[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fSGSMqLjxifYu9ZXdNMc7R439AAELyklTwgMV-vtAmHQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3138,"Mökki nummella","Schimmel, Hendrik Jan",1823,1906,"3138-schimmel-h-j-mokki-nummella","3138__Schimmel_H._J.__Mökki_nummella","Kuvaelmia kansan elämästä","romaani",[],[],"fi",1855,1892,16047,96162,false,73854,[23],"Dutch fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Mökki nummella: Kuvauksia kansan elämästä\" by Hendrik Jan Schimmel is a narrative account focused on the lives of rural folk, likely written in the late 19th century. This work explores themes of struggle, resilience, and change, centering on the character of Dientjen, an elderly woman burdened by her past but still connected to her family and community in the countryside.  The opening of the book paints a vivid picture of the landscape surrounding a humble cottage on the heath. It details Dientjen’s hard life, her memories, and her struggles, including her relationship with her late husband Jan and their son Thijs, who faces his own challenges amidst a social environment fraught with change. The narrative reveals Dientjen’s difficulties, her people's gossip, and how her past decisions haunt her, along with the emerging tensions as her son navigates between his upbringing and the allure of a more glamorous life. The tone reflects a blend of nostalgia and realism, setting the stage for deeper explorations of personal and social issues tied to the rural existence. (This is an automatically generated summary.)",[],230,"Hollanninkielisestä alkuteoksesta suomennettu pienoisromaani kuvaa nummella sijaitsevan köyhän mökin asukkaiden elämää. Tarina kertoo vaatimattomista oloista ja perheen sisäisistä koettelemuksista, kun tytärtä varten säästetyt rahat katoavat yllättäen.","H. J. Schimmelin 'Mökki nummella' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3138. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MÖKKI NUMMELLA\n\nKuvaelmia kansan elämästä\n\n\nKirj.\n\nH. J. SCHIMMEL\n\n\nKäännös Hollannin kielestä\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nJyväskylän kirjapainossa,\n1892.\n\n\n\n\n\n\nOli virkistävää katsella laajaa nummea G—n kylän puolella; katsella\nruskeaa kenttää, jolla näkyi siellä täällä viheriöitä viivoja, ja\njota metsä kaikkialla reunusti. Taivaan rannalla rajoittivat näkyalaa\nlehdot, joita luonto, näennäisesti ilman mitään järjestystä, oli\nsiroitellut sinne tänne, kun taasen etupuolella nuoren tammimetsän\nja honkain lupaavat nuoret vesat somasti pistivät esiin, nummen\nruskean-punaisen värin kanssa kaunista vaihtelua muodostellen.\n\nVielä kauniimpi oli näkyala, kun nousi jollekin nummella olevalle\nhietakummulle ja sieltä sai kentän kokonaisuudessaan näkyviin. Silloin\nvasta leveni katsojan eteen koko taulu; silloin vasta eroitti silmä\nylängöt ja laaksot sekä niiden somat kaltevuudet. Sieltä laajeni\nnäkyala: keltaisia ohravainioita, lumivalkoisia tattarivainioita,\nviheriöitä kaurapeltoja — joita tuuli kosketteli, niin että tähkät\nja korret keinuelivat ja lainehtivat kuin meren aallot — näkyi\nvielä kaukana noiden lehtojen takana, jotka vastaikään rajoittivat\nnäkyalaa. Siellä oli suloisen hiljaista: mutta tuntevalle sydämelle ei\nsiellä kumminkaan hiljaisuutta löytynyt. Honkien ja nuorten tammien\nsuhina, hamppuvarpusen viserrys, naakkojen raakkuna, sirkkojen kitinä\nja mehiläisten surina saivat aikaan ääniä, jotka sopusointuisesti\nvaeltajan korvissa yhteen sulivat. Mutta se, joka niitä kuuli ja\nymmärsi, joka niitä oli jonkun aikaa ihaillut ja ihailussaan oman\nitsensä unhottanut, kaipasi jonkun hetken kuluttua ihmis-ääniä,\nkaipasi vertaistansa hänessä nähdäksensä likeisintä todistusta luojan\nsuuruudesta.\n\nTämä toivo ei kumminkaan näkynyt toteutuvan. Ei missään savupatsasta,\nei missään kattoa, joka olisi sanonut: täällä asuu ihmisiä.\n\nMutta jos matkustaja astuu alas kukkulaltaan ja nousee eräälle\ntoiselle, niin näkee hän pian likinnä olevan hongikon takana asunnon,\njoka on rakennettu ihmisiä varten. Jollei hän kohta tuota huomaa, niin\nei siinä mitään kummaa, sillä savua ei nouse takkapiipusta, joka kohoaa\nmatalasta turvekatosta — niin matalasta, että kolmivuotiset hongat sen\nmelkein kätkevät.\n\nSe on pieni, köyhä mökki, jonka kaltaisia, Jumalan kiitos, ei löydy\nmonta meidän rakkaassa isäinmaassa, ja joka kumminkin siinä, missä se\nseisoo, aina ennustaa parempaa tulevaisuutta, tällaisia asuntoja kun\nensimäiseksi rakennetaan viljeltävään erämaahan.\n\nMutta onkohan mökillä, joka tällaisissa oloissa on syntynyt, myöskin\nodotettavissa parempaa tulevaisuutta?\n\nEttä potaatteja ja kyökkikasveja kasvava pelto, joka nyt on aidattu,\nvielä muutamia vuosia sitten oli viljelemätön ala, sen sanoi ensi\nsilmäilys; että pieni tila muinen oli kuulunut herraskartanoon ja\nsitten vuotuista vuokraa vastaan luovutettu, sen osoittivat ne syvät\nkaivokset, jotka nelikulmaisesti sitä ympäröivät, siten erottaen sen\nnummesta, sekä sitä paitse vielä muuan kulmaan pystytetty paalu, johon\noli piirretty: \"Jounkheer van Orden'in erityinen metsästyspiiri.\"\n\nItse mökki oli köyhä ja näköjään kurjempi kuin useimmat muut\nsamanlaiset, niin, vieläpä kurjempi kuin moni, joka oli köyhempi.\nAlkujaan oli se kokonansa turpeista rakennettu; sittemmin oli sille\nsuotuisampi aika koittanut, kentiesi siitä syystä että sen asukkaat\nolivat vaurastuneet. Nämä olivat aikoneet rakentaa uudestaan tuvan\nseinät — oikein kivestä — ja kentiesi tehdä katon ruovoista, vieläpä\nmaalata akkunan pielet ja oven viheriäiseksi punaiseksi ja valkoiseksi\n— kolme väriä, jotka kaunistavat rikkaimpia taloja; mutta, pahapa se,\nvaurastuksen aika ei ollut pitkä.\n\nMökin toinen puoli oli todellakin laitettu kivestä, toinen puoli taasen\noli jätetty entiselleen; mitä kattoon, oveen ja ikkunoihin tulee, niin\neivät suuret tuumat olleet ajatusta edemmäksi ehtineet.\n\nMökissä — sen tiesi jokainoa likellä olevassa kylässä ilmaista —\nasui mummo Dientjen eli Gerhardiina, joka kertomuksemme aikana jo\noli jotenkin ijäkäs. Hän oli tuossa likeisessä kylässä syntynyt\nja kasvanut; siellä oli hän viettänyt häänsä, iloinnut ja surrut,\nnauranut ja itkenyt. Rakkaita omaisia oli hänellä ollut, rakkaita\nomaisia oli hän kadottanut; monta lasta oli hän nähnyt syntyvän, monta\ntuttua maahan suljettavan, ja tästä kaikesta oli Dientjen tullut\npaikkakunnallaan niin suosituksi, ettei hänen \"hyvinä päivinään\" — ja\nniillä tarkoitti hän nuoruutensa aikaa — ainoatakaan päivää kulunut,\njona hän ei toimittanut jotakin, milloin Jaakko Ketelaarin puodissa,\nmilloin Pietari van Dingenin talossa, silloin aina pakisten milloin\nminkin kanssa päivän uutisista, se on: keväällä huonosta ilmasta,\nkesällä kaalimadosta ja kuivuudesta, syksyllä markkinoista ja kehnosta\nvuodentulosta, talvella taasen kylmästä säästä ja lihavista sioista.\n\nNäistä kaikista saattoi Dientjen jutella semmoisella varmuudella ja\nlämmöllä että siitä oli naapuri-vaimoilla, olletikin Triutjenilla\n(Katariinalla) ja Geertjenilla (Gerardalla) enemmän hyötyä kuin\npesuammeen vedestä, joka hyvin usein kylmyi, tahi \"ukosta\", joka istui\nkotona ja keitti potaatteja. Herraskartanon puutarhurin tyttärenä\ntiesi Dientjen sitä paitse pakinoida milloin kasviksista, milloin\nherraselämästä, ja tuttavuudessa kun oli kylän kaikkien asukasten\nkanssa, tiesi hän kaikkien toimet, jotta ryytikauppias Ketelaar usein\npurskahti sanomaan, kun Dientjen, kotvan aikaa pakistuaan, hänen\npuodistaan lähti: \"reipas tyttö tosiaan tuo. Hän mittaa kaikelle osansa\nvaaksallansa.\"\n\nDientjen oli kahdeksantoista vanhana todellakin reipas, iloinen ja\nsoma tyttö, mutta sen ohessa suuri veijari, ivaava, terävä ja suulas,\njotka ominaisuudet saattoivat hänen äidilleen suurta surua ja hänelle\nitselleen monta kovaa nuhdetta. Mutta tämä iloisuus, joka usein\nsai hänet tekemään tuhmuuksia, katosi kumminkin pian, kun hän oli\nmiehekseen saanut Jan Itam'in, erään jounkheer van Orden'in ulkopalstan\nnuoremmista työmiehistä.\n\nTälle antoi mynheer (herra), kuten ainakin työmiehilleen, kun ne\nmenivät naimisiin, neljä guldenia, neljä _stuivers'ia_ ja nummella\nelinkautista vuokraa vastaan kappaleen maata. Tällaiselle palstalle\nrakensi Jan Itam turpeista mökkinsä. Alussa kävi kaikki hyvin; vuosi\ntuli hyvä, ja nuori pariskunta tuumaili jo tupansa parantamista. He\npitivät kumminkin liian kiirettä ja käyttivät mökin korjuuseen koko\ntulonsa. Kun sentähden seuraava vuosi antoi kadon ja Dientjen synnytti\nmaailmaan terveen ja reippaan pojan, niin oli punainen säästölaatikko\npian tylyä. Vastoinkäyminen on verrattava ahjon tuleen, joka eroittaa\nja kutsuu esiin malmin epäjalot ainekset, mitkä nousevat pinnalle.\nIloinen Dientjen, jolla isänsä luona oli ollut hyviä päiviä, katui\nnaimistaan, tuli pistäväksi ja ärttyiseksi. Tämä kyllä muuttui hiukan\nparempaan päin, kuu hän tuuditteli lastaan, mutta vastenmielisyyden\nsiemen iti itämistään. Janin mielestä alkoi kodissa-olo tuntua\ntukalalta; hän alkoi käydä kylän kapakassa useammin kuin ennen, vaikka\nhän jo ennen oli siellä liiankin usein vieraillut. Sinne jäi raha,\nmikä ehkä olisi täysin riittänyt vaimon ja lapsen tarpeisiin. Riita,\neripuraisuus ja syvin kurjuus astui aina Janin seurassa mökkiin, kun\nhän kapakasta kotiin palasi, kunnes kuolema teki muutoksen miehen ja\nvaimon kohtalossa. Jan kuoli irstaisiin elintapoihinsa ja haudattiin,\nköyhäinhoidon kustannuksella.\n\nHarvoin pitävät niistä vaivaisista, jotka saavat tällaisen hautauksen,\nmitään lukua muut kuin ne, jotka tietävät että heitä itseään\nsamallainen maahanpano odottaa. Näiden kesken puhuttiin paljon Janista\nja hänen kuolemastaan. Toinen syytti häntä, toinen puolusti häntä\nja syytti hänen vaimoaan; puolueettomiinmat väittivät että molemmat\nolivat saman verran syyllisiä. Useimmat sanoivat kumminkin — niinkuin\nluonnollista oli — että Dientjen, jälelle jäänyt, oli ollut väärässä,\nettä hän oli syypää Janin juoppouteen ja kuolemaan. Ankarin tuomio —\nja tämän lausuivat naiset — vaikeni kumminkin tuon näennäisesti heikon\nvaimon mielenlujuuden edessä, joka salasi surunsa, ei vuodattanut\nainoatakaan kyyneltä eikä lausunut valituksen sanaa.\n\nAutio peltopalsta aidattiin ja siihen kylvettiin potaatteja. Missä maa\noli parempaa lajia, viljeltiin kasviksia, ja parin vuoden kuluttua\nsaattoi Dientjen maksaa takaisin jounkheer van Orden'ille sen, minkä\ntämä oli hänelle Janin kuollessa lainannut, eikä hänen enää tarvinnut\nkäyttää hyväksensä lupaa koota risuja mynheerin metsästä, saadaksensa\ntulta takkaansa.\n\nEi aavistanut kukaan, kuinka vaikea — ainakin alussa — työ oli\nDientjenille. Hän kärsi paljon, mutta näyttipä siltä, kuin olisi\njuuri tuska kiihoittanut häntä työhön; hän teki työtä unohtaakseen\nmenneisyyden ja ulkomaailman, josta viimeksimainitusta hän kentiesi ei\nkumminkaan olisi voinut eritä, jollei hän olisi ollut — äiti.\n\nOhitsekulkiat ihmettelivät usein, kuinka hellä tämä muita kohtaan\njollei juuri kova, kumminkin äreä nainen saattoi olla poikaansa\nkohtaan. Hyvin moni seisahtui hänen mökkinsä edustalle nummella,\nkun puolipäivän tunti oli käsissä ja — leikkuuaikana — sen asukkaat\naterioivat ulkona pellolla. Äiti ja poika istuivat silloin vieretysten,\nedellinen vaatetettuna hameeseen ja röijyyn, jotka, valjenneina ja\npaikattuina, jo lukivat useita ikävuosia, ja joissa moni uusi tilkku jo\noli ehtinyt kulua repaleeksi; jälkimäinen, kahden kolmentoista vuotinen\npoika, taasen puettuna somaan pumpasiini puseroon ja siisteihin\nverkahousuihin.\n\nMutta poika kävikin koulua. Hänen tuli sentähden \"esiintyä ihmisten\nparissa\" ja olla hyvästi puettu, vähät siitä että äidin selkää usein\npakoitti, kun hän, pojalleen vaatteita ansaitaksensa, raskasta lapiota\nliikutteli.\n\nÄiti jakoi leivän kahtia; molemmat saivat aimo kappaleen, mutta pojan\nkappaleen päälle asetti äiti vielä viipaleen valkoista leipää ynnä\nsiihen lisäksi paksun juustoviipaleen. Joka salaa katseli tätä, tunsi\nitsensä liikutetuksi, ja vielä enemmän, jos hän sattui näkemään, millä\nkärsivällisyydellä muuten niin pikavihainen Dientjen kesti pojan\nkujeita, tämä kun milloin kaasi kumoon perunoita täynnä olevan kopsan,\nmilloin ämpärin, joka sisälsi suurella vaivalla kotiintuotua juomavettä.\n\nMuutamia vuosia oli näin kulunut suurissa huolissa ja vaivoissa. Poika\noli kasvanut nuorukaiseksi ja äiti tunsi jäykistyneissä jäsenissään jo\nvanhuuden oireita. Menneet vuodet olivat tuoneet mukanaan jonkunmoista\ntoimeentuloa, sillä taaskin oli mökin korjaamiseen ryhdytty. Thijs\n(Matias) oli pojan nimi; hän palveli nyt puutarhurirenkinä jounkheer\nvan Orden'in luona ja oli jo hankkinut itselleen morsiamenkin.\n\nKyllä eukko Dientjen oli äreä ja kärtyinen muita kohtaan, mutta eipä\nensinkään poikaansa ja tämän tulevaa vaimoa, Geesjeniä (Georgiinaa)\nkohtaan. Tuntikausia saattoi hän istua ja katsella pojan vieressä\nistuvaa tyttöä, silmäillä hänen avonaisiin, iloisiin kasvoihinsa,\nvoimatta pidättää hymyä, joka kurtutti hänen huuliansa. Dientjen oli jo\nyli neljänkymmenen; mutta hänestä oli kuin olisi uusi kevät koittanut,\nkuin palaisi hänen jo kauan sitten kadonnut nuoruutensa takaisin.\n\nEräänä sunnuntaina tänä onnellisena aikana näemme mummo Dientjenin\npuuhaavan päivällistä mökissään. Huone, missä hän askaroi, on pieni,\nmutta siisti ja hupainen. Seinät ovat valkaistut, mutta hyvin\nsinertävät, joka taasen osottaa ettei Dientjenin silmä enää ole niin\ntarkka kuin muinen, jolloin hän kyllä tiesi, paljonko siniväriä tuli\nliituun hämmentää. Akkunan edustalla seisoi saranapöytä, ja itse\nakkunan varjostivat valkoiset kartiinit, joiden väri, osotti että sama\nkäsi, Joka oli valaissut seinät; myöskin oli tärkännyt kartiinit.\nPunaisista tiileistä tehtyä permantoa peitti osaksi puulattia, jonka\npäällä saranapöytä seisoi ja joka samalla sanoi että tässä huoneen\nosassa aterioittiin ja tehtiin työtä. Toisella seinällä seisoi kaappi,\ntoisella vuode, joka oli varustettu karttuuni-uutimilla.\n\nLaajan takan yläpuolella, jonka reunalla rivitysten seisoi puolen\ntusinaa posliini-lautasia, riippui tahi — paremmin sanoaksemme — seisoi\npitkä, laiha peili, jonka tukena oli kaksi muuriin iskettyä naulaa\nynnä kattoon kiinnitetty nuora, ja joka, ollen eteenpäin kallellansa,\nkuvasti mummo Dientjenia — vaikka hyvin lyhennettynä — kiireestä\nkantapäähän, kun hän asettui sen eteen kuvaansa katsoakseen.\n\nKaapin vieressä seisoi piironki, jonka päälle karkea liinavaate\noli levitetty; sen päällä taasen punanen, lakeerattu tarjotin\nteekapineineen, ja näiden vieressä vanha, suuri raamattu. Mitä tässä\nkomerossa löytyi ja paljon muuta, jota ei enää löytynyt mistään, oli\nmummo perinyt vanhemmiltaan.