[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJwutySY6B5RX0xnUGLwfxgQ7ZE1to2Wd-TdziCWwyzI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3130,"Anna Sarkoila","Talvio, Maila",1871,1951,"3130-talvio-maila-anna-sarkoila","3130__Talvio_Maila__Anna_Sarkoila","Kolmenäytöksinen näytelmä","naytelma",[],[],"fi",1910,null,16138,91397,false,74005,[23],"Finnish drama -- 20th century",[25],"Plays/Films/Dramas","\"Anna Sarkoila: 3-näytöksinen näytelmä\" by Maila Talvio is a drama written in the early 20th century. Set in a rural town in Finland, the play centers around the titular character, Anna Sarkoila, her family, and the complexities of their lives as they approach a significant transition. Themes of love, societal expectations, and personal identity unfold as the protagonists navigate their relationships and roles within their community.  At the start of the play, we are introduced to Anna, her daughter Ilta, and several other key characters, including the scholarly Heikki Levänen and their elderly matriarch. The atmosphere shifts between a sense of anticipation and underlying tension, as Ilta prepares for a significant school examination while yearning to return home. Through their dialogues, we get glimpses of the family's dynamics, Anna's concerns for Ilta's health, and hints at her rocky relationship with her husband. The characters express their hopes and fears, setting the stage for the unfolding drama that explores both personal and social themes as the story progresses. (This is an automatically generated summary.)",[],271,"Kolminäytöksinen näytelmä sijoittuu 1900-luvun alun maaseutukaupunkiin. Tapahtumat tiivistyvät yhden vuorokauden ajalle ja seuraavat hienostuneen Anna Sarkoilan, hänen mahtipontisen aviomiehensä sekä heidän sairaalloisen tyttärensä Iltan perhe-elämää.","Maila Talvion 'Anna Sarkoila' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3130.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ANNA SARKOILA\n\n3-näytöksinen näytelmä\n\n\nKirj.\n\nMAILA TALVIO\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1910.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nANNA SARKOILA.\nSARKOILAN ISÄNTÄ.\nILTA, heidän lapsensa.\nSIURONIEMEN VANHA EMÄNTÄ, Annan äiti\nMAISTERI HEIKKI LEVÄNEN.\nSARKOILAN EMÄNTÄPIIKA.\nPORMESTARINNA.\nNEITI MARJA-LIISA TATTARA.\nLEMPI, Iltan toveri.\n\nTapahtuu nykyaikana, maaseutukaupungissa, kesäkuun ensi päivänä, ei\ntäyden vuorokauden kuluessa.\n\n\n\nANNA on pitkä, solakka, kalpea, hienopiirteinen; hänen pukunsa\nyksinkertainen mutta aistikas. Ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä on\nhänen yllään harmaa kävelypuku ja kevyt, valkea silkkipusero, toisessa\nnäytöksessä kellahtavan valkea kesäpuku.\n\nISÄNTÄ roteva, verevä, yllä kirjava, uusmuotinen kesäpuku, räikeä\nkaulaliina. Vaikuttaa mahtavalta rusthollarilta, kelpo mieheltä ja\nhiukan raa'alta ihmiseltä.\n\nILTA hento, vaalea, kasvot puhtaan kauniit kuin marmorikuvassa, ilme\npuoleksi lapsen, puoleksi kehittyneen naisen, poskilla läpikuultava\nkalpeus ja mielenliikutuksen tullessa heleä, sairaalloinen puna.\nHänellä on ensi näytöksen alussa kotitekoinen, liian lyhyeksi käynyt\npumpulipuku, palmikko niskassa; sittemmin kevyt, siro, vaaleanpunainen\nkesähame, hiukset hajalla, solmittuina päälaelle vaaleanpunaisella\nnauhalla.\n\nVANHA EMÄNTÄ lihava, vaikeasti liikkuva, sileässä, kotitekoisessa\nsarssipuvussa; yllä kudottu röijy, esiliina. Kävelee kahden kepin\nvarassa, asettaa kepit istuessaan lattialle viereensä; päässä ohut,\nvaaleanharmaa villahuivi, joka silloin tällöin valuu hartioille. Kasvot\nelämän koulussa koetellun, tyyntyneen ihmisen.\n\nLEVÄNEN kalpea, hajamielinen, käyttää silmälaseja. Sivistynyt käytös,\npehmeä, sointuva ääni, tumma puku, niinikään kaulahuivi.\n\nPORMESTARINNA muodikkaassa puvussa. Kasvot vaikuttavat koreilta,\nviljelemättömiltä.\n\nMARJA-LIISA TATTARA käyttää erikoista, ylen taiteellista kampausta ja\npukua. Hänen kasvonsa ovat vähän karkeat ja ristiriidassa puvun kanssa.\n\nEMÄNTÄPIIKA keski-ikäinen, hiukan ankarakasvoinen, puuhaava nainen.\n\nLEMPI tavallinen koulutyttö varakkaasta porvariskodista.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nTyylikkäästi, joskin hiukan tilapäisesti sisustettu huoneisto. Paitsi\nsalia, jonka toinen pää muodostaa varsinaisen näyttämön, näkyvät\nmuutkin huoneet: keittiö, vierashuone ja makuusuoja. Salissa on\nvaaleita, iloisen hiljaisia värejä, oikealla kaksi ikkunaa keveine,\nvalkeine uutimineen, perällä ovet vierashuoneeseen (oikealla\nkatsojasta) ja keittiöön (vasemmalla). Vasemmalla salista on\nmakuuhuone, ovena vain verhot samaa väriä kuin huonekalujen päälliset,\nsekä kauempana katsomosta eteinen, josta näkyy vaatenaulakon päätä.\nVierashuoneesta näkyy oven auetessa vuode, ikkunan alla pöytä, jolla\npunakirjava liina, kukkiva ruukkukasvi, raamattu ja virsikirja;\nkeittiöstä näkyy hylly kupariastioineen, ikkuna pihamaalle, ovi\npienelle kuistille ja siitä ulos; keskellä lattiaa on pyöreä, katettu\nruokapöytä. Salin ikkunoista häämöttää maaseutukaupungin katu:\nsiistejä, yksikerroksisia puutaloja. Vaahterat, jotka rivissä kulkevat\nkahdenpuolen katua, ovat paisuvilla, keltaisilla nupuilla. Kaunis\nkevätpäivä, ilma lemuavan autereen täyttämä. Pienen kirjoituspöydän\nääressä istuu maisteri Heikki Levänen lukien kangaskantista vihkoa.\nIlta istuu jalkojaan keikutellen ikkunalaudalla, katsoo milloin ulos,\nmilloin huoneeseen. Ikkuna on auki.\n\nILTA hyräillen.\n\n    »Kultakruunut ja valkeat vaattehetkin,\n    Harput, joilla he soittelevat...»\n\nMikset sinä pidä siitä? Onhan se niin kaunis laulu. Minä ymmärrän niin\nhyvin, että mummo aina tahtoo sitä kuulla. Vaikkapa kymmenen kertaa\npäivässä minä saan laulaa sitä hänelle. Hän ajattelee silloin kuolleita\nlapsiaan. Kaikki hänen lapsensa ovat kuolleet, paitsi äiti. Mutta mummo\nvain sanoo, että nyt ne ovat hyvässä tallessa. (Hyräilee:)\n\n    »Puhdas kulta on tie, jota astelevat,\n    Kera laulaen enkelien...»\n\nPitääkö sinun nyt vielä lukea! Mitä kummaa me suomalaiset teemme\nvierailla kielillä? Onpa se ihmeellistä, että käännösvihko noin voi\nsinua huvittaa Vai eikö se olekaan äidin saksanvihko?\n\nHEIKKI\n\nMitä sinä sanot?\n\nILTA\n\nEt sinä kuule etkä näe! Sitä vain, että mitä varten minun nyt\nvuosikausia on pitänyt ajaa päähäni ulkomaalaisia kieliä? Ja mitä\nvarten äiti kaiken talvea on lukenut saksaa sinun johdollasi? Mitä\njärkeä siinä on? Haastammeko ehkä saksaa Sarkoilan lehmien kanssa?\n\nHEIKKI\n\nKuinka noin suuri tyttö tekee niin tyhmiä kysymyksiä.\n\nILTA\n\nVai on se niin tyhmää! Niinkuin en minä ymmärtäisi, että jos aikoo\ntehdä tutkimusmatkoja niinkuin sinä, tai lukea ulkomaalaista\nkirjallisuutta, niin täytyy osata sitä kieltä. Mutta minä ja äiti!\nSarkoila on suuri kartano, siellä on hirveän paljon työtä. Ensi\nsyksystä pannaan karjakko pois kokonaan ja minä ja äiti otamme\nnavetan. Luuletko että sitten tulee aikaa ulkomaalaisen kirjallisuuden\nlukemiseen! Emmekä me sellaisesta välitä, minä ja äiti. Kun katsoo\nrenkien ja piikojen ja torpparien elämää, niin siinä sitä on romaania.\n\nHEIKKI\n\nKas, kas, Iltaa... pikku Iltaa! Olipa siinä elämänviisautta.\n\nILTA\n\nNiin, niin. Kyllä siellä maalla näkee niin paljon.\n\nHEIKKI\n\nMutta pikku Ilta, tällainen kaupunki on puhdasta maaseutua. Näkisit\nsuuret maailmankaupungit, joissa lapset tuntevat lehmän vain\neläintarhasta ja ihmiset illoin rientävät puistoihin hengittämään\nvähänkin ilmaan.\n\nILTA\n\nKuinka kauheaa! Minusta ei olisi sellaiseen. Eikä äidistäkään. Me\nolemme maalaisia. Alussa meidän täällä oli kovin ikävä kotiin. Mutta\nkun lääkärit sanoivat minua heikoksi, ei äiti antanut minun lähteä\ntänne yksin, vaan tuli mukaan. Ja onhan tämä elämä mennyt. Mutta voi,\nvoi, kun nyt taas pääsee kokonaan kotiin!\n\nHEIKKI\n\nSuurissa kaupungeissa on ihanaa taidetta. Eikö sinun sentään tekisi\nmieli nähdä sitä?\n\nILTA\n\nKun karja illalla tulee tarhaan ja kellot kalkattavat ja me tyttöjen\nkanssa menemme lypsämään, niin siinä on minulle taidetta yllin kyllin!\n\nHEIKKI\n\nMutta ajattele vähän äitiäkin.\n\nILTA\n\nÄiti on aivan samaa mieltä kuin minäkin. Meillä on kovin hauskaa. Me\npidämme pyhäkoulua... aurinko paistaa pirttiin ja kaikki lapset\nveisaavat... Sitten me usein seisomme töyräällä ja katselemme jokea.\nÄiti sanoo aina, että se on kuva elämästä: tuossa se virtaa niin leveänä\nja tyynenä... tuossa se jo hyppelee kivien yli ja yhtäkkiä tulee putous.\nElämässäkin on niin.\n\nHEIKKI\n\nKuinka pikku Ilta tänään on juhlallinen.\n\nILTA\n\nLopetanhan minä tänään koulun.\n\nHEIKKI\n\nJa se tuntuu oikein noin joka jäsenessä.\n\nILTA\n\nSarkoilassa on kaunista — et voi uskoa kuinka kaunista!\n\nHEIKKI\n\nMutta ei ole järveä.\n\nILTA\n\nOnhan joki. Keväällä varsinkin se on mahtava. Se vie sillat ja\nheinäladot. Ja meillä on suuria peltoja ja vainioita. Ja uusi\nkivinavetta. Isä teetti toissatalvena. Se on kuin linna. Sinne\nmahtuu... arvaapas kuinka monta lehmää? No, arvaapa nyt!\n\nHEIKKI\n\nSata!\n\nILTA\n\nMistä sinä arvasit?\n\nHEIKKI\n\nJa nuori karja jäi vanhaan navettaan.\n\nILTA\n\nHyvänen aika, kuinka sinä tiedät?\n\nHEIKKI\n\nJa kaikkialle johdetaan sähkövalo...\n\nILTA\n\nÄiti on kai kertonut...\n\nHEIKKI\n\nMinä luen tästä. Äidin saksanvihosta.\n\nILTA\n\nAh, siksipä sinä sitä niin jaksat lukea. Johan minä ajattelinkin, että\net sinä tavallista vihkoa noin lukisi.\n\nHEIKKI\n\nEi, tämä ei ole tavallinen vihko.\n\nILTA\n\nMitä kaikkea äiti siinä kertoo?\n\nHEIKKI\n\nSamaa vain mitä sinä juuri kerrot: että Sarkoilan alatse juoksee joki,\njonka rannalla on lähteensilmiä, että emännällä on kaksi hevosta, joita\nei kukaan saa ottaa ajoon ilman hänen lupaansa...\n\nILTA\n\nJuuri niin. Isä kysyy usein telefonissa äidiltä täältä asti. Ne\novat niin samanlaiset, etteivät vieraat voi niitä erottaa. Molemmat\npikimustia. Mummo kyyditään aina trilloilla ja parihevosilla. Tule\nvain katsomaan huomenaamulla, kun mummo lähtee Siuroniemelle. Vouti\ntulee tänään häntä noutamaan... Jahka sinä kesällä tulet meille, niin\nminäkös näytän sinulle kaikki.\n\nHEIKKI\n\nÄiti pitää kai hyvin paljon puutarhastaan.\n\nILTA\n\nMitä hän siitä kirjoittaa? Näytäpäs...\n\nHEIKKI\n\nVastaa sinä kysymykseeni.\n\nILTA\n\nSinun pitää näyttää! Hyi sinua! Tiedätkö, ettei äiti salaa minulta\nei niin mitään. Me olemme parhaimmat ystävät; jos äiti lakkaisikin\npitämästä minua ystävänä, jolle kaikki puhuu, niin minä kuolisin\nsurusta. Näytä nyt tänne! (Yrittää ottaa vihkoa.) Hyi sinua!\n\nHEIKKI\n\nÄiti saa itse näyttää... Ja tiedäthän sinä kaikki mitä tässä vihossa\nsanotaan. Minulle vain se on uutta.\n\nILTA\n\nOnko koko tuo vihko äidin elämästä?\n\nHEIKKI\n\nKerro nyt, pitääkö äiti paljon puutarhastaan.\n\nILTA\n\nEnkä kerro. Koska sinä olet paha.\n\nHEIKKI\n\nOle sitten kertomatta. Kyllä se kaikki tulee esiin täällä.\n\nILTA tiuskaisee.\n\nMitä sinä sitten ensinkään kysyt!\n\nHEIKKI\n\nVanha emäntä vielä herää, kun sinä noin...\n\nILTA\n\nEi hän nuku. Eihän hän nuku paljon ensinkään. Makaa vain ja ikävöi\nkuolleiden lastensa luo.\n\nHEIKKI\n\nMutta kuinka äiti viipyy näin kauan?\n\nILTA\n\nNiin, minun vanha palmikkonauhani kyllä olisi kelvannut. Ja nälkäkin\non jo niin hirveästi. Ruoka kaikki kuivaa. (Menee keittiöön ja palaa\nvoileipää syöden.) Söisit sinäkin, mörökölli, niin tulisit paremmalle\ntuulelle.\n\nHEIKKI\n\nOhoh! Kuka tässä on ollut pahalla tuulella!\n\nILTA\n\nSinä, sinä, sinä!... Kuule, lähde huomenna mukaan, niin saat nähdä\njotakin kaunista. Omenapuut kukkivat.\n\nHEIKKI\n\nEihän sitä tiedä lähdettekö tekään.\n\nILTA\n\nIhan varmasti. Huomisaamuna. Minua aina niin pelottaa, kun omenapuut\novat kukassa, ettei niille tulisi mitään. Ne ovat silloin niin arat.\nHyvänen aika, tuolla nousee jo pilvi Sarkoilan kohdalle.\n\nHEIKKI\n\nPoutapilvi se vain on. Kauniin ilman ne nyt saivat arpajaisiinsa.\n\nILTA\n\nOlisikin saanut sataa niihin arpajaisiin. Minä en pidä pormestarinnasta.\n\nHEIKKI\n\nNo?\n\nILTA\n\nHän kohtelee äitiä sillä tavalla, ettei kukaan muu uskalla. »Minä\ntiedän mitä tiedän», hän aina sanoo.\n\nHEIKKI\n\nJa mitä hän sitten tietää?\n\nILTA\n\nMitä hän tietäisi!\n\nHEIKKI\n\nHänhän on äidin lapsuudentuttuja.\n\nILTA\n\nLuokkatoveri.\n\nHEIKKI\n\nEhkä heillä on jotakin kaunaa niiltä ajoilta asti.\n\nILTA\n\nNo, eikö tuo vihko tiedä?\n\nHEIKKI\n\nEi, ei tiedä siitä.\n\nILTA\n\nKysypä sitä äidiltä ja kerro sitten minulle!\n\nHEIKKI\n\nKysy sinä!\n\nILTA\n\nHän ei sano minulle. Ehkä hän sinulle sanoisi. Mutta sinun pitää kertoa\nkaikki minulle. Lupaatko...? Kuulehan — kuinka sinun kanssasi on niin\nhauska jutella» Miksemme koskaan ennen ole näin jutelleet?\n\nHEIKKI\n\nSinä olet aina ollut koulussa, kun me olemme lukeneet äidin kanssa.\n\nILTA\n\nSe on totta.\n\nHEIKKI\n\nSinä rakastat kai äitiä hyvin paljon?\n\nILTA\n\nJa vielä häntä kysyt! Etkö sinä sitten rakasta äitiä? eivätkö kaikki\nihmiset...! Näkisit kuinka kaunis hän on puutarhassa kitkijävaimojen\njoukossa! Ja kun hän kulkee pihan poikki aittaan... tai kun hän\nkulkee navetassa ja silittää lehmien selkiä... tai kun me tulemme\ntalliin ja kaikki hevoset hörhöttävät. Se on myöskin hauskaa, kun me\näidin kanssa ajamme Takamaahan...\n\nHEIKKI\n\nLehmät pidetään siellä kesän yli...\n\nILTA\n\nNiin! Ja näkisit kun äiti suuttuu. Silloin hän on komea.\n\nHEIKKI\n\nSuuttuuko äiti?\n\nILTA\n\nEi sillä tavalla kuin muut. Isä esimerkiksi suuttuu niin ettei sillä\nole mitään määrää. Siksi ei isän paljon olekaan jättäydyttävä yksin\nrenkien tai torppareiden kanssa, kun on jokin sellainen asia... Hän\nvaikka lyö. Eikä sittenkään saa tottelemaan.\n\nHEIKKI\n\nEikö isä saa tottelemaan?\n\nILTA\n\nSaa tietysti... yleensä. Mutta kun tulee tiukka eteen, kutsuu hän aina\näidin. Äiti on ihan tyyni. Eikä hänen tarvitse kuin hiukan sanoa, niin\nne tottelevat.\n\nHEIKKI\n\nVai niin, vai niin...\n\nILTA\n\nKerran esimerkiksi, kun me äidin kanssa olimme Takamaassa, olivat\nmiehet juoneet ja tappelivat, mutta kun me ajoimme pihaan, hajaantuivat\npukarit paikalla. Ja voi, voi, kun äiti kerran sovitti voudin ja voudin\nvaimon. Niillä oli jo kolme lasta, mutta yhtäkkiä se vaimo rupesi\npitämään tallimiehestä eikä muuta kuin tahtoi jättää voudin. Äiti meni\nsitten kerran puhumaan heidän kanssaan ja oli siellä monta tuntia ja\nmiten he lienevät itkeneet ja selitelleet, mutta äiti antoi sitten\ntallimiehelle palkan kesken vuotta ja voudinväet jäivät yhteen.\n\nHEIKKI\n\nJa kestikö sovintoa?\n\nILTA\n\nHe ovat vieläkin meillä ja se vaimokos pitää äidistä niin että menisi\ntuleen hänen edestään. »Kun esti minun tekemästä niin suuren synnin»,\nsanoo hän ja itkee ja siunaa.\n\nHEIKKI\n\nNo, sinä pidät tietysti äidistä enemmän kuin isästä.\n\nILTA\n\nEnkä! Olenko minä sanonut sellaista?\n\nHEIKKI\n\nEt. Mutta kun äiti kerran on niin ihmeellinen.\n\nILTA\n\nNiin äiti onkin — älä sinä ensinkään pilkkaa siinä.\n\nHEIKKI\n\nMiten minä pilkkaisin — minähän itse ihailen äitiä niin... paljon.\n\nILTA\n\nEttäs vain teetkin sen! Mutta sinun pitää ihailla myöskin isää.\n\nHEIKKI\n\nHyvänen aika, kun en koskaan ole nähnyt häntä.\n\nILTA\n\nNo niin, saat nähdä hänet. Kun hän tänään tulee tutkintoon. Hän on niin\ntoisenlainen kuin äiti... mutta kyllä häntäkin voi ihailla... Kuule,\njuhannukseksi viimeistään tulet sinä meille. Silloin...\n\nHEIKKI\n\nMutta jos minä lähden ulkomaille.\n\nILTA\n\nÄsh, en minä viitsi kuulla — etkö sinä jo ole luvannut ettet lähde.