[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$flRGysEBx9v6gYs-WcgkHQw4TtgNbVb49SAWJ5Ih836A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3139,"Kansan mies","Lassinen, Emil",1861,1938,"3139-lassinen-emil-kansan-mies","3139__Lassinen_Emil__Kansan_mies","Kertomus","romaani",[],[],"fi",1906,null,31467,206546,false,73804,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Kansan mies: Kertomus\" by Emil Lassinen is a novel written in the early 20th century. The story revolves around a young man named Jonni, who faces familial and societal pressures after returning home from school. As he navigates conflicts with his father over his future, Jonni grapples with his identity and the expectations placed upon him, showcasing the struggles of a young individual in a traditional rural setting.  The opening of the book introduces a stormy day in which Jonni returns home, revealing the tension between him and his father regarding Jonni's decision to leave school. Their conversation reflects themes of rebellion, identity, and the expectations of societal roles. Jonni’s father, a former judge, embodies the traditional values that clash with Jonni's aspirations to forge his own path, leading to a confrontation that serves as a catalyst for Jonni's quest for self-acceptance and belonging within his community. The complexities of family dynamics, societal pressures, and personal aspirations become prominent as Jonni expresses his desire to become a farmer, while his father's ambitions for him remain unyielding. (This is an automatically generated summary.)",[],222,"Kertomus seuraa Kaislan talon poikaa Jonnia, joka palaa kotiinsa jännittyneisiin tunnelmiin. Teos kuvaa maaseudun elämää, perhesuhteita sekä Jonnin intohimoista ja vaikeaa suhdetta varakkaan talon tyttäreen Impiin.","Emil Lassisen 'Kansan mies' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3139.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KANSAN MIES\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nEMIL LASSINEN\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1906.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSyyllinen sekä syytön.\nKirkossa.\nLatu.\nOpettaja oppilaana.\nNuori dominikaani.\nLupaus.\nKolme kirjettä.\nVoittoja.\nEnemmän rakkautta.\nPikku Elinan tähti.\nRistiinnaulitun kuva.\nKunniavieraana.\nKansan mies.\nJalon elämän syntysanat.\n\n\n\n\nSYYLLINEN SEKÄ SYYTÖN.\n\n\nSatoi rankasti ja herkeämättä, satoi vallan vimmatusti. Pitkän\nyön vaiheilla ja aamupuolla oli väliin lepuutellut, mutta hämärän\nvitkalleen vaietessa päiväksi yltyi vedentulo vuolaammaksi ja\nraivommaksi. Suuret, raskaat pisarat syöksyivät kohisten pohjatuulen\npainamina alas tuhanharmaalta taivaalta.\n\nKesken kiihtyneintä sadetta juosta hilkkasi Kaislan riihiväki ruualle.\nNuori renki, kankearaajainen Martti, teki tanhualla roiman pylläkän,\njosta sekä sateen silmittömästä ropinasta yleni vain riihiväen rattoisa\nmieliala. Semmoinen läiskäys joutikin arkanahkaiselle. Kuka käski\nniskaansa koristamaan riihiriekaleilla? Olisi ottanut pilven viljan\nvapaasti vastaan, olisi nähnyt hoitaa sorkkansa. Taisi läiskäyksessä\nunhottua oman kullan nimi ja vaihtua seitsemän sepän kummin kaimaan.\n\nNaurettiin Martin laskuun vielä syödessäkin.\n\nRiihiväen noustessa ruualta ja hankkiutuessa jälleen työhön, kuului\ntanhualla rattaiden kolina ja Tarkan hurja haukunta. Haukunta kuitenkin\nlauhtui ja herkesi tuokiossa, sitte avautui tuvan ovi ja sisään työntyi\nKaislan poika Jonni.\n\n— Soo nyt, olehan nyt, puheli hän koiralle, joka iloissaan vinkui ja\nponnahteli hänen rinnoilleen. Tarkka, soo nyt.\n\nRiihiväki poistui työhönsä kummastellen ja keskenään hiljaa supattaen,\nmutta Jonnin siskot Inni ja Anni jättäysivät tahallaan jälkeen ja\nsilmittelivät veljeään niinkuin mitäkin haudantakaista olentoa.\n\n— Hyvää päivää, äiti, hyvää päivää, Inni ja Anni.\n\nJonni, joka koetti tekeytyä keveämielisen ja iloisen näköiseksi, oli\nsaanut riisutuksi likomärät päällysvaatteet yltään. Kun äiti ja siskot\nyhä vaikenivat, jatkoi hän aivan välinpitämättömin äänin:\n\n— Sitä on vasta vedenanti, putoo kuin pillistä. Mutta tehän katselette\nminua niinkuin kummitusta. Kaislan Jonnihan minä olen joka tuumalta.\nVai ettekö usko käräjiin haastamatta?\n\nSilloin kuuluivat raskaat askeleet tupakamarin oven takaa, tuokio vielä\nja Jonni seisoi isänsä edessä silmä vasten silmää.\n\nKaislan isäntä, entinen kihlakunnan lautamies, oli varreltaan\nkeskikokoinen ja aimo lailla kyyryniskainen. Kasvojen hipiä oli tumma\nja hieman kellahtavakin, tukka oli musta, silmien ja suupielien\nilme päättäväinen, ehkäpä vähän tylykin, kuten toimintakykyisen ja\nlujatahtoisen miehen ainakin.\n\n— Mitä tämä merkitsee?\n\nKaislan isäntä loi poikaansa musertavan katseen ja astui askeleen\nlähemmäksi. Jonni yritti vastata, mutta ääni sortui epäselväksi\nänköttelyksi.\n\n— Mitä tämä merkitsee?\n\nUudistettua kysymystä seurasi tuima jalan polenta, joka pani\nikkunalasit helähtämään. Inni ja Anni hiipivät ulos, Kaislan emäntä\nhervahti istumaan pöydän ääreen, jonka siivoamisessa hän oli hääräillyt\npojan ilmaantuessa tupaan.\n\n— Se merkitsee, että minun koulunkäyntini on loppunut.\n\nJonnin äänessä oli outo sointu, sanat tuntuivat lyijynpainoisilta\neivätkä tahtoneet voiman väelläkään työntyä kurkusta ilmoille. Vaikka\nhän oli valmistautunut tähän kohtaukseen koko edellisen unettoman yön\nja koko taipaleen koulukaupungista Kaislaan saakka. Vielä äsken, äidin\nja siskojen kanssa piloja lasketellessa, oli pilojen alla urheillut\najatus, ettei hän raukkana esiinny isän edessä...\n\n— Koulunkäyntisi loppunut, toisti Kaislan isäntä, leuan tärähdellessä\nja katseen yhä tiukentuessa.\n\n— Loppunut on.\n\nJonnin kävi yhä vaikeammaksi kestää musertavaa katsetta. Hän tunsi\nvapistuksen väreitä koko ruumiissaan ja vähälle veti, ettei hän\npolvistunut anteeksipyyntiin.\n\n— Ja loppunut varmaankin häpeällä, kuten...\n\n— Ei, isä, mitään häpeällistä en ole tehnyt.\n\n— Sano tuo kerta vielä.\n\n— Kyllä sanon. En ole häpeän kelkassa lähtenyt, lähdin omasta halustani.\n\nJonnin ääni alkoi jo varmentua. Outo sointu katosi ja sen mukana\nväristyksetkin.\n\n— Miten? Kuulinko oikein? Eikö sinun tekojasi määrää kukaan muu kuin\nsinä itse?\n\n— Ei näin tärkeässä asiassa. Eihän minulla ole koskaan ollut intoa\nlukumieheksi. Monesti olen sen sanonut, mutta sanojani ei ole otettu\nhuomioon.\n\n— Ne eivät ole olleet huomion arvoisia.\n\n— Mutta onhan kysymyksessä koko minun elämäni, tulevaisuuteni ja...\n\n— Niin juuri onkin. Ja ne ovat niin tärkeitä kysymyksiä, ettei riitä\nyksin se, että sinä pohdit niitä, vaan niitä pohtii eräs toinenkin.\nArvaahan kuka?\n\nItse olen lähinnä itseäni.\n\n— Hauskaa kuulla, erinomaisen hauskaa. Et ole kenenkään nenästä\nvedettävä, et varsinkaan isäsi, joka on tollo talonpoika.\n\nSuuttumuksen kiihdyttämässä äänessä pursui terävä ja pisteliäs iva.\nJonni tunsi ohimonsa kuumenevan. Silmänräpäyksellinen turtuminen\nvaltasi hänet. Avuttomana ja masentuneena seisoi hän tuokion ääneti ja\nvirkkoi sitte melkein rukoilevasti:\n\nIsä, minä pyydän, jätetään iva pois.\n\n— Sitähän minäkin pyydän ja ainoastaan sitä. Ettet tekisi käytökselläsi\nisääsi ivanalaiseksi. Olisit muistellut neljättä käskyä ennenkuin\nlähdit.\n\n— Kyllä muistin.\n\n— Etkä kuitenkaan pyörtänyt.\n\n— Minä en voinut.\n\n— Lähdit siis lopultakin pakosta, vaikka tuonoin sanoit...\n\n— Lähdin pakosta ja lähdin vapaehtoisesti.\n\n— Viisaasti lausuttu. Ja pelkäsit kohtausta isän kanssa etkä pelännyt.\n\n— Aivan niin, pelkäsin enkä pelännyt.\n\n— Sillä olet syyllinen ja syytön.\n\n— Vallan niin, olen molempia. Meitä oli puoli luokkaa, teimme\nmielenosoituksen. Johtajat rangaistiin, minä kuuluin johtajiin. Muut\ntekivät konttirukouksen ja välttivät rangaistuksen, mutta minä en\ntehnyt.\n\nKaislan isännän kellahtaville kasvoille levisi lauhempi ilme, joka ei\njäänyt Jonnilta huomaamatta.\n\n— Asia on siis vielä autettavissa.\n\n— On, mutta minä en tahdo.\n\n— Mutta minäpä tahdon ja minun tahdostani et pääse yli etkä ali. Pane\nmieleesi, minä pysyn sanassani.\n\nKaislan isännän suuttumus terästyi tuokiossa, hän oli jälleen ankara\nisä, joka ei mistään hinnasta aikonut luopua isänoikeuksistaan pojan\nyli.\n\n— Sanassani minäkin pysyn, herraa ei minusta tule vuolemallakaan.\n\nJonnin äänessä kaikui jotakin järkähtämätöntä, joka pani Kaislan\nisännän miettimään. Hänen omassa elämässään siinti tapauksia, jotka\nikäänkuin poreilivat eloon pojan niskoittelemisessa ja kuvastivat\nhäntä itseään, vaikka hän tähän saakka oli luullut, että poika oli\näidin maitohipiän ohessa myöskin perinyt äidin taipuisan ja mukautuvan\nluonteen. Mutta toisaalta ajatus nähdä poikansa tuomarina lautakunnan\nkera ratkaisemassa ihmisten riitoja ja ylläpitämässä oikeutta ja\njärjestystä yhteiskunnassa, oli niin syvälti syöpynyt häneen, ettei hän\nsiitä voinut äkkiä irtautua. Mikä olikaan sitte pojan teossa liikkeelle\npaneva pohjavoima? Pälkähdyskö, vaiko joku odottamattomuus, johon hän\nei ole arvannut valmistautuakaan.\n\n— Miksi sitte mielesi kytee?\n\n— Talonpojaksi.\n\nTuo oli aimo ropsaus alas käsin, aimompi kuin Kaislan isäntä oli\nosannut odottaakaan. Liikemies tai jotakin muuta sen korkuista,\nsitä olisi voinut toki mainita, mutta talonpojaksi lyseon ylimmältä\nluokalta, se ei enää ollut miehen miete, se oli lapsen loru.\n\n— Mutta jos sattuukin kiertymään käräjäkirjuriksi. Jullu, esimerkki, ei\nole kaukana.\n\nJullu, käräjäkirjuri ja kirkonkylän surullinen henkilö, oli nimismiehen\npoika, jonka koulunkäynti oli keskeytynyt. Aste asteelta oli poika\npainunut renkien viinaveikoksi.\n\n— Jos ei pätevämpiä syitä löydy kuin Jullu, niin...\n\n— Syy se on sekin. Pätevämpiäkin kyllä löytyy, mutta niistä puhutaan\ntoiste. Sinä palaat koreesti jatkamaan koulunkäyntiäsi, se on minun\nsanani, ja sen sanan takana ei ole tyhjää, sen sinä hyvin tiedät.\n\nÄänessä, vaikka se vielä oli ankara, ei enää kuohunut silmitön\nsuuttumus, samoin katseenkin tiukkuus oli lievennyt, molemmat\nluonnollisia seurauksia liiallisesta jännityksestä.\n\n— Kas, lepuuttelee vähän.\n\nNiska kumarassa lähti Kaislan isäntä ulos, ohjaten askeleensa riihtä\nkohti. Jonnilta pääsi helpoituksen huokaus. Tuntui että vaikein\noli ohitse mennyttä, alkutaival tehty, yhtä vankkaa jatkoa vain.\nTaipumattomuutta loppuotteluissakin, jotka kyllä aikoinaan koituvat, ja\nhän voittaa elämänsä tärkeimmän voiton.\n\n— Äiti, minun on nälkä.\n\nKantoi äiti ruokaa pöytään ja asettui istumaan kylitysten pojan\nrinnalle.\n\n— Mikähän kumma tästä lopuksi tulee?\n\n— Ei tule mikään kumma. Se vain, että minä jään kotiin.\n\n— Voisit sentään noudattaa isän mieltä.\n\n— Ja lukea tuomariksi. Enkö kelpaa pojaksesi muuten?\n\n— Kyllä, kyllä kelpaat. Olitpa tuomari tai talonpoika, yhtä valkea olet\nminusta.\n\n— Kiitos, äiti. Me ymmärrämme toisemme helposti. Ja tulee kerran aika,\njolloin isäkin ymmärtää minua.\n\n— Kunpa tulisi lauhan tuulen mukana eikä myrskyjen teitä.\n\nJonnin mieli oli asettunut, maa tuntui jalkojen alla. Syötyään\nasteli hän pihan laidassa olevaan renkitupaan. Se oli kuin seppien\npaja ainakin. Orsilla raaka-aineita ja monellaisia tekeleitä, toiset\nalulla, toiset puolivalmiiksi kyhättyjä. Seinillä rippui työaseita,\nkuten sahoja, visapääpuukkoja, omenapuusta tehtyjä höyliä, näveriä ja\nsen tuotakin. Kaikki ne olivat omituisia ja vaatimattoman näkösiä,\nmutta silti monessa mestarityössä koetuksen kestäneitä. Varsinkin\nMartin nimikkokapineet olivat erikoisempia ja ehytpiirteisiä. Martti\nolikin puumies ja puumiehen sukua. Kaikkea yritteli, sommitteli nähtyä\nja näkemätöntä, laati tekeleisiinsä uutta ja vanhaa kuosia, mutta\npuolitiehen ei koskaan tekelettään heittänyt. Orvoksi oli Martti\njäänyt jo kymmenvuotisena. Kaislassa oli kasvanut Jonnin kera ja oli\nkuin omahinen ainakin. Neljäntoista vanhaan saakka oli Jonni kyennyt\npysyttelemään voimissa kasvinkumppaninsa tasalla, mutta parina kolmena\nviimeksi kuluneena vuotena oli Martti ruvennut ajamaan ohi. Sen hartiat\nja niska alkoivat paisua, posket pyöristyivät, kämmenet olivat kuin\nnuoren karhun ja painissa se jo paiskeli nurmeen täysimittaisia miehiä\nkuin pajupehkoja.\n\nRenkituvan perällä oli pienen reen tekele alulla. Mallin olivat Martti\nja Jonni yhdessä keksineet edellisenä jouluna. Kaplojen asennosta\noli sittemmin aiheutunut väittely. Tekeleessä näkyi Martti kuitenkin\nseuranneen omaa päätään ja asettaneen kaplat päinvastaiseen asentoon,\nkuin Jonni muisti mallissa olleen. Tekele siten näytti siltä, kuin joku\nyrittäisi toisella jalalla käydä, toisen jalan haratessa vastaan kaikin\nvoimin.\n\nTekelettä katsellessa valtasi Jonnin väsymys, tulos kahdesta\nunettomasta yöstä ja monista mielen vihureista. Hän kellahti\nkasvinkumppaninsa sijalle ja nukkui, heräten vasta illalla, kun Martti\nriihipölyisenä astui sisään ja otti tulen.\n\n— Mitä kuuluu? Yksi hyvä, kaksi pahaa, kolme rahaa. Kuumat on\nkerraltaan kestetty ja kuitattu. Heräähän jo, peikkojen nimessä,\nsaunaan ja iltaselle. Näin unta viime yönä, että oli häät, rotta piteli\nviulua ja kissa kihnutteli rokaa. Häät ennustavat lystiä. So, ylös,\nherrassöötinki.\n\nAnna minun nukkua.\n\nJonni kääntyi vain toiselle kylelleen, ruveten vetämään lisää unia.\n\n\n\n\nKIRKOSSA.\n\n\nUutinen Kaislan pojan kotiintulosta levisi makupalana nopeaan yli\nkoko kirkonkylän, aiheuttaen mitä järjettömämpiä juoruja ja arveluja.\nKaikkien juorujen ja arvelujen päätekohta oli sama: kirkonkylään oli\nlahjoitettu käräjäkirjuri numero toinen, ja kaksi on aina komeampaa\nkuin yksi. Pahansuoville tarjoutui mainio tilaisuus ilmaista\nvahingoniloaan. Moinen paukaus oli muka terveellinen kaislalaisillekin,\njotteivät pilviä ylemmä siivittele. Kyllä köyhän polulla aina koira\nhaukkuu, onpa paikallaan, että joskus rikkaankin ryytimaassa korppi\npitää kirkonmenoja.\n\nVaikka Jonni oli juorujen varalle valmistautunutkin ja vaikka hän\nniitä kuunteli vain puolella korvalla, raapivat ne toisinaan hyvinkin\nkipeästi. Eikä niitä vastaan mahtanut mitään, sillä ne olivat\nmonipäisiä ja monihäntäisiä. Mennä huutamaan jokaisen juoruajan\nkorvaan, ettei asia olekaan niin, olisi ollut narrin työtä ja\ntuulen pieksämistä. Parasta oli antaa juorujen aikansa elää niihin\npuhaltamatta, kunnes kuolevat omaan onttouteensa.\n\nSe olikin Jullu raukka, jonka asema pahensi ja mustasi Jonninkin\naseman. Samalla lailla oli Jullukin eräänä kauniina päivänä puksahtanut\nkotiinsa. Aiottiinpa pojasta sitte apteekkaria, asemapäällikköä tai\njotakin muuta suurta herraa, mutta miten lie päivät vaienneet ja\npimenneet, mutta toipa tie toisen kerran kotiin. Toisen kotiintulon\njälestä pysyttelihe poika viikkokausia poissa ihmisten ilmoilta,\nhoiperrellakseen sitte eräänä sunnuntaina kievarin rappuja alas\ntäyshumalaisena.\n\nKuultuaan että kylässä odotettiin häntäkin samallaisen ohjelman\nsuoritukseen, päätti Jonni seuraavana pyhänä lähteä kirkkoon. Toinenkin\nsyy oli. Vanha kirkkoherra oli tuonottain saanut apulaisen, jota Jonni\nhalusi nähdä ja kuulla.\n\nKaislan talo sijaitsi pienen koivikon suojassa kirkonkylän laiteella,\nnoin puolentoista tai parin kilometrin matkalla itse kylästä.\nKesäinen kirkkopolku kulki ensin Kaislan pellon äyränteitä ja putosi\nsitte naapurien vainioille, yhtyen maantiehen hautuumaan kulmassa.\nRajusadetta seuranneet äkkinäiset kylmät olivat jäätäneet maan,\njoten polkukin oli käyntikuntoinen, mutta Jonni valitsi kuitenkin\nmaantiematkan, vaikka taival siten venähti ainakin kolmanneksella.\n\nKylässä kohtasi hän melkein pelkkiä tuttuja kasvoja. Kauppapuodeissa\noli vilkas liike, ihmisiä kulki ristiin rastiin pikkuasioitaan\ntoimittelemassa. Jonniin luotiin toisinaan hyvinkin kummastelevia\nsilmäyksiä, varsinkin kirkonkyläläisten osalta, jotka olivat olevinaan\nasiain perillä juuria myöten. Jullu, seisoen muutamien nuorien isäntien\nryhmässä, jotka puhelivat ja nauroivat suuriäänisesti, tervehti Jonnia\näitelän kohteliaasti, vaikka he eivät olleet keskenään enempää kuin\nhyvän päivän tuttuja.\n\nKirkon kentälle saavuttuaan hipuili Jonni tovin aikaa ihmisryhmissä.\nPitäjän asukkaat olivat ainakin ulkonäöltä melkein poikkeuksetta\nhänelle tuttuja, samoin hän pitäjäläisille. Yhätettyään pari\nsukulaistaan, astui Jonni niiden kanssa kirkkoon, mutta jättäytyi\novipuoleen, siirtyen vain oikeaan niin paljo, että hänelle jäi\nsyrjäinen paikka ja siitä vapaa näköala saarnatuoliin päin.\n\nKirkonmenojen alkutoimituksiin ei hänen huomionsa kiintynyt muuta kuin\nsilmänräpäyksittäin. Ovista kirkkoon verkalleen valuva ihmisjoukko\nkasvonmuotoineen, ilmeineen ja pukineineen tarjosi aina uutta ja\nvaihettelevaa näkemistä. Naisten parveke, joka oli Jonnista katsoen\nvasemmalla, täyttyi ripeämmin. Pian ilmaantui aivan saarnatuolin ääreen\npienet, lapsekkaat kasvot. Valkoisen silkkiliinan alta näkyivät vaaleat\nhiukset, tehden iloisen vaikutuksen, mutta suukuopissa asusteleva\nvakava ilme ei ottanut oikein sopiakseen yhteen niiden sekä vallattoman\nnäköisen nenänykerön kanssa. Kasvot eivät kertaakaan aamuvirren ja\nalkutoimituksien aikana kääntäneet katsettaan valtaoveen päin, vaikka\nJonni ajatusvoimien sähköittämisellä kuinkakin koetti niiden omistajaan\nvaikuttaa.\n\n— Tyttö on tänään houkka, mutisi Jonni itsekseen, luopuen\nkokeiluistaan, mutta samassa lapsekkaiden kasvojen katse ohjautui häntä\nkohti, suukuoppien vakava ilme särkyi sekunniksi ja pikku pää teki\ntuskin huomattavan, iloisen nyökäyksen.\n\nTällöin olivat alkutoimitukset jo edistyneeet niin pitkälle, että\nsaarnatuoliin nousi apulainen, jonka lahjoista ja esiintymiskyvystä\noltiin pitäjällä jyrkästi erimielisiä. Toiset sanoivat apulaista\nparhaaksi saarnamieheksi, mitä olivat milloinkaan kuulleet, toiset\nasettivat hänet kehnoimpien tasalle.\n\nHänen ulkomuotonsa oli vähäpätöinen. Vartalo oli lyhyt, aivan kuin\nkeskenkasvuinen, mutta kasvot olivat syväilmeiset. Tuo vaikutti, että\nhän ensi silmäyksellä näytti jonkinlaiselta pikku vanhukselta, jossa\nkaikki oli puolitiehen jäänyttä, heikkoa ja osapuilleen kehittynyttä ja\njossa puuttui sanojen takaa mies.\n\nSaarnaa alettaessa tuntui hänen äänensä vakaantumattomalta ja\npersoonattomalta. Jonninkin korvien ohi menivät moniaat lauseet\nminkäänlaista vaikutusta tekemättä, mutta sitä ei kestänyt monta\ntuokiota. Apulainen ei ollut puhunut tuskin viittä minuuttia, kun\nJonni jo tunsi joutuneensa vireesen, ja silloin kaikki se, mikä oli\nollut epäedullista, muuttui edulliseksi. Voimakas persoona kasvoi\napulaisen saarnatessa aste asteelta yhä selväpiirteisemmäksi. Se mikä\ntuonoin oli kuulostanut epäröivältä ja vakaantumattomalta, olikin itse\nasiassa persoonallista, varmaa ja kypsynyttä. Sivuuttaen kokonaan\ntekstin sisällön, ihmetyön, alkoi apulainen puhua uuden testamentin\nfarisealaisuudesta ja nykyajan farisealaisuudesta. Takertumatta\nkuiviin sanaselityksiin, mutta silti välttäen liiallista intoilemista\nja tunteitten hivelemistä, iski saarnaaja suoraan asian ytimiin,\npettämiseen, oman itsen ja muiden pettämiseen. Hän puhui koruttomasti,\nmutta lämpöisesti, yhtä aikaa järjelle ja sydämmelle. Yhtymiskohdissa\nlöysi kuulijoiden enemmistö itsensä näyttelemässä jotakin nykyajan\nfarisealaisuusnäytelmän osaa, joko hienompaa tai karkeampaa,\njulkisempaa tai salaisempaa.\n\nJonniin teki saarna rohkaisevan vaikutuksen. Edellisinä päivinä yhäti\nuudistuneet, milloin hiljaisemmat, milloin voimakkaammat mielenpuuskat\nolivat ahkeraan leikinneethänen kanssaan, milloin painaen ja sulloen\nsyvyyksiin, milloin taas nostaen ja kohottaen korkeuksiin eikä hän\nollut kyennyt sovittamaan mielenpuuskista johtuneita ristiriitaisuuksia\neikä sitä masennusta, joka syntyy oman vakaumuksen epäilemisestä.\nMutta lämpöisestä sydämmestä lähtenyt, henkivoimainen saarna ikäänkuin\npaljasti hänen sydämmensä sisimmät valot, ajoi varjot pakoon ja löi\nsinetin hänen mielilauseensa alle: ole etupäässä rehellinen itseäsi\nkohtaan, siitä seuraa rehellisyys elämää ja ihmisiä kohtaan.\n\nVäen hiljalleen soluessa ovista ulos kirkonmenojen päätyttyä, piti\nJonni silmällä pieniä, lapsekkaita kasvoja, keksien ne väkivirran\nkeskellä solumassa pääkäytävän ovea kohti Martin ja Innin jälessä.\nJonni antoi siskonsa ja Martin edetä ja meloutui sitte tyttöön päin,\nsaavuttaen hänet eteisessä.\n\n— Eliina, virkkoi hän jokseenkin kovaäänisesti, sillä askeleiden kaiku\nhämmensi äänet. Eliina, odota, pysähdy.\n\nLapsekkaiden kasvojen somat suukuopat muuttuivat peräti hauskan ja\niloisen näköisiksi.\n\n— Kummitus, virkkoi hän äänellä, josta hillitty riemu väreili.\n\n— Ei mikään kummitus, Klaus Kurki vain ilmi elävänä.\n\nHe liukuivat yhdessä ulos.\n\nSyksyinen, kirkas päivä tuntui raikkaalta. Sinitaivas, kun se sateitten\nja hämärien lomasta yllättäen pääsi näyttäytymään aurinkoineen, näytti\nnuortealta ja hymyilevältä.\n\nJonnin ennättäessä kotiin, olivat muut jo ehtineet lopettaa\npäivällisen, isä oli vetäytynyt ruokalevolle, äiti, siskot ja Martti\nistuivat tuvassa.\n\n— Eellimäisenä läksit, perimmäisenä palasit, huomautti äiti.\n\n— Sehän se onkin oikea järjestys.\n\nJonnin äänessä kuului seitsemän kevätpuron porina.\n\n\n\n\nLATU.\n\n\nJoulun kinterellä seurasi ratkaiseva loppuottelu isän ja pojan\nvälillä, jossa viimemainittu, kiitos äidin liittolaisuudesta, pääsi\nvoitolle. Viimeiset ruutinsa hukkaan ammuttuaan, asettui Kaislan isäntä\nodottavalle kannalle, yrittämättäkään minkäänmoista lähentelemistä,\nja siitä seurasi että välit hänen osaltaan olivat kuivat ja kylmät.\nUppiniskainen poika oli ottanut elämänsä ohjat omiin käsiinsä ja\nsillä teollaan tahallaan tehnyt tyhjäksi isän loistavat unelmat.\nSyy ei siis ollut yksin järjen, syy oli sydämmenkin. Viimemainittu\noletus erittäinkin kaiveli Kaislan isännän mieltä ja ilmaisihe, poikaa\npuhutellessa, silmän luonneissa ja äänen väreissäkin.\n\nJa se esti lähentelemisenkin.\n\nJonnille ensi kuukaudet koulusta eroomisen jälestä muodostivat kovan\nkoetusajan. Ei siinä kylliksi, että väli isän kanssa oli särkynyt,\nkodin ulkopuolellakin oli maailma vinossa häntä vastaan. Koulusta\nkoteuduttuaan luuli hän aivan leikillä voittavansa sydämmet, mutta\nvoittaminen ei käynytkään päinsä niin helposti. Päinvastoin luotiin\nhäneen kaikkialla epäileviä silmäyksiä, jopa joskus osotettiin ilmeistä\nhalveksimistakin. Hänen ja paikkakuntalaisten välillä tuntui olevan\njuopa, ja sen syyksi ei hän keksinyt alussa muuta kuin tuon vanhan ja\npiintyneen käsityksen, että koulun käyneestä miehestä pitää välttämättä\ntulla virkaherra, muussa tapauksessa on hän, jollei suoraan suuri\nrenttu, niin ainakin pikkurenttu.\n\nTuosta johtui monta karvasta, johtuipa hetkiä, jolloin Jonni,\npettymyksien katkeroittamana, katui koko koulusta lähtöään, katui\nkuvittelujaan painautua talonpojan tasalle elämään hänen elämäänsä.\nMutta kun tuommoinen hetki meni ohi, teki terve järki moniaita\nkysymyksiä, jotka loivat valon pettyneen asemaan ja antoivat\ntyydyttävän selityksen sille kummalle ilmiölle, että maailma oli\nvinossa häntä vastaan. Jota useimmin kysymykset heräsivät, sitä\nperusteellisemmin ne selittivät syyt ja ilmiöt Ne alkoivat siitä, ettei\nympäristö ollut Jonnille lemmen eikä lämmön velassa. Mistä moinen velka\nolisikaan peruisin? Siitäkö vain, että hän törmyytti koulusta kotiin\nja mieli talonpojaksi. Mutta mitä se paikkakuntalaisiin kuului? Mikä\netuoikeus ja valtakirja hänellä olikaan muiden edellä suosion saantiin,\nhänellä, joka vain oli koulupoika, olivatpa hänen rakennelmansa sitte\nmiten taivastuoksuisia tahansa. Suosio ei voinut pudota kypsänä\nhedelmänä ja vallan vaivatta hänen syliinsä, ja jos se sen olisi\ntehnytkin, niin mitä arvoa moisella suosiolla. Ei, se piti voittaa ja\nvalloittaa. Millä? Työllä ja elämällä. Näyttämällä että koulun käynyt\nmies saattaa hyödyttää yhteiskuntaa, vaikka hän ei olekaan tuomari tai\nmuu virkaherra. Näyttämällä että elämän arvo riippuu vaikuttimista,\njotka toimintaa ohjaavat eikä aseman korkeudesta.\n\nMutta miten löytää latu, jota kulkien voisi yhtäaikaa kehittää omaa\nitseään ja samalla tunkea juuret ympäristön maaperiin. Miten löytää?\nMiten?\n\nKului talvi, kului kevät eikä vaiennut kysymys. Tuumia syntyi ja\nheräsi, niitä kuristettiin ja kuopattiin ja Jonnin mielenkarvaus\nvain kasvoi. Kesällä ryhtyi hän, ikävää ja kalvavaa tyytymättömyyttä\nkuolettaakseen, voimisteluharjoituksiin Martin kera sunnuntai-iltoina.\nTeline toisen jälkeen ilmaantui Kaislan pihamaalle, Martti kehittyi\npiankin opettajansa ohi, varsinkin voimaa vaativissa liikkeissä, ja\nkatselijoita ja osanottajia alkoi tipahdella, ensin läheisimmistä\nnaapureista, sitte ulompaakin, kirkon lähellä sijaitsevista\ntaloista. Keskikesällä oli Kaislan voimistelijoita jo runsas tusina,\nkatselijoiden joukko, sekaisin poikia ja tyttöjä, oli sekin kasvanut\nsamaan määrään. Voimistelun lomissa leikittiin ja laulettiin, joten\nnuo illat alkoivat Jonnista tuntua hauskoilta vaihteluilta. Kirjain\nkirjaimelta hänelle kesän kuluessa selvisi, että iltoja voi kehittää ja\nluoda niistä jotakin, joka ensi aluksi riitti hänen työkentäkseen ja\noli samalla latu, joka vie ja lähentää hänet ympäristöönsä.\n\nLoppui kesä, illat viilenivät ja tummenivat, mutta nuoria tippui\nKaislan pihamaalle kuten ennenkin. Ei tullut hoppua eikä hätää, minne\nsiirtyä, sillä avara renkitupa oli kuin luotu nuorien kokouspaikaksi.\nSeinien suojaan siirryttyä alkoi Jonnin käsitys syventyä ja laajentua\nnäiden sunnuntai-iltojen merkityksestä. Pelkkä huvittava puoli ei enää\nyksin riittänyt eikä tyydyttänyt, piti saada jotakin pohjalastiakin,\njottei kelluttu joka naurun varassa, joka laulun liepeillä. Alku oli\nvähäväkinen ja sattuman luoma. Ensi kerran renkituvassa yhdyttäessä\noli Kaislan naapurissa sattunut merkillinen tapaus. Emäntä oli nähnyt\nsydänpäivällä ja valveilla ollessaan näyn, joka ei ollut mikään\ntavallinen kummitusjuttu. Tapaus oli tämmöinen: Viikon keskivaiheilla\noli hänen miehensä lähtenyt kaupunkiin pellon ja karjan antimia\nmyymään. Seuraavana päivänä, seinäkellon lyödessä kaksitoista, seisoi\nemäntä palvelustytön kera tuvan ikkunan ääressä. Kellon lyödessä\nvälähti hänen ajatuksiinsa, että miehensä ehkä juuri silloin hankki\npaluumatkalle. Samalla hän sattui luomaan silmäyksen ulos ikkunasta.\nTanhualla seisoi hänen miehensä, kasvot miettivän näköisinä,\nkuten ainakin ja yllä oli tuttu vaatetus, harmaja palttoo, musta\nnyppylakki, jaloissa uudet varsiniekkasaappaat, hampaissa ainainen,\nlyhytvartinen koppapiippu, jonka pesä oli oikeata meren vahaa. Vaaleana\nja ohimoissaan kipua tuntien seisoi emäntä silmänräpäyksen aivan\njäykistyneenä ja ryntäsi sitte ulos rappusille. Tyhjä oli tanhua.\nKasvot palttinavalkoisina tuli hän jälleen tupaan, luuhistui rahille\nja oli hetken tiedotonna. Seuraavana päivänä tuotiin isäntä kotiin\nruumiina. Kuolemantapauksesta kävi selville, että vainaja oli juuri\nkahdentoista tienoissa suitsinut hevostaan paluumatkaa varten, mutta\noli äkkiä suistunut hengetönnä maahan. Juttua ei kukaan yrittänytkään\nlyödä pilaksi, sillä unennäkijä oli itseensä sulettu ja kieleltään\nkerkimätön, sen lisäksi kuolemantapaus painoi näkyyn vakavan leiman.\n\nLaulun lomassa, melkein valmistumatta ja ehtimättä järjestää\nainevarastoaan, alkoi Jonni pitää tapahtumasta jonkinlaista esitelmää.\nSe oli hänen ensimmäisensä ja se onnistui kehnosti. Muutaman lauseen\nkykeni hän toki puhumaan sujuvasti ja yhtenäisesti, kun esineenä oli\nkuulu ruotsalainen henki- ja näkymaailman ihminen, mutta harpattuaan\nsiitä ainevarastonsa järjestämättömään säiliöön, jossa löytyi katkelmia\nsieltä ja täältä, aikakauslehdistä luettuja ja korvin kuultuja, joutui\nhän polulta poikkeen, harhaillen kuin karjasta eksynyt vasikka yhdestä\nlepikosta ja ojaksimen rannalta toiseen lepikkoon ja toisen ojaksimen\nrannalle.\n\nMutta kuulijakunta oli pelkkänä korvana, sen silmissä kuvastui\nkummasteleva, etäisyyksiä leijaileva ilme ja kasvojen jännitys oli\ntoisinaan tyynempi ja vakavampi, toisinaan intoisampi. Täpärimpänä\naikana, jolloin koko esitelmä oli vieriä ojaan, keksi Jonni\nkuulijakuntansa mielentilan ja keksinnöstä johtunut rohkeus hänet\njälleen nosti polulle. Hän alkoi puhua hitaammin ja käyttää voima- ja\nvärisanoja säästeliäämmin ja siten hän pääsi jälleen ohjiin. Harvakseen\npuhuessaan hän lauseiden välissä koki järjestää uusia lauseita ja\npystyttää etäämmälle merkkipylväitä polulta putoomisen varalle.\nKosketettuaan kuin sivumennen hypnotismiin, hän esitelmänsä lopussa\nteki selkoa, miten sielujen välilläkin voi tapahtua jonkinlainen\nlangaton sähköttäminen. Sähköasemina ovat sielut, sähkövirtoina\nkulkevat ajatusvärähdykset. Kun sielut samana silmänräpäyksenä\najatusvärähdyksien tantta vaikuttavat toisiinsa, ovat sähkövirrat\nsuletut ja sähkösanoman eli ajatusvärähdyksen perillesaapuminen käy\nmahdolliseksi. Naapurin isäntä lie hevosta suitsiessaan ja erittäinkin\nsinä silmänräpäyksenä, jolloin sydänhalvaus hänet suisti maahan,\najatellut emäntäänsä. Vasta-ajattelemisen tautta sattui sähkövirta\nolemaan sulettu, joten sähkösanoma pääsi perille. Isännän kuva syntyi\nemännän sielussa, heijastuksen avulla syntyi se silmänkin nähdä, ollen\nyhtä silmänräpäyksellinen kuin ajatusvärähdyskin.\n\nLukemisien ja keskustelujen kautta tähän esitelmänsä kohtaan\nperehtyneenä, kykeni Jonni jotenkin sujuvasti esittämään tietonsa\nsekä luomaan niistä osapuilleen kokonaisuuden. Lopetettuaan katsoi\nhän hiiloksen valossa kelloonsa, uskoen tuskin omia silmiään, sillä\nesitelmä ei ollut kestänyt kuin liki pitäin puoli tuntia, vaikka aika\nhänestä oli tuntunut loppumattoman pitkältä.\n\nEsitelmän vaikutusta lisäsi riutuva valkea, joka Jonnin puhuessa oli\npalanut hiilokseen. Sen valossa näyttivät uteliaat, kummastuneet kasvot\nsalaperäisiltä, koko tupa oli kuin yliluonnollista ja henkimaailman\nilmaa täynnä.\n\nEnsimmäinen kokeilu, heikko ja sattuman aiheuttama, johti ehyempään\njatkoon. Jonni heittäysi koko innollaan pikku esitelmiä pitämään,\npuhuen kuulijoilleen Kalevalasta ja Kantelettaresta, historiasta ja\nluonnonopista, tähdistä ja muurahaisista, sanalla sanoen kaikesta,\njosta hän vain itsekin tiesi. Siten hän oppi suullisen esiintymisen\nalkeet, aineen hallitsemisen ja keskittämisen. Näin aika vieri\nkeskitalveen. Kaislan iltamat pölyyttelivät pikku tuulispään tavoin\nkylän uneliasta ilmaa ja kylvivät tiedon kipinöitä moneen nuoreen\nrintaan.\n\nMutta jopa soraäänetkin alkoivat pirahdella. Jullu ilmaantui muutamana\nkevättalven sunnuntai-iltana Kaislan renkitupaan, mukanaan renttuileva\nnahkurinsälli. Molemmat olivat nauttineet tilkan toisellekin jalalle.\nJonni piti pareillaan puhelua lieto Lemminkäisestä, Kalevalan\nnaissankari-ihanteesta, kokien nykyajan elämästä etsiä vastineita\nKyllikin ja Lemminkäisen luonteille. Noiden kahden ilmaantuminen\nsuututti häntä, esitelmän johtolangat sekaantuivat ja hänen täytyi\nlopettaa. Lyhyttä äänettömyyttä, joka esitelmän katkeutumista seurasi,\nkäytti Jullu ja hänen toverinsa ilveilevään mielenosoitukseen.\nNähtävästi ennalta laaditun sopimuksen mukaan rupesivat nuo kaksi\nlallattamaan laulua pojasta ja tytöstä, jotka tulivat pappilan pellolla\ntoisiaan vastaan. Rekilaulussa, kehnointa lajiaan, oli kahtakärkinen\nmoraali, ruokottomuus toisin säkein kuultihe esiin puti paljaana.\nJoka värssyn lomaan kuului suun maiskuttelemista, jonka laulajat\nesittivät mestarillisen elukkamaisesti. Kuulijoiden kevyemmissä\naineksissa synnytti laulu naurun tirskunaa. Saatu kannatus röyhistytti\nesiintyjöitä, suutansa maiskutellen seisoivat he keskellä tupaa, aikoen\nehkä ryhtyä jonkun toisen numeron esittämiseen, mutta silloin kuului\nMartin paksu ääni:\n\n— Pojat, hurrataanpa näille virsiniekoille.\n\nJa ennenkuin kukaan kerkesi lukea edes kolmeen, oli Martti tarttunut\noikealla kädellään Julliin rintapieleksiin ja nostanut hänet ylös kuin\nkynttilän. Raikuva hurra-huuto seurasi temppua, joka uudistui kolmesti.