[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fj7qA7BYnXp5-d8YGNh44IGK-KW12nAgi7x-mjqUeaTg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},3146,"Savolainen \"neekeri\" kesäreissulla","Välisalmi, Heikki",1886,1947,"3146-valisalmi-heikki-savolainen-neekeri-kerareissulla","3146__Välisalmi_Heikki__Savolainen_neekeri_keräreissulla","Pakinoita kesämatkalta Turusta Savoon","muistelmat",[14],"huumori",[],"fi",1925,null,12483,85082,false,73821,[24],"Finnish wit and humor",[26,27,28],"Essays, Letters & Speeches","Humour","Travel Writing","\"Savolainen 'neekeri' kesäreissulla: Pakinoita kesämatkalta Turusta Savoon\" by Heikki Väli-Salmi is a collection of humorous travel essays written in the early 20th century. The book explores the experiences of the narrator as they embark on a summer trip from Turku to the Savo region, reflecting on the quirks of travel, societal observations, and the characters they encounter along the way. The tales are infused with personal anecdotes and social commentary, capturing the essence of Finnish summer travel.  The opening of the book introduces readers to the narrator's mixed feelings about leaving Turku and their journey through the unremarkable landscapes of the Turku-Toijala train route. While lamenting the dull scenery, the narrator engages with fellow travelers, offering witty observations on the dullness of the journey and the behavior of other passengers. One notable interaction is with a polite woman who mistakenly believes that Kuopio is by the sea, prompting humorous exaggeration from the narrator. Throughout this initial segment, the narrator's light-hearted tone and keen observational humor provide a delightful setup for the various encounters and reflections that follow on their trip. (This is an automatically generated summary.)",[],264,"Kokoelma humoristisia pakinoita kuvaa kirjoittajan kesäistä matkaa Turusta Savon sydämeen 1920-luvulla. Matkakertomus etenee havainnoiden suomalaista luontoa, rautatiematkustamista ja lapsuudenmaisemia kepeällä ja itsetietoisella otteella.","Heikki Välisalmen 'Savolainen \"neekeri\" kesäreissulla' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 3146. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SAVOLAINEN \"NEEKERI\" KESÄREISSULLA\n\nPakinoita kesämatkalta Turusta Savoon\n\n\nKirj.\n\nHEIKKI VÄLISALMI\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kansanvalta,\n1925.\n\n\n\n\nI.\n\n\nKuinkas taas Suomen kansa sanookaan: odottaa kuin hepo kesää.\n\nKyllähän hevonen on hauska ensi kerran väljänmetsään päästessään,\nse myönnettäköön, mutta samainen luontokappale on hauska joskus\nmuulloinkin, kun se on saanut jättää setolkat, länget ja mäkivyöt.\nSilloin se kirmaisee oikein riemuisan laukan. Sillä on, hevosella,\nvanhuuteen asti poikamaista verta suonissaan, sellaista riuhtovaa\nelämäniloa, josta ei ole vapaa ylimystöön kuuluva kilpaorikaan. Mutta\nlehmä, se on jo kerran poijittuaan ikävä ja surumielinen, se ottaa\nelämän aivan liian vakavalta kannalta ja kulkee koko kesänkin tylsän\nharkitseva ilme naamassaan. Keväällä laitumelle laskettaessa unohtaa\nsentään ikälehmäkin arvokkuutensa, tai sanoisiko maailmantuskan, joka\nsitä painaa kesät talvet. Se tekee huikeita ilmahyppyjä voittaen\nmelkeinpä keväisen vasikkansakin.