\n\nHEIKKI\n\nPäinvastoin. Lähden heti, kun saan irti rahaa.\n\nILTA\n\nSaathan sinä sitä, jos mielesi tekee. Onhan tätisi rikas!\n\nHEIKKI\n\nEi nuoren miehen niin loppumattomiin sovi pyytää vanhalta tädiltänsä.\n\nILTA\n\nMinä en sinulle antaisikaan, vaikka olisin kuinka rikas.\n\nHEIKKI\n\nEnkä minä ottaisi.\n\nILTA\n\nEt ottaisi, jos minä hyvästä sydämestä antaisin? Oletpa sinä häijy.\n\nHEIKKI nauraen.\n\nMutta ethän sinä antaisi ulkomaanmatkaa varten ja muuhun en minä\ntarvitsisi.\n\nILTA\n\nKun minä tahtoisin sinut Sarkoilaan juhannusaikana. Mitään sen\nihanampaa ei voi olla! Kuule... mutta se on salaisuus, et saa sanoa\nsitä kenellekään...! että minä aion pyytää isältä ja äidiltä, että saan\nkutsua meidän luokan meille ja poikia lyseosta, että voimme tanssia...\nJoko sinä taas otat tuon vihon... Kuule, osaathan sinä tanssia?\n\nHEIKKI\n\nEn, en minä osaa.\n\nILTA\n\nTyhmä poika, etkö osaa vai etkö ole osaavinasi?\n\nHEIKKI\n\nSaksanpolkkaa... jonkinlaista... minä osaan.\n\nILTA\n\nEt mitään uusia tansseja?\n\nHEIKKI\n\nEn.\n\nILTA\n\nNo, sama se, tanssimme sitten sitä enemmän saksanpolkkaa, koska se on\nsinun tanssisi. Sinä!\n\nHEIKKI\n\nJa sinä! Mutta kuinka äiti voi näin viipyä?\n\nILTA\n\nNiin, hyvät ihmiset. Tornikello on jo 11 ja kahdeltatoista minun pitää\nolla tutkinnossa. Kolmatta tuntia äiti nyt on poissa.\n\nHEIKKI\n\nHän käski minua aamiaiselle ja sanoi heti tulevansa. Käski minun lukea\nvihkoansa sillaikaa...\n\nILTA\n\nHän ei vielä ole harjoitellut iltaa varten — kyllä hänen täytyy heti\ntulla...\n\nHEIKKI\n\nOlisiko hänelle voinut jotakin tapahtua?\n\nILTA\n\nKas, kuinka sinä pelästyt...! Nyt, selvällä päivällä...!\n\nHEIKKI\n\nNiin, onhan nyt selvä päivä... Minulla olisi minullakin vähän kiire\njärjestää asioitani...\n\nILTA\n\nNo... aiot ehkä päätä pahkaa ulkomaille.\n\nHEIKKI\n\nKuka tietää. Vaikka pyytäisinkin tädiltä lainaksi rahaa ja lähtisin\nhuomispäivänä.\n\nILTA\n\nEn minä viitsi kuunnella! (Istuutuu ikkunalaudalle, hyräilee jotakin\nkoululaulua. Lempi yhtyy siihen ulkoa.) Kas sinua... ja niin hienona!\n\nLEMPI ikkunan alla.\n\nKuinka sinä et jo laita yllesi? Minä menen vain ensin juhlakentälle.\nMamma on kaiken päivää ollut siellä koristamassa.\n\nILTA\n\nJa minun äitiäni ei kuulu kotiin ensinkään. Meni vain ostamaan minulle\npalmikkonauhaa ja viipyy aina vain sillä matkalla...\n\nLEMPI\n\nHän oli juuri meidän puodissa ostamassa matka-arkkua...\n\nILTA\n\nÄiti matka-arkkua? Eipäs...\n\nLEMPI\n\nOli kuin olikin. Ja osti kaikkein hienoimman mitä meillä oli. Niin että\nmeidän puotineiti jo kysyi, että Minnekäs emäntä lähtee...\n\nILTA\n\nJa mitä äiti sitten siihen sanoi?\n\nLEMPI\n\nSanoi vain, etteihän sitä koskaan tiedä, minne tulisi matka, täytyy\naina olla arkku...\n\nILTA\n\nNo niin, huomennahan me muutamme kotiin... Äiti kai siksi...\n\nLEMPI\n\nPanetko sinä tänään vaaleanpunaisesi...? Pane se, se pukee sinua\nsuurenmoisesti! Tiedätkö, Tirri oli tunnustanut meidän Jaskalle, että\nhän pitää sinua kaikkein sievimpänä tyttönä meidän luokalla.\n\nILTA\n\nHsss!\n\nLEMPI\n\nKuka tässä nyt kuulisi?\n\nILTA\n\nMitä ihmettä äiti sillä matka-arkulla tekee?\n\nLEMPI\n\nEtkö sinä olekaan yksin! Kuka siellä sitten on? Mummosiko?\n\nILTA\n\nTule sisään, niin puen ylleni ja menemme yhdessä. En minä enää voi\nodottaa.\n\nLEMPI\n\nAi, siellä on mammasi opettaja! (Kirkaisee ja juoksee pois.)\n\nILTA\n\nVoi, voi sinua... olisit nyt tullut. (Nauraa, vilkuilee sitten hämillään\nhuoneeseen.) Ei, nyt minä en odota. Lähdetään pois syömään.\n\nHEIKKI\n\nKyllä minä odotan emäntää... Kuka se »Tiiri» on?\n\nILTA\n\nMutta jo sinun korviasi! Tirri on... Tirri on... yksi poika vain.\n\nHEIKKI\n\nSen minä arvaan sanomattakin. Mutta kuka poika? Lyseolainen?\nYlioppilas...?\n\nILTA\n\nMitä se sinuun kuuluu? Minä pidän kenestä tahdon.\n\nHEIKKI\n\nAi, sinä pidät hänestä...\n\nILTA\n\nMinä vähät hänestä ja sinusta ja kaikista pojista. Minä aionkin\nruokkimaan Sarkoilan sikoja ja lehmiä. Sitä et sinä voi kieltää\nminulta...\n\nHEIKKI\n\nOlenko minä kieltänyt sinua mistään. Saat tietysti pitää Tirristä niin\npaljon kuin tahdot...\n\nILTA\n\nVai onko se sinusta yhdentekevää. Vai saan minä pitää...?\n\nHEIKKI\n\nMutta Ilta kulta, ei saa noin kiihtyä. Tiedäthän sinä, että lääkäri on\nsen kieltänyt.\n\nILTA\n\nNo, tuletko sinä sitten kesällä Sarkoilaan?\n\nHEIKKI\n\nJos olen Suomessa — niin mielelläni. Ja jos sinä olet Suomessa.\n\nILTA\n\nMinä? Missä minä sitten olisin. No niin, kättä päälle, ja mitä, jos\nminä opettaisin sinulle uusia tansseja. Nouse ylös siitä!\n\nHEIKKI\n\nMinä olen ihan mahdoton...\n\n    Oveen on koputettu. He eivät ole sitä huomanneet. Sisään\n    astuvat pormestarinna ja neiti Marja-Liisa Tattara.\n\nPORMESTARINNA taputtaen käsiään.\n\nSuurenmoista! Nuoret täällä tanssivat... tai kisailevat.\n\nHEIKKI hämillään.\n\nMe vain puhelimme vähän kesän vietosta.\n\nILTA\n\nMinun piti opettaa häntä tanssimaan, kun ei hän osaa.\n\nPORMESTARINNA\n\nPyydän saada esitellä meidän juhlapuhujamme, kirjailijatar neiti\nMarja-Liisa Tattaran — neiti Sarkoila, maisteri Levänen.\n\nILTA\n\nTehkää hyvin ja istukaa.\n\nPORMESTARINNA\n\nKyllähän me kaikki tunnemme neiti Tattaran kirjoista.\n\nTATTARA\n\nNykyäänhän ilmestyy niin paljon, että kukapa kaikkia ehtisi lukea.\n\nPORMESTARINNA\n\nNo, aina sentään jokainen lukee merkillisimmät uutuudet... Kai\nmaisteri tuntee »Verenkarvaisen puutarhan» — Ilta tietysti ei vielä ole\nsitä lukenut!\n\nILTA\n\nOhoo! Sitä lukevat tytöt jo ensi luokalla.\n\nPORMESTARINNA\n\nSe tapahtuu sitten vallan vastoin opettajien tietoa ja varmaan vastoin\nkirjailijattaren itsensä tahtoa.. olen ymmärtänyt teidät oikein.\n\nTATTARA\n\nNiin, edellyttäähän se kypsyneempää ikää. Se kirja ymmärretään yleensä\nväärin. Minä olen hyvin ankara, minä en suinkaan tingi rakkauden\nasioissa.\n\nPORMESTARINNA\n\nMutta rouva Sarkoilan pitäisi välttämättä olla mukana tässä\nkeskustelussa... Eikö äiti vielä ole kotona?\n\nILTA\n\nMe odotamme häntä joka hetki. Hän meni vain vähän ulos.\n\nTATTARA\n\nMe tapasimme hänet kyllä kadulla.\n\nPORMESTARINNA\n\nNiin, siitä on jo runsas tunti. Minä vielä näytin kadun toiselta\npuolelta kirjailijattarelle, että tuossa menee Anna Sarkoila.\n\nILTA\n\nMiksi täti juuri häntä näytti — onko hänessä jotakin erikoista?\n\nPORMESTARINNA\n\nOn kyllä — onhan hän kaupunkimme komeimpia rouvia...\n\nILTA\n\nEi hän ole mikään kaupunkilainen...\n\nPORMESTARINNA\n\nOhoo, ohoo... pyydän anteeksi, neitiseni...\n\nHEIKKI\n\nOnko neiti Tattara ensi kertaa paikkakunnalla?\n\nTATTARA\n\nOlen. Yleensä olen paljon kiertänyt Suomea, mutta täällä olen todella\nensi kertaa.\n\nPORMESTARINNA\n\nEhkä me ensi kirjassa saamme lukea jotakin näiltä seuduilta...\n\nTATTARA\n\nKuka tietää.\n\nPORMESTARINNA\n\nTietysti ihmiset ovat tietävinään keitä henkilöitä ja mitä paikkoja\nolette tarkoittanut »Verenkarvaisessa puutarhassa»...\n\nTATTARA\n\nHe erehtyvät ihan. Sehän on otettu ihan symbolisesti... Eikö se nyt\nmaisteristakin ole ihan selvää?\n\nHEIKKI\n\nMinä valitettavasti en ole lukenut teosta. Omat työni ovat...\n\nTATTARA\n\nAh, maisteri ei ole lukenut! Nimienkin pitäisi osoittaa, että olen\nottanut sen ihan symbolisesti.\n\nPORMESTARINNA\n\nEi, minä pyydän, keskustellaan siitä vasta kun rouva Sarkoila on\nmukana. Tulin tuomaan äidille lippuja illaksi. Mutta niitä on tässä\nvain kaksi ja maisterihan nyt oikeastaan kuuluu perheeseen.\n\nHEIKKI\n\nSiinä tapauksessa teidän olisi pitänyt ottaa neljä, sillä Sarkoilan\nisäntä saapuu myöskin.\n\nPORMESTARINNA\n\nMinä tiedän, minä tiedän.\n\nILTA\n\nJa mummo on täällä ja meidän taloudenhoitaja tulee auttamaan\npakkauksessa...\n\nPORMESTARINNA\n\nMutta meillä kaupunkilaisilla nyt on kuva vain tästä pienestä\nsikermästä: äidistä, tyttärestä ja ystävästä.\n\nILTA\n\nNiin, täti, ystävä hän on. Meillä ei ole niitä niin monta.\n\nHEIKKI\n\nLippuja toivottavasti saa ovella.\n\nPORMESTARINNA\n\nTietysti. Leikkiähän minä lasken. Muuten tämä ilta nyt näyttää minusta\nihmeteltävän terveeltä. Hän on ollut niin heikko lapsi...\n\nILTA\n\nEn minä enää ole mikään heikko, ja jahka minä pääsen kotiin...\n\nPORMESTARINNA\n\nKyllä sinä vain niin heikko olit, ettei sinussa paljon henkeä ollut.\n\nILTA\n\nAnteeksi, kyllä minun nyt täytyy mennä syömään, en muuten ehdi\ntutkintoon.\n\nPORMESTARINNA\n\nMene sinä vain, me juttelemme täällä maisterin kanssa.\n\nHEIKKI\n\nNo, miltä paikkakuntamme tuntuu?\n\nTATTARA\n\nTämähän on herttainen pieni kaupunki. Ja oikein hyvä museo.\nPormestarinna on ollut niin ystävällinen...\n\nPORMESTARINNA\n\nNiin, minä vein rakkaan vieraamme heti aamulla museoon ja\npalotorniin. Paras näköala on sittenkin Alppimajassa. Se on\nkaupunkimme ulkoravintola, sieltä näkyy koko järvenselkä niin ihmeen\nherttaisesti...\n\nILTA keittiöstä.\n\nMe vietämme siellä tänäpänä loppujuhlat, Meidän luokka ja kaikki\nopettajat.\n\nPORMESTARINNA\n\nNiin, arpajaistoimikunta ei ensinkään ole ollut hyvillään siitä, että\nloppujuhla pantiin arpajaispäiväksi. Ei näin pienellä paikkakunnalla\nolisi varaa hajoittaa voimiaan.\n\nHEIKKI\n\nMinä olen ymmärtänyt, että näihin arpajaisiin tulee paljon yleisöä\nmaalta.\n\nILTA\n\nKaikki opettajat ovat ostaneet liput...\n\nPORMESTARINNA\n\nMutta eivät ole läsnä... Sehän on tavaton epäkunnioitus vierasta\npuhujaa kohtaan.\n\nHEIKKI\n\nMutta neiti Tattarahan puhuu vielä huomenna.\n\nTATTARA\n\nPuhun, puhun. Eihän sitä voi asettaa niin, ettei aina jossakin tulisi\nkolisionia.\n\nPORMESTARINNA\n\nPitäisi voida näin pienissä oloissa. Mutta meillä on ollut tuhansia\nvastuksia. Anna Sarkoilakin pani avustamisensa ehdoksi, että hän saa\nesiintyä tänään.\n\nILTA\n\nKun me matkustamme kotiin huomenna.\n\nPORMESTARINNA\n\nTe olisitte voineet tehdä sen yhtä hyvin ylihuomenna. Nyt olette\nseitsemän vuotta asuneet täällä, ja sitten riippuu muutto yhdestä\npäivästä.\n\nHEIKKI\n\nUudet asukkaat kuuluvat tulevan huomeniltana.\n\nPORMESTARINNA\n\nKyllä te näytte löytävän selityksiä. Aijai maisteri...!\n\nILTA\n\nHe tulevat junalla ja tahtovat omiin huoneisiinsa. Huomisillalla\ntäytyy kaiken olla valmista.\n\nPORMESTARINNA\n\nNo, jos niiksi tulee, olisi Sarkoilan emäntä voinut olla yhden yön\nvaikka hotellissa. Eikähän Sarkoilasta ole tänne pitkä matka. Sen voi\najaa hyvinkin lyhyessä ajassa. Ei mene tuntia.\n\nILTA\n\nMenee vain ylikin...\n\nPORMESTARINNA\n\nMinä olen ajanut sen viidessäkymmenessä minuutissa minä...\n\nILTA\n\nMitäs ajoa se sitten oli... Oliko tuli irti...?\n\nPORMESTARINNA\n\nTaisi olla.\n\nHEIKKI keskeyttäen.\n\nNeiti esiintyy paljon?\n\n    Ilta häviää makuusuojaan pukeutumaan.\n\nTATTARA\n\nPaljon, paljon, valitettavasti.\n\nPORMESTARINNA\n\nNeiti Tattarahan on kuuluisimpia puhujiamme. Tiedättehän te sen...?\n\nHEIKKI\n\nKyllä... kyllä... Vaikka minä yleensä olen niin vähän\nseurannut...\n\nPORMESTARINNA\n\nNeiti Tattara puhuu aina kauneudesta. Se on minusta niin erinomaisen\nhyvin valittu aihe.\n\nTATTARA\n\nNiin, minä olen tahtonut päästä puolueettomalle alalle. Ja sitten\nkauneuden lipun alle voi mahduttaa kaikkea tivaan ja maan välillä...\n\nHEIKKI\n\nKaikkea?\n\nPORMESTARINNA\n\nNiin, tietysti kaikkea kaunista. Teidän kirjaanne, tätä viimeistä,\non niinkuin te itse sanoitte, ymmärretty väärin. On tahdottu leimata\nteidät vapaan rakkauden apostoliksi...\n\nTATTARA\n\nOn niin kauheaa, että kaikki käsitetään niin väärin.\n\nPORMESTARINNA\n\n»Verenkarvainen puutarha»! — se kuuluu niin pelottavalta ja\nhoukuttelevalta.\n\nHEIKKI\n\nOliko se se kirja, josta niin paljon riideltiin?\n\nTATTARA\n\nSe, se. Silloin kun se sai valtion palkinnon.\n\nHEIKKI\n\nVai niin. Minä olin silloin ulkomailla.\n\nTATTARA\n\nMitäpä sitä ulkomailla. Ah, kun taas pääsisikin! Kun kevät tulee, niin\nminua täällä kotona oikein tukahuttaa... Ja sitten ulkomaalaiset\nystäväni aina kirjoittavat ja pyytävät... Minulla on intresantteja\ntuttavuuksia. Seurustelen sangen hienoissa piireissä... Jos te\ntahdotte, maisteri, voin antaa teillekin suosituksia.\n\nHEIKKI\n\nKiitoksia. Minä seurustelen aina vain kirjastoissa.\n\nTATTARA\n\nSe on tyhmää. Lähtekääpä minun kanssani, niin näytän teille ihmisiä!\n\nHEIKKI\n\nMinä lähden ehkä jo huomenaamulla.\n\nPORMESTARINNA\n\nTosiaanko!\n\nTATTARA\n\nOhoo! Ja istutte tässä noin tyynenä. En minä sitten pääse! Minun täytyy\nvielä pitää juhlapuheet parissa laulujuhlassa ja esitelmiä kursseissa\nja ties mitä...\n\nPORMESTARINNA\n\nVoi, voi, mahtaa se olla ihanaa, kun noin voi innostuttaa tuhansia...\n\nTATTARA\n\nSen asian on niin ja näin. Eivät nykyajan ihmiset kuuntele puheita...\nToimeenpanijat tarvitsevat vain nimen ohjelmaansa... yltäkylläisten\nihmisten houkutukseksi.\n\nPORMESTARINNA\n\nEi, neiti, nyt te erehdytte. Esimerkiksi me täällä, kyllä me\ntarvitsimme itse ihmistä... persoonaa.\n\nTATTARA\n\nSuoraan sanoen: jollen saisi aiheita esitelmämatkoiltani, en\nkuluttaisi itseäni. Mutta ihminen huvittaa minua äärettömästi, minä\ntutustun ihmisiin — mitään intresantimpaa ei ole.\n\nPORMESTARINNA\n\nSitten olen tuonut teidät oikeaan paikkaan: rouva Sarkoila on\nintresantti. Eikö olekin, maisteri?\n\nHEIKKI\n\nNiin... kyllä kai.\n\n    Annan askeleet kuuluvat eteisestä.\n\nPORMESTARINNA\n\nMutta nyt... nyt hän tulee. Vihdoinkin, Anna! Me olemme täällä kesken\nkiireidemme jo odottaneet pitkän aikaa. Tässä esitän sinulle nyt\nMarja-Liisa Tattaran, »Verenkarvaisen puutarhan» tekijän.\n\nANNA hermostustaan hilliten.\n\nIkävä että tulin viipyneeksi...\n\nTATTARA\n\nHauska tutustua. Pormestarinna on teistä kertonut niin paljon.\n\nANNA\n\nTehkää hyvin ja istukaa. Minun täytyy laittaa kuntoon tyttäreni, että\nhän pääsee tutkintoonsa. Neiti on kai ensi kertaa paikkakunnallamme?\n\nTATTARA\n\nOlen, mutta ystävättärenne on kertonut minulle niin paljon, että tunnen\nolot jo jokseenkin.\n\nILTA joka on tullut keittiöstä.\n\nMissä sinä, äiti, näin viivyit?\n\nANNA\n\nHss, kultaseni. En tahtonut löytää sopivaa väriä. Tule nyt...\n\n    Aikovat makuusuojaan.\n\nPORMESTARINNA joka näkee nauhan Annan kädessä.\n\nEtkö voisi sitoa nauhaa täällä, niin mekin saisimme olla seurassanne?\nMeillä ei ole paljon aikaa enää...\n\nANNA\n\nNo niin, lapseni, seiso siinä sitten. Sinä olet vähän kiihtynyt. Mikä\nsinun on?\n\nILTA\n\nKun minä odotin sinua niin.\n\nHEIKKI\n\nMe jo yritimme tulla levottomiksi.\n\nANNA\n\nEttei Ilta ehtisi tutkintoon...?\n\nPORMESTARINNA\n\nMinä tässä juuri sanoin, että niinhän maisteri on teille kuin perheen\njäsen.\n\nHEIKKI\n\nMinä olen tietysti ollut hyvin kiitollinen, kun olen tavannut perheen,\njossa olen voinut käydä.\n\nPORMESTARINNA\n\nKyllähän te olisitte tavannut sellaisia perheitä useampiakin.\n\nHEIKKI\n\nMinä olen jo niin vieraantunut tältä paikkakunnalta.\n\nANNA kiinnittäessään nauharuusuja Iltan pukuun\n\nMutta seisopa hiljaa nyt, lapseni.\n\nILTA\n\nKun sinä pistit minua.\n\nPORMESTARINNA\n\nSe tietää vain hyvää. Sinua kohtaa tuossa puvussa jokin suuri onni.\nVaikka joutuisit kihloihin.\n\nILTA\n\nÄiti, nämä vieraat tahtovat tietää mitä sinä pidät »Verenkarvaisesta\npuutarhasta».\n\nPORMESTARINNA\n\nNiin, minä olin aivan unohtaa...\n\nTATTARA\n\nOlisipa hauska kuulla...\n\nANNA\n\nSitä on vaikea sanoa näin äkkiä.\n\nPORMESTARINNA\n\nTekeekö Aronsilmä oikein?\n\nANNA\n\nMinä, totta puhuen, en niin tarkkaan muista kirjaa, että...\n\nTATTARA\n\nSitä kirjaa on ymmärretty väärin...