\nKolmannen hurra-huudon jälestä lennähti Jullu ovesta ulos hankeen, ja\ntoveri, käsittäen aseman vaarallisuuden, luikki joutuin jälessä.\n\nMielien tyynnyttyä nousi renkituvan loukosta seisaalleen Taivos-ukko,\nkylän läkkiseppä ja raihnaisen näköinen mies, joka sairauden takia\nusein kärsi puutetta. Ukko oli talven kuluessa ruvennut säännöllisesti\nkäymään Kaislan iltamissa, kätkeytyen tavallisesti muiden taakse\nloukkoon, jossa istua kyhnötteli kuin vanha kanto vehmasten vesojen\nkeskellä. Ijältään ei hän ollut kuin noin viidenkymmenen seutuvilla,\nmutta raihnainen ruumis ja laihat, ryppyiset kasvot loivat häneen paljo\nvanhemman leiman.\n\nJa nyt ukko vaiteli sananvuoroa. Selkä kyyryssä ja kädet roikkuen\nvelttoina sivuilla, kuten mielisivät kernaimmin pudota lattiaan, kuin\npysyä asemillaan, kysyi hän, mikä on ihmisen sielu? Tuo näkymätön, joka\naina näkyy, tuo eloton, joka aina elää. Sananvuoron saanut vain kysyy,\nmikä on sielu? Se on lähde, jonka vesi kuvastaa kaikessa siinä, mikä\nkäy suusta ulos ja mikä tekoina tutaan. Sen lähteen suonet johtuvat\nluojasta, ylhäisestä isästä. Leikkaa suoni poikki tai päästä tukkeesen,\nmillaiseksi muuttuu sielu? Autioksi erämaaksi, jonka sameista lähteistä\njuo kettu ja korppi, pukki ja susi. Suoniin tunkeutuu törkyä ylhäältä\nja alhaalta, kimmeltelevästä ja tummasta. Toisinaan ne sukissa\nsipsuttaen hiljaa hiipivät oman poven pimentoloista, toisinaan\njulkeasti, kuten tuonottain, ryntäävät päälle sameavetisistä sieluista,\npukkien ja kettujen tyyssijoilta. Kuulijat älkööt pistäkö pahaksi\nvanhan miehen suoraa sanaa. Paljo on sielujen vesisuonia tukkeessa, ja\nsilloin nauretaan sellaiselle, jolle pitäisi häveten painaa pää alas.\nVanhana miehenä oli puhujalla oikeus sekä velvollisuus sanoa totuus.\n\nLopetettuaan painautui ukko jälleen loukkoonsa muiden taakse, mutta\nJonnin huomio ei ukosta enää erinnyt koko iltana. Hän alkoi aavistaa\nettä tuossa raihnaisessa, kärsimysten ja puutteiden muokkaamassa\nruumiissa elostihe harvinaisen rikas sielu ja samalla hän tunsi että he\njoutuvat enempiin tekemisiin keskenään. Sydämmellinen tapa, jolla ukko\nrankaisi äskeisiä naurajia, todisti syvempää elämänkäsitystä ja samalla\nkirkasta luonnetta, joka sopi ikäänkuin seuran omaksitunnoksi.\n\nMutta uhmakkaampiakin pilviä ilmausi jo. Kaislan iltamien mainetta\nalettiin polkea, ruvettiin jo suuriäänisesti huutamaan tuomiota niiden\nyli. Väitettiin tyttöjen ja poikien vallan eri syistä tuppautuvan\nnoihin iltamiin eikä läheskään tiedon halusta. Todistuksen tapaisia\nlöydettiin ja niitä pidettiin musertavina. Eräänä päivänä tuli Kaislaan\nkellonsoittaja Taulan vaimo, eukko, joka yleensä kykeni pitämään\nhuolen, ettei hänen arvoisa henkilönsä joutunut unhotuksiin. Jo\nvuosikymmenisen aikaa oli muija hartaasti julistanut maailmanlopun\nolevan lähellä, vakuutellen samalla, ettei koko seurakunnassa löytynyt,\nhäntä itseä ja Taulaa lukuunottamatta, muuta kuin pari talonemäntää,\njoilla oli pääsyliput kunnossa parempaan elämään. Tämä kunnon eukko\nilmaantui Kaislan tupaan, alkaen itku kurkussa kertoa, että hänen\nvelivainaansa tytär Aliisa, jota hän oli hoivannut ja kasvattanut kuin\nkukkaa ikkunalla, oli edellisestä syksystä saakka horjahtanut kaidalta\ntieltä leveälle. Pakanalliset kirjat ja luvut, joita Kaislan iltamissa\noli joskus läksyksikin pantu, olivat pimittäneet poloisen järjen.\n\n— Noinkohan ovat? rohkeni Kaislan emäntä väittää. Tapasin eilen\nAliisan, mutta enpä keksinyt tytön järjessä pimeätä pilkkuakaan.\n\n— On se raukka pimitetty. Nähkääs, kun tukistelee siltavoudin Kaunoa.\n\n— Mittaisiaan kukin. Varpunen laulaa toiselle varpuselle, voikukka\nnyökkää toiselle voikukalle, niin on aina ollut\n\n— Mikä se on Kauno, mukama? Nappiherran alku, isänsä elätti, pennitön\npakana.\n\n— Ei ole köyhyys häpeä kahdenkymmenen vuotiaalle.\n\n— Minä vartioitsen tyttöä, kuin muinoin keruupi elämänpuuta.\n\n— Vaikea tehtävä. Silmä pettää, äly jättää.\n\n— Mutta täällä Kaislan iltamissa ne yllättävät.\n\n— Ja jos ei täällä, niin sitte muualla.\n\n— Tyttöni, paratiisin ruusun, on paha lumonnut.\n\n— Nuoruus on lumous.\n\n— Kaunon syy kaikki.\n\nJa akka taasen sättimään Kaunoa, jotta suu pirskui. Kesken sättimistä\nosui Kaislan isäntä saapuville.\n\n— No, mikä hätä? Joko maailman loppu joutuu?\n\n— Kyllä maarkin se jo on kynnyksellä. Ihmisten pahuus on kohonnut\nkukkuloille asti.\n\n— Jokohan on?\n\n— Onkin varmaan. Nuoret irstailevat julki Jumalan, ilmi ihmisten.\n\n— Kutka nuoret?\n\n— Ka tämän kirkonkylän. Syntiset seurat ovat vallan päällä, koulun\nkäyneet miehet opettavat ymmärtämättömille tyttönupukoille herrojen\nEevaa, ja semmoisien lukujen jatkoksi päästetään syntiset himot\nvalloille. Se on tosi, totinen tosi. Minä en ole mikään kylän koira,\nmutta sen minä sanon, että joka pahentaa yhden näistä...\n\n— Jo riittää. Uskokaa minua, meillä ei enää tästä puoleen pahenneta.\n\n— Oikein, hyvä isäntä, paljo kiitoksia, hyvä isäntä. Jumalattomuus\npitää kukistettaman jo ituunsa. Viimeiset ajat ovat lähellä. Minä näin\nmerkillistä unta toissa yönä. Maitolan emäntä, Ohralan emäntä, mieheni\nja minä...\n\n— Summa neljä henkilöä.\n\n— Niin, me neljä, jotka maailman silmissä olemme pieniä, me seisoimme\njossakin korkeudessa. Ja me näimme tuulimyllyn, jossa oli viisi siipeä.\n\n— Muistatte väärin, siipiä oli seitsemän.\n\n— Yhden tekevä, olkoon niin, että oli siipiä seitsemän, mutta\ntuulimylly muuttui tulipatsaaksi, jonka huipulla seisoi viisi enkeliä,\ntai seitsemän enkeliä. Ja koko kirkonkylä oli pimeydessä.\n\n— Ei toki vallan, olihan enkeleillä uudet tuohikontit selässä, ja\nniistä kumotti valo, jotta meillä nähtiin sukkiakin parsia. Olitte\ntuhmia, kun ette kurkistaneet tuohikontteihin.\n\nIsäntä poistui tuvasta, hänen jälessään poistuivat Inni, Anni ja\nemäntäkin, palvelustyttö Maija jäi yksin tupaan.\n\n— Mitenkä sen Maijan sielun laita on?\n\n— Reilassa on kuin silinterikello, tuiskahutti Maija vastineeksi,\njouduttaen navettaan Innin ja Annin jälessä.\n\nAkan käynnin jälestä ei Kaislan renkituvan ovi enää avautunut nuorille.\nIsku kyllä sattui kipeästi Jonniin, mutta hän tointui pian, arvellen\nettä aika tuo neuvon ja hätä keksii keinon. Jättää kaikki silleen ja\nperäytyä ei pystynyt häneen sivumennenkään, siksi monta sidettä oli\njo kasvanut hänen ja nuorison välillä, siksi monta hiljaista riemun\nhetkeä hän jo oli ehtinyt nauttia renkituvan iltamissa. Monta luonnetta\noli hän jo löytänyt, monta taipumusta keksinyt ja hänen itsensä siitä\ntietämättä oli työ häntä kasvattanut ja näyttänyt hänelle tien, jonka\npäämäärä tosin ei vielä näkynyt eikä tuskin kangastanutkaan, mutta\njoka lyhyydessäänkö oli jo selvästi viitoitettu ja tarjosi sellaisen\ntoiminnan, joka paraiten tyydytti nuorukaismieltä vehreimpänä\nnuoruusaikana.\n\nIltamien jatkamiseen oli siis keino keksittävä.\n\n\n\n\nOPETTAJA OPPILAANA.\n\n\nJonnin astuessa huoneesen loi Taivos-ukko häneen hyväilevän silmäyksen.\n\nTulin kertomaan ikävää uutista, iltamia ei enää saada pitää meillä.\n\n— Istuhan, lopetan ensin työni.\n\nSaatuaan työnsä suoritetuksi, sytytti ukko savipiippunsa ja virkkoi\nsitte:\n\n— Uutinen on jo lennätetty joka tupaan. Vahinko, kun niin hyvä hanke\ntapetaan.\n\n— Ei sitä toki niin ensi iskulla tapeta. Uusi kokouspaikka on jo\ntiedossa.\n\n— Hyvä. Missä?\n\n— Teidän luonanne. Löytyyhän tämän katon alla tilavampikin huone.\n\n— Ei suojaa tuulelta.\n\n— Tukitaan raot ja reijät. Tirkistetäänpä sitä.\n\nJonni otti käteensä lampun ja astui ukon kera viereiseen huoneesen.\n\n— On ainakin yhtä suuri kuin Kaislan renkitupa, jollei suurempikin.\n\n— Lie kylläkin. Se onkin alkuaan aiottu puusepän verstaaksi.\n\n— Kerrassaan sopiva. Muutama markka reikien tukkimiseen, ja meillä\non seuratupa, joka ajakseen kelpaa. Tukkimiset suoritetaan kesällä,\nsyyspuolella, iltojen tummettua ja venyttyä, keräännymme tänne.\nAnnatteko luvan?\n\n— Kernaasti. Olenpa iloissanikin.\n\nJonni ei kiirehtänyt lähtemään, vaan istahti jakkaralle, ukon ruvetessa\njälleen koputtelemaan läkkilevyjään. Kehnon lampun valossa näytti\nhuone puoli pimeältä, tuuli vongahteli tuon tuostakin oven takana ja\nsuurinaamainen, mustunut seinäkello, jonka viisari ja tuntinumerot\nolivat liidulla uudistetut, löi lyöntejään harvasti. Aina muutamasti\nukko kumartui niin paljo, että kehnon lampun valo lankesi hänen\nkasvoilleen. Ne olivat laihat ja värittömät, mutta piirteet olivat\nsäännölliset.\n\n— Elättääkö tuo ammatti?\n\nElättäisi kyllä, jos ei terveys kujeilisi. Mutta kun täytyy korjata\ntaudin vieraskäynnit, ottaa joskus ahtaalle. Matka kuitenkin edistyy\nrantaa kohti päivän mitan kerrallaan.\n\n— Olette paljo sairastanut.\n\n— Olen, varsinkin viime vuosina.\n\n— Ja paljo muutenkin kärsinyt, luulen ma.\n\n— Onhan tuota kärsittykin, mutta tiedätkö, nuori mies, suurin onni,\nmikä ihmistä voi kohdata, on kärsimys. Kärsimykset sielua kasvattavat\nja suonet perkkaavat. Ihmiset kauhuilevat kärsimyksiä, mutta niitä\npitäisi siunata. Kärsimykset vasta luovat ihmisen.\n\nOli jo käynyt myöhäksi, kun Jonni asteli kotiinsa.\n\nKesällä tukittiin ja korjattiin Taivos-ukon tupa. Nuoret keräsivät\nomasta keskuudestaan tarvittavat varat, ensimmäinen käytännöllinen\npuuha, joka menestyksellä ajettiin läpi.\n\nMoitelaulujen sitkeästä jatkumisesta selvisi Jonnille edellisenä\ntalvena tekemänsä virheet, mikäli ne koskivat Kaislan iltamien\nohjelmia. Naurua aiheuttavaa, kevyttä huvia oli liian ahkeraan pidetty\nsilmällä vakavamman puolen kustannuksella. Siten lie väite, että\niltamiin keräännyttiin vain naurattelemaan itseä ja muita, ollut jonkun\nverran oikeutettu. Vasta iltana, jolloin Taivos-ukko esiintyi, saatiin\nohjelmaan semmoistakin, joka kannatti muistelemista huomenissakin.\n\nTuo oli vastaisuudessa huomioon otettava. Enemmän vakavampaa työtä,\nuseampi puu palamaan, sitte lämmin loimu nousee nuorison nuotiosta.\n\nJonnin rakennellessa suunnitelmiaan lyheni kesä, valoisat illat\ntummenivat, tähtiryhmä toisensa jälkeen koteutui asuinsijoilleen.\n\nOltiin jouduttu syyspuoleen.\n\nEnsi iltama Taivos-ukon luona houkutteli liikkeelle suuremman joukon\nnuorisoa, kuin mitä tupa sovulla vetikään, mutta enemmistö oli\nkuitenkin semmoisia, jotka huvikseen ja aikojen kuluksi vierivät muiden\nmukana, jääden tanhualle ja seinämille omia ilojaan pitämään.\n\nSatunnaisien esteiden vuoksi myöhästyi Jonni. Hengästyneenä saavuttuaan\nperille, pujottausi hän ukon työpajan kautta tupaan. Kerätyillä\nvaroilla ostettu kattolamppu valaisi huonetta, väkeä oli runsaasti,\nmutta ei toki ahdinkoon saakka. Ensimmäisenä uutuutena keksi Jonnin\nsilmä pastorin, joka istui rahilla Taivos-ukon rinnalla. Molemmat\nolivat odotelleet Jonnia. Pastori nousi puhumaan ja lausui saapuneet\ntervetulleiksi. Nuorekkaan, iloista lämpöä pulppuavan puheensa lopuksi\nesitti hän, että siihen lippuun, jota seura tulee heiluttamaan,\npiirrettäisi kultakirjaimin sanat: puhtaus, totuus, rakkaus. Toivoi\nettä seuran kokoukset muodostuisivat takkavalkeaksi, joka lämmittää\nmonia koteja ja monia rintoja puhtauden, totuuden ja rakkauden liekillä.\n\nTervehdyspuheen jälestä laulettiin: Oi, jos oisit, sydämmeni.\n\nKun oli kotvanen käytetty vapaaseen keskusteluun, kosketteli Jonni\nseuran järjestämistä, joko nuoriso- tai raittiusseuraksi, tuoden eri\nnäkökohtia esiin. Järjestetyillä kaavoilla ja muodoilla on se heikko\nkohtansa, esitteli hän, että ne puristavat, mutta toisaalta ne lisäävät\nkokonaisuuden voimaa, selventävät tarkoitusperän ja lähentävät jäsenet\ntoisiinsa.\n\nMartin ehdotuksesta siirrettiin seuran järjestämiskysymys tuonnemmaksi.\n\nJotta ei pastorin puheen synnyttämä juhlatunnelma pilaantuisi, supisti\nJonni illan ohjelmaa. Junin lausuttua runon ja laulettua yksiäänisesti\njoitakuita lauluja valmistettiin seuraavan sunnuntai-illan ohjelma ja\nsitte hajaannuttiin. Rinta täynnä intoa ja suunnitelmia rakennellen\npalasi Jonni kotiinsa. Odottamaton avustus pastorin puolelta nostatti\nhäntä. Hänestä tuntui kuin olisi saanut selkätuen tai toverin\nperäsimeen, jonka hoitaminen alkoi vaatia taitoa enemmän, kuin mitä\nhänellä olikaan.\n\nJoukko oli nimittäin kasvanut ja kasvanut oli sen johtajakin. Kaislan\niltamia alettaessa ei Jonni asettanut minkäänmoisia vaatimuksia\nitseensä ja iltojen johtoon nähden, pääasia oli että yhdyttiin ja\nsaatiin illat kulumaan hupaisesti. Taivos-ukon luo muutettua oli seura\nkasvanut jo melkein kaksinkertaiseksi, sen enemmistön muodostivat\nvallattomat ainekset, joita oli vaikea pitää kurissa, ja toisekseen\nei ollut kysymyksessä enää pelkkä yhtyminen ja hupi, joukkoa oli\nkehitettävä, sen voimia ja intoa sytytettävä, pyrintöjä herätettävä,\nmielteitä luotava.\n\nVasta Taivos-ukon luo muutettua alkoi Jonni käsittää, miten vaikeaan\ntyöhön hän oli ryhtynyt, miten vähän hänellä oli tietoja ja taitoja\nja miten pieni hänen persoonansa vielä oli. Ohjelman jyrkkä muutos\nliian hupaisesta liian vakavaan synnytti piankin mutinaa, joka muuttui\näänekkääksi tyytymättömyydeksi. Se piti ottaa huomioon ja löytää\nkultainen keskitie, joka väliin kävi vaikeaksi, kun rajaa oli mahdoton\ntarkkaan määritellä. Silloin täytyi luovia, tuon eittää, tämän myöntää\nja sovittaa siten, että näytti siltä, että johto oli joukon käsissä,\nvaikka itse asiassa Jonni johti kaikki pienempiä sivuseikkojakin myöten.\n\nKaiken johtamisen avain ja salainen voima oli johtajan henkilöllinen\nväli joukon jäseniin. Vaistomaisesti Jonni heti voimisteluiltamista\nsaakka oli pyrkinyt henkilöllisiin väleihin jokaisen vastatulleen\nkanssa ja useammassa tapauksessa koe onnistui. Henkilöllisellä\nsuhteellaan joukon jäseniin hallitsi hän joukkoa, sen tuntematta\nmitään iestä. Milloin nousi ilmoihin vastustusta tai julkeutta jonkun\nyksityisen jäsenen puolelta, oli tämä tavallisesti semmoinen, joka\nvielä syystä tai toisesta seisoi etäällä johtajasta. Jollei väliä\nsyntynyt, seurasi ero joko ennemmin tai myöhemmin.\n\nKokeileva oppilaan asema kasvatti Jonnin personaa hänen tietämättään.\nErilaisten luonteiden ja taipumuksien tunteminen hioi hänen älyään ja\nhuomiokykyään, rikastutti hänen tunne-elämäänsä ja samalla se opetti\nhäntä tajuamaan ihmistä ja rakastamaan ihmistä semmoisenaan. Kenties\njuuri oppilaan kannalle asettuminen vaikutti, että hänen vaikea\nja arkaluonteinen tehtävänsä onnistui, kenties juuri vähäpätöinen\nesiintyminen murti vastarinnan silloin, kuin käskevä ja korskea käytös\nolisi siihen tulet lietsonut.\n\nVirheitäkin sattui. Vaihtelun vuoksi tahtoi Jonni keskustelua\niltojen lomiin, mutta ensimmäiset yritykset menivät päin männikköön\nkeskusteluaineen suuremmoisuuden vuoksi. Joukko istui tuppisuuna,\nvaikka johtaja ja pastori kyntivät aineesen vakoja ristiin rastiin.\nKeskustelu siirrettiin toiseen ja kolmanteenkin kokousiltaan, mutta\nse ei sittekään kypsynyt. Jonnia, joka oli pohjiltaan tuliverinen ja\njoka ainoastaan ahkerien ponnistuksien tautta oli oppinut hillitsemään\nitseään, alkoi kuohuttaa, hänen kasvojensa ilme muuttui kärsimättömän\nnäköiseksi, vaikka tahdon voima taltuttikin huulet hymyilyyn.\nKeskusteluaine: miksi ihminen ei elä pelkästä leivästä eli miksi\nihmisellä on mielitekoja ja aherruksia, jotka tähtäävät johonkin\nkorkeampaan, kuin pelkkään ruumiilliseen hyvinvointiin, oli hänen\nmielestään niin yksinkertainen ja helppotajuinen, että siitä piti\njokaisen osata puhua joku sana. Joukko istui kuitenkin mykkänä. Inni\ntosin koki kosketella ihmisrinnan tuhatlehväisiin unelmiin, mutta sanat\nolivat onttoja ja liian runollisia tehdäkseen sytyttävää vaikutusta ja\nhänen lopetettua ei kukaan jatkanut.\n\nSama kova onni sattui toisenkin keskustelukysymyksen osalle, jonka\nJonni oli valinnut parhaan kykynsä mukaan, ei sekään heruttanut\nhuomioita kuuluviin. Jonnia alkoi toden teolla hermostuttaa ja\nsuututtaa, mutta vaikka pastori ehdotti, että luovuttaisi toistaiseksi\nkoko keskusteluhommasta ja otettaisi muuta luistavampaa sijaan, piti\nhän itsepintaisesti kiinni alotteestaan ja päätti viedä sen perille,\notti miten lujalle tahansa.\n\nKolmatta keskusteluainetta valitessa teki hän työtä kauheasti. Aineita\nkertyi ahkeran harkinnan tautta ainakin puoli tusinaa, ja ne olivat\nkaikki kypsäksi mietittyjä ja pyöreitä kuin kanan muna, jottei muuta\nkuin kopahuttaa kuori rikki, niin sisältö vuotaa loristen ulos. Mutta\nvalita niistä yksi, ei ollut helppo tehtävä, sillä toinen oli yhtä\nhyvä kuin toinenkin. Kokoukseen astellessa, jolloin valinta vielä\noli tekemättä, tuli Jonnia vastaan muuan vanha työmiehen vaimo. Oli\nmarraskuun loppu oli, maa oli roudittunut, pohjatuuli puhalti purevan\nkylmästi. Jonni pysähtyi puhuttelemaan eukkoa ja sai kuulla, että tämä\noli menossa kunnan isännän luo elatuksen apua pyytelemään. Kesän ansiot\noli syöty loppuun, eukkoa ja hänen miestään ahdisti kylmä ja nälkä,\nvaikka kontu, jossa asuivat, olikin omahinen. Asianhaarat tekivät\ntämän surullisen kuvan vieläkin surullisemmaksi, sillä eukko ja hänen\nmiehensä olivat kasvattaneet kolme vankkaa poikaa ja yhden tyttären.\nViimemainittu oli tosin naimisissa, mutta pojat olivat perheettömiä\nmiehiä ja ansaitsivat hyviä palkkoja. Ja heiltä ei riittänyt omille\nvanhemmilleen sitäkään vähää, mitä nämä tarvitsivat henkensä pitimiksi.\nToteutui siis vanha väite, että isä ja äiti elättävät helpommin neljä\nlasta, kuin neljä lasta isän ja äidin.\n\n— Ne eivät muista itsekin tulevansa vanhoiksi, virkkoi eukko\nsurullisesti, mutta ilman katkeruutta ja aivan kuin lieventääkseen\nlastensa ihmisettömyyttä.\n\nEukosta erottuaan välähti Jonnin mieleen, että hän heittääkin\nhiiteen kaikki miettimänsä keskusteluaineet ja ottaa muokattavaksi\ntämän tapauksen, joka hänen herkkään mieleensä teki niin surullisen\nvaikutuksen. Kun keskusteluloma siis joutui, kertoi Jonni koruttomasti\nkohtauksensa eukon kanssa ja esitti samalla kysymyksen, eikö sen\njohdosta olisi seuran jäsenillä mitään sanottavaa. Kuin taian voimasta\npääsivät kielen kannat irti entisestä kankeudestaan, puhevuoroja\nkäytettiin loppumattomiin ja pastori joutui aivan haltioihinsa, kun\ntakkutukkaiset pojat ja navettahajuiset palvelustytöt ja talon tyttäret\npukivat sanoihin ajatuksiaan ja mielipiteitään kysymyksen johdosta.\nMoni kankea esitys sisälti kultajyvän, moni kömpelö lausunto karvaan\ntotuuden, vaikkakin karkeamuotoisen.\n\nJonnille keskustelu antoi oivan opetuksen valita kysymykset siitä\nmaailmasta, joka oli lähinnä nuorien sydäntä, jolla oli merkitystä\nheidän elämässään ja jota he ulettuivat näkemään ja ymmärtämään.\nHänen piti yhäti olla oppilaana ja kehittää itseään, jos mieli toivoa\nmenestystä työlleen. Milloin hän tämän seikan unhotti ja puksahti\nyläisiin maailmoihin, ei hän ymmärtänyt joukkoa eikä joukko häntä.\nMutta semmoista sattui enää harvoin, sillä Jonni kasvoi joukkoon päin\nja se oli juuri taika, jolla hän kasvatti joukkoa itseensä päin.\n\nToisen onnistuneen keskustelukysymyksen poimi hän varsin vaivoitta. Kun\nlasten velvollisuuksista vanhempia kohtaan oli kahtena iltana kuokittu\nja pengottu, esitti hän uuden kysymyksen: millaisen kodin unelmoit\nitsellesi? Aine oli ehkä edellistä onnistuneempi ja siitä puhuivat\nintosilmin pojat ja tytöt, jotka vielä edellisenä kesänä olivat kylän\nsalomailla karjoja paimentaneet. Jonni ja pastori vain hymähtelivät,\nkun lausuntoja ladottiin lausuntojen selkään, hymähtelivät luonnon\nlapsille, jotka lausunnoissaan avomielisesti paljastivat sydämmensä\nsalaisimmat komerot.\n\nNäinä aikoina Jonni jo teki huomion, että se mikä oli ollut tähän\nsaakka vinossa hänen ja kylän asukkaiden välillä, alkoi vähitellen\npyöristyä. Katseiden epäluuloinen ilme alkoi vaihtua siellä ja täällä\nsäteileväksi sydämmellisyydeksi, jota oli mahdoton väärin ymmärtää.\nKaislan herra poika, joksi häntä koulusta eroomisen jälkeen yleensä\nnimitettiin, oli astunut ensimmäiset askeleensa sydämmiä kohden. Moni\nisä ja äiti, jonka poika ja tytär nuorien seuran tautta oli tullut\nvedetyksi pois joko enemmän tai vähemmän likaisista nurkkahuveista,\npäästi rintansa riemun näkyviin kirkkaassa katseessa ja siinä\ntutunomaisessa kohtelussa, jossa pieni hymyily ja tuskin huomattava\näänen väre kaikki ilmaisee.\n\nJonnille heräävä suosio opetti, että mitä arvokasta ihminen voittaakin,\nsen hän voittaa ainoastaan työllä, seikka, joka hänellä oli selvillä jo\nennen kuin hän oli ryhtynytkään nuoria johtamaan. Työ, ainoastaan työ\nluo elämään arvon, se yksin antaa tyydytyksen.\n\nSiis työhön vain, yhä luottavammin työhön!\n\n\n\n\nTAISTELUHANSIKAS.\n\n\nPikku kapakoitsijoita kyllä ilmi annettiin ja vedettiin oikeuteen,\nmutta kievari tuntui olevan jonkinlaisessa poikkeusasemassa, häneen\nei sovitettu lain pykäliä, vaikka tiedettiin hänen väärin käyttävän\nkievarioikeuksiaan. Tuo harmitti Jonnia enite periaatteen kannalta ja\nvielä senkin vuoksi, kun kievari oli kunnallislautakunnan esimies ja\nsemmoisena kunnan merkkihenkilö, jolla kaikkein vähimmän oli oikeutta\nkäyttää valta-asemaansa lain polkemiseen omaksi edukseen. Hänen\nhäikäilemätön menettelynsä synnytti siveellisten käsitteiden hämminkiä\nja johti siihen katkeraan huomioon, että mikä toisessa asemassa\nolevalle henkilölle on luvallista, se toisessa asemassa olevalle on\nrikos, joka vaatii rangaistuksen.\n\nMutta sattuipa keväällä, maanteiden ja polkujen pehmetessä nuoskeoiksi,\ntapaus, joka veti nuoren seuran taistelukentälle kievaria vastaan.\nMuuan Mikko Reilu-niminen mies puukotti juovuspäissään kievarin pihalla\nsiltavoudin. Oli kevätkäräjien aattopäivä, juttu ehti heti oikeuden\nratkaistavaksi, puukottaja tuomittiin moniaaksi kuukaudeksi linnaan,\nkipurahat ja käräjäkulut siihen lisäksi. Surullinen tapaus joutui\nnuorien seuran kokouksessa keskustelun alaiseksi. Ilmeni että Mikko\nReilu oli pystyvä työmies ja kunnollinen perheen isä. Oli nuorena tosin\nollut tappelupukari, mutta perheelliseksi jouduttuaan oli alottanut\nlaulun toisesta päästä, kuten usein on tavallista ja heittänyt tappelut\ntuokseen. Tuona onnettomana päivänä oli hän joutunut kievarin ohi\nkulkemaan, käräjäjuttuihin takertunut tuttava, toisen kylän mies,\noli vienyt hänet kievariin ja kestinnyt häntä viinalla ja kahvilla.\nViina velloi veren ja pani miehen notkuilemaan kievarin etehisessä ja\nportailla. Sattui siltavouti nenän eteen. Kruununherran virkamahti\nsyttyi ja lietsoutui samassa mitassa korkealle, kuin notkuilija oli\nmatalalla yhteiskunnalliseen asemaansa nähden. Syntyi sanaharkka, joka\njohti käsirysyyn. Ottelun käydessä sivullisien sekaantumisen tautta\nMikolle epätasaiseksi, tarttui tämä puukkoonsa, terä teki tekonsa\nja kesti päättyi veren vuotoon. Saman katon alla, jossa mies oli\nhumaltunut hillittömäksi, tuomittiin hän linnaan rikostaan sovittamaan.\nKruununherran tahditon käytös toisaalta ja kievarioikeuksien\nväärinkäyttäminen toisaalta, siinä tapauksen tekijät.\n\nMikolla oli kyllä tupa oma, mutta perhe oli suuri, säästöjä ei ollut\nkertynyt. Joku huomautti, että jos kipurahat ja oikeuskulut pannaan\nryöstöön, heilahtelee tupa ja tuvan orret ja Mikon vaimo ja lapset\nsyöstään maantielle. Huomautus johti semmoiseen toimenpiteesen, että\nseuran puolesta päätettiin käydä siltavoudin luona armon polkimia\npainamaan, jotta tämä ehkä antaisi kipurahat ja oikeuskulut anteeksi.\nMutta sitte heräsi kysymys, kuka ruokkii vaimon ja lapset, Mikon\nkärsiessä linnassa rangaistustaan. Kuka ruokkii?\n\nSyntyi äänettömyys, kun keskustelu oli edistynyt tuohon kohtaan. Jonni\ntarkasteli joukkoa ja luuli huomaavansa kipenöitä mielissä, sähköä\nsilmissä. Hän oli niin monesti, sekä sivumennen että varsinaisena\naiheenakin, esitelmissään kosketellut inhimillisen elämän merkitystä,\nettä pitipä jonkun sanan itää ja orastuakin.\n\nMutta nouseekohan itu ja oras silmän nähdä, korvan kuulla?\n\nNousi se, nousi rikkaampana ja runsaampana kuin johtaja oli konsanaan\ntoivonutkaan, sillä äkkiä täyteläinen, hyväsointuinen ääni virkkoi:\n\n— On kysytty kuka elättää Mikon perheen, Mikon itsensä istuessa\nlinnassa, ja kysymykseen vastaan minä: se, joka on siihen siveellisestä\nvelvollinen.\n\n— Nimittäin kievari, kuului yht’aikaa usea ääni.\n\n— Hän juuri, jatkoi äskeinen puhuja täyteläisellä äänellään. Kievari\non ensimmäinen pääsyyllinen, toinen on siltavouti, kolmas pääsyyllinen\non Mikko itse. Rangaistuskin siis menee kolmijakoon, Mikolle linna,\nsiltavoudille haavat ja kievarille perheen ruokkiminen. Nurinkurista\non, kun ensimmäinen tulee viimeiseksi ja viimeinen ensimmäiseksi, mutta\ntasaisempi rangaistuksen kolmeen jako tuskin lie keksittävissä.\n\nSyntyi taasen äänettömyys, mutta joukon kasvojen ja silmien ilmeistä\npäättäen kyti mielissä vielä jotakin, joka pyrki purkautumaan, vaikka\nlauhduttavia voimia ei suinkaan puuttunut, sillä nuorien joukossa\nlöytyi sekä kievarin että tämän emännän omaisia.\n\nPian rysähti odottamaton ehdotus esiin, ja sen lausui teräväsointuinen\nääni, jossa oli sekaisin uhmaa, kiihkoa ja kursailemattomuutta?\n\n— Valittakoon lähetystö, joka käy esittelemään kievarille hänen osansa.\n\nEhdotus saavutti yleisen kannatuksen. Sen kintereillä seurasi kysymys,\nketä valitaan lähetystöön?\n\n— Jonni, pastori ja Taivos-ukko, ehdoteltiin joka taholta.\n\nTämmöistä käännettä ei Jonni ollut osannut ottaa laskuihin.\nTuokiollinen heikkous voitti hänet, hän punehtui ja hän koetti\nepäröivin äänin lausua haluttomuutensa ruveta lähetystön jäseneksi.\nHänen sanojaan ei toki kukaan kuullut, tai oliko niin, ettei niistä\nvälitetty, sillä nuorien joukko toisti vaatimuksensa. Jonni taisteli\nlyhyen, mutta tulisen taistelun. Kievari oli mahti mies, joka varakkaan\nnaimisen kautta oli sukulaistunut kunnan merkitsevimpiin, hypätä\nhänen nenälleen oli samaa kuin joutua hallaisiin väleihin melkein\nneljännespitäjän kanssa. Hänen työnsä sitäpaitsi nuorien johtajana oli\nhiljaista ja rauhaisaa rakkauden työtä, hän ei ollut eikä tahtonutkaan\nruveta riitojen mieheksi maailman parantajaksi...\n\nNoin heikkouden tunne syitään lateli, mutta se tunne meni ohi ja\nsen takaa nousi toinen, joka kasvatti sanojen taakse miehen. Olihan\nhäntä itseä jo monet ajat sapettanut kievarissa harjoitettu lain\npolkeminen, olihan hän iloinnut kysymyksen esiin joutumisesta, ja\nkuitenkin hän epäröi, kysymyksen sukeuduttua semmoiseksi, että sanojen\ntakaa tarvittiin mieskin. Luottaen ja kirkkain silmin katsoivat\nnuoret häneen, nytkö hän pettäisi joukkonsa, pettäisi koiran sielun\ntavoin, uskaltamatta esiintyä puhtauden, totuuden ja rakkauden lipun\nedestä. Ei. Ennemmin menköön jo voitettu pieni suosio, menköön niskaa\ntaivuttava rauha ja sopu, kunhan vain totuus senkin hinnalla jaksaa\nnostaa pään pystyyn. Menköön vaikka neljännes pitäjää häneltä,\njoukkoaan ei hän petä, ei.\n\n— Minä olen valmis, virkkoi Jonni, joka toistamiseen oli punehtunut,\nmutta tällä kertaa häpeän tunteesta, kun oli heikkouden kuiskutuksia\nkuunnellut.\n\n— Samoin minäkin, virkkoi pastori, joka oli tarkoin seurannut Jonnin\ntaistelua.\n\n— Valmis olen minäkin, kuului Taivos-ukon kuiva ääni.\n\nHetkisen kuluttua nuo kolme astelivat kievaria kohti. Tiellä sovittiin,\nettä Jonni esiintyy puheenjohtajana, mutta toverienkin oli lausuminen\nsanansa asianhaarojen mukaan.\n\nKievarissa vietettiin paraillaan käräjien köyriä. Salin puolella, jossa\nnaisvieraat ja poikamiehet elostelivat, tanssia hilkattiin hanurin\nsäveleiden mukaan, tupakamarissa istuivat isännän vieraat höyryävien\ntotilasien ääressä. Raollaan olevasta kamarin ovesta kajasti lampun\nvalo hämäräiseen tupaan, iloisia ja voimakkaita öyhkäyksiä kuului\naina puhelun lomiin. Kievari itse käytti sanavuoroa ja hänen sanojaan\nsäestivät kestivieraiden valtavat naurunhohotukset.\n\n— Sitä vasta oli pelimanni tuomariksi. Nähkääs, kun siinä Kukkosen\nMiinan lapseneläkejutussa kyseli vierasmiehiltä rikusta rikkuun.\nHovilan herrastuomari ja muut lautamiehet olivat nauraa mahansa halki.\nNo, nuorihan tuo olikin, mutta järki juuttaalla kirkas kuin sepän ahjo.\nMaistetaanpa, tulee parempia sylkyjä.\n\nLasien kilahdellessa työntyi tupakamarin ovi auki, kievari ja hänen\nvieraansa näkivät vain Taivos-ukon ja Jonnin, pastori oli jäänyt\netäämmälle varjoon. Jonnin lausumaan hyvään iltaan ei kukaan vastannut,\ntervehdityt ja tervehtijä katsoivat kysyvästi toisiinsa, mutta Jullu\npiiloutui isäntien taakse.\n\n— Suonette anteeksi, jos häiritsemme, alotti Jonni vähän kankeasti\nja arastelevasti. Käyntimme johtuu eräästä vereksestä tapauksesta,\njoka hiljattain on tässä talossa sattunut. Tarkoitan Mikko Reilun\npuukotusjuttua. Ehkä on teille tunnettua, että kylässä löytyy nuorien\nseura, jonka lippu on vihitty puhtauden, totuuden ja rakkauden nimeen.\nSeuraa on syvästi loukannut tässä talossa sattunut puukotusjuttu.\n\n— Se oli surkuteltava tapaus, myönsi kievari.\n\n— Varsin surkuteltava, toistivat kestivieraat.\n\n— Tapausta tarkastellessa puhtauden, totuuden ja rakkauden valossa,\njatkoi Jonni sujuvammin kun alottaessaan, on nuorien seura tullut\nsiihen päätökseen, että te, isäntä, olette onnettoman jutun\npääsyyllinen.\n\n— Minäkö? Minäkö puukon paidoin Mikon käteen? Saappaasi kärjessäkö\njärkesi on?\n\n— Jokainen vastatkoon töistään, arvelivat kestivieraat.\n\n— Te juuri viinallanne sen teitte. Olisiko Mikko selväpäisenä\nvilkutellut puukkoa?\n\n— Ei minun asiani ole vastata, mitä kukin tekee ja ei tee. Moiseksi\nnokkaviisaaksiko sinä koulussa olet oppinutkin? Voi mun peukaloani.\nOnko moista herraa ennen nähtykään? Pää pilviä pitelee, kantapäät maata\npyörittelee. Perustetaan kylään pormestarinvirka ja otetaan sinut\npormestariksi. Huolitko virasta?\n\n— Ha, ha, ha, haa, nauroivat kestivieraat. Miehestä tulee pormestari.\n\n— Entä tämä vanhempi rohveeta ja vaprikööri, kiekuuko sekin samaa\nnuottia?\n\n— Aivan samaa, vastasi Taivos-ukko. Isännän vasikka nyt ojassa makaa.\nIhmiset eivät saa sortaa toisiaan, vaan tukea ja auttaa.\n\n— Kuka sinua sortaa, kunnan kerjäläistä.\n\n— Ei huoli soimata, vastasi ukko lauhasti. Olen kyllä jonkun kerran\nkipujen aikana nauttinut apua, mutta joka pennin olen maksanut takaisin.\n\n— Nuorien seura toivoo, jatkoi taasen Jonni, että pidätte leivässä\nMikon perheen sen ajan, jonka mies istuu linnassa.\n\n— Eikö myöskin oluessa? Olette unhottaneet oluen.\n\n— Ha, ha, ha, haa, kelpaisipa puukotella, kun vielä maksettaisiin\nleivät ja oluet palkoiksi, nauroivat kestivieraat.\n\n— Olette velvollinen sen tekemään, jatkoi Jonni.\n\n— Mikä laki minua velvoittaa? Pane tiuku kaulaasi, höyhen lakkiisi,\nrupea narriksi, soita tiukua ja sano: tämä velvoittaa.\n\n— Jumalan laki velvoittaa, kuului lämmintunteinen, sävyisä ääni ja\nsamassa pastori astui varjosta esiin.\n\nHämmästys, joka hänen ilmaantumisensa johdosta kuvastui kievarin ja\nkestivieraiden kasvoilla, näytti hullunkuriselta. Kievari rykäsi useita\nkertoja, hänen antamansa esimerkki tarttui kestivieraisiin ja hekin\nalkoivat rykiä, tehden kumarruksia oveen päin, joilla kumarruksilla\nnähtävästi koettivat puhdistautua näyttämästä nauttineilta.\n\n— Herra pastori, me ei sanota asiaan sitä eikä tätä. Herra pastori ei\npane pahaksi.\n\n— Jumalan laki, jatkoi pastori lämpimästi, tuntee ainoastaan yhden\nyleisen syyttäjän ja kanneviskaalin, yhden tuomarin ja oikeusten,\nnimittäin omantunnon. Teidän omatuntonne on kyllä hereillä, mutta\nte koetatte nukuttaa sitä uskottelemalla, että minkä ihmisten laki\nsallii, sen sallii Jumalan lakikin. Erehdytte, ystävä. Ihmisten laki on\npuustavi ja kuori, Jumalan laki on henki ja sydän. Voi rikkoa edellisen\nlain, viimemainitun jäädessä loukkaantumattomaksi, voi täyttää ihmisten\nlain, mutta polkea jalkoihin Jumalan lain. Viimemainitun olette te\ntehneet.\n\n— Ja millä oikeudella te, herra pastori, pistätte lusikkanne minun\npataani? kiivastui kievari lausumaan. Mitä varten juuri minuun\nsovitatte lakinne mittapuun kaikessa ankaruudessaan? Menkääpä muidenkin\nkynnykselle lakejanne lukemaan, vai minäkö yksin musta pukki valkeassa\nlaumassa?