[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3dYSIwJIwQCUKHwDgU8V69reJhIVrVwNW1JwBpDuJh4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},3142,"Vaiherikkailta vuosilta I","Hjelt, Edvard",1855,1921,"3142-hjelt-edvard-vaiherikkailta-vuosilta-i","3142__Hjelt_Edvard__Vaiherikkailta_vuosilta_I",null,"muistelmat",[],[],"fi",1919,62898,461309,false,73836,[22,23,24,25],"Finland -- Foreign relations -- Germany","Finland -- Politics and government -- 1809-1917","Germany -- Foreign relations -- Finland","World War, 1914-1918 -- Finland",[27,28,29,30],"Biographies","History - European","History - Modern (1750+)","History - Schools & Universities","\"Vaiherikkailta vuosilta 1: Toiminta yliopistossa ja senaatissa routavuosina\" by Edvard Hjelt is a historical account documenting the political and academic climate in Finland during the tumultuous years from 1899 to 1917. The book focuses on the experiences of the author, who served as the rector of the University of Helsinki, as well as his interactions with influential political figures and events that shaped Finnish society during that period. It provides insights into the challenges faced by the university and its administration, particularly in relation to Russian oppression and the quest for Finnish autonomy.  The opening of the memoir introduces Hjelt's role in the University of Helsinki and the political landscape of the time, establishing a backdrop of conflict between Finnish national interests and Russian imperial authority. It recounts significant events, such as the political maneuvering surrounding the appointment of a chancellor and the resonating tensions at the university, particularly regarding professors' political expressions. As Hjelt reflects on his experiences, he provides personal anecdotes and detailed accounts of key figures, setting the stage for a narrative rich in historical detail and personal insight into the struggles faced during the so-called \"routavuodet,\" or \"years of oppression.\" (This is an automatically generated summary.)",[],239,"Edvard Hjeltin muistelmateoksen ensimmäinen osa käsittelee Suomen poliittista historiaa ja yliopiston vaiheita routavuosina 1899–1917. Teos kuvaa kirjoittajan toimintaa yliopiston rehtorina, sijaiskanslerina sekä senaatin jäsenenä venäläistämistoimien ja poliittisten jännitteiden keskellä.","Edvard Hjeltin 'Vaiherikkailta vuosilta I' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3142. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VAIHERIKKAILTA VUOSILTA I\n\nToiminta yliopistossa ja senaatissa routavuosina\n\n\nKirj.\n\nEDVARD HJELT\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nREHTORIAJALTA\n\nKanslerikysymys syksyllä 1899.\nPlehwen käynti Helsingissä keväällä 1900.\nKysymys toimenpiteistä erinäisiä yliopistonopettajia vastaan\n   poliittisen esiintymisen johdosta syksyllä 1900.\nKaksi käyntiä Plehwen luona maaliskuussa ja marraskuussa 1901.\nYlioppilasten kansanvalistustyö 1899-1903.\nSijaiskanslerinvaihdos vuonna 1903.\nYlioppilaat ja asevelvollisuuskutsunnat.\nSelkkaus uusmaalaisen osakunnan kanssa 1903-1904.\nKolmen yliopistonopettajan maastakarkoittaminen vuonna 1904.\nEräs kohtaus lukukauden avajaisissa syksyllä 1904.\nYlioppilaslakkosuunnitelmia syksyllä 1904.\nAktivistisia pyrkimyksiä 1904-1905.\nEro rehtorinvirasta 1905 ja palaaminen virkaan samana vuonna.\nKenraali Langhoff kanslerina. Rein jälleen sijaiskanslerina.\n\nSENAATTORIAJALTA\n\nSenaatin jäsenenä vuonna 1907,\nKäynti Stolypinin luona helmikuussa 1908.\nKokoomussenaatin muodostaminen kesällä 1908.\nPuheet valtiopäiväin avajaisissa elokuussa 1908.\nEräs lausunto kokoomussenaatin ensimmäisessä kokouksessa.\nKäyntejä Stolypinin luona syys- ja joulukuussa 1908.\nNevan-miljoonat.\nKäynti keisari Nikolai II:n luona joulukuussa 1908.\nEsittelykysymystä koskeva kirje tammikuussa 1909.\nValtiopäiväin hajoittaminen helmikuussa 1909.\nKokoomussenaatin hajaantuminen 1909.\n\nSIJAISKANSLERI-AJALTA\n\nSijaiskanslerin vaihdos 1910.\nSyytöksiä professoreja vastaan poliittisesta esiintymisestä\n   kevätlukukaudella 1911.\nEräs sekaantuminen rehtorinnimitykseen 1911.\nOsakunnat ja luotsikysymys 1912.\nAleksanterin-patsaan paljastaminen Moskovassa 1912 ja.\n   Romanov-juhlallisuudet Pietarissa 1913.\nLanghoffin ero 1913.\nMarkoffin kansleriajalta 1913-1917.\n\n\n\n\nEsilläoleva teos on edellinen osa muistelmiani \"vaiherikkailta\nvuosilta\"; jälkimmäinen osa ilmestyi joku aika sitten. Tämä nidos\nkäsittää ajanjakson, joka tunnetaan \"routavuosien\" nimellä, s.o.\nvuodet 1899-1917. Suurimman osan tätä aikaa hoidin huomattavia,\nedesvastuu-talousosaston päällikkönä sekä vuodesta 1910 yliopiston\nrehtorina, puolitoista vuotta senaatin jäsenenä ja sen talousosaston\npäällikkönä sekä vuodesta 1910 yliopiston sijaiskanslerina. Vaikka en\ntänä aikana sanottavan tehokkaasti ottanut osaa vapaaseen poliittiseen\nkansalaistoimintaan, jouduin kuitenkin asemani ja tehtävieni vuoksi\nläheiseen kosketukseen silloisten vaikutusvaltaisten henkilöiden sekä\npoliittisluonteisten kysymysten ja tapahtumain kanssa. Seuraavassa\nesitänkin ainoastaan tämänlaatuisia elämyksiä ja muistoja, julkiseen\ntoimintaani liittyviä.\n\nKuvaukset perustuvat enimmäkseen välittömästi tehtyihin\nmuistiinpanoihin, joita on sitten osittain kohta senjälkeen, osittain\nmyöhemmin muokattu. Asiain luonnosta johtuu, että ne pääasiallisesti\nkoskettelevat oloja ja tapauksia, joilla on yhteyttä yliopiston\nkanssa, koska toimintani etusijassa kohdistui tähän laitokseen. Siihen\naikaan, jolloin kuuluin kotimaiseen hallitukseen ja olin tekemisissä\nmaallemme tärkeäarvoisempien ja laajakantoisempien kysymysten kanssa,\nen paljoa ehtinyt kirjoittaa muistiinpanoja, ja tämä selittää, miksi\nkuvaukset tältä ajalta, vuonna 1905 palautetun laillisuustilan ja uuden\nsortokauden väliajalla, ovat melkoista niukemmat ja vaillinaisemmat\nkuin rehtoriajaltani. Jälkikuvailuun arkistoaineksien perustalla tahi\nmuiden lähteiden kuin omien muistiinpanojeni ja muistini johdolla en\nole ryhtynyt, koska se ei olisi soveltunut tällaisen muistelmateoksen\nluonteeseen.\n\nLuonnollista on, etteivät tässä osassa teostani kuvatut elämykset voi\nvaikuttaa yhtä tuoreilta ja välittömiltä kuin ne, jotka sisältyvät\nennen ilmestyneeseen nidokseen. Kuvaukset ovat suureksi osaksi\nsyntyneet aikana, jolloin tapahtumain vaikutelmat ovat ehtineet jo\nvaaleta, ja lisäksi ovat itse elämykset laadultaan ja merkitykseltään\npaljoa vähemmän mieltäkiinnittäviä kuin viimeisten vaiherikkaiden\nvuosien. Ne kysymykset ja tapahtumat, jotka routavuosina meillä\nolivat etualalla, tuntuvat verrattain pieniltä ja vähäpätöisiltä\nsen jälkeen kuin maamme on joutunut välittömään kosketukseen\nsuurten maailmantapausten kanssa. Mutta kyseessäoleva aikakausi,\nniin sanoaksemme kotoisine huolineen ja murheineen, ainaisine,\nyksitoikkoisine puolustautumisineen taistelussa venäläisvaltaa vastaan,\noli sittenkin maallemme tärkeä aika valmistuksena siihen historiamme\nsuureen käänteeseen, joka oli lähempänä kuin kukaan silloin rohkeni\najatella ja toivoa. Tältä näkökannalta katsottuina, yksityisinä\najankuvina tuolta aikakaudelta, voivat seuraavassa esitetyt kuvaukset\nsaada jonkinlaista historiallista mielenkiintoisuutta, samalla kuin\nne sisältävät yhtä ja toista sellaista, mikä ei ole aikaisemmin ollut\ntunnettua. Luonnollisesti ei ole ollut vältettävissä, että kertoja\nitse ja useat muutkin vielä elossa olevat henkilöt esiintyvät niissä\ntoimivina. Mutta tarkoituksenani ei tietenkään ole ollut jaella\nobjektiivisen historiallisesti kiitosta ja moitetta, vaan ainoastaan\nesittää olot sellaisina kuin olen ne tullut tuntemaan ja käsittänyt.\nEi apologiaa eikä polemiikkia, ainoastaan kuvausta. Missä mietteitä ja\narvosteluja esiintyy, ovat ne enimmäkseen sellaisia, jotka on pantu\npaperille yht'aikaa kuin muistiinpanot, ja ilmaisevat siis ainoastaan\nsilloisen näkökantani, koskivatpa sitten omia tahi muiden toimia ja\nsuhteita. Että nykyään näen ja arvostelen monessa kohden toisella tapaa\nkuin silloin, on luonnollista.\n\nHelsingissä, maaliskuussa 1920.\n\n_Edv. Hjelt_.\n\n\n\n\n\n\nREHTORIAJALTA\n\n\n\n\nSenaattori, vapaaherra J.Ph. Palménin kuoleman jälkeen kesällä\n1896 oli silloinen rehtori, valtioneuvos Th. Rein, nimitetty v.t.\nsijaiskansleriksi. Vararehtori, professori J. Forsman ryhtyi\nhoitamaan rehtorinvirkaa silloin alkavaksi kolmivuotiskaudeksi.\nMinut valittiin v.t. vararehtoriksi ja hoidin tässä toimessani\nrehtorinvirkaa kevätlukukausina 1897 ja 1899, jolloin Forsman oli\nkiinni eduskuntatyössä. Toukokuun 1 päivänä 1899 oli rehtorinvaali.\nJos Forsman olisi sitä halunnut, olisi hänet epäilemättä valittu\nvirkaan. Hän nautti kunnioitusta ja persoonallista luottamusta\nyliopistovirkatovereiden kesken suomenmielisten piirin ulkopuolellakin,\nja hänellä oli monta ominaisuutta, jotka tekivät hänet sopivaksi\nrehtorintoimeen. Mutta hän tahtoi ehdottomasti erota ja kannatti sen\nsijaan minun ehdokkuuttani, jota muutkin konsistorin jäsenet ottivat\najaaksensa. Minulta ei tosin puuttunut halua hallinnollisiin toimiin,\nja mielenkiintoni yliopiston hoitoon oli kasvanut niinä aikoina,\njolloin viransijaisena olin hoitanut rehtorintointa, mutta epäröin\nkuitenkin, koska ikävuosiin nähden kuuluin konsistorin nuorimpiin\njäseniin, ja koska saatoin arvata, että rehtorille tulisi hyvin vaikea\naika, niin että tehtävä kävisi ehkä ylivoimaiseksi.\n\nVaalissa sain minä useimmat äänet, 17 ääntä 27:stä.\nKieliriitanäkökohdilla oli vielä tähän aikaan rehtorinvaalissa\nmelkoinen, melkeinpä ratkaiseva merkitys. Minua äänestivät\nsuomenmieliset ja puolueettomat. Vastaehdokkaina olivat professori J.W.\nRuneberg ja vapaaherra R.A. Wrede, jotka saivat kumpikin 10 ääntä.\nToukokuun 18 päivänä nimitettiin minut rehtoriksi ja professori R.\nHermanson vararehtoriksi.\n\nEnsimmäinen rehtoriaikani yliopistossa sattui n.s. routavuosien ensi\njaksona 1899-1905. Kenraali Bobrikoff oli v. 1898 nimitetty Suomen\nkenraalikuvernööriksi ja uusi venäläistyttämis- ja sulattamissuunta\noli saanut alkunsa helmikuunmanifestin kautta v. 1899. Tämä sekä\nperiaatteellisesti että käytännöllisesti katsoen räikeä rikkomus\nmeidän hallitsijanvahvistamaa hallitusmuotoamme vastaan oli koko\nkansassamme nostanut vahvasti kokoavan isänmaallisen liikkeen, joka\nilmeni muun muassa tuon suuren kansalaisadressin ja lähetystön muodossa\nsaman vuoden maaliskuussa. Kun Hänen Majesteettinsa kieltäytyi\nvastaanottamasta adressia ja siten kuulemasta kansan ääntä, oli\nse herättänyt pettymystä ja katkeruuden tunteita. Tästä kehkeysi\nyhteiskunnassa se luja päättäväisyys itse suojella oikeuttansa, joka\nesiintyi passiivisena vastarintana laittomuustoimenpiteitä vastaan ja\nsynnytti jatkuvan poliittisen hankauksen Venäjän ja Suomen välillä,\njonka kiivaus ja katkeruus aivan luonnollisesti yhä kasvoi. Sitä\nei vähentänyt vaan päinvastoin enensi se seikka, että eräs maamme\nvaltiollinen ryhmä, osa suomalaista puoluetta, osoitti, vaikkakin\naluksi enemmän näennäisesti kuin todellisesti, myöntyväisyyttä\nja suopeutta venäläisten toimenpiteisiin nähden pitääkseen siten\ntietä auki riitakysymysten lopullista sovittelua varten tai ainakin\nvoittaakseen aikaa. Tähän ryhmään liittyi myöskin onnenonkija-aineksia\nja luonteettomia henkilöitä, jotka olivat suorastaan halukkaita\npalvelemaan laittomuushallitusta, ja tämän kautta sai tuo sisäinen,\nalkuaan puhtaasti poliittinen mielipiteitten eroavaisuus uutta\nluonnetta, joka antoi taistelulle siveellis-isänmaallista sisältöä.\n\nYliopiston suhde yhteiskuntaan oli siksi läheinen, että sitä\nvälittömästi koskivat poliittiset tapaukset ja virtaukset, vaikkakin\naluksi enemmän sisäisesti kuin ulkonaisesti. Suoranaisia toimenpiteitä\ntai seurauksia tapauksista, jotka vaikuttivat yliopiston elämään,\nsaattoi huomata jo syksyllä 1899 ja niitä jatkui sitten yhä tiheämmin\nseuraavina vuosina ja ne saavuttivat huippunsa v. 1904, joka oli\nvaikein vuosi korkeakoululle ja sen rehtorille. Mutta niin levottomia\nkuin ajat olivatkin, voi yliopisto kuitenkin ylimalkaan työskennellä\nverrattain häiritsemättä.\n\nRehtorintoimi ja yliopiston hoito veivät aikani kokonaan. Suoranaiset\nkosketukseni poliittisiin tapahtumiin rajoittuivat melkein yksinomaan\nsen elämän piiriin. Olosuhteet pakottivat mahdollisimman suureen\nkeskitykseen.\n\n\n\n\nKanslerikysymys syksyllä 1899.\n\n\nKun vakinaisena viranhoitajana ryhdyin rehtorintoimeen syyskuussa\n1899, ei kanslerinviralla ollut hoitajaa. W. von Daehnin erotessa\nministerivaltiosihteerinvirasta kesäkuussa 1898 oli H. Majesteettinsa\nantanut ministerivaltiosihteerinapulaiselle kenraali V. Procopélle\ntoimeksi ottaa myöskin kanslerille kuuluvat tehtävät haltuunsa. Procopé\nerotettiin elokuun 29 p. 1899 ja v.t. ministerivaltiosihteeriksi\nnimitettiin Venäjän valtiosihteeri, todellinen salaneuvos W. von\nPlehwe. Yliopiston toiveet sen korkeimpaan hallintomieheen nähden\neivät siis olleet valoisat. Rehtorinvirkani alkoi epäsuotuisin entein.\nBobrikoffin ollessa kenraalikuvernöörinä ja venäläisen valtiosihteerin\nollessa kanslerina ei yliopiston rehtorin tehtävä voinut olla\nhelppo miehelle, jolla oli vain vähän kokemusta poliittisissa ja\nhallinnollisissa toimissa.\n\nKuitenkin oltiin aluksi epävarmoja siitä, oliko myös kanslerin tehtävät\nannettu uudelle ministerivaltiosihteerille vai oliko kenraali Procopén\nyhä edelleen niitä hoidettava. Kirjevaihdon kautta kanslerinsihteerin,\nvapaaherra Th. Bruunin kanssa sain tietää, että Plehwe ei katsonut\nProcopén virkamääräyksen enää olevan voimassa, mutta ettei myöskään\nhän, Plehwe, voinut ryhtyä mihinkään virallisiin tekemisiin yliopiston\nkanssa, ennenkuin hän oli saanut H. Majesteettinsa valtuutuksen siihen.\nSe voi kuitenkin tapahtua vasta marraskuussa, Hänen Majesteettinsa\npalattua Krimiltä Pietariin. Siihen saakka pitäisi kaikkien kanslerin\nratkaistavina olevien asiain levätä. Kuitenkin pyysi Plehwe Bruunin\nkautta lyhyen selonteon yliopiston järjestelystä ja korkeakoulumme\nakateemisen elämän luonteesta. \"Plehwe tahtoo saada kaikesta selvän\",\nkirjoitti Bruun. Pyydetty selonteko laadittiin ja lähetettiin hänelle.\nKaikesta tästä näytti käyvän selville, että Plehwe itse oletti, että\nmyöskin yliopiston korkein hallinto uskottaisiin hänen käsiinsä.\n\nVoitiin siis odottaa verrattain pitkä-aikaista interregnumia\nkanslerinvirassa. Minusta ja muutamista virkaveljistäni tuntui siltä,\nettä tätä väliaikaa pitäisi käyttää hyödyksi koettamalla saavuttaa\ntakaisin yliopistolle se vanha etuoikeus, että sillä kanslerina olisi\njoku keisarillisen huoneen jäsenistä. Me päätimme ottaa kysymyksen\nesille eräässä konsistorin kokouksessa, joka pidettiin heti avajaisten\njälkeen. Minä alustin kysymyksen pitkällä esityksellä, jossa lähdin\nsiitä oletuksesta, että Plehwelle uskottaisiin yliopiston korkein\nhallintotoimi. Ainoa mahdollisuus estää tämä olisi se, että yliopisto\njälleen, kuten vuosina 1816-1894, saisi jonkun keisarillisen huoneen\njäsenistä kansleriksi. Saattoi tosin olla tarjona se vaara, että\nkorkea kansleri voitaisiin taivuttaa puoltamaan toimenpiteitä, jotka\ntarkoittivat liian tuntuvaa puuttumista yliopiston hallintoon ja\nsisäiseen elämään, mutta vaara näytti kuitenkin suuremmalta, jos sen\nhallinto jätettäisiin venäläisen virkamiehen käsiin, jonka olojen\nollessa sellaiset kuin ne olivat täytyi olettaa taipuvan venäläisten\nkansalliskiihkoilijain suunnitelmien nöyräksi aseeksi. Jos yliopisto,\nvaikkakin vain muodollisesti, olisi jonkun keisarillisen huoneen\njäsenen johdon ja suojeluksen alaisena, olisi siitä, niinhän täytyi\nolettaa, jotakin turvaa vierasta sekaantumista vastaan, etupäässä\nkenraalikuvernöörin. Korkean kanslerin puoleen saattaisi varmaan\nyliopiston puolesta kääntyä myöskin poliittisten riitakysymysten\nsitä vaatiessa ja hänen kauttaan saattaisi myöskin H. Majesteettinsa\novi avautua. Kruununperillisten kanslerina olo oli, niinkuin oli\nnäkynyt, ollut venäläisille hallitsijoille hyvänä valmistuksena,\nkun he meidänkin maatamme hallitsemaan ryhtyivät. He olivat tämän\nkautta jossakin määrin oppineet tuntemaan ja kunnioittamaan meidän\nyhteiskunnallisia laitoksiamme ja erikoisia sisäisiä olojamme, josta\nvarmaan oli ollut maallemme suurta hyötyä. Suuria toiveita siitä,\nettä tällainen pyyntö tulisi kuulluksi, ei meillä voinut olla. Mutta\ntekisimme itsemme syypäiksi laiminlyöntiin, jollemme nyt käyttäisi\ntilaisuutta koettaaksemme päästä takaisin perinnäistapaan, jota\ntäytyi pitää korkeakoululle edullisena. Esitin sen vuoksi konsistorin\nharkittavaksi, eikö pitäisi H. Majesteetiltaan alamaisesti anoa, että\nvaltakunnan kruununperillinen Mikael Aleksandrovitsh valittaisiin\nyliopiston kansleriksi.\n\nKysymystä pohdittaessa oli professori Mandelstam ainoa, joka\nsiitä kehoitti luopumaan. Hän ei pitänyt keisarillista kansleria\ntoivottavana muussa tapauksessa kuin jos täydellisesti voisi luottaa\nhänen mielenlaatuunsa, \"Gesinnung\". Kaikki muut, jotka lausuivat\nmielipiteensä, puolsivat ehdotusta. Konsistori päätti, että H.\nMajesteetilleen laadittaisiin adressi, jonka vähää ennen keisarin\npaluuta persoonallisesti jättäisivät ministerivaltiosihteerille v.t.\nsijaiskansleri ja rehtori. Adressin laadinta uskottiin toimikunnalle,\njohon kuuluivat professorit Forsman, Hermanson, Danielson, Wrede\nja minä. Sen kirjoitin minä, komitea korjasi sitä vähäsen ja\nkonsistorin kokouksessa syyskuun 23 p. se hyväksyttiin. Asia pidettiin\ntäydellisesti salassa, koska oli pelättävissä, että kenraalikuvernööri\nvastustaisi sen tarkoitusta ja mahdollisesti myöskin vaikeuttaisi sen\njättämistä Plehwelle henkilökohtaisesti.\n\nMarraskuun 5 päivän iltana matkustimme v.t. sijaiskansleri ja minä\nPietariin jättääksemme konsistorin adressin, jota seurasi venäläinen\nkäännös. Minä kävin ensiksi vapaaherra Bruunin luona esittääkseni\nhänelle asiamme ja kuullakseni, milloin voisimme tavata Plehweä.\nKäynti tapahtui samana päivänä, 6:ntena, klo 1/2 4 valtiosihteerin\nvirastossa. Plehwe oli kokonaan valmistumaton käyntiimme ja tietämätön\nsen tarkoituksesta. Meidät vastaanotettiin hänen työhuoneessaan,\nsuuren vastaanottosalin sisäpuolella olevassa pienessä huoneessa\nministerivaltiosihteerin huoneistossa. Näin nyt ensi kertaa tämän\nmiehen, jonka kanssa sittemmin olin niin paljon tekemisissä, ja jolla\noli niin suuri osa historiassamme seuraavina surullisina vuosina. Hän\noli pitkä, kookas, älykkään näköinen mies, hänellä oli tuuhea tumma\ntukka ja harmahtavat viikset. Keskustelu kävi meidän puoleltamme\nsuurimmaksi osaksi saksaksi, hänen puoleltaan ranskaksi. Rein esitti\nasiamme. Hänen mainitessaan, että halusimme jättää \"Bittschriftin\"\nkonsistorilta H. Majesteetilleen, tuli Plehwe huomattavasti\nlevottomaksi ja kysyi, ennenkuin Rein ehti jatkaa, \"de quoi?\" Kun\nhän sai kuulla, mitä asia koski, rauhoittui hän huomattavasti\nja nyökkäsi myöntävästi. Plehwe kysyi meiltä, miksi emme olleet\nkääntyneet kenraalikuvernöörin puoleen ja emmekö ollenkaan olleet\nhänelle ilmaisseet aikomustamme matkustaa tälle asialle Pietariin.\nSelitimme, ettemme olleet sitä tehneet, koska kenraalikuvernöörillä ei\nollut mitään tekemistä yliopiston hallituksen kanssa ja koska olimme\narvelleet, että ministerivaltiosihteeri, jonka toimena oli esittää\nkaikki suomalaiset asiat H. Majesteetilleen, sopivimmin esittäisi\ntämänkin pyynnön. Plehwe otti silloin paperit ja lupasi esittää\nasian, kun H. Majesteettinsa olisi palannut matkaltaan, mutta lisäsi,\nettä tämä todennäköisesti kuulisi kenraalikuvernöörin mielipidettä.\nHän sanoi tietävänsä, että yliopistolla oli ollut se kunnia, että\nvaltakunnan kruununperillinen oli ollut sen kanslerina, ja otaksui\nsyyn tämän perinnäistavan keskeytymiseen olevan siinä, että keisari\noli odottanut omaa perintöruhtinasta. Mahdollisesti tämä sama asia\nvaikuttaisi sen, että hän ei nyt heti ratkaisisi asiaa. Epäedullinen\nasian ratkaisulle toivottuun suuntaan olisi mahdollisesti se seikka,\nettä mikäli kenraalikuvernööri oli ilmoittanut, ylioppilaat olivat\nesitelmillä ja puheilla aikaansaaneet kansankokouksia (attroupements\nde peuple) ja harjoittaneet valtiollista kiihoitustoimintaa. Plehwe\nsanoi tietävänsä kenraalikuvernöörin puhuneen minun kanssani asiasta\nja pyysi minulta lähempiä tietoja. Minä ilmoitin, että ylioppilaitten\nkansansivistystyö oli jatkunut jo pitkän aikaa eikä siis ollut mitään\nuutta tälle ajalle, että sillä oli tarkoituksena levittää positiivisia\ntietoja ja että ylioppilaat käsittivät tämän työn moraaliseksi\nvelvollisuudekseen. Mitään poliittista kiihoitustoimintaa ei sen ohella\nharjoitettu. Keskustelu siirtyi sitten toisiin asioihin. Käynti kesti\nn. 20 minuuttia, ja Plehwe kohteli meitä hyvin moitteettomasti ja\nkohteliaalla ystävällisyydellä.\n\nTällä ensi kohtauksellani Plehwen kanssa sain sen vaikutelman, että\ntällä miehellä oli korkea sivistys ja suuri hienostuneisuus, niin että\nhänen kanssaan, silloinkin kun mielipiteet olivat eroavia, jotenkin\nvapaasti voi puhua, ja tämä vaikutelma jäi pääasiassa pysyväksi. Se\npöyhkeä ja loukkaava tapa, jolla hänen sanottiin kohtelevan alaisiaan\nvenäläisiä virkamiehiä, ei meidän kohtaustemme aikana tullut näkyviin.\nEttä siinä jossakin määrin piili taktiikkaa, pidin itsestään selvänä.\n\nSeuraavana päivänä kävimme kenraali Procopén luona. Pidimme oikeana\ntutustuttaa hänet asiaamme ja samalla kuulla hänen mielipiteensä siitä,\nolisiko mitään mahdollisuutta olemassa, että hänelle uskottaisiin\nv.t. tai apulais-kanslerin tehtävät. Hän hylkäsi kuitenkin ajatuksen\nmahdottomana toteuttaa ja hänen mielestään sellainen järjestely\nei olisi yliopistolle edullinen. Jos \"maamme pahin vihollinen,\nkenraali Bobrikoff\", kuten hänen sanansa kuuluivat, tekisi ilmiannon\nyliopistoa vastaan, niin ei hän, Procopé, jolla ei enää ollut pääsyä H.\nMajesteettinsa luokse, voinut vastustaa sitä. Olisi silloin parempi,\njos Plehwe puolustaisi yliopistoa. Jos taasen Bobrikoff ja Plehwe\nolisivat yksimielisiä, ei hän kuitenkaan voisi mitään tehdä. Niistä\nkokemuksista päättäen, joita myöhemmin sain, oli Procopé epäilemättä\noikeassa.\n\nSamana päivänä olimme kutsutut vapaaherra Hj. Palménin luokse\npäivällisille. Saimme siellä kuulla, että Plehwe käyntimme jälkeen oli\njättänyt konsistorin kirjelmän kreivi Armfeltille esittelymemoriaalin\nlaatimista varten. Hän oli tällekin valittanut, ettemme olleet käyneet\nkenraalikuvernöörin luona.\n\nKotiinpalattuamme laati Rein promemorian kanslerikysymyksestä\nArmfeltille ja minä tein pitkähkön selonteon ylioppilaitten\nkansansivistystyöstä, jonka ranskankielisenä kirjeenä lähetin Plehwelle.\n\nKeisari viipyi poissa kauemman aikaa kuin oli odotettu. Vasta joulukuun\n21 päivänä esiteltiin hänelle konsistorin kirjelmä. Käsikirjeessä\nsijaiskanslerille, päivätty joulukuun 24 päivänä, ilmoitti Plehwe\nasiasta seuraavaa:\n\n\"Minulla on ollut onni alistaa Hänen Majesteettinsa armollisesti\nratkaistavaksi Teidän Ylhäisyytenne ja Keis. Aleksanterin Yliopiston\nrehtorin alamainen adressi sisältäen pyynnön perintöruhtinaan\nnimittämisestä yliopiston kansleriksi. Hänen Keis. Majesteettinsa\nei ole katsonut aikaa sopivaksi suostua tähän pyyntöön ja on hän\nsuvainnut määrätä minun ottamaan haltuuni yliopiston kanslerinvirkaan\nkuuluvat tehtävät, siksi kunnes erikoinen määräys tästä julkaistaan sen\njärjestyksen mukaan, mikä vuoden 1894 lopulla säädettiin.\n\n\"Hänen Majesteettinsa on lisäksi käskenyt minun ilmoittaa yliopiston\nkonsistorille, että ne tunteet, jotka ovat ilmituodut alamaisessa\nadressissa, ovat tuottaneet Hänen Majesteetilleen tyydytystä. H.\nMajesteettinsa odottaa, että yliopisto ei väisty sen Keisarillisen\nperustajan määräämästä tarkoituksesta, joka sillä on Suomen nuorison\nkasvattajana Keisarin ja isänmaan palvelukseen.\"\n\nKonsistorin anomuksen välitöntä tarkoitusta ei siis saavutettu, mikä\nvallitsevissa oloissa olikin odotettavissa, mutta se ei kuitenkaan\nollut aivan ilman merkitystä yliopistolle. Se luultavasti vahvisti\n— ainakin joksikin aikaa — H. Majesteettinsa myötätuntoa tätä\nlaitosta kohtaan, jonka kansleri hän aikaisemmin oli ollut, ja se\nselvitti alusta pitäen Plehwelle ja kenraalikuvernöörille yliopiston\nerikoisen aseman. Siitä oli siis sekin etu, että Plehwessä, joka\npiti kanslerintointa kunniakkaana tehtävänä, heräsi elävämpi\nvastuunalaisuuden tunne yliopistoa kohtaan, ja se vaikutti myöskin\nsiihen suuntaan, että hän suuremmalla ponnella saattoi torjua\nkenraalikuvernöörin yritykset sekautua yliopiston asioihin, kuin\nmitä hän ehkä muuten olisi tehnyt. Plehwe oli kanslerinvirassa\nkuolemaansa saakka heinäkuuhun 1904. Ikävöity perintöruhtinas näki\npäivän valon elokuussa samana vuonna, mutta keisarillista kansleria\nei yliopisto sittemmin enää saanut. Ja tosiasiallisesti ei kukaan\nsitä enää surrut, mutta se sädekehä, joka varhaisemmin oli väikkynyt\nyliopiston kanslerinviran ympärillä ja antanut aihetta niin moneen\nkaunopuheisuuden näytteeseen korkeakoulussa, alkoi menettää loistoansa.\n\n\n\n\nPlehwen käynti Helsingissä keväällä v. 1900.\n\n\nMaaliskuun puolivälissä tein Suomen Tiedeseuran edustajana matkan\nBerliiniin Preussin akatemian kaksisatavuotisjuhlaan. Niin meno-\nkuin paluumatkankin tein Pietarin kautta. Plehwen pyynnöstä kävin\nhänen luonaan molemmilla kerroilla, jolloin keskustelu pääasiassa\nkoski ylioppilaitten kansanvalistustyötä, silloista polttavinta\npoliittista yliopistokysymystä. Plehwe teki selkoa jälkimmäisellä\nkerralla, maaliskuun 25 päivänä, siitä suunnitelmasta, jonka hän oli\ntehnyt kansantajuisten esitelmien valvomiseksi yliopistoviranomaisten\npuolelta, ja tämä suunnitelma tuli, tosin lievennettynä, vallitsevaksi\nsiinä valvonnassa, joka lähimpinä vuosina pantiin toimeen. Plehwe\nosoitti näillä käynneillä suurta ulkonaista ystävällisyyttä ja ilmaisi\nmyöskin luottamuksensa yliopistoa kohtaan. Pienen muistutuksen\nsain kuitenkin tammikuussa pitämäni avajaispuheen johdosta, joka\noli koskenut poliittista mielialaa maassa, mutta sekin päättyi\npuoleksi leikilliseen lauselmaan: että \"arvostelu on helppoa, mutta\ntaito vaikeaa\". Erotessamme oli Plehwe viittaillut siihen, että\nhän luultavasti myöhemmin keväällä tulisi käymään Helsingissä ja\nerikoisesti yliopistossa.\n\nHän toteuttikin tämän aikeensa ja saapui Helsinkiin kuukautta\nmyöhemmin, huhtikuun 25 p:n aamuna. Aamupäivällä kävi hän senaatissa\nja hänen kerrottiin tällöin käyttäytyneen verrattain kylmästi.\nToimituskuntain päälliköt kutsuttiin myöskin esittelyyn, samoin\nrehtori, mutta minusta oli oikeinta pysyä poissa. Klo 1/2 7 samana\npäivänä piti Bobrikoff päivälliset Plehwelle. Sinne oli kutsuttu\nsenaatin varapuheenjohtajat, säätyjen puhemiehet ja varapuhemiehet,\ntalonpoikaissäädyn sihteeri, sijaiskansleri ja rehtori, kenraali\nSchipoff, eversti v. Minkwitz ja pari muuta venäläiseen seurapiiriin\nkuuluvaa henkilöä. Bobrikoff esitti maljan kunniavieraalle ja sitten\nmuille vieraille sekä kohotti eläköönhuudon \"meidän kaikkien suuresti\nrakastamamme Suomen onnelle\". Päivällisen tapauksista olen muistiin\nmerkinnyt, että kun talonpoikaissäädyn puhemies Ojanen esitettiin\nPlehwelle, näytti tämä hyvin huvitetulta ja kysyi: \"Sprechen Sie\ndeutsch?\" \"Ei, ei\", vastasi talonpoika kysymykseen ja vetäytyi nopeasti\nsyrjään. Päivällisen jälkeen tuli Plehwe minun luokseni ja keskusteli\nhetkisen. Hän pyysi minua käymään luonansa seuraavana aamuna klo 9 sekä\nlausui toivovansa saada katsella ylioppilastaloa ja että hänelle siellä\nesiteltäisiin ylioppilaskunta klo 1/2 3. Hän onnitteli minua siitä,\nettä äskettäin olin saanut ritarimerkin, \"joka hänellä oli ollut ilo\nminulle annettavaksi esittää\", ja lausui, että H. Majesteettinsa oli\nhyvin tyytyväinen yliopistoon ja sen johtoon. — Päivällisten jälkeen\nkiiruhdin minä sopivalla tavalla ilmoittamaan ylioppilaille tulevasta\nylioppilastalollakäynnistä.\n\nTervehtiessäni Plehweä seuraavana aamuna hotelli Fenniassa oli hänellä\nhyvin kiire, niin että käynnistä tuli hyvin pikainen. Toivotin\nhänet tervetulleeksi yliopistolle samana päivänä ja mainitsin,\nettä mitään erikoisia valmistuksia ei oltu tehty, vaan että kaikki\noli arkiasussansa, minkä Plehwe sanoi häntä enimmän miellyttävän.\nKeskustelumme koski jälleen pääasiassa kansantajuisia esitelmiä, josta\nasiasta teen selkoa toisessa yhteydessä. Plehwe kysyi minulta edelleen\nO. Donnerin esiintymisestä valtiopäivillä painolakikysymyksessä. Minä\nvastasin, että se lausunto, jota hän tarkoitti, oli ilmituonut maan\nyleisen mielipiteen, ja että minä puolestani pidin puhetta muotonsa\npuolesta hienona enkä erikoisen hyökkäävänä. Plehwe oli ilmeisesti\ntoista mieltä.\n\nTasan klo 10, akateemiselle maailmalle oudolla täsmällisyydellä,\nsaapui Plehwe yliopistolle, jolloin professorit esitettiin\nhänelle konsistorisalissa. Muutamien kanssa hän ryhtyi lyhyeen\nkeskusteluun. Mitään puheita ei pidetty. Sitten katseltiin juhlasalia,\njolloin erikoisesti Aleksanteri I:n rintakuva ja sen kirjoitus\nkiinnitti hänen huomiotansa, sekä edelleen muutamia luentosaleja,\nrahakokoelmaa ja harjoitusrakennusta. Vielä kävi Plehwe yleisessä\nkirjastossa, veistokuvakokoelmassa, kemiallisessa laboratoriossa\nja kasvitieteellisellä laitoksella. Klo 12 kuunteli Plehwe\nMandelstamin luentoa, jossa kaikki vaatimukset täyttääkseni olin\nläsnä, sanaakaan ymmärtämättä. Mandelstam lienee esittäessään jotakin\nvenäläistä kirjailijaa letkautellut virallista Venäjää. Kun hän,\noman kertomuksensa mukaan, kävi Plehwen luona seuraavana päivänä,\noli tämä lausunut, että jos joku professori Venäjällä olisi pitänyt\nsellaisen luennon, ei hän kauan olisi paikkaansa pitänyt, mutta, oli\nhän lisännyt, Suomessa olivat olosuhteet toiset. Plehwe antoi myöskin\nMandelstamin tietää, että tämän menettely ei ollut oikea tapa nuorisoon\nistuttaa rakkautta Venäjään! Kuitenkin oli Plehwe ollut iloinen siitä,\nettä Mandelstam oli ollut kyllin rehellinen ollakseen valmistamatta\nerikoista luentoa häntä varten.\n\nKlo 1/2 3 tuli Plehwe senaattori Tudeerin seurassa ylioppilastalolle.\nJuhlasali oli täynnä ylioppilaita; myöskin naisylioppilaita oli\nlukuisasti läsnä. Kaikki olivat juhlapuvussa. Sijaiskansleri ja minä\nolimme häntä vastassa eteisessä ja häntä tervehti ylioppilaskunnan\npuheenjohtaja, tohtori Z. Castrén, jonka jälkeen osakuntien\nkuraattorit esiteltiin hänelle. Plehwen toivomuksesta esitin hänelle\nmyöskin muutamia yksityisiä ylioppilaita, mies- ja naisylioppilaita,\njotka osasivat ranskan tai venäjän kieltä. Ikävä kyllä sekautui\nsenaattori Tudeer esittelyyn, jonka vuoksi sovittu ohjelma jonkun\nverran häiriytyi. Kun Plehwe kysymykseeni, tahtoiko hän kuulla\nylioppilaslaulua, vastasi myöntäen, lauloi läsnä oleva kuoro Suomen\nlaulun. Hän pyysi sitten kuulla \"Maamme laulun\", joka laulettiin\nsuomalaisilla sanoilla. Plehwe taputti käsiänsä ja kutsui luokseen\nlaulunjohtajan, maisteri Klemetin, jota hän kiitti. Sitten käytiin\nnopeasti ylioppilastalon läpi, jolloin Plehwe kyseli sen taloudesta ja\nhallinnosta. Kun hän sai kuulla, että ylioppilaskunnan kannettavana oli\nmelkoinen taloon kiinnitetty velka, antoi hän sen viittauksen, että\nyliopistoviranomaisten pitäisi tehdä ehdotus, että laina maksettaisiin\nvaltionvaroilla. Me kiitimme ystävällisestä ehdotuksesta, mutta emme\nkatsoneet vallitsevissa oloissa sopivaksi ryhtyä toimenpiteisiin\nasiassa.\n\nIllalla oli akateemisella laulukunnalla konsertti juhlasalissa ja\nPlehwe kutsuttiin sinne. Hän saapui sinne, oltuaan kenraalikuvernöörin\napulaisen Schipoffin luona aamiaispäivällisellä, ja kuunteli konsertin\nensi osaa. Kun hän poistui, kutsutti hän minut luokseen ja lausui\nerikoisen tyytyväisyytensä ja pyysi minua kiittämään hänen puolestaan\nlaulajia. Kreivi C. Armfeltille ja vapaaherra Indreniukselle, jotka\nseurasivat häntä matkalla konsertista venäläiseen teatteriin, lausui\nhän, että ylioppilaat itse olivat luoneet kauniin univormun itselleen.\nHän sanoi heidän näyttävän sangen hienoilta hännystakeissaan ja\nvalkeissa paidanrintamuksissaan. Kun Armfelt siihen yhtyen sanoi,\nettä tämä puku oli paljon aistikkaampi kuin kaulaan saakka napitettu\nvenäläinen ylioppilasunivormu, vastasi Plehwe, että venäläisille\nylioppilaille oli univormu kyllä tarpeen, sillä oli parasta, ettei\ntullut näkyviin, mitä sen alla piili.\n\nPlehwe matkusti huhtikuun 22 p:n iltana. Sen mukaan kuin vapaaherra\nIndrenius kirjeellisesti minulle ilmoitti, oli v.t. kansleri saanut\n\"pelkästään hyvän vaikutelman korkeakoulustamme ja sen akateemisesta\nnuorisosta\". Ilmeisesti jäi hänen mieleensä sentapainen vaikutelma,\nettä meidän ylioppilaamme venäläisiin verrattuina olivat \"herrasväkeä\".\nMitään varsinaista valtiollista merkitystä ei Plehwen käynnillä ollut,\nmutta epäilemättä olivat ne henkilökohtaiset vaikutelmat, joita häneen\nmatkaltansa jäi, sellaisia, että ne jossakin määrin määräsivät suunnan\nhänen suhtautumisellensa yliopistoon, jolla yleensä, lukuunottamatta\nhänen kanslerikautensa kaikkein viimeistä aikaa, oli asiallisen\nsuoruuden ja kunnioituksen leima.\n\n\n\n\nKysymys toimenpiteistä erinäisiä yliopistonopettajia vastaan\npoliittisen esiintymisen johdosta syksyllä 1900.\n\n\nSyyslukukaudella 1900 oli yliopistossa vallalla jotakin levottomuutta,\nlähinnä sen johdosta, että oli odotettavissa uhkaavia toimenpiteitä\nmuutamia professoreja kohtaan. Jo syyskuun alussa tuli kanslerilta\nlyhyt kysely, joka koski professori W. Söderhjelmin kesällä eräässä\nKangasalan kansanjuhlassa pitämää puhetta, joka oli julkaistu\nHufvudstadsbladetissa, jonka ohella hän pyysi tietoja Söderhjelmin\nvirka- ja opettajatoimesta. Vastaus lähetettiin viipymättä, mutta se\nei ehtinyt Pietariin ennen Plehwen lomaa ja matkaa paikkakunnalta.\nSamanlainen kysely tehtiin kirjeessä marraskuun 3 päivältä puheen\njohdosta, jonka professori Gustafsson piti eräässä juhlassa Porvoossa.\n\nPlehwen salaisella suostumuksella kirjoitti kanslerinsihteeri,\nvapaaherra B. Indrenius minulle pitkähkön, lokakuun 20 päivänä päivätyn\nkirjeen samasta asiasta. Hän ilmoitti, että kenraalikuvernööri oli\ntehnyt valituksia Söderhjelmistä ja Gustafssonista sekä halusi heidän\nerottamistaan yliopistosta. Indrenius oli huomauttanut Plehwelle, että\nprofessoreja ei voitu erottaa ilman laillista tutkintoa ja tuomiota, ja\nettä ainoa minkä kansleri asiassa voisi tehdä, olisi antaa mainituille\nprofessoreille muistutus. Keskustelussa Indreniuksen kanssa oli Plehwe\nhuomauttanut, että hän tahtoi välttää levottomuuksia yliopistossa\nja että hän pelkäsi, \"että jos professori ylläesitetystä syystä\nsaisi eron, niin opiskeleva nuoriso toimeenpanisi kunnianosoituksia\neroavalle, mikä aiheuttaisi rankaisutoimenpiteitä, ja nämä, jos tilanne\nkärjistyisi, voisivat johtaa yliopiston sulkemiseen\". Tätä tahtoi\nPlehwe kaikin tavoin välttää. Siksi kutsuttaisiin sijaiskansleri\nja rehtori Pietariin ja heidän vastuullensa uskottaisiin se, että\nprofessorit eivät enää pitäisi puheita, joissa olisi poliittisesti\nyllyttävä sisällys. Jos voisimme vastata siitä, jätettäisiin molemmat\nprofessorit rauhaan. Muuten olisi pakko ryhtyä muihin toimenpiteisiin\nsellaisen esiintymisen estämiseksi. \"Kuten Herra Rehtori minun lyhyestä\nselonteostani voi nähdä\", oli kirjeessä edelleen, \"on asia sangen\nvakava, sillä kenraalikuvernööri on lepytettävä. Minun varma uskoni\non, että v.t. kansleri tekee kaikkensa suojellakseen yliopistoa. Ja\nkoska tiedän, että hänellä on suuri luottamus Rehtoriin, toivon, että\nneuvottelut täällä johtavat toivottuun tulokseen.\" Indrenius pyysi\npitämään asiaa täydellisesti salaisena, jota pyyntöä noudatettiinkin.\n\nLokakuun 25 päivänä kirjoitin pitkän kirjeen Indreniukselle, jossa\nesitin asian oikeudellisen puolen ja selvitin mitä käytännöllisiä\nseurauksia sellaisesta toimenpiteestä kuin professorien erottamisesta\nvaltiollisista syistä olisi. Kirje laadittiin niin, että se\nvoitiin näyttää Plehwelle. Samalla pyysi sijaiskansleri professori\nHermansonia kirjoittamaan promemorian professorien erottamattomuudesta\nhallinnollista tietä, mikä Reinin lyhentämänä ja muodostelemana\nlähetettiin marraskuun 22 päivänä Indreniukselle kanslerille\nannettavaksi. Vastaukseksi kirjeeseeni kirjoitti Indrenius: \"Lähemmin\najateltuani asiaa alan luulla, että Plehwellä myöskin on ollut\ntarkoituksena vähäsen peloittaa minua ja välillisesti Herra Rehtoria.\nJoka tapauksessa pidän asiaa hyvin vakavana. — Tietystikään ei Rehtori\neikä Valtioneuvos Rein voi laillisesti sitovasti ottaa vastuulleen\nniitä puheita, joita yliopiston professorit mahdollisesti pitävät.\nMutta olen vakuutettu siitä, että jos Herrat täällä pidettävissä\nneuvotteluissa lausuvat vakaumuksenaan, ettei tällaisia puheita\nlähimmässä tulevaisuudessa enää pidetä, niin Plehwe tyytyy siihen ja\ntavalla tai toisella lepyttää kenraalikuvernöörin. Olen täydelleen\nsamaa mieltä Rehtorin kanssa siitä, että pakkotoimenpiteillä ei voi\ntukkia kenenkään suuta, vaan että ainoa keino siihen on esittää ne\nikävyydet ja vaarat, joita yliopistolle voi koitua.\"\n\nGustafssonin puheeseen nähden saatiin tietää, että sitä oli\npainettuna jaettu juhlassa, ja että sensori oli antanut\npainattamiseen suostumuksensa. Indreniuksen kirjeen mukaan piti\nPlehwe tätä seikkaa hyvin tärkeänä, minkä johdosta hankittiin\nsensorin \"imprirnatur\"-kirjoituksella varustettu kappale tätä\npuhetta ja lähetettiin se kanslerille. Marraskuun 29 päivänä\nkirjoitetussa kirjeessä ilmoitti Indrenius, että kenraalikuvernööri\nmyöskin halusi päästä käsiksi professori, vapaaherra Wredeen.\nNiiden valtio-oikeudellisten esitelmien johdosta, joita tämä oli\npitänyt yhdistyksessä. \"Arbetets Vänner\", oli lähetetty kirje\nsijaiskanslerille. Vähää ennen sain tietää senaattori E. Neoviukselta,\njoka oli käynyt Plehwen luona, että professori Setäläkin oli syytettynä\nkesäkuussa Helsingin laulujuhlilla pitämänsä juhlapuheen johdosta.\nKenraalikuvernööri tahtoi siis tehdä joukkohyökkäyksen yliopiston\nopettajakuntaa vastaan.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin tuli virallinen kutsumus sijaiskanslerille ja\nrehtorille saapua Pietariin. Kun olimme ilmoittaneet asianomaisille,\nettä matkustaisimme joulukuun 16 päivänä, saimme määräyksen käydä\nPlehwen luona seuraavana päivänä, joulukuun 17:ntenä. Käynti tehtiin\nPlehwen asuntoon Suomen valtiosihteerinviraston taloon.\n\nHän aloitti keskustelun lausumalla, että hänellä oli ollut syytä\ntyytymättömyyteen yliopiston oloihin. Erinäiset yliopiston opettajat\nolivat julkisesti esiintuoneet lausuntoja, joihin sisältyi\nhallitustoimenpiteiden moitetta. Hän mainitsi Setälän, Gustafssonin,\nSöderhjelmin ja Wreden sekä lisäksi Schybergsonin hänen professori\nTigerstedtille pitämänsä tervehdyspuheen johdosta tämän muuttaessa\nHelsinkiin. Mitä viimemainittuun tulee, ilmoitimme heti paikalla,\nettä sitä ei voitu pitää julkisena esiintymisenä, koska puhe oli\npidetty professori Tigerstedtin kotona ja että sen tarkoituksena\noli esiintuoda hänen lähimpien ystäviensä tervehdys hänelle. Plehwe\nei tahtonut panna erikoista painoa tälle esiintymiselle itsessään,\nmutta yhteydessä kaikkien muiden kanssa oli sillä merkityksensä.\nSchybergson oli myöskin aikaisemmin eräässä esitelmäsarjassa käyttänyt\nhallitusvaltaa loukkaavia lausuntoja. Plehwellä oli myöskin se\nkäsitys, että Schybergson johti \"suomalaiselta taholta ulkomaisessa\nsanomalehdistössä liikkeelle pantua agitatsionia Venäjää vastaan\".\nViimemainittua käsitystä pidimme velvollisuutenamme vastustaa,\nainakaan ei meillä ollut mitään tietoa asiasta eikä se tuntunut\nmeistä todenmukaiselta. Plehwe ei myöskään tahtonut varmasti\nväittää, että asia niin oli, mutta niin oli hänelle ilmoitettu.\n(Todennäköisesti tässä oli sekoitettu Söderhjelm ja Schybergson.)\nSetälän puhetta tahtoi Plehwe tässä yhteydessä arvostella lempeämmin,\nkoska se oli pidetty ennen kielimanifestin julkaisemista (!). Hän\nmainitsi, että puheen lopussa oli ollut seuraava kohta: \"Jos maamme\nsortajat (oppresseurs) kuulisivat meidän laulumme täältä, koskisi se\nehkä heidän sydämeensä.\" Söderhjelmin puheesta sanoi Plehwe, että\nsiihen sisältyi kapinayllytystä. Gustafssonin puheessa taas oli\nollut kiivaita (violents) hyökkäyksiä hallitusta vastaan. Wreden\nesitelmät olivat Plehwen mielestä muodolleen tyyniä ja vakavia, mutta\ntyöläisille pidettyinä oli niillä ilmeisesti yllyttävä tarkoitus. Hän\nvetosi myöskin Wreden sanomalehtimiestoimintaan, varsinkin erääseen\nkirjoitukseen Hufvudstadsbladetin heinäkuun 13 päivän numerossa.\nWredellä oli sitäpaitsi suuri vaikutusvalta ruotsalaisessa puolueessa,\nhän oli vanhaa aatelissukua ja hänellä oli melkoinen omaisuus (!),\njonka vuoksi hänen asemansa yhteiskunnassa oli huomattava, mikä\nkaikki sai aikaan sen, että hänen sanansa merkitsivät sitä enemmän.\nHallituksen mielipiteille vastakkaisia ajatuksia, joita tämä ei\nvoinut hyväksyä, olivat kirjoituksissaan esittäneet m.m. Danielson\nja Hermanson sekä ent. senaattori Mechelin, mutta ne olivat noiden\nkirjailijain erikoisaloille kuuluvissa tieteellisissä teoksissa\nesiintuotuja eikä niitä sen vuoksi voinut moittia. Mutta Wrede ei ollut\nvaltio-oikeusoppinut, vaan siviilioikeusoppinut, ja kun hän käsitteli\nvaltio-oikeudellisia kysymyksiä, ei hän tehnyt sitä tieteellisessä\nvaan käytännöllisessä valtiollisessa tarkoituksessa ja hän pyrki\nyllyttämään. Valtion virassa oleva virkamies ei myöskään ollut\nsamassa asemassa kuin yksityinen kansalainen, eikä voitu sallia, että\nvirkamies moitti korkeimman vallan toimenpiteitä. Plehwe piti senvuoksi\nvelvollisuutenaan ilmoittaa mainituista seikoista H. Majesteetilleen,\njosta voisi olla seurauksena kyseessäolevien professorien (tarkoitti\nnähtävästi Söderhjelmiä ja Gustafssonia) poistaminen (éloigner)\nyliopistosta sekä sen sulkeminen. Plehwe oli kutsunut meidät luoksensa\nsaadaksensa kuulla meidän mielipiteemme ja neuvotellaksensa kanssamme,\nolisiko sellainen ikävä mahdollisuus vältettävissä.\n\nMe huomautimme lähinnä, että aina viime aikoihin saakka kansalaiset\nja myöskin virkamiehet, virantoimensa ulkopuolella, olivat saaneet\nkenenkään häiritsemättä, kun se tapahtui lain sallimissa rajoissa,\nsopivalla tavalla julkisesti lausua mielipiteensä päivän kysymyksistä\nja myöskin arvostella hallituksen toimenpiteitä. Tämä sananvapauden\ntunto oli niin syvälle juurtunut yhteiskuntaamme, että siihen\npohjautuva tapa ei yht'äkkiä voinut muuttua. Siksi olisi kohtuutonta\nleimata rikolliseksi ja saattaa rangaistukseen sellainen esiintyminen\nkuin mainittujen professorien. He olivat esiintyneet oikeudestaan\ntietoisina mitään pahaa tarkoittamatta. Kaikkein vähimmin olivat he\ntarkoittaneet tai tahtoneet aikaansaada mellakkaa. Lisäksi huomautimme,\nettei professoreja voinut erottaa ilman laillista tutkintoa ja\ntuomiota. Heillä oli papilliset etuoikeudet, jotka olivat vahvistetut\nperustuslaissa ja H. Majesteettinsa hallitsijavakuutuksessa.\nProfessorien erottaminen nämä etuoikeudet syrjäyttämällä herättäisi\narveluttavaa levottomuutta yliopistossa ja koko maassa. Sitävastoin\noli kanslerilla oikeus, jos hän piti tarpeellisena, antaa alaisillensa\nmuistutus. Me puolestamme olimme vakuutettuja siitä, että professorit,\nsaatuaan tietää kanslerin tyytymättömyyden ja huomioonottaen ne\nikävyydet, joita voisi koitua, yliopiston vuoksi noudattaisivat\ntarpeellista varovaisuutta julkisessa esiintymisessään taikka\nvälttäisivät sellaisia lausuntoja, jotka olivat herättäneet kanslerin\ntyytymättömyyttä. Eivätkä he olleet esiintyneet omasta aloitteestaan,\nvaan heitä oli siihen pyydetty.\n\nEsitykseemme vastasi Plehwe, että lausuntovapautta ei aina ollut\nSuomessa ollut. Nikolai I:n aikana oli se ollut hyvin rajoitettu.\nNykyinen käsitys ja vapaus tässä suhteessa ei ollut v. 1860\nvarhaisempi. Plehwe viittasi tässä Reinin teokseen Snellmanista (jota\nP. luki oppiakseen ruotsia). Yliopistonopettajien erottamista oli\nennenkin tapahtunut, niinkuin Arvidsonin ja Nordströmin (nähtävästi\nerehdyksen kautta mainittiin väärä nimi Afzeliuksen tai Nordenskiöldin\nsijasta). Mitä taas etuoikeuksiin tuli, eivät ne saaneet olla\nyhteistä hyvää tärkeämpiä (bien publique). Plehwe otti esimerkiksi\nRanskan, missä tasavalta, työskennelläkseen Bonaparten puolueen\nvehkeilyjä vastaan, oli rajoittanut kansalaisoikeuksia ja lakkauttanut\netuoikeuksia. Hän sanoi sitäpaitsi aikomuksenaan olevan esittää H.\nMajesteetilleen, että H. Majesteettinsa tästä lähtien itse nimittäisi\nprofessorit, kuten aikaisemmin oli ollut tapana. (Hän otaksui\nluultavasti, että heidän viroistaan täten tulisi luottamusvirkoja\nja että heidät helpommin voisi erottaa.) Emme tehneet tähän mitään\nvastaväitteitä, koska professorien asema tämän kautta ei mitenkään\nepäedullisesti muuttuisi, vaan olisi päinvastoin yliopistolle\nedullista, että H. Majesteettinsa heidät nimittäisi.\n\nPlehwen kysymykseen, voimmeko taata, ettei tyytymättömyyden syytä\nkysymyksessäolevassa suhteessa enää ilmaantuisi, vastasimme me,\nettemme voineet sitoutua siitä vastaamaan, vaan että jokaisen\nopettajan tuli itse vastata puolestaan, mutta olimme halukkaat viemään\nH. Ylhäisyytensä lausunnot virkatovereiden tietoon ja rohkenimme\nuskoa, että he välttäisivät saattaa yliopistoa vaikeuksiin. Mitään\nkollektiivista konsistorin päätöstä ei voinut tulla kysymykseen, vaan\njokainen professori päättäisi puolestaan ja toimisi vakaumuksensa\nmukaan. Plehwe taipui tähän käsitykseen ja kehoitti meitä puhumaan\nasiasta mainituille professoreille. Paitsi näitä yliopistonopettajia\ntahtoi Plehwe, että O. Donneria puhuteltaisiin. Sitä vastaan me\nhuomautimme, että tämä yleensä ei ollut esiintynyt valtiopäiväin\nulkopuolella ja että hänen esiintymisensä aina oli ollut erittäin\nmaltillista. Plehwe lausui silloin tyytymättömyytensä siitä, että\nDonner oli ollut yksi niistä, jotka olivat jättäneet hänelle entisten\nvaltiopäivämiesten laatiman vastalausekirjelmän kielimanifestin\njohdosta. Hän lisäsi heittäen syrjäsilmäyksen Reiniin, ettei hän ollut\ntutkinut nimikirjoituksia (Rein oli nimittäin yksi allekirjoittajista).\n\nAudienssin lopulla selitti Plehwe, että jos sijaiskansleri\nkirjeellisesti hänelle lausuisi sen vakaumuksen, että mainitut\nprofessorit pidättyisivät sopimattomasta valtiollisesta esiintymisestä,\nniin näyttäisi hän asiaa esitettäessä H. Majesteetilleen tämän\nkirjeen eikä vaatisi mitään ankarampia toimenpiteitä näitä opettajia\neikä yliopistoa vastaan. Saatuaan vastauksen kysymykseensä, kenellä\nnäistä professoreista oli luottamustoimia yliopistossa (dekanuksen,\ninspehtorin), sanoi hän, että näiden uudelleen heidän haltuunsa\njättäminen ei tulisi kysymykseen, sekä ettei heille voitu antaa\nmitään palkintoja. Olisi aivan turhaa sijaiskanslerin tässä suhteessa\nmitään ehdottaa. — Keskustelusta kävi selville, että Plehwe otaksui\nkaikkien näiden henkilöiden kuuluvan ruotsalaiseen puolueeseen. Kun\nselitimme, ettei niin ollut asianlaita, näytti hän tai oli näyttävinään\nhämmästyneeltä.\n\nSelonteon käynnistämme antoi sijaiskansleri yksityisessä konsistorin\nkokouksessa, jossa myöskin oli lyhyt keskustelu asiasta. Muutamia\npäiviä sen jälkeen oli Reinillä kokous syytettyjen yliopistonopettajien\nkanssa neuvotellaksensa heidän kanssaan siitä, mitä hän voisi ilmoittaa\nPlehwelle heidän tulevasta suhtautumisestaan. Mielipiteet olivat\nvähän eroavia. Wrede oli vähimmän taipuvainen myönnytyksiin. Kirje\nkanslerille lähti joulukuun 24 päivänä ja Rein lausui siinä m.m.\nseuraavaa: \"Käynnillämme annetun lupauksen mukaan olen konsistorin\nkokouksessa ilmoittanut Herroille professoreille Teidän Ylhäisyytenne\nlausunnon ja on minulla sen lisäksi ollut erityinen kokous\nprofessorien Setälän, Söderhjelmin, Gustafssonin, vapaah. Wreden,\nSchybergsonin ja O. Donnerin kanssa, jotka Teidän Ylh. nimenomaan\nmainitsi sellaisina, jotka ovat tehneet itsensä syypäiksi erikoisesti\nvirkamiehille sopimattomiin poliittisiin mielipiteenilmauksiin.\nNämä Herrat ovat tällöin selittäneet, että he, mitä tulee tähän\nTeidän Ylh. lausuntoon, täysin hyväksyvät sen vastuun, mikä\njulkisesta esiintymisestä nykyisissä oloissa seuraa, sekä että he,\nvälttääksensä saattamasta ikävyyksiä yliopistolle, ovat päättäneet\nnoudattaa tarpeellista varovaisuutta julkisissa lausunnoissaan. Jos\njoku kohta heidän puheissaan tai esitelmissään on voitu käsittää\nsisältävän mielenosoituksen hallitusta vastaan tai lainoitusta\nvallankumouksellisiin hankkeisiin, ei sellainen mitenkään ole ollut\nheidän tarkoituksensa. Täten eivät he kuitenkaan ole tahtoneet\nvastaisuuden varalta luopua oikeudesta julkisesti lausua ajatuksensa,\nmikä lain mukaan on kaikkien Suomen kansalaisten oikeus, myöskin\nvirkamiesten virantoimensa ulkopuolella.\" Kirjeessä seurasi sitten\nSchybergsonin ja Setälän antamia erikoisia selityksiä heitä vastaan\ntehtyjen syytösten johdosta. Kirje päättyi täten: \"Siihen nähden,\nmitä minulla ylläolevassa on ollut kunnia esiintuoda, ja koska minä,\nkuultuani kyseessäolevien professorien selitykset, olen vakuutettu\nsiitä, että he vastedes välttävät sellaisia lausuntoja, jotka ovat\nherättäneet Teidän Ylh. tyytymättömyyden, rohkenen toivoa, että Teidän\nYlh. hyväntahtoisesti suvaitsee olla H. Majesteetillensa ehdottamatta\nmitään ankaria toimenpiteitä yliopiston opettajia vastaan, jotka tähän\nsaakka kaiken virantoimensa aikana ovat osoittaneet lojaalista ja joka\nsuhteessa moitteetonta käytöstä ja hoitaneet innolla ja taitavuudella\nopettajatointaan.\"\n\nNäin päättyi tämä suurta huomiota ja levottomuutta herättänyt asia.\nMillään virallisella tavalla ei kansleri sitä lopettanut. Kuinka\nvakava erottamisaie oli ollut, tahi kuinka suuressa määrin se oli\nlausuttu pelkkänä uhkauksena, on vaikea sanoa. Professorien julkiseen\nvaltiolliseen esiintymiseen lähimpinä aikoina ei se luonnollisestikaan\nollut vaikuttamatta.\n\nHelmikuun 16 päivänä 1901 kirjoitti Indrenius minulle, että hän\nviimeisessä esittelyssä oli kysynyt Plehweltä, miten kyseessäolevan\nasian laita oli. Tämä oli vastannut, että juttu, mikäli se koski\nyliopistoa, oli päättynyt. Mutta henkilökohtaisesti olivat asiaan\nsekaantuneet professorit merkityt mustaan kirjaan, eikä v.t.\nkansleri, joka kyllä pitäisi heidät mielessään, valittaisi heidän\neroansa. Ylimalkaan pitikin Plehwe heidät muistissaan. Wredestä ja\nSchybergsonista ei enää sen jälkeen tullut inspehtoreja. Gustafssonin\nonnistui sijaiskansleri pysyttämään dekanuksen toimessa ja minä\ntaivutin henkilökohtaisessa keskustelussa Plehwen kanssa hänet\nsuostumaan siihen, että Setälä saatiin ehdottaa inspehtoriksi.\nSöderhjelm ei saanut matkarahaa, jota oli hakenut, vaikka hänellä oli\nsijaiskanslerin suositus. Huonoimmissa kirjoissa olivat ilmeisesti\nWrede ja Söderhjelm.\n\n\n\n\nKaksi käyntiä Plehwen luona maaliskuussa ja marraskuussa 1901.\n\n\nTerveydellisistä syistä oli minun pakko kevätlukukaudella 1901\nottaa virkavapautta kahdeksi kuukaudeksi, lähinnä matkaa varten\nKarlsbadiin. Matka kävi tälläkin kertaa Pietarin kautta ja minä tein\nsilloin pitemmän vierailun Plehwen luokse. Kun keskustelu osittain\nkosketteli aivan äskettäin sattuneita tapauksia, ylioppilasten\nRunebergin patsaalle tekemää laulutervehdystä ja helmikuun 18 päivän\nmielenosoituksia, on muutama selittävä sana niistä paikallansa.\nVoimassaolevan opintoja kurinpitosäännön mukaan oli rehtorin vallassa,\nsiitä kuvernöörin kanssa neuvoteltuaan, antaa lupa laulamiseen\njulkisella paikalla. Tätä määräystä oli aikaisemmin sovellettu sangen\nvapaamielisesti. Mutta jotta mahdollisuuden mukaan selkkauksia\nviranomaisten kanssa näinä valtiollisesti rauhattomina aikoina\nvältettäisiin, olin minä kehoittanut ylioppilaskuoroja tarkoin\nnoudattamaan voimassaolevaa määräystä sekä joka tapauksessa pyytämään\nrehtorin lupaa. Mitään ikävyyksiä laulutervehdyksiin nähden, joita\ntapahtui sangen usein, ei minun ensimmäisen rehtorivuoteni aikana ollut\nsattunut. V. 1900 julkaistun, kokouksia koskevan asetuksen kautta,\njoka antoi kaiken vallan näissä asioissa kenraalikuvernöörille, joutui\nkuitenkin olettamaan, että selkkauksia myöskin ylioppilaslauluasiassa\nsaattaisi syntyä.\n\nTammikuun 29 p:nä 1901 oli poliisimestari Gordie käynyt luonani. Hän\nodotti Runebergin-päivää huolissansa erittäin siitä syystä, että\nkenraalikuvernööri oli antanut kuvernöörin toimeksi pitää huolta siitä,\nettä tätä päivää vietettäessä uutta lakia tarkoin noudatettaisiin. Se\nmerkitsi m.m. sitä, että mitään laulutervehdystä Runebergin-patsaalla\nei saisi tapahtua ilman kenraalikuvernöörin lupaa. Tämän johdosta\noli minulla samana päivänä neuvottelu kuvernööri v. Minkwitzin\nja poliisimestarin kanssa. Me päätimme ymmärtää äskenmainitun\nasetuksen siten, että rehtorin oikeus sallia opiskelevien esiintyä\njuhlakulkueessa kadulla sekä, siitä kuvernöörin kanssa neuvoteltuansa,\nantaa lupa laulamiseen julkisella paikalla ei sen kautta ollut tullut\nkumotuksi. Kuvernööri lupasi v.t. kenraalikuvernöörille, Schipoffille,\nilmoittaa, että laulutervehdys rehtorin luvalla tulisi tapahtumaan,\nsekä että hän, kuvernööri, ei järjestystä ajatellen ollut nähnyt mitään\nsyytä sanottua lupaa vastustaa. Tämän hän teki helmikuun 4 p:nä. Kun\nSchipoff kysyi — hän ei muuten kuulunut nerokkaimpiin — eikö hänellä\nollut mitään tekemistä asiassa, vastasi kuvernööri, että ei ollut.\nSilleen se jäi. Laulutervehdys tapahtui kaikinpuolin onnellisesti ja\nsen suorittivat minun toivomukseni mukaisesti kumpikin kuoro yhdessä.\nRunsaasti 6,000 henkeä oli patsaalle kokoontunut; Schipoff oli ollut\nsuuresti suutuksissaan moisesta kansankokouksesta.\n\nHelmikuun 8 p:n Viborgsbladetissa oli Helsingistä kirje, jossa\nkerrottiin Runebergin-päivän viettämisestä, ja siinä kirjeessä\nsanottiin, että kuvernööri aluksi oli ollut sitä mieltä, että luvan\nsaamiseen laulutervehdyksen toimeenpanoa varten tarvittiin yliopiston\nhakemus. Siihen sanottiin minun vastanneen, että sellaista hakemusta en\nmilloinkaan minä kirjoittaisi, vielä vähemmän ylioppilaat, vaan että\nvoimassaolevien säännöksien mukaan minä olin tässä asiassa määräävä\nhenkilö. Sillä tavalla sanottiin laulutervehdyksen saattaneen tapahtua.\n\nSaattoi edellyttää, että kenraalikuvernööri tekisi tapahtumasta\nilmoituksen Plehwelle, jonka vuoksi minä sanomalehtiuutisen johdosta\nheti kirjoitin Indreniukselle, joka antoikin Plehwelle tiedon\nkirjeeni sisällöstä. Kuitenkin tuli vähän myöhemmin sijaiskanslerin\nkautta minulle virallinen kysely asiasta. Vastauksessani tein selkoa\nasianlaidasta ja huomautin erikoisesti, että erimielisyyttä kuvernöörin\nja minun välillä ei ollut vallinnut, vaan että kumpikin olimme olleet\nsitä mieltä, että heinäkuun 2 p:n 1900 asetus ei ollut kumonnut opinto-\nja kurinpitosäännöksen määräystä. Neuvottelun aikana olin minä tosin\nlausunut, että jos niinkin kävisi, että sanottua asetusta täällä\nkatsottaisiin pitävän soveltaa, \"ylioppilaat eivät voisi eivätkä\",\nniin minä arvelin, \"tahtoisikaan tuonlaatuisissa tapauksissa itse\nkääntyä suorastaan siviiliviranomaisten puoleen lupaa pyytämään, vaan\npysyttelisivät joka tapauksessa tekemisissä vain rehtorin kanssa,\njoka sitten saisi huoltaa asiaa edelleen\". \"Tämä minun lausumani\najatus\", huomautin minä, \"joka on täydessä sopusoinnussa rehtorin ja\nylioppilasten välisen suhteen kanssa, merkitsee aivan toista kuin se\nlausunto, jonka minä Viborgsbladetin kertoman mukaan olin antanut.\"\nKirjelmässä mainitsin lopuksi, että laulutervehdys oli tapahtunut ilman\nmitään häiriötä minun hyväksymäni ohjelman mukaisesti.\n\nHelmikuun 18 p:nä 1901, pimeänä päivänä, tapahtui illalla\nkatumellakoita ja mielenosoituksia, erittäinkin senaattorien\nYrjö-Koskisen ja Enebergin asuntojen edustalla. Poliisi oli aivan\nvalmistumaton ja senvuoksi melua ja rähinää jatkui pitkän aikaa,\nennenkuin mielenosoittajat ja utelias väkijoukko hajoitettiin.\nToimeenpanijat olivat etupäässä taiteilijoita ja polyteknikoita.\n21 p:nä minut kutsuttiin Schipoffin luokse, joka tahtoi tietää,\nolivatko ylioppilaat ottaneet osaa mellakoihin. Minä vastasin, että\nminulla ei ollut mitään syytä olettaa sitä, mutta lupasin koettaa\nottaa selkoa asiasta ja siinä suhteessa seurata sitä tutkimusta,\njonka poliisimestari jo oli pannut alulle. Schipoff puhkesi silloin\nkiukkuisiin syytöksiin Gordieta vastaan, josta minä ymmärsin, että\nhänen asemansa oli vaarassa. Seuraavana päivänä hän sai eron; se oli\nminulle rehtorina suuri tappio, koska yhteistyö meidän kesken oli\nollut sangen hyvää. Schipoff lausui keskustelussa, että jos melu olisi\njatkunut kymmenen minuuttia kauemmin, olisi hän antanut kasakkain\nhyökätä joukkoon. Hänestä olisi ollut ikävää, jos ylioppilaita silloin\nolisi väkijoukossa ollut. Hän piti suomalaisia ylioppilaita suuressa\narvossa. Aleksanteri III:n adjutanttina hän oli huomannut, kuinka tämä\nheitä kunnioitti.\n\nSaman päivän iltana oli minulla neuvottelu osakuntien kuraattorien\nkanssa ja päätettiin, että osakuntia kehoitettaisiin lausumaan\npaheksumisensa mellakoiden johdosta. Ylimääräisissä kokouksissa, joita\npidettiin seuraavina päivinä, antoivat kaikki osakunnat paheksuvia\nlausuntoja. Tutkimuksesta selveni sitäpaitsi, että akateeminen\nnuoriso ei ollut mellakoihin puuttunut eikä sekautunut. Vain yksi\nainoa yliopiston kirjoissa oleva henkilö, maisteri R. Malmström, oli\ntodistettavasti ja oman tunnustuksensa mukaan osallinen. Fysiikan\nlaboratorion v.t. assistenttina hän oli opinto- ja kurinpitosäännön\nulkopuolella. Hänen asiansa tuli, sen jälkeen kuin minä jo olin\nmatkustanut ulkomaille, konsistorin käsiteltäväksi, joka peruutti\nhänen virkamääräyksensä. Myös länsisuomalaisen osakunnan kuraattorin\nG. Mattssonin sanottiin yleisesti olleen mielenosoittajien joukossa.\nHän vakuutti minulle kuitenkin, että huhu oli perätön. Helmikuun\nviimeisenä päivänä jätin minä asiasta kertomuksen sijaiskanslerille,\njoka heti lähetti sen kanslerille. Samoin ilmoitin henkilökohtaisesti\nSchipoffille, että ylioppilaat eivät olleet ottaneet osaa mellakoihin,\njonka johdosta hän lausui mielihyvänsä.\n\nKäyntini Plehwen luona tapahtui maaliskuun 4 p:nä kello 8 illalla hänen\nkotonaan. Kun olimme vaihtaneet muutaman sanan minun terveydestäni\nja matkani tarkoituksesta, otti Plehwe puheeksi helmikuun 5 p:n\nylioppilaslaulun. Hänen mielestänsä tosin minun menettelyni luvan\nantamisessa oli ollut asianmukainen ja yliopistoa koskevien säännösten\nkanssa sopusoinnussa, mutta hän toivoi, että rehtori vastedes hankkisi\nkenraalikuvernöörin suostumuksen, ennenkuin antaisi luvan laulamiseen\njulkisella, avoimella paikalla. Tätä edellytti asetus kokouksista,\njota myöskin tässä kohden oli noudatettava. Tässä oli, sanoi hän,\nkysymys vain muotoasiasta, sillä kenraalikuvernööri oli vakuuttanut\nPlehwelle, että hän ei \"tavallisissa oloissa\" kieltäytyisi antamasta\nsuostumustansa.\n\nPlehwe siirtyi sitten puhumaan helmikuun 18 p:n levottomuuksista. Hän\noli lukenut minun kertomukseni ja häntä miellytti se, että ylioppilaat\neivät olleet levottomuuksiin puuttuneet. Hänen kysymykseensä, tulisiko\nMalmström rangaistavaksi, vastasin minä, että hänen todennäköisesti\nolisi pakko jättää assistentintoimensa, sittenkuin hänen syyllisyytensä\noli tuomioistuimen edessä toteennäytetty. Plehwe sanoi myöskin\nkuulleensa, että erään ylioppilasosakunnan kuraattori oli asiaan\nsekaantunut. Minä ilmoitin, että huhu tosin oli tiennyt sellaista\nkertoa, mutta ei onneksi ollut näyttäytynyt todeksi. Minä olin\nkuulustellut kyseessäolevaa henkilöä, ja hän oli jyrkästi kieltänyt\nkaiken osallisuutensa eikä minulla ollut mitään syytä epäillä hänen\nilmoituksensa totuutta. \"Oletteko varma siitä, että hän ei ole\nteille valehdellut?\" \"Olen, Teidän Ylhäisyytenne.\" \"Hyvä on.\" Plehwe\npyysi minua sijaiskanslerillekin ilmituomaan hänen mielihyvänsä\nsiitä, että ylioppilaat eivät olleet mukana, vaan olivat päinvastoin\npaheksuneet puheenaolleita mellakoita. — Kun niistä oli puhe, lausui\nPlehwe ihmettelynsä siitä, että Yrjö-Koskinen oli yleisön epäsuosion\nja vainon alainen. Hänhän oli asettunut järkevälle kannalle ja\npuhunut mieleenpantavia sanoja. \"Hänen kielipoliittinenko kantansa\nepäsuosion syynä on ja ruotsinmielisetkö yleistä mielipidettä häntä\nvastaan yllyttävät?\" kysyi Plehwe. Minä vastasin, että jonkun verran\nvanha puolueviha lienee asiaan vaikuttanut, mutta että se ei ollut\nollut päätekijänä. Ei suomenmielistenkään kesken suinkaan yleisesti\nhyväksytty Yrjö-Koskisen poliittista kantaa, eikä ollut hänen\nesiintymisensä ollut omansa rauhoittamaan vaan päinvastoin lisäämään\nyhteiskunnan hermostuneisuutta.\n\nSanomalehdessä Moskovskija Vjedomosti oli ollut kirjoitus, jossa m.m.\noli väitetty, että Suomessa oli salainen separatistinen hallitus ja\nettä sen johdossa oli L. Mechelin ja että tämä hallitus oli helmikuun\n18 p:n mielenosoitukset toimeenpannut. Tämän johdosta oli kaksikymmentä\nyhteiskunnan huomattavaa jäsentä allekirjoittanut vastalauseen,\njonka sanomalehdet julkaisivat lähtöni edellisenä päivänä. Plehwe\nsanoi lukeneensa vastalauseen ja nähneensä sen alla minunkin nimeni.\nHänestä tuntui kuin olisi vastalauseen allekirjoittajina ollut vain\nruotsinmielisiä, lukuunottamatta minua. Minä selitin hänelle, että\nmuutamat muutkin allekirjoittaneista olivat suomenmielisiä. Kun minä\nmainitsin senaattori Ignatiuksen nimen, oli Plehwe ilmeisesti sangen\nhämmästynyt siitä, ettei Ignatius kuulunut ruotsalaismielisiin. Näistä\nseikoista oli hänellä vielä tähän aikaan huonot tiedot. Hänelle oli\nilmeisesti uskoteltu, että vastarinnan tekijä oli ruotsalainen puolue;\nlienee tahdottu sillä tavoin hänen silmissään halventaa sen merkitystä\nja oikeata luonnetta. Plehwen puoleksi moittivan äänensävyn johdosta\nsanoin minä, että en ollut arvellut rehtorinasemani estävän minua\nallekirjoittamasta vastalausetta, vaan että päinvastoin oli ollut\nsiveellinen velvollisuuteni tehdä se, koska sanomalehtikirjoituksessa\noli ilmeinen valhe. Plehwe sanoi, että hänen ei ollut tapana lukea\nMoskovskija Vjedomostia, mutta jos kirjoituksessa, niinkuin näytti,\noli tuotu esille väite salaisen hallituksen olemassaolosta ja jos se\nsyytti Mecheliniä poliittisesta rikoksesta, ei hänellä ollut mitään\nhuomauttamista vastalausetta vastaan. Hän sanoi kuitenkin, että hänen\noli pakko uskoa, että Suomessa oli salainen poliittinen järjestö. Minä\nsanoin, että minun tiedossani ei sellaista ollut. (\"Kagaali\" ei minun\ntietääkseni vielä silloin ollut järjestäynyt.)\n\nSiirryimme sitten muihin asioihin. Minä pyysin saada tehdä hänen\nylhäisyydellensä erityistä asiaa koskevan kysymyksen. Sijaiskanslerin\nja minun käydessä hänen luonansa joulukuussa oli hän sanonut, että\nniitä professoreja, jotka hänen mielipiteensä mukaan julkisen\nesiintymisensä kautta olivat pilanneet poliittisen asemansa, ei\nsaisi ehdottaa yliopistollisiin luottamustoimiin. Rehtoriin nämä\nehdotukset tosin muodollisesti eivät ollenkaan kuuluneet, vaan olivat\nsijaiskanslerin tehtäviä, mutta rehtorille oli kuitenkin tärkeätä, että\nosakunnilla oli sellaisia inspehtoreja, joihin he saattoivat luottaa\nja jotka saattoivat, vaikuttaa hyvää ylioppilaisiin. Plehwe katkaisi\npuheen tähän kohtaan ja sanoi: \"Minä arvaan, että Te tahdotte lausua\nhyvän sanasen Wreden puolesta\" ja hänen äänensä sävy ilmaisi, että\nsensuuntainen puhe oli turhaa. Minä vastasin, että tarkoitukseni ei\nollut se, vaikka Wredestä tosin hänen osakuntansa paljon pitikin. Minä\naioin vain kysyä, vaatiko hän, että professori Setäläkin luettaisiin\nniihin, joita oli mahdoton ehdottaa. Hän oli minun mielestäni toimeen\nsangen sopiva mies ja muista, jotka nyt saattoivat tulla kyseeseen,\nei yhdelläkään ollut kaikkia tarpeellisia edellytyksiä. Plehwe\nvastasi, että hän nimittäisi Setälän, jos häntä ehdotettaisiin. Häntä\ntosin ei miellyttänyt hänen edellisenä kesänä pitämänsä puhe, mutta\nhän ei tahtonut arvioida sen merkitystä suureksi. Vielä muutama\ntyhjänpäiväinen lause, ja audienssi oli lopussa.\n\nHeinäkuussa 1901 tuli levottomin tuntein odotettu uusi\nasevelvollisuusasetus julkisuuteen. Turholmissa Mechelinin\npuheenjohdolla elokuun 3 p:nä pidetyssä kokouksessa päätettiin\ntoimittaa keisarille kansalaisadressi. Siitä tuli joukkoadressi, jonka\nallekirjoitti noin puoli miljoonaa kansalaista. Siinä anottiin mainitun\nasetuksen peruuttamista ja sotilasreformin toimeenpanemista säätyjen\nmyötävaikutuksella sekä \"että perustuslait muutoinkin tulisivat maan\nhallinnossa täydellisesti noudatetuiksi\". Sijaiskansleri, joka oli\nottanut osaa Turholmin kokoukseen, oli adressin allekirjoittajia,\nenkä minäkään ollut katsonut asemani rehtorina saattavan olla\nminään esteenä. Jo syksyn alussa huhuiltiin, että allekirjoituksia\ntarkasteltiin ja että luetteloa tehtiin niistä korkeammista\nvirkamiehistä, joiden nimet siinä olivat, sekä että toimenpiteisiin\nheitä vastaan aiottiin ryhtyä.\n\nMarraskuun 16 p:ksi oli Rein kutsuttu Pietariin, jolloin Plehwe\noli ilmaissut huolestumista siitä, että Rein oli allekirjoittanut\nadressin, sekä pyytänyt häntä selittämään siihen johtaneet syyt.\nSiinä tilaisuudessa oli sukeutunut pitkähkö keskustelu. [Katso\nRein, Muistelmia elämän varrelta, s. 430.] Plehwe oli silloin\nkysynyt sitäkin, oliko myös rehtori ja muita yliopistonopettajia\nallekirjoittajien joukossa. Rein ei mielestänsä ollut saattanut\nkysymykseen vastata, mutta hän oli vakuutettu siitä, että asianomaiset\nhenkilöt kysyttäessä antaisivat asiasta todelliset tiedot. Plehwe oli\nsilloin pyytänyt Reiniä vaatimaan minulta sentapaista tietoa. Tämän\njohdosta ja erään korkeassa asemassa olevan henkilön ehdottomasta\nkehoituksesta, joka oli ollut Plehwen luona Reinin kanssa tapahtuneen\nkeskustelun jälkeen, päätin minä itse käydä v.t. kanslerin luona.\nSamalla kuitenkin kutsuin konsistorin jäsenet yksityiseen neuvotteluun\nja tein selkoa tilanteesta sekä kysyin, katsoivatko he olevan syytä\nkyseessäolevaan käyntiin sekä pitikö minun silloin ilmaista niitä\nhuolia, joilla mahdollista henkilövaihdosta sijaiskanslerintoimessa\nodotettiin. Useimmat olivat sitä mieltä, että minun oli matkustettava\nsekä myöskin tarpeellisella varovaisuudella kosketeltava\nsijaiskanslerikysymystä. — Marraskuun 22 p:nä sain sähkösanoman, että\nv.t. kansleri ottaisi minut vastaan 24 p:nä (sunnuntaina) klo 10 ap.\n\nMinä tulin saapuville määrättyyn aikaan, mutta sain jotenkin kauan\nodottaa puheillepääsyä. Senaattori Tudeer oli Plehwen vieraana.\nVihdoin hän tuli ulos ja minut kutsuttiin sisään. Hänen ylhäisyytensä\npyysi minua istumaan ja sanoi hyvin tylysti: \"Te olette halunnut\npuhella minun kanssani. Minä kuulen (j'écoute).\" Minä sanoin, että\nsijaiskansleri oli ilmoittanut minulle, että Plehwe oli tahtonut\ntietää, olinko minä asevelvollisuusadressin allekirjoittajia sekä että\nminä olin pitänyt oikeimpana antaa vastauksen henkilökohtaisesti.\nMinä olin allekirjoittanut ja pyysin saada esittää syyt siihen\nsekä puhuin pääasiallisesti seuraavaa: Kansalla oli tarve, jota ei\nkäynyt torjuminen, saada ilmaista huolensa asevelvollisuusasetuksen\njohdosta, ja H. Majesteetilleen osoitettu adressi näytti olevan\nlojaalisin muoto tämän tarpeen ilmaisulle. Suomessa vallitsevan\noikeuskäsityksen mukaan ei adressin lähettäminen hallitsijalle ole\nvastoin lakia eikä ole ristiriidassa alamaisen uskollisuuden ja\nkunnioituksen tunteiden kanssa. Yliopisto, jolla oli juurensa syvällä\nkaikissa kansankerroksissa, ei saattanut olla syrjässä eikä tekeytyä\nkylmäksi, kun tämänlaatuinen yleinen oikeuskäsityksen ilmaus kansan\ntaholta tapahtui. Kuitenkin olin arvellut velvollisuuteni olevan\nharkita, saattoiko asemani rehtorina tuottaa minulle erityisiä\nvelvollisuuksia tässä asiassa. Minä olin tullut siihen tulokseen, että\nallekirjoittaminen myös oli poliittinenkin velvollisuuteni, koska\npäinvastainen menettely olisi ollut omiansa vaikuttamaan haitallisesti\ntoimintaani rehtorina. Rehtorin nimittivät hänen virkatoverinsa vaalin\nperusteella ja hän oli siis ennen kaikkea heidän luottamusmiehenä. Kun\nsuhde oli sellainen, oli täydellinen yksimielisyys rehtorin ja hänen\nvirkatoveriensa kesken sekä luonnollinen että välttämätön. Vieläkin\nvakavampi asia oli suhde nuorisoon. Jollen minä tässä tärkeässä\nkysymyksessä, joka niin suoraan ja syvästi koski akateemista nuorisoa,\nolisi uloskinpäin osoittanut oikeuskäsitystäni ja yhteistuntoa meidän\nkeskemme, heidän vanhempainsa kanssa ja yliopiston muiden opettajien\nkanssa, niin olisi menettelytapani aivan luonnollisesti heikontanut\nsitä luottamukseen perustuvaa vaikutusta, joka rehtorilla on oleva\nnuorisoon.\n\nPlehwe vastasi pitkähköllä lausunnolla. Hän sanoi ymmärtävänsä minun\npoliittiset motiivini, mutta ne eivät olisi saaneet asiaa ratkaista.\nVirkamiehellä ovat aina lähimmät velvollisuudet H. Majesteettiansa\nkohtaan. Osoittaen minua sanoi hän: \"sen, jolla on tuo univormu\n(minulla oli ylläni virkatakkini) ja tuo kunniamerkki, tulee ennen\nkaikkea muistaa, että hän palvelee keisaria\". Hänelle oli tuottanut\npaljon huolta (tristesse), että sijaiskansleri ja rehtori olivat\nallekirjoittaneet adressin ja että hänen ehkä oli pakko esittää meidät\nerotettaviksi. Siitä saattaisi johtua epäjärjestyksiä yliopistossa.