\n\nPORMESTARINNA\n\nKuinka sellaisen kirjan voi unohtaa! No niin, sankaritar Aronsilmä on\nmiehensä Karhunkämmenen poissaollessa ollut suhteissa useampaankin\nritariin. Miehen palatessa tunnustaa hän rakastavansa ritari\nRohkeamieltä ja jättää miehensä ja lapsensa ja seuraa ritaria. Tekeekö\nhän oikein?\n\nANNA\n\nTekee tietysti, kun ei enää rakasta miestään.\n\nTATTARA\n\nMinua ilahuttaa, että te, hyvä rouva, katselette asiaa näin terveesti.\nMinä olen hyvin ankara näissä asioissa: kun rakkaus loppuu, on\nsuorastaan epäsiveellistä asua saman katon alla.\n\nPORMESTARINNA\n\nMitä mieltä maisteri on?\n\nHEIKKI\n\nMinun täytyy pysytellä syrjässä keskustelusta. En tunne kirjaa enkä\nnäitä asioita.\n\nPORMESTARINNA\n\nRakkauden asioita — ettekö ensinkään?\n\nILTA kiivaana.\n\nAronsilmällä ei ollut oikeutta lähteä miehensä luota. Hänen miehensä\noli kelpo mies ja piti hänestä. Ja heidän lapsensa...! Aronsilmällä ei\nollut oikeutta lähteä. Hän ei silloin ajatellut muuta kuin itseään.\n\nANNA\n\nÄlä kiihdy, lapsi, älä...\n\nPORMESTARINNA\n\nKas vain — pikku Ilta on muodostanut itselleen mielipiteen...\n\nTATTARA\n\nMutta neiti... mikä teidän mielestänne — minä puhun teille nyt\nkuin täysikasvaneelle ihmiselle — sitten on pantava perustaksi\nyhdyselämälle...?\n\nILTA\n\nVelvollisuudentunto.\n\nANNA\n\nMutta miksi sinä olet niin kiihdyksissä?\n\nTATTARA\n\nNiin voitte puhua te, joka ette ole elämässä mitään kokenut...\n\nILTA\n\nÄiti, muistatko sinä voudin väet?\n\nANNA\n\nTe näette pikku tyttäressäni kypsyneitä ajatuksia... Me olemme aina\nolleet kuin hyvät toverit, siksi hän on kypsynyt vähän ennen aikaansa.\n\nILTA\n\nEnkö minä jo valmistu, äiti?\n\nANNA\n\nHeti, heti. Oletko syönyt...? Anteeksi nyt tämä kiire. Talo on\nhajoamistilassa. Me muutamme täältä huomisaamuna.\n\nTATTARA\n\nOn hyvin epäkohteliasta tulla näin...\n\nPORMESTARINNA\n\nMinä tahdoin vain näyttää rakkaalle vieraallemme jonkin kodin\nkaupungissa...\n\nTATTARA\n\nMinulle on tietysti hyvin hauskaa tutustua seutuihin ja ihmisiin —\nennen kaikkea ihmisiin.\n\nANNA\n\nJos te tahdotte tutustua johonkin tyypillisesti paikkakunnalliseen,\nniin on kai minun kotini viimeinen. Me olemme tyttäreni kanssa asuneet\ntäällä hänen kouluaikansa, mutta kotimme on... (Hätkähtää.)\n\nPORMESTARINNA\n\nSarkoila. Minä olen kyllä kertonut rakkaalle vieraallemme. Ennen\nmaailmassa tämä Anna aina hullutteli, että hän naikin talon. Muistatko,\nAnna?\n\nANNA hermostuneena.\n\nSiellä on hyvin kaunista. Kyllä sitä taloa voi rakastaa. Ja mitä\npaikkaa tahansa, missä elää ja tekee työtä.\n\nILTA\n\nOhoh, äiti, ei mitään muuta kuin sitä yhtä vain! Niin minäkin tekisin:\nnaisin talon...\n\nPORMESTARINNA\n\nSinun ei tarvitse naida taloa, onhan se sinulla! Eikä ottaa mitään\nkaupanpäällisiä!\n\nILTA\n\nOttaa mitä...? Mitä täti sanoi?\n\nANNA\n\nMutta Ilta, lapseni, älä ole noin ärtyisä. Nythän sinä oletkin valmis.\n\n    Katselee häntä hellästi.\n\nTATTARA\n\nAllerliebst... Allerliebst!\n\nANNA\n\nMinä en ehdi alkuun. Mutta tulen niin pian kuin vain voin...\n\nILTA\n\nTietääkö täti, että sellaista miestä kuin minun isäni ei ole toista!\nHän on niin hyvä, niin reipas, niin...\n\nPORMESTARINNA\n\nMutta kuka sitä on kieltänyt. Hän on aivan mainio mies.\n\nANNA\n\nLähde nyt, lapsi, ettet myöhästy. Voiko äiti olla levollinen?\n\nTATTARA\n\nMinä toivon, että saan nähdä neidin vielä. Tahtoisin selvittää teille\nAronsilmän ja Karhunkämmenen välejä, tahtoisin, että te ymmärtäisitte,\nmiksi Aronsilmän täytyi jättää miehensä...\n\nILTA\n\nMinä olen ajatellut sitä asiaa ja keskustellut siitä tyttöjen kanssa —\nei minun mielipiteeni muutu...\n\n    Niiaa, lähtee. Anna seuraa, syleillen häntä ovella.\n\nTATTARA\n\nHän on mainio!\n\nPORMESTARINNA kuiskaamalla.\n\nTe ette vielä tunne äitiä... Ja Sarkoila, se on vanha herraskartano,\nsellainen taittokattoinen rakennus ja suuri puutarha. Ja kummittelee.\nSellaisen talon voi naida.\n\nANNA karkottaen luotaan kuin pahaa unta.\n\nMutta minähän en vielä ole syönyt... Sallittehan että...\n\nPORMESTARINNA\n\nTotta kai... vai et sinä vielä ole syönyt. Me lähdemme myöskin heti.\n\nHEIKKI\n\nTe pyysitte minutkin aamiaiselle...\n\nANNA\n\nEikö Ilta tarjonnut teille?\n\nHEIKKI\n\nMe odotimme emäntää...\n\nANNA\n\nMutta tehkää hyvin. Voi, voi... Eikö äitikään vielä ole saanut ruokaa!\n\nHEIKKI\n\nHäntä ei ensinkään ole näkynyt.\n\n    Menee keittiöön.\n\nANNA\n\nÄiti raukka, olisiko hän nyt saanut unta. Hän kun ei voi nukkua öisin.\n\n    Menee vierashuoneeseen.\n\nPORMESTARINNA\n\nJa tämän Annan kotitalo, Siuroniemi, on toinen ihmeellinen talo. Vanha\nemäntä elää vielä, hän kuuluu olevan täällä käymässä. Anna perii kaikki.\n\nTATTARA\n\nTämä on erinomainen sattuma. Minä tarvitsisin juuri tällä hetkellä\ntällaista taloa. Minulla on hyvä aihe. Mutta sen pitäisi saada taustaa.\nJos minä ehtisin käydä Sarkoilassa. Huominen aamupäivähän on vapaa.\n\nPORMESTARINNA\n\nHe lähtevät aamulla. Minä ehdotan.\n\nTATTARA\n\nMutta voiko sitä?\n\nPORMESTARINNA\n\nMinä voin mitä tahdon! Niin, niin, tämä Anna oli tyttönä hurja. Tanssi\nja ratsasti ja oli miesten kanssa kilpa-ajoissakin. Isä oli suuri\nhevosmies. Ja kosijoita kävi likeltä ja kaukaa. Minunkin mieheni...\nMinä kerron sen teille kirjailijana... Tuskin hän on häntä vieläkään\nunohtanut.\n\nTATTARA\n\nMinä näkisin mielelläni hänen miehensä!\n\nPORMESTARINNA\n\nHän tulee tänne arpajaisiin.\n\nTATTARA\n\nHe eivät ole onnellisia?\n\nPORMESTARINNA\n\nEivät.\n\nTATTARA\n\nJa te luulette, että se on tämän maisterin syy...?\n\nPORMESTARINNA\n\nSiltä näyttää.\n\nTATTARA\n\nHän pitää tyttärestä. Heillähän oli niin hellä kohtaus.\n\nPORMESTARINNA\n\nMinä näin sen ihmeekseni. Mutta olisiko koko kaupunki voinut erehtyä?\n\n    Anna ja vanha emäntä tulevat.\n\nEMÄNTÄ\n\nPäivää. Mitäs pormestarinnalle kuuluu?\n\nPORMESTARINNA\n\nHauska nähdä emäntää. Siitä onkin aikoja... Tämä on meidän\njuhlapuhujamme, neiti Tattara.\n\nTATTARA\n\nPäivää.\n\nEMÄNTÄ\n\nJumal'antakoon.\n\nPORMESTARINNA\n\nJa emännän jalat ovat vain samanlaisina?\n\nEMÄNTÄ\n\nNiin, ei suinkaan ne parane. Mutta jos tohtorit tietäisivät jotakin\nlievikettä. Sentähdennän tämä tyttäreni tahtoi minut tänne. Mutta mitäs\ntohtorit — ihmisiä ne on nekin.\n\nTATTARA\n\nMikäs emäntää vaivaa?\n\nEMÄNTÄ\n\nSe vanhojen tauti vain, se kleini eli reumatismi eli miksi ne sitä\nsanovat. Se on jo ollut minussa niin kauan. Siitä kun isäntä kuoli ja\nminä myin talon.\n\nTATTARA\n\nSe mahtaa olla kovin raskasta.\n\nEMÄNTÄ\n\nEi minun sovi valittaa. Minä olen saanut maallista omaisuutta niin että\nvoin olla sairaanakin...\n\nPORMESTARINNA\n\nOnhan se hyvä, kun voi sen niin ottaa.\n\nEMÄNTÄ\n\nIhminen potkii tutkainta vastaan. Ei se auta. Sitten kun hän oppii\ntyytymään Jumalan tahtoon, tulee hänen helpompi olla.\n\nTATTARA\n\nNiin, niin.\n\nANNA keittiöstä.\n\nTulkaa nyt, äiti.\n\n    Emäntä kammertaa hitaasti keittiöön.\n\nPORMESTARINNA\n\nKuule, Anna, neiti Tattara näkisi niin mielellään tuollaisen vanhan\nherraskartanon. Eikö hänen huomisaamuna sopisi lähteä Sarkoilaan\nteidän kanssanne ja sitten palata juhlaan?\n\nANNA\n\nHuomenna...?\n\nPORMESTARINNA\n\nMikä se tunnin matka nyt on.\n\nANNA\n\nPuolentoista.\n\nPORMESTARINNA\n\nEtkö muista sitä matkaa, kun ajoimme sen viidessäkymmenessä\nminuutissa...\n\nANNA\n\nMinä ajoin silloin hiukan hurjasti.\n\nPORMESTARINNA\n\nNämä ajoivat edellä mieheni kanssa, minä ja isäntä tulimme perässä.\n\nANNA\n\nKaikkia sinä muistat. Siitähän on niin kauan.\n\nPORMESTARINNA\n\nKyllä minä sen matkan muistan ikäni.\n\nTATTARA\n\nOnko rouva Sarkoila niin tottunut ajaja?\n\nANNA\n\nSiihen aikaan... Meillä oli silloin niin hyviä juoksijoita.\n\nPORMESTARINNA\n\nNe olivat Siuroniemen hevosia, sinun myötäjäishevosiasi... Muistaakos\nemäntä niitä hevosia?\n\nEMÄNTÄ keittiöstä.\n\nMuistan kyllä. Ne olivat niin samannäköiset, sellaiset hallavat.\n\nPORMESTARINNA\n\nNiin, hiekankarvaiset. Tavattoman kauniit. Eikö toinen niistä\nvikaantunut jollakin lailla? Ai, minä muistan...\n\nANNA tulee keittiöstä.\n\nMinä soisin mielelläni, että neiti saisi nähdä Sarkoilan. Siinä voisi\nkyllä kirjailijalle olla yhtä ja toista hauskaa...\n\nPORMESTARINNA\n\nSilloinhan se hevonen vikaantui, kun lähetettiin noutamaan sinulle\npappia.\n\nANNA\n\nOnpa sinulla muistia. Minä olen ne asiat aikoja sitten unohtanut. Mehän\nparanimme, sekä minä että lapsi...\n\nPORMESTARINNA\n\nSe oli tämä sama Ilta... Se oli syntyessään niin heikko.\n\nANNA\n\nMutta lääkärit myöntävät jo, että hän huolellisella hoidolla voi tulla\nihan voimakkaaksi. Pahin aikahan nyt on ohi. Kouluaika.\n\nTATTARA\n\nSarkoilassa tietysti on hyvin terveellistä. Olisipa hauska nähdä se\ntalo.\n\nANNA\n\nSiellä on nyt vain kaikki sekaisin, kun olen ollut poissa. En\ntiedä... Olen vähän ajatellut... jos lähtisin saattamaan...\n\nPORMESTARINNA\n\nSittenhän neiti Tattara saisi ajaa itse isännän rinnalla.\n\nTATTARA\n\nJollei se tuota vaikeuksia, niin olisin kovin kiitollinen... Ehkä\nmyöhemmin päivällä saan tulla kuulemaan...?\n\nPORMESTARINNA\n\nMutta mitähän ne muut rouvat sanovatkaan, kun olen ollut poissa koko\naamupäivän! Hyvästi nyt Hyvästi, hyvästi ja kiitos vain...\n\nTATTARA\n\nJa minä pistäydyn sitten...\n\nANNA\n\nTervetuloa vain. (Menee keittiöön.)\n\nPORMESTARINNA\n\nLiput ovat tässä pöydällä. Maisteri tietää.\n\nHEIKKI\n\nKyllä.\n\nTATTARA eteisen ovella.\n\nMutta kyllä te osasittekin pumputa niin että minä oikein pelkäsin.\n\nPORMESTARINNA\n\nKyllä minä häntä pumppuan. Ei hän minulle suutu. Minä tiedän mitä\ntiedän.\n\nTATTARA\n\nTiedättekö vielä...?\n\nPORMESTARINNA\n\nOlen luvannut vaieta. Mutta jos hän minua suututtaisi, avaisin\nsuuni...\n\nTATTARA\n\nTämäpä on intresanttia! (Poistuvat.)\n\nANNA tulee syvään hengittäen huoneeseen.\n\nMitä minä teen... mitä minä teen?\n\nHEIKKI hänen jälkeensä.\n\nMinä olen ollut kuin tulisilla kekäleillä. Miksette voinut sanoa\nheille, ettette ehdi... Luuletteko, että he ovat ystäviänne?\n\nANNA\n\nEn. Mutta mitä minä teen...? Te kuulitte mitä Ilta sanoi.\n\nHEIKKI\n\nKuka tuo pormestarinna on ja mitä hän on tietävinään...?\n\nANNA\n\nAh, vanhoja juttuja... Emme koskaan ole toisistamme pitäneet.\n\nHEIKKI\n\nMitä hän sitten tulee tänne?\n\nANNA\n\nHän hakee jostakin syystä seuraani.\n\nHEIKKI\n\nNäyttäkää te hänelle, ettette tahdo hänen seuraansa.\n\nANNA\n\nKyllä hän sen tietää...\n\nHEIKKI\n\nTämä on viimeinen päivä ja minulla olisi niin paljon puhumista. Se\nteidän vihkonne — minkä ilon teittekään minulle. Se on niin ihanasti\nkirjoitettu...\n\nANNA\n\nKuinka hauskaa, että siitä piditte. Minä niin kauan epäilin, antaisinko\nsen teille ensinkään.\n\nHEIKKI\n\nKuinka saatoitte...! Tiedättehän miten suuriarvoinen jokainen tieto\nteistä on minulle. Minä tahtoisin tuntea teidät niin perin juurin.\n\nANNA\n\nEi kannata...\n\nHEIKKI\n\nMiksi te silloin ajoitte niin hurjasti...? Te ette tahdo sanoa.\n\nANNA\n\nMiksen. Voittehan te sen kuullakin: pormestari istui vierelläni ja\npuheli yhtä ja toista. Hän kuvasi miltä tuntuu, kun on vastanainut ja\nhuomaa, että vaimo on ihan vieras — ihan kuin joku kuka tahansa...\n\nHEIKKI\n\nRakastiko hän teitä... Ja te?\n\nANNA\n\nMinä vain ymmärsin hänet.\n\nHEIKKI\n\nOliko hän ollut teille paljonkin?\n\nANNA\n\nEi. Olimme tanssineet koulujuhlissa. Sitten kerran kirjoitti hän\nminulle Siuroniemelle...\n\nHEIKKI\n\nJa te?\n\nANNA\n\nMinä vastasin, etten voi.\n\nHEIKKI\n\nTeillä oli paljon ihailijoita?\n\nANNA\n\nOlinhan minä rikas.\n\nHEIKKI\n\nJa te valitsitte rikkaan.\n\nANNA\n\nMitä me niistä vanhoista asioista. Sanokaa minulle mieluummin miten\nminä saan Iltan ymmärtämään...\n\nHEIKKI\n\nMinä olin niin onnellinen, kun luin vihkoanne. Minä omistin niin\npaljon, minä luulin niin tuntevani teidät ja saaneeni sielunne avaimen.\nTe olitte niin selvänä ja kirkkaana edessäni, mutta nyt te taas\npakenitte niin kauas...\n\nANNA\n\nÄlkää halutko nähdä minua pohjaan sakka. Siellä on pimeää...\n\nHEIKKI\n\nAntakaa minun nähdä... Minulla ei koskaan ole ollut ystävää — te\nolette ainoa, jonka kanssa olen saanut puhua.\n\nANNA\n\nMitä te tahtoisitte tietää...?\n\nHEIKKI\n\nKaikki... Kaikki...\n\nANNA\n\nRikkaus voi olla kirous... Minä opin halveksimaan rakkautta, niinkuin\nkulkutautisairaalassa halveksitaan kuolemaa. Siinä ei ollut minulle\nmitään pyhää eikä kaunista. Se oli minulle kauppatavaraa.\n\nHEIKKI\n\nEttekö koskaan ole rakastanut?\n\nANNA\n\nTytärtäni.\n\nHEIKKI\n\nMinä varmaan en myöskään koskaan tule rakastamaan. En ole koskaan\ntuntenut mitään sellaista.\n\nANNA\n\nEhditte vielä.\n\nHEIKKI\n\nEn usko... Ja mitä minä teen rakkaudella, jos saan pitää teitä\nystävänäni, kertoa teille kaikki ja te kerrotte minulle...\n\nANNA\n\nOnhan se onnellista, jos vähän pidätte minusta. Miksi te pidättekään? Ei\nse kannata...\n\nHEIKKI\n\nMiksi? Siksi, että te olette ollut minulle niin hyvä, niin hyvä...\nSiksi, että te olette tuonut minut sairasvuoteen äärestä elämään ja\nterveyteen...\n\nANNA\n\nMinä ymmärrän miten raskasta teidän, nuoren ihmisen, on ollut viettää\nvuodet umpeensa sairaan tätinne luona.\n\nHEIKKI\n\nEn minä sitä niin käsittänyt ennen kuin te näytitte minulle uuden\nelämän... Ihanan elämän...\n\nANNA\n\nMutta auttakaa minua nyt keksimään miten saan Iltan mukaan. Hän on niin\njärkähtämätön. Enkä minä uskalla tuottaa hänelle mielipahaa.\n\nHEIKKI\n\nOnhan hän nyt terve...\n\nANNA\n\nEi hän ole. Te ette usko mitä taistelua minä olen käynyt hänen\nelämästään koko ajan. Minulla on alituinen pelko...\n\nHEIKKI\n\nMutta onhan hän järkevä tyttö... Muuten, tiedättekö, olen\nankarasti ruvennut ajattelemaan, jos lähtisin mukaan!\n\nANNA\n\nTodellako? Ihanko totta? (Äidilleen keittiöön.) Voi, voi, voi äiti,\nkuinka hauskaa — maisteri Levänen lähtee mukaan.\n\nHEIKKI\n\nEi se ihan varmaa ole.\n\nANNA\n\nMikä pitelee?... Ei mikään saa pidellä. Olenhan minä teille velkaa.\nÄlkää nyt olko niin ylpeä.\n\nHEIKKI\n\nTe loukkaatte minua, jos siitä puhutte... Voinhan minä järjestää\nasiani, jos tahdon.\n\nANNA\n\nVoi, tahtokaa nyt... Te voisitte olla meille niin suureksi avuksi, te\nopastaisitte meitä kaikin tavoin...\n\n    Emäntä on lopettanut syöntinsä, siunannut ja kammertaa huoneeseen.\n\nHEIKKI\n\nOn vähän kovaa jättää täti raukka yksin. Mutta olisihan se tavattoman\nhauskaa minulle saada matkustaa teidän kanssanne. Me voisimme iltaisin\nolla yhdessä ja sunnuntaisin tehdä huviretkiä.\n\nANNA\n\nNiin, niin, niin! Nyt minä paikalla puhun Iltalle.\n\nEMÄNTÄ\n\nJa joko sitä huomenna pitäisi lähdettämän?\n\nANNA\n\nJo... Mitä siitä siirtää.\n\nHEIKKI säihkyvän iloisena.\n\nPitää ehkä sähköteitse tilata paikat, tähän aikaan matkustaa paljon\nväkeä.\n\nANNA\n\nNiin, tietysti. Teettehän te sen. Meille — ja itsellenne,\n\nHEIKKI\n\nMutta passi?\n\nANNA\n\nSe on jo minulla. Tässä.\n\nHEIKKI\n\nMinä riennän sitten. Näkemiin asti. (Lähtee.)\n\nANNA\n\nNäkemiin.\n\n    Hetkisen äänettömyys. Emäntä asettuu keinutuoliin.\n\nEMÄNTÄ\n\nEtkö sinä käy kotona ennen lähtöäsi?\n\nANNA\n\nMitä minä siellä kävisin. Mimmi voi panna kokoon tavarani.\n\nEMÄNTÄ\n\nIsäntä ei sitten vielä tiedä mitään?\n\nANNA\n\nEhtiihän hän sen kuulla, jahka nyt tulee. Jahka nyt Iltakin tietää.\n\nEMÄNTÄ\n\nJa tämän kesänkö sinä olet poissa?\n\nANNA\n\nEhkä kauemminkin.\n\nEMÄNTÄ\n\nSinä olet nyt ollut naimisissa kuusitoista vuotta. Ei pitäisi ryhtyä\nsellaisiin kuin sinä aiot.\n\nANNA\n\nÄlkää puhuko. Ettekö te ole nähnyt miten heikoksi minä olen käynyt.