\n\n— Pukkeja ollaan kaikki, selittivät kestivieraat. Syntipukkeja\nnimittäin. Herra pastori ei pane pahaksi.\n\n— Syy on jo ilmoitettu. Nuorien seuraa on loukannut rangaistuksen\nkohdistuminen vähimmän syylliseen, pääsyyllisen jäädessä vapaaksi.\n\nKievarin luonto alkoi nousta, kädenrystöt sattuivat pöytään, jotta\nlasit helähtivät.\n\n— Te solvaatte minua, herra pastori. Enhän minä kykene väittelemään\nkouluutettujen kanssa mutta sen minä toki sanon, että Mikon vuoksi en\nmene hirteen enkä orteen.\n\n— Ei kannata mennä kumpaiseenkaan, hokivat kestivieraat, kumarrellen\nkynnykseen päin. Herra pastori ei pane pahaksi.\n\n— Enkä anna jyviä enempää kuin oluviakaan. Mikä pakko minun on antaa?\nNoita kahta — kievari osoitti Jonnia ja Taivos-ukkoa — en ihmettele,\nmutta sitä ihmettelen että te, herra pastori, jonka virka-alaan kuuluu\nyksinomaan evankeliumin julistaminen, että te otatte kainaloonne\nomatekoiset tuomarinkirjat ja oikeuskaaret ja lähdette häiritsemään\nrauhallisia seurakuntalaisia heidän kodissansa, sitä en ainoastaan\nihmettele, vaan paheksunkin.\n\n— Kunhan näissä huoneissa ei olisi milloinkaan loukattu siisteyttä\nja hyviä tapoja pahemmin, kuin mitä meidän käyntimme on niitä nyt\nloukannut, ei olisi Mikon juttua tapahtunutkaan, vastasi pastori\nlauhasti. Mitä muuten virka-alaan tulee, voin sanoa teille, että\nevankeliumin julistaminen, jota te mainitsitte yhtä kevyesti kuin\nsytytätte piippunnekin, on elämää eikä koreita sanoja, ja siihen on\njokainen velvollinen, niin te kuin minäkin.\n\n— Tarkoituksemme ei ole häiritä eikä loukata teitä, puuttui Jonni vielä\nsanomaan. Tahdoimme ainoastaan lausua puhtauden, totuuden ja rakkauden\nsanan nuorien seuran puolelta. Olemme tehtävämme tehneet ja toivomme\nvain, että tyynesti punnitsette käyntimme syitä, jättäen henkilöt asian\nulkopuolelle. Olen varma, että siinä tapauksessa näette kummalleko\npuolen vaaka painuu.\n\n— Painukaa järveen!\n\nOvi paiskautui kiinni, supatusta ja hiljaista naurua kuului.\n\nPari viikkoa lähetystön käynnin jälestä nakattiin kivi Taivos-ukon\ntupaan, seuran ollessa pareillaan koossa, ja samoina aikoina\nlähetettiin Jonnille nimetön häväistys- ja uhkauskirje, jossa ei\nlikasanoja ja haukkumisia itarin käsin mitattu. Kivi ei onneksi\nsattunut kehenkään, mutta kirjeen solvaukset koskivat Jonniin niin\nkipeästi, että hän niiden johdosta vietti monta unetonta yötä. Mutta\nne unettomat yöt selventivät hänen asemansa. Se mikä ennen oli\nhämärän seasta toisistaan irrallaan olevina sirpaleina sekavasti ja\ntarkoituksettomana joskus aatoksiin äilähtänyt, se nyt alkoi selvetä\nja piirteihin pukeutua, näyttäen ladun, jonka määrääjänä ei enää ollut\nsuosio, vaan työ ja taistelu puhtauden, totuuden ja rakkauden puolesta.\nNäin ollen ei kievarissakäynti antanut katumisen aihetta, päinvastoin\nse muserti tuon velton ja imelän mielikuvan tulla kaikkien suosituksi\nlelupojaksi elämällä jokaisen mieliksi, joka itse asiassa merkitsi\nsamaa, kuin heittäytyä kievarintapaisienkin henkilöiden häntyriksi.\n\nEi, asia ja päämaali etusijaan, muut ovat syrjäseikkoja, joiden\nvaikutukset kyllä koskevat, mutta tuulen lailla ne aikoinaan\nherpoutuvat ja asettuvat. Mitä seuran puolesta oli tehty puukotusjutun\njohdosta, oli paikallaan. Pahaa verta kyllä syntyi kievarin tuttavien\nja sukulaisien piirissä, mutta ei niinkään paljo, kuin Jonni oli\npelännyt. Siihen vaikutti nuorien seuran jatkuva toiminta Mikon\nperheen ja mökin turvaamiseksi. Siltavouti pehmitettiin antamaan\nanteeksi kipurahat sekä suurimman osan käräjäkuluja, leipäavustuksia\nkoottiin listoilla, ja tämä kaikki taittoi mieskohtaisuuden kärjen\nnuorien seuran esiintymiseltä. Matalamielisimpienkin täytyi myöntää,\nettä toisemmat vaikuttimet olivat houkutelleet seuran paiskaamaan\ntaisteluhansikkaansa kievarin silmille eikä haukkumisen ja häväisemisen\nhalu.\n\nLuonnollisesti löytyi niitäkin, jotka eivät mitään ymmärtäneet,\nsyystä etteivät tahtoneet mitään ymmärtää. Ne elämöivät ja riehuivat,\nkuten olisi pyhäkön häväistys tapahtunut, kun puukottajan perheelle\nkerättiin leivän apua. Mutta sitteki luuli Jonni huomanneensa, että\nniiden silmien luku, jotka häneen katsoessa säteilivät kirkkaasti,\noli entiseltään kasvanut, ja se huomio virkisti häntä sanomattomasti,\nvaikkakin latu, hänen latunsa, alkoi näkyä yhä selvempänä ja vaikka\nhän oli päättänyt latuansa kulkea, huolimatta hymyilläänkö vaiko\nvihelletäänkö hänen sivuillaan.\n\n\n\n\nNUORI DOMINIKAANI.\n\n\nKievarissakäynti, kaikkine naurettavine kohtauksineen, muistui usein\nJonnin mieleen ja päättyi aina Julluun. Musta, kiharainen tukka,\npienien ja vilkkaiden kasvojen ällistynyt leima, kun tupakamarin ovi\nvedettiin auki, nopsa ilmeen vaihdos kasvoilla leikkisästä alakuloiseen\nja nopea liike nurkkaan kestivieraiden selän taakse, jonne suuri,\nkaksikerroksinen kaappi loi pimeän varjon, nuo tulivat aina mieleen\nkievarissakäyntiä muistellessa.\n\nEnsi kerroilla Jullun kuva hauskuutti Jonnia, mutta pian se rupesi\npiinaamaan ja kiusaamaan. Ja sitä tehdessään idätti se kysymyksen, eikö\nJullua pitäisi yrittää nostaa kuivempaan elämään. Kysymys pani ensin\nepäilemään, sitäpaitsi tuoksahti se koko lailla hetken tunnelmalta ja\npoikamaiselta. Jullun, jos kenenkään, piti toki itsensä älytä, että oma\napu paras apu. Minkä vieras takoo, on kuin kannaton naula, ei purista\npinnalta eikä sido syvältä. Ken ei itse nousta halua, ei sitä nostaa\nvoi.\n\nEpäilyksiin pilkisti kuitenkin pieni valopilkku, Jullun\npiilottautuminen kestivieraiden taakse ja kasvojen ilmeen vaihdos\nleikkisästä alakuloiseen. Jonni, joka oli kasvattanut itseään\nja oppinut katsomaan sydämmiin, ymmärsi noista vetää oikeat\njohtopäätökset. Jullu oli alennuksen tilassa, mutta paremmat tunteet\nolivat vielä tallessa, koskapahan häntä hävetti esiintyä Jonnin\nnähden kievarin juomakesteissä. Valopilkun lisäksi oli entiseltäänkin\nheidän välillään tilit tekemättä. Martin pikapäinen menettely Kaislan\nrenkituvassa oli jälestäpäin koputellut Jonnin omaatuntoa. Yhtä paljo\nkuin Jullun silloinen esiintyminen, joka tavallaan oli kaikua siitä,\nminkä arvoisena Jonnia ja hänen hommiaan pidettiin, oli karvastellut\nhäntä, yhtä paljo ilahutti häntä lähetystön käynti-iltana huomio,\nettä hänen kurssinsa oli kohonnut. Kohoomisen kuvasti paraiten Jullun\nesiityminen, joka kerrassaan näytti, miten laskuvirheet olivat\nkorjaantuneet.\n\nTuuma pelastaa Jullu, kerran itämään jouduttuaan, ei enää antanut\nJonnille rauhaa. Hän odotti myötänään sopivaa tilaisuutta, mutta\nsemmoisia ilmeni harvoin. Ja kun milloin ilmenikin, ei Jonni sattunut\nolemaan hengessä. Siten kävivät he usein toistensa ohi, joko kylmästi\ntervehtien tai syrin karin vilkaisten toisiinsa.\n\nMuuten oli Jullu näinä aikoina luisunut yhä alemmaksi. Isä oli hänet\nhylännyt ja hakenut toiseen nimismiespiiriin, naapurikunnassa asuva\ntuomari oli myöskin muuttanut pois, joten entisetkin niukat tulolähteet\nolivat menetetyt. Poloinen ajelehti kaikkien laineiden mukana\nkaikkialle ja majautui lopulta kievarin luo vakituisesti asumaan.\nKunnallislautakunnan puheenjohtajana kykeni kievari antamaan elätilleen\njonkin verran kynätöitä ja kievarin tuttavuuksien tautta kertyi\nsatunnaisiakin ansioita silloin tällöin, mutta saipa elätti kokea\nkylmät ja kypsät kaiken sen edestä.\n\nOllessaan markallisena oltiin hänelle suosiollisena, otettiin seuroihin\nja kohdeltiin kuin miehen arvoista, markattomana tuiskauteltiin tuimia\nsanoja ja annettiin viittauksia suoriutumaan muille kynnyksille. Jullu\ntottui kuuntelemaan molempia, ottamatta sydämmen kannalta kylmääkään\nsanaa.\n\nKievari hoiti tarkkaa kirjanpitoa elättinsä rahavaroista. Kerran hukkui\nviisimarkkanen tileistä. Jullu oli työntänyt setelinsä Sarven Antille,\nontuvalle mökkiläiselle, jonka lehmä oli kuollut suohon ja joka kierti\nkuntaa pitkin avunhakupaperien kera, muistamatta että hänen oli samana\niltana tehtävä tilejä isäntänsä kanssa. Tilinteossa hän pihteihin\npantiin, sillä kirjanpitäjä ahdisti kiivaasti, minne viisimarkkanen oli\nhukkunut. Lopulta ei auttanut muu kuin totuus esiin. Silloin kievarin\nluonto sappeutui eikä ainoastaan sappeutunut, vaan myöskin kiehahti.\nHän viskasi saappaan, jonka oli juuri vetänyt jalastaan, Jullua kohden,\nnimittäen tätä samalla koiran hännäksi. Saapas sattui Jullun päähän\nja loihti otsaan korean kummun. Kipeän saanut ei kohtelusta ollut\nmilläänkään ja entinen aurinko tuli aikoinaan jälleen näkyviin, tuli\nniin pian kuin Jullu oli onnistunut saamaan hohtavia hopeoita taskuunsa.\n\nMutta juttu osui Jonninkin korviin ja se kypsytti hänen aikeitaan.\nSattuipa sitte että he tulivat toisiaan vastaan pellon polulla. Kevät\noli juuri kääntynyt kesään, ruis teki tähkää, taivas huokui hempeyttä.\nKohdistaen katseensa ohi, lausui Jullu lyhyen hyvän päivän, painautuen\nsamalla tarpeettoman paljo poikkeen, kuten se, joka vasite mielii paeta.\n\nNyt, jos milloinkaan, iski Jonnin mieleen.\n\nMikä kiire? Lyökäämme kättä, virkkoi hän iloisesti.\n\nJullu pysähtyi, mutta ei vastannut mitään. Näytti että hän mielellään\ntahtoi tavata Jonnia, mutta toisaalta näytti hän rauhattomalta ja\npelokkaalta.\n\n— Eihän pohjoinen puhalla välillämme, jatkoi Jonni vakavammin kuin\näsken, mutta sydämmellisesti. En hyväksynyt silloista esiintymistäsi\nkotini renkituvassa, mutta en hyväksynyt Martinkaan menettelyä. Sinun\non muistaminen, miten paljo voit vaatia niiltä, jotka eivät ole mitään\nsaaneet siitä hyvästä, joka on ruumiin ylipuolella.\n\n— Minun syyni oli... Martti teki oikein... en parempaa kohtelua\nansainnutkaan... en ymmärtänyt sinua vielä silloin.\n\nSeurasi tuokion äänettömyys, jolla ajalla Jonni valmistausi iskemään.\nVakavasti, mutta ystävällisellä äänellä kysyi hän, katsoen Jullua\nrehellisesti silmiin:\n\n— Miltä tuntuu elämä?\n\n— Tiedät kysymättäkin, kuului huoleton, melkein leikkisästi lausuttu\nvastaus.\n\n— Mikset yritä nousta pientarelle?\n\n— Siksi kun tiedän, ettei siitä tule mitään.\n\n— Jos tehtäisi koe.\n\n— Miten? Sitenkö, että teen raittiuslupauksen? Niitä olen tehnyt jo\nainakin tusinan.\n\n— Tehdään semmoinen koe, että muutat kievarista.\n\n— Minne?\n\n— Taivos-ukon luo.\n\n— Suuttuakseni piankin päiviini ja kolkuttaakseni jälleen nykyisen\nisäntäni oveen. Tunnen että siten tulee käymään.\n\n— Mutta jos lasket väärin.\n\n— Enpä laske. Et ymmärrä tilaani. Kun kirvelee, kalvaa ja polttaa, niin\nsitä ei kestä, ei, ei. Nousee semmoinen ärjy sieluun, että menköön\nkaikki.\n\n— No, jos lankeat, nouset jälleen ylös. Sitte lankeamiset harvenevat.\n\n— Jaa harvenevatko? toisti Jullu ja hänen kasvoillaan valosti hiukan.\n\nSe oli toivon kipinä, joka iski tulta. Jonni ei jättänyt suotuisaa\nsilmänräpäystä käyttämättä.\n\n— On parasta, että muutat jo tänään. Nyt heti.\n\n— Olen velassa kievariin puolen kuun ruuan ja vuokran.\n\n— Selvitään velat pois.\n\nHe kääntyivät yhdessä kievaria kohti. Pari tuntia myöhemmin istui\nJullu, Jonnin lähdettyä kotiinsa, Taivos-ukon tuvassa, jonne\nvasaran naputus läkkilevyä vastaan kuului viereisestä työpajasta.\nEnsimmäinen innostus uuden taipaleen alkamiseen oli jäähtynyt ja\nvaihtunut mielenmasennukseksi, joka itse asiassa oli astutusta\naskeleesta johtunut katumus. Muutto oli tapahtunut pikaan kuin takin\nyllevetäminen, seurauksia punnitsematta ja harkitsematta. Voiko hän\nkestää kauan luostarissaan, tovereina poikkijalkainen pöytä, rähjä\ntuoli, laatikoille kyhätty makuusija ja kaiken kukkuroiksi jörömäinen\nukko mauttomine viisauksineen. Eiköhän olisi sittekin ollut viisainta\npysyä kievarin vinttikamarissa? Eiköhän? Eiköhän?\n\nMielenmasennukseen sekausi padan ja peltien rämpytys, jonka Jullu oli\nvielä kuulevinaan. Heidät oli rämpytetty kievarista. Porstuassa alkoi\näkkiä kuulua padan ja pellin räminä, kun he, kapsäkki kummallakin\nkädessä, astuivat rappuja alas. He pysähtyivät pihalla, molempia\nnauratti. Kohotettuaan hattua rämpyttäjiin päin, jatkoivat he matkaansa.\n\nJos kievarilaiset hyvinkin arvasivat, että hän jonakin iltana saapuu\nkiltisti ja entistään nöyrtyneempänä takaisin heidän hyväiltäväkseen ja\npotkittavakseen. Hän oli molempiin tottunut. Viimemainittua kokiessa\nhän jo etukäteen nautti hyvityksestä, joka seurasi yhtä säntilleen kuin\naamu iltaa.\n\nKestääkö hän, tummunut mies, luostarissaan, kun se kalvava ja kirvelevä\nnousee rintaan, mieleen, sydämmeen, kun se kohoo ja tuhoo kaikki\nkauniit aikeet ja päätökset ja ajaa hänet hakemaan iloa ja unhoitusta\npikarin pohjasta. Kestääkö hän?\n\nHän oli raukka, suuri raukka, mutta hänellä oli salaisuus, yksi ainoa\nsalaisuus. Ja se oli meri. Mertä oli hän rakastanut, merimieheksi\nkuvitellut tulevansa, vesiä kulkemaan, vieraita maita, vieraita kansoja\nja kaupunkeja näkemään. Mutta ratkaisevana hetkenä puuttui häneltä\nryhti, kun äiti, jonka ainoa veli oli hukkunut haaksirikkoon ja joka\ntunsi kuoleman kauhun mertä ja merimiehen ammattia kohtaan, kirjoitti\nettä jos minua rakastat, jätä menemättä. Hän jäi maalle, kokeili\napteekkioppilaana, rautatien harjoittelijana, kirjanpitäjänä, mutta\naina sekautui hänen elämäänsä merirakkaus, hänen meritautinsa ja se\nkiehautti hänet tarttumaan lasiin, ja silloin hän noitui, syljeskeli\nja kirosi koko maailmaa ja erittäinkin apteekkeja, rautateitä ja\nkonttooreja. Ne vuorostaan maksoivat kaiken takaisin kukkuramitoin, ja\ntyönsivät hänet ensin käräjäkirjuriksi ja vihdoin kievarin elätiksi,\njossa asemassa hän koki koiran hyväilyt ja koiran potkut.\n\nKaikki oli hän menettänyt, paitsi äidin. Ja kukaan muu kuin äiti, ei\ntietänyt hänen salaisuuttaan.\n\nÄiti! Äiti!\n\nÄkkiä tuntui kuin seisoisi äiti hänen edessään, lempeine ja rakastavine\nkatseineen. Lemmen lisäksi uhkui katseesta sydämmellinen ilo, ilo\nsemmoinen että se pani Jullun hymyilemään, jopa ääneen nauramaan.\nEnnenkuin iloinen mieli ehti palaa loppuun, haki Jullu kirjoitusvehkeet\nesiin ja kirjoitti seuraavat rivit:\n\n Äiti, ainoani. Muuan uusi Väinämöinen on laulanut minut pois\n kievarista Taivos-ukon luostariin. Muutto tapahtui tänään ja oli sen\n kunniaksi muhkea läksiäismusiikki. Sopiihan koettaa asua tätäkin\n maapallon kohtaa. Ainakin voin vakuuttaa, että täällä ilmansuunnat\n ovat paikallaan. Idässä on itää niin kauas kuin silmä ja ajatus\n kannattaa ja lännessä länttä, mutta siinäpä onkin kaikki, mitä näen.\n Kunpa sukeltaisi silmään jotakin, joka herättäisi elämän toiveita\n s.o. leivän toiveita, niin vaihtaisin niihin Sinun tähtesi kaikki\n Austraaliat ja Intiat. Kiitos viime lähetyksestä. Erittäinkin\n liinavaatteet olivat tarpeen. Pian kirjoitan enemmän.\n\n Jullu.\n\n Nuori dominikaani.\n\nMakuulle hankkiessa aleni Jullun mieli haikeaksi. Illallinen oli\nollut niukka, vuode oli kova, ja ajattelipa elämää ja tulevaisuutta\nminne käsin tahansa, aina näkyi vain pelkkiä tyhjiä ilmansuuntia.\nVasta puoliyön takaa asettuivat mielen mainingit. Ennen heräämistään\nnäki Jullu unissa äitinsä. Äiti ruokki valkoista lintua, lintu lenti\nunennäkijää kohti.\n\n— Uni ennustaa onnea, virkkoi Jullu aamusella ensi sanoikseen.\n\nIltapuolella tuli Jonni tervehtimään. Hän oli entistä iloisempi. Ja\nsyystäkin. Keväällä hän jo oli toimittanut jonkun perukirjoituksen ja\njonkun kauppakirjan laadinnan ja tänään, juuri ennen Taivos-ukon luo\nlähtöä, oli häntä pyydetty pesänselvittäjäksi ja huutokaupanpitäjäksi\nnaapurikylään. Se oli hyvä enne ja siihen perusteltiin aluksi Jullun\ntulevaisuus.\n\n— Voit tehdä kaiken puhtaaksikirjoitustyön, johon minulla ei riitä\naikaa, virkkoi Jonni lämpöisesti ja innokkaasti, kunnes ehdin istuttaa\nsinut asioihin kiinni. Jollen perin erehdy, rupeaa työtä tippumaan\nriskisti.\n\nEikä Jonni erehtynytkään, häntä alettiin vetää toimituksesta toiseen,\nkaikenmoisia luottamustoimia tyrkytettiin hänelle, kaikenmoisia\nsopimuksia laatimaan haettiin hänet. Milloin vain asianhaarat\nmyöntivät, työnsi hän Jullun sijaisekseen vähäpätöisempiin toimiin,\nniiden lisäksi sai viimemainittu suorittaakseen melkein kaikki\nkirjoitustyöt, joten hänen taloudellinen tilansa alkoi seestyä\npilvisestä yhä kirkkaammaksi.\n\nJonnin omassa kehityksessä oli pitäjällä vieriminen tärkeä tekijä.\nHän oli näihin saakka ollut tekemisissä vain kirkonkylän nuorien\nkanssa, hän oli nähnyt ympärillään vain nauruhaluisia tyttöjä ja\npoikia, käsittänyt hän oli elämää vain sen harjatulta ja pyyhityltä\npuolelta, nyttemmin joutui hän tekemisiin vakavien pohjavoimien kanssa.\nTäten hänen elämänsä koulu laajeni ja hän painautui yhä lähemmäksi\nympäristönsä juurimultiin imemään niistä vaikutuksia, jotka kehittivät\nja kasvattivat häntä käsittämään ihmisiä, jotka hänen ympärillään\nmuodostivat yhteiskunnan. Milloin se oli perintösäännöksen laatiminen,\ntutisevan vanhuksen puumerkillä varmennettu, joka paljasti hänen\neteensä ihmissydämmen sokkelot, milloin kuoleman tapauksen tautta\nsattunut myllerrys, pesänkirjoituksineen ja huutokauppoineen, joka\nlitisti hänet asianomaisten rintoihin.\n\nKaikkina vuoden aikoina käytti hän harmaata, kotikankaasta tehtyä\npukua ja varsiniekkasaappaita. Retkillään kulki hän mieluummin jalan,\ntalvella hiihtäen, kesällä polkien karjapolkuja ja oikoteitä. Puvusta\nja käynnistä saattoi hänet jo kauas tuntea. Hän astui uljaasti, mutta\nhänen niskansa oli kyyryssä, kuten isänkin, ja tuo ominaisuus, joka\nvuosien kuluessa kävi yhä huomattavammaksi, loi hänen vartaloonsa\nerittäin hauskan ja ystävällisen leiman. Vastoin isän kasvojen hipiää\noli Jonnin iho valkoinen, silmät olivat suurenpuoleiset ja harmaat,\notsa kaareutui kauniisti ylöspäin. Vartalo oli hoikka ja pitkä, mutta\nkasvot olivat leveähköt, ja kun hän oikein sydämmellisesti nauroi,\nkuvastui niissä lämpöisen ja myötätunteellisen sielun jokainen piirre.\n\nHänessä oli jotakin, joka lähensi ihmiset häneen ja vaikutti heihin, ei\nrepäsevästi eikä äkki voimakkaasti, mutta juoheasti ja lämmittäväsi,\nsamalla yhä paisuen ja vetäen puoleensa. Hän oli puoleksi mies,\npuoleksi vielä koulupoika, ja kuitenkin tuntui kuin olisi jokainen\nhänessä keksinyt jotakin omasta itsestään, semmoista että se herätti\nyhtaikaa mieltymystä ja ihailua.\n\nHänen tietonsa ja taitonsa eivät olleet suuret, mutta niiden puutteen\nja vaillinaisuuden painoi varjoon hänen henkilönsä, ääni, jolla hän\npuhui, nauru, jota hän nauroi, avoimet ja leveähköt kasvot, jopa pitkän\nvartalon hauska ja ystävällinen leimakin.\n\nMonesti nousikin pulma hänen eteensä. Ilman isänsä lautamiesviisauksia\nolisi hän, varsinkin pitäjällä vierimisen alkuaikoina, pulmaan\nistunut. Vanhojen, tomuttuneiden ja haalistuneiden asiapapereiden\nselaileminenkaan ei aina auttanut, piti lähteä joskus Vipusissa\nkäymään, jopa kerran tuomarin luo toiseen pitäjäänkin, kun oli sekavan\nperintöjaon syntysanat keksittävät. Tuosta kievarin piiri takoi\nkompasanan, jota ahkeraan käytettiin maljojen ääressä istuessa. Kun\nsattui joku ymmälle käyvä kysymys, tokaistiin aina: pitääpä kyytiä\nKaislan sihteeri tuomariin.\n\nMutta työ opetti tekijänsä. Käytännöllinen taito edistyi käsi kädessä\nhenkilöllisen kehityksen kera, ja niin kävi, että jonkun ajan kuluttua\nKaislan poika oli pitäjän tunnetuin ja suosituin mies, jota kaikki\ntavatessa lyöttäytyivät kädestä tervehtimään ja jonka luo ensi sijassa\nkäännyttiin, kun sattui asia, johon ei oma äly ylettynyt.\n\nKarsain silmin ja jatkuvia yhteentörmäyksiä aavistaen katseli kievari\nnousukkaan askeleita ja kasvavan suosion merkkejä, joita alkoi nousta\nnäkysälle tuolla ja täällä. Haltioissaan hän jo uhitteli taistelua\nherra poikaa ja sihteeriä vastaan. Ehkä juuri hänen kiusakseen ja\närsytyksekseen alettiin kievarista päin punoa halpamaisia vehkeitä\nJullun sortamiseksi. Väliin vehkeet onnistuivat, väliin sivuuttivat\nsyrjään. Kun nuorella dominikaanilla vain oli työtä, vältti hän astua\nviritettyihin pyydyksiin. Kuitenkin saattoi sattua että meritauti,\nsaatuaan kiihottavan töytäyksen jostakin ulkoa päin, heräsi äkkiä ja\nmuuttui raivoksi, joka vivahti mielipuolisuuteen ja jota vastaan Jullu\nitsekin oli voimaton. Onneksi toki sattui raivokohtauksia harvoin\nja jolleivät töytääjät olisi toimineet, niitä tuskin olisi sattunut\nlainkaan.\n\n\n\n\nLUPAUS.\n\n\nLokakuun päivä oli leuto ja siintävä ja lehtimetsien kirjavat värit\nolivat hohtoisimmillaan.\n\nJonni oli matkalla muutamaan syrjäkylän torppaan toimittamaan\nhuutokauppaa. Hän astui tapansa mukaan reippaasti metsäpolkua, takki\nkäsivarrella, olkihattu takaraivolle työnnettynä ja tuon tuostakin\npyyhkien hikeä otsaltaan. Varjokkaita metsäpolkuja oli hauska polkea,\nmutta ahoilla ja aukeilla pyrki ruumis hiostumaan.\n\nSivuutettuaan pienehkön suon, joutui hän pensoittuneesen\nniitynlahdelmaan, jonka poikki kulki hidasvirtainen ojaksin.\nJonni pysähtyi ojaksimen rannalla, sillä se oli osoitettu hänelle\nviittapaikaksi, josta polun piti viedä suoraan metsän halki torppaan.\nMutta oikeaanko vaiko vasempaan polku kävi, sen oli hän unhottanut.\nHetkisen aprikoituaan, päätti hän kääntyä onnenkaupassa vasempaan\nsuuntaan. Astuttuaan edelleen, perkkaantui hän ajotien tapaiselle,\nmutta salaman sirpomaa puuta ei ilmaantunutkaan, kuten hänelle oli\nneuvottu, seikka joka herätti hänessä levottomuutta. Ennätystä lisättyä\nja polettua tietä hetkisen, loppui harvakasvuinen metsätaival,\naukeama levisi hänen eteensä ja siinä torppa pikkupeltoineen ja\nsaunapolkuineen ja alempana järvi kaislikkorantoineen. Jonnilta pääsi\nhelpoituksen huokaus, kun astui kiviaidan yli torpan tanhualle. Mutta\nasuinrakennuksen lähelle ehdittyä, kummastutti häntä kaikkialla\nvallitseva hiljaisuus. Ei missään ihmisolentoa, ei ääntä eikä\nliikahdusta. Torpan eteisen ovi näytti toki olevan auki, Jonni astui\nrappuja ylös ja työntyi tupaan. Tupa oli suuri, mutta näytti sekin ensi\nsilmänräpäyksellä tyhjältä. Silmät saatuaan, keksi Jonni kuitenkin\ntuvan loukossa sängyn ja siinä ihmisolennon, puolittain makaavassa,\npuolittain nojaavassa asennossa. Jonni lausui hyvän päivän ja läheni\nloukkoa.\n\n— Käykää istumaan, vastasi ääni sängystä.\n\nJonni ei noudattanut kehoitusta, sillä hän huomasi lopultakin\njoutuneensa harhaan.\n\n— Entä tämän talon haltijaväki? kysyi hän hätimmiten ja hajamielisesti.\n\n— Läksivät huutokauppaan. Mistä vieras on?\n\n— Kirkonkylästä ja huutokauppaan myöskin menossa.\n\n— Olette siis eksynyt?\n\n— Siltä näyttää.\n\n— Kuka te olette?\n\n— Olen Kaislan Jonni.\n\n— No, jopa on sattunut hullusti, kun huutokaupanpitäjä on eksynyt.\nOlette outo näillä mailla ja outo voipi eksyä.\n\nSanoja seurasi nauruntapainen äännähdys.\n\n— Kuka te sitte olette? kysyi Jonni vuorostaan.\n\n— Heimon Hiskias, huutolainen. Isänne kyllä tuntee minut. Vai olette\nmaar te Eerikin poika. Isänne on paljo lyhempi teitä. Olette tulleet\näitiinne, äitinne suku on pitkää.\n\nSyviin kuoppiin painuneet posket, paljaat kaulasuonet, laihat kädet,\nsysimusta tukka, silmien kärsivä ilme, nuo kaikki alkoivat vaikuttaa\ntuskallisesti Jonniin.\n\n— Ette näy jaksavan hyvin, virkkoi hän, läheten aivan sängyn ääreen.\n\n— Eihän sitä tämmöisenä jaksa hyvin.\n\n— Onko teissä ruumiin vammaa?\n\n— On jaloissa. En voi astua, pitää istua tai maata.\n\n— Miten kauan olette ollut tuommoisessa tilassa?\n\n— Neljänkymmenen vanhasta saakka. Kipu iski ensin vasempaan jalkaan,\nsitä vihlasi äkkiä, kuten olisi luun lävitse työnnetty raudalla, ja\nsitte sitä alkoi kolottaa yöt ja päivät, siksi että se rampautui.\nVasemmasta jalasta muuttui kolotus oikeaan jalkaan, seuraukset samat.\nMikä siinä muu lopuksi, kuin huutolaisen leipä. Onneksi toki olen\nperheetön mies.\n\nHiskian puhellessa oli Jonni tullut aivan sängyn lähelle, josta\ninhottava löyhkä levisi häntä vastaan ja jossa oli vain likaisia ja\nmustuneita rääsyjä olkien peitteenä. Pienellä jakkaralla oli leivän\nneljännes, kaljalla täytetty saviruukku ja joku silakka, nähtävästi\nhuutolaisen päivällinen. Epäilyttävistä liikkeistä, joita viheliäinen\nteki ruumiillaan ja käsillään, päätteli Jonni riekaleissa löytyvän\nsyöpäläisiä, päätelmä, jonka perusteellisuuden varmensi lähempi silmäys\nriepuihin.\n\n— Kauanko olette ollut nykyisessä paikassanne?\n\n— Kohta kolme vuotta. Kun Herra armahtaisi ja ottaisi pois.\n\nJonnia ahdisti yhä tuskallisemmin. Kolme vuotta moisessa tilassa, kolme\nvuotta jokapäiväistä kidutusta ja ruumiillisen hoidon puutetta.\n\n— Onko teillä ollut aina näin kurjaa?\n\nKysymys heräsi aivan tehottomasti ja Jonni vähän sävähti, kun oli sen\nlausunut.\n\nHiskia käänsi tuokioksi päänsä seinään käsin.\n\n— Eihän näin köyhissä voi olla parempaa hoitoa, vastasi hän sitten,\nhilliten liikutustaan ja katsellen Jonnia lapsellisen uteliaasti.\nHuutolaiset lykätään vähimmän vaativalle, köyhä, jolla on markan\npuute, vaatii vähimmän. Hyviä ihmisiä ovat tämän torpan väet. Mutta te\nolette aivan äitinne näköinen. Sanovat teidän käyneen korkeat koulut,\nmutta ette välittänyt tulla herraksi. Aivan teillä on äitinne otsa ja\nsilmätkin, mutta niskanne muistuttaa isäänne.\n\nKoetan tehdä jotakin teidän hyväksenne.\n\nPää kääntyi jälleen seinään käsin.\n\n— Meistä on kunnalle ja ihmisille vain vastusta. Kävi sisko-vainajani\npoika kievarin puheilla, mutta ei kuulu riittävän maksaa enemmän.\nKunnalla on paljo menoja, huutolaisia liiaksikin.\n\n— Paljoko teistä nykyään maksetaan?\n\n— Ei ole tullut kysyttyä. Ennen oli seitsemänkymmentä ja\nkahdeksankymmentä markkaa, niillä vaihein tuo lie nytkin.\n\n— Onko teillä ketään tuttavaa tai läheistä, joka halusta ottaisi teidät\nluokseen.\n\n— On kirkonkylässä Pälsy, se kyllä ottaa, kun maksetaan\nsatakaksikymmentä.\n\nJonni tunsi pälsyläiset hyvin, poika ja tyttö olivat Kaislan iltamien\nkantajoukkoa, isäntä ankara työntekijä, talo pieni, mutta toimeentuleva.\n\n— Koetan tehdä jotakin hyväksenne.\n\nAika kiirehti, Jonnin täytyi rientää.\n\n— Pääsette järven poikki Sysi-Matin veneellä, avain on tuolla\nikkunanpielessä. Puolessa tunnissa joudutte perille. Vielä yksi asia,\njollette pahastu.\n\n— En, sanokaa huoletta.\n\n— Ettehän unhota minua?\n\n— En unhota.\n\nPuheltuaan vielä muutamia toivoa herättäviä sanoja Hiskialle, riensi\nJonni rantaan, lykkäsi veneen vesille ja souti vastaiselle rannalle,\njosta määräpaikkaan ei ollut kuin pari kivenheittoa. Huutokaupan\npidettyä ehti hän pimeän saapuessa kotiinsa. Hän ei koko iltana saanut\najatuksiaan irti Heimon Hiskiasta.\n\nSeuraavana päivänä meni hän pastorin luo, kertoi tyystin näkemänsä ja\nkertoi antamastaan lupauksesta.\n\n— Jotakin on tehtävä.\n\nPastori oli samaa mieltä. Tilapäisien avunnauttijoiden sekä\nniidenkin puolelta, jotka nauttivat pienempiä avustuksia, oli joku\nkerta valitettu yksityisesti hänelle kievarin käyttäytyvän tylysti\navunhakijoita kohtaan. Arkaluonteisien sanottiin vapisevan käydä\navunhakuasioissa kunnan isännän eteen. Se oli jo liikaa. Kerran oli\nnuori äiti menettää henkensä moisen pelon vuoksi. Se oli turvaton\ntyttö, joka muutenkin häpesi ja suri tilaansa.\n\n— Olen minäkin sitä mieltä, että jotakin on tehtävä. Mutta mitä?\n\n— Tuo kysymys pyöri koko eilisen illan ajatuksissani ja herättyäni\naamulla nousi se taas esiin. Pelkään että kuntamme köyhäinhoito,\njos sitä ruvetaan penkomaan ja kääntelemään, paljastaa toisen ja\nkolmannenkin Hiskia-jutun. Koko rakennus on uusittava pohjia myöten.\n\n— Miten?\n\n— Siten että huutolaiset eristetään erityisen vaivaishoitohallituksen\nkäsiin, joka toimii itsenäisesti, ollen tilintekovelvollinen vain\nkuntakokoukselle. Huutolaisien myyminen vähimmän vaativille kokonaan\npoistettava. Vaivaishoitohallitus tekee vain yksityisesti sopimukset,\npitäen ensi sijassa silmällä hoidon laadun ja vasta toisessa sijassa\nmakson suuruuden. Siihen suuntaan olen ajatellut uudistuksen.\n\n— Niinpä koetetaan sitte tehdä rynnäkkö.\n\nVäliaikainen kuntakokous kuulutettiin nimenomaan köyhäinhoidon\nuudestaan järjestämistä varten. Kievari, kunnan mahtimies, pikkuisen\nhämmästyi, pilven äkkiä ilmaannuttua kirkkaalle taivaalle häiritsemään\nhänen suuruuttaan. Siltä taholtako ryntäys, jota hän oli aavistanut,\nalkaakin, kysyi hän itseltään. No, sopii koettaa. Pikku hämmästyksen\nmentyä ohi, rupesi hän varustautumaan otteluun kynsin hampain, haalien\nkokoon kaikki vanhan järjestelmän puoltajat ja selitellen niille\nyksityisesti vanhan edut ja uuden, tarjolla olevan vaarat.\n\nPastori ja Jonni, kaksi kunnallisen johdon salaisuuksiin\nperehtymätöntä, menivät kokoukseen vallan varustautumattomina,\nomaamatta muuta tukea kuin sen, minkä hyvän asian puolustaminen tarjoo.\nKokouksen alettua, pyysi Jonni ensimmäisenä puheenvuoron. Sujuvasti\nja lämpimästi esitti hän kunnan velvollisuudet köyhäinhoitolaisia\nkohtaan, huomauttaen miten ajan vaatimukset silläkin alalla kasvavat\nja miten välttämättä on seurattava edistyksen mukana, jollei mielitä\nvasite taantua ihmisyyden ulkopuolelle. Aika, edistys ei milloinkaan\nvietä vapaamaanantaita, se rientää aina eteenpäin. Mikä ennen on\nvälttänyt ja tyydyttänyt, käy ajan kera tarkoitustaan vastaamattomaksi,\njopa kehnoksikin. Lopuksi teki hän ehdotuksen erityisen\nvaivaishoitohallituksen perustamisesta.\n\nToisen puheenvuoron käytti kievari, ja se muodostui pelkältään\nsananvaihdoksi ensimmäisen puhujan kanssa. Kievari teki kysymyksiä,\nJonni vastaili.\n\n— Miksi nykyinen järjestelmä on kehno ja kelvoton?\n\n— Siksi, että se pitää silmällä ainoastaan hoitolaisista johtuvia\nkulunkeja eikä lainkaan hoidon laatua.\n\n— Todistus?\n\n— Hoitolaiset sijoitetaan aina sen luo, joka vaatii vähimmän eikä sen\nluo, jonka hoidosta olisi jotakin takeita. Omaisille ei anneta mitään\netusijaa, vaikka se oikeastaan kuuluu asian luontoon.\n\n— Esimerkiksi?\n\n— Heimon Hiskia. Sillä on voipa sukulainen täällä kirkonkylässä, joka\nottaisi Hiskian hoitoonsa, mutta siitä huolimatta on mies sijoitettu\nvasta-alkavaan torppariperheesen. Riittääkö tämä yksi esimerkki, vai\nlevitetäänkö lautaselle enemmän sitä lajia.\n\nKievari nolautui tuokioksi, mutta pian hän, tuntien selkänsätakaisien\nvoimien suuruuden, terhenteli entistä voimakkaammin. Hän oli tähän\nsaakka leikitellyt Jonnin kanssa hakuilla, mutta vasta nyt hän löi\nvalttinsa esiin. Se valtti oli kunnan varojen säästäminen.\n\n— Kunnan palvelijana on kunnallislautakunta käsittänyt\nvelvollisuudekseen hoitaa kunnan varoja niin, että kykenee hyvällä\nomallatunnolla tilintekoon milloin tahansa, virkkoi hän ylpeän\nhymyilevästi. Penni ja markka on säästetty siinä, missä ne on voitu\nsäästää. Hoitolaisista ei ole tähän saakka yksikään kuollut nälkään\neikä tule vastedeskään kuolemaan, sen voin vakuuttaa. Jos yhdellä\nhoitolaalla on pikkuisen paremmin, toisella pikkuisen huonommin,\nei merkitse mitään, niinhän on meillä kaikilla, vaikka olemme\nomintakeisia miehiä. Jos kuntakokous hyväksyy ehdotuksen köyhäinhoidon\nuudestaan järjestämisestä, avaa se samalla kunnan rahakirstun jokaisen\nkourijan vapaasti käytettäväksi ja saadaanpa nähdä, että köyhäinhoito\nvastaisuudessa tulee nielemään yhtä paljo tuhansia, kuin minkä se nyt\nnielee satoja. Johtaa kunnan asioita, on eri asia, kukkua poika- ja\ntyttöparvissa, on eri asia. Esitän ehdotuksen hylkäämistä. Kunnalla ei\nole varoja ruveta tekemään kalliita kokeita ensimmäisen mahtiinpyrkijän\ntyrkkäyksestä.\n\nValtti oli taitavasti lyöty.\n\n— Ei ole varoja kuului usealta taholta.\n\nJotkut yrittivät kannattaa ehdotusta, mutta toiset huusivat\nkannattajilta suun tukkeen, joten sekasorto kävi yleiseksi. Jonni\npyysi turhaan sananvuoroa. Hän olisi iskenyt murhaavasti kiinni\nkievarin ylpeästi lausuttuun väitteesen, ettei tähän saakka kukaan\nhuutolainen ole kuollut nälkään eikä tule vastaisuudessakaan kuolemaan,\nmutta hän ei saanut ääntään kuuluville. Muuan pinteänaamainen, lyhyt\nja luiseva torppari, jonka päälaki oli kiiltävän kalju, ilmaantui\nhänen eteensä, takoen koroillaan lattiaan ja huitoen käsillään,\nkuten olisi taistellut pakkasen kynsissä. Jonni kuuli miehen puhuvan\nJuudas Iskariotin rahakukkarosta ja muista raamatullisista seikoista,\njoilla ei ollut mitään yhtenäisyyttä keskenään ja joita ei mitenkään\nvoinut sovittaa kyseessä olevaan kunnalliseen uudistukseen. Aikansa\nhuitoiltuaan, nakkasihe mies kievarin eteen, alkaen siitä, mihin oli\nlopettanut sekä huitoen ja korkoa polkien äskeiseen tapaan. Jonni\nkuuli hänen mainitsevan ensimmäisen seurakunnan yhteistä rahainhoitoa,\npellonmyyntiä ja Ananiaksen petosta, ja sen jälkeen nakkautui mies\npastorin kimppuun.