[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fjUzH_ZB5KlgY4OWtVP2Wypvc7T7_0XllLfNjA9B5udY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},3131,"Ruhtinattaren ritari","Sabatini, Rafael",1875,1950,"3131-sabatini-rafael-ruhtinattaren-ritari","3131__Sabatini_Rafael__Ruhtinattaren_ritari",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1926,1927,79543,550193,false,73785,[24],"Italy -- History -- 1268-1492 -- Fiction",[26,27],"Adventure","Historical Novels","\"Ruhtinattaren ritari\" by Rafael Sabatini is a historical novel written in the early 20th century. The story centers around the character Bellarion Fortunato, a young man whose journey begins as he leaves a cloistered life for the uncertainty of the outside world, filled with both intellectual pursuits and the dangers of society. As the narrative unfolds, it explores Bellarion's philosophical musings, encounters with various characters, and the challenges he faces in a tumultuous political landscape.  At the start of the novel, we are introduced to Bellarion, a youth with a strong intellect, who has spent 17 years in a cloister and is now embarking on a journey to expand his knowledge. He is depicted as questioning the moral constructs of sin and virtue, engaging in discussions with a well-meaning but concerned abbott. As he leaves the quietude of his monastic life, Bellarion encounters diverse elements of society, including a humorous and somewhat dubious monk named fra Sulpizio. This interaction foreshadows the adventures and challenges he will face as he navigates a world filled with both intrigue and danger while trying to figure out his place in it. The opening sets the stage for a rich narrative that promises thrilling escapades intertwined with philosophical dialogues and moral dilemmas. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Auer, Eino",245,"Historiallinen seikkailuromaani sijoittuu 1400-luvun Italiaan ja kertoo orvoksi jääneestä Bellarionista. Tarina seuraa hänen nousuaan luostarin kasvatista merkittäväksi sotapäälliköksi ja poliittisten juonittelujen keskiöön renessanssiajan valtataisteluissa.","Rafael Sabatinin 'Ruhtinattaren ritari' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3131. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","RUHTINATTAREN RITARI\n\nKirj.\n\nRafael Sabatini\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut\n\nEino Auer\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Oy,\n1927.\n\n\n\n\n\n\nEnsimmäinen kirja.\n\n\n\n\nI luku.\n\nKYNNYKSELLÄ.\n\n\n\"Puoleksi jumala, puoleksi eläin\", sanoi ruhtinatar Valeria kerran\nBellarionia kuvatessaan, aavistamatta, että tämä määritelmä soveltuu\nmieheen yleensäkin.\n\nTuntematon kronikoitsija, joka on säilyttänyt hänen sanansa\njälkimaailmalle, jatkaa vihjaamalla, että ruhtinatar samalla kertaa\nsanoi liian paljon ja liian vähän. Ja omasta puolestaan liittää hän\nkuvaukseen eräitä huomautuksia — jotka tässä jääkööt toistamatta\n— yrittäen todistaa, että mies, jos jumalalliset ja eläimelliset\nominaisuudet ovat hänessä yhtä voimakkaita, ei ole enempää hyvä kuin\npahakaan. Tämänjälkeen esittelee hän meille sikopaimenrukan, joka\nkohosi loistoon ja kunniaan, niin suuripiirteisen ja ylvään, että\nhänessä tuskin oli mitään inhimillistä, ja toiselta puolen mahtavan\nruhtinaan — josta enemmän tässä tarinassa — niin eläimellisen, ettei\nhänessä ollut kipinääkään jumalasta. Nämä ovat äärimmäisyydet.\nVälimuotoja, joita on tusinan verran, havainnollistuttaa kronikoitsija\nhistoriallisilla muotokuvilla, jotka todistavat hyvää hänen tiedoistaan.\n\nKaikesta tästä, kirjoitustyylistä, viittauksista firenzeläisiin, ja\nsulavasta toskanalaisesta murteesta päättäen on nimetön kronikoitsija\nhuomattava henkilö. On enemmän kuin luultavaa, että onnekkaan\nBellarionin tarina (Bellarione Fortunato) kuuluu niihin Niccolò\nMacchiavellin kynästä lähteneisiin historiallisiin muotokuviin, joista\nehkä tunnetuin on \"Castruccio Castracanen elämä\". Tutkijain ei ole\nkuitenkaan onnistunut päästä perille lähteistä, joista kronikoitsija\non ammentanut. Ja vaikka monet kohdat tässä elämäkerrassa sopivatkin\nyhteen imolalaisen veli Serafinon laajassa teoksessa \"Vita et gesta\nBellarionis\" annettujen tietojen kanssa, ovat yhtä monet molempien\nkirjoittajien väitteistä ristiriidassa keskenään.\n\nJo alussa Macchiavelli (jos hyväksymme minun olettamukseni) väittää,\nettä Bellarion ei saanut nimeään pelkästään senvuoksi, että hän\noli taistelun mies, vaan myöskin siksi, että hän oli todellinen\nsodan lapsi, ikäänkuin taistojen kohdusta syntynyt — \"e di guerra\npropriamente partorito\". Käyttäessään tätä metaforia ilmaisee hän\ntuntevansa tarun lapsen löydöstä melskeitten ja hälinän keskeltä. Veli\nSerafinon mielipide taas on eriävä ja ainoa, joka sopii tunnettuihin\ntosiasioihin. Itsessään pieni asia, mutta kuvaava esimerkki tämän ajan\nelämäkertakirjoituksesta.\n\nJatkaen huomautuksiaan ruhtinatar Valerian sanojen johdosta,\ntoteaa Macchiavelli, että Bellarion oli luonne, jonka kuvausta\nei niin vain mahduteta yhteen määritelmään. Tämä käsitys sai\nkronikoitsijan kirjoittamaan hänen elämäkertansa. Minun käsitykseni\ntästä elämäkerrasta on vuorostaan saanut minut käymään käsiksi\ntäydellisempään kuvaukseen.\n\nPidän parhaana aloittaa ajankohdasta, jota Bellarion ehken itsekin\nolisi pitänyt tosiasiallisena elämänsä alkuna. Valitsen hetken, jolloin\nhän seisoo aineellisen maailman kynnyksellä, maailman, jonka hän tähän\nasti on tuntenut vain kirjoista käsin, tosin paremmin kuin monet, jotka\novat viettäneet koko elämänsä kanssaihmistensä parissa.\n\nBellarion oli lukenut vallan suunnattomasti. Hänen tiedonjanonsa oli\nulottunut teologisten isien opetuksista aina Vegetius Hyginukseen, ja\nkäytettävissä olevan tutkimusaineiston puute oli yhtenä syynä siihen,\nettä hän jätti luostarin rauhan, joka hänet oli ympäröinyt lapsesta\npitäen. Toisena syynä oli vissi kerettiläisyys, jota hänessä viime\naikoina oli ilmennyt, ja josta toivottiin hänen parantuvan jatkuvien\nopintojen avulla. Hänen mielipiteensä erosivat niin suuresti isien\nopeista, että hän, jos olisi elänyt sata vuotta myöhemmin, ehdottomasti\nolisi joutunut tekemisiin Pyhän istuimen kanssa ja ehkä — Espanjassa\nvarmastikin — lopulta roviolle. Tämä kauhea kerettiläisyys, seuraus\npaljosta mietiskelystä, oli synti siinä maailmassa, jossa synti ei\nvoinut tulla kysyneeseenkään. Turhaan yritti apotti, jonka sydäntä\nlähellä hän oli, todistella, että hän oli väärässä.\n\n\"Voi, sinä viaton lapsi\", sanoi kunnianarvoisa isä, \"olet pian\nhuomaava, että siinä maailmassa, jolta tähän asti olet ollut suojassa,\non syntiä jopa ylenmäärin\".\n\nBellarion vastasi syllogismilla, loogillisella kaavalla, johon oli\noppinsa sisällyttänyt. Se oli kysymyksien muodossa, todistelutapa, jota\nhän aina kernaimmin käytti.\n\n\"Eikö kaikki tässä maailmassa ole Jumalasta? Eikö Jumala ole kaiken\nhyvyyden lähde? Voiko siis mikään Jumalan luoma olla muuta kuin hyvä?\"\n\n\"Entä perkele?\" uteli apotti.\n\nBellarion hymyili vaatimatonta, herttaista hymyä.\n\n\"Eikö ole mahdollista, että ne, jotka keksivät perkeleen, ehkä olivat\nopiskelleet Persiassa, missä yleensä on vallalla se käsitys, että\npimeyden ja valon voimat, Ahriman ja Ormuzd, alituisesti taistelevat\nmaailman herruudesta? Muutenhan heidän olisi pitänyt muistaa, että\nperkeleenkin, jos hän on olemassa, täytyy olla Jumalan luoma, mikä taas\non Jumalan pilkkaamista, koska Jumala ei voi luoda mitään pahaa.\"\n\nSäikähtynyt apotti kiiruhti muuttamaan puheenaihetta:\n\n\"Eikö varastaminen, tappaminen ja vääryydenharjoittaminen ole pahasta?\"\n\n\"Tietysti. Mutta se on yhteiskunnasta irtautuneitten harjoittamaa\npahuutta, joka on tukahdutettava, ettei yhteiskunta hajoaisi. Siinä\nkaikki.\"\n\n\"Kaikki! Kaikki?\" Apotin syvälle painuneet silmät tarkastelivat\nsurullisina nuorukaista. \"Poikani, paholainen on antanut sinulle väärää\nviisautta voidakseen tuhota sielusi.\"\n\nJa varovin sanoin piti nyt tuo hyvä, isällinen mies hänelle\nnuhdesaarnan. Sitä seurasi toinen ja kolmas lähiseuraavina päivinä.\nBellarioniin ei sanan voima kuitenkaan tehonnut, vaan hän jatkoi\nvastustustaan, nostaen kilveksi syllogisminsa, jonka apotti\nsydämessään tiesi harhapäätelmäksi, mutta jonka virhettä hän ei\nkyennyt paljastamaan. Kun ukkoparka lopulta alkoi pelätä, että tämä\nkerettiläisyys voisi matkaansaattaa vaikeuksia ja häiritä luostarin\nrauhaa, suostui hän jouduttamaan suojattinsa matkaa Paviaan jatkamaan\nniitä opintoja, joiden piti pelastaa Bellarion harhaopin kynsistä. Ja\nnäin jätti Bellarion muuanna elokuun päivänä armon vuonna 1407 Pyhän\nneitsyen luostarin Ciglianossa.\n\nHän teki taivalta jalan. Mitä ruokaan ja yömajaan tuli, oli hän\npääasiassa Paviaan vievän tien varrella olevien luostarien armoilla,\nja apotti oli näitä varten antanut hänelle suosituksen, jonka hän oli\nkätkenyt laukkuunsa. Sitäpaitsi oli hänellä viisi tukaattia sisältävä\nkukkaro, kokonainen aarre ei ainoastaan hänen omasta vaan apotinkin\nmielestä, joka jäähyväisiksi oli lahjoittanut hänelle rahat. Hänen muu\nmaallinen omaisuutensa käsitti karkean vihreän puvun, joka oli hänen\nyllään, sekä vyössä riippuvan veitsen, joka kelpasi niinhyvin paistin\nleikkaamiseen kuin itsepuolustukseenkin. Rohkaisuna seikkailumatkallaan\nLombardian halki oli hänellä lisäksi apotin siunaus ja muisto\nvanhan miehen silmiin kihonneista kyyneleistä. Erotessa oli apotti\nvielä muistuttanut häntä luostarin rauhasta ja maailman melusta ja\nlevottomuudesta.\n\n\"Pax multa in cella, foris autem plurima bella.\"\n\nVaikeudet alkoivat vasta matkan loppupuolella. Livornon kaupunkialue\noli jo penikulman parin päässä hänen takanaan. Jokiäyrään rauha veti\npuoleensa nuorukaista, jota seitsemäntoista vuotta oli kasvatettu\nluostarin hiljaisuudessa, smaragdinvihreä nurmikko houkutteli, eikä hän\nlopulta malttanut olla laskeutumatta kovalta tieltä alas Pon rannalle.\nSauva kädessä asteli hän sitten Montferratin matalia kukkuloita\nkiertävää jokivartta, kaavun huppukaulus niskaan työnnettynä. Hän\noli pitkä ja norja, silmiinpistävän voimakas, tummapintainen ja\ntummatukkainen ja hänen mustat silmänsä tähystelivät kirkkaina ja\npelottomina edessä avautuvaa maisemaa.\n\nPäivä oli helteinen. Myöhäiskesän voimakkaiden tuoksujen kyllästämä\nilma tuntui painostavalta ja kaukaisen Monte Rosan sulavien lumien\npaisuttama Po virtasi vuolaana uomassaan.\n\nMietteisiin vaipuneena jatkoi Bellarion vaellustaan kunnes päivä\nhämärtyi auringon kierähtäessä vastarannan metsäisten kukkulain taa, ja\nkylmä viima suhahti äyräällä kasvavien puitten lehvistöissä. Silloin\nhän pysähtyi, katsellen valppaasti ympärilleen sileän, korkean otsan\nkurtistuessa ryppyihin. Vasemmalla oli synkkä metsä. Hän muisteli tien\nsuuntaa, pani merkille, mistä aurinko oli laskenut ja totesi sitten,\nettä hän jo melkoisen ajan oli kulkenut etelään päin, toisin sanoen\naivan väärälle taholle. Noudattaessaan ruohikkorannan kutsua oli hän\nharhautunut tieltään. Tämän johdosta hän nyt filosofoi hiukan ja\nrauhoittui, sillä hän rakasti vertailuja ja antiteesejä, ja kaikkea\ntuota älyllistä joutavuutta, joka näihin aikoihin oli korkeassa\nkurssissa. Sitäpaitsi hän ei hetkeäkään ollut epätietoinen siitä,\nmitä hänen oli tehtävä. Arvioituaan ajan aina siitä asti, jolloin hän\noli poikennut tieltä, ja kulkunopeutensa, saattoi hän suunnilleen\nmääritellä taivaltamansa matkan pituuden. Tien täytyi olla jo siksi\netäällä hänestä metsän takana, ettei hän enää ehtisi yöksi, kuten oli\ntoivonut, augustiniläisisien majaan Sesiassa Milanon rajaseudulla.\n\nHän oli reippaalla tuulella, mutta nälkä alkoi jo kiusata. Pikku nälkä\nei kuitenkaan suuresti huolestuttanut ankaraan paastoamiseen tottunutta.\n\nHän kääntyi metsään ja lähti päättävästi kulkemaan suuntaan, jota\nhänen oli noudatettava, jos mieli päästä takaisin tielle. Puolisen\npenikulmaa tai ehkä hieman enemmään paarusti hän polkua pitkin, joka\nkävi yhä epäselvemmäksi, mitä pitemmälle hän ehti, ja lopulta nielivät\nmetsä ja pimeys hänet kokonaan. Jatkaminen johtaisi varmasti viimein\numpisokkeloon. Parasta laskeutua pitkäkseen ja nukkua, kunnes aamu ja\nnouseva aurinko jälleen auttaisivat häntä määräämään suuntansa.\n\nHän levitti kaapunsa maahan ja havaitsi, ettei tämä vuode suinkaan\nollut kovempi kuin se, johon hän oli tottunut. Pian oli hän nukahtanut\nrauhalliseen uneen.\n\nKun hän heräsi, paistoi päivä jo korkealla. Mutta toisenkin ja paljon\nmielenkiintoisemman seikan hän äkkäsi; hänen vieressään seisoi\nminoriittiveljen harmaaseen kaapuun pukeutunut mies. Vieras oli pitkä\nja kumara ja kääntynyt puolittain selin häneen, aivan kuin olisi\nkivettynyt merkilliseen liikunta-asentoon. Tuntui melkein kuin olisi\nBellarionin äkkinäinen herääminen keskeyttänyt hänen poistumisaikeensa.\n\nVain silmänräpäyksen emmittyään kääntyi mies jälleen kohti. Hän oli\npiilottanut kätensä pukunsa poimuihin ja hänen kasvoillaan oli leveä\nhymy. Tervehdittiin.\n\n\"Pax tecum.\"\n\n\"Et tecum, frater, pax\", vastasi Bellarion koneellisesti, silmäillen\nvieraan kelminkasvoja ja pannen merkille irstaan suun ja ovelan\nvilkkeen pienissä mustissa silmissä, jotka olivat kuin upotetut\nsavenkarvaiseen naamaan. Lähempi tarkastelu heikensi kuitenkin hänen\nepäluulojaan. Miehen kasvot olivat rumentavien rokonarpien peittämät,\nsilmiä ympäröivä iho oli palkojen pingoittama, niin että hänen\nkatseensa näytti oudon harhailevalta, ja kaiken kukkuraksi oli hän\nsairaankalpea.\n\nHavaittuaan tämän ja että miehellä oli yllään munkin puku — jota\nei Bellarion voinut sovittaa minkään huonon yhteyteen — ryhtyi hän\noikaisemaan ensi silmäyksellä saamaansa käsitystä.\n\n\"Benedictus sis\", mutisi hän, vaihtaen sitten latinansa kansankieleen.\n\"Siunattu olkoon sallimus, joka lähettää sinut tieltään eksyneen\nvaeltajaraukan luo.\"\n\nMunkki purskahti äänekkääseen nauruun ja hänen katseensa kävi\nvarmemmaksi. Samalla muuttuivat hänen kasvonsa muutenkin siedettävämmän\nnäköisiksi.\n\n\"Olin melkein astua päällesi ja aioin juuri livistää pakoon kuin\nmikäkin narri ja pelkuri. Luulin näet sinua nukkuvaksi rosvoksi. Tämä\nmetsä on oikea varkaitten tyyssija. Täällä on roistoja yhtä viljalti\nkuin kaniineja kaniinitarhassa.\"\n\n\"Miksi sitten olet tänne uskaltautunut?\"\n\n\"Miksikö? Ohoh! Mitäpä varastamisen arvoista minulla, köyhällä\nkerjäläismunkilla, olisi? Rukousnauhani? Vyöni?\" Hän nauroi jälleen.\nHupaisa veitikka, kaikesta päättäen, joka ikävissäkin tilanteissa keksi\nhurskaan ilon aiheen. \"Ei, ei, veljeni. Minulla ei ole mitään syytä\npelätä varkaita.\"\n\n\"Otaksuhan, että olisinkin varas — taitaisit kuitenkin pelätä, vai\nmitä?\"\n\nMiehen hymy kaikkosi. Tuon nulikan yksinkertainen logiikka tuntui\nhämäännyttävältä.\n\n\"Olisin pelännyt sinun pelkäävän minua\", vastasi hän vihdoin hitaasti.\n\"Pelko, niin miehen kuin eläimen, on hirveä tunne. Se tekee välistä\nmiehestä murhaajankin. Jos olisit ollut rosvo, kuten luulin, ja äkkiä\nherätessäsi keksinyt minut vieressäsi, olisit varmasti luullut minun\naikovan sinulle pahaa. Ja sangen helppo on arvata, mitä sitten olisi\nseurannut.\"\n\nBellarion nyökkäsi miettivästi. Selitys oli mahdollisimman täydellinen.\nMies ei ollut ainoastaan hyveellinen, vaan myöskin älykäs. \"Minne olet\nmatkalla, veli?\" kysyi vieras sitten. \"Paviaan\", vastasi Bellarion.\n\"Santa Tendan kautta.\"\n\n\"Santa Tendan! Hei, sinnepä minunkin matkani. Aion aina Sesian\naugustiniluostariin saakka. Vuotahan vähän, poikaseni, niin jatkamme\nyhdessä matkaamme. Matkatoveri on aina hyvä olemassa. Odota vain\nsilmänräpäyksen verran, kunnes saan kylvetyksi; tulin näet tänne\nsitävarten. En viivy kauan.\"\n\nHän harppoi tiehensä. Bellarion huusi hänen jälkeensä:\n\n\"Missä aiot kylpeä?\"\n\nMunkki vastasi olkansa yli: \"Tuolla alhaalla on puro vähäisen matkan\npäässä. Älä liiku paikaltasi, jotta löydän sinut jälleen, poikani.\"\n\nBellarion piti hänen puhuttelutapaansa hiukan omituisena.\nMinoriittimunkki on kaikkien veli, mutta ei suinkaan isä. Hän hypähti\npystyyn, ei kuitenkaan epäluuloisena, vaan siksi, että hän oli\npuhtautta rakastava nuorukainen ja halusi käyttää vettä hyväkseen,\njos sitä kerran oli läheisyydessä. Hän nosti kaapunsa maasta ja lähti\nkulkemaan vikkelän munkin jälkiä.\n\nSaavutettuaan hänet virkahti Bellarion: \"Hitaasti kulkee se, joka\nterveydekseen kävelee.\"\n\n\"Ei koskaan täällä\", vastasi toinen hieman huohottaen. \"Ja purolle on\nsievoinen matka.\"\n\n\"Sievoinen matka? Mutta sanoithan...\"\n\n\"Voi, voi. Olin väärässä. Tässä sokkelossa ovat kaikki paikat toistensa\nnäköisiä. Pelkäänpä kohta olevani eksyksissä niinkuin sinäkin.\"\n\nNiin olikin asianlaita, sillä he saivat tarpoa kokonaisen penikulman\nennenkuin tulivat purolle, joka kapeana virtasi länteen, joelle\npäin. Sen uoma oli melko syvä ja kumpaakin rantaa reunustivat\nsammalpeitteiset vierinkivet ja lehtevät sananjalat, joita lehvien\nlomista pilkoittavat auringonsäteet kultasivat. Pian löysivät\nhe kohtalaisen, harmaitten paasien ympäröimän lammen. Se oli\nkuitenkin niin matala, ettei siinä voinut kunnon kylpyä ajatella.\nMunkin vaatimukset supistuivat kuitenkin äkkiä ja hän huuhteli\nhuolimattomasti kasvonsa ja kätensä vedessä. Bellarion puolestaan\npaljasti koko voimakkaan, kaunismuotoisen yläruumiinsa ja peseytyi niin\nperusteellisesti kuin saattoi.\n\nTämän jälkeen minoriittiveli onki eräästä säkintapaisesta taskustaan\nvaltavan makkaran ja suuren leipämurikan.\n\nBellarionista, joka oli paneutunut nälkäisenä makuulle, tuntui kuin\nolisi hän nähnyt mannaa erämaassa.\n\n\"Pikku veli!\" kukersi hän ihastuksissaan. \"Pikku veli!\"\n\n\"Ähäh! Meillä on konstimme, meillä Pyhän Fransiskuksen pienillä\nveljillä.\" Munkki jakoi makkaran kahtia. \"Me osaamme kyllä varustautua\nmatkaa varten.\"\n\nHe ryhtyivät syömään ja sitä mukaa kuin Bellarionin nälkä katosi, tunsi\nhän kiitollisuutensa laupiasta samarialaista kohtaan kasvavan. Kun\nmunkki sitten ehdotti että he lähtisivät liikkeelle, jotta saisivat\ntaakseen suurimman osan matkasta Casaleen ennen keskipäivää, ryntäsi\nBellarion pystyyn karistaen muruset sylistään. Tällöin tuli hän\nkoskettaneeksi laukkua, joka riippui hänen vyöstään.\n\n\"Pyhimysten nimessä!\" huudahti hän pusertaen vihreää pussia lujemmin.\n\nMinoriittiveli tuijotti häntä pippurisilmillään ja kysyi naama\nkirkkaana:\n\n\"Mikä hätänä, veli?\"\n\nBellarion kopeloi tovin laukkua ja käänsi sen nurin, vakuuttautuakseen\nsiitä, että se oli typötyhjä. Sitten katsoi hän toveriinsa\nepäluuloisesti ja pelokkaasti.\n\n\"Ryöstetty\", kertasi toinen, huolekkaan, säälivän hymyn karehtiessa\nhänen huulillaan. \"Hämmästykseni on pienempi kuin sinun. Enkö sanonut\nsinulle, poikani, että tämä metsä kuhisee varkaita? Kukatiesi on\nhenkesikin ollut vaarassa. Kiitä siis Jumalaa, joka on jakanut sinulle\narmoansa onnettomuudessasi. Mitään niin pahaa ei meille tapahdu, ettei\nse samalla osoittaisi vielä pahempaakin olevan olemassa. Muista aina\ntämä totuus, poikaseni.\"\n\n\"Oi, voi!\" marisi Bellarion pahantuulisesta katsoen yhä epäluuloisesti\nmunkkia. \"Helppo on filosofoida toista kohdanneen onnettomuuden\njohdosta.\"\n\n\"Lapsi, lapsi! Mikä sitten on hätänä? Suuriko onnettomuutesi oikein on?\nMitä olet loppujen lopuksi kadottanut?\"\n\n\"Viisi tukaattia ja kirjeen.\" Bellarionin vastaus oli suorastaan\nraivokas.\n\n\"Viisi tukaattia!\" Minoriittiveli levitti hurskaan paheksuvasti\nkätensä. \"Pilkkaat Jumalaa viiden tukaatin vuoksi!\"\n\n\"Pilkkaan?\"\n\n\"Eikö raivokas purkauksesi ole pilkkaa? Suutut menetyksesi johdosta,\nvaikka sinun pitäisi olla kiitollinen siitä, mitä sinulla vielä on\njälellä. Lisäksi pitäisi sinun olla kiitollinen sallimukselle siitä,\nettä se ohjasi askeleeni luoksesi hädän hetkellä.\"\n\n\"Vai siitä pitäisi minun kiittää?\" Bellarionin ääni ilmaisi edelleenkin\nepäluuloa.\n\nMunkin ilme muuttui. Hän kävi surumieliseksi.\n\n\"Voin lukea ajatuksesi, lapsi, ja tiedän, että epäilet minua. Minua!\"\nHän hymyili. \"Kuinka typerää! Minäkö varas? Vaarantaisinko sieluni\nautuuden viiden vaivaisen tukaatin vuoksi? Etkö tiedä, että me Pyhän\nFransiskuksen pienet veljet elämme kuin taivaan linnut, emme huolehdi\nmaallisista, vaan luotamme Jumalan armoon? Mitä minä tekisin viidellä\ntukaatilla enempää kuin viidelläsadallakaan? Omistamatta ropostakaan,\nvailla muuta omaisuutta kuin pukuni ja sauvani, voin matkata täältä\nJerusalemin asti, eläen almuista, joita meiltä ei milloinkaan puutu.\nMutta vakuutukset eivät tehoa siinä, missä epäluulot versovat.\" Hän\nlevitti kätensä ja pani ne sitten ristiin rinnalleen, \"Lapsi, etsi itse\ntaskuistani ja varmistaudu siten vakuutukseni todenperäisyydestä. Tule!\"\n\nBellarion karahti punaiseksi ja antoi häpeissään päänsä painua.\n\n\"Ei ole tarpeen...\", mutisi hän väsyneesti. \"Pukusi on paras takuu.\nSinä et voisi olla se, mikä olet ja samalla...\" Hän empi. \"Pyydän sinua\nantamaan epäilyni anteeksi, veli.\"\n\nHitaasti antoi munkki käsivartensa vaipua. Hän hymyili jälleen.\n\n\"Älä puhu siitä enää\". Hän laski pitkän, laihan kätensä, jonka sormet\nmuistuttivat kotkan kynsiä, nuorukaisen olalle. \"Heitä nuo ajatukset.\nJatkakaamme matkaamme yhdessä. Pyhän Fransiskuksen viitta riittää\nsuojaamaan meitä molempia, eikä sinun pidä oleman minkään puutteessa\nniinkauan kuin taivallamme yhdessä.\"\n\nKiitollisena kohotti Bellarion katseensa häneen. \"Totisesti on sallimus\nlähettänyt sinut.\"\n\n\"Enkö sitä sanonut? Nyt huomaat sen itsekin. Benedicamus Domine.\"\n\nMihin Bellarion vastasi niinkuin säädetty on: \"Deo gratias!\"\n\n\n\n\nII luku.\n\nHARMAAVELI.\n\n\nHe kulkivat tietä kohti, ei suoraan, vaan noudattaen fra Sulpizion\n— kuten hän itseään nimitti — määräämää suuntaa. Hän tunsi metsän\nkaikesta päättäen sangen hyvin. Ja heidän kulkiessaan kiusasi fra\nSulpizio Bellarionia kaikenlaisilla kysymyksillä.\n\n\"Sanoit, että sinulta paitsi rahoja on varastettu myöskin kirje.\"\n\n\"Ah, niin\", huokasi Bellarion katkerasti. \"Se kirje oli\nmoninkertaisesti tuon rahasumman arvoinen.\"\n\n\"Moninkertaisesti...? Kirje?\" Munkin hämmästys oli hullunkurinen.\n\"Mikäs ihmeen kirje se semmoinen oli?\"\n\nBellarion, joka tunsi kirjeen sisällön, toisti sen sanasta sanaan.\n\nVeli Sulpizio kynsäisi päätään. \"Osaan latinaa kylliksi voidakseni\nhoitaa tehtäväni, mutta tuo oli hiukan liikaa\", jupisi hän, ja lisäsi\nluottavaisesti, huomatessaan Bellarion kysyvän katseen: \"Me Pyhän\nFransiskuksen veljet emme ole järin oppineita. Oppineisuus turmelee\nvaatimattomuuden.\"\n\nBellarion huokasi. \"Sen tiedän omasta kokemuksestani\", sanoi hän, ja\nkäänsi italiaksi loppuosan kirjeestä: \"Tämä on meidän rakas poikamme\nBellarion, talomme kasvatti, joka aikoo aina Paviaan asti lisäämään\ntietojansa. Me suljemme hänet Jumalan suosioon ja uskomme hänet omien\nsekä muidenkin veljien huomaan, niin että he hänelle antavat suojaa ja\napua hänen vaelluksellansa Me huudamme avuksi kaikkea ja kaikkia, jotka\nvoivat häntä edesauttaa pääsemään Herramme armosta osalliseksi.\"\n\nMunkki nyykäytti päätään. \"Olet tosiaankin kärsinyt ikävän vahingon.\nMutta koska nyt näin on käynyt, niin tahdonpa tehdä sinulle saman\npalveluksen kuin kirjekin niinkauan kuin yhdessä olemme, ja kun\ntiemme eroavat, toimitan sinulle yhtä hyvän suosituksen Sesian\naugustiniluostarin esimieheltä. Hän kyllä laatii sen, jos minä häntä\npyydän.\"\n\nNuori mies kiitti häntä lämpimästi, yhä vieläkin pahoillaan hautomiensa\nepäluulojen vuoksi. He kulkivat sitten tuokion ääneti, kunnes munkki\ntaas puhkesi puhumaan:\n\n\"Sinun nimesi siis on Belisario, hä? Omituinen nimi!\"\n\n\"Ei Belisario, vaan Bellario, tahi oikeamminkin Bellarione.\"\n\n\"Bellarione? Mutta sehän on vieläkin pakanallisempi kuin Belisario.\nMistä sinä sellaisen nimen olet saanut?\"\n\n\"En ainakaan kasteessa, siitä voit olla varma. Minut ristittiin\nIlarioksi kelpo Pyhän Hilariuksen mukaan, joka muuten on\nsuojeluspyhimykseni.\"\n\n\"No, mutta miksi sitten...?\"\n\n\"Se on pitkä juttu, minun elämäntarinani\", vastasi Bellarion, ja kertoi\nsitten hiukan kainosteltuaan, mitä aikaisemmista vaiheistaan tiesi.\n\nHän oli syntynyt, kuten otaksui, kuusi vuotta suuren skisman\npuhkeamisen jälkeen, toisin sanoen vuoden 1384 vaiheilla, kylässä,\njonka nimestä enempää kuin vanhempiensakaan nimistä hänellä ei ollut\nmitään tietoa.\n\n\"En muista\", jatkoi hän, \"isästäni tai äidistäni paljon mitään. Ainoa,\nminkä isästäni varmuudella tiedän, on, että hän todella on ollut\nolemassa. Äitini oli äkäpussi, jota koko perhe, isä mukaanluettuna,\npelkäsi. Varhaisimpia muistojani on kauhu, jonka hänen läpitunkeva\näänensä aina aikaansai. Se oli ruikuttava ja samalla kimeä, tuo\nääni; voin kuulla sen yhä vieläkin kutsuvan sisartani. Siskoni nimi\noli Leocadia, ainoa omaisteni nimistä, jonka enää muistan, mistä\npäättäen se usein oli äidin huulilla. Meitä oli kokonainen liuta.\nMuistan hämärästi, että meitä oli kaikkiaan noin puolisen tusinaa\nrasavilliä. Tapanamme oli leikkiä suuressa, kylmässä huoneessa, joka\noli keltaiseksi sivuttu ja jota valaisi lasiton ikkuna. Ulkona ropisi\nsade kapealle, ikävälle kadulle. Ilmassa kajahteli tuolloin tällöin\nmerkillisiä helähdyksiä, aivan kuin olisi naapurissa työskennellyt\njoukko aseseppiä. Vaarinpito meistä oli uskottu Leocadialle, joka\nkaiketi oli vanhin joukosta. Muistan hänet tytönhuiskaleena, jonka\npaljaat sääret vilkkuivat räsyisen hameen alta. Kuin utuisena kuvana\nnäen vielä hänen keltaisen pörrötukan ympäröimät kapeat kasvonsa, ja\nsitten kuulen raskaita askeleita ja kimeän, viiltävän äänen, joka\nhuutaa 'Leocadia!' Se pani meidät aina kipittämään pakoon.\n\n\"Siinäpä onkin kaikki, mitä omaisistani osaan sinulle kertoa, veli.\nHuomautat ehkä, ettei minun kannattaisi muistaa tuon vertaa, kun en\nenempääkään muista. Ja mielellänihän minä noiden pikku muistojen\nsijasta kehittelisinkin itsestäni kauniin tarinan, kuvittelisin\npalatsia syntymäsijakseni ja kuuluisaa nimeä perinnöksi isältäni.\n\n\"No niin. Ensimmäisten muistojeni täytyy olla vuodelta 1389 tai 1390,\npäättäen siitä, mitä apotti on minulle kertonut ja omista myöhemmin\ntoteamistani seikoista. Niinkuin tietänet, riehui siihen aikaan\nnäillä main verinen sota ghibellinien käsissä olevan Montferratin ja\nguelfien Morean välillä. Taisteltiin juuri näillä seuduilla, joitten\nhalki nyt kuljemme. Eräänä iltana hämäräaikaan sattui kotikylääni\nmuonanhakumatkalla oleva Montferratin ratsuväkiosasto. Kuten voit\nkuvitella, syntyi siinä hirmuinen metakka sotilaitten ryhtyessä\nryöstöön. Joka talossa pantiin kaikki nurin narin ja kauhu valtasi\nihmiset. Niin minunkin kotonani, vaikka taivas tietää, ettei meillä\nollut aihetta pelätä ryöstöä, kun ei meillä mitään ryöstettävääkään\nollut. Muistan meidän yön tullessa värjöttäneen pimeässä, kuulostellen\nmeteliä naapuristossa. Äitini hengitti raskaasti jossakin\nläheisyydessä. Tällä kertaa hän ei herättänyt meissä pelkoa, sillä hän\noli itse kauhun lamauttama ja vaikeni visusti. Hirmuisena painoi pelko\nmeitä kaikkia. Kuulin Leocadian ja muitten lasten arasti vikisevän. On\nkumma, miten paljon selvemmin muistan kuulemani äänet kuin sen, minkä\ntällöin näin. Mutta aina tästä hetkestä asti käyvät muistoni paljon\nselvemmiksi ja johdonmukaisemmiksi. Tämä ensimmäinen suuri tapahtuma\nelämässäni herkisti äkkiä aistejani, ja tajusin tämänjälkeen asioita\nparemmin kuin ennen.\n\n\"Joku vaisto pani minut ajoissa väistymään lähestyvän onnettomuuden\nulottuvilta. Livahdin salaa huoneesta. Muistan hapuilleeni jyrkkiä\nlahoja portaita alas, nousseeni kolmea kivistä porrasta portille ja\nsiitä puikahtaneeni kuraiselle kadulle, kompastuen liejuun.\n\n\"Nousin likaisena ja märkänä. Tällä kertaa en purskahtanut itkuun.\nTärkeämmät asiat askarruttivat aivojani. Äänet olivat ulkosalla paljon\nselvemmät. Kuulin laukauksia ja kerran niin kaamean karjunnan, että\nvereni jähmettyi. Oikealla puolellani loimusi taivas punaisena. Se oli\njossakin yhteydessä uhkaavaan vaaraan ja minä pistin vinisten juoksuksi\nkujaa alaspäin. Talot jäivät taakse ja varjoista jouduin nousevan\nkuun valoon. Tie tuntui johtavan lakeuden yli jonnekin avaruuteen.\nTästä olen myöhemmin päätellyt, ettei kylässä ollut portteja enempää\nkuin muurejakaan, tai että ainakin meidän korttelimme oli niiden\nulkopuolella.\n\n\"En ole voinut olla viittä vuotta vanhempi tähän aikaan. Olin kuitenkin\nrohkea poika ja vahva, sillä pienet sääreni kuljettivat minut useiden\npenikulmien päähän kodistani tuona yönä. Lopulta lienen kuitenkin\nuupuneena kuukahtanut tien oheen ja nukahtanut, sillä seuraava muistoni\non herääminen. Päivä oli jo ehtinyt pitkälle ja minua piteli kookas,\npartasuu mies, joka kiireestä kantapäähän oli pukeutunut teräkseen ja\nnahkaan. Hänen vieressään pärskyi voimakas raudikko, jonka selästä\nhän juuri oli laskeutunut, ja taaempana seisoi viitisenkymmentä\nkeihäsmiestä virnistelevänä, tuijottavana, meluavana joukkona.\n\n\"Mies rauhoitti minua lempeällä äänellä ja kyseli kuka olin ja mistä\ntulin, mutta minä en pystynyt antamaan mitään kunnollista vastausta.\nLuultavastikin saadakseen minut luottavaisemmaksi antoi hän minulle\nsyödäkseni hedelmiä ja leipää — leipää niin hyvää, etten sellaista\nollut koskaan aikaisemmin maistanut.\n\n\"Emme voi jättää sinua tänne, lapsukainen! sanoi hän. Ja koska et tiedä\nmistä olet, on kai minun pidettävä sinusta huolta.\n\n\"En enää pelännyt häntä enempää kuin hänen seuralaisiaankaan. Mitäpä\npelon syytä minulla olisi ollutkaan? Tämä mies oli hyväillyt minua\nja antanut minulle ruokaa. Hän oli kohdellut minua ystävällisemmin\nkuin kukaan muu sitä ennen. Ja kun hän vihdoin nosti minut eteensä\nsatulannupille, olin peräti tyytyväinen kohtalooni.\n\n\"Myöhemmin samana päivänä me saavuimme kaupunkiin, jonka asukkaat\nnöyrän pelokkaina ottivat meidät vastaan. Mutta koska joukkomme oli\nverrattain pieni lukumäärältään, käyttäytyivät sotilaat varovasti,\nvälttäen herättämästä pahennusta.\n\n\"Kuukauden verran, ehkä hieman kauemmin olin pelastajani hoteissa.\nVihdoin oli hänen pakko Morean retken vuoksi päästä minusta eroon\nja näin toi hän minut Ciglianon lähellä olevaan Grazien luostariin\naugustini-isien hoivaan. He huolehtivat minusta ikäänkuin olisin ollut\nprinssi enkä maantieltä talteen otettu orpo. Tämänjälkeen kävi iso\nystäväni aina silloin tällöin minua katsomassa, ja näitä käyntejä\nkesti sitten kolme neljä vuotta, kunnes emme enää hänestä kuulleet\nmitään. Joko oli hän kuollut tahi sitten kadottanut mielenkiintonsa\npelastamaansa lasta kohtaan. Augustini-isät olivat nyt ainoat ystäväni.\nHe kasvattivat minut ja opettivat minua, toivoen minun jonakin päivänä\nliittyvän heidän veljeskuntaansa. He yrittivät myös saada selkoa\nsynnyinpaikastani ja omaisistani, mutta tuloksetta. Ja tässäpä onkin\",\nlopetti hän, \"koko tarinani.\"\n\n\"Ah, ei suinkaan\", muistutti munkki. \"Miten olikaan nimesi laita?\"\n\n\"Aivan niin. Ollessani ensimmäisiä päiviä sotilasystäväni hoteissa\npoikkesimme muuanna aamuna erääseen majataloon siinä kaupungissa, josta\näsken mainitsin. Ystäväni jätti minut majatalon emännän siistittäväksi\nja tämä pesi minut ja varusti minut vaatteilla. Vasta nyt olen tullut\najatelleeksi, ettei sellaista tekoa hevillä olisi saattanut odottaa\nystäväni tapaiselta mieheltä, mutta näin kuitenkin kävi: istuessani\nmatkaa jatkettaessa hänen käsivarrellaan, sanoi hän aikovansa ottaa\nminut kasvatikseen. Miehet ovat ihmeellisiä toisinaan: raaka eikä\nvarsin tunteellinen onnensoturikin saattaa heltyä nähdessään orporukan\nmaantietä kulkemassa.\" Hän vaipui mietteisiin.\n\n\"Entä nimi?\" tiukkasi munkki.\n\nBellarion nauroi. \"Kun emäntä talutti minut pelastajani eteen\npuhtaaksihinkattuna ja puettuna vihreään mekkoon, jotenkin\nsamantapaiseen kuin minulla nytkin on ylläni, olin kaiketi melko\nherttaisen näköinen. Ystäväni tuijotti minua hieman ihmetellen.\nNäen hänet vieläkin hengessäni sellaisena kuin hän silloin istui\nkolmijalkaisella tuolilla, toinen käsi polvella, toinen kähärää, mustaa\npartaa haromassa. Kumman ystävällisesti katseli hän minua harmailla\nsilmillään. 'Tuleppas tänne, poikaseni', pyysi hän, ojentaen kättään.\"\n\n\"Pelkäämättä ja kainostelematta menin lähemmäksi. Hän veti minut\npolveaan vasten, pani toisen kätensä päälaelleni ja hyväili hiuksiani.\"\n\n\"Minkä sanoitkaan nimeksesi?\" kysyi hän.\n\n\"Ilario\", vastasin.\n\n\"Tuokion tuijotti hän minua ja sitten puolittain ivallinen hymy levisi\nhänen ahavoituneille kasvoilleen. 'Ilario — sinä? Vakavine kasvoinesi\nja suurine, surumielisine silminesi?' Hän jatkoi puhumistaan ja muistan\nvieläkin hänen sanansa, vaikka silloin tuskin aavistin, mitä hän\ntarkoitti. 'Onko koskaan ollut olemassa vähemmän hilpeätä Ilariota?\nSinä tuskin hilpeyttä tunnetkaan, lapsi, Ilario! Äh! Paremminkin\nBellario. Eikös vain olekin kultainen poju?' Hän katsoi toivehikkaasti\nemäntää, joka kiiruhti hymyillen hyväksymään hänen mielipiteensä.\n'Bellario!' kertasi hän, maiskutellen nimeä ylpeänä kuin suunkin\nkeksijä. 'Se nimi sopii totisesti hänelle paljon paremmin. Ja, kautta\nkunniani, Bellario hänestä tehdäänkin. Kuuletkos, poika? Tästälähtien\non nimesi Bellario.'\"\n\nNäin, lopetti hän, otettiin tämä nimi käytäntöön, ja myöhemmin, ehkäpä\nsenvuoksi, että hän kasvoi nopeasti ja pian kehittyi voimakkaaksi\nnuorukaiseksi, alkoivat Grazien munkitkin kutsua häntä Bellarioneksi\ntahi isoksi Bellarioksi.\n\nKeskipäivä oli vielä tunnin takana kun he pääsivät metsästä maantielle.\nKuljettuaan vähän matkaa saapuivat he riisipeltojen ja viiniviljelysten\nympäröimälle maatilalle. Iloisia, laulavia miehiä ja naisia puuhaili\nviininkorjuussa. Ja nyt sai Bellarion nähdä, miten P. Fransiskuksen\nveljet vastaanottavat almuja, ilman että heidän olisi edes tarvis niitä\npyytää. Heti nähtyään vilahduksen munkin harmaasta kaavusta loikkasi\nmuuan miehistä viinitarhasta tielle, selitti olevansa tilan omistaja ja\npyysi heitä jäämään taloon päivälliselle, jonka aika kohta oli käsissä.\n\nHe istuutuivat tilavassa keittiössä yltäkylläisen, vaikkakin\nyksinkertaisen aterian ääreen. Tarjottiin ensin velliä, laajaan kulhoon\nmätettynä, jota syötiin suoraan kulhosta puulusikoilla, ja sitten\nlammaspaistin viipaleita keitettyjen viikunain kera. Nihkeä leipä oli\nkiinteää kuin juusto. Juomana oli kirpeänlainen, mutta terveellinen\npunaviini, joka vasta kellarista tuotuna oli raikkaan kylmää. Munkki\nkulautti sitä kurkkuunsa suunnattomat määrät.\n\nKaikkiaan oli heitä tusinan verran siinä pöydän ympärillä; vanha\nmaamies ja hänen vaimonsa, veljenpoika ja seitsemän täysi-ikäistä\nlasta, joista kolme kuului kauniimpaan sukupuoleen. Viehkeitä nuoria\nneitoja he olivatkin istuessaan siinä avokaulaisissa puvuissaan,\ntummaihoisina ja punahuulisina, ruskeat käsivarret paljaina ja kirkkaat\nsilmät luotuina Bellarioniin.\n\nKerran kohtasi Bellarion munkin katseen vilkaistessaan pöydän yli.\nSiinä katseessa samoinkuin velton suunkin vaiheilla oli epämiellyttävä\nilme. Munkki nähtävästi nautti hämmennyksestä, jonka vallassa naisiin\ntottumaton nuorukainen oli. Hiukan myöhemmin oli viini jo nostanut\npunan fra Sulpizion poskille ja hänen pippurisilmänsä kiiluivat\nhimokkaasti. Bellarion huomasi munkin luovan tyttöihin sellaisia\nkatseita, että hänen epäluulonsa jälleen heräsivät, ja nyt niin\nvoimakkaina, ettei enää munkkius enempää kuin harmaa kaapukaan voinut\nniitä hälventää.\n\nAterian jälkeen täytyi fra Sulpizion asettua hetkeksi lepäämään ja\nBellarion meni siksi aikaa viinitarhaan isännän tyttärien mukana.\nSiestan, lepohetken, aikana ei kukaan tee työtä. Neidot juttelivat\ninnokkaasti, mutta Bellarionista oli heidän rupattelunsa harmillisen\npitkäpiimäistä ja typerää.\n\nJo tämän vuoksi ja kun viinitarha oli tien varrella, olisi Bellarionin\ntuttavuus munkin kanssa hyvin voinut päättyä tähän. Jos hän olisi\njatkanut matkaansa yksin, olisi koko hänen elämänsä muodostunut aivan\ntoisenlaiseksi kuin todellisuudessa kävi. Minoriittiveljen lepo loppui\nodottamattoman lyhyeen ja kun hän noin tunnin kuluttua oli valmis\njälleen jatkamaan matkaansa oli hän siinä määrin unen ja viinin\npökerryttämä, ettei ollenkaan muistanut kumppaninsa olemassaoloa. Ellei\nBellarion olisi yht'äkkiä havainnut fra Sulpiziota taapertamassa tietä\npitkin Casaleen päin, olisi hän ihan varmasti saanut kulkea loppumatkan\nomin päinsä.\n\nMunkki ei järin riemastunut huomatessaan Bellarionin taas kulkevan\nrinnallaan. Hänen kasvonsa kuvastivat tyytymättömyyttä. Mutta hän\npyyteli kuitenkin anteeksi ja selitteli olevansa vielä puolinukuksissa.\n\nHän alkoi kulkea ripeästi, harppoen eteenpäin pitkin askelin. Silloin\ntällöin vilkaisi hän taakseen.\n\nBellarion huomautti jotakin tarpeettoman kovasta vauhdista,\nmuistuttaen, että Casale oli vain parin penikulman päässä ja että\nheillä oli koko iltapäivä aikaa. Hän sai töykeän vastauksen.\n\n\"Jos kuljen mielestäsi liian nopeasti, niin voithan seurata niin\nhitaasti kuin tahdot.\"\n\nBellarionia halutti ensin seurata neuvoa, mutta sitten osaksi\nuteliaisuus, osaksi itsepintaiset epäluulot voittivat hänen ylpeytensä.\n\n\"Älähän nyt, kyllä minä sovittelen askeleeni sinun astuntasi mukaan.\"\n\nMunkki vain mörähti, eikä tämänjälkeen tosiaan enää monta sanaa\nvaihdettu, Bellarionin keskusteluyrityksistä huolimatta. Vaellus\niltapäivän auringonpaisteessa tietä pitkin, joka halkaisee Trinon ja\nCasalen välisen hedelmällisen lakeuden, ei ollut hauskimpia.\n\nKuitenkaan ei heidän tarvinnut kulkea jalan kovin pitkää matkaa.\nPian saavutti heidät muulijono ja nyt sai Bellarion nähdä, miten P.\nFransiskuksen pieni veli käyttää ilmaiseksi ratsua. Kun jono lähestyi,\nasettui fra Sulpizio keskelle tietä ja levitti kätensä.\n\nMuulinajaja, ruskeaihoinen, mustapartainen mies, pysähtyi kyynärän\npäähän.\n\n\"Mitäs nyt, pieni veli? Miten voin auttaa?\"\n\n\"Siunatkoon sinua Jumala, veljeni! Tahtoisitko haavoitetun\nFransiskuksen nimessä avittaa meitä? Elleivät muulisi ole ylen\nraskaasti kuormitetut, voisi ehken pari niistä kantaa helläjalkaisen\nfransiskaanin ja tämän ylhäisen nuorukaisen Casaleen asti.\"\n\nMuulinajaja viskasi koipensa elukan selän yli ja liukui maahan,\nauttaakseen matkamiehiämme kevyimmin kuormitettujen eläinten selkään.\nPyydettyään ja saatuaan sitten fra Sulpizion siunauksen, kapusi hän\njälleen satulaansa ja nyt pistettiin raviksi.\n\nSatula tai oikeastaan satulan virkaa tekevä vehe oli Bellarionille\njotakin uutta ja tuskallista, ja hänen huomionsa oli seuraavina hetkinä\ntäydellisesti kiintynyt tähän uuteen kokemukseen. Tämä oli hänen\nensimmäinen ratsastusoppituntinsa ja ennen pitkää oli epämiellyttävä\nheiluminen ja töyssytys pannut hänen jokaisen lihaksensa ja nikamansa\nkolottamaan inhoittavalla tavalla. Lisäksi harmitti häntä se hilpeys,\njolla munkki ja muulinajaja suhtautuivat hänen yrityksiinsä pysyä\nsatulassa.\n\nHän oli sydämestään kiitollinen kun Casalen ruskeat muurit ilmestyvät\nnäkyviin. Ne putkahtivat esiin äkkiä muutaman tienmutkan takaa.\nKaupungin asema oli sellainen, ettei vähän matkan päästä arvannut\nkaupunkia lähestyvänsäkään. Tie johti suoraan San Stefanon portille,\njolle he pääsivät leveän vallihaudan poikki lasketun sillan yli.\nPortin holvissa oli vahtikoju, jonka ovi lekotti avoinna. Kolme neljä\nsotilasta vetelehti kojussa. He eivät ottaneet vartioimista kovin\nvakavalta kannalta, sillä ajat olivat rauhalliset. Muuan heistä,\nnahkatakkiin pukeutunut, lakitta oleva nuori mies vaivautui aina\nkynnykselle saakka huikatakseen tervehdyksen muulinajajalle. Tie\nkaupunkiin oli avoinna.\n\nViileästä porttiholvista he joutuivat eräälle Montferratin pääkaupungin\nkadulle. Nyt ei enää kiirehditty. Mutkikkaalla kadulla, jonka molemmin\npuolin rakennukset kallistelivat toisiaan kohti päästäen auringonsäteet\nvain keskikäytävälle, tunkeili kansaa kaikenlaista. Tällä San Stefanon\nportilta Katedraaliaukiolle johtavalla tiellä oli aina vilkas liike,\nja kaikkinielevällä mielenkiinnolla katseli nyt Bellarion satulastaan\nhyörinää, josta hänellä tähän asti oli ollut vain heikko, oman\nmielikuvituksen luoma käsitys.\n\nCasalessa oli tänään markkinapäivä, ja kauppojen edessä ulottui\nmyyntipöytien rivi melkein tien yli. Kauppiaat kehuskelivat tavaroitaan\nja näyttelivät niitä, yrittäen kaikin tavoin kiinnittää yleisön\nhuomiota puoleensa.\n\nHe pyrkivät yhä eteenpäin, matalien, kapeitten holvien alitse aina vain\nvilkkaampaa keskikaupunkia kohti, päätyen lopulta aukiolle tuomiokirkon\neteen. Bellarion tiesi, että tuo uljas rakennus oli lombardien\nkuninkaan Liutprandin rakennuttama jo seitsemisensataa vuotta sitten.\nHän kääntyi katsomaan punavalkoisen julkisivun kaunista arkkitehtuuria\nja hoikkia torneja, jotka päättyivät kuusikulmaiseen, suippoon kattoon.\nHänen tarkastellessaan ikkunoita pysähtyi muuli.\n\nJonkun askeleen päässä fra Sulpizio paraikaa laskeutui satulasta\nkiitellen muulinajajaa ja toivottaen hänelle Jumalan siunausta.\nBellarionkin hyppäsi maahan, hiukan jäykkänä vielä ja kiitollisena\nsiitä, että matka oli päättynyt. Muulinajaja luikkasi olkansa yli\n\"Jumalan haltuun\" ja jatkoi sitten matkaansa.\n\n\"Ja nyt, veljeni, on meidän aika saada illallisatria, jos sinulle\nsopii\", tuumiskeli munkki.\n\nTuskinpa sitä niinkään helpolla saisi, ajatteli Bellarion, siitä aukion\ntoisella puolella olevasta majatalosta, jota kohti munkki nyt lähti\nkulkemaan.\n\nTalon oven yläpuolella riippui lakastunut oksa jonkinlaisena kylttinä.\nKynnyksellä nuorukainen pysähtyi ja huomautti, että joku luostari olisi\npaljon soveliaampi lepopaikka munkille.\n\n\"Äläst’\", jutteli fra Sulpizio. \"Tämän talon isäntä, vanha Benvenuto,\non serkkuni, ja hän antaa meille kyllä ilmaisen aterian. Samalla saan\nkuulla uutisia. Eikö ole aivan luonnollista, että menen hänen luokseen?\"\n\nTietenkin oli Bellarionin vastattava myöntävästi. Mutta samalla hän\nmuisti, että munkki jo ennenkin oli osannut selittää kaikki asiat\ntyydyttävästi, vastata kaikkiin kysymyksiin täydellisesti, ja hänen\nepäluulonsa kytivät edelleen.\n\n\n\n\nIII luku.\n\nAVOIN OVI.\n\n\nSe tapahtuma, joka niin äkkiä ja julmalla tavalla riuhtaisi Bellarionin\nrauhalliselta opin tieltä ja haihdutti hänen unelmansa päästä oppimaan\nkreikankieltä Paviassa kuuluisan messer Chrysolaraan johdolla, yllätti\nhänet niin odottamatta, että hän selvisi hämmennyksestään vasta kun\nkaikki oli ohi.\n\nHän oli munkin kanssa aterioinut epäsiistissä ja tungokseen asti\ntäynnä olevassa ruokailuhuoneessa. Majatalon isäntä, joka Montferratin\nhallitsijain kunniaksi — heidän vaakunassaan oli hirven kuva — oli\nantanut laitokselleen nimen \"Uroshirvien majala\", palveli serkkuaan\nniin alttiisti kuin suinkin voi vaatia. Hän oli antanut fra\nSulpiziolle ja Bellarionille paikat hiukan syrjässä muista meluavista\nvieraista, korkean, kapean, avoimen ikkunan alla, missä raikkaan ilman\ntuulahdukset karkoittivat pahimman ruuankäryn ja ihmisistä uhoavan\nhien katkun. Ser Benvenuto antautui sitten kuiskaavaan keskusteluun\nmunkin kanssa, mutta Bellarion ei voinut kuulla heidän sanojaan.\nPöydälle kannettiin parasta, mitä talo saattoi tarjota, jopa sitkeä\nkananpaistikin, ja kellarista noudettiin pullo Valtelline-viiniä\nkerrassaan oivallista lajia.\n\nVäsynyt ja nälkäinen Bellarion söi hyvällä ruokahalulla, sallien\nnärkästymättä munkin kerskua suorittamillaan laupeudentöillä. Tuskinpa\nhän muuten kuuli puoliakaan fra Sulpizion jutuista. Munkki rupatteli\nja syödä matusteli yhtaikaa, ja huoneessa olevat vieraat melusivat\nlisäksi korvia huumaavalla tavalla. Joukossa oli muutamia talonpoikia\nRomagliasta ja Torcellasta, kukatiesi Terranovastakin Pon takaa. He\nolivat kaikki saapuneet markkinoille. Enimmäkseen olivat he vantteria,\ntummaihoisia miehiä — toisilla oli paljaskinttuiset vaimotkin mukanaan.\nMyöskin muutamia kaupungin työmiehiä vetelehti huoneessa ja pari\nnuorukaista, jotka nahkaesiliinoista päättäen olivat käsityöläisiä.\nErään pöydän ääressä istui neljä sotilasta nahkaisissa takeissa,\nvyöllään raskaat tikarit, pitäen seuraa naiselle, joka oli maalannut\nposkensa ja puhui vuoroin kimakalla, vuoroin käheällä äänellä.\nBellarionia puistatti hänen vaakkumisensa.\n\n\"Hänen naurunsa\", huomautti hän fra Sulpiziolle, \"on kuin paholaisen\nnauru.\"\n\nMunkki siristeli silmiään vastauksen asemesta ja tuntui pidättelevän\nhymyään.\n\nVähitellen tottui nuorukainen meluun ja menoon ympärillään ja kun\nhän vihdoin lopetti ateriansa, nojautui hän taaksepäin tuolissaan\nkylläisenä ja hieman unisena. Edellisen yön oli hän viettänyt\ntaivasalla ja koko päivän oli hän ollut jalkeilla. Eipä ihme siis, että\nhän lopulta vaipui horteeseen, munkin jatkaessa mutisevaa keskusteluaan\nserkkunsa kanssa.\n\nPuolisen tuntia hän siinä lienee torkkunut, kun äkkiä havahtui. Varjot\njo laskeutuivat muureille, jotka saattoi nähdä ikkunasta. Tämän hän\nmuisti jälkeenpäin. Herätessään näet hän oitis joutui kohdistamaan\nhuomionsa munkkiin, joka oli noussut tuoliltaan, ja avoimessa ikkunassa\nfra Sulpizion takana näkyviin miehen kasvoihin. Vieras oli luultavasti\nkavunnut aivan hiljaa vakoilemaan huoneessa olijoita, ja kannatteli nyt\nitseään käsiensä varassa. Bellarion kohtasi hänen kysyvän katseensa,\njoka äkkiä ikäänkuin laajeni ja muuttui hämmästyneeksi. Suu loksahti\nauki. Mutta ennenkuin Bellarion ennätti päästää ääntäkään tai edes\nliikahtaa, oli vakoilija kadonnut. Ja nyt muisti Bellarion kasvojen\nkuuluvan sille talonpojalle, joka heille oli tarjonnut päivällisen\nsamana päivänä.\n\nMunkki huomasi oudon ilmeen Bellarionin kasvoilla ja katsahti nopeasti\ntaakseen. Mutta ikkuna-aukko oli jo tyhjä.\n\n\"Mikäs nyt?\" kysyi hän valppaasti. \"Mitä sinä näit?\"\n\nBellarion kertoi ja fra Sulpizio päästi niin rivon sadatuksen, että\nnuorukainen melkein haukkoi henkeään. Munkin muoto oli aivan muuttunut.\nHänen ilmeensä oli kiukkuisen pelokas ja katse synkkä. Hän liikahti\nrajusti kuin lähteäkseen, mutta pysähtyi sitten yhtä äkkiä.\n\nHuoneen kynnyksellä seisoi pelon aiheuttaja, talonpoika, ja hänen\ntakanaan tungeksi miesjoukko.\n\nFra Sulpizio vaipui tuolille ja järjesteli kasvonpiirteitään.\n\n\"Tuossa se munkkiroisto istuu. Varas.\" Näin tervehti talonpoika.\n\nHuudahdus ja huoneeseen sulloutuvat uudet tulokkaat aikaansaivat\näkillisen hiljaisuuden tässä pienoisbaabelissa. Etumaisena lähestyi\nnuori, ryhdikäs mies, yllään teräshaarniska ja kypärä, saappaissa\nkannukset, vyössä heilahteleva miekka ja kupeella tikari. Punainen\nsulka hänen päähineessään ilmaisi hänen palvelevan upseerina Casalen\npoliisiväessä. Häntä seurasi pari peitsillä asestettua miestä.\n\nTalonpoika opasti heidät suoraan ikkunakomerossa olevan pöydän luo.\n\"Tuossa hän on. Sama mies.\" Hän tunki taistelunhaluisesti naamansa\nmelkein kiinni munkin kasvoihin ja nojautui kyynärpäillään pöytään.\n\"Nyt, roisto...\" sähähti hän, mutta vaikeni fra Sulpizion kohdistaessa\nhäneen lempeän, hämmästyneen katseen. Munkki virkkoi:\n\n\"Noinko sinä minua puhuttelet, pikku veli? Sanotko sinä minua\nroistoksi? Minua?\" Hän hymyili alakuloisesti, ja niin tyyni ja viaton\noli hänen ilmeensä, että maamies hetkeksi tyrmistyi. \"Syntinen ehkä\nolen, sillä syntisiä olemme kaikki, mutta en tiedä rikkoneeni sinua\nvastaan, veli, joka niin auliisti tänään ravitsit minua.\"\n\nFra Sulpizion hurskas esiintyminen sai miesparan ymmälle. Upseeri\ntyönsi hänet syrjään.\n\n\"Mikä on nimesi?\"\n\nFra Sulpizio katsoi häntä nuhtelevasti.\n\n\"Mutta, veli!\" huudahti hän.\n\n\"Lähde mukaan\", ärähti upseeri. \"Tämä mies syyttää sinua varkaudesta.\"\n\n\"Varkaudesta!\" Fra Sulpizio huokasi. \"En anna tuon syytöksen houkutella\nitseäni vihan syntiin. Tämä on järjetöntä, suorastaan naurettavaa.\nMiksi minä varastaisin, kun Pyhän Fransiskuksen suojeluksessa ollen\nsaan pyytämälläkin mitä tarvitsen? Mitä minä maallisella tavaralla\ntekisin? Mitä väittää hän minun sitten varastaneen?\"\n\nTalonpoika itse puuttui puheeseen. \"Kolmekymmentä floriinia, kultaisen\nkotelon ja hopeaisen ristin eräästä laatikosta siinä huoneessa, jossa\nlepäsit.\"\n\nBellarion muisti, miten munkki oli yrittänyt livistää yksin tiehensä\nja miten pelokkaasti hän oli vilkuillut taakseen heidän kulkiessaan\nmaantietä pitkin. Sitten oli muulinajaja saavuttanut heidät, ja juuri\ntämän avulla oli nyt päästy heidän jäljilleen. Upseeri oli tietysti\nollut vahtikojussa portin luona ja kertonut talonpojalle munkin ja\nvihreäpukuisen nuorukaisen saapuneen muulijonon mukana kaupunkiin.\nTalonpoika taas oli etsinyt käsiinsä muulinajajan ja loppu oli selvä.\nYhtä selvä kuin että fra Sulpizio oli varasteleva roisto ja että hänen,\nBellarionin, viisi tukaattia oli joutunut sinne, minne talonpojankin\nrahat olivat kadonneet.\n\nHän vannoi itsekseen vastaisuudessa turvautuvansa vain omiin\naisteihinsa ja vaistoihinsa. Sillävälin vastasi munkki:\n\n\"Et siis syytä minua ainoastaan varkaudesta, vaan myös siitä, että\nolisin palkinnut hyvän pahalla, rikkonut sitä vastaan, joka on\nollut minulla armelias Tämä on raskas syytös, veljeni, ja perin\nharkitsematon.\"\n\nJoukosta kuului myötätuntoista mutinaa. Munkki levitti kätensä ja\njatkoi:\n\n\"Puolustautuessanikin täytyy minun muistaa nöyryydenlupaukseni. Siksi\nen sanokaan mitään. Herra, etsi vaatteistani niitä tavaroita, jotka\nminun väitetään varastaneen, koska satuin levähtämään hetkisen siinä\nhuoneessa, josta ne ovat kadonneet.\"\n\n\"Kehtaavatkin syyttää pappia!\" paheksui joku.\n\nNuori upseeri hymähti. Hän kääntyi kannoillaan ja silmäsi puhujaa.\n\n\"Pappia!\" virnisteli hän. Ja äkkiä tokaisi hän väläyttäen silmiään\nmunkille: \"Milloin sinä viimeksi olit messussa?\"\n\nTämä kysymys saattoi fra Sulpizion tuokioksi tolaltaan. Antamatta\nhänelle aikaa vastata, ampaisi upseeri toisen kysymyksen: \"Mikä sinun\nnimesi on?\"\n\n\"Nimeni?\" Munkki tuijotti häntä synkästi, pienten silmien kiiluessa\nilkeinä arpisessa naamassa. \"Jotta minua taas epäiltäisiin. Ei, en sano\nsitä, mutta voin näyttää sinulle mustaa valkoisella. Pidä hyvänäsi.\"\nHän kaivoi taskustaan paperin ja piteli sitä sotilaan nenän alla.\n\nUpseeri silmäili paperia tuokion ja katsahti sitten sen yli fra\nSulpiziota.\n\n\"Miten voisin lukea sitä, kun pitelet sitä ylösalaisin?\"\n\nMunkki riensi äkkiä kääntämään paperin. Hänen kätensä tärisi. Tällöin\nBellarion huomasi ensiksikin, että upseeri oli puijannut munkkia ja\ntoiseksi että paperi oli hänen oma suosituskirjeensä. Fra Sulpizion\nkääntäessä paperia näki hän nimittäin vilahdukselta apotin sinetin.\n\nPaljastus saattoi hänet aluksi ymmälle. Munkki oli siis todellakin\nvaras, joka oli tyhjentänyt hänen pussinsa; toiseksi täytyi hänen olla\nvielä vaikeammassa asemassa kuin mitä Bellarion oli otaksunut, koska\nyritti kätkeytyä munkkikaavun suojaan, ja kolmanneksi oli hän syöksynyt\npäistikkaa upseerin asettamaan ansaan, tämän väittäessä, että kirje oli\nylösalaisin. Munkki ei osannut lukea!\n\nUpseeri nauroi äänekkäästi, tyytyväisenä omaan oveluuteensa. \"Tiesin,\nettet ole pappi\", irvisti hän. \"Minä enemmän kuin aavistan kuka\nsinä todellisuudessa olet. Vaikka oletkin varastanut munkin puvun,\net voi kätkeä rokonarpista naamaasi ja palkoa niskassasi. Sinä olet\nLorenzaccio da Trino, ystäväiseni; olemme ikävöineet sinua jo kauan.\"\n\nUpseerin mainitsema nimi pani huoneessaolijat haukkomaan ilmaa, ja he\nastuivat hieman lähemmäksi ikkunan alla olevaa ryhmää. Tuon nimen tunsi\ntäällä jokainen, Bellarionia lukuunottamatta. Lorenzacciolla oli huono\nmaine koko Montferratissa ja Savoijissa. Tämän aavisti Bellarionkin\nnähdessään miesten ilmeet. Eniten huolestutti häntä kuitenkin tällä\nhetkellä apotin suositus.\n\n\"Tuo pergamentti on minun\", huudahti hän. \"Se varastettiin minulta tänä\naamuna.\"\n\nYleinen huomio kiintyi nyt häneen. Tuijotettuaan häntä hetkisen\npurskahti upseeri jälleen nauramaan. Bellarion alkoi vihata hänen\nhilpeyttään.\n\n\"Mitä, eikö Pekka enään tunnekaan Paavoa? Apuri tahtoo pelastaa\nsaaliin, kun mestari on kiikissä. Ei vetele, nuori kukonpoika!\"\n\nBellarionin harjakset nousivat pystyyn. Arvokkaan näköisenä virkkoi\nhän: \"Nuori herra, saatte katua sanojanne. Minä olen tuossa\npergamentissa mainittu mies, kuten Ciglianon Grazie-luostarin apotti\nvoi todistaa.\"\n\n\"Ei ole tarvis vaivata herra apottia\", virnisti upseeri. \"Kosketus\nkidutuspyörän köyteen vain ja ehkäpä pieni hyppäys ilmaan, niin kyllä\nsinusta totuus erkanee, poikaseni.\"\n\n\"Kidutuspyörä!\" Bellarionin selkää karmi jo tuo sanakin.\n\nHäntä pidettiin siis rosvona pelkästään sen nojalla, että hän oli ollut\nyhdessä tuon väärän munkin kanssa. Katkaistaisiinko hänen nikamansa,\njotta saataisiin hänet syyttämään itseään? Näinkö oikeutta jaettiin?\n\nHän pelästyi. Yht'äkkiä päästi talonpoika hirvittävän kiljunnan ja\nsitten tapahtui salamannopeasti yhtä ja toista.\n\nSillävälin kuin upseeri oli puhutellut Bellarionia, oli varas hiipinyt\nyhä lähemmäksi ikkunaa. Talonpoika huomasi hänen aikeensa ensiksi ja\nnosti metelin.\n\n\"Ottakaa hänet kiinni!\" huusi hän peläten, että hänen floriininsa\nja muut varastetut esineensä jälleen menisivät sen tien, ja samalla\nsäntäsi hän eteenpäin, hapuillen Lorenzaccion käsivartta. Rosvo kihisi\nkiukusta ja näytti keltaisia hampaitaan kuin raivostunut eläin. Hänen\noikeassa kädessään välähti ase, joka seuraavassa silmänräpäyksessä\niskeytyi ahdistajan vatsaan; se oli kehno, takaperoinen, epätoivoinen\nhuitaisu, joka repi kuin villisian torahammas ja paiskasi\ntalonpoikaparan kahden apuunrientävän sotamiehen syliin. Enempää ei\nLorenzaccio tarvinnut. Hän hyppäsi syrjään ja keinotteli ihmeteltävän\nvikkelästi itsensä kapeaan ikkuna-aukkoon, empi hiukan ja oli\nseuraavassa silmänräpäyksessä kadonnut.\n\nHuoneessa vallitsi täydellinen sekasorto. Ylinnä kajahtelivat kuitenkin\npodestàn nuoren upseerin komentosanat ja määräykset. Muuan sotilas tuki\npyörtynyttä talonpoikaa, toisen typeränä kömpiessä ikkunan kautta muka\nLorenzacciota pidättämään.\n\nKauhistunut ja puolittain pökertynyt Bellarion tuijotti talonpoikaa,\npeläten hänen heittävän henkensä. Hän havahtui tuntiessaan jonkun\nnykivän hänen hihaansa. Käännyttyään huomasi hän takanaan saman\nmaalatun naisen, jota hän äsken oli inhonnut sydämensä pohjasta.\nNaikkonen katsoi häneen luonnottoman kirkkain silmin ja kähisi\nkuumeisesti: \"Tiehesi, tiehesi! Pidähän kiirettä!\"\n\n\"Kiirettä!\" kertasi Bellarion.\n\nEnsin tunsi hän masentuvansa — tuo nainenkin siis piti häntä\nrikollisena —, sitten valtasi hänet halu jäädä paikoilleen,\nselittämään, vaatimaan oikeutta. Kuitenkin todisti kaikki häntä\nvastaan...\n\n\"Joudu nyt, lapsi\", huohotti nainen. \"Pian, ennenkuin kaikki on\nmyöhäistä.\"\n\nBellarion katsahti joukkoon naisen takana ja kaikkialla kohtasi\nhän kehoittavia katseita. Muuan mies, itse isäntähän se oli, iski\nhänelle silmää ja osoitti paksulla peukalollaan ovea. Tuota elettä\nei voinut käsittää väärin. Sitten, ikäänkuin olisi hänen päätöksensä\näkkiä valjennut muille, repeytyi joukko kahtia, miehet ja naiset\ntyrkkivät toisiaan antaakseen hänelle tietä. Hän syöksyi eteenpäin.\nJoukko sulkeutui hänen takanaan, avautuen edessäpäin ja sulkeutuen\ntaas, ja pian oli hän ennättänyt ovelle. Takanaan kuuli hän upseerin\nkomentosanat tämän kehoittaessa sotilaita raivaamaan itselleen tietä\npeitsillään ja pitämään huolta siitä, että ainakin toinen rosvoista\njoutuisi kiinni.\n\nRoskajoukko oli nähtävästi tilanteen tasalla. Olihan joukossa muutamia\nkunniallisiakin miehiä, mutta köyhään kansaan kuuluvina nämä eivät\nkatsoneet voivansa estää kovan onnen vainoamaa poikaparkaa pakenemasta.\nSillävälin eräät, jotka tyytyivät muka vain olemaan huolissaan\ntalonpojan kohtalosta, sulkivat tien upseerilta ja sotilailta, niin\netteivät nämä päässeet käyttämään aseitaan.\n\nBellarion pikemminkin arvasi kuin näki kaiken tämän. Hän loi vain\npikaisen silmäyksen taakseen ja harppasi sitten kynnyksen yli\nhaisevasta huoneesta raikkaaseen ulkoilmaan. Aukiolla kääntyi hän\nvasempaan ja juoksi kohden tuomiokirkkoa, aikoen ensin etsiä suojaa\nsieltä. Pian huomasi hän kuitenkin näin joutuvansa satimeen, ja\npoikkesi siksi muutamaan kujaan. Tällöin oli jo upseeri ehtinyt\nmajatalon ovelle ja säntäsi huutaen hänen peräänsä. Kaksi peitsimiestä\nja muut sotilaat seurasivat hieman taaempana.\n\nPaetessaan kuin hirvi koiria muisti Bellarion apotin jäähyväissanat\n\"pax multa in cella, loris autem plurima bella\", ja hän toivoi äkkiä,\nettei olisikaan jättänyt luostarin rauhaa.\n\nTurhalta ja tarkoituksettomalta tuntui tämä pako. Vaikka hän tiesikin\nmiksi pakeni, ei hän aavistanut minne askeleensa ohjasi. Saattoi\nhyvinkin joutua ojasta allikkoon. Järki puhui näin, mutta vaisto\nlennätti yhä vain eteenpäin. Onneksi, sillä hetken kuluttua huomasi\nhän, etteivät sotilaat kömpelöissä varusteissaan jaksaneet pysyä hänen\nkannoillaan. Välimatka piteni pitenemistään. Jos hän jaksaisi vielä\nponnistella rupeaman, päätyisi hän kaupunkia ympäröivälle muurille,\nlöytäisi portin ja olisi vapaa. Tosin oli jo päivänlaskun aika, mutta\narvatenkin olivat portit vielä avoinna.\n\nToivehikkaana lisäsi hän vauhtiaan. Vain kerran, hänen juostessaan\nkauniin, harmaan rakennuksen edustalla olevan aukean yli, puristi\npelko sydäntä. Aukealla käyskenteli ihmisiä, jotka hämmästyneinä\nkääntyivät katsomaan vihreäpukuista karkulaista. Kun ei kuitenkaan\nkukaan asettunut hänen tielleen, riensi hän hiljentämättä eteenpäin,\npuikahtaen aukean takana olevalle kapealle kadulle. Ympärilleen\nvilkaisematta jatkoi hän juoksuaan ja havahtui vasta jouduttuaan\nruohoa kasvavaan kujaan, jonka molemmin puolin ruskeat muurit\nsulkivat näköalan. Nyt malttoi hän hellittää pikkuisen, päästäkseen\nhengästymisestään, ja totesi vihdoin, että oli jo pahoin uupunut.\nLopulta oli hänen kokonaan herettävä juoksemasta ja tyydyttävä\nkävelemään. Läähättäen ja pyyhkien kämmenselällä hikeä kasvoiltaan\nhoippui hän kujaa alaspäin, tietämättä vieläkään, oliko päässyt\nvainoojistaan.\n\nÄkkiä hän pysähtyi kuuntelemaan, nojaten selkäänsä korkean muurin\nsyvennyksessä olevaan oveen. Hänen hämmästyksekseen ovi tällöin\naukeni ja hän oli vähällä kaatua leikattujen puksipuitten ympäröimään\nkukkalavaan.\n\nHänestä tuntui kuin olisi ihme tapahtunut, kuin olisi sallimus pitänyt\novea avoinna, jotta hän voisi pelastua. Eikä hän hetkeäkään tullut\najatelleeksi, että hän sulkiessaan oven takanaan ja nostaessaan salvan\neteen ehkä olikin lukinnut oman satimensa. Muurin sisäpuolella oven\nedessä oli korkea kynnys. Tälle Bellarion istuutui nauttiakseen tuokion\näärettömän helpotuksen tunteesta. Mutta pitkää lepoa ei hänelle suotu.\nKujanteelta kuului jo nopeita askeleita ja hengästyneitä ääniä.\n\nBellarion kuunteli tarkkaavasti ja hymyili hiukan. He eivät voisi\nkoskaan aavistaa, että muurin ovi äsken oli ollut raollaan. He\nkulkisivat ohi, jatkaen hyödytöntä etsimistään, ja hän saattaisi\npiileskellä muurin suojassa aina yön tuloon asti. Ehkäpä viettäisi hän\nyönsäkin täällä ja poistuisi vasta päivänkoitossa, kaupungin porttien\nauetessa.\n\nNäin hän tuumi. Mutta äkkiä pysähtyivät askeleet muurin toisella\npuolen, ja hänen sydämensä melkein lakkasi lyömästä.\n\n\"Jossakin näillä paikoin hän pysähtyi\", kuului karkea ääni lausuvan.\n\"Katselkaahan jälkiä.\"\n\n\"Jopa on tarkkasilmäinen otus\", ajatteli Bellarion.\n\n\"Entä sitten?\" tivasi joku toinen. \"Tähänkö me jäämme odottamaan, että\nhän pääsisi turvaan? Lähdetään. Tästä hän juoksi.\"\n\n\"Tuki suusi, pölkkypää!\" Karkeaääninen mies puhui jälleen. \"Hän tuli\nkyllä tätä tietä, mutta hän ei mennyt edemmäksi. Hiljaa, älä väitä\nvastaan. Eikö sinulla ole silmiä päässä? Tämän oven ohi ei kukaan ole\nkulkenut tänään. Hän on täällä.\" Ja samassa jysähti oveen raskas isku,\njoka sai Bellarionin jalkeille aivan kuin olisi se osunut häneen.\n\n\"Ovihan on lukossa. Tuskinpa tuo poika on päässyt muurinkaan yli.\"\n\n\"Hän on läheisyydessä, sanon minä. Älä väittele kanssani. Kaksi miestä\njää vartioimaan ovea, muut seuraavat minua. Lähdemme palatsiin.\" Hänen\näänensä oli käskevä. Kukaan ei vastannut. Askeleet rapisivat nopeassa\ntahdissa kujaa ylöspäin. Oven takaa kuului parin miehen hiljaista\nmutinaa.\n\nBellarion ihmetteli, mahtaisikohan rukous auttaa. Mitään muutakaan\nkeinoa ei hän enää voinut keksiä.\n\n\n\n\nIV luku.\n\nTURVAPAIKKA.\n\n\nHän ei voinut nähdä kovin etäälle suljetusta puutarhasta. Mutta\njossakin läheisyydessä täytyi varmaankin olla piilopaikaksi kelpaava\nsopukka, jonne kätkeytyä, kunnes takaa-ajo olisi ohi.\n\nHän lähti liikkeelle, astellen varovasti puksipensaikkoon leikattua\nholvia kohti. Täällä hän pysähtyi ihailemaan näkyä, joka toi mieleen\nparatiisin. Laajan nurmikentän takana kimalteli lampi ja ruohikossa\nasteli kaksi ylpeätä riikinkukkoa. Keskellä lampea kohosi valkea\nmarmoripaviljonki, joka solakoine pylväineen muistutti pientä\nroomalaista temppeliä. Rannalta johti paviljonkiin marmorista\nrakennettu holvikaarisilta, jonka rintasuojalla punaiset kukat\nhehkuivat laskevan auringon loimussa.\n\nLammen tällä puolen laskeutui maa kahtena penkereenä ja\ngraniittikaiteitten yli vaahtosi vesi kummassakin penkereessä olevaan\nkivialtaaseen. Säleristikoissa kiemurteleva viiniköynnös purppuraisine\nhedelmäterttuineen reunusti altaita ja alempana levisi smaragdinvihreä\nnurmi aina kolmelta puolelta ympäröivään marjakuusiaitaan saakka.\nTämä pensasaita oli taidokkaasti leikattu ja vähäisen matkan päähän\ntoisistaan oli sen syvennyksiin asetettu marmoriveistoksia, jotka\nhohtivat valkeina tummaa vehmautta vasten.\n\nAvoimella sivulla oli myöskin penger, ja sen yläpuolella suuri punainen\nrakennus, puoleksi linna, puoleksi linnoitus. Tämän rakennuksen\nkummallakin puolen kohosi korkeuksiin mahtava, pyöreä, sakarahuippuinen\ntorni.\n\nNäin paljon ehti Bellarion nähdä ennenkuin jälleen pelästyi. Hänen\nkorviinsa kantautui pensaitten takaa kuuluvien askelten ääni. Tuokiota\nmyöhemmin ilmestyi nuori, ikäänkuin arkaillen liikkuva nainen\npensasaidan aukkoon, hätkähti ja pysähtyi.\n\nMuutaman siunaaman verran seisoivat he vastakkain tuijottaen\ntoisiaan, ja tämä tuokio riitti syövyttämään neidon kuvan ainaiseksi\nBellarionin mieleen. Neito oli keskikokoinen ja hoikka, pukeutunut\nsafiirinsiniseen, kullalla kirjailtuun ruumiinmukaiseen pukuun. Hänen\nolemuksessaan oli jotakin arvokasta ja käskevää. Kapeita kasvoja\nkehysti kullanruskea tukka, hiukan jalokivillä koristettua otsaripaa\ntummempi, nenä oli suora, ehkä hieman pitkä, ilme uhmaava. Outoa\nkauneutta kohottivat vielä suuret, miettivät, ruskeat silmät, jotka\ntällä hetkellä hämmästyneen kysyvinä tarkkasivat Bellarionia. Tuo katse\ntutki ja käski. Se pakotti hänet tunnustamaan oitis.\n\n\"Rouva!\" änkytti hän. \"Armahtakaa! Minua ajetaan takaa.\"\n\n\"Ajetaan takaa!\" Neito liikahti ja hänen ilmeensä muuttui. Suuret\nsilmät tummenivat.\n\n\"Minut luultavasti hirtetään, jos joudun kiinni\", lisäsi Bellarion\nhieman rohkaistuneena.\n\n\"Kuka teitä etsii?\"\n\n\"Poliisiupseeri miehineen.\"\n\nHän olisi halunnut kertoa enemmän. Hän olisi halunnut selittää olevansa\nviaton, huonon onnen vainoama, mutta neito kohotti torjuvasti kapeat,\nhienot kätensä, jolloin pitkät hihat solahtivat taapäin. Nopeasti\nvilkaisi hän taakseen piha-aukealle.\n\n\"Tulkaa\", sanoi hän sitten. \"Piilotan teidät.\" Ja hän lisäsi\nhuolestuneemmalla äänellä, mikä sai Bellarionin siunaamaan hänen\nsäälivää sydäntään: \"Jos teidät keksitään täältä, on kaikki hukassa.\nKumartukaa ja seuratkaa minua.\"\n\nKuuliaisena kompuroi nuorukainen melkein nelinkontin hänen jälessään,\npitäen visusti päänsä penkereen harjalla olevan rintasuojan reunaa\nalempana.\n\nHänen edellään astui neito levollisesti, osoittaen kunnioitettavaa\nitsehillintä- ja harkintakykyä. Vain narri, tuumi Bellarion, olisi nyt\npitänyt kiirettä. Turha hoppu olisi vain aikaansaanut uteliaisuutta ja\nkysymyksiä.\n\nTurvallisesti pääsivät he sillalle asti. Bellarion huomasi, että se\nnousi portaina aina holvikaaren huipulle ja laskeutui jälleen toisella\npuolella marmoritemppelin juurelle.\n\n\"Odottakaahan, nyt pitää meidän olla varovaisia.\" Neito antoi\nkatseensa lipua pitkin puutarhaa. Bellarion huomasi hänen vavahtavan\nja kullanruskeitten silmien laajenevan pelosta. Hän ei voinut nähdä,\nmitä neito näki: palatsista purkautuvaa, aseellista miesjoukkoa. Mutta\nhän arvasi totuuden, ennenkuin hänen suojelusenkelinsä huudahti:\n\"Liian myöhään! Jos nousette sillalle niin teidät varmasti nähdään.\"\nSilmänräpäystä myöhemmin lisäsi neito: \"Kumartukaa ja ryömikää\nnelinkontin sillalle. Kuljen jälessänne ja koetan estää heitä näkemästä\nteitä.\"\n\n\"Toiveeni ovat paljon vähäisemmät kuin se suoja, jonka hoikka vartenne\ntarjoaa, rouva\", virkkoi Bellarion. Hän painautui mahdollisimman\nlatteaksi maahan. \"En aprikoisi hetkeäkään, jos taivas olisi suonut\nteille leveyttä samassa mitassa kuin laupeutta. Mutta koska nyt kerran\nnäin on, luulen tietäväni paremman keinon.\"\n\nNeito tuijotti häntä rypistäen hiukan otsaansa. Mutta sitten hän\njälleen osoitti pystyvänsä nopeasti erottamaan pääasian sivuseikoista.\n\n\"Paremman keinon? Minkä sitten?\"\n\nBellarion oli tarkkaillut ympäristöä. Paviljongin takana työntyi\nvähäinen, kypressejä kasvava niemeke lampeen. Niemen kärjessä laahasi\nsuojaava leppäpensas oksiaan vedessä.\n\n\"Tämän\", vastasi Bellarion kiemurrellen kuin ankerias lampea kohti.\n\n\"Minne aiotte?\" huusi neito. \"Tuo lampi on syvä, matalimmassakin\nkohdassa on vettä parisen syltä.\"\n\n\"Sitä parempi\", vastasi Bellarion. \"Tuskinpa osaavat ruveta minua\nsellaisesta paikasta etsimäänkään.\"\n\nHän veti henkeään syvään ja valmistautui sukeltamaan.\n\n\"Ah, odottakaa nyt!\" huusi neito tukahtuneesti. \"Sanokaa nyt\nvihdoinkin...\"\n\nHän vaikeni hengen salpautuessa kurkkuun. Nuorukainen oli kadonnut,\npulahtanut veteen kuin saukko. Pari laajenevaa rengasta vedenpinnalla\noli kaikki, mitä hän jätti jälkeensä.\n\nHenkeään pidätellen odotti neito hänen päänsä ilmestymistä\nvedenpinnalle. Turhaan. Hetket kuluivat. Takaapäin kuului äänekästä\npuhetta. Peitsimiehet lähestyivät nopeasti ja uteliaita hoviherrojakin\noli lyöttäytynyt mukaan katselemaan ihmismetsästystä. Äkkiä pyrähti\nniemen kärjessä olevan pajupensaan juurelta pelästynyt liejukana\nrääkäisten lentoon, räpytteli vähän matkaa pitkin vedenpintaa ja\nlaskeutui jälleen. Pensaan oksat taipuivat, heilahtelivat hetkisen ja\nsitten oli taas kaikki hiljaista. Neito oli nähnyt ja ymmärtänyt.\n\nHän kietaisi oravannahkapäärmeisen viitan tiukemmin hartiainsa\nympäri ja kääntyi viattoman hämmästyneenä sotilaita kohti. Heitä oli\nneljä saman nuoren upseerin johdossa, joka oli etsinyt Lorenzacciota\nUroshirven majalasta.\n\n\"Mikä nyt on hätänä?\" tervehti neito hieman yrmeästi, ikäänkuin olisi\nhäntä häiritty. \"Mitä te etsitte?\"\n\n\"Muuatta miestä, madonna\", vastasi kapteeni lyhyesti.\n\nNeidon katse siirtyi hänestä kolmeen keikariin, jotka seurasivat\nsotilaita muutaman askeleen päässä.\n\n\"Muuatta miestä?\" toisti hän. \"Enpä muista nähneeni täällä ketään\nmiehentapaista tänään.\"\n\nKaksi niistä kolmesta, joihin hän etupäässä oli ivansa kohdistanut,\nnauroi julkeasti; kolmas punastui hiusmartoaan myöten, silmien\ntuikahtaessa kostonhimoisesti. Hän oli nuorin heistä, tuskin muuta\nkuin poikanen. Hänellä oli samanlaiset ruskeat silmät kuin tytöllä,\nsamanlainen tukka, ja muutenkin oli heidän piirteissään paljon\nyhdennäköisyyttä. Kuitenkin sai hänen kasvoiltaan turhaan etsiä sitä\narvokkuutta, joka oli neidolle niin luonteenomainen. Pojalla oli yllään\nloistava kultabrokaadimekko, jossa oli pitkät, vihreät hihat. Hänellä\noli kullasta taottu vyö, josta riippui upea tikari, ja hänen vihreässä\nsilkkilakissaan hehkui suuri rubiini. Toisessa sääressä oli keltainen,\ntoisessa viheriä säärys, viheriässä jalassa oli vuorostaan keltainen ja\nkeltaisessa vihreä kenkä. Tämä kuusitoistavuotias nuorukainen oli herra\nGian Giacomo Paleologo, Montferratin markiisi.\n\nEntä seuralaiset? Toisella heistä, noin kolmikymmenvuotiaalla messer\nCorsariolla, markiisin opettajalla, oli ketun naama, ja hänen\npurppuramekkonsa olisi paremminkin sopinut hovikeikarille kuin\nkasvattajalle, ja toinen taas, herra Castruccio da Fenestrella, noin\nviisikolmattavuotias nuori mies, olisi ollut melko mukiinmenevän\nnäköinen, elleivät hänen kalpeat kasvonsa ja arasti vilkuilevat\nsilmänsä olisi paljastaneet jo pitkälle ehtinyttä paheellisuutta. Hän\nse tällä kertaa joutui ärtyneen markiisin maalitauluksi.\n\n\"Älä naura, Castruccio.\"\n\nSillä välin viittoili kapteeni sotilaille. \"Kaksi teistä etsii portin\nluona olevasta pensaikosta. Kaksi seuraa minua.\" Hän kääntyi ja\ntiedusteli neidolta: \"Teidän korkeutenne ei ole nähnyt ketään?\"\n\nHänen korkeutensa kierteli: \"Enkö kertoisi teille, jos olisin nähnyt?\"\n\n\"Mutta muuan mies kätkeytyi tänne joitakin hetkiä sitten. Hän on tullut\ntänne puutarhaportista tai muurin yli.\"\n\n\"Näittekö hänen tulevan?\"\n\n\"Näin aivan selviä merkkejä siitä.\"\n\n\"Mitä merkkejä?\"\n\nKapteeni selitti. Neidon herkät huulet ilmaisivat jo ennenkuin hän ehti\nvastata, ettei hän oikein uskonut noihin merkkeihin.\n\n\"Huono valtakirja tänne tunkeutumista varten, ser Bernabo.\"\n\nKapteeni oli harmistuneen näköinen. \"Teidän korkeutenne erehtyy. Olen\ntäällä yksinomaan tuon miehen vuoksi.\"\n\n\"Toivottavasti\". Ja neito käänsi hänelle selkänsä.\n\nUpseeri antoi sotilailleen määräyksen. Kaksi heistä penkoi jo suljettua\npuutarhaa. \"Temppeliin!\"\n\nSuuttuneena kääntyi neito jälleen. \"Minunko luvattani? Temppeli,\nherraseni, on henkilökohtaista omaisuuttani.\"\n\nKapteeni epäröi hetken, pahasti hämillään. \"Teidän korkeutenne\ntuskin tarvitsee temppeliä juuri nyt. Siellähän paraikaa suoritetaan\nkorjaustöitä. Veijarimme on ehkä kätkeytynyt sinne.\"\n\n\"Eikä ole. Olisin nähnyt hänet, sillä tulen juuri sieltä.\"\n\n\"Teidän korkeutenne muisti pettää. Te tulitte äsken puutarhasta.\"\n\nNeito punastui. Tuokion kuluttua sanoi hän hitaasti: \"Silmänne\novat aivan liian tarkat, Bernabo.\" Ja äänensävyllä, joka peräti\nmusersi upseerin, lisäsi hän: \"Pidänpä sen mielessäni samoinkuin\nsenkin, ettette uskonut sanoihini\". Hän kääntyi pois halveksiva ilme\nkasvoillaan. \"Etsikää minun puolestani niin paljon kuin haluatte.\"\n\nKapteeni empi hetkisen. Sitten hän kumarsi jäykästi ja nyökkäsi\nsotilailleen, nousten marmorisillalle.\n\nHiukan myöhemmin palasi hän pettyneenä neljän apulaisensa kanssa.\nRuhtinatar Valeria oli nyt yhtynyt kaiteen luona vetelehtivään iloiseen\njoukkoon.\n\n\"Palaatte tyhjin käsin\", totesi hän.\n\n\"Panen henkeni pantiksi siitä, että tuo mies tuli tänne\", väitti\nkapteeni kiukkuisesti.\n\n\"Jopa olette ovela. Panette pantiksi jotakin aivan arvotonta.\"\n\nUpseeri ei kiinnittänyt huomiota enempää loukkaukseen kuin hovimiesten\nhihitykseenkään. \"Minun täytyy ilmoittaa tästä hänen korkeudelleen.\nSanoitteko tosiaankin, madonna, ettette nähnyt miestä?\"\n\n\"Herra, mies! Kuvitteletteko voivanne tehdä minulle kysymyksiä?\nJatkakaa etsiskelyänne.\"\n\nKapteeni kääntyi ruhtinattaren seuralaisten puoleen. \"Hyvät naiset ja\nherrat, oletteko sattumalta nähneet vilahdusta hoikasta, pitkästä,\nvihreäpukuisesta nuorukaisesta?\"\n\n\"Vihreäpukuisesta!\" huudahti ruhtinatar Valeria. \"Sepä\nmielenkiintoista. Tarkoitatteko ehkä metsänhaltijaa, tai veljeäni\ntässä.\"\n\nKapteeni pudisti päätään.\n\n\"En minä ole vihreäpukuinen\", huomautti nuori markiisi. \"En liioin\nole ollut puutarhan ulkopuolella. Hän pistelee teitä, messer Bernabo.\nSellainen hän on. Emme ole nähneet ketään.\"\n\n\"Ettekö tekään, messer Corsario?\" kysyi kapteeni ikäänkuin odottaen\nhelpommin saavansa vakavan vastauksen opettajan iässä ja asemassa\nolevalta mieheltä.\n\n\"En tosiaankaan\", vastasi tämä herrasmies. \"Mutta, kuten huomasitte,\nolimme etäämpänä kuin ruhtinatar. Madonnahan kuitenkin vakuuttaa, ettei\nole nähnyt ketään.\"\n\n\"Ah, mutta mahtaako hän olla niinkään varma asiasta?\" vihjaisi toinen.\n\nRuhtinatar silmäili häntä jäätävällä ylenkatseella. \"Kuulittehan kaikki\nmitä sanoin. En kyllästytä teitä kertaamalla sanojani.\"\n\n\"Siinä saitte\", mutisi kapteeni.\n\nMarkiisi tuli upseerin avuksi. \"Miksi et voi antaa selvää vastausta,\nValeria? Minkätähden sinun aina pitää mahtailla? Etkö osaa sanoa\nyksinkertaisesti 'en'?\"\n\n\"Olen vastannut tarpeeksi selvästi jo, ja minun sanojani on epäilty.\nSer Bernabon ei tarvitse enää toistaa loukkausta, jonka mielelläni\nunohtaisin.\" Hän kääntyi pois. \"Tulkaa, Dionara ja Isotta. Alkaa olla\nkylmä.\"\n\nHän poistui neitosten seurassa alempaan puutarhaan ja edelleen palatsia\nkohti.\n\nSanattomaksi jäänyt messer Bernabo siveli leukaansa. Herra Castruccio\ntorui häntä.\n\n\"Olette hupsu, Bernabo, suututtaessanne ruhtinattaren. Muuten, mies,\nmimmoisen tamman varsaa te oikein metsästätte tällä kertaa?\"\n\nNuori upseeri oli aivan kalpea. \"Te näitte kuten minäkin, että\nruhtinatar tuli tuolta pensasaidan takaa.\"\n\n\"Niin teimme, pöllö\", vastasi Corsario, \"ja näimme, että hän oli yksin.\nJos joku mies on tullut portista tai sen yli tänne, ei hän olisi\nehtinyt puutarhaa edemmäksi, ja teidän sotamiehennehän jo penkoivat\nkoko pensaikon. Ette voita mitään epäluuloillanne. Keneksi te luulette\ntuota metsästämäänne miestä ja mitä hänestä arvelette?\"\n\n\"En luule mitään. Tiedän.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Hän on maankiertäjä, maantierosvo, Lorenzaccio da Trinon apuri.\nMestari itse livahti käsistämme tunti sitten.\"\n\n\"Kautta hostian!\" huudahti ällistynyt Corsario. \"Luulin...\" Hän sulki\nsuunsa äkkiä ja purskahti sitten nauruun. \"Ja otaksutte, että madonna\nValeria suojelisi rosvoa?\"\n\n\"Voiko ainoakaan mies tietää, mitä ruhtinatar Valeria tekee?\"\n\n\"Minä tiedän, että hän repisi silmät päästänne, jos voisi\", sanoi\nFenestrellan herra ilkeästi. \"Kuulittehan, että hän piti niitä ihan\nliiaksi tarkkanäköisinä ja että hän painaisi sen mieleensä. Miksi\nkerrotte hänelle kaiken mitä näette?\"\n\nMarkiisi nauroi ja loi ystäväänsä hyväksyvän katseen.\n\nNuori sotilas silmäili heitä tovin.\n\n\"Hyvät herrat, ryhdynpä jatkamaan etsimistä\", sanoi hän sitten.\n\nHe nuuskivat puiston läpikotaisin, viipyen työssään pimeän tuloon\nsaakka. Lopulta alkoi kapteeni ajatella, että hän joko oli erehtynyt\npäätelmissään, tai että tuo veijari piileskeltyään puutarhassa oli\njostakin keksinyt aukon, josta ykskaks oli livahtanut matkoihinsa.\n\nHän perääntyi masentuneena ja hoviherrat, jotka iloaan hillitsemättä\nolivat seuranneet hänen puuhailuaan, lähtivät illastamaan.\n\n\n\n\nV luku.\n\nRUHTINATAR.\n\n\nSamaan aikaan kuin nuori Montferratin markiisi opettajansa ja\nkamariherransa kanssa istuutui myöhäisen illallisen ääreen, hiipi\nmärkä ja viluinen Bellarion, joka kaksi tuntia oli seissyt leukaa\nmyöten vedessä, vihdoinkin kätköstään. Kuitenkaan hän ei uskaltautunut\nedemmäksi kuin marmoripaviljongin takana olevalle maakaistaleelle,\nmissä värjötti valmiina vaaran uhatessa heittäytymään uudelleen veteen.\n\nHän makasi hiljaa pohtien tilannetta ja havaitsi itsekunnioituksensa ja\nvarmuutensa hetki hetkeltä vähenevän.\n\n\"Kokemus\", näin oli hän tottunut sanomaan — aforismien rakentaminenhan\noli hänen mieliharrastuksiaan — \"on tyhmien apu, tarpeeton älykkäille.\"\n\nMahdollisesti hän nyt taipui korjaamaan tätä käsitystään hieman. Hän\naavisti, että pienikin määrä hänen tähän asti väheksimäänsä kokemusta\nolisi voinut säästää hänet monesta ikävyydestä tänä onnettomana\npäivänä. Jos hän taas myöntäessään tämän edelleen piti kiinni\naforismistaan, oli johtopäätös vieläkin nöyryyttävämpi: hän oli eksynyt\nkokemuksen puutteessa, mistä seurasi, että hän oli narri. Tämä on muuan\nniitä vaaroja, jotka aina vaanivat syllogismeihin tarttuvia.\n\nHän oli hyväksynyt kumppanikseen miehen, jolla oli lurjuksen naama,\nja jonka käytös koko pitkän päivän kuluessa oli vahvistanut sitä\nkäsitystä, minkä kasvoista päätellen sai. Eikä hänellä kuitenkaan,\nellei hän ottanut lukuun munkinkaapua, ollut mitään takeita miehen\nlaadusta. Kun hän kerran ei tullut ajatelleeksi, ettei fransiskaanin\nkaavun aina tarvitse välttämättä verhota jotakin P. Fransiskusta, niin\nmiksi kaiken nimessä hän ei edes muistanut vanhaa sananlaskua: cucullum\nnon facit monachum? Koska täten sekä hänen ymmärryksensä että muistinsa\nolivat pettäneet, oli hän ensin menettänyt kukkaronsa ja kirjeen,\njonka piti olla hänellä passina pitkällä taipaleella, ja lopulta\noli hän ollut vähällä menettää vapautensakin. Saisipa hän totisesti\nkiittää onneaan, jos kaikesta tästä selviäisi menettämättä henkeään.\nPuvun kastuminen ja vilustumisen vaara eivät tällä hetkellä pystyneet\nkovinkaan suuresti häntä huolestuttamaan.\n\nHän muisti, miten suinpäin, harkitsematta, oli piilottautunut tähän\npuutarhaan. Tarvittiinko ehdottomasti kokemusta osoittamaan, että\npakopaikka, jonka poispääsytietä ei tunne, yhtä hyvin voi olla ansa!\nEikö hän Graziessa ollut kunnostautunut shakkipelissä juuri senvuoksi,\nettä aina punnitsi tarkoin jokaisen siirtonsa? Eikö hän ollut muun\nsotilaskirjallisuuden ohella lukenut Silvius Faustuksen teosta \"De\nRe Militari\" — muistamatta sittenkään, että vain huono sotapäällikkö\nlähtee taisteluun pitämättä perääntymistietä avoinna?\n\nTällaisilla kysymyksillä Bellarion kuritti itseään hytistessään\npimeässä piilopaikassaan. Hän painautui aivan litteäksi maahan\nmelooninviipaletta muistuttavan kuun purjehtiessa esiin palatsin takaa.\nJa kiihkeästi alkoi hän harkita keinoa, millä pääsisi livahtamaan tästä\nsatimesta ja koko Casalen kaupungista.\n\nKysymys oli yhä vielä ratkaisematta kun hän havahtui mietiskelystään.\nKuului hiljaista puhetta. Pari tummaa olentoa nousi penkereen portaita\naivan kuin maasta putkahtaneina. Naisia, arvasi hän, ennenkuin vielä\nselvästi erotti heidän ääniäänkään. Ja hän ihmetteli, mahtoikohan\ntoinen heistä olla sama kaunis rouva, joka äsken oli häntä auttanut.\nNiin kauniita naisia hän oli tähän asti nähnyt vain alttarien\nyläpuolelle ripustetuissa tauluissa ja freskomaalauksissa.\n\nKeskellä siltaa, joka hopeisena kuvastui mustaan veteen, naiset\npysähtyivät, keskustellen matalalla äänellä. Sitten he astuivat vielä\nmuutaman askeleen eteenpäin kadoten temppeliin. Pian ilmestyi toinen\nkapealle rantakaistaleelle ja huhuili hiljaa:\n\n\"Hoi! Messer! Messer! Hoi!\"\n\nBellarion tunsi tuon äänen ja se kuulosti hänestä ihanammalta kuin\nkenenkään muun hänen tapaamansa ihmisen.\n\nRuhtinatar Valeria hätkähti. Näytti siltä kuin olisi maa hänen\njalkojensa juuressa liikahtanut, kohonnut pystyyn ja muokkaantunut\ninhimilliseksi olennoksi, mieheksi, jota hän etsi. Hän tukahutti\nhuudahduksen käsittäessään Bellarionin maanneen pitkällään vedenrajassa.\n\n\"Kylläpä mahdatte olla märkä ja viluissanne.\" Jälleen oli ääni\nhuolestunut, paljon pehmeämpi kuin hänen puhutellessaan veljeään ja\ntämän tovereita.\n\nBellarion oli reipasta poikaa. \"Olen yhtä märkä kuin konsanaan hukkunut\nmies ja melkein yhtä kylmä. Toivoisin silti, ettei minua ripustettaisi\nkuivamaan.\"\n\nNeito nauroi hiljaa. \"Ei vainenkaan, eiköhän teitä saada kuivaksi\nmukavammallakin tavalla? Tulkaa. Olemme tuoneet teille kuivia\nvaatteita. Kun olette saanut ne yllenne, voitte kertoa minulle kaikki.\"\n\nNuorukainen seurasi häntä paviljongin ainoaan, pyöreään huoneeseen,\nmissä madonna Dionara, ruhtinattaren seuranainen, vartosi.\nMarmoripöydälle laskettu lyhty levitti ympärilleen heikkoa valoa.\nHuoneessa oli muutamia nojatuoleja ja pitkä, puinen, leikkauksilla\nkoristettu kirstu, sarkofagin tapainen, kuten Bellarionista näytti.\nRakennuksen julkipuoli antoi palatsille päin, ja sen kolmen, pilarien\ntoisistaan erottaman oviaukon eteen oli vedetty raskaat, nahkaiset\nverhot. Marmoripermanto kuvasi suurta aurinkokelloa, jonka tunnit oli\nmerkitty kookkailla, messinkisillä, kiveen upotetuilla numeroilla.\nNuorukainen ei tiennyt, että tämä marmoripaviljonki oli tarkka\npienoisjäljennös roomalaisesta Apollon temppelistä ja että katossa oli\npyöreä aukko, josta auringonsäteet pääsivät huoneeseen. Päivän kuluessa\nosoitti numerolta numerolle hitaasti siirtyvä varjo, mikä tunti\nkulloinkin oli kulumassa.\n\nSeinän vieressä kohosi telineitä, ja ylempänä katonrajassa oli riukuja\nja luikertelevia köysiä. Muutamassa sopessa oli sankoja ja tölkkejä ja\nmuuta maalarin kamaa, ja eräällä seinällä saattoi erottaa puolivalmiin\nfreskomaalauksen.\n\nMarmoripöydällä, lyhdyn valopiirissä, oli punainen puku ja lyhyt musta\nviitta. Nämä luovutettiin Bellarionin käytettäviksi. Punainen väri,\nsanottiin hänelle, oli valittu senvuoksi, että kapteeni ei ollut\ntiennyt paljon muuta, kuin että \"karanneella roistolla oli yllään\nvihreä puku\". Hyväntekijätär ei siis ainoastaan pyrkinyt saamaan\nnuorukaisparkaa kuivaksi ja tokeisiinsa jälleen, vaan auttoi vielä\nhäntä tekeytymään tuntemattomaksikin. Sillävälin neidon seuralaiset\npitivät silmällä puutarhaa. He olivat ottaneet mukaansa luutun,\njotta vaaran uhatessa voisivat soittamalla ja laulamalla varoittaa\nnuorukaista. Heti hälyytyksen sattuessa piti Bellarionin kömpiä\nkirstuun ja ottaa mukaansa kaiken, mikä voisi ilmaista hänen olleen\ntäällä, vieläpä lyhdynkin, joka luonnollisesti ensin oli sammutettava.\nTulukset oli myös varattu mukaan, jotta hän saisi lyhdyn sytytetyksi\nuudelleen niinpian kuin vaara olisi ohi. Hänen korkeutensa osoitti,\nmiten kirstun lukko toimi. Sen saattoi sulkea sisäpuolelta, niin\nettei sitä voinut ulkoa päin avata ollenkaan. Avaimenreiästä saattoi\nhengittää raitista ilmaa ja kuulla, mitä huoneessa puhuttiin. Märät\nvaatteet sidottiin pieneksi mytyksi, joka viskattiin kirstun pohjalle.\nMyöhemmin ne poltettaisiin. Loppujen lopuksi sai Bellarion kymmenen\nminuuttia pukeutumisaikaa.\n\nÄkkiä havaitsi hän olevansa yksin. Nopeasti alkoi hän päästellä\nvaatteita yltään, hankasi sitten itsensä kuivaksi ja hieroi\nkohmettuneita jäseniään saadakseen veren kiertämään. Hän puki\nylleen tulipunaisen puvun, ihaillen sen hienoutta ja kuosikkuutta.\nTotisesti, ajatteli hän itsekseen, oli tuo neito niin nopsaälyinen ja\nkaukonäköinen, että hän olisi voinut opettaa kokenutta upseeriakin. Ja\nkuitenkin oli hän samalla ihmeen naisellinen, suorastaan enkelimäisen\narmelias. Vaikka hän ilmeisestikin oli hyvin ylhäinen henkilö, tahtoi\nhän henkilökohtaisesti olla mukana pakolaisrukan pelastamisessa,\nkyselemättä ja tietämättä, oliko tämä edes pelastamisen arvoinen.\n\nHänen korkeutensa palasi yhtä äkkiä, kuin oli poistunut, juuri kun\nnuorukainen lopetteli pukeutumistaan. Hän palasi yksin, jättäen\nseuralaisensa luuttuineen edelleenkin vartioimaan.\n\nReippaana ja soreana seisoi Bellarion hänen edessään, hieman hämillään\ntosin, sillä hänen märkä tukkansa oli epäjärjestyksessä ja hienot\npunaiset housut olivat hiukan liian lyhyet. Mutta mekko sopi kuin\nvalettu.\n\nNeito astui lähemmäksi ja kävi suoraan asiaan:\n\n\"No nyt, herra, minkä viestin tuotte?\"\n\nBellarion hypisteli vyönsä solkea ja hänen tummat silmänsä laajenivat\nhämmästyksestä.\n\n\"Viestin?\" kysyi hän hitaasti.\n\n\"Niin\". Neidon ääni oli kärsimätön. \"Mitä on tapahtunut? Miten on ser\nGiuffredon käynyt? Hänenhän piti saapua tänne kahden viikon kuluessa.\nMitä käskee herra Barbaresco teidän sanoa minulle? Antakaa kuulua,\nherraseni. Ei teidän tarvitse arkailla. Tottakai te tiedätte, että olen\nMontferratin ruhtinatar Valeria?\"\n\nBellarion ei käsittänyt mitään muuta kuin että hän seisoi\nruhtinaallisen henkilön, Montferratin markiisin sisaren edessä. Jos hän\nolisi saanut kasvatuksensa kaupungissa, sensijaan että hän oli elänyt\npienestä pitäen luostarissa, olisi hän tällä hetkellä ollut täynnään\nkunnioitusta. Mutta hän oli tutustunut prinsessoihin ja sensellaisiin\nvain kirjoissa, ja kirjailijat käsittelevät tällaisia henkilöitä usein\nhyvinkin tuttavallisesti. Jos hän siis nyt oli tavallista nöyrempi,\njohtui se neidon oudosta viehkeydestä ja tavattomasta kauneudesta ja\nhyvyydestä, eikä hänen ylhäisestä säädystään.\n\nHänen vyötä sormeileva kätensä retkahti alas ja hänen tavallisesti niin\neloisilla kasvoillaan oli typerä ilme.\n\n\"Madonna, en ymmärrä. En ole mikään lähetti. Minä...\"\n\n\"Ettekö?\" Ruhtinatar kumartui eteenpäin ja hänen tummat silmänsä\nhehkuivat. \"Eikö kukaan ole lähettänyt teitä luokseni? Vastatkaa, mies!\"\n\n\"Ei kukaan muu kuin tutkimaton sallimus, joka ehkä on tahtonut säästää\nminut parempaan tarkoitukseen kuin hirsipuuhun ripustettavaksi.\"\n\nBellarionin surkea ääni tukahdutti ruhtinattaren vihan, ennenkuin se\nehti puhjeta sanoiksi. Syntyi pitkä äänettömyys, jonka aikana neito\ntuijotti häntä miettivästi. Koneellisesti aukaisi hän pitkän tumman\nviittansa, joka peitti avokaulaista, safiirinsinistä pukua.\n\n\"Miksi sitten olette täällä? Vakoilemassako... Ei, ei. Ette voi olla\nvakoilija — vakoilija olisi menetellyt toisin. Mutta kuka ja mikä te\nsitten olette?\"\n\n\"Vain vaivainen matkustava opiskelija, joka ensi kädessä tutkii elämää.\nSallikaa minun kertoa, miten jouduin puutarhaanne.\"\n\nLyhyesti ja selkeästi kertoi hän seikkailuistaan päivän kuluessa, ja\nmitä pitemmälle hän ehti, sitä suopeammaksi muuttui ilme ruhtinattaren\nkasvoilla. Lopulta karehti äsken niin käskevän suun vaiheilla lempeä\nhymy, ja Bellarion käsitti samassa, että ruhtinatar pelastaessaan hänet\noli luullut pelastavansa jonkun toisen. Kuitenkaan ei neito ilmaissut\npettymystään ääneen.