[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYwR35VbwMfzqCKOFQs5bbRSVcmOOeHOd-KnZ2ViM2Us":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},3133,"Maija-Mehiläisen ihmeelliset seikkailut","Bonsels, Waldemar",1880,1952,"3133-bonsels-waldemar-maija-mehilaisen-ihmeelliset-seikkailut","3133__Bonsels_Waldemar__Maija-Mehiläisen_ihmeelliset_seikkailut",null,"lastenkirja",[14],"seikkailu",[],"fi",1912,1919,28867,182668,false,73794,[24],"Bees -- Juvenile fiction",[26,27,28],"Adventure","Children & Young Adult Reading","Novels","\"Maija-Mehiläisen ihmeelliset seikkailut: Lastenromaani\" by Waldemar Bonsels is a fable published in 1912. The story follows a young bee named Maija who questions her role in the hive and ventures outside despite warnings. After being captured, she discovers a hornet plot to destroy her colony. Maija must escape and return home to warn her fellow bees, transforming from a rebellious individual into a national hero. The work explores themes of independence, loyalty, and the relationship between the individual and community. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Salovaara, Hannes",268,"Klassinen lastenromaani kertoo uteliaasta Maija-mehiläisestä, joka päättää jättää kotipesänsä nähdäkseen maailmaa. Matkallaan hän kohtaa monenlaisia luonnon asukkaita, joutuu vaarallisiin tilanteisiin ja oppii lopulta arvostamaan yhteisönsä merkitystä.","Waldemar Bonselsin 'Maija-Mehiläisen ihmeelliset seikkailut' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 3133. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MAIJA-MEHILÄISEN IHMEELLISET SEIKKAILUT\n\nLastenromaani\n\n\nKirj.\n\nWALDEMAR BONSELS\n\n\nSuomentanut\n\nHannes Salovaara\n\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Maija pakenee kotikaupungistaan.\n   II. Pepin ruusumaja.\n   UI. Metsälampi ja sen asukkaat..\n   IV. Iffi ja Kurt.\n    V. Heinäsirkka.\n   VI. Pukke.\n  VII. Maija hämähäkin vankina.\n VIII. Uusia tuttavuuksia.\n   IX. Hannibalin taistelu ihmistä vastaan.\n    X. Yön ihmeet.\n   XI. Keijukaisen toverina.\n  XII. Runoilija Lemmitty Seitsenpisteinen.\n XIII. Rosvolinna.\n  XIV. Pako.\n   XV. Kotiinpaluu.\n  XVI. Mehiläisten ja herhiläisten taistelu.\n XVII. Kuningattaren ystävätär.\n\n\n\n\nEnsimäinen luku.\n\nMAIJA PAKENEE KOTIKAUPUNGISTAAN.\n\n\nKun pieni Maija-mehiläinen heräsi eloon ja ryömi kennostaan esiin, oli\nhäntä auttamassa muuan vanhempi mehiläinen. Tämän nimi oli Kassandra,\nja hän oli mehiläispesässä hyvin arvossapidetty henkilö. Siellä oli\nelämä tähän aikaan hyvin levotonta, sillä mehiläiskansan keskuudessa\noli syntynyt kapina, jota kuningatar ei kyennyt kukistamaan.\n\nJa nyt käyn kertomaan pienen Maijan ihmeellisistä seikkailuista. Kun\nkokenut Kassandra kuivasi hänen suuret, kirkkaat silmänsä ja koetti\noikoa hänen hentoja siipiään, surisi suuri mehiläispesä uhkaavasti,\nja pikku Maijan mielestä oli siellä hyvin kuumaa. Hän huomautti siitä\ntoverilleen.\n\nKassandra katsoi huolestuneena ympärilleen, mutta mitään vastausta ei\nhän Maijalle antanut. Hän kummasteli, että tämä lapsi jo näin aikaisin\nrupesi lausumaan arvostelujaan. Mutta aivan totta oli, että kuumuus\nja tungos kävivät miltei sietämättömiksi. Maija näki mehiläisten\nkiiruhtavan toinen toisensa perästä ohitseen, ja niin kova oli kiire,\nettä jotkut hapuilivat toisten ylitse tai pyöriskelivät sekavaksi\nkeräksi kasautuneina.\n\nKerran sattui kuningatar heidän lähettyvilleen. Kassandra ja Maija\ntulivat syrjään tuupituiksi, mutta muuan kuhnuri, ystävällinen ja\nhienonnäköinen mehiläisherra, tuli heidän avukseen. Hän nyökkäsi\nMaijalle ja siveli kiiltävän karvaista rintaansa hieman hermostuneesti\netujalallaan, jota mehiläiset käyttävät käsivartena ja kätenä.\n\n»Kohta se onnettomuus tapahtuu», sanoi hän Kassandralle. »Kapinalliset\nhylkäävät kaupungin. Niillä on jo uusi kuningatarkin valittuna.»\n\nKassandra ei piitannut kuhnuriherrasta yhtään mitään. Ei hän ollut\ntätä edes kiittänyt avunannosta, ja Maija huomasi selvästi, että\nvanha neiti oli suorastaan epäystävällinen nuorelle herralle. Hän ei\nsentään uskaltanut kysyä asiasta suoraan. Uusia vaikutelmia tuli toinen\ntoisensa perästä niin nopeasti, että hänen päänsä oli mennä pyörälle.\nPesän kuumeinen kiihko tarttui häneenkin, ja hän rupesi surisemaan\nhiljaisella, mutta kirkkaalla äänellä.\n\n»Mitä pälkähtää päähäsi?» tokasi Kassandra. »Eikö täällä mielestäsi jo\nole kyllin hälinää?»\n\nMaija vaikeni heti ja katsoi kysyvästi kokeneempaan ystäväänsä.\n\n»Tule tänne», sanoi tämä Maijalle, »koetetaan täällä hieman rauhoittua!»\n\nHän veti Maijaa tämän kauniista kiiltävästä siivestä, joka oli vielä\naivan pehmeä ja uusi ja ihmeen läpinäkyvä, hiljaiseen nurkkaan, missä\nhunajakennot olivat täpötäynnä mettä.\n\nMaija jäi seisomaan pitäen kiinni hunajakennon laidasta.\n\n»Täällä tuoksuu ihmeen hyvälle», sanoi hän Kassandralle.\n\nVanha neiti hermostui taas:\n\n»Sinun täytyy oppia odottamaan», sanoi hän. »Kuulehan, lapsi, minä olen\ntänä keväänä kasvattanut jo monta sataa nuorta mehiläistä ja antanut\nheille ensimäiset opetukset, mutta vielä en ole tavannut ketään niin\nnokkaviisasta kuin sinä. Näytät olevan poikkeuksellinen luonne.»\n\nMaija punastui, työnsi kätensä molemmat hennot sormet suuhunsa ja\nkysyi: »Mitä se oikein merkitsee — poikkeuksellinen luonne?»\n\n»No, mutta tämä on vallan sopimatonta», huudahti Kassandra, tarkoittaen\npienen mehiläisen kädenliikettä, mutta hänen kysymykseensä hän ei\nhuolinut vastata. »Ota nyt vaarin kaikesta, mitä sulle sanon, sillä\nminulla on sinua varten käytettävänä vain lyhyt aika. Koteloista on\ntullut taas uusia nuoria mehiläisiä, ja Turka, ainoa apulainen, mikä\nminulla tässä kerroksessa on, on jo ylenmäärin työstä rasittunut ja\nvalittanut näinä päivinä tunteneensa korviensa suhisevan. Istu tähän!»\n\nMaija totteli ja katsoi suurin, ruskein silmin opettajattareensa.\n\n»Ensimäinen sääntö, mikä nuoren mehiläisen täytyy tuntea», sanoi\nKassandra huoaten, »on se, että hänen on kaikessa, mitä hän ajattelee\nja tekee, oltava toisten kaltainen ja ajateltava kaikkien yhteishyvää.\nSen valtiojärjestyksen mukaan, minkä me ammoisista ajoista olemme\noikeaksi tunnustaneet ja mikä rikkoontumatta on säilynyt, on tämä\nvaltion menestyksen ensimäinen peruslaki. Huomenna saat lentää ulos.\nVanhempi ja kokeneempi toveri saa sinua seurata. Ensin saat lentää vain\nlyhyitä matkoja ja on sinun otettava tarkoin vaarin kaikista esineistä,\njoiden ohi lennät, jotta aina osaisit kotiin. Seuraajasi näyttää\nsinulle sadoittain kukkia, joissa on mitä parasta mettä. Ne täytyy\nsinun oppia ulkoa, siitä vaivasta ei säästy ainoakaan mehiläinen.\nEnsimäiset kukkasi ovat kanervankukka ja lehmuksenkukka ja ne voit heti\npainaa muistiisi. Lausuppas ne nimet uudestaan!»\n\n»En minä osaa», sanoi pieni Maija, »se on hirveän vaikeata. Mutta\nsaanhan minä ne myöhemmin nähdä.»\n\nVanha Kassandra katsoi Maijaan silmät pystyssä ja päätään pudistellen.\n\n»Huonosti sinun vielä käy», huokasi hän, »sen kyllä jo huomaan.»\n\n»Pitääkö minun sitten tuonnempana kaiket päivät kerätä mettä?» kysyi\npikku Maija.\n\nKassandra huokasi syvään ja katseli pientä mehiläistä hetkisen vakavana\nja surullisena. Hän näytti muistelevan omaa elämäänsä, joka alusta\nalkaen oli ollut pelkkää työtä ja puuhaa. Ja sitten hän katsoi hellästi\nMaijaan ja lausui lempeästi:\n\n»Maija pieni, sinä saat oppia tuntemaan päivänpaisteen, korkeat,\nviheriät puut ja kukkaisat niityt, hopeiset järvet ja lirisevät,\nvälkkyvät purot, kirkkaan sinitaivaan ja ehkä lopuksi vielä ihmisenkin,\nkorkeimman ja täydellisimmän, mitä luonto on synnyttänyt. Kaiken\ntämän ihanuuden keskellä eläessäsi muuttuu työ sinulle iloksi. Katso,\nsydänkäpyseni, kaikki tämä on edessäsi, sinulla on täysi syy olla\nonnellinen.»\n\n»Hyvä», sanoi pieni Maija, »sitäpä juuri tahdonkin.»\n\nKassandra hymyili lempeästi. Hän ei oikein tiennyt, mistä se johtui,\nmutta yhtäkkiä oli hän tuntenut vallan erikoista hellyyttä pientä\nMaijaa kohtaan. Semmoista hän ei muistanut koskaan ennen tunteneensa\nketään nuorta mehiläistä kohtaan. Ja siitäpä taisi johtuakin, että hän\npuhui ja kertoi pikku Maijalle paljon enemmän kuin mitä mehiläiset\ntavallisesti elämänsä ensimäisenä päivänä saavat kuulla. Hän antoi\ntälle kaikenmoisia neuvoja, varoitti häntä pahan maailman vaaroista ja\nluetteli hänelle mehiläiskansan pahimmat viholliset. Ja lopuksi hän\npuhui kauan ihmisestä ja herätti hänen sydämessään ensimäisen rakkauden\nihmiseen ja palavan halun tulla hänet tuntemaan.\n\n»Ole kohtelias ja ystävällinen kaikille hyönteisille, jotka tapaat»,\nsanoi hän lopuksi, »silloin saat niiltä oppia enemmän kuin mitä minä\nvoin tänään sinulle kertoa, mutta varo herhiläisiä ja ampiaisia.\nHerhiläiset ovat pahimpia ja vaarallisimpia vihollisiamme, ja ampiaiset\novat hyödytöntä rosvojoukkiota, jolla ei ole kotia eikä uskontoa. Me\nolemme voimakkaampia ja mahtavampia kuin he, mutta he varastavat ja\nmurhaavat kaikkialla, missä vain voivat. Sinä voit käyttää pistintäsi\nkaikkia hyönteisiä vastaan puolustaessasi itseäsi tai tahtoessasi\nherättää arvonantoa, mutta jos pistät lämminveristä eläintä tai\nitse ihmistä, täytyy sinun kuolla, sillä pistimesi jää silloin\nvihamiehesi ihoon ja katkee tyvestä. Pistä siis sellaista olentoa vain\näärimmäisessä hädässä, mutta tee se silloin rohkeasti ja kuolemaa\nkammoamatta, sillä sen kunnioituksen ja arvon, mitä me mehiläiset\nkaikkialla nautimme, me olemme hankkineet juuri rohkeudellamme ja\nviisaudellamme. Ja voi nyt hyvin, pikku Maija, tule onnelliseksi\nmaailmassa ja pysy kansallesi ja kuningattarellesi uskollisena!»\n\nPieni mehiläinen nyökkäsi päätään ja vastasi vanhan opettajansa\nsuuteloon ja syleilyyn. Rinnassa salainen ilo ja kiihtymys hän paneutui\nlevolle, mutta voi tuskin jännitykseltään nukkua, sillä olihan hän\nhuomispäivänä tuleva tuntemaan suuren maailman, auringon, taivaan ja\nkukat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillävälin oli mehiläiskaupunkiin palautunut rauhallisuus. Suuri osa\nnuorista mehiläisistä oli jättänyt vanhan valtionsa perustaakseen\nuuden. Kauan kuului suuren parven surina auringonpaisteessa. Lähdön\nsyynä ei ollut röyhkeys eikä minkäänlainen pahansuopeus kuningatarta\nkohtaan, vaan kansa oli siinä määrin lisääntynyt, etteivät kaikki\nenää mahtuneet kaupunkiin eikä siihen voitu sijoittaa niin paljon\nhunaja-astioita, että kaikki olisivat saaneet talvisen tarpeensa\ntyydytetyksi. Sillä suuri osa kesällä kootusta hunajasta täytyi\nluovuttaa ihmiselle. Se oli vanha valtiosopimus, hunajan vuoksihan\nihminen huolehti kaupungin hyvinvoinnista ja turvallisuudesta sekä\nantoi suojaa talven pakkasia vastaan.\n\nToisena aamuna kuuli Maija asuinkerroksessaan reippaan äänen:\n\n»Aurinko on noussut!»\n\nHeti hän ponnahti pystyyn ja liittyi erään medenkantajan seuraan.\n\n»Hyvä», sanoi tämä ystävällisesti, »sinä saat lentää kanssani.»\n\nPortilla pysähdyttivät vartijat heidät. Siinä oli oikein tungos. Muuan\novenvartija sanoi Maijalle valtion tunnussanan, joka vaaditaan joka\nainoalta kaupunkiin pyrkivältä mehiläiseltä.\n\n»Paina se muistiisi», sanoi hän, »ja onnea ensimäiselle matkallesi!»\n\nKun pieni mehiläinen sitten astui portin edustalle, täytyi hänen sulkea\nsilmänsä vastaanvirtaavan valotulvan johdosta. Siinä loisti kultaa ja\nviheriää, niin sanomattoman runsasta ja lämmintä ja hehkuvaa, että\nautuudesta ymmällä ollen ei hän tiennyt mitä sanoa tai tehdä.\n\n»Tämähän on todella suuremmoista», sanoi hän vihdoin toverilleen.\n»Tuonneko lennetään?»\n\n»Sinne suoraan», sanoi toinen.\n\nSilloin kohotti pieni Maija päänsä, liikutti uusia kauniita siipiään\nja huomasi äkkiä, että se lentolauta, jolla hän oli istunut, näytti\npainuvan alaspäin. Ja samalla tuntui hänestä kuin liukuisi hänen allaan\noleva maa taaksepäin ja kuin hänen edessään olevat suuret vihreät puut\ntulisivat häntä kohti.\n\nHänen sydämensä riemuitsi, hänen silmänsä säteilivät.\n\n»Minä lennän», hän huusi. »Eihän tämä, mitä nyt teen, voi muuta olla\nkuin lentämistä. Mutta tämähän on vallan suuremmoista!»\n\n»Niin, sinä lennät», sanoi medenkantaja, jolla oli täysi työ pysyä\nMaijan rinnalla. »Nuo tuolla ovat lehmuksia, joiden luo lennämme.\nSieltä voit painaa muistiisi kaupunkimme aseman. Mutta sinä lennät\ntosiaankin nopeasti, Maija.»\n\n»Kyllin nopeasti ei voi koskaan lentää», sanoi Maija. »Oi miten hyvälle\ntuoksuu auringonpaiste.»\n\n»Ei auringonpaiste tuoksu», sanoi medenkantaja, joka oli hieman\nhengästynyt, »kukat ne tuoksuvat. Mutta lennä nyt hitaammin, muuten\nminä jään jälelle, etkä sinä tällä tavalla lentäen voi painaa seutua\nmieleesi paluumatkaa varten.»\n\nMutta pieni Maija ei enää kuullut mitään. Hän oli aivan huumautunut\nilosta, auringosta ja olemassaolon onnesta. Hänestä tuntui kuin\nliitäisi hän nuolen nopeudella viheriässä valomeressä kohti yhä\nsuurenevaa ihanuutta. Kirjavat kukat näyttivät kutsuvan häntä luokseen,\nautereinen etäisyys houkutteli häntä puoleensa, ja sininen taivas\nkaartui ylhäällä ikäänkuin siunaten hänen riemuisata nuoruudenlentoaan.\nNäin kaunista ei ole enää milloinkaan kuin tänään on, ajatteli hän. En\nvoi palata, en voi muuta ajatella kuin aurinkoa.\n\nHänen alapuolellaan vaihtuivat kirjavat kuvat, rauhallinen maisema\nlevittäytyi ikäänkuin hitaasti liukuen valossa hänen alapuolellaan.\nKoko aurinko mahtaa olla kultaa, ajatteli pieni mehiläinen.\n\nTultuaan suuren puutarhan kohdalle, joka näytti lepäävän\nkirsikkapuiden, orapihlajain ja seljapensasten kukkaispilvessä,\nlaskeutui hän lopen uupuneena alas. Hän tuli punaiseen tulpanimaahan,\ntarttui erääseen suureen kukkaan, tarrautui kiinni sen seinään,\nhengitti syvään ja hurmautuneena ja näki kukan laidalla vivahdellen\nleikkivien valojuovien yläpuolella säteilevän sinisen taivaan.\n\n»Oi, tuhatkertaisesti kauniimpi on avara maailma», huudahti hän, »kuin\nhämärä mehiläiskaupunki. Milloinkaan en palaa sinne takaisin mettä\nkeräämään ja vahaa valmistamaan, en milloinkaan, en. Tahdon nähdä ja\noppia tuntemaan kukkivan maailman. Minä en ole muiden mehiläisten\nkaltainen, minun sydämeni kaipaa iloa ja yllätyksiä, seikkailuja ja\nihmeitä. Vaaroja en pelkää, olenhan voimakas ja rohkea ja onhan minulla\npistimeni!»\n\nHän hymyili uhkarohkeana ja iloisena ja otti syvän siemauksen mettä\ntulpanin kukasta.\n\nSuuremmoista, ajatteli hän. Elämä on tosiaankin ihanaa.\n\nMutta jospa pikku Maija olisi aavistanut, miten monet vaarat häntä\nodottivat, niin varmasti hän olisi enemmän harkinnut asemaansa.\nMutta hän ei aavistanut mitään ja pysyi päätöksessään. Pian voitti\nväsymys, ja hän nukahti. Kun hän heräsi, oli aurinko laskenut, ja\nmaa oli verhoutunut hämärään. Hieman hänen sydämensä pampahteli, ja\nhitaasti hän kömpi pois kukasta, joka juuri sulkeutui yön ajaksi.\nHän piilottautui erään vanhan puun latvukseen suuren lehden alle ja\nnukkuessaan hän ajatteli turvallisena:\n\n»Enpähän vaan menetäkään rohkeuttani kohta alussa. Aurinko nousee taas,\nse on varmaa, Kassandra on sen sanonut. Nukutaan nyt vaan kaikessa\nrauhassa.»\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nPEPIN RUUSUMAJA.\n\n\nOli jo kirkas päivä, kun pieni Maija heräsi. Hänen oli hieman vilu\nsiellä suuren vihreän lehden alla, ja aluksi olivat hänen liikkeensä\nhitaat ja kömpelöt. Hän piti kiinni lehtisuonesta ja räpytteli\nja lepatteli siipiään, jotta ne tulisivat joustaviksi ja pölystä\npuhtaiksi. Sitten hän silitteli vaaleata karvaturkkiaan ja pyyhkäisi\nsuuret silmänsä kirkkaiksi. Varovasti hän asteli jonkun askeleen\neteenpäin, aina lehden reunalle saakka, ja katseli ympärilleen.\n\nYmpäristön ihanuus ja aamuauringon loisto aivan häikäisivät hänet.\nLehdet loistivat hänen yläpuolellaan kuin vihreä kulta, ja siinä, missä\nhän itse istui, oli vielä varjoisaa ja vilpoisaa.\n\nMiten ihana onkaan maailma, ajatteli pieni mehiläinen.\n\nVähitellen muistuivat hänen mieleensä edellisen päivän tapahtumat,\nkaikki vaarat ja ihanuudet, mitä hän oli nähnyt. Mutta hän pysyi\npäätöksessään olla palaamatta mehiläispesään. Tosin rupesi sydän\nomituisesti sykkimään, kun hän muisteli Kassandraa. Mutta olihan\nsula mahdottomuus, että Kassandra vielä tapaisi hänet. Eikä hänestä\nollut lainkaan hauskaa lentää aina edestakaisin, kantaa hunajaa tai\nvalmistaa vahaa. Hän tahtoi olla onnellinen ja vapaa ja nauttia omalla\ntavallaan elämästä. Tuli sitten mitä tuli, sen hän tahtoi kestää. Niin\nkevytmielisesti Maija ajatteli, suureksi osaksi siitäkin syystä, ettei\nhänellä ollut minkäänlaista käsitystä kaikesta siitä, mikä häntä odotti.\n\nJossain etäällä tuolla auringonpaisteessa hohti punaista. Maija näki\nsen helottavan ja loistavan, ja salaperäinen kärsimättömyys valtasi\nhänet. Hän huomasi samalla, että hänen oli nälkä. Silloin pyrähti hän\nrohkeana kirkkaasti ja iloisesti suristen piilopaikastaan kuulakkaana\nväräjävään ilmaan ja lämpimään päivänpaisteeseen. Hän lensi tyynesti\ntuota punaista kukkaisvaloa kohti, joka näytti hänelle viittoilevan, ja\nkun hän tuli sen lähelle, tunsi hän niin suloisen tuoksun tuulahduksen,\nettä melkein huumaantui ja vain vaivoin pääsi perille suureen,\npunaiseen kukkaan saakka. Hän ponnahti sen ulommalle, kuperalle\nterälehdelle ja piti siitä kiinni. Kun lehti tällöin hiukan heilahti,\npyörähti häntä vastaan välkkyvä hopeapallo, melkein yhtä suuri kuin\nhän itse, läpikuultava ja kaikissa taivaankaaren väreissä vivahteleva.\nMaija pelästyi kauheasti, vaikka tämän kylmän hopeapallon kauneus häntä\nsamalla ihastuttikin. Pallo pyöri edelleen, keikahti lehden reunan\nylitse, hypähti auringonpaisteeseen ja putosi ruohikkoon.\n\nMaijalta pääsi hiljainen kauhun huuto, kun hän näki tuon kauniin\npallon alhaalla särkyvän tuhansiksi pikku helmiksi. Mutta ne loistivat\nruohikossa niin raikkaina, vierivät väräjävinä pisaroina pitkin korsia\nmaahan ja säkenöivät kuin timantit lampunvalossa. Maija ymmärsi, että\nse oli ollut suuri kastehelmi, joka oli kosteana yönä muodostunut kukan\nkupuun.\n\nKun hän taas kääntyi kukan kupuun päin, näki hän pienen kovakuoriaisen,\njolla oli ruskeat peitinsiivet ja musta rintakilpi, istuvan\nteriön suulla. Se oli vähän pienempi kuin Maija itse, istui\nlevollisena paikallaan ja katseli häntä totisena mutta ei ollenkaan\nepäystävällisesti.\n\nMaija tervehti sitä kohteliaasti.\n\n»Oliko tuo pallo Teidän?» kysyi hän. Ja kun kovakuoriainen ei\nvastannut, lisäsi hän: »Olen pahoillani, että pudotin sen.»\n\n»Kastepisaraako tarkoitatte?» kysyi kovakuoriainen hymyillen hieman\nitsetietoisesti. »Sen vuoksi ei teidän tarvitse olla huolissanne.\nMinä olen jo juonut, ja rouvani ei milloinkaan juo vettä, koska hänen\nmunuaisensa eivät siedä sitä. Mitä Te täältä tahdotte?»\n\n»Mikä on tämä ihana kukka?» sanoi Maija vastaamatta hänen\nkysymykseensä. »Olkaa hyvä ja sanokaa minulle sen nimi!»\n\nHän muisti Kassandran neuvon ja koetti olla niin kohtelias kuin suinkin\nmahdollista.\n\nKovakuoriainen liikutteli karvatonta kiiltävää päätään selkäkilpeä\nvasten. Se liike oli helppoa sille, ja kevyesti liukui pää edestakaisin.\n\n»Taidatte ollakin oikein eilisen teiren poika?» kysäsi hän hymyillen\nhiukan epäkohteliaasti Maijan tietämättömyydelle. Muutenkin oli hänen\nkäyttäytymistavassaan Maijan mielestä jotain epähienoa, mehiläiset\nolivat sivistyneempiä ja osasivat käyttäytyä sievemmin. Mutta\nhyväntahtoinen näytti tuo kovakuoriainen silti olevan, sillä nähtyään\nMaijan joutuvan hämille ja hänen poskiensa punastuvan suhtautui hän\nheti suopeammin hänen tietämättömyyteensä.\n\n»Ruusu tämä on», sanoi hän, »joten sen siis nyt tiedätte. Me olemme\nneljä päivää sitten tänne muuttaneet, ja on kukka menestynyt\nhoidossamme vallan mainiosti. Olkaa hyvä ja tarkastelkaa lähemmin!»\n\nMaija vitkasteli, mutta voitti epäröintinsä ja astui pari askelta.\nKovakuoriainen työnsi helakan lehden syrjään, ja he astelivat\nrinnakkain kapeisiin saleihin, missä seinät olivat helakanpunaiset ja\nhyvätuoksuiset ja missä vallitsi suloinen hämäryys.\n\n»Teillähän on hurmaavan kaunista», sanoi Maija ihastuneena. »Ja tämä\ntuoksu on suorastaan huumaavaa.»\n\nKovakuoriainen oli hyvillään siitä, että hänen asuntonsa miellytti\nMaijaa.\n\n»Täytyy tietää, missä asustaa», sanoi hän suopeasti myhäillen.\n»Sanoohan vanha sananlasku: sano minulle, kenen kanssa seurustelet,\nniin minä sanon, millainen sinä olet. Haluatteko kenties hieman\nhunajaa?»\n\n»Oi», huudahti Maija, »sehän maistuisi mainiolta.» Kovakuoriainen\nnyökkäsi ja hävisi seinän taakse.\n\nMaija katseli onnellisena ympärilleen. Hän silitteli poskellaan ja\nkäsillään ohuita, punahohtoisia väliverhoja, hengitti syvään suloista\ntuoksua ja oli riemuissaan siitä, että oli joutunut näin kauniiseen\nasuntoon. Eläminen on todellakin nautintoa, ajatteli hän, ja tämä\ntämmöinen asunto on sentään toista kuin ne ummehtuneet ja täpötäydet\nkerroshuoneet, missä me asumme ja aherramme. Jo tämä hiljaisuuskin on\nihanaa.\n\nSilloin hän kuuli kovakuoriaisen seinän takana torailevan kovalla\näänellä. Vihaisena tämä siellä murisi, ja Maija oli kuulevinaan, miten\nse otti jotakin olentoa niskasta kiinni ja työnsi kovakouraisesti\nedellään. Siihen sekaantui myös toinen ääni, kimakka, huolestunut ja\nharmistunut, ja Maija erotti seuraavat sanat:\n\n»Tietysti Te uskallatte nyt, kun minä olen yksin, käydä käsiksi minuun.\nMutta saattepa nähdä, miten Teidän käy, kun tuon toverini tänne. Senkin\njätkä! No niin, minä menen nyt.»\n\nMaija oli aivan kauhuissaan vieraan kimakasta äänestä, joka kaikui\nterävänä ja häijynä. Hän kuuli vielä, miten joku poistui kiireesti.\n\nKovakuoriainen tuli takaisin ja viskasi pahatuulisena hänelle\nhunajamöhkäleen.\n\n»Hävytöntä», hän sanoi, »ei missään saa olla rauhassa tältä\nroskaväeltä.»\n\n»Kuka se oikein oli?» kysyi Maija suu täynnä hunajaa.\n\n»Olkaa hyvä ja syökää ensin suunne tyhjäksi ja nielaskaa hunajanne»,\nsanoi kovakuoriainen, »muuten ei ymmärrä, mitä Te sanotte.»\n\nMaija totteli, mutta närkästynyt isäntä ei jättänyt hänelle aikaa\nuuteen kysymykseen.\n\n»Muurahainen se oli. Luulevatkohan ne sitten, että tässä säästetään\nja aherretaan joka tunti vain heitä varten. Ja sitten tunkeudutaan\nsäädyttömästi ja edes tervehtimättä toisen varastohuoneisiin.\nOlen suutuksissani. Ellen tietäisi, että nämä eläimet ovat vailla\nalkeellisimpiakin käyttäytymistapoja, en epäröisi hetkeäkään nimittää\nheitä varkaiksi.» — Äkkiä hän malttoi mielensä ja kääntyi Maijaan päin:\n\n»Suokaa anteeksi, etten ole huomannut esitellä itseäni. Nimeni on\nPeppi, kuulun ruusukuoriaisten heimoon.»\n\n»Minun nimeni on Maija», sanoi pieni mehiläinen arastellen, »on hauskaa\ntehdä tuttavuutta.» Hän katseli tarkasti Peppi-kuoriaista. Tämä\nkumarteli yhtämittaa ja levitti aina kumartaessaan tuntosarvensa kahden\npienen viuhkan tavoin. Se miellytti suuresti Maijaa.\n\n»Teillä on ihmeen kauniit tuntosarvet», sanoi hän. »Suorastaan\nsuloiset...»\n\n»No niin», myhäili Peppi mielissään, »sellaisina niitä pidetään.\nTahdotteko kenties nähdä ne selkäpuoleltakin?»\n\n»Jos rohkenen sitä pyytää», sanoi Maija.\n\nKovakuoriainen taivutti viuhkamaiset tuntosarvensa sivulle ja antoi\nauringonsäteen liukua niiden yli.\n\n»Suuremmoista, eikö totta?» kysyi hän.\n\n»En olisi luullut semmoisia olevan olemassakaan», vastasi Maija. »Omat\ntuntosarveni ovat aivan mitättömät.»\n\n»Kullakin on osansa», arveli Peppi. »Teillähän on kieltämättä kauniit\nsilmät, ja ruumiinne kultainen väri on varsin miellyttävä.»\n\nPieni Maija säteili onnesta. Kukaan ei ollut hänelle vielä sanonut,\nettä hänessäkin oli jotain kaunista. Hän aivan paisui elämänilosta ja\notti rivakasti vielä mesikokkareen.\n\n»Erinomaista», sanoi hän.\n\n»Olkaa hyvä ja ottakaa vielä», sanoi Peppi, vähän ällistyneenä\nvieraansa ruuanhalusta, »se on ensisadon ruusuhunajaa. Täytyy kumminkin\nolla varovainen, jottei pilaa vatsaansa. Tuolla on vielä kastetta, jos\nTeitä ehkä janottaa.»\n\n»Paljon kiitoksia!» sanoi Maija. »Mutta nyt minä lähtisin lentoon, jos\nsuvaitsette.»\n\nKovakuoriainen hymyili.\n\n»Lentoon ja aina vaan lentoon», sanoi hän, »se on teidän mehiläisten\nveressä. Minä en oikein ymmärrä sitä levotonta tapaa. Onhan paikallaan\npysymiselläkin hyvät puolensa, eikö totta?»\n\n»Oi, minä lennän niin mielelläni», sanoi pieni Maija.\n\nKovakuoriainen avasi hänelle kohteliaasti väliverhon.\n\n»Saatan Teidät ulos. Vien Teidät ulkolehdelle, josta voitte mukavasti\npäästä lentoon.»\n\n»Kiitoksia», sanoi Maija, »mutta kyllä minä voin lentää, mistä vaan\ntahdon.»\n\n»Siinä olette minua etevämpi», sanoi Peppi, »lenninsiipien\nsuoristeleminen on minulle aika vaivalloista.»\n\nHän puristi Maijan kättä ja työnsi viimeisen väliverhon syrjään.\n\n»Oi ihanuutta, sinitaivas», riemuitsi Maija, »voikaa hyvin!»\n\n»Näkemiin», sanoi Peppi ja jäi hetkeksi istumaan korkeimmalle\nruusunlehdelle katsellen pientä Maijaa, joka nopeasti ja\nsuoraviivaisesti lensi korkealle taivasta kohti kaltaiseen\npäivänpaisteeseen ja raikkaaseen aamuilmaan.\n\nSitten hän huoahti hiljaa ja vetäytyi miettiväisenä vilpoisaan\nruusunteriöön takaisin. Hänestä tuntui lämpöiseltä, vaikka oli\nvasta aamu. Hän hyräili suristen aamulauluaan, ja näin se kaikui\nruusunlehtien punaisessa hohteessa ja lämpimässä auringonpaisteessa:\n\n    Nurmi tuoksuu, päivä paistaa\n    Kultasäteet karkeloi.\n    Punaruusu hehkuin kukkii,\n    Pepin aamulaulu soi:\n\n    Kotia ei mulla missään\n    Enkä sitä kaipaakaan.\n    Mulle riittää, ruusullani\n    Kun vaan laulella mä saan.\n\n    Maailmaa en tunne, mutta\n    Miksi tuota surisin.\n    Pian kuihtuu punaruusu,\n    Silloin kuolen minäkin.\n\nJa ulkona helotti säteilevä kesäpäivä kukkivan maan yllä.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nMETSÄLAMPI JA SEN ASUKKAAT.\n\n\nVoi, harmitteli pieni Maija lentäessään, nytpä unohdin aivan kysellä\nPepiltä tietoja ihmisestä. Hänenlaisensa kokenut mies olisi varmaankin\nvoinut minulle antaa parhaat tiedot. Mutta kukaties tapaan itsekin\nvielä tänään ihmisen.\n\nJa niin tarkasteli hän kirkkailla silmillään yrittelyhaluisena ja\nhilpeämielisenä kirjavaa maata, joka laajana tasankona avautui hänen\nnähtäväkseen kaikessa kesäisessä loistossaan.\n\nHän tuli suuren puutarhan yläpuolelle, missä tuhannet värit loistivat.\nHän kohtasi erilaisia hyönteisiä, jotka huusivat hänelle tervehdyksensä\ntoivottaen hauskaa matkaa ja hyvää satoa. Joka kerran kun hän tapasi\nmehiläisen, sykähteli hänen sydämensä tavallista kiivaammin, sillä\nhän tunsi itsensä tavallaan syylliseksi toimettomuudessaan ja pelkäsi\ntavata tuttavia. Mutta ennen pitkää hän huomasi, etteivät mehiläiset\nkiinnittäneet häneen erikoisempaa huomiota.\n\nYhtäkkiä hän näki sinisen taivaan syvällä, syvällä alapuolellaan.\nEnsin hän kauhistuneena ajatteli, että hän kenties oli lentänyt\nliian korkealle ja eksynyt taivaaseen, mutta sitten hän näki, että\npuut kuvastuivat tämän maanalaisen taivaan reunoilla ja hän ymmärsi\nilokseen, että siinä oli suuri ja tyven vesi, joka sinisenä ja\nkirkkaana päilyi aamun hiljaisuudessa. Riemurinnoin hän laskeutui\nmelkein sen pintaan saakka ja voi nähdä oman kuvansa lentävän vedessä,\nnäki vaaleiden siipiensä välkkyvän puhtaan, kimaltelevan lasin tavoin,\npani merkille, että jalat olivat oikeassa asennossa pitkin ruumista\naivan kuten Kassandra oli opettanut, ja näki ruumiinsa kauniin\nkullanvärin vedestä heijastuvan.\n\nOn todellakin ihanaa lentää näin pitkin vedenpintaa, riemuitsi hän.\n\nHän näki kaloja, suuria ja pieniä, jotka uiskentelivat kirkkaassa\nvedessä tai näyttivät rauhallisina siinä keijuvan. Maija varoi\nlentämästä liian lähelle niitä, sillä hän tiesi, että kalojen puolelta\noli vaara uhkaamassa.\n\nTultuaan järven toiselle rannalle houkutteli lammen kaislikko ja\njättiläiskokoiset, suurten lautasten näköiset lumpeenlehdet häntä\nluokseen. Hän valikoi erään piilossa olevan lehden, jonka yläpuolella\nkorkeat, kiiltävät kaislat huojuivat auringonpaisteessa, ja joka itse\noli kokonaan varjossa. Vain pari pientä päivänpaistepyörylää oli siinä\nkuin kaksi kultarahaa.\n\n»Ihanaa», sanoi pieni mehiläinen, »oikein ihanaa!»\n\nSitten hän rupesi hieman siistimään itseään, otti molemmin käsin\nkiinni päänsä takaa ja veti sitä eteenpäin ikäänkuin tahtoisi\ntemmata sen irti. Mutta hän kyllä varoi liian lujasti vetämästä,\nhänen tarkoituksenaan oli vain pölyn poistaminen. Sitten hän sipasi\ntakajaloillaan siipiään, niin että ne taipuivat alas ja taas\nkimmahtivat entiseen asentoonsa ihmeen kirkkaina ja kiiltävinä.\n\nSamassa tuli pieni teräksensininen pörisijä hänen luokseen, laskeutui\nlehdelle hänen viereensä ja katsoi häneen hämmästyneenä.\n\n»Mitä Te teette minun lehdelläni?» kysyi se.