\n\nSellaista laitumelle laskettua lehmää muistuttaa talvikauden raatanut\nkynämies kesälomalle lähtiessään. Hän ei ehkä tee ilmakeikkoja,\nmutta hän viheltää. Ihan totisesti viheltää, eikä kukaan ole nähnyt\nhänen sitä varten talvella huuliaan suppuun vetävän. Hän viheltelee\n\"Mustalaisruhtinatarta\" tai \"Bajadeeria\" matkalaukkuaan täyttäessään\nja huomaa sitten ensimmäisessä yöpaikassa unohtaneensa pois yöpaidat\nja hammasharjan, vaikka hän juuri niiden takia laukkunsa mukaan otti.\nSensijaan on hänellä runsaasti mukana maalaisoloihin aivan sopimattomia\nkovia kauluksia ja puoli tusinaa kaulaliinoja, lievimmin sanoen koko\nhänen senlaatuinen omaisuutensa..\n\nSangen murheellisin mielin läksin Turusta. Eipä silti eikä sen vuoksi,\nettä minun olisi ollut surku jättää Turku, vaan siksi, että kohtalo\n(ja rahakukkaro, joka ei myöntänyt kiertotietä Helsingin kautta) oli\nmäärännyt minut matkustamaan Toijalan rataa. Tämä viimemainittu on yks\nmurheen kryyni jokaiselle matkustavalle Suomen kansalaiselle.\n\nKerran minä oikein kauhistuin, kun muuan ulkolainen päivitteli, että\nonpa tämä kaunista. Minä en näet missään Suomessa ole nähnyt mitään\nniin yksitoikkoista kuin Turun—Toijalan radan varsi. Tuntuu niinkuin\nIsä Jumala — jos nyt hän lie tämän maailman luomista hoitanut — olisi\npahasti fuskannut näitä seutuja luodessaan. Taikka ehkä hän on antanut\nliikaa suloa Turun saaristolle ja itselleen kaupungillekin, niin että\nKärsämäkeen päästessä ovat jo aineet loppuneet. Kun ei edes yhtä\njärvipahasta tai lammensilmää ole liiennyt!\n\nJa sitten kulkee juna vielä mahdollisimman hiljaa, että nyt vain\nherkeäisit kaiken yksitoikkoisuuden nähdä ja sitä tarpeeksesi sadatella.\n\nEntä matkustajat! Heissäkin olet huomaavinasi jonkinlaista\nuneliaisuutta ja velttoutta. He näyttävät olevan itseensä sulkeutuneita\nja katselevat lähimmäistään karsain silmin. Älä mene Turun—Toijalan\nradan matkustajalta kysymään, onko paikka hänen vieressään vapaana.\nJollei hän sinua juuri lyö, niin hän ainakin näyttää sen näköiseltä,\nkuin voisi hän vain äärimmäisin ponnistuksin hillitä haluansa hivauttaa\nsinua tukevasti korvalle.\n\nLoimaan asema on koko radan varrella ainoa paikka, joka tarjoaa\nvirkistävää vaihtelua. Siellä näet saa aikaan paremmanpuoleisen\ntappelun verraten vähällä vaivalla. Juna seisoo ainoastaan kaksitoista\nminuuttia, ja jokaisen on kerjettävä ensimmäisenä ravintolaan ärjymään\nitselleen kahvikupponen. Siellä ei pyydetä, kuten muualla, vaan\nhuudetaan törkeästi kuin hevosmarkkinoilla, sillä tyly ja räyhäävä\nkäytös kuuluu täällä perinnäistapoihin. Ja hyvin luultavaa on, että\nravintolan henkilökunta karkaisi tiskinsä takaa kuuksi päiväksi, jos\njoku vahingossa esiintyisi siivolla. Tai sitten häntä luultaisiin\nulkomaalaiseksi, joka on oppinut maan jompaakumpaa kotimaista kieltä.\n\nMutta joskus voi Turun—Toijalankin radalla löytää helmen matkustajien\njoukosta. Minä tapasin sellaisen. Vastapäätäni istui muuan\nrouvasihminen, joka näytti minusta tämän rataosan matkustavaiseksi\ntavallista nöyräluontoisemmalta, vieläpä kanssakäymiseen taipuisalta,\nminkä vuoksi minä uskalsinkin ryhtyä hänen kanssaan mielipiteiden\nvaihtoon esittäen aluksi ajatukseni ilmoista, huomauttamalla, että\nvihdoinkin on tullut kesä. Kun tähän oli vastattu myöntäen ja lausuttu\nerinäisiä arveluita kauniitten säitten jatkuvaisuudesta, siirtyi\nkeskustelu koskettelemaan minun matkani määrää.\n\n— Menen Savoon kotiseudulle.\n\n— Vai niin, siellä mahtaa olla kaunista?\n\n— Kyllä, kovasti. Sattuuko rouva tuntemaan Savoa?