\n\n\"Luulin...\" aloitti hän, mutta keskeytti ja purskahti puolittain\nkatkeraan nauruun, joka helisi kuin tiuku. \"Olipa teillä onni myötä,\nherra karkuri.\" Hän tuumi hetkisen. \"Miten minun nyt on meneteltävä\nkanssanne?\" kysyi hän sitten.\n\nBellarion vastasi suorasukaisesti, ei niinkuin köyhä, nimetön\nkoulupoika prinsessalle, vaan niinkuin nuori mies nuorelle naiselle,\nvertaiselleen.\n\n\"Jos uskallan päätellä kasvoistanne, madonna, arvaan, ettette aio\nkorjata tekemäänne erehdystä, josta teillä ei muuten ole ollut sen\npahempia seurauksia kuin näiden vaatteitten menetys. Ja nämäkin, jos\nhaluatte...\"\n\nRuhtinatar heilautti kättään. \"Pyh, mitä vaatteista? Mutta minä\nmainitsin nimiä.\"\n\n\"Niinkö? Olen unohtanut ne.\" Ja kun neito tuijotti häntä epäilevän\nnäköisenä, selitti hän: \"Unohtamisen taito vaatii yhtä hyvää muistia\nkuin muistamisenkin kyky. Ja minun muistini on aivan erinomainen. Sinä\nhetkenä, jolloin poistun tästä puutarhasta, unohdan käyntini täällä\nkokonaan.\"\n\nTuokion tauon jälkeen virkkoi neito hitaasti: \"Jos voisin luottaa\nteihin ehdottomasti...\" Hän vaikeni.\n\nBellarion hymyili. \"Ellette ole siitä varma, on parasta, että kutsutte\nvartioston. Mutta jos niin teette, muistan ehkä jälleen nuo nimet,\njotka nyt olen unohtanut.\"\n\n\"Mitä? Uhkaatteko?\"\n\nTerävä huudahdus, äkkinäinen kädenliike. Bellarion ymmärsi arvanneensa\noikein.\n\nNuori neito oli sekaantunut joihinkin puuhiin. Bellarionin vastaus\ntodisti hänen aivojensa toimivan merkillisen nopeasti.\n\n\"En, madonna. Minä vain osoitan teille, että teidän on luotettava\nminuun. Jos epäilette, ette voi toimittaa minua pidätetyksi enempää\nkuin vapauttaakaan minua.\"\n\n\"Kunniani kautta, herra, olettepa merkillisen ovela ollaksenne\nluostarissa kasvanut.\"\n\n\"Luostarissakin, madonna, saattaa oppia oveluutta.\" Ja yht'äkkiä\nvaltasi hänet kumma, vastustamaton halu palvella tuota edessään\nseisovaa, hurmaavaa olentoa, suorittaa hänelle velkansa. Luultavasti\nhän ei itsekään oikein ymmärtänyt niitä vaikuttimia, jotka saivat hänet\nlausumaan: \"Jos voitte luottaa minuun, madonna, niin antakaa minun\ntehdä jotakin hyväksenne.\"\n\n\"Tehdä jotakin hyväkseni?\"\n\n\"Niin. Enkö voisi palvella lähettinänne? Asettua odottamanne miehen\ntilalle? Otaksun nimittäin, että teillä on joku viesti lähetettävänä.\"\n\n\"Otaksutteko?\"\n\n\"Kaikesta siitä päättäen, mitä olette sanonut.\"\n\n\"Sanoin niin kovin vähän.\" Neito oli epäluuloinen.\n\n\"Olen tehnyt erinäisiä johtopäätöksiä. Ehkä liiankin rohkeita.\nAntakaas, kun kerron.\" Bellarion taisi kerskailla hieman. \"Odotitte\nviestiä joltakin Barbaresco-nimiseltä herrasmieheltä. Jätitte\nkatuoven raolleen, jotta lähetti pääsisi puutarhaan, ja odotitte\nhäntä yksinänne. Seuraneitonne, joista ainakin toiseen luotatte\ntäydellisesti, jätitte pidättelemään hoviherroja etäämpänä,\nvartioidessanne suljettua puutarhaa. Tästä päättelen, että olitte\nlevoton ja haluatte pitää asian salassa. Olitte levoton, koska\nolitte turhaan odottanut viestintuojaa jo kaksi viikkoa, ja koska\ntavanmukainen lähetti, messer Giuffredo, oli kateissa. Ehkäpä\npelkäsitte, että messer Giuffredolle, kenties messer Barbarescollekin,\noli tapahtunut jotakin. Tämä taas todistaa, että ne hankkeet, joita\nodottamanne viesti koskee, ovat vaarallista laatua. Olenko oikeassa?\"\n\nKysymys oli turha. Vastaus oli selvästi luettavissa ruhtinattaren\nkasvoista.\n\n\"Olette oikeassa jopa siinä määrin, etten oikein tiedä, mitä teistä\nuskoisin.\"\n\n\"Ette ole tottunut ihmisiin, jotka osaavat käyttää järkeään.\"\n\n\"Vai en!\" Hänen äänensä oli kirpaisevan ivallinen. \"Tiedättekö, herra,\nmitä minun järkeni sanoo minulle?\"\n\n\"Enpä varsin, madonna\", vastasi nuorukainen hänen äänensävynsä\nvaroittamana.\n\n\"Se sanoo, että teidät on lähetetty virittämään minulle ansaa.\"\n\nBellarionille selvisi pian, mitä teitä ruhtinatar oli päässyt tähän\notaksumaan. Hän hymyili ja pudisti päätään.\n\n\"Väärä johtopäätös. Jos olisin vakooja, ei minua olisi ajettu takaa. Ja\neiköhän minulla olisi ollut joku tyhjänpäiväinen viesti teille, jotta\nhelpommin olisitte uskonut, että todella olen lähetti.\"\n\nHän oli jälleen oikeassa. Mutta ruhtinatar epäröi yhä.\n\n\"Mutta miksi, kun kerran olette päässyt tuosta kaikesta selville,\noikeastaan tarjoatte minulle palveluksianne?\"\n\n\"Sanokaamme kiitollisuudesta sitä kohtaan, joka on pelastanut henkeni.\"\n\n\"Minähän erehdyin henkilöstä. Ette ole velvollinen mihinkään.\"\n\n\"Uskoisin kernaasti, madonna, että olisitte pelastanut minut, vaikka\nei mitään erehdystä olisi sattunutkaan. Sitäpaitsi on teidän saatava\nkorvaus tästä upeasta puvusta. Ja loppujen lopuksi on minussa herännyt\nhalu palvella naista, joka on avun tarpeessa, halu, joka käsittääkseni\nvoi herätä kenessä hienotunteisessa miehessä tahansa. On sellaista\nennenkin tapahtunut.\"\n\nSelvemmin hän ei tohtinut tunnustaa, että hän oli ruhtinattaren\nlumoissa. Ja koska tämä totuus oli tunneasia, jolla ei ollut\nmitään tekemistä järkeilyn kanssa, hyväksyi hän sen itsekin hieman\nvastahakoisesti.\n\nRuhtinatar tarkkasi häntä miettivän näköisenä. Hänen katseensa tuntui\netsivän nuorukaisesta jotakin vilpin merkkiä, mutta nähtävästi turhaan.\n\n\"Olette kovin epäitsekäs\", sanoi hän viimein. \"Ehkäpä niinkin.\"\n\n\"Varmasti, jos näin tarjoudutte rupeamaan vaeltavaksi ritariksi.\"\n\nNeito oli, kuten Bellarion oletti ja myöhemmin totesi, perin pahassa\npulassa, ja nuorukaisen ehdotus houkutteli. Olisiko ehkä sallimus\nsittenkin lähettänyt tämän kulkurin häntä pelastamaan?\n\n\"Voisitte joutua suureen vaaraan\", virkkoi hän, \"suurempaan kuin pari\ntuntia sitten.\"\n\n\"Vaara vain lisää yrityksen viehätystä\", komeili Bellarion, \"ja älyllä\nsiitä selvitään.\"\n\nRuhtinatar hymyili, jopa nauroi lopulta ääneen. \"Luotatte vahvasti\nälyynne.\"\n\n\"Vaikka, tarkoitatte, viimeisten neljänkolmatta tunnin kokemukset eivät\njuuri anna siihen aihetta. En unohda saamiani opetuksia, uskokaa minua.\"\n\n\"No, hyvä. Koettakaamme.\" Ja hän antoi Bellarionille varovaiseen\nmuotoon laaditun viestin, joka, vaikka se olisi joutunut vaarallekin\nhenkilölle, tuskin olisi voinut saattaa lähettäjää vaikeuksiin.\nBellarionin oli etsittävä käsiinsä kreivi Barbaresco, josta neito\nei kertonut muuta kuin että hän asui jossakin tuomiokirkon takana,\ntiedusteltava hänen vointiaan ja ilmoitettava, että erinäisten\ntietojen viipyminen oli saattanut ruhtinatar Valerian levottomaksi.\nValtuutukseksi sai nuorukainen mukaansa kultatukaatin puolikkaan. Se\nilmaisisi, kuka hänet on lähettänyt.\n\n\"Huomenna illansuussa on katuovi jälleen raollaan. Odotan teitä.\"\n\n\n\n\nVI luku.\n\nKOHTALON TUULET.\n\n\nTe näette nyt messer Bellarionin astuvan suuren, salaperäisen\nseikkailun viettävälle polulle. Onneksi hän ei tiennyt, minne se johti\nja mikä häntä määrän päässä odotti. Verrattain varma saattoi hän olla\nvain siitä, ettei se ainakaan vienyt häntä Paviaan, kreikankieltä\nopiskelemaan ja harhaopista puhdistumaan.\n\nLorenzaccio da Trino on vastuussa enemmästä kuin niistä epäluuloista,\njoiden perusteella lainvalvojat Bellarionia vainosivat.\n\nSyysyön pimeydessä, kuun mentyä mailleen, Bellarion puvussa, joka\nkelpasi symbolisoimaan hänen elämänsä uutta tarkoitusta — kohtalon\ntuulien heiteltävänä oleva korsipoloinen ei vielä sitä itse aavistanut\n— livahti puutarhan muurissa olevasta ovesta kujaan ja suuntasi\naskeleensa kaupungin keskustaa kohden.\n\nSaavuttuaan Katedraalikortteliin oli hän törmätä kierroksellaan olevaan\nvartiostoon. Heittäytyen hoippumaan viritti hän käheällä äänellä\nlaulun ja matki muutenkin niin hyvin kuin taisi iloisesta seurasta\npalaavaa juomaveikkoa. Kun ei hän osannut mitään remseätä juomalaulua\ntai muutakaan sopivaa luritusta, turvautui hän erääseen gregorianiseen\nhymniin, jota hoilasi peräti omituisessa tahdissa. Vartiosto pysähdytti\nhänet, kielsi häntä häiritsemästä yörauhaa ja tiedusteli, kuka hän oli,\nmistä tuli ja minne aikoi.\n\nTähän ei Bellarion ollut valmistautunut. Kuitenkin kohensi hän\njuhlallisesti ryhtiään.\n\nHän tiesi, että Casalessa oli augustiniluostari ja ilmoitti röyhkeästi\nsyöneensä illallista siellä. Päästyään näin alkuun, sepitti hän\nkädenkäänteessä sujuvan jutun peitsimiehille. Muun muassa oli hänen\nsisarensa naimisissa luostarin esimiehen veljen kanssa, ja hän oli\njuuri tänään tuonut tältä samaiselta, Ciglianossa asuvalta veljeltä\nviestin mainitulle esimiehelle. Sitäpaitsi, oli hän, kuten Ciglianossa\nasuva lankomieskin, Savoijin herttuan alamaisia. Hän asui lihallisen\nserkkunsa, kreivi Barbarescon luona, mutta tässä kirotussa pimeydessä\noli taloa perin vaikea löytää.\n\n\"Suuri Bacchus!\" taivasteli vartioston johtaja miestensä suureksi\nriemuksi, \"sekö tässä on hätänä?\"\n\nBellarion vuolas sanatulva oli pelastanut hänet ensi hädästä, mutta\nhän kauhistui hengessään monia valheitaan. Vartiosto lähti avuliaana,\nkenties myös juomarahan toivossa, opastamaan häntä serkun asunnolle.\n\nHe suuntasivat kulkunsa kapealle, tuomiokirkon takana olevalle kadulle,\njonka varrella olevista taloista kreivi Barbarescon omistama oli\nehdottomasti komein. Jyskytettiin voimakkaasti ovea ja lopulta ilmestyi\nyläpuolella olevaan ikkunaan miehen pää. Värisevä ääni tiedusteli, kuka\nsiellä pyrki sisään.\n\n\"Hänen ylhäisyytensä serkku\", vastasi vartioupseeri. \"Rientäkäähän\navaamaan.\"\n\nYlhäältä kuului mutinaa ja Bellarion odotteli sydän kurkussa kieltävää\nvastausta.\n\n\"Mikä serkku?\" uteli lopulta syvä ääni. \"En odota ketään tähän\nvuorokauden aikaan.\"\n\n\"Hän on suuttunut minuun\", selitti Bellarion. \"Lupasin illastaa\nhänen kanssaan.\" Ja korottaen ääntään huusi hän herra Barbarescolle:\n\"Vaikkakin on jo myöhäinen, pyydän sinua, serkku, laskemaan minut\nsisään. Selitän sinulle kaikki. Ja annahan minulle tukaatti,\nettä voin palkita näitä kunnon sotilaita. Olen luvannut heille\njuomarahaa, mutta minulla on vain tukaatin puolikas, tarkoitan puoli\ntukaattia. Ja puolella tukaatilla ei potkita pitemmälle kuin tukaatin\npuolikkaallakaan.\"\n\nSotilaat virnistivät juopuneen lavertelulle. Ylhäältä ei pitkään\naikaan kuulunut mitään. Vihdoin virkkoi sama syvä ääni kuin äskenkin:\n\"Odottakaa!\" Ikkuna paiskattiin kiinni.\n\nKalisteltiin avaimia ja siirreltiin salpoja ja lopulta lensi ovi auki.\nKynnyksellä seisoi kynttilää pidellen punaiseen yönuttuun pukeutunut\nmies. Lepattavan liekin valossa saattoi nähdä, että hänellä oli\nlihavat, punakat kasvot. Mustien kulmakarvojensa alta katseli hän\nterävästi rauhanhäiritsijöitä.\n\nBellarion riensi jatkamaan selityksiään. \"Rakas serkku, suo anteeksi.\nMinun olisi pitänyt palata aikaisemmin.\"\n\nHän seisoi lähempänä kreiviä kuin vartiosto, ja saattoi senvuoksi\nirvistää varoittavasti.\n\n\"Anna heille tukaatti vaivojen palkaksi, serkku, jotta pääsevät\njatkamaan kierrostaan.\"\n\nHänen ylhäisyytensä alkoi käsittää, mistä oli kysymys.\n\n\"Kiitän teitä, herra\", sanoi hän upseerille, \"ystävällisyydestänne\nserkkuani kohtaan.\" Ja samassa pudotti hän kultakolikon reippaasti\nojennettuun käteen. \"No, serkku, käyhän sisään.\"\n\nMutta niin pian kuin hän oli jäänyt kahdenkesken nuorukaisen kanssa\nkynttilän heikosti valaisemaan porraskäytävään, muuttui hänen\nkäytöksensä.\n\n\"Kuka te olette ja mitä hittoa te tahdotte?\"\n\nBellarion hymyili leveästi. Humala näytti yht'äkkiä hälvenneen.\n\"Ellette jo olisi itse vastannut noihin kysymyksiin, herra, ette olisi\nlaskenut minua sisään, ettekä eronnut tukaatistanne. Olen se, jona\nminua pidätte. Vartiosto tietää, että olen serkkunne, joka on käynnillä\nCasalessa ja asuu luonanne. Pelkäsin, ettette ottaisi minua vastaan ja\nsiksi mainitsin tukaatin puolikkaan jonkinlaisena tunnussanana.\"\n\n\"Viisaasti tehty. Kuka teidät on lähettänyt?\"\n\n\"Taivahan taatto! Onpas kysymys. Ruhtinatar Valeria tietysti.\nKatsokaahan!\" Hän piteli rahanpuolikasta Barbarescon nenän alla.\n\nHänen ylhäisyytensä otti kultakappaleen ja luki siihen kaiverretun\npäivämäärän. Antaen sen takaisin hän kääntyi ja lähti nousemaan\nportaita, kehoittaen nuorukaista seuraamaan. He astuivat huoneeseen,\njonka seinät olivat likaisten verhojen peitossa ja lattia siivoamaton.\nHerra Barbaresco sytytti muutamia kannattimiin pistettyjä kynttilöitä\nja veti nojatuolin kirjoituspöydän ääreen. Kehoitettuaan vierasta\nistumaan tiedusteli hän: \"Mikä on nimenne?\"\n\n\"Bellarion.\"\n\n\"En tunne ketään sen nimistä.\"\n\n\"En minäkään, itseäni lukuunottamatta. Mutta se ei tee mitään.\nBellarion kelpaa yhtä hyvin kuin joku muu nimi.\"\n\n\"Ah!\" Barbaresco ilmaisi käsittävänsä, että nimi oli tekaistu. \"Ja\nminkä viestin tuotte?\"\n\n\"En mitään. Tulen päinvastoin pyytämään tietoja. Hänen korkeutensa\non perin levoton, kun ei ole kuullut teistä mitään, vaikka hän on\nodottanut messer Giuffredoa jo kaksi viikkoa.\"\n\nBellariolla ei ollut aavistustakaan siitä, ken messer Giuffredo mahtoi\nolla, mutta hän arvasi, että tuon nimen mainitseminen tekisi hänen\njuttunsa uskottavammaksi, ehkäpä johtaisi Giuffredon henkilöllisyyden\npaljastamiseenkin. Hän päätti, yhä tummasilmäisen ruhtinattaren\nlumoissa, päästä perille mahdollisimman paljosta, vieläpä ylittää\nvaltuutensakin, jos voisi.\n\n\"Giuffré pelästyi. Sen pojan vatsa ei sietänyt paljon. Viime kerralla\nluuli hän nähneensä vakoojia lähetty villaan, eikä suostunut enää\nlähtemään asioillemme mistään hinnasta.\"\n\nTässä ei siis ollut kysymys mistään lemmentarinasta, tuumi Bellarion.\nGiuffredo oli pelkästään lähetti, eikä mitään muuta. Barbarescoa,\npulleaa viisikymmenvuotiasta, ei mitenkään voinut kuvitella\nruhtinattaren rakastajaksi.\n\n\"Eikö ketään muuta voitu lähettää Giuffredon asemesta?\"\n\n\"Lähettiä, ystäväni, ei löydetä niinkään helposti. Muuten, viimeisten\nkahden viikon kuluessa ei ole tapahtunut mitään niin tärkeätä, että\nsitä välttämättä olisi tarvinnut ilmoittaa ruhtinattarelle.\"\n\n\"Siitäpä olisi pitänytkin ilmoittaa, aivan välttämättä, Ymmärrättehän,\nettä juuri tuo vaikeneminen huolestutti hänen korkeuttaan.\"\n\nCasalelainen herrasmies nojautui taapäin ja tuki kyynärpäitään\nturpeisiin, punaisiin käsiinsä. Hän tuijotti Bellarionia ylpeästi.\n\n\"Kovinpa olette tärkeä, nuori mies. Onko ruhtinatar ottanut teidät\nuskotukseen?\"\n\nBellarion oli valmistautunut tuohon kysymykseen. \"Olen palatsin\nvirkailijoita ja joudun tehtävieni vuoksi paljon tekemisiin\nruhtinattaren kanssa.\"\n\nRoima valhe, mutta sellainen, että hän tarpeen vaatiessa saattoi sitä\njatkaa.\n\nBarbaresco nyökkäsi hitaasti.\n\n\"Entä mitä on ruhtinatar teille?\"\n\nBellarion hymyili hiukan loukkaantuneesti.\n\n\"Miksi tuollaista kysytte?\"\n\n\"Kysynpä vain.\"\n\n\"Sanommeko, että haluan palvella häntä?\" Bellarionin hymy kävi\nepämääräiseksi. Tämä seikka, ja hänen vaiteliaisuutensa viittasivat\njohonkin romanttiseen tunteeseen, mutta Barbaresco tulkitsi oireet\ntoisin.\n\n\"Olette kunnianhimoinen! Ahaa! No, se on ihan niinkuin olla pitää.\"\n\nJa hänkin hymyili nyt, kyynillistä, rasvaista hymyä, joka herätti\nBellarionissa epäluuloja ja vastenmielisyyttä. Hän oli kuitenkin\ntarpeeksi viisas salatakseen tunteensa, ja yritti itsekin esiintyä\njulkeasti, jotta Barbaresco puhuisi sitä vapaammin. Rohkeasti ja\nepäröimättä lähti hän heikolle jäälle.\n\n\"Minun ymmärtääkseni hänen korkeutensa odottaa jotakin selitystä...\nhän ei käsitä toimettomuuttanne.\" Hän koetti valita mahdollisimman\nvarovaisen sanan, mutta sittenkin kreivi Barbaresco suorastaan\nraivostui. \"Vai toimettomuutta muka!\" Hän oli nikahtua kiukkuunsa ja\nhänen lihava naamansa hehkui tummanpunaisena. Ja äkäisenä alkoi hän nyt\nluetella aikaisempia palveluksiaan.\n\nBellarion sai vähitellen, varovasti kysellen, myönnellen, arvaillen\nja vastaan väittäen Barbarescosta irti koko jutun. Samalla lisäsi hän\ntietomääränsä lukuisilla historiallisilla totuuksilla, jotka tähän\nsaakka olivat olleet hänelle tuntemattomia.\n\nRuhtinatar Valeria oli antautunut vaaralliseen leikkiin, apunaan\nmuutamia Montferratista karkoitettuja guelfiaatelismiehiä, joiden\njohtajana Barbaresco toimi. Ruhtinatar oli uljas ja rohkea, ajatteli\nBellarion, ja hänen ihailunsa kasvoi sitä mukaa kuin kreivin tarina\nedistyi.\n\nLaajaa ja mahtavaa Montferratia hallitsi näihin aikoihin Theodore,\nmarkiisi Gian Giacomon, suuren Ottonen perillisen, setä ja holhooja.\nGian Giacomo itse oli vielä alaikäinen. Montferratin valtiaat olivat\nolleet sotaisia aina kuulusta ristiretkeilijästä Guglielmosta alkaen,\nja heidän ylpeytensä ja vallanhimonsa oli vain lisääntynyt, kun\nsata vuotta sitten sukuun sekaantui Palaelogien verta. Giovanni\nOikeamielinen näet kuoli ilman miespuolista perillistä ja Montferratin\nohjakset joutuivat silloin hänen sisarensa Violanten ja keisari\nAndronicus Comnenus Palaeologuksen nuoremmalle pojalle, joka\nMontferratin hallitsijana otti nimen Theodore I.\n\nNykyinen valtionhoitaja Theodore oli sotaisa niinkuin suvun muutkin\njäsenet, mutta lisäksi hän oli viekas ja kavala. Hän oli käynyt\nhuonoa koulua aikanaan, oleskellessaan serkkunsa, Milanon herttuan\nGian Galeazzon, hovissa. Epäilemättä oli hän tällöin joutunut läheltä\nseuraamaan Gian Galeazzon toimintaa ja ihaillut sitä nerokasta\nkekseliäisyyttä, jolla tämä aina selvisi vihamiehistään. Herttua osasi\ntehdä valkoisestakin mustan ja päinvastoin.\n\nJuuri sama Gian Galeazzo oli muun muassa saattanut Alberto d'Esten niin\nepäluuloiseksi, että tämä lopulta oli murhannut kaikki sukulaisensa.\nHerttua koetti tällä tavoin herättää Alberton ferraralaisissa\nalamaisissa sellaista inhoa hallitsijaansa kohtaan, että he tämän\nkuoltua mielihyvin siirtyisivät milanolaisen valtikan alle. Hän sepitti\nrakkauskirjeitä, joista kävi ilmi, että hänen kalliin ystävänsä,\nMantuan kreivin Francesco Gonzagan vaimo oli lemmensuhteessa miehensä\nsihteeriin, ja sai tällä tavoin Gonzagan surmauttamaan puolisonsa —\njoka sivumennen sanoen oli Galeazzon käly — ja revityttämään sihteerin\npieniksi kappaleiksi, niin että Mantua viimein nousi yhtenä miehenä\nhallitsijaansa, ihmissutta, vastaan. Monta muutakin lombardialaista\nruhtinasta hän ystävyyttä teeskennellen houkutteli tekoihin, jotka\nlopulta nostattivat heidän alamaisensa heitä vastaan. Tällainen\nsodankäyntitapa tuli paljon halvemmaksi kuin suurien armeijojen\nylläpito, jotapaitsi se oli paljon tehokkaampi kuin aseellinen\ntaistelu, sillä kansa ei koskaan kunnioita eikä rakasta voittoisaa\nvalloittajaa niin paljon kuin pelastajaa.\n\nKaikesta tästä oli markiisi Theodore päässyt selville. Hän oli nähnyt,\nmiten Gian Galeazzo vuosi vuodelta laajensi alueitaan käyttämällä tätä\n\"järjestelmäänsä\", ja hän oli varma siitä, että milanolainen lopulta\nolisi saanut koko Pohjois-Italian haltuunsa, ellei rutto vihdoin olisi\nteljennyt häntä Melegnanon linnaan, missä hän kuoli armon vuonna 1402.\n\nMarkiisi Theodoren kouluutus oli avannut hänen silmänsä näkemään\nja hänen korvansa kuulemaan, ja merkillisen valppaasti älysi hän\nsellaisetkin asiat, jotka viattomammille ihmisille olisivat jääneet\nikuisiksi salaisuuksiksi.\n\nHän käsitti esimerkiksi, että korkean ja kunnioitetun aseman\npysyttämiseen oli kansan alati kasvava suosio tarpeen. Ja kansan\nsuosion taas saattoi saavuttaa vain jaloilla, ylevillä ominaisuuksilla.\nYksityiseen mieheen voi vaikuttaa vetoamalla hänen huonoimpiin\nvaistoihinsa, mutta joukko vaatii hyveitä.\n\nTälle totuudelle, lausui Barbaresco, perusti markiisi Theodore\npolitiikkansa, jonka päämääränä oli Montferratin valtaistuin.\nKerskailemalla monenkaltaisilla hyveillä, esiintymällä vaatimattomasti,\nharjoittamalla hyväntekeväisyyttä ja ottamalla huomioon kansankin\nmielipiteet ja toivomukset oikeutta jakaessaan, pyrki hän alamaistensa\nsuosioon. Mutta kaikessa hiljaisuudessa hän samalla työskenteli\nveljenpoikansa pään menoksi.\n\nPoika oli valitettavasti heikko ja kehittymätön. Hän oli niitä\nnuorukaisia, joita yhtä helposti voi johtaa hyvään kuin pahaankin.\nJa Theodore huolehti siitä, että hänellä oli mahdollisimman\nepäterveellistä seuraa. Corsario, milanolainen opettaja, oli\nsairaalloisen kunnianhimoinen, lahjottu lurjus. Kaikki, mikä suinkin\nolisi voinut kehittää älyä ja jalostaa luonnetta, sivuutettiin\njärjestelmällisesti, ja jo varhaisimmassa nuoruudessaan joutui poika\npaheiden tielle. Castruccio, kreivi Fenestrella, Gian Giacomon\nensimmäinen kamariherra, oli turmeltunut savoijlainen, joka oli\nmenettänyt pelissä perintönsä jo ennenkuin se oli hänen käsissäänkään.\nOli helppo arvata, minkävuoksi valtionhoitaja oli valinnut hänet\nveljenpoikansa alituiseksi seuralaiseksi.\n\nTässä Bellarion viisaan näköisenä pisti väliin: \"Eiköhän vain markiisi\nTheodore laske väärin? Kansa tietää, että hän suosii Castrucciota.\nJos Castruccio aikaansaa vahinkoa, esittää kansa laskun markiisille.\"\nBarbaresco nauroi ivallisesti.\n\n\"Joko arvioitte Theodoren kekseliäisyyden liian vähäiseksi tai sitten\nolette kulkenut silmät ummessa. Eikö valtionhoitajalle jo monasti\nole huomautettu Castruccion sopimattomuudesta pojan seuralaiseksi?\nVettä myllyyn vain — markiisi saa siitäkin aiheen kerskailla omalla\nhyveellisyydellään: hän on muka monasti tahtonut lähettää pois\nmesser Corsarion, mutta nuori markiisi on niin ihastunut ystäväänsä,\nettei tahdo hänestä luopua. Mikä taas on todistus pojan huonoista\ntaipumuksista.\"\n\n\"Niinpä niin\", nyökkäsi Bellarion.\n\nHänen hitautensa ärsytti Barbarescoa. \"Castruccio on todellakin pojan\nsuosiossa. Hän kerskuu olemattomilla hyveillä ja on osannut tehdä\nitsestään oikean sankarin pojan silmissä. Valtionhoitaja voi tuskin\nmistään löytää itselleen parempaa apulaista tai nuorelle markiisille\nhuonompaa seuraa.\"\n\nNäin pääsi Bellarion selville markiisi Theodoren aikeista ja siitä\nliikkeestä, jonka tarkoituksena oli estää häntä toteuttamasta\nunelmiaan. Tämän liikkeen sieluna oli ruhtinatar Valeria, sen aivoina\nBarbaresco. Aikomus oli riistää hallitusohjat Theodoren käsistä ja\nantaa ne hallitusneuvostolle siksi kunnes Gian Giacomo ehtisi täyteen\nikään. Barbaresco otaksui pääsevänsä tämän neuvoston presidentiksi.\n\nBellarion oli huolestunut.\n\n\"Pahinta kaikesta on, että markiisi Theodore on kansan suosiossa.\"\n\nBarbaresco pullisteli rintaansa. \"Jumala auttaa kyllä oikeata asiaa.\"\n\n\"En epäilekään yli-inhimillisiä, vaan omia voimiamme.\"\n\nTämä tyyni huomautus palautti Barbarescon maan päälle. Hänen\nkäytöksensä muuttui hieman. Hän ei enää ollut niin avosydäminen kuin\ntuokiota aikaisemmin, vaan ilmaisi ajatuksensa hiukan epämääräisesti.\nToiminta aloitettaisiin, sanoi hän, paljastamalla valtionhoitajan\nkavaluus. Ruhtinattaren puolella oli jo toistakymmentä aatelismiestä,\njotka kaikki työskentelivät asian hyväksi. Kun totuus Theodoresta\nennättäisi levitä tarpeeksi laajalle, selvittäisiin lopusta helposti.\n\nSiinä kaikki, mitä Bellarion sai irti. Hän yritti kuitenkin vielä:\n\n\"Tämän kaiken ruhtinatar jo tietää. Tämä ei riitä hälventämään hänen\nlevottomuuttaan. Eikö ole mitään varmaa, lopullista...?\"\n\nBarbaresco oli vaivaantunut. Ruhtinattaren tuli olla kärsivällisempi.\nLuottakoon ystäviinsä vain. Bellarion oli kuitenkin itsepäinen, ja\nlopulta suutahtanut kreivi lupasi kutsua toverinsa koolle seuraavana\naamuna, jotta Bellarion saisi yrittää heiltä tarkempia tietoja\nruhtinattarelle vietäviksi.\n\nBellarion tyytyi tähän ja pyysi saada jäädä taloon yöksi. Hänet\nohjattiin kohtalaiseen, tyhjään huoneeseen, missä häthätää kyhättiin\nkuntoon kova, eikä varsin siisti vuode. Väsynyt nuorukainen vaipui\nsiitä huolimatta pian uneen.\n\n\n\n\nVII luku.\n\nPALVELUKSESSA.\n\n\nSeuraavana aamuna kreivi Barbaresco ruhtinattaren tarmokkaan lähetin\nkiusaamana keräsi luokseen puoli tusinaa aatelismiehiä, jotka,\nkuten hänkin, olivat sekaantuneet tuohon mielettömään salaliittoon\nMontferratin valtionhoitajaa vastaan. Useimmat heistä, muitten muassa\nkreivi Enzo Spigno, olivat karkoitettuja guelfejä, jotka salaa olivat\npalanneet Casaleen.\n\nHe juttelivat koko joukon, kuten tällaisissa kokouksissa on tapana,\nmutta keskustellessaan keinoista, joilla päämäärään oli pyrittävä,\nolivat he niin varovaisia ja niukkasanaisia, että Bellarion lopulta\npäätti ärsyttämällä heitä saada jotakin varmaa tietoonsa.\n\n\"Hyvät herrat, tästä ei päästä hullua hurskaammiksi. Mitä pitää minun\nsanoman hänen korkeudelleen? Ainoastaanko, että kreivi Barbarescon\nluona muutamat Montferratin aatelismiehet väittelevät nuoren markiisin\nrikkomuksista?\"\n\nHe tuijottivat häntä pitkään ja vilkuilivat sitten synkän kysyvästi\ntoisiaan. Barbaresco otti lopulta vastatakseen.\n\n\"Panette kärsivällisyyteni kovalle koetukselle. En sietäisi tuota\näänensävyä hetkeäkään, ellen tietäisi teidän nauttivan ruhtinattaren\nluottamusta.\"\n\n\"Ellei niin olisi, olisikin äänensävyni toinen.\"\n\n\"Äkkiäpä äityi hänen korkeutensa näin kärsimättömäksi\", huomautti joku.\n\n\"Hänen kärsimättömyytensä ei ole niinkään äkillinen kuin sen ilmaus.\nKerronpa teille erään asian: edellinen lähettinne, Giuffredo, ei\ntuntunut ruhtinattaresta luotettavalta. Senvuoksi hän ei uskonut\nGiuffredolle mitään tärkeitä asioita. Te puolestanne varotte panemasta\nomaa nahkaanne alttiiksi — pesisitte kätenne, jos yritys lopulta ei\nonnistuisikaan.\"\n\nTämä viimeinen otaksuma oli melko rohkea, mutta Bellarion näytti\nuljasta naamaa. Ja kun he eivät väittäneet vastaan, ymmärsi hän heidän\nitse asiassa pyrkivän pitemmälle kuin mitä yrittivät uskotella.\n\nÄänettöminä he mittailivat häntä katseillaan, kunnes viimein kreivi\nSpigno, laiha, tumma aatelismies, joka keskustelun aikana tekemistään\nhuomautuksista päättäen oli markiisi Theodoren vihamiehistä katkerin,\npurskahti nauruun.\n\n\"Jumalavita! Hän on oikeassa.\" Hän kääntyi ja sano Bellarionille:\n\"Herraseni, ansaitsisimme ivanne täydellisesti, ellei meillä olisi\nsuurempia suunnitelmia kuin...\"\n\nToverien joukosta kuului varoittavia huudahduksia. Hän välitti niistä\nvähät ja jatkoi:\n\n\"Ei muuta kuin sotamies väijyksiin...\"\n\nPitemmälle hän ei päässyt. Huoneessa nousi melu. Barbaresco ja eräs\ntoinen tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja yleistä hälinää äänekkäämpinä\nkajahtelivat jos jonkinlaiset haukkumanimet. Spigno sai kuulla olevansa\n\"narri\" ja \"hullu\" ja paljon muutakin. Hänet vaiennettiin ja sitten\nkäännyttiin jälleen Bellarionin puoleen. Tämä oli seissyt paikallaan\nliikahtamatta, teeskennellen mitä suurinta ällistystä.\n\nOvela, rasvainen Barbaresco ryhtyi karkoittamaan väärää käsitystä,\njonka Bellarion mahdollisesti oli saanut.\n\n\"Älkää välittäkö hänestä, herraseni. Hän on aina hätäillyt suotta.\nHänkin on kärsimätön, mutta ymmärrättehän, ettei hätiköiminen saa tulla\nkysymykseen tällaisissa asioissa.\"\n\nVaromaton vastaus voisi nyt käydä kohtalokkaaksi, ymmärsi Bellarion.\nHe tahtoivat uskotella hänelle, että Spigno oli lörpötellyt omiaan,\nja heidän vaanivat katseensa koettivat hänen ilmeestään urkkia,\npaljonko — hän kreivin sanoista uskoi. Senvuoksi turvautui hän jälleen\nteeskentelyyn ja kohautti harmistuneen näköisenä olkapäitään.\n\n\"Kärsivällisyyskin on vika, jos se menee liian pitkälle. Nopea\ntoiminta\" — hän nyökkäsi kreivi Spignolle — \"on parempi, kuin\nsuottapäiväinen varovaisuus silloin kun aikaa on niukasti.\"\n\n\"Olette kovin nuori\", sanoi Barbaresco nuhtelevasti. \"Kunhan ikänne\nlisääntyy, ajattelette toisin.\"\n\n\"Tuntuu siltä\", arveli Bellarion heitä tyynnyttääkseen, \"ettei teillä\ntosiaan ole mitään tiedoittamisen arvoista.\" Ärtyneen näköisenä\nheittäytyi hän nojatuoliinsa.\n\nNeuvottelu päättyi heti tämänjälkeen, ja salaliittolaiset lähtivät\nyksitellen matkoihinsa. Myös Bellarion alkoi tehdä lähtöä lupaillen\nkuitenkin palata illalla, jos ruhtinattarella ehkä olisi jotakin\ntiedoitettavaa. Hyvästiä heittäessään hän vielä kysyi:\n\n\"Palatsin puutarhassa olevassa paviljongissa tehdään paraikaa\nmaalaustöitä. Tiedättekö, kuka on saanut ne suorittaakseen?\"\n\nKaikesta päättäen tuntui kysymys Barbarescosta oudolta, mutta\nhän vastasi kuitenkin luulevansa, että työ oli uskottu eräälle\nGobbo-nimiselle miehelle, joka asui Via del Canen varrella.\n\nTuntia myöhemmin astui Bellarion Gobbon työpajaan. Vanha Gobbo itse\nahersi kaikenlaista kamaa täynnä olevassa huoneessa imelän, enkeliä\nesittävän maalauksen kimpussa. Hän myönsi heti saaneensa paviljongin\nkoostamisen tehtäväkseen.\n\n\"Molemmat poikani ovat siellä paraikaa työssä, teidän ylhäisyytenne.\"\n\nBellarion hätkähti kuullessaan olevansa \"ylhäisyys\", mutta muisti\nsamassa tulipunaisen pukunsa, metallivyön ja siitä riippuvan tikarin\nkullatun kahvan.\n\n\"Työ sujuu vallan liian hitaasti\", ärähti hän.\n\nVanha mies hätääntyi. \"Armollinen herra, siitä kehkeytyy ihana\nfresko...\"\n\n\"Poikanne tarvitsevat apua.\"\n\n\"Apua!\" Vanhus kohotti kätensä. \"Mistä minä yhtäkkiä saan niin taitavia\napulaisia, kuin olisi tarvis?\"\n\n\"Tässä on yksi\", vastasi Bellarion ja taputti rintaansa.\n\nHämmästynyt Gobbo katsoi vierastaan tarkemmin Bellarion astui askeleen\nlähemmäksi ja alensi ääntään:\n\n\"Sanon suoraan, mistä on kysymys. Hänen korkeutensa seurueessa on muuan\nneito...\" Hän ummisti tarkoittavasti toisen silmänsä.\n\nGobbon laihoille kasvoille ilmestyi ovela hymy.\n\n\"Huomaan, että ymmärrätte\", sanoi Bellarion hymyillen hänkin. \"Minun on\naivan mahdoton päästä tuon neidon puheille, nähkääs. Erinäiset asiat,\nkäsitättehän estävät... Jos suostutte auttamaan minua, ette tee sitä\nturhaan.\"\n\nGobbo kääntyi vakavaksi. \"Jos tämä tulee ilmi\", aloitti hän.\n\n\"Ei ole pelkoa. Luottakaa minuun. Hyvityksenä sanokaamme... viisi\ntukaattia.\"\n\n\"Viisi tukaattia!\" Suuri summa. Mestari Gobbo oli nyt aivan varma\nsiitä, että hän oli tekemisissä suuren herran kanssa. \"Viidestä\ntukaatista —\" Hän vaikeni ja kynsi päätään.\n\nBellarion älysi, että tässä oli toimittava nopeasti\n\n\"Kuulkaahan, ystäväiseni. Lainatkaa nyt minulle sopiva työmekko ja\nmuut tarvittavat kamppeet, ja pitäkää huolta vaatteistani siksi kunnes\npalaan. Saatte rahat palatessani.\"\n\nHän osasi olla vastustamaton kun halusi ja tänään hänellä oli onni\nmyötä. Puoli tuntia myöhemmin asteli hän jo palatsia kohden muka Gobbon\nlähettämällä asialla.\n\nBellarion pääsi Gobbon sällinä esteettä palatsin puutarhaan. Hän esitti\nasiansa paviljongissa työskenteleville taiteilijanuorukaisille ja\nsai tehtäväkseen sekoittaa heille värejä. Kärsimättömänä hän sitten\nkyyhötti tölkkien ääressä odotellen päivänlaskua ja nuorukaisten\nkotiinlähtöä.\n\nJoitakin tunteja myöhemmin kuuli lammen rannalla asteleva Dionara-neito\njonkun puhuttelevan häntä marmorisillalta käsin.\n\n\"Madonna! Armollinen madonna!\"\n\nDionara kääntyi ja näki pitkän, tummatukkaisen nuorukaisen, jolla oli\nväritahra kasvoissa ja yllään nuhruinen mekko, heiluttelevan kutsuvasti\npitkävartista sivellintä.\n\n\"Eikö hänen korkeutensa\", tiedusteli nuorukainen, \"suvaitsisi\narmollisesti pistäytyä katsomassa, miten työt edistyvät?\"\n\nNeito katseli pitkin nenänsä vartta eikä vastannut. Nuori mies jatkoi:\n\"Ja kuulemassa uutisia siltä samaiselta nuorukaiselta, jolle hän\neilen oli niin ystävällinen?\" Dionaran ilme muuttui niin äkkiä, että\nBellarion naurahti.\n\nRuhtinatar tuli yksin katsomaan freskoja. Seuraneito jätettiin sillalle\nvartioimaan. Temppelissä istui telineillä tyytyväisen näköinen\nnuorukainen sääriään heilutellen, toisessa kädessä sivellin ja\ntoisessa väripötkö. Ruhtinatar katseli häntä äänettömänä. Bellarion ei\nkuitenkaan pannut hänen kärsivällisyyttään koetukselle.\n\n\"Madonna, ettekö tunne minua?\" Hän hankasi hihalla väritahran\nkasvoistaan. Mutta jo hänen äänensä riitti ilmaisemaan, kuka hän oli.\n\"Messer Bellarion! Te!\"\n\n\"Minä itse\". Hän hyppäsi alas telineiltä. \"Nöyrin palvelijanne.\"\n\n\"Mutta miksi... minkätähden?\" Hänen silmänsä olivat hämmästyksestä\npyöreinä.\n\n\"Olen ollut ahkerassa puuhassa, madonna, ja minulla on siksi paljon\nkertomista, ettei sitä kuiskata yht'äkkiä pensasaidan takaa.\"\n\n\"Tuotte tietoja?\"\n\n\"Saamani viesti on perin mitätön. Minulle ilmoitettiin vain, että\nmesser Ginffredo viime kerralla luuli nähneensä vakoojia kintereillään,\neikä senvuoksi enää suostunut lähetiksi. Mitään tiedoittamisen\narvoista ei ole tapahtunut sitten hänen viime käyntinsä. Lisäksi\nsanoi messer Barbaresco, että asiat edistyvät tyydyttävästi, mikä\nminun käsittääkseni merkitsee, ettei ainakaan teidän asianne edisty.\nKuuntelin hänen ja hänen leveilevien tovereittensa juttuilemista\ntuntikausia ja uskallan väittää, ettei koko hanketta ajeta niinkuin\nte haluaisitte. Siitä ei loppujen lopuksi koidu mitään muuta kuin\nonnettomuutta.\"\n\nHän näki suuttumuksen punan kohoavan neidon kasvoille ja vihan\nsalamoivan hänen tummissa silmissään. Tyynesti odotteli hän räjähdystä,\nmutta sitä ei kuulunutkaan. Päinvastoin oli ruhtinattaren ääni\nsangen viileä hänen lausuessaan: \"Herraseni, tarjouduitte lähetiksi.\nSekaannutte asiaan, joka ei kuulu teille.\"\n\n\"Kiittäkää Jumalaa siitä\", tokaisi Bellarion häpeämättömästi. \"On\njo aika, että joku nimittää tätä asiaa sen omalla nimellä, jotta\nväärinkäsitykset saataisiin ehkäistyiksi. Arvaatteko, madonna, mihin\nnuo apuritörkimyksenne pyrkivät? Ette kai. He aikovat toimittaa teidät\nsuoraa päätä hirteen.\"\n\nRuhtinatar oli äsken hillinnyt suuttumuksensa, eikä aikonut suuttua\nuudestaan.\n\n\"Ellei teillä ole muuta kertomista, lähden. En halua kuulla kehnon\npoikanulikan parjaavan ystäviäni.\"\n\nBellarion virkkoi kiihkeästi: \"Saatanpa hyvinkin olla kehno nulikka,\nkoska olen orpo enkä suurta sukua, mutta nuo teidän herrasmiesystävänne\novat kehnoja luonnostaan. Odottakaa hiukan! Kysykääpä itseltänne miksi\npalasin, miksi teen enemmän kuin minulta on pyydetty, vaikka samalla\nantaudunkin vaaraan. Mitä teidän tai Montferratin asiat minulle\nkuuluvat? Tiedätte itse kuka olen ja mikä on päämääräni. Miksi siis\nviivyskelen täällä? En suinkaan sattumalta, vaan siksi, etten voi sille\nmitään, siksi että taivas on niin määrännyt.\"\n\nHänen vakavuutensa ja kiihkeytensä tehosivat. Ruhtinatar naurahti, eikä\nhänen äänessään ollut ivan häivettäkään.\n\n\"Arkkienkeli maalarin mekossa!\"\n\n\"Olette lähempänä totuutta kuin aavistattekaan.\"\n\nRuhtinatar hymyili. \"Teillä on sangen ylevä käsitys itsestänne.\"\n\n\"Ja teillä on minusta aivan yhtä ylevä käsitys, jahka kerron kaikki\nmitä tiedän. Olen jo sanonut teille, mitä noilla päättömillä\nherrasmiehillä on mielessään. He ajavat omia asioitaan. Tiedättekö,\nmitä kaiken tämän takana oikein on? Tiedättekö, mitä nuo taulapäät\nsuunnittelevat? He aikovat murhata markiisi Theodoren.\"\n\nRuhtinatar tuijotti häntä. \"Murhata?\" kuiskasi hän kauhistuneena.\n\nBellarion hymyili synkästi. \"He eivät ole sanoneet sitä teille,\nvai mitä? Mutta niin lörppöjä ja hätäisiä he ovat, että ilmaisivat\nsen minulle — minulle, josta he eivät tiedä enempää, kuin että\ntoin heille tukaatin puolikkaan osoitukseksi luotettavuudestani.\nMitähän, jos olisinkin lurjus ja möisin tietoni markiisi Theodorelle,\njoka epäilemättä olisi valmis maksamaan paljonkin tällaisesta\npaljastuksesta? Vieläkö uskotte, että olen sattumalta sekaantunut\nasioihinne?\"\n\n\"En voi uskoa teitä! En voi!\" Ja yhäti kauhuissaan toisti hän\nitsekseen: \"Murhata!\"\n\n\"Jos he onnistuvat aikeessaan\", jatkoi Bellarion, \"on kaikki hyvin.\nSetänne kuolee kunnioitettuna ja ansioituneena miehenä, te ja teidän\nveljenne pääsette pahasta hengestänne. En ollenkaan paheksu tuota\ntoimenpidettä. Minua harmittaa vain, että liuta pölkkypäitä on hankkeen\ntakana. Jos se epäonnistuisi tai joku juoruaisi siitä sedällenne, olisi\nveljenne kokonaan hänen armoillaan. Kansa kukatiesi vaatisi hänen\ntuomitsemistaan hengiltäkin rangaistukseksi kunnioitettua hallitsijaa\nvastaan tähdätystä salaliitosta.\"\n\n\"Mutta veljeni ei ole ollenkaan sekaantunut tähän hankkeeseen\", sanoi\nruhtinatar.\n\nBellarion hymyili säälivästi. \"Cui bono fuerit? Tämä on ensimmäinen\nkysymys, jonka oikeus tekee. Ottakaa varteen varoitukseni! Jättäkää\najoissa nuo miehet omiin hoteisiinsa, ellette tahdo auttaa setäänne\ntoteuttamaan rohkeimpia unelmiaan.\"\n\nNeidon kalpeus ja hänen kiihkeästi kohoileva povensa ilmaisivat hänen\npelästyneen vakavasti. Siitä huolimatta hän epäili. \"Kauhistuisin,\nellen tietäisi, että valehtelette. He eivät ikinä uskaltaisi hautoa\nmurha-aikeita ilman minun suostumustani.\"\n\n\"Ah, teidän täytyy uskoa minua, madonna. Viimeksi — kuluneitten\nneljänkolmatta tunnin aikana olen saanut kuulla melkeinpä koko\nMontferratin historian pääasiassa noilta miehiltä, ja olenpa saanut\nvihiä heidän omistakin vaiheistaan. Heidän joukossaan ei ole\nainoatakaan, joka ei olisi tuhlannut leiviskäänsä, suistunut teloiltaan\njoko arvottomana tai onnettaren hylkäämänä.\"\n\nMiettivästi hymyillen vastasi ruhtinatar: \"Puhutte aivan kuin olisitte\nkaikkitietävä, ettekä kuitenkaan vielä ymmärrä, että onnen suosima\nihminen ei kohtaloonsa muutosta halajakaan. Senvuoksi minäkin olen\nliittynyt onnettomiin.\"\n\n\"Sanokaa lahjottaviin, vallan- ja saaliinhimoisiin seikkailijoihin,\nepätoivoisiin pelureihin, joiden panoksena on oma pää ja vielä lisäksi\nteidän ja teidän veljennekin päät. Neuvottelun kuluessa jakoivat he\nkeskenään valtion virat, eikä minuakaan unohdettu. Barbaresco ei tunne\nmuita kannustimia kuin kunnianhimon.\"\n\n\"Barbaresco on säälittävä\", vastasi ruhtinatar. \"Hän on saanut kärsiä\npaljon vääryyttä. Kerran, isäni aikana, hän oli valtion mahtavimpia\nmiehiä. Setäni on riistänyt häneltä hänen virkansa, vieläpä hänen\nomaisuutensakin.\"\n\n\"Markiisi Theodore pystyy, näemmä, hyviinkin tekoihin.\"\n\nRuhtinatar ei ollut tietääkseen, vaan jatkoi: \"Voinko minä nyt jättää\nhäntä pulaan? Voinko...\" Hän vaikeni ja suoristautui. \"Mitä sanonkaan?\"\nHän nauroi ivallisesti. \"Jopa teilläkin on keinonne. Saatte minut\nkyselemään itseltäni tuollaista, te, köyhä, nimetön opiskelija, orpo\nkulkuri, joka ei voi esittää parempia todistuksia kuin sanansa.\"\n\n\"Keinoni?\" Bellarion hymyili hieman surumielisesti. \"Totuuksiin\nperustuvaa logiikkaa vain. Sitä vastaan on vaikea väitellä.\"\n\n\"Niin, jos se perustuu totuuteen. Mutta teillä on ennakkoluuloja.\"\n\n\"Onko heidän murhasuunnitelmansa ennakkoluulo?\"\n\n\"Heidän intonsa johtaa heidät harhaan...\"\n\n\"Sanokaa: heidän ahneutensa.\"\n\n\"En salli teidän puhua tuolla tavalla.\" Neidon silmissä syttyi\njälleen viha, suuttumus niiden puolesta, joita hän piti ainoina\nystävinä hädässään. Mutta hän hillitsi itsensä heti. \"Herraseni,\nolen kiitollinen avustanne. Jos vielä haluatte tehdä minulle\npalveluksen, niin ilmoittakaa kreivi Barbarescolle, etten salli tuota\nsalamurhahanketta jatkettavan. Sanokaa, että se on peruuttamaton\nkäskyni. Lisätkää, että minua on toteltava, ja että minä mieluummin\npaljastan koko suunnitelman markiisi Theodorelle, kuin sallin sen\ntoteuttamisen.\"\n\n\"Tuo joltakin kuulostaa, madonna. Mutta jos te...\"\n\nRuhtinatar keskeytti hänet. \"Mihin ikinä nyt ryhdynkin, ilmoitan\nsiitä tavalla tai toisella herra Barbarescolle. Teidän ei ole tarvis\nvaivautua enempää. Kiitän teitä siitä, mitä olette tehnyt. Jumalan\nhaltuun, herra Bellarion.\"\n\nHän oli jo poistumassa kun Bellarion pysähdytti hänet.\n\n\"Vielä pikku asia. Tarvitsisin viisi tukaattia.\"\n\nRuhtinattaren otsa vetäytyi kurttuun, mutta sitten pilkisti suupielistä\nhymy.\n\n\"Käsitätte yhäti minut väärin, vaikka jo olen sanonut, että jos\nitse tarvitsisin rahaa, voisin myydä tietoni markiisille. Nuo viisi\ntukaattia ovat tarpeen Gobbolle, jolta lainasin tämän puvun.\" Hän\nkertoi lyhyesti käynnistään Gobbon luona.\n\nNeito katsoi häntä suopeammin. \"Kylläpä olette kekseliäs.\"\n\n\"Älyllä selviydytään aina, madonna\", muistutti Bellarion.\n\n\"Pahoittelen suuresti, että satuin... Annan teille kymmenen tukaattia,\njos nimittäin ei ylpeytenne...\"\n\n\"Pidätte minua ylpeänä?\"\n\nRuhtinatar katseli häntä ylen huvitettuna. \"Suorastaan äärettömän\nylpeänä, sanomattoman, käsittämättömän suurenmoisena.\"\n\n\"Otan vastaan nuo kymmenen tukaattia saadakseni teidät vakuutetuksi\ninhimillisyydestäni. Ehkäpä voin käyttää ylijäämänkin teidän\nkorkeutenne palveluksessa.\n\n\"Palveluksenne on päättynyt niin pian kuin kreivi Barbaresco on saanut\nviestini.\"\n\nBellarion kääntyi lähteäkseen siinä varmassa vakaumuksessa, että hänen\nkorkeutensa oli käsittänyt erehtyneensä.\n\nHänen korkeutensa, nähkääs, oli aivan oikeassa, pitäessään Bellarionia\nhieman pöyhkeänä.\n\n\n\n\nVIII luku.\n\nHERRA BARBARESCO.\n\n\nBellarion ja Barbaresco istuivat illastamassa. Heitä palveli vanha,\nsangen siivoton mies, joka suoritti kaikki työt tässä rappeutuneessa\ntalossa. Ateria oli niukka, niukempi kuin Ciglianon luostarin\npaastopäivällinen, ja viini oli hapanta hailua.\n\nLopetettuaan syöntinsä puhkesi Bellarion puhumaan pahaenteisen\nmahtavassa äänilajissa.\n\n\"Herraseni, teidän ja minun on nyt saatava asiamme pohdituksi. Kerroin\nteille jo, ettei hänen korkeutensa vastaa mitään itse viestiin.\nEtte muuten kaiketi vastausta odottanutkaan, sillä viestinnehän ei\nsisältänyt mitään. Mutta minä en vielä kertonut, että hänen korkeutensa\nmyös pyysi sanomaan teille jotakin, joka tavallaan on vastaus eräisiin\nhautomiini ja ruhtinattarelle ilmaisemiini epäluuloihin.\"\n\nBarbaresco haukkoi ilmaa. Hän tuijotti nuorukaista kiinteästi. Hän\noli selvästikin ällistynyt ja ponnisteli kovin hillitäkseen itsensä\nennenkuin vastasi:\n\n\"Miksi ette kertonut tätä aikaisemmin?\"\n\n\"Pidin parempana säästää nämä tiedot illallisen jälkeen, jottei minun\ntarvitsisi lähteä nälkäisenä talosta. Teitä suututtaa tietenkin, että\nolen maininnut ruhtinattarelle epäluuloistani. Mutta ruhtinatarparka\noli niin alakuloinen teidän toimettomuutenne johdosta, että katsoin\nvelvollisuudekseni rohkaista häntä hiukan. Ja niin sanoin, että teillä\nhyvinkin saattaa olla jotakin tekeillä, vaikka ette välitä sitä kertoa\nhänelle.\"\n\nKuten jo aikaisemmin ehkä olette huomanneet, ei Bellarion aina ollut\noikein täsmällinen puheissaan — lieneekö sitten luostarikasvatus ollut\ntässä suhteessa puutteellinen. Teeskentelynhalu ja -taito oli hänellä\nniinsanoakseni veressä. Jos kuitenkin olisitte vihjaisseet hänelle\nitselleen jotakin sentapaista, olisi hän vastannut, että Plato oli\nopettanut hänet erottamaan huulilla olevan valheen sydämessä olevasta.\n\n\"No, mutta jatkakaa! Mitä sitten epäilette?\" tiukkasi Barbaresco\nkiukkuisesti.\n\n\"Muistatte kai, mitä kreivi Spigno sanoi, ennenkuin te muut vaiensitte\nhänet. Sotamiehestä... muistatteko?\" Bellarion änkytti hiukan\nkohdatessaan toisen hehkuvan katseen ja huomatessaan raivokkaaseen\nirveeseen vääntyneen suun. \"Sanoin siis hänen korkeudelleen,\nkohentaakseni hänen mieltään, että hänen ystävänsä jonakin lähipäivänä\nehkä katkaisevat Gordionin solmun — nuolella!\"\n\nBarbaresco muistutti hyökkäykseen valmistautuvaa verikoiraa.\n\n\"Ah!\" äänsi hän. \"Ja mitä sanoi ruhtinatar?\"\n\n\"Hän sanoi jotakin aivan odottamatonta. Luulin kohtaavani\nylimielisyyttä, mutta havaitsinkin hänen pelästyvän. Yritin, vaikkakin\nturhaan, osoittaa hänelle, että tällä tavoin saavutettaisiin päämäärä\nnopeimmin, että hän, ellei aiemmin ollut tällaista keinoa ajatellut,\nnyt tekisi viisainten, jos hyväksyisi sen muitta mutkitta.\"\n\n\"Haa! Niinkö sanoitte! Ja hän?\"\n\n\"Hän käski minun sanoa teille, että jos tosiaan olette jotakin\ntällaista suunnitellut, heittäisitte aikeenne sikseen. Hän ei halunnut\nolla missään tekemisissä tämäntapaisten hankkeitten kanssa. Mieluummin\npaljastaisi hän koko salaliiton markiisi Theodorelle.\"\n\n\"Jumalavita!\" Barbaresco ryntäsi pystyyn, naama tulipunaisena ja\notsasuonet pullistuneina.\n\nNäköjään liikkumattomana valmistautui Bellarion torjumaan hyökkäyksen.\n\nSe tuli. Mutta vain sanaryöppynä. Barbaresco syyti ilmoille kaameita\nja rivoja herjauksia suunsa täydeltä. \"Sinä häpeällinen lurjus! Sinä\nkolminkertainen nauta! Lörppöilevä apina!\" Haukkumasanat sinkoilivat\nraekuurona Bellarionin niskaan. \"Mene takaisin ja kerro hänelle, sinä\nkaistakalloinen paviaani, ettei koskaan ole ollut kysymyskään mistään\nvihjaamasi kaltaisesta yrityksestä.\"\n\n\"Eikö?\" kiljaisi Bellarion kimeästi. \"Vaikka kreivi Spigno —\"\n\n\"Korjatkoon piru kreivi Spignon, taulapää! Totteletkos? Lähde heti\nilmoittamaan, mitä käskin!\"\n\n\"En kuljeta valheita\", tokaisi Bellarion tiukasti. Hän nousi arvokkaan\nnäköisenä.\n\n\"Valheita!\" örisi Barbaresco.\n\n\"Valheita\", intti Bellarion. \"Jätetään nuo tuollaiset jutut. Ilmaisin\nhänen korkeudelleen eräitä epäluuloja, mutta omasta mielestäni\nne ovat epäämättömiä tosiasioita. Kreivi Spignon sanat ja se\nhätääntyminen, jonka ne aiheuttivat, eivät jätä epäilemisen varaa.\nÄlykäs mies, enkä minä suinkaan pidä itseäni tyhmänä, saattoi heti\narvata totuuden. Osoittakaa minulle ensin, että valehteleminen tässä\nasiassa on välttämätöntä, ja antakaa minun sitten harkita, miten olisi\nmeneteltävä.\"\n\nBarbarescon kiukku alkoi jäähtyä. Hän hieroskeli kämmeniään ja retkahti\ntuoliinsa.\n\n\"Jos toverini, Cavalcanti ja Casella ja muut, olisivat arvanneet,\npaljonko Spignon sanoista ymmärsitte, ette koskaan olisi päässyt\nhengissä tästä talosta.\"\n\n\"Mutta jos kerran toimitte ruhtinattaren ja hänen veljensä hyväksi,\nniin miksi ette tiedustele hänenkin mieltään?\"\n\n\"Hänen mieltään?\" Barbaresco hymyili pilkallisesti. \"Onko tuokin\nmuka järkevä kysymys? Meidän nuolemme olisi ammuttu, eikä kukaan\nolisi koskaan saanut tietää, mistä se oli lähtöisin. Nyt te olette\nlörpötellyt — tietäkää siis, että jos me olisimme niin typeriä, että\nvieläkin panisimme tuon aikeen täytäntöön, olisi ruhtinatar Valeria\nensimmäisenä meitä syyttämässä. Sellainen hän on — ensin itsepäinen,\nsitten sydämetön ja ilkeä. Ja minä olen nauta käskiessäni teitä\nilmoittamaan hänelle, että olette erehtynyt. Jos jousi kuitenkin\nlaukaistaisiin, käsittäisi hän teidän sittenkin olleen oikeassa, ja me\nsaisimme maksaa päällämme.\"\n\nHän nojasi kyynärpäillään pöytään ja voihkaisi. \"Olette saattanut\nmeidät perikatoon! Jumalani! Perikatoon!\"\n\n\"Perikatoon?\" kertasi Bellarion.\n\n\"Murskannut kaikki toiveemme\", huudahti Barbaresco. \"Ettekö huomaa?\nEttekö sitten käsitä mitään, senkin aasi, paitsi asioita, joita teidän\nolisi parempi olla käsittämättä? Olette tärvännyt omankin asianne.\nTeidän naamallanne ja esiintymistaidollanne varustettu mies olisi\nsaattanut kiivetä vaikka kuinka korkeaan asemaan, etenkin kun vielä\nsattuu olemaan ruhtinattaren uskottuja.\"\n\n\"En tullut ajatelleeksi sitä\", huokasi Bellarion.\n\n\"Ette. Ettekä minua enempää kuin ketään muutakaan!\" Hän kiihtyi\njälleen. \"Vielä eilen luulin pääseväni nykyisestä kurjuudestani, mutta\nnyt...\" Hän jyskytti äkkiä raivoissaan pöytää ja hyppäsi taas pystyyn.\n\"Tämän olette saanut aikaan haljulla hölinällänne.\"\n\n\"Mutta, herraseni, jollakin muulla keinolla —\"\n\n\"Ei ole muita keinoja. Ei ainakaan meidän käytettävissämme. Ei meillä\nole varaa palkata sotajoukkoa. Huomenna saatte kertoa tovereilleni,\nmitä olette tehnyt, ja katsotaanpa sitten, mitä he ajattelevat.\"\n\nTämä ei kuulostanut varsin lupaavalta. Yön kuluessa teki Bellarionin\nmieli toisenkin kerran nousta ja yrittää karkuun, mutta hän hillitsi\nkuitenkin halunsa. Oli katsottava, mitä muut salaliittolaiset\ntuumisivat. Ruhtinatar ehkä vielä tarvitsisi häntä. Tarvitsisi — eikä\nhän kuitenkaan voinut täysin tyydyttävästi selvittää itselleen, miksi\njuuri hänen piti panna henkensä vaaraan, jotta ruhtinattaren pulma\nselviäisi.\n\nSeuraavana aamuna pidetyssä neuvottelussa valkeni Bellarionille pian,\nmillaisessa vaarassa hän todella oli. Salaliittolaiset malttoivat\ntuskin kuunnella loppuun selontekoa hänen toiminnastaan, ennenkuin\nhe jo vaativat hänen surmaamistaan. Casale aikoi paljastettu\ntikari kourassa hyökätä hänen kimppuunsa, mutta Barbaresco astui\nmahtipontisesti väliin.\n\n\"Ei minun talossani!\" karjui hän. Murha olisi voinut saattaa hänet\nsyytteeseen.\n\n\"Eikä missään muuallakaan, ellette halua tehdä itsemurhaa\", varoitti\nBellarion kylmästi. Hän astui esiin Barbarescon selän turvista.\n\"Unohdatte, että ruhtinatar Valeria panee vastuun murhastani teidän\nniskoillenne. Eikä hän syytä teitä ainoastaan siitä, vaan vieläpä\nvaltionhoitajankin murhan suunnittelemisesta. Tuhoamalla minut\ntuhoatte itsenne.\" Hän hymyili nähdessään heidän nolot ilmeensä.\n\"Mielenkiintoinen tilanne, vai mitä?\"\n\nSaamattomassa raivossaan he nyt kävivät kreivi Spignon kimppuun. Hänhän\noli aiheuttanut koko tämän pulman. Enzo Spigno istui liikkumattomana,\nkasvot valkeina, ja antoi myrskyn raivota. Kun se laantui, virkkoi hän:\n\n\"Kiittäisitte minua mieluummin. Minähän vain tunnustelin maaperää,\nennenkuin hyökkäsimme. Loppujen lopuksi on vain tapahtunut, mitä\nodotinkin. Ei pitäisi päästää naisväkeä sekaantumaan tällaisiin\nasioihin.\"\n\n\"Ei tässä ole päästetty ketään sekaantumaan asioihin\", tuhahti\nBarbaresco. \"Ruhtinatarhan itse pyysi apuani.\"\n\n\"Ja kun me nyt olemme valmiit antamaan sitä\", sanoi Casella, \"huomaa\nhän, ettei se ole sentapaista apua, jota hän haluaisi. Mutta entäs\nsitten? Hän on herättänyt meissä erinäisiä toiveita ja me olemme\nahertaneet kovasti saadaksemme ne täytetyiksi.\"\n\nSamaa asiaa tuntuvat märehtivän kaikki, tuumiskeli Bellarion. Jokainen\najatteli vain omaa etuaan. Ruhtinatar Valeria, valtio ja turmioon\ntuomittu nuori markiisi eivät merkinneet mitään. Hän ei kuullut heitä\nmainittavan kertaakaan siinä sekavassa keskustelussa, joka nyt seurasi.\n\nVihdoin Spigno, narriksi leimattu, osoittautui heistä viisaimmaksi.\n\n\"Kuulkaapas, nuori mies\", sanoi hän. \"Vastatkaa puolestamme\nruhtinattarelle, että emme suinkaan aio perääntyä. Olemme ottaneet\npelastaaksemme Montferratin ja teemme sen omalla tavallamme. Selittäkää\nhänelle, ettei hän voi pettää meitä joutumatta samalla itse surman\nsuuhun.\"\n\n\"Kenties on hän jo ottanut tämän seikan huomioon\", sanoi Bellarion.\n\n\"Niin, mahdollisuutena, mutta ehkä ei välttämättömänä seurauksena.\nSanokaa hänelle myös, että hänen veljensä on samassa kadotuksessa.\nNeito on pannut liikkeelle voimia, joita ei pysty hallitsemaan.\" Spigno\nkääntyi kumppaneihinsa. \"Olkaa huoleti, hyvät herrat. Huomatessaan\ntukalan asemansa varoo ruhtinatar visusti vaikeuttamasta toimintaamme\nniin nyt kuin vastakin.\"\n\nBellarion oli pilkallisesti nimittänyt tilannetta mielenkiintoiseksi\nsilloin kun salaliittolaiset olivat aikoneet käydä hänen kimppuunsa.\nMuistellessaan myöhemmin päivällä tapahtumien kulkua oli hänen pakko\ntunnustaa olleensa vakavassa vaarassa.\n\nHän oivalsi täydellisesti ruhtinattaren lähteneen perin heikolle\njäälle. Samalla oli hän itse ollut varomaton, aivan kuin shakinpelaaja,\njoka huomaa vastustajansa mahdollisuudet hyvän siirtoon, mutta luulee,\nettei tämä itse niitä äkkää.\n\nHänestä tuntui, ettei tässä enää ollut muuta tekemistä kuin\njatkaa matkaa Paviaan ja jättää ruhtinatar selvittelemään pulmaa\nmielensä mukaan. Hän huokasi. Apotti oli ollut oikeassa. Luostarin\nmuurien ulkopuolella ei ollut rauhaa. Kaikkein vähimmin sitä oli\nMontferratissa. Parasta puhdistaa tämän levottomuuden pesän tomu\njaloista ja painua Paviaan kreikankielen opintojen ääreen.\n\nHän kulki hiljakseen öljypuu- ja viiniviljelmien ohi uskotellen\nitselleen olevansa jo matkalla Paviaa kohti, ja kuvitellen ehtivänsä\nennen yön tuloa Sesiaan.\n\nMutta hämärissä palasi hän Lombardian puoleisesta portista Casaleen,\npyrkien palatsiin päin. Hän oli huomannut, ettei ollut niinkään helppo\nviskata harteiltaan taakkaa, jonka oli ottanut: jos hän sen tekisi, ei\nhän koskaan voisi unohtaa neidon kalpeita kasvoja ja suuria, ikävöiviä\nsilmiä. Tuo näky seuraisi häntä äänettömänä moitteena, minne hän ikinä\nmenisikin.\n\n\n\n\nIX luku.\n\nMARKIISI THEODORE.\n\n\nLauantai oli yleinen vastaanottopäivä Montferratin valtionhoitajan,\nmahtavan markiisi Theodore Palaelogon palatsissa. Silloin sai kuka\nhyvänsä kääntyä asioineen hänen puoleensa.\n\nUljas mies, muuten, tämä markiisi. Solakka ja ryhdikäs, vaikka\nolikin jo viisissäkymmenissä. Hänen avoimet kasvonsa voimakkaine\npiirteineen, kohtelias ja ystävällinen käytös miellyttivät kaikkia ensi\nnäkemältä. Hänen auliuttaan vastaanottopäivinä ei koskaan käytetty\nväärin. Tänäkin lauantaina oli palatsissa puheillepääsyä odottavien\nluku perin kohtuullinen. Vihdoin astui hänen korkeutensa huoneeseen,\nseurassaan kansleri, poliisikapteeni ja kaksi sihteeriä. Hitaasti\nedetessään pysähtyi hän tuontuostakin vaihtaakseen sanan pari kunkin\nläsnäolijan kanssa, ja kun hän suunnilleen tunnin kuluttua jälleen\npalasi yksityishuoneistoonsa, oli sihteeri saanut vastaanottaa vain\nyhden ainoan anomuksen, jonka jätti muuan pitkä, tummatukkainen,\ntulipunaisessa puvussa komeileva nuorukainen.\n\nViisi minuuttia myöhemmin sihteeri palasi ja astui nuorukaisen luo.\n\n\"Onko teidän nimenne Cane?\"\n\nNuori mies kumarsi myöntävästi. Hänet johdatettiin nyt pieneen,\nhauskaan huoneeseen, jonka ikkunat antoivat puutarhaan. Sihteeri sulki\noven ja Bellarion havaitsi seisovansa markiisin edessä. Valtionhoitajan\nlähekkäin olevat, vaaleat silmät katsoivat tutkivasti häneen. Hoikilla\nsormillaan hypisteli hän pergamenttikääröä, jonka Bellarion heti tunsi\nomaksi anomuksekseen.\n\n\"Kuka te olette, herraseni?\" Ääni oli tyyni ja tasainen; sellaisen\nmiehen ääni, joka ei ilmaise sisimpiä tunteitaan tai ajatuksiaan.\n\n\"Nimeni on Bellarion Cane. Olen Bonifacio Canen, Biandraten kreivin\nottopoika.\"\n\nHavaittuaan tarvitsevansa kasvatti-isän, jos mieli puuhissaan menestyä,\noli Bellarion valinnut parhaan otettavissa olevan. Näin oli hän\nkorottanut kuuluisan soturin, Milanon herttuan holhoojan Facino Canen,\nisäkseen.\n\nMarkiisin silmät laajenivat hämmästyksestä.\n\n\"Oletteko te Facinon poika? Sitten tulette kaiketi Milanosta?\"\n\n\"En, teidän korkeutenne. Tulen Ciglianon augustiiniluostarista, jonne\nisäni lähetti minut muutamia vuosia sitten, ollessaan Montferratin\npalveluksessa. Toivottiin minun astuvan hengelliseen säätyyn. Levoton\nluonteeni ei kuitenkaan ota oikein viihtyäkseen luostarissa.\" Näin\nliitti Bellarion valheen ja totuuden yhteen, antaen Facino Canen hahmon\nsille tuntemattomalle sotilaalle, joka hänet aikoinaan oli luostariin\ntuonut ja joka myös oli hänelle kertonut Facinon urotöistä.\n\n\"Mutta miksi olette tullut tänne?\"\n\n\"Sattumalta. Apottini antoi minulle suosituskirjeen, josta minulla\npiti olla apua matkallani Jouduin tämänvuoksi tekemään tuttavuutta\nkreivi Barbarescon kanssa ja hänen ylhäisyytensä mieltyi minuun, niin\nettä pyysi minua jäämään tänne suorittaakseni hänelle eräitä pikku\npalveluksia. Hän huomautti, että minulle täällä voisi avautua tie\nhuomattavaan asemaan, ellen vain harhautuisi oikeasta suunnasta.\"\n\nMarkiisin ohuet huulet vetäytyivät niukkaan hymyyn. \"Ja kun te olitte\ntutkinut asian perinjuurin, havaitsitte, että vielä varmempi tie\nkunniaan olisi noiden kavaltajaraukkojen pettäminen?\"\n\n\"Teidän korkeutenne pitää vaikuttimiani mahdollisimman kehnoina.\"\nBellarion puhui varmalla äänellä ja arvokkaasti, esiintyen kuin paras\nlahjottava lurjus ikään.\n\n\"Menettelynne todistaa hyvää älystänne, mutta ei suinkaan\nkunniallisuudestanne ja lojaalisuudestanne.\"\n\n\"Teidän korkeutenne syyttää minua kavaltajien pettämisestä?\"\n\n\"Mitä heidän salaliittonsa teihin kuului? Mitä te minulle olette\nvelkaa? Olette vain päättänyt hyötyä mahdollisimman paljon. Hyvä, hyvä.\nSemmoinen poika se pitää Facinolla ollakin, olittepa nyt sitten otto-\ntai oma poika. Seuraatte uskollisesti hänen jälkiään. Kyllä teille\nvielä kunnian kukko laulaa, jos päämääräänne pääsette.\"\n\n\"Teidän korkeutenne! Tulin tarjoamaan palveluksiani —\"\n\n\"Hiljaa!\" Markiisi korotti miellyttävää ääntään hivenen verran. \"Nyt\npuhun minä. Ymmärrän tarkoituksenne täydellisesti. Tunnen miehiä joka\nlajia, ja jos päätän ottaa teidät palvelukseeni, tapahtuu se yksinomaan\nsenvuoksi, että uskon palkkiontoivon pysyttävän teidät minulle\nuskollisena. Osaan rangaista petturia, ja rankaisen ankarasti. Pyritte\nvaaralliseen tehtävään, herraseni.\" Hän irvisti. \"No, oma asianne.\nJos selviätte vaikeuksista ja voitatte alhaiset vaistonne, kykenen\npalkitsemaankin teidät tyydyttävällä tavalla.\"\n\nBellarion ei voinut olla punastumatta kuullessaan valtionhoitajan\nylenkatseelliset sanat ja nähdessään hänen ivallisen ilmeensä.\n\n\"Ehkäpä voin toiminnallani haihduttaa teidän korkeutenne minusta saaman\nhuonon käsityksen.\"\n\n\"Olisinko erehtynyt? Kenties suvaitsette sanoa, minkä vuoksi tahdotte\nolla juuri minulle näin avulias...\"\n\nBellarion oikaisi ylpeästi ryhtiään ja hänen silmänsä leimusivat.\nSisimmässään oli hän hieman ällistynyt. Kovinpa vähillä todistuksilla\noli markiisi uskonut...\n\n\"Teidän korkeutenne sallinee minun poistua\", mutisi hän hampaittensa\nraosta.\n\nMutta hänen ylhäisyytensä vain hymyili. Pienemmät tyrannit tyytyivät\nkiduttamaan ruumista. Markiisi Theodore kidutti sielua.\n\n\"Kyllä, kunhan asia on loppuun käsitelty ensin. Tulitte omasta\naloitteestanne. Sanokaa nyt: tiedättekö kenenkään muun, kuin\nmainitsemienne miesten, sekaantuneen tähän salaliittoon?\"\n\n\"Tiedän heidän yrittävän houkutella muitakin koplaansa, mutta mitään\nnimiä en osaa mainita. Rohkenen luulla, etteivät nuo nimet mitään\nmerkitsekään. Ne miehet, jotka luettelin, ovat johtajia. Jos heidät\nnujerretaan, eivät muut kykene mihinkään.\"\n\n\"Seitsenpäinen lohikäärme siis, ja nämä ovat päät. Jos päät isketään\npoikki...\" Hän keskeytti. \"Hyvä. Ettekö kuitenkaan ole kuullut mitään\nnimiä mainittavan heidän neuvotteluissaan?\" Hän kumartui eteenpäin ja\ntuijotti kiinteästi nuorukaista silmiin. \"Eikö ole puhuttu kenestäkään\nlähelläni olevasta henkilöstä? Muistelkaahan, herra Bellarion, ja\npuhukaa rohkeasti suunne puhtaaksi.\"\n\nBellarion huomasi liiallisen vaiteliaisuuden voivan kääntyä\nvaaralliseksi.\n\n\"Koska he kerran väittävät työskentelevänsä markiisi Gian Giacomon\nhyväksi, on tietenkin hänen nimensä mainittu. Mutta en ole koskaan\nkuullut vihjaistavan, että hän tietäisi mitään koko puuhasta.\"\n\n\"Eikö ole ollut muista kysymys?\" tiukkasi markiisi. \"Häh?\"\n\nBellarion näytti viatonta naamaa. \"Muista? Kenestä?\"\n\n\"Hoho! Minä kai tässä kyselen.\"\n\n\"En ainakaan minä tiedä\", vastasi Bellarion hitaasti. Markiisi nojautui\ntaaksepäin tuolissaan. Tavallisesti oli hän hyvin salaperäinen, mutta\nnyt hän hämmästyttävän ajattelemattomasti paljasti itsensä.\n\n\"He eivät luota teihin vielä tarpeeksi. Palatkaa heidän luokseen ja\ntiedoittakaa minulle kaikesta, mitä kuulette. Olkaa huolellinen, niin\npalkitsen teidät runsaasti.\"\n\nBellarion säikähti oikein todenteolla. \"Eikö teidän ylhäisyytenne\naiokaan iskeä heti? Vaikka voisitte...\"\n\nMarkiisi vaiensi hänet tuimasti. \"Olenko pyytänyt neuvoanne? Tiedätte,\nmitä teidän on tehtävä. Saatte mennä.\"\n\n\"Mutta, teidän korkeutenne! Olen tullut tänne avoimesti, kaikkien\nnähden. Olisi vaarallista palata heidän luokseen enää.\"\n\nValtionhoitaja ei piitannut hänen levottomuudestaan, vaan hymyili.\n\"Olette lähtenyt vaaralliselle tielle — johan sen sanoin. Tahdon\nkuitenkin auttaa teitä. Muistan nyt, että minulla on kirje, jossa\nFacino pyytää minulta suojelusta ottopojalleen niinkauan kuin tämä on\nCasalessa. Sellaista pyyntöä en voi hylätä. Facino on tätänykyä suuri\nherra Milanossa. Annan tiedon hoville täälläolostanne. Senjälkeen\nvoitte huoleti liikkua täällä vapaasti. Uskotelkaa tovereillenne\nsaavuttaneenne suosioni ja selittäkää, että aiotte käyttää\nluottamustani heidän etujensa hyväksi. Se riittää. Toivottavasti tapaan\nteidät taas illalla. Ja nyt, Jumalan haltuun.\"\n\nBellarion poistui koko lailla ymmällä. Alku oli ollut lupaava, mutta\nkaikki oli kuitenkin sujunut toisin kuin hän oli odottanut. Ellei hän\nolisi ilmoittanut olevansa Facino Canen kasvatti, olisi hän tuskin\nvoinut tyydyttävästi tehdä selkoa täällä olostaan ja toiminnastaan.\nTämä taas oli välttämätöntä, jotta hän voisi auttaa ruhtinatar Valeriaa\nselviämään pälkäästä, josta neito omin voimin ei olisi mitenkään\npäässyt, joutumatta kahta pahempaan pulaan. Hän oli vankasti luottanut\nsiihen, että valtionhoitaja siekailematta kävisi salaliittolaisten\nkimppuun, niinpian kuin saisi heidän olemassaolostaan tiedon, mutta\nhavaitsikin nyt, että markiisi Theodore oli ollut tietoinen hankkeesta\nja sen suunnittelijoista kenties jo kauan aikaa. Tämän vuoksi kai\nhänen ylhäisyytensä niin hanakasti oli uskonutkin Bellarionin juttuun.\nHänellä ei ollut mitään syytä epäillä sitä. Mahdollisesti oli hän\nkuullut puhuttavan Bellarionistakin yhtenä niistä miehistä, jotka\nkokoontuivat neuvottelujaan pitämään Barbarescon taloon.\n\nBellarion oli siis epäonnistunut. Kaikki mitä hän oli saanut aikaan\noli jonkinlainen palvelussopimus, joka velvoitti hänet työskentelemään\nmarkiisin hämäräperäisten pyrkimysten hyväksi.\n\n\n\n\nX luku.\n\nVAROITUS.\n\n\nSinä iltana oli ilo ylimmillään markiisi Theodoren vieraanvaraisessa\nhovissa. Jo aikaisin iltapuolella alettiin esittää näytelmää, jota fra\nSerafino muistelmissaan nimittää ruokottomaksi, vaikka hän kukatiesi\nvain tarkoittaa, että se oli leikillinen, ja senjälkeen tanssittiin\navarassa seurusteluhuoneessa, markiisi Theodoren henkilökohtaisesti\nottaessa osaa ilonpitoon. Hänen rinnallaan nähtiin nuori Morean\nruhtinatar, joka tosin ei ollut kaunis, mutta liikkui erinomaisen\nsirosti.\n\nVeljenpoika, markiisi Gian Giacomo, oli tanssitettavakseen valinnut\nkreivitär Ronseccon, joka mielellään olisi kieltäytynyt tästä\nkunniasta, mutta ei voinut. Pojan kasvot punoittivat ankarasti, silmät\nkiilsivät ja kieli kangerteli pahasti hänen puhuessaan. Silloin tällöin\nhän horjahti ja oli melkein kaatua. Juopuneen nuorukaisen näkeminen ei\nhymyilyttänyt ketään. Kerran pysähtyi valtionhoitaja, kuiskatakseen\nhänelle muutamia varoittavia sanoja. Poika vastasi röhönaurulla ja\nhoippui tiehensä vetäen nuorta, viehättävää kreivitärtä perässään. Oli\naivan ilmeistä, ettei moitteeton, ritarillinen valtionhoitaja mahtanut\nmitään rappeutuneelle nuorukaiselle.\n\nMelkeinpä ainoa, joka uskalsi vetää suutaan nauruun, oli messer\nCastruccio da Fenestrella, jolla oli yllään loistava kultakangaspuku.\nHän nautti silminnähtävästi kasvatuksensa tuloksista. Illallisen\naikana oli hän houkutellut Gian Giacomon juomaan vallan ylettömästi\nja myöhemmin oli hän usuttanut häntä tanssittamaan jäykkäniskaisen\nRonseccon puolisoa.\n\nOvelta silmäili hän heitä hetken. Saatuaan kyllikseen lähti hän\nhuvittamaan muuatta hovilaisryhmää, joka oli kerääntynyt ruhtinatar\nValerian ympärille. Näiden joukossa olivat seuranaiset Dionara ja\nIsotta, koulumestari Corsario, jonka ilme oli yhtä turhamainen kuin\nhänen pukunsa, ja puolikymmentä nuorta keikaria. Ruhtinatar oli kalpea\nja hänen otsansa oli vetäytynyt kurttuun. Masentuneena seurasi hän\nkatseellaan veljeänsä, tuskin tajuten, että huoneessa muita ihmisiä\nolikaan, vaikka monet näistä hienotunteisesti koettivat johtaa\nhänen huomionsa nuoresta markiisista muihin asioihin. Havaitessaan\nCastruccion lähestyvän tyynenä ja huolettoman luontevasti kävellen,\npunastui hän heikosti.\n\n\"Armollinen nuori herramme on iloisella tuulella tänä iltana\",\nvirnisteli Castruccio. Kukaan ei vastannut. Hän tuijotti heitä kiiluvin\nsilmin, huulillaan pilkallinen hymy. \"Te sitävastoin ette tunnu olevan\nperin huvitettuja. Teidän mieltänne täytyy hiukan kohentaa.\" Hän astui\nruhtinattaren eteen ja kysyi: \"Haluaako teidän korkeutenne tanssia?\"\n\nNeito ei katsahtanutkaan häneen. Ruhtinattaren huomio oli kokonaan\nkiintynyt johonkuhun Castruccion takana seisovaan. Öykkäri kääntyi\nnopeasti päästäkseen selville, tämän mielenkiinnon esineestä.\n\nHuoneen poikki lähestyi messer Aliprandi, milanolainen kaunopuhuja,\nja hänen seurassaan muuan hoikka, tummatukkainen nuorukainen, jonka\npunainen puku oli enemmän silmiinpistävä kuin tilaisuuteen sopiva. Jalo\nCastruccio katseli nuorukaista peittelemättäkään halveksumistaan, ja\npiteli mielenosoituksellisesti tuoksurasiaa nenänsä alla, ikäänkuin\nsuojatakseen herkkää hajuelintään mahdollisilta ikäviltä yllätyksiltä.\n\nParrakas messer Aliprandi oli pukeutunut komeaan turkispäärmeiseen\nmekkoon ja liikehti arvokkaasti. Hän kumarsi ruhtinattarelle syvään.\n\n\"Teidän korkeutenne, sallitteko minun esitellä teille Bellarion Canen,\nhyvän ystäväni Biandraten kreivin pojan?\"\n\nÄlykäs markiisi oli jättänyt milanolaisen tehtäväksi tutustuttaa\nruhtinatar Bellarioniin. Näin saisi neito sen käsityksen, että\nBellarion vastikään oli saapunut Milanosta.\n\nMatkien Aliprandia kumarsi Bellarion kohteliaasti.\n\nFra Serafino sanookin hänestä: \"Tämä nuorukainen oppi hienon käytöksen\nja hyvät tavat yhtä nopeasti kuin kuiva sieni imee itseensä vettä.\"\n\nRuhtinatar Valeria nyökkäsi hitaasti ja katsoi vierastaen Bellarionia.\n\n\"Olette tervetullut, herraseni\", virkkoi hän sirosti, kääntyen sitten\nAliprandiin. \"En ole tiennyt, että Biandraten kreivillä on poika.\"\n\n\"En minäkään, ennenkuin markiisi Theodore hänet esitteli.\" Aliprandin\nääni kuulosti epävarmalta, mutta neito ei ilmeisestikään kiinnittänyt\nasiaan mitään huomiota. Bellarion ihmetteli hänen suurenmoista\nteeskentelytaitoaan.\n\n\"Tunsin varhaisimmassa lapsuudessani kreivi Biandraten varsin hyvin\nja hänen muistonsa on yhäti minulle rakas. Hän oli aikoinaan isäni\npalveluksessa, kuten tiedätte. Iloitsen suuresti hänen menestyksestään.\"\n\n\"Per aspera ad astra\", sanoi Bellarion tyynesti. \"Vaikka usein voi\nsanoa myös per astra ad aspera, jos saan uskoa sitä, mitä olen lukenut.\"\n\n\"Teidän pitää kertoa minulle isästänne. Olen usein halunnut kuulla\nhänen mainioista seikkailuistaan ja niistä teoista, jotka lopulta\nveivät hänet hänen nykyiseen korkeaan asemaansa.\"\n\n\"Olen nöyrin palvelijanne\". Bellarion kumarsi uudestaan.\n\nPiiri heidän ympärillään sulkeutui. Odotettiin jännittävää tarinaa.\nMutta Bellarion, joka ei tiennyt Facinosta enempää kuin jonkun kaikkien\ntunteman kaskun, luikertelihen näppärästi syrjään.\n\n\"Olen perin kehno kertoja. Sitäpaitsi olisi tällainen tarina matkasta\ntähtiin ehdottomasti kerrottava tähtien alla.\"\n\n\"No, tapahtukoon niin. Tähdethän tuikkivat paraikaa. Ehkä osaatte\nnäyttää minulle taivaalta Facinon ja oman tähtenne.\" Neito nousi ja\nkehoitti Dionaraa ja Isottaa seuraamaan itseään.\n\nCastruccio päästi helpotuksen huokauksen.\n\n\"Luojan kiitos\", sanoi hän ääneen, \"että pelastuttiin siitä\nikävyydestä.\"\n\nHuoneen toisessa päässä oleva avoin ovi johti kuun valaisemalle\npengermälle. Sinne johdatti ruhtinatar Bellarionin, neitojen seuratessa\njälempänä.\n\nKynnyksellä olivat he törmätä markiisi Gian Giacomoon, joka hoippui\nRonseccon kreivittären kintereillä. Nuori kreivitär oli melkein itkuun\npurskahtamaisillaan. Markiisi pysähtyi ja mulkoili sisartaan.\n\n\"Minne menet, Valeria? Ja kuka on tuo koipeliini?\"\n\nRuhtinatar astui askeleen lähemmäksi. \"Olet väsynyt, Giannino, ja myös\nkreivitär näyttää uupuneelta. Eikö olisi viisainta levätä hieman?\"\n\n\"Tosiaankin, teidän korkeutenne!\" huudahti kiitollinen nuori kreivitär.\n\nMutta markiisi välitti viis sisaren neuvosta.\n\n\"Väsynyt? Levätä! Olet lapsellinen, Valeria. Peräti. Lapsellinen ja\nhätikkö. Pistät pitkän nenäsi joka asiaan. Jonakin päivänä pistät\nsen vielä ampiaispesään. Ja minkäslainen siitä sitten kuontuu?\nOletko ajatellut sitä?\" Hän remahti nauramaan ja tarttui kreivitärtä\nkäsipuoleen. \"Jättäkäämme pitkänokka ja koipeliini rauhaan. Hah hah!\"\n\"Hän nauroi kimakasti. Typerästä sukkeluudestaan perin huvitettuna\nmäkätti hän äänekkäästi, jotta kaikki voisivat kuulla: 'Pitkänokka ja\nkoipeliini! Pitkänokka ja koipeliini!\n\n    \"'Koipeliini säärillänsä neidon lemmen voitti,\n    mutta neidon nenäparkaa liian isoks moitti'.\"\n\nNauraa kihertäen kompuroi hän peremmälle huoneeseen liittyäkseen\ntanssiviin, mutta kompastui roikkuvaan hihanliepeeseen ja retkahti\npitkälleen lattialle. Riennettiin apuun.\n\nRuhtinatar kosketti Bellarionin käsivartta töyhtöviuhkallaan. Hänen\nkasvonsa olivat kuin kiveen hakatut.\n\n\"Tulkaa\", äänsi hän ja riensi itse edeltä.\n\nPengermälle saavuttuaan käski hän seuraneitosten jäädä taaemmaksi ja\nasteli nuorukaisen kanssa marmorisen rintakaiteen luo.\n\n\"Nyt, herraseni\", virkkoi hän viileässä äänensävyssä, \"voitte selittää,\nmiksi olette täällä ja mistä olette saanut uuden nimenne.\"\n\nBellarion vastasi säveästi: \"Markiisi Theodore uskoo, että todellakin\nolen Facino Canen poika, ja se seikka riittänee jo yksin selittämään\ntäälläoloni. Montferratin hovi ei voi evätä vieraanvaraisuutta\nBiandraten kreivin pojalta.\"\n\n\"Valehtelitte siis kun sanoitte olevanne...\"\n\n\"En suinkaan. Valehtelin markiisille. Se oli välttämätöntä, jotta\npääsisin tänne. Maalarin mekko eilen oli myös valhe.\"\n\n\"Ja vaaditte, että minun pitäisi luottaa teihin...\" Neito vapisi\nsuuttumuksesta. \"Järkeni sanoo minulle taaskin, että olette urkkija —\nlähetetty pääni menoksi.\"\n\n\"Tuskinpa vain. Siinä tapauksessa te ette nyt olisi täällä.\"\n\nÄkkiä loppuivat neidon voimat. Hän ei jaksanut hillitä itseään enää,\nvaan huudahti surkeasti: \"Jumalani! Pelkään kadottavani järkeni.\nVeljeni...\" Ääni katkesi nyyhkytykseen.\n\nBellarion pysyi ulkonaisesti levollisena. \"Asia kerrallaan. Muuten ei\ntästä tule mitään valmista. En voi viipyä täällä liian kauan.\"\n\n\"Miksi ette? Onhan teillä kalliin setäni suostumus.\"\n\n\"Teidän setäänne minä pidän narrinani, enkä teitä.\" Bellarion oli\nalentanut äänensä kuiskaukseksi.\n\n\"Tuota odotinkin.\"\n\n\"Parasta kun kuuntelette loppuun. Olen jo aikaisemmin huomauttanut,\nettei johtopäätösten tekeminen ole vahvimpia puolianne.\"\n\nJos neitoa ehkä nuo sanat loukkasivatkin, ei hänestä voinut sitä\nhuomata. Nojaten marmorikaiteeseen tuijotti hän nuorukaisen ohi\nkuun valaisemaan puutarhaan, jonka puut ja pensaat mustina varjoina\npiirtyivät oudon värikkäänä leimuavaa taivasta vasten.\n\nLyhyesti ja selvästi kertoi Bellarion hänelle, miten salaliittolaiset\nolivat suhtautuneet viestiin.\n\n\"Luulitte tekevänne heistä matin, mutta he osasivat vastata vielä\nparemmalla siirrolla. Tämä todistaa jälleen, että olin oikeassa\nsanoessani heidän pitävän silmällä yksinomaan omia etujaan. Te\nja veljenne olette ainoastaan välikappaleita, joita he työssään\ntarvitsevat. Havaitsin, ettei ollut muuta kuin yksi keino pelastaa\nteidät. Ja siihen keinoon minä tartuin.\"\n\nRuhtinatar keskeytti hänet. \"Tartuitte? Mihin tartuitte?\" Äänessä oli\nsekä hämmästystä että pelkoa. \"Miksi te tahtoisitte pelastaa minut? Jos\nuskoisin teitä, pitäisin teitä hävyttömänä. Te olitte vain lähetti,\nettekä mitään muuta.\"\n\n\"Enkö — vaikka paljastin teille noitten miesten todelliset aikeet ja\nvaaran, johon olitte heittäytynyt liittoutuessanne heidän kanssaan?\"\n\n\"Ah, kyllä. Olitte tosiaan enemmän kuin lähetti. Mutta mikä?\"\n\n\"Palvelijanne, madonna\", vastasi nuorukainen yksinkertaisesti.\n\n\"Aivan niin. Olin unohtanut. Palvelijani — sallimuksen lähettämä, eikö\nniin?\"\n\n\"Olette kovin katkera.\"\n\n\"Todellako?\" Neito kohdisti vihdoinkin katseensa häneen, mutta näki\nkasvojen asemesta vain utuisen vaalean läikän. \"Kenties olette niin\nihmeellinen, etten voi pitää teitä todellisena.\"\n\nBellarion huokasi. \"Kannattaneekohan minun jatkaa enää? Tuskin te\nkuitenkaan uskotte.\" Hän puhui kiihkottomasti, hiukan venyttäen.\n\n\"Jatkakaa vain. Ehkä teillä on sydämellänne jotakin mielenkiintoista.\nMitäpäs siitä, vaikka ette saisikaan minua vakuutetuksi...\"\n\n\"No, olkoon menneeksi: minä saatoin tehdä, mitä te ette voinut,\nvaarantamatta henkeänne.\" Ja hän kertoi ilmaisseensa valtionhoitajalle\nsalaliittolaisten nimet.\n\nHän näki neidon nostavan kätensä povelleen ja kuuli kauhua ja inhoa\nilmaisevan huudahduksen.\n\n\"Kavalsitte heidät!\"\n\n\"Ettekö uhannut itse kavaltaa heidät, jos eivät suostuisi luopumaan\nmurha-aikeistaan? Olin teidän lähettinne, en muuta. Kun esittäydyin\nFacino Canen ottopoikana, uskottiin minua — valtionhoitaja ei suuresti\nvälittänyt siitä, oliko se totta vai ei, koska hän piti minua juuri\nsinä apurina, jota tarvitsi.\"\n\n\"Vihdoinkin paljastus, jota ei ole vaikea uskoa.\"\n\n\"Onko ehken vaikeampi uskoa, että valtionhoitaja oli jo täysin selvillä\nsalahankkeesta?\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Miksipä hän muuten olisi luottanut minuun? Koska hän itse tiesi\ntotuuden, ei hänen ollut vaikea uskoa sanojani.\"\n\n\"Hän tiesi, eikä kuitenkaan ole iskenyt?\" Ääni oli jälleen epäilevä.\n\n\"Niin, koska häneltä puuttuvat todisteet teidän ja veljenne\nsyyllisyydestä. Paljonko hän välittää Barbarescon kurjista kätyreistä?\nMarkiisi Gian Giacomon hän tahtoisi tuhota. Ja minut on nyt lähetetty\netsimään todisteita.\"\n\nRuhtinatar repäisi kiihdyksissään irti töyhdön viuhkastaan.\n\n\"Ette epäröi tunnustaa, että petätte kaikkia. Barbarescon kavallatte\nvaltionhoitajalle, valtionhoitajan minulle ja minut taas epäilemättä\nvaltionhoitajalle.\"\n\n\"Tätä keskustelua en olisi tarvinnut voidakseni kavaltaa teidät,\nmadonna. Olisin voinut kavaltaa teidät jo aikaisemmin.\"\n\nRuhtinatar punnitsi hänen sanojaan. Hänellä oli hyvä muisti, ja\nBellarion osasi todistella. Kuitenkin oli hänen vaikea uskoa...\n\n\"Tämä on vain joku temppu. Miksi jäitte tänne ilmaistuanne ystäväni.\nOlittehan jo tehnyt tehtävänne.\" Nuorukaisen vastaus oli suora ja\nselvä. \"Jos en olisi jäänyt, ette koskaan olisi saanut tietää, mitä nuo\nmiehet pyysivät vastaamaan teille. Ette myöskään olisi saanut tietää,\nettä heidän joukossaan jo on Juudaskin. Minun oli varoitettava teitä.\"\n\n\"Niin\", myönsi toinen hitaasti. \"Huomaan.\" Ja äkillisessä vihassa,\nmiehen paljastuksien synnyttämän pelon vallassa, hän huudahti:\n\"Välttämätöntä! Miksi tämä oli välttämätöntä? Miksi tulitte? Viikko\nsitten ette tiennyt minusta mitään. Ja nyt tahtoisitte uskaltaa\nhenkenne puolestani, te, jolle en ole mitään. Vaaditte, että minun\nolisi uskottava tätä. Luulette kai, että olen hullu.\"\n\nNeito kuvitteli hymyn kirkastavan Bellarionin epäselvästi näkyviä\nkasvoja. Pojan ääni oli matala hänen vastatessaan:\n\n\"Ei ole järjetöntä uskoa hulluuteen. Hulluutta on olemassa. Pitäkää\nvain minua höperönä. Maailma on kukatiesi liian huumaava luostarin\nkasvatille. Hälinä on humalluttanut minut.\"\n\nRuhtinatar naurahti ilottomasti. \"Kerrankin hiukan ontuva selitys. Onko\nkekseliäisyytenne tyrehtynyt?\"\n\n\"Ei. Käsityskykyni vain tuntuu kovin rajoitetulta\", vastasi nuorukainen\nmasentuneena.\n\nRuhtinatar kosketti hänen käsivarttaan. Bellarion tunsi hennon käden\nvärisevän, ja hämmästyksekseen kuuli hän neidon lausuvan arasti,\nmelkein änkyttäen:\n\n\"Jos olen loukannut teitä, messer Bellarion, niin pankaa sanani\nkokemani järkytyksen tilille. On niin helppo, niin peloittavan helppo\nuskoa, mitä tahdomme uskoa.\"\n\n\"Tiedän\", vastasi Bellarion koruttomasti. \"Ja kunhan olette nukkunut\nyön, huomaatte kyllä, että teidän pelastuaksenne täytyy uskoa minua.\"\n\n\"Minun pelastumiseni ei riitä, Näitte veljeni...\"\n\n\"Näin. Jos messer Castruccio oli syypää hänen...\"\n\n\"Castruccio on ainoastaan väline. Tulkaa. Suotta me puhumme.\" Hän lähti\nastumaan odottavia seuranaisiaan kohden, mutta pysähtyi äkkiä. \"Minun\ntäytyy sittenkin uskoa teitä, ser Bellarion. Ellen uskoisi, tulisin\nhulluksi. Mutta jos valehtelette, jos olette valtionhoitajan kätyri,\nrankaisee hyvä Jumala teitä varmasti.\"\n\n\"Olette oikeassa\", kuiskasi Bellarion.\n\n\"Sanokaa, mitä aiotte kertoa sedälleni?\"\n\n\"Mitäpä muuta, kuin että olen keskustellut kanssanne tuloksetta;\nettä joko salaatte minulta totuuden tai sitten ette tosiaan tiedä\nsalaliitosta mitään.\"\n\n\"Tapaammeko toisemme vielä?\"\n\n\"Jos niin haluatte. Mutta mitä tässä enää voitaisiin tehdä?\"\n\n\"Siitä saatte ottaa selon.\" Näin osoitti neito, että hän tahtoi luottaa\nBellarioniin tinkimättä.\n\nHe palasivat tanssisaliin. Jäykästi ja muodollisesti kumarsi Bellarion\nhänen korkeudelleen ja lähti hyvästelemään valtionhoitajaa.\n\nMarkiisi Theodore jätti seuransa ja tarttuen nuorukaisen käsivarteen\nvei hänet hieman syrjään.\n\n\"Olen tunnustellut maaperää\", ilmoitti Bellarion. \"Joko hän epäilee\nminua tai sitten hän ei tosiaankaan tiedä Barbarescosta mitään.\"\n\n\"Voitte olla varma siitä, että hän epäilee. Pyytäkää Barbarescolta\nsuositusta ja yrittäkää uudestaan.\"\n\n\n\n\nXI luku.\n\nEPÄILTYNÄ.\n\n\nBarbarescon luona odotti messer Bellarionia yllätys. Hänen\nastuessaan kokoushuoneeseen, ympäröi koko salaliittolaisjoukko\nhänet. Pahansisuinen Casella asettui hänen toiselle puolelleen,\nhäikäilemätön Spigno toiselle. Heidän ilmeensä olivat kaikkea muuta\nkuin miellyttävät. Ilkeimmän näköinen oli kuitenkin Barbaresco, joka\ntuijotti häntä rasvainen hymy huulillaan.\n\n\"Missä olette ollut, nuori mies?\"\n\nBellarion huomasi, että tässä oli oveluus tarpeen. Muka hämmästyneenä\ntuijotti hän ahdistajiaan.\n\n\"Salaliittolaisina olette näkevinänne vakoojia joka sopessa\", sanoi\nhän, \"Epäilette joka asiassa petosta. Silmät teillä on, mutta missä on\njärki? Taivas auttakoon niitä, jotka teihin luottavat.\" Hän tempoili\nkäsivarsiaan päästäkseen irti. \"Hellittäkää, senkin pöhköt.\"\n\nBarbaresco nuolaisi huuliaan. Hän piteli oikeaa kättään selkänsä\ntakana. Hitaasti astui hän lähemmäksi.\n\n\"Kertokaa ensin, missä olette ollut. Tahdomme tietää enemmän.\"\n\nBellarionin ivanhymy kävi selvemmäksi, mutta hänen katseessaan\nei ollut pelkoa. \"Tiedätte kyllä, missä olen ollut. Heittäkää jo\nnäyttämöeleenne. Olen ollut hovissa.\"\n\n\"Mitä varten, Bellarion?\" kysyi Barbaresco hiljaa. Toiset vaikenivat\njäykästi.\n\n\"Kavaltamassa teidät, luonnollisesti.\" Sävy oli mahtavan pilkallinen.\n\"Sen tehtyäni palasin, jotta saisitte katkaista kaulani.\"\n\nSpigno naurahti ja hellitti otteensa. \"Minä ainakin olen saanut\ntyydyttävän vastauksen\", virkkoi hän. \"Sanoinhan heti, etten voinut\nuskoa hänen ryhtyneen tyhmyyksiin.\"\n\nCasella puristi toista käsivartta sitä kiukkuisemmin. \"Vaadin selvää\nselontekoa, ennenkuin...\"\n\n\"Antakaa edes minun hengittää vapaasti\", ärisi Bellarion ja rimpuilihen\nvapaaksi. \"Ei minua tarvitse piestä. En minä aio karata. Teitä on\nseitsemän minua vastassa. Jos käytätte hieman järkeänne, käsitätte\nitsekin, etten mahda teille mitään. Enkä suinkaan olisi tullut tänne,\njos kerran hautoisin pakoa.\"\n\n\"Älkää jaaritelko siitä, mitä ette tekisi. Kysyimme, mitä olette\ntehnyt\", tivasi Barbaresco.\n\n\"Sanon teille, etten olisi avoimesti, kaikkien nähden, lähtenyt hoviin,\njos olisin aikonut kavaltaa teidät.\"\n\n\"Aivan samaa sanoin minäkin\", huomautti Spigno, ärtyen hienosti.\n\"Antakaa pojan kertoa.\"\n\nKuului hiljaista mutinaa. Bellarion kulki huoneen poikki heidän\nsynkkien katseittensa seuraamana, liikkuen varmasti kuin ainakin viaton\nmies. Hän heittäytyi nojatuoliin.\n\n\"Tässä ei ole mitään kertomista, mikä ei olisi jo itsestään selvää.\nLähdin viemään viestiänne ruhtinatar Valerialle; osoittamaan\nhänelle, että hän oli teidän armoillanne; todistamaan, ettei hän,\nliityttyään tähän salaliittoon, voi perääntyä enempää kuin määrätä\ntoimintatapojammekaan. Tämän tehtävän suoritin onnellisesti loppuun.\"\n\nBarbaresco puhui taas muitten puolesta. \"Uskomme, jahka selitätte\nmeille, miksi teidän piti tätä varten lähteä hoviin ja miten\nonnistuitte sinne pääsemään.\"\n\n\"Luoja lisätköön kärsivällisyyttäni kanssanne, kallis Tuomas!\" huokasi\nBellarion. \"Menin hoviin, koska tajusin, etten mitenkään pystyisi\nkädenkäänteessä pensaan takaa saamaan ruhtinatarta vakuutetuksi\ntilanteen vakavuudesta. Juttu venyisi ilmeisesti hyvinkin pitkäksi.\nSitäpaitsi, hyvät herrat, rohkea ja avoin esiintyminen on aina paras\nkeino tällaisiakin asioita hoidettaessa, jos se vain on mahdollista.\nJa tällä kertaa se kävi helposti päinsä. Satun olemaan Facino Canen\nottopoika, ja käytin tätä asianlaitaa hyväkseni.\"\n\nHänelle sateli kysymyksiä joka puolelta. Ne kuitattiin yhteisellä\nvastauksella.\n\n\"Milanon lähettiläs, messer Aliprandi, varmisti henkilöllisyyteni.\"\n\nTuokion hiljaisuus. Vihdoin sanoi Barbaresco: \"Aliprandi ehkä takasi\nteidät siellä, mutta hän ei voi tehdä sitä täällä.\"\n\n\"Julkeata lörpötystä!\" mörisi valkohapsinen Lungokin puolestaan.\n\n\"Kovasti uskomatonta\", vahvisti Casella. \"Jos teillä ei ollut\nmuita aikeita, niin miksi ette jo aikaisemmin käyttänyt hyväksenne\nhenkilöllisyyttänne päästäksenne hoviin?\"\n\n\"Koska se ei ollut tarpeen. Unohdatte, ettei ruhtinatar tällä kertaa\nosannut odottaa minua, minkävuoksi puutarhaportti oli suljettu.\nEn myöskään voinut käydä maalarista näin myöhään illalla, kuten\nedellisellä kerralla. Sitäpaitsi on maalarina esiintyminen kallista.\nSain pulittaa viisi tukaattia viime kerralla.\"\n\nJälleen rapisivat kysymykset. He eivät vielä olleet kuulleet mitään\nhänen maalariseikkailustaan. Vihdoin kertoi hän heille koko jutun, ja\nhavaitsi, että se vaikutti heihin uskottavalta.\n\n\"Miksi ette kertonut tätä aikaisemmin?\" kysyi joku.\n\nBellarion kohotti olkapäitään. \"Oliko se tarpeellista? Mitäpä sillä\nväliä, minkälaisessa hahmossa asioillanne liikuin? Sitäpaitsi, sallikaa\nminun huomauttaa — itse ette sitä kuitenkaan keksi — että jos olisin\nteidät kavaltanut markiisille, olisi poliisikapteeni nyt täällä minun\nasemestani.\"\n\n\"Totta\", myönsi Spigno ja pari muistakin miehistä nyökkäsi hyväksyvästi.\n\nMutta kiukkuinen Casella, Lungo ja Barbaresco epäilivät yhä.\n\nViimemainittu oli äkkiä muistanut jotakin. Hänen siniset silmänsä\nkapenivat melkein viivoiksi.\n\n\"Miten on selitettävissä, ettei hovissa tiedetä mitään toimestanne\npalatsin virkailijana?\"\n\nNuorukainen hätkähti huomatessaan, että tuo valhe saattoi käydä\nhyvinkin kohtalokkaaksi. Seuraavassa hetkessä hän käsitti, ettei\nBarbaresco kuitenkaan epäillyt hänen henkilöllisyyttään, vaan jotakin\nmuuta.\n\n\"Ehkäpä toiset eivät siitä tiedäkään. Entä sitten? Sitäpaitsi, voinhan\nminä olla palatsivirkailija, vaikka olenkin Facino Canen kasvatti.\nMuistakaa, että messer Aliprandi takasi minut.\"\n\n\"Hän ei voi taata teitä täällä\", intti Barbaresco. \"Kuka voi todistaa,\nettä olette se, joksi itseänne väitätte?\"\n\nBellarion silmäsi ympärilleen. Hänen vastaustaan odotettiin ilmeisesti\nhenkeä pidätellen.\n\n\"Vaaditte minua todistamaan, että olen Facino Canen kasvatti?\"\n\n\"Vaadimme sitä niin kiihkeästi, että jollet sitä tee, olet pian päätäsi\nlyhempi, kukonpoika\", vakuutti Casella hypistellen tikariaan.\n\nTässä ei saanut siekailla. Jos nuo konnat odottaisivat edes huomiseen,\nennenkuin katkaisisivat hänen kurkkunsa, niin ehkäpä tässä vielä keino\nilmaantuisi...\n\n\"Hyvä. Täältä on vain päivän ratsastusmatka Ciglianoon. Lähteköön joku\nteistä tiedustamaan Grazien apotilta sen lapsen nimeä, jonka Facino\njätti luostarin hoiviin.\"\n\n\"Nimeä?\" kiljui Casella. \"Onko se mikään todistus?\"\n\n\"Siihen saatte tyytyä, jos lähettinne on niin typerä, ettei samalla\nosaa tiedustella muutakin. Ottakoon selkoa apotilta, minkälaisessa\nvaatetuksessa ja miten varustettuna lähdin luostarista, ja kysykää\nsitten samaa asiaa minulta. Teen täsmälleen selkoa kaikesta.\"\n\nMutta Barbaresco oli kärsimätön, eikä tahtonut uskoa. Nuori mies\nhuomautti lopulta, että todistus hänen henkilöllisyydestäänkin oli\nparempi kuin ei mitään ja pyysi heitä ensi aluksi tyytymään siihen.\nTuonnempana saataisiin muitakin todistuksia. Eivät he kaiketi olleet\nniin verenhimoisia, etteivät voineet lykätä hänen murhaamistaan\nhuomiseen? Siihen mennessä ehtisivät todisteet tänne.\n\nHe ryhtyivät neuvottelemaan ja kreivi Spigno yritti jälleen pitää\nBellarionin puolta. Vihdoin Barbaresco, Casella ja Spigno johdattivat\nhänet portaita ylös kurjaan ullakkokomeroon, otettuaan sitä ennen\nhaltuunsa hänen tikarinsa. Huonepahasessa ei ollut ollenkaan ikkunoita,\nja siihen pääsi vain niukasti valoa kymmenen jalan korkeudessa olevasta\nkapeasta kattoaukosta, joka oli varustettu lasilla. Huonekaluja ei\nliioin näkynyt. Eräässä nurkassa oli hiukan olkia ja muuta kamaa, josta\nhäntä neuvottiin kyhäämään pehmikettä pään alle, jos halusi nukkua\nseuraavana yönä.\n\nVarmemmaksi vakuudeksi he vielä sitoivat yhteen hänen ranteensa ja\nCasella kehoitti häntä kiittämään luojaansa, ettei tuota köyttä\nkiristetty hänen kaulansa ympärille. Tämänjälkeen he poistuivat lukiten\noven ja jättäen vankinsa pimeyteen.\n\nHän kuunteli, kunnes heidän askeleensa lakkasivat kajahtelemasta,\nja kohotti sitten katseensa kapeaan kattoaukkoon, josta kuun säteet\ntunkeutuivat huoneeseen. Jos lasin saisi poistetuksi, pääsisi aukosta\nmies nipin napin läpi. Mutta kuka takasi, ettei siinäkin yrityksessä\nehkä niska katkeaisi. Sitäpaitsi hän tuskin pystyisi kapuamaan aukkoon.\n\nHän viskautui oljille ja nojasi leukansa polviin, kyyhöttäen aivan\nmasentuneena tässä epämukavassa asennossa. Kerrassaan uskomattomilta\ntuntuivat nyt hänen vaiheensa, hänen muistellessaan Graziesta\nlähtönsä jälkeisiä tapahtumia. Kohtalo oli leikkinyt koko rajusti\nhänen kanssaan. Hempeämielisyys oli vetänyt häntä nenästä. Hän oli\nsekaantunut erään samantekevän valtion sisäisiin asioihin vain\nsenvuoksi, että muuan kuumaverinen nuori nainen oli herättänyt\nhänen mielenkiintonsa. Tuo samainen neito vapautuisi ehkä pelkällä\nhuokauksella hänen muistostaan, kuultuaan, että ne itsekkäät lurjukset,\njoiden kanssa oli liittoutunut, olivat katkaisseet hänen kaulansa.