\n\nSemmoisena kuin mummo siinä nyt seisoi, toisessa kädessään kivivati,\njonka hän asetti pöydälle, samalla kun toinen käsi nojausi akkunan\npuitetta vastaan — semmoisena kuin hän siinä nyt seisoi, eteenpäin\nkumarruksissa tähystellen eikö jo kauan odotettua näkyisi, semmoisena\ntodellisen hollantilaisen talonpoikaisvaimon esikuvana olisi hän\nansainnut tulla taiteilian pensselin ikuistettavaksi. Hänen kasvoissaan\nnäkyi tuskin ainoatakaan ryppyä, vaikka hänen hivuksensa vastoin\nluonnon tavallista järjestystä jo kauan sitten olivat ennen aikojaan\nkäyneet harmaiksi. Tämän kumminkin peitti huolellisesti valkoinen,\nvasta pesty myssy, joka oli varustettu tyrkätyillä reunustoilla, ja\njonka piti asennossaan keskellä päälakea oleva solmu. Mummo Dientjenin\nsinivalkoisissa silmissä oli luettava surkumielisyyttä, joka oli varsin\nvähän sopusoinnussa huulien ympärillä esiintyvien vakavien piirteiden\nkanssa, nämä kun puhuivat päättäväisyydestä, miltei kovuudesta. Hänen\nnenänsä olisi jokaisen muun ihmisen kasvoissa näyttänyt enemmän\nsuurelta kuin kohtalaiselta; mutta mummo Dientjenin kasvoihin sopi se\nmainiosti. Hänen kätensä olivat epämuotoiset ja karkeat, ja se tuli\nkovasta työstä; sillä hän oli monina, pitkinä vuosina tehnyt työtä\nenemmän kuin moni mies. Kirjava karttuunihame ja röijy, joita — hametta\nainakin — suurimmaksi osaksi peitti kirjava vyöliina, mikä keskeltä\nvähän kohousi, syystä että mummo oli jotenkin \"pönkävatsainen\" — siinä\nhänen tavallinen juhlapukunsa.\n\n\"Ei ketään näkyvissä\", nurisi hän, yhä tarkistellen ulos akkunasta;\n\"mihin ovat Thijs ja Geesjen joutuneet? Viipyvät kovin kauan...\" Ja\nhän loi silmänsä käkikelloon, joka seisoi nurkassa ja yksitoikkoisella\nnakutuksellaan muistutti ajan kulusta.\n\nKun hän taasen kääntyi akkunaan päin, tulivat hänen kasvonsa vähän\ntyytyväisemmän näköisiksi, mutta sitten kuvastivat ne pikemmin huolta\nkuin ihmetystä. Honkametsästä astui joku ja kääntyi polulle, joka vei\nmökin luo.\n\nGeesjen se oli, mutta — hän tuli yksin.\n\nÄiti seisoi kynnyksellä ja vastaanotti poikansa morsianta herttaisella\nsuudelmalla.\n\n\"Lapsi, tuletko yksin?\" kysyi Dientjen ja loi tutkivan silmäyksen\nkahdeksantoistavuotisen kasvoihin, jotka todella olivat kauniit.\nGeesjen oli somasti puettu. Pieni, lumivalkoinen myssy ympäröi hänen\ntäyteläisiä, somia kasvojaan, jotka sen alta esiintyivät yhtä puhtaina\nkuin laupeuden sisaren kasvot mustan päähineen takaa.\n\nNyt varjosti pilvi kumminkin tytön otsaa, vaikka hänen huulensa\nkoettivat hymyillä.\n\n\"Tulen, äiti, yksin\", vastasi hän hiljaan ja oli sisään astuessaan\nkäärivinänsä kokoon shaalinsa. \"Thijs'in täytyi lähteä asialle,\nluulen... mutta hänen pitäisi jo olla täällä.\"\n\n\"Asialle? Mihin?\"\n\n\"Tiedättehän ettei hän kerro minulle semmoista. Hän ei tahdo tietää\nsiteistä — sanoo hän...\"\n\n\"Lapsi!\"... ja äiti vapisi, kun hän sen sanan lausui, \"mistä sinä nuo\nsanat sait?... Ei tietää siteistä?... Häntä ei ole koskaan ollut helppo\nhallita, Geesjen!\" Ja mummo laski kurttuisen, mutta nyt vapisevan\nkätensä tytön olkapäälle.\n\nGeesjen nojaasi mummo Dientjenin rintaa vastaan ja nyyhki: \"Oi, minä\nolen niin onneton, äiti!\"\n\n\"Onneton?\" Dientjen oikoi itseään. Syvä huoli oli luettava hänen\nkasvoistaan. Tuo sana muistutti häntä menneistä ajoista.\n\nMutta hän tuli pian taasen itseensä, ja tyyneesti vieläpä hiukan\nkylmästikin sanoi hän itkevälle tytölle: \"älä itke, rakas lapsi! Jos\nkentiesi et enää pidä pojastani, niin puhu suusi puhtaaksi, sinä et\nvielä ole naitu hänelle.\"\n\n\"En minä sitä itke, äiti, älkää sitä uskoko. Minä kyllä pidän\nThijs'istâ, mutta... hän ei pidä enää minusta — — olen varma siitä.\nHän on nähnyt toisen, josta hän pitää enemmän — erään 'hänen armonsa',\njolla on sulkatöyhtö hatussaan, ja joka viittaa häntä tykönsä, mutta\njoka kumminkin vetää häntä nokasta... Thijs on kaunis poika.\" — Mummo\nDientjen nyykähytti myöntäen päätänsä. Tuo lause kuului niin hyvältä —\näidin korvissa.\n\n\"Eikö hän päättänyt mennä sinun kanssasi kirkkoon tänään?\" kysyi\näiti sitten. \"Niin hän ainakin minulle vakuutti, kun lähti, eikä hän\nvalehtele koskaan.\"\n\n\"Hän tuli luokseni aamulla, mutta sanoi että hänellä oli asioita\ntoimitettavina. Minun käski hän mennä yksin kirkkoon, siellä minä hänet\nkohtaisin; mutta hän ei tullut sinne.\"\n\nÄidin huulet vapisivat, mutta hän rohkaisi itsensä ja sanoi iloisesti:\n\"Kai on teillä ollut keskenänne rakkauden napinaa. Älä, lapsikulta,\nkohta pahinta ajattele. Tuollaista tapahtuu henkilöiden välillä, jotka\nkaikkein enimmän rakastavat toisiaan.\" Mummo ei saanut jatketuksi,\ntuskallinen muisto näkyi tahtovan tukehuttaa hänen sanojaan.\n\n\"Ei pahaa sanaa ole kuulunut välillämme\", vastasi Geesjen. \"Kuinka\nolisikaan se ollut mahdollista? Thijs oli niin kylmä ja pysyi yhtä\ntyynenä, jos olisin sanonut vaikka mitä. Kun jumalanpalvelus oli\nloppunut, lähdin minä yksin kulkemaan nummelle päin. Silloin näin\nThijs'in kaukaa. Hän seisoi ja keskusteli erään puoliherran kanssa —\ntaidemestariksi he häntä sanoivat — jolla oli seurassaan tuo 'hänen\narmonsa'. Minä olin vähällä vaipua maahan; metsä tanssi silmäini\nedessä. Luulen että rupesin juoksemaan ummessa silmin. En tiedä kuinka\nkauas olin ehtinyt, kun kuulin jonkun huutavan minua nimeltä — en\ntullut tuntoihini ennen. Katselin taukseni ja luulin että se oli Thijs.\nMutta se ei ollut hän; se oli tuo vieras nukastelia, ja hän oli tuossa\npaikassa vieressäni ja katsoi minuun niin julkeasti, että minä — —\nniin, äiti, minä pelästyin ja punastuin ja kalpenin.\"\n\n\"Ja hän seurasi sinua?\"\n\n\"Seurasi kauan, ja kertoi minulle... oi, äiti, minä luulen että\npurskahdan itkuun, kun sitä ajattelen... kertoi että hän oli rikas\nja että hän piti minusta. Ja sitten kysyi hän tahtoisinko lähteä\nmarkkinoille hänen kanssaan. Ja kun en mitään vastannut — se on\npäivän totta etten saanut sanaa suustani — niin luuli hän, että minä\nsuostuin, ja tahtoi tarttua minun käteeni. Ja sitten alkoi hän puhua\nkauniista kultasormuksesta, joka hänellä oli sormessaan, ja sanoi että\nhän painaisi sen minun sormeeni, jos antaisin hänelle suukkosen. Minä\npelästyin ja suutuin niin, etten tiennyt, mitä tein, ja annoin hänelle\nsemmoisen työkkäyksen että hän kaatui. Hän oli vähällä tupsahtaa ojaan;\nmutta siinä oli koivu estämässä, jotta hän pian pääsi jaloilleen.\nNyt oli hän niin raivossaan, että hän ärjyi ja uhkasi minua, ja minä\nrupesin juoksemaan. Mitä hän huusi minun jälkeeni, en oikein kuullut;\nmutta sen minä kuulin että Thijs antaa minun mennä... luulee pääsevänsä\nparempaan avioliittoon... Thijs on huono poika...\"\n\n\"Tuota et sinä kumminkaan usko\", sanoi äiti niin rukoilevaisesti että\nse oikein kävi Geesjenin sydämelle \"Juo vähän kylmää vettä, lapsi; sinä\nolet niin kovin liikutettu\", lisäsi hän, kun Geesjen oli pyyhkinyt\nkyyneleet pois silmistänsä.\n\nJa sitten puhuivat he tyyneemmästi siitä, mitä oli tapahtunut, ja\nsiitä, mitä oli tehtävä; mutta keskustelussaan eivät he voineet\nkumpikaan — vaikka kuinkakin he koettivat sitä salata toisiltaan — olla\nkääntämättä silmiänsä honkametsään päin, josta he odottivat saavansa\nnähdä Thijs'in tulevan. Mutta Thijs oli likempänä kuin hänen äitinsä ja\nGeesjen aavistivat!\n\nEi aivan kauan Geesjenin jälkeen oli hänkin lähtenyt kulkemaan\nnummelle päin. Nainen, jolle talonpoikaistyttö antoi nimen 'hänen\narmonsa', oli, kun kirkosta palasi, saavuttanut hänet nummelle vievän\ntien alussa, siinä kauan puhutellut häntä ja siten estänyt häntä\nseuraamasta Geesjeniä, jonka hän kaukana näki kulkevan. Näytti siltä\nkuin olisi nainen tahtonut antaa kumppanilleen, hienolle herralle,\njoka hänen kanssaan markkinoin alussa oli saapunut kylään ja siellä jo\nviipynyt joitakuita päiviä, tilaisuutta seurata somaa, valkomyssyistä\ntyttöä. Thijs ei kumminkaan ymmärtänyt sitä ja oli erittäin hyvillään\nkohteliaisuudesta, jota hänelle osoitti tuo vieras nainen, jonka kanssa\nhän satunnaisesti oli tullut tutuksi. Eräänä iltana oli hän, näetsen,\ntavallista myöhemmin toiminut jounkheer van Orden'in kasvihuoneessa\nyksin, kun kaikki muut työmiehet jo olivat lähteneet pois. Silloin,\njuuri lähtemäisillään herrasrakennukseen, kukkaisruukku kädessään,\noli hän kuullut jonkun hiljaan puhuvan likisyydessä. Hän pelästyi ja\noijensi semmoisella vauhdilla hiukan kumarruksissa olevaa ruumistaan,\nettä hänen päänsä puski erääseen lapioon, joka putosi maahan ja särki\ntelineillä seisovan kukkaruukun. Äänet vaikenivat kohta, ja kun Thijs,\njoka oli tointunut hämmästyksestään, aikoi jatkaa matkaansa, kohtasi\nhän, kiertäessään erästä istutusta, tuntemattoman herran ja naisen,\njotka kohta puhuttelivat häntä ja kertoivat että he kävelyretkellä\nollessaan olivat eksyneet ja pyysivät että hän, jonka he onnekseen\nolivat sattuneet tapaamaan, neuvoisi heille oikean tien. Thijs'istâ oli\ntämä selitys tyydyttävä, ja hän täytti tuntemattomien pyynnön. Thijs\noli hyvin järkevä, mutta ihmistuntemista ja kokemusta häneltä puuttui.\n\nOtaksuttava on että tämän viimeksimainitun seikan kohta paikalla\nhuomasi tuo hyvänsävyinen pari, joka alkoi laskea leikkiä hänen\nkanssaan ja jolle hän avomielisesti ja tarkoin teki selkoa sekä omista\nettä jounkheer van Orden'in asioista — kaikki tietysti palkinnoksi\nsiitä ystävällisyydestä, jota herra ja nainen häntä kohtaan osottivat.\nNäyttipä melkein siltä kuin olisi heidän hyvänsuopaisuutensa kaunista\npuistonhoitajaa kohtaan tästä yhä lisääntynyt, sillä, kun tultiin\npuiston veräjälle, kehottivat he häntä seuraamaan heitä heidän\nasumukseensa. Tästä riemastui Thijs, joka ei ollut tietämätön kauniista\nulkomuodostaan ja jossa, kun häntä van Orden'in perheessä — vähemmän\nkumminkin hänen oman itsensä kuin hänen äitinsä tähden — kohdeltiin\njonkinlaisella kunnioituksella, oli herännyt omituinen arvollisuuden\ntunto, mikä viime aikoina oli muodostunut ylpeydeksi. Sääty, johon hän\nkuului, oli hänestä, näet, alkanut tuntua halvalta, ja tieto ettei hän\nvoinut siitä kohota teki hänet tyytymättömäksi ja houkutteli häntä\nhakemaan seurustelupiirejä, joihin hän ei sopinut, ja joissa hän poisti\nhuolensa kortinlyönnillä ja juomisella. Hänen äitinsä, joka huomasi\nmuutoksen pojassaan, suri sitä; ja kun ei valituksista eikä rukouksista\nnäyttänyt apua olevan, oli hän sanonut alkavansa väsyä eikä enää\njaksavansa, niinkuin ennen, työtä tehdä, jonka tähden toimeentulon\nylläpitäminen nyt suurimmaksi osaksi olisi siirtyvä Thijs'in\nniskoille; ja tästä syystä pyysi hän että Thijs antaisi hänelle\nvähän enemmän viikkopalkastaan kuin tähän asti. Vähentämällä täten\npoikansa käyttörahoja luuli äiti voivansa pitää hänen huvituksiansa\nkohtuullisten rajojen sisässä. Mutta pahaksi onneksi ei tämä äidin\nkeino ollut oikein sopusoinnussa hänen tekojensa kanssa; sillä hän oli\njuuri ihan äsken etsinyt ja saanut työtä lattianpesiättärenä muutamissa\nkylän taloissa. Thijs, joka tiesi sen, rupesi pistäväksi ja viihtyi\nvielä vähemmin kuin ennen kodissansa. Eukko Dientjenin huoli, kun hän\nkuuli Geesjenin kertomuksen, oli sentähden hyvin ymmärrettävä.\n\nThijs oli jo monta kertaa käynyt muukalaisten vieraiden luona, ja nämä,\nmutta erittäinkin nainen, olivat kohdelleet häntä suurella suosiolla.\nThijs oli siihen lisäksi alkanut huomata että hän oli liian kaunis\nja \"sievä\" jäädäksensä ainaiseksi kylän pieneen maailmaan. Lyhyessä\najassa oli hän unhottanut äidin varoitukset, Geesjenin valitukset ja\npuutarhurin ivalliset muistutukset ja alkanut entistä enemmän tuhlata\nrahojansa.\n\nKumminkin tunsi hän tänä sunnuntai-aamuna sydämensä pohjalla jotakin\nomantunnon nuhteen kaltaista, kun hieno nainen — joka nimitti itsensä\nKonstansiksi ja väitti olevansa sisar sille herralle, jonka seurassa\nhän matkusti — sanoi hänelle jäähyväiset, ja Thijs samalla huomasi\nettei hän enää voinut saavuttaa Geesjeniä. Tosin oli hänen rakkautensa\nkauniiseen talonpoikaistyttöön jo alkanut laimistua, ja hän uskalsi jo\npuol'ääneen itselleen tunnustaa, ettei Konstans ollut liian ylhäinen\nhänelle; mutta omituinen levottomuus sai kuitenkin hänen sydämensä\ntykyttävin tavallista kovemmin, ja se kiirehti hänen kulkuansa.\nEhdittyänsä honkametsään, jonka takana hänen äitinsä mökki seisoi,\ntapasi hän kummaksensa Konstansin.\n\n\"Te täällä!\" huudahti Thijs, joka ei koskaan rohjennut sanoa vierasta\nherraa nimeltä Kaarleksi. Silminnähtävästi olikin suurempi arvollisuus\nvieraan puolella. Viimeksimainittu oli, näet, puettu hienoon\nverkanuttuun ja valkoiseen pikeeliiviin; hänellä oli päässään hyvin\nharjattu huopahattu, rinnassa komea koruneula, jossa kylän asukkaat\nluulivat huomaavansa jalokiven, sekä rannehihat. Sitäpaitsi leikki\nhän ylhäisen herran tapaan ylpeästi pienellä kävelykepillään, jonka\nohessa hänen ryhtinsä oli niin vaativa, että koko kylä, joka oli\noppinut tuntemaan hänen suuria taiteilialahjojansa, hänelle osotti mitä\nsuurinta kohteliaisuutta.\n\nThijsin nuttu sitävastoin oli tehty karkeasta verasta tahi oikeastaan\nsarasta; hänen liivinsä oli musta ja napitettu aina leukaan asti; ohut,\nmusta silkkihuivi ympäröi hänen ahavoittunutta kaulaansa, ja takin\nhihoista pistivät esiin hänen ruskeat ja työstä karkeat kätensä, hänen\naskeleensa olivat raskaat, ikäänkuin olisi hän työntänyt edessään\nkottikärryjä — mikä kaikki oli suureksi haitaksi hänen muhkealle\nulkonaiselle esiintymiselleen.\n\nMutta kun katseli molempia kasvoihin, jäi sittenkin kahdelle päälle\nkummalle puolelle vaaka itse asiassa kallistui. Herrasmies — ijältään\nnoin kolmenkymmenen vuotinen lienee muinen, kuten Konstans usein\nvakuutti, ollut kaunis; mutta tämän kauneuden oli isorokko suurimmaksi\nosaksi hävittänyt. Mutta jos tätä ei otettukaan lukuun, oli sittenkin\nmahdotonta mukautua hänen valkoisiin silmiinsä, jotka väliin, kun niitä\neri valossa katseli, vivahtivat vihreälle, ja jotka eivät koskaan\nolleet kääntyneet siihen, jonka kanssa hän puheli.\n\nThijs sitävastoin näytti terveeltä ja voimakkaalta. Hänen kiharaiset\nhiuksensa olivat vaaleat, hänen puikeat kasvonsa tosin ahavoituneet,\nmutta verevät, hienopiirteiset ja miellyttävät. Hänen siniset silmänsä,\njotka, kun hän harmistui — ja se tapahtui usein — leimusivat, olivat\nmuinen olleet kirkkaammat kuin tähän aikaan, jona peli ja juoppous\nolivat niihin leimansa painaneet. Mutta kumminkin herätti Thijs ensi\nkatsannolta enemmän luottamusta kuin Kaarle.\n\n\"Vai tuin! Nuori ystäväni hiipii henttunsa jälkeen, luulen ma\", sanoi\nviimeksimainittu ja pieksi kepillään tienpensaita. \"Ei sinun olisi\ntarvinnut noin kiirehtiä; hän on hyvässä tallessa siellä, minne hänen\nmatkansa suuntasi.\"\n\n\"Kuinka niin, mynheer?\" kysyi Thijs ja iski silmänsä tavattoman\nterävästi Kaarleen. \"Oletteko seuranneet häntä?\"\n\n\"Tässäkö minä yksinäni seisoisin, viisastelia? Tyttö on siksi kaunis\nettä häntä kannattaa seurata — vieläpä noin suureen rakennukseenkin,\njoka, arvaan sen, on sinun kotosi, vai kuinka?\"\n\nThijs'in kasvit kävivät tulipunaisiksi. Häntä ei niinkään harmittanut,\nmitä Kaarle Geesjenistä lausui, kuin ylönkatse, jota vieras herra\nosotti hänen äitiänsä ja hänen omaa kotoansa kohtaan. Mutta tämä harmi\nmuuttui pian häpeän tunteeksi, ja se ei ensinkään kunnostanut hänen\nsydäntänsä.\n\n\"Äiti on mielistynyt vanhaan tupaan\", vastasi hän kiireesti: \"muuten\nasuisimme paremmassa huoneessa; meiltä kyllä ei varoja puutu.\"\n\n\"Hyvä se ja oikein, että nuori mies katsoo eteensä. Se tietää\nkunniantuntoa, ja mitä se toivoo kyllä saavuttaa maalinsa... jos vain\nnoudatat minun neuvoani, ystävä. Kuulehan, Thijs, älä ole tuhma,\nälä enää juokse tuon tytön jäljissä. Hän on jo, kuten olen kuullut,\nvalinnut toisen.\"\n\nTällainen röyhkeä puhe olisi varmaan harmittanut jokaista, joka\nparemmin kuin Thijs ymmärsi, mikä kohteliaisuus on. Mutta syytös, joka\nsisältyi noissa sanoissa, sai vain Thijsin veren kuohumaan.\n\n\"Se ei ole totta!\" huudahti hän; \"sitä ei ole Geesjen tehnyt.\"\n\n\"Kunpahan Konstans nyt olisi sinua kuulemassa!\" sanoi Kaarle kylmästi.\nThijs hämmästyi.