\n\nMaija pelästyi.\n\n»Saanee siinä toki hetkisen levähtää», sanoi hän. Hän muisti Kassandran\nsanoneen, että mehiläiskansa nauttii kaikkialla hyönteismaailmassa\nsuurta arvonantoa. Nyt hän tahtoi kerran kokeilla, onnistuisiko hänen\nherättää kunnioitusta. Mutta hänen sydämensä jyskytti koko lailla, kun\nhän oli noin äänekkäästi ja päättäväisesti vastannut.\n\nPörisijä pelästyi ilmeisesti, huomatessaan, ettei Maija antanutkaan\nnoin vaan komentaa itseään. Suristen närkästyneesti se hypähti\nkaislalle, joka kallistui sen lehden yli, missä Maija istui, ja puhui\njo paljon kohteliaammin sieltä ylhäältä päivänpaisteesta:\n\n»Tekisitte mieluummin työtä, kuten tapoihinne kuuluu! Mutta jos olette\nlevon tarpeessa, niin olkoon menneeksi. Minä odotan täällä.»\n\n»Onhan tuolla lehtiä riittämiin», arveli Maija.\n\n»Kaikki on jo vuokrattu», sanoi pörisijä. »Näinä aikoina saa olla\niloinen, jos voi pienenkin alan sanoa omakseen. Ellei edeltäjäni olisi\nkaksi päivää sitten joutunut sammakon saaliiksi, ei minullakaan nyt\nolisi kunnon asumapaikkaa. Yöpyä milloin täällä, milloin tuolla —\nei se ole niinkään hauskaa. Kaikilla ei ole niin hyvin järjestettyä\nyhteiskuntalaitosta kuin teillä mehiläisillä Muuten saanen esitellä\nitseni, nimeni on Hannu Kristoffer.»\n\nMaija oli ääneti ja ajatteli kauhistuneena, miten kamalaa mahtoi olla\njoutua sammakon saaliiksi.\n\n»Onko tässä lammessa paljon sammakoita?» kysyi hän pörisijältä ja\nsiirtyi samalla keskelle lehteä, jottei häntä näkyisi vedestä päin.\n\nPörisijä hymyili.\n\n»Turha vaiva», se ivaili, »sammakko näkee Teidät alhaalta päin, kun\naurinko paistaa, sillä lehti on silloin läpikuultava. Se näkee vallan\nhyvin Teidän istuvan minun lehdelläni.»\n\nMaijan päähän pälkähti pelottava ajatus, että kukaties juuri hänen\nlehtensä alla istuu suuri sammakko katsellen häntä muljottavin\nahmivin silmin, ja hän oli juuri lentämäisillään kiireimmän kaupalla\ntiehensä, kun sattui vallan kauhea tapaus, jota hän ei olisi osannut\naavistaakaan. Ällistyksissään ei hän aluksi päässyt selville, mitä\noikeastaan tapahtui, hän kuuli vain terävää sirinää yläpuolellaan,\naivan kuin tuuli olisi kahissut kuivuneissa lehdissä, sitten kuului\nvinkuvaa sihinää, kaikui vihainen metsästystoitotus, ja hieno\nläpikuultava varjo suhahti hänen lehtensä ylitse. Silloin hän huomasi —\nja hänen sydämensä käpristyi pelosta — että suuri välkkyvä sudenkorento\noli kaapannut Hannu Kristoffer-poloisen ja piteli sitä suurissa\npuukkomaisissa leuoissaan. Ja Hannu Kristoffer kirkui epätoivoisesti.\nKorento laskeutui saaliineen kaislalle, joka kaartui raskaan painon\nalla, niin että Maija näki kummankin keinuvan päänsä päällä ja näki\nsamalla kirkkaassa vedessä niiden kuvan. Hannu Kristofferin huuto oli\naivan sydäntä särkevä. Ja silloin huusi Maija miettimättä sen enempää:\n\n»Päästäkää heti pörisijä irti, kuka ikänä olettekin. Teillä ei ole\nminkäänlaista oikeutta tunkeutua noin röyhkeästi toisten asuntoihin.»\n\nKorento päästi pörisijän leuoistaan, mutta piti silti käsillään\nsiitä lujasti kiinni ja käänsi päänsä Maijaa päin. Maija pelästyi\nkovasti nähdessään korennon suuret, tuikeat silmät ja pahannäköiset\npuremaleuat, mutta sen välkkyvät siivet ja hohtava ruumis olivat\nhänestä ihastuttavat. Se kimalteli kuin vesi, lasi ja jalokivet.\nMutta korennon suunnaton koko pelotti häntä, eikä hän enää ymmärtänyt\näskeistä rohkeuttaan vaan rupesi kiihkeästi vapisemaan.\n\nMutta korento sanoi aivan ystävällisesti:\n\n»Lapsukainen, mitä Te oikein haluatte?»\n\n»Päästäkää hänet irti!» huusi Maija kyynelet silmissä. »Hänen nimensä\non Hannu Kristoffer ja...»\n\nSudenkorento hymyili.\n\n»Miksikä niin, pienokainen?» kysyi hän mielenkiinto heränneenä mutta\nsamalla alentuvan näköisenä.\n\nMaija änkytti avuttomana:\n\n»Voi, hän on niin sievä ja kiltti herra eikä ole, mikäli ymmärrän,\ntehnyt Teille mitään pahaa.»\n\nKorento katsoi miettiväisenä Hannu Kristofferiin:\n\n»Niin, hän on kyllä pieni, herttainen mies», se sanoi lempeästi ja\npurasi samalla pään poikki.\n\nMaija luuli menettävänsä järkensä, niin syvästi järkytti häntä tämä\ntapaus. Pitkään aikaan ei hän saanut sanaa suustaan ja hänen täytyi\nkauhukseen kuulla, miten hänen yläpuolellaan teräksensinisen Hannu\nKristofferin ruumis rouskuen ja narskuen murskaantui palasiksi.\n\n»Älkää Te siellä olko ollenkaan olevinanne!» puheli korento suu täynnä\nja hartaasti pureksien. »Teidän tunteellisuudestanne en minä välitä\nniin vähääkään. Ja oletteko Te itse sen parempi teoissanne? Kaikesta\npäättäen Te olette vielä vallan nuori ettekä ole paljon tarkastellut\nomia kotoisia olojanne. Kun kesällä alkaa pesässänne kuhnurien\nmurhailu, loukkaa se yhtä paljon ja mielestäni vielä suuremmalla syyllä\nympäristön tunteita.»\n\nMaija kysyi: »Oletteko jo valmis siellä ylhäällä?» Hän ei voinut vielä\nkatsoa ylös.\n\n»Yksi koipi on vielä syömättä», vastasi sudenkorento.\n\n»Olkaa hyvä ja nielaskaa vielä se, sitten vastaan Teille», huusi Maija,\njoka hyvin tiesi, niiksi mehiläispesässä täytyy kuhnurit kesällä\nsurmata ja jota harmitti sudenkorennon typeryys. »Mutta älkää rohjetko\nastua askeltakaan lähemmäs minua. Minä en näet silloin vitkastele\nhetkeäkään käyttää pistintäni.»\n\nPieni Maija oli todellakin kovasti suuttunut. Ensimäisen kerran hän\npuhui pistimestään ja ensimäisen kerran hän, iloitsi siitä, että\nhänellä oli semmoinen ase.\n\nSudenkorennon silmät olivat häijyn näköiset. Se oli lopettanut\nateriansa ja istui nyt selkä hieman koukussa, katseli vaanien Maijaa\nja muistutti petoeläintä, joka juuri on hyökkäämäisillään saaliinsa\nkimppuun. Mutta pieni mehiläinen pysyi täysin levollisena. Hän ei\nvoinut ymmärtää, mistä oli saanut semmoisen rohkeuden, mutta pelkoa\nhän ei enää lainkaan tuntenut. Hän päästi hiljaisen sointuvan surinan,\naivan samanlaisen kuin kerran oli kuullut pesän vartijain päästävän,\nkun muuan ampiainen oli tullut lentoluudan lähettyville.\n\nKorento lausui uhaten ja hitaasti:\n\n»Sudenkorennot elävät mitä sopuisimmissa suhteissa mehiläiskansan\nkanssa.»\n\n»Siinä he tekevät viisaasti», vastasi Maija sukkelaan.\n\n»Luuletteko kenties, että minä pelkäisin Teitä, minä — Teitä?» kysyi\nsudenkorento. Se irroittautui aivan kuin ponnahtaen kaislasta,\njoka heilahti entiseen asentoonsa. Sitten se lensi sirisevin ja\nvälkähtelevin siivenlyönnein melkein vedenpintaan asti. Se näytti\nihanalta, kun se kuvastui veden kalvoon, siinä luuli näkevänsä kaksi\nkorentoa, jotka räpyttelivät lasisiipiään niin nopeaan ja niin sirosti,\nettä näytti kuin heijastuisi hopeinen hohde niiden ympärille. Niin\nihana oli tämä näky, että pikku Maija unohti siinä harminsa Hannu\nKristoffer-poloisen kohtalon johdosta ja unohti myös häntä itseään\nuhkaavan vaaran Hän taputti käsiään ja huusi innostuneena: »Miten\nihmeen ihanaa, miten ihmeen ihanaa!»\n\n»Minuako tarkoitatte?» kysyi korento aivan ällistyneenä.\n\nJa sitten hän lisäsi nopeasti: »Niin, minä kyllä kehtaan näyttää\nitseäni, se on totta. Olisittepa eilen nähneet, miten eräät ihmiset\nhurmaantuivat nähdessään minut puron partaalla, minne he olivat\nistahtaneet.»\n\n»Ihmiset?» huudahti Maija. »Oi, oletteko Te nähnyt ihmisiä?»\n\n»Tietysti», sanoi sudenkorento. »Mutta varmaankin olisitte innostunut\ntietämään, kuka olen. Nimeni on Surri, kuulun verkkosiipisiin ja\nlähemmin sanoen sudenkorentojen heimoon.»\n\n»Voi, kertokaa minulle ihmisestä!» pyysi Maija, ilmoitettuaan ensin\nSurrille oman nimensä.\n\nSudenkorento näytti leppyneeltä. Se istahti lehdelle Maijan viereen,\neikä pieni mehiläinen ollut siitä pahoillaan. Hän oli varma, että Surri\nkyllä varoisi astumasta liian lähelle häntä.\n\n»Onko ihmisillä pistintä?» kysyi Maija.\n\n»Hyvä Jumala», sanoi Surri, »mitä he tekisivät sillä? Ei, heillä on\npahempia aseita, ja he ovat meille hyvin vaarallisia. Ei ole ketään,\njoka ei heitä pelkäisi, ja erikoisesti pelätään pieniä ihmisiä, joiden\njalat ovat selvästi näkyvissä. Niitä sanotaan pojiksi.»\n\n»Ahdistavatko he Teitä?» kysyi Maija jähmettyneenä jännityksestä.\n\n»Kyllä, käykö se yli Teidän ymmärryksenne?» kysyi Surri vilkasten\nsiipiensä yli. »Olen harvoin tavannut ihmistä, joka ei olisi yrittänyt\npyydystää minua.»\n\n»Miksi he niin tekevät», kysyi Maija huolestuneena.\n\n»Meissä on jotain viehättävää», sanoi Surri vaatimattomasti hymyillen\nja katsoi vinosti eteensä. »Muuta syytä en tiedä. On sattunut, että\nmeikäläiset, jotka ovat joutuneet heidän käsiinsä, ovat saaneet kärsiä\nmitä tuskallisimpia kidutuksia ja lopuksi saaneet surmansa.»\n\n»Ovatko ihmiset syöneet heidät?»\n\n»Ei ei», sanoi Surri rauhoittaen, »ei nyt juuri sillä tavalla. Mikäli\ntiedetään, eivät ihmiset käytä sudenkorentoja ravinnokseen. Mutta\ntoisinaan vallitsee ihmisessä murhahalu, joka jäänee ikiajoiksi\nselvitystä vaille. Teistä kai tuntuu uskomattomalta, mutta tosiasia\nkuomiinkin on, että niin sanotut poikaihmiset ovat pyydystäneet\nkorentoja ja vain nautinnokseen, ei muusta syystä, ovat repineet näiltä\nsiivet ja jalat. Epäilettekö sitä?»\n\n»Tietysti epäilen», sanoi Maija harmistuneena.\n\nSurri kohautti kimaltelevia olkapäitään, hänen kasvonsa näyttivät\nvanhoilta ja kokeneilta.\n\n»Oi, jospa kerran voisi avoimesti asiasta puhua», sanoi hän murheesta\naivan kalpeana. »Minulla oli toivorikas veli, hieman kevytmielinen hän\ntosin oli ja onnettomuudekseen hyvin utelias. Hän joutui erään pojan\nkäsiin, joka hänen huomaamattaan heitti pitkään keppiin kiinnitetyn\nverkon hänen päälleen. Sanokaa itse, kuka osaisi ajatella semmoista.»\n\n»Semmoista en olisi koskaan voinut ajatella», vastasi pikku Maija.\n\nSudenkorento katsahti häneen.\n\n»Sitten sidottiin hänen ruumiinsa ympäri musta rihma siipien väliin,\njoten hän voi hyvin lentää, mutta ei päässyt irti. Joka kerran, kun\nveliparkani luuli saavuttaneensa vapautensa, tempasi poika mitä\nraaimmalla tavalla hänet mainitun rihman avulla takaisin.»\n\nMaija ravisteli päätään.\n\n»Sitä ei oikein osaa kuvitellakaan», kuiskasi hän surullisena.\n\n»Jos en jonakin päivänä tule tuota muistelleeksi, niin varmasti näen\nsiitä unta», jatkoi Surri. »Lopuksi veljeni kuoli.»\n\nJa sitten huoahti Surri syvään.\n\n»Miten hän kuoli?» kysyi Maija syvästi osaa ottaen hänen suruunsa.\n\nSurri ei voinut heti vastata, suuret kyynelet vierivät hänen silmistään\nhitaasti poskia pitkin.\n\n»Hän pantiin taskuun ja sitä ei kukaan kestä», nyyhkytti hän.\n\n»Mikä semmoinen on?» kysyi Maija huolestuneena. Niin paljon uutta ja\nikävää samalla kerralla hän tuskin kykeni ymmärtämään.\n\n»Tasku», selitti Surri, »on ihmisten ulommassa nahassa oleva\nvarastokammio. Mutta mitä muuta arvelette siellä vielä olleen?\nOi, missä kauheassa seurassa pitikään veliparkani vetää viimeisen\nhengenvetonsa! Sitä ette milloinkaan voisi arvata!»\n\n»En», sanoi Maija vavisten, »sitä en osaa... kenties hunajassa?»\n\n»Ei, ei», sanoi Surri itsetietoisena ja samalla niin surullisena.\n»Harvoin on ihmisten taskuissa hunajaa. Mutta sanonpa Teille, mitä\nsiellä oli: siellä oli sammakko, linkkuveitsi ja porkkana.»\n\n»Kauheata», kuiskasi Maija. »Mutta mitä on linkkuveitsi?»\n\n»Se on eräänlainen ihmisen keinotekoinen pistin. Kun luonto ei ole\nhänelle antanut sellaista asetta, koettaa hän jäljitellä sitä. Sammakko\noli onneksi jo kuolemaisillaan. Sillä oli toinen silmä puhki, yksi\njalka poikki ja sen alaleuka oli sijoiltaan. Mutta niinpiankuin veljeni\ntuli taskuun, sähähti sammakko vinolla suullaan:\n\n»Kun minä tästä paranen, niin minä kohta nielasen Teidät.» Sitten se\nkatsoa muljautti ainoalla silmällään äskentullutta toveriparkaansa.\nTämä katse mahtoi vankilan hämärässä näyttää mitä hirvittävimmältä.\nVeljeni menetti tajuntansa, kun hän äkkinäisen ravistelun johdosta\njoutui puristuksiin vasten sammakkoa, niin että hänen siipensä takertui\nkuolevan sammakon kylmään ja niljakkaan ihoon. Oi, tätä surkeutta eivät\nriitä mitkään sanat kyllin sattuvasti kuvailemaan.\n\n»Mistä Te tiedätte kaiken tämän?» kysyi Maija kauhusta väristen.\n\n»Myöhemmin viskasi poika pois veljeni ja sammakon, kun hänen tuli nälkä\nja hän rupesi hakemaan porkkanaa taskustaan. Veljeni avunhuutojen\njohtamana minä löysin heidät molemmat vierekkäin ruohikossa\nmakaavina. Mutta minä tulin ajoissa ehtiäkseni vain kuulemaan kaikki\nja sulkeakseni veljeni silmät. Hän kiersi käsivartensa kaulani\nympäri ja suuteli minua jäähyväisiksi. Sitten hän kuoli urhoollisena\nja valittamatta kuin pieni sankari. Kun hänen murskaantuneitten\nsiipiensä viimeiset värähdykset olivat tauonneet, peitin minä hänet\ntammenlehdillä ja etsin kukkivan kurjenkellon, jonka siniset kukat\nsaivat hänen kunniakseen lakastua hänen kummullaan. 'Voi hyvin', minä\nhuusin, 'nuku hyvin, pieni veljeni.' Sitten lensin illan hiljaisuuteen,\nkohti molempia punaisia aurinkoja, sillä aurinko näkyi kahdessa\nkohdassa, iltataivaalla ja vedessä. Niin juhlallisen suruisa ei ole\nkai ollut kenenkään mieliala. — Joko Teille on sattunut jotain ikävää?\nKerrotte kai siitä toiste minulle'.»\n\n»Ei», sanoi Maija, »oikeastaan olen minä tähän saakka aina ollut\niloinen.»\n\n»Silloin Teillä on syytä kiittää Jumalaa», arveli Surri hieman\npettyneenä.\n\nMaija kysyi, miten sammakon oli käynyt.\n\n»Niin, se sammakko», sanoi Surri. »Todennäköisesti se sai ansionsa\nmukaisen kuoleman. Miten saattoikin se olla niin kovasydäminen, että\nlisäsi kuolevan tuskia! Se koetti sitten pelastua, mutta kun sen yksi\njalka ja toinen silmä olivat toimintakyvyttömät, hyppeli se yhtämittaa\nsamaa kehää kiertäen. Se näytti hyvin hassunkuriselta. 'Kyllä haikara\npian Teidät löytää', huusin sille, ennenkun lensin sieltä pois.»\n\n»Sammakko parka!» sanoi pieni Maija.\n\n»No, mutta mitä kuulen!» tokasi sudenkorento närkästyneenä. »Te menette\nsentään liian pitkälle. Sääliä sammakkoa on sama kuin leikata poikki\nomat siipensä. Minusta tuntuu kuin olisitte vailla omaatuntoa.»\n\n»Voin ollakin», vastasi Maija, »mutta minusta on vaikeaa nähdä\nkenenkään kärsivän.»\n\n»No, se johtuu Teidän nuoruudestanne», lohdutti häntä Surri. »Elämän\nkoulussa kyllä vielä opitte, rohkeutta vaan, ystävättäreni! Mutta minun\ntäytyy taas päästä päivänpaisteeseen, täällä on oikein kylmää. Voikaa\nhyvin!»\n\nKuului hiljainen rasahdus, ja tuhannet kirkkaat värit kimaltelivat,\nvaaleat, lempeät värit aivan kuin juoksevan veden ja välkkyvien\njalokivien. Surri pyristeli vihreän kaislikon lomitse aina vedenpintaan\nsaakka, ja Maija kuuli hänen laulavan aamuauringossa. Hän kuunteli\ntuota sievää laulua, jossa oli jonkunverran kansanlaulun kaihomieltä\nja joka pani Maijan mielen yht'aikaa iloiseksi ja surulliseksi. Näin\nkaikui laulu hänen korviinsa:\n\n    Aalto hiljaa väräjää,\n    Aurinkoa tervehtää\n    Aamun koittehessa.\n    Keinuu keltaulpukat,\n    Lumpeen kukat nuokkuvat\n    Valkohohtehessa.\n\n    Lämmin kesätuulonen\n    Kera kultasäteiden\n    Leikkii siivilläni.\n    Riemurinnoin laulelen:\n    Lyhyt, mutta suloinen\n    On mun elämäni.\n\n»Kuule, sudenkorennon laulu kaikuu!» huusi valkoinen perhonen\nystävättärelleen. Ne lensivät keinuen aivan Maijan ohitse halki\nkesäpäivän sinisen auerilman. Silloin nosti pieni mehiläinenkin\nsiipensä ja hyrisi hiljaa jäähyväisiksi hopeiselle lammelle ja lensi\nrantaa päin.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nIFFI JA KURT.\n\n\nKun pieni Maija heräsi seuraavana aamuna sinikellon teriössä, kuuli\nhän ilman olevan kuin täynnä hiljaista rapinaa ja huomasi, että kukat\nheiluivat ikäänkuin salaperäisten sysäysten johdosta. Kellon avoimeen\nteriöön tunkeutui kostea ruohon ja maan tuoksu, ja ilma oli varsin\nkylmä.\n\nMaija oli levoton. Hän otti hieman siitepölyä kukan keltaisista\nheteistä, suoritti sitten huolellisesti aamusiivouksensa ja asteli\nvarovaisesti askel askelelta nuokkuvan kellon ulkoreunalle saakka.\nSilloin hän näki, että ulkona satoi. Satoi kylmää vihmasadetta hiljaa\nrapisten, ja koko ympäristö oli miljonien kirkasten hopeahelmien\npeitossa. Niitä oli lehdillä ja kukilla, niitä vieri ruohikossa pitkin\nhentoja ruohonkorsia ja ne virkistivät ruskeata maata.\n\nHämmästyneenä ja kummastellen katseli Maija, miten maailma oli\nmuuttunut. Tämä oli ensimäinen sade hänen lyhyen olemassaolonsa\naikana. Mutta vaikka hänellä ei ollut mitään hätää eikä valittamisen\nsyytä, painosti hänen mieltään kumminkin lievä huoli, sillä hän\nmuisti Kassandran varoittaneen, ettei pidä koskaan lentää sadesäällä\nulos. Hän ymmärsi, että oli vaikeata liikutella siipiään pisarien\npudotessa, ja hän kärsi kylmästäkin ja kaipasi rauhallista, kultaista\npäivänpaistetta, joka teki koko maan iloiseksi ja huolettomaksi.\n\nVarmaankin oli vielä varhaista, koska hänen allaan ruohikossa oli\npäivän hyörinä vasta alullaan. Sinikellossaan oli hän hyvässä piilossa,\nja sieltä oli mainio tilaisuus tarkastella virkoavaa elämää. Siinä hän\nunohti hetkiseksi surunsa ja sydämeen tunkeutuvan koti-ikävän. Oli\noikein hupaisaa katsella näin varmasta turvapaikasta alas ruohikon\nasukasten hyörinään ja pyörinään. Mutta vähitellen lensivät hänen\najatuksensa kumminkin takaisin kotiin, jonka hän oli jättänyt,\nmehiläispesän tarjoomaan suojaan ja siellä vallitsevaan voimakkaaseen\nyhteistuntoon. Siellä ne nyt istuivat vierekkäin iloiten sateen\naiheuttamasta lepopäivästä, korjailivat kenties siellä täällä kennoja\ntai ruokkivat pieniä toukkia. Mutta yleensä oli elämä sadepäivinä\npesässä rauhallista ja hiljaista. Vain silloin tällöin lenteli\ntiedustelijoita tarkastamaan säätä ja ottamaan selvää, miltä suunnalta\ntuuli puhalsi. Kuningatar kulki ylt’ympäri valtakuntaansa kerros\nkerrokselta, tutki kaikkea, kiitti tai moitti, laski munan sinne tänne\nja teki kaikki onnellisiksi kuninkaallisella läsnäolollaan. Miten\niloiseksi tulikaan, kun vain sai häneltä katseen tai lempeän sanan!\nSattui joskus, että hän silitteli ystävällisesti nuorten mehiläisten\npäätä, jotka olivat ensimäisiä tehtäviään suorittaneet, tai kyseli\nheidän kuulumisiaan.\n\nOi, miten onnellista oli saada kuulua siihen joukkoon, tietää olevansa\nkaikkien kunnioittama ja voivansa nauttia yhteiskunnan tarjoomaa\nvoimakasta turvaa! Täällä yksinäisellä ja vaaroille alttiilla\npaikallaan hän oli turvaton ja häntä paleli. Ja mihin hän ryhtyisi ja\nmillä hän elättäisi henkensä, jos sadetta kestää? Sinikellossa tuskin\noli hunajaa, ja siitepölyä ei riittänyt pitkäksi aikaa. Ensi kerran\nhän huomasi, miten välttämätöntä päivänpaiste on kaikille kulkureille.\nIlman päivänpaistetta tuskin kukaan tulisi kevytmieliseksi, mietti hän.\n\nMutta kun hän vain muisteli päivänpaistetta, täytti hänen mielensä\ntaas ilo ja salainen ylpeys siitä, että hän oli ollut niin rohkea ja\nalottanut elämänsä omin päin. Mitä kaikkea hän jo olikaan nähnyt ja\nkokenut lyhyen retkensä aikana! Semmoisista asioista tiesivät toiset\nvain vähän koko elinaikanaan. Kokemus on sentään korkein elämänonni ja\nuhrinsa arvoinen, mietti hän.\n\nAlhaalla ruohikossa kulki vaeltajamuurahaisparvi. Ne marssivat laulaen\nviileässä ruohometsässä, ja kiire niillä näytti olevan. Heidän reipas\naamulaulunsa kaikui marssin tahdissa ja herätti pienen Maijan sydämessä\nkaihoisan ja miettivän tunnelman.\n\n    Lyhyt elonaikamme\n    Täällä on.\n    Rosvon mieli kuitenkin\n    Aina huoleton.\n\nNiillä oli mainiot aseet ja ne näyttivät uljailta ja vaarallisilta.\nNiiden laulu kaikui leskenlehtien alla. Mutta siellä näkyi heidän\nlaulustaan seurauksiakin, sillä nyt kuului karkea ja käheä ääni,\nja nuoren voikukan lehdet työntyivät nopeasti erilleen. Maija näki\nsieltä tulevan suuren sinisen kovakuoriaisen, joka näytti tummasta\nkiiltävästä metallista tehdyltä pallonpuoliskolta ja joka väreili\nmilloin sinervänä, milloin vihertävänä, milloin taas sysimustana. Se\noli ainakin pari kolme kertaa Maijaa suurempi. Sen kova panssari näytti\nsärkymättömän lujalta, ja sen äreä ääni vaikutti kammottavalta. Se\nnäytti heränneen sotilasten lauluun ja olevan oikein pahalla päällä.\nSen karvaturkki ei ollut vielä siivottu, ja se hieroi unta sinisistä\nviekkaista silmistään.\n\n»Minä tulen», se huusi, »ja tietäkööt kaikki tehdä tilaa minulle!»\n\nJumalan kiitos, etten ainakaan minä ole hänen tiellään, ajatteli Maija,\njoka tunsi olevansa turvassa korkeassa huojuvassa piilopaikassaan.\nMutta jyskytti hänen sydämensä kumminkin pikkuruikkusen, ja hän\nvetäytyi ääneti askeleen verran taaksepäin kelloonsa.\n\nKovakuoriainen kulki raskaasti ja kompastellen kosteassa ruohossa.\nEi se ollut suinkaan sievä näky. Kuihtuneen lehden kohdalla, juuri\nMaijan kukan alla, se pysähtyi, työnsi lehden syrjään ja astui hieman\ntaaksepäin. Silloin huomasi Maija siinä olevan maanalaisen onkalon suun.\n\n»Kas, mutta kaikkea sitä onkin!» päivitteli hän uteliaana.\n»Tuollaisesta ei minulla ollut aavistustakaan. Ei voi elää kyllin kauan\nkokeakseen kaikkea, mikä maailmassa on mahdollista.»\n\nHän oli aivan ääneti. Vain sade rapisi hiljalleen. Sitten hän kuuli\nkovakuoriaisen huutavan onkaloon:\n\n»Jos tahdotte tulla mukanani metsästysretkelle, täytyy Teidän\nvälttämättä jo nousta ylös. On jo kirkas päivä.» Kun se oli juuri\nherännyt, tunsi se itsensä niin itsevarmaksi, että sen oli vaikea\nkäyttäytyä ystävällisesti.\n\nKesti hetkisen, ennenkuin vastaus tuli, sitten kuuli Maija ohuen äänen\npiipittävän onkalosta:\n\n»Jumalan tähden, sulkekaa ovi siellä ylhäällä, sataa sisään.»\n\nKovakuoriainen totteli, kallisti päänsä hieman sivulle ja tirkisteli\nraosta sisään.\n\n»Olkaa hyvä ja kiirehtikää», sanoi se närkästyneenä.\n\nMaija odotti jännittyneenä, mitä tuli tapahtumaan. Hän ryömi niin\npitkälle, että suuri sadepisara putosi hänen hartioilleen. Siitä hän\npelästyi aika lailla ja kuivasi itsensä. Alhaalla nousi maasta tuo\nkuivunut lehti, ja hitaasti ryömi sen alta näkyviin ruskea elukka,\njoka näytti hyvin merkilliseltä. Sillä oli kömpelönnäköinen ruumis ja\ntavattoman paksu pää ja siinä pienet tuntosarvet kohtisuorassa. Jalat\nolivat hoikat ja hitaasti liikkuvat, kasvoissa huolestunut ilme.\n\n»Hyvää huomenta, rakas Iffi», sanoi kovakuoriainen aivan hoikkana\npelkästä kohteliaisuudesta. »Miten olette nukkunut?» Ja sitten hän\nlisäsi: »Kallein aarteeni!»\n\nIffi tarttui hänen käteensä verrattain välinpitämättömänä.\n\n»Tämä ei käy päinsä, Kurt», hän sanoi. »En voi. Siitä puhutaan liian\npaljon.»\n\nKuoriaisparka näytti oikein kauhistuvan.\n\n»En oikein ymmärrä», se änkytti, »voisiko ystävyytemme nuori onni\nsärkyä näin mitättömien seikkojen johdosta. Ajatelkaa toki, Iffi, mitä\nTe välitätte puheista. Onhan Teillä onkalonne, Te voitte kömpiä sinne,\nmilloin haluatte, ja kun Te oikein syvälle menette, ette kuule yhtään\nmitään.»\n\nIffi hymyili kaihoisasti ja ylimielisesti.\n\n»Kurt, sitä Te ette ymmärrä. Minulla on siitä omat mielipiteeni.\nJa sen lisäksi on muutakin syytä: Te olette käyttänyt hyväksenne\ntietämättömyyttäni tavalla, joka ei juuri hienotunteisuutta todista,\nolette sanonut itsenne ruusukuoriaiseksi, ja eilen sanoi etana minulle,\nettä Te olettekin Kontiainen. Siinä on aikamoinen erotus. Etana oli\nnähnyt Teidät työssä, jota en tässä enää tahdo mainita. Ymmärtänette,\nettä minä peruutan suhteemme.»\n\nKun Kurt oli tointunut peljästyksestään, suuttui hän: »En, sitä en\nymmärrä», hän huusi kiivaasti. »Tahtoisin olla rakastettu oman itseni\nenkä toimeni vuoksi. Miten voitte arvostella miestä sen mukaan, missä\nhän oleskelee!»\n\n»Ellei hän oleskelisi juuri lannassa, voisin sulkea toisen silmäni»,\nsanoi Iffi pidättyen. »Teidän tulee myös muistaa, että nuoren lesken,\njonka puoliso vasta kolme päivää sitten joutui päästäisen uhriksi,\ntulee elää erittäin kainosti. Sen vuoksi — voikaa hyvin!»\n\nJa yht'äkkiä oli Iffi hävinnyt koloonsa, niin nopeasti, että näytti\nkuin tuulenpuuska olisi hänet siitä pyyhkäissyt. Maija ei olisi pitänyt\nmahdollisena, että mikään olento voisi niin nopeasti hävitä koloonsa.\n\nNyt oli Iffi poissa ja kovakuoriainen tuijotti nolon näköisenä tyhjään\npimeään aukkoon ja näytti siinä niin typerältä, että Maijaa oikein\nnauratti.\n\nVihdoin se tointui ällistyksestään ja rupesi murheellisena murjottaen\nravistamaan pientä pyöreähköä päätään, ja sen tuntosarvet riippuivat\nränsistyneesti alaspäin aivan kuin kaksi sateen liuottamaa viuhkaa.\n\n»Luonteesta ja kunnollisesta elämästä ei kukaan näihin aikoihin enää\nvälitä», huokasi se. »Iffi on sydämetön, en ole uskaltanut myöntää sitä\nitselleni, mutta niin on asia. Mutta ellei hänen sydämensä kehoittaisi\nhäntä ystävättärekseni, niin pitäisi ainakin hänen järkensä kehoittaa.»\n\nMaija näki, miten kyynelet heruivat kuoriaisen silmiin, ja hänen\nsydämensä täyttyi säälistä.\n\nMutta äkkiä tuli Kurtiin liikettä. Se pyyhkäsi kyynelet silmistään ja\nasteli varovasti multakasan taakse, minkä Iffi todennäköisesti oli\nasunnostaan siihen läjännyt, ja Maija näki pienen punertavan kastemadon\ntulevan ruohikossa. Sillä oli vallan merkillinen liikuntotapa,\nvuoroin se teki itsensä pitkäksi ja hoikaksi, vuoroin taas lyhyeksi\nja paksuksi, ja sen punainen ruumiinkärki oli kokoonpantu pelkistä\nhennoista renkaista, jotka ääneti liukuivat eteenpäin ikäänkuin\ntunnustellen. Maija pelästyi kovasti nähdessään Kurtin äkkiä astuvan\npiilostaan, iskevän kiinni matoon ja purasevan sen kahteen puoliskoon.\nLevollisena se rupesi sitten syömään toista puolikasta välittämättä\nvähääkään madonpuoliskain tuskallisista kiemurteluista maassa ja sen\nkourissa.\n\nSe oli vielä vallan pieni mato.\n\n»Ei hätää», sanoi Kurt, »pian tämä on ohi.»\n\nMutta samalla kun se söi, näytti se taas muistelevan Iffiä, jonka se\noli ikipäiviksi menettänyt, ja suuret kyynelet vierivät pitkin sen\nposkia.\n\nPiilopaikassaan istuva pieni Maija sääli sitä sydämensä pohjasta.\nMaailmassa on sentään paljon surullista, ajatteli hän. Silloin hän näki\ntoisen madonpuolikkaan, jonka Kurt huolettomasti oli pannut syrjään,\nkiireesti matelevan tiehensä.\n\n»Kas vaan!» huusi hän ja pelästyksissään huusi niin äänekkäästi, että\nKurt kummastellen rupesi pälyilemään ympärilleen.\n\n»Pois tieltä!» huusi se äänen kuullessaan.\n\n»Mutta enhän minä Teidän tiellänne istukaan», vastasi Maija.\n\n»Missä Te sitten istutte?» kysyi Kurt. »Täytyyhän Teidän toki jossain\nistua.»\n\n»Täällä ylhäällä», huusi Maija, »kukassa, päänne päällä.»\n\n»Uskon sanojanne», sanoi Kurt. »Mutta minä en ole heinäsirkka, enkä voi\nkääntää päätäni niin paljon ylöspäin, että näkisin Teidät. Minkä vuoksi\nhuusitte?»\n\n»Madon toinen puolikas juoksee pois», huusi Maija.\n\n»Niin, niin», sanoi Kurt madonpuolikasta katsellen, »nämä eläimet ovat\nvarsin vikkeliä. Mutta minulle ei enää ruoka maistu.» Ja samalla se\nheitti kourissaan olevan madontyngän pois, ja tämä syömättä jäänyt\nkappale alkoi poistua päinvastaiseen suuntaan kuin edellinen kappale.\n\nMaija aivan ällistyi, mutta Kurtille näkyi olevan tuttua tämä madon\nmerkillinen ominaisuus.\n\n»Teidän ei pidä luulla, että minä aina söisin matoja», sanoi se, »mutta\njoka paikassa ei ole ruusuja.»\n\n»Sanokaa nyt toki sentään tuolle pienokaiselle, mihin hänen puoliskonsa\non juossut!» vastasi Maija kiihkeänä.\n\nKurt pudisteli totisena päätään: »Minkä kohtalo on erottanut, älköön\nsitä enää yhdistettäkö», se sanoi. Ja jatkoi: »Kuka Te olette?»\n\n»Minä olen Maija, mehiläisväkeä.»\n\n»Mieluista kuulla», sanoi Kurt. »Minulla ei ole mitään mehiläisiä\nvastaan. Minkä vuoksi istutte täällä? Se ei ole mehiläisille\ntavallista. Oletteko jo kauankin istunut?»\n\n»Olen täällä nukkunut.»\n\n»Vai niin», sanoi Kurt epäluuloisena. »Toivottavasti olette nukkunut\nsyvää ja virkistävää unta. Olette ehkä juuri äskettäin herännyt?»\n\nMaija myönsi juuri heränneensä, sillä hän huomasi, että Kurtista oli\nvastenmielistä tietää hänen kuulleen tuon keskustelun Iffi-sirkan\n[Tekijä tarkoittaa Iffi-sirkalla keski- ja etelä-Europassa elävää\n_niitty-sirkkaa_, joka viettää huomaamatonta elämää maahan kaivamissaan\nkäytävissä. Suomentajan huomautus.] kanssa, eikä Maija tahtonut\nuudelleen pahoittaa Kurtin mieltä.\n\nKurt juoksi edestakaisin koettaen katsella ylöspäin.\n\n»Odottakaa», sanoi se, »kun nousen jotakin ruohonkortta vastaan, voin\nnähdä Teidät, ja Te voitte katsoa minuun silmästä silmään. Sitähän joka\ntapauksessa hartaasti halunnette.»\n\n»Se olisi minusta erittäin hauskaa», sanoi Maija.\n\nKurt löysi sopivan korren, se oli voikukan varsi, ja kun kukinto\nkallistui hieman sivulle, voi Maija nähdä hänet, kun hän nyt asettautui\ntakajaloilleen ja katseli ylöspäin. Maija näki hänellä olevan\nystävälliset ja miellyttävät kasvot; vallan nuorelta ei hän enää\nnäyttänyt; hieman pyöreäposkinen hän oli. Nyt hän kumartui niin, että\nkukinto hieman heilahti ja esitti itsensä:\n\n»Kurt, ruusukuoriaisten heimon jäsen.»