\nNiiden estämiseksi oli olemassa tehokas keino, yliopiston sulkeminen,\nja siihen oli ehkä turvauduttava. Venäjällä oli puolue, jonka\nkäsityksen mukaan yliopisto oli suomalaisen separatismin liesi, ja se\npuolue oli nyt saanut vettä myllyynsä. Maan säädyt olivat antaneet\nlausuntonsa asevelvollisuuslaista ja H. Majesteettinsa oli sen kautta\nsaanut tiedon kansan mielipiteistä ja ajatustavoista. Sillä ei ollut\noikeutta yrittää tuoda esille ajatuksiansa millään muulla tavalla,\njoten adressi oli moitittava.\n\nMinä lausuin, että me Suomessa varmaankin olimme yhtä lojaalisia kuin\nH. Majesteettinsa venäläiset alamaiset, mutta että lojaalisuuskäsite\nmeillä oli toisenlainen kuin Venäjällä. Adressi oli ollut lojaalinen\nmeidän käsityksemme mukaan. Jos taas vaadittiin, että meidän kansamme\najatuksen laista ja oikeudesta piti muuttua päivä päivältä uudeksi,\nniin se oli kohtuuton ja mahdoton vaatimus. Mitä minuun yksityisesti\ntuli, en koskaan ollut epäillyt oikeuttani allekirjoittaa adressi\nrikkomatta lojaalisuutta, johon olin velvollinen. Minun kohdallani\noli kysymys vain siitä, pitikö minun käyttää oikeuttani vai eikö, ja\nminä olin yhä edelleen vakuutettu siitä, että velvollisuuteni vaati\nedellistä. Muuten minulla ei ollut mitään sitä vastaan sanottavana,\nettä paikkani jättäisin, sitäkin suuremmalla syyllä siksi, että\nrehtoriaikani kohta oli lopussa. Vaali olisi toukokuussa. Minä\nkatsoin velvollisuudekseni tässä yhteydessä kanslerille huomauttaa,\nettä vaikkakaan yliopiston ulkonaista rauhaa ja järjestystä ei oltu\nhäiritty, mieliala ylioppilastenkin keskuudessa oli hyvin kiihoittunut\nja että syynä siihen oli osaksi asevelvollisuusasetus, osaksi erinäiset\nkenraalikuvernöörin toimenpiteet, santarmilaitos y.m. Niin kauan\nkuin nuorisolla oli luottamusta hallitusmiehiinsä, saatettiin rauha\nsäilyttää, mutta senvuoksi saattoi sijaiskanslerinvaihdos myös olla\nkohtalokas, koska se saattoi antaa ensimmäisen aiheen mielenosoituksiin\nja epäjärjestyksiin, joiden seuraamuksia oli mahdoton etukäteen laskea.\nPlehwe ei vastannut siihen mitään, vaan oli huolestuneen näköinen.\nAikaisempiin huomautuksiini oli hän vastannut, että kouluylihallituksen\npäällikkö Yrjö-Koskinen ei ollut adressia allekirjoittanut ja että hän\nuskoi, ettei myöskään postilaitoksen päällikkö Lagerborg ollut sitä\ntehnyt. Minä sanoin, etten tiennyt siitä mitään. Myöskin sitä kysyi\nPlehwe, olivatko kaikki yliopistonopettajat tuon ikävän asiapaperin\nallekirjoittajia. Minä sanoin, etten saattanut vakuuttaa kaikkien sitä\ntehneen, mutta varmaan useimmat olivat mukana. Edelleen selitin, kun\nPlehwe sitä kysyi, että mitään yhteistä neuvottelua asiasta ei ollut\nollut.\n\nPlehwe, joka nyt oli heittänyt ylväänankaran äänensävynsä, sanoi\ntahtovansa puhua jonkun sanan toisesta kysymyksestä. Hän oli edellisenä\nkeväänä puhunut Reinin kanssa uusien virkojen perustamisesta\nyliopistoon Venäjää koskevien aineiden opetusta varten. Se memorandum,\njonka sijaiskansleri oli hänelle lähettänyt, ei häntä tyydyttänyt.\nAinakin kolme tahi neljä uutta virkaa piti perustettaman, niinkuin\nVenäjän kirjallisuuden, Venäjän historian ja venäläisen oikeuden,\nja näihin oli määrättävä venäläisiä miehiä. Hän kehoitti minua\navoimesti lausumaan, mitä mieltä sellainen toimenpide herättäisi\nyliopistossa. Minä vastasin kysymykseen selittämällä niitä seikkoja,\njoita yliopiston asia oli huoltaa, huomauttaen, että uudet opetusalat\nyleensä olivat korkeakoululle tervetulleet, ja että kenelläkään ei\nsaattanut olla mitään sanottavaa siihen, että ne ylioppilaat, jotka\nsitä toivoivat, saivat tilaisuuden laajentaa tietojansa Venäjästä ja\nVenäjän oloista, mutta näiden aineiden opettajilla piti tieteellisesti\nja muuten olla sama asema kuin muilla yliopistonopettajilla, olematta\nerikoislaatuisena joukkona erikoisine tehtävineen. Välttämätön ehto,\njota ilman sanotut opettajat eivät voisi mitään aloillansa toimittaa,\noli se, että he osaisivat maan kieltä. Plehwe kuunteli tekemättä\nyhtään huomautusta, mutta teki vielä muutaman kysymyksen yliopiston\nkielioloista, joista m.m. ilmeni, että hän ei ollut selvillä siitä,\nettä yliopistonopettajilla piti olla sellainen suomenkielentaito,\nettä he voivat antaa opetusta tällä kielellä. Viimeksi kyseli Plehwe\nuusmaalaisesta osakunnasta, jota kohtaan hänellä ilmeisesti jo silloin\noli suuria epäilyksiä ja joka usein antoi aihetta keskusteluillemme ja\nkanslerin rehtorille tekemiin kyselyihin.\n\n\n\n\nYlioppilasten kansanvalistustyö 1899—1903.\n\n\nAkateeminen nuoriso oli jo vuosikymmenet harrastanut kansanvalistuksen\nasiaa ja henkilökohtaisesti etupäässä pitämällä kansantajuisia\nesitelmiä tieteellisistä ja isänmaallisista aineista koettanut\nedistää tietojen ja valistuksen leviämistä kansan pohjakerroksiin.\nOli luonnollista, että 1899 kevättalven tapausten maassa herättämä\nisänmaallinen mieliala myöskin ilmenisi innokkaammassa työssä tällä\nalalla. Osakuntien kansanvalistustoimikunnat ja ylioppilasten yhteinen\nkansanvalistustoimikunta oli tavallista vilkkaammassa toiminnassa,\nhankkien ja levittäen kansankirjasia, toimeenpannen kokouksia ja\nesitelmiä maaseudulla y.m. Tämä kansan valistamisen into herätti\nmaan kenraalikuvernöörin huomiota ja epäluuloa, joka oli taipuvainen\nnäkemään siinä poliittista agitatsionityötä. Tämän ylioppilasten\ntoimintaa vastaan tehdyn sotaretken ensimmäiset välähdykset nähtiin\nsyksyllä 1899.\n\nEnsimmäinen ilmianto, josta v.t. kenraalikuvernööri ilmoitti\nrehtorille, voidaan, koska sillä on vähäinen merkitys, tässä sivuuttaa.\nSe koski erästä ylioppilas B:n Lappvikissa pitämää esitelmää ja\nosoittautui oleellisilta kohdiltaan perättömäksi. Asiasta aiheutui\nkäynti kenraali Schipoffin luona ja selvitettiin kaikessa rauhassa,\nsittenkuin oli vähän keskusteltu nimettömistä ilmiannoista.\n\nLokakuun 12 p:nä sain kenraalikuvernöörinkanslian johtajalta, eversti\nv. Minkwitziltä kirjeen, jossa ilmoitetaan kenraalikuvernöörin tietoon\ntulleen, että Turussa markkina-aikana oli toimeenpantu kansankokous,\njonka järjestämiseen ylioppilaat olivat \"innolla ottaneet osaa\". M.m.\nkerrottiin erään ylioppilas Rinteen pitäneen tervehdyspuheen sekä\nsiinä lausuneen sen kehoituksen, että kaikki suomalaiset \"yhtyisivät\nviimeiseen veripisaraan puolustamaan oikeuksiansa, jotka helmikuun 3\np:n manifesti oli tallannut jalkoihinsa\" j.n.e., jonka ohella Eugen\nWolffin puhetta sanottiin jaetun yleisön keskuuteen. Kenraalikuvernööri\nkehoitti minua ryhtymään toimenpiteisiin, jotta \"asia niin perinpohjin\nkuin mahdollista selvitettäisiin ja, jos hyväksi näkyisi, syylliset,\njos niitä löytyisi, saatettaisiin edesvastuuseen\". Kirjeessä sanotaan\nedelleen: \"Kun H. Ylh. toisaalta ei voi sallia, että hänelle\narmossa uskotussa maassa ylioppilaat avoimesti tekevät poliittista\nkiihoitustyötä, joka on tähdätty H. Majesteettinsa toimenpiteitä ja\nkäskyjä vastaan, niin on hän toisaalta sitä mieltä, että on vain\noikeuden ja kohtuuden mukaista, että se, mikä siten oli tullut hänen\ntietoonsa yliopiston asioista, jonka kunnia ja hyvä maine on niin\nlähellä hänen sydäntänsä, ei jäisi selvittämättä.\"\n\nKäydessäni v. Minkwitzin luona ilmoitti tämä minulle, että kirjelmän\noli sanasta sanaan laatinut kenraalikuvernööri Bobrikoff itse ja että\nhän vain oli käännättänyt sen venäjästä. Tämä seikka ja niinikään\nkirjeen sävy näytti minusta osoittavan, että ei ollut kysymys vain\nyhdestä yksityisestä tapauksesta, vaan ylimalkaan ylioppilasten\ntoiminnasta kansanvalistusapostoleina.\n\nLähinnä seuraavina päivinä toimeenpantiin tutkimus ja voitiin todeta,\nettä ilmianto, ainakin mikäli se koski ylioppilaita, oli aivan\nperätön. Rinteen puhe ei ollut ensinkään sisältänyt politiikkaa,\nvaan koski markkinain syntyä ja niiden taloudellista merkitystä.\nToinen ylioppilas oli pitänyt esitelmän Pietari Brahesta ja toinen\nlopetti kokouksen muutamilla sanoilla, joissa ei ollut moitteen\nsijaa. Puhetta \"viimeisestä veripisarasta\" ei kukaan ollut kuullut\nja se johtui ehkä erään tilaisuudessa lauletun virrensäkeistön\nsanojen väärinkäsittämisestä. Ylioppilaat eivät olleet jaelleet\nmuita kirjoituksia kuin lauluvihkosen. Kaikki tämä esitettiin\nvastauskirjelmässä v. Minkwitzille. Sen ohella lausuttiin siinä\nseuraavaa:\n\n\"Kun nyt jo toisen kerran lyhyen ajan kuluessa tämänlaatuinen\nperusteeton syytös suunnataan ylioppilaskunnan jäseniä vastaan, niin\non mielestäni minun, jonka lähinnä tulee sekä valvoa akateemisen\nnuorison käytöstä ja menettelyä että pitää huolta sen oikeuksista,\nhuomautettava, että tuontapaiset nimettömät, parhaassa tapauksessa\ntietämättömyydestä lähteneet väärät ilmiannot, sekä tästä nuorisosta,\njonka hyvä käytös kuitenkin näinä aikoina on saavuttanut yleistä\ntunnustusta, että yliopiston hallituksesta, pakostakin tuntuvat\nloukkaavilta ja herättävät nuorisossa katkeria tunteita. Tieto, että\novat alttiina lain edessä vastuuttomien ilmiantajien syytöksille, ei\nsuinkaan ole omiansa edistämään sitä rauhaa yliopiston keskuudessa,\njota sen hallitusmiehet niinkuin myös itse opiskelevat koettavat\nylläpitää.\n\n\"Samalla kuin ystävällisesti pyydän, että Herra Eversti hyväntahtoisesti\nH. Ylh. Kenraalikuvernöörin tietoon saattaa tämän minun kunnioittaen\nlausumani ajatuksen, rohkenen myös pyytää H. Everstin tilaisuuden\ntullen H. Ylhäisyydellensä huomauttamaan, että oikeuden mukaan\nei voi olla tuntematta kunnioitusta ja antamatta tunnustustansa\nylioppilaillemme siitä, että he nyt, niinkuin ovat jo vuosikymmenet\ntehneet, uhraavat osan opinnoista vapaata aikaansa levittääksensä\nvalistusta ja tietoja tässä suhteessa vähempiosaisille maanmiehillensä.\nYliopiston hallinnolla on ollut täysi syy täydellisesti luottaa siihen,\nettä opiskelevat kaikissa suhteissa täysin lojaalisti suorittavat tämän\nitseottamansa, uhrautuvan työn, jonka he ovat käsittäneet siveelliseksi\nvelvollisuudeksensa.\"\n\nPäätin kuitenkin henkilökohtaisesti käydä kenraalikuvernööri\nBobrikoffin luona, johon minulla oli sitä enemmän syytä, koska en vielä\nollut käynyt häntä tervehtimässä.\n\nKäynti tapahtui lokakuun 26 p:nä, sittenkuin hänelle oli tehty selkoa\nkirjelmästäni von Minkwitzille. Minä koetin panna keskustelun alulle\nsaksaksi, mutta koska Bobrikoff vain vaillinaisesti osasi sitä\nkieltä, pyysi hän minua puhumaan ruotsia ja kutsui adjutanttinsa\ntulkitsemaan venäjäksi ja venäjästä. Sittenkuin oli vaihdettu\nmuutama sana Turun tapahtumasta, lausui kenraalikuvernööri, että\nylioppilaitten yleensä ei pitäisi olla mukana puuhaamassa sellaisia\nkokoustilaisuuksia, ja huomautti, että ylioppilasten kansanvalistustyö\nkatsoen kansakoululaitoksemme erinomaiseen tilaan ei ollut tarpeen\nvaatimaa. Minä sanoin siihen, että vain viidesosa kouluiässä olevista\nlapsistamme käy kansakoulua ja että suuri osa vanhempaa polvea ei\nedes ollut saanut välttämättömimpiä alkeistietoja, että paljon oli\nkansanvalistustyössä tehtävää virallisen opetuksen rinnalla sekä että\nylioppilaat pitivät tätä työtä luonnollisena velkanansa sille kansalle,\njonka kustannuksella he olivat saaneet kasvatuksensa. Minä tulin\nkeskustelussa maininneeksi myös opinto- ja kurinpito-säännön, jossa\ntarkoin määrätään, mitä ylioppilasten tulee varteen ottaa, mutta jossa\nei ole mitään kieltoja esitelmäin pitoa vastaan. Kenraalikuvernööri\nkysyi silloin, oliko esitelmätoiminta siinä erittäin mainittu\nluvallisena, johon minä vastasin, että ei ollut, mutta huomautin,\nettä meidän käsityksemme mukaan se, mikä ei ole kiellettyä, on\nluvallista, mikä ei näkynyt olevan hänen ajatuksensa. Hän myönsi,\nettä saattoi ajatella sellaista kansanvalistuksen levittämistä\nhyväksi ja hyödylliseksi, mutta kun maan olot olivat sellaiset kuin\nsillä hetkellä, niin sellainen toiminta ei ollut sopiva, koska\nse aikaansai entistä suurempaa levottomuutta kansan keskuudessa.\nTämä työ oli lykättävä kahden vuoden ajaksi. Kun huomautin, että\nyliopiston viranomaiset eivät voineet eivätkä tahtoneet sekautua\ntähän ylioppilasten toimintaan niin kauan kuin siinä ei ilmennyt\nmitään moitittavaa, vastasi kenraalikuvernööri, että hän tahtoi sitä\nvain yliopiston etua silmälläpitäen, sillä itse saattoi hän kyllä\nhankkia itselleen oikeuden kieltää nämä kansantajuiset esitelmät.\nKun minä viittasin sellaisen teon mahdollisiin seurauksiin, sanoi\nkenraalikuvernööri, että hän toivoikin, ettei niin ankariin toimiin\nryhdyttäisi. \"Man soll sehr vorsichtig sein\" lisäsi hän saksaksi. Hän\nvakuutti luottavansa yliopiston viranomaisiin, josta minä kiitin ja\nnousin jättämään hyvästi.\n\nKaksi viikkoa myöhemmin kävimme v.t. sijaiskansleri Rein ja minä\naikaisemmin syksyllä nimitetyn uuden ministerivaltiosihteerin von\nPlehwen luona. Käyntimme tarkoitus oli ministerivaltiosihteerille\njättää se adressi, jonka konsistori oli päättänyt H. Majesteetillensa\nlähettää. Sittenkuin pääkysymyksestä oli puhuttu, otti Plehwe puheeksi\nylioppilaitten kansantajuiset esitelmät, joista kenraalikuvernööri,\nlähinnä minun käyntini johdosta, oli antanut raportin. Minä esitin\nlyhykäisesti tämän työn merkitystä, joka ei ollut ajalle outoa, sekä\nhuomautin sen ihanteellista tarkoitusta ja sen merkitystä ylioppilaille\nitsellensä.\n\nKun minun oli pakko olettaa, että lyhyt, niukka keskusteluni Plehwen\nkanssa ei ollut voinut antaa hänelle oikeata käsitystä ylioppilaitten\nmainitun toiminnan laadusta ja kun tiesin, että toiselta taholta hänen\nmielipiteisiinsä vaikutettiin, kirjoitin kotiin palattuani asiasta\nperinpohjaisen selonteon, joka ranskalaisena käännöksenä lähetettiin\nhänelle kirjeenä minulta.\n\nKirjoitus sisälsi pääasiassa seuraavaa: Ylioppilasten kansanvalistustyö\non alkuisin 1840-luvulta ja senjälkeen sitä on jatkunut eri aikoina\nerilaisella ponnella ja lujuudella. Ylioppilasosakunnissa oli\nkansanvalistuskysymys aina ollut keskustelujen alaisena ja oli\npidetty akateemisen nuorison luonnollisena velvollisuutena edistää\nsivistyksen ja tietojen levittämistä oman kotiseutunsa kansan\nkeskuuteen. Tässä tarkoituksessa olivat osakunnat toimittaneet\njulkisuuteen kansankirjasia, tehneet aloitteita kansankirjastojen\nperustamiseksi y.m. Loma-aikoina olivat ylioppilaat kotiseuduillansa\nkansalle pitäneet helppotajuisia esitelmiä yleissivistävistä tahi\nkäytännöllistaloudellisista aineista ja muuten olleet avustajina\nkansanjuhlissa ja muissa yrityksissä, joiden tarkoituksena oli ollut\nkansan siveellisen kukoistuksen kohottaminen. Tämä vapaaehtoinen\ntoiminta oli samalla vaikuttanut kasvattavasti ja kehittävästi\nylioppilaisiin itseensä. Ennen ei ollut tapahtunut, että kukaan maan\nkenraalikuvernööreistä olisi saanut aihetta olemaan tyytymätön tähän\ntyöhön tahi katsellut sen pyrintöä millään epäluulolla.\n\nKirjelmässä mainitaan sitten, että kenraalikuvernöörille tehtyjen\nilmiantojen perusteella rehtori kaksi kertaa syksyn kuluessa oli\nsaanut käskyn tutkia ylioppilasten pitämiä esitelmiä ja että syytös\nkummassakin tapauksessa oli osoittautunut vääräksi. Sopimatonta ja\nerittäin ylioppilaalle muodotonta esiintymistä oli ehkä jossakin\nsattunut, mutta yhtään tämäntapaista positiivista tapausta ei\nollut vielä esilletuotu. Joka tapauksessa olivat rehtori ja\nosakuntien inspehtorit pyytäneet ylioppilaita olemaan sekoittamatta\nkansanvalistustyöhönsä politiikkaa, koska se ei sopinut heidän\ntoimintaansa.\n\nSittenkuin esimerkeillä oli valaistu niiden aineiden laatua, joita\nylioppilaat olivat esitelmiänsä varten valinneet, sekä niiden yhteyttä\nesitelmöitsijän oman opintoalan välillä, sanottiin kirjelmässä:\n\"Erittäinkin on viime aikoina, ja ehkä viime kesänä enemmän kuin\nennen, huomiota kiinnitetty sellaisiin kysymyksiin, jotka tarkoittavat\nkansan edistymistä uskonnollisessa, siveellisessä ja taloudellisessa\nsuhteessa, niinkuin kysymyksiin jumalanpelon siunauksesta, lain\npyhyydestä, raittiudesta, säästäväisyydestä, yhteistoiminnasta\nmaanviljelyksessä y.m. sekä niihin työväenkysymyksen hävittäviin\noppeihin, jotka viime aikoina ovat juurtuneet meidänkin maahamme,\nja niihin valheellisiin ja levottomuutta herättäviin huhupuheisiin\nmaanjaosta, joita kiertävät kaupustelijat ja muut siveellisesti\nrappeutuneet ovat yrittäneet levittää tilattoman väen keskuuteen.\n— — — Kaikesta tästä voinee T. Ylh. huomata, että ylioppilasten\nkansanvalistustyöllä on siveellinen, yhteiskuntaa säilyttävä päämäärä\nja että kaikenlainen kansaakiihoittava ja yhteiskuntaa mullistava\npyrkimys on sille vierasta.\"\n\nMinulla on syytä olettaa, että tämä tässä lyhyesti selostettu esitys\nja vetoomus Plehween, joka pian sen jälkeen nimitettiin yliopiston\nv.t. kansleriksi, jonkun verran vaikutti kysymyksen lähimpään\nkehitykseen, että se nim. vaikutti siihen suuntaan, että ylioppilasten\nesitelmätoiminnan valvonta, jota kenraalikuvernööri oli vaatinut,\njätettiin yliopistoviranomaisten, lähinnä rehtorin käsiin.\n\nMatkustaessani Berliniin kävin tervehdyskäynnillä Plehwen luona\nseuraavan vuoden (1900) maaliskuun 15 p:nä, ja tapahtui käyntini\naamulla hänen asunnossansa. Hän otti minut ystävällisesti vastaan, teki\nminulle muutamia yliopistoasioita koskevia kysymyksiä, sanoi haluavansa\nkeskustella pitempään minun kanssani ylioppilasten kansanvalistustyöstä\nja pyysi minua tätä tarkoitusta varten käymään hänen luonansa\nBerlinistä palatessani. Hän ei tahtonut kieltää tätä työtä — se ei\nilmeisesti olisi ollut viisasta — mutta sitä piti paikallisen hallinnon\nvalvoa. Yliopistoviranomaisten piti siitä jossain määrin vastata.\nMitään poliittista ei esitelmissä saisi olla ja lupa niiden pitämiseen\noli annettava vanhemmille ylioppilaille, joilla tässä asiassa on\ntarpeeksi arvostelukykyä. Hän pyysi minua punnitsemaan asiaa.\n\nSovittu toinen käyntini tapahtui maaliskuun 25 päivänä. Ylioppilasten\nesitelmistä Plehwe lausui, että on olemassa kaksi vaihtoehtoa,\njoko kokonaan kieltää ne tahi asettaa ne hallinnollisen valvonnan\nalaisiksi? Edellinen ei olisi, toisti hän nytkin, viisasta,\njälkimmäisessä toimenpiteessä piti yliopistoviranomaistenkin olla\nmukana. Niiden ylioppilasten, jotka aikoivat esitelmiä pitää, piti\npyytää siihen lupa rehtorilta, jonka myös oli tutkittava aineen\nsopivaisuus ja annettava lupakirja, joka oli näytettävä asianomaiselle\npaikalliselle viranomaiselle. Kun hän kysyi, mikä nuorison käsitys\nasiasta oli, lausuin minä, että joskin toimenpide saatettaisiin ajaa\nläpi ilman mitään sen puolelta tapahtuvia mielenosoituksia, niin\nse kuitenkin herättäisi tyytymättömyyttä. Minä huomautin myöskin\nkuinka huonosti perusteltua sellainen valvonta oli ja vielä kerran\npainostin esitelmätoimen puhtaasti sivistyksellistä merkitystä. Hän\nlausui siihen muun muassa, että tämä työ normaalioloissa voi olla\nvain hyödyksi, mutta olot olivat sillä kertaa toisenlaiset, kun\nyhteiskunta oli sairas. Hermostunut ja sairas elimistö ei siedä samaa\nkuin terve. Rehtori ei sitäpaitsi saattanut mennä vastuuseen siitä,\nettä ei väärinkäytöstä voinut tapahtua, jos esitelmiä pidettiin ilman\nvalvontaa. Aina saattoi niin lukuisan nuorisojoukon kesken kuin\nylioppilaskunnan olla jokunen \"mauvais sujet\". Kun minä kysyin häneltä,\nkuinka hän oli arvellut esim. luonnontieteellisen tahi historiallisen\nesitelmän voivan vaikuttaa levottomuutta herättävästi asujamiin,\nsanoi hän: Miksi ei historiallinen saattaisi sitä tehdä? Ei tarvita\nmuuta kuin että kuvaa menneitten aikojen oloja ja sitten vertailee\nniihin nykyisiä ja liittää siihen jonkun poliittisen mietelmän.\nValtio-opillisia esitelmiä pitäisi kokonansa karttaa j.n.e. Minä\npyysin, että saisin puhua asiasta nuorison kanssa ja sitten ilmoittaa\nhänelle sen epäilykset, johon hän suostui.\n\nKotiin palattuani minä yksityisesti ilmoitin ylioppilasosakunnille,\nmitä kansleri oli ilmoittanut kansantajuisten esitelmäin valvonnasta.\nKun oli pidetty neuvottelu kuraattorien kanssa, päätettiin, että\nosakunnat jättäisivät rehtorille kirjelmän, josta nuorison käsitys\nasiasta ilmenisi, ja jonka rehtori osoittaisi v.t. kanslerille. Tämän\nkirjelmän, joka oli päivätty huhtikuun 17 p:nä, allekirjoittivat\nkaikkien osakuntain kuraattorit ja se oli osoitettu rehtorille.\nKuvattuansa ylioppilaitten esitelmätoimintaa lausuivat allekirjoittajat\nrohkenevansa toivoa, \"että valistunut ja puolueeton tarkastaja ei\ntästä toiminnasta löytäisi jälkeäkään tuomittavasta ja rajoittavia\ntoimenpiteitä ansainneesta agitatsionista\". Ne syytökset, joita\ntässä suhteessa pahansuovat ja rappiolle joutuneet henkilöt olivat\ntehneet, olivat osoittautuneet perättömiksi. Ylioppilaat eivät\nolleet väärinkäyttäen menettäneet sitä luottamusta, jota yliopiston\nviranomaiset olivat heille osoittaneet, ja sitä raskaammalta tuntui\nodotetun toimenpiteen vääryys. Sitten huomautettiin erinäisistä\nkäytännöllisistä vaikeuksista, jotka johtuisivat siitä, että\nrehtori hankkisi lupatodistuksen, ja, jos tämä todistus vielä oli\nnäytettävä paikalliselle järjestysvallalle, niin se alensi ylioppilaat\nsamanarvoisiksi yhteiskunnan halveksituimpien, valvonnan alaisten\nhenkilöiden kanssa. (Rajoittava asetus kokouksista ei silloin vielä\nollut julkaistu.) Sellainen toimenpide ei loukkaisi ainoastaan\nylioppilaan tunteellista mieltä, joka oli tottunut toimimaan täysin\nvapaasti lain määräämissä rajoissa, vaan koko maamme asujamistoa.\nYlioppilasten asettaminen valvonnanalaiseen luokkaan lisäisi suuressa\nmäärin sitä tyytymättömyyttä, joka erinäisten toimenpiteiden\nvuoksi, joihin muilla aloilla viime aikoina oli ryhdytty, täyttää\nkoko yhteiskunnan. Olisi myöskin vastenmielistä ja oikeustajunnan\nvastaista, että rehtori tai yliopisto tehtäisiin vastuunalaiseksi\nyksityisten ylioppilasten ajattelemattomuudesta. Suomen ylioppilaat\nolivat, sorronkin aikoina, alati esiintyneet rauhallisesti ja\narvokkaasti, niinkuin tunnustettu oli. He eivät tiedä ansainneensa sitä\ntyytymättömyyttä, jota toimenpide osoittaa. Kirjelmä päättyi täten:\n\n\"Sentähden rohkenemme me, Suomen ylioppilaat, kääntyä Herra Rehtorin\npuoleen sillä nöyrällä pyynnöllä, että Herra Rehtori suvaitsisi\nH. Ylhäisyydelleen v t. Kanslerille esittää meidän ajatustemme\nja levottomuutemme ilmauksen, samalla lausuen meidän lämpimimmän\ntoivomme olevan, että H. Ylh., joka on valistunut ja tieteiden ja\noikeuslaitoksen jalossa koulussa kasvanut mies, ylevämielisesti antaisi\nsen toimenpiteen raueta, joka liian tuskallisella tavalla koskisi\nakateemisen nuorison, vieläpä koko kansamme parhaita sivistyspyrintöjä.\"\n\nTämän johdosta laadittiin kanslerille kirjelmä, jossa minä ehdotin,\nettä aiottu toimenpide ainakin lykättäisiin, niin että kansleri antaisi\nsen toteuttamisen riippua kesän aikaisesta kokemuksesta esitelmien\nalalla. Ennenkuin kirje oli ehditty lähettää, tuli ilmoitus, että\nPlehwe piakkoin tulisi käymään Helsingissä. Minulla olisi silloin\ntilaisuus henkilökohtaisesti hänelle jättää ylioppilasten kirjelmä.\n\nSamaan aikaan saapui kuitenkin kanslerilta kirje sijaiskanslerille\nesitelmäkysymyksestä. Kirje sisälsi m.m. seuraavaa:\n\n— — — Sellainen toiminta yliopistonuorison puolelta, kun ottaa huomioon\nsen vaikuttimet, ansaitsee yleensä vain rohkaisua. Siitä huolimatta\nei voi kieltää — — — että tämä toiminta viimeksi kuluneena vuonna on\nantanut aihetta siihen, että muutamia esitelmiä ei voi pitää yleisen\njärjestyksen etujen mukaisina. Sentapaiset ilmiöt voivat vastedeskin\nuusiutua, jos suunniteltujen esitelmien aineiksi valitaan kysymyksiä,\njotka koskevat maan nykyistä poliittista asemaa, varsinkin jos\nesitelmän pitäjä puuttuvasta kypsyydestä tai kykenemättömyydestä\nselvästi ja yhtenäisesti ilmaista ajatuksensa, lausuu arvosteluja,\njoita kuulijat käsittävät ja tulkitsevat väärin. Koettaen parhaani\nmukaan poistaa Keis. Aleksanterin-Yliopiston akateemisesta elämästä\nkaikki sellaiset seikat, jotka voivat häiritä sen rauhallista ja\nnormaalia kulkua, olen ylläesitetyistä syistä katsonut toivottavaksi,\nettä ne ilmoitukset ja esitelmät, joita ylioppilaat pitävät,\nalistettaisiin yliopistoviranomaisten tarkastettaviksi, jolloin\nvoitaisiin a) asettaa ehdoksi saada oikeus pitää esitelmiä yliopiston\nrehtorin lupa siihen, b) rajoittaa esitelmöitsijäin piiri akateemisen\nnuorison kypsyneimpiin edustajiin (esim. fil. kandidaatteihin ja\nylioppilaihin, jotka ovat olleet yliopiston kirjoissa useampia\nlukukausia), c) antaa lupa esitelmiin vain aineissa, jotka kuuluvat\nesitelmän pitäjän erikoisalaan, d) vaatia tämän esittämään enemmän tai\nvähemmän seikkaperäinen ohjelma aiotun esitelmän sisällyksestä, c)\nkokonaan kieltää esitelmät sellaisista kysymyksistä, jotka kuuluvat\nvaltio-oikeuteen j.n.e. Kansleri pyysi, että v.t. sijaiskansleri ja\nrehtori mahdollisimman pian antaisivat hänelle lausuntonsa asiasta.\n\nKansleri saapui kaupunkiin huhtikuun 25 päivän aamuna. Käydessäni\nhänen luonaan seuraavana aamuna oli meillä lyhyt keskustelu. Kun\nPlehwe silloin kosketteli kirjelmäänsä ylioppilasten esitelmäin\nvalvonnasta, käytin tilaisuutta mainitakseni ylioppilasten minulle\nlähettämän kirjelmän ja jätin sen hänelle (ranskalaisena käännöksenä).\nHän pani sen syrjään ja rupesi puhumaan toisesta asiasta. Minä toivoin\nkuitenkin, että hän ei jättäisi huomioonottamatta ylioppilasten\nmielipidettä kansanvalistuskysymyksestä, minkä vuoksi otin asian\nuudelleen puheeksi. Hän otti silloin paperin uudestaan käteensä,\nsilmäili sen läpi, kohautti olkapäitään ja lausui, että hän hyvin\nymmärsi ylioppilasten käsityksen, mutta että valvonta oli välttämätön.\nHänen suhtautumisensa kysymykseen ei johtunut epäluulosta, vaan tahtoi\nhän päinvastoin osoittaa luottamustaan yliopistolle, kun hän pani\nvalvonnan sen omien viranomaisten käsiin. Periaatteessa, sanoi hän,\nei voinut muutosta tapahtua, mutta yksityisseikkoihin nähden voivat\nsijaiskansleri ja rehtori tehdä mitä ehdotuksia tahansa.\n\nNyt oli siis noudatettava kanslerin kehoitusta sijaiskanslerille\nja rehtorille, että nämä antaisivat lausuntonsa esitelmien\njärjestämistä koskevasta valvonnasta. Koska asia oli minulle hyvin\nläheinen, ja valtioneuvos Rein promoottorina oli hyvin kiinni samana\nkeväänä olevan promotsionin järjestelyissä, laadin minä hänen\nsuostumuksellansa kirjelmän, jonka Rein hyväksyi ja omassa nimessään\nlähetti v.t. kanslerille. Sitä ennen oli minulla kuitenkin ollut\nneuvottelukokous kaikkien kuraattorien kanssa ja olin antanut heille\ntiedon ehdotuksestani, jonka he pääasiassa hyväksyivät. Kirjelmässä\nlausutaan vakaumus, että kansleri ei ilman pakottavia syitä ryhtyisi\nkyseessäolevaan toimenpiteeseen, jonka jälkeen sanotaan: \"Jos\nTeidän Ylh. katsoo poliittisen aseman maassa tekevän ylioppilasten\nkansanvalistustoiminnan valvonnan välttämättömäksi, niin rohkenen\nminä lausua sen toivomuksen, että sellainen toimenpide tulisi\nolemaan väliaikaista laatua, koskien vain lähintä tulevaisuutta.\nSen sisältö tulisi silloin selvemmäksi akateemiselle nuorisolle, ja\ntähän saakka nautitun vapauden menettäminen tuntuisi sille vähemmän\nraskaalta.\" Sitten esitetään niitä yleisiä näkökohtia, joita valvontaa\njärjestettäessä sopi ottaa huomioon, ja ehdotetaan seuraavaa määräystä:\n\n\"Ylioppilaan, joka haluaa maaseudulla pitää kansantajuisia esitelmiä\nkansalle, on ilmoitettava aikomuksensa osakuntansa kuraattorille,\njolloin myöskin esitelmän aine on ilmoitettava, sekä, mikäli\nmahdollista, jätettävä lyhyt kirjallinen yhteenveto sen sisällöstä.\nSitten kuin asianomainen osakunta valiokunnan kautta, johon kuraattorin\ntulee kuulua, on tarkastanut erityiset, tässä tarkoituksessa tehdyt\nilmoitukset ja lausunut mielipiteensä puoltavasti tai kieltävästi\nniistä, jätetään hyvissä ajoin ennen lukukauden loppua kaikki\nilmoitukset rehtorille, jolla harkintansa mukaan, jolloin on otettava\nhuomioon sekä ylioppilaan persoonallisuus ja kypsyys tehtävään\nettä esitelmän sisältö, on oikeus antaa lupa esitelmän pitämiseen.\nKiireellisessä tapauksessa voi rehtori pyynnöstä antaa sellaisen luvan\nilman edelläkäypää tutkintoa asianomaisessa osakunnassa.\"\n\nEhdotuksella, että osakunnat ottaisivat osaa tarkastukseen, ei\ntarkoitettu niin paljon sitä käytännöllistä etua, jonka se saattoi\ntuottaa, kuin pikemminkin sellaisen tunnustuksen ilmituomista, että\nkansanvalistustyö ei ollut vieras osakuntain tehtäville, ja erityisesti\nseurasi siitä, että osakuntain kansanvalistustoimikunnat siten saivat\neräänlaisen vahvistuksensa korkeimmalta taholta.\n\nKirjelmä lähti toukokuun 5 päivänä, ja kymmenen päivää myöhemmin saapui\nkanslerin lopullinen ratkaisu. Kirje sijaiskanslerille oli kirjoitettu\nhyvin hienotunteiseen äänilajiin, ja sanoo kansleri, että hän \"näkee\nmahdolliseksi asiallisesti yhtyä v.t. sijaiskanslerin ehdotukseen\nkysymyksestä\". Hän kirjoittaa:\n\n\"Sentähden pidän tarpeellisena, että ylioppilas, joka haluaa pitää\nsellaisia esitelmiä, ilmoittaa siitä osakuntansa inspehtorille tai\nkuraattorille, antaen tiedon ajasta, paikasta ja esitelmän sisällöstä.\nTämän ilmoituksen tarkastaa osakunnan valitsema valiokunta, joka\ntoimii inspehtorin tai kuraattorin puheenjohdolla, ja joka toimittaa\nvaliokunnan mietinnön yliopiston rehtorin harkittavaksi ja lopullisesti\npäätettäväksi. Saatua lupaa käyttäessään on ylioppilaan mukauduttava\nvoimassa oleviin asetuksiin ja viranomaisten vaatimuksiin.\n\n\"Samaten pidän tarpeellisena suositella yliopiston rehtorille\ntoimintaohjeeksi, että sellaisten esitelmien järjestäminen\nmyönnettäisiin ylioppilaille, jotka ovat olleet yliopiston kirjoissa\nvähintään viisi lukukautta, sekä että esitelmäin aineista jätettäisiin\npois kysymykset, joissa olisi valtio-oikeudellinen sisältö tämän sanan\nrajoitetussa merkityksessä. Poikkeuksia tästä säännöstä pitäisi myöntää\nvain muutamissa erikoistapauksissa, joista, kuten yleensä luvista,\njoita rehtori myöntää, odotan aikanansa v.t. sijaiskanslerin minulle\nilmoittavan.\n\n\"Vihdoin katson velvollisuudekseni ilmoittaa Todell. Valtioneuvoksen\ntietoon, että minulla ei ole epäilyksiä siitä, että suomalaista\nyliopistonuorisoa, sen käyttäessä opinnoista vapaata aikaansa julkisten\nesitelmien järjestämiseen, eivät johda mitkään Hallituksen tarkoitusten\nvastaiset vaikuttimet, vaan yksinomaan sen pyrkimys edistää alempien\nluokkien tietopuolista kehitystä. Se edullinen vaikutelma, jonka\nviimeisellä käynnilläni yliopistossa ja ylioppilastalolla sain, tekee\nminut vakuutetuksi siitä, että nuoriso osoittautuu luottamuksen\nansainneeksi, joka sen osaksi tulee, kun sen sallitaan työskennellä\nsivistyksen levittämiseksi kansan keskuudessa.\"\n\nKun vapaaherra Indrenius ja professori Berendts promotsionin aikaan\nsamana keväänä kävivät Helsingissä, ilmoittivat he minulle, että\nPlehwe oli antanut heille tehtäväksi, sijaiskanslerin ehdotuksen ja\nPlehwen lähempien määräysten johdolla, laatia lopullisen ehdotuksen\nasiaa koskeviksi lähemmiksi määräyksiksi. Kun tämä ehdotus, joka\nsisälsi eri kohdittain kokoonpannun säännön, esitettiin v.t.\nkanslerille, lausui hän: \"Sellaisia järjestysmääräyksiä saattaa\ntosin ripustaa poliisikamarin seinälle, mutta Helsingin yliopistoon\nniitä ei voi lähettää. Voi vain antaa rehtorille yleisiä ohjeita,\nmihin suuntaan valvonta ja kontrolli on käypä.\" Mainittujen\nherrojen käsityksen mukaan oli näiden määräysten tarkoituksena\nvain suojella ylioppilaita siviiliviranomaisten sekaantumiselta\nheidän kansanvalistustyöhönsä. Itse tulin myöskin monien seikkojen\njohdosta siihen vakaumukseen, että Plehwe ennakolta arvasi hankausta\nsyntyvän yliopiston ja kenraalikuvernöörin välillä, jos valvonta\njätettäisiin siviiliviranomaisten käsiin. Senvuoksi kiirehti hän\nkontrollin toimeenpanoa yliopistoviranomaisten kautta, ennenkuin asetus\nkokouksista saman vuoden kesäkuussa tuli julkisuuteen. Että se tehtävä,\njoka valvonnan mukana tuli rehtorin osaksi, tälle tuottaisi monta\nvaikeutta, ymmärsin minä kyllä, mutta tahdoin kuitenkin päästä niiden\nläpi. Ylioppilasten kansanvalistustyö sai itse teossa jatkua jotenkin\nhäiritsemättä kahden ja puolen vuoden ajan eteenpäin.\n\nKanslerin määräys ilmoitettiin kaikille osakunnille ja herätti\nluonnollisesti jonkunlaista tyytymättömyyttä, joka sentään ei\nilmautunut muulla tavalla kuin että muutamat osakunnat kieltäytyivät\nkaikesta suoranaisesta osanotosta _valvontaan_, mistä seikasta\nkuitenkaan ei sen enempää huolittu. Suuri joukko esitelmiä ilmoitettiin\nkuitenkin pidettäväksi, jonka osaksi tekivät itse esitelmöitsijät,\nosaksi kuraattorit, erikoisesti niissä tapauksissa, jolloin esitelmät\nolivat järjestäneet osakuntien kansanvalistustoimikunnat. Heinäkuun 1\npäivänä 1900 kehoitti minua kanslerinsihteeri viipymättä lähettämään\ntietoja annetuista luvista, mikä tapahtuikin, ja senjälkeen minä\nannoin sellaisia tietoja kanslerinvirastoon sitä mukaa kuin niitä\nannettiin. Sillävälin oli kesäkuussa uusi asetus kokouksista julkaistu,\nja se antoi tällä alalla poliisiviranomaisille entistä huomattavasti\nsuurempia valtuuksia. Tästä ajasta alkaen ei opiskelevissa mitään\ntyytymättömyyttä rehtorin valvontaan enää ollut huomattavissa ja mitään\ntahallisia yrityksiä välttää valvontaa tahi olla piittaamatta siitä ei\nminun tietääkseni tapahtunut. Mitään selkkauksia kenraalikuvernöörin\nkanssa ylioppilas-esitelmistä ei syksyn kuluessa sattunut.\n\nMutta kenraalikuvernööri ei ollut tyytyväinen tähän asiain\ntilaan. Kirjeessä joulukuun 8 päivältä 1900 kanslerille ehdotti\nkenraalikuvernööri, että rehtori hyvissä ajoin toimittaisi hänelle\nniiden esitelmien ohjelmia, joiden pitämiseen lupa oli annettu, jotta\nhän saattaisi \"arvostella esitelmien todellisen alan ja sisällön\".\nHänelle oli, huomauttaa hän, ollut vaikeata hänelle (kanslerinviraston\nkautta) toimitettujen luettelojen nojalla, jotka sisälsivät vain\nesitelmien nimet, \"tehdä oikeita johtopäätöksiä siitä, missä määrin ne\nolivat sopivia, samoin kuin arvioida niiden luonnetta ja alaa\". Tämän\njohdosta v.t. kansleri joulukuun 13 päivänä lähetti sijaiskanslerille\nkirjeen, jossa tätä kehoitettiin antamaan rehtorille tehtäväksi,\nsamalla kertaa kuin hän lähetti kanslerinvirastoon luettelon\nesitelmistä, \"jonka mukana täytyy olla myöskin selostusta niiden\nsisällöstä\", toimittaa jäljennös luettelosta kenraalikuvernöörille.\nTiedot piti lähetettämän tälle niin hyvissä ajoin, \"että hänellä on\ntilaisuus ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin niihin esitelmiin\nnähden, joiden pitämistä ei katsota suotavaksi\".\n\nSeuraamalla tätä määräystä rehtori olisi joutunut välittömiin\ntekemisiin kenraalikuvernöörin kanssa tässä mainitussa asiassa ja tämä\nolisi nähtävästi pian alkanut antaa hänelle suoranaisia määräyksiä\nja tehnyt hänet itsestänsä riippuvaiseksi. Sellaiseen järjestykseen\nminä en katsonut saattavani suostua, vaan huomautin, että oli paljon\nparempi, jos esitelmät tahi rehtorin niihin antamat luvat kokonansa\nlakkaisivat.\n\nVaikka minä olin vakuutettu siitä, että tämä minun kantani olisi\nsaavuttanut yliopiston hyväksymisen, tuntui kuitenkin vastenmieliseltä\nsiten ehkäistä ylioppilasten kansanvalistustyö siinä muodossansa, mikä\nsillä pitkät ajat oli ollut, ja sitäkin enemmän, koska tätä toimintaa\noli pidettävä sangen sopivana tekijänä johtamaan nuorison voimakasta\ntarvetta toimia ulospäin ja varsinkin tähän aikaan. Tämä tarve olisi\nhelposti saattanut suinpäin syöksyä vastuuttomampaan, suorastaan\npoliittiseen yllytystyöhön, joka ei olisi ollut toivottavaa. Minä\npäätin senvuoksi yrittää saada kanslerin luona tämän uuden määräyksen\nperuutetuksi. Tilaisuus tähän tarjoutui etsimättä sen käynnin aikana,\njonka sijaiskansleri ja minä muutamia päiviä myöhemmin, joulukuun\n17 päivänä, kutsun saatuamme teimme Plehwen luokse sen johdosta,\nettä toimenpiteitä oli suunniteltu muutamia professoreja vastaan\n\"hallitusvihamielisen\" esiintymisen johdosta.\n\nSitten kuin keskustelu siitä kysymyksestä, jota käynti lähinnä\nkoski, oli lopetettu, pyysin minä saada puhua v.t. kanslerin kanssa\nkansantajuisista esitelmistä, johon hän suostui. Minä huomautin, että\njos minä, hänen sijaiskanslerille lähettämänsä kirjeen kehoituksen\nmukaan, suoraan neuvottelisin kenraalikuvernöörin kanssa näistä\nesitelmistä, se epäilemättä nuorisossa herättäisi suurta mielipahaa\nja saattaisi minut rehtorina ikävään asemaan. Kun nykyään vallitseva\nkontrolli pantiin toimeen, olin minä ilmoittanut nuorisolle, että\nse, v.t. kanslerin vakuutuksen mukaan, oli lähtöisin luottamuksen\ntunteesta yliopistoa kohtaan ja että sen tarkoitus oli saattaa\nylioppilaat edullisempaan asemaan kuin muut kansalaiset, kun valvonta\njätettiin rehtorin eikä siviiliviranomaisten käsiin. Jos nyt nämä\nesitelmät sen ohessa tehdään riippuviksi kenraalikuvernööristä, niin ne\njoutuvat kaksinkertaisen valvonnan alle. Rehtori joutuisi sitäpaitsi\nuuden järjestelyn kautta virkamiessuhteeseen ja jonkunlaiseen\nriippuvaisuuteen kenraalikuvernööristä, mikä oli vierasta yliopiston\nasetuksille ja traditsioneille. Rehtorin ja myöskin kanslerin arvovalta\nopiskelevan nuorison silmissä joutuisi kyseessäolevan järjestelyn\nkautta oleellisesti kärsimään. Hänellä, Plehwellä, oli, huomautin minä,\ntoinen käsitys tästä kansanvalistustyöstä kuin kenraalikuvernöörillä,\njoka katseli sitä epäilevin silmin ja mieluimmin olisi nähnyt sen\nlakkaavan. Kenraalikuvernöörin valvonta saisi senvuoksi aivan toisen\nsisällön kuin mikä sillä oli, jota nyt kansleri viime kädessä hoiti.\n\nPlehwe vastasi minun esitykseeni myöntämällä, että hän tässä\nkysymyksessä oli toista mieltä kuin kenraalikuvernööri, mutta että\nhän ymmärsi, että tämä, ollen paikallisen hallinnon johdossa, halusi\nseurata ja tarpeen tullen puuttua ylioppilaitten kansanvalistustyöhön.\nHän otaksui, että minä, jolla oli kokemusta ylioppilasnuorison\njohdossa, hyvin voisin suoriutua tästäkin asiasta. Minähän voisin,\nsanoi hän, ilmoittaa ylioppilaille, että olin esittänyt vastaväitteitä,\nmutta että asian oli ratkaissut \"force majeure\". Kiitin Hänen\nYlhäisyyttänsä siitä hyvästä ajatuksesta, joka hänellä minun kyvystäni\noli, mutta vakuutin, että ylioppilaitten käsitystä asiasta ei voisi\nmuuttaa sellaisella selityksellä. Voitiin päinvastoin odottaa asian\nherättävän suurta tyytymättömyyttä ja ikäviä selkkauksia, jonka vuoksi\nminä pyysin, että valvonta saisi jatkua entiseen tapaan. Plehwe sanoi\nsilloin tahtovansa tehdä sen myönnytyksen, ettei minun tarvinnut tässä\nasiassa joutua suoranaisiin tekemisiin kenraalikuvernöörin kanssa, vaan\nedelleen lähettäisin tietoja annetuista luvista yksinomaan kanslerille.\nTämä piti kuitenkin tehdä hyvissä ajoin, ja lähempiä tietoja oli\nesitelmien sisällöstä annettava, milloin aine oman harkintani mukaan\nniin vaati.\n\nKun tämä asia siten päättyi onnellisemmin, kuin oli voitu toivoa, ei\nminun tarvinnut, niinkuin aikomukseni oli ollut, pyytää päästä vapaaksi\nvalvonnasta, tai, jollei sitä olisi myönnetty, kehoittaa ylioppilaita\nluopumaan esitelmien kautta tekemästänsä kansanvalistustyöstä.\n\nKotiin palattuani lähetettiin tiedot niistä esitelmistä, joita\npidettäisiin joululomalla. Niiden joukossa oli myöskin muutamia\naineita Suomen uudemmasta historiasta. Tämän johdosta kirjoitti\nkanslerinsihteeri minulle ja ilmoitti, että v.t. kansleri toivoi,\nettä minä \"taivutellen\" koettaisin estää esitelmien pitämisen keisari\nAleksanteri I:stä ja Aleksanteri II:sta ja heidän ajastansa. Kansleri\nhalusi, että tämä ilmoitettaisiin yksityisesti eikä virallisesti.\n\nEsitelmätoimintaa jatkettiin verrattain häiritsemättä. Sensuuri,\njoka oli rehtorin tehtävänä, ei herättänyt mitään tyytymättömyyttä\nopiskelevissa. Kun jotakin ainetta kehoitettiin välttämään tai kun\nannettiin neuvoja sisällön suhteen, niin he mielellänsä siihen\ntaipuivat. Että kenraalikuvernööri silloin tällöin kanslerille\nesitti valituksia, on varmaa, mutta ainoastaan pari kertaa\nvaadittiin rehtorilta selitystä. Niinpä ilmoitettiin esim. (1902),\nettä eräs ylioppilas B. oli pitänyt Pernajassa esitelmän Ranskan\nvallankumouksesta, ja koska osoittautui, ettei hän ollut pyytänyt\nrehtorin lupaa siihen, sääsi v.t. kansleri hänet erotettavaksi\nyliopistosta. Onnistui kuitenkin suoraan kirjoittamalla v.t.\nkanslerille tyydyttävästi selittää asia, ja toimenpide peruutettiin.\n\nKenraalikuvernööri pysyi kuitenkin mielipiteessään, että huomioonottaen\nvallitsevat valtiolliset olot esitelmät piti kokonaan kiellettämän,\nsekä koetti taivuttaa v.t. kansleria täihän suuntaan. Sitä voi katsoa\nilmaisevan sen puolivirallisen kirjelmän, jonka kanslerinsihteeri\nlähetti minulle kanslerin määräyksestä joulukuun lopulla 1902. Siinä\nlausuttiin, että muutamia niistä esitelmä-aineista, jotka minä olin\nsallinut, kuten \"äänioikeuskysymyksestä\", \"torpparilaista\", \"Irlanti\n17:nnellä vuosisadalla\" ja \"uskonnollisista liikkeistä Suomessa\n19:nnellä vuosisadalla\", minun ei olisi pitänyt hyväksyä. Näitä aiheita\nvoitiin käyttää poliittisiin harhailuihin ja rinnastelemisiin, eivätkä\nne sopineet nuorten, kypsymättömien miesten esitettäviksi. Kansleri\nepäili, että ylioppilaat, varsinkin uusmaalaiset, tahallaan valitsivat\naineita, jotka antoivat tilaisuuden politikoimiseen. \"Alati hartaasti\nhuolehtien hänelle uskotun korkeakoulun rauhallisesta kehityksestä\",\npyysi v.t. kansleri minua tunnustamaan oikeiksi nämä hänen ajatuksensa,\nkoska hänen ehkä muutoin olisi pakko kieltää kaikki sellaiset esitelmät\nsuojellaksensa yliopistoa selkkauksilta hallintovallan kanssa, \"jonka\nvaikeana tehtävänä oli maassa vallitsevan rauhattomuuden hillitseminen\".\n\nPäivää ennen olin saanut kirjeen kenraalikuvernöörin apulaiselta,\nsalaneuvos Deutrichilta, jossa hän kenraalikuvernöörin määräyksestä\nilmoitti minulle, että tämä oli maassa vallitsevan kiihoittuneen\nmielialan johdosta päättänyt väliaikaisesti kieltää kaikki esitelmät,\njoihin hän ei ollut antanut henkilökohtaista lupaansa. Hän halusi\nväärinkäsitysten välttämiseksi pyytää rehtoria vastedes estämään kaikki\nylioppilaitten julkiset esitelmät. Jos jossakin poikkeustapauksessa\njotakin esitelmää pidettiin erikoisen hyödyllisenä, niin piti minun\nsiitä ilmoittaa kenraalikuvernöörille, jolloin hän todennäköisesti ei\nestäisi sen pitämistä.\n\nSeuraavana päivänä kävin tämän johdosta salaneuvos Deutrichin luona.\nKysymykseeni, oliko kenraalikuvernööri esitelmien suhteen lausunut\ntoivomuksen vai tahtonut asettaa minulle vaatimuksen, vastasi hän\n\"toivomuksen\". Minä esitin, että esitelmäkysymyksen oli kansleri\njärjestänyt keväällä 1900, ja että lopullisen luvan antaminen oli\njätetty rehtorille. Deutrich sanoi tietävänsä tämän, mutta sanoi,\nettä rehtorin asia oli hyväksyä esitelmäin _aineet_, ja siihen asiaan\nkenraalikuvernööri ei tahtonut sekaantua, mutta hän voi kieltää\nesitelmien _pitämisen!_ Kun minä huomautin, etten saattanut ymmärtää,\nmiksikä ei nykyistä asiain järjestystä ylioppilasten esitelmiin\nnähden saatettaisi pitää voimassa, koska minä en ollut antanut\nlupia poliittisaiheisten esitelmäin pitoon, vastasi Deutrich, että\nolivatpa aineet itsessään kuinka viattomia tahansa, esitelmänpitäjät\nkuitenkin usein olivat käyttäneet tilaisuutta liittääksensä esitelmiin\npoliittisia mietteitä. Minä puolestani rohkenin väittää, että\nsellaista ei yleisemmin liene tapahtunut, vaan että tämä käsitys\njohtui epäluotettavista ilmiannoista. Jos poliittisia kysymyksiä oli\nkäsitelty, oli se viime aikoina tapahtunut erikseen eikä esitelmien\nyhteydessä. Niiden estäminen näytti minusta juuri olevan omansa\najamaan ylioppilaat agitatsionin alalle. Edelleen huomautin, että\nyliopiston historia viimeisen vuosisadan aikana oli osoittanut, että\nkenraalikuvernöörien sekaantuminen yliopiston asioihin aina oli\ntuottanut ikävyyksiä ja vaikeuksia yliopistoviranomaisille. Deutrich\npyysi minua kirjallisesti tuomaan esille ajatukseni, jotta hän saisi\nantaa niistä tiedon kenraalikuvernöörille, sekä pyysi, että minä\nliittäisin mukaan luettelon niistä ylioppilaista, jotka joululoman\najaksi olivat saaneet luvan esitelmien pitämiseen. Joulukuun 31\npäivänä lähetin minä salaneuvos Deutrichille kirjeen, jossa tein\nlähemmin selkoa siitä ajatuksesta, jonka suullisessa keskustelussa olin\nlausunut. Minä mainitsin myöskin, että kansleri minulle äskettäin oli\nlausunut sen toivomuksen, että suurempaa ankaruutta noudatettaisiin\nlupien myöntämisessä, ja tämän toivomuksen minä luonnollisesti\ntäyttäisin, mutta esitelmien täydelliseen kieltämiseen ei suinkaan\nollut aihetta. Sitäpaitsi aioin minä kääntyä v.t. kanslerin puoleen\nkuullakseni hänen ajatuksensa asiasta. Minä pyysin kenraalikuvernööriä\ntoistaiseksi pitämään kaikkia niitä ylioppilaita, joille minä olin\nantanut luvan, minun suosittaminani. Deutrichin toivomuksen mukaan\nmyötäliitin yksinkertaisen luettelon näistä ylioppilaista, joita oli 13.\n\nTämän luettelon lähettäminen johtui pelkästään kohteliaisuudesta eikä\ntarkoittanut mitään virallista ilmoitusta. Mutta tälle auliudelle\nannettiin aivan toinen merkitys. Kahta päivää myöhemmin sain nimittäin\njälleen kirjeen Deutrichilta, jossa hän sanoo, \"että kenraalikuvernööri\nTeidän vakuutuksenne johdosta, että ne ylioppilaat, jotka ovat\nsaaneet Teidän lupanne esitelmien pitämiseen, eivät käytä väärin\nhyväksyttyjä aiheita, eivätkä myöskään Teidän luottamustanne ja pysyvät\nerillänsä kaikesta agitatsionista, antanut minun tehtäväkseni Teidän\ntietoonne saattaa hänen suostumuksensa siihen, että ne henkilöt,\njotka ovat Teidän meille lähettämäänne listaan merkityt, saavat\nesitelmiä pitää, ja tästä olen minä myöskin ilmoittanut kaikille\nkuvernööreille asianmukaisia toimenpiteitä varten\". Samoin ilmoitti\nhän, että kenraalikuvernööri, \"jolle on annettu yksinoikeus antaa\nlupia esitelmäin pitoon, on vastedes salliva ainoastaan sellaisten\nylioppilasten pitää esitelmiä, joiden aiheet Te olette hyväksynyt,\nja joista Te olette minulle ilmoittanut Hänen Ylhäisyydelleen\ntiedoitettavaksi, ja joista Te olette taannut, että he eivät käytä\nväärin sitä lupaa esitelmien pitämiseen, jonka hän, kenraalikuvernööri,\nheille antaa\".\n\nKenraalikuvernööri esitti siis asian siten, kuin olisin minä\ntaipunut hänen toivomukseensa. Lähetin kirjeenvaihtoni salaneuvos\nDeutrichin kanssa kanslerinsihteerille ja pyysin häntä ottamaan\nasian puheeksi v.t. kanslerin kanssa. En pitänyt velvollisuutenani\nalistua kenraalikuvernöörin vaatimuksiin, mutta en tahtonut ilman v.t.\nkanslerin tukea saattaa yliopistoa selkkauksiin maamme korkeimman\nsiviiliviranomaisen kanssa. Mieluimmin olisin tahtonut, asiain näin\nollen, kieltää kaikki luvat esitelmäin pitoon.\n\nTammikuun 6 päivänä (1903) sain kanslerinsihteerin vastauksen.\nHän ilmoitti, että myöskin v.t. kanslerin mielestä olisi parasta,\nettei rehtori vastedes antaisi mitään lupia esitelmäin pitoon,\nsillä kenraalikuvernöörin toimenpiteet johtaisivat selvenemättömiin\nselkkauksiin, jotka ainoastaan tuottaisivat yliopistolle vaikeuksia.\n\nTammikuun 13 päivänä kokoontuivat osakuntain inspehtorit neuvotteluun.\nMinä selostin kysymyksen silloista vaihetta, ja he olivat kaikki\nyksimielisiä siitä, että olisi parasta kehoittaa ylioppilaita vastedes\nolemaan pyytämättä lupaa esitelmäin pitoon. Ne, jotka siitä huolimatta\npitivät niitä, saivat tehdä sen omalla vastuullaan. Sitävastoin saattoi\nkansanvalistustyö luoda itselleen uusia muotoja. Inspehtorien piti\nilmoittaa osakunnille asia, mikä tapahtuikin lukukauden alussa.\n\nMitään muuta ilmoitusta en kenraalikuvernöörille asiasta tehnyt.\nKun uusi v.t. sijaiskansleri (Danielson) huhtikuun 23 päivänä kävi\nkenraalikuvernöörin luona, oli myöskin puhe ylioppilaitten esitelmistä.\nHän mainitsi, ettei rehtori ollut katsonut voivansa toistaiseksi\nantaa lupaa näihin esitelmiin, koskei hän voinut tehdä lupaansa\nriippuvaiseksi kenraalikuvernöörin jälkiharkinnasta. Tämä selitti\nsilloin, odottamatta kylläkin, olevansa valmis palaamaan tässä\nsuhteessa aikaisemmin voimassa olleeseen järjestykseen, kunhan rehtori\nvastaisi siitä, ettei esitelmiä käytettäisi poliittisen kiihoitustyön\nharjoittamiseen. Inspehtorien kokouksessa ilmoitettiin heille siitä,\nmutta pidettiin parhaana antaa asian levätä toistaiseksi.\n\nYlioppilaitten kansantajuiset esitelmät lakkasivatkin itse asiassa\nmelkein kokonaan kevättalvella 1903, eikä niitä koskaan enää\nuudelleen toimeenpantu samassa määrässä kuin ennen. Ainoastaan ani\nharva pyysi sen jälkeen rehtorin lupaa esitelmän pitoon. Siihen ei\nkuitenkaan heidän kansanvalistustyönsä päättynyt, vaikka se menetti\nvilkkauttansa, vaan se loi itselleen uusia muotoja. Esitelmiä pidettiin\nlaillistettujen yhdistysten kokouksissa, varsinkin raittius- ja\nnuorisoseuroissa, samalla kuin kansankirjastoasian ajaminen sai uutta\nvauhtia. Suuri joukko ylioppilaita työskenteli ylioppilaitten yhteisen\nkansanvalistuskomitean Helsingin työläisnuorisolle järjestämillä\nalkeiskursseilla. Niiden suhteen tuli tosin rehtorille jonkun verran\nhermostuneita kyselyjä sekä kuvernööriltä että Pietarista, mutta sitten\nkun selitykset oli annettu, jätettiin nämä kurssit rauhaan.\n\n\n\n\nSijaiskanslerin vaihdos vuonna 1903.\n\n\nValtioneuvos Reinin asema sijaiskanslerina alkoi horjua syksyllä\n1901. Plehwellä oli nähtävästi suuri henkilökohtainen kunnioitus\nhäntä kohtaan, johon huomattavasti vaikutti hänen erinomainen\nJ.V. Snellman-elämäkertansa, joka Plehwen toimesta — vaikka\ntosin poisjättämällä muutamia kohtia — käännettiin venäjäksi.\nMutta sittenkuin Rein oli allekirjoittanut joukkoadressin\nasevelvollisuuskysymyksestä ja kirjallisesti perustellut kantaansa\nhäneltä vaaditussa selityksessä, näytti sangen todennäköiseltä, ettei\nhän kauan voisi pysyä korkeassa luottamustoimessaan. Hän oli julkisesti\nliittynyt nuorsuomalaiseen puolueeseen, ja oli yleisesti tunnettua,\nettä hän oli innokkaasti ottanut osaa poliittisten vastustusryhmien\nkokouksiin. Kenraalikuvernööri ja myöskin eräät senaattorit antoivat\nymmärtää, että ylioppilailla oli sellainen käsitys, että sijaiskansleri\ntuki heidän poliittista toimintaansa. Kevät ja kesä 1902 kuluivat\nkuitenkin ilman että mitään kuului sijaiskanslerin vaihdosta. Reinillä\noli huhti- ja toukokuussa virkavapautta ulkomaanmatkan vuoksi, mutta\nhän ryhtyi taas kesäkuussa hoitamaan virkaansa. Plehweä nähtävästi\narvelutti mihinkään toimenpiteisiin ryhtyminen mainittuun asiaan\nnähden. Minä olin kuitenkin huomaavinani, että Reinin vaikutus\nkansleriin väheni, ja että mainittu henkilö jossakin määrin sivuutti\nsijaiskansleria yliopiston asioissa, ja että usein käännyttiin suoraan\nrehtorin puoleen, milloin tie oikeastaan olisi kulkenut edellämainitun\nkautta.\n\nJoulukuun puolivälissä 1902 oleskeli ministerivaltiosihteerin apulainen\nOerstrœm Helsingissä. Hän ei käynyt Reinin eikä minun luonani, vaikka\nPlehwe ilmeisesti oli antanut hänelle jonkun tehtävän yliopiston\nasioissa. Joulukuun 14 päivänä kävi luonani professori Danielson,\njoka vaitiolon lupausta vastaan ilmoitti minulle, että hän oli\ntavannut Oerstrœmin ja että tämä oli antanut hänen ymmärtää, että\nRein ei enää saattanut jäädä sijaiskansleriksi. Se, että hän suosi\nvastarintapolitiikkaa ja otti osaa poliittisiin kokouksiin, ei sopinut\nhänen asemaansa. Ylioppilasten agitatsioni ja heidän suhtautumisensa\nasevelvollisuuskysymykseen saivat siitä tukea. Plehwe tahtoi kuitenkin\nmenetellä hienotunteisesti ja kehoittaa Reiniä itse pyytämään eronsa.\nOerstrœmillä oli tehtävänänsä kysyä Danielsonilta, tahtoiko hän\nottaa vastaan sijaiskanslerin toimen. Hän oli Plehwen mielestä ainoa\nyliopiston virkamiehistä, joka nyt saattoi tulla kyseeseen. Hänen\nMajesteetillaan ei olisi mitään Danielsonin nimitystä vastaan, koska\nhän oli lukenut hänen lentokirjasensa, (\"Mihin suuntaan\"), joka oli\ntyydyttänyt häntä. Kenraalikuvernöörillä oli kyllä muitakin ehdokkaita,\nmutta Plehwe tahtoi suojella yliopistoa mullistuksilta. Danielson\noli Oerstrœmiltä pyytänyt, ettei hänen tarvitsisi antaa varmaa\nvastausta, ennenkuin kysymys Reinin jäämisestä tai eroamisesta olisi\nlopullisesti ratkaistu. Hän huomautti kuitenkin, että se poliittinen\nkanta, jota hän oli puoltanut, ei ollut yleisen mielipiteen mukainen,\nsekä että hänen voimansa oli ollut siinä, ettei kukaan ollut voinut\nsyyttää häntä henkilökohtaisista vaikuttimista. Jos hän nyt ottaisi\nvastaan sijaiskanslerintoimen, olisi se ajatus lähellä, että hänen\npoliittiseen esiintymiseensä oli liittynyt pyrkimys saada tämä virka.\nHenkilökohtaisesti olisi hänelle sentähden vastenmielistä ottaa sitä\nvastaan, ja siihen tulisivat lisäksi ne vaikeudet, joita hänen heikot\nsilmänsä tuottaisivat hänelle sellaisessa toiminnassa. Jos sitävastoin\nyliopiston etu ehdottomasti vaatisi myöntävää vastausta, niin oli\nDanielson selittänyt, ettei hänellä ollut oikeutta vetäytyä syrjään,\nmutta tässä asiassa tahtoi hän ensin neuvotella konsistoriin kuuluvien\nvanhempien virkatovereiden kanssa. Oerstrœm oli tähän vastannut m.m.\nettä oli kysymys Danielsonista ja jostakin yliopiston ulkopuolella\nolevasta; henkilöstä, mahdollisesti venäläisestä, niin että hänestä\ntuntui, ettei Danielsonin pitäisi epäröidä. Niin pian kuin päätös\nReiniin nähden tehtäisiin, ilmoitettaisiin siitä Danielsonille, ja\nhän voisi silloin antaa lopullisen vastauksen. Ratkaisua ei pitäisi\nlykätä, koska yliopiston toiveet saada tyydyttävä mies paikalle\nvastedes olisivat epävarmemmat kuin nyt. Danielson huomautti\nedelleen Oerstrœmille, että hänen poliittinen kantansa oli hänen\nkirjailijatoimintansa kautta tunnettu suomalaisisänmaalliseksi ja siitä\nhän ei missään tapauksessa väistyisi, jos hän saisi tehtäväksensä olla\nsijaiskanslerin toimessa. Danielsonin kysymykseen, tahtoiko Oerstrœm\npuhua minun kanssani asiasta, vastasi tämä, ettei hän nyt katsonut\nolevan syytä siihen. Sitä vastaan taas hänellä ei mitään ollut, että\nDanielson ilmoittaisi minulle heidän keskustelunsa sisällön.\n\nKoska tiesin, että myöskin prokuraattori Johnsson oli tavannut\nOerstrœmin, ja että hänelläkin oli tietoa suunnitellusta\nsijaiskanslerinvaihdosta, päätin häneltä hankkia lisää tietoja. Hänellä\noli se käsitys, että Reinin ero oli päätetty asia ja että päätöstä oli\njouduttanut se seikka, että Rein oli mainittu Päivälehden avustajaksi.\nKorkeimmalla taholla oli tämä sanomalehti tunnettu vastustuspuolueen\näänenkannattajana, sekä niiden, jotka olivat valmistaneet marraskuun\n12 päivän suuren kansalaiskokouksen. Prokuraattori oli vakuutettu\nsiitä, että kenraalikuvernööri koetti saada yliopistoa riippuvaiseksi\nitsestään ja sijaiskanslerin vaihdos antoi hänelle tilaisuuden päästä\nlähemmäksi tätä päämääräänsä.\n\nSaamieni uutisten johdosta, päätin kirjoittaa kirjeen Plehwelle. Tein\nsen niin hyvin Reinin kuin yliopistonkin vuoksi siltä varalta, että\nsijaiskanslerin vaihdon ehdottomasti piti tapahtua. Kirje lähetettiin\njoulukuun 22 päivänä.\n\nIlmoitin siinä lähinnä, että olin saanut tiedon Oerstrœmin ja\nDanielsonin välisestä keskustelusta ja siten saanut tietää, että Reinin\nero olisi odotettavissa, sekä lausuin, että tämä herättäisi suurta\nmielipahaa laajoissa piireissä yliopistossa ja sen ulkopuolella.\nMutta jos kansleri siitä huolimatta piti sijaiskanslerin vaihdosta\nvälttämättömänä, rohkenin rehtorina lausua sen toivomuksen, \"että\nviran tulisi saamaan henkilö, joka ei olisi vieras yliopistolle ja\njolla olisi edellytyksiä toimia siellä sen korkeiden tarkoitusperien\nmukaisesti sekä sellainen, joka käyttäisi vaikutusvaltaansa siihen\nsuuntaan, että tämä maallemme tärkeä laitos saisi kehittyä terveesti\nja häiritsemättä\". Vahvistuksena siitä, että tämä olisi kanslerin\ntoivomusten mukaista, pidin hänen aikomustaan ehdottaa toimeen erästä\nyliopiston opettajaa, professori Danielsonia. \"Vaikkakin\", lausuin\nedelleen, \"eroavia mielipiteitä on niistä poliittisista päivän\nkysymyksistä, joista professori Danielson julkisesti on lausunut\nmielipiteensä, niin luulen kuitenkin voivani vakuuttaa, että myöskin\nhänen poliittiset vastustajansa yliopistossa lojaalisesti taipuisivat\nhänen nimitykseensä. Tosin ei professori Danielson voi toivoa\nsaavansa osaksensa sitä jakamatonta myötätuntoa, jota valtioneuvos\nRein sai osakseen. Mutta professori Danielson on aina nauttinut\nvirkatoveriensa henkilökohtaista kunnioitusta ja ylioppilaskunnassa\non hänellä huomattavien puhuja- ja kirjailijalahjojensa sekä\nisänmaallisen mielenlaatunsa vuoksi ollut huomattava vaikutusvalta.\"\nSitten esitin mikä vaara johtuisi siitä, että joku yliopistolle ja\nsen perinnäistavoille vieras henkilö, joka ehkä varomattomin käsin\ntarttuisi sen hallinnolliseen järjestykseen ja sisäisiin oloihin,\nasetettaisiin sen paikallisen hallinnon etupäähän. Ensi sijassa pitäisi\nvälttää, ettei yliopisto tulisi riippuvaiseksi maan hallintovallasta.\nYliopiston historia osoitti selvästi, kuinka kenraalikuvernöörin\npuolelta sattuneet sekaantumiset olivat häiritsevästi vaikuttaneet\nkorkeakouluun, ja kärjistyneissä oloissa olisi vaara tässä suhteessa\nsuurempi kuin milloinkaan.\n\nSe, että oli odotettavissa sijaiskanslerin vaihdos, pidettiin kokonaan\nsalassa. Minulle oli erittäin kiusallista, etten saanut Reinille\nilmoittaa, mitä siitä tiesin, mutta vaitiolon lupaus sitoi minua.\nTammikuun 7 päivänä 1903 kutsui Oerstrœm Reiniä kirjeellisesti\nPietariin \"eräässä sijaiskansleria koskevassa asiassa\". Danielsonin\nsuostumuksella saatoin nyt ilmoittaa Reinille, kuinka asiat\nolivat. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että tässä oli joku\n\"vanhasuomalainen\" vehkeily. Luulin kuitenkin voivani selvittää\nhänelle, ettei niin ollut asian laita. Danielsonin tiedonannon mukaan\nei kukaan paitsi Linderiä ja Johnssonia tietänyt asiasta. Olivatko he\nkysymykseen vaikuttaneet, oli minulle tuntematonta.\n\nTammikuun 10 päivänä oli Rein Pietarissa ja oli hänellä keskustelu\nOerstrœmin kanssa. Plehweä itseään ei Rein saanut tavata. Tämä\ntahtoi joko osoittaa epäsuosiotaan tai säästyä epämieluisesta\nkeskustelusta. Heti palattuaan teki Rein minulle selkoa keskustelustaan\nOerstrœmin kanssa. Tämä oli ilmoittanut, että kansleri oli tyytymätön\nsiihen, että Rein oli liittynyt vastustuspuolueeseen, ottanut\nosaa poliittisiin kokouksiin eikä ollut \"osoittanut tarpeellista\ntoimeliaisuutta\", kun oli kehoitettava opiskelevaa nuorisoa saapumaan\nasevelvollisuuskutsuntoihin, ja tämä oli yhtenä syynä siihen, että\nnuoriso niin lukuisasti oli ollut poissa niistä. Kansleri oli sentähden\npäättänyt H. Majesteetilleen esittää sijaiskanslerin vaihdoksen. Jotta\nasia rauhallisesti kehittyisi loppuunsa, toivoi Plehwe, että Rein\nitse pyytäisi eroa. Rein sanoi pitävänsä luonnollisena, että kansleri\ntoivoi hänen eroavan, koska piti häntä sopimattomana. Rein myönsi,\nettä hänen poliittinen katsantokantansa ei ollut sama kuin vallitsevan\nhallitussysteemin, sekä että hän oli ottanut osaa poliittisiin\nneuvotteluihin, mutta erittäin toimivana ei hän suinkaan niissä\nollut esiintynyt. Hän ei tosin oikeudellisista syistä ollut voinut\nkehoittaa ylioppilaita saapumaan kutsuntoihin, mutta hän ei ollut\nmyöskään kieltänyt heitä niihin menemästä. Rein huomautti, että hänet\noli nimitetty v.t. sijaiskansleriksi vain toistaiseksi, jonka vuoksi\neronpyyntö ei olisi tarpeellinen, mutta Oerstrœm arveli, että asia sen\nkautta voitaisiin järjestää vähemmän ikävää huomiota herättävästi.\nRein pyysi ajatusaikaa tätä varten. Parin viikon kuluttua kirjoittaisi\nhän Oerstrœmille tästä asiasta yksityisen kirjeen. Rein lausui lisäksi\nsen toivomuksen, että hänen seuraajansa tulisi olemaan yliopiston\nasioita tunteva henkilö, johon Oerstrœm vastasi, että kanslerilla oli\naikomuksena esittää Danielsonia. Rein ilmaisi tyytyväisyytensä siitä\nja lausui, että vaikka Danielsonilla oli valtiollisia vastustajia\nyliopistossa, häntä kuitenkin, pitkäaikaisen toimintansa perusteella\ntässä laitoksessa, täytyi pitää sopivana toimeen ja hän puolestaan\npyysi saada kannattaa hänen ehdokkuuttansa.\n\nReinin palattua tuli odotettu sijaiskanslerinvaihdos pian tunnetuksi\nsekä yliopistopiireissä että niiden ulkopuolella. Tämän johdosta oli\nparikymmentä yliopistonopettajaa tammikuun 18 päivänä kokoontunut O.\nDonnerin luokse. Minua ei oltu sinne kutsuttu arkaluontoisen asemani\nvuoksi, mutta puhelimitse kutsuttiin minut myöhemmin illalla kokouksen\npäätyttyä Donnerille. Oli päätetty lähetystön kautta antaa Reinille se\nkehoitus, että hän ei itse _pyytäisi_ eroa. Radikaaliselta taholta oli\nehdotettu jonkunlaista mielipiteenilmausta Danielsonia vastaan, mutta\nehdotus raukesi. Muutamat yltiöpäät hyökkäsivät kiivaasti Danielsonin\nehdokkuutta vastaan ja sanoivat, että tilanteen vuoksi olisi parempi,\njos yliopisto saisi venäläisen sijaiskanslerin, mutta heidän puheitaan\nei kuunneltu.\n\nReinin kirje Oerstrœmille lähti tammikuun 26 päivänä. Sitä ennen luki\nhän sen minulle. Hän ei suorastaan pyytänyt eroa, mutta toi selvästi\nesille kantansa asevelvollisuuskysymyksessä ja lausui, että koska\nkansleri ei voinut hyväksyä sitä, piti hän luonnollisena, että kansleri\nhalusi sijaiskanslerin vaihdosta. Hänellä (Reinillä) ei ollut oikeutta\nvalittaa asiaa. Hän lopetti kirjeen lausumalla sen toivomuksen, että ei\nmitään muutoksia tapahtuisi yliopiston sisäisessä järjestyksessä eikä\nopintovapautta rajoitettaisi.\n\nDanielsonin Pietarista saaman kirjeen mukaan oli Bobrikoff lausunut\ntoivomuksen, että uutta sijaiskansleria ei nimitettäisi ennen hänen\nsaapumistaan Pietariin. Esitettiin täysin uskottavana se väite, että\nhänellä oli omat ehdokkaansa, ja että hän ensi sijassa tahtoi puoltaa\nentistä professoria, venäläisen kimnaasin johtajaa V. Semenoffia.\nTämän johdosta kirjoitin kanslerinsihteeri Berendtsille ja esitin,\nmitä seurauksia sellaisesta nimityksestä olisi yliopistolle. Berendts\nilmoitti vastaukseksi, että \"seitens des Kanzlers bei Besetzung des\nVicekanzleramts Herr Semenoff überhaupt niemals in Rechnung genommen\nwar, da er als vollkommen unbedeutend und für dies Amt unwürdig\nangesehen wird\".\n\n[Että Bobrikoff kannatti Semenoffia, sen vahvisti todeksi Plehwe\neräässä keskustelussa Danielsonin kanssa toukokuun 3 päivänä. Kun\nDanielson kysyttäessä mainitsi, että hänen nimitystään eräissä\npiireissä ei oltu vastaanotettu myötätuntoisesti, lausui Plehwe: \"Ne\nolisivat siis mieluummin halunneet saada Semenoffin, joka, kuten\ntiedätte, oli kenraalikuvernöörin ehdokas.\"]\n\nTammikuun lopulla sai Danielson kutsun saapua Pietariin. Koska hän\nvoi arvata, että häneltä nyt vaadittaisiin varmaa vastausta, tahtoi\nhän ennen matkaansa neuvotella muutamien virkatoveriensa kanssa. Otin\ntehtäväkseni kutsua ne konsistorin jäsenet, joiden läsnäoloa Danielson\nhalusi, kokoukseen luokseni helmikuun i päivän illalla. Läsnä olivat:\nRuneberg, Gustafsson, A. Donner, Lang, E.G. Palmén, Hermanson, A.\nHomén, Rosenqvist, Tigerstedt, Chydenius ja Aspelin. Heikeliä oli\nmyöskin kutsuttu, mutta hän oli estetty saapumasta. Keskusteltiin\nverrattain pitkään. Hermanson, Palmén, Aspelin, Tigerstedt, Donner\nja minä olimme sitä mieltä, että Danielson silloisten olosuhteiden\nvallitessa tekisi yliopistolle palveluksen, jos hän ottaisi viran\nvastaan, sillä sen kautta ainakin se ajankohta lykkäytyisi, jolloin\nyliopisto joutuisi hävitystyön ja venäläistyttämisen uhriksi. Samalla\nedellytettiin luonnollisesti, että ei mitään sellaisia ehtoja\nasetettaisi, joihin kunnian mies ei voisi suostua. Rosenqvist, joka\npainosti, että hän katsoi Danielsonilla olevan toisen siveellisen\nkannan kuin Reinillä, sekä Homén ja Gustafsson luulivat, että\nDanielsonia käytettäisiin aseena hallituspolitiikan vääriin aikeisiin,\nja että olisi parempi jos venäläinen ottaisi viran kuin että sen uuden\naikakauden, jonka alkuna Reinin ero epäilemättä olisi, aloittaisi\nsuomalainen mies. Tilanne olisi silloin myös selvempi. Runebergin kanta\noli välittävä. Hän arveli, että ne valtiolliset mielipiteet, jotka\nDanielsonilla oli, antoivat hänelle mahdollisuuden ottaa vastaan toimen\nja koettaa, voisiko hän sijaiskanslerina tehdä jotakin yliopiston ja\nmaan hyväksi. Chydenius ei katsonut voivansa antaa Danielsonille mitään\nneuvoa. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että tätä johtivat yksinomaan\nsiveelliset ja isänmaalliset vaikuttimet.\n\nPitkähkössä lausunnossa esitti Danielson kantansa. Hänen valtiollisen\nkantansa lähtökohtana oli se edellytys, että Venäjän Suomipolitiikassa\noli kaksi eri virtausta, toinen, joka kokonaan tahtoi venäläistyttää\nmeidät, ja toinen, jonka tarkoitus ei mennyt niin pitkälle, vaan\nainoastaan muutamien valtakunnallisten intressien toimeenpanemiseen.\nEdellisen kanssa eivät neuvottelut olisi mahdollisia, mutta hyvinkin\njälkimmäisen kanssa. Jos jälkimmäinen suunta pääsisi lopullisesti\nvoitolle, voisimme me myöntymällä eräissä kohdissa säilyttää\nvaltiollisen ja sivistyksellisen elämismahdollisuutemme. Jos tämä\nedellytys osoittautuisi vääräksi tai maltillinen suunta menettäisi\nvaikutustaan, ei hänen kannallansa enää olisi riittävää perustetta,\nkoska millään myönnytyksillä ei silloin enää olisi merkitystä. Hän oli\nkeskusteluista Plehwen kanssa ja muistakin syistä luullut huomaavansa,\nettä hänen edellytyksensä olivat oikeat. Tuliko hänen vastauksensa\nsijaiskanslerintoimen suhteen myönteiseksi vai kielteiseksi, riippui\nhuomattavassa määrässä siitä, minkä vaikutelman hän käynnillään\nasianomaisen luona saisi yleisestä valtiollisesta asemasta,\nsekä myöskin niistä vaatimuksista, joita mahdollisesti hänelle\nsijaiskanslerina asetettaisiin. Danielson huomautti nimenomaan, että\nmikä hänen kantansa ensi kutsuntojen suhteen tulisikaan olemaan, ei hän\nkäyttäisi virkavaltaansa saadaksensa nuoria miehiä saapumaan niihin.\nKokouksen tulokseksi jäi ilmeisesti se, että oltiin valmiit antamaan\nkaikki kunnioitus Danielsonin menettelylle, suostuipa hän virkaan tai\nei.\n\nHelmikuun 3 päivänä oli Danielson Pietarissa, jossa hänellä oli\nkeskustelu Oerstrœmin kanssa. Plehweä hän ei silloin saanut\ntavata. Kotiin palattuaan ilmoitti Danielson minulle keskustelusta\nseuraavaa. Hän oli lähinnä kysynyt, aiottiinko hänen nimittämiseensä\nliittää joitakin erityisiä toiveita. Oerstrœm selitti, ettei niin\nollut asian laita. Danielson oli tahtonut tehdä tämän kysymyksen,\nkoska muutamilla hänen virkatovereillansa oli ollut se pelko,\nettä Reinin ero ja Danielsonin nimitys merkitsisi uuden suunnan\nvoimaansaattamista yliopiston hallinnossa. Oerstrœm vakuutti, ettei H.\nMajesteettinsa eikä Plehwe ajatellut mitään yliopistollisten laitosten\nuudestijärjestelyä tahi muutoksia. Danielson kysyi erikoisesti\nasevelvollisuudesta ja huomautti, että yliopiston viranomaisilla\nei ollut mitään oikeutta pakottaa akateemista nuorisoa taipumaan\nasevelvollisuuslain määräyksiin. Oerstrœm vastasi, että se sangen hyvin\nymmärrettiin Pietarissa. Kuitenkin toivottiin, että vastaisuudessa\naikaansaataisiin voimakkaampaa toimintaa, jolla ehkäistäisiin\nylioppilasten aktiivista osanottoa kutsuntoja vastaan suunnattuun\nagitatsioniin. Danielson lausui edelleen sen arvelun, että Plehwe ei\ntoivonut häntä sijaiskansleriksi sen vuoksi, että hän kuului vanhempiin\nprofessoreihin, vaan hänen poliittisen kantansa vuoksi, jonka arvelun\nOerstrœm myönsi oikeaksi. Hän tahtoi silloin tietää, olivatko hänen\npoliittisen suuntansa edellytykset ennallaan ja oliko venäläisen\nhallituspolitiikan maltillinen suunta vielä entinen tekijä. Kun\nOerstrœm vastasi kysymykseen myöntävästi, ilmoitti Danielson olevansa\nsuostuvainen ottamaan vastaan sijaiskanslerin toimen.\n\nSijaiskanslerikysymystä pohdittiin sillä välin innokkaasti\nyliopistopiireissä, ja joukko yliopistonopettajia, jotka eivät olleet\nottaneet osaa neuvotteluun luonani, ehdottivat, että pidettäisiin\nyleinen kokous, jossa neuvoteltaisiin asiasta. Sellainen pidettiin\nRunebergin luona helmikuun 15 päivänä, johon asemani vuoksi en ottanut\nosaa. Niitä yliopistonopettajia, jotka kuuluivat vanhasuomalaiseen\npuolueeseen, ei oltu kutsuttu kokoukseen, jonka tarkoituksena oli\nkeskustella siitä, antaisiko Danielsonin odotettavana oleva nimitys\naihetta johonkin toimenpiteeseen yliopistonopettajien puolelta.\nErilaisia mielipiteitä lausuttiin. Tahdottiin lähetettäväksi kirjelmä\nDanielsonille, joka selittäisi yliopistonopettajien suhtautumisen\nkysymykseen, mutta tällöin edellytettiin, että Danielsonin nimitys\njo olisi fait accompli tai ainakin lopullisesti päätetty, niin että\nkirjelmä siten ei vaikuttaisi kysymykseen siitä, ottaisiko hän toimen\nvastaan, mutta kyllä hänen vastaiseen kantaansa. Muutamat, O. Donner,\nTigerstedt, Chydenius, pitivät sellaista askelta tarpeettomana, mutta\nehdotus hyväksyttiin. Toimikunta, johon kuuluivat Rosenqvist, Engström\nja W. Pipping, asetettiin laatimaan kirjelmää. Toinen kokous pidettiin\nhelmikuun 17 päivänä, jossa kirjelmä-ehdotus luettiin. J. Gummerus\noli laatinut maltillisemman vastaehdotuksen, jota useat läsnäolevista\nkannattivat. Tarkistettaessa otettiin tätä jonkun verran huomioon,\nniin että kärjekkäimpiä kohtia lievennettiin. Kirjelmän lopullinen\nmuoto oli kompromissin tulos, joka ei läheskään tyydyttänyt kaikkia\nallekirjoittajia, joita oli 87. Verrattain pitkässä kirjelmässä\nilmituotiin se levottomuus, joka vallitsi allekirjoittajissa\nodotettavana olevan sijaiskanslerin vaihdoksen johdosta. \"Me\nolemme\", sanotaan kirjelmässä, \"olleet täysin vakuutettuja siitä,\nettä sijaiskanslerimme ei koskaan olisi suonut myötävaikutustaan\ntoimenpiteille, jotka tarkoittaisivat kansamme oikeuskannan\nhylkäämistä. Valtioneuvos Reinin pysymistä sijaiskanslerina olemme\npitäneet merkkinä siitä, että yliopisto, ainakin toistaiseksi, saisi\nsäilyä niiltä ulkoapäin tulevilta, yliopiston elämälle ja olemukselle\nvierailta ja sen kautta niin kohtalokkailta pyrkimyksiltä, joita\nnyt pidetään niin suuressa arvossa, mutta joiden voimaansaattamisen\nsuhteen saatoimme olla vakuutettuja siitä, että sijaiskanslerimme\nmyötävaikutusta ei sille koskaan saataisi. Sellaisissa olosuhteissa on\nluonnollista, että nykyisen sijaiskanslerimme ero tuntuu meistä syvästi\nsurulliselta tosiasialta, joka samalla saattaa olla ikäänkuin merkkinä\nsen järjestelmän ja niiden periaatteiden muutokseen, joita yliopiston\nasioiden korkeimmassa johdossa noudatetaan.