättää\nsitä hänessä? Sinä et ansaitsisi sitä, ja mitä ei ansaitse, sitä\nei pidä saavuttaa. Miksikä sinä yhä edelleen tahdot kiusata häntä,\nniinkuin aina olet tehnyt, aina siitä saakka kuin olitte pieniä? Ei,\nKaren Jürgens, niin totta kuin sinussa oli pisarakin hyvää verta, sinä\nolit hänelle velvollinen antamaan sen hyvityksen, jonka hänelle annoit.\nHän oli oikeassa niinkuin aina. Totuuden nimessä sinun täytyi hänelle\nsanoa, että rakastit häntä — ilman minkäänlaista sivuajatusta, huomaa\nse Karen Jürgens. Mutta minulla on lupa rakastaa häntä, rakastaa koko\nvoimallani, ja kuitenkin minä tiedän, että se on toivotonta!\"\n\nJa tämän rakkaudentunteensa valtaamana, joka oli voimakkaampi kuin mitä\nhän koskaan oli tiennyt tai aavistanut, tämän hyljätyn, liian myöhään\ntajutun ja eläväksi tulleen rakkauden valtaamana hän nousi ja pani\nkäsivartensa yhteen päänsä yli.\n\nKauan hän seisoi liikkumatta ja tuijotti tuleen.\n\n\"Salata sitä ja aina salata sitä, niin ettei hän huomaa, kuinka se\nminua kiduttaa! Kaihota kuin nälkäinen ainoatakin katsetta, haluta\nkuin nääntynyt saada kosketella häntä, eikä kuitenkaan saada ojentaa\nkättänsä, vaan paeta kauaksi hänen sitä aavistamattaan! — Minä olen\nsaavuttanut sen mitä kerran halusin. Se on minun rangaistukseni! Se on\nminun rangaistukseni!\"\n\nJa hän rukoili Jumalaa avuksi, jotta hän jaksaisi arvokkaasti kantaa\nkohtaloansa, niinkuin sen tuli, joka itse oli kohtaloonsa syypää.\n\nJa Karen otti — hänestä tuntui tällä hetkellä, että siihen tarvittiin\njättiläisvoimia — suuren tehtävän hartioillensa: hän tahtoi uhrata\nkaiken voimansa Kain ja talon hyväksi.\n\nKain hyväksi oli helppo työtä tehdä, mutta toinen työ oli vaikeampi.\nTosin oli hänen oma ansionsa, että hän yleensä nyt saattoi pitää\nEgtvediä, mutta kuinka kauan?\n\nAjat olivat vaikeat. Mieskin voi joutua häviöön, kun asiat ennestäänkin\novat huonot.\n\nVuodesta 1867 vuoteen 1890 oli viisikymmentä tuhatta eteläjuutilaista\nosittain muuttanut maasta, osittain tullut karkoitetuksi. Siten oli\nviisikymmentä miljoonaa markkaa mennyt maalta hukkaan.\n\nKyllä se tuntuisi, ja siitä he kaikki saisivat kärsiä. Entäs talot,\njotka jäivät jäljelle, kun omistajat ja perilliset ajettiin rajan\ntoiselle puolelle?\n\nNiitä saksalaiset juuri halusivatkin, vaikkapa heidän olisi pitänyt\nmaksaa niistä kalliita rahoja.\n\n\"Minä tahdon tehdä työtä\", sanoi Karen. \"Mitenkä vanhat sananlaskut\nsanovat? Ne sanovat: 'Kaksi aimo käsivartta köyhän miehen palvelijat.'\n— 'Missä rikkaruoho hyötyy, siinä viljakin kasvaa!'\"\n\n\n\n\n5.\n\n\nYhtä asiaa Karenin ei olisi pitänyt tehdä, hänen ei olisi pitänyt viedä\nylisille Saksan keisarin ja keisarinnan kuvia.\n\nNe rupesivat painamaan taloa juuri siksi, että ne olivat käännetyt\nselin, ja ettei kukaan niitä katsellut.\n\nJoka kerta kun Kai seisoi mietteissänsä, sormi suussa ja katsoi niihin\nkulmiensa alta, sanoi palvelustyttö:\n\n\"Varo mörköä, Kai!\"\n\nSeurauksena oli tietysti se, että Kai rupesi pimeässä pelkäämään,\njota hän ei koskaan ennen ollut tehnyt, ja että hän näki mörköjä joka\npaikassa, itse pimeydessäkin.\n\nVähitellen, joskin epäselvästi, muodostui kauhuaherättävä kuva, joka\nlapsen mielikuvituksessa kasvoi kasvamistaan.\n\nKun Karen pääsi tästä selville, niin alkoivat kuvat häntäkin painaa.\nJa kulkiessaan jokapäiväisessä työssään ylisillä, jossa tuuli elämöi\nvalkoisiksi rapatuissa uuninpiipuissa ja hämähäkit kutoivat verkkojansa\nja puuhailivat pimeissä sopissansa, niin valtasi hänet useinkin hyvin\nomituinen tunne. Se oli melkein samanlainen kuin merenhaltian Agnetan,\nkun tämä astui kirkkoon ja \"kuvat kirkossa kaikki ne kääntyivät\".[4]\n\nVaikkapa kohta päinvastaisessa merkityksessä.\n\nNiinpä Karen eräänä päivänä kantoi kuvat alas, ja lähetti ne\nsekä Saksan lipun muistoksi Jürgensistä hänen ystävällensä Fritz\nBodenstedille Rheingauhun.\n\nSiellä ne ainakin olivat tervetulleita ja hyvänä pidettyjä. Mutta Karen\nrupesi aavistamaan millaiseksi elämä muuttuisi, kun Kai kasvaisi ja\nhänellä oli oikeus saada selkoa kaikesta, ja kun hänen itsensä pitäisi\nkertoa pojalle miten asiat olivat.\n\nMutta kullakin ajalla omat surunsa! Jokaisella päivällä on kylliksi\nomista huolistansa.\n\nOli piinaviikon keskiviikko. Klaus istui väentuvassa ja lauloi\nveistellessään:\n\n    \"Kiirastorstai suojasää heinäkuormat hellittää.\n    Pitkäperjantai pilvipaita,\n    silloin luoja kaitse kasvumaita;\n    mut jos pysyy seessä,\n    niin on hyvä vuosi eessä.\n    Kiirastorstai poutaa, pitkäperjantai vettä,\n    se köyhärukan silmään tuo monta kyynelettä.\"\n\n\"Sellaista lörpötystä\", sanoi Bodil, meijerska. \"Kuules, Klaus, oletko\nsinä mieletön.\"\n\n\"Niin, niin\", sanoi Klaus ja veisteli yhä järkähtämättömällä\nvarmuudella, \"jos pääsiäisyönä on pakkasta, niin tulee huono heinävuosi\nja jos pääsiäisaamuna sataa, niin tulee musta lato, se tietää, lato\ntulee täyteen.\"\n\n\"Tahdotkos olla viisaampi taivaan Herraa, pikku Klaus? Sellainen joka\naina käy ja katsoo hänen kortteihinsa? Mutta eipä siltä! Jos voisit\nsanoa minulle, minkälainen ilma tulee pitkänäperjantaina, niin se olisi\njotakin, sillä silloin minä aion lähteä Aabenraahon tapaamaan Maren\nSmedsiä.\"\n\n\"Olipa ilma minkälainen hyvänsä pitkänäperjantaina, niin kerran ainakin\nsinä vuorokautena on tuuli luoteessa\", sanoi Klaus vakavasti.\n\n\"Paljonpa siitä olisi apua\", arveli Bodil. Mutta silloin tuli Karen\nsisään ja pyysi, että Klaus lähtisi heti postiin viemään kirjettä ja\nsamalla kysyisi, olisiko siellä kirjettä hänelle, — hän odotti kirjettä\nGyritheltä, — niin hän voisi tuoda sen kotiin samalla?\n\nKlaus meni, mutta palatessaan takaisin hän kertoi, että siellä oli\nollut aika meteli. Hän oli kysynyt:\n\n\"Onko kirjettä Karen Jürgensille Egtvediin?\"\n\n\"Deutsch sprechen!\" [Puhukaa saksaa!] huudettiin jyrkästi.\n\n\"Eikö ole kirjettä Karen Jürgensille Egtvediin?\" uudisti hän\nkysymyksensä.\n\n\"Deutsch sprechen!\" kuului vieläkin jyrkemmin.\n\n\"Mutta silloin, helkkarissa, minä suutuin ja sanoin hyvin kohteliaasti:\n'Minun mielestäni teidän pitäisi ymmärtää kirjeen saajan nimen. Vaikka\npyytäisin sitä kiinan kielellä, jota en osaa enemmän kuin saksaakaan,\nniin on teidän velvollisuutenne antaa se minulle.' Niinpä sain sen\nvihdoin monien kirousten ja somien kohteliaisuuksien jälkeen, mutta\nse kirje, jonka minun piti jättää\", hän ojensi sen Karenille, \"on\ntässä, sillä siinä ei saa seisoa Aabenraa, vaan Apenrade. Tässä on\npostimerkki!\"\n\nHän vilkutti silmillään.\n\n\"Niin sinä panet sen kirjelaatikkoon sellaisena kuin se on, Klaus.\"\n\nJa Karen meni.\n\n\"Rouva joutuu vähitellen epäsuosioon\", sanoi Klaus tyytyväisenä. \"Hän\nnäyttää värinsä ilman minkäänlaista lipputankoa.\"\n\nMutta siihen se ei päättynyt! Iltapuolella toi santarmi ilmoituksen\nnimismieheltä, ettei Karen saanut antaa talonsa prameilla tanskan\nväreillä.\n\nMaalarisälli seurasi maalipönttöineen kintereillä.\n\nKaren tuli ulos portaille.\n\n\"Sille minä en mahda mitään\", vastasi Karen. \"Minä en ole rakentanut\ntaloa, mutta te voitte itse nähdä, että se on rakennettu tiilistä.\nTiilet ovat punaisia, kalkki, joka liittää kivet yhteen, on valkeaa ja\nkivijalka on sementillä laastittu. Se on sellainen kuin se oli minun\nmieheni aikana. Miksikä te ette tulleet hänen eläessänsä?\"\n\n\"Mutta portti on maalattu valkeaksi, aivan tahallisesti, ja raudat ovat\npunatut rautavärillä.\"\n\n\"Niin ne olivat minun miehenikin aikana.\"\n\n\"Ei, se on uudestaan maalattu, ja koska piakkoin taitaa olla Tanskan\nkuninkaan syntymäpäivä, niin on se valtiollinen mielenosoitus.\"\n\n\"Kas vaan\", sanoi Karen.\n\n\"Se on valtiollinen mielenosoitus\", huusi santarmi, joka\nkotisaksalaisena tietysti puhui paljoa paremmin tanskaa kuin saksaa.\n\"Punavalkea väri loukkaa saksalaismielisten naapurien isänmaallisia\ntunteita.\"\n\n\"Ei minulla ole muita saksalaismielisiä naapureita kuin te\", sanoi\nKaren.\n\n\"Tervaa portti!\" huusi santarmi poissa suunniltansa ja sitten\nsaksalainen maalaripoika alkoi käyttää tervaustaitoansa, ja ennenkuin\nKaren tiesi asiaakaan, oli koko portti tervattu surun ja kuoleman\nvärillä.\n\n\"Niin, se näyttää oikein surkealta\", moitti Klaus ja raappi päätänsä.\n\n\"Tämä on minun porttini\", intti Karen. \"Te olette tehnyt tämän ilman\nomistajan lupaa. Minä valitan maaneuvokselle ja hallituspresidentille,\nsillä tämä on luvatonta.\"\n\nVaikka Klaus rukoili, hartaasti, että pääsiäisaamuna sataisi, jotta\nlato syksyllä olisi mustana, niin pääsiäisaamuna aurinko leikitteli\nsittenkin Itämerellä.\n\n\"Niin, sinä olet mainio Sikokuningas!\" sanoi hän sikopaimenelle, \"nyt\nsinä siinä seisot ja iloitset auringosta, koska sinä aiot lähteä\nristiäisiin, vaikka lato sitten seisookin valkeana, ja se on pahinta,\nmitä voi tapahtua.\"\n\nMutta Kai pisti päänsä esiin ja siitä Klaus heti sai hartaan\nkuuntelijan.\n\nKlaus kertoi:\n\n\"Ennen muinoin noita-akat läksivät kiirastorstaina hiidenvuorelle\ntai Tromin kirkolle ja varikset seurasivat mukana kesteihin. Mitä\ntalonpoika silloin teki? Niin, hän otti aurastansa etupyörän irti,\netteivät he käyttäisi sitä ajopelinänsä. Sitten hän viskasi kirveitä ja\nrautavaajoja vainioille, sillä muuten ne vanhat akat voisivat tuottaa\nhänelle vahinkoa. Mutta auringon laskiessa kokoontuivat pojat huutamaan\nnoita-akkoja esille. He kulkivat edes-takaisin kylässä ja huusivat:\nUhuu, uhuu, kaikki noidat lukuun! Yksi istuu uuninpiipussa, toinen\nistuu olutpadassa, kolmas istuu leivinuunissa! Uhuu, uhuu, ulos noidat\nkaikki! Niin\", sanoi Klaus, \"on meilläkin nykyään joitakuita noitia\nmaassa. Ne ovat mustanvalkeita. Ei pidä turhaan lukea! Ne ratsastavat\nluudalla ja hiilikoukulla ja leipälapiolla hiidenvuorelle. Ken ei\ntahdo kuulla, hän tuketkoon korvansa punaisilla rievuilla! Ja jos et\nsinä tule mukana huutamaan esille noita-akkoja, pikku Kai, niin et saa\nainoatakaan pääsiäismunaa! Siitä minä annan pääni pantiksi!\"\n\nNiin, Klaus ja väentupa oli oikea loppumaton kultakaivos Kaille!\n\nKolmantena pääsiäispäivänä meni Karen Højemarkeen, sillä seuraavana\npäivänä piti rouva Grunnetin vihdoinkin matkustaa kuningaskuntaan\nEsbenin ja Gyrithen luo viemisille.\n\nKun hän ajoi Frandsenin krouvin ohi, niin seisoipa santarmi jälleen\nsiellä maalauspönttöineen aivan kuin hiljattain Egtvedissä, ja\nmaalarinsälli oli maalannut suurilla kirjaimilla \"Gastwirthschaft\"\n[Ravintola.] portin päälle!\n\nKaren meni heti sisään, missä vanha Frandsen astui edes-takaisin kuin\nraivostunut jalopeura häkissänsä.\n\n\"Vieläkö vai? Pitikö minun vielä kokea sitä häväistystä, ettei\nminun tanskalainen kylttini, joka nyt on ovellani ollut kokonaista\nkolmekymmentä vuotta, enää kelpaisi? Täytyykö vanhan aluksen purjehtia\nväärällä lipulla, ikäänkuin Frandsenin krouvi ei enää olisi kyllin\nhyvä? Gastwirthschaft! Gastwirthschaft! Helvettiin tuo kirottu\nGastwirthschaft!\"\n\n\"No, no\", tyynnytti häntä hänen vaimonsa. \"Alus on yhtä hyvä\ntanskalainen siitä huolimatta, ja laivuri myöskin, luullakseni.\"\n\n\"No, sepä vielä puuttuisi! Olen puhunut ääneni sorroksiin toista\ntuntia tuolle schwabilaislurjukselle ja sanonut hänelle, että krouvini\non krouvi, ja aina maailman loppuun asti se pysyy krouvina. Kuka on\nomistaja — hänkö vai minä? Niin, minä tahdon saada ilmaa, äiti! Ei\nsiitä ole apua, että sinä istut siinä ja tiirotat ja siirotat silmiäsi.\nOlenkos minä koulupoika, joka tarvitsee selkäänsä?\"\n\n\"Ei se auta, pikku Karen\", sanoi vaimo ja puristi Karenin kättä,\nsillä Karen koetti monta kertaa turhaan sanoa hyvää päivää, \"kun isä\nraivoo, niin hänen täytyy saada raivota. Tule huomenna uudestaan,\nniin luullakseni aallot eivät käy yhtä korkealla. Onhan hän Preussin\nalamainen, niin etteivät he hänelle mitään mahda, ja sitten me asetamme\nsen uudestaan ulos.\"\n\nKaren seurasi hänen neuvoansa ja läksi. Kun hän tuli Højemarkeen, ei\nrouva Grunnet ollut kotona, sillä hän oli mennyt nimismiehen luo.\n\nVäki sanoi, että santarmi oli käynyt häntä hakemassa.\n\nKaren kävi sisään istumaan ja odotti; hän pelkäsi pahaa.\n\nKeskellä lattiaa oli matkakirstu. Kansi oli auki ja vaatteita oli\nyltympäri tuoleilla.\n\nKaren saattoi nähdä, että äitiä oli haettu kesken pakkaustyötä, ja\nkiireessään hän oli heittänyt kaikki sillensä.\n\nSilloin äkkiä hänen suustansa pääsi:\n\n\"Äiti raukka!\"\n\nSillä välin seisoi rouva Grunnet hiljaisena ja katsoi hämmästyksissään\nkysyvästi nimismieheen.\n\n\"Te aiotte huomenna lähteä poikanne luo Tanskaan, mutta te jäätte\nkotiin, — te ette lähde! Ymmärrättekö?\"\n\nIskien pöytään hän pani painoa joka ainoalle sanalle.\n\n\"Eihän teidän tarkoituksenne, herra nimismies, liene kieltää äitiä\nmatkustamasta pariksi päiväksi ainoan poikansa luo?\"\n\n\"Teillä on käsky jäädä kotiin, ymmärrättekö? Te voitte vapaasti\nmatkustaa, jos tahdotte, olkaa niin hyvä! Mutta jos te lähdette, niin\nteitä kielletään takaisin tulemasta. Nyt te voitte valita!\"\n\nNimismies paukahutti taaskin pöytään ja läksi.\n\nRouva Grunnetkin läksi. Hän ei sanonut muuta kuin:\n\n\"Voi, Esben!\"\n\nMutta hän istui suorana istuimella ajaessansa kotiin.\n\nSillä välin Karen istui ja odotti.\n\nVihdoin avautui ovi. Rouva Grunnet kävi istumaan Karenin viereen\nsohvaan, eikä sanonut luotua sanaa.\n\n\"Äiti parka!\" sanoi Karen uudestaan ja kiersi käsivartensa hänen\nympärilleen. \"Sinä siitä kuitenkin olit iloinnut kuin lapsi!\"\n\nSillä hän arvasi, mikä oli tapahtunut. Mutta kun rouva Grunnet kertoi\nsen hänelle suoraan, niin Karen nousi pystyyn ja sanoi:\n\n\"Tomppelit!\"\n\nHän ei löytänyt muuta ilmaisumuotoa sille harmille ja halveksumiselle,\njota sellainen virkamies ansaitsi, joka suostui kohtelemaan niin\nepäinhimillisen lapsekkaasti turvatonta naista.\n\nJa kuka Eteläjyllannissa oli turvattomampi kuin tilallisen leski, jonka\nainoa poika oli karkoitettu? Varsinkin, kun hän itse hoiti taloa!\n\nHänen täytyi astua varovasti, aivan kuin neuloilla, minne ikänä hän\nmeni ja missä hän milloinkin seisoi, tai aivankuin raivatessaan\nitselleen tietä nokkosten läpi.\n\nPian sen jälkeen sai huimapää Klaus, joka ei millään tavalla tahtonut\nottaa vastaan Karenin rahoja, sovittaa \"lauluharjoituksensa\" arestissa.\n\nSiellä hän istui koppelissa kuljeskelevan saksalaisen käsityöläissällin\nkanssa, joka oli joutunut tappeluun tanskalaisen kanssa, syystä, ettei\nhän ymmärtänyt mitä tanskalainen sanoi.\n\nSaksalainen istui pää käsien peitossa ja vaikeroi:\n\n\"Ach Herrgott! Ach Herrgott!\" [Voi Herra Jumala.]\n\n\"Onko teidän mielestänne täällä hyvä olla?\" [Herrgott kuuluu\ntanskalaisen korvissa \"her er godt\", suomeksi: täällä on hyvä. Suom.\nmuist.] kysyi Klaus hämmästyneenä. \"Kyllä siellä sitten, Herra nähköön,\nlie likaista, mistä te tulette!\"\n\n\n\n\n6.\n\n\n Sidsel Kjeldseniltä Esben ja Gyrithe Grunnetille.\n\n Minä sanelen ja veljenitytär, Sidsel kirjoittaa. Ei, se ei käy päinsä!\n Hyvät ihmiset, täytyyhän teidän ymmärtää, että sellaista vanhaa puuta\n kuin minua ei voi kaivaa maasta ja istuttaa uudestaan kolmatta kertaa.\n\n Paljoa parempi, että Herra kerrallaan hakkaisi minut poikki, niin\n kuivan ja kuihtuneen puun kuin minut, sillä kuinka se enää voisi\n seisoa hyödyttömänä maassa?\n\n Teillä olisi minusta ainoastaan vaivaa ja rasitusta, sillä asian\n laita on nyt sellainen, että pikku Sidsel, joka nyt kirjoittaa minun\n puolestani, saa pukea ja riisua minut joka ilta ja aamu. Minun\n jäseneni ovat niin jäykät, että kun vihdoin viimein saan käteni\n suoraksi, niin on yhtä vaikeaa ja vaivalloista sitä jälleen koukistaa.\n Sidsel voi sen todistaa. Hän sanoo, että käsivarteni rytisee,\n ikäänkuin se murtuisi moneen tuhanteen siruun.\n\n Ei, kiittäkää Luojaa, että olette päässeet vapaaksi tällaisesta\n lahosta vaimoihmisestä. Te olette, Jumala tietää, kyllin kauan saaneet\n kärsiä häntä.\n\n Keijuvuorelle he ovat vieneet minua useamman kerran, mutta nyt en\n jaksa nousta enää ajopeleihin, ja Liituvuoren kuningas[6] on liian\n kaukana täältä. Häntä ei ole niin helppo saada käsiinsä.\n\n Mutta kun Jumala on niin armollinen ja päästää minut rauhaan, vanhan\n rungon, sitten kun minun aikani tulee, ja kun Jumala sanoo minullekin:\n \"Nouse ja käy!\" — niin silloin minä pääsen Liituvuorellekin ja silloin\n minä tulen myös Højemarkeen.\n\n Sitä minä rukoilen, rukoilen kaikessa nöyryydessäni sekä myöhään että\n varhain kaikkivaltiaalta Herralta, joka on luonut sekä taivaan että\n maan.\n\n Mutta Jumala siunatkoon teitä lapsia kaikkena elinaikananne, olkoon\n se sitten lyhyt tai pitkä, siksi että te rakastitte vanhaa Sidseliä,\n ja kiitos ja kunnia rakkaalle rouvalleni, kun hän hyvästä sydämestään\n uhraa niin paljon syntistä rahaa vanhan, vaivaisen ja heikkopäisen\n raukan tähden.\n\n Tämän sanon minä, Sidsel Kjeldsen, itse totisesti uskovaisille\n Jeesuksen nimeen!\n\n _Sidsel Kjeldsen_.\n\n\"Niin, Sidsel on aina ollut varma katkismuksessaan\", sanoi Esben, kun\nhän oli lukenut kirjeen. \"Ei ole muuta neuvoa, Gyrithe, kuin että\nlähdemme Stevnsiin, sinä ja minä, niin saamme samalla nähdä Sidselin.\nTuon käsivartensa vuoksi hän pian tulee yhtä merkilliseksi kuin itse\nLiituvuoren kuningas.\"\n\nSeuraavana päivänä tuli toinenkin kirje.\n\n\"Se on äidiltä! Saat nähdä, että hän tulee huomenna!\" Esben repäisi\nkirjeen auki. \"Voi, Gyrithe, Gyrithe, juokse sanomaan Jensille, että\nhän heti paikalla vetää vaunut esille ja valjastaa! Ja kuule, älköön\nunohtako tarkastaa piirtopäähevosen kenkää. Olihan se sepässä eilen,\nmutta ei vara vahingoksi ole. Minä en tahdo panna mitään vaaralle\nalttiiksi, kun äiti on mukana.\"\n\n\"Niin, niin!\"\n\n\"Ja että hän puhdistaa vaunut paremmin kuin eilen. Äiti on aina\ntottunut komeasti ajamaan.\"\n\n\"Kyllä, kyllä!\"\n\n\"Ja tomuttakoon tyynyjä. Kuuletkos? En tahdo nähdä tomuhituistakaan.\nMuuten hän joutuu minun kanssani tekemisiin!\"\n\n\"Kyllä, kyllä, kyllä! Mutta maltahan toki, maltahan toki ja lue kirje\nensin!\"\n\nKun Gyrithe palasi takaisin, niin Esben istui jäykkänä, hampaat\nkokoonpuristettuina ja kädet nyrkissä katsellen Eteläjyllantiin päin.\n\n\"Jumalan nimessä, mikä on tapahtunut, Esben?\"\n\nEsben hyppäsi pystyyn ja heitti kirjeen, jota hän oli pusertanut\nkädessänsä, kauas luotaan.\n\n\"Jospa äiti olisi kuollut! Jospa minä olisin kuollut!\"\n\n\"Hyi Esben! Sellaista ei saa sanoa!\"\n\n\"Kyllä, minä sen sanon\", hän pysähtyi ja polki lattiaan. \"Minä, Esben\nGrunnet Højemarkesta! Minä sanon, että olisi parempi jos kaikki olisi\nmennyttä, kuin että me istumme, äiti tuolla ja minä tällä puolen\ntuota kirottua rajaa, ja vaikka hän olisi kuolemaisillansa, niin en\nsittenkään pääsisi hänen luoksensa. Niin, sillä tiedäthän sinä, että\nnimismies on kieltänyt äitiä tulemasta tänne, tai muuten hänen on\nsamalla jäätävä tänne kokonaan!\"\n\n\"Kuinka minä sitä voisin tietää? Enhän minä ole lukenut kirjettä.\"\n\n\"No lue sitten!\"\n\nEsben painoi hatun otsallensa ja kiiruhti ulos.\n\nMuuttolinnut olivat sillä välin tulleet Eteläjyllantiin.\n\nTaajoin jonoin ne lensivät eteenpäin yli koko linjan, eikä mikään\nsaanut niitä pysähtymään.\n\n\"Vaikkapa itse v. Köller olisi huutanut: 'Halt!' niin ei se heille\nolisi merkinnyt enempää kuin sormen napsaus\", sanoi Klaus.\n\nNe vihelsivät, visersivät, kotkottivat ja kirkuivat.\n\nKurppia, kaahlaajia, rastaita, punajalkavikloja, sorsia ja nokikanoja!\nKaikki ne olivat mukana. Preussilaisessa armeijassa ei voisi vallita\nparempaa kuria.\n\nKun huhtikuussa sataa, ei tule hyvää maanmiehen pataan!\n\n\"Niin, onhan se totta\", sanoi Bodil, \"mutta mitäs nyt, kun lunta\ntuiskuaa?\"\n\nSillä huhtikuun kolmantena päivänä oli täysi lumimyrsky ja myrskyn\nraivotessa saapuivat haikarat vanhoille asuinpaikoillensa.\n\nIsoäiti antoi heti sanan Kaille, että haikara oli tullut Højemarkeen ja\nseisoa pöyhkeili pesässänsä.\n\nKai ajoi heti Klausin kanssa sinne.\n\nMyrsky yhä raivosi ja Kai sekä Klaus olivat nostaneet palttoonkaulukset\npystyyn.\n\n\"Siinä on kultarintakerttu! Näetkös?\" huudahti Klaus. \"Se purjehtii\naina haikaran kölivedessä.\"\n\n\"Onko käkikin tullut?\"\n\nKäki ja Kai olivat nimittäin hyviä ystäviä.\n\n\"Ei, se tulee viimeisenä. Sillä se lurjus antaa toisten rakentaa pesän\nitselleen. Kun se tulee, niin se sanoo: 'Kukkuu! Tee talo!' Mutta\nkatsos hyyppää!\" hän huusi ja osoitti piiskalla vainiota, missä hyypät\nkyyköttivät rohkeasti rinta vasten lumimyrskyä, eivätkä hievahtaneet\npaikaltaan.\n\n\"Niin, ne ovat rohkeita lintuja\", kehui Klaus. \"Ne istuvat keskellä\nlakeutta lumituiskussa, eivätkä liikahda, vaikka astuisi aivan niiden\nsivuitse. Tiedätkös, mitä karja tekee? Se kääntää hännän vastatuuleen,\nmutta hyyppä kääntää päinvastoin päänsä suoraan riehuvaa myrskyä\nkohti, ettei se saisi lunta siipien alle, mutta kurpat, ne piiloutuvat\nkaislikkoon. Niin, hyyppä on hyödyllinen lintu, se tahtoo suojella koko\nympäristöä, eikä se osaa varjella omaa turvettaan. Tiedätkös, mistä\nse johtuu? Niin, kun Vapahtaja riippui ristillä, niin hyyppä huusi:\n'Kiusaa! Kiusaa!', mutta haikara sanoi: 'Huojenna!' ja pääskynen sanoi:\n'Virkistä!'\"\n\nKai ei voinut kieltää, että hän oppi hirveän paljon Klausilta.\n\nKai jäi viideksi päiväksi isoäidin luo. Hänenhän piti tutustua\nhaikaraan ja ottaa selkoa kaikista sen salaisuuksista, mutta kun hän\nmyöhään eräänä iltana tuli takaisin Egtvediin, — isoäiti itse kyyditsi\nhänet kotiin, se on: niin hyvin vaatteihin käärittynä, että hän oli\nkuin pieni pehmeä mytty, — niin Karen kutsui hänet heti ikkunan ääreen.\n\n\"Katsos, katsos tuonne, Kai!\" huudahti Karen ja nosti hänet\nkäsivarrellensa, jotta hän paremmin voisi nähdä. \"Näetkös kaikkia noita\ntulia ylhäällä kummuilla? Ne ovat kuninkaantulia, Kai, sillä tänään on\nhuhtikuun 8 päivä, kuninkaamme, Kristian yhdeksännen, syntymäpäivä,\nKai. Hän on kaikkein tanskalaisten kuningas, olkoot he sitten missä\nhyvänsä.\"\n\nKaren seisoi liikutuksen valtaamana ja katseli ulos.\n\nEi tuiskunnut enää, ja ulkona oli varsin hiljaista, mutta\nkuninkaantulien liekit loimuilivat korkealle, ikäänkuin ne olisivat\ntahtoneet julistaa eteläjuutilaisten uskollisuutta koko maailmalle, ja\nliekit valaisivat koko tienoon.\n\nPunertavassa valossa, aivan kuin tulisoihdut olisivat lekotelleet,\nnäkyivät talojen katot, uuninpiiput, haikaran pesät ja kirkonpäädyt\naivan selvästi.\n\nHaikarat vääntelivät jäykkiä niskojansa ja katsoivat ihmeissään\nympärilleen kirkkaassa valossa.\n\n\"Siinä linnussa on jotakin egyptiläismäistä\", arveli Klaus, joka seisoi\nikkunan ulkopuolella lapioonsa nojaten.\n\nJa sitten hän alkoi laulaa:\n\n    \"Nuo vanhat egyptiläiset.\"\n\n\"Se seisoo ja katselee ympärilleen\", jatkoi hän. \"Vastikään se seisoi\npyramidin harjalla ja katseli kuningas Faraon Egyptiä, erämaata,\nkamelikurkia ja beduinejä ja Niilinvirtaa ja krokodiilejä ja kaikkea\nsenkaltaista. Ja nyt se tähystelee metsiä ja kumpuja ja kirkkoja ja\nsalmia ja beltejä ja rautalakkeja ja paholaista ja hänen isoäitiänsä.\nTahtoisinpa tietää, eikö sillä ole omat ajatuksensa siinä seisoessansa.\nSe on niin viisaan näköinen, tuo lintu!\"\n\n\"Kas!\" huudahti hän jälleen, \"tuossa ne ovat! Tuossa ne ovat! Kas,\nmiten ne pöyhkeilevät! Kas, miten ne pöyhkeilevät!\"\n\nHän ei tarkoittanut haikaroita, vaan ratsastajajoukkiota, joka palasi\nmarssiltaan lakeuden yli.\n\nHe kuljettivat mukanaan kuolonmerkkiä: Preussiläislippua, joka liehui\npienenä mustanvalkeana viirinä heidän keihäittensä kärjessä.\n\n\"Jospa kuninkaan tulet olisivat sotatulia niinkuin ennen vanhaan, niin\nsepä vasta olisi jotakin. Niin sepä vasta olisi jotakin!\" sanoi Klaus.\n\n\n\n\n7.\n\n\nMutta lumimyrsky kestää vain aikansa, ja kun päästiin huhtikuun\nviidenteenkolmatta päivään, niin rinteillä kukoisti jo keväänesikkoja\nja vuokkoja.\n\nVapunpäivänä alkoivat pyökinlehdet tunkeutua esiin ruskeista\nkoteloistaan. Ne olivat pehmeitä ja silkinkiiltäviä.\n\nPensaikot olivat heleänvihreitä, valkea orjantappura ja pensaspyökki\npuhkesivat, pääskyset pitivät pauhinaa ja maanmiehenkin oli siis aika\nkiiruhtaa, sillä\n\n    \"kun pyökki on vehryt ja tammi harmaa,\n    niin maamies kylvöön lähteä arvaa.\"\n\nEsille siemenpussi ja lapio!\n\nSisällä naiset yhtä suurella kiireellä pesivät suurpyykkiä ja\nsuorittivat suursiivousta.\n\nVapunpäivä oli myös mökkiläisten ja palkollisten muuttopäivä, ja sitä\nmenoa jota silloin oli - ei yksin sivuteillä, vaan maanteilläkin!\n\nMuuttokuorma muuttokuorman jäljessä, pilvenkorkuisia ja häilyviä,\nja vaunuja, joissa yksinäinen kaappi tai matka-arkku oli pystyssä,\nikäänkuin anteeksi anoen, että se vei niin paljo tilaa.\n\nMutta Egtvediin tuli myös pieni kaksitoistavuotias poika; hänkin oli\n\"palkollinen\", eikä hänellä ollut muuta kuin pieni mytty kädessään.\n\nJa pieni kähäräpää seisoi oven sisäpuolella, mytty niin kovasti käsiin\npuristettuna, että olisi voinut luulla hänen pelkäävän jonkun anastavan\nhäneltä koko hänen omaisuutensa.\n\n\"Nuo hiukset ovat todellakin aivan kuin jouhia\", ajatteli Klaus.\n\"Hauska tietää, mitä naula maksaa?\"\n\nJa Klaus itse arveli sanoneensa hyvän sukkeluuden.\n\n\"Isä lähetti terveisiä\", sanoi poika. \"Tässä minä olen!\" lisäsi hän\nreippaasti, ikäänkuin hän olisi pelännyt unohtavansa pääasian.\n\n\"No, sinäkö se olet, Ebbe?\" sanoi Karen ystävällisesti koettaen ottaa\nhäneltä myttyä, mutta Ebbe ei tahtonut sitä päästää.\n\nSe oli Keldetin nuorin kouluakäyvä poika, jonka Karen oli\nkesäkuukausiksi ottanut apulaiseksi.\n\nIllan suussa huusi Klaus:\n\n\"Tulehan Kai, niin me karkoitamme pois talven.\"\n\nHe juoksivat kummulle ja kantoivat sinne kuivia oksia ja kaikkea\npoltettavaa, mitä he käsiinsä saivat.\n\nEbbe ja Sikokuningas[5] [Sikopaimen] ja Bodil auttoivat mukana, niin,\nvieläpä isoäiti ja Karenkin olivat apuna.\n\n\"Miksi me sytytämme tulen palamaan?\" kysyi Klaus.\n\n\"Kuninkaan kunniaksi\", sanoi Kai.\n\n\"Ei tänään. Me valaisemme vaan tietä noidille, kun ne kiipeävät\nhiidenvuorelle. Me emme saaneet karkoitetuksi kaikkia kiirastorstaina.\nNoidat ratsastavat luudanvarrella, senhän sinä tiedät, ja kun yö on\noikein pimeä, niin he tarvitsevat lyhtyjä nähdäksensä.\"\n\n\"Älä kerro hänelle tuollaista\", naureskeli rouva Grunnet.\n\n\"Niin, se oli ennen vanhaan\", oikaisi Klaus. \"Muuten minä tiedän, mitä\nminä tiedän!\" murisi hän ja heitti uuden luudan tuleen. \"Varo, Kai, nyt\nhe tulevat sytyttämään lyhtyjä!\"\n\nSiten kerättiin kasoja monella kummulla Eteläjyllannissa ja kun\nVapunpäivän hämärä levisi yli maiden ikäänkuin musta harso,\nniin kokkotulet syttyivät yltympäri, ikäänkuin loistava seppele\ntaivaanrantaan.\n\nMutta Kai ja Ebbe tulivat pian eroamattomiksi ystäviksi.\n\nTuolla he seisoivat laivasillalla pienen puutarhan alla.\n\n\"Katsos, katsos, tuolla on variksia kivipartaalla!\" huusi Ebbe ja\nmolemmat kuroittivat kaulojansa. \"Katsos, kuinka ne siellä vaakkuvat\nja tähystelevät harmaita lokkeja. Mutta lokit, ne ovat varuillansa! Ne\nsukeltavat veden alle ja riistävät kalasäiliöistä kaikki pikkukalat!\"\n\nPikku Ebbe puhui hyvin järkevästi, sillä heti sen jälkeen hyökkäsivät\nkateelliset varikset harmaitten lokkien kimppuun ja pianpa nousi\nkorviasärkevä huuto, kun useat lokit tulivat tovereittensa apuun.\n\n\"Minä pelkään! Minä pelkään!\" sanoi Kai, pidellen molemmilla käsillään\nkorviaan, ja pojat rupesivat juoksemaan. Mutta samassa variksetkin\nlensivät karkuun, ja lokit seurasivat niitä kauheasti kirkuen.\n\nSaman päivän illalla riisti vanha Keldet talonsa oven auki.\n\n\"Mikä on hätänä, Keldet? Mikäs nyt?\" kysyi hänen vaimonsa ja nousi ylös\nrukin äärestä.\n\n\"Ei muuta, äiti, kuin että nimismies Hahn on puinut nyrkkiään\nNordborgissa ja nyt hän yrittää riistää eteläjyllantilaisilta\nvanhemmilta heidän oikeutensa. Niin, äiti, hauskaa peliä pidetään nyt\nNorre-Alsissa!\"\n\nAsta Keldet nojautui ovipieleen.\n\n\"Mutta sinä hyvä Jumala, eiväthän he voi sitä meille tehdä!\"\n\n\"Mitäpä he eivät voisi meille tehdä?\" kysyi Keldet vihaisesti.\n\"Loistavaa esimerkkiä seurataan tietenkin. Pian se tulee tännekin, —\nsaatpa nähdä! Saatpa nähdä! Ei siinä kyllin, ettei ripilläkäymättömiä\nlapsia saa lähettää kouluun kuningaskuntaan, vaan nyt eivät\ntäysikasvuisetkaan lapset saa lähteä jatkokouluihin eivätkä\nkansanopistoihin tai maanviljelyskouluihin Tanskaan. Saatpa nähdä, että\nAsgerkin saa sitä kokea.\"\n\n\"Mutta hyvä Jumala\", sanoi Asta, \"eiväthän he voi sitä meille tehdä!\"\n\nSamassa kolkutettiin ovea.\n\n\"Se on poliisi!\" kuiskasi Asta.\n\n\"Siinäpä se!\" sanoi Keldet. \"Asger on nyt kysymyksessä! Asgeria he\ntahtovat! He tahtovat iskeä kyntensä Asgeriin!\"\n\nPoliisi tai piiripalvelija kolkutti uudestaan.\n\n\"Niin, kolkuta sinä vaan\", murisi Keldet. \"Sinulla, jumaliste, on hyvä\naika, kun sinulla ei ole muuta työtä. Ja paha sanoma tulee aina ajoissa\ntaloon.\"\n\n\"Avaahan toki!\" sanoi Asta.\n\nVihdoin hän avasi.\n\nPiiripalvelija astui meluten sisään, tuoden haasteen nimismieheltä ja\nvaatien häntä nimismiehenvirastoon seuraavan päivän aamupuolella kello\nyhdeksän.\n\nHän oli täydessä univormussa, tummansinisessä puvussa, jossa oli\nvaaleansiniset punokset ja kaksi riviä preussilaisella kotkalla\nkoristettuja nappeja. Päässä hänellä oli sininen kasetti, jossa oli\nmustanvalkea kokardi ja vyöllä lyhyt sapeli.\n\nAsta kohotti käsiään, mutta Keldet ei hiiskunut luotua sanaa.\n\nPiiripalvelija läksi ja kalisteli kauheasti sapelillansa, joka joutui\noven väliin hänen aikoessaan sitä sulkea.\n\n\"Siinä se nyt on, äiti!\" sanoi Keldet.\n\n\"Mitä sinä aiot tehdä?\" kysyi Asta pelokkaampana, kuin mitä hänellä oli\ntapana olla.\n\n\"Kieltäytyä, kieltäytyä, kieltäytyä! Mitä perhanassa isä muuta voisi\ntehdä? Emmekö me ole ihmisiä? Hyvä Jumala, auta meitä! Emmekö me ole\nihmisiä?\"\n\nKeldet meni heti levolle, sillä hänenhän piti varhain seuraavana\npäivänä olla paikalla.\n\nAsta puhalsi lampun sammuksiin.\n\n\"Jumalan nimeen\", sanoi hän, pannen kätensä ristiin ja asettui\nnukkumaan.\n\nMutta uni ei silmään tullut. Kuu paistoi kirkkaasti sisään matalasta,\npieniruutuisesta ikkunasta. Valo virtaili huoneesen vetokaihtimien\nyläpuolelta.\n\nKirsikkapuu huojui hiljalleen ulkopuolella, ja valkeaksi kalkitulle\nseinälle, aivan Astan sijan yläpuolelle, kuvastuivat oksat mustina ja\nhäilyvinä.\n\nKeldet heittelihe vuoteessa edes-takaisin, niin että vuode narahteli.\n\n\"Mitä sinä ajattelet?\" kysyi Asta.\n\nHän ei saanut vastausta.\n\n\"Pian kukot kiekuvat\", ajatteli Keldet.\n\nEhkäpä kyllä kukot heti paikalla alkavat kiekua!\n\n\"Jos voisin vääntää heiltä niskat poikki\", murisi Keldet. \"Niin, niin,\naika jo kuluu!\"\n\nSeuraavana aamuna hän nousi, valvottuaan koko yön.\n\n\"Kirottu kuutamo\", sanoi hän, \"se panee pään pyörälle.\"\n\n\"Nyt sinun pitää lähteä\", vastasi Asta. \"Muista: kellä on oikeus\npuolellaan, sillä on Jumala mukanaan.\"\n\n\"Sen minä pidän mielessäni\", sanoi Keldet ja meni.\n\nHänellä oli pitkä matka kuljettavanaan, mutta olihan hän tottunut\nsiihen vanhoina postipäivien aikoina.\n\nHän sipsutteli pienin askelin ja nyökkäsi päätään joka eläimelle ja\njoka ihmiselle, joka tuli häntä vastaan.\n\nTuntui siltä, kuin sekä ihmiset että eläimet olisivat kaivanneet vanhaa\npostinkuljettajaa, — viisi vuotta sitten hän oli saanut eronsa.\n\nSillä taaskin lehmät ja hevoset tulivat hänen luokseen ja pistivät\nkuononsa hänen käteensä, ja koirat juoksivat tervehtien ja nuuskien\nhäntä vastaan.\n\n\"Minulla ei ole aikaa\", sanoi Keldet, \"minulla on muuta puuhaa.\"\n\nJa joka ihminen, joka häntä vastaan tuli, pysähtyi juttelemaan hänen\nkanssansa.\n\nMutta Keldet viittasi heidät luotaan.\n\n\"Ei ole aikaa\", sanoi Keldet, \"minä menen nimismiehenvirastoon.\"\n\n\"Keldet on haastettu nimismiehenviraston eteen\", toistivat ihmiset ja\nlevittivät tietoa eteenpäin.\n\n\"Talonpojan askel lihottaa peltoa. — Peltoa täytyy höystää, jos\nmieli viljaa korjata\", murisi Keldet katsellen ympärilleen ja jatkoi\nmatkaansa.\n\nVihdoin vanha postinkuljettaja tuli nimismiehenvirastoon.\n\nSiellä nimismies otti hänet jyrinällä vastaan:\n\n\"Mitä te teke, ihminen? Viime vuonna te saada varoitus. Te ei saada\npanna poika se kouluun. Mitä te olla teke se varoitus kanssa?\"\n\n\"Uhkaus\", sanoi Keldet.\n\n\"Ja doch! [Niin juuri.] Mitä te olla teke se uhkaus kanssa? Te anta\npoika mennä takaisin se koulu Tanskan maassa. Te käyttä väärin isän\nvalta ja minä otta pois te se valta.\"\n\n\"Teillä ei ole oikeutta, herra nimismies, tutkia minua tässä asiassa\",\nvastasi Keldet aivan levollisesti, vaikka hänen äänensä vapisi.\n\"Holhoojalain 28 pykälän mukaan ei nimismiehellä ole oikeutta riistää\nvanhemmanoikeutta isältä, ainoastaan leskeltä.\"\n\nNimismies polki lattiaan.\n\n\"Was sagen Sie? Har jeg kein Recht?\" [Mitä te sanotte? Eikö minulla ole\noikeutta?]\n\n\"Ei. Te ette voi riistää meiltä muuta kuin oikeuden alaikäisiin\nlapsiimme. Minun poikani on yksikolmatta vuotias. Hän vastatkoon\nitsestänsä.