\n\nPieni Maija ei voinut olla kaikessa salaisuudessa hiukan hymyilemättä,\nsillä hän tiesi hyvin, että Kurt oli sontiainen, mutta kun hän ei\ntahtonut tätä loukata, ei hän huolinut asiasta mitään mainita.\n\n»Eikö sade tuota Teille mitään haittaa?» kysyi Maija.\n\n»Eihän toki, siihen olen ruusuissa tottunut, siellä sataa miltei aina.»\n\nMaija ajatteli: täytyy minun sentään pikkuruikkusen rangaista häntä\nröyhkeistä valheistaan, aikamoinen ylvästelijä hän onkin.\n\n»Kurt», sanoi hän ja hymyili varovaisesti, »mikä aukko on oikeastaan\ntuo tuolla lehden alla?»\n\nKurt pelästyi.\n\n»Aukko?» kysyi hän. »Puhutteko jostain aukosta? On paljon, paljon\naukkoja, se on kai joku semmoinen. Teillä ei ole aavistustakaan, miten\npaljon maassa on aukkoja.»\n\nMutta sen näin hämmentyessä tapahtui äkkiä vallan kauheata.\nKoettaessaan kaikin keinoin teeskennellä täydellistä\nvälinpitämättömyyttä, horjahti Kurt tasapainostaan. Maija kuuli hänen\nkirkuvan epätoivoisesti ja kohta sen jälkeen näki hänen makaavan\nselällään sätkytellen käsin ja jaloin avuttomana ja uikuttaen.\n\n»Nyt olen mennyittä miestä», parkui se, »en voi kääntyä enää pystyyn.\nMinun täytyy kuolla. Surkuteltavampaa kohtaloa ei ole kenenkään osaksi\ntullut.»\n\nSe valitteli niin äänekkäästi, ettei kuullut Maijan lohdutussanoja.\nSomalla se koetti jaloillaan koskettaa maata, mutta joka kerran,\nkun se jo luuli saaneensa maasta kiinni, luiskahtivat ne pienet\nmultahiukkaset, joihin se vaivoin oli tarttunut, ja se kaatui taas\nkuperalle pyöreälle selälleen. Se oli tosiaankin erittäin lohduton\nnäky, ja pieni Maija tunsi todellista tuskaa sen johdosta, vallankin\nkun se kävi jo kalpeaksi kasvoiltaan ja sen huuto kaikui sydäntä\nsärkevänä.\n\n»En kestä tätä asentoa», se huusi, »katsokaa edes poispäin! Älkää\nkiduttako kuolevaa tunkeilevilla katseillanne! Oi, jospa voisin\nsaada kiinni edes ruohonkorresta tai voikukan varresta! Kukapa voisi\npysytellä kiinni ilmassa? Ei kukaan.»\n\nPikku Maijan sydän värisi säälistä.\n\n»Odottakaa», hän huusi, »tahdon koettaa auttaa Teitä pystyyn. Täytyyhän\nsen onnistua, jos oikein ponnistan. Kurt, rakas Kurt, älkää nyt huutako\nnoin, kuulkaa mitä sanon: jos minä taivutan pienen ruohonkorren alas ja\nojennan Teille sen pään, onko Teillä siitä apua?»\n\nKurt vain valitti, eikä ymmärtänyt, mitä Maija sanoi, se oli\nkuolemanpelosta aivan suunniltaan. Silloin lensi pieni Maija\nrankkasateesta huolimatta alas suojapaikastaan, etsi hoikan, vihreän\nruohonkorren, joka kasvoi Kurtin vieressä ja tarrautui kiinni sen\nlatvan kärkeen. Hän riemuitsi, kun korsi hänen painostaan taipui niin,\nettä se kaartui aivan sätkyttelevän Kurtin päälle.\n\n»Tarttukaa kiinni», huusi Maija.\n\nKurt tunsi jotain kasvoillaan ja tarttui äkkiä siihen kiinni, ensin\ntoisella kädellä, sitten molemmilla ja lopuksi jaloillaankin, joissa\noli kussakin kaksi terävää ja vahvaa kynttä. Hitaasti hän luisui sitä\npitkin tyveen saakka ja siinä hän voi kääntyä oikeaan asentoon, se kun\noli kyllin vahva ja paksu.\n\nHän hengähti syvään.\n\n»Hyvä Jumala», sanoi hän, »se vasta oli kamalaa. Ilman mielenmalttiani\nolisin aivan varmaan joutunut Teidän lörpöttelyhalunne uhriksi.»\n\n»Voitteko jo paremmin?» kysyi pieni Maija.\n\nKurt piteli otsaansa.\n\n»Kiitos, kiitos, kun tämä pyörrytyskohtaus on ohi, voin antaa Teille\nvarman vastauksen.»\n\nMutta Maija ei saanut vastausta kysymykseensä, sillä samassa tulla\nliihotteli kerttunen pitkin ruohikkoa hyönteisiä pyydystellen. Pieni\nmehiläinen painautui maahan pysytellen aivan hiljaa kunnes lintu oli\nlentänyt ohitse. Kun hän sitten katseellaan etsi Kurtia, oli tämä\nhäipynyt, ja silloin lähti Maijakin liikkeelle ja lensi pois, sillä\nsade oli tauonnut ja päivä oli kirkas ja lämmin.\n\n\n\n\nViides luku.\n\nHEINÄSIRKKA.\n\n\nSe vasta oli ihana päivä! Aamulla varhain oli ollut kastetta, sitten\noli aurinko noussut metsän takaa ja sirotellut säteitään vinosti pitkin\nviheriätä ruohikkoa, ja niin alkoi semmoinen kimaltelu ja välkyntä,\nettä sellaisen näyn nähdessään ei sulasta ihastuksesta tiennyt mitä\nsanoa tai tehdä.\n\nPieni Maija oli jo kohta herätessään kuullut ympäriltään pelkkiä\nriemuhuutoja. Osittain niitä kaiuttelivat korkealta puiden latvoista\nnuo pelätyt linnut, joiden äänet kaikesta huolimatta raikuivat niin\nsuloisina, osittain ilmassa ohikiitävät hyönteiset tai pensaissa ja\nruohossa sirisevät kovakuoriaiset, perhoset sekä suuret ja pienet\nkärpäset.\n\nMaijalla oli puunkolossa mainio asunto. Se antoi varman turvan, oli\nkuiva ja pysyi öisinkin varsin kauan lämpimänä, aurinko kun paistoi\nkoko päivän sen suulle. Tosin oli hän kerran varhaisena aamuhetkenä\nkuullut tikan naputtelevan puunsa rungolla, ja silloin oli hän\nkiireimmän kaupalla laittautunut sieltä tiehensä. Sillä pienelle, puun\nrungossa piileksivälle hyönteiselle on tikan naputus yhtä kaameata\nkuin jos meikäläinen kuulisi yöllä murtovarkaan ikkunaluukkuja auki\nvääntävän. Mutta öisin hän oli varmassa turvassa, silloin ei kukaan\netsinyt häntä hänen korkealla olevasta piilopaikastaan.\n\nErääseen pieneen rakoon, jossa oli hämärää ja viileätä, hän oli\nkerännyt itselleen pienen mesivaraston, jotta hänellä olisi\nsadepäiviksi ravintoa. Ja metsälinnansa sisäänkäytävän hän oli sulkenut\nvahalla niin ahtaaksi, että siitä nipin napin mukavasti mahtui\nkulkemaan.\n\nElämäniloa uhkuen ja raikasta riemulaulua hyräillen pyrähti Maija tänä\naamuna lentoon ulos auringon paisteeseen kokemaan, mitä tämä uusi ihana\npäivä tullessaan toisi hänelle.\n\nHän liiteli suoraa päätä halki ilman kultavalon, niin että hän aivan\nnäytti pieneltä pisteeltä, jota tuuli nopeasti kuljetti eteenpäin.\n\n»Tänään minä tapaan ihmisen», hän huusi. »Tämmöisenä päivänä ovat\nvarmasti ihmisetkin liikkeellä nauttimassa kirkkaasta luonnosta.»\n\nMilloinkaan ennen ei hän ollut vielä kohdannut näin paljon hyönteisiä\nkuin nyt, ilmassa oli hyörinää ja häärinää, surinaa, naurua ja\nriemuhuutoja, joihin pakostakin täytyi yhtyä.\n\nPikku Maija laskeutui vihdoin ruohikkoon, missä kasvoi monenlaisia\nkukkia ja kasveja. Korkeimmat olivat siankärsäheinän valkoiset kukinnot\nja hehkuvan punaiset, houkuttelevat unikot. Kun Maija oli imenyt\nhiukan hunajaa akilleijankukasta ja oli juuri lentämäisillään siitä\npois, näki hän kukkansa yläpuolella kaartuvalla ruohon korrella peräti\nmerkillisen olennon. Aluksi hän vallan kauhistui, sillä hän ei olisi\nosannut kuvitellakaan sellaista vihreätä, laihaa hirviötä. Mutta sitten\nheräsi hänen koko mielenkiintonsa, ja hän jäi aivan kuin paikalleen\nnaulattuna tuijottamaan tuota pitkäkoipista muukalaista. Näytti kuin\nsillä olisi kyhmysarvet, mutta oikeastaan aiheutui tämä sen merkillisen\nulkonevasta otsasta. Siinä oli kaksi loputtoman pitkää, rihmamaista\ntuntosarvea, eläin itse näytti hoikalta, sillä oli sirot etujalat ja\nohuet mitättömät siivet, joihin ei Maijan mielestä voinut paljoakaan\narvoa panna. Mutta kaikkein merkillisintä siinä oli sen kaksi suurta\ntakajalkaa, jotka kahden jättiläiskokoisen ja äkkikulmaisesti kääntyvän\npuujalan tavoin kohosivat sen ruumiin yläpuolelle. Se oli kauttaaltaan\nvihreä ja sen viekkaissa silmissä oli röyhkeä ja samalla kummasteleva\nilme, mutta täytyi myöntää, etteivät ne olleet häijyn vaan pikemmin\nsävyisän näköiset.\n\n»No, neitiseni», sanoi se Maijalle, ilmeisesti harmistuneena hänen\nihmettelevästä ilmeestään, »ette varmaankaan ole ennen nähnyt\nheinäsirkkaa? Vai oletteko munimispuuhissa?»\n\n»Mikä pälkähtää päähänne?» huudahti Maija suuttuneena. »Miten olisin\nvoinut saada semmoisia ajatuksia. Ja jos voisinkin munia, en sitä\nkoskaan tekisi. Miten voisin ryhtyä niin kevytmielisellä tavalla\nkuningattaren pyhiin velvollisuuksiin!»\n\nHeinäsirkka kyykistyi hieman ja sen naama kävi niin sanoin\nkuvaamattoman hullunkuriseksi, että Maijan täytyi harmistaan huolimatta\nnauraa ääneen.\n\n»Neitiseni», huusi se, mutta sitten rupesi sitä itseäänkin naurattamaan\nja se sanoi vain: »Mitä hullua! Te vasta olette!»\n\nMaija kävi kärsimättömäksi tämän omituisen veitikan käyttäytymisen\njohdosta.\n\n»Mitä Te oikein nauratte? Ette suinkaan Te tosissanne tarkoita, että\nminä munisin ja kaiken lisäksi vielä täällä niityllä», sanoi hän koko\nlailla epäystävällisesti.\n\nSilloin kuului naksahdus, heinäsirkka huusi »hopsis» ja oli tiessään.\n\nMaija oli vallan ymmällään. Se oli ponnahtanut jättiläiskaaren\nmuotoista rataa korkealle ilmaan käyttämättä siipiään osoittaen Maijan\nmielestä uhkarohkeutta, joka läheni sulaa hulluutta.\n\nMutta siinä se taas oli. Maija ei ollut nähnyt, mistä se tuli, mutta\nsiinä se nyt istui hänen vieressään akilleijan lehdellä.\n\nSe katseli häntä joka puolelta, edestä ja takaa.\n\n»Ei», sanoi se sitten nenäkkäästi, »ette Te voikaan munia, Te ette\nsovellu siihen. Teillä ei ole munanasetin putkea.»\n\n»Mitä?» sanoi Maija. »Munanasetinputkea?» Hän levitti hiukan siipiään\nja kääntyi semmoiseen asentoon, ettei vieras voinut nähdä muuta kuin\nhänen kasvonsa.\n\n»Niin, niin. Älkää nyt vaan pudotko korokkeeltanne, neitiseni! Tehän\nolette ampiainen, eikö niin?»\n\nHävyttömämpää kysymystä ei pienelle Maijalle olisi voinut tehdä.\n\n»Tuhat tulimmaista!» hän huusi.\n\n»Hopsis», vastasi heinäsirkka ja oli tipotiessään.\n\n»Minä aivan hermostun tuon olennon vuoksi», sanoi Maija ja päätti\nlentää pois. Sellaista loukkausta hän ei muistanut milloinkaan\nsaaneensa osakseen. Olla erottamatta häntä ampiaisesta, tuosta\nrosvosta, varkaasta ja maankiertäjästä — olihan se mitä törkein\nherjaus. Hän oli aivan sydämistynyt.\n\nMutta samassa oli heinäsirkka taas siinä.\n\n»Neitiseni», huusi se ja väänsi vähän ruumistaan, jolloin sen pitkät\ntakakoivet muistuttivat kellonviisareita kellon ollessa viisi minuuttia\nvailla puoli seitsemän. »Neitiseni, suokaa anteeksi, että toisinaan\nkeskeytän keskustelun. Mutta äkkiä saan vastustamattoman halun. Minun\ntäytyy hypätä, minne vaan, vaikka maailman ympäri. Ettekö Tekin tunne\nsamaa?»\n\nSe levitti suunsa korvasta toiseen hymyillessään Maijalle. Eikä hänkään\nvoinut muuta, hymyillä täytyi hänenkin.\n\n»Eikö totta?» sanoi heinäsirkka ja nyökkäsi rohkaisevasti.\n\n»Kuka Te oikein olette?» kysyi Maija. »Te olette peräti merkillinen.»\n\n»Mutta kaikkialla minut vaan tunnetaan», sanoi heinäsirkka ja nauraa\nvirnisti taas niin perinpohjaisesti, ettei Maija koskaan ollut nähnyt\nkenenkään sillä tavoin nauravan. Hän ei oikein tiennyt puhuiko tuo\ntoinen tosissaan vai piloillaan.\n\n»Olen tällä seudulla vieras», sanoi hän ystävällisesti, »muuten kyllä\nvarmasti tuntisin Teidät. Mutta pyydän, olkaa hyvä ja huomatkaa, että\nminä kuulun mehiläiskansaan, enkä suinkaan ole mikään ampiainen.»\n\n»Mitä hullua», sanoi heinäsirkka, »sehän on aivan sama asia.»\n\nMaija voi suuttumukseltaan tuskin saada sanaa suustaan.\n\n»Te olette sivistymätön», kivahti hän lopuksi. »Ettekö todellakaan ole\nkoskaan katselleet ampiaista?»\n\n»Miksi olisin semmoista tehnyt?» puheli vihreätakki. »Mitä kannattaa\npainaa muistiin eroavaisuuksia, jotka ovat vain mielikuvituksen\ntuotteita. Te lentelette ilmassa, pistätte kaikkia, jotka\nläheisyyteenne tulevat, ettekä osaa hyppiä. Aivan samanlaisia ovat\nampiaiset. Missä siis on erotus? Hopsis!»\n\nJa taas se oli tiessään.\n\nMutta nyt lennän minäkin, ajatteli Maija.\n\nSiinä se viheriämekko taas oli.\n\n»Neitiseni», huusi se, »huomenna on pappilan puutarhassa kilpahypyt.\nHaluatteko vapaalipun päästäksenne katsomaan. Eukollani on vielä kaksi\nsemmoista, kiitoskaupalla saatte toisen niistä. Toivon voittavani\nnykyisen rekordin.»\n\n»Minua ei huvita mokomat hyppijäiset», sanoi Maija vähän harmistuneena.\n»Sillä, joka voi lentää, on korkeammat harrastukset.»\n\nHeinäsirkka nauraa virnisti, niin että luuli melkein kuulevansa sen\nnaurun.\n\n»Älkää luulko liian paljon itsestänne, neitiseni. Useimmat maapallon\neläimet osaavat lentää, mutta harvat hyppiä. Teillä ei ole\nminkäänlaista ylenkatsetta ympäristönne elämästä. Jo ihmiselläkin\nvoitte havaita halun hypätä korkealle ja sievästi. Aivan äskettäin\nnäin, miten kirkkoherra hyppäsi melkein metrin korkeudelle\nherättääkseen kunnioitusta käärmeessä, joka mateli tien poikki. Hänen\nhalveksumisensa kaikkea kohtaan, joka ei osannut hyppiä, meni niin\npitkälle, että hän viskasi pois piippunsa, jota ilman ei pappi koskaan\nvoi elää. Ymmärrättekö Te semmoista kunnianhimoa? — Olen tuntenut\nheinäsirkkoja, ne ovat kuuluneet omaan heimooni, jotka ovat voineet\nhypätä kolmesataa kertaa niin korkealle kuin he itse ovat pitkiä. Niin,\nnyt te ällistytte ettekä sano enää sanaakaan, vaan kadutte sydämenne\npohjasta kaikkea, mitä vastikään sanoitte ja mitä kenties vielä\naijoitte inttää. Kolmesataa kertaa niin korkealle kuin hyppääjä itse\noli pitkä! Luulisitteko Te jonkun pystyvän semmoiseen? Ei edes maailman\nsuurin eläin, norsu, voi semmoista hyppyä tehdä. No! Siinä Te nyt\nseisotte vaiti! Enkö sanonut, että tulette vaikenemaan!»\n\n»Mutta miten ihmeessä minä voisin mitään sanoa, kun Te ette\nhetkeksikään taukoa!» huusi Maija.\n\n»Puhukaa siis!» sanoi heinäsirkka ja sitten se huusi »hopsis» ja oli\ntiessään.\n\nSilloin täytyi pienen Maijan harmistaan huolimatta taas vetää suunsa\nnauruun. Sillä tavalla ei ollut kukaan häntä vielä kohdellut. Niin\npaljon kuin heinäsirkan ilvehtivä käytös häntä kummastuttikin, niin\nihaili hän kumminkin sen maailmankokemusta ja suuria tietoja. Ja\nvaikkei hän ollutkaan hyppimisestä samaa mieltä kuin se, niin oli hän\nsilti ihmeissään kaikista niistä uusista tiedoista, joita hän oli tämän\nlyhyen seurustelun aikana saanut. Jos vihreänuttu olisi ollut hieman\nluotettavampi, olisi hän niin mielellään kysellyt siltä yhtä ja toista.\nUsein saavat todellakin sellaiset runsaimmin kokemuksia, jotka vähimmin\nosaavat niitä hyödykseen käyttää, arveli hän.\n\nYmmärsikö tuo heinäsirkka ihmisten kieltä, koska se tiesi heidän\nnimensä ja ammattinsakin? Sitä hän halusi siltä kysyä, jos se vielä\nkerran tulisi takaisin. Samoin sitä, mitä se tuumisi siitä, jos hän\nkoettaisi käydä ihmisen luona tämän kodissa.\n\n»Neitiseni!» kuului taas aivan hänen vierestään ja ruohonkorsi heilahti.\n\n»Hyvä Jumala», sanoi Maija, »mistä Te taas tulette?»\n\n»Ympäristöstä», sanoi heinäsirkka.\n\n»Mutta sanokaa», huusi Maija, »hyppäättekö Te noin vaan millin tahansa\ntietämättä matkanne määrää, tuntematta paikkaa, mihin tulette?»\n\n»Tietysti», sanoi heinäsirkka. »Kuinkas muuten? Voitteko Te sitten\nnähdä tulevaisuuteen? Sitä ei voi kukaan. Vain lehtisammakko voi sen,\nmutta se ei sano miten.»\n\n»Mitä kaikkea Te tiedättekään!» huudahti pieni Maija. »Sehän on\nkerrassaan suuremmoista! Ymmärrättekö myös ihmisen puhetta?»\n\n»Se on kysymys, mihin on vaikea vastata, neitiseni, sillä vielä ei ole\ntodistettu, onko ihmisillä puhekieltä. He päästävät toisinaan ääniä,\njoiden inhottavaa soinnuttomuutta ei voi mihinkään verrata. Kaikesta\npäättäen he siten ilmaisevat ajatuksiaan toisilleen. Täytyy kumminkin\nmyöntää, että he syvästi kaipaavat kykyä aikaansaada siedettäviä ääniä.\nNäin kerran kahden pojan ottavan ruohon sormiensa väliin ja puhaltavan\nsiihen suustaan ilmaa, jolloin syntyi suriseva ääni, mikä ehkä\nhieman muistutti sirkan sirinää. Mutta huonompaa se oli paljon. Joka\ntapauksessa he tekevät parhaansa. Haluatteko vielä muita tietoja. Minä\ntiedän kyllä kaikenmoista.»\n\nJa se nauroi irvistäen pienelle Maijalle, niin että nauru oikein kuului.\n\nMutta kun se taas loikkasi siitä huomaamatta tiehensä, pysyi se poissa,\nja turhaan odotteli mehiläinen sitä kotvan aikaa. Hän etsi sitä\nläheisestä ruohikosta ja kukista, mutta mahdotonta oli sitä enää löytää.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nPUKKE.\n\n\nKaunis kesäpäivä oli puolillaan, ja sen helle oikein uuvutti pikku\nMaijaa. Hän lensi laiskasti helakkoina loistavana puutarhanpensasten\nyli, kunnes jättiläiskokoisen kastanjan suuret lehdet tarjosivat\nhänelle suojaa ja vilpoisuutta. Kastanjan alla oli tallatulla\nnurmikolla pöytiä ja penkkejä. Kaikesta päättäen oli siinä puun\nlehvikön alla kesämaja. Lähellä helotti talonpoikaistalon punainen\ntiilikatto, ja savupiipusta nousi sinervä savu auringonpaisteeseen.\n\nNyt näytti Maijasta aivan ilmeiseltä, että lopultakin saa kohdata\nihmisen, olihan hän nyt tunkeutunut miltei tämän välittömälle\nhallinta-alueelle saakka. Varmaankin oli tämä puu ihmisen omaisuutta,\nja nuo merkilliset puuesineet tuolla puun varjossa kuuluivat arvatenkin\nhänen pesäänsä.\n\nSilloin kuului surinaa aivan Maijan vierestä, ja kärpänen laskeutui\nsamalle lehdelle. Se juoksi hetkisen ylt’ympäri lehden vihreätä\nsuoniverkkoa pitkin, aina nykäyksittäin, niin ettei voinut nähdä\nsen jalkojen liikkeitä, ja melkein näytti siltä kuin se liukuisi\nsukkelasti ja kiihoittuneena edestakaisin. Sitten se lensi suuren\nsormilehtisen lehden liuskalta toiselle, mutta teki sen niin nopeasti\nja huomaamatta, että olisi sen luullut hyppäävän eikä lentävän. Mutta\nsiltä vain näytti. Kaikesta päättäen se tahtoi ratkaista, millä lehden\nliuskalla oli olo miellyttävintä. Toisinaan se pyrähti kappaleen\nmatkaa ylös ilmaan, pörisi tällöin oikein intohimoisesti aivan kuin\nolisi tapahtunut jotain ennenkuulumatonta tai kuin sen tehtävänä olisi\nmaailman tärkein toimitus, laskeutui taas lehdelle ja juoksenteli siinä\nhypähdellen aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut, sitten se istui taas\nvallan hiljaa, aivan kuin äkkiä paikalleen jähmettyneenä.\n\nMara katseli, mitä kärpänen siinä auringonpaisteessa oikein teki.\nLopuksi hän astui lähemmä ja sanoi kohteliaasti:\n\n»Hyvää päivää ja tervetuloa lehdelleni! Ellen erehdy, olette kärpänen.»\n\n»Mikäs muu minä voisin olla?» tokasi tuo pikku olento. »Nimeni on\nPukke, ja minulla on hyvin kiire. Aijotteko karkoittaa minut pois?»\n\n»En suinkaan. Minusta on hauskaa tehdä tuttavuuttanne», sanoi Maija.\n\n»Sen kyllä uskon», sanoi Pukke ja koetti repiä päänsä irti ruumiista.\n\n»Älkää Herran tähden», huudahti Maija.\n\n»Se on välttämätöntä, sitä Te ette ymmärrä», lausui Pukke tyynesti\nja veti jaloillaan siipiään, niin että ne painuivat takaosassa aivan\nruumiin ympäri. »Olen muuten huonekärpänen», lisäsi se hiukan ylpeänä,\n»ja olen täällä vain kesää viettämässä.»\n\n»Miten mielenkiintoista», huudahti pieni Maija onnellisena, »sitten Te\nvarmaankin tunnette ihmisen?»\n\n»Kuin housuntaskuni», tokasi Pukke halveksuvasti. »Joka päivä minä\nistun siellä. Mutta ettekö Te sitä sitten tiedä. Te mehiläiset olette\nmuuten sellaisia kaikkitietäväisiä, ainakin luulette olevanne.»\n\n»Minun niineni on Maija», vastasi pieni mehiläinen hieman\narastellen. Hän ei oikein ymmärtänyt, mistä muut hyönteiset saivat\nitsetietoisuutensa, varmuutensa, jopa usein röyhkeytensäkin.\n\n»Samantekevää», sanoi Pukke kylmästi, »olkoon nimenne mikä tahansa,\njoka tapauksessa Te olette tomppeli.»\n\nPukke istui siinä kuin kohta laukaistava tykki, pää ja rinta kohosivat\npystyyn ja ruumiin takapää kosketti lehteä. Sitten hän äkkiä painui\nkokoon, jolloin näytti kuin hänellä ei olisi jalkoja lainkaan.\n\n»Varovainen täytyy olla», sanoi hän, »siinä se konsti on.»\n\nMutta pieni Maija kiehui kiukusta sen loukkauksen jälkeen, jonka Pukke\noli lausunut. Ei hän oikein itsekään tiennyt, mikä häneen tuli, mutta\nsalaman nopeudella syöksyi hän Puken kimppuun, tarttui hänen niskaansa\nja puristeli häntä kovin kourin.\n\n»Minä Teidän opetan olemaan kohtelias mehiläisille», huusi hän.\n\nPukke rupesi kirkumaan surkeasti.\n\n»Älkää pistäkö», se ulvoi, »se on ainoa, mitä Te osaatte, mutta se\ntekee kipeää. Ottakaa takaruumiinne pois, niin kauas kuin suinkin,\nsiinä on pistin. Ja päästäkää minut irti, jos suinkin mahdollista,\nminä teen kaiken, mitä tahdotte. Ettekö Te lainkaan leikkiä ymmärrä?\nTietäähän toki jokainen, että te mehiläiset olette suurimmassa arvossa\nhyönteisten kesken, mahtavimmat ja lukuisimmat. Älkää nyt vaan tappako,\nsitä pyydän, myöhemmin ette voisi sitä enää auttaa. Voi herranen aika,\nkun ei kukaan ymmärrä leikinlaskuani!»\n\n»Hyvä», sanoi Maija, sydämessään sitä koko lailla halveksien, »saatte\njäädä elämään, jos kerrotte minulle ihmisestä kaiken, mitä tiedätte.»\n\n»Mielelläni», huudahti Pukke, »olisin sen tehnyt jo muutenkin, mutta\nnythän Te laskette minut vapaaksi.»\n\nMaija päästi hänet irti. Hänestä oli nyt koko asia vallan yhdentekevää,\nhän oli menettänyt luottamuksensa ja kunnioituksensa kärpäseen. Kunnon\nväelle ei ole minkään arvoista tietää, mitä mokoma roskajoukko on\nkokenut, ajatteli hän. Saanen tässä vielä itsekin nähdä, millainen\nihminen oikein on.\n\nMutta pieni Pukke-kärpänen tuli kumminkin paljon siedettävämmäksi\nsaatuaan tämän vakavan opetuksen. Aluksi se suoristeli muristen ja\nmökisten tuntosarviaan ja siipiään sekä silitteli mustan ruumiinsa\nlyhyttä karvaturkkia. Kaikki oli näet joutunut vallan sekaisin, sillä\npieni Maija oli sitä lujasti puristanut. Lopuksi työnsi Pukke kärsäänsä\nulos ja veti taas sisään, ja semmoista toimitusta ei Maija ollut\nkoskaan ennen nähnyt.\n\n»Sijoiltaan! Kärsä on aivan pois sijoiltaan», huudahti se\ntuskallisesti, »ja se on Teidän kiivautenne seuraus. Katsokaa nyt\nitsekin, imulevyn alapinta on kuin kampela tinalautanen.»\n\n»Onko Teillä imulevy?» kysyi Maija.\n\n»Mutta tottakai! Mitä Te siis haluaisitte ihmisestä tietää? Kärsä tässä\nkyllä pian paranee. Arvelen, että kenties on parasta, kun kerron Teille\nomasta elämästäni. Kun minä olen ihmisten parissa kasvanut, niin siitä\nsaatte kuulla, mitä haluatte tietää.»\n\n»Oletteko Te kasvanut ihmisten parissa?»\n\n»Olen kuin olenkin. Ihmisen huoneen nurkkaan laski emo munan, niistä\nminä ryömin esiin, ihmisen uutimilla opin ensimäiset askeleeni ottamaan\nja ensi kerran koettelin siipieni kantavuutta lentämällä Schilleristä\nGoetheen.»\n\nMaija kysyi, mitä Schiller ja Goethe olivat, ja Pukke selitti\nitsetietoisesti asian hänelle. Ne olivat kahden ihmisen kuvapatsaat,\nihmisten, jotka kaikesta päättäen olivat tehneet itsensä erikoisen\nkuuluisiksi. Ne seisoivat peilin alla, toinen oikealla, toinen\nvasemmalla, eikä kukaan välittänyt niistä erikoisemmin.\n\nNyt tahtoi Maija tietää, mikä peili oli, ja miksi nämä kuvapatsaat\nseisoivat sen alla.\n\n»Peilissä näkee vatsansa, kun kulkee sitä pitkin», selitti Pukke. »Se\non hyvin hauskaa. Kun ihmiset tulevat sen eteen, niin he joko vetävät\ntukastaan tai parrastaan. Jos he ovat yksin, hymyilevät he siihen,\nmutta jos joku muu on huoneessa, ottavat he vakavan ilmeen kasvoilleen.\nMikä tarkoitus sillä on, sitä en ole saanut selville, se näyttää olevan\nihmisten turhanpäiväisiä leikkikaluja. Elämäni ensimäisinä päivinä\nolen sen johdosta saanut paljon kärsiä, kun lensin sitä vastaan ja\nluonnollisesti kovalla iskulla ponnahdin takaisin.»\n\nPikku Puken oli varsin vaikeata vastata Maijan muihin kysymyksiin\npeilin johdosta. »Katsokaas», sanoi se lopuksi, »olette kai Te joskus\nlentänyt pitkin kirkasta vedenpintaa. Melkein sellainen peili, mutta\npystysuora ja kova.»\n\nPieni kärpänen tuli paljon ystävällisemmäksi huomattuaan, että Maija\nkuunteli sitä ja antoi arvoa sen kokemuksille. Ja vaikkei Maija\nsuinkaan uskonutkaan kaikkea, mitä hän kärpäseltä kuuli, katui hän\nkumminkin, että oli siitä niin huonoa ajatellut. Jotkut ovat usein\npaljon viisaammat kuin alussa luulemmekaan, tuumi hän.\n\nJa Pukke kertoi edelleen:\n\n»Kesti kauan, ennenkuin opin ymmärtämään ihmisten kieltä. Sitä on\nvaikea oppia ilman että on ihmisten kanssa niin sanoakseni läheisissä\nsuhteissa. Nyt minä lopultakin tiedän, mitä he tahtovat. Paljoa se ei\nole ja tavallisesti puhuvat he yhtä ja samaa joka päivä.»\n\n»Mutta sitä en oikein voi uskoa», sanoi Maija. »Onhan ihmisillä\nmonenlaisia harrastuksia, he ovat aaterikkaita ja toimittavat suuria\ntekoja. Olen kuullut Kassandralta, että he rakentavat kaupunkeja,\njotka ovat niin suuret, ettei niiden ympäri voi päivässä lentää,\ntorneja, jotka kohoavat niin korkealle kuin meidän kuningattaremme\nhäälennossaan, taloja, jotka uivat vedessä ja toisia taloja, jotka\nliukuvat maalla kahta hopeista tietä myöten nopeammin kuin lintu\nlentää.»\n\n»Seis», sanoi Pukke pontevasti. »Kuka on oikein tuo Kassandra? Kuka hän\non, jos saan kysyä? No?»\n\n»Oi», sanoi Maija, »hän oli opettajani.»\n\n»Opettaja», toisti Pukke halveksuvasta »Todennäköisesti siis\nmehiläinen. Ja kukapa muu voisikaan arvioida ihmisen niin korkeaksi.\nTällä Kassandra-neidillä, tai miksi häntä sanottaneen, ei ole\nminkäänlaista historiallista tuntemusta. Ne ihmisten laitokset, joista\nvast'ikään puhuitte, ovat kaikki meille arvottomat. Kuka nyt arvostelee\nmaailmaa niin epäkäytännöllisesti kuin Te. Ellette lähde siitä\nedellytyksestä, että kärpäset hallitsevat maailmaa, että kärpäset ovat\neniten levinnyt ja tärkein eläinsuku, niin tuskin voitte oppia maailmaa\noikein tuntemaan.»\n\nPukke teki kiihkoissaan pari mutkikasta kävelymatkaa lehdellä ja\nrepi päätään, niin että Maija oli aivan huolissaan. Mutta sen oli\npieni mehiläinen jo huomannut, ettei hän juuri liikoja viisauksia saa\nkärpäseltä kuulla.\n\n»Tiedättekö, mistä voitte nähdä, olenko oikeassa?» kysyi Pukke ja\nhieroi käsiään aivan kuin tahtoisi solmia ne toisiinsa kiinni.\n»Laskekaa jossakin huoneessa olevat ihmiset ja siellä olevat kärpäset.\nTulos täyttää Teidät ennen aavistamattomalla hämmästyksellä.»\n\n»Ehkä olette oikeassa», sanoi Maija, »mutta eihän asia siitä riipu».\n\n»Luuletteko muuten, että minä olen tämän vuoden kärpäsiä?» kysyi Pukke\näkkiä.\n\n»En tiedä», vastasi Maija.\n\n»Minä olen talvehtinut», kertoi Pukke ylpeänä. »Kokemukseni ulottuvat\njääkauteen saakka. Ne ulottuvat tavallaan halki jääkauden. Senvuoksi\nviivähdän täällä nyt virkistyäkseni.»\n\n»Arka Te ette ainakaan ole», tuumi Maija.\n\n»Niin, niin», huudahti Pukke tehden pienen ilmaponnahduksen\nauringonpaisteeseen. »Kärpäset ovat maailman rohkeinta väkeä.\nKaikkialla saatte nähdä, että me pakenemme vain silloin, kun se\non tarpeellista, mutta me palaamme aina takaisin. Joko Te olette\nkertaakaan istahtanut ihmisen päälle?»\n\nMaija antoi kieltävän vastauksen ja katsoi epäluuloisesti kulmiensa\nalta kärpästä. Hän ei vieläkään oikein tiennyt, mitä siitä piti\najatella.\n\n»En», sanoi hän, »enkä välitäkään.»\n\n»Niin, rakkaani, kun ette tiedä siitä mitään. Mutta jos kerran\nnäkisitte, mitä hauskaa peliä minä pidän ihmisen kanssa, niin kävisitte\nkateudesta vihreäksi. Siitä huolimatta kerron siitä Teille. Huoneessani\nasuu vanhahko ihminen, joka hoitaa nenänsä väriä omituisella juomalla,\nmitä hän pitää piilossa nurkkakaapissa. Se tuoksuu suloiselta ja\nhuumaavalta. Kun hän menee sitä itselleen ottamaan, hymyilee hän,\nja hänen silmänsä sipristyvät pieniksi. Hän ottaa pienen lasin ja\njuodessaan hän katsoo kattoon nähdäkseen, olenko minä jo siellä. Minä\nnyökkään hänelle, ja hän pyyhkäisee kämmenellään otsaansa, nenäänsä\nja suutaan näyttääkseen minulle, missä minä myöhemmin saan istua.\nSitten hän iskee silmää ja avaa suunsa niin ammolleen kuin voi ja\nvetää ikkunan eteen verhot, jottei iltapäivän aurinko pääse meitä\nhäiritsemään. Lopuksi hän menee pitkälleen lepovuoteelle, jota sanotaan\nsohvaksi ja päästää hetken perästä kumeasti korisevia ääniä, joita hän\nvarmaankin pitää hyvin kauniina. Puhutaan siitä toiste enemmän, se on\nihmisen unilaulua. Minulle se on merkkinä, että nyt voin tulla lähelle.\nEnsin otan osuuteni lasista, jonka hän on jättänyt paikoilleen juuri\nminua varten. Sellainen pieni pisara vaikuttaa ihmeen elähyttävästi,\nymmärrän siinä suhteessa ihmisen makua hyvin. Sitten lennän ottamaan\npaikan itselleni nukkuvan otsalta. Tämä on nenän ja tukan välissä ja\nsitä tarvitaan ajattelemiseen. Sen näkee pitkistä rypyistä, jotka\nvakojen tavoin kulkevat vasemmalta oikealle ja joita täytyy ajatellessa\nliikuttaa, jotta siitä jotain tulisi. Otsasta näkee niinikään, milloin\nihminen on pahalla tuulella, silloin kulkevat vaot ylhäältä alas ja\nnenän yläpuolelle muodostuu ryppyinen kohoke.\n\n»Kohta kun olen otsalle istunut ja rupean juoksemaan edestakaisin\npitkin ryppyjä, alkaa ihminen hosua kädellään ilmaa. Hän luulee, että\nminä olen jossain siellä. Kun minä istun hänen ajattelurypyillään, ei\nhän voi heti saada selville, missä minä olen. Mutta lopuksi pääsee\nhän asian perille? Hän murisee ja koettaa ottaa minut kiinni. No,\ntietäkääs, Maija-neiti, vai miksi Teitä taas sanotaan, nyt täytyy olla\nvaruillaan. Minä näen käden tulevan, mutta odotan viimeiseen saakka,\nsitten teen äkkipikaa taitavan lentopyrähdyksen sivulle ja istun\nkatselemaan, miten hän tunnustelee, olenko vielä siinä. Näin kuluu\nväliin puoli tuntia. Ette voi aavistaakaan, miten itsepintainen ihminen\non. Lopuksi hän hyppää ylös ja päästää suustaan jos jonkinlaisia\nsanoja, jotka todistavat hänen kiittämättömyyttään. Mutta jalo sydän\nei kaipaa palkintoa. Minä olen silloin jo taas huoneen nurkassa ja\nkuuntelen hänen kiittämättömyyttään.»