\n\n\"Oletahan että vain tahdoin koettaa rakkauttasi\", jatkoi\nKaarle. \"Olethan monta kertaa sanonut ettet enää pidä entisestä\nmorsiamestasi... Kumminkin näyttää minusta että puollat häntä liiankin\nkiivaasti.\"\n\n\"Minä vakuutan että kaikki, mitä olen sanonut juffrow Konstansille\n(neiti Stansille), on päivän totta\", sanoi Thijs. Hän oli puolustanut\nGeesjeniä paljon enemmän ylpeydestä kuin taipumuksesta. Häntä harmitti\najatus että Geesjen voisi unhottaa hänet, vaikka hän hänet unhoitti.\n\n\"Minä en ole millänikään Geesjenistä\", jatkoi hän, \"ja nyt vielä\nvähemmän kuin ennen. Muinen oli hän mielestäni pieni, soma tyttö, mutta\n— siinäpä kaikki.\"\n\n\"Minä luotan sinuun ja sentähden luulen että tyyneesti voit\nkuunnella, mitä minulla on sanottavaa. Näin äsken Geesjeniu erään\ntalonpoikais-nuorukaisen seurassa, jota en tuntenut; näin että hän\nehtimiseen punastui. Miksikä? — Jos noudatat minun neuvoani, niin\ntuskinpa koskaan enää saat nähdä häntä. Sinä oletkin liian hyvä\nhänelle... Minä seurasin Geesjeniä, mutta kun hän näki minut — minä\nseisoin juuri siinä, missä nyt — erosivat he. Ole vain tyyni, ystäväni.\nÄlä ota asiaa pahaksi; täytyyhän tytöllä olla sulhanen, ja tietäähän\nhän että sinä voit saada paremman kuin hän on.\"\n\n\"Mihin meni hän?\" kysyi Thijs, ja hänen äänensä vapisi hieman.\n\n\"Äitisi luo.\"\n\n\"Se on mahdotonta; sinne ei hän olisi uskaltanut mennä\", huudahti Thijs.\n\n\"Naisviekkautta, ystäväni!\" vakuutti Kaarle ja kohotti, sääliä osottaen\nolkapäitään. \"Luulin sinut toki viisaammaksi. Tietysti valitsee hän\nparhaimman kosioistaan, ja sentähden pitää hän nyt kiinni teistä\nmolemmista. Miten lieneekään, varma olen siitä, minkä olen nähnyt, ja\nsiitä, mitä nyt sinulle kerron; mutta sinä — älä hänelle hiiskahda\nsanaakaan siitä, mitä nyt olen sinulle pakissut. Näytä että olet mies\nja että voit olla vaiti, ja minä tahdon auttaa sinua, jos suostut\nsiihen tuumaan, minkä minä olen keksinyt tulevaisuuteesi nähden.\nKuulehan\", lisäsi hän ja laski kätensä ystävällisesti nuorukaisen\nkäsivarrelle: \"minä seisoin tässä ja kuuntelin, mitä he puhuivat\nGeesjen lupasi täällä odottaa talonpoikais-poikaa. Epäilemättä luuli\nhän että sinä menisit markkinoille ja 'Kultaiseen aasiin'... Ole nyt\nsiksi viisas että pyydät hänen tekemään sinulle seuraa sinne.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Thijs, mutta niin vieraalla äänellä että Kaarle\nkummastuneena katsoi häneen. \"Mutta — minä en aio mennä markkinoille\ntänään.\"\n\n\"Siis sinä et huolikaan tietää, mitä sisareni vastaa sinun kosimiseesi?\nTân'iltanahan hänen tulee antaa vastauksensa. Koko sinun tulevaisuutesi\non nyt kysymyksessä. Jollet voita omaksesi sisartani, niin et saa\nmitään apua minulta kohoumiseesi maailmassa, ja siinä tapauksessa jäät\nkuin jäätkin talonpoikaiseksi työmieheksi.\"\n\n\"Mynheer\", sanoi Thijs ja loi silmänsä nummelle päin, \"enhän saata\nainaiseksi jättää vanhaa äitiäni.\"\n\n\"No, tee niinkuin tahdot. Jää siksi, mikä olet. Ei kannata minun\nsinusta huolehtia... Elä onnellisena kukkiesi ja siementesi parissa;\nymppää vielä monta hedelmäpuuta isännällesi! Minä en sinusta välitä.\"\nJa nämä sanat sanottuaan käänsi hän Thijsille selkänsä ja lähti\nkulkemaan.\n\nThijs seurasi häntä silmillään vähän aikaa. Äkkiä kohotti hän päänsä,\nja silmät, jotka puoleksi olivat täynnä kyyneliä, alkoivat hehkua. \"Ei\nniin, mynheer! Minä seuraan teitä. Äiti saa tulla toimeen ilman minutta\njonkun aikaa... hänen edukseenhan lähdenkin täältä. Tän'iltana antaa\nsisarenne minulle vastauksensa... Todellako? Oi, en saata oikein sitä\nuskoa. Ettehän vain tee pilkkaa minusta? Ja jos hänen vastauksensa on\nmyöntäväinen, niin otatte minut oppiinne? Pääsen ensinnä apumieheksenne\nja sitten itse mestariksi? Mutta kuinka uskallan minä näyttäytyä niin\npaljolle väelle keskellä kaupunkia ja sellaisilla telineillä?\"\n\n\"Luuletko sinä että minä kaupungissa esiinnyn ulkona taivasalla?\"\nkysyi Kaarle loukattuna. \"Minulla on oma salini, jonka akkunat ovat\npunaisilla akkunavaatteilla varustetut... Mutta siitä saamme puhua\ntoiste. Tuletko tân'iltana?\"\n\n\"Tulen\", vastasi Thijs ja oijensi kätensä Kaarlelle. \"Minä teen, mitä\nte haluatte ja tahdotte.\"\n\n\"Oh, sinä kyllä itse ymmärrät, mitä vaaditaan, toveri\", sanoi Kaarle ja\ntaputti häntä olalle. \"Mutta yhden neuvon annan sinulle: — ota tyttö\nmukaasi! Minä pidän hänelle seuraa, sillaikaa kuin sinä puhuttelet\nsisartani. Arvaan että tuo talonpoika-lurjus kyllä väijyy meitä.\nKuulehan vielä: Ota rahaa mukaasi — ei tiedä, mitä voi tapahtua. Ja\npuhuakseni suuni puhtaaksi: olen viipynyt täällä enemmän aikaa kuin\nolen ajatellut, ja ihan vain sinun tähtesi. Kukkaroni on tyhjä; olen\ntehnyt muutamia ostoksia ja sitä paitse auttanut pari kurjaa raukkaa.\nIhan tyhjä ei tosin lompakkoni ole, mutta ennenkuin kaupunkiin ehtii,\nkuluu aina vähin rahoja, ja minä olen sitä paitse tottunut matkustamaan\nkyytihevosilla. Voithan sinä hankkia rahoja?\"\n\nThijs oli ennen kertonut että hänen äitinsä oli toimeentuleva, miltei\nrikaskin. Tämä oli antanut aihetta suuriin menoihin, ja myöskin nyt\nluuli Thijs velvollisuudekseen antaa Kaarlelle hänen pyytämänsä\nsatunnaisen lainan, olletikin koska sellaisen herran palveleminen\ntuotti hänelle itselleen kunniaa.\n\nKaarlen silmät loistivat omituisesti kun hän oijensi kätensä Thijsille\nja lisäsi: \"Purase nyt vain rohkeasti happameen omenaan, äläkä\nirvistele, vaikka happameltakin tuntuu, niin on kaikki pian ohitse. Me\ntapaamme pian toisemme Punaisessa leijonassa.\"\n\nHän lähti.\n\nThijs kiiruhti tykkivin sydämin toisaalle. Mutta muutaman askeleen\nastuttuaan seisahtui hän. Hänestä oli mahdotonta mennä sisään äitinsä\nmökkiin. Varottava ääni kuiskasi hänelle jotakin. Hänestä oli kuin\nolisi joku huutanut: \"pakene kiusaajaa!\" Ja kiusaajana oli Kaarle\nesiintynyt aina siitä hetkestä saakka, jona Thijs ensikerran näki\nihmetemppuja, joita Kaarle ja hänen sisarensa tekivät silmänkääntäjinä,\nmahapuhujina — ihmeitä, jotka saivat sekä porvarit että talonpojat\nhämmästymään. Ja ihmeiden tekiä oli sanonut Thijsille että hän jo kauan\noli kaivannut apulaista, nuorukaista, joka olisi kyllin arvollinen\nja lahjakas perimään hänen taitonsa, mitkä muuten seuraisivat\nhäntä hautaan; hän oli tunnustanut Thijsissa tavanneensa hakemansa\nnuorukaisen ja antanut hänelle vapaapilettejä kaikkiin näytelmiinsä;\nhän oli luvannut ottaa hänet mukaansa kaupunkiin ja siellä antaa\nhänelle täydellisen opetuksen. Herkkäuskoinen, yksinkertainen\nnuorukainen piti kaiken tämän totena: hänestä tulisi herra, joka saisi\nkatsoa alas ylönkatsottuihin talonpoikiin. Tämä loistava tulevaisuus\nlumosi häntä. Konstansin kauneuden sokaisemana hän ei enää ollut niin\ntarkkasilmäinen kuin ennen. Kun hän ensikerran näki hänet kynttilän\nvalossa teltassa, luuli hän näkevänsä enkelin, niin suloisesti\nloistivat tytön posket, niin marmorivalkea oli hänen kätensä, niin\nkorppimustat hänen hivuksensa. Päivällä näytti tämä kauneus tosin\nhiukan kuihtuneemmalta, mutta päivin ei Thijsillä ollut aikaa eikä\nhalua huomata sitä. Seurustelu kävi sillä välin yhä ystävällisemmäksi,\nyhä palavammaksi nuorukaisen kunnianhimo ja yhä katkerammaksi hänen\nmielensä. Oikeudella kehoitti häntä hänen omatuntonsa \"pakenemaan\nkiusaajaa.\"\n\nHän ottikin todella askeleen taaksepäin, mutta mumisi kohta itsekseen:\n\"mikä yksinkertainen raukka minä olen!\" kääntyi ja kulki kiirein\naskelin mökkiin päin, jossa äiti ja Geesjen odottivat häntä.\n\nKaali ja perunat olivat jo aikaa sitten kypsät ja läskikin valmis,\nmutta mummo Dientjen unohti tämän kaiken keskustellessaan Geesjenin\nkanssa. Kaikki oli samalla paikalla kuin viimeksimainitun astuessa\nmökkiin; liina oli pöydällä, ja siinä seisoi yhä vielä kivivatikin.\n\nNaiset huudahtivat molemmat ilosta, kun näkivät Thijsin lähestyvän.\nGeesjen laski kätensä ovenha'alle, ja äiti, vaikka koettikin olla\ntyyneenä, nosti kätensä ja osotti sillä että hän olisi tehnyt samoin,\njollei olisi myöhästynyt.\n\nMutta kynnyksellä seisoen tuli Geesjen kummallisen levottomaksi;\nallapäin, kuin olisi häntä omatuntonsa nuhdellut, odotti hän Thijsiä.\n\n\"Hyvää päivää, Thijs\", sai hän vaivalla mumistuksi.\n\n\"Olemme kauan odottaneet sinua\", sanoi äiti; mutta nuhteen, joka oli\nsanoissa, lievensi ystävällinen, miltei liehakoiva ääni, jolla ne\nlausuttiin.\n\n\"En voinut tulla ennen\", vastasi Thijs äyhkeästi. \"Miksi olette\nodottaneet? Ettehän muuten sitä tee, äiti!\"\n\n\"Ainahan minä sunnuntaina odotan sinua, lapsi; silloinhan on minulla\naikaa.\"\n\n\"Jos teillä on niin hyvää aikaa, niin eihän se mitään tee, jos tulenkin\nvähän myöhemmin\", sanoi Thijs tylysti.\n\nÄiti ja Geesjen eivät virkanneet mitään.\n\nTämä hiljaisuus kävi nuorukaiselle tuskalliseksi. Se tyynnytti ja\npehmitti häntä.\n\nKun sitten pöytään istuttiin, pani äiti kätensä ristiin ja kumartui\nrukoukseen, Geesjen teki samoin. Thijs istui ja katseli heitä, hänen\nsydämensä heltyi ja hän tunsi itsensä vedetyksi heidän puoleensa. Äkkiä\njuohtui hänen mieleensä, mitä Kaarle oli kertonut Geesjenin salaisesta\nlemmestä.\n\n\"Kuka sinua oli saattamassa nummen poikki?\" kysyi hän.\n\n\"Mistä sinä tiedät että minua kukaan saattoi? Sinun toimestasiko se\ntapahtui?\"\n\n\"Älä toki sitä usko, Geesjen?\" kuiskasi äiti.\n\n\"Antakaa hänen puhua suunsa puhtaaksi, äiti; hän tietää etten minä sitä\npane pahaksi. Minä tiedän kaikki. Kuta pikemmin hän ottaa sen, joka\non hänen vertaisensa, sitä parempi. — Kuka sinua seurasi tänne?\" Ja\ntämän kysymyksen teki hän kiivaudella, joka soti vastaan hänen äskeistä\nkylmyyttänsä.\n\n\"Sinun ystäväsi, tuo maan kuleksia, joka on olevinansa suuri herra\",\nhuudahti Geesjen ja purskahti itkemään.\n\n\"Thijs, Thijs!\" sanoi äiti ja pudisti päätään.\n\nThijs tuli liikutetuksi ja koetti turhaan parastansa, vastustaakseen\nniitä hellempiä tunteita, jotka alkoivat paisua hänen sydämessään.\nGeesjen taasen, joka tunsi rakkautensa loukatuksi hänen\nkylmäkiskoisuudestaan, rupesi itkien ja nyyhkien änkyttämään nuhteita\nja puolustuksia: \"Tätä minä en kärsi kauemmin. Sanottaisiinko että\nhän on ottanut minut paljaasta sääliväisyydestä? Tuleeko minun antaa\nhäväistä itseäni? Ei, muori! Te tiedätte että olen ollut jo liian kauan\nvaiti. Jos hänellä olisi oikeus komentaa minua, jos minun olisi pakko\nsyödä hänen leipäänsä... mutta nyt! Enkö ole sinun tähtesi antanut\nrukkasia Gerrit Smitsille, joka ansaitsee seitsemän guldenia viikossa,\nja eikö hän siitä saakka ole minua vihannut? Oi, on sentähden surkeata,\nmiten sinä kohtelet minua.\" Ja Geesjen peitti kasvonsa hienolla,\nkauniilla nenäliinallaan, joka somasti kokoonkäärittynä tähän asti oli\nmaannut tuolilla hänen vieressään.\n\nGeesjenin puolustus tahi syytös — sillä siinä oli vähän kumpaakin —\nvaikutti aivan toista kuin äiti oli: ajatellut.\n\n\"Gerrit Smits!\" huudahti Thijs kalpeana vihasta. \"Tuo narri, jonka koko\nkylä pitää narrinaan, olisiko hän...\" ja Thijs nauroi kamalasti.\n\nGeesjen pyyhki pois kyyneleet. \"Niin, mitä sanoisit, jos nyt ottaisin\nhänet ja pitäisin hänestä? jos jo olisin antanut hänelle puolittaisen\nlupaukseni?\"\n\nMummo Dientjen peitti kädellään hänen suunsa ja huudahti: \"Älä tee\nsyntiä, laskemalla valetta paljaasta lapsellisuudesta. Thijs, älä usko\nhäntä!\"\n\nThijs ei näyttänyt kuulleen äitinsä sanoja. Hän heittäysi istumaan\ntuimana ja huulet yhteen puserrettuna. Hänen sydämessään kajahtivat\nherra Kaarlen sanat, ja toinen ääni siinä huusi: \"Tyttö pettää sinua ja\non aina pettänyt. Gerrit seurasi häntä\", ajatteli hän sitten; \"Gerrit\nkosii häntä, mutta hänelle minä en häntä suo.\"\n\nTaasen vallitsi hiljaisuus, joka kumminkaan ei lepyttänyt Thijsiä,\nmutta antoi hänelle aikaa miettiä, miten saisi toteutetuksi tuuman,\njonka Kaarle oli keksinyt, Thijs oli viime aikoina nopeasti kehittynyt;\nmitä hänen muinen olisi ollut ihan mahdotonta tehdä, sen teki hän. Hän\nryhtyi kavaluuteen, ja se onnistui.\n\n\"Geesjen\", sanoi hän ystävällisesti; \"minä tahdon unhottaa, mitä sinä\nvihassasi lausuit. Sopikaamme!\"\n\nGeesjen katsoi häneen, mutta ei virkannut mitään; äitikin oli ääneti,\nsillä pojan sanoissa ja ehdotuksessa oli hänen mielestään jotakin, joka\nei sopinut Thijsille.\n\n\"Geesjen!\" Ja Thijs tarttui hänen käteensä. \"Minä näin eilen että sinä\nasetit paikoilleen kruunut 'Punaisen Leijonan' tanssisalissa. Siellä\ntulee hauskaa tänä iltana; vanha Dikk on eilisestä saakka virittänyt\nviuluansa. Tule mukaan; tân'iltana liikuttakaamme jalkojamme, tänään on\nviimeinen markkinapäivä.\"\n\n\"En, Thijs, minua ei huvita tänään tanssi\", sopersi Geesjen.\n\n\"Lapset\", sanoi Dientjen, ja siirtyi levottomasti tuolillaan; \"te\nette saa mennä sinne. Markkinoilla ovat kaikki ihmiset päästään vähän\nvialla. Ei, Thijs\", sanoi hän vakavammalla äänellä; \"sinä et saa mennä\nsinne!... Soisin ettei markkinoita olisi ollenkaan, silloin olisi myös\nvähemmän syntiä.\"\n\n\"Tuohon pakinaan olen jo väsynyt. Kun tekee työtä koko vuoden, saahan\nkustantaa itselleen hiukan iloakin. Eiväthän konitkaan ijankaiken kestä\naurojen edessä; täytyyhän niiden joskus juosta sileälläkin.\"\n\n\"Hyvä Jumala suo lepoa niille samoin kuin ihmisille, kun aika tulee,\nThijs\", sanoi äiti vakavasti. \"Tuo sinun puheesi ei minusta kelpaa.\n'Kuusi päivää tulee teidän tehdä työtä, seitsemännen levätä, ja se\npäivä tulee teidän pyhittää Minulle', sanoo Herra. Vai voitko väittää,\nThijs, että pyhität pyhäpäivän? Voitko väittää että kuusi päivää teet\ntyötä? Illoin rentustelet sinä huonojen, kevytmielisten ihmisten...\"\n\n\"Äiti!\" keskeytti häntä Thijs tuimasti.\n\n\"Olen ollut kauan vaiti, Thijs, kentiesi liian kauan! Luulin että sinä\nviimeinkin kallistaisit korvasi omantunnon äänelle. Se olisi poistanut\nminulta paljon surua ja monta katkeraa sanaa. Mutta nyt minä puhun, ja\nsinä kuulet. Rahat, mitkä sinä voisit paljon paremmin käyttää, panet\nsinä juomisiin, rentustelemiseen ja peliin.\"\n\n\"Rahat ovat omani; itse ne ansaitsen, enkä tarvitse tehdä niistä\nkenellekään tiliä?\"\n\n\"Eikö kenellekään?\" kysyi äiti, ja äänessä, jolla hän ne sanat sanoi,\noli jotakin, joka sai Thijsin vapisemaan. \"Älä koetakaan puolustaa\nitseäsi, sinä et sitä voi. Sinä et ansaitse tyttöä, joka istuu\nvieressäsi ja joka usein on vuodattanut kyyneliä sinun tähtesi.\" —\nTällaisella vakavuudella, painolla ja arvollisuudella ei ollut äiti\nkoskaan ennen puhunut.\n\n\"Älkää puhuko minusta, älkää toruko Thijsiä minun tähteni\", rukoili\nGeesjen ja laski kätensä nuorukaisen käden päälle.\n\nMutta Thijs veti pois kätensä, nousi ja meni äitinsä luo. \"Äiti\",\nsanoi hän; \"jo on aika että tästä loppu tulee. Tehän ajatte minut pois\ntalosta valituksillanne. Minä teen mitä itse tahdon. Omaa aikaani ja\nomia rahojani minä käytän. Sinä tulet tân'iltana markkinoille, Geesjen.\"\n\n\"Sinä et mene mihinkään, Thijs\", sanoi äiti päättävästi; \"minä kiellän\nsen.\"\n\nOmituinen, selittämätön tunne esti Thijsiä lausumasta sanaa, joka jo\noli asettunut hänen huulilleen. Vähän aikaa seisoi hän liikkumattomana\npöydän edessä. Sitten sanoi hän: \"Äiti, minun täytyy mennä! Minä teen\nsen teidän omaksi parhaaksenne. Enempää en voi nyt teille sanoa.\nAntakaa minun mennä — ainakin yksin, jos ei muu auta.\" Hän oli\ntarttunut äidin käteen, ja hänen rukouksensa olisi varmaan voittanut\ntarkoituksensa, jollei hän olisi lisännyt: \"ja lainatkaa minulle hiukan\nrahaa, äiti, sillä minä tarvitsen välttämättömästi rahoja tân'iltana.