\"\n\n\"Ja te ei tahto otta pois hän Tanskan koulu?\"\n\n\"Ei, minä en tahdo ottaa häntä pois. Minulla ei ole siihen oikeutta.\nHän on täysi-ikäinen, herra nimismies, minä en voi enää antaa hänelle\nmääräyksiä. Mutta kääntykää hänen puoleensa! Kirjoittakaa hänelle, niin\nsaatte vastauksen häneltä itseltänsä.\"\n\n\"Se ei olla tarpeellinen. Me anna hänelle saksalainen holhooja, so\nwollen wir sehen! So wollen wir sehen!\" [Niin saadaanpa nähdä.]\n\n\"Te ette kuullut, mitä minä sanoin teille, herra nimismies. Minun\npoikani on täysi-ikäinen. Te ette voi pakoittaa hänelle minkäänlaista\nholhoojaa. Ja sitäpaitsi —\"\n\nHänen pienissä harmaissa silmissään välkähti.\n\n\"Miten saksalainen holhooja voisi saada täysikasvuisia nuoria miehiä\ntakaisin kuningaskunnasta? Luuleeko herra nimismies, että tanskalaiset\nviranomaiset tarttuisivat heitä niskaan ja heittäisivät heidät takaisin\nyli rajan? Ulos! Ulos!\"\n\n\"Olla niinkuin minä sano. Se käytös olla luvaton. Kyllä minä osa\ntarttua kiinni! Gehen Sie hinaus!\" [Menkää ulos!]\n\nKeldet astui pari askelta, mutta kääntyi heti takaisin.\n\n\"Voisinko saada kirjallisen todistuksen, että on luvatonta lähettää\ntäysi-ikäisiä lapsiaan kouluun kuningaskuntaan? Sittenhän sitä tietää,\nminkä mukaan saa elää.\"\n\n\"Gehen Sie doch hinaus? Gehen Sie doch hinaus!\" jyrisytti nimismies ja\nhuitoi kädellään.\n\nMutta silloin vanha Keldet purskahti nauruun ja puheli kotimatkalla\nitsekseen vieläkin innokkaammin ja nyökkäsi päätään.\n\n\"Hän ei uskaltanut! Hän ei uskaltanut! Hän ei uskaltanut!\"\n\nHänen vaimonsa tuli käyden häntä vastaan ja varjosti silmiään\nauringolta katsellessaan maantielle päin.\n\nKädessä hänellä oli kudin ja hän kutoi yhtä innokkaasti kuin Keldet\njutteli.\n\n\"He eivät uskaltaneet antaa kirjallista käskyä, äiti! He eivät\nuskaltaneet antaa sitä kirjallisesti, sillä heillä oli paha omatunto!\nPaha omatunto loisti nimismiehen silmistä, sillä sitä kieltoa ei ole\nrikoslaissa. Se ei käy! Ei, se ei käy!\"\n\nEi se käynytkään. Uhkaus meni myttyyn, mutta holhousvirasto tarttui\nkiinni asiaan.\n\n\"Nyt he lyövät peukalonsa poroon\" naureskeli vanha Frandsen.\n\"Oletko kuullut sitä, Valdemar? Kun he eivät voi riistää meiltä\nvanhemmanoikeutta, niin heidän pitää keksiä jotakin muuta. Voitko\nlukea, mitä tuossa seisoo, Valdemar?\" Hän viittasi piipun varrella\nsanomalehden ensi sivua. \"Kuules! Jos me emme tuota kotiin\nripilläkäyneitä lapsiamme kuningaskunnasta ennen sitä ja sitä päivää,\nniin kaikki optantit meidän kunnissamme tulevat karkoitetuiksi. He,\nhee! Voimmepa me sanoa, että miekka alituisesti riippuu hiuskarvan\nvarassa meidän päämme päällä!\"\n\nBorris ajoi heti nimismiehen luo. \"Se on kai erehdys\", hän sanoi.\n\n\"Nein, nein\", vakuutti nimismies. \"Kaikki olla niinkuin pitä.\"\n\n\"Te erehdytte. Optanteilla on laillinen oikeus oleskella\nEteläjyllannissa, eikä heitä saa loukata, yhtä vähän heidän\npersoonaansa kuin omaisuuttansakaan.\"\n\n\"Aber, miksi die Schleswiger ei tahdo sich regieren lassen? Sie\nmüssen den Zügel fühlen! Sie müssen den Zügel fühlen!\" [Mutta, miksi\nslesvigiläiset eivät tahdo antaa hallita itseänsä! Heidän täytyy tuntea\nohjaksia.]\n\n\"Siis: Optantteja on karkoitettava — ei omien rikkomusten johdosta,\nvaan rangaistukseksi slesvigiläisille, jotka ovat - Preussin alamaisia\nja jotka eivät myöskään ole tehneet mitään lainvastaista! Suokaa\nanteeksi, herra nimismies, mutta tässähän ei ole tervettä järkeä.\"\n\n\n\n\n8.\n\n\nOli tullut kesä, ja taaskin noidat pääsivät elämöimään, mutta nyt oli\njuhannus.\n\n    \"Joka piirissä peikko, joka kylässä noita,\n    me teljeksi niille teemme ilovalkeoita.\"\n\nLaaksoalanteessa uiskenteli palava tervatynnyri alhaalla järvessä.\n\nEsben ja Gyrithe seisoivat myös kummulla rajan toisella puolella ja\nkuljettivat luutia kasaan, koettaen samalla lukea montako tulta he\nnäkivät Eteläjyllannista.\n\n\"Tahtoisinpa - tietää\", sanoi Gyrithe, \"tokko kukaan siellä enää\nviettää juhannusjuhlia!\"\n\n\"Se on epävarmaa\", arveli Esben, \"mutta juhannusyrttejä poimii vielä\nmoni vanha eukko auringon laskun jälkeen; hän säilyttää niitä yön yli\nja ennustaa niistä sitten aamulla, — siitä voit olla varma!\"\n\nEbbellä oli selkoa monesta asiasta, ja hän jakoi laajoja tietojaan\npikku Kaillekin.\n\n\"Mehiläishoito on tänä talvena saanut kovan kolauksen\", sanoi hän pari\npäivää juhannuksen jälkeen, \"toinen puoli mehiläisistä on kuollut.\nMutta tänä vuonna tulee hyvä hunajavuosi. On lämmintä ja kylliksi\nkosteata. Valkoapila on tällä seudulla parasta mehiläisille, ja katsos\nvain, kuinka se rehoittaa!\"\n\nMutta Ebbe tiesi paljo muutakin.\n\nHän kertoi myöskin vanhojen ihmisten sanovan, että jos sataa\nMedardin päivänä[7] (kesäkuun kahdeksantena), niin sadetta jatkuu\nkaksikymmentäneljä päivää yhtämittaa. Jos Bodilinmessuna (kesäkuun\nseitsemäntenätoista) ei tule vettä, niin saa sitoa pieniä lyhteitä,\nmutta jos pyhän Vituksen päivänä (kesäkuun viidentenätoista) sataa,\nniin tulee hyvä vuosi. Mutta jos sitävastoin on vetinen juhannus, niin\ntulee huono pähkinävuosi. \"Ja toissapäivänä ei satanut.\"\n\n\"Sepä oli somaa\", sanoi Kai, joka kuunteli kirkkain silmin.\n\nEikä ollut niinkään ihmeellistä, että hänen silmänsä loistivat, sillä\nhe istuivat aivan aitausten välissä, jossa suuria sananjalkoja, villejä\nruusuja ja pähkinäpuita prameili.\n\nÄkkiä kohotti Kai pientä sormeansa.\n\n\"Hiljaa! Käki kukkuu!\" huudahti hän.\n\n\"Sitä sen ei pitäisi tehdä\", arveli pikkuviisas Ebbe. \"Sillä kun käki\nkukkuu jälkeen juhannuksen, niin tulee kallis aika. Sen isä on sanonut!\"\n\nJos ruis kukkii ennen Bodilinmessua, niin sitä leikataan ennen\nOlavinmessua.\n\nYksinpä niitytkin, joita nurmimadot olivat pahasti turmelleet,\nennustivat hyvää satoa. Touot olivat erinomaiset, vaikka vilja ei\nollutkaan oikein puhdasta maata vasten. Ilma oli ollut liian kylmää\nviljan puhjetessa.\n\nMutta Karen ei ollut alistunut kaikkiin määräyksiin, joita hänelle\nporttinsa vuoksi oli pantu.\n\nAsia oli tullut käsiteltäväksi yliholhousoikeudessa Berlinissä.\n\nKiusanteot tulivat lopulta niin nenäkkäiksi, että hän alkoi pelätä\nkadottavansa Bodil Hansenin, joka oli kotoisin kuningaskunnasta.\n\nSenpä vuoksi hän eräänä päivänä kutsui Klausin puheilleen.\n\n\"Onko se totta, että sinä olet kihloissa Bodilin kanssa?\"\n\n\"Se, joka sen on sanonut, ei ole valehdellut\", myönsi Klaus.\n\n\"Sitten sinä heti paikalla, saat mennä vihille hänen kanssansa.\nIlmoitat kuulutuksen Koldingissa, siellähän Bodilin vanhemmat asuvat,\nja kun santarmi tulee, niin hän on sinun vaimosi, eikä häntä voi\nkarkoittaa, koska sinä olet Preussin alamainen. Sinä saat ruveta\npehtoriksi tähän taloon ja kyllä täällä teille on tilaa.\"\n\nNiin, siihen Klaus heti paikalla suostui. Se oli kerrassaan hyvin\nhauska juttu.\n\n\"Sota-avioliitoksi rummun ääressä\", nimitti Esben sitä, kun hän sai\nkuulla asiasta ja sepitti heti paikalla runon, joka pian joutui\njokaisen suuhun.\n\nSen nimi oli \"Der Vogelfänger\" [Linnustaja], ja se loppui seuraaviin\nsäkeihin:\n\n    \"Kun lintukyttä (= santarmi) ehti luo,\n    oli lintunen ollut ja mennyt.\"\n\nKuulutus kävi hyvässä järjestyksessä Koldingissa, Bodil ja Klaus\nmatkustivat sinne ja ennenkuin he palasivat takaisin, olivat he mies ja\nvaimo.\n\nEgtvedin vaunut hakivat heidät asemalta ja Karen oli portailla heitä\nvastassa.\n\nKlaus työpuvussansa oli kaunis, komea mies ja juhlapuvussansa ei hän\nmyöskään ollut hullumman näköinen.\n\nMutta mikä häneen tänään meni? Sellaisena ei Karen ollut koskaan nähnyt\nkelvollista, taitavaa isäntärenkiänsä.\n\nNiin, hypättyänsä alas vaunuista hän käyttäytyi hyvin kummallisesti.\nOlihan hän sulhanen, jotta paljon saattoi antaa hänelle anteeksi, mutta\nsittenkin —, olihan silläkin rajansa.\n\nSen sijaan, että hän olisi auttanut morsiantansa alas, hän antoi hänen\njäädä istumaan ja auttaa itseänsä ja nojautui itse selin vaunuihin ja\nnauroi, niin että tallirakennus kajahteli.\n\n\"Mikä sinua vaivaa, Klaus?\" kysyi Karen.\n\n\"Niin, nyt se tulee! Nyt se tulee!\" huusi Klaus. \"Odottakaa vain\nvähäisen. Hetken kuluttua hän on täällä!\"\n\n\"Meneppäs pois tieltä, Klaus, että minäkin pääsen alas\", käski Bodil,\njoka istuessaan oli koettanut hillitä iloisuuttansa.\n\nJa samassa kun Bodil laski jalkansa pyörälle ja hyppäsi alas, seisoi\n\"hän\", se on: santarmi heidän vieressään ikäänkuin maasta nousseena,\nkarkoituskäsky kädessä. Se ei ollut tavallinen santarmi; hän oli\nsynnyltään saksalainen.\n\n\"Oletteko te Bodil Sögard?\" [Søgaard] sanoi hän. \"En\" vastasi Bodil ja\nhänen siniset silmänsä suorastaan kimaltelivat vahingonilosta, \"minun\nnimeni on Bodil Mastrup.\"\n\n\"Mikä tämä olla?\" pärskyi santarmi ja polki maata. \"Tässä minulla olla\nkarkoituskäsky Bodil Sögardille ja sitten te sanoa, että teidän nimenne\nolla Bodil Mastrup! Was ist das för Snak? [Mitä lorua se on.] Eikö te\nollut Bodil Sögard?\"\n\n\"Olin kyllä ennen\", vakuutti Bodil.\n\n\"No, sitte te olla Bodil Sögard tämä päivä!\"\n\n\"En, en ole; minun nimeni on Bodil Mastrup.\"\n\nMutta nyt armahti Klaus santarmia, sillä hän näki, että tämän pää oli\nihan pyörällä.\n\n\"Minun nimeni on Mastrup\", sanoi Klaus. \"Ja meidät vihittiin eilen\nKoldingissa.\"\n\n\"Ach so!\" [Vai niin!] huudahti santarmi.\n\nJa sitten tapahtui jotakin, jota ei satu joka päivä, jotakin, joka\nyllätti heidät äkkiarvaamatta, eikä vähimmin santarmia, ja jota ei\nkukaan voinut unohtaa, joka sattui paikalla olemaan.\n\nEgtvedin ympäristössä näkyi sinä päivänä äkkiä kymmenkunta\npilvenpyörrettä.\n\n\"Katsokaa, katsokaa!\" huusi Kai, joka seisoi portailla ja viittasi\nItämerelle.\n\nKaikki kääntyivät äkkiä katsomaan ja he näkivät pari pilvenpyörrettä,\njotka kuohuivat meressä. Vesi kohosi ylös suurina patsaina ja laskeutui\ntaas alas kuohuvana ja kimaltelevana vesiputouksena.\n\nSamassa kuului huminaa ylt’ympärillä ja ennenkuin arvattiinkaan oli\npilvenpyörre kohottanut heinäsuovan ilmaan ja heitteli heiniä kauaksi\nmetsään.\n\n\"Siinä on itse paholainen!\" huusi Klaus, joka seisoi hämillään ja\nkatseli heinien menoa.\n\n\"Vater! Vater!\" [Isä, isä!] huusi santarmin pieni poika, joka aivan\nhengästyneenä tuli juosten tietä myöten. \"Der Amtsvorstand! Der\nAmtsvorstand!\" [Nimismies!]\n\n\"Niin, se on totta!\" tuli Klaus hengästyneen pojan avuksi. \"Nyt hän saa\nosansa!\" ajatteli hän. \"Ettekö ole kuullut santarmi, mitä minä sain\ntietää matkalla tänne, että nimismies on kieltänyt teidänkin poikaanne\nmenemästä kesäksi palvelukseen Borrisgaardiin?\"\n\n\"Was sagen Sie? Was sagen sie?\" [Mitä te sanotte?] huusi santarmi.\n\"Sitä Amtsvorstand ei olla oikeus tehdä!\"\n\n\"Kuulkaas! Kuulkaas!\" sanoi Klaus.\n\nTuskin hän oli sen sanonut, niin uusi pilvenpyörre syöksähti\nItämereltä, yllätti santarmin ja riisti hänet ja hänen isänoikeutensa\nmukanaan.\n\n\"Halloo!\" huusi Klaus, joka luuli santarmin lentäneen taivaasen.\n\nKlaus ja karjanhoitaja juoksivat voimansa takaa hänen jälkeensä ja\nsaivat hänet vihdoin kiinni.\n\nHuhu kertoi, että muutamat kanat samaan aikaan läksivät ilmaretkelle,\n\"mutta tulivatko ne takaisin, sitä ei tiedetä.\"\n\n\n\n\n9.\n\n\nSiten se kesä kului. Elokuussa 1899 matelivat lukemattomat\ntarhakäärmeet, kyykäärmeet ja vaskikäärmeet metsissä, varsinkin\nsyrjäisissä paikoissa vadelmapensaikkojen alla.\n\nMutta siellä vilisi muunkinlaisia matoja ja tarhakäärmeitä.\n\nKevät ja kesä 1899 oli kova aika Karenille.\n\nMutta Jumalan nimessä hän kesti sekä kylmän että helteen vuoden mukana,\nja se meni kuin menikin.\n\nSato oli hyvä Egtvedissä. Karen istui vankemmin satulassa kuin vuoden\nalussa, ja Klaus ja Bodil olivat tehneet parhaansa, sillä Karenin\ntaistelu oli muuttunut heidänkin omaksensa.\n\nEi mikään heitä siinä suhteessa eroittanut. Heillä oli vain yksi\npäämäärä, he tahtoivat säilyttää Egtvedin tanskalaisissa käsissä.\n\nSukulaiset ja ystävätkin sen tunnustivat, ja se merkitsi jo jotakin.\n\nKaren kohosi vitkalleen heidän kunnioituksessansa, jonka hän niin\nkevytmielisesti oli hukannut. Askel askeleelta hän valloitti sen\ntakaisin.\n\nMutta tarvitaan vähintäin kaksi vertaa enemmän aikaa jonkun\ntakaisinvoittamiseen kuin sen hylkäämiseen.\n\nKesä ja syksy 1899 oli sitä paitsi varsin synkkä lehti Eteläjyllannin\nuusimmassa historiassa.\n\nTäydellä syyllä saattoi kysyä:\n\n\"Kuinka kauan sitä kärsitään Europassa?\"\n\nLainkuuliaista ja rauhallista väestöä loukattiin kaikella mahdollisella\ntavalla, vaikka se uskollisesti ja valittamatta täytti kaikki\nkansalaisvelvollisuutensa eikä ollut tehnyt mitään pahaa; se ei ollut\nuneksinutkaan kapinasta.\n\nPalkaksi heitä karkoitettiin ja heidän kansalaisoikeuksiansa\nloukattiin, niin, eipä heillä ollut edes valtaa omien lastensa yli.\n\nMutta kuka oli nyt muka herrana Eteläjyllannissa? Minkävuoksi\neteläjyllantilaisten ulkonaista turvallisuutta uhattiin siihen määrään,\nettä sitä tuskin enää oli nimeksikään jäljellä?\n\nMiksikä preussilaiset poliisit pitivät niin tarkasti silmällä\nkunnollisia paikkakuntalaisia, miksikä he tekeytyivät heidän\nhoitajiksensa, miksikä he ottivat selkoa heidän kokouksistansa,\ntanssiaisistansa, puheistansa, yksinpä jokaisesta laulustakin?\n\nMiksikä he juoksentelivat talosta taloon etsien sellaisia palvelijoita,\njoita saattoi karkoittaa vain siitä syystä, että he olivat Tanskan\nalamaisia, etsien joka ainoata, joka mahdollisesti olisi ollut mukana\njuhlissa etelä- tai pohjoispuolella Kongeaata, etsien kaikkia niitä\nDanebroglipun[8] kuvalla koristettuja kuppeja ja piipunpesiä, joita\nyleensä saattoi olla kauppiaiden varastoissa?\n\nNiin, kysy heiltä!\n\nSentähden että Preussin valtio on hengenvaarassa (!), jonka vuoksi\nalamaisten hengenvaara ei mitään merkitse.\n\nPoliisilla oli niin paljon puuhaa Eteläjyllannissa, että Saksan\npahimmat hylyt, maantienkuljeksijat, roskaväet tulivat herroiksi maahan.\n\nNe ne tulivat karkoitetun palvelusväen sijaan: valtion työmiehet\npiiriratarakennuksilta, kaikki yhtenä miehenä saksalaistuttamisen\npalvelukseen.\n\nUseat heistä olivat raakoja rikoksentekijöitä. Ne olivat\nitäpreussilaisia.\n\nVeriset tappelut kuuluivat päiväjärjestykseen, murhat,\npäällekarkaukset, väkivallanteot lapsia kohtaan, mitä inhottavimmat\nsiveellisyysrikokset.\n\nOlisi voinut luulla elävänsä vanhojen, saksalaisten maantieryövärien\naikana, jolloin oli vaarallista kulkea sekä maanteillä että pelloilla\nja puutarhoissa.\n\nEhkäpä olot pian muuttuvat sellaisiksi, että joka ilta, kun hämärä\nhiipii yli maan, vaimoja ja lapsia ajetaan takaa aivan kuin\nmetsänotuksia.\n\nAuringonkin paahtaessa täydeltä terältä tunkeutuivat nämät pedot\ntaloihin, kun he vain tiesivät naisväen olevan yksin kotona.\n\nJa naiset hädin tuskin uskalsivat olla yksin kodeissansa tai mennä\novesta ulos muuta kuin keskipäivällä.\n\nPelko väijyi aitausten välissä, pähkinäpensaikoissa, lehtikujissa,\nojissa ja metsissä, niin vieläpä kolmannen luokan rautatievaunuissakin.\n\nMiehet menivät usein illalla ulos aseet käsissä ja aseettomat naiset\nsalpautuivat taloihin.\n\nSyyskuussa oli jo karkoitettu kuusi jopa seitsemän sataa kunnon ihmistä.\n\nSe oli kansallisuuden, siveellisyyden, inhimillisyyden ja taloudellisen\naseman rappiota.\n\nEiköhän se kerran tulisi haastetuksi historian tuomioistuimen eteen?\n\nMutta kaikkialla vallitsi pahaauhkaava hiljaisuus, murina\npakkohallitusta vastaan, joka ei ennustanut viholliselle menestystä\neikä voittoa.\n\nSe oli hiljaisuutta, joka käy uuden hyökkäyksen edellä.\n\nKuiskaillaan vallihaudoissa, luodaan uusia valleja, kaivetaan uusia\nhautoja. Jokainen lapionisku maahan on äänetön.\n\nSe on itsepuolustuksen lakkaamatonta työtä.\n\nMarraskuussa läksi Borris yhdessä Madsenin kanssa lännen puolelle\nostamaan karjaa.\n\nMadsen oli tietysti tullut eroitetuksi virastansa. Kellojen soitto\nBorriksen hautajaisissa tuli hänelle kalliiksi, mutta hän olisi tehnyt\nsen uudestaan, jos hänellä vain olisi ollut siihen tilaisuutta.\n\nMadsen oli siinäkin suhteessa filosofi, ja koska hän oli poikamies,\nniin ei hänen tarvinnut ottaa lukuun muita kuin itseään.\n\nMutta hän tuli Valdemarin oikeaksi kädeksi Borrisgaardissa. Hän oli\nkäytettävissä jos johonkin toimeen ja aina valmis sekä vakavaan työhön\nettä iloon.\n\nOmituista oli tulla länsiosaan maata. Hän ei ollut käynyt siellä kuin\nlapsena ollessaan.\n\nVanhoja tammimetsiä oli kasvanut siellä, missä nyt oli soita, ketoja ja\nmerta.\n\nTurpeenkaivajat ja kyntömiehet kohtaavat joka vuosi muutaman jalan\nsyvyydessä vanhoja puunjuuria.\n\nGesingin suolla Skærbækin lähellä saa aura aina otella kovan taistelun\nnäitä vanhoja, entisajan metsien jäännöksiä vastaan.\n\nVinumin suolla Dostrupin lähellä kaivetaan kannot ja rungot ylös\nsuosta, hakataan haloiksi, ja vanhat, köyhät ihmiset käyvät niitä\nkaupittelemassa.\n\nNiin, kahlauspaikoissa, missä maata on voitettu Skærbækiin päin,\ntulevat suuren, hävinneen Appenholtin metsän puunrungot esille päivän\nvaloon.\n\nNyt pastori Jakobsenin saksalaiset höyrylaivat, jotka ovat täynnä\nbrandenburgilaisia kylpyvieraita, kulkevat ikivanhan tanskalaisen\nmetsäalueen yli.\n\n\"Se on lyhytaikuista iloa\", sanoi Madsen. \"Saksalaiset elkeet menevät\npian myttyyn Skærbækissa. Kaikki loppuu kauhistukseen. Korttitaloja\nkaikki! Korttitaloja!\"\n\nMutta kun Valdemar Borris aikoi ostaa karjaa maatilaansa varten,\nniin hän tietysti käväisi monessa talossa kysymässä, haluaisivatko\nhe myödä karjaa. Tätä menoa ja tuloa ei Skærbækin santarmi voinut\nkuitenkaan selittää muuksi kuin rikolliseksi tarkoitukseltansa ja\nmaanpetoksillisiksi aikeiksi.\n\nKeskellä pihamaata hän pysähdytti Borriksen. \"Mitä teillä on tekeillä?\"\n\"Minä olen tullut ostamaan karjaa, mutta mitä se teihin koskee?\"\n\n\"Karjaako? No, mihin sitä karjaa on käytettävä? Näyttäkää\nelinkeinotodistuksenne?\"\n\n\"Ettekö halua samalla kaste- ja rokotustodistuksiani?\" kysyi Borris.\n\"Minä ostan karjaa vain omiksi tarpeikseni. Luuletteko ehkä, että olen\nhärkäkauppias?\"\n\n\"Nimenne? Asuntonne?\"\n\n\"Mielihyvällä ne sanon teille, koska te osoitatte niin suurta\nharrastusta minua kohtaan. Nimeni on Valdemar Borris Borrisgaardista,\nAabenraan piiristä.\"\n\nSantarmi kirjoitti innokkaasti muistiin, mutta Valdemar käänsi hänelle\nselkänsä ja meni.\n\n\"Halt!\" huusi santarmi, joka nopeasti tuli hänen jäljessään. \"Mikä nimi\non tuossa teidän vaunuissanne?\" huusi hän, ikäänkuin hän olisi tahtonut\nkysyä: \"Mitä aseita tai miekkoja te kuljetatte?\"\n\n\"Se on minun taloni nimi\", vastasi Valdemar. \"Kaikki sen tuntevat, se\non Borrisgaard.\"\n\n\"Siinä täytyy seisoa: Bürrisgard! Haben Sie es gehört?\" [Kuuletteko?]\n\nSantarmi aivan vapisi pyhästä kiukusta ja löi miekkaansa.\n\nEikö saksalaistuttamispaholainen ollut muuttanut jo Asserballeskovin\nAltzerfolligholziksi ja Faarhusin Schafhausiksi? Eikö itse tohtori\nHahn ollut samantapaisessa nimijutussa julistanut tuomionansa: \"Jos\noli luvallista antaa kaupungeille tanskalaisia nimiä (tanskalaisella\nalueella!), niin yhtä hyvin oli täällä asuvalla venäläisellä tai\nkreikkalaisella oikeus nimittää täkäläisiä kaupunkeja omalla\nkielellään, joiden kirjainmerkkejä ei kukaan täällä tunne\" (!!).\n\nValdemar kohotti vain olkapäitänsä, ja santarmi, jota hänen\nlevollisuutensa hämmästytti, unohti puolestaan paljastaa miekkansa\npreussiläisyyden kunniaksi.\n\nSeuraavan talon, johon hän saapui, oli eräs maahanmuuttanut saksalainen\nvastikään ostanut.\n\nOhiajaessansa hän kuuli kovaäänistä puhetta ja saksalaisia kirouksia,\njotka näyttivät lähtevän hurjistuneen ihmisen suusta.\n\nKeskellä pihamaata seisoi saksalainen vihan vimmoissaan ja kohotti\nratsastuspiiskaansa, iskeäkseen sillä eteläjuutilaista tallirenkiä.\n\nVihainen huuto kajahti ja tallirenki karkasi hänen päälleen lyöden\nratsastuspiiskan hänen kädestänsä.\n\n\"Verdammter Kerl!\" [Kirottu mies!] huusi saksalainen, ja kun hän\nhuomasi Borriksen ja Madsenin, jotka olivat pysähtyneet keskelle tietä,\nniin hän huusi vihasta kuohuen:\n\n\"Kann man sich doch nicht selbst Recht in diesem Lande verschaffen?\"\n[Eikö voi hankkia itselleen oikeutta tässä maassa?]\n\n\"Ei, se ei käy päinsä tässä maassa!\" huusi Valdemar. \"Eteläjuutilaiset\neivät salli piiskata itseänsä. Sitä te voitte tarjota vain\nmaanmiehillenne.\"\n\n\"Unsinn! Unsinn!\" [Hullutusta!] huusi saksalainen poisvierivien\nvaunujen jälkeen.\n\n\"Olipa sekin germani!\" sanoi Madsen. \"No niin, hän on varmaan aivan\nvastikään tullut tänne. Ei kestä kauan ennenkuin hän osaa tanskaa,\nmuuten hän ei voi puhua yhdenkään ristinsielun kanssa.\"\n\nKotimatkalla he ajoivat kappaleen matkaa vanhaa historiallista\nhärkätietä.[9]\n\nMadsen näki hengessään kaikki ne lukemattomat laumat, jotka\nvuosisatojen kuluessa olivat vaeltaneet tätä tietä myöten\nPohjoisjyllannista etelään.\n\nHän oli näkevinänsä kaikki nuo tuhannet ja jälleen tuhannet sarvipäät\nelukat, sillä Madsenilla oli vilkas mielikuvitus, ja hän kuuli karjan\nmylvintää ja kaupittelijoiden äänekkäitä piiskanläimäyksiä, kun ne\niskivät karvaisiin selkiin.\n\n\"Ihmiset sanovat, ettet sinä ole yhtä antelias kuin isäsi\", sanoi\nMadsen äkkiä vilkuttaen omituisesti silmiään. \"He sanovat, että sinä\nolet kitsas, Borris.\"\n\n\"Sanovatko ihmiset sitä? No, sano sinä heille, että he pakisevat\nsen mukaan kuin heillä on järkeä. Rahoilla on nykyään hyvä menekki\nEteläjyllannissa. Kyllä minä tiedän, kelle minä säästän.\"\n\n\"Kyllä minäkin sen tiedän\", mutisi Madsen.\n\nValdemar vajosi jälleen niihin mietteihin, jotka aika ajoin valtasivat\nhänen mielensä, kävipä hän auran kurjessa tai istui laskujensa ääressä,\nantaessaan kynänsä levätä.\n\n\"Kuinka nainen voi tulla uskottomaksi ensi rakkaudellansa, hetkeksi\nheittäytyä toiselle, mennä naimisiin tämän kanssa ja tulla hänen\nlapsensa äidiksi ja taaskin palata takaisin ensimäiseen rakkauteensa?\"\n\nSillä siten se kai oli, koska hän itse oli sen sanonut. Luonnollisempaa\nja uskottavampaahan olisi ollut, jollei hän alkujaan olisi hänestä\nvälittänyt.\n\nTämän kysymyksen ympärillä kaikki hänen ajatuksensa kiertelivät.\n\nHän kiersi ja kaarsi sitä joka puolelta. Se oli ikäänkuin kuollut\nkohta, josta hän ei koskaan voinut saada selkoa. Hän ei ymmärtänyt\nnaisia.\n\nMutta hän palasi alituisesti takaisin tähän lähtökohtaan.\n\n\"Minä halveksisin sitä miestä, joka lopulta ottaisi vastaan sellaisen\nrakkauden! Hän ei ainakaan ansaitsisi parempaa kohtaloa.\"\n\nJa jos sellainen mies antautuisi himojensa valtaan ja antaisi halujensa\nyllättää itsensä, niin hän halveksisi sitä miestä niin syvästi, että\nhän mielestänsä voisi polkea hänet jalkojensa alle. Mies möisi itsensä\nja ostaisi naisen.\n\nEikö hän nuorena miehenä arassa ujoudessansa ollut pitänyt tuota\nkaikkia aisoissa, jotta hän ei pelästyttäisi tyttöä, ja ehkäpä hän\njuuri sen vuoksi ei voinut voittaa häntä, vaan toinen, rohkeampi ja\nröyhkeämpi oli hänet ottanut!\n\nVaan nyt!\n\nHän halveksi tuota naista noiden äkillisten vaihdosten vuoksi — myös\ntuon viimeisen vuoksi.\n\nHän mielestään olisi miltei vähemmän häntä halveksinut, jollei hän\nolisi tehnyt hänelle tuota tunnustusta.\n\nMutta nämä olivat ilkeitä ajatuksia, pahoja ajatuksia! Parempina\nhetkinään hän katui niitä ja myönsi, että Karen oli käyttäytynyt\njalosti, niinkuin harvat muut naiset olisivat tehneet, ja että hän itse\noli kurja mies, jolle tätä jaloutta oli tuhlattu.\n\nEi, hän ei tahtonut nähdä Karenia!\n\nMiksikäpä hän pakotta antaisi verensä kuohua kuin hirmumyrskyn, joka\nsaattoi hänen päänsä pyörälle?\n\nJa poikaa, jonka holhoojaksi hän vasten tahtoansa oli tullut, — hän\ntuskin kärsi mainittavan! Ruprecht Jürgensin lihaa ja verta!\n\nSiinäpä se oli! Suunnaton, katkera mustasukkaisuus muuttui sellaisina\nhetkinä vihaksi.\n\nUskottomuutta hän ei koskaan voinut antaa anteeksi! Hän ei ollut niitä,\njotka tyytyivät armoon.\n\nEikö hän avoimin sylin ja sykkivin sydämin ollut valmis ottamaan\nhäntä vastaan ja sulkemaan hänet syliinsä, josta hän ei koskaan olisi\nhäntä hellittänyt, ja eikö Karen ollut kääntänyt hänelle selkäänsä ja\nheittäytynyt toisen miehen syliin, ja pitäisikö hänen muka nyt tyytyä\nleskeen?\n\nSilloin hänen päähänsä juolahti:\n\n\"Mitähän Madsen sanoisi, jos hän aavistaisi, mitä minä nyt tässä\nistuessani mietin? Hän nauraisi minulle. 'Mikä kurjan surkea mies\nsinä olet! Pojan nulikka, etkä täysi-ikäinen mies. Antaa tuollaisen\nrakkauden mennä luotaan, kun sen voi saada käsiinsä, vain senvuoksi\nettä toinen — — tuhmuutta! Sinä olet kuumehoureinen uneksija, etkä\nkelpaa tätä maailmaa varten! — Sinun täytyy vähentää vaatimuksesi! Tee\nsopimus elämän kanssa, muuten elämä sinut musertaa. Jos ei voi saada\nparasta, niin tulee tyytyä lähinnä parhaasen, muuten saa seisoa tyhjin\nkäsin. Niin Madsen olisi sanonut, jos hän olisi tiennyt! Mutta hän ei\nsitä tiennyt.\"\n\n\"Mutta mitäpä tuo on?\" huudahti Madsen.\n\n\"Ne ovat virvatulia, Madsen.\"\n\n\"Niin, nehän kuuluvat olevan vääriä maanmittareita, joiden henget\nkummittelevat ja koettavat viekoitella ohikulkevia soihin ja nevoihin.\nMutta jos näkee sellaisen, sanoo kansanusko, niin ei tarvitse sanoa\nmuutakuin: 'Näytä minulle tietä kotiin, niin panen kaksi killinkiä\nportinpieleen sinua varten. Sitten ei ole mitään hätää!\"\n\n\"Pikemmin ne ovat kummittelevia preussiläisiä. He ainakin ovat kylliksi\nvääriä maanmittareita.\"\n\nSillä välin vaunut kääntyivät ja vierivät itää kohti.\n\nJoka ilta kun Karen istui yksin ja kuunteli, hän kuuli tänä\nrauhattomana aikana kaikellaisia olemattomia ääniä.\n\nHän tiesi, että kaikki ovet olivat lukossa, mutta jos hiirikin rapisi\nlaudoituksen tai ristikon takana, niin hän säikähti.\n\nUnissakin hän kuuli rautakangen kolinaa ja tulen räiskinää, tai luuli\njonkun ovissa puuhailevan.\n\nHänen ajatuksensa seurasivat ikäänkuin pelästynyt lintuparvi\nValdemaria, jonka hän tiesi olevan matkoilla lännen puolella.\n\nNe seurasivat häntä ovelle, minne ikänä hän saapui, astuivat hänen\nkanssaan kynnyksen yli ja istuutuivat hänen mukanaan pöytään.\n\nEiköhän Valdemar tuntenut, että nämät hellät, nöyrät ajatukset\nympäröivät häntä sekä hänen hereillä ollessansa että nukkuessansa aivan\nkuin pehmeät näkymättömät kädet, jotka tahtoivat tehdä hänelle vain\nhyvää?\n\nSilittää hänen päänalustansa, kun hän aikoi nukkua ja ojentaa hänelle\nlämmintä, vahvistavaa juomaa, kun hän oli janoissansa ja väsynyt?\n\nNiin, niin, Karenilla oli oikeus antaa, kun hänellä ei ollut oikeutta\nottaa. Hän ei ollut nyt tavannut häntä saman katon alla siitä päivästä\nsaakka, jolloin hän oli tunnustanut hänelle kaikki.\n\nHänen poskensa paloivat muistellessaankin vain sitä. Hän oli nähnyt\nhänet vain kerran tiellä.\n\nVaikka hänellä sen vuoksi oli paljon puuhaa yliholhoojan\n(piirituomarin) kanssa, niin hän antoi kaikki asiat Kain holhoojan\nvälillä käydä kirjallisesti, säästääkseen häneltä suullisia\nkeskusteluja.\n\nKaren ei voinut tehdä enempää, kuin mitä hän oli tehnyt.\n\nHän otti vastaan Valdemarin jääkylmät, muodolliset kirjeet, joiden\nallekirjoituksena oli \"Borris\", ja joissa ei ollut edes kohteliasta\ntervehdystäkään. Ja kun hän ei koskaan mennyt hänen puheillensa, vaan\nsuorastaan karttoi Borrisgaardia, niin eikö hänellä ollut oikeutta edes\najatella häntä?\n\nAjatukset ja kaihot ovat tullittomia, varsinkin kun ne ovat niin nöyriä\nja vaatimattomia kuin hänen.\n\nJa kun hän koko päivän ajatuksineen ja käsineen oli kovassa työssä\nlapsen ja talon hyväksi, niin eikö hänellä ollut oikeutta illalla\nmyöhään lepuuttaa käsiään helmassansa ja raoittaa ovea salaisimmalle\naarteellensa?\n\nHänen äitinsä olisi sanonut:\n\n\"Vaarallista, vaarallista on uneksia sellaisen piiloitetun salaoven\nääressä yön hiljaisuudessa, pikku Karen!\n\n\"Parempi olisi sulkea se lujaan lukkoon.\"\n\nMutta lännen puolelta tulivat vaunut vierien kaukaa yhä lähemmäksi ja\nlähemmäksi, vaikkei hän sitä kuullut.\n\nTalon toisessa päässä istui Klaus, jolla aina oli loppumaton varasto\njuttuja käsillä ja kertoi Bodilille kalisevista kahleista, sysimustista\nkoirista ja Erik kuninkaan[10] huokauksista vanhassa Nordborgin\nlinnassa Alsissa, kunnes Bodil tuli kalman kalpeaksi ja vapisi pelosta.\n\nÄkkiä kuului hillittyä koiran haukuntaa. Joku houkutteli koiraa ulkona\npimeässä.\n\nKaren nousi nopeasti ylös, nojautui käsivarsineen ikkunalautaan ja\nkuunteli.\n\nKiihkeästi kuunnellessansa hän kuuli äkkiä vaunujen vierinää, ja hän\nkuuli senkin, että ne pysähtyivät äkisti.\n\n\"Mitäs tuo on?\" sanoi Valdemar ja viittasi piiskallaan Egtvediä kohti.\n\n\"Koiralla on jotakin hätänä\", arveli Madsen.\n\nValdemar kohosi pystyyn vaunuissa, mutta samassa hän heitti ohjakset\nMadsenille.\n\n\"Pidä hevosta! Siellä on joku, niin totta kuin minä tässä seison, joku\nmies, joka ryömii ikkunasta sisään!\"\n\n\"Itäpreussilaisia varkaita\", arveli Madsen.\n\nMutta Borris oli jo hypännyt alas vaunuista ja juoksi aika kyytiä\nlehtikujaa myöten pihalle ja kolkutti väentuvan ikkunaan.\n\n\"Kas vaan! Kuka se voi olla?\" huudahti sikopaimen sisältä.\n\n\"Ylös vuoteesta!\" sanoi Borris. \"Varas on siinä huoneessa, jonka ikkuna\non tien puolella. Oletko valmis? Hyvä! Astu hiljaa sisään, älä herätä\ntalon väkeä, — sinä tunnet tien. Minä seison ikkunan ulkopuolella, niin\nsaammepa kiinni varkaan. Oletko ymmärtänyt?\"\n\n\"Olen kyllä. Ei mitään hätää.\"\n\nMutta Valdemar oli jo kadonnut ja seisoi vahdissa matalan ikkunan\nedessä.\n\nHän kuuli hiljaista häärimistä ja syvää hengitystä sisältä.\n\nMinuutti kului kiusallisessa odotuksessa.\n\n\"Jumala tiesi, kuinka paljo aikaa se sikokuningas tarvitsee saadakseen\nvaatteet ylleen?\" ajatteli hän. \"No, tuossahan hän on!\"\n\nSillä samassa kuului kovaa melua huoneesta, ikäänkuin joku päästäisi\nkäsistään raskaan esineen.\n\nValdemar hyppäsi sisään ikkunasta ja tuli karjanhoitajan avuksi, joka\npainiskeli varkaan kanssa, ja siten. Valdemar ensi kertaa seisoi\nRuprecht Jürgensin katon alla.\n\nMutta viereisen huoneen ovessa oli Karen, vieläkin kalpeampana\nkuuvalossa, kuin todellisuudessa. Sillä heti kun hän oli kuullut melua,\noli hän juossut herättämään Klausia ja tuli nyt Klausin kanssa paikalle.\n\nHän näki kookkaan miehen seisovan keskellä lattiaa ja toisen, joka\nmakasi sidottuna maassa ja kiemurteli kauheasti kiroillen tämän\njaloissa.\n\n\"Äh, kyllä minä, senkin roistoväki!\" Klaus alkoi kovaäänisenä ja\ninnokkaana käydä mieheen käsiksi. Mutta kookas mies, joka seisoi siinä\nkohona, käänsi päätään, ja se oli Valdemar. Mitä tämä merkitsi?\n\nNähdessään näin äkkiä serkkunsa, alkoi Karen vapista, niin että jalat\ntutisivat hänen allansa.\n\nOlivatko hänen ajatuksensa tuoneet hänet tänne? Hän luuli hänen olevan\nkaukana, ja kuitenkin hän oli niin lähellä, saman katon alla kuin hän\nitsekin.\n\n\"Älä pelkää, Karen Jürgens\", sanoi hän kylmästi. \"Minä ajoin tästä ohi\nja näin varkaan ryömivän sisään ikkunasta, siinä kaikki.\"\n\nJa yhteisin voimin he kantoivat ulisevan itäpreussilaisen ulos ja\nheittivät hänet vaunuihin - Madsen oli nimittäin jo ajanut pihalle, —\nja veivät hänet suoraa tietä putkaan.\n\n\"Samalla tavalla sinun isäsi ja minä kuljetimme kerran tuollaista\nsikamaista nautaa vaunuissamme\", nauroi Madsen, \"mutta sillä kertaa se\noli oikea santarmi.\"\n\nBorris kääntyi hänen puoleensa ja Madsen pelästyi hänen kasvojensa\nilmettä.\n\n\"Jos Borriksella olisi ollut syytä lyödä minuakin\", sanoi Madsen\njälkeenpäin, \"niin luulen, että hän olisi sitä tehnyt.\"\n\nKun mies taistelee itsensä kanssa, niin hän näyttää usein siltä, kuin\nhän tahtoisi ruveta taisteluun koko maailmaa vastaan.\n\nHän näki edessään Karenin, sellaisena kuin tämä seisoi ovessa,\nkalpeana ja pelästyneenä, kasvoissa kesken kauhistusta jotakin hänelle\nvanhastaan rakasta ja lapsekasta, ja tuo näky kiusasi häntä. Oi, miten\nse häntä kiusasikaan!\n\n\"Pitäisitte näitä mielemmin silmällä kuin meitä\", sanoi Borris\nlyhyesti, kun hän jätti lurjuksen käsistään, mutta tämä yritti turhaan\npuristaa sidottuja käsiään nyrkkiin, pudisti päätään Valdemarille ja\nsähisi hampaittensa välistä:\n\n\"Kyllä minä sinut vielä muistan! Kyllä minä sinut vielä muistan!\"\n\nKaren astui ikkunan luo ja katsoi ulos.\n\n\"Sinä ja Jens saatte maata täällä sisällä tänä yönä\", sanoi hän, \"nyt\nyöllä emme voi hankkia lasimestaria. Parasta taitaa olla, että me mitä\npikemmin asetamme luukut kaikkiin ikkunoihin.\"\n\nSinä yönä ei Karen saanut unta silmään.\n\nValdemarhan oli kuin kaitselmus, joka valvoi hänen ylitsensä, ja jonka\nkaikesta huolimatta täytyi olla saapuvilla, silloin kuin hän enimmin\nhäntä tarvitsi.\n\nTuntui siltä, kuin salama olisi iskenyt häneen.\n\nHän kohosi äkkiä pystyyn ja painoi kätensä tykkiville ohimoillensa.\n\nValdemar nimitti häntä yhä edelleen Karen Jürgensiksi, sen sijaan että\nhän olisi sanonut aivan yksinkertaisesti Karen!