\n\nEMÄNTÄ\n\nSamahan se on ollut kaikkina näinä kuutenatoista vuotena. Mitenkäs se\nnyt olisi vaikeampaa kuin ennenkään?\n\nANNA\n\nOnhan siinä suuri ero. Olenhan talvet voinut olla Iltan kanssa täällä.\nKesällä olen oleskellut puutarhassa ja Takamaassa ja... Mutta olla\nnyt aina, aina hänen kanssaan, kuunnella hänen moitteitaan ja...\nesityksiään.\n\nEMÄNTÄ\n\nTäytyyhän hänen ajatella taloa. Mihin Sarkoila kerran joutuu? Käy\nniinkuin Siuroniemen. Ei sitä ilokseen katsele, kuinka kaikki\nränstyy...\n\nANNA\n\nIlta menee naimisiin...\n\nEMÄNTÄ\n\nKuka sitä tietää annetaanko Iltalle edes elonpäiviä.\n\nANNA\n\nKuinka te voitte tuolla tavalla!\n\nEMÄNTÄ\n\nLääkärit ovat aikoja sitten tuominneet hänet kuolemaan.\n\nANNA\n\nHän elää vasten kaikkia heidän tuomioitaan. Ja hänen täytyy elää. Minä\npidän hänet rakkaudellani elossa, maksoi mitä maksoi...\n\nEMÄNTÄ\n\nMutta jos silti...\n\nANNA\n\nKuinka pahaa te teette minulle, äiti! Minkätähden te kiusaatte minua?\n\nEMÄNTÄ\n\nMinun mieleeni tulee vain, että Jumala aina käy kiinni meidän arimpaan\nkohtaamme, kun hän tahtoo meitä kasvattaa.\n\nANNA\n\nMutta mitä minussa nyt vielä on kasvattamista? Enkö minä ole muuttunut\n— kuka minua tuntisi entiseksi Siuroniemen tyttäreksi? Minä tanssin,\nminä ajoin hevosta kuin humalainen poika... minä nauroin kun sain\nkiusata kaikkia niitä, jotka kosivat rahojani — enkö minä ole talttunut\nja taittunut! Minä en kotona kajonnut mihinkään työhön, hoitelin vain\nkukkia ja virkkasin pitsiä ja istuin kuin lasikaapissa — minä olen\nSarkoilassa tehnyt työtä ja täällä olen elänyt Iltan kanssa ilman\npalvelijaa. Minä seison sävyisänä Jumalan edessä — mitä hän voikaan\nminulta vielä vaatia?\n\nEMÄNTÄ\n\nHän vaatii, että otamme ristin hartioillemme ja kannamme sitä. Niin\nkauan kuin me niskoittelemme, on meillä ainainen pelko ja levottomuus.\n\nANNA\n\nKuinka te saarnaatte. Eihän ihminen ole mikään orja, eihän hän voi\nsuudella ruoskaansa...\n\nEMÄNTÄ\n\nSinä olet vielä kaukana siitä mielentilasta, jota Jumala meiltä vaatii.\n\nANNA\n\nMinä en voi sille mitään, että sellainen nöyryys inhottaa minua. Ennen\nminä olin niin vapaa ja vallaton. Nyt minä alituisesti pelkään. Ainoani\npuolesta.\n\nEMÄNTÄ\n\nEtkö sinä ainoasi puolesta voisi taipua pitämään koossa kotia? Se\nhajoaa jos sinä sen heität.\n\nANNA\n\nMutta tiedättehän mitä hän minulta vaatii!\n\nEMÄNTÄ\n\nMinulta on kuollut yhdeksän lasta. Sinä olet viimeinen. Sentähden minä\nnyt tahtoisin taivuttaa sinun tahtoasi ettei Jumalan tarvitsisi käyttää\nniin kovia keinoja. Koettaisit vielä. Kun isäntä tulee, niin mene\nystävällisesti vastaan. Lähde kotiin ja ole miehellesi alamainen.\n\nANNA\n\nOnko Jumala sitten tyydytetty? Antaako hän sitten lapsen elää?\n\nEMÄNTÄ\n\nVoi, voi, kuinka sinä kysyt! Tiedänkö minä sen? Mutta sittenhän olet\ntehnyt mitä olet voinut. Kyllä ihminen voi paljon. Minä olin nähnyt\nmeidän isännän kaksi kertaa, kun meidät pantiin kuulutukseen.\nPuhemiehen kautta kaikki toimitettiin. Olin seitsemäntoista» vuoden\nvanha. Ensimmäisenä kuulutuspäivänä oli käsketty vieraita ja isäntä\ntuli ennen. Me jäimme kahdenkesken, kun äiti meni toimittamaan kahvia.\nMinua hävetti niin, että läksin äidin perässä.\n\nANNA\n\nKun se oli niin vieras mies!\n\nEMÄNTÄ\n\nJa muistatko sinä, silloin kun sinun lapsesi syntyi...\n\nANNA\n\nMuistan, muistan... älkää, älkää...\n\nEMÄNTÄ\n\nSinä häpesit sinäkin ja...\n\nANNA\n\nÄlkää kajotko siihen, äiti. Minä en saata sitä muistaa.\n\nEMÄNTÄ\n\nÄlä riuhdo, lapsi. Minäkin opin rakastamaan miestäni. Hän oli minulle\nhyvä ja minä kuuntelin häntä kaikessa. Sinun miehesi on kunnon mies,\nsinä olet itse hänet valinnut. Älä unohda, ettei hän tullut sinua\npyytämään, vaan sinä pyysit häntä.\n\nANNA\n\nMinä tiedän, minä tiedän. Minä en jaksa nyt, äiti. Kuinka täällä on\nkuuma. Varmaan tulee ukkonen. Mitähän se tietääkään näin aikaiseen?\n\nEMÄNTÄ\n\nEi se enää ole aikaista.\n\n    Ulkoa kuuluu ajoa, rattaat kääntyvät sisään portista.\n\nANNA\n\nNyt ne tulevat kotoa... Sarkoilasta! (Karkaa ulos. Ääniä pihamaalta.\nHetken perästä Mimmi ja Anna sisään keittiöön.) Voi kuinka ne ovat\nkomeat! Enhän minä ole niitä tällaisina nähnytkään, eikö niitä\nensinkään ole ajettu?\n\nMIMMI yhä keittiössä.\n\nEihän niitä — emännän hevosia. Ne olivat niin villit, kun piti\nlähdettämän pihasta, etteivät tahtoneet päästää rattaille.\n\nANNA\n\nVoi ihme, onko reikäleipä lopussa! Mutta sokeria... sokeria! (Kuuluu\nkuinka hän laatikosta kopeloi sokeria, puhuttelee hevosia avonaisesta\nikkunasta.) Soh... soh... soh... te minun rakkaat ystäväni...\n\nMIMMI riisuttuaan keittiössä huivinsa ja päällystakkinsa tulee sisään,\nemäntä ojentaa hänelle keinutuolista kätensä.\n\nPäivää. Terveisiä Sarkoilasta.\n\nEMÄNTÄ\n\nJumal'antakoon ja kiitoksia vain. Vai tultiin sitä nyt. Mihinkäs isäntä\njäi?\n\nMIMMI\n\nMeni tutkintoon, kun näki, että kello jo oli niin paljon. Me\nmyöhästyttiin vähän kotona, kun isäntä makseli palkkoja hantverkkereille,\nettä pääsivät pois. (Kuiskaa ) Näes' kun meillä on pantu kaikki huoneet\nuuteen uskoon, uudet tapetit joka paikkaan, siksi kun emäntä ja Ilta\npalaavat. Siitä on määrä olla puhumatta, että emäntä vasta sitten\nnäkee...\n\nEMÄNTÄ\n\nOnko siellä Sarkoilassa nyt niin reirattu! Voi nyt kuitenkin...\n\nMIMMI\n\nEmännän kamariin pantiin sellaiset tapetit, jotka maksoivat kolmatta\nmarkkaa rulla...\n\nEMÄNTÄ\n\nMitä se isäntä nyt ajattelee... Jollei Anna sitten näistä pitäisikään.\nSille pitää olla ihan sellaista, jommoista se tahtoo.\n\nMIMMI\n\nIsäntä käytti oikein museon maisterin meillä, että hän sanoi mimmoiset\nne olla pitää.\n\nEMÄNTÄ\n\nSiunatkoon sitä isäntää!\n\nMIMMI\n\nIltan sohvaan pantiin uusi päällinen. Ja sitten isäntä ostaa emännälle\nja Iltalle kesäkankaita. Kyseli minulta tarkkaan mitä kaikkea emäntä\nvoisi tarvita.\n\nEMÄNTÄ\n\nKun se nyt antaisi niiden olla ostamatta.\n\nANNA lähestyy pihamaalta.\n\nJuottakaa ne nyt ja pankaa sitten kauroja eteen. (Tulee sisään.) Voi,\nvoi... Kyllä ne ovat ihanat! Ja tunsivat minut... ihan heti! No,\nMimmi kulta, onko kaikki hyvin?\n\nMIMMI joka kääröstä on ottanut esiliinansa ja panee sitä vyölleen.\n\nOnhan se niinkuin emännättömässä talossa voi olla.\n\nEMÄNTÄ\n\nKuinkahan tästä nyt valmistutaan huomisillaksi?\n\nMIMMI\n\nOtetaan yö lisäksi, jollei päivä riitä. (Menee keittiöön.)\n\nANNA\n\nVoi, voi, kyllä minä niistä pidän!\n\nEMÄNTÄ\n\nOlet ihan karvoissa.\n\nANNA\n\nMiksen minä pääse irti? Mikä minua täällä pitelee?\n\nEMÄNTÄ\n\nTalo.\n\nANNA\n\nOlenko minä hullu, hullu, hullu!\n\nMIMMI tuo kimpun vasta-auenneita koivunlehviä, ojentaa Annalle.\n\nPistin mukaan mäestä, kun emäntä niistä niin pitää.\n\nANNA upottaa kasvonsa lehviin. Oi voi!\n\nEMÄNTÄ\n\nAla, Mimmi, sitten vain ottaa alas uutimia ja panna pois tavaroita. Tai\njos ensin keittäisit kahvia, niin on isännälle valmiina.\n\nMIMMI alkaa touhuten kulkea keittiön ja salin välillä.\n\nIsäntä kutsutti jo maanantaiksi puutarhanlaittajat. Ja sinne vedettiin\njos mitä lajia maata. Emäntää vain odotetaan...\n\nAnna on painanut päänsä lehviin, nyyhkyttää ääneensä.\n\n    Esirippu.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nSama huone kuin ensimmäisessä näytöksessä. Uutimet poissa, huonekaluja\nmuuttokunnossa. Lehvät maljakossa, kahvivehkeet pöydällä. Emäntä istuu\nkeinutuolissa peukalojaan pyöritellen. Anna ja Minimi järjestelevät\ntavaroita. Suuri, uusi matka-arkku permannolla.\n\nMIMMI\n\n... Ei isäntä ottanut kuuleviin korviinkaan. »Se on meidän emännän haka\neikä siihen kosketa.» Ja niine hyvineen saivat tukkiherrat mennä.\n\nEMÄNTÄ\n\nTaitavat jo olla lahoja sisältä ne hongat.\n\nANNA\n\nJoissa ei ole yhtään kuivaa oksaa!\n\nMIMMI\n\nVaikka kepilläkin lyö, niin ovat niin tiiviit että ikinäs. Ei niitä\nsenpuolesta tarvitse myydä.\n\nANNA\n\nTottahan marjapensaiden juuret tulivat hoidettua?\n\nMIMMI\n\nKyllä ne koettivat. Vouti kovin ihmetteli, kun ei emäntää kuulunut\nkäymään niinkuin ennen. Minä sitten kahvitin miehet. Kaikki ne sitä\npäivittelivät, että miksei emäntä tule katsomaan puistoaan.\n\nANNA\n\nMinulla oli kai täällä silloin jotakin hommaa, etten voinut päästä.\nKuinka karjakko nyt on ollut?\n\nMIMMI\n\nSekös odottaa emäntää kotiin. Ei se ole maistanut »Ei viedä lehmiä\nTakamaahan ennenkuin emäntä on nähnyt karjan», se sanoi. Ja sitä on\npesty ja suittu.\n\nANNA\n\nNiinkuin en minä olisi päässyt Takamaahan!\n\nEMÄNTÄ\n\nEi nyt vielä ole ruohoakaan.\n\nMIMMI\n\nOlisi sitä ollut nuorelle karjalle. Sehän on niin väkevää näin\nkeväällä. Pyhäkoulua lapset kanssa kovasti kysyvät. »Koska emäntä\ntulee» ja »koskas Ilta tulee»? »Ja tuokos ne niitä uusia laulukirjoja?»\nNiin ne kysyvät, että niistä on ihan pääsemättömissä. Ne olisivat\ntahtoneet kokoontua jo ensi pyhänä, mutta minä sanoin, ettei vielä\nennen kuin emäntä antaa sanan.\n\n    Ilta ja Lempi törmäävät sisään.\n\nILTA\n\nÄiti, kun et sinä tullutkaan! Voi, voi kuinka vahinko. Se oli niin\njuhlallista.\n\nLEMPI\n\nJohtajatar itse piti meille puheen.\n\nILTA\n\nMe itkimme kaikki.\n\nLEMPI\n\nIlta on paras matematiikassa. Hän sai...\n\nILTA\n\nArvaapas, äiti, mitä minä sain. Et saa sanoa, Lempi. Kymmenen! Niin,\nuskotkos sitä. Tule nyt katsomaan. Mutta Mimmi, päivää, Mimmi kulta.\n\nMIMMI\n\nTerveisiä Sarkoilasta.\n\nILTA\n\nKiitoksia. No voi, voi, kun taas näkee sen Mimmin!\n\nMIMMI\n\nKun ei Iltakaan yhtään ole käynyt kotona.\n\nILTA\n\nKyllähän minä olisin tullut, mutta äiti on ollut niin varovainen, etten\nrasittuisi. Eihän karja vielä ole lähetetty Takamaahan?\n\nMIMMI\n\nEi. Lähetetään vasta kun emännät ovat sen nähneet.\n\nILTA\n\nJa mitäs siellä nyt on tehty?\n\nMIMMI\n\nPerunoita päästiin panemasta... Mutta Iltapas on laihtunut.\n\nILTA\n\nKyllä minä taas lihonkin, kun saan kaiken kaupunkilaisuuden päältäni.\n\nLEMPI\n\nSinä olet paljon kauniimpi näin.\n\nANNA sulkee Iltan syliinsä.\n\nJumalan kiitos, että se nyt on ohi.\n\nILTA\n\nMitä äiti siitä sanoo?\n\nANNA\n\nKyllä äiti on iloissaan.\n\nLEMPI\n\nLaulussa me saimme molemmat kymmenen.\n\nILTA\n\nMutta kielissä minä olen mahdoton. Saksassa tuli kuutonen että\nhelähti. Ei minuun ole edes sekään tarttunut, että äiti on lukenut\nsaksaa.\n\nEMÄNTÄ\n\nMitä siinä on uskonnossa?\n\nILTA\n\nAi mummo, mummolle pitää näyttää! Kahdeksan se nyt niin huonoa ole.\n\nMIMMI\n\nJokos isäntä näki todistuksen?\n\nILTA\n\nTotta kai! Se oli niin kauhean hauskaa, kun minä äkkäsin isän ovella.\n\nLEMPI\n\nKun tämä Ilta ihan karkasi käsivarteeni ja oli huudahtamaisillaan.\n\nEMÄNTÄ\n\nMinne isäntä jäi?\n\nILTA\n\nMeni kauppoihin. Ja tiedättekö, kun ne isän kesävaatteet ovat niin\nrumat, niin rumat. En minä yhtään muistanut, että ne ovat sellaiset. Ja\nkaulaliina — minä sanoin hänelle suoraa päätä, että hänen pitää ostaa\ntoinen.\n\nANNA nauraa omituisesti.\n\nOlisit varmuuden vuoksi mennyt itse mukaan...\n\nILTA\n\nKuinka niin?\n\nANNA\n\nEttä olisit saanut mieleisesi...\n\nILTA\n\nMinä läksin lennossa näyttämään todistustani sinulle ja mummolle.\n\nANNA\n\nOikein, lapseni, oikein...\n\nEMÄNTÄ\n\nToki isäntä ne sellaiset osaa ostaa. Mitä kaikista turhista,\n\nLEMPI\n\nEi se ole ensinkään helppoa. Meidän äiti ostaa kaikki isän vaatteet ja\nkravatit.\n\nILTA\n\nJa kerran kun minä olin teillä, näin kuinka sinun äitisi sitoi kravatin\nisäsi kaulaan.\n\nLEMPI\n\nNiinhän äiti aina on tehnyt. He ovat niin rakkaat keskenään. (Nauravat,\nmenevät syrjään ja kuiskailevat.)\n\nEMÄNTÄ\n\nKuuletko nyt kuinka isäntä on hyvä sinulle. Kyllä sinä vain saat\nkiittää Jumalaa sellaisesta miehestä.\n\nANNA\n\nÄlkää puhuko, äiti. Minulle olisi paljon helpompi, jos hän olisi\nminulle paha, minua inhottaa hänen huolenpitonsa, minua iljettää hänen\nhyvyytensä. Minä en käsitä, miten voin hänet tavata.\n\nILTA\n\nÄiti, mummo... tiedättekö... sanonko minä?\n\nLEMPI\n\nEt saa, sehän on salaisuus! Jos Tirri saa tietää, että minä olen\nkertonut, niin hän nylkee minut...\n\nILTA\n\nKuinka hän saisi sen tietää... Oletko hullu vallan! Ei suinkaan mummo\njuokse sitä kertomaan eikä äiti liioin...\n\nLEMPI\n\nNo ei, mutta...\n\nILTA\n\nMe saamme yöllä serenadin. Ajattele, äiti. Minä ja Lempi! Mutta hyvät\nihmiset, kuinka te tänään olette surullisia. Olihan minun todistukseni\nhyvä... tai parempi kuin se on ollut... ettekä kuitenkaan...\n\nANNA\n\nMinä iloitsen niin, lapsi. Mutta huomista matkaa varten on paljon\ntekemistä.\n\nILTA\n\nEthän sinä mitään tee — kävelet vain ja seisoskelet.\n\nANNA hätääntyen.\n\nTeenhän minä sentään. En minä työttä ole, minä ajattelen...\n\nILTA\n\nPahastuitko, äiti, minulle! Tiedäthän sinä kuinka sinusta pidän.\n\nANNA\n\nPidätkö oikein paljon? Voitko äidin tähden luopuakin jostakin...?\n\nILTA\n\nÄlä nyt ole lapsellinen... eihän tässä ole mistään raskaista uhreista\nkysymys... Etkö tahtoisi, että minä saisin serenadin? Siitäkö?\n\nLEMPI\n\nMinä saan kanssa. Monet tytöt meidän luokalta saavat. Tirri... minun\nserkkuni Tauno Tenhola pitää Iltalle.\n\nANNA\n\nSehän on kovin ystävällistä. Ja niin kaunista herätä lauluun.\n\nEMÄNTÄ\n\nOnko hän Tenholan poikia?\n\nLEMPI\n\nOn.\n\nEMÄNTÄ\n\nOnko se se, joka lukee papiksi?\n\nLEMPI\n\nOn. Hyvä poika se on.\n\nEMÄNTÄ\n\nSehän on mukavaa, että lukee papiksi.\n\nILTA\n\nMutta minä en hänestä pidä. Minä en huoli kenestäkään. Minä menen\nSarkoilaan.\n\nANNA\n\nÄlä ole tyhmä, kultaseni. Kuka sen on sanonut, että sinun täytyisi\npitää Tauno Tenholasta?\n\nILTA\n\nPojat pitävät aina serenadin tytöille joista pitävät.\n\nLEMPI\n\nKysy nyt, Ilta, sitä asiaa.\n\nILTA\n\nEn minä nyt.\n\nLEMPI\n\nMutta Ilta... Täti, Iltan piti pyytää tädiltä jotakin.\n\nILTA\n\nEt saa puhua...\n\nANNA\n\nMitä, lapseni?\n\nILTA\n\nJollet sinä suostu.\n\nANNA\n\nJos se vain on mahdollista.\n\nILTA\n\nEi se ole ensinkään vaikeaa. Emme vaadi mitään ihmeellisiä ruokia eikä\nvalmistuksia. Voimme tanssia vaikka uudessa ladossa. Niin, sitä minä\ntarkoitan, että meidän luokka tekisi huviretken meille kotiin nyt\nkesällä.\n\nLEMPI\n\nJa illalla tanssittaisiin. Aijai kuinka se olisi hauskaa.\n\nILTA\n\nNiin, ja lato koristettaisiin koivuilla! Lempi tulisi aikaisemmin\nauttamaan ja Heikki on luvannut tulla. Ethän sinä kiellä! Äiti — sinä et\nkoskaan ole kieltänyt kun minä oikein olen pyytänyt — miksi sinä nyt\nkiellät?\n\nANNA\n\nEnhän minä ole sanonut mitään. Katso — ei voi päättää mitään vielä.\nMe puhumme asiasta illalla. Rakas lapsi... voi tulla yhtä tai toista.\nMutta miksi sinä noin tuijotat. Ilta, mikä sinulle tuli? Rakas lapsi,\nsaathan sinä pyytää toverisi, äiti suostuu... Ilta!\n\nLEMPI\n\nHän pyörtyy, hän pyörtyy...\n\nANNA\n\nTuokaa vettä, tuokaa kylmä kääre otsalle... Voi äidin ainoa lapsi,\näidin kulta, oletko sinä noin heikko... Eihän äiti mitään tarkoittanut.\nKas noin, onko jo parempi? Onhan!\n\nLEMPI\n\nKuule, täti antaa meidän tulla Sarkoilaan ja minä tulen aikaisemmin ja\nme leivomme yhdessä ja panemme maisteri Leväsen kanssa koivut latoon...\nJa kirjavia lyhtyjä...\n\nANNA\n\nNiin, niin teemme. Onko jo hyvä — sano äidille!\n\nLEMPI\n\nKyllä se menee ohi. Näin se oli silloin koulussakin.\n\nANNA\n\nKoulussa? Mitä siellä oli?\n\nLEMPI\n\nAi.. — niin...\n\nANNA\n\nMitä koulussa tapahtui?\n\nLEMPI\n\nIlta pyörtyi niinkuin nytkin.\n\nANNA\n\nEttekä te ole minulle sanoneet mitään. Koska se oli?\n\nLEMPI\n\nTässä talvella...\n\nANNA\n\nEttekä te ole sanoneet minulle mitään! Mitä silloin sitten oli\ntapahtunut?... Sinun täytyy sanoa se minulle.\n\nLEMPI\n\nIlta kielsi.