\nPahuutta oli siis sittenkin olemassa.\n\nHän paneutui pitkälleen, kääntyen niin, että saattoi nähdä\nkuunsäteitten muodostaman valosuunnikkaan lattialla. Jälleen hiukan\ntoivehikkaampana alkoi hän miettiä, miten pääsisi pois tästä ansasta.\nParasta olisi ehkä turvautua salaliittolaisten Judas Iskariotiin.\nTänä iltana oli hän aavistanut, kuka tuo kavaltajien kavaltaja oli.\nAinoa, joka oli puolustanut Bellarionia ja lopulta aikaansaanut\nlykkäyksen murhan toimeenpanossa, oli Spigno. Ja kuitenkin oli sama\nSpigno ensimmäisenä vetänyt tikarinsa salaliittolaisten kuultua, että\nBellarion oli käynyt hovissa. No niin, olipa tuo petturi kuka hyvänsä,\nmarkiisi saisi joka tapauksessa tiedon tämänkin illan tapahtumista, ja\nsenjälkeen ei Bellarionin henki maksaisi paljon hovissakaan.\n\nNäissä mietteissä hän nukahti ja lienee ollut unen helmoissa useita\ntunteja, ennenkuin jälleen heräsi. Valosuunnikas oli kadonnut\nlattialta. Tämä oli hänen ensimmäinen havaintonsa. Kohta senjälkeen\nhän aavisti, että joku seisoi hänen läheisyydessään. Hän kohottausi\nkyynärpäänsä nojaan, mikä ei suinkaan ollut helppoa, ja käänteli\npäätään. Oven vaiheilla oli heikko valonkaje ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä hän tajusi, että joku varovasti oli astunut\nhuoneeseen.\n\nJälkeenpäin hän muisti, että tämä havainto ensinnä oli synnyttänyt\nhänessä pintaa karmivaa pelkoa, kuvittelun, että hänen murhaajansa\nnyt tuli suorittamaan kammottavaa tekoaan. Mutta tämä pelko kaikkosi\npian, kun kajastus läheni. Lopulta ilmestyi näkyviin miehen varjo ja\ntovia myöhemmin kuului heikko kuiskaus: \"Ssh! Hiljaa! Älkää päästäkö\nääntäkään!\"\n\nTuo varoittava ääni haihdutti viimeisenkin pelon Bellarion sydämestä,\njoka äsken tuntui nousseen kurkkuun.\n\nOvi sulkeutui yhtä hiljaa kuin se oli avattu, ja lyhtyä pitelevä mies\npoisti vaatteen, jolla oli estänyt valoa näkymästä selvästi. Liekki\nvalaisi hänen kasvojaan ja Bellarion tunsi kreivi Spignon piirteet.\n\nNuorukainen äännähti heikosti, aivan kuin olisi nauraa hihittänyt\n\n\"Odotin teitä\", sanoi hän.\n\n\n\n\nXII luku.\n\nKREIVI SPIGNO.\n\n\nSpigno laski lyhdyn lattialle ja astui lähemmäksi.\n\n\"Pysykää hiljaa\", mutisi hän. \"Kääntykäähän, jotta saan kätenne\nvapaiksi.\" Hän katkaisi tikarillaan Bellarionin ranteita kahlehtivan\nnuoran.\n\n\"Ottakaa kengät jaloistanne. Nopeasti.\"\n\nBellarion vapautui kömpelösti jalkineistaan. Hänen ajatuksensa kiitivät\nnopeasti, eivätkä ne koskeneet yksinomaan pakoa. Vaikka vapaus vielä\ntällä hetkellä oli vain kangastus, askaroi mieli jo ritariseikkailussa\njälleen.\n\nVihdoin kömpi hän pystyyn. Spigno jatkoi kuiskaamistaan:\n\n\"Odottakaa! Me emme voi lähteä yhdessä. Tarvitsen vain viisi minuuttia\nvarmistuakseni pakotien turvallisuudesta. Senjälkeen voitte seurata\nminua.\"\n\nBellarion mietti, katse synkkänä.\n\n\"Kunhan he huomaavat minun karanneen...\" aloitti hän, mutta Spigno\nkeskeytti kärsimättömästi.\n\n\"Minua he viimeksi epäilevät. Kaikki salaliittolaiset ovat täällä yötä.\nOmasta puolestani esitin tärkeitä syitä, jotka estivät minua jäämästä.\nOlin poistuvinani, mutta piileskelin siksi kunnes he olivat menneet\nmakuulle. Huomenaamulla karkaavat he toistensa kurkkuihin.\" Hän irvisti\ntyytyväisenä kertoessaan kepposestaan. \"Minä otan lyhdyn. Löydätte\nparemmin kuin minä pääsytien tästä talosta. Liikkukaa äänettömästi.\"\n\nHänen kääntyessään ottamaan lyhtyä tiukkasi Bellarion:\n\n\"Odotatteko minua ulkopuolella?\"\n\n\"En suinkaan. Mitä varten?\"\n\n\"No, antakaa minun sitten tulla mukananne. Jos kompastuisin, olisivat\nhe heti kimpussani.\"\n\n\"Pitäkää varanne, ettette hälyytä heitä.\"\n\n\"Antakaa minulle edes tikari, jos kerran viette pois lyhdyn.\"\n\n\"Kas, tässä on.\" Spigno veti tikarin tupesta ja viskasi sen\nBellarionille.\n\nBellarion koppasi aseen ja tarkkasi silmillään kreiviä. Tämä kääntyi\njälleen nostamaan lyhtyä.\n\n\"Hetkinen vielä\", pidätteli Bellarion.\n\n\"Mitä nyt?\"\n\nSpigno silmäsi kärsimättömänä taakseen ja kohtasi nuorukaisen synkän\nkatseen. Samassa tuikkasi Bellarion tikarin hänen rintaansa.\n\nSe oli äänetön, luja ja armoton isku, joka osui suoraan sydämeen.\nKreivi ei ennättänyt aavistaakaan kohtaloaan.\n\nHiiskahtamatta kaatui hän taaksepäin. Bellarion sujautti vasemman\nkäsivartensa hänen ympärilleen estääkseen häntä kaatumasta. Spignon\npolvet hetkahtivat ja hän vaipui kuin tyhjä säkki permannolle,\nkierähtäen samalla kyljelleen.\n\nBellarion tukahdutti nyyhkytyksen. Hänen polvensa tutisivat kuin tyhjät\nhousut tuulen temmellyksessä. Kyyneleet sumensivat hänen näkönsä. Hän\nlaskeutui polvilleen kuolleen kreivin viereen, käänsi hänet selälleen\nja oikoi hänen asentoaan sekä asetti lopulta hänen käsivartensa ristiin\nrinnalle. Tämän tehtyään jäi hän edelleenkin kyyhöttämään ruumiin\nviereen.\n\nSurmatessaan kreivi Spignon oli hän vain tehnyt, mitä hänen oli\npakko tehdä, antauduttuaan ruhtinattaren palvelukseen. Yhdellä\niskulla oli hän murskannut sen välikappaleen, jonka markiisi oli\nvarannut veljenpoikansa pään menoksi. Kun salaliittolaiset aamulla\nhavaitsisivat, mitä oli tapahtunut, täyttyisivät varmaan heidän\nsydämensä sellaisella pelolla, etteivät he enää uskaltaisi jatkaa\nhankettaan.\n\nNäin hän mietti, mutta kauhu ei kaikonnut hänen sydämestään. Hän oli\nmurhaaja, kylmäverinen murhaaja jonka teko oli edeltä harkittu. Pahinta\nkaikesta oli — tässä muistuivat luostarin opetukset mieleen — että\nhän oli passittanut valmistautumattoman sielun Herran eteen. Mutta\nTuomari ehken asettaisi kreivin rangaistuksen äkillisen täytäntöönpanon\nvastapainoksi hänen syntejään punnitessaan.\n\nHän rukoili pitkään ja palavasti sen sielun puolesta, jonka omin luvin\noli Suuren Tuomarin eteen lähettänyt. Aika kului, mutta hän ei sitä\nhuomannut. Vihdoinkin sai hän lopetetuksi, teki ristinmerkin ja nousi,\npalaten todellisuuteen.\n\nTunkien kenkänsä vyön sisäpuolelle ja peittäen lyhdyn lähti hän ovelle,\npaljastettu tikari oikeassa kädessään.\n\nMuuan palkki narahti hänen jalkansa alla, natisi toinenkin ja\nhenkeään pidätellen ponnisteli hän kuullakseen, olikohan joku\nherännyt ja lähtenyt liikkeelle. Kerran hän jo kuvitteli erottavansa\nääniä alemmasta kerroksesta ja pelästyi, niin ettei kyennyt hetkeen\nliikahtamaankaan.\n\nTurvallisesti pääsi hän kuitenkin keskikerrokseen ja alkoi varovasti\nlaskeutua alakertaan, missä tiesi Barbarescon nukkuvan. Puoliväliin\nportaita päästyään kuuli hän jälleen heikkoa ääntä. Joku liikkui\noikealla olevassa käytävässä. Hän pysähtyi äkkiä ja piilotti lyhdyn\nselkänsä taa.\n\nKauhukseen näki hän nyt valojuovan leviävän käytävään. Hetkistä\nmyöhemmin kuului tassuttelevia askeleita ja matala-äänistä\npuheensorinaa. Ääni oli Barbarescon. Tovin kuluttua vastasi toinen ääni\n— Barbarescon vanhan palvelijan.\n\nBellarion liikahti kuin paetakseen portaita ylös, mutta huomasi sitten\nvoivansa näin joutua satimeen, sillä Barbarescon vieraat nukkuivat\nkaikesta päättäen yläkerrassa.\n\nJa rohkaisten mielensä loikkasi hän suinpäin portaita alas,\nvälittämättä enää hituistakaan synnyttämästään melusta. Hänen\ntarkoituksensa oli ehtiä lähestyvien miesten ohi alaportaille ja sitä\ntietä tuuliaispäänä kadulle. Mutta metelipä lennättikin Barbarescon\nhänen tielleen ja portaitten alapäässä joutuivat he vastakkain.\nCasalelainen herrasmies päästi taloa tärisyttävän kiljunnan tuntiessaan\nkarkurin.\n\nBarbarescon yllä oli yönuttu, jaloissa oli hänellä tohvelit ja kädessä\nkynttilä. Palvelija seurasi aivan hänen kintereillään. Aseita ei heillä\nnäkynyt olevan. Siitä huolimatta oli pakolainen pidätettävä.\n\nKreivi sujautti kynttilän palvelijalle ja heittäytyi Bellarionin\nkimppuun puristaen hänen käsivarsiaan kylkiä vasten ja karjuen\nverenhimoisesti koko ajan. Bellarion tempoili ääntä päästämättä tässä\nkarhunsyleilyssä. Pyylevyydestään huolimatta oli Barbaresco sangen\nväkevä. Hänen otteensa, jonka tarkoituksena oli estää nuorukaista\nkäyttämästä asettaan, oli kuitenkin siksi voimillekäypä, että\nsen täytyi hetken kuluttua heikentyä, sillä nuori mies ponnisti\nrajusti, ja lopulta onnistui Bellarion irtautumaan hänen käsistään.\nVanha Andrea, palvelija, oli laskenut kynttilän lattialle, ja\npyrki pääsemään käsiksi Bellarionin jalkoihin. Tyrkkäys ja potku\nvatsaan vapauttivat nuorukaisen ja tikari koholla heittäytyi hän\nvastaanottamaan Barbarescon uutta hyökkäystä. Jälkeenpäin hän muisti,\nettä hän koko taistelun ajan oli pyrkinyt välttämään uutta murhatekoa.\nJos tilanteesta ei kuitenkaan murhatta päästäisi, oli parempi, että\nBarbaresco jäisi tantereelle. Hän iski siis armotta. Barbaresco väisti\nkohottaen kätensä suojaksi, ja tikari upposi lihavaan käsivarteen.\n\nKreivi perääntyi läiskäten kämmenensä verta pulppuavalle haavalle. Hän\nmölisi kuin haavoitettu sonni. Samassa Casella, melkein alastomana,\nmutta miekalla aseistettuna, hyökkäsi portaita alas, Lungo ja muut\nkannoillaan.\n\nHetkisen tuntui Bellarionista peli menetetyltä. Hän ei koskaan\nehtisi ehjin nahoin alaportaille. Mutta sitten johtui toinen keino\nhänen mieleensä. Hän säntäsi eteenpäin alakerran isoon huoneeseen.\nSuljettuaan oven työnsi hän salvan eteen, ennenkuin Casella\nkumppaneineen ehti kynnyksen yli.\n\nHän antoi lyhtynsä vapaasti valaista huonetta, kiskoi ison pöydän oven\neteen ja aukaisi ikkunan.\n\nSitten veti hän kengät jalkaansa, miesten jyskyttäessä ovea koko ajan.\nTungettuaan tikarin vyöstään riippuvaan tuppeen viskasi hän Spignolta\nottamansa laajan viitan nurkkauksen yli ikkunakaiteen, ja kapusi\nitse perässä. Kiinnitettyään viitan ikkunan tukevaan kivipatsaaseen\ntarvitsi hänen vain laskeutua tuon vaatekappaleen turvissa alaspäin ja\npudottautua parin jalan verran, jotta pääsisi pakoon.\n\nJuuri hänen valmistautuessaan tähän, avattiin katuovi ja kaksi\nsalaliittolaisista pujahti kadulle. Hän irvisti nähdessään heidän\nloikkivan paitasillaan avoimesta ovesta tulvivassa valovirrassa,\naseitaan heilutellen ja rähisten.\n\nPeräytymisestä ei ollut mitään apua, ja Bellarion arveli nyt sen villin\nseikkailun päättynen, joka oli alkanut viikko sitten, hänen jätettyään\nrauhallisen Grazien. Vain viikko! Hänestä se tuntui kokonaiselta\neliniältä. Miten monasti oli hän jo ehtinyt katsoa kuolemaa silmiin\nsen aikana? Hän ajatteli apotin jäähyväissanoja: \"Pax multa in cella,\nforis autem plurima bella.\" Miten paljon hän antaisikaan, jos pääsisi\ntakaisin luostarin rauhaan...\n\nRoikkuessaan siinä kahden kuoleman välissä yritti hän rukoillakin,\nvalmistautuakseen astumaan taivaallisen isän eteen. Tällä hetkellä ei\nhäntä lohduttanut edes hänen oma vanha harhaoppinsa, että synti on\nihmisten lorua.\n\nJa silloin, juuri kun sekä ruumiin että sielun voimat uhkasivat pettää,\nkuului rohkaiseva ääni: tahdikas astunta, joka läheni lähenemistään.\n\nKadulla riehuvat salaliittolaiset tuntuivat pelästyvän. Vartio oli\nkierroksellaan. Miehet neuvottelivat hetkisen ja pujahtivat sitten\ntakaisin taloon, sulkien oven jälestään. Samassa ilmestyi lyhdyillä ja\npertuskoilla varustettu partio näkyviin nurkan takaa, tuskin kymmenen\nmetrin päässä.\n\nBellarion ei pelännyt sotilaita ja siksi liukui hän nyt maahan,\njääden toviksi hengähtämään. Häntä halutti melkein nauraa kun upseeri\nmiehineen ympäröi hänet.\n\n\"Mitäs tämä on?\" tiedusteltiin. \"Miksi käytätte ikkunaa oven asemesta,\nystäväiseni?\"\n\nBellarion mietti sopivaa vastausta ja upseeri lähensi hiukan kasvojaan\nvalaisten häntä lyhdyllä. Kumpikin tunsi toisensa heti. Siinä oli sama\nkapteeni, joka taannoin oli ajanut nuorukaistamme takaa Uroshirven\nmajalasta palatsipuutarhaan.\n\n\"Taivas!\" huudahti messer Bernabo. \"Lorenzaccion vikkelä ystävä,\nnäemmä. Terveeks, kukonpoika! Olen etsinyt sinua koko viikon. Saatpa\nkohta kertoa, missä olet piileksinyt.\"\n\n\n\n\nXIII luku.\n\nOIKEUDENKÄYNTI.\n\n\nCasalen podestàn istuntosalissa oli tavallisesti oikeudenkäyntien\naikana paljon väkeä ja usein nähtiin kuulijoitten joukossa ylhäisiäkin\nhenkilöitä. Ruhtinatar Valeria esimerkiksi istui toisinaan\nhovineitoineen entisen kaupungintalon juhlasalin laulaja-aitiossa,\njoka nyt oli oikeussalin lehterinä, osoittaakseen läsnäolollaan, että\nmontferratilaisten asiat olivat hänen sydäntään lähellä. Ja kuten\nhallitsijalle, joka huolehti kansastaan kuten isä lapsistaan, sopi,\nistui markiisi Theodorekin usein kuulemassa, miten oikeutta jaettiin\nhänen nimessään.\n\nMesser Barbarescon talossa sattuneen seikkailun jälkeisenä aamuna\nolivat sekä markiisi että hänen veljentyttärensä läsnä oikeussalissa,\nneito yksinään aitiossa ja markiisi nojatuolissa kunnialavalla\npodestàn istuimen lähellä. Valtionhoitaja oli totisen näköinen ja\nhänen katseensa oli miettivä. Aivan niinkuin pitikin. Mutta katselijat\neivät suinkaan arvanneet todellista syytä tähän vakavuuteen. Tosin\npaljastuisi tänäpänä seikkoja, jotka olisivat omiaan lisäämään hänen\nkansansuosiotaan, mutta nämä samat paljastukset olivat ennenaikaisia\nsikäli, että ne ainakin toistaiseksi tekisivät lopun hänen salaisista\naikeistaan. Olihan hänen kätyrinsä Spigno murhattu.\n\nMuitakin kuuluisuuksia näkyi salissa. Messer Aliprandi, joka oli\nlykännyt paluumatkaansa Milanoon, istui valtionhoitajan vieressä.\nHeidän takanaan nojautui harmaaseen kiviseinään loistava hovimiesryhmä,\nCastruccio da Fenestrella kukkona orrella.\n\nSalin keskellä tunkeili kansalaisia kaikenkarvaisia. Heidät erotti\ntuomarinlavasta leveä juopa, jota vartioi kymmenkunta pertuskoilla\naseistettua sotilasta. Punaisiin pukeutuneen podestàn vasemmalla\npuolen istui kaksi mustapukuista asessoria, ja heidän alapuolellaan\nkaksi kirjuria. Podestà itse, Angelo de' Ferraris, oli uljas\nviisikymmenvuotias, genovalainen syntyjään.. Tapa vaati kaikkialla\nItaliassa, että tuomari oli vieraasta valtiosta, jotta hän olisi\npuolueeton ja rehellinen toimessaan. Joitakin pienempiä juttuja oli\njo käsitelty ja nyt odotettiin vankia, jota näkemään tämänpäiväinen\nharvinaisen runsas yleisö ja monilukuiset ylimykset olivat kokoontuneet.\n\nLopultakin astui tuo odotettu vartijoitten saattamana saliin, pitkänä,\nsolakkana ja miellyttävänä. Musta, kiiltävä tukka oli suittu taaksepäin\nniskaan ja punainen puku oli epäjärjestyksessä. Hän oli vielä kalpea\npitkän, unettoman yön jälkeen, jonka oli viettänyt tyrmässä mitä\ninhoittavimpien casalelaisten roistojen parissa. Ehkäpä samasta\nsyystä oli hän nyt tavallista epävarmemmankin näköinen ja kerran hän\nhämmästyneenä pysähtyi, luoden ympärilleen pelokkaan, epätoivoisen\nkatseen. Mutta sitten hän tuntui rauhoittuvan ja astui tyynenä\nsyytettyjen paikalle. Kumarrettuaan valtionhoitajalle ja podestàlle jäi\nhän odottamaan, pää pystyssä ja katse lujana.\n\nÄkkiä syntyneessä hiljaisuudessa kuului podestàn ääni, kylmänä ja\nrauhallisena. \"Nimenne?\"\n\n\"Bellarion Cane\". Koska hän oli ilmoittanut tämän nimen markiisille,\noli hänen nyt pidettävä siitä kiinni. \"Isänne nimi?\"\n\n\"Kasvatusisäni nimi on Facino Cane. Todellisten vanhempieni nimiä en\ntiedä.\"\n\nHäneltä pyydettiin tarkempaa selitystä ja hän antoi sen, lyhyesti\nselvästi ja tyynesti. Hänen esiintymisensä teki kuulijoihin hyvän\nvaikutuksen. Podestàn oli kuitenkin nojauduttava erinäisiin\ntosiasioihin eikä tunteisiin tai vangin esiintymisen luomaan\nkäsitykseen.\n\n\"Tulitte tänne viikko sitten erään Lorenzaccio da Trinon seurassa.\nViimeksimainittu on rosvo, jonka päästä on luvattu hyvä hinta. Eräs\nläsnäoleva upseeri voi todistaa sanani. Kiellättekö?\"\n\n\"En. Kunniallinenkin mies voi joutua rosvon seuraan.\"\n\n\"Olitte hänen kanssaan eräässä Casalen piiriin kuuluvassa talossa,\njossa ensin tehtiin varkaus ja jonka isännän Lorenzaccio sitten murhasi\nUroshirven majalassa, teidän yhä ollessanne tämän roiston seurassa.\nIsäntä tunsi teidät ennenkuin heitti henkensä. Tunnustatteko?\"\n\n\"Tunnustus merkitsee syntiä ja anteeksipyyntöä. Myönnän niin\ntapahtuneen kuin sanoitte. Aikaisempi selitykseni ei ole mitenkään\nristiriidassa esittämänne kanssa. Mutta tämä ei ole mikään tunnustus.\"\n\n\"Miksi pakenitte, jos kerran olitte viaton? Miksi ette jäänyt antamaan\nselitystä heti?\"\n\n\"Ulkonaiset seikat todistivat minua vastaan. Seurasin hetken\nmielijohdetta, kuten ainakin se, joka ei pysähdy harkitsemaan, mitä\nolisi paras tehdä.\"\n\n\"Pääsitte turvaan herra Annibale Barbarescon taloon. Epäilemättä\nkerroitte hänelle tarinanne, vakuuttaen viattomuuttanne ja vedoten\nhänen sääliinsä.\"\n\nPodestà keskeytti. Bellarion ei vastannut. Hän ymmärsi mihin tuomari\npyrki. Edellisenä yönä oli upseeri pidätettyään hänet ilmoittanut\nBarbarescolle tavanneensa nuorukaisen aiemmin Lorenzaccion seurassa,\nja Barbaresco oli käyttänyt tätä seikkaa hyväkseen kertoessaan\nBellarionin edesottamuksista samana iltana. \"Viime yönä aioitte\ntoimittaa ryöstön Barbarescon talossa, mutta kun kreivi Spigno yllätti\nteidät itse teossa, surmasitte hänet ja haavoititte hiukan myöhemmin\nkreivi Barbarescoa itseään. Yrititte paeta ikkunan kautta, mutta teidät\npidätettiin. Olenko oikeassa?\"\n\n\"Ette. Sanotte, että olen rosvo. Olin viikon messer Barbarescon\ntalossa. Eräänä yönä ei koko rakennuksessa ollut muita kuin Barbaresco\nja minä sekä vanha palvelija. Miksi olisin yrittänyt ryöstöä silloin\nkun talossa oli seitsemän vahvaa miestä? Teidän ylhäisyytenne huomannee\nitsekin, että otaksumanne on mahdoton.\"\n\nHänen ylhäisyytensä huomasi sen, samoin muut läsnäolijat. He huomasivat\nenemmänkin. Nuorukainen puhui kuin ylioppilas eikä niinkuin rosvo.\n\nTuomari kumartui eteenpäin sivellen pujopartaansa. \"Mitä sitten\ntapahtui? Antakaapas kuulua.\"\n\n\"Eikö lain mukaan ensin ole kuultava syyttäjää?\" Bellarion antoi\nkatseensa liukua pitkin salia, etsien Barbarescoa ihmisjoukosta.\n\nPodestà hymyili hienosti, eikä hänen hymynsä ollut vailla\nystävällisyyttä.\n\n\"Tiedätte siis, mitä laki sanoo. Tarvitseeko rosvon opiskella lakia?\n\n\"Siinä tapauksessa jokainen lakimies tässä maassa olisi rosvo\", vastasi\nBellarion, saaden palkkioksi naurunhorinan yleisön joukosta. Hänen\nvastauksessaan oli enemmän totta kuin hän itse arvasi. \"Teidänlaista\nsamanverran kuin jumaluusopista ja retoriikasta ja muusta sellaisesta,\nkoska olen opiskellut näitä asioita.\"\n\n\"Ehkä niin\", tuumi podestà töykeällä äänellä. \"Mutta ette ole tutkinut\nsitä niin tarkkaan kuin kenties nyt joudutte sitä tekemään.\" Messer\nFerrariskin osasi olla pureva.\n\nTällä hetkellä syöksyi saliin kiihtynyt upseeri. Kuullessaan tuomarin\nparaikaa puhuvan, hän kuitenkin pysähtyi.\n\n\"Olette jo kuullut\", virkkoi messer de' Ferraris, \"mitä syyttäjänne\nsanoo, ja teitä vaaditaan nyt vastaamaan.\"\n\n\"Vaaditaan?\" ihmetteli Bellarion, ja yleisö kummeksui hänen\nkuvaamatonta tyyneyttään. \"Kuka vaatii? Ei ainakaan laki, joka sanoo,\nettä syytetylle on annettava tilaisuus kuulla syytökset syyttäjän\nomasta suusta, jonka jälkeen hänen on niihin vastattava. Teidän\nylhäisyytenne ei kaiketi pane pahakseen, jos pidän kiinni syytetyn\noikeuksista. Antakaa messer Barbarescon astua esiin, jotta hän itse\nsaisi peruuttaa valheensa.\"\n\nNuorukaisen käytös vaikutti ehkä suureen yleisöön, mutta tuomari ei\nhämmentynyt.\n\n\"Mitä te tarkoitatte, lurjus? Tekö täällä määräätte?\"\n\n\"Laki täällä määrää ja minä vetoan lakiin.\"\n\n\"Vai vetoatte lakiin!\" Podestà nauroi. \"Hyvä, hyvä! Tahdonpa olla\nkärsivällinen kanssanne.\" Hän nojautui taaksepäin ja loi katseensa\nsaliin. \"Messer Barbaresco astukoon esiin.\"\n\nYleisön keskuudessa syntyi aikamoista kohua. Tuo jäykkäniskainen\nkukonpoika oli suorastaan ihme. Äsken saliin tullut upseeri astui esiin.\n\n\"Teidän ylhäisyytenne, messer Barbaresco on poissa.\n\n\"Hän jätti Casalen auringon noustessa, heti kun portit oli avattu.\nHäntä seurasivat ne kuusi miestä, joiden nimet ovat messer Bernabon\nluettelossa sekä palvelija. Lombardian portin kapteeni on täällä\ntekemässä selkoa asiasta.\"\n\nBellarion nauroi ja sai jäyhän käskyn muistaa, missä oli.\n\nLombardian portin kapteeni astui esiin vahvistamaan upseerin\ntiedoituksen. Kahdeksan miestä oli tosiaan auringon noustessa jättänyt\nkaupungin ja lähtenyt ratsastamaan Lombardiaan vievää tietä. Eräällä\nmiehistä oli käsivarsi siteessä — se oli kreivi Barbaresco. Kolme\nmuutakin miehistä kapteeni tunsi samoinkuin Barbarescon palvelijan.\n\nValtionhoitaja sipaisi leukaansa ja kääntyi podestàhan. Tämä oli\nilmeisestikin hämmästynyt.\n\n\"Miksi ei tätä estetty?\"\n\nPodestà oli nolon näköinen. \"Sain tietää tämän nuorukaisen\npidättämisestä vasta varsin myöhään. Muuten ei ole tapana pidättääkään\nsyyttäjiä.\"\n\n\"Ei. Mutta kun olosuhteet ovat näinkin erikoiset, on syytä ryhtyä\nvarovaisuustoimenpiteisiin.\"\n\n\"Sallikaa minun huomauttaa, ettei tässä ole muuta erikoista kuin tämä\näkillinen pako.\"\n\nValtionhoitaja nojautui taaksepäin istuimellaan ja ummisti silmänsä\npuoleksi. \"Hyvä. Keskeytin kuulustelun. Pidätetty vartoo.\"\n\nHiukan hämmentyneenä asiain uudesta käänteestä ja valtionhoitajan\nkäytöksestä jatkoi podestà tuimana tehtäväänsä.\n\n\"Kuulitte, ettei syyttäjänne ole täällä, eikä siis voi\nhenkilökohtaisesti sanoa sanottavaansa.\" Jälleen Bellarion nauroi.\n\"Kuulin, että hän on sanonut sanottavansa. Hänen pakonsa on mitä\nparhain todistus hänen väitteittensä valheellisuudesta.\"\n\n\"No, no, herra!\" muistutti podestà. \"Olette täällä vastataksenne\ntyydyttävästi oikeuden kysymyksiin. Kertokaa siis, mitä viime yönä\ntapahtui.\"\n\nJopas muuttui ääni kellossa, ajatteli Bellarion. Häntä ei enää\nnimitettykään rosvoksi.\n\n\"Minun on siis kerrottava? Hyvä.\" Hän katsahti valtionhoitajaan ja\nymmärsi tämän silmien viestin.\n\n\"Oikeastaan voin kertoa hyvin vähän, koska en tunne syytä kreivi\nSpignon ja messer Barbarescon väliseen riitaan. En ollut läsnä alusta\nsaakka. Jouduin mukaan vasta kun meteli syntyi ja silloin oli Spigno jo\nkuollut. Messer Barbaresco ja hänen kumppaninsa pelkäsivät ehkä, että\nvoisin todistaa heitä vastaan ja siksi he kävivät kimppuuni. Haavoitin\nBarbarescoa ja pakenin, sulkeutuen erääseen huoneeseen. Sieltä taas\npoistuin ikkunan kautta, mutta jouduin vartion käsiin. Siinä kaikki.\"\nJos tämä juttu ehkä tyydyttikin markiisia, ei se riittänyt podestàlle.\n\n\"Voisin uskoa teitä\", sanoi viimeksimainittu, \"ellei muuan pikku seikka\nhäiritsisi. Ainoastaan kreivi Spigno ja te olitte täysissä pukimissa,\nkun taas muut olivat paitasillaan. Tämä jo osoittaa ketkä hyökkäsivät,\nketkä taas puolustautuivat.\"\n\n\"Miksi messer Barbaresco ja hänen toverinsa pakenivat? Syyttömät eivät\nlähde lipettiin.\"\n\n\"Entä te itse!\" jyrisi podestà. \"Tehän olitte viaton, vaikka karkasitte\njoutuessanne kiinni Lorenzaccion kanssa.\"\n\n\"Oh, olihan se eri asia... en tuntenut näitä seutuja...\"\n\n\"Voitteko selittää, miksi Spigno ja te olitte täysissä pukimissa, mutta\nmuut ei?\" Ääni oli vaativa.\n\nBellarion katsahti jälleen markiisiin, mutta tällä kertaa ei hän\nsaanut minkäänlaista merkkiä. Kuitenkin käsitti hän, että Spignon\npaljastaminen ei olisi viisasta ja siksi hän jatkoi:\n\n\"Miksi Spigno oli täysissä pukimissa, on minulle arvoitus. Itse olin\nväsyneenä vaipunut riisuutumatta uneen, oltuani illalla hovissa.\"\n\nBellarion kuvitteli näkevänsä hyväksyvän katseen markiisin silmissä.\nMutta podestà pudisti päätään.\n\n\"Mukava juttu\", tuhisi hän, \"vaikka ei kovin vakuuttava. Ettekö voi\nkeksiä parempaa?\"\n\n\"Voinko keksiä parempaa kuin totuuden?\" sanoi Bellarion. \"Pyydätte\nminua selittämään asioita, joita en tunne.\"\n\n\"Katsotaanpa.\" Äänessä soinnahti uhkaus. \"Pieni kidutus on monasti\nvirkistänyt miehen muistia ihmeellisellä tavalla.\"\n\n\"Kidutus?\" Bellarionia värisytti, vaikka hän pysyttelikin rohkean\nnäköisenä. Hän katsahti jälleen markiisiin, tällä kertaa saadakseen\napua. Valtionhoitaja kuiskasi jotakin messer Aliprandille ja tämä\nkumartui puhuttelemaan podestàta.\n\n\"Saanko sanoa pari sanaa, hyvä herra?\" Podestà loi häneen ihmettelevän\nsilmäyksen. Harvoinpa sattui, että lähettiläs sekaantui maantierosvon\noikeusjuttuun. \"Olkaa hyvä, herraseni.\"\n\n\"Rohkenen ehdottaa, että jutun käsittely lykättäisiin siksi kunnes\nsyytetyn henkilöllisyys on todistettu. Tämän pyyntöni teen sen väitteen\njohdosta, että syytetty olisi Biandraten kreivin ottopoika.\"\n\nLähettiläs lopetti. Podestà kohotti päätään pahastuneen näköisenä.\nMutta ennenkuin hän ehti vastata, lausui valtionhoitaja:\n\n\"Niin tavaton kuin tämä pyyntö onkin, messer de' Ferraris, olette\nvarmaankin yhtä mieltä kanssani siitä, että, jos syytetty tosiaankin on\nse henkilö, joksi hän itseään väittää ja jos hänen nykyinen pulmansa\ntosiaankin olisi vain merkillisen sattuman aiheuttama, voisimme, jos\nratkaisisimme jutun äkkiä ja nuorukaiselle epäedullisella tavalla,\nsaada niskoillemme jalon ystävämme, Biandraten kreivin, vihat.\"\n\nNäin osoitettiin Bellarionille, miten viisasta on valita itselleen\nmahtava isä.\n\nPodestà kumarsi myöntävästi. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoi:\n\n\"Millä tavoin syytetyn henkilöllisyys olisi todistettava?\" Bellarion\nriensi vastaamaan. \"Minulla oli Ciglianon Grazie-luostarin apotin\nantama kirje, mutta Lorenzaccio varasti sen, ja tuo upseeri —\"\n\n\"Kirje on meillä\", keskeytti podestà terävästi. \"Siinä ei mainita\nisästänne mitään, eikä koko kirje todista mitään, ennenkuin selitätte,\nmiten sen olitte hankkinut!\"\n\nAliprandi sekaantui jälleen asiaan. \"Hän väittää tulevansa Ciglianon\nGrazie-luostarista, jonne messer Facino Cane hänet oli jättänyt\njoitakin vuosia sitten. Ei olisi vaikeata saada luostarista vahvistus\ntälle väitteelle. Senjälkeen voisi joku luostarin isistä saapua tänne\nvarmentamaan, että tämä nuorukainen todella on sama kuin luostarissa\nollut\".\n\nPodestà siveli äänettömänä partaansa. \"Entä sitten?\"\n\n\"Senjälkeen, herraseni, vapautuisitte ennakkoluulosta, jonka on\naiheuttanut tämän nuorukaisen kumppanuus rosvon kanssa, ja voisitte\nhelpommin ratkaista hänen osuutensa viimeöisessä tapahtumassa.\"\n\nJa tähän päättyi toistaiseksi Bellarion Canen juttu, suureksi\npettymykseksi läsnäolijoille, jotka olivat odottaneet saavansa kuulla\nmonta merkillistä paljastusta.\n\nValtionhoitaja jäi oikeussaliin vielä senjälkeen kuin Bellarion oli\nviety pois, vaikka hän luultavasti ei tällä kertaa välittänytkään\nerikoisesti muiden juttujen käsittelystä. Messer Aliprandi sitävastoin\npoistui samoinkuin useimmat hovimiehetkin ja ruhtinatar Valeria,\njoka oli kalpea ja huolestunut. Neito vihjasi Dionaralle jotakin\nsuuttumuksestaan ja pelostaan.\n\n\"Varas, urkkija ja murhaaja\", mutisi hän. \"Minä luotin häneen ja hän\nmurskasi kaikki toiveeni. Hupakon palkka.\"\n\n\"Mutta jos hän sittenkin on se, joksi itseään väittää?\" arveli monna\nDionara.\n\n\"Muuttaisiko se asiaa? Hänet lähetettiin vakoilemaan minua, tunsin sen.\nJa uskoin kuitenkin hänen valheitaan.\"\n\n\"Mutta jos hän oli urkkija, niin miksi hän neuvoi teitä vetäytymään\npois salaliitosta?\"\n\n\"Jotta saisi täydellisemmät tiedot osuudestani siihen. Hän murhasi\nSpignon, rehellisimmän ja luotettavimman heistä kaikista.\" Kyyneleet\nsumensivat hänen katseensa.\n\n\"Miksi hänet sitten vangittiin?\"\n\n\"Sattumalta. Se ei ollut suunnitelmassa. Menin katsomaan kuinka he\nsiitä selviytyisivät, ja näin.\"\n\nMadonna Dionara ei ollut niin selvänäköinen - kenties.\n\n\"En käsitä, miksi hän murhasi kreivin\", tuumi hän.\n\n\"Etkö?\" Ruhtinatar naurahti ilottomasti. \"Ei ole vaikeata ymmärtää,\nmitä tapahtui. Spigno ja nuorukainen olivat täysissä pukimissa. Spigno\nepäili häntä ja piti häntä silmällä. Tuon nuoren konnan käynti hovissa\noli erehdys hänen puoleltaan. Spigno pani hänet tiukalle ja ehkä\npaljasti hänet, ja pelastaakseen nahkansa tappoi Bellarion kreivin.\nMiksi nuo muut pakenivat? Koska he pelkäsivät joutuvansa ilmi. Eikö\ntämä ole päivänselvää?\"\n\nDionara-neito pudisti päätään. \"Jos markiisi Theodore suunnitteli\nveljenne tuhoamista, teki tämä juttu varmasti lopun hänen aikeistaan.\nJos asianlaita olisi sellainen kuin väitätte, olisi messer Bellarion\noikeudessa puhunut suunsa puhtaaksi. Miksi hän olisi ollut puhumatta,\nkun kerran päinvastainen menettely olisi ollut kaikinpuolin markiisille\neduksi?\"\n\n\"En tiedä\", sanoi ruhtinatar. \"Kukaan ei tiedä, mikä valtionhoitajalle\non eduksi. Hän työskentelee hiljaisuudessa, voimakkaasti ja hitaasti.\nHän ei iske ennenkuin on varma seurauksista. Etkö huomannut, miten\nBellarion ja valtionhoitaja vaihtoivat silmäyksiä? Etkö nähnyt, että\nmesser Aliprandi sekaantui asiaan setäni kuiskattua hänelle jotakin?\"\n\n\"Mitä tuo sekaantuminen lopulta hyödyttää, jos mies ei kerran ole se,\njoksi hän itseään väittää?\"\n\nRuhtinatar oli ivallisen näköinen. \"Hän voi olla Bellarion Cane ja\nsamalla se, jona minä häntä pidän. Mikään ei estä. Mutta tekeepä\nmieleni ennustaa vähän. Tuo messer Bellarion ei enää joudu oikeuteen.\nHänelle annetaan tilaisuus karata.\"\n\n\n\n\nXIV luku.\n\nPAKO.\n\n\nBellarion vietiin takaisin tyrmään kaupunginmuurin korkeassa tornissa.\nHän sai vielä kerran seurustella mitä inhoittavimpien hylkyjen kanssa.\nMutta jo tuntia myöhemmin tuli käsky siirtää hänet pieneen kammioon,\njonka lasiton ristikkoikkuna antoi vihreälle tasangolle. Vehmauden\nhalki kiemurteli Po hopeaisena vyönä etsien tietä Lombardiaan.\n\nHiukan myöhemmin illalla saapui markiisi Theodore hänen luokseen,\nsaadakseen kuulla peittelemättömän totuuden. Bellarion valehteli\nhänelle yhtä sujuvasti kuin hän oli valehdellut podestàlle.\n\nKuitenkin pysytteli hän nyt lähempänä totuutta. Salaliittolaiset olivat\nalkaneet epäillä häntä kuultuaan hänen käyneen hovissa. Selityksiä\noli vaadittu ja hän oli niitä antanut. Kuitenkin oli hänet teljetty\nullakkohuoneeseen, kunnes Ciglianosta saataisiin varmennus hänen\nväitteilleen. Kreivi Spigno, joka pelkäsi henkensä olevan vaarassa,\ntuli yöllä häntä vapauttamaan.\n\n\"Mikä sai minut päättelemään\", sanoi Bellarion, \"että hänkin oli teidän\nkorkeutenne asiamies.\"\n\nSalaliittolaiset, jatkoi hän, olivat kuitenkin varuillaan. Juuri kun\nSpigno oli ollut häntä vapauttamassa, yllättivät he kreivin. Onneksi\noli Spigno ehtinyt antaa hänelle, Bellarionille, tikarin. Syntyi\nkahakka, jossa kreivi surmattiin. Bellarion taisteli henkensä edestä\nja haavoitti tällöin Barbarescoa sekä luultavasti paria muutakin, ja\npakeni sitten erääseen huoneeseen, jonka oven telkesi. Tämänjälkeen hän\noli hypännyt ikkunasta ulos, joutuen suoraan vartion käsiin.\n\n\"Ellei teidän korkeutenne olisi kehoittanut minua käymään hovissa, ei\ntämä olisi tapahtunut. Loppujen lopuksihan ovat vehkeilijät kuitenkin\npaenneet ja teidän korkeutenne on nyt pelastettu.\"\n\n\"Pelastettu!\" Hänen korkeutensa nauroi julmasti. Hänen ilmeessään\nei tällä hetkellä ollut jälkeäkään siitä hyväntahtoisuudesta, jota\nmontferratilaiset olivat oppineet rakastamaan. Vaaleat, siniset silmät\nolivat teräksenkovat ja kasvot uhosivat häijyyttä.\n\n\"Vielä mitä! Olette sotkenut koko jutun.\"\n\n\"Vai sotkenut! Jospa olisin kertonut podestàlle, mitä todella tapahtui\nBarbarescon talossa —\"\n\n\"Jos olisitte!\" keskeytti markiisi kiukkuisesti. \"Tosiaankin. Mitäpäs\nteidänlaisenne nulkin puheista?\"\n\nBellarion havaitsi, että valtionhoitaja levottomuudessaan puhui mitä\nsattui.\n\n\"Teidän korkeutenne sanat ovat ylen hämärät.\" Nuorukaisen ääni oli\nmelkein halveksiva. \"Ehkäpä minun lopultakin on pakko kertoa totuus,\npelastaakseni henkeni.\"\n\n\"Henkenne? Kuka teidän hengestänne välittää?\"\n\n\"Minä itse välitän siitä enemmän kuin kenenkään muun hengestä.\"\n\nMarkiisi irvisti ja hänen katseensa kävi yhä kovemmaksi. \"Alatte olla\nhankala käsiteltävä, ystäväiseni.\"\n\nBellarion huomasi markiisin pelkäävän, että perinpohjainen tutkimus\nasiassa paljastaisi syvimmänkin salaisuuden, valtionhoitajan oman osan\nsalahankkeessa. Hänhän oli omien tarkoitusperiensä saavuttamiseksi\nryhtynyt yllyttämään vehkeilijöitä ensin Spignon ja sitten Bellarionin\nkautta.\n\n\"Niin, te käytte hankalaksi\", kertasi hänen korkeutensa. \"Herttua Gian\nGaleazzo ei olisi siekaillut kanssanne. Hän olisi empimättä antanut\nkatkaista kalliin kaulanne. Kiittäkää luojaanne, etten ole Gian\nGaleazzo.\"\n\nHän otti esille köysikäärön, jonka oli piilottanut viittansa alle ja\nviskasi sen Bellarionin jalkoihin. Tuolille pani hän pari karkeaa\nviilaa.\n\n\"Jos katkaisette jonkun tangon ristikosta, mahdutte kyllä läpi. Sitokaa\nköysi ristikkoon ja laskeutukaa maahan, mutta vasta pimeän tultua.\nJoudutte näin ilman muuta muurien ulkopuolelle. Menkää matkoihinne,\nälkääkä enää koskaan näyttäytykö Montferratissa. Jos sen teette, saatte\nvarmasti roikkua hirsipuussa — karkaamisesta.\"\n\n\"Sen ansaitsisinkin\", myönsi Bellarion. \"Teidän korkeutenne ei tarvitse\nolla huolissaan.\"\n\n\"Enkö, koira?\" Valtionhoitaja mittaili häntä jäätävällä katseellaan\ntuokion, pyörähti sitten kannoillaan ja poistui.\n\nKun seuraavana aamuna saatiin kuulla, että vanki oli karannut,\nlevitettiin Casalessa mitä ihmeellisimpiä huhuja. Ainoastaan\nmarkiisi Theodore oli käynyt pidätetyn luona, eikä häntä epäillyt\nkukaan, lukuunottamatta ruhtinatar Valeriaa, joka sanoi uskolliselle\nDionaralleen:\n\n\"Siinä näet. Eikö käynyt ennustukseni toteen? Enkö ollut oikeassa\ntuon kehnon nulikan suhteen?\" Mutta hänen äänessään ei ollut sitä\ntyytyväisyyden sävyä, jonka tavallisesti voi havaita, kun joku toteaa\notaksumansa oikeaksi.\n\nSamaan aikaan oli Bellarion jo päässyt turvaan Milanon alueelle. Hänen\najatuksensa askaroivat kuitenkin vielä Montferratissa ja ruhtinatar oli\nniiden keskeisimpänä kohteena.\n\nHän yöpyi muutamassa Candian majatalossa ja muisti makuulle mennessään\nruhtinattaren antamat viisi tukaattia, joista hänellä vielä oli kolme\njälellä.\n\n\"Jonakin päivänä maksan ne takaisin\", ajatteli hän.\n\nSeuraavana aamuna hän nousi varhain, jatkaakseen matkaa Paviaan.\nMiettiessään tulevaisuuttaan havaitsi hän kuitenkin, etteivät opinnot\nenää kangastaneet niin houkuttelevina kuin luostarista lähtiessä. Viime\npäivien tapahtumat olivat aukaisseet hänen silmänsä näkemään monet\nasiat toisessa valossa kuin aikaisemmin.\n\nHän otti uudelleen harkittavakseen kerettiläiset mielipiteensä\nsynnistä. Isät olivat ehkä sittenkin olleet oikeassa. Olivatko synti\nja paha synonyymeja, siitä hän ei kuitenkaan päässyt selville. Vain\nsiitä hän oli varma, että pahuutta ei maailmasta suinkaan puuttunut.\nMahtoikohan paha olla lopultakin se voima, joka ihmisten kohtalot\nmäärää, hyvän supistuessa jonkinlaiseksi passiivisen vastarinnan\nmuodoksi? Kenties saattoi tuo vastarinta olla aktiivistakin, mutta\nsiinä tapauksessa se ilmeni pahan hahmossa, jotta paha alati säilyisi.\n\nSiinä oli nyt hänen kumoamaton syllogisminsa. Tomuksi se oli hajonnut\nmaailman ensi kosketuksesta. Ja kuitenkin, turmeluksesta huolimatta,\ntuntui vaikealta kääntää selkänsä maailmalle. Elävien, toimivien\nmiesten koulu kutsui paljon houkuttelevammin kuin oppinut Chrysolaras.\nBellarion muisti antautuneensa tehtävään, jota ei vielä voinut pitää\nloppuun suoritettuna.\n\n\n\n\n\n\nToinen kirja.\n\n\n\n\n7 luku.\n\nKOIRA-IHME.\n\n\nBellarion taivalsi Mortaran ympärillä olevan alavan ja epäterveellisen\nmarskimaan läpi. Täällä lainehtivat riisipellot niinkuin ne olivat\nlainehtineet jo kolmesataa vuotta, aina siitä lähtien kuin riisi tänne\nKiinasta tuotiin. Hänestä tuntui oudon viehättävältä tarpoa Milanon\nliejussa, tuon mahtavan valtion, jonka Gian Galeazzo Visconti oli\nkohottanut kunniaan ja kukoistukseen.\n\nSisäinen rauha ja ulospäin suunnattu voima olivat aikaansaaneet\nennenaavistamattoman hyvinvoinnin tässä valtiossa. Teollisuus menestyi\nerinomaisesti. Milanon villan- ja silkinkutojat lähettivät tuotteitaan\nVenetsiaan, Ranskaan, Flanderiin ja Englantiin. Ranskan kanssa käytiin\nhevos- ja karjakauppaa suuressa mittakaavassa. Koko sivistyneen\nmaailman varallisuus tuntui kertyneen Milanoon ja pankkiliike kehittyi,\nniin että pian ei Europassa ollut ainoatakaan huomattavaa kaupunkia,\njolla ei olisi ollut pankkilaitostaan. Jokaisessa Europan kaupungissa\nkiertelivät Gian Galeazzon kultakolikot, jotka tunnettiin Milanon\nensimmäisen herttuan kunniaksi lyötyjen tukaattien nimellä.\n\nTosin olivat Gian Galeazzon lait julmat, sillä ihmishenki oli halpa\ntänä aikakautena, mutta viisaat ne olivat ja oikeudenmukaiset;\nveronmaksu ei käynyt kenellekään ylivoimaiseksi, mutta silti karttui\nherttuan kassa. Tieteet ja taiteet kukoistivat, tämän ajan uljaimmat\nsotapäälliköt johtivat armeijaa, ja ennenpitkää luikerteli Viscontien\nkyy Alpeilta aina Abruzzeille. Melkein koko Pohjois-Italia oli Milanon\nhallussa ja Gian Galeazzo olisi ollut täysin oikeutettu painamaan\npäähänsä kuningaskruunun.\n\nMelegnanon linnassa, jonne herttua oli paennut Italiassa raivoavaa\nruttoa, ryhdyttiin jo valmistautumaankin kuninkuutta varten, mutta\nsilloin korjasi kuolema tämän mahtavan ruhtinaan, jolle inhimilliset\nviholliset eivät olleet voineet mitään.\n\nKoska Gian Galeazzon kuollessa hänen poikansa Gian Maria oli vasta\nkolmentoista ja Filippo Maria kahdentoistavuotias, jätettiin herttuan\nmääräyksen mukaisesti valtion peräsin holhoojahallitukselle,\nhallitusneuvostolle, johon kuuluivat kondottierit ja herttuatar\nCatherine.\n\nJo heti alussa esiintyi hallitusneuvostossa erimielisyyttä, ja\nkuitenkin olisi juuri nyt yksimielisyys ollut tarpeen. Heti Gian\nGaleazzon kuoltua käyttivät Milanon monet viholliset tilaisuutta\nhätyytelläkseen valtiota, ja herttuan mainiot kapteenit, joita\nkehnon Gian Marian häilyväisyys suututti, liittyivät mukaan perintöä\npaloittelemaan, muodostaen lukuisia riippumattomia valtioita.\nViidessä vuodessa luhistui hoidon puutteessa Gian Galeazzon suurella\ntyöllä pystyttämä rakennus, ja ainoastaan yksi hänen kuuluisista\nsotilasapulaisistaan oli pysynyt uskollisena, hoitaen nyt yhdessä\nherttuan äpäräpojan Gabriellon kanssa hallitusohjia. Tämä mies oli\nFacino Cane, Biandraten kreivi, sama, jonka Bellarion hädissään oli\nottanut kasvatusisäkseen.\n\nLähdettyään Casalesta vietti Bellarion ensimmäisen yön Candiassa.\nSeuraavana yönä lepäsi hän Vigevanossa ja aamulla souti muuan mies\nhänet leveän Ticinon yli. Bellarion jatkoi matkaansa Abbiategrassoon,\nmissä Milanon valtiailla oli metsästyslinna.\n\nHän lauleskeli astuessaan eteenpäin; ei suinkaan riemusta, vaan\nkarkoittaakseen yksinäisyydentunteen, joka oli kasvanut joka askeleella\nhänen lähdettyään Casalesta. Jätettyään Abbiategrasson poikkesi hän\nkovalta maantieltä niitylle, ihmetellen laitumella olevien nautojen\ntavatonta kokoa ja rehevyyttä. Hänen jalkansa olivat kivisellä tiellä\nkäyneet perin aroiksi ja siksi hän tyytyväisenä heittäytyi nurmikolle\nerään pikku puron rannalla haukkaamaan illallista. Abbiategrassosta oli\nhän ostanut leipää ja juustoa.\n\nYht'äkkiä kuului puron toisella puolen olevalla kummulla kasvavasta\nmetsiköstä äänekästä melua, ihmisääniä ja koirien haukuntaa,\nruoskanläiskettä ja kahinaa. Sitten säntäsi metsästä ruskeapukuinen\nmies, joka juoksi puroa kohti kuin henkensä edestä. Hän oli avopäin ja\nhänen musta tukkansa liehui viuhkana tuulessa.\n\nHän oli jo ehtinyt puoliväliin purolle kun takaa-ajajat ilmestyivät\nnäkyviin; kolme suurta verikoiraa, jotka pinkoivat minkä käpälistään\nirti saivat.\n\nVihdoin ratsasti metsiköstä miesjoukko, etunenässä tulipunaiseen\nja hopeaan pukeutunut poika, joka usutti hurttia kimeällä äänellä.\nHänen seuralaisistaan oli ehkä puolet hienoja herrasnuorukaisia,\nmuut taas nahkapukuisia palvelijoita. Näistä pari kuljetti kytkyessä\ntempoilevia, ulisevia koiria. Aivan nuoren johtajan kintereillä\nratsasti isokokoisella hevosella voimakas, mustapartainen mies,\nheilutellen ruoskaa kourassaan. Hän ei näyttänyt rengiltä enempää kuin\nhovimieheltäkään. Ilmeisesti hän oli jotakin siltä väliltä. Hänkin\nhuikkasi ja läimäytteli ruoskaansa yllyttääkseen koiria tavoittamaan\nsaaliinsa.\n\nKauhu siivitti pakenevan miehen jalat. Hän ehti puron rannalle kun\nhurtat olivat noin kymmenen metrin päässä, ja katsomatta taakseen\nheittäytyi hän päistikkaa veteen. Halkaisten voimakkaasti vettä ui hän\nyli, koirien yhä seuratessa.\n\nPelästynyt Bellarion riensi miesparkaa vastaan ja tarjosi hänelle\nkätensä auttaakseen häntä kuiville. Mies tarrautui käteen ja kovalla\nnykäyksellä kiskoi Bellarion hänet rannalle.\n\n\"Palkitkoon Jumala teitä, herra!\" läähätti mies hartaasti. Hän lysähti\npolvilleen haukkoen henkeään ja vavisten. Samassa kapusi ensimmäinen\nkoira rannalle ja sai heti Bellarionin tikarin kurkkuunsa.\n\nRaivokas karjunta puron toiselta rannalta ei estänyt häntä tappamasta\nvielä toistakin koiraa. Raadot heitti hän puroon. Sillävälin oli kolmas\nhurtta jo päässyt maihin. Se karkasi äristen Bellarionin kimppuun,\nkiskoen hänet kumoon alleen. Nuorukainen nosti vaistomaisesti vasemman\nkäsivartensa suojakseen ja iski tikarin koiran kurkkuun. Eläin kimposi\ntaaksepäin ja Bellarion iski toisen kerran, tällä erää sydämeen. Koira\nlysähti kyljelleen veren pulputessa Bellarionin vaatteille. Hän nosti\nraskaan raadon päältään ja kompuroi hitaasti pystyyn, ihmetellen mitä\nnyt mahtaisi seurata.\n\nPunapukuinen nuorukainen kirosi hirvittävästi. Hän keskeytti\nsadatuksensa vain mölistäkseen käskyn:\n\n\"Päästä irti koko liuta! Lähetä kaikki heidän kimppuunsa, Squarcia!\"\n\nKookas mies oli jo tehnyt omalla vastuullaan jotakin muuta.\nSatulankoukusta oli hän ottanut väkipyssyn, tähdännyt ja laukaissut.\nNiin lähellä kuolemaa ei Bellarion ollut vielä koskaan ollut. Tällä\nkertaa pelasti hänet, vaikkakin tahtomattaan, sama mies, jota hän äsken\noli varjellut koirien hampailta.\n\nMies oli nimittäin vähitellen päässyt jaloilleen ja aikoi taakseen\nkatsomatta jatkaa pakoaan. Mustatukkainen Squarcia huomasi kuitenkin\nhänen aikeensa, heilautti asetta, joka oli ollut tähdättynä\nBellarioniin, ja seuraavassa tuokiossa singahti nuoli miehen päähän.\n\nEnnenkuin Squarcia ennätti lennättää toista nuolta, sai hän\npiiskansivalluksen kasvoihinsa ja punapukuinen nuorukainen huusi:\n\n\"Kautta Jumalan luitten! Kuka sinun käski ampua, elukka? Sanoin, että\npäästäisit koirat irti. Aiotko pilata leikin, sinä koira? Ajoinko\nminä häntä tänne saakka vain senvuoksi, että sinä ampuisit hänet?\"\nHän päästi mitä törkeimpiä sadatuksia ja käski uudelleen irroittaa\nkoirat. Mutta Squarcia, johon eivät sadatukset tehonneet enempää kuin\nlyönnitkään, ehätti väliin.\n\n\"Tahtooko teidän ylhäisyytenne, että tuo nuorukainen tappaa vielä pari\nkoiraa entisten lisäksi, ennenkuin hänet taltutetaan? Hänellähän on\nase.\"\n\n\"Hän surmasi koirani. Koirat hänelle myös kostakoot.\" Bellarion\nymmärsi, mikä hänen kohtalonsa oli, jos yrittäisi paeta. Hän pelkäsi,\nja kauhistui samalla noita miehiä, jotka metsästivät ihmisiä kuin\nvillejä eläimiä. Vaikka äsken surmansa saanut poloinen olisi\nollut syypää mihin rikokseen hyvänsä, oli rangaistus kuitenkin\nepäinhimillinen.\n\nMuuan rengeistä puhutteli Squarciaa, ja tämä kääntyi nuoren isäntänsä\npuoleen.\n\n\"Checco sanoo, että tuolla alempana on kahlaamo, herra herttua.\"\n\nPuhuttelusana hämmästytti Bellarionia. Oliko tuo kiljuva, sadatteleva\npoika, joka puhui kuin tallirenki tai porttola vieras, oliko hän\nherttua? Milanon herttua? Bellarion muisteli niitä juttuja, joita\nhiljan oli kuullut tämän kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen julmuuksista.\n\nNeljä renkiä karautti kahlaamoa kohden ja vastarannalta kajahti\nSquarcian ääni:\n\n\"Koetappas astua askeltakaan, nulikka, niin toimitan sinut luojasi\neteen.\"\n\nHevoset kahlasivat matalan paikan yli ja Bellarion vartosi, muistaen\nnyt, että Milanon todellinen hallitsija oli Facino Cane. Hän päätti\nvielä kerran käyttää tuota nimeä apunaan.\n\nRenkien aikoessa käydä häneen käsiksi ilmoitti hän olevansa Facinon\npoika ja käski heidän tuumia päänsä ympäri, ennenkuin koskisivat\nhäneen. Mutta vaikka hän olisi sanonut olevansa Rooman paavin poika,\neivät nämä raa'at veitikat olisi olleet millänsäkään. He tottelivat\nvain Squarciaa, eikä heillä ollut enempää älyä kuin kytkyessä\ntempovilla koirilla. He sitoivat nahkahihnan hänen oikeaan ranteeseensa\nja sitten oli hänen seurattava. Hän ei pannut vastaan, koska huomasi\nvastustuksen hyödyttömäksi. Kahlaamon syvimmällä kohdalla nousi vesi\nhänen vyöhönsä asti ja lisäksi pärskyttivät hevoset hänet yltäkin\nmäräksi. Verisenä ja vettä valuenkin säilytti hän arvokkuutensa\njoutuessaan nuoren herttuan kanssa vastakkain.\n\nGian Maria oli vastenmielisen näköinen. Hänen merkillisen puolivalmiit\nkasvonsa olivat kuin ennenaikojaan syntyneen lapsen, kooltaan vain\nsuuremmat. Varreton nenä törrötti leveänä punaisessa naamassa ja aivan\nsen alla paisuivat muodottomat, suuret, punaiset huulet. Vaaleat\nrengassilmät tuntuivat pullistelevan päästä, otsa oli matala ja\ntaaksepäin kalteva, leuka melkein olematon. Isältään oli hän perinyt\nainoastaan kullanpunaisen tukkansa.\n\nBellarion tuijotti rumilusta kuin lumottuna. Herttua rypisti otsaansa.\n\n\"Jopa on julkea lurjus! Tiedätkö, kuka olen?\"\n\n\"Otaksun, että olette Milanon herttua\", vastasi Bellarion. Hänen\näänessään oli ylenkatsetta.\n\n\"Oho, vai otaksut? Olet siitä vielä varmakin, ennenkuin eroamme.\nOtaksuitko samaa tappaessasi koirani?\"\n\n\"En kuvitellut ruhtinaan tuolla tavoin metsästävän inhimillistä\nolentoa.\"\n\n\"Mitä sanot, koira?\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne siis tuntee minut!\"\n\n\"Ettäkö tunnen sinut, pölkkypää?\"\n\n\"Lausuittehan nimeni, Cane.\" [Cane (it.) = koira. — Suom.]. Näin hän\njälleen käytti hyväkseen tuota nimeä, josta jo aiemmin oli hänelle\nollut paljon apua. \"Olen Bellarion Cane, Facino Canen poika.\"\n\nMuuan silkkiäismarjan värisessä samettipuvussa koreileva, nuori,\nhyvännäköinen mies, joka kannatteli ranteeseensa kiinnitettyä\nmetsästyshaukkaa, ohjasi mustan hevosensa lähemmäksi, ja tarkasteli\ntuhruista ryysyläistä suurella mielenkiinnolla.\n\nHerttua kääntyi uteliaan nuorukaisen puoleen ja kysyi:\n\n\"Kuulitko, mitä hän sanoi, Francesco?\"\n\n\"Kyllä, mutta en tiennyt, että Facinolla on poika.\"\n\n\"Äpärä, kenties. Eipä mitään.\" Hänen ilkeille kasvoilleen levisi\nruma virnistys. Bellarionin henkilöllisyyden toteaminen lisäsi vain\nrääkkäyksen viehätystä. Gian Maria Viscontin mustassa sielussa kyti\nsammumaton viha jaloa holhoojaa kohtaan. \"Vapauttakaamme Facino tästä\nkiusallisesta painajaisesta. Takaisin, koko joukko! Järjestykää riviin\npitkin rantaa.\"\n\nSeurue hajaantui estääkseen Bellarionia pääsemästä pakoon.\n\nVapisuttava pelko valtasi nuoren miehen. Hän oli ampunut nuolensa,\nosaamatta maaliin. Nyt oli hän avuttomana tuon ihmishirviön käsissä.\nHerttuan käskystä irroitettiin hihna hänen kädestään ja hän oli vapaa.\n\n\"Hei, lurjus\", kiljui herttua. \"Alahan laputtaa.\" Hän käski Squarcian\npäästää irti kaksi koiraa.\n\nSquarcia vapautti kaksi koiraa erään rengin pitelemästä kytkyestä,\ntarttui kumpaistakin kaulanauhaan ja polvistui niiden väliin,\nlaskeakseen ne irti herttuan määrätessä.\n\nBellarion ei liikahtanut paikaltaan. Kauhun lamauttamana seurasi\nhän näitä valmisteluja, tuskin käsittäen niiden tarkoitusta. Hän\nei tiennyt, että suuri metsästäjä Bernabo Visconti oli jättänyt\nintohimonsa perinnöksi pojanpojalleen, joka ei kuitenkaan tyytynyt\nhirviin tai villisikoihin, vaan vaati jalompaa riistaa. Herttuan\nmetsästyskoiria syötettiin ihmislihalla.\n\n\"Haaskaat aikaa\", marisi herttua. \"Tuokion kuluttua lasken koirat irti.\nLähde juoksemaan niinkauan kuin sinulla on aikaa. Jos oikein ponnistat,\npelastavat ehkä kinttusi kalliin henkesi.\" Hän nauroi niin että kuola\ntippui suupielistä. Ehkä uhrille annettu valheellinen toivonkipuna\npidentäisi edessä olevaa nautintoa.\n\nValjuna ja kauhusta puolikuolleena Bellarion vihdoin kääntyi ja säntäsi\nkuin hullu metsää kohden. Herttuan eläimellinen nauru kajahteli hänen\nkorvissaan. Ja äkkiä nousi jokin nuorukaisen sisimmässä kapinaan. Tämä\nei ollut miehen arvolle sopivaa. Kuristaen pelkonsa hän pysähtyi ja\npyörähti ympäri.\n\nHerttua, joka huomasi huvin loppuvan lyhyeen, kirosi raivokkaasti.\n\n\"Kyllä hän vielä juoksee, teidän korkeutenne, jahka irroitan koirat\",\njupisi Squarcia.\n\n\"Laske irti, siis.\"\n\nKoirat syöksyivät nuolina kohti Bellarionia, joka seisoi kuin\njähmettyneenä, tukka tuulessa hulmuten. Hän tunsi voivansa pahoin ja\noli melkein menettää tajuntansa. Ei kättäänkään hän nostaisi suojaksi.\nKaratkoot hänen kurkkuunsa, nuo hurtat, sitä pikemmin päättyisi kidutus.\n\nHän ummisti silmänsä ja voihkaisi. \"Jeesus!\" Hänen huulensa liikkuivat\nhiljaa, rukoillen koneellisesti: \"Sinun käsiisi, Herra...\"\n\nKoirat tulivat. Ei tapahtunut mitään. Niiden kiivaat loikkaukset\nhiljenivät hölkäksi. Ne nuuskivat ilmaa, lähestyivät häntä,\nhaistelivat, työnsivät kuononsa ruohoon ja ilmaisivat kiemurrellen\nalistumistaan ja mieltymystään.\n\nHerttuan seurueesta kuului hämmästyneitä huudahduksia. Ihmetellen\naukaisi Bellarionkin silmänsä. Hän katseli koiria, jotka matelivat\nhänen jaloissaan. Jumala oli tehnyt ihmeen.\n\nNäin ajattelivat monet muutkin tapauksen näkijöistä. Raaka Squarciakin,\njoka oli jäänyt polvistuneena katsomaan koirien lähtöä, nousi nyt,\nlausuen hartaasti: \"Ihme on tapahtunut.\" Hänen äänessään oli pelkoa.\n\nHerttua vain kurtisti otsaansa ja sadatteli. Hän ei pelännyt ihmisiä\neikä Jumalaa.\n\n\"Katsotaanpa, mikä ihme tämä on!\" huusi hän. \"Päästä irti vielä kaksi\nkoiraa, sinä nauta.\"\n\n\"Teidän korkeutenne...\" vastusteli Squarcia.\n\n\"Päästä irti kaksi koiraa, tai teen ihmeen sinunkin kanssasi!\"\n\nSquarcia pelkäsi herttuaa enemmän kuin mitään muuta, ja vapisevin\nsormin täytti hän isäntänsä käskyn. Herttua itse usutti eläimet\nBellarionin kimppuun, sivaltaen niitä ruoskalla.\n\nKävi samalla tavalla kuin edellisellä kerralla. Kaikki muut, paitsi\nBellarion, hämmästyivät jälleen. Bellarion oli äkkiä käsittänyt, mistä\nkoirien käytös johtui. Hän ei enää pelännyt, päästettiinpä koiria irti\nmiten monta hyvänsä.\n\n\"Laske irti Messalina\", käski herttua melkein tikahtuneella äänellä,\nsuu vaahdossa.\n\nSquarcia pani vastalauseensa. Haukkaa pitelevä nuori mies arveli, että\ntässä ehkä oli noituutta, ja pyysi herttuaa olemaan varovainen.\n\n\"Päästä irti Messalina!\" toisti herttua vielä raivokkaammin.\n\n\"Vastatkoon teidän korkeutenne seurauksista\", huusi Squarcia, ja\nvapautti isäntänsä kiukkuisimmin hurtan. Bellarion oli kumartunut\ntaputtelemaan koiria, jotka hypähdellen ja haukkuen osoittivat\nystävyyttään. Ja kun Messalina seurasi niiden esimerkkiä, oli jo\nsuurimpienkin epäilijäin uskottava. Seurue jakaantui kahtia — toiset\npuhuivat ihmeestä, toiset pitivät Bellarionia noitana. Herttuassakin\nheräsi hienoinen pelko. Tässä olivat epäilemättä joko Jumalan tai pirun\nsormet pelissä.\n\nHän kannusti hevostaan. Muut seurasivat. Kun Bellarion näki heidän\npelokkaat ilmeensä, purskahti hän nauruun. Pitkällisen kauhun jälkeen\ntuli väkisin vastavaikutus. Hän tajusi, etteivät Squarcia tai rengit\nvoisi koskaan käsittää mitään luonnollista selitystä äskeisen\ntapahtumaan.\n\n\"Mitä peliä sinä pidät, lurjus?\" kysyi herttua, jonka Bellarionin\npilkkanauru sai epäluuloiseksi. \"Millä tempulla sinä selvisit tästä?\"\n\n\"Tempulla?\" Bellarion oikaisi ryhtiään. Hän päätti pysyä salaperäisenä\nja vastasi sanansutkauksella \"Sanoinhan, että olen Cane. Koira ei syö\nkoiraa. Muuta noituutta tässä ei ole.\"\n\n\"Veruke\", tuumiskeli Lonate, kaunis, nuori mies, ääneen.\n\nHerttua heitti häneen kärsimättömän silmäyksen. \"Niinkuin en sitä\nymmärtäisi!\" Hän kääntyi Bellarioniin: \"Tämä on joku temppu, sinä\nlurkki. Jumalauta! Pidätkö minua narrina? Mitä sinä teit koirille?\"\n\n\"Voitin ne puolelleni.\"\n\n\"Niin, niin, mutta miten?\"\n\n\"Miten? Tietääkö kukaan, miksi eläin kiintyy johonkuhun? Päästäkää irti\nvielä loputkin koiristanne. Ne nuolevat kättäni, jokikinen. Koirilla on\nmerkillinen vaisto, jota ei ole suotu joka miehelle.\"\n\n\"Vaisto? Mitä ne vaistosivat?\"\n\nBellarion nauroi jälleen vastatessaan: \"Ah, kukapa sen sanoo?\"\n\nHerttua karahti punaiseksi. \"Leukailetko, hölmö?\" Taikauskoinen Lonate\nkosketti hänen käsivarttaan. Herttua pudisti pois käden. \"Saat vielä\nilmaista salaisuutesi, kautta hostian!\" Hän ärjäisi töllistelevälle\nSquarcialle: \"Kerää koirat ja sido tuo nulikka. Lähdemme.\"\n\nHerttua ratsasti matkoihinsa hovimiehineen, jättäen rengit täyttämään\nmääräystä. Squarcian tehtäväksi jäi valvoa, ettei mitään lyöty laimin.\nHän vihelsi koiria ja käski muutaman rengin kytkeä ne. Sitten hän\narasti lähestyi Bellarionia.\n\n\"Kuulitte hänen korkeutensa määräyksen\", virkkoi hän ikäänkuin\nanteeksipyytäen.\n\nBellarion ojensi ranteensa ääneti. Herttua seurueineen oli jo ehtinyt\nkuulomatkan ulkopuolelle.\n\n\"Herttua käski\", syytteli mustatukkainen. \"Minä olen vain herttuan\npalvelija.\" Ja kumartuen hiukan sitoi hän löyhästi hihnan Bellarionin\nranteitten ympäri. Hän pelkäsi, eikä tahtonut vihoittaa nuorukaista.\n\n\"Voitte olla vakuutettu sitä\", kuiskasi hän sitten, silmäiltyään\nympärilleen ja huomattuaan, etteivät rengit voineet kuulla, \"että\nhänen ylhäisyytensä Biandraten kreivi saa tiedon tästä heti kun olemme\npäässeet Milanoon.\"\n\n\n\n\nII luku.\n\nFACINO CANE.\n\n\nSquarcia syytti matkan pituutta nostaessaan Bellarionin ison, mustan\nhevosensa selkään, mutta itse asiassa hän tahtoi säästää nuorukaista\nturhalta kidutukselta. Bellarionin kädet olivat niin höllästi sidotut,\nettä hän koko ajan saattoi pitää kiinni metsästäjän vyöstä.\n\nNäin saapui hän hämärissä Milanon kuuluisaan kaupunkiin. Jo matkan\nvarrella, heidän pysähtyessään tuokioksi eräälle mäennyppylälle,\noli hän saanut jonkinmoisen käsityksen kaupungin koosta. Vaikka oli\nkuullut paljonkin juttuja Milanosta, ei hän ollut osannut sitä niin\nsuurenmoiseksi kuvitella kuin se todellisuudessa oli. Ihmetellen\nkatseli hän jykeviä, punaisia muureja, jotka kuvastuivat leveään\nvallihautaan, muurien takaa kohoavia lukuisia kirkontorneja, Sant'\nEustorgion kellotapulia, jonka tunsi monien kuvauksien perusteella,\nsekä kahdeksansärmäistä, tiilistä ja marmorista rakennettua Saint\nGothard-kirkon tornia, Azzo Viscontin lahjaa kaupungille.\n\nHe saapuivat herttuallisen seurueen kintereillä kaupunkiin Porta\nNuovasta, portista, jonka kivikaaret olivat peräisin roomalaisajoilta.\nRatsastettuaan nostosillan yli ja holvin läpi he saapuivat\nvartiotalolle, joka jo itsessään oli pieni linnoitus. Sen edustalla\nmaleksi jänteviä, parrakkaita palkkasotureita, jotka keskustelivat\näänekkäästi kanttoonigermaanien kielellä. Matka jatkui pitkin Borgo\nNuovoa, pitkää katua, jonka molemmin puolin lukuisat palatsit kohosivat\ntoistensa vieressä ja joka Bellarionista näytti tavattoman leveältä,\nvaikka se olikin melko ahdas Milanon muihin katuihin verrattuna.\nEdestakaisin kulkevat ihmiset näyttivät yhtä oudoilta kuin rakennukset.\nRauhallisia, hyvinvoipia kauppiaita kuljeksi nälkäisen ja kurjan\nnäköisen rahvaan joukossa, siellä täällä asteli tai ratsasti loistava\nylimys aseistetun ja haarniskoidun palvelijan saattamana.\n\nNiin ylhäiset kuin alhaiset pysähtyivät ja paljastivat päänsä herttuan\nratsastaessa ohi. Bellarion huomasi kuitenkin, että melkein kaikkien\nilmeet kuvastivat joko vihaa tai inhoa.\n\nVihdoin he päätyivät suurelle, jalavien reunustamalle aukiolle, jonka\npohjoisella sivulla kohosi mahtava, salkojen ja rakennustelineitten\nympäröimä marmorirakennus. Siinä, tiesi Bellarion, oli valmistumassa\neräs maailman ihmeellisimpiä tuomiokirkkoja. Se oli omistettu Pyhälle\näidille, ja sen perusta oli vanhan Saint Ambrose-basilikan paikalla.\nTyöt sujuivat kuitenkin Gian Galeazzon kuoltua perin hitaasti, olivatpa\naika ajoin aivan seisahduksissakin.\n\nHe ratsastivat aukion yli. Se oli pyhää aluetta, oli Bellarion kuullut.\nTäällä, nykyisin jo revityssä basilikassa, oli pyhä Augustinus\nkastettu. Täällä oli pyhä Ambrosius taistellut, aloittaen sen kirkon\nja maallisen vallan välisen sodan, jota sitten vielä aikojen kuluttua\nghibellinit ja guelfit jatkoivat.\n\nKohoavan tuomiokirkon vieressä oli vanha Broletto, puoleksi palatsi,\npuoleksi varustus, Milanon herrojen asunto aina Matteo Viscontin\npäiviltä asti.\n\nHolvikaarien alitse he ratsastivat Arrengon suurelle palatsipihalle ja\nedelleen St. Gothard-pihaan. Täällä laskeuduttiin satulasta ja Gian\nMaria antoi vankia koskevat määräykset jalustinta pitelevälle Lonatelle.\n\n\"Tuon koirien lumoajan\", sanoi hän, \"on illallisen jälkeen annettava\nminulle täysin tyydyttävä selitys.\"\n\nBellarion teljettiin maanalaiseen vankikomeroon, jonne pääsi niukasti\nvaloa ja ilmaa pienestä ristikolla varustetusta aukosta. Kopissa oli\nkylmä ja seinät uhosivat pahanhajuista kosteutta. Yksinäisyys ja pimeys\nsaivat hänet pian alakuloiseksi. Lisäksi oli hän kovin nälissään, eikä\nnälkä pysty suuresti lohduttamaan. Hänen vartijansa eivät antaneet\nhänelle edes leivänkannikkaa purtavaksi. Pari tuntia ehti vierähtää,\nennenkuin herttua saapui Bellarionia katsomaan. Gian Mariaa seurasi\nLonate ja neljä nahkapukuista miestä, joista yksi oli Squarcia.\nHänen korkeutensa puku oli ylen kirjava, mikä todisti puuttuvaa\nkauneusaistia. Korkealla kauluksella varustetun samettinutun toinen\npuoli oli valkoinen, toinen räikeänpunainen. Uumilla oli rubiineilla\nkoristetuista kultarenkaista koottu vyö ja sääristä oli toinen verhottu\nvalkoiseen, toinen punaiseen. Punainen ja valkea olivat Viscontien\nvärejä, joita Gian Maria kantoi melkein alituisesti, suuren isänsä\ntapaan.\n\nHänen pullottavat silmänsä tarkastelivat Bellarionia tavalla, joka sai\nnuorukaisen värisemään.\n\n\"No, roisto. Joko suostut puhumaan? Joko sanot mitä taikakeinoa käytit?\"\n\n\"Herra herttua, en tehnyt mitään taikoja.\"\n\nHerttua hymyili. \"Ehkä pieni katumusharjoitus vahvistaa muistiasi.\nOletko kuullut puhuttavan minun keksimästäni pääsiäispaastosta?\nSe kestää neljäkymmentä päivää, ja on hiukan tuskallisempi kuin\npelkkä paasto. Kuitenkin on se perin terveellinen jäykkäniskaisille\nrosvoille ja opettaa heidät halveksimaan elämää siinä määrin, että\nhe tavallisesti ovat sangen iloisia saadessaan vihdoin kuolla. Sinä\naloitat nyt. Lyön vaikka vetoa, että pian kadut katkerasti tekoasi ja\ntoivot, että koirat mieluummin olisivat sinut tappaneet\". Hän kääntyi\nSquarciaan. \"Tartu vankiin\", käski hän.\n\nHe veivät Bellarionin suurempaan huoneeseen komeron takana. Hänen\nkatseensa osui heti pitkään puusta tehtyyn laitteeseen, joka oli\npöydän korkuinen. Siinä oli kaksi pitkulaista, puuruuveilla toisiinsa\nliitettyä pölkkyä ja joukko köysiä, jotka oli kiinnitetty toiseen\npölkkyyn.\n\n\"Sitokaa tuo lurjus tiukkaan\", ärisi herttua.\n\nViivyttelemättä kävi kaksi rengeistä käsiksi Bellarioniin, paljastaen\nkätevästi hänen yläruumiinsa. Squarcia seisoi hiukan syrjässä, koettaen\nvoittaa taikauskoisen pelkonsa ja odottaen korkeampien voimien\nväliintuloa. Eikä hän odottanut suotta.\n\nKeskeytys ei kuitenkaan ollut yliluonnollinen, vaan johtui\nyksinkertaisesti Squarcian salaa lähettämästä sanomasta.\n\nHerttuan takana oleva raskas, raudoitettu ovi aukeni hitaasti, ja\nuljaan näköinen mies pysähtyi kynnykselle. Vaikka hän oli jo noin\nviisikymmenvuotias, näytti hän kymmentä vuotta nuoremmalta, sillä\nhänen vartalonsa oli vieläkin solakka ja notkea, ryhti suora, ja\ntummat silmät ruskeiksi parkituissa, jäykkäpiirteisissä kasvoissa\nloistivat eloisina. Hänen yllään oli tummanpunainen, kullalla kirjailtu\ntunikka ja viininväriset housut ja hartioilleen oli hän heittänyt\nnahkapäärmeisen, silkkiäismarjan värisen samettiviitan.\n\nTuokion seisoi hän ääneti katsellen, ja virkkoi sitten miellyttävällä,\nhiukan ivallisella äänellä: \"Mikä törkeys teidän korkeuttanne nyt\naskarruttaa?\" Herttua pyörähti ympäri, rengit seisoivat hievahtamatta.\nVieras astui tyynesti portaita alas. \"Kuka teidät käski tänne?\" karjui\nherttua. \"Velvollisuus. Velvollisuuteni teidän holhoojananne...\"\n\"Minun holhoojanani!\" Äänessä oli kihisevää raivoa. \"Te ette ole\nminun holhoojani, vaikka hoidatte Milanon hallitusta. Hoidatte minun\ntahdostani. Lienette kai tarpeeksi viisas älytäksenne sen.\"\n\n\"Kenties en ole. Kuka tietää, mikä on viisautta?\" Ääni oli edelleenkin\ntyyni, tasainen, hiukan pilkallinen. Itsestään varma mies. Hän ei\nryhtynyt väittelemään. \"Toinenkin velvollisuus minua kutsuu. Isän\nvelvollisuus. Sanotaan, että tuo nuorukainen, jonka kanssa juuri\naioitte ryhtyä huvittelemaan omalla tavallanne, väittää olevansa minun\npoikani.\"\n\n\"Sanotaan? Kuka sanoo?\" Herttuan kysymys ilmaisi vihaa tuota\ntuntematonta kohtaan.\n\n\"Sitäkö minä muistaisin. Hovissahan juorutaan lakkaamatta. Saadessaan\nkuulla jotakin tavallisuudesta poikkeavaa täytyy hovin herrojen ja\nnaisten heti keskustella siitä. — Ehkäpä tekin olitte kuullut tämän\nväitteen. Olitteko?\" Ääni koveni äkkiä. Nyt puhui holhooja, mies, joka\npiteli vitsaa. Herttua raivosi ja kirosi, mutta hän oli voimaton.\n\n\"Kautta pyhän Ambrosiuksen luitten! Ettekö kuullut, että hän tappoi\nkoirani? Tappoi kolme koiraa ja lumosi loput.\"\n\n\"Kenties hän lumosi teidät samalla, koska uskallatte ryhtyä kiduttamaan\nhäntä ilmoittamatta mitään minulle.\"\n\n\"Eikö se ole oikeuteni? Enkö ole elämän ja kuoleman valtias alueellani?\"\n\nTummat silmät hehkuivat nelikulmaisissa kasvoissa. \"Te olette...\" Hän\nhillitsi itsensä ja viittasi käskevästi Squarcia Giramolle: \"Mene, ja\nota nuo renkiroistot mukaasi.\"\n\n\"He ovat täällä minun käskystäni\", muistutti herttua.\n\n\"Heitä ei tarvita enää.\"\n\n\"Jumalavita, te käytte päivä päivältä röyhkeämmäksi, Facino.\"\n\n\"Jos lähetätte heidät pois, muutatte ehkä mielipidettänne.\"\n\nHeidän katseensa kohtasivat ja voitettuna mutisi herttua lopulta:\n\"Menkää matkoihinne! Jättäkää meidät!\" Näin hän tunnusti tappionsa.\n\nFacino odotti kunnes miehet olivat menneet, ja virkkoi sitten:\n\n\"Teette liian suuren numeron koiristanne. Urheilunne on sitäpaitsi\nkammottavaa ja eläimellistä. Olen varoittanut teidän korkeuttanne jo\naikaisemmin. Lopulta nuo samat koirat vielä repivät kurkkunne.\"\n\n\"Koirat? Minun kurkkuni?\" Hänen korkeutensa oli tukehtua.\n\n\"Juuri niin. Sanotte olevanne elämän ja kuoleman valtias. Milanon\nherttua ei kuitenkaan ole Jumala. Muistakaa se.\" Hän muutti äänensävyä.\n\"Mies, jota tänään ajoitte takaa Abbiaten tienoilla, oli Fransesco da\nPusterla.\"\n\n\"Tämä lurkki, joka sanoo olevansa poikanne, asettui häntä puolustamaan\nja tappoi kolme minun parhaista koiristani...\"\n\n\"Hän teki teille suuren palveluksen, herttua. Parempi olisi ollut, että\nPusterla olisi päässyt pakoon. Niinkauan kuin metsästätte rosvoja,\nvarkaita tai väkivallantekijöitä, vieläpä kerjäläisiäkin, ei teille\npaljon mahda, mutta kun usutatte koiranne mahtavan suvun jäsenten\nkimppuun, silloin lähdette kuilun reunalle.\"\n\n\"Vai niin! Paras Facino, jokainen Pusterla on vihamieheni. En ole\nunohtanut, että muuan Pusterla, Monzan linnanherra, myrkytti äitini,\nkuten aivan julkisesti kerrotaan.\"\n\nFacino tuijotti herttuaa niin kummallisesti, että tämä kalpeni.\n\n\"Tämä nuori mies ei tiedä mitään vaikuttimistanne. Hän ei edes tiennyt,\nettä te tuota metsästystä johditte Hän näki vain koirien ajavan takaa\nihmistä. Minua ei pidetä sääliväisenä, mutta vannon, että olisin\ntahtonut tehdä, mitä hänkin teki. Kunnioitan häntä tämän teon vuoksi.\nSitäpaitsi hän sanoi nimekseen Cane. Se nimi ansaitsee jonkinlaista\nkunnioitusta Milanossa, herttualtakin.\" Hänen äänensä oli jälleen\nteräksenkova. \"Vainotkaa Pusterlaa niin paljon kuin haluatte — omaa\ntuhoanne kohden kuljette — mutta älkää metsästäkö Canea ilmoittamatta\nminulle ensin aikomuksestanne.\"\n\nHän vaikeni. Herttua seisoi tylsänä, kiukkuisena ja häpeissään hänen\nedessään. Facino kääntyi Bellarioniin: \"Tule, poikaseni, Hänen\nkorkeutensa sallii sinun lähteä. Ota mekkosi ja seuraa minua.\"\n\nBellarion oli hieman peloissaan, mutta huvitettuna seurannut\nkeskustelua, eikä ollut aivan varma siitä, eiköhän vain joutuisi ojasta\nallikkoon. Hän katseli äänet! Facinon huolettomia, hyvänsuopaisia,\nhiukan ivallisia kasvoja Sitten hän koneellisesti totellen poimi\nvaateriekaleensa lattialta ja seurasi Biandraten kreiviä.\n\nFacino kulki tyynesti portaita ylös hänen edellään, sanaakaan\npuhumatta, ja nuorukainen ihmetteli itsekseen mitä nyt mahtaisi seurata.\n\nHe saapuivat upeaan huoneeseen, jonka seiniä peittivät flaamilaiset\nverhot. Kalusto oli ylen loistava ja suurissa jalustoissa paloi\nlukuisia kynttilöitä. Facino lähetti pois joukon odottavia palvelijoita\nja kääntyi silmäilemään seuralaistaan.\n\n\"Te olette rohjennut väittää olevanne poikani\", virkkoi hän. \"Minulla\non ilmeisesti suurempi perhe kuin tiesinkään. Onnittelen teitä isän\nvaalin johdosta. Kertokaahan nyt, kuka on saanut kunnian olla äitinne.\"\n\nHän heittäytyi nojatuoliin tuijottaen edessään seisovaa Bellarionia,\njonka iho pilkisti rääsyisen punaisen puvun repeämistä..\n\n\"Rehellisesti puhuen, herra, liioittelin hädissäni sukulaisuuttamme.\"\n\n\"Liioittelitte?\" Facino Cane kohotti tuuheita kulmakarvojaan. Hänen\nhuvitettu ilmeensä kävi ivallisemmaksi. \"Missä määrin?\"\n\n\"Olen ainoastaan teidän ottopoikanne.\"\n\nKulmakarvojen väliin ilmestyi ryppy ja hyväntahtoinen ilme katosi.\n\n\"Oho! Tuo oli valhe. Pojan ehkä olisin voinut saada tietämättäni,\nsillä olinpa kerran nuori minäkin, enkä pitänyt erikoisesti lukua\nsuudelmistani, mutta toisen miehen lasta en ole ottanut omakseni\ntietämättä siitä mitään.\"\n\nBellarion oli tarkannut hänen kasvojaan ja tunsi voivansa olla\nrehellinen tuolle miehelle.\n\n\"Minähän se otinkin teidät kasvatusisäkseni.\" Ja lieventääkseen\njulkeuttaan hän lisäsi: \"Suuressa hädässäni otin teidät\nkasvatusisäkseni aivan samoin kuin ihmiset ottavat itselleen\nsuojeluspyhimyksiä. En tiennyt mitään muuta keinoa välttyä\nkidutukselta, joka olisi päättynyt kuolemaan. Mainitsin nimen, joka oli\ntarpeeksi mahtava pelastamaan minut.\"\n\nHetken äänettömyyden jälkeen Facino purskahti nauruun. \"Valitsitte\nminut kasvatusisäksenne. Jospa jokainen voisikin valita vanhempansa...\"\nHän nousi. \"Kuka te olette, nuori lurjus? Mikä on nimenne?\"\n\n\"Bellarion, herra.\"\n\n\"Omituinen nimi. Mikä on tarinanne? Olkaa rehellinen, ellette tahdo,\nettä luovutan teidät takaisin herttualle.\" Bellarion rauhoittui.\nKreivin sanat ilmaisivat, että hän ehkä auttaisi Bellarionia, jos\ntämä avoimesti kertoisi tarinansa. Ja peittelemättä mitään kertoi hän\nuudelle suojelijalleen saman tarinan, jonka aikaisemmin oli kertonut\nLorenzaccio da Trinolle.\n\nFacino Cane kuunteli suurella mielenkiinnolla. \"Ja hädän hetkellä\nkuvittelitte, että tuo sotilas, joka teidät vei luostariin, olin minä!\"\nKondottieri hymyili hieman tuikeasti. \"Aika kekseliästä. Mutta kertokaa\nnyt koiraseikkailusta.\"\n\nBellarion oli nimittäin lopettanut tarinansa kuvailemalla lähtönsä\nCiglianosta. Eikä hän nytkään hiiskunut mitään seikkailustaan\nMontferratissa, vaan kävi suoraan käsiksi päivään, jona jätti taakseen\nAbbiategrasson. Facino kuunteli nyt hieman epäilevän näköisenä,\nvaikkakin Bellarionin kertomus sopi tarkalleen yhteen Squarcian\nantamien tietojen kanssa.\n\n\"Kuka teitä koirilta suojeli?\" kysyi kreivi puolittain vakavana,\npuolittain leikillisesti. \"Vai oliko pelissä tosiaankin noituutta?\"\n\n\"Vastasin herttualle, ettei koira syö koiraa, ja tuossa puheessa oli\nperää.\"\n\n\"Mitä? Väitättekö, että pelkkä nimi, Cane...?\"\n\n\"En tietenkään. Kaatuessani suurimman koiran alle, viilsin sen melkein\nauki tikarillani, eivätkä muut koirat vainunneet minussa paljon muuta\nkuin kumppaniaan. Tietenkin oli minulla onnikin myötä.\"\n\nFacino nyökkäsi hitaasti. \"Uskotteko ihmeisiin?\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne kärsivällisyys on ensimmäinen kokemani ihme.\"\n\nFacino nauroi ääneen. \"Jopa olette ujostelematon veitikka.\" Hän\nnousi. \"Olisipa tainnut teidän käydä hullusti, ellen olisi saanut\nyht'äkkiä tietää, että minulle on lahjoitettu poika.\" Ja Bellarionin\nsanattomaksi hämmästykseksi laski kuuluisa sotilas kätensä hänen\nolalleen, katsoen syvälle hänen silmiinsä. \"Koetitte pelastaa Pusterlan\nhengen ajattelematta vaaraa, johon itse jouduitte, ja se teko on teille\nkunniaksi. Ansaitsette palkkion. Teistä siis aiotaan munkkia?\"\n\n\"Se on apotin toivomus.\" Bellarion oli punastunut hiukan kuullessaan\nkiittävät sanat. \"Niin kai käykin palattuani Paviasta.\"\n\n\"Apotin toivomus? Onko se myös oma toivomuksenne?\"\n\n\"Alan pelätä, ettei niin ole.\"\n\n\"Pyhä Gothard, ettepä tosiaan ole papinkokelaan näköinen. Mutta omahan\non asianne.\" Käsi luiskahti nuorukaisen olkapäältä ja Facino asteli\npylväskäytävää kohti. Yötaivas näytti safiirinsiniseltä. \"Annan teille\nsuojelukseni, ja huomenna voitte rahalla ja vaatteilla varustettuna\njatkaa matkaanne Paviaan.\"\n\n\"Vahvistatte uskoani ihmeisiin, herra\", sanoi Bellarion.\n\nFacino hymyili ja kutsui palvelijoita. Hän käski antaa Bellarionille\nsyötävää ja vaatteita. Senjälkeen he jatkaisivat keskustelua.\n\n\n\n\nIII luku.\n\nBIANDRATEN KREIVITÄR.\n\n\nSinä iltana juttelivat Facino Cane ja Bellarion sangen myöhäiseen.\nPavian matka lykkääntyi päivä päivältä. Kirjoitettu oli, ettei\nBellarion saisi nähdä tätä matkansa päämäärää ennenkuin erinäisten\nvuosien kuluttua.\n\nFacino oli löytävinään nuorukaisessa moniaita omia\nluonteenominaisuuksiaan. Bellarion, tuo erikoisen näköinen poika, oli\nsukkelajärkinen ja terävä, oppinut ikäisekseen ja lujatahtoinen. Facino\nihaili myös hänen ulkonaista olemustaan, voimakkaita, norjia jäseniä ja\nrohkeita, ilmeikkäitä kasvoja. Jos Jumala olisi lahjoittanut hänelle\npojan, olisi hän toivonut tämän olevan Bellarionin kaltaisen. Tästä\najatuksesta ei ollut pitkältä päätökseen: hän kiinnittäisi Bellarionin\nitseensä niillä siteillä, jotka nuorukainen jo oli hänelle osoittanut\n— ottaisi hänet todella kasvatikseen. Facinon äkkinäinen päätös oli\nsangen kuvaava. Ripeä toiminta oli sotilaan verissä. Kolmantena päivänä\nsaapumisestaan kertoi nuorukainen seikkailustaan Montferratissa.\nHänellä oli kuuntelijana paitsi Facinoa myös tämän kaunis, nuori\npuoliso. He nauroivat ja ihmettelivät vuoroon, tarinan edistyessä.\nVihdoin sanoi Facino:\n\n\"Ovela kettu, tuo markiisi Theodore. Mutta hänen viekkautensa on myös\nhänen tuhonsa. Tunnen hänet hyvin. Opin aseidenkäytön hänen isänsä\npalveluksessa. Ja sotilaan ura on totisesti miehevämpi kuin papin.\"\n\nNäin siirtyi hän äkkiä markiisi Theodoresta Bellarionin asioihin.\n\"Aiotteko vakavissanne hukata elämänne luostariin? Tehän olette mitä\nparhainta sotilasainesta.\"\n\nBellarion huokasi. Kolme päivää oli hän viettänyt täällä kuin unessa.\nFacino oli niin peräti toisenlainen kuin hän oli kuvitellut silloin\nkun kysymättä otti hänen nimensä omakseen. Hän vastasi kreiville\napotin sanoilla: \"Pax multa in cella, foris autem plurima bella\". Ja\nkuitenkin...\n\nFacino jatkoi: \"Oliko luostarin rauha parempi kuin maailman\nlevottomuus? Eikö vääryyksien oikaisemisessa olisi paljon tekemistä?\nEivätkö työ ja taistelu olleet jokaisen miehen asia?\"\n\nBellarion huokasi jälleen. Facino, joka tarkkasi häntä melkein\nnälkäisellä ilmeellä, pitkitti:\n\n\"Eikö se, joka sulkeutuu kammioon pelastaakseen sielunsa, ole miehen\nkaltainen, joka kaivoi talenttinsa maahan?\"\n\nHän kehitteli hetken tätä ajatusta ja siirtyi sitten kertomaan\ntaisteluista ja kansojen vapautuksista. Hän oli voitokkaana päällikkönä\nollut mukana lukuisilla sotaretkillä ja hänen muistelmansa tarjosivat\nmitä mielenkiintoisinta kuultavaa. Bellarion teki silloin tällöin\njonkin huomautuksen, osoittaen hämmästyttävän terävää käsityskykyä\nkun Facino antautui selittämään jotakin strateegista tai taktillista\ntehtävää. Näin solmittiin uusi side heidän välillään.\n\nSyvällä jossakin sielunsa sopukassa tunsi Bellarion kummallisen halun\norastavan. Hänen oli vietävä Montferratin ruhtinattarelta saamansa\ntehtävä päätökseen. Tuo ajatus oli vielä tällä hetkellä kuin unelma,\nutuinen ja epämääräinen. Mutta jos hän astuisi sisään ovesta, jonka\nFacino hänelle niin auliisti avasi, silloin toteutuisi varmasti tuo\nhaave.\n\nHe keskustelivat Facinon asunnon pylväskäytävässä. Facino ja hänen\npuolisonsa istuivat nojatuolissa, Bellarion taas nojasi selkänsä\nsolakkaan pilariin. Aurinko paistoi pihalle, jolla tähän aikaan\npäivästä ei näkynyt ketään. Bellarionilla oli yllään Facinon\nlahjoittama upea puku. Lyhyttä tunikkaa kiristi sinipunainen nahkavyö\nja tukka lainehti pehmeänä ja kammattuna niskassa. Hän oli kerrassaan\nkomean näköinen siinä seisoskellessaan, ja kreivitär, joka katseli\nhäntä hieman väsyneillä sinisillä silmillään, ajatteli itsekseen, ettei\ntuo uljas nuorukainen sittenkään voinut olla Facinon poika, niinkuin\njoku juorukello jo oli ehtinyt väittää.\n\n\"Herra kreivin neuvo on viisas\", huomautti hän. \"On aivan ilmeistä,\nettei teitä ole tarkoitettu luostariin.\"\n\nTämä kaunis nainen oli vasta kolmissakymmenissä, kooltaan\nkeskimittainen ja sopusuhtainen. Hänen koko olemuksessaan oli jotakin\nkissamaista, ja kissan toivat mieleen hänen vihertävät silmänsäkin,\njotka tavallisesti hiukan uneliaina, mutta samalla rohkeina loistivat\neboniittimustan tukan ympäröimissä vaaleissa kasvoissa.\n\nBellarion katseli häntä silmää räpäyttämättä ja tuo katse sai Tendan\nkreivin ylpeän tyttären kumman levottomaksi. Hän liikutti hitaasti\nviuhkaansa, siirtäen katseensa syrjään.\n\n\"Olisin naurettava, jos odottaisin enempiä kehoituksia\", virkkoi\nBellarion.\n\n\"Olette sangen kohtelias, herraseni\", vastasi kreivitär laiskasti\nhymyillen. Yhtä laiskasti hän nousi ja lisäsi: \"Saat hyvän oppilaan,\nFacino.\"\n\nFacino ryhtyi viivyttelemättä työhön. Tehtyään kerran päätöksen ei hän\nenää aikaillut. Jo seuraavana päivänä lähti hän vaimonsa, palvelijainsa\nja Bellarionin kanssa Abbiategrasson metsästyslinnaan, ja täällä alkoi\nnyt nuorukaisen sotilaskasvatus, jota jatkui aina joulun seuduille.\nUnelman tuntu katosi ja Bellarion havahtui jälleen todellisuuteen.\n\nHän sai ensin ratsumiehen kouluutuksen, oppien hevosenhoidosta kaikki\nmitä opittavissa oli. Sitten seurasi aseharjoituksia, ankaraa työtä.\nFacino ohjasi itse häntä kaikessa, tosinaan rajusti ja maltittomana,\nmutta kuitenkin lopulta rajattoman kärsivällisenä. Miekkailun vaikean\ntaidon, joka kysyy sekä voimia että näppäryyttä, hän oppi nopeasti,\nennenpitkää kuontui hänestä myös oiva painija ja tarkka ampuja,\nsaipa hän tutustua uuteen, peloittavaan aseeseen, tykkiinkin, jonka\nmoraalinen vaikutus oli suurempi kuin sen todellinen teho. Muuan\nFacinon palveluksessa oleva sveitsiläinen kapteeni Stoffel opetti häntä\nkäsittelemään pertuskaa, ja eräältä Soto-nimiseltä espanjalaiselta sai\nhän ohjausta tikaritaistelussa.\n\nSamaan aikaan otti myös kreivitär hänet oppilaakseen. Joka ilta\nuhrattiin tunti tanssinopetukseen, ja välistä lähdettiin myös ratsain\nhaukkametsästykseen Ticinon rannoilla humiseviin metsiin. Kreivitär oli\nBellarionin mielestä liiankin innostunut tähän urheiluun.\n\nEräänä syksyisenä päivänä, tuulen tuodessa ensimmäisen viestin\nlumen asumasijoilta, olivat kreivitär Beatrice ja Bellarion muuatta\nsaalistavaa haukkaa seuratessaan saapuneet pienen puron rantaan. Vaikka\npuro nyt olikin tulvillaan vettä, tunsi Bellarion paikan samaksi, jossa\nkerran oli joutua Gian Marian koirien revittäväksi.\n\nJuuri heidän pysähtyessään iski haukka kolmannen kerran. Kahdesti oli\nriista, kaunis haikara, saanut väistetyksi, mutta tällä kertaa joutui\nse vainoojansa kynsiin ja molemmat linnut putosivat huimaa kyytiä\nalaspäin. Muuan rengeistä riensi syötti kädessä vangitsemaan haukkaa ja\npelastamaan saalista.\n\nÄänettömänä katseli Bellarion kreivitärtä, joka melkein lapsellisella\nihastuksella ilmaisi tyydytyksensä haukan saavutuksen johdosta.\n\n\"Mainio isku! Mainio isku!\" hoki hän, odottaen ilmeisesti\nBellarioninkin suusta tunnustusta. Lopulta hän ei malttanut olla\nsuoraan kysymättä: \"Eikö ollutkin?\"\n\nHajamielisesti Bellarion veti suutaan hymyyn. Kreivitär tuntui hänestä\nhuvittavalta kiihkossaan.\n\n\"Ajattelin muuatta toista haikaraa, joka niinikään oli joutua haukan\nsaaliiksi tällä paikalla.\" Ja hän kertoi herttuan koirista.\n\n\"Tämä on siis pyhää maata\", virkkoi kreivitär hiukan uhitellen.\n\nBellarion ei välittänyt hänen sävystään, vaan jatkoi. \"Ja tästä\njohtuivat ajatukseni muihin asioihin.\" Hän viittasi kädellään puron\nyli. \"Tuota tietä tulin Montferratista.\"\n\n\"Miksi puhutte noin vihaisella äänellä? Teidän ei kaiketi ole tarvinnut\nkatua tuloanne.\"\n\n\"Päinvastoin, olen kiitollinen. Mutta toivon jonakin päivänä voivani\npalata tuota samaa tietä suorittaakseni erään velan.\"\n\n\"Se päivä ei toki liene koittanut vielä. Aurinko laskee jo, ja kotiin\non melkoinen matka. Jos siis olette uneksinut loppuun, voimme kai\nlähteä paluumatkalle.\"\n\nKreivittären ääni oli hieman pureva ja Bellarion huomasi sen.\nMontferratin mainitseminen oli suututtanut kreivitärtä, vaikka\nBellarion ei ymmärtänyt, minkä vuoksi. Karkoittaakseen tuon\npahantuulisuuden hän jutteli innokkaasti heidän ratsastaessaan\nmetsästyslinnaa kohti, ja yhtäkkiä sai hän tietää syyn kreivittären\nsuuttumukseen. Tämä sanoi näet:\n\n\"Tarkoitatteko jättäneenne sydämenne Montferratiin?\"\n\n\"Sydämeni?\" Nuori mies katseli häntä ihmetellen ja nauroi. \"Eräässä\nmielessä kyllä. Jätin sinne vyyhden, joka vielä on selvittämättä. Jos\nse merkitsee sydämen jäämistä sinne, niin...\" Hän vaikeni.\n\n\"Joku Perseus ja Andromeda-juttu! Ritaritarina! Ah, teillä on joku\nlemmenseikkailu siellä.\"\n\n\"Miksi olette niin katkera, rouva?\"\n\n\"Katkera? Minähän nauran.\"\n\n\"Nauratte. Mitä naurettavaa siinä on?\"\n\n\"Teidänkö lemmensairaudessanne? Ruhtinatar Valeria ja...\"\n\nBellarion ähkäisi, mutta purskahti sitten itsekin nauruun.\n\n\"Mistä tämä äkkinäinen ilo?\"\n\n\"Kerroittepa hauskan jutun, rakas madonna. Nimetön Bellarion rakastunut\nprinsessaan! Oletteko huomannut minussa muitakin hulluuden oireita?\"\n\nNuori mies oli todella iloinen, vaikka hän pilaili, tuumi kreivitär,\ntarkatessaan seuralaistaan pitkien silmäripsiensä alitse.\n\n\"Ellette uneksi rakkaudesta, niin mitä sitten haaveilette?\"\n\nBellarion vastasi tyynesti: \"Mitä ikinä se lieneekin, rakkautta se\nei ole. Mitäpä tietäisin minä rakkaudesta? Mitä tekemistä on minulla\nrakkauden kanssa?\"\n\n\"Miksi vavahditte mainitessanne rakkauden? Opettivatko luostarin isät\nteitä pelkäämään lempeä?\"\n\n\"He eivät puhuneet minulle lemmestä mitään. Mutta vaisto neuvoo minua\nkavahtamaan joutumasta naurunalaiseksi. Olen nimetön Bellarion,\nkurjuudessa syntynyt, armopaloista elänyt...\"\n\n\"Hurskasta kainoutta! Pyhää nöyryyttä!\"\n\n\"Pitäisikö minun rehennellä kenties?\"\n\n\"Rehennellä? Miksi? Teidän iällänne ei Facino ollut teitä kummempi.\nHän on lähtenyt syvistä riveistä, eikä hänellä ollut läheskään\nteidän edellytyksiänne, ei kauneutta eikä oppia enempää kuin\nkäyttäytymistaitoakaan. Rouva, aiotteko tehdä minut turhamaiseksi?\"\n\n\"Valistan teitä vähän. Katsokaa Ottone Buonterzoa, Facinon\nasekumppania. Hänkin syntyi kurjuudessa, mutta kohotti jo nuorena\nkatseensa tähtiin. Mies pyrkii sinne, minne hän katsoo. Pää pystyyn,\npoika.\"\n\n\"Jotta kompastuisin ensimmäiseen esteeseen tielläni.\"\n\n\"Kompastuivatko nuo muut? Ottone on tyranni Parmassa, itsevaltias\nruhtinas. Facino voisi olla samanlainen, jos hänellä olisi siihen\nhalua. Hän meni naimisiin minun kanssani, eikä minun sukuperäni ole\nhuonompi kuin Montferratin ruhtinattarenkaan. Mahdollisesti hän on\nrikkaampi tai kauniimpi. Onko?\"\n\n\"Rouva\", sanoi Bellarion, \"en ole koskaan nähnyt kauniimpaa naista kuin\nte.\" Hänen tyyni äänensä teki vastauksen merkitsevämmäksi kuin se itse\nasiassa oli.\n\nTumma puna levisi kreivittären vaaleille kasvoille. Hän kätki katseensa\nsilmäripsiensä taa ja hieno hymy karehti hänen täyteläisillä,\nkaunismuotoisilla huulillaan. Sitten ojensi hän kätensä ja laski sen\ntuokioksi nuorukaisen kädelle.\n\n\"Onko tuo totta, Bellarion?\"\n\nNuori mies tuli hiukan levottomaksi moisesta kiihkeydestä.\n\n\"Totta\", vastasi hän lyhyesti.\n\nKreivitär huokasi ja hymyili jälleen. \"Olen hyvilläni. Toivoin teidän\npitävän minusta, Bellarion. Pelkäsin Montferratin ruhtinattaren\nolevan... esteenä.\"\n\n\"Mitä hän estäisi? En oikein ymmärrä. Olisinko minä kiittämätön herra\nkreiville ja teille? Voisinko olla muuta kuin nöyrin orjanne?\"\n\nKreivitär Beatrice katsahti häneen uudestaan, tällä kertaa kalpeana ja\nteräksenkiiltävin silmin.\n\n\"Ah, olette kiitollinen!\" sanoi hän.\n\n\"Niinpä tietenkin.\"\n\n\"Niin. Kiitollisuus on kaunis piirre, ja harvinainen. Mutta tehän\nolette joka suhteessa hyveellinen, vai mitä?\"\n\nHän pistelee, tuumi Bellarion.\n\nHe olivat ehtineet metsään. Ja yht'äkkiä ympäröi heidät äänettömyys.\n\n\n\n\nIV luku.\n\nENSIMMÄINEN TEHTÄVÄ.\n\n\nFacino Cane asettui Abbiategrassoon Bellarionin kasvatusta valvomaan\narmon vuonna 1407. Tämä oli ensimmäinen lepo, jonka suuri soturi\noli kymmeneen vuoteen itselleen suonut. Facino oli niitä miehiä,\njotka eivät viihdy hetkeäkään toimettomina. Abbiategrassossa oli hän\nkuitenkin kaukana levottomasta hovista ja saattoi ensi kertaa Gian\nGaleazzon kuoleman jälkeen heittäytyä täysin huolettomaksi, minkä\nvuoksi hän tunsi olonsa sangen miellyttäväksi.\n\n\"Jos elämä olisi tällaista\", sanoi hän muutamana iltana Bellarionille\nheidän kuljeksiessaan puistossa, jossa punaiset hirvet kävivät\nlaitumella, \"voisi ihminen olla sangen tyytyväinen.\"\n\n\"Tyytyväisyys\", vastasi Bellarion, \"on paikallaanoloa. Olen huomannut,\nettei mies ole luotu sitä varten. Luostarin rauha on miehelle samaa\nkuin laitumen rauha härälle.\"\n\nFacino hymyili. \"Sinä edistyt\", sanoi hän.\n\n\"Olen jättänyt koulun\", tuumi Bellarion. \"Te tarvitsette tätä\nkeskeytystä toiminnassanne niinkuin väsynyt mies tarvitsee unta. Mutta\nkukaan ei halua nukkua ikänsä kaiken.\"\n\n\"Rakas filosoofi, sinun pitäisi koota viisautesi kirjaan.\"\n\n\"Taidanpa odottaa siksi kunnes tulen hieman vanhemmaksi.\"\n\nFacinolle ei kuitenkaan suotu pitkäaikaista lepoa. Milanosta alkoi\npäivittäin tulla tietoja melskeistä, ja joulunalusviikolla lausui\nFacino vihdoin eräänä aamuna, että taisi olla viisainta hänen palata\ntyöhönsä Milanoon.\n\nKreivitär, joka koruompeluksineen istui ruskeassa nojatuolissa, suuttui\n\n\"Luulin sinun päättäneen, että jäisimme tänne kevääseen asti.\"\n\n\"En arvannut edeltäkäsin, että Milanossa syntyisi tällä välin\nrettelöitä.\n\n\"Mitä sinä siitä välität? Onko tämä sinun herttuakuntasi? Vaikka se\nkyllä voisi sitäkin olla.\"\n\n\"Jotta sinä olisit herttuatar.\" Facino nauroi. Hänen äänensä oli tyyni,\nvaikka pohjasävel soikin hieman katkerana. Tämä riidanaihe oli jo\nvanha. \"Kunniakäsitteeni asettavat erinäisiä esteitä tielleni.\"\n\n\"Kyllä minä sinun kunniakäsitteesi tiedän.\" Kreivitär muikisti\nkaunista, punaista suutaan. \"Katso Pandolfoa ja Buonterzoa. He eivät\nole rahtustakaan jalompaa sukua kuin sinä.\"\n\n\"Jättäkäämme sukuperäni rauhaan, madonna.\"\n\nFacino asteli ikkunan luo, peukalot kullasta taotun vyönsä\nsisäpuolella. Tuokion seisoi hän ääneti, leveä selkä huoneessaolijoihin\nkäännettynä, katse tähdättynä talviseen maisemaan.\n\n\"Lunta näkyy sataneen aika paljon\", huomautti hän vihdoin.\n\nKreivitär jatkoi ilkeyksiään. \"Vielä enemmän sitä on satanut Bergamon\nympäristössä, Pandolfon valtakunnassa...\"\n\nFacino kääntyi äkkiä ja lausui ivallisesti:\n\n\"Ja hiukan vähemmän Piacenzan tasangoilla, missä Ottone Buonterzo\npitelee valtikkaa. Suvaitkaa vaihtaa puheenaihetta, madonna.\"\n\n\"Enkä suvaitse.\"\n\n\"Mutta minä suvaitsen.\" Hänen äänensä oli kohonnut ja kajahti nyt\nkäskevänä.\n\nKreivitär nauroi ja kääriytyi tiukemmin kärpännahkaviittaansa.\n\n\"Täällä on teidän tahtonne luonnollisestikin laki. Me tulemme ja\nmenemme aivan niinkuin te suvaitsette.\"\n\nFacino katsoi häntä hiukan kummastuneena. \"En ole koskaan aiemmin\nhuomannut sinun kiintyneen näin syvästi Abbiategrassoon, Bice. Et\ntuntunut ensinkään halukkaalta lähtemään tänne Milanosta.\"\n\n\"Mikä ei estänyt sinua pakottamasta minua lähtemään.\"\n\n\"Tuo ei ollut mikään vastaus.\" Hän tuli lähemmäksi. \"Mistä tämä\näkkinäinen ihastus? Miksi tympäisee sinua yht'äkkiä Milano ja hovi,\njossa ennen olet loistanut aurinkona mitä suurimmalla ihastuksella?\"\n\n\"Jos sinusta kertakaikkiaan joka seikalla pitää olla syy, niin\ntunnustan, että minua on alkanut viehättää maaseudun rauha. Hovissa\nei sitäpaitsi näinä päivinä ole hauskaa. Hovi muistuttaa minua myös\nalituisesti siitä, mitä sinä voisit olla, jos tahtoisit. Jos sinun\nsijassasi olisi joku Buonterzo tai Pandolfo, dal Verme tai Appiano, ei\nhän epäröisi hetkeäkään.\"\n\n\"Anastaessani vallan menettäisin nauttimani kansansuosion, sillä\nkansa kunnioittaa uskollisuuttani ja rehellisyyttäni, ja minun\ntäytyisi hallita rautakädellä. Pian minua vihattaisiin niinkuin nyt\nvihataan Gian Mariaa. Sota uhkaisi joka puolelta ja valtio muuttuisi\ntaistelukentäksi.\"\n\n\"Niin oli asianlaita Gian Galeazzonkin valtakauden alussa. Ja kuitenkin\nkohosi Milano mahtavaksi valtakunnaksi.