\n\nTekikö hän sen siksi, että hän tahtoi tahallaan asettaa vainajan heidän\nvälillensä?\n\nOliko tuo nimi ikäänkuin ojossa oleva käsi, joka eroitti heidät?\n\nJa kuitenkaan ei Karenin sielussa hämärtänyt heikointakaan aavistusta\nsiitä, että juuri tämä saattoi olla todistuksena Valdemaria ja hänen\nvihaansa vastaan.\n\n\n\n\n10.\n\n\nVanha ennustus sanoo, että kun aurinko Pyhäinmiesten päivänä\n(marraskuun ensimäisenä) paistaa puitten latvoissa, niin tuleva vuosi\non hyvä terhovuosi.\n\nJa vanha laulu sanoo:\n\n    \"Pyhäinmessulle minua vuota,\n    Marttina tulen, jos tohdin vaan,\n    ennen jos joudu en tulemaan,\n    tulen kaiketi Kaarinan päivänä\n    oves edessä olemaan.\"\n\nMutta Karenin portista oli ollut aika puuha!\n\nEnsiksi maaneuvos vaati nimismieheltä tietoa asiasta. Useita\ntodistajia kuulusteltiin, ja nimismies lähetti kuulustelupöytäkirjan\nmaaneuvokselle, joka julisti Karenin valituksen perusteettomaksi.\n\nSamoin teki hallituspresidenttikin ja samoin kävi Berlinissäkin.\n\n\"Yleinen rauha ja järjestys tulisi häirityksi, portti oli vaarallinen\"\nja valitus hyljättiin.\n\nKaren kohotti päätään. Hän oli saavuttanut takaisin kansallis- ja\nesikoisoikeutensa.\n\nHänen porttinsa oli merkitty. Kaikki ohikulkijat saattoivat sen nähdä,\nsamoin kuin he ennen olivat nähneet Saksan lipun.\n\nEikä yksin Karenin portista pidetty kovaa meteliä, vaan myös Valdemarin\najopeleistä. Niissä yhä edelleen oli kirjoitettuna Borrisgaard, eivätkä\nne tahtoneet tunnustaa omakseen Bürrisgardin nimeä.\n\nBorris tuomittiin sen vuoksi poliisisakkoihin, mutta alioikeus vapautti\nhänet myöhemmin.\n\nVirallinen syyttäjä vetosi tuomion johdosta. Nyt asia oli vedottu\nFlensborgin maaoikeuteen ja valtion virallinen syyttäjä vaati kolmen\nmarkan sakkoa.\n\n1899 vuoden viimeinen ohimenevä auringonväike loisti lumettomilla\nmailla ja lehdettömissä metsissä.\n\nKaren oli hiukan kävelemässä tietä myöten Kain kanssa saadakseen\nhengittää raitista ilmaa.\n\nÄkkiä hän näkee suoraan edessänsä Valdemarin, joka astui jalan aivan\nhäntä kohti.\n\nHengitys tuntui pysähtyvän hänen rinnassansa, niinkuin usein sattuu\nvaltavan pelon kohdatessa, ja hän puristi pikku Kain kättä lujemmin,\nikäänkuin tämä voisi häntä suojella.\n\nJos hän suinkin olisi voinut kääntyä takaisin ja paeta, niin hän olisi\nsen mieluimmin tehnyt.\n\nMitenkä Valdemar, joka hänelle lapsena oli ollut niin tuttu ja\nläheinen, oli äkkiä voinut muuttua vieraaksi mieheksi!\n\nKaren ei uskaltanut häntä kiittää, hän pelkäsi, että hänet\ntyönnettäisiin taas pois luota, ja kuitenkin hänellä mielestään oli\npakko mainita asiaa.\n\nHänen täytyi nyt koota kaikki voimansa ja astua häntä kohti.\n\n\"Hyvää päivää, Valdemar\", sanoi hän ja ojensi hänelle kätensä.\n\nValdemar ei ollut huomaavinaan sitä, vaan nosti kohteliaasti hattuaan.\n\n\"Mikä onni minulle, Valdemar, että sinä ajoit sinä yönä tästä ohitse ja\nnäit varkaan\", alkoi Karen epävarmalla äänellä.\n\n\"Olihan se\", sanoi Valdemar seisoen paikoillaan.\n\nMutta poikaa hän ei sietänyt katsella.\n\n\"Näetkö porttiani?\" sanoi Karen surullisesti hymyillen.\n\nValdemar kääntyi ympäri ymmärtämättä Karenin tarkoitusta.\n\n\"En.\"\n\n\"Etkö ole kuullut puhuttavan portistani?\" toisti Karen pettyneellä\näänellä, mutta sisällisellä ylpeydellä, aivan kuin joku toinen olisi\nsanonut:\n\n\"Mitä sinä arvelet ritarimerkistäni? Mitä sanot kunniamerkistäni?\"\n\nHän ei voinut tehdä toisin, hänen täytyi myös koettaa ilmaista hänelle\ntätä hiljaista iloaan. Eihän Valdemar voinut olla siitä väliäpitämätön.\n\nValdemar ei silminnähtävästi näyttänyt välittävän portistakaan.\nHän kuunteli vain ääneti, mitä Karenilla oli kerrottavaa siitä ja\ntervapensselistä ja santarmista, ja miten se asia sitten oli kehittynyt.\n\nSillä välin pikku Kai koetti herättää huomiota, niinkuin lapset aina\ntekevät, kun he näkevät olevansa unohdetut.\n\nHän vihelsi ja veti äitiä hameesta, saadakseen hänet liikkeelle. Tämä\nalkoi tuntua kovin ikävystyttävältä.\n\nMutta Borriksen silmissä poika yhä vain oli ilmaa. Karen puolestaan\narveli, että hänen täytyi tehdä jotakin tekeytyäkseen näkemättömäksi ja\nkuulemattomaksi, jotta Valdemar ei aavistaisi, että hänen rakkautensa\nyhä kiusasi häntä, ja jotta tämä ei seisoisi siinä niin kylmänä ja\nvälinpitämättömänä ja itseksensä pilkkaisi hänen rakkauttansa.\n\n\"Tervehdi Valdemar setää, Kai\", sanoi Karen ja ojensi pojan pienen\nvastahakoisen käden esille.\n\nSitä Karenin ei olisi pitänyt tehdä.\n\nSaadakseen tästä lopun Valdemar kumartui äkkiä alas, nosti pelästyneen\npojan käsivarsillansa ylös ilmaan ja laski hänet yhtä äkisti ja kovasti\ntaas alas, ikäänkuin hän olisi polttanut sormensa.\n\nIkäänkuin polttava tuli tunkeutui hänen sieluunsa ajatus: Jospa tämä\nolisi ollut hänen lapsensa! Jospa se olisi ollut hänen omansa!\n\nKuinka hän vihasi tuota poikaa!\n\n\"Hyvästi\", sanoi Valdemar nostaen hattuaan ja jatkaen matkaansa.\n\n\"Tietysti\", puheli Valdemar itseksensä, \"näyttäisi niin somalta, jos\nminä ottaisin tuon pojan huostaani, juuri sen vuoksi, että hän on\ntoisen lapsi, kostaisinko pahan hyvällä ja kokoisin polttavia hiiliä\nKarenin pään päälle! Rakastaisin poikaa sitä enemmän, mitä kovemmin\nhänen isänsä ja äitinsä olivat kiusanneet minua! Siten ihmiset\narvelisivat, eikö totta? — Herättää hänessä rakkautta minuun, ikäänkuin\nolisin ollut hänen isänsä? Hänen isänsä!\"\n\nValdemar nauroi lyhyesti ja kovasti.\n\n\"Mutta sitäpä minä en tee. Minä en toivo hänelle mitään pahaa, — ei,\nsitä en tee! Mutta minä toivon, ettei sitä poikaa olisi olemassa, ettei\nhän koskaan olisi syntynyt! Ja minulla on oikeus sitä toivoa.\"\n\nVääryys voi tehdä useat ihmiset pahoiksi. Mitä voimakkaampi\noikeudenkäsite ihmisessä on, sitä vaikeampi usein ihmisen on antaa\nanteeksi.\n\nEi aina ole hyväksi, että helposti antaa vääryyttä anteeksi.\n\nMolemmat äidit tulivat hitaasti astuen häntä vastaan, Borrisgaardin ja\nHøjemarken äidit.\n\nBorrisgaardin äidin olennossa oli jotakin, mikä muistutti kopeaa,\nkeskiaikuista aatelisrouvaa.\n\nJälkimäisessä oli leveä, kodikas ja porvarillinen sulous olennoituna.\n\nToisella oli kevyt, joustava käynti, toinen tepsutteli pienin askelin,\nmutta he olivat kuitenkin, kuvannollisesti sanoen samaa valintaa. He\nolivat vankkaa tekoa, oikeinajattelevia ja jalosydämisiä.\n\nRouva Borris ja rouva Grunnet olivat seisoneet kauan liikkumatta ja\nodottaneet jonkun matkan päässä, ilmaisematta itseänsä.\n\nHe näkivät kenen kanssa Valdemar puhui, eivätkä tahtoneet häiritä tätä\nsatunnaista kohtausta. Jumala tiesi, miksi hyväksi se saattoi olla?\n\nHe katselivat kuitenkin huolestuneina ja pudistelivat päätään, sillä\naikoja sitten he olivat puhuneet asiat suoriksi keskenänsä.\n\n\"Me vanhat saamme vain katsella, me emme voi mitään tehdä\", sanoivat he\nhuolissansa. \"Paha voisi helposti muuttua vieläkin pahemmaksi.\"\n\n\"Karenin on helpompi olla\", lisäsi rouva Grunnet, \"hän se on tehnyt\nväärin, hänellä ei ole mitään anteeksi annettavaa. Hänen ei tarvitse\nsamassa määrin voittaa itseänsä.\"\n\nHeillä molemmilla oli se tunne, että heidän lapsensa olivat joutuneet\nmetsään, jossa he eivät voineet löytää toisiansa. Jos toinen huusi,\nniin vastaus kuului niin kaukaa, ettei sitä lainkaan voinut kuulla.\n\nRouva Borris ja Valdemar olivat olleet päivällisillä Højemarkessa ja\nkahvia juotuaan oli Valdemar mennyt Keldetin luo, ja siltä asialta hän\npalasi kohdatessaan Karenin.\n\nKello kuusi he läksivät kotiin. Rouva Borris otaksui, että Karen\nja Kai viettäisivät yhdessä uudenvuodenaattoa isoäidin kanssa ja\nhienotunteisena niinkuin ainakin rouva Borris ei tahtonut häiritä tätä\nperheiloa.\n\nMutta Kai oli silmäillyt vihaisesti Borrikseen, kun hän oli jälleen\nmaassa lennettyänsä tahtomattaan ilmassa.\n\n\"Äiti, emmekö mene kotiin?\" kysyi Kai.\n\nHän alkoi tuntea vastenmielisyyttä sitä miestä kohtaan, jota hän niin\nharvoin näki, mutta joka saattoi äidin aina niin äänettömäksi ja\nomituiseksi.\n\nKun he palasivat takaisin, niin Kai näki, että äiti itki.\n\n\"Tuo paha, paha mies!\" huusi hän. \"Kun kasvan suureksi, niin lyön\nhäntä.\"\n\nKaren ei sietänyt sitä kuulla.\n\n\"Kai, Kai\", sanoi hän, kyynelten virratessa poskia myöten.\n\nVasta paljoa myöhemmin Karen selvästi käsitti, että hän oli toiminut\nepähienosti ja ajatellut vain itseänsä ja lasta, pyytäessään Valdemaria\nKain holhoojaksi.\n\nMutta tehtyä ei voinut tekemättömäksi tehdä; sanoja, joita kerran oli\nlausuttu, ei voitu takaisin ottaa.\n\n\"Got Dach, Frau Jürgens.\" [Hyvää päivää, rouva Jürgens.]\n\nSaksalainen pitäjänpappi kulki siinä, kädet selän takana ja etsi\n\"heikkoja sieluja\" tutkiaksensa niitä.\n\nMissä hän silmäsi preussilaisen kotkankuvan tai mustanvalkean\nlipputangon, siitä hän astui levollisesti ohitse, sillä siinä asui\nsaksalainen virka- tai toimimies, tai ainakin saksalaismielinen mies.\n\nJa hän etsi vain kadonneita lampaita.\n\n\"Got Dach, Frau Jürgens. Niin! Onko vasta taas käynyt joku kokous?\"\n\n\"Ei minun tietääkseni, teidän korkea-arvoisuutenne.\"\n\n\"Ach so! [Vai niin!] Mutta te olla ainakin jäsen joku tanskalainen\nyhdistys? Kuinka monta, Frau Jürgens?\"\n\n\"Herra Pastori, te tiedätte, ettei teillä ole oikeutta tiedustella\nminulta. Se on yksityiselämään kuuluvaa, ettekä te voi olla vähintäkään\nhuvitettu siitä.\"\n\n\"Ach so! Got Morgen [Hyvää huomenta], Frau Jürgens.\"\n\nJa pappi kohotti hattuaan, asetti kätensä taas selän taakse ja astui\nedemmäksi.\n\nKarenin tullessa huomasi rouva Grunnet, että hänen silmänsä olivat\nitkettyneet, mutta hän ei ollut mitään huomaavinansa.\n\nVasta syötyä, kun Kai leikitteli niillä ihmeellisillä ihmisillä ja\neläimillä, hevosilla, ja reillä, joita isoäiti oli leikellyt hänelle,\nsanoi Karen hiljaa, hänen ja äidin istuessa kodikkaasti sohvassa:\n\n\"Valdemar ei voi sietää Kaita.\"\n\n\"Sepä ikävä\", vastasi rouva Grunnet.\n\nHän olisi voinut sanoa jotakin muutakin, mutta hän ei tahtonut sitä\nsanoa, nimittäin: että hän oli nähnyt heidät tiellä yhdessä.\n\nKarenin kurkku puristautui kokoon.\n\n\"Oi, miksi hänen täytyy kärsiä isänsä tähden? Miksikä ei voi rakastaa\nminun rakasta, siunattua poikaani hänen itsensä vuoksi? Minkä hän sille\nmahtaa?\"\n\nÄiti se tässä pahoillansa valitti vääryyttä, joka hänen lastansa oli\nkohdannut.\n\nRouva Grunnet ei vastannut heti. Vihdoin hän sanoi, ja se kuului aivan\nkuin oraakelin sanalta:\n\n\"Älä koskaan lähde metsätietä kulkemaan, sillä et koskaan löydä sieltä\nkotiin, jollet tunne metsää.\"\n\nJa hän nousi leikkiäksensä Kain kanssa.\n\n\"Suokoon Jumala, että olisit ollut Valdemarin poika\", ajatteli hän\nitseksensä, suudellessansa lasta.\n\n\"Suokoon Jumala! Suokoon Jumala! Mutta kun onnettomuus nyt kerran oli\ntapahtunut, niin Jumalalle kiitos sinusta, pikku lapsi! Sinä se olet\nisoäidin ilo ja riemu. Sinä olet viaton. Ethän sinä voinut määrätä,\nkuka saisi olla sinun isäsi.\"\n\nKai saattoi tuskin istua hiljaa pöydässä ja syödä kinkkua ja vihreätä\nkaalia, sillä alkoi jo paukkua.\n\nSiinä oli ilotulitusta, ja jos jotakin, joka nyt kerran kuuluu\nuudenvuoden paukkeesen, mutta parhaat kaikista olivat uudenvuoden\n\"ruukut\",[11] sillä silloin lapset lauloivat ulkopuolella:\n\n    \"Avaa ovi, neito nuori, ruukku sisään käy!\"\n\n\"Kas tuossa! Se oli hyvä! — Tuossa toinen! Ja vielä toinen! Vieläkin\nparempi!\" huusi Kai, piteli sormeaan ilmassa ja katseli ympärilleen\nloistavin silmin — pelokkaana ja kuitenkin huvitettuna.\n\nMutta rouva Grunnet nosti Kain syliinsä ja kertoi miten joulua oli\nvietetty kaksikymmentäneljä vuotta sitten.\n\nEi ainoastaan kaikkia työkaluja vaan aura ennen kaikkea oli tuotava\nsisään, ennenkuin kirkonkellojen ääni ilmoitti pyhän alkaneen, sillä\nmuuten Jerusalemin suutari istahtaisi sille levähtämään kesken\nvaellustansa, jos hän jouluiltana sattuisi kulkemaan seudun läpi.\nMutta vieläkin vanhempina aikoina ei saatu kehrätä eikä tehdä mitään\nmuutakaan jouluaikana. Kerrottiin, että eräs vaimo kerran hyvin kauan\naikaa sitten oli rohjennut ottaa rukkinsa esille eräänä jouluiltana,\nmutta seuraavana jouluaattona hän oli kuollut, ja silloin hän tuli\nraappimaan ikkunaruutuja verisillä käsillään ja valitti: 'Tästä näette,\nmitä minä sillä voitin, kun pyhänä jouluaattona kehräsin.'\n\n\"Onko se totta?\" kysyi Kai.\n\n\"Niin, se on totta, että siihen aikaan sellaista uskottiin\", vastasi\nisoäiti, \"mutta nykyään ollaan viisaammat.\"\n\nVäentuvassa istui sillä välin eräs palvelustytöistä laulamassa ja hänen\nmielestänsä piti laulaa jotakin oikein kaunista, ja siksi hän lauloi:\n\n    \"Älä pelkää lauma piskuinen.\"\n\nSitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä pappi ajoi ohitse; tämä\npysähtyi ja kolkutti piiskan varrella ruutuun.\n\nPalvelustyttö hypähti kirkuen pystyyn.\n\n\"Te ei saa laula tuo kiihoittava laulu\", huusi pappi vihoissaan ja ajoi\nedelleen.\n\nTuo pappi oli todellakin niitä \"Jumalan palvelijoita\", jotka sanoivat\nKristuksesta \"että hän puhuu saksaa, tahtoo saksaksi, tuntee saksaksi,\najattelee saksaksi ja uskoo saksaksi\", ja jotka sanoivat, että\n\"saksalaisesta olemuksesta me tahdomme luoda itsellemme saksalaisen\nKristuksen ja saksalaisen Jumalan.\" [Ote saksalaisesta aikakauskirjasta\n\"Die christliche Welt\" 1901.]\n\nOnneksi hänelle, sillä niitä pappeja, jotka eivät olleet innokkaita\nsaksalaistuttajia, vihattiin ja vainottiin.\n\nSiihen aikaan pantiin alkuun kurinpitotutkimus muutamia yksityisiä\nvastaan ja he saivat kovat nuhteet, syystä \"etteivät he edistäneet\nisänmaallista politiikkaa.\"\n\nEnsi kertaa Kai sai olla valveilla vuoden vaihteessa.\n\nKello alkoi lyödä kaksitoista.\n\nUusi vuosisata oli astunut kynnyksen yli.\n\n\"Jumalan nimeen!\" sanoi rouva Grunnet ja nousi ylös, ikäänkuin\nottaakseen sitä vastaan.\n\n\"Mitähän se tuonee Eteläjyllannille?\" sanoi Karen.\n\n\"Kaikki on Jumalan kädessä.\"\n\nRouva Grunnet otti Kain syliinsä, pani hänen pienet kätensä ristiin\nomien käsiensä lomaan ja sanoi vapisevalla äänellä:\n\n\"Sano nyt pikku Kai, niinkuin isoäiti sanoo: Jumala varjelkoon\ntanskalaista kansaamme!\"\n\nYö vaipui yhä synkempänä yli maan, joka silmäili ylös tähtiin monine\nloistavine ikkunoineen, lyhtyineen ja majakkatulineen.\n\nSaksalaistuttamiskourat, pikkuradat, heittelehtivät sinne ja tänne\nmonissa päättömissä mutkissa ja kaarteissa, — luulisipa melkein vain\nsen vuoksi, että tie venyisi niin pitkäksi kuin mahdollista.\n\nNe koettivat kaartaa maata, ne ajelehtivat yltympäri silmät hehkuvina,\nhyökkäsivät pahaa tarkoittaen nuolen nopeudella eteenpäin, pujottelivat\nesiin ja vetivät perässään niinkuin mitkäkin matelijat loistavaa,\nmonijäsenistä ruumista.\n\nMinne ratoja rakennettiin, sinne ilmestyi saksalaisia työmiehiä, minne\nsaksalaisia työmiehiä saapui, sinne ilmestyi krouveja. Se oli selvä\nasia.\n\nMutta tähdet kulkivat alati omia ratojaan kaikkien yläpuolella, ja\nvuosi alkoi taas omaa kierrettään samoinkuin vuosisatakin.\n\nKultavirta Berlinistä tulvaili maahan saksalaistuttamisasian hyväksi,\nja tanskalainen nainen kirjoitti ensimäisen kirjoituksensa \"Danevirke\"\nlehteen helmikuun toisena päivänä..\n\nTheodor Brix nimittää häntä ja hänen toimintaansa yleensä\n\"alhaisimmaksi vihollisen puolelle pakenemiseksi.\" [\"Nordschleswig und\ndie Selbsterniedrigung Deutschlands.\"]\n\nKaikkialta kuului suuttumuksen huuto:\n\n\"Kuinka nainen saattoi tehdä sellaista! Kuinka nainen saattoi sitä\ntehdä!\"\n\nNaiset häpesivät sukupuolensa puolesta ja he kiittivät vain Jumalaa\nsiitä, ettei tuo nainen ollut eteläjuutilainen.\n\nSantarmit kulkivat pitkin teitä tuo lehti kädessä, jota ennen oli\npidetty niin suuressa kunniassa, mutta jota kaikki nyt halveksivat.\n\nHe kuljettivat sitä pihoille, he veivät sen sisään taloihin. Sitä\noli väkisin tyrkytettävä ihmisille, samapa se huolivatko he siitä\nvai ei. Aivan kuin myrkkyä olivat sen sanat salaisesti tungettavat\neteläjuutilaisten mieliin. Danevirke-nimen peitossa olivat saksalaiset\nja muutamat harvat vihollisen puolelle siirtyneet henkilöt väijyksissä.\n\nMutta ei kukaan, jota ei kova hätä pakoittanut, tahtonut saada tätä\nratisevaa lehteä taloonsa. Sille käännetriin selkää ja suljettiin siltä\novi.\n\nBorriskin kohtasi sen kerran tiellä.\n\n\"Mitä te tahdotte minusta?\" kysyi hän.\n\nWinberg sen hänelle ojensi.\n\nWinberg oli tosin Karenin kaukainen sukulainen, mutta epäluotettava\ntanskalainen mies.\n\nHän oli yksi pelkureita\n\nBorris repi lehden kahtia ja polki sen lokaan.\n\n\"Vai sinäkin, Winberg?\" sanoi Borris. \"Kuulehan! Minä tahdon sanoa\nsinulle jotakin. Me emme tahdo kaupustella kansalaisoikeuksiamme. Me\nemme tahdo tehdä itseämme vikapäiksi halpamaiseen itsemmetuhoamiseen.\nJos annamme saksalaisille pikkusormemme, niin he pian ottavat koko\nkätemme. Ja sitten saamme heidän halveksumisensa kaupan päällisiksi.\nSano terveiset ystävillesi, saksalaisille, että me, eteläjuutilaiset,\nemme suostu välipuheihin!\"\n\n\"Ei, ei\", mutisi Winberg, \"siksipä ei olekkaan huonompia valtioviisaita\nkuin me.\"\n\nBorris pysähtyi.\n\n\"Minä sanon sinulle jotakin\", sanoi hän. \"Kun viimeksi olin nimismiehen\nluona, niin kohtasin etehisessä useita, jotka olivat ilmoittaneet\nluopuvansa tanskalaisista yhdistyksistä saadakseen palvelukseensa\nrenkiä. He pelkäsivät samoinkuin sinäkin, Winberg.\"\n\n\"Hm!\" sanoi Winberg.\n\n\"Mutta tiedätkös mitä nimismies sanoi, kun hän seurasi minua\nsivuhuoneesen?\"\n\n\"En\", vastasi Winberg.\n\n\"Niin, hän sanoi: 'Es sind lauter Lumpen!' [Ne ovat kaikki roskaväkeä.]\nNiin, minä en sitä sanonut, Winberg, vaan preussilainen nimismies.\"\n\n\"Winbergillä on saksalainen omatunto tanskalaisessa ruumiissa!\"\nnaureskeli Madsen, joka astui ohi.\n\nMutta seuraavana päivänä sattui haudankaivaja Madsenille samalla tiellä\njotakin muuta hauskempaa.\n\nHän ajoi aika ravia ja huomasi tiellä pienen pojan, joka käveli\nkantaen koria, ja se oli yhtä suuri kuin poika itsekin ja näytti aivan\nlintuhäkiltä.\n\nHän oli pistänyt päänsä koriin.\n\nMadsen pysähdytti hevosen päästessään hänen kohdallensa.\n\n\"Minnekä sinä menet?\"\n\n\"Frandsenin krouville\", kuului vastaus korin sisästä.\n\n\"Hyppääppäs kärryihin, niin saat ajaa sen matkan.\"\n\nSitä ei tarvinnut sanoa kahdesti Ebbe Keldetille, sillä hän se oli. Hän\nheitti korin vaunuihin ja hyppäsi itse perässä.\n\n\"Paljon kiitoksia\", sanoi poika.\n\n\"No! Kuinka vanha sinä olet?\"\n\n\"Kymmenen vuotta.\"\n\n\"Sittenhän sinä olet aikoja sitten koulupoika. Onko hauska käydä\nkoulua?\"\n\n\"No! Täytyyhän sitä oppia; sen isä sanoi.\"\n\n\"Hauska kuulla\", vastasi Madsen, joka tahtoi panna häntä koetteelle,\n\"sillä minä olen saksalainen.\"\n\n\"Seis!\" huusi Ebbe, jolle äkkiä tuli kova kiire. \"Minä tahdon mennä\npois! Minä tahdon mennä pois! Minä tahdon pois!\"\n\n\"Mutta mikä sinulle tuli, poika?\"\n\n\"Ei, minä en tahdo ajaa kauemmin!\" huusi Ebbe ja hänen kasvonsa tulivat\npunaisiksi ponnistuksesta, yrittäessään tavoittaa koriansa.\n\n\"Ei, minä en tahdo ajaa kauemmaksi! Minä en tahdo ajaa kauemmaksi!\"\n\nJa Ebbe heitti korin tielle ja hyppäsi alas, ennenkuin Madsen ehti\npysähdyttää hevosta. Hänellä oli kova kiire päästä pois niistä\nvaunuista.\n\nMutta Madsen katsahti taaksensa ja hänen silmäänsä osui lapsen\nsalamoivat katseet.\n\nHän oli pistänyt päänsä uudelleen lintuhäkkiin ja Madsenista näytti,\nikäänkuin linnun vilkkaat, kiiluvat silmät olisivat tähystelleet häntä\nkorin lomien välistä.\n\n\"Minä voin lyödä vetoa kymmenestä markasta, että tuo oli vanhan\nKeldetin poika\", naureskeli hän tyytyväisenä. \"Sama huimapää kuin\nisäkin!\"\n\nHän katsoi taaskin poikaan ja heilahutti piiskaansa, niin että se\nläimähti.\n\n\"Sellainen poika! Sellainen poika! Siinä hän rehkii korineen eteenpäin\nkoko pitkän matkan tuossa loassa! Niin, kun meillä on tuollainen\nsotajoukko takanamme, niin me, eteläjuutilaiset, voimme huoleti odottaa\ntulevia aikoja!\"\n\n\n\n\n11.\n\n\n\"Kun musta haikara näyttäytyy keväällä, niin tulee takatalvi. Jos se\non valkoinen ja puhdas, niin se ennustaa kuivaa kesää, mutta jos se on\nlikainen ja pörröinen, niin tulee märkä kesä\", sanoo eteläjuutilainen.\n\nMutta Klaus tiesi vieläkin tarkemmin, sillä hän sanoi:\n\n\"Jos samalla kertaa näkee haikaran lentävän, kuulee hyypän huutavan ja\nauran vakoja uurtavan, niin ennen vuoden umpeen menoa on pakko muuttaa\ntoiselle seudulle.\"\n\n\"Älä turhia puhu, sinä onnettomuutta ennustava lintu\", sanoi Bodil.\n\"Hankippa minulle tässä vielä sadetta huomiseksi, parhaiksi vaatteen\npesulle.\"\n\n\"Ei, ei, se on mahdotonta\", vakuutti Klaus.\n\n    \"Herra pitää kaikesta parasta huolta,\n    mut satamaan hän ei saa, kun tuulee luoteen puolta!\"\n\nJa lausuttuaan tämän epäluottamuslauseen jumalallisten voimien\nvallasta, hän läksi. Sillä hänen piti mennä kertomaan Karenille, mitä\nhän oli kuullut Aabenraassa, ja mitä hän oli lehdestä lukenut.\n\n\"Niinpä niin, pikku rouva, v. Köllerin täytyy alistua ja keskeyttää\nhiukan palvelusväen karkoitusta, sillä nyt meillä ei ole työväkeä, ja\nsiitä saksalaiset saavat kärsiä yhtä paljon kuin mekin, ja siitäkös\nhuuto nousee. Ei, sanovat saksalaiset, me tahdomme, tuhat tulimmaista,\nsaada tanskalaisen palvelusväkemme takaisin, sillä matka edes ja\ntakaisin on yhtä pitkä, ja aina on pidettävä hirveätä melua tyhjästä,\nja nyt Tonderin pormestari on selittänyt, — niin, sen hän todellakin\non tehnyt! - että ensi markkinoilla on siitä ilmoitettava useissa\nPohjoisjyllannin lehdissä, koska ilmoitus Riben piirilehdessä ei ollut\nvedellyt. Niin, kostoksi tanskalainen palvelusväki on käynyt kalliiksi!\nEikö viime vuonna karkoitettu Borrisgaardistakin palvelusväkeä, kun\nBorris ei tehnyt ostoksiaan saksalaiselta leipurilta? Mikä saksalainen\nosaa leipoa ruisleipää?\"\n\nKlaus löi kädellään polveensa ja nauroi, niin että hän aivan kaakotti.\n\n\"Niin, nyt on lasten vuoro!\" jatkoi hän ja pyöritti hattua käsissään.\n\"Sillä Ebbesenin hakemus hyljättiin tänä vuonna, kun hän pyysi\npikku Svenille vapautusta kesäkoulusta, koska poika jälleen olisi\nsaanut kesäksi paikan Borrisgaardissa. Sen sijaan hän saa vapautusta\nmielihyvällä, jos hän menee kotisaksalaisen luo palvelukseen. Niin,\nvoisihan Borriskin saada hänet, jos hän eroaisi tanskalaisista\nyhdistyksistä, ja samantapaisia ilmoituksia lähetetään nyt kaikille\ntanskalaismielisille.\"\n\n\"Ja ovatko he kaikki vastanneet?\"\n\nKlaus seisoi suu selällään.\n\n\"Ei tietenkään! Tuhat tulimmaisinta — ei! Eiväthän he kaikeksi onneksi\nole niin silmittömän hulluja, etteivät he kieltäytyisi yhtenä miehenä!\"\n\n\"Kas vaan, Klaus!\" sanoi Karen. \"Kas vaan!\"\n\nKarenilta pääsi hiljainen nauru, — sitä sydämellisempi se oli, mitä\nhiljaisempi.\n\nHuhtikuun toisena päivänä olikin sitte \"väenmarkkinat\" Tonderissä vain\nsitä varten, että saataisiin palvelusväkeä Tanskasta Eteläjyllantiin.\n\nSinne ei ollut saapunut ainoatakaan tyttöä ja ainoastaan kymmenen\nmiestä. Saksalaiset tappelivat niistä ja miehet kohottivat hintoja. He\nvaativat neljäsataa, jopa neljäsataaviisikymmentä markkaa palkkaa.\n\n\"Voihan tuo olla, tavara on kallistunut!\" sanoivat he nauraen.\n\"Täällähän kiistellään meistä!\"\n\n\"He ovat vähällä joutua toistensa tukkaan ja repiä käsivarret\nsijoiltaan!\"\n\nSamaan aikaan maaneuvokset boikottasivat kaikkia tanskalaisia krouveja.\n\nMutta tuskinpa he olivat edeltäpäin osanneet odottaa sitä arvokasta\nvastausta, jonka väestö heille antoi:\n\n\"Kesän kuluessa tulee rakennettavaksi kuusi uutta kokoushuonetta eri\npitäjissä!\"\n\nSe tapahtuikin. Ja suurvaltaa kohtasi toinen tappio toisensa\njälkeen pienen, urhoollisen joukon puolelta, joka oli saanut\nmaailmanhistorialliseksi tehtäväkseen varjella kansojen\nitsemääräysoikeutta.\n\nv. Köllerin pakkopolitikka epäonnistui. Poliisien uhkaukset\nkoettaessaan saada ihmisiä luopumaan kansallisista yhdistyksistä\nvaikuttivat vain sen, että jäsenluku kohosi ja että rahalahjoja\ntulvaili yhdistyksien kassoihin.\n\nEteläjyllannin sanomalehtien toimittajat olivat vankeudessa tai olivat\njoutua vankeuteen, mutta mitäpä se auttoi, kun tilaajamäärä kohosi?\n\nKirkko oli kuitenkin se paikka missä kauimmin siedettiin tuota\nvainottua tanskan kieltä. Vieläkin pidetään tanskalaista\njumalanpalvelusta noin sadassa eri pitäjässä.\n\nMutta mitä se merkitsee verrattuna kaikkiin muihin pitäjiin? Ja yhäti\nvain taannutaan. Taannutaan aivan auttamattomasti!\n\n143,000 ihmisestä puhuu 8000 saksaa, mutta jos siitä vähennetään kaikki\nsaksalaiset virka- ja toimimiehet ja kaikki Saksasta muuttaneet, niin\ntuskin jää 1,700 saksaa puhuvaa henkeä jäljelle.\n\nLadelundista, etelä-Tonderin provastikunnassa ja noin tusinasta muista\npitäjistä on tanskalainen jumalanpalvelus hävitetty kokonaan, syystä\nettä sinne on siirtynyt kymmenen, sanoo kymmenen saksalaista.\n\n\"Niin, niin, kun pappi tyytyy puhumaan kymmenelle ihmiselle, jotka\nistuvat niin harvassa, että saisivat huutaa toisilleen tyhjässä\nkirkossa, niin se on hänen asiansa\", sanoi Madsen.\n\nEteläjuutilaiset alkoivat jo vuosia sitten perustaa vapaaseurakuntia ja\nmuutamia vuosia myöhemmin rakentaa vapaaseurakunnan kirkkoja. Siihen\nasti he olivat pitäneet jumalanpalvelusta muissa huoneustoissa, yksinpä\nravintoloissakin.\n\nKun Bovlundin soma kirkko oli valmis (sittemmin kävi aivan samoin\nHaderslevin kirkon!), niin virtasi sinne joka taholta seurakuntalaisia,\npyhävaatteissa ja juhlatunnelman vallassa, tanskalaiset virsikirjat\nkainaloissa.\n\nMiten hauskaa olikaan nähdä teitä, jotka olivat aivan mustanaan, niin\npaljon ihmisiä niillä vilisi!\n\nHe nyökkäsivät ilosta säteilevinä toisillensa.\n\n\"Se on meidän kirkkomme! Se on meidän kirkkomme! Me olemme itse sen\npystyttäneet Jumalan kunniaksi.\"\n\nPianpa kirkko tuli täyteen hartaita, syvästi liikutettuja ja\nkiitollisia ihmisiä. Kiitollisia, syystä että he pitkän odotusajan\nkuluttua olivat päässeet herroiksi omaan kirkkoonsa.\n\nAurinko loisti kaikkien kumartuneiden päiden yli ja kaikki silmät\nolivat kyyneltyneet.\n\nMitä Jumalan sana onkaan äidinkielellä lausuttuna! Miten sitä sanaa voi\nnäännyksiin asti janota! Kun sitä tarjotaan vieraalla kielellä, jota ei\nymmärrä, tai ainoastaan vaivoin ymmärtää, niin tuntuu siltä kuin saisi\nkiviä leivän asemesta.\n\nJa nyt pappi seisoi alttarilla. — -— —\n\nMutta aivan samana päivänä ja aivan samaan aikaan ajoi saksalainen\npappi erääsen kirkkoon niistä monista pitäjistä, joissa tanskan kieli\noli Jumalan huoneesta karkoitettu.\n\nTämä oli ensimäinen sunnuntai väkivallantekojen jälkeen ja täynnä\n\"pyhää\" intoa ja luottamusta \"hyvään\" tulokseen pappi siis ajoi\nkirkkoon.\n\nHän katsoi ihmeissään ympärilleen.\n\n\"Ei ainoatakaan ihmistä! Ei teillä eikä poluilla! Niin hiljaista, kuin\nmaa olisi ollut noiduttu ja uinunut lumottua unta!\"\n\nHän ajoi edelleen ja monta ihmeellistä ajatusta heräsi hänen\nmielessänsä.\n\n\"Ei ainoatakaan ihmistä! Mitä se merkitsee? Olisiko kelloni\nepäkunnossa?\"\n\nHän rupesi niin kovasti kiirehtimään, ettei hän malttanut sitä edes\ntarkastella.\n\n\"Minun täytyy kiirehtiä. Täytyypä minun oikein kiirehtiä! Olisinko\nnukkunut liian kauan? Eihän sitä koskaan ennen ole minulle tapahtunut!\nAja kovemmin, ajuri, aja kovemmin!\"\n\nAjuri nykäsi ohjaksia ja hevoset juoksivat aika kyytiä eteenpäin, mutta\nhiljaisuutta kesti vain papin lähestyessä yhä likemmäksi.\n\n\"Kuuletko kellojen soittoa?\" kysyi pappi, joka hermostuneen\nlevottomuuden valtaamana seisoi pystyssä vaunuissa. \"Olisiko\nhaudankaivaja unohtanut velvollisuutensa?\"\n\nEi, kellot tekivät tehtävänsä. Hän saattoi jo kaukaa nähdä, miten\ninnokkaasti kellon kieli häilyi edes-takaisin.\n\nHän tuli kirkolle, — ei ainoatakaan ihmistä!\n\n\"Mitä ihmettä! Olisiko jo niin myöhäistä, että he istuisivat kaikki\nsisällä odottamassa minua?\"\n\nKellot vaikenivat.\n\nEi, kirkko oli tyhjä, — ei ainoatakaan ihmistä! Tyhjät tuolirivit\nällistelivät epätoivoisina häneen.\n\n\"Um Gottes Willen!\" [Jumalan tähden!] huusi pappi ja katseli\nympärilleen. \"Wo sind die Menschen?\" [Missä ihmiset ovat?]\n\nNiin — missä ihmiset olivat?\n\n\"No, tämäpä käy yhä pahemmaksi ja pahemmaksi\", ajatteli hän taas.\n\"Olisivatko he kaikki nukkuneet liian kauan? Luulenpa melkein, että\nheillä on tänään tanskalainen unikeonpäivä. Soittakaa uudestaan,\nGredsted.\"\n\n\"Niin, kyllä minä soitan. Ei siitä pidä puutetta oleman\", vastasi\nGredsted levollisesti ja kiipesi torniin.\n\nJa kirkonkellot soivat parhaansa mukaan, saksalaisen papin seisoessa\nalttarilla ja odottaessa suuressa preussilaisessa viisaudessansa\nihmisiä, jotka eivät tahtoneet tulla. He istuivat kotonansa ja lukivat\nvanhoja tanskalaisia postillojansa. Niitä he ainakin ymmärsivät.\n\n\"Suokoon Jumala, että kirkkotie pysyisi edelleen yhtä autiona kuin\nnytkin!\" ajatteli Gredsted ja soitti: \"Pysykää kotona! Pysykää kotona\n-joka ainoa sielu! Älkää tulko! — Älkää tulko!\"\n\nKellot soittivat siten tyhjässä kirkossa, niin että ne suorastaan\npaukuttivat tuomiopäivän-lyöntejään papin omaan päähän.\n\n\"Katsokaa taas alas tielle!\" huusi hän ylös tapuliin.\n\n\"Ei, ei ole ainoatakaan sielua!\" vastasi haudankaivaja.\n\nJa kellot, jotka niin monien vuosisatojen kuluessa olivat keränneet\nseurakuntalaisia pääalttarin ympärille, kutsuivat tällä kertaa nyt\nturhaan.\n\nEi kukaan seurannut heidän kutsuansa. ‒ ‒ ‒\n\nMutta kun tanskalainen pappi samaan aikaan seisoi alttarin edessä monen\npeninkulman päässä vapaaseurakunnan kirkossa Bovlundissa, missä aurinko\nvalaisi kumartuneita päitä, ja kaikkien silmät olivat kyynelissä, niin\ntuli preussilainen ratsastava santarmi äkkiä häiritsemään kirkon rauhaa.\n\nKalisevin miekoin ja kilisevin kannuksin hän astui kuorin läpi.\n\nHän nousi alttarin portaallekin ja kielsi Preussin kuninkaan nimessä,\nettei Jumalan sanaa saisi tässä huoneessa saarnata.\n\nSaksalaiset sanat sähisivät kirkon halki. Sähisevä ääni tunkeutui joka\npaikkaan, se tunkeutui kaikkiin sydämiin, missä hyviä tunteita vallitsi\nja myrkytti ne.\n\nPian sen jälkeen oli kirkko tyhjänä ja kirkko suljettiin.\n\nVapaaseurakunnan kirkot Bovlundissa ja Haderslevissä olivat useita\nvuosia suljettuina.\n\nAlemmat virkamiehet kielsivät eteläjuutilaisia käyttämästä niitä.\n\nEteläjuutilaiset valittivat heti, mutta asiaa viivytettiin.\n\nKorkein tuomioistuin julisti tietysti, että kielto oli laiton, syystä\nettei asianomaisilla virkamiehillä ollut oikeutta sitä säätää.\n\nVapaaseurakunnat aikoivat silloin ruveta käyttämään kirkkojansa, mutta\nsitten tuli toinen virkamies, joka taaskin antoi kiellon.\n\n\"Heitä oli kiusoitettava! Heitä oli kiusoitettava!\" sanoivat\nsaksalaiset, ja sitten oli aloitettava taas alusta.\n\nKaksi kertaa kirkkoasia oli ollut esillä ylituomioistuimen edessä\nBerlinissä, ja nyt kolmannella kerralla eteläjuutilaiset vihdoin saivat\nluvan käyttää niitä kirkkoja, jotka he itse olivat rakentaneet omilla\nvaroillansa.\n\nYhdentenätoista päivänä toukokuuta 1900 kirkkoasia voitettiin!\n\nJa silloin levisi hiljainen riemu yli koko kovasti koetellun maan!\n\nKaren, joka oli istutuspuuhassa puutarhassansa, ei voinut käsittää,\nmitä kiireellistä asiaa rouva Grunnetilla ja rouva Borriksella saattoi\nolla, kun he tulivat yhdessä melkein juoksujalkaa vainioiden poikki.\n\nPuutarha-aidan yli hän saattoi nähdä heidän harsojensa ja huiviensa\nliehuvan heidän ympärillään raikkaassa tuulenhengessä.\n\n\"Mitähän se lienee? Mitähän se lienee?\" ajatteli Karen, laskiessaan\npuutarhasakset käsistään ja mennessään heitä vastaan.\n\nKun he huomasivat hänet, niin he heiluttivat heti nenäliinojansa\nhänelle osoitteeksi, että heillä oli hyviä sanomia.\n\nRouva Borris sai ensin henkeään vedetyksi ja nojautui aitausta vasten.\n\n\"Kirkkoasia on voitettu!\" sanoi hän. \"Voi Karen, siitä vasta on\nlohdutusta ja iloa!\"\n\n\"Niin, niin\", vastasi Karen. \"Kun jaksetaan vain kestää —!\"\n\n\"Niin\", puuttui rouva Grunnet puheesen. \"Ei se koske ainoastaan\nBovlundia ja Haderslevia, vaan muitakin paikkakuntia, joissa myöskin\nkirkkoja tulee rakennettavaksi. Minä näen jo toisiakin huippuja\nkohoavan. Se voi meilläkin tapahtua.\"\n\n\"Tiedätkö sinä jotakin, äiti?\" kysyi Karen.\n\n\"En\", — vastasi rouva Grunnet vältellen, — \"eihän täällä\nEteläjyllannissa koskaan voi tietää, mikä rajuilma on tulossa.\"\n\nUkkosen jyrinä tulikin pikemmin, kuin mitä olisi voinut aavistaa. Jo\nneljän päivän kuluttua saivat he tietää, että heidänkin pitäjästään\nhävitettäisiin tanskalainen jumalanpalvelus.\n\nItse asiassa heillä oli vain neljä kertaa vuodessa tanskalainen\njumalanpalvelus, mutta sekin oli poistettava.\n\nValdemar ei ollut niinä päivinä kotona, -hän oli lähtenyt pohjoiseen\npäin Gustav Johansenin vaalikokoukseen toukokuun kuudentena päivänä\nKristiansfeldin seuduille, siihen merkilliseen kokoukseen, joka\nsaksalaisten ansiosta tuli kuuluisammaksi kuin mikään muu.