[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f4Iuy9p49yFsGMB7qYAvPbm4ldytZ4PFq6NfLv8iIn28":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3145,"Sairas veri","Korhonen, Veikko",1888,1942,"3145-korhonen-veikko-sairas-veri","3145__Korhonen_Veikko__Sairas_veri","Romaani","romaani",[],[],"fi",1922,null,26126,150906,false,73862,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Sairas veri: Romaani\" by Veikko Korhonen is a novel written in the early 20th century. This story delves into the struggles of a farming family, particularly focusing on the main character, Pentti, who grapples with the weight of familial expectations, the hardship of rural life, and the pressure from societal norms. The narrative explores themes of laziness, aspiration, and the concept of heritage, particularly in relation to the burdens passed down through generations.  The opening of the novel introduces us to Pentti, who is seen sitting listlessly by a ditch, contemplating his life as a farmer. His thoughts reveal a sense of dissatisfaction and fatigue with the arduous work of the land, as well as frustration with his family's expectations, especially from his father, Elia. Throughout these initial passages, we learn of Pentti's conflicting desires for both a simpler life away from the toil of farming and the urge to seek companionship, leading to aspirations of a future in the city. The dynamics of family and work set a tone of impending contrast between the allure of urban opportunities and the harsh realities of rural existence, setting the stage for Pentti's internal and external conflicts as the plot unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[],210,"Harvalan Pentti kokee maanviljelijän arjen raskaaksi ja haaveilee helpommasta elämästä kaupungissa. Romaani käsittelee suvussa kulkevaa perinnöllistä uupumusta ja nuoren miehen sisäistä kamppailua perintötalon jatkajana.","Veikko Korhosen 'Sairas veri' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3145.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SAIRAS VERI\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nVEIKKO KORHONEN\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Oy,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nHarvalan Pentti istui ojan reunalla ja tuijotti muutamiin heinänkorsiin\nja multakokkareeseen, joka kyntäessä oli vierähtänyt pientareelle.\nHän oli jo pitkän aikaa sillä tavoin tuijottanut, eikä minkäänlaista\najatuksen tynkää herännyt hänessä. Kummallista, että ihminen saattoikin\nnäin tuijottaa tylsänä pitkät ajat.\n\nHevonen veti auran kumoon ja kalusi piennarheinää. Laaja pelto siinteli\nsiinä kynnöksellä. Toinen kyntömies oli jo lopettanut ja lähtenyt\nhevosineen. Hänkin tässä pian lopettaa ja lähtee kylille.\n\nEhken kaupunkiin saakka.\n\nKun ei kuitenkaan jaksa aina raataa pelloilla ja niityillä. Ja kun\nsiitä ei kai sen suurempata hyötyä, vaikka kuinka tekisikin.\n\nTehköön renki ja ottakoon Elia, isäukko, toisen. Hän jättääkin tämän\nvaivaloisen maamiehen ammatin. Jättää sittenkin, vaikka on päättänyt\nväliin jäädä maamieheksi, kotitalonsa hoitajaksi. No, voihan hän\nhoitaa, mutta työtä hän ei tee, ei jaksa tehdä.\n\nJa kun ne ovatkin erittäin työntekijät — Pentti hymähtää — ja erittäin\ntyönteettäjät, elämästä nauttijat.\n\nPentti ajaa vaon ja riisuu hevosen. Siihen olisi pitänyt ajaa toinen\nvako, leveä piennar kun jäi, mutta olkoon. Päiväkin jo painuu\nilloilleen ja Honkeliin voi mennä reilusti väen valveilla ollessa ja\nyhtä reilusti jäädä yöksi tyttöjen luokse.\n\nPentti tunsi jäsenensä raukeiksi. Rupeaman työ niitä ei ollut\nraukaissut, mutta tämä keväinen ilma. Se se veti veret outoon\nliikkeeseen. Illoin piti liikkua kylillä, tyttöjen luona, kortilla,\npitoloissa, ja aamulla väsytti. Herrat olivat sentään onnellisia, kun\nheidän ei tarvinnut muuta kuin istua konttoreissaan kymmenestä neljään.\nTämä maamies, hän, sai painella aamuvarhaisesta iltaan myöhään.\nSunnuntait vain levätä, jos nekään.\n\nKun isäukko kuolee, hän myykin tämän Harvalan, maksaa tytöille,\nJohannalle ja Ilonalle osansa, ja menee kaupunkiin, elämään helposti.\n\nEi kai hän jaksa paremmin kuin muutkaan Harvalan suvussa. Isäkin on\nkäynyt kauppaa ja isoisät lienevät olleet kokonaan kauppasaksoja,\nmarkkinain kävijöitä.\n\nEikä taida talon pito nykyään kannattaa. Pitäisi tehdä työtä niinkuin\nennen tekivät, ja kuka sitä jaksaa enää nykyisistä. Palkkaväki ei kai\nkehtaakaan. Pitäisi olla niitä vanhoja, kasaantuneita ukkoja, jotka\neivät väsyneet vuorokauden mittaisissa päivissä. Kas vaan, Sironmaassa\non vielä työväki pelloilla. Ja kaura niillä on paljon pitempää kuin\nHankalassa. Sanotaan sironmaalaisissa olevan maahenkeä. Ja sitä kai\ntäytyy olla, kun kolmekymmentä tuhatta saadaan joka vuosi meijeristä,\nsiihen vielä lisäksi muita tuloja.\n\nPentti laski hevosen hakaveräjästä, kun pihassa ei ollut hevosille\nenää mitään antamista. Joka kevät loppuivat Harvalassa eläinrehut\nkesken. Niitä saatiin vähän ja osa mätäni jo korjatessa haasioilla ja\nseipäillä. Sattui muita kiireitä, eikä muistettu ajaa latoon. Vanha\ntamma huokasi veräjällä. No, ei siinä auta huokailu, muuta kuin alat\netsiä ruokaasi. Kaikki paikat on jo kaluttu ja ostettukin. Horjuvat\nne taas aurassa, mutta horjukoot. Harvalan maista ei saa koskaan niin\npaljon että riittäisi.\n\nEi saa, kun ei tehdä työtä, sanoo Elia, isäukki. No, kaipa siinä on\nsekin, mutta työnteko on vaikeaa, ja siksipä isäkin on ennen käynyt\nkauppaa ja äiti on hoitanut taloa.\n\nÄidit ne hoitavat monessakin taloa. Kas, että hänkin voi sen tunnustaa.\nKiviniemessä ja Louhella ja monessa muussa. Louhen ukko käy uskovaisten\nseuroissa ja vähät välittää pelloista. Kun Louhen emäntä hoitaa\ntarmolla taloutta ja teetättää joka saralle suuren tunkion, ja pelto\nkasvaa niin että kohisee, niin ukko luulee sen omaksi ansiokseen. »Noin\nse hänelle siunaa ja kaikille uskovaisille.»\n\nNiin se on tehnyt isäkin ennen. Rehmänyt kaupungeissa ja markkinoilla\nja vuoroon kulkenut seuroissa, lie väliin saarnannutkin. Äiti on\npuuhannut yöt ja päivät. Nyt jo väsyy ja taitaa surra, kun tuli ahtaat\najat ja väliin on puutteellisuuksia.\n\nKas kun ei ole vielä saunaakaan lämmitetty.\n\nPentti istahtaa veltosti tuvan kuistin portaalle.\n\n— Nytkö sitä jo palattiin töistä? sanoo vanha Elia, joka on kävellyt\npihamaalla. — Renki vötkähti jo äsken tupaan ja nyt tulit sinä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEliaan hiukset ja parta olivat jo harmaat. Vartalo oli jo käpertynyt\neikä huolinut, vaikka omistajansa koetti sitä väkivalloin oikoa.\n\nJoskus täytyi turvautua jo keppiinkin, mutta näkö oli hyvin säilynyt,\nvaikka se Mikko-veljeltä oli mennyt jo kokonaan. No, Mikael joi, mutta\nhän, Elia, ryyppäsi.\n\nElian silmissä oli nytkin tuikea ilme, kun katseli siinä poikaansa.\n\n— Sinä et kehtaa tehdä työtä.\n\nPentti naurahti. Useinpa hän oli sen syytöksen saanut kuulla.\n\n— Eikö riitä se mitä teen? Ja tekeekö sitten meillä muut enemmän?\n\n— Sepä se, ettei tee sinä eikä muut. Meillä ei tee muut työtä kuin\nJohanna ja äitisi. Hän on tehnyt aina.\n\n— Silloinkin kun isä on laiskotellut ja käynyt seuroissa ja\nmarkkinoilla, virkkoi Pentti ja röhähti nauramaan.\n\nUkon kasvoilla värähti, mutta hän ei välittänyt, jatkoi vain:\n\n— Sinussa ei ole talonpitäjää. Konekauppias ja vakuutusagentti sinusta\nvain on tullut, vaikka olen rukoillut puolestasi.\n\n— Siinäpä näette, ettei rukous auta, pisti poika väliin.\n\n— Ei näy auttavan. Talo menee suvun käsistä, ei auta... Ilona\nlaiskottelee, ja kun äiti kuolee, lähtee tästä pian Johanna. Nytkin on\nrukiit olleet aikoja lopussa. Ei ole rahaa. Ilona syö kermat ja sinä\nveit siemenohran loput viinoiksi.\n\n— Se on vale!\n\n— Eikä ole. Johanna löysi meidän säkin sieltä... jossa sitä helvetin\nlientä keitetään. Vai vale. Häpeisit!\n\n— No kun isäkin on ennen juonut, sanoo Pentti ja nauttii, että voi\nisäänsä muistuttaa nuoruudensynneistä.\n\n— Niin, mutta minä olen katunut ja löytänyt armon. Sinä sitävastoin...\n\n— Voinhan minäkin sitten katua, kun vanhenen.\n\n— Ja sitä ennen on sinun hävitettävä talo. Häpeä poika!\n\nElia poistui ja Penttikin lähti kylille illallista odottamatta.\n\nPalasi sieltä vasta puolisen ajoissa seuraavana päivänä. Kustaava,\nvanha äiti, oli huolestuneen näköinen. Talon huolet ne häntä painoivat.\nEi tahtonut enää saada ruokaakaan riittämään. Jauhoja piti ostaa ja\nmuutakin, ja Lindruusi, kylän kauppias ei antanut enää velkaa. Oli\nkoetettava toisesta ja kolmannesta. Niissäkin oli useamman vuotista,\nmutta annettiin vielä, kun hän puhui ja selitti.\n\nElia ei saanut mitään aikaan, ei enempää kuin ennenkään. Kuljeksi\nkartanolla ja valitti yhtämittaa talouden alaspäin menoa. Hän kyllä sen\nolisi huomannut, narisemattakin, Ei se siitä parantunut Ennen oli hän\njaksanut hoitaa kaiken, vieläpä saanut jotain jäämäänkin taloudesta.\nNyt tämä uusi aika oli toista. Vierasta täytyi pitää ja maksaa kalliit\npalkat Hyvä isä, miten paljon tällekin nykyiselle rengille oli täytynyt\nluvata. Neljäsataa kuussa ja talvella talosta päällysvaate. Ennen\nmaksettiin rukiilla ja säästettiin rahat. Nyt piti ostaa kahviakin\nmonta kiloa kuukaudessa. Mikään muu ei kelvannut kuin puhdas kahvi.\n\nJa sitten vilja loppui joka vuosi. Sen mitä meijeristä sait, pane\nviljaan ja palkkoihin, ja verot ja muut menot nostivat velkamäärää.\n\nIlonasta tuli sitten semmoinen surun lapsi hänelle. Rippikouluaan\nei käynyt ihmisiksi. Tavattiin poika keskellä yötä makuuksesta. Käy\nkylillä ja laittaa aina vaatteitaan. Hänen täytyy juosta vanhoillaan\nja nähdä joka päivä sitä laiskottelua. Toinen tämä Pentti, ainoa\npoika, suvun jatkaja. Maahan sitä ei saa kiintymään, ei millään.\nTekee muutaman päivän ja lähtee kylille. Nälkäisenä palaa ja äyskii\nvaatteistaan, tahtoo rahaa. Senkin seitsemän liikkeen ja yhtiön\nasiamiehenä se on ja kuluttaa viinaan, minkä niistä saa.\n\nJa sitten Harvalan mailla ei ole enää mitään siunausta, eikä\nmuullakaan. Kaura kuivaa laiholle isolla suolla ja ohra tuli harvaa ja\nsen syö taas ruoste, kun ei saatu ajallaan tehdyksi. Menneellä viikolla\nkuoli toiselta sialta porsaat ja joka kesä on karjassa punatauti.\n\nKun pääsisi pois kokonaan näkemästä tätä surkeutta.\n\nPäivällispöydässä vallitsi ärtynyt mieliala. Puutuopit, jollaisia vielä\nkäytettiin Harvalassa, kolisivat kuin uhitellen pöydän pintaan, ja\nrenki löi puukkonsa seinään syömästä päästyään niinkuin olisi tahtonut\nlyödä sen jonkun rintaan.\n\nVanhan Elian jurina sen semmoisen tuulen aiheutti.\n\nHuonosti tehdyistä töistä valitteli, ja kukapa sitä suvaitsi.\n\nKustaava koetti rauhoittaa Eliata, mutta sai tältä pisteliäitä sanoja.\nJoko hänkin puoltaa laiskureita ja eikö hän välitä, miten tehdään.\n\n— Jo minä tiesin, miten kauralle käy, kun näin miten se tehtiin, sanoo\nElia. Kahdeksan hehtolitraa kylvöä menee, ettei kaiketi sirppiä tarvita.\n\n— Olisi isän pitänyt tehdä itsensä, sanoo Pentti.\n\n— Hyvä kai sitä on toisten työtä parjata, kun itse ei tee mitään.\n\n— Eikä ole milloinkaan tehnyt.\n\nSenkin sanoo Pentti, ja Elia ihmettelee, miten poika uskaltaa. Mutta\nkukapa nykyään osannee kunnioittaa vanhempiaan, tämä hänen sukunsa\njatkaja vähimmin.\n\nPäivällisunesta ei Harvalassa tahtonut tulla loppua. Iltapuoli oli\nkäsillä päivästä, kun haukotellen painuttiin töihin. Elia kuorsaili\ntuvan pöydän takana penkillä, eikä olisi ensimmäisenä siitä herännyt,\nvaikka seinän hänen kohdaltaan olisi repinyt.\n\nKustaavan täytyi melkein hätääntyä joka päivä siitä päivällisunen\nrunsaudesta. Miten kauan hän tätä tällaista jaksaisikaan. Elia vielä\nnostelee vain kiviä hänen kuormaansa. Noustuaan viimein pöydän päästä\nja runsaan puoli tuntia mietiskeltyään aloittaa:\n\n— Sinun pitäisi hoitaa tarmokkaammin taloutta. Minua ne eivät tottele,\nja kun sinä ne kerran saat vähänkin tekemään, niin miksi et vaadi\nenempää. Pitäisit Pentin ohjakset tiukalla.\n\n— Minkä minä hänelle saan, aikuiselle miehelle. Voisithan sinäkin sen\ntehdä.\n\n— No, kuulethan, miten poika vastustaa minua. Kohtelee suorastaan\nniinkuin en olisi hänen isänsä. Miten sinä aiot selviytyä tästä\nsyksyyn, kun kaikki näkyy loppuvan.\n\nKustaava pesee astioita. Ilona sitä ei tee ja palvelija on täytynyt\nlaittaa kuokkimaan. Ilona on varmaankin loikomassa kamarinsa sängyllä,\nlukemassa romaania, mutta hänen täytyy jättää ruokaleponsa.\n\n— Velkaa minun on pitänyt tehdä.\n\n— Kyllä minä sen tiedän, että velkaa on talo täynnä, mutta miten sinä\naiot ne velat maksaa?\n\nKustaava istuu penkillä, kesken astiain pesun, tukeutuu käsillään\npenkin laitaan, kuin siten pysyäkseen kokoon painumasta. Silmissä on\nmelkein hätääntynyt ilme.\n\nMitä varten Elian täytyy häntä aina ahdistaa tuollaisilla kysymyksillä,\nvaikka hyvin tietää kaikki, miten on ja miten täytyy hänen tehdä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGaabriel, Elian veli, Porraslahden isäntä, on tullut: tupaan, eikä\nElia viimeistä kysymystä tehdessään ole huomannut häntä. Kustaavan\nsurullinen katse hakee apua Gaabrielilta.\n\nGaabriel-setä istuu raskaasti penkille, Eliaan eteen syrjittäin.\n\n— Kustaavaltako sinä sitä kyselet, heittiö, miten velka on maksettava.\nSinun se on tehtävä.\n\n— Millä minä maksan?\n\nElia koettaa naurahtaa, mutta ei onnistu. Mikä sen Gaabrielin siihen\ntaas lennätti. Se käy Kustaavan puolesta aina häntä vastaan.\n\n— Voit laittaa talosi kuntoon niinkuin minäkin. Minä en voi sitä uskoa,\nettetkö siihen kykenisi, kun olisi vaan halua. Tahto sinulta puuttuu.\n\n— Niin, niin.\n\nElia nyökäyttelee harmaata päätään. Hyvähän Gaabrielin on sanoa,\nkun suonissa ei ole ollut sitä sellaista kirottua verta kuin hänen.\nVierasta verta, joka on särkenyt hänessä kaiken.\n\n— Kustaava on vuosikymmenet hoitanut taloa. Nyt voisit jo sinäkin\nyrittää. Häh, muka vierasta verta. On sitä ollut minunkin suonissani\nesi-isien markkinakiihkoa, mutta työn avulla minä sen olen voittanut.\n\n— Sinä oletkin vanhempi. Olet aina ollut. Pienenä kannoit meitä toisia\naina selässäsi.\n\nElia heilutti päätään avuttomana, mutta ei saanut sillä Gaabriel-veljen\näkäistä ilmettä sulamaan.\n\nGaabriel jatkoi:\n\n— Pentti jatkaa samaa peliä kuin sinäkin. Käy markkinoilla, tekee\nhenkivakuutuksia ja konekauppoja kuin mikähän maaton kulkuri. Työtä hän\nvieroo ja — Gaabriel-setä mietti, sanoisiko — olen kuullut, että hänen\nsukunsa pitäisi olla jatkumassa kahdeltakin eri haaralla. Ymmärrätkö\nsinä: piikojen kanssa!\n\nViimeiset sanat jyräytti Gaabriel kuin moukarin siltaan.\n\nElia hätkähti. Kustaava oli poistunut, tuvasta, eikä saanut kuulla tätä\nmurheellista uutista.\n\n— Niinkö...? ja minä kun... minä olen aina uskonut, että Pentti sen\npuolesta käy kunnian teitä.\n\nGaabrielin kova nauru viilteli Elian omaatuntoa.\n\n— Kunnian...! Samoja teitä se käy poika kuin sinäkin.\n\nElia vaikeni ja Gaabrielin kävi jo sääliksi hänen surulliseksi käynyt\nkasvonsa.\n\n— Enhän minä tahdo olla tuomari, mutta toisin voisit edes nyt jo\nmenetellä. Sinun pitäisi auttaa Kustaavaa, eikä kiusata häntä aina.\nHarvalan maat ovat mitä parhaimpia, ja minä koetan puhua Pentillekin.\nPääsette kyllä pian tasapainoon, jos teissä on vähänkään tahdon\nlujuutta.\n\nGaabrielin mentyä istui Elia entisellä paikallaan. Niin, niin, se\nhänen onneton verensä... Se veti aikoinaan markkinasta markkinaan,\nseikkailusta seikkailuun ja kotikamara ei viehättänyt. Gaabrieliin\nsitä sattui vähemmän. Hän tuli äitiinsä, ja koko suvun sairas\nveri sattui hänen suoniinsa. Pentti käy sellaisilla poluilla...\ntulee häpeää. Eiköhän vielä Ilonakin? Sekin käy kyliä eikä tartu\ntalouteen. Läpinäkyviä vaatteita laittaa, eikä Kustaava saa sille\nmitään. Itsepäisempi se on vielä kuin Pentti. Höh, höh, sitä jumalan\nrangaistusta, mikä näistä lapsista hänelle koituukaan.\n\nElia köpitti kartanolle. Kas, kun Gaabriel ei puhunut mitään\nMikael-veljestä eikä hänen erheistään. Mikaelillakin oli ollut talo,\nmutta juonut sen ja asui nyt mökissä. No, siitä sai hän kyllä omalla\ntyöllään mitä tarvitsi. Oli kokonaan jättänyt maailman, ei käynyt\nkylissä, ei Harvalassakaan. Kun hän menee — jos sattuu joskus menemään\n— Mikon mökille ja alkaa puhua uskon asioista, suuttuu se ja käskee\nmenemään hiiteen. Sanoo palvelevansa jumalaansa mökissään, eikä\ntarvitsevansa jaaritusta uskonnosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlona on saanut käsiinsä romaanin, jossa kuvataan suuren kaupungin\nyöelämää. Kuvaus kiihdyttää häntä ihan mielettömästi. Ah, päästäpä\nHelsinkiin, taikka vieläkin kauemmas. Ei, mutta hän ihan tukehtuu,\nellei liikuta jäseniään.\n\nIlona nousee sängyltä, oikoo käsivarsaan, katselee niitä kaapin\nsuuresta peilistä, hymyilee. Kyllä ne ovat täyteläiset ja kauniit.\nSaisipa ne kiertää jonkun sellaisen avorintaisen ja pitkätakkisen\nnuoren herrasmiehen kaulaan. Talojen pojat eivät ole kerrassa mitään.\nEivät osaa hyväillä. Mitä se äiti taas siellä morisee. Ei hän nyt\nkuitenkaan kesken romaanin mihinkään lähde. Tehköön piika. Hänen\nkauniit kätensä pilaantuvat pesuvesissä. Onkohan ensi sunnuntain\nillalla tanssit Haanperässä. Haanperän Martta se tietää elämästä.\nOn ollut kaupungissa ja seurustellut herrojen kanssa. Martan veli,\nEero, on sievä poika, mutta semmoinen maamyyrä. Sellaisesta ei oikeat\ntytöt välitä.. Pitää osata hurjastella ja... no, tanssittaa hän minua\nsaa ja pitää hyvänä jos osaa, mutta muuhun, niinkuin hän esittelee,\nvakavampaan siihen ei suostuta.\n\nKustaava vaatii Ilonaa pyykille, mutta Ilona pistää ovensa lukkoon ja\noikasee rehevän vartalonsa sängylle ja tarttuu romaaniin.\n\nKohta tulee Elia oven taakse ja lyö oveen nyrkillään.\n\n— Kuulitko sinä mitä äitisi sanoi?\n\n— Kuulin, kuulin, mutta minun koskee päähäni En jaksa pysyä pystyssä.\n\n— Vai koskee. Laiskuuttasi se on kipeä. Laita työhön itsesi tahi lähde\ntiehesi, sanoo Elia.\n\n— Mihin minun pitää lähteä?\n\n— Henkeäsi elättämään. Täällä sinua ei laiskana elätetä.\n\n— Niin lähdenkin. Menkäähän nyt matkaanne sieltä. En minä nyt heti\nlähde kuitenkaan.\n\nElia poistuu muristen. Hänen täytyykin ottaa lukko pois ovesta, ettei\ntytär saa sen takana laiskoilla. Ja lähdettävä sen on talosta, ellei\ntahdo yrittää työntekoon. Pentti kuitenkin joskus tekee työtä ja ehkä\nvanhemmiten tasaantuu. Ilona ei kelpaa kenellekään emännäksi, kukaan\nsiitä ei huoli. Ei muuta kuin kuluttaa taloa. Se tyttö on Herran vitsa\nhänelle ja Kustaavalle.\n\nElia käy pihamaalle, tarkastelee aittoja ja talouskaluja. Muistot\nmenneisyydestä kurkistavat joka nurkasta ja syyttävät. Tuossa on vanha\nreki. Se on ollut siinä liiterin päässä kumossa jo toistakymmentä\nvuotta. Se oli hänen markkinarekensä. Sillä vietiin! viljaa ja nahkoja\nkaupunkiin ja tuotiin viinoja. Kerran oli kokonaista kymmenen olutkoria\nreessä ja ankkuri viinaa. Se on ollut tuossa raajarikkona niin kauan,\neikä kukaan ole uskaltanut siihen kajota, heittää sitä syrjään, särkeä.\n\nHän kyllä uskaltaa.\n\nElia polkee, lyö ja hakkaa reen kappaleiksi. Se on raudoitettu, eikä se\ntahdo särkyä.\n\nNoin se istuu syntikin lujasti ihmisessä, niinkuin nuo puukappaleet\nrautakiskoissa. Saat kiskoa ja repiä, eikä se tahdo irtautua\nruumiistasi.\n\nHän kyllä tuntee sen. Viallinen veri huutaa usein entisiä\nnautinnoitaan, viinaa, naisia, kulkurielämää. Täytyy masentua, kun ei\nmitään saa.\n\n— Mitä sinä siinä?\n\n— Löin tuon vanhan syntikapineen kappaleiksi.\n\nKustaava hymähtää:\n\n— Se rekikö sinua syntiin vietteli?\n\n— Se oli kuitenkin välikappale.\n\nElia kävelee ja miettii. Kantaa reen kappaleet tuvan puulaatikkoon.\nNiitä olisi vielä muitakin markkinamuistoja. Isoja pulloja aitan\nnurkassa. Joku nykyisistä viinankeittäjistä on niitä varastellut\ntarpeikseen. Ehkä Penttikin.\n\nSilloin ostettiin ja juotiin. Nyt keitetään itse ja juodaan melkein\nyhtä paljon. Eikä hän kyennyt huomaamaan mitään eroitusta ajassa,\nvai eikö sitä ollutkaan. Ei liene nykyinen aika sen parempi kuin\nentinenkään.\n\nMitä? Eikö Pentti ollut taas pyhävaatteissaan? Se lähtee taas niille\nasioimismatkoilleen. Ojat jäävät suolla siivoomatta ja pellon kyntö\nrengin varaan.\n\nNoin sitä läksit ennen sinäkin, kesken kiireimmän heinäpoudan. Hänen\ntoinen minänsä sanoo tämän totuuden, ja Elian on sitä kuunneltava. Kun\nviina loppui, niin puuhasit seurat Harvalaan. Ei siinä saanut tulla\nkysymykseen heinänkorjuu, rukiinkylvöt, eikä muut maalliset asiat.\nVeisattiinkin uskonveljien ja sisarten kanssa että »kel esteenä on\nemäntänsä, ken koitteleepi härkiään.» Niin, niin. Pentti tuossa lähtee\nsamaten, eikä katso talon kiireitä.\n\n— Mihin sinä nyt...?\n\n— Asioille vain, sanoo Pentti ja kiirehtii isänsä ohi.\n\n— Samoille kuin ennenkin, joutavanpäiväisille.\n\n— Eihän ne kaikilla ole asiat yhtä tärkeitä, sanoo Pentti lähtiessään\npihan yli kylätien päähän, ohi suvituulessa lainehtivan, harvaksi\njääneen ruispellon.\n\nMetsässä kauempana lauloivat linnut ja kukkui käki. Merkillistä,\netteivät ne tulleet Harvalan kartanolle. Leppälintu yritti pesiä joka\nkevät vanhaan yksinäiseen koivuun aitannurkalla, mutta harakat ajoivat\nsen pois. Pääskysetkään eivät viihtyneet Harvalan katonräystäissä. Joka\nvuosi lensivät ne ohi kylän toisiin taloihin.\n\n\n\n\nII.\n\n\nPentti hoippuu kahden maailmansa välillä, voimatta kiintyä kumpaankaan.\nHänen elämänsä on viimeisimmässä vaiheessaan muodostunut tarmottoman\nihmisen elämäksi. Etsijä hän on, joka ei löydä mitään.\n\nLahermassa, etänaapurissa on tytär, Helena, ja häntä on Pentti\nkatsellut jo pitemmän aikaa, mutta tyttö ei välitä hampparimiehistä.\nHyvillekin kosijoille on hän antanut rukkaset. Pentistä on tyttö jonkun\nverran pitänyt, mutta pitää pojan tarpeellisen välimatkan päässä.\n\nHelena on terve ja voimakas, hänen suvussaan ei ole ollut yhtään\nheikkoa, epäkelpoa ihmistä. Tytön rehevä olemus, vaaleat hiukset ja\nvakava katse tekee hyvää katselijalle. Mutta silmien loisteliaasta\nväikkeestä ja poskien hymykuopista ei pääse moni osalliseksi.\n\nEi usein Penttikään.\n\nHelena ei tahdo tuhlata itseään missään muodossa nykyajan tapaan\nkenellekään, vaan työntää kylmänä lähentelijät luotaan.\n\nLahermassa on nimipäivät ja Pentti on sattumalta joutunut toisten\nvieraitten mukaan. Hän oli kyllä aikonut muutenkin mennä Lahermaan,\nmutta toisten mukana oli helpompi mennä. Yksin mennessään täytyi aina,\nHelenan nähtyään, tuntea huonoutensa. Tuntui siltä kuin tyttö olisi\nsinertävän harmailla silmillään katsonut lävitse ja nähnyt kaiken sen,\nminkä häneltä olisi tahtonut salata.\n\nHelena oli tervehtinyt ystävällisesti ja Pentistä näytti, niinkuin\ntyttö olisi ollut hyvillään hänen tulostaan. Vieraat pitivät remuavaa\niloa. Yhdessä nurkassa pelattiin, toisessa tehtiin arpaa, kenen häitä\nensiksi tanssittaisiin. Nuori nauru helisi huolettomana.\n\nPentti katseli Helenaa mietteissään. Tytöllä oli voimakas, täyteläinen\nvartalo ja iloinen hän oli niinkuin toisetkin. Hänen ilonsa lähteet\ntaisivat vain olla niin kokonaan toisenlaiset kuin toisten. Siinä oli\nKiviniemen Elli, Louhen Kaisu ja monta muuta, sisar-Ilonakin. Kaikilla\nheillä oli jo ollut lukuisat suhteensa ja elämänkokemuksensa. Louhen\nKaisu oli kerran sanonut hänelle, ettei maksanut olla niin kovin\npidättyväinen, kun kerran kaikki tahtoivat nykyään maallakin elää ja\nolla niinkuin kaupungeissakin.\n\nKaikkiko? Ei nyt sentään aivan kaikki. Siinä oli Kaisu sanonut väärin.\nTuokin Helena tuossa... Vaikka hän siinä suhteessa erosikin muista,\nniin useimmat kuitenkin pitivät hänestä.\n\nPentti oli jäänyt hieman syrjään toisista ja istuskeli hiljaisena\nsavukettaan poltellen. Tuntui, niinkuin toiset olisivat hieman\nvieroneet häntä. No, eipä se niin ihmekään. Nuo toiset olivat kaikki\nvauraista taloista. Taloista, joissa jokainen teki työtä. Jos olisi\nheiltä kysynyt, miten he aina jaksoivat raataa aamusta myöhään iltaan,\nolisivat he nauraneet hänelle. Kai sitä omaa työtään jaksoi tehdä,\nkun tiesi, että maa korvasi voimat monenkertaisesti ja varakkaana oli\naina parempi elää kuin velkaisena. Niin, niin. Heidän isänsäkin olivat\nrakastaneet työtä. Raivanneet soita ja korpia ja eläneet tasavata\nelämäänsä, saaneet työstä ilonsa ja nautintonsa. Ehkä heilläkin on\nollut pikku syntinsä, mutta he ovat osanneet pitää kurissa halunsa. Ja\npojat ovat perineet heiltä puhtaan veren.