\" Kirjelmässä lausuttiin\ntunnustus Danielsonin hyvästä tahdosta valvoa isänmaan ja yliopiston\nparasta, mutta samalla ilmaistiin se huolestuminen, jonka hänen\ntoimintansa valtiollisena kirjailijana suuressa elinkysymyksessämme\noli herättänyt, koska hän siinä oli puoltanut \"katsantokantaa, joka\neräissä oleellisissa kohdissa poikkeaa meidän oikeuskäsityksestämme\nja joka sisällöstänsä päättäen ei näytä voivan antaa varmoja\ntakeita periaatteissansa vakaasti pysyvästä esiintymisestä niitä\npyrkimyksiä vastaan, jotka tarkoittavat oikeudellisen asemamme ja\nkansallisen olemassaolomme hävittämistä\". Kirjelmä päättyi seuraavaan\nlausuntoon: \"Avoimesti ja peittelemättä olemme tahtoneet Teille\nesiintuoda levottomuutemme ja lisäksi lausua, että samaten kuin\nTe meidän puoleltamme voitte odottaa lojaalia kannatusta kaikessa\ntyössänne ja toiminnassanne, jos sitä elähdyttää sama henki, mikä\nyliopiston nykyiselle sijaiskanslerille on ollut tunnuksellista, niin\ntäytyy Teidän myöskin valmistautua yhtä lojaaliin ja päättäväiseen\nvastarintaan jokaista yritystä vastaan, joka tarkoittaisi tilapäisten\netujen voittamista yliopistolle hylkäämällä se oikeuskanta, joka meidän\nmielestämme on ainoa täysiarvoinen ja kansamme tulevaisuuteen nähden\nvälttämätön, minkä yliopistomme nykyisin käytävässä sivistystaistelussa\nvoi omaksua.\"\n\nKirjelmän jätti Danielsonille Runeberg helmikuun 20 päivänä. Danielson\ntelefonoi minulle saman päivän iltana ja pyysi minua käymään luonansa.\nHän oli melkoisesti kiihoittunut ja mainitsi aikomuksensa, heti lähteä\nPietariin ja pyytää ettei tulisi nimitetyksi. Hän rauhoittui kuitenkin\nkeskustelun aikana, mutta katsoi joka tapauksessa olevansa vapaa\nvastuusta yliopistoa kohtaan, jos vetäytyisi syrjään.\n\nHelmikuun 24 päivänä lähetti Danielson kirjeen Runebergille,\njossa hän lausui, että hän ei voinut asiata toisin ymmärtää, kuin\nettä kirjelmästä ilmeni aivan toinen käsitys kuin se, joka tuntui\nvallitsevan kokouksessa minun luonani helmikuun 1 päivänä. Hän arveli\nsentähden nyt täytyvänsä ilmoittaa kanslerille, että yksi niistä\nedellytyksistä, joille hän oli perustanut päätöksensä ottaa toimen\nvastaan, oli poissa ja senvuoksi pyytää, että joku muu, joka nauttisi\nvirkatoveriensa luottamusta, nimitettäisiin sijaiskansleriksi. Kirje\nloppui siihen, että hän vieritti syyn seurauksiin omilta niskoiltansa\nallekirjoittaneiden vastattavaksi. — Uusi kokous pidettiin Runebergin\nluona 27 päivänä, jolloin tämän laatima vastauskirjelmä Danielsonille\nluettiin ja pienten korjausten jälkeen hyväksyttiin. Se sisälsi\nselityksen edellisen kirjelmän tarkoituksesta, jonka Danielson oli\nväärinkäsittänyt. Sen tarkoituksena ei ollut taivuttaa häntä luopumaan\nhänelle ehdotetusta sijaiskanslerin toimesta, ja vielä vähemmän loukata\nhäntä tai ilmaista epäluottamusta häntä kohtaan. Tämän jälkimmäisen\nkirjelmän rivien välistä saattoi hän lukea kehoituksen ottaa virka\nvastaan.\n\nSamaan aikaan oli 20 yliopistonopettajaa, jotka eivät olleet\nottaneet osaa Runebergin luona pidettyyn kokoukseen, kokoontunut ja\nlähettänyt lähetystön Danielsonin luokse sekä pyytänyt, että hän\npysyisi lupauksessansa ottaa vastaan sijaiskanslerin toimi. Mihinkään\ntoimenpiteeseen, joka olisi tarkoittanut saada aikaan jotakin muutosta,\ntämän virkakysymyksen ratkaisuun, Danielson ei ryhtynyt.\n\nMutta nimitys viipyi kauan. Kaikenlaisia huhuja kierteli ehdokkaista,\njoita kenraalikuvernöörin sanottiin nostaneen esille. Sellaisina\nmainittiin, paitsi jo mainittua Semenoffia, m.m. presidentti Streng\nsekä Suomessa olevien venäläisten koulujen tarkastaja Tschernischeff.\nKuinka paljon perää näissä huhuissa oli, on minulle tuntematonta,\nmutta Berendts kirjoitti minulle, että Bobrikoff oli \"voll Groll\nund Wut gegen die Universität\". Huhtikuun 2 päivänä tapahtui\nDanielsonin nimitys sijaiskansleriksi. Berendts ilmoitti minulle,\nettä kenraalikuvernööri vielä viime hetkessä oli koettanut työntää\nesille toista ehdokasta, nimittäin senaattori Linderiä, joka kuitenkin\njyrkästi torjui ehdotuksen ja lausui, että Danielson olisi toimeen\nsopiva.\n\nOsoittaaksensa myötätuntoaan Reiniä kohtaan olivat useimmat\nylioppilasosakunnat valinneet hänet kunniajäseneksensä. Huhtikuun\n8 päivänä teki koko ylioppilaskunta mukanansa liput ja molemmat\nlaulukuorot tervehdyskäynnin hänen luokseen. Olin sitä varten\nhankkinut Deutrichin luvan, joka hanke kumma kyllä ei kohdannut\nerikoisia vaikeuksia. Minä sitouduin vastaamaan siitä, ettei mitään\n\"skandaaleja\" sattuisi. Kaikki kävi onnellisesti. Illalla pitivät\nylioppilaat yksityisen juhlan Reinille. Ei mitään häiriöitä sattunut.\nPuheen kunniavieraalle piti tyynesti ja arvokkaasti H. Renvall. Reinin\nvastauspuhe ei kosketellut politiikkaa.\n\n14 päivänä pidettiin kansalaisjuhla Reinille Seurahuoneella.\nViralliset puheet pitivät O. Donner, K. Antell ja W. Söderhjelm.\nNoin 600 henkeä otti juhlaan osaa. Minä olin luonnollisesti myöskin\nläsnä. Vanhasuomalaisen puolueen jäseniä ei siellä näkynyt.\nNiitä ei luultavasti oltu kutsuttu ottamaan juhlaan osaa. Mitään\nmielenosoituksellista leimaa ei juhlalla muuten ollut.\n\nSeuraavana päivänä esiteltiin Reinin ero ja Davidsonin nimitys\nkonsistorissa. Kirjelmän ruotsinkielisessä tekstissä oli, että Rein\n\"pyynnöstä\" oli armollisesti saanut eron, jotavastoin mainitut\nsanat puuttuvat venäläisestä tekstistä. Esittelyn jälkeen Rein tuli\nkonsistoriin ja sanoi jäähyväiset konsistorin jäsenille. Konsistorin\npuolesta lausuin minä meidän kiitollisuutemme ja kunnioituksemme\neroavalle sijaiskanslerille.\n\nDanielsonin ensimmäisellä tervehdyskäynnillä Bobrikoffin luona,\nhuhtikuun 22 päivänä, sanoi tämä, että hän oli ollut läsnä, kun\nPlehwe oli esitellyt sijaiskanslerikysymyksen H. Majesteetilleen ja\nsanoi voivansa todistaa, että keisari todellisella mielihyvällä oli\nnimittänyt Danielsonin toimeen. Bobrikoff lisäsi, että hänen asiain\nniin ollen täytyi katsoa nimityksen olevan onneksi yliopistolle.\nLuultavasti oli sijaiskanslerikysymyksen ratkaisu opettavainen tappio\nhänelle. Hänen toiveensa voida käyttää sopivaa tilaisuutta saadaksensa\npuuttua yliopiston hallintoon oli rauennut. Hän tulikin itse asiassa\ntämän jälkeen jonkun verran kunnioittavammaksi yliopistoa kohtaan kuin\nmitä hän aikaisemmin oli ollut. Sijaiskanslerin vaihdoksen johdosta\ntuli kuitenkin rehtorintoimeni vaikeammaksi sen kautta, että minulla,\nakateemiseen nuorisoon nähden, ei voinut olla samaa tukea uudesta\nsijaiskanslerista kuin Reinistä, joka nautti nuorison jakamatonta\nluottamusta.\n\n\n\n\nYlioppilaat ja asevelvollisuuskutsunnat.\n\n\nKeväällä 1902 tapahtuivat ensimmäiset kutsunnat uuden laittoman\nasevelvollisuusasetuksen aikana. Yleinen mielipide maassa, varsinkin\nsivistyneissä luokissa, oli verrattain yksimielinen siitä, että\nnuoriso jäisi pois kutsunnoista, osaksi koska asetus ei ollut\nsyntynyt laillisessa järjestyksessä, osaksi ilmituodakseen siten,\nmitä kansa siitä ajatteli ja jos mahdollista estääksensä tai ainakin\nvaikeuttaaksensa asetuksen soveltamista. Ylioppilaspiireissä oli\nkysymystä pohdittu kevään kuluessa, ja mielipiteenä sen vuoden\nasevelvollisten kesken oli yleisesti se, että he eivät noudattaisi\nkutsuntamääräystä. Vain kuusi ylioppilasta oli ottanut yliopistosta\ntodistuksen pyytääksensä lykkäystä. Sinä vuonna kutsuttujen\nylioppilasten lukumäärä oli suurempi kuin 200.\n\nHuhtikuun 15 päivänä alkoi kutsunnan toimittaminen Helsingissä.\nAinoastaan yksi ylioppilas, J.G., erään senaattorin poika, oli niiden\nmuutamien kymmenien joukossa, jotka olivat saapuneet. Huhtikuun 18\npäivänä piti nämä nuorukaiset tutkittaman Suomen kaartin kasarmissa.\nOsoittaaksensa mieltänsä toimitusta vastaan oli joukko joutoväkeä\nsaapunut paikalle, ja niihin liittyi myöskin sivistyneeseen luokkaan\nkuuluvia henkilöitä. Kun nuorukaiset, niiden joukossa G., tulivat\ntoimituksesta, hätyytti yleisö heitä haukkumasanoja lausuen ja\ntyrkkien. G. haki turvaa kasarmista, jossa hän viipyi muutamia\ntunteja, jonka jälkeen hän huomaamatta voi mennä kotiinsa. Myöhemmin\nsamana päivänä sattuivat nuo surullisen kuuluisat katumellakat,\njolloin kasakat koettivat puhdistaa senaatintoria ja läheisiä katuja.\nYlioppilaat eivät mellakoitten aikana tiettävästi olleet erikoisesti\ntoimivina, mutta, heitä oli tietysti lukuisasti kansanjoukoissa ja\nainakin kymmenkunta sai iskuja kasakoilta. Koska silloin väliaikaisesti\nhoidin sijaiskanslerinvirkaa, lähetin seikkaperäisen selonteon\nmellakoista Plehwelle, ja siinä en jättänyt huomauttamatta poliisin\nkykenemättömyyttä ja, sitä, että tilannetta oli pahennettu sotaväkeä\nkutsumalla.\n\n[Kun Oerstrœm toukokuussa esittelyssä selosti keisarille Helsingin\nkatumellakoita, huomautti hän erikoisesti myöskin poliisin\nkykenemättömyydestä sekä mainitsi, että kaupungin viranomaiset\nolivat, ehkäistäkseen vastaisia levottomuuksia, järjestäneet\nvapaaehtoisen suojelusvartioston. Tähän oli myöskin liittynyt suuri\njoukko ylioppilaita. Hänen Majesteettinsa oli silloin, sen mukaan\nkuin Berendts on minulle ilmoittanut, lausunut: \"Se oli hyvä ajatus.\nToivoisin, että myöskin venäläiset ylioppilaat olisivat avullisia\njärjestyksen ylläpitämisessä.\"]\n\nToukokuun 5 päivänä sain kirjeen Berendtsiltä, jossa hän ilmoitti,\nettä Oerstrœmille oli tullut tiedonanto, että ylioppilaat eivät olleet\nsaapuneet kutsuntoihin eivätkä olleet jättäneet lykkäysanomusta.\nJos tällä laiminlyönnillä oli järjestöllinen luonne, niin oli hänen\nmielestänsä asia sangen valitettavaa laatua. Hän pyysi senvuoksi\nluottamuksellista tiedonantoa asian oikeasta laidasta. Minä vastasin\nheti pitkähköllä kirjelmällä, jossa selitin, ettei ylioppilaskunta\neivätkä osakunnat olleet käsitelleet kysymystä ylioppilasten\nsuhtautumisesta kutsuntoihin, mutta että sitä aivan luonnollisesti oli\npienemmissä piireissä pohdittu. Suuremmankin kokouksen lienevät nuoret\nasevelvollisuusiässä olevat ja korkeamman sivistyksen omaavat miehet\npitäneet, mutta sielläkin oli kysymystä vain keskustelussa pohdittu,\neikä mitään sitovia päätöksiä ollut tehty, vaan oli itsekullakin oleva\ntoimintavapaus. Mistään järjestöllisestä esiintymisestä ei siis ollut\nkysymys. Minä tein kirjelmässä edelleen selkoa niistä syistä, jotka\nolivat nuoria etupäässä johtaneet, ja selitin heidän menettelytapansa\nvastaavan maassa vallitsevaa käsitystä ja niissä piireissä varsinkin,\njoihin he kuuluivat. Rehtorina en ollut voinut enkä tahtonut sekaantua\ntähän puhtaasti kansalaisluontoiseen asiaan. Berendts kiitti\nheti tiedonannoista, joita lienee katsottu täysin tyydyttäviksi.\nYlioppilasten järjestöllisestä suhtautumisesta kutsuntoihin ei\nsenjälkeen kuulunut mitään.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin sain minä Berendtsiltä merkillisen kirjeen,\njossa hän varmana vakaumuksenaan lausuu, että oli odotettavissa\nvalkenemista poliittisissa oloissa, että Bobrikoff kohta eroaisi y.m.\nTiedonanto oli ilmeisesti lähtöisin Plehweltä. Kun Berendts kävi\nluonani kesäkuussa, oli hänellä yhä sama toivorikas käsitys asioista.\nKun kysyin, miten kutsunnasta poisjääneiden kävisi, vastasi hän, että\n\"viiva vedettäisiin kaiken yli\". Mutta toiveet muutoksesta raukesivat.\nBobrikoffin oli onnistunut pelastaa asemansa ja järjestelmänsä — jos se\nylipäänsä silloin olikaan vakavammin uhattu.\n\n[Berendtsin kyseessäoleva kirje sisälsi lyhyesti seuraavaa:\nKorkeimmissa piireissä oli päässyt vallalle Suomelle edullinen\nmieliala. Oli tehty päätös uudesta ohjelmasta Suomen politiikkaan\nnähden, jonka tärkeimpänä kohtana oli, että helmikuun manifesti\ntarkistettaisiin tekemällä esitys valtiopäiville. Oli kyseessä\nBobrikoffin, Kaigorodoffin y.m. vaihtaminen sopivampiin henkilöihin.\nOlisi tärkeätä nyt noudattaa Suomessa tyyntä lojaalisuutta, sillä\nmuutamien kuukausien päästä koittaisi maalle valoisa aika. Kansleri\npani tässä suhteessa toivonsa myöskin yliopistoon. — Käynnillään\nkesäkuussa täydensi Berendts näitä viittauksia seuraavilla\ntiedonannoilla: Huhtikuun 18 päivänä oli Hänen Majesteetillaan\nollut neuvottelu Plehwen ja Bobrikoffin kanssa, jotka edustivat\nvastakkaisia käsityksiä Suomen politiikkaan nähden. Edellinen, joka\nvähää ennen oli nimitetty Venäjän sisäministeriksi, oli voittanut.\nH. Majesteettinsa oli hyväksynyt Plehwen laatiman ohjelman,\njoka sisälsi erikoisia kohtia, m.m. esityksen valtiopäiville\nvaltakunnallisista kysymyksistä ja Suomen asiain komitean uudelleen\njärjestämisestä, venäläistyttämistyön lopettamisesta (!) y.m.\nSeurauksena siitä olisi se, että Bobrikoffin täytyisi jättää\npaikkansa, mikä tapahtuisi syyskuussa. Hänen seuraajaksensa tulisi\nruhtinas Svjätopolk-Mirski, mies Adlerbergin tapainen. Muutos keisarin\nsuhtautumisessa oli etupäässä luettava leskikeisarinnan ansioksi.\nTämä oli kieltänyt Bobrikoffilta audienssin. Sisäministerin salkun\nja ministerivaltiosihteerin toimen yhdistäminen Plehwen käteen oli\nvain väliaikainen toimenpide, koska hänen nyt täytyi saattaa perille\nse ohjelma, jonka hän oli tehnyt ja jonka avulla hän oli voittanut\nBobrikoffin. Kun uusi suunta olisi saatu toimeen, jättäisi hän\nsuomalaisen virkansa.]\n\nSeuraus tästä oli myöskin se, että kysymys poisjääneiden\nasevelvollisten rankaisemisesta jälleen otettiin esille. Syksyn\nalkupuolella kierteli kaikenlaisia huhuja siitä, että poisjääneet,\nvarsinkin ylioppilaat, heti vangittaisiin ja pantaisiin venäläiseen\nsotaväkeen, ja tämä kaikki herätti suurta levottomuutta, melkeinpä\npakokauhua nuorisossa. Monet matkustivat pois kaupungista, toiset\nvaihtoivat asuntoa ehtimiseen ja asustivat vieraiden luona. Monet\nottivat lupakirjan passin saantia varten. Levottomuus kasvoi yhä\nhuhusta, että minä olisin kehoittanut poisjääneitä matkustamaan\npois. Itse asiassa olin päinvastoin kehoittanut niitä, jotka olivat\nkääntyneet puoleeni, pysymään rauhallisina. Kävin prokuraattori\nJohnssonin luona saadakseni tietää, miten asiat olivat. Hän ilmoitti\nminulle, että kysymys tulisi ratkaistuksi aikaisintaan marraskuussa.\nRangaistus ei varmaankaan jäisi tulematta, sillä H. Majesteettinsa\noli kiihoittunut Bobrikoffin esityksestä asevelvollisuuslain\nvastustamisesta. Mikäli prokuraattori voi asiaa ennakolta arvostella,\njulistettaisiin ne 14,000, jotka olivat jääneet pois, kolmen vuoden\nsotapalvelukseen tuomituiksi. Niistä otettaisiin jollakin tavalla\n280 miestä, jotka pistettäisiin kaartin riveihin niiden sijalle,\njotka olivat arvalla kutsutut. Että ne, jotka kuuluivat ensimmäiseen\nsivistysluokkaan, lähinnä joutuisivat kärsimään tästä toimenpiteestä,\nnäytti prokuraattorista sangen luonnolliselta. Jos valitut eivät\nsaapuisi, ehdottaisi Bobrikoff luultavasti kaartinpataljoonan\nlakkauttamista, ja silloin olisi se mahdollisuus tarjona, että heidät\nsiirrettäisiin venäläiseen väkeen. Toistaiseksi ei kuitenkaan näyttänyt\nluultavalta, että näin kävisi. Minä tein luonnollisesti kaiken\nvoitavani keskustelun aikana valvoakseni ylioppilasten oikeutta ja etua.\n\nSaatuani yllämainitut tiedot annoin minä inspehtorien kautta\nosakunnille tehdä selkoa tilanteesta ja samalla huomauttaa osoittavan\nverrattain vähäistä arvokkuutta, jos antoi huhujen peloittaa itseään.\nKaunis esimerkki, jonka ylioppilaat olivat edellisenä keväänä\nantaneet kulkemalla vastustuksen etupäässä, kadottaisi merkitystään,\njos he nyt kiiruhtaisivat hakemaan itselleen turvapaikkaa. Tämän\njälkeen rauhoittui mieliala jonkun verran. Vastustaakseni pakokauhua\nkieltäydyin myöskin joksikin aikaa antamasta passilupakirjaa niille,\njoilla ei ollut selvää opintopäämäärää tiedossa, vaan jotka ainoastaan\nkaikkien tapausten varalta tahtoivat olla turvattuja. Tämä oli sitä\ntarpeellisempaa, kun kenraalikuvernööri oli saanut tiedonannon,\nluonnollisesti liioitellussa muodossa, ylioppilasten \"paosta\" maasta.\nMyöhemmin antoi myöskin senaatti määräyksen kuvernööreille, etteivät he\nantaisi passia niille, jotka eivät olleet saapuneet kutsuntoihin.\n\nMarraskuun lopussa ilmoitti minulle senaattori Eneberg, että hän halusi\nkanssani yksityistä keskustelua, jonka vuoksi kävin hänen luonaan. Hän\nmainitsi, että kenraalikuvernööri oli lausunut ajatuksen, että niitä\nylioppilaita, jotka olivat jääneet pois kutsunnoista, rangaistaisiin\nerottamalla heidät yliopistosta. Eneberg tahtoi tietää, olisiko\nsellainen rangaistus mahdollinen. Minä vastasin, että sellaisen\ntoimenpiteen täytyi käydä kurinpitotoimikunnan kautta, jonka tuli\ntuomita opinto- ja kurinpitosäännön mukaan, ja siinä ei ollut mitään\nmääräyksiä, Ei ollut käsiteltävänä mikään rikos, vaan oli kysymyksessä\nasioita, joita tähän tapaukseen voisi soveltaa, varsinkaan kun se ei\nollut poliittinen teko. Jos rehtori määrättäisiin hoitamaan asiaa\nja siirtämään se kurinpitotoimikunnan käsiteltäväksi, niin tämä\nvarmaankaan ei tuomitsisi kyseessäolevia ylioppilaita mihinkään\nrangaistukseen. Täten saataisiin vain aikaan ikävä selkkaus, josta\nvoisi olla yliopistolle hyvin arveluttavia seurauksia. Keskustelusta\nkävi selville, että asianomaiset olivat sangen epävarmoja siitä, kuinka\npoisjääneisiin nähden olisi meneteltävä. Eneberg kysyi, luulinko minä,\nettä yleinen \"armahdus\" olisi omiaan edistämään saapumista kutsuntoihin\nseuraavana keväänä. Sitä en uskaltanut luulla, ja kehoitin jättämään\nsikseen kaikki rankaisutoimenpiteet. — Vähää ennen joulua sain\nprokuraattorilta kuulla, että kenraalikuvernööri oli H. Majesteetilleen\nehdottanut, että kutsunnoista poisjääneet ylioppilaat erotettaisiin\nvuoden ajaksi. Alkuperin oli hän tahtonut saada aikaa pitennetyksi\nkolmeksi vuodeksi.\n\nTammikuun 27 päivänä 1903 sain minä prokuraattorilta tietää, että\npoisjääneitä asevelvollisia koskeva kysymys oli ratkaistu, ja että\nkirjelmä asiasta oli saapunut senaattiin. Hän näytti otaksuvan, että\nkenraalikuvernöörin ehdotus kokonaisuudessaan oli hyväksytty. Mutta\nmitään kirjelmää kanslerinvirastosta ei tullut yliopistolle, ja kun\nkäskykirje tuli tunnetuksi, saatiin selville, ettei siinä ollut mitään\nmääräystä erottamisesta. Ylioppilaspiireissä oli kuitenkin ollut\nlevottomuutta, ja tutkintojen suorittamista olivat ne jouduttaneet,\njoita tämä rangaistus olisi kohdannut. Rangaistuskäskykirjeessä\nsäädettiin, että kaikki kutsunnoista poisjääneet, jotka olivat\nvaltionviroissa, erotettaisiin, sekä ettei kukaan edellisen vuoden\nasevelvollisista voisi saada valtionvirkaa, jollei näyttäisi todistusta\nsiitä, että oli täyttänyt, mitä asevelvollisuuslaki määräsi. Sen\nmukaan kuin Berendtsiltä sain kuulla, kun hän helmikuussa kävi\nluonani, oli H. Majesteettinsa itse paksulla kynällä vetänyt viivan\nylioppilasten erottamista koskevan kohdan yli, sanoen: \"Jättäkäämme\nylioppilaat rauhaan.\" Siten jäi yliopisto vapaaksi asevelvollisuuslakon\nseurauksista vuodeksi eteenpäin.\n\nSillä välin läheni seuraavan kutsunnan aika. Ylioppilasten ei sallittu\njärjestöllisesti käsitellä asiaa, nyt enemmän kuin edellisenäkään\nvuonna. Ilman lupaa pitivät kuitenkin asevelvollisuusiässä\nolevat ylioppilaat helmikuussa kokouksen, jossa kysymys heidän\nsuhtautumisestaan kutsuntoihin oli ollut keskustelun aiheena.\nMielipiteet poisjäämisestä eivät olleet nyt käyneet niin yhteen\nkuin edellisenä vuonna. Sen mukaan kuin minulle ilmoitettiin, oli\nkokoukseen ottanut osaa noin 180 ylioppilasta, joista 115 selitti,\netteivät aikoneet tulla kutsuntaan. 7 ilmoitti, että he sen tekisivät\nja 57 selitti, etteivät he olleet valmistuneet kysymykseen vastaamaan.\nKun sain kuulla kokouksesta, kutsuin luokseni yhden johtajista,\nylioppilas Heikelin, ja huomautin hänelle, että oli laitonta pitää\nsellaisia kokouksia ilman rehtorin lupaa sekä tein selväksi, että\nolisi tärkeätä ja asialle edullista välttää kaikkea, mikä voitaisiin\nkäsittää järjestölliseksi esiintymiseksi ylioppilaiden puolelta ja\nsaisi kutsunnoista poisjäämisen näyttämään riippuvan yhteisestä\npäätöksestä. Vain ahtaammissa yksityisissä osakuntapiireissä voitiin\nneuvotella asiasta. Heikel lupasi ilmoittaa tämän. Koetin myöskin\nvaikuttaa ylioppilaskunnan johtaviin henkilöihin siihen suuntaan, että\nylioppilaita ei käytettäisi agitatsioniin kutsuntoja vastaan yhtä\npaljon kuin aikaisemmin. Joukko ilmiantoja oli näistä asioista saapunut\nasianomaisille.\n\nMaaliskuun lopussa lähetettiin pitkin maata tuhansin kappalein\nkiertokirje \"Asevelvollisuus-ijässä oleville tovereille\", kymmenen\nylioppilaan allekirjoittama — näitä nimitettiin sittemmin\ndecemvireiksi—, jossa he selittivät aikovansa saapua kutsuntoihin,\nsekä esittivät ne syyt, jotka saattoivat heidät tähän, vaikka\nasevelvollisuusasetus ei ollut syntynyt laillisessa järjestyksessä.\nAllekirjoittajat olivat nimensä alle merkinneet osakunnan, johon he\nkuuluivat, josta voi saada sen käsityksen, että he olivat ikäänkuin\nosakuntien edustajia, sitä enemmän koska kaikki osakunnat siinä\nolivat edustettuina. Minun puolestani täytyi jyrkästi paheksua tätä\ntoimenpidettä, koska ylioppilaat sen tehdessään olivat ryhtyneet\npoliittiseen tekoon, jolla oli suuri kantavuus, ja jonka seurauksena\nsitä paitsi saattoi olla se, että toisin ajatteleviakin ylioppilaita\nsaatettaisiin toimimaan samalla tavalla ja heidät johdettaisiin\nsellaiseen agitatsionin tapaiseen toimintaan, joka silloisissa oloissa\ntuottaisi enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Minun oli senvuoksi mielestäni\npakko kutsua luokseni muutamia allekirjoittajista (K. Forsman, O.\nVoipio, A. Granfelt) ja huomauttaa heille, kuinka väärää ja epäviisasta\nheidän menettelynsä oli. Sen mukaan kuin minulle myöhemmin ilmoitti\nDanielson, jolla tosin ei ollut mitään tekemistä kiertokirjeen kanssa,\nmutta joka ei tahtonut lausua siitä paheksumistansa, oli asiakirja\nnähtävästi Linderin kautta saatettu Plehwelle ja tämä antanut siitä\ntiedon H. Majesteetillensa, joka oli siitä lausunut mielihyvänsä.\n\nMutta kiertokirje herätti aivan luonnollisesti voimakasta, kiihtymystä\nnuorten mielissä ja tämä mieliala puhkesi ilmi ylioppilaskokouksessa\nhuhtikuun 2 päivänä. Ääniä laskettaessa erään vaalin aikana joutuivat\nmuutamat niistä, jotka olivat allekirjoittaneet kiertokirjeen,\nhäväisevän kohtelun alaisiksi. Heidät piiritettiin ja heille\nhuudettiin haukkumasanoja, heitä nimitettiin maankavaltajiksi,\nsenaattorikandidaateiksi, puhuttiin venäläisistä ruplista y.m.\nKäsikähmään ei kuitenkaan tultu. Mutta kokouksen päätyttyä hyökättiin\nerään \"decemvirin\" kimppuun, ajettiin ulos ravintolahuoneustosta hänet\nja kolme muuta ylioppilasta, jotka istuivat samassa pöydässä kuin hän.\nAsiassa toimitettiin tutkimus muutamia päiviä myöhemmin. Syyllisintä\nei saatu selville. Neljä muuta sai ankaran varoituksen ja yhdeltä\notettiin hänen oikeutensa olla jäsenenä ylioppilaskunnan hallituksessa.\nHeille teroitettiin, että yliopistoviranomaiset eivät voineet sallia\npoliittista vainoa akateemisen nuorison keskuudessa, sekä että\nheidän täytyi pitää silmällä milloin sitä ilmeni, niin että se oli\nrangaistukseen saatettava, samoin kuin muutkin epäjärjestykset.\n\nNiinkuin edeltäpäin voi arvata, ottivat ylioppilaat tänäkin keväänä\nosaa agitatsioniin kutsunnoista poisjäämisen puolesta, mutta he\ntekivät sitä varovaisemmin ja minun luullakseni pienemmässä määrässä\nkuin edellisenä vuonna. Niinpä vangittiin toukokuun 27 päivänä kaksi\nopiskelevaa, W. Godenhjelm ja J. Toiviainen, jotka edellisen asuntoon\nolivat koonneet muutamia asevelvollisia puhuakseen heidän kanssaan,\njolloin myöskin eräs urkkija oli hiipinyt sisään, ja tämä ilmiantoi\nheidät viipymättä poliisille. Minun onnistui pelastaa mainitut herrat\npoliisin käsistä, ja asia siirrettiin raastuvanoikeuteen, missä he\nsaivat vapauttavan tuomion. Helsingin kutsunta kävi kaikin puolin\nrauhallisesti. Eräs ylioppilas vangittiin, koska hän kadulla oli\npuhutellut muutamia asevelvollisia, mutta ei hänelläkään ollut tästä\nenempiä ikävyyksiä ja raastuvanoikeus vapautti hänet. Myöhemmin sattui\nmuutamia samanlaatuisia tapauksia maaseudulla. Helsingissä saapui\nkutsuntaan joku kymmen ylioppilasta, maaseudulla tuli verrattain monta,\nrunsaasti 50. Vastustus ei siis ollut yhtä voimakas kuin edellisenä\nvuonna.\n\nElokuun lopulla saatiin tietää, että kenraalikuvernööri oli senaattiin,\nlausunnon antamista varten, lähettänyt ehdotuksen asevelvollisuudesta\npoisjääneiden rankaisemisesta, ja m.m. ehdottanut, että ensimmäiseen\nsivistysluokkaan kuuluvat sijoitettaisiin venäläisiin joukkoihin. Sen\nmukaan kuin minulle ilmoitettiin aivan luotettavalta taholta, oli\nerääseen Kaukaasian rykmenttiin saapunut kysely, voisiko se ottaa\nvastaan neljä ylioppilasta. Asiaa oli siis sotilaallisella taholla\nvalmisteltu. Syyskuun 1 päivänä sain tietää, että rankaisuasiaa samana\npäivänä käsiteltäisiin senaatissa, mutta tiedonanto tuli minulle\nniin myöhään, että vasta iltapäivällä voin käydä Enebergin luona\n(kirkollisasiain päällikkö Genetz oli matkalla). Hän ilmoitti, että\nsenaatti oli selittänyt, että se ehdotettu toimenpide, jonka mukaan\nsuomalaisia nuorukaisia sijoitettaisiin venäläisiin joukkoihin, soti\nniinhyvin perustus- kuin asevelvollisuuslakia ja H. Majesteettinsa\nvakuutuksia vastaan, ja senaatti oli evännyt tämän osan ehdotusta.\n\nSyyslukukauden alkaessa oli jälleen suurta levottomuutta niiden huhujen\njohdosta, joita kierteli odotettavana olevista rangaistuksista. Minä\npuolestani koetin tyynnyttää nuorisoa, ja kehoitin nuoria miehiä\npysymään alallaan ja harrastamaan opintojansa. Sijaiskanslerilta sain\nsen tiedonannon, että kenraalikuvernööri muutamien päivien kuluttua\nmatkustaisi Warsovaan, jossa H. Majesteettinsakin siihen aikaan oli.\nKoska voitiin pelätä, että kysymys asevelvollisten rankaisemisesta\nmahdollisesti silloin tulisi puheeksi tai ratkaistavaksi, lähti\nsijaiskansleri 15 päivän iltana Pietariin tutkimaan asemaa ja\ntekemään minkä voisi ehkäistäkseen uhkaavan vaaran. Oerstrœmin luona\nkäydessään huomasi Danielson, että tämä oli kokonaan tietämätön\nkenraalikuvernöörin ehdotuksesta. Oerstrœm luuli, ettei Plehwelläkään\nollut tietoa siitä. Hän ei voinut ajatella, että Bobrikoff Plehwen\nselän takana esittelisi sellaisen asian, sillä se johtaisi täydelliseen\nvälien rikkoutumiseen heidän kesken. Plehwen, joka oli matkalla\nSiperiassa, piti palata lokakuussa v.l. ja sitä ennen siis tuskin\nmitään ratkaisua tapahtuisi. Oerstrœm piti muuten itse ehdotusta varsin\nsopimattomana ja lausui: \"Mitä tahansa, mutta ei tätä.\" Danielson\njätti Oerstrœmille pitkähkön promemorian, jonka hän oli laatinut\nneuvoteltuaan minun kanssani, ja tämä lupasi esittää sen Plehwelle.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin kävi Danielson Deutrichin luona, joka\njuuri oli palannut Pietarista. Tämän kysymykseen, oliko yliopistossa\nrauhallista, vastasi Danielson myöntävästi ja sanoi luulevansa, että\nniin tulisi olemaankin, jollei mitään odottamatonta tapahtuisi. Tämän\nyhteydessä otti hän puheeksi kenraalikuvernöörin rangaistusehdotuksen\nja sanoi sen olevan hyvin onnettoman. Deutrich lausui: \"Olette ehkä\noikeassa\" ja lupasi esittää Danielsonin perustelut Bobrikoffille.\nKysymyksen ratkaisua ei voitu odottaa ennenkuin marraskuussa. Mitä\ntuli kurinpitotoimenpiteisiin kutsunnasta poisjääneitä ylioppilaita\nvastaan, huomautti Danielson, että täkäläiset yliopistoviranomaiset\neivät voineet sellaisiin ryhtyä, vaan että, jos jokin tämänlaatuinen\ntoimenpide tulisi kysymykseen, kuuluisi se kanslerille.\n\nKun Oerstrœm kerran kävi luonani syyskuun lopulla, tuli tämä kysymys\npuheeksi. Hän lausui sen toivomuksen, että kenraalikuvernöörin\nehdotus poisjääneiden ylioppilasten sijoittamisesta venäläiseen\nsotaväkeen ei tulisi hyväksytyksi, ja hän arveli, että sen pitemmälle\nkuin kurinpidollisiin rangaistuksiin ei mentäisi. Minä huomautin\nhänelle, että ylioppilasten käytöksessä ei ollut mitään rikollista\ntai rangaistavaa tavallisessa merkityksessä. Hän myönsi että asia\nniin oli, ja että rankaisutoimenpiteitä tässä vaati vain poliittinen\nvälttämättömyys. Minä pyysin häntä toimimaan siihen suuntaan, että ne\neivät saisi kovin ankaraa luonnetta.\n\nTäysi-istunnossa lokakuun 19 päivänä laati senaatti, jota siihen\noli kehoitettu, ehdotuksen v. 1903 poisjääneiden asevelvollisten\nrankaisemisesta. Siinä huomautettiin m.m. että, jos H. Majesteettinsa\nkatsoisi tarpeelliseksi, että ankarampiin rangaistuksiin\nryhdyttäisiin kuin edellisenä vuonna, niiden pitäisi kohdistua niihin\nasevelvollisiin, joilta korkeamman sivistystasonsa perusteella voitiin\nodottaa suurempaa arvostelukykyä ja itsenäisyyttä, siis yliopiston\nja polyteknillisen opiston sekä Evon metsäopiston ja Mustialan\nmaanviljelysopiston oppilaisiin. Näistä oppilaista etsittäisiin\njoukko ja tarkastuksen jälkeen pantaisiin henkikaartin suomalaiseen\ntarkkampujapataljoonaan. Muut erotettaisiin vuodeksi mainituista\noppilaitoksista. Kun Danielson kerran kävi kenraalikuvernöörin luona,\ntuli tämäkin kysymys puheeksi. Kenraalikuvernööri oli sitä mieltä, että\nSuomen kaarti, joka oli yksi H. Majesteettinsa henkivartiojoukoista,\nei sopinut siksi, johon kapinallisia ylioppilaita liitettäisiin.\nSotaministeri oli tahtonut, että kyseessäolevat nuorukaiset\nlähetettäisiin kaukaisiin kuvernementteihin, hän, kenraalikuvernööri\noli senvuoksi ehdottanut, että ne sijoitettaisiin Suomessa oleviin\nvenäläisiin joukkoihin. Danielson huomautti, että sivistyneet nuoret\nmiehet eivät alistuisi siihen, vaan karkaisivat maasta kuten monet jo\nolivat tehneet. Kenraalikuvernööri sanoi olevansa pakotettu esittämään\nehdotuksensa, mutta hän ei tahtoisi jyrkästi pysyä siinä, jos\nsijaiskansleri piti sitä sopimattomana (!). Erottamisrangaistuksesta\nei Danielson tahtonut lausua mielipidettään, se oli kanslerin asia,\nmutta pakotettuna siihen hän huomautti, että rangaistus varmaan\nei hyödyttäisi mitään. Se tuottaisi tosin monelle vaikeuksia ja\nikävyyksiä, mutta ei saisi ketään vakuutetuksi siitä, että oli\nvälttämätöntä saapua kutsuntoihin. Bobrikoff näytti arvelevan, että\nmahdollisesti vielä tällä kerralla uhkaus riittäisi (hän tarkoitti\nehdotuksensa esittämistä), mutta seuraavalla kerralla olisi rangaistus\npantava täytäntöön.\n\nRatkaisua odotettaessa pohdittiin ylioppilaspiireissä kysymystä,\nkuinka nuorison ja yliopiston opettajien ja johtomiesten tulisi\nsuhtautua, mahdollisiin kurinpidollisiin rankaisutoimenpiteisiin.\nPerustuslaillisten ylioppilasten komitea kääntyi muutamien\nyliopiston opettajien puoleen (noin 15:n) pyytäen saada kuulla\nheidän mielipiteensä varsinkin siitä joukkoerottamisesta, joka\nkutsunnoista poisjääneillä oli odotettavana. Ylioppilaat esittivät\npohdittavaksi, eikö yliopisto nyt ollut tienhaarassa, ja he puolestansa\nluulivat, että nuoriso olisi taipuvainen lujaan vastarintaan.\nYhteisen kokouksen jälkeen komitean jäsenten kanssa kokoontuivat\nmainitut opettajat yksityiseen kokoukseen, johon minäkin olin\nkutsuttu. Erottamiskysymyksestä olivat useimmat sitä mieltä, että\njolleivät täkäläiset yliopiston viranomaiset saisi käskyä rangaista\npoisjääneitä, vaan kansleri sen tekisi, niin ei olisi syytä kieltäytyä\ntottelemasta, eikä aihetta sen vuoksi saattaa yliopistoa vakaviin\nselkkauksiin. Kaksi läsnäolevista oli toista mieltä, siten että\nheidän mielestään piti kieltäytyä kaikesta osanotosta sellaisen\nrangaistuksen toimeenpanemiseen. Minä esitin ajatukseni suunnilleen\nnäin: Jos kansleri antaisi täkäläisille yliopistoviranomaisille\ntehtäväksi rangaista poisjääneitä, täytyi siitä kieltäytyä, mutta\njos erottaminen tuli kanslerilta, oli yliopistoviranomaisten\nnoudatettava kurinpidollista säädöstä. Kuitenkin oli tässä vain\nkysymys rehtorista, sillä muita yliopistoviranomaisia asian ei\ntarvinnut koskea. Mikäli toistaiseksi voin ymmärtää, tulisin minä\nilmoittamaan erotetuille ylioppilaille kanslerin toimenpiteen ja\nkehoittaisin heitä määräystä noudattamaan sekä pitäisin huolta siitä,\nettä he eivät saisi yliopiston kansliassa ilmoittautua lukukaudella\nläsnäoleviksi. Ei ollut mitään alentavaa alistua tuomioon, jota itse\ntäydellä syyllä piti vääränä. Poisjääneet olivat toimineet niinkuin,\nheidän velvollisuutensa vaati ja he voivat nyt tyynesti alistua\nvelvollisuudenmukaisen tekonsa seurauksiin. Mutta jos ylioppilaat\nniskoittelisivat, ja rehtoria tahdottaisiin pakottaa ankarampiin\ntoimenpiteisiin, silloin kieltäytyisin enempää kajoamasta asiaan, koska\nse olisi minulle vastenmielistä, mutta silloin minun myöskin täytyisi\nensin erota rehtorintoimesta. — Mitä taas tuli ylioppilaskomitean\nesittämään kysymykseen, pitikö rangaistujen kieltäytyä tottelemasta\nja olla alistumatta tuomioon, ja selittäisivätkö toiset ylioppilaat\nolevansa solidaarisia panemalla toimeen suurlakon yliopistossa, olivat\nläsnäolevat sitä mieltä, että yliopiston opettajat eivät voineet\nvastata sellaisiin kysymyksiin, mutta neuvottaisiin ylioppilaita siitä\nluopumaan, koska heidän velvollisuutensa oli olla lainkuuliaisia\nja koska tämänlaatuisista mielenosoituksista, joihin ei oltu\nyksimielisesti ryhdytty, tulisi vain fiasko.\n\nYliopistonopettajien kannan kysymyksessä esitti Runeberg uudessa\nyliopiston opettajien ja ylioppilasten yhteisessä kokouksessa. Asiasta\nsyntyi keskustelua, mutta se ei johtanut mihinkään uuteen ehdotukseen.\nYlioppilaat koettivat pysytellä periaatteellisella kannallansa\nja näyttivät pettyneiltä sekä viittasivat siihen, että heidän ja\nyliopiston opettajien mahdollisesti täytyi kulkea eri teitä. Heitä\nkannattivat Ernst Estlander ja T. Homén.\n\nYllämainitun ylioppilaskomitean kirjelmä yliopiston opettajille oli\ntullut Bobrikoffin tietoon. Eräs ylioppilas, joka myöskin itse tuli\nluokseni ja kertoi asian, oli lähettänyt yhden kappaleen sitä kirjeessä\neräälle toverille Turkuun. Täällä avattiin kirje postissa ja kirjelmä\ntakavarikoitiin sekä jätettiin luultavasti santarmeille. Bobrikoff\naikoi tehdä suuren numeron asiasta, mutta erään henkilön, jonka nimeä\nminulle ei ole mainittu, mutta jonka luulen olleen prokuraattorin,\nonnistui saada Bobrikoff luopumaan aikeestaan. Eräillä virallisilla\npäivällisillä kenraalikuvernöörin luona joulukuun alussa, joihin minä\nolin kutsuttu, viittasi hän tietävänsä siitä. Hän kysyi minulta, miten\noli ylioppilasten laita, johon minä vastasin, että he olivat jonkun\nverran kiihoittuneita odotettavana olevien asevelvollisuusrangaistusten\njohdosta. Hän sanoi tietävänsä, että \"kleine Ausschritte vorgekommen\nsind\", johon minä vastasin, että asia oli järjestetty eikä vaatinut\nmuita toimenpiteitä. Hän lausui silloin, että heitä ei tällä kertaa\nsijoitettaisi venäläisiin joukkoihin, mutta seuraavana vuonna ei mitään\narmoa annettaisi. Korkeampi voima piti huolta siitä, että Bobrikoffia\n\"ensi kerralla\" ei enää ollut.\n\nJoulukuun 18 päivänä oli sijaiskansleri Pietarissa ja kävi sekä\nOerstrœmin että Plehwen luona. Käynnin tarkoituksena oli etupäässä\nsaada selville, oliko jotakin tekeillä yliopistoon nähden, sekä\nmahdollisesti estää kurinpidolliset toimet. Danielson sai tietää, että\nmyöskin sotaministeri jo oli luopunut ehdotuksesta, että ylioppilaita\npantaisiin venäläisiin joukkoihin, mutta että käskykirjeessä\nnimenomaan ilmoitettaisiin, että näin tehtäisiin seuraavan vuoden\nkutsunnasta poisjääneille. Niinkuin meidän kesken oli sovittu,\npiti Danielsonin todettuansa, että äskenmainittu jyrkkä toimenpide\nei tulisi kysymykseen, huomauttaa kurinpidollisten rangaistusten\nsopimattomuudesta kysymyksessä olevaan tapaukseen ja hän tekikin sen.\nLuvattiin ottaa esiintuodut syyt huomioon. Paljon riippui, arvelivat\nasianomaiset, H. Majesteettinsa mielentilasta ja tuulesta. Jos hän\nolisi hyvällä tuulella, niin Plehwe todennäköisesti ei vaatisi\nkurinpidollisia rangaistuksia! Plehwe pyysi Danielsonia puhumaan tästä\nkenraalikuvernöörin kanssa, minkä hän kotiin palattuansa tekikin.\nBobrikoff oli sitä mieltä, että rangaistuksia ei voitaisi välttää,\nvaan että yhden vuoden erottaminen olisi riittävä, ja silloin kunkin\nyksityisen rangaistus sovitettaisiin yliopiston viranomaisten harkinnan\nmukaisesti.\n\nTammikuun alkupäivinä 1904 palasi kenraalikuvernööri käynniltä\nPietarista ja toi sen tiedon, että H. Majesteettinsa oli ratkaissut\nkysymyksen asevelvollisuusrangaistuksista. Paitsi muita määräyksiä\nsäädettiin, että ne ylioppilaat, jotka olivat jääneet pois,\nerotettaisiin korkeintaan vuodeksi; kuitenkin saattoivat yliopiston\nviranomaiset lieventää rangaistuksia.\n\nNyt oli minun toimittava määrätyn suunnitelman mukaan. Suoranainen\nvastalause itse toimenpidettä vastaan olisi ollut isku ilmaan.\nPäämääräksi asetin sen, että tässä asiassa ei pakotettaisi rehtoria\neikä muita yliopistoviranomaisia määräämään itse rangaistusta, vaan\nettä tämä toimenpide jäisi kanslerille sekä, että koettaisin johtaa\nasiaa niin, että karkoituksesta tulisi niin lempeä kuin mahdollista,\nmieluimmin aivan mitätön sen käytännöllisiin seurauksiin nähden. Tätä\ntoivoin niinhyvin ylioppilasten vuoksi kuin välttääkseni vaikeuksien\nsyntymistä täkäläisille yliopistoviranomaisille, lähinnä konsistorille,\njonka asiaan sekoittamista pitäisi välttää. Siten voitaisiin asia,\nniinkuin minusta näytti, mahdollisesti järjestää niin, ettei vakavampia\nvaikeuksia yliopistolle koituisi.\n\nEstääkseni kysymyksen ratkaisua vaikeuttavia määräyksiä tulemasta\nkanslerinvirastosta, kirjoitin minä viipymättä Berendtsille ja\nhuomautin hänelle, että erottamisen tuli tapahtua kanslerin kautta\nja että sitä piti seurata luettelo erotettavista. Rehtori ei\nvoinut mitään rangaistusta määrätä tässä tapauksessa, kun ei ollut\nkysymyksessä mikään rikos, vaan hän saattoi vain panna toimenpiteen\ntäytäntöön. Kun tästä kuitenkaan ei mitään kuulunut, tulimme\nsijaiskansleri ja minä levottomiksi, että asia voi joutua väärälle\ntolalle, varsinkin kun eräät yksityiset senaattorit olivat antaneet\nymmärtää, että yliopistoviranomaisten tässä asiassa muitta mutkitta\npiti noudattaa käskykirjettä. Minä matkustin sen vuoksi helmikuun\n7 päivänä Pietariin ja sain Berendtsin tavatessani tietää, että\nkanslerinvirastossa ei toistaiseksi oltu asialle mitään tehty. Kävin\nsen jälkeen Oerstrœmin luona ja huomautin hänelle kuinka välttämätöntä\noli, että karkoituskäsky lähti kanslerilta, ja hän näytti ymmärtävän\nsyyni sekä lupasi, että niin tapahtuisi. Minä huomautin edelleen,\nettä erottamisen täytyy kohdata nimitettyjä ylioppilaita, jotta\nvoisimme ottaa asian huomioon. Mitään luetteloa poisjääneistä eivät\nyliopiston viranomaiset voineet antaa. Veisi tietysti jonkun verran\naikaa, ennenkuin siviiliviranomaiset voisivat hankkia sellaisen,\nmutta sitä ei voinut auttaa. Oerstrœm antoi viipymättä määräyksen\nBerendtsille laatia asiasta kirjelmän kenraalikuvernöörille. Minä\nhuomautin edelleen keskustelun kuluessa, että ei sijaiskansleri eikä\nrehtori voineet puuttua kysymykseen kunkin yksityisen rangaistusajasta,\nvaan että yhteinen karkoitus oli kaikille määrättävä. Jos joku halusi\nlievennystä, täytyi hänen sitä erityisesti pyytää.\n\nErottamiskäsky asevelvollisuudesta poisjääneille saapui maaliskuun\npuolivälissä polyteknilliseen opistoon. Laitoksen inspehtori\n(yli-intendentti Tigerstedt) kehoitti opettajakollegiota antamaan\nlausuntonsa rangaistusajasta. Kollegio ehdotti kuutta kuukautta,\nmaaliskuun 15 päivästä lukien. Tämän johdosta oli polyteknikkojen\nyhdistyksellä kokous, jolloin suurin osa oppilaista, noin 80 %,\npäätti ilmoittaa inspehtorille, että he eivät nauttisi opetusta, niin\nkauan kuin toverit olivat erotettuina. Maaliskuun 19 päivänä alkoi\nlakko. Vain muutamia oppilaita oli saapunut laitokselle. Opettajien\npuolelta oli koetettu estää lakkoa, mutta tuloksetta. Johtaja,\nprofessori Nyström, oli useampia kertoja neuvotellut minun kanssani\nasiasta. Esimerkki vaikutti voimakkaasti ylioppilaihin, jotka myöskin\nsuunnittelivat samanlaista toimenpidettä, kun yliopiston vuoro tulisi.\nToisaalta koetettiin muutamissa ylioppilaspiireissä, varsinkin\nvanhasuomalaisissa, tehdä työtä sellaiseen lakkoon yhtymistä vastaan.\nPidin viisaimpana toistaiseksi pysytellä passiivisena ja puhuin\nainoastaan inspehtorien kanssa asiasta. Samoin päätin minä koettaa\nviivyttää asiaa, niin että lukukausi lähestyi loppuansa, ennenkuin\nerottamisen toimeenpanon täytyisi tulla kysymykseen, sillä silloin\nmenettäisi lakko kaiken suuremman käytännöllisen merkityksen. Vaikka\nasiallisesti olin täysin yhtä mieltä nuorison kanssa ja täydellisesti\nymmärsin sen tunteet ja halun ilmaista mielipiteensä, täytyi minun,\njoka lähinnä olin vastuussa järjestyksestä ja yliopiston edusta,\nkoettaa estää sellaista mielenosoitusta ja järjestää niin, ettei siitä\nkoituisi mitään vakavia seurauksia yliopistolle ja ylioppilaille\nitselleen. Kävin maaliskuun 25 päivänä senaattori Åkermanin luona\n(kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikön) neuvoakseni häntä\nolemaan ryhtymättä mihinkään tutkimuksiin tai ylimääräisiin\nrangaistustoimiin lakon johdosta polyteknillisessä opistossa, ja\nantamaan asian vapaasti kehittyä, jotta estettäisiin mieliä enempää\nkiihoittumasta. Sellaisilla toimenpiteillä olisi epäedullinen vaikutus\nmyöskin yliopistonuorisoon. Senaattori Åkerman tuntui olevan samaa\nmieltä. Lakko loppui itse asiassa sillä tavalla, että opettajakollegio\nvoitiin pitää siitä syrjässä ja laitos jäi siten rauhaan. Huhtikuun\n24 päivänä sain Oerstrœmiltä sähkösanomakutsun saapua Pietariin.\nMatkustin 25:ntenä ja kävin Oerstrœmin luona seuraavana päivänä.\nHän ilmoitti, että kenraalikuvernöörin kautta vaadittu luettelo\nnyt oli saapunut. Se oli tehty läänittäin kuvernööreiltä saatujen\ntietojen mukaan. Oerstrœm pyysi minun käymään luettelon läpi ja\noikaisemaan siinä olevat mahdolliset virheet. Me pohdimme sitten\neräitä erottamista koskevia yksityisseikkoja. Oerstrœm arveli, että\nerottamisajan nähtävästi piti olla yhdenmukainen polyteknikumissa\nmäärätyn ajan kanssa, s.o. se oli määrättävä kuudeksi kuukaudeksi,\nminkä minä myönsin olevan johdonmukaisinta. Erottamisajan alkamiseksi\nehdotin toukokuun 11 päivää, mutta se tuntui Oerstrœmistä liian\nmyöhäiseltä. Kysymys jätettiin avoimeksi. Minä lausuin sen toivomuksen,\nettä rehtori yksityisissä tapauksissa, erityisestä pyynnöstä, voisi\nmäärätä jonkun muun kuin yleisesti säädetyn ajankohdan karkoituksen\naluksi, jota vastaan Oerstrœmillä ei ollut mitään huomauttamista.\nSenjälkeen huomautin minä hänelle, että olisi tarpeellista selvittää,\nsisälsikö erottaminen, kuten opinto- ja kurinpitosääntö edellytti,\nkarkoituksen kaupungista vai eikö. Huomautin, että erottaminen\npolyteknillisestä opistosta ei sisältänyt karkoitusta kaupungista,\nja koska oli ylioppilaita, jotka kuuluivat sekä yliopistoon että\ntähän laitokseen, tuottaisi pakollinen kaupungista karkoittaminen\nsellaisissa tapauksissa muodottoman asiain tilan. Helsinki oli myöskin\njo niin suuri kaupunki, että rehtorin oli mahdotonta valvoa olivatko\nkarkoitetut ylioppilaat, joita oli niin suuri määrä, kaupungissa vai\neivätkö. Mitään poliisiviranomaisten tähän asiaan sekaantumista tai\nväkivallalla kaupungista siirtämistä minä en missään tapauksessa\nsuonut. Hallituksen kannalta katsoen ei myöskään voinut olla viisasta\nlähettää pääkaupungista maaseudulle joukko nuoria miehiä, joita siellä\nepäilemättä pidettäisiin poliittisina marttyyreinä. Oerstrœm yhtyi\nminuun, ja yliopistolle lähetettävässä kirjelmässä lausuttaisiin\nnimenomaan, että relegatsioni ei merkinnyt karkoitusta kaupungista.\n\nKenraalikuvernöörin luettelossa oli 108 nimeä. Sitä läpikäydessä\nhuomattiin, että noin 30 nimeä oli henkilöiden, jotka eivät\nolleet ylioppilaita tai jotka syystä tai toisesta olivat eronneet\nyliopistosta. Kun ne luettiin pois, oli luettelossa kaikkiaan 80\nnimeä, vaikka luultavasti kaksi kertaa suurempi määrä oli jäänyt\npois. Seuraavana päivänä annoin luettelon takaisin Oerstrœmille. Minä\nhuomautin hänelle, että muutamat nykyiset ylioppilaat, jotka olivat\nluetteloon otetut, kutsuntojen aikana vielä olivat koulussa. Oerstrœm\nsuostui siihen, että näidenkin nimet pyyhittiin pois luettelosta.\nVihdoin pyysin minä, että kirjelmää erottamisesta ei lähetettäisi ennen\ntoukokuun 1 päivää, jotta tämän päivän vietto ei tulisi mitenkään\nhäirityksi. Oerstrœm lupasi, että kirjelmä päivättäisiin huhtikuun 30\npäivälle ja lähetettäisiin toukokuun 2 päivänä.\n\nSamana päivänä kävin myöskin Plehwen luona. Erottamiskysymykseen hän ei\nlähemmin puuttunut, kun minä ilmoitin, että olin jo neuvotellut asiasta\nOerstrœmin kanssa. Sitä vastoin hän kysyi, millä tavalla ylioppilaat\ntulisivat suhtautumaan kutsuntoihin tänä keväänä. Sanoin, etten voisi\nantaa mitään varmoja tietoja siitä, mutta arvelin, että suurin osa\njäisi pois. Keskustelu koski muuten muita asioita.\n\nToukokuun 4 päivänä saapui erottamiskirjelmä sijaiskanslerille ja\nseuraavana päivänä vastaanotin minä sen virallisesti. Se oli laadittu\nsopimuksen mukaisesti. Kansleri oli hyväksi nähnyt karkoittaa joukon\nerityisesti mainittuja ylioppilaita yliopiston oppilaitoksista kuudeksi\nkuukaudeksi, toukokuun 14 päivästä lukien, kuitenkin niin, että\nerottaminen ei merkinnyt karkoitusta kaupungista, ja oli rehtorille\nmyönnetty yksityisissä tapauksissa määrätä toinen aika erottamisen\nalkamiselle. Suurin osa erottamisajasta sattuisi siis loma-ajaksi.\n\nTämä määräys naulattiin yliopiston ilmoitustaululle sekä kehoitus\nniille, joita se koski, saapua yliopiston kansliaan saamaan\nlähempiä tietoja. Sitä paitsi kutsuin minä yksitellen muutamia\nylioppilaita, joita karkoitusmääräys koski, kansliaan ja otin heiltä\nsen tunnustuksen, että he olivat saaneet tiedon määräyksestä. He\nnäyttivät yleensä olevan tyytyväisiä siihen, että niin helpolla olivat\npäässeet asiasta, ja olivat taipuvaisia alistumaan määräyksiin.\nAinoastaan yksi teki vastaväitteitä ja viittasi siihen, että hän\nmahdollisesti ei taipuisi erottamismääräykseen. Muuten lienee tuskin\nkukaan karkoitetuista varsinaisesti joutunut asiasta kärsimään, sen\nvuoksi että seuraavan syksyn valvonta kohdistui vain viralliseen\nlukukausi-ilmoittautumiseen.\n\nToukokuun 11 päivänä panivat ylioppilaat toimeen mielipiteen ilmauksen.\nKonsistorin kokouksen aikana saapui eräs lähetystö kansliaan, joka\npyysi päästä sen puheille. Siihen kuului 7 henkeä, yksi kustakin\nosakunnasta. Eräs heistä, maisteri H. Gummerus, luki minulle osoitetun\nkirjelmän, jossa suuri joukko ylioppilaita lausui vastalauseensa\nerottamisrangaistuksia vastaan ja että ylioppilaat tunsivat itsensä\nsolidaarisiksi rangaistujen toveriensa kanssa, sekä ettei rauha\npalaisi nuorison keskuuteen, ennenkuin erottamismääräys oli kumottu.\nHe pyysivät, että minä saattaisin kanslerin tietoon, mitä he siten\nolivat lausuneet. Minä sanoin vastaanottavani kirjelmän, mutta että\nminun täytyi punnita, esittäisinkö heidän lausuntonsa kanslerille ja\nmissä muodossa sen tekisin. Lähetystö sanoi, että sillä oli mukanansa\nkirjelmä myöskin konsistorille. Minä ilmoitin, että konsistori ei\nvoinut virallisesti ottaa kirjelmää käsiteltäväksi, mutta minä\nlupasin kokouksen loputtua lukea sen sille, jos joku jäsenistä niin\nhalusi, mikä myöskin tapahtui. Lähetystö ilmoitti esiintyvänsä 250:n\nylioppilaan puolesta, jotka olivat kokoontuneet eteiseen ja käytäviin.\nLähetystö ilmoitti heille minun vastaukseni, mutta he jäivät paikalle\nsiksi kunnes kokous 1 1/2 tuntia myöhemmin päättyi. Kun he olivat\nsaaneet tietää, että kirjelmä oli luettu, marssivat he pois hiljaa ja\nrauhallisesti. Minulle tuli tämä mielenosoitus aivan odottamatta, mutta\nnähtävästi ei kaikille konsistorin jäsenille. Kaikille kaupungissa\noleville ylioppilaille oli lähetetty yksityinen kutsu saapua kokoukseen\nuusmaalaisen osakunnan talolle, ja sieltä oli lähdetty yliopistolle.\n\nKonsistorin kokouksessa samana päivänä oli vapaaherra Wrede\npöytäkirjaan liittänyt kirjallisen lausunnon erottamisrangaistusten\njohdosta, jonka paitsi häntä oli allekirjoittanut 7 konsistorin\njäsentä. Tämä pöytäkirjanliite oli lähimpänä aiheena niihin\nvaikeuksiin, jotka kesän kuluessa kohtasivat yliopistoa sen kautta,\nettä muutamia yliopiston opettajia karkoitettiin maasta, ja jotka\nmuodostavat erityisen luvun näiden raskaiden aikojen historiassa.\nMutta samassa kokouksessa tehtiin ehdotus toimenpiteeksi konsistorin\npuolelta, josta tuloksena sitten oli, että yksimielisesti päätettiin\nlähettää kanslerille kirjelmä, joka koski erottamiskysymystä. Asia\noli esillä kokouksissa toukokuun 19 ja 31 päivänä. Ensinmainitussa\ntilaisuudessa annoin minä seikkaperäisen selonteon suhtautumisestani\nerottamiskysymykseen ja niistä näkökohdista, jotka olivat olleet\npyrintöjeni ohjeina. Virkatoverieni puolelta ei oltu tehty mitään\nmuistutuksia kantaani vastaan, mutta minä halusin avonaisella\nselityksellä estää kaiken väärinkäsityksen. Samalla tahdoin erikoisesti\nhuomauttaa kuinka arkaluontoinen asemani tähän asiaan nähden oli,\nlähinnä siksi, että kanslerinvirasto oli täyttänyt ne vaatimukset\nja toivomukset, jotka olin ilmituonut erottamispäätöksestä. Tämän\nvuoksi katsoin oikeimmaksi, — ja siitä olivat virkatoverit yhtä mieltä\nkanssani — että en virallisesti ottaisi osaa asian käsittelyyn. Tavalla\ntai toisella osoittaisin kuitenkin solidaarisuuteni konsistorin\nkanssa. Mielipiteet siitä, kuinka sopiva keino kirjelmän lähettäminen\nkanslerille olisi, olivat aluksi erilaisia, mutta onnistuttiin lopulta\nsaamaan kirjelmälle sellainen muoto, että konsistori yksimielisesti\nvoi yhtyä siihen. Päätös tapahtui toukokuun 31 päivän kokouksessa ja\nvirallisesti toimi silloin vararehtori, A. Donner, puheenjohtajana.\nKonsistorin yksimielistä esiintymistä, jonka hyväksi minä koetin\nkaikin tavoin toimia, täytyy minun pitää suurena voittona silloisissa\nolosuhteissa. Mielipiteenilmausta, katsoen vallitsevaan mielialaan, ei\nvoinut välttää. Erimielisyys konsistorin jäsenten kesken olisi ollut\nhyvin kiusallinen ja arveluttava ja olisi sillä ollut kauaskantavia\nseurauksia opiskelevaan nuorisoon nähden, johon hajaannus ja vierovan\nmielen politiikka oli syvälle juurtunut. Kirjelmä lähetettiin\nsijaiskanslerille ja sitä seurasi minun rehtorina kirjoittamani\nerityinen lausunto, jossa minä vakuutin oikeiksi ne asiat, jotka\nkonsistori oli tuonut esille, ja yhdyin kirjelmässä esitettyihin\nnäkökantoihin. Sekä konsistorin että minun kirjelmäni jätti\nsijaiskansleri henkilökohtaisesti venäläisenä käännöksenä Plehwelle,\nmutta Plehwen toivomuksesta ne otettiin takaisin. Asian myöhempi\nkehitys kuuluu toiseen lukuun.\n\nBerendtsille olin kirjeessä ilmoittanut ylioppilasten\nmielenosoituksesta toukokuun 11 päivänä sekä selittänyt sitä kantaa,\njota ylioppilaat olivat tahtoneet ilmaista. Minä olin antanut\ntoimenpiteeni jäädä tähän yksityiseen tiedonantoon, koska asia\nvirallisen kirjelmän kautta olisi saanut suuremman kantavuuden kuin\ntoivottavaa oli. Oliko Berendts esittänyt tiedonantoni Plehwelle,\nsiitä en saanut varmaa tietoa, sillä hän ei kirjoittanut siitä mitään\nja jätti vähän aikaa sen jälkeen Pietarin, mutta asia tuli kyllä — ja\ntodennäköisesti tätä tietä — Plehwen tietoon. Alkuperäinen aikomukseni\noli kirjoittaa käsikirje Oerstrœmille tästä asiasta, mutta sain tietää,\nettä hän juuri silloin oli matkalla. Kun Danielson kerran, kesäkuun 4\npäivänä, kävi Bobrikoffin luona, kävi selville, että tämä ei näyttänyt\nkiinnittävän suurtakaan huomiota ylioppilasten mielenosoitukseen,\nmutta hän oli hyvin ärtynyt siitä, että mainittu sanelu konsistorin\npöytäkirjaan oli tehty. Siitä toisessa yhteydessä.\n\n\n\n\nSelkkaus uusmaalaisen osakunnan kanssa 1903—1904.\n\n\nSellaisina levottomuutta täynnä olevina aikoina, jolloin minä hoidin\nrehtorintointa, ei rehtorin asema suinkaan ollut helppo, varsinkaan\nkun ylhäältä päin asetettiin vaatimuksia ja alhaalta päin nousi\ntoivomuksia, jotka pohjaltaan olivat mahdottomia yhdistää. Niinhyvin\nyksityiset ylioppilaat, joutuessaan vaikeuksiin poliittisista syistä,\nkuin akateeminen nuoriso kokonaisuudessaan, olivat lähellä sydäntäni,\nmutta ristiriitoja oli mahdoton kokonaan välttää. Yksi vakavimpia\nvaikeuksia oli se, mikä syntyi uusmaalaisen osakunnan kanssa syksyllä\n1903 ja keväällä 1904. Alkuperäiset syyt ristiriitaan eivät itsessään\nolleet varsin merkittäviä, mutta sen seuraukset tulivat vakaviksi, mikä\nei suinkaan ole harvinainen ilmiö hermostuneina aikoina.\n\nRistiriidan aiheena oli kaksi yksityistä tapausta niiden monien\npoliittisten selkkausten joukossa viranomaisten kanssa, joita silloin\nsattui ja joihin ylioppilaat olivat sekaantuneet. Toinen koski\nylioppilas O. Rosenqvistia, toinen ylioppilas kreivi Creutzia.\n\nEdellisen asia oli sangen yksinkertainen. Rosenqvist [Rosenqvist\ntuli sittemmin Helsingin ruotsalaisen kauppaopiston johtajaksi ja\nhänet murhattiin punaisessa kapinassa 1918.] oli toukokuussa 1903\nvangittu, koska hän oli antanut rahasumman eräälle henkilölle,\njoka oli agiteerannut asevelvollisuuskutsuntoja vastaan. Hän oli\npoliisitutkinnossa myöntänyt syytöksen oikeaksi. Minun onnistui\nkuitenkin saada hänet vapaaksi. Käytyään minun luonani, jolloin\nhän kahden kesken uskoi minulle erinäisiä asioita ja sanoi\nehdottomasti haluavansa välttää enempää tutkintoa, katosi hän\nHelsingistä ja onnistui pääsemään Ruotsin puolelle. Kansleri, jolle\noli ilmoitettu asiasta, määräsi, että Rosenqvist poistettaisiin\nylioppilasmatrikkelista. Että kansleri tällöin meni yli virkavaltansa,\non varmaa, kun ei ollut olemassa mitään tutkintoa eikä tuomiota,\neivätkä yliopistoviranomaiset olleet esittäneet sellaista\ntoimenpidettä, mutta minä päätin kuitenkin olla saattamatta aikaan\nristiriitaa kanslerin kanssa, koska asialla tässä tapauksessa ei ollut\nkäytännöllistä merkitystä. Rosenqvist oli tahallisesti välttänyt saapua\ntuomioistuimen eteen. Hän oli lähtenyt Sveitsiin tieteellisiä opintoja\nvarten eikä palaisi pitkään aikaan kotimaahan, niin että hänelle ei\nmerkinnyt mitään, oliko hän muodollisesti ylioppilas vai ei. Hän halusi\nitse, että sillä hetkellä oltaisiin hiljaa hänestä, ei hänen itsensä\nvuoksi, vaan muista syistä. Uusmaalainen osakunta otti kuitenkin asian\nkäsiteltäväkseen ja pyysi rehtoria ryhtymään toimenpiteisiin sen\n\"oikeudenloukkauksen\" ja vääryyden korjaamiseksi, joka tässä kohden oli\nRosenqvistia vastaan tapahtunut. En kuitenkaan tehnyt asian hyväksi\nmuuta kuin esitin osakunnan pyynnön sijaiskanslerille. Siihen asia jäi,\nsiksi kunnes minä syksyllä 1904, kun oli tullut edullisemmat olot, tein\nesityksen, että Rosenqvist otettaisiin uudelleen yliopiston kirjoihin,\njohon v.t. kansleri suostui. Että ei mitään tärkeämpää heti oltu\ntehty uusmaalaisen osakunnan pyynnön johdosta, tuli tämän keskuudessa\nsyytöksen aiheeksi yliopistoviranomaisia kohtaan. Rosenqvistin asia\nkummitteli koko, syksyn, mutta tyytymättömyys oli rakenteeltaan liian\nteoreettista saavuttaaksensa erikoista merkitystä. Rosenqvist itse\nlausui kirjeessä kiitollisuutensa minun suhtautumisestani ja toimistani\nhänen asiassansa.\n\nPaljoa vakavamman oikeudenloukkauksen sisälsivät toimenpiteet\nylioppilas, kreivi C.G. Creutzia vastaan. Tämä tuli syyskuun 23 päivänä\n1903 minun luokseni ja ilmoitti, että hän oli saanut käskyn seitsemän\npäivän kuluessa poistua maasta. Hänen isänsä, maatilanomistaja\nPernajassa, oli edellisenä päivänä saanut samoin kuuluvan käskyn.\nMitään muuta syytä karkoitukseensa, kuin että hän oli isänsä poika, ei\nnuori kreivi Creutz tietänyt. Isä oli pyytänyt oikeuden itselleen ja\nlapsilleen muuttaa maasta, ja tähän hakemukseen oli H. Majesteettinsa\nhiljakkoin suostunut.\n\nMinä menin tämän johdosta viipymättä v.t. kuvernöörin, lääninsihteeri\nReinbottin luokse. Hän vakuutti karkoitusmääräyksen oikeaksi,\nja että se oli annettu kenraalikuvernöörin käskystä. Nuoren\nCreutzin ilmoitettiin olleen isällensä avullisena poliittisessa\nkiihoitustoiminnassa. Minä huomautin, että tällä väitteellä ei voinut\nolla mitään merkitystä, koska mies oli vasta 20-vuotias, ja että\nolisi kohtuutonta karkoittaa alaikäistä henkilöä. Reinbott näytti\nhämmästyvän, kun hän sai kuulla, että Creutz oli niin nuori ja lisäksi\nylioppilas, ja minä sain sen käsityksen, että tässä oli tapahtunut\nerehdys. Rehtorina ollen sanoin olevani pakotettu vaatimaan, että\ntoimenpide peruutettaisiin. Reinbott pyysi minua kääntymään salaneuvos\nDeutrichin puoleen, joka hoiti kenraalikuvernöörinvirkaa. V.t. kansleri\nOerstrœm oli silloin kaupungissa ja minä lähetin hänelle asian johdosta\nkirjeen, jossa vetosin häneen ja ilmoitin aikomukseni käydä Deutrichin\nluona pyytääkseni häntä peruuttamaan karkoitusmääräyksen tai sallimaan,\nettä sen toimeenpanoa lykättäisiin, siksi kunnes kansleri olisi antanut\nmääräyksen asiasta. Vähän sen jälkeen kuin Oerstrœm oli saanut kirjeeni\nkävi Danielson hänen luonansa ja puhui samaan suuntaan. Oerstrœm oli\nhyvin taipuvainen puhumaan asian hyväksi Deutrichille, ennenkuin hän\nsaman päivän iltana palaisi Pietariin. Minä menin asemalle saadakseni\nOerstrœmiltä tietää, mitä hän oli voinut tehdä, ja tapasin sekä hänet\nettä Deutrichin, molemmat jonkun verran iloisella tuulella senaattorien\njärjestämän päivällisen jälkeen. Hän sanoi, ettei hän voinut asialle\nmitään, koska Creutz oli ollut \"innokas agitaattori\" eikä enää ollut\nSuomen alamainen. Kun minä tein vastaväitteitä alamaisuusasiaan nähden,\nselitti Oerstrœm, että senaatin jäsenet yhtyivät tähän selitykseen.\nAsian niin ollen ei hän sanonut voivansa mitään tehdä. Seuraavana\npäivänä kävin Deutrichin luona, mutta sain saman tiedon. Hän lupasi\nkuitenkin kirjoittaa Bobrikoffille, mutta hän ei voisi saada vastausta\nennen sitä päivää, jolloin Creutzin piti lähteä. Minä ehdotin\nsähkösanomaa, mutta Deutrich koetti estää sitä. Hän ryömi muuten koko\najan Bobrikofiin selän taakse.\n\nIltapäivällä sain kreivi Creutzilta jäljennöksen karkoitusmääräyksestä,\njossa hänen sanotaan olevan \"vahingollinen maan valtiolliselle\njärjestykselle ja yleiselle rauhalle\". Karkoitukseen nähden vedottiin\nerääseen toukokuun 26 päivänä 1903 annetun asetuksen pykälään, joka\nkoski \"muukalaisten karkoittamista Venäjän valtakunnan alueelta\". Kävi\nselvästi esille keskustelusta Deutrichin kanssa, että oli tahdottu\nkostaa kreivi Creutzille ja hänen perheellensä, koska hän tahtoi\nmuuttaa maasta ja siten saada lapsensa vapaiksi asevelvollisuudesta\ntekemällä heistä Ruotsin alamaisia.\n\nKäännyin sitten senaattori Enebergin puoleen, johon Oerstrœm oli\nvedonnut, kysymyksellä, kuinka Creutzin alamaisuuden laita oli. Hän\nselitti, että tämän Suomen alamaisuus ei suinkaan ollut lakannut sen\nkautta, että hän oli saanut luvan muuttaa maasta. H. Majesteettinsa\npäätöksessä oli nimenomaan, että Creutzin on \"kolmen kuukauden\nkuluessa tästä tiedon saatuansa, jos hän tahtoo tätä etua hyväksensä\nkäyttää, muutettava Suomesta, saaden vapautuksen alamaisuuden\nvelvollisuuksistansa\". Oli siis selvää, että karkoittaminen oli\ntehty kokonaan väärillä edellytyksillä. Minusta tuntui kuitenkin\nturhalta uudelleen käydä Deutrichin luona. Creutzin pakollista matkaa,\njonka piti tapahtua syyskuun 26 päivänä, ei kuitenkaan oltu saatu\nperuutetuksi. Sitävastoin katsoin, että minun täytyi selvittää v.t.\nkuvernöörille, että oli tapahtunut erehdys, kun Creutzia ei oltu\npidetty Suomen kansalaisena. Reinbott näytti olevan hämillään. Kuinka\nkevytmielisesti käsiteltiin lakia ja oikeutta, käy selville tämän,\nlääninsihteerin lausunnosta minulle, että erehdys helposti voitaisiin\nkorjata siten, että karkoitusmääräykseen muutettaisiin asetus ja pykälä!\n\nSyyskuun 25 päivänä oli uusmaalaisella osakunnalla ylimääräinen\nkokous, jossa karkoitusta pohdittiin ja osakunta sai kuraattorin\nkautta tiedonannon siitä, mitä asiassa oli tehty. Osakunta päätti\nkirjeellisesti minulta pyytää, että ryhtyisin toimenpiteisiin\nkarkoitusmääräyksen peruuttamiseksi ja asian ajamiseksi. Kirjelmän\njätti minulle seuraavana aamuna 8-miehinen lähetystö, jota kuraattori\njohti. Kirjelmässä sanottiin toimenpiteen Creutzia vastaan olevan\n\"ei ainoastaan oikeuden ja ihmisyyden kieltämistä, vaan myöskin\nylioppilasten tulevan kansalaisoikeuden polkemista\". \"Se hämmennys ja\nlevottomuus, joka on vallannut mielet uusmaalaisessa osakunnassa, ei\ntule\", sanottiin kirjelmässä, \"häviämään, ennenkuin vallalla oleva\noikeusturvattomuuden tunne on poistettu\". Minä sanoin, että tämä asia\noli hämmästyttänyt minua yhtä paljon kuin nuorisoakin, ja että aioin\nedelleenkin tehdä, mitä minun voimassani oli.\n\nSyyskuun 29 päivänä lähetin asiasta kirjelmän sijaiskanslerille.\nMainitsin siinä, että turhaan olin vedonnut v.t. kuvernööriin ja v.t.\nkenraalikuvernööriin ja tein selväksi, että Creutz edelleen oli Suomen\nalamainen ja että hänen siten pitäisi olla maan lain ja viranomaisten\nsuojassa. Mitä siihen todistettuun väitteeseen tulee, että Creutz olisi\nharjoittanut poliittisesti kiihoittavaa toimintaa, huomautin minä,\nettä hän ei ollut vielä täysi-ikäinen, ja että hänellä, luotettavien\ntodistusten mukaan, ei ollenkaan ollut sitä luonnonlaatua ja niitä\nominaisuuksia, jotka edes olisivat tehneet otaksuttavaksi, että hän\nolisi voinut tehdä jotakin sellaista, joka voisi vahingoittaa maan\nvaltiollista järjestystä ja yleistä rauhaa. Mutta siviilihallinnon\nmääräyksestä, joka perustui siihen väärään käsitykseen, että hän\noli vieras tässä maassa, oli häneltä riistetty se turva, jota hänen\nopiskelevana oli oikeus nauttia, ja hänet oli väkivaltaisesti pakotettu\nkeskeyttämään opintonsa. Kirjelmässä mainittiin ylioppilasten\nvetoaminen minuun, jonka yhteydessä lausuin: \"Minä ymmärrän täysin\nsen levottomuuden, joka vallitsee nuorison mielissä tämän tapauksen\njohdosta, ja minun on pakko ajatella niin, että sen keskuudessa yhä\nleviävä oikeusturvattomuuden tunne todellisena vaarana uhkaa laillisen\njärjestyksen häiritsemätöntä ylläpitoa yliopistossa.\" Velvollisuuteni\nmukaan vetosin kansleriin ja pyysin, että kyseessäoleva määräys\nkumottaisiin ja että Creutz siten esteettömästi saisi harjoittaa\nopintoja yliopistossa, johon hänellä oli sama oikeus kuin jokaisella\nmuulla ylioppilaalla, ainakin siksi kunnes hän oli lakannut olemasta\nSuomen alamainen. \"Sellainen toimenpide kanslerin puolelta\", sanottiin\nkirjelmässä, \"ei ainoastaan poistaisi sitä vääryyttä, joka oli\nkohdannut yksityistä ylioppilasta, vaan myöskin akateeminen nuoriso\ntulisi huomaamaan, että se edelleen niinkuin tähänkin asti voi\nyliopiston viranomaisilta odottaa saavansa oikeudellista turvaa ja\napua\". Sijaiskansleri lähetti kirjelmän kanslerille, ja sitä seurasi\nhänen oma, samaan suuntaan menevä lausuntonsa.\n\nLokakuun alussa jätti minulle ylioppilaskunnan puheenjohtaja 359\njäsenen allekirjoittaman pyynnön, että ylioppilaskunta kutsuttaisiin\nkokoon keskustelemaan niihin toimenpiteisiin mahdollisesti olisi\nryhdyttävä sen johdosta, että yksi sen jäsenistä oli karkoitettu\nmaasta. Mielipiteeni oli se, että minun täytyi hylätä tämä pyyntö,\nniin hyvin muodollisista syistä kuin siksi, että yliopistoviranomaiset\nHelsingissä jo olivat ryhtyneet kaikkiin niihin toimenpiteisiin,\njotka voivat tulla kysymykseen, ja koska niiden vaikutusta\npikemmin olisi vahingoittanut kuin hyödyttänyt ylioppilaskunnan\nkollektiivinen esiintyminen. Mutta koska pyynnön oli esittänyt hyvin\nsuuri osa ylioppilaskunnan jäseniä, tuntui minusta sopivalta, että\nylioppilaskunta kutsuttaisiin kokoon saamaan tiedon siitä, mitä asiassa\noli tehty. Kokous oli lokakuun 12 päivänä, jolloin puheenjohtaja luki\nkirjoittamani kirjelmän. Siinä tehtiin selkoa siitä mitä oli tehty ja\ntehtiin selväksi, miksi asiaa ei mielestäni pitäisi käsitellä yleisessä\nylioppilaskokouksessa. Kokouksen meno oli rauhallinen, vaikka mieliala\nvasemmalla sivustalla, puheenjohtajan ilmoituksen mukaan, oli jonkun\nverran hermostunut. Tälle kohdistettuun kysymykseen, oliko ja millä\ntavalla, hän tehnyt vastaväitteitä kieltoni perusteluja vastaan, ei\nvastattu, ja kokous hajoitettiin ilman että keskustelua asiasta oli\ntapahtunut.\n\nDanielson oli kuitenkin Oerstrœmiltä saanut sen tiedonannon, ettei tämä\ntahtonut sekaantua Creutzin asiaan, koska kenraalikuvernöörillä oli\n\"oikeus karkoittaa maasta niin hyvin suomalaisia kuin ulkomaalaisia\".\nAinoa muodottomuus, jonka arveltiin asiassa tapahtuneen, oli se,\nettä rehtorille ei oltu tehty virallista ilmoitusta asiasta,\nmikä laiminlyönti samalla kertaa post festum korjattiin.\nKarkoittamiskysymyksessä ei siis enää mitään voitu tehdä.\n\nLokakuun 24 päivänä tuli aivan odottamatta sijaiskanslerille kirjelmä\nkanslerilta siitä, että hän \"kenraalikuvernööriltä saapuneen\nilmoituksen mukaisesti ylioppilas, kreivi Creutzin sangen moitittavasta\nkäyttäytymisestä Pernajan pitäjässä ja nojautuen kaikkien korkeimpaan\nvaltuutukseen oli huomannut hänen hoitoonsa uskotun yliopiston\narvon vaativan\", että Creutz erotettaisiin yliopistosta. Ei ollut\nmitään syytä salata asiaa. Se tuli sen vuoksi pian tunnetuksi ja\nherätti paljon katkeraa mielipahaa, erittäinkin uusmaalaisessa\nosakunnassa. Neuvoteltuani sijaiskanslerin kanssa päätin minä tämän\nmääräyksen johdosta lähettää hänelle kirjelmän kanslerille edelleen\ntoimitettavaksi.\n\nKanslerin määräys oli pahentanut asiaa ja saattanut rehtorin\nkiusalliseen asemaan. Kenraalikuvernööri tahtoi ilmeisesti saada\naikaan selkkauksen yliopiston kanssa tai sen piirissä. Kirjelmäni\noli senvuoksi sangen ankara. Siinä huomautettiin, että toimenpide\nsisälsi loukkaavan vääryyden Creutzia kohtaan ja että sitä ei voitu\nnuorisolle selittää, vielä vähemmän puolustaa. Sijaiskansleri matkusti\nPietariin ja vei mukanaan kirjelmän saksalaisena käännöksenä. Hän\njätti sen Oerstrœmille, joka tarkkaavasti luki sen. Danielson selitti\nasiaa lähemmin ja huomautti, että Creutz tämän toimenpiteen kautta oli\njoutunut kärsimään uuden ja entistä ankaramman rangaistuksen. Oerstrœm\nvastasi, ettei se ollut tarkoitus, ja suostui siihen, että entinen\nkirjelmä peruutettaisiin ja sen sijaan kirjoitettaisiin uusi. Pari\npäivää myöhemmin saapui tämä uusi kirjelmä, joka kuului seuraavasti:\n\"Sitten kuin H. Ylh. Suomen kenraalikuvernööri hänelle kaikkein\narmollisimmasti suodun väliaikaisen vallan nojalla on karkoittanut K.A.\nYliopiston oppilaan, C.G. Creutzin, olen minä nähnyt asiaan kuuluvaksi,\nettä mainittu Creutz pyyhitään yliopiston matrikkelista, josta,\nj.n.e.\" Edellinen kirjelmä, johon virallisesti emme olleet puuttuneet,\nperuutettiin. Tällä oli voitettu ainakin se, että se mikä Creutzin\nerottamistoimenpiteessä oli ollut kiusallista, oli poissa. Se ei enää\nluonteeltaan ollut rangaistustoimenpide, vaan ainoastaan johdonmukainen\nseuraus siitä, että hän häikäilemättömästi oli maasta karkoitettu. Koko\ntämä asian vaihe merkitsi kanslerin peräytymistä. Eräillä tahoilla —\nmissä pääasiana pidettiin sitä muodollista laittomuutta, joka tapahtui\nsiinä että Creutzin nimi poistettaisiin yliopiston matrikkelista — ei\nkuitenkaan tahdottu tunnustaa, että kanslerin uusi määräys oli mikään\nvoitto.\n\nUusmaalaisen osakunnan kuraattori ei ollut odottanut virallista\nilmoitusta rehtorilta Creutzin erottamisesta yliopistosta, vaan\noli ensimmäisen kirjelmän johdosta ottanut kysymyksen esille\nosakunnassa, joka päätti lähettää asiasta kirjelmän rehtorille. Se\ntuli minulle lokakuun 30 päivänä ja sisälsi ojentelevan esityksen\nsiitä, miten yliopiston täkäläisten viranomaisten pitäisi suhtautua\nvallitsevaan sortojärjestelmään, sekä lausui sen toivomuksen, \"että\nyliopistoviranomaiset, jos he, antamatta yliopistolle mahdollisesti\nkoituvain seurausten ratkaisevasti vaikuttaa menettelyynsä,\nkieltäytyvät millään tavalla olemasta mukana ylioppilas Creutzin\nrankaisemisessa, tässä asiassa voivat olla vakuutettuja uusmaalaisen\nosakunnan täydestä myötätunnosta\". Mietittyäni asiaa päätin minä\nlähettää kirjelmän takaisin osakunnalle, ja kirjoitin samalla\nyksityisen kirjeen kuraattori Estlanderille, jossa lausuin, että\nminä ainoastaan siten, etten virallisesti puuttunut kirjelmään,\nvoin pelastaa osakunnan ajattelemattomuudesta johtuneen\ntoimenpiteen seurauksista. Minä huomautin, ettei ollut sopivaa,\nettä ylioppilasosakunta siten ryhtyi arvostelemaan rehtorin ja\nsijaiskanslerin suhtautumista ylemmän viranomaisen määräykseen.\n\nSamalla kertaa kuin uusmaalaisessa osakunnassa päätettiin kääntyä\nrehtorin puoleen, päätettiin myöskin lähettää kirjelmä muille\nosakunnille, jossa selostettiin Rosenqvistin ja Creutzin tapaukset\nja lausuttiin samaa kuin minulle osoitetussa kirjelmässä. Muille\nosakunnille annettiin se kehoitus että, jos ne \"yhtyivät siihen\najatukseen, joka oli määrännyt uusmaalaisen osakunnan; toimintatavan,\nne saattaisivat tämän käsityksensä yliopistoviranomaisten tietoon\".