\n\nANNA\n\nSinun täytyy sanoa se minulle.\n\nLEMPI\n\nJoku oli puhunut, ettei täti pidä isännästä...\n\nANNA\n\nEttei täti pidä isännästä... Ilta, lapseni, kyllä äiti pitää... Kyllä\näiti koettaa olla sinulle oikein hyvä. Tule nyt vain terveeksi ja\nrauhoitu kokonaan. Ja nyt me alamme panna kokoon tavaroita.\n\nLEMPI\n\nNoin äkkiä se parani silloin koulussakin... Hyvästi nyt ja\nkiitoksia. Minä tulen sitten ottamaan sinut huviretkelle.\n\n    Lähtee.\n\nILTA\n\nÄiti, oletko sinä minulle suora?\n\nANNA\n\nKyllä, kun sinä nyt tulet suureksi ja ymmärrät... Minä kerron sinulle\nkaikki: minä aioin lähteä sinun kanssasi ulkomaille. Mutta me jäämme\nkotiin, kun et sinä tahdo. Äiti luuli, että ulkomaanmatka tekisi\nsinullekin hyvää, mutta nyt äiti uskoo, että paranet kotona. Me\nlähdemme kotiin niin pian kuin suinkin. Siellä kukkii puutarha. Me\notamme haltuumme karjan, me kaksi. Kuinka meille tulee hauskaa!\n\nILTA\n\nÄiti... onko se...\n\nANNA\n\nMitä, lapseni?\n\nILTA\n\nOnko se totta mitä ne sanovat?\n\nANNA\n\nMikä, lapsi kultani?\n\nILTA\n\nEttet sinä pidä...?\n\nANNA\n\nEi se ole totta... Kuka sen sanoikaan? Kyllä äiti pitää, saat nähdä\nvain.\n\nILTA\n\nMutta minä en kestä sitä, jollet sinä nyt puhu totta.\n\nANNA\n\nKuinka en minä puhuisi... Saat nähdä vain...\n\nMIMMI tulee keittiöstä.\n\nEn minä löydä niinimattoja, jotka ovat olleet peilien ympärillä.\n\nANNA\n\nTäytyy kauppiaalta ostaa. Ne ovat jo hävinneet ne vanhat.\n\nMIMMI\n\nJa sen minä sanon, ettei niistä makseta yhtään penniä. Ne se saa antaa\nilman, kun sieltä ostetaan aina.\n\nANNA\n\nVoudin täytyy sitten kääriä ne hyvin... Iltan sohvaan minun pitää ostaa\nuusi päällinen. Menemmekö yhdessä ostamaan, lapseni...?\n\nMIMMI\n\nEihän se ensinkään ole niin huono, kyllä se vielä menettelee...\n\n    Viittaa Annan mukaansa keittiöön.\n\nILTA\n\nMummo...\n\nEMÄNTÄ\n\nMitä, lapseni?\n\nILTA\n\nPidittehän te vaarista?\n\nEMÄNTÄ\n\nTottakai.\n\nILTA\n\nPitivätkö kaikki naineet ihmiset ennen toisistaan?\n\nEMÄNTÄ\n\nKun se askel oli otettu, niin pidettiin.\n\n    Kuuluu askelia eteisestä.\n\nILTA huutaa hätääntyneenä keittiöön.\n\nÄiti, isä tulee.\n\n    Anna tulee huoneeseen ja menee tyttärensä katseen\n    hypnotisoimana isäntää vastaan.\n\nISÄNTÄ kantaen suuria kääröjä, joille etsii paikkaa.\n\nPäivää. Terveisiä Sarkoilasta.\n\nANNA\n\nKiitoksia.\n\nILTA\n\nKylläpä te olitte kauan, isä. Ja mitä kaikkea te olettekaan ostanut!\n\nISÄNTÄ kättelee vanhaa emäntää.\n\nPäivää. Ja terveisiä.\n\nEMÄNTÄ\n\nJumal'antakoon. Kiitoksia vain.\n\nANNA Iltan katseen alla\n\nMitä kuuluu?\n\nISÄNTÄ\n\nEi liiemmäisiä. Lämmintä. Taitaa tulla ukkonen.\n\nEMÄNTÄ\n\nKyllä nyt on aikainen kevät.\n\nISÄNTÄ\n\nNiin on, ettei minun muistinaikanani.\n\nEMÄNTÄ\n\nOlihan sinä vuonna kun teidän häänne olivat, kanssa näin aikainen\nkevät. Kun te silloin ensimmäisenä kuulutussunnuntaina ajoitte kotiin\nkirkosta, oli jo niin vettä jäällä, että kaikki huusivat teille, että\nmenette jäihin. Mutta tämä Annakos hyppäsi reen perästä kuskille ja\notti ohjakset ja niin sitä mentiin, että vain lainehti ja vettä tuli\nreki puolilleen.\n\nILTA\n\nTe olisitte voineet hukkua!\n\nANNA\n\nMutta mitä sinä nyt olet tuonut sellaiset määrät?\n\nISÄNTÄ\n\nVähän kesävarustuksia vain. Eiköhän ne viimekesäiset liene kuluneet. Ja\nIltahan nyt on täysikasvaneiden kirjoissa.\n\nILTA\n\nMutta isä kulta, millaisen kaulaliinan ostitte!\n\nISÄNTÄ\n\nMikä tätä vaivaa? Puoli kolmatta markkaa panin menemään ja puotineiti\nlupasi parhaan antaa.\n\nEMÄNTÄ\n\nKoreahan se on.\n\nILTA\n\nKatsoisit kummoisia Heikki käyttää. Aina sellaisia... että niitä tuskin\nnäkee.\n\nISÄNTÄ nauraa.\n\nJollei näe, niin olisi ilman sitten. Mitä sellaisella tekee, jota ei\nnäe? Kukas se Heikki onkaan?\n\nILTA\n\nEttekö te tiedä kuka Heikki on? Vaikka minä niin monta kertaa olen\ntelefonissa puhunut?\n\nISÄNTÄ\n\nEn ole tullut panneeksi mieleen. Onkos se se kauppiaan puotipoika?\n\nILTA\n\nIsä! Heikkihän on äidin opettaja... Oppinut herra, joka on matkustanut\npaljon. Maisteri Levänen.\n\nANNA\n\nSinä tiesit varsin hyvin, ketä Ilta tarkoitti... Minä... minä\ntarkoitan vain, että kun näen isän kasvoista, että hän tietää, niin\nhän voisi sen myöntää. Emmekö nyt katsoisi mitä isä on tuonut?\n\nISÄNTÄ\n\nMistä minä voin tietää, että Heikki on yks' sama kuin maisteri Levänen?\nHänestä taas kyllä olen kuullut! — liiaksikin.\n\nANNA\n\nMitä hänestä sitten on voinut kuulua? Onko se niin kumma, jos minä\ntahdon vähän sivistyä, kun käyn sivistyneiden ihmisten vaatteissa.\n\nISÄNTÄ\n\nKyllä sinulla vain pitäisi olla sivistystä. Koulunkäynythän sinä olet\nja jo lapsena sinä leikit niiden teidän kesävieraiden lasten kanssa, ja\nniillähän sinä asuit silloinkin, kun kävit neulomakoulua Helsingissä.\nJa nehän ne vasta hienoja olivatkin. Oikein aatelisia...\n\nEMÄNTÄ\n\nMukavia ihmisiä ne olivat.\n\nANNA\n\nJa ylpeitä. Sehän sanoi minulle suoraan se pikku neiti, että »mamma\nsanoo, että Annan olisi pitänyt saada herra».\n\n    Nauraa.\n\nEMÄNTÄ\n\nMitä lapsen puheista.\n\nISÄNTÄ\n\nEnhän minä niistä välittänytkään. Sanon vain, että kyllä Anna olisi\nkelvannut ilman saksantuntejakin.\n\nANNA\n\nJa siellä kotona on kaikki hyvin? Ja karjakkokin kuuluu olleen oikein\nihmisiksi.\n\nISÄNTÄ\n\nMinä sitä kovistin tässä tuonnoin. Ei se ole uskaltanut.\n\nILTA\n\nSehän lupasi äidille heittää juomiset.\n\nISÄNTÄ\n\nJa niiden lupaukset! Pelko ne kurissa pitää!\n\nILTA avaa kääröjä.\n\nJa tällainen joukko kankaita! Tule nyt, äiti, katsomaan. Mihin nämä\noikein ovat? Ai, minun sohvalleni...\n\nISÄNTÄ\n\nSopiihan niitä käyttää mihin vain. Hameiksikin minä niitä...\n\nILTA\n\nMutta ovatko nämä hamekankaita?\n\nISÄNTÄ\n\nMitä ne sitten olisivat. Tottapahan se puotineiti tiesi mitä antoi.\nOikein uusmuotisia sen oli määrä antaa. Enkä minä hintoja kysellyt.\n\nEMÄNTÄ\n\nOvathan ne niin koreita.\n\nANNA\n\nOvathan ne. Samettia!... Mihin sitä käytetään? Onko se\nhuonekalukangasta?\n\nISÄNTÄ\n\nSe on puvuksi sinulle. Se kuuluu nykyään olevan muodissa. Sitä oli\nostettu pormestarinnallekin... Eivät näy olevan teille mieleen.\nPannaan pois sitten... ja annetaan vaikka piioille. Kyllä niille kelpaa.\n\nEMÄNTÄ\n\nJo te nyt olette joutavia. Kangas kuin kangas. Ei sitä ennen aikaan\nväreihin katsottu.\n\nISÄNTÄ\n\nSe on sitä, kun on täällä kaiken talvea katseltu niitä hienoja\nkaulaliinoja.\n\nILTA\n\nIsä, isä kulta, te ette tiedä kuinka Heikki on hyvä. Jahka te hänet\nnäette, niin te pidätte hänestä niin että...\n\nANNA\n\nEi, nämä kankaat ovat oikein kauniita. Tästä minä teen jokapäiväisen.\nJa tätä on niin paljon, että sinullekin tulee. Tästä minä saan\nparemman. Ja tästä tulee sinulle... En minä ymmärrä mikä minun äsken\noli. Minä katselin näitä tavaroita jotenkin... väärältä puolelta.\nÄlkää olko niin ihmeissänne. Ettekö te tiedä, että asioita voidaan\nkatsoa niin monelta eri puolelta.\n\nISÄNTÄ\n\nNiin kyllä — monelta eri puolelta.\n\n    Kiusallinen vaitiolo.\n\nEMÄNTÄ\n\nKuinkas sitten muuten on jaksettu?\n\nISÄNTÄ\n\nKiitoksia vain kysymästä: onhan tuossa menty. Emännän jalat taitavat\naina vain olla huonot.\n\nEMÄNTÄ\n\nNiinhän ne ovat. Eikä niihin tohtorit mitään tiedä. Mutta mikäs minun\non, kun on Jumala siunannut tuota maallista omaisuutta, niin että elän\nnäin työttäkin. Istuskelen vain ja odotan hetkeä, milloin kutsutaan\nkotiin.\n\nANNA\n\nJa omenapuut kukkivat?\n\nISÄNTÄ\n\nNiinhän ne kukkivat.\n\nANNA\n\nJa lehmät viedään sitten maanantaina?\n\nISÄNTÄ\n\nTaitavat viedä.\n\n    Ilta tulee äkkiä Annan luo, kiertää kätensä hänen kaulaansa\n    ja purskahtaa itkuun.\n\nANNA\n\nMitä nyt, lapsi? Sinähän näet miten kaikki käy hyvin... Sinä et saa\nkiihtyä, et saa kiihtyä, et saa itkeä. Huviretkikin on illalla. Sinun\ntäytyy panna levolle, että jaksat sinne. (Isännälle.) Onko sinulla\ntäällä paljonkin asioita? Emmekö voi lähteä heti aamulla?\n\nISÄNTÄ\n\nEihän minulla ole muuta sen kuin pistäydyn pankkiin, ja pitihän minun\nillalla tavata niitä isäntiä. Ja sitten kai olisi ostettava ruuan\npuolta, kun tulee se retkikunta katsomaan koneita turvepehkusuolla.\n\nANNA\n\nTämä ei sitten ole sama kuin viime vuonna?\n\nISÄNTÄ\n\nEi. Niille pitäisi kai tarjota päivällistä. En minä niitä kokkien\nasioita ymmärrä, mutta ajattelin, että eiköhän pitäne ostaa siikaa ja\nlohta ja ehkä muutakin.\n\nANNA\n\nOstetaan.\n\nISÄNTÄ\n\nTässä olisi sitten alkuun.\n\n    Panee pöydälle 100 mk setelin.\n\nEMÄNTÄ\n\nOhoh... olipa siinä rahaa.\n\nANNA\n\nMitäs sinä — onhan minulla täällä.\n\nISÄNTÄ\n\nNiin, omia rahojasi. Eiväthän ne minun rahani kelvanneet.\n\nANNA\n\nMitäpä kelpaamisista. Ykskaikki olivatpa sinun tai minun. Yhteistähän\nse on.\n\nILTA pyyhkii kasvonsa, kirkastuu, karkaa äitinsä kaulaan.\n\nNyt minä lähden kävelemään. Tytöt lupasivat lähteä tähän aikaan...\n\nANNA\n\nNiin, lähde sinä... Mutta mitä te luulette minun lausunnastani\ntulevan! Ja se vieras neitikin on täällä.\n\nILTA\n\nVähät hänestä, minäpä en ensinkään välitä hänestä. Sellaisten\npuutarhojen tekijä! Isä, ettehän te enää siitä äskeisestä...!\n\nISÄNTÄ\n\nMitäs minä...\n\nILTA\n\nMummo, tuonko minä Lempin tänne, että laulamme...\n\nEMÄNTÄ\n\nÄlä sinä huoli. Minä lähden tästä lepuuttamaan jäseniäni, kun ei ne\nsiedä istumistakaan kauan.\n\nILTA\n\nNo niin, mummo, me tulemme sitten kesällä Siuroniemelle ja laulamme\nteille päiväkaudet...\n\n    Ottaa hattunsa, lähtee hyräillen. Emäntä menee huoneeseensa.\n\nANNA\n\nEhkä minäkin sitten lähden lukemaan runoani ja sinä menet pankkiin, vai\nkuinka?\n\nISÄNTÄ\n\nKukas ne sitten ostaa ne ruokatavarat?\n\nANNA\n\nJaa niin, kyllähän minä. Montakos niitä vieraita tulee?\n\nISÄNTÄ\n\nVoi niitä tulla kolmeenkymmeneen. Ehkä otettaisiin kokki, ettei sinulle\ntule niin paljon... Pidetään niitä nyt pulskasti...\n\nANNA\n\nKyllähän me Mimmin kanssa tulemme aikaan ilman kokkiakin...\n\n    Äänettömyys.\n\nISÄNTÄ\n\nOletpa sinä täällä käynyt koreaksi!\n\nANNA ilostuen.\n\nEipä sitä ihminen iän kanssa paljoa koreammaksi käy. Aina se on\nrumenemaan päin.\n\nISÄNTÄ\n\nViekää nyt sitten Iltan kanssa ne kankaat neulottaviksi, että teillä on\nmitä panette päällenne.\n\nANNA\n\nMiksei. Vaikka olenhan minä jo tullut teettäneeksi yhtä ja toista.\n\nISÄNTÄ\n\nSaa sitä olla vähän enemmänkin.\n\nANNA\n\nSiitä metsästäkö sitä rahaa nyt on tullut?\n\nISÄNTÄ\n\nMaksoivat viikon alussa loput. Hyvä hinta siitä tuli, ei sitä voi\nvalittaa. (On lähdössä, mutta hautoo jotakin.) Onkos teillä sitten\nyösijaa minulle täällä — vai menenkös kievariin?\n\nANNA\n\nEihän niitä näin viimeisenä yönä taida olla kehuttavia yösijoja\nkenellekään. Mutta eiköhän niistä sovittane.\n\n    Isäntä luo Annaan merkitsevän katseen.\n\nANNA seisoo pingoittuneen päättävänä eikä katso häneen. Miehensä mentyä\nkarkaa hän kuin paeten makuuhuoneeseen. Siellä hän painaa pään käden\nvaraan ja kuiskaa kuin kuumeessa.\n\nMikä minulle on tullut? Kuusitoista vuotta tätä on kestänyt ja minä\nolen jaksanut. Miksi nyt näyttää aivan mahdottomalta? (Vaikeroi\nhetkisen.) Ei, minun täytyy minun täytyy!\n\n    Astelee edestakaisin, koettaa lukea runoa. Pormestarinna, neiti\n    Tattara ja isäntä tulevat meluten sisään. Anna vetää verhoja\n    eteen niin etteivät he näe häntä.\n\nPORMESTARINNA\n\nMutta isäntä oli juuri ulos lähdössä.\n\nISÄNTÄ\n\nEi se mitään, ei se mitään. Vielä minä ehdin.\n\nTATTARA\n\nRouva Sarkoila ei ole kotona?\n\nISÄNTÄ\n\nKyllä se vastikään oli tässä. Minä menen paikalla häntä hakemaan.\n\nPORMESTARINNA katsellen ympärilleen.\n\nEhkä hän on mennyt panemaan kokoon tavaroita. Antaa hänen vain olla\nhommissaan. Isäntä voi aivan yhtä hyvin sanoa meille mitä me haluamme\ntietää.\n\nISÄNTÄ\n\nNo, jos minä voin...\n\nPORMESTARINNA\n\nEi Anna ole mitään puhunut?\n\nISÄNTÄ\n\nEi ole. Hän on ollut niin muuttopuuhissaan.\n\nPORMESTARINNA\n\nMutta herranen aika kuinka se isäntä on tullut nuoreksi siellä\nSarkoilassa yksikseen!\n\nISÄNTÄ\n\nMitä se pormestarinna nyt... Minä vastikään sanoin Annalle samat\nsanat. Hän on nuortunut täällä yksinään.\n\nPORMESTARINNA nauraa.\n\nTe näytätte nuortuvan kun olette erossa! Leikki sijansa saa, hyvä\nisäntä. (Viattomana.) Anna on täällä ottanut tunteja. Hänellä on ollut\nhyvin hauska opettaja.\n\nISÄNTÄ\n\nOlisihan hän tullut aikaan ilman niitä tuntejakin.\n\nPORMESTARINNA\n\nNiinkös isäntä ajattelee!\n\nTATTARA\n\nTaitaa isäntä siitä maisterista saada kelpo vävypojan.\n\nISÄNTÄ nauraa.\n\nIltahan on lapsi vielä. Ja kuka tietää jääkö eloonkaan. Kovin hän on\nheikontunut.\n\nPORMESTARINNA\n\nMitä isäntä nyt sellaisia. Minusta hän on niin terveen näköinen.\nVastasi minulle tänään niin topakasti, että pois tieltä. Mutta kyllä\nminä uskallan olla toista mieltä kuin meidän arvoisa kirjailijattaremme\nja juhlapuhujamme: ei maisteri täällä käy Iltan tähden...\n\nTATTARA\n\nMutta me unohdamme ihan asiamme ja isännän kiire...\n\nPORMESTARINNA\n\nNiin, kuulkaas isäntä, tämä neiti Tattara on, niinkuin isäntä tietää,\nkirjailija, Suomen suurin naiskirjailija ja nyt hän tarvitsisi\nkirjallisia töitänsä varten jotakin vanhaa taloa niinkuin Sarkoila,\njossa on taittokatto...\n\nISÄNTÄ\n\nKyllähän siellä on sellainen...\n\nTATTARA\n\nNiin, minä suunnittelen paraikaa teosta, johon tarvitsen taustaa.\n\nISÄNTÄ\n\nJaa taustaa... Mutta en minä tiedä onko siellä mitään taustaa — vai...\nPitäisikö se tuotaman tänne?\n\nTATTARA\n\nIsäntä ei ymmärrä minua. Saan juuri tuosta vanhasta talosta taustan,\nkunhan vain näen sen.\n\nISÄNTÄ\n\nKyllähän sen saa nähdä.\n\nPORMESTARINNA\n\nJa sitten isäntä kertoo tälle neidille vähän vanhoja asioita... Ehkä\njotain omasta elämästäänkin. Kummoista oli teidän lapsuudessanne ja\nkuinka te elitte Sarkoilassa...\n\nISÄNTÄ\n\nNiinhän me vain elimme niinkuin muissakin taloissa...\n\nPORMESTARINNA\n\nKummoista oli esimerkiksi teidän häissänne?\n\nISÄNTÄ nauraa.\n\nEikös pormestarinna itse ollut niissä häissä?\n\nPORMESTARINNA\n\nEn. Kyllä minut kutsuttiin. Mutta enhän minä päässyt. — Minä olin\nsilloin köyhä tyttö ja elätin koko perhettä. En minä silloin...\n\nTATTARA\n\nNiin, kummoiset ne häät olivatkaan?\n\nISÄNTÄ\n\nPulskat häät ne olivat niinkuin ennen aikaan pidettiin. Viikko niitä\njuotiin.\n\nTATTARA\n\nJa paljon oli väkeä.\n\nISÄNTÄ\n\nPariin sataan henkeen.\n\nPORMESTARINNA\n\nJa morsian oli iloinen ja onnellinen?\n\nISÄNTÄ\n\nOlihan se ja tanssasi kovasti. Minäkin tanssasin siihen aikaan.\n\nPORMESTARINNA\n\nMutta mistä mahtoi johtua, että emäntä sitten Sarkoilassa niin äkkiä\nkuihtui? Kun kesällä tulin teillä käymään, en tahtonut häntä tuntea.\nSilmät olivat kuopilla ja hän oli niin vanhentunut, että hirvitti...\n\nISÄNTÄ\n\nKuka hänet tietää. Mutta parin vuoden perästä oli hän taas niin pulska,\nettä kelpasi katsella.\n\nPORMESTARINNA\n\nNiin oli, niin oli. Mutta juuri silloin teidän naimisiin mentyä. Minä\nolen sitä aina miettinyt. Olisikohan Anna pitänyt jostakin toisesta...?\n\nTATTARA\n\nMutta isännällähän oli kiire pankkiin. Jos minä pääsen isännän\nrattaille, niin ehkä isäntä sitten kertoo...\n\nPORMESTARINNA\n\nSiihen aikaan huhuttiin siitä nuoresta ylioppilaastakin, joka oli\nkesää Siuroniemellä.\n\nISÄNTÄ\n\nTaisi se Annaa katsella, koska sen äiti sellaista kyytiä lähetti sen\npois. Mutta ei Anna häntä. Annallahan oli kosijoita jos kuinka paljon.\n\nPORMESTARINNA\n\nOlihan niitä, kyllähän se kuultiin, mutta kuka ties jos hän kuitenkin\nolisi ollut syynä.\n\nTATTARA\n\nMutta älkää nyt, hyvä pormestarinna, kiusatko isäntää.