\n\nHänkin, Harvalan ainoa poika, olisi tahtonut olla sellainen kuin nuo\ntoiset tuossa. Vaikka ne eivät vieroksuneet nykyaikaista elämää, oli\nse heille kuitenkin niinkuin sivuasia, leikinteko, joka ei heidän\ntyötarmoaan kuluttanut. Hän oli yksin rampa ja raihnainen heidän\njoukossaan.\n\nMutta välipä tällä. Aikamies ei sure sukuaan. Kaipa tämä elämä menee\nhäneltä niinkuin muiltakin. Tulee pian vanhuus, ja hänestäkin ehkä\ntulee samanlainen kärisevä Elia kuin isäukkokin on.\n\nKäy sitten ympäri taloa, nuuskii ja morisee pojilleen. Kaipa se sekin\noli hänen perittävä niinkuin muukin.\n\nPentin ilme käy kovaksi, eikä hän välitä, kun toiset pyytävät häntä\nleikkiin. Tytöt ovatkin jo kuin kiusoillaan häntä huomaamatta ottaneet\nparinsa ja Helenakin on ottanut toisen. Pentti heittää savukkeensa\nmenemään nyrpeissään ja lähtee tuvan puolelle. Sieltä tullaan häntä\npyytämään ryypyille pihamaan taakse, salaa toisista.\n\n— Ne toiset siellä niin hiton hienoja. Ei kelpaa tämä kotitekoinen.\n\nMikäpä siinä, Pentti ryyppää, juo. Aikuinen mies voi kyllä tyhjentää\nkerralla limonaadipullollisen. Kai sitä on juotava, kun kerran\nkeitetään. Ja sitä keitetään melkein joka toisen talon metsissä,\njopa kartanoillakin, karjakodissa ja kamareissa. Kansa kunnioittaa\nlakia, on aina kunnioittanut. Kaupunkilaiset tuottavat ulkoa, juovat\nkotona ja ravintoloissa, maalaiset elävät omistaan. Nyt jo saattoi\nkehua osaavansa keittää sellainenkin, joka ei ollut ennen maistanut\ntippaakaan.\n\nNyt olisi sinun parasta lähteä Lahermasta, ajatteli Pentti, mutta\nhalusi kuulla, mitä Helena ajatteli hänestä. Jos tyttö olisi lupautunut\nhänen vaimokseen, olisi voinut koettaa tarttua maahan kiinni. Vaatia\nisäukolta talo nimiinsä ja yrittää todenteolla. Helenallahan olisi\nvarojakin. Voisi maksaa velat hänen rahoillaan. Hätäköpä olisi\nyritellessä.\n\nTuntui vähän hävettävän, kun tuli ajatelleeksi Helenan rahoja.\nGaabriel-setä oli joskus sanonut, ettei raha ollut pääasia, vaan\nihmisyys, ja miten osasi ja tahtoi hoitaa taloutta.\n\nPentti istui vieraskamarissa. Helena oli saatellut toisia ja palasi.\n\n— No, taloksiko sinä aiot jäädäkin?\n\nHelenan hymy oli hieman epämääräistä.\n\n— Niin, jos vain kelpaan kotivävyksi.\n\n— Se on kysyttävä isältä, haluaako hän sellaista, sanoi tyttö.\n\n— Entä sinä itse?\n\n— Minä en nyt ainakaan.\n\nHelena seisoi pöydän ääressä eikä enää hymyillyt. Pentin olo kävi\nhieman vaikeaksi.\n\n— Niinpä minä saan kai sitten palata tyhjänä, sanoi hän.\n\n— Mitä sinä sitten tulit hakemaan? Sitäkö vävyn paikkaa?\n\nNyt oli jo tytön äänessä ivaa. Se näkyi värähtävästä suupielestäkin.\n\n— Sitä minä en tullut pyytämään, vaan sinua itseäsi. Nyt on\nkertakaikkiaan niin, että Harvalasta ja minun elämästäni ei tule\nmitään, ellet sinä tule vaimokseni.\n\nTyttö nauroi niin että helisi.\n\n— Ja sen sinä luulet käyvän niinkuin jonkun lehmäkaupan vain. Taloutesi\nei oikein vetele, itse olet päättänyt ottaa eukon, noin vain yhtäkkiä.\nTulet sitten tänne ja sanot, että nyt asiat on niin, että on lähdettävä\nHarvalan emännäksi.\n\nHelena nauroi vieläkin, niin että valkoinen hammasrivi loisteli.\n\nPentti ei oikein tietänyt ottaisiko tytön sanat totena vai leikkinä.\n\n— En minä tietysti siten... tahdoin kysyä, välitätkö sinä vähääkään\nminusta. Luulin, että pitäisit suorista sanoista.\n\n— Niistä minä aina pidän, mutta sinun sanoistasi olisi voinut suuttua\nvaikka silmittömäksi.\n\n— Voithan tehdä sen ja käskeä minut ulos, sanoi Pentti koleasti.\n\n— No, kai sinä siitä lähdet käskemättäkin, sanoi tyttö.\n\n— Siis minun on mentävä?\n\n— Niin kai. Kaupasta ei nyt taida tulla mitään tällä kertaa.\n\nTaaskin se tytön nauru viilteli Pentin loukattua itserakkautta.\nTyhmästi kai hän oli puhunutkin, mutta tarvitsiko tytön tuossa olla\nniin kovin purevan ivallinen.\n\nPentti nousi ja painoi hatun päähänsä.\n\n— Hyvästi sitten.\n\n— Kuulehan, ei sinun tarvitse suuttua, sanoi Helena. — Tiedät hyvin,\nettä monta olen tyhjänä palauttanut, jotka ovat noin vaan tulleet\nkyselemään. Olet pilannut kaiken. Ja senkin tahdon sinulle sanoa, että\nluulisitko minun sellaisesta miehestä välittävän, joka vain minun ja\nyleensä toisen avulla pyrkii nousemaan. Sen täytyy olla omin voiminensa\nmies, jota joskus rakastan.\n\n— Niin, niin, mutta minun on turha yrittääkään, kun sinä et kerran\nvälitä minusta, sanoi Pentti.\n\n— Etkö voi oman itsesi vuoksi yrittää?\n\n— Kyllä niinkin, mutta... hyvän naisen avulla sen luulisin käyvän\nhelpommin.\n\nHelenan kasvoilla näkyi joku pehmeämpi piirre. Tyttö kääntyi\nkatselemaan ikkunasta ulos.\n\n— Sinun tähtesi olisin tahtonut koettaa juurtua maahan, mutta nyt se on\nsamantekevää, jatkoi Pentti.\n\n— Minunko vuokseni vain, eikö muuten?\n\n— Niin. Muussa tapauksessa ei kai maksa vaivaa. Yksinäinen mies aina\nelää helpommin maailmalla.\n\n— Sellaisetko ajatukset sinulla onkin itsestäsi, sanoi Helena. — Sitten\ntaitaa olla tarpeetonta yrittää kenenkään vuoksi.\n\nTuli hetkisen kestävä hiljaisuus. Pentti seisoi ovensuussa ulos\nkatsellen. Tyttö sormieli esiliinansa kulmaa. Ulkona oli poutainen ilta\nja koira haukahti jossain pihalla. Viimeiset saunassa kävijät palasivat\nja puhuivat huomisista töistä.\n\nHelena oli joskus luullut pitävänsä paljonkin Pentistä. Ehken se oli\nollut harhakuva. Jos Pentti nytkin olisi puhunut toisin. Sanonut\nlaittavansa talon kuntoon, tekevänsä yötä ja päivää työtä, ja sitten,\nkun on jättänyt entiset puuhansa ja aloittanut maasta käsin, sanonut\ntulevansa pyytämään häntä vaimokseen, niin ehkäpä hän olisi voinut olla\ntoisin Pentille kuin nyt voi.\n\nTyön hiki kulmaluilla, sellaisesta miehestä hän piti. Miehestä, joka\nosasi luottaa itseensä, eikä ruikuttanut toisten apua.\n\n— Minun taitaa siis pitää jättää kaikki sentapaiset suunnittelut\nmielestäni, virkkoi Pentti.\n\n— Ainakin sinun ensin on opittava auttamaan itseäsi, sanoi Helena, ja\nhetken perästä, kun Pentti oli jo ulos astumassa:\n\n— Ei luulisi olevan vaikeata viljellä omaa maata ja jättää vakuutuksien\nja kauppojen teko.\n\n— Hyvästi!\n\nPentti löi oven kiinni oikeastaan lujemmin kuin oli aikonutkaan.\nNo, eipä siitä vahinkoa... Helenan viimeiset sanat kuuluivatkin jo\nhävyttömiltä.\n\nNäytti niinkuin pihamaalla olisi kaikki nauranut hänellä. Kuolleet\nesineet, reki, kääsit ja liiterien avonaiset ovet. Luuli kuulevansa\nmelkein räkätystä. Täytyi purra hammasta ja kirota, sylkäistä.\n\nKorpirastas vielä viserteli valoisassa yössä. Tuomi varisteli kuihtuvia\nkukkiaan tyveneen veteen rantapolun varrella, jota Pentti kulki, hattu\nsilmillä.\n\nNiillä on rehevät suvitouot ja ruis kuin seinää, ja Harvalassa on\nsemmoista kuin on. Noita tuomen kukkia on Helena kerännyt kamariinsa\nja aittaansa ja joku on ehken saanut hengittää niiden ja tytön ihon\ntuoksua kevätyön hämärässä. Onko ehken sellaista ollut. Hänellä nyt ei\nainakaan ollut, eikä tule olemaan. Laherman tytär on ylpeä, ja hän teki\nsuuren laskuvirheen, luullessaan saavansa tytön vain noinikään.\n\nKirveli aikatavalla. Kaikki ne entiset ja tämän keväiset kevätyöt,\njotka hän oli viettänyt kuherrellen tyttöjen, yhtäkkiä ei voinut\nmuistaa kuinka monen, aitoissa, eivät sen rinnalla olisi olleet mitään,\njos olisi saanut tämän yön viettää Helenan huoneessa, hänen lähellään.\nMikä ihmeellinen siinä tytössä niin vetikään puoleensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarvalan talossa on neljäsataa hehtaaria maata ja avara pirtti ja\nuseita kamareita, mutta Pentti taikoo tälläkin kertaa muutaman\nyksinäisen torpan tuvan penkillä ja hautoo ajatuksissaan elämäänsä.\nUlkona on valoisa kesäkuun yö ja käki kukkuu vielä ja korpirastas\nvisertelee siinä aivan lähellä. Pentillä ei ole mitään halua mennä\nkotiin. Näin yksinään, kylillä, on mukavampi. Kotona ärisee Elia, ja\näidin kärsiviä kasvoja on vaikea aina katsella. Johanna kulkee tuvan ja\npihamaan vaiheilla aina äkäisen näköisenä ja mutisee.\n\nJa kun työnteko sellaisessa talossa on niin toivotonta. Ja kun elää\nmuutenkin. Ja kun ei ole mitään, jonka vuoksi kannattaisi tehdä työtä.\nKilometrien päässä, eräässä talossa nukkuu tytär, jonka vuoksi oli\naikonut panna kaikki voimansa maan kimppuun ja tappaa vähitellen\nlaiskottelun verestään. Tämä tytär luulee, että nykyaikana on vielä\nsellaisia ihmisiä kuin ennen. Luulee, että sellainen sukukirojen\npainama kuin hänkin, voi tulla hyväksi ilman auttavaa kättä. Uskoo\nmiehuuteen, joka sekin saattaa mennä hyvin vähäiseksi sukupolvien\nsairastellessa.\n\nHän on viipynyt päiviä sellaisissa taloissa, joissa onnelliset, ehjät\nihmiset uurastavat maan kimpussa aamusta iltaan ja joissa maa siunaa\nraatajansa vaivat. Sellaisissa taloissa on vaikea viipyä, jos ei unohda\nitseään ja kotiaan. Se unohtaminen käykin häneltä helposti siellä,\nmissä on nuoria. Hänen tuttavapiirinsä on laaja. Harvalan poika on\ntaas kulkemassa, sanotaan. Toiset sanovat sen pilkka mielessä, toiset\nhyväntahtoisesti hymähdellen: On sekin. Ei kehtaa olla kotonaan ja\ntehdä oikeata työtä. Sellaisissa taloissa ovat pojat ystäviä ja\nputeli on vieraankin varalle. Heidänkin elämässään on jotain vinossa,\nja pullosta haetaan unhotusta. Sellaisissa taloissa eivät tyttäret\nviero kulkijaa, vaan antautuvat hetkelliseen iloon, ajattelematta\ntulevaisuutta.\n\nKäki lakkaa kukkumasta. Rastas vielä silloin tällöin, kuin unessa,\nvisertää. Nuoren koivun tuoksu tulvii sisään avonaisesta ikkunasta ja\nvie unen.\n\nHän kaipaa Helenaa, hänen kirkkaita silmiään, rehevätä vartaloaan,\nkäsiään. Niistä käsistä koituisi hänelle siunausta, mutta ne eivät\ntartu hänen käteensä.\n\nAamulla torpan mies ihmettelee, että Harvalan poika makailee heidän\ntupansa penkillä.\n\n— Mihin sitä ollaan menossa, vai tulossako lietäneen? kysyy Pentiltä.\n\n— Ei olla tulossa eikä menossa. Muuten kylillä vain.\n\n— No millä asioilla sinä sitten liikut?\n\nPentin on jostakin syystä hieman vaikea vastata.\n\n— Koneita myymässä ja vakuutuksia tekemässä.\n\nTuntui siltä kuin vanha seinäkellokin olisi pysähtynyt kuullakseen\ntarkemmin.\n\n— Vai semmoisilla asioilla, talonpoika!\n\nJa sitten mitataan Pentti päästä jalkoihin katseella, joka sanoo: etpä\nliene kunnon renkimiehen veroinen.\n\nPentin on vaikea olla enää yhtään hetkeä tuvassa. Hän kysyy maksua ja\nlähtee. Pihamaalla hän kuulee miehen sanovan:\n\n— No, eihän se ihme... sellainen sillä oli isäkin.\n\nSellainen on hänellä ollut isäkin! Tyhjäntoimittaja ja kulkuri. Siinä\nhän taas kuuli syntyperänsä, sukunsa kunnian. »Sellainen sillä on ollut\nisäkin», jyskyttää Pentin aivoissa kylätietä kulkiessa.\n\nSellainen sillä on... Mitenkäpä sitä poika voi saada pohjaa jalkojensa\nalle, kun isä on ollut sellainen. Ja Helena luulee, että sen kyllä\nsaa, jos yrittää. Mistä hän tietää, mitä on olla veren kiroissa,\nkyläläistensä painamana, työhaluton.\n\nHelena. Se oli siinä taas, kylätiellä, hänen edessään. Voimakas vartalo\nkävelyn tahdissa notkahdellen, silmissä se ihmeellinen katse, jota\nnähdessä tuli ajatelleeksi noin hyviä asioita.\n\nMiksi hänen, tällaisen irtolaisen, piti kiintyä Helenaan? Se oli ehkä\npisara Gaabriel-sedän verta, joka hänessä kaipasi hyvää ja kaunista,\nmutta se hukkui Elian, isän, rauhattomaan vereen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKankaanpäässä on kesävieraita, helsinkiläisiä, ja Pentti joutuu heidän\nkanssaan viettämään poutaisen kesäpäivän, ihmeellisen, valoisan yön ja\nvielä seuraavan aamupäivän. Ah, mitä siunattuja lapsia ne sivistyneet\nja kaupunkilaiset ovat hänen mielestään, varsinkin naiset! Kevyet,\nläpikuultavat vaatteet, harsot ovat muotia, ja ne tuovat esille nuo\nherkulliset, joutilaisuudessa kehkeytyneet sulot. Linda Berg valloittaa\nPentin kokonaan. Hän on kyllästynyt kaupunkilaisherroihin, omiin\ntovereihinsa, ja halunnut uhrikseen vahvoja maalaispoikia, talollisten\njänteväjäsenisiä nuoria miehiä. Kun he kiertävät vahvat käsivartensa\nhänen rehevän vartalonsa ympärille, on siinä suurin autuus.\n\nKankaanpään jäykkäniskaista poikaa ei hän ole saanut lumotuksi. Kaikki\nhän on koettanut sen jurrin taivuttamiseksi, mutta ei lämpiä eikä\nkuumene. Hän on tullut lähelle, laskenut kädet silmille, ne ihanat\nvaalean ruusun väriset sormet, joissa on suipoksi leikatut kynnet\nkuin kissalla. Lähentänyt suloisen suunsa tämän jurrin kaulaan,\npurrut korvalehdestä, näyttänyt kaikki sulonsa uimarannalla. Mutta\ntuloksetta. Kankaanpään jättiläinen on kivestä, jäästä, tahi muusta\nkäsittämättömästä aineesta.\n\nPentti suuressa kaipuussaan sortuu pian uhriksi. Linda, — Lintu, joksi\nhäntä talossa sanotaan — kaunis kulttuurikukka, valloittaa hänet\nmuutamassa tunnissa.\n\nLoiotaan nurmella, käydään marjassa. Viehkeänä esittää Lintu uintia ja\nnautinnolla näkee vaikutuksensa voiman.\n\nJa Lintu visertää yhtämittaa. Pentti ei kuule enää illalla käen\nkukuntaa eikä korpirastaan laulua. Hän ei tunne hyttysiä, kun ne imevät\nverta hänen kaulallaan. Isäin veri soi nyt hänen suonissaan ikuista\nmarkkinalaulua ja hän hullautuu oudon onnensa lumoihin. Pentti ei\nmuista, että tuttujen matkojen takana on talo, jossa tyttösen vakava\nkatse on kehoittanut häntä pyrkimään toiseen maailmaan, jossa on\nkestävämpiä arvoja kuin hetkellinen veren huuma.\n\n— Minulle tulee kauhea ikävä, kun sinä lähdet, sanoo Lintu ja\npuristautuu Penttiin ja imeytyy punaisella suullaan Pentin kaulaan kuin\niilimato.\n\n— Minä tulen pian uudelleen.\n\n— Oikeinko pian. Tulethan jo parin päivän perästä. Tahi ehkä minä\nvoisin tulla sinne, Harvalaan. Sano, voisinko?\n\n— Ei mutta todellakin! Sinähän voit tulla Harvalaan. Siellä on hyvä\nuimaranta ja Ilona pitää sinua varmaankin hyvänä.\n\n— Niin, minä tulen vain käymään. Ethän sinä kuitenkaan minusta kauan\nvälitä. Sano, kuinka kauan sinä pidät minusta?\n\n— Aina, aina.\n\n— Ei se ole totta. Miehet ovat niin huikentelevaisia. Joku talon tytär\nsinut täällä lumoo.\n\n— Pyh, kyllä minä ne tiedän.\n\nHelena sukeltautuu esiin ja pyrkii katsomaan Penttiä vakavasti silmiin,\nmutta hän katsoo vain siinä vieressään loikovan Linnun sääriä,\nkäsivarsia, suuta, joka on kuin hehkuva marja. Linnun untuvaisista\nvaatteista tulee sokaiseva parfyymin ja ihon haju, ja Pentti olisi\nvalmis ottamaan Linnun kotiinsa, vaimokseen, vaikka heti.\n\n— Minä tulen ylihuomenna. Joko saan tulla niin pian? Mutta miten minä\nsinne osaan? Ei, sinähän jo neuvoit tien ja sitten tulet siitä järven\nrannasta hakemaan. Tulethan, poju? Minun tulee sinua niin ikävä. Sitten\nsinä tulet taas tänne, ja minä sinne, ja koko kesä on kuin kaunista\nsatua.\n\n— Niin, niin.\n\n— Mutta sitten se satu loppuu ja... minun pitää lähteä Helsinkiin. No\nsitten sinä et kohta muistakaan. Et muista Lintuasi, et. Unohdat.\n\n— Jospa minä vangitsenkin lintuni tänne ijäksi. Laitan semmoisen pesän\nettä viihtyy.\n\n— Minkähänlaista olisi olla talvea maalla. Uu, se olisi varmaan\nhirveätä. Ei teatteria, konsertteja, tanssiaisia. Huu, kamalata!\n\n— Kyllä siihen tottuu.\n\n— Mutta voisihan se olla hauskaakin. Ei mutta, se voisi olla tosiaankin\nhirveän hauskaa. Saada ajella kuutamoisissa metsissä ja... nyt meni\njoku hyttynen selkääni. Oi, ota se pois.\n\nLintu visersi. Pentti kuunteli ja katseli kuurona ja sokeana. Linnulla\noli niin hieno ja hohtava hipiä ja täyteläiset jäsenet. Niiden pehmeä\nkimmoisuus ei tietänyt mitään työstä, vain nautinnosta.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nHarvalassa pitäisi ryhtyä heinänkorjuuseen, mutta viikatteet ovat\nunohtuneet talvella takomatta ja keväällä sepän käydessä ei niitä ole\nkukaan muistanut. Ei vanha Eliakaan.\n\n— Sanoinhan ma sen jo, että takomatta ne jäävät, kun minä en niitä\nhuolenna. Sinun pitäisi, Kustaava, hoitaa taloutta paremmin, kun kerran\nPentti ei välitä.\n\nNiittokone on rikki ja seppä ei jouda aivan heti sitä korjaamaan.\nHänen täytyy tehdä kaikki vuorolleen ja pajan seinä roikkuu täynnään\nviikatteita ja pajan edusta niittokoneita. Saattaa mennä kolme päivää,\nennenkuin pääsee tähän Harvalaan koneeseen. Mutta muutaman viikatteen\nvoi hän lomassa lyödä.\n\nJa niillä renki alkaa niittää apilaa, jota voimakas maa villinä\nkasvattaa. Mutta haravat ovat tiessään. Varren kappaleita löytyy ja\nvanha Elia karisee:\n\n— Talvipuhteet istutaan penkkilöillä joutilaina. Kun minä jaksaisin\nkaikki tehdä, niin hyvä se kai olisi.\n\nRenki hakee hevosia, pannakseen niistä yhden haravakoneen eteen,\nmuttei löydä. Päivällisunta ei sai muualla kuin hevosta hakiessa, ja\niltapäivällä löytyy vasta hevoset pellon läheltä metsästä.\n\nPiika on lähtenyt pois, kun ei jaksa kuitenkaan, semmoisella ruualla.\nIlona ottaa rantahiekassa auringonkylpyjä ja Johannan täytyy ehtiä joka\npaikkaan, kun Kustaava ei enää jaksa. Kustaava on saanut sydäntaudin,\nkenties jo silloin alun siihen, kun Elia kulki markkinoista\nmarkkinoihin. Nämä välivuodet hän on jaksanut, mutta nyt ei jaksa\nmuuta, kuin pirtissä liikkua ja kuunnella Elian kurinaa.\n\nJohanna lentää aamuvarhaisesta myöhään yöhön. Ei, hän ei kauan rupea\nyksinään, ellei hankita piikaa avuksi. Tämä entinen oli sanonut\nlähtevänsäkin sen vuoksi, kun ei ollut kylliksi poikia, miesväkeä.\nRenki semmoinen kuhnus, kykenemätön, ja Pentti aina kylillä. No,\nkyllähän sitä lajia taisi olla hänellä tarpeeksi, koskapa taisi pitää\njatkaa hameen kaulustaa.\n\nKustaava käy kuitenkin puodista tavaraa, kun muut sitä eivät hae,\neivätkä kai saakaan. Hänen täytyy, vaikka sydän lyö haljetakseen ja\ntien vieressä täytyy levätä. Silloin on aina parempi, kun Pentti on\nkotona, mutta sitten on taas huolta ja vaivaa Pentin haluttomuudesta\ntyöhön.\n\nJa nyt varsinkin, kun toisena päivänä tulee ja toisena menee ja se\nkaupunkilaisheitukka keikkuu aina sen kintereillä. Ei sano ryhtyvänsä\nmihinkään, ellei saa taloa nimiinsä. Kauppakirjat on tehty ja niissä\non jo heidän molempain nimet, mutta Elia pitää niitä vielä takanaan.\nSe heitukka tuli viime viikolla, kun piti aloittaa heinää ja eikös\nIlona sitä passaamaan. Lintu kuuluu olevan sen nimikin ja linnun se on\nlainenkin. Siipiä vailla ja poika on hulluna sen perään. Oli sanonut\nrenki-Villelle, että ottaa sen emännäkseen. Kun pääsisi pois näkemästä\nsitäkin kurjuutta.\n\n— Mikä se on tämä nainen, joka hyppii kuin harakka tässä kartanolla?\nkysyy Elia Pentiltä, kun Lintu tulee toistamiseen taloon.\n\n— Onpahan vaan joku neiti... kesävieraana Kankaanpäässä.\n\n— Joku kaupunkilaisheikale varmaan.\n\n— Hävetkää toki!\n\n— Mitä mun pitäis' hävetä?\n\n— Semmoisia nimityksiä oikeista ihmisistä.\n\n— Oikeista! Kyl'maar minä ne tiedän, kuinka oikeita ovat. Sinä näyt\nhyppäävän sen perässä, kun et kehtaa työtä tehdä.\n\n— Ja mikä sitten, jos niin teen?\n\n— Se sitten, että saat mennä sen jälkeen kokonaan talosta, ellet asetu.\nToisit emännän taloon ja painuisit työhön.\n\n— Saatan minä tuodakin.\n\n— Ja sitten kuitenkin juokset sellaisten jälessä.\n\n— Onpa se isäkin juossut. Kylällä ovat kyllä puhuneet niistä isän\nmarkkina- ja kaupunkireisuista. Kuuluu kotiinkin joskus tuodun.\n\n— Häpeä, poika!\n\n— Mitäpä niistä häpeää. Ei kai pojan tarvitse olla parempi kuin\nisänkään.\n\nPentti poistuu jonnekin. Elia jää siihen seisomaan avuttomana. Niin,\nniin se on. Entisyys ei painu umpeen. Jäljet näkyvät, vaikka niitä\nkoettaisi peittää. Suvun kirous, vieras veri, ei häviä. Kukaan sitä\nei jaksa voittaa, ei Penttikään. Ei hänkään, vaikka koetti sanan\navulla. Työn avulla olisi ehkä voinut, mutta ei tullut tehdyksi sitä\nratkaisevaa otetta. Kun sitä varten jännitti selkänsä, lysähti se\nkokoon ensimmäisen kiusauksen vastaan tullessa.\n\nTalon kauppakirjat olivat siellä kaapissa. Pentti on jo niitä tahtonut\ntiukasti. Ei parane sillä, jos niitä pidättää. Löytäisi Pentti hyvän\nvaimon, oikean naisen, joka auttaisi häntä. Rustaava oli heikko\nihminen, eikä jaksanut auttaa. Yksin sitä ei Harvalan suku jaksa,\nvoittaa kirousta. Hoh, hoo, isäin pahat teot kolmanteen ja neljänteen\npolveen. Tämä oli kolmas, joka nyt syyttää häntä ja neljäs oli vielä\nsyntymättä. Hoh, hoh, miten raskaan vitsan sinä laupias Isä annatkaan\nmuutamille lapsillesi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarvalassa syötetään Lintua munilla, tuoreella kalalla,\nkokkelipiimällä, marjoilla, mitä vain saadaan käsille. Ilona on saanut\nmieleisensä vieraan. Tämä neuvoo hänelle lemmen salaisuuksia ja Ilonan\nposket hehkuvat tietäessään miten maailma kehittyy. Johanna tulee\nhäntä vaatimaan lehmien hakuun, mutta Lintu on vietävä uimarannalle\nja pidettävä hänelle seuraa. Pentti ajaa niittokonetta puolituntia ja\njättää sen sitten rengille. Hänkin menee uimaan Linnun ja Ilonan kanssa\nja jää rannalle ilonpitoon, kun Ilona lähtee etsimään kanan pesiä.\n\n— Miten ihanaa on elämä, sanoo Lintu ja oikoo täyteläisiä, uimapuvun\nverhoomia jäseniään.\n\n— Niin, kun ei tarvitseisi tehdä työtä. Heittäisin koko roskan tähän,\nmutta jos sinä tulet emännäksi, niin...\n\n— Emännäksi, hah, hah, sitä minusta ei tule. Mutta sinun pieni lintusi\nminä voin aina olla. Sano, pidätkö minusta?\n\n— Enemmän kuin voin sanoa.\n\n— Mutta jos tulisin, en jaksaisi olla täällä aina. Sinun pitäisi tulla\nminun kanssani Helsinkiin, talveksi. Otat pehtoorin. Se on hienoa. Enkä\nminä välitä lehmistä enkä lampaista enkä sioista. Huu, mikä tuolla\nkainalossa on. Ota pois se. Eihän vain puutiainen.\n\nLintu lähentää kainalonsa. Siellä ei ole mitään, ja Pentti painaa\nhuulensa hikeä tuoksuvaan ihoon, humaltuu.\n\n— Minä... en jaksa elää... ilman sinua...\n\n— Mutta minä jos jo vaikka huomenna lähtisin Helsinkiin enkä palaisi.\n\n— Niin minä tulisin jälessäsi.\n\n— Jättäisitkö kaikki?\n\n— Ehdottomasti.\n\n— Noo, en minä sitten mene. Sinä lähdet huomenna minua saattamaan ja\nsitten tulet jonakin päivänä Kankaanpäähän. Heinäkuun yöt ovat ihania.\nIlona sanoi, että saan, jos haluan, nukkua hänen aitassaan. Saat tulla\nsinne, jos haluat.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Minne sinä lähdet? kysyy Kustaava Pentiltä seuraavana päivänä\naamiaisen jälkeen. Pentillä on kylävaatteensa ja Lintu on lähtenyt jo\nedeltä Ilonan kanssa.\n\n— Saatan vähän vierasta.\n\nKustaavan kasvoilla on niin huolestunut ilme, että Pentin käy melkein\nsääliksi. Äiti onkin jo niin kovin heikko. Saattaa tulla kuolema\nhänelle ennen kuin Elialle. Lintu ei ole hänen mieleisensä, hän\nhaluaisi miniäkseen jonkun talontyttären, ehkäpä Helenan.\n\nMistä se nyt johtui Helena hänen mieleensä. Tuntui kuin olisi ollut\nkaksien syyttävien, murheellisten kasvojen välissä. Noo, Helenahan oli\nylpeä, työnsi hänet pois melkein pilkaten — ja äiti tuossa. No, eivät\nne aina satu äitien mieleisiä, ja hän kyllä siitä rauhoittuu. Pitää\nsanoa Linnulle, että on hyvä äidille.\n\n— En minä kauan viivy. Ville saa ajaa heiniä haasioille.\n\n— Kuka niitä haasioi. Johannan täytyy haravoida. Verolaisia ei ole enää\nauttamassa. Sade voi kastella talon parhaat heinät.\n\n— Turhia te nyt, äiti. Kyllähän ne keritään. Ilona saa mennä\nharavoimaan.\n\nPentti menee. Metsätiellä ovat jo Lintu ja Ilona, kaulakkain kävellen.\nPentti kuulee heidän keskusteluaan.\n\n— Ei niitä lapsia enää vain niin laiteta nykyään. Ei sinunkaan tarvitse\nmitään pelätä.\n\nPentistä tuntuu vähän ilkeältä kuunnella sellaista. Ei nyt olisi\ntarvinnut Ilonalle puhua semmoisista. Osaavat ne muutenkin.\n\nIlona palaa takaisin ja Pentti ja Lintu etenevät hiljaa metsätietä.\nPentin käsivarsi on Linnun vyötäisillä, ja toisella on Linnun kappa\nja leveälaitaihen hattu. Se on vastuksina suudellessa ja sitä on\nkannettava varovasti, ettei särkyisi. Sadekuuro tavoittaa heidät ja on\nmentävä latoon, ja kun Pentti katsoo kelloaan, onkin jo iltapäivä.\n\nNyt kastui kuivat heinät Harvalassa, muistaa Pentti, ja tuntuu pahalta,\nettä on jättänyt ne heinät. No, ne saa kyllä huomenna haasioille. Eihän\nhän voinut Lintua laittaa yksinään menemään.\n\n— Mitä varten sinä olet noin alakuloinen? Etkö välitäkään enää\nLinnustasi?\n\n— Johan toki, mutta kun kastui heinät siellä kotona.\n\n— Niin, sinulle ovatkin heinät tärkeämmät kuin minä. Hyvä. Minä lähden\nHelsinkiin.\n\n— No mutta... joutavia... kastukoot vaikka vielä toistamiseenkin.\n\nPentiltä menee vielä seuraavakin päivä, ja kun palaa kotiin, ei tahdo\nmitenkään jaksaa heinäpellolle. Monta yötä peräkkäin on mennyt valvoen,\nja suonissa soi Linnun visertely ja huuma.\n\n— Mitä varten heinät on jätetty haasioimatta? kysyy Pentti rengiltä.