\n\n»En voi juuri sanoa, että tuo minua erikoisemmin miellyttää», arveli\nMaija. »Ja eikö se ole vallan hyödytöntä.»\n\n»Pitäisikö minun sitten rakentaa hunajakenno hänen nenänsä alle?» huusi\nPukke. »Teillä ei ole ollenkaan leikinlaskun lahjaa, neitiseni. Ja mitä\nhyödyllistä Te sitten toimitatte?»\n\nMaija pieni punastui pahasti. Mutta pian hän sai mielenmalttinsa,\njottei Pukke huomaisi hänen hämillään oloaan.\n\n»Kerran vielä koittaa päivä, jolloin minä teen jotain suurta ja\nkaunista, joka samalla on hyvää ja hyödyllistä», sanoi hän nopeasti,\n»mutta ensin tahdon nähdä, mitä maailmassa tapahtuu. Tunnen sydämeni\npohjassa, että niin tulee käymään.»\n\nJa näin huudahtaessaan tunsi pieni Maija, miten hänessä aivan kuohui\nlämmintä toivoa ja innostusta, mutta Pukke ei näyttänyt lainkaan\nkäsittävän, miten vakavalta kannalta Maija asian otti ja mitä hänen\nrinnassaan liikkui. Se juoksenteli vain kiivaasti sinne tänne ja sanoi\nlopuksi:\n\n»Olisikohan Teillä, ystäväni, kenties hieman hunajaa mukananne?»\n\n»Valitan syvästi», sanoi Maija. »Mielelläni antaisin Teille jotakin,\nvallankin kun Te olette niin ystävällisesti pitänyt minulle seuraa,\nmutta minulla ei ole mitään. Uskaltaisinko kenties vielä kumminkin\nkysästä muuatta seikkaa?»\n\n»Antaa tulla vaan», sanoi Pukke, »minä vastaan aina.»\n\n»Tahtoisin tietää, miten voin päästä ihmisen asuntoon.»\n\n»Teidän täytyy lentää sisään», sanoi Pukke viisaana.\n\n»Mutta miten onnistun vaaratta?»\n\n»Odottakaa, kunnes jokin ikkuna aukaistaan, mutta ottakaa selvää\nulospääsytiestä. Ellette kumminkaan sitä enää löytäisi, niin on parasta\nlentää valoa kohti. Ikkunoita on joka talossa riittävästi, Teidän\ntarvitsee vain katsella, missä aurinko kuvastuu. Mutta aijotteko jo\nmennä pois?»\n\n»Kyllä», vastasi Maija, ja ojensi Pukelle kätensä. »Voikaa hyvin ja\ntoipukaa täydellisesti. Minulla on vielä yhtä ja toista tehtävää».\n\nJa päästäen tuon tutunomaisen hiljaisen surinan, joka aina kaikuu\njonkun verran huolettomalta, kohotti pieni Maija kiiltävät siipensä ja\nlensi ulos auringonpaisteeseen kukkaniitylle hankkimaan vähän ravintoa\nitselleen.\n\nPukke katseli hänen jälkeensä, mietti perusteellisesti, mitä vielä\nvoisi sanoa ja virkkoi sitten miettiväisenä:\n\n»No lopultakin siis! — No, miksei?»\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\nHÄMÄHÄKIN VANKINA.\n\n\nErottuaan Pukke-kärpäsestä ei Maija ollut juuri iloinen. Hänen oli\nmahdotonta uskoa, että Pukke olisi ollut oikeassa kaikessa siinä, mitä\nse oli ihmisestä kertonut ja miten se sanoi suhtautuvansa häneen.\nMaijalla oli ihmisestä vallan toisenlaiset ajatukset. Hänellä oli\nhänestä korkea ja kaunis käsitys, ja hänestä tuntui vastenmieliseltä\najatella hänestä alhaista ja naurettavaa. Mutta hän ei sentään\nuskaltanut mennä hänen asuntoonsa. Mistä hän tietäisi, miellyttäisikö\nhän ihmistä, eikä hän mistään hinnasta tahtonut olla kenellekään\nvastukseksi. Hän ajatteli vielä kerran kaikkea, mitä Kassandra oli\nhänelle kertonut. »Ihmiset ovat hyviä ja viisaita» — niin hän oli\nsanonut. »He ovat väkeviä ja voimakkaita, mutta he eivät väärinkäytä\nvoimiaan, vaan kaikkialla, minne he tulevat, syntyy järjestystä\nja hyvinvointia. He ovat suosiollisia mehiläiskansalle, siksi me\nmehiläiset luottamuksella antaudumme heidän suojaansa ja tasaamme\nhunajamme heidän kanssaan. He jättävät sitä meille riittävästi talven\nvaraksi ja pitävät huolta, ettei pakkanen eivätkä ne monet viholliset,\njoita meillä on eläinmaailmassa, voi meitä häiritä eikä tuhota.\nMaailmassa on harvoja vapaita eläimiä, jotka ovat liittyneet ihmiseen\nsellaisella ystävyyden ja vapaaehtoisen avuliaisuuden siteillä.\nHyönteisten keskuudesta saat kyllä kuulla ääniä, jotka puhuvat pahaa\nihmisestä. Älä kuuntele niitä. Jos mehiläiskansa houkkamaisuudessaan\njoskus siirtyy villiintyneeseen elämään ja etsii hyvinvointiaan ilman\nihmistä, joutuu se pian perikatoon. On liiaksikin olentoja, jotka\nhimoitsevat hunajaamme, ja useasti on kokonainen valtio tuhottu\nhäpeällisesti pesineen ja poikasineen vain sen vuoksi, että joku\njärjetön elukka on tahtonut tyydyttää hunajahimoaan.»\n\nNoin oli Kassandra silloin kertonut, ja niin kauan kuin Maija ei ollut\ntullut vakuutetuksi asian olevan toisin, tahtoi hän uskoa noiden\nsanojen todenperäisyyttä.\n\nOli jo iltapäivä, ja aurinko paistoi omenapuitten takaa eräässä\nsuuressa puutarhassa, jonka lävitse Maija lensi. Puut olivat aikoja\nsitten jo kukkineet, mutta pieni mehiläinen muisti vielä hyvin\nnähneensä ne kaikki loistavan lukemattomien kukkiensa apeudessa, jotka\nvalkoisempina kuin itse valo ja hurmaavan puhtoisina ja ihanina olivat\nkohonneet sinitaivasta kohti. Niiden suloinen tuoksu ja valoisa hohde\noli huumannut hänet eräänlaisen autuuden tilaan, jota hän ei tahtonut\nkoko elämänsä aikana unohtaa.\n\nHän ajatteli siitä ohi lentäessään, että kaikki tämä sulous taas\nkerran uudistuu, ja hänen sydämensä avartui suuren maan ihanuuden\naiheuttamasta onnesta, maan, missä hän tahtoi elää.\n\nPuutarhan toisessa päässä tuikkivat jasminin valkoiset tähtikukat,\nkeltaiset heteet hentoina kohoten puhtaan valkoisten terälehtien\nkeskeltä. Tuulen leyhkä kantoi suloisen tuoksuu lentäjää vastaan. Ja\nolihan täällä lehmuksiakin, jotka tähän vuodenaikaan olivat täydessä\nkukassa. Ja onnellisena Maija muisteli suuria vakavia lehmuksia, joiden\nlatvuksessa viime kerralla loisti ilta-auringon punertava hohde.\n\nHän lensi vatukkapensasten lomitse. Niissä oli jo vihreitä raakileita\nmutta myös kukkia. Kun hän aikoi taas nousta ylemmä päästäkseen\njasminiin, kietoutui äkkiä jokin vieras esine hänen otsansa ja\nhartiainsa yli ja yhtä nopeasti se peitti hänen siipensä, niin että ne\naivan kuin lamaantuivat. Tätä outoa ilmiötä kummastellessaan oli Maija\ntietoinen siitä, että hänen lentonsa oli äkkiä tauonnut, ja hänestä\ntuntui kuin hän putoisi voimatonna alas ja kuin salaperäinen häijy\nvoima pitäisi hänen tuntosarviaan, hänen jalkojaan ja hänen siipiään\nnäkymättömässä vankeudessa.\n\nMutta hän ei pudonnut. Vaikkei hän voinutkaan enää liikuttaa siipiään,\nleijaili hän kumminkin ilmassa. Ihmeen pehmeästi ja varovasti ja\ntaipuisasti se voima piti häntä, kohotti hiukan, laski taas alas ja\nheilutti häntä sinne tänne aivan kuin leikkisi vieno tuulen leyhkä\nvarisseella lehdellä.\n\nPieni Maija tunsi itsensä levottomaksi, mutta ei hän vielä oikein\nosannut pelätä, kun ei hänellä ollut tuskia, eikä hänen olonsa edes\ntuntunut sanottavasti vastenmieliseltäkään. Mutta outoa se oli, peräti\noutoa, ja sen alla piili pahaa. Mutta saadaanpa nähdä, eikö tästä\npäästä pois. Jos oikein ponnistaa, niin pitäisi sen varmasti onnistua.\n\nSilloin hän näki rintansa poikki kulkevan äärettömän hienon, venyvän\nhopealangan, ja kun hän äkkiä tulisen kauhun vallassa iski siihen\nkiinni, jäi se riippumaan hänen kädestään, tahmaantui kiinni siihen\neikä irroittunut enää siitä pois. Ja tuossa kulki toinen hopealanka\nhänen hartiainsa ylitse, jatkui siitä siipiin ja sitoi ne yhteen, niin\nettei hän voinut niitä enää kohottaa. Ja tuolla, ja tuolla, kaikkialla\nilmassa ja pitkin hänen ruumiinsa pintaa oli noita kirkkaita,\nvälkkyviä, tahmaisia lankoja.\n\nPikku Maija kirkasi kauhusta, sillä nyt hän oli selvillä siitä, miten\nhänen oli käynyt ja missä hän oli. Hän oli hämähäkin verkossa.\n\nHänen itkunsa ja parkunsa kaikui tuskallisena ympäristön kesäiseen\nhiljaisuuteen auringonpaisteen välkkyessä kullanvihreillä lehdillä,\nhyönteisten lentäessä sinne tänne ja lintusten liidellessä ilmassa.\nAivan lähellä tuoksui jasmini. Siihen hän oli pyrkinyt, nyt hän oli\ntuhon oma.\n\nPieni sinervä perhonen, jonka siivissä oli pieniä ruskeita\nkuparinhohteisia täpliä, lensi siitä ohitse aivan Maijan läheltä.\n\n»Pikku raukka!» huusi se, kuullessaan pienen Maijan valitukset ja\nnähdessään hänen epätoivoisesti sätkyttelevän hämähäkin verkossa.\n»Tulkoon kuolema Teille tuskattomaksi! En voi auttaa Teitä. Sama\nkohtalo tulee kerran minunkin osakseni, kukaties jo tänä yönä. Mutta\nvielä hymyilee elämä minulle. Voikaa hyvin, älkää unohtako aurinkoa\nsyvässä kuolemanunessanne!»\n\nJa se liiteli edelleen, huumaantuneena kukista ja auringosta ja omasta\nelämänonnestaan.\n\nPikku Maijan silmistä tulvahti kyynelvirta, ja hän menetti\nkaiken lujuutensa ja mielenmalttinsa. Sinne tänne hän ponnahteli\nliikuttelemalla sidottuja siipiään ja jalkojaan, kirkui ja pörisi\nniin kovin kuin voi, huusi apua, vaikkei tiennyt keneltä. Ja samalla\nhän sotkeutui yhä pahemmin verkkoon. Voi, nyt suuressa tuskassaan\nhän muisti Kassandran varoitukset: »Varo hämähäkin verkkoa, jos sen\nsaaliiksi joudumme, odottaa meitä mitä tuskallisin kuolema. Se on\nsydämetön ja kavala eikä päästä vapaaksi ketään, jonka se vangikseen on\nsaanut.»\n\nHänen kuolemantuskansa vaihtui epätoivoksi, viimeisin voimin hän\nteki valtavan ponnistuksen, mutta vaikka hänestä tuntui kuin jossain\nkatkeaisi joku verkon pitkistä, vahvoista kannatinlangoista, niin\nhän älysi kumminkin hämähäkinverkon kauhistuttavan ominaisuuden, sen\nnimittäin, että sen vaikutus oli sitä turmiollisempi, mitä enemmän\nsiinä liikkui.\n\nKun hän täysin uupuneena hetkeksi lopetti liikkeensä, näki hän\nhämähäkin istuvan aivan lähellä, suuren vadelmanlehden alla. Hänen\nkauhistuksensa oli sanoin kuvaamaton, kun hän näki tuon suuren hirviön\nsiinä vaanivan totisena ja liikkumatta aivan kuin valmiina kimppuun\nhyppäämään. Hämähäkki katseli häijyin, säkenöivin silmin pientä Maijaa\nilkeän rauhallisena ja julman kylmäverisenä.\n\nMaija parkasi kovasti. Hänestä tuntui kuin hän ei koskaan olisi vielä\nhuutanut semmoisen tuskan ahdistamana. Eikä kuolema juuri voinut\npahemmalta näyttääkään kuin oli tämä harmaa, karvainen hirviö ilkeine\npuremaleukoineen ja korkeine koipineen, joiden varassa kömpelö\nruumis kohosi kumarana kuin olisi se telineellä. Ja nyt se oli kohta\nhyökkäävä, ja niin olisi Maijan elämä lopussa.\n\nSilloin valtasi Maijan kammottava kiukku, semmoinen, ettei hän vielä\nmilloinkaan ennen ollut tuntenut. Hän päästi kaikuvan, villaisen\nsotahuutonsa, jonka kaikki eläimet tuntevat ja jota ne pelkäävät.\nHän unohti tuskansa ja sydämensä ahdistuksen ja ajatteli vain myydä\nhenkensä niin kalliista kuin suinkin.\n\n»Katalan kavaluutenne saatte sovittaa kuolemalla», hän huusi\nhämähäkille. »Tulkaapas vaan tänne tappamaan minut, niin saattepa nähdä\nmihin mehiläinen pystyy!»\n\nHämähäkki ei liikahtanut. Se oli todellakin kammottavan näköinen ja\noli varmaan tehnyt suurempiakin eläimiä levottomiksi kuin pienen Maija\nraukan.\n\nVihansa voimalla tämä teki viimeisen epätoivon ponnistuksen. Krits!\nSiinä katkesi hänen yläpuolellaan pitkä lanka, joka kiinnitti verkon\nyhdeltä puolelta. Se oli varmaankin laadittu pieniä sääskiä ja kärpäsiä\nvarten, eikä mehiläisen kokoisia eläimiä. Mutta Maija temmelteli vielä\nkiukkuisemmin.\n\nSilloin liukui hämähäkki aivan kuin yhden ainoan nykäisyn vetämänä\nihan Maijan viereen pitkin yhtä ainoata lankaa, liikkuvien jalkojensa\nvarassa ruumis alaspäin riippuen.\n\n»Millä oikeudella Te revitte rikki verkkoni?» ärjäsi hän Maijalle.\n»Mitä tekemistä Teillä on täällä? Eikö maailma ole kyllin suuri? Miksi\nTe häiritsette rauhallista erakkoa?»\n\nTämmöistä puhetta ei Maija ollut odottanut. Eipä totisesti!\n\n»Se johtui erehdyksestä», huusi hän ja vapisi onnesta ja toivosta. Niin\nhäijyn näköinen kuin hämähäkki olikin, ei sillä näyttänyt olevan pahoja\naikeita. »Ikävä kyllä en huomannut verkkoanne ja sotkeuduin siihen.\nSuokaa anteeksi!»\n\nHämähäkki tuli lähemmäs.\n\n»Tehän olette hyvin reipas pikku olento», se sanoi ja irroitti\nvuorotellen ensin toisen, sitten toisen jalkansa. Lanka heilui.\nTosiaankin ihmeellistä, että niin hento lanka kannatti niin suuren\nhämähäkin.\n\n»Voi, auttakaa minut irti», pyysi Maija, »tahdon näyttää\nkiitollisuuteni niin hyvin kuin osaan.»\n\n»Juuri sen vuoksi olen tullutkin», sanoi hämähäkki ja hymyili\nkummallisesti. Mutta hymystään huolimatta se näytti häijyltä ja\nsalakavalalta. »Sätkyttelyllänne te rikotte koko verkkoni. Jos olette\nhetkisen hiljaa, vapautan Teidät.»\n\n»Paljon, paljon kiitoksia», huusi Maija.\n\nHämähäkki oli nyt aivan hänen vieressään. Se pääsi heti selville, miten\nlujasti Maija jo oli takertunut.\n\n»Mitenkäs on pistimen laita?» se kysyi.\n\nVoi, miten se näytti häijyltä ja ilkeältä. Maija oikein värisi\nkauhusta, kun hän ajatteli, että hämähäkki tahtoo häntä koskettaa.\nMutta hän sanoi niin ystävällisesti kuin suinkin osasi:\n\n»Älkää lainkaan peljätkö pistintäni! Vedän sen sisään, ja silloin ei\nsiihen kukaan loukkaannu.»\n\n»Toivon saavani olla siitä erillään» sanoi hämähäkki. »No niin.\nValmiina! Hiljaa! Sääli todellakin verkkoani!»\n\nPieni Maija oli alallaan. Äkkiä hän tunsi pyörivänsä ympäri, aina\nsamassa paikassa, niin että hänen päätään oikein huimasi. Hänen piti\nsulkea silmänsä, hän voi pahoin. — Mutta mitä tämä oli?! Kauhistuneena\nhän aukasi silmänsä. Hän oli kauttaaltaan kiedottu tuoreeseen tahmeaan\nlankaan, jonka hämähäkki kai oli mukanaan kuljettanut.\n\n»Hyvä Jumala», sanoi pieni Maija hiljaa ja vapisevin äänin. Enempää hän\nei sanonut. Nyt oli tuho tulossa. Nyt hän ymmärsi hämähäkin juonen.\nNyt vasta hän oli oikein vangittu, nyt ei pakoon pääseminen ollut enää\nmahdollinen. Hän ei voinut liikuttaa siipeään, ei ainoatakaan jäsentä.\n\nHänen vihansa ja raivonsa oli mennyt, sijaan oli tullut sydämeen vain\nsyvä suru. Hän ei ollut tietänyt, että maailmassa oli niin paljon\npahuutta ja ilkeyttä, ajatteli hän. Nyt alkaa synkkä kuolemanyö. Voi\nhyvin, kirkas aurinko, voikaa hyvin, rakkaat toverini, miksi jätinkään\nteidät! Voikaa kaikki hyvin! Minun täytyy kuolla.\n\nHämähäkki istui varovaisena hieman syrjässä. Se yhä vieläkin pelkäsi\nMaijan pistintä.\n\n»No?» kysyi se ivallisesti, »miten voitte nyt, pienokaiseni?»\n\nMaija oli liian ylpeä vastatakseen heti moiselle petturille. Vasta\nhetkisen perästä, kun hän ei enää arvellut voivansa suruaan kestää,\nsanoi hän:\n\n»Surmatkaa minut heti!»\n\n»Ohhoh, älkää luulko», sanoi hämähäkki ja solmi pari katkennutta\nlankaa. »Luuletteko minua yhtä tuhmaksi kuin itse olette? Kyllä Te\nkuolette sittenkin, kun olette kyllin kauan siinä roikkunut, ja\nverenne voin minä imeä vielä silloinkin, kun ette enää voi pistää.\nVahinko vain, ettette enää voi nähdä, miten olette turmellut kauniin\nverkkoni, silloin voisitte ainakin myöntää kuolemanne lievimmin sanoen\noikeutetuksi.»\n\nSalaman nopeudella se juoksi maahan, kiinnitti äsken kehräämänsä langan\npään pieneen kiveen ja pingotti sen suoraksi.\n\nSitten se juoksi taas ylös, tarttui siihen jännitettyyn lankaan, mistä\nMaija riippui ja päästi sen sekä vankiparan hitaasti verkosta irti.\n\n»Pääsette varjoon, rakkaani», se sanoi, »jottei aurinko kuivata Teitä.\nSiellä ylhäällä Te sitäpaitsi mielestäni herätätte kammoa muussa\nväessä, joka ei osaa olla varuillaan. Ja väliin pälkähtää kerttusten\npäähän tulla kokemaan verkkoani. Ja jotta tietäisitte kenen kanssa\nolette tekemisissä niin: nimeni on Tekla, kuulun ristihämähäkkien\nsukuun. Teidän ei tarvitse mainita minulle nimeänne, se on minusta\naivan samantekevää, joka tapauksessa olette minulle rasvainen makupala.»\n\nSiinä Maija nyt riippui vatukkapensaan varjossa hiukan maanpinnan\nyläpuolella, avuttomasti alttiiksi jääneenä julmalle hämähäkille,\njoka oli päättänyt näännyttää hänet hitaasti nälkään. Kun hän siinä\nriippui pää alaspäin, tunsi hän pian, ettei hän kauan voisi kestää\ntätä hirvittävää asentoa. Hän valitteli hiljaa, ja hänen hätähuutonsa\nkävivät yhä heikommiksi. Kukapa häntä auttaisikaan. Hänen omaisensa\nsiellä kotona eivät tienneet mitään hänen kärsimyksistään eivätkä\nvoineet rientää hänen avukseen.\n\nSilloin hän äkkiä kuuli jonkun mörisevän ruohikossa aivan hänen allaan\ntyytymättömänä, ja hän ymmärsi sanat:\n\n»Minä olen tulossa ja tietäkööt kaikki tehdä tilaa minulle!»\n\nHänen tuskastunut sydämensä rupesi hurjasti jyskyttämään, sillä hän\ntunsi heti Kurtin äänen, tuon sontiaisen, jonka hän tuonnottain oli\nkuullut keskustelevan Iffi-sirkan kanssa ja jonka hän oli pelastanut,\nnostamalla hänet tukalasta asennostaan jaloilleen.\n\n»Kurt», huusi hän niin kovaa kuin voi, »rakas Kurt!»\n\n»Pois tieltä», huusi sininen Kurt.\n\n»En minä olekaan Teidän tiellänne, Kurt», huusi Maija. »Voi, minä\nriipun Teidän yläpuolellanne, hämähäkki on minut vanginnut.»\n\n»Mutta kuka Te olette sitten?» kysyi Kurt. »Minut tunnetaan kaikkialla,\nsen Te kai myönnätte?»\n\n»Minä olen Maija-mehiläinen. Voi auttakaa, auttakaa minua, minä\nrukoilen Teitä!»\n\n»Maija? Maija? — Jaa, nyt muistan. Te tulitte muutama viikko sitten\ntuntemaan minut. Sapperment, kylläpä olettekin tukalassa asemassa, se\ntäytyy myöntää. Siinä on todellakin apuni tarpeen. Kun minulla tällä\nhetkellä sattuu olemaan aikaa, en tahdo kieltää apuani Teiltä.»\n\n»Oi, rakas Kurt! Voitteko Te katkoa nämä langat?»\n\n»Nämäkö langat? Onko tarkoituksenne loukata minua?» Kurt läimähytti\nkämmenellään käsivartensa lihaksia. »Katsokaas tänne pienokainen, tämä\non parhaan teräksen vertaista! Toista niin voimakasta ette hevillä\nlöydä. Otan minä toki toisenmoisia kapistuksia särkeäkseni kuin pari\nhämähäkin lankaa. Saattepa nähdä ihmeitä.»\n\nHän kömpi ylös lehdelle, tarttui siihen lankaan, minkä varassa pikku\nMaija riippui, otti lujan otteen ja irroittautui lehdestä. Lanka\nkatkesi ja molemmat moksahtivat maahan.\n\n»Se oli alkua», sanoi Kurt. »Mutta Tehän värisette, pikku Maija! Voi\npoloista, miten kalpea olette! Kuka nyt noin pelkää kuolemaa! Kuolemaa\ntulee katsoa levollisena silmiin, kuten minä tavallisesti teen. No, nyt\nminä irroitan Teidät kääröstä.»\n\nPikku mehiläinen ei saanut sanaa suustaan. Kirkkaat ilonkyyneleet\nvierivät hänen poskiaan pitkin. Hän oli pääsevä vapaaksi, hän oli\nlentävä auringonpaisteessa, minne halusi, hän sai jäädä elämään.\n\nSilloin hän näki hämähäkin tulevan vatukkapensaasta.\n\n»Kurt, hämähäkki tulee», huudahti hän.\n\nMutta Kurt ei ollut tietääkseen, hymyili vain. Se olikin erikoisen\nväkevä kovakuoriainen.\n\n»Kyllä se tuumii ensin sitä asiaa», sanoi se rauhallisena.\n\nMutta samassa kajahti häijy kärisevä ääni: »Rosvoja! Auttamaan! Minut\nryövätään! Mitä tekemistä on Teillä, senkin paksu roisto, minun\nsaaliini suhteen?!»\n\n»Älkää suuttuko, neitiseni!» sanoi Kurt. »Saanen minä toki jutella\nystävättäreni kanssa. Mutta jos Te vielä virkatte sanankin, josta minä\nen oikein pidä, niin revin säpäleiksi koko verkkonne. No, mutta miksi\nheti tulitte noin hiljaiseksi?»\n\n»Olen sorrettu naisolento», vastasi hämähäkki.\n\n»Se ei vaikuta lainkaan asiaan», tuumi Kurt. »Mutta nyt korjatkaa\nkoipenne täältä!»\n\nHämähäkki heitti kiukkuisen ja myrkyllisen katseen Kurtiin, mutta\nsitten se katsahti verkkoonsa ja mietti asiaa. Hitaasti se kääntyi\nympäri hiljaa ja äkäisenä itsekseen muristen. Siinä eivät auttaneet\npistot eikä puremat, semmoiselle panssarille, mikä Kurtia suojasi, ei\nmitään mahtanut.\n\nSe valitti kovasti maailman vääryyttä ja piiloutui kaiken varalta\ntoistaiseksi käpristyneeseen lehteen, josta se voi tarkastella\nverkkoaan.\n\nSillä välin oli Kurt lopullisesti vapauttanut Maijan. Se oli repinyt\nlankakudoksen, irroittanut siivet ja jalat, ja lopusta voi Maija\nitse suoriutua. Hän siivosi itseään iloisena ja onnellisena, joskin\nhitaasti, sillä hän oli tuskasta heikontunut ja vapisi yhä vielä.\n\n»Teidän täytyy unohtaa se, sitten kyllä vavistus lakkaa», neuvoi Kurt.\n»Koettakaapas, voitteko lentää!»\n\nMaija kohosi ylös hiljaa suristen. Mainiosti kävi lento, ja hän tunsi\nilokseen, ettei hänen jäsenistään ollut ainoakaan loukkaantunut.\n\nHän lensi hitaasti jasminipensaaseen, joi halukkaasti sen tuoksuvaa\nmettä, jota hän löysi siitä runsaasti, ja palasi sitten Kurtin luo,\njoka oli lähtenyt vatukkapensaasta ja istui ruohikossa.\n\n»Kiitän teitä sydämestäni», sanoi Maija, syvästi liikutettuna vasta\nsaavutetun vapautensa tuottamasta onnesta.\n\n»Kiittämisen arvoista onkin, mitä olen tehnyt», tunnu Kurt, »mutta\nsemmoinen minä olen aina. Lentäkää nyt vain, minne haluttaa. Neuvon\nkumminkin Teitä menemään tänä iltana aikaisin levolle. Onko kotiin\npitkäkin matka?»\n\n»Ei ole», vastasi Maija, »vain parin minutin matka. Asun pyökkimetsän\nreunassa. Voikaa hyvin, Kurt, en milloinkaan unohda Teitä. En koskaan\nkoko elämäni aikana Teitä unohda.»\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\nUUSIA TUTTAVUUKSIA.\n\n\nVankina-olo oli pannut pikku Maijan ajattelemaan. Hän päätti tulla\nvarovaisemmaksi, välttää vastedes liian äkkinäisiä tekoja. Jos\nKassandra olikin opettanut hänelle suurimmat vaarat, jotka uhkaavat\nmehiläisiä, niin oli maailma kumminkin niin suuri ja oli niin monia\nmahdollisuuksia, että oli täysi syy olla aina varuillaan. Vallankin\niltaisin, kun hämärä peitti maan, tuli yksinäisen pikku mehiläisen\nmieleen kaikenmoista. Mutta kun seuraavana aamuna taas päivä paistoi,\nunohti hän tavallisesti puolet suruistaan, ja halu saada uusia\nkokemuksia veti hänet uudelleen keskelle vilkkaasti pulppuilevaa elämää.\n\nEräänä päivänä hän tapasi vatukkapensaassa merkillisen eläimen. Se oli\nkulmikas ja harvinaisen litteä, sen selkäkilvellä oli sieviä kuvioita.\nVaikeata oli muuten sanoa, oliko se selkäkilpi siipien muodostama, vai\nmitä se oikein oli. Tuo kummallinen pikku otus istui aivan alallaan\nja silmät raollaan lehdellä vatukkain varjoisassa tuoksussa ja näytti\nmiettivän.\n\nMaijaa halutti tietää, mikä eläin se oikein eli. Hän lensi sen lähelle,\nistui viereiselle lehdelle ja tervehti.\n\nVieras ei vastannut.\n\n»Kuulkaa!» sanoi Maija ja tyrkkäsi sitä lehteä, jolla tuo outo istui,\nniin että se hiukan heilahti. Silloin aukaisi latuskainen olento\nhitaasti toisen silmänsä, tirkisteli sillä Maijaa ja sanoi:\n\n»Mehiläinen. No niin, mehiläisiä on paljon.»\n\nJa sitten se sulki taas silmänsä.\n\nKylläpä on omituinen, ajatteli pieni Maija. Mutta hän päätti kuitenkin\nkaikitenkin päästä tuon oudon olennon salaisuuden perille. Nytpä se\nvasta olikin käynyt mielenkiintoiseksi, samoin kuin semmoiset ihmiset\nuseasti herättävät meidän mielenkiintoamme, jotka eivät meistä piittaa\nniin mitään. Maija päätti turvautua hunajaan. »Minulla on runsaasti\nhunajaa», hän sanoi, »saanko kenties tarjota Teille?»\n\nMuukalainen aukaisi taas toisen silmänsä ja katseli hetkisen\nmiettiväisenä Maijaa. Mitä se nyt sanonee, ajatteli mehiläinen. Mutta\nei tullut nytkään minkäänlaista vastausta, toinen silmä taas vaan\nsulkeutui ja vieras jäi istumaan ääneti, lujasti painautuneena lehden\npintaa vastaan, niin ettei sen jalkoja näkynyt lainkaan, ja melkein voi\nluulla, että joku oli peukalollaan puristanut sitä niin voimakkaasti\nlehteä vastaan, että se siitä oli käynyt litteäksi.\n\nMaija huomasi nyt kylläkin, ettei vieras välittänyt hänestä ollenkaan.\nMutta kun jollekin sattuu semmoista, ei hän tahdo niinkään mielellään\nsaada niin epäystävällisiä jäähyväisiä ja kaikkein vähimmin pääsemättä\ntarkoitustensa perille. Olisihan se jo suorastaan noloa, ja semmoista\nei kukaan osakseen halua.\n\n»Kuka ikänä olettekin», huusi Maija, »tietäkää, että hyönteismaailmassa\non tapana vastata toisen tervehdykseen ja vallankin silloin, kun\nmehiläinen ensin tervehtii.»\n\nVieras pysyi aivan alallaan, se ei jäsentä järkähyttänyt. Ei se edes\nenää silmäänsä avannut.\n\nTämä eläin onkin sairas, arveli Maija. Miten ikävää onkaan sairastelu\nnäin kauniina päivänä! Siksi se istuukin varjossa.\n\nHän lensi vieraan lehdelle ja istahti sen viereen »Ystäväni», kysyi hän\nsydämellisesti, »mikä Teitä vaivaa?»\n\nSilloin läksi tuo outo eläin liikkeelle, se kulki merkillisellä\ntavalla, aivan kuin näkymätön käsi olisi sitä työntänyt. Ei sillä ole\njalkoja, tuumi Maija, siksi se on niin äreä. Lehtiruodille päästyään se\npysähtyi, ja nyt näki Maija ihmeekseen, että se oli jättänyt jälkeensä\npienen ruskean pisaran. Kummallista, mietti hän, mutta samassa levisi\nyht'äkkiä ilmaan vallan kauhistuttava haju, joka lähti juuri tuosta\nruskeasta pisarasta. Mehiläinen meni miltei pökerryksiin, niin voimakas\nja niin inhottava tuo haju oli, ja niinpiankuin hän voi, lensi hän ylös\neräälle vatukanlehdelle, piti nenästään kiinni ja ravisteli itseään\nharmissaan ja kauhistuneena.\n\n»Niin, kuka käski ruveta tekemisiin luteen kanssa!» sanoi joku hänen\npäänsä päällä naureskellen.\n\n»Älkää naurako!» huusi Maija.\n\nHän katsoi ympärilleen. Hänen yläpuolellaan vatukkapensaan heimolla\nkeikkuvalla oksalla istui valkoinen perhonen. Se lepatteli suuria\nsiipiään hitaasti ylös alas, ääneti ja päivänpaisteesta nauttien. Sen\nsiipien kärjet olivat mustat, ja kunkin siiven keskellä oli pyöreä\nmusta täplä, neljä siis kaiken kaikkiaan. Maija oli jo ennenkin nähnyt\nuseita perhosia, mutta ei hän ollut vielä tullut yhdenkään tutuksi. Hän\nihastui niin tämän kauneuteen, että hän unohti suuttumuksensa.\n\n»Niin», hän sanoi, »olette ehkä oikeassa, kun niin nauratte. Oliko tuo\nlude?»\n\nPerhonen nyökkäsi päätään. »Semmoinen se oli, ja tuommoisten kanssa ei\nruveta keskusteluihin. Te olette varmaankin hyvin nuori?»\n\n»No, en juuri sitä voi väittää», tuumi Maija. »Minulla on paljon\nkokemuksia. Mutta tuommoinen elukka ei ole koskaan ennen vastaani\ntullut.»\n\nPerhosta nauratti taas.\n\n»Luteet», kertoi hän, »oleilevat mielellään yksin, ja kun niistä ei\nyleensä juuri pidetä, koettavat ne tällä tavalla herättää huomiota.\nMuuten ne todennäköisesti pian unohdettaisiin, mutta tämmöisinä ne\npysyvät muistissa. Ja juuri sitä ne tahtovatkin.»\n\n»Miten kauniit ovatkaan siipenne», sanoi Maija, »niin kevyet\nja valkoiset. Saanko esittää itseni? Nimeni on Maija, kuulun\nmehiläiskansaan.»\n\nPerhonen nosti siipensä suoraan ylös ilmaan, ne painuivat yhteen, joten\nnäytti kuin sillä olisi ollut vain yksi siipi. Se kumarsi hieman ja\nsanoi lyhyesti:\n\n»Frits.»\n\nSe oli hänen nimensä. Maija ei voinut kylläkseen katsella sen siipiä.\n\n»Lentäkääpäs vähäsen!» sanoi hän.\n\n»Pitäisikö minun lentää pois?»\n\n»Ei, ei», vastasi Maija. »Minua vain haluttaisi nähdä, miten Teidän\nsuuret valkoiset siipenne liikkuvat sinisessä ilmassa. Mutta saanhan\nminä sen myöhemminkin nähdä. Missä Te asutte?»\n\n»Minulla ei ole vakinaista asuntoa», sanoi Frits, »ja siihen on\nmontakin syytä. Siitä asti kun olen ollut perhosena, on elämä\ntosiaankin ihanaa. Ennen, toukka-aikanani, ei koko päivän mittaan\npoistuttu kaalin lehdeltä, syötiin vain ja kinasteltiin.»\n\n»Mitä oikein tuolla tarkoititte?» kysyi Maija hämmästyneenä.\n\n»Ennen olin toukka», sanoi Frits.\n\n»Sehän on mahdotonta», huudahti Maija.\n\n»No, mutta kuulkaas nyt», tuumi Frits ojentaen molemmat tuntosarvensa\nsuoraan Maijaa kohti, »tietäähän jokainen sen asian, ihminenkin sen\ntietää.»\n\nPikku Maija oli aivan ymmällään. Saattaako siis semmoistakin tapahtua\nmaailmassa.\n\n»Silloin täytyy Teidän selittää tämä asia selvemmin», sanoi hän\nepäillen, »en minä sitä näin ilman muuta usko. Ettehän Te voi sitä\nodottaakaan.»\n\nPerhonen istahti mehiläisen viereen pensaan hennolle huojuvalle\noksalle, ja siinä he keikkuivat rinnakkain aamutuulessa. Perhonen\nkertoi mehiläiselle, miten hän eräänä päivänä toukkana ollessaan oli\nruvennut kehräämään ympärilleen silkkilankaa ja luonut nahkansa,\njolloin oli näkyviin tullut ruskea verho, jota sanotaan koteloksi.\n»Ja muutaman viikon perästä», jatkoi se, »heräsin syvästä unestani ja\nmursin auki koteloni. En voi Teille, Maija, mitenkään kuvailla, miltä\ntuntuu, kun äkkiä taas näkee auringon. Minusta tuntui kuin hukkuisin\nlämpöiseen kultamereen, ja elämäni tuntui niin rakkaalta, että sydän\nrinnassa oikein jyskytti.»\n\n»Sen kyllä ymmärrän», sanoi Maija, »aivan samaa sain minä kokea\nlentäessäni ensi kertaa pimeästä kaupungistamme kirkkaaseen\nkukkaistuoksuun.» Ja pieni mehiläinen oli hetkisen vallan ääneti\nmuistellessaan ensimäistä lentomatkaansa. Mutta sitten halutti häntä\nsaada tietää, miten perhosen suuret siivet olivat voineet kasvaa\npikkuisessa kotelossa.\n\nFrits selitti hänelle asian:\n\n»Ne ovat kevyet ja hennot aivan kuin kukkasilmussa olevat terälehdet.\nKun tulee valoisaa ja lämmintä, täytyy kukan avautua, se ei voi muuta,\nja silloin kehittyvät sen lehdet. Juuri niin on käynyt siipienikin. Ei\nkukaan voi vastustaa, kun aurinko paistaa.»\n\n»Niin», sanoi Maija, »se on totta.»\n\nJa miettiväisenä hän katseli valkoista perhosta, kun tämä istui aamun\nkultavalossa, taustana sininen taivas.