\n\nSekasorron ja melun asetuttua ruvettiin äänestykseen vanhan.\njärjestelmän ja uuden ehdotuksen välillä. Varsinkin alussa oli\nkievarin joukko sankka. Hosun kylä oli ääniluettelon ensimmäinen.\nKylä, pitäjän suurin, oli vesien ja vaikeiden teiden takana ja käsitti\npuolitoistakymmentä taloa, ja se oli salapolton pesä, jossa aina\nkeväisin jäiden lähtiessä ja syksyisin jään heikkona ollessa kohosi\nkorpimailta salapolton savu, todistuksena ettei hosulaiset olleet\nherkkiä ajan vaikutuksille. Pitäjällä kutsuttiin heitä Hosunpakanoiksi,\nja heidät tunsi helposti kesyttömästä ulkomuodosta ja punaraitaisista\npukimista. Paitse salapolttoa kuului heidän erikoismaineesensa vielä\nerinomainen käräjöimishimo. Hosulaiset olivat tuomiokunnan pahimpia\nkäräjäsankareita, jotka olivat aina tekemisissä lautamiesten, tuomarien\nja pöytäkirjojen kanssa. Pitäjällä sanottiinkin, että jos hosulaista\nvahingossa sylkee varpaille, on linna ja sakko valmis.\n\nHeidän kuninkaansa ja komentajansa oli rikas Pesähosun isäntä. Hän\noli heidän lainopillinen neuvonantajansa, heidän asianajajansa, joka\n»supliikit» laati ja lakipykälät selvitti. Pesähosu liikkui aina\nkäräjillä sekä omien juttujensa, että muiden käräjöimisien vuoksi.\nVarsinaisen kuuluisuutensa saavutti tämä mies jo viidenkolmatta\nvuotiaana jolloin haastatti käräjiin pitäjän kirkkoherran, syystä\nkun se vastaanajaessa maantiellä ei antanut täsmälleen puolta tietä\nPesähosulle. Jutun todistajiksi sai hän kaksi miestä, jotka sattuivat\nolemaan aidanpanossa juuri sillä kohden, jossa kirkkoherra ja Pesähosu\najoivat toisiaan vastaan. Oli syys, oli satanut ja maantiet olivat\npehmeät, joten pyörien jälet näkyivät hyvin. Sillä puolella, jota\nPesähosu oli ajanut, näkyi oikean pyörän ura aivan maantien reunassa,\njota vastoin kirkkoherran ajoneuvojen oikea pyörä oli kulkenut\nloitolla nurmesta. Etäisyys mitattiin tuppivyöllä ja oli se noin\nkolmen korttelin veroinen. Pesähosu väitti oikeuden edessä, että\nhänelle kuului puolet noista kolmesta korttelista, vaatien kirkkoherraa\nedesvastuusen laittomasta maantienanastuksesta. Vain vaivoin pelastui\nkirkkoherra sakotta syyttäjänsä käsistä.\n\nTämä kuuluisa mies äänesti ensimmäisenä kievarin eduksi, vetäen\njälessään kaikki hosulaiset, kuten kellokas muut lampaat. Muissa\nkylissä sai Jonnin ehdotus kannatusta melkein tasan vastustajan kanssa,\nmutta vanhan ehdotuksen puolustajat pääsivät kuitenkin loistavaan\nenemmistöön. Kievarin puolella oli melkein kolmesataa ääntä enemmän.\n\n— Mieleni on paha, virkkoi Jonni pastorille, kun he astelivat\nkuntakokouksesta, Heimon Hiskialle antamani lupauksen vuoksi, jota en\nvoikaan täyttää. Vaan jos olen suruissani, olenpa iloissanikin, sillä\nhuomasin tänään muutamia merkkejä, jotka ennustavat, ettei päivän\nnousuun ole kauas.\n\n— Minä myös huomasin.\n\n— Kievarin käly ei äänestänyt vanhan eikä uuden puolesta ja se\nmerkitsee paljo.\n\n— Niitä oli ainakin puoli tusinaa, jotka menettelivät samoin, puoli\ntusinaa kievarin läheisimpiä ja vankimpia tukimiehiä, jotka milloin\ntahansa ovat kypsät astumaan meidän riveihimme.\n\n— Ja kun ne kerran luopuvat, vetävät ne mukanaan kymmenittäin muita.\n\nJoulun loppupäivinä myytiin taasen huutolaiset. Jonni meni Pälsyn\nisännän kera huutokauppaan ja vaati, että Heimon Hiskia piti\nsijoitettaman Pälsyn luo, joka oli ensimainitun läheistä sukua.\n\n— Ei tule kysymykseen suku, vaan laki, rehenteli kievari. Ja meidän\nkunnassamme on voimassa semmoinen laki, että huutolaiset sijoitetaan\nvähimmän vaativalle.\n\nHiskian vuoron tultua, teki Pälsy tarjouksen sadastakahdestakymmenestä\nmarkasta, mutta joku muu otti helpommasta, ja kievari määräsi Hiskian\nhelpomman huutajan hoitoon.\n\nJa sillä hyvä.\n\n\n\n\nKOLME KIRJETTÄ.\n\n\nJonni viivähti tavallista myöhempään pastorin luona, nousten lähtemään\nvasta kellon mennessä yhdeksään. Oli toukokuu alussa, taivas oli\nillan kuluessa vetäytynyt ohueen pilveen, valaen hienoa tihkusadetta\nlumipeitteestään tuonottain vapautuneesen maahan. Sateen vuoksi valitsi\nJonni kylätien, sillä pellon polut olivat kevätkosteudenkin tähden\nniljakkaita käydä ja sade teki ne vieläkin liukkaammiksi.\n\nTaivos-ukon kohdalle ehdittyään, näki hän työpajassa tulen tuikkivan,\nmutta tuvan puolella vallitsi hämärä, seikka, joka pani Jonnin\narvelemaan ja ihmettelemään, sillä tuvan asukkaalla oli kiireellisiä\ntöitä pareillaan tehtävänä. Tapansa mukaan asteli Jonni reippaasti ja\nkotvasen vielä asteltuaan, keksi hän edellään astujan, joka niinikään\npolki tulisesti eteen käsin. Välimatkan vähitellen lyhettyä, luuli\nJonni tuntevansa polkijan Julluksi. Vartalon koko oli sattuvasti\nsama, samoin astuntakin. Varmin tuntomerkki oli kuitenkin vartalon\nkallistuminen oikeaan, Jullun omituisuus, josta hänet jo etäämmällekin\nvoi tuntea. Kerran edelläpolkija silmäsihe taakseen, mutta lisäsi\nsen tehtyään vieläkin nopeutta. Ei ollut enää epäilystäkään, nopea\nastuja oli kuin olikin Jullu. Jonni huusi häntä nimeltä. Ei vastausta.\nToistamiseen huusi Jonni, mutta Jullu vain paransi nopeuttaan. Noin\nhilkkasivat he kilpaa kappaleen matkaa, välin käydessä yhä lyhyemmäksi.\nJonni alkoi aavistaa, mistä oli kysymys, ja hänen aavistuksensa\nosoittausi oikeaksi Jullun kääntyessä kievariin vievälle tielle.\nKievari sijaitsi kylän kauniimmalla paikalla, pienellä töyränteellä\npeltojen keskessä. Komean talon tupakamarista loisti tuli.\n\n— Jullu, huusi Jonni vielä kerran, mutta nähtyään huutonsa jääneen\nvaikutuksetta, pani hän juoksuksi, saavuttaen Jullun muutamalla\nharppauksella.\n\nKuten otus ja metsästäjä seisoivat he vastakkain, molemmat kiihkeästi\nhengittäen ja mittaillen toisiaan silmäyksillään.\n\n— Jullu, mikä sinun on? Jonnin ääni kuulosti mahdollisimman\nystävälliseltä.\n\n— Anua minun olla. Mene hornaan. Minä pistän silmäsi puhki. Mene. Mene.\nAnkka, määkivä piru, mene.\n\nJullun silmissä liekehti, hänen leukansa kalisivat ja hän puri\nhammasta, jotta narskui.\n\n— Syököön salama sinut, höyhenetön harakka.\n\nJullu pyörähti nopeasti ympäri ja alkoi painautua juoksujalan kievaria\nkohti. Muutaman sylen päässä tavoitti Jonni hänet ja tarttui hänen\ntakinpielustaansa.\n\n— Ei askeltakaan enää tätä tietä.\n\n— Mitä sanot? Hellitätkö? Kas tuossa sinulle, pupu, perkele.\n\nSamassa Jonni sai lujan iskun kasvoihinsa.\n\n— Naaraspässi.\n\nToinen ja kolmas isku, yhtä voimakkaat kuin ensimmäinenkin.\n\nTukkien toisella kädellä nenäänsä, josta alkoi vuotaa veri, nujerti\nJonni toisella kädellään Jullun nurmeen.\n\nKului moniaita silmänräpäyksiä. Jullu hengitti katkonaisesti, hänen\nsilmänsä syytivät raivon kipenöitä, suupielissä sylkkyi vaahto ja\nruumis rytkähteli kuin kouristustaudin käsissä, tehden ponnistuksia\nkohota ylös.\n\nMutta Jonni ei hellittänyt. Toinen polvi maahan koskien oli hän\nkumaraisessa asennossa saaliinsa yli, jota hän piteli lujalla\nkädellään. Vihdoin vastarinta heikkeni, Jullun silmät herkesivät\nsyytämästä raivon kipinöitä, vartalon rytkähdykset veltostuivat.\n\n— Miksi kuristat minua?\n\nJonni hellitti kätensä ja oikaisihe seisomaan.\n\n— Mitä on tapahtunut? Miksikä olemme täällä sateessa?\n\n— Nousehan ylös käymme Kaislaan.\n\nHajamielisen näköisenä ja sekavasti silmäillen ympärilleen, kuten\nse, joka ei muista tapahtuneita, nousi Jullu ylös ja tuokion jälestä\nastelivat he Kaislaa kohti. Jonnin äiti oli vielä valveilla heidän\nastuessaan tupaan ja hän loi tulijoihin kummastuneen katseen.\n\n— Äiti kulta, laadihan sija kamariin, Jullu jää luokseni yöksi.\n\nLaati äiti sijan kamariin. Makuulle hankkiutuessa ja riisuutuessa\nputosi Jullun liivin lakkarista pieni kirjelippu lattiaan. Hän yritti\nsitä kätkeä ja kun Jonni uteli, mikä kirjelippu oli, vältti hän vastata.\n\n— Näytähän sitä.\n\nJonni sivalsi kirjelipun Jullun kädestä ja avattuaan sen luki hän:\nLouhi on varsonut tänään. Tule ristiäisiin illalla. Kalle.\n\nKirjeen käsiala muistutti sattuvasti erään toisen kirjeen käsialaa,\njonka Jonni oli saanut lähetystön käynnin jälkeen kievarissa ja joka\noli vielä hänen tallessaan. Hän etsi sen kirjoituspöytänsä laatikosta\nja vertaili toisiinsa käsialoja, joiden yhdennäköisyys oli epäämätön.\nNimetön herjaus- ja uhkauskirje, joka aikoinaan oli niin kipeästi\nasianomaiseen koskenut, oli saman käden piirtelemä, saman henkilön\nsommittelema.\n\nNimittäin kievarin vanhemman pojan, Kallen.\n\nTuo oli odottamattomuus. Kievarin lapsista —niitä oli neljä, kaksi\npoikaa ja kaksi tytärtä — oli Kalle aina tehnyt Jonniin edullisen\nvaikutuksen. Sen luonne tuntui olevan hienompi, kehittyneempi\ntunne-elämä kuvastui sen kasvoilla, joissa muutenkin ilmeni jotakin\nmyötätuntoista ja puoleensa vetävää. Oliko tuo edullinen vaikutus\nmielikuvituksen luoma harhakuva? Siltä nyt ainakin näytti. Vai oliko\nmies siihen määrin kodin lumouksen alainen, että teki mitä käskettiin,\nvaikka näki tekevänsä väärin.\n\nNoihin ajatuksiin nukkui Jonni.\n\nMutta Jullu valvoi. Illan tapaukset risteilivät sikin sokin hänen\nmielessään, hajoten ja hukkuen johonkin selvittämättömään ja pimeään,\njohonkin riehuvaan ja myrskyävään, jossa hänen oma itsensä löi tulta,\npaloi, salamoi mustia salamoita, mustaa tulta, mustaa paloa.\n\nSydänyön jälestä seestyi taivas, herkesi tihkusade ja pilvet painuivat\npakoon. Auringon punertavien säteitten pilkistäessä huoneeseen nousi\nJullu ylös makuulta ja asettui istumaan ikkunan ääreen. Ja siinä\nistuessa ryntäsi ankara ahdistus hänen rintaansa. Tuntui kuin putoisi\nja vajoisi hän johonkin syvään. Hän aikoi huutaa ja herättää Jonnin,\nmutta hän ei kyennyt. Äkkiä tuntui hänestä että äiti katsoi häntä\nsilmiin ja virkkoi: rukoile.\n\nJullu polvistui makuusijansa ääreen ja auringon punertavien säteitten\nhyväillessä hänen kiharaista tukkaansa, alkoi hän: isä meidän, joka\nolet taivaassa — — — — anna meille meidän syntimme anteeksi — — — älä\njohdata meitä kiusaukseen — — — Amen.\n\nLopetettuaan asettui hän makuusijalleen, veti peitteen päänsä yli ja\nhetkisen jälestä hän nukkui.\n\nHerätessään kuului hänen korviinsa Taivos-ukon ääni.\n\n— Tulin levottomaksi... aavistin että jotakin on tapahtunut.\n\nUkon ja Jullun lähtiessä liittyi Jonni heidän seuraansa kievariin\njohtavan tienristeykseen saakka. Siinä hän erosi. Perille saavuttuaan\npyysi hän tavata Kallea. Emäntä vei hänet saliin, jonne Kallekin\npian ilmaantui. Jonni tervehti häntä ystävällisesti, ja kun olivat\nvaihtaneet muutaman sanan, virkkoi ensimainittu:\n\n— Näytän sinulle kolme kirjettä. Tässä on ensimmäinen.\n\nJonni ojensi Kallelle nimettömän parjaus- ja uhkauskirjeen. Kalle loi\nsiihen pikaisen silmäyksen ja väkevä puna kohousi hänen kasvoihinsa.\n\n— Tässä on toinen kirje.\n\nKallen kasvot kävivät yhä punakammiksi. Hän loi toiseenkin kirjeesen\neli eilisiltaiseen ristiäiskutsuun, hätäisen silmäyksen.\n\n— Ja tässä on kolmas, luehan sekin.\n\nKalle otti kirjeen vastaan ja luki seuraavat, naisen käsialalla\nkirjoitetut rivit: Siunaan teitä. Tiedän ettette kiitosta kaipaa.\nKuitenkin näette, että tämä paperi on kostunut. Ilon kyyneleet ovat sen\nkostuttaneet, ja ne kyyneleet kiittävät Teitä. Jullun äiti.\n\nKalle ojensi jälleen kirjeen Jonnille, sitte he olivat kumpikin vaiti.\nVihdoin lopetti Jonni äänettömyyden.\n\n— Sanohan, oletko milloinkaan punninnut Jullun kohtaloa äidin kannalta?\n\n— En, vastasi Kalle hiljaa, sitä en ole milloinkaan tehnyt.\n\n— Sen minäkin uskon. Olet ajatellut Jullua vain pelkkänä Julluna.\n\n— Niin.\n\n— Ja semmoisena on poika mahdottoman hauska, käyttääkseni rohkeata\nsanaa.\n\n— Hauska kyllä, ei oo nähty surujen painamana.\n\n— Eihän toki. Julluhan on iloisien nuottien posetiivi maljamiesten\nseurassa. Kun vain viitsii kiertää, jatkuu sävel, vaikka miten kauan.\nJullun huulilla vetreä leikki vasta vetreänsä näyttää. Toisaalta\nsitte, sääli poikaa, joka on jäänyt aidan taa, sääli poikaa, joka\nitkee nauraessaan ja nauraa itkiessään. Isän syy osalta, isä oli liian\nankara, verensä vieroi, siittämänsä hylki. Mutta maailma on väliin\nsemmoinen, väliin tämmöinen, ja Jullu on hauska poika, hauska raukka.\nMutta asetetaanpa kuvan taustaan äiti. Kiharatukkainen, ilosilmäinen\nJullu polkee laulun tahtia lasi kädessä, ja sill'aikaa äidin sydämmestä\nnousee kyyneleinen huokaus: Jumala, pelasta valkeani, kaitse\nkaunoiseni. Pelasta, pelasta, sytytä päivä poloiselle.\n\n— Totisesti, tuota en ole ajatellut.\n\n— En luullut löytäväni sinua noiden kirjeiden takaa. Yksi on kuitenkin\nvarma. Joko minä olen erhettynyt sinun suhteesi, tai olet itse\nerhettynyt oman itsesi suhteen. Uskon kernaimmin viimemainitun. Kantasi\nminua kohtaan ei ole todellista, se on keinotekoista ja siinä syy,\njonka vuoksi tahdoin tavata sinua. Toivon että heität naamarin pois, se\nei sovi sinulle. Sano, olenko oikeassa vaiko väärässä.\n\n— Soisin olevasi oikeassa.\n\nNyt vasta rohkeni Kalle luoda katseen Jonniin.\n\n\n\n\nVOITTOJA.\n\n\nLäheni kuntakokous, jossa kunnan virkailijat piti valittaman\nkolmivuotiskaudeksi. Puolella sekä toisella valmistauduttiin otteluun,\njoka pääasiallisesti tuli koskemaan lautakunnan puheenjohtajan\nvaalia. Rauennut ehdotus köyhäinhoidon uudestaan järjestämisestä\noli jakanut kunnan äänivaltaiset kahteen puolueesen, edistys-\nja vanhoillispuolueeseen, viimemainittujen johtajana kievari,\nensinmainittujen johtajana Kaislan Jonni. Vetoamalla kunnan varojen\nsäästämiseen onnistui kievari kokoomaan vankan ja horjumattoman\nenemmistön kannattamaan itseään vaalissa. Hänen valitsemisensa merkitsi\nsamaa kuin säästäminen, vastapuolueen leimaksi jäi kunnan varojen\ntarpeeton ja kevytmielinen tuhlaaminen.\n\nOltiin ahkerassa voimien keräämispuuhissa. Viestit kulkivat ristiin\nrastiin, luopioita siirtyi rivistä ja toisesta riviin ja toiseen,\nlaskuja laadittiin, mutta aina jäi kievarin puolueelle kahden —\nkolmensadan suuruinen äänten enemmistö.\n\nJa kuitenkin oli vastapuolue voitosta varma!\n\nEhti vaalipäivä, mentiin kokoukseen, alotettiin toimitus. Hosun miehet\nseisoivat sankkana parvena omassa nurkassaan, kuninkaansa ja supliikien\nkirjoittajan ympärillä. Lautakunnan puheenjohtajan vaali oli listan\nensimmäinen.\n\n— Joukko äänivaltaisia esittää talollisen Kaislan lautakunnan\npuheenjohtajaksi, kuului ensimmäinen ehdotus.\n\n— Joukko äänivaltaisia esittää talollisen Pälsyn, kuului toinen ehdotus.\n\nSen kintereillä seurasi heti vaatimus:\n\n— Ryhdytään äänestykseen.\n\nTämä oli vastapuolueen ensimmäinen vaalimanööveri. Tarkoitus oli\nhypnotiseerata äänivaltaiset työntämällä joutuin ehdokkaat esiin\nja vaatimalla yhtä joutuin äänestystä, jotta voimapuolueen ehdokas\nkokonaan unhottuisi.\n\nÄäniluetteloa avattaessa Jonni jo salaa nauraa hiperteli, mutta niin\nlyhytnokkainen ei toki puolue ollut, sillä kuuluikin kolmas esitys:\n\n— Joukko äänivaltaisia esittää lautakunnan puheenjohtajaksi viran\nnykyisen hoitajan.\n\nEsittäjä höysti vielä esityksensä imelillä kiitoslauseilla, miten\nkunniakkaasti ja taitavasti viran nykyinen hoitaja oli tehtävänsä\ntehnyt yhdeksän vuoden aikana.\n\nVähemmistöpuolue löi nyt korkeimman valttinsa pöytään. Kuului\nyllätyksenä esitys:\n\n— Joukko äänivaltaisia esittää talollisen Pesähosun lautakunnan\npuheenjohtajan toimeen. Valitsemalla hänet toimeen kunnioittaa kunta\nitseään yhtä paljon kuin valittuakin.\n\nSyntyi tuokion kestävä äänettömyys, jolla ajalla Jonni piti tarkasti\nsilmällä Hosun kylän miehiä. Heidän kesyttömillä kasvoillaan ilmeni\nensin jonkinlainen tyhmistymisen pilvi, mutta se vaikeni pian\nmakeaksi ja voitolliseksi riemuksi. Toivo että heidän suurmiehensä\nvalitaan kunnan isännäksi, souti hunajaväreilynä heidän sydämmissään,\nhe pyörähtelivät kantapäillään, lipsauttelivat sormillaan ja itse\nheidän kuninkaansa, isoisän silmälasit nenällä, hymyili niukasti,\nkuten etevä lakimies ainakin, nähdessään, että juttu äkkiä kääntyykin\nodottamattomaksi voitoksi.\n\n— Ryhdyttäköön äänestykseen, kuului taasen vaatimus.\n\nHuudettiin esiin Hosun kylä, ääniluettelon ensimmäinen. Pesähosu ei\nliikahtanut paikaltaan, hymyili vain niukasti ja katseli isoisän\nsilmälasien takaa äänivaltaisien joukkoon. Alihosu liikahti\nensimmäisenä äänestämään.\n\n— Annan ääneni Pesähosulle, virkkoi hän juhlallisesti, hän on isä, me\nmuut kaikki olemme lapsia.\n\nPidättääkseen nauruaan täytyi Jonnin rykiä ja tukkia nenäliinalla\nsuutaan. Hosulaiset, niinhyvin talolliset kuin torpparit, mökkiläiset\nja käsityöläisetkin, marssivat juhlallisina pöydän ääreen ja äänestivät\nkuningastaan. Jokainen heistä lausui jonkun mairesanan äänestettävän\nkunniaksi. Kuului sanoja sellaisia kuin »viiden piispan veroinen\nviisaudessa», »toinen Salomo», j.n.e. Yhden ainoan kerran rohkeni Jonni\nvilkaista pastoriin, joka, istuen sykkyrässä kirjurin rinnalla, oli\naivan punainen kasvoiltaan.\n\nKahdesti yritti kievari katkaista äänestyksen. Alihosun isännän\nlähetessä pöytää, virkkoi hän, tuskan väänteet kasvoillaan:\n\n— Pyytäisin huomauttaa Hosun kyläläisille...\n\n— Ei mitään huomautuksia, keskeytti puheenjohtaja, napauttaen vasaraa\npöytään, äänestyksen pitää tapahtua vapaasti.\n\nMutta kievari ei malttanut vieläkään jättää yrittämättä.\n\n— Kuulkaahan, hyvät Hosun miehet.\n\nMutta silloin putosi puheenjohtajan vasara niin lujasti pöytään, että\nJonni ja pastorikin säpsähtivät.\n\n— Ei mitään huomautuksia, täällä ollaan kaikki vapaita äänestäjiä.\n\nTuohon ei mitään voinut, äänestys jatkui rauhallisesti, vaikka kievarin\nmieltä kirveli joka kerran, kun Pesähosun nimeä mainittiin. Sen nimen\nmainitseminen nyppi häneltä vähintäin kolmesataa ääntä ja käänti hänen\nvarman voittonsa tappioksi.\n\nToisen kylän jouduttua esiin, ei nimeä enää mainittu. Jonni herkesi\ntukkimasta nenäliinalla suutaan, pastorin kasvoilta katosi punakkuus.\nMolempien ajatuksiin nousi kysymys, josko oman puolueen äänestäjät\nymmärtävät pysyä ehjänä ja äänestää joko Pälsyä tai Kaislaa, sotkematta\nmolempia ehdokkaiksi. Siitä rippui vaalin tulos. Mutta molemmat tekivät\nhuomion, että ne kievarin läheiset ja omaiset, jotka edellisen syksyn\nmyrskyisessä kuntakokouksessa olivat antaneet äänestyksen mennä ohi\nomalta kohdaltaan, ne nyt loistivat poissa olollaan.\n\nToimitus yhä jatkui. Oli annettu moniaita ääniä kievarin ehdokkuuden\npuolesta, mutta jopa mainittiin Kaislakin, mainittiin toisen kerran,\nkolmannesti, mainittiin väliin monet kerrat yhteen jaksoon, väliin\nkievarin nimen edellä, väliin jälkeen. Ja sitä jatkui, kunnes\npäästiin ääniluettelo loppuun, sitte alkoi äänien yhteenlaskeminen.\nTulokset näyttivät, että Kaisla oli saanut noin kahdensadan\nsuuruisen äänten enemmistön, kuten puolue oli varmasti olettanutkin.\nJonni, voitontunteen hyväillessä hänen sieluaan, muisti Hiskialle\nantamansa lupauksen, jota ei hän ollut voinutkaan täyttää. Tuo oli\nkarvastellut hänen mieltään monen monituista kertaa. Elpyi mieleen kuva\nhuutolaisraukasta. Kärsivä katse, laihat kasvot ja kädet, mustuneet\nriekaleet olkien peitteenä ja niissä syöpäläisiä, kaljatuoppi,\nleivänpalanen ja raukan pyyntö: ettehän unhota minua.\n\nJonnin muistellessa Hiskialle tekemäänsä lupausta nakkausi luiseva\ntorppari jostakin lomasta hänen eteensä, alottaen puhumaan miten\nMooseksen kuoltua Joosua Nunnin poika rupesi kansan johdattajaksi.\nPuhuessaan huitoi hän käsiään, polki koroillaan lattiaan ja nakkautui\njälleen yhtä äkkiä kievarin eteen, joka sapekkaan näköisenä istui\nkahden kannattajansa välissä.\n\nMuut vaalit menivät melutta, äänestys ei tullut kysymykseenkään.\nKokouksen loputtua purki kievari sappensa hosulaisiin, hän meni heidän\neteensä ja virkkoi:\n\n— Teittepä hyvän palveluksen tänään tuhlaajapuolueelle, te hosulaiset.\nViinaa te kyllä osaatte keittää, mutta älysittekö äänestäessä olla\nhajautumatta, te Saksan pässit.\n\n— Sanotko sinä meitä Saksan pässeiksi? kysyivät hosulaiset tuimasti,\njoka merkitsi samaa, että solvauksen voi panna juttuun.\n\n— En toki, hyvät miehet, peruutti kievari sanansa, minä vain kysyn\nteiltä, oletteko milloinkaan nähneet Saksan pässiä? Minä olen tänäänkin\nnähnyt niitä monta. Ja yksi on niin suuri, ja se suuri pässi, jonka\npiti opettaa toisia pikku pässiä määkimään, kun sille luvattiin\ntupakinlehtiä, ei se osannutkaan määkiä. Ja kaikki pikku pässit\nmääkivät päin mäntyyn.\n\n— Viisastelet ja puhut vertausten kautta, mutta tiedä se, että Hosun\nmies aina on miehen veroinen.\n\n— Onpa hyvinkin, on miehen ja vieläpä pässinkin veroinen.\n\nJonni ja pastori nauroivat makeasti, poistuessaan kunnantuvasta, jonne\nkievari jäi hosulaisia ruoskimaan ja sappeaan purkamaan.\n\nSaadulla voitolla oli suuri merkitys. Edistyspuolue oli potkinut\nkapalovyönsä rikki, se oikoili nuorteata vartaloaan, syöksyäkseen\nuusiin valloituksiin ja voittoihin, se imi itseensä veriä vastapuolueen\nriveistä ja sulatti ne tuota pikaa, sillä ihmisillä on yleensä hyvä\nvaisto huomata, mikä voima on paisumaan päin, mikä vanhuuteensa nääntyy.\n\nKunnan suurkysymyksiä oli kansakoulukysymys. Koulu kyllä löytyi, mutta\nse oli kehnossa kunnossa. Muuan kirkonkylän syrjätalo oli maineen ja\nmantuineen ostettu koulutaloksi, maat olivat vuokratut koulutalon\nnaapurille ja vuokratuloista suoritettiin kaikki koulun juoksevat\nmenot. Huoneet olivat epämukavat ja hatarat, opetusvälineet, sen\nverran kuin niitä löytyi, vanhaa romua ja kaiken muun kukkuroiksi\nolivat opettajan palkkaedut niin huonot, ettei kukaan pätevä ja\ntoimeensa pystyvä opettaja viihtynyt paikassa vuotta kauemmin.\nAlituiset opettajamuutokset pilasivat lopunkin. Väliaikaisien ja\ntoimeensa pystymättömien opettajien kera laahustettiin vuosi kerrallaan\neteenpäin, väliin jouduttiin opettajavaihdokseen kesken lukuvuottakin.\nHuolimatta kirkonkylän melko suuresta asukasluvusta, pysyi oppilasluku\nalhaisena, itsestään seurasi että opettajan arvo kieppui tasapainossa\noppilasluvun rinnalla.\n\nNäinä aikoina toimi koulun väliaikaisena opettajana joku entinen\nkaartin aliupseeri ja kiertokoulun opettaja. Jonni ja pastori\npistäysivät muutamakseen kuulemaan opetusta. Sattui olemaan\nhistoriatunti, suuren Napoleonin vaiheet olivat esillä. Opettaja oli\nsotaisen innostuksen valloissa. Luodakseen oppilaiden nähtäväksi oikein\nhavainnollisen kuvan suuren keisarin sankariudesta, syöksähti hän äkkiä\nalas opettajatuolilta, marssi luokan edessä lattian poikki pari kertaa,\npysähtyi sotilaallisesti, löi vasemman käden nyrkillä rintaansa,\nmulkoili silmiään, kaaristihe takanojaavaan asentoon ja karjasi, leuat\nvinoon vääntyneinä, oikealla korpraali-innostuksella:\n\n— Ja näin virkkoi Napoleon: kuulkaahan te viidennen linjarykmentin\npojat, kuka teistä tahtoo ampua keisarinsa?\n\nVaikutus oli niin hullunkurinen, että Jonni ja pastori purskahtivat\nväkisenkin nauruun. Opettaja käsitti naurun mieltymyksen osoitukseksi,\njatkaen opetusta raa'alla korpraali-innostuksella, joka ei ensinkään\nsoveltunut aineen esittämiseen eikä liioin kyennyt herättämään\nkasvattavia mielteitä oppilaiden sydämmissä.\n\nKoulussakäynnin jälestä joudutti Jonni vielä samana syksynä\nkansakoulukysymyksen kuntakokoukseen, esittäen tykkänään uuden koulun\nrakentamista kirkon vaiheille. Kievari saapui vielä kuntakokoukseen,\ntaistelemaan oman rakennelmansa puolesta, mutta koulun toimintaan\noltiin laajoissa piireissä tyytymättömiä — viime vuosina olivat\nvarakkaammat syrjäkyläläiset käyttäneet lapsiaan naapurikuntien\nkansakouluissa — esitystä kannattivat kaikki muut, paitse Hosun miehet\nja joku kourallinen kievarin läheisempiä tuttavia. Ja niin päätettiin\nentinen koulutalo myytäväksi, uusi koulu rakennettavaksi, opettajan\npalkkaedut korotettaviksi ja opetusvälineet hankittavaksi. Kievarin\nkälykin ja ne, jotka hänen mukanaan olivat loistaneet poissaolollaan\nsyyskuun kuntakokouksesta, kannattivat esitystä.\n\n— Tekin julkeatte nousta minua vastaan, lausui kievari katkerasti.\n\n— Emme me nouse sinua vastaan, huomauttivat puhutellut, se on aika,\njoka nousee sinua vastaan.\n\nKoulukysymyksen jälestä tuli säästöpankin vuoro. Ominaisella tarmollaan\najoi Jonni kuukaudessa asian alulle. Sattui olemaan pyhäinpäiväin\ntienoo, jolloin palvelusväellä oli runsaasti rahoja. Jonni ja pastori\nlähtivät kiertämään pitäjää, saaden saaliiksi kauniita summia\ntalletettavaksi perustettavaan säästöpankkiin. Varakkaammat toivat\nsuurempia panoksia ja kaikki sujui niin liukkaasti, että pankki alotti\ntoimintansa uudelta vuodelta.\n\nNuorien seurassa oli näinä aikoina herännyt tuuma oman tuvan\nhankkimisesta. Tuuma kypsyi työksi, pidettiin hirsitalkoot, hommattiin\narpajaiset, otettiin säästöpankista tuhannen markan suuruinen laina\nja kunnalta pyydettiin toinen tuhat apurahoiksi. Kun kunnantupa\noli ahdas ja muutenkin tarkoitukseensa kelpaamaton, suostui kunta\nantamaan apurahat ehdolla, että kunnan viralliset kokoukset saadaan\npitää maksutta uudessa seuratuvassa, jonne säästöpankkikin pyydettiin\nsijoittaa. Siten seuratupa pääsi syntymään rinnan uuden koulun\nkanssa. Sen syntyaikoina herkesi kievari käymästä kuntakokouksissa.\nKuiskailtiin, että hänen omissa taloudellisissa asioissaan alkoi\nolla pitelemistä molemmin käsin ja vähän ylikin. Tyttäret olivat\nedellisenä vuonna joutuneet miehelään, kumpikin oli saanut viisi\ntuhatta myötäjäisiksi ja entisiä velkoja löytyi myöskin. Jo alkutalvena\nmyi kievari nuorta halkometsää usean tuhannen markan edestä ja\nkevätpuolella otti hän säästöpankista viidentuhannen markan suuruisen\nlainan. Hänen varvastaan puristi jostakin. Muutamat sukulaisuudet\nja tuttavuudet näyttivät vaihtuneen vihollisuudeksi, sillä\nmolemminpuoliset vierailut lakkasivat äkkiä. Velkakirjassa, jolla rahat\notettiin pankista, olivat takuumiehet ystäväpiiriin kuulumattomia.\nKuiskailtiinpa, että parin muunkin paperin takuunimet olivat tuonottain\nolleet muutoksien alaisina ja siitä juuri vierailujen lakkaaminen ja\nystävyyden kylmeneminen.\n\nAjat olivat muuttuneet. Isännäksi lähti kievari velattomana, metsien\nmyynnistä oli hän saanut ainakin parikymmentä tuhatta eri annoksissa,\nmutta rahoista ei ollut muuta näkyvää jälkeä kuin uhkea asuinrakennus,\njoka oli kylän komein. Itse talo oli maihin nähden kirkonkylän paras,\nmutta maanviljelys ei tuottanut eikä karjanhoitokaan lyönyt rahoiksi.\nElettiin sitä vastoin porhosti ja oltiin laajoissa tuttavuuksissa\nnaapuripitäjiin saakka. Kievari itse, alkuaan köyhää juurta, vieraantui\ntyönteosta, heittäytyen herroina elämään, kun sai ensin majatalonpidon\nja pääsi sitte lautakunnan puheenjohtajaksi. Herrastelemisen jatkuessa\nkasvoivat velat, joiden lisäksi vielä tuli tyttärien myötäjäiset.\nKievari kyllä näki, mihin päin veti, mutta hänellä oli raudat tulessa,\nnimittäin poikien rikkaasti naiminen. Lähetystön käyntiaikoina olikin\nKalle hommissa naida rikkaan tytön, mutta tuntemattomista syistä homma\nlahoutui, tyttö vietti häitä toisen kanssa ja Kalle alkoi koetella\nonneaan muilla suunnilla, mutta vastatuulien sanottiin puhaltaneen\nkaikkialla. Kerrottiinpa, että Kalle vihdoin suuttui ja vannoi vakaat\nvalat jättää rikkaiden neitojen naurattelemiset ikipäivikseen. Mutta\nnuorempi poika, juuri mieheksi varttumaisillaan, oli vielä jälellä,\nja isä liitti toivonsa siihen. Aarne nai rikkaasti, kuten isäkin nai,\nja turvaa suvun tulevaisen mahdin. Kallelta ei ole ollut onnea, mutta\ntokihan Aarnella on onni. Tokihan, tokihan.\n\nRakkaus kyllä niitti voittoja muilla tahoilla, vaikka se Kallelle\nkoukkuili. Kaislan Inni pani pyytäjänsä paulaan, samoin Aliisa otti\nKaunonsa, josta oli tullut, opit käytyään, kunnan kengitysseppä ja\neläinvälskäri. Viulut soivat kokonaan toisenlaisesti kuin ennen.\nKauno ei ollut enää nappiherra eikä pennitön pakana, hänessä olivat\ntaivahiset ihmeet tapahtuneet, ihmeet, joita ei kukaan muu pystynyt\nkäsittämään ja arvostelemaan kuin kellonsoittaja Taula ja hänen\nvaimonsa.\n\n\n\n\nENEMMÄN RAKKAUTTA\n\n\nTyttö oli heleä kuin ruusu ja löi varjoon kaikki toiset morsiustytöt.\nHänen kaulansa oli valkoinen kuin valkoisin posliini, pitkät\nsilmäripset loivat silmien säihkyyn salaperäisen sulon ja kasvoilla\nnäkyi mielenvivahduksien vaihdellessa suloinen punastus, johon sekausi\njoko luontainen tai teeskennelty hämin ilme.\n\nJa vartalo uhkui kukoistusta, joka juuri oli puhkeamaisillaan\ntäysimpään hempeyteen, vartalo, jossa kaikki oli pyöreätä ja\nsopusuhtaista.\n\nHäiden alkupuolella ei Jonni vaihtanut sanaakaan tytön kanssa eikä\nlähennellyt häntä, mutta kuitenkin oli tyttö aina hänen silmiensä\nedessä, siirti hän katseensa minne tahansa. Hän näki hänet nauravan ja\nhämillään, luonnollisen kauniina ja teaatterimaisen kauniina hän näki\nhänet rakastettavana ja vastenmielisenä, suloisena ja epämiellyttävänä,\nja hän tunsi huimauksen mm voimakkaan ja tulisen, kuin pyrkisi veri\nrikkomaan suonet, tulikuuma veri, jota poltti hurmaavasti.\n\nVihdoin vaihtoivat he ensimmäisen silmäyksen. Se ei ollut pitkä, tyttö\nkäänsi samassa katseensa pois, mutta Jonni luuli huomanneensa, että hän\njoutui hämille ja että hän suloisena tuijotti tuokion eteensä unhottaen\npikku teeskentelynsä. Toinen silmäys oli rohkeampi ja tulisempi, se\nvaikutti Jonniin hurmaavasti ja pian sen jälkeen seisoi hän tytön,\nSuursalmen Immen edessä.\n\n— Nimeni on Kaisla, esitti Jonni itsensä.\n\n— Suursalmi, vastasi tyttö, ojentaen kätensä.\n\nEsittelyn jälkeen erosivat he heti, mutta hetkisen kuluttua veti heidät\ntaas yhteen. Immen esityksestä suostuivat he sinuttelemaan toisiaan,\nsitte he erosivat, ajautuakseen jälleen yhteen pikku hetken kuluttua.\n\n— Kumma, kun me naapurikylien kasvut olemme pysyneet niin vieraina\ntoisillemme.\n\n— Enhän minä ole nähnyt sinua ikänäni, vastasi Jonni, nauraen omalle\nliioittelulleen.\n\n— Tottahan toki.\n\n— En ainakaan kolmeen vuoteen.\n\n— Mahdollista kyllä, viime kesinä olen vain käymältä pistäytynyt kotona.\n\n— Merkillinen mieltymys kaupunkilaisoloihin.\n\n— Ei se niin merkillistä ole, siihen tottuu pian. Setäni asuu\nKaivopuistossa, siellä ollaan kuin ainakin maalla.\n\nJonni ei malttanut olla nauramatta.\n\n— Oliko tuo niin tuhmasti lausuttu.\n\n— Entäs karjankellojen kilkutus kesäilloin ja kaihokkaat elokuun illat,\nkun kuhilaat seisovat pellolla ja taivas tummenee syysväreihin.\n\n— On soittoa niiden sijaan.\n\n— Yhden kesän muistan läpi elämäni. Olin päässyt viidenneltä luokalta,\njoku suuruuden hengen kiusaus vei minut kotiopettajaksi koulukaupunkiin\nmukamas, lukemaan parin leipurin pojan kanssa, jotka olivat ehdoilla\npäässeet kolmannelle luokalle. Kesäkuun alkupuoli meni mainiosti, mutta\nkuun lopussa olin jo suuttunut elämääni ja minä kärsein kauheasti.\nKaipasin ja ikävöin karjankelloja, heinäväkiä ja piimälekkereitä.\nMuutamana heinäkuun päivänä paiskasin kirjan oppilaani päätä kohti,\nryntäsin ovesta ulos ja jatkoin matkaani Kaislaan saakka.\n\n— Muistan kuulleeni tuon jutun. Kuljit jalkapatikassa ja syömättä noin\nkahdeksan penikulmaa.\n\n— Rahakukkaroni unohtui pöytälaatikkoon, mutta pyörtäminen ei tullut\nkysymykseen. Hulluinta kuitenkin oli, kun luulivat tulleeni äkkiä\nmielenvikaan ja lähtivät takaa-ajamaan.\n\n— Jo oli hurjaa.\n\n— Saavuin läpi yön kotiin, olivat juuri lähdössä alottamaan\nheinäntekoa. Piimälekkerin kantaminen kuului aina vasituisiin\ntehtäviini, lekkeri kasvoi suuremmaksi sitä mukaan kuin kantajakin.\nHeitin lekkerin selkääni ja lähdin muiden mukana niitylle, söin siellä\nja syötyäni kellistyin varjoiseen paikkaan vetämään unta.