\n\n— Ei ole ehditty laittamaan.\n\n— Vai ei ole keritty. Sujukaa sitten haasioimaan.\n\nYritetään oikein todenteolla, mutta sade tulee ja kastelee toistamiseen\nheinät ja Pentti menee aittaan makaamaan. Johanna rohjustaa helmat\nmärkinä, suurin pieksulötöin ja puklattaa. Hänkään tässä rupea yksinään\nriehumaan, kun ei siitä kuitenkaan apua. Ilona ja Pentti laiskottelevat\nja sitten vierailla syötetään maito ja kerma, se mitä Ilona ei jaksa\nsisäänsä ahtaa. Hän ei suorastaan käsitä tätä nykyistä aikaa että\npojilla ja tytöillä ei muuta kuin se riijauksensa mielessä. Hän ei\nole ollut poikain vieressä ikänään, eikä kaipaa yhtään. Vaikkei olisi\nhousujalkoja olemassakaan.\n\n— Kukapa se sinustakaan välittää enää, vanhasta piiasta, sanoo Ilona. —\ntuommoinen puklattaja kelpaa kenellekään..\n\n— Kyllähän siihen sijaan sinä kelpaat. Aina pitäisi olla jonkun\nhautomassa.\n\n— Niin kelpaankin. Olisit sinäkin kelvannut nuorempana. Nyt olet tullut\njo rumaksi. Kuka niitä homeisia vanhoja piikoja...\n\n— Häpeisit veikkonen! Nauraisin, jos sattuisi sinullekin huonosti\nkäymään.\n\n— Minullepa ei käy. Nykyinen aika kehittyy.\n\nIlona kiipee sataa kujan ylisille, päätyikkunan ääreen jatkamaan\nromaaniaan, jonka on saanut Linnulta. Täällä ei löydä häntä kukaan\nja muutenkin on viileä. Maitokamarissa on hänellä korvon alla\npiilossa viilivati ja vuoroin kermamansikoita. Lintu nauroi hänen\nkeksinnöillään. Pentti voisi hyvin ottaa Linnun eukokseen.\n\nJohanna jytistää Pentin aitan oveen.\n\n— Nousisit edes niittämään. Renki ei kehtaa yksinään mitään.\n\n— Siellähän ne ovat vielä entisetkin haasioimatta.\n\n— Olisit ollut haasioimassa. Piti lähteä sen lutukan jälkeen.\n\n— Mitä se sitten sinua liikuttaa.\n\n— Liikuttaa se, että jos tässä ei rupea jokainen työntekoon, lakkaan\nminäkin.\n\n— Eikä tuo ukko anna talon kirjojakaan.\n\nPentti katsoi itselleen edullisemmaksi olla ärsyttelemättä pahoin\nJohannaa. Hänelläkin oli osansa talossa ja kirjoihin merkitty rahana\nsuoritettavaksi.\n\n— Kyllä ne minun puolestani saa antaa, mutta kyllä sinun on lakattava\npitkin kyliä hyppimästä.\n\n— Kunhan saan ne kirjat ensin.\n\n— Vaadi ukolta. Mitä se minuun kuuluu.\n\nPentti istuu sängyn laidalla miettien. Hän tahtoo talonkirjat heti.\nJärjestää talouden ja ottaa isäntärengin. Lintu lennätetään Harvalaan\nemännäksi ja otetaan oppinut emännöitsijä hänen avukseen. Laiska renki\nlaitetaan hiiteen ja otetaan kunnollisempaa työväkeä.\n\nMitä Gaabriel-setä tulisi hänelle sanomaan herrasnaimisesta? Hän kyllä\ntiesi sen, mutta ei aio siitä välittää. Mitä varten Helena hänet\nhylkäsi? Helenan kanssa talon pito olisi varmasti onnistunut, mutta...\n\nNiin, siinäpä se oli. Hänen olisi pitänyt laittaa ensin talo kuntoon\nja sitten vasta pyytää. Miten hän sen olisi voinut, kun veri vetää\nmaailmalle, seikkailuihin, joutenoloon. Kai hänen on sitten helpompi\nolla kotona, kun saa vaimon. Linnulla on rahoja. Niillä voi maksaa\nhätäisimmät velkojat. Maat kun saa kuntoon, tulee niistä sitten\nJohannan ja Ilonan osiin ja muihin menoihin.\n\nEi isäkään ole pysynyt kotona, vaikka on ollut vaimokin. No, hän nyt\nainakin pysyy. Eihän sellaista kuin Lintua voi yksin jättää. Lintu\nvaatii talveksi Helsinkiin, mutta kun näkee, että täälläkin on huveja,\ntottuu.\n\nTuntui kuitenkin, ettei tästä kaikesta saattanut olla oikein varma.\nSilmien alla, näkyvän esiripun takana oli kaksi maailmaa, toinen\nHelenan, vaikean alun, mutta varman menestyksen, toinen Linnun, suuren\nhurmion, mutta samalla epävarman. Kaupungissa syntynyt ja kasvanut ei\nsovi maanviljelijän vaimoksi, on Gaabriel-setä sanonut. Sillä ei ole\nsitä sielua, mikä pitäisi olla talon emännällä.\n\nGaabriel-setä otti sellaisen, vai oliko hänellä muuten hyvä onni.\nLiina-emäntä oli vielä nuorekas kuin kolmekymmenvuotiaat, vaikka\nviisikymmentä oli täyttymässä. Ja hänen kätensä alla karttui kaikki.\nOli kuin salainen siunaus olisi tullut jokaisesta hänen askeleestaan.\n»Sellaisten vaimojen kanssa on elämän jokainen päivä kuin poutainen\nsunnuntai», sanoo Gaabriel-setä.\n\nHelena, miksi et tahtonut auttaa minua?\n\n       *       *       *       *       *\n\nPentti on saanut kauppakirjat ja yrittää muutaman päivän kunnolla.\nKotipelto saadaan korjuuseen, mutta kun pitäisi lähteä ulkoniitylle,\npukeutuu Pentti jo kylävaatteisiinsa ja hänen liikkeissään on hätäistä\nlevottomuutta. Lintu odottaa häntä ja hän itse kaipaa Lintua. Renki\nsaa ajaa niittokonetta suolla ja itse aukoa sarkojen päät. Eikä\nhän muutenkaan jaksa yhtämittaa raataa, täytyy saada riittävästi\nkunnollista työväkeä.\n\n— No, johan sinä taas lähdet, sanoo Elia.\n\n— Niin, pitää vähän käydä asioilla.\n\n— Kyllä mä sun asiasi tiedän. Kankaanpäähän sinä menet sen naisen\nluokse. Sinähän lupasit tehdä koko käännöksen saatuasi talon haltuusi.\n\n— Minkä käännöksen?\n\n— Tehdä työtä ja...\n\nNiin, pojalta ei tullut otetuksi lupausta, että toisi kunnon ihmisen\nemännäksi taloon.\n\n— Olenhan minä tehnyt ja teen vastakin. Kai minun on asiani hoidettava.\nJa kertakaikkiaan minä en salli nalkutusta.\n\n— Et salli, et... otat varmaan sen turmanlinnun tänne elätiksi. Sen\nminä sanon, että kyllä se täältä lentää...\n\n— Suu poikki! Ei yhtään sanaa siitä asiasta.\n\nPentti menee kiireesti. Ukon jaaritusta on vaikea kuunnella ja toisten,\nJohannan ja äidin, äänettömiä, mutta paljon puhuvia silmäyksiä ei\nkehtaa katsella. Tällä kertaa hän pääsikin niiltä rauhassa lähtemään.\n\nMennessään poikkeaa Pentti kirkonkylän puotiin ostamaan tupakkaa ja\ntapaa siellä Helenan.\n\nOvella jo tunsi hän tytön takaapäin, mutta ei voinut peräytyä.\nHelenalla oli avokaulainen lyhythihainen kesäpuku, ja kirjava liina\nkehysti somasti virkettä kasvoja. Miten soma hän olikaan, ja aina, kun\nhänet tapasi, huomasi jonkun uuden piirteen hänessä.\n\nPentti tervehti kohteliaasti, Helena tuttavallisesti, melkein\nlämpimästi. Pentti aikoi tupakat saatuaan heti lähteä, mutta jäi\ntahtomattaan hetkiseksi.\n\n— Mihin sinä olet menossa? kysyi Helena.\n\n— Tuonne vain... vähän asioille.\n\nPentti aavisteli Helenan tietävän hänen asiansa, koskapa tytön huulilla\noli salaperäinen hymy. Parasta oli lähteä.\n\n— Minä voin tulla vähän matkaa kanssasi, sanoi Helena.\n\nHe kävelivät rinnan maantietä. Pentti ei oikein tietänyt mitä sanoisi\nHelenalle. Uhmaisen mielialan paisutteleminenkaan ei onnistunut.\n\nTuossa olisi ehken sinun onnesi ja tulevaisuutesi, mutta sinussa ei ole\nmiehuutta sitä ottamaan, sanoi hänen toinen minänsä.\n\n— Sinä kuulut ottaneen Harvalan nimiisi. Saanen toivottaa onnea, sanoi\nHelena.\n\nPentti kiitti.\n\n— Niinhän se tuli otettua.\n\nKyllä kai Helena tiesi Linnun käynnistä Harvalassa ja hänen\nKankaanpäässä, koskapa tämänkin uutisen tiesi.\n\nTuli hiljaisuus. Illan varjot alkoivat pidetä ja korpirastas jo\nviserteli. Pentti katseli salaa Helenan käyntiä ja unohti kokonaan,\nminne oli menossa. Tyttö pureskeli heinän kortta valkoisilla\nhampaillaan. Punaiset huulet hohtivat. Niitä ei ollut varmaankaan\nkukaan saanut suudella. »Minä säilytän kaikki vain sitä yhtä varten»,\noli hän kerran kuullut Helenan sanovan. Kuka sitten mahtaisi olla se,\njolle Helena oli niin uskollinen.\n\n— Sinä menet Kankaanpäähän, sanoi Helena hiljaa, tuskin kuuluvasti.\n\n— Niin, on isännälle asiaa, sai Pentti sanotuksi.\n\nTunsi, että Helena tiesi hänen valehtelevan.\n\n— Laherman tytär on kai edelleen yhtä ylpeä kuin ennenkin, sanoi Pentti.\n\n— Ylpeä, Helena naurahti. — En kaiketi enemmän kuin ennenkään.\n\n— No ainakin sellaisille kuin minulle.\n\n— Sekö sinun mielestäsi on ylpeyttä, jos pysyy uskollisena itselleen ja\npäämäärilleen.\n\n— Niitä sinun päämääriäsi ei tavoita kukaan, tuskinpa sinä itsekään.\n\nTyttö katsoi pitkään Penttiä.\n\n— Ja yrittääkö kukaan niitä tavoittaa?\n\n— Ehkäpä on sellaisiakin. Minä en jaksa.\n\nPentti sanoi sen jyrkästi.\n\n— Kyllä sitä jaksaa, jos tahtoo.\n\nSiinä se oli taas, Helenan päätelmä. Kyllä jaksaa, jos tahtoo. Hän oli\nyhtä varma muiden jaksamisesta kuin itsensäkin. Hyvähän hänen oli sitä\nsanoa, jonka isät ja äidit monessa polvessa olivat olleet nuhteettomia.\n\n— Sitä ei ole monet jumalien sukua, niinkuin sinä, sanoi Pentti\nkatkerasti.\n\nHelenan kasvoilla läikähti veri.\n\n— Onko tuo olevinaan pilkkaa?\n\n— Mitenkäs minä voisin sinua pilkata.\n\nHelena pysähtyi Laherman tienhaaraan. Hänen kasvoillaan oli jäykkä ilme.\n\n— Kai sitä jaksaisi, jos — sinä auttaisit! sanoi Pentti kuin hengen\nhädässä.\n\n— Ja sitten sinä luulet, että minä kunnioittaisin miestä, jota minun\npitää auttaa.\n\nTytön silmät hehkuivat. Pentti katseli maahan, Helenan jalkoihin.\nAntoi katseensa nousta voimakkaalle vartalolle, kaulalle, kasvoihin.\nSiinä olisi nainen, jonka mukana varmasti tulisi siunaus Harvalaan,\nmutta tyttö ei sitä sallinut. Ei tahtonut auttaa vähääkään häntä. Ei\nvähääkään, ei senvertaa, että olisi ojentanut ystävällisesti kätensä,\nantanut kerran edes syleillä ja suudella tuota väreilevää suuta. Siitä\nolisi saanut voimia. Hän olisi kääntynyt kotiin, unohtanut Linnun,\ntehnyt työtä kuin jättiläinen.\n\n— Sinä et sitten yhtään armahda minua, sanoi Pentti tukahtuneesti.\n\n— Sinähän kerjäät kuin pikkupoika, sanoi Helena. Pentin kasvot\njäykistyivät.\n\n— Jumaliste, minä en kerjää tämän kerran perästä! Jos Harvala menee\nhäviöön, niin se menee sinun tähtesi! Hyvästi!\n\nPentti kääntyi menemään. Odotti, että tyttö sanoisi jotain hänen\njälkeensä, mutta tyttö ei sanonut. Katsoi hetkisen Pentin jälkeen,\nnyykäytti niskojaan ja lähti menemään.\n\nPentti näki sen niskan heiton ja kiirehti askeleitaan. Kääntyi ja huusi\nHelenalle:\n\n— Kuukauden perästä on Harvalassa häät. Tervetuloa häihin!\n\nTyttö ei taitanut sitä kuulla ja Pentti lähti jatkamaan matkaansa\nLinnun luokse. Lintu odottaa häntä. Hän ottaa Linnun vaimokseen, heti.\nEllei hän sitä tee, tulee hänestä vielä kurjempi kulkuri kuin ennen.\nHän oli hullu, kun puhui enää mitään Helenalle. Hän oli suorastaan\nlapsellinen. Olisihan hänen pitänyt se tietää. Tyttö nauraa hänellä,\nmutta naurakoon. Huomenna mennään Linnun kanssa kaupunkiin ja\nlähetetään kihlausilmotus lehteen. Se luetaan muutaman päivän perästä\nLahermassa. Kas vain, Pentti nai sen korean Linnun, tirehtöörin\ntyttären, sanotaan. Helena on ehken äänetön, eikä puhu mitään.\n\nPentti istuu kivelle, sytyttää savukkeen. Se sammuu. Hän taisi\nsittenkin rakastaa Helenaa enemmän kuin Lintua. Miksi piti Helenan\nsattua puotiin ja hänen sinne. Kotonakin olisi ollut tupakkaa, ei\nlähtiessä muistanut. Helena, Helena, sinä olet liian ylpeä!\n\nPentti kävelee jälleen. Aurinko on laskenut ja hämäriin metsiin\nlaskeutuu hiljainen kaste. Yörastas on vaiennut. Se on jäänyt sinne\nLaherman seutuville. Tässä hän istui viimeksi Linnun kanssa ja\nLintu suuteli pitkään, tulisesti. Sanoi oikeastaan ensikertaa vasta\nrakastavansa. Taisivat sen sanoa jokaiselle. Samantekevä. Hyvä,\nettä tällainen saa sellaisenkin. Kunhan jonkun saa. Koettaa asettaa\nverensä ja tarttua maahan. Mitähän Gaabriel-setä sanoo? »Turman linnun\ntoit», se voi sanoa. Minun täytyy sanoa, että Harvalan Elian poika ei\nsaa parempaa, ja että joku täytyi saada. Muuten olisi mennyt kaikki\nrappiolle.\n\nLintu huomaa hänet kamarinsa ikkunasta, juoksee vastaan, heittäytyy\nkaulaan:\n\n— Nytkö sinä vasta tulit. Minun on ollut niin, niin ikävä. Tulehan,\npoju, sisään, vai tahdotko olla mieluummin ensin ulkona. Mutta minulla\nvoi tulla kylmä, katsos kun minulla ei ole muuta kuin tämä ohut kolttu.\nOn ollut niin kuuma koko päivän.\n\nLintu kieppuu yhtenä laulavana, lämmittävänä, kiihoittavana keränä\nhänen ympärillään. Jospa Lintu olisi ollut jonkun talon tytär, osannut\ntaloutta, lypsää lehmiä. Ehkä hän oppii vähitellen rakastamaan\nmaalaiselämää. Ehkä hänen kanssaan voi päästä eroon verensä kiroista.\n\n— Mitä sinä tuijotat, hyi, sinähän olet niin jörö. Mikä sinua vaivaa?\nOletko väsynyt, tule sisään, saat kahvia ja meillä on vähän likööriä.\n\n— En minä tarvitse... muuta kuin sinua... Kuulehan, me menemme heti\nkihloihin ja kuulutuksiin. Tahdotko Lintu? Kuukauden perästä pidetään\nhäät. Mitä sanot?\n\n— Ei mutta, mitä sinä oikein puhut! Ja oletko sinä ihan tosissasi?!\n\n— Olen tietysti, mutta en taida kelvata. Sinä vaan leikit...\n\n— No, no, poju. Kyllä sinä saat minut, jos vain tahdot, mutta ei niin\nkiirettä. Toden totta, minäkin olen kyllästynyt tähän alituiseen...\nheilojen vaihtamiseen, ja tahdon saada vakituisen. Nykyään onkin\nmuodissa, että hienot naiset menevät talonpojille. Se on kaikista\nvarminta.\n\n— Sinulla on taitanut olla paljon heiloja?\n\n— Onhan niitä ollut, eihän sitä voi kieltää. Etteikö muka sinulla\nole ollut. Sitähän ei nykyään kysytäkään. Ja — naimisissa ollessakin\nvähän hemputellaan, ettei tule aika pitkäksi. Voi sinua poju, ettäkö\nsinä ihan tosissasi. Mutta en minä niin pian ennätä. Pitää ompeluttaa\nkapioita.\n\nPentti istuu Kankaanpään vanhanaikuisen vierashuoneen keinussa\nja hiljaa keinahtelee. Lintu laulaa ja hypähtelee. Hän on kyllä\nsellaisenaan suloinen, mutta jotain on, joka kirvelee. Helenako?\nSekö, ettei saanut uutta, voimakasta verta sukuunsa. Puhdasta verta.\nMutta hän tällaisena vaatiikin liian paljon itselleen. Hyvä, että saa\ntuollaisenkin. Kaipa hänellä, niinkuin muillakin, olisi ollut lupa\najatella talon ja suvun parasta, mutta Helena särki kaikki. Mitä varten\nsinun piti tehdä niin, Helena?\n\n\n\n\nIV.\n\n\nPentti miettii, miten ilmaisisi äidilleen kihlautumisensa Linnun\nkanssa. Äiti on odottanut paljon parempaa talon turvaa kuin mitä\nLinnusta parhaalla tahdollakaan tulee. Äiti ei osaa arvioida, mitä on\nolla Harvalan Elian poika ja mitkä mahdollisuudet sellaisen miehen\npojalla on kunnon tyttärien joukossa.\n\nMutta sen täytyy tapahtua. Lintu on suostunut siihen, että häät\npidetään kuukauden perästä. Laherman tytär kuuli kyllä hänen häihin\nkutsunsa, eikä hän voi sitä peruuttaa, eikä muutella aikaa. Hän on\nkuitenkin sen verran mies, että pitää sanansa.\n\n— Mitäs sanoo äiti, kun minä olen kihloissa ja aion pian tuoda\nHarvalaan emännän?\n\n— Kihloissa... mitä se nyt... eikä ole passannut ennen sanoa. No kuka\nse sitten on?\n\n— Arvatkaa.\n\n— Laherman Helena.\n\nPentti käy tumman puhuvaksi kasvoiltaan.\n\n— Ei niin ylpeä tytär tule tällaiselle.\n\n— No mitenkä niin... minkälaiselle?\n\n— Harvalan Elian, markkinahuijarin, pojalle.\n\nKustaava painuu istumaan. Jää miettimään.\n\n— No kuka se sitten...?\n\n— Linda Berg, toki tirehtöörin tytär.\n\n— Herra siunatkoon! Sekö Lintu!\n\n— Se juuri. Kuukauden perästä on meidän häämme.\n\nTulee painava hiljaisuus. Tuvassa ei kuulu muuta kuin vanhan\nkaappikellon käynti.\n\n— Vai sellainen, vai sellainen... voi minun päiviäni. Etkö sinä\nsaanut säätyysi kuuluvata, kun piti kaupunkilainen, tuiki osaamaton.\nEi sinusta sellaisen kanssa tule mitään. Lintu ei ymmärrä taloudesta\nmitään ja emännän pitäisi tietää ja osata kaikkea. Niin minunkin on\npitänyt.\n\n— No voihan Lintukin oppia ja Linnulla on rahoja. Saan niillä\nhätäisimmät velkojat maksetuksi. Hän sanoi saavansa ainakin\nkaksikymmentä tuhatta. Ja kyllä minä sen nyt otan, ei siinä auta mikään.\n\n— Miettisit nyt kuitenkin ensin.\n\n— On sitä jo tarpeeksi asti mietitty. Kun Helena kerran antoi rukkaset,\nniin on sille näytettävä, että saadaan niitä muitakin.\n\n— Antoiko Helena... mitä hän sanoi?\n\n— Että minun pitäisi tulla ensin oikein hyväksi.\n\n— Niin, niin, hyväksi... se Helena on semmoinen, kyllä minä tiedän...\nhän luulee, että mies voi ilman hyvän naisen apua tulla hyväksi. Kyllä\nsitä vaimo paljon voi, vaikka minä en ole voinut. Minä olen ollut ikäni\nheikko ja horjuva. Talon tuon olen kuitenkin saanut pystyssä pysymään.\n\nKustaava huojutti ruumistaan. Kasvoilla värähteli liikutus ja\nsilmäkulmia piti pyyhkäistä esiliinalla.\n\n— Minä en enää pitkäaikainen olekaan, mutta soisin sinun menestyvän.\n\n— Kyllä Lintu on hyvä teille. Hän on luvannut sen.\n\nSe vähän rauhoitti. Pentti katsoi voivansa nyt jättää äidin yksin\nmiettimään. Kääntyi kuitenkin ovella.\n\n— Valmistelkaa vaan häitä varten, äiti. Kai me ne pidetään nyt yhtä\nkomeat, kuin Laherman tyttärellekin olisi pidetty.\n\nKustaava katseli Pentin jälkeen ja huokasi. Poika parka. Hän oli\nluullut saavansa Helenan ja pettynyt. Uhmamielin nyt sitten ajoi\nturmioon.\n\nPäivällisen jälkeen näki Elia Pentin istuvan aittansa portaalla ja\nköpitti sinne pahaenteisenä, ähkien. Hän kyllä saa pojan järkiinsä,\njättämään sen harakan, jos ei muuten, niin... takoo vaikka tällä\nkuhmukepillä päähän.\n\n— Sinäkö kuuluit aikovan ottaa sen haaskalinnun emännäksi Harvalaan?\n\nElia katselee istuinta, mutta jää keppinsä varaan seisomaan.\nSeisoaltaan on parempi ärhentää pojalle.\n\n— Niin aion. Hyvä, että jo tiedätte.\n\n— Äitisi sanoi. Ja minä sen sanon, että siitä ei tule mitään.\nKunnollinen vaimo sinun on saatava, edes sellainen kuin äitisi.\n\nPentti mietti vähän aikaa. Laukasi:\n\n— Ei Harvalan Elian poika saa parempaa. Hyvä, että sellaisenkin saa.\n\n— Elian poika?\n\n— Niin!\n\nElia muutti vähän jalkojaan. Leuka värähti.\n\n— Ja mikä on syynä, ettei saa?\n\n— Itse te kyllä ne syyt tiedätte. Poika saa tavallisesti nauttia\nsamallaista mainetta kuin isälläkin on.\n\n— Olenko minä sitten varas ja väärentäjä. Häh?\n\nKas, miten isä koitti teristellä. Syyti suustaan kiukkuisia\ntupakkasylkiä, mutta muuta ei nähtävästi saanutkaan.\n\n— Vaikka nyt ei aivan sitä, mutta markkinahuijari ja kulkuri.\n\n— Huijari! Rehellisillä kaupoilla minä olen elänyt.\n\n— Mutta ne, jotka ovat uskollisia maalle, katsovat rehellisemmäksi elää\nmaasta kuin kaupankäynnistä. Harvala on maistaan kuuluisa talo, mutta\nkaikki on rappiolla.\n\n— Onko se sitten minun syyni?\n\n— Ehkä minun, joka olen perinyt teiltä sairaan veren, enkä ole kyennyt\nkiintymään maahan niinkuin olisi pitänyt.\n\nNyt täytyy jo ukon istua kivelle aitan eteen. Niin, niin, pojan\nsuonissa on vierasta verta, niinkuin minunkin. Ei hänkään jaksanut\ntarttua työhön niinkuin olisi pitänyt. Hän toivoi pelastusta vaimon\navulla, vaan sai heikon, joka ei kyennyt pidättämään luonaan. Kylän\nkujilla kulkien on sitten elämä sellaista kuin on. Menee rahat ja\nkunnia.\n\n— Voi, voi kuitenkin...\n\nSe tulee valittavana huokauksena ukin rinnasta.\n\nPentin kävi tämä avuttomuus sääliksi. Jos Elia olisi teristellyt, olisi\nvielä voinut purkaa hänelle katkeruuttaan, sanonut suoria sanoja.\n\nPentti nousi ja meni tupaan. Elia seurasi hetken perästä. Avuttomuus\noli mennyt taas ohi ja oma menneisyys unohtunut.\n\n— Niin, niin. Minua kai sitä kaikesta syytetään. Sinäkin siitä, ettet\nole kehdannut tehdä työtä ja pitää mainettasi sellaisena, että olisit\nsaanut kunnon vaimon. Sellaisia lintuja pitää ajella.\n\nPentin kasvoille kohahti tummat veret. Niin pianko se katumus menikin\nohi. Syy oli taas muissa.\n\n— Johan minä sanoin, että Harvalan Elian pojalle ei tule kukaan\nkunniallisen talonpojan tytär. Häpeätä minä olen saanut kärsiä isäni\ntakia, ja tiedättekö, miten raskasta sellainen häpeä on kantaa. Teidän\nmarkkina- ja kulkurielämästänne kerrotaan juttuja, aina uusia, ja\nminä saan niitä kuunnella ja sitäkin kun niille nauretaan. Minua te\nsyytätte, etten tee työtä enkä kiinny maahan, mutta oletteko sitä itse\nkoskaan tehneet?\n\n— Mitä se sitten sinua liikuttaa, minun menneisyyteni. Minä olen\nhankkinut kaupoilla.\n\n— Hädintuskin viinarahat. Kokonaisia voidritteleitä kerrotaan menneen\nviinalaskuista.\n\n— Häpeä poika!\n\n— Olen sitä saanut jo tehdä kylliksi.\n\nTulee hiljaisuus. Kärpäset vain surisevat tuvassa ja vanha kello\nkäy nurkassaan. Se on nähnyt vuosikymmenien ajoilla, miten Elia\non humalaisena horjunut tupaan jokaiselta matkaltaan. Sen vanha\nviisaritaulu näyttää katsovan kiinteästi Eliata.\n\nElian muistiin palautuu sarja kuvia menneisyydestä, ja aika on taas\npainua penkille katumusta tekemään.\n\n— Niin, niin, minä olen ollut niinkuin muutkin, erehtyvä ihminen. Sinä\nolisit voinut sukuasi jatkaa paremmin ja...\n\nElian on sitä taas vaikea sanoa.\n\n— ... ja saada sellaisen vaimon, joka olisi auttanut sinua, tukenut\ntaloa.\n\n— Mutta kun minä en saa.\n\n— Oletko kysynyt?\n\n— Olen. Joka talosta ja torpasta. Laherman tyttäreltä olen viimeksi\nsaanut rukkaset.\n\n— Mitä se sanoi?\n\nElia heristää korviaan.\n\n— Että pitäisi syntyä uudestaan, kuohahtaa Pentti. Häntä alkoi Elian\nuteleminen jo suututtaa.\n\n— Elä...! vai uudestaan! No mitä Louhen ja Kiviniemen tytöt sanovat?\n\nElia seisoi kuin kysymysmerkki.\n\n— Että hyvä mies, kun ei olisi Harvalan Elian poika.\n\nElia ähkäisi. Ei sanonut mitään. Alkoi valua tuvasta ulos.\n\nMenipäs, mietti Pentti. Nyt sekin on sitten selvä. Käyköön hänelle\nsitten miten käy. Huonoimmin ei voi käydä kuin on jo käynyt. Jos Lintu\nviihtyy Harvalassa, viihtyy hänkin työn ääressä, koettaa kaikin voimin\nviihtyä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlona ei joutanut enää loikomaan navetanparvella. Täytyihän toki auttaa\nPentin ja Linnun häiden valmistuksissa. Nyt tulisikin virkeämpää ja\nhauskempaa taloon, kun Lintu tuodaan emännäksi. Pihan sivurakennus\npuhdistetaan ensiksi ja Ilona penkoo ja nuuskii joka nurkan. Hämähäkin\nverkot ovat kaiketi vuosikymmenen vanhoja, mutta nyt lähtevät. Uunit\nkorjataan ja tapetit laitetaan seinille, permannot maalataan! Pentti\nei jouda kesantomaille, kun pitää hakea yhtä ja toista kauppiaasta\nja kaupungista. Renki-Ville miettii siellä, että tuokin oja olisi\nsiivottava, mutta kukapa jouti sen tässä kiireessä. Hän ei ainakaan.\nHeinettyvän näkyy kesantokin, mutta lemmonko sille yksinään saa. Sen\nLinnun takia jää kaikki työt. Ei osata puhua muusta kuin Linnusta.\nSanovat sen olevan rikkaan. No, sittenpä tässä onkin hyvä laiskotella.\n\nVälillä tulee Penttikin pellolle.\n\n— Nuo ojat pitää siivota, kun niitä ei keritty ennen heinäntekoa. Ja\nsitten on maa karhittava ja kertaan kynnettävä.\n\n— Tuota... en minä kaikkea kerkeä... hitossa, kun pitäisi aloittaa\nleikkuukin ja isolla suolla on vielä heinäkin pielestämättä.\n\n— No eikö niitä vielä ole pielestetty?\n\n— No ei. Kun toisella hevosella on hyppyytetty kirkonkylässä ja\nkaupungissa.\n\n— Kokoa ensin heinät ja sitten siivoa nuo ojat. Eli jos minä panen\nmiehen siivoomaan ojat ja sinä äestät ruismaata.\n\n— Ensin ne ojat pitäisi... eikä niitä viikossa yksi mies kerkiä...\nRuiskin rupeaa karisemaan. Jos leikattaisiin se ruis ensin...\n\n— Tee sinä mitä minä käsken.\n\n— No, kokoonko ma ne heinät ensin vai äestän tuon pellon.\n\n— Johan sen kuulit, että kokoa heinät.\n\n— Sinne on saatava pari henkeä toveriksi.\n\nEi totisesti tullut töistä mitään. Mutta kun häät menevät, tarttuu hän\nitse.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanha Kustaava raahustaa väsyneillä jaloillaan nurkasta toiseen.\nTotisesti tämä vie kaikki hänen vähäisetkin voimansa. Penttiä ei ole\nsaanut taipumaan millään, niin se on sen Linnun pauloissa. Olisihan\nPentti kai saanut muista taloista ihmisiä, ellei Helenaa, mutta Lintu\nsokaisi koreilla höyhenillään. Pian se valmis raha loppuu, kun uutta ei\ntule taloudesta ja Linnun käsien alla ei siunaudu mikään. Tähän asti\non saatu vähän meijeriin, kun talossa on ollut vain yksi kermalintu,\nIlona. Nyt niitä tulee kaksi, ja Pentti-parka ei niille saa mitään.\nRahaa ei tule mistään. Metsätkin on myyty Harvalasta ja viljakaan ei\nriitä talon tarpeiksi. Mutta jokaisen tulee kulkea tietänsä, joka\non hänelle määrätty. Ja hukkuva tarttuu oljenkorteenkin, niinkuin\nPenttikin, joka luulee Linnun avulla pääsevänsä suvun kiroista.\n\nJohanna käy ruista leikkaamassa, äestää peltoa ja puhisee lakkaamatta.\nNyt tämän kyllä näkee jokainen, miten käy, mutta käyköön. Linnulle\nvalmistetaan ja väännetään koko talo nurin ja ruis saa varista ja\nsyyskylvö myöhästyy. Pentti on kuin tolkuton ja renki ja päiväläinen\nsaavat laiskotella. Hänkään tässä kauan jaksa...\n\nHäät ovat komeat. Morsiuspari vihitään kaupungissa ja tirehtööri\nrouvineen ja sisaret on saattamassa. Komeat häihinkutsukortit on\npainatettu kullalla ja punaisella ja kirkonkylästä saakka on vieraita.\nLintu on valkoinen kuin lumi ja iloisena ihmettelee hän ystävilleen.\n\n— Tämä on vieläkin minusta niin ihmeellistä. Muutamassa kuukaudessa\nmorsiameksi ja kartanon emännäksi. Pentti on hieno poika. Me\njärjestämme talouden uudenaikaiseksi. Eikö niin, pappa. Hankimme vaunut\nja sinä mamma saat tulla usein vierailemaan. Niillä vaunuilla haetaan\nasemalta.