\n\n»Meistä sanotaan usein, että me olemme kevytmielisiä», sanoi Frits,\n»mutta itse asiassa me olemme vain onnellisia. Te ette uskokaan, miten\nvakavasti minä usein ajattelen elämää.»\n\n»Mitä kaikkea olette ajatellut?» kysyi Maija.\n\n»Tulevaisuutta minä ajattelen», sanoi perhonen. »Se on hyvin\nmielenkiintoista. Mutta nyt haluan lentää. Vuorenrinteellä olevat\nniityt ovat täynnä sinikelloja ja siankärsäheinää. Siellä on kaikki\ntäydessä kukassa ja, tiedättekö, sinne täytyy minun päästä.»\n\nMaija ymmärsi sen hyvin, ja he sanoivat hyvästit toisilleen ja lensivät\neri tahoille, valkoinen perhonen ääneti ja keinuen, aivan kuin lauhan\ntuulosen kantamana, ja pieni Maija pitäen sitä huoletonta surinaa,\njonka kauniina päivinä kuulemme kukista ja jota emme voi unohtaa, kun\najattelemme kesää.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\nHANNIBALIN TAISTELU IHMISTÄ VASTAAN.\n\n\nSen puunkolon lähistössä, minkä Maija oli kesäasunnokseen valinnut,\nasui männyn kuoressa kaarnakuoriainen Fridolin perheineen. Se oli\nahkera ja vakava mies, joka pani paljon huolta ja vaivaa perheensä\nlisääntymiseen, ja joka siinä suhteessa oli saavuttanutkin kauniita\ntuloksia. Ylpeydellä hän katseli noin viittäkymmentä vilkasta\npoikaansa, jotka kaikki antoivat aihetta mitä parhaimpiin toiveisiin.\nNe kaivoivat puun kuoressa kukin omaa mutkikasta pikkukäytäväänsä ja\nviihtyivät siellä mainiosti.\n\n»Vaimoni on järjestänyt asian niin, ettei kukaan tule toisensa tielle»,\nselitti Fridolin Maijalle. »Poikani eivät vielä tunne toisiaan, heidän\nelämäntiensä käyvät kaikki eri suunnille.»\n\nMaija oli jo kauan ollut Fridolinin tuttu. Hän tiesi hyvin, etteivät\nihmiset juuri rakastaneet sitä ja sen sukua, mutta hän itse, Maija,\npiti Fridolinin olemuksesta ja luonteesta, eikä hänellä ollut tähän\nasti ollut vähintäkään aihetta karttaa tätä tuttavaansa. Aamuisin,\nkun metsä vielä nukkui eikä aurinko ollut vielä noussut, kuuli Maija\nusein Fridolinin paukuttavan ja kaivertavan. Se kaikui pehmeänä kuin\nhiljainen vihmasade tai kuin nukkuva metsä hengittäisi. Päivemmällä hän\nsitten näki sen hienon ruskean pölyn, jota Fridolin oli käytävästään\nkuljettanut.\n\nEräänä aamuna tämä tuli varhain Maijan luo, kuten hän usein ennenkin\noli tehnyt ja tiedusteli sitten, oliko Maija nukkunut hyvin.\n\n»Ettekö lennä tänään?» hän kysyi sitten.\n\n»En», sanoi Maija, »tuuli on liian ankara.»\n\nSe oli kyllä totta. Metsä humisi ja ravisteli puiden oksia hurjasti\nja vihaisesti, ja lehdet näyttivät pyrkivän lentoon lähtemään. Joka\nkerran, kun tuulenpuuska taas pyyhälsi ohi, kirkastui ympäristö, ja\npuut näyttivät käyvän paljon lehdettömämmiksi. Siinä puussa, missä\nFridolin ja Maija asuivat, vinkui tuuli terävästi, kuului aivan siltä\nkuin puu olisi ollut suutuksissaan.\n\nFridolin huokasi. »Olen tehnyt työtä koko yön, mikäs muu auttaa. Täytyy\nkatsoa, että saa jotain aikaan. Sitäpaitsi en ole tähän mäntyyn oikein\nno tyytyväinen, kuuseen olisi minun pitänyt laittautua.» Hän kuivasi\notsansa ja hymyili suopeasti.\n\n»Miten lapsenne voivat?» kysyi Maija ystävällisesti.\n\nFridolin kiitti kysymästä. »En ole enää oikein selvillä siitä», hän\nlausui hitaasti, »mutta toivoakseni kaikki voivat hyvin.»\n\nSiinä se istui, tuo pieni ruskea mies, jonka rintakilpi muistutti\nluonnottoman suurta päätä ja jonka siivet olivat lyhyet, tylppäpäiset,\nja Maijasta se näytti melkeinpä hullunkuriselta. Mutta hän tiesi\nhyvin, että se itse asiassa oli vaarallinen kovakuoriainen, joka teki\nsuuria tuhoja mahtaville metsäpuille. Jos kaarnakuoriaisväki kävi\nsuurin parvin jonkun puun kimppuun, niin ei tällä kauan ollut vihreitä\nlehtiä, se kuivui ja kuoli, eikä sillä ollut mitään keinoa suojella\nitseään noita pieniä rosvoja vastaan, jotka tuhosivat sen kuoren, jota\nmyöten nesteet maasta nousevat latvaan saakka. Kerrottiin, että tuo\nkansa jo oli hävittänyt kokonaisia metsiä. Maija katseli miettiväisenä\nFridolinia ja hänen mielensä kävi juhlalliseksi, kun hän ajatteli,\nmiten mahtava ja suurimerkityksellinen tämä pikku eläin saattoi olla.\n\nSilloin huokasi Fridolin ja virkkoi huolestuneena:\n\n»Oi, ihana olisi elämä, ellei olisi tikkoja!»\n\n»Niin, niin», myönsi Maija, »se on totta, tikka syö, minkä löytää.»\n\n»Jospa se rajoittuisi vain siihen», sanoi Fridolin, »jos vain ne\nkevytmieliset olennot, jotka kuljeksivat kaarnan ulkopinnalla,\njoutuisivat sen saaliiksi, niin sanoisin: mitä siinä on valittamista,\ntäytyy toki tikankin elää. Mutta se on minusta anteeksi antamatonta,\nettä tuo lintu ahdistelee vielä kuoren allakin olevaa aina\npiilokoloihimme ja syvällä oleviin käytäviimme saakka.»\n\n»Eihän», arveli Maija, »eihän se sitä voi tehdä. Siihen se on\nymmärtääkseni liian suuri.»\n\nFridolin katsoi Maijaan kulmiensa alta ja nyökäytti pari kertaa päätään\nkoppavan näköisenä. Se oli ilmeisesti hyvillään siitä, että sillä oli\nparemmat tiedot.\n\n»Liian suuriko?» puheli se. »Kuka tässä sen suuruudesta puhuu? Ei,\nystäväiseni, ei sen suuruus meille huolta tuota, vaan sen kieli.»\n\nMaijan silmät menivät pyöreiksi. Ja nyt hän sai kuulla Fridolinilta,\nettä tikalla on pitkä ja hoikka kieli, liereä kuin mato, teräväkärkinen\nja tahmea. »Vähintäin kymmenen kertaa minun pituuteni se voi kielensä\ntyöntää ulos suusta», huudahti kaarnakuoriainen ja heilahutti kättään.\n»Luulee, että nyt se on jo niin pitkällä kuin se pääseekin, ja sitten\nse venyykin vielä pitemmäksi. Sydämetön kun tikka on, työntää se\nkielensä kaarnan joka rakoon ja halkeamaan ja tuumii: kukaties tuolla\nistuu joku. Meidän käytäviimme saakka ulottuu sen kieli, ja kaikki,\nmihin se koskettaa, takertuu siihen kiinni ja tulee ulosvedetyksi.»\n\n»Minä en ole pelkuri», sanoi Maija, »mutta tämä seikka tekee minut\noikein huolestuneeksi.»\n\n»Teidän kyllä kelpaa, Teillä kun on mainio pistimenne», tuumi Fridolin\nmelkein kuin kateellisena. »Jokainen sentään harkitsee asiaa, ennenkuin\nantaa kielensä pistettäväksi, kysykää vain keneltä hyvänsä. Mutta mitä\ntekee meikäläinen. Serkkuni sai sen kokea. Meillä oli ollut siinä\nedellä pieni kinastelu rouvani vuoksi, muistan vielä kaikki tarkoin,\nserkku oli käymässä meillä, eikä tuntenut asunto-oloja oikein tarkoin.\nYht’äkkiä kuulemme tikan pärryttävän ja takovan, se oli joku pieni\ntikkalaji. Sen oli täytynyt alkaa aivan meidän asuntomme kohdalta,\nsillä muuten kuulee sen jo aikaisemmin ja tietää vetäytyä turvaan.\nSamassa kuulen serkkuparan kirkaisevan hämärästä: 'Fridolin, minä\ntakerrun.' Kuulin vielä epätoivoista sätkyttelemistä, sitten oli kaikki\nhiljaista, ja tikka rummutti jo hieman syrjempänä. Serkkuni päivät\nolivat päättyneet, tikka oli hänet jo nielaissut. Hänen nimensä oli\nAgata.»\n\n»Koettakaa, miten sydämeni tykyttää!» sanoi Maija hiljaa. »Teidän\nei olisi pitänyt kertoa sitä niin joutuisaan. Mitä kaikkea sentään\nmaailmassa tapahtuukaan!» Ja pikku mehiläinen muisteli entisiä\nkokemuksiaan ja mietti, mitä kaikkea hän vielä saisi kokea.\n\nSamassa rupesi Fridolin äkkiä nauramaan.\n\nMaija katsoi kummastuneena häneen.\n\n»Pitäkää varanne», huusi Fridolin, »nyt tulee hauska otus pitkin puuta,\nse se vasta jotain on, sanon minä. No, saattepa nähdä.»\n\nMaija seurasi hänen katsettaan ja näki merkillisen eläimen hitaasti\nköntystävän puunrunkoa ylös. Ei hän ollut koskaan aavistanut,\nettä moisiakin eläimiä olisi olemassa. Mutta suurempi kuin hänen\nhämmästyksensä oli aluksi hänen pelkonsa, ja hän kysyi hätäisesti\nFridolinilta, pitäisikö piiloutua.\n\n»Mitä hullua», sanoi kaarnakuoriainen, »istukaa Te vain rauhassa ja\ntervehtikää kohteliaasti tätä herraa. Hän on sangen oppinut ja hänellä\non todellisia tietoja, sitäpaitsi hän on hyväsydäminen ja kiltti ja\nkuten tuontapainen väki yleensä, vähän hullunkurinen. Katsokaa, mitä\nhän tekee!»\n\n»Todennäköisesti hän ajattelee», arveli Maija, joka yhä oli ihmeissään.\n\n»Hän taistelee tuulta vastaan», sanoi Fridolin naureskellen, »kunpa\neivät hänen koipensa vaan sotkeutuisi.»\n\n»Ovatko sitten nuo pitkät langat tosiaankin hänen jalkojaan?» kysyi\nMaija silmät suurina. »Mokomaa en ole milloinkaan nähnyt.»\n\nSillävälin oli outo olento tullut lähemmäs, ja Maija näki hänet\nparemmin. Oikeastaan näytti siltä kuin kulkisi se ilmassa, niin kaukana\noli sen pieni palleromainen ruumis uskomattoman pitkien jalkojen\npäässä, jotka hiushienon, liikkuvan telineen tavoin etsivät tukea\njoka taholta. Se kulki varovaisesti tunnustellen eteenpäin ja samalla\nheilahteli sen ruskea palleroruumis milloin korkealle ylös, milloin\ntaas alas. Jalat olivat niin pitkät ja hoikat, että yksi sellainen ei\nmitenkään olisi voinut kannattaa ruumista, se tarvitsi välttämättä\nkaikkia yht'aikaa, ja kun ne muodostivat keskellä kulman, törröttivät\nne korkealla ilmassa sen ruumiin yläpuolella.\n\nMaija löi kämmeniään yhteen.\n\n»Sepä merkillistä!» hän huusi. »Mutta olisitteko Te pitänyt\nmahdollisena, että noin hennot, aivan hiushienot jalat, voivat olla\nniin liikkuvat ja hyödylliset, että niitä voi täydellä todella käyttää\nja että ne tietävät tehtävänsä. Minusta tämä on ihme, Fridolin!»\n\n»Mitä vielä», sanoi kaarnakuoriainen, »kun jokin asia on hullunkurinen,\nniin nauretaan sille, ja sillä hyvä.»\n\n»Siihen ei minulla ole halua», vastasi Maija, »usein nauretaan jollekin\nseikalle, ja myöhemmin käy selville, että se vain johtui siitä, ettei\nasiaa aluksi ymmärretty.»\n\nNyt oli vieras tullut lähelle, se katseli jalkojensa korkeudesta alas\nMaijaan ja sanoi: »Hyvää huomenta! Oikea myrskytuuli, herrasväkeni,\noikein paremmanpuoleinen veto, eikö totta, vai mitä? Oletteko kukaties\ntoista mieltä?» Ja se pysytteli puussa kiinni, niin hyvin kuin taisi.\n\nFridolin hymyili salaa, mutta pieni Maija vastasi kohteliaasti, että\nhän oi aivan samaa mieltä ja siksi ei hän ollutkaan tänään lentänyt\nulos. Sitten hän esitti itsensä. Outo olento tirkisteli polviensa\nlomitse Maijaa.\n\n»Maija, mehiläiskansalainen», toisti se, »se ilahuttaa minua suuresti,\nolen kuullut paljon puhuttavan mehiläisistä. Täytyy tunnustaa,\nettä joudun aina hieman ymmälle, kun minun on esitettävä itseni,\nsillä laajalti levinneellä heimollamme on monta eri nimeä. Lukki on\nyleisimmin käytetty. Hämähäkkien joukkoon joka tapauksessa kuulun ja\nristimänimeni on Hannibal.»\n\nHämähäkin nimellä on huono kaiku kaikkien pikkuhyönteisten korvissa.\nMaijakaan ei voinut salata pelkoaan vallankin kun hän muisti\nvankeuttaan Teklan verkossa. Mutta Hannibal ei näyttänyt sitä lainkaan\nhuomaavan. Ja Maijakin ajatteli, että jos pakko on, lennän tieheni,\nja silloin saa tuo nuolla näppiään, sillä siipiä ei sillä ole, ja sen\nverkko on jossain muualla.\n\n»Olen hajamielinen, hyvin hajamielinen», sanoi Hannibal. »Sallitteko\nminun astua vähän lähemmäs? Tuon suuren oksan takana olisin suojassa.»\n\n»Olkaa hyvä!» sanoi Maija ja siirtyi syrjään. Fridolin sanoi hyvästit,\nmutta pikku mehiläistä halutti kovasti tietää, mitä Hannibal oikein oli\nmiehiään. On niitä sentään kaikenmoisia eläimiä maailmassa, ajatteli\nhän, aina jotain uutta keksii.\n\nTuuli oli hieman tyyntynyt, ja aurinko pilkisti puiden oksain lomitse.\nJossain pensaikossa viritti punarinta-satakieli laulunsa, joka täytti\nmetsän riemulla. Maija näki sen istuvan oksalla, näki miten sen\nkurkku laulaessa nousi ja laski, ja miten linnun pää oli ylös valoon\nojennettuna.\n\n»Jos minä osaisin laulaa punarinta-satakielen lailla», sanoi pieni\nMaija, »niin istuisin kukalle ja laulaisin aamusta iltaan.»\n\n»Siitäpä vasta kaunista tulisi», tuumi Hannibal. »Teidän surinastanne\nnimittäin.»\n\n»Lintu näyttää niin onnelliselta», sanoi mehiläinen.\n\n»Te olette haaveksija», tuumi lukki. »Jos kaikki eläimet toivoisivat\nosaavansa semmoista, mitä eivät osaa, niin olisi maailma pian\nylösalasin. Ajatelkaapas, että punarinta-satakieli arvelisi, että se\ntarvitsee kaikin mokomin pistimen, tai että vuohi tahtoisi lennellä\nmettä kokoomassa. Silloin tulisi lopuksi sammakko toivomaan itselleen\nsemmoisia koipia kuin minulla on.»\n\nMaija nauroi.\n\n»En minä nyt semmoista ajattele», hän sanoi, »mutta minusta olisi\nihanaa voida tehdä kaikki olennot niin onnellisiksi kuin tämä lintu\nvoi laulullaan. Mutta mitä kummaa», huudahti hän äkkiä ihmetellen,\n»Teillähän on, hyvä herra, yksi jalka liikaa.»\n\nHannibal rypisti otsaansa ja tuijotti nyrpeänä eteensä.\n\n»Nyt olette sen siis kumminkin huomannut», sanoi se alakuloisena.\n»Jalkoja ei minulla kumminkaan ole liian paljon, vaan yksi liian vähän.»\n\n»Onko Teillä sitten oikeastaan kahdeksan jalkaa?» kysyi Maija\nkummeksuen.\n\n»Teidän luvallanne», sanoi Hannibal, »on meillä hämähäkeillä kahdeksan\njalkaa. Me tarvitsemme ne, ja sitäpaitsi — se on hienompaa. Minä olen\nmenettänyt yhden, sääli jalkaani, mutta lopuksi sitä sentään suoriutuu\nniin hyvin kuin taitaa.»\n\n»Jalkansa menettäminen mahtaa olla sangen ikävää», sanoi Maija\nosanottavaisena.\n\nHannibal istui leuka käden varassa ja sovitteli jalkansa niin, että\nniitä oli vaikea lukea.\n\n»Kerronpa Teille», sanoi hän, »miten se kävi. Tietysti on ihminen\nsekaantunut juttuun, kuten aina, kun jotain tapahtuu. Meikäläinen on\nkyllä varuillaan, mutta ihminen on varomaton ja ottaa kiinni aivan kuin\nme olisimme puunkappaleita. Kerronko Teille, miten tämä ikävä tapaturma\nsattui?»\n\n»Olkaa hyvä», sanoi Maija asettuen kuuntelemaan, »se olisi minusta\nhyvin mielenkiintoista. Te olette varmaankin paljon kokenut.»\n\n»Se on totta», sanoi Hannibal, »mutta kuulkaa siis. Me olemme\nyöväkeä. Minä asuin silloin eräässä vihreässä puutarharakennuksessa,\njonka ulkoseiniä verhosivat muratit ja jossa oli monta rikkinäistä\nikkunaruutua, joten minun oli helppo päästä ulos ja sisään. Kun\ntuli pimeä, tuli ihminen puutarhasta, kantoi toisessa kädessään\nkeinotekoista aurinkoa, jota hän sanoo lampuksi, toisessa kädessään\npulloa ja kainalossa paperia. Sitäpaitsi oli hänellä vielä pieni pullo\ntaskussa. Hän pani kaikki pöydälle ja rupesi miettimään, sillä hän\naikoi ruveta panemaan ajatuksiaan paperille. Varmasti Te vielä löydätte\npaperia, joko metsästä tai puutarhasta. Siinä olevat mustat koukerot\novat ihmisen ajattelun tuotetta.»\n\n»Satumaista», sanoi Maija onnellisena siitä, että hän sai niin paljon\nuutta kuulla.\n\n»Tätä varten ihminen tarvitsee molempia pullojaan. Pieneen hän panee\npuutikun, isosta hän juo. Mitä enemmän hän juo, sitä paremmin sujuu\ntyö. Hän kirjoittaa tietenkin meistä kaiken, mitä tietää, ja on hyvin\ninnostunut, mutta ei siitä paljoakaan synny, sillä toistaiseksi\non ihmisellä varsin vähän kokemuksia meistä hyönteisistä. Meidän\nsielunelämästämme ei hän tiedä juuri mitään eikä välitä ollenkaan\nmeidän sydämestämme ja sen tuskista. Saattepa kuulla.»\n\n»Ettekö ajattele hyvää ihmisestä?» kysyi Maija.\n\n»Kyllä, kyllä niinkin», vastasi lukki tuijottaen vinosti eteensä,\n»mutta seitsenjalkaisena tulee kun tuleekin katkeraksi.»\n\n»Niin, niin», sanoi Maija.\n\n»Eräänä iltana», jatkoi Hannibal, »olin tapani mukaan ikkunan nurkassa\npyydystelemässä, ja ihminen istui pullojensa ääressä koettaen saada\njotakin aikaan. Minua harmitti se, että suuri joukko kärpäsiä ja\nsääskiä, joiden pyydystämiseen minun toimeentuloni perustuu, oli\nasettunut ihmisen keinotekoiselle auringolle töllistelläkseen sinne\nsisään, sivistymättömiä kun nuo elukat aina ovat.»\n\n»Niin», arveli Maija, »tahtoisin minäkin kerran semmoista katsella.»\n\n»Katsella, olkoon menneeksi. Mutta katseleminen onkin vallan toista\nkuin töllisteleminen. Näkisittepä vain kerran mitä hullutuksia tuolla\nroskaväellä on lampun ääressä. Se ei ole vielä mitään, että ne\nsyöksevät päänsä parikymmentä kertaa sitä vastaan, moni tekee sitä\nniin kauan, että lopuksi polttaa siipensä. Ja samalla ne yhtämittaa\ntöllistelevät valoon.»\n\n»Eläinparat», sanoi Maija, »kaikesta päättäen ne eivät löydä enää\ntakaisin.»\n\n»Pysykööt sitten kernaammin ikkunaruudulla tai lehtien alla istumassa»,\nsanoi Hannibal, »siellä ne ovat turvassa lampulta, ja siellä voin minä\npyydystää niitä. Tuona kohtalokkaana yönä näin minä ikkunakomerossa\nistuessani useiden sääskien makaavan henkihieverissään lampun\nvieressä. Huomasin, ettei ihminen välittänyt niistä ollenkaan, ja\npäätin noutaa ne itselleni. Onko tämän taivaan kannen alla mitään sen\nluonnollisempaa?»\n\n»Ei», sanoi Maija.\n\n»Ja kumminkin koitui se onnettomuudekseni. Hiljaa ja varovasti minä\nryömin ylös pitkin pöydänjalkaa, kunnes voin nähdä reunan yli. Ihminen\nnäytti minusta hirvittävän suurelta, ja minä katselin, mitä hän teki.\nHitaasti siirsin jalan toisen eteen ja lähenin lamppua. Niin kauan\nkuin olin pullon takana suojassa kävi kaikki hyvin, mutta tuskin\nolin astunut pullon takaa näkyviin, kun ihminen jo huomasi minut ja\nkourasi käsiinsä. Hän otti yhden jaloistani sormiensa väliin, nosti\nminut siitä suurien silmiensä eteen ja sanoi: 'Kas vaan!' Ja sitten se\nruoja virnisteli koko naamallaan aivan kuin olisi ollut hyväkin lysti\nkysymyksessä.»\n\nHannibal huokasi, ja pieni Maija oli aivan ääneti.\n\nVihdoin hän kysyi jännittyneenä:\n\n»Onko ihmisellä niin suuret silmät?»\n\n»Olkaa hyvä ja ajatelkaa nyt minua ja minun tilaani!» huudahti Hannibal\nkiivaasti. »Koettakaa kuvitella mielentilaani! Kuka roikkuu mielellään\nyhdestä jalastaan silmien edessä, jotka ovat parikymmentä kertaa niin\nsuuret kuin roikkujan oma ruumis? Ja jok'ikinen hammas, joka valkoisena\nloisti ihmisen suussa, oli kaksi kertaa niin suuri kuin minä. No, mitä\narvelette?»\n\n»Kauheata», sanoi Maija, »vallan hirvittävää!»\n\n»Silloin irtaantui, Jumalan kiitos, jalkani. On helppo arvata, niitä\nkaikkea olisi tapahtunut, jos se jalka olisi pitänyt. Minä putosin ja\njuoksin niin nopeasti kuin jälellä olevat jalkani kantoivat pullon\ntaakse, jonka suojassa huusin pöyristyttäviä uhkauksia ihmiselle. Siksi\nhän ei minua enää ajanutkaan takaa. Minä näin hänen panevan jalkani\nvalkealle paperille ja katselevan, miten se tahtoi juosta tiehensä,\nmitä se kumminkaan ei voinut ilman minua.»\n\n»Liikkuiko se sitten vielä?» kysyi Maija kauhistuneena.\n\n»Kyllä», selitti Hannibal, »niin tekevät meidän jalkamme aina, sen\njälkeen kun ne on irroitettu ruumiista. Minunkin jalkani hyppeli, mutta\nkun en minä ollut siinä, ei se tiennyt, mihin mennä. Niin se sätkytteli\nsamalla kohdalla ilman päämäärää, ja ihminen katseli, kosketti nenäänsä\nja nauroi, sydämetön kun hän on, jalkani velvollisuudentuntoisuudelle.»\n\n»Se on mahdotonta», sanoi pieni mehiläinen järkytettynä, »poikkijalka\nei voi ryömiä.»\n\n»Mikä on poikkijalka?» kysyi Hannibal.\n\nMaija katsoi puhetoveriinsa. »Se on jalka, joka on poikki», selitti\nhän, »meillä kotona sitä sanottiin sillä nimellä.»\n\n»Suuressa maailmassa ja sivistyneitten parissa ollessanne täytyy Teidän\njättää lapsenkamarisananne», sanoi Hannibal ankarasti. »Irtirevitty\njalka — niin sanotaan. Mutta oli miten oli, varmaa vain on, että meidän\njalkamme sätkyttelevät vielä kauan senjälkeen kun ne on ruumiista\nirtirevitty.»\n\n»Mutta», sanoi Maija, »tuota en usko, ennenkun näen.»\n\n»Tarkoitatteko, että minun olisi Teidän tähtenne repäistävä jalkani»,\nkysäsi Hannibal suuttuneena. »Huomaan jo, ettei Teidän kanssanne voi\npuhella. Semmoista ei kukaan ole vielä minulta vaatinut.»\n\nMaija oli vallan ihmeissään. Hän ei käsittänyt, miksi lukki\nsuuttui noin, ja miten hän oli siihen syypää. Ei ole niinkään\nhelppoa seurustella vierasten kanssa, ajatteli hän, ne ajattelevat\ntoisella tavalla, eivätkä aina ymmärrä, ettei toinen ole lainkaan\npahaa tarkoittanut. Hän kävi surulliseksi ja katsoi huolestuneena\npitkäkoipista ja kiukkunaamaista lukkia.\n\n»Oikeastaan pitäisi yrittää syödä Teidät», sanoi lukki äkkiä. Se oli\nkaikesta päättäen tulkinnut Maijan hyväsydämisyyden heikkoudeksi.\nMutta silloin tapahtui pikku Maijassa merkillinen muutos. Hänen\nsurullisuutensa oli kuin pois puhallettu, ja pelon ja kauhun asemesta\ntunsi hän sydämessään levollisen rohkeuden. Hän suoristautui hieman\nja päästäen melkein huomaamattaan terävän surinan sanoi hän silmät\nkirkkaina ja kauniita, läpikuultavia siipiään vähän kohottaen:\n\n»Hyvä herra, minä olen mehiläinen.»\n\n»Anteeksi», sanoi Hannibal, kääntyi ympäri hyvästiä heittämättä ja\njuoksi puunrunkoa alas niin nopeasti kuin seitsemällä jalalla voi\njuosta.\n\nMaijan täytyi tahtomattaankin naurahtaa.\n\nAlhaalla rupesi Hannibal äänekkäästi torajamaan.\n\n»Teillä on huono luonne», se huusi äkäisenä. »Te ahdistatte piikillänne\nhenkilöitä, joita kova kohtalo estää paikaltaan liikkumasta entiseen\ntapaansa. Mutta vielä koittaa Teidänkin kohtalonne hetki. Ja kun Te\njoudutte vaikeaan ahdinkoon, niin silloin muistelette minua ja kadutte.»\n\nSe hävisi maassa kasvavien leskenlehtien alle. Eikä pieni mehiläinen\nollut enää ymmärtänyt kaikkea, mitä se sanoi. Hänen oli hyvä mieli.\nTuuli oli melkein täysin tauonnut ja näytti tulevan kaunis päivä.\nKorkealla sinitaivaalla liukui valkoisia pilvenhattaroita, ne\nnäyttivät unelmoivilta ja onnellisilta kuin Jumalan hyvät ajatukset.\nJa vastustamattoman voimakkaasti tunsi pieni mehiläinen kaipaavansa\nmetsäniittyjen mehevään varjostoon ja suuren järven takana oleville\npäivänpaisteisille rinteille, jossa iloinen elämä jo aikoja sitten oli\nalkanut. Hän näki hoikkain heinäin keinuvan, ja metsänreunan pienissä\nvesihaudoissa kasvoi korkeita keltaisia kurjenmiekkoja. Niiden kuvusta\navautui näköala kuusimetsän salaperäiseen yöhön, josta puhalsi kylmä ja\nsurumielinen tuuli. Hän tiesi, että sen synkässä hiljaisuudessa, jossa\nauringon paiste muuttui punertavaksi hämyksi, oli satujen kotimaa.\n\nSamassa hän lensi ilmojen halki. Hän ei ollut ollenkaan itsekään\nhuomannut lähteneensä lentoon. Metsänurmet ja niiden kukkarinteet\nolivat häntä kutsuneet.\n\nOi hyvä Jumala, ajatteli hän, miten ihanaa on elämä!\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\nYÖN IHMEET.\n\n\nNiin vietti pieni Maija hyönteisten parissa päiviä ja viikkoja. Tosin\nhän kaipasi usein harharetkillään, kaikkien ilojen ja vaarojen lomassa,\nkauniissa kesäisessä luonnossa, ensimäisen lapsuutensa tovereita,\nja joskus valtasi hänet kaihoisa koti-ikävä, halu päästä kansansa\nkuningaskuntaan, jonka hän oli jättänyt. Oli hänen elämässään myös\nhetkiä, jolloin hän kaipasi järjestelmällistä toimintaa, hyödyllistä\ntyötä ja kaltaistensa seuraa. Mutta itse asiassa oli pieni Maijamme\nlevoton luonne, ja tuskinpa hän olisi pitkää aikaa viihtynyt\nmehiläisyhteiskunnassa. Kaikkien eläinten keskuudessa on aivan samoin\nkuin ihmistenkin joukossa yksilöitä, jotka eivät voi mukautua yhteisiin\ntapoihin ja joiden arvostelemisessa sen vuoksi tulee olla hyvin\nvarovainen ja harkitseva. Sillä tämmöinen piirre ei suinkaan johdu\naina laiskuudesta tai itsepäisyydestä, vaan usein on sen pohjana syvä\nkaipuu korkeampaan ja parempaan kuin mitä arkinen elämä voi tarjota,\nja nuorista karkulaisista on usein tullut kokeneita ja viisaita miehiä\ntai ymmärtäväisiä ja ystävällisiä naisia. Ja pikku Maijan sydän oli\npohjimmiltaan puhdas ja herkkä, ja hänen suhtautumisessaan kauniiseen\navaraan maailmaan, jossa hän oli eloon herännyt, oli määräävänä\nvilpitön tiedonhalu ja suuri ilo luomakunnan ihanuuksien johdosta.\n\nMutta keskellä elettyjen ihanuuksien onneakin on yksinäisyys raskasta,\nja mitä kokeneemmaksi pieni Maija tuli sitä enemmän hän ikävöi\nseurapiiriä ja rakkautta. Hän ei ollut enää vallan nuori mehiläinen\nvaan kelpo täysikasvuinen, jolla oli kiiltävät, terveet siivet, terävä\nja vaarallinen pistin sekä kehittynyt aisti ymmärtämään elämän vaaroja\nja riemuja. Hän oli koonnut kokemuksia ja tietoja ja toivoi nyt usein\nvoivansa niitä käyttää oikealla tavalla. Ehkäpä hän palaisikin jonakuna\npäivänä pesään, heittäytyisi kuningattaren jalkojen juureen ja pyytäisi\nhänen anteeksiantoaan saavuttaakseen taas kunniansa takaisin. Mutta\nmuuan palava halu pidätti hänet sitä tekemästä: hän toivoi saavansa\noppia tuntemaan ihmisen. Hän oli kuullut niin paljon ristiriitaisia\ntietoja ihmisestä, että hän oli tullut enemmän ymmälle kuin viisaaksi,\nja kumminkin hän aavisti, ettei koko luomakunnassa ole toista\nvoimakkaampaa, viisaampaa ja ylevämpää olentoa kuin juuri ihminen.\n\nKorkealta ilmassa, pitkän välimatkan päästä hän oli harharetkillään\ntosin joskus nähnyt ihmisiä, mustia, valkoisia ja punaisia sekä\nsemmoisia, joiden puku oli moniväristä, kirjavaa, nähnyt suuria ja\npieniä. Mutta hän ei ollut koskaan uskaltanut mennä lähelle.\n\nKerran näki hän puron partaalla hohtavan punaista ja luullen tuon\nhohteen aiheutuvan kukkakedosta lensi sinne. Siellä hän näki\nkultahiuksisen, rusoposkisen ihmisen. Tämä nukkui puron partaalla\nkukkaisten keskellä punaiseen pukuun puettuna ja näytti pelottavasta\nkoostaan huolimatta niin hyvältä ja suloiselta, että Maijan silmistä\nvierähti ihastuksen kyyneleitä. Hän unohti koko ympäristönsä ja katseli\nvain tuota nukkuvaa ihmistä. Hänestä tuntui aivan mahdottomalta se\nhäijyys, mitä hän oli ihmisestä kuullut, hänestä tuntui kuin olisi\nsilkkaa valhetta kaikki se paha, mitä hänelle oli noin suloisesta\nolennosta kerrottu, joka tuossa nukkui humisevan koivun varjossa.\n\nHetkisen perästä tuli sääski hänen luokseen ja tervehti.\n\n»Oi», huudahti Maija hehkuen innostuksesta ja ihastuksesta, »katsokaa\ntuolla olevaa ihmistä, miten kaunis, miten hyvä hän on! Ettekö Tekin\naivan lämpene?»\n\nSääski katsoi ensin Maijaan hyvin hämmästyneenä, kääntyi sitten\nhitaasti hänen ihailunsa esinettä päin ja sanoi:\n\n»Kyllä, hyvä hän on, olen vastikään lävistänyt hänet. Katsokaa vain,\nruumiini hohtaa punaiselta hänen verestään.»\n\nMaijan piti oikein kämmenellään painaa sydäntään, niin hän pelästyi\nsääsken rohkeuden johdosta.\n\n»Kuoleeko hän?» hän huudahti. »Mihin kohtaan olette häntä haavoittanut?\nMiten Te olette rohjennut ryhtyä niin uskallusta vaativaan ja samalla\nniin halpamieliseen tekoon? Tehän olette oikea peto!»\n\nSääski naurahti ja vastasi kimakalla äänellään ja ilmeisesti\nhyvätuulisena:\n\n»Tämä on vain vallan pieni ihminen. Tämän suuruisia sanotaan tytöiksi,\njos niiden jalat ovat puoliväliin saakka väljän ja värillisen panssarin\npeitossa. Tietysti voin minä pistää panssarin läpi, mutta tavallisesti\nei kumminkaan siitä kohdasta ylety ihoon. — Mutta Tehän olette vallan\nsatumaisen tietämätön, luuletteko Te todellakin, että ihmiset ovat\nhyviä. En ole koskaan löytänyt ainoatakaan ihmistä, joka olisi minulle\nvapaaehtoisesti suonut pienintä pisaraakaan vertaan.»\n\n»Ihmisestä minä en tiedä vielä todellakaan juuri mitään», sanoi Maija\nvaatimattomasti.\n\n»Ja kumminkin olette Te ihmisen kanssa tekemisissä enemmän kuin\nyksikään muu hyönteinen. Tehän seurustelette paljon hänen kanssaan, se\non yleisesti tunnettu asia.»\n\n»Minä olen jättänyt kuningaskuntamme», tunnusti Maija arasti. »Se ei\nmiellyttänyt minua, minä tahdoin tutustua maailmaan.»\n\n»Vai niin, siitäpä kuuluukin», sanoi sääski astuen askeleen lähemmä.\n»Miltä tuntuu Teistä tämä kuljeksiva elämänne? Suoraan sanoen, minua\nmiellyttää Teidän itsenäisyytenne. Minä puolestani en voisi sinä\nilmoisna ikänä palvella ihmistä.»\n\n»Te palvelettekin meitä», sanoi Maija, joka ei voinut sietää, että\nhänen kansastaan puhuttiin halveksivasti.\n\n»Olkoon menneeksi», vastasi sääski. »Mihin kansakuntaan kuulutte?»\n\n»Olen syntyisin linnanpuiston mehiläisparvesta. Hallitsijamme on Helena\nKahdeksas.»\n\n»Vai niin, vai niin», sanoi sääski kumartaen, »Tehän olette kunniakasta\nsyntyperää. Syvin kunnioitukseni. Teillä oli äskettäin vallankumous,\neikö niin? Kuulin siitä poistuneen parven tiedustelijoilta. Olenko\noikeassa?»\n\n»Kyllä», sanoi Maija ylväänä. Hän tunsi tyydytystä ja iloa kuullessaan,\nettä hänen kansansa nautti niin suurta kunnioitusta ja oli laajalti\ntunnettu. Syvällä sydämessä heräsi taas koti-ikävä, hän toivoi voivansa\ntehdä jotakin suurta ja hyvää kuningattarelleen ja valtionsa onneksi.\nJa niin hän unohti kysyä lisää ihmisestä. Ehkäpä hän jätti kyselyn\nsenkin vuoksi, ettei hän otaksunut saavansa sääskeltä kuulla hyvää\nihmisestä. Pienen mehiläisen mielestä oli sääski röyhkeä ja nenäkäs ja\nsemmoiset olennot tietävät tavallisesti kertoa toisista vain pahaa.\n\nSääski olikin jo lentänyt pois.\n\n»Otan vielä siemauksen», oli se huutanut. »Myöhemmin menen toverieni\nkera karkeloimaan ilta-auringossa, jotta saataisiin huomiseksi kaunis\nilma.»\n\nMaija oli kääntynyt poispäin, sillä hänen oli mahdoton katsella sääsken\ntekevän pahaa nukkuvalle lapselle. Hän ihmetteli, kuinka ei sääski\nsiinä tuhoutunut. Kassandra oli hänelle sanonut: »Jos pistät ihmistä,\ntäytyy sinun kuolla.»