\"\n\n\"Tällä hetkellä on Milano voimaton. Gian Maria on antanut kaiken\nrappeutua. Pane kansalaiset miten tiukalle tahansa, tarpeeksi kultaa\nriittävien puolustusjoukkojen palkkaamiseksi ja muonittamiseksi et saa\nirti. Luuletko, että Pandolfo ja Buonterzo muussa tapauksessa olisivat\nrohjenneet tehdä, mitä tekivät? Tein sinusta Biandraten kreivittären ja\nsiihen saat tyytyä. Minulla on velvollisuuksia edesmenneen herrani ja\nruhtinaani poikaa kohtaan.\"\n\n\"Siksi kunnes tuo sama poika murhauttaa sinut. Miten hän sinua\npalkitsee? Eikö hän jo monasti ole yrittänyt vetää sinua satulasta?\"\n\n\"En välitä niin suuresti siitä, mitä hän on, kuin siitä, mitä itse\nolen.\"\n\n\"Sanonko, mikä sinä olet?\" Kreivitär kumartui eteenpäin, vihan\nuurtaessa vanhentavia vakoja hänen kauniisiin kasvoihinsa.\n\n\"Sano vain, jos se keventää mieltäsi. Naisen mielipide ei muuta omaa\nkäsitystäni.\"\n\n\"Sinä olet narri, Facino!\"\n\n\"Kärsivällisyyteni osoittaa tosiaankin sitä. Kiitä luojaasi!\"\n\nHän kääntyi ja lähti huoneesta.\n\nKreivitär kyyrötti nojatuolissaan tukien kyynärpäitään polviinsa.\nHänen tummat silmänsä tuijottivat uunin roihuviin liekkeihin. Tuokion\nkuluttua hän sanoi:\n\n\"Bellarion!\"\n\nEi vastausta. Hän kääntyi. Tuoli, jossa nuorukainen oli istunut, oli\ntyhjä. Huoneessa ei ollut kreivitärtä lukuunottamatta ketään. Hän\nkohautti kärsimättömästi olkapäitään.\n\n\"Hupsu on poikakin. Sokea hupsu.\"\n\nOli päivällisaika kun Facino ja Bellarion palasivat. Pöytä oli katettu\nja palvelijat odottivat.\n\n\"Syötyäsi\", sanoi Facino vaimolleen, \"voit valmistautua lähtöön.\nPalaamme Milanoon vielä tänään.\"\n\n\"Tänään.\" Kreivittären ääni oli vihainen. \"Ah, sinä tahdot vain kiusata\nminua, osoittaa olevasi isäntä...\"\n\nFacinon kohotettu käsi vaiensi hänet. Kreivi otti esille\npergamenttiasiakirjan ja lähetti pois palvelijat. Senjälkeen kertoi hän\npuolisolleen saamistaan uutisista.\n\nMilanosta oli todellakin saapunut levottomuutta herättäviä viestejä.\nEstorre Visconti, Bernabon äpäräpoika, oli yhdessä Giovanni Carlon,\nBernabon pojanpojan kanssa pannut toimeen mellakoita ghibellinien\nnimessä. Äskettäin järjestetyn ryöstöretken yhteydessä oli Estorre\npoltattanut koko Ticino-portin luona olevan korttelin. Kaupunkilaiset\nolivat tämänjohdosta uhanneet kapinalla, ja tilanne oli ylen\nhuolestuttava. Kaiken huipuksi oli Ottone Buonterzo armeijoineen\nlähtenyt valloitusretkelle Milanoa kohti.\n\n\"Tiedot olen saanut Gabriellolta, joka pyytää minua heti palaamaan ja\nottamaan ohjakset käsiini herttuan pelastamiseksi.\"\n\nKreivitär naurahti. \"Ja uskollinen palvelija rientää avuksi. Otat\nselkääsi Buonterzolta. Jos sen teet, arvaan kyllä, kenestä tulee\nMilanon herttua. Buonterzo on sentään mies.\"\n\n\"Minä olen kuollut kun hänestä tulee Milanon herttua\" hymyili Facino.\n\"Sittenhän voit naida hänet, Bice, ja päästä herttuattareksi.\nBellarion, kutsu palvelijoita.\"\n\nHe aterioitsivat nopeasti, ääneti, ja tuntia myöhemmin olivat he jo\nlähtövalmiina. Viime hetkessä vei Facino Bellarionin syrjään.\n\n\"Minulla on sinulle tehtävä, poikaseni\", sanoi hän ottaen poveltaan\nkirjeen. \"Saat kymmenen peitsimiestä saattueeksi Genovaan, missä\njätät tämän kirjeen Ranskan kuninkaan sikäläiselle valtuutetulle,\nBoucicaultille. Jätä kirje hänelle henkilökohtaisesti. Tarvittaessa\nvoit ryhtyä hänen kanssaan keskusteluihinkin. Asia koskee tuhatta\nranskalaista keihäsmiestä, joita me tarvitsemme. Olen tässä kirjeessä\nluvannut hänelle kohtuullisen korvauksen. Hän on kuitenkin ahne ja\nvaatii kenties enemmän. Sinulla on oikeus hätätilassa korottaa summa\nkaksinkertaiseksi. Buonterzo on vaarallinen mies. Älä kuitenkaan\nilmaise, että olemme hädässä, sillä siinä tapauksessa Boucicault\nsuorastaan nylkee meitä. Sano vain, että tarvitsen miehiä, pitääkseni\nerinäisiä Milanon levottomia läänejä kurissa.\"\n\nBellarion katsoi tehtävän suureksi luottamuksen osoitukseksi ja oli\nheti valmis lähtemään. He hyvästelivät ja Facino nousi hevosensa\nselkään. Werner von Stoffel jäi valitsemaan Bellarionille sopivia\nsaattuemiehiä.\n\nFacinon antaessa lähtömääräyksen raotti kreivitär muuliajopelien\nnahkaverhoja.\n\n\"Missä on Bellarion?\"\n\n\"Hän ei lähde meidän kanssamme.\"\n\n\"Jätetäänkö hänet Abbiateen?\"\n\n\"Ei. Olen antanut hänelle erään tehtävän, jonka vuoksi hänen on\nlähdettävä muutaman päivän matkalle.\"\n\n\"Minkä tehtävän?\" Kreivittären silmät laajenivat. \"Aivan vaarattoman.\"\nHän kannusti ratsuaan säästyäkseen kysymyksiltä.\n\nHämärissä he saapuivat Milanoon. Jollakin tavalla oli jo sanoma Facinon\ntulosta ennättänyt sinne, ja siksi kohtasivat he kaduilla tungeksivia\nväkijoukkoja, jotka äänekkäästi tervehtivät Biandraten kreiviä.\n\nAina Gian Galeazzon kuolemasta lähtien oli Facino nauttinut suurinta\nsuosiota kaupungissa. Kuitenkaan ei hän koskaan aiemmin ollut joutunut\nniin oltavien kunnianosoitusten kohteeksi kuin tällä kertaa. Huhu oli\ntiennyt kertoa Facinonkin luopuneen herttuasta ja jättäneen kansan\nGian Marian armoille. Kun kondottieri nyt kuitenkin palasi, oli\nvastavaikutus sitä voimakkaampi. Facinoon perustivat milanolaiset\nkaikki toiveensa. Sodassa hän oli osoittautunut sankariksi, rauhan\naikana oli hän usein saanut Gian Marian estetyksi toimeenpanemasta\nraakoja aikeitaan. Hänen ansiotaan oli, että Milanossa oli voitu\nylläpitää edes jonkinlaista järjestystä. Riemuhuutojen kiiriessä\nsuuren aukion poikki vanhaan Brolettoon, missä herttua ikkunasta käsin\nkatseli alamaisiaan, hymyili ja nyökkäsi Facino kansalle, kiittäen\nkunnianosoituksista. Hänen tuuhea tukkansa hulmusi tuulessa ja hänen\nsilmänsä loistivat parkituissa, nelikulmaisissa kasvoissa. Kreivitärkin\nveti vaunuissaan nahkaverhot syrjään ja sai Facinon puolisona\nvastaanottaa osansa tervehdyksistä.\n\nPienen seurueen ehtiessä holvikäytävän suulle kohotti Facino katseensa\nja näki herttuan seisovan ikkunassa. Gian Marian ilme oli pahaenteinen,\neikä hänen olkansa takaa tirkistelevän della Torrenkaan mustaverinen\nnaama ennustanut hyvää.\n\nYli Arrengo-pihan he ratsastivat pyhän Gothardin pihaan. Täällä\nlaskeuduttiin maahan, ja muuan guelfiylimys riensi pitelemään\nghibellini Facinon jalustinta. Facino vuorostaan auttoi puolisoaan\nvaunuista. Kreivitär nojasi tavallista raskaammin miehensä käsivarteen.\nHitaasti kohotti kaunis nainen katseensa ja Facino näki hänen silmiensä\nolevan kyynelissä. \"Sinä näit! Sinä kuulit! Ja kuitenkin epäröit!\"\n\"En epäröi\", vastasi Facino lyhyesti. \"Tiedän mitä tietä minun on\nkuljettava.\"\n\nKreivitär huokasi. \"Huomasitko Gian Marian ikkunassa?\"\n\n\"Kyllä. Ei hän minua peloita. Gian Marian rohkeus ei riitä saattamaan\nminua hengiltä. Sitäpaitsi hän tarvitsee minua kipeästi.\"\n\n\"Jonakin päivänä hän ehkä ei sitä tee.\"\n\n\"Se on sen ajan murhe.\"\n\n\"Ehkä kaikki silloin on myöhäistä. Sinun hetkesi on nyt käsillä.\"\n\n\"Tiedän kaikki, mitä minun on tiedettävä. Tulkaa, madonna.\"\n\nAstellessaan voimattomana Facinon rinnalla portaita ylös, kirosi\nkreivitär hääpäivänsä. Miksi olikaan hän mennyt miehelle, joka oli\nkyllin vanha voidakseen olla hänen isänsä ja joka sitäpaitsi oli narri?\n\n\n\n\nV luku.\n\nMILANON NEUVOSTO.\n\n\n\"Tuo roskaväki huutaa teille, niin että tässä voi tulla kuuroksi.\"\n\nNäin tervehti herttua mainehikasta kondottieria, viimeistä uskollista\nisänsä upseereista. Lisäsipä vielä: \"He sietävät saada pienen\nopetuksen. Pyhä Ambrosius! Vielä minä näytän, kuka on Milanon herttua.\"\n\nGaleazzon avarassa salissa, missä herttua otti vastaan kondottierin,\noli tällä hetkellä runsaasti hoviväkeä, ja Facinon tummat silmät\nhuomasivat heti, kelle herttua oli kallistanut korvansa saadessaan olla\nomissa hoteissaan. Herttuan vieressä istui guelfien johtaja, della\nTorre, Torriani-suvun päämies, ja taaempana näkyivät guelfit Casati,\nBigli, Aliprandi, Biagi, Porri y.m. Heidän puolisonsa ja tyttärensä\nolivat niinikään saapuvilla. Nämä samat miehet eivät pari vuotta sitten\nolisi uskaltaneet lähestyäkään Viscontien palatsia. Ainoa huomattava\nghibellini koko joukossa, hänkin niin voimaton, ettei häntä edes\ntarvinnut ottaa vakavalta kannalta, oli Gabriello Maria, herttuan veli,\njoka oli perinyt Gian Galeazzon edullisen ulkomuodon ja kullanpunaisen\ntukan.\n\nFacino suuttui.\n\n\"Kansa tervehti minussa herttuakunnan mahdollista pelastajaa.\" Hän\nhymyili, mutta katse pysyi kovana. \"Voimakkaan apulaisen kanssa on hyvä\npysytellä välilöissä.\"\n\n\"Moititteko hänen korkeuttaan?\" kysyi della Torre karskisti.\n\n\"Kerskailetteko vaikutusvallallanne?\" murisi herttua.\n\n\"Iloitsen siitä, koska aion käyttää sitä palvellakseni teidän\nkorkeuttanne, enkä taistelemalla teitä vastaan niinkuin Buonterzo.\"\n\nFacinon takana seisova kreivitär hymyili. Nämä narrit saivat\nilmeisestikin miehen ärsytetyksi hänen toivomallaan tavalla.\n\nHerttua kyräili kondottieria ja kohotti olkapäitään: \"Höh!\"\n\nGabriello vastasi kohteliaasti: \"Hänen korkeutensa on teille\nkiitollinen siitä, että olette noudattanut hänen kutsuaan.\"\n\nNimellisesti holhoojana saattoi Gabriello hallitusasioissakin sivuuttaa\nherttuan. Ja Facino iloitsi hänen väliintulostaan.\n\n\"Tietenkin tulin heti, koska ainoa pyrkimykseni on saada kykyni mukaan\npalvella hänen korkeuttaan ja valtiota.\"\n\nIllemmalla kokoonnuttiin neuvottelemaan toimenpiteistä, joihin olisi\nryhdyttävä Buonterzoa vastaan. Tällöin totesi Gabriello armeijan\nsupistuvan Facinon tuhat miestä käsittävään kondottaan, jota komensi\nCarmagnolan Francesco Busone. Sitäpaitsi voitaisiin Milanosta\npestata korkeintaan viisisataa jalkamiestä. Facino huomautti, että\nnäin pienillä voimilla ei päästäisi mihinkään, ja kertoi samalla\nlähettäneensä miehen Boucicaultin luo pyytämään tuhatta palkkasoturia.\n\n\"Tuhat miestä!\" hämmästyi Gabriello. \"Tuhat miestä... siitä koituu\nmeille kallis juttu!\"\n\nFacino keskeytti hänet. \"Olen tarjonnut viidentoista kultafloriinin\nkuukausipalkkaa joka miehelle, upseereille viisikymmentä\nkultafloriinia kuussa. Lähetilleni annoin oikeuden korottaa tarjouksen\nkaksinkertaiseksi.\"\n\n\"Viisitoistatuhatta floriinia, kukatiesi kolmekymmentätuhatta!\nOletteko hullu? Neuvosto on myöntänyt tarkoitukseen puolta vähemmän.\nHänen korkeutensa taas ei suostuisi enempään kuin kahteen ja puoleen\ntuhanteen.\"\n\n\"Neuvosto on saatava tajuamaan, että valtio on perikadon partaalla.\nJos Buonterzo piirittää Milanon, saamme maksaa viisikymmentä kertaa\nenemmän. Teidän velvollisuutenne herttuan holhoojana on selostaa\ntilanne neuvostolle.\"\n\n\"Se pitää näin suurta palkkasoturiarmeijaa tarpeettomana.\"\n\n\"Neuvoston silmät on aukaistava.\"\n\nGabriello kävi nyt vuorostaan kärsimättömäksi. \"Miten voin saada\nneuvoston uskomaan sellaista, jota en itsekään usko. Buonterzolla\nei voi olla kovinkaan vahvoja voimia. Luulenpa, että hänellä ei ole\ntuhatta miestä enempää.\"\n\n\"Luulette!\" Facino kiihtyi ja iski nyrkkiä pöytään. \"Pitääkö minun ja\nkondottani syöksyä suoraan surman suuhun senvuoksi, että te luulette\njotakin sensijaan että tietäisitte? Liian suuri panos uhkapeliin.\"\nGabriello koetti rauhoittaa häntä. \"Viime kerralla\", jatkoi Facino,\n\"lähetitte minut kuudellasadalla miehellä Buonterzon neljäätuhatta\nvastaan. Toista kertaa ei kondottieri antaudu sellaiseen. Kolmatta\nkondottaa en senjälkeen enää saisi kokoon.\"\n\nGian Maria nauraa hihitti. Della Torre oli pukannut häntä kylkeen.\nFacino pyörähti ympäri kiukusta valjuna, sillä hän ymmärsi, mistä\nherttuan iloisuus johtui. Typerässä kateellisuudessaan olisi herttua\nollut hyvillään, jos Facino todellakin oli tuhoutunut. Seurauksia hän\nei harkinnut hetkeäkään.\n\n\"Teidän korkeutenne nauraa! Koettakaa tajuta, että sillä hetkellä,\njolloin joukostani tehdään loppu sillä hetkellä kukistuu teidänkin\nvaltanne. Vai luuletteko noitten teitä suojelevan?\" Hän osoitti\nGabrielloa, della Torrea ja Lonatea. \"Kuka seuraa Gabrielloa\ntaistelukentälle? Jokainen tietää, että hänen äitinsäkin oli uljaampi\nsoturi kuin hän. Ja nuo mielistelevät nappiherrat, kykenisivätkö he\npuolustamaan ketään?\"\n\nKasvot lyijynharmaina raivosta kavahti Gian Maria jaloilleen.\n\"Jumalavita! Jos olisitte uskaltanut sanoa osankaan tuosta isälleni,\nolisitte paikalla joutunut Broletton torniin.\"\n\n\"Sen olisin ansainnutkin. Sen ansaitsisin nytkin, jos pitäisin suuni\nkiinni. Asiat on puhuttava selviksi nyt.\"\n\nGian Marian hitaasti toimivat aivot eivät keksineet mitään. Facino oli\naina kyennyt mykistämään hänet.\n\nDella Torre vastasi hänen asemestaan:\n\n\"Onko tuo uhkaus, herra kreivi? Tarkoitatteko, että voisitte seurata\nBuonterzon esimerkkiä? Puhukaa vilpittömästi — suosittelettehan itsekin\nselvyyttä ja rehellisyyttä.\"\n\n\"Hei! Juuri niin!\" keksi herttuakin. \"Puhukaa vilpittömästi.\"\n\nFacino hillitsi kiukkunsa.\n\n\"Että viitsitte kuunnella tuota lörpöttelijää, teidän korkeutenne. Eikö\ntänään osakseni tullut suosio ole paras todistus lojaalisuudestani?\"\n\n\"Mikä todistus se olisi?\"\n\nFacino antoi katseensa lipua miehestä mieheen. \"Jos minulla olisi\nkapinallisia aikeita, tarvitsisi minun vain mennä kadulle ja päästää\nlippuni liehumaan. Kauanko luulette Viscontien lipun liehuvan\nsenjälkeen?\"\n\nGian Maria murisi. Hänen kumppaninsa syöksyivät pystyyn, ja della Torre\nvastasi heidän puolestaan:\n\n\"Mies, joka julistautuu ruhtinaan viholliseksi, on menettänyt\noikeutensa elää.\"\n\nFacino nauroi. \"Vetäkää esiin tikarinne siis, hyvät herrat. Teitä on\nkolme, ja minä olen aseeton.\" Hän hymyili nähdessään heidän mulkoilevat\nsilmänsä. \"Epäröitte. Tiedätte, että surmattuanne minut joutuisitte\nroskajoukon revittäviksi.\" Hän kääntyi herttuaan. \"Jos kerskun sillä\nmahdilla, jonka kansan rakkaus minulle takaa, tapahtuu se yksinomaan\nsenvuoksi, että teidän korkeutenne antaisi arvoa uskollisuudelleni.\nNämä neuvonantajanne ehken ajattelevat toisin. Jätän teidät pohtimaan\nasioita heidän kanssaan.\"\n\nHän poistui jättäen heidät hämmentyneinä tuijottamaan toisiinsa.\n\nRiideltyään rupeaman muitten kanssa sai Gabriello ehdotuksensa läpi.\nPäätettiin esittää neuvostolle, että Facinon toimenpide sotavoiman\nvahvistamiseksi hyväksyttäisiin.\n\nGabriello kutsui neuvoston koolle. Peläten pahinta ehdotti hän ilman\nmuuta, että Facinolle myönnettäisiin kolmekymmentätuhatta floriinia\nkuukaudessa.\n\nMilanon neuvosto kinaili asiasta, eikä päässyt mihinkään lopulliseen\npäätökseen. Se märehti kysymystä vielä Bellarionin ratsastaessa\nkaupunkiin tuhannen ratsumiehen kanssa, joista suurin osa oli\ngascognelaisia ja burgundilaisia. Palkkajoukon päällikkönä oli eräs\nBoucicaultin luutnanteista, iloinen herrasmies, nimeltään de la Tour de\nCadillac.\n\nHuolimatta Facinon saapuvillaolosta oli Milanossa vallinnut\nhienoinen pelko. Buonterzo saattoi yllättää milloin hyvänsä. Siksipä\ntervehdittiinkin ilolla ranskalaisen apujoukon tuloa.\n\nNeuvostokin sai rohkeutta kuultuaan, että ranskalaisille oli luvattu\nvain viisitoistatuhatta floriinia kuussa. Facino hämmästyi suuresti\nBellarionin kertoessa hänelle tästä.\n\n\"Ranskan valtuutettu on ilmeisesti ollut erinomaisella tuulella.\"\n\nBellarion selosti neuvotteluja:\n\n\"Hän oli kaikkea muuta kuin hyvällä tuulella. Riitelimme melkein kaksi\npäivää. Ensin hän nauroi tarjouksellemme, mutta kun aioin lähteä\nmatkoihini, pyysi hän minua rauhoittumaan. Sitten lupasi hän miehet\nkolmenkymmenen floriinin kuukausipalkasta, mutta minä vastasin,\nettei sellainen hinta voinut tulla kysymykseenkään. Hän alensi\nviiteenkolmatta floriniin, vihdoin kahteenkymmeneen, ja vannoi, ettei\nsuostu luovuttamaan miestäkään halvemmasta. Kehoitin häntä ajattelemaan\nasiaa ja antamaan lopullisen vastauksensa seuraavana aamuna. Aamulla\nlähetin kuitenkin hänelle tiedon että painun kanttooneihin, mistä muka\nsaisin miehiä halvemmalla.\"\n\nFacinon suu loksahti auki. \"Eipä ole pääsi paperista!\"\n\n\"En vaarantanut mitään. Boucicault on kauppias. Luulenpa, että olisin\nsaanut hinnan tingityksi allekin viisitoistatuhatta, ellette olisi\nmaininnut juuri tätä summaa kirjeessänne. Minun ei tarvinnut lähteä.\nHänen viestintuojansa pyysi minua odottamaan, ja sopimus tehtiin teidän\nmainitsemillanne ehdoilla. Erosimme hyvinä ystävinä, lahjoittipa\nvaltuutettu minulle vielä kaiken kukkuraksi hienon asevarustuksenkin.\"\n\nFacino nauroi täyttä kurkkua ja taputti Bellarionia olalle. Nyt oli\njouduttava uuden Broletton palatsiin, missä neuvosto odotti.\n\nNeuvoston istunnossa kävi Facino suoraan asiaan.\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi hän, \"Milanon turvallisuuden vakuuden näette\nniissä tuhannessa peitsimiehessä, jotka olemme Ranskan kuninkaalta\nsaaneet käytettäväksemme. Voimme nyt lähteä kolmellatuhannella\nmiehellä Buonterzoa vastaan. Teidän kauttanne lähetän kaupunkilaisille\ntervehdykseni: nukkukoot yönsä rauhassa! Hyvät uutiseni eivät pääty\nvielä tähänkään.\" Hän tarttui Bellarionia olkapäihin ja sysäsi häntä\neteenpäin. \"Sopiessaan monsieur Boucicaultin kanssa apujoukon palkasta\non ottopoikani säästänyt Milanolle viisitoistatuhatta floriinia\nkuukaudessa, eli arviolta kaikkiaan kolmestakymmenestä viiteenkymmeneen\ntuhanteen floriniin.\" Hän laski sopimuspergamentin neuvoston pöydälle\ntarkastettavaksi.\n\nNeuvosto ei voinut olla lausumatta tyytyväisyyttään julki. Facino\npainosti vielä kerran messer Bellarionin älykkäisyyttä. Tällainen\nkaukonäköisyys ja huolellisuus oli sotilaassa harvinainen piirre.\nNeuvoston puheenjohtaja piti pienen puheen, myöntäen hänen olevan\noikeassa ja lausuen neuvoston kiitokset messer Bellarionille.\n\nKiitollisuudenilmaus ei kuitenkaan supistunut vain sanoihin.\nRiemastunut neuvosto päätti lopulta lahjoittaa messer Bellarionille\nviisituhatta florinia näkyväksi tunnustukseksi hänen toiminnastaan.\n\nNäin havaitsi Bellarion odottamatta olevansa — omasta mielestään —\nrikas. Puheenjohtaja pudisti hänen kättään ja entinen Pisan ruhtinas,\nherttuan holhooja, Gabriello Maria Visconti, seurasi esimerkkiä.\n\nKerrankin joutui Bellarion hämilleen.\n\n\n\n\nVI luku.\n\nONNISTUMATON KOSINTA.\n\n\nBellarionin teko ei sinänsä olisi koskaan voinut herättää mitään\nerikoista huomiota hovissa. Mutta Milanon lahja hänelle, nuo\nviisituhatta florinia, irroitti kielien kannat. Sitäpaitsi oli hänen\nsuhteensa Facinoon mitä mielenkiintoisin arvoitus. Yleensä pidettiin\nilmoitusta, että hän oli Facinon ottopoika, vain kaunisteluna, eikä\nuskottu kreivitär Beatricea, kun tämä pani kiivaan vastalauseensa.\nBellarion liikkui näinä päivinä vapaasti hovissa, niinkuin ainakin\nnuori ylimys. Taiteilijan tavoin rakasti hän kauneutta, eikä senvuoksi\nlaiminlyönyt ulkonaista olemustaankaan. Hämärästä sukuperästä ja\nluostarikasvatuksesta ei näkynyt mitään jälkiä. Gabriello tuntui\nmielistyvän häneen, vieläpä suvaitsi herttuakin unohtaa koirajutun, ja\ndella Torre, Facinon kiukkuisin vihamies, kohteli häntä erinomaisen\nhöylisti.\n\nBellarion, jonka pelottomat silmät näkivät kaiken, mutta jonka viaton\nnaama ei ilmaissut mitään, luovaili huvitettuna tuossa joukossa,\nkartuttaen tietojaan ja kokemuksiaan.\n\nAinoa, mikä häntä todenteolla häiritsi näinä päivinä, oli kreivitär\nBeatricen käytös. Kreivitär moitti lakkaamatta Facinoa, kohdistaen\nhäneen jos jonkinlaisia syytöksiä. Ja Bellarionin oli pakko kuunnella,\nvasten tahtoaan.\n\n\"Olen kaksikymmentä vuotta nuorempi kuin hän\", ilmoitti kreivitär,\nerehtyen vain viisi vuotta. \"Voisin yhtä hyvin olla hänen tyttärensä\nkuin te hänen poikansa.\"\n\nBellarion ei ollut ymmärtävinään. \"Olette ollut naimisissa kymmenen\nvuotta\", sanoi hän. \"On hiukan myöhäistä valittaa. Miksi menitte\nhänelle?\"\n\n\"Kymmenen vuotta sitten hän oli nuorempi kuin nyt.\"\n\n\"Niin oli. Niin olitte tekin.\"\n\n\"Ikäero tuntui pienemmältä aina siihen asti kunnes leini alkoi\nvaivata häntä. Avioliittomme on järkiavioliitto. Isäni pakotti minut\nsuostumaan. Facinon ura tuntui loistavalta. Hänellä onkin ollut\nmenestystä. Nyt voisi hän olla Milanon herttua, jos tahtoisi. Mutta hän\nei ota vastaan, mitä hänelle tarjotaan. Hän on pettänyt minut.\"\n\n\"Menitte naimisiin hänen kanssaan toivoen pääsevänne herttuattareksi.\nIlmaisitteko tämän syyn hänelle ennen vihkimistä?\"\n\n\"Ikäänkuin sellaista sanottaisiin. Toisinaan olette tylsä, Bellarion.\"\n\n\"Ehkä. Mutta ellei sitä sanota, niin miten se sitten saadaan tietää?\"\n\n\"Miksipä olisin muuten nainut niin vanhaa miestä. Ei suinkaan tyttö voi\nrakastua isänsä ikäiseen mieheen...\"\n\nBellarion jäykistyi. \"En tiedä mitään tytöistä enempää kuin\nlemmestäkään. Ne ovat minulle täysin vieraita aloja.\"\n\nKreivitär huomasi, ettei nuorukainen ymmärtänyt vihjauksia, ja siksi\nkävi hän suoraan asiaan.\n\n\"Voisin antaa teille, mitä en voinut antaa hänelle, Bellarion\",\nkuiskasi hän, katse maahan luotuna.\n\nBellarion hätkähti aivankuin olisi käärme pistänyt häntä. Hän toipui\nkuitenkin nopeasti.\n\n\"Kenties, ellei Facinoa olisi olemassa.\"\n\nKreivitär loi häneen synkän katseen. Bellarion jatkoi tyynesti:\n\n\"Olen hänelle uskollinen, niinkuin tekin, madonna. Ehkä en tunne\nkovinkaan monia miehiä, mutta luulen kuitenkin, että Facinon kaltaisia\non perin vähän. Hänen lojaalisuutensa ja kunniantuntonsa estävät häntä\ntäyttämästä toivomuksianne.\"\n\nKumma kyllä ryhtyi kreivitär väittelemään hänen kanssaan.\n\n\"Hänen lojaalisuutensa? Ketä kohtaan?\"\n\n\"Isäntäänsä, herttuaa.\"\n\n\"Ansaitseeko tuo elukka sellaista?\"\n\n\"Omia ihanteitaan kohtaan sitten.\"\n\n\"Minä vain olen pelkkää ilmaa\", nurkui nainen. \"Hän on liian vanha\nminulle, siinä kaikki. Olisin kiitollinen, jos muistaisitte sen,\nBellarion.\"\n\n\"Ensi sijassa muistan, että kaiken mitä minulla on ja lisäksi\noman itseni asetan herra kreivin käytettäväksi, ja että hän on\nkasvatusisäni.\"\n\n\"Ette kaiketi silti toivone, että minä rupeaisin äidiksenne?\" jupisi\nkreivitär.\n\n\"Miksi en? Eikö se olisi kaunis ja miellyttävä suhde?\"\n\nKreivitär raivostui. Eikä hän kuitenkaan malttanut seuraavana aamuna\nolla uudistamatta vihjauksiaan ja pyytämättä anteeksi, ikäänkuin\nBellarion olisi mitään sellaista odottanut. Lopulta kävi tuo ruikutus\nniin sietämättömäksi, että Bellarion piti avointa epäsopua parempana.\n\n\"Mitä maailmassa minä voisin antaa teille, jota ette yhtä hyvin\nsaisi kreiviltä? Moititte häntä siitä, ettei hän tahdo tehdä teistä\nherttuatarta. En suinkaan minä pysty sellaiseen, mihin ei hänkään\npysty.\"\n\n\"Käsitätte yhä minut väärin. Jos pyydän häntä tekemään minusta\nherttuattaren, teen sen ainoastaan siksi, ettei hän voi antaa minulle\nmuuta. Minun on täytynyt tyytyä olemaan vailla rakkautta; pitäisikö\nminun tyytyä olemaan vaatimattomammassa asemassakin kuin tarvis olisi?\"\n\n\"Kumpi on tärkeämpi, rakkaus vaiko korkea asema?\"\n\nKreivitär kohotti vaaleat kasvonsa ja loi häneen kiihkeän katseen.\n\n\"Riippuu miehestä.\"\n\n\"Facino on tehnyt parhaansa kummassakin suhteessa.\"\n\n\"Facino! Facino!\" huusi kreivitär ärtyneesti. \"Täytyykö teidän\nalituisesti ajatella Facinoa?\"\n\nNuori mies kumarsi. \"Toisen meistä täytyy, madonna.\"\n\nGian Marian irstas hovi sai kreivittärestä uuden puheenaiheen. Herttua\nitse oli ensimmäinen virnistelemään Facinon puolison itsepintaiselle\nlähentelylle. Monta kompaa ehti hän päivän kuluessa keksiä ja kaikki\nne olivat rivoja. Sattumalta eivät nämä jutut kuitenkaan kulkeutuneet\nFacinon kuultaviksi. Huonosti olisikin sen miehen käynyt, joka\ntällaisia juoruja olisi kondottierille kertonut. Facino melkein jumaloi\narvotonta vaimoaan ja luotti häneen sokeasti.\n\nTotuus paljastui hänelle vasta eräänä iltana huhtikuun alussa. Muuan\ntallipoika ilmoitti Bellarionille, että Facino halusi häntä tavata.\nBellarion lähti heti Facinon huoneisiin, mutta huomasi, ettei kreivi\nollut vielä saapunut. Ottaen eräältä pöydältä Alighierin Comoedian\nkäsikirjoituksen siirtyi hän pylväikköön aikaansa kuluttamaan.\n\nHänen mieliharmikseen tuli sinne hetken kuluttua kreivitärkin, yllään\nvalkea samettipuku ja tummassa tukassa suurista safiireista tehty\nkoriste. Hän oli yksin. Käsissään piteli hän pientä luuttua, jota\nhänellä oli tapana soittaa silloin tällöin.\n\nFacino, ilmoitti kreivitär, oli lähtenyt linnaan, s.o. Porta Giovian\nlinnoitukseen, jonka Gian Galeazzo oli rakennuttanut. Hän ei kuitenkaan\nviipyisi kauan. Sillävälin pitäisi kreivitär Bellarionille seuraa. Hän\nistuutui ja alkoi laulaa.\n\nHän lauloi nuorukaiselle vielä Facinon saapuessa, eikä tämä suinkaan\nvoinut arvata, että Bellarion vain vastahakoisesti oli suostunut\nkuuntelemaan. Hänestä ei tässä kahdenolossa ollut muutenkaan mitään\nmerkillistä.\n\nFacino astui pylväikköön äkkiä, odottamatta, keskeyttäen puolisonsa\nlaulun. Hämmentyneenä ja punastuen kohotti tämä katseensa, jossa\nkuvastui suuttumusta ja epävarmuutta. Bellarion, joka uneksien oli\nhypistellyt pergamenttikääröä, hyökkäsi pystyyn, hiukan tolkuttomana,\naivan kuin olisi hän herännyt unesta.\n\nFacino tuli lähemmäksi ja kävi ilman muuta käsiksi uutisiinsa.\n\n\"Buonterzo on lähtenyt liikkeelle. Hän jätti Parman eilen ja lähestyy\nnyt Piacenzaa. Hänen armeijassaan on neljätuhatta miestä.\"\n\n\"Neljätuhatta!\" huudahti Bellarion. \"Huomattavasti enemmän kuin teillä.\"\n\n\"Saatuani ranskalaisen apujoukon ja miliisiväkeä, en ole ollenkaan\nhuolissani. Buonterzo tarvitsisi enemmänkin miehiä, kun kohtaamme. Ja\nse tapahtuu kahden tai kolmen päivän kuluttua. Lähdemme ensi yönä.\nKaikki on kunnossa. Miehet lepäävät nyt jaksaakseen sitten ponnistella.\nSinun olisi viisainta tehdä samoin, Bellarion.\"\n\nKreivitär nousi. \"Bellarion?\" huudahti hän. Hänen kasvonsa olivat\nvalkeat kuin palttina ja hänen povensa kohoili kiivaasti. \"Lähteekö\nBellarion kanssanne?\"\n\nKurttu Facinon otsassa syveni. Häntä loukkasi syvästi, että kreivitär\ntällä hetkellä oli enemmän huolissaan nuorukaisen kuin miehensä vuoksi.\nTotuutta hän ei vieläkään aavistanut. Bellarion riensi sanomaan.\n\n\"Ette suinkaan haluaisi minun jäävän tänne, madonna! Pitäisikö minun\njättää tällainen tilaisuus käyttämättä?\"\n\nHänen silmänsä hehkuivat.\n\nFacino nauroi. \"Kuuleppas poikaa! Et kaiketi ole niin julma, että\nkiellät häntä lähtemästä?\"\n\nKreivitär hillitsi tunteensa ja vastasi tyynemmin:\n\n\"Hän on aivan liian nuori lähtemään sotaan!\"\n\n\"Liian nuori! Pyh! Nuorena on aloitettava, jos haluaa jotakin saada\naikaan. Hänen iällään olin jo joukkueen johtaja.\"\n\nJa Facino nauroi jälleen. Mutta kun hän hiukan myöhemmin pohti\nnäkemäänsä ja kuulemaansa, ei häntä enää naurattanut.\n\n\n\n\nVII luku.\n\nSUUNNITELMIA.\n\n\nHe lähtivät vanhan Broletton palatsista keskiyön vaiheilla. Bellarion\noli Facinon aseenkantajana ja muuan hovipoika hoiteli muulia, jonka\nselkään varukset oli sälytetty Saattueena oli kuusi sotilasta.\n\nFacino oli vaipunut mietteisiin. Hänen puolisonsa käytös pahoitti\nhänen mieltään ja lisäksi häntä loukkasi herttuan välinpitämättömyys.\nHän, Facino, oli lähtenyt sotanäyttämölle jäähyväisittä, livahtanut\ntiehensä melkein kuin erotettu palvelija. Sanottiin herttuan olevan\npoissa, mutta hän piti tätä vain jonakin verukkeena. Herttua ei\nyksinkertaisesti tahtonut tavata häntä.\n\nKun he ratsastivat kuun valaisemalle kadulle Porto Giovian alapuolella,\nnäkivät he kookkaan miehen nopeasti lähestyvän. Hän piteli kytkyessä\nkolmea koiraa, jotka melkein väkisin kiskoivat häntä eteenpäin. Hiukan\njälempänä seurasi tummaan viittaan verhoutunut olento, joka huudahteli:\n\n\"Ei niin nopeasti, Squarcia! Jumalaut'! Älä pidä niin kiirettä. Minä\nolen aivan hengästynyt!\"\n\nÄänestä ei voinut erehtyä. Herttua siinä tuli, henkivartiostonaan kuusi\npalvelijaa. Squarcia koirineen kulki kadun poikki aivan Facinon hevosen\nedestä. Metsästäjä sadatteli hurttia.\n\n\"En voi hillitä niitä, herra herttua\", vastasi hän. \"Ne ovat jäljillä,\nja voimia niillä on kuin muuleilla. Saateri vieköön!\"\n\nHän katosi pimeään kujaan. Herttuan henkivartioston johtaja äkkäsi\nratsastajat ja huusi:\n\n\"Kuka siellä liikkuu tähän aikaan vuorokaudesta?\"\n\nFacino naurahti katkerasti.\n\n\"Facino Cane lähtee sotaan.\"\n\n\"Ja se naurattaa?\" Herttua astui lähemmäksi. Hän ei ollut\nilmeisestikään kuullut katkeraa sävyä kondottierin vastauksessa.\n\n\"Naurattaapa niinkin. Menen taistelemaan Milanon herttuan puolesta. Se\non velvollisuuteni ja oikeuteni. Jätän teidät jatkamaan huvitteluanne.\"\n\n\"Hei vaan! Tuokaa minulle Buonterzo-lurjuksen pää. Onnea matkalle!\"\n\n\"Teidän korkeutenne on sangen ystävällinen.\"\n\n\"Jumala kanssanne!\" Hän kääntyi. \"Tuo Squarcia-pahus on ehtinyt jo ties\nminne. Hei, siellä! Korjatkoon piru kehnon sielusi, Squarcia! Älä pidä\nniin kiirettä!\" Hänkin häipyi pimeyteen.\n\nFacino nauroi jälleen. \"Herttua toivotti minut Jumalan haltuun. Minä\njätän hänet paholaisen haltuun. Ihmettelenpä, mikä saastainen teko\nhänellä nyt on mielessä.\" Hän kannusti ratsuaan. \"Eteenpäin!\"\n\nHe tulla tömistivät linnoituksen nostosillalle ja ratsastivat San\nDonaton sisäpihaan. Pihalla tunkeili sotilaita ja kuormastoajoneuvoja.\nSiellä oli Facinon armeija järjestetty, ja hänen apulaisensa Carmagnola\nhyöri paraikaa antamassa viimeisiä määräyksiään.\n\nFacino raivasi tiensä joukon läpi, antaen silloin tällöin lyhyen\nkäskyn. Pysähtyen lopulta pihan toisessa päässä jäi hän seuraamaan\nlähtövalmistelua, antaen vihdoin joukon marssia ohitseen. Tuntia\nmyöhemmin oltiin jo taipaleella, päämääränä Melegnano.\n\nEtujoukkoa, jonka muodostivat viisisataa miliisisotilasta ja kolmesataa\ngermaanilaista jalkamiestä, baijerilaisia, svabilaisia ja saksilaisia,\nkomensi Facinon luutnantti, Carmagnola. Kaikki nämä miehet olivat\nrotevia ja parrakkaita. Marssiessaan lauloivat he sotalaulujaan,\nheiluen laulun tahdissa. Germaanien johtajana oli svabi nimeltään\nKoenigshofen.\n\nHeidän kintereillään ratsastivat ranskalaiset, johtajanaan de\nCadillac. Kahdeksansataa keihäsmiestä siinä oli ja kaksisataa\njousimiestä. Ratsujoukkoa seurasi loputtoman pitkä kuormasto varus- ja\nmuonatarpeineen. Kuormaston mukana oli myös kaksitoista tykkiä.\n\nJälkijoukkona marssi Facinon oma kondotta, johon kuului\nkaksitoistasataa sotilasta. Tähän oli vielä liitetty Werner von\nStoffelin sveitsiläisjoukko, kolmesataa miestä, joista sata\njousiniekkaa, loput peloittavan, lyhyen pertuskan käyttäjiä.\n\nViimeisenä ratsasti Facino pienen saattueensa kanssa. Pian oli\npitkä jono kadonnut pimeyteen ja hiljaisuus nieli germaanien laulun\nviimeisenkin kaiun.\n\nSeuraavana päivänä he keskipäivän tienoissa jättivät taakseen\nMelegnanon. Marssittuaan levähtämättä noin viisikolmatta (Englannin)\npenikulmaa, saapui joukko Ospedaletton pikku kylään. Tällaista vauhtia\nei olisi voitu jatkaa enää pitkälti, mutta Facino tahtoi ennättää Pon\netelärannalle ennenkuin Buonterzo ehtisi joen yli. Sen vuoksi jätti hän\npääjoukon lepäämään Ospedalettoon ja jatkoi viidensadan keihäsmiehen\nkanssa matkaansa Piacenzaan. Näiden avulla toivoi hän voivansa pitää\npuoliaan siksi kunnes pääjoukko seuraavana aamuna saavuttaisi hänet.\n\nPiacenzassa ei näkynyt jälkeäkään vihollisesta. Facino sai Piacenzan\nherrasta, Scottista, odottamatta liittolaisen. Buonterzo oli Scottilta\nvaatinut suostumusta läpikulkuun ja Scotti oli suostunut — korvausta\nvastaan. Buonterzo oli kuitenkin uhannut raivata tiensä kaupungin\nläpi väkisin, vieläpä ryöstää koko kaupungin, ellei saisi vapaata\nläpikulkua. Buonterzon valmistellessa hyökkäystä, salli viisas\nScotti Facinon kulkea vapaasti kaupungin läpi: Facinohan joutuisi\nnäin ottamaan vastaan ensimmäisen sysäyksen. Seuraavana aamuna vei\nFacino armeijansa turvallisesti Pon yli ja järjesti joukot taistelun\nvaralta pienen Nure-joen vasemmalle rannalle. Hän revitti sillan, joka\nPontenuren kohdalla vei joen yli, ja päätti jäädä tänne odottamaan\nBuonterzon tuloa. Viimemainitun sanottiin olevan kymmenen penikulman\npäässä, Firenzuolassa.\n\nBuonterzo ei tullut suoraan. Poiketen tieltä kääntyi hän etelään,\naikoen Nure-laaksoa ympäröivien kukkulain yli käydä Facinon sivustan\nkimppuun.\n\nTäten alkoi sarja sotaliikkeitä, joita kesti viikon päivät, joukkojen\njoutumatta kertaakaan toistensa näkyviin. Vetäydyttiin aina vain\netelämmäksi ja koko homma alkoi tuntua piilosilla-leikiltä vuoristossa.\n\nEnsi aluksi kummastutti Bellarionia, että nuo kaksi sotapäällikköä,\njotka niin kiihkeästi halusivat tuhota toisensa, karttoivat\nyhteenottoa parhaansa mukaan. Mutta pian asia hänelle valkeni.\nKummallakin oli palkkasotureita joukossaan. Palkkasoturit eivät ole\nkovinkaan halukkaita kuolemaan, vaan välttävät mieluummin taistelua\nniinkauan kuin voivat. He haluavat rikastua mahdollisimman paljon,\nja kun sotavangeista saattoi hyötyä monella tapaa, ottivat he\nmieluummin vankeja kuin tappoivat. Kuolleelta mieheltä saa tuskin\nmuuta kuin haarniskan. Nytkin vaativat palkkajoukot, että heidät oli\njohdettava mahdollisimman lähelle vihollista ja sellaiseen asemaan,\nettei vastustaja voinut muuta kuin antautua. Ainoan poikkeuksen\npalkkajoukoissa muodostivat kuolemaahalveksivat sveitsiläiset, mutta\nheitä oli Facinon armeijassa perin vähän. Buonterzolla ei heitä ollut\nlainkaan.\n\nViikon lopulla oli tilanne melkein samanlainen kuin alussa. Buonterzo\noli perääntynyt hieman, houkutellakseen Facinoa avoimelle kentälle,\nja Facino odotteli kärsivällisesti San Nicolossa. Kolme päivää hän\nvartosi, mutta sai sitten äkkiä kuulla, että Buonterzo oli siirtynyt\nAggazanoon, joka oli kahdeksan penikulman päässä. Hän arvasi Buonterzon\nyrittävän joen yli Stradellan luona. Nyt oli tilaisuus päästä\nvihollisen kimppuun, ja Facino päätti toimia.\n\nSan Nicolon suurimpaan taloon, jonka Facino oli valinnut\nväliaikaiseksi majapaikakseen, kokoontui tänä toukokuun aamuna hänen\nylin päällystönsä. Sinne saapuivat Carmagnolan Francesco Busone,\nKoenigshofen ja sveitsiläinen von Stoffel, samoin ranskalainen de\nCadillac.\n\nBellarion oli myös saapuvilla upseerien asettuessa Facinon pöydän\nympärille eräässä alakerran pikku huoneessa. Valkoiselle pöytälevylle\noli kondottieri hiilellä piirtänyt tosin kömpelön mutta tarkan kartan\ntaistelualueesta. Kuluneen viikon aikana oli Bellarion tutkinut viittä\ntai kuutta tuollaista karttaa, ja sai jo hyvin niistä selon.\n\nHiili hyppysissään selitti Facino tilannetta.\n\n\"Tässä on Buonterzo. Hän on marssinut niin nopeasti Firenzuolasta, että\nhän tässä voi sallia itselleen lepohetken, olipa hänen tarkoituksensa\nmikä hyvänsä.\"\n\nCarmagnola, hyvinvoipa ja itsestään perin varma nuori mies, keskeytti:\n\n\"Hänen asemansa on siksi hyvä, ettemme voi hyökätä tasangolta.\"\n\n\"Keskeytätte minut, Francesco.\" Facinon ääni oli viileä. \"Tarkoitukseni\nei olekaan hyökätä rintamaa vastaan, aion vain suorittaa\nvalehyökkäyksen. Suunnitelmani on seuraava: Ja'an armeijan kahteen\ntaistelujoukkoon. Toista, jonka muodostaa osa miliisiä, ranskalainen\nratsuväki ja Koenigshofenin keihäsmiehet, komennatte te, Francesco.\nMarssitte suoraan Aggazanoon aivan kuin aikoisitte hyökätä. Näin\nkiinnitätte Buonterzon huomion puoleenne. Minä taas lähden toisen\njoukon kanssa Travoon ja sieltä yli kukkulain Buonterzon selkään.\nTällä hetkellä muuttuu valehyökkäyksenne todelliseksi ja Buonterzo on\nkiikissä, tekipä hän mitä hyvänsä.\"\n\nUpseerit murisivat hyväksyvästi. Facino katseli heitä kutakin vuoronsa\njälkeen ja hymyili. \"Edellytykset tämän liikkeen onnistumiseksi ovat\nmitä parhaimmat.\"\n\nTällä hetkellä rohkeni Bellarion, shakinpelaaja ja jalon sotataidon\nopiskelija, lausua arvostelunsa.\n\n\"Suunnitelman ainoa heikkous on siinä, että oletetaan Buonterzon\nviipyvän tuossa asemassa siksi kunnes liike saadaan suoritetuksi.\"\n\nCarmagnola haukkoi henkeään ja tuijotti samaten kuin Cadillac ja\nKoenigshofenkin suuttuneena ja hämmästyneenä nuorukaista. Facino päästi\näänekkään naurun.\n\nWerner von Stoffel, josta Bellarion jo Abbiategrassossa oli saanut\nhyvän ystävän, ei ilmaissut tunteitaan millään tavalla. Facino jatkoi\ntuokion kuluttua tilanteen selostamista.\n\n\"Me varmistaudumme asiasta pitämällä kiirettä. Liike suoritetaan niin\nnopeasti, ettei hän ehdi siirtyä. Levon tarve juuri on saanut hänet\nvalitsemaan tuon aseman.\" Hän nousi. \"Lähtekäämme. Yksityiskohdat saa\nkukin teistä suunnitella itse. Pääasia on, että nopeasti pääsemme\nliikkeelle. Leiri ja kuormasto jätetään tänne, niin että voimme marssia\nesteettömästi.\"\n\nBellarion ei hämmästynyt vähästä. Hän sekaantui jälleen asiaan.\n\n\"Jos minä olisin Buonterzo, sijoittaisin tiedustelijoita kukkuloille\nRivergarosta Travoon. Saatuani tiedon liikkeistänne hyökkäisin\nCarmagnolan kimppuun ja tuhottuani hänen joukkonsa kiertäisin teitä\nvastaan. Näin menisi koko suunnitelmanne myttyyn.\"\n\nHämmästyksestä sanattomina tuijottivat kokeneet sotilaat tuota\nröyhkeätä nulikkaa.\n\n\"Kiittäkäämme Jumalaa\", virkkoi lopulta Carmagnola ivallisesti,\n\"ettette ole Buonterzo.\" Upseerit räjähtivät nauruun.\n\nHämärissä lähtivät taistelujoukot liikkeelle, jättäen leirin, vieläpä\ntykitkin, paikoilleen. Keskiyön tienoilla oli Carmagnola jo lähellä\nAggazanoa ja Facino oli ennättänyt Travoon, mistä hänen piti käydä\nBuonterzon kimppuun.\n\nKondottieri lähti levolle, mutta Bellarion ei voinut nukkua. Hän meni\nalas kohisevan joen rantaan, missä Stoffel hänet tapasi mietteisiin\nvaipuneena. Sveitsiläinen, keskikokoinen, tummaihoinen mies, joka ei\noikeastaan näyttänyt sotilaalta, alkoi jutella päivällä tapahtuneesta\nneuvottelusta.\n\n\"Teidän huomautuksenne oli aivan paikallaan\", virkkoi hän. \"Heidän ei\nolisi pitänyt jättää pois sitä mahdollisuutta laskelmistaan.\"\n\n\"En ole koskaan nähnyt taistelua\", vastasi Bellarion, \"mutta käsitän\nsilti, että strateegin aina pitäisi ottaa huomioon vihollisen\nmahdolliset vastaliikkeet.\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Jos todella myönnätte sen, miksi ette tullut avukseni?\"\n\n\"Carmagnola ja de Cadillac samoinkuin Koenigshofenkin ovat kuuluisia\npäälliköitä. Minä olen vain pienen sveitsiläisjoukon kapteeni. Minä\nen voi lausua mielipiteitäni, ellei niitä tiedustella. Senvuoksi en\nnytkään huomauttanut Facinolle mitään.\"\n\nBellarion hymyili. \"Ja nyt tulitte minun luokseni, jotta minä\nkoettaisin saada Facinon vakuutetuksi suunnitelmansa heikkoudesta.\"\n\"Toivoisin sitä.\"\n\n\"Tiedän vielä paremman keinon, Stoffel. Menkäämme itse tiedustelemaan\nja ottamaan selvää tilanteesta.\" Tuntia myöhemmin olivat he jo\nkukkulalla, mistä saattoivat nähdä varsin kauas. Ja ennenpitkää olivat\nhe selvillä siitä, että suurempi huolellisuus suunnitelman laatimisessa\ntosiaan olisi ollut paikallaan. Muutaman kilometrin päässä lähestyi\nnimittäin Ottone Buonterzon armeija kuin kuhiseva muurahaislauma,\nkaikesta päättäen aikoen ensin iskeä vuoristosta käsin Facinoon ja\ntämänjälkeen painua tasangolle Carmagnolaa vastaan. Bellarion ja\nStoffel eivät viivytelleet hetkeäkään, vaan riensivät rinnettä alas\nTravoon. Hengästyneinä he töytäsivät Facinon telttaan ja herättivät\nkondottierin. Hän ei hukannut aikaa hyödyttömään raivoamiseen,\nvaan kutsui koolle upseeristonsa ja antoi käskyn lähteä liikkeelle\njokilaaksoa alas. Yhteys Carmagnolan kanssa oli saatava mahdollisimman\npian.\n\n\"Tällä tavalla ei siitä tule mitään\", pamautti Bellarion. Facino\nmulkoili häntä ja lähetti pois upseerit. Kiukkuisena hän sitten\ntiukkasi nuorukaiselta, mitä tämä oikein tarkoitti sekaantumisellaan\njoka asiaan. \"Tulkaapa ulos, herra kreivi.\"\n\nHilliten suuttumuksensa astui Facino teltasta vakavan Stoffelin ja\nBellarionin seuraamana. Ja nyt selosti Bellarion vuorostaan tilannetta,\ntarkasti ja yksityiskohtaisesti niinkuin ainakin opiskelija.\n\n\"Buonterzo on jo kiilautunut teidän ja Carmagnolan väliin. Laakson\nkautta ette siis pääse toistenne yhteyteen. Tunnin kuluttua on\nBuonterzo vallannut kukkulat, mistä hän näkee jokaisen liikkeenne.\nHän on jonkinlaisessa keskipisteessä, josta hallitsee ympäristöä\ntäydellisesti. Toisen sivustanne kimppuun voi hän käydä kahta\nsuuremmalla miesluvulla kuin mitä teillä on; toisella puolellanne on\njoki. Asema on siis jotakuinkin sama kuin Morgartenin luona, missä\nsveitsiläiset löivät itävaltalaiset joukot.\"\n\nFacino oli ihmeissään, jopa hieman suuttunut. Pitipä nyt hänen,\nkokeneen sotilaan, joutua tuon kirjoista tietonsa nuuskineen pojan\nopetettavaksi. Ääneti siveli hän leukaansa, koettaen hillitä kasvavaa\nkiukkuaan. \"Jos olisitte kuunnellut...\" aloitti Bellarion, mutta Facino\nkeskeytti hänet äreästi.\n\n\"Hiljaa! Mikä on tehty, on tehty.\" Hän kääntyi Stoffeliin. \"Meidän on\nperäydyttävä ajoissa joen yli. Travon yläpuolella on kahluupaikka.\"\n\n\"Näin etäännymme vain Carmagnolasta\", huomautti Stoffel.\n\n\"Kyllä minä sen tiedän\", ärjyi Facino, suuttuneena koko maailmalle.\n\"Lähettäkää mies Carmagnolan luo. Carmagnolan on vetäydyttävä takaisin\nja mentävä joen poikki Rivergaron luona. Näin pääsemme ehkä yhteyteen.\"\n\n\"Mutta\", osoitti taas Bellarion, \"jos Buonterzo marssii laaksoa pitkin\npysytellen joen varressa, voi hän kuitenkin pitää teidät erillään.\nTeidän olisi paras jättää joukko vartioimaan kahlaamoa, mentyänne yli.\nSilloin syntyisi kahluupaikalla kahakka ja sillävälin voisitte ehken\npäästä yhteyteen Carmagnolan kanssa. Luulisin voivani tällaisessa\npaikassa kestää päivän pienenkin joukon kanssa Buonterzoa vastaan.\"\n\n\"Niinkö?\" Facino melkein nauroi.\n\n\"Voisin, jos suunnitelmani mielestänne sopisi.\"\n\n\"Mikä suunnitelma?\"\n\nBellarionin taistelusuunnitelma syntyi kädenkäänteessä, hänen\nväitellessään Facinon kanssa.\n\n\"Jos menette joen yli Buonterzon nähden, ryhtyy hän melko varmasti\najamaan teitä takaa. Epäjärjestyksessä perääntyvä armeija houkuttelee\naina takaa-ajoon. Sillä tavalla Normandian herttua houkutteli\nvihollisensa ansaan Senlacin luona, ja varmisti tällöin voittonsa.\nBuonterzo kävisi kimppuunne sitäkin hanakammin, kun hän ilmeisesti\nvoisi tehdä sen, ennenkuin pääsette yhteyteen Carmagnolan kanssa.\nKahlaamolla antautuisi hän varmasti taisteluun havaitessaan tien\nsuljetuksi. Estämään ylimenoa riittää hyvinkin sata jousimiestä Lopulta\non hänen joko tunkeuduttava läpi tai muutettava suunnitelmaansa ja\nlähdettävä ensin Carmagnolaa vastaan. Mutta ennenkuin kumpikaan\nennättää tapahtua, ehditte jo kohdata Carmagnolan Rivergaron luona.\nYhdessä tulette vuorien yli Buonterzon selkään. Ja olipa hän sitten\ntäällä tai paluumatkalla laaksoa ylöspäin, on hän armoillanne, jos\npidätte kiirettä. Minä otan tehtäväkseni pidättää häntä täällä\nauringonlaskuun asti sadalla miehellä.\"\n\nSuunnitelma oli kaikessa yksinkertaisuudessaan mestarillinen ja Facino\ntuijotti ihmeissään Bellarionia. Vihdoin kysyi hän hitaasti:\n\n\"Entä jos et onnistu?\"\n\n\"Pidätän vihollista ainakin niinkauan, että pääsette pois tästä\nsatimesta.\"\n\nFacino siirsi katseensa Stoffeliin: \"Olenko minä hullu, Stoffel?\nPitääkö tuollaisen nulikan opettaa minulle sotataitoa?\" Hän irvisti.\n\"Uskoisitteko sveitsiläisiänne tuon pojan johdettaviksi?\"\n\n\"Varmasti.\"\n\nFacino epäröi yhä. \"Ymmärrät kai, Bellarion, että jos Buonterzo pääsee\nläpi, ennenkuin ennätämme Carmagnolan kanssa tänne, käy sinun huonosti.\"\n\nBellarion hymyili. \"Pääsköön läpi ensin. Niin kärsimätön ja\nkostonhimoinen hän on, että hän ainakin yrittää.\"\n\n\n\n\nVIII luku.\n\nTRAVON TAISTELU.\n\n\nAamuauringon ensimmäiset säteet heijastuivat jo Buonterzon etujoukon\nvarustuksista kun Facinon viimeiset miehet kahlata molskivat joen\nyli. Bellarion, jonka johtoon oli uskottu sata sveitsiläistä, seurasi\njälkijoukkoa.\n\nKotkanpesästään näki Buonterzo Facinon armeijan epäjärjestyksessä\nkiiruhtavan joen toisella puolella olevien kukkulain ylitse. Luullen\npelon vallanneen vihollisen miehet, antoi hän takaa-ajokäskyn.\n\nRatsueskadroona syöksyi heti kukkulan kuvetta alas, jalkaväen\nseuratessa pitkänä rivistönä. Pakenevan armeijan viimeiset miehet\nolivat jo kadonneet näkyvistä, kun ratsumiehet pääsivät kahlaamolle.\nHevoset astuivat veteen ja alkoivat yrittää toiselle rannalle. Mutta\njuuri kun joukko oli ehtinyt keskelle jokea, kuului vastarannan\nmetsiköstä outo kohaus. Bellarionin jousimiehet ampuivat. Viisikymmentä\nnuolta viuhui ratsumiesten yli, toiset viisikymmentä iskivät hevosiin\nja satuloihin. Joukko pysähtyi ja syntyi yleinen hämminki. Toiset\ntahtoivat perääntyä, toiset, jotka olivat olleet nuolilta suojassa,\npyrkivät eteenpäin. Bellarionin miehet valmistuivat sillävälin ampumaan\nuudelleen. Tällä kertaa laukaisivat he yht'aikaa. Joessa polskuttavien\nmiesten epäröinti oli yht'äkkiä tipotiessään. He kääntyivät takaisin,\najaen isännättömiä hevosia edellään ja auttaen haavoittuneita tovereita\npääsemään kuiville.\n\nBuonterzo suuttui, aivan niinkuin Bellarion oli arvannut. Korkealla\nolevalta tähystyspaikaltaan näki hän Facinon armeijan jatkavan\nperääntymistään kukkulain yli. Noituen keskeytystä takaa-ajossa\nkarautti hän sitten pääjoukkonsa kanssa joelle.\n\nKahlaamoa lähestyessään kohtasi hän vastaantulevia kiihtyneitä\nupseereja, jotka tekivät hänelle selkoa tilanteesta. Vastarannan\nmetsikössä piileskeli väkipyssymiehiä, jotka suojelivat Facinon\nperääntymistä ja estivät takaa-ajon jatkamisen.\n\n\"Katsotaanpas\", sanoi Buonterzo kiukusta kihisten. Hän lähetti sata\nmiestä Travon kylään, käskien heidän tuoda sieltä ovia ja luukkuja niin\npaljon kuin suinkin löytäisivät.\n\nMelkein kolme tuntia kului ennenkuin miehet palasivat. Mutta\nsitten aiottiinkin pitää kiirettä. Jousimiehet karkoitettaisiin\nkädenkäänteessä.\n\nBuonterzo aloitti hyökkäyksen lähettämällä kolmesataa miestä kahlaamon\nyli. Kukin suojeli itseään Travosta tuodulla luukulla tai ovella, jota\npiteli kilpenä edessään. Keihäät oli sidottu vöihin.\n\nBellarion tirkisteli piilopaikastaan joelle ja näki tuon liikkuvan\npuuvarustuksen lähenevän. Taaempana valmistautui ratsujoukko seuraamaan\ntien avaajia. Nuori mies lähetti heti kaksi kolmannesta väestään hiukan\netäämmäksi joen mutkaan, mistä käsin joen yli kahlaavat olivat alttiina\nnuolille.\n\nHeidän sijoittuessaan uusiin asemiinsa lähestyi Buonterzon joukko\njo toista rantaa. Sitä vastaan lähetettiin nyt kokeeksi sivusta\nparikymmentä nuolta. Vaikka näistä vain puolet osui maaliinsa,\nhätääntyivät hyökkääjät jälleen, Hehän luulivat olevansa suojassa\nkilpiensä takana. Toinen yhteislaukaus aiheutti täydellisen sekasorron.\n\nPian oli joessa kymmeniä ruumiita. Haavoittuneet yrittivät pelastautua\nmaihin. Ovia ja lautoja uiskenteli vedessä. Rintama käännettiin\näkkiä sinnepäin, mistä nuolet olivat tulleet, mutta silloin ampuivat\nBellarionin metsikköön jättämät kolmekymmentä miestä vuorostaan. Mitä\nhirvittävin pakokauhu valtasi hyökkääjät. Eräät heittäytyivät suinpäin\nkahlaamosta syvään veteen, jolloin pari heistä hukkui, toiset taas\nperääntyivät sikinsokin lähtöpaikkaa kohti.\n\nBuonterzo oli raivoissaan. Hän oli jo tajunnut, että Facino oli\njättänyt vain murto-osan väestään perääntymistä suojelemaan. Estäisikö\nkourallinen jousimiehiä häntä pääsemästä vihollisen kimppuun.\n\nAurinko oli jo ehtimässä keskitaivaalle. Neljä tuntia oli nyt viivytty\nkahlaamon luona. Buonterzon kärsivällisyys oli loppumassa. Harkittuaan\ntuokion lähetti hän muutamia miehiä etsimään kahluupaikkaa ylempää\njoen varresta. Taas kului tunti hukkaan. Buonterzo erotti väestään\nviisisataa täysissä varustuksissa olevaa ratsumiestä ja määräsi nuoren\nritari Varallon heidän johtajakseen.\n\n\"Menkää yli, vaikka menettäisittekin muutaman miehen\", käski hän.\n\"Vihollisia ei ole kahtasataa enempää, ja jos olette sisukas, voitatte\nheidät helposti. Heidän nuolensa eivät tehoa kaukaa ammuttuina. Älkää\nosoittako mitään sääliä älkääkä ottako vankeja.\"\n\nNuolisade rapisi vahinkoa tekemättä ratsumiesten kypäreihin ja\nhaarniskoihin. Rohkaistuneena yllytti Varallo väkeään etenemään.\nBellarion ei kuitenkaan ollut neuvoton, vaan käski miestensä tähdätä\nhevosia. Seurauksena oli jälleen sekamelska. Haavoittuneet hevoset\nheittivät ratsastajansa satulasta, ja miehet roiskahtivat veteen\nmelkein avuttomina raskaissa varusteissaan. Varallo ei vahingoittunut,\nja karjuttuaan aikansa sai hän kuin saikin väkensä vastarannalle.\nTäällä menetti vielä kymmenkunta miestä hevosensa, saipa pari itsekin\nkuolettavan nuolen, mutta lopulta pääsi Varallo kuitenkin kiertämään\nmetsikköä.\n\nJoen vasemmalla rannalla riemuitsi Buonterzon armeija ja kiljui\nrohkaisevasti uljaalle etujoukolle, toistaen toistamistaan, ettei armoa\nsaisi antaa ainoallekaan viholliselle.\n\nTämän kuuli myös Facino Cane noustessaan kukkulalle Buonterzon takana.\nHän oli pitänyt kiirettä, kohdannut Carmagnolan Rivergaron luona,\nmennyt siellä joen yli, ja nyt ehtinyt tänne, marssittuaan kaksitoista\npenikulmaa viidessä tunnissa. [Engl. penikulmaa, joka on 1609 metriä. —\nSuom.]\n\nKukkulan alapuolella, hänen armoillaan, oli Buonterzon armeija, jonka\netenemisen Bellarionin äly ja sata sveitsiläistä olivat pysäyttäneet.\nEpätietoista oli kuitenkin, ehtisikö Facino enää pelastaa Bellarionia.\n\nHän käski heti Cadillacin tunkeutua Buonterzon rintaman läpi auttamaan\nnuorukaista. Hetkistä myöhemmin syöksyi ranskalainen ratsuväki\nlumivyöryn tavoin vihollisen niskaan ja repi aukon rintamaan, ennenkuin\nainoakaan Buonterzon mies ehti tointua hämmästyksestään.\n\nCadillac riehui kuin paholainen ja satoja vihollisruumiita syöstiin\njokeen. Hänen ratsumiehensä heittäytyivät hevosineen kahlaamon kohdalla\nveteen ja painuivat sivuilleen vilkumatta toiselle rannalle. Pian\npäästiin metsikköön, tunkeuduttiin sen läpi ja karautettiin hurjaa\nkyytiä tasangolle. Penikulman verran ajoi de Cadillac pakenevaa\nvihollista takaa. Sitten hän tuli ajatelleeksi, että Facino ehkä\ntarvitsisi häntä käydessään Buonterzon pääjoukon kimppuun, teki\ntäyskäännöksen ja palasi takaisin.\n\nMurheellinen näky kohtasi heitä metsikössä. Kaatuneita sveitsiläisiä\nmakasi polun molemmin puolin ja siellä täällä liikahti joku\nhaavoittunut. Kaikki, joissa vielä näkyi elon merkkejä, otettiin mukaan.\n\nHeidän ehtiessään kahlaamolle oli kuitenkin mainio Travon taistelu jo\npäättynyt.\n\nDe Cadillacin Buonterzon rintamaan murtamaa aukkoa ei oltu saatu\ntäytetyksi. Peläten Facinon pääjoukkoa olivat molemmat sivustat\nperääntyneet eri tahoille. Buonterzo, joka käsitti, että tilanne oli\ntoivoton, seurasi alas laaksoon pakenevaa joukkoa. Hän ehkä toivoi\nsaavansa voimat kootuiksi Rivergaron takaisella tasangolla. Facino ei\nkuitenkaan antanut hänelle tähän tilaisuutta, vaan kehitti kondottansa\nylängölle, hyökäten sieltä alas Buonterzon kimppuun. Buonterzo itse\npelastui parinsadan ratsumiehen kanssa, muut tuhottiin tai otettiin\nvangeiksi. Sillävälin oli Koenigshofen hyökännyt laaksoa ylös\npakenevien kimppuun, voittaen heidät.\n\nFacino Canen sotasaalis käsitti kaksituhatta vankia, tuhatviisisataa\nhevosta, sata varuskuormaa, joukon tykkejä ja suuren määrän aseita.\nVangeista viisisataa burgundilaista sotilasta liitettiin Facinon\narmeijaan. Tuhatviisisataa riisuttiin aseista, lukuunottamatta\nupseereja ja ritareja, jotka päätettiin viedä panttivankeina Milanoon.\n\nTaistelu oli päättynyt, mutta Facino oli lähtenyt ajamaan takaa\nBuonterzoa. Carmagnola otti komennon ja lähti seuraamaan armeijan\nkanssa päällikköään. He kohtasivat iltapuolella Piacenzan ja Rivergaron\nvälillä.\n\nCarmagnola tiedoitti täydellisestä voitosta ja suurenmoisesta\nsotasaaliista.\n\n\"Entä Bellarion?\" kysyi Facino pahaa aavistaen.\n\nCarmagnola kertoi metsikössä tavatuista ruumiista, ja murheellinen\nStoffel lisäsi erään haavoittuneen sveitsiläisen ilmoittaneen,\nettä viholliset armotta olivat surmanneet kaikki. Epäilemättä oli\nBellarionkin kaatunut.\n\nFacino antoi päänsä painua. Uurteet hänen kasvoissaan syvenivät.\n\n\"Tämä oli hänen voittonsa\", lausui hän hitaasti, surullisesta \"Hän\nlaati taistelusuunnitelman, joka toteutettiinkin kiitos hänen\nuhrautuvaisuutensa ja urheutensa.\" Hän kääntyi Stoffeliin, joka ennen\nmuita oli ollut Bellarion ystävä. \"Ottakaa tarpeellinen määrä miehiä\nmukaanne ja etsikää käsiinne hänen ruumiinsa. Tuokaa se Milanoon. Koko\nkansa on kunnioittava halien muistoaan.\"\n\n\n\n\nIX luku.\n\nDE MORTUIS.\n\n\nMonet miehet ovat niittäneet kunniaa ja mainetta vasta kuolemansa\njälkeen. Niin oli käydä Bellarioninkin.\n\nRehellinen Facino ei suinkaan olisi kadehtinut nuorukaista, jos\ntämä olisi ratsastanut hänen rinnallaan Milanoon suosion- ja\nkunnianosoitusten tervehtimänä. Mutta Facinokaan ei osannut edeltäkäsin\narvata sellaista hurjaa riemastusta, joka tuntui kansan vallanneen,\nkun saatiin kuulla Travon voitosta. Tuskinpa oli Milano koskaan\naikaisemmin ollut niin hulluna ilosta kuin nyt, voitokkaan kondottierin\nratsastaessa kaupunkiin. Tuo humu olisi hyvinkin voinut panna nuoren\nmiehen pään pyörälle.\n\nFacino palasi Milanoon kaksi päivää taistelun jälkeen. Kaikki\niloitsivat, kurjimmasta rääsyläisestä aina herttuaan saakka, mutta\nkuitenkin oli Gian Maria valmis heti arvostelemaan Facinon toimintaa.\n\n\"Miksi ette suorittanut tehtäväänne loppuun? Olisitte ajanut Buonterzoa\ntakaa aina Parmaan asti ja vallannut kaupungin. Olisitte helposti\nvoinut palauttaa Parman takaisin Milanolle. Isäni olisi totisesti\npannut teidät koville, jos tämä olisi tapahtunut hänen päivinään.\"\n\nFacino punastui hiusmartoaan myöten. Hän työnsi esiin leukansa ja\nkatsoi herttuaa tiukasti silmiin.\n\n\"Teidän isänne, herra herttua, olisi ollut rinnallani taistelukentällä.\nJos teidän korkeutenne olisi seurannut hänen esimerkkiään, ei teillä\nkenties nyt olisi aihetta muistutuksiin. Paremmin soveltuisi teille\nilmaista kiitollisuutenne saavutetun suurimerkityksellisen voiton\njohdosta.\"\n\nHerttuan silmät mulkoilivat kondottieria, mutta eivät tälläkään kertaa\nkestäneet vanhemman miehen katsetta. Nuorukainen levitteleiksen\nnojatuolissaan ja viskasi punaisen koipensa valkoisen yli.\n\nSynkeä della Torre tuli isäntänsä avuksi. \"Jo olette julkea\npuhutellessanne ruhtinastanne tuossa äänensävyssä.\"\n\n\"Julkea, totisesti!\" murisi herttua rohkaistuneena. \"Jumalan luut!\nJonakin päivänä...\" Hän keskeytti ja veti suunsa irveeseen. \"Puhuitte\näsken jotakin uhrauksista?\" Hän toivoi Facinon tarkoittaneen\nmenetyksiä, jotka olisivat omiaan himmentämään hänen suuruuttaan kansan\nsilmissä.\n\nFacino teki selkoa Bellarionin osuudesta voittoon. Hän kertoi\nBellarionin laatineen sen suunnitelman, joka oli vienyt taistelun niin\nonnekkaaseen päätökseen, ja lopetti kuvailemalla nuorukaisen ja hänen\nsadan sveitsiläisensä uhrautumisen voiton varmistamiseksi.\n\n\"Olkoon hänen muistonsa kallis teidän korkeudellenne ja koko Milanon\nkansalle.\"\n\nEllei tarina vaikuttanutkaan herttuaan, teki se vaikutuksensa\nhovilaisiin, ja myöhemmin kansaan. Niinpiankuin Te Deum oli veisattu\nvoiton kunniaksi, pukeutui kaupunki suruasuun, nuorta henkensä\nuhrannutta sankaria kunnioittaakseen. Saint Ambrosessa kaikui\nRequiem tämän eilen tuntemattoman, tänään kaikkien tunteman isänmaan\npelastajan muistoksi. Yleisenä puheenaiheena oli Bellarionin mainetyö,\npian muistettiin myös koiraihme, ja oltiinpa lopulta valmiita\nkanonisoimaankin tämä ihailtu nuorukainen.\n\nFacino oli palannut vastaanotosta katkeroituneena ja surullisena.\nKotona odotti häntä kalpea, pelästynyt puoliso.\n\n\"Lähetit hänet surman suuhun!\" Näillä sanoilla tämä tervehti miestään.\n\nFacino hämmästyi sekä sanoja että äänensävyä. \"Lähetin hänet surman\nsuuhun?\"\n\n\"Tiesit, mikä häntä odotti, kun jätit hänet kahlaamoa puolustamaan.\"\n\n\"En jättänyt häntä mihinkään. Hän toivoi sitä itse, jopa vaatikin.\"\n\n\"Poikapoloinen, joka ei osannut arvata vaaran suuruutta.\"\n\nKreivittären jäähyväissanat muistuivat Facinon mieleen ja hänen\nmielessään salaisesti kytenyt epäluulo leimahti liekkiin. Suonet\nhänen otsallaan pullistuivat ja äkkinäisellä liikkeellä tempasi hän\nkreivittären ranteen kouraansa. \"Poikapoloinen, sanoitte. Sellainenko\nhän mielestänne oli?\"\n\nSäikähtyneenä, mutta uhmaavan näköisenä vastasi kreivitär:\n\n\"Mitäpä muutakaan!\"\n\n\"Käytöksenne ilmaisee, että piditte häntä miehenä. Mitä oli Bellarion\nteille?\"\n\nSuunniltaan pelosta änkytti nainen: \"Minulleko?\"\n\n\"Juuri niin. Vastatkaa!\" Äänessä piili uhkaus ja käsi puristui\ntiukemmin ranteen ympäri.\n\n\"Mitä hän olisi minulle ollut, Facino?\" Kreivitär melkein nyyhki. \"Mitä\nsinä kuvittelet?\"\n\n\"En kuvittele mitään, madonna. Kysyn.\"\n\nHuulet vaaleina vastasi kreivitär Beatrice: \"Pidin hänestä kuin\npojastani.\" Kyynelet auttoivat häntä näyttelemään osaansa. \"Minulla kun\nei ole omaa lasta.\"\n\nFacino hellitti ja perääntyi askelen, hieman tolkutonna ja häpeissään.\n\n\"Mitä sinä oikein luulit?\" jatkoi toinen. \"Et... et kai uskonut, että\nhän oli rakastajani?\"\n\n\"En\", valehteli Facino laimeasti.\n\n\"Mitä sitten kuvittelit?\" tiukkasi kreivitär.\n\nMies tuijotti häntä palavin silmin. \"En tiedä. Sinä saatat minut\nsuunniltani!\" Hän mennä tömisti huoneesta.\n\nMutta myrkky ei poistunut hänen suonistaan. Seuraavana päivänä\npidetyillä juhlapäivällisillä istui hän ääneti puolisonsa vieressä.\nTilaisuus oli samalla myös tervetuliaisjuhla. Vehkeilevä Gabriello\nMaria oli nimittäin kutsunut Montferratin valtionhoitajan, tämän\nveljentyttären ja veljenpojan vierailulle Milanoon.\n\nGabriello Maria oli vähitellen varmistunut veljensä aseman\nheikkoudesta. Hän pelkäsi Buonterzon voittajan yhä kasvavaa\nvaikutusvaltaa ja myöskin guelfejä. Huhuttiin näet, että Gian Maria\nmahdollisesti menisi naimisiin Riminin Malatestan, guelfien johtajan,\ntyttären kanssa. Gabriello Maria oli kaikesta huolimatta kiintynyt\nveljeensä, ja tahtoi ennen kaikkea auttaa häntä säilyttämään asemansa.\nTämä kävisi kuitenkin melkein mahdottomaksi, jos guelfit saisivat\nliiaksi jalansijaa Milanossa.\n\nSen vuoksi alkoi hän hautoa liittoa Gian Marian ja isänsä vanhan\nystävän, Montferratin ghibelliniruhtinaan välillä. Gian Marian Facinoon\nkohdistunut vihamielisyys auttoi Gabrielloa toteuttamaan aikeitaan.\nLähetettiin kirje Aliprandille, Milanon lähettiläälle, Casaleen.\n\nTheodore puolestaan, joka mielellään olisi liittänyt Montferratiin Gian\nGaleazzon haltuunsa ottaman Alessandrian, samoin Vercellin, kukatiesi\nvielä Genovankin, käytti mielellään tilaisuutta lähentymiseen hyväkseen.\n\nHän kiirehti vastaamaan, että hän saapuisi henkilökohtaisesti Milanoon\nneuvottelemaan liitosta. Gabriellolta saapui nyt muodollinen kutsu,\njoka käsitti myös ruhtinatar Valerian ja markiisi Gian Giacomon.\nKutsuessaan ruhtinattaren ajatteli Gabriello Malatestan tytärtä. Ehkäpä\nTheodoren veljentytär haihduttaisi avioliittounelmat...\n\nJuhlassa piti Gabriello veljeään tarkasti silmällä. Gian Maria istui\nruhtinatar Valerian oikealla puolella, tämän ja markiisi Theodoren\nvälissä. Kaikesta päättäen oli herttuan mielenkiinto herännyt ja\nGabriello oli tyytyväinen. Gian Maria keskusteli pääasiassa neidon\nkanssa, antaen katseensa viipyä tämän kauniilla kasvoilla.\n\nRuhtinatar kuunteli hieman välinpitämättömän ja hajamielisen näköisenä\nhänen juttuiluaan. Tämä innosti herttuaa yrittämään parastaan, ja näin\ntuli hän lopulta kosketelleeksi myös päivän puheenaihetta.\n\n\"Tuossa istuu Facino Cane, Biandraten kreivi\", virkkoi hän. \"Niin,\ntuo kulmikasnaamainen veikko tuon tumman naisen vieressä. Itserakas\nnousukas, jota onni on potkinut tässä maailmassa. Niittänyt mainetta\nihan ansiotta.\"\n\nMarkiisi Theodore höristi korviaan.\n\n\"Kenenkä on sitten ansio?\" uteli hän.\n\n\"Erään kulkurin, jota hän kutsuu ottopojakseen.\" Herttuan ääni oli\nivallinen. \"Erään Bellarion-nimisen nulikan.\"\n\n\"Bellarion?\" Markiisi innostui, samoin ruhtinatar. Hän katsoi\nensi kertaa isäntäänsä kasvoihin. Gian Maria jatkoi, puhuen niin\näänekkäästi, että Facinokin saattoi kuulla:\n\n\"Niin. Tosiasia nimittäin on, että Facino olisi ollut pulassa, ellei\nBellarion olisi keksinyt keinoa, jolla Buonterzo saatiin tuhotuksi.\"\n\n\"Mitä keinoa?\" kysyi ruhtinatar Valeria ja iloissaan siitä, että\nviimeinkin oli pystynyt herättämään neidon mielenkiinnon, kertoi Gian\nMaria Travon taistelusta.\n\n\"Sievä temppu tosiaan\", tuumi ruhtinatar, \"mutta tuskin mikään urotyö.\"\n\nGian Maria tuijotti häntä ällistyneenä. Markiisi Theodore purskahti\nnauruun.\n\n\"Veljentyttäreni on perin romanttinen\", virkkoi hän. \"Harrastaa runoja\nja sensellaista. Hän pitää sotaa jonkinlaisena iloisena turnauksena,\nritarileikkinä, jossa käydään mies miestä vastaan voimien mittelyyn.\"\n\n\"No, mutta\", nauroi herttua, \"sittenhän teitä pitäisi miellyttää tämä\ntarina sadasta miehestä, jotka pitivät puoliansa tuhansia vastaan.\"\n\n\"Niinkö asianlaita olikin?\" ihmetteli ruhtinatar epäilevän näköisenä.\n\n\"Lisäksi uhrasi Bellarion henkensä.\" Herttua kiitti nuorukaista vain\nriistääkseen Facinolta kunnian. Ja loppujen lopuksi hän vielä kertoi\nkoira-ihmeestä, häpeämättä ollenkaan omaa osuuttaan jutussa.\n\nKauhusta väristen oli neito vetäytynyt kauemmaksi tuosta ihmispedosta.\nJa nyt hän mielessään pohti kuulemaansa. Hän saattoi vielä tuskin uskoa\nherttuan sanoja tosiksi. Bellarionko kuollut marttyyrinä kasvatusisänsä\nja tämän maan puolesta?\n\n\n\n\nX luku.\n\nRITARI BELLARION.\n\n\nBellarionin sielumessusta ei lopultakaan tullut mitään. Kirkonkellojen\nmoikaessa ratsasti nimittäin sangen elävä Bellarion Werner von\nStoffelin rinnalla ja seitsemänkymmenen sveitsiläisen etunenässä\nMilanoon Ticinon portista.\n\nHeitä ei laskettu kaupunkiin ilman muuta. Nähdessään teräskypäreihin\nja nahkanuttuihin pukeutuneen aseellisen joukon lähestyvän, luuli\nvartioupseeri joutuvansa tekemisiin jonkun rosvojoukon kanssa, joka\nretkellään aikoi häiritä kaupungin rauhaa.\n\nBellarionin onnistui kuitenkin saada hänet vakuutetuksi tällaisen\notaksuman paikkansapitämättömyydestä, ja tuokiota myöhemmin kierteli\njo kaupungilla ihmeellinen huhu. Päästessään lähemmäksi kaupungin\nkeskustaa kohtasivat tulokkaat suuria väkijoukkoja, jotka tungeksivat\nkatsomaan kuin ihmeen kautta pelastunutta sankaria, sulkien melkeinpä\nhänen tiensä.\n\nTuomiokirkon edessä olevalla aukiolla oli väkijoukko niin sankka,\nettä Bellarion ei ollut päästä ollenkaan eteenpäin. Kellot olivat\nlaanneet soimasta. Uutinen Bellarionin paluusta oli jo ehtinyt Saint\nAmbroseenkin.\n\nVihdoin pääsi hän Brolettoon ja ratsasti Arrengopihaan, jolla tunkeili\nväkeä melkein yhtä paljon kuin kadulla. Ikkunoissakin näkyi pää\npään vieressä ja pylväistössä oikealla huomasi Bellarion herttuan\nitsensä, joka seisoi mustan, pirullisen della Torren ja punaisiin\npukeutuneen Milanon arkkipiispan välissä. Heidän läheisyydessään seisoi\nmyös kreivitär Beatrice, eboniittimustan tukan ympäröimät kasvot\nvaljuina, yllään valkea samettipuku. Hän nojautui hieman etukumarassa\nrintasuojukseen, heiluttaen toisella kädellä värikästä huivia.\n\nBellarion silmäili ympärilleen arvostelevin katsein. Tilaisuus oli\nensimmäinen niistä onnettaren suosionilmauksista, joiden johdosta,\nkuten fra Serafinokin toteaa, Bellarion sittemmin sai liikanimen\nOnnellinen. Ikäänkuin tilanteesta nauttien seisoi hän vähäistä\nmyöhemmin herttuan ja kokoontuneen hovin edessä freskomaalauksilla\nkaunistetussa huoneessa, jota kutsuttiin Galeazzon saliksi ja jonne\nFacino itse oli hänet johdattanut.\n\nBellarionilla oli yllään nahkanuttu ja teräskypärä, ja hän nojasi\nsauvana käyttämäänsä kahdeksan jalan pituiseen keihääseen.\nTuijottavista silmäpareista huolimatta vartosi hän tyynesti herttuan\npuhuttelua. Ja kun hän vihdoin antoi selontekonsa seikkailuistaan,\noli se yhtä yksinkertainen kuin aikoinaan koira-ihmeen selitys.\nKun Buonterzon väki oli päässyt kahlaamon yli, piileksi Bellarion\nseitsemänkymmenen miehensä kanssa heistä hieman pohjoiseen. Etelämpänä\nolevaan metsikköön lähetetyt kolmekymmentä miestä olivat näin\njoutuneet ottamaan hyökkäyksen vastaan. Bellarion huomasi, että apuun\nrientäminen oli myöhäistä. Hän lähti miehineen liikkeelle, mutta\nennenkuin he olivat edenneet montakaan askelta onnettomia tovereitaan\nkohti, keksivät he villiviinin ja jasmiinien peittämän notkelman joen\nrannalla. He heittäytyivät heti siihen, vetäen luikertelevia köynnöksiä\nsuojakseen. Samassa ilmestyi vihollinen näkyviin metsiköstä. Nähdessään\ntyhjän lakeuden leviävän edessään, otaksuivat Buonterzon miehet\nilmeisesti jo surmanneensa kaikki kahlaamolle jääneet vihollisensa, ja\npyörsivät takaisin. Ennenpitkää kuului kuitenkin uudelleen askelten\ntöminää ja melusta päätellen palasivat he nyt entistä lukuisampina.\n\n\"Vasta nyt käsitän\", pitkitti Bellarion, \"että he todellisuudessa\npakenivat ranskalaista ratsuväkeä, joka sillävälin oli ehtinyt heidän\nselkäänsä. Jäimme tunniksi paikoillemme ja sitten lähetin vakoojan\nottamaan tilanteesta selkoa. Hän ilmoitti suuren ratsumiesjoukon\nlähestyvän Nuren taholta. Luulimme sitä Buonterzon väeksi, jonka\nFacino jälleen oli peräännyttänyt. Jäimme edelleenkin pariksi tunniksi\npiilopaikkaamme. Vihdoin kapusin rantaäyräälle, mistä saatoin nähdä\nTrebbian tuonpuoleisen rantapenkereen. Kummastuksekseni se oli\ntyhjä. Aivan läheisyydessäni näin kuitenkin muutamia miehiä, ja pian\nsenjälkeen seisoin Werner von Stoffelin kanssa vastakkain. Hän kertoi\nminulle sitten taistelun kulusta.\"\n\nHän jatkoi kuvailemalla heidän matkaansa Travoon. Melkein\nnälkiintyneinä he olivat saapuneet hävitettyyn kylään. Löydettyään\nhiukan suuhunpantavaa, lähtivät he taas liikkeelle saavuttaakseen\nFacinon armeijan. Mutta San Giorgiossa, missä he yöpyivät, saivat he\nkuulla, ettei Facino ollutkaan kulkenut sitä tietä. Seuraavana aamuna\nlähtivät he senvuoksi omia teitään Milanoon.\n\nHe menivät Pon yli Piacenzan luona. Siellä pidätti Scotti heidät muka\nsenvuoksi, että he olivat marssineet luvatta kaupungin läpi. Hän oli jo\nkuullut puhuttavan taistelusta, mutta ei tiennyt kenen eduksi se oli\npäättynyt. Bellarion sai miehineen tyytyä jäämään Piacenzaan kahdeksi\npäiväksi. Vasta tällöin sai Scotti tiedon Facinon voitosta.\n\n\"Pidimme kiirettä\", lopetti Bellarion, \"ja saavuin ainakin ajoissa\nestääkseni Requiemin veisuun. Sehän olisi muodostunut pilanteoksi.\"\n\nHän naurahti päättäessään lyhyen ja selvän selontekonsa. Mutta\nläsnäolijain joukossa oli ainakin kaksi, jotka eivät nauraneet,\nnimittäin Carmagnolan Francesco Busone, Facinon kerskaileva luutnantti,\njoka katsoi nuorta sankaria hyvinkin karsaasti, ja ruhtinatar Valeria,\njoka piti koko juttua veijarin julkeana keksintönä. Neito melkeinpä\nepäili, että Bellarion tahallaan oli tekeytynyt kuolleeksi voidakseen\nsitten yllätyksellisellä ilmestymisellään herättää sitä suurempaa\nhuomiota.\n\nGabriello Maria, kohteliaana kuten aina, tuli puristamaan kättä,\nja Gabriellon jälkeen tulivat herttua ja della Torre onnittelemaan\nTravon voittajaa. \"Kunnia on kreivi Biandraten\", vastasi Bellarion.\n\"Vaatimattomuus\", virkkoi della Torre, \"sopii aina sankarille.\"\n\n\"Kreivi ei varmaankaan ole koettanut estää tämän väärinkäsityksen\nsyntymistä. Hän on liioitellut minun osuuttani.\"\n\nHe eivät kuitenkaan laanneet häntä imartelemasta, ja lopulta häntä\nsuorastaan ellottivat nuo mielistelijät, jotka herttuan käskystä\nolivat valmiit matelemaan kenen edessä hyvänsä. Tuokion kuluttua\nhän kummakseen näki myös markiisi Theodoren, joka onnitteli häntä\nkohteliaasti, viittaamatta sanallakaan Casalen tapahtumiin.\n\nPäästyään vihdoin rauhaan lähti hän Facinon huoneustoon. Siellä\nodotti häntä kreivitär, yksinään. Bellarionin lähestyessä nousi hän\nnojatuolistaan ja kiiruhti nuorukaista vastaan.\n\n\"Bellarion!\"\n\nTumma puna oli kohonnut noille tavallisesti niin kalpeille kasvoille ja\nuneliaat silmät loistivat.\n\n\"Bellarion!\" toisti hän, ja hänen äänensä värisi kuin luutun kieli.\n\nNuori mies kävi levottomaksi. \"Madonna!\" Hän kumarsi jäykästi, tarttui\nojennettuun käteen ja nosti sen kohteliaasti huulilleen. \"Nöyrin\npalvelijanne.\"\n\n\"Bellarion!\" Nyt oli äänessä moitetta. Kreivitär tarttui nuorukaisen\nkäsivarteen ja katsoi häntä kasvoihin.\n\n\"Tiedättekö, että olen surrut teitä kuin vainajaa ainakin? Luulin\nsydämeni murtuvan. Elämä ei enää tuntunut elämältä. Ja te — teillä ei\nole muuta sanottavaa kuin 'nöyrin palvelijanne!' Oletteko kivestä?\"\n\n\"Entä te, madonna?\" Melkein vihaisesti irroitti Bellarion käsivartensa\nkreivittären otteesta. Hän oli, harvinaista kyllä, suuttunut oikein\ntodenteolla. \"Hyvä Jumala! Eikö maailmassa ole uskollisuutta\nolemassakaan? Tuolla alhaalla imarteli minua herttua vain Facinoa\nmustatakseen. Pakenin sieltä kohdatakseni täällä vielä murheellisempaa\nuskottomuutta.\"\n\nKreivitär oli perääntynyt ja kääntyi poispäin. Kalpeana loi hän nopean\nsilmäyksen Bellarioniin. Hänen kapeat silmänsä näyttivät tavallistakin\nkapeammilta.\n\n\"Mitä te oikein otaksutte?\" Ääni oli soinnuton. \"Onko sota tehnyt\nteidät heikkojärkiseksi?\" Hän nauroi epämiellyttävästi. \"Ymmärrän!\nLuulitte, että...! Voi, te hullu! Te narripoloinen! Kerronkohan\nFacinolle, niitä luulitte, mitä olette rohjennut vihjata?\"\n\nBellarion tuijotti häntä hämmentyneenä, loukkaantuneena. \"Madonna,\nkäytätte sanoja...\" aloitti hän kiihkeästi, mutta keskeytti. Hetkistä\nmyöhemmin oli hänen suuttumuksensa kaikonnut. \"Olette oikeassa, minä\nolen narri. Sallitteko minun poistua?\"\n\nHän kääntyi, mutta kreivittärellä oli vielä puhuttavaa.\n\n\"Sanoitte minun käyttäneen sanoja. Mitä sanoja? Sanoin surreeni teitä.\nÄitinnekin olisi surrut teitä. Mutta te luulitte...!\" Hän lähti\nastumaan pylväikköä kohti. \"Menkää!\"\n\nBellarion poistui virkkamatta sanaakaan. Facinoa hän ei tavannut\nennenkuin seuraavana päivänä.\n\nVähän myöhemmin päivällä kävi Gabriello Maria Milanon neuvoston\npyynnöstä hänen luonaan kutsuen hänet Ragione-palatsiin, missä kansan\nedustajat halusivat lausua hänelle kiitoksensa.\n\n\"En halua mitään kiitoksia.\" Bellarionin sävy oli melkein töykeä.\n\n\"Siitä huolimatta on ne otettava vastaan. Olisi epäkohteliasta lähettää\nheidät pois ilman muuta.\"\n\nJa näin vei Gabriello Maria nimettömän nuorukaisen kansan edustajien\nluokse vastaanottamaan kaupungin kiitollisuudenilmaukset.\nKaupungintalossa piti presidentti hänelle puheen, ilmoittaen samalla\nkaupungin isien myöntäneen hänelle tunnustukseksi kymmenentuhatta\nkultafloriinia. He olivat toisin sanoen jakaneet hänen ja Facinon\nkesken summan, jonka viimemainittu oli otaksunut tarvitsevansa\nBuonterzon tuhoamiseen.\n\nNeuvoston ehdotuksesta päätettiin tämänjälkeen, että Bellarion\nlyötäisiin ritariksi. Arrengo-pihalla toimeenpannuissa juhlamenoissa\nesiintyi nuorukaisemme Boucicaultilta lahjaksi saamassaan mustassa\nasepuvussa. Pihalla vartosi häntä herttua, yllään punavalkoinen puku,\nhovin ympäröimänä. Mutta Facinolle suotiin kunnia antaa uskolliselle ja\netevälle apulaiselleen ritarilyönti. Ja kun Bellarion tämän tapahduttua\nnousi, kiinnitti Biandraten kreivitär kultaiset kannukset hänen\njalkoihinsa.\n\nVaakunakseen otti Bellarion muunnoksen Facinon vaakunasta: hopeaisen\nkoiran pään sinisellä pohjalla.\n\nLopuksi kuulutti airut, että seuraavana aamuna Porta Giovian linnassa\ntoimeenpantavissa turnajaisissa annettaisiin ritari Bellarionille\ntilaisuus osoittaa, että hän todella oli ansainnut osakseen tulleen\nkunnian.\n\nTätä ei Bellarion ollut ottanut laskelmiin. Hän tiesi, ettei pystyisi\nmainetekoihin aseleikissä, jota oli harjoittanut vain lyhyen aikaa\nAbbiategrassossa.\n\nEikä häntä suuresti rohkaissut sekään, että Carmagnola, joka tepasteli\nhänen luokseen naama muka ystävällisessä hymyn virneessä, pyysi saada\ntaittaa peistä hänen kanssaan juhlassa. Siitä huolimatta hän hymyili\nyhtä teeskentelevästi kuin Carmagnola itse.\n\n\"Olette erittäin ystävällinen, ser Francesco. Yritän parhaani.\"\n\nHän pani merkille hehkun Carmagnolan silmissä ja lähti etsimään\nStoffelia, uskollista ystäväänsä.\n\n\"Sanokaa, Werner, oletteko koskaan nähnyt Carmagnolaa turnauskentällä?\"\n\n\"Kerran vuosi sitten, Porta Gioviassa.\"\n\n\"Haa! Aika härkä miehekseen.\"\n\n\"Aivan. Hän voitti sinä päivänä kaikki vastustajansa. Muun muassa\nmurskasi hän Genestran herran reiden.\"\n\n\"Niinkö, niinkö!\" tuumi Bellarion. \"Huomenna hän aikoo taittaa minun\nniskani. Huomasin sen hänen hymystään.\"\n\n\"Öykkäri\", sanoi Stoffel. \"Jonakin päivänä hänen vielä käy huonosti.\"\n\n\"Valitettavasti se päivä ei koita vielä huomenna.\"\n\n\"Aiotteko lähteä häntä vastaan?\" Stoffelin ääni oli huolestunut.\n\n\"Sitä hän odottaa. Aavistan kuitenkin, etten huomenna kykene juuri\nmihinkään. Minulla on kuumetta; matka Travosta oli rasittava.\nLuultavasti olen huomenna vuoteen omana.\"\n\nStoffel silmäili häntä vakavan näköisenä. \"Pelkäättekö?\"\n\n\"Mitäs muuta?\"\n\n\"Ja tunnustatte sen?\"\n\n\"Tuo tuollainen kysyy rohkeutta. Pelkään, mutta en ole raukka. Huomaan,\nettä elämä on täynnä paradokseja.\" Stoffel nauroi. \"Ei teidän tarvitse\npuhua minulle rohkeudesta tai pelkuruudesta. Travo on tuoreessa\nmuistissa.\"\n\n\"Siellä oli minulla onnistumisen mahdollisuus. Täällä ei. Vain hullu\nantautuisi näin epätasaiseen peliin. Minä en halua saada luitani\nmurskatuiksi enempää kuin menettää mainettanikaan. Aion pitää, mitä\nolen saanut. Maine, Stoffel, on hauras kupla, joka särkyy helposti.\nSankarin ei sovi suistua satulasta turnauskentällä.\"\n\n\"Jopas harkitsette tarkasti asianne!\"\n\n\"Siinä suhteessa juuri eroan Carmagnolasta. Jokainen pysytelköön omalla\nalallaan. Turnajaispaikka ei ole minun paikkani, vaikkapa löisivät\nminut ritariksi kuinka monta kertaa hyvänsä. Ja senvuoksi makaan\nhuomenna kuumeessa.\"\n\nTämä aie oli kuitenkin mennä myttyyn vielä samana iltana. Galeazzon\nsalissa tapahtuneen vastaanoton jälkeen seurasi juhlaillallinen.\nKutsuvieraitten joukossa oli myös uusi ritari, Bellarion, joka\ntilaisuutta varten oli pukeutunut väreihinsä, siniseen ja\nhopeaan. Hänen yllään oli safiirinsinisestä sametista tehty\nkärpännahkareunuksinen viitta, jota uumalla kiristi hopeinen vyö.\nViitan alta pilkotti hopeanvärinen tunikka, sääret olivat verhotut\nsini- ja valkoviiruisiin sukkiin. Tukkansakin oli hän koonnut hienoon,\nsafiireilla koristettuun verkkoon.\n\nPitkänä ja solakkana hän astui saliin, kumartaen syvään herttualle.\n\nDella Torre keskusteli ystävällisesti hänen kanssaan hetkisen, samoin\narkkipiispa. Jättäessään heidät joutui Bellarion yhtäkkiä ruhtinatar\nValerian kanssa vastakkain. Tähän saakka ei nuori mies ollut tiennyt\nhänen Milanossa-olostaan mitään.\n\nRuhtinatar seisoi hieman syrjässä, pitkän salin toisessa päässä,\nainoana seuranaan monna Dionara.\n\nBellarion punastui ensin ja kalpeni sitten. Hänestä tuntui kuin olisi\nneidon tutkimaton katse paljastanut hänet, riistänyt kunnian seppeleen\nhänen otsaltaan, leimannut hänet julkeaksi kiipijäksi ja petturiksi.\n\nMutta hilliten hämmennyksensä hän tovin kuluttua astui neidon luo ja\nkumarsi sulavasti.\n\nNeidon poskille kohosi puna ja hänen silmänsä säihkyivät. Vetäytyen\naskelen taaksepäin huudahti hän:\n\n\"Olette häikäilemätön!\"\n\n\"Audax — häikäilemätön, rohkea. Kiitän teitä tuosta sanasta, madonna.\nSe täydentää sopivasti vaalilauseeni, muistuttaen siitä, että 'audaces\nfortuna iuvat'.\"\n\nNeito ei voinut olla vastaamatta.\n\n\"Onni on jo ollut myötänne. Te menestytte, herraseni.\"\n\n\"Jumalan armosta, madonna.\"\n\n\"Jumalalla kai siinä on pieni osuus. Teillä on omat keinonne.\"\n\n\"Keinoni?\" Nuori mies ei ymmärtänyt.\n\n\"Samanlaiset kuin Juudaksella. Muistelkaapa, miten hänen kävi.\"\n\nNeito aikoi lähteä, mutta Bellarion pidätti häntä. \"Madonna, olen\nkäyttänyt keinojani, minkälaisia sitten lienevät olleetkin, teitä\npalvellakseni. Moite on kehno palkka.\"\n\n\"Minua palvellaksenne!\" Ruhtinattaren silmät leimusivat. \"Minuako\npalvellaksenne te vakoilitte minua? Senkövuoksi te murhasitte Enzo\nSpignon?\" Hän hymyili katkerasti. \"Kuten kuulette, ei minulla ole\nmitään harhakuvitelmia palvelustenne tarkoituksesta.\"\n\n\"Vai niin!\" Bellarion kävi mietteliääksi. Neito puhui aivan\nniinkuin hän oli pelännyt tämän puhuvan. \"Herra Jumala! Teillä on\nkuvitelmia; seuraus johtopäätöksistä. Sanoinhan teille, madonna, ettei\njohtopäätösten teko ole vahvimpia puolianne.\"\n\n\"Te narriparka! Ettekö muka murhannut Spignoa?\"\n\n\"Tietysti tein sen.\"\n\nMyöntävä vastaus saattoi ruhtinattaren ymmälle.\n\n\"Tunnustatte? Tunnustatte todella?\"\n\n\"Niin, jotta ei teidän enää tarvitsisi väittää sitä pelkästään\nepäilyjenne nojalla. Kerronko, mitä tapahtui? Surmasin kreivi Spignon,\nkoska hän oli setänne lähettämä vakooja, jonka piti luovuttaa teidät ja\nveljenne hänen käsiinsä.\"\n\n\"Spigno!\" Ruhtinattaren äänekäs huudahdus sai Dionaran tarttumaan hänen\nkäsivarteensa. \"Uskallatte väittää tuollaista Spignosta! Hän oli paras\nystävä, mitä minulla on ollut, ja vielä te saatte rangaistuksenne\nJumalalta. Jo riittää.\"\n\n\"Ei vielä, madonna. Muistakaa, mitä Casalen podestàkin piti tärkeänä:\nkaikkien muiden nukkuessa Barbarescon talossa olimme Spigno ja minä\ntäysissä pukimissa ja valveilla. Mihin se viittaa? Podestàlle tietysti\nvalehtelin.\"\n\n\"Pitäisikö minun kuunnella miestä, joka myöntää olevansa murhaaja ja\nvalehtelija?\"\n\n\"Valitettavasti! Kuulkaa nyt, kerron teille totuuden.\"\n\nLyhyesti ja selvästi kertoi hän peittelemättä, mitä todella oli\ntapahtunut.\n\n\"Ja tätäkö pitäisi minun uskoa?\" huudahti ruhtinatar pilkallisesti.\n\"Jopa häpäisisin uskollisen, rehdin ystävän muistoa. Vaikkapa\npuhuisitte tottakin, olette osoittanut kuulumatonta raakuutta. Spigno\naikoi pelastaa teidät varmasta kuolemasta ja te palkitsitte hänet\nupottamalla tikarin hänen rintaansa!\"\n\nBellarion väänteli hädissään käsiään. \"Voi, miten vähän harkitsette\nsanojanne! Syyttäkää vain minua raakuudesta, mutta myöntäkää edes, että\nvaikuttimeni olivat epäitsekkäät. Surmasin kreivi Spignon pelastaakseni\nteidät. Ja minä pelastin teidät. Jos olisin ollut petturi, olisin\nkaiketi puhunut suuni puhtaaksi podestàlle.\"\n\n\"Meidän asemassamme olevat ihmiset tuskin voivat panna suurta\nmerkitystä teidän sanoihinne.\"\n\n\"Senpä vuoksi juuri kreivi Spignon surmasinkin. Hän olisi voinut\ntodistaa sanani. Ymmärrättekö?\"\n\n\"Ymmärränkö? Sanonpa, mitä ymmärrän. Surmasitte kreivi Spignon, koska\nhän tiesi, että olette petturi. Ymmärrän sen varsin hyvin. Muistan\nyhäti valheenne. Vakuutitte olevanne nimetön opiskelija ja päässeenne\nmarkiisi Theodoren puheille uskoteltuanne hänelle olevanne Facino Canen\npoika. Niinhän sanoitte. Vai kiellättekö?\"\n\nBellarion varmuus näytti pettävän. \"En kiellä.\"\n\n\"Ehkäpä tahdotte väittää, että uskottelitte Facinolle samaa?\" Ja\nvastausta odottamatta hän musersi nuoren miehen täydellisesti.\n\"Teidän kaltaisestanne kiipijästä voi uskoa mitä hyvänsä. Annoitte\nkaikkien luulla teidän kaatuneen Travon luona, jotta ylösnousemuksenne\ntehostaisi urotöittenne vaikutusta.\"\n\n\"Miten häpeällistä!\" huudahti Bellarion, suuttuneena moisesta\nsyytöksestä.\n\n\"Eikö teitä lyöty ritariksi sen hälinän johdosta, jonka tieto\nkuolemastanne aiheutti? Huomenna teidän on osoittauduttava saamienne\nkunnianosoitusten arvoiseksi. Siitä syntyy mielenkiintoista nähtävää.\"\n\nNäin neito jätti hänet, iskettyään hänen sydämeensä haavoja, joitten\nparantumiseen tarvittaisiin paljon aikaa. Kun nuori mies vihdoin\nkääntyi poistuakseen, joutui hän Facinon puolison kanssa vastakkain.\nFacino itse seisoi hieman taaempana.\n\n\"Olette kalpea, Bellarion\", virkkoi kreivitär.\n\n\"Niinkö madonna? En voi oikein hyvin.\"\n\n\"Ethän vain liene sairas?\" Facinon ääni oli vakava.\n\nBellarion-veitikka havaitsi tilaisuuden tulleen. Hän sipaisi otsaansa.\n\"Ei tämä mitään vaarallista liene. Olen uupunut, siinä kaikki.\"\n\n\"Sinun pitäisi mennä makuulle, poika.\"\n\n\"Olen itse samaa mieltä.\"\n\nHän kääntyi lähteäkseen. Myöhemmin levisi juhlavieraitten keskuuteen\nhuhu, että Bellarion oli sairastunut, ja seuraavana aamuna oltiin\nhiukan ällistyneitä, kun saatiin tietää, että nuori ritari makasi\nkuumeessa, eikä voinut ottaa osaa turnajaisiin Porta Gioviassa.\n\nLääkärinsä mukana lähetti Bellarion Carmagnolalle kirjeen, jossa\nsyvästi valitti, ettei kyennyt nousemaan vuoteestaan taittaakseen\npeistä hänen kanssaan.\n\n\n\n\nXI luku.\n\nALESSANDRIAN PIIRITYS.\n\n\nGabriello Maria Viscontin suunnitelmat ghibellinien vallan\nlujittamiseksi menivät myttyyn, kuten odotettavissa olikin. Hän antoi\nitse, aavistamatta mitä teki, pääasiassa guelfeista kokoonpannulle\nneuvostolle parhaan aseen käteen, esittämällä sille ehdot, joilla\nmarkiisi Theodore oli luvannut suostua liittoon. Markiisi vaati näet\nMilanoa auttamaan häntä saamaan Genovan haltuunsa.\n\nDella Torre nauroi tuollaiselle vaatimukselle. \"Saisimme Ranskan\nkuninkaan heti niskaamme!\" Ja tätä mielipidettään hän sitten puolusteli\nsellaisella innolla, että Facinoa lukuunottamatta muutkin istunnossa\nläsnäolevat alkoivat epäillä della Torrella olevan aivan toiset syyt\nvastustukseensa.\n\nHankkiessaan ranskalaisia palkkajoukkoja taisteluun Buonterzoa\nvastaan oli Facino osoittanut, mitä hyötyä Boucicaultista saattoi\nolla. Miksi ei della Torre voisi seurata Facinon esimerkkiä ja saada\nhänkin ranskalaista apua — herttualle. Jos tarvittaisiin, luovuttaisi\nBoucicault kyllä korvausta vastaan väkeä Facinonkin tuhoamiseksi.\n\n\"Ehkäpä\", tuumi Gabriello, \"Vercellin luovutus ja eräät muut takuut\nriittäisivät Theodorelle yhtä hyvin.\" Mutta della Torre oli liittoa\nvastaan. \"Luovutettaisiinko Vercelli? Olemme jo nyt luovuttaneet\naivan liian paljon. Meidän on solmittava sellainen liitto, että käy\nmahdolliseksi palauttaa Milanolle joitakin siltä ryöstettyjä alueita.\"\n\n\"Kenen kanssa voitaisiin sellainen liitto solmia?\" kysyi Facino\nnopeasti.\n\nDella Torre epäröi. Hän ymmärsi, että oli vielä liian aikaista\npaljastaa totuutta. Jos aavistettaisiin hänen hautovan liittoutumista\nRiminin Malatestan kanssa, ryhtyisi Facino heti vastatoimenpiteisiin.\nHän painoi katseensa maahan.\n\n\"Siihen en vielä voi vastata. Mutta olen varma siitä, ettei meillä ole\nmitään hyötyä liitosta Montferratin Theodoren kanssa.\"\n\nGabriello Maria sai toimekseen ilmoittaa päätöksestä markiisi\nTheodorelle. Markiisi kuunteli kaikkea muuta kuin suopeana. Hän piti\npäätöstä mielenosoituksena ja vihjaisi hämärästi, että Milanolla oli jo\ntarpeeksi vihollisia nytkin. Vihasta puhisten hän lähti paluumatkalle\nMontferratiin.\n\nKesäkuun alkupuolella saapui herttuan veljeltä Filippo Marialta, Pavian\nkreiviltä, hätäinen, surkea avunpyyntökirje. Lodin Vignate oli lähtenyt\nhävittämään Filippo Marian alueita ja Alessandria oli jo vallattu.\nKirjeen saapuessa istui herttua della Torren ja Lonaten seurassa\neräässä yksityishuoneessaan. Hän noitui ja, murisi kääriessään auki\npergamenttia, ja sysäsi sen sitten della Torrelle.\n\n\"Vieköön rutto kaikki kirjeenkirjoittajat! Osaatko lukea tuota törkyä,\nAntonio?\"\n\nDella Torre tarttui kääröön. \"Tämä on veljeltänne, herra Filippo\nMarialta.\"\n\n\"Mitä tuo siannahka tahtoo? Tavallisesti muistaa hän olemassaoloni vain\napua tarvitessaan.\"\n\nDella Torre luki kirjeen ääneen. Herttua nauraa hörähti pari kertaa\njollekin surkealle vetoomukselle, ja kumartui taputtamaan tuolinsa\nedessä makaavan verikoiran päätä.\n\nKun della Torre oli lopettanut, nauroi Gian Maria vielä makeammin.\nHäntä huvittivat veljen vastoinkäymiset. \"Vihdoinkin on Hänen\nLihavuutensa hermostunut! Antaa vain tuon laiskan sian hoitaa asiansa\nitse. Hikoileminen tekee hänelle hyvää.\"\n\n\"Älkäähän naurako, herra herttua\", lausui della Torre vakavana.\n\"Olen aina sanonut, että Vignate vielä tuottaa meille ikävyyksiä.\nHän ei tyydy Lodiin. Nyt hän on lähtenyt taisteluun enemmän koko\nVisconti-sukua kuin yksinomaan teidän veljeänne vastaan.\"\n\n\"Jumalan luut!\" Herttua mulkoili neuvonantajaansa. Ja äkkiä hän\nkäsittämättömän raivon vallassa potkaisi koiraa, niin että se ynisten\nsinkosi toiselle puolelle huonetta. \"Helvetti! Olisiko minun lähdettävä\nVignatea vastaan, häh?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Juuri kun Buonterzo on saatu torjutuksi! Eikö minulle enää suodakaan\nmuunlaista ajanvietettä kuin taisteluja? Olisinpa mieluummin helvetin\nherttua kuin Milanon herra.\"\n\n\"Pääsette tahtonne perille, ellette ryhdy toimiin\", sanoi della Torre.\n\n\"Vieköön sinut piru, Antonio!\" Hän sieppasi pöydältä haukansyötin ja\nalkoi kiskoa siitä höyheniä. \"Tuhotkaa Vignate, sanotte! Mitenkä minä\nhänet tuhoan? Ranskalainen palkkaväki on palannut Boucicaultin luo.\nTämän kaupungin itarat isät pitivät kamalaa kiirettä saadakseen heidät\nmatkaan. Nuo ukot eivät ajattele mitään muuta kuin tukaattejaan, hitto\nheidät periköön!\" Hän jatkoi murisemistaan repien koko ajan höyheniä\nlinnunkuvasta.\n\nLopulta sanoi della Torre: \"Vignatella ei voi olla suurtakaan armeijaa\nja Alessandrian valloitus vaati uhreja.\n\n\"Facinon kondotta kyllä riittää karkoittamaan hänet takaisin Lodiin.\"\n\nGian Maria käveli kiivaasti edestakaisin huoneessa. \"Entä jos ei\nriittäisikään? Jos Vignate sittenkin voittaisi Facinon? Silloin kävisi\nMilanon huonosti.\"\n\nÄkkiä hän pysähtyi ja tuijotti neuvonantajaansa. \"Mitä voisimme\ntehdä estääksemme Vignaten tunkeutumasta tänne? Jos voisimme...\"\nHän keskeytti. Ilkeä hehku hänen silmissään ilmaisi hänen kiukkunsa\nkohonneen kiehumapisteeseen.\n\nDella Torre oivalsi, että rauta nyt oli taottava. \"Me voimme\", lausui\nhän vakuuttavasti. \"Millä tavalla, mies? Miten?\"\n\n\"Liittoutumalla Malatestan kanssa vahvistaisitte asemanne\nhorjumattomaksi.\"\n\n\"Malatestan!\" Herttua hätkähti kuin piston saaneena. Hänen tylsät\nkasvonsa kurtistuivat aivopahasten toimiessa. \"Malatesta, niin.