\n\nAppi on hieman humutuulella. Hän on kyllä vain tavallinen kauppias,\nvaikka tirehtööriksi sanotaan. Hän pyytää saada lahjoittaa myötäjäisten\nlisäksi morsiusparille vaunuhevoset. No, ne ovatkin tarpeen, kun\nHarvalan ovat hevoset ovat jo vanhoja ja laihoja. Ei niitä ilkeäisi\nLinnun ja hänen pyntätyn mammansa eteen valjastaa.\n\nRuokaa tarjotaan rahvaalle toisen tuvan kokoon katetusta pöydästä ja\nmoukat syövät paistin kanssa riisipuuroa ja pistelevät makarooneja\nsormillaan suuhunsa, kun ne hirtehiset eivät pysy haarukassa. Lintukin\ntulee katsomaan, nauraa, lyö pienillä käsillään hyllyviin sääriinsä,\nkarkaa Pentin kaulaan ja suutelee jokaisen nähden.\n\n— Voi miten hauskaa täällä on. Kaupungissa eivät ole häät milloinkaan\nnäin hauskat.\n\nToisessa tuvassa tanssitaan yhtämittaa. Pitäjän parhaimmat soittoniekat\non hankittu ja vuoroin soitetaan viululla ja hanureilla. Lahermasta on\ntullut nuorin tytär katsomaan miten onnelliselta Pentti näyttää, ja\nhuomatessaan tytön on Pentti yhtämittaa Linnun kintereillä.\n\nAppi koettaa keskustella Elian kanssa, mutta Elia on melkein kuin\npäästään pökerö.\n\n— Turman lintu se oli Pentille. Ei sovi yhteen herra ja talonpoika.\n\nTirehtööri on hämillään. Koettaa puolustaa tytärtään.\n\n— Lindahan on niin mukautuvainen, ja kyllä hän oppii emännyyttä\nhoitamaan. Hän kuitenkin pitää Pentistä, ja kaikki muuhan aina\njärjestyy.\n\n— Ei sillä pelkällä pitämisellä eletä. Ja pitää aikansa. Sitten on\nsaatava joku toinen sivu-ukoksi. Semmoisia ne on kaupunkilaiset.\n\nTirehtööri poistuu punaisena kasvoiltaan. Pentti tulee ja vie Elian\nkamariinsa.\n\n— Koettakaahan nyt pysyä täällä tyhmyyksinenne.\n\n— Kyl-lä. Lennä sinä vain lintusi kanssa. Pian ne siivet katkeavat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHääväki on poistunut. Elokuun tähdet vilkuttavat korkeudesta.\nYö on lämmin ja pelimannin hanurin surunvoittoinen sävel kuuluu\njostain kylätieltä. Pentti istuu tuvan portailla ja kuuntelee niitä\nhiljaisuudessa värähteleviä säveleitä. Hän on tanssinut hurjasti ja\nryypännytkin. Häissä ei tarjottu, mutta ystävät toivat mukanaan ja\nhumalaisia horjui piha täynnä. Hän ei ryyppää enää, eikä nytkään olisi,\nmutta Laherman nuorimman tyttären huulilla oli niin merkillinen hymy.\nLintu on varmaankin riisuutumassa kamarissaan ja odottaa häntä. Jossain\nsileiden peltojen keskellä, noiden väräjävien tähtien alla nukkuu muuan\nylpeä tytär, jonka nimi on Helena. Sanotaan olevan hyviä ja huonoja\nnaisia. Helena kai kuuluu niihin ensimmäisiin. Hyvien naisten avulla\nsanotaan olevan helppoa huonojenkin tulla hyviksi, sellaisten, jotka\nsairastavat veren vikoja.\n\n— Penttii, missä sinä olet? Tulehan jo minun luokseni! huutaa Lintu\npiharakennuksen ovella valtaisissaan ja katoaa samassa.\n\nHän kyllä tulee aivan heti. Katselee vain noita tähtiä ja miettii,\nmiksi hyvien täytyy olla ylpeitä. Ja sitäkin miten tässä nyt oikein\naloitetaan. Sellaista ei saisi hääyönään miettiä, mutta Harvalan Elian\npojan täytyy. Se Elia varmaankin vielä murisee siellä äidille, joka ei\nole jaksanut pysyä pystyssä loppuun asti, vaan on mennyt lepäämään.\nNiin, mitenkä sitä nyt aloitetaan. Linnun rahoista ovat menneet puolet,\nenemmänkin, uudistuksiin, ja Lintu vaatii vielä paljon. Vaunut ja...\nHelvetti! Niitä hän ei hanki. Suuren suon ojiin ne rahat. Mutta uudet\nkääsit on ostettava ja tupaan laitettava uudet ikkunat ja... Mitä\ntehdään sitten Bergin vaunuhevosilla? Äestetään ja aurataan. Ehkeivät\nne osaa vetää peltovehkeitä. Syövät tallissa jouten. Hän myy ne\nmarkkinoilla. Käy markkinoita, kuten isäkin, hah, haa, tekee kauppoja.\nOmena ei saa pudota kauaksi puusta.\n\nNo nyt Lintu tulee uudelleen vaatimaan luokseen. Hyvästi, taivaan\nnapit, viekää terveisiä kaikille ylpeille talontyttärille, Helenallekin.\n\n— Missä sinä kuhnit, kultapoju. Annat minun yksin odottaa.\n\nMorsiuskamarissa palavat kynttilät lepattaen. Raollaan olevassa\nikkunassa liikuttaa yön henki kaihdinta. Huoneessa on hienoa parfymin\nja Linnun ihon tuoksua. Lintu heittää vaippansa tuolille, pyörähtää\nympäri permannolla ja heittäytyy nauraen sänkyyn. Lintu on muhkea\nsiinä alastomuudessaan. Hän on tanssinut rajusti ja nauttinut näiden\nmaalaishäitten komeudesta. Hän odottaa Penttiä, opettaakseen, että\nsyleily ja suunanti on kaikki, mikä jotain on tässä tyhjän tympeässä\nelämässä.\n\nPentti polttaa savukettaan keskenriisuneena. Mikä piru häntä vaivaa,\nettei voi olla hääyönään, niinkuin on edellisinä päivinä ja viikkoina\nvoinut olla. Eihän hänellä tosin enää hääyötä olekaan. Se on ollut\naikoja sitten Kankaanpäässä, Linnun kamarissa, täällä, monessa\npaikassa. Jos Helena olisi tuossa, odottaisi hän kainona, poskilla\nhehkuva puna, hääyön iloa, sitä, jonka on säästänyt vain yhtä varten.\nHän kunnioittaisi sitä niin että... suutelisi vaikka sen jalkoja.\n\n— No mutta mikä sinun on, Penttipoju, kultaseni, sinä et välitä enää\nminusta, näen sen kyllä. Huu, sinä et välitä.\n\nEi, hulluhan hän on, että näin. Tuossa odottaa Lintu. Hän on uhrautunut\nsellaiselle kuin Harvalan Elian pojalle. Lintu on yhtä kaunis kuin joku\ntoinenkin ja hyvää tarkoittaen tahtoo näytellä kauneuttaan hänelle. Hän\non elukka, kun antaa Linnun näin...\n\n— Minä taisin ryypätä... anna anteeksi... täytyy kokonaan lopettaa\nse... oma hyvä toveri, suunnitellaan elämää yhdessä... Sinun pitää\nauttaa minua, kaikessa, pysymään kotona ja tekemään työtä. Maksetaan\nvelat, eletään onnellisena.\n\nPentin liikkeet saavat eloa. Hänen täytyy olla onnellinen, kun on\nsaanut sellaisenkin kuin Linnun. Ja hän onkin. Lintu osaa olla niin\nmiellyttävä, ja hänellä on kauniit kädet, silmät, suu ja niin hieno\nhipiä. Kyllä kaikki tulee hyväksi, kun vain uskoo.\n\nKynttilät sammuvat, kiihkeässä syleilyssä unohtuu elämä...\n\n\n\n\nV.\n\n\nSeuraavan kesän korpirastas on ehtinyt majoittua Harvalan hakometsään\nja viserrellä tyveninä, lämpiminä iltoina. Kevät kuluu pääskyjen tuloon\nasti, mutta ne eivät nytkään majoitu Harvalan katon räystäisiin.\n\nUlkonainen elämä näyttää Harvalassa jokseenkin samalta kuin edellisenä\nkeväänä, sillä eroituksella vain, että vanhaa Kustaavaa ei ole enää\nolemassa. Hänen voimansa ovat loppuneet, ennen kevään tuloa, ja hänet\non viety paljon pienemmillä juhlallisuuksilla kirkkotarhaan, kuin millä\ntuotiin taloon Lintu.\n\nVanha Elia ei aio niin vain lähteä. Hänen on saatava nähdä miten\nPentille käy, yritellessään kiintyä turpeeseen ja ohjata talon asiat\nvarmemmille vesille. Sitäpaitsi hänen täytyy olla muistuttelemassa\njokaiselle työnteosta, Linnullekin, joka viettelee aikaansa kamarissa\nja vierashuoneessa, kaupungissa ja kaikessa muussa, mutta ei perheen\nkeskeisessä olinpaikassa, tuvassa. Ilonalle samoin, josta on tullut\nkoko kiusankapine hänen ärtyvälle, vanhalle mielelleen. Ei Ilonakaan\nvälitä, mitä hän sanoo. Käy kyliä, on väliin kaupungissa hänkin, ja\ntalon uusi renki menee iltasella aivan julkisesti hänen kamariinsa.\nPentti ei sano enää, että »niinhän isäkin on ennen tehnyt», mutta\nIlona sanoo. Vieläpä luettelee nimiä, jotka muka ovat olleet häneen\nsattuvia. Hän, Elia, kyllä jo näkyisi täältä joutavan lähtemään, mutta\nhänen täytyy nähtävästi kuulla tarpeekseen entisyydestään, joka jatkuu\nhänen lapsissaan. Hän kyllä joutaisi senkin puolesta, että nyt jo\nkyllä näkee, mihin Harvalan talous on menossa ja miten Pentti noutaa\nLinnun mieltä, eikä jaksa voittaa suvun kirousta. Huonoa verta oli jo\nkyllä tarpeeksi heidän suvussaan, mutta Lintu, toi sitä vielä lisää.\nTietäneekö poika, millä murheella hän näki sen naisen taloon tulevan ja\ntoiveittensa hyvästä vaimosta Pentille menevän myttyyn. Sillä ei kai\nkukaan, eikä hänkään, ole niin huono, ettei toivoisi lapsilleen hyvää\nja heidät vapaiksi omista synneistään.\n\nEi ole Johannakaan lähtenyt, vaikka hänen ponnistuksistaan huolimatta\nirvistelee jo häviö Harvalan nurkissa. Hänen on täytynyt koettaa pitää\nhuolta töistä silloin kun Pentti on menossa milloin missäkin. Hän saa\npitää väliin viikkokausia huolta renkien töistä, ja taloudenhoidosta.\nHäviön varalta on hän eroittanut talosta maapalan itselleen ja varannut\nmuutenkin tarpeellista elämän alkua. Katsoopahan tässä vanhassa kodissa\nloppuun asti, kun kerran Penttikin on sentään veli ja pyytää aina\njäämään. Hän kyllä jaksaa, kun hänessä lienee työteliään äidin veri\nvetämässä käsiä työhön ja maahan.\n\nHarvala on muutettu herrastaloksi. Lintu on tahtonut, että talon\nnimikin muutettaisiin Harviaksi, mutta Pentti ei ole suostunut.\nIsäntärenki on hankittu ja emäntäpiika ja sisäkkö. Lintu on talven\nkuluessa alkanut valittaa rakennuksien rumuutta ja kelpaamattomuutta\nja saanut Pentin suunnittelemaan uutta. Siihen jo on piirustukset\nlaadittu, mutta rahat puuttuvat. Niitä ei ole milloinkaan tarpeisiin\nja velkaa on täytynyt tehdä. Sitä on kohta jokapaikkaan, ja muutamat\nalkavat jo vaatia ulos, ja Pentti käy synkissä mietteissä, miten saada\nne maksetuksi, etteivät ne menisi ulosottoon.\n\nTirehtööri ei ole luvannut enää penniäkään. Hän on kaksikymmentäviisi\ntuhatta jo antanut ja vaunuparin, joka maksoi kymmenen ja sitäpaitsi\nLinnun kalliit kapiot. Hänen täytyy pitää varansa, ettei joudu itse\nkerjäämään. Koettakoon Pentti järjestää naapuriensa kanssa.\n\nPentti on puhunut naapureilleen, mutta saanut pisteliäitä vastauksia.\nOnhan Pentillä hyvä talo, miksi ei ole laittanut sitä sellaiseen\nkuntoon, että siitä saisi. Kyllä talosta aina saa nykyään, jos vaan\ntekee töitä itse ja teettää muilla. Vilja on hyvässä hinnassa ja\nmeijeristä saa aina enemmän kuin osaa odottaa. Niin, niin, onhan\nne menot veroista ja työpalkoista, mutta Pentin taloudessapa on\nsellaisia menoja, jotka talonpojille on tarpeettomia. Mitä varten otti\nherrasemännän. Sanovat, ettei se tee muuta kuin syö ja makaa ja käy\nkyliä. No, ei kai se kyllä ketään liikuta, mutta ottakoon Pentti vaan\nnyt muualta apuakin.\n\nPentin täytyy kirota ja purra hampaansa yhteen. Ne kyllä osaavat kaikki\nolla häntä vastaan.\n\nJa pilkata.\n\nKylältä kuului joka päivä kuiskuttelut, mitä siellä ja siellä sanottiin\nja naurettiin. Ja aina jälkihuomautuksin: »no, eihän se ihme Harvalan\nElian pojalle.»\n\nLintu ikävystyi talvella maalaiselämään. Hän tukehtuu tänne ja hänen\nnuoruutensa ja kauneutensa kuihtuu mokomassa erämaassa. Jos Pentti\nvähänkään hänestä välittäisi, lähtisi Helsinkiin, ottaisi sieltä\njonkun toimen, pappa kyllä puuhaisi, ja oltaisiin siellä kevääseen.\nKesillä täällä kyllä on hauskaa, — kun on mukavaa seuraa, mutta\nnäistä korpi-ihmisistä ei ole suvellakaan mihinkään. Pilkkaamaan ja\nnauramaan ne ovat mestareita, ei muuta. Möisi Pentti koko talon, kun se\nmuutenkaan ei kannata ja muutettaisiin kokonaan kaupunkiin.\n\nPentille, Linnulle ja Ilonalle laittaa sisäkkö ruuan kamariin, muu\nväki syö tuvan pöydässä. Kustaavan aikana tuli toimiin sillä ruualla,\nmutta nyt ei sillä jaksa tehdä työtä. Isäntärenki lähtee sulan tultua\nja toiset uhkaavat seurata, kunhan päästään parempaan kesään. Linnun\nruuista viisastellaan tuvan pöydässä.\n\n— Lintu on taas nokkinut voin, koska sitä ei näy pöydässä.\n\n— Tiedättekös, mitä Lintu syö?\n\n— No?\n\n— Kermasta tehdään kakkuja ja ne paistetaan voissa.\n\n— Eihän se semmoinen lintu huonolla elä.\n\n— Sitten hyllyykin paikat ja pinta on kuin silkkiä. Taloon tulee uusi\nisäntärenki, nuori ja vikkelä, ja se kutsutaan väliin isäntäväen\npöytään. Kun Pentti on asioillaan, kutsuu Lintu pehtoorin kamariinsa ja\nkohta aletaan kuiskutella talossa outoja asioita. Lintu pettää miestään\nja pitää hyvänä pehtooria. Kerran satutaan kuulemaan Linnun ja Ilonan\nkeskustelevan pehtoorista.\n\n— Sinä taidatkin viedä sen minulta kokonaan, sanoo Ilona.\n\n— Joutavia! Täytyy kai minun jotain hauskaa pitää, kun Pentti on aina\nmenossa ja... kun se nykyaikainen elämä on kerran sellaista.\n\n— Niin, niin.\n\n— Ja kyllä kai Penttikin pitää hauskaa siellä kulkiessaan.\n\n— Kyllä kai. Enkä minä sano Pentille, voit olla siitä varma.\n\nJohannakin huomaa jotain, mutta ei kerro Pentille. Kun ei ole miehellä\nsilmiä näkemään, ja se on parhaiksi Pentille. Mitäs meni ottamaan\nsellaisen kaikenmaailman linnun vaimokseen.\n\nPentti saa kuitenkin kuulla tästä jotain ja raivostuu.\n\n— Tiedätkö mitä sinä olet tehnyt, sähisee Pentti.\n\n— Mitä?\n\nLintu seisoo hämmästyneenä, kalpeana.\n\n— Ilkeät vielä kysyä. Sinä olet pettänyt minua. Minä voisin lyödä, ei,\nminä voisin tappaa sinut!\n\n— Mutta pojukulta, sano nyt, enhän minä tiedä.\n\nLintu kyllä tietää, miten tällaisista seikoista selvitään. Hän on sen\nniin monelta kuullut. Pitää heittäytyä tietämättömäksi ja sopivan\nhetken tullen purskahtaa itkuun.\n\n— Sinä ja pehtoori! Joko tiedät!\n\n— Kuka sellaista on valehdellut. Kuka uskaltaa... voi hyvä jumala,\nmiten sinä saatat loukata minua.\n\nJa sitten tulee raivokas itkunpuuska.\n\n— Älähän nyt, Lintukulta, uskonhan minä sinua, kun sen itse sanot.\n\nLintu rauhoittuu ja päättää olla vasta varovaisempi.\n\nTästä tuli kuitenkin kuin hieno jääriite heidän väliinsä, eikä\nkumpaisellakaan ollut halua sitä rikkoa. Mikä oikeus hänellä on\njärjestää sellaisia kohtauksia, uhkailla, mietti Lintu. Hän kyllä\ntietää, mitä miehet ovat. Ja kyläkunnan kuiskuttelut kyllä kantautuvat\nhänenkin kuultavikseen, mutta hän ei sellaisista..\n\nOnko hän todellakin sellainen? miettii Pentti ja tuntee, miten hänestä\nlohkee pala palalta pois sitä, joka tähän asti on häntä estänyt\nkokonaan huijariksi joutumasta. Ollessaan Linnun luona ja katsellessaan\nhäntä, tuntee Pentti, miten joku näkymätön käsi vetää häntä alaspäin,\nniinkuin mutaiseen liejuun. Hän ponnistelee heikosti vastaan, mutta\nLinnun syleilyssä se näkymätön käsi vetää yhä kiihkeämmin.\n\nUusi pehtoori oli saanut talon työmaat kuntoon, mutta Pentti panee\nhänet pois, kun ei voi hänen läheisyydessään olla ajattelematta,\nolikohan ehkä Lintu syytön vai syyllinen. Hänellä on kyllä nykyään\nmuutakin ajateltavaa. Velkamiehet käyvät yhä uhkaavimmiksi ja\neläimilläkään ei ole enää siunausta. Hevonen hyppää aidan yli ja saa\nseipään vatsaansa. Lehmä, karjan parhain, täytyy lopettaa, kun taittaa\nlouhikossa jalkansa. Vasikoissa on tuntematon tauti ja yksin kanatkin\nkuolevat sukupuuttoon. Harvalassa on sattunut ennenkin eläinvahinkoja,\nmutta ei yhtäperin, niinkuin nyt. Karja on vuosikymmenet kulkenut\nsen louhikon ohi, eikä yksikään ole astunut harhaan. Mikä sen\nLeena-tammankin pani nyt hyppäämään aidasta, kun se ei sitä ole tehnyt\nennenkään.\n\nVanha Elia valittaa Pentille, miten kurjia hänen vanhuutensa päivät\novat, kun talo menee suvun käsistä, eikä. Pentissä ole miehuutta sitä\npelastamaan.\n\n— Nyt sen näet, että Lintu toi kirouksen taloon tullessaan. Eläimet\nkuolevat. Mikään ei menesty. Rukiinkin löi sade maata vasten.\n\n— Eikö sitä kirousta muka ollut ennen Linnun tuloa Harvalassa? Kuka\naloitti suvun rappion, kulkemalla juopuneena pitkin kyliä.\n\n— Sinä häpeämätön! Minua sinä yhä syytät laiskuudestasi ja siitä, että\najat kaikki nurinpäin.\n\n— Enkö minä sitten ole yrittänyt, isä. Minä tavoittelin ihmistä, joka\nvoisi auttaa minua, mutta kukaan sellainen ei uskaltanut tulla Harvalan\npojalle. Tartuin kiinni viimeiseen mahdollisuuteen, mutta...\n\nPentin ääni tukehtui. Elia naurahti vahingoniloisesti.\n\n— No niin, sinä jo myönnät, että teit väärin, kun toit Linnun taloon.\n\n— Se oli ainoa mahdollinen korsi, johon minä tartuin. Ellen sitä olisi\ntehnyt, kulkisin minä pitkin kyliä juopotellen niinkuin isäkin.\n\nElia kävi avuttomaksi ja vaikeni. Pentin tuli sääli häntä. Miksei hän\nvoinut vaieten kuunnella isän syytöksiä.\n\n— Niin, niin, minua syytetään... minäkin olisin saanut syyttää isääni,\njoka eli hurjasti, mutta en ole sitä tehnyt. Ihminen on heikko...\n\n— Enhän minä teitä syyttäisikään, jos te antaisitte minun olla rauhassa.\n\n— Niin, niin, sehän se... olisin suonut ainoalle pojalleni\nmenestystä... taitaa jo velkojatkin ahdistaa... mitenkä selvinnet?\n\n— No eiköhän sitä aina. Onko teillä, isä, kaikkea mitä tarvitsette?\n\n— On. Kaikkea muuta, paitsi mielenrauhaa.\n\n— Sitä ei ole minullakaan. Se vie öitten unen.\n\n— Sittenpä on jo pahasti...\n\n— Niin on.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisissa taloissa nuokkuvat rukiin tähkät raskaina, mutta Harvalassa ei\nole ruis tehnyt terää. Mitä on tullut, sen vie ruoste, ja kohta ei ole\nsuuresta kylvöstä muuta kuin korret jälellä. Pentti käskee niittämään\nrukiin ja panemaan haasialle. Ei, kuhiloitava se on kuitenkin, etteivät\nkyläläiset saisi siitä niin paljon iloa.\n\nPentin täytyy karttaa yksinäisyyttä, eikä hän voi edes juoda, että\nunohtaisi kaiken. Hänen on kuin jostain pakosta nähtävä selvin päin\nasteettainen häviönsä. Kaupungissa voi kuitenkin erehtyä, kun appi\ntarjoaa kalliita juomia ja Pentti viipyy monta päivää sillä matkallaan.\nKun hän palaa kotiin, on siellä ulosottomies häntä vastaanottamassa. Se\non ensimmäinen, pian tulevat toiset jälestä.\n\n— Täällä olisi maksamattomia verojakin... mitähän pannaan kirjoihin?\nVai ehkä isännällä on millä maksaa?\n\nSiinä viimeisessä oli salattua ivaa, ja Pentti miettii, että täytyykö\ntuonkin olla häntä vastaan. Yleinen mielipide vei kaikki mukaansa.\nYleinen mielipide sanoi, että kun Harvalan Elia on ollut huono mies,\ntäytyy hänen poikansakin olla huono. Yleinen mielipide on raskas\nvasara, kehenkä se sattuu, ja se on omasta mielestään aina oikeassa.\n\n— Pankaa vaikka kaikki, sanoo Pentti poliisille ja lähtee kuulemaan,\ntulevatko toiset velkojat ensimäisen jälestä.\n\nNiin, kyllä heidän täytyy jo kiirehtiä. Nykyisinä aikoina tarvitsee\nitse kukin omansa ja asiatkin ovat jo niin vanhoja. Kaipa Pentti saa\nrahoja, onhan hänellä nyt rikkaita sukulaisia.\n\nTaas uusi pistävä ivan kärki. Tiedettiin tirehtöörin olevan vararikon\npartaalla ja sillä näin sanottiin.\n\n— Hyvä, minä maksan kuukauden perästä... jokaiselle, sanoo Pentti.\n\n— Niin, niin, hyvähän se on, jos saa maksetuksi. Pentti kai muistaa\nirtisanomiset ja ne nyt ovat jo tuomioina. Kun Pentti ei ole käynyt\npuhumassa mitään, on ne käsketty jättämään ulosottomiehelle.\n\n— Hyvä, että saatte kulunkien kanssa.\n\nPentti kulkee kylän läpi, kädet nyrkkeinä takin taskussa. Harvalan\ntuomio on siis julistettu. Se tulee myytäväksi. Se on myytävä heti,\nennen kuin se käy myöhäiseksi. Kyläläiset eivät saa nauttia huutokaupan\niloa. Heti hintalappu kylkeen ja sellainen, että menee, vaikka ei jäisi\nkolikkoakaan omaan taskuun.\n\n— Tiedätkö, että Harvala tulee heti myytäväksi, sanoo Pentti Linnulle.\n\n— Mitä sinä puhut...? Ei mutta, sinähän olet ihan hassuna. Mitä varten\nme tätä möisimme?\n\n— Ellemme heti myy, ajaa vasaramies meidät ulos talosta.\n\n— Onko meillä sitten niin paljon velkaa? Sinä et ole puhunut mitään.\nOo, mihin me sitten joudumme. Tämä on hirveätä! Sinä et puhunut\nmitään veloista. Ja pappakin on nyt köyhtynyt. Hän olisi ehken voinut\njärjestää aikaisemmin, ennen vararikkoaan. Hah, hah, haa, hänkin on\ntehnyt sellaisen. Se on nyt muodissa. Kai sen olet kuullut.\n\n— En.\n\n— Etkö. Eilen soitti Siiri minulle kaupungista ja kysyi, saako hän\ntulla minun luokseni. Eikö meille sitten jää mitään?\n\n— En tiedä.\n\n— Oo, miten surkeaa. Ja nyt minä en varmaan saa ompelijalta\nlunastetuksi uusia pukujanikaan. Tämä on kauheata! Kenelle sinä myyt\ntalon?\n\n— En tiedä. Kai minun täytyy sitä lähteä jollekin kauppaamaan.\n\nMihin me sitten muutamme? Ei, mutta, nyt minä tiedän. Me menemme\nHelsinkiin.\n\nLintu hypähtää ihastuneena seisaalleen.\n\n- Kuule, rakas poju, me pääsemme Helsinkiin. Sinä otat siellä paikan,\nkyllä sinä saat. Täytyy pyytää papan välitystä. Papalla on hienoja\ntuttavuuksia. Minä soitan papalle, että lähtee heti. Mamma voisi mennä\nmukaan. Hänellähän on siellä korkeissa virkapaikoissa sukulaisia.\n\n— Sinä unohdat, etten ole virkamies. En osaa mitään.\n\nPentti räjähtää nauramaan. Tämä on Linnulle parhaiksi, hänelle,\nkaikille. Isäukille toki jää eläke taloon ja Johanna saa palstansa.\n\n— Noo, kyllähän sinä nyt jotain. Ainahan sitä yhtä, ellei toista...\n\n— Niin, ainakin minä pystyn katuja lakaisemaan. Siihen toimeen ei\ntarvita sukulaisten suosituksia.\n\nPentin kylmä nauru saattaa Linnun noloksi.\n\n— Sinä olet ilkeä. Voithan perustaa jonkun toimiston, välitysliikkeen...\n\n— Ja ottaa myytäväksi rappiolle menneitten sukujen perintötaloja. Se ei\nolisi hulluimpata. Toimisto voisi myöskin välittää tällaisten sukujen\nrintaperillisille hyviä naimiskauppoja.\n\n— Sinä olet hirveä. Olenko minä muka syyllinen sinun talosi menetykseen?\n\n— Et, mutta olisin sen ehken voinut pitää käsissäni, jos minulla olisi\nollut talonpoikainen vaimo.\n\n— Mikset ottanut. Enhän minä väkisin sinulle työntäytynyt. Oo, miten\nsinä saatat kohdella vaimoasi.\n\n— Minä olin todellakin hävytön. Anna anteeksi, jos voit. Eihän se ole\nsinun syysi.\n\nPentti saa Linnun tyyntymään. Suottahan hän muita syyttää oinasta\nonnettomuudestaan. Eihän Lintu olisi hänelle tullut, jos hän ei olisi\ntahtonut.\n\n— Parasta onkin, että myyt koko roskan. Sinähän sanoit kerran, ettei se\nkannata, kun täytyy pitää vierasta työvoimaa. Me muutamme kaupunkiin,\npois koko korvesta.\n\nPentin täytyy lähteä kauppaamaan kotiaan. Se ei ole helppoa.\nMatkalla kaupunkiin, välitystoimistoon, saa hän käydä läpi moneen\nkertaan menneen elämänsä sekavan radan. Mitä varten Lintu sattui\nhänen tielleen? Siksikö vain, että hänen täytyi hävitä. Hän olisi\nmuuten voinut ehken yrittää voittaa itsensä, tehdä työtä, saada\nHelenan luottamus ja sitten hänet vaimokseen. Mahdotonta oli pitää\nvelatontakaan taloa sellaisen vaimon kanssa, joka ei ymmärtänyt mitään\ntaloudesta, eikä kajonnut mihinkään muuhun kuin hävitystyöhön.\n\nLieneeköpä hän ainoa, jolle näin on käynyt. Vieras veri vei monen\ntalonpoikaissuvun rappiolle. Nykyaikaisuus tavoitteli uhrikseen\nmaalaisväkeä, koettaen heissä tappaa työtarmon, repiä irti maasta\nterveet juuret, hävittää vanhat, pyhinä pidetyt tavat. Vahvemmat\njaksoivat viettelyksen kestää, heikommat sortuivat.\n\nTirehtööri valittelee Pentin kohtaloa. No, hänen omansakin on kyllä\nniin, mutta hän ei vielä sentään aio kerjätä. Täytyy katsoa eteensä.\nJos et itse katso eteesi, niin ei sitä toinenkaan tee.\n\n— Sinunkin, Pentti, olisi pitänyt paremmin katsoa. Kun näit, että\nmenosta ei tule mitään, olisit lisännyt velkaa. Ottanut pankeista\nja yksityisiltä. Ottanut niin pirusti. Auto olisi pitänyt ostaa ja\nkulkea herroiksi. Silloin olisivat pankitkin hellittäneet. Oksinhan\nsitä minäkin voinut takailla aikasemmin, kun olisit puhunut tarkemmin\nasiasi. Ja neuvoa, piru vie, miten nykyisessä maailmassa on pelattava.\nOlisit helvetissä sanonut ennemmin. Minäkään en olisi kiirehtinyt\nvararikkoa. Nyt sinä et enää saa, kun minullekin näin kävi. Ne on niin\nhelkutin varovaisia.\n\n— Ei siitä mitään olisi tullut. Parasta on koettaa menetellä oikein.\n\n— Jaa, jaa, mutta jos menettelee vaikka kuinka oikein, niin mitä se\nauttaa, kun vahvemmat polkevat heikompia. Niinkuin sinuakin. Jos olisit\nollut sinäkin rikkaampi, olisit sanonut velkojillesi, että tuos'on, ja\nmenkää nyt helvettiin. Liivintaskustasi olisit pistänyt. Se niitä olisi\nsapettanut, moukkia. Eteensä täällä täytyy katsoa ja itsensä. Ei sinua\ntoinen auta, jos ojaan joudut.\n\n— Niin, niin. Rehellisyys se kuitenkin maan perii.\n\n— No, koetapa sillä nyt pelastaa talosi. Sopii sitä siltä näyttää\nrehelliseltä, vaikka pitää varansa. Mikä piru sinut nyt oikein perii.\nLinda soitti, että kaupunkiin... No, täytyy koettaa jotain paikkaa.\nJoko sull'on ostaja tiedossa? Eikö. Minäpä hankin sellaisen.\n\nTirehtööri veivaa välittäjälle.\n\n— Tämä on Berg. Kuulehan, vävypoika kuuluu haluavan myydä hovinsa,\nHarvalan. Ei taida näes semmoiset suuret nykyään kannattaa. Onko sulla\nostaja tiedossa. No hyvä. Sinun täytyy sanoa, että kannattaa erittäin\nhyvin. Myydään sairauden takia, ymmärrätkö? No, kyllähän sinä... Sillä\non kiire. Vasaramies taitaa tulla tuossa paikassa. Ei se pankki ole,\nkun yksityinen velkoja. Vai on hyvä, kun ei ole pankki. Saat hyvän\npalkkion... Me käymme siellä Pentin kanssa. Terve!\n\nTirehtööri hykerteli käsiään.\n\n— Kyllä se poika ostajan saa. Paljonko Johannalle jää maata?