\"\n\n\"Rahoja? Pyydätkö sinä rahoja minulta?! Pitäisikö minun ylläpitää sinun\nkevytmielisyyttäsi ja sinun synnillisiä huvituksiasi? En sitä tekisi,\njos minulla rahoja olisikin; mutta minulla ei ole.\"\n\n\"Älkää suututtako minua!\" huudahti Thijs.. \"Minun täytyy saada rahoja\",\nja hän löi nyrkkinsä pöytään, niin että kumahti.\n\nÄidin sielunjännitys antoi perään pojan vihaisesta silmäyksestä ja\nkovista sanoista. Senverran voimia oli hänellä vain enää jälellä, että\nhän saattoi kuiskata Geesjenille: \"anna minulle lasi vettä, lapsi!\"\n\n\"Mene matkaasi — Jumalan nimessä, mene\", huusi tyttö Thijsille ja\nviittasi ovelle. Thijs ei liikahtanut.\n\n\"Tahdotko tappaa oman äitisi? Mene, mene!\" Ja tytön suureksi iloksi\nvetäysi Thijs hiljaa tuvasta.\n\nMummo joi vähän vettä; ei sanonut mitään, istui vaan ja tuijotti\neteensä. Vihdoin nojasi hän päänsä nuoren tytön olkaa vastaan ja\nkuiskasi: \"Oi Jumalani! Tuleeko pojasta isän kaltainen?\"\n\nThijs kulki puoleksi tunnottomana polkua, joka vei kylään. Hän tiesi\nitsessään että hän oli tehnyt pahasti, mutta häntä oli suututettu. Ja\njoskin mummo Dientjenin jäykkämielisen pojan päähän olisi pölähtänyt\npalata takaisin ja pyytää anteeksi, niin olisi häntä siitä pidättänyt\nväärä häpeä, hän kun silloin olisi tullut rikkoneeksi lupauksensa\nesiintyä markkinoilla, täytetty rahakukkaro mukanansa, ja toivo tavata\nKonstansia.\n\nSiinä tilassa, missä hän nyt oli, ei hänen käynyt tapaaminen\nystäviänsä. Sattumus tahi vanha tapa vei hänen askeleensa \"Ensimäisen\nja viimeisen äyrin\" ravintolan ohitse, ja iloinen melu, joka sieltä\nkuului, oli hänestä niin houkutteleva että hän kääntyi takaisin ja\npoikkesi sisään.\n\nSiellä tapasi hän useimmat tavallisista tovereistaan; muutamat istuivat\nröhmyisen pöydän ympärillä ja pelasivat korttia, milloin kirousten,\nmilloin naurujen soidessa; toiset sill'aikaa valmistausivat illan\njuhlallisuuteen hankkimalla itselleen pienen humalan, ja nämä kirkuivat\nja melusivat niin, jotta Thijs ensimältä oikein hämmästyi. Riemu nousi\nkorkeimmalleen kuu eräs nuorukainen, joka tuskin oli lapsen ijästä\nehtinyt ja joka vastikään oli ollut suurisuisin koko seurassa, äkkiä\nvaikeni, jäi tirkistelemään täytettyä lasia, painoi alas päänsä,\nkadotti tasapainon ja kaatua kopsahti lattialle.\n\nThijs, joka sillävälin oli voittanut inhonsa, minkä tämä kaikki\nhänessä ensialussa oli vaikuttanut, meni biljardin luo, jonka vieressä\nhumaltunut poika makasi, työnsi hänet ylenkatseellisesti syrjään,\ntyhjensi pari lasia geneveriä ja tuli muutaman minuutin kuluttua mitä\noivallisimmalle tuulelle. Sen, joka sittemmin noin puolen tunnin\nkuluttua näki hänet pelipöydän ääressä hehkuvin poskin iloisesti\nnauravan, olisi ollut mahdoton aavistaa että hän pakoittamaila pakoitti\nomaatuntoansa vaikenemaan ja että hän naurullaan koetti tukehuttaa\nitkevän äidin varoituksia. Arvatenkin olisi Thijs täällä viettänyt koko\nillan, jolleivät, kun kello löi seitsemän, useimmat olisi nousseet\nmennäkseen Punaiseen Leijonaan, siellä jatkaaksensa aljettua juhlaa.\nTämä muistutti Thijsiä hänen lupauksestaan, ja köyhempänä kuin hän\noli tullut — sillä hän oli pelissä menettänyt kaikki mukanaan olevat\nrahansa — lähti hän sieltä.\n\nIhan toisilla tunteilla luettiin mökissä nummella kellon lyöntejä.\nMummo Dientjen oli toipunut ja ihmeellisen pian, kun uskollinen\ntyttö häntä syleili. Äiti oli pyyhkinyt pois kyyneleensä; morsian ei\nsitä voinut, mutta hän kuunteli kumminkin äidin lohduttavia sanoja\nja kaikkia, millä äiti koki puolustaa poikaansa. Geesjen ei puhunut\nmitään, pudisti vain silloin tällöin päätään, ikäänkuin olisi hän\ntahtonut sanoa: \"Äiti kulta, en usko sinua.\" Ja äiti puhui ja puhui ja\nlausui ajatuksia, mitä hän, pahapa kyllä, ei itse uskonut.\n\nMyöhemmin iltapäivällä sanoi Geesjen lähtevänsä asialle, vaikka hän\nvain aikoi mennä katsomaan, missä Thijs vietti iltansa. Koska hänen nyt\ntäytyi kulkea yksin, tahtoi hän palata ennen pimeää. Hän käski mummon\nnauttia hiukan päivällislepoa virkistyksekseen ja vei jalka-astian ja\nnojatuolin pikkukammariin, missä oli pimeämpi. [Hollannissa käytetään\n— kentiesi ilman kosteuden takia — omituista, jakkaran muotoista\ntuli-astiaa, joka on niin laitettu että sen päällä voi pitää jalkansa.\nPikkukaupunkien kahvipidoissa tuo jokainen kunnon kahvimummo tuollaisen\njalka-astian mukanaan; niin tarpeellisina niitä pidetään.]\n\nDientjen-parka, joka oli ollut kovien liikutusten vallassa, tunsi\nitsensä niin väsyneeksi ettei viipynyt kauan, ennenkuin hän meni\nuinuksiin. Hän ei kumminkaan oikein nukkunut, olihan vain tuollaisessa\ntilassa, jossa tieto siitä, mitä ympärillä tapahtuu, ei ole kokonaan\nkadonnut, unen kumminkin painaessa silmälautoja.\n\nHimmeästi kangasti menneisyys hänen edessänsä. Paljon semmoista,\njoka oli tapahtunut, jota oli kaduttu ja anteeksi annettu, paljon,\njota olisi voinut tapahtua, jos hänen toivomuksensa olisivat tulleet\ntäytetyiksi, kulki hänen sielunsa silmien ohitse mitä ihmeellisimmissä\nhaamuissa ja muodoissa. Hän oli näkevinänsä rakkaan poikansa\nkatuvaisena, palaavan takaisin; hän oli näkevinänsä miehensä, joka\nkumartui hänen puoleensa suudellakseen häntä, ja tornin kellon ääni\n— se löi juuri seitsemän — kuului kuin ääni korkeudesta, joka kutsui\nhänet kohoumaan maasta ylös.\n\nHän oli kuulevinänsä että tuvan ovea avattiin, mutta se ei saanut\nhänen unisia silmiänsä aukenemaan. Ovi aukeni todelta. Thijs oli\ntullut takaisin. Miksi hän oli tullut, ei hän itsekään enää tiennyt,\nkun hän jo seisoi huoneessa. Hän katseli ympärilleen, ja kun hän ei\nketään nähnyt, meni hän pöydän luo ja sieltä piirongin. Siinä tointui\nhän. Hänen täytyi saada rahoja; äiti oli niitä kieltänyt häneltä, ja\nkieltäisi yhä. Äiti oli muka sanonut ettei hänellä rahoja ollut. Mitä,\njos hän, Thijs, itse ryhtyisi tutkimaan! Hänen kätensä vapisivat, kun\nhän haki piirongin avainta, joka tavallisesti makasi akkunalla, mutta\nnyt ei ollut siellä. Hän tempasi ylimmäistä laatikkoa, ja lukko, joka\nei ollut oikein luotettava, eikä äidin mielestä tarvinnutkaan olla,\nantoi kohta perään. Hän veti ulos laatikon, mutta siinä oli vain vähän\nvaatteita ja paitoja. Hän ei huomannut että nämä olivat hänen omansa,\njotka äiti oli pessyt, kiilloittanut ja huolellisesti kääntänyt yhteen.\nHän veti ulos toisen laatikon. Se sisälsi äidin vaatteita ja siinä,\neräässä kulmassa, käärittynä kirjavaan nenäliinaan, joka oli ollut\nhänen isänsä, tapasi hän, mitä hän tuskin luuli tapaavansa — rahoja:\nkolme kirkasta hopeataalteria.\n\n\"Hän petti siis minua; hänellä on rahoja!\" mumisi Thijs itsekseen,\nsillä ikäänkuin torjuakseen pois omantuntonsa nuhteet. \"Hän tahtoi\nkiusata minua, ja sentähden hän sanoi, ettei hänellä ollut.\" — Ja tuo\najatus mielessään pisti hän rahat taskuunsa, työnsi laatikon paikalleen\nja riensi ulos.\n\nHän juoksi kylään semmoisella kiireellä kuin olisi häntä takaa-ajettu,\nja hiljensi vauhtiaan vasta kun tuli Punaisen Leijonan luo. Hän viipyi\nsiellä muutamia tuntia ja koetti hurjaan iloon upottaa sisällisen\nlevottomuutensa, odottaessaan ystäväinsä tuloa. Vihdoin — yötä oli jo\nkulunut koko joukon ja kuu oli peittynyt pilvien taa — astui Kaarle\nsisään, mutta yksin. Thijs vapisi, kun näki hänen. \"Entäs juffrow\nStans?\" kuiskasi hän.\n\n\"Hän odottaa sinua\", kuului vastaus.\n\nKaarlen ääni vapisi vähän. Levottomasti katseli hän ympärilleen ja\noli niin huolestunut ettei kuullut, kun Thijs pyysi hänet istumaan\nja juomaan lasin viiniä. Hän tarttui sen sijaan nuorukaisen käteen\nja vei hänet, sittenkuin kiireesti olivat pistäneet poskeensa suuren\nlasillisen konjakkia, ulos pimeälle kadulle.\n\nThijs ei tullut huomanneeksi että Kaarle valitsi pimeimpiä käytäviä ja\nkääntyi selin niihin puoteihin, jotka vielä olivat valaistut.\n\n\"Missä sisarenne?\" kysyi Thijs kiivaasti.\n\n\"Sinä kyllä saat puhutella häntä. Saat kohta uteliaisuutesi\ntyydytetyksi, rakas veikko, mutta lainaa minulle — — pari taalteria.\nMinulla on vielä muutamia pieniä maksuja suorittamatta.\"\n\nPunastuen otti Thijs esiin rahat ja antoi ne Kaarlelle.\n\n\"Ajatteles! Konstans tapasi arvaamatta Beerensteinin paroonin Oostenin\nseuraneidin ja tunsi hänessä lapsuuden ystävän. Konstans, joka ei ole\nensinkään ylpeä, puhutteli häntä, ja neiti tuli niin iloiseksi että\nkäski kohta sisareni Beerensteiniin; ja paroonin rouva, joka pitää\npaljon Annesta — se on seuraneidin nimi — pyysi Konstansia jäämään\nsinne muutamaksi päivää, ja Konstans suostui.\"\n\n\"Ja unohtaa minut!\" huudahti Thijs.\n\n\"Eikö mitä, rakas ystävä! Hän odottaa sinua ja tahtoo salassa tavata\nsinua, sanoakseen kuinka iloinen hän on sinun päätöksestäsi. Lanko!\nMinä onnittelen sinua. Konstans odottaa sinua pihaan päin olevassa\npäätykamarissa. Kai tiedät, paremmin kuin minä, tien sinne. Aika\non tullut. Kello lyö kaksi, luulen ma. Älä vaan ole liian rohkea!\nPortti on auki — päätyportti. Tallirenki tietää salaisuuden. Soita\ntallikelloa, niin tulee hän, jota odotat luoksesi. No, pelkäätkö? Ethän\nvastaa mitään?\"\n\n\"En voi — olen niin iloinen\", kuiskasi Thijs. \"Herra Kaarle...\"\n\n\"Puhuttele minua vaan nimeltäni. Mutta sinun tulee muuttaa oma nimesi.\nMatthieu soi paremmalta kuin Thijs. Hyvästi, Matthieu! Huomenna odotan\nminä sinua 'Valkoisessa Ruunassa'; siellä nyt asun, ja sieltä teemme\nseuraa kaupunkiin.\"\n\nThijs oijensi hänelle kätensä vielä kerran, ja pudisti innollisesti\nhänen kättään. —\n\nPuolen tuntia myöhemmin hiipi Konstans ulos ravintolasta veljensä\nkäsivarrella ja nousi hänen kanssaan ajurin vaunuihin, jotka odottivat\nkylän ulkopuolella \"Ensimäisen ja viimeisen äyrin\" likisyydessä.\nMolemmat olivat huonossa pu'ussa ja olivat kokonaan panneet pois tuon\nentisen ylhäisyyden.\n\n\"W—henkö?\" kysyi ajuri.\n\n\"Niin, ja lyhintä tietä\", vastasi Kaarle kiroten.\n\n\"Lyhyin tie käy Beerensteinin sivu, mutta se on hyvin huono.\"\n\n\"Valitse mieluummin toinen. Ajopelisi jyskyy sittenkin kylliksi. Aja\nnopeaan! Jos ehdimme W—hen kolmessa neljänneksessä niin saat hyvät\njuomarahat.\" —\n\n\"Kyllä oli jo aika meidän täältä lähteä\", kuiskasi Konstans, joka tuli\nlevottomaksi, kun kuuli ajurin mainitsevan Beerensteiniä.\n\nVaunut kiitivät eteenpäin niin nopeaan kuin laihat hevoset pääsivät. —\n\nThijs oli sillä välin tarkoin noudattanut saatuja ohjeitaan.\n\nKonjakki, jonka hän oli nauttinut, himmensi hänen ajatuskykyään, mutta\nkiihoitti hänen himojansa. Pian ehti hän Beerensteinin puistoon;\npäätyportti oli auki. Koira alkoi haukkua. Hän pelkäsi jo että koko\ntalonväki heräisi, kun hän oikeassa ajassa muisti Kaarlen neuvoa. Hän\nhaki tullikamariin vievää kellonnuoraa ja veti sitä, ilmaistaksensa\nläsnäoloaan. Koira haukkui yhä vihaisemmasti, ja Thijs pelästyi\nkauheasti. Mutta silloin näki hän valoa eräästä akkunasta ja tuli nyt\nvakuutetuksi siitä että häntä odotettiin.\n\nKumminkin vapisi hän, kun hän hiipi portista sisälle. Hän tiesi, minne\npäin hänen tuli kulkea, ja saapui rappusille, jotka varmaankin veisivät\nhänet sinne, missä rakastettu vartoi. Jos hän olisi osannut ajatella\nselvästi, niin olisi kai häntä kummastuttanut, ettei tämä rakastettu\ntullut häntä vastaan. Vihdoin oli hän perillä. Hän tarttui lukon\nkääkään ja astui sisään huoneeseen, jossa kynttilä paloi. Mutta siellä\nei hän nähnyt Konstansia. Hän mainitsi hiljaan hänen nimensä, mutta —\nei vastausta.\n\nHän oli peräti hämillään eikä kuullut muuta kuin tykyttävää sydäntänsä\nja kahlekoiran vihaista haukuntaa, jota jossakin rakennuksen sisällä\noleva pieni rakkikoira alkoi säestää. Hän oli kadottaa itsetajuntansa.\nÄkkiä säpsähti hän kuin houreesta herännyt. Hän oli nähnyt piirongin,\njoka seisoi huoneen nurkassa. Se oli murrettu auki, ja laskulauta\nmakasi lattialla; laatikot olivat vedetyt ulos ja puoleksi työnnetyt\ntakaisin; yksi makasi lattialla ylösalaisin laskulaudan päällä.\n\nTakan reunalla seisoi pöytäkello, ja Thijs ymmärsi että — — — Mutta\nhänen ajatuksensa menivät peräti sekaisin, kun viimeinen järjellinen\nniistä ilmaisi hänelle että hän oli tullut petetyksi, kauheasti\npetetyksi, että täällä oli murtovarkaus tapahtunut, ja että hän — niin\noli kaiketi alusta aprikoitu — hän, Thijs, siitä joutuisi kiinni.\n\nJa todellakin — hänen tarkistunut kuulonsa huomasi askeleita, jotka\nlähestyivät. Olihan onneton itse kellon nuoraa vetämällä herättänyt\ntallirengin. Epäilyksessään juoksi Thijs ovelle ja sulki sen. Onneksi\noli avain sisäpuolella. Sitten samosi hän akkunan luo, tempasi sen\nauki ja hyppäsi ulos, kysymättä kuinka korkealla se oli. Hän ei\ntuntenut jäseniensä kipuja, kun hän pääsi alas maahan, hän törmäsi\nhädässään yhä kauemmaksi puutarhaan, hän kun ei uskaltanut palata\ntakaisin samaa tietä, jota oli tullut. Tallirenki, joka kuuli että ovea\npaiskattiin kiinni, ymmärsi kohta että varas aikoi karata, ja kiiruhti\nalas rappusia pihalle, jonne hän saapui parahiksi nähdäkseen miehen\njuoksevan pakoon.\n\nKun hän ei luullut yksin voivansa saada kiinni pakolaista, soitti hän\nhätäkelloa, ja sen ääni, joka kuului puolen penikulman päähän, sai\npakolaisen tuskan korkeimmalleen. Hän juoksi ensin ryytimaan poikki,\nmutta, peläten että häntä siellä nähtäisiin, poikkesi hän puistoon. —\n\nMummo Dientjen, joka sanomattomassa tuskassa oli odottanut poikaansa,\npainoi juuri sinä hetkenä päänsä nojatuolin istuintyynyyn, jota vastaan\nhän oli laskeunut polvilleen, ja rukoili hartaasti eksyneen lemmittynsä\npuolesta.\n\nJa Thijs!...\n\nHän kuuli ääniä takanansa ja ymmärsi että herrastalon palkolliset\njo olivat hänen kintereillään. Hän seisahtui silmänräpäykseksi\nhengittääkseen, sillä hänestä tuntui kuin olisi rinta tahtonut haleta.\n\nSeutu oli hänelle tuttu; hän tiesi olevansa lähellä kanavaa, jonka\ntoisella puolella nummi alkoi, ja myöskin liki vipusiltaa, joka vei\nkanavan yli. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli hän ehtinyt sillan\nluo, mutta se oli, niinkuin hän oli aavistanutkin, nostettu ja lukossa.\nEpäilyksessään seisoi hän kuin paikalle kiinni kasvanut, vaikka hän\nkuuli jytinää jotenkin lähellä. Koira oli seurannut hänen jälkiään.\nHän luuli takaa-ajajien jo olevan ihan takanansa ja hyppäsi veteen.\nSiinä aikoi hän ensi tuokiossa lopettaa päivänsä ja jättää sikseen\npakenemisen; mutta itsensävarjelluksen vaisto oli epäilystä väkevämpi,\nja sitä paitse — kummallinen kuvitus! — hän luuli kaukaa kuulevansa\näitinsä valituksia. Ne herättivät hänessä pelastuksen toivon. Äidin\nluona ei kukaan hakisi häntä, ja äidin sylissä, johon ihmeellinen halu\nhäntä veti, tunnustaisi hän syntinsä ja lupaisi parannusta.\n\nJo oli hän ehtinyt mökin ovelle; mutta sitä kolkuttaessaan oli hän\nkuulevinänsä koiran haukkumisen ja vipusillan ketjujen kitinän. Hän\nkolkutti kumminkin yhä kovemmin, vaikka hän jo oli kadottanut kaiken\ntoivon löytää kodista turvaa ja luuli täytyvänsä paeta — Jumala tiesi\nmihin.\n\n\"Äiti', huusi hän käheällä äänellä naiselle, joka hänelle oven avasi.\n\n\"Jumala!... Thijs! Viimeinkin!' huudahti Geesjen, sillä hän se oven\navaaja oli. Oli tapana näillä seuduin että palveliat markkinain aikana\nsaivat vapaapäivän, ja Geesjen oli päättänyt viettää koko loma-aikansa\nDientjenin luona. Tämä viimeksimainittu ryntäsi, kun nuoren tytön\nhuudahduksen kuuli, pikkukammarista, jossa oli istunut.