\nKaksi osakuntaa, savo-karjalainen ja pohjalainen, ottivat kysymyksen\nkäsiteltäväksi, ennenkuin minä sain tiedon asiasta. Muiden osakuntien\ninspehtoreja kehoitettiin pitämään huolta siitä, että asiaa ei\notettaisi viralliseen käsittelyyn pöytäkirjaan merkittäväksi, ja niin\ntehtiinkin. Ei myöskään kahden ensinmainitun osakunnan pöytäkirjaan\notettu uusmaalaisen osakunnan kehoitusta. Pohjalainen osakunta päätti,\nsenjälkeen kuin se minulta oli saanut täydellisen selonteon niistä\ntapauksista, joihin uusmaalaisen osakunnan kirjelmässä vedottiin,\nlähettää kirjelmän takaisin uusmaalaiselle osakunnalle ja sen sijaan\nkääntyä rehtorin puoleen ja lausua osakunnan huolen niitä uhkaavista\nkurinpitorangaistuksista, jotka olivat jääneet pois kutsunnoista.\n\nUusmaalaisessa osakunnassa herätti minun asiaan puuttumiseni\npitkän keskustelun. Estlander poistui, koska minä olin tehnyt\nhänet vastuunalaiseksi toimenpiteestä. Inspehtori, professori\nChydenius, antoi, sen mukaan kuin hän minulle ilmoitti, ankaran\nnuhteen osakunnalle ja koetti tehdä selväksi, että se oli mennyt\ntoimintavaltansa yli. Osa jäsenistä tahtoi, että osakunta vastaisi\njokaisesta kirjelmän sanasta ja pysyisi päätöksessään. Toiset\narvelivat, että osakunta oli menetellyt ajattelemattomasti ja että\nsen avoimesti pitäisi se tunnustaa, toiset taas, että rehtori oli\nväärinkäsittänyt kirjelmän, koska osakunta vain oli tahtonut viitata\nsiihen, että, jos yliopistoviranomaiset katsoivat sen ajan tulleen,\njolloin yliopisto saattoi antautua seurauksiltaan vakaviinkin\ntaisteluihin, niin he voisivat odottaa saavansa osakunnan kannatuksen\npuolellensa. Valittiin toimikunta, ja kysymys otettiin käsiteltäväksi\nseuraavassa kokouksessa. Pitkien keskustelujen jälkeen päätti osakunta\ninspehtorinsa kautta antaa minulle selityksensä, että oli tapahtunut\nväärinkäsitys, että osakunta \"ei ollut tahtonut lausunnollaan vaikuttaa\nmitään rehtorin virkatoimiin, joiden määrääjänä se oli tiennyt\njokaisessa tapauksessa olleen ainoastaan Herra Rehtorin omantunnon ja\nhänen oman käsityksensä virkavelvollisuudestansa\", vaan oli tahtonut\nesille tuoda, \"mitkä ajatukset ja tunteet uusmaalaisen opiskelevan\nnuorison keskuudessa tähän kysymykseen nähden olivat vallinneet, sekä\nennen kaikkea, että tämän nuorison toivo oli se, että ne seikat,\njotka saattoivat uhata sen rauhallista yliopistollista opiskelua ja\nesiintyä civis Creutzin asiaa järjestettäessä tahi muita samantapaisia\ntulevaisuudessa, eivät millään ratkaisevalla tavalla pääsisi\nvaikuttamaan yliopistoviranomaisten toimiin\". Minä sanoin olevani\ntyytyväinen tähän selitykseen. Se osoitti osakunnan hyvää tahtoa\njärjestää ajattelemattoman teon seuraukset. Tällaisissa tapauksissa\nei voinut vaatia liian paljon nuorisolta, varsinkin kun, kuten tässä\ntapauksessa, täytyi tuntea kunnioitusta ja myötätuntoa sen esiintymisen\nperusmotiivia kohtaan. Minä olin toivonut, että asia tähän loppuisi,\nmutta niin ei ikävä kyllä käynyt.\n\nSen mukaan kuin Danielson marraskuun lopulla oli saanut tietää, olivat\nosakuntien toimenpiteet Creutzin asiassa tulleet kenraalikuvernöörin\ntietoon, ja tämä aikoi tehdä siitä suuren asian yliopistoa vastaan,\nmikä luultavasti alun pitäen oli kuulunut hänen tarkoituksiinsa. Hän\nkatsoi saaneensa uuden todistuksen siitä, että osakunnat, joihin hän\nlähinnä tahtoi päästä käsiksi, olivat valtiollisia seuroja, jotka\nolivat yliopistoviranomaisten suojeluksen alaisia. Kenraalikuvernöörin\nvälitön sekaantuminen estettiin, mutta Danielsonin mielipide oli,\nettä asiaa näissä olosuhteissa ei voitu muitta mutkitta sivuuttaa,\nja hän vaati minulta lähempää selontekoa siitä, mitä oli tapahtunut.\nNeuvoteltuani inspehtorien kanssa lähetin minä seikkaperäisen\nselonteon sekä sen mukana uusmaalaisen osakunnan inspehtorilta minulle\ntulleen kirjelmän sekä jäljennöksen muille osakunnille osoitetusta\nkirjelmästä. Yksityisesti kehoitin minä sijaiskansleria, ettei hän\ntapahtuman johdosta ryhtyisi toimenpiteisiin kuraattori Estlanderia tai\nuusmaalaista osakuntaa vastaan. Jos hän jotakin tekisi, saattaisi se\nvain uudelleen tunteet kuohuksiin. Hän taipuikin siihen, mutta päätti\nkuitenkin itse puhua Estlanderin kanssa asiasta. Tämä keskustelu oli,\nniinkuin minä pelkäsin, uusien selkkausten alkuna.\n\nKeskustelu oli tammikuun 22 päivänä 1904, ja sijaiskanslerin\ntarkoituksena oli siten saada kyseessäoleva asia lopullisesti\npäättymään. Danielson oli toivonut Estlanderin myöntävän, että\nosakunnan esiintyminen oli ollut muodotonta, ja että hän lupaisi pitää\nhuolta siitä, että vastedes sellaista vältettäisiin. Kun Danielson\nkysyi, kieltäytyi kuitenkin Estlander antamasta suullista vastausta\ntai ryhtymästä mihinkään suulliseen selontekoon, ja sitäkin vähemmän\nsitoutumasta mihinkään vastaisuuden varalta. Asian niin ollen katsoi\nDanielson olevansa pakotettu keskeyttämään keskustelun ja kehoittamaan\nEstlander ja seuraavan päivän kuluessa jättämään eronpyyntönsä\nkuraattorintoimesta. Muussa tapauksessa katsoi sijaiskansleri olevansa\npakotettu ryhtymään toimenpiteisiin hänen erottamisekseen.\n\nMinä kutsuin Estlanderin luokseni seuraavana päivänä ja keskustelin\npitkästi hänen kanssaan toivoen voivani taivuttaa häntä sovinnolliseen\nselvittelyyn, mutta hän ei voinut ymmärtää, että hänen esiintymistänsä\nvastaan sijaiskansleria kohtaan olisi mitään muistutettavaa, eikä\nhän myöskään tahtonut suostua pyytämään eroa kuraattorintoimesta.\nWrede, jonka kanssa olin neuvotellut, kirjoitti minulle ja pyysi minua\nkoettamaan taivuttaa Danielsonia siihen, että hän antaisi syyttää\nEstlanderia konsistorin edessä mieluummin kuin että itse erottaisi\nhänet, lähinnä ajatellen sitä, millä tavalla nuoriso suhtautuisi\nasiaan. Illalla oli sijaiskanslerilla neuvottelu minun ja inspehtori\nChydeniuksen kanssa. Asian jättäminen konsistorin käsiteltäväksi oli\nkysymyksen alaisena, mutta minä puolestani en voinut ehdottomasti\nolla asian puolella, koska sellaisesta oikeusjutusta, joka täytyi\npitää avoimin ovin, julkisuuteen tulisi seikkoja ja asianhaaroja,\njotka saattoivat käydä arveluttaviksi osakuntalaitokselle ja\nyliopistolle. Eivät kenraalikuvernööri eikä kansleri olisi voineet\npysytellä toimettomina. Sijaiskansleri suostui kuitenkin siihen,\nettä Estlanderille vielä annettaisiin tilaisuus antaa tarvittavia\nselityksiä, ennenkuin mihinkään ryhdyttäisiin.\n\nTämä jätti Chydeniukselle kirjelmän, joka sisälsi jonkunlaisen\nselityksen niistä kysymyksistä, joihin hän oli kieltäytynyt vastaamasta\nsijaiskanslerille, sekä antoi samalla Chydeniukselle luvan käyttää\nkirjelmää niinkuin hän hyväksi näki. Chydenius lähetti kirjelmän\nsijaiskanslerille, joka kuitenkin oli sitä mieltä, että Estlander\nsen kautta vain oli pahentanut asemaansa. Tammikuun 25 päivänä tuli\nsijaiskanslerilta kirje, jossa sanottiin, että hän \"oli katsonut\ntarpeelliseksi, että Estlander pidätettäisiin kuraattorintoimesta\ntoistaiseksi ja kunnes siitä toisin voitaisiin määrätä\". Samalla\nkehoitettiin minua ryhtymään tästä johtuviin toimenpiteisiin. Minä\nilmoitin virallisesti asiasta osakunnalle ja määräsin fil. kand. R.\nFuruhjelmin väliaikaisesti ottamaan haltuunsa kuraattorin toimet.\nChydenius lupasi olla läsnä osakunnan kokouksessa samana iltana ja\npitää huolta siitä, että kaikki sujuisi rauhallisesti, vaikka hän oli\nvakuutettu siitä, että katkeroituminen sijaiskansleria kohtaan oli\nsuuri. Osakunta päätti esittää minulle pyynnön, että minä pyytäisin\nsijaiskanslerilta selitystä niistä syistä, jotka olivat aiheuttaneet\nhänen toimenpiteensä.\n\nMinä kävin tässä tarkoituksessa sijaiskanslerin luona, joka lupasi\nseikkaperäisesti perustella, missä suhteessa hän oli katsonut\nEstlanderin tehneen itsensä syypääksi saamaan nuhteen. Jotta asia\nsujuisi rauhallisemmin, päätti hän, ettei hän erottaisi Estlanderia,\nvaan pidättäisi hänet virantoimituksesta. Helmikuun 1 päivänä sain\nsijaiskanslerin kirjelmän siitä, että kuraattori oli pidätetty\nvirantoimituksesta kolmeksi kuukaudeksi. Kirjelmässä selostettiin\nseikkaperäisesti uusmaalaisen osakunnan ja Estlanderin toimintaa.\nToisille osakunnille lähetetty kirjelmä leimattiin yritykseksi\n\"kiihoittaa niitä tottelemattomuuteen v.t. kanslerin mahdollisia\nkäskyjä vastaan\". Ottaen huomioon sen, että osakunta oli \"esittänyt\nanteeksipyynnön\" rehtorille, ei sijaiskansleri tahtonut toimeenpanna\nmitään tutkintoa asiassa. Kun sijaiskanslerin kirjelmä luettiin\nosakunnan kokouksessa helmikuun 2 päivänä, jätti Estlander kirjallisen\nlausunnon, joka koski eräitä kirjelmän kohtia, sekä luopui\nkuraattorintoimesta. Osakunnan keskuudessa pääsi se käsitys yleisesti\nvallalle, että se ei valitsisi v.t. kuraattoria, koska se sellaisen\nvaalin kautta näytti tunnustavan oikeaksi sijaiskanslerin menettelyn.\nChydenius koetti kokouksessa selvittää käsitteitä, mutta hän sai sen\nvaikutelman, että tahdottiin saada vaikea tilanne kärjistymään.\n\nAsia pantiin pöydälle, mutta sitä seuraavassa kokouksessa helmikuun 9\npäivänä päätti osakunta olla valitsematta v.t. kuraattoria. Osakunta\nkatsoi että sillä vain oli oikeus mutta ei velvollisuutta vaaliin.\nOsa kysymyksen käsittelyä varten asetetun toimikunnan jäsenistä oli\nneuvotellut Wreden kanssa ja hän oli aivan ehdottomasti neuvonut\nosakuntaa alistumaan ja ryhtymään vaaliin. Inspehtorikin oli antanut\nsamanlaisia kehoituksia, mutta turhaan. 12 päivänä sain Chydeniukselta\nkirjelmän osakunnan päätöksestä, sekä sen tiedonannon, että hän\ninspehtorina ei ollut siihen yhtynyt. Hän liitti mukaan myöskin\nsanotussa tilaisuudessa sanelemansa lausunnon, jossa hän muun muassa\nsanoi, että osakunta ei laillisesti saattaisi toimia ilman kuraattoria,\nsillä aikaa kuin Estlander oli virantoimesta pidätettynä. Jos ei\nseuraavan kokouksen aikana asianmukaisella tavalla toimeen määrätty\nhenkilö olisi hoitamassa kuraattorin tehtäviä, niin hänen mielestänsä\noli pakko toistaiseksi lakata inspehtorin toimestansa, josta myöskin\nolisi seurauksena se, että osakunnan toiminta lakkaisi. Sitten kuin\npäätös oli tehty, oli inspehtori pöytäkirjaan lausunut valittelunsa\nsiitä, että osakunta oli \"laiminlyönyt sille kuuluvan kalliin oikeuden\".\n\nNeuvoteltuani inspehtorin kanssa määräsin minä heti osakunnan entisen\nsihteerin, fil. kand. Eirik Hornborgin olemaan v.t. kuraattorina\nhuhtikuun 25 päivään saakka. Tämä kuitenkin ilmoitti kirjeessä,\nettä hän ei voinut ottaa vastaan tehtävää, \"koska hän ei silloisten\nolojen vallitessa voinut saada osaksensa sitä luottamusta, jota\nilman kuraattorintoimen hoitaminen oli aivan mahdotonta\", jonka\nvuoksi hän pyysi päästä vapaaksi tehtävästä. Minä kutsuin hänet\nluokseni ja huomautin, että hän ei ollut esilletuonut muita syitä\nvapauttamiseksensa kuin sellaisia, joita kuka jäsen tahansa saattoi\nesittää. Hän ymmärsi tämän täydellisesti ja tunnusti, että hänen\nvelvollisuutensa oli ottaa vastaan kuraattorintoimi, mutta että\nsolidaarisuus hänen toveriensa kanssa pakotti häntä kieltäytymään. Hän\naikoi kuitenkin alistaa asian toveripiirin harkittavaksi. Helmikuun 23\npäivän kokouksessa pyysi hän ulkopuolella pöytäkirjan, että osakunnan\njäsenet lausuisivat ajatuksensa siitä, pitäisikö hänen ottaa vastaan\nkuraattorin tehtävä vai eikö. Valtavalla enemmistöllä osakunta antoi\nsen lausunnon, että Hornborgin ei pitäisi ottaa vastaan kuraattorin\ntointa, jota hän asiain näin ollen ei sanonut tekevänsä; tämän jälkeen\nChydenius lopetti kokouksen. Minusta ei näyttänyt kohtuulliselta\neikä viisaalta syyttää Hornborgia konsistorin edessä hänen\nkieltäytymisestään, koska hänen esiintymisensä oli ollut hyvin suora ja\nrehellinen, ja hän tuskin olisi voinut menetellä toisin, kun osakunnan\nkanta oli sellainen kuin oli. — A. Mörnen käydessä luonani näihin\naikoihin tuli myöskin uusmaalaisen osakunnan käyttäytyminen ristiriidan\naikana puheeksi. Hän myönsi, että se oli ollut poikamaista ja muistutti\nkoulukonventtia, mutta, sanoi hän, \"sellaisia me uusmaalaiset olemme\".\nKun lausuin sen toivomuksen, että he kuitenkin lopuksi tulisivat\njärkiinsä, sanoi hän, että järkeä ei tässä asiassa ollut paljoakaan\nkäytetty, vaan ainoastaan tunnetta.\n\nSitten kuin inspehtorin kautta olin saanut virallisen tiedonannon\nosakunnan menettelystä helmikuun 23 päivän kokouksessa, lähetin minä\nkirjelmän sijaiskanslerille, jossa tein selkoa tilanteesta sekä\nehdotin, että ne määräykset, jotka olivat seuraamuksena siitä, että\nosakunnalla ei ollut vakinaista kuraattoria virantoimituksessa,\nolisivat voimassa siksi kunnes laillisessa järjestyksessä valittu\nhenkilö ottaisi haltuunsa kuraattorin tehtävät tai siitä muuten\nsäädettäisiin. Näiden mukaan lakkaisi osakunta toimimasta yleisesti\nvallalla olevien asetusten mukaisesti, osakunnan kokoukset lakkaisivat,\nja sen jäsenet tulisivat käytökseensä ja muuhun elämäänsä nähden\nrehtorin ja inspehtorin erikoisen valvonnan alaisiksi, jonka lisäksi\nmääräyksissä olisi sääntöjä osakuntaan liittymisestä, erotodistuksista,\ntodistuksista, taloudesta, juhlista ja apurahoista. Sijaiskansleri\nvahvisti ehdotuksen.\n\nMaaliskuun 3 päiväksi olin minä kutsunut kokoon osakunnan jäsenet\njuhlasaliin, missä minä ilmoitin määräyksestä ja samalla kertaa\nvakavasti puhuin silloisesta tilanteesta ja siitä vastuusta,\njonka osakunta oli ottanut kannettavaksensa tämän vastustavalle\nkannalle asettumisensa kautta, josta voisi tulla kohtalokas koko\nosakuntalaitokselle. Minä lopetin esitykseni suunnilleen seuraavalla\ntavalla: \"Pääasia tällä hetkellä on, että tämä asia voidaan selvittää\nilman mitään sekaantumista yliopiston korkeimman viranomaisen\npuolelta. Minä pyydän Teitä senvuoksi muistamaan että jokainen yritys\nolla tarpeellisessa määrässä huomioonottamatta Teidän täkäläisten\njohtomiestenne arvovaltaa tai virkaoikeutta ehdottomasti aikaansaa\nsen, että hallinnollinen painopiste nuorison asioiden suhteen\nsiirtyy korkeampia hallintopaikkoja kohti. Minä pyydän Teitä olemaan\nvakuutettuja siitä, että samalla kuin minun siinä ikävässä asemassa,\njohon Te olette minut saattaneet, on pakko täyttää virkavelvollisuuteni\njärjestystä ja yliopiston etua silmälläpitäen, niin minä kuitenkin yhä\nedelleen kuten tähänkin saakka olen hartaasti valvova uusmaalaisen\nosakunnan ja sen jäsenten etua.\" Kaikki kävi rauhallisesti.\n\nOsakunnan toiminta keskeytyi siis huhtikuun 25 päivään saakka. Tämä on\nluultavasti ainoa kerta, jolloin sellaista on tapahtunut osakuntien\nhistoriassa. Ei mitään merkittävää sattunut sinä aikana. Jonkunlainen\nvaltuusvaliokunta lienee osakunnan jäseniltä saanut tehtäväksensä\ntänä aikana toimia osakunnan nimessä. Pari uusmaalaista illanviettoa\nsaatiin rehtorin luvalla pitää ja uusmaalaisten ylioppilasten\nyhteisiä huviretkiä järjestettiin. Erään sellaisen retken johdosta\nWestankvarniin tahtoi kuvernööri sekaantua asiaan, vedoten niihin\nväliaikaisiin määräyksiin, joita oli annettu, mutta minä torjuin hänen\nyrityksensä. Eräistä juoksevista asioista päätti rehtori ja inspehtori.\nHuhtikuun 19 päivänä sain sijaiskanslerilta kirjelmän, jossa oli\npyyntö, että minä ennen virastapidättämisajan päättymistä \"vakavasti\nhuomauttaisin Estlanderille hänen velvollisuuksistaan kuraattorina\ntarkoin noudattaa voimassaolevia osakuntia koskevia asetuksia, samoin\nkuin niitä lähempiä ohjeita, joita yliopistoviranomaiset voivat katsoa\ntarpeelliseksi mainittujen asetusten nojalla tai virkavaltuuksiensa\nperusteella muuten ilmoittaa\". Minä suoritin tehtävän seuraavana\npäivänä.\n\nSiten oli tämä sekava juttu loppunut. Onneksi eivät kansleri eikä\nkenraalikuvernööri olleet sekaantuneet tähän juttuun, vaikka he\ntietysti tarkasti seurasivat sitä. Mutta he eivät saaneet mitään\naihetta sekaantumiseen, kun asia selvitettiin kokonaan asianomaisten\nkesken ja osakunnan jäsenet sinä aikana, jolloin osakunta ei ollut\ntoiminnassa, käyttäytyivät lojaalisti ja hyvin. Mutta ei ole\nepäilystäkään siitä, että Estlanderin syntiluettelo Plehwen kirjoissa\nhänen käytöksensä johdosta osakunnan kuraattorina huomattavasti\nlisääntyi, ja ristiriita uusmaalaisen osakunnan kanssa oli varmasti\nosaltaan syynä siihen väkivaltaiseen toimenpiteeseen, joka kesällä niin\nankarasti kohtasi Estlanderia.\n\nSeurauksena yllä selostetuista seikoista oli myöskin inspehtorin\nvaihdos osakunnassa. Jo maaliskuussa pyysi Chydenius kirjallisesti\nsijaiskanslerilta, ettei häntä seuraavaksi kolmivuotiskaudeksi\nehdotettaisi uusmaalaisen osakunnan inspehtoriksi. Hän perusteli\npyyntöänsä niillä seikoilla, jotka lukuvuoden aikana olivat\nvaikuttaneet häiritsevästi uusmaalaisen osakunnan elämään, ja antoi\nkirjelmässä seikkaperäisen esityksen riita-asiasta. Kirjelmän\nlopussa lausui hän: \"Koska minä suuresti kunnioitan sitä lämmintä ja\navomielistä, vaikka toisinaan ymmärtämättömyydestä väärään suuntaan\njohdettua oikeudentuntoa, joka mainituissa olosuhteissa on elähyttänyt\nuusmaalaista osakuntaa, on minulle ollut perin kiusallista, että minun\ninspehtorina on täytynyt muodollisista syistä paheksua päätöksiä,\njoissa tämä tunne on ilmaantunut, sitäkin kiusallisempaa, kun minun\nmielipiteeni on, että tätä nyt syntynyttä ristiriitaa olisi voitu\nja pitänyt välttää, jos Herra v.t. sijaiskanslerin puolelta olisi\nmenetelty osakuntaa kohtaan hienotunteisemmin ja tavalla, joka olisi\nollut paremmin sopusoinnussa yliopiston traditsionien kanssa.\"\nInspehtorin asema oli itse asiassa ollut hyvin vaikea. Osakunta lausui\ntoivomuksensa saada professori W. Pippingin inspehtoriksensa, ja hänet\nnimitettiinkin siksi.\n\n\n\n\nKolmen yliopistonopettajan maastakarkoittaminen vuonna 1904.\n\n\nKesäkuun 4 päivänä 1904 kävi sijaiskansleri Danielson kenraali\nBobrikoffin luona, koska tämä oli lausunut uhkauksia yliopistoa\nkohtaan. Kenraalikuvernööri oli hyvin kiihoittunut siitä sanelusta\npöytäkirjaan, jonka joukko professoreja konsistorin kokouksessa\ntoukokuun 11 päivänä oli tehnyt niiden erottamisrangaistusten johdosta,\njoiden piti kohdata niitä ylioppilaita, jotka olivat jääneet pois\nasevelvollisuuskutsunnoista 1903. Hän tahtoi tietää niiden professorien\nnimet, jotka olivat allekirjoittaneet tämän lausunnon, ja pyysi\nsaada pöytäkirjan. Danielson ei kuitenkaan sanonut voivansa suostua\ntähän toivomukseen, koska hän ei vielä ollut ilmoittanut asiasta\nkanslerille. Bobrikoff selitti tulevansa vaatimaan allekirjoittajien\ntai muutamien heistä erottamista, ja tulisi hän sitten käyttämään\nkarkoitusoikeuttansa. Hän ei maininnut mitään nimiä, mutta Danielson\nluuli aikaisempien lausuntojen nojalla voivansa päättää, että hän\nlähinnä tarkoitti Wredeä ja Th. Homénia. Bobrikoff lisäsi, että\njos joku karkoitus tulisi tapahtumaan, toimeenpantaisiin se ennen\nvaltiopäiväkutsun julkaisemista.\n\nKonsistori oli toukokuun 31 päivän kokouksessa päättänyt lähettää\nadressin kanslerille asevelvollisuusrangaistusten johdosta, pyytäen,\nettä kansleri esittäisi H. Majesteetilleen konsistorin siitä asiasta\nilmituoman huolen. Toivottiin sen kautta myöskin voitavan ehkäistä ne\ntoimenpiteet, jotka edellämainittu sanelu mahdollisesti saisi aikaan\nyksityisiä yliopistonopettajia vastaan.\n\nSen johdosta, mitä oli tapahtunut, lähinnä kenraalikuvernöörin\nuhkaavien lausuntojen johdosta, pidettiin kesäkuun 6 päivänä\nneuvottelukokous eräiden virkatoverien kesken. Aamupäivällä oli kokous\nsijaiskanslerin läsnäollessa, illalla toinen minun puheenjohdollani.\nKaikki kaupungissa olevat lausunnon allekirjoittajat olivat saapuvilla.\nDanielson oli tuonut esille sen ajatuksen, että jos tilanne tulisi\nhyvin vakavaksi yliopistolle, joku uhatuimmista vapaaehtoisesti eroaisi\nvirastaan, jotta sellaisella uhrauksella mahdollisesti vältettäisiin\nväkivallanteko. Kaikki olivat kuitenkin yksimielisiä siitä, että\nsellaista keinoa ei ainakaan sillä hetkellä pitäisi käyttää, koska\nse olisi omiansa tekemään asianomaisille helpommaksi poistaa\nepämieluiset yliopistonopettajat. Wrede selitti nimenomaan, että hän\nei eroaisi vapaaehtoisesti, vaan antaisi ennemmin erottaa itsensä\nväkivallalla. Kaikki muut allekirjoittajat tahtoivat olla solidaarisia\nsaneluun nähden. Jos jotakuta kehoitettaisiin pyytämään eroa ja hän\nseuraisi kehoitusta, katsoivat kaikki olevansa pakotettuja eroamaan\nosoittaaksensa siten yhteenkuuluvaisuuden tunnettansa. Toisin olisi\nasian laita, jos väkivaltainen erottaminen tulisi kysymykseen.\n\nYksimielisesti lausuttiin se toivomus, että sijaiskanslerin niin\npian kuin suinkin pitäisi matkustaa Pietariin tämän asian vuoksi,\nja että hän silloin myöskin veisi mukanaan konsistorin adressin,\nsiten osoittaaksensa kanslerille, että kaikki konsistorin jäsenet\nasiallisesti olivat yksimielisiä. Virkatoverit toivoivat, että minäkin\nlähtisin Pietariin, mutta minusta tuntui viisaimmalta, että Danielson\nmatkustaisi yksinään, koska konsistorin kirjelmän esittäminen, jos\nsijaiskansleri ja rehtori yhdessä kävisivät Plehwen luona, saisi liian\njuhlallisen ja virallisen luonteen ja alusta pitäen tekisi hänet\nankarammaksi. Yksityisempi keskustelu kanslerin ja sijaiskanslerin\nvälillä näytti minusta asian silloisessa vaiheessa edullisemmalta.\nLähetin senvuoksi viipymättä konsistorin kirjelmän sijaiskanslerille,\nsekä oman lausunnon, jossa vahvistin oikeaksi selonteon tilanteesta,\njonka konsistori oli antanut, ja yhdyin sen pyyntöön.\n\nSijaiskanslerin käynti Plehwen luona tapahtui kesäkuun 8 päivänä. Sen\nsyytä ei tämä lähemmin tuntenut, minkä vuoksi Danielson teki selkoa\ntapahtumista. Sanelu oli, huomautti hän, ollut ainoastaan pöytäkirjaan\nliitetty mielipiteenilmaus, eikä ollut tarkoitettu julkisuutta varten,\nmutta siitä oli ikävä kyllä mainittu Ruotsin sanomalehdistössä ja siten\noli se tullut myöskin kenraalikuvernöörin tietoon sekä herättänyt tämän\nvakavaa paheksumista. Plehwe kysyi silloin, oliko allekirjoittajien\njoukossa joku sellainen, jonka karkoittaminen tieteellisessä suhteessa\ntietäisi suurempaa häiriötä yliopiston työlle, esim. Tigerstedt.\nDanielson ilmoitti, että Tigerstedt ei kuulunut allekirjoittajiin,\nja että hän ylipäänsä oli pidättynyt ottamasta osaa politiikkaan,\nmutta että niiden joukossa olivat m.m. A. Homén ja J.A. Palmén, jotka\nolivat harjoittaneet intensiivistä tieteellistä työskentelyä ja joilla\nsiinä suhteessa oli korkea asema. Danielson jätti Plehwelle otteen\nkonsistorin pöytäkirjasta toukokuun II päivältä ja lisäsi, että suurin\nosa konsistorin jäseniä ei tosin ollut yhtynyt rangaistavana pidettyyn\nlausuntoon, mutta että konsistori yksimielisesti oli päättänyt lähettää\nkanslerille kirjelmän, joka selittäisi asevelvollisuusrangaistuksista\njohtunutta tilannetta, joka, yhdessä rehtorin erityisen kirjelmän\nkanssa, oli virallista tietä lähetetty sijaiskanslerille. Plehwe luki\nnopeasti läpi nämä asiakirjat. Danielson painosti, että tämä ei ollut\nmikään vastalause, vaan ainoastaan niiden huolten esilletuominen, jotka\nkonsistoria painoivat. Plehwe myönsi, että kirjelmä oli sävyisästi\nkirjoitettu, mutta se osoitti, että konsistorin jäsenet asettuivat\noppositsioniin hallitusta vastaan ja tahtoivat tukea kutsunnoista\npoisjääneitä ylioppilaita. Jos sijaiskansleri lähettäisi kirjelmän\nvirallista tietä, esittelisi Plehwe sen kyllä H. Majesteetilleen, mutta\nhänen täytyisi myös silloin vaatia yliopiston sulkemista ja muutamien\nyliopistonopettajien poistamista. Niin kauan kuin maan olot olivat\nolleet levottomat, voitiin yhtä ja toista jättää huomioonottamatta,\nmutta jos yliopistossa jatkettaisiin vastustusta nyt, sitten kuin\nmaa oli oleellisesti rauhoitettu (!), ei sitä voitu sietää. \"Jos\nyliopisto\", sanoi Plehwe, \"tahtoi tulla Port Arthuriksi, täytyi\nsen vastata teoistaan. Japanilaiset koettavat turhaan valloittaa\nlinnoitusta, mutta yliopisto ei voi pitää puoliaan.\" Hän ei sanonut\nolevansa halukas uhkauksiin, kun oli kysymys yliopistonuorisosta,\nsillä se katkeroitui vain siitä, vaan selitti, että olisi parempi heti\npaikalla käydä lujasti asiaan. Hän antoi sijaiskanslerille vapauden\nlähettää kirjelmän virallista tietä, jos tahtoi, mutta seuraukset\nolisivat sellaiset kuin hän oli maininnut. Jos ei kirjelmää saapuisi,\nniin saisi sijaiskanslerin ilmoitus olla niinkuin sitä ei olisi\nollutkaan; ei myöskään pöytäkirja-sanelu silloin aiheuttaisi mitään\ntoimenpidettä kanslerin puolelta. Wreden suhteen sanoi Plehwe, ettei\nhän kuitenkaan tulisi vastustamaan kenraalikuvernöörin vaatimuksia, jos\ntämä niitä esittäisi.\n\nKesäkuun 13 päiväksi olin kutsunut kokoon ne professorit, jotka olivat\nkaupungissa. Sijaiskansleri ilmoitti Pietarin matkansa tulokset\nja pyysi konsistorin jäsenten lausuntoa siitä, katsoivatko he,\nettä kirjelmä, uhkauksesta huolimatta, pitäisi lähettää. Erilaisia\nmielipiteitä lausuttiin, mutta useimmat olivat sitä mieltä, että ei\nvoitu muuta kuin kehoittaa sijaiskansleria tavallisessa järjestyksessä\nlähettämään kirjelmän kanslerille, koska päinvastainen teko täytyi\nkäsittää perääntymiseksi konsistorin puolelta. Kysymystä ratkaisemaan\npäätettiin kutsua kokoon kaikki konsistorin jäsenet heinäkuun 1\npäiväksi.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin, kesäkuun 16:ntena, tapahtui murhayritys\nBobrikoffia vastaan ja hänen kuolemansa, jonka kautta aivan uusi\ntilanne muodostui. Millaisiksi olosuhteet nyt muodostuisivat ja missä\nmäärin yliopistoa tapaus koskisi, oli mahdotonta ennakolta aavistaa,\nvaikka näyttikin todennäköiseltä, että uusia väkivallantekoja\nlähinnä seuraisi tätä tapahtumaa. Ilman yhteyttä sen kanssa, mitä\nsitten tapahtui, ei varmaankaan ollut se seikka, että uusmaalaisen\nosakunnan kuraattori, dosentti E. Estlander, kutsuttiin niihin\npoliisitutkintoihin, jotka toimeenpantiin heti murhan jälkeen. Häneltä\nkysyttiin, keiden osakuntatoverien kanssa Eug. Schauman enimmän oli\nseurustellut. Estlander kieltäytyi luonnollisesti antamasta tarkempaa\nvastausta, jonka johdosta hänet vangittiin, mutta vuorokauden kuluttua\njälleen päästettiin vapaaksi.\n\nKesäkuun 19 päivänä saapui ministerivaltiosihteerin apulainen Oerstrœm\nHelsinkiin Bobrikoffin kuoleman johdosta. Danielsonille antamansa\nilmoituksen mukaan näytti hän luulevan, että tapahtuma ei tulisi\nmillään tavalla vaikuttamaan yliopistoon. Saman päivän iltana,\nennenkuin hän palasi Pietariin, antoi hän kuitenkin Danielsonille\ntiedon, että hän oli saanut sähkösanoman Plehweltä, jossa sanottiin,\nettä yleinen mielipide Venäjällä oli hyvin kiihoittunut murhan\njohdosta ja että asia ei voinut päättyä ilman uhria suomalaisten\npuolelta. Yliopistossa täytyi tapahtua erottamisia ja tällöin mainitsi\nOerstrœm Wreden, Th. Homénin ja Estlanderin, joiden nimet kaikesta\npäättäen olivat sähkösanomassa. Danielson sanoi, että hän ensi tilassa\ntulisi Pietariin. Me sovimme siitä, että minä tulisin mukaan, jota\nmyöskin kaupungissa olevat virkatoverit kannattivat. 20 päivän iltana\nkokoontuivat nämä minun luokseni. Mieliala oli hyvin raskas. Runeberg\nhuomautti, että oli toivottavaa, että konsistorin kirjelmä nyt\nsaatettaisiin perille, ja siitä olin minä samaa mieltä. Sijaiskanslerin\nkanssa sovittiin, että alkuperäinen kirjelmä otettaisiin mukaan.\n\n21 päivän iltana matkustimme Pietariin. Danielson meni heti Oerstrœmin\nluokse ilmoittamaan tulomme ja pyytämään puheillepääsyä Plehwen\nluokse. Hän jätti samalla Oerstrœmille kaikki asiakirjat, sekä\npöytäkirjasanelun että myöskin konsistorin kirjelmän. Danielson meni\nsitten Plehwen luokse, jonka kanssa hänellä oli pitkähkö keskustelu.\nPlehwe tuntui rauhalliselta ja esiintyi verrattain ystävällisesti. Hän\nvakuutti, että hän yhä edelleen piti kanslerintointansa kunniakkaana\ntehtävänä ja hän toivoi voivansa jättää yliopiston loukkaamatonna\nseuraajallensa. Mutta tilanne oli vakava ja uhrauksia yliopiston\npuolelta tarvittiin. Hän oli aikonut vaatia Wreden, molempien Homénien\nja \"nuoren professori\" Estlanderin poistamista. Danielson huomautti,\nettei yliopistoa millään tavalla voitu pitää vastuunalaisena murhasta,\nja jo pelkkä ajatus, että niin voisi olla asian laita, olisi loukkaus\nyliopistoa kohtaan. Wreden koko luonnonlaatu oli sellainen, että\nväkivallantekojen täytyi olla hänelle vieraita. Plehwe uskoi sen\nmyöskin ja arveli, että Wrede normaalisissa olosuhteissa olisi hyvin\nkykenevä ja kunnollinen henkilö. Mutta hänen osansa yliopistossa\noli sama kuin Mechelinin koko maassa ja hänen vaikutusvaltansa\nvastarintasuuntaan oli suuri. Estlanderia sitävastoin ei, Plehwen\nmielipiteen mukaan, voinut pitää aivan vapaana vastuusta tai\nsiveellisestä osallisuudesta siihen mitä tapahtunut oli. Keskustelun\naikana huomautti Danielson edelleen miten arveluttava sellainen\nväkivallanteko kuin professorien erottaminen olisi, ja hän tahtoi\nesittää, eikö mikään lempeämpi toimenpiteen muoto voisi tulla\nkysymykseen, että esim. annettaisiin virkavapautta kyseessäoleville\nhenkilöille vuodeksi velvoittaen heidät tämän ajan oleskelemaan\nulkomailla. Plehwe lupasi ajatella asiaa.\n\nMyöhemmin päivällä kävimme sijaiskansleri ja minä yhdessä Oerstrœmin\nluona, jolloin me, Plehwen lausuntojen johdosta, painostimme sitä,\nettä yliopistoa ei millään järjellisillä perusteilla eikä mitenkään\nsaattanut pitää vastuunalaisena väkivallanteosta, mikä oli tapahtunut.\nEug. Schauman oli eronnut yliopistosta vuonna 1899, eikä siis\nollut kuulunut tähän laitokseen viimeisinä levottomina vuosina. Me\nkoetimme selittää sitä Schaumanin sielullista kehitystä, joka oli\njohtanut hänet murhaan, varsinkin korostaen sitä katkeruutta, jonka\nkasakkojen pahoinpitely mellakoissa kaksi vuotta aikaisemmin oli\nherättänyt hänessä. Ajateltujen erottamisten suhteen emme ainoastaan\npainostaneet niiden laittomuutta vaan esitimme myöskin ne haitat, joita\nne yliopistolle tuottaisivat. Mitä A. Homéniin tulee, huomautimme\nerittäin, mikä arveluttava aukko lääketieteellisen opetuksen alalla\nsyntyisi, jos hänet poistettaisiin lyhyeksikin ajaksi. Hän oli myöskin\nkokonaan poliittisen elämän ulkopuolella, vaikka hänen luonnonlaatunsa\noli sellainen, että hän mielellänsä ryhtyi vastalauseisiin\noikeusasioissa. Oerstrœm arveli, että hän jäisi kokonaan vapaaksi. Kun\noli puhe niistä toimenpiteistä, joihin pöytäkirja-sanelu johtaisi,\nselitin minä nimenomaan virkatoverien toivomuksen mukaisesti, että\nkaikki allekirjoittajat olivat tahtoneet olla solidaarisia ja samassa\nmäärässä vastuunalaisia lausunnosta. Oerstrœm vastasi siihen, ettei\nsanelua yksinään, vaan myöskin aikaisempaa käyttäymistä oli tässä ollut\notettava huomioon. Elettiin kiihtyneen yleisen mielipiteen painon alla,\njoka vaati uhreja.\n\nOerstrœm tahtoi nyt antaa takaisin sijaiskanslerille konsistorin\nkirjelmän. Minä selvitin silloin hänelle, miten vaikeaan asemaan\nkonsistorin jäsenet joutuisivat, jos heidän täytyisi antaa lausuntonsa\nkirjelmän lähettämisestä sijaiskanslerin kautta. Jos, kuten oli\notaksuttavaa, suurin osa heistä kehoittaisi sijaiskansleria lähettämään\nkirjelmän, eikä tämä sen arveluttavien seurausten vuoksi tahtoisi ottaa\nvastuullensa sen tekemistä, saisi sijaiskansleri osaksensa paljon\nmoitetta professorien ja ylioppilasten puolelta. Minä vetosin senvuoksi\nOerstrœmiin, kysyen eikö hän voisi pitää kirjelmää, kun hän sen kerran\noli vastaanottanut, jonka kautta enemmät selkkaukset voitaisiin\nvälttää. Jonkun verran epäröityään suostui hän siihen. Kirjelmä voitiin\nsiis katsoa virallisesti asianomaiseen paikkaan jätetyksi. Konsistorin\njäsenten kutsuminen kokoon heinäkuun 1 päiväksi ei siis enää ollut\ntarpeellista.\n\nSenaatti julkaisi kesäkuun 22 päivänä Bobrikoffin murhan johdosta\nvirallisen lausunnon, joka teki kiusallisen ja masentavan vaikutuksen.\nSyy vyörytettiin \"pahansuopien kiihoittavan toiminnan\" niskoille.\nMinulla oli syytä pelätä, että tämä asiakirja hajoittaisi perustan\nmeidän ponnistuksiltamme Pietarissa sekä että toimenpiteet yliopistoa\nvastaan tulisivat olemaan paljon ankarammat kuin mitä olimme toivoneet.\nTämä pelko toteutuikin hyvin pian.\n\nKun heinäkuun 3 päivän iltana olin käynnillä Tuusulan pappilassa,\nilmoitettiin minulle puhelimitse kaupungista, että professori Th. Homén\noli vangittu. Samana päivänä en enää voinut päästä kaupunkiin, jonka\nvuoksi matkustin sinne seuraavana aamuna. Sitten kuin yksityistä tietä\nolin saanut varmuuden siitä, että vangitseminen todella oli tapahtunut,\nlähdin minä poliisikamariin, mutta en tavannut poliisimestaria enkä\nhänen apulaistaan. Etsivässä osastossakaan ei ollut ketään komisariota\nsaapuvilla, josta päätin, että jonkin suuremman saaliin etsiminen\noheenliittyvine kotitarkastuksineen oli paraillaan käynnissä. Minä\nkävin silloin kuvernööri Kaigorodoffin luona hänen asunnossaan\nja sain häneltä tietää, että sekä Homén että myöskin Estlander\noli vangittu ja saman päivän aamuna viety junalla itäänpäin. Kun\nminä kiihtyneenä kysyin, kuinka tämä oli voinut tapahtua, vastasi\nkuvernööri ilmoittamalla minulle kahden kenraalikuvernöörille tulleen\nkirjelmän sisällön, toinen koskeva Homénia, toinen Estlanderia,\njoissa heidät käskettiin vangita ja viedä Venäjälle sisäministerin\nenempiä toimenpiteitä odottamaan. Edellisessä kirjelmässä vedottiin\nHänen Majesteettinsa päätökseen kesäkuun 20 (?) päivältä. Molemmista\nsanottiin, että he olivat haitallisia maan sisäiselle rauhalle.\nKuvernööri selitti, että asia oli hänelle aivan outo. Hän oli\nainoastaan täyttänyt määräyksen. Kun tulin kuvernöörin luota, ajoi eräs\nherrasmies ohitseni, pysäytti hevosen ja ilmoitti, että Wreden asuntoa\nTehtaankadulla vartioivat santarmit. Minä pelkäsin silloin pahinta\nhänen puolestansa ja sain illalla puhelimitse varman tiedon siitä, että\nhänkin oli vangittu.\n\nHoménin vangitseminen tapahtui heinäkuun 3 päivän iltana\nrautatienasemalla, kun hän oli aikeissa matkustaa\nsuoviljelysyhdistyksen kokoukseen Jyväskylään. Hänet pidettiin yli\nyön poliisivankilassa, vietiin seuraavana aamuna Malmille ja sieltä\nedelleen Pietariin. Estlander vangittiin kotonansa vielä makuulla\nollessaan 4 päivänä klo 1/2 6 aamulla ja vietiin samoin Malmille sekä\nedelleen samassa junassa kuin Homén. Molempien luona toimitettiin\nkotitarkastus ja vietiin kirjeitä ja papereita. — Tapahtuneen johdosta\ntelefonoin Danielsonille, joka oli huvilassaan Vesijärvellä, ja hän\nsaapui 5 päivän aamuna Helsinkiin. Neuvoteltuamme tilanteesta päätimme\nmatkustaa Pietariin.\n\nMe matkustimme heinäkuun 7:ntenä illalla. Hotelliin saapuessamme\nsaimme professorinrouva Homénilta ja valtioneuvoksetar Estlanderilta,\njotka aikaisemmin olivat matkustaneet Pietariin, kuulla, että\nWrede oli vapaana ja asui Grand Hotellissa, jotavastoin toiset\nyliopistonopettajat olivat vangittuina Spalernaja-vankilassa.\nDanielson meni Plehwen luokse, minä lähinnä Oerstrœmiä tapaamaan,\njoka ei kuitenkaan ollut kotona. Minä läksin silloin Wreden luokse\nja tapasin hänet terveenä ja reippaana sekä hyvällä mielellä. Hän\nkertoi lähemmin vangitsemisestaan, Pietariin viennistä ja mitä hänelle\nsiellä oli tapahtunut, todella jännittäviä kokemuksia. Vangitsemisen\nja kotitarkastuksen Wredebyssä oli toimittanut komisario von Gross,\nentinen ylioppilas ja uusmaalaisen osakunnan jäsen siltä ajalta,\njolloin Wrede oli inspehtorina. Noin 15 poliisia ja santarmia oli ollut\nmukana, koska pelättiin vastustusta alustalaisten puolelta. Edellisenä\npäivänä oli Wrede viettänyt tyttärensä kuulutuksia, jonne suku oli\nkokoontunut, ja alustalaiset olivat kutsutut juhlaan. Tilaisuudella\noli ollut hyvin juhlallinen leima, ja alustalaiset olivat lämmöllä\nja kiitollisuudella osoittaneet kunnioitustansa isännällensä. Jo\nsilloin oli salapoliiseja ollut sijoitettuna seudulle. Klo 8 aamulla\nsaapuivat poliisit, toimittivat kotitarkastuksen ja veivät Wreden\nmajataloon, jossa häntä pidettiin vartioituna, jonka jälkeen hänet\nvietiin Kouvolaan. Täällä hän sai hotelliin suljettuna odottaa\nyöjunaa, jolla matkustettiin Pietariin. Mikä kohtalo hänen osaksensa\ntulisi, sitä ei Wrede tiennyt. Vangitsemiskäskyssä oli vain sanottu,\nettä hänet vietäisiin tutkintovankilaan Pietariin. Pääkaupunkiin\nsaavuttua vietiin hänet katettuihin vaunuihin, joihin myöskin eräs\nsantarmiupseeri asettui, mutta hän ei tiennyt minne mentiin. Hänet\nvietiin erääseen suureen rakennukseen, sai odottaa eräässä huoneessa,\nsitten häntä pyydettiin astumaan toiseen huoneeseen, jossa hän huomasi\nseisovansa vastakkain — Plehwen kanssa. Hänet oli nimittäin viety\nsisäministeriöön. Plehwe oli kohtelias Wredelle, sanoi kuulleensa\nhyvää hänestä ja että hän suuresti kunnioitti hänen luonnettaan\nja tieteellistä toimintaansa, mutta hänen poliittinen työnsä oli\nvahingollista. Plehwe tahtoi johtaa keskustelun politiikkaan, mutta\nWrede pyysi, ettei hänen tarvitsisi lausua mielipidettänsä, koska hän\nei siellä ollut vapaana miehenä vaan vankina. Plehwe tahtoi kuitenkin\ntietää Wreden ajatuksen kenraalikuvernöörin murhasta, jota tämä,\nsamoinkuin kaikkia, väkivallantekoja, sanoi paheksuvansa. Plehwe koetti\nväittää, että murhan olivat alkuperin suunnitelleet Tukholmassa olevat\nsuomalaiset poliitikot, mutta Wrede sanoi että se oli täydellinen\nerehdys. Hänellä oli hyviä ystäviä karkoitettujen joukossa, kuten\nMechelin, Gripenberg, Nybergh ja von Born, ja hän voi vakuuttaa, että\noli mahdotonta olettaa heillä olevan sellaisia tendenssejä. Plehwe\nsanoi, että kun Aftonbladet jo samana päivänä, kun siinä oli tiedonanto\nmurhasta, voi esittää murhaajan valokuvan, niin osoitti tämä, että\naikomus etukäteen oli ollut tunnettu. Plehwe tarjosi Wredelle vapauden\npalata Suomeen, jos hän lupaisi olla sekaantumatta politiikkaan.\nSellaista sitoumusta ei Wrede kuitenkaan sanonut voivansa antaa,\nkoska hänelle asemansa ja edellisen toimintansa vuoksi oli mahdotonta\nolla lausumatta mielipidettään poliittisista kysymyksistä, kun siinä\nsuhteessa häneen vedottiin, mutta hän kysyi, eikö hän saisi oleskella\nulkomailla. Kysyttäessä, mihin hän siinä tapauksessa asettuisi, ei\nWrede sanonut olevansa valmis kysymykseen vastaamaan, mutta arveli,\nettä hän valitsisi jonkun saksalaisen yliopistokaupungin tieteellisten\ntöittensä vuoksi. Mahdollisesti, olisi hän myöskin pakotettu tässä\ntarkoituksessa käymään Ruotsissa. Tähän vastasi Plehwe, että jos Wrede\nolisi ehdottanut Nizzaa tai Genuaa, olisi hänen pyyntöönsä ilman\nmuuta suostuttu. Toistaiseksi saisi hän jäädä Venäjälle johonkin\nläheiseen paikkaan. Tulevan vuoden alussa voisi hän lähettää pyynnön,\nettä saisi matkustaa ulkomaille. Wrede oli nyt vapaa ja sai valita\nasunnon jossakin hotellissa, kunnes kysymys hänen oleskelupaikastaan\nratkaistaisiin. Vihdoin ilmoitti Plehwe hänelle, että hän voi pyytää\neroa virastaan ja saada eläkkeen. Wrede pyysi saada punnita asiaa ja\nhän näytti, puhuessani hänen kanssaan, taipuvaiselta niin tekemään,\nkoska hänen joka tapauksessa oli mahdoton hoitaa virkaansa.\n\nWrede tuli mukanani läheiseen hotelliini, jossa me söimme aamiaista.\nPian saapuivat sinne myös C. Armfelt ja Danielson, jotka molemmat\nolivat olleet Plehwen luona. Tämä oli Armfeltille sanonut saaneensa\nhyvän käsityksen Wredestä, jonka karkoituspaikan ei tarvinnut\nolla kovin kaukana. Armfelt oli ehdottanut jotakin paikkaa\nItämerenmaakunnissa, esim. Tallinnaa tai Riikaa. Plehwe oli suostunut\nTallinnaan. Tämä oli Wredelle hyvin mieluista. Danielsonille oli Plehwe\nlausunut ajatuksensa Wredestä samaan suuntaan kuin Armfeltille. Toiset,\nHomén ja Estlander, täytyi, arveli hän, asettaa aivan toiseen luokkaan.\nHeillä oli toinen luonnonlaatu kuin Wredellä eikä ollut mitään takeita\nsiitä, etteivät he pakenemalla karttaisi karkoitusrangaistusta.\nDanielson mainitsi, että mielet tapahtuman johdosta olivat hyvin\nkiihoittuneet, sekä että mahdollisesti oli odotettavissa vastalauseita\nja mielenosoituksia yliopistossa, johon Plehwe vastasi, että siinä\ntapauksessa suljettaisiin yliopisto. Keskustelun kuluessa sanoi\nhän, että yliopiston joko täytyi pysyä sellaisena kuin se oli tai\ntehtäisiin siitä jotakin vallan muuta. Puolinaisuudet eivät kelvanneet.\nOppositsionin täytyi yliopistosta lakata. — Danielson ilmoitti\nPlehwelle, että minä olin kaupungissa, ja esitti pyynnön, että minä\nsaisin käydä vangittujen yliopistonopettajien luona, johon Plehwe\nsuostui ja antoi määräyksen, että minulla oli lupa vapaasti käydä\nvankilassa.\n\nMinä lähdin viipymättä poliisidepartementtiin, esitin asiani\njohtajalle, joka telefonoi vankilaan, että minut päästettäisiin\nsisään. Minä menin Spalernajaan ja sain ensin puhua Homénin ja sitten\nEstlanderin kanssa. Molemmat olivat hillittyjä, mutta näyttivät\nkuitenkin jonkun verran levottomilta kohtalostaan. Molemmat lausuivat\ntoivomuksen, että saisivat matkustaa yhdessä ja että heitä ei\nkarkoitettaisi kovin kauas. Vankilan kohtelusta eivät he voineet\nvalittaa. Estlander oli vähän aikaisemmin saanut tavata äitiänsä ja\nHomén kälyänsä.\n\nSekä Wrede että Estlanderin äiti ja eno, G. Federley, joka myöskin oli\nPietarissa, olivat pyytäneet minua henkilökohtaisesti käymään Plehwen\nluona, ja minä pidin itsekin sitä välttämättömänä, kun Danielson\noli pääasiallisesti puhunut Wreden puolesta ja hänellä oli ollut\nvain vähän tilaisuutta tehdä jotakin Homénin ja Estlanderin hyväksi.\nFederley oli samana päivänä pyytänyt audienssia Plehwen luokse, mutta\nei ollut päässyt hänen luokseen, vaan oli saanut olla muiden anojien\nkanssa etuhuoneessa, kun ministeri oli tehnyt kierroksensa. Federleyn\nesitykseen oli hän ainoastaan vastannut: \"Estlander lähetetään\nWjatkaan.\"\n\nSeuraavana aamuna lähdin minä Plehwen kesäasunnolle Apteekkarinsaarelle\nja pääsin hänen puheilleen lyhyen odotuksen jälkeen. Kun minä pyysin,\nettä molemmat vangitut yliopistonopettajat saisivat olla yhdessä\nkarkoituksen aikana, ja ettei heitä lähetettäisi kovin kaukaiseen\npaikkaan, lausui Plehwe, että niinkuin hän asetti Wreden toiseen\nluokkaan kuin toiset, tahtoi hän myöskin tehdä jyrkän eron Homénin ja\nEstlanderin välillä. Edellinen oli \"grand agitateur\", jälkimmäinen\nkuului siihen piiriin, josta \"murhaaja\" Schauman oli lähtöisin.\nVastaväitteeseeni viimemainittuun asiaan nähden kohautti Plehwe vain\nhartioitaan. Homén voisi päästä Novgorodiin, Estlanderin täytyi joutua\nkauemmaksi, \"plus loin\". Minä lausuin, että jollei hän halunnut suostua\npyyntööni Estlanderin vuoksi, niin toivoin kuitenkin, että hän tekisi\nsen Homénin vuoksi, jonka henkinen rakenne ja luonnonlaatu ehdottomasti\nvaativat, ettei häntä jätettäisi yksinään. Sitäpaitsi pyysin Plehweä\nottamaan huomioon, että nuorison mieliala väkivallanteon johdosta\noli hyvin kiihoittunut ja helposti voisi purkautua levottomuuksiin,\njos Estlanderin kohtalo tulisi hyvin kovaksi. Mutta Plehwe sanoi:\n\"Teidän asianne on estää epäjärjestyksiä.\" Minä huomautin siihen,\nettä tehtäväni tässä suhteessa muodostuisi paljon helpommaksi, jos\nHänen Ylhäisyytensä tahtoisi suostua pyyntööni, että Estlanderia\nkohdeltaisiin lempeästi. Plehwe sanoi silloin, että minä olin ollut\nliian heikko (trop faible) nuorisoon nähden ja että minun nyt piti\nnäyttää, mitä voin saada aikaan. Hän sanoi tämän kovalla ja ärtyneellä\näänellä, jollaista hän ei ennen ollut käyttänyt keskustelussa\nkanssani. Minä esiinnyin kuitenkin täysin rauhallisena ja tyynenä.\nHänen puhetapansa tuli jälleen hillityksi, vaikkei ystävälliseksi.\nMinä pyysin Homénille samaa oikeutta kuin Wredelle mitä eronpyyntöön\nja eläkkeeseen tulee, johon Plehwe vähän epäröityään suostui. Mutta\nEstlander, sanoi hän, ei saa toivoa mitään eläkettä, johon minä\nhuomautin, ettei hänellä siihen ollut oikeuttakaan. Sitten kuin\nvielä kerran olin toistanut pyyntöni, että Homénia ja Estlanderia ei\nerotettaisi toisistaan, ja kun Plehwe, vastaamatta suoraan siihen,\nlausui, että asia ratkaistaisiin muutaman päivän kuluttua, oli\naudienssi lopussa. Se oli viimeinen ja samalla epämiellyttävin käyntini\nPlehwen luona, mutta minä poistuin se vaikutelma mielessäni, että\nkäynti ei ollut Estlanderiin nähden ollut aivan turha.\n\nMyöhemmin päivällä kävin vielä kerran vankilassa ja puhuin\nerityisesti Homénin kanssa, lähinnä käynnistäni Plehwen luona.\nEronpyyntökysymyksestä oli hänellä toinen käsitys kuin Wredellä ja\nhän oli hyvin kahden vaiheella, tulisiko hän käyttämään sitä etua,\njota hänelle oli tarjottu. Minä otin lopulliset jäähyväiset häneltä ja\nEstlanderilta.\n\nHeinäkuun 14 päivänä sain tiedonannon, joka vallitseviin oloihin\nnähden oli ilahuttava, nimittäin että Estlander saisi seurata Homénia\nNovgorodiin, joka heille kummallekin oli määrätty karkoituspaikaksi 5\nvuoden ajaksi. He matkustivat 13 päivän iltana, sekä E. Schybergson,\njoka niinikään oli karkoitettu Venäjälle. Samaan aikaan oli Wrede\nlähtenyt Tallinnaan. Hänenkin karkoitusaikansa oli määrätty viideksi\nvuodeksi.\n\nKahta viikkoa myöhemmin ei Plehweä enää ollut. Pommiattentaatti\noli päättänyt hänen elämänsä heinäkuun 28 päivänä. Sitä ennen\noli hän kuitenkin ehtinyt suunnata yliopistoon iskun, joka oli\nsattunut syvemmin kuin mikään aikaisempi. Tulisiko hänen tahtonsa\nja työnsä hänen poismenonsakin jälkeen pysymään ja kuinka kauan?\nSiihen kysymykseen ei kukaan silloin voinut vastata, eikä rohjennut\nylen suuria kuvitella, vaikka hiljaisuudessa olisikin toivonut\nvaloisampien aikojen tulevan. Väsyneenä ja kaikkien vaikeuksien\nja huolten kuluttamana — ja sitten kuin virallisesti olin ollut\nläsnä Plehwen hautajaisissa Pietarissa — matkustin minä elokuun\nalussa ulkomaille kuukaudeksi. Menomatkalla tapasin Wreden\nTallinnassa. Hän oli minun välitykselläni saanut kuvernööriltä\ntakaisin takavarikoidut tieteelliset käsikirjoituksensa ja oli nyt\ninnokkaasti ryhtynyt työhönsä. Hän oli yhä edelleen päättänyt jättää\nerohakemuksensa, mutta tahtoi lykätä sen syyskuun alkuun. Myöhemmin\npäätti hän armahdusjulistuksen johdosta vieläkin odottaa ja vihdoin\nkehittyivät olosuhteet sellaisiksi, että hän kokonaan voi luopua\neronpyyntöajatuksesta. Wreden kannan tähän kysymykseen oli etupäässä\nmäärännyt hienotunteisuus yliopistoa ja varsinkin konsistoria kohtaan,\njoka olisi tullut hyvin vaikeaan asemaan, jos erottaminen olisi tullut\nkysymykseen. Hän ei kuulunut niihin, jotka kaikissa olosuhteissa\npitävät kiinni oikeuksistaan, seurauksista välittämättä.\n\nUlkomailta palatessani tapasin Tukholmassa Mechelinin. Hän oli hyvin\ntoivorikas ja lausui vakaumuksenaan, että maanpakoon ajetut muutaman\nkuukauden kuluttua saisivat palata kotimaahan. Luulin voivani nähdä\nsiinä vain ilmauksen hänen suuresta optimismistaan. Mutta kotiin\ntullessani syyskuun alussa huomasin minä itse asiassa tilanteen ja\nmielialan oleellisesti muuttuneen. Ahdistavien siteitten höltyminen\noli selvästi havaittavissa. Se tunne oli vallalla, että taantumus oli\nlähtenyt peräytymään, ainakin joksikin aikaa. Uusi kenraalikuvernööri,\nruhtinas Obolenskij, oli tehnyt juhlallisen kiertonsa ympäri maan ja\nuseamman kerran lausunut sovittavaan suuntaan käyviä ajatuksia.\n\nValiopäiväkutsumus oli julkaistu. Sanomalehtien kieli oli paljon\nvapaampaa kuin aikaisemmin, ja esitettiin vaatimuksia diktatuurin\npoistamisesta. Bobrikoffin ja Plehwen murhat olivat paljastaneet syvän\nyhteiskunnallisen tyytymättömyyden ja sen seuraukset. Sotanäyttämöllä\nsattuneet vastukset olivat osoittaneet Venäjän taantumuksellisen\nvirkamiesjärjestelmän onttouden ja pakottaneet hallituksen koettamaan\npoistaa niitä sisäisiä vaaroja, jotka yhä kasvava tyytymättömyys oli\ntuonut muassaan. Perintöruhtinaan syntymä oli mahdollisesti tehnyt\nHänen Majesteettinsa mielen valoisammaksi. Uudesta sisäministeristä,\njonka nimitys viipyi kauan, otaksuttiin tulevan Plehwen hallinnon\nvastustaja.\n\nNäissä muuttuneissa olosuhteissa oli sekä luonnollista että\nvälttämätöntä, että konsistori toimi karkoitettujen hyväksi, sitä\nsuuremmalla syyllä kun nyt voitiin päästä yksimielisyyteen. Oli tehty\nehdotus kirjelmään, joka oli esillä minun kotiin tullessani. Sitten\nkuin sitä oli jonkun verran muutettu ja lievennetty, hyväksyttiin\nehdotus yksimielisesti konsistorin jäsenten yksityisessä kokouksessa\nsyyskuun 12 päivänä ja päätös vahvistettiin pöytäkirjaan lukukauden\navajaiskonsistorissa seuraavana päivänä. Kirjelmä, jossa m.m.\nesitettiin oikeusturvattomuuden turmiollisia seurauksia ja sen\nvaikutusta yliopistoon, päättyi pyyntöön, että karkoitetut opettajat\njälleen saisivat ryhtyä toimintaansa yliopistossa.\n\nKonsistorin lausunnon antaminen oli sitäkin välttämättömämpää,\nkun nuoremmat yliopiston opettajat ja ylioppilaat muuten olisivat\ntoimeenpanneet mielenosoituksen. Heti kotiintultuani kävi luonani\nkummankin ryhmän puolesta lähetystöt, jotka ilmoittivat, että oli\najateltu toimeenpanna lakko lukukauden alussa. Se saatiin estetyksi,\nja siihen vaikutti suuresti konsistorin yksimielinen esiintyminen,\nehkä myöskin se seikka, että minä avajaispuheessani selvästi ja\nsuoraan toin ilmi ne tunteet, jotka karkoituksen johdosta vallitsivat\nyliopiston opettajien ja oppilaitten mielissä. Ylioppilasten vastalause\nväkivallanteon johdosta luettiin kuitenkin avajaistilaisuudessa.\n\nSijaiskansleri ja minä olimme syyskuun 9 päivänä, heti kotiintuloni\njälkeen, käyneet ruhtinas Obolenskijn luona. Keskustelu oli aluksi\nkoskenut yleisiä asioita, mutta Danielson johti sen karkoitettuihin\nyliopistonopettajiin. Minä pysyttelin silloin passiivisena, koska\ntahdoin olla vapaa voidakseni olla täysin solidaarinen konsistorin\nkanssa, joka ei silloin vielä ollut käsitellyt kysymystä asian\nesittämisestä korkeampaan paikkaan. Danielson vetosi erääseen Plehwen\nsuulliseen lausuntoon, jonka mukaan sijaiskansleri puolen vuoden\nkuluttua saisi tehdä esityksen, että Wrede saisi oikeuden matkustaa\nulkomaille. Tämän johdosta esitti Danielson, eikö nyt jo voitaisi\ntehdä sellaista ehdotusta. Kenraalikuvernöörillä ei ollut mitään\nsanottavaa sitä vastaan ja hän suostui myöskin siihen, että saataisiin\ntehdä sama esitys molempien muiden karkoitettujen suhteen. Obolenskij\ntahtoi ensin, että karkoitetut sitoutuisivat vain työskentelemään\ntieteellisellä alalla — ja hän katsoi tämän voivan tapahtua yhtä\nhelposti kuin ollaan tupakoimatta huoneessa, missä se on kielletty —\nmutta hän luopui siitä, kun me huomautimme että sellaista sitoumusta\noli mahdoton antaa. Hän sanoi olevansa tyytyväinen, jos sijaiskansleri\nlausuisi vakaumuksensa olevan, että he eivät harrastaisi politiikkaa.\nKarkoitetut voisivat sijaiskanslerin kautta jättää kanslerinvirastoon\nhakemuksen saada matkustaa ulkomaille. Kaikki kuulosti hyvin\ntoivorikkaalta. Seuraavana päivänä oli v.t. kansleri Oerstrœm\nkaupungissa, jolloin asiasta oli neuvottelu hänen ja sijaiskanslerin\nkesken. Myöskin Oerstrœm osoitti suurta suopeutta. Karkoitettujen\nerottamisesta tai erosta ei enää ollut kysymystä.\n\nNäiden neuvottelujen perusteella ilmoitettiin karkoitetuille, että\noli sellaisia toiveita, että he lähinnä saisivat matkustaa ulkomaille\nja valita itselleen oleskelupaikan, joka \"paremmin sopisi heidän\ntieteellisille opinnoilleen tai terveydelleen\", jos he jättäisivät\nkanslerinvirastolle osoitetut asiaa koskevat hakemukset. Pyyntö\ntarkoittaisi kulumassa olevaa lukuvuotta. Aikarajoitus sisältäisi\nsen, että he kesällä saisivat palata kotiin ja ryhtyä jälleen\ntoimintaansa yliopistossa. Wreden puolelta ei asia kohdannut\nmitään vaikeuksia. Mutta Homénilla ja Estlanderilla, varsinkin\nviimemainitulla, oli periaatteellisia arveluita, joita eräällä\ntaholla kotimaassa kannatettiin, kun taasen toiset ehdottomasti\nkehoittivat heitä käyttämään tätä tilaisuutta karkoituskysymyksen\nonnelliseksi selvittämiseksi. Vihdoin saatiin heidät taivutetuiksi\njättämään sijaiskanslerille kirjelmät, jotka kuitenkaan eivät olleet\nhakemuksen luontoisia, vaan ainoastaan ilmoituksia, että he, jos heille\nmyönnettäisiin oikeus matkustaa ulkomaille, käyttäisivät tätä lupaa\nhyväkseen voidakseen paremmalla menestyksellä antautua tieteellisiin\ntoimiinsa. Wrede sitävastoin jätti ehdotuksen mukaisen hakemuksen.\n\nSyyskuun lopulla jätti sijaiskansleri henkilökohtaisesti Oerstrœmille\nkaikki nämä asiakirjat, sekä konsistorin kanslerinvirastolle tekemän\nehdotuksen. Lausunnossaan sanoi hän, että siinä tapauksessa, että\nkonsistorin pyyntöön ei heti voitaisi suostua, hän puoltaisi\nkarkoitettujen omia hakemuksia saada matkustaa ulkomaille ja ensi\nvuoden alusta astua virkatoimiinsa. Hän ei tällöin huomauttanut siitä\nerosta, joka oli Wreden ja toisten kirjelmien välillä, vaan piti\nniitä samanarvoisina hakemuksina. Oerstrœm selitti, ettei hänellä\nperiaatteellisesti ollut mitään tätä järjestelyä vastaan ja että\nvoitiin siis odottaa onnellista ratkaisua.\n\nLokakuun alussa sai kuitenkin Danielson v.t. kanslerilta kirjeessä\ntiedon, ettei mitään huomiota voitu kiinnittää Homénin ja Estlanderin\nkirjelmiin, jolleivät he lähettäneet todellisia hakemuksia, sellaisia\nkuin Wreden jättämä. Nyt oli heille luonnollisesti paljon vaikeampi\nseurata sellaista kehoitusta, kuin jos he heti olisivat tehneet sen.\nRuneberg, joka oli käynyt Novgorodissa Schybergsonin vuoksi, jonka\nterveys oli heikontunut, ilmoitti kotiin tullessaan, että Homén ja\nEstlander todennäköisesti eivät taipuisi tähän vaatimukseen. Hän\noli koettanut vaikuttaa heihin, mutta tuloksetta. Danielson, joka\ninnokkaasti oli ajanut koko tätä asiaa, koetti vielä kerran puhua\nnovgorodilaisten puolesta, sekä suullisesti Obolenskijlle että\nkirjallisesti Oerstrœmille, mutta menestyksettä. Edellinen vaati\njyrkästi, että lähetettäisiin henkilökohtaiset hakemukset.\n\nMarraskuun 3 päivänä saapui Oerstrœmiltä kirje, jossa sanottiin, että\nH. Majesteettinsa oli suvainnut professori, vapaaherra Wreden pyynnön\njohdosta, \"joka hallitukselle vihamielisen kiihoitustyön vuoksi\noli karkoitettu Suomesta\", määrätä, että tämän karkoitusrangaistus\nlyhennettäisiin viidestä yhteen vuoteen, ja samalla myönnettiin hänelle\noikeus heti lähteä ulkomaille. Niin pian kuin kaikki muodollisuudet\noli selvitetty, matkusti Wrede Saksaan ja asettui asumaan Eberswaldeen\nBerliinin lähelle.\n\nKun ilmoitus Wredeä koskevasta määräyksestä marraskuun 13 päivänä\nsaatettiin konsistorin tietoon, tein minä selkoa siitä, kuinka\nkarkoitettujen asia oli kehittynyt, ja kun sijaiskansleri sillä\nhetkellä ei katsonut voivansa tehdä mitään noiden kahden muun\nkarkoitetun hyväksi, esitin minä konsistorille, eikö olisi syytä\nlähettää lähetystöä v.t. kanslerin luokse, jotta saataisiin myöskin\nHoménin ja Estlanderin asia järjestetyksi. Konsistori yhtyi ehdotukseen\nja antoi professori Runebergille ja minulle toimeksi mainitussa\ntarkoituksessa matkustaa Pietariin.\n\nMarraskuun 19 päivänä kävimme Oerstrœmin luona. Me vetosimme\nkonsistorin kirjelmään, johon ei vielä ollut tullut mitään\nvastausta, ja huomautimme, että tätä asiaa ei olisi pidettävä vain\nkarkoitettujen yksityisasiana, vaan että sillä oli kohtalokas merkitys\nkoko yliopistolle, joka suuresti kärsi nykyisestä asiaintilasta.\nKarkoitus oli tehnyt avoimen haavan yliopistoruumiiseen, joka, jos\nse ei paranisi, ylläpitäisi keskeymätöntä kiihoitusta. Nuoriso oli\nollut hyvin levoton koko syksyn, eikä sitä todennäköisesti voitaisi\npidättää, jollei asia ensi lukukauden alussa olisi järjestetty.\nMeidän ehdotuksemme sisälsi sen, että Oerstrœm konsistorin anomuksen\nperusteella koettaisi taivutella kenraalikuvernööriä siihen, että\nEstlander ja Homén saisivat oikeuden palata kotimaahan, vaikka he eivät\nolleet suoranaisesti sitä pyytäneet. Oerstrœm esiintyi ystävällisesti\nja lupasi ottaa asian puheeksi Obolenskijn kanssa, jonka luona hän\nkehoitti minua sitä ennen käymään. Muuten arveli Oerstrœm, että\nEstlander, sukunsa päämiehenä, luultavasti esteettä voisi saapua\nvaltiopäiville.\n\nSairauden johdosta olin estetty lähipäivinä käymästä Obolenskijn luona,\nminkä vuoksi Danielson otti toimekseen puhua tämän kanssa ja antaa\nhänelle tiedon käynnistämme Oerstrœmin luona. Obolenskij selitti,\nettei hän tulisi vastustamaan esitystä Homénin ja Estlanderin asian\njärjestämiseksi, josta minä kirjeessä ilmoitin Oerstrœmille.\n\nJoulukuun 2 päivänä esitettiin senaatissa Hänen Majesteettinsa lupa\nniille karkoitetuille ja maanpakoonajetuille, jotka olivat tulleet\nvalituiksi valtiopäivämiehiksi, sekä niille aatelismiehille, jotka\nolivat sukunsa päämiehiä, valtiopäiväajaksi palata Suomeen, koska\nheidän osanottonsa säätykokoukseen kuului heidän velvollisuuksiinsa.\nTämä lupa koski siis myöskin Estlanderia, joka saapui Helsinkiin\njoulukuun 6 päivän iltana. Asemalle kokoontuneen yleisön joukossa oli\nmyöskin suurin osa uusmaalaisen osakunnan jäsenistä. Estlander otettiin\nvastaan laululla ja eläköönhuudoilla ja toverit kantoivat hänet\nasemalta osakuntatalolle, jossa häntä juhlittiin. Ei mitään selkkauksia\npoliisin kanssa sattunut.\n\nMutta joulukuun alussa saatiin tietää, että kysymys ehdotuksen\ntekemisestä Homéniin nähden jälleen oli rauennut. Obolenskij oli\ntaasen osoittanut, ettei hänen lupauksiinsa voinut luottaa. Huolimatta\naikaisemmasta myöntymyksestään, piti hän kiinni henkilökohtaisesta\nhakemuksesta. Joulukuun 10 päivänä ilmoitti Oerstrœm minulle\nkirjeessä, että hän Obolenskijn kannan vuoksi ei ollut voinut\nviedä perille aikomustaan Homéniin nähden. Hän koettaisi kuitenkin\nkenraalikuvernöörin Pietarissa käydessä joulunaikaan \"käännyttää\"\nhänet. Muuten lisäsi hän, että säätyjen tekemä, sävyisästi, \"in\ngemässigtem Ton\", kirjoitettu anomus diktatuurin kumoamisesta\ntodennäköisesti voisi viedä suotuisiin tuloksiin. Minä kirjoitin\nmuutamia päiviä myöhemmin pitkähkön kirjeen Oerstrœmille, missä\nminä taas uudelleen laskin hänen sydämelleen Homénin asian ja\nhuomautin, että jos asia ei olisi järjestetty ennen ensi lukukauden\nalkua, mielenosoituksellista esiintymistä ylioppilasten puolelta\ntodennäköisesti tulisi tapahtumaan. Jos asia sitävastoin saataisiin\njärjestetyksi, niin ei olisi mitään sellaista syytä olemassa, joka\naiheuttaisi ylioppilasten joukko-esiintymistä.\n\nTammikuun 7 päivänä ilmoitti minulle Oerstrœm, että kenraalikuvernööri\noli taipunut siihen, että Homén saisi tulla takaisin. Asia\nalistettaisiin vielä H. Majesteettinsa päätettäväksi, ja se voisi\ntapahtua vasta venäläisten pyhien jälkeen. Virallista ilmoitusta\nei tämän vuoksi luultavasti voisi meille saapua ennen lukukauden\nalkua, mutta hän lisäsi: \"Sie können die Sache als durchaus erledigt\nbetrachten und solches confidentiell zur Kenntnis des Consistoriums\nbringen.\" Minä levitin ilmoitusta virkatovereille ja ylioppilaille\nja kirjoitin myöskin viipymättä Homénille, joka lausui ilonsa siitä,\nettä pian sai palata kotiin. Samaan aikaan oli Danielson Oerstrœmin ja\nObolenskijn luona saanut aikaan sen, että sama etuoikeus myönnettiin\nWredelle. Avajaispuheessa voin tämän perusteella lausua sen lujan\ntoivomuksen, että nämä opettajat pian voisivat palata työhönsä\nyliopistoon. Edellisenä päivänä oli eräs vanhemmista ylioppilaista\nkäynyt luonani, haluten erinäisten toverien puolesta saada varmoja\ntietoja asiasta. Hän oli tyytyväinen niihin, jotka minä annoin, ja\nsiten estettiin ehkä muuten aiottu mielipiteenilmaus.\n\nTammikuun 23 päivänä oli virallisissa lehdissä ilmoitus siitä, että\nH. Majesteettinsa oli sallinut maanpakoonajettujen ja karkoitettujen\npalata kotimaahan. Helmikuun 7 päivän iltana saapui Homén, ja asemalla\noli häntä vastaan ottamassa kunnianosoituksin ylioppilaita ja muuta\nyleisöä. Melkein samaan aikaan tuli Wrede Suomeen, mutta matkusti\nsuoraan maatilalleen ja saapui Helsinkiin vasta 18 päivänä. Hän ei\nollut antanut tietoa saapumisestaan, koska hän tahtoi välttää kaikkia\njulkisia tervehdysmielenosoituksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKäydessäni Pietarissa muutamia vuosia myöhemmin, joulukuussa 1908.\ntapasin eräässä yksityisessä seurapiirissä Oerstrœmin. Hän oli silloin\nvenäläisen senaatin jäsen ja kokonaan Suomen asiain ulkopuolella.\nKeskustelu johtui menneisiin aikoihin ja myöskin niihin tapahtumiin,\njoita yllä kuvattiin. Oerstrœm ilmaisi silloin, että toimenpiteet\nyliopistonopettajia vastaan oli päätetty jo ennen Bobrikoffin kuolemaa,\nmutta aika niiden soveltamiseen oli jätetty tämän määrättäväksi.\nPlehwen ja Bobrikoffin suhde ei ollut hyvä, minkä minä hyvin tiesin,\nmutta että Plehwe, kuten Oerstrœm nyt ilmoitti, itse asiassa oli\nollut iloinen, kun Bobrikoff oli tieltä poissa, oli minulle yllättävä\nuutinen. Suunnanmuutos Suomeen nähden oli, kun murha tapahtui, jo\npäätetty. Että Plehwe siitä huolimatta ryhtyi karkoitustoimenpiteiden\ntoimeenpanoon, johtui Oerstrœmin mukaan siitä, että hän Venäjän\nyleisen mielipiteen vuoksi katsoi murhan näennäisen hyvittämisen\ntarpeelliseksi, ja sen lisäksi piti hän sopimattomana, että uusi\nkenraalikuvernööri aloittaisi uransa väkivaltaisilla teoilla. Se, mikä\ntehtiin, tehtiin senvuoksi ennenkuin tämä oli astunut virkaansa.\n\n\n\n\nEräs kohtaus lukukauden avajaisissa syksyllä 1904.\n\n\nKarkoituskysymyksen yhteydessä sattui eräs häiritsevä kohtaus\navajaistilaisuudessa syyslukukaudella 1904. Se herätti aikanaan paljon\nhuomiota, — antoi aihetta kaikenlaisiin selvittelyihin ja tuotti\nerinäisiä seurauksia.\n\nTäkäläiset yliopistoviranomaiset olivat jo silloin ryhtyneet\ntoimenpiteisiin, jotta saataisiin karkoitetuille lupa palata\nkotimaahan, mutta mitään tuloksia ei vielä oltu saavutettu. Muutamia\npäiviä ennen avajaisia sain minä tietää, että ylioppilaspiireissä oli\najateltu avajaistilaisuudessa lukea vastalausekirjelmä karkoitusten\njohdosta. Minusta oli luonnollista, että ylioppilaat tunsivat tarvetta\njulkisesti ilmaista mielipiteensä tässä asiassa, mutta itse virallinen\navajaistilaisuus ei ollenkaan ollut siihen sovelias, ja minä en millään\nehdolla voinut siellä sallia sentapaista esiintymistä. Minun oli\nkuitenkin mahdoton saada selvää aloitteentekijöistä tai niistä, joille\noli annettu tehtäväksi lukea vastalause. Ennenkuin avajaistilaisuus\nalkoi, lähetin minä senvuoksi sanan ylioppilaille juhlasaliin, että\nminun täytyi kieltää kaikki esiintyminen itse tilaisuudessa, mutta että\nylioppilaat jumalanpalveluksen jälkeen saisivat uudelleen kokoontua\nsaliin, jonne myöskin sijaiskansleri, rehtori ja yliopistonopettajat\nsaapuisivat, ja olisi ylioppilailla silloin tilaisuus lukea\nvastalauseensa. Minä otaksuin, että sana olisi viety edelleen miehestä\nmieheen.\n\nSitten kuin minä olin lopettanut puheeni, jossa myöskin olin lausunut\nsen toivomuksen, että karkoitetut mitä pikimmin saisivat jälleen\nryhtyä toimintaansa yliopistossa, ja kehoittanut läsnäolevia lähtemään\njumalanpalvelukseen kirkkoon, sekä astunut alas puhujalavalta, nousi\nfil. kand. A. Sarvi, joka istui yhdellä alimmista penkeistä, ja alkoi\nlukea suomenkielistä esitystä. Minä keskeytin hänet, kehoittaen häntä\nolemaan jatkamatta sekä ilmoitin, että lukeminen voisi tapahtua\njumalanpalveluksen jälkeen. Sarvi epäröi hetkisen, mutta salista\nkuului huutoja \"jatka\", ja silloin fil. kand. T. Söderhjelm, joka\nistui Sarven vieressä, alkoi lukea ruotsiksi, minkä jälkeen Sarvi taas\njatkoi lukuansa. Minä poistuin silloin salista, samoin sijaiskansleri,\nuseimmat yliopistonopettajat ja osa yleisöä. Vahtimestareille\nulko-ovella annoin määräyksen poistaa asiaankuulumattomat puhujat ja\npitää huolta siitä, että sali tyhjenisi, mutta vahtimestarit eivät\nvoineet tunkeutua salin alaosaan. Tästä johtui huhu, että minä olisin\nantanut käskyn vangita mielenosoittajat. Muutamat yliopistonopettajat\nja suurin osa yleisöä jäi saliin seisomaan ja kuunteli lukemista.\n\n[Luettu vastalause oli seuraavansisältöinen:\n\nHerra v.t. Sijaiskansleri! Herra Rehtori! Herrat yliopistonopettajat!\n\nMe, Suomea yliopiston ylioppilaat, katsomme velvollisuudeksemme nyt,\nlukukauden alkaessa, tuoda ilmi sen mielialan, joka meissä, vallitsee.\nEttä me, kaikista perinnäistavoista poiketen, otamme puheenvuoron\ntässä juhlallisessa tilaisuudessa, sen oikeuttavat nykyään vallitsevat\npoikkeukselliset olot.\n\nSe loukatun oikeustajunnan tunne, joka meillä oli, kun viime keväänä\nyliopistosta erotettiin asevelvollisia ylioppilaita, koska he olivat\nkieltäytyneet noudattamasta laittomassa järjestyksessä syntynyttä\nasevelvollisuusasetusta, ja se levoton mieliala, joka tämän johdosta\nlevisi akateemiseen nuorisoon, ovat nyt päättyneen kesäloman\naikana saaneet uutta elinvoimaa. Professori, Vapaaherra Rabbe Axel\nWredeltä, professori Theodor Homénilta, dosentti Ernst Estlanderilta,\nuusmaalaisen ylioppilasosakunnan kuraattorilta, on ilman laillista\ntuomiota ja tutkintoa riistetty heidän vapautensa sekä on heidät\nkarkoitettu venäläisiin paikkakuntiin, missä heitä edelleen pidätetään.\nFilosofian maisteri Herman Gummerus pohjalaisesta ylioppilasosakunnasta\non vangittu ja suljettu Pietari-Paavalin linnoitukseen.\n\nNäitä oikeutta loukkaavia toimenpiteitä vastaan me panemme\nvastalauseemme.\n\nEi koskaan ole mieliala keskuudessamme uuden työvuoden alkaessa\nollut vakavampi kuin nyt, emmekä pidä rauhallista työtä mahdollisena\nyliopistossa, ennenkuin yliopiston opettajat ja oppilaat ovat jälleen\npäässeet täysin nauttimaan niitä oikeuksia, jotka heille Suomen lakien\nja inhimillisen oikeuden mukaan kuuluvat.]\n\nSen aikana sattui, sen mukaan kuin minulle jälkeenpäin kerrottiin,\nyksityisiä \"hiljaa\"-huutoja ja loppuneen lukemisen jälkeen kohotettiin\nsuosiohuutoja, mutta kuului myöskin tyytymättömyyden ilmauksia. Sitten\ntyhjeni sali sangen nopeasti ilman muita häiriöitä. Ensiksi poistuneet\nolivat kuitenkin saapuneet kirkkoon, sillä aikaa kuin suurin osa\nylioppilaita epäröiden oli pysähtynyt yliopiston edustalle. He tulivat\nkuitenkin kirkkoon, kun jumalanpalvelus jo oli alkanut ja saarnaaja jo\noli saarnatuolissa.\n\nJumalanpalveluksen jälkeen kehoitin minä yksityisesti ylioppilaita\nuudestaan kokoontumaan juhlasaliin. Parisataa heistä noudatti\nkehoitusta, joiden lisäksi sijaiskansleri ja suuri osa\nyliopistonopettajia tulivat sinne. Minä lausuin muutamia valittelun\nja moitteen sanoja siitä, mitä oli tapahtunut, ja kehoitin sitä tai\nniitä, jotka toivoivat saada lausua jotakin, esittämään sen, mutta\nkukaan ei ilmoittautunut. Sijaiskansleri otti silloin puheenvuoron ja\npiti nuhdesaarnan ylioppilaille esittäen Tarton yliopiston kohtalon\nmeille varoittavana esimerkkinä. Yleisen käsityksen mukaan ei tilanne\nsiitä parantunut. Iltapäivällä kutsuin luokseni Sarven ja Söderhjelmin\nja osoitin minkälainen heidän käytöksensä oli. He tunnustivat\ntottelemattomuutensa rehtoria kohtaan ja olivat valmiit kärsimään\nrangaistuksen, mutta katsoivat toimineensa velvollisuutensa mukaisesti.\nHe antoivat myöskin ymmärtää, että heidän käytöksensä oli voittanut\nkannatusta myöskin yliopistonopettajien keskuudessa. Itse asiassa oli\neräs professori viittaamalla kehoittanut heitä jatkamaan lukemista, kun\nrehtori oli sen kieltänyt.\n\nSamana päivänä kävi kenraalikuvernööri Obolenskij minun luonani.\nSattumalta vai tahallaanko hän juuri sinä päivänä saapui, sitä en\ntiedä, mutta välikohtaus avajaistilaisuudessa oli hänelle tuttu. Hän\nsanoi kuulleensa, että meillä oli ollut pieni \"jupakka\" yliopistolla.\nMinä tein aivan lyhyesti selkoa siitä, millainen se oli, ja rauhoitin\nhäntä sillä, että asialla ei ollut mitään erityistä merkitystä ja\nettä se oli yliopiston sisäinen asia, jonka me kyllä selvittäisimme.\nHän sanoi, että hänellä oli aihetta luulla, että mielenosoitus oli\nlähtöisin \"samasta puolueesta, missä tehdään työtä valtiopäiviä\nvastaan, koska pelätään sen kantaa\". Tämän hämärän viittauksen sisältö\nei tullut minulle selväksi.\n\nKaksi päivää myöhemmin kokoontui kurinpitotoimikunta. Sarven ja\nSöderhjelmin kuulustelusta kävi selville, että he olivat saaneet\ntehtävänsä eräältä toveripiiriltä ja heidät oli velvoitettu lukemaan\nvastalausekirjelmä itse avajaistilaisuudessa heti rehtorin puheen\njälkeen. He olivat kyllä otaksuneet, että rehtori kieltäisi heitä\nesiintymästä, mutta päättäneet siitä huolimatta täyttää tehtävänsä.\nHe olivat ennen tilaisuuden alkua saaneet sanani ja samaten selvästi\nymmärtäneet, mitä minä salissa lausuin. Lausuntoni jälkeen olivat\nhe epäröineet hetkisen, mutta sitten päättäneet jatkaa. Vastalause\npiti luettaman juuri avajaistilaisuudessa, koska se sen kautta saisi\nenemmän pontta. Rikoksen arvioimisesta ja rangaistuksen määrästä olivat\nmielipiteet toimikunnan kesken kahtalaisia. Syyttäjä vaati heidät\nerotettaviksi yhden lukukauden ajaksi. Enemmistö oli kuitenkin sitä\nmieltä, että mitään ylemmän viranomaisen halveksimista osoittavaa\nei tässä ollut tapahtunut. Muodollisesti katsoen oli rikkomus tosin\nkarkea, mutta oli otettava huomioon teon siveellinen sisältö.\nLieventävänä asianhaarana täytyi heidän mielipiteensä mukaan myöskin\npitää sitä rohkaisua, jota vastaajat yleisön puolelta olivat saaneet,\nja erittäinkin sitä seikkaa, että joukko yliopistonopettajia jäi saliin\nsijaiskanslerin ja rehtorin poistuttua. Myöntäen kaiken tämän, olisin\nkuitenkin omasta puolestani pitänyt erottamisrangaistusta sopivimpana,\nmutta minä taivuin enemmistön mielipiteeseen ja yhdyin siihen,\nettä rikkomus rangaistaisiin muistutuksella kurinpitotoimikunnan\nedessä. Jos minä lausunnossani olisin vaatinut erottamista, olisi se\ntodennäköisesti aiheuttanut sen, että sijaiskansleri olisi tehnyt\nrangaistuksen ankarammaksi sen mukaisesti, mikä vallitsevissa oloissa\nolisi ollut onnetonta.