\n\nImpi nauroi lumoavata naurua.\n\n— Setäsi löysi onnensa Helsingissä.\n\n— Niin löysi. Asuu omassa talossaan, vuosikymmenen rakenneltuaan muille\ntaloja.\n\n— Siellä on kai hauska talvisin, kun on teatterit, konsertit..\n\n— On yleensä, mutta joskus kaivelee ikävä. Luulen sentään että se\nkaivelee, asuupa missä tahansa.\n\nViimeisiä sanoja lausuessaan näytti Impi rakastettavalta. Kasvojen\nkaipaava ilme ja surumielinen ääni oli todellista ja luonnollista.\nMutta sitä kesti vain silmänräpäyksen aikaa. Todelliseen ja\nluonnolliseen sekaantui heti jotakin vierasta, joka teki teatterimaisen\nvaikutuksen. Oli vaikea eroittaa, mikä ele ja värähdys oli mitäkin\nlajia, mutta kaikki ne yhdessä vaikuttivat, että Jonni syttyi yhä\nkuumempaan paloon.\n\nTuon tuostaki ajautuivat he yhteen, nauraakseen vähäpätöisille\nseikoille ja loruillakseen tyhjiä. Mutta jota useammin he yhättivät,\nsitä lemmekkäämpää kieltä alkoivat molempien silmäykset puhua, sitä\nhillittömämmin hurmaus kiehui. Sydän yön tienoissa se purkihe. He\nolivat tanssineet ja juoneet lempeä toistensa silmäyksistä ja ties\nmiten he olivat tulleet jäähdyttelemään puolihämärään huoneeseen, joka\noikeastaan kuulu tarjoilijain rauhoitettuun piiriin. Siellä Jonni äkkiä\notti Immen syliinsä, suuteli häntä rajusti ja virkkoi.\n\n— Minä rakastan sinua. Oi Jumala, minä rakastan sinua.\n\nImpi teki heikkoa vastarintaa, mutta Jonni suuteli häntä yhä ja toisti:\n\n— Minä rakastan sinua. Oi Jumalani, minä rakastan sinua.\n\n— Minäkin rakastan sinua, kuiskasi Impi, irrottaen itsensä ja\nkiirehtäen pakoon.\n\nHäistä palattua oli Jonnin mieli omituinen, oli kuin vieras omalle\nitselleen, ja toisinaan hänestä tuntui, kuin olisi hän nähnyt sekavaa\nja pyörryttävää unta jolle ei vastinetta löytynyt todellisuudessa.\nHenkilöt toimivat kuin satunäytelmässä, äkkiä ilmeten ja äkkiä taas\nhäviten. Mutta kun satunäytelmä loihti silmien eteen posliinivalkoisen\nkaulan, pitkät silmäripset ja hempeyttä uhkuvan vartalon, silloin ei\nse enää ollutkaan unikuva, vaan todellisuus, pätevä ja ihmeellinen\ntodellisuus. Hän oli rakastunut Suursalmen Impeen, pitäjän kauniimpaan\nja rikkaimpaan tyttöön, rakastunut hurjasti, kuin tuli liekkeihinsä,\nkoski kuohuihinsa.\n\nHäiden jälestä kirjoitti Impi Jonnille; isä ja veikko menevät huomenna\nhautajaisiin, äiti ja minä jaamme kotiin. Tule luokseni. Sinä olet\nvuoren haltia, minä olen linnavankisi. Tule sanomaan, että rakastat\nminua, muuten itken sydämmeni ilot mustiksi suruiksi, itken aamunkoiton\nsammuksiin.\n\nJonni meni. Tästä käynnistä saakka värittyivät mielikuvat entisestään\ntoisenlaisiksi. Niihin kasvoi huikaisevampaa sineä. Hän oli tähän\nsaakka elänyt aivan sydänmaalaisen elämää, hän oli happautunut ja\nmaalaistunut karkeaksi, eikä hänen mielensä kyennyt milloinkaan\nnousemaan korkeammille töyräille katselemaan sieltä laaksojen elämää.\nMutta Impi ikäänkuin olennollaan johti nuo töyränteet esiin ja\nnosti hänet niiden huipuille. Immen seurassa tuntui hänen asemansa\nkunnallisien harrastuksien vaunuhevosena, nuorison kasvattajana ja\nmaailmanparantajana hiukan naurettavalta. Olla jotakin, soitti\nhoukuttelevaa säveltään hänen korviinsa tuon vanhan sijaan: tehdä\njotakin.\n\nKahdentoista vanhasta saakka oli Impi asunut enimmäkseen setänsä,\nrakennusmestarin ja vanhanpojan luona Helsingissä, pistäytyen vain\njoskus kesäisin viikoksi ja kahdeksi kotiinsa Suursalmeen. Hän oli\nkäynyt tyttökoulun, osasi nauraa viehättävästi, oli lukenut uudempaa\nkirjallisuutta ja käynyt teattereissa ja konserteissa ja niistä\nkaikista kykeni hän puhelemaan kevyesti ja vilkkaasti, kuten hienomman\nkasvatuksen saanut ainakin. Teaatteri varsinkin kuului Immen maailmaan,\nnäytelmistä kertoessaan hän aina vilkastui ylimmilleen. Hän tunsi\nnäyttelijät henkilöllisestikin yksityispiirteitä myöten ja tiesi kertoa\nheidän elämänsä valoista ja varjoista, kaikki uutta Jonnille, jonka\nmaalaisveri oli viehtynyt pelkkiin jokapäiväisyyksiin.\n\nUsein lausui Impi kohtauksia »Saiturista», »Kavaluudesta ja\nrakkaudesta», »Hamletista» ja muista klassillisista näytelmistä. Jonni,\njoka teatterialalla oli outo ja melkein muokkaamaton, nautti Immen\nesityksistä, äänensoinnusta ja kasvojen ilmeestä, kuten hurmautunut\nainakin. Joku kohta oli mainiosti osattu, jonkun esittäminen oli\nkerrassaan suuremmoista, joku värähytteli sydäntä j.n.e.\n\nToisin kerroin johtui Impi puhelemaan suuren maailman henkilöistä.\nNekin vähät, mitä kertoja tiesi, olivat kylliksi Jonnille, jonka huomio\naina oli kiintynyt pieniin ja vähäpätöisiin, hän ahmi ne erinomaisina\nmakupaloina, kutistuen mitä ahmiessaan maalaispojaksi, joka heinäsirkan\ntavoin ponnistelee ylös luulotellen jo nousevansa korkeuksiin pääskyn\nrinnalle.\n\nMutta mitättömyyden tunne piinasi vain Immen läheisyydessä, etäämpänä\nollessa kukkivat ajatuksissa koreammat kuvat. Suursalmen suku oli\nkenties kunnan mahtavin ja siihen sukuun liittyen astui Jonni\nportaille, jotka johtivat suorastaan valtaan ja rikkauteen. Se oli\nhurmauksen päivänpaisteinen puoli.\n\nSuursalmelaisistakin oli nuorien lähenteleminen mieleistä, sillä\nkaislalaisetkin kuuluivat arvokkaimpien parveen ja Jonni oli sitäpaitsi\nhuomattu nousukas, joka kaikesta päättäen anastaa piankin johtavan\naseman pitäjän mahtimiesten joukossa.\n\n— Se naiminen sopii kuin peukalo piippuun, virkkoi Suursalmen isäntä\nemännälleen, kun nuorien välit alkoivat käydä ilmi.\n\nSopivaisuutta lisäsi vielä sekin asianhaara, kun Jonni oli innostunut\ntalonpojaksi, mutta Immen veli Alpo sitävastoin mieli liikemieheksi.\nSedän menestys ehkä he vaikuttanut Alpoon, joka suunnitteli suuria,\npääsemättä kuitenkaan suunnitelmiinsa käsiksi. Vihdoin äilähti\nhänen päähänsä ruveta kirkonkylään kauppiaaksi, äilähdys, joka oli\nhelppo toteuttaa hänen varoissaan olevalle miehelle. Kauppiaita\nlöytyi kirkonkylässä entiseltään jo kolmekin, mutta ne olivat kaikki\nvähäväkisiä ja liiaksi pelkureita, ryhtyäkseen suurempiin yrityksiin.\nNiiltä puuttui ammattiveri ja ne myivät kehnoa tavaraa korkeista\nhinnoista, siten ehkäisten liikkeidensä vaurastumisen. Alpo punnitsi\nkaikkia noita asianhaaroja, johtuen tulokseen, että kirkonkylään sopi\nperustaa suuri kauppa, jossa myydään paljo ja siis voitetaankin paljo,\nvaikka tavaran laatu onkin parempi ja hinnat kohtuullisemmat.\n\nToinenkin tuuma iti ilmoille kauppaliikkeen perustamisen kera. Se oli\nmeijerihomma, ja se lupasi kultaa ja hopeata kukkuramitoin, sillä\nkirkonkylä oli melko suuri ja lähikylistäkin voitiin ostaa maitoja\nmeijeriin. Siihen yritykseen onnistuttiin kietoa Jonnikin, vaikka\nhomma sellaisenaan ei lainkaan häntä miellyttänyt Hyötyä muiden\nkustannuksella oli kuitenkin kaiken pohjana, vaikka sitä voitiin\nsilata yhteishyvän kissankullalla ja väittää, että meijeriliike\nnostaa karjanhoidon ja parannettu karjanhoito taasen vie eteenpäin\nmaanviljelystä j.n.e.\n\nKuitenkin antoi Jonni kietoa itsensä yritykseen. Hän otti isältään\nuseita tuhansia meijerihommaa varten, hän kävi taloissa, torpeissa ja\njopa mökeissäkin hankkimassa maitositoumuksia, ja hän juuri viritti\ninnon homman eduksi. Näillä matkoillaan tapasi hän odottamattaan\nEliinan. Tyttö tuli häntä vastaan viidakon polulla, kumpikaan ei\nenää voinut sivuuttaa toisiaan. Lyhyen silmänräpäyksen seisoivat\nhe äänettöminä. Tytön kasvot näyttivät ensi silmäyksellä surun\nkalvettamilta, mutta samassa ne jo ilostuivat ja vilkastuivat.\n\n— Toivotan onnea, virkkoi hän kevyen iloisesti.\n\nEi ole ansiota, vastasi Jonni, joka oli jonkinlaisessa masennuksen\ntilassa.\n\nTaasen olivat he vaiti.\n\n— Eliina, ethän ole loukkaantunut?\n\n— Miksikä olisin? Miten saatat semmoista kysyä?\n\n— En tiedä, miten sattui mieleeni. Eihän meidän välillämme ole ollut..\n\n— Ei tietystikään ole ollut, keskeytti tyttö, ponnistaen viimeiset\nvoimansa.\n\n— Voidaan hyvin.\n\n— Voidaan hyvin.\n\nEliinan käsi vapisi tuntuvasti hyvästelyssään Jonnia, nopeasti läksi\nhän jatkamaan matkaansa. Vasta ennätettyään koivikon takaiselle aholle,\nistahti hän kannolle ja kätki kasvot käsiinsä.\n\nTämän tapaamisen jälestä kuvastui Jonnin silmien eteen usein pienet,\nlapsekkaat ja surun kaivertamat kasvot, ja silloin hän aina tunsi\njotakin viiltävää ja vihlovaa sydämmessään. Eliinan äänessä, vaikka\nsiinä oli kuuluvinaan entinen väre, joka oli hauska kuin haavanlehtien\nlipatus, särähti jotakin särkynyttä, lausuessaan erotessa helakasti ja\niloisesti: voidaan hyvin.\n\nNoiden sanojen kaiku toisiutui usein yksinäisinä hetkinä Jonnin\nkorviin. Ja kaiun vaikutus oli aina sama, se synnytti tuskaa ja\ntunteitten kuohua, joista hän ei suoriutunut muuten eroon, kuin\nmuistelemalla Immen valkoista kaulaa, silmäripsiä ja hempeätä vartaloa.\n\nNuorien seuran kokouksillakaan ei enää ollut entistä vetovoimaa.\nMilloin Jonni sinne eksyikin, tunsi hän halun päästä pian pois. Seuran\nja hänen välille oli kohonnut jotakin vierasta, joka etäännytti hänet.\nHän oli kuin hukkunut seuralta ja omalta itseltäänkin. Hän saattoi\ntarkkaavaisen näköisenä ja hymyilevänä istua seuran iltamissa, mutta\nhän ei silti kuullut eikä nähnyt mitään, sillä hänen ajatuksiaan joko\npoltti Eliinan muisto, tai uivat ne lemmen nautinnoissa.\n\nTätä ei kuitenkaan kauan jatkunut. Jo meijerihomman toteuttamisaikoina\nkoki Jonni ensimmäiset ikävystymiset Immen seurassa. Viimemainitun kävi\nmahdottomaksi toistaa samoja näytelmäkohtauksia ja hienon maailman\nperhesalaisuuksia, ja siten puheluaineet kävivät vähiin. Syntyi ikäviä\näänettömyyden hetkiä, jolloin kumpikin tarmonsa takaa mietti, mitä\nsanoa ja puhua toiselleen. Impi alkoi näyttää tuollaisina hetkinä\navuttomalta ja Jonni rupesi aavistamaan, että Immen maailma ei ole\nhänen maailmansa eikä voi koskaan siksi tulla. Sen takaa tirkisti\ntyhjyys, kuolettava tyhjyys ja se, mitä se tarjosi, oli kuorta ja\nkuoren silausta, kelpoisata kylläkin sille, joka ei aseta elämälleen\nkorkeampia vaatimuksia, mutta tykkänään ala-arvoista kansan lapselle,\njonka mielessä väikkyivät rohkeat unelmat ja rohkeat elämänvaatimukset.\n\nAvuttomana ollen turvautui Impi tavallisesti puhumaan rakkaudesta.\nKun kaikki muut yritykset saada kumpaisenkin mieleen sähköä menivät\nmyttyyn, hyväili hän Jonnia ja virkkoi samalla rukoilevasti:\n\n— Rakastathan minua? Rakastathan?\n\n— Rakastan, rakastan, vastasi aina Jonni, vaikka ainainen\nvakuutteleminen alkoi hänestä tuntua vastenmieliseltä ja mauttomalta.\n\nKerran pitäjällä vieriessään veti Jonnia joku vastustamaton voima\nSuursalmeen. Hänen tulonsa oli aivan odottamaton, sillä oli suostuttu,\nettä Impi ja hän menisivät seuraavana pyhänä naapuripitäjään\narpajaisiin ja kävisivät siellä Immen äidin sukulaisissa, joilta\nerityisiä pyyntejä oli lähetetty Suursalmeen. Tanhualla tulivat Jonnia\nvastaan Suursalmen torpparit, joita oli puoli tusinaa. Ne näyttivät\nkaikki kolkoilta. Äänettömästi tervehtien vastaantulijata etenivät he\npihan portille, hajaantuakseen siinä eri suuntiin.\n\nTuntui tuvan ilmassakin, että pahat tuulet olivat puhaltaneet.\nSuursalmen isännän kasvoilla vielä välähti suuttumus, huulet olivat\ntiukasti yhteen puristetut. Tervehdykseksi hän vain nyökkäsi päätään\nJonnille ja poistui, mutta Impi ilmaantui samassa tupaan. Hänenkin\nkasvonsa olivat mielenkuohun ilmeissä.\n\nMitä nyt on tapahtunut? kysyi Jonni, kun olivat ehtineet Immen kamariin.\n\nKävivät solvaamassa isää, äitiä ja minuakin, kuului melkein kyyneleinen\nvastaus.\n\n— Torpparitko?\n\nNe juuri. Oh, miten raakoja ne ovat. En ole moista ennen kuullut.\n\n— Entä syy?\n\nImpi kertoi syyn. Olivat tulleet vaatimaan työpäivän lyhennystä. Joku\noli yllyttänyt. Isän ja torpparien välillä oli näihin saakka vallinnut\nsopu. Torpparit olivat kaikkivoipia, olipa eräällä säästöjäkin.\n\n— Aivan niin, huomautti Jonni, jolla oli selvillä torpparien\ntalletukset. Miten pitkä niiden työpäivä on kesäisin?\n\n— Neljästä kahdeksaan, jommoinen se aina on ollut. Vaativat\nlyhennettäväksi tunnin molemmista päistä.\n\n— Ja isäsi ei suostunut.\n\n— Ei, kun esiintyivät niin pönäkästi. Sanoivat olevansa orjia ja\ntyöjuhtia, mutta me, heidän isäntäväkensä, olemme ruhtinaita ja\nruhtinattaria, joiden ei tarvitse työtä tehdä eikä kehrätä. Erään\nhevonen oli tapaturmaisesti kuollut, toinen oli kylvänyt peltoonsa\nitämättömiä siemeniä, molemmat vaativat veron huojennusta, aivan kuten\nvahingot olisivat sattuneet meidän toimestamme.\n\n— Erottiinko riidassa?\n\n— Erottiin. Isä sanoi ettei hänellä tietääkseen ole orjia, jokaisella\non valta mennä ja valta jäädä paikalleen. Minkä hän vaatii veroa ja\ntyötä, sen hän vaatii ja sillä hyvä.\n\nSeurasi äänettömyys. Impi toivoi Jonnin lausuvan heitä puoltavan sanan,\nJonni taasen olisi riemuinnut, jos Impi olisi ilmaissut pienimmänkin\nmyötätunnon raskaan työn tekijöitä kohtaan. Kumpikin odotti turhaan.\nHeidän välilleen tuntui muodostuvan laaja selkä, joka kasvoi ja suureni\njokaisena silmänräpäyksenä, joka kului. Immen huomio oli kiintynyt\ntapahtuman kuoreen eli torpparien esiintymistapaan, Jonni katsoi syihin\nja punnitsi tapahtumaa niiden mukaan.\n\nNaisen herkällä sielulla vainusi Impi Jonnin ajatuksien värin ja sen\nvainuttuaan virkkoi hän hellällä äänenpainolla:\n\n— Rakkaani, sano olemmeko me kokonaan väärässä ja he kokonaan oikeassa.\nMinun on vaikea ymmärtää tämmöisiä asioita.\n\n— Ja minun vielä vaikeampi ruveta tuomariksi.\n\n— Mutta sydämmesi, mitä sanoo sydämmesi?\n\nAsettuu torpparien puolelle.\n\nImmeltä pääsi huudahdus ja hänen silmänsä, jotka viime tuokiona jo\nolivat kirkastuneet, kyyneltyivät jälleen.\n\n— Hämmästytät minua. Loukkasivat niin raa’asti isää, äitiä ja minuakin,\nvaikka en ole ikinä kylmää sanaa heille lausunut. Tämmöisiä asioita on\nvaikea ymmärtääkseni. Ethän toki ikävysty minuun? Rakastathan minua?\nRakastathan?\n\n— Rakastan, myönsi Jonni kuiskaten, mutta tuon myönnettyään vaipui hän\näänettömyyteen eikä Impikään enää puhunut monta sanaa.\n\nJonni tunsi mielensä painuvan raskaaksi, teetä juotuaan nousi hän\nlähtemään.\n\n— Minä käyn saatolle.\n\nImpi sitoi huivin päähänsä ja lähti saattelemaan. Kävellessä keveni\nhänen mielensä, hän vilkastui puhelemaan kesällä nauttimistaan\nriemuista, Alpon naimahommista ja muistakin päivän tapahtumista. Siten\nkulkivat he kesäpolkuja ja oikoteitä ja saapuivat maantielle, jossa oli\nmäärä erota. Hyvästellessä rupesi Impi, vallattomasti nauraen, äkkiä\njuoksemaan Jonnin ympäri.\n\n— Toivon ettet kasva enää, kun olet niin suuri. Otahan kiinni, koetahan\nottaa. Ei, minä otan kiinni ja sinä juokset. No, koetetaan pian. Olin\ntyttökoulun paras juoksija.\n\nJonni oli juoksevinaan, Impi pysyttelihe melkein tasalla, mutta sitte\nensimainittu rupesi oikein toden takaa harppailemaan ja takaa-ajaja jäi\nkuin seisomaan.\n\n— Jonni, hyi, elä ole häijy, huuteli Impi, välimatkan kasvaessa nopeaan.\n\nHuudettu pyörtihe takaisin, nauraen remakasti.\n\n— Paha poika, pelkäsin että eroot hyvästiä sanomatta.\n\nJonni suuteli häntä, tietämättä että se kerta oli viimeinen.\n\n— Hyvästi. Sitte sunnuntaina...\n\n— Hyvästi. Sitte sunnuntaina...\n\nLauantaina kohtasi Kaislan emäntää äkkinäinen taudinpuuska. Se alkoi\nankaralla päänsäryllä, pitäen potilaan ja osan talonväkeä valveilla\nkoko yön. Jonni lähetti aamulla sananviejän Suursalmeen ilmoittamaan\nolevansa pakotettu pysyttelemään kotona äitinsä sairauden vuoksi.\n\nMelkein kokonaisen viikon kiusasi tauti potilasta, ennenkuin hellitti\nja luopui.\n\nViimekäynnin jälestä Suursalmessa painui Jonnin mieli usein mustaksi ja\nraskaaksi. Hän harvoin hymyili, harvoin nauroi, hän oli kuin riidoissa\noman itsensä kanssa, joka hurmauksen kestäessä oli ollut kadoksissa,\nvaan nyttemmin ahdisti myötäänsä tilintekoon.\n\nMeijeripuuhakin irvisteli ilkeästi. Asettelipa sen puuhan numeroita\nmihin järjestykseen ja asentoon tahansa, aina jäi vastaavan puolelle\noma hyöty muiden kustannuksella. Se oli itsensälihottamispuuha eikä\nkerrassaan muuta. Alpon kera tulevat he korjaamaan voitot omiin\ntaskuihinsa, voittojen kartuttajiksi oli ongittu yksilehmäiset\nmökkiläisetkin eli kaikki, joilta vain riitti myydä maitotilkka\nmeijeriin.\n\nMaitotilkka heidän kahden onnekseen ja menestyksekseen! Miten itsekästä\nja alentavaa, miten maassa matelevaa. Missä oli hänen parempi oma\nitsensä silloin majaillut ja asuskellut, kun hän moiseen lihotuspuuhaan\nviehtyi. Kuun kupeilla, päivyen poluilla, kahdeksan kauniin lainehilla.\n\nMutta vielä oli aika laskeutua kuun kupeilta alaisiin maaemoihin.\n\nJa Jonni meni suoraa päätä tekemään peruutusta.\n\n— Eroon koko hommasta, lausui hän jyrkästi Alpolle, joka suurin silmin\nkatseli häntä.\n\n— Sanasta miestä, sarvesta härkää, vastasi Alpo. Puuha on sellainen,\nettei se sinutta menesty. Ei kukaan voi kesyttää ihmisiä niinkuin sinä.\n\n— Eräillä ehdoilla kuitenkin suostun jäämään.\n\n— Millä ehdoilla?\n\n— Muutetaan koko liike osuuskannalle ja jaetaan voitto maidonmyyjille,\npaitse liikkeesen sijoitetun pääoman korkoa, joka kuuluu meille.\n\n— Mitä hyötyä minulle moisesta liikkeestä?\n\nEi muuta kuin se, että edistät hyvää asiaa.\n\n— Meijeri edistää maitotalouden kehitystä, eikö se riitä?\n\n— Ei, jos voitot valuvat meidän kukkaroihimme.\n\n— Ihme, kun vasta nyt keksit tuon valumisen. Ja ikävä samalla.\n\n— Ikävä kyllä, mutta en sille voi mitään. Kuten sanottu, eroon koko\nhommasta. Muuten luulen, ettei se kauan menestykään, sillä siitä\npuuttuu yhdistävä voima. Myyjä ja ostaja rakastavat harvoin toisiaan.\nUsko minua, syntyy erimielisyyksiä, yllytystä...\n\n— Minä niistä viisi, kun liike vain kannattaa.\n\n— Ei liene vaikea saadaksesi minun sijaani joku toinen, jollet suostu\nliikkeen perusteita uudestaan järjestämään. Luulen, että Pälsy esim.\nrupeaa kernaasti yhtiömieheksi.\n\n— Koetan sitte Pälsyn kanssa, sillä luotan onneeni. Muuan\nkauppakoulutoverini on hiljattain perustanut meijerin ja hän kirjottaa,\nettä liike käy kuin voideltu.\n\n— Alussa voi käydä, mutta olen varma, että jonakuna kauniina päivänä\nmaidonmyyjät tekevät lakon ja perustavat osuusmeijerin.\n\nAlpo katsoi epäilevin silmäyksin Jonnia.\n\n— Ethän vain yhteishyvän nimissä rupea hautomaan salajuonia oman\nsikiösi henkeä vastaan.\n\n— Ole huoletta, toivon liikkeellesi onnea, sillä se aukaisee tavallaan\nuraa. Mutta kehityksen kulkua en tietysti voi seisauttaa, ja jos asia\njoutuu alkuun, yhdyn minäkin sitä kannattamaan.\n\n— Lupaatko kuitenkin, ettet itse pane alotteesen.\n\n— Mitään varmoja lupauksia en tee, mutta luulen toki että ehdit\nkymmenesti suuttua meijeriisi, ennenkuin uuden perustamisvaara sitä\nuhkaa.\n\n— Siinä tapauksessa ryhdymme kirnuamaan Pälsyn kanssa voita, jotta\njymisee, ja kun oomme aikamme kirnunneet, myymme koko hökötteet uudelle\nalottelijalle.\n\n— Vaikka osuuskunnalle, jos semmoinen herää.\n\n— Vaikka mustilaiselle.\n\nHe nauroivat molemmat.\n\n— Sinä olet kumma mies. Kun sinua juuri on oppinut ymmärtämään ja\npäässyt sinuun käsiksi, silloin sinä puhallat sumun silmille. Sinä olet\nkumma mies.\n\nHe nauroivat taasen.\n\nVieri viikko, vieri toinenkin eikä Jonni joutunut käymään Suursalmessa.\nPian kävi ilmi, että torpparien kiihoittaminen oli lähtöisin nuorien\nseuran kokouksessa pidetyistä keskusteluista, joita oli väärin\nymmärretty. Torpparien asemaa oli siellä käsitelty tyynesti ja\nasiallisesti. Keskustelun ponneksi oli muodostunut, että kituvainen\ntorppari tuottaa tappiota isännälleen eikä liian pitkä työpäiväkään\nhyödytä häntä. Se vain kiduttaa tekijäänsä. Torpparien ja isäntien asia\noli sopia keskinäiset välinsä ystävyydessä, ollen torpparien oikeus ja\nvelvollisuuskin tuoda isäntiensä kuuluville näkökohtansa ja esittää\nparannuksia.\n\nToisella viikolla jo tuli Immeltä kirje. Siinä puhuttiin yleensä\nrakkaudesta, mutta kirjeen lopussa kosketeltiin torpparijuttua. Isä on\nhirmuisesti suutuksissaan nuorien seuralle, kirjoitti Impi, mutta minä\npuolustin Sinua ja todistin, ettet ollut kokouksessa saapuvillakaan\nsilloin, kuin yllyttäviä puheita pidettiin. Isä on tulinen ja leppyy\npian — — — Ikävöin kauheasti Sinua. Riennä luokseni — — —\n\nImmen kirjeet olivat aina ennen panneet Jonnin veren riehumaan ja\nliekehtimään. Niitä lukiessaan näki hän valkoisen kaulan, näki\nnuoruutta uhkuvan vartalon, ja ne kerran nähtyään, menetti hän\nisännyysvallan oman itsensä yli. Syntyi aina huumaus, joka sammuttuaan\nja laimettuaan jätti sydämmen tyhjäksi ja sairaaksi.\n\nMutta nyt ei kirje enää riehuttanut vertä. Jonni luki sen aivan\ntyynesti, melkeinpä välinpitämättömästi ja lopetettuaan lukemisen, teki\nhän ensi kerran itselleen kysymyksen: rakastanko minä Impeä?\n\nSiinä kysymys, rakastiko vai eikö. Jos se mitä hän tunsi Impeä kohtaan,\noli rakkautta, miksi se vaihteli, miksi se kiihtyi toisinaan, jälleen\ntaantuakseen melkein vastenmielisyydeksi. Immen kuva ei milloinkaan\nsynnyttänyt hänen rinnassaan hiljaista ja ihanaa onnea, kuten erään\ntoisen naisen lapsekas kuva, vaan aina semmoista kuohuvaa, tulista,\njoka kuluttaa ja polttaa itse itsensä ja jonka jälestä sydän tuntuu\nrauhattomalta ja rikolliselta.\n\nSe ei ollut rakkautta, se oli hurmausta ja veren leikkiä.\n\nImpi puhui ja kirjoitti aina rakkaudesta, kuten voitaisi sanoilla\npitää vireillä rakkautta. Huumauksen tilassa ensi kirjeitä lukiessaan\ntunsi Jonni ihanan palon suonissaan yltyvän hurjasti, kun Impi\nkirjoitti rakastavansa häntä, mutta sittemmin ja kylmässä mielentilassa\nlukiessaan yhä jatkuvia rakkausvakuutteita, tuntuivat ne mauttomilta ja\nkuluneilta, ja lopulta kävi niin, että juuri kirjeiden rakkauskohtia\noli vaikein sietää.\n\nSen toisen kanssa, jolla oli vaalea tukka ja lapsekkaat kasvot, eivät\nhe ikinä olleet maininneet rakkaus-sanaa. Rakkaus tuntui salaisena niin\nihanalta ja hennolta, ettei siihen julennut koskeakaan. Se oli kuin\ntummien havupuiden lomitse paistava auringonsäde, puhdas, iloinen ja\nvalkoinen, se oli kuin kotilieden iltavalkea, jonka lepattavat liekit\nhiljaa hyväilevät aatoksia.\n\nRatkaisun lähetessä sai Jonni vielä ulkoapäinkin voimakkaan töytäyksen.\nTapasi kylillä sattumoilta ikäisensä tuttavan, köyhän talon pojan,\njoka naimisen kautta oli tupsahtanut rikkaampien rinnalle. Mies\noli muuttunut ja muovaantunut kokonaan irti entisistä nahoistaan.\nEsiintyminen oli itsetietoista, ulkoasu, ajopeleihin ja tamineihin\nsaakka, silmiinpistävän upeata.\n\n— Aion syksystä ottaa maanviljelyskoulun käyneen voudin, puheli hän\nviisaasti, kuin harmaapäinen vanhus. Ei sitä maanviljelystä tule\noikein harrastettua. Eiköhän tapa olisi yleisesti käytäntöön otettava\nmeikäläisten kesken?\n\nHän lausui sanat »meikäläisten kesken» erityisellä äänenpainolla. Kun\nei Jonni vastannut ehdotukseen tuota eikä tätä, rupesi hän kertomaan\nrakennushommistaan. Hänellä oli rakenteilla talonpoikaispalatsi, joka\ntuli sisältämään kymmenkunta tulisijaa.\n\n— Ne tehdään kaikki kaakelista. Mitähän numeroa olisi ottaa?\nEnsimmäistäkö?\n\n— Hyvä parasta, vastasi Jonni.\n\n— Tietysti hyvä parasta. Pistäyhän sitte näkemään.\n\nSanat »meikäläisten kesken» jättivät hauskan sointunsa Jonnin korviin.\nHän usein muisteli niitä sanoja ja ne panivat hänet aina hauskalle\ntuulelle. Mutta pian ne kääntivät kärkensä muistelijaa itseä kohtaan,\nkoskapa hänkin pyrki naimisella meikäläisten riveihin. Itse asiassa\nei ollut suurtakaan eroa hänen ja sanojen lausujan välillä. Ehkä\nkorkeintaan se, että hän, perittyään Alpon kera Immen sedän ja\nkaapattuaan koko kylän Suursalmen aitouksien piiriin, ottaa voudin\nverosta pehtoorin. Ehkä ei juuri muuta eroa!\n\nViikon vierittyä tuli Immeltä taasen kirje, Jonni luki sen hätimmiten\nja päätti tehdä ratkaisun oitis. Hän istui kirjoittamaan, pyörähytti\nlauseen, pyyhki sen, pyörähytti toisen, pyyhki senkin ja jatkoi sitä\nmenoa arkin loppuun.\n\n— En ole nyt semmoisella mielellä, jotta voisin kirjoittaa, virkkoi hän\nitsekseen, työntäen töhrimänsä arkin pesään. Kirjoitan sitte illempänä.\n\nIllempänä samat vaikeudet. Jota uhammin hän yritti, sitä vaikeammaksi\nja aremmaksi muodostui tehtävä. Sydän vaati ratkaisuun, tehty lupaus ja\nkunniantunto vastustivat. Vuoroin oli toinen voitolla, vuoroin toinen.\nIltana kolmantena voitti sydän, käsi piirti paperille vapisematta\nseuraavat rivit: ollakseni rehellinen Sinua ja itseäni kohtaan, ehdotan\nvälimme purkamista. Elä tuomitse minua. En voi toisin menetellä,\nsillä tunteistani Sinua kohtaan puuttuu syvempi ja rauhaisampi lämpö,\nmielisin sanoa, että niistä puuttuu pyhyys. Kiitos kaikesta! Anna\nminulle anteeksi!\n\nImmen vastine tuli pian. Se oli kauttaaltaan kylmä ja loukkaantumisen\nvärittämä. Mutta loppuriveissä varastihe esiin luonnollinen ja\nteeskentelemätön Impi, jonka Jonni oli joskus muulloinkin vilaukselta\nnähnyt. Vastineensa lopussa kirjoitti Impi; haluaisin nähdä sitä\nihmistä, joka nyt voi kadehtia minua, rikkaan Suursalmen tytärtä — — —\n\nSatunäytelmän esirippu oli laskeutunut alas. Kun Jonni eräänä aamuna\nheräsi, tuntui näytelmä kaukaiselta ja sen tapahtumat leijailevilta\nutukuvilta, joiden keinotekoiset valot häipyivät ja sammuivat\ntyhjyyteen ja pimeyteen.\n\nAlpon kauppahommat menestyivät hyvin ja meijeriliikekin lähti\nloistavasti alkuun. Tarkemmin mietittyään asiaa, ei hän huolinutkaan\nottaa Pälsyä yhtiömiehekseen voittoja jakamaan, vaan korjasi ne\nennemmin kokonaisina omaan kukkaroonsa. Hyvillä mielin ja salaa\nnauraen Jonnia, joka siirtyi syrjään juuri parahiksi, kun meijeri\nalkoi lypsää kultaa, maksoi hän takaisin ne rahat, jotka tämä oli\nosaltaan meijerirakennukseen sijoittanut. Kuiva ja asiallinen oli\nheidän puhelunsa. Jonnin ja Immen välien purkautuminen muutti heidänkin\nväliset suhteensa aivan toisiksi, kuin mitä ne ennen olivat olleet.\nAlpo ei ennenkään liioin ihaillut Jonnia, vaikka kyllä itselleen\ntunnusti tämän henkisen etevämmyyden ja suuruuden. Kun välit sitte\nsiskon kanssa särkyivät, loppui entinenkin pieni ihailu, muuttuen\npuoliviralliseksi ystävyydeksi ja välinpitämättömyydeksi, jonka alta\nkuulosti ajatus: koeppa miten paljo tahansa, et sinä kuitenkaan\nmaailmaa kumoon kaada.\n\nAlpon naimapuuhista tuli pian tosi. Suursalmessa vietettiin komeat\nhäät, joihin Impikin saapui Helsingistä. Häiden jälestä tuli hän Jonnia\nvastaan Alpon puodin lähellä. Viimemainittu aikoi lähetä paiskaamaan\nkättä, mutta Impi käänsi päänsä toisaanne, jatkaen matkaansa\npysähtymättä.\n\nKievarin Kallekin, entinen rikkaiden ahtailija, löysi omansa\nnaapuripitäjästä ja sai sen mukana talonkin, mutta lunnasrahoista\ntuli toiset tekemiset. Kievari yritti hakea lainaa, mutta sai\neittäviä vastauksia oikealta ja vasemmalta. Pari emännän sukulaista\ntakasi toki hänelle pankista kolmetuhatta ja samalla alkoi käydä\njuttu, että kievari oli halukas myymään Seppola-nimisen torpan, joka\nsijaitsi naapurikylän takamailla ja oli ensin oston kautta joutunut\nemännän suvulle ja sitte perintönä kulkenut talon mukana. Seppola oli\nrahaverolla, vuokraaja, vanha ja lapseton mies, oli jäänyt leskeksi\neikä yksinäisenä enää halunnut jatkaa entistä eloaan, vaan luovutti\nisännälleen torpan, jossa hän ahkeruudella ja säästäväisyydellä oli\nkoonnut itselleen pienen omaisuuden. Kuusituhatta kuului kievari\nSeppolasta vaativan, viisituhatta oli jo tarjottu, vastaanottopäivä oli\nMaarian vaiheilla.\n\nKuultuaan Seppolan myyntiä mainittavan, ajautui Jonnin mieleen jotakin,\njoka ei enää ottanut erotukseen. Lapsuudenaikaiset unelmat heräsivät\neloon, kasvoivat väkevästi ja panivat rinnan uneksimaan onnea,\ntorpparin onnea.\n\nTorppa oli Jonnin lapsuusaikaisien mielikuvien suurin ja korkein,\ntorppa ja torpan tupa, pellot, savuava riihi ja torpan isäntä ja\nemäntä. Kaislaan kuului kaksi torppaa, toinen voimaperäisempi,\ntoinen vähäpätöisempi. Jonnin lapsuusaikoina isännöi viimemainittua\nTani-niminen, pitkä mies, voimaperäisemmässä torpassa asui lyhyt ja\ntanakka Pietari. Kun oli milloin härkä tapettava tai muu suuri työ\ntehtävä, haettiin aina Tani taloon. Pietari työnnettiin kaupungin\nmatkoihin ja muihin luottamustoimiin. Kaikki mikä oli miehekästä ja\narvokasta, kaikki se sisältyi torppariin, kaikki mikä oli voimakasta ja\nyli muiden kohoavata, kaikki se käsittyi torpparin henkilöön.\n\nLyseossa oli Jonnin vierustoverina Veikko-niminen torpan poika.\nKolmannella luokalla kirjoittivat he kerran vapaa-aineen. Veikon\naineen nimi oli »Torppa». Opettaja luki sen ääneen luokalla, kiitoksen\nmerkki häneltä. Aineen alkupuoli kuului: minun isäni on torpan isäntä,\nminun äitini on torpan emäntä, molemmat ovat torpparien lapsia Minä\nolen kasvanut torpan lehmän maidolla ja torpan pellon leivällä, minä\nrakastan kaikkia torpan poikia ja torpan tyttöjä. Isäni kuoltua rupeaa\nvanhin veljeni torppariksi ja joku torpan poika nai minun siskoni.\nMinusta tulee pappi, mutta minä en koskaan unhota kotitorppaani, jonka\nriihen takana teeret kukertavat pyryjä ja jonka pihalle kuuluu alhaalta\nlammen rannalta sorsien pehmeä rupatus. Kun minä tulen ylioppilaaksi,\nvien minä torpan pojille ja tytöille hauskoja ja hyödyllisiä kirjoja,\nminä opetan heille uusimpia kansanlauluja ja minä kerron heille kaikki,\nmitä minä tiedän. Kun Jumala lähettää hallan, joka vie viljan, on\ntorppareilla ja heidän lapsillaan surun ajat, mutta silloin minä, joka\nolen heidän pappinsa, menen lohduttamaan heitä — — —\n\nJonni muisti, miten he vielä samana iltana menivät yhdessä\ntullintakaiseen männikköön lukemaan Veikon ainetta. Jonnin oli\nlukiessaan vaikea pidättää kyyneleitään, sillä aineen jokainen lause\nlöysi vastakaiun hänen sydämmessään. Hän jäljenti aineen, opettelihe\nsen ulkoa ja kantoi sitä vuoden kaksi povilakkarissaan, kuin mitäki\npyhää taikaesinettä.\n\nJa nyt, vuosien takaa, alkoi lapsuusajan mielikuva hehkua ja lämmittää,\ntarjoten unhotusta veren leikin mainingeille ja luoden metallilta\nhelkkyvän soinnun aamun ja illan lauluihin.\n\nEnnenkuin Jonni oikein ehti tajutakaan mistä oli kysymys, löysi hän\nitsensä astelemassa kievariin torpan kauppoja tekemään. Kievari loi\nhäneen sydämmystyneen silmäyksen, aprikoiden samalla, mikä tuuli miehen\ntaloon toi.\n\n— Huomaan että kummeksitte tuloani, virkkoi Jonni\nteeskentelemättömästi, kun olivat tervehdykset vaihtaneet ja käyneet\nistumaan tupakamariin.\n\nKummeksin kyllä, sillä otaksun, ettei käyntisi ole tavallinen\nvierailukäynti.\n\n— Ei olekaan, asiantapainen minulla on.\n\n— Annahan kuulua.\n\n— Minulle on kerrottu, että haluatte myydä Seppolan.\n\n— Haluan kyllä. Kalle hankkii asettumaan omille teloilleen, tarvitsen\nhänelle rahaa, ajat ovat huonot. Mutta ethän toki sinä Seppolaa osta.\n\n— Ostanpa kylläkin.\n\n— Kenelle?\n\n— Itselleni.\n\n— Elä piloja puhu, olenhan minä vanhempi sinua.\n\n— En puhu piloja, ostan Seppolan ja maksan siitä kuusituhatta.\n\nKievari joutui ymmälle, mutta hän selviytyi pian.\n\n— Aiot tehdä voittokauppoja. Sinulla on ostaja olkasi takana.\n\n— Erehdytte, aivan erehdytte. Asia on kuten sanoin, ostan sen itselleni.\n\n— Ruvetaksesi torppariksi. Jopa olen sinusta narri. Luulet kai pääni\nolevan tuohikontissa.\n\n— Aivan ruvetakseni torppariksi. Päästänne en luule sitä enkä tätä.\n\nKievari joutui avuttomasti ymmälle. Hän vuoroin silmäili Jonnia,\nvuoroin hymyili paljontietävää hymyilyä, kuten vaanisi hän olevan\ntekeillä jonkin vaarallisen salajuonen hänen omaksi vahingokseen.\nHetkisen hymyiltyään ja silmäiltyään virkkoi hän:\n\n— Minä en ymmärrä sinua, en ensinkään ymmärrä.\n\n— Enkä minä ymmärrä teitä. Haluatte myydä Seppolan, minä haluan ostaa\nsen. Asia on selvä ja suora kuin etusormi.\n\nKievari vaikeni.\n\n— Etkä osta voitonkaupalla.\n\n— Annan miehensanan, en osta voitoikseni.\n\nTaasen äänettömyys.\n\n— Tulehan huomenna kerta toinen, mietin sillä aikaa asiaa.\n\nSeuraavana huomenna samat epäilykset, samat sananvaihdot, mutta\nne päättyivät siten, että setelit luettiin pöytään ja kauppakirja\nallekirjoitettiin.