\n\nPORMESTARINNA\n\nKiusaanko minä isäntää? Enhän! Enhän minä uteliaisuuttani kysy. Tämähän\non tieteellistä tarkoitusta varten. Sitähän tarvitaan painettaviin\nteoksiin. Taustaa. Ymmärtäähän isäntä sen.\n\nISÄNTÄ\n\nKyllähän minä sen, ja miksenkäs minä kertoisi mitä minä tiedän.\n\nTATTARA\n\nMutta ei minun omatuntoni salli tässä nyt vaivata. Jahka minä pääsen\nisännän rattaille, niin ehkä isäntä sitten kertoo...\n\nANNA astuu esiin.\n\nNiille rattaille ei enää mahdu, sillä niillä istun minä mieheni ja\nlapseni kanssa.\n\nPORMESTARINNA\n\nAnna! Sinä olet istunut kotona ja kuunnellut!\n\nANNA\n\nKai minä saan istua omassa kodissani missä tahdon ja kuunnella mitä\ntahdon...\n\nTATTARA\n\nTietysti, hyvä rouva... Me olemme todella olleet hyvin epähienoja ja\ntunkeilevia. Olen hyvin pahoillani... suokaa anteeksi...\n\nISÄNTÄ\n\nKirjaanhan tämä neiti tahtoo panna nämä asiat, eihän hän muuten...\n\nANNA\n\nMutta minä en tahdo, että minun elämäni pannaan mihinkään kirjoihin.\nSe on minun... (Pormestarinnalle.) Sinä olet sinä, Hulda, alituisesti\nvaaninut minun teitäni. Mitä minä sinuun kuulun? Minä en tahdo, että\nelämäni paljastetaan maailmalle. Minä olen sen kalliisti ostanut. Se on\nminun, minun, minun... (Miehelleen.) Ja sinäkin... Sinä lyöttäydyt\nnäiden vieraiden seuraan ja kerrot minusta ja...\n\nISÄNTÄ\n\nEnhän minä mitään, jollet sinä tahdo. Mutta eihän siinä meidän\nelämässämme ole mitään salaamista.\n\nPORMESTARINNA\n\nTämäpä on kaunista! Minä tuon kuuluisan kirjailijan sinun kotiisi ja\nnäin sinä kohtelet häntä. Kyllä minä tämän muistan...\n\nANNA\n\nMinä olen väsynyt, väsynyt kaikkeen!\n\nTATTARA\n\nMinä valitan todella, että olemme teitä häirinneet...\n\nPORMESTARINNA\n\nHyvä, rakas neiti Tattara, älkäähän toki — tieteellistä tarkoitusta\nvartenhan te...\n\nTATTARA\n\nKirjallista tarkoitusta varten ..\n\nANNA\n\nNimittäkää sitä miksi tahdotte, mutta päästäkää minut siitä.\n\nISÄNTÄ\n\nSinä et nyt ymmärrä, että tämä neiti kirjoittaa kirjoja. (Anna menee\nmakuusuojaan, isäntä seuraa.)\n\nPORMESTARINNA\n\nKuinka hän uskaltaa? Minulle! Onko hän unohtanut, että minä voin hänet\ntuhota...\n\nTATTARA\n\nEi, ei, ei, älkää tehkö sitä...\n\nPORMESTARINNA\n\nJaa, jos hän suututtaa minua. Ja kuinka hän kohtelee teitä! Kuinka minä\nvoinkaan pyytää teiltä anteeksi.\n\nTATTARA\n\nMutta päinvastoin. Tällainen kohtaus oli minulle erittäin intresantti.\nErittäin.\n\nPORMESTARINNA\n\nMinua ilahduttaa, jos niin on. Mutta minulle se oli loukkaus, jota en\nanna anteeksi! Hyvästi, hyvät herrasväet.\n\nISÄNTÄ tulee makuuhuoneesta.\n\nJoko nyt on sellainen kiire...\n\nPORMESTARINNA\n\nJa sitä isäntä vielä kysyy.\n\nTATTARA\n\nPyydän teitä sanomaan rouvalle, että olen hyvin pahoillani, että me...\n\nPORMESTARINNA\n\nEi kannata!\n\nISÄNTÄ\n\nKyllä se siitä taas rauhoittuu. (Pormestarinna ja Tattara lähtevät.\nAnna tulee makuuhuoneesta.) Mutta jo sinä olet! Hän on nyt pormestarin\nrouva eikä häntä käy suututtaminen niinkuin ennen, kun hän oli köyhä\ntyttö. Kunniahan se vain oli meille, että hän toi sen neidin ja jos se\nolisi kirjoittanut meistä kirjoihinsa.\n\nANNA\n\nMeidän kurjasta elämästämme! Ah sinua. Ja sinun kanssasi minun pitäisi\nelää.\n\nISÄNTÄ\n\nNiinä aikoina, joista minä kerroin, ei se vain ollut kurjaa. Niinä\nvuosina, jotka olet ollut täällä Iltan kanssa, se kyllä on voinut olla.\n\nANNA\n\nPetätkö sinä itseäsi tieten tahtoen? Vai oletko sinä todella näin sokea?\n\nISÄNTÄ\n\nKysy vain keneltä tahansa, niin ei meidän silloisessa elämässämme ollut\nnuhtelemisen syytä.\n\nANNA nauraa sairaasti.\n\nTuo vieras ihminen lateli sinulle miten minä parissa kuukaudessa olin\nmuuttunut niin, ettei minua voinut tuntea. Etkö sinä sitä nähnyt?\nEivätkö ihmiset sitä sinulle sanoneet?\n\nISÄNTÄ\n\nTiedäthän sinä, että se oli lapsen syy. Parin vuoden perästä olit\npulskempi kuin Siuroniemellä tyttönä olitkaan.\n\nANNA\n\nKun sinä kerrankin katselisit tätä asiaa pohjaan asti.\n\nISÄNTÄ\n\nSinä kyllä tiedät mitä minä olen sinulta pyytänyt ja aina pyydän.\n\nANNA hätääntyneenä.\n\nIlta pitää huolta siitä. Hän menee naimisiin.\n\nISÄNTÄ\n\nHän ei elä kauan.\n\nANNA kipeästi.\n\nJa sen sinä paiskaat vasten kasvojani. Sen sinä äsken sanoit vieraille.\nEtkö sinä ensinkään käsitä miten sinä satutat minuun.\n\nISÄNTÄ\n\nEtkö sinä sitten tiedä kuinka surkea minulle aina on ollut sellainen\npihamaa, jolla eivät lapset leiki!\n\nANNA\n\nVoi hyvä Jumala, odota nyt että Ilta kasvaa suureksi.\n\nISÄNTÄ\n\nHänen kasvamistaan ei kukaan tiedä.\n\nANNA\n\nLääkärikin jo uskoo hänen täydelliseen paranemiseensa.\n\nISÄNTÄ\n\nNo niin — tätä asiaa et sinä tahdo katsoa pohjaan saakka. Ja nyt kai\nminun on lähdettävä pankkiin, ennenkuin se suljetaan.\n\n    Isäntä lähtee. Anna koppasee kirjan käteensä ja\n    koettaa turhaan lukea.\n\nANNA itsekseen.\n\nMitenkä minä olen tällainen? (Kiskaisee auki keittiön oven, puhuu\nsinne.) Mimmi, kummoisia ne olivat kaikki ne minun yhdeksän siskoani,\njotka kuolivat pieninä?\n\nMIMMI\n\nMitäs emäntä nyt niistä muistelee!\n\nANNA\n\nOlivatko ne hyviä, sävyisiä ja tottelevaisia? Minäkö yksin olin hurja\nja hillitön?\n\nMIMMI\n\nOlihan ne iloisia niinkuin lapset ovat. Tai taisivathan ehkä olla vähän\nhiljaisempia kuin emäntä.\n\nANNA\n\nNiillä on nyt kultakruunut ja valkeat vaatteet — minä varmaankaan en\nolisi saanut, vaikka olisin kuollutkin.\n\nMIMMI\n\nMitäs emäntä nyt sellaisia puhuu. Onko emäntä ollut kipeä tai onko\nollut jotakin ikävää?\n\nANNA\n\nJos minä yrittäisin mennä vähän levolle. (Sulkee keittiön oven.)\n\nEMÄNTÄ oveltaan.\n\nMitäs teillä oli isännän kanssa?\n\nANNA\n\nAi äiti, en minä ymmärrä kuinka minä jaksan.\n\nEMÄNTÄ\n\nÄskenhän kaikki näytti niin hyvältä. Mikäs teille nyt tuli?\n\nANNA\n\nEn minä ymmärrä miten nämä kuusitoista vuotta ovat kuluneet.\n\nEMÄNTÄ\n\nEtkö sinä tiedä miksi isäntä on nyt toisen näköinen sekä sinun että\nIltan silmissä?\n\nANNA\n\nEn. Sitähän minä juuri itseltäni kysyn.\n\nEMÄNTÄ\n\nTe olette seurustelleet tuon Leväsen kanssa.\n\nANNA\n\nJa mitä se voi vaikuttaa?\n\nEMÄNTÄ\n\nHän on hieno herra.\n\n    Emäntä vetäytyy pitkäkseen vuoteeseensa. Kuuluu vain hänen\n    pitkä huokauksensa. Anna kiertää mietteissään huonetta.\n\nMutta seurustelinhan minä ennen niiden meidän kesäasukkaiden kanssa.\n\nEMÄNTÄ\n\nSinä olit lapsi silloin. Sinä olit liian lapsi naimisiin\nmennessäsikin...\n\nANNA\n\nMitä te päästitte minut Siuroniemeltä!\n\nEMÄNTÄ\n\nSinä tahdoit, etkö sitä muista. Sinulla oli silloin niin oma tahto,\nettei sitä mikään taivuttanut. Sinä olit mielestäsi niin vanha silloin,\nvaikka olit kahdeksantoista.\n\nANNA\n\nMikä siinä onkin, että minä nyt monta kertaa olen mielestäni nuorempi?\n\nEMÄNTÄ\n\nSinun elämäsi alkoi liian aikaiseen... Vedäpä se ovi kiinni, sieltä\nniin vetää. (Anna menee emännän huoneeseen, vetää oven kiinni. Heikki\nja Ilta tulevat.)\n\nILTA\n\nNo, tule nyt vain sateensuojaan. Eihän sinulla ole edes sateenvarjoa.\n\nHEIKKI\n\nMutta eipä hän ole kotona.\n\nILTA\n\nSaat uskoa kun sanon, ettei siitä matkasta tule mitään. Äiti kertoi\nminulle koko teidän suunnitelmanne ja suostui jäämään kotiin. Passikin\non tässä, minä voin repiä sen rikki minä hetkenä tahdon.\n\nHEIKKI\n\nAnna tänne... Mitä tuo nyt on.\n\nILTA\n\nSe on sitä, että minä olen tämän passin herra ja teen sille mitä tahdon.\n\nHEIKKI\n\nPuhutaan järkeä nyt. Me olimme äidin kanssa pari tuntia sitten selvillä\nkaikesta, minä olen tilannut liput ja...\n\nILTA\n\nMutta minä en tahdo ulkomaille.\n\nHEIKKI\n\nIlta kulta, mitä sinä mahdat luulla ulkomaiden olevan: tulinen pätsi\nehkä, jossa ihmiset poltetaan elävältä. Etkö sinä todella tiedä miten\nkehittävää on päästä näkemään uusia oloja, uusia ihmisiä. Sadat ja\ntuhannet nuoret kadehtivat sinulta tällaista mahdollisuutta. Ole nyt\nedes hiukan järkevä.\n\nILTA\n\nPyydätkö sinä minua siksi, että saisit äidin mukaan?\n\nHEIKKI\n\nKuinka niin?\n\nILTA\n\nVälitätkö sinä yhtään minusta?\n\nHEIKKI\n\nMutta pikku Ilta, mistä sinä johdut sellaisiin kysymyksiin. Totta kai\nminä sinusta pidän. Mutta mikset sinä antaisi äidin lähteä matkalle,\njota hän koko talven on suunnitellut?\n\nILTA\n\nMinun tietämättäni.\n\nHEIKKI\n\nEihän lapsille kaikkea puhuta. Nyt kun sinä olet tullut\ntäysikasvaneeksi, sait heti tietää.\n\nILTA\n\nSarkoila ei voi olla ilman emäntää.\n\nHEIKKI\n\nYhdestä kesästä on kysymys. Olettehan te olleet täällä paljon pitempiä\naikoja ja Sarkoila on tullut toimeen.\n\nILTA\n\nVoi sinua, et tiedä edes mikä ero on talven ja kesän välillä. Emme\nmilloinkaan ole olleet kesää poissa. Miten kävisi puutarhan, miten\nkarjan, miten heinänteon... voi, voi sinua!\n\nHEIKKI\n\nOnhan isäntä kotona ja se mainio taloudenhoitajatar ja voudit ja\nkarjakot — eivätkö ne nyt voi olla kahta valppaammat, jotta emäntä\nyhden kesän saa levätä? Vai onko isäntä pannut vastaan?\n\nILTA\n\nEi. Minä vain. Minä en tahdo. Ja äiti kuulee minua. Minä olen suuri\nherra äitiin nähden.\n\nHEIKKI\n\nEikö »suuri herra» nyt vähän kuulisi minuakin! Ajattele kuinka\nyksin minä olen elänyt elämäni, en minä ole leikkinyt niinkuin muut\nlapset, ei minulla ole ollut isää eikä äitiä. Ulkomaillekin olen aina\nmatkustanut yksin...\n\nILTA\n\nMutta minä vien sinut meidän karjatarhaan. Te saatte äidin kanssa\nistua portailla. Minä lypsän tyttöjen kanssa. Aurinko laskee...\n\nHEIKKI\n\nJa minä istutan sinut laivan kannelle. Saat syöttää lokkeja. Ne\nseuraavat usein laivaa... Ne ovat niin suuria ja valkoisia...\n\nILTA\n\nTahdotko sitten mieluummin heinäniitylle — sinnehän herrasväet aina\nmenevät! No niin, on komea heinäpouta, takki pois vain ja työhön, herra\nmaisteri...!\n\nHEIKKI\n\nOlenko minä koskaan pyytänyt sinulta mitään? Nyt minä pyydän.\n\nILTA\n\nMutta mahdottomuuksia.\n\nHEIKKI\n\nAnna nyt tänne tuo passi.\n\nILTA\n\nPahastutko minulle?\n\nHEIKKI\n\nEn, jos tottelet.\n\nILTA\n\nVälitätkö sinä edes vähän minusta?\n\nHEIKKI\n\nOikein paljon, jos menet katsomaan onko äiti kotona, että saan puhua\nhänelle.\n\nILTA\n\nEtkö sinä nyt jaksa viettää pientä hetkeä minun kanssani?\n\nHEIKKI\n\nMinun täytyy panna asiat kuntoon. Eihän minun pitänyt tänne tullakaan.\n\nILTA\n\nLähde sitten, jollet voi viihtyä.\n\nHEIKKI\n\nKuinka hullunkurinen sinä olet tänään. Ei sinun puheistasi saa mitään\ntolkkua. Jahka äiti on esiintynyt toivon että hänellä on minulle vapaa\nhetki.\n\nILTA\n\nAina äiti ja äiti ja äiti!\n\nHEIKKI\n\nHänestähän kaikki riippuu.\n\nILTA\n\nMinusta kaikki riippuu! Hakisit vain minun suosiotani.\n\nHEIKKI\n\nSinä olet tänään niin itsepintainen ja taipumaton, ettei sinua saa\nmihinkään. (Nauraa.)\n\nILTA\n\nAnna nyt edes kätesi.\n\nHEIKKI\n\nNo tuossa.\n\nILTA\n\nKun et sinä antanut sitä itsestäsi.\n\nHEIKKI\n\nOlisinhan minä antanut jos olisin tietänyt siitä olevan sinulle iloa.\n\nILTA\n\nEikö sinulle ensinkään?\n\nHEIKKI\n\nTotta kai.\n\nILTA\n\nKuinka sinä olet hyvä, kuinka sinusta pidän!\n\n    Heikki riistäytyy irti, lähtee. Ilta jää kuin huumaantuneena\n    yksinään puhelemaan, puoleksi itkien. Hetken perästä tulee Anna.\n\nILTA\n\nOih, kuinka minä olen onnellinen... Kuinka sinä olet kaunis, Heikki,\nkuinka minä sinusta pidän. Ja sinäkin pidät hiukkasen minusta...\n\nANNA\n\nKuka täällä kävi?\n\nILTA\n\nEikö totta, äiti, hän on niin hyvä ja kaunis. Mitä ne kaikki muut\novat hänen rinnallaan. Minä pidän hänestä niin äärettömästi. Pidäthän\nsinäkin, äiti!\n\nANNA kovasti.\n\nMitä sinä teet, tyttö? Tiedätkö mitä sinä teet? Se on jotakin perin\nsopimatonta. Sinä olet jo suuri tyttö etkä saa puhua tuolla lailla.\nMinä kiellän sinua sitä tekemästä. Sinä et saa ajatella niin, et\npuhua niin.\n\nILTA\n\nÄiti... mitä minä sitten olen tehnyt?\n\nANNA\n\nSen sinä tiedät tunnossasi. Älä koetakaan puolustautua. Minä olen\nnähnyt sinun sisääsi. Tästä täytyy tulla loppu!\n\nILTA\n\nÄiti, sinä rakastat häntä! Sinä rakastat häntä.\n\nANNA\n\nMitä sinä puhut, tyttö?\n\nILTA\n\nSinä et pidä isästä... se on totta mitä ihmiset ovat sanoneet. Sinä\npidät hänestä.\n\nANNA\n\nMitä sinä puhut, tyttö? Vaikene, vaikene, vaikene... (Unohtaen Iltan\nläsnäolon.) Kuinka se olisi mahdollista? Minä olen vanha ihminen, minä\nvoisin olla hänen äitinsä... Mahdotonta, mahdotonta, mahdotonta! Koko\ntalven hän on käynyt täällä ja minä olen ollut siitä niin iloinen.\nTuossa on hän istunut, me olemme puhelleet kuin hyvät ystävät. Hän on\nniin viisas, niin hieno, hänelle voi puhua kaikki... Hän on niin\nnuori, hän voisi olla poikani. Tämä on rumaa, tämä on iljettävää.\nTämä ei voi olla totta, tämä ei saa olla totta. Minä en tahdo, en\ntahdo, en tahdo!\n\nIlta istuu avuttomana, kyyristyneenä sohvankulmaan. Anna kiertää\nepätoivoissaan permantoa.\n\n    Esirippu.\n\n\n\n\nIII NÄYTÖS.\n\n\nSama huone. Kaikki pakattuna laatikkoihin ja kirstuihin. Huonekalut\nseisovat kolkkoina siellä täällä, osittain niinimattojen peittäminä.\nSohvalle tehty vuode. On ilta. Sataa. Mimmi ja Siuroniemen emäntä\njuovat kahvia. Lehvät ovat maljakossa pöydällä, kahvipannu näkyvissä.\n\nMIMMI\n\nParas olikin, että aikoinaan siirsivät juhlansa katon alle.\n\nEMÄNTÄ\n\nNiin kyllä. Mutta mahtaako niillä olla väkeäkään, kun näin sataa.\n\nMIMMI\n\nNäkyi sinne sentään menneen. Mikähän sen meidän Annan oikein on?\n\nEMÄNTÄ\n\nKyllä se taas tasaantuu, jahka pääsee kotiin.\n\nMIMMI\n\nNäkisin minä sen maisterin, niin löisin siltä kintut poikki.\n\nEMÄNTÄ\n\nEi niissä puheissa ole perää.\n\nMIMMI\n\nKyllähän minä meidän Annan tiedän, mutta kuka ne sellaiset herrat takaa.\n\nEMÄNTÄ\n\nUkkonen taitaa taas lähestyä.\n\nMIMMI\n\nPitää panna kiinni pellit.\n\n    Ilta tulee makuuhuoneesta, asettuu ikkunan eteen.\n\nEMÄNTÄ\n\nÄlä nyt seiso siinä, kun noin iskee valkeata.\n\nILTA\n\nMitä minä siitä. Kun ukkonen minut tappaisikin.\n\nEMÄNTÄ\n\nKuka sillä lailla puhuu.\n\nILTA\n\nKuinka Sarkoilan päällä salamoi. Nyt minun omenankukkani menevät.\n\nMIMMI\n\nJa ne puut kun olivat koreassa kukassa. Ei nyt tänä vuonna tule omenia.\n\nEMÄNTÄ\n\nSe siitä tuli, kun oli niin kuuma päivä.\n\nILTA\n\nKuuma päivä tosiaan!\n\nMIMMI\n\nMikäs sen Iltan nyt on? Jos pelottaa nukkua makuuhuoneessa, niin panee\ntuohon isännän vuoteelle. Eikä suinkaan kukaan nyt tällaisella ilmalla\nlähde huviretkelle.\n\nILTA\n\nKyllä kai ne muut lähtevät, mutta en minä lähde.\n\nEMÄNTÄ\n\nSe on oikein se. Saa nähdä koska sieltä juhlilta ruvetaan tulemaan.\n\nILTA\n\nMitä kello onkaan? Kyllä kai minä sentään menen.\n\nEMÄNTÄ\n\nEt sinä mihinkään mene.\n\nMIMMI\n\nPannaan nyt tähän sohvalle. (Peittää Iltaa.) Minä lähden sitten\nsiivoamaan kellaria. (Ottaa lyhdyn keittiön pöydältä, lähtee.)\n\nILTA\n\nMummo... eikö isä teistä ole kovin muuttunut tänä talvena?\n\nEMÄNTÄ\n\nKuinka niin? Ei vain minusta.\n\nILTA\n\nKuinka minusta sitten? Hän on niin lihonut ja tullut niin punaiseksi.\nEikä hänen äänensäkään ollut tällainen.\n\nEMÄNTÄ\n\nIsä raukka — vai on hän sinustakin muuttunut.\n\nILTA\n\nKenestä muusta sitten?\n\nEMÄNTÄ\n\nÄidistäsi.\n\nILTA\n\nÄidistä!\n\nEMÄNTÄ\n\nNiin, samalla lailla kuin sinusta. Kyllä isä on ennallaan, mutta sinä\nja äiti olette täällä kaupungissa käyneet niin hienoiksi. Hienossa\nseurassa.\n\nILTA\n\nHienossa seurassa.\n\nEMÄNTÄ\n\nÄlä nyt sitä haudo. Ehkä sinä tuletkin tänne laulamaan mummolle.\n\nILTA\n\nOlisinpa minäkin mummon kuolleiden lasten joukossa.\n\nEMÄNTÄ\n\nKyllä se tietää koska se kutsuu kotiin. Nuku nyt sitten siinä, lapsi.\n(Menee huoneeseensa. Hetkisen perästä Heikki.)\n\nHEIKKI\n\nEi ketään... ovet auki... Kas vain, Ilta. Nukutko sinä?