\n\nMinulle oli jätetty eräs kirjelmä, jonka oli allekirjoittanut\n24 ylioppilasta ja jossa he selittivät olevansa solidaarisia\nSarven ja Söderhjelmin kanssa, koska he olivat olleet mukana\nsitä päätöstä tekemässä, joka aiheutti mainittujen herrojen\nesiintymisen. Kurinpitotoimikunta ei kuitenkaan tahtonut kiinnittää\nmitään huomiota siihen ja vielä vähemmän erääseen, muutaman\nsadan miehen allekirjoittamaan kirjelmään, joka sisälsi yleisen\nsolidaarisuusilmauksen.\n\nJoukko ylioppilaita oli esittänyt pyynnön, että saataisiin pitää\nyleinen ylioppilaskokous, jotta voitaisiin esittää mielipiteet\navajaisten tapahtumista. Sen mukaan kuin minulle oli ilmoitettu,\nhaluttiin ylioppilastaholla sovittaa erimielisyys rehtorin kanssa\nlausumalla valittelu tapahtuman johdosta, mutta samalla kertaa tehdä\nymmärrettäväksi, että ylioppilaskunnassa yleensä vallitsivat ne samat\ntunteet, mitkä oli ilmaistu vastalausekirjelmässä. Mielestäni oli minun\nsuostuttava tähän pyyntöön ja minä päätin kokouksessa julkiluettavaksi\nlähettää ylioppilaskunnalle kirjelmän. Sittemmin sain ylioppilaskunnan\npuheenjohtajalta tietää, että eräillä tahoilla oli aikomus järjestää\nkokouksesta suuri mielipiteenilmaisutilaisuus ylioppilaskunnan puolelta\nvastalauseen hyväksi sekä että valittelu juhlasalin tapahtuman\njohdosta olisi sivuasia. Me sovimme senvuoksi siitä, että keskustelu\non rajoitettava itse tapahtumaan, kuitenkin siten, että lausunnoissa\nvoitiin ilmituoda, että yhdyttiin niihin tunteisiin, jotka ilmautuivat\nvastalauseessa. Äänestys ei saisi tulla kysymykseen.\n\nKirjelmässäni ylioppilaskunnalle tein selkoa sen tapahtuman\nkulusta, josta oli kysymys, ja lausuin ankaran paheksumiseni\ntottelemattomuudesta rehtoria kohtaan ja julkisen tilaisuuden\nhäiritsemisestä, mutta kirjelmä oli kuitenkin kirjoitettu\nhyväntahtoiseen sävyyn. Minä lausuin, että minä en voinut paheksua\nsitä, että nuoriso lukukauden alkaessa oli tahtonut ilmaista\ntunteitansa. Mutta minun täytyi valittaa, että ne esitettiin tavalla,\njonka täytyi herättää kiusallista, itse asialle vierasta erimielisyyttä\nrehtorin kanssa, herättää yliopiston johtomiesten ja opettajien\npaheksumista ja aiheuttaa kurinpidollisia toimenpiteitä. Kaikki tämä\nolisi voitu välttää, ilman että lausunnon tarkoituksesta senkautta\nmitään olisi menetetty, jos olisi neuvoteltu rehtorin kanssa tai\nnoudatettu rehtorin kehoitusta ja sitä keinoa käytetty, jonka hän oli\nneuvonut. Kun kirjelmä oli luettu, syyskuun 19 päivän kokouksessa,\nesitettiin vanhasuomalaiselta taholta, että, vaikka ne samat tunteet,\njotka saivat ilmauksensa avajaisissa luetussa vastalauseessa,\nvallitsivat heidänkin puolueensa ylioppilaissa, tämä puolue kuitenkin\njyrkästi paheksui sitä sopimatonta ja asiaan kuulumatonta tapaa,\nmillä vastalause oli tuotu esille. Nuorsuomalaiset ja ruotsinmieliset\nilmaisivat täysin yhtyvänsä ylioppilasten kirjelmään, mutta valittivat,\nettä sen esittämistavan johdosta oli syntynyt erimielisyyttä rehtorin\nja ylioppilasten välille. Kun oli todettu, että rehtorin kirjelmä ei\naiheuttanut mitään toimenpidettä, lopetettiin kokous.\n\nKenraalikuvernöörille oli tehty huomautus minun viimeisen\navajaispuheeni johdosta ja hän luuli huomaavansa jonkunlaista\nyhteyttä sen ja ylioppilasten vastalauseen välillä. Hän antoi\nDeutrichin ilmoittaa Danielsonille, että ylioppilasten esitys\navajaistilaisuudessa, \"joka oli suunnattu viranomaisten toimenpiteitä\nvastaan, näyttää perustuvan yliopiston rehtorin sitä ennen pidettyyn\npuheeseen\", joka sisälsi \"samantapaisia lauseita kuin ylioppilasten\nesitys\" j.n.e. Kenraalikuvernööri valitti myöskin v.t. kanslerille,\njoka sen johdosta kirjeessä lausui tyytymättömyytensä puheeseen.\nHän luuli vielä olevansa velvollinen ilmoittamaan siitä H.\nMajesteetillensakin ja pelkäsi, että asia olisi esteenä vastasyntyneen\nperintöruhtinaan kansleriksi nimittämiselle!\n\n[Kirje sijaiskanslerille kuului käännettynä seuraavasti: \"Siitä Teid.\nYlh. minulle lähettämästä puheesta, jonka rehtori on pitänyt uuden\nlukuvuoden alkaessa, olen huomannut, että valtioneuvos Hjelt, kun\nhän puheessa koskettelee muutamia tapauksia Suomen elämästä, jotka\neivät ole välittömässä yhteydessä yliopiston kanssa, on lausunut\nmietteitä, joiden tarkoituksena on ollut arvostella tilannetta, joka\nviimeaikaisten hallinnollisten toimenpiteiden kautta on syntynyt.\nRyhtymättä käsittelemään näiden arvostelujen oikeutta sinänsä, on\nminun mielipiteeni se, että ne eivät ensinkään sovi puheeseen, jossa\nyliopiston hallitus kääntyy opiskelevan nuorison puoleen, ja pyydän\nTeid. Ylhäisyyttänne saattamaan tämän valtioneuvos Hjeltin tietoon.\n\n\"Sen lisäksi katson tarpeelliseksi lisätä, että tyytymättömyys, jonka\nrehtorin mainittu puhe on herättänyt Suomen kenraalikuvernöörissä,\npakottaa minua saattamaan sen Kaikkein Korkeimman tietoon, ja minä\npelkään, että tämä asiaintila voi estää suostumuksen yliopiston\ntraditsioneille perustuvaan toivomukseen saada kansleriksensa H. Keis.\nKorkeutensa Perintöruhtinas.\"]\n\nObolenskijn luona käydessään huomautti sijaiskansleri, että luulo\nylioppilasten, esiintymisen ja minun puheeni välisestä ulkonaisesta\nyhteydestä johtui täydellisestä väärinkäsityksestä. Oblenskij syrjäytti\nasian lausumalla vain sen yleisen arvelun, että siitä saattoi olla vain\nvahinkoa yliopistolle, jos siellä politikoitiin.\n\nSe seikka, että osa virkatovereista jäämällä juhlasaliin siksi\najaksi, jolloin useinmainittu vastalause luettiin, ja suosiotansa\nosoittamalla antoi ylioppilaille yllykettä esiintymään niinkuin\nesiintyivät ja olemaan välittämättä rehtorin käskystä, oli, niinkuin\njo on huomautettu, aiheuttanut nuorisossa sen käsityksen, että nämä\nopettajat olivat asettuneet heidän puolellensa rehtoria vastaan. Tämä\nseikka sekä ruotsalaisille sanomalehdille lähetetyt kirjeet, joissa\nsamaa asiaa käytettiin hyökkäysaseena minua vastaan, ja se käsitys,\nettä yliopistonopettajien puolelta oli vähennetty minun rehtorinarvoani\nja vaikutustani ylioppilaisiin, saattoivat minut vakavasti ajattelemaan\neronpyynnön jättämistä. Sen lisäksi tuli nuhtelu korkeammasta paikasta,\njoka saattoi minua otaksumaan, että vaikutusvaltani oli silläkin\ntaholla vähentynyt. Minä luovuin kuitenkin silloin siitä aikomuksesta,\nkoska minusta kollegialiselta näkökannalta ei tuntunut olevan\noikein odottamatta ja valmistamatta jättää paikkaani, sitä enemmän\nkuin muutamat virkatoverit, joille olin maininnut aikomuksestani,\nehdottomasti kehoittivat minua luopumaan aikeestani. Konsistorin\nkokouksessa lokakuun 1 päivänä pidin minä kuitenkin puheen, joka oli\nosoitettu virkatovereille, ja jossa tein selkoa niistä vaikuttimista,\njotka olivat saaneet minut ajattelemaan eroa rehtorinvirasta, ja\nlausuin vakavasti ja jyrkästi mielipiteeni muutamien virkatoverien\nmenettelystä juhlasalissa sattuneen tapahtuman aikana (ks. myöh.).\nLausunto tuli odottamatta useimmille ja sillä oli ilmeinen vaikutus.\n\nSeuraavassa kokouksessa luki professori Runeberg minulle osoitetun\nlausunnon konsistorin jäsenten enemmistön puolesta, joka oli\nluottamuslauseen luontoinen, puheeni johdosta edellisessä konsistorin\nkokouksessa. Se sisälsi vakuutuksen virkatoverien täydellisestä\nluottamuksesta, vaikka lausunto \"ei sisältänytkään tunnustuksen\nantamista jokaiseen yksityiseen tekoon tai toimenpiteeseen nähden,\nmitä rehtori on toimittanut niissä harvinaisen voimaa kysyvissä ja\nhuolekkaissa oloissa, jotka niin suuressa määrässä ovat vaikeuttaneet\nyliopiston asiain johtoa\". Lausunto päättyi sanoilla: \"Meillä on\nmyöskin se toivo ja luottamus, että Teidän tahtonne ja Teidän voimanne\nsen raskaan taakan kantamiseen, joka nykyisissä oloissa Teidän\nharteillanne lepää, ei ennen aikojansa horju eikä uuvu.\" Selitykseen\noli yhtynyt 26 konsistorin 32 jäsenestä. Sitten luki professori\nA. Homén lausunnon niiden puolesta, jotka olivat jääneet saliin,\nsenjälkeen kuin sijaiskansleri ja rehtori olivat poistuneet. Siinä\nhuomautettiin, että heidän käytöstään ei millään tavoin tulisi käsittää\nsiten, että se olisi mielenosoitus rehtoria kohtaan. Näiden lausuntojen\njohdosta sanoin minä muutamia sanoja, osaksi vielä selvittääkseni\nlausuntoani edellisessä konsistorin kokouksessa, osaksi ilmaistakseni\nkiitollisuuttani niiden selitysten ja sen tunnustuksen johdosta, joita\nminä olin saanut osakseni. Konsistorin jäsenet nousivat ja kumarsivat\nja minä samoin. Siten oli tämä sisäinen erimielisyys sovitettu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYllämainittu lausuntoni, jonka konsistorin kokouksessa lokakuun 1\npäivänä annoin, kuului pienin lyhennyksin seuraavasti:\n\n \"Yliopiston Rehtorinvirka on ehkäpä enemmän kuin mikään muu\n hallinnollinen virka maassamme luottamustoimi. Tämä tulee varsinkin\n selvästi esille poliittisesti levottomina aikoina. Että minä\n pääasiallisessa tehtävässäni, työssäni yliopiston häiritsemättömän\n työn ja kehityksen hyväksi, olen onnistunut, kuten rohkenen uskoa,\n verrattain hyvin, riippuu siitä, että minä runsaassa määrin olen\n saanut nauttia virkatoverieni luottamuksellista tukea, että minä olen\n nuorison taholta voinut odottaa arvonantoa ja kunnioitusta ja että\n minulla myöskin yliopiston korkeampien viranomaisten keskuudessa on\n ollut jotakin arvovaltaa ja siten olen saattanut vaikuttaa jonkun\n verran myöskin ylöspäin. On olemassa seikkoja, jotka pakosta saavat\n minut olettamaan, että nuo mainitut edellytykset rehtorinviran\n menestykselliseksi hoitamiseksi eivät enää täydellisesti ole\n vallitsemassa, jonka vuoksi tehtävä nykyään vallitsevien olosuhteiden\n aikana näyttää minusta oleellisesti vaikeammalta kuin ennen.\n\n Mikä lähinnä on aiheuttanut tuon minun käsitykseni asiasta, on\n yhteydessä sen häiritsevän tapauksen kanssa, joka sattui tämän\n lukukauden avajaisjuhlallisuuksien aikana. Vaikka minä syvästi valitan\n sitä tottelemattomuutta, johon kaksi ylioppilasta silloin teki itsensä\n syypääksi, en kuitenkaan pidä tätä seikkaa merkitsevimpänä, sillä\n heidän tottelemattomuutensa johtui harhautuneesta velvollisuuden\n tunteesta, eikä sen tarkoituksena ollut millään tavalla ilmaista\n kunnioituksen puutetta rehtoria kohtaan. Paljoa enemmän merkitsee\n minulle se seikka, että tämä heidän esiintymisensä, joka tapahtui\n huolimatta siitä, että rehtori virantoimessa ollen oli sellaisen\n kieltänyt, sai tukea ja yllykettä yliopiston opettajien puolelta,\n joiden joukossa oli myöskin konsistorin jäseniä, osittain sen\n kautta, että he jäivät saliin, senjälkeen kuin sijaiskansleri,\n rehtori ja osa yliopiston opettajakuntaa oli mennyt pois, osittain\n suoranaisten suosionosoitusten kautta. \"Etteivät kaikki ne yliopiston\n opettajat, jotka saliin jäivät, tehneet sitä mielenosoituksellisessa\n tarkoituksessa, sen tiedän sangen hyvin, mutta se ei paljoa vaikuta\n asiaan. Nuoriso sai sen käsityksen, että siinä selkkauksessa, joka\n oli syntynyt rehtorin ja niiden ylioppilasten välillä, jotka olivat\n toimeenpanneet mainitun mielenosoituksen, useat rehtorin omista\n virkatovereista olivat asettuneet häntä vastaan ja niiden puolelle,\n jotka olivat loukanneet hänen virka-arvoansa. Sen kautta sai selkkaus\n paljoa suuremman merkityksen kuin mitä se muutoin olisi saanut. Samaan\n suuntaan on tapausta käytetty hyväksi myöskin sanomalehdistössä,\n erittäin ulkomaisessa. Sijaiskansleri, rehtori ja muutamia yliopiston\n opettajia asetetaan toiselle puolelle, koko opiskeleva nuoriso\n ja suuri enemmistö yliopiston opettajia toiselle. Edelliset ovat\n raukkamaisuuden edustajia, jälkimmäiset rohkean mielen. Minä tiedän\n hyvin, että tämä kuva on väärä, ja että totuudenrakkaus ei ole ollut\n kuljettamassa niitä käsiä, jotka ovat sen luoneet, mutta jo se seikka,\n että sellainen asian tulkinta syntyy ja näkyy sekä yksityisissä\n piireissä että julkisuudessa, saa epäilemään, että maanalaista\n työtä on tehty. Mikä vaikutus kaikella sellaisella on nuorisoon,\n on selvää. Toiselta puolelta alenee tämän kautta rehtorin vaikutus\n nuorisoon, toisaalta saa tämä siitä uutta yllykettä jatkamaan sitä\n tietä, jolle on lähtenyt. Tämä painaa paljon enemmän mieltäni kuin se\n seikka, että muutamat nuorukaiset eivät äkisti voineet löytää oikeata\n tietä vaikeassa tilanteessa ja siten saivat aikaan rehtorin kanssa\n selkkauksen, joka itsessään oli verrattain muodollinen. — — —\n\n Minun täytyy suoraan sanoa, että minä tämän tapahtuman johdosta en\n tunne olevani varma siitä, että minä mahdollisissa uusiutuvissa\n häiriöissä, jotka pakottavat rehtoria käyttämään virkavaltaansa lain\n määräämissä rajoissa, voin odottaa kaikkien virkatoverien kannatusta.\n\n Minun täytyy vielä lisätä, että minun asemani ylöskinpäin on käynyt\n heikommaksi. Kenraalikuvernööriltä sijaiskanslerille tulleessa\n kirjelmässä on rehtoria syytetty siitä, että hän puheellansa on\n antanut aihetta siihen ylioppilasten kirjoitukseen, joka luettiin\n avajaistilaisuudessa. Tähän päättömään syytökseen minä luonnollisesti\n en paljoakaan huomiota pane, mutta myöskin yliopiston kanslerilta olen\n saanut nuhteen avajaistilaisuudessa pitämästäni puheesta, koska minä\n hänen mielestänsä siinä olen ylittänyt sen rajan, mitä sellaisessa\n tilaisuudessa yliopiston hallituksen puolelta nuorisolle voidaan\n sanoa; siis saman puheen johdosta, jota toisella taholla on leimattu\n hyvin penseäksi ja värittömäksi, ja siellä täällä vähän alamaisen\n ryömimisen maustamaksi. Minä mainitsen tämän osoittaakseni kuinka\n jyrkästi vastakkaisia vaatimuksia näinä aikoina rehtorin täytettäviksi\n tahdotaan panna. Koko asia tuntuisi humoristiselta, jollei se samalla\n olisi niin vakava. Kansleri tulee esittämään rikollisiksi katsotut\n lausunnot H. Majesteetilleen. Mitä seurauksia siitä saattaa olla\n minulle henkilökohtaisesti, siitä minä huolin vähemmän ja ero olisi\n minulle tervetullutkin, mutta kanslerin kirjelmässä on myöskin\n sellainen viittaus, että minun esiintymisestäni saattaa olla joitakin\n seurauksia yliopistolle, ja tämä ei voi olla minulle yhdentekevää.\n Joka tapauksessa on minun ja v.t. kanslerin välille tämän kautta\n syntynyt jonkunlainen juopa, joka ei suinkaan ole eduksi yliopistolle.\n\n Niinkuin Herrat sanotusta huomannevat, olisi minulla ollut vakavia\n syitä, jos olisin täyttänyt aikeeni ja nyt jo jättänyt paikkani\n virkatoverien ja kanslerin täytettäväksi. Jos olosuhteet kehittyisivät\n siihen suuntaan, että huomaan, etten enää voi täyttää rehtorin\n vastuunalaisia tehtäviä, niin täytyy minun saada katsoa itseni täysin\n oikeutetuksi ottamaan mainittu askel.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nProfessori Runebergin lokakuun 15 p:n kokouksessa useimpien konsistorin\njäsenten puolesta lukema lausunto oli kokonaisuudessaan tällainen:\n\n \"Herra Rehtori! Konsistorin viime kokouksessa lokakuun 7 päivänä\n lausuitte Te, Herra Rehtori, että Te viime aikoina olitte ollut\n huomaavinanne erikoisia epäluottamuksen ja tyytymättömyyden\n merkkejä, jotka kohdistuisivat Rehtorin tapaan johtaa Yliopiston\n asioita. Te ilmeisesti ajattelette, että Te ehkä ette enää nauttisi\n samaa virkatoverienne luottamusta ja tukea kuin ennen ja joka\n olisi välttämätön, jotta Te voisitte oikein täyttää sen paikan,\n mikä yliopiston Rehtorilla tulee olla. Tämän johdosta on suuri\n osa Konsistorin jäseniä katsonut tarpeelliseksi antaa puolestansa\n selitystä ja siinä mielessä he ovat antaneet minun tehtäväkseni\n vanhimpana joukostansa Teille, Herra Rehtori, lausua sen varman\n vakautuksen, että Teidän virkatoverienne usko ja luottamus ei ole\n horjunut eikä muuttunut siitä ajasta saakka, jolloin Teidät melkein\n yksimielisesti valittiin Yliopiston Rehtoriksi. Tämä lausunto\n luonnollisestikaan ei sisällä tunnustuksen antamista jokaiseen\n yksityiseen tekoon tahi toimenpiteeseen nähden, mitä Herra Rehtori\n on toimittanut niissä harvinaisen voimaa kysyvissä ja huolekkaissa\n oloissa, jotka niin suuressa määrässä ovat vaikeuttaneet Yliopiston\n asiain johtoa, eikä se myöskään edellytä täydellistä käsitysten ja\n katsantotapojen yhtäpitäväisyyttä yleensä; se katsantokanta, mistä\n lähtien yksityisiä ilmiöitä katselee ja arvostelee, jää pakostakin\n toisenlaiseksi sille, joka ei ole mukana asiain suoranaisessa\n käytännöllisessä toimittamisessa, kuin sille, jonka tehtävänä on\n mahdollisuuden mukaan toteuttaa johtavia periaatteita todellisen\n elämän moninaisissa ja kirjavissa oloissa. Mutta me tahtoisimme\n saada sanotuksi, että Teidän toimintanne Yliopiston Rehtorina suurin\n piirtein ja kokonaisuutena katsoen täysin ansaitsee meidän pysyvän\n kiitollisuutemme, sekä että Teillä edelleen on virkatoverienne\n keskuudessa sama luottamus ja sama tuki kuin ennenkin. Meillä on\n myöskin se toivo ja luottamus, että teidän voimanne ja Teidän tahtonne\n sen raskaan taakan kantamiseen, joka nykyisissä oloissa harteillanne\n lepää, ei ennen aikojansa horju eikä uuvu.\"\n\n\n\n\nYlioppilaslakkosuunnitelmia syksyllä 1904.\n\n\nToisessa yhteydessä on mainittu, että niinhyvin nuorempien\nyliopistonopettajien kuin ylioppilasten keskuudessa oli suunniteltu\nlakkoa syyslukukauden alkuun 1904 vastalauseeksi muutamien yliopiston\nopettajien karkoittamista vastaan, mutta asia sai tällä kertaa\nraueta, kun konsistorin esitys kyseessäolevan väkivallanteon suhteen\ntuli tunnetuksi. Sen sijaan toimeenpantiin se mielipiteenilmaus\navajaistilaisuudessa, josta edellisessä luvussa on kerrottu. Mutta\nsuunnitelmista ei oltu kokonaan luovuttu. Minun velvollisuuteni\nrehtorina oli luonnollisesti koettaa estää työn lopettamista\nyliopistossa, erittäinkin kun mielipiteet sen sopivaisuudesta olivat\nhyvin erilaisia, enkä minäkään siitä saattanut odottaa suotuisia\ntuloksia.\n\nLokakuun lopulla sain minä tietää, että ruotsinmielisissä\nylioppilaspiireissä ja Keskusteluseurassa jälleen oli neuvoteltu\nyleisestä opintolakosta sen johdosta, että karkoitettuja\nyliopistonopettajia yhä edelleen pidettiin maanpaossa. Lakon\nalkamiseksi oli ajateltu tulevan kevätlukukauden alkua. Silloin\nolisivat valtiopäivät koolla ja yleinen lakko yliopistossa tukisi\nja antaisi pontta sen vastustavalle kannalle. Aluksi piti muutamien\nvaltuutettujen käydä kaikkien professorien luona tutkiakseen heidän\najatustaan lakkokysymyksestä. Kolme nuorta miestä Keskusteluseurasta\nkävi luonani pian sen jälkeen, mutta vain kysyäkseen mihin\ntoimenpiteisiin konsistorin kirjelmä karkoitetuista oli johtanut,\ntai mihin sen voitiin otaksua johtavan, ilman että lakkokysymystä\nsuoranaisesti kosketeltiin.\n\nMarraskuun 1 päivänä ilmoitettiin minulle, että ylioppilaat seuraavana\npäivänä pitäisivät kokouksen, jossa pohdittaisiin kysymystä\nmahdollisesta yliopistotasosta. Ensimmäinen ajatukseni oli, etten\npuuttuisi asiaan, erittäinkin kun minulla oli syytä otaksua, että\ntulokseksi tulisi lakkoajatuksesta luopuminen. Seuraavana aamuna sain\nkuitenkin tietää, että kokous pidettäisiin ylioppilastalon suuressa\njuhlasalissa, sekä että painettuja kutsulippuja oli suuri määrä\njaettu. Kun kokous tämän kautta oleellisesti oli menettänyt yksityisen\nluonteensa, katsoin velvollisuudekseni kieltää sen pitämisen. Rehtorin\nlupaa kokouksen pitämiseen ei oltu pyydetty, enkä minä olisi voinut\npuolustaa sellaista seikkaa, että niin laaja ylioppilaskokous, jolla\noli mainitunlainen tarkoitus, oli pidetty minun tieteni ja minun\nsanattomalla suostumuksellani. Vastuu siitä olisi kokonaan tullut\nminulle. Sijaiskansleri, joka myöskin oli kuullut aiotusta kokouksesta,\ntelefonoi minulle ja kysyi, olinko minä ryhtynyt tarpeellisiin\ntoimenpiteisiin sen ehkäisemiseksi, mihin minä voin vastata\nmyöntävästi. Minä kutsuin ylioppilastalon taloudenhoitajan luokseni\nja kun hän sai tietää, että kokous oli kutsuttu kokoon ilman rehtorin\nlupaa sekä että minä en voinut antaa suostumustani sen pitämiseen,\nsanoi hän ilmoittavansa sille ylioppilaalle, joka oli tilannut salin,\nettä sitä ei tarkoitusta varten voitu saada, sekä lupasi pitää huolta\nsiitä, että ovet pidettiin suljettuina. Itse kutsuin minä luokseni\nmaisteri F. Salzmanin ja kandidaatti Sarven, jotka kuuluivat niihin,\njoiden tehtävänä oli ollut kokouksen järjestäminen. He myönsivät\ntoimineensa lain' vastaisesti, kun he ilman rehtorin lupaa olivat\nkokoonkutsuneet kokouksen, mutta, selittivät he, ajat olivat sellaiset,\nettä ylioppilasten täytyi omin päin politikoida, ja niin ollen ei\nvoinut välttää, että mahdollisesti rikottiin laillisia muotoja.\nMihinkään muuhun tulokseen ei keskustelu johtanut, kuin että kieltoni\nilmoitettaisiin niille, jotka saapuisivat kokoukseen.\n\nKokous oli kutsuttu kello 7:ksi. Minä olin käskenyt pari pedelliä\nylioppilastalolle ja pysyttelin itse läheisyydessä siltä varalta, että\nminun henkilökohtainen asiaan puuttumiseni tulisi tarpeelliseksi. Kun\nmoneen sataan nouseva joukko ylioppilaita sai tiedon kiellostani ja\nnäki salin ovien olevan suljettuina, kokoontuivat he ylioppilastalon\nportaille ja torille sen ulkopuolelle. He pysyivät rauhallisina,\nmutta eivät poistuneet pedellien kehoituksista huolimatta. Mutta\nmyöskin poliiseja saapui paikalle, ja koska pelkäsin selkkauksia\nsyntyvän niiden kanssa, menin itse paikalle ja kuljin muutamia kertoja\nkansanjoukon läpi, kehoittaen ylioppilaita poistumaan. Osa vetäytyi\nsyrjään, mutta kokous ei sanottavasti pienentynyt. Vaikka minua ei\nmillään tavalla häiritty ja vaikka kohtelu olikin sopivaa, huomasin\nkuitenkin, että mieliala oli hyvin katkeroitunut. Minä puhelin\nmuutamien vanhempien ylioppilasten kanssa, jotka ilmoittivat minulle,\nettä lähetystö oli lähetetty minun luokseni, vaan ei vielä ollut\npalannut, sekä että juuri sitä odotettiin. Minä päätin mennä kotiin ja\nsovittiin siitä, että lähetystö uudelleen tulisi luokseni. Vanhemmat\nylioppilaat selittivät, että ylioppilaat silloin seuraisivat jäljessä\nja että joukko siten hajaantuisi.\n\nHetken perästä saapui lähetystö luokseni, ja sillä välin ylioppilaat\ntäyttivät porraskäytävään ja kadullekin ulkopuolelle kokoontui\nsuuri joukko ihmisiä. Pedellit ja poliisit olivat seuranneet\nmukana. Lähetystöön kuului 14 henkeä, kaksi kustakin osakunnasta.\nPuhetta johti lähinnä eräs ylioppilas Nyman, joka sanoi tulleensa\nvalituksi puheenjohtajaksi. Hänen esiintymisensä oli kiihoittunutta\nja yksinkertaista, ja olin huomaavinani, että toverit olivat jonkun\nverran hämillään siitä mitä hän puhui. Hän selitti, että kokouksen\nkieltäminen oli herättänyt suurta katkeruutta nuorisossa, ja vaati\nkiellon kumoamista. Minä en antanut häiritä rauhaani ja vastasin, että\noli mahdotonta sallia kokouksen pitämistä. Kiellolla ei ollut mitään\ntekemistä tunteitteni kanssa nuorisoa kohtaan; minä olin vain tehnyt\nvirkavelvollisuuteni enkä ollut voinut toimia toisin. Muutamat muutkin\nlähetystön jäsenet lausuivat mielipiteensä, mikä aiheutti lyhyen\nmielipiteiden vaihdon. Syy, miksi ylioppilaat tahtoivat kokoontua, oli\nse, että heidän vastalauseensa avajaisissa ei vielä ollut johtanut\nmihinkään tulokseen eikä konsistorin esityksestä myöskään ollut\nnäkynyt mitään seurausta. Meidän keskustelumme päättyi minun jyrkkään\nselitykseeni, että kokousta ei voitu pitää, mutta että minä kutsuisin\nosakuntien inspehtorit kokoon seuraavaksi päiväksi neuvotellakseni\nheidän kanssaan asiasta. Heidän arvosteluunsa täytyi minun olettaa\nylioppilasten luottavan. Kun lähetystö oli poistunut, ilmoitettiin\nminun vastaukseni porraskäytävään kokoontuneille ylioppilaille.\nSen jälkeen lähtivät kaikki hiljaa ja rauhallisesti pois. Koko\ntämä selkkaus nuorison kanssa pahoitti mieltäni, mutta se ei ollut\nvältettävissä.\n\nKokouksessa, joka pidettiin seuraavana päivänä, olivat kaikki\nosakuntain inspehtorit, yhtä lukuunottamatta, joka oli epäilevällä\nkannalla, yksimielisiä siitä, että olin tehnyt velvollisuuteni, kun\nolin kieltänyt kokouksen. Ei ainoastaan, että se oli laittomasti\nkokoonkutsuttu, vaan rehtori ei voinut, niin arvelivat inspehtorit,\nantaa hyväksymystänsä kokoukselle, jossa ylioppilasten piti neuvotella\nsiitä, täyttäisivätkö he velvollisuutensa vai eivätkö. Erään\ninspehtorin mielestä olisi ehkä ollut viisaampaa, jollei ovia olisi\nsuljettu, vaan ylioppilaat olisivat saaneet sinne kokoontua. Jos he\nsitten kiellosta huolimatta olisivat pitäneet kokouksensa, olisi\nrehtori voinut ryhtyä rangaistustoimenpiteisiin. Omasta puolestani\ntäytyi minun olla sitä mieltä, että tilanne sellaisesta toiminnasta\nvain olisi pahentunut. Sovittiin siitä, että inspehtorit yksityisesti\nantaisivat osakunnille tiedoksi, että he hyväksyivät rehtorin toiminnan.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin pitivät ylioppilaat salaisen kokouksen\nuusmaalaisen osakunnan talolla lakkokysymyksestä. Noin 400 henkeä\nlienee ollut läsnä. Useimmat puhuivat lakon puolesta, mutta\näänestettäessä, ratkaistaisiinko asia nyt vai eikö, tuli 200 ääntä\nlakon puolesta ja 190 vastaan. Kun enemmistö oli niin vähäinen,\nkatsottiin kysymyksen tällä kertaa täytyvän raueta, mutta se\npäätettiin ottaa uudelleen käsiteltäväksi seuraavan lukukauden alussa.\nKeskustelussa huomautettiin usealta taholta, että vähintään 700\nylioppilaan pitäisi äänestää lakkoa, jos sellainen ylipäänsä voisi\ntulla kysymykseen. Yksityistä tietä olin saanut tiedon kokouksesta,\nmutta päätin olla siihen sekautumatta, mikä lienee ollut onnellisinta.\n\nLakkopuuhista ei sittemmin enää kuulunut mitään. Seuraavan lukukauden\nalkaessa ei enää ollut aihetta ottaa kysymystä käsiteltäväksi.\n\n\n\n\nAktivistisia pyrkimyksiä 1904—1905.\n\n\nRoutavuosien sortojärjestelmää vastaan oli noussut passiivinen\nvastarinta, joka ilmeni lähinnä yksityisten henkilöiden impulsiivisina\ntekoina, mutta joka sitten kehittyi järjestelmälliseksi\npuolustuspolitiikaksi koko yhteiskunnan puolelta. Tässä\npuolustusmuodossa, joka perustui puhtaan laillisuuden pohjalle, oli\npaljon siveellistä voimaa, mutta sen vaikutus väheni sen kautta, että\ntaistelu suuntautui sellaisia voimia ja henkilöitä vastaan, joihin\noikeudelliset ja siveelliset vaikuttimet eivät paljoakaan tehonneet.\nPassiiviseen vastarintaan vastattiin uusilla väkivallanteoilla, jotka\nusein olivat karkeata lajia, mikä yhä enemmän kiihdytti mieliä. Tällä\ntarkoitamme lähinnä maanpakoonajamis- ja karkoitustoimenpiteitä.\nOli luonnollista, että kun olot olivat sellaiset, sellainen mieli,\njoka suuntautui aktiivisempaan puolustuspolitiikkaan, voittaisi\npuolelleen ennen muita nuorison. Se ilmeni siten, että oltiin\nyhä enemmän taipuvaisia ulkonaisiin mielenosoituksiin, mutta\nyksityisissä henkilöissä se herätti myöskin sen ajatuksen, että\npiti vastustaa väkivaltaa väkivallalla. Yleensä pysyi akateeminen\nnuoriso koko ensimmäisen routavuosiajanjakson aikana passiivisen\nvastarintapolitiikan yleisessä taktiikassa, mutta sen lopulla ilmeni\nyksityisissä heistä myöskin puhtaasti aktivistisia pyrkimyksiä. Vuoden\n1904:n alussa tulin niiden kanssa kosketuksiin. Samoinkuin muut\nkansalaiset, joilla oli vastuunalainen asema maassamme, pidin aluksi\naktivistista liikettä hyvin arveluttavana ja omiaan yhä suuremmassa\nmäärin vaikeuttamaan asemaamme epätasaisessa taistelussamme.\n\nEnsimmäinen sellaisen äktivistisen toiminnan ilmaus, vaikkakin\njonkun verran lapsellinen ja epäselvä, oli attentaattiyritys Vaasan\npoliisimestaria, af Enehjelmiä vastaan, tammikuun alussa 1904.\nYrityksessä oli osallisina kaksi ylioppilasta, B.K. Westlin ja O.W.\nEriksson, jotka heti vangittiin. Vaasan kuvernööri, Knipowitsch,\nilmoitti minulle tapahtumasta. Hän piti asiaa poliittisena ja oli\nkenraalikuvernöörille lähettämässänsä raportissa esittänyt sen\nmurhayrityksenä poliisimestaria vastaan.\n\nMinä matkustin ensimmäisellä junalla Vaasaan ja kävin viipymättä\nkuvernöörin luona, joka ulkonaiselta esiintymiseltään oli ystävällinen\nja verrattain sävyisä keski-ikäinen mies. Hän antoi minulle luvan\nsaada nähdä kuulustelupöytäkirjan sekä käydä vangittujen ylioppilasten\nluona. Pöytäkirja luettiin minulle kuvernöörin, lääninsihteeri\nIvanoffin, kaupunginviskaalin ja erään poliisikomisarion läsnäollessa,\njonka jälkeen minä menin vankilaan, jossa johtajan huoneessa hänen ja\nerään poliisikomisarion läsnäollessa sain tavata ensin toista nuorta\nmiestä, sitten toista. Todistajain läsnäolon vuoksi ei keskustelusta\nvoinut tulla niin vapaa kuin olin toivonut, ja se ei varmaankaan\noikein tyydyttänyt minua eikä heitä. Nuorten miesten sanan mukaan\noli tarkoituksena ollut piestä poliisimestari, niin \"että hän jonkun\naikaa olisi kykenemätön virkaansa hoitamaan\". Sekin ajatus, että\npoliisimestari otettaisiin hengiltä, oli joskus heidän mielessänsä\nliikkunut, mutta niin pitkälle asia ei suinkaan olisi mennyt, jos\nsuunnitelma olisi onnistunut. Mitään yksityisiä kostovaikuttimia\nnuorukaiset eivät sanoneet olleen, vaan he tahtoivat teossa tuoda ilmi\nsen tyytymättömyyden, mikä paikkakunnalla yleisesti vallitsi kapteeni\naf Enehjelmiä vastaan poliisimestarina, ja siihen ei ollut vähimpänä\nsyynä hänen suhtautumisensa asevelvollisuuskutsuntoihin edellisenä\nkeväänä.\n\nTutkimuksesta oli käynyt selville, että nuorukaiset olivat tahtoneet\nhoukutella Enehjelmin erääseen syrjäiseen paikkaan, jossa he\nväijyisivät ja hyökkäisivät hänen kimppuunsa. Eräs nainen, neiti S.,\nerään salapoliisin tytär, oli välittäjänä asiassa. Toinen nuorukaisista\nsaneli hänelle poliisimestarille osoitetun nimettömän kirjeen, jossa\noli rakkauden ja ihailun tunnustus ja joka päättyi siihen toivomukseen,\nettä seuraavan päivän iltana tavattaisiin eräässä lähellä kaupunkia\nolevassa metsikössä. Poliisimestari lähetti konstaapeleja paikalle,\njotka vangitsivat Erikssonin, kun hän saapui sinne. Kohta sen jälkeen\nvangittiin Westlin. Nuorukaisilla oli batongit, nyrkkiraudat, ladatut\nrevolverit sekä ansa eli jalkavipu, jossa oli pitkä nuora. Tarkoitus\noli ollut koettaa ansalla vetää kumoon poliisimestari ja sitten piestä\nhänet. Revolverit olivat mukana kaikkien mahdollisuuksien varalta.\nSuoritettuaan teon olivat nuorukaiset aikoneet paeta. Koko asia tuntui\nenemmän poikamaiselta seikkailulta kuin hyvin harkitulta poliittiselta\nmurhasuunnitelmalta. Niiden tietojen mukaan, joita yksityiseltä taholta\nsain, lienee neiti S. ollut poliisin kätyri. Hänen kerrottiin koko ajan\nolleen yhteydessä poliisilaitoksen kanssa ja oli hän nähtävästi yhtä\naikaa rohkaissut nuorukaisia heidän aikeissaan. Asia oli siten jossain\nmäärin provokatsioniluontoinen.\n\nMinut oli kutsuttu päivälliselle kuvernöörin luokse, ja luulin\nkeskustelussa hänen kanssansa saaneeni hänet jotenkin vakuutetuksi\nsiitä, että asiasta, oli tehty vakavampi tapaus kuin mitä se itse\nasiassa oli sekä että suomalaisen tuomioistuimen tulisi käsitellä\noikeusjuttua nuoria miehiä vastaan. Hän sanoi puolestansa olevansa\ntaipuvainen tähän, mutta että ratkaisu kuului kenraalikuvernöörille.\nKuvernöörin lausumaa ajatusta, että attentaattiyritys olisi\nsuoranaisessa yhteydessä poliittisen vastarintatoiminnan kanssa, koetin\nminä ehdottomasti vastustaa.\n\nPalattuani Helsinkiin annoin minä seikkaperäisen raportin asiasta\nsijaiskanslerille, jotta hän toimittaisi sen edelleen kanslerille,\nsekä kävin prokuraattori E. Soisalon-Soinisen (Johnssonin) luona.\nTämä sanoi ehdottomasti vaativansa, että asia tulisi suomalaisen\ntuomioistuimen käsiteltäväksi, ja hän luuli, että oli sellaisia\ntoiveita. Jonkun aikaa sen jälkeen ilmoitti hän minulle kuitenkin, että\nasiaa ei jätettäisi suomalaisille viranomaisille, vaan että nuorukaiset\nluultavasti karkotettaisiin Venäjälle. Syitä tähän päätökseen ei\nminulle ilmoitettu. Mahdollisesti oli syynä tähän sekin seikka, että\nlakimiespiireissä tunnuttiin olevan epäröivällä kannalla siitä,\nvoitiinko Suomen rikoslain mukaan langettavaa tuomiota aikaansaada,\nkoska ainoastaan rikollisen yrityksen valmisteluja oli tapahtunut. Ehkä\nvaikutti päätökseen hallinnollisesta rankaisusta sekin seikka, että\npoliisin käytös ei sietänyt tulla julkisuuteen.\n\nHelmikuun alussa saapui kanslerilta kirjelmä siitä, että hän\noli erottanut Westlinin ja Erikssonin yliopistosta, johon he\nsitäpaitsi vain muodollisesti kuuluivat, koska he valmistautuivat\napteekkarintoimeen. Kirjelmässä lausuttiin, että tämä oli tapahtunut\nsen perusteella, mitä kenraalikuvernööri oli asiasta esiintuonut.\nEriksson ja Westlin olivat vangittuina Vaasassa huhtikuun alkuun,\njolloin heidät vietiin Pietariin. Käydessäni Plehwen luona huhtikuun 27\npäivänä oli minulla tilaisuus lausua muutamia sanoja nuorten miesten\nhyväksi. Minä esitin, eikö heidän pitkäaikaista vankilassa-oloansa\nvoisi pitää tarpeellisen suurena sovituksena heidän poikamaisesta\nteostaan. Asia oli sitäkin säälittävämpää laatua, koska molemmat\nolivat köyhien leskien poikia. Plehwe piti kiinni siitä, että asia\noli vakava, ja hän luuli, että nuorukaisten tarkoituksena oli ollut\nsurmata poliisimestari, minkä minä katsoin voivani väittää vääräksi.\nPlehwe teki kirjallisen muistiinpanon selitykseni johdosta, mutta\nlievennettiinkö heidän kohtaloansa tämän kautta ollenkaan, sitä en\ntiedä. Sen mukaan kuin pian sen jälkeen sain tietää, karkoitettiin\nheidät Tscherdinin kaupunkiin Permin kuvernementtiin kolmeksi vuodeksi.\nHe saivat siellä paikan apteekissa, ja viihtyivät, oman ilmoituksensa\nmukaan, suhteellisen hyvin.\n\nKun maanpakoon ajetut ja karkoitetut kansalaisemme saivat oikeuden\npalata kotimaahan, tein kaikkeni, jotta lupa sovellettaisiin myöskin\nWestliniin ja Erikssoniin, mutta kenraalikuvernööri asettui sitä\nvastustamaan. Venäjän vallankumouksen aikana 1905 jättivät he kuitenkin\nomalla vastuullaan karkoituspaikkansa ja palasivat kotimaahan.\n\nHuolimatta Vaasan attentaattiyrityksen luonteesta olivat\npoliisiviranomaiset taipuvaisia pitämään sitä salaliiton tapaisena\nilmiönä ja etsivät rikostovereita. Helmikuun 4 päivänä 1904\nilmoitettiin minulle, että eräs ylioppilas, G. Biaudet, oli vangittu,\nja kun oli toimitettu kotitarkastus ja takavarikoitu kirjeitä ja\npapereita, oli hänet viety poliisin huostaan. Minä menin heti\npoliisimestari Carlstedtin luokse, joka ilmoitti minulle, että B:ta\nkuulusteltaisiin sen johdosta, että hänen otaksuttiin sekaantuneen\nVaasan attentaattiyritykseen. Erityinen komisario oli sieltä saapunut\ntänne. Poliisimestari tuli mukanani etsivään osastoon, johon\nkomisario Pekonen saapui toimittamaan kuulustelua. Minä olin siinä\nläsnä niin kauan kuin minulla oli aikaa. Biaudet väitti perättömäksi\nkaiken syytöksen osallisuudestansa Vaasan juttuun, josta hän vasta\nsanomalehtien kautta oli saanut tiedon. Tässä asiassa ei tullut mitään\npositiivista selville ja ilmeisesti oli asia B:lle kokonaan vieras.\nSitävastoin kävi selville, että hän oli ollut yhteydessä herra J.V.\nNylanderin kanssa, joka silloin oli erään maatilan vuokraajana, ja\njota epäiltiin aktivistisista suunnitelmista. B. myönsi, että he usein\nolivat seurustelleet keskenänsä ja että silloin myöskin oli keskusteltu\nsiirtymisestä passiivisesta politiikasta aktiiviseen, joka ei\nkuitenkaan suuntautuisi kenraalikuvernööriä ja venäläisiä virkamiehiä\nvastaan, vaan niitä suomalaisia, jotka olivat antautuneet järjestelmän\nkätyreiksi. Nylander oli myöskin koettanut valmistaa räjähdyspommeja,\nmutta ei oman kertomuksensa mukaan ollut siinä onnistunut. Biaudet\nkoetti selittää, että tämä kaikki oli pelkkää kuvittelua.\n\nKuulustelussa, jota edelleen kesti lähes viisi tuntia, en kauempaa\nollut läsnä. Minä sain kuitenkin sen lupauksen, että B. kuulustelun\njälkeen luovutettaisiin minun huostaani. Myöhemmin päivällä minä kävin\nlääninsihteerin luona, jonka luona poliisimestarikin juuri oli. Siellä\nsain kuulla, että Nylander oli vangittu ja että hänen kodistaan oli\nlöydetty räjähdysaineita ja pommeja. Jotta kaikki yhteys Nylanderin\nkanssa saataisiin katkaistuksi, kunnes tämä oli tuotu Helsinkiin ja\nsaatettu varmaan talteen, annettiin minun tehtäväkseni pitää Biaudet'ta\nvartioituna seuraavaan päivään, minkä lupasin tehdä.\n\nKun minulle iltapäivällä ilmoitettiin, että kuulustelu oli päättynyt,\nannoin vahtimestarin hakea Biaudet'n kotiini. Yksityisessä\nkeskustelussa antoi hän minulle nyt seikkaperäisiä tietoja siitä\nasiasta, joka oli ollut poliisikuulustelun alaisena, ja myönsi,\nettä oli ollut olemassa todellinen salainen yhtymä, joka tarkoitti\nsekä kenraalikuvernöörin että muiden järjestelmän miesten tieltä\nraivaamista. Aluksi oli ollut vain kysymys siitä, että annettaisiin\nentisen ylioppilaan, komisario von Grossin kärsiä rangaistus\nkavalluksestaan, mutta sitten oli päätetty tähdätä korkeammalle.\nUseita henkilöitä oli sekaantunut asiaan. Pommien valmistamista\nja niillä kokeilemista oli johtanut eräs teknikko A. C, joka asui\nHelsingin läheisyydessä. Biaudet oli itse ollut läsnä kokeissa,\nmutta ei arvellut pommeja sopiviksi. Hän oli alkanut yhä enemmän\nepäillä, oliko toivottavaa saattaa suunnitelma täytäntöön ja sen\nvuoksi, ollen yhä näennäisesti innostunut asiasta, oli hän koettanut\nsaada sen toteuttamista lykätyksi. Myöskin muutamat ylioppilaat,\njoiden nimet hän mainitsi, olivat mukana suunnitelmia tehtäessä.\nErään luona oli pommivarasto, ja B. pyysi minua kaikella muotoa\nvaroittamaan häntä. Nämä tiedonannot ja se seikka, että oli olemassa\nterroristinen salaliitto, johon ylioppilaita kuului, olivat minulle\ntäydellinen yllätys ja herättivät minussa suurta levottomuutta ja\nvakavaa huolestumista. Minun onnistui samana päivänä myöhään illalla\ntavata kyseessäoleva ylioppilas, joka hämmästyi suuresti, kun minä\ntiesin asiasta, ja lupasi minulle kunniasanallaan viipymättä hävittää\nvaarallisen tavaransa ja mieluimmin upottaa sen meren pohjaan.\nTämä kaikki tapahtui päivää ennen Runebergin satavuotismuiston\nviettämistä yliopistossa, ja minun oli tehtävä paljon valmistuksia\ntätä juhlatilaisuutta varten, jossa minunkin piti esiintyä. Näiden\ntapahtumain johdosta olivat minun hermoni kuitenkin liiaksi\nvaivautuneet, jotta minulla olisi saattanut olla mitään juhlamieltä.\n\nBiaudet vapautettiin iltapäivällä helmikuun 5 päivänä. Seuraavana\npäivänä ilmoitin minä poliisimestarille ja kuvernöörille, että B. oli\nedellisestä illasta saakka vapaa, sekä etten minä ottanut vastuulleni\nhänen vartioimistansa. Edellämainittu piti sitä aivan luonnollisena ja\nselitti, että poliisi kyllä pitäisi B:ta silmällä. Minä sain sittemmin\ntietää, että hän heti päästyään vapaaksi oli matkustanut kaupungista.\nHelmikuun 16 päivänä kuulusteltiin etsivässä osastossa muutamia muita\nylioppilaita heidän suhteistaan Nylanderiin, m.m. L. Hohenthalia ja H.\nGummerusta. He selviytyivät ilman erikoisia vaikeuksia.\n\nMutta kuulusteluja Nylanderin kanssa jatkettiin. Hänen tiedonantonsa\nolivat kuitenkin eräissä kohdissa ristiriitaisia Biaudet'n\nantamien tietojen kanssa ja tätä ruvettiin etsimään, jotta häntä\nkuulusteltaisiin yhdessä Nylanderin kanssa. Biaudet'ta ei löydetty\nenkä minä voinut antaa tietoa hänen olinpaikastaan, sitä vähemmän\nkoska minulla oli syytä otaksua, että hän jo oli Ruotsissa. Helmikuun\n26 päivänä sain minä kuitenkin kirjeen Vaasan tullinhoitajalta, V.\nPoppiukselta, että kaupungin ulkopuolella olevassa ulkosaaristossa\noli tullivartiosto vanginnut erään passittoman henkilön, joka\nsanoi olevansa ylioppilas Biaudet. Hän tahtoi ilmoittaa minulle\nsiitä siltä varalta, että halusin taikka saatoin ryhtyä johonkin\ntoimenpiteeseen. Otaksuen, että tullinhoitaja muuten olisi pakotettu\njättämään Biaudet'n poliisin huostaan, päätin minä viipymättä lähettää\npedellin Vaasaan tuomaan hänet tänne. Pedelli suoritti tehtävänsä\nja B. tuotiin yliopistolle, jossa hän sai tehdä minulle selkoa\npakoyrityksestään. Helposti tunnettavan ulkomuotonsa vuoksi ei hän\nollut uskaltanut käyttää rautatietä hyväkseen, vaan matkusti rannikkoa\npitkin pohjoiseen. Kun tämä kuitenkin oli liian vaivalloista, oli hän\npäättänyt, ettei jatkaisi Tornioon saakka, vaan saavuttuaan Vaasan\ntienoille oli hän matkustanut saaristoon odottamaan tilaisuutta päästä\nMerenkurkun yli. Hänet yllätti kuitenkin lumimyrsky ja hänen täytyi\nkymmenen tuntia kuljettuaan luopua yrityksestään ja joutui matkallansa\ntulliasemalle. Tullimiehet epäilivät, että B., jonka ulkomuoto heistä\nei näyttänyt luottamusta herättävältä, oli vakooja, ja kun hänellä ei\nollut passia, ilmoittivat he puhelimitse asiasta tullinhoitajalle, joka\nantoi tuoda hänet Vaasaan.\n\nMinä käskin Biaudet'n seuraavana aamuna ilmoittautua poliisikamarissa\nsekä siellä sanoa, että hän oli kuullut, että häntä oli kyselty.\nMikään muu menettelytapa ei asiain näin ollen ollut mahdollinen.\nMainitsematta mitään siitä, kuinka B. oli joutunut minun käsiini,\nilmoitin rikosasiainkomisario Pekoselle hänen täällä olostaan, sekä\nettä hän seuraavana päivänä saapuisi sinne. Koska minä sitä ennen\ntahdoin kuulla Pekosta, pyysin minä häntä käymään luonani, ja hän\nteki keskustelussa selkoa siitä, mitä tutkimuksessa oli tullut\nselville. Huolimatta tutkimuksen laihasta tuloksesta sanoi hän\ntietävänsä, että oli ollut olemassa salaliitto kenraalikuvernöörin\nhengiltä ottamiseksi. Sattumalta oli saatu tietoa siitä. Aikomuksena\noli ollut heittää pommi Tähtitorninvuorelta, kun Bobrikoff menisi\ntavalliselle kävelylleen Kaivopuistoon, tai toteuttaa murhayritys, kun\nhän määrättynä päivänä Katariinankatua pitkin meni senaattiin, tai\nmyöskin sijoittaa helvetinkone hänen vaununsa alle hänen matkustaessaan\nPietariin. Pekonen oli kuitenkin sitä mieltä, että jo joku aika\nsitten oli luovuttu näistä suunnitelmista. Siitä syystä oli hänestä\nnäyttänyt parhaalta, ettei kukaan tutkimuksen kautta joutuisi ikävästi\npaljastetun asemaan, niin että unhon verho saattoi peittää koko asian.\nTässä pyrkimyksessä sanoi hän tahallansa johtaneensa tutkimusta siten,\nettä tuloksesta tulisi niin laiha kuin mahdollista oli. Pekonen antoi\nmyöskin ymmärtää, että hän oli tehnyt tämän omalla vastuullansa ja\nisänmaallisessa tarkoituksessa. Minusta näytti kuitenkin olevan\nsyytä luulla, että myöskin hänen esimiehillään, poliisimestarilla ja\nkuvernöörillä, ehkäpä kenraalikuvernöörilläkin, oli aihetta toivoa,\nettä aiottu murhayritys viimemainittua vastaan ei tulisi tunnetuksi.\nMinusta tuntui siltä kuin prokuraattorikin, jonka luona kävin, olisi\nollut samaa mieltä.\n\nBiaudet'ta kuulusteltiin yhdessä Nylanderin kanssa seuraavana päivänä\nja kuulustelu sujui ilman sanottavia vaikeuksia. Oli selvää, että\ntahdottiin sievästi sivuuttaa B:n ja N:n tiedonannoissa olevat\nristiriitaisuudet. Muutamia päiviä myöhemmin sai B. vaikeuksitta\npassin ja matkusti Ruotsiin. Poliisimestari oli nimenomaan selittänyt,\nettä se ei kohtaisi mitään esteitä. Myöskin Nylander vapautettiin\nja hän päätti matkustaa pois maasta, mitä häneltä ei kielletty. On\nsitä huomattavampaa, että hän niin helposti pääsi tästä asiasta, kun\nhän oli erikoisen toimekkaasti sepittänyt ja levittänyt kiellettyä\nkirjallisuutta. Hänen luonansa pidetyssä kotitarkastuksessa oli\nsellaisia kirjoituksia löydetty suuret joukot. Tämä levottomuutta\nherättävä juttu selvisi siis paljon onnellisemmin kuin olin uskaltanut\ntoivoa. Asianomaisilla oli ilmeisesti hyötyä siitä, että asia hiljaa\nhaudattiin.\n\nMitään suoranaista yhteyttä ei ollut niiden terrorististen\nsuunnitelmien, joista yllä on kerrottu, ja Bobrikoffin murhan välillä,\njoka tapahtui seuraavan kesäkuun 16. päivänä. Eugen Schauman oli yksin\nsuunnitellut ja suorittanut tekonsa. Oli suunniteltu laajaa tutkimusta\noletetusta salaliitosta, jota tutkimusta venäläinen tuomari johtaisi ja\njonka otaksuttiin juureutuvan suomalaisen vastustuspuolueen miehiin, ja\nse pantiinkin alulle, mutta sitä ei saatettu loppuun. Lähimpinä päivinä\nmurhan jälkeen vangittiin muutamia uusmaalaisen osakunnan ylioppilaita,\nmutta heidät vapautettiin kuulustelujen jälkeen.\n\nKesäkuun 25 päivänä ilmoitettiin minulle, että maisteri H. Gummerus\noli vangittu ja että hän oli poliisikamarissa. Ilmoittaja luuli syynä\nsiihen olevan sen, että Gummerus päivää jälkeen Schaumanin hautajaisten\noli laskenut kukkia tämän haudalle. Hän oli sen jälkeen matkustanut\neräälle maatilalle Turun lähelle, jossa hänet oli vangittu ja tuotu\ntänne. Eräästä etsivän osaston avoimesta ikkunasta oli hän erään\ntuttavan ohikulkiessa pudottanut kadulle tyhjän savukelaatikon, joka\nsisälsi paperilapun, jossa hän pyysi että hänen äidilleen ja rehtorille\nilmoitettaisiin hänen vangitsemisestaan. Ystävä suoritti tehtävän\nviipymättä. Minä menin heti etsivään osastoon ja sain tietää, että\nG. oli siellä, mutta että oli ankarasti kielletty päästämästä ketään\nvangitun luokse. Yht'aikaa Gummeruksen kanssa oli myöskin yllämainittu\nteknikko C. vangittu. Minä kävin kuvernööri Kaigorodoffin luona,\njoka selitti, ettei hän vakavammanlaatuisissa tapauksissa voinut\ntehdä mitään erotusta ylioppilasten ja ei-ylioppilasten välillä. Minä\nkuitenkin pidin kiinni oikeudestani rehtorina saada ottaa Gummerus\nhaltuuni, ja kuvernööri lupasi vihdoin, että hänet saataisiin panna\nkarsseriin sillä ehdolla, ettei hän kirjallisesti eikä suullisesti\nsaisi olla yhteydessä kenenkään kanssa. Seuraavana päivänä ilmoitti\npoliisimestari minulle, että kuvernööri oli peruuttanut lupauksensa,\nsekä että Gummerusta ei missään tapauksessa vapautettaisi, koska\nhänen luotaan oli löydetty hyvin raskauttavia kirjeitä. Minun oli\nmahdotonta nyt tehdä mitään muuta G:n hyväksi. 28 päivänä siirrettiin\nhänet lääninvankilaan, ja santarmihallitus otti hänen asiansa\nkäsiteltäväkseen ratsumestari Tunzelmann von Adlerflugin johdolla.\nKäynti, jonka minä tein tämän luokse saadakseni luvan käydä G:n luona,\njäi tuloksettomaksi.\n\nKuukautta myöhemmin kävi luonani Gummeruksen äiti ja ilmoitti,\nettä hänen poikansa edellisenä iltana oli otettu vankilasta ja\nluultavasti viety Pietariin. Saadakseni selvyyttä asiaan kävin\nhänen kanssaan kuvernöörin luona, joka vakuutti asian niin olevan.\nKenraalikuvernööriltä oli tullut käsky, että Gummerus vietäisiin\ntutkintovankilaan Pietariin sekä että se tapahtuisi aivan salaisesti.\nMitään muuta ei kuvernööri tiennyt; hän oli toiminut vain määräyksen\nmukaan. Minä puhuin sitten kahdenkesken kuvernöörin kanssa ja luulin\npäässeeni varmuuteen siitä, että hänellä oli tietoa terroristisista\nsuunnitelmista, mutta että tutkimus ei ollut osoittanut mitään\nyhteyttä Schaumanin murhayrityksen kanssa. Tämä käynti tapahtui klo 1\npäivällä. Rouva Gummerus päätti matkustaa Pietariin ja pyysi minulta\nsuosituskirjettä Plehwelle. Kymmentä minuuttia myöhemmin sain minä\ntiedon siitä, että Plehwe saman päivän aamuna oli murhattu. Kuvernööri\nei ollut mitenkään viitannut siihen ja hän tuntui olevan aivan normaali\nja rauhallinen, vaikka hänellä varmasti siellä käydessämme oli tietoa\nasiasta.\n\nKun minä muutamia päiviä myöhemmin olin Pietarissa Plehwen hautajaisten\njohdosta, tapasin minä siellä rouva Gummeruksen. Hän oli ollut\ntutkintovankilassa Spalernajassa ja saanut siellä tietää, että hänen\npoikansa ei enää ollut siellä, mutta hänelle ei oltu ilmoitettu, minne\nhänet oli viety. Me aavistimme, että hänet oli viety Pietari-Paavalin\nlinnoitukseen, mikä sittemmin näkyikin oikeaksi.\n\nSyyslukukauden alussa kääntyi pohjalainen osakunta minun puoleeni\npyytäen tietoja Gummeruksen asiasta. Minä ilmoitin ainoastaan, että\nsyytökset olivat vakavia, sekä tein selkoa siitä, mitä asian hyväksi\noli tehty. Osakunta osoitti minulle pyynnön, että minä yhä edelleen\ntekisin mitä voisin hänen hyväkseen ja koettaisin ennen kaikkea saada\nhänet asetetuksi suomalaisen tuomioistuimen eteen. Kanslerin puoleen\nkääntymästä olin kyseessäolevassa tapauksessa kehoittanut luopumaan,\nkoska siitä vain olisi ollut seurauksena, että Gummerus olisi erotettu\nyliopistosta.\n\nSaadakseni tietää kuinka asian laita oli, kävin prokuraattori\nSoisalon-Soinisen luona ja pyysin, että hän ajaisi tätä asiaa\nniin, että G. asetettaisiin suomalaisen tuomioistuimen eteen\nja hän siten saisi kärsiä rangaistuksensa täällä, jollei hänen\nasiaansa kokonaan voitaisi jättää sikseen. Prokuraattori ilmoitti,\nettä G. pian tuotaisiin tänne ja että suomalaiset viranomaiset\ntutkisivat hänen asiaansa. Että asia sai tämän käänteen, oli\netupäässä kenraalikuvernööri Obolenskijn ansio. Prokuraattori oli\nkoettanut taivuttaa kenraalikuvernööriä tähän suuntaan, ja hän antoi\nitse ymmärtää, että hänen puuttumisensa asiaan oli sille antanut\nratkaisunsa, jota minä en pitänyt mahdottomana. Itse asiassa tuotiin G.\ntänne syyskuun 28 päivänä ja vietiin lääninvankilaan. Minä kävin siellä\nhänen luonaan lokakuun 7 päivänä ja hän kertoi silloin seikkaperäisesti\nkokemuksistaan Pietari-Paavalin linnoituksessa.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin kävin minä jälleen prokuraattorin luona,\njoka ilmoitti, että kenraalikuvernööri oli jättänyt G:n asian hänen\nhuostaansa, mutta että hän ei vielä ollut saanut asiapapereita\nsantarmihallituksesta. Minä puhuin G:n vapauttamisen puolesta.\nProkuraattori ei antanut mitään lupausta, mutta hän ei näyttänyt olevan\ntaipumaton tekemään sitä, siinä tapauksessa nimittäin, että G:ta ei\nolisi pakko syyttää valtiorikoksesta.\n\nKun minä marraskuun 3 päivänä kysyin asiasta prokuraattorilta, sanoi\nhän tehneensä päätöksensä, mutta ei voinut antaa minulle muita tietoja\nkuin että Gummeruksen asia näytti valoisalta. Obolenskijn kotiinpaluuta\ntäytyi kuitenkin odottaa, ennenkuin mitään muuta asian hyväksi\nvoitiin tehdä. Minä ymmärsin, että prokuraattori aikoi ehdottaa G:n\nvapauttamista. Sen johdosta kävin jälleen tämän luona ja ilmoitin, että\nhänellä oli hyviä toiveita, josta hän luonnollisesti tuli erinomaisen\niloiseksi. Kun minä sain tietää, että Obolenskij palaisi marraskuun 6\npäivänä, esitin minä prokuraattorille, eikö G:ta voitaisi vapauttaa\nennen marraskuun 9:ttä, pohjalaisen osakunnan vuosijuhlapäivää.\nVaikuttaisi sangen hyvää, jos niin tapahtuisi.\n\nMarraskuun 8 päivänä ilmoitti minulle prokuraattori, että\nkenraalikuvernööri oli tehnyt päätöksensä ja antanut suostumuksen\nG:n vapauttamiseen. Ainoa ehto, joka silloin tehtiin, oli se, että\ntämä sitoutuisi olemaan lähtemättä kaupungista. Seuraavana päivänä\npäivällisen aikaan menin minä prokuraattorinapulaisen Anthonin\nkanssa vankilaan. Ilosta loistaen vastaanotti G. tiedon, että\nhän oli vapaa melkein viisi kuukautta kestäneen vankeusaikansa\njälkeen. Minä kehoitin häntä, hänen asiansa vakavaan laatuun nähden,\ntorjumaan kaikki kunnianosoitukset, jotka tulisivat yksityisen\ntoveripiirin ulkopuolelta, mitä toivomusta hän piti luonnollisena. G.\nallekirjoitti sitten sitoumuksen, joka olisi voimassa siksi kunnes\nHänen Majesteettinsa määräys siitä, että G. ei saisi oleskella\nSuomessa, olisi kumottu. (Tämä elokuun 1 päivänä päivätty määräys oli\nnähtävästi ollut ensimmäinen askel aiottua karkoitusta kohti.) Minun\nkehoituksestani meni G. saman päivän iltana pohjalaisen osakunnan\nvuosijuhlaan, jossa hänet vastaanotettiin suurella riemulla. Tunteet\nilmenivät puheessa, joka hänelle pidettiin, ja hän vastasi puhuen\nvapaudelle. Sen kautta että toveripiiri heti otti hänet vastaan,\nvältettiin julkisemmat ja muodoltansa vähemmän sopivat mielenosoitukset.\n\nMitä Gummerusta vastaan toimeenpannussa tutkimuksessa oikeastaan\ntuli esille ja mitä hänen syyksensä oikeuden mukaan voitiin lukea,\nsiitä en asianomaisilta koskaan ole saanut selvää tietoa. Oman\nkertomuksensa mukaan oli häntä Pietari-Paavalin linnassa tosin\nkuulusteltu terroristisista suunnitelmista, mutta ei mitään tässä\nsuhteessa raskauttavaa oltu voitu panna hänen syyksensä. Hänen luonaan\ntakavarikoitu kirjeenvaihto oli pääasiassa koskenut sanomalehtien\n\"Fria ord\" ja \"Veckans nyheter\" levittämistä ja muita vähemmän\ntärkeitä asioita. — Joulukuun 10 päivänä tuli tieto siitä, että\nH. Majesteettinsa oli suostunut kenraalikuvernöörin esitykseen\nyllämainitun määräyksen kumoamisesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErikoinen aktivististen pyrkimysten järjestö — \"Suomen aktiivinen\nvastustuspuolue\" — oli perustettu joulukuussa 1904 ja antamallansa\njulistuksella oli se tehnyt olemassaolonsa tunnetuksi, mutta meidän\nyhteiskuntamme ei ollut oikein taipuvainen ottamaan puoluetta täysin\nvakavalta kannalta tai ainakaan myöntämään sillä olevan mitään\nerikoista käytännöllistä merkitystä. Prokuraattori Soisalon-Soinisen\nmurha helmikuun 6 päivänä 1905 oli kuitenkin — niin otaksuttiin\n— puolueen toiminnan ilmaus. Murhan tekijä, L. Hohenthal, kuului\nsilloin muodollisesti yliopistoon, mutta ei ollut kolmeen lukukauteen\nharjoittanut siellä opintoja eikä myöskään siksi lukukaudeksi ollut\nilmoittautunut. Minä hankin v.t. kanslerilta oikeuden poistaa hänet\nylioppilasluettelosta. Yliopisto pääsi silloin kaikesta vastuusta ja\nsekaantumisesta tähän asiaan.\n\nToimenpide, joka muodolliselta kannalta saattoi näyttää\npoikkeukselliselta, mutta asiallisesti oli täysin oikeutettu, herätti\nylioppilaspiireissä jonkun verran huomiota, ja vieläpä moitettakin.\nMinä en silloin voinut ilmoittaa erästä seikkaa, joka muiden muassa\noli vaikuttanut päätökseeni. Jo helmikuussa 1904 olin minä nimittäin\nsaanut tietää, että L. Hohenthal oli sekaantunut edellämainittuun\nterroristiseen salaliittoon, minkä johdosta minä olin kutsunut\nhänet luokseni ja kehoittanut häntä luopumaan kaikista sellaisista\nsuunnitelmista. Hän ei antanut minulle mitään lupausta, mutta\nselitti, että jos hän päättäisi tehdä jonkun väkivallanteon, hän sitä\nennen pitäisi huolta siitä, ettei hän kuuluisi yliopistoon, koska\nhän ei missään tapauksessa tahtonut tuottaa sille vaikeuksia. Tätä\nkeskustelua en ollut unohtanut, vaikka olin ollut siinä uskossa, että\nsekä Hohenthal että muut sen piirin miehet, johon hän kuului, olivat\nhylänneet väkivallanteon ajatukset, varsinkin kun Bobrikoffia ei enää\nollut. Kun minä jonkun aikaa sen jälkeen kävin Hohenthalin luona\nvankilassa, ilmaisi hän ilonsa toimenpiteen johdosta, sekä siitä ettei\nmitään vaikeuksia ollut tullut yliopistolle eikä toveripiirille hänen\ntekonsa vuoksi.\n\nProkuraattorin murhaa seurasi muutamia muita väkivallantekoja,\njotka olivat suunnatut sortojärjestelmän miehiä vastaan, kuten\nmurhayritykset Viipurin kuvernööriä Mjǎsojedoffia vastaan maaliskuussa\n1905 ja kenraalikuvernöörin apulaista Deutrichia vastaan Helsingissä\nsaman vuoden heinäkuussa. Ne olivat minun suoranaisten kokemusteni\nulkopuolella eivätkä joutuneet kosketukseen minun toimintani kanssa.\n\nSuurlakon jälkeen ilmaantuivat aktivistiset virtaukset yhtyneinä\nVoima-liiton pyrkimyksissä — paljoa miellyttävämmin kuin yksityisissä\npoliittisissa väkivallanteoissa, koska niiden tarkoituksena\noli kasvattaa nuorisoa aktiiviseen ja tarmokkaaseen toimintaan\nisänmaallisia päämääriä kohden.\n\n\n\n\nEro rehtorinvirasta 1905 ja palaaminen virkaan samana vuonna.\n\n\nEnsimmäinen kolmivuotiskauteni rehtorina oli rasittava ja sielunvoimia\nkysyvä, mutta toiminta oli minulle mielenkiintoista. Luottamus ja\ntunnustus, jota olin saanut osakseni virkatoverien ja nuorison\npuolelta, vaikutti rohkaisevasti. Rehtorinvaalissa 1902 asetettiin\nminut, melkein yksimielisesti, ensimmäiselle ehdokassijalle ja\nnimitettiin uudelleen rehtoriksi. Toinen kolmivuotiskausi ei ollut yhtä\nonnellinen, se ei mennyt ilman sisäisiä riitaisuuksia. Tämä lienee\nriippunut jossakin määrin minusta itsestäni. Sielunvoimia kysyvä\ntoiminta oli vaikuttanut sen, että minulla ei ollut samaa rauhallista\ntyökykyä ja joustavuutta kuin ensimmäisinä rehtorivuosina. Mutta suurin\nsyy oli kuitenkin siinä, että poliittiset olot olivat yhä kärjistyneet\nja tehneet yhteiskunnan — myöskin akateemisen — hermostuneeksi.\nNuorisossa vallitsi suuri mielenosoitushalu, minkä minä hyvin ymmärsin,\nmutta jota minun kuitenkin vastuunalaisessa asemassani täytyi koettaa\nrajoittaa sellaiseen muotoon, joka ei suoranaisesti vahingoittanut\nyliopistoa ja sen nuorisoa tai niitä tarkoitusperiä, joita ne tahtoivat\nedistää. Minulle oli kiusallista, että olin pakotettu puuttumaan asiaan\nja hillitsemään nuorisoa, mutta velvollisuudentunto vaati sitä.\n\nMyöntyväisyyspolitiikka ja sen ilmenemismuodot eivät olleet yksinomaan\noikeudentunnolleni vastenmielisiä; minä pidin sitä myöskin, niinkuin\nkaikenlaista yksipuolista konjunktuuripolitiikkaa, käytännöllisesti\nepäviisaana. Se heikonsi meidän kansallista vastustusvoimaamme\neikä näyttänyt minusta olevan omiansa tuottamaan maallemme pysyviä\netuja. Minä yhdyin pääasioissa perustuslaillisten ohjelmaan ja\nolin passiivisen vastarintapolitiikan kannattaja sekä olin, erään\nneuvottelun jälkeen O. Donnerin luona — luulen sen olleen keväällä\n1901 — liittynyt nuorsuomalaiseen puolueeseen. Mutta oli eräs suunta\nperustuslaillisissa puolueissa, johon en voinut täydellisesti\nyhtyä, joka minusta oli liian persoonaton, kylmä ja hedelmätön. Se\noli tuo abstraktinen, puhtaasti juriidinen ilmiöiden käsittely,\nmissä oikeustajunta ja siitä riippuva toimintatapa kaavamaisesti\nrakenneltiin oikeusperiaatteiden perusteelle ja siten tehtiin\nmekaaniseksi. Tämä minun luonteeni ja käsitykseni mukaan ahdas\nkatsantotapa ei voinut määrätä minun oikeus- ja velvollisuudentuntoni\nsuuntaa eikä yksin ratkaista tekojani. Jos tahtoo — niin ajattelin\nsilloin ja ajattelen yhä vielä — vastuunalaisessa asemassa palvella\nelämää, täyttää tehtävänsä sen, lähimmäistensä ja maansa hyödyksi,\nei saa antaa kaavamaisten periaatteiden sitoa itseänsä, vaan\ntulee jokaisessa yksityisessä tapauksessa vapaasti ratkaista,\nmikä on oikein ja viisasta. Elämä monenlaatuisine vaatimuksineen\nei itse ole johdonmukaista eikä loogillista matemaattisessa tai\njuriidisessa mielessä. Jos tahtoo toimintatavassaan koettaa löytää\nsitä, mikä on todella oikeata, ja mikä samalla on viisainta, täytyy\nolla vapaampi, omata suurempi liikuntavapaus kuin mitä ahtaat\nperiaaterakennelmat tai juriidinen muodollisuus sallivat. Lainopillinen\nhiuksenhalkominen on aina ollut minulle vierasta ja näyttänyt olevan\nesteenä terveelle ja samalla todella siveelliselle politiikalle.\nPassiiviseen vastarintapolitiikkaan, sellaisena kuin se yleensä\nmeillä ilmeni, oman toimintatavan vaikuttimiin ja vielä enemmän\ntoisten tekojen arvosteluun, oli kuitenkin tällä, elävälle elämälle\nvieraalla katsantotavalla suuri vaikutus. Kaikki, mikä ei aivan\ntarkasti seurannut tämän politiikan viitoittamia teitä, leimattiin\nkonjunktuuripolitiikaksi. Tämän katsantotavan enemmän tai vähemmän\ntyypillisiä ja vakaumuksellisia edustajia oli myöskin yliopiston\nopettajakunnassa, ja suurin osa oikeamielisestä, vastustukseen\ntaipuvaisesta nuorisosta seurasi heidän lippuansa. Tämä katsantotapojen\nerilaisuus, joka ei koskenut passiivisen vastarintapolitiikan eli\nlaillisuuspolitiikan tarpeellisuutta meidän aseettomalle kansallemme,\nvaan eräitä niistä toimintaohjeista, joita se seurasi, oli niiden\neri mielipiteiden perusteena, joita muutamissa kysymyksissä esiintyi\nja muutamissa akateemisissa piireissä herätti tyytymättömyyttä minun\ntoimiini sekä sen syytöksen, että kantani oli horjuva. Erilaisuudet\nilmenivät etupäässä n.s. asevelvollisuusrangaistuskysymyksessä, mitä\nrangaistuksia en ollut voinut ehkäistä, mutta sen sijaan olin saanut\nne pienennetyksi aivan mitättömiksi ja muodollisiksi. Moite, joka\nrehtorina tuli osakseni, ei onneksi kuitenkaan ollut yksipuolista.\nSitä tuli myöskin ylhäältäpäin. Ei ollut harvinaista, että esimieheni\nsuoraan olivat antaneet minun tietää, että minä heidän käsityksensä\nmukaan olin liian paljon huomioonottanut yhteiskunnan mielipiteen\nvaatimuksia. Virkatoverini, professori Runeberg, sanoi kerran: \"Sinä\nolet varmaankin löytänyt oikean tien, koska saat moitetta sekä ylhäältä\nettä alhaalta päin.\" Joka tapauksessa oli sellaisina kriitillisinä\naikoina kuin näinä välttämätöntä, että sillä paikalla, mikä minulla\noli, pysyi riippumattomana puolueista ja muiden mielipiteistä, eikä\netsinyt suosiota miltään taholta, vaan ainoastaan toimimisen mukaan,\nminkä piti oikeana ja viisaana, ja omalla vastuulla.\n\nRehtorinvaali oli jälleen toukokuun 1 päivänä 1905. Jo kauan ennen\nsitä olin minä ajatellut kieltäytyä tulemasta uudelleen valituksi,\nmutta monet virkatoverit, joiden arvosteluun panin arvoa, olivat\nlausuneet mielipiteenään, että minun piti pysyä paikallani. Minä sain\nkuitenkin vähää ennen vaalia tietää, että virkatoverien keskuudessa\noli vallalla voimakas mielipide saada vapaaherra Wrede rehtoriksi,\nminkä vuoksi päätin kieltäytyä tulemasta uudelleen valituksi sekä\nkehoitin virkatovereita mahdollisimman yksimielisesti yhtymään hänen\nehdokkuuteensa, koska yksimielisyys sillä kerralla oli erikoisen\ntärkeätä. Sitten kuin minä lopullisesti olin pyytänyt päästä\nehdokkuudesta, järjestettiin koevaali, jossa Wrede sai useimmat äänet.\nLopullisessa vaalissa sai Wrede 30 ääntä (33 äänestäjältä), A. Donner\n19 ja Heikel 16, mitkä kolme pantiin ehdolle.\n\nEttä tätä rehtorinvaalin tulosta ei lempein silmin katsottaisi\nkorkeimmassa paikassa, voin edeltäpäin arvata ja kirjoitin sen\nvuoksi heti vaalin jälkeen yksityisesti v.t. kansleri Oerstrœmille\n[Senaatin varapuheenjohtaja C. Linder oli tammikuussa 1905\nnimitetty ministerivaltiosihteeriksi, mutta Oerstrœm oli määrätty\nedelleen toistaiseksi olemaan v.t. kanslerina. Hän pysyi tässä\ntoimessa helmikuuhun 1906.] kirjeen, jossa minä tein selkoa niistä\nvaikuttimista, jotka synnyttivät minussa halun jättää rehtorinvirka,\nsekä kannatin mitä lämpimimmin Wreden nimitystä. Toukokuun 17 päivänä\nsain minä vastauskirjeen Oerstrœmiltä, jossa hän m.m. kirjoitti: \"Ihre\nMitteilung über den Ausgang der Rektorswahl hat mir nichts weniger\nals Freude bereitet. Ich kann ja nicht umhin die Berechtigung der\nBeweggründe anerkennen, welche Sie veranlasst haben Ihre Kandidatur\nnicht aufzustellen. Auch habe ich persönlich gegen Baron Wrede nichts\neinzuwenden und beabsichtige ihn zum Rektor zu ernennen. Aber die\nErhebung zur Rektorswürde einer Persönlichkeit, welche erst vor einem\nJahre auf allerhöchstem Befehl aus dem Lande ausgewiesen wurde, wird\nhier in vielen Kreisen böses Blut machen und zu Angriffen gegen den\nneuen Kurs in der finnländischen Politik Anlass geben. Ich hätte\nnatürlich solches gerne vermieden gesehen und wäre mir daher Ihre\nWiederernennung lieber gewesen. Nun bleibt mir allerdings nichts übrig\nals mich den Verhältnissen zu fügen.\" Nimitys viipyi kuitenkin kauan,\nja viivytys herätti jonkun verran levottomuutta. Se saapui viimein\nheinäkuun 1 päivänä. Syynä ratkaisun viipymiseen oli luultavasti se\nseikka, että Oerstrœm ei katsonut voivansa nimittää Wredeä, ennenkuin\nhänen \"karkoitusvuotensa\" oli lähestynyt loppuansa.\n\nToukokuun 30 päivänä pitivät konsistorin jäsenet jäähyväispäivälliset\nminulle Alppilassa, johon kaikki kaupungissa olevat professorit ottivat\nosaa. Pääpuheen piti A. Donner, jossa hän loi hyväntahtoisen katsauksen\ntoimintaani rehtorina, sen vaikeuksiin ja tuloksiin. Hänen puhettansa\ntäydensivät muut virkatoverit muutamin sanoin, kuten Runeberg, Elfving,\nSetälä, Wrede, Mandelstam y.m. Mieliala oli hyvä ja sydämellinen. Minä\nerosin rehtorinvirasta, pidettyäni kahdennentoista avajaispuheeni,\nsyyskuun 17 päivänä ja jätin viran todellisella tyytyväisyydellä\nWredelle. Ilman vähintäkään mielipahaa, mutta jotakin kaipausta tuntien\nerosin minä tästä toimesta, joka kokonaan oli vienyt minun aikani\nkuuden vaikean vuoden aikana.\n\nMyöskin akateeminen nuoriso ilmaisi kiitollisuutensa eroavalle\nrehtorille, mikä erikoisesti ilahdutti minua. Parhaan kykyni mukaan ja\nvaivaa säästämättä olin minä koettanut suojella sitä, niinhyvin sen\njärjestöjä kuin yksityisiä jäseniä, hyökkäyksiltä ja vainoomisilta,\nsekä koettanut edistää sen parasta. Rehellisellä kiintymyksellä\nolin harrastanut nuorison pyrintöjä ja sen taistelua oikeuden ja\nvapauden puolesta, mutta toiselta puolen oli minun ollut pakko\nasemani perusteella ja niiden velvollisuuksien perusteella, joita\nminulla oli koko yliopistoa kohtaan, olla antamatta hyväksymistäni\najattelemattomille ja varomattomille teoille ja ennen kaikkea koettaa\nhillitä sen mielenosoitushalua. Epäsointuja ei oltu olevien olojen\nvallitessa voitu välttää, mutta minulla oli kuitenkin se tunne, että\nnuoriso ylipäänsä ymmärsi minua, niinkuin minä sitä, että se tiesi,\nettä minä tein työtä sen ihanteiden puolesta enkä niitä vastaan. Tämän\ntodensivat myöskin ne puhujat, jotka nuorison puolesta minulle toivat\nesiin sen kiitollisuuden tunteet minun toiminnastani menneinä vuosina.\nSyyskuun 22 päivänä kävi minua tervehtimässä \"Keskusteluseuran\"\nlähetystö, yhdistyksen, jonka kanssa erimielisyyksiä usein oli\nsattunut. Sen puheenjohtaja, maisteri A. Sarvi [tämä sama mies luki\njulki suomalaisen vastalausekirjelmän avajaisjuhlallisuuksissa vuotta\naikaisemmin] lausui silloin m.m.:\n\n\"— — — Epäilemättä on epäsointuja ollut meidän ja Teidän kesken, ja\nsen Te hyvin tiedätte, Herra Valtioneuvos. Yliopiston Rehtorina olette\nTe useat kerrat katsellut asioita toiselta kannalta kuin me nuoret,\nja vaikeuksia on aivan varmaan Teille tuottanut se seikka, että me\nolemme tunteneet orjallisen alistumisen luonteellemme vieraaksi ja\nettä me, vapaudestamme arkoina, olemme koettaneet itsessämme säilyttää\nvastustusmieltä. Kuitenkin olette Te, niistä selkkauksista huolimatta,\njoita on sattunut, koettanut ymmärtää meitä ja asettua meidän\nkannallemme. Valituksinemme ja toivomuksinemme olemme aina saaneet\nTeitä lähestyä ja väsymättömällä huolella olette Te koettanut suojella\nmeitä väkivallalta. Kun Te nyt jätätte Rehtorin toimen, tunnemme me\nsentähden tarvetta Teille saada lausua vilpittömän kiitollisuutemme\nsiitä raskaasta työstä, jonka Te olette suorittanut Johtajanamme. Me\nuskallamme toivoa, että Teille niinkuin meillekin on jäävä ainoastaan\nmieluisia muistoja niiltä vaikeilta vuosilta, joiden kuluessa meillä on\nollut onni harjoittaa opintojamme ja tehdä työtämme Teidän valistuneen,\njohtonne alla. — — —\"\n\nSeuraavana päivänä kävi minua tervehtimässä ylioppilaskunnan lähetystö,\njohon kuuluivat sen puheenjohtaja, maisteri Kaasalainen, sekä kustakin\nosakunnasta yksi edustaja. Ensinmainittu toi esille akateemisen\nnuorison mielialan sinä sorron aikana, jonka meidän maamme oli\nläpikäynyt, ja muisteli rehellisesti niitä erimielisyyksiä, joita oli\nsattunut sen ja minun kesken ja jotka toisinaan olivat saaneet aikaan\nsen, että asema oli ollut jonkun verran jännittynyt, mutta, sanoi hän:\n\"Te ymmärsitte meitä kuitenkin ja koetitte, mikäli olosuhteet sen\nsallivat, tehdä työtä meidän hyväksemme sen suuren ja monipuolisen\nkokemuksen perusteella, joka Teillä on.\" Tämä välitön tunnustus, jonka\nnuoriso tässä tilaisuudessa ilman imartelevia lauseita toi esille, oli\nminulle paljon arvokkaampi kuin koreinkin kiitospuhe olisi saattanut\nolla.\n\nSamana päivänä minä matkustin ulkomaille. Matkani piti Saksaan,\nUnkariin ja Italiaan. Minä olin vielä ulkomaisella maaperällä, kun\nmarraskuun alussa suurlakko ja sen yhteydessä olevat tapahtumat\nsattuivat, jotka kokonansa loivat uudelleen Suomen poliittisen aseman,\nkumosivat vanhan järjestelmän ja antoivat vapauden ja laillisuuden\nauringon nousta loistamaan kansamme yli — vaikkapa vain lyhyeksi\najaksi. Muutoksen vaikutus tuntui luonnollisesti monessa suhteessa\nmyöskin yliopiston oloissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUuden rehtorin virasta ei tullut pitkäaikainen. Joulukuun 1 päivänä\nnimitettiin Wrede senaatin oikeusosaston varapuheenjohtajaksi, ja niin\nollen oli, uusi rehtorinvaali toimitettava. Virkatoverien kysyessä,\nolinko halukas uudelleen ottamaan hoitaakseni rehtorin viran, ilmoitin\nminä, että niitä syitä, jotka edellisenä keväänä olivat saaneet minut\npyytämään, että minua ei uudelleen valittaisi, tosin jonkun verran oli\njäljellä, mutta että minä kuitenkin olin käytettävänä, koska sillä\nhetkellä ei ollut mitään ehdokasta, jota melkein kaikki olisivat\nvoineet kannattaa. Vaali tapahtui joulukuun 9 päivänä ja sai siinä\nDonner 23, minä 22 ja Heikel 19 ääntä. Niistä vaalilipuista, joissa\noli minun nimeni, olin minä 21:ssä ensimmäisenä ehdokkaana, josta\nminä saatoin tehdä sen päätelmän, että äänestäjät toivoivat minua\nrehtoriksi. Donner, joka jo aikaisemmin oli lausunut toivomuksensa\nolevan sen, että hänen ei tarvitsisi tulla kyseeseen, pyysi nyt\npäästä ehdokassijasta, johon konsistori suostui. Minä tulin siten\nensi sijalle. Joulukuun 23 päivänä nimitettiin minut rehtoriksi ja\nminä aloitin heti kohta virkani hoidon, joka minulla sitten oli kaksi\nvuotta. Koko minun rehtoriaikani oli siis kahdeksan vuoden pituinen.\nUusi rehtorinaoloaika tuotti luonnollisesti paljon vähemmän huolia\nkuin edellinen. Sortovuosien jälkimainingit tulivat luonnollisesti\nnäkyviin myöskin yliopistossa, mutta suurempia ikävyyksiä tuottavia\ntapauksia tahi selkkauksia ei sattunut. Nyt oli rehtorin helpompaa\nkuin aikaisemmin panna suurempaa huolta sisäisiin hallinnollisiin\nkysymyksiin ja yliopiston yleiseen kehitykseen. Yliopiston lainsäädäntö\noli monessa kohdin vanhentunut, mutta varovaisuussyistä oli kuluneena\naikana jätetty se melkein koskematta. Poliittisten olojen muuttuminen\nherätti sellaisia toiveita, että muutoksia ja parannuksia siinä\nvoitaisiin aikaansaada. Erittäinkin ne lakisäädökset, jotka koskivat\nopiskelevaa nuorisoa ja joita oli osittain yliopiston statuuteissa,\nosittain myöhemmin syntyneissä säännöksissä, olivat sortovuosien aikana\nosoittautuneet sangen vaillinaisiksi ja sopimattomiksi, jonka vuoksi\nminä heti ryhdyin toimenpiteisiin niiden uudistamiseksi. Syyskuun\n20 päivän 1907 opiskelevaa nuorisoa koskevan asetuksen kautta tuli\ntämä tärkeä kysymys lopullisesti järjestetyksi. Myöskin kysymys koko\nyliopiston lainsäädännön kodifikatsionista ja uudistamisesta yleensä\notettiin käsiteltäväksi jo kevätlukukaudella 1906. Täydellinen\nkomiteaehdotus laadittiin, mutta konsistori ei kuitenkaan ehtinyt\nsitä minun rehtoriaikanani loppuun käsitellä ja sitten jäi se uuden\nsortojärjestelmän alkamisen johdosta lepäämään. Kysymys odottaa yhä\nedelleen lopullista ratkaisuansa.