\n\nJa koska Valdemar oli jo ruvennut saamaan johtajan aseman pitäjän\nasukkaitten keskuudessa, niin he odottivat, kunnes hän palaisi kotiin.\n\n\n\n\n12.\n\n\nHe seisoivat kaikki tanskalaisten kokoushuoneen \"Frej'n\" edustalla\nTyrstrupissa, eivätkä voineet päästä sisään.\n\nSinne oli keräytynyt kolmesataa henkeä, ja kaikki olivat preussilaisia\nkansalaisia.\n\n\"Mikäs on esteenä?\" kysyi Borris.\n\n\"Niin, kaikki ovet ovat lukossa\", vastattiin siihen. \"Ettekö näe?\nKaikilla ovilla koreilee nimismies Valentinerin virkasinetti.\"\n\nGustav Johansen ajoi herra Valentinerin luo.\n\n\"Koska minä preussilaisena valtiopäivämiehenä olen vuokrannut salin,\nniin minä vaadin, että se myös avataan.\"\n\n\"Ei, minä en avaa sitä.\"\n\nJa silleen se jäi.\n\nSitten lähdettiin ajaen, jalkaisin ja polkupyörillä herra Finnemannin\ntalolle Taarningiin, mutta sielläkään ei saatu kokousta pitää.\n\nSantarmit tulivat sanomaan, että huoneustot siellä eivät olleet\n'määräyksenmukaiset'. \"Suuresta salista puuttui hätäovi.\"\n\nJa kun vihdoin Haderslevista saapui itse santarmipäällikkö, niin hän\nhajoitti kokouksen ja käski jokaisen heti lähtemään Taarningista.\n\nMuuta neuvoa ei sitten ollut, kuin että vaalimiesten ja\nvaltiopäivämiehen oli pakko lähteä läheisen rajan toiselle puolelle\nFrederikshojin krouviin kuningaskuntaan.\n\nSe oli varsin omituinen meno.\n\nValdemar ja muutamat muut kiiruhtivat edeltäpäin polkupyörillä, ja\nnostivat tervetuliaisiksi Danebroglipun liehumaan.\n\n\"Täältä tulee kokonainen siirtolaisjoukko\", sanoivat he nauraen.\n\"Meidät on potkittu pois Eteläjyllannista.\"\n\nHuone oli ahdinkoon asti täynnä ja tunnelma, joka kohosi myrskyisenä\nGustav Johansenia kohtaan, oli voimakas ja valtava — hän tuskin sai\nsananvuoroa.\n\nMutta vaikka he olivat päässeet tyyssijaan Tanskan puolelle, niin\nei Gustav Johansen sallinut sittenkään, että he olisivat sanoneet\ntai laulaneet mitään sellaista, jota ei olisi voitu sanoa tai laulaa\nrajapyykkien eteläpuolellakin.\n\n\"No, oletko kuullut, että tekin kadotatte nyt tanskalaisen\njumalanpalveluksenne?\" sanoi Eskild yhteisen aterian jälkeen.\n\n\"Mitä ihmettä?\" kysyi Valdemar.\n\n\"Niin, Jens Stiger Vigumista sen kertoi. Mutta nythän voit matkustaa\nkotiin ja ottaa asiasta selkoa.\"\n\n\"Niin, sittenpä lähdenkin matkaan!\" sanoi Borris.\n\nJa hän läksi, mutta mitä lähemmäksi hän tuli kotiansa, sitä enemmän\nväkeä hän näki koossa keskustelemassa talojen edustalla, ja sitä\nuseampia työmiehiä, jotka heittivät työkalut käsistään ja kiiruhtivat\npelloiltaan tielle, saadakseen tarkempia tietoja ohikulkevilta.\n\nJoka paikassa minne hän tuli, vallitsi suuri mielten kiihko.\n\n\"Mikä on hätänä?\" kysyi Valdemar levollisesti ja pidätti kiihkeää\nhevostansa. \"Antakaas kuulla.\"\n\n\"Niin, sellaista se on\", vastasi Madsen, joka tuli Frandsenin krouvilta\nja nojasi käsivartensa hevosen selkään. \"Nyt he aikovat karkoittaa\ntanskan kielen kokonaan kirkostamme, ikäänkuin nuo neljä poloista\nkertaa vuodessa olisivat liikaa. Kirkkoraati panee vastaan, mutta mitä\nse hyödyttää?\"\n\n\"Ei se paljon auta\", sanoi Valdemar.\n\n\"Ensiksi saamme valittaa rovastille, ja se on turhaa! Sitten valitamme\nkonsistoorille ja kenraalisuperintendentille, — eikä sekään auta!\"\n\nValdemar ajoi rivakasti eteenpäin ja näki äkkiä Karenin seisovan\nkummullansa, ikäänkuin hän olisi odottanut jotakuta, ja varjostavan\nkädellä silmiään auringolta.\n\nHän tähysteli Højemarkeen päin.\n\nValdemar tunsi pistoksen sydämessään ja hän vetäisi ohjaksia.\n\n\"Anna olla! Anna olla!\" mutisi hän itseksensä.\n\n\"Oletko kuullut?\" huudahti rouva Borris, joka juoksi portaita alas\nhäntä vastaan.\n\nValdemar hypähti alas vaunuista ja heitti ohjakset rengille.\n\n\"Kyllä, kyllä! Meidän rahamme ovat hyvään tarpeesen. Kyllä niitä nyt\ntarvitaan!\"\n\nValdemar suori itseään ja ojensi käsivarsiaan koetellakseen voimiaan.\n\"Meidän täytyy mitä pikemmin saada sotakassamme täyteen. On jo aika,\non jo aika! Nyt kerätään rahoja Aabenraassa vapaaseurakunnan kirkkoa\nvarten, ja Sundevedissä kerätään myöskin. Meidänkin pitää ruveta\nkeräämään.\"\n\nJa rinnan äitinsä kanssa hän nousi portaita ylös. Valdemar kietoi\nkäsivartensa hänen uumillensa.\n\n\"Paha voi kääntyä hyväksi\", vakuutti Valdemar. \"Ole levollinen äiti.\nMeidän täytyy kestää kaikki levollisesti.\"\n\nKun Borris pari päivää myöhemmin seisoi lähetystön puheenjohtajana\nrovastin kanssa vastatusten, niin hän sanoi:\n\n\"Preussilaisten viranomaisten pitäisi toki ajatella, että me,\neteläjuutilaiset, olemme vapaana syntynyt kansa, jolla on voimakas\noikeudentajunta ja itsetunto.\"\n\n\"Das mag wohl sein\" [Voihan tuo olla], huudahti rovasti kiivaasti,\n\"aber wir wollen es knechten!\" [Mutta me tahdomme musertaa sen.]\n\nVeri kuohui Borriksessa ja hänen kätensä puristautuivat nyrkkiin hänen\nkuullessaan tämän epäkristillisen väitteen papin suusta.\n\nMutta hän hillitsi itseään sittenkin ja vastasi niin täydellisellä\ntyyneydellä, että rovastin suorastaan täytyi räpäyttää silmiään\nkohdatessaan itseensä suunnatun, lujan katseen.\n\n\"Minä uudistan vain: preussilainen hallitus menettelee epäviisaasti.\nOlettehan itsekin sen huomannut. Jos karkoitatte meidän äidinkielemme\nmonen vuosisadan vanhoista kirkoistamme, niin te pakoitatte meitä\nrakentamaan vapaakirkkoja, samoin kuin te pakoitatte meitä rakentamaan\nkokoushuoneita. Hallitus on itse syypää siihen, että saksalaiset papit\nsaarnaavat tyhjille penkeille. Sellaista varoitusta ei pitäisi jättää\nhuomioon ottamatta.\"\n\nAudiensi oli lopussa ja rovasti kumarsi. Mutta nähdessään Borriksen\nastuvan lähetystön etunenässä kadun poikki, hän polki lattiaan.\n\n\"Der Kerl hat einen stolzen Kopf! Schade! Schade! Das haben ja alle die\nSchleswiger!\" [Mies on ylpeäluontoinen. Sääli. Sääli. Sitähän kaikki\nslesvigiläiset ovat.]\n\n\n\n\n13.\n\n\nSatamassa olevat puulastilaivat olivat liputetut mastonhuipusta\nkannelle saakka juhannuksen valoisien öiden kunniaksi.\n\nMutta Klaus oli taaskin valmis ennustelemaan.\n\n\"Kun kanat syövät heiniä, niin nousee myrsky.\"\n\n\"Minun mielestäni, Klaus, sinun olisi pitänyt ruveta ilmanennustajaksi,\nsillä siinä toimessa sinä varmaan olisit jotakin ansainnut\", arveli\nBodil ja läksi ulos tyyneen juhannusiltaan poimiakseen vanhaan tapaan\n”juhannuskaalia.\n\nSitä on poimittava auringon laskun jälkeen ja istutettava seinän\nviereen — kaalintaimi kutakin talon henkeä kohti. Se, jonka kaali\nkasvaa, elää seuraavaan juhannukseen, kenen kuihtuu, hän kuolee.\n\nBodil ei sitä tietysti uskonut, mutta se kuului nyt kerran asiaan. Se\noli vanha tapa, joka kuitenkin on yhä enemmän häviämässä.\n\nSittenkin hän riemuitsi jälkeenpäin nähdessään, että sekä hänen että\nKlausin kaali kasvoi.\n\nKun aurinko juhannusiltana vajosi lakeuden viimeistä äärtä kohti, niin\nKaren istui kummullansa antaen katseensa kulkea yli laajan kentän\nja jänönpoikaset, jotka olivat taivuttaneet pitkät korvansa alas\nselkäänsä, kiitivät vakoja myöten kesantopellolla.\n\nTuollaista auringon valaisemaa lakeutta on yhtä ihana katsella kuin\nmerta.\n\nVaikka tietääkin, että jossakin on raja, niin sitä ei sittenkään voi\nnähdä, ja sen vuoksi se tekee äärettömyyden vaikutuksen.\n\nAjatus voi vapaasti liikkua aivan kuin villihevonen arolla.\n\nKun iltatuulen henkäys käy äänettömästi yli luonnon, vilja aaltoilee\nja puunlatvat taipuvat lehahdellen, aivan kuin pitkät, pehmeät\nhyökyaallot, niin silloin se muistuttaa vieläkin enemmän merta, jonka\nheikko tuulenhenki saa liikkeelle.\n\nKaren saattoi niin hyvin käsittää, mitä hän kerran oli lukenut,\nnimittäin että synnynnäiset asukkaat Borneon saarella eivät voineet\nhengittää, kun vuoret olivat liian korkeat.\n\n\"Jumala tiesi\", ajatteli hän, \"miksi niin monet eivät huomaa, että\nlakeuskin tai rannikko vei olla suurenmoinen, kun monet kädet\nuskollisesti työtä tehden ovat sen raataneet ja kun se huojuu Luojan\nsiunauksen alla? Mutta sitä vastoin kun se on villinä, viljelemättömänä\narona ja ranta kivikkona, karuna ja hedelmättömänä? Miksi sitä silloin\nsanotaan suurenmoiseksi? Onhan merikin yhtä villi ja voimakas,\nlyököön sen aallot kiviä tai hiekkasärkkiä tai multamaita vasten, ja\nsuurenmoisin sentään kaikesta se voitto, jonka ihminen saavuttaa raa'an\nluonnon yli. Lannistaisivathan he sittenkin maan valtansa alle.\"\n\nKarenin miettivässä ja aprikoitsevassa mielessä heräsi himmeä käsitys\nsiitä, mitä viljelys merkitsi — myös henkisessä merkityksessä. Ei\nepäluonnollinen liikaviljelys, joka samoinkuin muinoinen ranskalainen\npuutarhataide hävittää luonnon, vaan se sivistys, joka hallitsee ja\njalostaa sitä.\n\nJotkut saavat heinäkuumetta kun pyörtänäluste levittää pölyä, toiset\njälleen saavat nuhaa rukiin heilimöimisestä.\n\nJa nyt ruis heilimöi.\n\nOlisi voinut luulla, että tuuli tai aurinko olisi antanut merkin, sillä\näkkiä tiheä, kullanpunertava pilvi kiiti ruispellon yli. Iltatuuli\npuhalsi miljaardeja hedelmöiviä itiöitä, jotka pölähtivät tähistä\nsikiämiin.\n\nItiöpilvi laskeutui alas, mutta äkkiä se taas kohosi ja pölähti taaskin\nniin tiheänä, että se esti Karenia näkemästä mitään.\n\nKun se jälleen oli laskeutunut, niin aurinko oli jo mennyt mailleen\nja Karen jäi istumaan paikoillensa, kesäyön levittäessä läpinäkyvän\nharsonsa vesille ja maille.\n\nHän ei voinut nukkua. Huomattuansa ettei Valdemar voinut sietää Kaita,\nja että oli parasta pitää häntä poissa tieltä, oli hän useamman kerran\ntullut ajatelleeksi äitinä olemisen merkitystä ja omia äidintunteitansa.\n\nOlihan hän aina kuullut puhuttavan, että nuori tyttö halusi tulla\näidiksi, että hän aavisti tätä pyhää salaperäisyyttä, lyhyesti: että\nnainen rakasti lasta ennenkuin se oli syntynyt, ihaili sitä, eli sen\nkanssa yhdessä sen vielä levätessä hänen sydämensä alla ja että hän\ntunsi onnenhurmausta, kun hän vihdoin piteli sitä sylissänsä.\n\nMutta eikö sitä sanota vain sen vuoksi, että vanhan juutalaisen\nmääräyksen mukaan nainen tulee autuaaksi ainoastaan lapsen\nsynnyttämisen kautta?\n\nMiksi ei puhuta isän vaistosta yhtä hyvin kuin äidin vaistosta?\n\nNaisilla ja eläimilläkö vain on vaisto? Eivätkö miehet itse ole sitä\nkeksineet, jotta me olisimme heitä halvemmat?\n\nJos mies ymmärtää ihmisen sielun vaihteluja, niin se tietysti on\nihmistuntemusta, mutta jos nainen sitä tekee, niin on se vain\nvaistomaista.\n\nNiin, kyllä hän silloin ja tällöin oli kuullut sellaista sanottavan!\n\nTai sitten naiset ovat hyvin erilaisia, niin etteivät he vähintäkään\nole toistensa kaltaisia.\n\nEhkäpä hänellä ei ollut yhtä kehittynyttä tunne-elämää kuin monella\nmuulla, olihan sekin mahdollista! Hän oli vain käytännöllinen ihminen.\nMutta hän ei ollut tuntenut mitään senkaltaista.\n\nHän ajatteli menneitä aikoja ja eli ne uudestaan mielessänsä. Ei,\nnuorena tyttönä hän ei ollut kaihonnut mitään sellaista. Hänen\nmielestään siinä oli jotakin epäpuhdasta.\n\nMitä oli rakkaus? Oliko se vain vietti, jonka tuli enentää sukua? Ei,\nei mitenkään! Se olisi sen halventamista, sillä eläimelläkin oli sama\nvietti. Se, joka vain siihen tyytyy, ei tiedä mitä rakkaus on, ja\nvain halventaa sitä. Mutta mitä se sitten oli? Niin, ajatteli Karen\nedelleen, se on kaihoa ja halua päästä henkisesti ja ruumiillisesti\nyhdeksi sen kanssa, jonka sielua ja ruumista rakastaa.\n\nKuinka siveellisiksi ja puhtaiksi ihmiset tulisivat, jos he kaikki\ntuntisivat tällä tavalla! Sillä jos tahtoo henkisesti yhtyä jonkun\nkanssa, niin kylläpä sitä silloin varoo, kelle ihmiselle antautuu, eikä\nsitä silloin myöskään puolustaisi uskottomuutta, sanomalla sitä \"vain\nmielenhuumaukseksi.\" Ja kuinka yksin ja hyljättynä sitä kulkeekaan, kun\nsielu ei ole kokonaan mukana!\n\nNiin, kaikkea tätä tämä pilalle mennyt avioliitto oli opettanut\nhänelle. Ja kuinka monta miljoonaa sellaista avioliittoa olikaan\nmaailmassa, ja kuinka sitä täytyi koettaa kaikin voimin pelastaa\nhaaksirikosta sitä mitä pelastettavissa oli!\n\nJos naiselle ei muu ollut tärkeätä kuin äidiksi tuleminen, niin\nolisihan silloin yhdentekevää, kuka mies oli, sillä mieshän joutuisi\nsilloin toiseen sijaan.\n\nSittenkin kun hän oli joutunut kihloihin ja naimisiin, ei hän koskaan\nollut ajatellut lasta, - hän ei tehnyt itseään paremmaksi kuin mitä hän\noli, — ja tietäessään että se tapahtuisi, että hän tulisi äidiksi, ei\nhän ollut tuntenut mitään erityistä iloa eikä liikutusta.\n\nHänestä se pikemmin oli vain hänen kohtalonsa; se oli sallittua. Mutta\nluultavasti hän olisi tuntenut toisin, jos hän olisi ollut rakastunut\nmieheensä. Sitä pahempi — silloin hän ei sitä enää ollut, ja sen vuoksi\nlapsikaan ei voinut olla hänelle mikään rakkaudenlahja.\n\nEikä hänellä ollut aikaa ajatella syntymätöntä lasta, sillä hänellä oli\nkylliksi työtä hoitaessaan taloa. Hänellä oli kädet täynnä työtä, eikä\npienokaisen vaatteiden valmistus tuottanut hänelle iloa eikä riemua, se\noli vain velvollisuus, joka oli omantunnonmukaisesti suoritettava.\n\nKun Kai sitten oli syntynyt ja hän kuuli hänen ensimäisen huutonsa,\nniin ottiko hän hänet ihastuksen ja riemun valtaamana syliinsä?\n\nEi, jos hän tahtoi olla rehellinen, ja siitähän tässä nyt oli kysymys,\nniin ei hän voinut sitä lainkaan sillä tavalla muistaa.\n\nHän oli ensin tuntenut sanomatonta vapautusta, kun tuskat lakkasivat,\nja kiitollisuutta sen johdosta, että tämä elontaistelu oli loppunut, ja\nsitten kun hän ensi kerran katsoi lapsensa kasvoihin, niin hän teki sen\njonkunmoisella nuorekkaalla uteliaisuudella, aivan kuin johonkin outoon\nja arvoituksentapaiseen, jota hänen nyt tuli oppia tuntemaan.\n\nVasta jokapäiväisten velvollisuuksien kerällä, kun pienokainen\navuttomuudessansa riippui niin kokonaan hänen huolenpidostaan ja\nsuojastaan, heräsi äidinrakkaus hänessä ja tämä tunne kasvoi päivä\npäivältä ja liittyi kokonaan hänen omaan elämäänsä, kunnes se tuli yhtä\nkuolemattomaksi kuin hän itsekin, suuremmaksi häntä itseänsä.\n\nMutta se oli hiipinyt hänen sydämeensä vähitellen, se ei kuulunut\nitsestään hänen luonteesensa, eikä ollut mitään itsestään selvää.\n\nVasta sitten hän tunsi, että poika oli hänen omaa lihaansa ja vertansa,\nja iloitsi siitä, kun hän näki kuinka suuresti lapsi sekä mieleltään\nettä ulkomuodoltaan oli hänen itsensä ja Esbenin kaltainen, kun hän\nhuomasi, että poika oli tanskalainen, samoin kuin hän itsekin, eikä\nsaksalainen, niinkuin lapsen isä.\n\nJa kun häntä kohtasi se kova koettelemus, että joku teki vääryyttä\nhänen lapsellensa, — ja se oli suuri vääryys, — niin silloin hän ensi\nsijassa oli äiti, ei mitään muuta kuin äiti, vaikkapa se mies, jota hän\nrakasti, olisikin tämän vääryyden tehnyt.\n\nSiten nuo kaksi, Valdemar ja Karen, ajattelivat itseksensä. He olivat\nliian arat ilmaistaksensa ajatuksiansa toisillensa.\n\nSiten he koettivat itsekseen ajatellen päästä selvyyteen ja selvittää\nkareja hiljaisuudessa niin hyvin kuin he saattoivat. Se oli salaisuus\nheidän ja Jumalan välillä, eikä se liikuttanut ketään muuta ihmistä.\n\n\n\n\n14.\n\n\nSekä Karen että Klaus olivat hyvin mielissään siitä pienestä,\nreippaasta ja luotettavasta apulaisesta, jonka he taas tänä vuonna\nolivat saaneet.\n\nPreussilaiset olivat toista mieltä, sillä he arvelivat, ettei Ebbe\nKeldetin olo talossa kauan kestäisi.\n\n\"On tullut haaste nimismiehen luo\", ilmoitti Klaus, vilkuttaen silmiään.\n\nKlaus ymmärsi sen tarkoittavan Ebbeä. Karen ei sanonut mitään, mutta\ntultuaan nimismiehen luo, hän kysyi levollisesti:\n\n\"Mikä tarkoitus on sillä haasteella, jonka minä sain tänään?\"\n\n\"Te otta työhön Ebbe Keldet, vanha postikuljettaja, Svend Keldetin\npoika, joka olla koulupakko?\"\n\nKaren myönsi.\n\n\"Hyvä on. Minä anta te lupa pitä poika.\"\n\n\"Minulla on siihen oikeus, herra nimismies. Minun ei tarvitse pyytää\nlupaa.\"\n\n\"Minä sano: hyvä on, te saada lupa pitä poika, mutta minä anna yksi\nehto.\"\n\nNimismies rutisti kädessään lehteä.\n\n\"Ja mikä se on, herra nimismies?\"\n\n\"Että te sano ylös ensi kvartali 'Hejmdal' lehti ja abonnera sen sija\ntämä lehti päälle.\"\n\nNimismies levitti sanomalehden Karenin eteen, jotta sen suurilla\nkirjaimilla painettu otsikko oikein pistäisi hänen silmiinsä.\n\nSiinä seisoi: \"Danevirke.\" Karen säpsähti. Hän olisi voinut repiä\nlehden nimismiehen kädestä.\n\nNimismies katsahti häneen salaisesti hymyillen, mutta hänen silmänsä\nolivat äkäiset.\n\n\"Tämä olla hyvä lehti, oikea lehti sellaiselle Danskan naiselle kuin te\nolla. Mitä te muuta tahdo, kuin mitä olla tässä? Kaikki Copenhagenin\nuutiset. Ja se olla halpa, oikein halpa, ja se olla niin danskalainen,\nniin danskalainen! Mitä te muuta tahdo?\"\n\nJos nimismies olisi ollut huutokaupan pitäjä, niin hän ei olisi\nparemmin voinut suosittaa tavaroitansa.\n\nKun Karen tuli kotiin, niin hän otti vertavuotavin sydämin pojan\npuheillensa.\n\n\"Sinä saat mennä, pikku Ebbe\", sanoi hän. \"Nimismies ei salli sinun\nolla täällä.\"\n\n\"Sepä oli somaa\", vastasi Ebbe, repien kiharaa tukkaansa ja läksi\nkokoomaan tavaroitaan myttyyn.\n\nSitten hän sai hyvän aterian ja sekä Karen että Kai katselivat häntä\nsurumielin.\n\nEbbe vilkutti silmiään ja pyyhki niitä kätensä selällä, ja sitten hän\nkiitti ruuasta ja omasta puolestansa.\n\nKun hän läksi, niin hän katsoi pitkään taaksensa, niinkuin hän ei\nsittenkään olisi tahtonut lähteä.\n\nMutta seuraavana aamuna hän tuli takaisin aivan hengästyneenä, pieni\nvankka ruumis kiireestä kantapäähän asti täynnä velvollisuuden tunnetta\nja palvelusintoa, saadakseen suorittaa totuttua työtänsä.\n\n\"Sinäkös se olet?\" kysyi Klaus. \"Niin, minä se tässä olen. Isä suuttui.\nIsä sanoo, että hänellä itsellään on valta määrätä minusta. Jos hän\nsanoo: mene! niin minä menen, ja jos hän sanoo: tule! niin minä tulen.\nSiihen preussilaisilla ei ole mitään sanomista. Niin isä sanoi!\"\n\n\"Se on oikein!\" sanoi Klaus. \"No, no, lähdetään sitten yhtenä, pikku\nEbbe!\"\n\nJa sitten Klaus kertoi Karenille, että samoin oli vastikään käynyt\nSten Martensille. Hänenkin olisi pitänyt tilata \"Danevirke\" lehteä ja\nvielä lisäksi erota kaikista kansallisista yhdistyksistä. Mutta siinäpä\nnimismies oikeaan osasi, sillä pojan isä itse oli itäpreussilainen, ja\nitäpreussilainen suuttui silmittömästi, kun nimismies tahtoi sekaantua\nhänen vanhemmanoikeuteensa.\n\n\"Ja se on aivan oikein. Antakaa vain saksalaisten itsensä maistella\nmehua, niin saisimmepa kuulla!\"\n\nViikko kului ja santarmi tuli taaskin vetäen taskustaan \"Danevirken\",\nja Ebben täytyi jälleen lähteä talosta.\n\nSeuraavana päivänä poika tuli taas takaisin.\n\n\"Kas vain!\" sanoi Klaus. \"Hän tulee aikaa myöten aivan villakoiran\nnäköiseksi, samoin kuin hänen isänsäkin, kun Hänelle parta ensin\nkasvaa. Hän on yhtä innokas toimessaan ja yhtä kepeäjalkainen.\"\n\nMutta yhtä järkähtämättömän varmaan tuli santarmikin takaisin\n\"Danevirke\"-lehtineen ja kolmannen kerran oli Ebben lähdettävä kotiin.\n\nSeuraavana aamuna kuuli Bodil ja Klaus liikettä ja nopeaa hengitystä,\nikäänkuin joku olisi kiireesti juossut.\n\n\"Kuka se voi olla?\" kysyi Bodil ihmeissänsä.\n\n\"Tietysti Ebbe\", sanoi Klaus.\n\nNiin, Ebbe se aivan oikein olikin, ja hän oli oikein juhlallisessa\nmielentilassa, sillä hän hyvin tiesi tulleensa tärkeäksi henkilöksi.\n\n\"No, sinäkö siinä taas olet? Niin, sinusta he eivät niin helposti\nurakkaa saa. Tässä pojassa vasta on ydintä!\"\n\nJa Klaus hieroi tyytyväisenä käsiään.\n\nMutta Ebbelle tehtiin tervetuliaisiksi taaskin täyttä kunniaa.\n\nKai huusi ilosta ja koko talonväki, Karen etunenässä, tulivat häntä\nvastaan.\n\n\"Sikokuningaskin\" heitti liean käsistään ja juoksi häntä vastaan.\n\n\"Minun pitäisi jäädä sinne missä olin\", selitti Ebbe, \"eikä teidän\npitäisi huolia yhtään mistään, mutta minun pitäisi vain täyttää\nvelvollisuuteni. Niin isä sanoi!\"\n\nPreussilaiset viranomaiset väsyivät vihdoin Ebbeen ja antoivat hänen\njäädä paikoilleen.\n\nEräänä päivänä oli eläinnäyttely, ja lähitienoon maanmiehet\nolivat kutsuneet kaikki osanottajat sekä kuningaskunnasta että\nEteläjyllannista ajoretkelle.\n\nMatkalla oli kuljettava sen kylän läpi, joka oli lähinnä Højemarkea ja\neräs nuoremmista talonomistajista sanoi:\n\n\"Kunpa silloin saisi Danebroglipun liehumaan joka ainoan talon katolle!\"\n\n\"Kyllä minä siitä pidän huolta\", huudahti Madsen, sillä se oli jotakin\naivan häntä varten.\n\n\"Mutta Madsen, miten sinä sen asian järjestät, joutumatta itse pulaan?\"\nkysyi Valdemar.\n\n\"Niin, sen voit jättää minun huolekseni\", sanoi Madsen.\n\nHän oli aina varma asiastansa.\n\nTämä suuri päivä koitti ja Karen näki koko vaunujonon kummultansa.\n\nKun se oli kulkenut ohi, niin sitä seurasi vielä viimeisissä vaunuissa\nneljä santarmia, joiden oli määrä pitää silmällä, että kaikki kävisi\nhyvässä järjestyksessä.\n\nMutta näiden vaunujen edellä olivat tyhjät vaunut, joita Madsen ajoi.\n\nMadsen vilkaisi Kareniin, mutta Karen ei voinut sittenkään käsittää\nmikä niitä vaunuja vaivasi, sillä ne vierivät ojanreunalta toiselle ja\nnäyttivät niin ihmeen epäilyttäviltä.\n\nKaren kohosi penkiltänsä.\n\nMutta mikä Madseniin meni? Joko hän oli humalassa tai hullu, tai — sinä\nhyvä Jumala!\n\n\"Madsen, varokaa! Muuten kaadutte ojaan!\" olisi Karen tahtonut huutaa,\nmutta Madsen ajoi syrjään.\n\nHän pysähtyi äkkiä, niin että vaunut kääntyivät poikittain tielle ja\nsalpasivat eteenpäin pääsyn, ja sitten hän asettui nukkumaan vaunujen\npohjalle.\n\nMadsen nukkui vanhurskauden unta.\n\nSamassa hetkessä kohosi Danebroglippu joka ainoan tangon päähän, joita\nkylässä oli ja vaunu jono kiiti hyvää kyytiä eteenpäin antaen Madsenin\nnukkua teloillansa.\n\nRiemuitsevia eläköönhuutoja kajahteli ja kaikki lapset seisoivat ovilla\nja liehuttivat pieniä Danebroglippuja.\n\nSillä välin Madsen yhä nukkui, eivätkä santarmit päässeet minnekään.\nKesti hyvän aikaa ennenkuin he saivat Madsenin hereille, ja kun he\nvihdoin saapuivat kylään, niin ei siellä tietenkään ollut ainoatakaan\nDanebroglippua näkyvissä.\n\nKadonneet kaikki ikäänkuin hetkellinen, mutta ihana näky!\n\nJuhlassa jälestäpäin kohotettiin Madsenille myrskyävä eläköönhuuto.\n\n\"Sillä\", sanoi vanha Frandsen, \"hän oli kuitenkin yleisen hyvän vuoksi\nuhrannut hyvän nimensä ja raittiin miehen maineensa.\"\n\nEräs järkevä ja vakava mies Pohjoisjyllannista, joka oli mukana\najoretkellä, sanoi:\n\n\"Madsenin ei olisi pitänyt sitä tehdä. Se on vain lapsen leikkiä.\nEi koskaan pidä kostaa. Madsenin olisi pitänyt seisoa sellaisen\nyläpuolella.\"\n\n\"Pitäisi sitten sanoa koirallekin, jota kiusataan ja rääkätään, että\nsen pitää olla siivolla eikä murista pahantekijälle\", mutisi Madsen.\n\"Sillä syy on tietysti koiran eikä pahantekijän.\"\n\n\"Minä puolustan Madsenia\", sanoi Borris järkevälle miehelle.\n\"Eihän siitä ollut vahinkoa ristinsielullekaan, mutta monta se on\nilahduttanut. Koettaisittepa itse, te jotka viisastelette, kuukauden\ntai pari. Ei voi ymmärtää mitä vääryys on, ennenkuin on sitä koettanut.\"\n\nValdemar kääntyi äkkiä miehen puoleen.\n\n\"Kuulkaa! Minäpä kerron teille jotakin! Kaarle Kustaan aikana oli myös\nmuutamia järkeviä tanskalaisia, jotka olivat siksi hyväntahtoisia\ntai puoleksi mielettömiä, että he puolustivat väkivallantekijää,\nja sanoivat, että tanskalaiset itse olivat syypäät, koska he\nsalaviekkaudessaan olivat ärsyttäneet häntä. Kun herttainen Kaarle\nKustaa ahdisti Tanskaa, niin hän oikeudenmukaisesti vain torjui\nväkivaltaa. Niin, sitä he sanoivat, mutta se oli valetta! Historia\nvoi sen todistaa. Ja kuudenkymmenenneljän jälkeen ovat ehkä jotkut\nsanoneet samaa ja puolustaneet Bismarckia. Mutta se on valetta! Meillä\non historiallisia todisteita, että hän aikoja sitten oli tehnyt\nkaikki suunnitelmat ja että hän sanoi: 'Me tiedämme, ettei meillä ole\noikeutta, mutta meillä on valta, ja me käytämme sitä!' Ja nyt arvelevat\njotkut teistä, että syy on meissä itsessämme. Mutta sekin on valetta!\nNyt te sen tiedätte!\"\n\nPian kaikki osanottajat istuivat mukavasti juhla-aterian ääressä\nsuuressa, valkoisessa teltassa, joka oli koristettu kukilla ja\npyökinlehdillä.\n\nSiellä pidettiin monta puhetta, siellä naurettiin ja laulettiin\nsydämenpohjasta, mutta preussilainen santarmi vetelehti ulkopuolella ja\nkadehti tanskalaisten hyvää tuulta.\n\nMitäpä hän nyt keksisi pilataksensa tätä juhlailoa?\n\nAterian jälkeen teltta tyhjennettiin. Oli jo myöhäistä. Pimeys\nlaskeutui maahan ja tilapäiset lamput sytytettiin.\n\nTanssi alkoi ja Madsen johti tanssia, mutta kesäyön hämäryys pimeni\npimenemistään ja lamput paloivat yhä kirkkaampina teltassa.\n\nMutta nyt santarmi oli keksinyt keinon ja hänelle tuli äkkiä hyvin\nkiire.\n\nMadsen pysähtyi kesken polkkaa.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" huusi hän. \"Tuhat tulimmaista! Nyt hän sammuttaa\nlamput!\"\n\nSamassa he seisoivat kaikki pilkkosen pimeässä ja täydellinen\nhiljaisuus vallitsi.\n\n\"Sie waren brandfarlige\" [Ne olivat tulenarkoja], kuului santarmin ääni\nheidän keskuudestaan.\n\nEnsin huudettiin, sitten naurettiin riemullisesti. Madsen ei ollut\nhidas liikkeissään.\n\n\"Esille tulitikut!\" käski hän.\n\nTeltan ulkopuolella oli koko vallitus vaunuja ja pyöriä. Äkkiä kaikki\nvaunu- ja polkupyörälyhdyt olivat sytytetyt ja ne muodostivat loistavan\nseppeleen teltan ympärillä, ne tuikkivat kuin kiiltomadot pimeässä, ja\nlyhtyjen valossa tanssi jatkui aamuvalkeamaan asti.\n\n\"Kävipä se mainiosti, sillä kaikki itikat ja kärpäset pysyivät\nulkopuolella. Paljon kiitoksia\", sanoi Madsen.\n\nMutta santarmi kääntyi häneen selin ja oli vimmoissaan.\n\n\n\n\n15.\n\n\nHeinäkuun viidentenäkolmatta päivänä, Istedin[12] päivänä läksi Karen\nAabenraahon ja sieltä laivalla Sonderborgiin, jossa hänen oli määrä\nvierailla sukulaisten luona pari päivää.\n\nEnsi kertaa hän oli näin kauan poissa, mutta hänellä oli Kai mukanansa,\nja Klaus ja Bodil olivat kotona, jotta kaikki kävi hyvin.\n\nPikku- ja latinakoulun oppilaiden koulusoittokunta harjoitti ulkona\ntaivasalla ja soitti korviasärkevästi torvilla ja rummuilla:\n\"Schleswig-Holstein meerumschlungen\" ja \"Olen preussilainen!\"\n\n\"Nyt ne soittivat väärin\", sanoi Kai, jolla oli hyvä korva. \"Äiti,\nkuuluu aivan siltä kun kissat kotona naukuvat ja lehmät ammuvat.\"\n\nKun he läksivät laivalla Aabenraasta, niin Karen ihmetteli, miten sinne\noli keräytynyt niin paljon ihmisiä, ja yhä uusia tuli alas satamaan.\n\nKai katseli uteliaana ja suu selällään kaikkia niitä laivoja, jotka\nolivat hänen ympärillään. Siellä oli paljo enemmän laivoja kuin\ntavallisesti.\n\n\"Kas, kas!\" huusi hän äkkiä. \"Tuossa on meidän lippumme! Äiti, meidän\nlippumme liehuu!\"\n\nKaren koetti saada häntä vaikenemaan ja katseli mastonhuippuja, ja\nhänen sydämensä sykki ilosta hänen rinnassansa, sillä nyt hän keksi,\nminne kaikkien katseet satamassa olivat suunnatut, ja miksi melkein\nkaikki ihmiset olivat keräytyneet paikalle.\n\nSe oli Danebroglippu, Danebrog taivasalla, joka liehui Jumalan\ntuulessa, liehui itse Isted-päivän kunniaksi kolmessa laivassa, jotka\nlepäsivät satamassa.\n\n\"Nuo laivat ovat kuningaskunnasta\", sanoi joku, joka oli läsnä.\n\nKaren kertoi sen heti Kaille, joka seurasi toisten puhetta niin pieni\nkuin hän olikin.\n\n\"Jos seisoisit jonkun noiden laivojen kannella, niin olisit Tanskassa\",\njatkoi Karen, \"eikä siellä Saksan keisari eikä saksalainen santarmi\nuskalla koskea Danebroglippuun.\"\n\nKaren pani vaistomaisesti kätensä kunnioittavasti ristiin.\n\nSillä välin he kulkea tupruttivat hymyilevästä Aabenraavuonosta\nulommalle. He poikkesivat Eliselundiin ja Varnaesiin ja kääntyivät\nvihdoin Alsin lahteen.\n\nKaikkialta tuli vaaleita, juhlapukuisia ihmisiä, jotka täyttivät laivan\nkannen ahdinkoon asti.\n\nKaikkien näiden matkustajien joukossa herätti Karenin huomiota\nvarsinkin eräs yksinäinen olento, vanhemmanpuolinen, surupukuinen\nnainen, jonka kasvoissa oli niin haikea ilme, että Karenin sydäntä\nkirveli katsellessansa häntä, varsinkin kun kaikki muut olivat niin\niloisia ja tyytyväisiä.\n\nHän ei puhutellut ketään, eikä kukaan puhutellut häntä. Hän astui\nlaivan toiselta laidalta toiselle, voidakseen pitää silmällä\nkumpaistakin rantaa.\n\nHänellä oli kartta kädessään, jota hän lakkaamatta tutki. Olisi voinut\nluulla hänen pelkäävän, ettei hän ollut aivan varma asiastansa, ja\nsamalla hän otti nenäliinan esille ja pyyhki silmiänsä.\n\nNäytti siltä kuin hän olisi seurannut jotakuta rakasta omaista hautaan,\nja Karen tuli vaistomaisesti niin omituisen mielialan valtaan. Hänestä\ntuntui kuin hän olisi ollut mukana hautajaisissa.\n\nKun he kulkivat Sottrupin metsän ohi Sundevedin puolelta ja Arnkilsøren\nsivuitse Alsin pohjoispuolelta, niin Karen ja hänen naapurinsa\nkeskustelivat hiljaisesti näiden onnettomien ja kohtaloa ratkaisevien\npäivien tapahtumista.\n\nKarenin naapurilla oli tarkka tieto asiasta. Hän selitti ja viittasi\nmilloin Sottrupiin, milloin Arnkilsoreen.\n\nTällä välin huomasi Karen, että surupukuinen nainen alituisesti\npysytteli heidän läheisyydessään, niin, jopa seurasi heitä ja kuunteli\nkoko sielullansa.\n\nÄkkiä hän sanoi hiljaa kööpenhaminalaismurteella:\n\n\"Oi, sallikaa minun hiukan puhua teidän kanssanne! Minä kuulen, että te\npuhutte tanskaa.\"\n\nKaren katsoi hämmästyneenä häneen ja tuli ajatelleeksi lasta, joka on\njoutunut vieraitten ihmisten pariin ja joka purskahtaa itkuun, kun se\nodottamatta kohtaa jonkun kotolaisen.\n\n\"Me puhumme täällä kaikki tanskaa\", vastasi Karen. \"Vieraat vain\npuhuvat saksaa.\"\n\n\"Todellako? Oi, Jumala teitä siitä siunatkoon!\"\n\n\"Siitä teidän ei tarvitse kiittää meitä, sillä me olemme tanskalaisia.\"\n\nKarenin hämmästys eneni.\n\n\"Minä mielestäni olen kuullut ainoastaan saksaa, tultuani tänne\",\nmutisi surupukuinen nainen puolustuksekseen.\n\n\"Missä te sitten olette ollut?\"\n\n\"Minä tulin suoraan rautateitse Koldingista ja matkustan huomenna\ntakaisin laivalla Sonderborgista.\"\n\n\"No, sitten te olette puhunut ainoastaan saksalaisen tulli- ja\nrautatiehenkilökunnan kanssa, mutta ei teidän olisi tarvinnut\nheillekään puhua saksaa\", sanoi Karen, \"jos ei teillä itsellänne ole\nsiitä huvia.\"\n\nÄkkiä hän kääntyi naisen puoleen ja kysyi melkein vastahakoisesti:\n\n\"Miksi te tulitte tänne? Koska te lähdette täältä jo huomenna, niin\nmiksi te lainkaan tulitte tänne?\"\n\nNainen katsoi häneen itkettyneet silmät kyynelten vallassa.\n\n\"Minun mieheni kaatui Arnkilsøressä\", kertoi hän surullisella\näänellänsä. \"Ja minä tahdoin vain kerran vielä ennen kuolemaani nähdä\nsitä paikkaa, missä hän kaatui, ja hänen hautaansa.\"\n\n\"Ja te ette ole nähnyt sitä ennen?\"\n\n\"En — en ole voinut.\"\n\nHän löi tuskissaan kätensä yhteen.\n\n\"Oi, hän oli niin nuori, niin kaunis, täydessä miehuudenvoimassansa, ja\nme olimme olleet vain seitsemän kuukautta naimisissa, ja nyt minä olen\nviidenseitsemättä vuotias!\"\n\nSitten hän lisäsi hiljaa:\n\n\"Ja minusta tuntuu, että nyt vasta olen oikein saattanut hänet hautaan.\"\n\nHe olivat molemmat ääneti.\n\n\"Äkkiä Karen, joka tunsi jonkunmoista vastenmielisyyttä naista kohtaan,\nhuudahti:\n\n\"Niin, sen minä ymmärrän, mutta minä en käsitä, että te hennotte niin\npian kiiruhtaa pois elävien luota. Voisi luulla maan polttavan teidän\nällänne.\"\n\nUpseerinleski katsoi kummissaan eteensä.\n\n\"Elävienkö?\" toisti hän.\n\n\"Niin, minä tarkoitan meitä, joiden puolesta vainajat, myös teidän\nmiehenne, uhrasivat henkensä. Meidän tähtemmehän he kaatuivat ja me\nelämme. Välitättekö te vain kuolleista, ettekä meistä? Ette siitä,\nminkä puolesta he taistelivat? Vai tuliko sekin heidän kanssansa\nhaudatuksi? Meitähän se nyt lähinnä koskee.\"\n\nNainen pudisti päätänsä.\n\n\"Oi, eikö se ole toivotonta?\" sanoi hän valittaen.\n\n\"Ja senkö vuoksi te heti lähdette pois? No, eihän vihollinen kuitenkaan\nole teidän kintereillänne.\"\n\nValoisa hymyily ilmeni Karenin kasvoille.\n\n\"Katsokaa ympärillenne! Teidän ympärillänne on vain maanmiehiä, ja me\ntaistelemme samaa taistelua, kuin vainajatkin taistelivat, ja sitä\nmeidän lapsemme ja lastenlapsemmekin jatkavat.\"\n\nMutta nainen veti mustan harson silmilleen, peittääkseen kyyneliään, ja\nKaren pudisti päätään ja poistui hänen luotaan.\n\nToinen hautoi vain suruisessa mielessään entisyyttä, ja kadottamaansa\nonnea, toinen eli vain tulevaisuutta varten ja sen hyväksi mikä oli\ntakaisin voitettava.\n\nHe eivät ymmärtäneet toisiansa.\n\nKun Karen ja Kai nousivat maihin Sonderborgissa, niin surupukuinen\nnainen nyökkäsi heille hyvästiksi ja poistui nopeasti.\n\n\"Hän menee hautausmaalle\", ajatteli Karen.\n\n\"Niin, pikku Kai, tänään lasketaan monelle soturin haudalle, Istedin\nsankareille, tuoreita, tuoksuvia seppeleitä.\"\n\nHe saapuivat suuren, punaisen talon edustalle. Portaat olivat jyrkät,\nmutta asteet matalat ja kaidepuut valurautaa.