\n\nIllalla oli raitis pakkanen, oli kuutamo ja tähdet. Jonni hiihti Jullun\nluota kotiinsa. Kaislan pelloille jouduttuaan hän äkkiä pysähtyi, joku\ntuuma lennähti hänen ajatuksiinsa, hän aprikoi tuokion, hän katseli\nkuun etäisyyttä metsänrannasta, sitten hän naurahti ääneen ja alkoi\nsamassa painaltaa tummaa metsää kohti. Tuimasti polki suksi norojen\nniskoja ja metsän aukeamia, polki puolituntisen, polki toisenkin,\nja jopa törmäsi vastaan tanhua ja talo. Jonni asetti suksensa\nluhtirakennuksen seinämälle ja asteli tanhuan polkua taloa kohti.\nAstuessaan kuuli hän naisääniä, jotka lähenivät navetan puolelta.\nKaksi naista kantoi suurempaa maitoastiaa, kolmas asteli jälemmässä\npienemmän astian kera ja sillä kolmannella oli toisessa kädessä soihtu.\nJa vaaleat hiukset sillä oli ja lapsekkaat kasvot. Niitä oli Jonni\nviimeaikoina katsellut usein. Noiden kahden, jotka puhelivat ääneen ja\nnauroivat, huomaamatta outoa kuulijaa, antoi hän mennä rappuja ylös,\nsitte hän kiirehti vaaleatukkaista vastaan.\n\n— Eliina, hyvää iltaa.\n\nHämmästyi vaaleatukkainen pahanpäiväisesti, hämmästyi jotta maitoastia\nkallistui arveluttavasti. Oli luullut vastaantulijaa veljekseen.\n\n— Elä kaada maitoa maahan. Ole järkevä.\n\nNauraen asteli Jonni tytön jälessä taloon.\n\nPohdittiin isän ja veljen kanssa kunnallisista ja taloudellisista\nkysymyksistä. Tunti kului pian, kului toinenkin. Eliina toi teetä,\nmutta katosi pian. Isäkin poistui nuoremman pojan kera, Jonnin\nseuroiksi jäi vain Antti, vanhin poika, mutta Eliina ei sittekään\nilmaantunut. Vierailijaa alkoi epävarmuus pyöräytellä. Miksi ei tyttö\nlopultakaan tullut hänen kanssaan naurelemaan? Entä jos ei voinutkaan\ntulla. Entä jos ei ollutkaan enää tallessa nauruja hänen varalleen. Jos\nolikin halla niittänyt naurut silloin, kuin veren leikit viettelivät\nhänet juoksemaan toisen tytön jälessä.\n\nEpävarmuuden kasvaessa riensi aika, kuu alkoi aleta metsän rantaa\nkohti, Jonnin täytyi ruveta ajattelemaan paluuta. Ennen lähtöään hän\nvielä teki lyhyet laskut, joiden pätevyyttä hän tahtoi kokea, ennenkuin\ntyhjintoimin lähti takaisin kirkonkylää kohti.\n\n— Onko sinulla suksivoidetta? kysyi hän vilkkaasti Antilta.\n\n— On, vastasi Antti, ja he menivät yhdessä luhtirakennukseen päin.\n\n— Käyn sanomassa Eliinalle hyvästit, virkkoi Jonni pyörtäen sivakasti\ntakaisin. Pyyhkielehän sillä aikaa...\n\nJonni oli laskenut oikein. Avattuaan kamarin näki hän Eliinan istuvan\nAntin äskeisellä sijalla, näkyi johon näkyi tanhua ja tanhuan polku,\njoka vei luhtirakennukseen. Eliina säpsähti Jonnin astuessa sisään.\nHe katsoivat toisiinsa, mutta kumpainenkaan ei kiirehtänyt alottamaan\npuhelua. Jonnin valtasi omituinen häiriö, leikkisät sanat, jotka\nhänellä olivat valmiina, tahkoutuivat kurkkuun. Jotakin lausuakseen hän\nsitte virkkoi:\n\n— Sinua ei näkynyt jouluna arpajaisissa. Minä en ainakaan nähnyt.\n\n— Ja sitäkö nyt tulit muistuttamaan?\n\nJonni jäi sanattomaksi. Surun kaivertamat kasvot vaikuttivat\nhäiritsevästi.\n\n— Olet tänä iltana pikkuisen myrkyllinen, mutta minä annan sinulle\nanteeksi.\n\n— Minäkö anteeksiantoa tarvitsen? Eliinan ääni kuului suuttuneelta ja\nkatkeralta.\n\n— Ei, minä sitä tarvitsen. Sinulla on syytä olla myrkyllinen. Olen\nmenetellyt kehnosti, mutta otahan toki huomioon, että minä nyt kadun ja\npyydän anteeksi.\n\nSe oli veren leikkiä ja se opetti minulle, miten paljo sinua rakastan.\n\n— Kävit siis rakkauskoulun.\n\n— Aivan alusta loppuun, vastasi Jonni, ollen huomaamatta sanojen\npistelijäisyyttä. Ja jollen olisi oppinut tuntemaan eroa hurmauksen\nja rakkauden välillä, en totisesti seisoisi nyt edessäsi armoa\npyytelemässä. Eliina, minä tiedän että rakastat minua.\n\n— Mistä sen tiedät?\n\n— Tunnen sen. Katsohan minun silmiini. Et voi. Silmäyksesi ilmaisisi\nsinut.\n\nTyttö rupesi nyyhkyttämään. Jonni asettui hänen viereensä, puheli\nkuiskaellen jotakin ja mainitsi tuostakin Seppolaa.\n\n— Seuraatko minua, sano.\n\n— Seuraan.\n\n— Seppolaankin.\n\n— Vaikka Seppolaankin, vaikka tähtien taa.\n\nOli jo aika kiirehtiä paluumatkalle, sillä kuu painua kohti metsän\nrantaa ja tie kulki tummia Edistyi taival nopeaan suksen polkiessa\nkimeltävää hankea ja sydämmen sykkiessä riemuissaan. Seuraan sinua\nvaikka tähtien taa, lauleli noron hopeahuurteinen leppä, seuraan sinua\nvaikka tähtien taa, kohahteli aukean lumipukuinen kuusi ja niiden\nlaulua säesti torpan tuvan iltavalkea, joka tuikki torpan peltojen yli\nmetsän rantamiin saakka.\n\nAamulla nukkui Jonni myöhään, herätessään kuuli hän pastorin lausuvan:\n\n— Nousehan järjestämään ajatuksiasi, olen hyvän neuvon tarpeessa.\n\n— Ketä koskee asia?\n\n— Itseäni, virkkoi jänis, kun päänsä pensaikkoon pisti. Aion pyörtää\nhakemukseni H:n kappalaisvirasta.\n\nPastori oli edellisenä syksynä suorittanut vakinaisen papin tutkinnon\nja hankki muuttaa seurakunnasta taloudellisten asianhaarojen\npakotuksesta.\n\n— Voit pyörtää, mutta voit jättää pyörtämättäkin.\n\n— Miksi?\n\n— Mainitsit kilpailijaisi joukossa löytyvän myöskin Aatto S:n. Hän on\nlyseotoverini. Häntä tavattiin kutsua vapaaherraksi komean ulkonäkönsä\nvuoksi. Hän saa äänet.\n\n— Oletko asiasta varma?\n\n— Varma kuin tämän päivän valkenemisesta. Aatto on niitä miehiä, joille\nnousu on leikkiä.\n\n— Näetkös, ihminen, kun vain ajattelenkin eroa..\n\nJa pastori kertomaan, miten hän oli erhettynyt omaan itseensä nähden.\nLuuli etteivät juuret ole tunkeutuneet kamaraa syvemmälle, mutta eroa\nsuunnitellessa huomasikin niiden syöpyneen pohjamutiin saakka.\n\n— Ero käy vaikeaksi, mutta taloudellinen asemani on tukala. Jos kuolen,\njoutuvat takuumieheni kärsimään.\n\n— Tuon voi helposti auttaa, käyt Jullun luo ja vakuutat henkesi.\n\n— Sen minä teen.\n\n— Ja kirkkoherran kuoltua valitsemme sinut hänen seuraajakseen.\n\nPastori ei kuunnellut Jonnin viimeisiä sanoja, vaan alkoi mittailla\nlattiaa, hokien myötäänsä: sen minä teen, sen minä teen —\n\nKummana uutisena levisi yli pitäjän tieto, että Jonni oli ostanut\nSeppolan ja hankki lähteä torppariksi. Itsessään vähäpätöinen tapaus\nkasvoi niin suureksi ihmeeksi, että sen edessä typerryttiin. Suursalmen\nisännästä äkkiä torppariksi, kenen äly moisen ihmeen lävitse enää voi\ntunkeutua, ken siitä enää löysi alkua tai loppua tai keskikohtaa.\n\nJos siinä sellaisia oli olemassakaan!\n\nTalven taittuessa kevätpuoleen kuulutettiin Jonni ja Eliina\navioliittoon. Vihkimys tapahtui kirkossa, hääsaattueessa oli nuorien\nseura sekä sulhon ja morsiamen lähimmät omaiset.\n\nHeti vihkimisen jälestä ruvettiin hommaamaan muuttoa. Martti lupautui\npalvelemaan kolme vuotta Seppolan uutta isäntää ja hän lähetettiin\nperille viikkoa ennen nuoren parin tuloa. Viimeisen kelin aikoina ajoi\nJonni nuorikkonsa kera Seppolan pihaan, Martti oli tulijoita vastassa,\ntuvan takassa leimusi tuli ja huhtikuun aurinko paistoi peräikkunasta\nlattiaan valkoisen valojuovan, johon ruskea kissa, perintö torpan\nentisiltä haltijoilta, oli asettunut lepäilemään.\n\n\n\n\nPIKKU ELINAN TÄHTI.\n\n\nSeppola oli tavoiltaan ja naamaltaan sukunsa lajinen, mutta\nriihitanhualla kasvoivat korkeat, tyviltään mustuneet ja rosottuneet\nkoivut, haastellen sukupolvien elämän tarinoita. Asuinrakennuksen\ntakana oli katajikkomäki, jonka lumi kevään tullessa ensimmäisenä\nhikousi ja riensi juoksemaan mäen rinteeltä lähtevää nurmikkoa kohti,\nalempana levisivät pikkupellot ja niityt, loppuen metsäkaistaleesen,\njoka vasempaan suuntaan soukkeni ja työnsi kärkensä järveen saakka.\nKärjen takaa ja sen nokan sivulla siinti järvi ja sen etäisimmällä\nrannalla joku talo ja talon mökki.\n\nSeppolan asuinrakennuksessa oli vain kaksi huonetta, tupa ja pieni\nkamari, johon viimemainittuun käytiin eteisestä. Ensi töiksi ruvettiin\nrakentamaan kolmatta huonetta, joten rakennus venähti jonkun kyynärän\npitemmäksi. Kesällä huone valmistui. Martti sai asuakseen pienen\nkamarin, isännän ja emännän hoteisiin jäi tupa, vastarakennettu huone,\njoka oli tuvan jatkona, kuului aluksi emännän käsialoihin.\n\nOmintakeinen isännyys vaikutti Jonniin terveellisesti. Pienen torpan\noloissa täytyi hänen pilviä tavoitteleva mielensä aleta maata\nlähemmäksi ja tottua pitämään silmällä käytännöllisyyttä. Joskus\nsai hän maksaa oppirahojakin. Niinpä hän, vastoin Martin kiivaita\nvastaväitteitä, heti ensi keväänä kylvi ostolannan kera kauraksi\nmuutaman uuvutetun pellonkappaleen, joka lisäksi oli töyräsluontoinen.\nKevään alkupuoli oli poutainen, kylvö ei laihassa maassa päässyt\nkunnolliseen alkuunkaan, vaan kuivui ituihinsa, mutta alavammissa ja\nkosteammissa maissa kasvoi kaura sakeana kuin korpi.\n\n— Nyt suoritit ensimmäisen maanviljelystutkintosi, nauroi Martti. Ja\nmikä on tehty, ei kaipaa enää tekemistä.\n\nNopeaan kului ensimmäinen kesä. Oli hauskaa kiirettä aamusta iltaan.\nEliina hoiti emännän tehtävät, Martti ja Jonni touhuilivat pelloilla\nja niityillä. Ilmat oikuttelivat varsinkin loppukesällä, joten sieti\naina olla varuilla, jos mieli saada työt suoritetuiksi suunnittelujen\nmukaisesti.\n\nPitäjälle ei Jonni enää, Seppolaan asetuttuaan, lähtenyt vierimään,\nvaan ohjasi kaikki, jotka hänen apuaan tulivat pyytämään, Jullun luo,\navustaen tätä kirjeellisesti neuvoillaan, kun sattui joku piukempi\ntehtävä. Ainoastaan säästöpankin johdon hän piti käsissään, se kun oli\nkovin arka hoidettava.\n\nKoko kesänä ei Seppolassa keritty lukemaan sanomalehtiä, paitse\nhyvässä kaupassa sunnuntaina, jollei ollut minnekään mentävä, mutta\nsemmoisia sunnuntaipäiviä ilmeni harvoin. Viikolla taasen riitti työtä\njoka päivä iltaan saakka, jäipä siirtojakin aamujen varalle, vaikka\npäivien avuksi pantiin pientä kiirettäkin. Postinkulku sitäpaitse oli\nhankala, sanomalehdet piti noutaa monen kilometrin takaa, työ, joka\ntavallisesti jäi sunnuntain osalle. Noudettuja lehtiä oli siten koko\ntukku, niitä oli mahdoton ennättää lukea, korkeintaan kerkisi niitä\nsilmäillä hätäpikaa. Mutta sattuipa sitenkin, että viikon posti jäi\nkokonaan silmäilemättäkin. Silloin tuntui Jonnista omituiselta. Kun ei\ntietänyt olivatko maailman asiat noin tai näin, puhumattakaan kotimaan\nkuulumisista ja muista läheisimmistä, lääniä ja paikkakuntaa koskevista\nkysymyksistä.\n\nMutta siihenkin tottui, uutisien ja tietojen kaipuu kävi vähemmän\ntuntuvaksi, ajatukset alkoivat elostella vain Seppolan pelloilla\nja pientareilla, ja samalla ne alkoivat osoittaa hämmästyttävää\nvälinpitämättömyyttä kaikkea kohtaan, mikä oli ainetta ylempänä.\nAnkara ruumiillinen väsymys lamautti mielen lennon. Joskus koetti\nJonni käyttää ruokalepoa lukemiseen, mutta heti silmäluomet rupesivat\ntuntumaan äärettömän raskailta ja vaipuivat koreesti umpeen jo kokeen\nalussa. Kesän kuluessa sai hän ikäänkuin esiripun raosta tirkistää\nsen elämän näyttämölle, jossa hengenlahjat kuoletetaan päivä päivältä\nja vuosi vuodelta hennoimmista lapsuusajoista saakka. Rippikoulun\najoilta muisti hän torpan poikia. Sitä henkisen takapajun leimaa ja\nkypsymättömyyttä, joka useimmiten loisti heidän kasvoistaan, vaikka\nsilmät olivat muuten älykkäät ja vilkkaat, sitä ei hän silloin voinut\nkäsittää. Vasta nyt Seppolassa, ankaran väsymyksen uuvuttaessa päivästä\npäivään ja hämmästyttävän välinpitämättömyyden kasvaessa kaikkea\nkohtaan, mikä oli ruumista korkeammalla, vasta nyt hän käsitti torpan\npojan kehityksen. Siinä oli kouluttajana ja vaikutuksien antajana työ,\ntyö kesän talven, aamun illan, työ kautta elämän hautaan asti. Ensin\ntyössä isän jälessä, sitte rinnalla ja sitte edellä, siinä verotorpan\npojan lapsuus, nuoruus ja miehuus —\n\nPainui kesä syyspuoleen, tummenivat illat, tuprusi ahkeraan savu\nSeppolan riihestä. Kun kaikki oli puitu ja korjattu, tehtiin tulojen\nyhteenlaskut. Numerot olivat masentavia, sommitteli niitä miten\ntahansa, aina jäi tulokseksi, että maanantimet jyvineen, korsineen ja\nkaikkineen kipin kapin riittävät heidän elääkseen seuraavaan uutiseen.\n\n— En voi tätä käsittää, virkkoi Jonni rengilleen. En tarvitse maksaa\nvuokraa, kun torppa on omani, mutta edeltäjäni maksoi vielä verotkin.\nEn käsitä, miten voitiin tulla toimeen.\n\n— Minäpä käsitän, pantiin kitua toimeentulon rinnalle.\n\n— Selitähän se tarkemmin.\n\n— Kyllä selitän. Näes, kuu keitettiin kahvi, pantiin sikurin höysteeksi\nvain pari papua jaloa viljaa, tupakkiin leikattiin pyörtänekärsämön\nkukkia muka hauskan hajun vuoksi, jokainen voinaula, jokainen muna\nvietiin kaupungin torille. Ja sinne vietiin vasikat, porsaat ja\nkananpojat, sinne vietiin teeret ja metsot, joita väsymätön mies\nsyysaamuin pudotteli kuvilta ukkovaarin vanhalla luotipyssyllä, sinne\nvietiin kaikki, mikä vain kykeni lantiksi muuttumaan.\n\n— Ja mitä jäi heille itselle?\n\n— Jäi jouluksi silavaa, kesäksi kirnumaitoa ja järven kaloja.\n\n— Muistan tämän talon entisen isännän aina ajaneen kirkolle hyvällä\nhevosella.\n\n— Sillä oli silkkimusta. Mutta kylläpä kerrotuinkin, että hän,\nkyntäessään näitä peltoja silkkimustallaan, itse työnsi aatraa, jotta\nselkä oli mykkyrässä.\n\nJonnilta pääsi nauru, mutta hän heti katui sitä.\n\n— Ei sopisi nauraa, koetti hän puhdistautua. Ei sopisi.\n\n— No, ei ole itkunkaan syytä. Toimitithan itse täällä perukirjoituksen\nja huutokaupan, rahoja tuli riski tuhat, toinen sen verta kuuluu olevan\nsäästöjä.\n\n— Kyllähän niin, mutta ajattelehan myöskin, että niiden eteen on\nponnisteltu koko miehuuden elämä.\n\n— Koko miehuuden elämä kyllä, mutta ajattele myöskin, että mies oli\noma herransa, kun vain kykeni vuokran suorittamaan. Ajattele kun hän\nsilkkimustallaan ajoi Seppolan tanhualle ja silmäili alas järvelle\npäin. Laihot olivat hänen laihojaan, hän alotti leikkuun milloin\ntahtoi, hän nousi ylös ja meni makuulle milloin tahtoi, hän lähti\nkuville teeriä ampumaan milloin tahtoi, hän teurasti vasikkansa ja\nlähti kaupunkiin milloin tahtoi, hän oli Seppolan isäntä ja semmoisena\nmiehen veroinen yhtä hyvin kuin joku toinenkin. Siitä ihmisen henki\nvasta elää ja sen vuoksi hän antaakin kaikki alttiiksi sielua myöten,\nkun vain pääsee riippumattomaksi maatilkun omistajaksi.\n\n— Onhan tuo niinkin. Luuletko Seppolan minun käsissäni ruokkivan\nväkensä?\n\n— Sen se tekee jo vuotena kolmantena ennenkuin palvelusaikani\nloppuukaan, ja sitte tuonnempana se kasvaa hintansa korotkin, kunhan\nkaikki joutilaat nurmet, aitovarret ja ojaäyräät palkataan työhön\nmuiden mukaan.\n\nValoisan ajan mentyä ohi ja iltojen venyttyä pitemmiksi, ruvettiin\nSeppolassa tarkemmin seuraamaan maailman tapahtumia. Toisen\nveistellessä tai sahatessa luki toinen ääneen ja Eliinakin silmäili\nlehtien viivanalaisia rakkausjuttuja tai kuunteli pääkirjoituksia ja\naikakauslehtien vakavampia selontekoja, joita Jonni aina hankaili.\n\nTalventulo oli uutuus, koko Seppolan elo ja elämä muuttui kuin\ntaikalyönnillä.\n\n— Nyt luistaa jo reki, virkkoi Martti, kun oli puolituntisen heitellyt\nlumia, virkkoi ja riensi ulos, silasi harmajan ja ajoi hakemaan\nsanomalehtiä.\n\nSeuraavana päivänä ajoi Eliina kotiinsa järven jäitä ja niittyjä pitkin\nja toi Seppolaan siskonsa Naimin.\n\nAika riensi, läheni joulu, saapuen perille kuutamon ja helkkyvän\npakkasen kera, jotka vain kohottivat tunnelmia. Seppolan tuvan\nlattialle oli levitetty olkia, liedessä leimusi hulmuisa pystyvalkia,\nEliina kattoi pöytää siskonsa kera. Kuului tanhualla kulkusien ääni.\nMartti ryntäsi ulos, Jonni aikoi seurata jälessä, mutta tuvan ovi\njo avautui ja sisään astui mustiin ja suruharsoon puettu rouva,\ntaluttaen kädestä pientä, kahdeksan tai seitsemän vuoden vanhaa tyttöä.\nEnsi hämmästyksen mentyä ohi, tunsi Jonni tulijan Jullun äidiksi.\nVaihdettiin tervehdykset ja toivotettiin iloista joulua. Istuttuaan\npystyvalkean ääreen lämmittelemään, virkkoi rouva:\n\n— Jopa olette muuttuneet sitte viime näkemän, mutta semmoinen te\nyleensä olette, jommoiseksi olen ajatuksissani kuvitellutkin teitä\nJullun kuvauksien perusteella. Tahdoin kuitenkin nähdä teitä. Mitä minä\nnyt tunnen teitä kohtaan, sitä voitte vaan aavistaa.\n\nRouvan katse suli pehmeäksi ja ääni värähteli, mutta kasvot loistivat\nvalkeata mieltä.\n\n— Sallitteko että sinuttelen teitä molempia? Kutsukaa te minua tädiksi.\n\n— Kernaasti, vastasi Jonni.\n\nMartin ja Jullun ehdittyä tupaan, käytiin jouluillalliselle.\n\n— Eikö kenenkään uteliaisuus herää kysymään, miten minä näin yksin\nkuljen, kysyi rouva.\n\n— Epäilykseni ovat heränneet, vastasi Jonni.\n\n— Minun myös, lisäsi Eliina. Täti on leski.\n\n— On se kai nähty lehdissäkin.\n\nSeppolaiset katsoivat kysyvästi toinen toisiaan silmiin. Vihdoin Martti\ntunnusti:\n\n— Minä kyllä näin, mutta satuin unhottamaan.\n\n— Kuolema tuli aivan äkkiä. Vainaja istui keinutuolissa ja poltteli\npiippuaan, puhe oli käymässä Jullusta. Hän tuumaili huomispäivänä\nkirjoittaa Jallulle ja pyytää kotiin joulua viettämään. Huomenna\nkirjoitan, ne olivat hänen viimeiset sanansa, ne sanottuansa pudotti\nhän piippunsa ja makasi keinutuolissa hengetönnä.\n\n-— Entä tämä pieni eläjä, kuka hän on?\n\nRouva silitti tytön kiharoita ja virkkoi:\n\n— Liisillä on oma tarinansa, kun uni-Matti kerkii tupaan, sitte Liisin\ntarina kerrotaan.\n\nJouluillallinen päätettiin virrellä.\n\n— Olen isän kodissa siihen tottunut, lausui Jonni, enkä osaa\najatellakaan jouluiltaa ilman jouluvirttä.\n\nHe lauloivat kaikki yhdessä. Jonnilla oli pehmeä ja matala ääni, jossa\noli kyllä tunnetta ja sydämmellisyyttä, mutta hänen kookas vartalonsa\nvaikutti, että äänen kokonaisvaikutus oli vallan erityinen, melkein\nsamanlainen, kuin olisi valtava koski lorissut pienen puron lailla.\n\nValvottiin yötä myöhään, vihdoin Eliina virkkoi:\n\n— Minne teemme tädille sijan?\n\n— Tähän lattialle.\n\nJullu ja Liisi nukkuivat jo raskaasti, kun rouva alkoi kertoa\nviimemainitun pikku tarinaa. Tyttö oli isätön, äiti oli joutunut\nnaimisiin viinaan menevän ja kierosilmäisen suutarin kanssa. Asuivat\nkivenheiton päässä heistä. Naimisiin mennessä oli mies vannonut\njulkiset valat kohtelevansa Liisiä, kuten omaa lastaan. Ne valat\ntiedetään. Jo vihkijäispäivän huomenissa, häähumalan uudistuttua, potki\nisä tyttöä. Silmät turvoksissa ja parkuen juoksi tyttö raukka aina\nrääkkäyskohtauksien jälestä heidän kyökkiinsä, jääden väliin yöksikin,\nkun oli oikein suunniltaan säikähtynyt. Sitä kesti melkein vuoden.\nOli kesäpäivä, ilon päivä, illalla tuli postissa kirje Jullulta,\njossa kerrottiin, että uusi Väinämöinen oli laulanut hänet kievarista\nTaivos-ukon luostariin. Postin kintereillä seurasi Liisi, hiukset\nhajalla, mustelmia kasvoissa ja käsivarsissa. Jäi yöksi, jäi päiväksi,\njäi heille ainiaaksi.\n\n— Tahdoin pelastaa poloisen muistoksi ensimmäisestä valontuikkeesta\nsurujen yössä.\n\n— Tädin ja Jullun luonteet vetävät aivan samaan, huomautti Jonni.\n\n— Ehkä, ainakaan ei ole Jullu kovaluonteinen.\n\n— Ei, sen mieli on hellä ja herkkä kuin kanteleen kieli.\n\n— Huomenna lähdemme hautaamaan isää.\n\n— Ja sitte palaatte yksissä tänne.\n\n— Oikein arvasit. Esitin tänään Jullelle, että vuokraisimme asunnon\nmuualla, mutta hän ei suostu. On kiintynyt siihen ukkoon, tupaan ja\nties mihin kaikkeen. Kertoi maanneensa ensimmäisen yön vuoteella,\njoka oli tehty tyhjille laatikoille. Nykyään siellä on jo vähän\nkodikastakin. Jullu ehkä ansaitsee paljo.\n\n— Paljo se ansaitsee ja ansiot kasvavat yhä. Pian aiotaan tehdä hänestä\nkunnallislautakunnan esimies.\n\nPainuivat levolle viimeisetkin valvojat. Jonni näki, miten rouva,\nmakuulle kallistuttuaan, otti Jullun käden molempiin käsiinsä. Hän ei\nollut saanut hyväillä eikä koskea sitä kättä monen moneen vuoteen.\n\nLoppujouluna tuli pastori vierailemaan Seppolaan. Nuorien seuran\njohto oli joutunut hänen ja uuden opettajan hoteisiin, iltaseuroja\noli pidetty ahkeraan, olipa ryhdytty tykkänään uudemmoisiin puuhiin,\nnimittäin lukutupien perustamiseen kunnan kaikille tahoille. Oli\nalotettu Hosun kylästä.\n\n— Kummat kuulet, Pesähosussa on nyt lukutupa.\n\n— No kissan viikset, miten kesytitte miehen?\n\n— Nuorempien tyttärien avulla. Tärppäsi oitis.\n\n— Se oli mainiota.\n\n— Mutta rahoista ollaan tiukalla, ei auta muu, kuin hommata iltamia,\nkeräyslistat eivät tuota suurin.\n\nPuhuttiin muistakin edistyspyrinnöistä, kunnes pastori kesken kaikkia\ntokasi:\n\n— Voiko tämä elämä tyydyttää sinua? Etkö tunne toisinaan painostusta?\n\n— Totta puhuakseni en ole tuntenut, paitsi parina kertana, jolloin\ntapasin Eliinan itkemässä.\n\n— Ei huoli uskoa, väitti Eliina.\n\n— Mutta se meni ohi. Syksyn ja talven rajoissa täällä tuntuu\nsuvantoiselta, mutta annahan, kun lyö lumet alas taivaasta, niin ollaan\nkun jossakin etukaupungissa, josta milloin tahansa pääsee suuren\nmaailman keskukseen. Hosulaisten ja naapuripitäjäläisten tiukukellojen\nja kulkusien kilinä kuuluu alituiseen tuolta metsänkärjen tienoilta.\nEliina, mehän asumme jossakin Lontoon tai Pariisin etukaupungissa. Eikö\nniin?\n\n— Asumme hyvinkin.\n\n— Ja meillä on naamiohuveja ja tanssiaisiakin, kuten suuren maailman\nyhteydessä olevilla ihmisillä ainakin. Näes, kun milloin Eliinan silmät\neivät ole yhtä kirkkaat kuin jänönkin, niin mitä luulet minun tekevän?\nMinä rupean tanssimaan. Minusta on tullut mainio soolotanssija.\nTahdotko että näytän?\n\n— Annahan tulla.\n\nJonni meni ovensuuhun, asetti päähänsä lammasnahkalakin kallelleen ja\ntakaraivolle, sekä alkoi tanssia. Se oli alussa vain jalkojen ja käsien\nheilutusta, mutta vähä vähältä siihen yhtyi vartalo, silmät, kasvojen\nilmeet, ja sitte se muuttui niin lystikkääksi ja hullunkuriseksi, että\nsitä olisi maantierosvokin pysähtynyt katsomaan. Pastori ja Naimi\nnauroivat aivan tukehtuakseen.\n\n— Nyt se on tehty, nyt ovat Seppolan emännän kaikki keijukaiset kotona,\nvirkkoi Jonni, joka tanssiessa oli tullut Eliinan eteen.\n\nKevättalvella ryhdyttiin Seppolassa uuden navetan rakentamiseen. Ja\nviimeisen kelin vaiheilla syntyi Jonnille tyttö, joka ristittiin äidin\nmukaan Eliinaksi.\n\nKevätkesällä, kaupunginmatkalta palatessa, osti Jonni, emäntänsä ja\nrenkinsä mieltä kuulustelematta, kaksi kallista rotulehmää muutamasta\nnaapuripitäjän herraskartanosta, jonka omistajan kanssa hän, ties millä\ntavalla, oli joutunut tuttavuuteen. Illan suussa saapui hän kotiin\nlehmineen ja lehmänajajineen. Martti istui rappusilla, Eliina kasteli\nkukkalavaa ja Naimi hyssytteli tuvassa pikku Eliinaa. Nähtyään tulijat,\nsylkäsi Martti jalkojensa väliin, Eliina varjosti kädellään silmiään,\nkuten olisi hänen ollut vaikea tuntea tulijoita. Mutta Jonni oli\ninnoissaan.\n\n— Nähkääs näitä, sanoi hän komealla äänenpainolla. Tuon suuremman nimi\non Isabella, tuon toisen Amalia, molemmat lypsävät kahdeksan yhdeksän\nkannua. Mitä sanot, Eliina? Mitä sanot, Martti?\n\n— En antaisi Tähdikkiä molemmista yhteensä.\n\n— Enkä Punakorvaakaan.\n\nJonni mainitsi uudelleen kahdeksasta ja yhdeksästä kannusta.\n\n— Eivät ne lypsä Seppolan eväillä yhdeksää kannua. Syötä niillä\nturnipsit, kakut..\n\n— Ja maito ei ole Tähdikin eikä Punikin maidon arvoista.\n\n— Oma paras, sanoi akka, kun pellavaa perkkasi. Teit huonon kaupan.\n\n— Sittepä tuo nähdään.\n\nSinä kesänä antoi maa runsaan sadon, kasvoi kaura ja heinä, kasvoi\nruis ja kaikki mikä oli vakoon laskettu. Onni hymyili seppolaisille\ntuvassa ja tuvan ympärillä. Pikku Eliinan ilmaannuttua ei Jonnilla\nenää milloinkaan ollut aihetta tanssia silmän keijukaisia kotiin,\nsillä emäntä oli iloinen kuin leikkivä lapsi ja onnellinen kuin sirkka\npoutasäällä.\n\nMutta Isabella ja Amalia myytiin Kaislaan.\n\n— Täällä haisikin jo niin ylimykseltä, ivaili Martti, kun ajajat\nkatosivat lehmineen Seppolan portista. Meikäläistä alkoi oikein\nhävettää omissa silmissään.\n\nMuut nauroivat, mutta Jonni näytti vakavaa naamaa.\n\nElettiin talvi, jouduttiin kevääsen ja kesään, vuodentulon toiveet\nalkoivat näyttää harmailta. Kevätkesällä ehkäsi kuivuus kasvullisuuden\nkehitystä, heinänteon alussa alkoi sataa, ensin harvoissa ja lyhyissä\nkuuroissa, sitte roiskahutteli joka päivä ja useitakin kertoja\npäivässä. Kävi tukalaksi suorittaa kunnolla minkäänmoista työtä.\nSen lisäksi yhtämittaiset sateet painostivat mieltä, ilo ei ilolta\ntuntunut, riemu ei riemulta maistunut. Jonni varsinkin oli masentunut.\nSeppolan kannattavaisuus pyöri hänen päässään aamulla ensimmäiseksi,\nillalla viimeiseksi. Edellisen vuoden runsas sato oli nostatellut\nhänen itseluottamustaan ja herättänyt hänessä toivoa, että Seppola\nvaivojaan valittamatta hyvinkin voi elättää asujansa, mutta toinen kesä\njo horjautteli elämän koulussa karaistumatonta luonnetta, joka lisäksi\nvielä oli tuliverinen ja herkkä pilvilinnoja rakentamaan.\n\n— Tämä vuosi vie taaksepäin, ei auta mikään, virkkoi hän rengilleen,\nrukiinkylvöä alottaessaan märkään maahan.\n\n— Vie väkisinkin, myönteli Martti. Ne olivat kevätkesän poudat, jotka\nturman tekivät, sateista ollaan kyllä vahingoitta suoriuduttu.\n\nPäivänä muutamana, Jonnin kaivaessa vastaraivattuun peltoon ojaa, tuli\nEliina hätäilevän näköisenä kaivuulle. Oli paisteenkuuro, aurinko\nhymyili herttaisesti pilvien lomista.\n\n— Mikä nyt on?\n\n— Pikku Eliina on sairas.\n\nJonnilta oli lapio pudota ojaan, mutta hän hillitsi mielensä.\n\n— Ei se toki lie mitään vaarallisempaa, elähän huoli hätäillä.\n\nHe lähtivät yhdessä Seppolan tupaa kohti.\n\n— Tyttöhän on ollut viime aikoina virmempi tavallista.\n\n— Ei se ollut enää eilen illalla ja tänä aamuna oikeissa ruuveissaan,\nmutta vasta tunti sitte tuli kipu piilostaan esiin.\n\n— Elähän sentään huoli hätäillä, tyynnytteli Jonni, vaikka tunsi\nselvästi, että hän itse enimmän oli tyynnytyksen tarpeessa. Usein pikku\nlapset sairastavat.\n\nKehdosta kuului valitus Jonnin korviin jo tuvan ovea avatessa. Posket\nhohtavina vaikeroi pikku Eliina, käännellen tuskissaan päätään\noikeaan ja vasempaan, ja kun se katsoi isään, oli katseessa jotakin,\ntuijottavaa ja terävää.\n\nMitä tehdä? Mistä apu yksinäiseen metsätorppaan, ja kuka avuksi? Kuu ja\ntaivahan tähdet.\n\nVälähti neuvo Jonnin mieleen.\n\n— Käyn noutamaan äidin tänne, äiti on tottunut ja ymmärtää.\n\nSiihen korteen tarttui Eliinakin.\n\n— Lähde joutuin, ehdit yön seutuvissa kotiin.\n\nHukkaamatta enää silmänräpäystäkään lähti Jonni ajamaan Kaislaa kohti.\nToivon kipinä alkoi lämmittää pelkojen kylmettämää mieltä ja se toivon\nkipinä pani kiirehtimään. Tasaiselle maantielle saavuttua lisättiin\nkulun nopeutta. Hei, harmaja, juokse, harmaja, pikku Eliinan vuoksi,\njuokse. Äiti kyllä keksii avun. On tottunut ja ymmärtää. Ei ole\nhätikkö, näkee heti, mitä lajia kipu on. Ja ehkei olekaan vaarallista\nlajia, kun niin äkkiä yltäsi. Eiköhän ne vaarallisemmat tule vitkemmin?\nHei, harmaja, juokse, harmaja, pikku Eliinan tähden, juokse.\n\nJuoksi harmaja, taival lyheni ja loppui. Ja alkoi uudestaan Kaislan\nrapun edessä ja päättyi puoliyön aikana Seppolan tanhualla.\n\nEliina kiirehti vastaan.\n\n— Mitenkä nyt on? Onko huonommin tai paremmin?\n\n— Ei kumminkaan, luullakseni.\n\nEnnallaan olikin pikku potilas, ennallaan poskien hohde, silmien\ntuijottava ja terävä katse, ennallaan olivat valituksetkin, jotka\nhuohottavan hengityksen kera työntyivät kuuluviin.\n\n— Onko nukkunut lainkaan?\n\n— Ei, mutta väliin valitukset väsyvät.\n\nPantiin etikkakääreet pikku potilaan otsalle ja annettiin joku tippa\npunaista rohtoa veden kera. Ne vaikuttivat rauhoittavasti, valitukset\nväsyivät, silmien tuije pehmeni.\n\n— Jonni menköön nukkumaan ja menkää te muutkin, kyllä minä valvon ja\nhoivailen, puheli Kaislan emäntä, asettuen kehdon ääreen.\n\nKeventynein mielin paneutui Jonni makuulle, herätessään oli päivä jo\nkorkealla.\n\n— Miten nyt on laita?\n\nEliinan ja äidin silmäys puhui totuuden.\n\n— Nyt on huonommin.\n\nPäivemmällä rauhoittui lapsi, valitukset vaikeni heikommiksi, poskien\npuna laimeni ja pään liikkeet herkesivät.\n\n— Käyn hakemaan lääkäriä, virkkoi Jonni.\n\nLääkäriin oli neljä penikulmaa.\n\n— Lähde pian, kehoitti Eliina.\n\nJonni riensi silaamaan harmajata ja oli jo nousta rattaille, kun äiti\nilmaantui estämään.\n\n— Jätä lähtö, pikku Eliina kuolee, ennenkuin ehdit palata.\n\nLähtijä taipui äidin tahtoon.\n\nIllalla kävi tuoni lujemmin käsiksi hentoon saaliiseensa. Pieni\nruumis vavahteli, kätöset puristausivat nyrkkiin, katse terästyi\nläpitunkevaksi, ja silloin tällöin kuului voimaton valitus.\nNeljännestunnin teki tuoni päättäjäistyötä, sitte hento ruumis ojentihe\nsuoraksi, kuului pitkä, voimaton valitus, ja pikku Eliinan silmä oli\nsammunut ainiaaksi.\n\nKalpeana seisoi Jonni kehdon ääressä, äiti, Naimi ja Eliina itkivät.\n\nKehto nostettiin illalla Naimin huoneeseen. Yöllä alkoivat salamat\nkäydä, liekit kulkivat ristiin rastiin, ja toisin silmänräpäyksin oli\nilma suurena tulimerenä, jossa salamankielet sähisten välähtelivät joka\nsuunnalle.\n\nSydänyön vaiheilla heräsi Jonni. Ensi tuokiona ei hän muistanut, mitä\noli tapahtunut, mutta sitte tuonen päättäjäistyö kuvastui kaikkine\nvivahduksineen hänen silmiensä eteen. Tieto, että pikku Eliinan tuskat\nnyt olivat loppuneet, synnytti sanomattoman rauhantunteen, joka,\nvaikka olikin hetkellinen, oli siksi luonnollinen ja todellinen, että\nse työnti syrjään muut ristiriitaisemmat tunteet. Pikku Eliina ei\nkärsi enää tuonen kourissa, tuo ajatus risteili yhtä valoisana Jonnin\nmielessä, kuin salamat syyskesän yössä, ja siihen ajatukseen upposi\nensi hetkien suru ja katkeruus.\n\nHautaus aiheutti puuhia, jotka nekin osaltaan häiritsivät tunteiden\nvaltaanpääsemistä. Martti rupesi höyläämään kirstua, Jonni tuppautui\napumieheksi, mutta sai mestarilta lyhyen käskyn siirtyä etäämmäksi.\n\n— Pane harmaja aisoihin, aja kirkonkylään ja tuo väriaineita, komenteli\nMartti.\n\n— Ja harsoa ja liinakangasta, puuttui Eliinakin komentamaan. Pitää\nmyöskin käydäksesi pappilassa, lukkarilassa ja...\n\n— Ymmärrän, vastasi Jonni, suoriutuen matkaan.\n\nToimitettuaan kaikki hautausta koskevat seikat reilaan, meni hän\nviimeksi Alpon puotiin ostamaan harsoa ja liinakangasta. Puhelu johtui\nmeijerin toimintaan. Jonnin ennustukset olivat käyneet toteen, koko\nmeijeriliike oli taantumaan käsin. Maidonmyyjät rettelöivät pikku\nsyistäkin. Joku nureksi maidonajon epätasaista jakoa — ja erosi. Toinen\nmoitti tehtävän vääryyttä maidon rasvapitoisuuden määrittelemisessä —\nja erosi. Kolmas väheksyi yleensä maidonhintoja, väittäen hyötyvänsä\nvasikkain juottamisella ja voinmyynnillä enemmän — ja erosi Aina vaan\nkuului moitteita ja tyytymättömyyttä.\n\n— Luovuttaisin kernaasti meijerin osuuskunnalle, pyytämättä penniäkään\nvoittoa. Mitä arvelet? Noinkohan käy laatuun?\n\n— Miksei käy? Ala vain kääntämään.\n\n— Olen tylppäkielinen, en osaa esittää asiaa niin, että kukaan viitsii\nkuunnella.\n\n— Kyllä työ kielen kouluuttaa.\n\n— Ajattelin että jos sinä... sitte tuonnempana, kun tuut unhottamaan\nsurusi.\n\n— Minähän asun erämaassa, ei minun sovi. Vasikkain juottaminen\nja voinmyynti on minullakin pisimpänä sormena suussa. Täytyypä\nrientääkseni, taival on pitkä.\n\nJa Jonni jätti Alpon suoriutumaan meijerivaikeuksistaan miten parhaiten\ntaisi.\n\nHuomisen takaa kätkettiin pieni kirstu maan poveen. Pastori puhui\nihmistoiveiden raukenemisesta, hauta luotiin umpeen ja seppolaiset\nlähtivät paluumatkalle.\n\nSitte vasta heräsi kaipaus. Yöllä ja päivällä, aamulla ja illalla\nmuistui pikku Eliina mieleen. Tyhjä kehto pisti sydämmeen kuin terävä\nase, pisti jotta kipu silmänräpäyksen jälestä tuntui ohimoissa.\nViiltävimmin tuntui kipu, kun kaipuu sattui unhottumaan hetkeksi ja\nsitte törmäsi äkkiä rauhaisaan mieleen jonkun ajatuskäänteen kautta.\nSilloin tuntui kuin olisi puristanut henkeä ja ruumista niin lujasti,\nettä veri oli pysähtyä kierrossaan.\n\nEikä näyttänyt Seppola enää entiseltä. Se oli kuin syynalainen, joka\noli salassa ollut tuonen liittolaisena. Sille ei enää voinut hymyillä\nentistä ensimmäisen rakkauden hymyilyä, sillä se oli sydämmensä syvään\nsuohon varistanut silloin, kuin pikku Eliinan poskilla punaruusut\nlumivalkoisiksi kylmenivät.