\n\nTammikuun alussa 1906 kävin ensi kerran tervehtimässä uutta\nkenraalikuvernööriä, Gerardia. Se vaikutus, minkä hän minuun teki,\noli kaikin puolin hyvä. Hänessä oli tyypillinen korkean virkamiehen\nleima, hillitty, suora, mutta ystävällinen esiintymistapa. Hän oli\nharvasanainen ja puhui hiljaisella äänellä. Keskustelumme, joka oli\nranskankielinen, koski yliopistoa, nuorisossa vallitsevaa mielialaa,\nMandelstamia y.m. Hän kysyi minun ajatustani viimemainitusta ja lausui\nomasta puolestansa, että Mandelstamin, venäläinen kun oli, ei pitäisi,\nniinkuin hän oli tehnyt, sekaantua maan poliittisiin kysymyksiin.\nTämä oli nimittäin vähää ennen, erään sanomalehtiartikkelin johdosta,\njoutunut suomettarelaisten ylioppilasten tyytymättömyyttä ilmaisevan\nmielenosoituksen alaiseksi.\n\nErittäin usein en rehtoriaikanani Gerardia tavannut. Hän ei\nsekaantunut yliopiston asioihin, ja harvoin olisi hänellä ollut siihen\naihettakaan. Ainoa kerta milloin hän lausui selvän, nuorisoa koskevan\ntoivomuksen, sattui silloin kuin uusmaalainen osakunta käydessään\nkunniatervehdyksellä Schaumanin haudalla toukokuussa 1906, tahtoi\nottaa mukaansa lippunsa. Hänellä ei ollut mitään sanottavana sitä\nvastaan, että vainajan muistoa yksityiset kansalaiset kunnioittivat,\nja sanoi, että hän hyvin ymmärsi nuorison tunteen Schaumania kohtaan,\nmutta että hänen mielestänsä kaikenlaista julkista esiintymistä siinä\noli vältettävä, koska sellaista saatettaisiin käyttää aseena maan\nsilloista hallitusjärjestelmää vastaan. Myöskin kansleri oli tässä\nasiassa lausunut määrätyn toivomuksen, mikä seikka, sen kautta että\ntaivuttelut eivät vieneet mihinkään tulokseen, pakotti minut kieltämään\nlipun mukaan ottamisen. Siitä oli seurauksena, että suhteeni mainittuun\nosakuntaan jonkun aikaa oli vaikeampi.\n\n\n\n\nKenraali Langhoff kanslerina. Rein jälleen sijaiskanslerina.\n\n\nAstuessani jälleen rehtorinvirkaan oli kanslerintoimi vielä Oerstrœmin\nkäsissä ja Danielson oli v.t. sijaiskanslerina. Edellisen ero oli\nluonnollisesti vain lyhyen ajan kysymys.\n\nSuurlakon ja laillisuuden palauttamisen jälkeen ryhtyi yleinen\nmielipide ankarasti tuomitsemaan niitä, jotka olivat edistyneet\nsortojärjestelmän turvissa. Se oli hyvin ymmärrettävää vastavaikutusta\nväkivallan ja mielivaltaisuuden, heikon myöntyväisyyden ja\nonnenonkimisen aikojen jälkeen. Se syntyi epäilemättä alkuaan\noikeamielisyyden vaatimuksesta, mutta siinä ammuttiin, niinkuin\naina, yli maalin ja se ilmeni toisinaan poliittisena vainona toisin\najattelevia kohtaan. Se teki niinmuodoin katkeruuden vastakkaisten\npuolueiden kesken entistäkin suuremmaksi ja lisäsi sisäistä\neripuraisuutta, mikä ei ollut maallemme hyödyksi.\n\nSilloinen v.t. sijaiskansleri kuului niihin, joita vastaan\nkiivaasti hyökättiin, ja häntä vaadittiin heti eroamaan. Hän ei\ntosin ollut — kuten niin moni muu — millään laittomalla tavalla\ntullut virkaansa, mutta hän oli seurannut Reiniä, joka oli ollut\npakotettu eroamaan poliittisen kantansa vuoksi. Tämä pakollinen\nvaihdos piti nyt kumottaman. Tämä toivomus oli aivan luonnollinen,\nmutta henkilökohtaisten hyökkäysten kautta Danielsonia vastaan sai\nse epämiellyttävän värityksen. Hän ei ollut pyrkinyt tähän toimeen,\nhän oli ottanut sen vastaan mahdollisuuden mukaan suojellakseen\nyliopistoa, ja niinhyvin minä, joka silloin olin rehtorina, kuin\nlukuisat virkatoverit, jotka eivät olleet hänen puoluetovereitaan,\nolivat kehoittaneet häntä olemaan kieltäytymättä astumasta Reinin\ntilalle. Hän ei myöskään sijaiskanslerintoimessaan ollut mukana\nmissään laittomuuksissa, vaikkakaan hän ei ollut voinut vapautua siitä\nkatsantotavasta, joka routavuosina oli vanhasuomalaiselle puolueelle\nominainen. Tämä seikka ja eräät toimenpiteet nuorisoa vastaan, jotka\nosoittivat, että hän ei oikein ymmärtänyt sen psykologiaa ja sen\nvapaudentunnetta — ajattelen erikoisesti selkkausta uusmaalaisen\nosakunnan kanssa — olivat ylläpitäneet suurta epäluuloa häntä vastaan\neräissä akateemisissa piireissä. Sellaisissa olosuhteissa en minäkään\npitänyt yliopistolle edullisena, että hän pysyisi paikallaan, vaikka\nminä pidin hyökkäyksiä häntä ja hänen toimintaansa vastaan pääasiassa\nväärinä.\n\nMielipiteenilmaukset ja sanomalehtihyökkäykset Danielsonia vastaan\nalkoivat jo marraskuussa, mutta hän ei katsonut olevan syytä silloin\nvielä ottaa mitään askelta vaadittuun suuntaan, koska se hänen\nmielestään olisi ollut heikkouden ilmaus. Eräs vaikutin siihen,\nettä hän pysyi paikallaan, oli myöskin se, että yliopistossa\neivät vallinneet normaalit olot, niin kauan kuin yliopistolla\nvielä oli venäläinen mies johdossaan. Mutta sillä aikaa kasvoi\ntyytymättömyys ja epäluulo. Helmikuun 9 päivänä 1906 nimitettiin\nuusi ministerivaltiosihteeri, kenraali A. Langhoff, myöskin v.t.\nkansleriksi, ja muutamia päiviä myöhemmin matkusti Danielson Pietariin\npyytämään tältä eroa virastaan. Hän perusteli pyyntöään sillä, että\nhe olosuhteet, joissa hän oli pitänyt velvollisuutenaan vastaanottaa\nja hoitaa sijaiskanslerin tointa, eivät enää olleet voimassa sen\njälkeen kuin suomalainen mies oli nimitetty v.t. kansleriksi ja\nsiten täysin laillinen järjestys palautunut yliopistoon. Langhoff ei\nliene tehnyt mitään vakavampia vastaväitteitä siihen, vaan selitti\nolevansa taipuvainen H. Majesteetilleen ehdottamaan hänen eroansa.\nDanielsonin teko oli minun käsitykseni mukaan oikea ja asianmukainen\nja olisi ansainnut tunnustusta. Ruotsinkieliset pääkaupunginlehdet\nkäyttivät kuitenkin tätä tilaisuutta ei ainoastaan pureviin\nlausuntoihin vaan myöskin aivan kierosti arvostellaksensa hänen\ntoimintaansa sijaiskanslerina. Arvosteluun olisi aihetta ollut,\nmutta ei sellaiseen yleistä laatua olevaan alentavaan tuomioon, kuin\nesimerkiksi se, mikä Nya Pressenin kirjoituksessa helmikuun 18 päivältä\noli. Nämä sanomalehtikirjoitukset herättivät tyytymättömyyttä ja\nmielipahaa ei ainoastaan eronneen sijaiskanslerin puoluetovereissa\nvaan myöskin maltillisemmissa yliopistopiireissä. Että Danielsonin\nsijaiskansleriaika sattui aikaan, joka myöskin yliopistolle oli\nkaikkein vaikein, sitä ei ollenkaan otettu huomioon.\n\nHelmikuun 17 päiväksi olin kutsunut konsistorin jäsenet kokoon\nneuvottelemaan siitä, eikö olisi oikeinta ja onnellisinta\nyliopistolle, jos entinen sijaiskansleri Rein uudelleen nimitettäisiin\nkyseessäolevaan toimeen. Kaikki läsnäolevat olivat yksimielisiä\nsiitä. Keskustelun aikana käytti Runeberg tilaisuutta lausuakseen\npaheksumisensa sen epäoikeudenmukaisen arvostelun johdosta, jota\nDanielson oli saanut osaksensa. Tämä lausunto olisi luultavasti saanut\nenemmän vastakaikua ja vienyt johonkin tulokseen, jollei Danielson\nsamana päivänä olisi julkaissut \"Selitystä\" Uudessa Suomettaressa,\njossa ilmeni objektiivisuuden puutetta. Konsistori päätti, että minä\nv.t. kanslerille ilmaisisin sen yksimielisen toivomuksen, että Rein\nnimitettäisiin sijaiskansleriksi. Samoin valitsi konsistori Runebergin\nja Donnerin sekä minut Reinille esittämään pyynnön, että hän ottaisi\nvastaan viran. Me kävimme siinä tarkoituksessa Reinin luona, ja hän\nselitti olevansa taipuvainen siihen, koska hän, niinkuin mekin, luuli\nettä hänen nimittämisensä vaikuttaisi mieliin rauhoittavasti.\n\nLanghoffin toivomuksen mukaan kävin minä hänen luonaan Pietarissa\nhelmikuun 23 päivänä tutustuttaakseni häntä erinäisiin yliopiston\nasioihin. Samalla toin minä esille konsistorin toivomuksen, että Rein\nnimitettäisiin sijaiskansleriksi. Sitä vastaan ei Langhoffilla ollut\nmitään huomauttamista, vaan piti hän päinvastoin asiaa joka suhteessa\nsopivana. Hän oli epäröinyt, koska ei tietänyt tahtoiko Rein vielä\nsiinä iässä, missä hän oli, uudelleen ottaa toimen haltuunsa, mutta sai\nnyt tyydytykseksensä kuulla, että niin oli asian laita. Hän ottaisi\nkysymyksen käsiteltäväksi ensi esittelyssä.\n\nPietarissa käydessäni tapasin minä Mechelinin ja R.A. Wreden, jotka\nsilloin olivat siellä uuden valtiopäiväjärjestyksen vuoksi, joka\npiakkoin esiteltäisiin H. Majesteetillensa. Me palasimme yhdessä\nHelsinkiin. Heillä oli samana päivänä ollut audienssi keisarin luona\nTsarskoje-Selossa, ja hän oli ollut ystävällinen ja armollinen. Niin\nnopeasti muuttuvat olosuhteet. Pitkää aikaa ei ollut kulunut siitä\nkuin hallitsija \"rikollisten vehkeilyjen\" vuoksi oli ajanut maanpakoon\ntoisen ja karkoittanut toisen näistä maan luottamusmiehistä, jotka\nnyt olivat H. Majesteettinsa hallituksen etupäässä Suomessa. Siitä\nei hän nyt ollut tietävinään. Mechelin ja Wrede olivat saaneet hyvän\nvaikutelman Langhoffista ja toivoivat kaikkea hyvää yliopistolle uuden\nkanslerin aikana. Minä tunsin Langhoffin kouluajoilta saakka ja tiemme\nolivat senkin jälkeen silloin tällöin yhtyneet.\n\nMaaliskuun 5 päivänä tapahtui sijaiskanslerin nimitys. Siitä saapui\nsähkösanoma samana päivänä. Minä olin illalla viipurilaisen osakunnan\nvuosijuhlassa ja ilmoitin siellä uutisen, ja se herätti yleistä riemua.\nOsakunta lähetti heti lähetystön Reinin luokse — joka aikaisemmin oli\nollut osakunnan inspehtorina — ilmaistakseen iloansa.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin saapui uusi v.t. kansleri Langhoff\nkaupunkiin. Maaliskuun 9 päivänä kävi hän yliopistossa, jolloin\nvakinaiset professorit esitettiin hänelle. Hän lausui muutamia sanoja\nkonsistorin jäsenille ja ilmaisi tyytyväisyytensä sen johdosta, että\nhänelle oli annettu yliopiston hallituksen johtajan paikka. Hän\ntahtoi tehdä kaikkensa yliopiston hyväksi. Puheeseen vastasin minä\nilmaisemalla ilomme siitä, että yliopisto, monien vaikeiden vuosien\njälkeen, jälleen sai johtajaksensa tervehtiä suomalaista miestä, jota\ntässä toimessa johtaisi vain huolenpito maan todellisesta onnesta ja\ntoivomus koettaa edistää yliopiston tarkoituksia. Me voimme nyt odottaa\nkorkeakoululle koittavan ajan, jolloin kehitys saisi häiritsemättä\nmennä eteenpäin.\n\n\n\n\n\n\nSENAATTORIAJALTA\n\n\n\n\nSenaatin jäsenenä vuonna 1907.\n\n\nKulku yli torin valkeasta linnasta keltaiseen, professorin istuimen\nvaihto senaattorin istuimeen, ei ollut mikään harvinaisuus. Sille,\njoka kauan oli ollut yliopiston rehtorina ja jolla oli taipumusta\nhallinnollisiin asioihin, oli sellainen siirto aina mahdollinen. Mitään\nvarsinaista halua vaihtaa yliopistollinen toiminta senaattorin virkaan\nminulla ei henkilökohtaisesti ollut. Laajempi hallinnollinen tehtävä\nja samalla monipuolisempi olisi tosin ollut sellainen tehtävä, joka\nolisi saattanut minua tyydyttää, mutta mielenkiintoni sisäpoliittisiin\nasioihin jyrkkine puoluevastakohtineen oli huomattavasti laimennut.\nPuoluepolitiikka, sen yksipuolisuus, sen vallanhimo ja sen taktiikka\nolivat vuosien kuluessa käyneet minulle yhä vastenmielisemmiksi.\nSiihen suuntaan oli myöskin toiminta vastuunalaisina rehtorivuosina\npaljon vaikuttanut. Minä olin tosiasiallisesti jo tähän aikaan\nsisäisesti puolueiden ulkopuolella, vaikkakin muodollisesti lukeuduin\nnuorsuomalaiseen puolueeseen, joka silloin oli minun katsantotapaani\nlähinnä. Joskin tämä riippumattomuus oli hallinnollisessa toiminnassa\neduksi, niin oli se kuitenkin omiansa vaikeuttamaan valtiomiehen\ntoimintaa meillä vallitsevissa oloissa, joissa selvät puolueolot olivat\npoliittisen elämän perustana.\n\nEnsimmäinen tarjous astua senaattiin tehtiin minulle kesällä 1905,\njolloin minun oli erottava rehtorinvirasta. Tämä tapahtui semmoisena\naikana ja semmoisissa oloissa, joiden täytyi viedä siihen, että\nkieltäydyin.\n\nSilloinen senaatin varapuheenjohtaja, Streng, pyysi kesäkuun lopussa\nmainittuna vuonna, että minä kävisin hänen luonansa. Hän ilmoitti\nminulle, että hän kenraalikuvernööriltä, ruhtinas Obolenskijlta,\noli saanut tehtäväkseen kysyä minulta, olinko minä halukas astumaan\nsenaattiin, E. Neoviuksen seuraajaksi, s.o. raha-asiaintoimituskunnan\npäälliköksi. Streng itse ja senaatin muut jäsenet kannattivat\nehdotusta. Tahdottiin ilmeisesti vahvistaa silloisen senaatin asemaa\nsisäänpäin, ottamalla siihen aineksia, jotka olivat hallituspuolueen\nulkopuolella, mutta joiden kanssa kuitenkin luultiin voitavan\ntehdä yhteistyötä. Toivottiin — niin lausui ainakin Streng — että\njos jotkut senaatin jäsenet eivät osaisi venäjänkieltä, tästä\nolisi seurauksena, että keskusteluista tulisi kaksikielisiä. Siitä\nsaattaisi ehkä jälleen olla seurauksena se, että Deutrich, joka\nsilloin johti puhetta senaatin täysistunnoissa, jättäisi tehtävänsä.\nMeidän kesken syntyi pitkä keskustelu, joka ei johtanut mihinkään\npositiivisiin tuloksiin. Puhumatta poliittisista seikoista, en\narvellut itselläni olevan tarpeellisia edellytyksiä finanssipäällikön\ntehtävien hoitamiseen. Minun ehdotukseni oli se, että senaatin vapaita\npaikkoja silloin ei täytettäisi, vaan että niitä hoidettaisiin\nväliaikaisesti ja että senaatti, kun seuraava valtalupa tulisi vuotta\nmyöhemmin, järjestettäisiin uudelleen kutsumalla siihen henkilöitä\nperustuslaillisista puolueista. Streng selitti kuitenkin, että\nkenraalikuvernööri ei siihen suostuisi.\n\nKun minä myöhemmin kesällä tein hyvästijättökäyntini rehtorina\nruhtinas Obolenskijn luokse, ilmoitti hän, että Danielson käydessään\nhänen luonansa oli huomauttanut olevan välttämätöntä, että henkilöitä\nhallituspuolueen ulkopuolelta kutsuttiin senaattiin. Itse arveli\nObolenskij, että tämä oli vain teoreettinen miete, joka ei käytännössä\npitänyt paikkaansa. Kysymykseeni, miksi hän sitten oli tahtonut tarjota\nminulle paikkaa hallituksessa, vastasi hän verrattain epäloogillisesti:\n\"Koska pidän Teitä kelvollisena miehenä ja Te rakastatte isänmaatanne\nja tunnette sen lait.\"\n\nTarjouksesta ja kieltäytymisestä puhuin minä vain muutamien henkilöiden\nkanssa, niiden joukossa Mechelinin, joka hyväksyi menettelytapani. Hän\noli vakuutettu siitä, että silloisen senaatin päivät olivat luetut.\nEnnustus kävi toteen aikaisemmin ja perusteellisemmin kuin kukaan\nsilloin saattoi aavistaa. Minun tuloni senaattiin tapahtui kuitenkin\nvasta kahta vuotta myöhemmin.\n\nMarraskuun 12 päivänä 1907 ilmoitti minulle senaattori Mechelin, että\nsenaatin jäsenet yksimielisesti olivat lausuneet sen toivomuksen,\nettä minä ottaisin vastaan senaattori Ståhlbergin erottua vapaaksi\njääneen paikan kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikkönä. Hän\nilmoitti, että senaatti jo kauan aikaa oli toivonut, että minä tulisin\nkotimaisen hallituksen jäseneksi, ja sanoi tilaisuuden nyt olevan\nsopivan. Kuitenkin minua arvelutti ottaa vastaan kyseessäoleva toimi.\nKaupan ja teollisuuden työaloille oli minulla tosin jonkun verran\nedellytyksiä ja mielenkiintoakin, mutta puhtaasti yhteiskunnalliset\nkysymykset, lähinnä työväenlainsäädäntö, olivat silloin päivän\nkysymyksiä, ja tällä alalla tunsin itseni jotenkin vieraaksi.\nMechelin koetti poistaa minun arveluitani. Mutta minä ehdotin, siltä\nvaralta, että senaatti piti erikoisen tärkeänä minun hallitukseen\ntuloani, toista asiain järjestelyä, nimittäin, että tulisin sinne\nkirkollisasiaintoimituskunnan apulaispäälliköksi. Mechelin arveli,\nettä tämäkin järjestely oli mahdollinen, vaikkapa hän olisi tahtonut\nantaa etusijan alkuperäiselle ehdotukselle. Lyhyen ajatusajan\njälkeen selitin minä, että minun täytyi pysyä mielipiteessäni.\nTämän mukaisesti teki senaatti sen ehdotuksen, että perustettaisiin\nkirkollisasiaintoimituskunnan apulaispäällikön virka ja esitti, että\nminut siihen nimitettäisiin. Joulukuun 2 päivänä tapahtui nimitys. Sitä\nennen olin luonnollisesti käynyt tervehtimässä Gerardia.\n\nViikkoa myöhemmin tulin minä nuorimmaksi jäseneksi Mechelinin\nsenaattiin. Sen aika ei enää ollut pitkä, ainoastaan puoli vuotta.\nYhteistyö oli hyvää ja miellyttävää. Erilaisia mielipiteitä\nesiintyi, mutta ne eivät olleet sellaisia, että olisivat rikkoneet\nhenkilökohtaisia välejä ja hajoittaneet. Mechelinin kyky pitää koossa\nja välittää, löytää oikeat yhteensovittelumuodostelut päätöksiä\ntehtäessä oli voittamaton. Hänellä oli tosin pieniä henkilökohtaisia\nheikkouksiansa, mutta niitä oppi pian antamaan anteeksi, sitäkin\nmieluummin, kun hän oli läpeensä hyvä ihminen. Hänen optimismiinsa\npoliittisissa kysymyksissä ja hänen siihen perustuviin tekoihinsa eivät\nuseimmat täysin voineet yhtyä, mutta tämä usko hyvään ja erittäinkin\njärjellisen vakuuttavaan voimaan oli sympaattinen, vaikka se toisinaan\nolikin melkein kuin kyvyttömyyttä oikein arvostelemaan sielullisia\ntekijöitä, joita täytyi ottaa huomioon. Hän piti aina viimeiseen\nsaakka kiinni siitä, että H. Majesteettinsa ja tämän venäläiset\nneuvonantajat saataisiin vakuutetuiksi tahi että heihin vaikuttaisi\nniiden oikeudellisesti sitovain ja järjellisten tarpeiden esittäminen,\njoita Suomen puolelta tuotiin esiin hallituksen esityksissä. Oikeastaan\nei yksinomaan valtiomiehenä tahi poliitikkona, vaan pikemminkin eheänä\nvaltiomiehen, poliitikon ja ihmisen yhtymänä teki hän minuun ylevän ja\nkiehtovan vaikutuksen.\n\nTämä aika, talvi ja kevät 1908, oli erittäin paljotöinen. Melkein\njoka päivä klo 11:stä 4:ään pidettiin täysistuntoja tahi osastojen\nkokouksia. Iltaisin oli valiokuntain kokouksia ja aamut menivät\nanojain ja muiden kävijäin vastaanottamiseen. Sillä välin täytyi oman\ntoimituskunnan asiat käydä läpi ja ratkaista sekä tehdä valmistuksia\nesittelyjä varten. Kirkollistoimituskunnan työt olivat jaetut O.\nDonnerin ja minun välilleni määrätyn ohjelman mukaisesti, jota ei\nkuitenkaan ankaran tarkasti seurattu. Yhteistyö hienon, viisaan ja\nerittäin sivistyneen Donnerin kanssa oli niin hyvä kuin suinkin\ntoivoa voi. Suuremmista kysymyksistä, jotka silloin olivat meidän\ntoimituskunnassamme esillä, olivat oppivelvollisuus ja koulu-uudistus\ntärkeimmät. Suuren koulukomitean puheenjohtajana oli minulla\nollut tilaisuus jotakuinkin hyvin tutustua tähän alaan. Näistä\nsuurisuuntaisista uudistuksista ei kuitenkaan yhtään ainoata ehditty\nsaattaa onnelliseen päätökseen.\n\nKevättalvella sairastui senaattori Stjernvall ankarasti ja minun oli\notettava huolekseni kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikkyys,\njota hoidin viitenä kuukautena. Työ täytyi rajoittaa melkein yksinomaan\njuoksevien asioiden hoitamiseen. Niitä harvoja tämän toimituskunnan\nosalle sattuneita suurempia kysymyksiä, joita silloin otettiin\nkäsiteltäväksi, oli alkoholikysymys, kieltolaki, vaikka se vasta\nmyöhemmin tuli senaatissa käsiteltäväksi. Se, että lain lähettäminen\nkorkeimpaan paikkaan viivästyi, aiheutti lokakuussa valtiopäivillä\nvälikysymyksen, johon minä vastasin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähää ennen kuin minä tulin senaattiin, oli Seyn Stolypinin\nkehoituksesta nimitetty kenraalikuvernöörin apulaiseksi. Se ei tietänyt\nmitään hyvää. Voi arvata, että Gerardin kenraalikuvernöörinä olo ei\ntulisi olemaan pitkäaikainen. Helmikuun alussa puhuttiin Pietarissa,\nettä hänen eronsa oli hyvin pian odotettavana. Helmikuun 16 päivänä\ntuli tieto, että hän oli saanut eron, ja että hänen seuraajakseen oli\nnimitetty ratsuväen kenraali W. Boeckmann. Tätä, joka kauan oli ollut\nSuomessa, pidettiin verrattain vaarattomana, mutta pelättiin lähinnä\nSeynin mahdollista vaikutusvaltaa häneen. Gerard oli melkein kokonaan\nsyrjäyttänyt Seynin. Sen mukaan kuin arveltiin, oli Gerard selittänyt\nolevansa taipuvainen pysymään kenraalikuvernöörinä siinä tapauksessa,\nettä Stolypinin ei sallittaisi sekaantua Suomen asioihin. Tätä\nvaatimusta ei Hänen Majesteettinsa ilmeisesti katsonut voivansa täyttää.\n\nHelmikuun 17 päivänä kävi senaatti in corpore tervehdyskäynnillä\nGerardin luona ja pyysi saada maalauttaa hänen muotokuvansa. Mechelin\ntoi esille ne surulliset tunteet, jotka täyttivät senaatin jäsenet,\nkun saatiin tieto rakastetun kenraalikuvernöörin erosta. Hän lopetti\nseuraavin sanoin:\n\n\"Se muisto, joka meille jää Teistä, lahjakkaan, inhimillisen,\nmiellyttävän miehen muisto, ei koskaan häviä sydämistämme. Pyydämme\nTeidän Ylhäisyyttänne puolestansa säilyttämään meidät hyväntahtoisessa\nmuistossa. Ja ennen kaikkea: älkää unohtako Suomea. Auttakaa Te\nkaikin puolin pätevän sananne kautta asiaa siihen suuntaan, että\nVenäjällä paremmin tultaisiin tuntemaan ja ymmärtämään Suomen kansan\nelämää ja pyrkimyksiä.\" Gerard vastasi lämpimästi ja ilmeisesti hyvin\nliikutettuna. Hän sanoi aina säilyttävänsä toiminta-aikansa Suomessa ja\nyhteistyönsä senaatin kanssa parhaassa muistossa.\n\nSen mukaan kuin Langhoff oli ilmoittanut, ei kenraalikuvernöörin\nvaihdosta oltu ratkaistu suomalaisessa esittelyssä, vaikka Langhoff oli\nkoettanut saada sitä aikaan, vaan asia oli esitelty H. Majesteettinsa\nkansliasta. Keisari oli lausunut Langhoffille, että vaihdosta\nei tulisi pitää järjestelmän muuttumisen merkkinä. Vaikkei uusi\nkenraalikuvernööri ollutkaan varsinainen Venäjän suomivihollisen\npolitiikan edustaja, niin oli Gerardin ero kuitenkin pitkä askel\nentistä sortojärjestelmää kohden, mikä pian ja monella tavoin tuli\nnäkyviin.\n\nKenraali Boeckmannin kanssa, joka oli balttilaista syntyperää, vaikka\najatustavaltaan suuresti venäläistynyt, tulin senaattoriaikanani\npaljon kosketuksiin, varsinkin sitten kuin olin tullut senaatin\nvarapuheenjohtajaksi. Hän oli pohjaltansa hyväntahtoinen mies eikä\ntahtonut maallemme mitään pahaa. Mutta hän oli hyvin arka asemastansa\nja ajatteli levottomasti sitä, minkä vaikutuksen mikäkin toimenpide\ntekisi Venäjän johtaviin piireihin. Hän pelkäsi Stolypinia, mutta ei\npitänyt hänestä. Sitävastoin oli hänellä suuri kunnioitus sotilaallista\npäällikköänsä, suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitschia kohtaan, ja\noli nähtävästi jossakin määrin hänen vaikutuksensa alainen. Seyniä\nhän sitävastoin halveksi ja koetti estää hänen sekaantumistaan\nkenraalikuvernöörin asioihin. Boeckmann oli hyvin avomielinen ja\npuhelias ja puhui mielellään itsestään. Hän ei ollut erikoisen\nitsepäinen mielipiteissään eikä tunteeton asiallisille syille ja taipui\nuseinkin senaatin mielipiteeseen sellaisissakin tapauksissa, joissa\nhän olisi toivonut asian käyvän toisin. Mitään varmaa ja määrättyä\nhallitusohjelmaa ei hänellä, mikäli tiesin, ollut. Itse sanoi hän\nmielellänsä itseään \"reaalipoliitikoksi\" ja tahtoi sillä tuoda ilmi\nsen vastakohdan, joka oli hänen ja suomalaisten valtiomiesten välillä,\njoiden vaikuttimia hän usein piti aatteellisina tai abstraktisina.\n\n\n\n\nKäynti Stolypinin luona helmikuussa 1908.\n\n\nHelmikuun puolivälissä oli Langhoff ehdottanut, että muutamia\nsenaatin jäseniä tulisi Pietariin neuvottelemaan hänen kanssaan\neräistä asioista, jotka lähinnä koskivat Venäjän sisäministerin\nvaatimuksia venäläisten vallankumouksellisten rikollisten etsimisestä\nja vangitsemisesta Suomessa. Kysymyksestä oli neuvoteltu ja Stolypin\noli asiasta antanut uhkavaatimuksen, josta Langhoff yksityisesti\noli ilmoittanut senaatille. Asiasta oli jo yksityisesti keskusteltu\nsenaatissa ja me olimme yksimielisiä siitä, että vaatimuksia oli\nmahdoton kaikissa kohdissaan hyväksyä, koska venäläiset poliisimiehet\nsiten saisivat valtuuksia, jotka eivät olleet Suomen lakien mukaisia ja\njotka käytännöllisestikin tuottaisivat arveluttavia seurauksia. Tässä\ntarkoituksessa matkustimme A. Nybergh, H. Lilius sekä minä Pietariin.\nMechelinin sinne tuloa ei pidetty suotavana. Sitä ennen olin minä,\nkoska Boeckmann oli matkalla, käynyt Seynin luona ja ilmoittanut\nmatkastamme, kuitenkaan mainitsematta sen erikoista tarkoitusta. Hän\nnäytti levottomalta ja epäluuloiselta.\n\nHelmikuun 23 ja 24 päivänä olimme me Pietarissa, jolloin meillä oli\nkaksi neuvottelua Langhoffin kanssa, joihin ottivat osaa myöskin\nHermanson, Törngren, Björnberg ja kuvernööri von Troil. Langhoff ja\nmuutkin olivat sitä mieltä, että jonkun senaattoreista piti käydä\nsisäministeri Stolypinin luona, ja minut valittiin uhriksi. Langhoff\ntelefonoi tälle ja audienssi määrättiin klo 5:ksi seuraavaksi päiväksi.\nOllakseen mahdollisimman turvassa asui Stolypin Talvipalatsissa, jonne\nminä määrättynä aikana, kuriirin kanssa, menin valtiosihteerinviraston\nvaunuissa. Pääsy palatsiin oli hyvin vaikea, minkä vuoksi minä olin\nsaanut suosituskirjeen Langhoffilta. Stolypinin huoneustoon mentiin\nlähinnä eremitage'ia olevasta portista. Jonkun aikaa me saimme\nkeskustella portinvartijan kanssa, jolloin kuriiri oli tulkkina,\nja kun olin jättänyt Langhoffin kirjelmän, joka annettiin eräälle\nvirkamiehelle tarkastettavaksi, sain minä nousta toiseen kerrokseen.\nStolypin ei ollut vielä tullut kotiin, mutta eräs virkamies ilmoitti\nminulle, että hän heti kohta tulisi. Odotushuoneessa seisoi täysin\nasestettu santarmi, melkein liikkumattomana paikallaan. Hetken kuluttua\ntuli ministeri, kulki tervehtimättä ohi mennen erääseen sisempään\nhuoneeseen.\n\nVähän ajan kuluttua kutsuttiin minut sisään ja minä seisoin miehen\nedessä, joka siihen aikaan oli Venäjän valtakunnan mahtavin mies. Hän\noli jonkun verran keskimittaa pitempi, hänellä oli musta venäläinen\nparta ja punertava iho sekä tumma ja jonkun verran kova katse. Hän ei\ntehnyt hienon maailmanmiehen vaikutusta, kuten Plehwe, vaan tuntui\nsiltä, kuin olisi hänessä ollut enemmän häikäilemätöntä voimaa.\nMuutamien valmistavien sanojen jälkeen alkoi keskustelu, joka kesti\nnoin 20 minuuttia.\n\nKeskustelun ensi osa koski Suomessa olevaa venäläistä poliisia,\njolloin minä toin esille ne arvelut, jotka senaatin täytyi tehdä\nsisäministerin tekemään ehdotukseen nähden. Stolypin kävi lujasti\nasiaan ja selitti, ettei mitään jyrkkää rajaa ollut eikä voinut olla\nSuomen ja Venäjän välillä. Suomi otti, sanoi hän, suojaansa venäläiset\nvallankumoukselliset, jotka siellä tekivät salaliittoja Venäjää vastaan\nja valmistivat murhayrityksiä H. Majesteettinsa pyhää henkeä vastaan.\nSiitä oli olemassa täysin luotettavia tiedonantoja. [Stolypinilla oli\nsiitä asiasta varmaan paljon paremmat tiedot kuin Suomen hallituksella.\nSittemmin paljastettu venäläinen vakooja Aseff oli ollut läheisissä\nsuhteissa suomalaisiin aktivisteihin ja Suomessa oleviin venäläisiin\nvallankumouksellisiin.] Ei voitu sallia, että juuri Pietarin muurien\nedustalla tehtiin Venäjää vastaan suunnattua maanalaista työtä.\nSenaatin täytyi ottaa huomioon tämä seikka. Jos se ei sitä tekisi,\njulistettaisiin Suomi piiritystilaan, \"ja silloin käy näin\", lausui hän\npiirtäen sormellaan ristin pöytään. Minä selitin, että hallitus varsin\nhyvin näki, mitä tilanne siltä vaati, ja mainitsin m.m. että meidän\nparhaat poliisiasiamiehemme oli sijoitettu Viipurin lääniin. Venäjän\nalamaisia pidettäisiin erikoisesti silmällä, ja venäläiset asiamiehet\nsaivat mielellään antaa suomalaiselle poliisille tarvittavia tietoja\nsen työtä helpottaakseen, mutta olisi sekä periaatteellisesti että\nkäytännöllisesti sangen arveluttavaa antaa- venäläiselle poliisille\nvirkavaltuutta Suomessa. Mihinkään yksimielisyyteen tai varmaan\ntulokseen ei keskustelu johtanut.\n\nKeskustelun jälkimmäinen osa koski valtakunnallista lainsäädäntöä.\nSenaatti oli tehnyt sellaisen esityksen, että pidettäisiin yhteinen\nkonferenssi tämän asian selvittelyä varten, ja tämä ehdotus oli jo\nesitelty keisarille. Stolypin piti sellaista konferenssia jotenkin\nmerkityksettömänä. Mielipiteet olivat niin jyrkästi toistensa\nvastaisia, että yksimielisyyttä ei voitaisi saavuttaa. Stolypin\nvetosi tähän asiaan nähden Tagantseffin komiteaan. Valtakunnallinen\nlainsäädäntö oli ratkaistava yksipuolisesti venäläisen katsantokannan\nmukaan, muuten ei päästäisi mihinkään tulokseen. H. Majesteettinsa\nei tosin vielä ollut lausunut lopullista mielipidettään asiasta.\nKeisarilla oli, sanoi Stolypin, aikaisemmin ollut ystävälliset tunteet\nSuomea kohtaan, mutta suomalaiset olivat loukanneet häntä. Kun minä\nkysyin, millä tavoin tämä loukkaus oli tapahtunut, viittasi hän\neduskunnan puhemiehen puheeseen ja senaatin kirjelmiin. Edelleen puhui\nStolypin suomalaisen sanomalehdistön kiihoittavasta toiminnasta ja\nmainitsi erityisesti aikakauskirja \"Framtidin\" vallankumouksellisista\npyrkimyksistä. Olen muistavinani, että hänellä oli joku tämän\naikakauskirjan numero pöydällään ja hän viittasi johonkin lausuntoon\nsiinä. Jollen väärin muista, kosketeltiin keskustelussa myöskin\nVoima-juttua. Koko keskustelu jätti minuun hyvin ahdistavan vaikutelman.\n\nSen mukaan kuin Pietarissa kuulin, oli Deutrich pääasiassa Stolypinin\nneuvonantaja Suomen asioissa ja ärsytti hänen mielensä maatamme vastaan.\n\n\n\n\nKokoomussenaatin muodostaminen kesällä 1908.\n\n\nNiiden välikysymysten johdosta, joita oli tehty Suomen\nvaltio-oikeudellisen aseman puolustamisesta, oli eduskunnan\nperustuslakivaliokunta antanut mietintönsä, jossa ehdotettiin\nperusteltua siirtymistä päiväjärjestykseen. Mietinnön takana olivat\nvain ne valiokunnan jäsenet, jotka kuuluivat perustuslaillisiin\npuolueisiin. Niin hyvin sosialistit kuin suomettarelaiset ja agraarit\nolivat jättäneet vastalauseita. Sosialistien vastalauseessa oli\nsuoranainen epäluottamuslause hallitukselle siitä, että se \"ei ollut\nosoittautunut kykeneväksi puolestansa torjumaan niitä hyökkäyksiä,\njoita nyt venäläisen taantumuksen taholta suunnattiin meidän maamme\nitsenäisyyttä ja meidän kansamme vapautta vastaan\", ja moite koski\netupäässä hallituksen suhtautumista maassa oleviin venäläisiin\npakolaisiin (vallankumouksellisiin). Suomettarelaisten vastalauseessa\ntaas moitittiin hallitusta siitä, että se ei ollut osoittautunut\nkykeneväksi viemään meidän ja Venäjän välisiä riitakysymyksiä\nratkaisuun. Kummankin vastalauseen perustelu oli aivan päinvastainen.\nMechelin valaisi pitemmässä esityksessä valtiopäiväin istunnossa\nmaaliskuun 27 päivänä asiaa ja puolusti hallituksen politiikkaa,\njonka jälkeen seurasi keskustelu kestäen myöhään yöhön. Useimmat\ntalousosaston jäsenistä olivat tällöin saapuvilla. Erittäinkin\nsuomettarelaiset hyökkäsivät hallitusta vastaan. Osat olivat hyvin\njaetut, ja eri puhujat käsittelivät hallituksen toiminnan eri puolia.\nMuun muassa puhuttiin Voima-liiton asiastakin. Tuntui siltä, kuin\nolisi ollut varma tarkoitus kaataa Mechelinin senaatti. Ensimmäisessä\näänestyksessä hylättiin suomettarelaisten vastalause sosialistien\nvastalausetta vastaan, joka sitten 71 äänellä 47 vastaan voitti\nmietinnön. Suomettarelaiset olivat pidättyneet äänestyksestä ja siten\nepäsuorasti auttaneet sosialisteja voittoon.\n\nLähipäivinä pidettyjen neuvottelujen jälkeen päättivät talousosaston\njäsenet jättää paikkansa hallitsijan käytettäväksi. Mechelin kirjoitti\nkäsikirjeen kenraalikuvernöörille, kehoittaen häntä tarjoamaan\nhallituspaikat henkilöille, jotka nauttivat eduskunnan luottamusta.\nOliko senaatin eronpyyntö ja niin pitkälle menevä parlamentaarisuus\nvallitsevissa oloissa paikallaan, jääköön sanomatta. Korkeimmalla\ntaholla ei suinkaan suopein silmin katseltu, että senaatti asettui\nniin suuresti riippuvaiseksi eduskunnasta, varsinkin huomioonottaen\nsosialistien epäluottamuslauseen, eikä sen vuoksi suinkaan tahdottu\nkoko senaatin eroa. Mutta toiselta puolen oli tilaisuus sopiva saada\nMechelin ja muutamat muut jäsenet poistetuiksi ja heidän tilalleen\nentisen hallituspuolueen henkilöitä, joiden myöntyväisyydestä\nvenäläisiin vaatimuksiin arveltiin olevan etua. Ainoastaan Mechelinin,\nDonnerin, Ignatiuksen, Stjernvallin ja Wegeliuksen pyyntöihin\nsuostuttiin. Molemmat viimeksimainitut halusivat terveyssyistä erota.\nKenraalikuvernööri sai tehtäväksensä eronneiden sijalle ehdottaa uusia\njäseniä.\n\nKenraali Boeckmann ei minun tietääkseni ollut tehnyt mitään muuta\nsenaatin odotettavana olevan uudestimuodostelun hyväksi kuin että\nhän oli puhunut asiasta senaattori Nyberghin ja minun kanssani\nsekä kutsunut Danielson-Kalmarin keskustelemaan kanssansa. Mitään\nmuita ohjeita emme olleet saaneet, kuin että meidän silloisten\nsenaattorien tuli pysyä paikoillamme, jos tahdoimme, ja täydentää\nsenaatti niin, että eri porvarilliset puolueet tulisivat edustetuiksi.\nHenkilökysymykseen nähden ei kenraalikuvernööri muuten tehnyt mitään\nehdotuksia eikä rajoituksia. Meidän oli siis lähinnä ryhtyminen\nneuvotteluihin vanhasuomalaisen puolueen johtomiesten kanssa, ja siinä\ntarkoituksessa kävin minä Danielson-Kalmarin luona.\n\nNeuvottelut olivat minun luonani, Pohjois-Ranta 12, ja alkoivat\nheinäkuun 3 päivänä. Ensimmäisessä neuvottelussa olivat läsnä kaikki\npaikoilleen jääneet senaattorit (A. Nybergh, H. Lilius, O. Schildt,\nK. Castrén ja minä) sekä Danielson-Kalmari ja Y.K. Yrjö-Koskinen.\nEi näyttänyt olevan helppoa saada aikaan sopimusta. Kaikkiaan\npidettiin seitsemän kokousta, ja myöhempiin oli kutsuttu muutamia\nmuitakin, joiden ehdokkuudesta oli kysymys (Paasikivi, Aug. Hjelt, A.\nListo, E. Schybergson). Keskustelu koski niinhyvin etualalla olevia\npoliittisia kysymyksiä (valtakunnan lainsäädäntöä, poliisikysymystä,\nNevan-miljoonia ja sisäpolitiikkaa) kuin henkilökysymyksiä, jotka\nneuvottelujen kestäessä tulivat yhä enemmän etualalle. Mistään\nvarsinaisesta ohjelmasta emme tulleet yksimielisyyteen. Silloisten\npuoluevastakohtien ja epäluottamuksen vallitessa ei ollut mahdollista\nmäärätä varmoja suuntia. Itse käytännöllinen yhteistyö oli luonnollinen\ntie puoluevastakohtien mahdolliseen tasoittamiseen ja voi mahdollisesti\nsaada aikaan jonkunlaista lähentymistä suuriin poliittisiin kysymyksiin\nnähden. Vanhasuomalaiselta taholta huomautettiin, että ne puolueen\njäsenet, jotka tulisivat senaattiin, eivät tekisi sitä yksityisinä\nhenkilöinä, vaan puolueensa edustajina, ja siis menettelyihinsä nähden\nsaisivat siltä ohjeita, mikä käsitys ei ollut minun luonteelleni\nmiellyttävää eikä vastannut sitä vapautta ja henkilökohtaista\nedesvastuuntunnetta, joka minun mielestäni valtiomiehellä tuli olla.\nAluksi vaativat vanhasuomalaiset edustajat, että heidän puolueensa\nsaisi täyttää kaikki kuusi vapaata paikkaa. Me muut vastustimme\nsitä, niin hyvin sen vuoksi, että jatkuvaisuus vanhan senaatin\nkanssa siten olisi särkynyt, ja koska me olimme vakuutetut siitä,\nettä kokoomussenaatti, jossa olisi vanhasuomalainen enemmistö, ei\nvoisi toivoa saavansa kannatusta ja luottamusta perustuslaillisilta\npuolueilta eikä maassa yleisimmin vallitsevalta mielipiteeltä. Tästä\nvaatimuksesta luovuttiin sitten vasta kun oli tullut selville, että\nvanhasuomalainen puolue eduskunnan uusintavaalissa heinäkuun alussa oli\nmenettänyt huomattavan joukon paikkoja.\n\nEhdoksi meidän senaattiin jäämisellemme olimme asettaneet sen,\nettä varapuheenjohtajan tuli kuulua perustuslaillisiin ryhmiin, ja\nsiihen suostuttiin suomettarelaisella taholla, joskin jonkun verran\nvastenmielisesti. Mutta sitävastoin sanottiin aivan suoraan, että minun\nehdokkuuteni kyseessäolevaan paikkaan sillä taholla oli herättänyt\nmielipahaa, ja ehdotettiin sijalle professori Hermansonia. Minun\nehdokkuuttani kannattivat yksimielisesti vanhat senaattoritoverit,\nmutta me päätimme joka tapauksessa minun toivomukseni mukaan\ntehdä sähköteitse kysymyksen Hermansonille, joka silloin oli\nulkomailla. Hänen vastauksensa oli ehdottoman kieltävä, ja sen\nenempiä vastaväitteitä ei muistaakseni tehty. Siihen suuntaan lienee\nvaikuttanut myöskin se seikka, että kirkollisasiaintoimituskunnan\nsalkku aivan luonnostaan olisi jäänyt minun käsiini, jollei minusta\nolisi tullut varapuheenjohtajaa, mikä myöskin olisi enimmän tyydyttänyt\nminua, mutta sen paikan toivottiin vanhasuomalaisella taholla\nehdottomasti Yrjö-Koskisen vastaanottavan.\n\nNeuvottelut näyttivät kuitenkin raukeavan tyhjiin. Danielson-Kalmari\nilmoitti heinäkuun 11 päivän kokouksessa, että vanhasuomalaisen\npuoluekokouksen mielipide tosin oli ollut, että kokoomusajatus nyt oli\nainoa mahdollinen perusta senaatin muodostamiselle, mutta että senaatin\ntäytyi voida nojautua eduskunnan varmaan enemmistöön. Nuorsuomalaisessa\nja ruotsalaisessa puolueessa sanottiin kuitenkin olevan voimakasta\nvastustusta kokoomusajatusta vastaan. Nuorsuomalaisessa\npuoluekokouksessa oli sen lisäksi pantu ehdoksi puolueen mahdolliselle\nkannatukselle se, ettei kukaan niistä, jotka olivat kuuluneet vuonna\n1905 lakkautettuun senaattiin, saisi tulla uuden hallituksen jäseneksi.\nSitä ei tosin kukaan ollut ajatellut, mutta jo sellaisen ehdon\ntekemistä täytyi, vanhasuomalaisen puoluekokouksen mielestä, pitää\nsellaisen mielialan ilmauksena, joka todellisuudessa ei tahtonut tukea\nkokoomussenaattia. Danielson-Kalmari arveli senvuoksi, että neuvottelut\noli keskeytettävä ja mahdollisesti uudelleen aloitettava vasta sitten\nkuin valtiopäivät olivat kokoontuneet. Tämän johdosta kirjoitti\nsenaattori Nybergh Boeckmannille kirjeen, jossa hän lausui, että koska\nsuomettarelaiset nyt eivät olleet halukkaita tulemaan senaattiin,\nolisi johdonmukaisinta, että tämä täydennettäisiin perustuslaillisiin\npuolueisiin kuuluvilla henkilöillä. Hän huomautti myöskin, että\nsenaatti ei enää voisi jatkaa työtänsä silloisessa harvalukuisessa\nkokoonpanossaan. Koko senaatin työstä piti tänä väliaikana huolta viisi\nMechelinin senaatista jäljellä olevaa jäsentä, joiden puheenjohtajana\nNybergh oli.\n\nBoeckmann kutsui Nyberghin luoksensa ja ilmoitti, että hänen\nmielestänsä oli pakko jättää kysymys tulevan senaatin kokoonpanosta\nVenäjän ministerineuvoston ratkaistavaksi, mikäli täällä ei\nonnistuttaisi yhtymään kokoomuslistaa kannattamaan. Kun tällaista oli\nodotettavissa ja sitten kuin enemmistö nuorsuomalaisia ja ruotsalaisia\nvaltiopäivämiehiä meidän kyselyjemme johdosta oli lausunnossaan\npuoltanut kokoomussenaattia tahi selittänyt, etteivät tahtoneet\nsellaista vastustaa, aloitettiin keskeytyneet neuvottelut uudelleen\nheinäkuun 16 päivänä. Seuraavan päivän iltana piti kenraalikuvernöörin\nmatkustaa Pietariin ja hän halusi silloin ehdottomasti saada\nehdokaslistan mukaansa.\n\nNiistä henkilöistä, jotka senaattiin tulisivat, olimme\nneuvotteluissamme pääasiassa päässeet yksimielisyyteen, mutta paikkojen\nsopiva jakaminen tuotti monta vaikeutta. Varsinkin finanssipäällikön\ntoimesta olivat mielipiteet erilaiset. Me päätimme vihdoin ehdottaa\nvaltiokonttorin ylitirehtööriä, Paasikiveä, tähän toimeen, ja tämä\nvalinta osoittautui sittemmin onnistuneeksi. Liikennepäällikön\npaikalle olisimme mieluimmin toivoneet kuvernööri Max Alfthania,\njoka olikin taipuvainen ottamaan toimen vastaan. Kenraalikuvernööri\nhuomautti kuitenkin, että Alfthania Venäjällä pidettiin vaarallisena\nseparatistina, ja hän arveli, että jos tämän nimi otettaisiin listaan,\nhän ei voisi olla kiinnittämättä H. Majesteettinsa huomiota siihen.\nMe päätimme silloin ehdottaa yli-insinööri Lindbergiä, joka oli\nulkomailla, mutta jolta sähköteitse saatiin myöntävä vastaus. Kauppa-\nja teollisuustoimituskunnan päälliköksi otettiin pankinjohtaja O.\nStenroth ja kamaritoimituskunnan päälliköksi tilastollisen toimiston\njohtaja A. Hjelt. Esittelijäsihteeri A. Listolle, joka oli halunnut\nottaa hoitaakseen ensinmainitun paikan, koska hän kauan oli ollut\nkauppa- ja teollisuustoimituskunnan esittelijänä, jäi silloin vain\nsiviilitoimituskunnan apulaispäällikön virka. Tähän toimeen ei hän\nkuitenkaan tyytynyt ja poistui kokouksesta. Tämä oli heinäkuun 17\npäivänä klo 1/2 6 ja kenraalikuvernööri tahtoi saada listan ennen\nklo 7:ää. Me kutsuimme puhelimitse esittelijäsihteeri H. Rautapäätä\nheti saapumaan kokoukseen. Hän tuli, ymmärsi mitä tilanne vaati ja\nselitti olevansa taipuvainen ottamaan vastaan siviilitoimituskunnan\napulaispäällikön toimen. Senaattori Liliusta, joka oli ollut\nsiviilitoimituskunnan päällikkönä Mechelinin senaatissa, mutta\njoka nyt halusi erota, seuraisi toimessa entinen apulaispäällikkö\nK. Castrén. Klo 6 oli lista valmis, ja sen veivät Nybergh ja\nDanielson-Kalmari, joka tulisi senaattiin salkuttomana senaattorina,\nkenraalikuvernöörille, joka asui Bjällbossa. Tämä oli jo pari kertaa\npäivän kuluessa antanut kuulustella, emmekö vielä olleet päässeet\nlopulliseen tulokseen.\n\nListassa oli kymmenen nimeä, neljä nuorsuomalaista, neljä\nvanhasuomalaista ja kaksi ruotsalaisesta puolueesta.\nKirkollistoimituskunnan apulaispäällikön tointa ei toistaiseksi\ntäytettäisi. Vain neljä meistä, Nybergh, Schildt, Castrén ja minä, oli\njäljellä vanhasta senaatista.\n\nElokuun 1 päivänä tapahtui nimitys, joka oli päivätty Pitkäpaadessa,\nmissä H. Majesteettinsa silloin oli. Lista hyväksyttiin ilman\nmuutoksia. Saman päivän iltana tuli siitä tieto Helsinkiin.\n\n\n\n\nPuheet valtiopäiväin avajaisissa elokuussa 1908.\n\n\nHeinäkuun 25 päivänä olimme senaattori Nybergh ja minä kutsutut\nkenraalikuvernööri Boeckmannin luokse, joka kesän aikana asui\nBjällbossa. Hän tahtoi kehoittaa meitä, että koettaisimme vaikuttaa\neduskunnan puhemieheen Svinhufvudiin siihen suuntaan, että tämän\npuhe ei sisältäisi mitään sopimatonta. Hän oli nimittäin kuullut\nkerrottavan, että puheessa tulisi pantavaksi voimakas vastalause\nkesäkuun 2 päivänä vahvistuksen saaneen määräyksen johdosta, joka\nkoski sitä, että Suomen asiain esittely Pietarissa uudelleen\njärjestettäisiin, mikä seikka teki Venäjän ministerineuvoston\nviralliseksi oikeuspaikaksi näitä asioita ratkaistaessa. Me\nhuomautimme, että puhemies, seuraten vanhaa tapaa, tuskin saattoi\nolla koskettelematta tätä tärkeätä kysymystä, joka yleisesti oli\nherättänyt huolta maassa. Mutta me lausuimme sen toivomuksen, että tämä\ntapahtuisi sopivalla tavalla sekä lupasimme puhella asiasta eduskunnan\nvaikutusvaltaisten henkilöiden kanssa. Meidän ei kuitenkaan onnistunut\ntäydelleen haihduttaa kenraalikuvernöörin levottomuutta tästä asiasta.\nKun kysyimme häneltä valtaistuinpuheen sisältöä, antoi Boeckmann\nverrattain häilyviä tietoja, mutta sanoi, että puheessa ei tulisi\nolemaan mitään \"uhkausta\".\n\nHeinäkuun 27 päivänä kävi minun luonani ministerivaltiosihteerin\napulainen Björnberg, joka sillä kertaa hoiti ministerinvirkaa, ja\nilmaisi levottomuutensa tulevan valtaistuinpuheen johdosta. Hän antoi\nminulle puheesta suullisen käännöksen ja siinä oli itse asiassa\nlausuntoja, jotka olivat omiansa herättämään vakavaa tyytymättömyyttä.\nMinä kirjoitin heti kirjeen Boeckmannille, joka silloin oli matkalla\nItä-Suomessa, ilmaisin levottomuuteni ja pyysin häntä \"dringend\"\nryhtymään toimenpiteisiin valtaistuinpuheen muuttamiseksi. Oli lähinnä\nkysymys siitä lausunnosta, että valtiopäivillä oli tullut esille\nmielipiteitä, jotka sisälsivät \"kokonaan väärän\" käsityksen Suomen\nasemasta Venäjään nähden. Tämä lause saatettiin selittää niin, että\nse tarkoitti maassa yleisesti vallitsevaa ja eduskunnan omaksumaa\nmielipidettä sekä saatettiin käsittää eduskunnalle annetuksi nuhteeksi\ntahi sen loukkaamiseksi. Sen mukaan kuin myöhemmin sain tietää, oli\nkenraalikuvernööri luettuansa kirjeen (kuvernööri von Troil oli läsnä)\nnäyttänyt rauhattomalta ja kysynyt sitä sähkösanomasalakirjoitusta,\njota hän käytti ollessaan keskustelussa ministerivaltiosihteerin\nkanssa, mutta se ei ollut mukana matkalla ja hän jätti asian sikseen.\nBjörnberg lykkäsi kuriirin lähettämisen Hänen Majesteettinsa luokse,\njoka silloin oli Pitkäpaadessa, aina heinäkuun 30 päivään asti,\nmutta kenraalikuvernööriltä ei tullut mitään tietoja, jonka vuoksi\nvaltaistuinpuhe lähetettiin perille alkuperäisessä muodossaan. Samaan\naikaan lähti myös ehdotus senaattorinimityksiksi.\n\nElokuun 3 päivänä palasi kenraalikuvernööri matkaltansa. Minä kävin\nhänen luonansa samana päivänä, lähinnä varapuheenjohtajan nimityksen\njohdosta, mutta myöskin puhuakseni valtiopäivien avaamisesta.\nVarsinaisena asianani oli kuitenkin valtaistuinpuhe, ja minä esitin,\nettä Boeckmann nyt, mikäli mahdollista, saisi H. Majesteettinsa\nmuuttamaan asiakirjaa. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että se oli aivan\nmahdotonta. Kuitenkin selitti Boeckmann, että puheen tarkoituksena\nei ollut moittia eduskunnan yleistä kantaa, vaan yksityisiä\nlausuntoja, erittäinkin sosialistien, ja antoi minulle oikeuden\nyhdessä venäjänkielen kääntäjän kanssa antaa puheelle se suomalainen\nja ruotsalainen muoto, että se, samalla kuin toisi esille venäläisen\ntekstin ajatuksen, ei vaikuttaisi loukkaavasti. Minä käytin hyväkseni\ntätä lupaa ja meidän onnistui lausetapojen vivahduksia sievistämällä\nantaa puheelle hiukan leppeämpi muoto silti poikkeamatta alkuperäisestä\ntekstistä. Elokuun 4 päivänä oli Svinhufvud luonani ja näytti minulle\nvastauspuheensa, mikä mielestäni oli muodoltansa sävyisä, ja jota\nvastaan minun arveluni mukaan ei ollut syytä mitään huomauttaa. 5\npäivänä tapahtuivat valtiopäiväin juhlalliset avajaiset totuttuun\ntapaan ja kaikki kävi hyvin. Boeckmann oli tyytyväinen.\n\n\n\n\nEräs lausunto kokoomussenaatin ensimmäisessä kokouksessa.\n\n\nHeti valtiopäiväin avajaisten jälkeen elokuun 5 päivänä kokoontui\nuusi senaatti ensimmäiseen täysistuntoonsa. Kun uudet jäsenet olivat\ntehneet valansa, pidin minä suomeksi puheen, missä lausuin muutamia\ntervehdyssanoja sekä tyytyväisyyteni siitä, että maan hallitusneuvosto,\njoka pitemmän aikaa oli tehnyt työtä supistetuin voimin, jälleen oli\ntäysilukuinen. Puheessa lausuttiin edelleen:\n\n\"Meidän hallintomme vahva keskitys vaatii senaatin jäseniltä paljon\naikaa ja voimia, mutta se ei saa haitallisesti vaikuttaa sen\nmonipuolisen yhteiskunnallisen uudistustyön jatkamiseen, johon senaatti\nja kansanedustus viime vuosien kuluessa ovat panneet harrasta huolta,\nvaikka tämä työ viime kuukausien aikana senaatin jäsenten vähäisen\nlukumäärän tähden pakosta on jäänyt melkoisesti syrjään. Tämä tehtävä\nvaatii senaatilta paljon sekä aloitekykyä että työn alla olevan\nlakiehdotuksen perusteellista ja asiantuntevaa tarkastamista. Näiden\nvaatimusten täyttämisen edellytykset ovat epäilemättä se harrastus, se\ntyökyky ja ne tiedot, joita tämän neuvoskunnan jäsenillä on. Lienee\nkuitenkin vaikeata äsken muodostetulle hallitukselle esittää mitään\nnäitä kysymyksiä koskevaa varmaa ohjelmaa, kun se on sillä tavalla\nkokoonpantu ja sillä tavalla syntynyt kuin nykyinen. Se voi saada\nvarmemman muodon vasta työn varrella. Mutta hyvä tahto ja pyrkimys\nkatsoa isänmaan etua ennen puoluenäkökohtia pitää meillä kaikilla\nolla, jos mieli saada toimeen hedelmällistä työtä tällä alalla. Jos\nsellaista tahtoa ja pyrkimystä on olemassa, niin antaa se siveellistä\nja aatteellista voimaa hallitukselle, johon kuuluu henkilöitä, jotka\nedustavat erilaisia katsantotapoja sisäisissä, poliittisissa ja\nyhteiskunnallisissa kysymyksissämme. Eri mielipiteet ovat silloin\nomiansa pikemmin lujittamaan kuin hajoittamaan. Hyvän esimerkin tästä\nasiasta on antanut se hallitus, joka viime vuosina on hoitanut maan\nasioita ja joka myöskään ei ollut yksipuolinen puoluehallitus.\n\n\"Joskin niinmuodoin uusi senaatti lähtee toimeensa ilman etukäteen\ntehtyä ohjelmaa, jonka mukaan meidän sisäiset asiamme olisivat\nhoidettavat, niin täytyy kuitenkin niiden suurten poliittisten\nkysymysten, jotka koskevat meidän maamme elinehtoja, olla\npääpiirteissänsä selviä. Tässä suhteessa voi senaatti, joka\nhenkilöidensä ja puoluekokoomuksensa puolesta on uudestaan järjestetty,\npitää silmämääränänsä ainoastaan sitä samaa, kuin se neuvosto, joka\njärjestettiin Hänen Keisarillisen Majesteettinsa marraskuun-manifestin\njulkaisemisen jälkeen, nimittäin laillisen järjestyksen palauttamista\nja ylläpitämistä sekä meidän autonomiamme puolustamista, meidän maamme\nhistoriallisesti ja oikeudellisesti vahvistettua asemaa Venäjän\nvaltakunnan sisällä. Vain tällä perusteella voi senaatti puolestansa\ntehdä työtä, jotta keisarikunnan ja Suomen väliset riitakysymykset\nsaataisiin tasoitetuiksi ja rauhallisemmat olot palautetuiksi. Tässä\nsuhteessa tulee siis luonnollisesti uusi senaatti olemaan vanhan\njatkaja.\n\n\"Kokoomushallituksen aikaansaamista on useilla tahoilla maassamme jo\nkauan kannatettu, mutta kuitenkaan ei senaatin nykyinen muuttunut\nkokoomus ole seuraus puolueiden keskinäisestä lähentymisestä, vaan\nse on syntynyt olosuhteiden pakosta. Sisäinen puoluehajaannus ei ole\nvähentynyt uuden edustuksen kautta, mutta ulkonaiset vaarat ovat\nlisääntyneet. Kotimaisen hallituksen asema on sen vuoksi tullut\nhuomattavasti vaikeammaksi. Missä määrin riitaisuuksien katkeruus\nja puolueiden välinen epäluottamus voi vähentyä sen kautta, että on\nolemassa kokoomushallitus nykyisen kaltainen, ja kuinka sen onnistuu\nselviytyä niistä vaikeuksista, jotka johtuvat meidän suhteestamme\nVenäjään, sitä ei voida varmuudella etukäteen sanoa, mutta täytyy\nkoettaa. Jos siinä onnistutaan ja jos suurempaa yhteisymmärrystä\nvoidaan saada aikaan hallituksen ja edustuksen välillä, niin siitä\nepäilemättä johtuu paljon hyvää maallemme. Jotta tämä päätarkoitus\nsaavutettaisiin, niin täytyy meidän kunkin paikallansa tehdä työtä\nparhaan kykymme ja vakaumuksemme mukaan.\n\n\"Minä toivon, että hyvä tahto ja henkilökohtainen luottamus on\nvälillämme vallitseva ja meidän yhteistyöstämme sen kautta on tuleva\nniin hyvää kuin mahdollista. Omasta puolestani on minulla se toivo,\nettä minä vastanimitettynä ja kokemattomana varapuheenjohtajana\nolen saava suosiollista tukea niin hyvin vanhempien kuin nuorempien\nvirkatoverien puolelta.\"\n\nNiinkuin näkyy, ei puhe luonteeltansa ollut mikään uuden senaatin\nohjelmapuhe, vaan se oli minun senaattoritovereilleni suuntaama\nlausunto. Minä tahdoin esiintuoda, että minun käsitykseni mukaan\ntyömme yleinen suunta oli oleva sama kuin se, minkä olivat määränneet\neronneen senaatin periaatteet. Minä olin puheessani koettanut välttää\nkaikkea, joka voi tuntua loukkaavalta tai epämieluisalta uusien\nvirkatoverien mielestä. Minä hämmästyin sen vuoksi suuresti, kun\nDanielson-Kalmarin kautta saman päivän iltana sain kuulla, että\nhäneen ja hänen puolueystäviinsä puhe oli tehnyt ikävän vaikutuksen.\nHän pelkäsi, että siitä johtuisi ikävyyksiä kokoomukselle, minkä\nvuoksi olisi parasta, että puhetta ei julkaistaisi. Mutta minä olin\njo kuitenkin pyynnöstä antanut lausuntoni Helsingin Sanomille. Jotta\nriitaisuuksia heti yhteistyömme alussa vältettäisiin, pyysin minä\ntoimitusta antamaan julkaisemisen jäädä toistaiseksi. Erään yövuorossa\nolevan toimitushenkilön hutiloimisen kautta tuli kuitenkin valmiiksi\nladottu lausunto seuraavan päivän numeroon. Se kierteli luonnollisesti\nsitten muissa lehdissä ja sitä selosteltiin ja sitä arvosteltiin.\nNuorsuomalainen sanomalehti \"Suomalainen Kansa\", jonka johtavana\nhenkenä oli J. Castrén ja joka alusta alkaen oli vastustavalla kannalla\nuuteen senaattiin nähden, sanoi puheen olevan laimean ja värittömän\nsekä osoittavan sitä, että todella perustuslaillinen henki ei enää\nollut senaatissa vallitsevana. Uudessa Suomettaressa taasen oli sangen\nkiivas hyökkäys puhetta ja sen \"mecheliniläistä\" väriä vastaan sekä se\najatus, että suomalainen puolue ei saattaisi sietää tätä henkeä, jos se\nsenaatissa tulisi ilmi. Helsingin Sanomat arvelivat, että koska puhe\noli herättänyt tyytymättömyyttä aivan vastakkaisilla tahoilla, niin se\ntodennäköisesti oli osunut oikeaan. Ruotsalaiset sanomalehdet lausuivat\nyleensä tyytyväisyytensä ja arvelivat, että puhe todisti \"hyvää tahtoa\nja pyrkimystä kaikista puoluenäkökohdista huolimatta toimia sisäisten\nasioiden onnelliseksi ratkaisemiseksi\". Puhettani vastaan suunnatuissa\nhyökkäyksissä ilmeni kuitenkin puoluemieltä, joka ei ennustanut hyvää\nkokoomukselle. Jotta ei senaatin sisäinen tilanne kärjistyisi, luovuin\nminä aikeestani liittää puhe kokonaisuudessaan pöytäkirjaan.\n\nElokuun 8 päivänä olin minä kutsuttu kenraalikuvernöörin luokse.\nHänellä oli puheen venäläinen käännös edessänsä ja hän lausui\ntyytymättömyytensä sen johdosta. Uuden Suomettaren kirjoitus oli\nilmeisesti säikyttänyt häntä ja hän luuli, että taantumuksellinen\nvenäläinen sanomalehdistö hyökkäisi häntä ja senaattia vastaan ja\nsiten tekisi aseman vaikeammaksi. Oli pakko, sanoi hän, puheesta saada\nse käsitys, että uuden senaatin tarkoitus oli lähteä kulkemaan samaa\nsuuntaa kuin Mechelinin, ja se ei ollut tarkoitus. Hän mainitsi, että\nkun hän oli puhunut Stolypinin kanssa minusta, niin oli tämä sanonut,\nettä minä kerran käydessäni hänen luonansa olin häneen jättänyt\nhyvän vaikutuksen, mutta että hänelle sittemmin oli ilmoitettu, että\nminä olin puhdas \"mecheliniläinen\" tahi että minä olin Mechelinin\nvaikutuksen alainen. Boeckmann oli silloin vastannut Stolypinille,\nettä hän tosin ei osannut lukea, mitä ihmisten sydämissä oli, mutta\nettä minun yleisesti arveltiin olevan hillityn poliitikon, ja että\nhän henkilökohtaisestikin oli saanut saman vaikutelman. Nyt tietysti\nhäntä, sanoi hän, tultaisiin moittimaan siitä, että hän oli ehdottanut\nminua varapuheenjohtajaksi. Minä selitin, että minusta olisi ikävää,\njos kenraalikuvernööri tässä kohdin olisi pettynyt ja jos hänen\nasemansa minun kauttani tuli vaikeammaksi, sekä selitin, mitkä puheeni\nvaikuttimet olivat olleet, huomauttaen vielä, että minä olin puhunut\nvain siitä, mille perusteille Venäjänpolitiikkamme olisi rakennettava,\nmutta en sen menetelmistä. Tuntui siltä, kuin olisi keskustelu jonkun\nverran rauhoittanut Boeckmannia.\n\n\n\n\nKäyntejä Stolypinin luona syys- ja joulukuussa 1908.\n\n\nUuden kokoomussenaatin toivomuksen mukaisesti kävimme senaattori\nDanielson-Kalmari ja minä syyskuun 3 päivänä Stolypinin luona. Hän\nasui silloin keisarillisessa linnassa Jelagin-saarella. Tehtävänämme\noli lähinnä puhua hänen kanssaan Nevan-miljoonista, jotka oli\nmäärätty senaatin maksettaviksi Venäjän valtakunnanrahastoon.\nMe huomautimme, ettei tämä summa ollut huomioonotettuna vuoden\n1908 tulo- ja menoarviossa, minkä vuoksi senaatti oli katsonut\ntarpeelliseksi ehdottaa, että menoerä otettaisiin huomioon vuoden\n1909 tulo- ja menoarvion yhteydessä. Tämä summa pitäisi vielä lisäksi\nliittää eduskunnalle jätettyyn raha-asioita koskevaan suunnitelmaan\nviimemainittua vuotta varten. Menoerä oli liian suuri, jotta se\nvoitaisiin jättää pois siitä. Stolypin selitti, että eduskunnalla\nei ollut mitään oikeutta päättää summan maksamisesta. Me selitimme,\nettä nyt ei ollut kysymys eduskunnan päättämisoikeudesta tästä\nasiasta, vaan ainoastaan siitä, että eduskunta saisi tietää asian ja\nsaisi tilaisuuden antaa lausuntonsa siitä niinkuin muistakin tulo-\nja menoarvion eristä. Stolypin ei siihen tehnyt mitään varsinaista\nvastaväitettä. Hän ei kosketellut kysymyksen poliittista puolta eikä\nlausunut mielipidettään siitä, kuinka senaatin oli suhtauduttava\nmaksuun.\n\nSuurempaa huomiota kuin tämä asia, ansaitsi, huomautti Stolypin,\nse seikka, että eduskunta oli ottanut käsiteltäväksi kysymyksen\nesittelyjärjestyksestä. Hän kysyi meiltä, olivatko kaikki puolueet\nyksimielisesti vastustavalla kannalla siitä annettuun julistukseen\nnähden, mihin me vastasimme myöntävästi. Siis, lausui Stolypin,\novat kaikki asettuneet \"contre la Russie\". Me selitimme, ettei asia\nollut aivan niin, vaan että Suomessa yleisesti oltiin tyytymättömiä\nesittelyjärjestykseen, joka oli sovellettu kesäkuun 2 päivänä annetun\nmääräyksen mukaiseksi. Stolypin huomautti siihen, että Suomen\nkysymyksissä ei ollut ainoastaan Suomen vaan myöskin Venäjän etuja\nvalvottavina. Me myönsimme sen, mutta sen vuoksi ei ollut pakko,\nettä kaikki hallitsijan ratkaisusta riippuvat kysymykset tulisivat\nministerineuvostoon, vaan ainoastaan sellaiset, jotka olivat sen\nluontoisia, että niiden voitiin edellyttää koskevan Venäjän etuja.\nSuomen taholta ei ollut mitään sitä vastaan, että niitä siellä\nasianmukaisesti valvottiin. Stolypin huomautti silloin, että\nministerineuvoston tehtävänä myöskin oli pitää huolta siitä, että H.\nMajesteettinsa etuoikeuksia ei loukattu. Suomessa oli, arveli hän,\nolemassa pyrkimys laajentaa eduskunnan oikeuksia hallitsijan oikeuksien\nkustannuksella. Me vastasimme, että tämä kysymys oli yhteydessä yleisen\nkehityksen ja lainsäädännön muuttuneen merkityksen kanssa eri aloilla.\nSenaatin täytyy, vastasi Stolypin, kun joku kysymys koskettelee\nhallitsijan etuoikeutta, rehellisesti huomauttaa kuinka asianlaita on,\neikä salata sitä, niinkuin ikävä kyllä oli tapahtunut. Emme tahtoneet\nkieltää, että sellaista joskus oli voinut sattua, mutta jos tahdottiin\npitää tätä sääntönä tahi järjestelmänä, oli se melkoisesti liioiteltua.\nMe selitimme, että sekä rehellisyys että viisaus velvoittivat senaattia\ntässä suhteessa toimimaan täysin lojaalisesta, sekä että nykyinen\nsenaatti ehdottomasti koettaisi toimia rehellisesti, mutta että sen\nsamalla myöskin täytyi pitää huolta siitä, että eduskunnan oikeutta ei\nloukattu. \"Jos senaatti siten menettelee\", sanoi Stolypin, \"saavuttaa\nse H. Majesteettinsa luottamuksen\".\n\nStolypin otti sitten puheeksi kysymyksen sekakomiteasta, jonka\njälkeen keskustelu siirtyi silloin päivän kysymyksenä olevaan\nsotilasavustusasiaan sekä valtakunnanlainsäädäntöön. Viimemainituista\nkysymyksistä lausui mielipiteensä meidän puoleltamme pääasiassa\nDanielson-Kalmari, kun minun osallani olivat Nevan-miljoonat ja\nesittelykysymys. Avustusta koskeva keskustelu koski lähinnä niitä\noikeuksia, joita eduskunnalla sotilaskysymykseen nähden oli, sekä\nH. Majesteettinsa oikeutta vapaasti käyttää valtion rahastoa\nsotilaallisiin tarkoituksiin. Valtakunnallisen lainsäädännön yhteydessä\nhuomautti Danielson, että me elimme murrosaikaa, jonka vuoksi täytyi\ntyytyä murrosajan määräyksiin. Sortovallan vaikutuksia tuntui yhä ja\ntarvittiin aikaa, ennenkuin lopullinen Suomen ja Venäjän välisten\nasiain järjestäminen olisi mahdollinen. Stolypin arveli, että Venäjä jo\noli osoittanut tarpeeksi kärsivällisyyttä.\n\nKeskustelun kulku oli yleensä rauhallista ja ystävällistä teelasien\nääressä, ja Stolypin oli ilmeisesti paremmalla tuulella kuin minun\nhänen luonansa ensi kertaa käydessäni.\n\nSeuraavana päivänä kävimme me raha-asiainministeri Kokovtseffin luona,\njonka kanssa keskusteltiin useista edellämainituista kysymyksistä,\netupäässä raha-asialliselta kannalta. Nevan-miljoonista lausui\nKokovtseff, että me raha-asiallisesti saatoimme järjestää niiden maksun\nniinkuin tahdoimme, kunhan kysymystä vain ei annettaisi eduskunnan\npäätettäväksi, ja että summa maksettaisiin vuoden 1908 kuluessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOdottaessani pääsyä tervehtimään H. Majesteettiansa, oleskelin minä\nmuutamia päiviä joulukuun keskivaiheilla 1908 Pietarissa ja kävin\nsilloin, 16 päivänä, jälleen Stolypinin luona Talvipalatsissa.\nSekakonferenssista sanoi Stolypin, että todennäköisesti Goremykinista\ntai Bulyginista tulisi sen puheenjohtaja (kummastakaan ei tullut, vaan\ntuli Haritonoff). Kun kysyin, saisiko konferenssi, senaatin toivomuksen\nmukaisesti, tehtäväksensä esittelykysymyksen käsittelemisen, niin\nvastasi Stolypin kieltävästi. Sen tehtäväksi tulisi vain valmistaa itse\njärjestys ja mekaaninen työkoneisto valtakunnallista luonnetta olevien\nlainsäädännöllisten asiain käsittelyä varten, mutta sen ei tulisi\npuuttua asiallisiin kysymyksiin. Vasta kun tämä järjestys oli valmis\nja määrätty, voitiin esittelykysymys ottaa asiallisesti harkittavaksi.\nStolypinin väite oli se, että Suomessa ilmenevä vastarinta tätä ukaasia\nvastaan oli teennäinen. Kun minä tein vastaväitteitä, niin hän ei\ntahtonut myöntää sitäkään, että ministerineuvosto oli sekaantunut\nsellaisiin suomalaisiin asioihin, joilla oli sisäinen luonne. Minä\nmainitsin esimerkkinä torpparilain, johon Stolypin ilmaisten siinä\ntietämättömyytensä, sanoi, että ehdotus ei ollut suonut minkäänlaista\nturvaa Venäjän alamaisille ja että senvuoksi oli ollut välttämätöntä\nottaa tätä koskeva pykälä lakiin.\n\nSen jälkeen minä otin puheeksi ministerineuvoston aloitteesta\nkeisarin suostumuksella aikaansaadun säädöksen, joka koski yleistä\nvaltiorahastoa. Stolypin lausui, että tällä säädöksellä oli vain\nväliaikainen luonne. \"Meidän täytyy pitää huolta siitä, että on rahoja\nsotilasavustukseen.\" Minä lausuin sen arvelun, että jollei mitään\nmuutosta tapahtuisi, niin eduskunta nähtävästi ei suostuisi myöntämään\nsotilasavustusta. Tässä kohden Stolypin — joka ei vielä ollut\nsaanut tietoa eräästä tätä kysymystä käsittelevästä promemoriasta,\nmikä kenraalia kuvernöörillä oli ollut mukanansa Pietarissa —\noli ehdottomasti sitä mieltä, että eduskunnalla ei ollut mitään\ntekemistä kysymyksen periaatteellisen puolen kanssa, s.o. kysymyksen\nasevelvollisuuden vaihtamisesta toistaiseksi rahakorvaukseen.\nVenäjä ei suostuisi siihen, että se kysymys jätettäisiin eduskunnan\nratkaistavaksi, sillä silloin saattaisi tapahtua se, että asiaan ei\nsuostuttaisi. Kun minä kysyin, mitä tehtäisiin, jollei eduskunta\nsuostuisi myöntämään varoja, niin vastasi Stolypin, että silloin\nturvauduttaisiin valtionrahastoon. Kun minä huomautin, että senaatti ei\nsaattanut olla mukana semmoisessa asiassa, niin vastasi Stolypin, että\nsiitä silloin olisi seurauksena vakava selkkaus. \"Meillä on sotaväki\nja meidän hallussamme ovat linnoitukset\", lausui hän. Minä myönsin,\nettä voimakeinoja Venäjällä oli yllin kyllin käytettävänä, ajaaksensa\nläpi tahtonsa, mutta minä muistutin Stolypinin mieleen, että hän itse\neräässä duumapuheessansa oli lausunut, että voiman ei pidä käymän\noikeuden edellä. Me emme olleet mitään intoilijoita, mutta joku raja\nmeidän kannaltamme piti olla olemassa. Stolypin: \"Jollette tottele,\nniin olette kapinallisia.\" Minä: \"Ei ole kapinallinen, jos toimii\nvakaumuksen ja velvollisuuden mukaisesti.\" Stolypin: \"Te luotatte\nVenäjän heikkouteen.\" Stolypinin äänensävy ja käytös tuntui jotenkin\nuhkaavalta. Me vaihdoimme vielä muutaman sanan ja sitten minä jätin\nhyvästi.\n\nSamana päivänä olin Kokovtseffin luona. Tämä oli lukenut\nkenraalikuvernöörin mukanansa tuoman sotilasavustusta koskevan\npromemorian, jonka, jollen väärin muista, oli tehnyt Danielson-Kalmari\nja jonka Boeckmann oli hyväksynyt. Kokovtseff tuntui suostuvaiselta\nkannattamaan sitä.\n\n\n\n\nNevan-miljoonat.\n\n\nNiinsanottujen Nevan-miljoonain maksaminen oli huolta tuottava\nperintö, jonka kokoomussenaatti edeltäjältänsä sai. Asialla oli pitkä\nesihistoria. Heinäkuussa 1904 oli H. Majesteettinsa senaatin ehdotuksen\nmukaisesti säätänyt, että Suomen valtion oli 2 1/2 miljoonalla\nruplalla otettava osaa Venäjän ja Suomen välisten rautateiden\nyhdysradan rakennuskustannuksiin, sekä että summa maksettaisiin sitten\nkuin muutamia edellytyksiä, jotka koskivat radan rakentamista, oli\naikaansaatu. Senaatti oli ilmoittanut valtiokonttorille armollisen\nkäskyn ja se oli tuonnempana tarkemmin määräävä, kuinka summa oli\nmaksettava. Säädyt olivat kuitenkin vuoden 1904—1905 valtiopäivillä\nottaneet kysymyksen käsiteltäväksensä ja päättäneet lähettää sen\nanomuksen, että jos rata tulisi rakennettavaksi ja tulisi kyseeseen\nSuomen valtionvarojen siihen käyttäminen, niin H. Majesteettinsa\nsuvaitsisi valtiopäiville antaa asiasta esityksen. Senaatti\n(Mechelinin) oli yhtynyt valtiopäiväin anomukseen, koska se oli ollut\nsitä mieltä, että joskin avustus otettaisiin valtionrahastosta,\nyritys kuitenkin oli sitä laatua, että sen toteuttaminen suuresti\nvaikuttaisi kulkulaitosrahaston asemaan, mikäli se koskisi sitä\nyhdysliikennettä venäläisten ja suomalaisten ratojen välillä, joka\nradan rakentamisesta saattoi olla seurauksena, sekä ehdotti, että\nkysymys avustuksen antamisesta tarkoitukseen Suomen valtionrahastosta\nsaisi raueta tahi myöskin, että esitys valtiopäiville asiasta\ntehtäisiin. Kenraalikuvernööri Gerard oli sitävastoin lausunnossansa\npuoltanut hallituksen oikeutta yksinään päättää kyseessäoleva asia ja\nhuomautti, että kysymys, mikäli se koski yhdysrataa, jo oli laillisessa\njärjestyksessä ratkaistu.\n\nEsittelyssä helmikuussa 1908 hyväksyi H. Majesteettinsa kaikin puolin\nkenraalikuvernöörin mielipiteen, että kysymys Suomen valtiolaitoksen\nosanotosta radan kustannuksiin varhaisemman säädöksen kautta jo\nlopullisesti oli ratkaistu, jonka vuoksi säätyjen anomus ja senaatin\nesitys jätettiin huomioonottamatta. Sitten kuin senaatti maaliskuussa\nsai tästä tiedon, merkitsi se pöytäkirjaan H. Majesteettinsa päätöksen\nja sen määräyksen, että asia oli otettava uudelleen käsittelyn\nalaiseksi tarpeellisia toimenpiteitä varten.\n\nVähän sen jälkeen sai senaatti tiedon siitä, että kaikki mitä\ntarvittiin, jotta mainitut 2 1/2 miljoonaa ruplaa voitaisiin suorittaa,\noli tehty, jonka vuoksi rahasumman siirtämistä Venäjän valtionrahastoon\npyydettiin. Tätä asiaa koskevat neuvottelut keskeytyivät kuitenkin sen\nkautta, että Mechelinin senaatti hajaantui, ja ne aloitettiin uudelleen\nvasta elokuussa, sitten kuin senaatti oli saanut uuden kehoituksen,\nettä se viipymättä ryhtyisi mainitunlaisiin toimenpiteisiin. Mitään\nsellaisia toiveita, että uusi pyyntö saada eduskunnalle esitys\nmenestyisi, ei ollut olemassa, ja asia oli muuten jo kehittynyt niin\npitkälle, ettei enää ollut mitään sellaista mahdollisuutta, että\nkysymys Suomen puolelta tulevasta avustuksesta raukeaisi. Summa\noli myöskin jo otettu tulona Venäjän vuoden 1908 valtion tulo-\nja menoarvioon. Senaatti asetti valiokunnan, johon kuuluivat K.\nCastrén, Danielson-Kalmari, Paasikivi ja minä, ja joka neuvotteli\neduskuntaryhmien edustajien kanssa sekä oli myöskin neuvotteluissa\nkenraalikuvernöörin kanssa. Senaatti päätti valiokunnan ehdotuksesta\nlähettää sen esityksen, että meno- ja tuloarvioehdotukseen tehtäisiin\nsellainen lisäys, että kyseessäoleva menoerä siinä otettaisiin huomioon\nja siten myöskin tulisi eduskunnan tietoon sekä että ne voisivat ottaa\nsen huomioon tehdessänsä suunnitelmaa tulo- ja menoarvioksi.\n\nToisessa yhteydessä kerrotulla käynnillä Stolypinin luona syyskuun 3\npäivänä oli tämä ehdottomasti torjunut sen ajatuksen, että eduskunta\nsaisi tehdä päätöksen asiasta, mutta ei ollut suorastansa vastustanut\nehdotusta sellaisen lisäyksen tekemisestä rahasääntöön tahi tulo- ja\nmenoarvioehdotukseen, jollaista senaatti oli ajatellut tehtäväksi. Ei\nmyöskään Kokovtseff ollut sitä tehnyt.\n\nMutta ministerineuvoston lausunnosta tuli kieltävä. Langhoff\nkirjoitti siitä syyskuun 30 päivänä: \"Tänään antoi minulle Stolypin\nsen vastauksen, että ministerineuvosto ei arvele voivansa luopua\nlausunnostansa tai muuttaa kantaansa kysymykseen nähden, mutta että\nmillään tavalla ei estetä jättämästä eduskunnalle ilmoitusta siitä,\nettä maksu on tapahtunut, tahi niinmuodoin lisäystä arvioon, _sitten\nkuin maksu on tapahtunut,_ jotta sellainen leimakin, että eduskunta\njollakin tavalla saattaisi vaikuttaa maksuun, tulisi vältetyksi. Siis\nasiallisesti ei mitään muutosta.\"\n\n[Törngren kirjoitti samana päivänä: \"Stolypin oli sanonut\n(Langhoffille), että hän senaattorien käydessä hänen luonaan oli ollut\nsangen taipuvainen, koska hän arveli heidän esityksensä sisältävän sen,\nettä rahat maksettaisiin. Mutta suomalaisista sanomalehdistä oli käynyt\nselville, että senaatin tarkoituksena ei kuitenkaan ollut maksaa. Hän\nsanoi ymmärtävänsä, että senaatin ehdotus johtui taktillisista syistä,\nmutta että ministerineuvoston kielto johtui samanlaisista syistä. Ei\ntahdottu saattaa eduskuntaa sellaiseen asemaan, että se voisi tehdä\npäätöksiä, jotka voisivat tuottaa vaikeuksia Venäjän hallitukselle.\nYhtä vähän tahdottiin senaatin joutuvan sellaiseen tilanteeseen, että\nnäyttäisi siltä, kuin se mukautuisi eduskunnan tahtoon tämänlaatuisessa\nkysymyksessä, joka ei kuulunut eduskunnan päätettäviin.\"]\n\nMinisterineuvoston lausunnon mukaisesti selitti H. Majesteettinsa,\nettä senaatin ehdotus oli jätetty huomioonottamatta ja että summa jo\njoulukuussa oli maksettava valtionrahastoon.\n\nSenaatti oli vaikeassa asemassa. Toisella puolen oli hallitsijan\nehdoton käsky, joka perustui käsitykseen, että hänellä oli oikeus\nvapaasti käyttää valtionrahaston varoja maan hyödyksi ja parhaaksi,\nsekä jo aikaisemmin tehtyyn päätökseen, jonka silloinen senaatti\noli hyväksynyt, toisaalla eduskunnan anomuksessa lausuma mielipide,\nettä summaa sen suostumuksetta ei saanut myöntää. Kysymyksestä oli\nsen lisäksi venäläisellä taholla tehty riitakysymys, jolla oli mitä\nsuurin periaatteellinen merkitys. Langhoff kirjoitti minulle siitä\nm.m. seuraavaa: \"Suunnattoman paljon koko maallemme merkitsee se,\nminkä päätöksen Te tulette tekemään. Minä en voi enkä tahdo ottaa\ntehtäväkseni edes koettaa taivuttaa Teitä suuntaan tahi toiseen.\nSekä sinä että herrat virkatoverisi olette ilmankin selvillä siitä,\nmitä senaatin kiellosta seuraa. Että Te sen tarkoin harkitsette, on\nitsestään selvää. Luulen kuitenkin, että valtiomies usein voi joutua\nsellaiseen asemaan, että hänen on otettava kantaaksensa vastuu,\njoka tosin ei tunnu keveältä, mutta jonka hän katsoo _täytyvän_\nottaa kantaaksensa saavuttaakseen päämäärän, mihin pyrkii. Tässä\ntapauksessahan ei ole kysymys laittomasta käskystä, joka olisi\ntäytettävä, vaan hallitsijan antamasta käskystä, jonka hän on\noikeutettu antamaan, vaikkakin siitä monella taholla on toinen käsitys\nSuomessa, ja yleinen mielipide ei suhtaudu siihen myötätuntoisesti.