\n\nAvonaisella kadunpuolisella ovella seisoi rouva Grau, suuriruutuinen\nesiliina edessään, jäykistetty päähine päässään, joka hulmusi hänen\npäänsä ympärillä, ja hän kilisteli mahtavaa avainkimppuansa. Tuskin he\nolivat vaihtaneet ensimäiset tervehdykset, niin vanhus huudahti:\n\n\"Niin, sinä tapaat Valdemar Borriksen täällä, Karen, sillä hän tuli\nmeidän isän seurassa Sottrupin kokouksesta.\"\n\nGrau heitti suulaasen vaimoonsa varoittavan katseen, mutta sanottava se\noli.\n\nKaren punastui aivan veripunaiseksi — ei ainoastaan siksi, että hän\nnyt tiesi Valdemarin olevan täällä ja että tämä minä hetkenä hyvänsä\nsaattoi astua ovesta sisään, vaan myös sen vuoksi, että hän huomasi\ntoisten hämmingin.\n\nMiten kiusallista oli istua siinä muka aivan välinpitämättömänä ja\nkuitenkin hytkähtää joka kerta kun ovi avautui tai kun ulkoa käytävästä\nkuului askelia.\n\nJoka kerta kun joku tuli sisään, tuntui helpoittavalta, ettei se ollut\nValdemar, mutta vain hetkeksi, sillä kiusallinen odotus alkoi jälleen.\n\nNiin, välistä Karen tarttui Kain käsivarteen kiinni. Jospa hän olisi\nvoinut juosta hänen kanssaan pois, kauas pois tuhansien peninkulmien\npäähän, jotta Valdemarin ei enää olisi tarvinnut nähdä tätä hänen\nuskottomuutensa näkyvää todistetta!\n\nUskottomuutta se oli, joskin pappi sen oli siunannut.\n\nHän melkein häpesi poikaa, ikäänkuin hän olisi ollut äpärä.\n\nJa äkkiä Karen muisti vastikään lukeneensa jossakin kirjassa, miten\nnuori nainen, joka odotti ensimäistä lastansa, vei miehen, jota hän\noikeastaan oli pettänyt ja nyt rakasti koko sielullansa, katsomaan\nsen lapsen kehtoa ja vaatteita, jonka hän oli lahjoittava toiselle\nmiehelle, ja että tämä mies katseli hellänä ja liikutettuna tätä\nkaikkea. Olisi melkein voinut luulla, että tuo lapsi olisi ollut heidän\nyhteinen omaisuutensa.\n\nSitä ei Valdemar koskaan olisi tehnyt, vaikkapa hän yhä olisi\nrakastanutkin häntä. Ei, juuri senvuoksi hän ei koskaan olisi sitä\ntehnyt. Karen olisi halveksinut häntä, jos hän olisi kyennyt sitä\ntekemään.\n\nJa hän — tuo nuori vaimo. Miten arkailematon hän oli, kun hän saattoi\nsitä tehdä! Se oli luonnotonta, se oli epätotta! Sellaista ei voinut\ntuntea. Oi, mitä ne runoilijat saattoivat keittää kokoon! Se kirjailija\nei ollut itse sitä tuntenut. Hän ei edes aavistanut, mitä se merkitsi!\nMutta Karen sen tiesi!\n\nKuitenkin — aika kului, he joivat kahvia ja söivät illallista, mutta\nValdemaria ei kuulunut.\n\n\"Mikähän on voinut tapahtua?\" sanoi emäntä katsellen kelloaan. \"Borris\nratsasti vain Dybbolmyllärin luo, siitä on jo neljä tuntia, ja hän\naikoi tulla kotiin seitsemäksi.\"\n\n\"No! Hän ratsasti sillä uudella hevosella, jonka hän osti eilen\", Grau\nveti pari sauhua piipustansa. \"Jospa ei olisi tapahtunut mitään ikävää,\nsillä siihen hevoseen ei voi luottaa.\"\n\n\"Jeesus siunatkoon!\" huudahti hänen vaimonsa.\n\nKaren tunsi pistoksen sydämessään ja sätkähti.\n\nKun kello jo oli lyönyt yksitoista, eikä Valdemar vieläkään ollut\ntullut, niin Grau sanoi tahtovansa lähteä Dybboliin tiedustelemaan.\nSitä ennen hänen kuitenkin piti toimittaa eräs kirje.\n\nSitten hän sekä hänen vaimonsa menivät huoneesta.\n\nKaren ei voinut enää istua hiljaa pelkonsa vallassa, vaan juoksi\npaljain päin Kain kanssa lauttasillalle. Hän ei malttanut ottaa hattua\npäähänsä.\n\nNiin pian kuin hän kaukaakin huomaisi Valdemarin, kiirehtisi hän heti\nsisään, sillä Valdemar ei saanut mistään hinnasta häntä nähdä.\n\nKaren seisoi siinä pidellen Kaita kädestä ja tähysteli sykkivin sydämin\nja tuskaisin silmin pitkin lauttasillan koko pituutta ja Dybboliin\nvievää mäkeä.\n\n\"Ketä me katselemme?\" kysyi Kai.\n\nKaren ei vastannut.\n\nEi ainoatakaan sielua näkynyt sillalla eikä maantiellä. Oli jo\njokseenkin myöhäinen ilta ja yövahti tuli käyden häntä vastaan.\n\nHän oli kotoisin Borrisgaardista ja tervehti Karenia, aikoen ryhtyä\npieneen keskusteluun hänen kanssansa.\n\nMutta Karen ei voinut puhua. Hänen sydämensä sykki niin kovasti, ettei\nhän voinut saada ainoatakaan sanaa suustansa.\n\n\"Minä tahdon mennä sillalle\", sanoi Kai.\n\n\"Ei, ei, sinä jäät tänne! Me käännymme kohta kotiin!\"\n\nJa Karen piteli lujemmin hänen kädestään kiinni.\n\n\"Ketä me odotamme?\" kysyi Kai jälleen, jonka mielestä äidin käsi\npuristi häntä kuin ruuvi.\n\n\"Setä Valdemaria.\"\n\n\"Minä en kärsi häntä\", huudahti Kai koko mustasukkaisen lapsensielunsa\nsuoruudella.\n\nÄkkiä kuului nopeata kavionkapsetta mäenrinteeltä.\n\nKaren sätkähti ja näki samassa ruskean oriin ilman ratsastajaa kiitävän\naika nelistä alas sillalle, harja liehuen ilmassa ja silmät hurjina.\n\n\"Tuolla on hevonen! Tuolla on hevonen!\" huusi Kai riemuiten, mutta\nKaren riuhtaisi hänet syrjään.\n\n\"Se on, Jumala paratkoon, Valdemar Borriksen uusi hevonen!\" keskeytti\nyövahti. \"Minä tunnen sen ristiluun!\"\n\nKarenilta hävisi mielenmaltti kokonaan hätäillessään rakastetun miehen\nhengen puolesta.\n\nHän unohti kaikki ympärillään, päästi lapsen käden irti ja riensi pelon\najamana sillalle, näkemättä ja kuulematta yövahdin varoitushuutoa,\nkäsittämättä mitään muuta kuin tätä ainoaa ajatusta:\n\n\"Hän makaa tiellä, hän on hengenvaarassa, hän on kuollut! Minä rakastan\nhäntä! Minä rakastan häntä! Minä rakastan häntä!\"\n\nTiedottomana rakkauden tuottamassa sieluntuskassaan hän ei huomannut\nmyöskään, että pikku Kai juoksi hänen kintereillään.\n\nKai ei tahtonut jäädä yksin seisomaan, hän tahtoi mukaan ja koetti\nsaavuttaa äitiänsä.\n\nKavioidenkapse kumahteli jo sillalla, ja yövahtikin tuli juosten,\nvaikka hän olikin jo hiukan jäykkä jaloistansa eikä sen vuoksi voinut\nliikkua rivakasti, ja hän näki, mitä Karen, silmittömästi juostessansa,\n— olisi voinut luulla että pelko olisi antanut hänelle siivet, — ei\nvoinut huomata.\n\nMies, joka ajaessaan hevosta takaa varmaan oli kulkenut oikotietä, tuli\nnimittäin samalla kertaa kuin oriskin sillalle ja seurasi sen jäljessä.\n\nHevonen oli jo kiitänyt Karenin ohi, mutta Karen ei pysähtynyt, vaan\njuoksi suoraan nuoren miehen syliin.\n\n\"Mikä on hätänä, Karen Jürgens?\" Se oli Valdemar.\n\n\"Hevonen\", voihkui hän hengästyneenä. \"Hevonen!\"\n\nMutta Borris ei kuunnellut häntä. Hän juoksi edelleen, niinkuin elämä\nolisi riippunut hänen reippaudestansa, hän juoksi Karenin ohi, sillä\nhän oli nähnyt jotakin, mille Karen oli kääntänyt selkänsä. Kuului\nlapsen sydäntä särkevä tuskanhuudahdus ja yövahdin vieläkin kovempi\nhuuto.\n\nKauhistuneena Karen kääntyi taakseen ja näki Kain, joka oli\nkompastunut, ja makasi pelokkaana jalkojaan sätkytellen keskellä siltaa.\n\nHän näki pillastuneen hevosen ilmaan kohotetun, raudoitetun kavion\nlapsen pään yläpuolella ja Valdemarin, joka sivulta hyökkäsi heidän\nväliinsä, tarttui suitsiin kiinni ja jättiläisvoimalla pakoitti hevosen\ntakajaloilleen.\n\n\"Ottakaa pois hänet! Ottakaa pois hänet!\" huusi Valdemar.\n\nKuin salama kiiti Karen paikalle ja riisti Kain luokseen, ja\nValdemar hyppäsi hevosen selkään antaen sen tuntea kannuksiaan ja\nratsastuspiiskaansa, kunnes se kaikki jäsenet vapisevina seisoi hiljaa\nja äkkiä näytti yhtä lauhkealta kuin lammas.\n\n\"Hullu hevonen\", sanoi Valdemar, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\"Tallirenki ei voinut sitä hallita.\"\n\nValdemar pakoitti sitä eteenpäin ja ratsasti tasaista ravia\nSonderborgiin.\n\nMutta Karen jäi sillalle seisomaan nojautuen käsikaiteesen ja puristi\nitkevän Kain rintaansa vasten.\n\nHänen silmissään kaikki hämärsi ja hänen korvansa suhisivat. Hänen\nrintansa työskenteli raskaasti. Hänen aivojensa läpi kiiti ajatus:\n\n\"Minä olin jättänyt lapseni! Minä olin jättänyt lapseni! Jumala\nantakoon sen minulle anteeksi! Unohdin kaikki hänen tähtensä — yksin\nlapsenikin! Jumala olisi voinut rangaista minua, mutta hän ei sitä\ntehnyt. — Oi, älä itke niin kovasti, Kai, olethan sinä äidin luona!\nÄiti ei enää koskaan jätä sinua — ei koskaan maailmassa! Ei koskaan\nmaailmassa!\"\n\nJa hän näki hengessään pelon kauhistamien silmiensä edessä lapsen\ntumman kiharapään veren tahraamana ja hevosen kavioiden murskaamana.\n\nMutta samassa virtasi tulivirta hänen ruumiinsa ja sielunsa läpi,\nvaltava kiitollisuuden tunne silti miestä kohtaan, jota hän rakasti,\nsen vuoksi että hän oli pelastanut hänen poikansa.\n\n\"Niin, olipa se vähällä tosiaankin, pikku rouva\", sanoi yövartia. \"Enkö\nminä saa kantaa poikaa?\"\n\n\"Ei, ei! Kiitos, kiitos! Minä en henno päästää häntä!\"\n\nJa hän kantoi aarteensa kotiin onnellisen ilon valtaamana, jota hän ei\nollut tuntenut synnyttäessään hänet.\n\nHän oli saanut pojan nyt toistamiseen, ja Valdemar, hän oli nyt sen\nantanut hänelle.\n\nKun Karen tuli käytävään lapsi sylissänsä, niin hän huomasi pian, ettei\nValdemar ollut kertonut mitään.\n\nKarenkaan ei sanonut mitään, sillä hän arveli, että sen pitäisi jäädä\nsalaisuudeksi heidän kesken. Hän ei muistanut silloin, että yövahtikin\noli sen nähnyt.\n\n\"Hyväinen aika, mitäs tämä nyt merkitsee?\" huudahti rouva Grau.\n\"Valdemar tahtoo vielä tänä iltana lähteä kotiin. Jumala tiesi, mikä\nhäntä oikein vaivaa? Eikä hän huoli ruuastakaan. Mitä se sitten\nmerkitsee? Niin, niin, hän sanoo syöneensä myllärin luona. Onkos sekin\nlaita tulla rehellisten ihmisten luo, eikä huolia heidän hyvästä\nruuastansa? Olihan minulla vielä jäljellä niin mainion hyvää parsaa,\ntodellakin erinomaista parsaa. Oikein sääli ja häpeä!\"\n\nVanha, vieraanvarainen nainen kilisteli avainkimppuansa ja kiiruhti\nhakemaan miestänsä.\n\nMutta Karen meni sisään huoneesen Kain kanssa. Lapsi oli kietonut\npyöreät käsivartensa äidin kaulaan, ikäänkuin hän ei koskaan enää\naikoisi irroittaa niitä, sillä olihan hän hänen äitinsä. Poika nukkui\nnojaten päätään äidin olkapäähän.\n\n\"Valdemar\", sanoi Karen.\n\nBorris käännähti. Hän tunsi pistoksen sydämessään kuullessaan Karenin\näänen soinnun.\n\nMutta Valdemarin kasvot eivät ilmaisseet mitään. Ne olivat kokonaan\nsuljetut.\n\nKaren olisi voinut sanoa:\n\n\"Minä tiedän, että sinä pakenet meitä, Valdemar, sillä sinä et tahdo,\nettä me olisimme sinulle kiitollisuuden velassa.\"\n\nHän ei sanonut sitä kuitenkaan, mutta hänen äidinrakkautensa kohosi\ntäydessä voimassaan Valdemaria kohtaan ja hän katsoi häntä suoraan\nsilmiin.\n\n\"Valdemar\", sanoi Karen, \"äidin kiitosta et voi työntää luotasi. Ja\nvieläkin vähemmän saat sitä tehdä sen vuoksi, että minä unohdin Kain\nsinun tähtesi, ja luullessani sinua onnettomuuden kohdanneen, juoksin\nkuolemantuskassani pois hänen luotaan, löytääkseni sinut. Jumala\nantakoon sen minulle anteeksi. Kiitos, Valdemar.\"\n\nJa Karen meni pois yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.\n\nValdemar seisoi hetken aikaa ja koetti tointua, mutta huone hänen\nmielestään pyöri ympäri.\n\nKun hän ratsasti kotiin tyynessä kesäillassa Dybbølin kautta, niin\nhän näki koko ajan Karenin kalmankalpeat kasvot edessään, sellaisena\nkuin hän tuskansa valtaamana oli tullut häntä vastaan lauttasillalla,\npaljaspäisenä, hapset juoksusta hajallaan.\n\nHänen sydäntänsä vihloi ajatellessaan sitä. Tämä itsepintainen sydän,\njoka janosi hänen rakkauttansa, ja kuitenkin halveksien työnsi sen\nluotaan.\n\nMiksikä mies ei voi sietää, että nainen sanoo hänelle rakastavansa\nhäntä, ennenkuin mies on sitä häneltä kysynyt?\n\nHyi! Eikö hänellä olisi samaa ihmisoikeutta kuin miehelläkin?\n\nNiin, aivan oikein! Tämä epätoivoinen, itsepäinen sydän, uskollinen\nrakkaudessansa, sillä se ei tahtonut antaa repiä itseänsä rikki, ja\nuskollinen katkerassa vihassaan.\n\nSe ei koskaan tahtonut unohtaa, että toinen oli omistanut Karenin ennen\nhäntä. Ei koskaan, ei koskaan hän voittaisi tätä tunnettansa, kaikkein\nvähimmin silloin kun hän sulkisi hänet syliinsä.\n\nValdemar Borris pisti kannukset hevosensa kylkiin ja ajoi nelistäen\neteenpäin.\n\nMutta eikö hän ollut enimmin julma itseänsä kohtaan? Ja eikö itse\nasiassa ollut hänen oma syynsä, ettei hän sillä kertaa ollut voinut\nvoittaa arkuuttansa ja päästää rakkauttansa valloilleen, niin että\nKarenkin olisi sen tuntenut?\n\nOlihan Karen hänessä nähnyt vain kylmäverisen serkun voimatta huomata\nhänessä rakastajaa, ja olihan vieraan miehen täytynyt tulla opettamaan\nhänelle mitä rakkaus oli?\n\nHänen omaa syytänsä se oli, hänen syytään!\n\nJa tämä ajatus ajoi häntä eteenpäin yhä kovemmalla vauhdilla.\n\nYön kuluessa valtasi hänet uusi tunne: se tunne, että jollei hän olisi\nsaanut poikaa pelastetuksi, niin hän olisi koko elämänsä ajan tuntenut\nolevansa miesmurhaaja.\n\nEi sen vuoksi, että hänen hevosensa olisi tullut syypääksi pojan\nkuolemaan, eikä senkään vuoksi, että hän koskaan olisi toivonut pojan\nkuolemaa, mutta siksi, että hän koko sielustaan oli toivonut, ettei\nsitä poikaa olisi ollut olemassa.\n\nJa nyt hän oli nähnyt hänet suuressa hengenvaarassa aivan silmiensä\nedessä ja tuntenut, että hän mielemmin olisi huutanut kuolemalle:\n\"Ota minut! Älä ota lasta!\" kuin olisi tahtonut nähdä hevosenkavion\nmusertavan tuon lapsen päätä.\n\nNo, niin! Sitä kiirastulta hänen tuli kai kestää! Miten voisin vihata\nsitä ihmistä, jonka hengen olen pelastanut?\n\nHänet valtasi äkkiä halu kerran nostaa tuo lapsi syliinsä ja sanoa:\n\n\"Sinulle ainakaan ei minulla ole mitään anteeksi annettavaa.\"\n\nHiljaisessa yössä, joka vaipui yhä syvemmälle yli Sundevedin, hän kuuli\nedelleen ratsastaessaan vain sovinnollisia ääniä:\n\n\"Sille, joka minua vastaan on rikkonut, tulee minun anteeksi antaa.\"\n\nSatakielet, jotka tänä vuonna vielä juhannuksen jälkeenkin\nvisertelivät, soinnuttivat viehkeitä rakkausliverryksiäan yli niittyjen\nja ketojen, ja hänen mieleensä tunkeutui säteilevä valo: Hän oli\nsittenkin ennen kaikkia muita Karenin ajatuksissa! Karen oli unohtanut\npojankin hänen tähtensä!\n\nSalaperäisenä levisi maisema hänen ympärillään.\n\nVuoriseudussa on jotakin vankkaa ja käsiintuntuvaa, mutta tätä\nluonnonkauneutta ei voinut kosketella eikä tunnustella.\n\n\"Se voisi kadota sumuun ja utuun, jos hengittäisikin siihen\", ajatteli\nhän.\n\nUnikkojen maa!\n\nMaa, jossa tätä nykyä Danebroglippu ei saa liehua, mutta jossa punaiset\nDanebrogunikot leviävät yhä laajemmalle.\n\nMaa, jossa talonpoika sanoo:\n\n\"Jos minulla ei ole oikeutta nostaa oma lippuni tankoon, niin\nDanebroglipun värit kasvakoot maasta, sillä maa on minun!\"\n\nVoimakas, sitkeä Juutilainen istui tanakan, Juutilaisen hevosen\nselässä, aivan kuin hän ja hevonen olisivat olleet juotetut yhteen.\n\nKaviot iskivät kovaäänisesti yön hiljaisuudessa kovaa tietä vasten.\n\nHänen kansansa satujenmaailma heräsi hänen rinnassansa ja tuhannet\näänet puhuivat luonnon pidätellessä henkeään ja kuunnellessa.\n\nHän olisi voinut huutaa Karenin nimen niin ääneen, että mäet ja talot\nSundevedissa olisivat kajahdelleet.\n\n \n\n\n16.\n\n\nKun Karen tuli kotiin, niin hän ei ensiksi aikonut kertoa mitään, mutta\nnähdessään rakkaan äitinsä, hänestä tuntui väärältä olla kertomatta\nhänelle rehellisesti ja suoraan mitä Sonderborgissa oli tapahtunut.\n\nJa hän ei kertonut yksin Kaista, vaan myöskin itsestänsä.\n\nKun hän painettuaan päänsä äidin helmaan, oli lopettanut\ntunnustuksensa, niin rouva Grunnet kumartui hänen ylitsensä, itki\nyhdessä hänen kanssansa ja suuteli häntä.\n\nMutta hän ei sanonut muuta kuin: \"Herra olkoon teidän kanssanne!\"\n\nRouva Grunnet kertoi rouva Borrikselle, että Valdemar oli pelastanut\nKain, mutta mitään muuta hän ei sanonut.\n\nRouva Borris ei puhunut siitä kellekään, ei edes Valdemarille, sillä\nkun tämä itse ei kertonut mitään, niin tiesiväthän he siitä, että hän\nmieluimmin tahtoi olla vaiti.\n\nMutta rouva Borris katsoi poikaansa ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa:\n\n\"Jumalan kiitos, rakas, rakas poikani! Suuri paino keveni sydämeltäni.\"\n\nJa hän huokasi syvään keventynein mielin.\n\nKaren tarttui taas työhönsä uudella voimalla. Kiitollisuus Jumalaa ja\nValdemaria kohtaan antoi hänelle uutta eloa.\n\n\"Minusta tuntuu, että samalla kuin Valdemar pelasti Kain hengen,\nminäkin sain hänen anteeksiantamuksensa.\"\n\n\"Melkein kyllä, sen voipi tosiaankin sanoa\", vastasi äiti.\n\nMutta Karen tyytyi tällä haavaa omaan suureen rakkauteensa, ja se\noli muuttunut niin nöyräksi, kaikista vaatimuksista vapaaksi, sillä:\n\"olihan syy kokonaan hänen!\" — niin että hän mielestään koko elämänsä\najan olisi voinut kätkeä sydämeensä tämän poloisen hyljätyn rakkautensa.\n\nTämä nöyryys häikäisi siten hänen silmänsä, niin ettei hänelle\ntulevaisuudessakaan siintänyt vähintäkään toivoa.\n\nSyksy oli jälleen tullut; syksy 1900. Tuhansittain pääskysiä istui\nsähkölennätin- ja telefoonilangoilla korkealla talojen kattojen\nyläpuolella.\n\nElonkorjuu oli täydessä vauhdissa ja pian pellot olivat tyhjinä.\nPaalut, jotka olivat vajotettu veteen sataman ulkopuolella,\npuhdistettiin, sillä niihin oli tarttunut raakkuja, ja ne kävivät\nerittäin, hyvin kaupaksi.\n\nNuorella väellä oli kiire kerätä pähkinöitä metsistä ja aitauksista.\n\nSinivattuja ei ollut yhtä paljon kuin tavallisesti, sillä oli ollut\nkovin kuivaa.\n\n\"Sinivattuja pitäisi oikeastaan poimia ennen määräpäivää, muuten peikot\nrasvaavat niillä seitsenpeninkulmasaappaansa\", sanoi Klaus.\n\nSen johdosta Kai ja Ebbe liikuttivat pieniä käsiään hyvin nopeasti,\nsillä he pitivät kumpikin paljo sinivattuhillosta.\n\nHämähäkin verkot kutoutuivat ruusuihin, resedoihin ja orvokkeihin\npuutarhassa, mehiläisillä oli kova kiire, mutta Klaus ei voinut\nsittenkään käsittää, että puitten alla oli jo suuria läjiä karisseita\nlehtiä.\n\n\"Hatut päästä heisipuun edessä!\" huusi hän. \"Heisipuu heisipuun\nvieressä kaikissa aitauksissa. Voittekos nähdä pojat? Niin tyytyväisenä\nja ahtaalla se seisoo syvimmässä varjossa. Vaikka hakkaisi sen pois\nkuinka usein hyvänsä, niin siihen se heti taas ilmestyy ja alkaa\nkukkia. Ja tiedättekö, mitä niistä kukista sanotaan? Niin, ne ovat\nparhaita ilmanennustajia, mitä on olemassa. Jos niiden tuoksu on hyvin\nvoimakas ja makea, niin sade pian alkaa virtailla alas.\"\n\nKlaus oli kansanrunoilija, lapio ja kuokka olkapäällä hänelle kaikki\noli elollista.\n\nPuut puhuivat ja kukat puhuivat, linnut runoilivat, eläimet aprikoivat,\nja hyönteiset ja mateliaat ajattelivat maailman menoa.\n\nJa hän itse oli niiden kaikkien hyvä ystävä ja ymmärsi niitä.\n\nHe poimivat jonkun verran heisipuunkukkia ja ripustivat kimpuissa\nniitä kuivamaan, ja kun kypsät marjat riippuivat raskaissa, mustissa\nrypäleissä, niin pidettiin korjuujuhlaa.\n\nKesken kaikkea tätä korjuuiloa ja korjuukiirettä astui eräänä kirkkaana\npäivänä santarmi täysissä tamineissaan Egtvedin lehtikujaa pitkin.\n\nSaattoi nähdä, että hän jätti haasteen. Sieltä hän kääntyi oikealle ja\nmarssi Borrisgaardiin.\n\n\"Mitä pahaa heillä nyt on mielessä?\" kulki sana suusta suuhun.\n\n\"Minä olen saanut haasteen Kai Jürgensin holhoojana\", sanoi Borris\näidillensä. \"Minun täytyy mennä nimismiehenvirastoon.\"\n\n\"Mistähän on kysymys?\" tuumi hän itseksensä ajaen pyörällänsä, sydämen\ntykyttäessä rinnassa.\n\nPääskyset lentelivät alhaalla maita myöten hänen ympärillään. Ne\nliitelivät aivan tien poikki pyörän editse ja räpyttelivät piipotellen\nteräväpäisiä siipiään, jotka koskettelivat maata.\n\n\"Me saamme sadetta! Me saamme sadetta!\" ajatteli hän kesken kaikkea.\n\nSähkölennätinlangat suhisivat ja lauloivat kimakalla, hienolla äänellä.\n\n\"Ilma muuttuu\", mutisi hän. \"Jo parin kolmen tunnin kuluttua.\"\n\n\"Mistä on kysymys?\" kysyi hän ylipoliisikonstaapelilta, joka oli\nkorkein santarmeista.\n\nValdemar hyppäsi alas pyörältä ja asetti sen seinää vasten.\n\nYlipoliisikonstaapeli, joka aina näytti ikäänkuin haluavan syödä\nihmiset suuhunsa, mutisi vain jotakin käsittämätöntä ja siveli\nvahattuja viiksiään.\n\nKun Borris astui nimismiehenvirastoon, niin hän näki Karenin seisovan\nalituomarin edessä.\n\nHänellä oli harmaa tomuvaippa yllään ja tummat kähärät ympäröivät\nniinkuin tavallisesti pientä, pyöreää, korkeaa olkihattua.\n\nBorris säpsähti ja tunsi kalpenevansa. Sillä tavalla veri äkkiä poistui\nhänen kasvoiltansa.\n\nKun Valdemar tuli lähemmäksi, niin Karen kääntyi hänen puoleensa.\nValdemar kääntyi myös häneen. Hetken aikaa kumpainenkin, äiti ja\nholhooja katsoivat toisiaan kasvoihin ja molemmat tunsivat ihmeeksensä,\nettä olosuhteet olivat heitä itseänsä voimakkaammat ja pakoittivat\nheidät yhteen.\n\nMutta alituomarilla oli sananvuoro.\n\n\"Minä kieltä vielä yksi kerta\", sanoi hän kovalla äänellä. \"Te anna\nteidän pieni poika oppia Isämeitä tanskan kieli ja te opeta hän tanskan\nlaulu. Te ei saa.\"\n\n\"Ne ovat Ingemannin aamu- ja iltalauluja sekä pieniä lastenlauluja\",\nsanoi Karen, joka olisi ollut hyvin halukas nauramaan. \"Hän laulaa\nhaikarasta ja kanoista. Hän laulaa myös jäniksestä ja ketusta.\"\n\n\"Sitä te ei saa!\" huusi alituomari vihaisesti. \"Teidän poika on saksan\npoika. Hän on saksan poika ja hän pitä kasvattaa saksa.\"\n\n\"Sitä minä en voi\", vastasi Karen. \"Minä en ole saksalainen.\"\n\nHän oli kalpea, mutta levollinen.\n\n\"Ach so! Niin, sitten te ei kykene se tehtävä. Te ei voi anta hyvä,\njärkevä kasvatus. Se olla suurta ja ihana, kun kasvatta saksan poika,\nse olla omatuntovelvollisuus, kansalaisvelvollisuus. Minä otta pois\nteiltä — kuuletkos! — otta pois teiltä vanhempioikeus!\"\n\nBorris oikaisi itseään vaistomaisesti. Nyt hän tunsi Karenin silmät!\nNuo silmät salamoivat.\n\n\"Se on mahdotonta, herra tuomari! Se on mahdotonta!\" huusi Karen.\n\n\"Mahdotonta? Saa nähdä! Saa nähdä!\"\n\n\"Herra tuomari!\" sanoi Valdemar. \"Minun täytyy huomauttaa teille, että\nme voimme kadottaa vanhemmanoikeutemme ainoastaan siinä tapauksessa,\nettä me rääkkäämme lastamme tai viettelemme sen pahuuteen, tai kun emme\npidä huolta sen elättämisestä.\"\n\n\"Eikö se olla lapsen rääkkäys? Hänen isä olla saksa. Saksalaisuuden\nnimessä minä käske, että toe holhoojana kieltä häntä anta lapsi lukea\nisämeitii ja laulaa laulu tanskan kieli. Te kieltä häntä. Hören sie\nmal! [Kuulkaapas!] Te kieltä häntä.\"\n\nValdemar kääntyi tuomarin puoleen.\n\n\"Ei\", sanoi hän lujasti. \"Vaikka itse olisin saksalainen, niin\nhäpäisisin ja käyttäisin väärin holhoojanoikeuttani, jos tekisin itseni\nsyypääksi niin kuulumattomaan hävyttömyyteen, sekaantumalla äidin\npyhimpiin oikeuksiin.\"\n\n\"Ach so! Ach so! Ja te ette tahdo teke sitä?\"\n\n\"Niin, minä en tahdo sitä tehdä.\"\n\n\"Oikkein hyvä! Oikkein hyvä! Te olla vapa holhoojatoimi, se annetaan\nhyvä saksan mies. Ja te, Frau Jürgens\", tuomari kääntyi kiukkuisena\nKareniin, \"holhoojalain kaksikymmentäkahdeksan pykälä anta minulle\noikeus otta leski pois vanhempioikeus ja minä otta te se oikeus!\"\n\n\"Se on väärin! Se on väärin!\" huudahti Karen. \"Kuinka voi tehdä\nleskille jotakin, jota isille ei voi tehdä? Eikö kukaan sitte kysy\näitiä? Eikö teillä itsellänne ole vaimo, herra tuomari? Ja eikö hän ole\näiti? Ettekö te hänessä kunnioita kaikkia äitejä? Ja, herra tuomari,\nherra tuomari, mitä te sanoisitte, mitä te tekisitte, jos tanskalainen\nkieltäisi häntä rukoilemasta Isä meidän rukousta lapsensa kanssa? Oi\nJumalani, oi Jumalani, eipä luulisi olevansa täällä kristityssä maassa!\"\n\nBorris katsoi lakkaamatta Kareniin, siinä kun hän seisoi puolustaen\ntanskalaista äidinoikeuttansa.\n\nHän muuttui aivan uudeksi ihmiseksi Valdemarin silmissä. Sitä Karenia\nhän ei ollut koskaan tuntenut.\n\nMitä sääliä hän tunsikaan tätä äitiä ja hänen lastansa kohtaan!\n\nJa hänen miehenä täytyi seisoa tässä avuttomana ja katsella miten\ntoisen kalleinta ihmisoikeutta loukattiin, voimatta suojella häntä!\n\nVäristys kulki hänen ruumiinsa läpi kiireestä kantapäähän asti, ja\nhänen ritarillisuutensa joutui kovaan tuskaan.\n\n\"Olen pahoillani: minä en voinut sitä auttaa\", sanoi Valdemar, kun he\nolivat ulkopuolella.\n\nKaren katsahti häneen, mutta ei voinut kyyneliltä nähdä häntä.\n\n\"Sinä autoit kerran\", vastasi Karen kääntyen pois ja läksi.\n\nValdemar katsoi hänen jälkeensä. Kumpikin meni omaa tietään.\n\n\"Minä olen siis päässyt vapaaksi minulle tyrkytetystä Ruprecht\nJürgensin pojan holhousvelvollisuudesta\", ajatteli hän. \"Se painosti\nminua, aivan kuin minulla olisi ollut raskas taakka selässäni, josta\nen voinut vapautua. Nyt minusta kai tuntuu keveältä? Viimeinen side on\nlauennut!\"\n\nMutta hän ei tiennyt, mistä se tuli: äkkiä hänestä tuntui, niinkuin hän\nolisi tullut niin ihmeen köyhäksi.\n\nMutta Karen ajatteli:\n\n\"Miksi linnut visertelevät? Miksi linnut visertävät onnesta, jota\nminä en saavuttanut? Miksi aurinko paistaa ja miksi ruusut tuoksuvat?\nItse olen omalla kädelläni karkoittanut auringonpaisteen ja taittanut\nruusut. Minä en tiennyt mikä onni minua odotti. Kaikki on surkeata,\nharmaata ja kuihtunutta. Ihminen on oman onnensa seppä, eikä silloin\nole valittamisen syytä.\"\n\nJa hän hyräili yhä uudelleen ja uudelleen vanhan laulun kertoa, jonka\nhän kerran oli kuullut, hän ei itsekään tiennyt missä:\n\n    \"Ruusunkukat kuoli, ruusunkukat kuoli,\n    ja linnut vaientui.\"\n\n\"Äiti, oletko kuullut? Oi, rakas, rakas äiti, oletko kuullut?\" kysyi\nKaren tullessaan kotiin.\n\nÄiti seisoi näet ovessa häntä vastassa. Hän oli saapunut Karenin\npoissaollessa.\n\n\"Minä sain aamulla vihiä siitä, että jotakin oli tekeillä\", vastasi\nrouva Grunnet ja vei Karenin sisään, \"ja minäpä tiedän kuka on\nholhoojaksikin valittu.\"\n\nKaren kääntyi äkisti ja tarttui äidin molempiin käsiin.\n\n\"Tiedätkö sinä? Kuka sitten?\" kysyi hän henkeään pidätellen.\n\n\"Ota se tyynesti, pikku Karen! Oi, ota tyynesti, kultaseni! Sillä sehän\non Winberg.\"\n\n\"Winberg!\" huudahti Karen ja päästi äidin kädet irti.\n\nKaren tuijotti äitiin, eikä voinut uskoa korviaan.\n\n\"Winberg! Winberg! Kaikki oli siis selvää jo edeltäkäsin! Se oli\nedeltäpäin päätetty! Winberg! He ovat vain ilvehtineet minun kanssani!\nWinberg! Hyvä Jumala, Winberg! Oman suvun luopio! Kai! Kai!\"\n\nPoika tuli juosten, ja voimakkaana suuttumuksensa vallassa Karen\nnosti hänet korkealle ilmaan, ikäänkuin hän olisi kohottanut lasta\näänettömästi vedoten taivaan suurta tuomaria kohti.\n\n\"Voisiko muka kukaan ihminen riistää minulta äidinoikeuttani sinuun,\nlapseni! Sinuthan Jumala antoi minulle, kun synnytin sinut oman henkeni\nuhalla!\"\n\nJa hän nauroi tämän ajatuksen naurettavuutta ja mahdottomuutta.\n\n\"Tuossa Winberg tulee! Hillitse itseäsi, Karen\", huudahti äkkiä rouva\nGrunnet ja vei Kain mukanaan kyökkiin.\n\n\"Hänellä on kiire\", sanoi Karen, joka ojensi itseään ja käänsi\nsalamoivat silmänsä ovea kohti.\n\nKaren kuuli hänen raskaan, vetelehtävän käyntinsä ulkopuolelta ja hän\nveti vaistomaisesti henkeään.\n\nOvi avautui.\n\n\"Sinäkö se olet, Winberg?\" kysyi Karen ja painoi ristiinlasketut\nkäsivartensa rintaansa vasten hillitäkseen kovaa sydämentykytystään.\n\nSiinä hän seisoi — lihavana, kumaraselkäisenä, suuret pussit silmien\nalla.\n\n\"Minä kuulen, että sinusta äkkiä on tullut saksalainen.\"\n\nWinberg vilkutti silmiään ja rykäisi lakkaamatta, kierrellen\nhatunlieriään leveitten peukaloittensa välissä.\n\n\"Niin, syy on kokonaan sinun, Karen\", sano Winberg istuutuen. \"Minkä\nkylvää, sen saa niittää Sinun olisi pitänyt luvata.\"\n\n\"Sinä tarkoitat: luvata jotakin, jota en olisi voinut pitää?\"\n\nWinberg vilkutti silmiään.\n\n\"No niin, eihän sillä niin tarkkaa väliä ole. Täytyy tunnustella maata\nsormella ja huomata missä ollaan.\"\n\n\"Niin, me olemme Eteläjyllannissa\", vastasi Karen. \"Minä luulen, että\nme tuntisimme sen maan.\"\n\n\"Mitä hyötyä siitä on? Mitä hyötyä siitä on? Ei se siitä sen paremmaksi\ntule. Meidän täytyy puraista hapanta omenaa, Jumala paratkoon. Vahvempi\non aina vahvempi, pantakoon hän minne hyvänsä.\"\n\nKaren kääntyi hitaasti katsoen häneen.\n\nHäntä inhotti tuo mies aivan kuin myrkyllinen, limainen eläin, joka oli\npäässyt ovesta sisään.\n\n\"Sinulta puuttuu voimakasta verta, Winberg\", sanoi hän. \"Minä sanon\nmikä sinua vaivaa. Sinun ajatuksesi ovat kalvakkoja, sairaaloisia. Minä\nvihaan niitä!\"\n\nWinberg rykäisi, vilkutti taaskin silmiään ja liikahteli tuolillaan.\n\n\"Mitä sinä oikeastaan tahdot, Winberg? Odotatko jotakin virkaa, vai\ntoivotko lainaa saksalaisesta pankista?\"\n\nHän vastasi luoden silmänurkistaan monta epävarmaa katsetta sivuillensa:\n\n\"Sinä saat nyt totella minua, olkoon se sinulle sitten mieliksi tai ei.\"\n\nKaren astui häntä kohti ja pysähtyi aivan hänen eteensä.\n\n\"Minä sanon sinulle jotakin, Winberg. Tässä ottelussa sinä et pitkälle\npääse. Sinä et voi koskaan tunkeutua siihen salakammioon, jossa äiti ja\nlapsi ovat kahden, — et koskaan! Sinä et voi tehdä mahdottomuuksia.\"\n\nWinberg nousi ylös ja katseli Karenia, uskaltamatta kohdata hänen\nkatsettansa.\n\nHän aavisti äkkiä hämärästi, kuinka hyvä olisi olla, jos selkä olisi\nnoin taipumaton, ja jolleivät kaikki tuhannet arvelut ja varovaisuudet\nolisi kiusaamassa ihmistä melkein hengiltä.\n\nHän kadehti Karenia, ja kateus muuttui hänessä vihaksi.\n\n\"Niin, saadaanpa nähdä.\"\n\nWinberg rypisteli hattuansa, seisoi hetken aikaa paikoillaan, rykäisi\nja läksi pois.\n\n\"Sinun ei olisi pitänyt ärsyttää häntä\", sanoi rouva Grunnet, joka oli\nkuullut kaikki kyökkiin, sillä he olivat puhuneet hyvin äänekkäästi.\n\"Sinun olisi pitänyt varoa sanojasi.\"\n\n\"Sitten sinä et tunne Winbergiä, äiti. Hän on pelkuri.\"\n\n\"Mutta pelkurikin voi pistää.\"\n\n\n\n\n17.\n\n\nValdemar Borris antoi katseensa kulkea aikoja sitten korjattujen\nmaitten yli, jotka pehmeinä multa-aaltoina ulottuivat aina korkealla\nsijaitseviin myllyihin asti.\n\nOli myöhäinen ilta; myllynsiivet törröttivät liikkumattomina ilmassa,\nmutta majakat loistivat ja vilkkuivat lakkaamatta Itämeren puolella.\n\nHän seisoi syviin ajatuksiinsa vaipuneena ja ajatteli, mitä nämät kaksi\nvuotta olivat Eteläjyllannille tuoneet mukanansa.\n\nVuonna 1900 ei tosin ollut yhtä paljon karkoituksia kuin vuonna 1899,\nmutta preussilaiset olivat varmaan kilpajuoksussa hengästyneet ja\ntahtoivat vetää henkeä.\n\n\"He lepäsivät hiukan, ennenkuin he taas tarttuivat kiinni\", oli Madsen\nsanonut.\n\nVähemmän nykyään oli kuulunut vanhempien oikeuksien riistämisestäkin\nkuin edellisenä vuonna.\n\n1900 saattoi kai lähinnä ylpeillä sodasta, jota käytiin palvelusrenkinä\nolevia koulupoikia ja niitä käsityöläisiä vastaan, jotka olivat\nTanskan alamaisia ja joita sen vuoksi kiellettiin työskentelemästä\ntanskalaismielisten luona.\n\nNiin, 1900:n omallatunnolla oli vieläkin enemmän. Yhä suuremmaksi\nkasvoi vaino, joka kohtasi yhdistyksiä ja kokouksia.\n\nLopulta ei voinut saada kattoa päänsä päälle, sillä vaikka monet\nrohkeat krouvin isännät panivat vastaan, kun poliisi kielsi heitä\nvuokraamasta huoneustoja omille maanmiehilleen, niin täytyi sittenkin\nuseimpien taipua, kun uhattiin heiltä riistää heidän elinkeinonsa,\nuhattiin ottaa pois heiltä heidän oikeutensa, kun uhattiin heitä\nuusilla rasituksilla ja jos jollakin.\n\nJa leipähän tässä oli kysymyksessä.\n\nJos uusi kokoushuone aiottiin ottaa käytäntöön, niin se julistettiin\nkelpaamattomaksi, eikä sitä saatu käyttää.\n\nKaikkien teiden varsilla, jotka johtivat rajan yli kuningaskuntaan, oli\nasetettu santarmeja merkitsemään muistiin niiden nimiä, jotka läksivät\nkokouksiin tai näyttelyihin kuningaskuntaan.\n\nMutta samalla kuin tämä kaikki tapahtui, -Valdemarin vakavat kasvot\nvetäytyivät melkein hymyyn — onnistui erään saksalaisen tiedemiehen\nselittää latinalainen kirjoitus Slesvigin ikivanhan tuomiokirkon\nPietarin ovella.\n\nJa mitä tämä 750 vuoden vanha kirjoitus sisälsi?\n\nNiin, se sanoi suoraan, ja saksalaisen oli ollut pakko kääntää se:\n\n\"Karkoita pois saksalainen, maailman hurja tyranni, ja kutsu takaisin\nne, jotka Pyhää Pietaria kunnioittaen palvelevat.\"\n\nJa 1901!\n\nNiin, se oli tosin vapauttanut heidät herra v. Kölleristä, joka nyt oli\nkohonnut valtioministeriksi ja valtiosihteeriksi Elsas-Lothringenissa,\nmutta eivätpä olot siltä parantuneet. Joku toinenhan tulisi hänen\nsijaansa, ja tämä olisi kai luultavasti samanlainen.\n\nItämereltä kuului laukauksia. Valdemar kääntyi sinne kohti, mistä\nlaukaukset kuuluivat, ja tuijotti hetken aikaa punaisia lyhtyjä, jotka\nkohosivat puiden latvojen yläpuolella juuri siinä, missä saksalaiset\nsotalaivat pitivät ampumaharjoituksiaan. Äkkiä välähti sähkövalo. \"Ne\nampuvat pimeänkin tultua, nuo herrat!\" mutisi hän.\n\n\"Karkoita pois saksalainen, maailman hurja tyranni, ja kutsu takaisin\nne, jotka Pyhää Pietaria kunnioittaen palvelevat!\"\n\n\"Pyhän Pietarin sijaan me asetamme vanhurskauden\", ajatteli Borris. \"Se\nsoveltui 750 vuotta sitten, se soveltuu myös vuonna 1901.\"\n\nJa hän astui hitaammin ylös portaita, kuin mitä hänellä oli tapana,\nsillä Eteläjyllantia oli vastikään kohdannut niin suuri suru,\nkansallinen tappio, että siitä olisi vaikea toipua.\n\nSuuri ja voimakas puu oli kaadettu. Gustav Johansen, eteläjuutilaisen\nkansan edusmies ja pelkäämätön puoltaja sekä Saksan valtio- että\nPreussin maapäivillä, oli kuollut.