\nViisikymmentä hehtaaria ja noin neljäsataa jää. No, et sinä aivan\npuille paljaille joudu. Katsos, se on hyvä, kun sitä ei ole vielä\nkertaakaan myyty. Ja sinun täytyy kehua. Olet sairas ja sentakia...\nHeikko sydän tai jotain sellaista... Voit sanoa, että vaimosi haluaa\nmuuanne. Ei, parasta kun sairastat heikkoutta, verenvähyyttä...\n\n— Harvalan suvun sairasta verta, naurahtaa Pentti.\n\n— Vai eikö sitä ehkä käy sanominen ostajalle?\n\n— No, ehkä nyt ei... jotain muuta...\n\nTirehtööri katsoo pitkään miestä, joka istuu elottomana,\nsynkkäotsaisena.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Mikäs nyt on, kun ei kukaan lähde töihin? kyselee vanha Elia. Hän\nvainuaa, että jotain outoa on tekeillä. Hän näki kumman unen viime\nyönä. Vanhan aitan iso avain annettiin vieraan käteen ja se pisti sen\ntaskuunsa.\n\n— Ei nyt kai enää työtä tehdäkään, sanoo renki ja iskee silmää\ntoisille. — Nythän on juhlapäivä Harvalassa.\n\n— Mi... mikä juhla? Kyllä tässä on jo juhlittu tarpeeksi. Töihinne\nsiitä!\n\n— Mennäänpähän sitten, kun uusi isäntä käskee.\n\n— Uusi? Onko sitten sellainen Harvalassa?\n\n— Kyllä se taitaa olla. Kirjat todistettiin ja rahakasan näkyi Pentti\nkorjaavan kaappiinsa. Menkää vaan harjakaisille.\n\n— Niillä onkin ihan oikeata konjakkia.\n\n— Ja kyllä ne vaarillekin ryypyn antaa.\n\nElia istuu kumaraisena kamarissaan ja nyykäyttelee päätään. Niin, niin.\nTätä saattoi odottaa, kun työtä ei tehnyt kukaan. Lintu toi turmion,\nvaikka sitä ei uskottu, kun hän sanoi. Niin, niin, Penttiä ei saanut\njuurtumaan maahan. Se sama kirous se painoi häntäkin. Ei pysynyt\nlapio eikä kuokka käsissä. Hevospiiskaan piti tarttua. Ei voi sanoa\nsyytöksiään Pentille, joka yhtä kumaraisena kuin Eliakin, istuu pöydän\ntoisessa päässä.\n\n— Mihin sinä nyt sitten aiot? kysyy Elia.\n\n— Kaipa sitä pitää kaupunkiin... siellähän niitä on muitakin joutilaita.\n\n— Vai kaupunkiin. Huonostipa on sitten asiat... Niin, niin, se\nhirviöhän se vetää ahnailla sormillaan... joka ei jaksa vastustaa. Ja\nsieltähän se on sekin turmanlintusi.\n\n—- Eihän teillä täällä ole mitään hätää.. eikä puutteita.\n\n— Mitäpä minulla... ei puutu muuta kuin rauhallinen vanhuus, mutta\nsitäpä minä en ole ansainnutkaan. Taidat sinäkin vihalla muistella.\n\n— No eihän nyt sellaisia, isä. Eihän tämä ole teidän syynne, enempää\nkuin minunkaan. Käynpähän sitten katsomassa, pian kai minä sieltä\npalaan.\n\n— Niin, niin. Pitkiä aikoja ei liene enää minullakaan. Olisin suonut\nsinun menestyvän, pysyvän maassa kiinni.\n\n— Sen minä uskon.\n\n— Kaupunki tekee niin monesta hylkiöitä.\n\n— No ehk'ei nyt kuitenkaan minusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSureeko hän, Pentti Harvala, vai eikö hän tunne enää surua? Vieras\nottaa hoitoonsa kodin. Se on kuitenkin ollut koti hänelle. Noiden\nharmaiden seinien sisällä ovat kuluneet lapsuusvuodet, pihamaa on\nnähnyt hänen ensimmäiset nuorukaisilonsa, ja miehuusijän muistot on\nkuin hakattu kulumattomin kirjaimin tuttuihin kiviin. Sitä on aina yhtä\nja toista, jota nyt ei muista, mutta muistaa kyllä muualla, kodittomana\nkulkiessa.\n\nOlisihan hänen pitänyt tietää, että näin käy. Miksi ei hän saanut\nselkäänsä taipumaan työhön. Hän ei ole niin rappiolle mennyt, että\nkieltäisi työn arvon. Hän tietää, että työnteko on ainoa pysyvä arvo\nmaailmassa, sen kurssi ei vaihtele. Mutta sitten tulee se suuri\nhävittäjä ja kuiskuttelee: Anna vain toisten tehdä työ. Sinun on\nmukavampi nauttia. Suuri hävittäjä keksii tuhansia nautinnonmuotoja,\nhoukutellakseen pois työstä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLintu puuhaa lähtöä ja pyytää Penttiä auttamaan pakkauksessa. Lintu\non iloinen, kun saa lentää henkiheimolaistensa luokse, mutta Pentti\nkävelee katse syyskirjavaan maahan luotuna tutuilla paikoilla,\ntiluksilla.\n\nMaamiehellä on ihanin aika. Voimakkaissa taloissa hymyilee jokainen\nsisäisen tyydytyksen ja onnen rikkautta. Viljat on puitu, aitat ovat\ntäynnä ja hedelmällinen maa käännetään lepäämään. Voimakas multa\ntuoksuu syysauringossa, ja joka sitä tuoksua osaa hengittää oikealla\ntavalla, tulee terveeksi.\n\nKun Pentti palaa, istuu Gaabriel-setä tuvan portaalla, luultavasti\nhäntä odotellen. Gaabriel-setä kaivelee santaa kepillään. Lyhyt\npiippunysä on terhakasti hampaissa.\n\nPentistä ei ole Gaabriel-sedän tapaaminen yhtään mieluista. Gaabriel ei\nollut hänen häissään ja Kustaavan hautajaisiinkaan hän ei tullut. Ajoi\nsuoraan kirkonkylään ja haudalta takaisin kotiin.\n\n— Kun kuulin sinun muuttavan, tulin vain sanomaan, että olet huono\nmies. Itse et nähtävästi sitä tajua, etkä voi ehkä uskoa, kun minä sen\nsanon.\n\n— Kyllä tiedän sen sanomattasikin, setä. Turha vaiva tulla siitä\nmuistuttamaan.\n\n— Että et saanut pysymään taloa käissäsi, en suuresti ihmettele, mutta\nettä muutat kaupunkiin, se on minusta liikaa. Jossain suhteessa sinussa\nlienee ollut enemmän miehuutta kuin isässäsi, mutta sitä, että hylkäät\nmaaseudun ja maan... sitä en anna sinulle anteeksi. Olisit eroittanut\nHarvalasta palstan itsellesi, tehnyt siinä työtä ja sinusta olisi\ntullut vielä mies. Kaupungissa sinusta voi tulla roisto.\n\n— Älä tuomitse, ennenkuin näet. En minä unohda mullan tuoksua,\n\n— Tuo sinun lintusi on sellainen, joka saa unohtamaan. Ja mitäpä se\nminua liikuttaa. — Gaabriel-setä nousi mennäkseen — Käyhän se siten\nniin monelle muulle nykyään.\n\nGaabriel-setä ei lyönyt edes kättä hyvästiksi.\n\nSe oli kuin piiskan isku Pentille.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nTirehtööri oli vuokrannut heille suuren huoneuston. Mitäs, eihän tässä\nkituilemaan, kun kerran oli päästy niistä roskista, hän rihkamistaan,\nPentti talostaan. Täällä kysyttiin kyllä rahaa, mutta olihan sitä\nheillä molemmilla. Pentillä vähemmän, hänellä enemmän. Uutta sai\nkyllä, joka osasi koota. Siinä kokoomisessa se olikin tämän elämän\nponsi ja perä. Viisi, kuusi tuntia päivässä kokoomiseen, muu osa\nhuvituksiin. Ei ihme, että sitä halusivat kaikki. Maataloja myytiin,\nostettiin kaupunkitaloja. Tulevan elämän onni oli siinä, kuinka monta\ntulisijaa tulisi saamaan. Maa, niin, olihan se sekin. Se oli kai vain\nniitä varten, jotka eivät osanneet helpommin koota. Ja sitävarten,\nettä helpolla kokoojat voisivat mennä kesäksi sinne lepäämään. Täytyi\nsitäkin joskus. Täyteen ahdetun kaupungin ilma löyhkäsi sairaalta,\nmutta maaseutu oli sitä varten, että aivot, joilla hallittiin tätä\nmateriaa, saisivat siellä levätä. Hänenkin, tirehtööri Bergin, täytyy\nsaada jostain maalta huvila. Mamma saa mennä sinne Linnun kanssa jo\naikaisin keväällä, he Pentin kanssa tekevät vielä geseftiä.\n\nLintu on mielissään, että heillä on näin suuri huoneusto, kolme\nhuonetta ja keittiö, eteinen ja kylpyhuone. Ja hienoa heillä on.\nHarvalan pihanpääkamari ei johdu kertaakaan mieleen. On ollut siellä\nniinkuin vieraana. Pentti oli onnellinen, kun pääsi talosta. No\nhänellä oli, pojalla, hyvä onni. Sai hänet ja nyt omituisen konttorin\nkaupungissa.\n\nMamma vainuaa kuitenkin epäsopua heidän välillään.\n\n— Luuletko, että Pentti on oikein tyytyväinen nykyiseen elämäänsä?\nMinusta se ei oikein näytä siltä.\n\n— Noo, en tiedä. Hän on sellainen juro, niinkuin ne talonpoikaiset\novat. Hän kai kaipaa kotitaloaan ja puhuu maatyöstä. Konttoritoimi on\nhänestä pelkkää laiskottelua.\n\n— Niin, niin. Älä nyt suutu, mutta Pentissä on yhä vain vahva annos\nsitä »talonjussia», etkä sinä nähtävästi saa sitä hänestä pois\nlähtemään.\n\n— Se on totta. Hän nauraa koko kaupunkielämälle, mutta pitää kuitenkin\nsiitä. Mies on ihan kuin kahdesta eri kappaleesta.\n\n— Oikein sanottu. Mutta sinun täytyy hiljaisuudessa muokata häntä.\nNoin, ettei hän huomaa.\n\n— Siitä ei tule mitään. Hän on niin itsepäinen. Minä luulen melkein,\nettä me eroamme.\n\n— No ei sekään nyt kannata. Siinä tapauksessa kyllä, että olisi sinulla\nparempi tarjolla.\n\n— Niin, niin, ei sitä tiedä. Hän on käynyt ilkeäksi viime aikoina.\nSyyttää minua liiasta seurustelusta.\n\n— Niinkö? Mutta sehän on raakaa, sivistymätöntä, sanoo mamma.\n\n— Enhän minä voi aina yksinkään olla. Hän turrottaa konttorissa, käy\npitkillä kävelyillä yksinään.\n\n— Miksi hän ei ota sinua mukaansa. Hänellä voi olla joku nainen...\nSinun pitäisi yllättää...\n\n— Tuskin. En minä luule ainakaan. Mutta hän voisi olla huomaavaisempi.\nEnhän minä voi antaa kauneuteni kuihtua. Pentti tuskin panee sille enää\nsitä arvoa kuin ennen.\n\n— Se olisi anteeksiantamatonta. Hänen pitäisi osata ylpeillä sinusta.\n\n— Pyh, sitä hän ei tee. Päinvastoin hän joskus on sanonut, että hänen\nolisi pitänyt saada sellainen vaimo, joka olisi ollut maalainen ja\nrakastanut maata. Sellainen olisi tuonut tervettä verta hänen sukuunsa.\n\n— Että hän voi... tämähän on selvää.. hän ei välitä enää sinusta. Jo\nminä sitä ajattelin, kun se kaikki kävi niin yhtäkkiä. Ja muuten, mitä\nsiihen sukuasiaan tulee, niin sehän on hienoa, olla rappeutuneen suvun\njäsen.\n\n— Niin, mutta hän ei sellaisista.. Ja siksi minä en tahtoisi lasta,\nkun näin epäselvää on kaikki. Enkä muutenkaan. Tahdon nauttia vielä\nnuoruudesta.\n\n— Mutta eihän lapsi sitä estä. Monethan tulevat vielä kauniimmiksi,\nsaatuaan ensimäisen lapsen.\n\n— Niin, niin, mutta minä en tahdo!\n\nLintu polkee pientä, silkkikenkäistä jalkaa. Mamma on hämillään.\n\n— Mutta jos kerran hän ei välitä sinusta, niin siinä tapauksessa...\n\n— Senpä vuoksi juuri.\n\n— No mitä hän sanoo lapsen tulosta?\n\n— Hän odottaa sitä. Meidän elämämme voi tulla sitten paremmaksi», sanoo\nhän. Mutta minä en yhtään odota, enkä halua, kuuletko mamma, minä en\ntahdo! Sinun täytyy auttaa minua.\n\n— Niin, jos puhuisi lääkärille. Miten te voittekin olla niin\nvaromattomia...\n\nPentti liikkuu vieraana komeassa kodissaan. Kun hän palaa konttorista,\non Lintu peilin edessä ja sängyillä ja tuoleilla on harsoja ja\nhepeneitä. Uusi puku tuodaan ompelijasta joka toinen viikko. Se kysyy\nvaroja. Harvalan hintaa siinä menee, tuhansia, jotka jäivät talon\nhinnasta.\n\nLinnulla on aina vieraita. Hänenkin täytyy istua joskus kahvipöytään\nja kuunnella keskustelua. Se käy aina samoista aiheista,\nulkomaanmatkoista, kursseista, puvuista, avioeroista, rahasta.\nVarsinkin rahasta. Punnitaan ja arvioidaan mitä kukin saa. Joka saa\npaljon, hänelle ilmestyy muitakin hyviä ominaisuuksia.\n\n— No, herra Harvala, te kai ansaitsette myöskin hyvästi?\n\n— Miten sattuu.\n\n— Noo, kyllä me tiedämme. Ne talonkaupat ovat hyviä geseftejä. Ainapa\nvain tulee Linda-rouvalle uusia kauniita pukuja. Ei sitä muuten, ellei\nsaa...\n\n— Minä olen kyllä hyvä saamaan itsekin, huomauttaa Lintu.\n\n— Ethän väitä, että itse hankkisit rahat. Eihän sinulla kai ole edes\nrakastajiakaan.\n\nPunastutaan, nauretaan ja otetaan pitsinenäliinat esille.\n\n— Pentti taitaisikin olla julma sellaisesta, utelee yksi, joka on\nesitellyt hänellekin lähempää tuttavuutta.\n\n— Se nyt ei sellaisesta mitään, nauraa Lintu.\n\n— Sillä on varmaan itselläänkin. Kas, kas, hän punastuu. Ai, ai,\nsellaisia ne ovat ne liikemiehet.\n\nPentti ei jaksa kuunnella; nousee, sanoo pitävän mennä konttoriin ja\njättää seuran.\n\nPois jonnekin, kaupungin kuumeisesta hälinästä, hiljaisuuteen, kylmässä\nkorkeudessa väräjävien tähtien alle. Pentti ei katso, minne tie menee,\nkunhan saa olla yksinään, ajatuksiensa kanssa kahden.\n\nTämä kirottu kaksinaisuus vie häntä ponnistuksistaan huolimatta yhä\nalaspäin. Se kuluttaa hänet pian loppuun, ellei jostain tule apua.\nToinen puoli hänen verestään on salaa kaivannut suurkaupungin elämää.\nHän on nyt saanut siitä tarpeekseen. Toinen veren ääni vaikeroi\nkorpeen, kotiin, jota hänellä nyt ei ole.\n\nJos pääsisi vapautumaan kaikesta ja saisi osankaan perintömaastaan\ntakaisin, olisikohan hänessä nyt miehuutta aloittamaan toisella\ntavalla. Tekemään työtä ja muuttumaan vähitellen uudeksi ihmiseksi.\nLinnun kanssa olisi voinut jotenkin mennä Harvalassa, mutta täällä\nsiitä ei ajanpitkään tulisi mitään. Linnun ehtymätön nautinnonhalu\noli tehnyt samat nautinnot hänelle vastenmielisiksi. Mitä sitten, kun\nvarat loppuvat. Välitystoimi kävi nykyään huonosti. Appiukko kehoitteli\njo kalastelemaan samoilla vesillä kuin hän itsekin. Tirehtööri teki\npirtukauppaa hyvällä menestyksellä ja kehui sillä ansaitsevansa\nparemmin kuin millään muulla.\n\nHänen täytyisi kuitenkin vielä joutua alemmaksi, ennen kuin sellaiseen\nvoisi antautua. Ei, ennemmin eroan Linnusta, ja vaikka ei muuta, niin\nkulkuriksi korpeen. Talosta taloon, siinähän hän oli viihtynyt ennenkin.\n\nLapsi! Heidän lapsensa, jonka he kesän kauneimmillaan ollessa tulisivat\nsaamaan. Hän oli jo odottanut sitä aikaisemminkin, Harvalassa, mutta\nLintu ei tahtonut. Lintu ei tahtonut sitä nytkään. Siitä olisi voinut\ntulla heitä yhdistävä side. Hänen toimintatarmonsa olisi herännyt,\nkesäksi olisi muutettu maalle, kotiseudulle, mutta Lintu tahtoi\nkaikin mokomin päästä siitä eroon. Sillä olisi sairas veri, niinkuin\nisälläänkin, mutta se olisi kuitenkin hänen oma lapsensa.\n\nPentti tekee tiliä elämästään yön hiljaisuudessa värisevien tähtien\nalla. Itsesyytökset seuraavat toisiaan. Niistä ei hänen elämänsä voi\ntulla paremmaksi, voihan vain tällä itsekidutuksella saada syöpymään\nkuin kiveen hakatun kirjoituksen itseensä: olet tehnyt niin.\n\nPentti ei syytä enää sukuaan, isäänsä, rappiotilastaan. Harvalassa\nhän vielä sen teki, ja se oli kaiketi esteenä, ettei hän yritellyt\njärjestää elämäänsä. Gaabriel-setä sanoi, että hänessä muutamassa\nsuhteessa oli enemmän miehuutta kuin isässään. Niin, eihän hän ollut\nviimeaikoina juopotellut ja olihan hänellä hyvät yrityksensä, joita\nei ole isällä ollut. Olisipa setä sen ennemmin sanonut ja koettanut\nkasvattaa hänessä itseluottamusta. Sitähän hän juuri olisi kaivannut,\nja samalla auttajaa, hyvää toveria, joka olisi sitä hänelle antanut.\nHelena ei tahtonut, mutta Gaabriel-setä olisi voinut. Hänkin kertoi\nitseään vetäneen viinoihin ja hurjasteluun, mutta käyneensä työhön\nhammasta purren, kunnes voitti itsessään suuren hävittäjän.\n\nKukapa tahtoi toista auttaa. Jokaisella oli kiire elämän sekavassa\nmyllyssä. Jäikö joku jälkeen, tuliko tallatuksi? No, sitä ei voi enää\nauttaa. Eikä jouda. Tässä täytyy eteenpäin.\n\nOliko se oikein vai väärin? Tietysti oikein. Aikahan opetti jokaista\nauttamaan itseään. Työhön, työhön! Jotain tuottavaa ja hyödyllistä\njokaisen osalle. Joka ei pysty jotain tekemään, auttamaan itseään,\njääköön jälkeen.\n\nHän luultavasti kuului niihin tuomittuihin. Hän odotti toisen apua, ja\nkun ei sitä saanut, sai siihen sijaan jotain toista: menetti kodin.\n\nEhkä se oli hyvä hänelle. Se avasi hänen silmänsä. Hän oli sokea, Lintu\nteki hänet sokeaksi. Nyt hän voi arvioida tilaansa sellaisena kuin\nse on. Tilinpäätös tulee ehken oikea. Hämähäkit eivät voi häntä enää\npyydystää seiteillään. Oli varmaankin joku, joka johti jokaisen ihmisen\nelämää. Jumalako? Hän ei ollut sitä nimeä lausunut vuosikausiin, tuskin\nmuistanutkaan. Täällä tähtien alla, tilinpäätöstä tehdessä se oli hyvä\nlausua.\n\nJos Helena olisi suostunut ilman muuta tulemaan hänen vaimokseen, olisi\nhän vaatinut tämän apua, laahustanut toisen käsien varassa eteenpäin.\nMutta sitten piti Linnun hakea kesäpaikka Kankaanpäästä, hänen joutua\nsinne, Linnun tulla hänen vaimokseen, että hän oppisi tuntemaan\nitsensä. Nyt on paljon vielä sekavaa Linnun ja koko elämän kanssa,\nmutta suuri Johtaja on jo varmaankin kaiken järjestänyt oikealla\ntavalla.\n\nPentti tuntee pohjaa jalkojensa alla. Ehk'ei hänen elämänsä vielä\nolekaan menetetty.\n\nMitä hän nyt tekee Linnun kanssa? Lintu tahtoo päästä eroon hänen\nlapsestaan, ei tahdo kantaa äidin velvollisuuksia. Salliiko hän sen?\nEhkä Lintu tahtoo hänestäkin eroon? Erohan on muodissa, niinkuin joku\nvaatepala. Elämänleikki lyö umpeen kaikki vanhat arvet. Perhe-elämä,\nyhteiset muistot ovat kuin vaateriepu. Kivi sisään ja pohjaan!\nAloitetaan uudestaan, kohta seuraa sama temppu.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Nyt minä tiedän, mamma, mitä minun on tehtävä, sanoo Lintu, kun\nvieraat ovat poistuneet hänen teekutsuistaan.\n\n— Mitä sitten?\n\n— Päästävä eroon lapsesta. Pentti ei välitä minusta. Nytkin piti hänen\nlähteä niille ijänikuisille kävelyretkilleen.\n\n— Toisen luona hän on, ei muuta... sanoo mamma.\n\n— Ja sitten minä luulen...\n\nLintu seisoo ikkunassa, uudessa välähtävän vihertävässä leningissään,\njoka tuo hyvin esille hänen kauniit, täyteläiset muotonsa. Uusi, äsken\nlahjaksi saatu smaragdi välähtelee täyteläisten rintojen välissä.\n\n— Mitä sinä luulet, rakas lapsi?\n\n— Että lähetyssihteeri Nenòn pitää minusta... hyvin paljon.\n\n— Häneltäkö on tuo smaragdi?\n\n— Niin.\n\n— Hän on kai hirveän rikas?\n\n— Kyllä varmaan.\n\nMolemmat naiset vaipuivat hienoiseen haaveiluun lähetystösihteerin\nrikkaudesta.\n\n— Minä luulen, että minun on saatava ero Pentistä. Ehken Penttikin\nhaluaa sitä.\n\n— Niin, häneltähän loppuvat jo rahatkin. Pappa sitä sanoi.\n\n— Välitystoimi ei tuota mitään, eikä pappa saa Penttiä ryhtymään uusiin\ngesefteihin.\n\n— Pentti on niin itsepäinen, että luulisi häntä paremmaksikin.\n\n— Sinun pitäisi saada selvää, missä Pentti liikkuu yksinään. Minä\nuskon varmasti, että se on joku toinen nainen. Jos se on hänen\nkonttorineitosensa.\n\n— Minäpä soitan neiti Heiniölle ja kysyn, onko Hetta kotona.\n\nHetta oli kotona, ja siis se oli joku toinen. Päätettiin, ettei\nmaksanut vaivaa se selon ottaminen. Samoin sekin, että lapsi ei saa\ntulla maailmaan ja Linnun on saatava ero Pentistä niin pian, kuin uusi\nsopivampi mies ilmestyy hänen paikalleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPentin konttorineiti Hetta Heino tahtoo palkankorotusta. Hetta on sievä\ntyttö ja pitkän ikävinä hetkinään on Pentti lasketellut leikkipuheitaan\ntytölle ja vetänyt väliin polvelleen istumaan, ei muuta. Hetta on ollut\nhänen mielestään sellainen tyttö, johon ei ole luottamista, ja sitten\nhän on jo kyllästynyt kaikkeen muuhun kuin viattomaan leikkiin.\n\nTytön silmiin tulee kyyneleet, kun kuulee, että Pentti lopettaa koko\nliikkeensä.\n\n— Sitten minä jään kokonaan paikattomaksi.\n\n— Minä en voi sille mitään. Mielelläni olisin korottanut palkkaasi, jos\nolisin jatkanut liikettä. Tämä ei kannata. No, kyllähän sinä paikan\nsaat.\n\n— Se on nykyään hyvin vaikeaa.\n\n— Olethan sinä sievä tyttö ja sinulla on hyvät todistukset.\n\n— Niin, mutta niitä on paljon muitakin, jotka ovat vielä sievempiä.\n\nTälläkin alalla oli liikatuotantoa. Monen maanviljelijän tytär\noli lähtenyt kotoaan, kouluun, uneksinut virkapaikoista, tullut\nmielessään opettajaksi, kansanvalistajaksi, mutta liike-elämän\njättiläiskäsi on vetänyt köyhäksi konttoristiksi. Kun tulee vanhemmiten\nkelpaamattomaksi, sysätään jonnekin, kadulle.\n\n— Jos minä voisin saada sinulle paikan, sanoo Pentti. — Ja sitten saat\nottaa lahjaksi tämän päivän kassan. Siellä taitaa olla tuhat markkaa.\nOlet ollut hyvä tyttö. Minäkin olen kohta aivan köyhä, niin... ota pois\nvaan. En minä sillä pitkälle pääse. Aion tässä ryhtyä tekemään työtä,\nruumiillista työtä.\n\nHetta on hämillään. Tulee kädestä pitäen kiittämään. Jää seisomaan\nsiihen Pentin eteen silmät kosteina.\n\nTahtooko Pentti ehkä jotain... vastalahjaa... hän pitää niin kovin\npaljon Pentistä, että hän kyllä voisi..\n\nHän, Pentti, ei tahdo mitään. No, ehkä hän voisi kerran suudella noita\nHettan raikkaita, luonnostaan punaisia huulia.\n\nPortaissa kolisee joku, ovi reväistään auki.\n\nHetta riistäytyy irti ja jää punastuen seisomaan.\n\nTirehtööri heittää palttoonsa, hattunsa ja keppinsä tuolille.\n\n— Noo, eihän minua olisi tarvinnut niin säikähtää. Eihän tänne\nmuut soittamatta pääse. Kyllähän minäkin osaan antaa oikean arvon\ntuollaisille sieville, herttaisille nypyköille.\n\nTirehtööri taputtaa Hettaa lanteille ja aikoo vetää polvelleen.\n\n— Ei, ei; ei setä saa...\n\n— Jassoo. Vai ei setä saakaan. No onko tämä pieni sievä nypykkä sitten\nniin kokonaan Pentin omaa...\n\n— Minä vakuutan, meillä ei ole mitään sen kummempaa. Olen sanonut\nHettan irti ja se oli vain jäähyväisiä.\n\nTytön silmissä olivat taas kyyneleet.\n\n— Eikö minun sitten tarvitse enää tulla?\n\n— No, voithan käydä vielä muutamina päivinä, että saat koko kuukauden\npalkan. Ja onhan hyvä olla paikka uutta hakiessa. Nyt saat kyllä mennä.\n\nHetta meni.\n\n— Mitä hittoa, aiotko sinä jättää tämänkin toimen. Vai ehkä muutat\nkonttorityttöä. Nykyään sitä kyllästytään niin pian.\n\nTirehtööri oli alentanut äänensä kuiskailuksi.\n\n— Ei mitään semmoista; ja liikkeen aion lopettaa.\n\nKohta kai tulee kesä. Lähden tästä maalle, kotopuoleen.\n\n— Sinä olet hullu! Entiset varanne olette kuluttaneet melkein loppuun,\nja nyt sinä aiot jättää tämänkin. Mitä sinä ajattelet? Ei, sinä\ntarvitset rahaa. Linda tarvitsee. Hän on ruvennut käymään nykyään\nhienona. Hän herättää huomiota, saa lahjoja. Oletko sen huomannut?\n\n— Olen.\n\n— Ja mitä sanot siitä?\n\n— En mitään.\n\n— Mutta hitossa, mies! Sinä voit jäädä sillä keinoin pian vaimostasi.\n\nPentti olisi halunnut kysyä, joko Linnulle oli katsottu uusi aviomies,\nmutta virkkoi vain:\n\n— Jos niin käy, niin sille ei voi mitään.\n\n— Etkö voi mitään, jos joku tahtoisi viedä vaimosi?\n\n— En haluakaan voida. Jos kerran vaimo on niin vain jonkun vietävissä,\nniin sellainen vaimo kyllä joutaa.\n\n— No niin, se ei kuulu minuun mitään, mutta sinun geseftisi kuuluvat.\nSiinä tapauksessa voit jättää konttorin, jos ryhdyt kanssani trokaamaan.\n\n— Siihenkään en voi suostua. Se on liiaksi vaarallinen ja halpamainen\nammatti. Ihmettelen sinuakin, setä, että viitsit.\n\n— Jotain kai tässä täytyy tehdä. Henki ei elä muuten. Ja nykyaikana ei\nole mitään väliä, miten saa. Jos minä jätän tämän, ottaa sen toinen\ntehdäkseen ja se siis ei jää tekemättä. Ei, hittovie, nyt kannata\ntämän maailman aikana olla niin perin ihanteellinen ja rehellinen. Jos\non, niin joutuu toisten jalkoihin. Ja tarvinneeko sinunkaan näytellä\nparempaa, kuin olet.\n\n— No, rehellinen minä vielä ainakin olen.\n\n— Mutta näet itse, mitä se auttaa. Talosi meni. Itse et voi tehdä\nruumiillista työtä. No, sanohan, millä elät. Ja vielä perheinesi? Ei,\nkyllä sinun, lempo vie, on tultava järkiisi. Voisit trokaamisella\nansaita viisikymmentätuhatta kuukaudessa. Se on kaunis raha, vai\nmitä? Sinä voisit silloin itse antaa vaimollesi lahjoja ja työntää\ntungettelijat syrjään. Arveletko vielä, kunnon vävypoikani?\n\nPentti ei vastannut. Hänenkö pitäisi ryhtyä vaimonsa rakastelijoitten\nkanssa kilpasille, toisin sanoen, kilpakosijaksi. Ei koskaan!\n\n— No niin, sinä mietit. Se on hyvä. Eihän sillä niin kiirettä ole.\nPistäydyn huomenna luonasi.\n\nTirehtöörin jälkeen paukahti ovi kiinni. Pentti havahtui kuin unesta.\n\nMissä hän oikein olikaan? Eikö tämä ollut naurettavaa, että hän, ison\ntalon ainoa poika, istui pääkaupunkilaisessa konttorissa, omassa\nkonttorissaan, ja välitti talon kauppoja, melkein keinotteli. Hänen\nolisi pitänyt istua Harvalan pöydän päässä, olla etumiehenä menossa\npelloilla ja niityillä.\n\nPentti laskeutui kadulle. Olikin jo myöhäinen ja iltakävelijäin\nsankat parvet samoilivat kaduilla. Hän ei tahtonut mennä asuntoonsa\npäivälliselle. Siellä oli taas vieraita, ja hän ei jaksanut kuulla\nheidän tympeitä juttujaan.\n\nPentti haukkasi kiireesti ravintolassa ja käveli taas entiselle\npaikalleen ulos kaupungin humusta, tähtien alle, tekemään taas sitä\nloppumatonta tiliä elämästään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPentti viipyy tällä kertaa tavallista myöhempään. Palattuaan kotiin\npuoliyöstä, huomaa hän valoa makuuhuoneen ikkunasta. Odottaakohan\nLintu häntä kotiin? Hän unohtui istumaan ja mietiskelemään ja Lintu on\ntodellakin saattanut odottaa häntä. Ehkäpä hän onkin muuttanut mielensä\nja tahtoo tulla äidiksi. Tulee kevät, mennään maalle, kotiin, pois\nkauaksi täältä.\n\nLinnulla on kuitenkin vieras. Lähetystösihteeri Nenòn on ollut jo\nuseita kertoja aikaisemminkin, mutta Pentti ei ole sattunut häntä\ntapaamaan, muuta kuin kerran vain päivällispöydässä.\n\nLähetystösihteeri Nenòn kumartaa nolona Pentille. Lintukin on hämillään.\n\n— Minä odotin sinua illalliselle, sanoo hän. — Miksi et soittanut?\n\n— En muistanut. Kävelin kauaksi maalle. Lähetystöneuvos tekee hyvin ja\nistuu, eihän tässä kiirettä.