\" Hän\nheittäytyi uudelleen nojatuoliinsa ja mietti.\n\nDella Torre hiipi hänen viereensä ja kuiskasi kehoittavasti.\n\n\"Tosiaankin, teidän korkeutenne, eikö olisi syytä ryhtyä puheisiin\nMalatestan kanssa niinpian kuin Facino on lähetetty Vignatea vastaan?\"\n\nIrstas Lonate, joka kuunteli keskustelua seisoen ikkunan luona,\ntokaisi: \"Ja sitten olisi pidettävä huolta siitä, ettei tuo nousukas\npalaa.\"\n\nGian Marian pää painui hartiain väliin. Nyt oli hänellä tilaisuus\nvapautua ainaiseksi ankarasta holhoojastaan.\n\n\"Oletteko varmat siitä, että Malatesta suostuisi?\" Della Torre löi\nkorttinsa pöytään. \"Minä olen. Hän on vakuuttanut suostuvansa liittoon\nkansanne.\"\n\n\"Niinkö?\" Herttua epäili aina. \"Ja paljonko se meille maksaisi?\"\n\nDella Torre levitteli käsiään. \"Malatesta ajattelee tytärtään. Jos tämä\nolisi Milanon herttuatar...\"\n\n\"Onko tuo joku ehto?\" Herttuan ääni oli terävä.\n\n\"Vain päähänpälkähdys,\" vakuutti della Torre. \"Mutta jos se toteutuisi,\nlujittuisi liitto luonnollisesti. Perhesuhteita, nähkääs.\"\n\n\"Antakaas kun mietin!\" Herttua nousi ja sysäsi della Torren syrjään.\n\nKömpelönä ja muodottomana punavalkoisessa puvussaan hän laahusti\nikkunan luo. Lonate väistyi. Tuokion verran hän tuijotti pihalle, della\nTorren ja Lonaten iskiessä toisilleen silmää hänen selkänsä takana.\n\nÄkkiä nuorukainen kääntyi, kasvot kiihtymyksestä hehkuen. \"Jumalan\nja kaikkien pyhimysten nimessä! Mitäpäs harkitsemista siinä on?\" Hän\nnauraa hirnahti ajatellessaan Facino Canea kukistettuna suuruutena.\n\nYhä nauraen lähetti hän pois della Torren ja Lonaten sekä kutsutti\nFacinon luokseen. Kondottierin saavuttua ojensi hän tälle Filippo\nMarian kirjeen, jonka lukeminen tuotti Facinollekin vaikeuksia.\n\n\"Vakava asia\", totesi Facino.\n\n\"Tarkoitatte, että Vignate voi käydä vaaralliseksi?\"\n\n\"Ei niinkauan kuin hän on yksin. Mutta hän voi saada apua Estorre\nViscontilta ja muiltakin vehkeilijöiltä. Yksin ovat he voimattomia,\nmutta liittoutuneina he voisivat saada paljon aikaan. Ja Vignaten teko\nvoi helposti houkutella muita seuraamaan esimerkkiä.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Vignate on tuhottava ja ajettava pois Alessandriasta viipymättä.\"\n\n\"Miten ajattelette sen käyvän päinsä?\" mutisi herttua.\n\n\"Minulla on tällä hetkellä kaksituhattakolmesataa miestä. Jos\nmiliisiväki...\"\n\n\"Se tarvitaan puolustamaan kaupunkia, jos Estorre tai joku muu\nhyökkäisi.\"\n\nFacino ei inttänyt vastaan.\n\n\"No, ryhdynpä toimeen siis.\"\n\nJo aikaisin seuraavana aamuna hän lähti liikkeelle, saapuen illalla\nPaviaan, missä kuumuuden rasittamat sotilaat saivat lepohetken\npunaisten muurien kupeella. Bellarion ei tälläkään kertaa epäröinyt\nesittää omaa sotasuunnitelmaa Facinon esikunnalle. Se oli täydellisesti\nristiriidassa muiden mielipiteitten kanssa. Nämä kannattivat\nmarssimista suoraan Vignaten kimppuun. Bellarion taas ehdotti, että\nensin vallattaisiin tällä hetkellä aivan turvaton Lodi, missä tuskin\nkohdattaisiin vastustusta, koska Vignaten koko armeija oli Alessandrian\nmuurien sisäpuolella.\n\nFacino hymyili nuorukaisen itsetietoisuudelle ja tästä rohkaistuneena\nryhtyi Carmagnola pistelemään:\n\n\"Suoran hyökkäyksen karttaminen on tietenkin aivan luonteenne mukaista,\nmutta unohdatte, herraseni, että teidän ritariutenne myös velvoittaa\njohonkin.\"\n\n\"Toivottavasti ei kuitenkaan esiintymään höperönä\", tokaisi nuorukainen.\n\n\"Pidättekö minua sellaisena?\" Carmagnolan ääni oli ärsyttävä.\n\n\"Te puollatte suoraa hyökkäystä. Härkä hyökkää myöskin suoraan kohti,\nmutta en ole koskaan kuullut sitä pidettävän edes älykkäänä eläimenä.\"\n\n\"Vertaatte siis minua härkään?\" Carmagnola punastui havaitessaan\nKoenigshofenin ja Stoffelin hymyilevän.\n\n\"Hiljaa!\" murahti Facino. \"Emme ole kokoontuneet lörpöttelemään\nkeskenämme. Välistä sinä käyt liian nokkavaksi, Bellarion.\"\n\n\"Niin sanoitte ennen Travonkin taistelua.\"\n\nFacino iski suuren nyrkkinsä pöytään. \"Jumalavita! Aiotko hypätä\nnenälleni. Muurinsärkemistaktiikka ei ole minun mieleeni ja\nsiksi käytän muita keinoja, mutta siitä huolimatta aion hyökätä\nAlessandriaan, koska Vignate on siellä.\"\n\nBellarion vaikeni. Ja neuvoteltuaan Filippo Marian kanssa tämän\nsuuressa linnassa jatkoi Facino matkaansa, lisättyään joukkojaan\nkuudellasadalla italialaisella palkkasoturilla, jotka Filippo Maria\noli luovuttanut, ja joita johti Giasone Trotta-niminen onnensoturi.\nSitäpaitsi otti hän Paviasta mukaansa piiritystykistöä.\n\nKuitenkaan hän ei pysähtynyt niin lähelle Alessandriaa, että tykeistä\nolisi ollut mitään hyötyä. Hän tiesi, että Alessandrian kolmesataa\nvuotta aikaisemmin rakennetut varustukset olivat harvinaisen lujat.\nJa senvuoksi aikoi hän ensin heikentää sen nykyisiä valtiaita\npiirittämällä ja eristämällä kaupungin.\n\nMennen Pon yli Bassignanon läheisyydessä marssitti hän joukkonsa\nTanaron vasenta rantaa pitkin Pavoneen asti, kolmen penikulman päähän\nAlessandriasta. Tänne hän majoittui, sijoittaen joukkonsa riisipeltoja\ntäynnä olevalle alangolle ympyrään, jonka säde oli kolmen penikulman\npituinen. Sotilasketju katkaisi Tanaro- ja Bormidajoet juuri niiden\nyhtymäkohdan yläpuolella, ulottui siitä Marengoon, katkaisi jälleen\nBormidan, jatkui Aularaan etelässä ja Casalbaglianoon lännessä, kulki\ntaas yli Tanaron ja yhtyi alkupäähänsä Pavonessa sivuten pohjoisessa\nSan Michelea.\n\nNiin näpsästi oli piiritysliike suoritettu, etteivät alessandrialaiset\nasiata aavistaneetkaan, ennenkuin heidät aamulla pysähdytettiin\npiirityslinjoilla, heidän pyrkiessään pois kaupungista. Jokainen\npalautettiin takaisin.\n\nNäiltä saatiin myös tietää, eräissä tapauksissa vasta kidutuksen\njälkeen, että kaupungissa oli niukanlaisesti elintarpeita, joten\npitkäaikaista piiritystä tuskin kestettäisiin. Tätä todisti\nVignatenkin käytös. Kerrottiin hänen raivoavan satimeen joutuneen\nsuden lailla. Neljä kertaa yritti hän murtautua piiritysketjun läpi.\nFacino oli kuitenkin piiritysjoukkojen sisäpuolelle asettanut vielä\ntiedustelulinjan, joka aina ajoissa ilmoitti vihollisen liikkeistä,\nniin että kulloinkin tiedettiin, mistä Vignate aikoi pyrkiä läpi,\nja osattiin valmistautua häntä estämään. Maasto auttoi myös Facinoa\npaljon. Vignaten valioväki, ratsumiehet, saattoi vain työläästi liikkua\nhetteisellä alangolla.\n\nFacino antoi määräyksen, ettei vankeja saanut ottaa. Samoin kehoitti\nhän sotilaita olemaan surmaamatta tarpeettoman paljon vihollisia. Oli\nvain eduksi, että mahdollisimman moni suu oli syömässä Alessandrian\nmuonavarastoja.\n\n\"Kysymys on tietenkin ihmishengistä\", huomautti Bellarion avaten ensi\nkerran suunsa senjälkeen kuin Facino oli hänet edellisen neuvottelun\naikana vaientanut.\n\nHäntä tuijotettiin pitkään.\n\n\"Mistäpä muusta voisikaan olla kysymys?\" uteli Carmagnola.\n\n\"Hevosista. Jos niitä jää henkiin, kelpaavat ne varsin hyvin ravinnoksi\nviime hädässä.\"\n\nAsiaa käsiteltiin juuri kuin Vignate teki kolmannen hyökkäyksensä.\nTällä kertaa ei vihollista napattu keihäisiin, vaan Facino käski\npyssymiesten ampua hevoset hyökkääjien alta.\n\nJoko Vignate ymmärsi, mihin Facino pyrki, tai sitten hän havaitsi,\nettä maasto todella oli liian tukala ratsuväelle, joka tapauksessa\nsuoritti jalkaväki neljännen hyökkäyksen. Se suunnattiin pohjoiseen\npäin. Vignate pani liikkeelle kaksituhatta miestä ja jos nämä olisivat\nolleet kevyemmin aseistetut ja parempien upseerien johdossa, olisi\nyritys luultavasti onnistunut, sillä vastustajien lukumäärä oli paljon\npienempi. Vignate oli kuitenkin tottumaton käsittelemään jalkaväkeä\nja erehtyi samalla tavalla kuin ranskalaiset Agincourtin luona. Hänen\njalkamiehensä lähtivät hyökkäämään samanlaisissa varuksissa kuin\nratsumiehetkin, mutta raskas aseistus ja pehmeä maasto uuvuttivat\nheidät niin perinpohjin, että he haukkoivat henkeään päästessään\npiirityslinjoille. Ilokseen ja kummakseen he eivät menettäneet henkeään\nenempää kuin vapauttaankaan.\n\nTämän epäonnistuneen hyökkäyksen jälkeen saapui Facinon leiriin kolme\nkaupungin edustajaa sekä eräs Vignaten kapteeni.\n\nHeidät ohjattiin matalaan huoneeseen, jossa ei ollut muita koristuksia\nkuin seinällä puutuolin yläpuolella riippuva, kömpelötekoinen, maalattu\nristiinnaulitun kuva. Tuolin edessä oli pitkulainen honkapöytä ja\nikkunan ääressä yksinkertainen kirjoituspöytä. Neljä tuolia ja matala\nnojatuoli täydensivät sisustuksen.\n\nLattialle oli sinne tänne siroteltu tuoksuvia rosmariinin- ja\nsitruunanoksia, jottei huoneen alastomuus niin pistäisi silmään.\n\nNojatuolissa leveili muhkea Carmagnola, yllään tavanmukainen sinisen\nja punaisen kirjava puku, tukka koottuna jalokivillä koristettuun\nhiusverkkoon ja säärissä kirjavat sukat. Tuoleilla istuivat Stoffel,\nKoenigshofen, Giasone Trotta ja Vaugeois, burgundilaisten päällikkö.\nBellarion nojasi Facinon istuimen selustaan. Neuvottelijat pyysivät\nkondottieria esittämään ehtonsa piirityksen lopettamiseksi.\n\n\"Pavian herra kreivi\", lausui Facino, \"ei aio olla liian ankara\nniille alessandrialaisille alamaisilleen, jotka ovat pysyneet\nhänelle uskollisina. Hän ymmärtää, että heidän on ollut alistuttava\nväkivallan edessä, ja siksi tyytyy hän viidenkymmenentuhannen floriinin\nkorvaukseen tämän sotaretken aiheuttamien menojen peittämiseksi.\"\nNeuvottelijat tunsivat olonsa taas siedettävämmäksi. Mutta Facinopa\nei ollutkaan vielä lopettanut. \"Sitäpaitsi vaadin minä niinikään\nviittäkymmentätuhatta floriinia miehistölleni, ellette halua\nheidän ryöstävän kaupunkia.\" Alessandrian edustajat pelästyivät.\n\"Satatuhatta kultafloriinia!\" huudahti eräs heistä. \"Herra se\non...\" Facino kohotti kätensä. \"Tämä on vaatimus, mitä Alessandrian\nneuvostoon tulee. Puhuaksemme sitten Vignatesta, huomautan, että\nhänellä on aikaa huomiseen keskipäivään asti lähteä joukkoineen\nAlessandriasta. Kuitenkin on hänen jätettävä kaupunkiin kaikki aseet;\nvarukset, härät ja sotatarpeet. Sitäpaitsi on hänen sitouduttava joko\nhenkilökohtaisesti tai Lodin neuvoston kautta suorittamaan Pavian\nkreivin kaupungille Alessandrialle satatuhatta floriinia korvaukseksi\nkaupungin kärsimistä vahingoista. Lisäksi lähetetään Lodiin\nkahdentuhannen miehen suuruinen miehitysarmeija, joka majoittuu Lodiin\nja ylläpidetään kaupungin kustannuksella siksi kunnes edellämainittu\nkorvaus on suoritettu. Ellei tämä suoritus tapahdu kuukauden kuluessa\nryöstetään kaupunki.\"\n\nVignaten neuvottelijain myötä lähettämä upseeri, mustapintainen mies\nnimeltään Corsona, kirosi karkeasti. \"Ehtonne ovat liian ankarat\",\nmurisi hän.\n\n\"Sangen terveelliset\", korjasi Facino. \"Herra Vignatelle on\nosoitettava, ettei rosvoileminen saa tulla kysymykseen.\"\n\n\"Ja te luulette hänen suostuvan?\" Mies oli pilkallinen. Neuvottelijat\nvaltasi pelko.\n\nFacino hymyili julmasti. \"Jos Vignatella on muita keinoja, käyttäköön\nniitä. Tarjoukseni kestää vain neljäkolmatta tuntia. Senjälkeen käy\nhänelle vaikeammaksi päästä kanssani sopimukseen.\"\n\n\"Vaikeammaksi!\" huudahti Corsana aikoen vielä lisätä jotakin, mutta\nFacino viittasi kädellään. \"Voitte mennä.\"\n\nKaksikymmentäneljä tuntia kului, mutta neuvottelijat eivät palanneet.\nVielä seuraavanakaan päivänä ei saatu Vignatelta mitään viestiä.\nFacino ärtyi, eikä hänen tuulensa käynyt paremmaksi kun vielä kaiken\nkukkuraksi leinikin iski hänen raajoihinsa.\n\nKuukausi kului. Eräänä iltana istui Facino upseeriensa kanssa\nillastamassa. Vain Stoffel puuttui seurueesta, hänet kun oli\nkomennettu Casalbaglianoon. Kondottieri, jota pienimmätkin asiat\ntätänykyä suututtivat, morkkasi ruokaa. Se oli muka käynyt kovin\nkehnoksi. Giasone Trotta, jonka vastuulla muonituspuoli oli, katsoi\nvelvollisuudekseen selittää:\n\n\"Jos tämä piiritys kestää vielä kauan, näännymme itse nälkään. Mieheni\novat puhdistaneet koko maaseudun melkein kymmenen penikulman alueella\njoka suuntaan!\"\n\nHän oli puhunut leikilliseen sävyyn, mutta Facino oli melkein\nräjähtämäisillään.\n\n\"Vieköön minut hitto, jos voin käsittää, miten he kestävät tätä.\nHeiltähän olisi pitänyt elintarpeitten loppua jo viikon kuluttua.\"\n\nKoenigshofen siveli miettivästi punaista partaansa \"Kovin salaperäistä\ntosiaan.\"\n\n\"Ähä! Sehän se minua suututtaa. Heidän täytyy saada elintarpeita\njostakin.\"\n\n\"Tuiki mahdotonta!\" Carmagnola pullisteli poskiaan. Piiritysketjun\ntarkastus oli hänen vastuullaan.\n\n\"Miten tämä sitten on selitettävissä? Tuskinpa he toisiaankaan syövät\nsentään\", virkkoi Bellarion.\n\nCarmagnola loi häneen pahansuovan katseen sinisistä silmistään.\n\n\"Oliko tuo joku arvoitus?\" marisi hän. \"Ei teistä juuri ole arvoitusten\npohtijaksi, Francesco\", leukaili Bellarion. \"Minun olisi pitänyt\nmuistaa se.\"\n\nCarmagnola hyökkäsi pystyyn. \"Jumalauta, mitä tarkoitatte?\"\n\nPahantuulinen Facino kuuli heidän nahinansa. \"Pysykää hiljaa, mullikat!\nKuulkaa! Kukahan tänne nyt ratsastaa tuollaisella kiireellä?\"\n\nIlta oli tukahduttavan lämmin ja ikkunat olivat auki. Etäältä kuului\nnopeaa kavionkapsetta.\n\nÄäneti he kuuntelivat sitä hetkisen. Vihdoin nousi Carmagnola\navaamaan oven. Ratsastajat joita oli kaksi, karauttivat kyläkujalle.\nHuomatessaan valaistun oviaukon he pysähtyivät.\n\n\"Missä voimme tavata Biandraten kreivin, Facino Canen?\"\n\n\"Täällä\", vastasi Carmagnola. Tulijat hyppäsivät maahan.\n\n\n\n\nXII luku.\n\nVISCONTIN KUNNIA.\n\n\nJos Facino Cane hämmästyi nähdessään puolisonsa astuvan huoneeseen,\nhämmästyi hän vielä enemmän havaitessaan, kuka kreivitärtä seurasi.\nMies oli nimittäin Venegonon Giovanni Pusterla, Monzan linnanherran\nserkku.\n\nKuten jo lyhyesti on mainittu, oli Monzan herra myrkyttänyt Gian Marian\näidin. Aivan epäämätöntä on, että se tapahtui Gian Marian omasta\nkäskystä. Kuitenkin sai Pusterla kärsiä rangaistuksen tästä rikoksesta,\nkoska Gian Maria pelkäsi joutuvansa ilmi, ja näin sai liian uskollinen\npalvelija hengellään maksaa sekä omasta että toisen puolesta.\nJälkeenpäin oli Gian Maria kaikin tavoin vainonnut Pusterla-sukua,\nhaihduttaakseen muka kaikki epäluulot. Se Pusterla, jota hän metsästi\nAbbiategrassossa Bellarionin ehättäessä väliin, oli jo viides, jonka\nhän sai hengiltä.\n\nVenegonon Pusterla, joka nyt talutti kreivitär Beatricea huoneeseen,\noli yksinkertainen, keskikokoinen mies, iältään kolmissakymmenissä,\nvaikkakin jo vanhemman näköinen, sillä hänen mustassa tukassaan oli\npaljon harmaita hiuksia. Hänen jyrkkäpiirteiset kasvonsa olivat\ntarmokasilmeiset, nenä konko, tummat silmät lähekkäin ja ryhti joustava.\n\nFacino ja Pusterla olivat aina kunnioittaneet toisiaan, mutta he olivat\nkuitenkin niin vähän tuttuja, että viimemainitun äkillisen ilmestymisen\ntänne, vieläpä kreivittären seurassa, täytyi pakostakin herättää\nkummastusta.\n\nFacino oikaisi kipeätä koipeaan ja tervehti heitä lyhyesti\nsotilaalliseen tapaan. Viehättävä kreivitär riensi hänen luokseen.\n\n\"Olet sairas, Facino!\" sanoi hän huolestuneesti ja kumartui\nvastaanottamaan miehensä suudelmaa.\n\nFacinon kasvot kirkastuivat, mutta hänen äänessään oli vakava sävy. Nyt\nei ollut aikaa pohtia hänen sairauttaan. \"Mitäpäs kivuista. Miten sinä\nolet tullut tänne, Bice, ja... Venegonon kanssa?\"\n\n\"Ah, yllätämme sinut\", vastasi kreivitär. \"Taivas tietäköön, ettei\ntämä olisi ollut tarpeen, jos olisit kuunnellut minua, pitänyt silmäsi\navoinna ja käyttänyt järkeäsi.\"\n\n\"Kerro miksi tulit ja jätä huomautukset syrjään.\" Kreivitär epäröi\ntuokion ja kääntyi sitten ylväästi matkakumppaniinsa.\n\n\"Kertokaa te, messer da Venegono.\"\n\nVenegono suostui heti. Hän puhui nopeasti, elehtien käsillään, ilmeen\nkoko ajan vaihdellessa hänen kasvoillaan. \"Olemme tulleet tekemään\nselkoa tapahtumista Milanossa. Ettekö ole kuullut niistä mitään,\nherrani?\"\n\n\"Milanossa? Saan joka viikko raportteja hänen korkeudeltaan. Niissä ei\nole ollut mitään levottomuutta herättävää.\"\n\nKreivitär naurahti katkerasti. Venegono jatkoi.\n\n\"Eikö levottomuutta herätä tieto, että Riminin Malatesta, Pandolfo\nja hänen veljensä Carlo ovat Milanossa, mukanaan viisituhatmiehinen\narmeija?\"\n\nFacino hätkähti. \"He marssivat Milanoa kohti?\"\n\nJälleen kreivitär nauroi. Myös Venegono veti suutaan hymyyn.\n\n\"Ei. He ovat kaupungissa herttuan kutsusta.\" Ja keskeyttämättä kertoi\nhän tarinansa loppuun. \"Tämän kuun toisena päivänä vihittiin Antonia\nMalatesta ja herttua Gian Maria, ja herttuattaren isälle on nyt annettu\nteidän virkanne.\"\n\nHänen sanojaan seurasi täydellinen hiljaisuus. Juttu oli kerrassaan\nuskomaton. Facino ei voinut luottaa korviinsa.\n\n\"Kerron teille vain, mitä olen omin silmin nähnyt\", virkkoi Venegono.\n\n\"Nähnyt? Oletteko sitten itse ollut Milanossa?\"\n\nVenegono irvisti muikeasti. \"Vielä on Milanossa senverran ghibellinejä,\nettä minullekin riitti katto pään päälle. Ryhdyin tarpeellisiin\nvarovaisuustoimenpiteisiin. Sitäpaitsi ei kukaan Pusterla ole ollut\npelkuri. Siksi onkin herttua, tuo helvetin koira, saanut meistä niin\nmonta uhria.\"\n\nKauhistunut Facino tuijotti häntä alta kulmain. Tovin kuluttua puhkesi\nkreivitär puhumaan, katkeran ivallinen ilme valkeilla kasvoillaan.\n\n\"Ymmärrät nyt, Facino, miksi olen täällä. Käsität, ettei Facinon vaimo\nenää ollut turvassa Milanossa. Sinä olet kukistunut ja herttua on\nvalmis sallimaan Malatestan katkaista niskasi.\"\n\nFacino ei jaksanut keskittää ajatuksiaan.\n\n\"Entä Gabriello?\" huudahti hän.\n\n\"Gabriello,\" vastasi Venegono nopeasti, \"on yllätetty samalla tavalla\nkuin te ja kaikki muutkin Milanon ghibellinit. Se on della Torren\nansiota. Mihin hän pyrkii, sen tietävät ainoastaan perkele ja hän itse.\nEhkä hän tällä tavalla jatkaa Viscontien ja Torrianien vanhaa taistelua\nyliherruudesta. Joka tapauksessa on hän kaiken takana.\"\n\n\"Eikö tuo nahjus Gabriello yrittänytkään panna vastaan?\"\n\n\"Gabriello on Porta Giovian linnoituksessa Malatestan väen\npiirittämänä. Kaupunki on sotaleirinä. Gian Maria, tuo epäsikiö, on\nluvannut palkkion Gabriellon päästä, Gabriellon, joka niin monasti\non pelastanut hänet raivostuneen kansan käsistä. Samoin on luvattu\npalkkiot monien muittenkin päästä, kuten herttuan serkkujen Antonio\nja Francesco Viscontin, minun serkkuni Giovanni Pusterlan ja useiden\nmuitten ghibellinien, jotka ovat Gabriellon kanssa linnoituksessa.\"\nHän kiihtyi. \"Jospa suuri Galeazzo voisi nousta haudastaan näkemään\nsen mädän teurastuslaitoksen, jonka hänen hirvittävä perillisensä on\nylväästä kuningaskunnasta tehnyt.\"\n\nJälleen vallitsi hiljaisuus. Facinon pää oli painunut rinnalle. Kulmat\nkurtussa piirteli hän veitsen terällä pöytälevyä. Pitkän rupeaman\njälkeen hän lausui hitaasti, matalalla äänellä:\n\n\"Minä olen viimeinen kaikista niistä kondottiereista, jotka seurasivat\nGaleazzoa hänen asekumppaneinaan; viimeinen niistä, jotka auttoivat\nhäntä rakentamaan suuren valtakuntansa. Hänen rappeutunut poikansa\nsai kaikki vihaamaan itseään. Kaikki muut lähtivät, anastaen samalla\nosan Milanon aluetta, paitsi minä. Olen palvellut uskollisesti,\nolen alati tukenut horjuvaa valtaistuinta, jopa taistellen\nkondottieritovereitanikin vastaan, sillä Galeazzo oli ystäväni\nja luotti minuun. Nyt olen saanut palkkani. Minut on lähetetty\npalauttamaan Alessandria tuon väärän Viscontin inhoittaviin käsiin, ja\nkun olen käskyä täyttämässä, asetetaan Italian huomattavin guelfi minun\npaikalleni, ryhdytäänpä vielä estämään minua palaamastakin.\" Hänen\näänensä melkein murtui.\n\nKreivitär huokasi syvään. \"Saat kuulla vielä enemmän. Silmäsi ovat\nvihdoinkin avautuneet.\"\n\nJa Venegono kertoi.\n\n\"Tulen luoksenne, Facino, kaikkien Milanon ghibellinien edustajana. He\npitävät teitä johtajanaan. Teihin he luottavat ja panevat toiveensa. Jo\ntällä hetkellä on Milano kamalien veritekojen ja sietämättömän terrorin\nnäyttämönä. Te olette ainoa, joka voi sen vielä pelastaa.\"\n\nÄkkiä raivostuen iski Facino veitsen syvälle pöytään. Hän kohotti\nkatseensa. Verestävin silmin tuijotti hän ympärilleen.\n\n\"Jos vain Jumala suo jalkani parantua, saavat Viscontit minun kädestäni\nsyödä petoksensa hedelmät ja tukehtua niihin.\"\n\nHän ojensi kätensä seinällä riippuvaa ristiinnaulitunkuvaa kohti.\nUhkauksesta tuli vala.\n\nBellarion vilkaisi kreivitärtä ja ymmärsi, että hänen kunnianhimonsa\nvihdoinkin oli tyydytetty. Tuo kaunis nainen ei ilmeisesti piitannut\nhituistakaan siitä, että jalo sydän samalla oli särkynyt.\n\n\n\n\nXIII luku.\n\nMUONANHAKIJAT.\n\n\nKeskipäivän helteessä ratsasti Bellarion Casalbaglianoon tapaamaan\nystäväänsä Stoffelia. Hän ei pysytellyt piiritysketjun edessä, vaan\noikaisi ohi tiedustelullaan, joutuen täten sangen lähelle Alessandrian\npunaisia muureja...\n\nKaupunki näytti nukkuvan auringonpaisteessa. Muuta merkkiä elämästä ei\nvoinut havaita kuin kirkkaan välähdyksen silloin tällöin, päivänsäteen\ntaittuessa peitsenterään tai kiiltävään haarniskaan.\n\nRatsastaessaan mietti Bellarion kirjavia kokemuksiaan siitä lähtien\nkuin hän vuosi sitten jätti Ciglianon luostarin. Kauas oli hän\ntotisesti joutunut alkuperäiseltä uraltaan, eikä hän voinut olla\nhienoisesti ihmettelemättä helppoutta, jolla oli mukautunut kohtalon\nviskeltäväksi. Tänä aamuna tuntui hänestä kuin olisi ahneus ollut\nmaallisen elämän vallitseva yllyke. Mitä ikinä hän muisteli vaiheistaan\nvuoden aikana, aina sukelsihen ahneus ja siihen kytketty itsekkyys\nesille. Peloittavampana kuin ennen se ehkä oli ilmennyt viime yönä\nkreivitär Beatricen \"kunnianhimossa\". Parasta olisi, jos kreivitär\nsaisi syytä kirota kunnianhimonsa hedelmiä joka ainoana jälelläolevana\nelinpäivänään. Ehkä hän sillätavoin saisi typerän, tyhjän sielunsa\npelastetuksi. Hän havahtui äkkiä mietteistään, kun väkipyssyn nuoli\nkimmahti hänen satulaansa, singoten syrjään. Samassa huomasi hän jonkin\nesineen kiiltävän tiellä parin kyynärän päässä edessäpäin.\n\nFacinon koko armeijan olisi kenties marssinut tuon hevosenkengän ohi\nvälittämättä siitä sen enempää, mutta Bellarion kiinnitti huomiota\npienempiinkin asioihin. Hänelle selvisi silmänräpäyksessä, että kengän\noli täytynyt pudota muulin takajalasta, lisäksi aivan äskettäin.\n\nKaksi päivää aikaisemmin oli seudulla vallinnut ankara ukkosmyrsky.\nJos kenkä olisi pudonnut sitäennen, olisi se nyt ollut ruosteessa.\nRuosteesta siinä ei kuitenkaan näkynyt jälkeäkään. Kukaan vieras\nei päässyt linjojen sisäpuolelle ja Facinon väki varoi visusti\nuskaltautumasta näinä lähelle muureja. Sotilas ei sitäpaitsi olisi\nkäyttänyt muulia ratsuna. Mistä siis oli kenkä tipahtanut?\n\nNuori mies laskeutui satulasta ja koppasi kengän maasta.\nHämmästyksekseen huomasi hän, että se oli alapuolelta pehmustettu\npaksulla nahka-anturalla.\n\nTaluttaen ratsuaan lähti hän kulkemaan jalan Casalbaglianoa kohden.\n\nTuntia myöhemmin pysähdytti etuvartio hänet. Stoffelin löysi hän tälle\nvaratusta kortteerista.\n\n\"Casalbaglianon ja Aularan välisessä vartioketjussa on jossakin\nkohdassa aukko\", tervehti Bellarion.\n\n\"Lyötte minut hämmästyksellä tämän tästäkin\", vastasi Stoffel.\n\n\"Tässä on todistuskappale.\"\n\nBellarion pudotti kengän pöydälle, kertoen samalla paikasta, mistä sen\noli löytänyt sekä tekemistään johtopäätöksistä.\n\n\"Sitäpaitsi huomasin tiellä kapean, valkoisen juovan. Tutkiessani\nsitä tarkemmin havaitsin, että se oli vehnäjauhoa. Varissut jostakin\nrikkinäisestä säkistä todennäköisesti viime yönä.\"\n\nStoffel hätkähti. Hän myönsi, ettei häneltä riittänyt miehiä\nvartioimaan joka tuumaa tiestä, ja sitäpaitsi olivat yöt sangen pimeät,\nmilloin ei kuu paistanut.\n\n\"Minä takaan, että teillä on enemmän miehiä ensi yönä\", lupasi\nBellarion, lähtien sen enempää viivyttelemättä paluumatkalle Pavoneen.\n\nHän tupsahti päämajaan juuri kesken käynnissä olevan sotaneuvottelun.\nPohdittiin Alessandriaan tehtävää rynnäkköä, jota ei enää voinut\nviivyttää.\n\nKärsimätön Facino ei nykyisessä mielentilassaan tahtonut ruveta\nodottelemaan jalkansa paranemista. Senvuoksi harkitsi hän paraikaa\nylimmän päällikkyyden luovuttamista toistaiseksi Carmagnolalle,\nkeskustellen samalla tämän, Koenigshofenin ja Giasone Trottan kanssa\nrynnäkkösuunnitelmista. Monna Beatrice oli vetäytynyt talon yläkertaan\nlepäämään.\n\nBellarionin tuomat uutiset saivat esikunnan huonolle tuulelle.\n\nTapansa mukaan huiskutti Carmagnola nuorukaisen syrjään.\n\n\"Tuo tuollainen ei merkitse enää mitään nyt, kun olemme päättäneet\nrynnätä.\"\n\n\"Merkitsee vainenkin\", penäsi Bellarion, kestäen tyynesti mahtavan\nluutnantin kiukkuisen muljauksen. Heidän välinsä olivat edelleenkin\nkireät. \"Luotatte siihen, että garnisooni on nälän heikentämä. Löytöni\nosoittaa, ettei niin ole laita.\"\n\nFacino nyökkäsi hitaasti. Carmagnola, iänikuinen peluri, päätti nyt\npanna kaikki yhden kortin varaan ja tokaisi mahtipontisuudella, johon\nylipäällikön sairastuttua kuvitteli olevansa oikeutettu:\n\n\"Me antaudumme siihenkin vaaraan. Nyt on toimittava, herra kreivi. Asia\non heti saatettava loppuun. Viivytteleminen muodostuisi äärimmäisen\nvaaralliseksi.\"\n\n\"Ja äkkikiire vielä vaarallisemmaksi\", huomautti Bellarion, saaden\nCarmagnolan raivoihinsa.\n\n\"Vieköön hitto kaikki olettamuksenne!\" kiljaisi luutnantti. \"Joka\nasiassa pitää teidän lausua julki typerät mielipiteenne, päälle\npäätteeksi kokeneille sotilaille.\"\n\n\"Hän oli oikeassa Travon luona\", lausui Koenigshofen syvällä äänellään.\n\"Hän voi olla oikeassa nytkin.\"\n\n\"Sitäpaitsi\", huomautti Trotta, joka tunsi Alessandrian varustukset\nparemmin kuin kukaan muu joukosta, \"olisi sulaa typeryyttä rynnätä,\nellei olla aivan varmoja varusväen tilasta. Erehdys tulisi meille\nkalliiksi.\"\n\n\"Onko muuta keinoa olemassa kuin rynnäkkö?\" tivasi Carmagnola.\n\n\"Sitäpä tässä juuri olisi harkittava\", sanoi Bellarion lyhyesti.\n\n\"Harkittava?\" Carmagnola, aikoi jatkaa, mutta Facino vaiensi hänet.\n\n\"Aivan oikein\", lausui kondottieri. \"Tilanne on muuttunut ja asia on\nnyt pohdittava uudelleen.\"\n\nVaikka olikin kärsimätön, käsitti Facino, että uusi toimintasuunnitelma\noli välttämätön.\n\nToisin ajatteli hänen luutnanttinsa. \"Bellarion on ehkä erehtynyt.\nLoppujen lopuksi...\"\n\n\"Se ei merkitse mitään\", täydensi Bellarion. \"Jos Vignate todella olisi\nollut otaksumassamme asemassa, olisi hän siitä suuremmalla syyllä\nyrittänyt yhä uudestaan murtautua läpi. Mutta koska hän on saanut\napua kaupungin ulkopuolelta, on hän pysytellyt toimettomana, toivoen\ntietysti teidän uskovan, että hänen väkensä on nääntymäisillään. Jos\nnyt hyökkäätte, työntää hän teidät takaisin ja käy sen jälkeen heti\nheikentyneitten joukkojenne kimppuun varmistaen siten voittonsa.\"\n\n\"Kylläpä olette varma asiastanne\", pilkkasi Carmagnola. \"Ja\nkaiken tämän olette saanut selville muulin kengästä ja muutamasta\nvehnänhiukkasesta.\" Hän pyörähti kannoillaan ja levitti kätensä:\n\"Kuunnelkaa häntä vain! Ottakaa oppia herrat! Menkää mestari\nBellarionin kouluun.\"\n\n\"Tosiaan; eipä taitaisi olla vahingoksi\", ehätti Facino sanomaan.\nCarmagnolan suu loksahti auki. \"Bellarion saattaa teidät häpeään.\nKuunnellessani häntä olen alkanut epäillä, että leinini on siirtynyt\nsäärestä aivoihini. Jatka, poikaseni. Mitä sanottavaa sinulla vielä on?\"\n\n\"Ei mitään toistaiseksi. Nyt on vain muonantuojat saatava kiinni.\nSe voi käydä päinsä ensi yönä luullakseni, jos vain Stoffelin väkeä\nlisätään.\"\n\n\"Hyvin mahdollista. Miten mielestäsi olisi meneteltävä?\"\n\nBellarion otti hiilenkappaleen ja raapusti pöydälle piirroksen. \"Tässä\non tie. Muonantuojat tai -hakijat eivät voi poiketa siltä edemmäksi\nkuin ehkä neljännespenikulman päähän jommallekummalle puolelle, koska\nvettä on molemmin puolin. Vartioketju on kaksinkertaisena sijoitettava\ntien yli rannasta rantaan. Muonan hakijat jäävät pakostakin ketjuun\nkuin kalat verkkoon. Jos tämä onnistuu, kiertävät ketjun molemmat\nsivustat saaliin ja yhtyvät. Täten estetään mahdolliset pakoyritykset.\"\n\nFacino nyökkäsi, hymyillen partaansa. \"Onko kenelläkään parempaa\nehdotusta?\"\n\nTuokion äänettömyyden jälkeen puhui Carmagnola. \"Tämä suunnitelma\nlienee kyllä yhtä hyvä kuin joku muukin.\" Kateellisuus pilkisti esiin.\n\"Jos hyväksytte sen, ryhdyn asian vaatimiin toimenpiteisiin.\"\n\nFacino puri huuliaan. \"Luulen\", sanoi hän sitten verkkaisesti, \"että\njuttu on jätettävä Bellarionin hoidettavaksi. Hän tuntee suunnitelmansa\nparhaiten.\"\n\nEnnen iltaa oli Bellarion jälleen Stoffelin luona. Hämärän laskeuduttua\nmarssi Aularasta Casalbaglianoon kaksisataa Koenigshofenin miestä.\nVartioketju vedettiin nyt puolimatkassa Alessandriasta Casalbaglianoon\ntien yli, Tanaron rannasta toisella puolella tietä olevaan rantaan.\nBellarion itse asettui keskustaan, tielle. Stoffelin lähetti hän\noikealle, Wenzel-nimisen sveitsiläisen vasemmalle siivelle.\n\nYö oli pimeä. Montferratin vuorilta lähti jälleen rajuilma liikkeelle\nja pian peittivät pilvet tähtitaivaan. Siitä huolimatta oli Bellarion\nkäskenyt miesten maata pitkällään, koska heidän hahmonsa muuten\nsaattaisivat piirtyä tummaa taivasta vasten.\n\nTuntikausia he odottivat ääneti. Ilma oli raskas, mutta myrsky\nei ottanut puhjetakseen. Keskiyön tienoissa alkoi Bellarion jo\nkäydä masentuneeksi, kunnes äkkiä kuuli ääniä, varovaista astuntaa\nnurmella. Silmänräpäystä myöhemmin lähestyi jo muulijono vartiota.\nMuonanhakijain päällikkö oli matkannut tätä väliä niin usein, että hän\nei osannut enää odottaakaan yllätystä. Nyt hän ällistyi sanattomaksi\nnähdessään yht'äkkiä ihmismuurin sulkevan tien. Tovin epäröityään\nkahmaisi hän ohjakset tiukemmin käsiinsä ja kääntyi, karjaisten\nkäskyn perässä tuleville. Pimeydestä kuului pian sekavaa melua ja\nhuutoa. Jono kääntyi takaisin, mutta taaskin olivat keihäät vastassa.\nSyntyi pakokauhu ja miehet yrittivät mikä minnekin. Hiljaa kiertyi\nverkko heidän ympärilleen sulkien heidät yhä ahtaammalle alalle.\nLopulta heillä tuskin oli ollenkaan liikkumistilaa. Vihdoin saatiin\nvähän valoa. Kymmenkunta lyhtyä syttyi ja Bellarion ryhtyi tutkimaan\napajaansa. Muulijono oli ollut pitkä ja kaikki eläimet olivat raskaasti\nkuormitettuja. Ajajia, viittä kuutta nuorukaista, johti pitkä, veltto,\nrokonarpinen mies. Masentuneina he seisoskelivat kuormien välissä,\nkuvitellen köydensilmukan jo olevan kaulallaan.\n\nBellarion ei tehnyt mitään kysymyksiä. Lyhyesti antoi hän määräyksensä\nStoffelille. Oudoilta ne hieman tuntuivat, mutta Stoffel ei epäröinyt\nhetkeäkään. Sata miestä jätettiin Wenzelin päällikkyyden alaisina\nvartioimaan muuleja, kaksikymmentä pantiin saattamaan ajajia, muut\nsaivat palata kortteereihinsa.\n\nPuoli tuntia myöhemmin kuulusteli Bellarion erään talonpojan pirtissä\nmuulijonon johtajaa. Vanki seisoi kahden peitsimiehen välissä ja\nnuorukainen tutki hänen kasvojaan kynttilän valossa.\n\n\"Luulenpa, että olemme tavanneet aikaisemmin...\" tokaisi hän äkkiä.\n\"Tehän olette sama veijari, jonka kanssa matkasin Casaleen... rosvo.\nLorenzaccio da Trino.\"\n\nMies räpytti pelokkaasti silmiään. \"En kiellä. Mutta minä olin\nystävänne, ja ellei tuota kirottua talonpoikaa olisi ollut...\"\n\n\"Vaiti!\" kivahti Bellarion. Hän laski kynttilän pöydälle ja istuutui\nnojatuoliin. Lorenzaccio kyräili häntä arasti, ihmetellen hänen uljasta\nasuaan. Pelko esti häntä tekemästä mitään huomautuksia.\n\nBellarion tarkkasi häntä tiukasti tummilla silmillään ja rosvo hytisi,\nvaikka yö olikin lämmin. \"Tiedätte, mikä teitä odottaa?\"\n\n\"Tiesin panneeni henkeni alttiiksi, mutta...\"\n\n\"Köysi, ystäväiseni. Sanon sen suoraan, ettei epäilylle jäisi tilaa.\"\n\nMiehen polvet hetkahtivat ja vartijain täytyi tukea häntä. Bellarionia\nmelkein hymyilytti. Hän nojasi leukansa käteensä ja katseli pitkän\naikaa ääneti vankiaan. Lopulta hän puhkesi puhumaan, kiusallisen\nhitaasti.\n\n\"Väitätte kerran olleenne ystäväni. En voi tietää, olisitteko pysynyt\nystävänäni loppuun saakka. Jouduimme eri tahoille. Mutta sitä ennen\nolitte varastanut minulta kaiken omaisuuteni. Mahdollistahan on, että\nolisitte luovuttanut sen takaisin.\"\n\n\"Olisin varmasti!\" ruikutti mies. \"Pyhä Jumalan äiti, niin olisin\ntehnyt!\"\n\n\"Olen tarpeeksi hupsu uskoakseni teitä. Muistakaa, että eloonjäämisenne\nriippuu minusta. Kohtalo lähetti teidät tielleni, jotta joutuisin\noikealle elämänuralleni, ja senvuoksi aion teitä auttaa...\"\n\n\"Palkitkoon teitä Jumala! Luoja teitä...\"\n\n\"Hiljaa! Älkää keskeyttäkö. Ensin haluan todisteen hyvästä tahdostanne.\"\n\n\"Millä tavalla minä voisin todistaa...?\"\n\n\"Voitte vastata kysymyksiini selvästi ja totuutta noudattaen. Siinä on\naivan kylliksi. Jos yritättekään valehdella, on kohtalonne kuolemaakin\nkurjempi. Olkaa vilpitön, niin pelastatte henkenne.\"\n\nHän esitti kysymyksensä saaden nopeat, suorat vastaukset niihin.\nLorenzaccio joutui täydellisen ristitulen alaiseksi, mutta ei\ntakertunut kertaakaan. Puolen tunnin kuluttua oli Bellarion saanut\nkaikki haluamansa tiedot. Lorenzaccion oli palkannut Alessandrian\nanastajan veli, Desanan kardinaali Girolamo Vignate. Tämä lähetti\nsäännöllisesti elintarpeita Alessandriaan. Ne vietiin perille öisin\nkun taivas oli pilvessä. Muulit jätettiin aina Alessandriaan, missä ne\nsyötiin samoinkuin niiden kuormatkin, ja ajajat palasivat jalkaisin\nlähtöpaikkaansa. Lorenzacciota lukuunottamatta ei ajajia koskaan\npäästetty Alessandrian muurien sisäpuolelle. Lähtiessään sai hän aina\ntunnussanan, jolla seuraavan kerran pääsi kaupunkiin. Kaiken kaikkiaan\noli Lorenzaccio tehnyt jo toistakymmentä tällaista matkaa. Lopuksi\nkuvasi rosvo kardinaalin ja hänen veljensä sekä näiden lähimmät\nmiehet hyvin tarkkaan, antoi topografisia tietoja Alessandriasta ja\nteki selkoa muistakin tärkeistä seikoista Pääasiat merkitsi Bellarion\nmuistiin.\n\n\n\n\nXIV luku.\n\nMUULINAJAJA.\n\n\nPäivännousuun oli vielä vajaan tunnin aika, muulijonon saapuessa\nAlessandrian eteläiselle portille. Jonon johtaja rikkoi öisen\nhiljaisuuden kimeällä vihellyksellä, jonka hän kertasi kolmasti.\n\nHolvissa välähti valo ja ääni kajahti:\n\n\"Kuka pyrkii sisään?\"\n\n\"Messer Girolamon lähetti\", vastasi muulinajaja. \"Tunnus?\"\n\n\"Voittoisa Lodi.\"\n\nValoläikkä siirtyi. Kuului raskaitten ketjujen kalinaa ja lukkojen\nkitinää. Roteva, tumma olento vääntäytyi laiskasti näkyviin. Portin\naukosta alas lasketun nostosillan takaa näkyivät vartiohuoneen valot,\njoita vastaan keihäsmiesten varjot kuvastuivat.\n\nMuulinajaja puhui pimeyteen. Hän jätti hyvästit olemattomille\nseuralaisilleen ja antoi määräyksiä näkymättömälle apulaiselle.\nSenjälkeen ajoi hän kuormitetut muulit sillalle ja ilmestyi vihdoin\nitsekin valopiiriin. Muulijonon johtaja oli pitkä, yhtä pitkä kuin\nLorenzaccio, mutta nuorempi. Hänen yllään oli karkea, ruskea viitta\nja samanväriset, polviin asti ristiinnyöritetyt housut. Vartioupseeri\nvalaisi lyhdyllä hänen kasvojaan. \"Te ette ole Lorenzaccio!\"\n\n\"Piru vieköön teidät\", ärähti muulinajaja, \"pitääkö teidän kärventää\nsilmäni huomataksenne sen?\"\n\n\"Kuka te olette? Mikä on nimenne?\"\n\n\"Nimeni on Giuseppe ja minua sanotaan Beppoksi. Olen täällä\nLorenzaccion sijasta. Hän joutui kiikkiin ja oli vähällä menettää\nhenkensä. Teidän ei tarvitse esitellä itseänne, kapteeni. Lorenzaccio\nennusti minun joutuvan tekemisiin vihaisen vahtikoiran kanssa, jonka\nnimi on Chrisoforo, ja joka mielellään nielaisisi minut purematta.\nNäkemästäni päättäen Lorenzaccio kuitenkin valehteli. Olisikohan teillä\nmitään juotavaa läheisyydessä? Janottaa.\" Muulianajaja pyyhkäisi\nkämmenselällä hikistä otsaansa, tuhrien jo entuudestaan likaiset\nkasvonsa vielä likaisemmiksi.\n\n\"Viekää muulinne kaupungintalolle\", sanoi kapteeni töykeästi.\n\nAamu sarasti messer Beppon saapuessa päämääräänsä. Hän ohjasi muulit\navaraan pihaan jättäen ne odottelevien sotilaitten huostaan. Kirjavaa\noli tuo pihalla maleksiva joukko; Vignaten sotilaitten joukossa\nasteli upseereja ja siviilivirkailijoita. Upseerit olivat reippaita\nja hyvinvoipia, kaupunkilaiset taas kurjannäköisiä, mistä muulinajaja\npäätteli, että sotaväkeä lihotettiin siviiliväestön kustannuksella.\n\nOllakseen muulinajaja oli messer Beppo perin itsetietoinen veikko.\nHän vaati heti pääsyä Giovanni Vignaten puheille. Ensi aluksi hänen\nvaatimuksistaan vähäteltiin, mutta kun hän lopulta alkoi päästellä\nuhkauksia, opasti muuan upseeri hänet linnaan.\n\nHe kulkivat kapean sillan yli roccaan, suuren guelfilinnan sydämeen,\nja edelleen kiemurtelevia portaita ylös alastomaan huoneeseen, jossa\nikkunain sijasta oli lasittomia aukkoja ja jonka kattoon messer Beppo\nsaattoi ulottua kädellään. Huoneessa oli vankka tamminen luostaripöytä,\ntammipenkki ja jykevä nojatuoli. Ainoa ylellisyysesine, jonka\nmuulinajaja näki, oli punasamettinen pielus.\n\nJättäen Beppon yksin poistui nuori upseeri kapeasta ovesta toiseen\nhuoneeseen. Sieltä tuli hetken kuluttua tummapintainen, paksuhuulinen,\narvokkaasti liikehtivä mies, jolla oli yllään pitkä, punainen viitta.\nHänen perässään astelivat mustapukuinen munkki ja nahkapukuinen\nsotilas, jonka kallisarvoisesta vyöstä riippui tikari ja miekka.\n\nMustanpuhuva mies loi muulinajajaan ylpeän, kysyvän katseen.\n\n\"Sanotte, että teillä on minulle asiaa\", virkkoi hän, istuutuen\nnojatuoliin. Munkki sijoittui penkille, nojaten kyynärpäitään pöytään.\nKapteeni taas seisoi Vignaten rinnalla. Messer Beppon opas oli jäänyt\nhuoneen perälle.\n\nPitkä, nuori muulinajaja astui lähemmäksi kainostelematta vähäistäkään.\n\n\"Hänen ylhäisyytensä Desanan kardinaali pyytää ilmoittamaan, että tämä\nelintarvelähetys on viimeinen.\"\n\n\"Mitä?\" Vignate puristi tuolinsa käsinojaa. Arvokas ilme katosi hänen\nkasvoiltaan.\n\n\"Kuljetus ei enää käy päinsä. Lorenzaccio, joka aikaisemmin johti\nmuulikaravaania, on nyt Facinon vankina. Hänet pidätettiin eilen\npaluumatkallaan Alessandriasta. Mahdollisesti roikkuu hän jo hirressä.\nMeidät on keksitty ja vartioketju on nyt niin tiheä, että olisi\njärjettömyyttä yrittääkään päästä läpi.\"\n\n\"Pääsittehän tekin\", huomautti luiseva kapteeni. \"Oveluudella. Mutta se\ntemppu ei kävele kahdesti. Lähetin kymmenen muulia lähelle Aularaa, ja\ntuotapikaa riensi sinne melkoinen sotilasjoukko. Vartioketjuun syntyi\naukko. Käytin hämärähetkeä hyväkseni ja pääsin läpi ennenkuin sotilaat\npalasivat.\"\n\n\"Kekseliäästi tehty\", kiitti kapteeni.\n\n\"Se oli aivan välttämätöntä\", sanoi Bellarion lyhyesti. \"Nämä\nelintarpeet oli saatava perille ja teitä oli varoitettava.\"\n\nVignate oli käynyt harmaankalpeaksi. Nuoren miehen käytös ja ripeä\npuhetapa saivat hänet ymmälle.\n\n\"Kuka te olette?\" kysyi hän. \"Muulinajaja ette ainakaan ole.\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne on tarkkanäköinen. Lorenzaccion pidätyksen\njälkeen ei ainoakaan muulinajaja enää tahtonut antautua vaaraan. Olen\nonnensoturi. Beppo Farfalla, nöyrin palvelijanne. Komennan kolmeasataa\npeitsimiestä, jotka tällä hetkellä herra kardinaalin käskystä on\nsijoitettu Cantalupoon. Kardinaalin pyynnöstä otin tämän jutun\nhoitaakseni.\"\n\n\"Ja minun pitäisi palkita teidät, tietenkin. Vaikka olen melkein\nputipuhtaaksi kynitty.\"\n\n\"Herra kardinaali uskoo sen asian järjestyvän. Hänellä oli eräitä\nviittauksia annettavana teille, toivoen minun tuovan ne perille.\"\n\n\"Vai niin! Mitä viittauksia?\" Vignate oli kiukkuinen. \"Herra\nkardinaali on sitä mieltä, että muonittamisenne on suottapäiväistä\nvarojen haaskausta, koska pysytte vallan toimettomana. Hän haluaisi\nteidän tekevän jotakin ja uskoo tämän toivomuksen muodostuvan teille\nkannustimeksi.\"\n\n\"Hitto vieköön hänen julkeutensa. Minä en kaipaa mitään kannustimia.\nIlmoittakaa hänelle, että käyn sotaa niinkuin itse parhaaksi näen.\nJos olen pysynytkin toimettomana, on se tapahtunut siksi, että olen\nodotellut sopivaa hetkeä.\"\n\n\"Ja nyt kun elintarvepula uhkaa, on teidän sopiva hetkenne ensi\ntilassa,\"\n\n\"Niinkö?\" Vignaten silmät hehkuivat. Tuon nuoren kukkoilijan sävy\nloukkasi häntä syvästi. Onnensoturit eivät tavallisesti uskaltaneet\npuhutella häntä tuossa äänilajissa.\n\n\"Niin. Herra kardinaali ehdottaa, että hyökkäisitte Facinon päämajan\nkimppuun.\"\n\n\"Aivan. Tai Intiaan, tahi miksei helvettiin. Se olisi suunnilleen yhtä\nhelppoa. Olen lähtenyt täältä neljästi — joka kerta turhaan. Tappasin,\nmutta syy ei ollut minun.\"\n\n\"Onko teidän ylhäisyytenne varma siitä?\" Messer Beppo hymyili heikosti.\n\nLodin herra raivostui. \"Olenko varma?\" Hänen harmaat kasvonsa\nkuumenivat. \"Uskaltaako kukaan väittää, että olisin tehnyt virheitä?\"\n\n\"Herra kardinaali uskaltaa. Hän enemmän kuin epäilee sitä. Hän on siitä\nvakuutettu.\"\n\n\"Ja te olette nokkavuudessanne samaa mieltä.\"\n\nVignate, munkki ja kapteeni tuijottivat pilkallisennäköistä\nnuorukaista. \"Voisinko muuta?\" sanoi tämä. \"Ajatelkaahan, hyökkäätte\nkeskellä päivää vihollisen nähden. Facino voi joka kerta keskittää\nvoimansa uhattuun kohtaan. Hevosenne pääsevät töintuskin liikkeelle\nvaikeassa maastossa. Kardinaali on sitä mieltä, että te, jos olisitte\naikaisemmin tehnyt tehtävänne ja hyökännyt yöllä, aivan helposti\nolisitte päässyt vihollisen niskaan, ennenkuin aikomustanne olisi\naavistettukaan, saati ryhdytty toimiin hyökkäyksen torjumiseksi.\"\n\nVignate katsoi häntä miettivästi, kohauttaen sitten hartioitaan:\n\"Papin viisautta\", virnisteli hän. Pitkä kapteeni kääntyi Beppoon.\n\"Tuollainen suunnitelma olisi kyllä ollut hyvä, jos aikomuksenamme\nolisi ollut ainoastaan tunkeutua linjojen läpi ja jättää Alessandria\nFacinon käsiin. Mutta sellainenpa ajatus ei olisi koskaan juolahtanut\nLodin herran mieleen.\" Kapteeni nojautui valtiaansa tuolin selustaan,\ntyöntäen esiin alahuulensa. \"Välttämättömyys kenties kuitenkin nyt\npakoittaa hänet...\"\n\nMesser Beppo purskahti nauruun.\n\n\"Miksi se olisi välttämättömämpää kuin aiemminkaan? Ensi yönä on Facino\nehken suuremmassa määrin armoillanne kuin on tähän asti ollutkaan.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" huohotti Vignate. \"Vai armoillamme?\" Kaikki kolme\ntuijottivat nuorta sotilasta.\n\n\"Juuri niin. Rohkea leikkaus vain ja selvä on! Piiritysketju ei ole\nylen vahva. Tukikohdat ovat Marengossa, Aularassa, Casalbaglianossa ja\nSan Michelessä.\"\n\n\"Tiedämme.\"\n\n\"Aivan äsken on kuitenkin Aularasta ja San Michelestä siirretty miehiä\nvahvistamaan Aularan-Casalbaglianon linjaa, koska juuri näiltä kohdin\non kuljetettu elintarpeita Alessandriaan. Aulara ja Casalbagliano ovat\nkuitenkin etäällä Pavonesta, joka on lujin asemista.\"\n\nVignaten silmät alkoivat loistaa. Hän oli tarpeeksi sotilas\nkäsittääkseen Beppon tarkoituksen.\n\n\"Yöllä voisi vahvakin joukko lähteä Alessandriasta. Pohjoista porttia\nkäyttäen joutuisivat hyökkääjät heti Pavonen puolelle jokea. Facinon\npäämaja saataisiin varmasti saarretuksi ennenkuin hälyytys ehtisi\ntapahtua. Näin saisitte sievästi sekä Facinon että hänen lähimmät\nmiehensä napatuiksi, ja sen jälkeen olisi piirittävä armeija kuin\npäätön ruumis.\"\n\nHänen sanojaan seurasi äänettömyys. Vignate kyyristyi syvemmälle\ntuoliinsa ja nuoleskeli huuliaan.\n\n\"Tottavieköön!\" huudahti hän ja pohdittuaan asiaa vielä tovin: \"Totta\njumaliste!\" Pitkä kapteeni sai silmäniskun. Hän nyökkäsi.\n\n\"Eipä hullumpaa\", sanoi hän.\n\n\"Vai ei?\" tiuskaisi Beppo, tukahduttaen naurun. \"Parempaa suunnitelmaa\nette tällä hetkellä keksi. Käännätte tappion voitoksi.\"\n\nHänen varmuutensa tehosi ilmeisesti.\n\n\"Paljonko miehiä Facinolla on Pavonessa? Tiedättekö?\" kysyi Vignate.\n\n\"Neljä-viisisataa. Voisitte nitistää hänet paljon pienemmällä joukolla,\njos saisitte hänet yllätetyksi.\"\n\n\"Ei uhmailla suotta. Otan mukaani kuusisataa.\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne on siis tehnyt päätöksensä?\" sanoi kapteeni.\n\n\"Mitäs muutakaan, Rocco?\"\n\nRocco siveli partaansa. \"Taitaa olla parasta tosiaan. Tahtoisin\nkuitenkin kernaasti olla varma siitä, että saartoliike voidaan\nsuorittaa huomiota herättämättä.\"\n\nUrhoollinen Beppo sekaantui pyytämättä keskusteluun.\n\n\"Siinäpä se. Mutta sekin asia järjestyy. Minä ja kolmesataa\npeitsimiestäni voimme auttaa teitä. Siirrän joukkoni vielä tänään\nPavonen taakse Pietramarazziin. Samalla hetkellä kuin te hyökkäätte,\nrynnistän minä takaapäin ja Facino on loukussa.\"\n\n\"Miten voimme pimeydessä tietää, kuka kukin on?\" ihmetteli Rocco.\n\"Teidän ja meidän miehemme voisivat luulla toisiaan vihollisiksi.\"\n\n\"Annan miesteni vetää paidat nuttujensa päälle. Tehkää te samoin.\"\n\n\"Taivahan tasakäpälä! Kylläpä teillä on kaikki valmiina!\" huudahti\nVignate. \"Täytyy olla, jos tahtoo onnistua yrityksissään.\" Vignate\nkompuroi jaloilleen. Hänen leveistä kasvoistaan saattoi huomata, että\nhän oli tehnyt päätöksensä. \"Tapahtukoon siis, ensi yönä. Oletteko\nkäytettävissä, kapteeni Farfalla?\"\n\n\"Riippuu maksusta\", vastasi Beppo vikkelästi. \"Minä en tappele\nsuoranaisesta tappelunhalusta.\"\n\nVignate synkistyi ja siristi silmiään. \"Mitkä ovat ehtonne?\"\n\n\"Vuoden palvelussopimus niin minun kuin kondottani kanssa ja\nviisitoistatuhatta kultafloriinia kuussa.\"\n\n\"Taivas!\" siunaili Vignate. \"Viisitoistatuh... Muuten, tarvitsen tuskin\nkondottaanne niin kauan.\"\n\n\"Voimakkaampihan olisitte ja voin vakuuttaa, että olisitte meihin\ntyytyväinen.\"\n\n\"Saatte kymmenentuhatta avustanne tässä yrityksessä\", ratkaisi Vignate.\n\n\"Toivotan hyvää huomenta\", virkkoi Beppo. \"Tiedän, että olen paremman\npalkan arvoinen.\"\n\n\"Käytätte hyväksenne vaikeaa asemaani\", marisi Vignate.\n\n\"Ja te unohdatte mitä olette minulle velkaa jo senvuoksi, että panin\nhenkeni alttiiksi tulemalla tänne.\" He riitelivät vielä puolituntisen,\nja messer Beppon sitkeys korvasi hyvinkin puuttuvat takeet hänen\nrehellisistä aikomuksistaan.\n\nLodin herran oli lopulta taipuminen ja messer Beppo pisti\nsopimuspergamentin taskuunsa. Syötyään aamiaista Vignaten pöydässä\nlähti hän kaupungista viedäkseen uutisensa Desanan kardinaalille ja\nvalmistautuakseen tukemaan uutta isäntäänsä.\n\nAamu oli häikäisevän kuulas. Kaikki myrskynenteet olivat kadonneet\ntaivaalta. Beppo hymyili maantietä astellessaan, ajatellen, että elämä\ntällaisena aamuna tosiaan oli ruusuista. Hän hymyili yhä saapuessaan\njoitakin tunteja myöhemmin Facinon päämajaan Pavonessa. Facino istui\nparaikaa puolisella kolmen kapteeninsa ja puolisonsa seurassa. Hän\nkohotti kulmakarvojaan tulokkaan vallatessa tyhjän paikan pöydän\nääressä.\n\n\"Olet myöhästynyt, Bellarion. Olemme odottaneet sinua ja uutisia.\nYritettiinkö viime yönä kuljettaa elintarpeita linjojen läpi?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Bellarion.\n\n\"Pidätitte salakuljettajat?\"\n\n\"Pidätimme. Siitä huolimatta pääsi muulijono kuormineen Alessandriaan.\"\n\nÄllistynyttä tuijotusta. Carmagnola nauroi ivallisesti. \"Kuinka, herra?\nVaikka pidätitte ajajat?\"\n\nBellarion katsoi häntä väsynein, verestävin silmin. \"Siitä huolimatta.\nMinä ohjasin itse muulit Alessandriaan.\" Hän istuutui äänettömyyden\nvallitessa.\n\n\"Sanot käyneesi Alessandriassa?\"\n\n\"Linnoituksessa asti. Söin aamiaiseni Lodin herran seurassa.\"\n\n\"No, mutta selitä, Herran nimessä!\" puuskahti Facino ärtyneenä.\n\nBellarion selitti.\n\n\n\n\nXV luku.\n\nLOUKKU.\n\n\nArvaatte jo, mitä tapahtui, joten voimme kuitata asian muutamalla\nsanalla.\n\nSeuraavana yönä ratsasti Vignate kuudensadan miehen etunenässä mitä\nparhaimpaan väijytyspaikkaan Pavonen liepeillä. Yö oli siksi valoisa,\nettä saattoi hyvin pitää ympäristöä silmällä. Kahakka kesti vain puoli\ntuntia, jonka aikana kuitenkin verta vuoti viljalti, sillä Vignaten\nväki oli raivoissaan huomatessaan joutuneensa satimeen.\n\nBellarion oli pukenut ylleen Boucicaultilta saamansa varustuksen,\nkypärää lukuunottamatta. Hän ei ollut tottunut teräspäähineeseen. Itse\ntappelusta hän pysytteli syrjässä, sillä ihmisen tappaminen kauhistutti\nhäntä, mutta lopulta käytiin kuitenkin hänenkin kimppuunsa. Juuri kun\nVignaten väki alkoi viskata aseitaan maahan, syöksyi muuan ratsumies,\njonka suippo kypärä sai hänet näyttämään suurelta petolinnulta,\neteenpäin vihollisrintamasta, suoraan kohti Bellarionia, joka ei\nsuinkaan tahtonut asettua esteeksi hänen tielleen. Bellarion kiskaisi\nratsunsa sivulle, mutta joutui suoraan keihään eteen. Ratsumiehen\nrynnistäessä ohi, nosti hän tapparansa ja antoi sen pudota vihollisen\npäähän. Mies keikahti ääntä päästämättä maahan.\n\nBellarion laskeutui satulasta ja nosti kypärän kaatuneen päästä.\nRaitis ilma sai ratsumiehen heti toipumaan. Ritaritapojen mukaisesti\noli hän nyt Bellarionin vanki. Taistelu oli päättynyt. Lyhdyillä\nvarustettuja sotilaita liikkui kentällä ja hiukan myöhemmin tulla\ntömisti viiteensataan nouseva vihollislauma Facinon sotilaitten\nkaitsemana Pavoneen, kylän asukkaitten suureksi hämmästykseksi. Kahden\nburgundilaisen saattamana kuljetti Bellarion vankinsa miesjoukon läpi.\n\nVasta päämajassa saatiin senverran valoa, että vanki ja voittaja\nsaattoivat tuntea toisensa. Bellarion purskahti nauruun nähdessään\nsaaliinsa mustanpuhuvat kasvot ja raivosta vaahtoavan suun.\n\n\"Sinä kapinen koira! Möit itsesi enimmän tarjoavalle. Jos olisin\ntuntenut sinut heti, olisin antanut sinun repiä kurkkuni mieluummin\nkuin olisin antautunut.\"\n\nFacino, jonka kipeä jalka pakotti hänet istumaan nojatuolissa, ja\nCarmagnola, joka juuri oli astunut huoneeseen ilmoittaakseen taistelun\npäättymisestä, silmäilivät kummastuneina raivoavaa Vignatea. Bellarion\nvastasi sillävälin:\n\n\"En ole koskaan ollut kaupan. Olin herrani Facinon uskollinen palvelija\nsaapuessani luoksenne Alessandriaan.\"\n\nVignate katsoi häntä pitkään.\n\n\"Jopa oli temppu?\" Hän ei jaksanut käsittää niin suurenmoista\nkekseliäisyyttä. \"Ette siis olekaan onnensoturi Farfalla?\"\n\n\"Nimeni on Bellarion.\"\n\n\"Silmänkääntäjän nimi, petkuttajan ja ovelan rengin nimi.\" Hän siirsi\nkatseensa hymyilevään Facinoon. \"Näinkö te taistelette, Facino?\"\n\n\"Laupias Isä!\" nauroi Facino. \"Ansaitsisitteko muuta, kunniaton\nkavaltaja! Paina mieleesi tämä, Bellarion, kun mittaat hänelle ansion\nmukaan. Hän on sinun vankisi. Sinun sijassasi en päästäisi häntä\nviittäkymmentätuhatta tukaattia vähemmällä. Kun hänen lodilaiset\nalamaisensa joutuisivat pulittamaan rahat, heräisivät he kyllä\nhuomaamaan, minkälaista elättiä suvaitsevat herranaan.\"\n\nVignate katseli Facinoa synkästi. Hänen turpeat huulensa olivat vihasta\nvääntyneet. \"Rukoilkaa Jumalaanne, Facino, ettette koskaan joutuisi\nminun kynsiini.\"\n\nBellarion iski Vignatea olalle. \"En pidä teistä, herraseni. Te\nolette lurjus ja maailmassa on jo lurjuksia liikaa. Pidänpä miehelle\nsopivampana luopua niistä sadastatuhannesta tukaatista, jotka olette\nminulle velkaa, ja lähettää päänne Milanon herttualle, pettämällenne\nhallitsijalle.\"\n\nVignate aukoi suutaan.\n\n\"Älkää puhuko enää mitään\", neuvoi Bellarion. \"Se, mitä olette tähän\nsaakka sanonut, on jo maksanut teille viisikymmentätuhatta. Julkeus on\nkallista lystiä sotavangille.\" Hän kääntyi vahtisotilaihin. \"Viekää\nhänet yläkertaan, riisukaa hänen aseensa ja sitokaa hänet.\"\n\n\"Mitä aiotte, ihmispeto? Minähän olen antautunut. Teillä on\nkunniasanani.\"\n\n\"Jopas nyt on sana!\" naureskeli Bellarion. \"Annoitte kunniasananne\nmyös Gian Galeazzo Viscontille, mutta nousitte hänen poikaansa vastaan\nennenkuin vanhus oli edes ehtinyt kylmetä.\" Hän viittasi mahtavasti\nsotilaille, mutta kun hän jälleen kääntyi, huomasivat Facino ja\nCarmagnola, että hän vapisi.\n\n\"Vai temppuilija ja petkuttaja! Ja sen saan kuulla Juudaksen suusta.\"\n\nNäin hän osoitti, mikä eniten oli häntä suututtanut. Mutta he eivät\ntietäneet, että hän olisi voinut nuokin sanat sulattaa, ellei kerran\naikaisemmin olisi kuullut palvomansa neidon syyttävän häntä samalla\ntavalla. \"Älä välitä, poikaseni, siitä. Etpä muuten juuri kainostellut.\nKokonaista satatuhatta! Hyvä, hyvä!\" Facino nauroi. \"Kylläpä sinua onni\npotkaisi.\"\n\n\"Tosiaankin\", virkkoi Carmagnola. \"Niin, ja juttu on nyt onnellisesti\nlopussa.\"\n\n\"Lopussa?\" Bellarionin ääni kuulosti ivalliselta. \"Ei se ole vielä\noikein alussakaan. Tämä oli vain alkusoitto.\"\n\n\"Alkusoitto mihin?\"\n\n\"Alessandrian valtaukseen. Se on suoritettava ennen päivännousua.\"\n\nHe katsoivat häntä ihmetellen ja Facino näytti närkästyneeltä.\n\n\"Et ole tähän asti puhunut sellaisesta mitään.\"\n\n\"Luulin, että asia on selvä. Houkuttelin Vignaten hyökkäämään\nAlessandriasta kuudensadan paitaressun kanssa, ja lupasin, että\nkapteeni Farfalla kolmensadan samanlaisen paitaressun kanssa avustaisi\nhäntä. Siis yhdeksänsataa ratsumiestä, tai niille main, kaikilla paita\nasetakin päällä, ratsastaa voitokkaina takaisin Alessandriaan päivän\nvaljetessa. Ja riemuitseva linnaväki nostaa portitkin paikoiltaan\nurhojen käydä sisään.\"\n\n\"Oikeinko tosissasi sitä tarkoitat?\" ällistyi Facino. \"Tietysti. Teidän\ntulee syödä puolisenne Alessandriassa. Facino, vanha sotaurho, katseli\nmelkein kunnioittavasti nuorukaista..\n\n\"Jumalavita, poika, sinä saat vielä suuria aikaan. Jo Travossa osoitit\nomaavasi taipumuksia sotilasalalle. Mutta tämä...\"\n\n\"Käymmekö käsiksi yksityiskohtiin?\" virkkoi Bellarion muistuttaakseen,\nettä aika oli täpärällä.\n\nNeuvottelu sujui nopeasti. Kondotta odotti lähtövalmiina ja Facino\nuskoi Bellarionille paitaniekkojen johdon. Carmagnola määrättiin\nkomentamaan reserviä. Bellarion tahtoi kuitenkin luovuttaa koko\npäällikkyyden Carmagnolalle.\n\n\"Paitaniekoille tästä koituu kunnia\", huomautti Facino. \"Senvuoksi\nkatson sinun olevan oikeutetun päällikön asemaan.\"\n\n\"Määrätkää mieluummin messer Carmagnola johtajaksi. Jos syntyisi\ntaistelu, joutuisivat juuri paitaniekat tuleen, ja silloin hoitaa\nmesser Carmagnola asiat paremmin kuin minä.\"\n\n\"Olette jalomielinen, herraseni\", sanoi Carmagnola. Bellarion loi\nhäneen tiukan katseen, nähdäkseen ivasiko hän ehkä, mutta huomasi heti\nCarmagnolan olevan vakavissaan.\n\nKaikki sujui Bellarionin suunnitelman mukaisesti.\n\nMuutamaa tuntia myöhemmin istui Facino puolisoineen ja esikuntineen\nAlessandrian linnan salissa aamiaispöydän ääressä. Kaupungissa vallitsi\njo sillä hetkellä moitteeton järjestys.\n\n\n\n\nXVI luku.\n\nERO.\n\n\nEräänä kuumana elokuun iltana ratsasti ritari Bellarion yksin\nAlessandrian ja San Michelen välisen hedelmällisen tasangon halki.\nHän oli masentunut ja murheellinen. Turhalta tuntui kaikki tämä\nmaallinen touhu. Suunnitteleminen, aikomukset, sen tiesi hän jo omasta\nkokemuksestaan, saattoivat lumota, synnyttää kuvitelman jonkin teon\ntarpeellisuudesta, mutta kun työ oli tehty, olivat kuvitelmatkin\nmurskana. Tartu käsin kuvitelmaan, niin se vuotaa kuin vesi kämmeniesi\nvälitse. Loppujen lopuksi ei mikään asema tässä maailmassa ole sen\nparempi kuin toinenkaan. Ainoa hyvä elämässä on opiskelu, koska\nopiskelu on työ, jota ei koskaan saa loppuun suoritetuksi.\n\nMesser Bellarion alkoi ajatella, että hän sittenkin oli poikennut\noikealta uraltaan. Olisi pitänyt jatkaa matkaa mestari Chrysolaraan luo\nPaviaan. Tai ehkä hän oli erehtynyt jo päättäessään lähteä Ciglianosta.\nLuostarielämällä oli ainakin vakava tarkoituksensa. Luostarissa\nei maallista eloa katsottu muuksi kuin jälkeentulevan, todellisen\nelämän esikartanoksi; elämä täällä oli lyhyt noviisiaika, valmistus\nikuisuuteen. Mitä merkitsi rauhallisen, todellisen päämäärän etsimisen\nrinnalla kaikkinainen maallinen sokea uurastus ja taistelu?\n\nNäin tarkasteli messer Bellarion totuutta, ratsastaessaan virtaavan\njoen vartta, sinitaivasta kohti kurkottelevien poppelien katveessa.\n\nMutta kun hän jätti vilpoisat varjot nousten lakeudelle, jätti hän\nmyös alakuloiset mietteensä. Äkkiä osui hänen katseensa naiseen,\njoka lähestyi valkoisen hevosen selässä ratsastaen. Naista seurasi\nmetsästäjä ja kaksi tallipoikaa, yllään hopean- ja sinisenkirjavat\nliverit, mikä ilmaisi heidän kuuluvan messer Facino Canen, Biandraten\nkreivin, palveluskuntaan, Facino Canen, joka nyt oli katkaissut kaikki\nsuhteensa Milanon herttuaan ja Visconteihin, halliten yksinvaltiaana\nAlessandriaa.\n\nBellarion olisi mielellään väistynyt tieltä. Sellainen halu valtasi\nhänet aina hänen joutuessaan kreivittären läheisyyteen. Facinon puoliso\ntavoitti hänet kuitenkin pian, jätti haukkansa metsästäjän hoiviin, ja\npuhkesi puhumaan.\n\n\"Jos olette kotimatkalla Bellarion, voimme ratsastaa yhdessä.\"\n\nSisimmässään närkästyneenä mutisi nuori mies iloitsevansa hänen\nseurastaan.\n\nKreivitär loi häneen syrjäsilmäyksen ja kääntyi ratsastamaan hänen\nrinnallaan. Puhuttiin metsästyksestä. Tämä seutu tarjosi vallan\noivallisen tilaisuuden sentapaisen urheilun harrastamiseen. Tänään\noli kuitenkin menestys ollut mitätön. Luultavastikin pidätti helle\nkyyhkysiä piilossa.\n\nÄänetönnä ratsasti Bellarion eteenpäin, kuunnellen kreivittären\nrupattelua. Tuokion kuluttua vaikeni kreivitärkin, kunnes nopeasti\nkatsahdettuaan seuralaistaan kysyi:\n\n\"Oletteko suuttunut, Bellarion?\"\n\nBellarion hätkähti. \"Tokkopa sentään olen niin julkea.\"\n\n\"Olette ollut niin yksin näinä päivinä. Olette kartellut minua yhtä\ninnokkaasti kuin minä olen yrittänyt lähestyä teitä.\"\n\n\"Saatoinko aavistaakaan, että haluaisitte tavata minua?\"\n\n\"Teidän olisi pitänyt huomata...\" Kreivitär huoahti. \"Annatte selvästi\nymmärtää, ettette anna anteeksi.\"\n\n\"Kuinka niin? En kanna kaunaa ainoallekaan miehelle tai naiselle.\"\n\n\"Kuinka suurenmoista! Ihmettelenpä miksi oikeastaan olette lähtenyt\ntaivaasta harhailemaan tänne syntiseen maailmaan!\"\n\nHuudahdus pääsi häneltä kuin vahingossa ja hän yritti heti korjata\nsanojaan. \"Ei, ei. Hyvä Jumala, en tahtonut loukata teitä. Mutta\nte olette niin kylmä, niin tyyni! Olette mainio sotilas ja teitä\nkunnioitetaan, mutta miehenne eivät rakasta teitä.\"\n\nBellarion hymyili. \"En ole etsinyt miesten rakkautta.\"\n\n\"Ettekä naisten.\"\n\n\"Isät neuvoivat minua välttämään sitä.\"\n\n\"Isät! Isät!\" Nyt oli kreivitär selvästi pilkallinen. \"Miksi taivaan\ntähden koskaan lähditte isien luota?\"\n\n\"Sitäpä juuri itseltäni kyselin kohdatessamme äsken.\"\n\n\"Ettekä löytänyt vastausta nähdessänne minut.\"\n\n\"En, madonna.\" Kreivitär kalpeni ja naurahti kiihtyneenä.\n\n\"Olette tylsä!\"\n\nBellarionin piti selittää. \"Te olette herrani Facinon puoliso.\"\n\n\"Ah!\" Kaunottaren ilme muuttui. \"Aavistin tuota. Mutta ellei niin\nolisi?\" Hän katsoi nuorta miestä rohkeasti kasvoihin, niin innokkaasti,\nettä tämä melkein tunsi pahoinvointia.\n\nBellarionin tyyneys katosi. Hän katsoi suoraan eteensä. \"Koko tässä\njoutavassa maailmassa ei ole mitään niin joutavaa kuin ajatella, miten\nehkä voisi olla, jos ei olisi niin tahi näin.\"\n\nKreivitär ei keksinyt tähän mitään vastausta ja siunaaman ajan he\nratsastivat ääneti eteenpäin. Palvelijat olivat jääneet kauas taakse.\n\n\"Annatte varmaan anteeksi, jos selitän\", virkkoi kreivitär vihdoin.\n\n\"Selitätte?\" Bellarion oli kummastunut.\n\n\"Muistatteko tuon illan Milanossa... kun keskustelimme viimeistä kertaa\nennen lähtöänne? Olin teille julma.\"\n\n\"Sellaisessa maailmassa, jossa odotetaan miesten panevan enemmän arvoa\nkauneudelle kuin kunnialle, täytyy olla julmempikin.\"\n\n\"Tiesin, että juuri kunniantuntonne teki teidät ankaraksi.\" Kreivitär\nkosketti hänen kättään. \"Ymmärsin vieläpä paremmin kuin aavistattekaan,\nBellarion. Miten olisinkaan voinut olla teille vihainen sydämessäni?\"\n\n\"Näytitte vihaiselta.\"\n\n\"Näytin. Aivan oikea sana. Se oli välttämätöntä. Ette tiennyt, että\nFacino oli verhojen takana ovikomerossa.\"\n\n\"Toivoin, ettette olisi huomannut sitä.\" Kreivittärestä tuntui kuin\nolisi hän saanut nyrkiniskun kasvoihinsa. Hän riuhtaisi pois kätensä.\nKulmat vetäytyivät kurttuun ja hampaat iskeytyivät alahuuleen.\n\"Tiesitte!\" läähätti hän.\n\n\"Verhot liikahtivat. Näin Facinon kengän kärjen pistävän esiin niiden\nalta.\"\n\nBellarion huomasi kuvaamattoman ilkeän ilmeen hänen kasvoillaan.\n\n\"Milloin teitte tuon havainnon? Ennenkuin puhuitte vai senjälkeenkö?\"\n\n\"Huonoksipa minut arvioitte. Jos olisin nähnyt kengän ajoissa, en olisi\nsäästänyt sanojani senkään vertaa. Kerkisin puhua ennenkuin huomasin\nsen.\"\n\n\"Toivoin melkein, että asia olisi ollut päinvastoin.\" Tämänjälkeen,\najatteli Bellarion, ei mikään tuon naisen päähänpisto enää häntä\nhämmästyttäisi.\n\n\"Toivoitte, että olisin osoittautunut pelkuriksi, joka piiloutuu vaimon\ntaakse miehen oikeutetun vihan uhatessa.\"\n\nJa kun toinen ei vastannut, jatkoi hän: \"Meidän kummankin toiveet ovat\npettäneet. Minä näet toivoin, ettette tiennyt Facinon läsnäolosta\nmitään, vaan vihdoinkin olitte herännyt huomaamaan, että vaimon kunnia\nvelvoittaa.\"\n\nKreivitär ei heti tajunnut hänen sanojensa merkitystä. Mutta sitten\nkarahti hän punaiseksi ja vihan kyynelet sumensivat hänen katseensa.\nHänen äänensä oli yhä ivallinen, vaikka se vapisi.\n\n\"Ette jätä minulle mitään. Riisutte minut alastomaksi ja heitätte lokaa\npäälleni. Olen ollut ystävänne, Bellarion. Mutta vain tähän asti.\"\n\n\"Madonna, jos olen loukannut...\"\n\n\"Vaiti.\" Kreivitär oikaisihen majesteetillisesti. \"Kuunnelkaa nyt. Ei\nsovi, että te enää jäätte tänne. Minun tulee seurata puolisoani.\"\n\n\"Ja minun pitäisi erota hänen palveluksestaan?\"\n\n\"Pyydän sitä... suosionosoituksena, Bellarion. Olette itse syypää\nsiihen, että minä en voi kohdella teitä niinkuin haluaisin. En tahdo\ntavata teitä jok'ainoa päivä.\" Kreivitär kiihtyi jälleen. \"Ellette\nlähde, vannon...\"\n\n\"Älkää vannoko mitään\", kivahti Bellarion, äkkiä suuttuneena. \"Jos\nuhkaatte, pysyn vain sitä uskollisempana Facinolle.\"\n\nKreivittären sävy muuttui. Hän ei koskaan osannut käyttää aseitaan.\n\n\"Ah, Bellarion, enhän minä uhkaa. Rukoilen...\"\n\n\"Parasta kun ette puhuisi enää mitään. Tiedän, mitä haluatte ja...\"\nHän keskeytti huitaisten kädellään. \"Mihin minä lähtisin?\" Kysymys oli\nosoitettu kohtalolle eikä naiselle. Tämä kuitenkin vastasi:\n\n\"Maineenne, senjälkeen kuin Alessandria kukistui, on levinnyt yli koko\nItalian. Joka mies tietää, mikä taitava sotilas olette.\"\n\n\"Niin, Facino on jalomielinen.\" Bellarionin äänessä oli katkera sävy.\n\n\"Joka ainut Italian ruhtinas ottaisi mielellään teidät palvelukseensa.\"\n\n\"Maailmassa on paljon tilaa niille, joista haluamme erota.\"\n\nVaieten he jatkoivat matkaansa aina kaupungin muureille saakka.\n\n\"Lähdettehän, Bellarion?\"\n\n\"Harkitsen asiaa.\" Hän oli vakava, puoleksi vihainen, puoleksi\npahoillaan.\n\nLinnan kartanolla he laskeutuivat hevostensa selästä. Bellarion auttoi\nkreivitärtä ja tämä laski pienen kätensä hänen kädelleen.\n\n\"Tiedän, että suostutte lähtemään, sillä te olette jalo. Lausun\nhyvästini nyt. Tulkaa onnelliseksi!\"\n\nKohteliaasti kumartui Bellarion hennon käden yli.\n\nKun hän suoristautui, huomasi hän Facinon leveäharteisen hahmon\ngoottilaisen oven aukossa. Kondottieri katseli heitä silmiään siristäen.\n\nSitten hän astui heitä vastaan ystävällisesti tervehtien. Hän kyseli\nmiten metsästys oli onnistunut, montako fasaania kreivitär oli saanut,\nkaukanako hän oli käynyt, missä hän oli kohdannut Bellarionin ja oliko\nollut hauskaa. Mutta Bellarion, joka piti häntä silmällä, huomasi että\nhänen hymynsä karehti vain huulilla, katseen pysyessä totisena.\n\nAterian aikana — Facinon pöydässä istuivat tavan mukaan hänen\nkapteeninsa — oli Alessandrian valtias kovin hiljainen. Häntä ei\nkiinnostanut edes Carmagnolan ilmoitus, että Milanosta saapuisi\nsuuri ghibellinijoukko armeijan vahvistukseksi, ja kun kreivitär oli\npäättänyt ateriansa, salli Facino kapteeniensakin poistua. Ainoastaan\nBellarion jäi paikalleen. Hän oli tehnyt päätöksensä.\n\nFacino kohotti synkän, miettivän katseensa ja nojautui taaksepäin\ntuolissaan. Kynttilän lepattavassa valossa näytti hän kumman vanhalta.\nHänen ensimmäiset sanansa koskivat asiaa, jossa hänen ajatuksensa koko\nillan olivat askaroineet.\n\n\"Hei, poika! On hauskaa, että olet hyvissä väleissä Bicen kanssa.\nOlen viime aikoina ollut huomaavinani jonkinlaista viileyttä\nseurustelussanne.\"\n\n\"Olen kreivittären palvelija niinkuin olen teidänkin palvelijanne.\"\n\n\"Niinpä niin\", mutisi Facino, ryypäten viiniä kultapikarista. \"Hän\npitää sinusta. Muistan hänen olleen pahoillaan kun lähetin sinut\nGenovaan. Nyt on minulla samanlaisia aikeita.\"\n\n\"Lähetätte minut pestaamaan miehiä Boucicaultilta?\" hämmästyi Bellarion.\n\nFacino silmäili häntä huvitettuna. \"Miksi en sitä tekisi? Luuletko,\nettei hän suostuisi?\"\n\n\"Voi, tietysti hän suostuu. Hän marssii kernaasti kanssanne Milanoon,\nauttaa teitä kukistamaan Malatestan ja sitten hän tuhoaa teidät,\nsaadakseen ottaa haltuunsa kaupungin Ranskan kuninkaan nimessä.\"\n\n\"Olet harrastanut politiikkaakin opintoaikanasi.\"\n\n\"Käytän järkeäni.\"\n\n\"Toisinaan, poikaseni, toisinaan. En ole ajatellutkaan Boucicaultia\ntämän jutun yhteydessä. Miehiä minun kuitenkin on saatava. Mutta mistä?\"\n\nBellarion ymmärsi. Facino toivoi pääsevänsä hänestä eroon ja halusi\nhänen käsittävän sen. Facinon rakkaus arvottomaan naiseen oli syvä\nja horjumaton — hairahdus ei voinut sitä vähentää. Bellarion käytti\njärkeään, kuten huomaatte.\n\nMiksi oli Facino vakoillut tuona iltana Milanossa? Varmasti senvuoksi,\nettä hän jo silloin epäili puolisoaan. Hän oli rauhoittunut sillä\nkertaa, mutta vain hetkeksi. Vaikka hän saattoi olla varma siitä, ettei\nmitään rikollista ollut tapahtunut, ei hän voinut olla yhtä varma\nsiitä, ettei hänen tarvitsisi olla varuillaan.\n\nSuuri murhe laskeutui Bellarionin sydämeen. Kaikki mitä hän oli, kaiken\nmitä hän omisti, oli hän velkaa Facinolle. Ja hän puolestaan oli vain\npistävä oka Facinon ruumiissa.\n\n\"Niin\", huokasi hän heikosti hymyillen, \"minäkin olen viime aikoina\najatellut tätä asiaa. Ollakseni rehellinen täytyy minun sanoa, että\nolen hieman ajatellut oman kondottani muodostamista.\"\n\nFacino suoristihen. Nuo sanat eivät miellyttäneet häntä.\n\n\"Ohoh, jopa on sinulla suuret tuumat!\"\n\n\"Minullakin on kunnianhimoni.\"\n\n\"Kauanko olet tällaista ajatusta hautonut? Et ole puhunut siitä ennen.\"\n\nBellarion katsoi häntä surumielisesti ja sanoi hiljaa:\n\n\"Tämä ajatus kypsyi tänään.\"\n\n\"Ollessasi ratsastamassa?\"\n\nFacino tuijotti häntä kasvoihin ja näki hänen lempeän ilmeensä.\nKondottierin katse painui. He ymmärsivät toisensa täydellisesti.\n\n\"Toivotan sinulle onnea, Bellarion. Olet palvellut minua hyvin. Sangen\nhyvin. Sen tiedän itse parhaiten. Olet oikeassa tahtoessasi lähteä —\nkoska tunnet, että niin on paras.\"\n\nBellarionin kasvot olivat valjut ja hänen silmänsä loistivat. Hän\nnielaisi kuin selvittääkseen kurkkuaan ja virkkoi:\n\n\"Suhtaudutte aikomukseeni ystävällisesti. Mutta kunnianhimostani\nhuolimatta olen teidän miehenne.\"\n\nKeskusteltiin Bellarionin lähimmistä suunnitelmista. Hänen mielensä\nteki lähteä kanttooneihin muodostaakseen siellä sveitsiläisarmeijan,\nsillä sveitsiläinen jalkaväki oli maailman parasta, ja jalkaväki\npuolestaan se aselaji, johon Bellarion eniten luotti. Hän pyysi, että\nFacino osoitukseksi suosiostaan antaisi hänelle Stoffelin, josta\nhänellä olisi suurta apua Urissa ja Vierwaldstätterissä. Facino\nlupasikin luovuttaa Stoffelin ja lisäksi viisikymmentä sveitsiläistä\nratsumiestä Bellarionin kondottan kantajoukoksi. Tämänjälkeen he joivat\nlähtömaljan ja Facino lähti makuulle. Bellarion taas meni etsimään\nStoffelia käsiinsä.\n\nStoffel suostui mielellään, kuultuaan Bellarionin ehdotuksen, rupeamaan\nhänen apulaisekseen.\n\n\"Ja miehistä jok'ainoa, joka oli mukana Trebbian taistelussa, lähtee\nkernaasti mukaan.\"\n\nHe valitsivat kuusikymmentä miestä, jotka Facinon suostumuksella\nseuraavana aamuna laittautuivat lähtökuntoon. Viivyttelyyn ei ollut\nmitään syytä. Kun Bellarion sitten oli järjestänyt raha-asiansa lähti\nhän heittämään jäähyväisiä.\n\n\"Voisin ehkä tehdä teille vielä palveluksen\", sanoi hän Facinolle.\n\"Suunnittelette lisäjoukkojen palkkaamista, vaikka tiedättekin,\nmiten hankalaksi teille muodostuu suuremman joukon varustaminen ja\nmuonittaminen.\"\n\n\"Jokaisella ei ole onnea saada joku Vignate vangikseen.\"\n\n\"Ettekö ole ajatellut liittoutumista kenenkään kanssa?\" Facino naurahti\nmelkein hilpeästi. \"Kenen sitten? Milanon liepeillä vouhkivien\nkoirienko? Estorren tai Gian Carlon?\"\n\n\"Esimerkiksi Montferratin Theodoren kanssa\", sanoi Bellarion.\n\n\"Tosiaan, siinä olisi voimakas, vanha kettu, mutta Theodoren hinta\nolisi varmasti liian korkea.\"\n\n\"Ehkäpä katsoisitte voivanne sen kuitenkin maksaa. Markiisi Theodorekin\non kunnianhimoinen. Hän himoitsee Vercelliä ja Genovan herruutta.\nMilanon retkellä voisi helposti vallata Vercellin.\"\n\n\"Niin kyllä. Voisimme aloittaa taistelun Vercellin valtauksella. Mutta\nGenova...\"\n\n\"Genova voisi odottaa, kunnes meidän työmme olisi tehty. Montferrat\nliittyy kyllä teihin sellaisilla ehdoilla.\"\n\n\"Haa! Jumalavita! Sinä olet kaikkitietävä.\"\n\n\"En varsin. Mutta tiedän sentään koko joukon. Tiedän esimerkiksi, että\nTheodore saapui Milanoon Gabriellon kutsusta tarjoamaan Gian Marialle\nliittoa äsken mainitsemillani ehdoilla. Hän palasi sieltä vihoissaan,\nsillä Gian Maria hylkäsi tarjouksen. Ja Theodore on kostonhimoinen. En\nusko että teidän ehdotuksenne kohtaisi suurtakaan vastustusta.\"\n\nAjatus oli suurenmoinen ja Facino hyväksyi sen innokkaasti.\n\n\"Poikkeaisinko Montferratissa valmistamassa asiaa?\"\n\n\"Jäisin sinulle siitä suureen kiitollisuudenvelkaan.\"\n\n\"Samat sanat saanen kuulla Theodoreltakin.\"\n\n\"Olet hyvin toivehikas.\"\n\n\"Olen varma asiastani. Niin varma, että panen hänelle vieläpä\nehdon. Hänen on lähetettävä markiisi Gian Giacomo teidän hoiviinne.\nTarvitsette holhokin minun tilalleni.\"\n\n\"Mitä hittoa minulla on tekemistä Gian Giacomon kanssa?\"\n\n\"Teidän pitää tehdä hänestä mies ja samalla pitää häntä panttina.\nTheodore alkaa vanheta ja sotaretkellä voi sattua mitä tahansa. Jos hän\nsattuisi kuolemaan ennenkuin se oikein sopisi laskelmiin, on teillä\nMontferratin hallitsija sivullanne jatkamassa liittoa.\"\n\n\"Tottavie! Sinä olet kaukonäköinen.\"\n\n\"Toivon jonakin päivänä näkeväni jotakin. Sanoin äsken, että markiisi\nTheodore on kunnianhimoinen. Kunnianhimoiset miehet luopuvat kovin\nvastahakoisesti vallastaan. Vuoden kuluttua on markiisi Gian Giacomo\ntäysi-ikäinen. Pitäkää hänestä hyvää huolta.\" Facino katsoi häntä ja\npullisti poskiaan. \"Toisinaan saat minut aivan tolaltani. Sanot sadat\nasiaa yhtaikaa. Eivätkä ajatuksesi aina ole järin miellyttäviä.\"\n\nBellarion huokasi. \"Ajatukseni ovat samanlaisia kuin asiat, jotka niitä\naskarruttavat.\"\n\n\n\n\nXVII luku.\n\nPALUU.\n\n\nRitari Bellarion palasi Casaleen toisin kuin hän oli sieltä lähtenyt.\nHänen sydämensä oli kiintynyt maailmaan enemmän kuin hän itsekään\naavisti.\n\nUpeassa puvussa komeillen ratsasti hän kookkaalla harmaalla hevosella,\nsivullaan uskollinen Stoffel ja takanaan kuusikymmentä ratsumiestä,\nkaikki hyvissä varuksissa. Ratsujoukon johtajan keihäässä hulmusi\nviiri, johon oli ommeltu Bellarionin vaakuna, hopeainen koiranpää\nkirkkaansinisellä pohjalla. Jälkijoukon muodosti muulijono teltta-,\nvarus- y.m. kantamuksineen. Nuori mies oli kaikesta päättäen huomattava\nhenkilö ja sellaisena hänet myös otettiin vastaan Casalessa.\n\nValtionhoitaja osoitti hänelle kaikin tavoin suopeuttaan ja Bellarion\nvastasi kunnioittavalla kohteliaisuudella. Kuten muistanette, oli\nmarkiisi Theodore käynyt Milanossa juuri kun Bellarionin tähti oli\nnousemassa, eikä hän nyt tuntunut paljon muuta tietävänkään Facino\nCanen ottopojasta. Hän oli myöskin kuullut, mikä osuus Bellarionilla\noli ollut Alessandrian valloituksessa, ja koko käytöksensä ilmaisi sitä\narvonantoa, jota tunnetaan loistavaa sotapäällikköä kohtaan. Kertaakaan\nhän ei kosketellut erään nuoren miehen toimintaa Casalessa vuosi\nsitten. Myöskin hovi osoitti kaikin tavoin mieltymystään kuuluisan\nmiehen kuuluisaan poikaan. Bellarion sai hetkisen levätä laakereillaan.\n\nLopulta oli hänen kuitenkin ryhdyttävä toimintaan. \"Minun on pakko\nhäiritä tätä suloista rauhaa\", sanoi hän. \"Tulen Biandraten kreivin\nlähettinä.\"\n\n\"Missä tarkoituksessa?\"\n\n\"Suunnitelmat, joita teidän korkeutenne hautoi Milanon matkalla ja\njotka sitten menivät myttyyn, voisivat saada parempaa vastakaikua\nAlessandriassa.\"\n\nTheodore hengähti syvään.\n\n\"Hyvä, hyvä\", sanoi hän. \"Puhumme siitä, kun olemme syöneet. Tahdomme\nensin huolehtia mukavuudestanne.\"\n\nBellarion ymmärsi sanoneensa kylliksi. Theodore tarvitsi aikaa harkita\nehdotusta, ennenkuin ryhtyi siitä keskustelemaan.\n\nHe aterioivat suuren hallin vieressä olevassa pikku huoneessa, jonka\navoimista ovista saattoi nähdä päivänpaisteiseen puutarhaan, samaan,\njohon Bellarion oli paennut podestàn miehiä. Läsnä oli vain perhepiiri:\nmarkiisi Theodore, ruhtinatar Valeria, markiisi Gian Giacomo, hänen\nopettajansa Corsario ja kamariherransa, nuori Fenestrallan herra.\nKuluneen vuoden aikana ei hovissa ollut tapahtunut sanottavia\nmuutoksia. Kuitenkin saattoi tarkkasilmäinen Bellarion havaita\njotakin, nuori markiisi oli kasvanut aika tavalla. Hän oli parikin\ntuumaa pitempi kuin vuosi sitten, ja paljon kalpeampi ja laihempi.\nHän vaikutti muuten levottomalta ja hänen ilmeensä oli ärtynyt.\nValtionhoitajan antama kasvatus alkoi kantaa hedelmää.\n\nMyös ruhtinatar Valeria oli entistä kalpeampi. Hänen tummat silmänsä\nkatsoivat miettivinä etäisyyteen ja alakuloisuus oli lyönyt leimansa\nkoko hänen olemukseensa.\n\nKun Bellarion yht'äkkiä oli markiisi Theodoren seurassa ilmestynyt\nhänen eteensä, pitkänä ja ryhdikkäänä, oli neito punastunut ja\nkiihtynyt huomattavasti. Hän oli puristanut huulensa yhteen ja\nleimuavin katsein silmäillyt valehtelijaa ja murhaajaa, joka hänen\nmielestään oli tuhonnut hänen tulevaisuutensa.\n\nValtionhoitajalla oli silmät päässä, ja huomattuaan ruhtinattaren\nmielentilan oli hän rientänyt esittelemään vieraan Gian Giacomolle.\n\nTämä katseli tulokasta veltosti. \"Tervetuloa, herraseni\", toivotti hän\nhaluttomasti ja tarjosi ruhtinaallisen kätensä, jota Bellarion suuteli.\n\nNeito tyytyi vain kumartamaan jäykästi. Fenestrella oli tuttavallinen\nja Corsario naurettavan arvokas.\n\nMieliala aterian aikana ei ollut kovin iloinen. Fenestrella muisti\näkkiä, että hän oli nähnyt Bellarionin aikaisemmin, oikeuden\nistuntosalissa, ja alkoi tehdä vihjauksia, mutta valtionhoitaja\nkeskeytti hänet ja vaihtoi puheenaihetta. Hän palautti mieliin\nAlessandrian valloituksen ja ihasteli Bellarionin nerokasta\nsotasuunnitelmaa. \"Temppu toisensa jälkeen\", huomautti ruhtinatar\nvärittömällä äänellä. \"Aivan\", myönsi häpeämätön Bellarion. \"Ei, vaan\njotakin suurenmoisempaa\", vastusteli Theodore. \"Teillä on kerrassaan\nloistavat johtajanlahjat, ser Bellarion. Mutta niinpä olettekin jo\nniittänyt runsaasti mainetta.\"\n\n\"Ja satatuhatta floriinia\", lisäsi Valeria.\n\nFenestrella nauroi. \"Kylläpä arvioitte Vignaten kalliiksi.\"\n\n\"Toivoin, että lodilaiset, joiden kukkaroista korvaus otettaisiin,\njälkeenpäin alkaisivat harkita, kannattiko niin kallisarvoista herraa\npitää hallitsijanaan.\"\n\n\"Sitten olen tehnyt teille vääryyttä\", sanoi ruhtinatar Valeria. \"Minä\nnäet otaksuin, että halusitte vain rikastuttaa itseänne.\"\n\nBellarion ei näyttänyt huomaavan letkausta. \"Teidän korkeutenne olisi\ntehnyt minulle vääryyttä, ellette olisi sanonut tätä.\"\n\nValeria yksin ei vetänyt suutaan hymyyn: Hänen ruskeissa silmissään oli\nkova ilme.\n\n\"Minulle kerrottiin, että messer Carmagnola johti hyökkäystä. Hän on\nurhoollinen mies, aina siellä, missä miekkoja mitellään.\"\n\n\"Totta\", myönsi Bellarion. \"Muuta hän ei ymmärräkään. Härkä mieheksi.\"\n\n\"Teidän käsityksenne suorasukaisesta taistelijasta.\"\n\n\"Ehkäpä minulla on paremmat älyn aseet.\"\n\nNeito kumartui eteenpäin väitelläkseen hänen kanssaan. Theodore kävi\nlevottomaksi.\n\n\"Kyllä älyä tarvitaan turnajaispaikallakin. Muistanpa eräätkin asekisat\nMilanossa — Carmagnola oli päivän sankari. Mutta te ette ollutkaan\nläsnä. Teillä oli kuumetta, vai horkkako teillä oli?\"\n\n\"Todennäköisesti horkka. Minä tutisen aina kun vain ajattelenkin\nyhteenottoa.\"\n\nYleinen nauru. Valeriakin hymyili, mutta suuttuneesti.\n\nBellarion oli ylen rauhallinen. \"Miksi nauratte? Puhun totta.\"\n\n\"Tottako? Ja kuitenkin juuri te syöksitte Vignaten satulasta\", tokaisi\nFenestrella.\n\n\"Sattuma. Livahdin sivulle hänen rynnätessään ohi ja käytin tilaisuutta\nhyväkseni.\"\n\nValeria katseli häntä melkein epäilevästi. Saattoiko mies olla noin\nhäpeämätön? Tuo nuorukainen pyrki suorastaan hyppäämään nenälle. Neito\nkäänsi vihdoin katseensa syrjään, eikä enää ottanut osaa keskusteluun.\n\nBellarion puhutteli nyt nuorta markiisia, ja kyseli kohteliaasti, miten\nhänen opintonsa edistyivät. Pitikö hän Virgiliuksesta?\n\n\"Virgiliosta?\" ihmetteli poika laimeasti. \"Tunnetteko tekin Virgilion?\nVarasteleva veitikka, mutta erinomainen koirien hoitaja.\"\n\n\"Tarkoitan runoilijaa.\"\n\n\"Runoilijaa? Mitä runoilijaa? Runoilijat ovat väsyttäviä. Valeria lukee\nminulle toisinaan heidän teoksiaan. Luoja tietää minkävuoksi, sillä\nniissä ei ole mitään järkeä.\"\n\n\"Jos lukisitte niitä itse, niin ehkä...\"\n\n\"Lukisin? Taivahan taatto! Pidättekö minua pappina? Vai lukea tässä\npitäisi!\" Hän nauroi makeasti ja tarttui pikariinsa.\n\n\"Hänen korkeutensa on hidas oppilas\", tuumi Corsario.\n\n\"Emme voi tunkea häneen tietoja väkisin\", selitti Theodore. \"Hänen\nterveytensä on heikonlainen.\"\n\nValerian huulet värähtivät. Bellarion huomasi, että hän vain vaivoin\njaksoi pysyä ääneti.\n\nPuhuttiin joutavuuksia, kunnes ateria lopultakin päättyi.\nRuhtinattaren, nuoren markiisin ja Fenestrellan lähdettyä huoneesta\nlähetti Theodore pois palvelijatkin ja messer Corsarion, jääden\nBellarionin kanssa kahden.\n\n\"En tahdo väsyttää teitä. Te tarvitsette lepoa. Mutta ennenkuin eroamme\npyydän teitä tarkoin harkitsemaan kreivi Facinon ehdotusta, jotta\nvoisin saada vastauksen vielä tänä iltana.\"\n\nBellarion tiesi hyvin kenen kanssa hän oli tekemisissä ja arvasi\njoutuvansa väittelyyn, jossa hän tarvitsisi kaiken älynsä, jos mieli\nselviytyä kunnialla.\n\n\"Lyhyesti sanoen\", jatkoi hän, \"teidän korkeutenne haluaa saada\ntakaisin Vercellin ja samoin Genovan herruuden. Yksin ette kykene\nsiihen. Facino puolestaan on noussut Milanon herttuata vastaan ja\npystyy yksinkin puolustautumaan. Mutta hän ei tyydy tähän, vaan\nhaluaisi hyökätä, tuhota Malatestan ja sanella ehtonsa herttualle.\nLiitto teidän välillänne tietäisi, että kumpikin voisi toteuttaa\naikeensa.\"\n\nValtionhoitaja asteli edestakaisin huoneessa. Lopulta hän pysähtyi\nBellarionin eteen pitkänä ja ryhdikkäänä. Hän tuijotti nuorukaista\nvaaleilla silmillään ja virkkoi:\n\n\"Mitä takeita Biandraten kreivi antaa minulle?\"\n\n\"Takeita?\" kertasi Bellarion. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet sydämessä\nasustavaa pelkoa.\n\n\"Takeita siitä, että hän suorittaa osuutensa, jos minäkin suoritan\nomani.\"\n\nBellarion hymyili avoimesti. \"Herrani Facino ehdottaa, että retki\naloitettaisiin Vercellin valtauksella. Vercellin joutuminen haltuunne\non kaiketi parempi takuu kuin mikään muu. Se on maksu etukäteen.\"\n\nNuori mies oli huomaavinaan välähdyksen valtionhoitajan silmissä.\n\n\"Osamaksu\", vastasi tämä. \"Entä sitten.\"\n\n\"Seuraava toimenpide on luonnollisesti Milanon valloitus. Se on\nvälttämätöntä teidänkin kannaltanne katsoen.\"\n\nValtionhoitaja nyökäytti päätään. \"Tahdon harkita asiaa. Kutsun kokoon\nneuvoston ja punnitsemme ehdotusta joka puolelta. Olipa ratkaisu mikä\ntahansa, lausun julki suuren tyydytykseni ehdotuksen johdosta.\"\n\nNäin jätti valtionhoitaja asian lepäämään antamatta sanallakaan\nymmärtää, minkä päätöksen tekisi.\n\n\"Tekin kaipaatte lepoa, herraseni\", lausui hän sitten, kutsuen\nkamaripalvelijansa, jonka huostaan jätti Bellarionin, vakuutettuaan,\nettä palatsi ja palveluskunta olivat hänen käytettävissään.\n\n\n\n\nXVIII luku.\n\nPANTTIVANKI.\n\n\nKultainen iltarusko levittäysi palatsipuutarhaan, yli valkean temppelin\nja graniittikaiteiden, joiden vaiheilla ruusut kukkivat ja satavuotiaat\npensasaidat ojentelivat oksiaan, yli vehmaan nurmikon, jolla koreat\nriikinkukot käyskentelivät.\n\nYllään ruosteenkarvainen, ruumiinmukainen puku, seuranaan Isotta ja\nDionara, molemmat brokaadipuvuissa, oli ruhtinatar Valeria lähtenyt\nhengittämään raitista ilmaa puutarhassa. Sinne astelivat myös hiukan\nmyöhemmin ritari Bellarion ja koulumestari Corsario.\n\nRitari keskusteli koulumestarin kanssa Lucretiuksesta, eikä\nkoulumestari suinkaan kätkenyt kynttiläänsä vakan alle. Hän ei yleensä\nvälittänyt suuria kirjallisuudesta, mutta tunsi sentään Apuleiuksen ja\nPetroniuksen sangen hyvin. Teeskentelevä hymy huulillaan lainaili hän\nruokottomuuksia \"Kultaisesta aasista\" ja \"Trimalchionin pidoista.\"\n\nBellarion jätti Lucretiuksen rauhaan ja kuunteli ihailevan näköisenä\nmestari Corsarion taidokasta lausuntaa. Samalla hän salaa tarkkasi\npengertä, jolla ruhtinatar asteli.\n\nÄkkiä teki hän vastaväitteen. Messer Corsario oli väärässä, siitä olisi\nhän voinut mennä vaikka valalle. Äsken mainittu säkeistö ei ollut\nPetroniuksen vaan Horatiuksen kirjoittama. Corsario piti puoliaan ja\nkiista kävi äänekkääksi.\n\n\"Trimalchionin pidot\", intti Bellarion, \"on kauttaaltaan suorasanainen.\"\n\n\"Totta kyllä, mutta siihen on siroteltu runosäkeitä.\" Messer Corsario\nsäilytti vain vaivoin tyyneytensä.\n\nKun Bellarion sitten purskahti nauruun, päätti hänen seuralaisensa\nlähteä etsimään kirjaa, todistaakseen väitteensä. Bellarion taas\nsuuntasi askeleensa ylempänä olevalle penkereelle.\n\nRuhtinatar näki hänen lähestyvän ja otti hänet hyvin kylmästi vastaan.\n\n\"En luule kutsuneeni teitä, herraseni.\" Bellarion pysyi järkkymättömän\nrauhallisena.. \"Madonna, antaisin paljon, jos saisin teidät\nvakuutetuksi siitä, että olen palvelijanne.\"\n\n\"Yhä entiset puheet, huomaan ma. Mitäpä muuta voisi odottaakaan?\"\n\n\"Tahtoisitteko lähettää seuranaisenne pois tuokioksi, jotta saan puhua\npari sanaa kanssanne. Messer Corsario palaa pian. Olen lähettänyt hänet\nasialle mukamas, ja toista tilaisuutta tuskin ilmestyy.\"\n\nNeito näytti epäröivän, mutta lähetti sitten Dionaran ja Isottan\nkuulomatkan ulkopuolelle.\n\nSiekailemiseen ei ollut aikaa. Bellarion kävi suoraan asiaan. \"Aion\nvaroittaa teitä, vaikka tiedänkin, että te helposti käsitätte minua\nväärin. Jos onnistun aikeissani, lähetetään veljenne huomenna tai\nylihuomenna Facinon hoitoon Alessandriaan.\"\n\nRuhtinatar kalpeni. \"Jumalani! Mitä nyt? Mitä ihmeessä tarkoitatte?\n\n\"Aion siirtää veljenne pois valtionhoitajan läheisyydestä jonnekin,\nmissä hän on turvassa, siksi kunnes hänen aikansa on tullut.\"\n\n\"Tuo on joku sadin. Ansa...\" Neito oli pahoin pelästynyt.\n\n\"Kertoisinko mitään teille, jos niin olisi? Te ette voi enempää\nauttaa kuin estääkään minua. Teen tämän teitä palvellakseni. Olen\nsaapunut tänne ehdottamaan Biandraten kreivin ja Montferratin välistä\nliittoa. Tämä liitto olisi tarpeellinen kahdestakin syystä: Facino on\navun tarpeessa ja valtionhoitaja on tuhottava. Jotta veljenne olisi\nturvassa, aion panna ehdoksi, että hänet lähetetään panttivankina\nFacinon luo.\"\n\n\"Ah, nyt alan ymmärtää.\"\n\n\"Tarkoitatte, että alatte ymmärtää minut väärin. Olen uskotellut\nFacinolle, että markiisi otettaisiin panttivangiksi yksinomaan sitä\nvarten, että Theodore saataisiin pitämään sanansa, ja valtionhoitaja\npuolestaan saadaan kyllä vakuutetuksi siitä, että tämä on ainoa\ntarkoitus. Todellinen tarkoitus on kuitenkin se, jonka jo teille\nilmaisin: veljenne on päästävä turvalliseen paikkaan. Facinon hoteissa\nsaa hän säätynsä mukaisen kasvatuksen ja hännystelijät saavat pitkän\nnenän. Uskokaa minua mielenrauhanne vuoksi.\" Hän oli vakava ja painosti\njokaista sanaansa.\n\n\"Vaaditte, että minun olisi uskottava!\" huudahti neito hätääntyneestä\n\"Onko siihen mitään syytä? Valheilla ja temppuilulla olette päässyt\nnykyiseen asemaanne. Ja minun pitäisi siitä huolimatta uskoa... Miksi\nte tekisitte kaiken tämän? Miten luulette hyötyvänne?\" Bellarion katsoi\nhäntä, tummissa silmissään syvä tuska.\n\n\"Jos tahtoisin vahingoittaa veljeänne, puhuisinko aikeistani teille?\nKysyn sitä vieläkin?\"\n\n\"Miksi kerrotte aikeistanne ollenkaan?\"\n\n\"Säästääkseni teitä pelolta, jos suunnitelmani onnistuisi.\nVakuuttaakseni teille, että tahdon teitä auttaa, vaikka yritättekin\nvaikeuttaa toimintaani kaikin tavoin.\"\n\nTällä hetkellä loikki messer Corsario heitä kohti kirja kädessään.\nÄänettömänä, tietämättä, mitä ajatella, seisoi ruhtinatar kaiteeseen\nnojaten, toivoen sydämessään, että voisi luottaa Bellarioniin.\n\n\"Jos pysyn hengissä, madonna\", virkkoi Bellarion ääntään alentaen,\n\"pyydätte vielä kerran anteeksi epäluulojanne.\"\n\nHän kääntyi mennäkseen Corsariota vastaan ja myöntääkseen\nkoulumestarille olleensa väärässä.\n\n\"Ei varsin niin suuri oppinut kuin väittää olevansa\", ilmoitti\nCorsario neidolle, Bellarionia tarkoittaen. Ja viimemainitulle hän\nsanoi: \"Väitelkää tästälähtien sotilaitten kanssa. Tässä ovat säkeet,\nkatsokaa. Tämä kirja on 'Trimalchionin pidot', katsokaa. Näettekö?\"\n\nBellarion uskoi. Hän teeskenteli hämmästystä. \"Valitan, messer\nCorsario, että aiheutin teille vaivaa. Näppärä temppu, tämä.\"\n\nVaromaton sana. Valeria luuli Bellarionin tarkoittavan Corsarion\nkarkoittamista äsken.