\n\nMaija muisti tämän tapauksen vielä vallan hyvin. Mutta hänen halunsa\nsaada tietää ihmisestä niin paljon kuin suinkin ei ollut vielä\nlähestulkoonkaan tyydytetty, ja hän päätti tulla rohkeammaksi eikä\npelätä mitään ponnistuksia päästäkseen tarkoituksensa perille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaijan toiveet täyttyivätkin ihmeellisellä tavalla ja paljon kauniimmin\nkuin hän oli toivonutkaan.\n\nPieni mehiläinen oli eräänä lämpöisenä kesäiltana mennyt tavallista\naikaisemmin levolle. Äkkiä hän heräsi keskellä yötä. Semmoista ei\nhänelle ollut vielä koskaan ennen sattunut. Hänen hämmästyksensä\noli sanoin kuvaamaton, kun hän aukaisi silmänsä ja näki pienen\nmakuukammionsa aivan kuin uivan leppoisassa, sinisessä valossa. Tämä\nvirtasi käytävästä sisään, ja käytävän aukko säteili ikäänkuin se\nolisi hopeansinisen verhon peittämä. Aluksi hän tohti tuskin liikkua,\nmutta hän ei ollut kumminkaan peloissaan, sillä tämä hohde toi ihmeen\nsuloisen rauhan hänen rintaansa. Ja samassa helähti ulkona ilmassa\nääni, niin hieno ja sulosointuinen, ettei hän milloinkaan ennen ollut\nsemmoista kuullut. Vihdoin hän astui arastellen ja tämän merkillisen\nhetken loiston lumoomana puunkolostaan ja katseli ulos. Hänestä\ntuntui kuin koko maailma olisi loihdittuna. Kaikkialla kimalteli ja\nvälkkyi puhtainta hopeaa, tuhannet kirkkaat helmet loistivat pehmeän\nlempeinä ruohikossa, joka tuolla etäällä näytti olevan ikäänkuin harson\npeitossa, koivujen rungot ja nukkuvat lehdet olivat hopealla silatut.\nJa koko lähiympäristö ja hiljainen leppoisa etäisyys oli utuiseen\nsinihämyyn verhoutunut.\n\nTämä on yötä, vain yötä voi tämä tällainen olla, kuiskasi pieni Maija\nja pani kädet ristiin.\n\nKorkealla taivaalla, hieman pyökinoksan lehtien varjossa, oli pyöreä\nkirkas hopealevy, josta virtasi valoa, mikä teki koko maan kauniiksi.\nJa vasta nyt huomasi Maija, että kuun ympärillä paloi taivaalla\nlukematon määrä pieniä kirkkaita valopisteitä, kirkkaampia ja\nrauhoittavampia kuin mikään, minkä hän oli loistavan nähnyt. Hän ei\ntiennyt, mitä hän tekisi pelkästä onnesta sen johdosta, että hän sai\nnähdä yön, kuun ja tähdet sekä niiden ihanat ihmeet. Hän oli kaikesta\nvain kuullut, mutta ei koskaan oikein kuulemaansa uskonut.\n\nSilloin hän kuuli taas läheltä äänekkään ja kauas kaikuvan merkillisen\nyölaulun, saman, joka hänet oli herättänyt.\n\nSe oli hopeasointuista väräjävää siritystä, melkein olisi voinut\nluulla, että kuunvalo synnytti tämän äänen alasvaluessaan. Maija\nkatseli ympärilleen etsien sen aiheuttajaa, mutta siinä valon ja\nvarjon salaperäisessä kisailussa oli vaikeata havaita mitään selvästi.\nKaikki oli salaperäisyyden verhossa, mutta samalla niin todellista ja\nsankarillisen kaunista.\n\nPieni Maija ei pysynyt kauemmin piilossaan, hänen täytyi päästä ulos\ntähän maailman uuteen ihanuuteen. Hyvä Jumala kyllä suojelee minua,\najatteli hän, eihän minulla ole pahoja aikeita.\n\nHän oli juuri lentämäisillään, aiheessa lähteä niityn sinihämyyn,\nmilloin täysikuu paistoi, kun hän näki aivan lähellä olevalle\npyökinlehdelle tulevan pienen siivekkään eläimen, jommoista hän ei\nollut milloinkaan ennen nähnyt. Ja aivan kohta kun se oli siihen\ntullut, kääntyi se kuuta kohti, nosti hieman toista kapeata siipeään\nja hankasi sitten nopein vedoin jalkaansa edestakaisin siiven reunaa\nvastaan. Näytti siltä, kuin soitettaisiin piilossa olevaa viulua, ja\nsiitä syntyikin tuo sirisevä hopeaääni, joka täytti koko kuutamoyön.\n\n»Ihastuttavaa», kuiskasi pieni Maija, »ei, vaan suorastaan\ntaivaallista.»\n\nHän lensi reippaasti sinne ylös. Kesäyö oli lauha ja leppoisa, joten\npieni mehiläinen ei huomannut, että oli kylmempää kuin päivisin. Kun\nhän tuli tuon oudon olennon lehdelle, keskeytti tämä äkkiä soittonsa,\nja Maijasta tuntui kuin ei vielä milloinkaan olisi ollut niin hiljaista\nkuin nyt. Hiljaisuus oli jo suorastaan kaameata. Tummien lehtien\nlomitse tihkui valkoista, kylmää valoa.\n\n»Hyvää yötä!» sanoi pieni Maija hyvin kohteliaasti, sillä hän arveli,\nettä yöllä on tervehdittävä samaan tapaan kuin päivälläkin. Sitten hän\nlisäsi:\n\n»Suokaa anteeksi, että häiritsen, mutta Teidän soittonne on niin\nhurmaavaa, että sen kuullessaan täytyy lähteä sen sointuja etsimään.»\n\nOuto katseli Maijaa suurin silmin:\n\n»Mikäs ryömijä Te oikein olette?» kysyi se lopuksi. »En ole mokomaa\nvielä ennen nähnyt.»\n\n»Mikään ryömijä en ole», sanoi Maija vakavana.\n\n»Olen Maija, kansallisuudeltani mehiläinen.»\n\n»Vai mehiläinen, vai niin, vai niin...» sanoi outo. »Te olette päivisin\nliikkeellä, eikö niin? Siili on kertonut minulle Teidän suvustanne. Hän\nkertoi minulle syövänsä iltaisin ne kuolleet, jotka ovat pesästänne\nulos viskatut.»\n\n»Niin», sanoi Maija hiljaa vavisten, »se on totta, Kassandra on siitä\nminulle maininnut. Siili tulee iltahämärissä, maiskuttelee ja etsii\nkuolleita. Vartijat ovat siitä kertoneet. Mutta seurusteletteko Te\nsitten siilin kanssa. Onhan siili oikein pelottava hirviö.»\n\n»Ei minun mielestäni», sanoi vieras. »Me yösirkat olemme hänen kanssaan\noikeastaan hyvissä väleissä. Tietysti hän yhä yrittää saada meitä\nkiinni, mutta siinä hän ei onnistu. Siten me kiusoittelemme usein häntä\nja pidämme lystiä hänen kustannuksellaan. Sedäksi me häntä kutsumme.\nMutta niin se lopultakin on, että elää täytyy jokaisen, eikö totta? Ja\nniinkauan kuin minun ei tarvitse joutua toisen elämän ylläpitäjäksi, ei\nasia minua koske.»\n\nMaija puisti päätään, hän oli toista mieltä, mutta ei tahtonut vastaan\nväittämällä loukata vierasta.\n\nSiksi hän kysyi ystävällisesti:\n\n»Te olette siis sirkka?»\n\n»Niin, yösirkka. Mutta älkää häiritkö minua enää, minun pitää soittaa.\nOn täysikuu, ja yö on ihmeistä rikas.»\n\n»Tehkää nyt poikkeus tavoistanne», pyysi Maija. »Kertokaa minulle\nyöstä!»\n\n»Kesäyö on ihaninta, mitä maailmassa on», vastasi sirkka, »se täyttää\nsielun autuudella. Mitä Te ette kuule soitostani, sitä en liioin voi\nTeille selittää. Minkä vuoksi pitää aina tietää kaikki? Me poloiset\ntiedämme olemassaolostamme vain pienen murto-osan, mutta tuntea voimme\nkoko maailman ihanuuden.»\n\nJa se alotti kirkkaan ja riemuisen hopeisen soittonsa, joka kaikin\näänekkäänä ja valtavana, kun sitä kuunteli niin läheltä kuin Maija.\n\nJa pieni mehiläinen istui aivan hiljaa sinisessä kesäyössä ja kuunteli\nja mietti elämän ongelmoita.\n\nSamassa vaikeni hänen vieressäänkin. Kuului hiljainen rasahdus, ja hän\nnäki sirkan lentävän kuunvalossa.\n\nYö tekee niin kaihomieliseksi, ajatteli pieni Maija.\n\nHäntä halutti nyt kukkanurmelle. Puron partaalla kasvoi kurjenmiekkoja,\nne kuvastuivat virranjuoksuun, joka kuljetti mukanaan kuun kultaa. Se\noli ihana näky. Vesi lipatti ja välkkyi, ja nuokkuvat kurjenmiekat\nnäyttivät nukkuvan. Ne ovat onneensa uinahtaneet, arveli pieni\nmehiläinen. Hän laskeutui erääseen valkoiseen kukkaan, keskelle\nkuutamoa, eikä voinut kääntää katsettaan puron vilkkaasta vedestä, joka\nkimalteli väräjävin välkähdyksin ja taas sammui. Ylempänä rannalla\nhäämöittivät koivut, ja näytti aivan siltä kuin tähdet riippuisivat\nniistä.\n\nMinnekähän juoksee kaikki tämä vesi, mietti hän. Oikeassa oli sirkka,\nperäti vähän me tiedämme maailmasta.\n\nSilloin kuuli hän vieressään kasvavan kurjenmiekan kehälehtien keskeltä\nhempeän lauluäänen, niin puhtaan ja kirkkaan, ettei hän ennen semmoista\nsointua ollut kuullut. Hänen sydämensä taukosi sykkimästä, ja hengitys\nsalpautui.\n\nOi, mitä nyt tapahtunee, mitä saanenkaan nähdä, ajatteli hän.\n\nKurjenmiekka heilahti hieman, sitten hän näki erään lehden reunan\nkääntyvän vähän sisäänpäin, ja näkyviin tuli hyvin pieni lumivalkea\nihmiskäsi, joka piti pienenpienin sormin lehdestä kiinni. Sitten kohosi\nsiitä vaalea pikku pää ja valoisa, hento, valkopukuinen vartalo.\nLyhyesti sanoen: kukasta nousi aivan pieni ihminen.\n\nMaijan peljästystä ja ihastusta ei kukaan voi kuvailla. Siinä hän istui\naivan jähmettyneenä, eikä voinut katsettaan kääntää edessään olevasta\nilmiöstä.\n\nPikku ihmisolento kiipesi kukan reunalle, kohotti käsivartensa kuutamoa\nkohden ja katseli onnellisena hymyillen maan valoisata yötä. Sitten\nnäkyi tuo läpikuultava ruumis hiukan värähtelevän, ja äkkiä paljastui\nhartiain poimuista kaksi loistavaa siipeä, valkoisempaa kuin kuutamo ja\npuhdasta kuin lumi. Ne ulottuivat vaalean pään yläpuolelle ja alas aina\njalkoihin saakka. Ei ikinä maailmassa ollut pieni Maija nähnyt mitään\nniin suloista. Ja samalla kuin tuo pieni ihminen siinä seisoi ojentaen\nkäsiään taivasta kohti, korotti hän taas äänensä, ja Maija ymmärsi\nlaulun, joka kaikui ihanaan yöhön:\n\n    Olen valon lapsonen,\n    Kirkas taivas iloni.\n    Elo kuoloon vaihtuvi,\n    Sieluni on ikuinen.\n\n    Sieluni on tuulahdus,\n    Joka hiljaa henkäisee\n    Siinä, missä ilmenee\n    Luojan luonnon kauneus.\n\nPieni Maija rupesi äkkiä kiivaasti nyyhkyttämään. Hän ei voinut\nselittää, mikä hänet teki niin surulliseksi ja samalla niin äärettömän\nonnelliseksi.\n\nSilloin kääntyi tuo pieni ihmisolento hänen puoleensa:\n\n»Kuka itkee siellä?» hän kysyi sointuvalla äänellään.\n\n»Voi, minä se vain olen», änkytti Maija. »Antakaa anteeksi, että\nhäiritsen Teitä.»\n\n»Miksi itket?»\n\n»En tiedä itsekään», sanoi Maija. »Kenties vain siksi, että Te olette\nniin kaunis. Kuka Te olette, sanokaa minulle, ellei se ole kohtuuton\npyyntö. Varmaankin olette enkeli?»\n\n»En toki», sanoi pikku olento hyvin vakavana, »minä olen vain\nkukkaiskeijukainen. Ja sinä voit huoleti sinutella minua. Mutta mitä\nteet sinä, pieni mehiläinen, keskellä yötä ulkona kedolla?»\n\nKeijukainen lensi Maijan luo, istuutui kaarevalle lehdelle, joka\nkiikutti häntä kauniisti, ja katseli pientä mehiläistä vakavasti ja\nystävällisesti. Ja kun Maija kertoi hänelle kaikki, mitä hän tiesi ja\ntoivoi ja oli tehnyt, niin nuo valkoisten keijukaiskasvojen suuret,\ntummat silmät katselivat häneen koko ajan kultaisten hiuksien alta,\njotka toisinaan välkähtelivät kuutamossa kuin hopea.\n\nKun Maija oli tarinansa kertonut, silitti kukkaiskeiju hänen päätään ja\nkatsoi häneen niin sydämellisesti ja hellästi, että pienen mehiläisen\npiti pelkästä onnesta luoda katseensa maahan. Ja sitten kertoi\nkeijukainen:\n\n»Me keijukaiset elämme seitsemän yötä, mutta meidän täytyy jäädä siihen\nkukkaan, missä olemme syntyneet. Jos me poistumme kukasta, täytyy\nmeidän kuolla aamunkoitteessa.»\n\nMaijan silmät lensivät tuskasta ja kauhusta selkosen selälleen.\n\n»Voi, pian, pian, lennä pian takaisin kukkaasi!» hän huudahti.\n\nKeijukainen puisti surullisena päätään.\n\n»Nyt on jo liian myöhäistä», hän sanoi, »mutta kuule edelleen! Useimmat\nkeijukaiset poistuvat kukastaan, sillä siihen liittyy suuri onni. Joka\nnimittäin jättää kukkansa ja niin saa osakseen ennenaikaisen kuoleman,\nhänellä on ennen kuolemaansa ihmeellinen valta. Hän voi täyttää\nensimäiseksi kohtaamansa olennon hartaimmat! toiveen. Jos hänellä on\noikein vakava halu jättää kukkansa tehdäkseen toisia onnelliseksi, niin\nkasvaa hänelle samalla siivet.»\n\n»Oi, miten ihanaa», huudahti Maija, »silloin jättäisin minäkin kukan.\nToisen rakkaimman toiveen täyttäminen mahtaisi olla ihmeen ihanaa.»\nPieni mehiläinen ei lainkaan huomannut, että juuri hän oli ensimäinen\nolento, jonka keijukainen oli tavannut kukasta lennettyään.\n\n»Ja sitten», kysyi hän, »täytyykö sinun sitten kuolla?»\n\nKeijukainen nyökkäsi myöntävästi, mutta ei enää surullisena.\n\n»Me näemme vielä aamuruskon», sanoi hän, »mutta kun kaste lankee,\nsilloin sulattaa se meidätkin siihen hienoon harsoon, joka leijailee\nkedon ruohon yläpuolella. Etkö ole usein nähnyt, että nämä harsot usein\nloistavat aivan valkeina kuin niissä olisi valoa? Siinä on silloin\nkeijukaisia, heidän siipiään ja vaatteitaan. Ja kun päivä valkenee,\nmuutumme me kastepisaroiksi. Kasvit juovat meidät, ja me sulamme niiden\nkukkiin ja kasvuun, kunnes me aikojen kuluttua taas nousemme keijuina\nniiden teriöstä.»\n\n»Oletko siis sinäkin jo ennen ollut keijukaisena?» kysyi Maija voimatta\njännitykseltään hengittää.\n\nKatse vakavana nyökkäsi keiju:\n\n»Olen, mutta olen sen unohtanut. Me unohdamme kaiken kukkaisunessamme.»\n\n»Oi, kohtalosi on ihana!» huudahti pieni Maija.\n\n»Samanlainen on kaikkien maan asujanten kohtalo», sanoi keijukainen,\n»suurin piirtein arvostellen, joskaan kaikki eivät kukissa herää\nkuolemanunestaan. Mutta ei puhuta siitä tänään.»\n\n»Oi, minä olen onnellinen», huudahti Maija.\n\n»Eikö sinulla sitten ole toivomusta?» kysyi keijukainen. »Etkö tiedä,\nettä sinä olet se olento, jonka ensiksi kohtasin, ja että sinun hartain\ntoiveesi on toteutuva?»\n\n»Minä?» ihmetteli Maija. »Minähän olen vain mehiläinen. Ei, siinä on\nliikaa iloa minulle, minä en ole ansainnut sellaista hyvyyttä.»\n\n»Ei kukaan ansaitse hyvää ja kaunista», sanoi keiju, »se tulee meille\nitsestään kuten päivänpaiste.»\n\nMaijan sydän sykki kiihkeästi. Oi, kauan oli hänellä jo ollut muuan\npalava halu, mutta hän ei uskaltanut mainita sitä. Mutta keijukainen\nnäytti aavistavan sen, sillä hän hymyili niin, ettei häneltä voinut\nmitään salata.\n\n»No?» hän kysyi ja pyyhkäisi kultaisen kiharan puhtaalta otsaltaan.\n\n»Tahtoisin tulla tuntemaan ihmisen semmoisena kuin hän on silloin,\nkun hän on kaunein», sanoi pieni mehiläinen hartaasti ja nopeasti ja\npelkäsi, että hänelle sanottaisiin, ettei niin suurta toivetta voida\ntäyttää.\n\nMutta keijukainen nousi vakavana ja levollisena, ja hänen silmänsä\nloistivat varmuudesta. Hän tarttui pienen Maijan vapisevaan käteen ja\nsanoi:\n\n»Tule, lennämme yhdessä. Toiveesi on täyttyvä.»\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\nKEIJUKAISEN TOVERINA.\n\n\nNiin lensivät kukkaiskeijukainen ja pieni Maija halki kesäyön yli\nkukkivien kukkasten. Kun he menivät puron poikki, välkkyi keijukaisen\nvalkoinen peilikuva vedessä aivan kuin liitäisi tähti sen lävitse.\n\nMiten onnellisena antautuikaan pieni mehiläinen tämän suloisen olennon\nhuomaan. Hän olisi kyllä niin mielellään tehnyt useitakin tärkeitä\nkysymyksiä, mutta hän ei uskaltanut. Keijukainen suorittaa asian hyvin,\nsen hän tunsi luottavaisena.\n\nKun he yhdessä lensivät poppelikujan poikki, kuului heidän\nyläpuolellaan suhinaa, ja tumma perhonen, suuri ja vahva kuin lintu,\nlensi heidän kohdatseen. Kukkaiskeiju huusi sille:\n\n»Odota hetkinen, ole hyvä!»\n\nMaija aivan hämmästyi nähdessään, miten tottelevasti tumma perhonen\nnoudatti huutoa. He istuutuivat kaikki korkean poppelin oksalle.\nHeidän vierellään humisivat lepattelevat lehdet kuutamossa, ja laaja\nnäköala avautui hiljaiseen kuutamoiseen yömaisemaan. Perhonen istui\nvastapäätä Maijaa keskellä kuunvaloa. Se kohotti hitaasti levällään\nolevia siipiään ja laski ne taas hiljaa, aivan kuin se tahtoisi\nleyhyttää vilpoisuutta jollekin. Maija näki, että sen siivillä oli\nleveät, kauniin helakansiniset poikkijuovat. Sen musta pää oli kuin\ntumman sametin verhooma,- ja sen kasvot, joissa kiilui musta silmäpari,\nnäyttivät siltä, kuin olisivat ne merkillisen salaperäisen naamion\npeitossa. Miten ihmeellisiä olivatkaan yöeläimet. Maijaa puistatti\nhiukan, hänestä tuntui kuin näkisi hän elämänsä eriskummallisinta unta.\n\n»Te olette hyvin kaunis», sanoi hän tuolle vieraalle olennolle. Hänen\nmielensä kävi oikein juhlalliseksi.\n\n»Kuka on kanssasi?» kysyi yöperhonen keijukaiselta.\n\n»Muuan mehiläinen», vastasi keiju. »Kohtasin hänet, kun lähdin\nkukastani.»\n\nYöperhonen näkyi tietävän, mitä tähän liittyi, sillä se katseli\nMaijaa melkeinpä hieman kateellisena ja nyökkäsi hänelle totisena ja\nmiettiväisenä.\n\n»Teitä onnellista!» sanoi se sitten hiljaa.\n\n»Oletteko ehkä Te sitten surullinen?» kysyi Maija sydämellisesti.\n\nMaija-Mehilfiisen ihmeelliset seikkailut — 10\n\nPerhonen ravisti päätään.\n\n»En, surullinen en ole», se sanoi, ja katsoi Maijaan niin hellästi,\nettä tämä olisi mielellään solminut ystävyysliiton sen kanssa. Mutta\nMaijan ystäväksi oli perhonen liian suuri.\n\nNyt kysyi keijukainen perhoselta, oliko lepakko jo käynyt levolle.\n\n»On kyllä», vastasi perhonen, »jo aikoja sitten. Kysyt sitä kaiketikin\nseuralaisesi vuoksi?» lisäsi se sitten.\n\nKeijukainen nyökkäsi myöntävästi, ja Maijaa halutti tietää, mikä\nlepakko oikein on, mutta keijulla näkyi olevan kiire. Hän oli\nlevottomuudessaan niin soma, kun hän työnsi välkkyvät hiuksensa\ntaaksepäin.\n\n»Yö on niin lyhyt», hän sanoi, »tule, Maija, täytyy kiirehtiä!»\n\n»Kannanko sinua kappaleen matkaa?» kysyi yöperhonen.\n\nKeijukainen kiitti. »Toisella kertaa!» hän huusi.\n\nSe kerta ei koskaan koita, ajatteli pieni mehiläinen heidän lentäessään\nedelleen, sillä aamunkoitteessa täytyy kukkaiskeijukaisen kuolla.\n\nYöperhonen jäi istumaan ja katseli poislentäviä kunnes keijukaisen\nvaatteen hohde kävi yhä pienemmäksi ja lopulta katosi kokonaan\netäisyyden siniseen syvyyteen. Sitten se kääntyi hitaasti lehdellään,\nkäänsi päänsä ja katseli suuria, tummia sinijuovaisia siipiään. Ja kävi\nhyvin miettiväiseksi.\n\nOlen niin usein kuullut, se tuumiskeli, että olen harmaa ja ruma ja\nettei pukuani voi verrata päiväperhosten komeisiin vaatteisiin. Pieni\nmehiläinen näki minussa vain sen, mikä on kaunista. — Ja sitten se\nmietti, eikö se kenties sittenkin ollut surullinen. Maijahan oli sitä\nkysynyt. »Ei», päätteli se lopuksi, »en ole enää surullinen, se on\nvarmaa.»\n\nSillävälin lensivät Maija ja kukkaiskeiju erään puutarhan tiheän\npensaikon yli. Siinä oli himmeässä kuutamossa sellainen ihanuus,\nettei maisin sanoin voi kuvailla. Vilpoisesta kasteesta ja nukkuvista\nkukista lähti huumaavan suloinen leyhkä, joka lumosi kaiken luonnon\nkauneusihmeiksi. Akasian sinisenpunaiset tertut säkenöivät raikkautta,\nja ruusupensas loisti kuin pieni hehkuva taivaankansi täynnä punaisia\nlamppuja. Vaaleina ja surunvoittoisina välkkyivät jasminin valkoiset\ntähdet, ja niistä virtaili sellainen tuoksu, kuin tahtoisivat ne tällä\nhetkellä lahjoittaa pois kaiken, mitä niillä oli omaa. Maija oli\nihmeissään ja puristi keijukaisen kättä, keijukaisen, jonka silmät\nloistivat kirkkaina ja onnellisina.\n\n»Kukapa olisi tätä uskonut», puheli Maija, »kukapa olisi pitänyt\ntämmöistä mahdollisena!»\n\nMutta samassa hän huomasi jotain, joka pani hänen sydämensä\nsurulliseksi.\n\n»Voi», hän huudahti, »katso, tähti on pudonnut! Nyt se harhailee ympäri\nvoimatta löytää enää paikkaansa taivaalla.»'\n\n»Se on kiiltomato», sanoi kukkaiskeiju vakavana.\n\nSilloin Maija hämmästyksestään huolimatta huomasi ensi kerran, miksi\nkeijukainen näytti niin hyvältä. Hän ei milloinkaan hymyillyt Maijan\ntietämättömyydelle, vaan johti hänen virheelliset ajatuksensa oikealle\ntolalle.\n\n»Ne ovat merkillisiä eläimiä, nuo kiiltomadot», jatkoi keiju. »Ne\nkantavat omaa valoaan lauhkeassa kesäyössä ja elostuttavat siten\npensasten kupukattojen alaisen hämärän, minne ei kuu paista. Näin ne\nlöytävät helposti toinen toisensa. Myöhemmin saat tutustua semmoiseen,\nkun tulemme ihmisen luo.»\n\nMaijaa halutti tietää, minkä vuoksi.\n\n»Kohta saat nähdä», sanoi kukkaiskeijukainen.\n\nSillävälin he olivat tulleet erään lehtimajan luo, jota verhosi\nylt’yleensä jasminit ja kuusamat. He laskeutuivat melkein maahan\nsaakka, aivan lehtimajan viereen, mistä kuului hiljaista kuisketta.\n\nKukkaiskeiju viittasi siinä olevan kiiltomadon luokseen.\n\n»Ole hyvä», pyysi hän, »ja valaise vähän, meidän täytyy tässä tunkeutua\ntummien lehtien välitse päästäksemme jasminimajan sisäpuolelle.»\n\n»Mutta onhan sinun oma valosi kirkkaampi kuin minun», sanoi kiiltomato.\n\n»Niin minustakin», sanoi Maija, oikeastaan vain hämmennystään\npeittääkseen.\n\n»Mutta minun täytyy verhoutua lehden peittoon», selitti keijukainen,\n»muuten ihmiset näkisivät minut ja säikähtäisivät. Me keijukaiset\nnäyttäydymme ihmisille vain heidän unelmissaan.»\n\n»Se muuttaa asian», sanoi kiiltomato. »Käytä vain minua hyväksesi! Minä\nteen, minkä voin. Eihän tuo suuri eläin, joka on kanssasi, vain tee\nminulle pahaa.»\n\nKeijukainen ravisti päätään, ja kiiltomato uskoi häntä heti.\n\nNyt otti keiju lehden ja kääriytyi huolellisesti siihen niin, ettei\nhänen valkoinen pukunsa ollut mistään kohtaa näkyvissä. Sitten hän\npoimi pienen sinikellon, jonka hän löysi ruohikosta, ja asetti sen\nkypäriksi loistavien hiustensa verhoksi. Nyt oli näkyvissä vain hänen\nvalkoiset kasvonsa, mutta ne olivat niin pienet, ettei niitä kukaan\nhuomaisi. Hän pyysi kiiltomatoa istumaan hänen hartioilleen ja hiukan\nhimmentämään lamppuaan, jottei se häikäisisi silmiä. Sitten tarttui hän\nMaijan käteen sanoen:\n\n»Tule! Tästä on paras kiivetä ylös.»\n\nPikku Maija muisti, mitä keiju äsken oli maininnut, ja kysäsi heidän\nnoustessaan pitkin köynneliäitä oksia:\n\n»Uneksivatko ihmiset nukkuessaan?»\n\n»Eivät vain silloin», sanoi keijukainen, »usein he uneksivat\nhereilläänkin. Silloin he istuvat aatoksiinsa vaipuneina, pää hieman\nkallellaan ja katse painuneena etäisyyteen aivan kuin tahtoisi se\nnähdä taivaaseen saakka. Aina ovat heidän unelmansa kauniimmat kuin\ntodellisuus, ja siksi me näyttäymme heille unelmissa.»\n\nMutta samassa painoi keiju pienen sormensa huulilleen, taivutti pienen\nkukkivan jasmininoksan sivulle ja työnsi Maijan hieman eteenpäin.\n\n»Katso nyt alas», hän kuiskasi hiljaa, »siellä näet, mitä olet\ntoivonut.»\n\nSilloin näki pieni mehiläinen kuutamonvarjossa olevalla penkillä\nistuvan kaksi ihmistä. Siinä oli neitonen ja nuorukainen. Tytön\npää nojasi nuorukaisen olalle, ja nuorukaisen käsi oli kietoutunut\nsuojelevasti tytön ympärille. He istuivat ääneti ja katsoivat suurin\nsilmin yöhön. Näky oli niin rauhaisa kuin olisivat he molemmat siihen\nnukahtaneet, ja kaukaa kuului sirkkojen soitto, ja hitaasti, hitaasti\nkulki kuun valaistus lehdillä.\n\nIhastuneena katseli pieni Maija tytön kasvoja. Vaikka ne näyttivät\nkalpeilta ja surullisilta, hohti niistä samalla suurin onni, joka pani\nne salaperäisesti loistamaan. Suurien silmien yläpuolella oli kultaiset\nhiukset, samanlaiset kuin keijukaisella, ja hiuksilla leikki kesäyön\ntaivaan valo. Hänen puoliavoimilta punaisilta huuliltaan tuulahti\nkaihon ja autuuden henkäys, aivan kuin tahtoisi hän uhrata vieressään\nistuvan miehen onneksi kaiken, mitä hänellä oli omaa. Ja nyt hän\nkääntyi nuorukaiseen päin, taivutti hänen päänsä alas ja kuiskasi hänen\nkorvaansa jotakin, joka loihti sellaisen hymyn nuorukaisen kasvoille,\nettei Maija koskaan olisi luullut maisen olennon osaavan sillä tavalla\nhymyillä. Nuoren miehen silmistä loisti onnea ja voimaa aivan kuin\nkoko suuri maa olisi hänen omaisuuttaan ja kuin kärsimykset ja vaivat\nolisivat maailmasta ikiajoiksi karkoitetut.\n\nMaija ei halunnut tietää, mitä hän vastasi tytölle. Pienen mehiläisen\nsydän värisi, aivan kuin olisi se onni, joka säteili noista hänen\nalapuolellaan olevista ihmisistä, myös hänen omaisuuttaan.\n\n»Nyt olen nähnyt ihaninta, mitä silmäni koskaan tulevat näkemään», hän\nkuiskasi hiljaa. »Nyt tiedän, että ihmiset ovat kaikkein kauneimmat\nsilloin, kun he rakastavat toisiaan.»\n\nHän ei huomannut, miten kauan hän oli siinä lehtien takana istunut\nhiljaa ja katselemiseen vaipuneena. Kun hän kääntyi ympäri, oli\nkiiltomadon lamppu sammunut ja keijukainen poissa.\n\nJa lehtimajan ovesta hän näki kaukana taivaanrannalla hohtavan kapean,\npunertavan valojuovan.\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\nRUNOILIJA LEMMITTY SEITSENPISTEINEN.\n\n\nAurinko oli jo noussut korkealle pyökkien latvusten yläpuolelle, kun\nMaija seuraavana aamuna heräsi metsälinnassaan. Aluksi hän luuli, että\nkaikki, mitä hän edellisenä yönä oli elänyt, olikin ollut vain kaunista\nunta, mutta sitten hän muisti tulleensa kotiin viileässä aamuhämärässä,\nja nyt oli jo miltei puolipäivä. Kaikki oli kyllä ollut todellisuutta,\nhän oli kuin olikin viettänyt yön keijukaisen seurassa ja nähnyt\nihmisiä, jotka olivat syleilleet toisiaan kuunvalossa jasminimajassa.\n\nUlkona paistoi aurinko kuumasti lehdille, tuuli puhalsi lämpimästi,\nja hyönteisten kuorot kaikuivat. Oi, mitä tiesivät muut, ja mitä hän\ntiesi! Hän oli niin ylväs kokemuksistaan, ettei hän mielestään voinut\npäästä kyllin nopeaan ulos. Kaikki näkevät jo päältäni, arveli hän,\nmitä minulle on tapahtunut.\n\nMutta ulkona auringonpaisteessa meni kaikki vanhaa menoaan. Ei\nmikään ollut muuttunut, ei mitään muistuttamassa sinisestä yöstä.\nHyönteiset tulivat, tervehtivät ja menivät, tuolla kedolla oli\nkorkeiden kirjavien kesäkukkien yläpuolella, välkkyvässä lämpimässä\nilmassa vilkasta liikettä. Maija tuli äkkiä surulliseksi. Hän tunsi,\nettei koko maailmassa ollut ketään, joka otti osaa hänen onneensa\ntai murheisiinsa. Hän ei voinut päättää lentää muiden luo. Menen\nmetsään, hän ajatteli, metsä on vakava ja juhlallinen, se sopii minun\nnykyiseen mielentilaani. Ei kukaan, joka nopeasti ja ajattelematta\nkulkee raivattuja teitä pitkin, aavista, miten paljon salaperäistä ja\nihmeellistä metsän pimennot kätkevät. Sitä varten täytyy taivutella\npensasten oksia pois tieltään tai antaa katseensa lentää lillukanvarsia\nmyöten korkeaan ruohikkoon tai tiheään sammalikkoon. Kasvien varjoisain\nlehtien alla, maakuopissa ja puunkoloissa, lahonneiden puunkantojen\nkaarnassa ja juurien muodostamissa rosoisissa kiemuroissa, jotka\nkäärmeiden tavoin mutkittelevat maanpinnalla — kaikkialla on öin ja\npäivin vilkasta ja monimuotoista elämää, täynnä riemuja ja vaaroja,\ntäynnä taistelua ja kärsimyksiä ja tyydytyksen tunnetta.\n\nPieni Maija aavisti kaikesta tästä varsin vähän, kun hän lenteli\nruskeiden runkojen lomitse vihreän lehtikatoksen alla. Hän huomasi\nalapuolellaan ruohikossa kapean polun, joka kulki tiheikköjen ja\naukeamien halki. Toisinaan näytti siltä kuin aurinko peittyisi pilvien\ntaakse, niin tummat olivat varjot korkeiden latvusten alla ja tiheissä\npensaikoissa. Sitten hän lensi taas eteenpäin pelkässä kullanvihreässä\nväriloistossa, allaan leveälehtiset saniaismetsät ja kukkivat\nvatukkapensaikot.\n\nVihdoin avautui metsän kattopeitteinen pylväsportti, ja Maijan silmien\nedessä oli auringonpaisteinen laaja viljapelto. Tähkien joukossa\nhelottivat ruiskaunokit ja unikot. Pieni mehiläinen laskeutui pellon\nreunalla kasvavan koivun oksalle ja katseli ihastuneena tätä kultaista\nmerta, joka hänen edessään lainehti tyvenen kesäpäivän rauhassa. Se\nnäytti hänestä äärettömän etäiseltä ja siinä kulki pehmeitä laineita.\nNe pani liikkeelle lempeästi puhaltava, kaino kesätuuli, joka tahtoi\nolla häiritsemättä kauniin maan rauhaa.\n\nParvi pieniä perhosia leikki koivun alla laihon yläpuolella leikkiä\n»unikosta unikkoon». Se on nuorten perhosten keskuudessa erittäin\nsuosittu seuraleikki. Joka perhonen istuu kukallaan, ja leikkijöitä\ntäytyy olla yksi enemmän kuin on kukkia leikkipaikalla. Tämä yksi istuu\npiirin keskellä huutamassa. Kun sen huuto kajahtaa, täytyy kaikkien\nlentää vaihtamaan kukkaa. Joka tulee liian myöhään ja jää paikatta,\njoutuu taas keskelle huutamaan. Se oli hyvin hauskaa leikkiä.\n\nMaija katseli sitä hetkisen mielissään. Tuon voisi opettaa\nmehiläispesänkin nuorille, ajatteli hän, siellä kutsuisimme sitä\nnimellä »kennosta kennoon». Mutta kyllä kai Kassandra olisi liian\nankara suostuakseen siihen.\n\nPikku Maija kävi äkkiä surumieliseksi, se kai johtui siitä, että hän\nmuisteli kotiaan. Kun hän aikoi ruveta sitä miettimään, sanoi joku\nhänen vieressään:\n\n»Hyvää huomenta! Te olette nähdäkseni peto.»\n\nPikku Maija pelästyi kovasti ja kääntyi äkkiä ympäri.\n\n»En suinkaan», sanoi hän.\n\nHänen rinnallaan istui pieni ruskea puolipallo, jonka selässä oli\nseitsemän mustaa pistettä. Tämän punaruskean kupukan alla, jolla\nmuuten oli kaunis kiilto, oli mitättömän pieni musta pää, jossa kiilui\nkaksi kirkasta silmää. Ja nyt näki Maija myös hoikat jalat, jotka\nrihmamaisina riippuivat täplikkäästä kupukasta ja kannattivat sitä niin\nhyvin kuin taisivat. Tämä pieni könttyrä se oli Maijalle huutanut.\nMerkillisestä ulkomuodostaan huolimatta se miellytti mehiläistä, siinä\noli suorastaan jotakin sievää.\n\n»Kukas Te olette?» kysyi Maija. »Minä olen Maija, kansallisuudeltani\nmehiläinen.»\n\n»Tahdotteko loukata minua?» kysyi tuo pieni olento. »Siihen ei Teillä\nole vähintäkään syytä, sen kai huomaatte itsekin.»\n\n»Mutta mitenkähän sitä tekisin?» kysyi pieni Maija vallan pelästyneenä.\n»Enhän minä tunne Teitä.»\n\n»Noin voi jokainen sanoa», tuumi könttyrä. »No, tahdonpa auttaa\nmuistianne. Laskekaa!» Ja pieni olento kääntyi hitaasti ympäri.\n\n»Pitäisikö minun laskea selässänne olevat pisteet?»\n\n»Ne juuri, olkaa hyvä.»\n\n»Seitsemän niitä on», sanoi Maija.\n\n»No?» sanoi kuoriainen. »Siis —? Ettekö vieläkään tiedä? Sanonpa sen\nsiis Teille. Tavallaan jo sanoitte nimeni. Kuulun seitsenpisteisten\nheimoon ja ristimänimeni on Lemmitty. Siis: Lemmitty Seitsenpisteinen.