\n\nKuin kansanruhtinas hänet oli hautaan saatettu. Borris oli ollut mukana\nniissä hautajaisissa ja oli juuri palannut kotiin Flensborgista.\n\nHän tunsi olleensa mukana jossakin suuressa, ja vielä kokonaan siellä\nelettyjen tapahtumien valtaamana hän kertoi siitä äidilleen ja rouva\nGrunnetille, jotka istuivat sohvassa kuunnellen kyynelsilmin, ja hän\nkertoi tyyneesti ja hiljaisesti:\n\n\"Ensin neljät vaunut, joihin hädin tuskin mahtuivat kaikki\nkallisarvoiset seppeleet Eteläjyllannista ja kuningaskunnasta,\nsitten soittokunta, sitten Pyhän Knuutin yhdistys[13] ja Flensborgin\nampumaseura.\"\n\n\"Oliko niillä suruharsot?\" kysyi rouva Grunnet. Hän saattoi vaivoin\nitkulta puhua.\n\n\"Niin, heillä oli suruharsot.\"\n\nValdemar katkaisi hetkeksi puheensa.\n\n\"Sitten tulivat ruumisvaunut, neljä hevosta edessä, ja jäljessä\nvaltava surusaatto, lukemattomat joukot kuningaskunnasta ja koko\nEteläjyllannista.\"\n\nValdemar nimitti useita nimiä.\n\n\"Ja kun sitten kaikki oli ohitse —\"\n\n\"Niin, niin\", sanoi rouva Borris.\n\n\"Niin, niin, äiti! Sitten laskettiin liput alas haudan yli.\"\n\nJa tuo voimakas mies puhui hiljaisella äänellä, ikäänkuin hän vielä\nolisi seisonut avonaisen haudan partaalla ja peitti kasvonsa käsiinsä.\n\nMutta hän tointui pian ja jatkoi:\n\n\"Surujuhlassa jäljestäpäin kansalaisyhdistyksessä sanoi toimittaja\nJessen muistopuheessansa: 'Me annamme kaikki sen lupauksen toisillemme,\nettä kaikki se, mikä oli suurta ja ihanaa ja hyvää Gustav Johansenin\nelämäntoimessa, kaikki se, mikä voi kelvata ijankaikkisuuden\ntuomioistuimen edessä, kaikki se, missä itsessänsä on siunauksen\nelinsiemen, kaikki se on myös meissä eläväksi tuleva!' Ja hän lisäsi:\n'Mitä Grundtvig sanoi? Hän sanoi: 'Jalojen suku ei koskaan kuole\nsukupuuttoon!'\"\n\n\"Ei, ei\", vaivoin saattoi eroittaa, mitä rouva Grunnet sanoi, \"nuo\nolivat tosia sanoja, ja todet sanat elävät, kun valhe kuolee.\"\n\nJa sitten hän äkkiä huudahti, kaiken sen valtaamana, jota hän niin\nhiljaisena ja surumielisenä oli kuunnellut:\n\n\"Oi, jospa pikku Karen olisi ollut täällä ja kuullut tätä kaikkea!\"\n\nHän katui heti sen sanottuansa. Hän olisi voinut vaikka lyödä suutaan,\nmutta nyt se oli myöhäistä.\n\nValdemar katsoi äkkiä ylös, mutta hän ei sanonut mitään, ja\näänettömyys, joka valtasi heidät kaikki, kävi vihdoin niin\npainostavaksi, että hän nousi ylös ja läksi pois.\n\n\"Kuinka varomaton sitä voi olla!\" sanoi rouva Grunnet.\n\nRouva Borris kiinnitti häneen suuret silmänsä. \"Miksikä niin? Minun\nmielestäni se oli hyvin sanottu ja oikealla ajalla, sillä tämmöistä\noloa ei voi kuitenkaan jatkua.\"\n\nMutta Valdemar seisoi alhaalla puutarhassa ja tähysteli yli tienoon,\nmieli kuohuksissa.\n\nKädet hän oli pistänyt housuntaskuihin. Hänen kasvojensa eleet olivat\njäykistyneet.\n\nHän puristi huulensa yhteen ja rypisti otsaansa. Miten naiset kuitenkin\nsaattoivat lörpötellä! Heillä kaikilla oli lapsen armoton käsi, joka\nleikitteli miekalla, eikä huomannut sen pistoa.\n\nJa kun se vielä osui keskelle sitä haavaa, joka ei koskaan lakannut\nverta vuotamasta eikä ikänä voinut umpeen mennä!\n\nHän väänteli itseään tuskissansa. Minkä he sille mahtoivat? Eihän se\nheille tuskia tuottanut.\n\nNo! Jolleivät viranomaiset olisi ennättäneet ennen uutta lakia eikä tuo\nKain asia olisi ehtinyt tulla esille, niin hän joka tapauksessa olisi\nnyt ollut vapaa holhoojavelvollisuudestansa, sillä tänä vuonna olisi\nKarenin itsensä sallittu ruveta poikansa holhoojaksi.\n\nHän oli vapaa!\n\nHän toisti nuo sanat monta kertaa itseksensä, hän tahtoi ne teroittaa\nmieleensä.\n\nJa kuitenkin hiipi hänen sydämeensä kaipaus, salainen kaipaus.\n\nKukas siellä?\n\nHänen äitinsä sieltä tuli.\n\nValdemarin mieleen iski:\n\n\"Nyt hän tahtoo puhua! Nyt minun täytyy ottaa vastaan vielä toinenkin\nisku. Ovatko he kaikki liittoutuneet yhteen?\"\n\nHän puristi kätensä nyrkkiin.\n\nRouva Borriksen askeleet, jotka keveinä ja varmoina kuuluivat hiekalla,\nlähenivät Valdemarin selän takaa.\n\nEnnättääkseen ennen häntä ja sanoakseen vain jotakin, virkkoi Valdemar\nnopeasti ja kääntymättä taaksensa:\n\n\"Kaikki paha tulee saksalaisista.\"\n\nJa hän katseli yhä edelleen yli tienoon ja puri hampaansa yhteen.\n\nRouva Borris ei vastannut aivan heti. Hän asettui Valdemarin eteen,\nlaski molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä suoraan\nsilmiin.\n\nValdemar oli varsin kalpea.\n\n\"Poika! Poika! Sinä sietänet toki kuulla totuutta? Ethän ole mikään\narka raukka? Jürgens ei tahallaan tehnyt sinulle mitään pahaa. Eihän\nhän aavistanut, että sinä rakastit Karenia. Tahdotkos sinäkin nyt\nharjoittaa vääryyttä? Minun mielestäni meillä muutenkin on kylliksi\nvääryyttä tässä maassa. Älä kanna vihaa kuollutta kohtaan, käänny\nmielemmin elävän puoleen. Käänny Karenin puoleen!\"\n\nValdemar ei liikahtanut eikä vastannut. Hän ei myöskään ravistanut\näidin käsiä olkapäiltään.\n\nMutta äkkiä, siinä seisoessansa, pääsi hänen rinnastaan syvä huokaus.\n\nJa rouva Borris katsoi säälivillä äidinsilmillään kiusaantuneen\npoikansa kasvoihin. Pojan tuska oli hänenkin tuskansa.\n\nValdemar otti hellästi äidin rakkaat kädet olkapäiltään, puristi niitä\nlujasti ja samalla hellästi omissansa ja sanoi murtuneella äänellä:\n\n\"Äiti, rakas äiti, en minä ole enää katkera. Usko minua, ja senhän sinä\naina olet tehnyt, että kun minä —\"\n\n\"Pelastit pojan hengen, Valdemar!\"\n\nValdemar säpsähti.\n\n\"Mistä sinä sen tiedät? Kuinka sinä sen tiedät?\" huudahti hän.\n\n\"Ja sitä sinä voit kysyä?\"\n\n\"Äiti! Koska sen tiedät, niin tiedäthän myöskin, että kun minun oli\npakko pelastaa tuo lapsi\", — ja hänen äänensä kuului käheällä, — \"niin\ntäytyi minun väkistenkin samalla antaa anteeksi.\"\n\n\"Jumalan käsi johti sinua ja nöyryytti sinut, Valdemar\", sanoi rouva\nBorris.\n\n\"Jumala!\" uudisti Borris. \"Jumala!\"\n\nÄkkiä hän tarttui rintaansa.\n\n\"Mutta se koskee niin kipeästi, äiti! Se koskee niin kipeästi. Jos\njoku tulisi minulle sanomaan: 'Mitä siitä? Se menee ohi! Kuinka mies\nvoi tuollaiseen tuskaan antautua ja taistella tuolla tavalla petetyn\nrakkauden vuoksi? Hän on narri. Ei se maksa vaivaa!' — niin varokoon\nhän, ettei hän itse kerran saa sitä kokea. Varokoon itseänsä, varokoon\nitseänsä! Niin, totta tosiaan, Jumalan käsi on kauan levännyt raskaana\nminun ylitseni!\"\n\n\"Ei\", sanoi rouva Borris, joka nyt, kun poika ensi kertaa oikein\nilmaisi hänelle salaisen tuskansa, oli niin liikutettu, ikäänkuin hän\nolisi päässyt ihmissielun kaikkein pyhimpään. \"Suru on ihmisistä, mutta\nJumala voi muuttaa surun iloksi.\"\n\nSilloin Valdemar nauroi. Ja hänen toivoton naurunsa vihloi äitiä\nsydämeen saakka.\n\n\"Auta meitä, rakas Herra Jumala\", rukoili rouva Borris ja pani\nvaistomaisesti kätensä ristiin. \"Auta meitä.\"\n\n\"Voiko hän tässä kohdin minua auttaa?\" kysyi Valdemar haikean tuskansa\nvaltaamana.\n\n\"Kyllä, jos sinä tahdot tulla autetuksi\", vastasi äiti.\n\n\"Josko tahdon!\" huudahti hän. \"Josko tahdon!\"\n\n\n\n\n18.\n\n\nMutta ei ollut aikaa ajatella itseänsä, eikä sitä mikä painosti oman,\npersoonallisen elämän aivan maan tasalle, sillä nyt oli ryhdyttävä\nvaaliin.\n\nGustav Johansenin sijainen valtiopäiville oli' valittava vanhalla,\njärkähtämättömällä perustalla.\n\n\"Me olemme tanskalaisia, me tahdomme yhä edelleen pysyä tanskalaisina,\nmeitä on kohdeltava tanskalaisina kansanoikeuden määräysten mukaan.\"\n\nSiten se vaalikehoitus kuului, jota pohjoisslesvigiläisen\nvaaliyhdistyksen toimikunta levitti ja Jessen pani jo alulle\nvaalikokoukset Aabenraassa ensimäisenäkolmatta päivänä marraskuuta ja\nStenskrossa joulukuun kuudentena.\n\nValdemar, joka vähitellen oli joutunut kaikkiin niihin\nluottamustoimiin, joita isällä oli ollut ennen häntä, — hän oli\nparhaassa merkityksessä tullut hänen perilliseksensä, — antautui niin\nuupumattomaan, tarmokkaasen työhön, että saksalaisten viha siinä\npitäjässä näytti kohdistuvan yksinomaan häneen.\n\nTanskalaisilla taiteilijoilla, papeilla ja esitelmänpitäjillä, jotka\nolivat kotoisin kuningaskunnasta, — ja \"kuningaskunnalla\" tarkoitetaan\nEteläjyllannissa aina vain Tanskaa, — ei ollut lupa tulla sinne. Heidät\nkarkoitettiin \"valtiolle vaarallisina\" henkilöinä.\n\n\"Niin, kuka ei vihaisi saksalaista valtakuntaa?\" kysyi Madsen. \"Koko\nmaailma on liittoutunut sitä vastaan, yksinpä nautaeläimetkin ovat\nlyöttäytyneet sitä vastaan, sillä niitä ei saa tuottaa tänne, eikä\nmeille saa opettaa, miten parhaiten hoitaisimme karjaamme. Oi, sitä\nSaksan valtakunnan vihollista!\"\n\nValtakunnan vihollinen!\n\nEi ketään se niin vainonnut kuin Valdemaria. Se seurasi häntä\nkaikkialla — yksin pimeässäkin maanteillä.\n\nValtakunnan vihollinen!\n\nSitä kuiskailtiin hänen korvaansa, sitä huudettiin hänelle\nkansankokouksissa. Valdemar olisi voinut vastata samoin kuin eräs\ntanskalainen sanoi preussilaisille kadulla Broagerissa vuonna\nkuusikymmentäneljä:\n\n\"Mitä te tahdotte täältä? Kuka on lähettänyt teidät tänne?\"\n\n\"Kun pykälä numero viisi oli säädetty\", sanoi Borris eräässä\nvaalikokouksessa, \"niin arveli 'Norddeutsche Allgemeine Zeitung,' että\nväestön ensin piti oppia tuntemaan Preussin vallan siunausta, ennenkuin\nse ratkaisisi tahtoisiko se kuulua Tanskaan vai Saksaan. Emmeköhän me\nole oppineet tuntemaan preussilaista hallitusta?\"\n\n\"Olemme! Olemme kyllä!\"\n\n\"Liiankin hyvin!\" huusi Madsen.\n\n\"Meidän viljavaa, hyvin viljeltyä, rikasta maatamme he haluavat. Se on\noikea makupala rautalakeille.\"\n\n\"Meillä ei ole aatelistoa eikä pappissäätyä, joka voisi ottaa vastaan\nensimäisen hyökkäyksen niinkuin puolalaisilla. Meillä porvarin ja\ntalonpojan on pakko omilla hartioillaan kantaa taistelun taakkaa. Me\nmaksamme veromme, ja palkkaamme sillä suurimmaksi osaksi ne saksalaiset\nvirkamiehet, jotka kiusaavat meitä ja tekevät meille vääryyttä. Eikö\nmeilläkin ole laillinen oikeus tulla virkamiehiksi?\"\n\n\"On! On!\"\n\n\"Mutta sellaista virkamiestä saa etsiä, joka olisi tanskalainen. Kaikki\nhuojennukset ja suosionosoitukset, joita hallitus voi antaa, tulevat\nainoastaan saksalaisten osaksi, jota vastoin meistä, eteläjuutilaisista\npuserretaan viimeinenkin pisara.\"\n\nPastori Jakobsen Skaæbækissä sanoi kerta julkisesti:\n\n'Maakreivi ole kova! Terve, keisari, heiluta vasaraa ja murskaa\nvihollisen pää!\"\n\n\"Tuo pää on meidän!\"\n\n\"Kuulkaa! Kuulkaa!\"\n\nÄkkiä kajahti ääni:\n\n\"Hänenkin pitäisi olla Tanskan alamainen, kun niin monien\nmuidenkin pitää olla. Miksikä häntä ei karkoiteta? Hän on syntynyt\nKööpenhaminassa, ja hänen isänsä oli tanskalainen virkamies!\"\n\n\"Juutilainen on voimakas ja sitkeä\", sen saivat preussilaiset uudelleen\nkokea, vaikka olikin muutamia pelkureita, jotka eivät äänestäneet\npelosta että ne heidän sukulaisistaan ja ystävistään tulisivat\nkarkoitetuiksi, jotka olivat Tanskan alamaisia.\n\nJa preussilaiset käyttivät kaikkia mahdollisia vaalitemppuja, mitä he\nvain saattoivat keksiä, peloittaakseen pelkureita.\n\nEräässä Sonderborgin saksalaisessa lehdessä luuloiteltu \"Lähettäjä\"\nkehoitti tanskalaisia pysymään poissa vaaleista, \"sillä toiset saisivat\nkärsiä heidän tähtensä.\"\n\nTämä täytevaali olisi sääntöjen mukaan ollut pidettävä kaksi kuukautta\nGustav Johansenin kuoleman jälkeen, mutta sitä viivytettiin viidettä\nkuukautta.\n\nSillä preussilaisilla oli kiire, ja paljo muuta oli ensin toimitettava.\n\nEnsin he yrittivät kaikenlaisilla pikkumaisilla keinoilla estää\nvaalikokouksia. Vaikea oli saada huoneustoja ja kun vihdoin sellainen\noli saatu, niin seurasi mitä naurettavimpia kieltoja ja oikkuja joka\ntaholta.\n\nMilloin oli koolla liiaksi väkeä, milloin oli kokoonnuttu\nvierashuoneihin, eikä kokoussaleihin. Ja ulkona, paljaan taivaan alla\neivät he liioin saaneet pitää kokouksia, sillä sekin oli kiellettyä.\n\nMadsenin, jonka jalka oli kipeä, täytyi jättää keppinsä ulos.\n\n\"Minkä vuoksi?\" kysyi Madsen.\n\n\"Ei olla lupa viedä aseita kokoussaliin\", sanoi santarmi jyrisevällä\näänellä.\n\n\"Vai niinkö! No, sitten te totta tosiaan saatte kantaa minut selässänne\nulos, sillä minä en pääse käymään ilman keppiä!\" nauroi Madsen ja\nheitti kepin ikkunasta ulos.\n\nJa kun kokous oli lopussa, seisoi eräs raivostunut saksalainen\nulkopuolella heilutellen keppiään.\n\nHän huusi ja kirkui merkillisellä saksan kielellään: [Saksan kieleen\nSlesvigissä on tanskan kieli suuresti vaikuttanut, varsinkin\nsanajärjestykseen.]\n\n\"Ich haue einen jeden Däne nieder, der hier raus kommt!\" [Minä isken\njokaisen tanskalaisen maahan, joka yrittää täältä tulla ulos.]\n\nMutta mitä oli tehtävä?\n\nKun ei enää käynyt ahdistaminen palvelusväkeä, syystä että niiden\npalkat olivat niin suuresti kohonneet, niin he olivat käyneet lasten ja\nvanhempien oikeusten kimppuun, mutta eipä sekään käynyt päinsä.\n\nMitäpä nyt?\n\nVaalin aika oli ovella. Jotakin kuulumatonta, jotakin ennen\naavistamatonta, mitä ei oltu ennen uneksittukaan, oli tehtävä,\njotta saataisiin tanskalaisten valitsijamiesten luku vähenemään ja\nylipresidentti Wilmovski voitti itse von Köllerinkin kekseliäisyyden.\n\nPahempi rajuilma kuin koskaan ennen oli tulossa. Ukkonen jyrisi jälleen\nja salama iski maahan.\n\nEntisiltä vaalimiehiltä, Preussin alamaisilta, ryöstettiin äkkiä\nvaalioikeus, joka heillä oli ollut kokonaisen ihmisiän ajan.\n\nKolmenkymmenenviiden vuoden kuluttua heidät leimattiin äkkiä Tanskan\nalamaisiksi.\n\nEpävarmuus sai kaikkialla alaa. Satoja ja tuhansia synnyltään\ntanskalaisia Preussin kansalaisia joutui äkkiä poliisin mielivallan\nalaisiksi.\n\nTämä kaikki tähtäsi niitä eteläjuutilaisia, jotka aikoinaan olivat\nvalinneet Tanskan alamaisuuden antamalla optsioni-ilmoituksensa,[14]\nkoska eivät tahtoneet vannoa valaa Preussille eivätkä ruveta\nsaksalaisiksi sotilaiksi, mutta olivat myöhemmin sen peruuttaneet ja\nsaaneet viranomaisilta sen tiedon, että heitä vastedes tultiin pitämään\nPreussin valtion kansalaisina.\n\nSiitä kaikesta tosin oli jo kulunut kokonainen ihmisikä, mutta\nnyt asia äkkiä vedettiin esille, ja jos asianomaiset antaessaan\noptsioni-ilmoituksensa olivat olleet vain pari kolme päivää Tanskassa,\nniin heidät merkittiin nyt Tanskan alamaisiksi, siinä tapauksessa että\nhe olivat ottaneet osaa taisteluun saksalaistuttamista vastaan.\n\nIlman muuta selitettiin erehdykseksi sitä seikkaa, että Preussin\nhallitus oli aikaisemmin tunnustanut heidät Saksan alamaisiksi.\n\nJa samoin kävi myös kaikkien aikoinaan asevelvollisina olleiden\neteläjuutilaisten, joita ei oltu siirretty Tanskaan ja joita\nsaksalais-ranskalaisen sodan aikana 1870 oli kutsuttu preussilaiseen\nsotapalvelukseen.\n\nSillä kertaa olivat nimittäin nuoret miehet joukottain lähteneet\nkuningaskuntaan, jotta heidän ei olisi tarvinnut lähteä sotaan Ranskaa\nvastaan.\n\nMuutamat tekivät sen antamatta mitään optsioni-ilmoitusta, toiset taas\nsemmoisen antoivat, mutta sitä ei otettu vastaan.\n\nMutta kaikkia heitä pidettiin karkulaisina ja he joutuivat\nrangaistuksen alaisiksi, kun palasivat takaisin maahan.\n\nTanskan hallitus puhui kuitenkin heidän puolestansa, ja siten saatiin\nAabenraan konventsiooni toimeen 1872, jonka molemmat hallitukset\nhyväksyivät.\n\nTämän nojalla saattoivat siis kaikki nämät eteläjuutilaiset tulla\ntakaisin ja jäädä maahan, niinkauan kuin he eivät antaneet aihetta\nminkäänlaisiin valituksiin.\n\nUseat tunnetuimmista miehistä haastettiin kuulusteltaviksi, jotta — jos\nmahdollista — saataisiin selkoa, olivatko he Tanskan alamaisia.\n\nBorriskin sai käskyn.\n\nMikä sekaannus vallitsikaan maaneuvosvirastoissa Eteläjyllannissa!\n\nMonet entisistä karkoitetuista olivat vuosien kuluessa olleet monissa\njulkisissa luottamustoimissa — sekä kunnallisissa että kirkollisissa.\nHe olivat olleet kirkonvanhimpia, toiset jäseninä Rendsborgin\nkirkolliskokouksessa, eräspä oli ollut piiripäivämiehenäkin.\n\nKaikki he olivat olleet Preussin alamaisia.\n\n\"Mutta mitenkähän tämä päättyy?\" sanoivat virkamiehet, jotka lopulta\nolivat aivan pyörällä päästä.\n\n\"Schwamm darüber! [Vähät siitä!] Se on heidän asiansa!\" naureskeli\nMadsen, joka myös oli saanut käskyn ja tunkeutui joukon läpi\ntervehtimään Borrista.\n\n\"Nyt he karkoittavat riimukiviäkin, Borris! Molemmat kivet Luiselundin\nlinnanpuistosta Slienin eteläpuolella ovat lähetetyt Kielin museoon. Se\non aivan heidän tapaistansa! Eteläslesvigin ranskalaisuuden ikivanhat\ntodistajat muutetaan Ejderin toiselle puolelle Holsteiniin! Eivätkö\nkivetkään nyt saa puhua?\"\n\nJoukko tungeskeli ja työnsi toisiaan. Äkkiä tämän käsikahakan kestäessä\njoutui Valdemar erään repaleisen, kurjan miehen kanssa vastakkain, jota\noli kuulusteltu eräässä varkausjutussa ja kuljetettiin nyt takaisin\narestiin.\n\nSamassa Borris tunsi nämät röyhkeät, veristyneet silmät.\n\nHän se oli murtautunut Egtvediin!\n\n\"Hohoo! Minä tunnen sinut! Minä tunnen sinut!\" sähisti tämä riemuiten\nja puri hampaitaan. \"Nyt me seisomme oikeuden edessä kumpikin, ystävä\nkulta, mutta minun paperini ovat kunnossa, minua ei voi karkoittaa!\"\n\nMutta Borriksen \"paperit\" olivat myös kunnossa, vaikka herrat niitä\nolisivat käännelleet ja väännelleet kuinka paljo hyvänsä ja puuhanneet\nniiden tähden minkä ikänä olisivat jaksaneet.\n\n\"Olen pahoillani, ettette voi saada minua Tanskan alamaiseksi\", sanoi\nValdemar, nostaen mennessään kohteliaasti hattuaan.\n\nTiellä hän kohtasi Winbergin.\n\n\"Eikö _sinua_ karkoiteta?\" kysyi Valdemar. \"Sinähän olet Tanskan\nalamainen. Heidän ei tarvitse sitä edes tiedustella.\"\n\nMutta Winberg loi silmänsä alas ja kiiruhti pois.\n\nJa kuitenkin oli koko tässä sekamelskassa, tässä karkeassa ja\nsokeassa masentamisessa muutamia maahanmuuttaneita saksalaisia, jotka\nolivat päässeet nimismiehiksi ja jotka mielestään olivat aivan kuin\nteloittajia ja joita ankarat määräykset pöyristyttivät.\n\nNiinpä muutamat heistä, joiden omatunto ei ollut kylliksi jykevä,\nuhkasivat luopua toimestansa, jos tällaista menoa jatkuisi.\n\nSiten kiihkeä ajo saattoi takaa-ajajatkin hengästymään.\n\nSiitä huolimatta oli Eteläjyllanti ainoa seutu nykyisessä Saksan\nvaltakunnassa, missä ei keisarista herjaten puhuttu ja jossa\nmajesteettirikokset olivat kuulumattomia.\n\nKuitenkin preussilainen sisäasiainministeri Rheinhaben selitti\nvaltiopäivillä:\n\n\"Pohjoisslesvigissä ovat olot _hallituksen liiallisen suopeuden\njohdosta_ kehittyneet sellaisiksi, että ne helposti olisivat voineet\n_saattaa valtion jakamattomuuden vaaraan!_\"\n\n\"Täyttäkää sitten sopimusten mukaiset velvollisuudet meitä kohtaan!\"\nsanoivat eteläjuutilaiset.\n\n\n\n\n19.\n\n\n\"Täytyykö meidän nyt olla täällä?\" mutisi Keldet. \"Niin, niin, uutta\non tullut vielä entisen lisäksi! Karkoittavat optanttien lapsia, jotka\novat syntyneet Eteläjyllannissa, missä heillä on kotipaikka ja jossa he\npakkotilassa ovat oikeutetut saamaan elantoapua.\"\n\nHän oli matkalla nimismiehen luo, jolta konstaapeli oli tuonut hänelle\nhaasteen ja siellä hänelle ilmoitettiin suoraan maaneuvoksen nimessä,\nettä hän oli optantti.\n\n\"Vai niin! Olenko minä tullut Tanskan alamaiseksi?\" sanoi Keldet.\n\"Niin, minä olin tanskalainen sotilas 1864, mutta kun te anastitte\nEteläjyllannin, niin minä 1866 tulin Preussin alamaiseksi.”\n\n\"Ja wohl. Det versteht sich! [Niin kyllä. Sehän on selvää!] Mutta 1867\nte valita Tanska ja tulla taas Tanskan alamainen.\"\n\n\"Niin, se on kyllä totta, mutta minä palasin takaisin Eteläjyllantiin\n1868 ja minut otettiin jälleen Preussin alamaisuuteen. Ei kukaan\nsilloinen slesvigiläinen virkamies ollut vähimmässäkään määrässä\nepätiedossa siitä, että minä laillisella tavalla olin saanut\nkansalaisoikeuteni takaisin, olin saanut oleskeluluvan sekä pantu\nsotilasluetteloihin. Täytyykö minun kolmenkymmenenkolmen vuoden jälkeen\njälleen tulla Tanskan alamaiseksi?\"\n\n\"Se olla erehdys\", sanoi nimismies, joka ikäänkuin väänteli itseään\ntehdessään tämän tunnustuksen, \"että maaneuvos koko ihmisikä sitten\nluuli että te olla otettu takaisin Preussin alamainen.\"\n\n\"Preussilaiset maaneuvokset ovat usein erehtyneet\", arveli Keldet, \"ja\nerehtynevät vielä nytkin. No, koska te tahdotte saada niin monta kuin\nsuinkin Tanskan alamaisiksi, niin siirtäkää vain rajaa! Silloin me\nkaikki muutumme!\"\n\n\"Was sagen Sie?\" [Mitä te sanotte?] kysyi nimismies ja nosti päänsä\npystyyn.\n\n\"Minä sanon: mitä minun tulee tehdä?\" kysyi Keldet.\n\n\"Te pitä hankkia kotiseututodistus ja pyytä asumalupa.\"\n\n\"Sitä minä en voi enkä tahdo tehdä, sillä minun kotini on tässä maassa.\"\n\nTaaskin tuntui ikäänkuin nimismies olisi itseänsä väännellyt, vaikka\nhän ei ollutkaan niitä kelpo saksalaisia, jotka olivat huolissansa, ja\njoiden omatunto ei ollut kyllin jykevä.\n\n\"Niin, mitä me teke teille?\"\n\n\"Voittehan viedä minut ulos tielle ja ampua minut niinkuin loppuun\npalvelleen hevosen. Minä olen vanha invaliidi, ja minulla on\ninvaliidi-eläke. Enemmän kuin koko ihmisiän olen täyttänyt kaikki\npreussilaisen kansalaisen velvollisuudet ja käyttänyt hyväkseni\nkaikkia saksalaisen alamaisen oikeuksia. Velvollisuudet eivät ole\nolleet vähäiset, sen minä voin teille vakuuttaa. Minut kutsuttiin\nsotapalvelukseen. 1870 minä menin rykmenttini keralla Ranskaan,\nmutta ehkä sekin oli erehdys? Sillä minä, vanha tanskalainen sotilas\nvuodelta 1864, uskalsin panna henkeni ja ruumiini alttiiksi Saksan\nedestä monessa verisessä taistelussa. Se maksoi minulle vasemmasta\nkädestäni kolme sormea ja vasen käsivarteni jäykistyi. Senkö minä saan\npalkakseni? Sitten olen hoitanut virkaani, en ole kenenkään oikeutta\nloukannut, enkä edes kissallekaan pahaa tehnyt.\"\n\n\"Ei se mikä auta. Ei se yhtään mikä auta. Teidän isä olla optant, hän\nolla ulkomaalainen.\"\n\n\"No, sitten on Saksan valtakunnankansleri Bülow, joka itse oli\ntanskalaisen virkamiehen poika ja Tanskan alamainen, myös yksi niitä,\njotka ulkomaalaisina karkoitetaan, kun ne tulevat vastuksellisiksi.\nJa samoin myös monet tanskalaiset optantit, jotka lepäävät\ntaistelutantereilla Ranskanmaalla. Te saatte kaivaa heidät ylös\nhaudoistansa, voidaksenne heitä karkoittaa, herra nimismies. Meitä on\najettu kuin karjaa preussilaiselle teurastuspenkille. Mitä se sota\nmeille merkitsi?\"\n\nHän puristi kätensä nyrkkiin, niin että rystöt tulivat valkoisiksi.\n\n\"Minä olen koditon. Mitä sille voi tehdä? Ampukaa minut!\"\n\n\"Te olla vain neljä päivä valmistusaika\", jyrähteli nimismiehen ääni.\n\"Lähde Dänemarck, siellä teidän koti, ei täällä.\"\n\nJa kun maahanmuuttanut brandenburgilainen oli pamahuttanut tämän\nlaukauksen miestä kohti, jonka esi-isät vuosisatojen kuluessa olivat\nasuneet maassa, niin hän käänsi selkänsä Tyge Keldetille ja läksi pois.\n\n\"Vieraat ihmiset ajavat maan omat lapset ovelle!\" mutisi Keldet.\n\nVain neljä päivää valmistusaikaa!\n\nNiinä päivinä oli paljo tekemistä.\n\nKaren tuli heti ajaen heidän luokseen.\n\n\"Minä otan Ebben meille\", sanoi hän. \"Hän jää meille, ja saamme sitten\nnähdä miten asiat kääntyvät. Ja voihan Asta tulla jäljessä junalla,\nkun hän on saanut talon lukkoon. Mutta sitä ennen hän ajaa Egtvediin\npäivällistä syömään. Sulkekaa vain talo, älkääkä tehkö mitään muuta. Te\nette tiedä vielä, miten kaikki päättyy.\"\n\nKun Karen tuli kotiin, niin hän kirjoitti heti Gyrithelle, — Borris oli\nheillä parasta aikaa käymässä:\n\n\"Pyydä Valdemaria tulemaan kotiin, niin pian kuin suinkin. Keldet on\nsaanut karkoituskäskyn.\"\n\nSillä välin kulki Tyge Keldet santarmin rinnalla pohjoiseen päin.\n\n\"Karkoitettu! Enkä ole mitään kuitenkaan rikkonut!\" mutisi hän.\n\"Voisipa luulla minua pahantekijäksi.\"\n\nHän sepitti runon käydessänsä ja se oli hänen omasta mielestään kaunis,\nsyystä että se oli niin tosi.\n\nVaikea oli pysyä pitkäjalkaisen santarmin rinnalla, mutta\ntepastellessansa Keldet alkoi hyräillä ja sepitti säveleenkin samalla:\n\n    \"Hyvästi, lapsuuskoti, jää,\n    kaikk' kasvinpaikat armaat!\n    Teist' ei mun mieltäni eroittaa\n    voi etäisyydet harmaat.\"\n\n\"Halt Maul! Der Gesang ist verboten!\" [Suus kiinni! Tuo laulu\non kielletty!] murahti santarmi totuttuun tapaansa, tähystellen\nhuolettomasti pilvien kulkua ilmassa.\n\nKeldet, joka heräsi ajatuksistansa, nosti ihmeissään päätään ja katseli\nympärilleen.\n\n\"Jumala tiesi, milloin sekin kiellettiin? — Ei, sitäpä minä en usko,\nhyvä ystävä, sillä juuri äsken minä sen sepitin.\"\n\nHe astuivat hetken aikaa.\n\n\"Ajatelkaa itse, jos teidät karkoitettaisiin lapsuudenkodistanne\",\nsanoi Keldet.\n\n\"Se on Preussin Eylaussa\", vastasi santarmi.\n\n\"Niin juuri, se on Preussin Eylaussa. Oi, minä mielessäni näen, kuinka\nkaunista siellä on. Villiviini —\"\n\n\"Ei, vaan humala!\" oikaisi toinen.\n\n\"Niin, enkö minä niin sanonut? Humalaköynnökset koristavat seiniä, ja\nkaali ja peruna kasvaa puutarhassa.\"\n\n\"Niin\", puuttui santarmi puheesen, jonka mieli lämpeni, \"mutta kuinka\nte tiedä sitä? Te ei koskaan olla siellä.\"\n\n\"Minä voin kuvailla sitä mielessäni\", vastasi Keldet. \"Koti on aina\nkoti. Enpä tahtoisi olla teidän asemassanne.\"\n\n\"Miksikä ette?\"\n\n\"Sillä minä en mitenkään tahtoisi karkoittaa ketään — en edes teitä\nsellaisesta kodista. Oi, sinä rakas Jumala! Joka niittyveräjä, joka\noja! Enkö itse ole sitä kaivanut? Enkö itse ole sitä tehnyt? Otsani\nhiessä olen viljellyt pientä maatilkkuani. Ja se oli hyvää maata,\noikein hyvää. Parempaa ei olisi voinut toivoakkaan.\"\n\nSantarmi tuli oikein oudolle mielelle ja tähysteli Keldetin jälkeen,\nkun tämä tepasteli yli rajan, jossa tietolpat olivat muuttuneet\npunavalkeiksi.\n\nEhkä hänen preussilaiseen sydämeensä ensi kertaa hiipi hämärä aavistus\nsiitä, että hän oli mukana väkivallantyössä.\n\nMutta Tyge Keldet astui kuningaskuntaan laulaen:\n\n    \"Hyvästi, lapsuuskoti, jää,\n    kaikk' kasvinpaikat armaat!\n    Teist' ei mun mieltäni eroittaa\n    voi etäisyydet harmaat.\"\n\nSantarmi pudisti päätänsä, teki käännöksen oikealle ja astui etelää\nkohti.\n\nSillä välin Asta Keldet siivosi ja järjesteli. Äkkiä hänen mieleensä\niski.\n\n\"Ketä varten minä siivoan?\" kysyi hän.\n\nHän sulki oven, pisti avaimen taskuunsa ja istahti kivelle oven eteen\nodottaen Egtvedin vaunuja.\n\nHän heitti esiliinan päänsä yli ja istui huojuen edes ja takaisin.\n\n\"Oi Jumala, oi Jumala!\" sanoi hän. \"Tätä maailman surkeutta! Tätä\nmaailman surkeutta! Maa on kyllä hyvä, maa on kyllä hyvä, mutta\nihmiset, jotka vaeltavat siinä, ovat surkeita!\"\n\nTalo oli lukossa ja tuli sammutettu. Savu ei kohonnut piipusta, kissa\nvain istui katonharjalla ja naukui surkeasti.\n\n\"Voisipa luulla, että talo olisi kuollut tai noiduttu\", sanoi eräs\npolkupyöräilijä, joka ajoi ohitse.\n\n\"Jos kolkuttaisi ovea, niin varmaan ei kukaan tulisi avaamaan. Monta\ntuollaista lukittua taloa on nykyään Eteläjyllannissa.\"\n\nBorris oli sillä välin Esbenin ja Gyrithen luona.\n\n\"Mitä sinä tähystelet?\" kysyi hän Esbeniltä, joka jälleen istui\nikkunansa ääressä.\n\n\"Oi, anna hänen istua!\" pyysi Gyrithe, \"hän katselee Eteläjyllannin\ntulia.\"\n\n\"No! Jospa minulla olisi vain Højemarke täällä, eikä vääryyttä olisi\nolemassa\", alkoi Esben, \"niin sanoisin suureksi vapautukseksi, kun\nsaa olla vapaana miehenä vapaassa maassa. Sitä en koskaan ennen ole\nkokenut. Täällä minä voin tehdä jotakin Eteläjyllannin hyväksi, siellä\nminä olin sidottu.\"\n\n\"Olipa se kuitenkin hyvä, kun niiksi tulee, että Esbenillä oli ne\nsuitset suussansa, että hän oli optantin poika\", sanoi Valdemar.\n\n\"Mutta ne olivat rautakuolaimet, jotka repivät hänet verille\", vastasi\nGyrithe.\n\nSitten he keskustelivat Karenista. Gyrithe mainitsi hänen nimeänsä\nja kertoi Karenin taistelusta ja raskaasta työstä. Hän oli kuullut\nsiitä Højemarkesta, Frandseneilta ja rouva Borrikselta. Kaikki he\nkirjoittivat siitä.\n\nValdemar nousi äkisti ylös ja asettui Esbenin rinnalle.\n\n\"Onko nyt kylliksi monta lainetta jo rantaan tullut?\" kysyi hän laskien\nkätensä Esbenin hartioille. \"Voitko sinä nyt antaa anteeksi?\"\n\nMutta Esben käänsi vain päätään ja kysyi vastaan:\n\n\"Voitko sinä?\"\n\n\n\n\n20.\n\n\n\"Jouluna usva, kynttilänä kinos.\"\n\nJouluaattona sumu peitti niin paksuna laakson, ettei Højemarkesta\nvoinut eroittaa muuta kuin uuninpiiput ja terävät päädyt.\n\nEi valonsädettäkään tunkeutunut ikkunoista.\n\nSumu piteli edessä kylmänkosteaa kättänsä. Se vaimensi myöskin\njouluvirsien äänen, kun niitä veisattiin joulun kunniaksi sisällä\nhuoneissa.\n\nRouva Borris, joka Valdemarin poissa ollessa vietti joulua yhdessä\nrouva Grunnetin ja Karenin kanssa, istui nyt mukavasti Højemarken\narkihuoneessa.\n\nÄkkiä kolkutettiin ovea ja Kai säikähti. Hän muisti kehrääjäeukkoa ja\nverisiä käsiä.\n\nEi siellä sentään ollut ketään muuta kuin eräs Borrisgaardin miehistä,\njoka toi paketin ja samalla kertoi, että Borris oli tullut kotiin,\nmutta \"pyysi ettei rouva kiiruhtaisi sen vuoksi kotiin.\"\n\nMies poistui ja Karen meni hänen jäljessään väentupaan kestitäksensä\nhäntä, mutta kun hän palasi jälleen sisään, niin hän huomasi, että\njotakin oli tapahtunut.\n\nSekä äidin että tädin silmät loistivat, ja Kai hyökkäsi häntä vastaan\nkirja kumpaisessakin ojennetussa kädessään ja huusi riemuiten:\n\n\"Katsos, katsos! Tämän minä olen saanut! Minä sain sen setä\nValdemarilta!\"\n\nKarenin jalat tuntuivat horjuvan hänen allansa, eikä hän voinut oikein\nselvästi eteensä nähdä.\n\nHän istahti lähimmälle tuolille, otti kirjat vapiseviin käsiinsä ja\navasi ne.\n\nNe olivat H.C. Andersenin satuja ja Valdemar oli lujalla, reippaalla\nkäsialallaan kirjoittanut niihin:\n\n\"Kaille Valdemar sedältä!\"\n\nKaren ei nostanut päätään, vaan jäi hiljaa istumaan katsellen kirjoja,\njotka lepäsivät hänen helmassansa; sillä välin molemmat äidit\nvaihtoivat katseita, jotka merkitsivät enemmän kuin monet sanat.\n\nMitäpä Karen tänä hetkenä olisi antanut, jos hän olisi saanut olla\nyksin, aivan yksin, niin ettei ainoakaan silmä, ei edes hellinkään,\nolisi häntä nähnyt!\n\nHänen päähänsä iski ajatus:\n\n\"Valdemar oli siis vihdoinkin tuntenut, että hänen tuli olla hyvä hänen\npienelle pojallensa!\"\n\nJa Karen alkoi käsittää, ettei Valdemar enää voinut kantaa vihaa\nlasta kohtaan, jonka hän oli estänyt tulemasta raajarikkoiseksi tai\npelastanut varmasta kuolemasta.\n\n\"Oi, kuinka ystävällinen Valdemar setä oli!\" sanoi Karen, sillä pitihän\nhänen sanoa jotakin, ja rouva Borris alkoi heti puhua jostakin muusta.\n\n\"Olipa se oikea joululahja! Olipa se oikea joululahja!\" kajahteli\nalituisesti Karenin rinnassa ja hänen silmänsä loistivat, sillä ne\nolivat täynnä iloa.\n\nMutta Kai nukkui kirjat päänaluksen alla ja siitä päivästä pitäen hän\nrupesi puhumaan paljo Valdemar sedästä.\n\n\"Miksi hän ei tule koskaan meille? Miksei hän koskaan tule?\" kysyi Kai.\n\nKun rouva Borris tuli kotiin, niin hän oli vain sanonut: \"Oi, minkä\nilon sinä tuotit kahdelle ihmiselle! Se, joka itsensä voittaa, on\nsuurempi kuin se, joka valloittaa suuren kaupungin.\"\n\nValdemar kääntyi pois, eikä vastannut mitään. Hän sanoi vain\nkirjoittaneensa Keldetille, että hän heti tulisi takaisin.\n\nKun hän joulupäivänä kuljeskeli tietä myöten rautatieasemalle\npäin, kirkonkellojen kutsuessa preussilaisia virka- ja toimimiehiä\njumalanpalvelukseen, niin hän pysähtyi äkkiä kuuntelemaan.\n\nKaukaa kuului ääntä. Tuulen siivillä se ennätti hänen luokseen ja se\nkuului niin ihmeen vakavalta ja kehoittavalta.\n\nHän astui edemmäksi, — siinä se oli taaskin, kaukainen kaiku vanhoilta,\naikoja sitten vierineiltä ajoilta!\n\nHän pysähtyi vaistomaisesti ja katseli ympärilleen.\n\n\"Mitä ihmeen laulua se saattoi olla?\"\n\nSe läheni lähenemistään, mutta se kuulosti pikemmin hyräilyltä kuin\nlaululta.\n\nNyt hän kuuli sen selvästi! Kansanlaulun liikuttavan kerron:\n\n\"Sota, turmio uhkaapi maata.\"\n\n\"Mutta kukahan kumma se siellä laulaa?\" huudahti hän jääden\nkuuntelemaan.\n\nÄkkiä hän näki pienen, lyhyen miehen, jolla oli valkea, kihara tukka ja\ntäysiparta, tepastelevan tiellä ja hyräilevän:\n\n\"Sota, turmio uhkaapi maata.\"\n\n\"Hoi, Keldet, hoi!\" huusi Valdemar.\n\nHeidän tultuaan toistensa kohdalle puristi Valdemar hänen kättään.\n\n\"Sepä olisi puuttunut, että he olisivat petkuttaneet sinua, Tyge\nKeldet. Karkoitus on heti kumottava, sillä sinä olet syntynyt ennen 1\npäivää tammikuuta 1871.\"\n\n\"No, se on nyt varma, että ennemmin minä olen syntynyt! Sillä 1871\nminä, Jumala paratkoon, olin jo preussilainen sotilas.\"\n\nValdemar pudisteli häntä olkapäistä.\n\n\"Älä väisty jalankaan vertaa laillisesta oikeudestasi, mies! Jäsenet\neivät saa vapista! Sitä minun tuskin tarvinnee sanoa vanhalle\nsotilaalle!\"\n\nMutta tuskinpa Keldet oli tullut kotiin, niin santarmi taas haki hänet\nkuulusteltavaksi nimismiehen luo.\n\n\"Mikä se merkitsee, mies? Hän olla karkoitettu ja hän tulla takaisin!