\n\nKului aika, päästiin tummien syksyöiden ja usvailmojen sivu talveen,\nsaatiin pakkasia ja tuiskuja. Virkeni veri, elpyi ajatus nousemaan\nsurusta. Eräänä iltana palasi Jonni kirkonkylästä. Oli ollut\npankkipäivä. Aamulla tuiskutteli, mutta iltapuoleen seesti ja laati\npakkasen. Näkyivät tähdet, näkyi kuu. Kotitaivalta tehdessä ajautuivat\nJonnin ajatukset tähtitarhoihin, harmajan juosta hölkytellessä omia\naikojaan niemien ja lahtien poikki. Seppolaan saavuttuaan virkkoi hän\nEliinalle:\n\n— Emme enää sure pikku Eliinan kuolemaa, minä löysin tähden, jossa hän\nasuu.\n\nEliina naurahti. Jonni oli aivan kuin muuttunut, vaikka kasvot\nnäyttivätkin mielen riehujen rääkkäämiltä.\n\n— Tulehan katsomaan.\n\nJonni tarttui Eliinan käsivarteen, he menivät yhdessä rapulle.\n\n— Katsohan Otavan sarvesta oikeaan, tuo pieni ja kirkas tähti on pikku\nEliinan uusi koti, sieltä hän näkee meidät.\n\n— Hän näkee meidät, toisti Eliina. Olipa matkasi onnellinen.\n\n— Minä piirrän pikku Eliinan kuvan, jotta mekin näemme hänet.\n\nJo seuraavana päivänä ryhtyi Jonni työhön. Hänellä oli vahva taipumus\npiirtämiseen, liitukyniä ja piirustuspaperia oli hänellä kouluajoilta.\nHäilyttyään monen vaiheilla, päätti hän piirustaa pikku Eliinan\nkehdossa istuvana ja juuri sinä silmänräpäyksenä, kun tämä on herännyt\nja hieronut unen silmistään.\n\nPiirroksen valmistuttua silmäili Jonni siihen tyytyväisesti. Hän oli\nonnistunut luomaan kasvoihin jonkun piirteen, joka puhui ja eli ja\nsamalla muistutti johonkin määrin kuvan alkuperää, ainakin hänen ja\nmuiden seppolaisten mielestä. Puitteineen kuva sitte pantiin tuvan\nseinään, jossa se, etäämmältä katsoen, teki onnistuneemman vaikutuksen.\nTyttö silmäili oveen päin tyhjämäisesti, kuten ainakin, kun kaikki\naistit eivät vielä olleet valveilla, toinen käsi piteli kehdon laitaa,\ntoinen, jolla oli unet hierottu, oli viety niskaan. Leuan alta oli\npaidannapit auenneet, paljastaen toisen olkapään, jota hajallaan olevat\nsuortuvat tavoittelivat koskea —\n\nAnkaraa tuisku- ja pakkastalvea seurasi lämmin kevät ja kesä.\nPääskysien rakennellessa pesiä syntyi Seppolaan poika, joka ristittiin\nToivoksi. Toinenkin tärkeä tapaus oli lähellä, nimittäin Martin\nero. Kolme vuotta oli saanut kuluneeksi umpeen, omintakeisen elämän\nperustaminen, vuosia suunniteltu ja uneksittu, piti vihdoinkin\ntoteutua. Hosun kylän mailta vuokrasi Martti pikku talon, tulentekijä\noli valmiiksi silmitelty, Kaislassa kasvoi hänen varalleen hevonen,\njoku lehmä ja lammaskin, löytyipä siellä muutakin pientä pötyä, joka\noli hänen nimellistään ja tervetullutta alkavan miehen talouteen.\n\nEnnen Martin lähtöä maalattiin, Toivon syntymisen kunniaksi, Seppolan\nkaikki rakennukset punaisiksi. Metsänhelmoissa sijaitseva torppa sai\nsiten iloisemman leiman, ja leiman vaikutusta lisäsi taustassa seisova\nsynkkä ja juhlallinen korpimetsä, joka monien kilometrien laajuisena\nlähti levenemään katajikkomäen niskoilta naapuripitäjän viljelysmaihin\nsaakka.\n\nKaislan isäntä piti Martille häät, häiden jälestä seurasi muutto Hosun\nkylän maille, pientä taloa viljelemään ja omatakeista elämää alottamaan.\n\nNoin Maltin askeleet olivat vieneet eroon Jonnista ja kaislalaisista.\n\n\n\n\nRISTIINNAULITUN KUVA.\n\n\nMartti jätti jälkeensä aukon, joka ei hevin täyttynyt. Jonni\nvarsinkin tunsi monesti itsensä avuttomaksi, tottunut kun oli\nkaikissa tärkeimmissä töissä mukaantumaan renkinsä esityksiin. Martin\nsijainen, Manu nimeltään, oli pehmytluonteinen, sitkeä työntekijä,\nmutta henkisesti kokonaan alaikäinen sekä semmoisena opastettava ja\nmelkein kädestä ohjattava. Nuo ominaisuudet, vaikka vähemmän hauskat,\nalkoivat Seppolan yksinäisyydessä vähä vähältä huvittaa Jonnia, joka\njohdettavan asemasta nyt keikahti johtajan ja opastajan asemaan. Tähän\nsaakka oli kaikki työt tehty Martin vastuusen, mutta tästä puoleen ne\ntehtiin isännän laskuun. Kävi työ näin tai noin, aina oli Manu yhtä\npehmeätuulinen, yhtä harras ja tyytyväinen, jotta Jonnin toisinaan kävi\noikein kateeksi miehen pehmeä luonne.\n\nNaisapulainenkin heillä oli veres. Omavaltainen Naimi tuli Seppolaan\nEliinan avuksi, milloin häntä huvitti ja lähti taasen toviksi kotiinsa,\nkun häntä niin huvitti, ja siitä sukeusi talouskomennon koneistossa\nratina, jota ei voitu vaiettaa muuten, kuin vakituisen apulaisen\nhankkimisella. Kaislan emännän välityksellä onnistui valinta hyvin.\nTyttö, Silja, oli iloinen kuin västäräkki kynnöksellä, vaikka oli kovia\nkokenut äitipuolen komennossa. Ja niin kirkassilmäinen, ettei sille\nvoinut syyn sattuessa edes harmistuakaan.\n\n— Silja, sanohan yksi asia, virkkoi Jonni, kun tyttö Eliinan kera\nleipoi joululeipiä.\n\n— Sanon kaksi ja kolmannen kaupanpäälliseksi.\n\n— Oletko milloinkaan itkenyt?\n\n— Minäkö itkenyt? Sepä kysymys.\n\n— Niin, muistatko milloinkaan itkeneesi?\n\n— Malttakaahan kun muistuttelen. Jo muistan. Itkin minä kerran.\n\n— Mutta siitä lie enemmän kuin eilispäivä.\n\n— Siitä on vuosia ainakin sen verran, kuin kädessäni on sormia.\n\n— Ja minkä vuoksi silloin itkit?\n\n— Vieras äiti sanoi minua rupisammakoksi. En tahtonut mielelläni olla\nruma. Menin isän polvien väliin ja intin, ettenhän ole rupisammakon\nnäköinen. Kun isä ei mitään vastannut, rupesin itkemään. Se kerta oli\nainoa ja olisinpa tahtonut silloin nähdä suutani.\n\n— Sitä minäkin olisin tahtonut nähdä.\n\nSiljalla oli kaunis ääni, lauluja taisi hän paljo, varsinkin\ntoisarvoisia ja siitä alempia. Luonnon lapsena ei hän laulujensa laatua\nkyennyt käsittämään, vaan lauloi yhtä hauskasti ja heleästi huonot\nkuin hyvätkin. Pian kuitenkin asiat kääntyivät siksi, että Silja,\nahkera heläyttelijä, sai tirkistää arvottomien rekilaulujen maailmasta\nylemmille rinteille. Jonnin palatessa erään kerran kirkonkylästä\noli hänen reessään kansakoulun vanha harmooni, joka oli hylätty\nnurkkaan uuden ja komeamman tieltä. Kone ei ollut korea muodoltaan\neikä ääneltään, mutta Seppolan tuvassa se menetteli mainiosti. Jonnin\nmieleen juolahti, kansakoululla käydessään, että tomuihinsa unhotettu\nkone jouti huvittamaan metsätorpan asujamia, ja hän hankki sen rekeensä.\n\nAlkoivat ankarat harjoitukset, tuottaen monta hupia sydäntalven\niltapuhteisiin. Tavoiteltiin laulaa neliäänisesti, Silja pantiin\nsopraanoon, Eliina alttoon. Jonni lauloi ensi bassoa, Manu toista.\nViimemainittu lystit laati kovaoppisuudellaan. Toista bassoa hangattiin\nkuin kiven kylkeä, väsyttiin väliin, alettiin uudelleen, naurettiin ja\nharmistuttiin, mutta aina Manu »toimessa ja leikissä oli yhtä totinen».\nHarjoituksien ja hankaamisien ensimmäinen hedelmä oli »Honkain\nkeskellä», jouluna kypsyi »Luostarikellot», jonka romanttinen tunnelma\nviehätti laulajia suuresti.\n\nUuden vuoden vaiheilla tuli Naimi käymään Seppolaan. Lauluista ja\nlauluharjoituksista ei virkattu sanaakaan. Vasta sinä iltana, jonka\nhuomenissa Naimin oli määrä liukua jälleen kotiinsa, virkkoi Jonni\naivan kuin sivumennen:\n\n— Lauletaanpa laulu illan kunniaksi.\n\n— Lauletaan, kannattivat Silja ja Eliina esitystä.\n\n— Mikähän otettaisi?\n\nAlkoi neljännestunnin kestävä valikoiminen. Joku oli vähemmän kaunis,\ntoista ei suosittu, kolmas oli mitätön rallatus j.n.e.\n\n— Mutta lauletaanpa »Honkain keskellä», siinä on jotakin reipasta ja\nkuitenkin aito suomalaista.\n\n— Lauletaan se.\n\nKöörin jäsenet tulivat harmoonin lähelle; Jonni antoi äänet ja laulu\nhelähti raikkaana ilmoille. Toinen basso oli syöpynyt Manun veriin eikä\nenää tippunut tielle.\n\nNaimi oli kummissaan, seikka joka kyllä huomattiin. Lystiä aiottiin\njatkaa hänen kustannuksellaan. Kun oli pieni väliaika kulunut, kysyi\nJonni aivan vakavasti:\n\n— Olisiko vielä laulaa toinenkin sävel?\n\n— Mutta mikä? arveli Eliina.\n\nAlkoi taasen kirjan selaileminen ja laulun etsiminen uusien verukkeiden\nperusteella.\n\n— Jos lauletaan »Luostari kellot», virkkoi Jonni vihdoinkin äkkiä,\nkuten juolahduksen yllättämänä.\n\n— Tosiaankin, lauletaanpa se,\n\nJonni otti taasen äänet ja antoi merkin. Romanttinen laulu loihti\nhentoiset ilmeet Naimin kasvoille, silmäterät pyöristyivät ja\nlaajenivat kummastuksesta ihmettelyyn.\n\nToisen värssyn keskivaiheilla katsoi Eliina siskoonsa, pulahti\nnauramaan, Jonni ja Silja lankesivat mukaan, ainoastaan Manu pysyi\njaloillaan, laulaen yksin äänensä värssyn loppuun saakka.\n\nSe paljasti petoksen.\n\n— Laulakaapa vielä kolmaskin laulu, pyysi Naimi, saatte viisi penniä.\n\n— Ei me palkan eteen... kolmannen jälestä ruikuttaisit neljättä.\n\n— Omiksi iloiksemme vain...\n\nPäivien pehmetessä keväisemmiksi ja puhteitten lyhettyä laimeni\nneliäänisen laulun into, lumien hävitessä se oli kokonaan syrjään\njoutunut.\n\nSen vuoden kevät ja alkukesä oli omituinen. Oli sekaisin kuivaa ja\nkosteata, kylmää ja lauhkeata, halla ja kato aivan kuin vaani joka\nhetki viedäkseen viljat ja touot. Mutta kaikki säästyivät. Hallat\nolivat maahalloja ja vaikka aamuisin monesti ruoho oli huurteinen ja\nvesi jäätynyt pellonojan pohjissa, nyökkäili tähkä koskematonna, ja\nkun Juhanina teki käänteen kesäisiin väreihin, huojuivat pellot satoa\ntäynnä, apilas levitti tuoksuaan ja touot kasvoivat kilvan apilaan kera.\n\nSinä kesänä olivat Seppolan kaikki maat ensi kerran kasvussa.\nAitovarret ja valtaojaksimien nurmikot olivat sulautuneet sarkoihin,\nkaikki savikot oli aura repinyt auki, kaikki lepikot olivat\nperkkautuneet pelloiksi, ja siten viljeltävän maan pinta-ala oli\nkasvanut ainakin kolmanneksen suuremmaksi entistä. Karjaakin\noli kasvatettu. Eliinan taitavan käden jäljet alkoivat tuntua\ntalouskomennossa, riitti myydä tuota ja tätä, joka aiheutti\nkaupunginmatkoja ja valutti hopeoita isännän kukkaroon.\n\nSe oli kaikki torpparin onnea, jo koulupoikana uneksittua.\n\nElettiin kesä, elettiin syksy, saavuttiin talven rajoille. Ja sairastui\nToivo. Heitti tänään syönnin, huomenna jäi makuulle, ylihuomenna jo\nvaikeroi taudin käsissä.\n\nTapaus kävi Jonnin voimien yli. Hän ei nukkunut eikä kyennyt muuta\najattelemaan kuin kuolemaa. Pikku Eliinan viimeiset silmänräpäykset\nja heikot taistelut, joihin tuonen täytyi ryhtyä, ennenkuin voitti\nsaaliinsa, ne uudistuivat, hänen mieleensä joka askeleella, ne olivat\npäivänä, iltana, yönä, ne olivat silmien mustana merenä, josta ei\nvoinut katsetta kääntää minnekkään muuanne. Kun pojan poskiin nousivat\npunaiset kukat ja kun Jonni ajatteli, että ne jäätyvät lumivalkeiksi\nja että sairauden kaikkena loppuna on vain pienen vartalon suoristus,\nsilloin hänen päänsä tuli kuumaksi eikä hän enää nähnyt eteensä.\n\nJa hän kaatui vuoteen omaksi ja rupesi hourailemaan. Ensimmäisenä\npäivänä hoputti hän harmajata juoksemaan Toivon hengen tähden, sitte\nhän puhui useimmiten pikku Eliinan tähdestä. Viruttuaan jonkun päivän\ntaudin käsissä, lähti Toivo toipumaan, mutta Jonnin kanssa tuoni alkoi\nvakavammat leikit.\n\nTuli synkkä joulu Seppolaan. Nuori, elonvoimainen mies riuhtoilihe\ntuonen kourissa, toisinaan hoputtaen harmajata juoksemaan, toisinaan\npuhuen Eliinan tähdestä. Tähti tuikki kirkkaammin kuin muut. Ja\ntähdessä asui pikku Eliina, isää odotellen ja viittaillen luokseen.\nPois verhot ikkunoista, pois pilvet taivaalta, että näkyy pikku Eliinan\ntähti, ettei eksy maan asukas tähteen taivaltaessa. Avaruus oli pimeä.\nMaailma oli pimeä. Kaikki oli pimeätä. Mutta pikku Eliinan tähti loisti\nkirkkaasti. Loisti! Loisti!\n\nLangat, jotka sairasta yhdistivät elämään, olivat enää tuiki heikot,\nlääkärin saapuessa Seppolaan pitkän taipaleen takaa. Eliina kysyi\narasti:\n\n— Onko enää toivoa?\n\nLääkäri viivytteli vastausta.\n\n— Elkää luottako minuun, luottakaa Jumalaan. Jos miehenne elää viiden\nlyömään aamulla, jää hän eloon.\n\nKului ilta yöhön, yö aamupuoleen, kello löi kolme, löi neljä, mutta yhä\nriuhtoili sairas.\n\n— Eliinan tähti loistaa kirkkaasti. Loistaa! Loistaa! Avaruus on pimeä.\nTaivas on pimeä. Pois pilvet, pois pilven varjot, pois.\n\nKului puoli tuntia, sairaan hengitys helpponi, rinta rauhoittui, viittä\nlyödessä painuivat silmäkannet umpeen ja sairas raukeni uneen.\n\n— Miehenne jää eloon, virkkoi lääkäri Eliinalle. Minun apuni ei\nauttanut, avun antoi Jumala. Menkää nyt nukkumaan.\n\nEliina meni tuvantakaiseen huoneeseen, jossa Toivo nukkui, asettui\npolvilleen kehdon ääreen ja itki ja hymyili nukkuvalle pojalleen.\n\nPäivällä lähti lääkäri pois, annettuaan ohjeet, miten sairasta tuli\nhoivata, ja pois lähtivät Eliinan omaisetkin ja Kaislan isäntä, mutta\nKaislan emäntä jäi Seppolaan muutamaksi päiväksi poikaansa vaalimaan.\n\nToipuminen edistyi vitkaan. Ensi päivinä sairas enimmältään nukkui,\nollen hereillä vain moniaita minuutteja kerrallaan eikä silloinkaan\ntäysin tajuissa.\n\nViikon näin vierähdettyä seestyivät ajun voimat ensin ja erään kerran\nvalveuduttuaan kysyi sairas:\n\n— Elääkö Toivo?\n\n— Elää.\n\n— Sitte se olikin unta. Tuohan nähdäkseni.\n\nEliina riensi noutamaan Toivoa, mutta ennen hänen paluutaan ehti Jonni\njo nukkua.\n\nKului viikko, toinenkin, valveilla oloajat venyivät vähitellen\npitemmiksi, ajun voimat virkenivät nääntymystilastaan..\n\n— Tunnen että kuolen.\n\n— Elä ajattele sitä nyt, pyysi Eliina ja Kaislan emäntä, joka viivähti\nyhä olemaan sairaan poikansa luona.\n\n— Kuolema kauhistuttaa.\n\nJa se kauhistutti häntä. Toipumisen ensiaikoina ajatteli hän sitä\nlyhyemmin ja satunnaisemmin, mutta ajun virketessä ja voimien palatessa\nryntäsi kuoleman tunne lujemmin ajatuksiin. Ja sen rynnätessä tuli\nsen keralla kerran semmoinen silmänräpäys, jolloin kuoleman takaa\nammotti kauhistuttava tyhjyys, pimeys, pohjattomuus. Teosoofiset\nmietelmät olivat olleet Jonnin lemmikkejä nuorukaisvuosista saakka\nja nyt, kuoleman tunteen ahdistaessa, koetti hän turvautua entisiin\nlemmikkimietelmiinsä. Kuolema oli niiden mukaan vain yksi kehityksen\naskel täydellisempää kohti, alkuideaa kohti, johon sielu lopulta\nsulautuu monen inkarnatsioonin kautta. Mutta mikähän inkarnatsiooni\noli hänen ensimmäisensä? Joka solmutta sulaisi jatkoksi hänen\npuuhilleen Seppolan viljelijänä ja kunnallisien edistyspyrintöjen\nharrastajana. Kuoleman tunteen ahdistaessa ei kysymys lainkaan tuntunut\nnaurettavalta, päinvastoin. Elämä tämän elämän jälestä eli ensimmäinen\ninkarnatsiooni, toinen, kymmenes ja sadas inkarnatsiooni. Ja sitte?\nAlkuidea, maailman sielu, kaiken kaikkeus eli Jumala itse. Minkämoinen\nmaailman sielu. Suuri ja mahtava, täydellinen ja käsittämätön. Ja\nkylmä! Niin kylmä, että sielua ja ruumista väristi sitä ajatellessakin.\nTerveyden tilassa järkeilevä mieli teki maailman sielusta eli\nalkuideasta (sitä yhtä hyvällä syyllä saattoi kutsua loppuideaksikin)\nvain piirteettömän oletuksen ja käsitteen sekä tyytyi siihen kylmään\npelastukseen, jonka se tarjosi, ja sen se teki tuntematta mitään\npelastuksen tarvetta. Siinä syy, miksi se tyydytti. Mutta kuoleman\nkauhistaessa ei alkuidea avaunutkaan pelastavaa syliä, järjen\nrakentamana piirteettömänä oletuksena katseli se välinpitämättömästi\nsairaan tuskia ja sielun riehuja jossakin kaukana, äärettömän kaukana.\nHuutoon: »auta, pelasta», esitti se inkarnatsioonejaan, ja kun Jonni\ntoden teolla yritti niihin tarttua, huomasi hän kauhukseen, että se\nmikä terveenä ollen ja pelastuksen tarvetta tuntematta tyydyttää\njärkeilevää mieltä, se voikin ahdistuksien ilmoissa tuntua narrin\npeliltä ja sokean tanssilta kuilun partaalla. Tuskan hetkenä työnsi\nalkuidea hänet kylmästi luotaan ja hän painui inkarnatsiooneineen\njohonkin tyhjään, pimeään, pohjattomaan.\n\n— Olen hukassa. Oi Jumala, auta, auta.\n\nSilloin pimeydessä näkyi valopilkku, joka suureni suurenemistaan ja\nläheni häntä niin lähelle, että hän saattoi eroittaa ristiinnaulitun\nlempeän silmäyksen ja kuulla hänen äänensä: _minä olen tie, totuus ja\nelämä. Ei kukaan tule isän luo, vaan minun kauttani._\n\nMitä riemua tunsikaan sydän, joka vielä äsken vapisi ja voivotteli\npimeässä, kylmässä ja pohjattomuudessa, kuullessaan galilealaisen\nlempeän äänen: _minä olen tie, totuus ja elämä_. Mitä rauhaa ja\ntyyntymystä tunsikaan tuskien repimä mieli, kun ristiinnaulittu riensi\nvastaan, tyynnyttäen myrskyt ja tarjoten elämää juuri silloin, kun\nkaikkialla muualla ammottivat kuoleman kauhut, epäilykset, toivottomuus.\n\n— Ei kuolema enää kauhista.\n\nEikä se kauhistanutkaan. Se suli elämään, niinkuin aamu sulautuu\nyöhön, kukka korteen, aalto rantaan. Eikä siinä värjöttänyt pimeys,\ntoivottomuus, ahdistus, epäilys eikä pelko. Ne olivat järjen\nrakentelemien ja inkarnatsioonien kera halenneet kuin tyhjät kuplat ja\nhukkuneet omiin pohjattomuuksiinsa ja syvyyksiinsä. Ja niiden sijaan\noli tullut ristiinnaulitun lempeä katse, lempeä ääni, lempeä syli — —\n\nViimeisien keväthankien riutuessa norojen pohjista ja sokkeloista\njätti Jonni tautivuoteen. Seppolan vainiot hymyilivät hänelle tuttua\nhymyilyään ja tuuli kohahteli tuvantakaisessa metsässä vanhaan\nnuottiinsa.\n\nHänen ulkopuolellaan oli kaikki ennallaan.\n\n\n\n\nSATOA.\n\n\nKievaria rahaseikat kiristivät, rautaa työntyi tuleen toinen toisensa\njoutui semmoiseen liemeen, ettei ennen eikä jälkeen. Ensimmäinen koski\nholhottavan varoja, summa nousi vain kolmeen neljään tuhanteen, mutta\nsen maksaminen nosti niin monet tuulet ja tuimat, että kievari ei\ntoisinaan muistanut mitä viikon päivää elettiin.\n\nKymmenet kynnykset kokeiltuaan ja lopultakin suoriuduttuaan\neroon holhottavastaan, sattui uusi isku, edellistä kovempi ja\nsäälimättömämpi. Viidentuhannen markan suuruisen säästöpankkivelan\ntoinen takaaja kuoli, elossa oleva takaaja käytti tilaisuutta edukseen\nja rupesi pyrkimään kaikin voimin eroon takuusta, vierittäen kaiken\nsyyn emäntänsä niskoille, kun ahdinkoon joutunut kävi asiaa tolalle\nohjaamaan.\n\nOnhan mulla talo, jonka pitäisi näkyä silmään. Vai luuletko sen Kymiin\njuoksevan, kun hätä nousee. Pari pientä kiinnitystä kyllä on.\n\nVeikkonen, tunnethan minut, etten minä kernaasti koiran jälkiä juokse,\nmutta minkäpä akkaväelle kykenee? Kun ne kerran asian kerään kerivät,\nniin laula ja läiky, jos ei se kerässä pysy ja aina jaloissa vieri,\nastutpa tuonne tai tänne. Ei ole aamu eikä ilta vanhalla paikallaan,\nennenkuin olet suoriutunut kerästä eroon ja tehnyt rauhan. Ymmärrä se,\neläkä syytä minua.\n\nMinkä tuohon voi? Piti koettaa toisia miehiä, jotka olivat tähän\nsaakka olleet olevinaan itsenäisempiä ja rohkeampia. Ne kuuntelivat\ntarkkaavaisesti, hymähtelivät, mutta eivät vastanneet myöntävästi eikä\nkieltävästi. Lupasivat miettiä asiaa, mutta lähettivät tavallisesti\njo seuraavana päivänä epuutuksen, ettei heidän sovi. Ja kerran sitte\nmuuan syttyväinen emäntä luki semmoiset luvut, ettei takuiden hakija\nenää kehdannut niiden asioiden vuoksi varsaa valjastaa. Kun kievari\nmatalalla äänellä ja hieman kuin salamyhkäisesti esitti isännälle\nasioitaan vieraskamarissa, tulla tuiskahutti sinne emäntäkin ja kysyi,\njoko vieras heidän Mattiaan takuihin pelaili.\n\n— Vähän siihen lajiin, vastasi kievari nolon näköisenä.\n\n— Matti ei saa taata yhtään penniä.\n\n— Onpa emäntä kova.\n\n— Mutta kova kivi ja pehmeä kivi jauhoja tekevät.\n\n— Niin sanotaan.\n\n— Matti on köyhästä alottanut, te olette oitis latvaan lentäneet.\nTeidän sijassanne minä en kehtaisi pyytää Mattia takuihin enempää kuin\nmuitakaan.\n\n— Oikeinko totta? kysyi kievari, koettaen väkinäisellä naurulla lyödä\nleikiksi uhkaavan pilven.\n\n— Totta ja oikein vietävän totta se on. En kehtaisi ilmaiseksi\nmyötänään kuluttaa pitäjän maanteitä ja ahdistella ihmisiä. Muistaisin\nettä olin köyhä mies ja pääsin rikkaan Ainolan isännäksi.\n\nTuota ei kestänyt kuulla sydän eikä järki, piti sanoa hyvästit Matille\nja kiirehtiä korjahan unhottamaan tuiman vaimon luvut. Mutta vaikka\nniitä miten koetti unhottaa ja torjua, tuprusivat ne pahan ilman tavoin\najatusten kimppuun, milloin vitsoen sydäntä, milloin järkeä, jotta koko\nelämä riekalehti pyrynä, purevana ja ilkkuvana pyrynä, joka lannisti,\nmasenti, kirveli ja painoi häpeään.\n\nPaluutaivalta tehdessä syntyi kuin itsestään päätös, ettei sentapaisiin\nkulkuihin sovi enää antautua, ei, vaikka maailma ympärillä hypähteleisi\nviitenä kappaleena.\n\nMutta säästöpankin velka ei joutunut reilaan. Johtokunta sai kyllä\nlupauksia, mutta ei rahaa eikä uutta velkakirjaa. Näin kului aika\ntalveen, pankkipäivä oli taasen lähellä. Oli ollut purevia kylmiä,\nsitte mietoni ja laski lumet hyväksi keliksi. Kuten ainakin, pirteni\nseppolaisten elämä, unteloisuus hautautui hankiin lumien kera.\n\n— Pääsen reellä huomenna kirkonkylään, puheli Jonni innoissaan\nEliinalle. Tulethan mukaan.\n\n— Tulenpa hyvinkin.\n\nIltamyöhällä ajoi joku tanhualle, ruuvasi hevosensa aitaan ja astui\nSeppolan tupaan. Mies tunnettiin kievarin Kalleksi. Kun oli tervehditty\nja puhuttu sitä ja tätä, virkkoi hän:\n\nEttepä arvaa missä asioissa liikun.\n\n— Arvataan toki, vastasi Jonni. Huomenna on pankkipäivä.\n\n— Alun arvasit, arvannet lopunkin, mutta keskivaihe on salassa.\n\nLoppu on se, että velkakirja reilataan.\n\nSeurasi hetkisen vaitiolo, mutta Kalle sen lopetti, virkkaen\npainokkaasti:\n\n— Paljoko maksat Ainolasta semmoisenaan ilman irtainta.\n\nJonni mietti silmänräpäyksen, toisenkin.\n\n— Neljäkymmentä tuhatta.\n\nKallen kasvoilta katosi huolien varjo.\n\n— Ethän syö sanaasi?\n\n— Enhän toki.\n\n— Lähtäänpä ajamaan kirkonkylään.\n\n— Aivanko kohta?\n\n— Aivan, sillä minun pitää aamulla ehtiä paluumatkaan.\n\nManun valjastaessa harmajata pukeusivat Eliina ja Toivo, ja pian\nistuttiin rekeen. Viimemainittujen tie vei Kaislaan, mutta Jonni\nmeni Kallen kera kievariin. Emäntä opasti häntä vierailuhuoneesen,\ntarjosi kahvit ja katosi sitte. Kului pitkä hetki, koko talossa tuntui\nvallitsevan kuoleman hiljaisuus. Vihdoin kuului ääniä ja katkonaisia,\nkiihtynein äänin lausuttuja lauseita, joiden väliin sekautui Kallen ja\nemännän pehmeämmät ja kesyttelevämmät äänet.\n\n— En suostu, en. Myyn taloni ennen vaikka mustilaiselle.\n\n— Mutta johan se oli suostuttu asia.\n\n— En minä suostu. Sen kuulet nyt, että en suostu. Elkää kiusatko minua,\nmenkää...\n\n— Olehan toki intoilematta, kuului emännän tyynnyttelevä ääni.\n\n— Vieritän taloni ennemmin järveen.\n\n— Sinne se vierii vierittämättäkin.\n\nHarmistuneen näköisenä tuli Kalle vierashuoneesen ja virkkoi:\n\n— Isä sai päähänpiston, mutta aamuun se kyllä menee ohi. Sinähän jäät\nKaislaan yöksi.\n\n— Jään, vastasi Jonni. Mutta en minä kärttäile isältäsi taloa.\n\nEihän siitä ole kysymyskään, mehän kärttäilemme sinua ostajaksi. Ethän\nsyö sanaasi?\n\n— Enhän toki.\n\n— Ryhdyn muokkaamaan isääni ja aamulla käyn hakemassa sinut, sillä\nkaupan täytyy tapahtua.\n\nJonni lähti Kaislaan ja Kalle ryhtyi toistamiseen työhön emännän ja\nAarnen avustamana. Kievarin velat nousivat viiteenkolmatta tuhanteen.\nKallen olin sijoilla löytyi sattumalta hyvä talo kaupaksi viidestätoista\ntuhannesta, ja se juuri syyhytti Kallea toimintaan.\n\n— Neljäkymmentä tuhatta on semmoinen hinta ettei sitä tarjoa toinen\neikä kolmaskaan ostaja. Jos menee pakkomyyntiin, niin.\n\n— Mika hätä tässä on pakkomyyntiin? Myyn irtainta ja halkometsää.\n\n— Metsään jos kosket, ryntäävät kaikki velkojat silmille ja vaikka\neivät ryntäisikään, on lusikka neljän viiden vuoden jälestä taasen\nsamassa kupissa: maksamattomat korot ovat kasvaneet tuhansiksi. Menee\nmetsään tai metsän taakse, aina sama lysti vastassa. Nyt on aika\npaikata Aarne velattoman talon isännäksi.\n\n— Kunhan ostaja olisi joku toinen, mutta Kaislan poika...\n\n— Isä katsoo kaivoon siinä, missä pitäisi katsoa ylös pilviin.\n\n— On aina kaatanut minua.\n\n— Ken asettuu kannattamaan kaatuvia asioita, kaatuu itse niiden kera.\n\n— Kaislan poika Ainolan isäntänä, sieluni ja nyrkkini nousevat vastaan.\n\n— Mutta painuvat alas, kun ajattelette Aarnea. Koko tämä kauppa\nkoskeekin vain häntä, koskee kysymystä, josko poikueen nuorin jää\nosattomaksi. Pankin velka ei nuolase Ainolaa, mutta sen hivuttelee aika.\n\nKievari huokasi, hänen vastarintansa alkoi murtua.\n\n— Aika tekee työtään väsymättä.\n\nAamulla tuli Kalle uudelleen hakemaan Jonnia kauppakirjan tekoon.\nEhdoista sovittiin pian. Vastaanottopäivä määrättiin Mariaksi.\nSuullisiin ehtoihin kuului myös molemminpuolinen kaupan purkamisoikeus\nkuukauden kuluessa. .\n\nKun kaikista ehdoista oli sovittu, kirjoitti kievarin emäntä nimensä\nkauppakirjan alle, Jonni luki viisitoista tuhatta pöytään ja Ainolan\ntalo oli vaihtanut omistajaa. Mutta sinä iltana ei uni tahtonut tulla\nEliinan silmään ja Jonnikin oli vilumielissä, sillä ensimmäinen,\nkauppaa seurannut uljuuden tunne oli ehtinyt painaa päänsä piiloon ja\nsen sijaan tulevaisuuden varalle tanssivat vain huolien keijukaiset.\n\n— Paljoko sitä jääkään velkaa meille, kysyi Eliina äänellä, josta kävi\nilmi, että hän oli huolissaan.\n\n— Kaksikymmentä tuhatta ja se pyörii minunkin silmissäni.\n\n— Olisi ostettu pienempi talo, jatkoi Eliina, punniten asiaa naisen\nkäytännöllisellä älyllä, ei olisi tarvittu soutaa huolien venettä aamua\nja iltaa.\n\n— Niinpä niinkin, mutta minua vetää kirkonkylään ja toiseksi Ainola\ntarjoo miehelle työn.\n\n— Ja tarjoo naisellekin. Mutta meiltä puuttuu karjaa ja joka lajia. Jos\nköyhdymme.\n\n— Pelkäätkö köyhyyttä?\n\n— En sitä niin paljo kuin köyhtymistä. Täällä Seppolassa viihtyisin\nhyvin, mutta pelkkä ajatuskin, että talollisesta köyhtyä jälleen\ntorppariksi, tuntuu kauhealta.\n\n— Taitaa siltä tuntua, mutta pitää luottaa ja toivoa. Haetaan\nkuoletuslaina, hommataan meijeri käyntiin, kasvatetaan karjaa.\n\nJa Seppola piti kuuluuttaa myyntiin. Homma ei tahtonut ottaa\nluonnistuakseen, sillä ostohaluisia kyllä löytyi, mutta ei kykyisiä.\nVuokraajia olisi työntynyt ehdolla millä tahansa. Jonnin sydäntä oikein\nkarvasteli, kun tuli munankin känsäkourainen kannon vääntäjä ja tarjosi\nvuokraa kymmenentuhannen korot, vieläpä lisäksi luonnon antimiakin.\nJonni koetti selittää, ettei hänen sopinut ruveta imemään vuokralaisen\nmehuja, mutta sitä ei mies ollut ymmärtääkseenkään. Asiahan oli hänen\nasiansa eikä koskenut torpan omistajaa enempää kuin juhannus koskee\njoulua.\n\nVasta maaliskuun alkupäivinä löytyi rahallinen ostaja ja Seppola\nsiirtyi hänen omakseen seitsemäntuhannen markan hinnasta. Ja aivan\nmuuttopäivien edellä synnytti Eliina tyttären, joka tapaus vaikutti\nJonniin valtavan iloisesti. Kirkkaana maaliskuun päivänä lähti sitte\nviimeinen muuttokuorma Seppolasta. Siihen kuului Eliina, Toivo ja\nuusi tulokas. Jonni istui seville, harmaja alkoi ravata, valkoisen\nkoivikon rannassa, jossa tie teki äkkimutkan järvelle, loi Eliina vielä\nsilmäyksen taakseen. Torpan punaisiksi maalatut rakennukset tuntuivat\nnyökkäävän iloisesti:\n\n— Kiitos kaikesta! Onnea matkaan!\n\nMutkassa Jonni katsoi Seppolaan ja kohotti lakkiaan torpan\nrakennuksille.\n\n— Kymmenen vuotta olin suunnitellut elää täällä, mutta lähtö joutuikin\näkkiä. Vasta nyt eron hetkellä tuntuu, miten lujaan olin jo ennättänyt\nkasvaa Seppolaan. Oikein tuntuu haikealta.\n\n— Tuntuu, vaikka tänne muuttaessa luulin, että kuolen ikävään,\nennenkuin yksikään vuosi ehtii umpeen.\n\nHarmaja juoksi taivalta, taakse jäivät niityt, norot ja lahdelmat,\nlevisi vastaan kirkonkylä peltoineen ja taloineen ja ehti eteen\npunaiseksi maalattu kievaripylväskin, josta tie kääntyi Ainolaan. Oli\nsaavuttu perille.\n\nJo seuraavana päivänä tuli pastori tervehtimään. Hänestä oli tullut\npitäjän kirkkoherra, ja häntä kaikki omaa etua tavoittelemattoman ja\npuhtaan luonteensa vuoksi.\n\n— Terve tuloa ihmisten ilmoille, puheli hän iloissaan. Todet sanoakseni\non minusta tuntunut koko ajan, ajan, jonka olit Seppolassa, kuten olisi\npuoli pitäjää ollut hukassa. Terve tuloa ihmisten ilmoille, sanon\ntoisenkin kerran, ja sen teen sitäkin suuremmalla syyllä, kun tärkeiden\nkunnallisien kysymysten ratkaisu on aivan ovella.\n\n— Tarkoitat kansakoulujen piirijakoa ja kunnan lääkärin hankkimista.\n\n— Niitä juuri, ne ovat molemmat tärkeitä, mutta toinen on tärkeämpi.\n\n— Nimittäin lääkärin hankkiminen. Et usko miltä tuntui, kun kuoletin\npikku tyttöni, enkä saanut lääkärin apua mistään.\n\n— Henki on aina tärkeämpi kuin ruumis, pannaan piirijako ensin\ntoimeen. Minulla on ehdotus valmiina lukkarissani, tuli on kytenyt\njo pienen aikaa tuhassa, joten luulen että koko kysymys menee kuin\nhuilulla soittaen. Kunnan lääkärin hankkiminen seuraa sitte edellisen\nkantapäillä. Jos naapurikunnista ilmaantuu siihen osanottoa, kuten\ntoivotaan ja otaksutaan, menee sekin puuha perille.\n\n— Olkoon menneeksi sitte piirijako eellimäisenä.\n\nKuulutettiin kuntakokous, äänivaltaisia tuli kokoukseen tihein parvin.\nJa kaikki vaativat kouluja, Hosun kyläläiset etukynnessä.\n\n— Meillä on oikeus ensiksi saada koulu, sanoivat he. Me olemme kuin eri\nmaailmaa, kaikilta hyljättyjä ja oman onnemme nojaan jätettyjä. Muista\nkylistä päästään mukavasti kirkonkylään minä vuoden aikana tahansa,\nmutta Hosun mailta ei syksyn ja keväin päästä muuten kuin lintuna\nlentäen. Koulu meidän kylään, me olemme kaikessa orvon osalla.\n\n— Ja meidän kylään, vaativat eri kulmakuntien miehet. Pannaan kakku\nkoreesti tasajakoon.\n\nJonni oli vaiennut kokouksen alkumenon aikana, hän ei tahtonut uskoa\nsilmiään eikä korviaan. Hän muisti kuntakokouksen noin kymmenen vuotta\nsitte, jossa hän ehdotti vaivaishoitojärjestelmän parantamista, ja nyt\nnuo samaiset miehet, jotka silloin äänestivät kumoon hänen esityksensä,\nvaativat kouluja valittelematta markkojen menoja.\n\nKeskustelun alkaessa käydä sekavaksi ja syrjäytyessä pois pääasiasta\nturhanmoiseen kinailuun, pyysi Jonni puhevuoroa. Silloin paraikaa\nluiseva torppari huitoi käsiään ja kertoi juhlallisella äänellä, miten\nJosua jakoi Kaanaan maan arvan kautta kahdentoista sukukunnan kesken.\nLuisevan lopetettua, rupesi Jonni puhumaan, hiljaisuus syntyi oitis.\n\n— Ensi sijassa on otettava ehdotetusta piirijaosta johtuvat rahalliset\nmenot huomioon, alkoi hän matalasti, huomaten miten hullunkurisesti\nasemat olivat muuttuneet. Emme voi ruveta rakentamaan yhtä aikaa neljää\nuutta kansakoulua, siihen yritykseen tarvittaisi tasaluvuissa noin\nkuusikymmentä tuhatta.\n\nTahallaan katkaisi Jonni esityksensä tuohon, nähdäkseen minkä\nvaikutuksen hänen sanansa tekivät. Kylmiä yskähdyksiä kuului eri\ntahoilta.\n\n— Mutta sovittelujen ja uhrauksien avulla voidaan piirijako panna\ntoimeen vaikka jo ensi syksynä. Jokaisessa piirissä löytyy joku\njoutilas ja tyhjä rakennus, johon koulu voidaan aluksi sijoittaa.\nValitaan vain joka piiriin johtokunnat, jotka järjestävät asian.\nTuonnempana sitte haetaan kuoletuslaina uusia kansakoulurakennuksia\nvarten. Piiri, joka tekee suurimmat uhraukset vuokrakoululle, saa\nensimmäiseksi uuden koulurakennuksen.\n\nEhdotus palkittiin äänekkäillä hyvähuudoilla. Kohinan tyynnyttyä astui\nPesähosu ryhmästään eroon, kohenteli ukkovaarin aikuisia sankalasejaan\nja virkkoi:\n\n— Tarjoan ilmaiseksi Hosun kylän koululle tuvan, tulen tuvan takkaan,\nkesäruuat opettajan lehmälle ja perunapellon. Eivät ole antimeni\nsuuret, muut antakoot kouluilleen enemmän.\n\nInnokkaat hyvähuudot seurasivat Pesähosun lahjoituksia.\n\nPitkän ja uuvuttavan kokouksen vihdoinkin loputtua, pyysi pastori\nJonnia pappilaan. Kahvia juodessa virkkoi viimemainittu:\n\n— Tämänpäiväinen kokous käy ajuni yli, en vieläkään oikein käsitä...\n\n— On aivan luonnollista ettet käsitä, kun olet elänyt Seppolassa kuusi\nvuotta. Keitä olivat kiivaimmat koulujen vaatijat? Sanohan.\n\n— Kuntalaisia, isäntiä.\n\n— Nuijamiehet olivat järjestään lukutupien haltijoita. Tiedä että on\ntehty työtä näinä kuutena vuotena. Joka sunnuntai-ilta olen ollut\nkuljossa, väliin viikollakin. Sanomalehtiä on tilattu ja levitetty,\nkirjat ovat kierrelleet lukutuvasta toiseen, ja kuuden vuoden kuluessa\novat poikaset ja tyttöset kohonneet nuorukaisiksi ja neitosiksi. Tänään\nisien suut purkivat ulos sen, mikä nuorukaisten ja neitosien eli\nheidän poikiensa ja tyttäriensä sydämmissä sykkii. Sydämmiin kylvit\nsinä ensimmäiset jyvät. Vereni lämpenee vielä nytkin, kun muistelen\nalkua. Muistan syksyn, jolloin paiskausit koulusta kotiisi Kaislaan.