\nAmmatiltani olen runoilija. Ihmiset nimittävät minua leppätertuksi\nja myös kultakännäksi. Se on heidän asiansa. Mutta senhän Te kyllä\ntiedätte.»\n\nMaija ei uskaltanut vastata kieltävästi, sillä hän pelkäsi loukkaavansa\nLemmitty Seitsenpisteistä.\n\n»Oi», sanoi Lemmitty, »minä elän päivänpaisteesta, päivän\nrauhallisuudesta ja ihmisten rakkaudesta.»\n\n»Ettekö Te sitten syö mitään?» kysyi Maija, ällistyneenä.\n\n»Kyllä, lehtitäitä. Ettekös Te syö niitä?»\n\n»En», sanoi Maija, »se on sentään...»\n\n»Mitä se on? Mitä?»\n\n»Se on sopimatonta», sanoi Maija arastellen.\n\n»Tietysti», huudahti Lemmitty koettaen kohauttaa olkapäitään, mikä\nkumminkaan ei onnistunut, selkäkupukka kun oli liian jäykkä, »aito\nporoporvarina Te tietysti teette vain sitä, mikä on yleisen tavan\nmukaan sopivaa. Sillä emme me runoilijat pitkälle pääsisi. Onko Teillä\naikaa?»\n\n»Miksei», sanoi Maija.\n\n»Silloinpa esitän Teille runoelman. Istukaa hiljaa ja sulkekaa\nsilmänne, jottei ympäristö vaikuta häiritsevästi. Runon nimi on\n'Ihmissormi'. Se on minun sepittämäni ja se perustuu henkilökohtaiseen\nkokemukseeni. Kuuletteko?»\n\n»Kyllä», sanoi Maija, »jok'ikisen sanan.»\n\n»Siis:\n\n         Ihmissormi.\n\n    Kerran tapasit sä mun,\n    Olin silloin onnellinen.\n    Pyöreä ol' muoto sun,\n    Päässäsi ol' kiiltäväinen\n    Levy, oikein teräväinen,\n    Joka pääsi liikkumaan.\n    Toinen pää ol' paikallaan.\n\n»No?» kysyi Lemmitty Seitsenpisteinen hetkisen vaitiolon perästä. Sillä\noli kyynelet silmissä, ja ääni oli väräjävä.\n\n»Ihmissormi jätti minuun syvän vaikutuksen», tuumi Maija hieman\nhämillään. Oikeastaan osasi hän kauniimpia lauluja.\n\n»Mimmoinen oli Teistä muoto?» kysyi Lemmitty kaihomielisesti hymyillen.\nIlmeisesti oli hän liikutettu siitä vaikutuksesta, jonka hän\nesityksellään oli aikaansaanut.\n\n»Pyöreä», vastasi Maija. »Niinhän itse sanoitte runossanne.»\n\n»Minä tarkoitan taiteellista muotoa, minä tarkoitan runoni muotoa.»\n\n»Vai niin», sanoi Maija. »Niin, minusta se oli hyvä.»\n\n»Eikös ollutkin!» huudahti Lemmitty. »Te tahdotte siis sanoa, että\ntämä laulu voidaan lukea kaikkein parhaiden joukkoon, mitä tunnette,\nettä saa kauan etsiä, ennenkun löytää sen vertaista. Taiteessa täytyy\nennen kaikkea olla uutta, mutta se seikka jää useimmiten runoilijoilta\nhuomaamatta. Ja sitten suuripiirteisyyttä, eikö niin?»\n\n»Kyllä», sanoi Maija, »minä uskon...»\n\n»Teidän luottava uskonne minun merkitykseeni, jonka olette julki\nlausunut», sanoi Lemmitty, »on minulle suorastaan imartelevaa. Kiitos\nsiitä! Nyt minun täytyy mennä edelleen, sillä yksinäisyys on runoilijan\nkaunistus. Voikaa hyvin!»\n\n»Hyvästi!» sanoi Maija, joka ei oikein tiennyt, mitä tuo pieni olento\noli oikeastaan halunnut. Mutta itse se mahtaa sen tietää, arveli hän.\nEi se juuri suuri ole, mutta ehkäpä se kasvaa vielä. Maija katseli\nsitä, kun se innokkaasti köntysteli oksaa pitkin. Sen pienen pieniä\njalkoja voi tuskin erottaa, joten näytti siltä kuin se liukuisi pienien\npyörien varassa eteenpäin.\n\nSitten katseli Maija taas alas kultaiselle viljapellolle, jonka\nyläpuolella perhoset karkeloivat. Ja se miellytti häntä paljon enemmän\nkuin runoilija Lemmitty Seitsenpisteisen runotekele.\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\nROSVOLINNA.\n\n\nOi, miten iloisena tämä päivä oli alkanut ja miten se tuli päättymään\ntuskaisena ja kauhua täynnä! Maija oli vähän ennen tehnyt vallan\nmerkillisen tuttavuuden. Se oli sattunut iltapäivällä, suuren,\nvanhan vesitynnyrin läheisyydessä. Hän oli istunut tuoksuvassa\nsireeninkukinnossa, joka kuvastui tynnyrin veden tyveneen, mustaan\npintaan. Hänen yläpuolellaan lauleli punarinta-satakieli niin\nsuloisesti ja iloisesti, että pienen Maijan mielestä oli oikein\nikävää, ettei voinut lyöttäytyä lintujen ystäväksi. Ne olivat liian\nsuuria ja söisivät kohta hyönteisparan suuhunsa — siinä oli syy. Hän\noli piiloutunut sireenin valkoiseen kukkaterttuun ja kuunteli ja\nvilkutteli silmillään, niin että auringonpaiste viskeli häneen teräviä\nnuolia, kun hän samassa kuuli jonkun huokaavan vieressään. Hän kääntyi\nympäri ja näki merkillisimmän olennon, mitä hän koskaan oli tavannut.\nEnsi katsomalta näytti kuin olisi sillä ollut vähintäin sata jalkaa\nmolemmilla puolilla. Se oli noin kolme kertaa niin pitkä kuin Maija\nitse, mutta hoikka ja matala ja siivetön.\n\n»Voi taivasten tekijät!» päivitteli Maija kauhistuneena. »Te nyt\nainakin voitte juosta!»\n\nOuto olento katseli häntä harkiten.\n\n»Ei se ole niinkään varma», tuumi se, »paremmin voisivat asiat olla.\nMinulla on liian monta jalkaa. Katsokaa, siihen menee paljon aikaa,\nennenkun on kaikkia liikuttanut. Oli aika, jolloin en sitä tietänyt,\njolloin usein pälkähti päähäni toivomus, että ollappa yksi jalkapari\nlisää. Mutta Jumala sen niin on tahtonut. Kuka Te sitten olette?»\n\nMaija esitti itsensä.\n\nToinen nyökkäsi päätään ja liikutti muutamia jalkoja.\n\n»Minä olen Hieronymus», sanoi se, »tuhatjalkaisten heimoon kuuluva.\nMeidän sukumme on vanha, ja kaikkialla me herätämme ihmettelyä. Ei ole\nainoatakaan eläintä, joka voisi osapuilleenkaan vetää vertoja meille\njalkojen lukumäärässä. Mikäli tiedän, on muilla kahdeksan korkein\nmäärä.»\n\n»Te olette vallan erinomaisen mielenkiintoinen», sanoi pieni Maija, »ja\nniin omituisen värinen. Oletteko perheellinen?»\n\n»Enkä ole! Miten niin?» kysyi tuhatjalkainen. »Me ryömimme munasta ja\nsillä hyvä. Ellemme me kykenisi seisomaan omilla jaloillamme, niin\nkukas sitten kykenisi?»\n\n»Onhan se kyllä oikein», tuumi Maija miettiväisenä, »mutta eikö Teillä\nole minkäänlaisia yhdyssiteitä?»\n\n»Ei, hyvä neiti. Minä elätän itse itseni ja epäilen.»\n\n»Epäilette? Mitä Te sitten epäilette?»\n\n»Se on minussa synnynnäistä», selitti tuhatjalkainen, »minun täytyy\naina epäillä.»\n\nMaija katseli sitä suurin hämmästynein silmin. Hän ei ymmärtänyt, mitä\ntoinen tarkoitti, mutta ei tahtonut liian uteliaana tuppautua tämän\nasioihin.\n\n»Minä epäilen sitä», sanoi Hieronymus hetken vaitiolon jälkeen, »että\nTe olette täällä hakemassa sopivaa oleskelupaikkaa. Ettekö tiedä, mitä\ntuolla suuressa piilipuussa on?»\n\n»En.»\n\n»Katsokaa, minä kohta epäilin, ettette Te sitä tietäisi. Siellä on\nherhiläispesä.»\n\nMaija oli pudota sireenintertulta, niin kauheasti hän pelästyi. Hän\nkävi kalmankalpeaksi, ja vavisten hän kysyi, missä se pesä oli.\n\n»Näettekö tuon kottaraispöntön tuolla piilipuun rungolla? Se\non niin huolimattomasti siihen pantu, että minä kohta epäilin,\netteivät kottaraiset koskaan siihen muuta. Kun pöntön aukko ei ole\nauringonnousuun päin, epäröi jokainen kunnon lintu siihen menemästä.\nHerhiläiset ovat laatineet siihen pesänsä ja linnoittaneet sen. Se\non suurin herhiläislinna koko maassa. Se pitäisi Teidän oikeastaan\ntietää, sillä mikäli olen huomannut ahdistavat nämä rosvot juuri teitä\nmehiläisiä.»\n\nMaija tuskin enää kuunteli. Hän näki selvästi linnan ruskeat muurit\nlehvikössä, ja hänen hengityksensä salpautui.\n\n»Minun täytyy päästä pois», hän huusi, »niin pian kuin sainkin.»\n\nMutta silloin kaikui jo hänen takanaan äänekäs häijy nauru, ja samassa\nhän tunsi jonkun tarttuvan häntä niin kovakouraisesti kaulukseen, että\nhän jo luuli niskansa taittuneen. Ei koskaan elämässään hän voinut sitä\nnaurua unohtaa. Se kaikui kuin manalasta vyöryvä ivanauru, ja siihen\nyhtyi kauhuaherättävä panssarin narina.\n\nHieronymus lähti kaikin jaloin kiireesti liikkeelle ja köntysteli\noksien lomitse vesitynnyriin.\n\n»Epäilen, ettei tämä pääty hyvin», hän huusi, mutta pieni mehiläisparka\nei enää kuullut sitä.\n\nAluksi Maija tuskin voi kääntää päätään, niin kovin kourin oli häneen\ntartuttu. Hän näki kultapanssarisen käsivarren, ja sitten ilmaantui\näkkiä hänen yläpuolelleen hirvittävä pää pelottaville pihtileukoineen.\nEnsin hän luuli sitä jättiläiskokoiseksi ampiaiseksi, mutta sitten hän\nmuisti joutuneensa herhiläisen vangiksi. Mustan- ja kellanjuovikas\nhirviö oli ainakin neljä kertaa niin suuri kuin hän itse.\n\nVihdoin sai hän suunsa auki ja kirkui apua niin kovaäänisesti kuin\nsuinkin voi.\n\n»Hiljaa siinä, pikku mies», sanoi herhiläinen ilkeän kohteliaasti ja\nhäijysti hymyillen Maijalle. »Ei tässä vielä loppua tule.»\n\n»Päästäkää minut irti», huusi Maija, »tai minä pistän Teitä sydämeen.»\n\n»Suoraanko sydämeen?» naureskeli rosvo. »Sehän on kovin urhoollista.\nMutta kyllä siihen vielä menee aikaa, pienokaiseni!»\n\nMaija joutui hirvittävän raivon valtaan. Kaikki voimansa ponnistaen\nkääntyi hän ympäri, päästi kaikuvan kimakan sotahuutonsa ja suuntasi\npistimensä keskelle herhiläisen rintaa. Mutta silloin sattui se\nsydäntäjärkyttävä ihme, että hänen pistimensä taipui kaareksi eikä\ntunkeutunut sisään. Se kimposi takaisin rosvon panssaripaidasta.\n\nHerhiläisen silmät säkenöivät kiukusta.\n\n»Voisin nyt puraista pääsi poikki, pienokainen rangaistukseksi\nhävyttömyydestäsi», se sanoi kimmastuneena, »ja sen tekisinkin, ellei\nkuningatar mieluummin söisi mehiläisiä tuoreina kuin kuolleina.\nSinunlaisesi rasvainen pala viedään kuningattarelle, niin tekee kelpo\nsotilas.»\n\nJa Maijaa kantaen se lensi ylös ilmaan ja suuntasi matkansa suoraa\npäätä rosvolinnaan.\n\nEi, tämä menee liian pitkälle, ajatteli mehiläisparka, tätä ei enää\nkukaan voi kestää. Ja hän menetti tajuntansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun hän pitkän ajan perästä heräsi tainnostilastaan, oli hänen\nympärillään painostavaa ja hämärää, ja ilma oli täynnä terävää pistävää\nhajua, joka tuntui hänestä kauheammalta kuin kaikki hajut, mitä hän\nemien oli tuntenut. Hitaasti hän palasi täyteen tajuntaansa, ja\nlamauttava murhe täytti hänen sydämensä. Häntä halutti itkeä, mutta hän\nei voinut.\n\n»Vielä ei minua ole syöty», sanoi hän vavisten, »mutta milloin hyvänsä\nse voi tapahtua.»\n\nVankilan seinien lävitse kuului selvästi ääniä Nyt hän myös huomasi,\nettä eräästä kapeasta raosta tuli vähän valoa. Herhiläiset eivät\nrakentaneet muurejaan vahasta, kuten mehiläiset, vaan kuivasta\nmassasta, joka muistutti höllää harmaata paperia. Sen kapean valoviirun\nvalaistuksessa, joka tunkeutui hänen vankilaansa, näki hän vähitellen\nympäristönsä, ja hän melkein jähmettyi kauhusta nähdessään ympärillään\nkuolleiden ruumiita. Aivan hänen jalkojensa edessä makasi pieni\nruusukuoriainen selällään, ja vähän syrjemmällä näki hän suuren\nmaakiitäjän kuoren, puoliksi jyrsittynä, ja ylt’ympärillä näkyi\nmurhattujen mehiläisten siipiä ja panssarinkappaleita.\n\n»Voi, että minun piti näin käydä», valitti pieni Maija. Hän ei\nuskaltanut enää liikkua ja kyyristyi kauhusta ja surusta väristen tuon\nkamalan huoneen syrjäisimpään sopukkaan.\n\nSilloin hän kuuli taas selvästi herhiläisten ääniä, ja kuolemantuskassa\nhän ryömi tuon pienen raon viereen ja katsoi siitä.\n\nHän näki nyt suuren salin täynnä herhiläisiä, ja valtava joukko\nkiiltomatovankeja valaisi sen mitä upeimmin. Valtaistuimella\nalamaistensa keskellä istui kuningatar. Siinä pidettiin tärkeätä\nneuvottelua. Ja Maija ymmärsi joka sanan.\n\nElleivät nämä kimaltelevat hirviöt olisi herättäneet hänessä niin\nsanomatonta kauhua, niin olisi hän varmaankin suuresti ihastunut niiden\nvoimasta ja komeudesta. Ensi kertaa hän selvästi näki, mimmoista väkeä\nrosvot ovat. Hämmästyneenä ja vavisten hän katseli niiden kultaisen\npanssarin komeutta, panssarin, joka oli kirjailtu kauniilla mustilla\njuovilla, niin että se teki katsojaan saman vaikutuksen, kuin tiikeri\nlapseen, joka ensimäistä kertaa sen näkee.\n\nVartija kulki ympäri pitkin salin seinustaa vaatien kiiltomatoja\nvalaisemaan kaikin voimin. Se teki tehtävänsä ääneti ja uhkaavana,\njottei häiritsisi neuvottelua, tyrkkäsi niitä pitkällä seipäällä ja\nsähähti joka kerran:\n\n»Valaise, tai syön sinut!»\n\nKauheata oli todellakin herhiläislinnan elämä.\n\nJa nyt kuuli Maija herhiläiskuningattaren puhuvan:\n\n»Päätöksenämme siis pysyy: huomenna, hetkisen ennen auringon nousua\nkokoontuvat soturit. Hyökätään linnanpuistossa olevan mehiläiskaupungin\nkimppuun. Pesä ryöstetään ja vankeja otetaan mahdollisimman paljon.\nJoka vangitsee ja elävänä käsiini tuo mehiläiskuningattaren Helena\nKahdeksannen, hänet korotetaan ritarisäätyyn. Taistelkaa urhoollisesti\nja tuokaa minulle hyvä sotasaalis! Ja nyt lopetan kokouksen. Menkää\nlevolle!»\n\nTämän sanottuaan kuningatar nousi ja jätti seurueineen salin.\n\nMaija oli vähällä purskahtaa äänekkääseen itkuun.\n\n»Minun kansani», hän nyyhkytti, »minun kotini!» Hän työnsi kätensä\nsuuhun pidättääkseen huutoaan. Hänen epätoivonsa oli rajaton. »Oi,\njospa olisin kuollut, ennenkun täytyi tämmöistä kuulla,» hän valitti.\n»Ei kukaan varoita kansalaisiani. Heidän nukkuessaan hyökätään heidän\nkimppuunsa ja heidät surmataan. Oi, rakas Jumala, tee ihme, auta minua,\npelasta minut ja kansani tästä hädästä!»\n\nSalissa sammutettiin kiiltomatojen valo ja madot syötiin. Linnassa kävi\nvähitellen kaikki hiljaiseksi. Maijaa ei näyttänyt kukaan muistavan.\n\nHitaasti hiipi heikko hämärä hänenkin vankilaansa, ja hänestä tuntui\nkuin ulkoa kaikuisi tänne sirkkojen yölaulu.\n\nEi koskaan ollut pieni mehiläinen nähnyt mitään niin kaameata kuin oli\ntämä vankilakomero siinä lojuvine hyönteisraatoineen.\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\nPAKO.\n\n\nMutta pian väistyi pienen mehiläisen epätoivo päättäväisen harkinnan\ntieltä. Oli kuin olisi hän taas muistanut olevansa mehiläinen. Tässä\nminä nyt istun itkien ja valitellen, johtui hänen mieleensä äkkiä,\nikäänkuin ei minussa olisi ajatuksia eikä voimia. Oi, vähän minä\ntuotan tällä tavalla kunniaa uhatussa asemassa olevalle kansalleni ja\nkuningattarelleni. Kuolla minun täytyy kumminkin, siispä tahdonkin\nkuolla ylväänä ja rohkeana enkä jätä käyttämättä mitään keinoa\nomaisteni pelastamiseksi.\n\nOli kuin olisi hän kokonaan unohtanut, miten kauan hän oli ollut\nerillään omaisistaan ja kodistaan, hän tunsi kuuluvansa niihin\nläheisemmin kuin ennen, ja se suuri vastuunalaisuus, mikä hänellä\nnyt oli, kun hän tunsi herhiläisten suunnitelman, antoi hänelle\npäättäväisyyttä ja järkähtämätöntä rohkeutta.\n\nJos meikäläisten täytyy sortua ja kuolla, niin kuolla tahdon minäkin,\nmietti hän, mutta sitä ennen koetan kaikkeni pelastaakseni heidät.\n\n»Eläköön kuningattareni!» hän huusi.\n\n»Hiljaa siellä sisällä!» ärähti äkeä ääni ulkopuolelta.\n\nHuu, miten kaamea se ääni oli. Varmaankin se oli kiertomatkaansa\ntekevän vartijan ääni. Kaikesta päättäen oli yö jo pitkälle kulunut.\n\nKun askelten ääni oli siellä ulkona vaiennut, rupesi Maija suurentamaan\nsitä halkeamaa, josta näki saliin. Hänen onnistuikin helposti repiä\nlahoa seinää, joskin kului hyvä aika, ennenkun aukko oli kyllin\nsuuri. Vihdoin saattoi hän tunkeutua siitä läpi. Varovasti ja\npamppailevin sydämin hän sen teki, sillä hän tiesi, että jos hänet\nnyt keksittäisiin, maksaisi se hänen henkensä. Linnan tuntemattomista\nkerroksista kuului syvä kuorsaus.\n\nSaliin tuli ovesta hämärtävää sinistä valoa. Se oli kuunvaloa, tiesi\nMaija, joka asteli siinä varovasti koko ajan pysytellen seinän\nvarjossa. Salista vei kapea ja korkea käytävä ovelle, ja siitä tuli\ntaivaan öinen valo sisään. Maija huokasi syvästi, hän näki kaukana\nrajattomassa etäisyydessä tähden tuikkivan taivaalla. Oi, vapaus!\najatteli hän.\n\nKäytävä oli aivan valoisa. Hiljaa, askel askelelta hiipien hän eteni,\nyhä läheni ovi. Jos minä nyt lähden lentoon, hän ajatteli, niin olen\nulkona. Sydän jyskytti rinnassa niin, että se oli haljeta.\n\nSilloin hän näki oven varjossa vartijan nojaavan muudatta pylvästä\nvasten.\n\nKuin naulattuna jäi hän seisomaan. Siinä olivat nyt murskana kaikki\nhänen toiveensa. Siitä ei voinut päästä ohi. Mitä tehdä? Parasta\nkääntyä ympäri, hän ajatteli. Mutta tuon ovella seisovan jättiläisen\npelkkä näkeminen piti hänet paikallaan. Näytti siltä kuin katselisi se\najatuksiinsa vaipuneena ulos valoisaan yömaisemaan. Sen oli leuka käden\nvarassa ja pää hieman kallellaan. Miten kimaltelikaan sen kultapanssari\nkuunvalossa! Sen asennossa oli jotain, mikä oli Maijasta liikuttavaa.\nSe näyttää niin suruisalta, hän ajatteli, miten sen asento ja miten\nuljaana säkenöi sen sotisopa! hän ajatteli, miten sen asento ja miten\nSitä se ei riisu päivällä eikä yöllä, aina se on valmis ryöstämään,\ntaistelemaan ja kuolemaan...\n\nPieni Maija aivan unohti, että se oli hänen vihollisensa, tuo, jonka\nhän edessään näki. Oi, miten usein olikaan tapahtunut, että hänen\nsydämensä ja hänen ihastuksensa, kun hän näki jotain kaunista, pani\nhänet unohtamaa: kaiken vaaran.\n\nSilloin lennähti kultainen valonkimmellys ryövärin kypäristä,\nvarmaankin oli se liikuttanut päätään.\n\n»Hyvä Jumala», kuiskasi pieni Maija, »nyt olen hukassa.»\n\nSamassa sanoi vartija hyvin rauhallisesti:\n\n»Astuhan nyt lähemmäs, pienokainen!»\n\n»Mitä?» huusi Maija. »Mitä kummaa? Te olette siis nähnyt minut?»\n\n»Niin olen, lapsukainen, jo kauan. Sinä olet jyrsinyt läven seinään ja\nsitten koko ajan visusti varjon suojassa hiipinyt tänne. Sitten näit\nminut, ja rohkeutesi oli lopussa. Eikö asia ole niin?»\n\n»On», sanoi Maija, »oikeassa olette.» Hänen koko ruumiinsa vapisi\nkauhusta. Koko ajan siis oli vartija nähnyt hänet. Hän muisti nyt\nkuulleensa, miten ihmeen terävät ovat näiden viisasten rosvojen aistit.\n\n»Mitä sinä nyt oikein teet täällä?» kysyi vartija hyvänsävyisänä.\nMaijasta tuntui yhä siltä kuin olisi se surullinen, se näytti\najattelevan vallan muita asioita, siitä ei koko tämä tapahtuma\nnäyttänyt niin merkityksekkäältä kuin Maijasta.\n\n»Koetin päästä ulos», vastasi Maija. »Enkä minä ole menettänyt\nrohkeuttani, vaikka minä pelästyin teidän voimanne ja kauneutenne\nja sotisopanne kultaisen loisteen johdosta. Nyt tahdon taistella\nkanssanne.»\n\nVartija kumartui hämmästyneenä hiukan eteenpäin, katsoi Maijaan ja\nhymyili. Se ei ollut ollenkaan häijyä, tuo hymy, se herätti pikku\nmehiläisessä tunnelman, jommoista hän ei ennen ollut tuntenut. Hän\ntunsi nimittäin, että tällä nuoren sotilaan hymyllä oli salaperäinen\nvaikutus hänen sydämeensä.\n\n»Pienokainen», sanoi vartija melkeinpä sydämellisesti, »emme me\ntaistele keskenämme. Mehiläiset ovat mahtava kansa, mutta me olemme\nvoimakkaampia. Ja kaikkein vähimmin käy yksityinen herhiläinen\ntaistelemaan yksityisen mehiläisen kanssa. — Jos sinua huvittaa, voit\nkernaasti jäädä hetkiseksi kanssani juttelemaan. Mutta vain vähäksi\naikaa, pian on minun herätettävä sotilaat, ja silloin täytyy sinun\npalata takaisin koppiisi.»\n\nMerkillistä, tämä herhiläisen varma ystävällisyys riisti Maijalta\naseet paremmin kuin kiukku ja viha olisivat voineet. Melkeinpä hän\ntunsi jonkinmoista kunnioitusta. Suurin, surullisin silmin hän katsoi\nvihamiestään ja, hänen kun aina täytyi noudattaa sydämensä ääntä, sanoi:\n\n»Olen kuullut aina herhiläisistä pelkkää pahaa, mutta Te ette ole paha.\nEn voi uskoa, että olette.»\n\nSoturi katsoi levollisena Maijaa silmiin.\n\n»Kaikkialla on hyviä ja pahoja», sanoi hän vakavana. »Mutta me olemme\nteidän vihollisianne, älä unohda sitä. Ja vihollisina tulemme aina\npysymään.»\n\n»Täytyykö vihollisen sitten aina olla paha?» kysyi Maija. »Kun\nTe äsken tuijotitte yöhön, niin minä pakostakin unohdin, että Te\nolette kovasydäminen ja minulle vihamielinen. Minusta tuntui kuin\nolisitte surullinen, ja olen aina ollut sitä mieltä, että se, joka on\nsurullinen, ei voi olla häijy.»\n\nJa kun vartija edelleen oli ääneti, jatkoi Maija jo paljon rohkeampana:\n\n»Te olette mahtava. Jos Te tahdotte, voitte Te toimittaa minut takaisin\nkoppiini ja minun täytyy kuolla, mutta jos Te tahdotte, voitte Te myös\nlahjoittaa minulle vapauteni.»\n\nSilloin suoristautui soturi. Hänen sotisopansa kalskahti hiukan, ja kun\nhän nosti kätensä, välähti se kalpeassa kuutamossa. Joko aamu koitti?\n\n»Oikeassa olet», se sanoi, »se valta minulla on. Sen vallan on kansani\nja kuningattareni minulle uskonut. Määräyksenä on, ettei ainoakaan\nmehiläinen saa elävänä jättää linnaa, johon hän kerran on joutunut. Ja\nminä pysyn kansalleni uskollisena.»\n\nJa hetkisen vaiettuaan se lisäsi hiljaa aivan kuin itsekseen puhuen:\n\n»Olen liiankin katkerasti saanut kokea, miten uskottomuus voi tuottaa\ntuskia, kun Surre hylkäsi minut...»\n\nPieni Maija seisoi masentuneena eikä tiennyt mitä vastata. Niin, sama\ntunne oli hänessä itsessäänkin vallitsevana, rakkaus omaisiinsa,\nuskollisuus kansaansa kohtaan. Hän tunsi, ettei tässä enää auta muut\nkeinot kuin viekkaus tai väkivalta, kumpikin teki velvollisuutensa,\nja kumminkin jäivät he toisilleen vieraiksi ja vihamielisiksi. —\nMutta eikö sotilas äsken maininnut jotakin nimeä? Eikö hän puhunut\nuskottomuudesta, jota joku oli hänelle osoittanut. Maijakin tunsi\nSurren, sehän oli tuo kaunis sudenkorento, joka asui lammen rannalla\nlumpeiden luona. Hän vapisi jännityksestä, kenties siinä olisi hänen\npelastuksensa, mutta hän ei tiennyt vielä, millä tavalla.\n\nVarovaisesti hän kysyi:\n\n»Kuka on Surre, jos uskallan kysyä?»\n\n»Voi, se ei liikuta sinua, pienokainen», vastasi vartija. »Minä olen\nhänet kadottanut enkä ikinä enää häntä löydä.»\n\n»Minä tunnen Surren», sanoi Maija pakottaen itsensä rauhalliseksi, »hän\nkuuluu korentojen heimoon ja on todennäköisesti kaunein heimolaistensa\njoukosta.»\n\nSemmoisena ei Maija ollut vielä soturia nähnyt miksi nämä sanat hänet\nmuuttivat. Hän näytti unohtaneen koko ympäristönsä ja hyppäsi rajusti\nMaijan luo.\n\n»Mitä!» huusi hän. »Tunnetko sinä Surren? Sano heti, missä hän on!»\n\n»Enkä sano», vastasi pieni Maija hiljaa mutta varmasti. Ja samalla\nhänen sydämensä hehkui ilosta.\n\n»Puren pääsi poikki, ellet sitä ilmaise», huusi vartija. Hän oli jo\naivan lähellä.\n\n»Purraan se poikki joka tapauksessa. Tehkää vain Te se! En minä\nkumminkaan ilmianna herttaista korentoa, jonka hyvä ystävä olen. Tehän\nottaisitte kumminkin hänet vangiksi.»\n\nSoturi hengitti raskaasti. Kun ulkona rupesi kajastamaan, näki Maija,\nettä sen otsa oli kalpea ja silmissä kiilsi tuska ja rauhattomuus.\n\n»Hyvä Jumala», sanoi se murtunein äänin, »nyt on jo aika herättää\nsotilaat. — Ei, ei pieni mehiläinen, en minä tee pahaa Surrelle. Minä\nrakastan Surrea enemmän kuin omaa elämääni. Sano minulle, mistä hänet\nlöydän!»\n\n»Minä rakastan myös henkeäni», sanoi pieni Maija viisaana hitaasti.\n\n»Jos sinä ilmaiset minulle Surre-korennon olinpaikan», lausui vartija,\nja Maija huomasi, että hänen oli vaikeata puhua ja että koko hänen\nruumiinsa vapisi, »niin päästän sinut vapaaksi, saat lentää, mihin\ntahdot».\n\n»Pidättekö sananne?»\n\n»Vakuutan sen rosvon kunniasanalla», sanoi vartija ylpeänä.\n\nPieni Maija voi tuskin puhua. Nythän riippui aivan minuteista, voisiko\nhän ilmoittaa ajoissa omaisilleen hyökkäyksestä. Mutta hänen sydämensä\nriemuitsi.\n\n»Hyvä», sanoi hän. »Uskon Teitä. Kuulkaa siis. Tunnetteko linnan\nvieressä olevia vanhoja lehmuksia? Niiden takana on laajoja kukkanurmia\nja lopuksi suuri lampi. Lammen eteläisessä poukamassa, mihin puro\nlaskee, kohoaa vedestä valkoisia lumpeenkukkia päivänpaisteeseen.\nSiellä kaislikossa Surre asuu. Siellä tapaatte hänet joka päivä, kun\naurinko on keskitaivaalla.»\n\nSoturi painoi kalpeaa otsaansa molemmin käsin. Hänellä näytti olevan\nvaikea kamppailu käytävänä itsensä kanssa.\n\n»Puhut totta», sanoi hän hiljaa ja ähkyen niin, ettei tiennyt oikein,\nääntelikö hän ilosta vai Surresta. »Hän on itse minulle kertonut\nhaluavansa valkoisten kelluvien kukkien luo. Ne ovat kai juuri niitä\nkukkia, joista mainitsit. Nyt saat lentää. Paljon kiitoksia!»\n\nJa tosiaankin vetäytyi vartija ovelta syrjään. Ulkona näkyi jo päivän\nkajastus.\n\n»Rosvo pitää aina sanansa», sanoi hän. Hän ei tiennyt, mitä pieni\nMaija oli yöllä kuullut linnassa ja hän ajatteli: »Eihän yksi pieni\nmehiläinen mitään merkitse, onhan niitä muita yllinkyllin.»\n\n»Voikaa hyvin!» huusi Maija ja lensi tiehensä kiireestä hengästyneenä\nja sanomatta sanaakaan kiitokseksi. Siihen ei tosiaankaan ollut enää\naikaa.\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\nKOTIINPALUU.\n\n\nPieni Maija ponnisti kaiken voimansa, kaiken tahtonsa ja kaiken\npäättäväisyytensä. Kuin metsästyskivärin luoti hän lensi\nsalamannopeudella suoraviivaisesti halki sinervän aamuauteren, suoraan\nmetsää kohti. Mehiläiset voivat lentää nopeammin kuin useimmat muut\nhyönteiset. Siellä metsässä hän oli turvassa, siellä hän voi päästä\npiiloon, jos herhiläinen katuisi sitä, että päästi hänet vapaaksi, ja\nryhtyisi takaa ajamaan.\n\nPuista putoili raskaita pisaroita maassa oleville kuiville lehdille.\nOli niin kylmä, että mehiläisen siivet olivat kangistua. Kaikkialla\nverhosi tasankoa hieno huntu, eikä aamunkoitteesta ollut vielä\nmerkkiäkään nähtävissä. Sitäpaitsi oli niin hiljaista koko ympäristössä\nkuin olisi aurinko unohtanut maan ja kaikki olennot olisivat\nlaskeutuneet kuolemanuneen. Maija lensi niin korkealle ilmaan kuin\nvoi. Hänellä oli vain yksi ajatus: hänen täytyi niin nopeasti kuin\nhänen voimansa ja aistimensa myönsivät löytää omaistensa pesä, oma\nuhattu kotinsa. Hänen täytyi päästä varoittamaan omaisiaan, jotta he\nvoisivat varustautua sitä hyökkäystä vastaan, jonka nuo pelottavat\nrosvot olivat täksi aamuksi suunnitelleet. Mehiläiskansa oli voimakasta\nja kykeni kyllä ryhtymään taisteluun ylimielisten vihollisten kanssa,\njos se vain voisi asestautua ja valmistua puolustukseen. Mutta se ei\nsuoriutuisi, jos se äkkiarvaamatta yllätettäisiin ja sen kimppuun\nhyökättäisiin sen nukkuessa. Jos kuningatar ja sotilaat vielä nukkuvat\nvihollisten tullessa, niin silloin toimeenpannaan hirveä verilöyly\nja otetaan paljon vankeja, ja herhiläisten menestys on varma. Ja kun\npieni mehiläinen näin ajatteli omaistensa voimaa ja väkevyyttä, heidän\nuskollisuuttaan ja alttiuttaan kuningatarta kohtaan aina kuolemaan\nasti, tunsi hän voimakasta vihaa vihollisia kohtaan ja samalla\nonnekasta uhrautuvaisuuden halua ja uljuutta.\n\nEi ollut helppoa hänelle osua oikeaan siinä ympäristössä. Hän ei ollut\nenää pitkiin aikoihin painanut muistiinsa maisemia sillä tavalla\nkuin muut mehiläiset tavallisesti tekevät, niiden kun täytyy pitkien\nlentomatkojen takaa mesikantamuksineen löytää takaisin pesään.\n\nHänestä tuntui kuin hän ei olisi koskaan ennen ollut niin korkealla\nilmassa kuin nyt, kylmyys vaivasi häntä, ja hän voi tuskin erottaa\nyksityisiä esineitä alhaalla maan pinnalla. Mihinkä turvaudun, minulla\nei ole mitään kiinnekohtaa enkä voi tuoda ajoissa apua omaisilleni.\n»Voi, tässä oli nyt mitä paras tilaisuus tehdä kaikki hyväksi», huokasi\nhän tuskissaan, »mitä teen minä nyt.» Mutta äkkiä rupesi salaperäinen\nvoima viemään häntä vastustamattomasti määrättyyn suuntaan. Mikähän\nmahtaa minua näin vetää ja pakottaa, ajatteli hän, varmaankin se on\nkoti-ikäväni. Ja hän antautui tämän tunteen ohjattavaksi ja lensi\nsuoraa päätä, minkä jaksoi. Ja äkkiä hän päästi riemuhuudon, tuolla\nhäämöttivät kaukaa linnanpuiston suurten lehmusten latvukset kuin\nhämärästä kohoavat harmaat kupukatot. Nyt hän tiesi osaavansa oikeaan,\nja samassa silmänräpäyksessä laskeutui hän aivan lähelle maanpintaa.\nHän näki viereisillä niityillä sumuhahtuvien tihenevän, ja hän ajatteli\nkukkaiskeijuja, jotka siellä nukkuivat lohdun löytäneinä ja onnellisina\nvarhaiseen kuolemaansa. Se täytti taas hänen sydämensä luottamuksella,\nja hänen surunsa hälveni. Halveksikoot hänen omaisensa häntä sen\njohdosta, että hän karkasi kotikaupungista, rangaiskoon kuningatar\nhäntä, kaikki on samantekevää, kunhan hänen kansansa vain säästyy sitä\nnyt uhkaavalta onnettomuudelta.\n\nTuolla häämötti jo pitkän kivimuurin vieressä kuusi, joka suojeli\nhänen kotikaupunkiaan länsituulilta, ja nyt hän näki tutut lentoaukot,\nkotinsa punaportin, siniportin ja vihreänportin. Hänen sydämensä\nsykytti niin lujaan, että hän luuli tukehtuvansa, mutta hän ponnisti\nviimeiset voimansa ja suuntasi lentonsa suoraan punaportille. Sieltä\nkulkisi hänen tiensä hänen kansansa luo ja hänen kuningattarensa eteen.\n\nMutta kun hän laskeutui portin edessä olevalle lentolaudalle, sulkivat\nsiinä olevat vartijat tien ja tarttuivat samassa häneen kiinni.\nHengästynyt kun oli, ei Maija aluksi saanut sanaa suustaan, ja\nvartijat aikoivat ruveta surmaamaan hänet. Sillä mehiläismaailmassa\non kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty tunkeutumasta vieraaseen\nkaupunkiin ilman kuningattaren lupaa.\n\n»Takaisin!» ärjäsi vartija ja tyrkkäsi häntä töykeästi, »mikä pälkähtää\npäähänne?! Ellette silmänräpäyksessä käänny ympäri, olette tuhon oma.»\nJa kääntyen toveriinsa se sanoi: »onko sinulle ennen sattunut tämmöistä\nja kaiken lisäksi vielä ennen aamunkoittoa?»