\n\nPentin äänessä on pilkkaa ja neuvos kiirehtii ottamaan päällystakkiaan.\n\n— Tervetuloa pian takaisin. Toivoakseni en millään muotoa häirinnyt.\n\nLinnulla on yöpuku, mitä kevyintä laatua yllään. Hän on kieltämättä\nhyvin puoleensa vetävä. Pentti oli häntä tuollaisena ihaillut\nKankaanpään kamarissa.\n\nNyt oli tilanne toinen. Linnun häikäilemättömyys hävetti, suorastaan\ninhotti.\n\nPentti istui päällystakki yllä budoaarin nojatuolissa. Hän ei ollut\nmuistanut riisua sitä yltään.\n\n— Mielestäni olisit voinut olla vähemmän ivallinen, sanoo Lintu.\nVoisimme olla ylpeitä sellaisesta vieraasta.\n\n— Epäilemättä, varsinkin tänä aikana vuorokaudesta ja sitten rouvan\nsänkykamarissa.\n\n— Niin kuin et sinä muka tulisi tähän aikaan naistesi luota. Luuletko\nvoivasi minua pettää.\n\n— Minä tulen sieltä, missä ihminen tekee tiliä itsensä kanssa. Siellä\ntähtien alla ei ajatella huonoja naisia.\n\nLintu pureksii hermostuneena pientä nenäliinaansa.\n\n— Minä luulin alhaalla, kun näin valoa ikkunassasi, että odottaisit\nminua. Luulin että olet muuttanut mieltäsi ja tahdot tulla äidiksi.\n\n— Minä en tahdo tulla äidiksi, enkä minä aina jaksa odottaa sinua. Saat\nnyt tietää sen.\n\n— Minä kyllä näen sen. Sinä olet pettänyt minua. Jo pitemmän aikaa.\nSinä et tahtonut kajota mihinkään Harvalassa, niinkuin minä toivoin.\nNiin muodoin minulta meni koti ja...\n\n— Oletko sinä muka välittänyt minusta pitkiin aikoihin. Sinut näkee\nharvoin täällä kotona.\n\n— Minulla ei ole täällä kotia. Sinun ympärilläsi liehuu aina parvi\njoutilaita, ja heitä minä en kärsi.\n\n— Hyvä. Minun pitäisi sinun mielestäsi hautautua näkymättömäksi. Se\nei tule tapahtumaan. Minä tahdon elää, minä. Jos se ei sovi sinulle,\nniin...\n\n— Ero on selvä. Minä tiedän sen. Sen vuoksi sinä tahdot päästä eroon\nlapsestakin. Minä olisin sen tahtonut kuitenkin, vaikka tällaisena\nen olisi oikeutettu toivomaan lasta, vielä vähemmin sellaisen äidin\nkuin sinun. Mutta se olisi ollut kuitenkin meidän lapsemme, ja\nvaikka sillä olisi ollut Harvalan suvun sairasta verta suonissaan,\nolisi se kuitenkin ollut lapsi.. meidän lapsemme. Onhan meillä ollut\nkaunistakin...\n\n— On, mutta ei ole enää. Minä olin mieletön, kun tulin sinulle. Raaka,\nsivistymätön talonpoika!\n\n— Ehkä minäkin voisin sanoa samaa, mutta minä en tahdo. Suuri Johtaja\non sen kaiketi niin määrännyt. Muuten en olisi tullut tuntemaan itseäni.\n\nLintu on repinyt hienon pitsinenäliinan kappaleiksi valkoisilla\nhampaillaan. Mitä varten hänen tarvitsikaan olla näin hermostunut.\nSe kai johtui Pentin yllättävästä tulosta. Miten käy nyt\nlähetystöneuvoksen...? Tokko hän enää palaa? Miten Pentti saattoi\nolla niin raaka? Tuossa hän istuu palttoo yllään ja tuijottaa häneen.\nTekee pahaa sellainen tuijottaminen. Onko hän muka minun mieheni? Hyh,\nkaikkea muuta. Pentin kohtaaminen olisi saanut jäädä samanlaiseksi,\nkuin monet muut sellaiset kohtaamiset. Ehkä herra Nenòn voi vielä\ntulla. Täytyy puhua mammalle.\n\nPentti vetää kädellään otsaansa, niinkuin muisteleisi jotain. Missä\nhän oikein on. Tämähän on vieras paikka ja tuo nainen tuossa...?\nOnko se hänen vaimonsa? Täällä hänen luonansa oli joku, joka ei ole\nraaka, sivistymätön talonpoika. Hänen vaimonsa luona. No, sehän on\nuudenaikaista. Mihin hän on antanut viedä itsensä. Hänellä oli koti,\nmutta se on nyt menetetty. Hän ei jaksanut sitä pitää, kun työnteko\noli vaikeaa. Harvalan Elian pojalla ei ollut itseluottamusta. Hän\nojenteli käsiään yhtäälle ja toisaalle, saadakseen apua, mutta kukaan\nei auttanut. Helena hylkäsi hänet, kun hän ei tahtonut yrittää.\nMiksi hän ei puhunut Gaabriel-sedälle. Setä olisi ehken auttanut.\nHänkin tuomitsi. Kaikki tuomitsevat, jotka eivät katso syvemmälle.\nHyvän naisen kanssa on elämän jokainen päivä kuin sunnuntai, sanoo\nGaabriel-setä. Hän olisi tahtonut sellaisen, mutta Helena ei tahtonut.\nSitten tuli Lintu ja lumosi hänet. Suuressa kaipuussaan hän syleili ja\nsuuteli. Lintu juovutti. Hän on ollut näin kauan juopunut ja nyt Lintu\nei enää välitä. Toinen tulee hänen tilalleen, saa kaikki, mitä hänellä\non ollut. On jo saanut...\n\nPentti repäisee takkinsa auki niin että napit sinkoilevat. Lintu\npelästyy.\n\n— Mitä sinä... sinähän olet ihan hirveä... minä menen soittamaan\npapalle. Sinä olet varmaankin juonut?\n\n‒ Niin, minä olen juonut ja juopunut... noista sinun suloistasi. Kuinka\nkauan siitä onkaan, kun minä ensi kerran humalluin? Sinähän muistat\nsen... Kankaanpään kamarissa. Nyt minä alan herätä, mutta se on niin\ntuskallista. Minulla piti olla jo pohja jalkojeni alla, luulin tehneeni\noikean tilinpäätöksen. Minun olisi ehkä pitänyt pysyä siellä, missä\nolin, tähtien alla.\n\n— Älä teeskentele... kyllä minä sinut tiedän. Sinä olet raaka, kun\nsäikytät turvatonta naista. Nyt minä tosiaankin menen soittamaan\npapalle.\n\n— Kuulehan Lintu, en ole niin raaka, kuin sinä luulet, vaikka olen\ntalonpoika, Harvalan Elian poika. Raa'assa talonpojassakin on hienoa,\nkarkean kuoren alla, mutta sinä et sitä löydä. Et osaa etsiä. Täytyy\nolla vertainen, samaan säätyyn kuuluva.. Ei sinun tarvitse soittaa,\nminä menen nyt.\n\nPentti horjuu ovelle.\n\n— Mene vain, naisesi luokse.\n\n— Ei sinne näin voi mennä. Sinne on pitkä matka. Hyvien naisten luokse\non aina pitkä matka. Sinne eivät heikot jaksa. Joilla on sairas veri,\nuupuvat välille.\n\nPentti pääsee kadulle. Tirehtööri on lähtenyt tuota pikaa ja tulee\nhäntä vastaan.\n\n— Pentti, mitä sinä nyt? Linda soitti ja pyysi minun tulemaan hätään.\nSinä olet juonut. Ei sitä niin sovi naisten kanssa. Tule, mennään\nkonttoriisi.\n\nTirehtööri pysäytti ajurin ja veti Pentin siihen.\n\n— Kyllä minä pääsen yksinkin. Anna nyt minun olla rauhassa.\n\n— Onko sulia avaimet?\n\n— On, on.\n\n— Minä käyn Lindan luona.\n\n— Ei hänellä ole mitään hätää. Hyvää yötä, setä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä hän oikein hourailee täällä, vieraassa kaupungissa? Hänen\ntuomionsahan en Lintu kyllin selvästi sanonut. Hän ei usein enää\ntavannut Lintua, joka kävi vieraissa, juhlissa. Nenòn hääri hänen\nympärillään ja sukulaiset olivat hänestä ylpeitä.\n\n— Minä en ymmärrä, mitä varten naiset ovat niin merkillisiä ja\nkiusanhaluisia, sanoo tirehtööri Pentille. — Linda aikoo sinusta erota\nja mennä lähetystöneuvokselle. Miksei hän tee heti selvyyttä sinun\nkanssasi.\n\n— Niin, niin. Hänhän kantaa vielä minun lastani, sanoo Pentti.\n\nTirehtööri hämmentyy, saa asiaa kaupungille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHettan kanssa yhdessä selvittävät he konttorin, puhdistavat sen ja\njättävät toiselle.\n\n— Se talosilla olo on nyt leikitty, naurahtaa Pentti. — Voidaan mennä\njonnekin kahville tahi päivälliselle.\n\nIllalla istuvat he mäellä ja kaupungin humu soi hiljaisena kaikuna\nheidän alapuolellaan. Heidän yllään loistavat ikuiset tähdet. Hetta\nnojaa päätään Pentin rintaa vasten. He istuvat siinä kuin sisar ja\nveli. Mikään muu tunne kuin ystävyys ei heitä kiinnittänyt toisiinsa.\n\n— Me olemme sitten tavallaan kumpikin orpoja, sanoo Hetta.\n\n— Niin, ainakin elämän orpoja. Voitko kuvitella, miltä tuntuu, kun on\nkuin lastu aaltojen heiteltävänä?\n\n— Kyllä tavallani. Minunkin elämäni on sellaista paikasta paikkaan\nlentämistä. Kun on leivästä kysymys, täytyy lentää. Leivän eteen täytyy\ntehdä, mitä vaaditaan. Luulin ensin sinuakin, Pentti, sellaiseksi kuin\nmuutkin ovat.\n\n— Sellainen minä olen ollutkin, en yhtään parempi, mutta viimeaikoina\nminä olen kyllästynyt kaikkeen elämässä. Minä tahtoisin kotiin, mutta\nen pääse. Minä olen kuvitellut hyvästä naisesta, mutta tuskinpa\nsellaista onkaan, joka ei samalla olisi itsekäs ja ylpeä. Voitko\nkuvitella, miltä tuntuu, kun rakastaa jotain ja tulee hyljätyksi ja\nsitten vain ulkonaisen puolen viehättämänä ottaa toisen ja huomaa sen\nalhaiseksi olioksi, nautinnonhimoiseksi, joka pettää. Pettää joka\naskelella?\n\n— Kyllä minä sinun kohtalosi käsitän.\n\nHetta silittää Pentin kättä, puristaa sitä. Jos ketään, niin voisi hän\nPenttiä rakastaa. Alutta Penttihän ei kysy hänen rakkauttaan. On vain\nkuin veli, hyvä toveri.\n\n— Pitäisitkö sinä minusta, Hetta? kysyy Pentti pitkän vaitiolon jälkeen.\n\n— Kyllä. Minä rakastaisin sinua.\n\n— Niin, niin. Hyvä tyttöhän sinä olet. Mutta minulle ei pieni rakkaus\nriitä. Luuletko, Hetta, onko olemassa sellaisia hyviä, jaloja naisia,\njotka rakastavat miestä kaikkine vikoineen ja puutteineen, tahtoen\nauttaa häntä?\n\n— Kyllä minä uskon olevan.\n\n— Minäkin joskus uskon, mutta en aina.\n\n— Minä tunnenkin yhden sellaisen, minun kotipuolessani.\n\nHettan ja hänen hiljainen keskustelu oli kuin hyväilevää musiikkia\nheidän kummankin kipeytyneille hermoille. Tyttö oli joutunut alistumaan\nties kuinka monen vaatimuksiin, mutta Pentin kohtelu oli tuonut hänessä\nkokonaan toisen puolen esille. He voivat erota hyvinä ystävinä.\n\nPentti nousi ja auttoi Hettan ylös.\n\n— Kuule, mikä sen sinun hyvän naisesi nimi on? Minä en tahdo tietää,\nmissä hän asuu, mitä hän tekee, en muuta kuin nimen vain.\n\n— Elina Malm.\n\n— Vie terveiset hänelle minulta.\n\nKyynelsilmin sanoi Hetta hyvästit Pentille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevät tuli niin yhtäkkiä, ettei sitä kunnolla ehditty huomatakaan.\nPuut olivat jo lehdessä, kun Pentti sen huomasi. Täällähän ei kuullut\nkorpirastaan visertelyä, joka oli ensimäinen oikea kevään merkki.\nKaipa hän oli jotain sellaista kuullutkin iltakävelyillään, mutta\najatuksiltaan ei sitä huomannut.\n\nSelvemmin tunsi hän kevään tulon voittamattomassa kaipauksessa\nkotipuoleen, Harvalan hakametsään ja lehtoihin, joissa nyt nuoret\nkoivut olivat hiirenkorvalla. Ainoastaan siellä oli hänen keväänsä ja\nsiellä sen voi tuntea oikealla tavalla.\n\nLintu oli viety sairaalaan ja odotettiin hänen toipumistaan päivästä\npäivään. Tuskallisinta oli odotus Pentille, joka olisi tahtonut päästä\njohonkin selvyyteen Linnun suhteen. Lintu oli sanonut vaativansa\navioeroa, sanonut sen mammalleen, mutta mennyt sairaalaan ja hän sai\nnyt odottaa ratkaisua.\n\nSe tulikin muutamana päivänä, kun Pentti istui asunnossaan mietiskelyyn\nvajonneena.\n\nOliko siellä Pentti? Hyvä, että oli. Sai kuulla ikävän uutisen, mutta\nei pitänyt kovin pahastua. Linda on kuollut tänä aamuna. Tämä on heille\nnyt kovin raskasta. Penttihän siitä ei tietysti välitä.\n\nPentti laski kuulotorven kädestään ja istui entiselle paikalleen.\n\nLintu raukka.\n\nEihän hänkään voinut olla toisenlainen kuin oli. Ehkäpä hänkin sai\nkärsiä vanhempiensa takia. Elämä hänelle oli kallis, mutta hän ei\ntahtonut jatkaa elämää ja menetti myöskin omansa.\n\nLintu raukka. Hän oli kuitenkin ainakin kerran rakastanut häntäkin,\nhyljättyä ja halveksittua Harvalan poikaa.\n\nPentti toi haudalle kimpun valkoisia ruusuja, olisi tahtonut peittää\nniillä koko haudan, kuin luodakseen umpeen entisyyden.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nNiin, mitä hän nyt sitten oikein aikoo, hän, Pentti Harvala, liikemies,\nsuottaherra, niinkuin hänen kotiseudullaan sanotaan tällaisista\nherroista kuin hänkin nyt on. Niin, mitä herra nyt oikein aikoo? Tämä\nhienous ei enää vetele. Samettipäällyksiset huonekalut, tomuiset\nruokasalin pöydät ja kaapit on myyty ja rahoilla maksettu Linnun\nvelkoja. Muutama kolikko on jäänyt, ja niillä ei kauan eletä. Mitä\nteet? Sahaatko halkoja, rupeatko leipurin rengiksi, kadunlakaisijaksi\ntahi vanhojen vaatteiden kauppiaaksi. Niitähän on sellaisia,\nkaikenlaisia tyhjäntoimittajia, joita sairas yhteiskunta tarvitsee\nja elättää. Mies voi myydä talonsa ja asettua johonkin suurkaupungin\nkadun kulmaan ja myydä vaikka sanomalehtiä, ja hän elää hyvin. Jalat\neivät sotkeudu saveen ja ohi virtailee silmiä hivelevä, kirjava joukko.\nTokihan tyhjällä on helpompi elää kuin työnteolla.\n\nIhmiset tulevat etsimään onneaan kaupungin kaduilta. Joka ilta\ntoimitetaan kuumeinen joukkoetsintä. Löysikö kukaan? Joku luuli\nlöytäneensä, mutta se olikin unikuva, harhanäky, ja ajojahti jatkuu\nloppumattomana. Kukapa joutaa siinä kiireessä ajattelemaan, että onni\nvoisi löytyä sieltä, missä raikkaat tuulet puhaltavat ja maa odottaa\nviljelijäänsä.\n\nPentti kokoaa viimeiset omaisuutensa rippeet ja jättää kuumeisen\nkaupungin. Pirtutirehtööri tapaa hänet asemalla, junaan astumassa.\n\n— Mitä? Menetkö maalle? Poisko kokonaan? No, et käynyt jäähyväisillä.\n\n— Mitäpä niistä tyhjistä sanoista. Jääkää vain hyvästi kaikki,\npirtutrokarit ja kaikki kamasaksat. ₍\n\n— Hah, hah, sinä olet leikkisä... Toivottavasti tulet takaisin syksyllä?\n\n— En kuuna päivänä. Jos vain siellä maalla riittää vaikka ojankaivua\ntahi halonsahausta. Kiitos vaan kaikesta! Minä sain kyllä tarpeekseni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKorpirastaalla on se oikea tuttu äänensä Harvalan metsissä.\nPentin täytyy vähänväliä pysähtyä kuuntelemaan sitä ja vetämään\nhenkeensä kevätyön raikasta tuoksua. Jokainen kivi ja polunkäänne on\ntuttava ja tuntuu ystävällisesti tervehtivän. Multa tuoksuu kylän\npelloilla. Onnelliset ihmiset, jotka rakastavat maataan ja pysyvät\nsynnyinjuurillaan kiinni ja joilla ei ole sairaan veren kaipuuta\nsuonissaan. Nämä onnelliset ihmiset nukkuvat nyt, herätäkseen aamulla\nkasteisille pihamailleen, niityilleen ja pelloilleen.\n\nPentti pysähtyy Harvalan tiehaarassa. Vanha koti kutsui, veti vetämällä\nluokseen. Syrjäpolku veisi suoraan Johannan mökille ja sitä taivaltaen\nvoisi rauhallisena sivuuttaa Harvalan.\n\nTeki kuitenkin mieli nähdä minkälaista siellä oli. Pentti istui kivelle\nja huokasi.\n\nTässä hän istuu kuin pahantekijä, joka pakoilee syytöstä, tuomiotaan.\nVanhan kodin ikkunarivit katselisivat häntä syyttävästi. No, sen hän\nkyllä ansaitsee, eikä aio pakoilla. Eteenpäin vaan.\n\nHarvalan pellot levisivät hänen eteensä. Talo oli entisellään, mutta\nkuitenkin niinkuin muuttunut. Ehkä se johtui siitä, että hän katseli\nsitä nyt toisin kuin ennen. Näytti niinkuin se olisi ollut ystävällinen\nvanhus ja tullut juuri kylvystä.\n\nJos se olisi ollut moittivan ja uhkaavan näköinen, olisi hän paremmin\nsen jaksanut kestää kuin tämän ystävällisen, suojelevan ilmeen.\n\nPentin täytyy istua kivelle, pyyhkäistä kylmää hikeä otsaltaan.\n\nNiinkuin vasta nyt hän näkisi ensikertaa kotinsa hyvyyden ja kauneuden.\nNiinkuin äsken syntynyt hän sitä katseli. Muutamat ihmiset taisivatkin\nsyntyä vasta vanhoina. Tämä toukokuun varhainen aamu taisi olla\nhänenkin syntymähetkensä.\n\nAamun raikkaus tasoittaa surulliset mietteet ja Pentti lähtee jälleen\nastumaan. Kas, eivätkös olleetkin pääskyset rakentaneet jo pesiään\nHarvalan räystäisiin. Pitkiin aikoihin ne eivät olleet sitä tehneet. Ja\nrekiliiteri on korjattu ja maitohuoneen pohjalle pantu uudet hirret. Ne\nolivatkin jo ihan lahot. Riihiportti on tehty uudesta ja karjakuistin\naita kokonaan uusittu. Mitä, eikö se ollut vanha Kellokas, joka ammahti\nhänelle veräjällä.\n\nJohanna otti Pentin kuin tuhlaajapojan vastaan.\n\nNaama ei ollut yhtään jäässä, niinkuin aina ennen Pentin kotona\nollessa. Niinkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan.\n\n— Haluatko sinä ruokaa ensin, vai kahvia?\n\nIhan niinkuin hän olisi tullut kylästä, jossa on päivän viipynyt.\n\n— Minä en halua mitään muuta kuin lepoa, sanoo Pentti. — Jos minä\nmenisin tuonne aittaan nukkumaan.\n\n— Ensin sinun on kuitenkin saatava kahvia. Pian se tässä joutuu.\n\nJohanna ei kysele Linnusta mitään. Hän tietää sen jo, miten on käynyt.\nPentti on kirjoittanut sisarelleen vain yksinkertaisesti: Lintu kuoli\nsairaalassa.\n\n— Kaiketi sinä nyt jäät tänne joksikin ajaksi! kysyy kuitenkin Johanna.\n\n— Jos minä vain sovin olemaan kodissasi. Minullahan ei sitä nyt olekaan.\n\n— Pidetään vain yhteisenä. Maitoa tulee lehmistä ja viljojakin on vielä\nvähin. Tuo pelto tuossa kasvoi hyvän rukiin. Hyvä siellä on ruislaiho\nnytkin, tulee siitä meille molemmille. Pitää käydä hakemassa Harvalasta\ntoinen sänky, se sinun entinen sänkysi.\n\n— Ei tarvitse... minun takiani... on niitä tässä entisiä sen verran.\n\nSisaren huolenpito lämmittää. Johanna ei nyt puklata, vaan on\nhyvillään, että veli on tullut.\n\n— Illalla minä lämmitän sulle saunan, sanoo Johanna.\n\n— Onko sinulla lapiota. Jos lähtisi huomenna ojalle. Tuo sinun peltosi\nnäkyy tarvitsevan uuden veto-ojan.\n\n— On minulla kaikki työkalut. Lepäilehän nyt ensin.\n\n— Onpa tässä tullut lepäiltyä jo monet vuodet. Näkyy nuo pellon ojat\nolevan samanlaisia kuin ennen Harvalassakin.\n\nPentti tuntee tarvetta puhua ojista, maasta, ja kaikesta siihen\nkuuluvasta.\n\n— Niinhän ne... en ole tässä vielä kerinnyt.\n\n— Kyllä minä ne laitan.\n\nPentissä on tapahtunut suuri muutos, ajattelee Johanna. Nyt pitäisi\nolla Harvala hänen käsissään. Nykyinen omistaja ei sitä kuulunut\naikovankaan pitää kauan. Tila on syrjäinen, eikä se kannata, kun sitä\non huonosti hoidettu vuosikymmenien ajat. Olisi nyt Pentillä varoja,\nniin saisi kotinsa takaisin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPentti luo auki vanhaa ojaa, kun näkee Gaabriel-sedän tulevan luokseen.\nMitä hänellä nyt mahtaa olla sanomista. Purkautuneeko sieltä taas\nsyytöksiä ja sitä sedän tavallista viisautta. No, olihan Gaabriel-setä\nkuitenkin päätelmineen useimmassa tapauksessa oikeassa.\n\n— No, sinä olet palannut. Ja lapio sinulla on myöskin kädessä. Se on\nhyvä merkki.\n\nGaabriel-setä ojensi tukevan kätensä Pentille, istui sitten ojan\nreunalle ja muhoili hyvin suopeasti, joka ei ollut Gaabrielille\ntavallista.\n\n— Jokohan tuo nyt pysyy käsissäsi pitemmän aikaa. Kun sinä nyt et sitä\nhetikään hellitä, niin tulee siitä vielä sinulle hyvä toveri.\n\n— No eiköhän...\n\n— Sinä pääsit painajaisesta. Se on ollutta ja mennyttä, enkä minä tahdo\nsinulle palauttaa ikäviä muistoja. Jokaisella on määrätty tiensä, jota\ntäytyy kulkea. Minä olen mietiskelijä, kuten tiedät, ja ajatellut\nihmisten elämää monilta puolilta, mutta en, hitto vie, tule siitä sen\nviisaammaksi. Mistä lähdet, tulet aina siihen takaisin; yhtä ympyrätä\nkaikki. Sen vain tiedän, että työ tuo ihmiselle suuren tyydytyksen\nja rauhan. Tämä meidän suku on ollut sellaista... yksi on etsinyt\nyhtä, toinen toista. Minä käänsin kurssin maata kohti ja löysin siitä\nrauhallisen elämän. Riipoi se minuakin vieras veri, pahasti riipoikin,\nmutta eipä tuo mitään saanut.\n\n— Sinulla, setä, on ollut lujempi tahto kuin meillä toisilla.\n\n— Jospa lienee ollut... ei se kai muuten... Meinailin jo minäkin kerran\nruveta laukkuryssäksi, heh, mutta sitten häpesin koko yritystä. En minä\nole sen parempi kuin te toisetkaan. Olen vain tarttunut työhön. Siinä\nkaikki.\n\nGaabriel latasi piippunsa ja hymähteli.\n\n— Olen minäkin saanut kokea yhtä ja toista itseni kanssa, mutta minulle\nkun sattui sellainen hyvä vaimo.. niinkuin sinä sen tiedät. Nainen saa\nhyvänkin miehen huonoksi ja taas huonon hyväksi. Luulin sinunkin jäävän\nsille tiellesi, tulevan pirtusaksan niinkuin siitä ukostakin. No,\ntulithan tuota. Sinulle sattui hyvä onni, kun sait vapautesi.\n\nGaabriel nousi.\n\n— Tuota... pitää lähteä... Niin, niin, puske vain työtä niinkuin\njättiläinen, ole oma itsesi, äläkä anna vapauttasi enää muutoin kuin\ntäydestä hinnasta. Heh, eipä se Helenakaan ollut sitä, mitä uskotteli\nolevansa.\n\n— Miten niin?\n\n— No, muuten vaan... olen kuullut yhtä ja toista. Ulkokuorta se sillä\nkaikki vain on. On ylpeä, hyväkäs, mutta antautuu kulkijain kanssa\ntekemisiin. Menköönpäs joku talonpoika, niin lempo sitä pyhyyttä ja\nkoskemattomuutta, mikä siitä uhoo.\n\n— Minun on tuota vaikea uskoa, sanoo Pentti. — Luulen siksi tuntevani\nHelenan.\n\n— Heh, et sinä vielä näy tuntevan naisia... niitä on niissäkin jos\njonkinnäköisiä... Kukapa tästäkään Helenasta olisi uskonut. Mutta\nuskohan, kun minä sanon, että kunnon nainen ei ole ylpeä, eikä se huuda\nhyvyyttään. Panehan se, mies, mieleesi.\n\nGaabriel-setä meni ja heilutteli keppiään. Pentti unohtui istumaan ojan\npartaalle. Mitä Gabriel kertoikaan Helenasta? Oli vaikea uskoa ja olla\nuskomatta.\n\nHelenako semmoinen?\n\nSe on ollut varmasti harhanäkö. Ei ikinä se ollut mahdollista.\n\nSitäkö varten Gaabriel-setä kävi, että sai kertoa hänelle siitä?\nTuskin. Johan hän oli pois lähdössä ja sitten sattumalta muisti. Mitä\nhänen oikein pitäisi asiasta ajatella.\n\nMitäpä se häntä oikeastaan liikutti? Hän tuskin tahtoi nähdäkään\nHelenaa, ja Helena vielä vähemmin häntä.\n\nMutta siinä oli sittenkin jotain, joka vaikutti Pentin herkkään mieleen.\n\nLapio täytyi jättää siihen ja lähteä kävelemään. Pihaan, metsään,\njonnekin.\n\nTuntui melkein siltä, niinkuin sen takia olisi voinut yrittää vielä\nalusta, että oli olemassa hyviäkin naisia, jotka eivät vedä mukanaan\nsyvyyksiin. Ehkäpä joskus sattuisi löytämäänkin sellaisen.\n\n— Kun et tuonut Gaabriel-setää kahville, sanoi Johanna.\n\n— En tuota huomannut.\n\nJohanna toimitteli rauhallisena talouttaan. Pentti ei oikein tietänyt,\nmihin ryhtyisi.\n\nHänenhän täytyi käydä hakemassa parempi kirves itselleen kylän puodista.\n\nPentti vaihtoi takkia.\n\n— Lämmitänkö taas saunan sinulle? kysyi Johanna.\n\n— Vai viivytkö myöhempään?\n\n— Tuskin.\n\nAsia ei ollut niin välttämätön. Tekosyy, se oli päästä näkemään ihmisiä.\n\nJos kerran Helenakin oli sellainen, niin eivätkö silloin olleet\njärestään kaikki? Kaupunkikulttuurihan oli levinnyt maaseudullekin ja\ntämäkin oli niitä samoja kulttuurin kukkia. Joka ajatteli toisin, oli\nvanhanaikuinen.\n\nMutta näytellä toista naamaa, kuin mitä oli, niinkuin Laherman\ntytärkin, se oli halpamaisinta.\n\nMutta eikö hän voinut ajatella muuta. Ilta oli yhtä kaunis kuin\nedellisetkin ja korpirastas jo viserteli ja käet kukahtelivat kilpaa.\nMetsässä huhusi joku lehmiä ja jostain kuului kyntömiehen ääntely\nhevoselleen. Elämä kulki säännöllistä rataansa. Kaikilla oli määrä,\nmihin pyrkiä. Hänen ratansa oli yhtä sekava kuin ennenkin, se tuntui\ntänä iltana vielä sekavammalta. Hänellä ei ole mitään päämäärää.\nHänellä oli vaimo, hän odotti lasta. Silloin oli joku päämäärä — päästä\njotenkuten tyydyttävään elämään, saada työskennellä rehellisesti\nperheensä hyväksi.\n\nNyt ei ollut sitäkään.\n\nMutta olkoon kaikki sellaista kuin on, mikäs maailmanparantaja sun\ntarvitsee olla, sanoi Pentti itselleen. Voit vielä nauttia elämästä.\nNythän on tilaisuus.\n\nToiset, terveet ihmiset, voivat olla miten vain, menettämättä\ntasapainoaan, mutta jos hän nyt yrittää vielä siten, menee hänen\nelämänsä auttamattomasti karille.\n\nMikä auttaisi häntä selvyyteen? Kuka johtaisi häntä rauhalliseen\nelämään?\n\nPentti käy Harvalan kautta ja tapaa isännän pihamaalla. Tämä pyytää\nPenttiä kamariin kahville.\n\nPuhutaan yhdestä ja toisesta. Ei sano uusi isäntä taloutensa\nkannattavan. Täytyy pitää niin paljon vierasta työvoimaa. Onkin aikonut\nmyydä Harvalan, jos saa sopivan ostajan. Tämän saisi kyllä herra\nHarvalakin, jos haluaisi. Voisi antaa melkein samoilla rahoilla, vaikka\non tähän jo uhrannut... Harvalallahan on nyt varojakin, kerrotaan\ntäälläpäin.\n\n— Turhiapa kertovat, sanoo Pentti.\n\n— Noo, kyllä ne aina tietävät sellaiset kuin ihmisten raha-asiat.\nAsiata kyllä voisi miettiä, jos haluttaa.\n\nPentti kävelee kylän läpi. Joku vanhoista naapureista nostaa hattua\ntervehtiessään.\n\nKatsohan vain sitä muutosta. No, sehän on selvä juttu: kerrotaan\nhänellä olevan rahoja, kenties paljonkin, ja tuuri on muuttunut. Raha\nse on joka nykyään määrää arvoja, olipa mieskin mikä tahansa.\n\nPentti hymähtää. Vai saisi herra Harvala talon. Mutta kun herralla ei\nsatu olemaan rahoja kuin muutama satanen.\n\nJos saisikin vielä jotenkuten vanhan kotinsa takaisin, mutta\nsehän oli mahdotonta. Helena? Eihän hänen ovelleen voinut köyhänä\nkolkutella, eikä muutenkaan. Jos hän saisi talon, olisi hänen saatava\nsellainen vaimokin, jota voisi kunnioittaa. Jos sedän sanoihin oli\nuskomista, niin Helenahan oli samanlainen kuin monet muutkin. Ei, hän\ntekopyhyydessään oli alhaisempi. Eipä sillä, että hän kykeneisi muita\ntuomitsemaan ja mitään hyvyyttä vaatimaan.\n\nJos sattuisi saamaan sen lahjana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanha Elia oli käynyt jo kivuloiseksi. Pentin palattua ja käytyä kohta\ntervehtimään isäänsä, sanoo tämä:\n\n— No, siinähän sinä olet taas... minä jo aloin tottua tähän, kun ei\ntarvinnut ketään käskeä työhön. Ja sinulta kuoli se turmanlintu. Se oli\nsille parhaiksi. Aiotko sinä taas ruveta kulkemaan pitkin kyliä?