\n\nILTA sävähtäen istumaan.\n\nEn... Sinä!\n\nHEIKKI\n\nMissä äiti on?\n\nILTA\n\nArpajaisissa.\n\nHEIKKI\n\nSanoivat siellä, että hän jo oli lähtenyt. Siellä oli niin kauheasti\nväkeä, minulla oli niin huono paikka. En mitenkään päässyt häntä\nlähelle... Oletko sairas, pikku Ilta?\n\nILTA\n\nKuinka hyvä että sinä tulit. Olen siitä niin iloinen.\n\nHEIKKI\n\nOletko sairas?\n\nILTA\n\nEn.\n\nHEIKKI\n\nLähtisinkö minä häntä hakemaan.\n\nILTA\n\nÄlä mene. Älä jätä minua yksin.\n\nHEIKKI\n\nPelkäätkö sinä? Mitä sinä pelkäät? Johan ukkonenkin on ohi. Ja vanha\nemäntähän nukkuu tässä vieressä.\n\nILTA\n\nKuule, lähdetään maailmalle me kahden.\n\nHEIKKI\n\nNeiti laskee leikkiä...\n\nILTA\n\nEn. Minä tarkoitan kovin vakavasti.\n\nHEIKKI\n\nMikä päähänpisto tämä nyt sitten on? Entä puutarhat ja lehmät ja kaikki\nSarkoilan muut ihmeet!\n\nILTA\n\nNe eivät enää ole minun.\n\nHEIKKI\n\nTui, tui, tui — nyt en minä ymmärrä yhtään mitään.\n\nILTA\n\nÄlä pilkkaa...\n\nHEIKKI\n\nSitten sinä kai sallit äidinkin tulla mukaan?\n\nILTA\n\nEi äiti voi tulla. Etkö sinä tahdo lähteä minun kanssani?\n\nHEIKKI\n\nMitä me kaksi siellä tekisimme?\n\nILTA\n\nSamaa mitä me kolme. Näyttäisit minulle museoita ja mitä kaikkea sinun\npiti näyttää äidille ja minulle.\n\nHEIKKI\n\nMitä huvia sinulla olisi niistä. Puhutaan nyt järkevästi. Mitä täällä\noikein on tapahtunut?\n\nILTA\n\nNiin paljon.\n\nHEIKKI\n\nEnkö minä voisi saada tietää niitä?\n\nILTA\n\nEhkä sitten joskus, jos lähdet minun kanssani kauas pois...\n\nHEIKKI\n\nNiin, ajattele kuinka hauskaa meillä olisi: minä istuisin kaiken päivää\nkirjastossa — sinä huoneessasi, sinä joka et ole viitsinyt edes kieltä\noppia.\n\nILTA\n\nVoisinhan minä vielä oppia.\n\nHEIKKI\n\nEi, minä lähden nyt takaisin palokunnantalolle. Äidin on ikäväkin tulla\nkotiin yksin.\n\nILTA\n\nEi hän ole yksin. Isä on hänen kanssaan.\n\nHEIKKI\n\nMenivätkö he yhdessä?\n\nILTA\n\nTietysti.\n\nHEIKKI\n\nMutta nyt istuu isäsi muutamien isäntien kanssa yhdessä syömässä\nillallista Rantapaviljongin parvekkeella.\n\nILTA\n\nMistä sinä sen tiedät? Ethän sinä tunne isää.\n\nHEIKKI\n\nMinä astuin siitä juuri erään toverini kanssa ohi ja hän sanoi minulle.\nHänellä oli vaaleat, ruudulliset vaatteet ja kirjava kaulaliina.\nSellainen komea mies... punaposkinen.\n\nILTA lamassa.\n\nLähde sinä sitten vain noutamaan äitiä.\n\nHEIKKI\n\nOnkohan hänellä sadetakkiakaan. No, hyvästi siksi...\n\nILTA\n\nKuule...\n\nHEIKKI\n\nNo...?\n\nILTA\n\nSinä... sinä...\n\nHEIKKI\n\nMitähän tärkeää sieltä tuleekaan?\n\nILTA\n\nSinä rakastat siis sinäkin äitiä.\n\nHEIKKI\n\nMitä... mitä sinä sanoit?\n\nILTA\n\nSinä rakastat siis sinäkin äitiä.\n\nHEIKKI\n\nKuule Ilta... sellaisista asioista ei sovi laskea leikkiä...\n\nILTA\n\nMinä en laske leikkiä. Sinä rakastat äitiäni.\n\nHEIKKI\n\nHyvä Jumala, mitä sinä sanot! Äitisihän on naimisissa. Kuinka sinä\nsillä lailla voit loukata häntä.\n\nILTA\n\nHän rakastaa hänkin sinua.\n\nHEIKKI\n\nMitä sinä sanot, mitä sinä sanot! Kuinka sinä sellaista ajattelet? Mitä\ntämä kaikki nyt on olevinaan? En minä enää tiedä näenkö unta vai olenko\nvalveilla.\n\nILTA\n\nVai oli se teille molemmille uutta.\n\nHEIKKI\n\nSinä hourit, tyttö... Mitä sinä sitä sanoitkaan. Etten minä olisi\nsitä kuullut...!\n\nILTA\n\nJa sinä luulet, että se olisi voinut jäädä teille salaan!\n\nHEIKKI\n\nMistä minä tiedän! En tiedä mitään, en ymmärrä mitään! Mitä minä nyt\nteen, mitä minä nyt teen!\n\nILTA\n\nMihin sinä lähdet?\n\nHEIKKI\n\nEn tiedä.\n\nILTA\n\nSiellä sataa niin kovasti.\n\nHEIKKI\n\nMitä minä tässä seison? Mitä minä enää täällä teen? Pois, pois tästä\ntalosta... pois omasta itsestäni!\n\nILTA\n\nVoi miksi minä sen sanoin, miksi minä sen sanoin! Kuinka minä olen\ntullut häijyksi. Vielä tänä aamuna minä soin hyvää kaikille ihmisille —\nnyt...!\n\nHEIKKI\n\nMuistotkin pois, kaikki pois... sillä kaikki on varastettua!...\nVihko on vielä minulla. Jahka minä olen tuonut sen, olen irti, irti\nkaikesta! (Lähtee.)\n\nILTA\n\nIrti, irti kaikesta!\n\n    Tyrskähtää itkuun, hoippuu sitten kuin paeten, makuuhuoneeseen.\n    Hetkisen perästä tulee Anna kiihtyneenä. Hän ravistaa märän\n    sadetakin yltään eteisen naulaan, paiskaa kirjan pöydälle, etsii\n    katseillaan Iltaa ja vetää vihdoin syrjään makuuhuoneen verhot.\n\nANNA kuiskaa.\n\nNukutko? Jumalan kiitos! (Kävelee edestakaisin salissa.) Olenko minä\nminä? Voiko minulle vielä jotakin tapahtua? Ja mitä kaikkea minun\nedessäni vielä on? (Hiipii uudelleen makuuhuoneen ovelle.) Jumalan\nkiitos. (Avaa vierashuoneen oven.) Nukutteko te, äiti?\n\nEMÄNTÄ\n\nVai joko sinä olet kotona? No, olikos siellä väkeä?\n\nANNA\n\nMiten Ilta jaksaa? Onko hän kaiken aikaa nukkunut?\n\nEMÄNTÄ\n\nKyllä hän vastikään oli ylhäällä. Täällä kävi joku. Taisi olla Levänen.\n\nANNA\n\nMitä hän täältä haki...! Ettei Iltalle vain olisi tullut mitään. Mitä\nte sanotte siihen, äiti, jos me Iltan kanssa vielä tänä yönä lähtisimme\nSarkoilaan. Tavarat saisivat tulla perästäpäin. Ja isäntä koska tahtoo.\n\nEMÄNTÄ\n\nKuka sinne nyt lähtee yön selkään.\n\nANNA\n\nKesäinen yö!\n\nEMÄNTÄ\n\nOlisihan se ihmistenkin silmissä niin outoa.\n\nANNA\n\nMitä ihmisistä! En minä tiedä miksi minua niin pelottaa, ettemme ikinä\npääse Sarkoilaan.\n\nEMÄNTÄ\n\nKyllä Sarkoila pysyy paikoillaan.\n\nANNA\n\nEttei ukkonen sytyttäisi sitä — tai lopettaisi meitä.\n\nEMÄNTÄ\n\nJumala varjelkoon.\n\nANNA\n\nNiin, Jumala varjelkoon! (Itsekseen.) Jos hän enää voi minua varjella.\n(Menee Iltan ovelle.) Ethän sinä nukukaan, lapseni.\n\nILTA oudon tyynenä.\n\nEn.\n\nANNA\n\nKuinka sinä voit? Tule tänne, äidin ainoa lapsi, tule! Kuinka sinun\nnyt on?\n\nILTA\n\nKyllä minun on hyvä.\n\nANNA\n\nEi sinun ole hyvä. Voi, mitä äiti tekisi? Tule nyt taas iloiseksi,\nlapseni. Etkö ymmärrä mihin hätään äiti muuten joutuu. Mitä sinä\nsanoisit, jos heti lähtisimme kotiin, Sarkoilaan? Ethän sinä kumminkaan\njaksaisi mennä huviretkelle. Te saatte sitten Sarkoilassa huvitella\nniin paljon kuin ikinä tahdotte. Voithan sinä äidin tähden tehdä sen\nuhrauksen. Me emme tarvitse edes ajomiestä, osaammehan me ajaa, sinä ja\nminä. Älä tuijota noin, lapseni. Miksi sinä sen teet? Sano mikä sinun\non, sano nyt, kun äiti rukoilee.\n\nILTA\n\nEn minä itsekään tiedä. Kylmä.\n\nANNA\n\nOnko sinun kylmä? Pane tämä huivi ympärillesi. Teemmekö tulta? Meillä\non vielä puita. Tai jos äiti keittää sinulle jotakin lämmintä. (Peittää\nIltan sohvalle ja rientää keittiöön.)\n\nPORMESTARINNA tulee kuohuksissaan.\n\nHoi, eikö täällä ole ketään? No, sinä. Eikö äiti vielä ole tullut?\n\nANNA tulee hätäisesti keittiöstä, kädessä palava kynttilä,\njonka laskee pöydälle.\n\nMikä nyt on? Sinä näet että Ilta on kipeä.\n\nPORMESTARINNA\n\nSinä olet kauniisti käyttäytynyt vierastamme kohtaan, sinä! Ensin et\ntäällä suvainnut antaa vastausta, saisiko hän huomenna tulla teille.\nJa kun hän iltamassa tuli sinua puhuttelemaan, et ollut kuulevinasi —\nkarkasit vain pois.\n\nANNA\n\nMinä olin niin levoton Iltasta. Sain muutenkin odottaa vuoroani.\n\nPORMESTARINNA\n\nSaisinko minä sitten nyt vihdoin tietää, pääseekö neiti Tattara teidän\nrattaillanne Sarkoilaan? Tai voimmehan ottaa kestikievarikyydinkin, kun\nvain tiedämme, ettei häntä ajeta pois talosta.\n\nANNA\n\nSe ei nyt käy päinsä. Ehkä toisen kerran.\n\nPORMESTARINNA\n\nToisen kerran! Koska sinä luulet hänen toisen kerran tulevan näille\nmaille?\n\nANNA\n\nYleisöhän oli niin haltioissaan. Kai hän tulee.\n\nPORMESTARINNA\n\nOn se nyt merkillistä, ettet sinä taivu. Minä olen tässä tullut\nantaneeksi lupauksen ja tahtoisin pitää sen.\n\nANNA\n\nKuulethan, ettei se nyt käy.\n\nPORMESTARINNA\n\nÄlä ärsytä minua.\n\nANNA\n\nÄlä sinäkään minua. Kai minä saan määrätä keitä haluan vieraiksi\nkotiini, keitä en... Suo anteeksi, ehkä sinä nyt lähdet, minulla on\nmatkakiireitä.\n\nPORMESTARINNA\n\nSinä taidat odottaa jotakin.\n\nANNA\n\nMiestäni.\n\nPORMESTARINNA\n\nHäntä saat odottaa vielä hyvän hetken. Hän istuu kaikessa rauhassa\nRantapaviljongissa syömässä illallista. Tietää kai, että sinä saat\nlohdutusta toiselta taholta.\n\nANNA\n\nJätä minut nyt. Muuten saamme molemmat katua.\n\nPORMESTARINNA\n\nMitä sinä luulet minun katuvan?\n\nANNA\n\nOih, ainahan meillä ihmisillä on jotakin kaduttavaa. Ja paljonkin. Onko\njo parempi, lapseni?\n\nPORMESTARINNA\n\nKyllä se lapsi nyt on rakas. Kyllä sitä nyt hellitään. Mutta kerran...\n\nANNA\n\nÄlä nyt viitsi. Jos se vieras nyt välttämättä tahtoo, niin tulkoon\nSarkoilaan ja kirjoittakoon meistä kirjoihinsa.\n\nPORMESTARINNA\n\nVai tulkoon! Vai jo saa tulla. Entä jollen minä enää tahdo.\n\nANNA\n\nOle sitten tahtomatta. Tee ihan mitä haluat, kunhan nyt vain lähdet\nkotiin...\n\nPORMESTARINNA\n\nEntä jos minulla on yhtä ja toista kysyttävää, entä jollen minä ole\nymmärtänyt sinun käytöstäsi moneen aikaan ja haluan selvitystä...\n\nANNA\n\nEhkä miehesi voi auttaa sinua. Hän ymmärtää minua paremmin. Koeta kysyä\nhäneltä...\n\nPORMESTARINNA kiihtymistään kiihtyen.\n\nPyydän saada kysyä, mitä miehelläni on tekemistä minun ja sinun välisten\nasioiden kanssa...\n\nANNA\n\nEi tietysti mitään, ei mitään...\n\nPORMESTARINNA\n\nMitä sinä sitten tarkoitat? Nyt minä sinut ymmärrän: sinä jatkat yhä\nrumaa peliäsi... ties miten olet jatkanutkin täällä kaiken aikaa.\nEhkä sinä yhä vielä olet viekoitellut häntä kotoa, minun ja lasten\nluota...\n\nANNA\n\nMinä vakuutan, minä en...\n\nPORMESTARINNA\n\nJa minun pitäisi sinua uskoa...\n\nANNA\n\nPitääkö sinun sitten tehdä lapseni sairaaksi noilla kauheilla jutuilla?\nSinulla on monta lasta, minulla vain tämä yksi — pitääkö sinun nyt\nhänen kuullensa sanoa tämä kaikki...\n\nPORMESTARINNA\n\nPitää! Että hän kerrankin kuulisi minkälainen äiti hänellä on.\n\nANNA\n\nLähdetään, lapseni, tuonne viereiseen huoneeseen. Et sinä saa levätä\ntäällä.\n\nPORMESTARINNA\n\nEi, Ilta, kuule sinä kerran mikä ihminen tämä äitisi on. Kun sinä\nsynnyit, häpesi hän sinua niin, ettei tahtonut voida ensimmäistä\nhuutoasi kuulla...\n\nANNA\n\nJumalan tähden, etkö sinä voi...\n\nPORMESTARINNA\n\nSillä hän ei ollut ottanut isääsi rakkaudesta.\n\nANNA\n\nIlta, lapseni, kuuntele tyynesti. Minä selitän sinulle kaikki ja sinä\nymmärrät kaikki...\n\nPORMESTARINNA\n\nKun sinä olit parin päivän vanha...\n\nANNA\n\nSinulla ei ole oikeutta kajota näihin asioihin! Sinä olit tunkeutunut\ntalooni ja sait tietää asioita, joita ei...\n\nPORMESTARINNA\n\nSinä oli parin päivän vanha, kun äitisi yritti sinut kuristaa. Kuristaa\nniinkuin minkäkin kissanpojan...!\n\nANNA nauraa kaameasti.\n\nNo niin, nyt sinä olet saanut sen sanotuksi. Onko mielesi nyt hyvä! Vai\nvieläkö tiedät jotakin... Se on totta, Ilta lapseni. Minä olin kuin\nsuunniltani...\n\nPORMESTARINNA\n\nSinä olit jo ihan sinisenä, kun sinut saatiin äitisi kynsistä. Mitäs\nnyt sanot äidistäsi?\n\nILTA\n\nNauran.\n\nPORMESTARINNA\n\nVai naurat!\n\nILTA\n\nLuulin minä sitä pahemmaksikin.\n\nANNA\n\nKuinka sinä olet järkevä, lapseni, kun otat sen niin tyynesti. Jumalan\nkiitos! Kaikki sinä ymmärrät kun kuulet. Minä en ole aikaisemmin\nkertonut, kun olet ollut lapsi.\n\nPORMESTARINNA\n\nVai olet sinä jo noin paatunut.\n\nILTA\n\nNiinkuin täti näkee.\n\nPORMESTARINNA\n\nSinä näyt olevan äitisi tytär.\n\nANNA\n\nNyt sinä kai voit jättää meidät. Me lähdemme Iltan kanssa läpi\nyön kotiin ja huomenna sopii neiti Tattaran ajaa isännän rinnalla\nSarkoilaan.\n\nILTA\n\nÄitini tytär! (Nauraa.)\n\nANNA\n\nÄlä naura noin, lapseni.\n\nPORMESTARINNA vahingoniloisena.\n\nTaidan saada rauhassa lähteä. (Säikähtäen.) Taisi koskea kipeämmin kuin\nosasin uskoa. (Menee.)\n\nANNA\n\nÄlä naura, älä naura. Minä toimitan heti hevosen valjaisiin, että\npääsemme tästä kauheasta kaupungista.\n\nILTA\n\nMikset sinä kuristanutkin minua silloin!\n\nANNA\n\nPuhutko sinä minulle sillä lailla. Minä olin silloin niin onneton, niin\nsairas, etten tietänyt mitä tein. Matkalla selitän sinulle kaikki.\n\nILTA\n\nVielä sinä tapat minut.\n\nANNA\n\nKuinka armoton sinä olet! Ei, sinä olet sairas sinäkin. Mutta koeta,\nlapseni, pysyä reippaana.\n\nLEMPI kadulta.\n\nIlta hoi! Minä olen täällä. Joko sinä olet valmis?\n\nANNA\n\nTule sisään, Lempi. Katsos nyt: Ilta ei voi oikein hyvin. (Menee\nkeittiöön.)\n\nLEMPI\n\nHyvänen aika kuinka sinä olet valkoinen. Kyllä se menee ohitse, kun\npääset ulos. Minä en voinut olla kertomatta pojille, että me kesällä\nsaamme tanssia. Ja tiedätkö, he tulivat niin kauhean iloisiksi,\netteivät tahtoneet pysyä missään. Minun täytyy vain nyt oppia ne uudet\ntanssit.\n\nILTA\n\nJos sinä tietäisit, kuinka minä olen onneton!\n\nLEMPI\n\nMitä ihmettä! Sinä, joka olet niin kaunis ja rikas ja... Mitä sitten\non tapahtunut? Lähdetään nyt, niin kerrot minulle matkalla.\n\nILTA\n\nEn minä jaksaisi lähteä. Mutta mitä minä täälläkään teen. Mitä minä\nteen missään.\n\nLEMPI\n\nMitä hulluja sinä puhut! Lähde pois nyt, se vain virkistää sinua.\nSadekin on lakannut. (Kuiskaa.) Tirri odottaa meitä tuolla kulmassa...\n\nILTA\n\nEn minä sitten.\n\nLEMPI\n\nPoika parka kun on niin rakastunut!\n\nILTA\n\nÄlä huoli, Lempi.\n\n    Anna tulee.\n\nLEMPI\n\nEiköhän Iltalle vain mahtaisi tehdä hyvää lähteä meidän mukaamme.\n\nANNA\n\nMinä jo käskin valjastaa, mutta jos sinusta tuntuu että jaksat, niin\nlähde vain huviretkelle. Jos menet vähäksi aikaa. Koetteeksi.\n\nLEMPI\n\nTule pois. Minä saatan sinut sitten kotiin.\n\nANNA\n\nJa sinä soitat jos Ilta väsyisi, niin minä tulen noutamaan hänet.\nOletko nyt oikein ymmärtäväinen, lapseni, että äiti saa olla\nlevollinen? (Lähtevät. Anna käväisee keittiön eteisen ovella ja\nhuutaa pihamaalle.) Mimmi sanoo talonmiehelle, kun hän tulee, ettei\ntarvitsekaan valjastaa. (Palaa, avaa ikkunan. Hengittää lehvien lemua\nulkoa, seisoo siinä kädet ristissä.) Jumala, armahda meitä... (Äkkiä\ntervehtii Heikki kadulta. Anna kavahtaa.)\n\nHEIKKI\n\nPyydän anteeksi... Tämä vihko oli joutunut minulle. En tahtonut\nlähettää sitä postissa.\n\nANNA\n\nTehkää hyvin.\n\nHEIKKI\n\nEhken minä...\n\nANNA\n\nKyllä te voitte tulla.\n\nHEIKKI\n\nEikö ketään muita ole kotona?\n\nANNA\n\nEi. Minä vain tahdoin... Ei minulla ole mitään asiaa. Tai onhan\nminulla: ulkomaanmatkastani ei voi tulla mitään. Minulla on\nvelvollisuuksia miestäni ja kotiani kohtaan. Toivon että Ilta voi\nparantua kotona.\n\nHEIKKI\n\nMinä ymmärrän...\n\nANNA\n\nJa te?\n\nHEIKKI\n\nMinä lähden. Kaikki on jo kunnossa.\n\nANNA\n\nSehän on hauskaa. Toivon että te oikein paljon hyödytte matkastanne.\n\nHEIKKI\n\nKiitos... Ja minä... että te voitte hyvin Sarkoilassa. Enkä minä\nsitten...\n\nANNA\n\nKuinka ihanaa nyt on ulkona!\n\nHEIKKI\n\nKaikki lemuaa sateen jäljeltä.\n\nANNA\n\nIhmisen pitäisi henkeä pidättäen nauttia tästä ajasta, jolloin lehti\npuhkeaa. Se on niin lyhyt.\n\nHEIKKI\n\nSe on niin lyhyt.\n\n    He seisovat kumpikin ikkunansa ääressä, loitolla toisistaan,\n    mutta joka sana vaikuttaa kuin hyväily.\n\nANNA\n\nToivon kaikesta sydämestäni, että tulette onnelliseksi.\n\nHEIKKI\n\nEn minä osaa sanoa mitä tahtoisin... Hyvästi.\n\nANNA\n\nHyvästi.\n\n    Ojentavat toisilleen kätensä silmiin katsomatta. Heikki lähtee,\n    Anna vetäytyy pois ikkunasta, purskahtaa itkuun. Hetkisen\n    perästä tulee isäntä.\n\nISÄNTÄ hyväntuulisena.\n\nTuokos se nyt oli?\n\nANNA\n\nKuka?\n\nISÄNTÄ\n\nJoka tuli vastaan.\n\nANNA\n\nMistä minä voin tietää kuka tuli sinua vastaan.\n\nISÄNTÄ\n\nNo kun se tuli täältä teidän rapusta.