\n\n\"Onko hän täällä? Onko hän todellakin kotona?\" kysyi hän kiireesti;\nmutta kun hän Geesjenin kädessä olevan palavan päreen punertavassa\nvalossa näki poikansa kamalan ulko-asun, ei hän kauemmin voinut\npidättää tuskaansa. \"Thijs, Jumalan tähden! Mitä on tapahtunut?'\nhuudahti hän.\n\n\"Ei mitään, äiti, ei mitään!\" — Koiran haukunta kuului etäältä. Thijs\nkävi kalman kalpeaksi. Äiti työnsi hänet tuolille istumaan.\n\n\"Lapsi-raukka!\" huokasi hän itsessään, mutta kovalla ja lujalla äänellä\nsanoi hän: \"Thijs, mitä on tapahtunut?\"\n\n\"Minun täytyy pois\", huudahti poika ja kulki ovelle. \"Älkää minua\npidättäkö, äiti! Kuinka onneton minä olen!\"\n\n\"Thijs, mitä pitää minun uskoman?\" kysyi äiti. \"Oletko tehnyt jonkun\npahanteon? Oi Jumalani!\"\n\n\"En, äiti, en! Mutta antakaa minun mennä.\"\n\n\"Kuinka pitkäksi aikaa?\" kysyi Geesjen, joka oli unohtanut ja antanut\nanteeksi kaikki. \"Etkö ota mitään mukaasi? Etkö tarvitse rahoja? Äiti,\nälkää seisoko siinä niin kylmänä! Ettekö te voi auttaa häntä? Minulla\non täällä mukanani vain muutamia lantteja.\"\n\n\"Äiti, kiiruhtakaa! Takaa-ajajat ovat kintereilläni Oi, jos voisitte\nauttaa minua! Minun täytyy pois, pois pitkäksi aikaa.\"\n\nÄiti riensi piirongin luo. Hän ei enää tehnyt kysymyksiä. Hän tahtoi\nantaa, mitä hänellä oli; mutta häädetty huuto pääsi hänen suustaan, kun\nhän ei mitään löytänyt. Thijs oli vaihtanut muutamia sanoja Geesjenin\nkanssa ja kääntyi. Hän ymmärsi asian laidan ja tarttui kiinni oven\npielukseen pystyssä pysyäkseen.\n\n\"Rahat... ovat... poissa\", änkytti äiti. \"Minä olin ne tallentanut\nhänen... teidän häitänne varten, Geesjen!\"\n\n\"Ja minä otin ne!\" huusi Thijs ja löi nyrkillään otsaansa.\n\n\"Sinä!\" sanoi äiti omituisella äänellä. \"Herra Jumala! Sinä koettelet\nminua kovasti!\" — Hänen päänsä laskeusi alaspäin, mutta ei ainoata\nkyyneltä tullut hänen silmiinsä. Hän ei edes huomannut että Thijs\nheittäysi maahan polvilleen ja nyyhkien rukoili:\n\n\"Minä olen pahasti tehnyt, äiti! Rakas äiti, anna minulle anteeksi...\nAnna minulle... anteeksi, että otin sinun rahasi! — Minua syytetään\nvielä pahemmasta rikoksesta, mutta niin totta kuin Jumala elää, äiti,\nminä olen syytön siihen.\"\n\nGeesjen kätki kasvonsa vyöliinaansa. Hän nyyhki ääneensä, mutta vaikeni\nja vapisi, kun hän kuuli kavioiden töminää ulkoa.\n\n\"Thijs, ne tulevat. Pakene taka-ovesta!\" Mutta Thijs ei paennut. Hän\nseisoi tirkistellen äitiä, joka ei kohottanut silmiänsä maasta. \"Puhu\nminulle, äiti, rakas äiti! Tällä tavalla minä en voi lähteä täältä.\"\n\n\"Muori, puhukaa hänelle!\" rukoili Geesjen, ja kun hän ei saanut mitään\nvastausta, laahasi hän Thijsin mukanansa pikkukammariin, josta ovi vei\nulos metsään. Siellä kammarissa tarttui hän hänen käteensä, suuteli\nsitä ja pisti siihen muutamia lantteja. \"Jumala olkoon kanssasi! Thijs,\npakene äitisi tähden!\"\n\nThijs meni ulos avatusta ovesta. Ensin kulki hän hiljaa, mutta kuta\nenemmän viileä yö-ilma virkisti häntä ja palautti hänen ajatuskykyänsä,\nsitä nopeammin. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli hän kadonnut\nhonkametsään.\n\nGeesjen ei tietänyt, mitä oli tapahtunut, mutta hän aavisti jotakin\nkauheaa. Sielunsa jännityksessä oli hän kuitenkin näennäisesti tyyne.\nja hän palasi mummo Dientjenin luo ja puristi hänen kättään, vaikka\nhuoneen ovelle jo kolkutettiin ja karskea ääni vaati että sitä\navattaisiin.\n\nHän avasi oven, ja kenttävartia (eräs laji maa-poliisia) astui sisään,\nseurassaan pari paroonin palveliaa.\n\nKoira, joka oli seurannut pakolaisen jälkiä, nuuski kaikkialle ja\nlähestyi pikkukammarin ovea. Geesjen ei sanomattomassa tuskassaankaan\nollut kadottanut mielenmalttiansa; hän meni kaapin luo, otti sieltä\nvähän päivällisestä jäänyttä silavaa ja antoi palasen salaa koiralle,\njoka haluisesti sen söi. Mummo Dientjen heräsi horrostilastaan, kun\nnäki vieraat ja kuuli heidän kysymyksensä. Hän pyyhki karkealla\nkädellään silmiltänsä muutamia harmaita hivuksia, jotka olivat valuneet\nesiin myssyn alta.\n\n\"Missä on poikanne?\" kysyi tuo karskea ääni.\n\nÄiti painoi kädellään sydäntänsä. Hän koetti puhua, mutta sanat\nkuolivat hänen huulilleen. Kova oli taistelu hänen sielussaan, sillä\nhän luuli velvollisuudekseen osoittaa pakolaisen jäljille kysyjän.\nMutta — hän oli kumminkin äiti, vaikkakin pahantekiän.\n\n\"Missä on poikanne?\" kysyi karskea ääni toistamiseen.\n\n\"Muori, sanokaa toki jotakin\", rukoili Geesjen hiljaa\n\n\"Minulla ei ole mitään... minun poikani on\" — mutta sanat jäivät\nsanomatta, ja tämä äiti, joka suuressa surussaan ei vielä ollut ainoata\nkyyneltä vuodattanut, vaipui tuskaansa nääntyneenä tunnotonna lattialle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko heitti ikäänkuin varkahin säteensä sisään akkunasta, joka oli\nauki laskeaksensa mökkiin hiukan nummen tuoksua. Että raitis ilma oli\ntervetullut, sen huomasi vaalean sairaan kasvojen ilmeistä. Hän kohotti\npäänsä heittääkseen silmäyksen vuoteen puoleksi avattujen esirippujen\ntakaa, ja hänen äsken vielä niin himmeät silmänsä saivat eloa, kun hän\nne käänsi nummelle, jonka yli laskeva aurinko levitti vaaleanpunaista\nhohdettaan.\n\nMitä liikkuikaan sairaan mielessä? Hänen hienoissa, suorissa\nkasvoissaan, joita yöpäähineen alta päässeet harmaat kutrit ympäröivät,\nei nyt näkynyt tuota entistä jäykkää kovuutta, mutta sen sijaan mitä\nsuurinta huolta. —\n\nSairaan ajatukset kulkivat kauas ajassa taaksepäin niihin päiviin,\njolloin hän istui äitinsä sylissä, jolloin hän, isän kädestä kiinni\npitäen, opetteli astumaan. Molemmat — äiti ja isä — olivat jo kauan\nlevänneet kirkkomaassa; hän oli heidän paariensa vieressä tosin\nvuodattanut kyyneleitä, mutta — ei toivottomuuden. Hän oli aina ollut\ntottelevainen lapsi, ja hänen vanhempansa olivat olleet hyviä häntä\nkohtaan; heidän ei ollut koskaan tarvinnut vuodattaa ainoatakaan\nkyyneltä hänen tähtensä! Mummo Dientjenin silmät tulivat kosteiksi;\nsitä ne eivät olleet olleet tuosta kamalasta yöstä asti!\n\nHän ajatteli, kuinka paljoa onnellisempi hänen vanhempainsa avioliitto\noli ollut kuin hänen omansa. Mutta oliko hänellä oikeutta valittaa?\nItse oli hän valinnut vastoin vanhempainsa tahtoa. Ja hänen lapsensa!\nDientjen oli luullut kokemuksesta tietävänsä, kuinka vaaralliset\nhuonot esikuvat ovat, ja sentähden oli hän kasvattanut poikansa\nyksinäisyydessä ja tehnyt työtä hänen hyväkseen, tehnyt työtä\nauttaaksensa häntä maailmassa ja jättääksensä jotakin jälkeensä\nhänelle. Mutta — turhaan oli hän tehnyt työtä, turhaan odottanut\nhedelmiä pellostaan, turhaan rukoillut, turhaan ja kestävästi kärsinyt,\nturhaan rakastanut. Kuinka onneton hän oli!\n\nVanhus nyyhki. Suuret olivat kyyneleet, jotka tippuivat hänen\nposkilleen. Mutta tämä itku hellitti hänen suruansa, lohdutti häntä\nhänen yksinäisyydessään.\n\nYksinäisyys? — Sekin oli hänen oma syynsä. Hän oli käskenyt pois\nGeesjenin; hän oli tahtonut olla yksinänsä; hän ei ollut tahtonut nähdä\nketään. Mutta kun hän oli tämän käskynsä lausunut, oli hän kadottanut\ntajunsa. Missä määrässä häntä oli toteltu, ei hän tiennyt.\n\nJos hän olisi ollut tyynempi ja voinut silmäillä ympärilleen huoneessa,\nolisi hän huomannut että kaikki siinä osoitti erityistä huolenpitoa,\njärjestyksen jälkiä. Kuka oli asettanut kultareunaisen kupin —\nensimäisen lahjan, jonka Thijs oli antanut äidilleen — sinisirkkuja\nja tuoksuvia ajuruohoja täyteen pöydälle? Kuka oli avannut akkunan,\nlämpimän kesä-ilman päästä sisään huoneeseen? Kuka oli pannut astian\nvirkistävää juomaa vuoteen viereen jakkaralle?\n\nPian sai hän kumminkin tietää, kuka tämän kaiken oli aikaansaanut,\nsillä samassa kuiskasi joku hänen likisyydessään: \"äiti!\"\n\nMummo Dientjenin silmät lakkasivat vuodattamasta kyyneleitä, ja\nsurumielisyys hänen kasvoissansa muuttui syväksi vakavuudeksi. Hän ei\nuskaltanut kääntää päätänsä ääntä kohden; hän ummisti jälleen silmänsä.\n\n\"Äiti\", kuului uudelleen kuiskaus, mutta nyt vähän kovemmin: \"ettekö\ntunne Geesjeniä?\"\n\nNyt kääntyi vanhus ja loi silmänsä tyttöön, joka kumartui hänen\npuoleensa ja katsoi häneen semmoisella rakkaudella, että hän\ntietämättänsä tarttui käteen, joka lepäsi hänen vuoteensa laidalla ja\npuristi sitä, samalla kuin sana \"lapsi\" pääsi hänen huuliltansa.\n\nHiukkasen aikaa kesti äänettömyyttä. Vanhus ja tyttö katselivat\ntoistensa silmiin; molemmat olivat kadottaneet niin paljon ja tahtoivat\nlohduttaa toisiansa. \"Rakas mummo Dientjen\", sanoi vihdoin Geesjen,\nmutta äänessä oli paljon enemmän kuin sanoissa. Dientjenin sydän\nheltyi, ja hän kysyi, mitä hän vielä äsken ei ollut uskaltanut: \"Onko\nhän poissa?\"\n\n\"On\", kuului vastaus.\n\n\"Lapsi! Minä olen nyt parempi, paljon parempi.— Mutta minä en muista\nkaikkea.\" Äiti kiersi sitä kysymystä, jonka hän oikeastaan tahtoi\nsaada esille. \"Onko hän joutunut kiinni?\" kysyi hän viimein häädetyllä\näänellä.\n\n\"Ei, mummo Dientjen.\"\n\n\"Ei!\" Ja hänen silmänsä kääntyivät piironkiin päin. \"Geesjen\", jatkoi\nhän sitten, \"mitä tuolla on tapahtunut, en minä koskaan voi unhottaa...\nsuokoon Jumala ettei se tulisi ihmisten tietoon — Geesjen!\" ja hän veti\ntytön likemmäksi, kuiskatakseen hänen korvaansa — \"kuule... se makaa\nkivenä sydämelläni — enhän liene... kironnut häntä?\"\n\n\"Ette, mummo, ette!\"\n\n\"Jumala häntä siunatkoon\", sanoi Dientjon ja nousi istualleen. \"Suo\nhänelle menestystä, Herra, ja korjaa minut luoksesi taivaaseesi!...\nJätä minut nyt, Geesjen!\"\n\n\"Ettekö huoli kenestäkään enää? Pitääkö minunkin mennä? Hän piti\nkumminkin muinen niin paljon minusta?\"\n\n\"Juuri sentähden, lapsi! Sinä et saa olla täällä. Kun näen sinut, tulen\nminä ajatelleeksi häntä; sinäkin olet kärsinyt hänen kauttansa. — Ja\nmimmoista elämää viettäisit sinä minun luonani! Minähän olen kuollut\nkaikelle, paitsi surulle.\"\n\n\"Enhän minä voi sitä ottaa pois, mutta minä luulen että voisin jakaa\nsitä teidän kanssanne. Siitä on varmaan apua, muori, kun joku ottaa\nosaa meidän suruumme. Minä en koskaan puhu hänestä; minä en lausu\nsanaakaan; minä vaan katson sisään teidän silmiinne, kun te noin\nistutte ja tirkistelette eteenne. Ja minä tiedän että se tekee teille\nhyvää.\"\n\n\"Kyllä, lapsi.\" Ja mummo Dientjen oli juuri sanomaisillaan: \"Olithan\ntuleva tyttärekseni\", mutta hän sanoi:\n\n\"Sinähän palvelet...\"\n\n\"Olen sanonut itseni irti palveluksestani, niinkuin tiedätte...\"\n\nNiin, Geesjen oli sanonut itsensä irti palveluksestaan, sillä olivathan\nhänen häänsä vietettävät Marraskuussa.\n\nHän oli hyvin pahoillaan kun nyt oli tullut muistuttaneeksi eukko\nDientjeniä siitä.\n\n\"Mutta, lapsi, sinä olet tottunut paljon parempiin oloihin. Minä en ole\nrikas...\"\n\n\"Olisinko _minä_ tullut rikkaaksi, jos olisin mennyt naimisiin?\nElääkseni en tarvitse muuta kuin hiukkasen leipää, jos siksi tulee. En\nole oleva teille rasitukseksi. Minä teen työtä teidän hyväksenne... Te\nehkä vain nauratte minulle, mutta minä olen jo pitänyt teidät äitinäni,\nenkä enää voi siitä luopua. Minä iloitsin, kun ajatteli saavani\nsemmoisen äidin kuin te, sillä, niinkuin tiedätte en ole koskaan nähnyt\nomaa äitiäni.\"\n\n\"Jos todella on niin — —\" sanoi mummo Dientjen ja pyyhki poskiltaan\npois kyyneleet, jotka nyt vapaasti vintasivat, samalla kuin ilo loisti\nhänen silmistään — \"Geesjen, lapsi — sinä et tiedä, kuinka hartaasti\nolen juuri tätä toivonut, vaikka en koskaan ole rohjennut sitä sinulle\nsanoa. Mutta koska sinä niin tahdot! — —\" ja hän syleili nuorta tyttöä\nja suuteli häntä. —\n\nEnnenkuin Geesjen pääsi palveluksestaan, kului muutamia viikkoja,\njoll'aikaa mummo Dientjen eli yksinään ja teki tehtävänsä, kuten\ntavallisesti. Varkaasta ei kuulunut mitään. Koko kylä luuli tietävänsä,\nkuka syyllinen oli, ja lausui ääneensä hänen nimensä. Poliisi ei\nvirkkanut mitään, mutta teki hiljaisuudessa kuulustelemisiaan. Varkaan\njäljet olivat vieneet mummo Dientjenin ovelle, ja — Dientjeniu poika\noli kadonnut. Eihän sen enempää todistusta tarvittu.\n\nEräänä päivänä oli mummo vasta vähää ennen päivällistä valmistunut\nviemään laitumelle ainoan lehmänsä, jonka hän muutamia vuosia\ntakaperin oli säästörahoiliaan ostanut. Yhtä tyynenä ja samalla\nkärsivällisyydellä kuin ennen kulki hän Mansikkinsa jäljessä, joka\nkiirehti tavallista nopeammin laidunpaikalle nälkäänsä sammuttamaan.\nVanhus istuutui maahan ja katseli lehmää, ikäänkuin olisi hän tältä\ntahtonut oppia — syömään mielihalulla.\n\nSilloin kuuli hän askeleita takanaan... Hän kääntyi ja näki mummo\nHeinriksin, joka tervehti häntä pään nyykähdyksellä. Dientjen vastasi\nkylmästi.\n\nMummo Heinriks elätti itseään pesulla. Hän oli hyvin järkevä, mutta\nettei hän juuri ollut rikastunut vaivaloisesta työstään sen näytti\nhänen ulkomuotonsa: Hän oli puettu kirjavaan karttuunihameeseen ja\nröijyyn, jalassaan oli hänellä puukengät ja päässään \"lieho\", —\nlöysästi istuva myssy — joka nyt viikon lopulla ei ensinkään ollut\nvalkoinen. Kädet puuskassa astui hän mummo Dientjenin eteen.\n\nHänen karkeat, mutta pirteät kasvonsa osottivat nyt jonkinlaista\nhyväsydämistä sääliä, joka sai niiden tavallisen jokapäiväisen ilmeen\njuhlallisemmaksi.\n\n\"Onpa hauskaa nähdä sinua, Dien\", sanoi hän. \"Oletko kokonaan lakannut\nkäymästä ihmisissä? Ei tuollaisesta kotona-istumisesta ole.\"\n\n\"Hyvää iltaa\", tervehti Dientjen, joka ei ollut kuulevinänsä, mitä\ntoinen oli puhunut.\n\n\"Ihmisparka!\" mumisi tämä puol'ääneen. \"Kuulehan, Dien\", lisäsi hän\nsitten: \"et usko, kuinka olen kaivannut sinua! En ole nähnyt, en\nkuullut sinua enkä kirjavaa lehmääsi. Olen pelännyt että istuisit\npäiväkaudet pimeässä komerossa, niinkuin Huis Veen, kun hän oli\nkadottanut kaikki eläimensä kurkkumätään. Ja mikä oli hänen vahinkonsa\nsinun suruusi verrattuna!\"\n\nMummo Dientjen loi puhujaan niin surullisen silmäyksen, jotta ei ollut\nvaikea arvata hänen tunteitansa.\n\n\"Niin todella, sinä olet kadottanut kaikki. Jospa sinulla olisi ollut\nkaksi edes!\"\n\nDientjen katsoa tuijotti eteensä.\n\n\"Oletko sinä kadottanut jonkun?\" kysyi hän kylmästi.\n\n\"En, Dien, mutta miksi kysyt sitä niin, niin...\"\n\n\"Siksi etten ymmärrä pakinaasi.\"\n\n\".Suru on sotkenut järkesi, ihminen! Mutta — kumma, se! Sinun pitää\npuhutella pastoria. Eikö hän ole käynyt luonasi?\"\n\n\"Mitä hän minun luonani toimittaisi?\"\n\n\"En tiedä — — mutta sen tiedän että hän lohduttaa jokaista, joka suree.\nJa sitähän sinä teet, ja syystä. Jos olisin elänyt semmoisen yön kuin\nsinä, en voisi sitä koskaan unhottaa. Satunnaisesti tulin minäkin\npelästyneeksi samana yönä. Sitä en ole tullut sinulle kertoneeksi,\nmutta — enhän ole sinua tavannutkaan sen jälkeen. Yö oli kuutamo, sen\nsinä kyllä tiedät, ja markkinoilla, kun kaikki pojat ovat vapaat, ovat\nhe niin vallattomia. Pyhäiltana olivat he olleet koppisilla, kaivaneet\nsyviä kuoppia tiehen ja kokonaan pilanneet sen. Ei voi kukaan kristitty\nihminen tulla toimeen noiden nulikkojen kanssa, puhukoon pormestari\nmitä tahansa. Minä ja minun ukkoni makasimme sikeässä unessa, kun\nminä äkkiä heräsin jyskeestä ja kirouksista, joiden vertaisia en ole\nkuullut. Minä ulos ja Steven jälessä! Näin jotakin mustaa tiellä,\nmutta mitä se oli, en käsittänyt — mahdotonta se olisi ollutkin, kun\noli pilkko pimeä ja puoliyö. Mutta minä tahdoin kumminkin ottaa selkoa\nasiasta; ja kun Steven oli mukana, en ollenkaan pelännyt .. Heitin\nylleni vähän vaatteita ja juoksin ulos. Silloin näin eräät vaunut,\njotka olivat kaatuneet veräjäämme, melkein nurkkaamme; hevonen oli\nkompastunut — epäilemättä noiden poikaheittiöiden kuoppiin. Sitten\nalkoi kiroominen uudelleen, ja siinä meluttiin ja ponnisteltiin, jotta\nsekös vasta! Vihdoin pääsivät kaikki jalkeille, ja kun Steven tuli\nlyhty kädessä katsomaan oliko aitamme peräti tärvääntynyt, näin minä\nettä ajopelit taasen olivat pystyssä ja että matkustavaiset niihin\npar'aikaa nousivat. Ne olivat mies ja nainen. Minä huusin ja kysyin\nolivatko loukkauneet, mutta olisin yhtä hyvin voinut kysyä luudalta —\nei sanaakaan vastaukseksi!