\"\n\n\"Minua ei voi karkoittaa\", vastasi Keldet, jolle lakia tunteva Borris\nnyt oli selittänyt asiat perin juurin. \"Minä olen ollut preussilainen\nsotilas ja minulla on invalidin eläke.\"\n\nMutta nimismies ei ottanut puhetta kuuleviin korviin. Hän uudisti\njälleen:\n\n\"Miksi te tulla takaisin? Was will das sagen [Mitä se merkitsee?],\nmies? Hän olla karkoitettu ja tulla takaisin!\"\n\n\"Siksi, että olen Preussin alamainen, ja että poliisi on laittomasti\nkuljettanut minut rajan yli.\"\n\n\"Voiko todista se?\" huusi nimismies.\n\n\"Minä annan teidän todistaa, ettei se ole totta\", vastasi Keldet.\n\nTämä merkillinen sananvaihto merkittiin pöytäkirjaan.\nKuulustelupöytäkirja luettiin ääneen ja allekirjoitettiin, ja sillä se\nasia toistaiseksi oli suoritettu.\n\nEi kuitenkaan kokonaan, sillä oikeus tuomitsi hänelle neljän päivän\narestia luvattomasta takaisin tulosta ja Flensborgin maaoikeus vahvisti\nmyöhemmin tuomion.\n\nKynttilänpäivä valkeni sillä välin yli maan.\n\nEnnen muinoin, katoliseen aikaan, vaelsi kansa suurin joukoin,\nvahakynttilät käsissä kirkoista sisään ja ulos, mutta nyt laulettiin\nvain:\n\n    \"Kynttelinuutti majaa muutti,\n    valkeat tammansa tanhualla juotti.\"\n\nMutta tänä vuonna ei näkynyt valkeita tammoja. Leivo liiteli ylhäällä\nilmassa ja ennusti kevättä. Ilma oli täynnä värähtelevää riemua.\n\nBodil istui avonaisen ikkunan ääressä ja hyräili vanhaa fyeniläistä\nlaulua, jossa oli neljäkolmatta säkeistöä; sen nimi oli:\n\"Maalaistyttöjen ajanvietto\", ja viimeinen säkeistö kuului näin:\n\n    \"Pyhät kaiket kuluu noin\n    kynttelimessuun asti;\n    vaan se on surkeus suunnatoin,\n    surtava haikeasti,\n    ettei pyhäks se päivä jää,\n    että turhuudessa\n    vietämme kalliin joulun\n    vinkuessa viulun.\"\n\n\"Tuo ei ole mistään kotoisin\", mutisi Klaus syvällä äänellään, istuen\nveistämässä. \"Ei, kuuleppas tätä, se on paljoa parempi! Tällä tavalla\nPeder Syv[15] laulaa:\n\n    \"Kynttelinuutti vielä on ajamassa tiellä.\n    Kottarainen, hyyppä ja hanhi jo palaa;\n    talvi ei sentään siirtyä halaa,\n    siihen saakka sen sakara jää,\n    kuin tulee pääskynen silkkipää.\"\n\n\"Mutta sitä paitsi\", lisäsi hän opettavaisesti, \"sanon minä vanhan\nsananlaskun, ja vanha on aina parasta: 'Niin kauan kuin leivo laulaa\nennen kynttilänmessua, yhtä kauan se on sen jälkeen vaiti - tai itkee\nvapun jälkeen'.\"\n\n\"Oletko kuullut\", kysyi Bodil, joka ei tahtonut ruveta kilpalaulantaan\nKlausin kanssa, \"että Keldetin asia, jonka oli määrä olla esillä\nKielissä huhtikuussa, onkin siirretty toukokuuhun?\"\n\n\"Kyllä minä sen tiedän\", vastasi Klaus, \"ja tiedänpä vielä muutakin!\nEhkä julkinen asian valvoja aikoo uudestaan tutkia asiaa, koska se on\notettu valtiopäivillä esille. Niin, niin, kyllä ne herrat osaavat pitää\npaljon melua turhasta asiasta. Tuskinpa Herra Jumala itsekään tahtoisi\nolla preussilainen tuomari.\"\n\nValitsijamiesten vaali oli tapahtuva maaliskuun neljäntenä päivänä,\ntäydennysvaali maapäiviä varten yhdentenätoista päivänä ja\nvaltiopäivävaali kahdeksantena päivänä maaliskuuta.\n\n\"Jospa voisi siirtää päivää vieläkin tuonnemmaksi!\" ajattelivat\npreussilaiset. Mutta se ei käynyt päinsä.\n\nJotakin oli kuitenkin voitettu. Noin viisisataa Preussin kansalaista\noli kaikkien näiden mahdottomien koirankonstien kautta tehty\n\"vaarattomiksi\" valitsijoiksi.\n\nTokko tanskalaiset voisivat tointua siitä vahingosta?\n\nMutta paljon enemmän oli tehtävä, paljon enemmän vielä oli tehtävä!\n\nOli niin kiire kuin muurahaispesässä:\n\nVanhoja työmiehiä uhattiin, että he heti kadottaisivat\nvanhuudeneläkkeensä, jos he ottaisivat osaa vaaleihin.\n\nTanskalaisia uhattiin sillä, että saksalaiset heti sanoisivat irti\nlainansa.\n\nPreussilaiset postinkuljettajat koettivat kaikkialla, kaikilla\nkaduilla, kaikissa taloissa, kaikilla teillä ja kaikilla paikoilla\ntyrkyttää ihmisille saksalaisia vaalilippuja.\n\nEi siitä apua!\n\nNe revittiin rikki, poltettiin, tai niillä sytytettiin piippu.\n\n\"Oletteko koskaan kuullut, että Jens[16] äänestäisi saksalaista?\"\nkysyi Klaus, kun hänen vuoronsa tuli. \"Kas vaan!\" lisäsi hän, kun hän\nlähemmältä tarkastettuansa huomasi, että hänelle tyrkytetty vaalilippu\noli merkitty kolmella pilkulla.\n\nKlaus rupesi äkkiä viheltämään.\n\n\"Ha, haa! Jotta he voisivat tuntea lipun ja tarkastaa, olenko\näänestänyt saksalaista! Sellaisia veitikoita! Niin, niin, sellaista\nmenettelyä muissa maissa sanotaan vaalisalaisuuden loukkaukseksi! Eikö\nsitä siksi sanota? Niin, niin! Olisipa muuten hauska tietää, kuinka\nmonen osaksi on tullut tällaisia somia halpamaisuuksia, minä tarkoitan\npilkkuja.\"\n\nSamoihin aikoihin kehoitti Haderslevin maaneuvos erään Tanskan\nalamaisen poikaa ja vävyä, jotka molemmat olivat Saksan alamaisia,\nallekirjoittamaan sitoumusta, että he pysyisivät vaalista poissa,\nluvaten, ettei talon vanhusta siinä tapauksessa karkoitettaisi.\n\nHe joutuivat ansaan pelätessään vanhan isän puolesta, ja tulivat\njäljestäpäin petkutetuiksi.\n\nKiitokseksi siitä, että he olivat alistuneet laittoman vaalipainon\nalle, kieltäytyi nimismies, kun vaalit olivat ohitse, uudistamasta\nappi-isän asuntolupaa. Hänen täytyi poistua maasta ennen\nsunnuntai-iltapäivää.\n\nEi mikään auttanut!\n\nHusmandit, palstatilalliset ja maatyöntekijät astuivat rohkeasti esiin,\nja kuinka monet työmiehet eivät pelänneet joutuvansa kerjäläisiksi,\nvaan äänestivät tanskalaista!\n\nValdemar oli läsnä kaikkialla omassa piirissänsä. Hän ei suonut\nitselleen lepoa yöllä eikä päivällä.\n\nHän rauhoitti pelkureita, rohkaisi alakuloisia, pilkkasi horjuvia missä\nikänä hän niitä tapasi.\n\nPreussilaisten oli pakko tuottaa lisäväkeä!\n\nKuljeskelevia, saksalaisia sällejä tuotettiin maahan taas pari päivää\nennen vaalia ja kirjoitettiin vaalilistoihin, vaikka he heti sen\njälkeen katosivatkin aivan kuin meteorit.\n\nMadsen rupesi juttelemaan kahden tällaisen reservijoukkolaisen kanssa.\n\n\"Niin, niin, minä saada neljä markka kun äänestä saksalainen\", sanoi\ntoinen, joka näytti olevan humalassa.\n\nToinen ei myöskään hävennyt kertoa, että häntä usean kerran oli\nrangaistu kerjäämisestä ja että hän juuri äsken oli päässyt vapaaksi\nvankeudesta.\n\n\"Tuhat tulimmaista!\" sanoi Madsen. \"Olipa se somaa.\"\n\nIhmeellinen huhu levisi sitten kaikkialle: \"vapautettuja\nkuritushuonevankeja tuli joukolla ottamaan osaa vaaliin! He ovat sinne\nkomennetut!\"\n\nHuhu oli tosi. Huonosti puettuina, monet repaleisinakin, kasvot\nnaarmuissa ja pöhötyksissä he kiiruhtivat talojen sivuitse.\n\nMuutamat joutuivat matkalla tappeluun. Kirouksia ja pilkkasanoja sateli\nilmassa. Kohoutuneita käsivarsia ja nyrkkiin puristettuja käsiä näkyi\nkaikkialla.\n\n\"Arvokkaita valitsijoita! Arvokkaita valitsijoita!\" sanoivat\ntanskalaiset keskenänsä ja pudistelivat päitänsä. \"He tuottavat Saksan\nvaltakunnalle suurta kunniaa.\"\n\n\"Minä lähden vaaliin\", sanoi vanha Frandsen, vaikka hän jo kauan oli\nsairastanut kuolemantautiaan. \"Sitä sinä et tee, Kræn\", pyysi hänen\nvaimonsa. \"Sinä olet viidenyhdeksättä vanha; nyt sinä voit jo suoda\nitsellesi lepoa.\"\n\n\"Minä olen viidenyhdeksättä vuoden vanha\", myönsi Frandsen, \"mutta\nsinä et saa estää minua äiti. Minä en voisi maata rauhassa haudassani,\njollen nyt lähtisi vaaliin. Sillä nyt miestä kysytään. Joka mies\nkannelle! Ei kukaan saa laskea lippua. Auta minua nyt vaatteisin, äiti!\nRunko kestää kyllä sen verran.\"\n\n\"Jeesuksen nimeen sitten!\" sanoi hänen vaimonsa. \"En tahdo estää sinua\nvelvollisuuttasi täyttämästä, Kræn.\"\n\nKun Frandsen oli päässyt lämpimästi käärittynä vaunuihin, niin hän\nläksi matkalle yhdessä Valdemarin kanssa, joka tuki häntä.\n\n\"Pidä kiinni minusta!\" mutisi Frandsen, \"päätäni pyörryttää. Minä olen\nnoussut liiaksi ylätuuleen.\"\n\nFrandsen oli niin kalpea kuin kuolema, ja kaikki kääntyivät häntä\nkatsomaan ja sanoivat toisillensa:\n\n\"Siinä on vanha Frandsen! Siinä vanha Frandsen ajaa vaaliin!\"\n\n\"Niin, vanha Frandsen se on, hyvät ihmiset\", mutisi vanhus, laskeutuen\nsuurella vaivalla ja Borriksen avulla alas vaunuista. \"Te tunkeudutte\nminun ympärilleni, lapset. Niinkauan kuin minun ääneni voi kuulua maan\npäällä, niin se on kajahtava tanskan kielellä. Mitäpä te luulette\nsuuren päällysmiehen muuten sanovan, kun minut viedään katselmukseen?\nHän sanoisi: 'Frandsen, sinä olit pelkuri!'\"\n\nToinen vanha mies tulla koppuroitsi keppinsä varassa. Hän oli jo\ntäyttänyt yhdeksänkymmentäviisi vuotta.\n\n\"Sepä oli hyvin tehty! Hyvin osattu, Greisen, haudan partaalla!\" sanoi\nFrandsen ja kiinnitti kuoppaiset, kuumehohteiset silmänsä häneen. Ne\nolivat syvällä tuuheitten kulmakarvojen alla. \"Sinä olet kuitenkin\nminun esimieheni. Jumala suokoon, että me molemmat nyt samalla voisimme\nuhrata henkemme isänmaamme puolesta, niin että siitä olisi jotakin\nhyötyä! Minä olen aina rukoillut Jumalaa, että hän vapahtaisi minut\nluonnollisesta kuolemasta.\"\n\nJa molempien vanhusten täyttäessä vaalivelvollisuutensa, seisoi\nBorris ihmeissään erään nuoren saksalaisen rinnalla, joka vastikään\noli muuttanut maahan ja jonka tyttärelle ei annettu vapautusta\nkoulunkäynnistä syystä, että hänen piti palvella Borrisgaardissa.\n\n\"Mitä te sanotte, Burkhardt, aiotteko te saksalaisena äänestää\ntanskalaista?\"\n\n\"Ja wohl! Das will ich!\" [Kyllä minä aijon!] Mies nyökkäsi päätään.\n\"Jos minä kohdella kuin tanskalainen, niin minä olla myös kuin\ntanskalainen!\"\n\nMutta kun vanha Frandsen nousi jälleen vaunuihin, niin hän lyyhistyi\nkokoon ja ajoi sitten kotiinsa kuollaksensa.\n\nVaali oli suoritettu.\n\nVaikka lukemattomia oli karkoitettu, vaikka melkein viideltäsadalta\nvalitsijalta viime hetkessä oli riistetty tilaisuus ottaa osaa\ntaisteluun, vaikka entisiä kuritushuonevankeja ja tilaisuuteen\nkutsuttuja kätyrejä oli saapunut, vaikka oli olemassa pelkureita ja\narkoja, niinkuin aina kaikissa maissa, — olihan muutamia talonomistajia\nsiellä täällä, jotka pelkäsivät kadottavansa väkensä, — huolimatta\nehdottomasti riippuvaisista, sai hra Jessen sittenkin kaksi sen vertaa\nääniä, kuin hänen kaksi vastaehdokastansa yhteensä.\n\n\"Me olemme kaikesta huolimatta pitäneet puolemme\", sanoi Valdemar, ja\nveti syvältä henkeä, sillä oli ollut aika ottelu.\n\nTämä oli ollut ottelu elämästä, niinkuin niin monta kertaa ennenkin\nhistorian varhaisemmista ajoista asti.\n\nPohjan aallonmurtaja, Eteläjyllanti, oli jälleen käyttänyt myrskytulvan\nvoimaa. Mainingin melske ja hyrsky näkyi ja kuului kauaksi ympäristöön.\n\nVoitto oli taaskin saavutettu — se oli tanskalaisten ihmeteltävän\njärjestyskyvyn ansio, arvelivat saksalaiset.\n\nEteläjuutilaiset saattoivat täydellä syyllä siihen lisätä: \"Se on\nmeidän erinomaisen tanskalaisen sanomalehdistömme ja kuningaskunnan\nrajalla olevien tanskalaisten kansanopistojemme sekä jatkokoulujemme\nansio. Rinnatusten ne seisovat parhaimpana turvanamme.\"\n\n\n\n\n21.\n\n\nTaisteluun ryhdyttiin uudestaan kaikilla aloilla.\n\nEi se ollut ainoastaan valtiollista taistelua, taloudellista taistelua,\ntaistelua kirkossa, vaan siinä oli vielä taistelua koulupenkeilläkin.\n\nTanskalaisilta olisi paraiten ollut kiellettävä korkeampi sivistys\ntykkänään. Olihan mahdotonta tulla toimeen, jos oli tanskalaisia\nlääkäreitä, asianajajia, pappeja y.m. Eteläjyllannissa.\n\nJa kuitenkin saattoi huomata, että vapaa, tanskalainen hengenelämä\nvaltasi siihen määrin maahan muuttaneet saksalaisetkin, että he kävivät\nrajan pohjoispuolella, kuningaskunnassa pidetyissä kansankokouksissa.\n\nSe brandenburgilainen, joka oli äänestänyt yhdessä tanskalaisten\nkanssa, tuli vaalin jälkeen haastetuksi nimismiehen eteen.\n\nMatkalla sinne hän kohtasi Madsenin.\n\n\"No, nyt teistäkin ehkä tehdään Tanskan alamainen!\" naureskeli Madsen.\n\nBrandenburgilainen kohotti olkapäitään.\n\n\"Niin, ei ole hyvä tietää, mitä he voivat keksiä.\"\n\nKun hän astui virkahuoneesen, niin nimismies alkoi sättiä häntä.\n\n\"Oletteko te galizialainen?\" huusi hän.\n\n\"En, sitä ihmisrotua en tunne. Ettekö tahtoisi selittää minulle\nmillaisia ihmisiä ne ovat?\"\n\n\"Mistä te olette kotoisin?\"\n\n\"Brandenburgista.\"\n\n\"Oletteko äänestänyt tanskalaista ehdokasta?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Kuinka te saatoitte sitä tehdä, kun olette syntynyt vanhassa,\npreussilaisessa maakunnassa?\"\n\n\"Niin, sitä minä saatoin hyvinkin tehdä, sillä tanskalaisella väestöllä\non oikeus puolellansa.\"\n\n\"Onko joku teitä kehoittanut siihen?\"\n\n\"Ei, minä tein sen omasta vapaasta tahdostani ja vakaumuksestani.\"\n\nSaksalaiset boikottasivat miesparkaa. He saattoivat hänet vihan\nalaiseksi ja hänen oli vaikea tulla toimeen. Tanskalaiset auttoivat\nsitten häntä puolestansa.\n\nMutta vanhan Frandsenin piti ensimäisenä saada kärsiä siitä, että hän\noli ollut uskollinen kuolemaansa saakka.\n\nPoliisi tunkeutui melua pitäen sisään, vaikka rouva Frandsen koetti\nsaada häntä olemaan vaiti ja astumaan Jumalan tähden hiljaa huoneesen.\n\nHän astui vuoteen ääreen haasteineen.\n\n\"Mitä ihmettä?\" kysyi Frandsen. \"Tahdotteko _tekin_ ottaa minut?\" Hän\nnousi vaivoin ylös ja hänen kasvonsa hehkuivat kuumeesta. \"Sanokaa\nnimismiehelle, että on parasta antaa minun kuolla Preussin alamaisena,\nsillä muuten se voi kirvellä heitä itseänsä, ja antaa viranomaisille\nvoittamattomia ikävyyksiä. Viekää kunnioittavat terveiseni herra\nnimismiehelle ja sanokaa hänelle, että hän varmaan on unohtanut minun\nolleen valamiehenä. Sanokaa hänelle, että olin valamiehenä, kun\nSchenkel tuomittiin kuolemaan, ja että hän tietää varsin hyvin, että\njokainen tuomio, joka on langetettu ulkomaalaisen, tietää täällä,\nJumala paratkoon, Tanskan alamaisen ollessa valamiehenä, on pätemätön.\"\n\n\"Nun ja\" [No niin], puuttui poliisi puheesen. \"Sitten se murha-asia\npitä otta uusi kerta eteen.\"\n\nSilloin kuoleva purskahti niin kovaan nauruun, että seinät kajahtivat.\n\n\"Mutta Schenkel on mestattu, mies! Kysy nimismieheltä, voiko hän kaivaa\nhänet ylös maasta ja puhaltaa henkeä päättömään mieheen! Kylläpä\nviranomaisten kävisi huonosti tässä maassa, jos useammat valamiehet\nmuuttuisivat optanteiksi; silloinpa olisi koko joukko oikeusasioita\nkoko miespolven aikana, jotka olisivat laittomina otettavat uudelleen\nesille. Viranomaiset eivät suorastaan voisi niitä suorittaa. Ja\nsanokaa hänelle sitä paitsi, että minut on jo haastettu korkeamman\ntuomioistuimen eteen. Menkää nyt, menkää! Minä tahdon kuolla rauhassa!\"\n\nEi, niin helposti ja nopeasti ei voinut Preussin alamaisia muuttaa\ntanskalaisiksi, kuin preussilaiset olivat luulleet, ja siitä syystä\nuseat, joiden nimet pyyhittiin pois vaalilistoista, kun he muka olivat\noptantteja ja optantin lapsia, otettiin takaisin.\n\nMutta se tapahtui vasta vaalin jälkeen, ja siten oli saavutettu\nmitä oli tarkoitettu: tanskalaisten valitsijoitten luku oli saatu\nvähennetyksi.\n\n\"Hei, hei!\" huusi Klaus hypäten penkiltä ylös, missä hän oli\nistunut. \"Katsoppas Frandsenin krouville päin! Kun haikara kurkistaa\nsavupiipusta sisään, niin kuolema ei ole kaukana kartanosta.\"\n\n\"Minä otan eron sinusta, Klaus, sen minä todellakin teen!\" sanoi Bodil.\n\"Sillä jos sinä yhä jatkat tuota ennustelemistasi, niin minä en sitä\nkauemmin kestä.\"\n\nMutta kaikki, jotka kulkivat krouvin ohi, vilkaisivat sivuilleen ja\nsanoivat toisillensa:\n\n\"Niin, loppu taitaa jo olla lähellä?\"\n\nJa kaikki, jotka astuivat krouvin katon alle, paljastivat päänsä ja\npuhuivat hiljaisella äänellä:\n\n\"Mitenkä täällä voidaan? Joko vanha kunnon mies on pian päättänyt\ntaistelunsa?\"\n\nHuoneessa vallitsi hiljaisuus.\n\nElämän luodevesi pakeni, kuume kohosi yhä korkeammalle ja pian se oli\ntuhoava hänet kokonaan.\n\nSivuhuoneessa istuivat täysi-ikäiset lapset, sillä vaimo tahtoi olla\nyksin miehensä kanssa viimeisenä hetkenä.\n\n\"Joku tulee krouviin\", huusi Frandsen. \"Onko kukaan hevosia vastaan\nottamassa?\"\n\n\"Hiljaa, Kræn\", sanoi hänen vaimonsa ja laski kätensä hänen kätensä\npäälle.\n\nHän oli niin kauan ollut lasten isä ja koko talon isä; nyt hän oli\ntaaskin vain Kræn, hänen oma Kræninsä, eikä mikään muu koko maailmassa.\n\n\"Kunpa haikara lakkaisi kalkuttelemasta!\" Frandsen heitteli päätään\nedestakaisin.\n\n\"Se kiusaa minua. Laula!\" pyysi hän.\n\n\"Mitä minä laulaisin?\" kysyi vaimo.\n\nJa hän alkoi laulaa vapisevalla äänellään:\n\n    \"Mitä voittoa suo\n    meri maailman eksyttäväinen!\"\n\n\"Se on hyvä\", sanoi Frandsen. \"Se sopii vanhalle merikarhulle. Minä\nolen ollut hurjapäinen ja suuri syntinen, Hertha.\"\n\n\"Aivan niin\", uudisti hän. \"Mutta joka kerta, kun olin ohjata purren\nkarille, rukoilin minä Jumalaa tarttumaan peräsimeen. Muistatko Hertha?\"\n\n\"Kyllä, Kræn.\"\n\n\"Hevoset!\" huusi hän. \"Voiko kukaan pidellä hevosia?\"\n\nTyöinto valtasi hänet jälleen.\n\nHän yritti kohota ylös.\n\n\"Ja aja haikara pois! Se herättää minut! Minä tahdon nukkua! Minä\ntahdon nukkua! Ja tuossa on päätön Schenkel, — he kaivavat hänet ylös\nmaasta! Hän ajaa minua takaa!\"\n\n\"Hiljaa, Kræn, hiljaa!\"\n\n\"Niin, niin! Niin, niin!\"\n\nHän vaipui voihkuen vuoteelleen.\n\n\"Voi, rakas Herra Jumala, nyt minä niin mielelläni tahtoisin päästä\nviimeiseen satamaani!\"\n\n\"Kræn! Oi, rakas, vanha Kræn!\"\n\nSitten Frandsen alkoi puhua, mutta hän oli kaukana poissa, sillä ääni\nkuulosti kaukaiselta.\n\n\"Maantuntu! — Poijukello! — Se soi! -Varokaa poijukelloa!\" ‒ ‒ ‒\n\nKova kolkutus kuului ovelta.\n\nEi kukaan liikahtanut eikä vastannut.\n\nKolkutettiin uudestaan, — vielä kolmannenkin kerran.\n\nSilloin konstaapeli repäisi lujasti lukkoa ja murtautui sisään.\n\n\"Haaste nimismieheltä! Herra Frandsen pitä tulla huomenna kello\nkymmenen aamu nimismieskonttori!\"\n\nMutta leski kohosi istualtaan ja kääntyi niin ylevänä väkivallantekijää\nkohtaan, että tämä siitä hämmästyi.\n\n\"Te tulette liian myöhään\", sanoi leski. \"Täällä on jo ollut toinen\nennen teitä.\"\n\nKonstaapeli väistyi ja katsoi arasti kuolinhuoneesen, sillä \"toinen\"\noli jo ollut siellä ja riistänyt Kræn Frandsenin pois hänen vallastansa.\n\n\n\n\n22.\n\n\nVävy puhutteli pappia.\n\n\"Me toivoisimme kaikki ja myös meidän äitimme, että kelloja\nsoitettaisiin\", sanoi hän.\n\n\"Ei\", vastasi pappi jyrkästi, \"sillä silloinhan olisi poliisi haettava\npaikalle. Ja sitäpaitsi\", lisäsi hän pilkallisesti, \"pitäisi kai tuoda\ntanskalaista multaakin, johon hän haudattaisiin.\"\n\nKun vävy toi sen sanoman kotiin, niin äiti sanoi nöyrästi:\n\n\"Ja hän olisi kuitenkin niin mielellään halunnut kellonsoittoa! — Niin,\nniin, kuulihan hän ainakin poijukellon äänen.\"\n\nMutta nimismiehenvirastoon oli kuulunut kummia huhuja. Huhu kertoi,\nettä Esben Grunnet aikoi tulla hautajaisiin.\n\nSitä ei Esben Grunnet mistään hinnasta saisi tehdä, muuten Saksan\nkeisarin valtaistuin horjahtaisi.\n\nEikö hän ollut jo tunnettu ja suosittu mies kuningaskunnassa, sekä\neteläjuutilaisten laulujensa, että myös saksalaisuutta vastaan\nharjoittamansa innokkaan kiihoituksensa vuoksi?\n\nSen vuoksi saivat rajapäällysmiehet toimekseen pitää Esbeniä tarkasti\nsilmällä.\n\nMutta koska hän oli ollut poissa kotoa neljä vuotta, niin muutamat\nvastatulleet santarmit eivät tunteneet häntä, tai ehkäpä hän oli\nmuuttunutkin, — mikäpä ei voisi tapahtua neljän vuoden kuluessa? — ja\nniinpä poliisin piti ajaa Esbeniä takaa muotokuvan avulla.\n\nKonstaapeli lähetettiin siviilipuvussa Koldingiin ja siellä hän kävi\nkaikkien kaupungin valokuvaajien luona tiedustelemassa, olisiko heillä\nEsbenin kuvaa, mutta kaikki vastasivat kieltävästi. He eivät tunteneet\nEsbeniä.\n\nKun konstaapeli siten sai palata nolona takaisin, niin hän pukeutui\nunivormuunsa ja astui vakavin askelin suruhuoneelle.\n\nMustalla verhotut ruumisvaunut ja hevoset, päät alaspäin painettuina,\nseisoivat pihalla, mutta lainvoimassapitäjä ei niistä välittänyt.\n\nHän astui kaliseva miekka laahaten kupeellaan portaita ylös. Jokainen\naskel, jonka hän portaissa nousi, oli sanovinansa:\n\n\"Tässä minä tulen! Saksan valtakunnan edustaja! Mitä minä välitän\nkuolemasta?\"\n\nVanha taloudenhoitaja tuli pelästyneenä ulos ja kohotti varoittavasti\nvanhoja, vapisevia käsiänsä.\n\n\"Viekää hänet ulos! Ettekö tiedä, että Frandsen on kuollut?\"\n\nEi! Konstaapeli ei pelännyt kuolemaa.\n\nHän työnsi vanhuksen syrjään, vetäisi oven voimakkaasti auki ja astui\nsisään.\n\nKeskellä huonetta seisoi koroituksella tamminen arkku kukkien peitossa.\n\nHuone oli täynnä surupukuisia ihmisiä. Kynttilät paloivat arkun ääressä\nja lähimmät omaiset seisoivat ympärillä.\n\nArkun pääpuolessa seisoi tanskalaisen vapaaseurakunnan pappi ja luki:\n\n\"Isä meidän, joka olet taivaissa.\"\n\n\"Sagen Sie mal!\" [Sanokaappas!] huusi konstaapeli äkkiä kovalla\näänellä. \"Ist Esben Grunnet hier?\" [Onko Esben Grunnet täällä?]\n\nKaikki läsnäolijat kohottivat päänsä pystyyn ja Karen vilkaisi\nBorrikseen.\n\n\"Ei\", vastasi Borris, joka seisoi lähinnä ovea.\n\nHän kääntyi taakseen ja katsoi niin suuttuneena konstaapeliin, että\ntämän täytyi hiukan peräytyä.\n\n\"Teillä ei ole täällä mitään tekemistä. Ettekö näe, mies, että täällä\non suru talossa?\"\n\nEi, konstaapeli ei välittänyt myöskään surusta.\n\nHän vilkaisi seppeleihin, ikäänkuin hän olisi epäillyt Esbenin\npiiloutuneen niiden alle.\n\nEhkäpä hän epäili itse arkkuakin ja olisi halunnut ruuvata kannen auki\nnähdäksensä, eikö Esben ollut vaihtanut kuolleen kanssa paikkaa. Ei\nvoinut koskaan tietää, kuinka kavalat tanskalaiset saattoivat olla.\n\nHän tunkeutui suruväen joukon läpi, hän suorastaan hajoitti ne\ntoisistaan ja meni vierashuoneesen telefonoimaan poliisisantarmia.\n\nSillä välin Esben Grunnet istui ikkunassaan rajan toisella puolen ja\ntuijotti Eteläjyllantiin aavistamatta, että siellä puhuttiin hänestä,\nvaikkei hän itse ollutkaan saapuvilla.\n\n\"Jumala tiesi, mitä he nyt siellä tekevät?\" sanoi hän. \"Ovatkohan he jo\npeittäneet sen multaan ja palanneet takaisin kotiin?\"\n\n\"Ja me istumme täällä\", vastasi Gyrithe, jonka ääni vapisi, vaikka hän\nkoettikin puhua niin varmalla äänellä kuin suinkin.\n\n\"Oi, sinä rakas, vanha isoisä! Minkä rangaistuksen pitäisi kohdata\nniitä, jotka riistävät toisistaan ne, jotka kuuluvat yhteen!\"\n\nSantarmi tuli, mutta vaikka hän konstaapelin kanssa etsi koko talon\nlävitse, vinnistä kellariin asti, niin he eivät löytäneet mitään\nEsbeniä.\n\nHe etsivät häntä keittiökaapeistakin ja avasivat uuninsuut.\n\nKaikki oli turhaa!\n\nMutta he eivät sittenkään rauhoittuneet. Jos suuri palkinto olisi\nluvattu Esbenin päästä — kuolleena tai elävänä! — niin eivät he olisi\nvoineet tutkia suuremmalla innolla ja kiihkolla joka hiirenloukkoa.\n\nKello kaksi yöllä kolkutettiin sapelin kahvalla ulko-ovea.\n\n\"Jumalan nimessä, mikä nyt on hätänä?\" huudahti rouva Frandsen,\njoka oli maannut valveilla eikä saanut surultaan unta. \"Onko meidän\nsuruhuoneemme muuttunut piiritetyksi linnoitukseksi?\"\n\nYksi palvelijoista heitti vaatteet ylleen ja avasi oven.\n\n\"Kello on kaksi yöllä.\"\n\n\"Schadet nichts! Kommen Sie mal her!\" [Ei se mitään tee. Tulkaappas\ntänne!]\n\nJa vartiojoukon etunenässä, — yhden santarmin asemesta heitä oli nyt\nneljä tai viisi, — kulki santarmi koko talon läpi. Ensiksi alhaalla,\nsitten vinnillä, portaita ylös ja alas.\n\nRaskaat askeleet jymisivät nukkuvassa talossa.\n\nOvia avattiin, kasvoja tarkisteli sieltä-täältä ja ovia taas suljettiin.\n\n\"Santarmit eivät usko omia silmiänsä!\" mutisi väki.\n\nHe murtautuivat makuuhuoneihin. He sytyttivät tulitikkuja, laskeutuivat\nmaahan vatsalleen ja kurkistivat vuoteiden alle.\n\nMutta leski makasi kuunnellen melua ympärillään.\n\n\"Rakas, vanha Kræn\", sanoi hän pannen kätensä ristiin, \"sinä et tuntisi\nomaa taloasi.\"\n\nEi Esbeniä missään! Hän nukkui syvää, viatonta untansa tuolla puolen\nKongeaata, eikä uneksinut edes hurjimmissakaan unennäöissänsä, jos hän\nyleensä lainkaan näki unta, että hän täten kummitteli keskellä yötä ja\nveti koko santarmivirastoa nenästä.\n\nEi etsitty ainoastaan Frandsenin krouvista, vaan myös naapuritaloista,\nja kun ei niistäkään Esbeniä löytynyt, niin asetettiin mitä pikimmin\nvahdit — ei sen vähempää kuin kaksi konstaapelia ja kuusi santarmia,\n— niille molemmille teille, jotka johtivat rajan yli sille seudulle\nkuningaskuntaa, missä Esben asui.\n\nKylläpä siinä vahtiessa yöllä tuli kylmä.\n\nIlma oli raakaa ja tiet liejuiset ja ilkeät kaikella tavalla.\n\nSadepisarat ja rakeet löivät heitä kasvoihin ja sokaisivat silmiä. Ja\nkirvelivät nenää. He tömistivät jalkojansa hampaitten kalistessa suussa.\n\nMutta sitä myöten kuin aika kului, ja tämä ihmeellinen yöllinen\nvahdissaolo tuli tunnetuksi, kajahteli nauru heidän ympärillään yön\nhiljaisuudessa.\n\nEräs santarmeista oli ärtyneessä, katkerassa ja jähmettyneessä\ntilassaan kuulevinaan kaukaa vanhan Frandsenin kajahtelevaa\nmerimiesnaurua.\n\nSe nauru kuulosti myrskyiseltä!\n\nMetsässä rapisi hänen takanansa.\n\n\"Halt!\" huusi santarmi vetäen miekkansa esille.\n\nSiellä oli vain jänis, joka laukkasi tien yli.\n\nPöllö huhui, painoi päänsä kallelleen ja tähysteli häntä pyöreillä\nsilmillään.\n\nÄkkiä ilmassa kajahteli tuhansia lintujenääniä, ja muuttomatkalla\nolevien lintuparvien siivet suhisivat korkealla pimeän yötaivaan alla.\n\nHanhet liitivät pesäpaikoilleen Jäämeren rannoille. Sorsat kotkottivat,\nkuovit piipattivat, haikaroiden ja kurkien kirkunta viilteli kimakkana\nmelun keskeltä ja silloin tällöin kuului ruovonpäristäjän syvät\nurkuäänet.\n\n\"Zum Teufel!\" [Piru vieköön!] huusi santarmi, joka katsellessaan\nylös ilmaan joutui aivan päästään pyörälle kaikesta tästä kohinasta\nja suhinasta ja merkillisistä äänistä, jotka eivät yhtään kuuluneet\nasiaan, \"da ist ja der wilde Jäger und die wilde Jagd!\" [Tuossahan on\nhurja metsästäjä ja hurja ajo.]\n\nPäivän valjetessa ja äänien vaietessa ilmassa santarmit saivat\nsyytä iloita, sillä heidän onnistui saada eräältä saksalaiselta\nvalokuvaajalta Esbenin kotiseudulla tämän kuva, joskin se oli hiukan\nvanhentunut.\n\nKylläpä nyt tuli kiire! Mitä pikimmin se monistettiin ja vihdoinkin\nseisoi jokainen santarmi rajalla varustettuna Esbenin muotokuvalla.\n\nSeurasipa nyt mitä ihmeellisin tarkastus.\n\nJokaiselle tietä myöten vierivälle vaunulle, jokaiselle jalkamiehelle,\nniille, jotka tulivat etelästä ja niille, jotka tulivat pohjoisesta,\nhuusivat santarmit \"Halt!\"\n\nLiike keskeytyi äkkiä koko linjalla.\n\nJa santarmit tähystelivät kaikkia kasvoihin, he katselivat kuvaa, ja\njälleen kasvoja edessänsä, mutta merkillisintä kaikesta merkillisestä\noli se, etteivät mitkään näistä kasvoista olleet Esbenin!\n\n\n\n\n23.\n\n\nMuuten ei tapahtunut mitään ihmeellistä tänä keväänä, jollei ota lukuun\nsitä, että Keldet sai jälleen tulla Preussin alamaiseksi maksamalla\nviisi markkaa, minkä hän myös teki, ja että brandenburgilainen,\njoka oli äänestänyt tanskalaisten ehdokasta, ja jota sen vuoksi\npreussilaiset boikottasivat, oli tullut sairaaksi, niin että häntä oli\nleikattava. Hänen tanskalainen naapurinsa sanoi: \"Matkusta huoleti;\nminä pidän huolta kustannuksista!\"\n\nMutta leikkaus ei onnistunut ja hän kuoli. Mutta kun mies oli\nhaudattava, niin hänen vaimonsa vaati, että siunaus oli toimitettava\ntanskaksi, vaikkei hän ymmärtänytkään monta tanskan sanaa, eikä hänen\nmiehensäkään olisi ymmärtänyt sitä paljoa paremmin.\n\nPappi kieltäytyi kauan sanoen: \"Unsinn! Unsinn!\" [Hullutusta!] Mutta\nlopulta hänen täytyi myöntyä.\n\nVaimo ja lapset jäivät tukalaan tilaan. Tanskalaiset keräsivät rahoja\nensi hätään, mutta eräs maahanmuuttanut preussilainen antoi heidät\nilmi, ja siten ne eteläjuutilaiset, jotka olivat keräyksen etupäässä,\nsaivat maksaa kymmenen markkaa sakkoa, syystä että he olivat auttaneet\nahdinkoon joutuneita saksalaisia.\n\nEräänä päivänä, jolloin saksalaiset viettivät vallankumousjuhlaa 1848\nvuoden muistoksi, seisoi Karen satamassa pidellen Kaita kädestä ja hän\nnäki että satamamestari suutuksissaan huitoi hurjasti käsiään ja huusi\njotakin parille laivurille, jotka jahteineen olivat tulleet satamaan\nrajuilmaa pakoon. \"Ei, ei, ei, ei!\" huusivat laivurit. \"Siunatkoon!\"\nsanoi Karen. \"Hän näyttää tahtovan pakoittaa heitä nostamaan Saksan\nlippua!\"\n\nJa sitten hän kuuli satamamestarin huutavan: \"Jollette nosta lippua,\nniin minä karkoitan teidät pois satamasta nousevan myrskyn käsiin!\"\n\nLaivurit silmäilivät merelle, joka aaltoili vaahtopäisenä, niin\npitkälle kuin silmä kannatti. He pyöräyttivät mälliä suussaan ja\nkohauttivat öljylakkejaan.\n\n\"Tahtoisinpa nähdä, miten te sen tekisitte!\" huusi toinen maallepäin.\n\"Me emme nosta lippua emmekä ankkuriakaan. Meillä on oikeus jäädä\nsatamaan niin pitkäksi aikaa kuin haluamme.\"\n\nKaren puristi Kain kättä ja astui heti kotiin äyrään yli.\n\nKun hän pääsi sisään, niin hän riisti vaipan ja hatun päältään,\nikäänkuin vaatteet olisivat tukehduttaneet häntä.\n\nHän ei tiennyt mistä se johtui, mutta tämä pieni tapaus, jonka hän\nsattumalta oli nähnyt, oli kiirehdyttänyt sitä, mitä oli mahdoton\nvälttää.\n\nMitäpä sillä väliä, tapahtuisiko se ennemmin vai myöhemmin! Mitä oli\ntapahtuva, sen täytyi tapahtua. Se, mitä hän aina oli pelännyt, mutta\nalituisesti lykännyt toistaiseksi, oli nyt tullut.\n\nKesäloman loputtua tuli Kain mennä kouluun, hän oli kuuden vuoden vanha\nja hän voisi saada tietää sen toisilta, mitä hänen piti saada kuulla\nvain omalta äidiltänsä.\n\n\"Kai\", sanoi Karen äkkiä.\n\nKai tuli. Karen nosti hänet syliinsä, puristi häntä lujasti\nkäsivarsillansa ja istui sitten kauan aikaa hiljaa mietteissään.\n\nHäntä ihmetytti, mitenkä saattoi olla mahdollista, ettei kukaan sitä\nhänelle vielä ollut kertonut. Ja kuitenkin se oli mahdollista.\n\nPoika oli melkein aina hänen luonaan, tai muuten vain Bodil, Klaus,\nisoäiti tai rouva Borris joutuivat hänen kanssaan tekemisiin, eivätkä\nhe tahtoneet sitä hänelle sanoa, kun Karen itse ei ollut sitä kertonut.\n\nKain ainoa leikkikumppani oli Ebbe, mutta Ebbe oli vähäpuheinen, eikä\nsuinkaan hän ollut sitä kertonut.\n\nSiten he istuivat kauan ja Kai alkoi jo ihmetellä tätä hiljaisuutta,\n\n\"Kai\", sanoi Karen vihdoin, ja vaikka hän oli mielessään ajatellut,\nettä tätä tunnustusta olisi vaikea tehdä, niin nyt vasta hän tiesi\nmiten vaikeaa se oli. \"Äiti oli kerran isoäidille tottelematon ja\ntuotti hänelle suuren surun.\"\n\nKai katsoi äitiin ihmeissänsä. Hänen mieleensä ei ollut koskaan\njuolahtanutkaan, että äiti olisi voinut olla tottelematon.\n\n\"Niin, Kai. Äiti meni naimisiin saksalaisen kanssa. Sinun isäsi oli\nsaksalainen, Kai!\"\n\n\"Oikeinko totta!\" sanoi Kai.\n\nHänen pieni päänsä tuli aivan pyörälle.\n\n\"Mutta nyt sinun pitää auttaa äitiä sovittamaan sitä jälleen ja tulla\noikein hyväksi tanskalaiseksi. Ja kun sinä tulet täysikasvuiseksi,\nniin sinä paremmin ymmärrät mitä minä nyt sinulle sanon, mutta älä\nsitä unohda! — 'Koeta karhita sitä, mitä minä olen kyntänyt, niin saat\ntietää mitä minä olen kärsinyt.' Voitko pitää sitä mielessäsi, Kai?\"\n\nKyllä, Kai pitäisi sen mielessänsä, mutta kun Karen päästi hänet alas\nsylistänsä, niin Kai heti rupesi leikkimään ja hänen ajatuksensa olivat\nniin kokonaan leikkiin kiintyneet, että Karenin sanat silminnähtävästi\neivät olleet tehneet häneen niin syvää vaikutusta kuin Karen oli\npelännyt.\n\n\"Jumalan kiitos\", ajatteli Karen, \"hän on vielä niin pieni.\"\n\nJa isä, joka on kuollut ja jota hän ei voi muistaa, on jotakin niin\nepätodellista, ikäänkuin häntä ei koskaan olisi ollutkaan.\n\nRuprecht Jürgens parka! Miksi Karen ei ollut puhunut hänestä enemmän\npojalle? Tuo omantunnonpisto tuli aivan odottamatta.\n\nEi!\n\nKaren nousi äkkiä ylös ja löi nyrkkiin puristetut kätensä yhteen. Hän\ntiesi, niin hän tunsi sielunsa syvimmässä, ettei hän koskaan oikein\nollut rakastanut Jürgensiä ja että isä yhä enemmän oli vieraantunut\nomasta pojastansa.\n\nHän olisi aina pysynyt vieraana.\n\nMutta sattui kuitenkin usein, että kun Kai äkkiä keskeytti leikkinsä ja\nkatsahti äitiin kirkkain, avonaisin silmin ja näytti kysyvän jotakin,\njota hänellä oli oikeus kysyä, niin Karen laski silmänsä maahan.\n\nMitäpä Karen silloin ajatteli?\n\nMutta pelätty päivä läheni lähenemistään, ja jos Karen olisi sen\nunohtanut, niin Winberg olisi häntä siitä muistuttanut.\n\nKaren laskeutui vuoteelle selvästi tuntien, että piiska heilui hänen\nniskassansa. He iskivät häneen pojan kautta.\n\nJoka isku, joka suunnattiin poikaan, tarkoitti häntä. Poika saisi\nkärsiä hänen tähtensä, sillä vihollinen tiesi sen hänen arimmaksi\nkohdaksensa.\n\nKymmenen kertaa mielemmin hän olisi lähettänyt pojan luotaan,\nkuningaskuntaan, mutta Preussin kamarioikeus ei kieltänyt ainoastaan\nalaikäisten lasten lähettämistä ulkomaalaisiin kouluihin, vaan he eivät\nsallineet yksityiskoulujakaan eikä kotiopettajia.\n\nHänen kätensä olivat köytetyt kiinni ja nuora hankasi lihaan asti, niin\nettä hän olisi voinut tuskasta huutaa.