\n\nPentti on poistumaisillaan Harvalasta, kun Elia kolistelee kamariin\nkeppineen.\n\n— No, Johanna kertoi sinun ryhtyneen tekemään työtä, mutta kylillähän\nsinä... Ei, ei tule siitä miehestä kalua... ei tekemälläkään.\n\n— No, mitäpä vaari nyt joutavia... rauhoittelee isäntä. — Pitää antaa\nvieraiden olla rauhassa.\n\n— Vai vieras... tämä muka. Olenpahan vain sanonut tämän kerran, jos\nsatun kuolemaan. No, minkä virman akentti sinä nyt olet?\n\n— En minkään, nauraa Pentti. — Olkaa huoletta vain, en minä teidän\narmoille tule elämään.\n\n— No, eläppä sitten millä tahansa, sanoo Elia ja lähtee köpittämään.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nKeskikesä on kulunut jo ohitse. Luonnon ja ihmisten kiihkeimmät\nluomishetket ovat menneet ja tulee rauhoittava syyspuoli.\n\nPentti on kokeillut voimiaan kesän kuluessa Johannan mökillä. Kaivanut\nojia, tehnyt uutta peltoa, niitellyt kasteisina aamuina luhtaniityillä,\nnäperrellyt yhtä ja toista ja järkeillyt.\n\nVäliin on vetänyt kylän talkoisiin ja juhliin. Oleillut siellä\nyksinään, ottamatta osaa mihinkään, niinkuin vieras. Hänen on annettu\nolla. Pentistä on tullut pirun kopea, sanovat nuoret miehet. Hän ei\ntaida enää ryypätä eikä välittää naisista.\n\nJoku jo vetää suutaan leveäksi. Suree vannaankin eukkoaan, sanovat.\nHeidän naurunsa tekee pahaa Pentille. Menee tanssimaan ja näyttää\nniille surunsa. Tyttäret välttelevät häntä. Joku kieltäytyy, kun hän\ntarjoutuu saattelemaan kotiin. Helenakin pysyy poissa niistä pidoista\nja muuten ei kehtaa mennä häntä tapaamaan. Pentti käy alakuloiseksi.\nHän onkin jo kohta vanha, eikä kelpaa nuorten joukkoon enää. Työtäkään\nei jaksa tehdä, kun mieli lamaantuu, mutta ilo pakenee, jos sitä\nkoettaa lähestyä.\n\nPentti valmistautuu menemään juhliin, joihin tietää Helenankin tulevan.\nSaapihan nähdä, minkälaiseksi tuo on käynyt. Tunteeko enää tällaisia.\n\nPentti joutui niin myöhällä, että jo tanssittiin. Suuri tupa\nkävi yhtenä myllynä, ja valssin möllisävelet tulvahtelivat ulos\navonaisesta ovesta ja ikkunoista. Parit tanssivat hikisinä, toisiinsa\npuristautuneina. Liikkeet olivat rohkeita ja vielä muutamia vuosia\nsitten olisi niitä pidetty täällä maalaiskylissä rivoina ja kokonaan\nsopimattomina. Mutta kaupungissakin tanssittiin siten, ja tietysti\ntäällä ei tahdottu jäädä takapajulle.\n\nSiellä oli Helenakin. Joku veti häntä lähelleen ja taivutteli hänen\nnorjaa vartaloaan. Helena hymyili.\n\nOlipa hän todellakin muuttunut. Saattoi uskoa Gaabriel-sedän sanat\ntosiksi.\n\nPentti meni pyytämään häntä seuraavan vuoron alkaessa.\n\n— Kas, sinäkin olet tullut, sanoo Helena.\n\n— Niin, minulla, näes, riittää rohkeutta.\n\nHelena katsahti kysyvästi, mitä Pentti tarkoitti.\n\n— No, sinulla on ollut surua vaimosi kuolemasta, sanoi kohta Helena. —\nOn ikävää, kun joutuu leskeksi.\n\nVai jo piti Helenankin siitä muistuttaa ja nähtävästi suurella\nnautinnolla.\n\n— Eipä sitä kannata surra nykyistä naisväkeä, sanoi Pentti piloillaan.\n\nHelena katsahti taas uteliaasti häntä.\n\n— Sinulla ei ole kai ollut mitään suruja, jatkoi Pentti. — Päinvastoin\nnäytät tulleen iloisemmaksi kuin ennen.\n\nHelena punastui ja katseli maahan.\n\n— Mennäänkö kävelemään, pyysi Pentti.\n\nHänen verensä kuohahteli Helenan läheisyydestä: luonnonvoimista, joita\nhän oli koettanut pitää kurissa.\n\nJa sitten hän tunsi vielä pitävänsä Helenasta, ehken vielä enemmän kuin\nennen.\n\nHeinäkuun yö oli lämmin. Metsäpolun hämärässä tavoitteli Pentti Helenan\nkättä omaansa.\n\nHelena veti pois kätensä.\n\n— Sinä olet yhtä ylpeä kuin ennenkin — minulle, sanoi Pentti.\n\nGaabriel-sedän sanat palasivat hänen mieleensä: »menköönpäs joku\ntalonpoika...»\n\n— Lienenköpä minä sinulle ylpeämpi kuin muillekaan. Sinähän sanoit ei\nkannattavan surra nykyistä naisväkeä.\n\nPentti katseli Helenan notkahtelevaa täyteläisyyttä, kasvoja, joilla\nvielä veri hehkui tanssin jäleltä. Silmiä, värähtelevää suuta. Hänen\nsisässään hyppi ja loiskahteli. Rakkaus, harmi ja viha. Tuossa Helena\nnäytteli koskematonta, mutta salaa oli valmis sellaisen syliin, jonka\ntiesi luotettavaksi.\n\n— Niin, en ole saanut kokea surua muuta kuin yhden takia, sinun,\nHelena... Kun sinä työnsit minut pois luotasi, täytyi minun tarttua\njohonkin. Muuten minusta olisi tullut kokonaan renttu. Mitään\najattelematta otin Linnun vaimokseni ja... seuraukset kyllä tiedät.\nMenetin kotini ja uskoni kaikkeen hyvään. Kuule, Helena, nämä\nkärsimysten vuodet olen salaa ajatellut sinua, Helena. Jos silloin\nolisit ollut vähänkään ystävällisempi minulle, olisin varmasti\nyrittänyt mielesi mukaan. Jos minä olisin ollut sellainen hyvä tyttö\nkuin sinä Helena ja joku, josta minä olisin pitänyt, olisi rukoillut\nminun apuani, hyvyyttäni, hiukkasenkaan lämpimyyttäni, olisin kernaasti\nsen suonut. Sinä kielsit sen. Helena, minä tahtoisin vieläkin yrittää,\njos sinä... tahtoisit sitä ja... olisit oikein hyvä minulle.\n\nPentti laski kätensä Helenan vyötäisille, mutta tyttö irrottautui siitä\nvarovasti.\n\n— Ei, kuule, Pentti, et sinä saa olla noin hätäinen. Sinä luulet nyt,\nniinkuin silloinkin, että jonkun, jota haluaa, voi ottaa noin vain,\nniinkuin tahtoo. Pidänhän minä sinusta vieläkin ja voin ajatella\ntarkemmin asiata, mutta... sinullahan ei ole nyt kotia.\n\nPentti puraisi hammasta. Sama kopeus kuin ennenkin. Ja talo taisi olla\npääasia. — Mainitsivatkohan siitä kaikki naiset nykyään, ennen kuin\nlupasivat jollekin miehelle rakkautensa?\n\n— Minä kyllä saan pian kodin, jos sinä tahdot... jos et työnnä noin\nkylmänä minua pois luotasi.\n\nHelena oli pysähtynyt ja katseli peittämättömällä ihailulla Pentin\nkasvoja, joilla tummat veret leimusivat.\n\nPentti läheni, otti tytön syliinsä ja aikoi suudella.\n\n— Laske minut irti, Pentti!\n\nSe kuului kuin vasaran isku.\n\nPentin sieraimet värähtelivät.\n\n— Enkö... enkö minä sitten saa sinulta... yhtään hellyyttä...\n\n— Et, ennenkuin olet näyttänyt olevasi mies.\n\nPentin kurkusta karahti hirveä kirous.\n\nHelena näytti nauttivan vaikutuksestaan Penttiin.\n\n— Helena, minä rukoilen vielä kerran... suo minulle vähäinen hetki,\nmuutama hetki, _jos_ kerran välität minusta.\n\nHelena hymyili.\n\n— Sinä kiusaat vain suotta minua ja itseäsi.\n\n— Anna minun kerran suudella huuliasi, Helena. Jos olet kerran\nkoskematon, niinkuin sanot, niin tee se tämän kerran.\n\n— Sinä kerjäät mahdotonta.\n\nPentti hillitsi raa'an kirouksen, joka oli tulemaisillaan hänen\nhuulilleen.\n\nJotain täytyi kuitenkin tehdä.\n\nPentti tarttui nuoreen koivuun ja repäisi sen maasta haavoittaen\nkätensä.\n\n— Nyt minä tiedän mikä sinä olet, sähisi Pentti. — Tekopyhä,\nsalasyntinen, kurja, kulkijain morsian! Sinua on syleilty ja suudeltu\nja sinä olet antautunut maantien kulkijalle...\n\n— Mitä sinä sanot... sammalsi Helena. Jokainen veritippa oli paennut\nhänen poskiltaan.\n\n— Sitä mitä ihmiset ovat nähneet. Turha sinun on enää näytellä\npyhimystä.\n\nNäki hyvin, että Helena oli syyllinen häntä kohdanneisiin syytöksiin.\nSyyttömään eivät olisi hänen sanansa niin vaikuttaneet.\n\n— Nähneet..? Kuka...? Sinä uskallat puhua minulle tuollatavoin.\n\n— Uskallan, sinä puhdas karitsa... Luuletko, että ihmiset pitävät\nnäkemiään salaisuutena? Minä... rakastin sinua yhä... siitä\nhuolimatta... Enhän minä itsekään ole kovin korkealla, mutta että\nsinä loistelet olemattomalla... niin... minä en kerjää enää koskaan\nhyvyyttäsi.\n\nHelena painui maahan nyyhkyttäen. Pentti kääntyi kartanoon, aikoen\nottaa hattunsa ja lähteä. Ei, sinne ei hän voinut mennä. Hänen\nkätensähän olivat veressä. Joku olisi voinut luulla hänen tehneen\nväkivaltaa, vaikkapa murhan. Helena nyyhkytti tuossa. Säälikö hän vielä\nhäntä? Ehkä hän olisi voinut sääliä, jos tyttö olisi sitä kaivannut...\nodottanut. Nyt hän nousee ja lähtee. Niin, nosta vain pääsi pystyyn,\nLherman ylpeä, tekopyhä tytär.\n\nPentti harhailee metsiä, joutuu takaisin juhlapaikan läheisyyteen.\nJokaisen juhlan yhteyteen kuuluvat metsissä liikkuvat viinanmyyjät.\nJuodaan julkisesti, tehdään kauppaa teillä ja kujilla. Kansa noudattaa\nkovennettua lakia, pilaamalla juhlansa ja menettämällä kunniansa.\nPentti huutaa myyjän luokseen.\n\n— Onko se puhdasta?\n\n— On varmasti. Helsingistä asti haettua.\n\n— Sen pitää olla yhtä puhdasta kuin Laherman Helenan kunnia.\n\nPentti nostaa pullon huulilleen ja juo miedontamatonta, suuta ja nielua\npolttavaa nestettä. —\n\n— Äh... ja yhtä väkevää kuin Helena...\n\nMies naurahtelee. Pentti taitaa olla jo entisestään päissään. Ja mitä\nse Laherman tytöstä puhuu. No, siitä on kyllä kuultu kuiskuttelut.\n\n— Jos käyt hakemassa minun hattuni, niin saat kympin vaivoistasi, sanoo\nPentti.\n\nHän ei tahdo mennä sinne missä on Helena. Pois, kylille, mihin vaan.\nElämä, hänen elämänsä, ei kannata ajatella sen enempää. Yksi päivä\nkuluu niinkuin toinenkin ja... voi helvetti, että hän tulikaan tänne ja\nmenetti rauhansa, jonka oli jo melkein onnistunut saamaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa sitten menee Pentiltä päiviä ja öitä, ettei hän niistä itsekään\ntiedä. Muutamana päivänä tulee hän Johannan mökille ja näkee tämän\nsurulliset kasvot.\n\nEi, niitä hän ei voi katsella. Hän lähtee Porraslahteen, Gaabriel-sedän\nluokse.\n\nPentti kertoo kaikki Gaabriel-sedälle, joka kaivelee, ojan partaalla\nistuen, piippuaan. Nämä heidän ojanparras-keskustelunsa tulevat\nehken jatkumaan eteenkinpäin. Pentti ei voi luottaa muihin kuin\nmietiskelevään Gaabrieliin.\n\n— No, se oli hyvä, että puhuit sille suoraa kieltä, mutta mitäs sinun\nsitten tarvitsi mokomasta niin raivostua ja mennä sitten juomaan.\nJa vielä juotuasikin juomaan. Ja sitten kulkemaan pitkin kyliä taas\nniinkuin ennenkin.\n\n— Se oli siksi, kun... minä ajattelin vielä Helenaa.\n\n— Niin, niin, kyllähän minä sinun tulisen luontosi tiedän. Niin\nsemmoisessa paikassa olisi tehnyt Mikko-setäsikin. Siepannut puukkonsa\nja lyönyt sen vaikka kiveen kappaleiksi. Mutta minä sanon, että se\non turhaa. Hillittömän raivonsa saa tukehtumaan, jollei muulla niin\nivalla, mutta sinä olet niin suorapuinen, ettet osaa sitä käytellä.\nJätähän nyt se otus mielestäsi ja ajattele jotakuta toista, jos et voi\nolla ajattelematta. Onhan näitä kukkasia.\n\nMolemmat miehet naurahtivat. Gaabriel veteli piippuaan ja jatkoi: —\nTotisesti sinusta ei näy mitään tulevan ennen kuin saat kunnon vaimon.\nMutta mistä minä sen nyt otan tässä sinulle. Jos uskoisit, kun sanon,\nettä vielä se semmoinenkin löytyy, niin sinun olisi hyvin helppo olla.\nJa sen minä sanon, että työhön sinun on tartuttava. Hetkeäkään et saa\nlaiskotella. Pengo sitä Johannan palstaa. Ostat sitten omaksesi. Eihän\nsitä Johanna tarvitse kuitenkaan.\n\n— Saisin minä Harvalankin, jos olisi rahoja.\n\n— Älä? Möisikö se sen?\n\n— Kuuluisi myyvän. Taisi sattua samanlainen isäntä kuin minäkin.\n\n— No, ei se aivan samanlainen... on se teettänyt töitä ja tehnyt itse.\nKyllähän se rahojen puolesta saataisiin, mutta ensin sinun on opittava\ntekemään työtä. Ja sitten talo tarvitsee heti emännän.\n\nGaabriel sai Pentin rauhoittumaan. Johanna oli hyvillään, kun Pentti\naloitteli taas töitä.\n\nPitkää iloa siitä ei ollut. Muutaman päivän perästä Pentti lähti.\n\nHänen päähänsä johtui käydä tapaamassa Hettaa, joka oli nyt\nkotikaupungissaan ja sieltä lähettänyt terveisensä Pentille.\n\nVanha Elia sattui olemaan Johannan mökillä, kun Pentti lähti.\n\n— Joko se taas riivaa lähtemään? Milloinkahan sinäkin poloinen saanet\nrauhan.\n\n— Jos kävisi katselemassa itselleen emännän ja ottaisi Harvalan, sanoi\nPentti.\n\n— Ei siitä mitään tule. Äläkä vain anna enää semmoisten lintujen\nsokaista itseäsi.\n\n— En, isä, sanoi Pentti vakavana. — Jos kerran vielä vaimon otan,\ntäytyy sen olla itseäni parempi.\n\n— Tuossa muistan uneni. Sinulla oli Harvalan ison aitan avain\nkädessäsi. Ja sitten sinä talutit semmoista liinakko-hevosta. Se oli\noikein hyvä hevonen. Sen unen pitäisi tietää hyvää.\n\nPentti ihmetteli, ettei Elia-ukko mutissut hänen lähdöstään. Ja\nHarvalan aitan avaimen se on nähnyt minulla unissaan. Jospa vielä\nsaisikin takaisin vanhan kotinsa.\n\nPentti harhailee oudossa kaupungissa, tapaamatta Hettaa. Vieraassa\npaikassa tuntee hän vielä enemmän kuin ennen elämänsä tyhjyyden ja\nyksinäisyyden.\n\nMitä hän oikeastaan lähti täältä hakemaan?\n\nEi mitään. Ehkäpä suuri Järjestäjä tahtoi hänen vielä tekemään tämän\nmatkan, että hän voisi nähdä ja tuntea, mihin oikein oli kuuluva:\nmaahan ja kotiseutuun.\n\nKotiseutuaan ei kukaan hylkää saamatta siitä rangaistusta.\n\nTäällä hän näki ja tunsi entistä syvemmin kaupunkien tyhjyyden ja\nyksinäisyyden. Ihmiset kulkevat kuin varjot. Pian kai he nääntyvät\nomaan tyhjyyteensä. Heillä on jokaisella sairasta verta suonissaan,\nyhdellä enemmän, toisella vähemmän. Sitä on vähin joka paikassa. Mikä\nparantaa ihmiskunnan sairaan veren?\n\nPentti joutuu upottaville teille, ja aamulla tuntuu niinkuin ei voisi\nmitenkäään alkaa sitä päivää.\n\nSe on sunnuntai ja kellojen ääni kantautuu hänen korviinsa.\n\nPentti kuuntelee kellojen sointia hartaana, niinkuin odottaisi siitä\njotain apua itselleen. Kuinka kauan siitä lieneekään, kun hän on\nkellojen äänelle avannut korvansa.\n\nUlos tultuaan hukkuu Pentti syyskesän sunnuntai-aamun kirkkauteen.\nKaste kimaltelee vielä puiden oksilla ja muurien varjopaikoilla.\n\nKaupunki on hiljainen. Niinkuin siitä yhtäkkiä olisi tullut kuolleitten\nkaupunki.\n\nPentti kävelee puistikkoon, jonka keskeltä kohoaa kirkontorni\nrauhallisena korkeuteen.\n\nKirkosta kuuluu urkujen humina, virren veisuuta. Pentti pysähtyy ja\nantaa urkujen sävelten valua pisaroittain kipeytyneeseen sieluunsa.\nLapsuusajan muistot saavat siellä vähitellen jalansijaa, ja hän\nmuistaa vuosikymmeniä sitten istuneensa äitinsä vieressä kirkossa\nja hartaudella kuunnelleensa urkujen ääntä. Se ääni liikutti hänen\nlapsen sieluaan, ja kirkkaat pisarat ilmestyivät silmänurkkiin, josta\näidin täytyi ne pyyhkäistä pois nenäliinallaan. Siinä ajassa on jotain\nkirkkaan kaunista, mutta sitten peittyy kaikki hämärään.\n\nHän on saattanut pilkata vanhojen ihmisten hartautta, kirkkoa, kaikkea,\njoka on tuntunut hänestä ahtaalta. Hän on saattanut pilkata jumalaakin,\neikä ole moniin vuosiin lausunut hänen nimeään ajatuksissaankaan.\n\nMiten hän on saattanut niin tehdä? Tuolla palvoivat jumalaansa\nhartaudella nekin, jotka eivät sitä jokapäiväisissä askareissaan\nmuistaneet ja jotka saattoivat joskus ja hyvinkin usein hairahtua\nsäännölliseltä radaltaan, kahmaista elämäniloista vankoin mitoin.\nJoskus tuli heille kuitenkin tarve avata sielunsa Korkeimmalle, antaa\nvirren sävelten laskeutua sen ylle kuin siunaavan kasteen.\n\nJa tätä tällaista hän oli saattanut pilkata.\n\nPentti istuu penkillä pää käsiin vaipuneena. Syvältä jostain pyrkii\nesille nyyhkytys. Hän on yksin elämänsä ja kohtalonsa kanssa, kuin\nkuivettunut ruoho erämaassa. Hyvyyttä ja uhrautuvaisuutta hän etsii,\nvoidakseen pystyttää särkyneen elämänsä sirpaleet. Pohjaa ja pelastusta\nhän etsii, mutta ei löydä.\n\nPentti paljastaa päänsä ja antaa sen hiljaisen sävelmeren laskeutua\nylleen ja keinuttaa väsynyttä olemustaan.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nJuna on lähdössä erään kaupungin asemalla ja Pentti kiirehtii\ntoisten mukana, etsiäkseen tilaa vaunuista. Tungeksitaan,\nkolistellaan matkalaukkuja ja koetetaan valloittaa mukavia paikkoja\nkohteliaisuuksista välittämättä. Junavaunussa kulkeminen ei ole kovin\nmukavaa, vaikka onnistuu saamaan hyvän paikankin. Kukapa joutaa siinä\nmuistamaan muuta kuin omaa mukavuuttaan.\n\n— Tässä on paikka, sanoo joku Pentille, joka koettaa tungoksessa keksiä\njotain nurkkaa itselleen. — Vieläpä nurkkapaikka ja repullennekin on\ntuolla hyllyllä hyvää tilaa.\n\nPentti aikoo ottaa paikan, mutta meneekin seuraavaan vaunuun. Siellä\nhän jo istuutuu, laskien laukkunsa hyllylle, mutta epämieluisat kasvot\nhänen ympärillään pakoittavat vielä kokeilemaan seuraavaa vaunua.\n\nSiellä on penkki vapaana, ja Pentin sitä silmättyä sanoo vastapäätä\nistuva nuori nainen:\n\n— Siinä on kokonainen penkki vapaana. Minä voin kyllä ottaa siitä pois\ntoverini tavarat.\n\nPentti kiittää ja istuutuu. Silmäluomet tahtovat\npainua väsymyksestä kiinni. Suurin osa vaunussa\nolijoista on hilpeätä väkeä, puhutaan ja nauretaan,\nja Pentti miettii, miten muutamat ihmiset jaksavat\npysyä aina virkeällä tuulella. Heillä on varmasti\nkaikki oikein, hyvä terveys, työ on helppoa ja\nelämän turhat kysymykset eivät heitä vaivaa.\n\nPentti on vaipunut mietiskelyyn ja herää, kun\nvaunu nytkähtää liikkeelle ja häntä vastapäätä istuvan\ntyttösen matkatoveri, häntä vanhempi neitonen,\nistuu paikoilleen, puhuen ja nauraen jotain toverilleen.\n\nPentti katselee uteliaana mukavata asentoa etsivää\nnuorta naista. Ensi silmäykseltä on nainen kiinnittänyt\nkokonaan hänen huomionsa. Nainen oli ehkä\nkolmenkymmenen, mutta saattoi olla nuorempikin.\nSäännölliset kasvot, suu, joka ei näyttänyt olevan\njoka hetki valmis suutelemaan ja suudeltavaksi —\nniinkuin muutamilla — ja vaaleaverikön elämän voimaa\nsäteilevät silmät. Täyteläistä vartaloa verhosi\nmusta matkahame ja avokaulainen pusero.\n\nJoku paremman virkamiesperheen vanhin tytär,\nmietti Pentti ja katseli tytön auringossa ruskettuneita kasvoja.\n\nHänessä oli jotain merkillisesti puoleensa vetävää.\nNuoren naisen ulkonainen kauneus viehättää silmää;\nsiihen yhtynyt sisäinen rikkaus kiinnittää mieltä.\nPentti tuli tehneeksi kanssamatkustajalleen joutavalta\nja tungettelevalta tuntuvan kysymyksen, minne\noli matka, ja sai hämmästyksekseen kuulla, että\nnuori nainen oli matkalla Porraslahteen, Gaabriel-sedän\nluokse kesän loppua viettämään.\n\n— Olette siis tuttava porraslahtelaisille? kysyi\nPentti, mainitsematta, että oli talonväen sukulainen.\n\n— Kaukaista sukua emännälle.\n\n— Minäkin olen sieltäpäin, meillä onkin niinmuodoin\nsama matka ja voin auttaa teitä muuttamaan\nmatkatavaroita laivaan.\n\n— Minulla ei ole mitään matkatavaroita, nauroi\ntyttö. Nehän ovat vain vastuksina kesämatkoilla.\n\n— Mutta tavallisestihan naiset kuljettavat suuria\nlaatikoita ja koreja matkoillaan.\n\n— Minä en ole muutenkaan niin muodinmukainen.\n\nTuttavallinen keskustelu virisi pian, ja Pentistä\ntuntui niinkuin nainen olisi ollut tuttava ja hyvä ystävä\njo vuosikausia, niin, melkeinpä hänen jo pitkältä tuntuvan ikänsä.\n\nMistä johtuikaan, että muutamat ihmiset ensikertaa\ntavatessaan tunsivat syvää yhteen kuuluvaisuutta,\nkun toiset taas eivät voineet lähentyä milloinkaan.\n\nPentti meni ulos ja nojasi kaiteeseen. Olipa hänen verensä liikkeessä.\nSillä oli ihan sama vauhti kuin syysyössä kiitävällä junalla. Mikä\noli nainen ja miksi se häntä niin perinpohjin liikutti. Ja matkalla\nPorraslahteen. Siellä oli kaikkien käymäpaikka, hyvien ja huonojen.\nTämä oli varmasti hyvä, hän näki sen, tunsi jokaisella solullaan. Jospa\ntämä nyt olisikin se oikea, jota hän on kaivannut ja etsinyt. Hänen\ntäytyi lähteä tälle matkalle, tavatakseen hänet. Kuka hän oli ja mistä?\nMiksi hän viivytteli eikä ottanut selvää hänen nimestään. Hän jo oli\naikonut esitellä, mutta kömpelönä kuin ainakin maalainen sen jättänyt.\n\nEikö tämä kuitenkin kaikitenkin ollut turhaa kuvittelua. Tuskin tyttö\nhaluaa edes lähempää tuttavuuttakaan milloinkaan. Ja mistä tiedät, että\nhän on sairaan mielesi kuvittelema hyvä nainen? Hyvähän Helenakin oli,\nkunnes muutamana päivänä selveni, että hän on vielä muita huonompi.\nEivätkö tuolla taivaalla loistaneet jo syksyn tähdet? Pian on talvi.\nSinun kesäsi on ijäksi mennyt, eikä tule takaisin.\n\nPentti meni takaisin vaunuun. Mitä, eivätkö hänen matkatoverinsa\nmaininneet jotain Hetta Heinosta?\n\n— Missä hän nykyään on? kysyy Pentti.\n\n— Tunnetteko hänet? kysyy tuntematon hymyillen.\n\n— Kyllä, sanoo Pentti ääni vavahtaen. Hän saa tietää, että Hetalla on\nhyvin nykyään.\n\n— Missä hän tätä ennen on ollut?\n\n— Eräällä liikemiehellä, jollain Pentti Harvalalla, Helsingissä. Nuoren\nnaisen kasvoilla häivähtää jälleen hymy.\n\nPentti ei uskaltanut nostaa katsettaan. Se pysyi hetken aikaa neitosen\npyöreässä polvessa, joka oli heitetty toisen yli, sirossa kengässä,\njoka verhosi pientä jalkaa.\n\nMitähän tyttö on puhunut hänestä? Ja eiköhän tämä sinun hyvä\nnaisesi ole Hettan mainitsema Elina Malm? Mitä peliä kohtalo oikein\npitikään hänen kanssaan. Tyttö saa kokonaan hänet lumoihinsa, ei\nsiten kuin Lintu, mutta kokonaan toisin. Tämä tuntee Hettan ja tulee\nPorraslahteen. Mitä hänen pitää tehdä, sanoako että on tuo myttyyn\nmennyt Pentti Harvala ja kysyä mitä tyttö on oikein hänestä juorunnut.\nNo, olisipa siinäkin järkeä, tehdä sillä tavoin.\n\nPentiltä kysytään, onko hän Porraslahden naapurista. Tyttö ei ole\nnähtävästi selvillä, onko hän talonpoika vai herrasmies. Hänen\nvaatteensa eivät ole talonpojan, ja näillä käsillä ei ole tehty\npitkään aikaan työtä. Tyttö katselee häntä tutkivasti ja yht'äkkiä\nhän tulee hyvin iloiseksi, käsittämättömästä syystä. Tulee asema ja\nneitoset aikovat kahville. Kysytään, eikö hänkin tule. Hän kyllä tulee\nmielellään, ja kun palataan, ojentaa hän kätensä tytölle, auttaakseen\nhänet portaista ylös. Tyttö kiittää ja samalla hänen silmissään on\nsäteilevän lämmintä, ja hän saa sen kokonaan.\n\nTytön toveri menee vaunuun ja tämän toisen huulilla on salaperäinen\nhymy. He jäävät kahden vaununsillalle ja tyttö katselee tähtiä.\n\n—- Matkustatteko te usein? kysyy tyttö.\n\nHän kyllä matkustelee paljon. On ollut vuosia, että vain harvoin on\nkäynyt kotonaan. Hän on etsijä, joka ei löydä mitään. Hän on nyt\nviimeksi, kuin hukkuva, katsellut oljenkortta... hän on melkein\nhukkumaisillaan. Tietääkö neiti, miltä tuntuu kun pitää kuolla elävänä,\nkun näkee että tulee ikuinen syksy, eikä kesää ole ollut, eikä\ntulekaan? Kun tahtoo ponnistaa kuivalle eikä pääse ja kun pohja pettää\njoka hetki.\n\nNainen painoi päänsä alas. Hämärässä oli vaikea nähdä, mitä hän\najatteli, värähtikö hänen kasvonsa, ja mitä hän pyyhkäsi nenäliinalla\nsilmäkulmastaan.\n\n— Hetta Heino on kertonut minulle eräästä samanlaisesta kulkijasta.\n\nMitä hän on kertonut? sykähtää Pentissä. Hän on varmaankin kertonut\nhänen kärsimyksistään, Linnusta ja lapsesta, jota hän odotti, mutta ei\nsaanut. Ja tuo tuossa on Elina Malm. Onko hän? Kuka muukaan tietäisi\nHetta Heinosta, siitä kultaisesta tytöstä, ja kenellepä muille tyttö\nolisi hänestä kertonut.\n\n— Lieneekö Hetta Heino... niin... kenestä hän lienee kertonut.\n\n— Samasta Pentti Harvalasta, jonka konttoria hän oli hoitamassa.\n\nEikö nyt tytön ääni selvästi värähtänyt. Pimeässäkin näki Pentti\ntytön silmissä jotain sanomattoman hellää ja lämmintä, kun hän käänsi\nkasvonsa Penttiin.\n\n— Hetta Heino on tietänyt vain osan sen kulkijan kärsimyksistä, sanoi\nPentti tukahtuneella äänellä.\n\n— Ja mitä _te_ sitten oikein etsitte? kysyy tyttö ja vaunun\nnytkähtäessä joutuu aivan hänen lähelleen. Pentti saattoi tuntea hienon\norvokin lemun hänen vaatteistaan.\n\n— Etsin auttajaa... sellaista, jota voisi kunnioittaa ja... niin,\nminä olen kuvitellut sellaisen löytäväni, rakastanut häntä synkkinä\npäivinäni, unettomina öinäni. Miten minä häntä palvoisinkaan... mutta\nminä olen narri, kun tällaista puhun.\n\nSaattoi pimeässäkin nähdä, miten Pentin kasvot hehkuivat.\n\n— Hettakin kertoi eräästä tytöstä... jatkoi hän. — Elina Malm oli\nhänen nimensä... minä olen ajatellut häntä... hassuna ja mielettömänä\nojennellut raskaina hetkinäni käsiäni häntä kohden. Ivannut itseäni,\nettä saatan niin tehdä, mutta minun on pitänyt. Hm, minä lähetin\nterveiseni tuolle tytölle. Mitä hän lienee ajatellut.\n\n— Kyllä hän on saanut teidän terveisenne ja... ajatellut teitä\npaljonkin ja...\n\nTytön ääni katkesi hetkeksi.\n\n— ... ja minä luulen, että se tyttö tahtoisi auttaa teitä, ja hän\nmyöskin varmasti voisi.\n\n— Mutta eihän hän tunne minua?\n\n— Kyllä. Hetta Heino on teidät niin hyvin kuvannut hänelle ja minäkin\nuskon nyt, ettei hän ole kuvannut teitä väärin.\n\n— Ettekö tahtoisi viedä hänelle vielä terveiseni?\n\n— Kyllä. Vaikka, voisitte kai senkin uskoa, että viejäkin saattaisi\nolla hyvin mielellään terveisten vastaanottaja? Tyttö katsahti häneen\nja hymyili.\n\nPentin suonet seisahtuivat, lyödäkseen jälleen sitä kovemmin.