\"\n\nMummo Dientjen näkyi heräävän horrostilastaan... \"Olivatko ajopelit\nkäännetyt kylään päin?\" kysyi hän.\n\n\"Eivät; en ainakaan usko. Hevonen seisoi näin\", ja Heinriksin mummo\nviittasi nummelle päin.\n\n\"Kenenkä olivat vaunut?\"\n\n\"Arvaan että — niin, kuomu näytti olevan Willem van Dalenin.\"\n\n\"Tuon pitäisi sinun kertoa pormestarille. On vähän kummallista — —\"\n\n\"Niin, olet oikeassa\", myönsi Heinriksin muori, joka Dientjenin\nkysymyksien johdosta yhä enemmän tuli huomanneeksi, kuinka kumma tämä\ntapaus itse asiassa oli. \"Siinä oli mies ja nainen; mutta sen minä näin\nettä Thijs ei se ollut.\"\n\nMummo Dientjen nousi, mitään vastaamatta.\n\n\"En voi saada päähäni, Dien, että poikasi on syyllinen! Suoraan sen\nsanon, jotta saisit vähän enemmän rohkeutta. Piet ei myöskään sitä\nusko. Kyllä rentusteli Thijs viime aikoina, sanoo hän, mutta paha hän\nei ollut. Ja Piet on poika, joka tietää, mitä hän sanoo. Mutta sinä\nkyllä tiedät, miinmoinen hän on, ja sinähän pidit hänestä, kun hän oli\npieni. Nyt on hän ottanut arennille pienen maatilan, ja Marraskuussa\nnai hän Gerrit von Dingenin, joka saa pari lehmää kotoaan. Minulla on\niloa siitä pojasta.\"\n\nMummo Dientjen oli pannut kädet ristiin, ikäänkuin estääksensä\nsydämensä puhkeamasta. Mutta viime sanoja kuullessaan ajoi hän\nkiivaasti lehmän kauemmaksi nummelle, sittenkuin hän työläästi oli\nsaanut lausutuksi: \"hyvästi, muori!\"\n\nHeinriksin muori jäi ihmeissänsä häntä katsomaan. Hän pudisti päätään\nja oli tällä kertaa tyytymättömämpi omaan itseensä kuin Dientjeniin.\nHän ei ollut mikään hienotunteinen ihminen, mutta kumminkin mumisi hän\nitsekseen: \"minun ei olisi pitänyt puhuman Pietistä.\"\n\nSiitä päivästä ei kirjavaa lehmää enää nähty sillä paikalla nummella. —\n\nGeesjen oli muuttanut mummo Dientjenin luo ja heidän välinsä oli nyt\ntyttären ja äidin. Kun vanhus tietyistä syistä ei mielellään tahtonut\nnäyttäytyä kylässä, oli hän tykkänään lakannut käymästä siellä työssä,\nja Geesjen oli sopimuksen mukaan ottanut toimittaakseen suurimman osan\nhänen tehtävistään. Sen ohessa meni tyttö aina lauvantaisin auttamaan\nsiihen taloon, jossa hän viimeksi oli palvellut. Eräänä iltana, kun\nhän sieltä palasi, kuuli hän, juuri kun hän poikkesi nummelle vievälle\ntielle, jonkun hiljaa mainitsevan hänen nimensä. Hän kääntyi ja näki\nedessään Gerrit Smitsin, puusepän sällin, jonka Thijs oli pitänyt\nkilpakosianaan ja jota hän viime aikoina, tietämättä itse miksi, aina\noli välttänyt.\n\nGerrit oli pitkä, laiha, siirohiuksinen, hoikkasäärinen nuorukainen,\njonka harmaansiniset silmät melkein aina olivat kääntyneet alas päin.\nHän oli tunnettu ahkeraksi työmieheksi, oli kaikkialla kiitetty, ja\npastorin luona erittäin hyvissä kirjoissa, olletikin siitä syystä että\nhän katkismustutkinnoissa oli ripein vastaamaan — mikä ei ollut kumma,\nhänellä kun aina oli katkismus polvillaan, jonka hänen toverinsa kyllä\nnäkivät, mutta josta pöydän takana istuva pastori ei huomannut mitään.\nNuoriso ei Gerritistä pitänyt, mutta sitä enemmän vanhat, ja moni\njärkevä emäntä oli jo itsessään miettinyt, kuinka onnellista olisi, jos\nsaisi semmoisen vävypojan kuin Gerrit Smits.\n\n\"Geesjen, saanko seurata sinua, tyttö?\" kysyi hän pitkään ja\nkohteliaasti.\n\n\"Tie on jokaista varten\", vastasi Geesjen äänellä, joka ei ensinkään\nkuulunut hyväilevältä. Mutta Gerrit ei ollut siitä millänsäkään. Hän\nvaan kiiruhti hänen rinnalleen.\n\n\"Sinähän nyt asut täällä nummella?\"\n\nGeesjen vastasi päännyykähdyksellä.\n\n\"Se on kristillisesti tehty, tyttö! Toden totta, se on suureksi\nlohdutukseksi mummolle, joka on saanut niin kovaa kokea. Olkoon se\nhänen parhaaksensa! Herra rankaisee meitä ansioimme mukaan. Dientjen\nparka! Ainoa poika! Mutta se olkoon hänelle lohdutukseksi että tämä\npoika oli turmeltunut ja paha.\"\n\n\"Häpeäisit toki puhua tuolla tavalla\", keskeytti häntä Geesjen\nnärkästyneenä; \"hän oli paljon parempi kuin sinä, ulkokullattu.\"\n\n\"Aina olet yhtä kiivas\", sanoi Gerrit sävyisellä äänellä. \"No, kun\nsinä vakuutat sen, niin täytyyhän minun sitä uskoa. Muuten varoitin ja\nneuvoin häntä usein, vaan eipä siitä apua ollut. Mutta sinähän tunsit\nhänen niin hyvin, ja sinähän tiedät paljoa paremmin, miten asian oikea\nlaita oli.\"\n\n\"Minä tiedän että hänellä oli hyvä sydän\", vastasi Geesjen, \"hän\nsaattoi kyllä erehtyä, mutta hän ei koskaan tehnyt pahaa tahallansa.\"\n\n\"Se on totta. Sen sanoinkin aina niille, jotka häntä panettelivat —\nviimeksi Jaakko Ketalaarille, joka, niinkuin tiedät, kosii pormestarin\nMaretjenia. Thijskin piti vähän hänestä, ja vaikka se tapahtui kaikessa\nkunniallisuudessa, suututti se Jaakkoa. Jaakko teki siinä tyhmästi,\nsillä Thijsillä oli vähän päässään silloin. Minun täytyi mennä väliin,\nsillä muuten olisi syntynyt tappelu. Siinä sanoin minä Jaakolle:\n'Älä ole milläsikään hänestä; kun hän selviää, on hän taasen hyvällä\ntuulella, sillä hänellä on todellakin hyvä sydän'.\"\n\nGeesjenin mieli muuttui niin kummalliseksi tämän pakinan kestäessä.\nIhmeellistä oli että hänen sydämeensä pisti kipeämmin, mitä hän nyt\nkuuli, kuin sanoma rikoksesta, josta hän surullisina hetkinään ei\nvoinut vapautta Thijsiä.\n\n\"Vahinko vain että Thijs oli niin kevytmielinen\", jatkoi Gerrit.\n\"Mutta hän oli niin hyvän näköinen, ja siinä oli kyllä kiusausta, kun\nkaikki pitivät hänestä. Minä kuljen suoraa tietä, ja siitä ei voi\nkukaan syyttää minua sillä minähän olen ruma. Mutta — niinkuin sanoin\n— Thijsistä pitivät kaikki, ja kentiesi ei se ollut hänen syynsä että\nhänkin piti kaikista eikä pysynyt yhdessä, niinkuin minä olisin tehnyt\nja — tekisin.\"\n\nNyt oli Geesjenin kärsivällisyys loppunut. Tuota ei hän voinut vaiti\nollen kuulla.\n\n\"Se on valetta, Gerrit; sinä panettelet Thijsiä. Hän pysyi yhdessä;\nnoita toisia vain pilkkasi hän; ja siinä teki hän oikein.\"\n\n\"Olet epäilemättä oikeassa, Geesjen\", sanoi Gerrit. \"Viime aikoina\npysyi hän vain yhdessä, mutta tämä oli korkeampaa säätyä. —\"\n\n\"Ketä tarkoitat?\" kysyi Geesjen vavisten.\n\n\"Tuota neitiä, tuota taiteilia-naista, Endorin noitaa, joka niin\näkkiarvaamatta katosi.\"\n\n\"Kiitoksia hyvästä seurasta\", sanoi Geesjen, kun he samassa pääsivät\nulos metsästä. \"Nyt olen minä melkein kotona.\"\n\n\"Kävisin mielelläni tervehtimässä mummoa tuolla sisällä; enkö saa?\nMinun käy häntä niin sääliksi. Murhan — pikaisuudessa tehdyn — voisin\nantaa Thijsille anteeksi, mutta varkautta! — se häpäisee aina niin\nhyvää äitiä!\"\n\n\"Pidä suusi!\" huudahti Geesjen; \"älä puhu mummon kuullen semmoisia\nsanoja! Parasta on, ettet tule sisään.\"\n\nMutta Gerrit ei ollut häntä kuulevinaan, vaan nosti ha'an ja astui\nsisälle.\n\nMummo Dientjen istui tavallisella paikallaan, läkkilamppu vieressään\nja rillit nenällään. Hän kuori par'aikaa perunoita. Syvää hiljaisuutta\nhänen ympärillään häiritsi seinäkellon nakutus ja loiske, joka syntyi,\nkun hän vesiämpäriin heitti kuoritut perunat.\n\n\"Hyvää iltaa, mummo!\"\n\nDientjen loi silmänsä ovelle päin, mutta synkistyi, kun hän Geesjenin\nseurassa näki vieraan henkilön. \"Kuka on kanssasi?\" kysyi hän.\n\n\"Gerrit Smits, jonka tapasin tiellä ja joka tahtoi tervehtiä teitä.\"\n\n\"Vai niin — Smits!\"\n\nTämä astui esiin kuten olisi hän ollut hyvinkin tervetullut vieras,\notti tuolin ja asettui istumaan Dientjenin viereen.\n\n\"Onko teillä mitään sanomista minulle, Smits?\"\n\n\"Minä tulen osoittamaan teille myötätuntoisuuttani. Olen kuullut\npuhuttavan teidän onnettomuudestanne ja minun sydämeni kärsi teidän\nkanssa. Moni olisi jo nääntynyt semmoisen kuorman alle, mutta minä\ntiesin että te olitte luja.\"\n\nEukko Dientjen jatkoi kuorimistaan, mutta hänen kätensä vapisi. Geesjen\noli kuin tulisilla hiilillä.\n\n\"Istu, lapsi\", sanoi mummo tylysti nuorelle tytölle. \"Olet kulkenut\npitkän matkan ja kentiesi puhunut paljon tiellä; kasvosihan ovat aivan\npunaiset. — Onko paljon työtä konepajassa, Smits?\"\n\nTämä ymmärsi ettei hän aljetulla tavalla voittaisi Dientjenin suosiota.\nVähän närkästyneenä vastasi hän: \"meillä on tätä nykyä paljon työtä\nBeerensteinin paroonin luona. Minä, joka lomahetkinäni teen puusepän\ntyötä, korjaan par'aikaa paroonin rikki murrettua shiffonieeriä.\nArvokas kapine, mutta pahoin rikottu.\"\n\nGeesjen, joka toimi takan luona, heitti harmissaan hiilihangon\nlattialle. Mummo ei sanonut mitään.\n\nGerrit alkoi nyt kysellä kirjavan lehmän laitaa, kehui sen hyviä\nominaisuuksia, puhui karjanhoidosta ja karjantaudeista ja pisti\npuheeseensa pieniä juttuja, milloin mistäkin karjakauppiaasta, kunnes\nviimein — Geesjenin suureksi ihmeeksi — mummo näytti riemastuvan ja\nkäyvän puheliaaksi.\n\nSilloin kääntyi Gerrit äkkiä nuoren tytön puoleen.\n\n\"Tiedätkö, Geesjen\", sanoi hän, \"että minä kerran olen nähnyt sinun\nkatkerasti itkevän, katkerimmasti kuin koskaan? Se oli silloin, kun\nKrelis Nien antoi hentulleen tuon kauniin syntymäpäivälahjan. Minä\nen kärsinyt nähdä sinun itkuasi, enkä ole koskaan unhottanut sitä.\nOlisin mielestäni tehnyt vaikka mitä, hankkiakseni sinulle semmoisen\nsormuksen. Tuhmasti se oli, sillä eihän asia minua koskenut. En usko\nkumminkaan että sinä otat sitä pahaksi, sillä olenhan minä tunnettu\nsävyisäksi pojaksi, joka ei tahdo tehdä maan matosellekaan pahaa. Mutta\nniin on asia, että minä olen tehnyt työtä ja säästänyt voidakseni ostaa\nsinulle — semmoisen sormuksen.\"\n\nHän otti esiin rasian, avasi sen ja näytti siinä olevan sormuksen, joka\nluonnollisesti oli puuvillalla ympäröity. \"Minä annan sen nyt sinulle\näitisi läsnäollessa, sillä äitinäsihän sinä pidät matami Dientjenin.\"\n\n\"Saanko _minä_ tuon sormuksen?\" — Ei voi kieltää että Geesjenin\nsilmistä leimusi ilon säde.\n\nSormus oli nyt vapautettu verhostaan ja näytti olevan toisenlainen kuin\nkuleksivila rihkamakauppiailla oli tapana tarjota kylän asukkaille.\nGerrit, joka aivan hyvin huomasi Geesjenin ihastuksen, halusi\nvielä enemmän kiihoittaa sitä ja antoi sormuksen sentähden hänen\nihailtavakseen. Mutta äkkiä vaaleni tyttö, ja kun hän vapisevalla\nkädellä tarttui sormukseen, kysyi hän: \"Mistä olet saanut sen?\" Sitten\nantoi hän sen mummo Dientjenille, mutta katsoa tuijotti Gerritiin, joka\ntuli vähän hämilleen.\n\nMummo näytti hyvin tuimalta, mutta otti vastaan sormuksen ja tutki\nsitä tarkkaan. Vanhuksen silmät olivat tarkemmat kuin tytön, sillä ne\nhuomasivat kohta, mitä Gerrit ei luullut kenenkään näkevän. \"Sormus\non ollut rikki ja on korjattu. Se on todellakin kallis kapine!\" sanoi\nmummo ja antoi sen takaisin Geesjenille.\n\n\"Mummo!\" huudahti tämä; \"hänellä oli tämä sormus sormessaan.\"\n\n\"Kenellä?\"\n\n\"Vieraalla herralla, joka oli tuon hienon naisen, 'hänen armonsa'\nseurassa — ettekö muista?\"\n\nMummo väänteli itseään tuolillaan. Se osoitti että hän oli huonolla\ntuulella.\n\n\"Erehdyt, lapseni\", sanoi hän käheällä äänellä.\n\n\"Olen varma siitä. Minä näin että se oli hänen sormessaan, kun hän\nseurasi minua tuona pyhänä.\"\n\nMummo käänsi pois kasvonsa.\n\n\"Keltä olet ostanut sormuksen?\" kysyi Geetjen Gerritiltä, joka ei\nnäyttänyt olevan hyvillään.\n\n\"Govertilta tietysti, rihkamakauppiaalta. — Mutta jos siinä on jotakin\nvikaa, niin — anna se tänne. Kyllä minä opetan Goveria pettämään minua.\nhän tulee tänne nousevalla viikolla, ja se sopii hyvin. Anna nyt\nminulle sormus, niin saa hän vaihtaa sen toiseen.\"\n\nGerrit, joka muulloin oli niin tyyne, osoitti nyt jonkinlaista\nlevottomuutta. Geesjen huomasi sen ja selitti sen omalla tavallaan. \"Ei\nse tee mitään, jos siinä onkin vähän puutteellisuutta; sehän on niin\nvähäpätöistä laatua. Sinä olet sen minulle ostanut, Gerrit, ja minä\notan sen vastaan kiitollisuudella.\"\n\n\"Geesjen\", sanoi mummo Dientjen ja rypisti silmäkulmiaan; \"anna se\nmielummin takaisin!\"\n\n\"Miksi niin, mummo? Jos Gerrit hyvästä sydämestä antaa minulle sen,\nniin eihän pieni vika, jota silmäni tuskin eroittaa, sen arvoa vähennä.\"\n\nMummo viskasi viime perunan, jonka hän nyt oli saanut kuorituksi,\nsemmoisella vauhdilla ämpäriin, että vettä loiskahti ympäri.\n\n\"Mutta Geesjen, minusta myös...\"\n\n\"Se ei tee mitään, Gerrit! Minä otan mielelläni lahjasi, sillä se\non niin kaunis. Olen pahoillani siitä että vasta ikään olin niin\nepäkohtelias.\"\n\nGerrit väänteli ja käänteli itseään ja koetti kaikin tavoin saada\ntakaisin sormuksensa — epäluuloa herättämättä. Mutta turhaan. Ja kun\nkeskustelu vähitellen taukosi, niin ei aikaakaan ennenkuin Gerrit sanoi\njäähyväisensä ja lähti. Naiset olivat kahden kesken.\n\n\"Mummo, ettekö ymmärtäneet?\" huudahti nuori tyttö. Mutta mummo\nkeskeytti häntä: \"Älkäämme siitä enää puhuko tän'iltana.\" — Hänellä oli\nnähtävästi mielessä jotakin, jota hän ei tahtonut ilmaista.\n\nMonta sanaa ei enää puhuttu, ja Geesjenin sydämelliseen \"hyvää yötä\"\ntoivotukseen vastasi mummo tuskin kuultavasti. Tämä sai kyyneleet\nGeesjenin silmiin; hän tiesi että mummo oli murheellinen, ja hän oli\nhuolissaan siitä ettei hän saanut selittää tekoansa, hän kun tiesi\nitsensä viattomaksi. Mummo oli ankarasti kieltänyt häntä puhumasta\nsiitä.\n\nSeuraavana aamuna oli hän tavallisuuden mukaan aikaisin yläällä. Hän\noli jo tehnyt aamutehtävänsä ja seisoi akkunan vieressä näennäisesti\nhoitaen kukkia, mutta itse asiassa katsellakseen päivän valossa\nlähemmin sormustansa, kun mummo Dientjen laski kätensä hänen olalleen.\n\n\"Lapsi\", sanoi mummo tuolla omituisella äänellä, joka aina teki niin\nsyvän vaikutuksen, \"anna minulle anteeksi; minä olin eilen närkästynyt\nsinuun. Se oli väärin.\"\n\n\"Mummo rakas, se on anteeksi annettu ja unohdettu\", vastasi Geesjen\nilolla.\n\n\"Ei, lapsi, ei niin! Vanhaa ihmistänsä on vaikea voittaa. Omanvoiton\npyynti, arvelen, sai minut niin katkeraksi... Niinhän se on\" —\nlisäsi hän ja puristi tytön kättä; \"jokaisella on oleva osansa tässä\nmaailmassa, ja minä tein väärin, kun otin pahaksi että sinä nyt jo — —\nmutta kuta pikemmin voit unhottaa häntä, sitä parempi se on.\" — Hänen\nhuulensa vapisivat, mutta hän jatkoi: \"Olet tehnyt oikein, kun valitsit\nuuden ystävän — — Jumala suokoon että tulisit onnellisemmaksi kuin — —\"\n\n\"En ymmärrä teitä, rakas mummo! Saatoitteko uskoa? — — Unhottaa\n_häntä?_ En koskaan!\"\n\n\"Ja sinä otat kumminkin vastaan tuon toisen lahjan?... Ja kiität\nhäntä?... Etkä tahdo antaa sitä takaisin? Oletko kevytmielinen, tyttö?\"\n\n\"Mummo, tämän sormuksen näin minä tuona sunnuntaina vieraan\nsilmänkääntäjän sormessa. Olen aivan varma siitä! Kuinka Gerrit\nhämmästyi, kun sen hänelle sanoin! Siitä syystä otin minä sormuksen.\nMinä vien sen pormestarille, jollette te tahdo sitä tehdä.\"\n\n\"Lapsi, lapsi, sinä petyt\", sanoi vanhus ja pudisti päätään. \"Govert\non ostanut sormuksen vieraalta ja myynyt sen Gerritille. Niin on asia,\nole varma siitä! Että Gerrit hämmästyi ei ollut kumma, kun sinä rupesit\npitämään tutkintoa hänen kanssaan, kuten olisit ollut itse pormestari..