\n\nNeito poistui ja Bellarion sai tyytyä koulumestarin tärkeään seuraan\nsiksi kunnes illallispöytä katettiin. Myöhemmin illalla vei Theodore\nhänet työhuoneeseensa keskustelemaan Facinon ehdotuksesta ja sen\nyksityiskohdista.\n\nHänen korkeutensa oli tehnyt päätöksensä ja valmistautunut väittelemään\nehdoista. Hän edellytti kaikinpuolin tyydyttävää korvausta. Mutta\nBellarion teki hänen toiveensa tyhjiksi.\n\n\"Teidän korkeutenne on kaiketi saanut neuvoston suostumuksen?\"\n\n\"Neuvoston?\" Valtionhoitaja rypisti otsaansa. \"Kun asia on näin tärkeä,\nhaluaa kreivi Facino olla varma myös neuvoston kannatuksesta, jottei\njälkeenpäin tulisi mitään peruutuksia.\"\n\n\"Siinä tapauksessa\", sanoi markiisi viileästi, \"olisi teidän ehkä\nesitettävä asianne henkilökohtaisesti neuvostolle huomenna.\"\n\nTätä Bellarion juuri toivoikin, vaikka markiisi luonnollisesti ei\nvoinut aavistaa hänen aivoituksiaan. Hänellä ei enää ollut mitään\nsanottavaa Theodorelle.\n\nSeuraavana aamuna hän astui reggimenton, viidenneuvoston, eteen.\nSuuren pöydän päässä istui markiisi Theodore valtaistuimella. Hänen\nkummallakin puolellaan istuivat sihteerit ja näiden alapuolella\nneuvoston jäsenet, toisella puolella kaksi, toisella kolme. Kaikki\nhe kuuluivat Montferratin jaloimpaan ylimystöön ja yksi heistä,\nvalkopartainen, arvokas Carreto-suvun päämies, oli kerran riidellyt\nPalaeologien kanssa Milanon herruudesta.\n\nKun Bellarionin asia oli tavanmukaisia muotoja noudattaen esitetty,\nilmoitettiin lyhyesti, suuriko armeija Montferratilla oli\nkäytettävissään ja pantiin sopimuksen solmiamisen ehdoksi, että\nVercelli vallattaisiin ensinnä.\n\nNäin ilmaistiin, että Montferrat halusi neuvotella liitosta ja että\noltiin kiitollisia Facinon tekemästä ehdotuksesta. Bellarion nousi nyt\npaikaltaan ja onnitteli neuvostoa päätöksen johdosta Hän huomautti,\nettei suunnitelma suinkaan käsittänyt ainoastaan Vercellin valtausta\nja Genovan herruuden palauttamista, vaan että se oli paljon laajempi.\nTätänykyä muodosti Montferratin kaksi maakuntaa, jotka erotti\ntoisistaan vieraalle valtiolle kuuluva maakaistale. Tämä maa-alue oli\nmyös vallattava ja maakunnat yhdistettävä. Tämänjälkeen ei mikään\nestäisi Montferratia laajentamasta aluettaan alppeja kohti ja etelässä\naina mereen saakka.\n\nMontferrat voisi ottaa käsiinsä koko Pohjois-Italian herruuden.\n\nTuo tuollainen nousi neuvoston jäsenten päähän, ja kun Bellarion\nistuutui, alkoivat he puolestaan kiihkeästi vaatia sopimuksen\nsolmiamista. He eivät enää tiedustelleet, mitä Facino suostuisi\ntekemään, vaan kerskuivat ja mahtailivat voimillaan ja varoillaan.\n\nNäin muovautui sopimus vähitellen, pykälä pykälältä, ja kirjurien kynät\nrapisivat pergamentilla. Sekä neuvostosta että markiisista tuntui siltä\nkuin olisi Montferrat tässä tehnyt paremman kaupan.\n\nMutta kun asiakirja vihdoin oli valmis, nousi messer Bellarion valamaan\nkylmää vettä neuvoston niskaan.\n\n\"Nyt puuttuu vain takuu, jota Biandraten kreivi vaatii.\"\n\n\"Mikä takuu?\" Äänistä saattoi päätellä, että sana oli tehnyt\nepämiellyttävän vaikutuksen.\n\n\"Haluamme varmuutta siitä, että Montferrat omasta puolestaan täyttää\nsopimuksessa mainitut ehdot.\"\n\n\"Jumalavita, herra! Epäilettekö rehellisyyttämme?\"\n\n\"Ei ole kysymys siitä. Toivoakseni en ole loukannut teitä. Olemme\ntehneet kaupan ja käsiraha on pantava pöytään. Teidän korkeutenne itse\nmainitsi takuun ensiksi.\"\n\nNeuvosto kohdisti katseensa valtionhoitajaan. Valtionhoitaja muisti ja\ntunsi olonsa hieman vaikeaksi.\n\n\"Teidän korkeutenne tiedusteli eilen minulta, mitä takeita kreivi\nFacino voisi antaa. Minä en suinkaan pannut pahakseni, vaan sanoin,\nettä Vercellin valtaus olisi meidän takuumme. Miksi siis pahastutte,\njos minäkin uskallan vaatia takeita siitä, että todella autatte Facinoa\nottamaan Milanon haltuunsa heti kun Vercelli on vallattu?\"\n\n\"Ja kun Milano on vallattu\", tuhahti valtionhoitaja, \"mistä me\ntiedämme, haluaako Facino jatkaa marssia Genovaa kohti?\"\n\n\"Olisihan teillä ainakin Vercelli hallussanne. Ja mukavuussyistä ehken\nloppujen lopuksi tyytyisitte siihen.\"\n\n\"Niinkö luulette?\" virkkoi Carreton markiisi.\n\n\"En, ollakseni rehellinen Eikä Facinokaan luule. Mutta koettaahan voi\nmitä hyvänsä.\"\n\nKaikkia harmitti tämä keskeytys mainiosti sujuneissa neuvotteluissa.\nJoku lausui: \"Eikö meidän pitäisi tiedustella, mitä takeita Biandraten\nkreivi haluaa?\"\n\nKun Theodore nyökkäsi, kuunneltiin innokkaasti Bellarionin vastausta.\n\n\"Kreivi Facino haluaa panttivangin, joka riittää korvaukseksi, sattuipa\nsitten mitä tahansa. Jos esimerkiksi markiisi Gian Giacomo joutuisi\nvaltaistuimelle ennenkuin sopimuksemme on päättynyt, voisi hän ehkä\nperuuttaa sen. Yhtä helposti voisi joku muukin selkkaus syntyä. Kaikki\ntämä saataisiin vältetyksi, jos, sanokaamme, vaikkapa juuri markiisi\nGian Giacomo luovutettaisiin kreivi Facinon hoiviin siksi kunnes retki\non päättynyt.\"\n\nTheodore oli raivostuneen näköisenä syöksynyt pystyyn, mutta sitten\nhän istuutui jälleen hilliten vaivoin suuttumuksensa. Joku toinen\nolisi hänen asemassaan riehunut ja noitunut ja syytänyt suustaan\nsanoja, joita jälkeenpäin olisi ollut vaikea peruuttaa, mutta Theodore\nPalaeologo ei ollut mielijohteittensa orja. Hän harkitsi asiansa moneen\nkertaan ja joka puolelta, antaen neuvostonsa löpistä.\n\nEhdotusta tietysti vastustettiin. Sanottiin, ettei ollut mitään\nennakkotapausta olemassa. Bellarion poimi silloin esimerkkejä\nhistoriasta, nolaten vastustajat pahoin. Nyt he muuttivat äänensävynsä\nuhmaavaksi ja ilmoittivat, etteivät he missään tapauksessa suostu\nluovuttamaan nuorta markiisia.\n\nValtionhoitaja ei puhunut juuri mitään. Hienosti epäluuloisena\nhän kuunteli neuvosmiesten kiihkeitä vastalauseita ja tuumiskeli,\nmahtoikohan tuo vastustus jollakin tavoin johtua häneen itseensä\nkohdistetuista epäluuloista. Olisiko sittenkin, kaikesta\nvarovaisuudesta huolimatta, kansa aavistanut hänen aikomuksiaan\nveljenpojan suhteen, ja epäiltiinkö ehkä, että hän salassa oli sopinut\nFacinon kanssa nuorukaisen poistamisesta näyttämöltä?\n\nMuuan neuvoston jäsenistä kääntyi äkkiä hänen puoleensa:\n\n\"Teidän korkeutenne ei sano mitään.\"\n\nValtionhoitaja oli vakavan näköinen. \"Olen yhtä hämmästynyt kuin te.\nOlette jo ilmaisseet minunkin käsitykseni ehdotuksesta.\"\n\nBellarion veti suutaan hymyyn ja virkkoi salaperäisen näköisenä:\n\n\"Sallikaa minun sanoa, että kummastutatte minua. Biandraten kreivi\notaksui tämän ehdotuksen miellyttävän teitä.\"\n\n\"Vai miellyttävän?\" huudahti Carreto.\n\n\"Vieraiden seutujen näkeminen ja opiskelu kotiseudun ulkopuolellakin\non, kuten tietänette, tärkeä puoli ruhtinaan kasvatuksessa. Kun\nmarkiisi Gian Giacomo nyt saisi siihen tilaisuuden samalla kuin Facinon\nasettama ehto tulisi täytetyksi, ei ymmärtääkseni teillä olisi mitään\nsyytä panna vastaan.\"\n\nTämä yksinkertainen toteaminen tukki heidän suunsa tuokioksi.\n\n\"Mutta jos hänelle tapahtuisi jotakin siellä, kaukana kotoa?\" äkkäsi\nlopulta joku.\n\n\"Luuletteko, ettei Facino käsitä, minkä vastuun hän ottaa niskoilleen?\nLuuletteko, ettei hän ryhdy kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin\nvieraan turvallisuuden ja hyvinvoinnin takaamiseksi?\"\n\nHe olivat hieman epävarman näköisiä.\n\n\"Koska teidän näyttää olevan kovin vaikea suostua ehdotukseen, hyvät\nherrat, niin pyydän teitä esittämään kreivi Facinolle jotakin muuta\ntakuuta.\" Bellarion huomasi neuvoston huoahtavan helpotuksesta.\n\n\"Aika kuluu siinä hukkaan ihan suotta\", uskalsi kuitenkin Carreto\nvalittaa.\n\nNeuvoston jäsenet katsoivat toisiaan ja lopulta kysyi valtionhoitaja:\n\n\"Eikö Biandraten kreivi itse maininnut mitään vaihtoehtoa?\"\n\n\"Hän ei osannut aavistaa teidän kieltäytyvän. Sitäpaitsi olisi kaiketi\nkohteliaampaa, että ehdotus tulisi teidän taholtanne, kun samalla\nvoisitte selittää, miksi ette hyväksy hänen ehdotustaan.\"\n\n\"Syyn te jo tiedätte\", vastasi Theodore. \"Me emme halua panna tulevaa\nhallitsijaamme sodan vaaroille alttiiksi.\"\n\n\"Sellaisiin vaaroihin hänen ei tarvitsisi joutua. Mutta olen ehkä liian\nitsepintainen tässä asiassa. Hyväksyn ilmoittamanne syyn. On turhaa\nväitellä enempää.\"\n\n\"Aivan turhaa\", myönsi Theodore. \"Emme voi luovuttaa markiisia.\"\n\n\"Kuitenkin...\", aloitti Carreto.\n\nValtionhoitaja keskeytti kärsimättömästi:\n\n\"Ei yhtään mitään.\"\n\nNeuvoston herrat katsoivat taas toisiaan. He olivat ilmeisesti sangen\nlevottomia. Montferratin loistava tulevaisuus uhkasi haihtua ilmaan.\n\nSyntyi kiusallinen hiljaisuus. Bellarion arvasi heidän ajatuksensa ja\nnousi.\n\n\"Pohditte varmaankin takuu-asiaa mieluimmin minun kuulemattani\", sanoi\nhän kumartaen. \"Olisi kovin ikävää, jos näin suurenmoinen suunnitelma\njonkun mitättömän asian takia ajaisi karille. Palvelijanne, hyvät\nherrat.\"\n\nToinen sihteereistä avasi hänelle oven. Astellessaan huoneesta kuuli\nhän oikean Baabelin sekamelskan pääsevän alkuun pöydän takana.\nHymyillen itsekseen riensi hän huoneeseensa, tyytyväisenä neuvottelun\ntulokseen. Olipa totta tosiaan onni, ettei hän maininnut panttivangista\nmitään, ennenkuin neuvoston edessä. Valtionhoitaja olisi heti tehnyt\nkaikki toiveet tyhjiksi. Nyt oli Theodore joutunut taisteluun, jossa\nhänen tietoisuutensa omista aikeistaan oli vastustajan tukena.\n\"Jumalattomat pakenevat, vaikka ei kukaan heitä ajaisi takaa\", mutisi\nBellarion itsekseen. \"Jumalaton Theodore ei taistele tätä taistelua\nloppuun.\"\n\nRunsaan tunnin kuluttua kutsuttiin hänet kuulemaan neuvoston päätöstä.\nTämä päätös on kerrottu parhaiten Bellarionin omassa kirjeessä, joka\non säilynyt meille Vatikaanin kirjastossa. Hän kirjoitti Facinolle\nsamana iltana kuin ratkaisu tapahtui ja kirjeen sisältö on jotakuinkin\nseuraava.\n\n \"Rakas herrani: Nämä rivit tuo teille Wenzel, joka lähtee täältä\n Alessandriaan huomisaamuna Montferratin nuoren markiisin seurassa\n ja kymmenen sveitsiläisen saattamana. Jotta saattue olisi kyllin\n arvokas, liittää markiisi Theodore siihen kymmenen montferratilaista\n peitsimiestä. Wenzel tuo myös Montferratin kanssa tehdyn sopimuksen,\n jonka olen solminut teidän nimissänne. Asettamiini ja teille\n ilmoittamiini ehtoihin suostuttiin. Oli sangen vaikeata saada markiisi\n Theodoren suostumus Gian Giacomon luovuttamiseen panttivangiksi ja\n asia ratkesi vasta pitkän, neuvoston kanssa käydyn, taistelun jälkeen.\n Neuvoston mielestä oli liitosta teidän kanssanne koituva vain hyvää.\n\n \"Theodore vaati myös, että pojan opettaja Corsario, suuri lurjus\n muuten, saisi seurata mukana, samoinkuin kamariherrakin, nuori,\n mutta jo sangen paatunut Fenestrella. En voinut panna vastaan, koska\n sopivana pidetään, että tällaista nuorukaista matkalla vaalivat\n opettaja ja toveri. Pyydän teitä kuitenkin kohtelemaan näitä molempia\n markiisi Theodoren kätyreinä, joita he itse asiassa ovat, pitämään\n heitä silmällä ja tuhoamaan heidät säälimättä, jos havaitsette heidän\n käyvän nuorelle markiisille vaarallisiksi. Tekisitte pojalle suuren\n palveluksen ja Jumalalle otollisen teon, jos katkaisisitte heidän\n kaulansa. Epäilemättä joutuisitte kuitenkin senjohdosta selkkauksiin\n Montferratin valtionhoitajan kanssa.\n\n \"Mitä nuoreen markiisiin tulee, olette huomaava, että hän on\n ruumiiltaan heikko. Sitäpaitsi on hän huonosti kasvatettu ja\n vaikuttaa typerältä. Huolimatta monista kiireistänne pitäisi teidän\n jalosukuisuutenne voida uhrata aikaa hänellekin tai ainakin jättää\n hänet sellaisten henkilöitten kasvatettavaksi, jotka todella voivat\n häntä kehittää ja opettaa ja pitävät hänestä muutenkin huolta.\n\n \"Minun tarvinnee tuskin muistuttaa, että panttivangin turvallisuus on\n tärkeä asia, enkä rohkenisi tästä mainitakaan, ellen pelkäisi, että\n häntä uhkaa vaara juuri sieltä, missä hänen pitäisi olla paraiten\n turvassa. Vielä kuuluu markiisin seurueeseen lääkäri ja kaksi\n henkivartijaa. Näistä en tiedä mitään, joten heitä on pidettävä yhtä\n tarkasti silmällä kuin edellä mainitsemianikin henkilöitä.\n\n \"Se kunnioitus, jota nautitte Montferratissa, oikeuttaa teidät\n määräämään omiakin palvelijoitanne markiisin palvelukseen\n montferratilaisen palvelusväen rinnalla. Lääkärin älköön sallittako\n antaa markiisille mitään lääkkeitä, joita hän ei itse ensin maista.\n Näin vapaudutte hänestä kyllä pian.\n\n \"Mieltäni pahoittaa, että teille koituu tällaisia hankaluuksia\n muutenkin kiireisenä aikana. Toivon kuitenkin, ettette pidä tätä\n hintaa sopimuksesta Montferratin kanssa liian kalliina. Montferrat voi\n heti lähettää sotanäyttämölle melkein kuusituhatta hyvinvarustettua\n miestä sekä ratsu- että jalkaväkeä. Olette nyt tarpeeksi voimakas\n voidaksenne vaatia kunnotonta herttuaa ja hänen riminiläisiä\n apureitaan tilille.\n\n \"Lähettäkää Wenzelin mukana minulle käskynne. Ne saapuvat minulle\n Luzerniin. Lähden huomenna heti kun markiisi Gian Giacomo on jättänyt\n Casalen. Lähetän teille pian lisää uutisia.\n\n \"Suutelen kunnioittavasti rouva kreivittären kättä. Varjelkoon ja\n siunatkoon teitä, rakas herrani, hyvä Jumala. Sitä rukoilee poikanne\n ja palvelijanne\n\n                                                _Bellarion_.\"\n\n\n\n\n\n\nKolmas kirja.\n\n\n\n\nI luku.\n\nHÄNEN YLHÄISYYTENSÄ BELLARION.\n\n\nEräänä syyskuun päivänä Herramme vuonna 1409 ratsasti yltäpäältä pölyn\npeittämä lähetti erään Florensin Kolminaisuussillan läheisyydessä\nolevan linnan pihaan, hyppäsi satulasta ja ilmoitti tuovansa kirjeitä\nhänen ylhäisyydelleen, herra Bellarionille.\n\nVahtisotilas jätti hänet ovenvartijan hoiviin, ovenvartija uskoi\nhänet kamaripalvelijalle ja kamaripalvelija vuorostaan kutsui nuorta\nsihteeriä. Tästä voitte päättää, ettei Bellarion enää ollut mikään\npikkuritari; hän oli menestynyt hyvin sen vuoden aikana, jonka oli\nollut Facino Canesta erossa.\n\nKokoamansa kondottan etunenässä oli hän jo käynyt kuuden eri\nhallitsijan asioilla, voittaen loistavasti taistelunsa, yhtä ainoata\nlukuunottamatta. Mutta tämä tappiokin — se sattui hänen ollessaan\nFerraran Estein palveluksessa — koitui hänelle kunniaksi. Valtava\nylivoima oli pakottanut hänet puolustustaisteluun, mutta näppärällä\ntempulla oli hän tehnyt suuren Pandolfon saartoyrityksen tyhjäksi\nja peräytynyt melkein menetyksittä, niin että Pandolfon voitto itse\nasiassa supistui kovin mitättömäksi.\n\nBellarionin kondotta oli viirinsä mukaan saanut nimekseen \"Valkoisen\nkoiran komppania\", ja se oli nopeasti kasvanut kahdeksitoistasadaksi\nmieheksi. Suurin osa oli jalkaväkeä, niin tehokkaasti toimivaa,\nettä Italian muut suuret sotapäälliköt olivat saaneet miettimisen\naihetta. Bellarion kilpaili kuuluisuudessa jo itsensä Piccininon,\njopa Sforzankin kanssa. Viimemainittua hän muuten oli avustanut tämän\ntaisteluissa Buonterzoa vastaan. Ja fra Serafino kertoo kronikassaan,\nettä juuri se väijytys, jossa Buonterzo menetti henkensä, oli\nBellarionin suunnittelema. Viime aikoina oli Bellarion palvellut\nFirenzen tasavaltaa, nauttien kuukausipalkkaa, joka asteettain oli\nnoussut, ollen nyt kaksikymmentätuhatta kultafloriinia.\n\nNiinkuin muilla kuuluisuuksilla oli hänelläkin pärjääjänsä. Häntä\nsyytettiin sydämettömyydestä ja säälimättömyydestä, joka loukkasi\nsilloista italialaista sodankäyntitapaa, ja huhuiltiin, ettei hän\nvoinut saada joukkoihinsa muita kuin sveitsiläisiä sotilaita.\n\nVihdoin kerrottiin, että häneltä puuttui erinäisiä sotapäällikölle\nvälttämättömiä ominaisuuksia kokonaan, ja että hän ei koskaan\nosoittanut sellaista henkilökohtaista rohkeutta kuin esimerkiksi\nCarmagnola. Hän ei koskaan itse ollut rohkaisemassa hyökkääviä\njoukkojaan eikä liioin ottanut osaa kahakoihin. Subrison luona oli\nhän pysytellyt telttansa läheisyydessä ja noussut satulaan vasta kun\ntaistelu oli ohi.\n\nNäin leimattiin hänet araksi, vaikka toiselta puolen kunnioitettiinkin\nhänen strateegisia kykyjään.\n\nHuolimatta arvostelusta oli hän kulkenut omia teitään, niittäen\nlaakereita kaikkialla, missä näyttäytyi. Näillä laakereilla hän\nparaikaa lepäsi Liljojen kaupungissa.\n\nBiandraten kreivin lähetin saapuminen oli hänelle yllätys. Saatuaan\nFacinon kirjeen ryhtyi hän heti ottamaan selkoa sen vaikeasti\nluettavasta sisällöstä.\n\n\"Rakas poikani\", kirjoitti Facino. \"Tarvitsen apuasi. Tule luokseni\nheti ja ota kaikki miehesi mukaan. Herttua on lähettänyt kutsun\nranskalaisille. Boucicault on jo Milanossa kuudentuhannen miehen kera\nja hänet on nimitetty herttuan holhoojaksi. Ellen iske pian, saan itse\nkuoliniskun, ja Milanosta tulee ranskalainen lääni. Leini vaivaa minua\njälleen, juuri kun paraiten tarvitsisin kaikki voimani. Pane lähettini\nmukaan vastauksesi ja lupaa tulla ensi tilassa.\"\n\nBellarion pani kirjeen syrjään ja tuijotti auringon valaisemaa\nlinnanpihaa. Hänen ruskettuneilla kasvoillaan karehti hymy ja vuoden\naikana tavattomasti miehistynyt olemus ikäänkuin sai eloa. Häntä\nhuvitti ja harmitti Gian Marian tuorein tyhmyys. Jopa oli mies joutunut\npinteeseen kun oikein piti kutsua ranskalaiset avuksi.\n\nMalatestan herruus ei ollut muodostunut pitkäikäiseksi. Guelfien\nkotka oli riehunut kaupungissa ennenkuulumattomalla tavalla, iskien\nkyntensä lopulta herttuaankin, joka nyt liian myöhään huomasi, että\nhän hylkäämällä Facinon oli tehnyt huonon vaihtokaupan. Vähääkään\nhäpeämättä lähetti hän hädissään sanan Facinolle pyytääkseen tätä\npalaamaan. Mutta Malatestan urkkijat saivat lähetin käsiinsä ja\nherttuan oli paettava Porta Giovian linnoitukseen välttääkseen\nMalatestan koston. Tämänjälkeen lähti Malatesta Bresciaan ja otti\nkaupungin haltuunsa ja Pandolfo vannoi, että Gian Maria saisi kalliisti\nmaksaa lupauksensa rikkomisen.\n\nPelko ajoi herttuan rikoksiin, joiden rinnalla hänen aikaisemmat\ntörkeytensä näyttivät vähäisiltä, ja kun hän lopulta uskaltautui Porta\nGioviasta palatsiinsa, ympäröi hänet nälän ja kurjuuden näännyttämä\nkansa.\n\n\"Rauhaa!\" huudettiin. \"Antakaa meille rauha, herra herttua! Antakaa\nmeille Facino ja antakaa meille rauha! Rauhaa, herra herttua!\"\n\nJulman näköisenä ja vihaisesti mulkoillen oli herttua ratsastanut\neteenpäin, välittämättä huudoista ja rukouksista, ja moni onneton oli\njäänyt hänen hevosensa kavioiden tallattavaksi. Mutta huudot eivät\ntauonneet ja äkkiä pysäytti tuo hirvittävä nuorukainen ratsunsa.\n\n\"Vai rauhaa te haluatte, koirat! Teette minut kuuroksi helvetillisellä\nkiljunnallanne. Saanko minä rauhaa teiltä? Häh? Mutta kyllä minä annan\nteille vielä rauhaa, jotta riittää!\" Hän nousi seisomaan jalustimissaan\nja huikkasi kapteenilleen: \"Hei, sinä!\" Pirullisen näköisenä ja\npunoittavana väänteli hän paksuja huuliaan. Niin peloittava oli hänen\nmuotonsa että della Torre, joka ratsasti hänen vieressään, uskalsi\nrauhoittaen painaa kätensä hänen käsivarrelleen. Mutta äristen\ntyönsi herttua käden syrjään ja peräytti hevosensa, kunnes oli aivan\nkapteeninsa rinnalla.\n\n\"Anna heille, mitä he pyytävät\", käski hän. \"Raivaa minulle tie tuon\ntunkion läpi. Pane keihäät heilumaan. Anna heille rauha, jota he\npyytävät.\"\n\nLähinnä seisovat päästivät ilmoille surkean hätähuudon.\n\n\"Herra herttua! Herra herttua!\" kajahteli joka taholta.\n\nNuorukainen nauroi pilkallisesti ja odotteli sairaalloisella\nnautinnolla kohta saavansa nähdä veren vuotavan virtoina.\n\n\"Käykää kimppuun!\" usutti hän. \"Kansa käy kärsimättömäksi.\"\n\nKaartin kapteeni, aatelismies Bertino Mantegazza istui hievahtamatta\nhevosensa selässä, kieltäytyen noudattamasta käskyä.\n\n\"Herra herttua...\" aloitti hän, mutta ennenkuin hän ehti lisätä\nsanaakaan, iski herttua, joka oli nähnyt hänen pelokkaan ilmeensä,\nhäntä teräkseen verhotulla kädellään suoraan vasten kasvoja. \"Jumalan\nluut! Aiotko vastustaa minua?\"\n\nMantegazza horjahti, veren pulputessa hänen murskautuneista\nkasvoistaan, ja olisi pudonnut satulasta, ellei muuan hänen miehistään\nolisi rientänyt avuksi.\n\nHerttua nauraa hohotti ja ryhtyi itse komentamaan sotilaita.\n\"Eteenpäin mars! Suoraan heidän kimppuunsa!\" kiljui hän. Baijerilaiset\npalkkasoturit laskivat peitsensä ja ryhtyivät hyökkäykseen.\n\nKaksisataa onnetonta sai syntyneessä kahakassa surmansa ja pyytämänsä\nrauhan. Toiset pääsivät pakoon ja herttua ratsasti Brolettoon pitkin\nkatuja, jotka kauhu oli tyhjentänyt.\n\nVielä samana iltana antoi hän julistuksen, jossa kuoleman uhalla\nkiellettiin \"rauha\"-sanan lausuminen Milanon alueella.\n\nEllei väkijoukko olisi rukoillut häntä pyytämään myös Facinoa\npalaamaan, olisi hän mahdollisesti lähettänyt uudet sanansaattajat\ntämän luokse. Mutta herttua tahtoi näyttää, että hänellä oli valta ja\nvoima, ja siksi hän Facinon asemesta kutsui Boucicaultin.\n\nBoucicault antoi myöntävän vastauksen ja nyt tuli herttuan alamaisille\nhätä. He kääntyivät Facinon puoleen itse, ja Facino vuorostaan lähetti\nheti sanan Bellarionille.\n\nBellarion ei epäröinyt hetkeäkään. Onneksi ei mikään estänyt häntä\nnoudattamasta Facinon kutsua, sillä hänen sopimuksensa Firenzen\ntasavallan kanssa oli hiljakkoin päättynyt. Hän riensi heti\nilmoittamaan signorialle lähdöstään ja neljä päivää myöhemmin oli\nhän jo armeijoineen Alessandriassa, missä Facino otti hänet avosylin\nvastaan.\n\nBellarionin saapuessa oli Facinon neuvosto paraikaa koolla pohtimassa\ntoimintasuunnitelmaa. Läsnä oli myös Alessandrian herran liittolainen,\nmarkiisi Theodore, joka vartavasten oli saapunut Vercellistä.\n\n\"Olen rakentanut suunnitelman\", virkkoi Facino, \"siinä varmassa\nvakaumuksessa, että sinä tulisit vähintäin tuhannen miehen kanssa.\"\n\n\"Minulla on kaksitoistasataa, kaikki hyvin varustettuja.\"\n\n\"Kelpo poika, kelpo poika!\" Facino taputti häntä olalle. \"Käy sisään ja\nkerro se neuvostolle itse.\"\n\nNojaten raskaasti Bellarionin käsivarteen opasti hän ottopoikansa\nkivisiä kiertoportaita ylös. Näitä samoja portaita oli Bellarion\naikanaan astellut käydessään puijaamassa Vignatea.\n\n\"Siis mestari Theodore on täällä\", sanoi Bellarion. \"Niin on. Hän on\nvetelehtinyt Vercellissä kiusaten minua yhtä mittaa auttamaan häntä\npääsemään käsiksi Genovaan. Olen kuitenkin venyttänyt asiaa tähän\nasti. En luota Theodore-veikkoseen niin paljon, että suorittaisin koko\nsopimusosuuttani ennenkuin hän on tehnyt mitään.\"\n\n\"Mitä nuorelle markiisille kuuluu?\" Facino nauroi. \"Et tuntisi häntä.\nHän on kehittynyt kaikin tavoin. Kyllä hänestä mies muokkaantuu.\"\n\nBellarion ihmetteli. \"Jopas nyt... Miten se on selitettävissä?\"\n\n\"Ajoin hänen opettajansa ja muut seuralaisensa hiiteen.\" Hän vaikeni\ntoviksi. \"Näin ensi silmäyksellä, mitä he olivat miehiään. Eräänä\nyönä he ryyppäsivät itsensä juovuksiin ja juottivat pojankin. Silloin\nlähetin heidät takaisin Theodoren luo ja kirjoitin hänelle samalla,\nettä hän palkitsisi heidät heidän ansioittensa mukaan. Vähän myöhemmin\nlähetin pois myös lääkärin ja henkivartijat ja ilmoitin Theodorelle,\nettä markiisia tästälähtien palvelisivat vain sellaiset henkilöt,\njoihin saatoin luottaa. Theodoren oli pakko kiittää. Mitä muutakaan\nolisi hän saattanut tehdä? Naurettavaa, eikö totta?\"\n\nBellarion tiedusteli myös kreivitär Beatricen vointia. Facino vastasi\npuolisonsa olevan Casalessa, missä hän oli paremmassa turvassa kuin\nAlessandriassa. Lopulta astuivat he huoneeseen, missä neuvosto vartosi.\n\nPitkän tammipöydän ääressä istui viisi miestä, joista neljä nousi\nseisaalleen. Istumaan jäi ainoastaan markiisi Theodore, jonka sääty\noikeutti hänet siihen. Hän kumarsi vain jäykästi tulijoille.\n\n\"Ah, herra Bellarion!\" Facinosta tuntui, että äänessä soinnahti ivaa.\nHän riensi senvuoksi ilmoittamaan:\n\n\"Hänellä on mukanaan tuhatkaksisataa miestä.\"\n\n\"Hän on sitäkin tervetulleempi\", vakuutti valtionhoitaja. Theodore ei\nollut parhaimmalla tuulellaan, totesi nuori sotapäällikkö.\n\nRiennettiin tervehtimään tulokasta. Ensimmäisenä lähestyi muhkea\nCarmagnola, arvokkaana ja tärkeänä kuten aina. Hän oli sydämellisempi\nkuin koskaan aikaisemmin, mutta samalla hiukan isällinen ja alentuva.\n\n\"Ystävämme on nyt yhtä mainehikas sotapäällikkö kuin te, Francesco\",\nhuomautti Facino, istuutuen nojatuoliin lepuuttaakseen jalkaansa.\n\nCarmagnola kumarsi. \"Käynpä kohta itserakkaaksi.\"\n\n\"Oi Jumalani!\" huokasi Facino.\n\nTumma, parrakas Koenigshofen tallusti esiin ja puristi voimakkaasti\nBellarionin kättä. Häntä seurasi pieni, ovela piemontilainen, Giasone\nTrotta, ja vihdoin komea, tyyni nuorukainen, jota Bellarionin oli\nvaikea tuntea samaksi Gian Giacomoksi, jonka hän vuotta aikaisemmin\noli tavannut Theodoren hovissa. Nuori markiisi muistutti tavattomasti\nsisartaan, jopa siinä määrin, että Bellarion hätkähti kohdatessaan\nhänen tumman, miettivän katseensa.\n\nRaivattiin tilaa Bellarionille ja tehtiin hänelle selkoa\nsuunnitelmasta. Kaikkiaan tulisi nyt Facinolla olemaan käytettävissään\nkahdeksantuhatta miestä, ja tämä määrä oli täysin riittävä. Varukset\nja ratsut olivat moitteettomat. Jalka- ja ratsuväen lisäksi oli\nkäytettävinä toistakymmentä tykkiä ja kymmenen pomminheittäjää.\n\n\"Entä taistelusuunnitelma?\" kysyi Bellarion.\n\nSiitäkin tehtiin selkoa. Luonnos oli hyvin yksinkertainen.\nMarssittaisiin Milanoon, jonka piiritykseen heti ryhdyttäisiin.\nAlessandrian muurien kupeella odotteli jo armeija täysin lähtövalmiina.\n\nBellarion mietti tuokion, ennenkuin lausui mielipiteensä.\n\n\"On toinenkin tapa\", sanoi hän vihdoin, \"jota ehkä ette ole vielä\ntulleet ajatelleeksi Boucicault on ahmaissut enemmän kuin hän\njaksaa sulattaa. Saadakseen Milanon haltuunsa täytyi hänen viedä\nsotanäyttämölle koko armeijansa. Milanolaiset vihaavat ranskalaisia,\njotka eivät suinkaan esiinny kovin hienotunteisesti. Te pidätte\nMilanoa vihollisena, kun itse asiassa Boucicault on ainoa vihollinen.\nSuojellakseen itseään Milanossa on hän jättänyt Genovan alttiiksi\nkenen hyvänsä käydä sisään. Miksi tähtäätte hänen sydämeensä, joka on\nkilven takana turvassa? Miksi ette tähtää päähän, jota ei suojaa edes\nkypäräkään?\"\n\nKukaan ei vastannut. Ääneti tuijotettiin nuorta johtajaa ja katseet\nkehoittivat häntä itseään vastaamaan kysymykseensä.\n\n\"Älkää siis havitelko Milanoa nyt, vaan marssikaamme Genovaan.\nAjattelemattomuudestaan saa Boucicault vielä vastata isännälleen,\nRanskan kuninkaalle. Genovalaiset itse eivät pysty vastarintaan ja\nkaupunki voidaan luultavasti vallata ampumatta laukaustakaan.\"\n\nMarkiisi Theodore ilmaisi lämpimästi ihailunsa, mutta Facino keskeytti\ntuimasti:\n\n\"Odottakaahan! Odottakaa!\" Häntä ei miellyttänyt ajatus, että Theodore\nsaisi osansa saaliista, ennenkuin toinen sopimuspuoli oli saanut\nmitään. \"Miten saattaisi Genovan valtaus Milanon meidän käsiimme?\"\n\n\"Boucicault rientää heti Genovaan\", vastasi Bellarion. \"Hän astuu ulos\nlinnoituksestaan, mutta hänen on pakko jättää varusväkeä Milanoon.\"\n\nStrateegisesti katsoen oli suunnitelma niin hyvä, ettei Facino\nvastustellut enempää, vaikka hän ei malttanutkaan olla myöhemmin\nilmaisematta Bellarionille epäilyjään Theodoren rehellisyydestä.\n\n\"Ette tee tätä Theodoren hyväksi, vaan omaksi hyväksenne\", vastasi\nBellarion. \"Ei teidän tarvitse kadehtia hänen näennäistä menestystään.\nSe voi käydä hyvin lyhytaikaiseksi. Hänenkin on maksettava jonakin\npäivänä.\"\n\nFacino naulitsi häneen tiukan katseen. \"Mitä?\" huudahti hän. \"Mitä\nselvittämättömiä asioita sinulla on Montferratin Theodoren kanssa?\"\n\n\"Tiedän vain, että hän on lurjus,\"\n\n\"Jos aiot ruveta kaikkien Italian lurjusten rankaisijaksi, saat\ntotisesti hommaa. Tuo tuollainen on suottapäiväistä haihattelua.\"\n\n\"Sanokaa sitä vain siksi, jos teitä haluttaa\", mutisi Bellarion\nmietteliäänä.\n\n\n\n\nII luku.\n\nNOVIN TAISTELU.\n\n\nLöydätte perinpohjaiseen kuvauksen tästä sotaretkestä m.m. messer\nCorion jälkeensä jättämässä kronikassa. Voimakkaan armeijan etunenässä\nratsasti Facino Genovaan, jonka hän tosiaan valloitti ilman että\nlaukaustakaan ammuttiin. Suuren armeijan lähestyessä kaupunkia nousi\nsiellä ensin aika melu, sillä pelättiin vihollisen heti ryhtyvän\nkaupungin ryöstämiseen. Genovalaiset lähettivät vaimonsa ja lapsensa\nsatamassa oleviin laivoihin ja edustajansa Facinoa vastaan. Facinolle\nvakuutettiin, että hän oli tervetullut edellyttäen, ettei hän aikonut\npitkiksi ajoiksi majoittaa joukkojaan kaupunkiin. Ranskalaiskomentoon\noli kyllästytty.\n\n\"Jos niin tekisin\", vastasi Facino paareiltaan, joille yhä\nyltynyt leini oli hänet pakottanut, \"tapahtuisi se ainoastaan\nMontferratin markiisin etuja valvoakseni. Mutta jos tunnustatte\nhänet hallitsijaksenne, ei armeijani tarvitse lähestyä askeltakaan\nlähemmäksi. Päinvastoin marssimme Noviin ottaaksemme siellä vastaan\nvihaisen Boucicaultin hänen palatessaan Milanosta.\"\n\nJa niin kävi, että markiisi Theodore vain viidensadan miehen\nsaattamana seuraavana aamuna ratsasti Genovaan, väestön tervehtiessä\nhäntä vapauttajana. Facino taas peräytyi Noviin vartoakseen siellä\nBoucicaultia, johon uutinen Genovan tapahtumista vaikutti kuin vasaman\nisku.\n\nPeloissaan ja raivostuneena hän lähti Milanosta ja pilasi liiaksi\nkiirehtimällä pienimmätkin mahdollisuutensa saada Genova uudelleen\nhaltuunsa. Pikamarssissa lähestyi hän Novia kohdatakseen siellä vahvan\nesteen tiellään. Ja nyt teki hän toisen erehdyksen. Saatuaan kuulla,\nettä leinin vaivaama Facino oli viety Genovaan hänen kasvattipoikansa\nBellarionin sillävälin komentaessa armeijaa, päätti ranskalainen\nhyökätä, ennenkuin Facino itse ehtisi takaisin sotatoimia johtamaan.\n\nMaasto oli ratsuväelle sangen edullinen, ja Boucicaultin iskujoukot\nolivat juuri ratsuväkeä. Armeijansa etunenässä ryntäsi hän vihollisen\nkeskustaa vastaan, eikä Bellarionin jalkaväki ilmeisestikään\nuskonut kestävänsä hirvittävää painetta. Se lähti peräytymään\nodottamatta yhteenottoa, ja ranskalaiset painuivat jälkeen,\naavistamatta syöksyvänsä suoraan satimeen. Sillä keskustan antaessa\nperään sulkeutuivat sivustat, joita johtivat Carmagnola ja Trotta,\nvastustajain selän takana kuin pussin suu.\n\nAina hitaammin ja hitaammin peräytyi keskusta. Herjaten ja kiljuen\nseurasivat ranskalaiset lasketuin keihäin. Bellarion, joka ratsasti\njälkijoukossa, sivullaan torventoitottaja, antoi yht'äkkiä lyhyen\nkäskyn. Sotilas puhalsi torveensa ja joukko pysähtyi. Koenigshofenin\nmiehet, jotka muodostivat jälkijoukon, heittäytyivät äkkiä polvelle\nja iskivät viidentoista jalan pituisten keihäittensä perät tanakasti\nmaahan. Siinä silmänräpäyksessä katkaisi kallistunut keihäsmetsä\nranskalaisten tien. Ratsuväki ei voinut pysähtyä heti ja puolisataa\nhevosta syöksyi suoraa päätä peitsiin. Ensimmäinen linja yritti\npysähtyä, mutta takaa työntyvät sysäsivät sen uudestaan keihäitä kohti.\nTuokiota myöhemmin oli pakokauhu vallannut koko ranskalaisen ratsuväen.\n\n\"Tämä\", huomautti Bellarion kylmästi, \"panee Boucicaultin\nkunnioittamaan jalkaväkeä.\"\n\nNyt sai Facinon ratsuväki, joka oli sivustoilla, hyökkäysmerkin, ja\nseuraavassa hetkessä ryntäsi se Boucicaultin armeijan kumpaakin siipeä\nvastaan mallikelpoisen yhtäaikaisesti. Turhaan yritti ranskalainen\nyllyttää joukkojaan. Ne lyötiin hajalle ja poljettiin maahan, ennenkuin\nehtivät kääntyäkään. Boucicault, joka epätoivoisena huitoi ympärilleen,\nonnistui raivaamaan itselleen tien ja riensi etujoukkoaan kohti. Liian\nmyöhään. Etujoukosta ei ollut sanottavia jäljellä. Henkiinjääneet\nolivat antautuneet ja Boucicault pääsi töintuskin joittenkin armeijansa\nrippeiden kanssa pakoon.\n\n\"Nopea toiminta ja hyvä yhteistyö\", totesi Bellarion myöhemmin. Ja\nNovin luona saatu voitto lisäsi suuresti hänen jo ennestään loistavaa\nmainettaan.\n\nBoucicault jatkoi matkaansa sen tien aina Ranskaan saakka, eikä häntä\nItaliassa sen koommin nähty.\n\nSataman takaisessa Fregoso-palatsissa Genovassa vietettiin voiton\nkunniaksi uljas juhla. Siinä olivat voittajien lisäksi läsnä valtion\nkahdentoista mahtavimman suvun edustajat. Nimellisesti oli Theodore\npäivän sankari, mutta todellisuudessa sai Bellarion kaiken kunnian.\n\nTyynesti ja pöyhistelemättä otti hän vastaan kiitokset, niin\naatelismiehen ja Theodoren lausumat kuin kateellisen Carmagnolankin\nilmaisemat.\n\n\"Olette tosiaankin Bellarion Onnekas\", julisti tämä uljas soturi.\n\"Ihmettelenpä kuinka olisi käynyt, jos Boucicault olisi äkännyt\ntemppunne ajoissa.\"\n\nBellarion vastasi viileän ystävällisesti:\n\n\"Se on teille sangen hyödyllistä järjen voimistelua. Koettakaa samalla\narvata, mitä Buonterzo olisi tehnyt, jos olisi aavistanut, kenen kanssa\nhän teki sopimuksen Alessandriassa.\"\n\nJa Bellarion jätti Carmagnolan pureksimaan huuliaan upseeritoverien\nnauraa hohottaessa.\n\nHiukan myöhemmin esitti Montferratin Theodore onnittelunsa ja tarjoutui\npalkkaamaan Bellarionin armeijoineen palvelukseensa. Hinta, jonka hän\nmainitsi, oli tavattoman korkea, mutta sitä ei Bellarion ihmetellyt.\nTheodore ei tällä hetkellä tahtonut heikentää voimiaan ja sitäpaitsi\npiti hän nuorta päällikköä — kuten Bellarion hyvin arvasi — edelleenkin\nhäikäilemättömänä ja rohkeana onnenonkijana.\n\nTheodore varmistui asiasta vielä nähdessään Bellarionin ilmeen. Tämä\noli nuorukaisen tarkoituskin.\n\n\"Tarjoatte minulle...\" aloitti Bellarion, mutta keskeytti. Hän antoi\nkatseensa lipua pitkin kullalla koristettua huonetta, pysähtyen\ntuijottamaan punaisessa nojatuolissa istuvaa Facinoa. Sitten hän alensi\nääntään. \"Parveke on tyhjä. Olemme paremmin rauhassa siellä.\"\n\nHe menivät katetulle parvekkeelle, jolta oli mainio näköala sataman\nyli. Tähtien tuikkeessa häämöttivät laivojen mastot mustina varjoina.\nHitaasti eteni lahdella muuan iso kaaleri kootuin purjein. Monien\nairoparien lavat hohtivat hopeana kuun valossa.\n\nMatalalla äänellä, seuraten lipuvaa alusta katseellaan, Bellarion\njutteli, pitkän, uljaan markiisin yrittäessä saada selkoa hänen\nkasvojensa ilmeestä.\n\n\"Tarjouksenne on suurenmoinen, herra ruhtinas...\"\n\n\"Toivoakseni en koskaan aliarvioi miestä.\" Hän imarteli\ntarkoituksellisesti. \"Olette suuri sotapäällikkö, Bellarion. Sen olette\njo moneen kertaan todistanut.\"\n\nBellarion ei väittänyt vastaan. \"En ymmärrä, mihin juuri nyt\ntarvitsisitte sotapäällikköä. Tosin tuntuu siltä kuin olisi teidän\nkorkeudellanne jo valmiita suunnitelmia, mutta ellen tiedä niistä\nmitään, ellen voi päätellä kauanko suunnilleen minua tarvitsette, voi\ntarjouksenne suurenmoisuus jäädä vain näennäiseksi.\"\n\nTheodore hengähti syvään ja hymyili hiukan. Hän oli ollut oikeassa\nBellarionin luonteeseen nähden.\n\n\"Pidin kiirettä, jotta ei kukaan ehtisi ennen minua ja tarjoukseni\nkäsittää kolmen vuoden sopimuksen\", lausui hän. \"Tosiaan mainiot ehdot.\"\n\n\"Hyväksyttekö?\"\n\nBellarion naurahti. \"Olisinpa hullu jos kieltäytyisin.\"\n\n\"Sopimuksen mukaan on; teidän oltava käytettävissäni tarvittaessa ja\nteidän on taisteltava kaikkia mahdollisia vihollisiani vastaan.\"\n\n\"Luonnollisesti\", vastasi Bellarion. Mutta hän näytti epäröivän hieman.\n\"Luonnollisesti...\" Hän vaikeni tuokioksi ja lisäsi sitten: \"Haluaisin,\nettei sopimus edellytä minun tarvitsevan käyttää väkeäni kreivi Facinoa\nvastaan.\"\n\n\"Haluaisitte?\" sanoi Theodore. \"Panetteko sen ehdoksi?\"\n\nBellarionin epäröinti vakiinnutti markiisin mielipidettä hänestä.\nLaimeasti sanoi nuori kondottieri lopulta: \"Enpä tahtoisi mielelläni\nnostaa asetta häntä vastaan.\"\n\n\"Ette mielellänne! Sen kyllä ymmärrän. Mutta te ette vastannut\nkysymykseeni? Onko se ehto?\"\n\nBellarion viivytteli vastausta.\n\n\"Peruuttaisiko tällainen ehto tarjouksen?\"\n\nTällä kertaa näytti Theodore epäröivän. \"Kyllä\", tokaisi hän lopulta.\n\"Mutta minusta ei tunnu todennäköiseltä, että Facinosta ja minusta\ntulisi vihollisia. Käsitättehän, etten voi palkata kondottieria, joka\njossakin tapauksessa voisi jättää minut pulaan.\"\n\n\"Ymmärrän. Tajusin sen heti. Kaipa olen aika hupelo epäröidessäni\nkun kysymyksessä on näin hyvä tarjous.\" Hän huokasi. \"Herra Facino\ntuskin voi paheksua minua tämän vuoksi...\" Hän jätti lauseen kesken.\nJa tehdäkseen lopun tuon lurjuksen epäröinnistä, kasasi Theodore lisää\ntavaraa vaakaan.\n\n\"Annan sitäpaitsi takeita\", sanoi hän.\n\n\"Takeita? Ah!\"\n\n\"Astin alueet Tanaron rannoilla, Revigliascosta aina Margariaan,\nyhdistetään läänitykseksi, joka uskotaan teille. Samalla saatte Astin\nkreivin arvonimen.\"\n\nBellarion pidätteli henkeään. Hän katsoi markiisin ja kuunvalossa\nnäyttivät hänen kasvonsa aivan valkeilta.\n\n\"Herrani, te lupaatte enemmän kuin vallassanne on antaa.\"\n\n\"Minäpä aion juuri teidän avullanne ottaa tuon vallan käsiini. Kuten\nkuulette, puhun teille asiani kiertelemättä.\"\n\nBellarionia kauhistutti häikäilemättömyys, jota tuo mies osoitti.\nOli ilmeistä, että hän aikoi vallata koko Ylä- ja Ala-Montferratin\nvälisen alueen. Siis joutuisivat Alessandria, Valenza ja monet muut\nMilanon alueella nyt olevat kaupungit myöskin hänen haltuunsa.\nTheodore joutuisi väkisinkin sotaan Facinon kanssa, joka päiviensä\npäättymiseen asti varmasti tekisi kaikkensa herttuakunnan eheyden\nsäilyttämiseksi. Ja kondottierille, jonka apua hän tähän tarvitsi,\nlupasi hän huikaisevan korvauksen, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että\nsuunnitelma toteutuisi.\n\nBellarion kosketti vapisevalla kädellä tuon viettelijän hihaa.\n\n\"Tarkoitatteko totta, hyvä herra? Tarjouksenne on vakavassa mielessä\ntehty?\"\n\nTheodore säilytti vain vaivoin arvokkuutensa. Olipa hän totisesti\nosannut lurjukseen.\n\n\"Valtakirjanne allekirjoitetaan samalla kuin sopimuskin.\"\n\nBellarion tuijotti merelle. \"Bellarion, Astin kreivi!\" mutisi hän kuin\nhurmiossa. Äkkiä hän purskahti nauruun ja jätti epäröimiset. \"Milloin\nallekirjoitamme sopimuksen, herra ruhtinas?\"\n\n\"Huomenaamulla, herra kreivi\", vastasi Theodore, hymyillen muikeasti.\nJuttu oli loppuunkäsitelty ja he poistuivat parvekkeelta.\n\nAikaisin seuraavana aamuna he jälleen kohtasivat toisensa\nvaltionhoitajan työhuoneessa allekirjoittaakseen notarion, kahden\nmontferratilaisen aatelismiehen ja Werner von Stoffelin, Bellarionin\nluutnantin, läsnäollessa Theodoren saneleman sopimuksen.\n\nNotario luki sopimuksen, jonka joka kohdan Bellarion hyväksyi, ja\nsamoin nimityksen, jolla Theodore korotti hänet Astin kreiviksi ja\njossa samalla määriteltiin hänen läänitysalueensa. Tämä ojennettiin\nBellarionille allekirjoitettuna ja vasta senjälkeen valmistauduttiin\npistämään nimiä kontrahdin alle. Notario katsoi kynän ja koetteli sen\nkelpoisuutta. Bellarion katsahti valtionhoitajaan.\n\n\"Asiakirjat voivat joutua hukkaan\", sanoi hän, \"ja tämä sopimus on\nkovin tärkeä. Olen senvuoksi ottanut mukaani todistajan, joka ehken\nvoisi varmentaa sen.\"\n\nMarkiisi jäykistyi. \"Antakaa siis messer Stoffelin tutustua siihen.\"\n\n\"En tarkoittanut messer Stoffelia. Todistajani vartoo\nodotushuoneessanne, teidän korkeutenne.\" Hän harppoi ovelle ja sysäsi\nsen auki. Kynnykselle ilmestyi Facino, joka nojasi sauvaansa.\n\nValtionhoitaja mörähti ja Facino kompuroi huoneeseen tarttuen\npapereihin, jotka Bellarion ojensi hänelle. Seurasi kauhistava\nhiljaisuus, jonka lopulta rikkoi suunniltaan joutuneen Theodoren\nkarjaisu:\n\n\"Te kurja temppuilija! Alhaissyntyinen, tepasteleva petturi! Pitipäs\nnyt teitä uskoa! Olisihan minun pitänyt tuntea kavala, heikko\nluonteenne. Saastainen kettu!\"\n\n\"Temppuilija! Petturi! Kettu!\" Bellarion vetosi laupiaana\nläsnäolijoihin, ihmetellen moista epäoikeutettua parjaamista. \"Miksi\nolette noin raivostunut? Tottakai olen kasvatusisälleni senverran\nkuuliainen, että tiedustelen hänen mielipidettään sopimuksesta,\nennenkuin sen allekirjoitan.\"\n\n\"Pisteletkö, sinä halju koiran penikka?\" Facino kohotti katseensa.\nHänen ilmeensä oli kivikova ja hänen silmänsä leiskuivat.\n\n\"Käyttäkää siistimpää nimitystä, herraseni, koska minä aion nimittää\nteitä samalla tavalla kuin te häntä, ettekä ole vielä maininnut\nainoatakaan puhuttelusanaa, joka ei tahraisi suuta.\"...\n\nTheodore vaikeni hetkeksi, mutta yht’äkkiä hän säntäsi Facinoa kohti,\nsillä hän ei ollut se silkinsileä mies, jolta hän näytti. Bellarion\nriensi väliin katsoen rohkeasti häntä silmiin, ja nuoren miehen käsi\nhaparoi vyössä riippuvaa, raskasta tikaria.\n\n\"Pysyisimmekö rauhallisina?\" äänsi Bellarion, \"jos mieluummin\nmetelöitte, on minulle tusina miehiä tuolla odotushuoneessa.\"\n\nTheodore astahti taaksepäin ja vaikka hänen silmänsä vielä\nhehkuivatkin, ponnisteli hän kovasti tyyntyäkseen. Vaikeata se oli,\nsillä Facino nauroi ja puhui suunsa puhtaaksi.\n\n\"Te petollinen kuhnustelija! Toimitin Vercellin käsiinne ja tein teistä\nGenovan ruhtinaan ennenkuin panitte kortta ristiin hyväkseni, ja nyt\nsuunnittelette jo uuden valtanne käyttämistä minua vastaan! Aiotte\najaa minut Alessandriasta! Yritätte vietellä parhaimman upseereistani\nnousemaan minua vastaan. Jos Bellarion olisi ollut yhtä kiittämätön\nkuin te, ellei hän olisi pysynyt lujana ja uskollisena, en olisi\ntiennyt tästä mitään, ennenkuin liian myöhään. Tunnenpa teidät nyt,\nte kurja vallananastaja. Jumal’avita, päivänne ovat luetut! Vai te\nvalmistelette sotaa Facino Canea vastaan? Valmistelkaa vain, sillä,\nkautta Ristin, se sota syttyy!\"\n\nValjuna huuliaan myöten seisoi Theodore nolojen aatelismiestensä\nvälissä. Hän ei vastannut sanaakaan. Irvistäen Facino katseli häntä.\n\n\"En olisi ikinä voinut tällaista uskoa, ellen olisi lukenut näitä\nrivejä\", lisäsi hän, ojentaen paperit takaisin Bellarionille. \"Anna\nhänelle hänen asiakirjansa ja lähtekäämme. Tuon elukan näkeminenkin\ninhoittaa minua.\" Ja puhumatta sanaakaan enää markiisille painui hän\nhuoneesta.\n\nBellarion repi paperit pieniksi palasiksi, jotka heitti lattialle. Hän\nkumarsi ivallisen näköisenä ja olisi poistunut Stoffelin kanssa, mutta\nsilloin koroitti valtionhoitaja äänensä.\n\n\"Kuulkaas, te kaksinaamainen temppuilija! Paljonko Facino maksaa teille\ntästä kavalluksesta?\"\n\nBellarion pysähtyi kynnykselle. \"Ei mitään herraseni. Hän on vain\nluvannut pitää huolta siitä, että teidän veljenpoikanne, markiisi Gian\nGiacomo, vihdoinkin pääsee oikeuksiinsa, koska hän jo on säädetyssä\niässä, ja teidän vallastanne tehdään loppu.\"\n\nMarkiisi oli kuin puulla päähän lyöty. Hämmästyneenä hän kysyi:\n\n\"Ja mitä merkitsee Gian Giacomo teille, lurjus?\"\n\n\"Sitä mitä hän on. Luuletteko, että muuten olisin ponnistellut\nhänen vapauttamisekseen kynsistänne. Sitä vartenhan toimitin hänet\npanttivangiksikin. Olen työskennellyt hänen hyväkseen kauemmin kuin\nsaatatte aavistaakaan.\"\n\n\"Te! Hänen hyväkseen! Kuka teidät siihen on palkannut?\"\n\nBellarion huokasi. \"Pidätte varmaankin minua liikemiehenä, vaikka olen\nvain onnensoturi.\" Ja hän lähti huoneesta Stoffelin seuraamana.\n\n\n\n\nIII luku.\n\nFACINON PALUU.\n\n\nSinä aamuna ratsasti Genovasta vahva joukko-osasto, joka suuntasi\nkulkunsa ylämaahan Scrivian laaksoa pitkin päämääränään Novi ja\nFacinon leiri. Facino se matkasi joukon keskipaikkeilla, mukavasti\nmuulinajoneuvoissa lojuen. Hän ajatteli puolisoaan, joka ei sittenkään\ntainnut olla väärässä väittäessään, ettei Facino ollut tarpeeksi\nkunnianhimoinen.\n\nNovista lähetti hän Carmagnolan Casaleen huolehtimaan kreivittären\npikaisesta toimittamisesta Alessandriaan. Häntä ei haluttanut jättää\npuolisoaan Theodoren käsiin jonkinlaiseksi vastapantiksi. Markiisi Gian\nGiacomo oli näet edelleenkin Facinon hoteissa.\n\nKolme päivää myöhemmin saapui Facinon armeija, joka oli vähentynyt\nTheodoren kolmellatuhannella miehellä, Vigevanoon, jonka ulkopuolelle\nleiriydyttiin. Facinon kivulloisuus oli tähän pääasiallisena syynä. Hän\nei tahtonut marssia Ticinon yli, ennenkuin saattoi istua satulassa.\n\nViikon kuluessa kondottieri milanolaisen lääkärinsä Mombellin avulla\nparani melkoisesti, mutta yhä kielteli lääkäri häntä lähtemästä\nliikkeelle. Sillävälin saapui kuitenkin moni milanolainen hänen\nleiriinsä.\n\nEnsimmäisten joukossa oli rauhanhäiritsijä Pusterla, joka palavan\nkostonhimoisena kehoitti Facinoa hirttämään Gian Marian ja huudattamaan\nitsensä Milanon herttuaksi. Hän vakuutti, että kaikki ghibellinit\nolivat valmiita antamaan apuaan. Facino kuunteli tyynesti, mutta ei\nluvannut mitään.\n\nLopulta saapui myös herttua itse aivan kuin muina miehinä. Tämä osoitti\nmiekkosen olevan aivan toivottomassa asemassa ja avuttomana. Hänen\nseurassaan olivat pahahenki della Torre, Lonate-lurjus ja kaartin\nkapteeni Bertino Mantegazza sekä kurja sadan miehen saattue.\n\nFacino vastaanotti herttuan ja hänen lähimmät miehensä Vigevanon\nmaaherran palatsissa.\n\n\"Teidän korkeutenne\", lausui hän suudellessaan timanttisormuksilla\nkoristettua herttuallista kättä, \"tämä on minulle suuri kunnia.\nLuotatte siis uskollisuuteeni.\"\n\n\"Uskollisuuteenne!\" Herttuan rumat kasvot olivat aivan valkeat ja\notsalle ilmestyi kurttu. \"Uskollisuusko on teidät nostattanut minua\nvastaan?\"\n\n\"En ole noussut teitä vastaan, herra herttua. En ole koskaan taistellut\nteitä vastaan. Teidän vihollistenne kanssa olen sotani käynyt. Minä en\nhalaja mitään muuta kuin palauttaa rauhan valtakunnassanne.\"\n\n\"Kaunista puhetta kapinoitsijan suusta!\" jupisi Gian Maria heittäytyen\nnojatuoliin.\n\n\"Jos pitäisitte minua kapinoitsijana, ette olisi tullut tänne.\"\n\n\"Ettenkö olisi uskaltanut, vai mitä? Herramme luut, mies! Mitä\ntarkoitatte? Minä olen Milanon herttua.\"\n\n\"Koetan muistaa sen, teidän korkeutenne\", mutisi Facino ja hänen\näänessään värisevä viha sai della Torren hypistelemään herttuan hihaa.\n\nGian Maria muutti puheenaihetta, mutta ei suinkaan käytöstään.\n\"Arvaatte kai, miksi olen saapunut.\"\n\n\"Toivottavasti ilmaisemaan myöntymyksenne siihen, että jälleen saan\nteitä palvella.\"\n\n\"Äh! Phyh! Teette minut kipeäksi koreilla sanoillanne.\" Hän kävi\näkäiseksi. \"Mikä on hintanne? Häh?\"\n\n\"Hintani? Mitä luulee teidän korkeutenne minulla olevan myytävänä?\"\n\"Hieman kärsivällisyyttä, herra kreivi\", rukoili della Torre.\n\n\"Luulenpa sitä osoittaneeni\", vastasi Facino. \"Muuten tästä olisi jo\nnoussut melu.\" Hän oli vakavasti suuttunut.\n\nJa nyt piti tietysti hullun herttuan saada hänet raivoihinsa.\n\n\"Mitä? Uhkailetteko? Röyhkeä koira!\"\n\nFacinon kasvot muuttuivat lyijynharmaiksi. Muuan pitkä, nuori, siniseen\nja hopeaan pukeutunut ylimys hänen seuruessaan purskahti äänekkääseen\nnauruun. Gian Marian hailakat, mulkoilevat silmät tuijottivat\nuskalikkoa ilkeästi.\n\n\"Nauratko, nulkki?\" kärisi hän, hypähtäen pystyyn. \"Mitä naurettavaa\ntässä on?\"\n\nBellarion naurahti uudelleen ja vastasi: \"Te itse, herra herttua.\nOmasta ansiostanne ette ole mitään. Milanon herttua olette ainoastaan\nJumalan armosta ja Facino Canen luvalla. Ja kuitenkin rohkenette\nkapinoida, kumpaakin vastaan.\"\n\n\"Älä huoli, Bellarion\", murahti Facino. \"En tarvitse asianajajaa.\"\n\n\"Bellarion\", kertasi herttua, tuijottaen nuorta miestä käärmeeellisen\nnäköisenä. \"Muistanpa teidät entuudestaan ja muistan vastakin... Kyllä\nminä teidät vielä opetan.\"\n\n\"Jumal'avita! Teidät tässä opetetaan!\" ärjyi Facino. \"Lähtekää takaisin\nMilanoon odottamaan, kunnes ehdin sinne antamaan teille oppituntinne,\nja kiittäkää luojaanne että olette isänne poika ja että minä muistan\nsen. Muuten ette pääsisi täältä elävänä. Tiehenne, ja siistikää\nkäytöksenne ennenkuin kohtaamme jälleen, tahi muuten, niin totta kuin\nJumala elää, suomin teidät omakätisesti.\"\n\nPelästyneenä vetäytyi Gian Maria taaksepäin kolmen seuralaisensa\nturviin. Tutiseva della Torre yritti tyynnyttää riehuvaa kondottieria.\n\n\"Herra! Herra! Tuo ei sovi arvollenne!\"\n\n\"Vai ei! Mutta tuon juonikkaan kakaran arvolle sopii nimittää minua\nkoiraksi! Häipykää, herra! Tiehenne, jok'ikinen! Näytä heille ovi,\nBellarion! Heitä ulos Milanon herttua!\"\n\nHerttua seurueineen ryntäsi tiehensä, peläten pääsevänsä hengestään,\nellei pitäisi kiirettä. Mutta hän ei palannut Milanoon, vaan jäi\nVigevanoon. Myöhemmin illalla tuli della Torre uudelleen Facinon\npuheille yrittääkseen rakentaa rauhaa. Facino oli jo tyyntynyt hiukan\nja lupasi ottaa vastaan herttuan vielä kerran.\n\nNuori ruhtinas saapui, tällä kertaa kohteliaana, ilmoittamaan, että\nhän kernaasti sallisi Facinon marssia Milanoon rauhallisissa aikeissa\nja että kondottieri palautettaisiin holhooja-asemaansa. Lyhyesti: hän\nsuostuisi kaikkeen, koska hän ei muuta voinut.\n\nFacinon vastaus oli kursailematon ja selkeä. Hän ottaisi jälleen\nvastaan tehtävänsä edellyttäen, että hänet pysytettäisiin siinä kolme\nvuotta ja että suuri neuvosto vannoisi hänelle uskollisuudenvalan.\nLisäksi oli Porta Giovia luovutettava kokonaisuudessaan hänen\nkäytettäväkseen ja podestàn viran haltija, guelfi Sanseverino\nsamoinkuin muutkin valtion viroissa olevat guelfit oli erotettava.\nVihdoin oli Antonio della Torre, jota Facino piti pääsyyllisenä melkein\nkaikkiin selkkauksiin, karkoitettava maasta samoinkuin Lonatekin.\n\nViimeksimainittua ehtoa ei Gian Maria tahtonut hyväksyä. Hän vannoi,\nettä se oli yritys riistää häneltä hänen uskollisimmat ystävänsä.\n\nNeuvottelu siis päättyi ilman että oltaisiin päästy sopimukseen.\nMutta kolme viikkoa myöhemmin hyväksyi herttua kuitenkin Facinon\nehdot sellaisinaan. Keskiviikkona, marraskuun kuudentena päivänä,\nratsasti Facino Cane, Biandraten kreivi, mahtavan armeijansa etunenässä\nMilanoon, ottaakseen jälleen hallitusohjat käsiinsä, ohjat, jotka hän\noli päättänyt pitää lopun ikänsä. Sateesta huolimatta olivat kadut\ntulvillaan kansaa, joka tahtoi tervehtiä pelastajaansa.\n\nMutta vanhassa Broletton linnassa istui nuori herttua kuunnellen\nalamaistensa ilakointia, pureskellen kynsiään ja kiehuen raivosta.\n\nTässä on meidän kuitenkin muistettava, ennenkuin; ehdimme syventyä\nliian hartaasti Viscontien historiaan, että kronikkamme tarkoituksena\non kuvata Bellarionin vaiheita ja että meidän sen vuoksi on tyydyttävä\nseuraamaan Gian Marian ja Facino Canen edesottamisia, vain sikäli kuin\nniillä on tekemistä Bellarionin kohtalon kanssa.\n\nVanhan Corion sekavissa asiakirjoissa tehdään yksityiskohtaisesti\nselkoa Facinon Milanoon paluun seurauksista. Niinpä sanotaan,\nettä tieto hänen armeijansa vahvuudesta teki lopun Malatestan\nvallananastussuunnitelmista. Vanha guelfi tyytyi hallitsemaan Bresciaa\nja Bergamoa, kunnes Facino kaksi vuotta myöhemmin lähti häntä vastaan\nBergamoon. Facino olisi kukistanut hänet jo aikaisemmin, mutta hänellä\noli kiireellisempiäkin asioita. Vignate oli jälleen aseissa, samoin\nEstorre Visconti ja hänen veljenpoikansa Giovanni Carlo sekä muuan\nkapinallisjoukko, jota johti herttuan oma veli, Pavian kreivi Filippo\nMaria Visconti. Malatestan ja Boucicaultin herruuden aikana Milanosta\npaenneet ghibellinit olivat Filippo Marialle uskotelleet, että hän\nnyttemmin oli Pohjois-Italian ghibellinien ainoa tuki ja turva. Tämä\nriitti Filippo Marialle hänen ruvetakseen havittelemaan herttuallista\nkruunua. Facinon palatessa Milanoon varustelihen Pavian kreivi paraikaa\nsotaretkeä varten, ja Facino sai tästä tiedon ollessaan kukistamassa\njoitakin kapinayrityksiä Desiossa ja Gorgonzolassa. Hän ei kuitenkaan\nhätiköinyt, vaan palautti ensin järjestyksen lähellä Milanoa olevilla\nseuduilla ja kiinnitti sitten vasta huomionsa Filippo Mariaan. Nopeasti\nmarssitti hän armeijansa Paviaan, valloitti kaupungin rynnäköllä ja\nryösti sen. Tämä tapahtui jouluyönä.\n\nPavian hävitys on hirvittävimpiä hävitysten historiassa ja tämä teko\nlienee suuren sotapäällikön elämässä ainoa, joka ei ole hänelle\nkunniaksi.\n\nFacino kohteli Filippoa suunnilleen samoin kuin herttua-veljeä. Hän\nnimitytti itsensä Filippon alueitten holhoojahallitsijaksi ja määräsi\nvaltion virkoihin miehiä, joihin saattoi luottaa.\n\nPavia jäi Facinon päämajaksi. Hän järjesti itselleen asunnon\nlinnoituksessa ja haetti vaimonsa Alessandriasta. Biandraten\nkreivittären mukana saapui myös Valeria, Montferratin prinsessa,\njoka vihdoinkin sai kohdata Facinon hoivissa yhäti olevan veljensä.\nValeria oli lähtenyt Casalesta yhtäaikaa kreivittären kanssa, ensi\nsijassa tavatakseen jälleen rakkaan veljensä, mutta myös päästäkseen\nmarkiisi Theodoren läheisyydestä. Mahdollisesti toivoi hän kaikessa\nhiljaisuudessa voivansa taivuttaa Facinon kukistamaan valtionhoitajan.\n\nMutta Facinolla oli tällä hetkellä kiireellisempää tehtävää.\nValtionhoitajan asia sai jäädä odottamaan. Toukokuussa marssi suuri\nkondottieri Canturioon ja sieppasi kaupungin kädenkäänteessä. Pian\nseljälkeen otti hän haltuunsa Creman. Sillävälin oli Bellarion\nviidentoistasadan miehen kanssa ja Koenigshofenin tukemana lähtenyt\nVignatea vastaan, tuhoten hänet tällä kertaa lopullisesti. Tämän\ntehtyään palasi hän Milanoon, missä hän Facinon muutettua Paviaan oli\nollut kasvatusisänsä lähettiläänä.\n\nKaikesta tästä kertovat Corio ja Imolan veli Serafino sangen\nyksityiskohtaisesti ja laajasti, mainiten m.m., että Facino\npalkitakseen Bellarionin uskollisuuden ja korvatakseen hänen\nmenettämänsä Astin kreivin arvonimen, taivutti Gian Marian\nkorottamaan nuoren sankarin Gavin kreiviksi ja Milanon neuvoston\nkiinnittämään hänen kondottansa palvelukseensa kahdeksi vuodeksi\nkolmenkymmenentuhannen tukaatin kuukausipalkkaa vastaan.\n\n\n\n\nIV luku.\n\nPAVIAN KREIVI.\n\n\nPavian autioissa puistoissa kohosivat puut lehdettöminä ja mustina\nlumen peittämästä, jäätyneestä maasta. Ticino-joki virtasi kohisten\nviidensadan jalan pituista siltaa kannattavien graniittipylväiden\nlomitse ja taaempana tavoittivat kaupungin lukuisat lumihuippuiset\ntornit harmaata joulukuun taivasta. Kaupungin tuolla puolen, syvän\nvallihaudan ympäröimänä, lepäsi jykevä, nelikulmainen, korallinpunainen\nlinna, raudanluja, melkein valloittamaton varustus ja verraton palatsi,\nmuuan mahtavien Viscontien loistavimpia muistomerkkejä, Petrarcan\nItalian ruhtinaallisimmaksi rakennukseksi kiittämä.\n\nLinnan ylpeytenä oli kirjasto, avara nelikulmainen huone eräässä\nrakennuksen neljästä tornista. Huoneen lattia oli värillistä\nmosaiikkia, joka esitti lintuja ja eläimiä, katto taivaansininen,\nkultatähtien koristama, ja seinillä kaappeja, joissa säilytettiin noin\nyhdeksääsataa käsikirjoitusta ja samettiin, kulta- tai hopeabrokaadiin\nsidottua pergamenttikokoelmaa. Ne sisälsivät kaiken, mitä tunnettiin\nteologian, astrologian, lääketieteen, musiikin, geometrian, retoriikan\nja muiden tieteiden alalta. Tässä huoneessa viihtyi suuren Gian\nGaleazzon nuorempi poika, arka ja tutkisteluihin innostunut Filippo\nMaria, parhaiten.\n\nNytkin hän istui kirjastossa räiskyvän hirsivalkean ääressä, pelaten\nshakkia uuden ystävänsä, herra Bellarion Canen, Gavin kreivin kanssa.\nPeremmällä huoneessa, kaksiosaisten ikkunain alla, istuivat Biandraten\nkaunis kreivitär, ylväs ruhtinatar Valeria ja hänen veljensä.\n\nRuhtinatar oli kumartunut syvään ompeluksensa, San Pietro in Ciel\nd'Oro-kirkkoon tarkoitetun kullan ja sinisenkirjavan alttariliinan\nyli, ja kreivitär haukotteli kauniisti kuvitetun Petrarcan \"Trionfo\nd'amore\"-jäljennöksen takana. Nuori markiisi istui toimettomana heidän\nvälissään, katsellen sisarensa nopeita sormia. Äkkiä hän nousi, asteli\npelaajien luo, istahti ja antautui seuraamaan heidän ajanvietettään.\n\nBellarionin vieressä oli kainalosauva ja hän oli ojentanut jäykän\nsäärensä edessään olevalle jakkaralle. Siinä selitys, miksi hän istui\nrauhallisesti shakkia pelaten, vaikka paraikaa taistelu Malatestaa\nvastaan riehui Bergamon vuoristossa. Nuori kondottieri oli kokeilujensa\nuhri. Todistettuaan aikalaisilleen, että hyvin harjoitettu ja johdettu\njalkaväki saattoi mainiosti pitää puolensa ratsuväkeä vastaan, oli\nhän kääntänyt huomionsa tykistöön. Kaksi kuukautta sitten oli hän\ntykistöllä yrittänyt tuhota Bergamon muurit, mutta tällöin oli muuan\npomminheittäjä räjähtänyt, tappaen kaksi tykkimiestä ja murskaten hänen\nsäärensä. Facino oli tästä saanut vettä myllyynsä, hän kun aina oli\nväittänyt tykistön olevan vaarallisinta käyttäjilleen.\n\nLääkäri Mombelli, joka oli jäänyt Facinon palvelukseen, oli sitonut\nsäären, minkäjälkeen Bellarion oli nostettu muuliajoneuvoihin ja\nkuljetettu sateitten liottamia teitä Paviaan paranemaan. Hänen\npoistumistaan sotanäyttämöltä valittivat kaikki, lukuunottamatta\nCarmagnolaa, joka nyt sai vapaasti käytännössä toteuttaa omaa\nsotataitoaan, ja Filippo Mariaa, joka pian huomasi Bellarionin\npelaavan shakkia mestarillisesti ja havaitsi hänessä muitakin\nmiellyttäviä ominaisuuksia. Ruhtinatar Valeria, joka voittamattomien\nennakkoluulojensa sokaisemana edelleenkin vihasi ja epäili Bellarionia,\noli pahoillaan joutuessaan viettämään päivänsä saman katon alla.\nTurhaan Gian Giacomo, joka oli oppinut kunnioittamaan Bellarionia,\nkoetti karkoittaa sisarensa syvälle juurtuneita epäluuloja.\n\nKun hän penäsi, että Bellarionia yksin oli kiittäminen hänen\nvapautuksestaan Theodoren kynsistä, suuttui neito pahanpäiväisesti.\n\n\"Meidän kiitollisuuttammehan tuo temppuilija vain havitteleekin. Hän\ntoimi vain Biandraten kreivin antamien määräysten mukaan. Koko hänen\nelämänsä on todistus hänen kierosta luonteestaan.\"\n\n\"Eipähän, Valeria; ei ollenkaan. Sinä et voi kieltää hänen olevan,\nmitä koko Italia tietää hänen olevan. Hän on aikansa suurimpia\nsotapäälliköitä.\"\n\n\"Entä miten hän on asemansa saavuttanut? Onko hänessä ritarin\nmiehekkyyttä, sotilaan urheutta? Koko maailma tietää hänen turvautuvan\noveluuteen ja silmänkääntötemppuihin.\"\n\n\"Olet kuunnellut Carmagnolan juttuja\", sanoi veli. \"Hän antaisi vaikka\nsilmänsä Bellarionin älystä.\"\n\n\"Sinä olet vielä poikapahanen\", muistutti neito hieman tylysti.\n\n\"Ja Carmagnola on luonnollisesti kaunis mies.\" Ruhtinatar punastui.\nSatunnaisten käyntiensä aikana Paviassa oli Carmagnola osoittanut\nhänelle suurta huomaavaisuutta, teiskaroiden hänen läheisyydessään kuin\nparas riikinkukko.\n\n\"Hän on kunnioitettava herrasmies\", vastasi hän kiivaasti. \"Parempi on\nluottaa suorasukaiseen, reiluun sotilaaseen kuin viekkaaseen kiipijään,\njoka sitäpaitsi on antanut toisenkin todisteen kieroudestaan.\"\n\n\"Jos hän toimisi setäni hyväksi, niin jopa olisivat kummat nämä hänen\nkeinonsa.\"\n\nNeito silmäili veljeään säälivästi. \"Bellarion ei näytä siltä mitä hän\non. Niin sanoo maailma, enkä suinkaan yksin minä.\"\n\n\"Ja mitä luulet hänellä olevan mielessä nyt?\" Ruhtinattaren katse\nkävi miettiväksi. \"Kuka tietää, vaikkapa hän auttaisi setäämme\ntuhotakseen meidät, jotta hän sitten kukistaisi sedän päästäkseen itse\nhänen paikalleen? Mitäpäs, jos hän unelmoisi valtaistuimesta?\" Gian\nGiacomosta oli mokoma ajatus mieletön. Hän nauroi.\n\n\"Jos olisit tarkannut hänen menettelytapojaan, Giannino, et puhuisi\ntuolla tavalla. Katsoppas, miten hän on kiivennyt nykyiseen asemaansa.\nNeljässä lyhyessä vuodessa on tämä tuntemattoman isän poika kohonnut\nritariksi, Valkoisen Koiran komppanian kapteeniksi ja vihdoin Gavin\nherra kreiviksi.\"\n\nBiandraten kreivitär olisi voinut oikaista ruhtinatar Valerian\nkäsitykset Bellarionista monessa kohdin, sillä hän tiesi mikä oli\nalkusyynä neidon katkeruuteen. Kerran heidän keskustellessaan\nBellarionista kreivitär oli sanonut:\n\n\"Vihaatte häntä kovasti.\"\n\n\"Ettekö te sitten vihaisi, jos olisitte minun sijassani?\"\n\nMihin kreivitär, tuijottaen uneliailla silmillään ja hymyillen\nsalaperäisesti oli vastannut: \"Hyvin mahdollista.\"\n\nFacinon puolison äänensävy ja hymy olivat askarruttaneet ruhtinattaren\nmieltä monta päivää. Hän oli kuitenkin joko liian ylpeä tai liian arka\nudellakseen enempää.\n\nKahdeksan viikkoa myöhemmin saattoi Bellarion jo sauvansa varassa\nliikuskella linnan ulkopuolella. Ruhtinatar ei voinut välttää\nkohtaamasta häntä, mutta hän varoi visusti lähtemästä yksin minnekään,\nmissä Bellarion voisi hänet yllättää. Ja kun he kohtasivat toisensa,\nkäyttäytyi hän aina kylmän kohteliaasti ja luotaantyöntävästi nuorta\nmiestä kohtaan.\n\nBellarion ei ollut tietääkseenkään. Hän oli — ja siitäpä suurelta\nosalta hänen menestymisensä johtuikin — sangen kärsivällinen mies.\nHän odotti päivää, jolloin voisi esittää laskunsa Theodorelle. Sinä\npäivänä ymmärtäisi ruhtinatarkin, ketä nuori mies oli palvellut.\nMutta siihen mennessä sovitti hän käytöksensä tarkoin neidon oman\nesiintymisen mukaan. Hän ei etsinyt tämän seuraa, eikä kenenkään\nmuunkaan, lukuunottamatta Filippo Marian, jonka kanssa pelasi shakkia\ntai keskusteli, käyttäen silloin tällöin tiedonlähteinään kirjaston\naarteita. Aina Bellarionin saapumiseen asti oli Pavian kreivi pitänyt\nitseään taitavana shakinpelaajana. Mutta Bellarion otti häneltä luulot\npois. Selviydyttyään aikaisemmin helposti voittajana otteluissaan sai\nhän nyt ähkiä ja hikoilla tarpeekseen, kyetäkseen edes puolustautumaan\nkunnialla.\n\nPelattiinpä taas kerran. Kreivi oli murissut tavallista vähemmän, sillä\nolipa hän saanut aikaan hyvinvalmistellun hyökkäyksen Bellarionin\nsivustaa vastaan, ja ensimmäisen kerran koko viikon aikana —\npeliottelut olivat aloitetut jo Bellarionin vielä ollessa makuulla —\nnäki hän voiton häämöttävän. Leveästi hymyillen nosti hän juoksijan\neteenpäin ja kuvitteli tekevänsä vastustajastaan matin kolmella tai\nneljällä siirrolla.\n\nVaikka hän oli vasta kaksikymmenvuotias, oli hän tavattoman lihava ja\nvetelä. Hän ei ollut pitkä, vaikka hän istuessaan siltä näytti, sillä\nhänen raajansa olivat kovin lyhyet. Kasvot olivat pyöreät kuin täysikuu\nja yhtä kelmeät. Hänellä oli mahtava ihraleuka ja niska paksuilla\npalkeilla. Musta tukka oli sileä kuin samettikalotti ja etupuolella\nriippui pitkä suortuva melkein mustiin kulmakarvoihin asti, peittäen\njalomuotoisen, älykkään otsan. Isältään hän ei ollut perinyt muuta kuin\npitkän kyömynenän. Suu oli muodoton ja raaka ja pienet, mustat silmät\nkiillottomat kuin käärmeellä. Kaikkien tämän suvun jäsenten piirteet\nilmaisivat julmaa luonnetta.\n\nVastatakseen Filippon siirtoon antoi Bellarion toisen hevosensa edetä.\nRuhtinaan kimeä, melkein naisellinen nauru kajahteli huoneessa. Sitten\nhän huomautti: \"Teidän on alistuttava välttämättömyyteen, Bellarion.\"\nJa kätevästi koppasi hän hevosen pois pelistä.\n\nBellarionin kuningattarelle oli kuitenkin tie täten auennut. Hän ojensi\nkapean kätensä ja siirsi nappulaa. \"Shakmatti, herra ruhtinas.\"\n\nUskomatta silmiään tuijotti Filippo Maria pelilautaa. Hänen suunsa\nloksahti auki ja lihavat posket värisivät. Tuntui melkein kuin olisi\nhän ollut purskahtamaisillaan itkuun.\n\n\"Antakoon Jumala teidän mädäntyä, Bellarion! Aina vain sama juttu!\nSuunnittelen ja harkitsen ja te olette vain ajattelevinanne\npuolustautumista, ja samalla kuitenkin pohditte kuoliniskun antamista.\"\nHän lisäsi puolittain vakavasti, puolittain leikillisesti: \"Te liukas\nankerias! Aina teillä on jokin temppu tiedossa!\"\n\nRuhtinatar Valeria kohotti katseensa alttariliinastaan. Bellarion\naavisti saaneensa silmäyksen ja arvasi neidon ajatukset ja senvuoksi\nhän vastasi:\n\n\"Taistelukentällä olen kuullut nuo sanat vastustajieni suusta, mutta\nomat mieheni kiittävät taitavuuttani.\" Hän naurahti. \"Totuus on kumma\nasia, teidän korkeutenne. Asian laatu riippuu aina siitä, mistä\nkulmasta sitä katselee.\"\n\nFilippo Maria istui takakenossa, mahtava leuka rinnalla, lihavat kädet\ntuolin käsinojilla, mieli apeana.\n\n\"Enpä viitsi pelata enää tänään\", sanoi hän.\n\nKahisevaan kullan- ja mustankirjavaan pukuun pukeutunut kreivitär\nlähestyi huoneen poikki.\n\n\"Antakaahan kun siirrän pöydän pois\", sanoi hän. \"Typerä peli.\nIhmettelen totisesti, että viitsitte kuluttaa tuntikausia sen ääressä.\"\n\nFilippo Maria rävähytti silmiään. Ne alkoivat tuikkia hänen\nkatsellessaan kaunottaren täyteläistä, sopusuhtaista vartaloa.\nBellarion oli huomannut tuollaisen katseen hänen silmissään jo\naikaisemmin.\n\n\"On aivan inhimillistä väheksiä sitä, mitä emme ymmärrä\", letkautti\nnuori kondottieri.\n\n\"Puolustatte luonnollisesti peliä senvuoksi, että aina voitatte.\nTeillehän, Bellarion, voittaminen ja loistaminen on kaikki kaikessa.\"\n\n\"Sama lienee laita muittenkin. Eikö teidänkin ylpeytenänne, madonna,\nole juuri se mahti, jonka kauneutenne teille suo?\"\n\nKreivitär vilkaisi Filippoa. Tämän katse painui. \"Jopas hän nyt on\nkohtelias. Hän havaitsee minut kauniiksi.\"\n\n\"Muuten hän olisi sokea\", virkkoi lihava nuorukainen, ja seuraavassa\nhetkessä käsittämätön ujous pani hänet punastumaan.\n\nKreivitär katsoi maahan.\n\n\"Bellarion sanoi\", huomautti nuori Gian Giacomo, \"että tämä on\ntodellinen ruhtinaitten peli.\"\n\n\"Hän tarkoittaa\", opetti Filippo, \"että se paljastaa heille\nkatkeran totuuden: valtio on riippuvainen hallitsijasta, mutta\nhallitsija puolestaan on riippuvainen toisista, ollen joskus itse\nmerkityksettömämpi kuin mitättömin talonpoika.\"\n\n\"Antaakseen tämän opetuksen eräälle itämaiselle itsevaltiaalle\", lisäsi\nBellarion, \"keksi muuan filosofi tämän pelin.\"\n\n\"Ja tärkein pelin nappuloista on kuningatar, joka symbolisoi naista\",\nsanoi Filippo Maria katsahtaen jälleen kreivitärtä.\n\nBellarion nauroi. \"Haa! Tuo pelin keksijä, filosoofi, oli tosiaan\nasioista selvillä.\"\n\nMutta hän ei nauranut enää seuraavina päivinä nähdessään Pavian kreivin\nmielenkiinnon Facinon puolisoa kohtaan yhä kasvavan ja havaitessaan,\nettä kreivitär sen kernaasti suvaitsi.\n\nVihdoin hän, yllättäessään kreivittären muutamana päivänä kirjastossa,\npäätti puhua suunsa puhtaaksi. Hän kompuroi ikkunaholvin luo, nojasi\npieleen ja katsahti autioon puistoon. Lumi oli sulanut, mutta maa oli\njäässä, harmaana kuin rauta.\n\n\"Bergamon leirissä tällainen pakkanen ei tunnu hauskalta\", sanoi hän.\n\n\"Eipä suinkaan. Facinon olisi pitänyt majoittua talvileiriin.\"\n\n\"Siinä tapauksessa olisi keväällä pitänyt aloittaa alustatyö, joka nyt\non jo puoliksi tehty.\"\n\n\"Ehkä se kuitenkin, ottaen hänen ikänsä ja leininsä huomioon, olisi\nollut viisaampaa.\"\n\n\"Jokaisella ikäkaudella on omat kärsimyksensä, madonna. Muutkin kuin\nvanhat tarvitsevat sääliä.\"\n\n\"Teistä nokkuu viisautta yhtä helposti kuin muista hikeä.\" Ääni\noli kirpeä. \"Jos olisin kronikoitsijanne, kertoisin muutamasta\nfilosoofisotilaasta.\"\n\nNojaten sauvaansa ja terveeseen koipeensa tarkkaili Bellarion häntä\npää kallellaan. \"Te olette kovin kaunis, madonna.\" Kreivitär ällistyi.\n\"Herra meitä varjelkoon!\" huudahti hän. \"Olisiko sotilasfilosoofi\nloppujen lopuksikin vain tavallinen mies?\"\n\n\"Tuollaiseen on toki suunne liian kaunis.\"\n\n\"Parhaat hedelmät, herraseni, ovat hieman hapahkoja. Onko minussa\nmitään muuta, mikä löytäisi armon silmissänne?\"\n\n\"Minun silmissäni, madonna? Minun silmäni ovat varovaiset. Ne\neivät nälkäisinä vaani toisten laitumia.\" Kreivitär katsoi häntä\nsuuttuneena, mutta sitten kohosi puna hitaasti hänen kasvoilleen.\nHän oli ymmärtänyt. Bellarion istuutui hitaasti nojatuoliin ojentaen\nhuolellisesti jalkansa, joka päivä päivältä parani.\n\n\"Sanoin, madonna, että tämä talvi käy Bergamossa oleville raskaaksi.\nViime yönä oli ankara pakkanen ja pian tulevat sateet, jotka muuttavat\nlaakson kuravelliksi.\" Hän huokasi. \"Olisitte varmasti pahoillanne\nmadonna, jos teidän pitäisi vaihtaa Pavian mukavuudet leirielämään.\"\n\n\"Teillä on kuumetta taas. En ole ajatellutkaan poissiirtymistä.\"\n\n\"Ette. Mutta minä olen ajatellut teidän puolestanne.\"\n\n\"Te. Pyhä Maria! Olenko minä teidän käskettävissänne?\"\n\n\"Siellä on sangen kylmä, madonna. Mutta te tarvitsettekin jäähdytystä.\nVelvollisuutenne puolisoanne kohtaan muistuvat varmasti siellä\nmieleenne.\"\n\nRaivosta vapisten ponnahti kreivitär jaloilleen. Bellarion luuli\nsaavansa lyönnin.\n\n\"Oletteko tullut tänne vakoilemaan minua?\"\n\n\"Luonnollisesti, Nyt tiedätte, miksi katkaisin jalkani.\"\n\nKiehuvan kiukkuisena tuijotti kreivitär häntä. \"Ruhtinatar Valerialla\non teistä aivan oikea käsitys.\"\n\nBellarion kävi alakuloiseksi. \"Jos olisitte jalomielinen, madonna — ei,\njos olisitte edes rehellinen — ette antaisi hänen olla uskossaan, vaan\noikaisisitte hänen käsityksensä. Te tiedätte totuuden. Mutta te ette\nole rehellinen...\"\n\n\"Ja tekö puhutte rehellisyydestä?\" Kreivittären ääni oli masentunut ja\nhänen silmissään kimalsi kyyneleitä. \"Luoja tietää, että olen ollut\nvilpitön teitä kohtaan, Bellarion. Juuri tämän vilpittömyyden te\ntulkitsette väärin. Voi minua!\" Vaipuen tuoliin peitti hän silmänsä.\nSääliessään itseään unohti hän kaiken muun. \"Jos konsanaan ken,\nolen minä säälin tarpeessa, mutta te, Bellarion, te vain osoitatte\njulmuuttanne ja halveksumistanne.\"\n\nBellarion ei säikähtänyt ensinkään. Tuo väite oli aivan liiaksi\nepäjohdonmukainen tehdäkseen mitään vaikutusta.\n\n\"Teitä suututtaa, madonna, ettei Facino tahdo tehdä teistä\nherttuatarta. Ehkä hän sen kuitenkin tekee, jos olette kärsivällinen.\"\n\nKyynelet kuivuivat äkkiä.\n\n\"Tiedättekö jotakin?\" huohotti kreivitär.\n\nBellarion tuuditti hänet ruusuisiin unelmiin, mutta varoi käyttämästä\nsanoja, jotka myöhemmin saattaisivat tuottaa ikävyyksiä.\n\nKreivitär kuivaili hitaasti silmiään ja poisti huolellisesti kaikki\nkyynelten jäljet. Sitten hän nousi ja tarttui nuoren miehen käteen.\n\n\"Kiitos, Bellarion-ystävä.\" Hänen äänensä oli hiljainen ja pehmeä.\n\"Älkää olko peloissanne minun tähteni. Mitä on mieheni sanonut\naikomuksistaan?\"\n\n\"En voi paljastaa mitään salaisuuksia\", hymähti Bellarion. \"Sanotte,\nettei minun tarvitse pelätä puolestanne. Mutta se ei riitä. Ruhtinaat\novat häikäilemättömiä. En tahdo jättää teitä vaaroille alttiiksi.\"\n\n\"Oi, mutta Bergamo! Asua leirissä talvella!\"\n\n\"Ei teidän ole tarvis lähteä niin etäälle, eikä teidän ole pakko asua\nteltassa. Teidän sijassanne, madonna, vetäytyisin Melegnanoon. Linna\non käytettävissänne. Se on paljon miellyttävämpi kuin tämä nykyinen\nasuntonne.\"\n\n\"Miellyttävämpi! Siellähän vallitsee täydellinen hiljaisuus.\"\n\n\"Seurahan tämänkin paikan hauskuutena on. Ottakaa ruhtinatar Valeria\nja hänen veljensä myötänne. Tulkaa, madonna. Uhmaisitteko kohtaloa\ntällaisella hetkellä? Vaarantaisitteko loistavan tulevaisuuden paksun\nprinssipojan vuoksi?\"\n\nKreivitär mietti. \"Sanokaa\", pyysi hän uudelleen, \"mitä puolisoni on\nkertonut aikeistaan.\"\n\n\"Enkö ole jo sanonut tarpeeksi?\" Tällä hetkellä keskeytti Filippo\nMaria heidän juttelunsa. Bellarion ei välittänyt vähääkään ruhtinaan\nsynkästä ilmeestä. Kreivitärtä oli varoitettu. Hänen kunnianhimonsa\noli voimakkaampi kuin hänen kevytmielisyytensä ja hän lähtisi varmasti\nmatkalle Melegnanoon. Bellarion tunsi samanlaista tyydytystä kuin\nvoitettuaan taistelun, eikä hänen tekaisemansa juttu painanut hänen\nmieltään ollenkaan.\n\n\n\n\nV luku.\n\nOIKEUTTA.\n\n\nTalven rautainen käsi oli hellittänyt otteensa ja Pavian laajassa\nmetsässä, jossa Gian Galeazzo niin mielellään oli metsästellyt,\npuhkesivat lehdet puihin. Yhä vielä oli Bellarion Filippo Marian\nlinnassa, mutta hänen säärensä oli jo melkein terve ja vain heikko\nontuminen ilmaisi, että se oli ollut kipeänä.\n\nNuori kondottieri puhui lähdöstään Bergamoon. \"Tämä uneksiminen\non jo kestänyt liiankin kauan\", sanoi hän ruhtinaalle, joka kovin\nvastahakoisesti erosi uudesta ystävästä. Filippo Marian yksinäisyys\noli käynyt vieläkin tuntuvammaksi senjälkeenkuin Biandraten kreivitär\nyhdessä Montferratin markiisin ja hänen sisarensa kanssa oli lähtenyt\nMelegnanoon.\n\nMutta kirjoitettu oli, ettei Filippo Marian pitänyt jäädä yksin, sillä\nsamana iltana, jona Bellarion aikoi lähteä matkalle, tuotiin Facino\nvakavasti sairastuneena Paviaan. Ankara leinikohtaus oli pakottanut\nhänet lähtemään leiristä juuri kun pitkäaikainen piiritys näytti\nlupaavan tuloksia.\n\nVanha kondottieri oli laihtunut ja hänen kasvonsa olivat käyneet\nharmaankalpeiksi. Tukka oli melkein valkea. Mutta yhä oli hän täysissä\nhengenvoimissa, tulinen ja kärsimätön kuin ennen.\n\nHeti perille päästyään meni hän vuoteeseen ja vannoi, että leini, jota\nhän nimitti jos jonkinlaisilla herjasanoilla oli siirtynyt aina vatsaan\nasti. \"Mombelli ennusti sitä.\"\n\n\"Missä Mombelli on?\" kysyi Bellarion. Hän seisoi Filippo Marian kanssa\nkatosvuoteen ääressä.\n\n\"Mombelli — vieköön piru hänen sielunsa — jätti minut kuukausi\nsitten, jolloin vielä olin verrattain hyvissä voimissa, lähteäkseen\nherttua Gian Marian luo. Tällä lienee ollut aikomus nimittää hänet\nhenkilääkärikseen. Senjälkeen on muuan pavialainen lääkäri hoidellut\nminua.\" Kivut panivat hänet voihkaisemaan. Tuokion kuluttua hän jatkoi:\n\"Minua ilahduttaa, että olet terve jälleen, sillä sinua tarvitaan\nBergamossa. Carmagnola on nyt päällikkönä, mutta hän on saanut\nmääräyksen luovuttaa johto sinulle kun palaat.\"\n\nTästä määräyksestä Carmagnola tosin ei pitänyt, mutta hän ei rohjennut\nolla tottelematta kun Bellarion pari päivää tämänjälkeen saapui leiriin.\n\nBellarion tarkasti asemat eikä toimeenpannut mitään muutoksia. Hän\nryhtyi vain kehittämään Facinon suunnitelmaa edelleen. Piiritystä ei\nenää voitu jatkaa, ja Malatesta oli siksi pahassa pinteessä, että\nhyökkäyksestä ja taistelusta tuskin muodostuisi kovin veristä. Viikon\npäivät Bellarionin saapumisen jälkeen ratsasti leiriin uupunut, loan\ntahrima mies. Vahdit pidättivät hänet ja ohjasivat hänet Serion\nrannalle pystytettyyn kauniiseen ja tilavaan majaan, jossa Facino\noli asunut. Täällä havaittiin, että mies oli alati levoton Venegonon\nGiovanni Pusterla.\n\nBellarion nousi mustalla karhuntaljalla peitetyltä leposohvalta ja\nsulki kauniisti kuvitetun \"Satiirien\" jäljennöksen, jonka oli saanut\nlahjaksi Filippo Marialta. Hän viittasi pertuskamiestä poistumaan.\nVenegono oli pahanilmanlintu ja pahaa ennusti hänen kasvojenilmeensä\nnytkin.\n\n\"Huonoja uutisia, herra kreivi.\"\n\n\"Olette johdonmukainen\", vastasi Bellarion. \"Se on suuri hyve.\"\n\nVenegono tuijotti häntä pitkään. \"Antakaahan minulle juotavaa\", pyysi\nhän \"Taivas! Olen ratsastanut lepäämättä Paviasta asti. Caravaggiossa\nvain vaihdoin hevosta.\"\n\n\"Paviasta?\" huudahti Bellarion. Hänen äänensävynsä muuttui. Kuitenkin\nriensi hän avittamaan vierastaan. Keskelle majaa nostetulla\nnelinurkkaisella pöydällä oli viinihaarikka ja muutamia kauniita\nmaljoja. Bellarion täytti niistä yhden voimakkaalla, punaisella\nValtelline-viinillä ja Venegono joi pitkin siemauksin. \"Niin, olen\njohdonmukainen. Samoin on tuo helvetinsikiö Gian Maria.\"\n\nHän heittäytyi pehmustettuun kenttätuoliin ja laski maljan pöydälle.\nBellarion nyökkäsi ja istuutui sohvalleen.\n\n\"Mitä kuuluu Paviasta?\"\n\n\"Ei mitään. Sieltä nimittäin. Ratsastin sinne varoittaakseni Facinoa,\nmutta mieshän on sairaana. Hän ei pysty mihinkään, vaikka tahtoisikin,\nja senvuoksi tulin tänne.\" Kumartuen eteenpäin ja vetäen henkeään\nsyvään ilmoitti hän asiansa: \"Della Torre on Gian Marian kutsumana\npalannut Milanoon.\"\n\nBellarion vartosi, mutta toinen ei jatkanut. \"Hyvä. Eikö muuta?\"\n\n\"Muuta? Eikö della Torren paluu merkitse mitään? Ettekö tiedä, että\ntuo kirottu guelfi, jonka Facino karkoitti sensijaan että hänen olisi\npitänyt hirttää hänet, on Gian Mariaa yllyttänyt kaikkeen pahaan?\nEttekö käsitä, että hänen paluunsa tietää onnettomuutta?\"\n\n\"Mitä hän voi tehdä? Mitä voi Gian Maria tehdä? Heille saadaan pian tie\npystyyn.\"\n\n\"Kyllä he sen taas tasoittavat.\" Venegono ponnahti! jaloilleen unohtaen\nkiihdyksissään väsymyksensä. \"Della Torren saavuttua noin kuukausi\nsitten lähetettiin heti sanansaattajia Montferratin Theodoren,\nVignaten, Esten ja Estorre Viscontin luo, kutsumaan heitä neuvotteluun.\"\n\nBellarion nauroi. \"Neuvotelkoot ja liittoutukoot. Jos he ovat kylliksi\nhulluja tekemään sen, tuhoaa Facino koko heidän armeijansa niinpian\nkuin tämä Bergamon juttu on selvä. Unohdatte, että Facinolla on Italian\ntätänykyä voimakkain armeija. Luetteloissamme on yli kaksitoistatuhatta\nmiestä.\"\n\n\"Hyvä Jumala! Tuntuu melkein siltä kuin istuisin kuuntelemassa Facinoa\nitseään.\" Venegono oli niin tuohtunut, että hän änkytti. Hänen silmänsä\nleimusivat. \"Saman vastauksen sain häneltäkin.\"\n\n\"Miksi sitten vaivauduitte tulemaan tänne?\"\n\n\"Toivoin teidän ymmärtävän, mitä hän ei ymmärtänyt. Puhutte aivan\nkuin armeija voisi tehdä ihmeitä. Unohdatte, että Gian Maria on\nyhtä myrkyllinen kuin hänen vaakunaansa kuvattu käärme. Kun ollaan\ntekemisissä myrkyn kanssa, on varovaisuus paikallaan. Jos Facinolle\ntapahtuisi jotakin, ei Milanon ghibellineille jäisi toivon kipinääkään.\"\n\n\"Mitäpä Facinolle tapahtuisi? Mitä te oikein vihjaatte?\" Venegono\nsilmäili häntä suuttuneesti. \"Missä on Mombelli?\" kysyi hän. \"Miksi ei\nhän ole Facinon luona nyt kun Facino häntä tarvitsee? Tiedättekö?\"\n\n\"Eikö hän ole Facinon luona? Eikö hän ole palannut vielä?\"\n\n\"Palannutko? Herttuahan tahtoi nimittää hänet henkilääkärikseen.\nVeruke, hyvä ystävä. Gian Maria tahtoi vain poistaa taitavan miehen\nFacinon sairasvuoteen äärestä. Tiedättekö, ettei Mombellia ole nähty\nsitten hänen paluunsa Milanoon? Huhuillaan, että hän on kuollut, että\nherttua on murhauttanut hänet.\"\n\nBellarion mietti. Sitten hän kohautti olkapäitään. \"Mielikuvituksenne\nvie teidät harhateille, Venegono. Jos Gian Maria tuumisi Facinon\npoistamista tieltään, keksisi hän varmasti tehokkaamman keinon.\"\n\n\"Myönnetään. Mutta teko osoittaa kuitenkin, minnepäin tuulet nyt\nkäyvät.\"\n\n\"Niinpä niin\", nyökkäsi Bellarion \"Mutta te ette ole sanonut, mitä\ntoivoisitte minun tekevän.\"\n\n\"Toivoisin teidän ottavan mukaanne vahvan joukko-osaston ja lähtevän\nMilanoon tekemään herttuan aikeet tyhjiksi sekä katsastamaan della\nTorrea hieman.\"\n\n\"Siihen olisi minun ensin saatava määräys Facinolta. Minulle on annettu\ntehtävä täällä, Venegono, eikä minun sovi unohtaa sitä. Asia saa\nodottaa kunnes Bergamo on valloitettu. Siihen ei kulu pitkälti aikaa.\"\n\n\"Ehkä kuitenkin liian pitkälti.\"\n\nMutta vuolaasta puhetulvastaan huolimatta ei Venegono saanut\nBellarionia vakuutetuksi tai taivutetuksi. Ja vihdoin mies lähti\npahasti mutisten ja syytellen sekä Bellarionia että Facinoa sokeudesta.\n\nBellarion piti Venegonon varoitusta vain yrityksenä saada\nhenkilökohtaisia kalavelkoja suoritetuksi. Kolme päivää myöhemmin sai\nhän tietoja, jotka vielä vahvistivat tätä vakaumusta. Facino ilmoitti\nMelegnanosta kutsumansa puolison kirjoittamassa kirjeessä, että\nMomhelli vihdoinkin oli tullut takaisin ja että sairaus varmastikin\npian saataisiin voitetuksi. Hän tunsi jo olonsa paremmaksi.\n\n\"Siinä nyt olivat Venegonon huhut\", tuumiskeli Bellarion itsekseen ja\nnaurahti tuon yltiöpään hupsutuksille. Hän tarkisti kuitenkin kantansa,\nkun muutamia päiviä tämänjälkeen sai uuden kirjeen, tällä kertaa\nkreivittären omasta aloitteestaan lähettämän.\n\n\"Puolisoni\", kirjoitti kreivitär, \"pyytää teitä heti tulemaan luokseen.\nHän on niin heikkona, että Mombelli pelkää pahinta. Älkää hukatko\nhetkeäkään.\"\n\nKirje säikähdytti Bellarionia niin pahasti, ettei hän muistanut\npelästyneensä sillä tavalla koskaan aiemmin. Jos ne, jotka syyttivät\nhäntä kovuudesta ja sydämettömyydestä, olisivat nähneet hänen tuskansa\ntällä hetkellä, olisivat he varmastikin muuttaneet mielipidettään.\nBellarion kutsui heti Carmagnolan puheilleen ja käski satuloida\nvoimakkaan hevosen sekä varata kaksikymmentä keihäsmiestä saattueeksi.\nHän lähti matkaan kuin tuulispää. Kolmessa tunnissa selvittiin Bergamon\nja Pavian välisestä, neljänkymmenen englanninpenikulman pituisesta\ntaipaleesta. Kaksi hevosta kuukahti, ennenkuin nuori kondottieri pääsi\nperille suureen linnanpihaan. Hoippuen ja tahriintuneena hän nousi\nportaita rakennukseen.\n\nJäämättä tapaamaan ruhtinasta riensi hän suoraa päätä Facinon\nhuoneeseen. Verhojen takana, katosvuoteessa, makasi hänen\nkasvatusisänsä selällään, tylsänä, kasvot nahankarvaisina. Miespoloinen\nnäytti melkein kuolleelta; vain rinta kohoili heikosti ja silmissä oli\nvielä himmeä loiste.\n\nBellarion laskeutui polvilleen vuoteen ääreen ja tarttui lämpimillä,\nvoimakkailla käsillään sairaan peitteelle laskettuun käteen.\n\nHarmaa pää kääntyi hieman pieluksella; jokin hymyntapainen häilähti\nkuihtuneilla kasvoilla, kylmät sormet puristuivat heikosti niitä\npitelevän käden ympäri.\n\n\"Rakas poika, oletpa pitänyt kiirettä\", sanoi vanha kondottieri\nheikolla korisevalla äänellä. \"Mutta aika onkin täpärällä. Totisesti,\nruumiini on jo kuollut. Mombelli sanoo, että leini lähestyy sydäntä.\"\n\nBellarion kohotti katseensa. Vuoteen takana seisoi kreivitär, nyreänä\nja tuskaisena. Jalkopäässä odotteli Mombelli, ja ovensuussa palvelija.\n\n\"Niinkö on asianlaita?\" kysyi Bellarion lääkäriltä. \"Ettekö voi tehdä\nmitään?\"\n\n\"Hän on Jumalan käsissä\", mutisi Mombelli epäselvästi.\n\n\"Lähetä pois heidät\", pyysi Facino osoittaen katseellaan lääkäriä ja\npalvelijaa. \"Aikaa on niukasti ja minulla on monta asiaa sanottavana.\"\n\nMutta vähiin supistui Facinon sanottava. Hän pyysi nuorta kreiviä\nsuojelemaan puolisoaan ja huolehtimaan myös Filippo Mariasta.\n\n\"Kuollessaan jätti Gian Galeazzo poikansa minun hoiviini. Lähden\nkohtaamaan hallitsijaani puhtain käsin. Jätän nyt saamani tehtävän\nsinulle. Muista aina, että Gian Maria on Milanon herttua ja, tapahtui\nmitä tahansa, pysy hänelle uskollisena, niinkuin toivot omien\nupseeriesikin pysyvän uskollisina sinulle.\"\n\nVihdoin Facino uupuneena ilmoitti haluavansa levätä. Bellarion lähti\nhuoneesta ja tapasi Mombellin hallissa. Hän kehoitti lääkäriä menemään\nsairaan luo.\n\n\"Jään itse tänne siltä varalta, että hän kutsuisi minua\", sanoi hän.\nJa muistamatta omaa väsymystään alkoi hän astella edestakaisin tuossa\nmerkillisessä huoneessa, jonka lattiamosaiikki kuvasi lintuja ja\neläimiä ja jonka katto oli maalatusta lasista.\n\nHän oli yhä hallissa Mombellin palatessa puolta tuntia myöhemmin.\n\n\"Potilas nukkuu nyt\", ilmoitti lääkäri. \"Kreivitär on hänen luonaan.\"\n\n\"Vielä ei kaiketi loppu ole tullut?\" kysyi Bellarion. \"Ei. Loppu\nkoittaa kun Jumala niin hyväksi näkee. Tämä voi vielä kestää muutamia\npäiviä.\"\n\nBellarion katsoi tohtoria tutkivasti ja huomasi nyt vasta hänen\nmuuttuneen oudon näköiseksi. Mombelli oli iältään noin viidenneljättä\nvuotias ja hänellä oli aikaisemmin ollut hyvä ryhti, vahvat, valkoiset\nhampaat ja kirkkaat, tummat silmät. Nyt oli hän äärimmäisen laiha ja\nryppyinen. Samettiviitta riippui kuin tyhjä säkki hänen harteillaan,\nkasvot olivat valjut ja silmät himmeät. Itse kasvojen muoto oli\nmerkillisesti muuttunut. Yläleuka oli painunut sisään, niin että nenä\nja leuka melkein koskettivat toisiaan, ja kun hän puhui, kuului vain\nepäselvää massutusta ja mutinaa. \"Kautta pyhien, mies! Mitä teille\non tapahtunut?\" Mombelli säikähti sekä kysymystä että katsetta, joka\ntuntui tunkeutuvan hänen sielunsa syvimpiin sopukoihin. \"Mi... minä\nolen ollut sairas\", änkytti hän. \"Kovin sairas. On ihme, että vielä\nolen hengissä.\"\n\n\"Mutta missä ovat hampaanne?\"\n\n\"Tipahtaneet, kuten näette. Seuraus sairaudestani.\"\n\nKamala epäluulo heräsi Bellarionin mielessä. Hän muisti Venegonon\nkertomat huhut Mombellin kuolemasta. Tarttuen lääkärin hihaan\ntalutti hän hänet ikkunan luo. Ja kun mies ilmeisestikin oli haluton\nantautumaan lähemmin tarkasteltavaksi, muuttuivat Bellarionin epäluulot\nvarmuudeksi.\n\n\"Mikä tauti teitä vaivasi?\"\n\nMombelli epäröi. Hän ei ollut valmistautunut sellaiseen kysymykseen.\n\"Se... se oli jotakin reumaattista särkyä\", mumisi hän.\n\n\"Entä peukalonne? Miksi se on siteessä?\"\n\nMombellin silmät kuvastivat äkillistä kauhua. Hänen hampaaton suunsa\nvääntyi. \"Miksikö? Ah, tapaturma vain.\"\n\n\"Ottakaa side pois. Ottakaa pois se, mies! Tahdon nähdä haavan.\nKuuletteko?\"\n\nVapisevin sormin kääri Mombelli siteen auki. Bellarion kalpeni ja\nsuuttumus leiskui hänen silmissään. \"Teitä on kidutettu, tohtori. Gian\nMaria on antanut teidän 'paastota', niinkuin hän sitä nimittää.\"\n\nGian Marian \"paasto\" oli neljäkymmentä päivää yhtämittaa kestävä\nkidutus. Kunakin päivänä kiskottiin uhrilta yksi tai useampia hampaita,\nlisäksi kiskottiin päivittäin kynsi jostakin sormesta, lopulta\nrevittiin silmät päästä ja sitten kieli suusta. Kun uhri vihdoin\nmenetti järkensä, annettiin hänen armollisesti kuolla.\n\nMombellin värittömät huulet vapisivat, mutta ääntäkään ei kuulunut.\nHän horjui, mutta sai tukea seinästä, ja Bellarion katsoi häntä\ntarkkaavasti.\n\n\"Mitävarten hän kidutti teitä? Mitä hän halusi teiltä?\"\n\n\"En ole sanonut, että minua on kidutettu. Se ei ole totta.\"\n\n\"Ette ole sanonut niin, mutta teidän tilanne ilmaisee sen. Ette myönnä,\nkoska ette uskalla. Mitä teiltä vaadittiin?\" Bellarion tarttui häntä\nhartioista. \"Vastatkaa.\"\n\n\"Oi, Jumala!\" uikutti lääkäri painuen seinää vasten.\n\nHäntä pyörrytti.\n\nMutta Bellarionin ilme oli armoton. \"Tulkaa kanssani\", sanoi hän ja\nvei melkein väkivaltaisesti tuon kurjan raukan käytävään sekä edelleen\nportaita alas suurelle linnanpihalle. Muutamassa holvikäytävässä\nmaleksi Facinon henkivartijoita. Bellarion jätti Mombellin heidän\nkäsiinsä.\n\n\"Tutkintohuoneeseen\", sanoi hän lyhyesti.\n\nMombelli, joka oli aivan suunniltaan, huudahti surkeasti. Säälimätön\nBellarion työnsi hänet luotaan ja sotilaat raahasivat hänet\nkoillistornin alla olevaan kellarihuoneeseen. Siellä oli, keskellä\nepätasaista kivilattiaa, kidutuspenkki.\n\nBellarion oli seurannut jäljessä ja käski nyt sitoa lääkärin.\n\nSotilaat rupesivat hyvin vastahakoisesti kiduttajiksi, mutta Bellarion\nkatsoi heihin kuin Vihan jumala itse, eivätkä he uskaltaneet olla\ntottelematta. Koko ajan kajahtelivat murtuneen miehen tuskanhuudot\nkellarissa. Vihdoin hän puolialastomana riistäytyi sotilaitten käsistä\nja heittäysi Bellarionin jalkoihin.