\n\n— Ja jos tuon tytön joskus tapaisitte? jatkaa tyttö ääni värähtäen.\n\n— Niin rakastaisin häntä niinkuin nyt jo rakastan.... niinkuin ei\nyksikään toinen voisi rakastaa. Minä ottaisin jälleen kotitaloni ja...\nuskoisin jälleen elämään.\n\nNainen nojasi vaunun seinään ja katseli häntä. Tähdet värisivät\nsyyskylmällä taivaalla. Kaksi ihmislasta värisi oudon ja ihmeellisen\nonnensa ovella, epäröiden, astuako sisään vai jäädäkö odottamaan.\n\n— Ja mitä tuo tyttö...? Voisiko hän rakastaa minua?\n\nPentti lähensi kasvonsa lähelle toisen kasvoja.\n\n— Kyllä... hän voisi... sanoo tyttö ja antaa päänsä painua. Hänen olisi\ntehnyt mieli sivellä Pentin otsalta pois kärsimysten uurteet, upottaa\nsormensa noihin pörröisiin hiuksiin, suudella... mutta eihän hän näin\nvoinut.\n\nTyttö pujahtaa vaunuun ja Pentti jää huojahtelevalle vaunun sillalle.\nHän olisi tahtonut sillä hetkellä polvistua siihen tähtien alle ja\nlausua hartaan kiitoksensa suurelle Tuntemattomalle, joka on johtanut\nnäin. »Kyllä sinä vielä löydät sen oikean», oli Gaabriel-setä sanonut\nja saanut hänen horjuvan toiveensa hetkeksi virkoamaan. Tuo tyttö\noli hänkin ehken etsinyt ja hapuillut ja kuullessaan ystävättärensä\nkertomusta miehestä, joka ponnisteli päästäkseen eroon verensä\nkiroista uneksien auttajasta, alkanut ajatella tätä kärsivää, sairasta\nvaeltajaa ja sydämensä hyvyydellä kiintynyt häneen tuntemattomana. Hän\noli ennen kuullut toveriensa kertovan juttuja tällaisista sattumista\nja hymähtänyt niille, pitäen niitä naurettavina, hentomielisten\npäähänpistoina. Nyt oli hänen, epäilijän, uskottava sattuman lakia,\nsellaista, jonka joka Tuntematon määräsi ja oli ehken noihin\nväräjäviin, ikuisiin tähtiin kirjoitettuna.\n\nJuna pysähtyi asemalle, johon heidän oli jäätävä. Se olisi voinut\njyristä halki yön, pysähtymättä ja hän tässä olisi voinut olla\najatuksineen, väkevine tuntemuksineen. Elina Malm on tuolla vaunussa,\nhän lähtee myöskin laivaan, joka vie Porrasveden yli, tytön\nPorraslahteen, hänet kotiin. Taas kerrankin kotiin, Harvalaan, sillä\nsiksi se on nyt hänelle pian tuleva. Miksi hän ei voinut sanoa tuolle\ntytölle kuka hän on, saada hänet heti. Tytön huuliltahan kuului selvä\ntunnustus: Kyllä hän voisi, mutta hän vielä pakeni. No, se hänen täytyi\ntehdä. Hän tekee sen ehkä vielä montakin kertaa, mutta kuitenkin hänen\ntunnustuksensa sanoi: voit odottaa. Niin, hän kyllä tekee sen, vaikka\nvuosien perästä, kunhan tietää, että on joku hyvä ja säälivä sielu,\njoka häntä ajattelee, rakastaa.\n\nMitä hän tässä vielä... Elina Malm on jo asemasillalla ja sanoo hänelle:\n\n— Siellähän te olette vielä ja minä etsin teitä... ettekö aio tullakaan\nasemalle. Hyvänen aika, juna lähtee aivan heti.\n\nHänpä todellakin on muistamaton ja antaa neiti Malmin astua auttamatta\njunasta. Nyt viheltää jo veturi, mutta hän saa kyllä pian hattunsa ja\nmatkalaukkunsa.\n\nPentti hyppää alas liikkeellä olevasta vaunusta ja näkee aseman\nhämärässä valossa, että Elina Malm on hätääntynyt hänen tähtensä.\n\n— Antakaa korinne minulle ja sekin toinen kantamus. Minä kyllä voin\nhyvin viedä nämä kaikki laivaan.\n\n— Korin saatte, mutta mitä te ajattelitte, kun olitte vähällä jäädä\njunaan.\n\nElina Malmin nauru on helähtävän kirkasta ja vilpitöntä. Sellainen\nnauru keventää väsyneen ihmisen mieltä ja saa pilviselläkin päivän\npaistamaan.\n\n— Pitääkö minun sitten se sanoa, virkkaa Pentti ja etsii Elinan\nkatsetta. Tyttö on levoton, sen huomaa Penttikin ja hän ajattelee, että\nElina ehken pelkää hänen ahdistavan uutta tunnustusta, tässä pimeällä\ntiellä, laivassa. Tyttö tahtoo varmaan vielä leikkiä tuntematonta\nja... mutta piru vie, mitä hän tässä luuloineen ja päätelmineen.\nEikö ollutkin kaikki junassa tapahtunut vain hänen herkän mielensä\nkuvittelua, harhanäköä. Hän on kaipuunsa kourissa tullut ehken\nhentomieliseksi. Kuvittelee löytäneensä hyvän naisen, jonkun erikoisen,\nja luulee tämän jo rakastavan itseään. Eivätkö ne liene pohjaltaan\nsittenkin samanlaisia kaikki.\n\nElina käveli hänen rinnallaan vaieten. Hän ei siis tahtonut kuu la,\nmitä hän ajatteli. Tie oli kuoppaista, ja sitä oli vaikea kulkea\npimeässä. Hänen olisi pitänyt tarjota käsivartensa tytölle, mutta ei\ntullut sitä tehneeksi. Tyttö olisi varmaankin mielihyvällä ottanut\nhänen apunsa vastaan. Kuului ensimäinen laivan lähtömerkki ja heidän\ntäytyi kiirehtiä. Tyttö oli vähällä suistua rapakoiseen kuoppaan ja\nhänen täytyi ehtiä avuksi.\n\nElinan joustava vyötäinen taipui hänen kätensä alla ja hän tunsi\nhetkisen tytön hengityksen kasvoillaan. Pentin oli vaikea laskea häntä\nirti.\n\n— Pitäkäähän kiinni minusta, sanoi hän. — Meillä olisi pitänyt olla\nlyhty.\n\n— Ettekö te sitten voi pitää minusta kiinni, naurahti tyttö.\n\n— En uskalla, sanoi Pentti lyhyesti.\n\n— Mutta enhän minä pysy teidän perässänne. Ja mitä me lyhdyllä\ntekisimme. On paljon hauskempaa näin pimeässä.\n\nTuli asumuksien valoa tielle ja Pentti näki Elinan kasvot rauhallisina,\nhänen kirkkaissa silmissään iloisen, hilpeän katseen.\n\nPentti häpesi. Hän olisi toki voinut olla tytölle ystävällisempi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaiva lähti. Tähdet kuvastelivat Porrasveden pintaanpa koneen tasainen\ntykytys kuului heidän allaan. He seisoivat kaidetta vasten katsellen\nvälkkyviä valoja korkeudesta ja syvyydestä. Lukemattomat kerrat\noli Pentti istunut yksin tähtien alla, sekavan elämänsä rihmoihin\nsotkeutuneena ja siitä tiliä tehden. Nyt oli tuossa toinen, hänen\notaksuttu löytämänsä, käden ulottuvilla. Hän olisi voinut laskea\nkätensä tytön vyötäisille ja sanoa: sinä olet Elina Malm ja minä olen\nse haaksirikon tehnyt, jota sinä olet paljon ajatellut. Kohtalo vei\nnäin tiemme yhteen, mitään aavistamatta tahi edeltäpäin järjestämättä,\nja nyt tulee meille kevät keskellä syksyä.\n\n— Mitä te ajattelette? kysyy Elina hiljaa. — Mennyttä elämäännekö?\n\n— Mistä te sen arvasitte? Niin, sitä minä todellakin ajattelin. Annoin\nmennä sen pala palalta ohitseni niinkuin nuo tähtien kuvastelut\nluistavat ohitsemme. Ja — sitten minä ajattelin aivan tätä hetkeä, sitä\nterveisten vastaanottajaa. Minä epäilen...\n\nPentti jätti kesken.\n\n— Mitä niin?\n\n— Oikeastaan kaikkea. Sitäkin, tokko tyttö kauan välittää, kun saa\nnähdä, minkälainen olen, epäilijä ja... kädestä eteenpäin kiskottava.\nMutta oikeastaanhan niin vähän merkitsee jonkun yksilön häviö,\nhukkuminen, minunkin. Itserakkaudessamme kuvittelemille olevamme\nhyvinkin tärkeitä välikappaleita elämälle, mutta jos meistä joku\nsammuu, on se sama kuin pisara häviäisi merestä. Sanotaan meillä\njokaisella olevan tuolla korkeuksissa oma tähtemme ja sen sammuvan\nsamalla kertaa kuin me itsekin. Minunkin tähteni taitaa pian sammua\ntuolla.\n\n— Eikö sitten kannata yrittää enää... sen tytönkään vuoksi, jota olette\najatellut?\n\nElina Malmin ääni värähteli.\n\nPentti tunsi kurkkuaan kuristavan. Hän oli auttamaton ja pilasi omansa\nja toisen ilon oudon onnellisesta tapaamisesta. Suorastaan sietämätön\nhän oli itselleen ja muille.\n\n— Kyllä, jos vain... Minä tulen välistä niin katkeraksi, melkein\nlapselliseksi. Antakaa anteeksi minulle. Tuolta näkyvät jo tulet\nPorraslahdesta. Tämä ihana matka loppuukin jo aivan heti ja sitten saan\ntaivaltaa lopun matkaa yksinäni. Saanko pian käydä tervehtimässä teitä?\n\n— Niin pian kuin haluatte. Ehkä minäkin saan pistäytyä kotitalossanne.\n\n— Mitenkäpä te sinne osaisitte. Ettehän edes tiedä kuka minä olen.\n\n— Ei, ei.. voittehan kuvitella, että tiedän... jättäkää se sanomatta,\nsanoi tyttö melkein hätäisesti. — Voinhan kysyä Porraslahdessa, jos\nlähden etsimään teitä.\n\nKuului jälleen tytön helähtelevä, hyvää tekevä nauru.\n\n— No, siellä ne kyllä tietävät minut. Voivat sanoa, että se on kotinsa\nhävittänyt huijari, jota ei kannata lähteä etsimään.\n\n— Sen vain minä tiedän, kannattaako, sanoi tyttö.\n\nLaiva huojui laituriin kiinnitettäessä ja he joutuivat aivan lähekkäin.\nPentti otti tytön käden ja piti sitä hetkisen omassaan. Tyttö ei\nkiirehtinyt vetämään sitä pois.\n\n— Soisin, että ette pettyisi uskossanne. Minä tahdon tehdä parhaani.\n\nPihaportilla he erosivat.\n\n— Sanokaa terveiseni Gaabriel-sedälle, sanoi Pentti kiinnitellen\nreppunsa nauhoja.\n\n— Keneltä? ilvehti tyttö.\n\nKuu oli noussut ja sen kelmeässä valossa näki Pentti tytön hymyilevän.\n\n— Kulkijalta, joka on koettanut keräillä kokoon särkyneen elämänsä\nsirpaleita, joka on tähän asti etsinyt turhaan, mutta nyt luulee\nlöytäneensä.\n\nPentti lähti astumaan hämärää polkua, samaa, jota niin usein ennen oli\nkulkenut murtuneena ja epätoivoisena. Nyt oli toisin. Vuosikausiin,\ntuskinpa ei milloinkaan ennen ollut tuntunut hänen olonsa näin keveältä.\n\nKosteassa yössä maa höyrysi väkevää voimaansa. Nyt kiinni siihen. Ja\nkäyköön onnen kanssa kuinka tahansa, maata ei voi enää jättää. Se pysyy\nainakin uskollisena.\n\n\n\n\nX.\n\n\nSyksyinen ilta hämärtyy. Keltaiset lehdet putoilevat kuin suuret\nkultarahat metsätielle, pelloille ja pihamaille. Taloissa liikutaan\njo pian lähestyvän talven unelmissa. Kesän kiihkeä kausi on takana ja\nsadon onnelliset korjaajat askartelevat levollisina pelloillaan.\n\nPentti tuntee kaipaavansa yhä kiihkeämmin maahan kiinni. Maahan\nkiintymyksen onnea ei käsitä, ennen kuin on käynyt loppuun kulkurin\nkoulun. Kun tuntee perinpohjaisen häviönsä, huomaa vielä olevansa maan\nkamaralla. Ja silloin on toki jotain, josta voi lähteä uudelleen,\nniinkuin ruoho juurista talven jälkeen.\n\nSaada pian Harvala käsiinsä ja ratkaisu Elina Malmilta, jota hän\nei voinut lakata hetkeksikään ajattelemasta; siinä hänen elämänsä\nensimäinen ja viimeinen ehto.\n\nPentti kävelee levottomana Harvalan metsissä. Työtä pitäisi tehdä,\nmutta Elina Malm on liian lähellä, Porraslahdessa. Ei, hänen täytyy\nlähteä sinne hämäränä syysiltana, kun kaipuulta ei saanut enää rauhaa.\n\nElina tulee hänen vastaansa metsätiellä.\n\n— Olin etsimässä teitä, sanoo hän ja hymyilee.\n\n— Niin minäkin. Siitä on kaiketi jo viikkoja, kun jätin teidät\nPorraslahden veräjälle, sanoo Pentti.\n\n— Kaksi päiväähän siitä on.\n\nElina on kääntynyt kävelemään hänen rinnalleen. Porraslahden\npeltoveräjä on lähellä ja Elina pysähtyy ja jää puuta vasten nojaten\nseisomaan.\n\n— No ja tiedettiinkö Porraslahdessa, keltä ne minun terveiseni olivat?\n\nElina ei salaa, mitä tuntee ja ajattelee. Pentti näki tytön silmissä\njotain hyvin hellää. Se ei ollut nyt ainakaan mitään harhakuvitelmaa.\n\n— Kyllä. Ja tiesin sen jo kysymättäkin.\n\nPentin kasvot värähtivät rajusta liikutuksesta.\n\n— Ja vieläkö minun salaisten unelmieni esine tahtoo pysyä\ntuntemattomana?\n\n— Ei.\n\nSe kuului hiljaisena kuiskauksena.\n\nSyysilta yhä pimeni. Suuret kultarahat putoilivat verkalleen polulle.\nJoku jäi Elinan hiuksiinkin. Laululintujen aika oli ohi ja niiden ääntä\nei enää kuulunut, mutta molempien sielussa satakielet soittivat.\n\n— Ja... tahtoisiko hän auttaa minua rakentamaan jälleen elämäni ehjäksi?\n\nTyttö tunsi kasvoillaan Pentin raskaan hengityksen ja antoi päänsä\nvaipua.\n\n— Kyllä, jos sinä vain tahdot, Pentti.\n\nMolemmat hukkuivat pitkään, janoiseen suudelmaan.\n\nTunnit kuluivat oudon ja ihmeellisen onnen lumoissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Mutta mitähän sinä oikein ajattelet _nyt_ minusta, kun minä näin...\nvirkkoi Elina. — Mutta se on oikeastaan Hettan syy. Hän se kertoi aina\nsinusta ja...\n\n— Hän se kertoi sinustakin, sanoi Pentti — ja minä aavistelin jo heti\nkun sinut näin, että se olit sinä...\n\n— Minä tunsin kyllä sinut jo siellä junavaunussa. Hettalla on sinun\nkuvasi ja me riitelimme siitä kerran, nauroi Elina. — Minä olisin\ntahtonut sen, mutta Hetta ei antanut. Sano, mitä ajattelet, kun minä\nmelkein kuin puusta pudottausin sinun syliisi. Eihän minun olisi\npitänyt. Se oli vasten sopivaisuuden lakeja.\n\nPentti sulki hänen suunsa suudelmin.\n\n— Sopivaisuuden lait eivät ole kahta toisiaan lähentyvää ihmissielua\nvarten.\n\n— Minä olen niin kovin siekailematon. Mitähän Gaabriel-setäsi sanoo?\n\n— Tiedätkö sinä, miten hyvä hän oikeastaan on? sanoi Pentti.\n\n— Tunnenhan minä hänet ja Hetta kertoi, mitä sinä olit kertonut\nsedästäsi.\n\n— Se kultainen tyttö! Mitähän kaikkea Hetta lienee kertonutkaan. Ja hän\non sinun hyvä ystäväsi?\n\n— Niin, olemme olleet paljon yhdessä. Hän se sai minut... rakastamaan\nsinua. Enhän olisi ehken muuten tullut Porraslahteenkaan. Toivoin sinut\njoskus näkeväni.\n\nSuuri hellyys valtasi Pentin. Että sittenkin saattoi olla joku ihminen,\njoka uhrasi rakkautensa ja hyvyytensä hänelle.\n\n— Niin, mutta Hetta on kertonut sinulle vain hyvää minusta. Sitä on\nniin kovin vähän minussa. Olen ollut kulkuri, halveksinut työtä. Meidän\nsuku on ollut sellaista... jokaisen suonissa on sairas veri, paitsi\nGaabrielin. Hän on sen parantanut työllä ja lujalla tahdollaan. Minä\nteen nyt samoin, sinun avullasi. Tiedätkö, minun elämäni alkaa vasta\ntästä hetkestä. Eihän tämä vain liene unta. Minusta on tullut sellainen\nepäilijä, etten oikein usko vielä tätäkään...\n\n— Mies-parka. Kyllä sinä vielä opit uskomaan, että elämässä on paljon\nhyvääkin.\n\nElina istui veräjällä — johon he olivat tulleet — ympärillään Pentin\nkädet, jotka estivät hänet putoamasta? Elina siveli Pentin päätä, joka\nlepäsi hänen sylissään.\n\nLehdet lentelevät ja kolea tuuli suhisee alastomissa puissa. Mikä\nihanuus kahden toisensa löytäneen ihmisen katsella sitä kuolleitten\nlehtien leikkiä, tietäessään, ettei heille ainakaan tule syksyä eikä\ntalvea.\n\n— Onko sinun kylmä?\n\n— Ei.\n\n— Kerroppa kodistasi ja vanhemmistasi, pyytää Pentti. Hänhän ei tiedä\nniistä vielä mitään.\n\n— Mutta onhan Hetta kai sinulle kertonut, naurahtaa Elina.\n\n— Ei ole, enkä ole kysynytkään.\n\n— No voinhan sen tehdä. Minun isäni on liikemies. Älä sitä säikähdä.\nHän on vielä vanhan ajan liikemiehiä, joka punnitsee tarkoin mikä on\noikein ja mikä väärin. Äiti on tahtonut minusta virkanaista, mutta itse\nolen halunnut käytännöllisille aloille. Niinpä tyttökoulusta päästyäni\nkävin talousopiston ja karjakkokoulun. Isäni ei ole mikään rikas, meitä\nsisaruksia on monta, niin että sinä saat minusta ihan köyhän... mutta\ntaloutta minä kyllä osaan hoitaa.\n\n— Köyhä minäkin olen. Olen menettänyt kaiken omaisuuteni ja minun on\nnyt otettava kotitaloni kokonaan velaksi. Mutta nyt minä en pelkää,\netten menestyisi, kun sinä tulet Harvalan hyväksi haltijaksi. Minä teen\ntyötä monen edestä.\n\n— Niin minäkin, sanoo Elina. — Minun vanhempani ovat aina rakastaneet\ntyöntekoa ja minä olen sen perinyt heiltä.\n\n— Se on kallis perintö. Parhain kaikista.\n\n— Tuletko Porraslahteen? kysyi Elina.\n\n— En. Sittenhän ei sopisi tulla parin päivän perästä uudelleen. Mutta\nterveiset sinun on taas vietävä Gaabriel-sedälle.\n\n— Ja sitten hän minua kiusottelee.\n\n— Oletko siitä pahoillasi?\n\n— En.\n\nPentin on vaikea erota muutamiksi päiviksi löytölapsestaan.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nMaa ja ihminen kuuluvat toisilleen. Jos toinen erotetaan toisesta,\nkärsivät molemmat. Pentti on tämän tullut käsittämään vasta nyt\noikealla tavalla. Ja senkin, että on lukematon paljous tekijöitä, jotka\nvetävät ihmistä irti maasta. Tästä johtuu ihmiskunnan sairaus.\n\nNäinkö helposti tämä kaikki käykin, miettii Pentti rehkiessään\nseuraavina päivinä maan kimpussa. No, tiesihän hän mistä niitä voimia\nnyt hänelle tuli, mutta sehän oli elämän oikea laki.\n\nJa sitäpaitsi hänen olikin nyt jollain tavalla saatava puretuksi sitä\nliikapainetta, joka pyrki kasautumaan häneen.\n\nElina, ihmeellinen Elina Malm, oli mielessä joka hetki. Ja siinä\nsivussa oma, monivaiheinen elämä, jota voi käännellä ja katsella eri\npuolilta. Yhdeltä puolelta katsoen se näytti ihmeelliseltä, mutta kun\nkäänsi toisen sivun, tuntui se melkein naurettavalta.\n\nMutta mitäpä siitä. Uusi elämä oli nyt aloitettava ja elettävä myöskin\nniin, että vanhuuden tilinpäätöksessä olisi mahdollisimman paljon\nylijäämää.\n\nJohanna ihmetteli, miten Pentti oli muuttunut viimeisellä matkallaan.\nTuli siitä jo maininneeksikin veljelleen.\n\n— No katsohan, minä löysin nyt sen oikean. Se oli onnellinen matka.\n\n— Jo minä sen arvasinkin.\n\nJohanna ei kysellyt sen enempää. Hetken perästä sanoi Pentille:\n\n— Saat sinä tämän maapalan, jos haluat, kun sinulla nyt ovat asiat niin\npäin menossa. Tulenhan minä juttuun, yksinäinen ihminen, ilmankin.\n\n— Minä otan nyt Harvalan takaisin, pidä sinä vain omasi. Autanpahan\nvielä, missä tarvitset.\n\n— No se on sitten rikas, hymähtää Johanna, kun sinä ihan taloja ostelet.\n\n— Eikä ole. Työllä se on talo maksettava. Minä osaan nyt tehdä työtä.\n\n— Kyllä kai se sitten on hyvä, kun se on niin paljon sinuun\nvaikuttanut, naurahti Johanna.\n\n— Hyvä se on. Niitä vielä, näes, löytyy hyviäkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPorraslahdessa ottaa Gaabriel-setä Pentin avosylin vastaan.\n\n— Kyllä minä tiedän, mille asioille sinä tulet. Johan sen sanoin, että\nkyllä se vielä löytyy.\n\n— Onko sitten Elina puhunut?\n\n— Äidille se on jotain sentapaista... ja nytkö taas aloitetaan ne\nmeidän ojanreunakeskustelut? sanoi Gaabriel hyvätuulisena. — Sinä kai\nhaluaisit tuonne kartanoon, mutta eipä vielä mennäkään. Siellä sinun\nkanssasi ei voi nyt kunnollisesti puhua asioista. Kun ei vaan sattuisi\nse sinun onnenlintusi tipahtamaan tännekin, kun huomaa...\n\n— Älä puhu, setä, mitään linnusta. Se muistuttaa menneisyyttä, joka\nvielä on niin lähellä.\n\n— No oletko sinä nyt enää mikään lapsi, että tarvitsee menneitä\nmuistella. Ovi lukkoon ja avain järveen. Sellainen ihminen, joka\nmenneitä märehtii, olkoon se mennyt hyvää taikka pahaa, ei pääse\nkunnolla eteenpäin.\n\nSetä sai piippunsa höyryämään.\n\n— Mutta sinä pääset, jatkoi hän. — Ja niinpä on sinun nyt otettava\nHarvala käsiisi. Olen jo käynyt sanomassa siellä, että se otetaan.\n\n— Sinä olet sitten miesten mies, setä. Pidät aina huolta minusta.\n\n— No, en sen parempi kuin mitä pitäisi jokaisen ihmisen olla, auttaa\nlähimmäistään. Niin, nyt sinä saat sellaisen toverin kuin minullakin\non, vielä paremmankin, ja kun luulen sinun nyt tarttuvan hartiavoimin\ntyöhön, menee kaikki hyvin. Talo on pian maksettu.\n\n— Niin uskon minäkin.\n\nSetä mietti jotain, hymähti ja virkkoi:\n\n— Tämäkin sinun kohtasi on antanut minulle paljon mietiskelyn aihetta,\nvarsinkin sen viimeinen vaihe. Sanoppas, poika, mikä se oikein on, joka\nmäärää ihmisten kohtalot. Minäkin koetan päätelmiäni kehitellä ja saan\nne välistä nurin käännettyinä takaisin katseltavikseni. Ei auta, täytyy\nmyöntää, että jos riippuu paljon ihmisestä itsestäänkin, niin riippuu\nse eräästä toisestakin.\n\n— Kaipa se kaitselemus on.\n\n— Jumala se on, ei siinä auta kierrellä sinun enempää kuin muidenkaan.\nJa vaikka se on meillä uuden ajan ajattelijoilla erilainen kuin\nvanhoilla ihmisillä, niin se on kuitenkin. Mutta on kahdenlaisia\nihmisiä. Toisissa on jaloa metallia, ja ne joutuvat elämän ahjoon, jota\nvastoin toiset katsoo suuri Mestari kelvottomiksi mihinkään. Ja ne\nsaavat olla omia aikojaan.\n\nGaabriel nousi ja pisti piipun taskuunsa.\n\n— Se siitä, ja nyt taas niihin tavallisiin arkiasioihin. Huomisesta\nlähtien asetut Harvalaan ja nyt — saat kuherrella löytölapsesi kanssa\nsen kuin jaksat. Luulenpa, että tyttö olisi sieltä pihanpuolelta jo\nmielellään tipahtanutkin tänne, jos olisi sinut huomannut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElina saattoi Penttiä kotiteilleen. Ilta hämärtyi; sellainen syksyinen\nilta, kun metsä seisoo hiljaisena, yön tuloa odotellen ja maassa alkaa\ntuntua talven lähestyminen.\n\nKorpirastaan ja satakielen aikoina luodaan monta onnenliittoa,\nvannotaan valoja, jotka keltalehtien kanssa lentävät tiehensä.\nSyysiltoina syntyneellä on edessään talven vakavuus. Se ei muuta väriä\ntuokiossa.\n\nAika luisti heidän käsistään liian nopeasti, mutta kuitenkin sekunnin\nhetki vastasi ennemmin elettyjä päiviä ja kuukausia ja siltä sisälsi\ntuhansia kertoja enemmän.\n\n— Sano, Elina, mitä hyvää sinä oikein löydät minusta?\n\nSen kysymyksen oli Pentti kai tehnyt Elinalle jo useamman kerran.\n\n— No, ainakin sinun pyrkimyksesi hyvään. Sitähän on niin vähän nykyään\nihmisissä.\n\n— Ja se yksistään riittää sinulle?\n\n— Älä kysy, kun tiedät.\n\n— Ja minulla on ollut sellaista... olen ollut sellainen... ja sinä\nkuitenkin annat kaikki, etkä vaadi mitään.\n\n— Minä luulen, että oikea todellinen rakkaus antaa kaikki, tahtoisi\nantaa enemmän kuin mitä on, vaatimatta mitään.\n\n— Sinä olet ihmeellinen!\n\n— Ei, sinä et saa minusta tehdä mitään ihmeellisempää kuin mitä\ntavallinen ihminen on.\n\n— Sinä olet sellainen nainen, jollaisia ihmiskunta kaipaisi,\nparantaakseen sairaan verensä. Minä tahtoisin tietää, kuinka moni\nteistä hyvistä on säilynyt terveenä tässä suuressa sairashuoneessa.\n\n— Sitä minun on vaikea sanoa. Minä vain tahdon olla sinun hyvä tyttösi.\n\n— Minun sairaanhoitajani.\n\n— Ei, kun sinun auttajasi ja hyvä toverisi. Sinähän olet jo terve\nja ainakin pian tulet siksi. Jos tahtoo parantua, ei saa ajatella\nsairauttaan.\n\n— Niin, minä luulen olevanikin jo melkein terve. Minä luotan jo\nitseeni. Se on kaikki sinun vuoksesi, Elina.\n\nPentin yrnpäristöläiset olivat jo odottaneet saavansa hänet uudelleen\nnöyryytettäväkseen. Ensin puhuttiin varmana suurista rahoista, ja kohta\ntiedettiin, ettei Elian pojalla ole kunnolla taskurahoja. Sisareltaan\non lainannut, että on päässyt taas kuljeksimaan.\n\nKun Pentti muutti takaisin vanhaan kotiinsa ja Elinan ja Pentin\nkuulutuskirja todistettiin, heristyivät korvat. Nythän tapahtui jo\nihmeitä.\n\nYlen suosiolliseksi tekeytyen odoteltiin häihin kutsua.\n\nSitä ei tullut.\n\nNähtiin vain vanhan rovastin yksinään ajelevan hääpäivänä Harvalaan.\nKuultiin, että kaupunkisukulaiset ovat laivassa tulleet Porraslahteen\nja sieltä Gaabrielin perheen kanssa Harvalaan.\n\n— Mitä, eikö häitä vietetäkään? kysyy vanha Eliakin. — No, se on\noikein. Niin sitä pitää aloittaa, eikä niin kuin viimeksi... Humalaisia\nhuojui pihamaa täynnä ja pullon pirstoja oli nurkissa. Pappikaan ei\nkelvannut niihin pitoihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlona on muuttanut jonnekin kaupunkiin ja Johanna on saanut puuhata\nyksin näiden pienten perhepitojen laittajana. Ja ilolla hän on sen\ntehnytkin. Häneltä on vielä jäänyt aikaa huoneiden koristeluunkin, ja\nsyksyn viimeiset kukat koettavat parastaan, tehdäkseen huoneet Harvalan\nuudelle hyvälle haltijalle viihtyisiksi.\n\nKuka muistaa talon ja sen monissa polvissa eläneitten asujanten\nmurheellista menneisyyttä sen nykyisinä onnellisina hetkinä. On\nkaiketi, niinkuin Gaabriel-setä sanoo: Lika lähtee pesemällä ja sen\nmuistokin. Kirouksella ei ole kynsiä. Sen täytyy väistyä siunauksen\ntieltä.\n\nVihkimistoimitus aiotaan suorittaa perheen tuvassa. Tyttäristä ja\nSalme-tädistä se ei ole sopivaa.\n\n— Älkäähän hätäilkö, rauhoittelee Gaabriel-setä. — Tupa on oikea\npaikka. Minä luulen, että Harvalan tuvan seinät eivät ole ennen\nsellaista toimitusta nähneetkään, mutta eipä sillä ole ollutkaan ennen\nvastaanotettavana sellaista lattiapalkeillaan liikkujaa, kuin Elina on.\nMarssikoon vain morsiuspari esiin ja katsotaanpa, eikö pahat henget\nlähde Harvalan nurkista.\n\nMikael-setä ei ole vuosiin liikkunut mökistään. Nyt nähdään se ihme,\nettä ukki astuu sauvoineen tupaan ja asettuu Elian viereen, nähtävästi\nodottamaan onnitteluvuoroaan.\n\nSe suodaan vanhuksille ensiksi. Mikael aikoo terhakkana edelle, mutta\nElia estää kepillään. — Pysyhän nyt jälessä. Sinä aina tahtoisit mennä\nedelle... minä tässä kuitenkin taidan olla läheisin.\n\nElia ojentaa vapisevan kätensä Elinalle.\n\n— Kiitos, tyttöseni. Minä en ole niin vanha, etten näkisi mikä on\nkultaa ja mikä kuonaa. Sinä tulit pelastamaan sairaan suvun. Jumala\nsinua siunatkoon.\n\nJa pojalleen virkkaa vanha Elia:\n\n— No nyt sinä olet saanut takaisin Harvalan ison aitan avaimen ja nyt\nse pysyy... teidän molempien käsissä.\n\n— No, joko nyt on minun vuoroni, ärähtää Mikael Elialle. Sinä vanha\nhupsu olet nyt hyvilläsi, kun joku hyvä enkeli on laskeutunut maan\npäälle, pyyhkimään pois tekojesi seurauksia. No, muuta en sinulle sano.\nNäille molemmille toivon kestävää onnea ja siunausta.\n\nVanhus poistuu ja lämmin hymy väreilee jokaisen kasvoilla.\n\n\n\n"]