\"\n\n\"Kentiesi\", vastasi Geesjen; \"kentiesi olisi parasta että antaisin\nsormuksen takaisin. Mutta kumminkin — ei haittaisi jos saisi tietää,\nmissä tuo vieras herra nyt on. Sen voisi Govert ilmoittaa, joka osti\nsormuksen. —\"\n\n\"Siinä olet oikeassa\", myönsi mummo Dientjen, sillä hän muisti, mitä\nmummo Heinriks oli hänelle kertonut. \"Mutta\" — lisäsi hän empivästi —\n\"mitä hyvää siitä olisi?\"\n\n\"Mitäkö hyvää?\" kysyi tyttö ihmeissänsä. \"Jos ihmistä pidetään\nrikoksellisena, joka ei sitä ole...\"\n\n\"Jos takissa oleva reikä repeää vähän isommaksi — vähät siitä. Toista\ntahraa siinä, missä jo tahra ennestään on, ei kukaan huomaa\", sanoi\nmummo Dientjen ja meni kammariin.\n\nGeesjen seisoi siinä ihmeissänsä. Hän ymmärsi että mummo tarkoitti\nThijsin kotivarkautta ja ettei hän ollut sitä unohtanut eikä anteeksi\nantanut. Tyttö alkoi pelätä tätä ankaraa, vanhaa eukkoa, joka ei\nnäyttänyt säälivän omaa lihaansa ja vertansa. Mutta tämä sama vanhus\noli kumminkin ollut hänelle, Geesjenille, niin hyvä. Geesjen ei osannut\ntätä selittää. Hän ei ymmärtänyt että äiti, juuri sentähden että hän\nniin sanomattomasti rakasti poikaansa, tunsi itsensä tämän käytöksestä\nsitä syvemmin loukatuksi, ei että tämä loukkaus tunkeusi hänen luihinsa\nja ytimeensä saakka.\n\nHiljainen noputus ovelle kuului, ja kuu Geesjen oven avasi, näki hän\nkummakseen edessänsä eilispäivän vieraan, mutta hyvin kalpeana.\n\n\"Gerrit, näin aikaisin!\" huudahti tyttö. \"Odota, minä käsken mummon\ntänne.\"\n\n\"Ei, älä sitä tee. Minä tahdon puhua sinun kanssasi kahden kesken,\nGeesjen.\"\n\n\"Mitähän sinulla on minulle sanomista, jota mummo ei saisi kuulla?\n— Mummo, tulkaa ulos.\" — Tämä tuli paikalla ja Geesjen lisäsi:\n\"Gerritillä on jotakin meille sanottavaa.\"\n\nPuuseppä oli mitä suurimmassa tuskassa. Hänen oli melkein mahdotonta\ntoimittaa asiansa... Jos Geesjen ei olisi kutsunut sisään vanhaa,\nankaraa mummoa!\n\nMutta tulihan hänen sanoa jotakin. \"Geesjen, anna minulle takaisin\nsormus, jonka eilen sait minulta — — minä rukoilen sinua... Minä annan\nsinulle paljon kauniimman sen sijaan...\"\n\n\"Mutta, Smits, minkä tähden tahdot sinä sen takaisin?\" kysyi mummo\nDientjen ankarasti.\n\n\"Rihkamakauppias tulee kylään tänään, ja — —\"\n\n\"Myöhäistä, Smits\", sanoi Geesjen, joka sillä välin oli ehtinyt tehdä\npäätöksensä. \"Rihkamakauppias vastatkoon pormestarin edessä siitä että\nhän sinua petkutti. Sinun sormuksesi on pormestarin luona — —\"\n\n\"Sinä lasket leikkiä. Näin aikaiseen et ole ollut pormestarin luona.\"\n\n\"En minä, mutta kenttävartia meni tästä vastikään sivu; minä näytin\nhänelle sormuksen ja kerroin, kuinka sinä olit tullut petetyksi. Hän\notti sormuksen mukaansa ja meni pormestarin luo.\"\n\n\"Miksi hel — —\" Gerritin huulet kävivät valkoisen siniseksi vihasta ja\nhän oli vähällä saastuttaa niitä kirouksella. Hän hillitsi kumminkin\nitsensä, semminkin kun hän näki että mummo häntä ankaruudella katseli.\nSävyisemmällä äänellä jatkoi hän: \"Sinä olet saattanut minut pahaan\npulaan, Geesjen, sillä minä en ole ostanut sormusta Govertilta.\"\n\n\"Mutta!\" huudahtivat molemmat naiset yht'aikaa.\n\n\"Olen löytänyt sen\", änkytti Gerrit. \"Älä ole vihainen minulle, armas\nGeesjen. Minulla ei ole niin paljon rahoja että voisin ostaa niin\nkalliin kapineen, ja kun tavallista rojua en tahtonut sinulle tarjota,\nolisit saanut odottaa kauan; mutta kun löysin tuon sormuksen...\"\n\n\"Ja _mistä_ löysit sinä sen?\" kysyi Geesjen kiivaasti. \"Mutta sen\nkyllä arvaan. Sanoithan että olit työssä Beerensteinilla!\" Gerrit\nhämmästyi niin tätä odottamatonta syytöstä kuullessaan, että hän\nkokonaan kadotti tavallisen malttinsa ja itse sitä tietämättänsä teki\nmyöntävän päännyykähdyksen.\n\n\"Olet siis löytänyt sen, kätkenyt sen, korjauttanut sen salaa ja —\ntahdoit antaa minulle kapineen, joka ei ollut sinun omasi!\" huudahti\nGeesjen tulipunaisena. \"Ja Thijsiä sinä eilen uskalsit tuomita! Sinä\nkuvasit hänet niin mustaksi ja riettaaksi, ettei tien vieressä oleva\nnälkäinen koirakaan olisi ottanut leipäpalaa hänen kädestään, jos olisi\nymmärtänyt puhettasi — —\"\n\n\"Riittää jo, Geesjen\", sanoi Dientjen tyynesti. \"Meillä ei ole mitään\ntekemistä teidän kanssanne, Smits, eikä meillä täällä ole tilaa teille.\nGerrit pötki tiehensä sanaa sanomatta.\"\n\nGeesjen oli arvannut aivan oikein. Gerrit oli aina pitänyt häntä\nsilmällä ja luuli nyt, kun Thijs oli poissa, paremmin onnistuvansa.\nKun hän löysi sormuksen, luuli hän sen olleen varastettujen kapineiden\njoukossa ja ettei sitä erikseen kaivattaisi. Ja hän ajatteli sen avulla\nhuokeastikin pääsevänsä tytön suosioon.\n\nKun mummo ja Geesjen jäivät kahden kesken, olivat molemmat vähän aikaa\nääneti. Vihdoin sanoi Dientjen: \"Oliko Smits todellakin niin ankara\ntuomiossaan... Se kyllä oli oikein. Kumminkaan ei _hän_ koskaan olisi\nvoinut tehdä, mitä Smits — vai mitä luulet?\"\n\n\"Ei mummo, ja vielä vähemmän sitä, mistä häntä syytetään.\"\n\n\"Minä menen kylään, Gees, ja ilmoitan tämän, vaikka. ottaisivat minut\nvastaan kivien heitolla.\"\n\nTyttö riemastui. Hän oli nyt varma siitä, että äiti toivoi saavansa\nnähdä Thijsin vapautettuna murtovarkauden syytöksestä, vaikka hän sen\nkautta ei voisikaan aivan puhdistua.\n\nNiiden tietojen nojalla, jotka nyt tulivat päivänvaloon, alettiin\nkylässä ja myös Beerensteinillä tulla siihen luuloon että vieras, joka\nsamana yönä oli kadonnut, oli osallinen murtovarkauteen, kentiesi itse\npäävaras. Häntä ruvettiin sentähden etsimään, mutta aivan vähällä\nmenestyksellä.\n\nÄiti näkyi saaneen jonkunlaisen lohdutuksen siitä, mitä Gerritistä\ntuli ilmi, eikä hän enää näkynyt pitävän Thijsiä, jota hän aina _hän_\nsanalla tarkoitti, huonoimpana kaikista; mutta tämä lohdutus ei ollut\npitkällinen. Kun hän kylässä kävi, herätti hän niin suurta huomiota,\nettei hänellä ollut uskallusta siellä uudelleen näyttäytyä, vaikka hän\naivan hyvin tiesi että tämä huomio pääasiallisesti perustui sääliin.\nHän istui enimmäkseen kotona, tahi vartioi lehmäänsä laitumella.\n\nGeesjen, joka oli ottanut toimeksensa hänen tehtävänsä kylässä, koetti\nkotona kaikin tavoin saada hänen mielensä poikaa kohtaan leppymään,\nmutta kaikki tuollaiset kokeet olivat turhat. Monta kyyneltä vuodatti\nGeesjen, ja monta huokausta pusertui hänen rinnastaan, kun hän ajatteli\nkykenemättömyyttään, sillä siitä luuli hän onnistumattomuutensa\nriippuvan. Hän ei kumminkaan luopunut tästä rakkauden työstä; mutta\nvaikka hän ei nähnytkään siitä mitään hedelmiä, ei hänen hyvä\ntarkoituksensa kumminkaan ihan hukkaan mennyt. Kaikki, mitä haavoitettu\näidin sydän saattoi antaa palkinnoksi siitä, minkä se sai sen luovutti\nse nuorelle tytölle, ja tämä lemmen kilpailu esti vanhuksen vaipumasta\ntoivottomuuteen. Vanha sydän lämpeni siitä uskosta ja toivosta, joka\nvirtasi nuoren rakastavasta sydämestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesä oli ohitse, ja syksyäkin jo kappale kulunut. Syksyn alkupuolella\noli alituiseen pieniä vastoinkäymisiä kohdannut mummo Dientjeniä.\nGeesjeniltä väheni työ, eikä siihen voitu ymmärtää syytä; pellolla\npengottiin perunakasveja, kaivon köysi katkesi pari kertaa — lukuun\nottamatta muita pienempiä vastuksia, jotka vaivasivat, vaikkakaan eivät\nsuuresti vahingoittaneet mökin asukkaita. Mutta viimein kohtasi heitä\nonnettomuus, joka oli muita suurempi. Eräänä aamuna makasi kirjava\nlehmä kuolleena navetassa, suuri, ammottava haava kurkussaan. Olisi\nluullut että mummo, joka niin paljon jo oli kokenut, tästä iskusta\nperäti masentuisi. Niin ei kumminkaan käynyt. Päinvastoin näytti se\nherättävän häntä siitä uupumuksen tilasta, johon hän viime aikoina\noli vajonnut. Geesjenin täytyi onnettomuuden jälkeisenä päivänä mennä\ntyöhönsä, kuten ennenkin; mummo itse jäi kotiin miettimään yhtä ja\ntoista. Hänen mieleensä muistui että kaikki nuo vastoinkäymiset olivat\nalkuaan samasta päivästä, jona Gerrit oli ollut kutsuttu pormestarin\nluo ja häneltä saanut aika torat. Gerritin katkeruus oli vielä\nlisääntynyt, kun pormestari oli kertonut asian ja puusepän hyvä maine\nsiitä joutunut hyvin suureen vaaraan. Mummo Dientjenin sielunvoimat,\njotka siitä toimettomuudesta, johon hän viime aikoina oli antautunut,\nolivat vaipuneet ikäänkuin uneen, virkistyivät uudelleen; hän tunsi\nhaluavansa työtä, tunsi eloisuutta ja joustavuutta jäsenissään,\njommoisesta hän ei ennen ollut tietänyt. Hän ymmärsi että hänen tuli\n\"päästä ihmisten pariin\" ja hankkia ystäviä, jotka voisivat häntä\nsuojella; sillä kukapa tiesi, kuinka loitolle Gerrit voisi ulettaa\nkostoansa? Kun Geesjen eräänä päivänä tuli kotiin, oli hän kertonut,\nettä Jan Smeer, kirkonvartia, oli kuollut. Janen toimena oli myös ollut\nsanomalehtien kuljettaminen, ja hän oli sillä ansainnut hyvät rahat.\nKävisihän se päinsä että nainenkin sanomalehtiä kuljettaisi, ja mummo\npäätti lähteä postikonttoriin pyytämään tämän toimen itsellensä.\n\nHän puki ylleen ja meni kylään. Ja kun Geesjen illalla tuli kotiin,\nnäki hän suureksi kummakseen että kahvipannu oli tulella ja että mummo\nDientjen täyttä vauhtia kuuraili keittoastioita.\n\n\"Mitä nyt, mummo?\" huudahti hän, vielä enemmän kummissaan, kun näki\nettä vanhuksen kasvoista entinen ankaruus melkein oli kokonaan kadonnut\nja että ne päin vastoin olivat miltei iloiset.\n\n\"Mitäkö nyt\", kertasi mummo, ja vähällä oli ettei hän hymyillyt. \"Se\nnyt, etten enää' henno antaa sinun tehdä kahden työtä ja elättää meitä\nmolempia. Kulkea ulkotöissä vieraiden luona en minä voi; mutta minä\nolen ollut postissa ja saanut Jan Smeerin viran. Minä tulen kantamaan\nsanomalehtiä, ja sitten on eräs lukuseura ottanut minut kirjojensa\nkuljettajaksi, niin että minä ansaitsen yhden _kwartjesin_ (= 1/4\nguldenia) enemmän kuin Jan. Joka lauvantai tuon minä kotiin kolme\n_kwartjesta_, lapsi.\"\n\nGeesjen hämmästyi peräti, kun tämän kuuli. Mummo sateessa ja myrskyssä\nmarssimassa — talosta taloon! Ei, sitä Geesjen ei voinut sallia. Ja\nnyt alkoi ystävällinen riita heidän välillään. Mutta vanhus pysyi\npäätöksessään ja nuoren täytyi antaa perään.\n\nOlipa kuin olisi Jumala siunannut tätä vanhuksen päätöstä. Kävelyretket\neivät ensinkään tehneet pahaa hänen terveydelleen; päin vastoin näytti\nhän vain yhä paranevan. Geesjen sai enemmän työtä ja korkeammat palkat.\nKirjavaa lehmää kyllä kaivattiin, mutta ei \"maitotilkka\" kumminkaan\nollut mitään harvinaista mökissä, vaikka se nyt oli hankittava kylästä.\n\nEräänä kauniina talvipäivänä oli mummo Dientjen matkalla kaupunkiin.\nHänellä oli asiana noutaa muutamia kirjoja lukuseuralle. Lumi natisi\nhänen jalkojensa alla, aurinko teki kinokset kimalleleviksi ja puitten\noksilla, jotka härmällä olivat peitetyt, nauroivat harakat. Mummo\nDientjen oli iloisemmalla mielellä kuin moneen aikaan sitä ennen.\n\nHän oli kulkenut noin neljänneksen tuntia tapaamatta ketään. Silloin\ntuli häntä vastaan lämpöseen tohvelinuttuun puettu mies. Mummo olisi\nepäilemättä kulkenut hänen ohitsensa, sen enempää huomiota häneen\nkiinnittämättä, jollei mies olisi puhutellut häntä ja kysynyt vieläkö\noli kauas kylään.\n\n\"Neljännes-tunnin matka, mynheer\", vastasi Dientjen.\n\n\"Oletteko sieltä kotoisin?\" jatkoi vieras.\n\nMummo Dientjen nyykähytti päätään myöntäen.\n\n\"Tunnetteko erästä kaunista tyttöä, Geesjeniä nimeltä, luulen ma?\"\n\n\"Tunnen kyllä\", vastasi mummo, ja hänen sydämensä alkoi tykyttää\nnopeammin. \"Tunnetteko hänet?\" lisäsi hän ja katsoi hyvin tarkkaavasti\nvierasta. Ei, hän ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä, ajatteli hän\nsitten huoaten. Se mies ei ollutkaan enää niin nuori, ja hänen kasvonsa\narpiset. Kun hän teki tämän viimeksi mainitun huomion, johtui hänen\nmieleensä jokin kaukainen muisto.\n\n\"Olen nähnyt häntä pari kertaa\", vastasi vieras. \"Silloin, luulen, asui\nhän — — olen unhottanut nimen — asuuko hän siellä vielä?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Missä sitten?\"\n\nMummo Dientjenistä tuntui tämä tutkinto hyvin epäluulonalaiselta, ja\nhän oli kahdella päällä, mitä vastata. \"Hän asuu mökissä nummella\",\nsanoi hän viimein.\n\n\"Vai niin!\" Vieras mietti vähän aikaa. \"Kai on hän naimisissa?\"\n\n\"Ei, sitä hän ei ole\", vastasi mummo vähän tylysti.\n\n\"Kiitoksia, muori; nyt en enää viivytä teitä, minä kyllä osaan mökin\nluo\", lisäsi hän, nyykäytti päätään ja jatkoi matkaansa.\n\nMummo Dientjen kulki muutamia askeleita eteenpäin, seisahtui ja\nkatsoi taaksensa. Aivan oikein, vieras poikkesi polulle. Selittämätön\ntuska valtasi mummon. Hän ei oikein tietänyt miksi, mutta — hän lähti\nkävelemään kotiin päin.\n\nGeesjen — ja tämä ilmaisi osaksi syyn mummo Dientjenin levottomuuteen\n— oli tänään jäänyt kotiin siivoamaan tupaa. Arkut ja kaapit olivat\nsiirretyt paikoiltaan ja muita huonekaluja nähtiin yltä ympäri. Siinä\nnäiden keskellä oli Geesjen polvillansa heleitä ruusuja poskillaan.\nHän siivosi paraikaa pikku kamaria eikä kuullut että tuvan ovelle\nkolkutettiin. Kun tätä koputusta sitten uudistettiin kovemmin, nousi\nhän ja sanoi puoliääneen: \"Kukahan se mahtaa olla?\" samassa kun hän\navasi oven. Mutta kun hän näki sisään astuvan, pääsi tuskan huuto hänen\nhuuliltaan.\n\n\"Tunnetteko minua? No, sepä hauskaa!\" sanoi vieras nauraen. \"Et ole\nunhottanut minua, kaunis tyttöni! Minä ainakaan en ole saanut sinua\nmielestäni; ja kuu tieni tännepäin vei, en malttanut olla pistäymättä\nkatsomassa sinua ja kuulemassa, miten sinä voit.\"\n\nLukia on jo varmaan arvannut, kuka tämä vieras oli. Kiihkeästi\ntakaa-ajettu Kaarle seisoi Geesjenin edessä joka niin kauan oli\ntoivonut hänen kiinnijoutumistaan ja joka varmaan nyt ei olisi vavissut\npelosta, jos hänellä olisi ollut joku likisyydessään.\n\n\"Miksi seisot ja töllistelet minuun tuolla tavalla? Eikö mummo olekaan\nkotona? No, sitä parempi. Minä tulen nyt ottamaan sen, minkä viimeksi\nkielsit minulta.\"\n\n\"Päästä minut, tahi huudan apua\", sanoi tyttö, kun Kaarle tavoitteli\nhänen kättään.\n\n\"Luuletko että naiset tuolla ulkona voivat kuulla sinua? Armaasi ei ole\ntäällä tällä kertaa suojelemassa sinua... eikä ole niin aivan varma\nettä hän sitä tekisikään. Hän ei ollut sinulle uskollinen, se nahjus!\"\n\nJa Kaarle syleili Geesjeniä ja koetti suudella häntä.\n\nNeuvotonna, epäilyksen alaisena huusi tyttö apua, repi itsensä irti\nKaarlen käsistä ja juoksi pikkukamarin taka-oven luo. Mutta Kaarle\noli nopeampi, saavutti hänet, otti kiinni hänen hameestaan, paiskasi\nraollaan olevan ulko-oven lukkoon ja heitti avaimen kauas tyköään.\n\n\"Herra Jumala!\" huusi Geesjen, joka nyt luuli olevansa perikadon oma,\nkun ei enää nähnyt mitään mahdollisuutta pakoon.\n\n\"Luulitko, pikku kyyhky, että niin helpolla pääsisit minusta?\" sanoi\nKaarle ivallisesti. \"Olet laihtunut, armahani. Miksi kärsisit sinä\nhätää, kun voit elää ylöllisyydessä? Näet sinä, minulla on kultaa, minä\nolen rikas ja minä voin tehdä sinutkin rikkaaksi.\"\n\n\"Kultaa, varastettua kultaa!\" huudahti tyttö, ja viha värjäsi hänen\näsken niin vaaleat huulensa purppuran väriseksi. \"Vie se takaisin\nBeerensteiniin.\"\n\nKaarle säpsähti.\n\n\"Luulit kait että rikoksesi ainian pysyisi salassa, ja että viaton\nsiitä saisi kärsiä\", jatkoi Geesjen, joka tuli rohkeammaksi, kun\nnäki syyllisen hämmästyksen. \"Se on koston Jumala, joka on ohjannut\naskeleesi tänne. Thijs tulee puhdistumaan — —.