\nSenaatti ei katsonut yksinään voivansa ottaa vastuuta siitä, vaan\ntahtoi jakaa sen eduskunnan kanssa, mutta kun eduskunta nyt ei saa\ntilaisuutta lausua mielipidettänsä, lankeaa siis vastuu yksistään\nsenaatille. Mutta jos tulee kielto, tulee myöskin vastuu sen\nseurauksista senaatin osalle.\"\n\nOikeusoppineittemme keskuudessa oli erilaisia mielipiteitä vallalla.\nProfessori Hermanson laati asiasta seikkaperäisen mietinnön, jonka\nmukaan senaatilla ei ollut valtaa sitovasti selittää, ettei jotakuta\nhallitsijan valtionvaroista maksettavaksi määräämää menoerää lain\nmukaan voitu evätä, mutta että senaatti, jos se katsoi jonkun\ntoimenpiteen olevan ristiriidassa maan edun ja hyödyn kanssa, saattoi\neroamalla välttyä ottamasta osaa asian toimeenpanoon. Viimeksimainittua\nkeinoa olivat tosin muutamat senaatin jäsenet ajatelleet, mutta\nriittävän asiallisiin syihin ei sen puolesta voitu vedota, koska\nyhdysradan ei voitu pätevillä syillä katsoa suorastaan vahingoittavan\nmaata. Myöskin käytännöllis-poliittiset seikat puolsivat tämän\nroutavuosien jäännöksen hautaamista.\n\nMutta hallitus ei tietysti mielellään tahtonut toimia aivan vastoin\neduskunnan mielipidettä niin tärkeässä kysymyksessä kuin tässä, ja sen\nratkaisu lykättiin siksi kunnes tulo- ja menoarvio tuli eduskunnan\nkäsiteltäväksi. Valtiovaliokunnan mietintöön liittyvän vastalauseen\nkautta se voi siellä tulla keskustelun alaiseksi, niinkuin kävikin.\nKyseessäoleva vastalause tuli käsiteltäväksi lokakuun 30 p:n\ntäysistunnossa. Minä alustin keskustelun pitkähköllä lausunnolla, jossa\ntein selkoa asian historiasta ja nykyisestä asemasta sekä esitin ne\nnäkökohdat, joiden perusteella senaatti katsoi, että H. Majesteettinsa\nmääräys oli täytettävä. Lopetin seuraavasti: \"Siitä, mitä minulla\non ollut kunnia esittää, käynee pitemmittä selityksittä ilmi, että\nsenaatti pitää erikoisen tärkeänä, että eduskunta ei, hyväksymällä\nensimmäisen vastalauseen, aiheuta perustuslakiselkkausta kaikkine\nseurauksineen.\" Keskustelu oli pitkä ja osittain sangen kiihkeä.\nVanhasuomalaisten kanta oli selvä, nuorsuomalaisessa ja ruotsalaisessa\npuolueessa olivat mielipiteet kahtalaisia. Sosialistit pysyivät vaiti.\nVasta aamupuoleen tapahtui äänestys. Suurella enemmistöllä hylättiin\nvastalause. Sosialistit olivat jättäneet tyhjiä lippuja ja siten sillä\nkertaa helpottaneet hallituksen asemaa. Mikä aiheutti tämän tempun, ei\nliene tullut selvitetyksi. Venäläisellä hallitustaholla se luettiin\nilman syytä senaatin ansioksi.\n\nKenraalikuvernööri, joka mitä suurimmalla levottomuudella oli nähnyt,\nettä kysymys tuli eduskunnan käsiteltäväksi ja että senaatin tai\nmuutamien sen jäsenten kanta saattoi riippua siitä, millainen tulos\nsiellä tuli, oli sinä päivänä suuressa jännityksessä. Minä olin hänelle\nluvannut olla läsnä koko istunnon ajan ja sitten henkilökohtaisesti\nilmoittaa hänelle tuloksen. Hän telefonoi minulle yöllä kysyen, eikö\nkeskustelu pian loppuisi. Kun minä sanoin hänelle, etten tahtonut\nhäiritä häntä käymällä hänen luonaan, koska oli jo niin myöhä, pyysi\nhän minua joka tapauksessa heti täysistunnon loputtua tulemaan\nluoksensa. Minä meninkin kenraalikuvernöörin taloon klo 5-6 aamulla ja\ntapasin vanhan kenraalin aamunuttuun puettuna ja hyvin levottomana.\nMutta hän rauhoittui, kun kuuli minun tiedonantoni.\n\nKenraalikuvernöörin levottomuudella oli kuitenkin syvempi syynsä, kuin\nmitä silloin yleensä tiedettiin. Huhu oli tosin kertonut, että oli\ntekeillä sotilaallisia valmisteluja venäläisellä taholla, jotta Suomen\nautonomia ja suomalainen separatismi lopullisesti hävitettäisiin,\nmutta sitä ei oikein uskottu tai pidettiin sitä tyhjänä uhkauksena.\nMutta ilmeistä oli, ettei huhu ollut aivan perätön, ja minä tiesin,\ntuntematta yksityisseikkoja, että tilanne oli tavallista vakavampi.\nTörngren kirjoitti minulle Pietarista marraskuun alussa kirjeen, josta\nkävi selville, että lokakuun viimeiset päivät suurpoliittisessakin\nmielessä olivat itse asiassa olleet hyvin kriitillisiä.\n\n[Törngrenin kirje marraskuun 8 päivältä sisälsi m.m. seuraavaa:\n\"Noin kolme viikkoa sitten tapahtui todella jotakin sellaista, josta\nNybergh kerran kirjoitti ja josta venäläiset sanomalehdet nyt ovat\nkertoneet, s.o. Helsingissä olevaa sotaväkeä valmistettiin muutamien\nvenäläisellä taholla ennustettujen tapahtumien varalta. Armeijakunnan\npäällikkö Olhovskij ja Viaporin komentaja Laiming olivat kutsutut\ntänne erilliseen kokoukseen, jossa heiltä kyseltiin, olivatko joukot\nhalukkaat toimimaan suomalaisia vastaan. Neuvottelun tuloksena oli m.m.\n1) että Viaporiin rakennetaan ylimääräinen patteri, jossa on neljä\nhaubitsia suunnattuina Helsinkiä kohden, 2) että Helsinki pommitusta\nvarten jaetaan neliöihin, 3) että lähinnä kaupunkia olevalle saarelle\nrakennetaan kivääritulta vastaan suojusmuuri, jonka pitää näkyä\nKaivopuiston rannasta, 4) Viaporissa valmistetaan asunnot Bockmannille,\nSeynille, Olhovskijlle ja muille komentaville paitsi tykistöprikaatin\npäällikölle, joka tulee Helsingin komendantiksi, 5) sähkösanomalaitos\nalistetaan sotilasviranomaisten valtaan, 6) suomalaisia vastaan\nagiteerataan upseerien keskuudessa, jotka ovat hyvin kiihtyneitä, 7)\nkuhunkin rykmenttiin lisätään yksi pataljoona.\n\n\"Boeckmann taasen oli, kuten tunnettua, saanut ministerineuvostolta\ntoimeksi heti ilmoittaa pääministerille, jos eduskunta ryhtyisi\nmiljoonakysymyksen asialliseen käsittelyyn. Ja vihdoin on Berendts\neräälle tuttavalleen ilmoittanut, että hänen oli käsketty valmistautua\nvastaanottamaan ministerivaltiosihteerin toimi.\n\n\"Langhoff on koko ajan pidetty asian ulkopuolella eikä hänen ole\nonnistunut saada mitään tietoja, vaikka hän monta kertaa oli kääntynyt\nStolypinin puoleen. Tämä on vain viittaillut siihen, että jos miljoonia\nei makseta, täytyy luultavasti ryhtyä voimakeinoihin. Kun nyt on\ntunnettua, että edellämainittuja valmisteluja tehtiin, niin on selvää,\nettä asemamme oli sangen vaikea lokakuun 30 ja 31 päivänä.\"]\n\nPimeät voimat olivat ryhtyneet toimiin siltä varalta, että eduskunta\nja senaatti vastustaisivat Nevan-miljoonien maksamista. Se olisi\nselitetty kapinalliseksi teoksi, ja sen nojalla olisi voimakeinoilla\nsuunnattu kuolinisku Suomea vastaan. Uhkaus, jonka Stolypin oli\nhelmikuussa hänen luonansa käydessäni lausunut, jos Suomi ei\ntaipuisi, jolloin hän kädellään piirsi pöytään ristin maamme yli,\nkävisi silloin toteen. Kenraalikuvernööri tiesi ilmeisesti näistä\nsuunnitelmista, vaikka ei toivonut niiden toteutuvan. Mutta että ne\nolivat kenraalikuvernöörinapulaisen Seynin ja samoin Pietarissa olevan\nDeutrichin toivomusten mukaisia, voi pitää itsestään selvänä. Toinen\nasia on tietenkin, mihin määrään ne olisi toteutettu, jos selkkaus\nVenäjän kanssa olisi syntynyt Nevan-miljoonien epäämisen johdosta.\nStolypin lienee myöhemmin tullut huomaamaan, että hänen Suomessa olevat\ntiedonantajansa olivat tähän aikaan vieneet hänet harhaan.\n\nMuutamia päiviä sen jälkeen kuin kysymys oli eduskunnassa käsitelty,\nsenaatti päätti antaa valtiokonttorille määräyksen summan maksamisesta\nVenäjän valtionrahastoon, josta minä heti sähkötin Langhoffille H.\nMajesteetilleen ilmoitettavaksi, hänen toivomuksensa mukaisesti.\nYritykset saada maksussa huomioonotetuksi Venäjän sotaministeriön velka\nSuomelle, sen haltuunsa ottamista sotilaskivääreistä, kasarminvuokrasta\ny.m., eivät onnistuneet. Minä olin henkilökohtaisesti käynyt\nrahaministeri Kokovtseffin luona tämän asian johdosta. Mitään korvausta\ntästä Suomen valtion riidattomasta ja melkoisesta saatavasta ei, jos\noikein muistan, minun varapuheenjohtaja-aikanani saatu. Onko velka\nmyöhemmin maksettu, sitä en tiedä.\n\nEsiintymiseni valtiopäivillä oli herättänyt tyytymättömyyttä\nPietarissa, koska se selitettiin siten, että senaatti myönsi\neduskunnalla olevan jotakin sananvaltaa maksukysymyksessä. Langhoff\nkirjoitti minulle marraskuun 12 päivänä: \"Kaikkiin tarvittaviin\ntoimenpiteisiin lienee ryhdytty, jotta valtiopäivät heti olisi\nhajoitettu, jos ne olisivat hyväksyneet vastalauseen N:o 1 tai\nkieltäytyneet maksamasta. Minä kävin heti valtiopäiväistunnon\njälkeen Stolypinin luona ja selitin hänellekin esiintymisesi syyn ja\ntarkoituksen, koska sitä on väärin selitetty täällä. Oli hyvä, että sen\ntein, sillä täälläkin se oli väärinkäsitetty.\"\n\nTämä selkkaus oli saatu päättymään ilman enempiä ulkonaisia ja sisäisiä\nseurauksia. Venäläisissä hallituspiireissä oli sen johdosta lausuttu,\nettä \"senaatti oli osoittanut olevansa tehtävänsä tasalla\". Mutta me\nolimme vain voittaneet hengähdysaikaa.\n\n\n\n\nKäynti Keisari Nikolai II:n luona joulukuussa 1908.\n\n\nKuului asiaan, että senaatin vastanimitetty varapuheenjohtaja kävi\ntervehdyskäynnillä keisarin luona. Langhoff oli joulukuun alussa 1908\nilmoittanut tätä koskevan toivomukseni keisarille, joka oli vastannut\nottavansa minut mielellänsä vastaan. Joulukuun 10 päivän tienoissa\nmatkustin Pietariin ja pyysin hovimarsalkkaviraston kautta audienssia.\nMuutamia päiviä odotettuani sain tiedon, että Hänen Majesteettinsa\nottaisi minut vastaan joulukuun 17 päivänä klo 11 Hatsinassa.\nValtiosihteerinviraston kuriirin, vanhan Stoltin, seuraamana,\nmatkustin sen päivän aamuna junassa Hatsinaan, jossa hovivaljakko\noli minua vastassa ja vei minut linnaan. Edelläni töyhtöhattuinen\nhovipalvelija vietiin minut läpi pitkän huonerivin odotushuoneeseen.\nUseiden vahtisotilaiden ohi kuljettiin, sekä valkeiden että\nvärillisten. Odotushuoneessa minut otti vastaan hovimarsalkka, kreivi\nvon Benckendorff. Jotenkin kauan, noin tunnin, sain odottaa. Useita\nkorkeita herroja kulki huoneen läpi esitellen itsensä. Vihdoin minut\nkutsuttiin sisään. Kun ovi avattiin, odotin tulevani isoon huoneeseen,\njossa keisari olisi jossakin taustalla. Mutta tämä oli vain pieni\nkabinetti, ja keisari seisoi aivan edessäni, kun astuin sisään, ja\nojensi minulle heti kätensä. Hänellä oli punainen silkkitakki ja\nvyö sen ympärillä, samaa kuosia kuin venäläiset työmiehenpaidat. Me\nolimme — ainakin mikäli näytti — kahdenkesken huoneessa. Keisari\nnähtävästi tiesi, että en osannut venäjää, sillä hän kysyi heti,\nkäytinkö keskustelussa mieluummin saksaa vai ranskaa, johon minä\nvastasin, että noudatan H. Majesteettinsa toivomusta, mutta että\nhelpommin lausun ajatukseni saksankielellä, jota koko keskustelun ajan\nkäytettiinkin. Keisari istuutui työpöytänsä ääreen ja tarjosi minulle\ntuolin aivan sen lähellä, joten minulla oli hyvä tilaisuus tarkastella\nhänen ulkomuotoansa ja painaa mieleeni kuva hänen kalpeista, vähän\nväsyneistä ja velttopiirteisistä kasvoistaan. Keskustelumme kesti noin\nneljännestunnin. Valitettavasti minulla on ainoastaan vaillinaisia\nmuistiinpanoja audienssista tallella ja keskustelun kulku on, tätä\nkirjoittaessani, jo osaksi minulta unohtunut.\n\nKeisari kysyi minulta, olimmeko ennen tavanneet toisemme, johon\nvastasin, että minulla oli ollut armo tulla esitellyksi hänelle\nkeisarikäynnin aikana Helsingissä, kun hän perintöruhtinaana ja\nkanslerina kävi yliopistossa. Hän lisäsi itse vuosiluvun 1886.\nSitten hän kysyi senaatin kokoonpanosta ja kuinka työ siellä sujui\ny.m. Minä käytin tilaisuutta mainitakseni tässä yhteydessä, että\nuusi esittelyjärjestys oli meille suureksi haitaksi, korkeimman\nvallan ratkaisusta riippuvat asiat kun melkoisesti viivästyivät sen\njohdosta, että oli pakko lähettää ne ministerineuvostoon, ja että\nkoko hallintotyö siten kävi hankalaksi. Keisari sanoi, ettei hän\nollut sitä tietänyt, ja lupasi pitää huolta siitä, että epäkohta\nei jäisi pysyväiseksi. Käyntini oli vain kohteliaisuuskäynti, enkä\nsaanut käyttää tilaisuutta jättääkseni memorandumia tai ehdottomassa\nja selvässä muodossa tuodakseni esille poliittisia huoliamme, mutta\nyllämainitun aiheen yhteydessä saatoin kuitenkin jossakin määrin tehdä\nsitä puolittain pakinan muodossa. Keisari huomautti, ettei hän halunnut\nmitään selkkausta esittelykysymyksessä. Minä sain sen vaikutelman, että\nkeisarissa oli jotakin ujoutta tahi saamattomuutta, joka aiheutti sen,\nettä hän nähtävästi ei osannut ohjata keskustelun kulkua, vaan oli\ntässä suhteessa riippuvaisempi kävijästä, kuin mitä hyvin korkeassa\nasemassa oleva henkilö tavallisesti on. Kun minulla oli se tunne,\nettä audienssin aika oli loppunut, nousin, jolloin keisari muutamin\nsanoin lausui mielihyvänsä käynnistäni ja saattoi minua melkein ovelle\nsaakka. Henkilökohtaista ystävällisyyttä keisari oli osoittanut, mutta\nse oli sellaista sävyisää laatua, joka ei tee vaikutusta eikä velvoita\nmihinkään.\n\nHovipalvelija seurasi minua jälleen eteiseen samaa tietä kuin olin\ntullutkin, antamani hopearuplat katosivat sievästi hänen ja muiden\npalvelijain taskuihin, ja niin astuin jälleen odottaviin vaunuihin,\nmutta ne veivät minut vain erääseen linnan sivuosaan. Minut vietiin\nerääseen huoneeseen, jossa aamiaispöytä oli katettu yhdelle hengelle.\nMinä istuuduin, ja palvelija tarjoili minulle sangen hienon aterian,\njonka ikävä kyllä sain nauttia aivan yksikseni. Missä muut audienssille\npäässeet aterioivat, en tiedä. Lähihuoneissa oli hiljaista ja\ntyhjää. Palvelijain kanssa voin tuskin sanaakaan vaihtaa. Koko asia\ntuntui minusta, istuessani yksin pöydän ääressä linnassa ja ääneti\nnauttiessani eteeni asetettua ruokaa ja juomaa, sangen koomilliselta.\nKun ateria oli loppunut, astuin jälleen vaunuihin ja ajoin asemalle,\nmissä kuriiri jo odotti. Saavuttuani Pietariin ajoin suoraan\nvaltiosihteerinvirastoon, jossa oltiin innostuneita kuulemaan, miten\naudienssi oli sujunut. Käynti keisarin luona oli aina juhlallinen\ntapahtuma. Omasta puolestani olin hyvilläni, että se oli jo tehty,\nsillä mitään iloa tai suurempaa mielenkiintoa se ei ollut suonut.\nKäynnistä jäi alun pitäen kalpeahko muisto. Novoje Vremja koetti antaa\nkäynnille poliittisen merkityksen ja julkaisi siitä vapaasti kyhätyn\nuutisen, joka minun, kenraalikuvernöörin toivomuksen mukaisesti, täytyi\nperuuttaa.\n\n\n\n\nEsittelykysymystä koskeva kirje tammikuussa 1909.\n\n\nKesäkuun 2 päivänä 1908, siis vähän sen jälkeen kuin Mechelinin\nsenaatti oli hajoitettu ja ennenkuin uusi hallitusneuvosta oli ehditty\nmuodostaa, julkaistiin kohtalokas määräys muutetusta järjestyksestä\nniiden Suomen asiain esittelyssä, jotka koskivat keisarikunnan etuja.\nVenäjän ministerineuvoston käsiteltäviksi joutuivat siten kaikki\nne Suomen asiat, jotka riippuivat korkeimman vallan ratkaisusta.\nMääräystä voitiin pitää uuden sortohallituksen virallisena alkuna.\nSilloinen senaatti oli sen johdosta kesäkuun 19 päivänä lähettänyt\nH. Majesteetilleen esityksen, jossa se huomautti määräyksen\nperustuslainvastaisuudesta ja anoi sen peruuttamista tai muutosta.\nTätä kirjelmää ei oltu esitelty H. Majesteetilleen, vaan se oli\njäänyt ministerineuvostoon. Eduskunta oli samasta asiasta lähettänyt\nanomuksen lokakuun lopulla, ja senaatti oli joulukuun 22 päivänä\ntehnyt uuden esityksen asiasta. Esittelykysymys kulki punaisena\nlankana kaikissa senaatin poliittisissa huolissa koko tänä aikana.\nKoska näytti siltä, kuin ministerineuvosto tahtoisi tehdä tyhjäksi\nkaikki H. Majesteetilleen osoitetut esitykset tästä asiasta, ja kun\nminä ollessani audienssilla keisarin luona en voinut lähemmin puuttua\nsiihen, kirjoitin tammikuun 20 päivänä esittelyasiasta virallisen\nkäsikirjeen Langhoffille, niin kirjoitetun, että tämä voi lukea sen\nH. Majesteetilleen. Samassa tarkoituksessa kirjoitti oikeusosaston\nvarapuheenjohtaja, vapaaherra Wrede, ministerivaltiosihteerille\nkirjeen, jossa hän selvitti kysymyksen oikeudellista puolta, kun minä\nolin vedonnut poliittisiin ja käytännöllisiin näkökohtiin. Se oli\nainoa tapa, millä voi ministerineuvoston ohitse tuoda senaatin huolet\nkeisarin tietoon. Kirjeeni kuului seuraavasti:\n\n \"Teidän Ylhäisyytenne.\n\n Sen johdosta, että on tapahtunut muutos niiden Suomen asiain\n esittelyn järjestyksessä, jotka koskevat Keisarikunnan etuja,\n lähetti Keisarillinen Senaatti kesäkuun 6/19 päivänä viime vuonna\n Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen esityksen, jossa Senaatti\n alamaisesti toi ilmi siitä johtuneet huolensa ja pelkonsa. Sikäli\n kuin Senaatissa tiedetään, ei tämä jo seitsemän kuukautta sitten\n lähetetty esitys vielä ole Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen\n esitelty, syystä että se pidätetään Ministerineuvostossa. Sinä\n aikana, joka sen jälkeen on kulunut, ovat ne pelokkaat arvelut,\n jotka Senaatti esityksessään toi ilmi, täysin määrin toteutuneet.\n Ministerineuvosto on toukokuun 20/kesäkuun 2 päivän Armollisen\n määräyksen tultua julkisuuteen saanut aihetta sekaantua Suomen\n asioihin tavalla, joka ei mitenkään sovi yhteen sen itsenäisen\n hallinnon kanssa, joka Suomella perustuslainmukaisesti sisäisissä\n asioissa on, sekä on aikaansaanut vakavia häiriöitä Suomen asiain\n hoidossa. On tullut pysähdys hallinnon säännönmukaiseen kulkuun.\n Tärkeät ja kiireelliset lakiehdotukset, sellaisetkin, jotka koskevat\n puhtaasti sisäisiä asioita, ovat melkoisesti viivästyneet, ja\n Ministerineuvostolle on annettu Senaatin arvoa alentava valvonta sen\n hallinnolliseen Suomen valtiovarain käyttöön nähden. Keisarillinen\n Senaatti on sen johdosta tuntenut velvollisuudekseen uudelleen kääntyä\n Hänen Keisarillisen Majesteettinsa puoleen näitä asioita koskevalla\n alamaisella esityksellä, ja Senaatti on siinä selvittänyt niitä niin\n hyvin oikeudelliselta näkökannalta kuin huomioonottaen ne epäkohdat\n ja hallinnolliset vaikeudet, joita ne jo ovat tuoneet mukanansa\n ja yhä edelleen tuovat. Senaatti on katsonut sitäkin tärkeämmäksi\n tuoda nämä seikat Hänen Keisarillisen Majesteettinsa tietoon, kun\n Senaatti on erittäin vakuutettu siitä, että Hänen Majesteettinsa\n sillä määräyksellä, jota Ministerineuvosto nyt soveltaa, ei ole\n tarkoittanut muuta kuin että venäläisten etujen asianmukainen valvonta\n saatettaisiin varmalle pohjalle Suomen asioita ratkaistaessa ja\n että ei ole voinut olla Hänen Majesteettinsa Armollinen tarkoitus\n sillä aiheuttaa Suomen itsehallinnon loukkaamista ja häiriöitä siinä\n hallinnossa, joka Suomen Keisarilliselle Senaatille on uskottu.\n Koska voin edellyttää, että Kenraalikuvernööri jo on jättänyt tämän\n esityksen Teidän Ylhäisyydellenne, en katso olevan tarpeen lähemmin\n selostaa sen sisällystä, vaan rohkenen kunnioittaen pyytää Teidän\n Ylhäisyyttänne toimimaan siihen suuntaan, että tämä esitys mikäli\n mahdollista pitemmittä viivytyksittä saatettaisiin Hänen Keisarillisen\n Majesteettinsa tietoon.\n\n Keisarillisen Senaatin Talousosaston nykyinen kokoonpano on syntynyt,\n kuten tunnettua, sen Hänen Keisarillisen Majesteettinsa antaman ohjeen\n mukaisesti, että eri porvarilliset puolueet tulisivat hallituksessa\n edustetuiksi. Senaatilla on se käsitys, että Hänen Keisarillinen\n Majesteettinsa on sillä tahtonut edistää yhteistyötä näiden puolueiden\n välillä maan hyväksi sekä helpottaa niiden vielä häilyvien kysymysten\n tyydyttävää ratkaisua, joita on olemassa Venäjän ja Suomen välisissä\n suhteissa. Sen mukaisesti on Senaattikin tehtävänsä käsittänyt.\n Rohkenen lausua sen mielipiteen, että kokoomussenaatin olemassaolo\n ja toiminta eivät mainituissa suhteissa ole olleet tuloksettomat,\n ottaen huomioon sekä maan sisäiset olot että Keisarikuntaa koskevat\n kysymykset. Viimeksimainitussa suhteessa palautan mieleen sen\n kysymyksen lopullisen ratkaisun, joka koski Suomen valtionvaroista\n maksettavaa avustusta Venäjän ja Suomen rautateiden välistä yhdysrataa\n varten.\n\n Mutta ne seikat, joista Senaatti äskenmainitussa esityksessään on\n huomauttanut, ovat sekä itsessään että sen yleisen mielipahan ja\n levottomuuden vuoksi, jonka ne maassa ovat herättäneet, olleet omiansa\n vähitellen ja yhä suuremmassa määrin vaikeuttamaan ja lamauttamaan\n nykyisen Senaatin toimintaa. Sen itsenäisyyttä hallituselimenä\n rajoitetaan yhä enemmän siten, että Venäjän Ministerineuvosto\n sekaantuu Suomen asioihin, ja Keisarillinen Senaatti, joka kuitenkin\n on Hänen Keisarillisen Majesteettinsa hallitusneuvosta Suomessa,\n huomaa vaikutusvaltansa varsinaisesti Suomen hallintoalaan\n kuuluvissa asioissa yhä vähenevän. Se välitön suhde, joka\n perustuslainmukaisesti vallitsee Keisarillisen Senaatin ja Hänen\n Keisarillisen Majesteettinsa välillä, ja joka on maallemme kallis\n etu, on todellisuudessa lakannut, kun Ministerineuvosto on alkanut\n toimia instanssina Hallitsijan ja Hänen suomalaisen Senaattinsa sekä\n sen puheenjohtajan, kenraalikuvernöörin välillä. Seurauksena kaikesta\n siitä on, että Senaatin arvovalta maassakin vakavasti kärsii ja\n sillä ei luonnollisesti silloin ole sitä voimaa, mikä kotimaiselle\n hallitukselle on välttämätön, varsinkin Suomessa nykyään vallitsevissa\n oloissa.\n\n Hänen Keisarillinen Majesteettinsa on antanut minulle\n luottamustoimeksi olla Hänen ohjeensa mukaisesti uudelleen muodostetun\n Keisarillisen Senaatin Talousosaston varapuheenjohtajana, ja minun\n osalleni tulee sen vuoksi lähin vastuu sen toiminnasta. Sen johdosta\n katson asiakseni peittelemättä ilmaista Teidän Ylhäisyydellenne\n sen varman vakaumukseni, että nykyiselle Senaatille pian käy\n mahdottomaksi, sen rehellisestä tahdosta huolimatta, kauemmin\n hoitaa tehtäväänsä, josta se on vastuussa Hänen Keisarilliselle\n Majesteetilleen ja maalle, jollei muutosta tapahdu siinä\n järjestyksessä, jota nyt noudatetaan Suomen asiain esittelyssä,\n muutosta, joka samalla kertaa kuin se turvaa Venäjän edut, ei\n ole vastoin Suomen oikeudellista asemaa ja etuja. Tämä seikka ei\n ole vähimpänä syynä nöyrään pyyntööni Teidän Ylhäisyydellenne,\n että Keisarillisen Senaatin alamainen esitys mahdollisimman pian\n esitettäisiin Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen.\n\n Vastaanottakaa j.n.e....\n\n                                              Edv. Hjelt.\"\n\nEsittelyssä H. Majesteetilleen tammikuun 28 päivänä teki Langhoff\nselkoa esittelykysymyksen asemasta ja luki minun kirjeeni\nkokonaisuudessaan sekä — ajan vähyyden vuoksi — otteita Wreden\nkirjeestä. Samalla kertaa hän antoi keisarille eduskunnan anomuksen\nsirosti painettuna kappaleena sekä mainitsi, että senaatti oli asiasta\ntehnyt uuden esityksen. Törngren kirjoitti siitä m.m.: \"Langhoff\nhuomautti, että on välttämätöntä tehdä jotakin asian hyväksi, ja puhui,\nettä kysymyksestä pitäisi saada keskustella tulevassa konferenssissa.\nKeisari kuunteli ja sanoi, että Sinä olit hänelle jo maininnut osan\nsiitä, mitä kirjeessäsi olet kirjoittanut. Hän lupasi useita kertoja,\nettä hän vielä neuvottelee Langhoffin kanssa, ennenkuin mitään päättää\nasiasta.\" Langhoff ilmoitti minulle kirjeessä, että hän jälleen\nhelmikuun 1 päivänä oli käynyt keisarin luona ja että H. Majesteettinsa\noli ollut \"erittäin ystävällinen ja myöskin vilpitön\" häntä kohtaan ja\n\"luultavasti tekee mitä voi tehdä\". Mutta muutamia päiviä myöhemmin\nesiteltiin ministerineuvoston pöytäkirja, joka koski senaatin kesäkuun\n19 p:nä tekemää esitystä esittelykysymyksestä, ja H. Majesteettinsa\njätti, ministerineuvoston lausunnon mukaisesti, tämän esityksen\nhuomioonottamatta. Tämä päätös tehtiin pääministerin esittelyssä\nLanghoffin olematta edes läsnä ja siis vastoin sekä Langhoffille\nannettua lupausta että itse kesäkuun 2 p:n määräystä, jonka mukaan\nsenlaatuinen asia olisi ollut ministerivaltiosihteerin ja pääministerin\nyhteisesti esiteltävä.\n\nKun ilmoitus siitä helmikuun lopulla tuli senaattiin, ajattelivat\nuseat senaatin jäsenet erota, mutta luopuivat siitä sillä kertaa.\nSenaatti lähetti uuden esityksen H. Majesteetilleen, pyytäen että asia\nvaltiosihteerin kautta uudelleen esiteltäisiin. Ennenkuin vastaus tähän\npyyntöön ja senaatin joulukuun 22 p:nä tekemään esitykseen huhtikuussa\nsaapui, olivat senaatin talousosaston perustuslaillisten ryhmien\nedustajat jo eronneet hallituksesta maanvuokralain johdosta syntyneen\nselkkauksen vuoksi.\n\n\n\n\nValtiopäiväin hajoittaminen helmikuussa 1909.\n\n\nHelmikuun 18 päivänä 1909 olivat valtiopäiväin juhlalliset avajaiset.\nPuhemiehelle, Svinhufvudille, oli kenraalikuvernööri päivää ennen\nilmoittanut H. Majesteettinsa toivomuksen, että valtaistuinpuheen\nvastauksessa lausuttaisiin ainoastaan säädetyt alamaisten tunteiden\nvakuutukset. Svinhufvud kosketteli kuitenkin puheessaan niitä\nhuolia, joita maassa oli aiheuttanut kesäkuun 2 päivän määräys ja\nministerineuvoston sekaantuminen Suomen asioihin. Puhe, joka luettiin\nmyöskin venäläisenä käännöksenä, teki ilmeisesti epämiellyttävän\nvaikutuksen muutamiin läsnäoleviin venäläisiin. Juhlamenojen jälkeen,\nkun vielä olimme linnassa, lausui Boeckmann minulle tyytymättömyytensä\nSvinhufvudin esiintymisen johdosta. Koetin rauhoittaa häntä ja\nhuomautin, että puhemies tuskin olisi voinut olla ilmituomatta\neduskunnan ja maan huolia tästä asiasta. Boeckmann selitti, että hänen\ntäytyi heti sähköttää H. Majesteetilleen valtiopäiväin avajaisista\nja että hänen silloin myöskin oli pakko mainita puhemiehen puheesta.\nMyöhemmin päivällä sain tietää, että Boeckmann samana iltana\nmatkustaisi Pietariin, mutta en tavannut häntä sitä ennen. Huhu,\nettä hänen luonansa valtiopäiväjuhlallisuuksien jälkeen olisi ollut\nneuvottelukokous, jossa olisi vaadittu valtiopäiväin hajoittamista,\njota huhua \"Suomalainen Kansa\" levitti tosiasiana, lienee ollut\nperätön. Ainakin väitti Boeckmann kivenkovaan, että asia ei niin\nollut. Kokonaan perätön oli saman lehden levittämä uutinen, että\nminä ennen kenraalikuvernöörin matkaa olin tavannut hänet ja silloin\nsaanut tiedon hänen aikeistaan valtiopäiväin hajoittamiseen nähden.\nMatkustiko Boeckmann Pietariin omasta aloitteestaan vai kutsuttiinko\nhänet sinne, en tullut varmasti tietämään, mutta sieltä palattuaan hän\nsanoi minulle, että oli omasta aloitteestaan ehdottanut valtiopäiväin\nhajoittamista, siten tahtoen ehkäistä Stolypinin asiaanpuuttumisen.\nEi tunnu mahdottomalta, että Seyn tässä asiassa olisi asettunut\nsuoranaiseen yhteyteen Stolypinin kanssa. Kenraalikuvernöörin\nPietarin-matkasta sain tietää osittain häneltä itseltään, osittain\nLanghoffilta seuraavaa. Hän oli mennyt suoraa päätä Stolypinin\nluokse, joka oli heti sanonut: \"Nyt kai valtiopäivät hajoitetaan?\"\n\"Ei\", oli Boeckmann vastannut, \"minun mielipiteeni on, että ne vain\nlasketaan lomalle ja kokoontuvat uudelleen syksyllä\" (ylimääräisinä\nvaltiopäivinä). Stolypin piti kiinni mielipiteestään, mutta Boeckmann\nei luopunut omastansa. Seuraavana päivänä hän kävi Langhoffin luona,\njoka myöskin näytti taipuvaiselta loman antamiseen, pitäen sitä\nlievempänä toimenpiteenä. Langhoff oli kuitenkin puolenpäivän aikaan\nseuraavana päivänä, 20:ntena, Viipurin kuvernöörin v. Troilin kautta\npuhelimitse tiedustellut minulta senaatista, kumpaa vaihtoehtoa\npitäisimme parempana, lisäten, että vain toinen niistä voi tulla\nkysymykseen. Minä pyysin puolen tunnin ajatusaikaa ja neuvottelin\nvirkatoverieni kanssa talousosastossa sekä vapaaherra Wreden ja\nprokuraattorin kanssa. Mielipiteet kävivät erilleen. Danielson-Kalmari\nja muut vanhasuomalaiset puolsivat ehdottomasti lomalle-laskemista,\nkoska uusia vaaleja pitäisi välttää. Juristeilla oli epäilyksiä siitä,\noliko lomalle-laskeminen täysin oikea ja asianmukainen toimenpide\nkyseessäolevassa tapauksessa, varsinkin jos valtiopäiväin toiminnan\npäättäminen tapahtuisi ilman valtiopäiväjärjestyksessä säädettyjä\njuhlallisuuksia. Sen johdosta en voinut antaa ehdotonta vastausta,\nmutta luulin voivani sanoa, että lomalle-laskeminen, vaikk'ei se\nolisikaan täysin oikea ja asianmukainen, ei aiheuttaisi mitään\nselkkauksia.\n\nMutta minussa herätti kuitenkin levottomuutta tuo loma-asia. Paitsi\nsitä, että ehdotettu toimenpide ei ollut täysin moitteeton, saattoi\nsiitä tulla vaarallinen ase hallitukselle, joka lomalle-laskemista\nkäyttäen voi järjestelmällisesti tuoda ylimääräiset valtiopäivät\nlakimääräisten sijalle, käsittelemään yksinomaan joitakin\nmäärättyjä kysymyksiä. Ei myöskään voinut olla varma siitä, että\nlomalle-laskeminen menisi ilman selkkauksia ja passiivista vastarintaa\neduskunnan puolelta. Tämän johdosta kutsuin sunnuntaiaamuna\nhelmikuun 21 päivänä Svinhufvudin, Ståhlbergin ja Söderholmin\nluokseni ja tein heille selkoa tilanteesta. Kaksi vaihtoehtoa,\nlomalle-lasku tai hajoittaminen, oli olemassa. Minulle oli vielä\nmahdollista sähkösanomalla vaikuttaa ratkaisuun. Paikalle kutsutut\nvaltiopäivämiehet pysyivät siinä mielipiteessä, että edellinen\nvaihtoehto ei ollut täysin oikea ja asianmukainen, sekä pitivät\nhajoittamista parempana. Svinhufvud selitti myöskin, ettei hän\nvoinut taata eduskunnan hajaantuvan heti kun H. Majesteettinsa\nkäskykirje oli luettu, odottamatta juhlallisia päättäjäisiä. Tämän\njohdosta lähetin \"dringend\" Langhoffille seuraavan salasähkösanoman:\n\"Neuvoteltuani asiantuntevien, vaiteliaiden ja luotettavien miesten\nkanssa loma välttämättä päätettävä 25 § menojen mukaan. Muutoin\npidetään laittomuutena ja selkkauksia odotetaan. Elleivät juhlamenot\nmahdolliset, sovelletaan hajoittaminen. Parasta jos kaikki toimenpiteet\njätettäisiin.\" Se tuli ajoissa Langhoffille ja vaikutti ratkaisuun.\nKenraalikuvernööri oli edellisenä iltana saanut keisarin suostumaan\nlomalle-laskemiseen, mutta päätös muutettiin nyt. Myöhään illalla samana\nsunnuntaina sain Langhoffilta sähkösanoman: \"Hajoittaminen määrätty. On\ntapahtuva jo maanantaina.\" Huolimatta niistä vaikeuksista ja suurista\nvarusteluista, joita uudet vaalit tuovat mukanansa, tunsin itseni\nkuitenkin rauhallisemmaksi.\n\nSeuraavana aamuna kenraalikuvernööri palasi tuoden mukanansa armollisen\nkäskykirjeen. Minä olin häntä vastassa, ja koska hän katsoi, ettei\nasiaa tarvinnut pitää salassa, annoin siitä tiedon muutamille\nvaltiopäivämiehille. Virallinen ilmoitus eduskunnalle annettiin samana\npäivänä. Hajoitus tapahtui rauhallisesti.\n\nMyöhemmin päivällä kävin Boeckmannin luona, joka antoi lähempiä tietoja\nhajoituskysymyksen vaiheista. Stolypin oli tarmokkaasti koettanut\ntaivuttaa häntä ajamaan perille valtiopäiväin hajoittamisen, vastustaen\nlomalle-laskua myöskin valtiopäiväjärjestykseen vedoten. Boeckmann\nei kuitenkaan ollut taipunut, ennenkuin Langhoff oli vedonnut minun\nsähkösanomaani. Mutta hän ei maininnut mitään eräästä toisesta,\nkysymyksen yhteydessä esiintyneestä erimielisyydestä, josta Langhoff\nminulle ilmoitti, osaksi suoraan, osaksi Gråstenin kautta.\n\nBoeckmannilla oli nimittäin ollut käskykirjeen luonnos, joka\noli laadittu puhtaasti Novoje Vremjan äänilajiin ja joka muun\nmuassa totesi, että kesäkuun 2 päivän määräys oli lainmukainen ja\nperuuttamaton. Kuka tämän asiakirjan oli laatinut, Boeckmann itse vai\nStolypinin kanslia, ei tullut tunnetuksi. Viimeksimainittu kannatti\nvoimakkaasti ehdotusta. Boeckmannilla oli ollut käskykirje-ehdotus\nmukanansa keisarin luona, joka antoi sille hyväksymisensä. Langhoff\nvastusti kuitenkin kirjelmän sanamuotoa ja laati sen toiseen muotoon,\njossa ei ollenkaan kosketeltu kesäkuun 2 päivän määräystä. Hän\nkirjoitti siitä minulle: \"Stolypin yritti kylläkin kiivaasti saada\naikaan sensuuntaista lausuntoa, jota Boeckmann oli vaatinut, mutta\nvaikka minulla oli nämä kaksi vastassani, onnistui minun kuitenkin\nsaada kirje sellaiseen muotoon, ettei siinä mitään mainittu kesäkuun\n2 päivänä annetun määräyksen laillisuudesta. Minä selitin myöskin\navoimesti H. Majesteetilleen, että jos hän hyväksyisi Boeckmannin\nehdotuksen, pyytäisin heti eroa.\"\n\nSamassa yhteydessä Langhoff antoi minulle tietoja myöskin\nesittelykysymyksestä. Keisari oli hänelle maininnut, ettei\nhän määräyksellä ollut tarkoittanut sellaista tulosta, johon\nministerineuvosto asian nyt oli saattanut. Hänellä ei ollut mitään sitä\nvastaan, että kysymys tulisi sekakonferenssin käsiteltäväksi, joka\nepäilemättä saataisiin aikaan. Vain tärkeimmistä kysymyksistä keisari\ntoivoi ministerineuvoston antavan lausuntonsa. Olisi tehtävä luettelo\nniistä erilaatuisista kysymyksistä, jotka kuuluivat siihen luokkaan.\nLanghoff toivoi sen johdosta, että asia vielä voitaisiin järjestää.\n\n\n\n\nKokoomussenaatin hajaantuminen 1909.\n\n\nMinun varapuheenjohtaja-aikanani esiintyi suuri joukko\nvaltio-oikeudellisia riitakysymyksiä, ja selvää oli, että\nkokoomussenaatti, jos se tahtoi ylläpitää perustuslainmukaisia\nlaillisuusperiaatteita, ei kauaa voisi pysyä pystyssä. Saada venäläiset\nviranomaiset ymmärtämään meidän näkökantaamme riidanalaisissa\nkysymyksissä oli silloisissa olosuhteissa melkein mahdotonta. Tärkein\nja polttavin kaikista riidanaiheista oli esittelykysymys, ja me\nkokoomussenaatin perustuslaillismieliset olimme valmistautuneet\nkaatumaan siihen. Mutta ei tämä, vaan eräs toinen, toisarvoinen kysymys\noli lähimpänä aiheena eroomme, nimittäin maanvuokralain johdanto.\n\nEduskunta oli pitkien neuvottelujen jälkeen, joissa ilmeni paljon\nerimielisyyttä, syksyn kuluessa hyväksynyt asetuksen \"torpan,\nlampuotitilan ja mäkitupa-alueen vuokrauksesta\", ja senaatti oli\nH. Majesteetilleen antanut puoltolauseensa sen vahvistamiseksi. Se\noli silloin myöskin huomauttanut, että olisi tärkeätä saada laki\nvahvistetuksi ja julkaistuksi ennen maaliskuun 14 päivää, jotta\nniiden vuokraajain, jotka olivat saaneet käskyn muuttaa sanottuna\npäivänä, ei tarvitsisi jättää hallussaan olevia tiloja ja maa-alueita.\nAsian käsittelyä ministerineuvostossa oli ministerivaltiosihteeri\nkiirehtinyt, ja laki esiteltiin ja sai keisarin vahvistuksen maaliskuun\n12 päivänä. Mutta lakiin oli, Venäjän ministerineuvoston ehdotuksesta,\nlisätty näin kuuluva johdanto: \"Hänen Majesteettinsa Keisari on,\nhuolehtien Suomen köyhimpien kansanluokkien elinehtojen parantamisesta,\nSuomen valtiopäiväin esityksestä, poikkeuksellisesti ja tällä kertaa\nkiinnittämättä huomiota siihen seikkaan, että tätä esitystä, joka\non lähtöisin hajoitetuista valtiopäivistä, ei olisi pitänyt alistaa\nH.K. Majesteettinsa armollisesti harkittavaksi — — — hyväksi nähnyt\narmollisesti vahvistaa seuraavan asetuksen j.n.e.\" Tämä merkillinen\nlaintulkinta, joka lisäksi oli otettu vahvistetun lain johdantoon,\ntuli senaatille yllätyksenä. Langhoff oli tehnyt kaikkensa saadakseen\nkeisarin vakuutetuksi siitä, että johdannon muoto oli sopimaton,\nmutta tuloksetta. Hän kirjoitti minulle samana päivänä: \"Kevein\nmielin en Teille lähetä vuokralain asiakirjoja, johdannosta tuli\nsemmoinen, jollaista en voinut aavistaa. Minulla oli ankara väittely.\nOikeusministeri puhui koko neuvoston nimessä ja vei tahtonsa perille,\nmutta minä voin ainakin hyvällä omallatunnolla sanoa julkilausuneeni\nkaiken mitä oli sanottava.\n\n\"— — — Myöskin pidettiin jyrkästi kiinni siitä, että ollaan oikeutettuja\npuhumaan hajoitettujen valtiopäivien päätösten merkityksestä — — —\nsillä se on selitys siitä, kuinka suhtaudutaan erinäisiin säännöttömiin\nilmiöihin, joita ei laissa ole edellytetty. Minä sanoin olevan\nmahdollista, että senaatti kieltäytyisi julkaisemasta asetusta,\nmutta sen ei katsottu tulevan kysymykseen. Pyysin, että H. M. ei\nvahvistaisi lakia, vaan ennemmin hylkäisi sen kuin ottaisi siihen tämän\njohdannon, mutta hän ei myöntynyt, vaan oli sitä mieltä, että se oli\nvahvistettava.\"\n\nSenaatti kokoontui heti suureen täysistuntoon ja päätti lähettää\nesityksen H. Majesteetilleen sen johdannossa lausutun ajatuksen\njohdosta, että hajoitettujen valtiopäivien päätös ei ollut pätevä.\nSenaatti osoitti sitovalla tavalla, että sellaisella tulkinnalla ei\nollut tukea laissa eikä siihenastisessa käytännössä ja että se myöskään\nyleisten oikeusperusteiden mukaan ei pitänyt paikkaansa. Kyseessäoleva\nlausunto ei tosin ollut puettu lain tavanmukaiseen muotoon, mutta sen\nesiintyminen lain johdannossakin voitiin käsittää sensuuntaiseksi\nSuomen perustuslain selitykseksi tai määräykseksi, että hajoitettujen\nvaltiopäivien aikaisempia alamaisia esityksiä ei olisi alistettava\narmollisesti harkittavaksi tahi toisin sanoen, että niiden pitäisi\nkatsoa rauenneen. Senaatti anoi sen vuoksi, että lausunto jätettäisiin\npois maanvuokralain johdannosta, ja päätti jättää lain julkaisemisen\ntuonnemmaksi, vaikka ajankohta, jolloin se oli aiottu tehdä, maaliskuun\n14 päivä, oli jo käsissä.\n\nKesti kaksi viikkoa, ennenkuin tuli vastaus senaatin esitykseen.\nViivytys oli herättänyt tyytymättömyyttä Pietarissa, mutta samalla\nlienee käsitetty, että oli tapahtunut erehdys. H. Majesteettinsa oli\nollut tyytymätön, ei esitykseen, vaan siihen, että lakia ei heti\noltu julkaistu. — — — \"Sitävastoin on minulla\", kirjoitti Langhoff,\n\"täysi syy toivoa saavani tuonnempana muutetuksi sen lausunnon, että\nhajoitettujen valtiopäivien loppuunkäsiteltyjä päätöksiä ei saisi\nesitellä. Olen jo saanut monta puolelleni, ja H. M. ei myöskään liene\ntaipumaton myöntämään erehdystänsä, sitten kuin hän on tullut täysin\nvakuutetuksi siitä, että erehdys on tehty.\" Kahta päivää myöhemmin\nhän kirjoitti: \"Kysymyksen sellaisen lain pätevyydestä, jonka ovat\nhyväksyneet sittemmin hajoitetut valtiopäivät, on H. Majesteettinsa\nvakavasti päättänyt ottaa perusteellisesti harkittavaksi, ja\nminulla on täysi syy otaksua, että hän ei tule pitämään kiinni\ntorpparilaissa lausutusta mielipiteestä. Ilmoitin sinulle jo viime\nkirjeessäni, että useat ministerineuvoston jäsenetkin nyttemmin ovat\nhuomanneet erehtyneensä. Sillä on suuri merkitys, kun tiedetään,\nkuinka korkeimmassa paikassa katsotaan tarpeelliseksi ottaa huomioon\nministerineuvoston lausuntoja.\"\n\nOli vaadittu ministerineuvoston lausuntoa senaatin esityksestä, ja\nneuvosto oli laatinut päätöksensä seuraavaan muotoon:\n\n \"Koska ei ole pidetty oikeana, että Senaatti on viivyttänyt torpan,\n lampuotitilan ja mäkitupa-alueen vuokraamisesta tämän vuoden\n helmikuun 27 p:nä annetun Armollisen Asetuksen ynnä siihen kuuluvien\n lisäsäännösten julkaisemista, kehoitettakoon Kenraalikuvernööriä\n vaatimaan, että kaikki mainitut asetukset viipymättä julkaistaan\n tarkoin noudattaen kesäkuun 27 p:nä 1902 annetun Armollisen Määräyksen\n ohjeita, sekä samalla ilmoittamaan Senaatille, että sen johdosta,\n mitä Senaatin maaliskuun 4/17 p:nä päivätty esitys sisältää,\n tullaan tarvittavat Armolliset määräykset tämän lisäksi erityisesti\n ilmoittamaan.\"\n\nLanghoffin oli kuitenkin onnistunut esittelyssä H. Majesteettinsa luona\nsaada hyväksytyksi kenraalikuvernöörille menevä kirjelmä toisessa\nmuodossa, nimittäin seuraavassa:\n\n II. K. M. on nyt kuluvan maaliskuun 14 (27) p:nä tapahtuneessa K.\n Suomen Senaatin saman kuun 4 (17) p:nä päivätyn anomuksen esittelyssä,\n katsoen vääräksi, että Senaatti on viivyttänyt kuluvan vuoden\n helmikuun 27 (maaliskuun 12) p:nä annetun, torpan, lampuotitilan ja\n mäkitupa-alueen vuokraamista koskevan armollisen asetuksen ynnä siihen\n liittyvien säännösten julkaisemista, suvainnut armossa käskeä, että\n Senaatin on viipymättä julkaistava kaikki mainitut asetukset sillä\n tavalla kuin armollisessa määräyksessä helmikuun 27 (maaliskuun 12)\n p:ltä 1902 on säädetty. Sitäpaitsi on II. K. M. niiden epäilysten\n johdosta, jotka Senaatti on mainitussa ehdotuksessaan ilmituonut\n tämän vuoden helmikuun 27 (maaliskuun 12) p:n armollisen asetuksen\n johdantoon nähden, armossa tahtonut antaa Senaatille tiedoksi, että\n kyseessäoleva ehdotus tulee asiallisesti erityisesti harkittavaksi,\n sekä että siitä johtuvat armolliset määräykset tämän lisäksi tullaan\n erityisesti ilmoittamaan. II. K. M:nsa yllälausutun armollisen tahdon\n suvainnee T. Ylh. ystävällisesti saattaa K. Suomen S:n tietoon, sen\n asianomaista toimeenpanoa varten.\n\nSiinä muodossa asia tuli senaatin käsiin. Maaliskuun 28 päivän\nvastaisena yönä olin saanut sähkösanoman, joka sisälsi tämän määräyksen\nkokonaisuudessaan. Seuraavana päivänä kokoontuivat luokseni molempien\nosastojen senaattorit neuvottelemaan siitä, kuinka senaatin oli\nsuhtauduttava lain ynnä siihen kuuluvan johdannon julkaisemiseen.\nSiitä oltiin eri mieltä, oikeusosastonkin jäsenten kesken. Mitään\nyhteistä päätöstä ei tehty, koska kysymys oli riidanalainen; pidettiin\noikeimpana, että kukin toimi oman harkintansa ja vakaumuksensa\nmukaan. Minä puolestani kallistuin siihen käsitykseen, ettei ollut\nriittävää syytä aiheuttaa julkaisemiskieltoon perustuvaa selkkausta\nhallitsijan kanssa. Niin loukkaava kuin johdanto olikin, katsoin\nminä, että hallitsijan siinä lausuma ajatus ei velvoittanut ketään,\nsitä vähemmän kuin H. Majesteettinsa oli selittänyt, että senaatin\nilmituomat epäilykset tulisivat asiallisesti harkittaviksi.\nMinisterivaltiosihteerillä oli niinikään, sen mukaan kuin hän minulle\nilmoitti, varma toivo siitä, että H. Majesteettinsa, joka ei pitänyt\njohdannossa lausuttua ajatusta lopullisena tulkintana, luopuisi siitä,\nmikä toivo myöhemmin osoittautui perustelluksi. Kysymys oli senkin\nvuoksi sopimaton selkkauksen aiheeksi, että venäläisellä taholla\ntahdottiin antaa asialle se leima, että senaatti ei tahtonut omistaa\ntarpeellista huolenpitoa kansan vähävaraisen osan etujen valvomiseen.\nNeuvoteltuani oikeusosaston varapuheenjohtajan ja muutamien\nvirkatoverien kanssa talousosastossa päätin asiaa ratkaistaessa pysyä\nmielipiteessäni, kuitenkin niin, että senaatin päätöksellä annettaisiin\ntiedoksi H. Majesteettinsa aikomus saattaa johdantoon sisältyvä\nlaintulkinta uuden harkinnan alaiseksi. Eroamiseen nähden päätin olla\nsolidaarinen senaatin perustuslaillismielisten kanssa.\n\nMaaliskuun 29 päivänä klo 7 kokoontuivat senaatin molemmat osastot\nyhteiseen täysistuntoon, kenraalikuvernöörin toimiessa puheenjohtajana.\nSe oli ensimmäinen kerta, jolloin Boeckmann käytti esimiehyyttään\nsenaatissa. H. Majesteettinsa oli selittänyt, että heinäkuun\n10 päivänä 1902 annettua määräystä asetusten julkaisemisesta\noli vastedes noudatettava, jonka johdosta myöskin kysymys\nmaanvuokralain julkaisemisesta kuului yksinomaan talousosastolle.\nOikeusosaston jäsenet vapautettiin siten osanotosta kyseessäolevaan\njulkaisemisasiaan, minkä vuoksi yhteinen täysistunto lopetettiin ja\nainoastaan talousosasto piti kokouksen kenraalikuvernöörin toimiessa\npuheenjohtajana.\n\nKun asia siellä esitettiin, selittivät senaattorit Nybergh, Stenroth,\nCastrén ja Schildt, etteivät he voineet ottaa osaa vuokralain ja\nsiihen liitetyn johdannon julkaisemiseen, sekä ilmoittivat samalla,\nettä heillä oli aikomus heti jättää erohakemuksensa. Julkaisemisen\npuolesta äänestivät senaattorit Rautapää, Paasikivi, Danielson-Kalmari,\nYrjö-Koskinen ja A. Hjelt. Minun lausuntoni kuului, sittenkuin olin\nselostanut johdannon sisällyksen, seuraavasti:\n\n\"— — — Odotettavissa oleva, senaatin aiheuttama asiallinen tutkimus\nsenaatin ehdotuksesta sisältää ilmeisesti tutkimuksen siitä, onko\njohdannossa esitetty lause hajoitettujen valtiopäivien päätösten\nmerkityksestä oikea vai ei, sillä se oli juuri senaatin ehdotuksen\nasiallinen sisällys, ja tämän tutkinnan tuloksesta aikoo hallitsija,\nesitellyn kirjelmän mukaan, armollisella määräyksellä vastedes\nilmoittaa. Siitä ei voi tulla muuhun tulokseen kuin että, vaikka\nsenaatin on käsketty julkaista torpan y.m. vuokraamista koskeva\nasetus johdantoineen, mainitun johdannon lausuntoa, joka koskee\nhajoitettujen valtiopäiväin päätösten merkitystä, ei ole käsitettävä\nhallitsijan tarkoittamaksi laintulkinnaksi tähän asiaan nähden, vaan\ntulee kysymystä yhä edelleen pitää avoimena sen johdosta, että se on\npidätetty uudelleen harkittavaksi. Niin ollen ei enää voi katsoa,\nettä johdannossa oleva lausunto, joka ei ole laadittu lain muotoon,\nvaan esitetään perusteluna, sisältäisi sitovan määräyksen, ja siksi\nei näytä olevan estettä kyseessäolevan asetuksen julkaisemiseen,\nkunhan asetuskokoelmaan sen lisäksi otetaan keisarillisen senaatin\npäätöksenä H.K. Majesteettinsa edellämainittu armollinen ilmoitus\nseuraavansisältöisenä:\n\n\"Sittenkuin keis. senaatti alamaisessa ehdotuksessa maaliskuun 17\npäivältä 1909 on esiintuonut oikeudelliselta näkökannalta lähteneitä\nepäilyksiä, jotka tarkoittavat torpan y.m. vuokraamisesta annetun\narmollisen asetuksen johdannossa olevaa lausuntoa siitä merkityksestä,\nmikä on sellaisten valtiopäiväin esityksillä, jotka sittemmin ovat\nhajoitetut, on H.K. Majesteettinsa näiden epäilysten johdosta\narmossa tahtonut, samalla kuin senaatin on käsketty julkaista\nmainitut asetukset, senaatille ilmoittaa, että mainittu ehdotus tulee\nasiallisesti erikoisesti harkittavaksi.\"\n\nSen lisäksi lausuin, että huomioonottaen sen erimielisyyden, joka\nsenaatissa oli tähän kysymykseen nähden ilmennyt, ja sen muutoksen\nsenaatin kokoonpanossa, jonka voi odottaa tapahtuvan sen johdosta, että\nosa sen jäsenistä oli ilmoittanut aikovansa erota toimistaan, minä\nseuraavana päivänä jättäisin erohakemukseni.\n\nProkuraattori, L. Kihlman, joka myöskin oli läsnä kokouksessa,\nsaneli pöytäkirjaan merkittäväksi, että hän yhtyi minun lausumaani\nmielipiteeseen. — Laki julkaistiin.\n\nKuukautta myöhemmin sattui sellainen tilanne, joka olisi joka\ntapauksessa aiheuttanut meidän eromme. Keisari oli, Venäjän\nministerineuvoston esityksestä, hylännyt sekä eduskunnan lokakuun\n30 p:nä tekemän anomuksen että senaatin joulukuun 22 p:nä tekemän\nehdotuksen Suomen asiain esittelytavan muutoksesta. Kirjelmä siitä\nesiteltiin huhtikuun 27 päivänä molempien osastojen yhteisessä\ntäysistunnossa, jolloin kaikki oikeusosaston jäsenet ilmoittivat\neroavansa. Viimeksimainitun osaston varapuheenjohtaja, vapaaherra\nWrede, lausui mainitussa tilaisuudessa lämpimiä hyvästi jättösanoja\neroaville talousosaston jäsenille, lähinnä senaattori Nyberghille ja\nminulle, jonka jälkeen minä lausuin kiitoksemme oikeusosastolle siitä\nhyvästä yhteistyöstä, joka oli välillämme vallinnut.\n\nMeidän eronpyyntöihimme oli suostuttu huhtikuun 23 päivänä, ja ne\nesiteltiin senaatissa toukokuun 2 päivänä, jolloin kokoomussenaatilla\noli viimeinen istuntonsa. Talousosastoon jäi silloin vain viisi\nvanhasuomalaista senaattoria. Talousosaston uudelleen-muodostaminen\nei osoittautunut mahdolliseksi, ja jäljellejääneetkin erosivat\nsyksyllä 1909, jolloin muodostettiin aivan uusi senaatti täysi- ja\npuolivenäläisistä. Vanhasuomalaisen puolueen keskuudessa vallinnut\nkäsitys, että heidän ryhmällään oli paremmat edellytykset kuin\nruotsalaisella ja nuorsuomalaisella puolueella venäläis-suomalaisen\npolitiikan menestykselliseen hoitamiseen, ei ollut osoittautunut\noikeaksi.\n\nEri puolueiden edustajista muodostetulla kokoomushallituksella oli\nkoetettu saavuttaa maallemme vahvempi asema ulospäin, venäläisiä\nvaatimuksia vastaan. Se ei ollut onnistunut, mutta sisäisen rintaman\nvakauttamiseen nähden ei kokoomussenaatin lyhyt elinaika kuitenkaan\nliene ollut aivan merkityksetön. Mutta vaatimukset ja painostus olivat\nolleet sellaiset, että se ei voinut kauan pysyä pystyssä.\n\n\n\n\n\n\nSIJAISKANSLERI-AJALTA\n\n\n\n\nSijaiskanslerinvaihdos 1910.\n\n\nErottuani senaatin varapuheenjohtajan toimesta toukokuussa 1909\npalasin yliopistoon kemian v.t. professorina. Entisen oppituolini\nomisti vuodesta 1908 O. Asehan. Konsistorin ehdotuksesta oli kuitenkin\nperustettu toinen kemian professorinvirka, jota muutamat nuoremmat\ntutkijat olivat hakeneet. Kemiaa harrastavissa piireissä toivottiin,\nettä nämä hakijat vetäytyisivät syrjään ja minut nimitettäisiin\nuuden oppituolin haltijaksi. Niin sympaattinen kuin suunnitelma\nminusta olikin — luullakseni se oli lähtöisin G. Mattssonista — en\nkuitenkaan toivonut sen toteutuvan, mutta otin hoitaakseni virkaa\ntoistaiseksi. Jouduin siten, kolmen lukukauden ajaksi, palaamaan\naikaisempaan yliopisto-opetukseeni, pidin kemian luentoja ja otin\nosaa laboratoriotöiden opastukseen sekä olin v.t. professorina\nfyysillis-matemaattisen osaston jäsen. Toiminta ei ollut minulle\nmillään tavoin vastenmielistä, mutta en kuitenkaan voinut enää oikealla\ntyöilolla ja harrastuksella antautua siihen. Olin jo liian kauan —\nkymmenen vuotta — toiminut vastuunalaisissa hallinnollisissa tehtävissä.\n\nYliopistopiireissä oli minulle kylläkin viittailtu, että joutuisin\nsijaiskanslerin paikalle, ja myöskin v.t. kansleri Langhoff oli\nkeskustelussa kanssani kosketellut asiaa, mutta ei ollut olemassa\nmitään aihetta henkilövaihdokseen tällä luottamuspaikalla. Th. Rein\nnautti yliopiston, niin opettajakunnan kuin nuorison jakamatonta\nkunnioitusta ja täyttä luottamusta, ja hänen oma mielenkiintonsa tähän\ntoimintaan ei tiettävästi ollut vähentynyt. Syksyllä 1910 sai ajatus\nsijaiskanslerinvaihdosta varmemman muodon.\n\nKäydessäni kerran Reinin luona syyskuun alussa hän ilmoitti minulle,\nettä oli vakavasti aikonut jättää sijaiskanslerinpaikkansa, mutta\ntahtoi sitä ennen tietää, oliko minulla mitään sitä vastaan, että hän\nehdottaisi minua seuraajakseen. Hän arveli, että olisin erikoisen\nsopiva siihen toimeen, ja luuli, että yliopistossa mieluimmin\ntoivottaisiin minua siihen paikkaan. Syyt hänen luopumiseensa olivat\nlähinnä puhtaasti henkilökohtaista laatua: ikä, huono terveys ja se\ntoivomus, ettei hänen tarvitsisi olla sidottu Helsinkiin. Mutta hän\nlausui myöskin sen ajatuksen, että nuorempi mies täysissä ruumiin- ja\nhengenvoimissa voisi täyttää paikan paremmin kuin hän, jos, kuten\nsaattoi ajatella, vaikeita aikoja jälleen koituisi yliopistolle. Koska\nkuitenkin saattoi näyttää väärältä tai tulla väärin tulkituksi, jos\nhän juuri sellaisena ajankohtana halusi vyöryttää edesvastuutaakan\ntoisen hartioille, tahtoi hän kuitenkin ensinnä neuvotella asiasta\neräiden vanhempien yliopistonopettajien kanssa. Minä huomautin, että\njos Rein todella tahtoi vetäytyä syrjään puheenaolevasta toimesta,\nminulla ei voinut olla mitään sitä vastaan, että hän ehdottaisi minua\nseuraajakseen. Ikäni ei antanut aihetta minun kieltäytyä julkisista\ntehtävistä, sitä vähemmän kyseessäolevassa tapauksessa, kun yliopistoja\nsen hallinto olivat minun harrastuksiani lähinnä.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin oli neuvottelu sijaiskanslerin sekä\nrehtorin ja dekaanusten välillä. Useimmat olivat kuitenkin sitä\nmieltä, että Reinin ei silloin pitänyt erota, koska siitä saattoi\nsyntyä aavistamattomia selkkauksia. Tämä neuvo sai Reinin ilmeisesti\nepäröimään, mutta eroamisaikeestaan ei hän kuitenkaan ollut luopunut,\nmikä kävi selville hänen lausunnoistaan, kun me jonkun aikaa sen\njälkeen sattumalta tapasimme toisemme.\n\nEräänä päivänä marraskuussa Rein ilmoitti minulle, että hän oli käynyt\nLanghoffin luona, joka oli ollut Helsingissä, ja että silloin myöskin\nkysymys sijaiskanslerin vaihdosta oli tullut puheeksi, sekä että\nLanghoff aikoi ehdottaa minua siihen toimeen, jos Rein päättäisi erota.\nMyöhemmin lienee Rein vielä kirjallisesti tiedustellut Langhoffilta,\nkatsoiko tämä ajankohtaa sopivaksi vaihdokseen, mihin Langhoff oli\nvastannut myöntävästi, mutta lisännyt, että Reinistä itsestään täytyi\nriippua, tahtoiko hän erota. Keskustelujen kautta tunsin hyvin\nLanghoffin ajatuksen asiasta. Hänellä ei ollut mitään aihetta toivoa,\nettä Rein vetäytyisi syrjään, mutta hän katsoi yliopiston vuoksi\nviisaimmaksi, että tämä, jollei kuitenkaan aikonut pitempää aikaa pysyä\npaikallaan, eroaisi niin kauan kuin Langhoff vielä oli v.t. kanslerina\nja hänen vallassaan oli ehdottaa keisarille ja saada hyväksytyksi se\nseuraajaehdokas, joka olisi yliopistolle sopivin. Langhoff arveli\nsilloin, ettei se mahdollisuus enää kauan olisi tarjona, koska hän\nkatsoi eronsa olevan odotettavissa verrattain pian.\n\nLanghoff oli kuitenkin esittelyssä marraskuun 18 päivänä maininnut\nkeisarille, että Rein mahdollisesti eroaisi terveydellisten syiden\ntakia, ja kysynyt, tokko H. Majesteettinsa siinä tapauksessa suostuisi\nnimittämään sen ehdokkaan, jonka hän, Langhoff, aikoi esittää,\nsekä samalla maininnut minun nimeni. Keisari antoi suostumuksensa\nsiihen. \"Jos\", kirjoitti Langhoff, \"valtioneuvos Rein nyt eroaa, on\nminulla H. M:nsa lupaus, mutta kuinka myöhemmin käy, jos kysymys\nlykkäytyy pitkäksi aikaa, ei tietysti kukaan meistä voi tietää\". Hän\noli muuten velvoittanut sekä Reinin että minut pitämään kysymyksen\nankarasti salassa välttääkseen vierasta asiaanpuuttumista, lähinnä\nkenraalikuvenöörin ja Stolypinin taholta.\n\nJoulukuun puolivälissä Rein kävi minun luonani ja ilmoitti, että hän\nviikkoa aikaisemmin oli pyytänyt eroa \"heikontuneen terveyden\" takia\nja koska oli pitänyt ajankohtaa sopivana sijaiskanslerinvaihdokseen,\nsekä ehdottanut minua seuraajakseen. Hän aikoi matkustaa maalle ja\ntahtoi sitä ennen ilmoittaa minulle asiasta. Ei kukaan muu kuin rehtori\ntietänyt, mitä hän oli tehnyt. 23 päivänä minä sain sähkösanomatiedon\nsiitä, että minut oli nimitetty vakinaiseksi sijaiskansleriksi, ei\nv.t:ksi, kuten viime aikoina oli ollut tapana. Koska minulla ei\nollut muuta virkaa, ei siihen ollut mitään estettä. Vakinaisella\nsijaiskanslerilla saattoi mahdollisesti olla vahvempi asema\nkenraalikuvernööriin nähden kuin virkaatekevällä.\n\nReinin ero tuli täydellisenä yllätyksenä. Yleensä oltiin\nyliopistopiireissä tyytyväisiä seuraajan valintaan, mutta tyytymättömiä\nei kuitenkaan puuttunut. Nya Pressenissä oli kirjoitus, jonka\najatus oli yliopistopiireistä lähtöisin, ja siinä moitittiin sitä\nsalaperäisyyttä, jolla asiaa oli ajettu, ja varsinkin sitä, että\nyliopistonopettajat eivät olleet saaneet siitä lausua mielipidettään.\n\"Suomalainen Kansa\" julkaisi jouluaattona otsakkeella \"Ikävä\njoulu-uutinen\" Th. Homénin kirjoituksen, jossa sanottiin, että\nReinin ero oli selittämätön, ja edellytettiin vaihdolla olevan\npoliittinen tausta, käsitys, joka oli kokonaan tuulesta temmattu. Minun\npoliittinen kantani oli kaikissa pääkohdissa sama kuin Reinin, ja\nhenkilövaihdoksella ei poliittisesti ollut muuta merkitystä kuin se,\nettä tahdottiin antaa mahdollisimmat inhimilliset takeet siitä, että\nyliopiston puolelta siihen asti noudatettu puolustuspolitiikka tulisi\nkauemmin jatkumaan. Myöskin eräässä suomettarelaisessa maaseutulehdessä\n— muistaakseni Uudessa Aurassa, jota silloin toimitti Rantakari — oli\nkiivas kirjoitus, joka oli tähdätty suorastaan uutta sijaiskansleria\nvastaan. \"Sellaisia ihmeitä\", kirjoitti Langhoff ensinmainittujen\nlausuntojen johdosta, \"että kaikki olisivat tyytyväisiä, sattuu nykyään\nharvoin. Taito on siinä, että sitten toiminnallaan saa tyytymättömätkin\nkäsittämään erehdyksensä.\"\n\nTammikuun alussa kävin pakollisella tervehdyskäynnilläni\nkenraalikuvernööri Seynin luona. Hän teki muutamia yliopistoa koskevia\nkysymyksiä, oli äitelän kohtelias eikä mitenkään näyttänyt, että olisi\ntuntenut tulleensa syrjäytetyksi asiaa ratkaistaessa.\n\nKonsistorin avajaiskokoukseen tammikuussa saavuimme sekä Rein että\nminä. Rein sanoi jäähyväiset konsistorille ja lausui muutamia\nystävällisiä tervehdyssanoja minulle. Hän huomautti, että oli ilman\nminkäänlaista painostusta pyytänyt eroa, joten asia selveni niille,\njotka olivat tahtoneet hänen erossaan nähdä ulkoapäin tullutta\nvaikutusta. Minä vastasin tervehdykseen ja pidin lyhyen puheen\nkonsistorille. Muutamia päiviä myöhemmin pidettiin päivälliset\nReinille, jolloin hän puheessaan uudelleen tehosti eronsa\nhenkilökohtaisia syitä.\n\n\n\n\nSyytöksiä professoreja vastaan poliittisesta esiintymisestä\nkevätlukukaudella 1911.\n\n\nKevätlukukausi 1911 kului yliopistossa rauhallisesti ja ilman\nhäiriöitä. Vanhan keppihevosensa, yliopistonopettajien vahingollisen\npoliittisen toiminnan, toi kenraalikuvernööri kuitenkin uudelleen\nnäyttämölle. Huhtikuun alussa Langhoff lähetti minulle Seynin\nkirjoittaman salaisen kirjelmän, jossa luetellaan muutamia\nprofessoreja, \"jotka osaaottamalla mielenosoituksellisiin kohtauksiin\nja hallituksen toimenpiteitä vastaan suunnattuun agitatsionitoimintaan\novat useamman kerran kiinnittäneet huomiota itseensä\". Kirjelmässä\nmainitut professorit olivat: E.N. Setälä, joka oli esiintynyt Viipurin\nnuorsuomalaisessa puoluekokouksessa, E. Estlander, joka oli \"puhunut\nyllyttävässä hengessä\" Porvoon kunnalliskokouksessa, ja E.A. Homén,\njoka oli ottanut osaa mielenosoitukselliseen kunnianosoitukseen R.\nSieversille sen johdosta, että hänet oli erotettu lääkintähallituksen\nylitirehtöörintoimesta. [Minäkin olin vanhana ystävänä käynyt Sieversin\nluona, ja siitäkin tahdottiin tehdä numero.] \"Sellainen toiminta K.A.\nYliopiston professorien puolelta\", lausuttiin kirjelmässä, \"jotka\novat tehneet itsensä syypäiksi sellaiseen mielenosoituksellisesti\nhallitusvihamieliseen esiintymiseen, minkä ohessa he epäilemättä\novat käyttäneet arvovaltaansa professoreina vaikuttaakseen mieliin,\non perin sopimatonta eikä ollenkaan sen vaatimuksen mukaista,\nettä maassa tulee ylläpitää valtiollista järjestystä ja yleistä\nrauhaa\". Kenraalikuvernööri pyysi kansleria vaikuttamaan siihen\nsuuntaan, että yliopiston professorit vastedes eivät tekisi itseänsä\nsyypäiksi sellaiseen \"hallitusvihamieliseen\" esiintymiseen kuin\nkerrotut tapaukset osoittavat, sekä että he, ottaen huomioon mitä\nvirkavelvollisuus ja korrektisuus vaativat, pidättyisivät poliittisista\nmielenosoituksista ja agitatsionista. Langhoff ei tahtonut vaatia\nmitään selityksiä kyseessäolevilta professoreilta, vaan pyysi minulta\nvain selvitystä heidän valituksenalaisesta esiintymisestään. \"Ei\nainoastaan Seynin kirje\", kirjoitti Langhoff yksityisesti, \"ole syynä\nsiihen, että minä kirjoitan sinulle, vaan _täälläkin_ aletaan jo\nvaatia jotakin tehtäväksi sitä vastaan, että yliopiston professorit\nesiintyvät, niinkuin sanotaan, poliittisina agitaattoreina. Minä olen\nasiasta jo ollut virallisessa kirjevaihdossa täkäläisten viranomaisten\nkanssa.\" Muutamia päiviä myöhemmin lähetettiin minun virallinen\nvastaukseni, jossa selvitettiin ne erityiset tapaukset, joihin oli\nvedottu. Mitä Setälään tulee, oli hän mainitussa kokouksessa selostanut\nkysymystä valtakunnallisesta lainsäädännöstä eikä ollut lausunut\nmitään enemmän rangaistavaa kuin se oli, mikä sisältyi valtiopäivien\npäätökseen asiassa, nimittäin että Suomen kansan täytyi kaikin\nlaillisin keinoin asettua vastustamaan sitä oikeudenloukkausta, joka\nvaltakunnalliseen lainsäädäntöön sisältyi. Ei myöskään Estlanderin\nesiintyminen ollut ollut mitenkään moitittavaa ja vielä vähemmin\nHoménin, hän kun ainoastaan oli lääketieteellisten ystävien puolesta\nilmaissut myötätuntonsa arvossapidetylle virkatoverille ja lausunut\nvalittelunsa sen johdosta, että hänen oli pakko erota toimesta, johon\nhän oli erittäin hyvin sopinut. Minä torjuin myöskin kirjelmässä\nsyytöksen siitä, että yliopiston opettajat käyttäisivät arvovaltaista\nasemaansa agitatsioniin.\n\nHuhtikuun 25 päiväksi olimme rehtori, professori Heikel, ja minä\nvirallisesti kutsutut Langhoffin luokse Pietariin neuvottelemaan hänen\nkanssaan samasta asiasta. Mitään uutta meillä ei ollut esitettävänä,\nmutta Langhoffin tarkoitus käyntiin nähden oli se, että hän saattoi\nilmoittaa asianomaisille ja mahdollisesti H. Majesteetilleen\nneuvotelleensa virallisesti asiasta sijaiskanslerin ja rehtorin\nkanssa. \"Se tekee paremman vaikutuksen\", kirjoitti hän, \"ja se on\ntarpeen kyseessäolevassa asiassa. Me emme anna peloittaa itseämme,\nmutta vähän suurempi varovaisuus erinäisten henkilöiden puolelta\nheidän esiintymisessään ei haittaisi.\" Mitään enempiä seurauksia\nei kenraalikuvernöörin toimenpiteestä ollut. Ei myöskään hänen\naloitteestaan tehdystä kanteesta professori Setälää vastaan hänen\npuheensa johdosta mainitussa kokouksessa ollut mitään seurauksia.\n\n\n\n\nEräs sekaantuminen rehtorinnimitykseen 1911.\n\n\nToukokuun i päivänä 1911 oli konsistorissa rehtorinvaali I. Heikelin\njälkeen, joka oli pyytänyt, ettei häntä uudelleen valittaisi. A.\nDonner sai 31 ääntä, Elfving ja Ruin kumpikin 28. Arpa ratkaisi asian\nedellisen hyväksi. Elfving pyysi, että häntä ei asetettaisi ehdolle,\nmutta konsistori ei ottanut sitä huomioon, vaan piti riittävänä, että\nElfvingin pyyntö ja ne syyt, joihin hän oli vedonnut, merkittäisiin\npöytäkirjaan. Elfving sanoi kuitenkin minulle ehdottomasti toivovansa,\nettä, vaikka hänet oli asetettu toiselle ehdokassijalle, häntä ei\nehdotettaisi vararehtoriksi, mikä sai minut kanslerinvirastolle\nehdottamaan Ruinia tähän toimeen.\n\nSitä ennen, toukokuun 16 päivänä, sain Langhoffilta kirjeen, jossa\nhän pyysi minua jouduttamaan ehdotuksen lähettämistä ja ilmoitti\nminulle seuraavaa: \"Tahdon ilmaista sinulle, että mahtavia voimia on\npantu liikkeelle, jotta Donner saataisiin syrjäytetyksi ja Elfving\nrehtoriksi. Anna minun myöskin muutamalla sanalla tietää, voiko\nmitään muistutuksia syystä tehdä Donneria vastaan radikaalisesta\nkannasta, luultavasti poliittisissa kysymyksissä.\" Minä ilmoitin\nvastauskirjeessäni, että Donneria ei mitenkään, edes routavuosina,\nvoinut syyttää radikaalisesta kannasta. Joko oli hänet sekoitettu\nO. Donner-vainajaan, vaikka tätäkään ei syystä oltu voitu leimata\nradikaaliseksi, tahi myöskin oli vain tahdottu aikaansaada selkkausta\nyliopiston kanssa koettamalla tehdä uskottavaksi, että rehtorinvaalissa\npoliittiset näkökannat muka olivat ratkaisevia. Sikäli kuin Langhoff\nmyöhemmin minulle ilmoitti, oli itse Venäjän valtakunnan pääministeri,\nStolypin, sekaantunut asiaan, mutta sysäys oli luonnollisesti lähtöisin\ntäältä, nimittäin kenraalikuvernööristä.\n\nKun ehdotukseni oli saapunut perille, kirjoitti Langhoff toukokuun\n22 päivänä: \"Luonnollisesti yhdyn sinun esitykseesi, mutta tahdon\nvain mainita, että minulla on ollut kovia otteluita kestettävänä, ja\nselitin, että jollei minulle anneta täyttä vapautta toimia vakaumukseni\nmukaan, niin jätän kaiken sikseen, sillä minun on mahdoton pysyä\npaikallani, jos luottamus minun ja konsistorin välillä särkyy, sitä\nenemmän, kun minä täydellisesti luotan siihen. Sanalla sanoen, toivon,\nettei enää sekaannuta yliopiston asioihin.\" Donnerin nimitys rehtoriksi\nja Ruinin vararehtoriksi tapahtui muutamia päiviä myöhemmin.\n\nTämä omituinen sekaantuminen oli hämäräperäinen asia, jota ei koskaan\nole selvitetty. Asiaa koskeva kirje Stolypinilta Langhoffille on\ntosin kanslerin arkistossa, mutta siitä saa sangen vähän selvitystä\nasiaan. Siinä lausutaan, että olisi toivottavaa, että rehtorinviran\nhoitaminen annettaisiin henkilölle, \"jonka esiintyminen sekä\noppineita että yliopiston henkilökuntaa kohtaan olisi hillittyä\".\nMikäli Stolypin kenraalikuvernööriltä oli saanut tietää, olisi\nElfving tässä suhteessa ollut asetettava Donnerin edelle, joka oli\n\"tunnettu äärimmäisyysmielipiteistään\". Elfvingillä itsellään ei\nollut aavistusta hänelle osoitetun hyväntahtoisuuden syystä, ja se\nmahtava kannatus, mikä hänen osakseen oli tullut, oli tehnyt häneen\nvarsin epämiellyttävän vaikutuksen. Joka tapauksessa oli sekaantuminen\nnähtävästi suunnattu enemmän Donneria vastaan kuin Elfvingin puolesta\nja mahdollisesti alkuunpantu enemmän henkilökohtaisessa kuin\npoliittisessa tarkoituksessa.\n\n\n\n\nOsakunnat ja luotsikysymys 1912.\n\n\nMaaliskuun 26 päivänä 1912 ilmoitti minulle Satakuntalaisen osakunnan\ninspehtori, professori Mikkola, että Vaasalaiselta osakunnalta oli\nsaapunut pöytäkirjanote, jonka mukaan osakunta oli päättänyt määrätä\npienehkön summan varoistaan luotsilaitoksen venäläistyttämisen\njohdosta eronneitten luotsien avustukseen sekä koota lisää varoja\ntähän tarkoitukseen, ja lisäksi julkaista kotiseudun sanomalehdissä\nmyötätunnonilmaisun heille osakunnan nimessä, jonka ohella muita\nosakuntia pyydettäisiin yhtymään tähän päätökseen. Mikkola piti\npäätöstä arveluttavana eikä tahtonut sallia kysymyksen käsittelemistä\nosakunnassaan. Minä neuvottelin viipymättä asiasta rehtorin kanssa ja\npäätettiin, että inspehtorikollegio kutsuttaisiin kokoon kysymystä\nharkitsemaan. Vaasalaisen osakunnan myötätunnonilmaisu oli kuitenkin jo\nehditty julkaista Vaasan sanomalehdissä ja otettiin niistä pääkaupungin\nlehtiin. Asian niin ollen kiiruhdin antamaan asiasta yksityisen tiedon\nv.t. kanslerille. Itse teossahan ei ollut kysymys mistään valtakunnalle\ntärkeästä asiasta, mutta asianomaisille se oli arka kohta, ja saattoi\npitää varmana, että kenraalikuvernööri käyttäisi sitä aseena osakuntia\nja yliopistoa vastaan.\n\nInspehtorikollegio kokoontui maaliskuun 28 päivänä, ja kysymyksen\nselosti rehtori Donner, joka lausui mielipiteenään, että\nmainitunlainen asia ei kuulunut osakunnalle sellaisenaan ja että,\nsen arkaluontoisuuden vuoksi, muiden osakuntien ei pitäisi yhtyä\nVaasalaisen osakunnan päätökseen. Mielipiteet inspehtorikollegiossa\nolivat tosin jonkun verran erilaisia siihen nähden, oliko osakuntain\ntarkoituksen mukaista ottaa käsiteltäväksi senlaatuisia kysymyksiä,\nmutta verrattain yksimielisesti arveltiin, ettei ollut suotuisaa, että\nosakunnat päättivät lausua julkisia myötätunnonilmaisuja. Tuloksena\noli, ettei mikään muu osakunta yhtynyt Vaasalaisen osakunnan päätökseen\nmyötätunnonilmaisuun nähden.\n\nKenraalikuvernööri, joka mainitussa osakunnanpäätöksessä näki uuden\ntodistuksen siitä hallitusvihamielisestä poliittisesta toiminnasta,\njota yliopistossa harjoitettiin, oli ilmoittanut asiasta kanslerille.\nTämä pyysi tarkkoja tietoja asiasta sekä ilmoitusta siitä, mitä\nyliopistoviranomaiset asiassa olivat tehneet. Minä lähetin kirjelmän\nrehtorille, joka käsikirjeessä antoi pyydetyt tiedot. Osakunta oli\nhyväksynyt myötätunnonilmaisun, eikä inspehtori, professori Engström,\nkatsoen niihin vaikuttimiin, jotka olivat päätöksen aiheuttaneet, ollut\ntahtonut käyttää oikeuttaan puuttua asiaan. Edelleen ilmoitti rehtori\ninspehtorikollegion kokouksesta sekä että muut osakunnat eivät olleet\nryhtyneet vastaavaan toimenpiteeseen. Vihdoin huomautti rehtori, \"että\nvaikka Vaasalaisen osakunnan lausunnossa on muutamia jonkun verran\nhuonosti valittuja lauseita, sen lähinnä täytyy katsoa syntyneen\njaloista vaikuttimista ja myötätunnosta niitä luotseja kohtaan, jotka\nluotsilaitoksen muuttuneen aseman vuoksi eivät ole voineet jäädä sen\npalvelukseen\".\n\nAsia oli sitä ymmärrettävämpi, kun Vaasalaiseen osakuntaan\nenimmäkseen kuului pohjalaisten rannikkopitäjäin nuorisoa. Minä\nlähetin rehtorin kirjelmän sekä omani, jossa tein selkoa osakuntain\ntehtävästä ja huomautin, että niiden ulospäin suunnattu toiminta\ninhimillisessä, siveellisessä ja tieteellisessä tarkoituksessa, vaikka\nse olikin niiden varsinaisen tehtävän ulkopuolella, oli omiansa\nvaikuttamaan kasvattavasti ja jalostavasti kansalaisiin. Osakuntain\ntoimintavaltuudella täytyi kuitenkin olla rajansa, ja sen määräisivät\nsopivaisuussyyt, koska ei olisi hyvän järjestyksen mukaista, että nämä\nnuorisoyhdistykset julkisesti ryhtyisivät arvostelemaan kaikenlaisia\nyhteiskunnallisia kysymyksiä, varsinkaan poliittista laatua olevia.\nEpäilemättä oli Vaasalainen osakunta myötätunnonilmaisullaan ylittänyt\ntämän rajan. Mutta oli luonnollista, että nuorison itsensä usein oli\nvaikea asettaa sitä rajaa toimintavaltuudelleen, kun se tunsi hyvien\nja kauniiden vaikuttimien ohjaavan toimintaansa. Sellaista tapausta ei\nolisi pidettävä mielenosoitushalun ilmauksena, vaan haluna osoittaa\nmyötätuntoa uhrautuvalle ja epäitsekkäälle teolle. Säännöstimenä\nehkäisemässä osakuntia menemästä toimivaltaansa ulommaksi oli se\nmääräys, jonka mukaan inspehtorilla oli oikeus puuttua asiaan ja\nlausua vetonsa. Kyseessäolevassa tapauksessa ei inspehtori ollut\nkäyttänyt tätä oikeuttansa. \"Se seikka\", lausuin kirjelmässä, \"että\nmuut osakunnat, vaikka ovat asiasta samaa mieltä, eivät ole yhtyneet\nVaasalaisen osakunnan päätökseen, ilmituo teon harkitsemattomuuden\npaljon vakuuttavammalla tavalla esille kuin mikä rangaistustoimenpide\ntahansa\".\n\nToukokuun alussa saapui kanslerilta luottamuksellinen kirjelmä, jossa\nlausutaan, että Vaasalainen osakunta oli ryhtynyt arvostelemaan asiaa,\njoka ei sille kuulunut, ja siten tuottanut yliopistolle ikävyyksiä,\njotka olisivat voineet häiritsevästi vaikuttaa akateemisen elämän\nrauhalliseen kulkuun. Koska inspehtori, professori Engström, ei\nollut käyttänyt oikeuttansa estää asian käsittelyä, katsoi kansleri\nolevan syytä antaa hänelle muistutuksen ja jätti minun toimekseni\nilmoittaa siitä hänelle. Tehtävä suoritettiin, luonnollisesti kaikessa\nystävyydessä. Asia oli sillä lopetettu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen ottanut tämän itsessään mitättömän tapahtuman muistelmiini, koska\nse valaisee niiden selkkausten laatua, joita tähän aikaan sattui ja\njoilla nyt oli paljon laimeampi luonne kuin aikaisempina routavuosina,\nmikä johtui siitä, että yliopistolla oli kansleri, joka poliittisesti\nei ollut samaa mieltä kuin kenraalikuvernööri eikä antanut tämän\nvaikuttaa itseensä. Että yliopisto nyt enemmän kuin aikaisemmin\nsai olla rauhassa kenraalikuvernöörin kyselyiltä ja syytöksiltä,\njohtui, kuten Langhoff on minulle ilmoittanut, myöskin siitä, että\nKokovtseff, joka 1911 tuli Stolypinin jälkeen pääministeriksi, oli\nkehoittanut Seyniä välttämään sekautumista yliopiston asioihin.