\n\nANNA\n\nMaisteri Levänen kävi täällä.\n\nISÄNTÄ\n\nSitähän minä juuri, että sellainenko se nyt oli. Ei niin minkään\nnäköinen. Ja tuota ne nyt on niin puhuneet... En minä milloinkaan ole\nniihin juttuihin uskonut... Joko pannaan maata?\n\nANNA\n\nPane sinä vain. Minulla on vielä vähän tekemistä. Ja sitten odotan\nIltaa.\n\nISÄNTÄ\n\nMissäs Ilta sitten on?\n\nANNA\n\nHuviretkellä toveriensa ja opettajiensa kanssa.\n\nISÄNTÄ\n\nVai niin vai, tiesin minä tuon, niin en olisi pitänyt niin kiirettä.\n\nANNA\n\nVoithan sinä lähteä takaisin.\n\nISÄNTÄ\n\nMistäs minä miehet enää kiinni otan. Ja minä maksoin jo kaikki. Se\nolikin vähän mukavaa, kun me sinne tultiin, minä ja Punttalan isäntä,\nniin viereisessä pöydässä istuu neljä faaria ja fröökynät kantaa\nniille niin ihmeesti syötävää ja juotavaa. Me emme Punttalan isännän\nkanssa huomanneet yhtään keitä he olivat, puhuttiin vain kaikista\nasioista. Yhtäkkiä joku lyö minua olalle ja se olikin Peusa, itse Antti\nPeusa, ja lihonut se oli niin, etten olisi tuntenut. Siinä sitä sitten\nilo nousi niin ettei muistettu koko arpajaisiin. Pantiin pöydät yhteen\nja huudettiin fröökynät passaamaan... Ja ajatteles, siinä sakissa oli\nakronoomi Peranteri. Ja kun se rupesi tarjoamaan meille kruununoritta\nSarkoilaan. Sanoi, että yhdessä voitaisiin lähteä ostamaan ja\nkolmeentuhanteen asti saa nousta. Sillä hinnalla pitäisi sentään jo\nsaada. Että mitäs sinä siitä sanot? Tommilan pappa jo rupesi puhumaan,\nettä jos hän möisi sen Linturinsa, joka Turun kilpa-ajoissa juoksi\ntoisen palkinnon. Mutta se voi vielä hyvästi juosta ensimmäisen, se on\nvasta niin nuori. Se se kelpaisi Sarkoilan trillojen eteen... Mikset\nsinä sano mitään?\n\nANNA\n\nKyllä ne entiset kelpaa minulle. Tarvinnenko niitäkään.\n\nISÄNTÄ\n\nPunttala on taas ollut metsäkaupoissa. Kuuluvat metsät vain olevan\nnousemaan päin. Vaikka möisimme vielä toisen lohkon. Ja sitten, kuules,\nkyllä vanhan emännän nyt pitäisi muuttaa rahat meidän pankkiin.\nPuhuivat minulle päivällä herrat, että enkö minä nyt saisi eukon\npäätä kääntymään. Se on aika raha se 100.000. Ja se hyödyttää nyt\ntoista puoluetta. Kyllä se eukko pitää saada siihen suostumaan.\n\nANNA\n\nVoithan sinä koettaa. Mutta eihän vanhan ihmisen näätä niin käännetä.\n\nISÄNTÄ\n\nKun maksavat puoli prosenttia enemmän. Se on jo summa. Eukko sanoo,\nettä hänellä on yllinkyllin. Mutta antaisi sen rahan vaikka meille\ntaikka Iltalle.\n\nANNA\n\nPanisit nyt nukkumaan.\n\nISÄNTÄ\n\nTule pois sinäkin... Kyllähän me kuulemme kun Ilta tulee.\n\nANNA\n\nEi, ei! Minulla on työtä.\n\nISÄNTÄ\n\nNo niin, mikäs hätä minullakaan on tässä. (Ottaa takin yltään,\nheittäytyy sohvalle, tupakoi siinä lojuen.) Laittaisit nyt yksintein\nsen mustan silkkihameen, jonka kankaan minä toin. Tommilan emäntä\nkuuluu olevan ihan viimeisillään, että sinne kai pitää mennä\nhautajaisiin, kun ollaan niinkuin vanhaa sukua... Helkkarin lyhyt\ntämä sohva. Minä menen sinun sänkyysi.\n\nANNA\n\nEi, sinne sinä et mene!\n\nISÄNTÄ\n\nNo, mikäs nyt tuli? Johan se oli sovittu.\n\nANNA\n\nOlethan sinä ennenkin saanut yhden yön kulumaan tuossa. Jollet tyydy\nsiihen, saat mennä kestikievariin.\n\nISÄNTÄ\n\nVai siinä sitä taas ollaan. Minä jo luulin... ymmärsin sitten ihan\nväärin. Mutta etkö sinä ajattele, että minunkin kärsivällisyyteni\njoskus voi loppua.\n\nANNA\n\nHyvä on. Se saakin loppua. Minä tahdon päästi irti sinusta.\n\nISÄNTÄ\n\nMitäs sinä nyt sanoit?\n\nANNA\n\nMinä tahdon irti sinusta — etkö kuullut!\n\nISÄNTÄ\n\nNo, no... ei nyt hätäillä.\n\nANNA\n\nVielä tänään keskipäivällä päätin seurata sinua Sarkoilaan ja pysyä\nemäntänä niinkuin tähänkin asti. Mutta nyt minä tunnen etten jaksa. En\njaksa.\n\nISÄNTÄ\n\nMitä sinä sitten rupesit minun emännäkseni?\n\nANNA\n\nNiin, mitä! Siinähän se minun käsittämätön syntini oli. Mutta enkö minä\njo ole tarpeeksi kärsinyt...\n\nISÄNTÄ\n\nEntä minä — minkätähden minun sitten on kuusitoista vuotta pitänyt\nkärsiä sinun syntisi takia?\n\nANNA\n\nOlithan sinä minun kanssarikolliseni: sinä tiesit minkätähden otin\nsinut.\n\nISÄNTÄ\n\nEn tiedä mistään rikoksesta vielä tänäkään päivänä.\n\nANNA\n\nMitä sinä nyt sanot! Sataan kertaan olen ne kaikki selittänyt.\n\nISÄNTÄ\n\nEtpä ikään olekaan. Antaisit nyt sitten kerran kuulla.\n\nANNA\n\nNo niin, aletaan sitten ja selitetään juurtajaksain. Minä olin tyttönä\nSiuroniemellä ja Sarkoilan naapurinpoika osti talon sieltä likeltä ja\nhän minulle ensin puhui Sarkoilan isännästä.\n\nISÄNTÄ\n\nJos puhuttiin minusta, niin kyllä puhuttiin sinustakin. Sinä annoit\nsulhasillesi ensin toivoa ja heläytit sitten rukkaset...\n\nANNA\n\nNe kosivat rahojani ja se oli niille oikein. Sarkoilan isännästä\ntiedettiin, että hän joi ja hummasi...\n\nISÄNTÄ\n\nEi niistä toinen puolikaan ollut totta.\n\nANNA\n\nKun minä tulin Sarkoilaan, olivat portinpielukset kaikki lovilla, kun\njuovuspäissänne olitte ajaneet kiinni. Ja kuistinkorvassa näytettiin\nkiveä, johon Tommilan poika oli kaatunut kuoliaaksi, ja...\n\nISÄNTÄ\n\nEi hän humalassa ollut. Pimeässä kaatui.\n\nANNA\n\nKorttia lyötiin...\n\nISÄNTÄ\n\nKorttia lyötiin siihen aikaan pappilassakin. Se oli sen ajan tapa.\n\nANNA\n\nMutta Sarkoilan isäntä ei käynyt kosimaan Siuroniemen tytärtä niinkuin\nkaikki poikamiehet niillä mailla ja se ihmetytti minua.\n\nISÄNTÄ\n\nJa silloin sinun piti saada pauloihisi minutkin.\n\nANNA\n\nHänestä kerrottiin, ettei hän välittänyt naisista. Se oli minulle\nuutta. Minun rupesi tekemään mieli nähdä sitä miestä. Laulujuhlilla\ntäällä samassa kaupungissa sinut sitten näytettiin minulle.\n\nISÄNTÄ\n\nNoh?\n\nANNA\n\nSinä olit aran ja ränstyneen näköinen niinkuin juopottelevat miehet\novat. Ja mikä päähänpisto minulle lieneekään tullut, mutta leikilläni\nsanoin minä pormestarinnalle ja muille tytöille: minä otan hänet ja\nteen hänestä miehen!\n\nISÄNTÄ\n\nEn minä nyt sennäköinen ollut.\n\nANNA\n\nMinun silmissäni sinä olit. Mutta siinä samassa menin minä\nkestikievariin, otin hevosen ja käskin ajaa Sarkoilaan. Siellä minä\nsitten ypöyksin kuljin talonkatsojaisissa. Silloin ei ollut paljon\nnurmea metsässä, mutta siellä kulki jo Sarkoilan karja. Minä luulin\nniitä lehmiä joidenkin mökkiläisten lehmiksi, niin takkuisia ne\nolivat...\n\nISÄNTÄ\n\nEihän siihen aikaan ollut tällaista karjanhoitoa. Lehmät pantiin\nmetsään heti kun lumi suli.\n\nANNA\n\nKyytimies tiesi, että Sarkoilan karjaa keväällä nostettiin...\n\nISÄNTÄ\n\nSe oli valhe. Siitä minä voisin haastaa sen miehen käräjiin koska\ntahansa.\n\nANNA\n\nMinä katsoin pihamaalle aidan takaa. Portti kiikotti toisella\nsaranallaan. Pihalla retuutti koira jotakin luuta eikä edes haukkunut...\n\nISÄNTÄ\n\nMikä lie ollut kulkukoira. Eihän meillä siihen aikaan ollut koiraa.\n\nANNA\n\nKissa suikahti peloissaan pihan poikki, ikäänkuin ei koskaan olisi\nnähnyt ihmisiä. Sitten minä menin joen rannalle. En koskaan ollut\nnähnyt jokea. Se teki minuun syvän vaikutuksen. Sitten siihen tuli\npieni lapsi. Sillä ei ollut yllä kuin likainen paita...\n\nISÄNTÄ\n\nOli kai renkien lapsia.\n\nANNA\n\n... se oli niin kurja itsekin. Se kaatui ja rupesi itkemään. Ei kukaan\nkuullut eikä kukaan tullut. Lapsi olisi saanut mennä jokeen. Minä\nlähestyin sitä, mutta se rupesi huutamaan vielä enemmän ja meni pakoon\nja hävisi ränstyneiden rakennusten taakse. Mutta minusta tuntui siltä\nkuin koko talo olisi itkenyt ja valittanut tuon lapsen itkussa. Niin\nhyljätyltä tuntui talo, niin ilman rakkautta se kitui. Minun tuli\nniin äärettömän sääli, minä huomasin, ettei minua ensinkään tarvittu\nSiuroniemellä, missä kaikki oli niin hyvässä järjestyksessä. Minä\npäätin voittaa Sarkoilan isännän.\n\nISÄNTÄ\n\nJa seuraavana päivänä siellä laulujuhlilla sinä tulit ja sinä sanoit\nsuoraan, että eikö ruvettaisi yhdessä pitämään taloa.\n\nANNA\n\nMinä sanoin sinulle rehellisesti kuinka asia oli, että nain talon, en\nsinua.\n\nISÄNTÄ\n\nSiinä ei ollut mitään eroa.\n\nANNA\n\nSiinä se juuri olikin kaiken pahan alku. Minä tutustuin taloon,\nminä kiinnyin siihen, minä tein työtä, minä penkosin joka mökin, minä\nkokosin lapset pyhäkouluun. Mutta sinä loittonit loittonemistasi. Minä\naloin jo silloin, kun me hääsaatossa ajoimme noita neljää penikulmaa\nSiuroniemeltä Sarkoilaan, huomata, ettei minulla ollut mitään sinulle\npuhumista.\n\nISÄNTÄ\n\nSilloin laulujuhlilla sinulla kyllä oli puhumista. Sinä olit niin\nsimasuuna, että...\n\nANNA\n\nOlinhan minä päättänyt voittaa sinut enkä minä ymmärtänyt, että se\nkävisi niin helposti.\n\nISÄNTÄ\n\nOlihan se jotakin, kun se tyttö, jota ei kukaan saanut, itse\ntuli kauppaamaan itseään minulle. Ihan minua ujostutti, kun sinä\njuhlapuheiden aikana puhuit ja nauroit. Kaikki ihmiset katselivat\nmeihin. Mutta sinä vain puhuit ja nauroit ja minä olin lopulta kuin\nlumottu. Etkö muista?\n\nANNA\n\nMuistan. Mikä hulluus minua lieneekään sinä päivänä riivannut.\n\nISÄNTÄ\n\nKyllä minäkin huomasin kuinka sinä sitten muutuit. Ja luuletko sinä\nettä sitä oli hauska kuulla, kun ihmiset lakkaamatta huusivat sinun\nlaihtumistasi, niinkuin minä olisin kiusannut sinua nälällä.\n\nANNA\n\nKärsimystä se on ollut sinullekin, ymmärränhän minä sen. Mutta olenhan\nminä tehnyt hiukan hyötyäkin, onhan Sarkoila nyt mallitalo. Ja olethan\nsinä nyt mies, jota kaikki kunnioittavat.\n\nISÄNTÄ\n\nYhtä et ole antanut: poikaa, joka perisi talon...\n\nANNA\n\nJoko taas! Tiedäthän sinä minun syyni. Minun olisi vain paljon\naikaisemmin pitänyt sanoa mitä nyt sanon: päästä minut vapaaksi ja etsi\ntoinen.\n\nISÄNTÄ\n\nVai pitäisi minun tässä ruveta ihmisten pilkaksi...\n\nANNA\n\nMinä en jaksa enää.\n\nISÄNTÄ\n\nNo, kun nyt on jaksanut kuusitoista vuotta, niin...\n\nANNA\n\nOnhan sitä siinäkin. En tiedä... mutta en jaksa enää...\n\nISÄNTÄ\n\nEtkö tiedä? Ehkä se herra sen tietäisi, se joka äsken tuli täältä.\nIhmisten puheissa on ehkä sittenkin perää.\n\nANNA\n\nSekä on että ei.\n\nISÄNTÄ\n\nVai niin, vai. Vai olet sinä sittenkin pettänyt minua. Saisit vain olla\nkiitollinen, jos vielä huolin sinut kattoni alle.\n\nANNA\n\nEnhän minä tahdo kattosi alle. Pois minä tahdon.\n\nISÄNTÄ\n\nMennäksesi yhteen hänen kanssaan! Ties miten jo olette eläneet.\n\nANNA\n\nEn puolusta itseäni: hän on ainoa mies, jota olen ihaillut,\nkunnioittanut ja — ehkä rakastanut.\n\nISÄNTÄ\n\nJa sinuun olen minä uskonut ja luottanut. Sinun kotiintuloasi\nvalmistettiin Sarkoilassa kuin juhlaa...\n\nANNA\n\nHänen valossaan minä vasta näin kuka sinä olet.\n\nISÄNTÄ\n\nNiin, ainahan se talonpoika näkyy herran valossa. Mutta muista sinä,\netten minä sinua pyytänyt: itse sinä minua kosit, itse viekoittelit\nminut itsellesi...\n\nANNA\n\nNiin tein, niin tein. Siksi minun kai nyt on viekotteleminen itseni\nirti...\n\nISÄNTÄ\n\nMutta minäpä en päästä sinua. Sinä pysyt minun vaimonani ja mitä et\nanna vapaaehtoisesti, sen otan minä väkisin.\n\nANNA\n\nSitä et sinä koskaan uskalla.\n\nISÄNTÄ\n\nKetä minä pelkäisin! Vai eikö minulla ole siihen oikeutta, saakeli\nsoikoon...\n\nANNA\n\nJollet sinä hyvällä anna minulle vapautta, otan sen väkisin.\n\nISÄNTÄ\n\nSepä nähdään...\n\nANNA\n\nSinä luulet ettei minulla ole keinoja, minä vaikka...\n\nISÄNTÄ uhkaavana.\n\nKyllä on keinoja minullakin. Odota sinä, odota sinä...\n\n    Ilta on tullut sisään ja hetkisen jäykkänä kauhusta kuunnellut\n    keskustelua. Äkkiä pääsee häneltä parahdus ja hän kaatuu maahan\n    kuolleena.\n\nANNA\n\nMitä se oli? Herra Jumala, Ilta! Lapseni, lapseni, koskiko se niin\nkovasti! Se ei ollut mitään. Äiti tekee kaikki mitä isä tahtoo...\nIlta, herää, mikä sinulle tuli? Herra Jumala, hän kuolee. Sinä et saa\nkuolla, äiti ei voi elää ilman sinua. Antti, tule auttamaan. (Nostavat\nIltan sohvalle.) Nouda lääkäri, soita. Tuo vettä! Ilta lapseni, sinä\nparanet, tämä menee ohitse... Mikset sinä liiku? Antti, äiti,\nauttakaa Jumalan tähden. Avaa silmäsi, lapseni! Katso, äiti on tässä\neikä rakasta mitään muuta maailmassa kuin sinua... Miksette soita\nlääkärille... Auttakaa, auttakaa!\n\nISÄNTÄ\n\nSe on turhaa. Näethän sinä, että hän on kuollut.\n\nANNA\n\nEi! Minä en tahdo sitä. Lääkärin pitää tulla! Ilta, katso, äiti\non tässä ja me lähdemme huomisaamuna kotiin... Mutta tämähän on\nmahdotonta, sillä juuri äskenhän hän meni ulos. Lähdetään kotiin,\nlapseni, lähdetään.\n\nISÄNTÄ\n\nTurhaan sinä enää päätät lähteä kotiin.\n\nEMÄNTÄ joka huudot kuultuaan, yötamineissaan on tullut sisään.\n\nVoi, Herra siunatkoon, Herra siunatkoon. Mitenkä se tapahtui...?\n\nANNA parkaisee.\n\nMinä sen tein. Minä hänet tapoin. Minä tapoin ainoan lapseni. Koko\npäivän näin minä hänen hätänsä.... mutta minä ajattelin vain itseäni ja\nkuristin häntä kurkusta, niinkuin silloin kerran... Nyt olen kadotettu\nja tuomittu ja se on minulle oikein, kaikki minä olen ansainnut...\n\nISÄNTÄ\n\nOle hiljemmällä. Ihmiset pysähtyvät kuuntelemaan.\n\nANNA\n\nKuulkoot, tietäkööt... Minä olen tappanut ainoan lapseni. Ilta, Ilta,\netkö sinä voi antaa anteeksi tätä viimeistä kertaa? Et! Sillä sinä\nannoit niin monta kertaa pitkin päivää ja uskoit minuun ja minä petin\nsinut.. Aijai minun päätäni, minun päätäni!\n\nEMÄNTÄ\n\nÄlä lapseni, älä lapseni, Jumala on armollinen...\n\n    Äkkiä alkaa ikkunan alta kuulua askelia ja miesäänistä\n    laulua: »Sua tervehdin».\n\nANNA\n\nIlta, ne laulavat sinulle, lapsi. Herää! Kuule, on kevät ja lehvät\npuhkeavat. Katso näitä, ne ovat kotoa! Kuule ne laulavat niin\nkauniisti... (Parkaisee.) Ei, minähän olen hänet tappanut, hän ei kuule\nenää koskaan. Lakatkoot, lakatkoot...\n\nISÄNTÄ avaa ikkunan\n\nKiitoksia vain herroille. Mutta Ilta ei enää kuule. Hän on muuttanut\nmuille maille. Hän on kuollut.\n\n    Kadulta kuuluu toistettuna »Kuollut...? Miten...? Koska...?\n    mahdotonta!» Isäntä vastaa päätään nyökyttämällä. Sitten häipyvät\n    askeleet. Anna tuijottaa eteensä ja painelee päätään ikäänkuin\n    ei mitään käsittäisi. Emäntä asettuu tuolille kädet ristissä ja\n    huojuttaa siinä ruumistaan, hiljaa rukoillen itsekseen. Isäntä\n    seisoo yhä ikkunan ääressä. Kadulta kuuluu kiireisiä askeleita.\n    Heikki tulee. Isäntä puhuttelee häntä ikkunasta.\n\nISÄNTÄ pidättäen vihaansa.\n\nAikooko herra tänne?\n\nHEIKKI hätääntyneenä.\n\nOnko se totta? Ne tulivat vastaan ja kertoivat. Eihän se voi olla\nmahdollista.\n\nISÄNTÄ\n\nHerra tulee vain katsomaan.\n\nANNA joka on herännyt kuullessaan Heikin äänen ja jännittyneenä\nseurannut puhetta.\n\nÄlkää päästäkö häntä tänne. Hän ei saa tulla!...\n\nHEIKKI tulee ja seisoo hetkisen ääneti.\n\nHänhän hengittää... hänhän rukoilee.\n\nISÄNTÄ\n\nTietääkö herra kenen syy tämä kaikki on? Teidän.\n\nHEIKKI\n\nMinun?\n\nISÄNTÄ\n\nNiin, juuri teidän.\n\nHEIKKI\n\nEn ole sitä tahtonut, en...\n\nANNA\n\nEi se ole hänen syynsä. Minä yksin, minä yksin olen rikollinen! Minä\ntahdon yksin kantaa syyn... Tappakaa minut, haudatkaa minut hänen\nkanssaan. Minä en enää voi elää! Ymmärrättehän te, etten minä voi elää!\n\nEMÄNTÄ\n\nRauhoitu, lapsi... Jumala rakastaa sinua, kun sinua kasvattaa. Ilta on\nhyvässä tallessa...\n\n    Isäntä seisoo ikkunan ääressä, pyyhkäisee kyyneleen silmästään.\n    Anna vaikeroi hiljaa. Heikki poistuu lamaantuneena, vanha emäntä\n    istuu kädet ristissä.\n\nEMÄNTÄ veisaa hiljaa, särkynein äänin:\n\n    »Onpa taivaassa tallella lapsillekin,\n    Kun he Herrassa kuolevat vaan,\n    Kultakruunut ja valkeat vaattehetkin,\n    Harput, joilla he soittelevat...»\n\nUlkona valkenee kevätaamu. Yksinäinen lintu alkaa livertää.\n\n    Esirippu.\n\n\n\n"]