\n\n\"Kalliin Kristuksen nimessä, herra, säälikää minua! En voi kestää\nenempää. Hirttäkää minut, jos tahdotte, mutta älkää kiduttako minua\nenää.\"\n\nBellarion silmäili tuota kurjaa raukkaa, tuntien sielussaan mitä\nsyvintä sääliä. Mutta armoton oli yhtä kaikki hänen ilmeensä ja kovana\nkajahti ääni.\n\n\"Teidän on vain vastattava kysymykseeni, niin täytän toivomuksenne.\nHirtätän teidät enemmittä kidutuksitta. Miksi kidutti herttua teitä?\nMihin tahtoi hän teitä taivuttaa?\"\n\n\"Olette jo arvannut sen, herra. Senvuoksi näin minua koettelettekin.\nMutta se on väärin. Olkoon Jumala todistajani — teette minulle\nvääryyttä! Jouduin ansaan ja minusta tehtiin välikappale, pahojen\naikeitten täytäntöönpanija. Pysyin järkkymättömänä niinkauan kuin\njaksoin, mutta lopulta en kestänyt enempää. Sellaista hintaa ei\nollut, jota en olisi maksanut päästäkseni tuosta helvetistä. Olisin\nkernaasti kuollut, jos he olisivat vaatineet vain sitä. Ah, herra,\njos olisin ollut roisto, ei minun olisi tarvinnut näitä kärsimyksiä\nsietää. He tarjosivat minulle aarteita, jotka olisivat tehneet\nminusta rikkaan miehen loppuiäkseni, mutta en huolinut niistä. He\nuhkasivat minua kuolemalla, mutta sitä en pelännyt. Vihdoin antoivat\nhe minun 'paastota', kärsiä kaikki ne tuskat, joita tuohon herttuan\nkeksimään pirullisuuteen sisältyy. He kiskoivat hampaat suustani,\nkaksi kunakin päivänä, kunnes niitä ei enää riittänyt. Olin nääntyä\nsiihen. Senjälkeen he kävivät käsiksi kynsiini. Mutta kun he olivat\nkiskoneet irti vasemman peukaloni kynnen, olin kuitti. Suostuin heidän\nhirvittävään ehdotukseensa.\"\n\nBellarion viittasi sotilaille ja he nostivat Mombellin jaloilleen.\nLääkäri ei kuitenkaan uskaltanut kohdata Bellarionin peloittavaa\nkatsetta.\n\n\"Myönnyitte heidän vaatimukseensa ja lupasitte myrkyttää herrani\nFacinon, teeskennellen muka hoitavanne häntä. Siihen te suostuitte.\nPuhuitte 'heistä'. Keitä tarkoititte?\"\n\n\"Herttua Gian Mariaa ja Antonio della Torrea.\" Bellarion muisti\nVenegonon varoituksen: \"Hän on yhtä myrkyllinen kuin käärme hänen\nvaakunassaan.\"\n\n\"Heittiö-parka!\" mutisi Bellarion. \"Ansaitsette tosiaan armoa, mutta\nvain sillä ehdolla, että pelastatte kreivi Facinon.\"\n\n\"Voi, herra!\" ulisi Mombelli väännellen käsiään. \"Voi! Tuota myrkkyä\nvastaan ei mikään keino auta. Se vaikuttaa hitaasti, mutta varmasti.\nHirttäkää minut, herra, ja tehkää tästä loppu. Jos en olisi ollut\ntällainen raukka, olisin hirttänyt itseni jo aikaisemmin. Mutta herttua\nuhkasi jatkaa kidutusta, ellen tottelisi häntä, ja sitä paitsi hän\nvannoi, että minun tottelemattomuutenikaan ei voisi pelastaa herra\nFacinoa. Hänellä kyllä riitti keinoja...\"\n\nBellarion sekä inhosi että sääli miestä. Hän ei kuitenkaan edes\najatellut Mombellin surmaamista.\n\nTyynesti hän virkkoi: \"Antakaa hänelle vaatteet takaisin ja viekää\nhänet säilöön, kunnes kutsun hänet luokseni uudelleen.\"\n\nNäin sanottuaan hän kääntyi ja jätti hitaasti, mietteissään,\nmaanalaisen kammion.\n\nPäästyään linnanpihalle oli hän tehnyt päätöksensä. Vaikkapa henkensä\nuhalla tekisi hän nyt lopputilin Gian Marian kanssa. Ensimmäisen ja\nainoan kerran näinä vaiherikkaina vuosina poikkesi hän viitoittamaltaan\ntieltä ja antautui seikkailuun, jolla ei ollut mitään tekemistä hänen\npäämääränsä kanssa.\n\nJa pysähtymättä lepäämään tai syömään nousi hän satulaan, suunnaten\nmatkansa kohti Milanoa.\n\nHuhut olivat kuitenkin ehtineet ennen häntä ja ne olivat tienneet\nkertoa, ei ainoastaan, että Facino oli kuolemaisillaan, vaan että hän\noli jo kuollut.\n\nGian Maria Viscontin kohtalo on mitä parhain todiste siitä, että\nrikosta seuraa rangaistus. Kuvaavampaa esimerkkiä tuskin voi\nhistoriasta löytääkään. Jo edellisenä perjantaina oli herttua saanut\nsekä Mombellilta että vakoojiltaan ilmoituksen, että myrkky oli tehnyt\ntehtävänsä ja että Facino makasi henkitoreissaan. Yhdessä della Torren\nja Lonaten kanssa nautti Gian Maria tiedosta, ettei kondottierin\nrautainen kantapää enää painanut herttuaallista niskaa, eikä hän\nylenpalttisessa riemussaan osannut pitää tietoa omanaan. Vielä mainitun\nperjantain iltana jutteli hän avoimesti hovissa Facinon kuolemasta;\nhovista levisi tieto kaupunkiin ja seuraavana päivänä tiesivät kaikki\nasiasta. Uutinen herätti suurempaa mielipahaa ja suuttumusta kuin\nainakaan aikaisempi sitten Gian Marian herttuaksitulon. Facino oli\nollut kansan turvana herttuan hirmuvaltaa ja ilkitöitä vastaan, ja\npoissaolevanakin milanolaisten tuki ja toivo. He olivat lujasti\nluottaneet siihen, että se päivä vielä valkenisi, jona hän palaisi.\nFacinon kuolema merkitsi herttuan hillittömän paheellisuuden\nvapaaksipääsyä ja kauhun aikojen koittoa milanolaisille. Mahdollisesti\nhe hädissään liioittelivatkin onnettomuuttaan. Heistä tuntui kuin olisi\nmaailmanloppu ollut käsissä. Sinä päivänä valtasi epätoivo kaupungin.\nHerttua olisi nauranut, jos hänelle olisi tästä kerrottu, sillä häneltä\npuuttui kokonaan kyky käsittää, että rehellisen miehen kuolemaa seuraa\ntoivoton onnettomuus.\n\nMutta juuri kun oltiin vajoamassa epätoivon hetteeseen, havaitsivat\neräät miehet, että nyt oli toimittava, jos koskaan. Nämä miehet\nkuuluivat johtaviin ghibellinisukuihin. Heidän joukossaan oli\nBagioja, del Mainoja, Trivulzien jälkeläisiä, Aliprandeja ja monia\nmuita. Heitä oli myös tuo samainen herttuallisen kaartin kapteeni\nBertino Mantegazza, jonka kasvot Gian Maria oli ruhjonut rautaisella\nhansikkaalla, ja kiukkuisin kaikista oli Venegonon Giovanni Pusterla,\njonka sukua herttua oli niin katkerasti vainonnut.\n\nAinoakaan heistä ei epäillyt, ettei herttua itse olisi ollut syypää\nFacinon kuolemaan. Tämä seikka vain lähensi Gian Marian tuhon hetkeä.\nTuskinpa osasi tuo kurjimus aavistaa, että hän itse oli pannut päänsä\npölkylle. Jos palautamme mieliimme kappaleen Viscontien historiaa,\nmuistamme, että herttua eräänä toukokuun maanantaina uljaissa\npukineissa lähti makuuhuoneestaan ollakseen läsnä messussa Pyhän\nGothardin kirkossa, mutta tapasi eteisessä joukon aatelismiehiä, joita\nhän ei ollut hovissa nähnyt moniin aikoihin. Mantegazza, joka oli ollut\nvartiossa, oli laskenut heidät sisään.\n\nEnnenkuin Gian Maria kuitenkaan ehti lausua julki hämmästystään, niin,\nennenkuin hän kunnolla oli tilanteesta selvilläkään, hyökkäsi kolme\nmiehistä hänen kimppuunsa.\n\n\"Tämän saat Pusterlalta!\" huusi Venegono halkaisten tikarillaan\nherttuan kallon. Mutta ennenkuin Gian Maria kaatui, upotti Andrea\nBagio veitsen hänen reiteensä, niin että valkoinen sääri hulvahti yhtä\npunaiseksi kuin sen kumppani.\n\nKun Bellarion iltahämyssä ehti Milanoon, tapasi hän Ticinon portin\nPaolo del Bagion ja hänen miestensä sulkemana. Nämä laskivat tulokkaan\nsisään vasta kun tämä ilmoitti olevansa Facinon luutnantti. Heti\nsenjälkeen sai hän tietää, mitä oli tapahtunut. Nuori kondottieri\npurskahti peloittavaan nauruun. \"Hullu miesparka!\" sanoi hän. \"Tuskinpa\ntiesi tuo narri kiduttaessaan Mombellia allekirjoittavansa oman\nkuolemantuomionsa.\" Nauru ja sanat saivat Bagion ihmeissään katselemaan\nhänen jälkeensä, kun hän jatkoi matkaansa.\n\nBellarion ratsasti läpi kansaa kuhisevien katujen. Melkein jokainen\nmies, jonka hän kohtasi, oli aseistettu. Muutaman taloraunion murskatun\noven edessä roikkui raadeltu, verinen ruumis. Siinä kaikki, mitä\noli jäljellä Squarcia Giramosta, julmasta koirienhoitajasta, jonka\nkansanjoukko oli tappanut ja ripustanut hänen oman revityn asumuksensa\nedustalle. Bellarion saapui vanhaan Brolettoon ja Pyhän Gothardin\nkirkolle, pysähtyen katsomaan herttuan ruumista, jolle joku portto\noli siroitellut sylillisen ruusuja. Senjälkeen hän jatkoi matkaansa\npalatsin tallille ja ilmoitettuaan, ken oli, vaati itselleen levännyttä\nhevosta. Saatuaan ratsun suuntasi hän kulkunsa yhä taajenevien\nväkijoukkojen läpi takaisin Ticinon portille ja illan hämärtyessä\naloitti hän toistamiseen tänä päivänä sen kahdenkymmenen penikulman\ntaipaleen, joka on Milanon ja Pavian välillä.\n\nPuoliyön jälkeen hän upiuupuneena hoippui Filippo Marian\nmakuuhuoneeseen. Palvelija oli jo sitä ennen saanut ruhtinaan hereille.\n\nFilippo Maria kohosi istualleen ja tuijotti silmiään räpytellen\nkammioon astunutta pitkää, nuorta miestä, joka oli ylt’yleensä loan\npeitossa.\n\n\"Tekö siinä, kreivi Bellarion? Oletteko kuullut, että Facino on kuollut\n— Jumala hänen sieluansa armahtakoon!\"\n\nKäheä, väsynyt ääni vastasi: \"Kyllä, ja hänen kuolemansa on jo\nkostettu, herra herttua.\"\n\nValjut kasvot värähtivät ja turpeat huulet vapisivat. \"Herra... herra\nherttua... sanoitte?\" Kimeä ääni kuulosti hätäiseltä.\n\n\"Veljenne, herttua Gian Maria on kuollut, ja te olette nyt Milanon\nvaltias.\"\n\n\"Milanon herttua? Minä...?\" Rumissa kasvoissa kuvastui hämmennystä ja\npelkoa. \"Sanotte, että... Gian Maria on kuollut?\"\n\nBellarion ei kaunistellut asiaa. \"Eräät Milanon herrasmiehet lähettivät\nhänet tänään helvettiin.\"\n\n\"Jesus Maria!\" ähkyi ruhtinas ja vapisi kuin haavanlehti. \"Murhattu. Ja\nte...?\" Hän kohensi asentoaan ja viittasi syyttävästi kädellään. Tosin\nhän ei rakastanut Gian Mariaa, mutta kukaan Visconti ei voinut sallia,\nettä toinen Visconti otettiin hengiltä.\n\nBellarion nauroi. Muut olivat ehtineet ennen häntä, ja ehkä olikin\nparempi niin. Mutta hänen aikeistaan ei nyt ollut tarvis puhua.\n\n\"Herttua surmattiin hänen ollessaan matkalla messuun, juuri samaan\naikaan kuin minä saavuin tänne Bergamosta.\"\n\nSyyttävä käsi hervahti rentona peitteelle. Mustat, kiiluvat silmät\nolivat edelleenkin suunnatut kondottieriin.\n\n\"Luulinpa melkein... Vai on Giannino kuollut...? murhattu! Herra häntä\narmahtakoon!\" Nämä viimeiset sanat hän lausui aivan koneellisesti.\n\"Kertokaa minulle, miten se tapahtui.\"\n\nNuori mies kertoi, mitä tiesi, ja hoiperteli sitten huoneesta\npalvelijan tukemana. Tämä ohjasi hänet hänen omaan makuukammioonsa.\n\n\"Mikä maailma! Mikä lantakasa!\" mutisi Bellarion itsekseen. \"Ja miten\nhyvin apotti tämän tiesi. Pax multa in cella, foris autem plurima\nbella!\"\n\n\n\n\nVI luku.\n\nPERINTÖ.\n\n\nFacino Cane, Biandraten kreivi, Novaran, Dertonan, Varesen, Rosaten,\nValsassinan ja Maggiore-jarven alueitten (aina Vogognaan asti) herra,\nhaudattiin suurin juhlallisuuksin San Pietro in Ciel d'Oro-kirkkoon.\n\nKaikki hänen kapteeninsa olivat Bergamosta kutsutut hautajaisiin.\nHänen kirstunsa pääpuolessa seisoi hänen ottopoikansa Bellarion Cane,\nGavin kreivi, ja alemmaksi olivat ryhmittyneet Carrriagnolan Francesco\nBusone, Giorgio Valperga, Nicolino Marsalia, Werner von Stoffel ja\nburgundilainen Vaugeois.\n\nAinoastaan Koenigshofen ja piemontilainen Giasone Trotta olivat\njääneet Bergamoon huolehtimaan armeijasta. Hautajaisten jälkeen\nkokoontuivat upseerit kuvastinsaliin kuulemaan Facinon viimeistä tahtoa\nja määräyksiä. Facinon sihteeri luki ne sen pavialaisen notarion\navustamana, joka kolme päivää aikaisemmin oli pannut paperille Facinon\ntestamentin. Myöskin kreivitär, mustiin puettuna ja hunnutettuna, oli\nläsnä.\n\nSaatiin tietää, että Facino oli jättänyt rikkaan ja kukoistavan\nValsassinan ottopojalleen Bellarionille \"osoitukseksi rakkaudestaan\nja tunnustukseksi hänen uskollisuudestaan ja taidostaan.\" Carmagnola\nsai rahasumman, mutta loput omaisuudesta, maat ja palatsit ynnä\nneljäsataatuhatta tukaattia rahaa, oli määrätty leskelle. Vielä oli\nFacino ilmaissut toivomuksenaan, että Bellarion ottaisi johdettavakseen\nhänen kondottansa, ja muistuttanut upseereilleen, että yksimielisyys on\nvoimaa, jonkavuoksi heidän tuli alistua Bellarionin päällikkyyteen ja\nviedä loppuun se tehtävä, jonka hän, Facino, oli aloittanut. Järjestys\noli palautettava herttuakuntaan. Vihdoin jätti hän puolisonsa upseerien\nsuojelukseen, kehoittaen heitä huolehtimaan siitä, että tämä voisi\nrauhassa ja huoletonna elää tiluksillaan.\n\nKun testamentti oli luettu, nousivat kapteenit ja lähestyivät madonna\nBeatricea, joka istui pöydän päässä jäykkänä kuin eebenpuuveistos.\nCarmagnola, suuri keikari ja teeskentelijä, veti sirolla liikkeellä\nesiin miekkansa ja laski sen pöydälle.\n\n\"Madonna, jätän käytettäväksenne asemani, joka minulla oli herrani\nFacinon palveluksessa, kunnes ehken suvaitsette jälleen minut siihen\nkohottaa.\"\n\nHänen tekonsa tempasi muutkin mukaansa. Valperga seurasi heti\nesimerkkiä ja pian oli pöydällä viisi paljastettua miekkaa. Hiukan\nemmittyään ja hieman ivallisen näköisenä, kuten aina nähdessään\njonninjoutavaa touhuamista, laski Bellarionkin säilänsä pöydälle.\n\nKreivitär nousi paikaltaan ja kiitti heitä liikutuksesta väräjävällä\näänellä sekä ojensi heille heidän miekkansa takaisin. Ainoastaan\nBellarionin miekka jäi pöydälle, minkävuoksi nuori kondottieri hiukan\nihmeissään jäi huoneeseen muitten poistuessa.\n\nHitaasti istuutui madonna Beatrice jälleen nojatuoliinsa. Hitaasti\nkohotti hän huntua kasvoiltaan suunnaten kissansilmistään katseen\nnuoreen mieheen. Hänen otsansa oli hienosti kurtussa.\n\n\"Te epäröitte äsken, Bellarion, muitten osoittaessa minulle\nkunnioitustaan. Miksi? Eikö teillä ollut siihen halua?\"\n\n\"Se oli temppu, joka sopii tämän maailman Carmagnoloille. Uskollisuutta\nei osoiteta tuollaisilla menoilla, ja kaikenlainen teeskentely on\nsinänsä minusta vastenmielistä. Elämäni, kaikkeni asetan tinkimättä\nkäytettäväksenne.\"\n\nSyntyi hetken hiljaisuus. Kreivitär katsoi Bellarionia miettivästi.\n\"Ottakaa miekkanne\", virkkoi hän sitten.\n\nNuori mies liikahti, mutta pysähtyi samassa. \"Te ojensitte itse muille\nheidän miekkansa.\"\n\n\"Te ette ole muitten kaltainen. Teidän harteillenne on laskettu Facinon\nviitta. Missä määrin aiotte sitä käyttää?\"\n\n\"Siinä määrin kuin herrani Facino toivoi. Olette kuullut hänen\nviimeisen tahtonsa, madonna.\"\n\n\"Kyllä, mutta en teidän tulkintaanne siitä.\"\n\n337\n\n\"Sanoinhan, että olen kokonaan käytettävissänne, aivan niinkuin\nisäntäni pyysi.\"\n\n\"Niin — palvelette minua uskollisesti.\" Kauniin lesken povi kohoili\nkiivaasti. \"Ettekö toivo mitään vastapalvelusta, Bellarion?\"\n\n\"Palvelen teitä, koska olen kiitollinen siitä, mitä jo olen saanut.\nMinä olen velkaa — ette te, madonna.\"\n\nJälleen kiusallinen hiljaisuus. Kreivitär huokasi. \"Teette tämän\nminulle kovin vaikeaksi, Bellarion.\" Hänen äänensä sortui.\n\n\"Minkä teen vaikeaksi?\"\n\nMadonna Beatrice nousi ja lähestyi ujosti nuorta miestä. Arasti laski\nhän valkoisen kätensä mustalle samettihihalle. Hiljaa ja miettivän\nnäköisenä hän lausui:\n\n\"Ajattelette ehkä, että olen huonosti valinnut hetken sanoakseni,\nmitä minulla nyt on sydämelläni... Mutta minusta juuri tämä hetki on\noikea, sillä nythän on asiat lopullisesti ratkaistava. Nyt meidän on\npäätettävä, mitä tietä tästälähtien on kuljettava.\"\n\nPitkänä ja suorana seisoi Bellarion hänen edessään, niin lähellä, että\ntunsi heikon hajuveden tuoksun hänen vaatteistaan.\n\n\"Odotan määräyksiänne, madonna.\"\n\n\"Määräyksiäni? Määräyksiäni? Hyvä Jumala! Mitä määräyksiä minulla olisi\nteille annettavana?\" Kreivitär siirsi tuokioksi katseensa syrjään,\nmutta kohotti sen jälleen ja tarttui toisellakin kädellään Bellarionin\nhihaan. Valjuille poskille nousi heikko puna. \"Puolisoni on jättänyt\nminulle suuren omaisuuden. Tahtoisin antaa sen teille astinlaudaksi\nvaltaan ja kunniaan.\"\n\nHienoinen hymy ilmestyi nuoren miehen kasvoille hänen katsellessaan\nmustiinpuettua naista, joka nyt oli melkein hänen sylissään ja henkeään\npidätellen odotti hänen vastaustaan.\n\n\"Tarjoatte minulle...\", aloitti hän, mutta puraisi äkkiä huultaan.\n\n\"Ymmärrätte kai, mitä teille tarjoan? Tämä on tärkeitten päätösten\nhetki, Bellarion, sekä teille että minulle.\" Hän hivuttautui yhä\nlähemmäksi, jälleen kuolemankalpeana. \"Yksimielisyys on voimaa.\nNiin lausui Facinokin testamentissaan. Meidän yksimielisyytemme,\nBellarion, merkitsisi mahtavaa voimaa. Takanamme on Facinon suuri\narmeija, ikäänkuin selkänojana. Teidän ei tarvitse panna mitään rajoja\nkunnianhimollenne. Jos tahdotte, voitte kohota Milanon herttuaksi...\nniin, te jopa voisitte toteuttaa Galeazzon unelman, huudattaa itsenne\nItalian kuninkaaksi.\"\n\nBellarion hymyili avoimesti, mutta tummat silmät pysyivät vakavina.\n\n\"Maailma ja te ette ole koskaan epäilleet\", sanoi hän kohteliaasti,\n\"etten minä olisi kunnianhimoinen. Olette nähneet minun neljässä\nvuodessa kohoavan nimettömästä poikapahasesta ritariksi ja kreiviksi,\nolette nähneet köyhän opiskelijan kapuavan kunnian kukkuloille, ja\nsiksi olette otaksuneet minun kuuluvan niihin, jotka ponnistelevat\nsaavuttaakseen maallista menestystä. Mutta niin ei ole asianlaita,\nmadonna. Olen työskennellyt aivan toisenlaiset päämäärät silmieni\nedessä. Kunnia, rikkaus, turhuutta kaikki, tyhjiä kuplia, leikkikaluja\nmaailman lapsille. Saavutin rikkauksia ja arvonimiä, mutta ne eivät\nsokaise silmiäni, enkä ollenkaan niitä havittele.\"\n\nMadonna Beatrice peräytyi hiukan ja katseli häntä melkein\nkauhistuneena. \"Taivas! Tehän puhutte kuin munkki!\"\n\n\"Mahdollisesti ajattelen munkin tavoin, ja se on aivan luonnollista,\nkun ottaa huomioon, missä olen kasvatettu. On vain yksi ainoa asia,\njoka pidättää minua tässä maailmassa, yksi ainoa tehtävä. Kun olen sen\nsuorittanut, palaan takaisin luostarikammion rauhaan.\"\n\n\"Te!\" Kreivitär oli vetänyt pois kätensä hänen käsivarreltaan ja\nhuohotti kiivaasti. \"Vaikka koko maailma on jalkojenne juuressa, jos\nvain haluatte! Hylkäisitte kaiken! Palaisitte munkkiuden yksinäisyyteen\nja ilottomuuteen? Bellarion, te olette hullu!\"\n\n\"Pikemminkin viisas, madonna. Mutta kuka sen tietäisi?\"\n\n\"Entä rakkaus, Bellarion? Eikö maailmassa ole rakkautta? Eikö se\nkuitenkin tee kaikkia noita asioita, joita te pidätte arvottomina,\narvokkaiksi?\"\n\n\"Sovittaisiko se kaiken turhuuden?\" huudahti Bellarion tuskaisena.\n\"Tiedän, että rakkaus on valtava voima. Rakkaus tekee miehet hulluiksi,\npedoiksi. Rakkauden tähden he murhaavat ja pettävät toisiaan.\"\n\n\"Herjaaja!\"\n\nTuo huudahdus tyynnytti hieman.\n\n\"Olemme puhuneet rakkaudesta, madonna, te ja minä. Jos olisin\nkuunnellut teitä, jos olisin antanut kauneutenne lumota itseni,\ntuntisin nyt olevani petturi Facinon silmissä. Ette kaiketi ihmetelle,\nettä epäilen rakkautta niinkuin epäilen kaikkea muutakin, mitä maailma\nvoi minulle tarjota.\"\n\n\"Niinkauankuin Facino eli...\" Kreivitär keskeytti. Hänen katseensa\noli painunut lattiaan ja kädet lepäsivät ristissä hänen sylissään.\n\"Nyt...\" Avuttomana levitti hän kätensä ja antoi Bellarionin arvata\naivoituksensa.\n\n\"Nyt on minun meneteltävä aivan samoin kuin Facinon eläessä.\"\n\n\"Enkö minä ole osa Facinon testamentista? Eikö hän jättänyt minua\nteidän suojelukseenne?\"\n\n\"Pysyn aina uskollisimpana palvelijananne, madonna.\"\n\nKärsimättömänä kääntyi kreivitär pois, vastaamatta mitään.\n\nTällä hetkellä häiritsi heitä sileäksi kammattu ja höyli sihteeri.\nPavian kreivi halusi tavata herra Bellarionia kirjastossa. Milanosta\noli vastikään saapunut lähetti, jolla, oli tärkeitä uutisia.\n\n\"Sanokaa hänen korkeudelleen, että tulen.\"\n\nSihteeri poistui.\n\n\"Sallitteko, madonna, että nyt jätän teidät?\"\n\nKreivitär nojasi raskaasti pöytään, eikä kääntynyt kohti. \"Ah, menkää\nvain.\" Ääni oli käheä.\n\nMutta Bellarion viivähti vielä tuokion. \"Miekka, madonna? Ettekö omin\nkäsin anna minulle asetta, jota aion käyttää palveluksessanne?\"\n\nMadonna Beatrice katsoi häntä suoraan kasvoihin vastatessaan:\n\n\"Luulin, että kaikkinaiset menot olivat teistä vastenmielisiä.\" Hän\nvaikeni, mutta jatkoi, ennenkuin toinen ehti sanoa mitään: \"Ottakaa\nitse miekkanne, te, joka niin täydellisesti olette kohtalonne herra.\"\n\nOdottamatta Bellarionin vastausta hän kääntyi ja poistui huoneesta\npitkän laahustimen lipuessa pitkin kirjavaa mosaiikkilattiaa.\n\nNuori kondottieri jäi katsomaan hänen jälkeensä, kunnes ovi sulkeutui.\nSitten hän huokasi ja työnsi miekkansa takaisin huotraan.\n\nHän ajatteli Facinoa, joka tuskin vielä oli ehtinyt kylmetä\nkirstussaan, Facinon leskeä, joka oli puolisonsa niin surkeasti\nhäpäissyt ja vihdoin nuorta ruhtinasta, joka paraikaa vartosi\nkirjastossa. Ja jotenkin johtuivat hänen ajatuksensa tapahtumaan,\njoka oli sattunut muutamia kuukausia sitten. Hän näki jälleen\nhengessään himokkaan katseen, jonka Filippo Maria oli luonut Biandraten\nkreivittäreen.\n\nHän sai päähänpiston. Madonna Beatrice oli pyrkinyt Milanon\nherttuattareksi, ja kautta taivaan, hänestä tulisi Milanon herttuatar.\n\nTämä puolittain ivallinen tuuma mielessään astui hän kirjastoon.\nFilippo Maria istui erään ikkunan alle nostetun pöydän ääressä. Hänen\nedessään oli muutamia auki levitettyjä pergamentteja, kirjoitusneuvot\nja kyynärän pituinen norsunluusta tehty yksisarviaisen sarvi.\n\nRuhtinas oli tavallista kalpeampi ja hänen katseensa oli epävarma.\nHermostuneesti hän teki joitakin kysymyksiä Facinon testamentista,\npyytäen samalla anteeksi sitä, ettei itse voinut olla läsnä sitä\nluettaessa. Sitten hän otti pergamenttiasiakirjan ja jatkoi:\n\n\"Tässä on uutisia. Estorre Visconti on huudettu Milanon herttuaksi.\"\nHän pysähtyi ja katsoi pienillä, mustilla silmillään edessään seisovaa,\npitkää, nuorta miestä kasvoihin. \"Joko olette tästä kuullut?\"\n\n\"En, teidän korkeutenne.\"\n\n\"Mutta kuitenkaan ette hämmästy ollenkaan.\"\n\n\"Se on rohkea veto, ja messer Estorre menettää luultavasti päänsä,\nmutta asia ei tule ensinkään odottamatta.\"\n\nTihrusilmät suuntautuivat jälleen pergamenttiin, joka vapisi turpeissa\nsormissa.\n\n\"Fra Berto Caccia, Piacenzan piispa, on puhunut kansalle, kertoen\nveljeni murhasta ja luvaten Estorren nimissä Milanolle kultaisen ajan\nverovapauksineen ja muine helpot uksineen. Tuon äpärän jalkoihin on\nnyt laskettu kaupungin avaimet, tasavallan lippu ja herttuallinen\nvaltikka.\" Hän pudotti pergamentin pöydälle ja kallistui taapäin\nnojatuolissaan ristien kätensä vatsalleen. \"Tämä vaatii nopeata\ntoimintaa.\"\n\n\"Kyllä me saamme Estorren pian kyllästymään korkeaan asemaansa.\"\n\n\"Haa!\" Lihava naama muuttui melkeinpä ystävälliseksi ja katse viipyi\nodottavana nuoren kondottierin kasvoilla. \"Jos nyt teette minulle\nhyvän palveluksen, Bellarion, havaitsette kyllä, että osaan olla\nkiitollinen.\" Bellarion huitaisi kädellään ja kävi suoraan käsiksi\nasiaan. \"Voimme siirtää Bergamosta kahdeksantuhatta miestä. Piiritys\non nyt lopussa ja neljätuhatta miestä riittää kyllä antamaan\nMalatestalle armoniskun. Ehkei Estorre-herra ole ottanut sitä huomioon.\nKahdeksallatuhannella miehellä me helposti ajamme hänet pois Milanosta.\"\n\n\"Annattehan määräyksen heti? Minulle on kerrottu että armeija nyt\non uskottu teidän käsiinne. Olette perinyt Facinon aseman, ja\nupseeritoverinne ovat tunnustaneet päällikkyytenne.\"\n\n\"Tuskinpa vain, teidän korkeutenne. Facinon kapteenit ovat vannoneet\nuskollisuudenvalan madonna Beatricelle, mutta ei suinkaan minulle.\"\n\n\"Entä... entä te?\" Uutinen ei oikein miellyttänyt hänen korkeuttaan.\n\"Missä on teidän paikkanne?\"\n\n\"Teidän korkeutenne sivulla, jos niin haluatte.\"\n\n\"Hyvä, hyvä. Mutta missä asemassa muuten olette?\"\n\n\"Olen armeijan päällikkönä ja tehtävänäni on toimia kaikkien\nkreivittären määräysten mukaisesti.\"\n\n\"Kreivittären?\" Ruhtinas liikahti levottomasti tuolissaan. \"Entä jos...\nellei kreivitär tahtoisikaan...\" Hän väänteli avuttomana käsiään.\n\n\"En usko, että kreivitär asettuisi vastustamaan toivomuksianne.\"\n\n\"Ette usko? Niin — taivahan taatto! — miksikäs ei?\" Hän nousi\nkiihtyneenä: \"Minun täytyy saada tietää... annan kutsua hänet tänne.\"\nHän kurottautui ottamaan soittokellon pöydältä, mutta Bellarion ehkäisi\nhänen aikeensa.\n\n\"Silmänräpäys vain, teidän korkeutenne. Ennenkuin annatte kutsua\nmadonna Beatricen tänne, olisi ehkä parasta tarkkaan harkita, mitä\nhänelle sanotte.\"\n\n\"Mitäpä tässä olisi muuta sanottavaa kuin tiedustella häneltä, miten\nhän aikoo suhtautua suunnitelmiini?\"\n\n\"Ja sitäkö te epäilisitte, herra ruhtinas?\" Bellarion nauroi. Filippo\nMaria veti takaisin kätensä. \"Tiedän, että kreivitär on mitä parhain\nystävänne. Jopa niin hyvä, että minä — sanon sen suoraan — kerran\nsain aihetta huomauttaa hänelle hänen velvollisuuksistaan puolisoaan\nkohtaan.\"\n\n\"Ah!\" Kalpeitten, pöhöttyneitten kasvojen ilme kävi ilkeäksi. Ruhtinas\nmuisti kreivittären äkillisen viileyden taannoin ja odottamattoman\nmuuton Melegnanoon ja käsitti nyt Bellarionin sormien olleen pelissä.\n\"Pyhä Ambrosius! Jopa rohkenitte...\"\n\n\"Minua pidetään rohkeana\", muistutti Bellarion tyynesti.\n\n\"Niinpä niin\". Ruhtinas antoi hämillään katseensa painua. \"Mutta jos\nkreivitär kerran on ystäväni...\"\n\n\"Hän on ollut, teidän korkeutenne, ja hän voi tulla siksi taas. Mutta\nehkei yhtä helposti kuin ensi kerralla.\"\n\n\"Yhtä helposti? Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Facinon leskenä hän on yhtä rikas ja mahtava kuin moni Italian\nruhtinas. Hän omistaa laajoja alueita...\"\n\n\"Jotka Facino anasti siitä perinnöstä, minkä isäni, herttua, jätti.\"\nSuuttunut Filippo värisi kuin mahtava, hyydelmä.\n\n\"Ne voitaisiin ehkä palauttaa herttuakunnalle rauhallista tietä.\"\n\n\"Minkälaista rauhallista tietä? Puhukaa suunne puhtaaksi.\"\n\nMutta vielä ei ollut aika sanoa asiaa suoraan. \"Eikä kreivittärellä\nole ainoastaan laajoja maa-alueita. Oikullinen onnetar on hänelle\nsuonut muutakin. Noin neljäsataatuhatta tukaattia. Tarvitsette rahaa,\nteidän korkeutenne, voidaksenne palkata suuren armeijan, ja itsellänne\nteillä sitä tuskin on liiemmälti tällä haavaa. Onhan verotus olemassa.\nKuitenkaan ei vasta asemaansa kohonnut ruhtinas voi luottaa siihen\nliiaksi. Kreivittärellä on kaikkea sitä, mitä tarvitsette, jopa\ntaitavia miehiäkin käytettävissään.\"\n\n\"Ei sitä ole tarvis sanoa niin monta kertaa.\" Bellarion katsahti häntä\nsivusta ja nauroi. \"Harvoinpa löytää ruhtinaskaan rikkaampaa morsianta.\"\n\n\"Morsianta?\" Filippo oli hämmästyneen, jopa pelästyneen näköinen.\n\n\"Tyytyisikö teidän korkeutenne vähempään? Riittäisikö teille vain\nkreivittären apu, kun voisitte saada haltuunne hänet ja kaiken hänen\nomaisuutensa?\"\n\nRuhtinas tuijotti häntä suu auki. Sitten hän hitaasti nuolaisi huuliaan\nja siristi pieniä silmiään. \"Tarkoitatteko, että naisin Facinon lesken,\njoka on minua puolta vanhempi?\" Hän lausui joka sanan hyvin hitaasti\nikäänkuin tarkoin niitä punniten.\n\n\"En ehdota sitä. Se ei ole minun asiani. Sitäpaitsi en tiedä, mitä\nkreivitär itse sanoisi. Mutta jos häntä haluttaa ruveta Milanon\nherttuattareksi, voi hän myös turvata teidän asemanne Milanon\nherttuana.\"\n\nFilippo Maria retkahti tuoliinsa. Hänen kalpea otsansa oli hiessä.\nHitaasti kuivaili hän sitä kämmenellään ja sotki alas valahtaneen\nhiustupsun. Vihdoin hieraisi hän valtavaa ihraleukaansa ja katsahti\nylös kiiluvin silmin.\n\nEmmittyään vielä tuokion ojensi hän kätensä ja kosketti soittokelloa.\nTällä kertaa ei Bellarion estänyt häntä. Hän antoi nuoren ruhtinaan\nitse ratkaista pulmansa.\n\nJa lähtiessään huoneesta tiesi hän tarkoin, että vallanhimoinen ja\nkevytmielinen nainen nyt pääsisi päämääräänsä.\n\nHän, Bellarion, oli suorittanut loppuun tehtävänsä. Kreivitär saisi,\nmitä oli himoinnut, ja siitä muodostuisi samalla hänen rangaistuksensa.\n\n\n\n\nVII luku.\n\nVALSASSINEN RUHTINAS.\n\n\nVieläkin kerran sai Bellarion suunnitelmansa toteutetuiksi ja niin\ntapahtui, että Filippo Maria Visconti kahdentenakymmenentenätoisena\nikävuotenaan talutti alttarille kolmekymmentäyhdeksänvuotiaan\nBiandraten leskikreivittären.\n\nTämä oli nuorena tyttönä ollessaan, valtaa ja kunniaa himoiten,\nsuostunut puolisoksi kahtakymmentä vuotta vanhemmalle miehelle;\nsamasta syystä hän nyt, keski-ikäisenä naisena, meni naimisiin melkein\nyhtä paljon nuoremman miehen kanssa. Hän ei ollut tarpeeksi älykäs\nkäsittääkseen, että ne edut, jotka suuri ikäero oli suonut hänelle\nFacinoon nähden, nyt olivat ovelan ja julman ruhtinaan puolella. Mutta\ntämä asiahan ei oikeastaan kuulu tarinaamme.\n\nEstorre Visconti yritti turhaan puolustaa anastamaansa asemaa Gian\nMarian laillista seuraajaa vastaan. Filippo Maria piiritti Carmagnolan\navustamana seitsemäntuhannen miehen kanssa Milanon, sillävälin kuin\nBellarion lopullisesti valloitti Bergamon. Päästäkseen tästä jutusta\nniin pian kuin mahdollista, soi nuori kondottieri Malatestalle helpot\nantautumisehdot. Hän palautti nopeasti järjestyksen kaupungissa,\njätti sinne vankan varusväen luotetun upseerin johtoon, ja kiirehti\narmeijoineen Filippo Marian avuksi. Tämä johti sotatoimia Monte\nLupariosta käsin, kolmen penikulman päässä Milanosta. Jo neljä\nviikkoa oli ruhtinas vetelehtinyt täällä saamatta juuri sanottavia\naikaan. Estorre puolestaan oli kutsunut aseisiin jokaisen kynnelle\nkykenevän miehen. Oli välttämätöntä päästä ratkaisuun pian, ja\nmuutaman uskollisen sotilaan seuraamana riensi Bellarion heti perille\nsaavuttuaan Porta Giovian linnoitukseen, jonka vouti, Vimercati,\noli uljaasti taistellut Estorrea vastaan. Linnan muureilta kutsutti\nhän torventoitotuksilla kansaa kokoon ja luki senjälkeen Filippo\nMarian julistuksen, jossa ruhtinas vakuutti, ettei ollut mitään\npahaa pelättävissä, jos kaupunki heti antautuisi. Siinä tapauksessa\nsäästyisivät asukkaat ryöstöltä ja teloituksilta, eikä ketään\nrangaistaisi.\n\nTieto tästä levisi joka suunnalle sillä seurauksella, että illan\npimetessä kaikki Estorren kannattajat olivat hänestä luopuneet. Hänellä\nei ollut enää muita kuin palkkasotureita käytettävissään. Näiden avulla\nhän seuraavana aamuna raivasi itselleen tien Comasinan portin kautta\nkaupunkilaisten paraikaa ottaessa vastaan uutta herttuaansa Milanon\ntoisella laidalla.\n\nFilippo Maria ratsasti kaupunkiin kuormastojonon jäljessä ja verrattain\npienen saattueen seuraamana. Eläköönhuudot, joilla hänet otettiin\nvastaan, rohkaisivat häntä jonkunverran matkalla läpi kaupungin Porta\nGiovian linnaan, jonne hän aikoi majoittua. Filippo Maria ei tahtonut\nkuulla puhuttavankaan vanhasta Brolettosta ja hovihumusta. Hän oli\nsellaiseen liian hiljainen ja arka.\n\nHerttua palkitsi kaikkia upseereitaan suurenmoisesti, mutta Bellarion\noli kuitenkin se, joka sai uljaimman tunnustuksen. Hänen oikeutensa\nValsassinaan vahvistettiin, jopa tehtiin perinnölliseksi ja lisäksi\nkorotettiin Valsassina ruhtinaskunnaksi.\n\nBellarion jäi marsalkkana herttuan palvelukseen. Kesällä ja\nsyksyllä 1412 hän lopullisesti puhdisti herttuakunnan kaikista\nvallantavoittelijoista ja kapinoitsijoista, jotka tähän asti olivat\nmilloin siellä, milloin täällä kohottaneet päätään.\n\nRauha palautettiin valtakuntaan ja teollisuus vapautui vihdoinkin\nniistä kahleista, joissa se oli ollut Gian Galeazzon kuolemasta\nlähtien. Hitaasti palasi jälleen vauraus Milanoon, ja kansa kiitti\ntaivasta, jonka vallanpitäjä ilmeisesti oli muistanut heitä kovin vähän\nnäihin asti.\n\nFilippo Maria olisi mahdollisesti tyytynyt Milanon takaisinvaltaamiseen\nja rintamaitten jättämiseen sillensä; hän olisi kaiketi kernaasti\nlähettänyt pois kalliit palkkajoukot, mutta Bellarion yllytti häntä\nyhä uudestaan toimintaan ja nitisti hänen aran vastahakoisuutensa\nälykkäällä todistelulla.\n\n\"Jättäisittekö tyynesti rauhaan kaikki nuo kapinoitsijat, jotka ovat\nryöstäneet omaisuutensa isältänne? Häpäisisittekö näin hänen muistonsa\nja oman nimenne, herra herttua?\"\n\nHän teeskenteli kiihkeyttä, jota todellisuudessa ei ollenkaan\ntuntenut. Hän ei välittänyt enempää Gian Galeazzon valtakunnan kuin\nEnglannin kuningaskunnankaan eheydestä. Hänelle merkitsi jotakin\nvain se, että jokaisen kapinoitsijan tuho oli kuolinkellon helähdys\nMontferratin Theodorelle. Tätä tietä pääsisi hän suorittamaan loppuun\noman tehtävänsä, sen, jonka oli aloittanut viisi vuotta sitten, ja\njonka hyväksi oli työskennellyt, mihin ikinä oli ryhtynytkin. Hän oli\nkärsivällisesti odottanut aikaansa. Kyllästyneenä hänen alituisiin\nhuomautuksiinsa kutsui herttua lopulta virkamiehet ja kondottierit\nneuvottelemaan asioista.\n\nBellarion ehdotti heti, että aloitettaisiin Vercellin\ntakaisinvaltaamisella, Vercelli kun oli valtion turvallisuuden kannalta\nkatsoen aivan tärkeimpiä kaupunkeja.\n\nHerttuan pääministeri, Beccaria, pani vastalauseensa.\n\n\"Ehdotuksenne on perin kummallinen, herra Bellarion, kun muistamme,\nettä te itse yhdessä Biandraten kreivin kanssa toimitte Vercellin\nmarkiisi Theodoren käsiin.\"\n\nBellarion murskasi hänet logiikallaan. \"Mitä kummaa siinä on?\nPäinvastoin on ehdotukseni vallan luonnollinen. Olin silloin toisella\npuolella ja pidin Vercellin valtaamista markiisi Theodorelle tärkeänä.\nNyt kun olen vastakkaisella puolella, on minusta yhtä tärkeätä, että\nVercelli otetaan markiisilta pois.\"\n\nHänen sanojaan seurasi tuokion hiljaisuus. Suuresta nojatuolistaan\ntähyili Filippo Maria uneliaasti läsnäolevia. \"Mikä on upseerien\nmielipide?\" kysyi hän. Joku kapteeneista oli tehnyt vastaväitteen\ntapaisen. Suorasukainen Koenigshofen vastasi:\n\n\"Minun mielipiteeni on sama kuin Bellarionin. Tunnen hänet tarpeeksi\nhyvin luottaakseni häneen joka suhteessa.\"\n\nGiasone Trotta ilmaisi kysymättä olevansa samaa mieltä. Filippo Maria\nkääntyi Carmagnolaan, joka istui mietteisiin vaipuneena. \"Entä te,\nherraseni?\"\n\nCarmagnola pudisti vaaleata päätään ja Bellarion valmistautui jo\ntaisteluun. Mutta hänen suureksi hämmästyksekseen oli Carmagnola ensi\nkerran koko heidän tuttavuutensa aikana aivan samaa mieltä kuin hän.\n\n\"Kannatan herra Bellarionia, teidän korkeutenne. Me, jotka seurasimme\nkreivi Facinoa hänen liittoutuessaan Montferratin Theodoren kanssa,\ntiedämme, että markiisi on voimakas ja hillittömän kunnianhimoinen\nmies. Niinkauankuin Vercelli on hänen hallussaan, on se ainaisena\nvaarana Milanolle.\"\n\nValperga ja Marsilio, jotka tähän asti olivat epäröineet, ilmaisivat\ntämänjälkeen myös kantansa. Upseerit olivat loppujen lopuksi aivan\nyksimielisiä. Filippo Maria punnitsi asiaa hetkisen. \"Ette kaiketi\nunohda, hyvät herrat, että minulla on valtti, jolla markiisi Theodore\nkyllä pidetään kurissa, nimittäin panttivanki, hänen oma veljenpoikansa\nGian Giacomo. Miksi nauratte, Bellarion?\"\n\n\"Panttivanki otettiin yksinomaan sitä varten, että Montferratin\nruhtinas saataisiin pelastetuksi. Carmagnola on jo kertonut, että\nTheodore on voimakas mies ja kunnianhimoinen. Hänen päämääränään\non saada nimiinsä Montferratin valtaistuin. Nyt hän on vain\nvaltionhoitaja. Päättäkää itse, teidän korkeutenne, mahtaisikohan\nTheodore panna kovinkaan pahakseen, jos panttivangille jotakin\ntapahtuisi.\"\n\nKeskusteltiin pitkän aikaa. Vihdoin ilmoitti Filippo Maria, että\nhän tahtoi harkita asioita itsekseen ja antaisi tuonnempana tiedon\npäätöksestään. Tämänjälkeen hän lopetti neuvottelun.\n\nKokoushuoneesta poistuttua tekivät upseerit oudon havainnon.\nBellarion näytti hierovan ystävyyttä Carmagnolan kanssa. Valssassinan\nvastaleivottu ruhtinas pisti nimittäin kätensä Francesco Busonen\nkainaloon ja vei hänet syrjään.\n\n\"Tekisitte suuren palveluksen, Francesco, jos lähettäisitte sanan\nruhtinatar Valerialle ja hänen veljelleen ja kehoittaisitte heitä\nensi tilassa tulemaan Milanoon. Heidän olisi heti pyydettävä\nherttuaa asettamaan Gian Giacomo Montferratin valtaistuimelle. Hän\non jo täysi-ikäinen ja vain hänen poissaolonsa Montferratista tekee\nTheodorelle mahdolliseksi toimia oman päänsä mukaan.\"\n\nCarmagnola katsoi häntä epäluuloisesti. \"Miksi ette lähetä sanaa itse?\"\n\nBellarion kohautti olkapäitään ja levitti käsiään. \"Ruhtinatar ei\noikein luota minuun. Hän epäilisi minun lähettämääni sanomaa.\"\n\nCarmagnolan siniset silmät tuijottivat nuorta ruhtinasta miettivästi.\n\"Minkälaista peliä pelaatte?\"\n\n\"Huomaan, että tekin epäilette minua.\"\n\n\"Olen aina epäillyt teitä.\"\n\n\"Lausuitte suuren kohteliaisuuden\", vastasi Bellarion.\n\n\"Niinkö? En ainakaan oman käsitykseni mukaan.\"\n\n\"Jos olisitte ymmärtänyt, ette olisi sitä lausunutkaan. Olette\nsuora, Carmagnola, ja senvuoksi kunnioitan teitä, Minä en ole suora,\nja siksi te ehken vielä kunnioitatte minua, jos sattuisitte kerran\nmaailmassa ymmärtämään, mikä on ollut kysymyksessä. Tiedustelitte,\nminkälaista peliä pelaan. Vastaan: muuatta peliä, joka alkoi aikoja\nsitten ja jossa tämä on viimeinen siirto. Liitto, jonka sain aikaan\nFacinon ja Theodoren välillä, oli pelisiirto sekin; Gian Giacomon\nottaminen panttivangiksi tönien siirto, samoin kuului peliin Vercellin\nvaltaus ja Genovan herruuden toimittaminen Theodorelle. Kiihoitin\nhänen vallanhaluaan, niin että hän lopulta kävi vaaralliseksi\nherttuakunnalle, kunnes nyt on koittanut päivä, jolloin herttuan\nsivulla seisten saan hänet lopullisesti tuhotuksi. Minullahan täytyi\nolla jokin syy voidakseni aloittaa taistelun häntä vastaan.\"\n\nSilmät suurina tuijotti Carmagnola häntä. \"Pyhä Ambrosius, jopas\npelaatte korkeata peliä!\" Bellarion hymyili. \"Puhun teille\nvilpittömästi. Selitän, mihin pyrin. Pitkäpiimäistä juttua tietysti\nkaikki tämä, mutta miten saisin muutenkaan epäluulonne hälvennetyksi?\nTarvitsen, nähkääs, apuanne.\"\n\n\"Pistääksenne minut talonpojaksi shakkilaudallenne?\"\n\n\"Älkää sanoko niin. Francesco Busone on paremman arvoinen.\"\n\n\"Niin on, jumaliste. Olen iloinen, että käsitätte sen.\"\n\n\"Olisinko puhunut asioistani mitään, ellen olisi sitä ymmärtänyt?\"\nvirkkoi Bellarion ikäänkuin vahvistaakseen toveriaan uskossa, vaikka\nhuomasi, ettei tällä ollut harmaata aavistustakaan, mistä oli kysymys.\n\n\"Kertokaa minulle, mitä varten olette tehnyt kaikki nämä suunnitelmat.\"\n\nBellarion huokasi. \"Ehkäpä vain omaksi huvikseni. Tämä on\nminusta perin mielenkiintoista hommaa. Facino sanoi minua\nsynnynnäiseksi strateegiksi. Tällainen suurpiirteinen strategia\nelämän taistelutantereella antaa ikäänkuin väljemmän liikkumatilan\ntaipumuksilleni.\" Hän nojasi mietteliäänä leukaansa käteen. \"Ei tässä\nluullakseni ole mitään muuta.\" Äkkiä hän kysyi: \"Lähetättekö sanan?\"\n\nCarmagnola mietti myös. Olipa hänkin uneksinut, haaveillut pelistä,\njossa Bellarion vuorostaan saisi näytellä talonpojan osaa.\n\n\"Lähden itse Melegnanoon\", vastasi hän.\n\nTuskaisena ja kärsimättömänä oli ruhtinatar Valeria odotellut kohtalon\nkääntymistä. Carmagnolan tulo herätti hänessä toiveita siitä, että\nsietämätön tilanne vihdoinkin päättyisi.\n\n\"Madonna\", sanoi Carmagnola, \"tulen pyytämään, että ryhtyisitte toimeen\nomien ja veljenne laillisten oikeuksien palauttamiseksi. Ei tarvita\nmuuta kuin anomus herttualle. Hän on heti valmis seuraamaan antamaani\nneuvoa: marssimaan vallananastaja Theodorea vastaan ja tuhoamaan hänet.\"\n\nRuhtinatar hengähti syvään. \"Tekö olette neuvonut häntä siihen,\nherrani? Antakaa kun kutsun veljeni tänne, että hän saa kiittää teitä\nja tutustua rohkeaan ja rehelliseen ystävään.\"\n\n\"Olen hänen ystävänsä ja teidän palvelijanne, madonna.\" Carmagnola\nkohotti valkean käden huulilleen. Kyyneltynein silmin katseli\nruhtinatar Valeria kumartunutta, kaunista päätä. \"Niin, madonna, nyt\nkantavat minun teidän hyväksenne tekemäni suunnitelmat vihdoinkin\nhedelmän.\"\n\n\"Teidän suunnitelmanne?\"\n\nNeito rypisti kulmiaan ja Carmagnola naurahti. Hyvin hauska ja\nnaurunhaluinen herrasmies, tämä Francesco Busone.\n\n\"Juuri niin. Nyt on hetki lyönyt. Anomus vain Filippo Marialle ja\narmeija lähtee liikkeelle. Niin totta kuin johdan sitä, olette te nyt\nsaapa oikeutta, te ja veljenne.\"\n\n\"Kukapa muukaan armeijaa johtaisi kuin te?\"\n\nCarmagnolan kasvot synkistyivät. \"Onhan siellä Bellarion Canekin.\"\n\n\"Tuo pojanjolppi!\" Neito kimpaantui pahanpäiväisesti. \"Hän on\nsitäpaitsi valtionhoitajan miehiä. Juuri hän auttoi markiisi Theodorea\npääsemään Vercellin ja Genovan herraksi.\"\n\n\"Siihen hän ei koskaan olisi kyennyt, ellen minä olisi avittanut\",\nvakuutti Carmagnola. \"Tein sen vain saadakseni jonkin syyn aloittaa\ntaistelun markiisi Theodorea vastaan, jos myöhemmin asettuisin herttuan\npuolelle.\"\n\n\"Ah! Sepä oli nerokasta! Kiihoititte hänen vallanhimoaan, niin että hän\nlopulta menetti arvostelukykynsä kokonaan.\"\n\nCarmognola pöyhistelihen. \"Korkeata peliä. Mutta kaikki on tähän asti\nsujunut hyvin. Jos epäilette Bellarionia...\"\n\n\"Epäilen?\" Ruhtinatar naurahti katkerasti ja kertoi, miten Bellarion\nTheodoren vakoojana oli koettanut saada sisarukset satimeen ja kuinka\nhän oli murhannut uskollisen kreivi Spignon.\n\nCarmagnola teki parhaansa hänkin saadakseen Bellarionin mahdollisimman\nhuonoon valoon, ja parjasi häntä kaikin tavoin matkalla Milanoon, missä\nhän heti hankki sisaruksille pääsyn herttuan puheille.\n\nFilippo Maria otti heidät vastaan pienessä huoneessa, joka hieman\nmuistutti hänen kirjastoaan Paviassa. Täälläkin oli kirjoituspöytä\nkirjaniteineen ja pergamenttikääröineen, vieläpä tuo kuuluisa\nyksisarvisen sarvikin, joka, kuten kaikki tietävät, on mitä\nparhain ruumiin ja sielun tautien torjumiskeino. Ikkuna antoi San\nDonato-pihalle, missä lokakuun aurinko kultasi muurin punaiset tiilet.\n\nHerttua tervehti tulokkaita ystävällisesti ja istuutui sitten\ntutkimattomana kuin paksu epäjumalankuva kuuntelemaan, mitä\nruhtinattarella oli sanottavana.\n\nKun neito oli esittänyt pyyntönsä, nyökkäsi herttua hitaasti ja\nkutsutti Valsassinan ruhtinaan puheilleen. Nimi ei ilmaissut Valerialle\nmitään, sillä hän ei ollut vielä ehtinyt kuulla Bellarionin uusimmasta\narvonimestä.\n\n\"Annan vastaukseni hiukan myöhemmin, madonna. Olen jo oikeastaan\ntehnyt päätökseni toivomaanne suuntaan, mutta minun on keskusteltava\nValsassinan ruhtinaan kanssa eräistä käytännöllisistä asioista.\nSillävälin ohjaa herra Carmagnola teidät ja veljenne herttuattaren luo.\nHän ilahtuu suuresti saadessaan tavata teidät.\" Hän rykäisi. \"Näkemiin\nsiis.\"\n\nKumarrettiin kohteliaasti, mutta ennenkuin neito ehti poistua, avautui\ntoinen ovi ja sihteeri ilmoitti: \"Valsassinan ruhtinas.\"\n\nTämä astui sisään suorana ja ryhdikkäänä, vaikka vielä ontuikin hiukan.\nHänen yllään oli musta, ruskealla nahalla reunustettu samettiviitta,\nrinnalla riippuivat raskaat kultavitjat ja kullasta taottu vyö kiristi\nuumia. Säärykset olivat sinivalkoraidalliset.\n\nJo kynnyksellä hän kumarsi syvään, ensin herttualle ja sitten\nruhtinatar Valerialle, joka äkillisen pelon valtaamana tuijotti häntä.\n\nNeito niiasi melkein tahtomattaan ja kiiruhti sitten Carmagnolan ja\nveljensä jäljessä huoneesta. Hänen sydämensä tuntui lyijynraskaalta.\nJos herttuan päätös riippui tämän miehen neuvosta, niin mitä\ntoivoa enää oli olemassa suunnitelman onnistumisesta? Hän ilmaisi\nCarmagnolallekin pelkonsa, ja tämä koki häntä rauhoittaa.\n\n\"Loppujen lopuksi ei Bellarionkaan ole kaikkivaltias. Me olemme\nvannoneet uskollisuutta herttuatar Beatricelle, emmekä Bellarion\nCanelle. Kun vain voitatte herttuattaren puolellenne, sujuu kaikki\ntoivomustenne mukaisesti, varsinkin jos minä johdan yritystä.\"\n\nMies, jota ruhtinatar epäili enemmän kuin ketään muuta, istui tyynenä\nherttuan huoneessa keskustelemassa sotasuunnitelmasta. Filippo Maria\nkertoi hänelle ruhtinattaren pyynnöstä.\n\n\"Hän toivoo meidän auttavan nuorta markiisia. Montferratilaiset\novat kuitenkin uskollisia Theodorelle. He eivät tunne Gian Giacomoa\nollenkaan ja jos asevoimin toimittaisimme hänet valtaistuimelle,\nsaisimme Montferratista ainaisen vastuksen.\"\n\n\"Vaikkapa niinkin olisi, mitä en kuitenkaan usko, neuvoisin yhtäkaikki\nteidän korkeuttanne suostumaan ruhtinattaren pyyntöön. Theodore on\nnaapuri, jota alituisesti täytyy pelätä. Gian Giacomo on lempeä ja jalo\nnuorukainen, joka päästyään pois irstaasta ympäristöstään mieluummin\npohtii uskonnollisia asioita kuin uneksii sotaisista urotöistä.\nToimittakaa hänet valtaistuimelle, joka hänelle muuten kuuluukin, niin\nsaatte ystävän ja kiitollisen liittolaisen naapuriksi.\"\n\n\"Haa! Uskotte siis, että kiitollisuutta on olemassa, Bellarion?\"\n\n\"Varmasti, koska minäkin osoitan kiitollisuuttani paraikaa.\"\n\nSinä iltana pidettiin upseerien neuvottelu ja koska he nimellisesti\nolivat herttuattaren palveluksessa, oli tämä myös läsnä. Markiisi Gian\nGiacomo ja ruhtinatar Valeriakin kutsuttiin, asian laatuun katsoen,\nkokoukseen.\n\nPitkän pöydän päässä istui herttua, oikealla puolellaan herttuatar\nja vasemmalla Bellarion. Hän ilmoitti aikovansa heti julistaa sodan\nMontferratin Theodorea vastaan kahdestakin syystä: koska tämä piti\nMilanolle kuuluvaa Vercelliä hallussaan ja koska hän ei suostunut\nluovuttamaan hallitusohjia markiisi Gian Giacomolle vaikka markiisi jo\noli täysi-ikäinen. Upseereilta hän nyt tiedusteli, halusivatko he ottaa\nsotaretkeen osaa ja kehoitti niitä, jotka aikoivat vastata myöntävästi,\ntekemään ehdotuksia sotasuunnitelmaksi.\n\nCarmagnola oli tehnyt laskelmia ja ilmoitti, että Theodore luultavasti\nsaisi palkatuksi noin viisituhatta miestä, siis huomattavan armeijan.\nOli senvuoksi arvioitava, suuriko armeija tarvittaisiin hänen\nvoittamisekseen. Milanolaisia joukkoja tarvittiin näihin aikoihin\nmuuallakin.\n\nBellarion lausui hieman mietittyään mielipiteenään, että Theodorea\nvastaan riittäisi armeija, joka muodostettaisiin Koenigshofenin\nsaksalaisista, Stoffelin sveitsiläisistä, Giasone Trottan\nitalialaisista palkkasotureista ja Marsilion kondottasta. Kaikkiaan\nkertyisi täten kokoon seitsemäntuhatta miestä. Valpergan ja Carmagnolan\nkondottat sekä Ercole Bellunon ja Ugolino da Tendan miehet voitaisiin\nkäyttää muihin tarkoituksiin.\n\nCarmagnola puolestaan ehdotti, että hänen kondottansa asetettaisiin\nBellarionin joukon sijaan, koska herttua ehken voisi tarvita\nValsassinan ruhtinasta täällä kotipuolessakin. Carmagnola ottaisi itse\njohdon käsiinsä.\n\nHerttuan kalpeilla kasvoilla ei näkynyt merkkiäkään hämmästyksestä. Hän\nkatsoi Carmagnolasta Bellarioniin miettivän näköisenä, ja ruhtinatar\nValeria pidätteli henkeään.\n\nLopulta Filippo Maria virkkoi: \"Onko teillä tämänjohdosta mitään\nsanottavaa, Valsassina?\"\n\n\"Ei, jos teidän korkeuttanne ehdotus tyydyttää. Ottanette huomioon,\nettä Theodore on taitavimpia sotapäällikköjämme, ja että teidän, jos\nhaluatte selvitä voittajana, on lähetettävä parhaat miehenne häntä\nvastaan.\"\n\nOvela hymy levisi lihaville, rauhallisille kasvoille.\n\n\"Tarkoitatte itseänne muitten muassa.\"\n\n\"Minä puolestani\", sanoi Koenigshofen, \"en mielelläni taistele\nkenenkään muun kuin Bellarionin päällikkyyden alaisena.\"\n\n\"Minä taas\", lisäsi Stoffel, \"en seuraa muita niinkauan kuin Bellarion\nelää.\"\n\nHerttua kohdisti katseensa Carmagnolaan.\n\n\"Siinä kuulette, herra.\"\n\nCarmagnola lehahti punaiseksi. \"Tämä yritys on erikoisen lähellä\nsydäntäni, teidän korkeutenne.\"\n\nRuhtinatar Valeria tuli väliin.\n\n\"Merkitseekö minun toivomukseni mitään tässä asiassa, teidän\nkorkeutenne?\"\n\n\"Varmasti, madonna. Kehoitan sekä teitä että veljeänne lausumaan\nmielipiteenne.\"\n\n\"Siinä tapauksessa, herra herttua, toivon, niin, pyydän, että armeijan\njohto uskottasiin herra Carmagnolalle.\" Herttuatar katseli häntä\nkummissaan. Bellarionin ilme oli tutkimaton.\n\nNeidon sanat koskivat häneen kipeästi, mutta ne eivät ihmetyttäneet\nhäntä. Hän tiesi, että Valeria yhä hautoi epäluulojaan. Hiljaisuudessa\noli hän toivonut vihdoinkin saavansa osoittaa, miten epäoikeutettu\nruhtinattaren viha oli, mutta jos siihen ei kertakaikkiaan tilaisuutta\nannettaisi, ei asialle sen enempää voinut.\n\nHerttuan kirkkaat, mustat silmät tuijottivat kiinteästi ruhtinatarta.\nTovin äänettömyyden jälkeen hän sanoi: \"Tuntuu siltä kuin ette\nluottaisi Valsassinan ruhtinaan taitoon.\"\n\n\"Ah, siihen luotan kyllä!\"\n\n\"Mitä sitten epäilette?\"\n\nKysymys oli pulmallinen. Neito katsahti veljeensä ja tämä vastasi hänen\npuolestaan.\n\n\"Sisareni muistaa, että Valsassinan ruhtinas kerran oli markiisi\nTheodoren ystävä.\"\n\n\"Oliko? Milloin?\" Herttua loi silmäyksen Bellarioniin, mutta nuori\nmarkiisi vastasi taaskin.\n\n\"Silloin kuin hän Theodoren liittolaisena auttoi tätä pääsemään\nVercellin ja Genovan herraksi.\"\n\n\"Facino oli Theodoren liittolainen, mutta ei suinkaan Valsassina.\nValsassina oli vain Facinon palveluksessa. Niin oli muuten\nCarmagnolakin.\"\n\n\"Herra Carmagnola suunnitteli jo silloin veljeni auttamista\", sanoi\nruhtinatar. \"Jos hän auttoi markiisi Theodorea, teki hän sen vain\nsaadakseen syyn nousta Theodorea vastaan herttuan riveihin astuttuaan.\"\n\nBellarion naurahti hiljaa. Hän huomasi Carmagnolan kyntäneen toisen\nvasikalla.\n\n\"Pilkkaatteko, herra?\" kihahti Carmagnola. \"Uskallatteko väittää, etten\najatellut tätä taistellessani Theodoren puolella?\"\n\n\"Olen kunnioittanut teitä suoruutenne vuoksi, Carmagnola. Näyttää\nsiltä, että osaatte tarvittaessa olla ovelakin.\"\n\n\"Ovela?\" Carmagnola punastui. \"Missä suhteessa?\"\n\n\"Ovela auttaessanne Theodorea markiisi Gian Giacomon ilmaisemassa\ntarkoituksessa.\" Carmagnola tuijotti Bellarionia typerän näköisenä.\n\"Niin, niin. Mitä oikeastaan luulitte minun ajattelevan?\" Bellarion\nnauroi viattomasti.\n\nHerttua koputti pöytää rystysillään. \"Herrat, herrat. Poikkeamme\nasiasta.\" Bellarion ehdotti: \"Ehkä teidän korkeutenne voisi hyväksyä\ntällaisen ratkaisun: Valpergan ja hänen kondottansa asemesta otan\nmyötäni Carmagnolan ratsujoukon, joka vahvuudeltaan on suunnilleen yhtä\nsuuri. Lähdemme molemmat ja taistelemme yhdessä.\"\n\n\"Mutta ellei ylintä päällikkyyttä anneta Bellarionille, suvainnee\nteidän korkeutenne vaihtaa minun kondottani johonkin muuhun\", sanoi\nKoenigshofen, ja Stoffel valmistautui jo seuraamaan hänen esimerkkiään,\nkun herttua äkkiä kadotti kärsivällisyytensä ja kivahti:\n\n\"Hiljaa! Hiljaa! Minä olen Milanon herttua ja minun määräyksiäni täällä\nkaiketi on noudatettava. Teitä on pyydetty tekemään ehdotuksia, mutta\nei suinkaan hyppäämään nenälleni. Olkoon niinkuin Valsassina sanoo.\nCarmagnola lähteköön mukaan, koska asia kerran on hänen sydäntään\nlähellä, mutta ylipäällikkönä toimii Valsassina. Asia on päätetty.\nNeuvottelu on lopussa.\"\n\n\n\n\nVII luku.\n\nCARMAGNOLAN SILLAT.\n\n\nCarmagnolan ja Bellarionin väliset erimielisyydet lykkäsivät lähdön\npäivästä päivään. Täten sai Montferratin Theodore hyvää aikaa varustaa\nVercelli piirityksen varalta, hankkia elintarpeita ja keskittää\njoukkoja kaupunkiin. Lisäksi hän kiireen kaupalla rakennutti ja lujitti\nvarustuksia, kaivautti vallihautoja ja valmistutti asemia, joista ajan\ntullen voisi torjua hyökkäyksen.\n\nMilanoon tiedoitettiin hänen toimenpiteistään, ja tämä tiedoitus antoi\naihetta uusiin erimielisyyksiin. Carmagnola vaati, että Mortara,\njoka myös oli Theodoren hallussa, oli vallattava ennen Vercelliä,\nkoska Mortara muka muuten olisi alituisena uhkana Milanon armeijan\nselkäpuolella. Bellarionin mielestä taas vaara oli niin pieni, että\nsiihen tuskin kannatti kiinnittää huomiota. Jos haaskattaisiin aikaa\nMortaran valloittamiseen, ehtisi Theodore vain varustautua sitä\nparemmin, kun taas Vercellin kukistuminen merkitsisi Mortarankin\ntuhoa. Upseereista olivat toiset Carmagnolan, toiset Bellarionin\npuolella. Koenigshofen, Stoffel ja Trotta kannattivat viimemainittua.\nErcole Belluno, joka komensi Carmagnolan jalkamiehiä, ja ratsuväen\nkomentaja Ugolino da Tenda taas olivat Carmagnolan kanssa yhtä mieltä.\nBellarion olisi kyllä saanut heidät taivutetuiksi, elleivät ruhtinatar\nValeria ja hänen veljensä olisi olleet läsnä jokaisessa neuvottelussa.\nSisarukset olivat kumpikin ehdottomasti Carmagnolan puolella. Lopulta\npäästiin kuitenkin sopimukseen. Päätettiin, että Koenigshofen ja Trotta\nmiehineen suojaisivat armeijan selkäpuolta Mortarasta mahdollisesti\nuhkaavaa vaaraa vastaan.\n\nMyöhästyneenä pääsi armeija vihdoin, neljäntuhannen miehen vahvuisena,\nlähtemään liikkeelle kohti Vercelliä. Borgo Vercellin luona oli\nkuitenkin pysähdyttävä sillä Theodore oli revityttänyt Sesian yli\nmenevän sillan. Kaupungin ja hyökkääjien välillä virtasi nyt leveä,\nkuohuva joki.\n\nBellarion sai pian tietää, että kaksikymmentä penikulmaa ylempänä,\nCarpignanossa, oli vielä ehyt silta. Hän päätti heti marssittaa\njoukkonsa tätä tietä päämäärään.\n\n\"Kaksikymmentä penikulmaa sinne ja kaksikymmentä penikulmaa takaisin!\"\nmarisi Carmagnola. \"Liian paljon. Se käy meille kovin rasittavaksi.\"\n\"En ryhdy väittelemään siitä asiasta. Onhan meillä toinenkin\nmahdollisuus: marssia Casalen kautta. Mutta Casale on vielä kauempana.\"\n\n\"Voisimme rakentaa sillat\", sanoi Carmagnola, \"Sesian ja Cervan\nyhtymäkohdan yläpuolelle. Siellä ovat joet kapeimmillaan. Näin\nsäilyttäisimme myös yhteyden Mortaran armeijaan.\"\n\n\"Alatte huomata, mitä hankaluuksia Mortaran armeija meille tuottaa.\"\n\n\"Hankaluuksista ei puhettakaan, jos vain toimimme reippaasti.\"\n\n\"Ja noitten siltain rakentaminen kai olisi juuri tätä reipasta\ntoimintaa.\" Bellarion hymyili hieman ivallisesti ja Carmagnola huomasi\nsen. \"Voitteko väittää vastaan?\"\n\n\"Voin. Enemmänkin. Aavistan, mihin tämä johtaa. Toisinaan, Francesco,\nihmettelen, missä oikein olette sotataitonne oppinut, ja miksi\noikeastaan olette antautunut sotilasalalle.\"\n\nHe keskustelivat erään talonpoikaistalon keittiössä, jonne olivat\nmajoittuneet ruhtinatar Valerian vuoksi. Tämä oli näet veljensä\nkanssa retkellä mukana. Sisarukset olivat ainoina todistajina tässä\nmolempien päälliköitten välisessä nahinassa, ja kun Carmagnola lopulta\nalkoi riehua ja elehtiä, kävellen raskain askelin edestakaisin pikku\nhuoneessa, ryhtyi ruhtinatar häntä rauhoittamaan. Pannen kätösensä\nsoturin punaiselle hihalle, sanoi hän:\n\n\"Älkää välittäkö hänen letkauksistaan, messer Carmagnola. Luotan\nteihin ehdottomasti. Toivon, että rakennutatte sillat suunnitelmanne\nmukaisesti.\"\n\nBellarion silmäili häntä puolittain suuttuneena, puolittain huvitettuna.\n\n\"Jos te alatte komentaa, madonna, pidän suuni visusti kiinni.\" Hän\nkumarsi ja poistui.\n\n\"Jonakin päivänä annan tuolle nenäkkäälle koiralle opetusta hyvissä\ntavoissa\", kähisi Carmagnola.\n\nRuhtinatar pudisti päätään.\n\n\"Hänen käytöksensä ei huolestuta minua siinä määrin kuin hänen\nmahdolliset aikeensa. Jos voisin luottaa häneen...\"\n\n\"Jos luottaisitte hänen uskollisuuteensa, täytyisi teidän epäillä hänen\nsotataitoaan.\"\n\n\"Sotilaanahan hän juuri on saavuttanut mainetta\", puuttui Gian Giacomo\npuheeseen. Nuori markiisi ei pitänyt Carmagnolan pöyhkeilevästä\nesiintymistavasta ja katsoi karsain silmin hänen mielistelevää\nkäytöstään Valeriaa kohtaan.\n\n\"Hänellä on ollut onni myötä\", vastasi Carmagnola, \"ja menestys on\nnoussut hänelle päähän.\"\n\nSillävälin lähetti Bellarion Stoffelin viidensadan jousimiehen ja\nmelkoisen ratsujoukon kanssa Carpignanoon. Kun Carmagnola myöhemmin\nsai kuulla tästä, syntyi uusi riita. Hän kysyi, miksi ei Bellarion\nensin ollut neuvotellut asiasta hänen ja ruhtinattaren kanssa, ja\nValeria yhtyi myös tiukkaamaan tähän vastausta. Bellarion puhui suunsa\npuhtaaksi. \"Siltarakennukseenne kuluu ainakin viikko. Sinä aikana ehtii\nTheodore tuhota Carpignanon sillan.\"\n\n\"Mitä minä Carpignanon sillasta, kun minulla kerran on täällä omat\nsillat?\"\n\n\"Ette mitään, niinpian kuin siltanne ovat valmiit. Mutta minä\naavistan, että niiden valmistumiseen tarvitaan enemmän aikaa kuin\nehkä luulettekaan, ja että meidän loppujen lopuksi kuitenkin täytyy\nturvautua Carpignanon siltaan.\"\n\n\"Sillat rakennetaan viikossa\", sanoi Carmagnola. Bellarion hymyili.\n\"Kun ne ovat valmistuneet ja kun olette marssittanut kaksituhatta\nmiestä niiden yli, kutsun Stoffelin takaisin.\"\n\n\"Mutta sillävälin...\"\n\nBellarion kävi äkkiä vakavaksi ja keskeytti hänet. \"Sillävälin\nmäärään minä. Vaikka taivunkin tässä silta-asiassa, koska käsitän,\nettä sillätavoin saan teidät pikimmin huomaamaan erehdyksenne, en aio\nnoudattaa neuvojanne vastoin parempaa tietoani.\"\n\n\"Jumalavita, Bellarion!\" kirahti Carmagnola. \"En aio sallia\nminkäänlaista koppavuutta. Punnitkaa sananne, ellette halua, että\nsyötän ne teille.\"\n\nBellarion katsoi häntä kylmästi ja huomasi Valerian tyynnyttävän käden\njälleen laskeutuvan korealle hihalle.\n\n\"Tällä hetkellä muuan tärkeä asia vaatii huomioni kokonaan. Jos te,\nsitä hoitaessani, sattuisitte unohtamaan, että minä olen ylipäällikkö,\nerotan teidät armeijasta.\"\n\nHän jätti kerskurin raivokohtauksen valtaan.\n\n\"Vain kunnioitukseni teitä kohtaan, madonna, piti minut aisoissa\näsken\", vakuutti Carmagnola ruhtinattarelle. \"Että hän rohkeneekin\npuhutella minua tuossa äänilajissa, vaikka tietää, että täälläolevista\nmiehistä suurin osa on minun puolellani. Hänhän on lähettänyt pois\nmelkein kaikki omansa.\" Hän puristi kätensä nyrkkiin. \"Teidän vuoksenne\nminun kuitenkin täytyy sietää tätä. Mikään ilmiriita ei saa tulla\nkysymykseenkään ennenkuin veljenne on Montferratin valtaistuimella.\"\n\nTällaiset uljuuden ja uskollisuuden ilmaukset liikuttivat ruhtinatarta\nsyvästi ja lähinnä seuraavina päivinä, sotilaitten kaataessa puita\nja touhutessa rakennustöissä, kulutti hän suurimman osan aikaansa\nCarmagnolan seurassa.\n\nNeidon oli nyt pakko asua epämukavassa teltassa ja tutustua\nkenttäelämään läheltä, mutta Carmagnola teki voitavansa saadakseen\nhänen olonsa mahdollisimman mukavaksi. Ruhtinatar pysyikin\nihmeteltävän urheana koko ajan. Hän kävi katsomassa puolialastomia\nsillanrakentajia, jotka liittivät yhteen suuria puita ponttooneiksi, ja\nihaili äänekkäästi Carmagnolan taitoa ja nerokkuutta. Mutta Bellarion\npiti koko hommaa pilkkanaan, mikä tietenkin oli uusi todistus hänen\nhäijyydestään.\n\nCarmagnola kertoi neidolle aikaisemmista seikkailuistaan ja piti huolta\nsiitä, että itse näytteli sankarin osaa niissä kaikissa. Hän suorastaan\nlumosi kauniin seuralaisensa jutuillaan. Ylvästellen hän kerskui, miten\nkerrankin oli käsikähmässä murskannut voimakkaan vihollisen murusiksi,\nmiten joukkonsa etunenässä oli kivi- ja pikisateessa kavunnut korkeita\nmuureja ylös, miten neuvottelukokouksessa istuen oli laatinut\nnerokkaimmat suunnitelmat vastustajan pään menoksi.\n\nMuutamana päivänä, heidän istuessaan katselemassa miehiä, jotka\nhyörivät siltarakennuksella, muuttui Carmagnolan sävy yht'äkkiä\ntuttavalliseksi.\n\n\"Tämä on kuitenkin\" — hän viittasi joelle — \"aikaansaannoksistani\nitselleni mieluisin. Se päivä, jona veljenne nousee Montferratin\nvaltaistuimelle, on oleva kunnian päivä minullekin. Kunnian päivä,\nmutta samalla katkera.\"\n\n\"Katkera?\" Neito katsoi häntä kysyvästi.\n\nCarmagnolan kasvot synkistyivät ja hänen katseensa painui. \"Tietysti.\nSilloinhan tämä tehtäväni on päättynyt ja minun on poistuttava;\nlähdettävä taistelemaan maksusta, kun nyt saan taistella omasta\nhalustani.\"\n\nRuhtinatar käänsi hämillään pois katseensa.\n\n\"Ah, varmasti niitätte vielä kunniaa ja mainetta.\"\n\n\"Kunniaa ja mainetta!\" Mies nauroi. \"Kunnian tavoittelemisen jätän\nBellarionin kaltaisille vehkeilijöille. Luopuisin kernaasti kaikesta\nsellaisesta, jos vain saisin seurata sydämeni ääntä.\"\n\nRohkeasti tarttui hän neidon käteen. Valeria ei vastustellut, vaikka\nhän rypisti kulmiaan hiukan.\n\n\"Voi, parasta olisi aina noudattaa sydämensä ääntä.\"\n\nCarmagnola tarttui hänen toiseenkin käteensä ja heittäytyi polvilleen\nhänen eteensä, katsellen häntä hurmaantuneena. \"Niinkö teidänkin\nmielestänne, madonna? Minun on ollut pakko palvella halpana\npalkkasoturina tähän asti ja ellei tätä retkeä olisi saatu aikaan,\nolisin palkkasoturina pysynytkin aina elämäni loppuun. Nyt ymmärrän,\nmiten syvästi teidän täytyy meikäläistä halveksia ja tästälähtien aion\ntehdä vain mitä sydämeni käskee.\"\n\nSyntyi pitkä hiljaisuus. Vihdoin: \"Kun veljeni kruunaus on tapahtunut\nCasalessa, tarvitsee hän palvelukseensa juuri sellaisen miehen kuin te,\nmesser Carmagnola.\"\n\n\"Entä te, madonna?\"\n\nRuhtinatar katseli häntä miettivästi, hienon hymyn karehtiessa\nhuulilla. Carmagnola oli kaunis ja uljas ritari, sellainen, johon\nnainen saattoi empimättä luottaa, ja hän, Valeria, oli yksinäinen ja\nystävittä, avun ja tuen tarpeessa.\n\nHän laski hiljaa kätensä kumartuneen pään vaaleille hiuksille.\n\n\"Ehkäpä\", sanoi hän ja naurahti arasti. \"Ehkäpä\".\n\n\"Jos saan palvella teitä, madonna, olen orjanne kuolemaani saakka.\nValeria! Oma Valeriani!\"\n\nJa kuvittelemansa voiton huumaamana hän rohkeasti vei ruhtinattaren\nkäden huulilleen, suudellen sitä intohimoisesti.\n\nNeito vapautti päättävästi molemmat kätensä. Suudelma ja tuttavallinen\npuhuttelu peloittivat häntä.\n\n\"Carmagnola, ystäväni...\"\n\n\"Ystävänne, madonna, enemmän kuin ystävänne.\"\n\n\"Voiko olla enempää kuin ystävä?\"\n\n\"Tahdon olla teille kaikkea, mitä mies voi naiselle olla, Valeriani.\nOlen ritarinne. Olen ollut ritarinne siitä lähtien, kun Milanon\nturnajaisissa ojensitte minulle voitonseppeleen. Iloitsen kohta\nalkavasta taistelusta, koska saan taistella teidän puolestanne. Jos\ntarvitaan, tahdon kuoliakin puolestanne.\"\n\n\"Olette liian kärkäs. Olette turnajaisissa saanut vastaanottaa\nvoitonseppeleitä kuningattarienkin käsistä. Oletteko puhunut heille\nsamalla tavalla?\"\n\n\"Miten julma olette!\" vaikeroi Carmagnola. \"Miten voitte tuollaista\notaksuakaan? Ah, tahtoisin kuolla tässä jalkojenne juuressa. Valeria,\nte olette ihmeellisin kaikista maailman naisista!\"\n\n\"Siihen on nenäni aivan liian pitkä!\" kiusoitteli neito, mutta hänen\nsilmänsä olivat surumieliset. \"Olette kuin tuulispää, herraseni, ja\naivan liian uskalias.\"\n\n\"Onko se vika? Mutta, jos tahdotte, olen kärsivällinen. Tottelen teitä\nkaikessa, Valeria. Kun saavumme Casaleen...\"\n\nHän etsi sanoja jatkaakseen, mutta neito kiiruhti muistuttamaan:\n\n\"Ei ole hyvä rakentaa mitään olettamuksille. Odottakaamme, kunnes\nCasale ensin on vallattu.\"\n\n\"Mutta sitten\", huohotti mies, \"sitten?\"\n\n\"Mitä minä äsken sanoin?\"\n\nCarmagnola tulkitsi hänen sanansa parhain päin. \"En kiusaa teitä,\nValeria. Tahdon olla kärsivällinen.\"\n\nHän jatkoi seuraavina päivinä, odotellessaan siltojensa valmistumista,\ntulista kosiskeluaan. Bellarion taas jörötti kuin muinoin Akilles\nteltassaan, lukien Vegetiusta, jonka oli ottanut mukaansa Milanosta.\n\nSiltoja ei rakennettu viikossa. Ne valmistuivat vasta kahdentenatoista\npäivänä töiden aloittamisesta.\n\nFra Serafino kertoo meille, että Carmagnola ruhtinatar Valerian ja\nhänen veljensä seurassa lähti ilmoittamaan Bellarionille siltojen\nvalmistumisesta. Jokien väliin pistäytyvälle niemekkeelle oli jo\nleiriytynyt viisikymmentä miestä. Carmagnola vaati Bellarionia\nryhtymään toimiin armeijan marssittamiseksi siltojen yli aamun\nsarastaessa.\n\n\"Kunhan vain siltanne kestäisivät aamunkoittoon asti\", sanoi Bellarion.\n\nHän seisoi keskellä huonetta kolmen kattoon ripustetun lyhdyn alla.\nKädessään piteli hän kirjaa, jota oli lukenut Carmagnolan saapuessa.\n\n\"Kestäisivät aamunkoittoon?\" Carmagnola oli suuttuneen näköinen. \"Ja\nmiksi ne eivät kestäisi?\"\n\n\"Kysykääpä itseltänne; kuka voisi tuhota ne?\" Bellarion nauroi,\nmikä oli sangen ajattelemattomasti tehty. \"Teidän sijassanne olisin\najatellut sitä asiaa jo ennenkuin koko puuhaan ryhdyttiinkään.\"\n\n\"Ei Theodore tiedä mitään siltojen olemassaolosta. Hänhän on\nVercellissä, kahdeksan penikulman päässä täältä.\"\n\nSamassa kuului ulkoa hirveä meteli. Niemekkeellä oli ilmeisestikin\ntaistelu käynnissä, sillä raivokas kiljunta, ryske, aseiden kalina ja\nkomentosanat kajahtelivat lakkaamatta.\n\n\"Kyllä hän tuntuu tietävän\", vastasi Bellarion ja nauroi jälleen.\n\nCarmagnola kalpeni kiukusta ja puristeli käsiään nyrkkiin. Sitten hän\npyörähti kannoillaan ja säntäsi ähkyen teltasta.\n\nLuotuaan Bellarionin ivallisiin kasvoihin surkean katseen, kutsui\nruhtinatar Valeria veljeään ja lähti Carmagnolan jäljestä.\n\nBellarion pani kirjansa pöydälle, heitti viitan hartioilleen ja seurasi\nheitä. Riennettiin nopeasti lehdettömien puitten välitse pitkin\nrantaäyrästä Carmagnolan siltaa kohden.\n\nSiellä he pysähtyivät, sillankorvassa, lähelle pientä miesparvea,\njoka oli pelastunut hengissä niemekkeeltä. Suurin osa niemelle\nleiriytyneestä joukosta oli joutunut vangiksi. Juuri kun Bellarion\nsaapui paikalle, juoksi viimeinen pelastuneista sillalta rantaäyräälle.\nMies oli napolilainen Belluno. Hän huusi juostessaan kaikkia\nnapolilaisia pyhimyksiä avukseen.\n\nJoen toiselta puolen kuului jytinää ja ryskettä. Pimeys oli jo niin\nsankka, ettei voinut nähdä mitään, mutta saattoi selvästi erottaa\näänestä, että Theodoren miehet olivat aloittaneet sillan repimisen.\n\n\"Siinä nyt menee siltanne, Francesco\", virkkoi Bellarion virnistäen.\n\n\"Pilkkaatteko, piru vie?\" Carmagnola ärjyi kuin petoeläin. Kaikuvalla\näänellä kutsui hän jousimiehiä avukseen. Ruhtinatar Valeria kääntyi\näkkiä ja puhutteli Bellarionia.\n\n\"Miksi te nauratte?\" Ääni oli terävä ja vaativa. Syntyi täydellinen\nhiljaisuus. Kaikki tahtoivat kuulla vastauksen.\n\n\"Koska olen vain ihminen, olen hieman pahansuopa.\"\n\n\"Siinäkö kaikki? Onko ilkeytenne niin suuri, että saatatte nauraa\nvihollisen kepposelle, monen päivän työn tuhoutumiselle?\" Ja koroittaen\näänensä syyttäväksi hän jatkoi: \"Te tiesitte! Te tiesitte, että sillat\nrevittäisiin tänä yönä! Itsehän sitä ennustitte. Mistä sen tiesitte?\"\n\n\"Mitä tarkoitatte, madonna?\" huudahti hämmästynyt Carmagnola. Vaikka\nhän vihasikin Bellarionia, ei hän voinut epäillä tätä niin katalaksi\nkuin neito vihjaisi.\n\n\"Ettei minulla ole ollenkaan järkeä\", sanoi Bellarion halveksivasti.\n\nJa nyt piti tietysti säikähtyneen ja kiivaan Bellunonkin pistää nenänsä\nasiaan.\n\n\"Madonna tarkoittaa, että te olette myynyt meidät Montferratin\nTheodorelle.\"\n\n\"Tarkoitatteko tekin sitä, Belluno?\" Bellarionin ääni kajahti oudon\nkovana ja Belluno tunsi kylmiä väreitä selässään. \"Suu puhtaaksi, mies!\nJos saliinkin naisen tehdä vihjauksia, vaadin jokaiselta mieheltä\nsuoraa puhetta. Tämä asia on selvitettävä heti!\"\n\nBelluno voitti pelkonsa ja kieltäytyi peruuttamasta väitettään.\n\n\"On aivan selvää\", sanoi hän vihaisesti, \"että meidät on petetty.\"\n\n\"Kuinka niin?\" Bellarionin viha lauhtui. \"Ettepä näy tuntevan\nammattianne. Luuletteko, että markiisi Theodoren asemassa oleva\nsotapäällikkö laiminlöisi vakoojien lähettämistä vihollisen\nläheisyyteen? Jos todella olette niin typerä, täytynee minun alentaa\nteidät tavalliseksi sotilaaksi.\"\n\nCarmagnola astui uhmaavasti väliin. Belluno oli hänen luutnanttejaan ja\nBellarionin huomautus saattoi ylemmänkin päällikön naurettavaan valoon.\n\n\"Väitättekö, että aavistitte ennakolta Theodoren ryhtyvän siltoja\nhävittämään?\"\n\n\"Väitän, että ainoastaan narrit jättäisivät sellaisen mahdollisuuden\nlaskelmistaan. Tietystikin piti Theodore varansa. Hänen asemassaan\nolisi jokainen pystyvä sotapäällikkö tehnyt samoin: antanut teidän\nhaaskata aikaa ja aineksia siltojen tekoon ja sitten tuhonnut koko\nhökötyksen.\"\n\n\"Miksi ette sanonut tätä kymmenen päivää sitten?\"\n\n\"Miksi?\" Bellarionin ääni kuulosti huvitetulta. Hänen kasvojaan ei\nvoinut pimeydessä erottaa. \"Siksi, että en koskaan väittele sellaisten\nihmisten kanssa, jotka oppivat vain omista kokemuksistaan.\"\n\nRuhtinatarkin puuttui taas puheeseen. \"Siinäkö koko syy\nvaikenemiseenne? Hukkaatte aikaa ja rahaa ja annatte sotilaitten\njoutua surman suuhun vain senvuoksi, että saisitte herra Carmagnolalle\ntodistetuksi hänen suunnitelmansa heikkouden. Pitäisikö meidän uskoa\ntuollaista?\"\n\n\"Jopa pidetään meitä herkkäuskoisina!\" säesti Carmagnola.\n\nBellarion selitti kärsivällisesti:\n\n\"Oli minulla toinenkin syy ja on suorastaan törkeätä, ettei sotilas\nsitä ymmärrä sanomattakin. Armeijan marssittaminen Carpignanoon olisi\nvaatinut kaksi, korkeintaan kolme päivää. Vercellistä olisi ratsujoukko\nehtinyt sinne muutamassa tunnissa repimään sillan ja varmaan olisi\njoukko lähetettykin, jos olisi saatu tietää minun armeijani olevan\nmatkalla sinne. Tätä hieman pelkäsin aina siksi kunnes teidän sillan\nrakennuspuuhanne sai Theodoren vakuutetuksi siitä, ettei minulla\nollut mitään aikomusta lähteä Carpignanoon. Senvuoksi annoin teidän\njatkaa. Vaikka teidän silloistanne ei koskaan koitunutkaan muuta\nhyötyä, käänsivät ne kuitenkin Theodoren huomion pois minun hommistani.\nKun armeija huomenna lähtee liikkeelle Carpignanoa kohden, lähettää\ntietenkin Theodore väkeään sinne, mutta sielläpä onkin vastassa Stoffel\ntuhannen miehensä kanssa. Luullakseni saa hän kaapatuksi ainakin\nsellaisen vankijoukon, että se vastaa tänä yönä menettämiämme miehiä.\"\nHänen sanojaan seurasi suuri hiljaisuus. Ja sitten räjähtivät hieman\netäämpänä seisovat upseerit ja sotilaat valtavaan nauruun.\n\nSamassa kuului joelta valtava rytinä. Saattoi selvästi erottaa mahtavia\nloiskahduksia ja tovin kuluttua romahduksen. Silta oli sortunut veteen.\n\n\"Siinä se nyt menee, Carmagnola\", virkkoi Bellarion. \"Mutta älkää enää\nsurko hukkaan mennyttä työtänne. Sillat tekivät kuitenkin tehtävänsä —\ntavallaan.\"\n\nHän kietoi viittansa tiukemmin ympärilleen, toivotti kohteliaasti hyvää\nyötä ja alkoi astella telttaansa kohti. Masentunut Carmagnola nieli\nkiukkunsa työläästi ja seisoi äänettömänä yhtä äänettömän ruhtinattaren\nvieressä. Belluno kiroili hiljaa itsekseen ja sanoi lopulta, naurahtaen\nkatkerasti:\n\n\"Onpa hän ovela. Pyhä Januarius! Ei hänestä saa ikinä selvää.\"\n\n\n\n\nIX luku.\n\nVERCELLI.\n\n\nJälkimaailmalle on säilynyt kirje, jonka Valsassinan ruhtinas joitakin\naikoja näiden tapausten kirjoitti herttua Filippo Marialle. Kirjeessä\nhän arvostelee aikansa upseereita seuraavasti: \"He ovat urhoollisia\nveikkoja ja hyviä tappelijoita, mutta karkeita, tietämättömiä ja\nsivistymättömiä. He ovat väkevän, hedelmällisen maan kaltaisia,\nmaan, johon aura ei ole vielä koskenut, ja jossa senvuoksi tiedon\nsäästeliäästi kylvettyjen siementen on vaikea itää.\"\n\nKun armeija kolme päivää myöhemmin saapui Carpignanoon, havaittiin,\nettä Bellarion oli arvannut oikein. Vercellistä oli kiireesti lähetetty\nsata ratsumiestä tuhoamaan siltaa. Tämän joukon oli Stoffel saartanut,\nottanut vangiksi ja riisunut aseista.\n\nMarssittiin Sesian yli ja kun oli kuljettu sen oikeanpuoleista rantaa\ntoiset kolme päivää, mentiin Cervon yli juuri Quinton yläpuolella.\nQuintossa majoittui Bellarion pikku linnaan, jonka omisti Theodoren\nliittolainen, herra Girolamo Prato.\n\nLinnasta saivat asunnon myös ruhtinatar, hänen veljensä ja Carmagnola,\njoka oli jo toipunut masennuksestaan ja esiintyi yhtä varmana ja\ntärkeänä kuin konsanaan aikaisemmin.\n\nBellarion ei ajatellut vakavissaan Vercellin piiritystä. Hän tuntui\nkyllä tekevän valmistuksia sitä varten, mutta kaikki oli vain\nsilmänlumetta. Koko piirityshomma oli strateeginen temppu. Kun hän\nQuintosta käsin oli tarkastellut Theodoren rintavarustuksia, huomasi\nhän, että Vercelliä oli melkein mahdoton valloittaa rynnäköllä.\nPiiritykselläkään ei päästäisi mihinkään, ennenkuin mahdollisesti\npitkien aikojen kuluttua — ja aikaa oli niukasti — sillä kaupunki\noli joka suhteessa hyvin varustettu. Elintarpeitakin oli sinne saatu\nkootuksi suunnattomat määrät.\n\nMutta kerskuri Carmagnola oli totisessa touhussa ja ruhtinatar Valeria\nkannusti uljasta kondottieriaan parhaansa mukaan. Carmagnola ei\ntahtonut tyytyä siihen, että Bellarion piirittäisi Vercellin, sillä\npiiritys oli jumalattoman pitkäveteistä hommaa, vaan vaati jyrkästi ja\näänekkäästi, että kaupunki oli valloitettava rynnäköllä. Aivan kuin\nsiltarakennuksen tullessa puheeksi antoi Bellarion nytkin myöten ja\nkehoitti Carmagnolaa valmistamaan suunnitelman hyökkäystä varten. Kolme\nyritystä tehtiin ja jokaisen torjui vihollinen helposti, niin helposti,\nettä Bellarion alkoi aavistella pahaa. Kolmannen yrityksen jälkeen kävi\nmyös Carmagnola epäluuloiseksi. Hän ei kuitenkaan ilmaissut ajatuksiaan\nBellarionille, niinkuin hänen olisi tullut tehdä, vaan uskoi ne\nruhtinattarelle.\n\n\"Tarkoitatte\", sanoi tämä, \"että joku meikäläinen antaa\nsuunnitelmistamme tietoja Theodorelle?\"\n\nHe olivat kaksin Quinton linnan asesalissa, jonka ikkunoista oli\nnäköala joelle. Huone oli avara ja tavallisissa oloissa alaston, mutta\nBellarion oli siirrättänyt siihen hieman huonekaluja, koska linnan muut\nhuoneet eivät miellyttäneet häntä niin suuresti kuin tämä.\n\nRuhtinatar istui jykevässä nojatuolissa pöydän ääressä. Hänen yllään\noli sininen, nahalla päärmetty, lämmin puku. Pitkä ja salskea\nCarmagnola upeili rikinkeltaisessa vaatteuksessa. Kiihtyneenä hän\nmittaili huonetta pitkin askelin.\n\n\"Alan pelätä sitä\", myönsi hän.\n\nHetken äänettömyys Vihdoin Carmagnola pysähtyi ja asettui kädet\nselän takana tuijottamaan hirsivalkeaan. Sitten hän loi katseen\nruhtinattareen. \"Tiedätte, mitä ajattelen\", virkkoi hän. \"Luulen, että\nte loppujen lopuksikin olette oikeassa, mitä Bellarionin vehkeilemiseen\ntulee.\"\n\nNeito pudisti päätään, \"Epäluuloni haihtuivat samana yönä, jona teidän\nsiltanne tuhoutuivat. Bellarionin todistelu oli niin täydellinen ja\nhänen laskelmansa siksi oikeaan osuvat, etten voinut häntä kauemmin\nepäillä. Hän oli tavallinen palkkasoturi, ei muuta. Luotan häneen\nnyt, koska hän tietää hyötyvänsä uskollisuudesta paljon enemmän kuin\nkavalluksesta.\"\n\n\"Ah\", huomasi Carmagnola, \"olette taaskin oikeassa ruhtinatar. Olette\naina oikeassa.\"\n\n\"Epäillessäni häntä olin väärässä. Annetaan sen asian olla.\"\n\nNeito nousi ja meni lähemmäksi roihuavaa valkeaa, ojentaen kätensä\nliekkejä kohti. Carmagnola teki hänelle tilaa vieressään.\n\n\"Minun on vilu\", sanoi Valeria. \"Epätietoisuus oli yhtä hyytävä kuin\nmarraskuun tuulet.\"\n\n\"Rohkeutta vain, Valeria. Epätietoisuus katoaa tuulien mukana. Kevät\nkoittaa ulkona ja kevät koittaa rinnassammekin.\"\n\nNeito kohotti katseensa ja silmäili miettivästi komeaa, uskollista\nkumppaniaan. Hänen tuli helpompi olla.\n\n\"On hyvä omistaa teidänkaltaisianne ystäviä tällaisina aikoina\", sanoi\nhän.\n\nMies kietoi muitta mutkitta käsivartensa hänen ympärilleen.\n\n\"Teidänkaltaisenne nainen rinnallani voin uhmata koko maailmaa.\"\n\nHeidän takanaan huomautti matala ääni kuivasti:\n\n\"Aloittakaa Vercellillä.\"\n\nHämillään ja yllytettyinä he kääntyivät kohdatakseen Bellarionin\nivallisen katseen. Hän lähestyi hitaasti, yhtä uljaana kuin Carmagnola,\nvaikkakin hennompana ja hienompana. \"Minä ja myös ruhtinatar olisimme\nkiitollisia teille, Francesco, jos ensin selviytyisitte Vercellistä.\nMaailma voi odottaa vielä hiukkasen.\"\n\nPeittääkseen hämmennystään nosti Carmagnola äläkän. \"Jos saisin toimia\noman pääni mukaan, valloittaisin Vercellin huomispäivänä.\"\n\n\"Kuka teitä estää?\"\n\n\"Te. Puhuin yöllisestä hyökkäyksestä...\"\n\n\"Ah, niin!\" muisti Bellarion. \"Miksi takerrutte siihen? Eikö minun\nmielipiteeni koskaan merkitse mitään? Tuo mainitsemanne suunnitelma on\njo ennakolta tuomittu epäonnistumaan.\"\n\n\"Eikä ole, jos se vain toteutetaan esittämälläni tavalla.\" Hän\ntepasteli pöydän luo ja laski sormensa aukilevitetylle kartalle.\n\"Jos tästä, kaupungin itäpuolelta, tehtäisiin valehyökkäys, jota\nlinnaväki tietysti heti rientäisi torjumaan, voitaisiin muurit vallata\näkkirynnäköllä kaupungin toiselta laidalta.\"\n\n\"Oikein\", myönsi Bellarion miettivästi. \"Tuo valehyökkäys on uusi\najatus, ja sangen hyvä.\"\n\n\"Kas, kerrankin kannatatte minua. Kovinpa olette armollisella tuulella!\"\n\nBellarion ei ollut huudahdusta kuulevinaan. \"Mutta vaarallinen on\ntämäkin suunnitelma. Valehyökkäykseen tarvitaan vahva osasto, muuten\npaljastuu totuus, ja loppujen lopuksi voi tämä osasto kaikesta\nhuolimatta joutua surman suuhun.\"\n\n\"Siihen vaaraan ei antauduta\", sanoi Carmagnola nopeasti.\n\n\"Helpommin sanottu kuin tehty.\"\n\n\"Miksi? Valehyökkäys houkuttelee piiritetyt kaupungin itälaidalle,\nmutta ennenkuin he ehtivät ryhtyä vastahyökkäykseen, tulee heille kiire\njoutua toisaanne.\"\n\nBellarion punnitsi asiaa uudelleen, mutta pudisti sitten päätään.\n\"Johan myönsin, että ajatus on hyvä, mutta en sittenkään aio antautua\nniin suureen vaaraan.\"\n\n\"Mihin vaaraan?\" Carmagnolaa harmitti Bellarionin taipumattomuus.\n\"Jumaliste! Johtakaa itse valehyökkäystä, jos tahdotte. Minä otan\nhaltuuni iskujoukon, ja jos te teette tehtävänne, vastaan minä kyllä\nsiitä, että olen kaupungin muurien sisäpuolella ennen päivänkoittoa.\"\n\nValeria seisoi yhä selin heihin, lämmittäen käsiään hirsivalkean\nedessä. Bellarionin äkillinen ilmestyminen huoneeseen oli saanut hänet\nhämilleen ja suuttuneeksi sekä itseensä että Carmagnolaan. Alakuloisena\noli hän kuunnellut miesten keskustelua, kunnes Carmagnolan tekemä\nehdotus nyt hieman kohensi hänen mieltään.\n\n\"Vastaatteko tosiaan?\" kysyi Bellarion. \"Entä jos epäonnistutte?\"\n\n\"Siitä ei kysymystäkään. Sanoittehan itsekin äsken, että suunnitelma on\nhyvä.\"\n\n\"Tuskinpa vainkaan sanoin niin paljon. Totta puhuen pelkään\nMontferratin Theodorea enemmän kuin olen pelännyt ketään muuta\nvihollisistani.\"\n\n\"Pelkäätte!\" pilkkasi Carmagnola. \"Juuri niin. Tapani ei ole syöksyä\neteenpäin kuin hullu härkä. Tahdon aina tietää tarkoin, mihin antaudun.\"\n\n\"Nythän sen tiedätte.\"\n\nValeria lähestyi heitä hitaasti. \"Suostukaa, herra ruhtinas,\nlopultakin\", pyysi hän.\n\nBellarion katsoi Carmagnolasta neitoon. \"Saatatte minut hieman ymmälle.\nEttekö koskaan opi mitään? No, olkoon menneeksi, Francesco. Yritetään.\nMutta jos yritys menee myttyyn, niin älkää koettakokaan taivuttaa minua\ntekemään mitään sellaista, jonka onnistumisesta en itse ole varma.\"\n\nValeria oli hänelle kiitollisempi kuin koskaan aikaisemmin. Totisen\nja ankaran näköisenä otti Bellarion hänen kiitollisuudenilmauksensa\nvastaan.\n\nSuunnitelma oli Carmagnolan ja senvuoksi jätti Bellarion myös\nvalmistelut Carmagnolan tehtäviksi. Yritys aiottiin toimeenpanna jo\nseuraavana yönä. Merkki valehyökkäyksen aloittamiseen annettaisiin San\nVittoresta, jossa oli yksi Italian näihin aikoihin harvalukuisista\nkellolaitteista. Sopivan ajan kuluttua tekisi sitten Carmagnola\nrynnäkkönsä vastakkaiselta puolelta.\n\nYllään uljas asepuku, piikkipää kypärä kädessään, lähti Carmagnola\nsaamaan ruhtinattaren siunauksen matkalleen. Neito toivotti lämpimästi\nonnea, lausuen olevansa ritarilleen sydämestään kiitollinen.\n\n\"Älkää vielä minua kiittäkö\", virkkoi mies. \"Ennen aamua on Montferrat\noleva jalkainne juuressa. Jääkööt kiitokset siihen asti.\"\n\nBellarion ei käynyt ruhtinatarta tapaamassa ennen lähtöään. Hänellä\noli kevyet varukset — ainoastaan rinta- ja selkähaarniska sekä\nteräskypärä — ja hän lähti matkalle kaikessa hiljaisuudessa pimeyden\ntultua, kiertäen kaukaa syrjäteitä, jottei Vercellistä huomattaisi\nhänen aikeitaan. Hänellä oli vain kahdeksansataa ratsumiestä\nmukanaan. Hitaasti he etenivät kohti Vercellin itälaitaa, jonka\nmuurit kuvastuivat mustana rykelmänä oudosti leimahtelevaa taivasta\nvasten. Jonkun matkan päässä kaupungista pysähdyttiin ja laskeuduttiin\nsatulasta. Mukaanotetut rynnäkkötikkaat pantiin kuntoon ja alettiin\nodottaa sovittua hetkeä.\n\nBellarionin arvelun mukaan oli aloittamisaika jo melkein käsissä, kun\näkkiä rivistöstä kuului liikehtimistä. Muuan kaupungista päin tullut\nmies oli saatu kiinni ja hän vaati kiivaasti pääsyä päällikön puheille.\nHengästyneenä hän selitti olevansa herttuan uskollinen alamainen ja\nkertoi, että Theodore oli saanut vihiä sekä valehyökkäyksestä että\nrynnäköstä ja valmistautui lämpimään vastaanottoon.\n\nBellarion noitui. Tavallisesti hän kykeni hillitsemään itsensä, mutta\ntällä kertaa olikin tavallista vaarallisempi yritys kysymyksessä.\nOli mahdotonta saada tietoonsa, minkälaisiin vastatoimenpiteisiin\nTheodore jo oli ehtinyt ryhtyä. Ei olisi pitänyt kallistaa korvaansa\nCarmagnolalle, tuolle mylvivälle mullikalle!\n\nKiukkuisesti hän komensi miehensä ratsaille. Rivistön järjestäytyessä\nkajahtelivat kumeat kellonlyönnit San Vittoresta. Tuokiota myöhemmin\nnelisti joukko jo eteenpäin. Bellarion toivoi hartaasti, että ehtisi\najoissa varoittamaan Carmagnolaa ja käännyttämään hänet takaisin.\n\nEnnenkuin he kuitenkaan olivat puolimatkassakaan, kuulivat he taistelun\nmelskettä läntiseltä suunnalta.\n\nTheodore oli päästänyt Carmagnolan joukot aina vallihaudalle asti,\nvieläpä sallinut näiden pystyttää muutamia tikkaitakin, ennenkuin\nitse lähti liikkeelle. Nopeasti oli hänen väkensä sitten hyökännyt\nCarmagnolan sivustan kimppuun, yht'aikaa kahdelta taholta, mutta\nCarmagnola pelastui kuin ihmeen kautta.\n\nVikkelä Stoffel, joka Bellarionilta oli oppinut jalkaväkitaktiikkansa,\nkykeni omalla tahollaan torjumaan Theodoren ratsuväen hyökkäyksen,\nkokosi sitten miehensä ja lähti perääntymään, tahtoen pelastaa mitä\npelastettavissa oli. Sitävastoin olisi Carmagnolan ja Bellunon käynyt\nhuonosti, ellei Bellarion ratsumiehineen olisi ehtinyt rytäkkään.\nTheodoren miehet joutuivat tällöin kahden tulen väliin, eikä voitu\najatellakaan mitään taistelusuunnitelman muutosta yön pimeydessä.\nTheodore katsoi senvuoksi parhaaksi vetäytyä takaisin Vercellin\nmuurien turviin.\n\nKummallakin puolella oltiin kiitollisia siitä, että oli selvitty\nasiasta verrattain vähäisin menetyksin.\n\n\n\n\nX luku.\n\nBELLARION VANGITAAN.\n\n\nQuinton linnan asesalissa raivosi Carmagnola kuin häkkiin pistetty\npantteri, nuhraantuneena ja pettyneenä. Mekastaessaan kuin mielipuoli\nsyyti hän suustaan solvauksia ja vannoi ruhtinatar Valerialle, markiisi\nGian Giacomolle ja epäonnistumisen syytä tiukkaaville upseereille, että\nherttuan joukot oli kavallettu.\n\nRuhtinatar istui pöydän päähän nostetussa valtavassa nojatuolissa,\nnuoren markiisin nojatessa sen selkämystään. Taaempana seisoivat\narvojärjestyksessä Ugolino da Tenda, Ercole Belluno, Stoffel ja kolme\nmuuta upseeria. Heidän varuksensa kiilsivät sytytettyjen kynttiläin\nvalossa. Pöydän toisella puolen istui nojatuolissaan Bellarion, yllään\nmusta asepuku ja jaloissa lokaiset saappaat. Ylenkatseellisen näköisenä\nhän kuunteli Carmagnolan sekavaa puhetta. Hän ymmärsi hyvin miehen\nkatkeruuden, ja senvuoksi hän koettikin pysyä mahdollisimman tyynenä.\nMutta liika on liikaa, eikä Bellarioninkaan kärsivällisyys ollut\nrajaton.\n\n\"Ei tämä asia puhumalla parane, Francesco\", huomautti hän lopulta.\n\n\"Tottapa ainakin toiste osataan olla varovaisempia.\"\n\n\"Ei tule mitään toista kertaa. Tämä yritys riitti. En olisi tähänkään\nsuostunut, ellette olisi ollut niin auttamattoman itsepintainen.\"\n\n\"Kaikki olisi käynyt laskelmien mukaan, jos te olisitte tehnyt\ntehtävänne\", kiljui Carmagnola aivan suunniltaan. \"Jumalavita, sanon\nvieläkin, että jos te olisitte hyökännyt niinkuin puhe oli, olisi\nTheodoren täytynyt koota väkensä teitä vastaan.\"\n\nSyytös ei järkyttänyt Bellarionin tyyneyttä. Upseerit, Stoffelia\nlukuunottamatta, loivat häneen epäluuloisia katseita. Sveitsiläinen ei\nvoinut hillitä itseään, vaan purskahti suureen nauruun.\n\n\"Jos herra Bellarion tosiaankin olisi tehnyt itsensä syypääksi\nlaiminlyöntiin, ei teistä, hyvät herrat, kukaan olisi tällä haavaa\nhengissä. Vain hänen nopea toimintansa ja hyökkäyksensä takaapäin\nTheodoren joukkojen kimppuun teki meille perääntymisen mahdolliseksi.\"\n\n\"Merkitessänne tämän tosiasian\", lisäsi Bellarion, \"suvainnette\nsamalla muistaa, että ette istuisi tässä muita morkkaamassa, ellei\nStoffel jalkamiehineen olisi ottanut vastaan Theodoren oikean sivustan\nhyökkäystä. Minusta tuntuu kuin olisi jonkinlainen kiitollisuudenilmaus\nparemmin paikallaan kuin aiheeton syytteleminen.\"\n\nCarmagnola katsoi Stoffelista Bellarioniin. \"Ah, tietysti! Te\nmolemmat olette samaa maata! Meidän on kiittäminen teitä, Bellarion,\ntoiminnasta, joka käänsi taistelun tappioksi meille.\"\n\nBellarion jatkoi verkkaisesti: \"Höpinänne on aivan järjenjuoksunne\nmukaista.\"\n\n\"Niinkö? Niinkö? Haa! Missä on mies, jonka kerroitte tuoneen tiedon\nTheodoren saamasta varoituksesta?\"\n\n\"Mistä minä tietäisin?\" Bellarion kohautti olkapäitään. \"Ja mitä väliä\nsillä on?\"\n\n\"Mies tuo teille noin tärkeän ilmoituksen, ettekä kuitenkaan tiedä,\nminne hän on joutunut!\"\n\n\"Minulla oli muutakin tekemistä kuin hänen paimentamisensa. Minun oli\najateltava teitä ja koetettava saada teidät satimesta, johon olitte\njoutunut.\"\n\n\"Sanon vielä kerran, että teidän olisi ollut viisainta hyökätä omalla\ntahollanne niinkuin sovittu oli.\"\n\n\"Emme lainkaan sopineet siitä, että hyökkäisin. Päätettiin vain, että\nolisin hyökkäävinäni. Mutta tuntuu jo siltä kuin alkaisin puolustella\nitseäni.\" Hän otti kypäränsä ja nousi.\n\n\"Teidän on puolustauduttava!\" huudahti Carmagnola ja harppasi pitkin\naskelin häntä kohti.\n\n\"Ainoa tekemäni virhe on se, että taivuin tuohon yölliseen\nhyökkäykseen. Luulin todella, että meillä oli pieni menestymisen\nmahdollisuus, ja kun piiritys olisi vaatinut kuukausikaupalla aikaa,\npäätin yrittää. Epäonnistuimme. Huomenna aion lopettaa piirityksen.\"\n\"Aiotte lopettaa piirityksen!\" Hämmästyneitä huudahduksia joka taholta.\n\"Enkä ainoastaan Vercellin, vaan myös Mortaran piirityksen.\"\n\n\"Entä mihin sitten ryhdytte?\" kysyi Gian Giacomo. \"Siitä päätetään\nhuomenna upseerien neuvottelussa. Nythän on jo kohta aamu käsissä.\nToivotan teille rauhallista lepoa, madonna. Hyvät herrat!\" Hän kumarsi\nja aikoi poistua.\n\nCarmagnola asettui tielle. \"Odottakaahan, Bellarion...