\nSellaista tapahtui kuitenkin silloin tällöin, ja tavallisesti\npyydettiin selityksiä sanomalehdissä olleiden uutisten ja tiedonantojen\njohdosta. Niinpä esim. koetti kenraalikuvernööri helmikuussa 1912\ntehdä numeron siitä, että Eug. Schaumanin muotokuva oli lahjoitettu\nuusmaalaiselle osakunnalle. Hän sanoi tämän olevan \"vähintäänkin\nrikoksen ylistämistä\". Myöskin muutamat muut yliopistolliset\nkorporatsionit tahtoi kenraalikuvernööri saattaa rangaistukseen, niiden\nensimmäisille \"Krestyn-vangeille\" toimeenpanemien kunnianosoitusten\nvuoksi. Kaikki sellainen aiheutti luonnollisesti pitkiä kirjevaihtoja\nja myöskin jonkun merkityksettömän toimenpiteen, mutta asiallisesti ei\nkenraalikuvernööri mitään voittanut.\n\n\n\n\nAleksanterinpatsaan paljastaminen Moskovassa 1912 ja\nRomanov-juhlallisuudet Pietarissa 1913.\n\n\nEräänlainen johdanto Romanov-juhlallisuuksiin oli Aleksanteri\nIII:n suuren muistopatsaan juhlallinen paljastaminen Moskovassa\nkeisarillisten läsnäollessa toukokuun puolivälissä (v.l.) 1912.\nLanghoff ilmoitti huhtikuun lopulla, että Suomestakin tulisi\nsiellä olemaan edustajia, niinkuin Aleksanteri II:nkin patsasta\npaljastettaessa v. 1908. Hän otaksui, että yliopistoa edustaisi\nsekä kansleri että sijaiskansleri. Virallinen kutsu saapui minulle\ntoukokuun 20 päivänä sekä tiedonanto, että paljastaminen oli lykätty\nkesäkuun 12 päivään u.l. Senaattia edustaisi sen varapuheenjohtaja ja\nkenraalikuvernööri valitsisi \"neljän säädyn\" edustajat. Lähetystön\nmatkan ja Moskovassa-oleskelun kustannusten korvaamiseksi oli Suomen\nvaltionvaroista myönnetty kokonaista 44,000 mk.\n\nKesäkuun 7 päivän iltana lähdettiin matkalle. Pietariin saavuttua\nkokoontuivat suomalaiset osanottajat asemalle saadakseen\ntarkempia tietoja matkasta. Lähetystöön kuuluivat Langhoff,\nkenraalikuvernöörin apulainen Lipskij, senaattori, kenraali Markoff,\nvaltiosihteerinviraston kansliapäällikkö kenraali v. Minkwitz ja minä,\nsekä kenraalikuvernöörin valitsemat kansanedustajat: valtioneuvos\nF. v. Wahlberg (aatelissääty), rovasti A. Lönnroth (pappissääty),\nTampereen pormestari Schreck (porvarissääty), ja maanviljelijä Ehnberg\nPerniöstä (talonpoikaissääty). Sen lisäksi tuli mukaan E. Gråsten\nvaltiosihteerinvirastosta. Lähtö Pietarista tapahtui 8 päivän iltana,\njolloin meille oli varattu erityinen ensi luokan vaunu. Muutamia\nnaisia, rouva ja neiti Langhoff sekä rouva Lönnroth, oli matkalla\nmukana. Seuraavana aamuna saavuimme Moskovaan. Langhoff, v. Minkwitz,\nGråsten ja minä asuimme tutussa, kaupungin keskuksessa olevassa\nhotellissa \"Slavjanski bazarissa\", kun taas muut asuivat eräässä\ntoisessa hotellissa, mikä meille oli mieluista, koska Lipskij oli\nomaksunut eräänlaisen isäntäoikeuden suomalaisiin lähetystön jäseniin\nnähden. Teimme muutamia velvollisuusvierailuja ja tutkimme tuota\nmielenkiintoista kaupunkia, joka minulle oli aivan uusi tuttavuus,\nlähinnä Kremliä sekä joitakin kirkkoja ja museoita. Kesäkuun 11 päivänä\nsaapui keisari. Sadointuhansin oli ihmisiä liikkeellä. Kadut, joita\npitkin majesteettien piti tulla asemalta Kremliin, olivat sotilasten\nsulkemat. Koko kaupunki tuli siten jaetuksi kahteen osaan, joiden\nvälinen yhteys oli katkaistu. Me emme voineet päästä hotelliimme\nmuutamaan tuntiin ja haimme itsellemme paikan eräästä ravintolasta,\njosta saatoimme hyvin nähdä keisarillisen kulkueen ja komeuden.\n\nSeuraavana päivänä oli vastaanotto Kremlin linnan Andreas-salissa. H.\nMajesteettinsa ja keisarillinen perhe kulki kahteen riviin asetettujen\nedustajien välitse, joiden lukumäärä kai nousi lähemmä tuhanteen.\nVenäläiset talonpojat oli asetettu viereiseen saliin, mutta suomalainen\n\"talonpoika\" oli meidän kanssamme. Kullalla kirjaillut univormut,\nkunniamerkit ja korut kimaltelivat. Meidän lähimmät naapurimme rivissä\nolivat toisten autonomisten \"rajamaiden\", nimittäin Khivan ja Bukharan\nedustajat. Heillä oli värikkäät, kirjaillut itämaiset puvut. Keisari\nnäytti kalpealta ja kuihtuneelta. Hän talutti leskikeisarinnaa, joka\nohikulkiessaan katsoi pitkään suomalaista lähetystöä, jonka hän\nilmeisesti tunsi, ehkä Suomen kaartin univormusta, joka Wahlbergilla\noli yllään. Lukuisien ylempien sotilashenkilöiden joukossa, jotka\nolivat mukana tällä kiertokäynnillä, näkyi myöskin kenraali\nMannerheimin helposti tunnettava hahmo.\n\nKeskiviikkona kesäkuun 13 päivänä vihittiin lähelle joen äyrästä\nsuomalaiselle graniittiperustukselle pystytetty jättiläiskokoinen\nmuistopatsas, joka vaikutti imperaattorimaiselta ja kankealta.\nTäälläkin oli lähetystöillä määrätyt paikkansa. Meidän keskiaasialaiset\nystävämme olivat taaskin läheisyydessämme, ja aloimme jo tuntea\nolevamme melkein tuttuja, vaikka keskustelu meidän väliltämme\nenimmäkseen rajoittui kumarruksiin ja hymyilyihin. Menot olivat\npääasiassa kirkollista laatua, mutta ne päättyivät paraatiin,\njonka Venäjän eri rykmenttien edustajat toimeenpanivat. Illalla\noli päivälliset Andreas-salissa. Keisarikin oli läsnä, mutta hänen\npaikkansa oli jossakin kaukana siitä osasta salia, missä me istuimme.\nAterian jälkeen oli vapaata seurustelua huoneissa ja parvekkeilla,\njolloin useimmat vieraat kokoontuivat isolle etelänpuoleiselle\nparvekkeelle, mistä on ihmeen ihana näköala yli kaupungin, jokilaakson\nja eteläisten kukkuloiden. Siellä olivat läheltä nähtävinä Venäjän\nhuomattavimmat kuuluisuudet hallinnolliselta ja sotilaalliselta alalta,\nm.m. Witte, silloiset ministerit ja duuman presidentti Rodsjanko. Minut\nesiteltiin kansanvalistusministeri Cassolle ja vaihdoin muutamia sanoja\nhänen kanssaan; hän oli hyvin kookas mies, jolla oli epämiellyttävä\nbessarabialainen ulkomuoto.\n\nVielä seuraavan päivän olimme Moskovassa ja saimme sen käyttää mielemme\nmukaan. Minkwitz, Gråsten ja minä teimme retken Varpusvuorelle, josta\nMoskova lukemattomine torneineen ja kupoleineen aukeaa silmäin eteen.\nPäivä oli säteilevän kaunis, niinkuin kaikki Moskovassa viettämämme\npäivät. Tältä kukkulalta Napoleon ensi kertaa katseli Venäjän\nvaltakunnan sydäntä.\n\nKesäkuun 15 päivän iltana lähdimme paluumatkalle Pietariin samalla\ntavoin kuin olimme tulleetkin. Käynti oli monessa suhteessa ollut\nmielenkiintoinen, mutta minuun ei ollut tehnyt miellyttävää vaikutusta\nse prameus, loisto ja mahti, joka täällä oli ollut näkyvissä. Meidän\npienen maamme kohtalo — se oli vain suupala suurelle slaavilaiselle\nvaltakunnalle — painoi mieltäni enemmän kuin koskaan. Se orjamaisuus\nkeisaria kohtaan, joka näinä päivinä tuli näkyviin, oli mitä\nsuurimmassa määrin vastenmielistä. Hän ei ollut käynyt Moskovassa —\ntoisessa pääkaupungissaan — sen jälkeen kuin siellä vuonna 1906 oli\nollut levottomuuksia, rangaistukseksi kapinayrityksestä, niinkuin\nsamottiin. Kaupungin isät rukoilivat H. Majesteettiansa, että hän\nsuvaitsisi suoda anteeksi tämän suuren synnin ja antaa armonsa valon\njälleen loistaa kaupungin yli. Eräässä kirkollisessa tilaisuudessa\nmuuan papiston arvohenkilö kohdisti Hänen Majesteettiinsa armoa ja\nsiunausta anovan rukouksen sellaisessa muodossa, kuin olisi ollut\nkysymys Jumalasta eikä ihmisestä.\n\nSeuraavana iltana jatkui matka edelleen Pietarista. Minun osastoni\nsattui Lipskijn osaston viereen. Kohteliaisuus vaati, että minä, joka\nMoskovassa vain vähän olin seurustellut hänen kanssaan, menin häntä\ntervehtimään. Keskustelu liukui polttaviin venäläis-suomalaisiin\npoliittisiin kysymyksiin. Se nurinkurinen ja osaksi aivan typerä\nkäsitys, mikä Lipskijllä eräistä kysymyksistä oli, sai minut lausumaan\najatukseni hyvin peittelemättä. Hän näytti m.m. luulevan, että\nsuomalaiset olivat Venäjän vallankumouksen takana 1905—1906 ja että\nMechelin kuului sen järjestäjiin, vedoten siihen, että Mechelin oli\nollut Pariisissa, kun vallankumouksellinen kongressi siellä oli koolla.\nLipskij näytti epäilevältä, kun minä jyrkästi torjuin tämän syytöksen.\nKeskustelun ulkonainen muoto oli kuitenkin levollinen ja kohtelias.\nMitä Lipskij mielessään ajatteli, en tiedä, mutta minä iloitsin, kun\netsimättä olin saanut tilaisuuden vapaasti lausua hänelle ajatukseni\nvenäläisestä Suomen-politiikasta ja sen seuraamuksista.\n\nMoskovan-matkalla oli minulla ollut tilaisuus pitkiin ja\nseikkaperäisiin keskusteluihin Langhoffin kanssa tilanteesta ja sen\nvaatimuksista, mitkä eivät suinkaan olleet rohkaisevia. Kysymys\nvenäjänkielen määräämisestä Suomen viralliseksi kieleksi oli silloin\npäivän kysymys, ja oli tärkeätä saada ratkaisu lykätyksi. Minä olin sen\nvuoksi ehdottomasti sitä mieltä, että Langhoffin ei pitäisi jouduttaa\neroansa, vaikka hänellä oli siihen ollut useita syitä, nyt viimeksi\nkenraalikuvernööri Seynin ehdotus kätyrinsä Ganskaun nimittämisestä\nsenaattoriksi. Vanhasuomalaiselta taholta tulleesta pyynnöstä annoin\nmatkalla Langhoffille huolellisesti laaditun promemorian venäjänkielen\nkysymyksestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarsinaiset Romanov-juhlallisuudet olivat Pietarissa seuraavan vuoden\nmaaliskuussa, 1913. Näihinkin oli H. Majesteettinsa valinnut minut\nyliopiston edustajaksi. Muut suomalaiset edustajat olivat kenraali\nLanghoff ja senaattori Markoff sekä tälläkin kertaa neljä \"säätyjen\nedustajaa\" (järjestelmällisesti vältettiin valtiopäiviä), nimittäin\nsenaattori v. Boehm (aatelissääty), piispa Koskimies, senaattori\nÅkerman (porvarissääty) ja salmilainen talonpoika Kimajeff, silmäpuoli,\nvenäjää puhuva, mitättömän näköinen olio, jotenkin sopimaton edustamaan\nSuomen talonpoikaissäätyä. Minä saavuin Pietariin maaliskuun 5 päivän\naamuna ja asetuin asumaan hotelli Angleterre'iin, jossa muitakin\nsuomalaisia edustajia asui. Samana päivänä kävimme kenraalikuvernööri\nSeynin luona, joka antoi meille lähempiä selityksiä juhlallisuuksista.\nIllalla oli Langhoffilla päivälliset suljetummalle ja läheisemmälle\npiirille.\n\nAamupäivällä 6 päivänä oli juhlajumalanpalvelus Kasanin-kirkossa, missä\nmeillä oli verrattain edullinen paikka ja hyvin voimme katsella tuota\nenemmän tai vähemmän loistavaa seurakuntaa. Keisarilliset olivat läsnä,\nmyöskin nuori perintöruhtinas Aleksei, jota hänen uskottu palvelijansa,\nkookas merisotilas, kantoi käsivarrellaan. 7:ntenä oli vastaanotto\nTalvipalatsissa, jolloin suomalaista lähetystöä johti Seyn. Määrätyssä\njärjestyksessä, painetun suunnitelman mukaan, kulkivat edustajat,\njoiden lukumäärä silläkin kertaa lienee noussut lähemmä tuhanteen, H.\nMajesteettinsa ohi, joka istui korokkeella, ja sitten leskikeisarinnan\nohi. Hallitsevaa keisarinnaa ei näkynyt. Ohikulkiessa huudettiin\nlähetystöjen ja yksityisten edustajain nimet. Tehtiin mykkä kumarrus\nkeisarille, joka väsynein katsein tarkasteli kulkuetta, ja suudeltiin\nkeisarinnan hansikoitua kättä, jota hän piti ojennettuna. Sitä kesti\npari tuntia, ja tuli oikein sääli vanhaa keisarinnaa. Ulosmennessä\nsai kukin kutsutuista tätä tilaisuutta varten säädetyn perinnöllisen\nRomanovien kunniamerkin, joka oli oksideerattua hopeata. Sen oli määrä\naina olla muistona mahtavasta Romanovin suvusta ja mennä perintönä\nisältä pojalle! Illaksi oli järjestetty, juhlanäytännöt Marian-\nja Aleksanterin-teattereissa. Minulla- oli piletti jälkimmäiseen,\njossa esitettiin kaksi Venäjän historian aiheista näytelmää.\nMieliala oli hyvin korkea, ja isänmaallinen, ainakin näennäisesti.\nKeisarihymni soitettiin kuusi kertaa, 9:ntenä oli suuret keisarilliset\njuhlapäivälliset Talvipalatsissa. Pöydät oli asetettu pitkiin riveihin\nerääseen isoon saliin. Suomalaiset edustajat, paitsi Langhoff ja Seyn,\nistuivat yhdessä, mutta Salmin talonpoikaa ei iloksemme ollut kutsuttu.\nSalin parvekkeella oli kutsutulla katsojayleisöllä paikkansa. Sen\njoukossa saattoi selvästi tuntea salapoliiseja, jotka tarkkaavasti\ntähystelivät päivällisyleisöä. Keisarilliset kulkivat salin läpi\nerääseen toiseen huoneeseen, jossa pienemmällä määrällä ylhäisimpiä\nvieraita oli paikkansa. Juhlallisuuksissa ei ollut mitään erikoisen\nmielenkiintoista, paitsi että siellä sai nähdä paljon prameutta ja\nmonia Venäjän poliittisen maailman merkkihenkilöitä. Suomalaisen\nmielelle olivat vaikutelmat masentavia.\n\nPietarissa ollessani kävin entisten kenraalikuvernööriemme Boeckmannin\nja Gerardin luona. Edellinen oli puhelias kuten ennenkin ja jutteli\nmonisanaisesti Suomenpolitiikastaan, paheksuen jyrkästi Seynin\nhallitusta. Hän oli nähtävästi hyvin katkera tälle, joka oli\naiheuttanut hänen eronsa. Gerard oli hiljainen ja hienotunteinen kuten\naina, mutta oli verrattain pessimistinen tilanteeseen nähden. Hän oli\nhyvin huolissaan Langhoffin odotettavana olevasta erosta ja ennusti\nvaikeita aikoja myöskin yliopistolle. Oleskelu Suomessa oli hänellä\nrakkaassa muistissa.\n\nLanghoffin kanssa oli jälleen paljon puhetta hänen erostaan. Hän\noli jo ilmoittanut siitä keisarille ja oli nyt verrattain levoton\nsaadakseen aikeensa toteutetuksi. Kaksi esittelyä hän aikoi vielä\npitää, m.m. eduskuntaesityksen vuoksi, joka koski venäläisten\ntekemistä yhdenvertaisiksi Suomen alamaisten kanssa kunnallisiin ja\nelinkeino-oikeuksiin nähden, ja jonka tarkoituksena oli poistaa päivän\npolttavin ristiriita yhdenvertaisuuslakiin nähden. Seuraajastaan ei\nhänellä ollut vielä mitään tietoa.\n\n\n\n\nLanghoffin ero 1913.\n\n\nKysymys Langhoffin erosta ministerivaltiosihteerin ja kanslerin\nviroista oli kauan päivän kysymyksenä, nimittäin syksystä 1911\nkevääseen 1913, jolloin hän sai eronsa.\n\nKesällä 1911 kävin Langhoffin luona hänen huvilassaan Miniatossa\nEspoossa. Hän mainitsi silloin sen mahdollisuuden, että tulisi pian\neroamaan, ja halusi kuulla minun mielipiteeni siitä. Esitin silloin\nkaikki ne syyt, jotka näyttivät olevan sitä vastaan, että hän jättäisi\npaikkansa. Me tapasimme jälleen toisemme syyskuun puolivälissä. Hän\noli silloin astunut, niinkuin näytti, ratkaisevan askelen, josta hän\nantoi lähempiä tietoja. Venäjän hallitus oli ilmoittanut aikomuksensa\nliittää Venäjään kaksi Karjalan-kannaksen suomalaista rajapitäjää.\nTästä aikomuksesta oli Langhoff pidetty kokonaan tietämättömänä.\nTämä seikka sekä vaasalaisten hänelle osoittama avoin kirje samasta\nasiasta olivat aiheuttaneet sen, että hän oli päättänyt erota.\nSitä ennen oli hän kuitenkin tahtonut koettaa vaikuttaa keisariin.\nEsittelyssä syyskuun 7 päivänä hän oli avoimesti sanonut tälle\n\"niin paljon kuin ministerivaltiosihteeri yleensä voi hallitsijalle\nsanoa\" ja m.m. sanasta sanaan erikoisella korostuksella lukenut\nH. Majesteettinsa hallitsijavakuutuksen. Keisari oli kuunnellut\nrauhallisesti ja suuttumatta, mutta oli sanonut, että valtakunnan etu\nvaati toimenpiteitä, jotka tulivat ristiriitaan Suomen lakien kanssa.\nHän ei enää tuntenut olevansa lupaustensa sitoma, sitten kuin muutettu\nlainsäädäntöjärjestys oli hyväksytty Venäjällä. Valtakunnanneuvosto\nja valtakunnanduuma olivat vastuunalaiset siitä. Langhoff pyysi\nsilloin saada eronsa, perustellen pyyntöään sillä, ettei hänellä enää\nollut vaikutusvaltaa Suomen asioihin ja että hänen senvuoksi oli\nmahdoton enää olla toimessaan. Keisari valitti Langhoffin aikomusta,\nmutta sanoi pitkän aikaa käsittäneensä, kuinka vaikea hänen asemansa\noli, ja tahtoi senvuoksi suostua hänen eroonsa. Kuitenkin toivoi H.\nMajesteettinsa, että muodollinen ratkaisu lykättäisiin siksi, kunnes\nhän olisi löytänyt sopivan seuraajan. Langhoff suostui tähän. Hänen\naikomuksensa oli matkustaa Krimille, keisarin oleskellessa siellä,\nvalmiiksi kirjoitettuine eronpyyntöineen, joka silloin viipymättä\nallekirjoitettaisiin. Silloin olisi selvää, että häntä ei ollut\nerotettu epäsuosiosta, sillä sitä iloa ei Langhoff tahtonut suoda\nvihamiehilleen. Langhoff oli pyytänyt, että H. Majesteettinsa ei\nvalitsisi hänen seuraajakseen ketään Suomen todellista vihamiestä;\nheidän piirinsä ulkopuoleltakin saattoi H. Majesteettinsa löytää\nuskollisia palvelijoita, jotka olisivat toimeen sopivia. Keisari oli\nsanonut olevansa samaa mieltä.\n\nSyyskuun 18 päivän iltana 1911 saapui tieto Stolypinin murhasta,\nja vähän sen jälkeen saatiin tietää, että Kokovtseff oli nimitetty\npääministeriksi. Tämä muutos antoi toiveita olojen paranemisesta\nlähinnä siten, että se mahdollisesti aiheuttaisi Seynin eron. Stolypin\noli ollut tämän mahtavin tuki. Se ajatus, ettei Langhoffin, jonka\nsuhteet Kokovtseffiin olivat hyvät, nyt ei pitäisi erota, oli lähellä.\nMinä kävin Hermansonin luona puhuakseni hänen kanssaan asiasta.\nOlimme yksimielisiä siitä, että jos lykkäys vielä olisi mahdollinen,\nLanghoffin pitäisi käyttää sitä hyväkseen, mistä minä viipymättä\nkirjoitin hänelle.\n\nVastauskirjeessään Langhoff ilmoitti, että hän oli käynyt Kokovtseffin\nluona. Mitään varmaa tämän politiikan tulevasta suunnasta ei hän\nvielä voinut ilmoittaa, \"mutta\", kirjoitti hän, \"yhden asian tiedämme\nvarmasti, nimittäin sen, että Kokovtseff yleensä, jollei puhtaasta\nmyötätunnosta, niin ehkäpä siksi, että pitää sitä viisaana, ei ole\nosoittanut nurjuutta meitä kohtaan, vaan pikemmin aivan päinvastoin,\nja minun suhteeni häneen ovat aina olleet mitä parhaat. Siksi on\naivan luonnollista, että minulle olisi paljon miellyttävämpää\nolla tekemisissä hänen kuin hänen edeltäjänsä kanssa.\" Langhoff\noli ilmoittanut Kokovtseffille eronpyynnöstään, josta tämä oli\nhyvin hämmästynyt ja sanonut, että hän tahtoi käyttää kaiken\nsuostuttelukykynsä saadakseen Langhoffin jäämään paikallensa. Tämä\noli luvannut olla tekemättä mitään, joka voisi jouduttaa ratkaisua.\n\"Toisin\", kirjoitti hän, \"eivät asiat _voi_ päättyä, kuin että minun\nläheisessä tulevaisuudessa täytyy erota, sillä minun on mahdoton\nkauemmin olla yhteistyössä maan nykyisen korkeimman hallitusmiehen\nkanssa\". Muutamia päiviä myöhemmin Langhoff ilmoitti suullisesti,\nettä hänellä oli ollut toinen keskustelu uuden pääministerin kanssa,\njolloin tämä uudelleen oli lausunut toivomuksenaan, että Langhoff jäisi\npaikalleen. Kokovtseff oli luvannut itse ottaa asian puheeksi keisarin\nkanssa, kun piakkoin kävisi hänen luonaan Krimillä. Minustakin näytti\nsiltä, että lykkäyksellä voisi olla suuri merkitys, sillä kaikesta mitä\nKokovtseff oli sanonut Langhoffille, voi tehdä sen johtopäätöksen,\nettä hän toivoi Suomen kysymyksen rauhallista ratkaisua, vaikka hänen\ntoistaiseksi täytyikin ottaa huomioon kansalliskiihkoisten vaatimukset.\nViipurin läänin pitäjäin erottamisesta oli Kokovtseff selittänyt, että\nmenisi pitkä aika, useita vuosia, ennenkuin se kysymys voisi tulla\nselvitetyksi. Asevelvollisuuskysymyksen sovinnollinen ratkaisu piti,\nKokovtseffin mukaan, saada aikaan. Eduskunnan, arveli hän, pitäisi\nsuostua sotilasveroon. Pitäisihän olla suuri helpotus maalle, että se\nvoi ostaa itsensä vapaaksi sotilastaakasta. Minä pyysin Langhoffia\nylläpitämään Kokovtseffissa sitä ajatusta, että sovinnollinen ratkaisu\nvälttämättömin myönnytyksin Suomen puolelta ei olisi mahdoton, jos vain\nlaillista järjestystä noudatettiin.\n\n[Lokakuun 3 päivänä olin saanut ministerivaltiosihteerin apulaiselta,\nkenraali v. Etteriltä kirjeen, joka m.m. sisälsi seuraavaa: \"Tilanne on\nyhä edelleen epävarma, epäselvä ja synkkä, mutta luullaan kuitenkin,\nettä tulevaisuus vähän valkenee. Äkkikäännettä ei voida odottaa, mutta\nasteittainen suunnanmuutos on mahdollinen.\n\n\"On kärsivällisesti seurattava tapausten kulkua. — — — Mutta sitä\nikävämpää on, että Langhoffilla oli ratkaiseva keskustelunsa viikkoa\nliian aikaisin. Silloin hänen tekonsa oli täysin ymmärrettävä, mutta\nnyt olisi hänen eronsa hyvin ikävä. Toivokaamme, että asia vielä\nvoidaan järjestää, ja siinä tapauksessa on hänen tekonsa hänelle\neduksi. — — — Minä tein parhaani rohkaistakseni häntä, mutta olen\nvarma, että Herra Sijaiskansleri onnistuu siinä paljon paremmin kuin\nminä, jos Herrat tapaavat toisensa.\"]\n\nLokakuun lopulla Kokovtseff palasi Krimiltä. Keisari oli itse alkanut\npuhua hänen kanssaan Langhoffista, ja lausunut sen toivomuksen, että\nhän jäisi paikalleen. Keisari oli, kuten Langhoff kirjeessä minulle\nilmoitti, \"tahallaan kehoittanut minua odottamaan, kun pyysin eroa,\najatellen, että minä mahdollisesti vielä tuumisin asiaa, sekä sanonut\ntäysin ymmärtävänsä vaikean asemani, kun minulle venäläiseltä taholta\nasetetaan vaatimuksia ja suomalaiselta taholta aivan päinvastaisia,\nmutta olevansa hyvin tyytyväinen, jos minä vielä voisin pysyä\nesittelijänpaikallani\". Langhoff päätti, ettei hän \"itsepäisesti\nvaatisi\" eroansa, varsinkin kun se kysymys, joka lähinnä oli\naiheuttanut hänen eronpyyntönsä (Viipurin läänin pitäjien erottaminen),\nnähtävästi pitemmäksi ajaksi oli joutunut syrjään.\n\nErokysymys sai nyt levätä jonkun aikaa. Mutta toukokuussa seuraavana\nvuonna (1912) Langhoff kirjoitti minulle: \"Tahdon ilmaista sinulle,\nettä katson nyt aivan mahdottomaksi jäädä paikalleni, ja olen myöskin\nvalmistanut Kokovtseffia siihen. Hän koetti tosin taivutella minua\nja sanoi, että minä suomalaisena isänmaanystävänä tulisin katumaan,\nkun saan nähdä eroni seuraukset. Minä pysyn kuitenkin päätöksessäni,\nsillä juuri suomalaisena isänmaanystävänä en voi kauemmin alistua\nnäkemään, kuinka kaikki vähitellen revitään, ja kaikkein vähimmän\ntahdon itse millään tavalla olla mukana siinä. Ehdotusta Venäjän\nkielen voimaansaattamisesta en voi kannattaa ja olen sen jo sanonut.\n— — — Yliopiston puolesta olen hyvin pahoillani, jos se, niinkuin\nminun täytyy otaksua, joutuu asiasta kärsimään, mutta on niin\nmonta muuta syytä, jotka tekevät jäämiseni mahdottomaksi, että en\nenää voi yliopiston vuoksi uhrautua.\" Sitä seuraavana aikana —\nme tapasimme toisemme m.m. Moskovan-käynnin aikana kesäkuussa —\npohdimme erokysymystä keskusteluissamme joka puolelta. Kokovtseff\noli luvannut lykätä lausunnon antamisen niistä kysymyksistä, joiden\nvoimaansaattamisessa Langhoff ei tahtonut olla mukana, minkä kautta\nvoitettaisiin aikaa. Langhoff päätti odottaa syksyyn.\n\nMoskovasta palattuamme herätti E. Schybergson minussa sen ajatuksen,\nettä olisi mahdollista saada kenraali Mannerheim Langhoffin\nseuraajaksi. Hän oli keisarin seurueeseen kuuluva kenraali, mikä\nosoitti, että H. Majesteettinsa oli kiintynyt häneen, ja sen lisäksihän\nnautti kunnioitusta Venäjän korkeammissa piireissä ja hänellä oli monta\nhenkilökohtaista edellytystä puheenaolevaan toimeen. Minä ilmaisin\najatukseni Langhoffille, joka sanoi tuumineensa samaa asiaa, ja lupasi\ntilaisuuden tullen puhua Mannerheimin kanssa. Tehtiinkö mitään muuta\nasian hyväksi, en tullut tietämään.\n\nLokakuussa Langhoff ilmoitti minulle, että mitä tuli niihin Suomea\nkoskeviin lakiehdotuksiin, joita ministerineuvoston tuli käsitellä, oli\nsovittu sellaisesta menettelytavasta, jonka kautta niiden käsittely\nlykkäytyi, niin että Langhoffin eroa vielä voitiin vähän viivyttää.\n\"Minä toivon\", kirjoitti hän, \"että yliopistonuoriso ymmärtää pysyä\nrauhallisena näinä vaikeina aikoina eikä sekaannu politiikkaan, sillä\nsanon sen suoraan, etten kanslerina tahdo joutua siihen asemaan, että\nminun täytyisi ryhtyä toimenpiteisiin opiskelevaa nuorisoa vastaan,\nja jos sitä vaadittaisiin, eroaisin mieluummin heti ja jättäisin\nsen jollekin toiselle\". Kuukautta myöhemmin hän kirjoitti: \"Kaipaan\nsanomattomasti päästä tästä taakasta, mutta en katso voivani nyt heti\npyytää eroa, mutta teen sen ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa,\njota luultavasti ei kauan tarvitse odottaa. Minä en voi nyt juuri\njättää yliopistoa oman onnensa nojaan, kun minulla on ollut kuumia\notteluita kenraalikuvernöörin kanssa, m.m. yliopiston vuoksi, ja\nluulen saaneeni joksikin aikaa torjutuksi hyökkäykset sitä vastaan,\nkun jyrkästi selitin, että niin kauan kuin minulla on kunnia olla\nyliopiston korkeimpana johtomiehenä, en tule sallimaan mitään vierasta\nsekaantumista.\" Juuri näihin aikoihin oli kenraalikuvernööriltä tullut\nkyselyitä, jotka koskivat \"Hämäläiset Nuoret\" ja \"Keskusteluseura\"\nnimisiä ylioppilasyhdistyksiä sekä akateemista laulukuntaa ja\nuusmaalaista osakuntaa, niiden Krestyn-vangeille järjestämäin\nkunnianosoitusten vuoksi, joihin kyselyihin minä viipymättä olin\nvastannut.\n\nTammikuun lopulla 1913 Langhoff ilmoitti minulle kirjeessä, että hän\nkahden kuukauden kuluttua vihdoin saisi eronsa. \"Minä olen\", kirjoitti\nhän, \"pyytänyt sitä H. Majesteetiltaan, koska en enää voi kestää tätä\nasiaintilaa, kun kaikki nyt näyttää käyvän niinkuin silloin arvelin,\nkun varoitin julkaisemasta asetusta valtakunnallisesta lainsäädännöstä.\nH. Majesteettinsa on suostunut siihen, ja minun pitäisi, kuten sanottu,\njäädä paikalleni vain kahdeksi kuukaudeksi, jotta asianomaisilla olisi\ntilaisuutta ja aikaa valita minulle seuraaja. Toivon, että kaikki\njärjestyy niin, että sinä voit pysyä paikallasi, mikä olisi yliopiston\nvastaiselle olemassaololle aivan välttämätöntä.\" Myöhemmin ilmoitti\nLanghoff suullisesti lähempiä yksityisseikkoja käynnistään keisarin\nluona. Syyksi uudistettuun eronpyyntöönsä hän oli maininnut Viipurin.\nhovioikeuden jäsenten tuomion, sen politiikan tuloksena, jota hän,\nvaikka turhaan, oli koettanut vastustaa. Keisari oli taasen valittanut\nsitä, että Langhoff jättäisi paikkansa, mutta sanoi ymmärtävänsä hänen\nasemansa vaikeuden. Kun Langhoff ilmoitti Kokovtseffille, mitä oli\ntehnyt, oli tämä huolissaan tarttunut päähänsä. Hän tahtoi koettaa\nsaada sopivan seuraajan ja tuntui silloin ajatelleen entistä Venäjän\nministeriä Makaroffia.\n\nKuukautta myöhemmin Langhoff ilmoitti, että senaattori Markoffilla\noli suurimmat toiveet tulla hänen seuraajaksensa. Sitä olisi,\nLanghoffin mielipiteen mukaan, vallitsevissa oloissa pidettävä\nparhaana ratkaisuna. \"Minä olen\", kirjoitti hän, \"ottanut vastuulleni\nsensuuntaisen työskentelyn. Yliopiston itsenäisyyttä pitäisi Markoffin\nkoettaa ylläpitää ja tehneekin hän niin, ja minä saan sitäpaitsi\ntilaisuuden puhua hänen kanssaan, ennenkuin matkustan täältä. Sinun\ntulee joka tapauksessa, yliopiston vuoksi, koettaa pysyä paikallasi.\nMarkoffin kanssa on verrattain helppo tulla toimeen — — — missään\ntapauksessa ei hän itse toivo yliopistolle mitään pahaa.\" Saatuaan\ntietää Langhoffin odotettavana olevasta erosta pyysi konsistori\nlähetystön kautta, että minä hänelle esiintoisin sen toivomuksen,\nettä hän pysyisi kanslerinvirassa vielä senkin jälkeen kuin hän\noli jättänyt ministerivaltiosihteerintoimen. Kirjelmässä huhtikuun\n3 päivältä esiintoin minä tämän konsistorin toivomuksen. Langhoff\nvastasi siihen käsikirjeellä, josta minä annoin tiedon konsistorille.\nYksityisesti hän kirjoitti minulle: \"Olen syvästi liikutettu siitä\nhyvästä ajatuksesta, joka Herroilla Professoreilla minusta on, ja\nheidän lausumansa toivomus, että minä mahdollisesti jäisin paikalleni,\non minulle paras palkinto kaikista niistä huolista ja vaikeuksista,\njoita näinä 7 vuotena olen saanut kokea. — — — Syistä, jotka jo\nsuullisesti olen sinulle esittänyt, olisi minulle aivan mahdotonta\npysyä v.t. kanslerina, vaikka otaksuisikin, että H. Majesteettinsa\nsiihen suostuisi. Yliopistolle siitä tuskin olisi hyötyä, koska asemani\ntodellisuudessa olisi aivan toinen kuin silloin kun minulla samalla\non ministerivaltiosihteerintoimi, ja pelkään sen vuoksi, etten voisi\nmitään tehdä yliopiston hyväksi sellaisissa olosuhteissa.\"\n\nHuhtikuun 12 päivänä 1913 oli Langhoffilla viimeinen esittelynsä.\nHänen eronsa myönnettiin silloin lopullisesti ja hänen seuraajakseen\nnimitettiin senaattori Markoff. Kokovtseff oli siitä ollut yksimielinen\nLanghoffin kanssa. Kenraalikuvernööri oli tahtonut jotakin \"Suomen\nerikoistuntijaa\" venäläisten vihollistemme joukosta. Mutta Kokovtseff\noli pyytänyt, että H. Majesteettinsa ei puhuisi Seynin kanssa\nLanghoffin seuraajasta. Keisarista oli hyvin vaikeata olla sitä\ntekemättä, mutta hän suostui siihen kuitenkin, ja kysymystä ei todella\nliene kosketeltu Seynin audienssilla.\n\n\"Menneen ajan valopilkkuihin luen lähinnä sen hyvän suhteen, joka\non vallinnut yliopistoviranomaisten ja minun välilläni\", kirjoitti\nLanghoff ilmoittaessaan erostaan. Yliopisto puolestaan voi\ntyydytyksellä ja kiitollisuudella muistaa niitä seitsemää verrattain\nrauhallista ja sen toiminnalle häiritsemätöntä vuotta, joiden aikana\nkenraali Langhoff oli ollut sen hallituksen johdossa. Luottamus oli\nollut molemminpuolista.\n\n\n\n\nMarkoffin kansleriajalta 1913—1917.\n\n\nKun kenraali Markoff huhtikuun 12 päivänä 1913 nimitettiin\nministerivaltiosihteeriksi, ei häntä oltu määrätty ottamaan haltuunsa\nyliopiston kanslerintointa. Sen johdosta kierteli sanomalehdissäkin\nhuhuja siitä, että joku venäläinen — mainittiin kansanvalistusministeri\n— nimitettäisiin kansleriksi. Kysyttäessä ilmoitti kuitenkin kenraali\nvon Etter minulle, että huhut varmuudella olivat perättömiä. Ei\nollut mitään epäilystä siitä, että H. Majesteettinsa Markoffin ensi\nesittelyssä nimittäisi tämän mainittuun toimeen. Sama käsitys oli\nMarkoffilla itsellään, kun minä toukokuun alussa kävin hänen luonaan\nHelsingissä. Toukokuun 12 päivänä saapui virallinen tieto, että\nH. Majesteettinsa oli uskonut uudelle ministerivaltiosihteerille\nkanslerintoimeen kuuluvain tehtävien hoitamisen.\n\nMinä kirjoitin heti Markoffille kirjeen, jossa tein selkoa yliopiston\nasemasta ja osoitin, että sillä oli ollut etu omata kanslereita, jotka\nolivat puolustaneet sen itsenäisyyttä ja suojanneet sitä joutumasta\npoliittisiin riitoihin ja selkkauksiin, sekä huomautin varsinkin niistä\nvaaroista, jotka seuraisivat kenraalikuvernöörin sekaantumisesta\nsen asioihin. Vastauskirjeessään Markoff lausui m.m.: \"Erittäinkin\nyhdyn siihen Herra Senaattorin lausumaan ajatukseen, että yliopistoa\ntulee suojella joutumasta poliittisiin riitoihin ja selkkauksiin.\nLuonnollisesti tulee koettaa puolustaa sitä kaikkea ulkonaista\npainostusta vastaan siinä suhteessa. Mutta samalla on välttämätöntä,\nettä yliopisto puolestaan karttaa kaikkea, mikä voisi aiheuttaa\nulkoapäin tulevia hyökkäyksiä sitä vastaan.\"\n\nEttä Markoff aloitti toimintansa kanslerina hyvin aikomuksin, sitä ei\nminulla ole ollut syytä epäillä. Hän osoittautui henkilökohtaisesti\nhyväntahtoiseksi ja ystävälliseksi eikä hänellä nähtävästi itsellään\nollut mitään venäläistyttämis- tai muita yliopiston etujen vastaisia\nsuunnitelmia. Hän oli verrattain lahjakas henkilö, mutta passiivinen\nluonne vailla siveellistä ryhtiä ja vastustuskykyä niiden vaatimuksiin\nnähden, joista hänen asemansa oli riippuvainen. Yliopiston vihollisiin\nhäntä ei voinut lukea, mutta mitään suoranaista tukea ei yliopistolla\nhänestä ollut. Hänen kansleriaikansa yleistä leimaa valaisevat ne\ntapahtumat ja seikat, jotka tässä lyhyesti kerrotaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVenäjän kielen ja kirjallisuuden professorinvirka oli aikaisemmin\nollut erikoisasemassa, nimittäin siten, että H. Majesteettinsa täytti\nsen ilman konsistorin edelläkäypää ehdotusta. Yliopisto oli vuonna\n1906 käyttänyt hyväkseen silloisia edullisia olosuhteita saadakseen\nmuutoksen siinä aikaan ja oli saanut hyväksytyksi asetuksen, jonka\nmukaan tämä virka, täyttämiseensäkin nähden, tuli samanarvoiseksi\nmuiden professorinvirkojen kanssa. Vähän aikaa Mandelstamin kuoleman\njälkeen vuoden 1911 alussa oli Stolypin kysynyt Langhoffilta viran,\ntäyttämisestä, johon Langhoff oli vastannut, että se täytettäisiin\nsamassa järjestyksessä kuin muutkin professorinvirat. Sen johdosta\njulistettiin virka heti avoimeksi, ja ajatus jonkun kutsumisesta siihen\nsai raueta.\n\nToukokuun alussa samana vuonna saapui kanslerille Stolypinilta kirje,\njossa hän pyysi selitystä siihen, mikä oli syynä vuonna 1906 tehtyyn\nmuutokseen venäjänkielen professorinviran täyttämiseen nähden ja mistä\njohtui, että asia oli päätetty ilman yhteyttä asianomaisen ministerin\nkanssa. Langhoff, joka juuri oli lähdössä ulkomaanmatkalle, pyysi minua\nantamaan v.t. kanslerille, kenraali v. Etterille, tarkempia tietoja\nkyseessäolevan ehdotuksen perusteluista. Sen johdosta minä kirjoitin\nEtterille puolivirallisen kirjeen, jossa tein selkoa toimenpiteen\nsyistä, huomauttaen ensi sijassa, kuinka toivottavaa oli, että\nvenäjänkielen professori, esittämällä tieteelliseen pätevyyteensä\nnähden samat takeet kuin muutkin professorit, saisi osaksensa samaa\nkunnioitusta ja arvovaltaa kuin nämäkin. Etter käytti Stolypinille\nvastatessaan hyväkseen minun antamiani tietoja. Mitään enempää ei tästä\nasiasta kuultu, mutta Stolypinin kysely osoitti, että venäläisellä\ntaholla tahdottiin saada paikkaan järjestelmälle mieluinen henkilö.\n\nVirkaan oli ilmoittautunut koko joukko hakijoita, ja sitten kuin\npätevyydenosoittamis-aika oli kulunut umpeen, oli konsistori\ntoukokuussa 1913 tehnyt ehdokasluettelon, jossa oli ensimmäiselle\nsijalle asetettu moskovalainen professori Sakulin, toiselle tohtori\nMansikka ja kolmannelle tohtori Arabaschin Pietarista. Kun syyskuun\nalussa ei mitään kuulunut nimityksestä, vaikka valitusta ei oltu\ntehty, kirjoitin minä Markoffille jouduttaakseni sitä. Minulla oli\nsyytä luulla, että kansanvalistusministeri oli tahtonut sekaantua\nasiaan, ja viittasin siihen Markoffille lähettämässäni kirjeessä. Hän\nvastasi, että otaksumani oli ollut oikea, mutta toivoi, että asia\npian selvenisi. Kuulin kuitenkin parooni Korffilta, joka oli käynyt\nPietarissa, että Arabaschin, oman kertomansa mukaan, oli määrätty\npaikkaan. Sen johdosta minä kirjoitin Markoffille kirjeen, jossa\nesitin, että olisi toivottavaa saada Sakulin nimitetyksi, sekä lausuin,\nettä kolmannelle sijalle asetetun ehdokkaan nimittäminen synnyttäisi\npaljon mielipahaa ja alusta alkaen saattaisi nimitetyn kieroon asemaan\nvirkatovereihinsa ja nuorisoon nähden.\n\nSyyskuun 20 päivänä Markoff tuli Helsinkiin, ja minä kävin heti\nhänen luonaan. Melkein ensimmäinen kysymykseni koski venäjänkielen\nprofessuuria. Markoff sanoi tulleensa tänne osaksi juuri sitä asiaa\nkoskevan kirjeeni johdosta. Hän selitti olevansa pahoillaan siitä,\nettä hänen nyt, kun ensi kertaa oli tärkeämpi yliopistoasia kyseessä,\nluultavasti täytyi toimia vastoin yliopistoviranomaisten toivomusta.\nHän aikoi näet nimittää Arabaschinin, ja hänen vaikuttimensa olivat\nseuraavat: Arabaschin oli erittäin etevä henkilö, joka hyvin\ntäyttäisi paikkansa. Venäjän tiedeakatemia oli palkinnut erään hänen\nteoksensa, ja sitähän täytyi pitää ylimpänä tuomarina sillä alalla.\nArabaschin oli ollut Leuchtenbergin prinssin opettaja, ja tämä oli\nhenkilökohtaisesti suositellut häntä. Sakulin oli poliittisesti\ntoimekas vasemmistomies ja voisi, jos tulisi professoriksi Helsinkiin,\nsaattaa yliopiston vaikeuksiin, kun taas Arabaschin ei ollut sidottu\nmihinkään poliittiseen puolueeseen ja oli luvannut pidättyä kaikesta\npolitikoimisesta. Takeena siitä oli Markoffin mukaan se seikka,\nettä Arabaschin oli henkilö, joka katsoi vain omaa etuansa! (Hän\ntarkoitti, että tämä ei seurannut mitään poliittisia ihanteita.)\nEdelleen huomautti Markoff, että yliopisto oli ainoa laitos maassa,\njota venäläistyttämispyrkimykset eivät olleet vielä koskeneet, mutta\nettä sillä oli paljon vihollisia, jotka käyttivät jokaista tilaisuutta\nhyväkseen ahdistaakseen sitä. Täytyi sentähden olla varovainen tässäkin\nasiassa, koska Sakulinin nimitys siinä suhteessa voisi tuottaa\nvahinkoa yliopistolle. — Minä esitin luonnollisesti käsitykseni\nasiasta, mutta huomasin, että Markoff oli jo sitoutunut ja luvannut\nnimittää Arabaschinin. Hän ymmärsi, että tätä ei erikoisen suopeasti\nvastaanotettaisi yliopistossa, mutta toivoi, että Arabaschinin\netevä persoonallisuus pian haihduttaisi mielipahan. Arabaschin\nnimitettiin professoriksi pian sen jälkeen. Syyksi uuden professorin\nnimittämiseen esitti kansleri virallisesti hänen etevät kirjailija- ja\ntutkijaominaisuutensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräs toinenkin samanaikuinen virkaylennysasia herätti jonkun verran\nhuomiota, vaikka se ratkaistiinkin yliopistoviranomaisten toivomuksen\nmukaan. Se koski Suomen ja Skandinaavian historian professorinvirkaa.\nKonsistori oli ensi sijalle asettanut ylimääräisen professorin C. von\nBonsdorffin. Eräs hakijoista, joka ei ollut päässyt ehdokassijalle,\ndosentti V. Voionmaa, oli valittanut, ja konsistorin selitys oli\nlähetetty kesäkuussa 1914, mutta ei vielä syksylläkään, minun\npalattuani ulkomailta, ollut mitään kuulunut nimityksestä. Kirjoitin\nsen johdosta Markoffille ja kysyin viivytyksen syytä, ilmaisten samalla\nsen arvelun, että asiaan oli toiselta taholta sekaannuttu. Jos niin oli\nlaita, oli minun mielestäni parempi antaa asian jonkun aikaa levätä,\nkuin että nimitys tapahtuisi vastoin konsistorin ehdotusta. Markoff\nvastasi, \"että asian laita todellakin oli niinkuin Herra Senaattori\noli ajatellut, ja sen vuoksi olen minä puolestani pitänyt sopivampana,\nettä asian ratkaisu saisi odottaa vielä jonkun aikaa\". Sen mukaan kuin\nLanghoffin kautta sain tietää, oli kenraalikuvernööri Seyn vaatinut,\nettä Voionmaa eikä v. Bonsdorff nimitettäisiin virkaan. Kun minä\njoulukuussa samana vuonna kävin Markoffin luona Pietarissa, kysyin\nhäneltä, kuinka asian laita nyt oli, ja hän ilmoitti, että nimityksen\ntäytyi odottaa, koska hän tarvitsi vielä muutamia tietoja. Hän myönsi\nnyt, että kenraalikuvernööri oli tahtonut saada toisen henkilön\nnimitetyksi Bonsdorffin sijasta. Minä huomautin, että sellainen\nsekaantuminen oli käsittämätöntä, koska von Bonsdorff ei ollut ottanut\nosaa poliittiseen elämään, ja ilmaisin sen otaksuman, että oli\nsekoitettu henkilöitä toisiin, jollaista aikaisemminkin oli sattunut.\nSikäli kuin sittemmin sain tietää, oli Seyn lausunut v. Bonsdorffista,\nettä hän oli \"kiivas ruotsikko\" ja \"nurjamielinen kaikkea venäläistä\nkohtaan\". Kun Markoff toistamiseen kysyi asiasta kenraalikuvernööriltä,\noli tämä vastannut, että hänen lausuntonsa koski _erästä_ professori v.\nBonsdorffia, mutta mahdollisesti ei sitä, josta nyt oli kysymys.\n\nSen mukaan mitä sittemmin kanslerinarkiston asiakirjoista olen\nnähnyt, oli tiedustelutarkoituksessa tutkittu poliittisen osaston\nmustaa kirjaa, ja siinä esiintyi kolme \"v. Bonsdorffia\", jotka olivat\npoliittisesti joutuneet huonoon valoon, nimittäin \"professori v.\nBonsdorff\", \"nuorempi v. Bonsdorff\" ja \"lehtori v. Bonsdorff\", kaikki\nilman ristimänimiä, mutta oli epäiltävää, tokko kukaan näistä oli sama,\njoka oli hakenut avoinna olevaa professorinvirkaa.\n\nNimitys viipyi yhä, jonka vuoksi minä tavatessani Markoffin elokuun\nlopulla ehdottomasti vaadin, että kysymys ratkaistaisiin ennen\nsyyslukukauden alkua. Hän lupasikin sen, ja nimitys tapahtuikin sitten\npian, syyskuun 3 päivänä, toista vuotta sen jälkeen kuin asia oli ollut\nvalmis ratkaistavaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarkoffin jälkeen oli senaatin varapuheenjohtajaksi tullut\nkenraalikuvernöörinkanslian päällikkö M. Borovitinoff, joka oli\nvenäläistyttämispolitiikan innokkaimpia apostoleita. Sikäli kuin minä\njoulukuun alussa 1913 aivan salaisesti sain tietää eräältä senaatin\nvirkamieheltä, oli Borovitinoff sen kysymyksen yhteydessä, joka koski\nvenäjänkielen määräämistä Suomen virastojen kieleksi ja josta H.\nMajesteettinsa oli kehoittanut senaattia laatimaan esityksen, tehnyt\nsellaisen ehdotuksen, että tämä kieli otettaisiin käytäntöön yliopiston\ntutkinnoissa ja luennoissa. Senaatti oli päättänyt kääntyä v.t.\nkanslerin puoleen kysymyksellä, voisiko se odottaa hänen kannatustaan\ntälle uudistukselle. Sen johdosta minä matkustin Pietariin puhuakseni\nhenkilökohtaisesti Markoffin kanssa, ennenkuin hän ennättäisi\nkysymykseen nähden sitoutua mihinkään senaatille vastatessaan.\nPietarinmatkaani valitsin joulukuun 18 ja 19 päivän, koska siten\nsaatoin olla poissa kenraalikuvernöörin tavanmukaisilta päivällisiltä\n19 päivänä. Läsnäolo näillä päivällisillä oli sijaiskanslerin\nkiusallisimpia virallisia velvollisuuksia.\n\nKävin Markoffin luona 18 päivänä ja ilmoitin, mitä olin saanut\ntietää, mainitsematta lähdettä. Hän vahvisti tiedon oikeaksi. Minä\nselitin, mitä vakavia vaaroja ehdotus sisälsi, sekä osoitin, mitä\nkäytännöllisiä mahdottomuuksia siinä oli. Yritys sen toteuttamiseksi\nolisi ensimmäinen askel yliopiston venäläistyttämistä kohti, joka\nolisi sen täydellinen häviö. Oli välttämättömän tarpeellista, että\nkonsistori saisi tilaisuuden lausua mielipiteensä asiasta, ennenkuin\nmitään enempää tehtiin. Minä pyysin senvuoksi, että Markoff odottaisi\nkonsistorin lausuntoa, ennenkuin vastaisi. Markoff myönsi oikeaksi\nkaiken mitä minä sanoin ja näytti ymmärtävän, että todellinen vaara\nuhkasi yliopistoa. Mutta, arveli hän, kuluisi monta vuotta, ennenkuin\nehdotusta mahdollisesti voitaisiin toteuttaa. Hän lupasi palauttaa\nsen minun ja konsistorin lausunnon saamista varten ja selitti, että\nme kernaasti saimme viivyttää lausuntojemme lähettämistä. Hän ei\naikonut asiata jouduttaa. Hän sanoi, että hänelle itselleen olisi\nmieluista, jos me lausunnoissamme voisimme esittää kaiken, mikä\nvoisi häntä auttaa ehdotusta vastustamaan. Keskustelusta sain sen\nkäsityksen, että Markoff halusi olla jotenkin solidaarinen yliopiston\nkanssa venäläistyttämiskysymykseen nähden. Mutta niin ei itse asiassa\nollut laita. Sen mukaan mitä minä jonkun aikaa sen jälkeen sain\ntietää, oli hän, jo ennenkuin yliopistoviranomaiset olivat lausuneet\nmielipidettään, antanut senaatille sen yleisen vastauksen, että se voi\nodottaa hänen kannatustaan ehdotuksen toteuttamiseen nähden.\n\nAsia tuli minulle remissitietä jo tammikuun puolivälissä 1914.\nKirjelmästä kävi selville, että senaatin oli käsketty tehdä\nesitys ei ainoastaan venäjänkielen opetuksen laajentamisesta\nalkeisoppilaitoksissa, vaan myöskin siitä, että kirjoittautuessa\nopiskelevana yliopistoon ja saadaksensa suorittaa molempien oikeuksien\nkandidaattitutkinnon sekä lainopillisia, kameraali- ja hallinnollisia\nvirkoja varten tarvittavia tutkintoja, tuli vastedes suorittaa\nriittävän laaja ja menestyksellinen tutkinto venäjänkielessä. Senaatti\noli vaatinut kouluylihallitukselta ehdotusta sellaiseen venäjänkielen\nopetuksen uudestijärjestämiseen, \"että henkilöiden, jotka ovat\nlopettaneet kurssin alkeisoppilaitoksessa, jolla on oikeus päästää\noppilaita yliopistoon, tulisi hyvien teoreettisten pohjatietojen ohella\nomata sellaiset käytännölliset tiedot mainitussa kielessä, että he\nvoivat yliopistossa kuunnella venäjänkielisiä luentoja sekä kykenevät\nilmaisemaan ajatuksensa mainitulla kielellä kuin myös kirjallisesti\nkäyttää tätä kieltä, joskin oikeinkirjoitus- ja tyylillisiä virheitä\ntehden\". Sen johdosta oli senaatti v.t. kanslerilta pyytänyt tietoa\nsiitä, voiko senaatti odottaa, että yliopisto tulisi järjestämään\n\"ainakin muutamissa pakollisissa aineissa ja jos mahdollista kaikissa\ntiedekunnissa venäjänkielisiä luentoja\", mikä senaatin mielipiteen\nmukaan oli välttämätöntä, jotta senaatille armossa annettu tehtävä\nvoitaisiin toteuttaa.\n\nMinä lähetin kirjelmän konsistorille ja ilmoitin samalla, että asian\nkäsittelyä, sen mukaan kuin kansleri suullisesti oli sanonut, ei\ntarvinnut jouduttaa. Kenraalikuvernööri oli kuitenkin toista mieltä ja\nantoi kesäkuun puolivälissä tietää, että asia oli kiireellinen. Minä\nolin silloin ulkomaanmatkalla, niin että kansleri kääntyi rehtorin,\nvaltioneuvos Donnerin, puoleen pyytäen tietoa siitä, missä vaiheessa\nasia oli. Tämä vastasi, että eri tiedekunnille oli suotu tilaisuus\nlausua mielipiteensä asiasta sekä että konsistori oli valinnut\ntoimikunnan sen laajempaa valmistelua varten, mutta se ei vielä ollut\nlähettänyt lausuntoansa. Kysymys otettaisiin jälleen käsiteltäväksi\nsyyslukukauden alussa.\n\nSyyskuun 15 päivänä 1914 konsistori laati seikkaperäisen lausunnon,\njoka, samoin kuin minun kirjoittamani pitkähkö lausunto, lähetettiin\nlokakuun alussa kanslerille. Konsistorin lausunto oli joka suhteessa\nepäävä. Siinä lausuttiin, että ylioppilastutkintoa suorittaville eivät\nlaajemmat tiedot venäjänkielessä olleet tarpeen vaatimia sekä että\npakollisia kuulusteluja venäjänkielessä lainopillisten tutkintojen\nsuorittamista varten samaten täytyi pitää tarpeettomina ja ne olisivat\nlainopillisille opinnoille haitaksi. Sellaisen venäjänkielentaidon\nosoittamista, jota valtionvirkoihin vaaditaan, ei missään tapauksessa\npitäisi yhdistää yliopistotutkintoihin, vaan tulisi se suorittaa niistä\nriippumatta. Venäjänkielisiin luentoihin nähden huomautti konsistori,\nettä sellaisten pakollisten luentojen käytäntöön ottaminen muissa kuin\npuhtaasti venäläisissä aineissa ei olisi ainoastaan ristiriidassa\ntieteellisen opetuksen edun ja sen tehtävän kanssa, joka yliopistolla\non, vaan tuottaisi myöskin opettajille ja oppilaille voittamattomia\nvaikeuksia.\n\nLausunnossani minä yhdyin konsistorin esittämiin näkökohtiin ja\ntehostin varsinkin mitä häiriöitä yliopiston toiminnalle sellaiset\ntoimenpiteet, kuin kyseessäolevat, jotka koskevat sen elinehtoja,\ntuottaisivat. Niihin vaatimuksiin nähden, että yliopiston opettajien\ntulisi antaa venäjänkielistä opetusta, lausuin minä m.m.: \"Sellaisen\ntarpeeksi laajan kielitaidon puute sulkisi monelta kykenevältä voimalta\npääsyn yliopistoon, kun taas olisi mahdollista, että tieteellisesti\nala-arvoiset tai vähemmän etevät, joiden on onnistunut hankkia\nitselleen tarpeellinen venäjänkielen taito, saisivat yliopiston\ntieteelliset oppituolit haltuunsa. Niin opetus ja tutkimus kuin\nyliopiston tieteellinen arvo kärsisi, ja yliopiston kyky täyttää\nensimmäinen korkea tehtävänsä joutuisi vaaranalaiseksi. Katsoen\nyliopiston ja maan hyvää olisi tämä liian korkea hinta siitä\npoliittis-hallinnollisesta edusta, jota sillä tahdotaan voittaa.\"\n\n\"Suomen yliopistolla — ainoalla puhtaasti tieteellisellä suomalaisen\nsivistyksen ahjolla — on\", lausuin edelleen, \"olemassaolonsa aikana\nollut monia vaikeuksia kestettävänä, rajoitettujen aineellisten varojen\nvuoksi ja kykenevien, hyvin koulittujen voimien puutteessa. Lähinnä\nkorkeiden suojelijainsa ja valistuneen hallituksen tuen avulla on se\nkuitenkin vähitellen työllään voinut kohottautua sellaiseen asemaan,\njoka on antanut syytä toivoa, että Suomen yliopisto voi hyvin täyttää\ntehtävänsä sekä omaan maahan nähden että kilpailussa muiden maiden\ntieteellisten korkeakoulujen kanssa. Sen vuoksi ei ole ihmeteltävä,\njos ne, joille tämän laitoksen etu ja menestys ovat erikoisen kalliit,\nja jotka sille ovat omistaneet elämänsä pääasiallisen harrastuksen\nja työn, huolestuksella odottavat toimenpiteitä, jotka, samalla kuin\nne tahtovat tehdä yliopistonopetuksen poliittisten tarkoitusperien\nvälikappaleeksi, merkitsevät varmaa ja arveluttavaa taantumusta.\"\n\nKun minä joulukuussa kävin Pietarissa, sain tilaisuuden nähdä Markoffin\ntekemät reunamuistutukset konsistorin ja minun kirjelmääni, joista kävi\nselville, ettei hän ollut niihin tyytyväinen ja ettei hän suinkaan,\nniinkuin hänen aikaisemmista lausunnoistaan oli voinut otaksua, ollut\nmeidän esittämällämme kannalla. Kirjelmät oli käännetty venäjäksi\nkenraalikuvernöörin varalle, mutta hän ei vielä ollut pyytänyt niitä,\nvaikka hän puoli vuotta aikaisemmin oli tahtonut kiirehtiä asiaa. Kun\nminä kysyin Markoffilta, kuinka asian laita oli, vastasi hän, ettei se\nollut lainkaan edistynyt ja että sitä nykyisissä olosuhteissa tuskin\ntultaisiin käsittelemään, minkä johdosta minä ilmaisin tyytyväisyyteni.\n\nMutta Markoff antoi — niinkuin kanslerinarkiston asiakirjoista\nkäy selville — toukokuussa 1915 seikkaperäisen lausunnon asiasta.\nSelostettuaan konsistorin ja sijaiskanslerin lausunnot hän huomautti,\nettä ne eivät voineet olla ratkaisevia kysymykseen nähden, vaan että\nne olivat vain neuvoa-antavaa laatua. Hän sanoi, että ne epäilykset,\njotka näissä lausunnoissa ilmituotiin, olivat huonosti perusteltuja,\nliioiteltuja, eivätkä sen vuoksi olleet vakuuttavia. Minun ilmaisemaani\npelkoa, että aiotut toimenpiteet tarkoittaisivat yliopiston\nvenäläistyttämisen alkamista, piti hän \"ennenaikaisena\". Hallitus voisi\nesteettä toimeenpanna ehdotetut toimenpiteet, mutta sen täytyi tapahtua\njonkunlaisella pehmeydellä ja asteittain. 4—5 vuoden kuluttua, siis\n1920—1921, voitaisiin ryhtyä soveltamaan uutta ohjelmaa.\n\nMarkoff selitti kirjelmässään olevansa taipuvainen avustamaan\nsenaatin toivomusten toteuttamista, että yliopistossa pidettäisiin\nmuutamissa aineissa venäjänkielisiä luentoja, mutta huomautti, että\nse ei voinut tapahtua heti. Venäjänkielentaitoisia professoreja ei\nollut yliopistossa, ja sellaisten kutsuminen Venäjältä kohtaisi\nvaikeuksia. Nykyisille ylioppilaille olisi vaikeata menestyksellä\nseurata venäjänkielistä opetusta. Voisiko uusi ylioppilaspolvi siinä\nsuhteessa paremmin suoriutua, sen saisi lähin tulevaisuus osoittaa.\nKaikki mainitut seikat kehoittivat -varovaisuuteen. Itse ei Markoff\nkatsonut voivansa ratkaista, missä tiedekunnissa, missä aineissa ja\nmissä järjestyksessä venäjänkielinen opetus otettaisiin käytäntöön, ja\nhän pyysi, että kenraalikuvernööri alistaisi sen kysymyksen senaatin\nharkittavaksi. Kun se oli tapahtunut, oli Markoff taipuvainen ryhtymään\ntoimeen.\n\nHuolimatta asiassa osoittamastaan myöntyväisyydestä ei Markoff\nilmeisesti henkilökohtaisesti ollut kyseessäoleviin suunnitelmiin\ninnostunut ja koetti viivyttää niiden toteuttamista. Elokuussa samana\nvuonna sanoi hän minun siitä kysyessäni, että koko ehdotus tullaan\nhautaamaan, ja arveli, että se saisi levätä rauhassa \"tuomiopäivään\nsaakka\".\n\nSiinä tulivat luonnollisesti sodassa koettujen vastoinkäymisten\nvaikutukset esille. Sekin asia — yksi rengas sarjassa — oli minusta\nomiaan osoittamaan, että kansallisen pelastuksemme ainoa mahdollisuus\noli siinä, että Venäjän läntinen naapuri sen kukistaisi. Venäjän voitto\nolisi ollut maamme varma perikato.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeväällä 1915 julkaistiin useita saksankielisiä väitöskirjoja.\nAsia herätti senaatin huomiota, ja se pyysi kenraalikuvernööriä\nhuomauttamaan kanslerille, että se ei ollut sopivaa. Senaatin mielestä\noli väitöskirjojen odotettava sodan loppua, tahi sitten ei yleisöllä\nsaisi olla pääsyä väitöstilaisuuteen, jotta se siten ei saisi\njuhlallista leimaa. Yliopisto velvoitettaisiin olemaan hyväksymättä\nsaksankielisiä väitöskirjoja, kunnes voimassaoleva määräys, joka siitä\nsäätää, olisi muutettu. Kansleri kääntyi asiassa minun puoleeni,\nkuitenkin vain huomauttaen, \"että saksankielen käyttö nykyisissä\nolosuhteissa\" ei ollut sopivaa. Minä ilmoitin kanslerille, että oli\nsovittu siitä, että saksankielisten väitöskirjojen tarkastuksessa\nkäytettäisiin ainoastaan kotimaisia kieliä. Kenraalikuvernööri vaati\nkuitenkin, että mainittu säännös (vuodelta 1871) oli muutettava.\nMarkoff on hänen kirjeeseensä merkinnyt, että pitää saada selko siitä,\nmitenkä asian laita tässä suhteessa on venäläisissä yliopistoissa,\n\"joiden kanssa meidän yliopistomme täytyy kulkea samassa tahdissa\".\nSamansuuntainen oli hänen vastauksensa kenraalikuvernöörille. Venäjän\nkansanvalistusministeriltä tiedusteltaessa saatiin kuulla, ettei\nmitään saksankielen opetuksen supistamista ollut Venäjän yliopistoissa\ntapahtunut ja että saksankielisiä väitöskirjoja esiintyi ainoastaan\nTarton yliopiston jumaluusopillisessa tiedekunnassa. Sen enempää ei\nasiasta kuultu.\n\nMyöhemmin, vuoden 1916 lopussa, Seyn ilmoitti kirjeessä Markoffille,\nettä häneltä oli \"rintaman esikunnan\" taholta tiedusteltu,\nkäytettiinkö todellakin yliopisto-opetuksessa Helsingissä runsain\nmäärin saksalaisia oppikirjoja ja tapahtuiko jonkun aineen opetus\nsaksankielellä. Markoff pyysi minulta tietoja siitä asiasta. Minä\nannoin tammikuun 8 päivänä 1917 pitkähkön lausunnon, jossa lähinnä\nhuomautin, että kaikki luennot, venäläisiä aineita lukuunottamatta,\npidettiin suomen- tai ruotsinkielellä ja että ainoastaan kielellisissä\nseminaariharjoituksissa käytettiin asianomaisia ulkomaisia kieliä.\nOppikirjakysymyksessä viittasin painettuihin tutkintovaatimuksiin ja\nlausuin, että osaa niistä voitiin pitää pakollisina kurssikirjoina,\ntoisia oli vain ehdotteeksi suositeltu opiskelevien käytettäviksi.\nSaksalaisilla oppikirjoilla oli siinä huomattava sija, johtuen\nosittain siitä, että ne olivat monissa tapauksissa paljon parempia ja\nsopivampia kuin muilla sivistyskielillä ilmestyneet, osittain siitä,\nettä ylioppilaamme enimmäkseen osasivat niin vaillinaisesti ranskaa\nja englanninkieltä, että suuri enemmistö heistä olisi vain huonolla\nmenestyksellä ja joka tapauksessa ainoastaan suurella vaikeudella\nja ajanhukalla kyennyt käyttämään näillä kielillä kirjoitettuja\noppikirjoja itseopiskelussa. Saksankielisten oppikirjaan käyttö oli\nsentähden ehdoton välttämättömyys. Niitä ei yleensä voitu nykyoloissa\nvaihtaa toisiin tuottamatta haittaa opinnoille, joita yliopiston tuli\nedistää. Tämä oli yliopistonopettajain käsitys, riippumatta siitä,\nmihin kulttuurikieleen itsekukin heistä oli persoonallisesti enimmän\nmieltynyt. Se seikka, että Suomessa samoin kuin Skandinaavian maissa\nja monin paikoin muuallakin saksankieli oli tieteen alalla saavuttanut\nsuurta jalansijaa, johtui kulttuurivirtauksista ja olosuhteista, jotka\nolivat syrjässä poliittisista kysymyksistä ja pyrkimyksistä.\n\nKanslerin vastaus kenraalikuvernöörille oli laadittu minun lausuntoni\nmukaisesti. Ja sikseen asia jäi, ehkä vallankumouksen ansiosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaaliskuun 6 päivänä 1915 olimme rehtori Donner ja minä kutsutut\nsenaattiin tietämättä syytä, miksi läsnäolomme siellä oli tarpeen.\nKoolla oli muutamia senaattoreita, ja puhetta johti senaattori\nWirenius. Hän ilmoitti H. Majesteettinsa keisarin saapuvan Helsinkiin\nmaaliskuun 10 päivänä. Haluttiin valmistaa H. Majesteetilleen\njuhlallinen, alamainen vastaanotto ja oli m.m. suunniteltu, että\nkoulunuoriso ja ylioppilaat muodostaisivat torille ja kaduille\nkujanteen, jota pitkin hän ajaisi rautatieasemalta. Meiltä haluttiin\nnyt tietoa, millä tavoin asia opiskelevaan nuorisoon nähden olisi\nparhaiten järjestettävissä. Me oivalsimme heti, että sellainen\ntoimenpide kohtaisi ylioppilaiden taholla paheksumista ja sitäpaitsi\nolisi tuskin toteutettavissa. Itsenäisyysliike oli jo nuorison\nkeskuudessa kehittynyt sellaisiin muotoihin, jotka olisivat olleet\nsoveltumattomat sentapaiseen lojaalisuudenosoitukseen. Asetuimme\nsentähden torjuvalle kannalle viitaten niihin käytännöllisiin\nseikkoihin, jotka vaikeuttivat ehdotettua järjestelyä, nimittäin\najan vähyyteen, ylioppilaiden ulkonaisten tunnusmerkkien puutteeseen\ny.m. Ei voitu taata, ettei sivullisia aineksia, esimerkiksi\nvenäläisiä vallankumouksellisia, tunkeutuisi ylioppilaiden joukkoon,\nmikä voisi käydä vaaralliseksi. Emme sentähden tohtineet ottaa\nvastuuta kantaaksemme. Tämä todiste näytti tehoavan viranomaisiin.\nSitten ehdotettiin senaatin taholta yhtenäisempää ylioppilaiden\nkunnianosoitusta asemalla, ylioppilaslaulua keisarin sieltä lähtiessä\nj.n.e., joita ehdotuksia vastaan me niinikään teimme muistutuksia.\nLupasimme harkita asiaa ja antaa vastauksemme seuraavana iltana.\nYksityisesti koettivat muutamat senaattorit, jotka ymmärsivät\nvastahakoisuutemme syyn, yliopiston edun nimessä taivuttaa meitä, mutta\nme viittasimme yhtä yksityisesti maassa vallitsevaan mielialaan, jota\njatkuvat venäläistyttämistoimenpiteet, Svinhufvudin karkoitus, yhä\nuudistuvat tuomiot yhdenvertaisuuslain noudattamattomuudesta olivat\nkiihoittaneet.\n\nSeuraavana päivänä kävi Donnerin luona eräs senaattori, joka tahtoi\nkaikin mokomin, että akateemisen nuorison puolesta oli aikaansaatava\njonkinlainen kunnianosoitus, ja ehdotti, että ainakin ylioppilaskunnan\nlähetystö olisi asemalla läsnä keisarin saapuessa. Neuvoteltuamme\nkuraattorien kanssa katsoimme voivamme hyväksyä tämän ehdotuksen, jonka\nDonner ilmoitti Wireniukselle.\n\nIllalla klo 10 kutsuttiin minut kuitenkin senaattiin, jossa oli taas\nkoolla muutamia senaattoreita, ja jonne Donnerkin oli kutsuttu. Sain\nsiellä kuulla, että ehdotusta lähetystön kunniatervehdyksestä asemalla\nei voitu hyväksyä, ja että nyt pidettiin jälleen kiinni alkuperäisestä\nkujanmuodostus-tuumasta. Varapuheenjohtaja, Borovitinoff, oli nimittäin\njo ottanut tämän järjestelyn ohjelmaan. Me lausuimme kummastuksemme\nsen johdosta, koska olimme saaneet edellisen päivän neuvotteluista sen\nkäsityksen, että tämä ehdotus oli rauennut. Sillä edellytyksellä olimme\nryhtyneet neuvottelemaan asiasta kuraattorien kanssa. Viranomaisten\nvastaväitteiden johdosta minä lausuin jyrkästi, että se järjestely\nei voinut tulla kysymykseen, jonka vuoksi oli turhaa siitä enää\nväitellä. Sen sijaan ehdotin, että yliopistonopettajat ja ylioppilaat\nkokoontuisivat yliopiston portaille H. Majesteettinsa kulkiessa siitä\nohitse kirkkoon. Ehdotus ei viranomaisia miellyttänyt, mutta pitkän\ntuumailun jälkeen he myöntyivät ja selittivät suostuvansa ehdotukseen,\nedellyttäen kuitenkin, että osakuntain liput otettiin mukaan.\n\nInspehtorit olivat kutsutut kokoukseen seuraavana päivänä klo 1/2 2,\njolloin rehtori ilmoitti heille viranomaisten toivomuksen ja teki\nselkoa meidän toimenpiteistämme. Meille annettiin tunnustus siitä, että\nolimme saaneet estetyksi ylioppilaiden asettamisen kunniakujanteeseen,\nja ajatus yliopiston portaille kokoontumisesta hyväksyttiin. Lippujen\nmukaanottamisesta oltiin erimielisiä, jonka vuoksi päätettiin, että\nosakunnat saivat käsitellä kysymystä kokouksissaan.\n\nKlo 1/2 4 menimme senaattiin ilmoittamaan lopullisesti, että\nyliopistonopettajat ja ylioppilaat aikoivat kokoontua yliopiston\nportaille. Annoimme tämän tiedon senaattoreille Wireniukselle\nja Semenoffille, mutta he eivät katsoneet voivansa lopullisesti\nhyväksyä toimenpidettä, vaan asia oli alistettava varapuheenjohtajan\nratkaistavaksi. \"Hän tahtoo päättää ja määrätä kaiken itse\", lausui\nSemenoff. Wirenius esitti asian venäjänkielellä Borovitinoffille, joka\nhieman vastustettuaan myöntyi ehdotukseemme. Lippukysymykseen emme\nantaneet varmaa vastausta.\n\nUseimmat senaattorit olivat koolla talousosaston istuntohuoneessa,\nja varapuheenjohtaja hääräili edestakaisin. Koko meno muistutti\nkanatarhaa. En voinut olla huoahtamatta, kun tuli mieleeni entiset\najat. Poistuessani kuiskasi ylivahtimestari (Puukka) korvaani: \"Täällä\non semmoista fjäskiä.\"\n\nLippuasiassa osakunnat tekivät erilaisia päätöksiä, joten kysymys\nraukesi. Sen sijaan päätettiin, että yliopiston edustalle tuli saapua\nkymmenen miestä kustakin osakunnasta. Lippujen poisjättäminen saattoi\nehkä tuottaa ikäviä seurauksia, mutta rehtori ja minä pysyimme\npassiivisina, kun koko homma tuntui nuorisosta perin vastenmieliseltä,\nemmekä tahtoneet pakolla esiintuoda sellaista, mikä voisi näyttää\nkunnioituksen osoitukselta, koska vallitsevissa oloissa ei ollut sille\nmitään edellytyksiä olemassa.\n\nKeisarillinen juna saapui Helsinkiin maaliskuun 10 päivänä klo\n1/2 9 aamulla. Jo tuntia aikaisemmin olivat senaatin jäsenet,\nvirastojen päälliköt y.m. kokoontuneet asemataloon. Senaattorit,\nsijaiskansleri ja muutamat muut oli sijoitettu II luokan odotussaliin,\nmuut eteiskäytävään. Kenraalikuvernööri esitteli jokaisen H.\nMajesteetilleen, joka ojensi kätensä ja teki jonkun kysymyksen tai oli\nvaiti. Minuun hän katsoi pitkään ja ilmeisesti tunsi minut, mutta ei\nvirkkanut mitään.\n\nKun keisari meriväen univormuun puettuna vähän myöhemmin aamupäivällä\najoi automobiilissa yliopiston ohitse Nikolainkirkkoon, seisoimme\nsopimuksen -mukaan koossa yliopiston portailla ja paljastimme ääneti\npäämme. Keisari vastasi tervehdykseen kohottamalla kätensä lakinreunaan\nja kumartamalla. Lähdimme sitten heti eteiseen, sotilassoittokunnan\nkaiuttaessa keisarihymniä torilla.\n\nMitään jälkilaskuja ei tämä nuorison vastahakoinen, kylmä\nkunniatervehdys aiheuttanut. Kirjeessä Markoffille minä selitin,\nmitenkä se johtui vallitsevasta mielialasta, ja että olimme tahtoneet\ntoimia niin, ettei keisarivierailu olisi aiheuttanut, selkkauksia\nyliopistossa. Ylioppilaat olivat hyvillään siitä, ettei heitä kohtaan\nollut mitään pakkoa harjoitettu, ja ilmitoivat lähetystön kautta\nrehtorille ja minulle kiitollisuutensa siitä tavasta, millä olimme\ntämän asian järjestäneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSotavuodet eivät tietenkään jättäneet yliopistoa kokonaan rauhaan\neivätkä menneet ohitse aiheuttamatta yksityisiä akateemisia kansalaisia\nvastaan tähdättyjä toimenpiteitä poliittisten asiain takia. Markoff\nei kuitenkaan osoittanut erikoista intoa niiden perilleajamisessa.\nSiitä asiasta piti santarmisto huolen. Tähänkuuluvat tapaukset\nolivat kokonaan toisenlaatuisia kuin ennen. Taistelu laittomuutta\nvastaan ei nyt ollut etualalla. Passiivinen vastarintapolitiikka\nei ollut enää nuorison kesken suuressa arvossa, eikä aikaisempi\nmielenosoitustarve tullut näkyviin. Ei ollut enää kysymys laillisen\noikeutemme turvaamisesta, vaan, jos mahdollista, korkeamman\npäämäärän saavuttamisesta: maamme täydellisestä vapaudesta ja\nriippumattomuudesta. Itsenäisyysajatus oli yhä syvemmälle juurtunut\nnuorisoon ja johtanut aktiiviseen toimintaan tämän päämäärän\nsaavuttamiseksi maailmansodan yhteydessä, pyrkimys, jota minä\ntäydellisesti ymmärsin, samalla kuin iloitsin nuorison osoittamasta\npäättäväisyydestä ja uhrautuvasta rohkeudesta. Aktivistien vaino alkoi\nvarsinaisesti vuonna 1916, ja useita opiskelevan nuorison jäseniä\nvangittiin (Bruhn, Ruuth, Bahne, Relander, Riekki y.m.). Heidän\n\"rikoksensa\" olivat sitä laatua, että yliopistoviranomaisten väliintulo\nsaattoi vain poikkeustapauksissa tulla kysymykseen eikä siitä voinut\nmitään tuloksia odottaa. Vallankumous maaliskuussa 1917 tuli väliin ja\nesti ankarien tuomioiden täytäntöönpanon.\n\nTämänsuuntaisia ilmiöitä, varsinkaan jääkäriliikettä, ei milloinkaan\nkäsitelty kirjeenvaihdossa kanslerin ja minun välillä, ja vain kerran\nniitä kosketeltiin suullisessa keskustelussa. Se tapahtui käydessäni\nPietarissa tammikuussa 1916. Eräältä henkilöltä (ulkomaalaiselta),\njoka oli käynyt kenraalikuvernöörin luona, olin saanut kuulla Seynin\npuhuneen hyvin uhkaavasti yliopistosta, nimittäneen sitä poliittisen\nkiihoituksen pesäksi ja sanonut, että professorit istuttivat nuorisoon\nvaarallisia poliittisia mielipiteitä (saksalaisystävällisyyttä).\nEtenkin neljä tai viisi professoria kuului olevan siinä suhteessa\ntoimekkaita. Jos hän, kenraalikuvernööri, saisi päättää, sulkisi hän\nyliopiston, mutta sen erikoisasema suojeli sitä. Hän tahtoi kuitenkin\nkoettaa vaikuttaa kansleriin. Minä kirjoitin tästä Markoffille ja\nilmoitin, että myöskin santarmipäällikkö oli lausunut samantapaisia\nuhkauksia rehtorille, professori Ruinille. Tämän tiedonantoni johdosta\nMarkoff oli pyytänyt minua käymään luonansa.\n\nKeskustelussa tuli puhe myöskin jääkäriliikkeestä, tahi oikeammin\nsanoen nuorten miesten Saksan-matkoista, perin arkaluontoisesta\nasiasta, joka vaati suurta varovaisuutta. Minä huomautin, etteivät\nSaksaan-menijät olleet suinkaan pelkkiä ylioppilaita, vaan eri\nyhteiskuntaluokista ja eri seuduilta lähteneitä nuorukaisia, ja että\nliike oli sorto- ja venäläistyttämispolitiikan hedelmiä. Toiveet sen\nehkäisemisestä olivat rauenneet tyhjiin. Mieliala siinä suhteessa oli\nnyt toinen kuin sodan alussa. Yliopistoa ja ylioppilaskorporatsioneja\nei voinut tehdä vastuunalaisiksi tästä liikkeestä, vaan nuoret miehet,\nylioppilaat ja ei-ylioppilaat, toimivat omalla vastuullaan. Kokonaan\nvääräksi vakuutin sen luulon, että professorit olisivat ylioppilaita\nsiihen kehoittaneet. Pikemminkin oli asian laita päinvastoin. Nuorison\nmieliala oli vaikuttanut vanhemman polven katsantokantaan. Yliopiston\nsulkemiseen nähden Markoff oli kanssani yhtä mieltä siitä, ettei\nsellainen toimenpide ollut millään tavoin tarpeen vaatima ja että se\nvaikuttaisi sekä suoranaisesti että välillisesti hyvin kiihoittavasti.\nMarkoff mainitsi kenraalikuvernöörin käyvän piakkoin Pietarissa ja\nsanoi tahtoneensa sitä ennen puhua kanssani, koska saattoi arvata\nSeynin tulevan tekemään syytöksiä yliopistoa vastaan. Korkeakoulua ei\nsillä kertaa kuitenkaan tehty syntipukiksi yhteiskunnan mielialan ja\nmaassa harjoitetun poliittisen toiminnan aiheuttamisesta. Siinä kohden\noli Markoffin välinpitämättömyys ja passiivinen suhtautuminen meille\ntavallaan eduksi.\n\nYliopiston opettajisto ei kuitenkaan täydellisesti säilynyt rettelöiltä\ntänä aikana. Miekkailunopettaja M. Mexmontan vangittiin jo kesällä\n1915 ja tuomittiin kuolemaan. Toimenpiteet hänen hyväkseen eivät\nvaikuttaneet muuta kuin että mahdollisesti edistivät rangaistuksen\nlieventämistä 15 vuoden pakkotyöksi. Professori W. Söderhjelm\nvangittiin helmikuussa 1916 ollessaan matkalla Ruotsiin erään\nkirjallisen työn vuoksi. Juttu selvisi kuitenkin verrattain pian,\nja Markoff osoitti siinä suurta auliutta ja antoi tehokasta apua.\nProfessori R. Erichin, joka oli syksystä 1915 oleskellut Ruotsissa,\npääasiallisesti poliittisessa tarkoituksessa, ja joka ei ilman vangiksi\njoutumisen vaaraa voinut palata kotimaahan, täytyi vuoden 1916 lopulla\nhakea eroa professorintoimestaan, kun virkavapautta ei hänelle enää\nmyönnetty. Tästä asiasta minulla oli sekä kirjeenvaihtoa että suullisia\nkeskusteluja Markoffin kanssa. Hän osoitti melkoista hyväntahtoisuutta,\nja kysymyksen ratkaisua voitiin sen johdosta viivyttää, mutta\nkenraalikuvernööri painosti häntä kovin. Itse puolestani, omituista\nkyllä, en joutunut minkäänlaisen vainon alaiseksi, vaikka poliittinen\nkantani ei voinut olla viranomaisille aivan tuntematon. Erään ehdotetun\nkunnianosoituksen johdosta v. 1916 oli kenraalikuvernööri lausunut\nkirjeessä Markoffille jotenkin laimeasti, että minä, joka sodan\npuhjetessa olin Saksassa, olin kotiin palattuani puhunut sielläolostani\nja sikäläisestä kohtelusta tavalla, joka ei todistanut \"isänmaallista\nmielenlaatua\". Myöhemmin, helmikuussa 1917, minut kutsuttiin\nsantarmihallitukseen, missä tutkintatuomari Maskevitsch kuulusteli\nminua kesällä 1915 tekemäni Ruotsin-matkan johdosta. Mitään selitystä\nei kansleri sen johdosta vaatinut. Minulla on syytä luulla Markoffin\nolleen tietämättömän siitä, että venäläisellä taholla aiottiin,\nvalmistavien tutkimusten päätyttyä, ehkä jo keväällä 1917, järjestää\nsuuri valtiopetosjuttu Suomen itsenäisyyspyrintöjen johdosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaaliskuun vallankumous 1917 lopetti ministerivaltiosihteerin\ntoiminnan, ja yliopisto oli siis ilman kansleria. Kun minä sanotun\nkuukauden 19 ja 20 p:nä kävin Pietarissa, otin kanslerikysymyksen\npuheeksi sikäläisten viranomaisten kanssa, ja minua kehoitettiin\nantamaan esitys asiasta. Ajatukseni oli, että kanslerinvirka\nsiirrettäisiin Helsinkiin ja että kansleri määrättäisiin vaalin\nperusteella. Heti kotiin palattuani lähetin \"Venäjän korkeimman\nhallituksen Suomen asiain komissaarille\" kirjelmän, jossa ehdotin,\nettä kanslerin harkinnasta ja päätösvallasta riippuvat juoksevat\nasiat uskottaisiin väliaikaisesti sijaiskanslerille, kunnes\nkanslerikysymys ehdittäisiin järjestää. Muutaman päivän kuluttua\nsaapui kenraalikuvernöörin kautta maaliskuun 20:ntena päivätty\nkirjelmä pääministeriltä, ruhtinas Ljvoffilta, joka ilmoitti \"että\nkenraaliluutnantti Markoff on vapautettu hoitamasta kanslerinvirkaan\nkuuluvia tehtäviä ynnä että sijaiskansleri Hjeltin toimeksi on annettu\nhoitaa väliaikaisesti kanslerintehtäviä sekä esittää ehdotus sanotun\nviran täyttämisestä\". Konsistorin laatima asetusehdotus vaalin\nperusteella täytettävästä kanslerinvirasta hylättiin silloisessa\nsenaatissa, joten kysymys sillä kertaa raukesi ja odottaa yhä\nlopullista ratkaisuaan. Ensimmäisiä toimenpiteitäni oli kallisarvoisen\nkanslerinarkiston siirtäminen Pietarista Helsinkiin. Se pelastui siten\nhäviämästä bolshevikkivallan aikana Pietarissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähes kaksi vuosikymmentä kestäneen laittomuus- ja\nvenäläistyttämishallituksen aikana oli yliopiston onnistunut,\ntilapäisiä häiriöitä lukuunottamatta, selviytyä kutakuinkin eheänä\ntämän vaikean ja uhkaavan, poliittisesti kuohuvan ajan vaaroista.\nSen itsehallintoa ei ollut järkytetty, sen tieteellisiä tehtäviä\noli pidetty arvossa, ja sen opetuksen ei ollut tarvinnut palvella\npoliittisia tarkoitusperiä, jotka ovat sen elämälle vieraita.\nNuorison moraali ja vastustushalu ei ollut turmeltunut. Yliopisto\noli ollut tärkeänä puolustusasemana maamme taistelussa idän sortoa\nja kansallisuudenhävityspolitiikkaa vastaan. Todennäköisesti ei tätä\nasemaa olisi kuitenkaan enää kauan voitu menestyksellisesti puolustaa,\nvaan yliopisto olisi kansallisena ja tieteellisenä sivistyslaitoksena\njoutunut perikatoon, ellei maailmansota ja vallankumous olisi murtanut\nVenäjän sotilaallista ja poliittista mahtiasemaa ja Suomen itsenäisyys\nsiten käynyt mahdolliseksi. Yliopisto saattoi nyt vahingoittumattomana,\ntäysin varustettuna ja elinvoimaisena käydä jatkamaan toimintaansa\nvapaassa, itsenäisessä Suomessa. Uusi hallitusmuoto on kuitenkin jonkun\nverran muuttanut sen asemaa. Yliopisto on saanut jossakin määrin luopua\nvanhasta turvallisesta itsehallinnostaan ja tullut riippuvaiseksi\nhallituksesta ja kansaneduskunnasta enemmän kuin tähän saakka on ollut\nlaita ja kuin suotavalta näyttää. On kuitenkin toivottava, ettei tämä\ndemokraattiseen suuntaan käyvä muutos eli vallansiirto johda siihen,\nettä yliopiston elämä ja toiminta tehdään riippuvaiseksi sisäisestä\npuoluepolitiikasta ja sen vaihteluista tavalla, joka koituisi haitaksi\nsen tieteellisille ja sivistyksellisille tehtäville. Mutta vaaraa, että\nniin voisi käydä, ei ole jätettävä huomioonottamatta.\n\n\n\n"]