\nSeuraavana kesänä ehätti korviini uutinen, että keräilit ympärillesi\nkotikyläsi nuoria ja aloit jakaa heille sitä, mitä sinulla oli\njaettavaa. Kuinka minun rintani lämpeni silloin. Tunsin että minussa\nheräsi eloon jotakin, jonka olemassa oloa en ennen ollut tuntenut,\njotakin, joka loi valoa koko olentooni, samalla kun se vavahutti\nveriäni. Halusin tavata sinua, tutustua sinuun...\n\n— Jo riittää.\n\n— Elä minua keskeytä, anna minun puhua. Olin kärsinyt niinä aikoina\nhengen masennusta. Peittyi pimeään se, mikä minussa mahdollisesti oli\njaloa, ja minä näin omassa itsessäni vain kätyrin, Arne Garborgin\nkuvaaman talonpoikaisylioppilaan, joka toimii alhaisien vaistojensa\nmukaan. Nyt käsität, miltä elämän laululta tuntui minun korvissani\nviesti, että sinä olit ryhtynyt esitelmiä pitämään kylän pojille ja\ntytöille. Kerran olin jo lähtemässä Kaislaan, mutta samassa tultiin\nhakemaan minua sairaan luo. Syntyivät sitte selkkaukset Kaunon ja\nAliisan lemmenvehkeiden vuoksi ja seuraltasi suljettiin Kaislan\nrenkitupa. Aioin hyökätä isäsi kimppuun, mutta onneksi maltoin mieleni.\nAsetuin odottavalle ja tarkastelevalle kannalle. Jos on syvemmät\nlähteet, ajattelin, ei se kuivu ensimmäisen kylmän tuulen vuoksi,\nvaan se elää, porisee ja nousee taasen rinteille, kastellakseen ja\nvihannoittaakseen ympäristöään. Ja niin se tekikin. Syyskesällä sattui\nTaivos-ukko vastaani, hän ilmoitti minulle, että joukkosi kohdakkoin\nkeräytyy hänen tupaansa. Vereni ajoi minut mukaan ja siitä päivästä\nsaakka alkoivat siteet kasvaa minun ja seurakuntalaisteni välillä.\nSamassa määrässä kuin minä olen lähentynyt heitä, ovat he lähentyneet\nminua. Minä olen ollut heidän opettajansa, mutta he ovat yhtä paljo\nopettaneet minua...\n\nTänään niitimme työmme satoa. Kohdakkoin on meidän astuttava syrjään\nnuorempien tieltä. Opettajat jatkavat sitä, minkä me olemme alottaneet.\nSe on kehityksen kulku. Kehitys hakee itselleen uusia muotoja, uudet\nmuodot vaativat uusia miehiä —\n\nNoin puhui pastori, kävellen huoneensa lattialla edestakaisin ja aina\nväliin haraten tukkaansa, kuten hänen tapansa oli tehdä innostuksen\nhetkenä.\n\nSyksyllä avattiin kunnassa neljä uutta kansakoulua. Tuo herätti\nniin suurta huomiota, että paikkakunnan lehti puhui johtavassa\nkirjoituksessaan sydänmaan pitäjästä, jonka asukasluku oli\nkolmentuhannen vaiheilla, mutta jossa silti avattiin yhtä aikaa neljä\nuutta kansakoulua. Kirjoitus päättyi huutomerkillä varustettuun\nlauseesen: seuratkaapa muuallakin esimerkkiä!\n\n\n\n\nKUNNIAVIERAANA.\n\n\nNuorien seura eleli yhä, olipa sen toiminta tavallaan ehostunutkin.\nPimeinä vuoden aikoina oli sillä omat illanviettonsa, joihin\nelähtäneemmätkin kuuntelijoina ja katselijoina ottivat osaa.\nEnsimmäiseen illanviettoon syyspuolella kutsuttiin Jonni\nkunniavieraaksi. Ehkä sekin vaikutti houkuttelevasti yleisöön ja ehkä\noli muitakin syitä, mutta väkeä ainakin kertyi avaraan seuratupaan\ntavallista tiheämmin.\n\nSeuran johtavina henkilöinä olivat pastori, opettajatar ja opettaja.\nJonnin silmä heti keksi, että johtajien ja johdettavien keskinäiset\nvälit olivat sulat. Nuorien käytös oli vapaata, mutta samalla\nluontevaa, ja siinä kyllä ilmeni kunnioitus, mutta ei kömpelöin\nmuodoin eikä suosion silmäystä etsien. Näkyi että opetusta oli annettu\nja nautittu molemmin puolin, kuten pastori Jonnille tunnustikin\ninnostuksen hetkenä.\n\nMutta nuoret kasvot pyrkivät joka taholla olemaan outoja. Polvi, joka\nJonnin muuttaessa Seppolaan vielä kuului lapsilaumaan, oli kuuden\nvuoden kuluessa vehmastunut nuoruusikään ja muodosti nyt seuratuvassa\nyleisön enemmistön. Kasvonpiirteitä lähemmin tutkimalla saattoi\nkuitenkin päästä suvun perille, työ, joka tarjosi omituista hupia\nJonnille ja jota hän ahkeraan harjoitti nuorien parvea silmitellessään.\n\nKaislan iltamien aikuista kantajoukkoakin oli vielä tallella. Oli\nKauno, Aliisa ja joku muukin heidän ikäisensä ja oli Taivos-ukko, yhtä\nvakavana ja lämminsilmäisenä kuin konsanaan Kaislan renkituvan loukossa\nistuessaan.\n\nOhjelmaan kuului sekakuoron laulua, lausuntoa, satuja j.n.e.\nErittäinkin huvitti Jonnia parin kansakoulunoppilaan, pojan ja tytön,\nesiintyminen vuorokeskustelijoina. Poika etsi rikkautta, saavuttaakseen\nonnen, tyttö väitti onnen toki olevan siksi hienotunteisen, ettei\nse sokeasti seuraa lompakkoa povilakkariin. Kappale oli kypsäksi\nharjoiteltu ja suuressa seuratuvassa vallitsi syvä hiljaisuus, kun\ntyttö punakkana ja säihkyvin silmin lausui lopussa voitokkaasti:\n\n    siis kultasi, hopeasi hylkää\n    ja hankkios sydämmeesi kultaa:\n    maatasi rakastaos hielläsi, työlläsi,\n    nuo kultasi, hopeasi olkoon.\n\nOhjelman lomissa painautuivat Jonnin ajatukset Kaislan ensimmäiseen\niltamaan. Komeasti valaistu, avara seuratupa hyvin harjoiteltuine\nkuoroineen, esiintyjineen ja yleisöilleen vaihtui seiniltään\nmustuneesen renkitupaan, jonka takassa tuli oli hälvennyt hiiloksiin,\nkaamean kuutamon valon kajastaessa ikkunasta tupaan. Ja tuvassa\nhaaveilmeisiä kasvoja, jotka tuijottaen ja henkeä pidättäen seurasivat\nja kuuntelivat puolen tunnin mittaista esitelmää Svedenborgista,\nhypnotismista ja sielujen välillä tapahtuvasta sähkösanomien vaihdosta.\nMuistot synnyttivät makean hymyilyn Jonnin kasvoille ja hymyily häipyi\nvasta sitte, kun pastori tuli pyytämään, että kunniavieras laatisi\njonkun lauseen illan kunniaksi.\n\nJonni oli pyynnön varalle vähin valmistautunutkin, ja kun kuoro oli\nesittänyt hengellisen motetin, alkoi hän puhua pehmeällä ja lämpöisellä\näänellä tulevaisen elämän toivosta ja sen merkityksestä inhimillisessä\nelämässä. Yksinäisessä metsätorpassa asuessaan oli hän sairastunut\nankaraan tautiin, ja kun kuolema katsoi häntä silmiin, nousi hänen\nsielustaan ankara hätähuuto: minne tämän elämän jälestä? Silloin järkeä\ntyydyttävä uskonto petti hänet, näyttäen pelastuksen sijaan kylmiä\nkorpia ja pimeitä syvyyksiä, kunnes pimeydessä näkyi valopilkku:\nristiinnaulitun kuva. Hädän tultua järjen rakentamat pelastuskeinot\npakenivat, mutta ristiinnaulittu riensi avoimin sylin vastaan.\nRiemuiten ja vapisten, iloiten ja huoaten, rakastaen ja jumaloiden\nläheni sielu pelastajaansa.\n\nNiinkuin meri imee ja vetää itseensä virtojen vedet, samoin tulevaisen\nelämän toivo on kaikkina aikoina vetänyt ja vetää kaikkina aikoina\npuoleensa ihmisajatukset. Kysymystä voi kiertää ja kaartaa ajan, sen\nkanssa voi järkeillä hyvinvoinnin hetkinä. Kun ei kuolema ahdista,\ntyydyttää kun sanotaan: mikä on kerran olemassa, ei voi hukkua eikä\nkadota olemattomiin. Lehti putoaa maahan, mutta se ei huku eikä katoa,\nse muuttuu maaksi, kasvattaakseen neularuohon tai noustakseen mehuna\njälleen puun suoniin ja ehkä puhjetakseen uudelleen lehdeksi. Elämän\njatkona voi yhtä vähän olla kuolema, kuin valkeuden jatkona pimeys.\nElämä luo ja synnyttää ainoastaan elämää, sen voi todistaa yhtä\nhelposti kuin todistetaan, että yksi ynnä yksi on kaksi. Ja järkeilevä,\nahdistusta tuntematon mieli tyytyy tuohon. Minä en huku, minä elän, se\nriittää, siinä on kylliksi niinkauan kuin eletään haudan tällä puolen.\nHaudan tuolla puolen selviää kaikki itsestään.\n\nMutta pelastuksen tarpeen yllättäessä eivät tyydytäkään järkeilemiset,\nsillä sielu alkaa hädissään parkua: minne minä? Puun lehden tulevaisen\nelämän minä tiedän, se kasvaa neularuohoksi tai jälleen uudeksi\nlehdeksi, mutta minä, ihminen, minne minä ja miksi minä? Ylemmäksikö\nvaiko alemmaksi? Paremmaksiko vaiko huonommaksi? Onneenko vaiko\nonnettomuuteen minä? Järki vaikenee. Taivas vaikenee. Ja kaikki\npeittyy pimeään. Ei näy aurinkoa. Ei näy tähtiä. Ei näy kuuta. On vain\npimeyttä. On vain toivottomuutta.\n\nSilloin kuuluu lempeä ääni: _minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan\ntule isän luo, vaan minun kauttani._\n\nNuo lempeän äänen lausumat sanat puhaltavat pois toivottomuuden ja\npimeyden. Siinä missä ennen oli tuskaa, pelkoa ja kauhua, siinä on nyt\nuskoa, toivoa ja rakkautta. Kuolema on kadottanut kauhunsa, syvyydestä\nja pimeydestä on noussut pelastaja: ristiinnaulittu, joka avoimin sylin\nrientää ahdistettua vastaan.\n\nInhimillinen elämä pyrkii näännyttämään ja rikki repimään. Kaiken sen\nminkä se särkee, hajoittaa ja murskaa, kaiken sen tulevaisen elämän\ntoivo tekee ehjäksi, kaikkeen ahdistukseen, surmin ja tuskaan luo\nse henkilökohtaisen merkityksen, jolla on kasvattava ja jalostava\ntarkoituksensa: kypsyttää ihmistä tulevaista elämää varten.\n\nTämä koskee yhtä hyvin vankilan koppia kuin komeata kartanoakin.\nIhminen, jonka sielu todella elää, kärsii kaikissa asemissa siitä,\nmikä hänen ympärillään, joko lähempänä tai etäämpänä, on särkynyttä\nja huokausten hyväilemää. Iloisimpienkin tunteitten valloissa ollessa\nnousee rinnasta äkkiä ja lupaa kysymättä huokaus, onnellisinkin tuntee\ntoisinaan elämän näännyttävää painoa ja kaihoisina hetkinä mieli oikein\nui kyynelissä, tietämättä mitä varten ja mistä syystä.\n\nTulevaisen elämän toivo luo inhimilliseen elämään korkeuden ja\nsuuruuden, jota ei voi mitata, se luo siihen pyhyyden ja kirkkauden,\njota ei käy yrittäminenkään määritellä. Se antaa kaikki eikä vaadi\nmitään. Ihminen, surun lapsi ja ilon nauttija, onnellinen ja onneton,\nkaikki tarvitsevat haudantakaisen elämän toivoa, tarvitsevat sitä\nmyrskyssä ja kirkkaalla säällä, elämässä ja kuolemassa.\n\nTuohon tapaan puhui Jonni ja puhujan olento oli kuin sinetti jokaisen\nlauseen alla. Suuren vartalon niska oli painunut Seppolassa ollessa\nyhä tuntuvammin kyyryyn, mutta kaarevan otsan ja ystävällisien, aina\nhymyilevien kasvojen ilmeessä heijasti jotakin korkeampaa, joka\nvaikutti väkevästi.\n\n\n\n\nKANSAN MIES.\n\n\nAinolan isännöiminen veti alussa Jonnin kovalle. Hän hapuili kuin\nhämärässä, talonpidon komennon eri haarat tuntuivat olevan irti\ntoisistaan, ja vaikeaksi kävi löytää kulloinkin monien ohjien kimpusta\njuuri se ohja, jota piti käsitellä ja jolla piti suunnata toisia\nohjia. Mutta Eliina pystyi antamaan neuvon ja vasta nyt Jonni oppi\nymmärtämään, mitä käytännöllinen ja taitava vaimo merkitsee. Kun\nJonni avutonna tähtäili laskujaan vuosien taakse, sormitteli Eliina\nhuomista päivää ja tulevaa viikkoa ja mittaili puuhat niiden mukaan\nniin täsmälleen ja selvästi, kuin olisi ollut kysymys vain kahden\nvaskilantin yhteenlaskemisesta.\n\nKuoletuslainan homma onnistui laskujen mukaan. Ainolasta myönnettiin\nkaksikymmentätuhatta markkaa, mutta moinen summa nieli korkoihin ja\nkuoletukseen sata markkaa kuuta kohti. Ja sen sadan markan kokoon\nhaaliminen häiritsi monesti Ainolan haltijaväen yöunia, tuppasipa\npäivinkin pitämään pientä peliä naurun ja hymyn pohjissa.\n\nLainahomman jälestä tuli meijerin vuoro. Keskinäisien riitojen\nvuoksi oli meijeriliike kokonaan tauonnut, mutta tavallisella\ntarmollaan puhalsi Jonni sen jälleen toimintaan, perustaen samalla\nisäntäyhdistyksen yhteisostoja ja muita yleisiä käytännöllisiä\npyrintöjä varten. Tulevaisuus siten lupasi hyvää ja kaunista, mutta\nnykyisyyden kanssa oli laita vähän noin ja näin. Ensimmäinen vuosi\nAinolassa veti velkaantumiseen, ja toinen vuosi oli ensimmäistä\nkarmeampi. Kevät ei ollut erin tavallisuudesta poikkeava eikä liioin\nkesäkään. Satoi lajikseen ja piti seestäkin, mutta luonnon niityt eivät\nhavahtuneet kasvuun, vaan muljottivat osiltaan paljaina, osiltaan\ntyönsivät korkeintaan keskinkertaisen sadon. Peltoheinä kyllä yleni,\njotta humusi ilmassa, mutta se oli huono lohdutus Ainolan isännälle,\njonka maitotalous nojautui vielä melkein pelkältään luonnon niittyjen\nanteliaisuuteen.\n\nJa elokuu läheni, jonka alkupäivinä puoli kuoletusvelan korkoa oli\nsuoritettava. Eliina laski maitotalouden säästöt, mutta vaikka niissä\nkeksittiinkin tasamittainen kohoaminen, eivät ne likipitäinkään\nnousseet tarvittavan summan tasalle. Jonni oli suunnitellut\nmyydä maitotulojen lisäksi peltoheinää, mutta sitä ei käynyt\najatteleminenkaan, kun luonnon niityt olivat osittaisen kasvamislakon\ntehneet sinä kesänä. Kipin kapin heinät kaikkineen tulivat riittämään\nAinolan elukoille uuden nurmen vihannoimiseen saakka. Ja velan teko\nvilutti niin mielen, että siitä luovuttiin heti.\n\n— Ei velkaa enää, ei missään nimessä, virkkoi Eliina. Pannaan ennemmin\nhengellisiä alttiiksi.\n\n— Se kostaa vasta käsin.\n\n— Kyllä, mutta velka kostaa myöskin. Pannaan toinen härkä, lampaita,\nsika...\n\n— Tehdään niin. Ehkä siten valitaan kahdesta pahasta vähemmin paha.\n\nPäästiin pulmasta puolen vuoden ajaksi, mutta kynttelinä nauroi taasen\nräystäällä sama harakka. Eliina laski maitotalouden säästöjä, Jonni\nistui mykkänä. Hän pystyi kyllä suuriin tehtäviin, mutta tämmöiset\npienet seikat pyörittivät hänet tolkuttomiin. Jos olisi ollut kysymys\ntaivuttaa kuntalaiset yksissä miehin hankkimaan navettoihinsa ja\nasuntoihinsa sähkövalot, ei hän olisi moisen tehtävän edessä joutunut\nsilmänräpäykseksikään ymmälle, mutta pikku seikka, kuoletusvelan koron\nsuorittaminen, se pieksi hänet aivan avuttomaksi.\n\n— Hulivili rahaksi, muu ei auta.\n\nJonni säpsähti.\n\n— Tarkoitatko täyttä totta? kysyi hän pyörein silmin.\n\n— Täyttä totta tarkoitan, ei löydy meillä muuta joutilaampaa muuttumaan\nrahaksi.\n\nHulivili oli kolmitalvias varsa, joka äitinsä Tipan kera oli tuotu\nEliinan kotoa Ainolaan heti, kun Seppolasta oli muutettu. Varsan\nnimestä riiteli Jonni viikkokausia Eliinan kanssa, väittäen ettei\nHulivili sovi tammavarsan nimeksi, mutta Eliina nauroi sen sopivan\naivan ihmeesti, vieläpä paremmin kuin mikään muu nimi.\n\n— Se on loukkaus Tippaakin kohtaan, kun tyttärelle asetetaan nimi, joka\nsuorastaan syyttää nimen omistajaa kevytmieliseksi.\n\n— Tippa tietää, ettei nimi miestä pahenna.\n\nToivo, Silja, Manu ja koko Ainolan väki kutsui, isännän vastaväitteistä\nhuolimatta, varsaa Huliviliksi ja se nimi sille jäikin pysyväksi. Ajan\nmukaan Jonnikin tottui nimeen.\n\nMutta nyt piti luopua Hulivilistä, kaunisluisesta, hyvätapaisesta ja\nkookkaasta varsasta, jonka harja oli kuin hopea.\n\n— On raskas luopuakseni siitä.\n\n— Varsoohan Tippa keväällä.\n\nMyytiin Hulivili ja päästiin pälkähästä. Kesällä tuli parempi heinä\nvuosi, maitotalouden säästöt olivat nekin tasamittaisesti kohonneet,\npanemalla alttiiksi yhtä ja toista suoriuduttiin pintehestä.\n\nNoin luovailtiin puolikymmentä vuotta. Pantiin aina pisin sormi suuhun,\nja siten vältettiin velanteko ja opittiin omin voimin perkkautumaan\npulasta. Seikka ettei heitä voinut kukaan kadehtia, virkisti ja\nterästytti mielen. Ainolan velkahisena isäntänä oli Jonni yhtä\nlujalla elämän kynsissä kuin joku toinenkin pellon kyntäjä. Eikä hän\ntuntunut olevan ylempänä eikä alempana, vaan hän oli tasalla heidän\nkanssaan, heidän ilojensa nauttijana, heidän huoltensa huolijana.\nHäntä lähenneltiin ja puhuteltiin niinkuin ystävää ja omahista eikä\nniinkuin herrasmiestä, joka on huvikseen ruvennut maata viljelemään.\nSe oli kahdenkymmenen tuhannen markan suuruinen velka, joka sekoitti\nJonnin lähempään veriheimolaisuuteen maata viljelevän väestön kanssa\nja herätti myötätunnotta silmäyksiin, joita häneen luotiin. Mies oli\nheidän miehiään sieluineen ja ruumiineen, syntynyt talonpojaksi veren\npuolesta ja suvun puolesta ja luotu talonpojaksi hengen ja sielun\npuolesta, samaan poutaan ja samaan sateesen kuin ikinä joku talonpoika.\nVeriheimolaisuus ilmeni joskus semmoisena sydämmen luottamuksena\nkuntalaisten puolelta, että se ihmetytti. Niinpä eräänä sunnuntaina\najoi Ainolan pihaan kirkonmenojen päätyttyä nuori mies kunnan\netäisimmästä syrjästä. Jonni ei tuntenut tulijaa eikä Eliinakaan.\nJa kuitenkin oli mies ajanut Ainolaan perhe-elämän pilvien vuoksi.\nOli äsken nainut ja lunastanut siskoiltaan talon aivan täyskorkeasta\nhinnasta. Miniän ja vanhuksien välillä oli sattunut jotakin\nturhanaikaista saivartelua, jota vanutettiin ehdoin tahtoin kummaltakin\npuolen sillä seurauksella, että vanhukset ilmoittivat eroavansa\nyhteisestä pöydästä ja vaativansa heille kuuluvan eläkkeen.\n\n— Tule ja auta minua, jos miten voit, rukoili mies. Näet mulla on suuri\nvelka oloihini nähden. Jos minun, alkavan miehen, vielä pitää maksaa\nvanhuksille heidän runsaat eläkkeensä, joudun hukkaan. Kun syövät talon\npöydässä, ei tunnukaan ja minä voin muuttaa rahaksi heidän eläkkeensä\nja maksaa velkojani. Itse tiedät, miltä maistuu velassaolo.\n\nAvunhakija ei kerkinyt vielä kunnolleen lopettaakaan, kun Jonni jo\nvalmistausi lähtöön. Ajettiin taloon, alotettiin työ ja jatkettiin\nsitä iltaan saakka. Miniä, jolla oli lyhyempi korsi kädessä, pehmeni\npian, mutta vanhukset kirppuilivat vastaan. Ei ollut viisasta rynnätä\nheihin käsiksi liian silmittömästi ja voittoon luottaen, piti ensin\nantaa heidän purkaa katkeransa ja vasta suursiivouksen jälestä ryhtyä\nvarovasti painelemaan kaunisäänisempiin kieliin. Sitä tekoa tehden\nsulivat vanhukset sovintoon, miniä pakotettiin anteeksi pyytämään ja\nJonnin lähtiessä alkoi talon väki hankkiutua illalliselle, riensipä\nmuori miniän avuksi ajamaan padasta puuroa vatiin.\n\nViimemainittu seikka piti koko paluumatkan Jounin kasvoilla viisi hymyä\nvireillä.\n\nNeljäntenä kesänä suoritettiin Ainolan kuoletusvelan korot iloisempien\nkellojen soidessa. Ruista tosin vikuutti halla, mutta touot ja heinä\ntyönsivät satoa sylin täydeltä. Maitotalous oli myöskin kohonnut\ntasamittaisesti, joten kaikki alkoi näyttää toivehikkaammalta.\nKehun sijaa ei vielä ollut ja ilman Eliinan käytännöllisyyttä ja\npikku seikkojen järjestämiseen tottunutta kättä olisi Ainolan osto\nepäilemättä käynyt Jonnille kalliiksi huviksi. Tuo käytännöllisyys\nja monipuolisuus alkoi vasta nyt kiinnittää hänen huomiotaan, sillä\ntarpeen sattuessa löytyi heillä aina jotakin myytävää ja rahaksi\nmuutettavaa. Kun läheni kunnan- tai kruununverojen maksu tai piti\nsuorittaa palvelijain palkka, hommasi Eliina Jonnin lähtemään\nkaupunkiin myymään ryyniä, munia, herneitä ja viittä muuta siihen\nlisäksi, tai myytiin heillä kotona joku elukka, pahnoja, vuotia,\nvilloja, porsaita, niin jotta menojen varalle löytyi aina pieniä puroja\njuoksemassa.\n\nEliina oli kotona tuollaiseen käytännöllisyyteen ja monipuolisuuteen\ntottunut, se oli hänessä kuin sukuvertä, joka oli mennyt jokapäiväisen\nelävän esimerkin kautta äidiltä perinnöksi tyttärelle. Hänen kotinsa\nviljelykset eivät olleet laajat eivätkä erinomaisemmassa kunnossa\nkuin muidenkaan eikä maitotalouskaan ollut mitenkään kehittyneemmällä\nasteella kuin yleensä paikkakunnalla, mutta siitä huolimatta oli talo\nollut varakkaan ja hyvin voivan maineessa jo miespolven. Kun Jonni\ntuota asianhaaraa tarkemmin ajatteli, muisti hän myöskin että Eliinan\nisä oli koko ikänsä kasvattanut hevosia, hopeaharjaisia, harmaita ja\nkaiken värisiä, sekä myynyt härkiä, kananpoikia ja juotto vasikoita\nikänsä kaiken kaupungin torilla. Myöskin kirkonkylässä löytyi pari\nsemmoista taloa, joissa oli kaupan vaikka verkon silmiä ja rastaan\nlaulua, kuten kylässä tavattiin leikillä sanoa. Molemmat talot olivat\nvarakkaita, vaikka muuten maittensa suuruuden ja muiden etujen puolesta\nolivatkin toisarvoisia.\n\nViisi vuotta kun oli asuttu Ainolaa, kasvoivat rintapellot sakean\nlaihon, maanviljelys ja karjanhoito alkoi päästä voimakkaampaan\nkiertokulkuun, joka yhäti tuli paisumaan, kun rintapeltojen takaiset\nmaat vähitellen ruokittiin yhteiseen työhön.\n\nJonni ymmärsi hyvin, kenen ansio suurimmaksi osaksi oli, että Ainolan\ntalouden purot juoksivat sisäänpäin eikä ulospäin. Se oli Eliinan,\nhentoisen ja pikkuisen Eliinan ansio. Eliinan käden jäljet ja\njärjestämiskyky tulivat kaikkialla taloudenkomennossa Jonnia vastaan,\njokaisen pyörän liikkeet olivat hänellä selvillä, kaikkeen kerkisi\nhän, kaikkeen oli hän tottunut. Kuin muurahainen juoksi hän lattiaa\naamusta iltaan ja jollei hän siinä juossut, löytyi hän navetasta, jossa\njokainen lehmä tunsi hänen pukunsa ja hänen kätensä silityksen —\n\nEliinan pyhittäessä elämänsä kodin piirissä, alkoi Jonni tulla\ntunnetuksi koko paikkakunnalla, jopa valtaherrojenkin luona. Valtion\npalkka-apua hommatessa kunnan lääkärille ja kuoletuslainaa hankkiessa\nkunnan kansakoulurakennuksia varten, pistäysivät pastori ja Jonni\npääkaupunkiin kumarrusmatkoille asianomaisien senaattorien luo.\nHallitusmiehien huomio kiintyi sydänmaan talonpoikaan, jonka takin\nliepeissä tuntui kokonainen maakunta piileytyvän. He kyselivät häneltä\nkaikkea, mikä talonpoikaan koskee, ja kun hallitus kohta senjälkeen\nkutsui kokoon muutaman komitean pohtimaan tärkeitä maataloudellisia\nkysymyksiä, kutsui se siihen Jonninkin parin muun talonpojan kera.\n\nKomitean lopetettua työnsä läheni tuomiokunnan valtiopäivämiesvaali.\nJonnista tuntui heti, että jotakin salaperäistä liikkui\nilmassa. Tuomiokunnan entinen, monivuotinen edustaja, joka oli\nkunnialla paikkansa täyttänyt, oli kuollut, hänen tyhjä sijansa\noli lähestyvässä vaalissa täytettävä. Ehdokkaaksi ilmaantui\nnaapuripitäjän kuntakokouksen puheenjohtaja, upporikas rusthollari,\njoka metsäkaupoilla ja talojen ostoilla oli hankkinut itselleen\npuolen miljoonan omaisuuden. Maanviljelijänä oli mies nolla,\nvaltiopäivämiehenä vallan mahdoton. Kuultuaan hänen pyyteistään, rupesi\nJonni vakavasti harkitsemaan edusmieskysymystä. Mikäli vaali hänen\nvallassaan oli, ei hän ikinä aikonut päästää moista tukkijunkkaria\nja yksinkertaisien petkuttajaa valtiopäivämieheksi. Kykenevämpi\nja sopivampi ehdokas oli saatava, ja semmoinen löytyikin toisessa\nnaapurikunnassa. Vähävarainen talonpoika, kolmenkymmenen vanha, käynyt\nvain kansakoulun, mutta hankkinut tietoja kirjoista ja elämästä enemmän\nkuin moni korkeammat koulut käynyt. Häneen oli Jonni tutustunut\nmuutamissa kokouksissa, joita pidettiin kuntien edustajain kesken\npaikkakunnalle perustettavan kansanopiston vuoksi. Talonpojan nimi\noli Heikki Vasu ja johtui sukunimi talosta, jonka nimi myöskin oli\nVasu. Jonnista ja hänestä tuli ystävät, he olivat kirjevaihdossakin\nkeskenään, kun milloin vain toinen tarvitsi toiselta neuvoa. Sopivin\nkunnan valtiopäivämies oli epäilemättä Heikki Vasu, mutta mies tarvitsi\nvetää esiin piilostaan.\n\nJonni kirjoitti asiasta Veikolle, joka oli naapuripitäjän kirkkoherrana\nja perusteli Heikki Vasun ehdokkuutta niin pätevästi, kuin hänen\nluonteisensa henkilö konsanaan voi perustella. Ei ole epäilemistäkään,\nettei hänen ehdokkuutensa saa kannatusta, kirjoitti hän lopuksi. On\nmelkein varma, että minä joudun valitsijamieheksi, joten meidän äänemme\novat taatut. Kypsytä sinä miehesi. Jos ei kummempia satu, tulee muiden\nkuntien valitsijamiehissä löytymään semmoisiakin, joihin minä voin\nvaikuttaa. Muut mahdollisesti mukaan joutuvat ainekset sulatetaan\nvaalitilaisuudessa.\n\nParille muullekin henkilölle kirjoitti Jonni Heikki Vasun\nehdokkuudesta; mutta ne eivät vastanneet lainkaan. Veikko kyllä\nvastasi, mutta jotenkin hämärästi. Heikki Vasun kannattamisesta ei\nmainittu sanaakaan, vakuutettiin vain, että heidän kunnastaan kyllä\nlähetetään valitsijamiehiksi potrat pojat.\n\nKoitti valitsijamiesten vaalipäivä, Jonni asteli kuntakokoukseen,\nvarmana ettei hänen ohitseen ajeta missään tapauksessa. Muuan\nnuori isäntä, Pälsyn sukulainen, esitti valitsijamiesehdokkaat,\nne hyväksyttiin äänestyksettä, pöytäkirja tarkastettiin ja\nallekirjoitettiin heti, koko toimitus kesti tuskin puoli tuntia.\n\nNolon näköisenä silmäili Jonni äänivaltaisiin, jotka noin\nyksimielisesti sivuuttivat hänet, mutta kenenkään kasvojen ilmeistä ei\nkäynyt selville mitään huomattavampaa. Kaikki näyttivät tyyniltä ja\ntyytyväisiltä, kuten olisi päätetty jostakin aivan luonnollisesta ja\njokapäiväisimmästa asiasta.\n\nKokouksen hajotessa pyydysti Jonni kiinni kaksi valitsijamiestä,\nruveten keskusteluihin heidän kanssaan, kysyen painavasti:\n\n— Ketä aiotte äänestää?\n\n— Riippuu sovitteluista toisien valitsijamiehien kanssa.\n\n— Ettehän vain tukkiherraa ja puolen miljoonan omistajaa?\n\n— Sitä ei kannateta edes omassakaan kunnassa.\n\n— Mistä sen tiedätte?\n\n— Siellä oli toissapäivänä valitsijamiesvaali ja tukkiherran\nehdokkuuteen nähden se meni aivan maantien ojaan.\n\n— Heikki Vasua on äänestettävä, hänen omat kuntalaisensa kannattavat\nhäntä. Se on tietomies ja taitomies.\n\n— Kyllä mies tunnetaan.\n\nKului pari viikkoa. Oli aamu, Jonni kengitti tanhualla Tippaa.\nHevosen kengittäminen oli hänen mielitöitään ja siinä työssä hän\nomasi mestarin taidot. Etevimmän ammattimiehen tavoin kykeni hän\nmuutamassa silmänräpäyksessä veistämään kavion semmoisen tasoon,\njotta kenkä siihen sopi kuin syletty. Lyseoajoilta oli hänellä monta\nmuistoa kengitystaituruudesta. Samassa talossa, jossa hän asui lyseota\nkäydessään, asui myöskin ajuri. Jonni kärtti kärttämätään saada\nkengittää tämän hevosta, johon hän oli muutenkin rakastunut. Vihdoin\najuri suostui, koe onnistui mainiosti ja siitä pitäin oli Jonni ajurin\nvakituinen kengittäjä. Pikku kaupungissa seikka levisi muidenkin\ntietoon eikä kestänyt kauan, ennenkuin Jonni oli kaikkien ajurien tuttu\nja heidän hevosiensa palkaton kengittäjä. Vielä nytkin hän hevosen\nnähdessään aina silmäsi ensiksi sen jalkoihin, olivatko ne kengässä tai\nilman. Koulupoikana olivat hänen korvansa tottuneet niin herkiksi, että\nhän kesäisin kuuli jo monen kymmenen sylen päähän, jos hevosen yksikin\nkenkä oli höllääntynyt ja vähääkään liksutti —\n\nTipan kengitettyään meni Jonni tupaan einehtimään, aikoen eineen\njälestä lähteä katsomaan, miten muutaman viemärin kaivuutyö oli\nedistynyt. Hän oli juuri noussut pöydästä, kun ovi aukeni ja sisään\ntyöntyi Taivos-ukko, pastori, Jullu, kunnan valitsijamiehet ja joku\nmuukin läheisempi ystävä. Taivos-ukko alkoi puhua:\n\n— Olemme tulleet onnittelemaan sinua, tuomiokunnan uutta\nvaltiopäivämiestä. Minä en tosin kirjaimen mukaan kuulu maata\nviljelevän väestön luokkaan, joten siis oikeastaan olen kuin asian\nulkopuolella, mutta korkea ikäni ja elämän kokemukseni suonevat\nminulle tällä kertaa sananvuoron muiden edellä, varsinkin kun minä\nolen iloissani sinun valitsemisestasi. Olen sitä mieltä, että juuri\nsinä kykenet edustamaan meitä kaikkia, joiden elämä ja toimeentulo\nuseinkin riippuu tuulista ja pilvistä, kevätsateista ja kesähalloista.\nNuorukaisvuosistasi saakka olemme joka päivä omin silmin seuranneet\nsinun askeleitasi ja olemme löytäneet kolme tähteä sinun elämäsi\ntaivaalla suuntaa vilkuttamassa. Ne tähdet ovat puhtaus, totuus\nja rakkaus. Kerran ne peittyivät pilveen, sinä eksyit nousemaan\nvuorelle, maailma, kaikkine iloineen ja nautintoineen, kultineen ja\nrikkauksineen, kumarteli jalkojesi juuressa. Mutta pilvi meni ohi,\ntähdet tulivat jälleen näkyviin ja sinä otit entisen suunnan. Silloin\nminun vanha sydämmeni riemuitsi yhtä rajusti, kuin se oli surrut\ntähtien ollessa piilossa. Harha-askeleesi jälkeen astuit sinä elämän\nkouluun ja siinä koulussa on sinusta kasvanut todellinen kansan mies.\nSinä tunnet, kuten mekin tunnemme, jotka elämme sinun ympärilläsi,\nsinä ymmärrät, kuten mekin ymmärrämme, sinä elät samoista iloista ja\nsuruista, joista mekin elämme. Kaitselmus lähetti sinulle kärsimyksiä\nja koettelemuksia ja ne kirkastivat sieluusi uuden valon, ijankaikkisen\nelämän toivon. Haudan tällä puolen ja haudan tuolla puolen, elämässä\nja kuolemassa kuulut sinä meidän joukkoomme. Sinussa näemme oman\nparemman itsemme hioutuneena ja kirkastuneena. Kun sinut nyt lähetämme\nvaltiopäiville puhumaan meidän puolestamme, olemme vakuutettuja, että\nvanhat tähtesi, puhtaus, totuus ja rakkaus yhä vilkuttavat sinulle\nsuuntaa, ettei suosio, valta, maine, eikä mikään voima horjauta\naskeleitasi oikeaan eikä vasempaan. Siitä on meillä takeina entinen\nharrasmielinen ja lämminsydämminen koulupoika, elämän kärsimyksissä\nkaraistu torppari ja nykyinen kansan mies, joka, samalla kun loihtii\nmaankamaroista kullan, alati silmäilee ijankaikkisuuden taivaan rantaa\nkohti.\n\nSelkä kyyryssä ja kädet roikkuen velttoina sivuilla puhui ukko\npuhettaan tuttavallisin vaikka särkynein äänin. Hänen hiuksensa olivat\nentistä harmentuneemmat ja raihnainen vartalo näytti jo tutisemisen\neleitä.\n\n\n\n\nJALON ELÄMÄN SYNTYSANAT.\n\n\nSatoi rankasti ja herkeämättä, satoi vallan vimmatusti. Oli alottanut\njo edellisenä iltana. Raikkaan syksypäivän piiloutuessa hämärän\nhelmoihin näytti taivas tuoreutumisen oireita ja idätti ensin\ntihkusateen, joka pitkän ja pimeän yön vaiheissa voimistui semmoiseksi\nroimasateeksi, jota ainoastaan syksy osaa antaa. Suuret pisarat\nlaukkasivat hurjaa vauhtia maahan, synnyttäen unettavan ja korvaa\nväsyttävän rapinan, joka ei tuntikausiin väsähtänyt eikä vaihtanut\nsäveltä.\n\nJonni istui ikkunan ääressä, silmäillen kirkonkylän maisemia ja\nrakennuksia, joiden ympäri sateen synnyttämät harmajat huurut\nkääriytyivät. Hänen mieleensä muistui aamu, jolloin hän vapisevin\nsydämmin, herpoutuneena ja ärtyneenä kahden yön valvonnasta, ajoi\nkotia kohti kyytimiehen rattailla. Silloinkin satoi vimmatusti.\nTarkan haukunta, äidin ja siskojen hämmästyneet katseet, kun hän\ntyöntyi ovesta tupaan, tuima kohtaus isän edessä, kaikki hyristykset,\nmasennukset ja mielen hyrskyt elpyivät nyt muistiin yhtä nuotteina,\nkuten olisivat eilen tapahtuneet.\n\nLiisin astuessa tupaan heräsi Jonni muistelmistaan.\n\n— Joko on kuolema käynyt?\n\n— Jo kävi.\n\nLiisi antoi Jonnille kirjelipun, johon Jullu oli kirjoittanut: ukko\nveti nyt juuri viimeisen henkäyksensä. Elä unhota saapua huomenna\nkunnallislautakunnan kokoukseen, siinä käsitellään m.m. parin orvoksi\njoutuneen pojan kansakoulussa käyttämistä.\n\nKirkonkellojen ruvetessa soimaan tuli Lauri isän polvien väliin ja\nalkoi udella:\n\n— Miksi kelloja soitetaan? Onko pyhä?\n\n— Ei ole pyhä, vaan vanha Taivonen on kuollut.\n\nPoika oli kotvan vaiti, mutta jatkoi sitte:\n\n— Isä, kuoletko sinäkin?\n\n— Kuolen.\n\n— Miksi sinä kuolet?\n\nJonni jäi vastauksen velkaa.\n\nOletko sinä nähnyt kuolemaa?\n\n— Olen.\n\n— Onko äitikin nähnyt?\n\n— On.\n\n— Onko sillä rikkinäiset sukat?\n\n— Äiti tietää, mene kysymään äidiltä.\n\nPojan kysymys verestytti kuoleman muiston. Tuli silmiin kehto, pienet,\nruusuttomat kasvot, tuonen armottomat rynnäköt ja heikon vartalon\nsuoristuminen. Mutta niiden muistojen takaa heloitti Eliinan tähti. Ja\ntähti oli ristin muotoinen ja se heloitti lähellä ja lämpöisesti. Ja\nsillä oli pikku Eliinan silmät, vaaleat suortuvat, otsa, suu, nenä.\n\nJonni katsahti tähteen, samoin tähti katsoi häneen.\n\nJa tähti näki kookkaan vartalon, kumaraisen niskan, jaloilmeiset\nkasvot ja kauniin, kaarevan otsan. Sairauden jälkeen oli otsaan\nilmaantunut jotakin samanmoista kuin tähden omakin valo oli eikä kukaan\nvoinut sanoa, mitä se oli ja mistä se oli, mutta sen vaikutuksen\ntunsivat kaikki. Siitä säteili joku voima, joka tyynnytti rauhattoman\nrinnan, lohdutti riitaisen ja vihaisen mielen, lämmitti kylmän ja\nvälinpitämättömän sydämmen, siitä säteili voima, joka tunkeutui ihmisen\nsisimpään.\n\nJa sen valon rinnalla, jota ei kukaan tiennyt, mitä se oli ja mistä\nse oli, pulppuili lämpöisen sydämmen kaikki voittava ja kaikki\nsulattava säde, pulppuili matalasointuisessa ja pehmeässä äänessä,\nsilmän katseessa, huulen hymyssä, pulppuili kookkaassa vartalossa ja\nkumaraisessa niskassakin.\n\nSen säteen tenhon kaikki tunsivat, voimatta kuitenkaan sen pohjavoimia\nkeksiä, voimatta sanoiksi lausua jalon elämän syntysanoja.\n\nMutta tähti ne sanat keksi.\n\nNe olivat kuin tulikirjaimilla kirjoitetut miehen koko olentoon.\nKorkea ja kaareva otsa, matalasointuinen ääni, kasvojen hymy, kaikki\njulistivat jalon elämän syntysanoja, jotka olivat koulupojasta\nkasvattaneet kansan miehen, seudun kunnian ja maineen.\n\nNiitä sanoja oli vain kolme, kolme maisessa elämässä tärkeätä\nsanaa, usein kuultuja, harvoin ymmärrettyjä, mutta vielä harvemmin\ntoteutettuja.\n\nNe kolme sanaa olivat:\n\n    _minä rakastan ihmisiä_.\n\n\n\n"]