\n\nKai oli kovassa puuhassa. Hän heräsi hyvin varhain ja tahtoi heti\npukeutua.\n\n\"Kyllä sinä sittenkin ehdit hyvissä ajoin, pikku Kai\", sanoi äiti\nauttaessaan häntä.\n\nKarenin kädet vapisivat varustaessaan hänelle evästä kouluun ja\nlaittaessaan sitä kääröön.\n\n\"Mitenkä voi selittää tuollaiselle lapselle, mikä hänellä nyt on\nedessään?\" ajatteli Karen. \"Parasta olla yrittämättäkään, se tulee\nitsestäänkin.\"\n\n\"No, nythän sinne on mentävä! Nyt sinua uhataan, ja nyt sinua\nviekoitellaan. Keisarin syntymäpäivänä lähettää Hänen Majesteettinsa\nitse sinulle saksalaisia kirjoja, sillä hienoa pitää olla\", sanoi Klaus\nnostaessaan Kain vaunuihin.\n\nKlaus saattoi hyvin viedä hänet sen matkan hevosella, ja kun he sitten\nläksivät matkaan, ja Karen jäi katselemaan heidän jälkeensä, niin hän\ntiesi, että tästä päivästä aikain paha mahti oli taisteleva häntä\nvastaan vuodet umpeensa, vuodesta vuoteen.\n\nSe oli käyttävä kaiken vaikutuksensa: millä keinoin hyvänsä oli\nkoetettava riistää häneltä hänen lapsensa ja vieroittaa hänet ei\nyksin äidistä ja hänen suvustansa, vaan myöskin hänen maastansa ja\nkansastansa.\n\nEi mikään keino olisi liian pikkumainen, ei mikään keino liian alhainen.\n\n\"Oi\", sanoi Karen opettaja Videbekille, joka pistäysi hänen luokseen\naamupäivällä, \"jospa hän edes olisi tullut teidän kouluunne!\"\n\n\"Älkää sanoko sitä!\" vastasi tämä hiljaisesti. \"Minun luonani on\nmahdotonta kestää. Sillä tanskalaismieliselle opettajalle on koulu\njokapäiväisenä piinapenkkinä, ja siksi se lapsillekin muuttuu. Sillä\npaitsi hengellisiä tarkastajia on meillä monta muuta saman hengen\nmiestä, ja koko tuo koulutarkastajien sotajoukko hermostuttaa meitä.\nSitä se ei tee, jos opettaja on saksalaismielinen; siellä ei vakoilla\neikä pidetä niin ankarasti silmällä.\n\n\"Me emme koskaan ole heistä turvassa. Aavistamattammekin, niin, silloin\nkun me vähimmin voimme sitä odottaa, karkaavat he kimppuumme - usein\naivan perätysten. Ei kukaan tiedä edeltäpäin päivää eikä hetkeä. Koko\nkouluajan me istumme jännityksessä ja kuuntelemme askelia käytävästä\ntai portaista.\n\n\"Minä kuulen askelia yksin unissanikin, he seuraavat minua koko elämäni\najan. Kuin kiljuvat jalopeurat he tulevat nielläksensä meitä. Aina\nmeidän pitää olla valmiit panemaan toimeen tutkintoa saksan kielessä,\nSaksan maantiedossa ja Saksan historiassa. Aina minun ja lapsiparkojen\ntäytyy olla taisteluvalmiina, ja kuinka tukalaa on opettaa saksan\nkielellä, kun me itse tuskin osaamme puhua saksaa!\n\n\"Ja nuo lukemattomat pöytäkirjat, joita aina on tarkastettava! Ja mitä\nvarten on hukattava niin paljon aikaa ja vaivaa, kun lapset kuitenkin\nparin vuoden kuluttua lopetettuaan koulunsa ovat unohtaneet saksan?\nMutta uskokaa minua, Karen, pahinta on sentään, kun tanskalaismielisen\nopettajan on pakko pitää puheita keisarin syntymäpäivänä - tai muuten\nhän pannaan pois viralta!\n\n\"Ja vieläkin pahempaa kun me historian tunneilla puhumme Slesvigin\nvalloituksesta ja ainoastaan vilkuttamalla silmiämme uskallamme\nlapsille osoittaa, että me opetamme heille saksalaista valhetta. Niin,\nyhtä kovaa se on, mutta pahinta kaikista on kuitenkin, kun me kerromme\nvuodesta 1864 ja kaikesta siitä mitä preussilaiset ovat tehneet\nvapauttaaksensa meidät vihatusta ja epäinhimillisestä, tanskalaisesta\nikeestä, sillä tavalla kuin saksalaiset sitä tahtovat!\n\n\"Varsinkin tutkinnossa kun tarkastajat ovat läsnä. Niin, niin, kylläpä\nlapset saavat kauniin oppijakson teeskentelyssä eteläjuutilaisissa\nkouluissa! Ei ole ihmeteltävää, että me poloiset tanskalaismieliset\nopettajat vain toivomme voivamme ottaa eromme, luemme, montako vuotta\nmeillä on jäljellä, ja kadehdimme vanhuksia, jotka ovat päässeet\nvapaaksi pakkotakista. Tiedättekö mitä, Karen!\n\n\"Vuonna 1864 määrättiin saksa eräässä pitäjässä yksinomaiseksi\nopetuskieleksi vaikka siellä ei ollut muuta kuin yksi ainoa saksaa\npuhuva perhe! Eteläjuuttien kustannuksella kaikki tämä käypi. Niin,\nniin, jolleivät lapset lopetettuaan koulunsa ole aivan täydellisiä\nkastettuja pakanoita, niin se ei ole koulujen syy.\n\n\"Eipä niinkään ihmeellistä, että synodikokouksissa valitetaan\nsiveettömyyden lisääntymistä. Ei opita kerrassaan mitään. Eikö\nSlesvigin piispa, tohtori Kaftan, ole myöntänyt, että kaksi miespolvea\non uhrattava, ennenkuin voidaan rakentaa saksalaiselle perustukselle?\n\n\"Ja tokkopa se riittää? Kuinka monta sataa tuhatta elävää ihmistä\nuhrataan tälle saksalaiselle Molokille? Ei, parasta on Kain olla\nsaksalaisen opettajan opetettavana.\"\n\nVidebek lopetti pitkän yksinpuhelunsa syvällä huokauksella.\n\nHän oli kertonut surullisen elämäntarinansa ja nousi mennäksensä.\n\nPian sen jälkeen avasi Winberg oven auki ja katsoi sisään.\n\n\"Onko poika mennyt?\" kysyi hän.\n\nKaren ei nostanut silmiään työstään.\n\n\"On\", vastasi hän.\n\n\"Nyt sinun pitää ruveta puhumaan saksaa hänelle kotona, muuten se ei\nkäy\", sanoi Winberg.\n\n\"Tiedäthän itse, etten minä osaa puhua saksaa paremmin kuin sinäkään\",\nsanoi Karen sulkien oven hänen jälkeensä.\n\nKaren tunsi, että siitä päivästä alkain, jolloin Kai joutui kouluun, ei\nhänellä ollut rauhaa ainoatakaan tuntia, sillä Winberg oli tullut hänen\nja pojan haltiaksi.\n\nWinbergin oli tähän asti täytynyt pysytellä hiukan peremmällä. Hän ei\nollut voinut tunkeutua äidin ja lapsen salakammioon, mutta nyt kun Kain\noli pakko käydä koulua, niin Winberg tunsi pelkurin iloa antaessaan\nKarenin tuntea voimaansa.\n\nKuinka aamupäivä oli pitkä! Karen sai tuskin sen kulumaan. Ei mikään,\nmihin hän ryhtyi, tahtonut sujua.\n\nVihdoin tuli Kai takaisin ja jo kaukaa hän heilutti hattuansa.\n\nKaren juoksi häntä vastaan.\n\n\"No, mitenkä kävi, Kai?\" kysyi Karen, kun he olivat tulleet sisään.\n\n\"No, kävihän se!\" sanoi Kai toimessaan. \"Opettaja komensi: 'Ein!'\"\n[Yksi!]\n\n\"Mitä te sitten teitte?\"\n\n\"Me nousimme kaikki pystyyn. Opettaja komensi: 'Zwei!'\" [Kaksi!]\n\n\"Ja mitä te sitten teitte?\"\n\n\"Niin, me kävimme sitten istumaan.\"\n\n\"No, vai sitäkö te teitte? Mutta ettekö te sitten muuta tehneet?\"\n\n\"Kyllä, meidän piti ottaa taulut esille, ja opettaja komensi jälleen:\n'Ein!'\" [Yksi!]\n\n\"No! Ja sitten?\"\n\n\"Sitten me tartuimme kiinni tauluihin molemmin käsin — näin!\"\n\n\"No! Sehän oli reippaasti tehty!\"\n\n\"Sitten opettaja komensi: 'Zwei!' [Kaksi!] Ja sitten me kohotimme ne\npöydältä ylös.\"\n\n\"Mitkä?\"\n\n\"Taulut!\"\n\n\"Vai niin!\"\n\n\"Sitten hän komensi: 'Drei!'\" [Kolme!]\n\n\"Ja mitä te sitten teitte?\"\n\n\"Sitten me laskimme ne pöydälle\", sanoi Kai.\n\nKaren nauroi iloista, kajahtelevaa nauruaan, mutta Kai, joka yhä\nkuvitteli olevansa koulussa, huusi jälleen samoinkuin opettajakin:\n\"Parademarsch!\" [Paraatimarssi!] ja marssi kiireesti pöydän ympäri,\njotta äiti oikein saisi nähdä, miten kaikki kävi.\n\n\"Mutta ethän sinä voi ymmärtää saksaa\", nauroi Karen,\n\n\"En, mutta minä teen niinkuin muutkin pojat.\"\n\nSeuraavana päivänä kysyi Karen:\n\n\"Mitä sinä tänään olet oppinut?\"\n\nNiin, Kai oli oppinut miten Jumala loi maailman saksaksi.\n\n\"Sillä se tapahtui hiukan toisin kuin tanskaksi.\"\n\n\"Miten se sitten kävi?\" kysyi Karen.\n\nNiin, siitä hän ei ollut ymmärtänyt hituistakaan, hän muisti vain sen,\nettä kun seitsemäs päivä tuli, niin Jumala läksi soutelemaan.\n\n\"Mitä hän teki?\" kysyi Karen.\n\n\"Hän otti veneen ja läksi soutamaan!\" vakuutti Kai.\n\nÄkkiä asia Karenille selvisi.\n\n\"Er ruhte aus! [Hän lepäsi. (Poika oli käsittänyt saksalaiset sanat 'er\nruhte aus' tanskaksi 'han roede ud' = hän läksi soutamaan).] No, sinä\nopit yhtä hyvin puhumaan saksaa kuin Ebbekin, sillä kerran kun hän tuli\nliian myöhään kouluun, puolustautui hän sanoen: 'Ich sollte erst die\nKühe trinken!'\" [Minun piti ensin juoda lehmät!]\n\n\"Äiti, yhden asian minä olen unohtanut!\" huudahti Kai äkkiä.\n\n\"No! Mitäs vielä?\"\n\n\"Niin! Kaikkein ensiksi aamulla opettaja komentaa: 'Ein!' Silloin me\nheti nousemme pystyyn. Sitten hän komentaa: 'Zwei!' Silloin me panemme\nkädet ristiin. Sitten hän komentaa: 'Drei!' Silloin me katsomme ylös\nkattoon. Sitten hän komentaa: 'Vier!' [Neljä!] Ja silloin me luemme\nkaikki aamurukouksen.\"\n\n\"Hauska tietää, mitä Jumala siitä aamurukouksesta arvelee!\" sanoi Karen.\n\nEnsi alussa oli paljon naurun syytä, mutta kun Karen eräänä päivänä\nelokuussa näki Kain istuvan karttansa ääressä ja kuuli hänen\nluettelevan: \"Königsau, Inseln Alsen, Sundewitt, Flensburger Meerbusen,\ndie Nordsee\", ja näki sitten Tanskan kartan, johon oli painettu Fyenin,\nLangelandin, Lollandin, Falsterin ja Sjaellandin saarien yli \"Inseln\nPreussen\" [Preussin saaristo], niin hän ymmärsi, että nyt oli aika\nruveta joka päivä kitkemään pois sitä rikkaruohoa, jota joka päivä\nkylvettiin.\n\nJa sitä vaivalloista työtä tehdään ja on tehty monessa tuhannessa\nkodissa koko maassa.\n\n\"Tiedätkö missä Eichtwitt on?\" kysyi Kai. \"Opettaja sanoi tänään, että\nminun pitäisi mennä Eichtwittiin.\"\n\n\"Hän tarkoitti, että menisit kotiin. Se on täällä missä sinä asut.\"\n\n\"Niin mutta täällä! Senhän minä tiedän paljoa paremmin! Sehän on\nEgtved!\"\n\n\"Niin, Egtved se on\", sanoi äiti, \"mutta hän on vieras maassa. Hän ei\nymmärrä asiata sen paremmin. Katsoppas, Kai! Kaikki se, minkä näet\ntällä kartalla on Alsia ja Sundevedia, ja tässä näin me asumme.\"\n\nMutta nyt alkoi toinen isku seurata toistaan. Eräänä päivänä tuli Kai\njuoksujalassa kotiin ja kertoi, että opettaja oli kieltänyt heitä\npuhumasta tanskaa leikkipaikalla.\n\n\"Jos me sitä teemme, niin saamme selkäämme. Ja minun piti tuoda\nterveiset sinulle ja sanoa, että sinun pitäisi puhua minulle saksaa\nkotona, muuten minä saisin vielä enemmän selkääni kuin muut. Tiedäthän\nitse, minkä vuoksi!\"\n\nKaren kalpeni, mutta oli vaiti.\n\n\"Nyt se alkaa! Nyt se alkaa!\" ajatteli hän. \"Miten minä voin sitä\nkestää, kun poika ensi kertaa saa selkäänsä?\"\n\nTästä lähin oli Kailla joka päivä tilaisuus kertoa, että se ja se oli\nsaanut selkäänsä, koska hän oli puhunut tanskaa leikkipaikalla ja\nkepille he olivat antaneet nimeksi: \"Dänenhass.\" [Tanskalaisviha.] Nyt\nhe olivat jo melkein kaikki saaneet selkäänsä.\n\n\"Melkeinpä kaikki muut paitsi sinä\", sanoi Karen purren hampaansa\nyhteen.\n\nPaksunahkainen täytyi olla, eikä akkamaisesti taipua vähästä tässä\nmaassa!\n\n\"Opettaja väijyy ja kuuntelee\", sanoi Kai, \"hän kuulee kun me\nkuiskutammekin.\"\n\n\"Hyi sentään!\" huudahti rouva Borris, joka istui vieressä kuunnellen.\n\"Niin, niin, Karen, sinun ei tarvitse kehoittaa _häntä_ olemaan\ntanskalainen. Preussilaiset tekevät sitä sen sijaan selkäsaunalla.\nHe eivät säästä vitsaa, joka päivä saa joku häpeällisen selkäsaunan.\nKuinka suuresti preussilaiset rakastavatkaan meitä, eteläjuutilaisia,\nkoska he kurittavat meitä niin kovasti! Eikö opettaja Kleiss sano\nlyödessänsä heitä: 'Nun soll ich euch die Pojutten Gedanken aus dem\nKopfe treiben!\" [Nyt minä ajan teidän päästänne juutilaisajatukset.\n(Pojutten = Potjyde = ruukkujuutilainen, jolla nimellä länsi-Jyllannin\nasukkaita nimitetään, syystä että ne aikoinaan ovat harjoittaneet\nsuurta saviruukkuteollisuutta).]\n\nMutta seuraavana päivänä Karen säikähti, sillä Kai tuli hyvin\nkiihtyneenä kotiin.\n\nHän hyökkäsi sisään ja viskasi kirjat luotaan. Hattu oli takaraivolla\nja kiharatukka aivan hiessä, sillä hän oli juossut hyvin kiireesti.\n\n\"Onko se totta?\" huudahti hän. \"Onko se totta, mitä opettaja sanoi\ntänään?\"\n\n\"Mitä sitten, Kai? Mitä hän sanoi?\"\n\n\"Äiti, onko se totta, että tanskalaiset vuonna 1864 olivat niin\npelkurimaisia, että he juoksivat pakoon kuin jänikset, ja että\ntanskalaiset kiusasivat ja rääkkäsivät meitä, aivan kuin pahimmat\nmaantienkulkurit ja rosvot?\"\n\n\"Se on valetta!\" huudahti Karen hypäten ylös. \"Se on mustinta valetta,\nmitä opettajasi eläissään on sanonut!\"\n\nMutta Winberg oli taaskin saapuvilla.\n\nHän oli juuri vasta tullut sisään ja istui tapansa mukaan pyöritellen\nhattuansa peukaloiden välissä.\n\n\"Älä sano sitä\", sanoi hän paksulla äänellä, \"sillä täytyy kunnioittaa\nesivaltaa, ja vanhempien velvollisuus on opettaa lapsiansa\nkunnioittamaan ja ihailemaan opettajaansa.\"\n\n\"Missä sitä sanotaan?\" kysyi Karen pilkallisesti.\n\n\"Se on Jumalan sanaa\", vastasi Winberg hartaudella.\n\n\"Niin, sinä puhut kuin saksalainen pappi, mutta sinun laitasi on kuin\npirun, joka luki raamattua. Tiedätkös mitä siinä sanotaan, Winberg?\nSiinä sanotaan: enemmän tulee kuulla Jumalaa ja totuutta kuin ihmisiä,\nniin, enemmän kuin esivaltaa, joka valehtelee.\"\n\n\"Kaikki esivalta on Jumalalta\", puhui Winberg nenäänsä ja vilkutteli\nsilmiään.\n\n\"Se on Jumalan pilkkausta. Sinä pilkkaat Jumalan pyhää nimeä,\nWinberg. Silloinhan Nero ja Caligula ja mitä niiden kaikkien\nnimet olivatkaan, olisivat olleet Jumalan asettama esivalta. Te,\nkotisaksalaiset, sanoitte muuten toisin, kun oli kysymys tanskalaisista\nkuninkaista. Ei, Kai\", jatkoi Karen kääntyen pojan puoleen, \"ole\nylpeä tanskalaisesta kansastasi! Ylpeile tanskalaisesta armeijasta\nsekä sen voittaessa kolmivuotissodassa, että sen joutuessa tappiolle,\nkun musertava ylivoima sen voitti vuonna kuusikymmentäneljä. Monet\neivät ole osoittaneet sellaista vastarintaa. Aina se on tuottanut\nkunniaa tanskalaiselle nimelle. Ja kuunteleppas nyt, Kai! Miten\nvapaita ja kelvollisia ja itsetietoisia talonpojat täällä olivatkaan\npreussilaisten tullessa maahan! Olivatko näiden talonpoikien selät\nkoukistuneet ja taipuneet orjuuden pelosta ja vääryydestä? Eivätkö he\npitäneet päätänsä pystyssä ja katsoneet jokaista suoraan silmiin? Ja\neivätkö heidän talonsa olleet varakkaat ja heidän maansa rikkaat! Niin,\nWinberg\", Karen kääntyi taas häneen, \"kerro sinä vain edemmäksi, mitä\nminä olen sanonut. Minä pysyn sanoissani ja sano opettajalle, että jos\nhän tahtoo minua puhumaan saksaa Kaille, niin tulkoon ensin opettamaan\nminulle saksaa.\"\n\nSe oli raskain aika, mitä Karen mielestään oli kokenut, mutta pahin,\nsietämättömin kaikista oli Winberg, joka hiipi siellä ja täällä ja\nsekaantui jos johonkin.\n\nPelkuri ei unohtanut. Rouva Grunnet oli oikeassa: hänkin voi pistää!\n\nKaren vääntelihen näiden myrkyllisten pistojen tuskissa.\n\nJa rouva Borris, joka näki, miten paljon tuskia ne tuottivat Karenin\nylpeälle, voimakkaalle ja totuutta rakastavalle sielulle ja mitä\nkärsimyksiä hän kaikessa hiljaisuudessa kesti, teki eräänä päivänä\nsuuren ja ratkaisevan päätöksensä.\n\nIllallisen jälkeen hän istahti Valdemarin luo ja kertoi hänelle\nWinbergin kiusanteosta ja Karenin vastuksista.\n\nJa lopuksi hän lisäsi:\n\n\"Jospa olisi joku hyvä, tanskalainen mies, joka olisi Preussin\nalamainen, ja joka olisi siksi jalomielinen, että hän rupeaisi sille\npojalle isäksi!\"\n\nRouva Borris nousi heti ylös.\n\nValdemar ei vastannut, — äiti ei ollut odottanutkaan vastausta, — mutta\nhän näki, että Valdemar sätkähti. Isku osui häneen, ja herätti hänet\näkkiä toimettomista mietteistänsä.\n\n\n\n\n23.\n\n\nElonkorjuu vuonna 1902 oli myöhäinen ja hyvin tukala.\n\nAnkarien sateitten vuoksi oli ruis monin paikoin mennyt lakoon ja sitä\noli senvuoksi vaikea leikata.\n\nPaljon ruista oli vielä korjaamatta ja odotti poutaa päästäkseen katon\nalle.\n\nOhraa oli hiukan leikattu, mutta vehnä ja varsinkin kaura ei ollut\nlainkaan tuleentunutta.\n\n\"Kun ilma vain asettuisi, niin että se saataisiin pilaantumatta\nkorjuusen\", sanoi Klaus, \"niin emme valittaisi korjuuaikaa. Heinänsato\non hyvä ja saatiin hyvään korjuusen, ja se on keskinkertaista paljoa\nparempi.\"\n\nPeltokanojen metsästysaika oli käsissä, mutta näillä seuduin ei ollut\nmontakaan parvea.\n\n\"Ehkäpä tulee useampia, kun kesävilja on korjattu\", arveli Ebbe, \"mutta\nsuuri osa poikasista kuoli, kun kevät oli niin kylmä!\"\n\n\"Katsos, katsos, Ebbe! Katsos!\" huusi Kai äkkiä viitaten kädellään\nkiihkeästi niinkuin ainakin. \"Mitä tuo on? Mitä tuo voi olla?\"\n\n\"Kas vain! Peltokanoja!\" vastasi Ebbe. \"Puhu hiljaa; älä pelästytä\nniitä.\"\n\nJa molemmat lapset kyykistyivät pensaikkoon ja katselivat suurin,\ntarkkaavin silmin, miten peltokanat poikasineen pakenivat talojen\nsuojaan kylmää ja sadetta pakoon.\n\n\"Tämä ei ennusta hyvää säätä\", kuiskasi Ebbe.\n\n\"Voi, kuinka märkiä ne ovat ja kuinka viluisia!\" sanoi Kai.\n\nSyyskuun ensimäisenä, pyhän Egidiuksen päivänä, istui Karen\niltamyöhällä pää käden varassa kuunnellen eläköön-huutoja, jotka\nkajahtivat yltympärillä maakylistä, kun viimeisiä elokuormia ajettiin\nkotiin.\n\nHän ajatteli, että huomenna oli yksi preussilaisten monista\n\"verijuhlista\", — Sedanin päivä, — ja kaikki ne vanhemmat, jotka\neivät antaneet lastensa juhlan kunniaksi kulkea huilujen ja rumpujen\nkajahtaessa juhlakulkueessa, saivat maksaa sakkoja, niin, ylemmissä\nkouluissa uhattiin lapsia eroittamisellakin.\n\nEi siinä mikään auttanut! Pojan täytyi lähteä. Sakot hän kyllä olisi\nmaksanut, mutta poika olisi saanut siitä kärsiä.\n\nKaren sai puraista tätäkin hapanta omenaa, niinkuin niin monta muutakin.\n\nSen jälkeen kuin lapsi oli joutunut kouluun, tuntui hänestä, ikäänkuin\npreussilaiset olisivat tienneet pitelevänsä hänen sydäntänsä\nrautakourassansa. Ei heidän tarvinnut muuta kuin kovasti puristaa,\noikein kovasti puristaa!\n\nWinberg avasi oven ja kurkisti sisään.\n\n\"Meneehän Kai Sedanjuhlaan?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä\", vastasi Karen.\n\nSeuraavana aamuna meni Kai kouluun ja piteli päätään tavallistakin\npystympänä.\n\nIhmeellistä kuinka \"Dänenhass\", joka hyppeli hänen toveriensa selässä,\nkiihoitti poikien sotarohkeutta ja sotahalua.\n\nMitä useammin se hyppeli, sitä vähemmän sitä pelättiin.\n\n\"Minun aarteeni! Minun oma, pieni, siunattu aarteeni!\" mutisi Karen\nkatsellessaan hänen jälkeensä ilosta säkenöivin silmin, jotka samalla\nkiilsivät kyynelissä.\n\nKaksi tuntia myöhemmin hän näki Klausin kantavan selässään Kaita pihan\npoikki.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti Karen tuskissaan ja hyökkäsi ulos.\n\n\"He löivät häntä, senkin tolvanat!\" sanoi Klaus. \"Hän saattoi tuskin\nlaahautua kotiin. Koetetaan riisua häneltä vaatteet päältä!\"\n\n\"Kai! Pikku Kai! Äidin oma poika!\" huudahti Karen ojentaen kätensä\nhäntä kohti.\n\nMutta Klaus kantoi hänet sisään ja Karen riisui kiireesti häneltä\nvaatteet. Hän ei sanonut sanaakaan.\n\n\"Tuosta voi rouva nähdä!\" murisi Klaus osoittaen paisunutta selkää. \"He\nosaavat lyödä verille, nuo ihmiset!\"\n\nÄiti toi vettä ja sienen ja pehmeän liinarievun.\n\n\"Särkeekö, Kai? Särkeekö hyvin kovasti?\"\n\n\"Ei\", vakuutti poika koettaen pusertaa esille veitikkamaisen hymyn,\njoka kuitenkin oli varsin surkea.\n\n\"Miksi hän löi sinua?\" kysyi Karen vapisevalla äänellä.\n\nLakkaamatta kuului ääniä hänen rinnassansa:\n\n\"Millä oikeudella he lyövät minun poikaani? Millä oikeudella? Onko\nJumala sanonut, että heidän pitäisi käydä käsin pieneen, viattomaan\npoikaan!\"\n\n\"Sen vuoksi, että tulin sanoneeksi torstai enkä Donnerstag\" [saksaksi\ntorstai], kertoi Kai.\n\n\"Etkö muistanut saksalaista sanaa?\"\n\n\"En\", sanoi Kai. \"Mutta ei se ollut vain siksi.\"\n\nKai vaikeni.\n\n\"Oliko muutakin, Kai?\"\n\n\"Niin\", — tuntui siltä ikäänkuin pojan olisi käynyt äitiä sääliksi ja\nhän mietti hetken, — \"minä sain kaksi sen vertaa lyöntejä syystä —\nsyystä —\"\n\n\"Minkä vuoksi? Miksikä, lapseni?\"\n\n\"Syystä että olin saksalaisen poika, enkä sittenkään osannut sanoa\nDonnerstag.\"\n\n\"Kai!\"\n\nSamassa syöksyi tumma verivirta pojan suusta.\n\n\"Klaus, Klaus, valjasta hevonen ja lähde hakemaan lääkäriä. Mutta\nkiiruhda, kiiruhda! Voi, kiiruhda oikein!\"\n\n\"Minkä hihnat ja valjaat pitävät, pikku rouva!\"\n\nJa Klaus, joka oli yhtä huolissaan kuin Karenkin, ajoi pian aika ravia\npihalta.\n\nKaren oli laskenut pojan vuoteelle. Selällään hän ei voinut maata, —\nepätoivoissaan Karen käytti kaikkea minkä hän luuli auttavan: etikkaa,\nkylmää vettä, kylmiä kääreitä.\n\n\"Oi, jospa vain lääkäri tulisi! Jumala suokoon, että hän tulisi!\nMutta jos hän ei olisikaan kotona! Jos verensyöksy uudistuisi! Oi,\nrakas Herra Jumala, armahda minua, äiti parkaa, joka olen sellaisessa\nkuolemantuskassa!\"\n\nLääkäri tuli. Vaaraa ei ollut, mutta pojan täytyi maata aivan\nliikkumatta. Hän ei saisi yhtään liikkua. Lepoa, täydellistä lepoa,\nkunnes poika parantuisi, muuten hän ei vastaisi mistään.\n\nKai nukkui ja Karen istui aivan hiljaa katsellen poikaansa.\n\n\"Saksalaisen poika! Saksalaisen poika!\" kaikui alati hänen korvissansa.\n\"Se oli hänen surullinen perintönsä. Siinä oli syytös ja uhkaus\nlisäksi. Oi, rakas Jumala, auta! Minä en lopulta tiedä mitä tehdä!\"\n— — —\n\n\"Jospa olisi joku hyvä, tanskalainen mies, joka olisi Preussin\nalamainen, ja joka olisi siksi jalomielinen, että hän rupeaisi sille\npojalle isäksi!\"\n\nÄidin sanat olivat juurtuneet. Valdemar ei voinut riistää niitä enää\npois eikä heittää niitä luotaan.\n\n\"Se, joka itsensä voittaa, on suurempi kuin se, joka valloittaa suuren\nkaupungin.\"\n\nHän oli ajatellut sitä ja taistellut itsensä kanssa monena, pitkänä,\nunettomana yönä.\n\nMillä tavalla hän oli taistellut, se oli vain hänen ja Jumalan välinen\nasia.\n\nJa siten kävi, että Kai vei heidät yhteen tietämättänsä.\n\nBorris tunsi sen velvollisuudeksensa. Ei Karenia, sellaisena kuin hän\noli nuorena, vaan toista Karenia, tämän lapsen äitiä, jonka hän vasta\näsken oli oppinut tuntemaan, ja jonka äidinsydämeen hän oli saanut\nsilmätä, hän tahtoi nyt auttaa.\n\nHän ei nähnyt sitä nuorta naista, jota hän oli rakastanut, vaan hän\nnäki ihmisen Karenin, ja hänelle hän kunnioittaen kumarsi.\n\nKoko hänen luontonsa ritarillisuus pakoitti häntä auttamaan Karenia.\nTosin hän oli epäsuosiossa jos kenkään, mutta he ajattelisivat\nkuitenkin kahteen kertaan, ennenkuin he riistäisivät häneltä isintimän\noikeuden. Kyllä he sitä varoisivat!\n\nJa kuitenkin — sitä myöten, kuin hän astui yli maiden, hän kuuli\ntuttuja ääniä hyvin kaukaa, ääniä vanhoilta ajoilta, mutta ne olivat\nhyvin etäällä:\n\n\"Sanoppa pikku Karen, sä mitä mietitkään?\"\n\nHerra Jumala, kuinka kauan aikaa sitten hän tuota laulua oli laulanut!\n\nHän astui hitaasti, mutta joka askeleella tuli Egtved yhä lähemmäksi ja\nlähemmäksi häntä.\n\n\"Ei kukaan voi kohtaloaan välttää\", ajatteli hän.\n\nMiten kaikki käy toisin, kuin mitä on uneksinut!\n\nTässä hän kulki ja saattoi olla niin varma Karenin myöntävästä\nvastauksesta, kuin jos hän sen jo olisi saanut!\n\nHän oli tulisen nuoruudentoiveensa perillä, mutta minne riemu oli\nkadonnut? Missä onni?\n\nWinberg astui portaita ylös. Hän yski ja sylki ääneensä, niinkuin\ntavallisesti.\n\nKaren sätkähti. Äänettömästi hän kiiruhti ulos, sillä Kai nukkui\nlevollisesti ja sikeästi, ja hän tuli käytävässä Winbergiä vastaan.\n\n\"Miksei Kai ole mennyt Sedanjuhlaan?\" kysyi Winberg käheällä äänellä.\n\"Opettaja on kaipaava ja tiedusteleva häntä.\"\n\n\"Sitä en usko\", vastasi Karen kylmästi. \"Kai ei tule, syystä että\nopettaja on rääkännyt häntä tänään, niin että hän on sylkenyt verta.\nVie hänelle terveiseni, terveiset Kain äidiltä, ja kiitokset!\"\n\n\"Minä tahdon sen kuitenkin ensin omin silmin nähdä\", sanoi Winberg\naikoen astua sisään.\n\nMutta Karen asettui ovelle ja hänen silmänsä salamoivat.\n\n\"Lääkäri on jyrkästi kieltänyt häntä herättämästä. Hän ei saa liikuttaa\nitseään. Henki on kysymyksessä, jos kohtaus uudistuu!\"\n\n\"Sitä minä en usko\", sanoi Winberg. \"Se on vain temppu päästäkseen\nSedanjuhlasta. Minä tahdon nähdä häntä!\"\n\nHän tarttui lujasti Karenin käsiin.\n\n\"Kuinka sinä uskallat?\" huusi Karen. \"Luuletko minun valehtelevan?\"\n\nEi kumpainenkaan ollut tämän nopean, hillityn sananvaihdon kestäessä\nhuomannut, että Borris oli astunut käytävään heti Winbergin jäljissä.\n\nMutta tuskin Winberg oli koskettanut Karenia, niin hänet viskattiin\nsyrjään sellaisella voimalla, että hän horjahti seinää vasten.\n\n\"Valdemar!\" huudahti Karen.\n\nBorris tarttui Winbergiä olkapäihin ja työnsi hänet ulko-ovelle.\n\n\"Sinä menet!\" sanoi Borris käskevästi.\n\nJa Winberg vilkutteli silmiään ja hiipi syrjittäin ulos.\n\nSanaakaan sanomatta tarttui Borris lujasti Karenin käteen ja talutti\nhänet vierashuoneesen.\n\nHän sulki oven hiljaa, mutta tarkalleen ja kääntyi Kareniin.\n\nKaren ihmetteli hänen äänettömyyttänsä ja hänen polvensa alkoivat\nvapista.\n\nMiksi hän tuli?\n\nHänessä oli jotakin juhlallista, hiljaista rauhaa, jonka taistelulla\nsaavutettu päätös jättää ihmisen olentoon.\n\n\"Istu\", sanoi Valdemar.\n\nKaren totteli heti istuutuen alas.\n\nMiksikä hän tuli!\n\nKarenin huulet vapisivat, joka jäsen värisi ja hän puristi kätensä\nyhteen, voidakseen pysyä alallaan.\n\nHän tunsi, että jotakin oli tulossa, jotakin suurempaa ja\nvoimakkaampaa, kuin mitä elämä tähän asti oli hänelle antanut.\n\n\"Mitä nyt on tulossa? Mitä nyt on tulossa?\" ajatteli Karen vavisten.\n\nJa kuitenkaan hänellä ei ollut minkäänlaista syytä tällaiseen\nvapisemiseen ja värisemiseen.\n\nValdemarin katse ei ilmaissut muuta kuin surumielisyyttä ja lujaa\ntahtoa, kun hän kiinnitti sen Kareniin.\n\n\"Karen\", sanoi Valdemar levollisella äänellä, \"minä olen vihdoinkin\noppinut antamaan anteeksi. Minä tahdon olla rehellinen sinulle. Sinä\nsanoit minulle kerran, että sinä rakastit minua jo ennen kuin menit\nnaimisiin Jürgensin kanssa, ja minä olen ajatellut sitä paljon,\nvoimatta ymmärtää sitä. Mutta nyt minä luulen päässeeni selville, ja\nsinun pitäisi myös selvittää itsellesi, että oikeastaan olet erehtynyt.\nJoka tapauksessa se olisi voinut jäädä todistamatta; ja Jürgens olisi\nhelposti voinut sammuttaa sen pienen liekin. Jos hän olisi ollut\ntanskalainen eikä mitään sellaista olisi ollut teidän välillänne, niin\nolisit aivan hyvin voinut elää aavistamatta, että sitä pientä liekkiä\noli ollut olemassakaan. Enkä minä usko sitä olleenkaan. Sinä panit\narvoa minuun vasta sitten, kun olin tullut kielletyksi hedelmäksi.\"\n\n\"Valdemar!\" sanoi Karen. \"Kuinka sinä minua kiusaat!\"\n\n\"Minä en ole katkera, Karen\", jatkoi hän surumielisesti hymyillen.\n\"Mutta jos me tahdomme päästä totuuden perille, niin meidän täytyy\netsiä sitä yhdessä. Sinä tahdot ehkä sanoa, että sinä aivan toisella\ntavalla, parhaimmalla minuudellasi rakastit minua, mutta mitä se\nauttaisi? Niin, aivan oikein! Sinä rakastit hänen kaunista ruumistansa,\nmutta et hänen sieluansa, sinä rakastit minun sieluani, mutta et\nminun ruumistani. Kumpikin seikka tuottaa onnettomuutta avioliitossa.\nOlisihan onnen huomaan tuokin voinut käydä — sinultakin ja Jürgensiltä.\nMutta vähät siitä! Sinä olit lapsi, sinä et tiennyt mitä sinä teit, ja\nsen vuoksi olen voinut antaa sinulle anteeksi.\"\n\nValdemar oli hetken vaiti, ikäänkuin hän itse olisi pelännyt sitä, mikä\nnyt seuraisi.\n\nJa sitten hän sanoi:\n\n\"Minä tulen kysymään sinulta, tahdotko ottaa minut pikku Kain isäksi?\"\n\n\"Valdemar!\" huudahti Karen, hypähtäen pystyyn.\n\n\"Minä tahdon olla hänelle hyvä isä\", sanoi Borris, \"mutta minä tahdon\ntaaskin olla sinulle rehellinen. Sillä tavalla kuin kerran olisin\nvoinut sinua rakastaa, niin sanomattomalla riemulla, en nyt enää voi\nrakastaa sinua. Meidän suhteemme ei voi olla, niinkuin ei mitään olisi\ntapahtunut, niinkuin kaikkea sitä, mikä meidän välillämme on, ei olisi\nolemassa. Minun rakkauteni on — ehkä parempi, ehkä vähemmän itserakas,\nmutta siihen on sekaantunut surua, sillä jotakin ehkä ei kuitenkaan\nkokonaan voida sovittaa. Minun täytyy valmistaa sinua siihen, että\nminulle voi tulla synkkiä hetkiä, joita minun jälleen on vaikea\nvoittaa. Tahdotko sinä olla kärsivällinen minun kanssani? Uskallatko\nsinä suostua, nyt kun sinä tiedät totuuden? Minä lupaan sinulle, että\nJumalan nimessä teen kaikki mitä voin voittaakseni sitä.\"\n\nKaren seisoi hiljaa liikahtamatta. Hän tunsi Valdemarin sieluntuskan\nhiipivän jäätävällä kylmyydellä omaan sydämeensä. Se tunkeutui aivan\nsydänjuureen saakka. Nyt vasta hän tiesi, kuinka paljon hän oli\nrikkonut Valdemaria vastaan ja mitä hän hänelle oli tehnyt.\n\nEi, Valdemar ei ollut enää sama kuin ennen, ja syy oli kokonaan Karenin.\n\nHe tunsivat kumpikin, että muisto, aivan kuin enkeli\nliekkimiekkoinensa, oli vartioimassa heitä ja sulki heiltä huolettoman\nonnen paradiisin, ja että heidän nyt aivan kuin kahden syntisen ihmisen\ntäytyi tehdä työtä tuskissansa.\n\nMutta niin suuri oli Karenin rakkaus, niin suuri hänen katumuksensa\nja niin suuri hänen uskonsa Jumalan armolliseen apuun, että hän\nuskoi tämän rakkautensa, tämän katumuksensa ja tämän uskonsa voiman\nolevan siksi väkevän, että se voisi parantaa haavat umpeen ja tehdä\nrikkiruhjotun eheäksi.\n\n\"Valdemar! Valdemar!\"\n\nTällä kertaa se tuli niin hiljaa, että Valdemar sitä tuskin kuuli.\n\nKaren vaipui hänen jalkoihinsa ja ojensi riemullisen ja surunsekaisen\nilon vallassa kätensä häntä kohti.\n\nValdemar painoi hänet voimakkailla, vapisevilla käsivarsillaan syliinsä.\n\nJa silloin tapahtui ihmeellinen asia:\n\nEntisten päiväin kaukaiset äänet tulivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi.\n\n\"Pikku Karen!\" sanoi Valdemar. \"Pikku Karen!\"\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Kleinbahn = pikkurata. Siten saksalaiset nimittävät Eteläjyllantiin\nrakentamiansa lyhyitä ratoja, joiden tarkoituksena on edistää\nsaksalaistuttamista.\n\n[2] Angel on maakunta Eteläslesvigissä, joka on saksalaistunut.\nArveltiin ennen, että Angelin asukkaat olivat niitä angleja, jotka\nolivat mukana asuttamassa Englantia. Siitä on kuitenkin eri mieliä\nolemassa.\n\n[3] Luise Resen Holsteinistä on sepitetty nimi, mutta tarkoittaa\ntodellista henkilöä. Hän oli syntynyt Holsteinissä Tanskan vallan\naikana, oli uskollinen Tanskalle ja joutui naimisiin Kööpenhaminaan\nkorkeassa asemassa olevan tanskalaisen virkamiehen, upseerin, kanssa.\nHänen miehensä ja täysikasvuiset poikansa ottivat osaa 1848—60 vuosien\nsotiin tanskalaisten puolella, jota vastoin hänen veljensä taistelivat\nslesvig-holsteinilaisten mukana. Hän ei kestänyt sitä ristiriitaa, joka\nsen johdosta vallitsi hänen sydämessään, ja ennen sodan loppua hän\nheittäytyi Juutinraumaan.\n\n[4] Merenhaltian Agneta on vanha, kaunis, tanskalainen kansanruno\nAgnetasta, jonka merenhaltia viekoitteli meren syvyyteen morsiamekseen.\nMeren pohjassa Agneta kuulee kirkonkellojen kutsuvan häntä. Hän nousee\nmerestä, menee kirkkoon, mutta Neitsyt Maarian ja pyhimysten kuvat\nkääntyvät seinää vasten.\n\n[5] Sikokuningasta käytetään Eteläjyllannissa sikopaimenen pilanimenä.\n\n[6] Liituvuoren kuningas ks. Selityksiä Laura Kielerin kirjassa \"Sinun\nkansasi on minun kansani.\"\n\n[7] Medardin päivä, Bodilinmessu, pyhän Vituksen päivä, Olavinmessu\novat pyhimysten päivien nimiä vanhassa tanskalaisessa, katolisuuden\naikuisessa kalenterissa.\n\n[8] Danebroglippu = Tanskan lippu, valkoinen risti punaisella pohjalla.\n\n[9] Historiallinen härkätie. Leveä maantie, joka kulkee\nPohjoisjyllannista etelään koko Slesvigin läpi, ja jota myöten\nkuljetettiin suurissa laumoissa laihtunutta nautakarjaa marskimaille\nlihotettavaksi ja vietiin sittemmin myötäväksi Hampuriin. Siten tehtiin\nmonien vuosisatojen kuluessa aina vuoteen 1864 asti.\n\n[10] Erik kuningas. Yksi kuningas Valdemar Seierin kolmesta pojasta,\njonka hänen veljensä Abel otti hengiltä.\n\n[11] Uudenvuoden \"ruukut\". Uudenvuodenaattona on Eteläjyllannissa\ntapana pingoittaa rakko saviruukkujen suulle; kun sen lävistää puikolla\nja liikuttaa puikkoa vuoroin ylös ja vuoroin alas reiässä, niin syntyy\nhirmuista vinguntaa. Toisin paikoin isketään tyhjiä saviruukkuja\novia vasten, niin että ne särkyvät. Jälkimäistä tapaa tarkoitetaan\npuheenaolevassa kohdassa.\n\n[12] Istedin päivä. Isted on maakylä noin 8 km pohjoispuolella\nSlesvigin kaupunkia. Tämän kylän seuduilla voitti tanskalainen\nsotajoukko kenraali Kroghin johdolla 24 ja 25 p. heinäkuuta 1850\nslesvig-holsteinilaiset.\n\n[13] Pyhän Knuutin yhdistys. Keskiaikana oli käsityöläisillä\nkaikissa kauppakaupungeissa Tanskassa samoinkuin muissakin maissa\nammattiyhdistyksiä. Etevimpien tanskalaisten yhdistysten suojelijana\noli Tanskan pyhäksi julistettu kuningas Knuutti suuri, joka valloitti\nEnglannin. Flensborgissa on yhä olemassa tällainen ammattiyhdistys,\njoskin uudemmanaikaisessa muodossa. 184. Maakreivi on yksi Saksan\nkeisarin monista arvonimistä.\n\n[14] Optsioni-ilmoituksella tarkoitetaan ilmoitusta siitä, että\nasianomainen oli valinnut Tanskan alamaisuuden (samoin optanteilla\nniitä, jotka olivat mainitunlaisen ilmoituksen tehneet). Ks. Esipuhetta\nja Selityksiä Laura Kielerin kirjaan \"Sinun kansasi on minun kansani.\"\n\n[15] Peder Syv oli vanha tanskalainen oppinut ja runoilija, synt. 1480.\n\n[16] Jens = kansanomainen nimi tanskalaiselle sotamiehelle.\n\n\n\n"]