\"\n\n\"Ei, ei ikinä!\" huusi Kaarle raivostuneena. \"Vai niin, vai rakastat\nsinä häntä vieläkin... Näithän tuon kauniin naisen, joka oli minun\nseurassani? Hänen on hän nyt. Hän ylönkatsoo talonpoikaistyttöä — sinun\nkaltaisiasi.\" Raivoisalla kirkunalla ryntäsi hän sitten tyttöä vastaan.\n\"Mutta niistä sanoista, jotka vasta mainitsit, saat kalliisti maksaa,\nlutka!\" huusi hän ja hänen silmänsä säihkyivät vihasta.\n\nGeesjen vapisi. Hän ei voinut paikaltaan liikahtaa; hänen silmänsä\npimenivät. Hän ei aavistanut, kuinka likellä apu oli. Tuvan ovi aukeni\nja sisään astui mummo Dientjen ynnä kenttävartia, jonka mummo oli\ntiellä tavannut ja tuskassaan pyytänyt seuraajakseen. Kaarle ryntäsi\ntaka-ovea vastaan paetaksensa, mutta hän oli itse sen sulkenut eikä\nhänellä ollut aikaa ruveta avainta hakemaan. Kenttävartia otti hänet\nkiinni ja vei hänet mukanaan. Geesjen makasi tainnoksissa mummo\nDientjenin sylissä.\n\n\"Itke, lapseni, itke; se lievittää\", sanoi vanhus, kun Geesjen vihdoin\navasi silmänsä. \"Pahasta syntyy väliin hyvääkin. Ken tietää, mitä nyt\ntulee päivän valoon, vaikka — —\" Mummo katkasi äkkiä puheensa. —\n\nKaarlen vangitseminen toi, niinkuin mummo oli arvannut, monta\nasiaa päivän valoon. Hän oli vanha tuttu oikeuden palvelioille.\nKultasormuksen oli hän, kun hän sulloi kokoon varastetut kapineet,\nvahingossa vikuuttanut ja pudottanut huomaamattaan.\n\nSelvää siis oli että murtovarkaudessa oli ollut useampia; ja puhuipa\nThijsin eduksi se seikka, että kuomuvaunut joissa, mummo Heinriksin\nvalallisen todistuksen mukaan, oli istunut ainoastaan yksi mies,\nolivat ajaneet kumoon jo ennen kuin Thijs kävi Beerensteinillä.\nMitä hän siellä oli tehnyt ja miksi hän oli paennut, jäi kumminkin\narvoitukseksi, kunnes vihdoin se nainen, joka oli ollut Kaarlen\nseurassa ja jota innolla takaa-ajettiin, myöskin joutui oikeuden käsiin\nja monien kuulustelujen ja valeellisten juttujen jälkein viimeen\ntunnusti koko totuuden.\n\nKun tieto tästä saapui kylään, oli Geesjen siellä ja toimi tavallisissa\naskareissaan. Kun pormestari näki hänen kulkevan talonsa ohitse,\nnaputti hän akkunaan, käski tytön tulla sisälle ja luki hänelle eräästä\nsanomalehdestä, mitä oikeudessa oli tullut ilmi. Geesjen ei saanut\nilosta ja liikutuksesta sanaa suustaan, eikä hän sitä tarvinnutkaan,\nsillä pormestari kyllä ymmärsi häntä ja lähetti hänet pois\nystävällisellä päännyykähdyksellä ja terveisillä mummo Dientjenille.\n\nEi ollut Geesjen koskaan ennen toimittanut töitänsä niin kummallisella\ntavalla kuin tänä päivänä. Hän kaasi koko saavillisen vettä kyökin\nlattialle ja pani hieta-astian tulelle, — siihen määrään oli\npormestarin sanoma sekoittanut hänet. Mutta ei kukaan siitä puhunut\nmitään, sillä iloinen uutinen levisi nopeasti, ja \"mevrou\" laski hänet\nmenemään kaksi tuntia tavallista aikaisemmin — kertomaan asian mummo\nDientjenille.\n\nTämä oli tänään kulkenut pitkän matkan ja istui torkkuen\nnojatuolissaan. Mutta kun ovi aukeni, nousi hän kohta.\n\n\"Joko nyt on niin myöhäistä, Gees?\"\n\n\"Ei, mummo; minä tulen vain tavallista aikaisemmin. Olen saanut kylässä\nkuulla jotakin, joka koskee teitä. —\"\n\n\"Minua! Mitähän se sitten?\"\n\n\"Minun täytyy nyt puhua asiasta, josta en luullut ikänäni tulevan\npuhumaan... Nyt täytyy minun.\"\n\nHän tarttui mummon käsiin ja sanoi iloisesti: \"Kaikki on tullut ilmi,\nja Thijs on viaton!\"\n\nÄiti ei vastannut mitään, mutta harras kiitollisuuden huokaus nousi\nhänen sydämestänsä taivasta kohden.\n\n\"Hän saattaa nyt ainakin ansaita leipänsä, tarvitsematta pelätä että\nhäntä jokapaikasta poisajettaisiin\", sanoi hän viimein. \"Mutta,\nGeesjen, hän on tosin nyt viaton maailman silmissä — mutta meidän...\"\n\n\"Kuinka voitte puhua noin, mummo? Ettekö koskaan anna hänelle anteeksi?\nOi, minä toivon että Jumala tuolla yläällä on armahtavampi?\"\n\n\"Se on kovaa, lapsi! Sinä et ymmärrä minua. Mitä hyvää minulla siitä\non, jos hän ei olekaan syypää tähän rikokseen, niin kauan kuin tiedän\nettä hän olisi voinut olla. Ymmärrätkö nyt, tyttö? Minun on niin vaikea\nlöytää sopivia ja oikeita sanoja. Se, joka voi ottaa omalta, vanhalta,\nköyhältä äidiltään hänen omaisuuttaan, luuletko sinä että hän hädän\naikana on ottamatta vieraan, rikkaan miehen omaisuutta? Minun sydämeni\nkutistuu kokoon tuskasta, Geesjen! Hän oli minulle... niin rakas!\"\n\n\"Mutta, mummo, ettehän vielä tiedä, miten asia on tapahtunut\", sanoi\ntyttö ja alkoi kertoa, mitä oli kuullut. Mummo, joka nyt oli voittanut\nliikutuksensa, ei kehoittanut häntä siihen, mutta ei vastustanutkaan.\nGeesjenin puhuessa poistui vähitellen synkkyys ja kovuus vanhuksen\nkasvoilta, ja tyttö rupesi jo toivomaan että mummo lopultakin taipuisi\nanteeksi antamiseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalvi, joka aina on niin vaikea köyhälle, kului vihdoin loppuun.\nKevät tuli ja kesä, mutta vielä ei näkynyt mitään muutosta mummo\nDientjenin mielenlaadussa. Hän ei koskaan puhunut pojastaan ja kävi\nvarsin vastahakoisesti kylässä muulloin, kuin tavallisilla asioillaan.\nKirkossa ei hän ollut ollut siitä saakka kuin pastori oli sanonut\nmielellänsä näkevänsä hänet siellä.\n\nEräänä kauniina ja lämpöisenä sunnuntaina oli Geesjen lähtenyt yksin\nkirkkoon, turhaan koetettuaan saada mummoa mukaansa. Hän oli tänään\nniin kovin raskaalla mielellä, vaikka hän ei itse tiennyt syytä siihen.\nJa kun satunnaisesti papin silmä kohtasi häntä, luuli hän siinä\nnäkevänsä tyytymättömyyttä, hän kun oli tullut yksin, ja hän alkoi\najatella itsessään että parempi olisi ollut, jos hänkin olisi jäänyt\nkotiin. Mutta saarnaa kuunnellessaan unhotti hän kaikki, ja liikutuksen\nkyynelet nousivat hänen silmiinsä, kun pappi luki vertauksen\ntuhlaajapojasta, jonka vertauksen sitten oivallisesti selitti.\n\nLohdutettuna lähti Geesjen kirkosta kotimatkalle. Ehdittyhän\nyksinäiselle polulle honkametsässä, seisahtui hän, otti esiin\nevankeliumikirjansa ja luki hartaudella ja tarkkaavaisuudella saman\ntekstin, jonka hän vasta oli kuullut.\n\n\"Ja hän pyysi vatsaansa ravalla täyttää, jota siat söivät, ja ei\nkenkään hänelle sitäkään antanut\", luki hän puoliääneen.\n\n\"Onkohan hänkin niin kovaa kärsinyt?\" kysyi Geesjen itseltään. \"Meillä\nolisi kumminkin aina ollut leipää.\"\n\nSamassa luuli hän kuulevansa jotakin liikettä likisyydessä ja katsoi\nympärilleen. Vähän matkaa hänestä seisoi mies, joka nojausi erästä\npuuta vastaan ja koetti käsillään peittää kasvonsa. Hänellä oli\npäässään leveälierinen hattu, ja musta silkkihuivi oli löysästi\nkääritty hänen ahavoittuneen kaulansa ympäri. Muuten — puvusta päättäen\n— oli hän merimies.\n\nGeesjen seisoi vähän aikaa liikkumatta, mutta sitten täytyi hänenkin\nnojautua vieressään olevaa puuta vasten, ettei kaatuisi. Vieras, jonka\nhän näki, oli Thijs.\n\nMuutamia silmänräpäyksiä seisoivat he näin. Merimies lausui vihdoin\nhiljaan: \"Geesjen!\"\n\nTyttö vapisi. Hän ei vastannut, hän ei sitä voinut; oli kuin olisi hän\nollut kuristua.\n\n\"Geesjen, etkö enää tahdo tuntea minua?... Olet ehkä unhottanut minut,\nja — siinä teit oikein.\"\n\nValittava ääni, jolla nämä sanat lausuttiin, kävivät tytön sydämelle,\nvaikkei hän täydellisesti voinut karkoittaa siitä pois vaikutusta,\nminkä Kaarlen puhe \"halveksitusta talonpoikaistytöstä\" oli tehnyt.\n\n\"Oletko jo puhunut mummon kanssa?\" kysyi hän.\n\n\"En. Minä ymmärrän että hän vielä on hengissä, koska niin kysyt. Kuinka\najatus, että hän jo ehkä olisi kuollut, on rasittanut minua täällä\nja tuolla kaukaisessa idässä, rasittanut vesillä ja mailla — yöt ja\npäivät! Pelkäsin että hän olisi surrut itsensä kuoliaaksi, ja silloin\nolisin minä tappanut oman äitini.\"\n\n\"Mummo oli huonona sairaana, ja vetäytyi sen jälkeen kokonaan\nihmisistä; mutta nyt on hän terve, seurustelee taasen ihmisten kanssa\nja on onnellinen.\"\n\n\"Onnellinen? Se on kova sana, Geesjen! Silloin on hän unhottanut minut.\nMinä tunnen äitini. Hän ei puhu koskaan siitä, jota hän ylenkatsoo. Oi,\nhän on unhottanut minut!\"\n\n\"Ei; äitisi ei ole sinua unhottanut\", sanoi Geesjen; \"minä tiedän sen,\nvaikkei hän puhu siitä.\"\n\n\"Kuinka saisin nähdä hänet? Olen kulkenut täällä edestakaisin kaksi\ntuntia, mutta en ole uskaltanut astua sisään mökkiin. Tahdon sanoa\nhänelle yhden ainoan sanan vain, ja sinulle myös, Geesjen!\"\n\nKului tuskallinen hetki. Kun tyttö ei vastannut, sanoi Thijs vihdoin\ntyynempänä, mutta kumminkin vapisevalla äänellä: \"Geesjen, oletko\ntodellakin minut unhottanut? Kentiesi jonkun toisen tähden? Vastaa\nminulle: oletko valinnut toisen?\"\n\n\"Voisitko sinä syyttää minua, jos niin olisin tehnyt?\"\n\n\"Sinä ajattelet entistä elämääni! Niin... olin syvälle vajonnut. Mutta\n— minä luulen että olen parantunut —.\"\n\nHänen ahavoittuneet poskensa punastuivat, kun hän sitten kuiskaavalla\näänellä lisäsi: \"Siitä yöstä asti en ole mitään väkijuomia maistanut!\"\n\nHän ei lausunut sanaakaan kokemattomuudestaan ja kiusauksestaan. Hän\nsyytti kaikesta itseään. Ja tämä — se liikutti Geesjeuiä ja karkoitti\npois hänen sielustaan viimeisenkin epäluulon.\n\n\"En ole sinua koskaan unhottanut, Thijs\", sanoi hän punastuen. \"Kuinka\nolisin sitä voinut? Kuinka olisin voinut valita toisen?\"\n\n\"Geesjen, Geesjen!\" huudahti Thijs, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja\nkatsoi sisään hänen sinisiin silmiinsä, jotka täyttyivät kyynelillä.\n\"Oi, jos äiti olisi sinun kaltaisesi! Geesjen, Jumala on hyvä! Nyt, kun\nolen saanut sinut takaisin, käy kaikki hyvin.\"\n\n\"Älä liikoja toivo\", kuiskasi Geesjen. \"Mitä mummo on sanova, en tiedä.\nMutta Thijs, oletko koko ajan syönyt — omaa leipääsi?\"\n\n\"Minä ymmärrän, mitä tarkoitat\", sanoi Thijs katkeralla äänellä.\n\"Tuonnoin et olisi niin kysynyt. Olen, tyttö; näillä käsilläni olen\nansainnut leipäni. Sen tahdon myös äidille sanoa. Vie minut hänen\nluokseen. Et vastaa... Onko se sinusta niin vaikeaa?\"\n\n\"On. — Mutta sitä ei voi välttää!\" Tuon viimeisen lauseen sanoi hän\nhiljaa itsekseen. \"Tule, lähtekäämme\", lisäsi hän sitten. Kun Thijs nyt\ntarttui hänen käteensä, vapisi se, mutta eipä hänenkään kätensä ollut\nvapisematta.\n\nMummo istui tavallisella paikallaan akkunan vieressä, joka oli auki.\nLikellä seisovat puut suojelivat sitä auringolta, mutta lämmin oli\nvarmaan sittenkin ilma tuvassa, sillä Dientjen oli löysännyt myssynsä\nja huivin. Hörriäiset ja mehiläiset surisivat kukkien ympärillä, ja\nselvää oli ettei mummo nyt joutanut ajattelemaan ympäristöään, koska\npullokärpäiset, joita hän vihasi, saivat vapaasti asuskella akkunalla.\nSuuri kirja oli vanhuksen edessä auki. Se oli Raamattu, ja siitä luki\nhän mielipaikkojaan, jotka hän oli merkinnyt. Hän luki puoliääneen\nvoidakseen paremmin ymmärtää, mitä luki.\n\n\"Minä uitan vuoteeni yli yötä, ja kastan leposijani kyynelilläni — —\nMinä valvon, ja olen niinkuin yksinäinen lintu katon päällä.\"\n\n\"Niin se sopii minuun; semmoinen on minunkin laitani\", mumisi mummo ja\noli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei huomannut Geesjeniä, ennenkuin\ntämä seisoi hänen vieressään.\n\n\"Eikö Raamattu teille enää mitään lohdutusta anna?\" kysyi tyttö\nlempeällä äänellä. \"Te näytätte niin suruiselta, mummo! Mitä luette?\"\nJa hän kumartui kirjan puoleen ja esti siten vanhuksen sulkemasta sitä,\nniinkuin hänen tapansa oli, jottei kukaan näkisi, mitä lauseita hänen\nsydämensä tarvitsi.\n\n— — Olen niinkuin yksinäinen lintu katon päällä, luki Geesjen. \"Mummo\",\nsanoi hän vanhukseen kääntyen, \"minäpä koniin jotakin toista kirkossa.\nOi, miksi ette tulleet sinne? Minä sain niin runsaan lohdutuksen päivän\ntekstistä; sekin oli yksi Vapahtajamme vertauksista. Mummo minä muistin\n— Thijsiä.\"\n\n\"Salli minun unohtaa se nimi\", sanoi äiti, mutta hänen äänensä oli niin\nomituisen lempeä.\n\n\"Unohtaa? Oi mummo, sitä ette tahdo\", sanoi nuori tyttö huolestuneena\nja loi silmänsä kammarin oveen päin, jonka hän oli jättänyt raolleen.\n\"Sitä ette tahdo... Hän oli langennut, se on tosi; mutta mitä, jos\nhän olisi noussut, jos hän olisi katunut ja kärsinyt — ja sen on hän\ntehnyt, sillä ankara oli'syytös häntä kohtaan; — — mitä, jos hän olisi\ntehnyt työtä otsansa hiessä vieraiden luona ja voittanut suosiota\nja kunnioitusta. Jos hän nyt tulisi ja näyttäisi teille kätensä ja\nsanoisi: nähkää, minä olen kunnollisesti tehnyt työtä, ja katsoisi\nteihin syvillä, rehellisillä silmillään — ettekö sittenkään mainitsisi\nhänen nimeänsä?\n\n\"Mutta — — Geesjen — — mitä tarkoitat? — — Olisiko — — sehän on\nhulluutta ajatella... Lapsi, sinä olet tullut liikutetuksi kirkossa,\netkä tiedä, mitä puhut.\" Hän vaikeni vähäksi aikaa. Tyttö ei vielä\nvoinut antaa sovittua merkkiä, vaikka hän oli nähnyt että mummo vaaleni.\n\n\"Kuinka usein olenkaan käskenyt sinun olla puhumatta _hänestä_\", jatkoi\näiti. \"Hän kyllä ei usein puhu minusta.\"\n\n\"Mummo, jos olisitte olleet kirkossa tänään, niin ette noin lausuisi.\nMinä en sitä ikänä unohda. Mummo, se on Herra Jésus itse, joka puhuu.\"\n\nHän avasi oman kirjansa, joka hänellä vielä oli käsissään, ja luki\nliikutetulla äänellä vertauksen tuhlaajapojasta. Thijs oli sillä välin\ntullut yhä likemmäksi; vihdoin seisoi hän kammarin kynnyksellä ja\ntirkisteli äidin kuihtuneisiin kasvoihin. Äiti istui kumarassa, silmät\nummessa; hänen kätensä vapisivat.\n\nKun Geesjen ehti sanoihin: \"Ja en ole mahdollinen sinun pojaksesi\nkutsuttaa\", ei Thijs enää voinut hillitä itseänsä. Hän ryntäsi sisään\nhuoneeseen, heittäysi polvilleen äidin viereen ja rukouksen muotoisesti\ntunkeusivat hänen sydämestään sanat: \"en ole mahdollinen sinun\npojaksesi kutsuttaa.\"\n\nÄiti avasi silmänsä ja tuskan huuto pääsi hänen suustaan.\n\n\"Sinä täällä!\" oli ainoa, minkä hän sai sanoneeksi.\n\n\"Äiti, äiti! älä minua hylkää! Pidittehän te kerran minusta! Minä\ntiedän — minä otin omalta äidiltäni sen, mikä oli hänen — enkä ole\nmahdollinen hänen pojakseen kutsuttaa! Minä olin huono, kunnoton\nihminen; mutta, äiti, antakaa minulle anteeksi. Jumala kuulee minun\nsanani ja tietää sen todeksi, etten nyt voisi sitä tehdä.\"\n\nMutta äiti ei virkkanut sitä sanaa, jonka Thijs kerjäämällä pyysi\nhänen lausumaan. \"Herra Jumala! Salli minun se unohtaa\", rukoili\nhän sydämessään. Geesjen ei tiennyt, mitä sanoa, mitä tehdä; hän\nei saanut sanoja tunteillensa. Tietämättänsä tuli hän heittäneeksi\nsilmäyksen kirjaan, joka hänellä vielä oli avattuna kädessään. Ja hän\njatkoi lukemistaan, ikäänkuin häntä ei olisi mikään keskeyttänyt, ja\nluki tavalla, jommoisella hän ei koskaan ollut lukenut, pannen koko\nsielunsa, koko sydämensä sanoihinsa:\n\n\"Sillä tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi jälleen; hän oli\nkadonnut ja on taas löydetty —\"\n\n\"Thijs, Thijs!\" kuului — tuskin kuultavasti. \"Thijs, minun lapseni!\" ja\näiti lepäsi riemusta itkevän poikansa sylissä.\n\nGeesjen oli voittanut Vapahtajan sanojen kautta.\n\n\"Lapsi\", sanoi äiti ja katsoi kyyneltensä takaa Geesjeniin: \"tuossa on\nse Herran enkeli, joka lähetettiin minun tyköni minun hädässäni.\" Ja\nkun Geesjen tuli likemmäksi, sulki äiti syliinsä molemmat lapsensa ja\npainoi heitä rintaansa vastaan.\n\n\"Mummo! Meri-ilma on tehnyt hänelle hyvää\", huudahti Geesjen iloisesti\nja loi silmänsä Thijsiin.\n\n\"Ja meressä on kyllin vettä huuhtomaan puhtaaksi syytetyn.\"\n\n\n\n"]