\n\nSilloin huusi Maija pesän tunnussanan, josta kaikki, mehiläiset\ntuntevat oman väkensä, ja vartijat päästivät hänet heti irti.\n\n»Mitä ihmettä!» huudahtivat he. »Sinä olet yksi meikäläisiä, mutta me\nemme tunne sinua?!»\n\n»Päästäkää minut kuningattaren luo!» puuskutti pikku Maija. »Pian,\npian, suuri vaara uhkaa.»\n\nVartijat vitkastelivat vielä, he eivät oikein ymmärtäneet, mitä oli\ntekeillä.\n\n»Kuningatarta ei saa herättää ennen auringonnousua», sanoi toinen\nheistä.\n\nSilloin huusi Maija niin äänekkäästi ja kiihkeästi, ettei kumpikaan\nvartijoista ollut ikinä kuullut mehiläisen huutavan:\n\n»Silloin ei kuningatar ehkä herää enää milloinkaan elämään! Kuolema\nseuraa kintereilläni.» Ja hän lisäsi hurjana ja suuttuneena: »Teidän on\nvietävä minut kuningattaren luo!»\n\nNyt kiirehtivät he yhdessä pitkin lämpimiä tuttuja käytäviä, jotka\nMaija kaikki muisti, ja vaikka hän oli menehtyä kiireeseensä ja\nkiihkoonsa, vapisi hänen sydämensä kumminkin kotiintulon aiheuttamasta\nsuloisen ikävän tunteesta.\n\n»Olen kotona», sopersi hän huulet kalpeina.\n\nKuningattaren vastaanottosalissa hän melkein luhistui maahan.\nToinen vartija tuki häntä toisen kiirehtiessä viemään outoa viestiä\nkuningattaren kammioihin. Kumpikin oli nyt selvillä, että jotain\nerikoista oli tulossa, ja sananviejä juoksi niin nopeasti kuin jaloista\nlähti.\n\nEnsimäiset vahanvalmistajat olivat jo nousseet ylös. Uteliaana kurkisti\npää siellä ja toinen täällä käytävistä, tieto tästä tapahtumasta oli\nnopeasti levinnyt.\n\nSilloin tuli kaksi upseeria kuningattaren kammioista. Maija tunsi\nkohta heidät, vakavina ja vaieten asettuivat he asentoonsa oven eteen\npuhuttelematta Maijaa. Pian oli kuningatarkin siis tuleva.\n\nHän tulikin, ilman hovisaattuettaan, vain parin palvelijan ja\nhenkivartijainsa seuraamina. Nähdessään Maijan astui hän nopeasti tätä\nkohti ja huomatessaan, miten kiihkoisan näköinen ja miten kurjassa\ntilassa pieni mehiläinen oli, pehmenivät hänen vakavat ja ankarat\npiirteensä hieman.\n\n»Sinulla kuuluu olevan tärkeä viesti tuotavana», hän sanoi\nrauhallisena. »Ken olet?»\n\nMaija ei saanut heti sanaa suustaan. Vaivalloisesti sai hän lopulta\nsanotuksi vain:\n\n»Herhiläiset!»\n\nKuningatar kalpeni, mutta säilytti mielenmalttinsa, ja se rauhoitti\nvähän Maijaa.\n\n»Suurivaltaisin kuningatar», huudahti hän, »suokaa minulle anteeksi,\netten noudata niitä velvollisuuksia, joita Teidän korkeutenne ja\narvonne vaativat. Myöhemmin kerron kaikki, mitä olen tehnyt ja mitä\nsydämestäni kadun. Tänä yönä olen kuin ihmeen kautta pelastunut\nherhiläisten vankeudesta, ja viimeinen, mitä heiltä kuulin, oli päätös,\nettä tänä päivänä aamun koitteessa hyökätään valtakuntamme kimppuun ja\nryöstetään se.»\n\nSitä kauhistusta, minkä nämä pienen Maijan sanat herättivät kaikissa\nläsnäolijoissa, voi tuskin kuvailla. Kuningatarta seuranneet palvelijat\npuhkesivat äänekkääseen valitukseen, käytävän suussa seisovat upseerit\naikoivat kauhusta kalpeina lentää hätyyttämään sotilaita. Adjutantti\nsanoi: »Herra siunatkoon!» ja pyörähti kerran ympäri, hän kun tahtoi\nyht’aikaa katsoa joka puolelleen.\n\nMutta todella suuremmoista oli nähdä, miten rauhallisesti ja malttiaan\nmenettämättä kuningatar otti tuon hirveän tiedon vastaan. Hän\nkohottautui hieman ylöspäin, ja hänen asennossaan oli jotain, mikä\npelotti kaikkia ja antoi samalla heille rajatonta luottamusta. Pieni\nMaija vapisi mielenliikutuksesta, noin valtavaa ylevyyttä hän ei\nmielestään ollut koskaan ennen nähnyt.\n\nKuningatar viittasi upseerit luokseen ja lausui äänekkäästi ja\nrauhallisesti pari lyhyttä lausetta heille. Lopuksi kuuli Maija vielä\nsanat: »Saatte minutin ajan käskyni suorittamiseen, jos kauemmin\nkestää, menetätte päänne.» Mutta molemmat upseerit eivät suinkaan\nnäyttäneet siltä, että heitä olisi tarvinnut yllyttää; he riensivät\nasiaansa suorittamaan semmoista vauhtia, että sitä oli oikein ilo nähdä.\n\n»Oi, kuningattareni», sanoi pieni Maija.\n\nSilloin kumartui kuningatar lyhyeksi hetkiseksi Maijan puoleen, vielä\nkerran näki pieni mehiläinen valtijattarensa kasvot lempeinä ja\nrakkautta säteilevinä.\n\n»Kiitos sinulle», sanoi hän Maijalle, »sinä olet pelastanut\nmeidät kaikki, ja mitä ikinä olet ennen rikkonutkin, sen olet nyt\ntuhatkertaisesti hyvittänyt. — Mutta mene nyt lepäämään, sydänkäpyseni,\nnäytät niin uupuneelta ja kätesi ihan vapisevat.»\n\n»Tahtoisin kuolla puolestanne», sopersi Maija vavisten.\n\nSilloin vastasi kuningatar:\n\n»Älä nyt huolehdi meistä. Tämän kaupungin tuhansien asukasten joukossa\nei ole ainoatakaan, joka ei empimättä tahtoisi uhrata henkeään\ntoveriensa ja minun hyväksi. Voit nukkua rauhassa.»\n\nTaas hän kumartui Maijan puoleen ja suuteli häntä otsalle, sitten\nviittasi hän palvelijansa luokseen ja määräsi heidän huolehtimaan\nMaijan levosta ja hyvinvoinnista.\n\nPieni mehiläinen salli tahdottomana ja syvästi onnellisena viedä\nitsensä sieltä pois. Hänestä tuntui, ettei elämällä olisi enää mitään\nihanampaa tarjottavana hänelle. Kuin unessa kuuli hän vielä etäisiä,\nheläjäviä torventoitotuksia, näki valtion arvohenkilöiden tungeksivan\nkuningattaren kammioitten käytävissä, ja sitten kuuli hän kumean kauas\nkaikuvan jylinän, joka vapisutti koko pesää.\n\n»Sotilaat! Meidän sotilaamme!» kuiskasi palvelija hänen vieressään.\n\nViimeinen, mitä hän kuuli pieneen rauhalliseen kammioonsa, mihin\nhänen seuralaisensa laittoivat hänet levolle, oli hänen ovensa ohitse\nmarssivien joukkojen töminä. Hän kuuli kirkkaan komennusäänen, joka\nkaikui reippaana ja luottamusta sytyttävänä, ja kun hän juuri oli\nuneen vaipumassa, kuuli hän kuin kaukaa etäisyydestä kaikuvan vanhan\nmehiläisten laulun:\n\n    Kultapäivyt, siunaa sä\n    Meidän toimiamme!\n    Yhteishenki viritä,\n    Suojaa emoamme!\n\n\n\n\nKuudestoista luku.\n\nMEHILÄISTEN JA HERHILÄISTEN TAISTELU.\n\n\nMehiläisten valtakunnassa vallitsi nyt tavaton kuohunta. Ei edes\nvallankumouspäivinä ollut semmoista hälinää. Pesä oikein kiehui. Ei\nollut ainoatakaan mehiläistä, jota ei olisi vallannut kiihkeä pyhä viha\nja joka ei olisi palavasti halunnut kaikin voimin vastustaa vanhaa\nverivihollista. Silti ei syntynyt sekamelskaa eikä epäjärjestystä,\noli vallan hämmästyttävää, miten pian rykmentti oli koolla ja miten\ntarkalleen jokainen tiesi tehtävänsä ja millä tavalla kukin paraiten\nvoi olla hyödyksi.\n\nMutta jo olikin aika täpärällä. Kun kuningattaren huudosta\nvapaaehtoiset astuivat esiin, jotka ensimäisinä tarjoutuivat\nsisäänkäytävää puolustamaan, palasivat myös nopeasti kuin lentävät\npisteet ensimäiset tiedustelijat, jotka oli lähetetty vakoiluretkelle\nja nyt ilmoittivat, että herhiläiset olivat tulossa. Vallitsi\nkammottava odotuksen rauhallisuus. Tyynen vakavina ja ylvään kalpeina\nseisoivat ensimäiset sotilaat aivan sisäänkäytävän suussa kolmessa\nsuljetussa rivissä. Ei kukaan enää puhunut, kuolemanhiljaisuus\nvallitsi. Vain taustasta kuului upseerien hiljaisia komennushuutoja\nheidän järjestäessään reserviväkeä. Olisi luullut koko pesän nukkuvan.\nVain portilla työskenteli hiljaa ja kuumeisen joutuisasti kymmenkunta\nvahanvalmistajaa, joille oli annettu määräys kaventaa sisäänkäytävä\nvahalla. Kuin taikavoimalla oli muutamissa minuteissa kohonnut kaksi\npaksua vahaseinää, joita eivät voimakkaimmatkaan herhiläiset kykenisi\nrepimään rikki ilman ajanhukkaa. Lentoaukko oli näin tullut melkein\npuolta pienemmäksi.\n\nKuningattaren paikka oli sisällä, mistä hän voi seurata koko taistelun\nkulkua. Hänen adjutanttinsa juoksivat ja lentelivät edestakaisin.\nJo tuli kolmas tiedustelija takaisin. Hän vaipui täysin nääntyneenä\nkuningattaren eteen.\n\n»Olen viimeinen, joka palaa», huusi hän ponnistaen viimeiset voimansa,\n»muut ovat kuolleet.»\n\n»Missä ovat herhiläiset?» kysyi kuningatar.\n\n»Lehmusten luona», huusi lähetti ja sitten hän änkytti\nkuolemantuskassa: »kuulkaa, kuulkaa! Ilma jo suhisee noiden\njättiläisten siivenlyönneistä.»\n\nMutta ei ulkoa mitään kuulunut. Peloissaan hän vain luuli, että häntä\nyhä ajettiin takaa.\n\n»Montako niitä on?» kysyi kuningatar tuimasti. »Puhu hiljaa!»\n\n»Neljäkymmentä minä niitä laskin», kuiskasi viestintuoja, ja vaikka\nkuningatar säikähtyi vihollisen suuren voiman johdosta, lausui hän\nkumminkin kuuluvasti ja varmalla äänellä:\n\n»Niistä ei ole ainoakaan näkevä enää kotiansa.»\n\nKuningattaren sanat vaikuttivat sotilaihin ja upseereihin kuin kaamea\nennustus vihollisen tuhoutumisesta, ja kaikkien rohkeus kasvoi.\n\nMutta kun ulkopuolelta rupesi tyvenestä aamuilmasta kuulumaan ensin\nhiljaista surinaa ja sitten yhä kovempana ja terävämpänä kauheata\npörinää, kun käytävä pimeni ja kaikki kuulivat selvästi noiden\nhyönteismaailman julmimpain rosvojen ja murhamiesten kammottavan\nsuhinan, silloin kalpenivat pienten urhokasten mehiläisten kasvot aivan\nkuin tuhkanharmaa valonkajastus olisi heidän riveihinsä laskenut.\n\nMutta samassa kaikui korkeudesta kuningattaren voimakas ääni\nlevollisena ja kirkkaana:\n\n»Antakaa rosvojen tunkeutua sisään toisen toisensa perästä,\nkunnes kuulette käskyni, silloin hyökätkööt ensimäiset rivit,\nsata kerrallaan, sisään tunkeutuneiden kimppuun ja taaemmat rivit\nsulkekoot sisäänkäytävän. Sillä tavoin ja'amme vihollisen sotavoiman.\nMuistakaa te ensimäiset, teidän voimistanne ja kestäväisyydestänne ja\nrohkeudestanne riippuu koko valtion menestys. Mutta olkaa rauhalliset,\nviholliset eivät heti hämärässä saa selville, miten hyvin me olemme\nvarustetut, vaan tunkeutuvat huolettomina sisään...»\n\nHän keskeytti puheensa, sillä portilla näkyi jo ensimäisen rosvon\npää. Hapuillen ja varovaisesti liikkuivat sen tuntosarvet, pihtileuat\navautuivat ja sulkeutuivat niin, että sitä nähdessä oli veri\nhyytyä kauhusta, ja hitaasti liukui perässä suunnaton, juovikas\njättiläissiipinen ruumis. Panssaripeite välkkyi valossa, jota ulkoa\npilkisti pesään.\n\nOli kuin olisi vavahdus kulkenut läpi mehiläisrivien, mutta\npienintäkään hiiskausta ei kuulunut.\n\nHerhiläinen vetäytyi hiljakseen taaksepäin ja sen kuultiin ilmoittavan:\n\n»Pesä nukkuu. Mutta käytävän suu on muurattu puoliksi umpeen eikä siinä\nole vartijoita. En tiedä, onko se hyvä vai huono merkki.»\n\n»Hyvä merkki se on!» kuului ulkoa. »Eteenpäin!»\n\nSilloin hyppäsi kaksi jättiläistä rinnakkain sisään, ja äänetönnä\ntunkeutui niiden jälkeen heiluttelevia, juovikkaita ja panssaroituja\nolentoja. Sitä oli kamalaa katsella. Jo oli kahdeksan rosvoa\npesässä, eikä vielä kuulunut kuningattaren käskyä. Oliko hän niin\njähmettynyt kauhusta, ettei saanut sanaa suustaan? Eivätkö rosvot\nvieläkään nähneet, että oikealla ja vasemmalla seisoi varjossa tiheään\nahtautuneina ja kuolemaan valmiina sotilasrivejä...\n\nSilloin kajahti korkeudesta voimakas ääni:\n\n»Ikuisen oikeuden ja kuningattaren nimessä, puolustakaa valtakuntaa!»\n\nJa nyt kuului koko ilman täyttävä kohaus, niin valtava sotahuuto, ettei\nsen moinen ennen ollut mehiläiskaupunkia vapisuttanut. Tuntui, kuin\ntäytyisi koko pesän hajota tähän raivoisaan kohinaan. Siinä, missä\nyksityiset herhiläiset äsken olivat selvästi erikseen nähtävissä,\nsiinä ne nyt kierivät tiheänä, epäselvänä, sorisevana, sekamelskaisena\njoukkiona. Muuan nuori mehiläisupseeri oli tuskin malttanut odottaa\nkomentolauseen loppuun saakka. Hän tahtoi olla ensimäinen hyökkäämässä,\nja hänestä tuli ensimäinen, joka sai surmansa. Hän oli jo seisonut\nhetkisen taistelunhalusta värisevänä, hyppyyn valmiina, ja kun hän\nkuuli kuningattaren käskyn ensimäiset sanat, syöksyi hän eteenpäin\nsuoraan ensimäisen rosvon syliin, ja hänen hieno, uskomattoman terävä\npistimensä osui pään ja ensimäisen rintanivelen välistä vastustajan\nkaulaan. Hän näki vielä, miten herhiläinen käpristyi kokoon raivoisasti\nhuutaen, niin että se hetkisen näytti keltaisen ja mustan kirjavalta\nvälkkyvältä pallolta, sitten suhahti rosvon pelottava pistin nuoren\nupseerin rintanivelen lävitse suoraan sydämeen, ja kuollessaan näki\nhän itsensä sekä kuolettavasti haavoittuneen vastustajansa vaipuvan\nmehiläispilveen. Hänen uljas soturinkuolemansa oli sytyttänyt kaikkiin\nvillin riemun ja uhrautuvaisuuden, ja mehiläisten hyökkäys aiheutti\nsuuren hädän niille, jotka olivat tunkeutuneet sisään.\n\nMutta herhiläiset ovat karaistua, taisteluihin tottunutta rosvoväkeä,\nja murhat ja ryöstöt ovat jo kauan sitten tulleet heidän julmaksi\nkäsityökseen. Joskin mehiläisten ensimäinen hyökkäys oli saattanut\nheidät hämmennyksiin ja hajalle, niin ei se kumminkaan ollut\naiheuttanut niin paljon vahinkoa, kuin alussa ehkä näytti. Sillä\nmehiläisten pistin ei voi lävistää näiden jättiläisten panssaripaitaa,\nja herhiläisten voima ja koko tuotti näille etevämmyyden, josta ne\nkyllä olivat tietoisia. Niiden korviavihlovat, surisevat sotahuudot,\njotka panevat kaikki olennot kauhistumaan, voittivat voimakkuudessa\nmehiläisten sotahuudon. Jopa ihmisetkin pelkäävät herhiläisten\nvaroitushuutoja ja väistyvät niiden tieltä mieluummin kuin antautuvat\naseettomina taisteluun niiden kanssa.\n\nHyökkäyksen alaisiksi joutuneet herhiläiset, jotka jo olivat pesään\ntunkeutuneet, huomasivat pian, että heidän ennen kaikkea piti päästä\neteenpäin, jotteivät itse estäisi ulkopuolella olevia tovereitaan\nsisään pääsemästä. Ja niin ne vyöryivät taistelevana rykelmänä\neteenpäin pitkin hämäriä katuja ja käytäviä. Kuningattaren määräystä\nnoudatettiin tarkalleen. Tuskin oli käytävän suulle tullut hieman\ntilaa, kun taaemmat sotilasrivit syöksyivät esiin puolustamaan sitä.\nSe oli taattu ja tuhoisa taistelutapa, jota nyt noudatettiin. Tuskin\noli joku käytävän suulla taisteleva herhiläinen väsytetty, niin\ntekeytyivät mehiläisetkin uupuneiksi ja päästivät rosvon sisään. Mutta\nei koskaan onnistunut muiden kun yhden tämmöisen väsyneen herhiläisen\nkerrallaan päästä sisään, sillä heti kun toinen ryntäsi sen perässä,\nsyöksyi, samassa taaja parvi uusia sotilaita näennäisesti puolustusta\nvailla jääneelle portille. Ja sisään tunkeutunut, taistelusta\nuupunut vihollinen näki äkkiä vastassaan välkkyvät rivit vereksiä\nmehiläissotureita, jotka eivät vielä olleet jäsentään liikahuttaneet\ntaistelussa, ja useimmiten sortui se jo ensi rynnäkössä näiden\nylivoimaan.\n\nMutta sotahuutoihin oli jo pitkän aikaa sekaantunut kuolevain\nkuolinparkauksia, haavoittuneiden valituksia ja villiä tuskallista\npuuskutusta, täynnä kuolemantuskaa ja eron aiheuttamaa surua.\nHerhiläisten pelottavat pistimet olivat jättäneet kauheata jälkeä\nmehiläisiin. Pesässä taistelevien vyöryvät laumat jättivät jälkeensä\nkuolleita kasoittain. Tovereistaan eristetyt herhiläiset olivat\nselvillä siitä, että paluutie oli heiltä katkaistu, ja ettei ainoakaan\nheistä saisi enää nähdä päivänvaloa. Siksi ne taistelivatkin oikein\nepätoivon vimmalla. Mutta hitaasti sortuivat ne sittenkin toinen\ntoisensa perästä, oli näet muudan seikka, joka oli mehiläisille\nsuureksi eduksi. Ja se oli se, että joskaan noiden jättiläisten\nvoimat eivät loppuneet pian, niin loppui kumminkin heidän pistimensä\nmyrkky, eivätkä heidän pistoksensa enää lopuksi olleet kuolettavia.\nHaavoittuneet mehiläiset tiesivät taas toipuvansa, ja se antoi heille\nuutta voitonvarmuutta. Lisäksi nostivat heidän tuskansa sekä kuolleiden\ntoverien näkeminen heissä vihan voimat korkeimmilleen.\n\nVähitellen hiljeni melske. Pesän ulkopuolella olevien herhiläisten\näänekkäisiin huutoihin ei tullut enää vastausta sisäpuolella olevilta\ntovereilta.\n\n»He ovat kaikki kuolleet», sanoi herhiläispäällikkö tuskasta raivoisana\nja huusi taistelevat ovelta takaisin. Hänen joukkonsa oli huvennut\npuoliin. Ja sinne saakka kuului mehiläispesän vihainen surina.\n\n»Tässä on kavallusta takana», sanoi päällikkö taas. »Mehiläiset olivat\nvalmistuneet hyökkäystä vastaanottamaan.»\n\nHerhiläiset olivat kokoontuneet kuusen luo. Vähitellen oli aamu\nvaljennut, aamurusko kultasi jo lehmusten latvat. Lintujen laulu\nkävi äänekkäämmäksi, ja kastetta laski maahan. Kalpeina ja taistelun\nkiihkosta vavisten seisoivat soturit päällikkönsä ympärillä, joka kävi\nankaraa sisäistä taistelua, noudattaako ryöstöhaluaan vai viisauttaan.\nMutta älysihän se, ettei tämä käynyt enää päinsä, että koko sen\nheimokunta oli vaarassa joutua tuhon omaksi. Ja vastahakoisesti ja\nkiukusta väristen kärsimänsä kunnianloukkauksen vuoksi se päätti\nlähettää lähettilään mehiläisten luo pelastaakseen pesään suljetut\ntoverinsa.\n\nSe valitsi viisaimmaksi tuntemansa upseerin ja huusi sitä nimeltä.\nMasentava äänettömyys oli vastauksena. Kutsuttu oli sisäänsuljettujen\njoukossa.\n\nSilloin se valitsi nopeasti ja tuskaisena toisen, sillä äkkiä sen oli\nvallannut kauhea tuska soturiensa kohtalon johdosta, noiden, jotka\neivät palanneet. Mehiläispesästä kuului kauas melua ja hälinää.\n\n»Joudu nopeasti!» se huusi ja antoi rauhanneuvottelijalle valkoisen\njasmininlehden käteen, »muuten tulee loppujen lopuksi tähän vielä\nihminen, ja me olemme auttamattomasti hukassa. Sano niille, että me\nvetäydymme pois täältä ja jätämme heidän pesänsä ainaisiksi ajoiksi\nrauhaan, jos he luovuttavat meille takaisin vankina olevat toverimme.»\n\nLähettiläs kiirehti suorittamaan tehtäväänsä, heilutti portin edustalla\nvalkoista lehteään ja laskeutui lentoluudalle.\n\nPian sai mehiläiskuningatar tiedon, että siellä oli lähetti, joka\ntahtoi neuvotella, ja valtijatar lähetti sinne adjutanttinsa. Saatuaan\nilmoituksen, lähetti hän seuraavan vastauksen:\n\n»Me mehiläiset luovutamme takaisin kuolleet, jos tahdotte ottaa ne\nmukananne. Vankeja ei ole otettu. Ne teikäläisistä, jotka ovat pesään\ntunkeutuneet, ovat kaikki surmatut. Lupaukseenne, että jättäisitte\nmeidät rauhaan, emme usko. Voitte tulla takaisin, milloin teitä\nhaluttaa, paremmin ei teille tule käymään kuin tänäänkään, ja jos nyt\ntahdotte jatkaa taistelua, löydätte meidät valmiina viimeiseen mieheen\nsaakka.»\n\nHerhiläisten päällikkö kalpeni kuullessaan tämän ilmoituksen. Kädet\nnyrkkiin puristettuina kävi hän ankaraa sisäistä taistelua. Niin\nmielellään olisi hän noudattanut soturiensa toivomusta, kun ne\nkirkuivat kostoa. Mutta hänen järkensä voitti.\n\n»Me palaamme vielä kerran», sanoi hän hammasta purren. »Miten\nvoikaan meille näin käydä? Emmekö me ole vahvempia ja mahtavampia\nkuin mehiläiskansa? Tähän saakka on joka ainoa sotaretkeni päättynyt\nkansamme kunniaksi. Miten voin tämän tappion jälkeen astua\nkuningattareni eteen!» Ja raivosta vavisten se toisti: »Mistä johtui,\nettä näin kävi? Tässä täytyy olla kavallusta takana.»\n\nSilloin vastasi muuan iäkäs herhiläinen, joka tiedettiin kuningattaren\nystävättäreksi:\n\n»Me olemme kyllä vahvempia ja mahtavampia, mutta mehiläiskansa on\nyksimielinen ja uskollinen. Se on suuri voima, jota ei kukaan voi\nvastustaa. Ei kukaan kavalla kansaansa, jokainen pitää yhteisedun\nyksityisetua tärkeämpänä.»\n\nPäällikkö tuskin malttoi häntä kuunnella.\n\n»Minun päiväni koittaa vielä kerran», hän taas lausui hampaitaan\nkiristellen. »Mitä piittaan minä näiden pikkuporvarien viisaudesta.\nMinä olen rosvo ja rosvona tahdon kuolla. Mutta nyt olisi taisteleminen\nmielettömyyttä. Mitä hyödyttäisi se meitä, jos hävittäisimme koko\nmehiläispesän, mutta ei kukaan meistä pääsisi takaisin?»\n\nJa lähettiin kääntyen sanoi hän:\n\n»Pyydä kuolleet. Me lähdemme.»\n\nTylsä vaitiolo oli vastauksena hänen sanoihinsa. Lähetti lensi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Saamme olla valmiit odottamaan uutta kataluutta, vaikken usko,\nettä herhiläiset enää ovat kovin halukkaita taistelemaan», sanoi\nmehiläiskuningatar kuultuaan vihollisen päätöksen. Hän määräsi\nkaksi uutta sotilasosastoa turvaamaan sisäänkäytävää ja käski\nvahanvalmistajien ja kantajien ja jälkijoukon laahata kuolleet pois\nkaupungista.\n\nNiin tehtiinkin. Ruumisröykkiöiden yli laahattiin rosvon ruumis\ntoisensa perästä hitaasti käytävän suulle ja heitettiin ulos. Synkän\nhiljaisena viipyi herhiläisjoukko kuusen luona ja näki kaatuneiden\nruumiiden toisen toisensa perästä vaipuvan maahan. Nouseva aurinko\nvalaisi nyt tavattoman murheellista näkyä. Kaksikymmentäyksi\nkaatunutta, sankarikuoleman saanutta herhiläistä kasaantui ruohikkoon,\npelastetun kaupungin alapuolelle. Ei pisaraakaan hunajaa, ei\nainoatakaan vankia ollut joutunut vihollisten käsiin. Herhiläiset\nkorjasivat kuolleensa ja lensivät tiehensä, taistelu oli päättynyt, ja\nmehiläiskansa oli voittanut.\n\nMutta mitä uhreja olikaan tämä voitto maksanut. Kaikkialla oli\nkuolleita, oli käytävissä ja kaduilla, oli toukka- ja hunaja-astiain\nedustalla olevissa varjoisissa paikoissa. Surullista työtä tehtiin\npesässä tänä kauniina kesäaamuna, joka oli tulvillaan kukintaa ja\nauringonpaistetta. Kuolleet oli laahattava ulos, haavoittuneita piti\nsitoa ja hoitaa. Mutta jo ennen keskipäivää alkoi taas tavanmukainen\ntyö mehiläispesässä. Sillä mehiläiset eivät juhlineet voittoaan,\neivätkä liioin pitkiä aikoja surreet kuolleitaan. Jokainen sulki\nilonsa ja surunsa omaan rintaansa ja ryhtyi suorittamaan toimiaan ja\ntehtäviään.\n\nMerkillistä väkeä, nämä mehiläiset!\n\n\n\n\nSeitsemästoista luku.\n\nKUNINGATTAREN YSTÄVÄTÄR.\n\n\nPikku Maija oli herännyt lyhyestä horrosunestaan, kun taistelun\ntuoksina alkoi. Silmänräpäyksessä hän kohosi ylös tahtoen rientää ulos\nottaakseen osaa kaupungin puolustukseen, mutta samassa hän huomasi,\nettä voimansa pettivät ja ettei hänestä olisi mitään apua.\n\nHänen lähistöllään temmelsi ryhmä taistelevia. Siinä oli nuori,\nvoimakas herhiläinen, upseeri arvoltaan kuten Maijasta näytti, joka\nypöyksin puolustihe valtavaa ylivoimaa vastaan. Vähitellen vyöryi\ntaistelevien rykelmä Maijan lähelle, ja kauhukseen hän sai nähdä,\nmiten mehiläinen toisensa perästä jäi kuolleena taistelupaikalle.\nMutta pahassa pinteessä oli jättiläinenkin. Sen käsivarsissa, jaloissa\nja tuntosarvissa riippui joukoittain sotilaita, jotka ennen antoivat\nsurmata itsensä kuin päästivät irti otteensa. Ja jo tunkeutuivat\nensimäiset mehiläisten pistokset panssarirengasten läpi sen rintaan.\nMaija näki sen väsyvän ja vaipuvan maahan. Ääneti, valitusta\npäästämättä ja viimeiseen saakka taistellen se kuoli rosvonkuoleman. Ei\nse pyytänyt armoa eikä päästänyt kiroussanaa huuliltaan.\n\nTuskin se oli kaatunut, kun mehiläiset riensivät takaisin käytävän\nsuulle heittäytyäkseen uudelleen taisteluun. Nähdessään äskeisen\ntapahtuman sykki pienen Maijan sydän kummasti ja kiivaasti. Hän hiipi\nhiljaa kuolevan luo. Käyristyneenä se siinä makasi hämärässä, mutta\nse hengitti vielä. Maija laski sen saaneen ainakin kaksikymmentä\npistosta, mutta useimmat olivat osuneet rintapuoleen, ja sen kultainen\npanssaripaita oli ehyt. Kun Maija näki sen vielä elävän, riensi hän\nhakemaan vettä ja hunajaa tuottaakseen kuolevalle kerran vielä iloa,\nmutta tämä pudisti päätään ja teki kädellään torjuvan liikkeen.\n\n»Minä otan itse, mitä haluan», se sanoi ylpeänä, »lahjaksi en minä\nmitään tahdo.»\n\n»Niin», sanoi pieni Maija, »mutta minä vain ajattelin, että Teillä\nkenties olisi jano.»\n\nSilloin hymyili nuori upseeri pikku Maijalle ja sanoi omituisen\ntotisena ja melkein ilman surua:\n\n»Minun täytyy kuolla.»\n\nPieni mehiläinen ei osannut vastata tähän mitään. Hänestä tuntui, kuin\nymmärtäisi hän vasta nyt ensi kerran, mitä se merkitsee, että täytyy\nkuolla. Hänestä tuntui, että kuolema oli nyt paljon lähempänä häntä,\nnyt kun sen uhriksi joutuu toinen, kuin silloin kun hän itse oli sitä\nodottanut hämähäkin verkossa.\n\n»Jospa sentään voisin jotakin tehdä», hän sanoi itkien.\n\nKuoleva ei vastannut hänelle enää. Kerran se vielä avasi silmänsä ja\nhengähti syvään, ja kummankin se teki viimeisen kerran.\n\nPuoli tuntia myöhemmin se viskattiin kaatuneitten toveriensa kerällä\nkaupungin portista alas ruohikkoon. Mutta pieni Maija ei milloinkaan\nunohtanut, mitä hän oli oppinut tämän lyhyen kuolinhetken aikana.\nHän oli nyt oppinut ikiajoiksi, että heidän vihollisensakin olivat\nsamantapaisia olentoja kuin he itsekin, että ne rakastivat henkeään\nkuten he itsekin ja että niiden täytyy kuolla vaikea kuolema kenenkään\nojentamatta auttavaa kättä. Ja hän johtui pakostakin ajattelemaan\nkukkaiskeijua, joka oli hänelle kertonut palaavansa elämään joka\nkerran kun luonto uudestaan puhkee kukkimaan, ja häntä halutti tietää,\nmahtavatko muutkin olennot, jotka ovat kuolleet maisen kuoleman, palata\ntakaisin valoon.\n\n»Tahdon uskoa, että asia on niin», sanoi hän hiljaa.\n\nSilloin tuli lähetti kutsumaan häntä kuningattaren luo.\n\nKun Maija astui kuningattaren vastaanottosaliin, näki hän koko hovin\nkokoontuneeksi. Hänen jalkansa vapisivat ja hän uskalsi tuskin\nkatsettaan kohottaa valtijattareensa ja niin monen arvohenkilön\nläsnäollessa. Niiden upseerien joukosta, jotka kuuluivat kuningattaren\nesikuntaan, oli moni urhokas poissa, ja salissa vallitsi hyvin vakava\nja erikoisen juhlallinen mieliala. Mutta kaikkien kasvoilla oli ylevä\nloiste, oli kuin tietoisuus heidän voitostaan ja saavutetusta kunniasta\nolisi sädekehän tavoin kaikkia ympäröinyt.\n\nSilloin nousi kuningatar, astui yksinään kaikkien keskitse pienen\nMaijan luo ja sulki hänet syliinsä.\n\nOi, sitä hän ei ollut odottanut, sitä hän ei olisi osannut odottaa,\nja hänen riemunsa oli niin suuri, että hän itki. Syvä liikutus näkyi\nupseerienkin riveissä, eikä siellä todennäköisesti ollut ainoatakaan,\njoka ei olisi iloinnut Maijan onnesta ja joka ei olisi ollut\nkaikesta sydämestään hänelle kiitollinen hänen päättäväisyytensä ja\nuskaliaisuutensa johdosta pikaista varoitusta tuodessaan.\n\nJa sitten piti hänen ruveta kertomaan. Jokainen tahtoi tietää, miten\nhän oli saanut selville herhiläisten suunnitelmat ja miten hän oli\nonnistunut pakenemaan tuosta kamalasta vankeudesta, josta ennen ei\nvielä ainoakaan mehiläinen ollut pelastunut.\n\nJa hän kertoi alusta loppuun saakka kaikki tärkeät ja merkitykselliset\nseikat, jotka hän oli elänyt ja kokenut. Hän kertoi välkkyväsiipisestä\nSurresta, heinäsirkasta, Tekla-hämähäkistä, Pukkesta ja Kurtin hyvästä\navusta. Ja kun hän kertoi keijukaisesta ja ihmisistä, oli salissa niin\nhiljaista, että seinän takaa kuului, miten kantajat vatkasivat vahaa\npesässä.\n\n»Niinpä niin», sanoi kuningatar, »kukapa olisi ajatellut, miten\nsuloisia keijukaiset ovat.»\n\nJa hän hymyili itsekseen, kaihomielisenä ja ikävöiden, kuten ne\nhymyilevät, jotka janoovat kauneutta.\n\nJa samalla tavalla hymyilivät kaikki arvohenkilöt.\n\n»Miten taas kuulinkaan keijukaisen laulu?» kysyi kuningatar. »Lausuppas\nse vielä kerran, se sietäisi todellakin oppia ulkoa.»\n\nJa pieni mehiläinen lausui vielä kerran keijujen laulun:\n\n    Sieluni on tuulahdus,\n    Joka hiljaa henkäilee\n    Siinä, missä ilmenee\n    Luojan luonnon kauneus.\n\nHetkisen vallitsi täydellinen hiljaisuus, takaa vain kuului tukahutettu\nhuokaus. Todennäköisesti siellä joku muisteli kaatunutta ystäväänsä.\n\nKun Maija sitten jatkoi kertomustaan ja rupesi puhumaan herhiläisistä,\nkävivät kaikkien silmät suuriksi ja totisiksi ja synkiksi. Jokainen\nkoetti kuvitella itse olevansa siinä asemassa, missä muuan\nheikäläisistä vähän aikaa sitten oli ollut, ja lievä väristys ja syvät\nhuoahdukset kulkivat läpi rivien.\n\n»Kauheata», sanoi kuningatar, »todellakin kamalaa...»\n\nJa arvohenkilöt puhuivat hiljalleen samaan suuntaan.\n\n»Ja niin olen vihdoinkin taas kotona», lopetti Maija kertomuksensa, »ja\npyydän tuhannesti anteeksi rikostani.»\n\nNo, sehän oli vallan ymmärrettävää, ettei kukaan kantanut enää pikku\nMaijalle kaunaa sen vuoksi, että hän oli karannut pesästä. Kuningatar\nkietoi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi lempeästi.\n\n»Sinä et ole unohtanut kotiasi etkä kansaasi, sydämesi on ollut\nuskollinen. Niin tahdomme mekin olla sinulle uskollisia. Sinun paikkasi\non vastaisuudessa oleva minun rinnallani ja saat avustaa minua valtion\nasioiden hoidossa. Luulen, että sinun kokemuksesi ja kaikki, mitä olet\noppinut, sillä tavoin saatetaan paraiten kaikkien hyödyksi ja valtion\nmenestykseksi.»\n\nKaikki läsnäolevat ottivat kuningattaren päätöksen vastaan raikuvin\nriemuhuudoin, ja semmoisena astui päätös voimaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa tähän loppuu kertomus pienen Maija-mehiläisen seikkailuista.\nKerrotaan, että hänen vaikutuksensa koitui mehiläiskaupungille\nmenestykseksi ja hyödyksi, että hän saavutti suuren arvonannon ja\ntuli kansansa rakastamaksi. Toisinaan hän kävi iltahämyssä hetkiseksi\naikaansa kuluttamaan siihen hiljaiseen kammioon, missä Kassandra\nvielä eli vanhuksen armohunajaa syöden. Siellä hän kertoi nuorille\nmehiläisille, jotka niin mielellään kuuntelivat häntä, sen kertomuksen,\njonka me nyt tunnemme.\n\n\n\n"]