\"\n\n\"Huomenna\". Bellarionin ääni oli kova, järkähtämätön. \"Ehkä aivonne\ntoimivat helpommin silloin. Jos olette täällä puolenpäivän maissa,\nsaatte kaikki tiedon suunnitelmistani. Hyvää yötä!\" Hän lähti.\n\nHe eivät kokoontuneet puolenpäivän aikana, vaan tuntia aikaisemmin.\nCarmagnola oli lähettänyt heille sanan. Astuessaan asesaliin oli\nhän äärimmäisen kiihtynyt. Belluno, da Tenda, Stoffel, kolme muuta\nupseeria, ruhtinatar ja markiisi Gian Giacomo istuivat jo kaikin\nodottamassa. Bellarion ei ollut saapuvilla. Carmagnola selitti ensi\ntöikseen, miksi ei ollut häntä kutsunut.\n\nKun Bellarion tasan kello kaksitoista ilmestyi paikalle, hämmästyi\nhän hiukan yllättäessään heidät kiivaasti keskustelemassa pöydän\nympärillä. Täällä oli selvästikin istuttu koolla jo jonkun aikaa. Joku\npuhui sangen tuohtuneessa äänensävyssä, toisten tehdessä kovaäänisiä\nhuomautuksia. Hitaasti nousi Bellarion huoneeseen johtavia kiviportaita\nja lähestyi pöytää.\n\nHuoneessa syntyi äkkiä täydellinen hiljaisuus ja kaikki kääntyivät\nkatsomaan häntä. Hän tervehti hymyillen, mutta huomasi heti, että\näänettömyys oli luonnoton ja pahaenteinen.\n\nIstuutuen pöydän ääreen antoi hän katseensa solua miehestä mieheen\nja jäi lopulta tuijottamaan Carmagnolaa, joka istui ruhtinattaren ja\nGian Giacomon välissä. \"Mistä te keskustelette?\" kysyi hän. Carmagnola\nvastasi. Hänen äänensä oli töykeä ja vihamielinen ja hän vältti\nkatsomasta Bellarionia silmiin.\n\n\"Aioimme juuri kutsua teidät tänne. Olemme saaneet tietää, kuka\non kavaltanut meidät Theodorelle ja ilmoittanut hänelle kaikista\nhommistamme, myöskin viimeöisestä hyökkäysyrityksestä.\"\n\n\"Varsin hyvä, vaikka tieto tuleekin liian myöhään. Kuka teidän\nkavaltajanne on?\"\n\nVastausta ei kuulunut pitkään rupeamaan. Punoittava Stoffel hymyili\npahastuneesti ja ruhtinatar Valeria katsoi maahan, mutta muut jatkoivat\nkyräilemistään. Bellarion närkästyi. Vihdoin työnsi Carmagnola hänelle\nkokoonkäärityn pergamentin, jossa riippui murrettu sinetti. \"Lukekaa.\"\n\nBellarion otti käärön ja aukaisi sen. Hänen ällistyksekseen se oli\nosoitettu \"Jalosukuiselle herra Bellarion Canelle, Valsassinan\nruhtinaalle\". Hän kurtisti otsaansa ja punastui heikosti, mutta kohotti\nsitten katseensa. \"Kuka rohkenee murtaa minulle osoitetun kirjeen\nsinetin?\"\n\n\"Lukekaahan nyt\", kertasi Carmagnola töykeästi. Bellarion luki.\n\n \"Hyvä Herra ja Ystävä. — Teidän uskollisuutenne pelasti viime yönä\n Vercellin ja sen asukkaat varmasta tuhosta. Ellette te olisi meitä\n varoittanut, olisi meidät ehdottomasti saatu yllätetyiksi. Haluan\n teidän saavan tiedon kiitollisuudestani ja vakuutan palkitsevani\n teidät niin hyvin kuin taidan, jos edelleenkin palvelette minua yhtä\n auliisti kuin tähän asti.\n\n                                      _Theodore Palaeologo_.\"\n\nHiukan hämmentyneenä, mutta yhä tyynenä ja melkeinpä pikkuisen\nhuvitettunakin kohotti Bellarion päätään.\n\n\"Missä tämä on kyhätty kokoon?\" uteli hän.\n\nCarmagnola vastasi viipymättä: \"Vercellissä, markiisi Theodoren\ntyöhuoneessa. Hän on kirjoittanut sen omakätisesti, kuten ruhtinatar\nValeria on todistanut, ja sinetti on niinikään hänen omansa. Vieläkö\nihmettelette, että mursin sen?\"\n\nBellarionin kasvoille levisi hämmästynyt ilme. Hän loi katseen\nruhtinattareen, joka kiiruhti vakuuttamaan: \"Käsiala on tosiaan setäni.\"\n\nBellarion käänteli kirjettä ja tutki sinettiä. Hänen ilmeensä kirkastui\nyht'äkkiä ja hän naurahti. Siirrettyään tuolinsa vähän sivuun, niin\nettä saattoi nähdä heidät kaikki, virkkoi hän:\n\n\"Ottakaamme asiat järjestyksessä. Mistä saitte tämän kirjeen,\nCarmangnola?\"\n\nCarmagnola nyökkäsi Bellunoa kohti ja Belluno vastasi vihaisesti:\n\"Muuan moukka, joka tuli Vercellin taholta, osui tänään miesteni\ntielle. Hän pyysi päästä teidän puheillenne. Sotilaani toivat hänet\ntietysti minun luokseni ja minä kysyin, mitä asiaa hänellä oli teille.\nHän vastasi tuovansa viestiä. Tiedustelin, mitä viestiä muka teille\nvoitaisiin tuoda Vercellistä, mutta hän ei vastannut, ennenkuin käytin\npakkokeinoja. Silloin hän luovutti tämän kirjeen. Aavistaen pahaa vein\nsekä kirjeen että sen tuojan herra Carmagnolan asuntoon.\"\n\nBellarion täydensi itse hänen selontekonsa. \"Ja Carmagnola, aavistaen\npahaa hänkin, suvaitsi avata kirjeen, ja totesi, että asiat olivat\njuuri niin hullusti kuin hän oli pelännyt.\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\nBellarion katseli heitä huvitettuna, silmät sikkarassa, ja nauroi\nlopulta makeasti.\n\n\"Luoja teitä armahtakoon, Carmagnola! Olen monasti ajatellut, että\nteidän vielä käy huonosti tässä maailmassa.\n\n\"Ja minä olen aivan varma siitä, että teidän käy huonosti\", kivahti\nCarmagnola, mutta hänen sanansa vain lisäsivät Bellarionin iloisuutta.\n\n\"Te muut olette tietenkin samaa mieltä. Kirje ja Carmagnolan todistelu\novat saaneet teidät vakuutetuiksi petollisuudestani.\"\n\n\"En ainakaan minä usko\", vastusti Stoffel.\n\n\"Te ette kuulu näitten sekapäisten herrojen joukkoon, Stoffel.\"\n\n\"Ette te tästä pääse parjauksilla\", varoitti Tenda.\n\n\"Tekin, Ugolino! Ja te, ruhtinatar — ja markiisi! No, hyvä! Vai en\npääse tästä parjauksilla. Tämän kirjeen avulla kaiketi kuitenkin\nselviän. Se on nimittäin valhetta alusta loppuun, allekirjoitusta ja\nsinettiä myöten.\"\n\n\"Mitä?\" huudahti ruhtinatar. \"Tarkoitatteko, että se on väärennetty?\"\n\n\"Itsehän ilmoititte, että se on väärentämätön. Mutta lukekaapa se\nuudestaan.\"\n\nHän viskasi pergamentin pöydälle. \"Markiisi Theodore ei arvostele\nälyänne varsin loistavaksi, Carmagnola, ja kaikki osoittaa, että hän on\noikeassa. Kysykääpä itseltänne: jos todella olisin Theodoren ystävä,\nkirjoittaisiko hän minulle kirjettä, joka ehdottomasti tekee jatkuvan\navustustoimintani mahdottomaksi? Kirje on aivan selvästi osoitettu\nminulle henkilökohtaisesti ja alla on hänen täydellinen nimensä,\nniin ettei mikään erehdys voi tulla kysymykseenkään. Lisäksi on hän\nvarustanut pergamentin sinetillään, niin että ken hyvänsä, joka saa\nasiakirjan käsiinsä, heti voisi ymmärtää, mistä on kysymys.\"\n\n\"Luultiin sotilaitten, jotka saisivat miehen kiinni, heti tuovan hänet\nteidän luoksenne\", huomautti Carmagnola.\n\n\"Niinkö? Eikö teidän mielestänne ole mitään kummallista siinä, että\nmies osuikin juuri teidän sotilaittenne käsiin, vaikka teidän osastonne\non syrjässä Vercellin-Quinton tieltä? Mutta älkäämme hukatko suotta\naikaa. Lukekaa itse tuo kirje vielä kerran. Onko siinä ainuttakaan\nasiaa, jota ei olisi voinut saattaa tietooni muulla tavoin tai jota\nvälttämättä olisi tarvinnut minulle ilmoittaa. Koko juttu on keksitty,\njotta minä joutuisin epäilyttävään valoon. Theodore kuitenkin on\nhutiloinut tällä kertaa, ja samalla paljastanut omat aikeensa.\"\n\n\"Juuri samaa väitin niinä\", virkkoi Stoffel.\n\nBellarion tuijotti häntä ällistyneenä. \"Eikä teitä uskottu?\" huudahti\nhän.\n\n\"Eipä tietenkään, kurja kavaltaja!\" ärjyi Carmagnola. \"Niin typeriä me\nemme ole, että luottaisimme mieheen, joka on saatu yllätetyksi.\"\n\n\"Minua ei ole yllätetty, mutta teidät ehkä pian yllätetään, Carmagnola,\nja yht'äkkiä huomaatte sätkyttelevänne Theodoren verkossa.\"\n\n\"Missä verkossa? Mitä ansoja hän muka asettelisi?\"\n\n\"Kenties hän koettaa kylvää riitaa keskuuteemme. Kenties hän tahtoo\nsaada pois tieltä ainoan päällikön, jota hän kunnioittaa tällä\npuolella.\"\n\n\"Olettepas te vaatimaton\", irvisteli Carmagnola.\n\n\"Ja te olette umpisokea houkko\", huusi Stoffel kiihtyneenä.\n\n\"Siinä tapauksessa olemme houkkoja kaikki tyynni\", sanoi Belluno,\n\"sillä me olemme samaa mieltä kuin Carmagnola.\"\n\n\"Ah\", virkkoi Bellarion masentuneesti, \"yhtä tylsiä jok'ikinen.\nSelvästi. Hyvä, tuokaa se kiinnisaatu lähetti tänne, niin teen hänelle\nmuutamia kysymyksiä.\"\n\n\"Minkävuoksi?\"\n\n\"Jotta saisimme tiedon niistä ohjeista, joiden mukaan hän on toiminut.\nTuosta kirjeestähän ei ole mitään apua.\"\n\n\"Johan nyt jotakin. Kirje on aivan riittävä todistuskappale. Unohdatte,\nettä meillä sitäpaitsi on muitakin todisteita.\"\n\n\"Mitä? Vieläkö enemmän?\"\n\n\"Niin. Esimerkiksi laiminlyöntinne viime yönä. Miksi ette hyökännyt? Ja\nvielä: miksi lopetettaisiin piiritys? Mitävarten — ellette te kerran\nole Theodoren ystävä?\"\n\n\"Jos selittäisin asian teille, ette kuitenkaan ymmärtäisi. Antaisin\nteille ehkä vain uuden todistuksen ystävällisistä suhteistani\nTheodoreen.\"\n\n\"Otaksuttavasti\", sanoi Carmagnola, \"Ercole, kutsu vartiosotilaat\ntänne!\"\n\n\"Mitä nyt!\" Bellarion kavahti jaloilleen Bellunon noustessa, ja samassa\nsäntäsi Stoffelkin pystyyn hapuillen aseitaan. Ugolino da Tenda ja\nmuuan toinen upseeri hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja riistivät häneltä\nmiekan, sillävälin kuin pari muuta tarrasi Bellarionin käsivarsiin.\nBellarion katsoi heitä pitkään ja siirsi sitten katseensa Carmagnolaan.\nHän oli kuin salaman lyömä. \"Rohkenetteko te pidättää minut?\"\n\n\"Vain vähäksi aikaa — siksi kunnes saamme päätetyksi, miten kanssanne\non meneteltävä. Teidän ei tarvitse odottaa kauan.\"\n\n\"Jumalani!\" Hänen aivonsa toimivat työläästi, mutta hän tajusi\nkuitenkin olevansa täydellisesti heidän vallassaan. Ulkona olevista\nneljästätuhannesta miehestä olivat vain Stoffelin kahdeksansataa\nsveitsiläistä hänen puolellaan. Muut tottelisivat ehdottomasti\nainoastaan omia päälliköltään. Ne upseerit, jotka tällä hetkellä\nolisivat voineet häntä auttaa — Koenigsfyofen ja Trotta — olivat\nMortarassa. Rohkaisten itseään hiukan kääntyi hän ja sanoi\nruhtinattarelle:\n\n\"Madonna, olen teidän palveluksessanne. Kerran aikaisemminkin, silloin\nkuin Carmagnola ehdotti siltojen rakentamista, epäilitte minua, mutta\nhuomasitte sitten olleenne väärässä.\"\n\nHitaasti kohotti neito katseensa. Se oli murheellinen ja masentunut.\nHänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat.\n\n\"Muistanpa muutakin, herra. Muistan esimerkiksi Enzo Spignon kuoleman.\"\n\nBellarion hätkähti \"Spigno!\" toisti hän ja naurahti katkerasti. \"Ja nyt\nnousee Spigno haudastaan kostaakseen minulle.\"\n\n\"Ei kostaakseen, vaan tehdäkseen oikeutta. Mutta jo sekin rikos, josta\nmesser Carmagnola aikoo teidät tuomita, riittää saattamaan teidät\noikeaan valoon.\"\n\n\"Aikoo minut tuomita? Voiko minut tuomita ilman tuomioistuinta ja\noikeudenkäyntiä?\"\n\nEi kukaan vastannut, ja äänettömyyden yhä vallitessa tulla tömistivät\nvartiosotilaat saliin, asettuen Carmagnolan viittauksesta Bellarionin\nkummallekin puolelle. Muuan upseereista kiskoi tikarin Bellarionin\nvyöltä ja viskasi sen pöydälle. Bellarion kimpaantui.\n\n\"Tämähän on järjetöntä! Mikä teidän tarkoituksenne oikeastaan on?\"\n\n\"Siitä neuvotellaan. Mutta älkää olko liian toiveikas, Bellarion!\"\n\n\"Tekö minun kohtalostani päättäisitte? Te?\" Hän katsoi Carmagnolasta\ntämän kumppaneihin. Hieman kalpea hän oli, mutta yhäti oli hänen\nhämmästyksensä suurempi kuin hänen pelkonsa.\n\nStoffel, joka ei enää kyennyt hillitsemään itseään, kääntyi\nraivostuneena Carmagnolaan. \"Te hätiköivä, omahyväinen hupsu. Jos\nBellarionia jostakin syytetään, ei häntä voi tuomita mikään muu kuin\nherttuan tuomioistuin.\"\n\n\"Häntä syytetään täällä ja hänen syyllisyytensä on todistettu. Hän ei\nole voinut esittää ainuttakaan seikkaa puolustuksekseen. Tietenkin on\nhänen tuomionsa langetettava täällä.\"\n\n\"Se on vastoin lakeja. Mitään oikeudenkäyntiä ei ole ollut, eikä teillä\nole valtaa sellaista toimeenpannakaan\", väitti Stoffel.\n\n\"Olette väärässä, kapteeni. Sotalait...\"\n\n\"Toistan vielä, että tämä ei ole mikään tuomioistuin. Jos Bellarionia\njostakin syytetään, on hänet lähetettävä Milanoon.\"\n\n\"Ja samalla on teidän lähetettävä sinne kaappaamanne sanansaattaja,\nainoa todistajanne\", lisäsi Bellarion. \"Se, että kieltäydytte\nkutsumasta häntä tänne kuulusteltavaksi, osoittaa jo, etteivät\ntodistuksenne minua vastaan ole niinkään vakuuttavat.\"\n\nCarmagnola karahti punaiseksi ja mulkoili synkästi pidätettyä. \"Ellei\npäätöksemme teitä tyydytä ja koska syytätte minua hienotunteisuuden\npuutteesta, suostun toisenlaiseenkin ratkaisuun.\" Hän nousi ja\nnakkasi päänsä taaksepäin. \"Taistelkaamme, herra ruhtinas.\"\nBellarionin valjuille kasvoille levisi pilkallinen hymy. \"Tulisiko\nsyyllisyyteni todistetuksi, jos te saisitte ratsastetuksi minut kumoon?\nTodistaisiko teidän voittonne kaksinkamppailussa muuta kuin että te\nolette painavampi, paremmin turnaukseen perehtynyt ja lihaksiltanne\nvoimakkaampi kuin minä? Asia on käsittääkseni selvä ilman mitään\nyhteenottoakin.\"\n\n\"Jumala antaa voiton sille, joka on oikeassa.\"\n\n\"Äläst!\" Bellarion nauroi. \"Minua ilahduttaa, että lupaatte\nsen. Unohdatte kuitenkin, että haasteoikeus on syytetyllä, siis\nminulla. Sokeassa typeryydessänne te aina jätätte tärkeimmät asiat\nhuomioonottamatta. Tulisiko minun nyt käyttää oikeuttani ja haastaa\ntaisteluun se mies, jonka palveluksessa olen, nimittäin markiisi Gian\nGiacomo?\"\n\nHento nuorukainen loi häneen hämmästyneen, pelonsekaisen katseen.\nKauhistunut ruhtinatar päästi huudahduksen. Carmagnola rauhoitti\nkuitenkin heitä vastauksellaan.\n\n\"Minä teitä syytän, herraseni; eikä hän.\"\n\n\"Te olette vain hänen valtuutettunsa\", sanoi Bellarion, ja nuori\nmarkiisi ponnahti kalpeana pystyyn.\n\n\"Valsassina on oikeassa\", myönsi hän. \"En voi kieltäytyä.\"\n\nBellarion katsoi hymyillen hämmentynyttä, taitamatonta Carmagnolaa.\n\n\"Aina te teette tyhmyyksiä\", pilkkasi hän. Sitten hän kääntyi Gian\nGiacomoon. \"Ette voisi kieltäytyä, jos antaisin haasteen. Sitä en\nkuitenkaan aio tehdä. Halusin vain osoittaa, ettei Carmagnolan tarjous\nollut minkään arvoinen.\"\n\n\"Vielä te toki osaatte olla säädyllinenkin\", murahti Carmagnola.\n\n\"Kun taas te... Luoja teki teistä narrin, siinä kaikki.\"\n\n\"Viekää pois hänet!\"\n\nSotilaat tarttuivat Bellarionin käsivarsiin ja veivät hänet huoneesta\nilman muuta.\n\nMutta ovi oli tuskin ennättänyt sulkeutua kun Stoffel jo räjähti.\nHän raivosi ja huusi, todisteli, väitteli ja herjasi heitä, vieläpä\nruhtinatartakin, nimitti heitä hulluiksi ja tylsimyksiksi ja uhkasi\nlopulta nostattaa koko armeijan kapinaan. Ainakin tekisi hän\nsveitsiläisineen kaikkensa estääkseen Carmagnolan panemasta aikeitaan\ntäytäntöön.\n\n\"Kuulkaa!\" Carmagnola nosti kätensä. Käytävästä kuului myrskyisiä\nsuuttumuksen ja inhon ilmauksia, huudettiin ja meluttiin. \"Armeijan\nääni vastaa teille: niiden ääni, jotka viime yönä hänen kavaltaminaan\nhaavoittuivat Vercellin muurien luona. Teitä lukuunottamatta, Stoffel,\nei armeijassa ole ainoatakaan upseeria, eikä teidän sveitsiläisiänne\nlukuunottamatta ainoatakaan miestä, joka ei huomenna äänestäisi\nkuolemantuomion puolesta.\"\n\n\"Myönnätte siis levittäneenne tietoa tästä ennenkuin edes olitte\nkuulustellut Bellarionia! Taivaan Jumala! Te olette roisto, hullu\npapukaija, kerskaileva apina! Annatte viheliäisen kademielenne johtaa\nteidät murhatekoon! Mutta varokaa itseänne! Ei ole kaukana se päivä,\njolloin tyhjä kallonne tipahtaa hartioiltanne!\"\n\nHe vaiensivat hänet ja toimittivat hänet ulos, ryhtyen senjälkeen\npäättämään Bellarionin kohtalosta.\n\n\n\n\nXI luku.\n\nLUPAUS.\n\n\nUpseerit vaativat, vaikkakin haluttomasti, kuolemanrangaistusta\nBellarionille. Ainoastaan ruhtinatar ja nuori markiisi olivat toista\nmieltä. Neitoa kauhistutti tuo nopea päätös, eikä hän tahtonut millään\ntavalla olla osallisena nuoren kondottierin kuolemaan tuomitsemisessa.\nHän alkoi itse asiassa, Bellarionin ilmoitettua, ettei aikonut haastaa\nGian Giacomoa kaksintaisteluun, epäillä pidätetyn syyllisyyttä ja vaati\nvihdoin, että Bellarion lähetettäisiin Milanoon kuulusteltavaksi.\n\nCarmagnola hylkäsi pyynnön ja näytteli suuripiirteisen miehen,\njalon ritarin osaa oikein antaumuksella. Hän pauhasi velvollisuuden\ntäyttämisen välttämättömyydestä ja pahoitteli kovasti asiaa, mutta\npysyi järkkymättömänä.\n\n\"Antaisin vuosia elämästäni, jos voisin pestä käteni ja lähettää hänet\nherttuan luo, mutta en uskalla panna teidän ja veljenne tulevaisuutta\nniin suurelle vaaralle alttiiksi. Koko armeija, ehkä Stoffelia ja\nhänen sveitsiläisiään lukuunottamatta, vaatii hänen tuomitsemistaan\nkuolemaan. Hän on mennyt liian pitkälle.\" Muut upseerit ilmoittivat\nolevansa samaa mieltä. \"Minä en ainakaan usko, että hän on syyllinen\",\nselitti nuori markiisi heidän hämmästyksekseen. \"En halua olla\nosallisena syyttömän miehen tuomitsemisessa.\"\n\n\"Sitä ei kukaan meistä halua\", sanoi Carmagnola. \"Mutta tässähän ei ole\nsijaa epäilyksille. Kirje...\"\n\n\"Kirje\", virkkoi nuorukainen kiivaasti, \"on vain setäni keksintö, aivan\nniinkuin Bellarion sanoi.\"\n\nCarmagnola tunsi hänen sanojensa kirvelevän kipeästi, mutta sitä\nhärkäpäisemmin hän piti kiinni kannastaan. \"Tuo kerskuri on sokaissut\nteidät kaunopuheisuudellaan.\"\n\n\"Ei suinkaan. Hänen käytöksensä tänään sai minut vakuutetuksi hänen\nsyyttömyydestään. Hän olisi voinut haastaa minut kaksintaisteluun, enkä\nminä olisi voinut hänelle mitään, mutta hän luopui aikeestaan. Olisiko\nlurjus käyttäytynyt sillä tavalla?\"\n\n\"Olisi\", intti Carmagnola kiivaasti. \"Hän tahtoi vain saada teidät\npuolelleen. Hän tiesi yhtä hyvin kuin me muutkin, että hallitseva\nruhtinas ei ole tämänkaltaisten ritarilakien alainen. Hän tiesi, että\nteillä oli oikeus lähettää joku muu edustamaan itseänne.\"\n\n\"Miksi ette sanonut tuota hänen läsnäollessaan?\" kysyi ruhtinatar.\n\n\"Koska hän ei jatkanut juttua. Oo, madonna, uskokaa minua. Ei ole\nkoko Italiassa toista miestä, joka toivoisi niin hartaasti kuin minä,\nettei tarvitsisi olla missään tekemisissä tämän asian kanssa.\" Hän\npuhui arvokkaan surumielisesti. \"Tiedän kuitenkin velvollisuuteni, ja\nsitäpaitsi on minun noudatettava herrojen upseerienkin vaatimusta. Tuo\nkaksinaamainen petturi ei voi välttää kuolemanrangaistusta.\"\n\nUpseerit säestivät häntä kiivaasti ja yhtä kiivaasti piti Gian Giacomo\npuoliaan.\n\n\"Eihän teidän tarvitsekaan olla häntä tuomitsemassa\", tyynnytti\nCarmagnola. \"Te voitte pysyä aivan syrjässä ja jättää oikeuden\njakamisen meidän tehtäväksemme.\"\n\nRuhtinatarkin vetosi heihin: \"Pyydän vieläkin kerran, että\nlähettäisitte hänet herttuan luo.\"\n\nCarmagnola nousi. \"Jos suostuisin pyyntöönne, madonna, olisi\nseurauksena kapina. Ellen minä huomenna lähetä Bellarionin päätä hänen\nisännälleen Vercelliin, ottavat sotilaat ohjakset käsiinsä. Heittäkää\nepäilyksenne ja pelkonne. Hänen syyllisyytensä on päivänselvä.\nMuistakaahan vain, että hän tahtoi lopettaa piirityksenkin, niin\nhuomaatte, kenen hyväksi hän toimii.\"\n\nAlakuloisena istui neito, koettaen turhaan päästä selvyyteen totuudesta.\n\n\"Ette kysynyt häneltä, miksi hän aikoi lopettaa piirityksen\", muistutti\nhän.\n\n\"Mitä se olisi kannattanut? Tuo vehkeilijä olisi vain keksinyt uusia\nvalheita.\"\n\nBelluno kömpi pystyyn. Hän oli jo pitkän aikaa ollut kärsimättömän\nnäköinen. \"Sallitteko meidän poistua? Asiahan on jo ratkaistu.\"\n\nUgolino da Tenda seurasi esimerkkiä. \"Miehet alkavat meluta yhä\näänekkäämmin. On parasta lähteä kertomaan heille päätöksestä, niin he\nrauhoittuvat.\"\n\n\"Menkää, Herran nimessä.\" Hän viittasi heille kädellään ja asteli\ntakan luo. Suuttuneena potkaisi hän palavia pölkkyjä, niin että\nsäkenet sinkoilivat. \"Viekää hänelle tieto päätöksestämme, Belluno, ja\npyytäkää häntä valmistautumaan kuolemaansa. Olkoon hänellä siihen aikaa\npäivänkoittoon asti.\"\n\n\"Ah, Jumala, jos me sittenkin olisimme väärässä?\" vaikeroi ruhtinatar.\n\nUpseerit lähtivät ja ovi sulkeutui heidän järjestään. Hitaasti\nCarmagnola kääntyi ja loi neitoon moittivan katseen.\n\n\"Ettekö kuitenkaan luota minuun, Valeria? Toimisinko näin, jos olisi\nepäilylle sijaa?\"\n\n\"Te kenties erehdytte. Muistakaa, että olette erehtynyt ennenkin.\"\n\nCarmagnola ei halunnut muistaa sitä. \"Entä te? Oletteko te erehtynyt\nnäinä viimeksi kuluneina vuosina. Muistatteko, että Spigno on kuollut?\"\n\n\"Ah, unohdin.\"\n\n\"Niin. Ja ehkä on totta, mitä Bellarion sanoi täällä äsken, että Spigno\non noussut haudasta kostaakseen.\"\n\n\"Ettekö suostu kutsumaan tänne Theodoren lähettiä?\" huusi Gian Giacomo.\n\n\"Miksi? Mitä hän voi lisätä siihen, mitä jo tiedämme? Asiahan on\nratkaistu jo, herra markiisi.\"\n\nSillävälin oli Belluno lähtenyt katsastamaan Bellarionia, joka oli\nteljetty erääseen linnan maanalaisista komeroista.\n\nTyynesti kuunteli Bellarion kuolemantuomiotaan. Hän ei jaksanut uskoa,\nettä hänet todellakin teloitettaisiin — koko juttuhan oli aivan\nmahdoton hirmuisuudessaan. Jumalat eivät olleet kohottaneet häntä\nkunnian kukkuloille syöstäkseen hänet näin pian kuoleman alhoon. He\nehkä leikittelivät hänen kanssaan, mutta hänen henkeään he eivät toki\nvielä halunneet riistää.\n\nHän ojensi kätensä ja pyysi, että hihna, jolla hänen ranteensa oli\nsidottu, aukaistaisiin. Belluno pudisti äänettömästi päätään. Bellarion\nsuuttui.\n\n\"Mitä tällainen julmuus kannattaa? Ikkuna on varustettu ristikolla, ovi\non vahva ja sen takana on luultavasti vielä vartiosto. En voisi karata,\nvaikka tahtoisinkin.\"\n\n\"Yhtä vaikeata se on, vaikka kätenne ovat sidotutkin.\"\n\n\"Annan teille kunniasanani, että pysyn täällä.\"\n\n\"Teidät on saatu kiinni kavalluksesta ja te tiedätte yhtä hyvin kuin\nminäkin, ettei kavaltajan kunniasanaan kiinnitetä mitään huomiota.\"\n\n\"Menkää helvettiin sitten!\" virkkoi Bellarion ja Belluno kiukustui\nniin, että kutsui vartion sisään ja käski kahlehtia Bellarionin\nnilkatkin.\n\nVanki sidottiin niin lujasti, että hän saattoi liikkua vain\nhypähdellen, ollen joka hetki vaarassa kuukertua nenälleen. Sitten\nhänet jätettiin yksinäisyyteensä. Vaivalloisesti istui hän toiselle\nkopin kahdesta tuolista, nyökytellen päätään ja hymyillen heikosti\najatellessaan Bellunon suuttumusta.\n\n\"Olisipa minun täytynyt rikkoa muutakin kuin sanani yrittäessäni täältä\npois\", tuumi hän, \"ja vain idiootti olisi sitä voinut paheksua.\"\n\nHän silmäili alastomia seiniä ja pientä ikkunaa. Tuokion kuluttua hän\nnousi ja meni lähemmäksi sitä. Nojaten ikkunanlautaan, joka oli hänen\nrintansa tasalla, tuijotti hän linnanpihalle. Sitä tietä ei ainakaan\npakoon pääsisi. Ikkunanpielet olivat graniitista. Hän tutki niitä\ntarkasti.\n\n\"Hullut!\" mumisi hän, istuutuen ja vaipuen mietiskelyyn, jonka lopulta\nkeskeytti niukka ateria — leipäkyrsä ja maljallinen viiniä.\n\nHän ojensi kätensä ruokaa tuovalle sotilaalle. \"Miten voin syödä ja\njuoda, kun ranteeni ovat sidotut?\"\n\n\"Koettakaa keksiä jokin keino.\"\n\nBellarion keksi keinon. Hän tarttui molemmin käsin leipäänsä ja\nviinimaljaansa. Senjälkeen hän vietti jonkin tunnin ikkunan ääressä,\nhangaten kärsivällisesti ranteitaan yhdistävää hihnaa ikkunanpielen\nrosoiseen taipeeseen, leväten aina välillä.\n\nIltahämärissä hän alkoi luikkailla voimiensa takaa ja lopulta säntäsi\nvartija koppiin.\n\n\"Älkää pitäkö noin kiirettä\", pilkkasi mies, \"kyllä te pian pääsette\nparempaan elämään. Pyövelit tulevat aamun koittaessa.\"\n\n\"Pitääkö minun kuolla kuin koira?\" raivosi Bellarion. \"Ettekö aio edes\npäästää pappia tänne?\"\n\n\"Oo! Ahaa! Pappi!\" Vartija lähti. Hän riensi etsimään Carmagnolaa,\nmutta tämä oli mennyt miehistöä puhuttelemaan siltä varalta, että\nStoffel sveitsiläisineen tekisi jonkin yrityksen Bellarionin\npelastamiseksi. Muutkin upseerit olivat samanlaisilla asioilla ja vain\nruhtinatar ja hänen veljensä olivat jääneet linnaan.\n\n\"Messer Bellarion haluaa pappia luokseen\", selitti sotilas heille.\n\n\"Eikö hänen luokseen ole lähetetty pappia?\" huudahti Gian Giacomo.\n\n\"Tietääkseni piti papin saapua vasta tuntia ennen teloitusta.\"\n\nValeriaa värisytti. Gian Giacomo kirosi. \"Jumalan nimessä, lähettäkää\nheti hakemaan Quintosta pappi tuota poloista lohduttamaan.\"\n\nTuntia myöhemmin ohjattiin muuan dominikaanisaarnaaja Bellarionin\nkoppiin. Miehellä oli yllään valkoinen puku ja sen päällä musta kaapu.\nHän oli pitkä ja käveli hieman etukumarassa.\n\nVartija laski lyhdyn pöydälle, silmäsi välinpitämättömästi vankia, joka\nedelleenkin kyyhötti pöydän ääressä, ja poistui. Mutta ennen munkin\ntuloa oli ilmeisesti jotakin tapahtunut Bellarionin hihnoille, sillä\nniinpian kuin ovi oli sulkeutunut, nousi hän seisaalleen kahleitten\npudotessa valtoiminaan lattialle. Dominikaaniveljen silmät revähtivät\nselälleen. Ja yhä enemmän hän ällistyi, kun voimakas käsipari äkkiä\ntarttui häntä kurkusta puristaen sitä niin, ettei hän kunnolla\nvoinut hengittää, saati sitten huutaa. Hän pyristeli epätoivoisesti\nvapautuakseen, kunnes kuuli vangin kuiskaavan.\n\n\"Hiljaa, jos henkenne on teille rakas. Jos suostutte pysymään ääneti,\nniin koputtakaa jalallanne kahdesti lattiaan. Silloin hellitän\nkurkustanne. Jalka kopautti kiivaasti lattiaa.\n\n\"Muistakaa, että surmaan teidät armotta, jos huudatte.\"\n\nHän laski munkin irti ja tämä veti syvään henkeään. \"Miksi... miksi\nkäytte kimppuuni?\" änkytti mies. \"Tulin lohduttamaan teitä, mutta te...\"\n\n\"Tiedän paremmin kuin te itse, miksi tulitte. Aioitte luvata minulle\niankaikkisen elämän. Tyydyn kuitenkin tällä kertaa ajalliseenkin\nelämään, niin että jätetään synninpäästö toistaiseksi. Nyt on\ntärkeämpää tekemistä.\"\n\nPuolta tuntia myöhemmin poistui dominikaaniveli pitkänä ja kumarana\nniinkuin oli tullutkin, kantaen lyhtyä kädessään.\n\n\"Toin pois tämän, poikani\", kuiskasi hän vartijalle. \"Vankinne halusi\nistua pimeydessä ajatuksineen.\"\n\nMies tarttui toisella kädellä lyhtyyn ja tyrkkäsi toisella salvan\npaikoilleen. Mutta äkkiä hän kohotti lyhtyä ja katsoi munkkia tarkkaan.\nTämä ei ollut aivan samannäköinen kuin tullessaan. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä sai vartija tuta, että hän oli epäillyt munkkia\nhyvällä syyllä, sillä tämä hyökkäsi nokkelasti hänen kimppuunsa ja\ntarttui häntä kurkusta. Tuokiota myöhemmin oli sotilaan pää kolahtanut\nlattiaan pari kolme kertaa ja hän meni tajuttomaksi.\n\nBellarion puhalsi lyhdyn sammuksiin, raahasi ruumiin pimeään nurkkaan,\nveti kaavun tiukasti ympärilleen ja harppoi pihalle.\n\nLinnanpihalla maleksivat sotamiehet näkivät tulijassa vain saman\ndominikaaniveljen, joka puolta tuntia aikaisemmin oli saapunut antamaan\nvangille synninpäästöä. Takaovi avattiin ilman muuta ja mutisten\nvartijalle \"pax vobiscum\" kulki munkki sillan yli, kadoten pimeyteen.\nTielle päästyään nosti hän pitkän kaavun liepeitä ja alkoi kävellä\nnopeasti kaupungista poispäin. Missä hän näki Carmagnolan sotilaiden\nliikkuvan, noudatti hän kuitenkin suurta varovaisuutta.\n\nNoin tuntia ennen puoltayötä saapui Bellarion Stoffelin leiriin,\njoka oli melkoisen matkan päässä Vercellin suunnalla. Leirissä hän\nhavaitsi vilkasta liikehtimistä ja ennenpitkää pysähdytti pari Urin\nmiestä hänet, tiedustellen, mitä hän tahtoi. Hän ilmoitti heille ken\noli, ja jo heidän opastaessaan hänet Stoffelin luo, ehti uutinen hänen\nsaapumisestaan levitä ympäri leirin.\n\nStoffel, joka oli täysissä varuksissa, tuijotti ällistyneenä\nBellarionia, tämän astuessa hänen telttaansa.\n\nRipeästi riisui tulokas munkin vaatteet yltään ja seisoi pian ystävänsä\nedessä tavallisessa asepuvussaan.\n\n\"Olimme juuri lähdössä auttamaan teitä\", kertoi Stoffel. \"Jopa olisitte\ntehneet mielettömän yrityksen, Werner. Mitä te olisitte voineet\nkolmelletuhannelle miehelle, jotka ovat valmistautuneet ottamaan teidät\nvastaan?\" Hänen äänensä oli ystävällinen ja hän pudisti liikutettuna\nystäväänsä hartioista.\n\n\"Jotakin me kaiketi sentään olisimme saaneet aikaan. Miesteni\nkeskuudessa vallitseva innostus olisi ollut tärkeä tekijä sekin.\"\n\n\"Entä Quinton muurit? Olisitte turhaan puskeneet päänne niitä vastaan,\nvaikkapa olisitte päässeetkin niin etäälle. On onni sekä minulle että\nteille, että olen säästänyt teidät tästä pälkäästä.\"\n\n\"Ja mihin nyt ryhdymme?\" kysyi Stoffel.\n\n\"Käskekää purkaa leiri heti. Marssimme Mortaraan, missä yhdymme\nValkoisen Koiran komppaniaan, josta minun ei olisi pitänyt koskaan\nerota. Näytämme Carmagnolalle ja Montferratin ruhtinaille, mihin\nBellarion pystyy.\"\n\nSiitä oli muuten Carmagnolalla tällä hetkellä jo pieni aavistus. Tieto\nBellarionin karkaamisesta oli ennättänyt levitä ympäri koko Quinton,\nja Carmagnolan luo etulinjoille oli sitäpaitsi saapunut haavoittunut\nvartiosotilas ja puolialaston pappi, jotka antoivat hänelle\nyksityiskohtaisen selonteon tapahtumasta. He olivat etsineet häntä\nhyvän aikaa, mutta vielä pitemmän ajan tarvitsi hän keksiäkseen, mihin\nhänen nyt oli ryhdyttävä. Lopulta hän päätteli, että Bellarion oli\nlähtenyt Stoffelin luo. Kädenkäänteessä sai hän koolle upseerinsa ja\ntuokiota myöhemmin marssi armeija kokonaisuudessaan sveitsiläisleiriä\nkohti. Tultiin kuitenkin liian myöhään. Sveitsiläiset eivät olleet\naikailleet edes senvertaa, että olisivat purkaneet leirinsä, vaan\nolivat jättäneet sen silleen ja painuneet matkaan.\n\nCarmagnola pyörsi takaisin Quintoon kertomaan ruhtinattarelle asiasta.\nHän tapasi neidon istumassa yksinään asesalissa hirsivalkean ääressä.\n\n\"On aivan selvä, että hän on lähtenyt oman kondottansa luokse\nMortaraan\", selitti uljas päällikkö. \"Mutta kun en tiennyt, mitä tietä\nhän oli kulkenut, en voinut lähteä ajamaan häntä takaa. Sitäpaitsi\nolisi takaa-ajo itsestään lopettanut piirityksen täällä.\"\n\nHän raivosi ja noitui, harppoen edestakaisin huoneessa ja\nmoittien itseään siitä, ettei ollut ryhtynyt huolellisempiin\nvarovaisuustoimenpiteisiin, kun kerran tiesi, kenen kanssa oli\ntekemisissä. Hän kirosi papin ja vartijan ja linnanpihalla maleksivat\nsotamiehet, jotka olivat antaneet Bellarionin poistua kaikessa rauhassa.\n\nNeito tarkkasi häntä, havaiten, ettei hän tällä tavalla mekastaessaan\nollut ensinkään ihailun arvoinen. Vastahakoisesti myönsi hän itselleen\ntyynen Bellarionin käyttäytyneen paljon miehekkäämmin. Hän huokasi.\nOlisipa Bellarion vain ollut rehellinen ja uskollinen, niin olisi hän\nollut mitä loistavin sankari.\n\n\"Raivoamisesta ei ole apua, Carmagnola\", sanoi hän lopulta hieman\nkirpeästi.\n\nTuskastunut Carmagnola pysähtyi. \"Mistä suuttumukseni johtuu, madonna?\nOlenko minä menettänyt mitään? Ajanko minä omia etujani? Haa! Raivoan,\nkoska näen edessäni kaikki ne vaikeudet, jotka nyt ovat kasaantuneet\nteidän tiellenne.\"\n\n\"Minun tielleni?\"\n\n\"Niin. Ettekö ymmärrä, mitä tapahtuu? Luuletteko että tänä yönä olemme\nmenettäneet vain Bellarionin ja muutaman sveitsiläisen? Ei. Mortaran\narmeija on suurimmalta osaltaan Bellarionin väkeä, Koiran komppanian\nmiehiä. Totisesti soveltuva nimi tuolle joukolle! Ja ne, jotka kuuluvat\ntoisiin osastoihin, palvelevat Bellarionille uskollisten päälliköitten\nalaisina. Nämä taas eivät tiedä mitään hänen kavalluksestaan. Hän\non meitä paljon voimakkaampi tällä hetkellä, sillä hänen armeijansa\nvahvuus on liki neljätuhatta miestä.\"\n\nNeito katsoi häneen säikähtyneenä. \"Tarkoitatteko, että hän aikoo käydä\nkimppuumme?\"\n\n\"Mitäs muuta sitten? Tunnen hänet jo tarpeeksi hyvin. Kautta pyhäin!\nEipä hän olisi voinut saada parempaa tekosyytä.\" Hän menetti taas\nmalttinsa. \"Nyt hän voi murskata meidät ja kuitenkin puhdistautua\nherttuan silmissä. Ymmärrättekö jo, minkävuoksi en tahtonut antaa\nhänelle mitään mahdollisuutta välttää rangaistustaan?\"\n\n\"Olemme siis hukassa, jos hän marssii tänne. Jäämme hänen ja setäni\njoukkojen väliin.\"\n\nCarmagnola ei vielä tahtonut myöntää niin paljon. Hän naurahti\nharmistuneena.\n\n\"Noin vähänkö te luotatte minuun, Valeria? Rakkauteni teihin antaa\nminulle kyllä voimia kestää heitä vastaan. En heitä aseitani niin\nkauan kuin olen hengissä. Ryhdyn heti laatimaan suunnitelmia\nhuomisaamua varten. Kirjoitan samalla herttualle, ilmoitan hänelle\nBellarionin kavalluksesta ja pyydän apujoukkoja. Hän lähettää niitä\nvarmasti. Filippo Maria ei salli kenenkään upseerinsa kapinoida.\" Hän\nnaurahti rauhoittuneena ja luottavasti ja näytti jälleen uljaalta ja\nsankarilliselta loistavissa varuksissaan.\n\nNeito ojensi hänelle kätensä. \"Ystäväni, suokaa minulle anteeksi. En\ntahdo enää loukata teitä osoittamalla pelkoa.\"\n\nCarmagnola tarttui hänen käteensä, veti hänet luokseen ja painoi\nhänet leveätä rintaansa vasten. \"Tuo on sitä harvinaista rohkeutta,\njota teissä ihailen niin suuresti, Valeria. Olette minun, oma\nruhtinattareni! Jumala loi meidät toisiamme varten.\"\n\n\"Ei vielä\", väitteli neito, hymyillen heikosti ja karttaen miehen\nhehkuvaa katsetta.\n\n\"Milloin sitten?\" kysyi toinen kiihkeästi.\n\n\"Kun Theodore on ajettu pois Montferratista.\"\n\nCarmagnola puristi hänet lujemmin syliinsä.\n\n\"Onko tuo lupaus, Valeria?\"\n\n\"Lupaus?\" kertasi neito ikäänkuin huumaantuneena. \"Se mies, joka\nkukistaa Theodoren, saa minut, jos vain haluaa. Sen vannon.\"\n\n\n\n\nXII luku.\n\nCARMAGNOLAN VELVOLLISUUS.\n\n\nHerra Carmagnola oli vetäytynyt muutamaan pieneen huoneeseen Quinton\nlinnan alakerrassa laatiakseen kirjeen Hänen Korkeudelleen Milanon\nherttualle Filippo Marialle. Hän oli niin harvoin elämässään tarvinnut\nturvautua kirjeisiin, että hän yht'äkkiä havaitsi välttämättä\ntarvitsevansa sihteerin avukseen.\n\nRuhtinatar ja hänen veljensä, jotka juuri olivat palanneet\nsunnuntaimessusta — neljä päivää oli kulunut Bellarionin paosta —\nistuivat asesalissa keskustelemassa tilanteesta. Nuori markiisi oli\nmonessa asiassa toista mieltä kuin neito, sillä hän oli pitänyt\nsilmiään auki, eivätkä Carmagnolan suuret eleet tehonneet häneen\nollenkaan.\n\nHeidän luokseen ohjattiin tuokion kuluttua, edeltäkäsin ilmoittamatta,\nkaksi miestä. Toinen oli pieni ja vaatimattoman näköinen, toinen taas\nlihava ja punakka, kasvoillaan hyväntuulinen ilme. Mahtavan nenän\nkummallakin puolen vilkkuivat siniset silmät tuuheitten, mustien\nkulmakarvojen alla, ja kapea, harmaa hiusseppele ympäröi kiiltävän\nkaljua päätä.\n\nHeidän ilmestymisensä sai sisarukset silmänräpäyksessä jaloilleen.\n\n\"Barbaresco!\" huudahti neito ilahtuen ja ojentaen molemmat kätensä\nheitä kohti. \"Ja Casella!\"\n\n\"Ynnä\", lisäsi Barbaresco vaappuessaan lähemmäksi, \"ulkopuolella\nviisisataa karkuria Montferratista, sekä ghibellinejä että\nguelfejä, jotka olemme haalineet kokoon Piemontista ja Lombardiasta\ntäydentämään suuren Bellarionin armeijaa ja auttamaan häntä Theodoren\nkukistamisessa.\"\n\nHe suutelivat ensin ruhtinattaren ja sitten markiisin kättä. \"Herra\nmarkiisi\", touhusi öykkäri Casella, \"te olette kasvanut niin että olin\ntuskin tuntea teitä. Olemme uskollisia alamaisianne ja palvelijoitanne,\nkuten madonnakin tietää, ja olemme jo vuosikausia työskennelleet\nhyväksenne. Nyt aavistamme kuitenkin, että olemme pääsemässä\npäämääräämme. Theodore on vihdoinkin joutunut umpikujaan. Me autamme\nteitä antamaan hänelle armoniskun.\"\n\nRuhtinatar toivotti heidät sydämestään tervetulleiksi ja piti heidän\nsaapumistaan hyvänä enteenä. Hän käski palvelijan tuoda viiniä ja\nheidän maistellessaan vahvasti maustettua juomaa, kertoi hän heille\nvaiheistaan ja tilanteesta tällä hetkellä.\n\nInnostus laimeni hiukan. Bellarionin asenne muutti kokonaan heidän\nsuunnitelmansa.\n\nBarbaresco pullisti paksuja poskiaan ja tuijotti synkästi eteensä.\n\n\"Sanoitteko, että Bellarion on Theodoren apuri?\"\n\n\"Meillä on todisteita siitä\", vakuutti ruhtinatar ja kertoi hänelle\nkirjeestä. Kreivin hämmästys oli valtava. \"Onko se teistä outoa?\" kysyi\nneito. \"Pitäisi teidänkin tietää, mikä hän on miehiään.\"\n\n\"Hm! Luulin kyllä sinä yönä, jona Spigno sai surmansa hänen kädestään,\nettä hän oli vaarallinen vehkeilijä, mutta käsitin pikkuista myöhemmin,\nettä hän oli menetellyt aivan oikein.\"\n\n\"Surmatessaan Spignon?\" Neito kalpeni. Gian Giacomo kumartui eteenpäin\nkuunnellen innokkaasti. Tuokion äänettömyyden jälkeen Valeria naurahti\nsuuttuneesta \"Hän surmasi Spignon senvuoksi että Spigno oli minun\nystäväni ja veljeni ystävä, kaikkien uskollisten ystäviemme johtaja.\"\n\nBarbaresco ravisti mahtavaa päätään. \"Hän surmasi Spignon, koska Spigno\noli Theodoren urkkija.\"\n\n\"Mitä?\"\n\nNeidosta tuntui kuin olisi maailma hänen ympärillään luhistunut. \"Hänen\nkorvansa humisivat ja Barbarescon syvä, jylisevä ääni kuului kuin maan\nuumenista.\n\n\"Koko juttu oli niin yksinkertainen, niin päivänselvä. Jo sen seikan,\nettä me löysimme hänet täysin pukeutuneena samasta ullakkokomerosta,\njonne olimme teljenneet Bellarionin, olisi pitänyt ilmaista meille,\nmikä mies Spigno todellisuudessa oli. Miten hän oli joutunut ullakolle?\nMe emme saaneet todistetuksi, että Bellarion olisi harjoittanut\nurkintaa Theodoren hyväksi, mutta ellei Spignoa olisi ollut, olisi\nhänen kuitenkin käynyt hullusti. Yöllä lähti Spigno vapauttamaan\nBellarionia, mutta paljasti itsensä juuri täten nuorukaiselle, joka\nheti surmasi hänet.\"\n\n\"Oletteko aivan varmat Spignon syyllisyydestä?\" huohotti Valeria.\n\n\"Varmatko?\" nauroi Casella. \"Sinä yönä, jolloin päätimme paeta, kävimme\nensin varmuuden vuoksi katsastamassa Spigno-vainajan asuntoa. Sieltä\nlöysimme Theodorelle osoitetun kirjeen, joka oli lähetettävä perille\nsiinä tapauksessa, että Spigno sattuisi kuolemaan tai katoamaan.\nKirje sisälsi luettelon nimistämme ja selonteon kunkin osuudesta\nvaltionhoitajaa vastaan tähdätyssä salaliitossa.\"\n\n\"Tämä kirje\", huomautti Barbaresco, \"oli tuon konnan keksintö siltä\nvaralta, että saisimme hänet paljastetuksi. Emme olisi voineet hänelle\nmitään. Ah, hän oli ovela, tämä teidän paras ja uskollisin ystävänne,\nja ellei Bellarionia olisi ollut...\" Hän levitti kätensä ja nauroi.\nNeito ei kuunnellut. Hänen päänsä oli vaipunut rinnalle ja kädet\nlepäsivät velttoina hänen sylissään.\n\n\"Se oli siis kaikki totta, totta!\" Ääni oli murtunut. \"Ja minä vain\nepäilin häntä... Oi, Jumalani! Hänet olisi teloitettu minun tieteni. Ja\nnyt...\"\n\n\"Ja nyt\", keskeytti hänen veljensä tuikeasti, \"on sinun ja tuon\nkerskailevan hullun ansiota, että Bellarion on poissa ja ehkä jo\nmatkalla tänne käydäkseen kimppuumme.\"\n\nSamassa astui \"kerskaileva hullu\" huoneeseen, sormet musteessa ja\nhiukset pörröisinä. Hän oli kuullut markiisin viimeiset sanat ja\npysähtyi mahtavana kynnykselle.\n\n\"Mitäs tämä on?\" tiedusteli hän tärkeänä.\n\nGian Giacomo selitti hänelle, mistä oli kysymys, ja teki sen niin\nvihaisesti ja säälimättömästä että Carmagnola kuunnellessaan kalpeni ja\npunastui vuoroon. Vihdoin hän rohkaisihen ja kääriytyen arvokkuuteensa\nkuin viittaan, astui hän hitaasti lähemmäksi, huulillaan suvaitsevainen\nhymy.\n\n\"En tiedä mitään kaikesta siitä, mitä olette kertonut. Asia kaiketi on\nniinkuin sanotte. Se ei liikuta minua ollenkaan. Minä olen toiminut\nvain täällä ilmenneitten tosiseikkojen perusteella. On käynyt selville,\nettä Bellarion on ollut kirjeenvaihdossa Theodoren kanssa. Sitäpaitsi\naikoi hän lopettaa piirityksen, ja vihdoin karkasi hän, marssittaakseen\njoukkonsa teitä vastaan.\"\n\nHänen suurelliset eleensä vaikuttivat kieltämättä muihin paitsi\nValeriaan. Tämä virkkoi:\n\n\"Unohdatte, että vain uskoni hänen kaksinaamaisuuteensa aikaisemmin sai\nminut pitämään häntä syyllisenä tälläkin kertaa.\"\n\n\"Entä kirje?\" Carmagnolassa alkoi huomata kärsimättömyyden oireita.\n\n\"Missä, Herran nimessä, tuo kirje on?\" murahti Barbaresco syvällä\näänellään.\n\n\"Mikä kyselijä te olette? En tunne teitä, herraseni, enkä tiedä edes\nnimeänne.\"\n\nRuhtinatar esitteli Barbarescon ja Casellan.\n\n\"He ovat vanhoja ystäviä, jotka ovat saapuneet tänne auttaakseen minua.\nAntakaa kirje messer Barbarescon nähtäväksi.\"\n\nKärsimättömän näköisenä onki Carmagnola pergamentin vyössään\nriippuvasta laukusta.\n\nBarbaresco aukaisi hitaasti käärön ja alkoi lukea Casellan\ntirkistellessä hänen olkansa yli. Päästyään loppuun kohotti hän\nkatseensa ja tuijotti kummastellen ensin Carmagnolaa ja sitten muita.\n\n\"Taivahan taatto, messer Carmagnola! Teillä on urhoollisen soturin\nmaine ja piirteiltänne olette jalon näköinen, joten minun on pidettävä\nteitä kunnian miehenä, mutta mieluummin luotan sentään ruumiillisiin\navuihinne kuin älyynne.\"\n\n\"Herra!\"\n\n\"Oo, ah, osaatte kyllä pullistaa rintaanne ja huutaa ja pöyhkeillä,\nmutta käyttäisitte kerran järkeännekin.\" Lihavalle, punakalle naamalle\nlevisi ivallinen virnistys. \"Mestari Theodore tiesi kyllä, mitä teki,\nkyhätessään tämän hienon tekeleen. Hän tunsi teidät. Ja, kunniani\nkautta, hän olisi tarkoituksensa saavuttanutkin, jos messer Bellarion\nolisi ollut hitaampi käänteissään. Ehei, älkää yhtään kiroilko ja\nmahtailko? Lukekaa kirje uudestaan. Kysykääpä itseltänne, olisiko\nsiihen pantu täydellistä päälle- ja allekirjoitusta, jos se kerran\noli salainen, ja tuumikaa samalla, oliko se ylimalkaan lainkaan\ntarpeellinen, kun se ei kerran sisältänyt mitään muita tietoja kuin\nettä Bellarion oli teidät kavaltanut.\"\n\n\"Samaa sanoi Bellarionkin\", huudahti markiisi.\n\n\"Mutta me emme tahtoneet häntä uskoa\", voihki ruhtinatar.\n\nCarmagnola tuhautti nenäänsä. \"Tietysti selitti Bellarion asian samalla\ntavalla. Kirje oli luonnollisesti laadittava varovaan sanamuotoon...\"\n\nMiehen suurenmoinen typeryys alkoi jo ärsyttää Barbarescoa.\n\n\"Helvettiin tuollainen jaarittelu, senkin pölkkypää!\"\n\n\"Pölkkypääkö? Minä? Jumaliste...\"\n\n\"Herrat, herrat!\" Neito laski kätensä Barbarescon tukevalle\nkäsivarrelle. \"Messer Carmagnolaa ei sovi puhutella tuolla tavoin...\"\n\n\"Tiedän. Pyydän anteeksi. Mutta en ole koskaan oppinut sietämään\npöhköjä...\"\n\n\"Herra, jokainen sananne on loukkaus. Te...\"\n\nValeria tyynnytti heitä. \"Ettekö huomaa, messer Carmagnola, että hän on\nsuuttunut minulle, vaikka hän puhuukin teille? Minä se olen pölkkypää\nja pöhkö, vaikka messer Barbaresco on liian kohtelias sanoakseen sitä.\"\n\n\"Vai kohtelias?\" pärski Carmagnola. \"Enpä sitä kernaasti myöntäisi.\nMikä oikeus hänellä on tulla tänne huutamaan?\"\n\n\"Vanha ystävyys minua ja veljeäni kohtaan oikeuttaa hänet siihen. Ja\nminun vuokseni tulisi teidänkin olla pitkämielinen...\"\n\nSuuri mies kumarsi käsi sydämellä, osoittaakseen, että hän oli valmis\nkärsimään mitä hyvänsä ruhtinattarensa vuoksi.\n\nSenjälkeen hän alkoi puolustella itseään. Hän ehkä hyvinkin myöntäisi\nBarbarescon olevan oikeassa, jos kirje olisi ainoa todistus Bellarionia\nvastaan. Mutta, hän toisti vielä kerran, Bellarionin uhkaus lopettaa\npiiritys oli jo yksistäänkin tarpeeksi raskauttava seikka.\n\n\"Miten tämä kirje joutui käsiinne?\" kysyi Barbaresco.\n\nGian Giacomo vastasi Carmagnolan puolesta. Ja neito lisäsi katkerasti\nitseään soimaten: \"Eikä tuota lähettiä suostuttu kuulustelemaan, vaikka\nBellarion sitä vaati.\"\n\n\"Moititteko minua siitä, madonna?\" huudahti Carmagnola. \"Mies oli\ntavallinen moukka, joka ei olisi osannut selittää mitään. Hänen\nkuulustelemisensa olisi ollut ajan hukkaamista.\"\n\n\"Se aika on hukattava nyt\", päätti Barbaresco.\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Eihän meillä ole tässä muutakaan hupia.\"\n\nCarmagnola kohtasi hänen ivallisen katseensa.\n\n\"Hyvä herra, te olette nähtävästi päättänyt koetella\nkärsivällisyyttäni. Kutsuttakoon lähetti tänne.\"\n\nEi ainoastaan lähetti vaan myös ne upseerit, jotka olivat olleet\ntuomitsemassa Bellarionia, kutsuttiin asesaliin. Carmagnola murisi,\nmutta hänen oli taivuttava.\n\nKun kaikki olivat koolla, kertoi ruhtinatar, mitä oli saanut kuulla\nBarbarescolta. Hän otti itse kuulustellakseen lähettiä.\n\n\"Teillä ei ole mitään pelättävää, nuori mies\", vakuutti hän,\nhuomatessaan lähetin pelokkaan ilmeen. \"Teidän on vain kerrottava meille\ntotuus. Jos havaitsen, että vilpittömästi ilmaisette, mitä tiedätte,\nvapautetaan teidät heti.\"\n\nCarmagnola, joka oli asettunut ruhtinattaren viereen, kumartui hänen\npuoleensa.\n\n\"Olisikohan se viisaasti tehty?\"\n\n\"Viisaasti tai tyhmästi, olen jo antanut lupaukseni.\" Neidon äänensävy\nei miellyttänyt uljasta Francescoa. Valeria kääntyi puhuttelemaan\nlähettiä.\n\n\"Annettiinko teille tarkat ohjeet, kenelle kirje oli jätettävä?\"\n\n\"Kyllä, armollinen madonna.\"\n\n\"Minkälaiset?\"\n\n\"Muuan ritari vei minut kaupungin portille ja minulle osoitettiin,\nmihin suuntaan minun oli kuljettava. Jos minut pidätettäisiin, oli\nminun tiedusteltava herra Bellarionia.\"\n\n\"Oliko teidän liikuttava varovasti, piileskeltävä?\"\n\n\"Ei, madonna. Päinvastoin oli minun näyttäydyttävä avoimesti. Puhun\ntotta, madonna.\"\n\n\"Mistä lähditte liikkeelle ja mihin suuntaan oli teidän kuljettava?\"\n\n\"Suoraan eteenpäin, madonna, Lähdin eteläisen portin luota. Tämä on\ntotta, madonna, vannon sen.\"\n\nRuhtinatar tarkkasi häntä jännittyneenä.\n\n\"Sanottiinko teille, kenen sotilaat pitivät hallussaan niitä asemia,\njoille teidän oli mentävä?\"\n\n\"Tiesin joutuvani piiritysarmeijan, herra Bellarionin joukkojen,\nalueelle. Olen kertonut teille täyden totuuden. Minun piti kulkea ihan\nsuoraan eteenpäin, määrättyyn paikkaan.\"\n\nUgolino da Tenda liikahti kiihtyneenä. \"Mitä sanot?\"\n\n\"Puhun totta! Totta!\" ulisi nuorukainen kauhistuneena. \"Pimittäköön\nJumala järkeni, jos olen valehdellut vähääkään.\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa!\" rauhoitti ruhtinatar. \"Uskomme kyllä, että puhutte\ntotta. Älkää pelätkö. Mainittiinko, kenen osasto oli sijoitettu tuohon\ntarkoittamaanne paikkaan?\"\n\n\"Mainittiinko?\" Hän koetti muistella ja tovin kuluttua hänen katseensa\nkirkastui. \"Kyllä. He puhuivat jostakin Calmaldolasta tai...\nCarmandolasta...\"\n\n\"Tai Carmagnolasta\" täydensi da Tenda. Hän painoi häpeissään katseensa\nlattiaan. \"Jo täytyy myöntää, että Theodoren kirje oli juuri sitä\nlaatua kuin Bellarion väitti.\"\n\n\"Vai täytyy?\" Carmagnola oli aivan pyörällä päästään.\n\n\"Juttu on päivänselvä. Miksi tämä nuorukainen lähetettiin\netelänpuoleisille linjoille? Ettekö usko Theodoren tienneen, että\nValsassina itse oli lännessä, Quinton puolella?\" Hänen äänensä vapisi.\n\"Miksi lähettiä ei kuulusteltu aikaisemmin, vai\" — hän pysähtyi\nja siristi silmiään tuijottaen kiinteästi Carmagnolan polttavia,\npelokkaita kasvoja — \"Vai kuulusteltiinko häntä ehkä?\"\n\n\"Mitä?\" karjui Carmagnola. \"Mitä pirua te tarkoitatte?\"\n\n\"Tiedätte kyllä, mitä tarkoitan. Te olitte vähällä tehdä meistä\nmurhamiehiä. Johtuiko se siitä, että olette hupsu, vai olisitteko ehkä\nroisto?\"\n\nCarmagnola hyökkäsi häntä kohti, mylvien kuin härkä. Pari upseereista\nriensi väliin ja ruhtinatar ponnahti jaloilleen, vaatien hiljaisuutta.\nHänen käskyään toteltiin siinä silmänräpäyksessä.\n\n\"Kapteeni Ugolino\", sanoi neito, \"teillä ei ollut oikeutta puhua\ntuollaista. Unohdatte, että olemme kaikki syypäitä siihen, ettei\nlähettiä kuulusteltu aikaisemmin. Pidimme Valsassinan ruhtinaan\nsyyllisyyttä todistettuna.\n\n\"Ja nyt olette liian varmat hänen syyttömyydestään\", penäsi Carmagnola.\n\"Miksi vaati Valsassina piirityksen lopettamista? Sanokaapas!\"\n\nUgolino da Tenda otti vastatakseen. \"Ehkäpä samanlaisesta syystä kuin\nhän lähetti väkensä Carpignanoon teidän rakentaessanne siltojanne. Me\nemme pysty arvostelemaan hänen toimintaansa, Carmagnola.\"\n\nCarmagnola sinkautti häneen ilkeän katseen. \"Te ja minä voimme jatkaa\ntätä keskustelua jossakin muualla\", sanoi hän. \"Te olette vihjaillut\nyhtä ja toista, jota en unohda.\"\n\n\"Ehkä on parasta, ettette unohdakaan\", tuumi nuori upseeri\nrauhallisesti. \"Kenties sallitte minun nyt poistua, madonna. Lähden\ntäältä kondottani kanssa tunnin kuluttua.\"\n\nNeito katsoi häneen hätääntyneenä.\n\n\"Valitan, madonna. Olen Valsassinan ruhtinaan palveluksessa.\nAnteeksiantamaton hätiköiminen sai minut unohtamaan velvollisuuteni.\nKoetan korjata erehdykseni mahdollisimman pian.\" Hän teki syvän\nkumarruksen ja marssi ovelle.\n\n\"Seis!\" jyrisi Carmagnola. \"Ennenkuin poistutte on meidän selvitettävä\nvälimme.\"\n\nUgolino pysähtyi kynnykselle oikaisten ryhtiään. \"Annan teille\nhaluamanne tilaisuuden\", sanoi hän, \"mutta vasta sitten kun olette\nvastannut kysymykseeni, oletteko hupsu vai roisto. Jos olette hupsu,\nsuostun välienselvitykseen.\"\n\nUpseerit estivät jälleen Carmagnolan hyökkäämästä hänen kimppuunsa.\nValjuna ja surkeana pyysi kerskuri: \"Madonna, sallikaa minun taistella\nhänen kanssaan, Hän ei saa livistää ilman muuta.\"\n\nNeito pudisti päätään. \"Ei, herraseni. En pidätä ketään, joka haluaa\npoistua täältä Kapteeni Ugolino tuntuu olevan selvillä siitä, mitä\nhänen on tehtävä.\"\n\n\"Vai niin? Taivaan Jumala!\" Carmagnola muljautti silmiään ja pyörähti\nsitten kannoillaan, huutaen muille upseereille: \"Entä te? Katsotteko\ntekin olevanne oikeutetut kapinoimaan?\"\n\nBellunolla oli heti vastaus valmiina. Ja Belluno oli hänen oma\nluutnanttinsa. \"Jos me olemme erehtyneet, niin osaamme myös tunnustaa\nniin tehneemme.\"\n\nCarmagnola kääntyi tuskaisena muitten puoleen, saaden saman vastauksen.\n\n\"Unohdamme kokonaan lähettiparan\", huomautti ruhtinatar.\n\nCarmagnola silmäili nuorukaista aivan kuin olisi tahtonut vääntää\nhäneltä niskat nurin.\n\n\"Voitte mennä, nuori mies\", sanoi ruhtinatar ystävällisesti. \"Olette\nvapaa. Pitäkää huolta, ettei häntä estetä poistumasta.\" Poika ja\nvartijat lähtivät, ja kohta heidän jälkeensä upseerit.\n\nMasentunut Carmagnola vilkaisi neitoa, joka oli vaipunut takaisin\nnojatuoliinsa.\n\n\"Olipa miten hyvänsä\", sanoi hän, \"on Theodore nyt saavuttanut\ntarkoituksensa. Mitä me enää voimme tehdä?\"\n\n\"Jos minä rohkenisin neuvoa...\", lausui Barbaresco maireasti,\n\"seuraisitte Ugolino da Tendan esimerkkiä.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Palaisitte takaisin Bellarionin lipun alle.\"\n\n\"Palaisin?\" Carmagnola kumartui eteenpäin suu avoinna. \"Palaisin?\"\nkertasi hän. \"Jättäisin Vercellin?\"\n\n\"Niin. Bellarionhan oli päättänyt lopettaa piirityksen. Hänellä on joku\nmuu suunnitelma.\"\n\n\"Minä en piittaa hänen suunnitelmistaan. Sitäpaitsi on teidän\nparas kertakaikkiaan ymmärtää: minä en ole tehnyt hänelle mitään\nuskollisuudenvalaa. Vannoin palvelevani herttuatar Beatricea. Ja\nherttua Filippo Maria on antanut minulle määräyksen auttaa Vercellin\nvalloittamisessa. Tunnen velvollisuuteni mainiosti.\"\n\n\"Ehkä\", arveli ruhtinatar hitaasti, \"Bellarionilla tosiaan on jokin\ntoinen keino saada Theodore nujerretuksi.\"\n\nCarmagnola tarkkasi häntä epätoivoisen näköisenä. Hänen kasvonsa\nnytkähtelivät kouristuksentapaisesti.\n\nÄäni särähteli.\n\n\"Oi, madonna! Jalo sydämenne saa teidät tekemään korjaamattoman\nerehdyksen. Miten ihmeessä voitte yht'äkkiä luottaa mieheen, joka jo\nmonet vuodet on käyttäytynyt kuin lurjus?\"\n\n\"Huomaan erehtyneeni hänen suhteensa.\"\n\n\"Miten voitte olla vakuutettu siitä? Kuulitte, mitä Belluno sanoi sinä\nyönä, jolloin siltani särkyivät — Bellarion ei koskaan näytä siltä,\nmitä hän todellisuudessa on.\"\n\n\"Sepä se juuri johtikin minut harhaan, suureksi häpeäkseni.\"\n\n\"Ehkä se johtaa teidät harhaan nytkin?\"\n\n\"Tehän kuulitte, mitä messer Barbaresco kertoi.\"\n\n\"Messer Barbarescon mielipide ei merkitse minulle mitään. Minulla on\nsilmät ja järki päässä.\"\n\nNeito loi häneen melkein säälivän katseen ja virkahti, ehken\ntarpeettoman julmasti:\n\n\"Jaksatte vieläkin luottaa järkeenne? Ettehän toki vakavissanne?\"\n\nSe oli surmanisku Carmagnolan rakkaudelle ja samalla niille rohkeille\nhaaveille, joita hän oli hautonut. Se riitti tuhoamaan hänen\nturhamaisuutensa, sen ainoan ominaisuuden, jonka varassa hän oli\nkyennyt pysyttelemään pinnalla.\n\nHän horjahti, palttinanvalkeana huuliaan myöten, kasvot vääristyneinä.\nSuurella vaivalla sai hän itsensä hillityksi senverran, että jaksoi\nkumartaa ja vastata:\n\n\"Madonna, huomaan, että olette tehnyt valintanne. Toivon hartaasti,\nettei teidän tarvitse koskaan päätöstänne katua. Epäilemättä saattavat\nnämä montferratilaiset herrasmiehet teidät turvallisesti Mortaraan, tai\nkenties voitte matkata da Tendan kondottan mukana. Vaikka siis jään\ntänne aivan riittämättömän joukon kanssa, aion suorittaa tehtäväni\nloppuun. Ehkä sittenkin voin pelastaa teidät, madonna. Jumala\nkanssanne!\" Hän kumarsi uudelleen. Kenties toivoi hän sisimmässään\nsaavansa vieläkin kuulla jonkun pidättävän sanan. Turhaan.\n\n\"Kiitän teitä sanoistanne, hyvä herra\", virkkoi neito muodollisesti.\n\"Jumala olkoon teidänkin kanssanne.\"\n\nCarmagnola puraisi huultaan, kääntyi ja poistui, kultakiharainen pää\npystyssä. Ei aavistanut hän tällä hetkellä, että tuo samainen uljas pää\nkatkeaisi Venetsian piazzettalla muutamaa vuotta myöhemmin. Hän oli\nperääntynyt hyvässä järjestyksessä, kaikesta huolimatta.\n\nEi nähnyt neitokaan häntä sen koommin.\n\nKun ovi paukahti kiinni, läiskäytti Barbaresco kämmenellään paksua\nreittään ja purskahti suureen nauruun.\n\n\n\n\nXIII luku.\n\nCASALEN VALTAUS.\n\n\nKun Bellarion ilmoitti aikovansa lopettaa Vercellin piirityksen,\najatteli hän, varmistuttuaan siitä, ettei muullakaan tavoin voisi\nvalloittaa kaupunkia, muuatta Tukydideen opettamaa liikettä, jota hän\nennenkin oli monasti ja menestyksellä käyttänyt. Hänen oli saatava\nTheodore pois rotankolostaan.\n\nHänen sveitsiläisensä, joita eivät turhat varusteet painaneet, tekivät\ntaivalta helposti ja nopeasti. He jättivät leirinsä Vercellin edustalla\nkeskiviikkoyönä ja jo seuraavan perjantain iltapuolella saapuivat he\nPavonen kylään. Täällä oli Koenigshofen majoittunut Facinon kolme\nvuotta sitten käyttämiin asumuksiin. Bellarioninkin väki sai täältä\nyösijan. Mutta väsyneitten sotilaitten levätessä istui uupumaton\nylipäällikkö suurimman osan yötä valveilla, huolehtien valmistuksista\nleirin purkamista varten. Jo varhain aamulla hän Giasone Trottan\nja Koenigshofenin sekä ratsuväen kanssa lähti liikkeelle, jättäen\nStoffelin johtoon hitaamman jalkaväen ja tykistön ynnä kuormaston.\n\nHämärissä ratsasti etujoukko San Salvatoreen, missä levättiin,\nja seuraavana sunnuntaina aamupäivällä, juuri samaan aikaan kuin\nBarbaresco saapui Vercelliin, ehti Bellarion, Valsassinan ruhtinas,\nCasalen Lombardiaportille, kuljettuaan samaa tietä, jota monta\nvuotta sitten nimettömänä orpona oli tarponut, paetessaan Casalesta\npäämääränään Pavia ja kreikanopinnot.\n\nMonia teitä oli hän siitämisin kulkenut, olipa käynyt Paviassakin,\nei kuitenkaan köyhänä koululaisena, vaan kuuluna kondottierina, eikä\nkerjäämässä opin muruja yliopistosta, vaan vaatimassa parasta, mitä\nkaupunki saattoi tarjota. Kreikankieli oli jäänyt oppimatta, mutta\nsensijaan oli hän oppinut paljon muuta. Vieraaksi olivat silti jääneet\nkanssaihmiset, perin arvottomaksi maallinen touhu. Siksipä olikin hän\niloinen ajatellessaan, että se taival, jonka hän viisi vuotta sitten\noli aloittanut juuri tässä paikassa, myös tähän paikkaan päättyisi.\nTehtävä, jonka hän niin umpimähkään oli ottanut suorittaakseen, oli\nmonien kummallisten vaiheitten jälkeen vihdoinkin loppuun saatettu.\nVain viimeistely enää puuttui. Kun sekin oli suoritettu, riisuisi\nhän haarniskansa, luopuisi arvonimistään ja palaisi jalan käyden,\nnöyrempänä kuin lähtiessään ja kerettiläisyydestään päässeenä,\nCiglianon luostarin rauhaisiin suojiin.\n\nHänen tunkeutumistaan Montferratin pääkaupunkiin ei kukaan ollut\nestämässä. Linnaväen päälliköllä ei ollut mitään mahdollisuuksia\ntorjua aivan odottamatta ilmestyvää suurta armeijaa. Ja kun Casalen\nasukkaat tänä sunnuntaiaamuna palasivat messusta, saivat he kummakseen\nnähdä Liutprandin tuomiokirkon edustan ja aukiolle johtavat pääkadut\ntulvillaan eri kansallisuuksiin kuuluvia sotilaita. Siinä oli\nitalialaisia, gascognelaisia, burgundilaisia, svaabeja, saksilaisia\nja sveitsiläisiä, ja heidän päällikökseen ilmoittautui pitkä mies,\njoka julisti olevansa Montferratin markiisin Gian Giacomon armeijan\nkenraalikapteeni.\n\nTämä tieto ei heitä ensinkään tyynnyttänyt. Sotaväen näkeminen pani\nheidät pelkäämään ryöstöä ja tihutöitä.\n\nVanhainneuvosto kokoontui Bellarionin kutsusta kaupungintalolle saamaan\ntietoa rosvopäällikön — kuten he otaksuivat — vaatimuksista.\n\nBellarion astui saliin muutamien upseeriensa seurassa. Hän oli täysissä\nvarustuksissa ja liikkui ryhdikkäästi ja arvokkaasti. Hovipoika kantoi\nhänen kypäräänsä. Kohteliaasti ja ystävällisesti sanoi hän sanottavansa.\n\n\"Hyvät herrat, Casalen kaupungin ei millään muotoa tule säikähtää tätä\nvaltausta. Me emme taistele casalelaisia vastaan, eikä sotaväki tule\nmillään tavoin häiritsemään rauhaa, elleivät asukkaat siihen itse anna\naihetta. Rohkenemme toivoa teidän apuanne sille oikealle asialle, jota\najamme. Mutta vaikka ette katsoisikaan voivanne toivomukseemme suostua,\nei minkäänlaisiin pakkokeinoihin tai painostukseen ryhdytä, niinkauan\nkuin ette toimi meitä vastaan.\n\n\"Jalo ja mahtava herra Filippo Maria Visconti, Milanon herttua,\non kyllästyneenä teidän valtionhoitajanne, markiisi Theodoren,\nhyökkäyksiin Milanon alueille ja hänen maananastuksiinsa, päättänyt\ntehdä lopun holhoojahallituksesta, joka itse asiassa on vain\nnimellinen, koska markiisi Theodore jo on kaapannut vallan käsiinsä, ja\nasettaa valtaistuimelle täyteen ikään astuneen, laillisen ruhtinaanne,\nmarkiisi Gian Giacomo Palaeologon. Pyydän täten teitä, hyvät herrat,\nkansanne edustajina täyttämään velvollisuutenne ja vannomaan\nuskollisuutta mainitulle markiisi Gian Giacomolle siinä tilaisuudessa,\njoka tänä iltana vespertunnilla teille valmistetaan tuomiokirkossa.\"\n\nTämä pyyntö oli käsky, jota ei uskallettu vastustaa. Sillävälin oli\nkaupunkilaisia jossakin määrin rauhoittanut Bellarionin joukoille\nantama julistus, jossa sotilaille muistutettiin, että he majailivat\nystävällisissä suhteissa olevassa kaupungissa, jota oli saavuttu\nsuojelemaan ja puolustamaan, ja että jokainen ryöstöyritys tai\nhenkirikos rangaistaisiin kuolemalla. Sotaväki oli sijoitettu osaksi\nlinnoitukseen, osaksi Montferratin ruhtinaitten linnoitettuun\npalatsiin. Tänne oli Bellarionkin majoittunut.\n\nIstuen Theodoren työhuoneessa, vieläpä samassa nojatuolissa, jossa\nTheodore oli istunut ottaessaan nuoren opiskelijan vastaan viisi\nvuotta varemmin, kirjoitti Bellarion yön kuluessa ruhtinatar\nValerialle kirjeen, jossa hän kertoi päivän tapahtumista. Tämä kirje,\njoka on niin siististi laadittu, että sitä voisi luulla joksikin\nmunkkikäsikirjoitukseksi, on säilynyt meidän päiviimme asti.\n\nHän kirjoittaa —\n\n \"Korkeasti kunnioitettu ja rakkahin rouva\",\n\n \"Riveritissima et Carissima Madonna.\"\n\n \"Aina siitä lähtien kuin omasta pyynnöstänne eräänä iltana astuin\n palvelukseenne, keskustellessamme puutarhassanne täällä Casalessa,\n samassa puutarhassa, jossa tänään olen elvyttänyt rakkaita muistoja,\n olen lakkaamatta ponnistellut saamani tehtävän täyttämiseksi. Olen\n sen takia joutunut lukuisiin vaikeuksiin ja kärsimyksiin, moniin\n seikkailuihin, joilla päältä katsoen ei ole ollut sen kanssa mitään\n tekemistä, mutta teiltä olen osakseni saanut vain ylenkatsetta tai\n epäilyä. Tämä seikka ei kuitenkaan olisi painanut mieltäni niin\n raskaana, ellen olisi käsittänyt, että juuri epäluulonne riistivät\n teiltä sen lohdun ja toivon, jonka vain luottamus antaa. Ulkonaiset\n seikat, todennäköisyydet, tekivät aina tyhjäksi yritykseni todistaa\n teille, ettei teillä ollut mitään syytä epäillä vilpittömyyttäni.\n Huomasin, että sanat ovat turhia, kun ne ovat ristiriidassa tekojen\n kanssa. Siksipä en lopulta enää koettanutkaan epäilyjänne hälventää,\n vaan päätin jatkaa työtäni niistä huolimatta, jotta voisin, kun\n se olisi loppuun suoritettu, sanoitta osoittaa teille olleeni\n tehtävälleni alati uskollinen kuluneina viitenä vuonna. Kuuluisuuttani\n sotilaana, arvonimiäni ja sitä valtaa, jonka näitten kautta sain,\n olen aina käyttänyt vain aseina teidän palveluksessanne, keinoina\n auttamiseksenne päämääräänne. Ellen olisi ottanut tätä tehtävää\n suorittaakseni, olisi elämäni muodostunut aivan toisenlaiseksi.\n Harteilleni olisi sälytetty vain opiskelijan kevyt taakka, ja tänä\n päivänä olisin taas veljien parissa Ciglianossa, suuren veljeskunnan\n mitättömänä jäsenenä. Teitä palvellessani on minun täytynyt turvautua\n vehkeilyyn ja kaksinaamaisuuteen, niin että minua usein on pidetty\n täysiverisenä lurjuksena. Paitsi teitä, on moni muukin minua\n ylenkatsonut. Ja kerran oli minun surmattava mies teidän vuoksenne.\n\n \"Mutta minä en häpeä näitä tekojani, rakas rouva, enempää kuin\n teidänkään tarvitsee hävetä sitä, että ne on tehty teidän asianne\n edistämiseksi. Murha oli vain hyvin ansaitun rangaistuksen\n täytäntöönpano; salaliitto, jonka hajoitin, oli vain teille viritetty\n ansa; pettäessäni markiisi Theodoren yllyttämällä häntä valloittamaan\n Vercellin, jotta Milanon herttua saisi syyn julistaa hänelle sodan,\n petin vain konnan, joka ei koskaan olisi antautunut rehelliseen\n taisteluun. Omatuntoni on rauhallinen. Teot ja sanat eivät ole\n suuriarvoisia — tärkein on tarkoitus. Plato opettaa muun muassa,\n että valhe huulilla ja valhe sydämessä ovat eri asioita, ja tämä\n opetus on ollut tärkeänä kohtana minunkin elämänohjeissani. Tunnustan\n rehellisesti lausuneeni valheita ja toimineeni vilpillisesti,\n mutta sydämessäni ei koskaan ole valhetta ollut. Jos toisinaan\n olen menetellytkin kunniattomasti, ovat pyrkimykseni alati olleet\n kunnialliset.\n\n \"Tähän, jos minua uskotte — ja uskoa teidän täytyy kaiken tapahtuneen\n jälkeen —. ei minun tarvitse mitään lisätä. Yksityiskohdista\n kirjavissa vaiheissani teitä palvellessani ei minun ole tarvis\n puhua. Ymmärrätte ne varsin hyvin, kun näette ne uudessa valossa. Me\n olemme nyt pääsemässä päämäärään, jonka saavuttamiseksi kaikki nämä\n ponnistukset olivat tarpeen.\"\n\nTämänjälkeen seuraa selonteko niistä seikkailuista, joihin hän joutui\npaettuaan Quintosta, sekä vihdoin kehoitus, että ruhtinatar veljineen\nheti lähtisi matkalle Casaleen. Bellarion tukisi häntä täällä kaikin\ntavoin ja kansa odotti vain saavansa nähdä laillisen ruhtinaansa,\nosoittaakseen avoimesti riemunsa saavutetun voiton johdosta.\n\nTämä kirje lähetettiin seuraavana päivänä Quintoon, mutta ruhtinatar ei\nsaanut sitä ennenkuin viikkoa myöhemmin, ehdittyään jo Alessandrian ohi.\n\nAamulla säikähtivät casalelaiset uudelleen Ugolino da Tendan\nvaltavan ratsujoukon karauttaessa kaupunkiin. Ugolino itse riensi\ntorventoitottajan seuraamana Bellarionin luo ilmoittautuakseen takaisin\npalvelukseen ja kertoakseen Barbarescon saapumisesta Quintoon.\n\nBellarion pommitti häntä kysymyksillä, tiedustellen, mitä Barbarescon\nuutisten johdosta oli sanottu, mitä erittäinkin ruhtinatar oli sanonut,\nminkälaisen vaikutuksen Barbarescon kertomus häneen oli tehnyt ja\nmiten hän senjälkeen oli suhtautunut Carmagnolaan. Ja kun hän oli\nsaanut uteliaisuutensa tyydytetyksi, hämmästytti hän Ugolinoa, joka oli\nodottanut moitteita ja kylmäkiskoisuutta, syleilemällä häntä lämpimästi.\n\nLähiseuraavina päivinä panivat kaikki merkille, että ennen niin vakava\ntai ivallinen Bellarion oli merkillisen iloisen ja onnellisen näköinen.\nHän oli kokonaan muuttunut. Hän touhusi vilkkaasti tehtävissään,\nhyräillen silloin tällöin jotakin laulunpätkää, valmiina nauramaan\nmitättömimmällekin sukkeluudelle. Hänen suuret silmänsä, joiden ilme\ntavallisesti oli ollut niin synkkä, loistivat oudon kirkkaina.\n\nJa siitä huolimatta uurastettiin näinä päivinä kuumeisesti. Oli\nvalmistauduttava viimeiseen ponnistukseen voiton varmistamiseksi.\nBellarion ratsasti päivisin parin kolmen upseerin seurassa Casalen\nympäristössä, tutki Sesiaa ja Pota erottavan niemekkeen läpikotaisin\nja piirusteli öisin karttoja päivällä laatimiensa luonnosten mukaan.\nTämän tästä lennättivät hänen tiedustelijansa hänelle uutisia Vercellin\nvaiheilta.\n\nKaukonäköisenä kuten kaikkien aikojen suuret sotapäälliköt saattoi\nhän jo ennakolta päätellä, mihin Theodore ryhtyisi. Senvuoksi hän\nkeskiviikon valjetessa lähetti Ugolino da Tendan miehineen pois\nCasalesta. Seuraavana yönä lähetti hän Ugolinon kuormaston Trinon\nmetsiin, jonne kondottan oli leiriydyttävä, siksi kunnes sitä\ntarvittaisiin.\n\nPerjantaiaamuna saapuivat vihdoin markiisi Gian Giacomo ja hänen\nsisarensa Casaleen, saattueenaan montferratilainen maanpakolaisjoukko,\njota johtivat Barbaresco ja Casella. Kansa tulvi kaduille ja kaupungin\nportille tervehtiäkseen sekä ruhtinastaan että pakolaisten joukossa\nolevia ystäviään ja omaisiaan. Bellarion oli Lombardian portille\nsijoittanut viisikymmentä keihäsmiestä käsittävän kunniavartion ja oli\nitse upseereineen portin ulkopuolella tulijoita vastassa.\n\nKatuja reunustavan kansan riemuhuudot nostattivat kyyneleitä\nruhtinattaren silmiin ja punan nuoren markiisin poskille. Kyyneltynyt\noli neidon katse yhä vielä hänen kohdatessaan Bellarionin tämän\nhuoneessa myöhemmin päivällä.\n\n\"En muista\", sanoi hän, \"minkään liikuttaneen minua niin syvästi kuin\nteidän kirjeenne. Pitäkää minua hupsuna, jos tahdotte, mutta älkää\nluulko, että olen kiittämätön. Veljeni tahtoo antaa teille todistuksen\nkiitollisuudestamme niinpian kuin se vain on hänen vallassaan.\"\n\n\"Madonna, en pyydä mitään kiitollisuudenosoituksia, enkä tarvitse\nniitä. Kuten pian saatte nähdä, en ole palvellut teitä hyötyä\ntavoitellen, vaan saavuttaakseni päämääräni.\"\n\n\"Huomaan sen nyt jo.\"\n\nBellarion hymyili miettivästi.\n\n\"Pian olette huomaava sen vielä selvemmin.\"\n\nHeidän keskustelunsa päättyi tähän, sillä Stoffel ryntäsi huoneeseen\nkertoen, että Vercellistä oli äsken saapunut tiedustelija tuoden\ntärkeitä uutisia. Theodore oli vihdoinkin hyökännyt, raivannut\nitselleen tien Carmagnolan rintaman läpi ja lähestyi nyt Casalea. Hänen\narmeijassaan oli neljä tai viisituhatta miestä, ja se oli kaikin puolin\nhyvin varustettu.\n\nUutinen oli jo ehtinyt levitä casalelaistenkin keskuuteen, herättäen\nluonnollisesti suurta levottomuutta. Pelättiin kaupungin piiritystä ja\nvalloitusta. Jos Theodore saisi Casalen uudelleen haltuunsa, osaisi hän\nkostaa verisesti.\n\n\"Lähettäkää pari airutta kaupungille\", käski Bellarion, \"ilmoittamaan,\nettei mitään piiritystä ole odotettavissa. Armeija marssii jonkun\ntunnin kuluttua Casalesta kohtaamaan Theodoren Pon tuolla puolen.\"\n\n\n\n\nXIV luku.\n\nVOITETTU.\n\n\nTheodore oli lähtenyt Vercellistä auringon noustessa. Hän oli laatinut\nsuunnitelmansa huolellisesti, ja aluksi näytti kaikki sujuvan hyvin.\nCarmagnola ei osannut aavistaa mitään, ja ennenkuin hän oikein tointui\nhämmästyksestään, havaitsi hän jo olevansa pakomatkalla yllätetyn\nkondottansa kanssa.\n\nTheodore jatkoi matkaansa Casalea kohti. Bellarion oli saavuttanut\ntarkoituksensa. Hän oli käyttänyt vanhaa, monasti koeteltua temppua,\niskenyt paljastettuun kohtaan saadakseen vastustajan esille suojan\ntakaa. Ja aivan niinkuin hän oli arvellutkin, oli Theodore huomannut,\nettei kannattanut viivyskellä Vercellin tapaisessa rajakaupungissa, kun\nkoko muu valtakunta sillävälin saattoi luisua käsistä.\n\nMutta niinpian kuin Carmagnola käsitti Theodoren jättäneen Vercellin\nsuojattomaksi, kokosi hän hajalla olevat joukkonsa ja riensi räikkyvin\ntorvin ja liehuvin lipuin voittajana kaupunkiin. Purkaen sitten\npatoutuneen kiukkunsa viattomiin asukkaisiin, antoi hän sotilaittensa\nryöstää ja hävittää kaupunkia mielin määrin. Ja vielä samana iltana\nlähetti hän herttua Filippo Marialle näin kuuluvan kirjeen:\n\n \"_Jalo Herttua, ja Hyvä Herrani_. — Suureksi ilokseni voin teidän\n korkeudellenne ilmoittaa, että Montferratin herra Theodore, saatuaan\n tietää Valsassinan ruhtinaan ja eräitten muitten upseerien poistuneen\n seudulta joukkoineen, rohkeni tänään päivän koittaessa antautua\n taisteluun kanssamme. Kiihkeän kahakan jälkeen Quinton läheisyydessä\n me, huolimatta vähälukuisuudestamme, ajoimme hänet pakosalle. Koska\n joukkoja ei riittänyt takaa-ajoon, joka olisi johtanut meidät\n Montferratin alueelle, ja koska Vercellin valloitus ja palauttaminen\n Milanolle oli se tehtävä, jonka olimme teidän korkeudeltanne saaneet\n suorittaaksemme, marssimme suoraa päätä kaupunkiin, jota nyt pidän\n hallussani teidän korkeutenne nimissä. Voittamalla vihollisemme näin\n täydellisesti ja nopeasti toivon toimineeni teidän korkeuttanne täysin\n tyydyttävällä tavalla.\"\n\nTheodoren marssi Casalea kohti oli kaikkea muuta kuin pakoa. Raskaan\npiirityskoneiston kuljetus pehmeässä maastossa oli siksi hankalaa\nja hidasta, että vasta illan suussa päästiin Villanovaan. Täällä\nilmoittivat tiedustelijat, että Valsassinan ruhtinaan johtama vahva\narmeija jo kiersi pohjoista kohden Terranovan tienoilla.\n\nTheodore ei ollut osannut odottaa tämäntapaista uutista. Se teki hänet\nlevottomaksi. Hän oli matkannut melko huolettomasti tänne saakka siinä\nvarmassa vakaumuksessa, että Bellarion odottaisi häntä Casalessa. Siksi\nhän oli raahannut mukanaan tuota kirottua piirityskalustoakin. Mutta\nnyt tuo yllätyksien mies jälleen sotki hänen laskelmansa.\n\nTheodore pakottautui toimimaan ripeästi. Vihollinen saattoi olla hänen\nkimpussaan milloin hyvänsä. Valmisteluissa ei voitu noudattaa läheskään\nsitä huolellisuutta, jota tilanne olisi vaatinut. Miehet olivat jo\nyöpuulle menossa ja äkillinen hälyytys sai heidät ihan ymmälle.\nVarusteet koottiin häthätää ja sitten kiiruhdettiin puolijuoksua\nkylästä. Theodore pelkäsi saartoa.\n\nMarssittiin piittaamatta suuria järjestyksestä. Theodore aikoi,\nviisaasti kyllä, yrittää päästä Cornon ja Popolon väliselle\nviertotielle, jonka molemmin puolin marskimaat tarjosivat sivustoille\nhyvän suojan. Hänelle oli nyt eduksi saada taistella mahdollisimman\nkapealla rintamalla. Miten hänen loppujen lopuksi kävisi, oli tällä\nhetkellä vaikea sanoa, mutta viertotie pelastaisi hänet ainakin\ntoistaiseksi.\n\nTurha toivo. Tuskin oli ehditty kunnolla penikulmankaan päähän\nVillanovasta, kun jo vihollisarmeija hyökkäsi sekä takaa että\nvasemmalta. Theodore sai sentään varoituksen siksi ajoissa, että\nennätti joten kuten järjestää joukkonsa. Hän sijoitti tällöin\njalkaväkensä niin nerokkaasti, että Bellarioninkin oli ilmaistava\nihailunsa.\n\nMutta valitettavasti eivät jalkamiehet olleet päällikkönsä tasolla.\nMuodostelma oli heille outo, eikä heidän toiminnastaan tahtonut tulla\nmitään. Muutamia hevosia keihästettiin, rintamaan syntyi aukkoja ja\nGiasone Trottan raskas ratsuväki heittäytyi heti niihin, kylväen\ntapparoillaan kuolemaa ympärilleen. Theodoren varaväki alkoi liikehtiä\nja taistelun tuoksina kiihtyi nopeasti. Markiisi ei totisesti\nollut kadehdittavassa asemassa. Vasen sivusta työntyi yhä kauemmas\nDalmazzon hyllyville soille, selkäpuolella taas virtasi leveä Po.\nHän kaarsi edelleen saadakseen armeijansa ainoalle mahdolliselle\nperääntymistielle, Cornon ja Popolon väliselle lujapohjaiselle\nmaakaistalle, ja onnistuikin lopulta yrityksessään. Epätoivoisesti\ntaistellen alkoi hän vetäytyä taaksepäin tuuma tuumalta ja sitämukaa\nkapeni rintamakin. Elleivät Bellarionin upseerit tunteneet maastoa,\ntäytyisi heidän ennenpitkää joutua hetteeseen jommallekummalle puolen\ntietä. Jos he taas tunsivat seudun, oli heidän pian lopetettava\npainostuksensa, koska taistelun jatkaminen olisi voinut käydä heille\nitselleen kohtalokkaaksi. Theodore hymyili synkkää hymyä, tyytyväisenä\novelaan temppuunsa. Hän oli saanut hengähdysaikaa. Nyt ehtisi hän\njärjestää joukkonsa ja valmistautua vastahyökkäykseen.\n\nHänen armeijansa oli hiljakseen vetäytynyt Cornon suunnalle. Se ei\nkuitenkaan ehtinyt perääntyä kunnolleen neljännespenikulmaakaan,\nennenkuin yht'äkkiä sen selkäpuolelta alkoi kuulua kavionkapsetta, joka\nvähitellen paisui valtavaksi jyrinäksi. Ja seuraavassa hetkessä oli\nuusi vihollinen, Ugolino da Tendan ratsuväki, perääntyvien kimpussa.\n\nUgolino oli hoitanut asiansa hyvin, noudattaen tarkasti Bellarionin\nantamia määräyksiä. Ollakseen perillä hyvissä ajoin oli hän lähtenyt\nliikkeelle Balzolasta puolipäivän aikaan. Hän oli johtanut kondottansa\nCornon suuntaan aivan rämemaan laitaa pitkin, liikkuen äänettömästi\nja varovasti. Vasta päästyään tarpeeksi lähelle vihollista, oli hän\nkarauttanut tielle. Isku, jonka hän nyt antoi vastustajalle, oli niin\nvoimakas, että Theodoren miehet sinkoilivat oikealle ja vasemmalle,\nvajoten vyötäisiään myöten soihin. Rivit hajosivat täydellisesti ja\nedestäpäin hyökkäsi Bellarionin väki aukkoihin.\n\nVajaassa kolmessa tunnissa oli kaikki ohi. Theodoren koko armeijasta\noli vain tuhatkunta miestä päässyt pakoon Ugolinon hyökätessä, muut\njoko saivat surmansa tai antautuivat. Vangit riisuttiin aseista,\nminkäjälkeen he saivat käskyn laittautua pois Montferratin alueelta.\nHevoset ja varukset otettiin talteen. Haavoittuneet vietiin\nVillanovaan, Terranovaan ja Grassiin.\n\nKellon lähetessä kolmea yöllä lähti voittoisa armeija paluumatkalle\nja saapui joitakin tunteja myöhemmin Casaleen, ratsastaen hitaasti\nsoihduin ja lyhdyin valaistun kaupungin läpi Liutprandin tuomiokirkon\nkellojen moikaessa. Haltioitunut kansa tervehti Bellarionia,\nValsassinan ruhtinasta, raikuvin huudoin. Raskas taakka oli pudonnut\njokaisen sydämeltä.\n\nMuutamia vankejakin — Montferratin rikkaimpia aatelismiehiä — oli\nBellarion tuonut mukanaan lunnaita silmälläpitäen. Tuon surkean, pienen\njoukon etunenässä astui Theodore yhäti ylpeänä ja ryhdikkäänä. Kiljuva,\ntyrkkivä kansanjoukko herjasi ja pilkkasi häntä hänen kulkiessaan ohi,\nmutta hän ei ollut kuulevinaan, ei näkevinään mitään. Hän tiesi, että\nrahvas, jos hän olisi taistelusta selviytynyt voittajana, nyt olisi\nosoittanut hänelle suosiotaan aivan samalla tavalla kuin se osoitti\nsitä Bellarionille.\n\nHänet vietiin palatsiin, samaan huoneeseen, jossa hän niin monet vuodet\noli neuvotellut ja päättänyt Montferratin asioista. Siellä istuivat\nhäntä nyt odottamassa hänen veljenpoikansa ja veljentyttärensä.\n\nKypärittä päin ja aseitta seisoi hän heidän edessään kuin syytetty\ntuomariensa edessä, pitkänä ja hiukan kumarana. Sillä istuimella,\njolta hän niin kauan oli jakanut oikeutta, istui nuori Gian Giacomo\nkäsittelemässä hänen asiaansa.\n\n\"Te tiedätte, minkä rikoksen olette tehnyt\", tervehti nuori markiisi,\nkatsoen häntä arvokkaasti ja kylmästi. \"Te tiedätte rikkoneenne\nisälleni antamanne lupauksen. Onko teillä mitään sanottavana\npuolustukseksenne?\"\n\nVanha mies raotti huuliaan ja aukoili hermostuneesti käsiään, kunnes\nlopulta jaksoi hillitä itsensä kylliksi vastatakseen.\n\n\"Olen hävinnyt. Mitä muuta voin tehdä kuin antautua armoillenne?\"\n\n\"Pitäisikö meidän sääliä teitä häviönne hetkellä? Pitäisikö meidän\nunohtaa, minkälaisessa taistelussa olette hävinnyt?\"\n\n\"En sitä pyydäkään. Olen teidän vallassanne, vankina, avuttomana. En\nrukoile armoa. Ehkä en sitä ansaitsekaan. Uskallan vain toivoa sitä.\nSiinä kaikki.\"\n\nKuka tahansa saattoi nähdä, että hän oli täydellisesti murtunut.\n\n\"Ei ole minun asiani tuomita teitä, ja olen iloinen, että pääsen siitä\nvastuusta vapaaksi. Sillä vaikka te kenties olettekin unohtanut, että\nsaman suvun verta on meidän kummankin suonissa, en minä ole sitä\nunohtanut. Missä on hänen korkeutensa Valsassina?\"\n\nTheodore peräytyi askeleen. \"Aiotteko jättää minut tuon roiston\narmoille?\"\n\nRuhtinatar loi häneen jäätävän katseen. \"Hän on niittänyt runsaasti\nkunniaa sen päivän jälkeen, jona hän tarjoutui urkkijaksenne,\npäästäkseen konnantyön jäljille, mutta tuo nimitys, jonka hänelle äsken\nannoitte, on teidän lausumananne kunniakkaampi kuin ainoakaan hänen\narvonimistään. Se, jota roisto sanoo roistoksi, ansaitsee kaikkien\nrehellisten miesten kunnioituksen.\"\n\nTheodoren kalpeille kasvoille levisi pilkallinen hymy, mutta hän ei\nvastannut mitään. Seuraavassa tuokiossa astui Bellarion huoneeseen\nkahden sveitsiläisen ja Stoffelin tukemana. Hänen asepukunsa oli\nepäjärjestyksessä, nahkatakin ja sen alla olevan silkkipaidan\noikeanpuoleiset hihat oli leikattu auki ja retkottivat tyhjinä,\nja sidottu käsivarsi riippui kannattimessa rinnalla. Hän oli\npalttinanvalkea kasvoiltaan ja kärsi ilmeisesti kovia tuskia.\n\nValeria ponnahti jaloilleen, värin kaikotessa hänen poskiltaan.\n\n\"Olette haavoittunut!\"\n\nBellarion hymyili heikosti. \"Taistelussa haavoittuu toisinaan. Mutta\nluulen, että herra Theodore on saanut vielä pahemman haavan.\"\n\nStoffel nosti hänelle tuolin ja sveitsiläiset auttoivat häntä\nistuutumaan. Hän huoahti helpotuksesta ja kumartui eteenpäin, niin\nettei selkä koskenut tuolinselustaan.\n\n\"Muuan ritareistanne, hyvä herra, murskasi olkapääni viimeöisessä\nkahakassa.\"\n\n\"Minä olisin halusta taittanut niskanne.\"\n\n\"Se kai oli hänenkin tarkoituksensa. Mutta minut tunnetaan Bellarion\nOnnekkaana.\"\n\n\"Herra Theodore antoi teille äsken toisen nimen\", sanoi Valeria.\nBellarion näki hänen huuliensa vavahtavan ja suuttumuksen hänen\nTheodoreen suunnatussa katseessaan eikä voinut olla ihmettelemättä.\nSaattoiko noin suloinen olento todella vihata katkerasti ja\nleppymättömästi? \"Hän on äkkipikainen mies\", jatkoi neito, \"eikä\nsiekaile puheissaan enempää kuin töissäänkään. Hänen viekkautensa\ntuntuu kuitenkin olevan mennyttä.\"\n\n\"Niin\", virkkoi Bellarion, \"me olemme riistäneet häneltä kaikki, hänen\nhenkeään lukuunottamatta. Hyväntahtoisuuden naamarinkin.\"\n\n\"Olette sangen jalomielisiä!\" sanoi Theodore. \"Herjaatte vankia.\nPitääkö minun olla kauan pilkattavananne?\"\n\n\"Ei missään tapauksessa\", vastasi Bellarion. \"Te ette ole koskaan\nmiellyttänyt minua. Viekää hänet pois, Ugolino, ja antakaa vartioida\nhäntä tarkasti. Oikeudenkäynti alkaa huomenna.\"\n\n\"Koira!\" kahahti Theodore myrkyllisesti, kääntyessään lähtemään.\n\n\"Minun vaakunassani on koira ja teidän vaakunassanne on hirvi, mikä\ntuntuu sopivan vallan erinomaisesti. Valitessani koiran ajattelin\nhienoisesti teitäkin.\"\n\n\"Tämä on rangaistus heikkoudestani\", mutisi Theodore. \"Minun olisi\npitänyt hirtättää teidät ollessanne vankina täällä Casalessa.\"\n\n\"Maksan velkani\", vastasi Bellarion. \"Jätän teidän niskanne\ntaittamatta, jotta voisitte vielä kauan elää ja hallita\nruhtinaskunnassanne Genovassa. Palaamme asiaan huomenna.\"\n\nUgolino hoputti Theodorea lähtemään. Kun ovi sulkeutui, kaatui\nBellarion eteenpäin ja pyörtyi.\n\n\n\n\nXV luku.\n\nVIIMEINEN TAISTELU.\n\n\nPalatessaan tajuihinsa havaitsi Bellarion makaavansa terveellä\nkyljellään maalattujen nahkaverhojen peittämän ikkunan alle nostetulla\nleposohvalla.\n\nMuuan vanha, mustapukuinen mies, joka seisoi sohvan vieressä, katseli\nhäntä huolestuneen näköisenä ja joku, jota hän ei voinut nähdä,\nasetteli hyvältä tuoksuvaa, kylmää käärettä hänen otsalleen. Kun hän\nhuokasi syvään, ilmestyi vanhuksen kasvoille hymy.\n\n\"Kas niin! Nyt sujuu kyllä kaikki hyvin. Mutta hänet on saatava\nvuoteeseen.\"\n\n\"Siitä kyllä pidän huolen\", vastasi hiljainen ääni, joka ei voinut olla\nkenenkään muun kuin ruhtinatar Valerian.\n\n\"Hänen palvelijansa ovat alakerrassa. Lähettäkää heidät tänne kun\nmenette.\"\n\nMies kumarsi ja jätti huoneen. Bellarion käänsi hitaasti päätään ja\nkatsoi suurin silmin neitoa, jonka kanssa hän nyt oli kahden. Valerian\nmiettivä katse oli hellä ja hänen huulillaan karehti heikko hymy.\n\n\"Madonna! Tekö olette sairaanhoitajattarenani? Se ei...\"\n\n\"Pidätte kai sitä kovin mitättömänä vastapalveluksena. Antakaa minulle\naikaa, olen vasta päässyt alkuun.\"\n\n\"Mikään sellainen ei juolahda mieleenikään.\"\n\n\"Olette kovin heikko ja aivonne toimivat hitaasti. Muuten muistaisitte,\nettä olette viisi vuotta ollut uskollinen, jalo, horjumaton ystäväni,\nvaikka minä olen kohdellut teitä kuin vihollista.\"\n\n\"Ah.\" Bellarion naurahti. \"Tiesinpä lopulta voittavani. Ja se ajatus\nantoi minulle kärsivällisyyttä.\"\n\n\"Ettekö koskaan epäillyt?\" ihmetteli neito.\n\n\"En. Olen aina ollut varma itsestäni.\"\n\n\"Ja Jumala tietää, että teillä on ollut siihen syytäkin. Kuluneina\nviitenä vuonna olen uskonut teistä kaikkea mahdollista pahaa. Pidinpä\nteitä pelkurinakin. Tuo tyhjänpäiväinen kerskuri Carmagnola sai minut\nsiihen uskoon.\"\n\n\"Hänelläkin oli hyvät puolensa, enkä minä ollut läheskään niin rohkea\ntaistelukentällä kuin hän. Varoin aina nahkaani.\"\n\n\"Siltä näyttää nytkin.\"\n\n\"Ah, niin, tämä... Tämä oli eri juttu. Tästä riippui niin paljon.\nNiin hartaasti kuin vihaankin tappelua, oli minun tällä kertaa\notettava siihen osaa. Mitäpä siitä, vaikka keihäs olisikin tunkeutunut\nkurkkuuni? Tämähän oli viimeinen taisteluni.\"\n\n\"Viimeinen, herra ruhtinas?\"\n\n\"Olen hyljännyt tuon arvonimen. En ole ruhtinas enää. Olen jättänyt\nmaailman turhuuden taakseni.\" Neito ei voinut häntä käsittää.\n\n\"Aion lähteä takaisin Ciglianoon niinpian kuin pääsen liikkeelle.\"\n\n\"Mitä te Ciglianossa teette?\"\n\n\"Mitä? Sitä, mitä muutkin veljet tekevät. Pax multa in cella. Apotti\noli oikeassa. Tehtäväni täällä on päättynyt, enkä enää kaipaa muuta\nkuin rauhaa. Maailma ei merkitse minulle mitään.\"\n\n\"Eikö mitään!\" Neito katseli häntä kummastuneena. \"Ja viidessä vuodessa\nolette kuitenkin saavuttanut niin paljon.\"\n\n\"En mitään tavoittelemisen arvoista. Kaikki on turhuutta, hulluutta,\nkurjuutta ja verenhimoa. Maailma ei ole minua varten, enkä olisi sitä\nkoskaan oppinut tuntemaan, ellen olisi kohdannut teitä tielläni. Mutta\nnyt on kaikki ohi.\"\n\n\"Entä läänityksenne — Gavi ja Valsassina?\"\n\n\"Lahjoitan ne teille, madonna, jos suostutte vastaanottamaan minulta\njäähyväislahjan.\"\n\nHänen sanojaan seurasi pitkä äänettömyys. Valeria oli vetäytynyt hieman\ntaaksepäin, eikä Bellarion voinut nähdä hänen kasvojaan. Vihdoin\nvirkahti neito muuttuneella äänellä:\n\n\"Teillä on kuumetta, luullakseni.\"\n\nNuori mies huokasi. \"Niinkö luulette? Teidän on kenties vaikea\nymmärtää, että maallinen menestys minua niin vähän houkuttelee. Mutta\nuskokaa minua, poistuessani maailmasta olen vain yhdestä syystä\npahoillani.\"\n\n\"Mistä?\" kuiskasi neito.\n\n\"Siitä, etten lopultakaan oppinut kreikkaa.\"\n\nJälleen äänettömyys. Sitten kuului heikkoa kahinaa ja Valeria loittoni\nmuutaman askeleen.\n\n\"Kuulen palvelijainne tulevan. Jätän teidät nyt.\"\n\n\"Kiitän teitä madonna. Jumala kanssanne!\"\n\nMutta neito ei lähtenytkään. Hän pysähtyi sohvan ja takan väliin,\nsolakkana ja suorana aivan kuin sinä iltana, jolloin he ensi kerran\nolivat kohdanneet puutarhassa. Bellarion huomasi, että hänellä\noli yllään ruumiinmukainen hopeanvärinen puku, jonka pitkät hihat\nvalahtivat vapiseville käsille. Sellaiset hihat hänellä oli ollut\ntuona iltanakin... Hartioilleen oli hän heittänyt safiirinsinisen\nviitan, jonka avarat, halkaistut hihat olivat päärmetyt kärpännahalla.\nJa hopeaisessa otsarivassa, jonka hän oli painanut kullanruskeille\nhiuksilleen, kimalteli safiireja.\n\n\"Ah\", virkkoi Bellarion uneksivasti. \"Tuollaiselta te näytitte\nsilloinkin, ja tuollaisena tahdon teidät muistaa niinkauan kuin elän.\nOlen iloinen siitä, että olen saanut teitä palvella, ruhtinattareni.\nPidän sitä suurena kunniana.\"\n\n\"Kaikki teitä kunnioittavat, herra ruhtinas.\"\n\n\"Mitäs muista...\"\n\nHitaasti astui neito takaisin sohvan ääreen. Hän oli kalpea, mutta\nrauhallinen. Tummien silmien katse näytti miettivältä ja salaperäiseltä.\n\n\"Enkö minäkään merkitse mitään, Bellarion?\"\n\nNuori mies yritti hymyillä. \"Oliko tuo tarpeellinen kysymys? Eikö koko\nelämäni todista teille, ettei nainen ole koskaan merkinnyt miehelle\nenempää kuin te minulle? Kaikkeni olen tehnyt teidän hyväksenne. Olen\npalvellut teitä — per fas et nefas.\"\n\nValerian huulet vapisivat. Hän vaikeni siunaaman ajan ja sanoi sitten:\n\n\"Kannan teidän värejänne, Bellarion.\"\n\nBellarionin silmät laajenivat hämmästyksestä.\n\n\"Omituinen sattuma. Enkä minä huomannut mitään.\"\n\n\"Ei se ole mikään sattuma.\"\n\n\"Olitte kovin ystävällinen osoittaessanne minulle näin suuren kunnian.\"\n\n\"En halunnut ainoastaan kunnioittaa teitä. Eivätkö nämä värit ilmaise\nteille mitään, Bellarion?\"\n\n\"Ilmaise?\" Ensi kerran koko heidän tuttavuutensa aikana näki Valeria\npelkoa hänen silmissään..\n\n\"Kaikesta päättäen eivät. Olettehan sitäpaitsi sanonut, ettette\ntavoittele mitään.\"\n\n\"En mitään sellaista, joka on ulottuvissani. Enkä halua tavoitella\nsellaista, jota en milloinkaan voi saada.\"\n\n\"Onko maailmassa mitään, jota ette voisi saada?\"\n\nBellarion kohotti katseensa ja huomasi hänen alakuloisen hymynsä ja\nkyyneleet hänen silmissään. Hän hätkähti. Terveellä kädellään tarttui\nhän lujasti neidon vasempaan, velttona riippuvaan käteen.\n\n\"Olen tietysti aivan hullu\", huohotti hän.\n\n\"Et hullu, vaan typerä, Bellarion. Etkö tosiaan halua mitään?\"\n\n\"Ah, kyllä\" Hänen kasvonsa hehkuivat. \"Jotakin, joka muuttaisi maailman\ntekokullan ja valheellisen loiston eläväksi autuudeksi... Jumalani!\nMitä puhunkaan?\"\n\n\"Miksi keskeytät, Bellarion?\"\n\n\"Pelkään.\"\n\n\"Minuako? Voisinko kieltää sinulta mitään, minä, jolle olet antanut\nelämäsi? Täytyykö minun tarjota sinulle kaikkeni? Etkö voi vaatia\nmitään itse.\"\n\n\"Valeria!\"\n\nNeito kumartui suutelemaan häntä huulille. \"Rakastin sinua koko ajan,\nmutta teeskentelin vihaa. Annoin sinulle sydämeni jo nähdessäni sinut\nensi kerran palatsin puutarhassa. Ja juuri senvuoksi, että sinua\nrakastin, oli pettymykseni ja murheeni niin syvä, kun luulin huomaajani\nsinussa vilppiä. Minun olisi pitänyt kuunnella sydäntäni, Bellarion,\neikä turvata erehtyvään järkeeni. Sinähän varoititkin minua ja sanoit,\nettei minun pitäisi tehdä johtopäätöksiä. Olen kärsinyt niinkuin kaikki\nne kärsivät, jotka pettävät itseään.\"\n\nBellarion tarkkasi häntä kalpeana ja hiukan surumielisenä \"Niin\",\nhuokasi hän sitten. \"Minulla on kuumetta, niinkuin äsken sanoit. Voiko\ntämä olla muutakaan?\"\n\n\n\n"]