\n\n— En muuta kuin ohimennen. Menette Kuopioon, onko siellä meri lähellä?\n\nRouva oli tuntunut minusta alunperin hyvin sivistyneeltä, mistä\nseikasta minä nyt täydellisesti vakuuttauduin. Vastasin arvelematta:\n\n— Kyllä. Kaupunki sijaitsee luonnonihanalla paikalla aivan Tyynen\nValtameren rannalla.\n\nRouvan silmissä tuntui tuikahtavan pieni epäilys, mutta lopulta olin\nminä melkein varma siitä, että hän laskeutuessaan junasta eräällä\nväliasemalla tunsi suuresti rikastuneensa henkevästä seurustelusta\nTyynenmeren rannalta kotoisin olevan savolaisen kanssa.\n\nSiltä asemalta lähtien murjotin yksivakaisena nurkassani ja heräsin\nvain hetkeksi lähempänä Toijalaa, Sotkian pysäkillä, siinä kun on\nihan oikea järvi; suuri, jylhä ja ihana järvi. Luojamme on siis\nTurun—Toijalan rataa ylimääräisellä junalla matkustaessaan ja\nluomisprosessia hoidellessaan vihdoin löytänyt vesikarahviininkin.\nVahinko vain, että se on sinne asti ollut kateissa.\n\nToijalassa ei enää tapella. Siellä ovat ihmiset paljon rauhallisempia,\noikeita gentlemanneja. Etelästäpäin tulleet ovat tuntia aikaisemmin\nmatkustaneet Hämeenlinnan kukkakerhona ylpeilevän idyllisen kaupungin\nja sen ohitse puikkelehtivan vesinauhan sivuitse; pohjoisesta matkaansa\npitävät taaskin ovat juuri hiljan jättäneet Lempäälän lumoavat seudut\ntaakseen. Heille on siis kaikille jäänyt hyviä muistoja, ja meidät\nturkulaiset on Sotkian järvi ihan viime tingassa siihen määrin\nlepyttänyt, ettemme ilkeä tapella vieraitten ihmisten kanssa. Toiseen\njunaan siirtyminen käy täydessä sovussa, ja pian olen iloisessa\njuttelussa tamperelaisen liikemiehen kanssa. Minä en häntä tunne, vaan\nse ei asiaa pahenna. Keskustelemme reippaasti kaikista taivaan kannen\nalaisista asioista, ja hän taitaa toisinaan sinutellakin.\n\nHän näkyy tietävän, että tulen Turusta, mutta kysyy kuitenkin sitä,\nikäänkuin kohteliaisuuden vuoksi. Myönnän.\n\n— Ikävä taival se Turun—Toijalan rata. Ei ole muita nähtävyyksiä kuin\nsahoja kuivalla maalla. Muualla sellaiset tehdään vesien varsille.\nMitenkähän mahtavat pärjätä? Vaikka johan ne ovat vanhoja laitoksia,\ntottapa ovat toimeentulleet.\n\nHän kysyy ja vastaa itse, joten minä en ehdi muuta kuin nyökytellä\nymmärtäväisesti päätäni sekä kysymyksille että vastauksille ja ottaa\nmahdollisimman vaihtelevan ilmeen kasvoilleni aina asian laadun\nmukaan. Itsestään Turun kaupungista hän kuuluu pitävän, koska hän\nnyttemmin katsoo voivansa antaa sille ainakin osittain kulttuurikehdon\nmerkityksen. Hänelle tuntuu olevan tuttu vanha vitsi, että Turku on\nkulttuurikehto vain sikäli, että siellä kulttuuri on kehdossaan,\nmutta hänen mielestään on moinen sanonta kevytmielisesti ja vahvasti\nliioiteltu. Tämä liikemies on tulossa messuilta, missä sanoo\nuhranneensa kolmetoistatuhatta markkaa tyhjään reklaamiin, mutta ei\nsuostu lähemmin selittämään, minkälaista on \"tyhjä reklaami\". On\ntavannut messuilla turkulaisiakin liikemiehiä, joitten kanssa kertoo\ntulevansa yleensä hyvin toimeen, vaikkakin he kuuluvat olevan jonkin\nverran jäykkiä ja epäluuloisia kaiken uuden suhteen. Tampereella\nsensijaan käy kauppa kuin siimaa; siellä yritetään, se on pääasia,\nvedetään milloin mistäkin nuorasta, mutta aina ollaan vain hienossa\ntouhussa. Tampere kuuluu olevan Suomen ensimmäinen liikekaupunki, ja\nsitten vasta Helsinki. Turku on muuten fiini ja aristokraattinen.\n\nHän kertoo hyvin paljon afääriasioista, ja minä kuuntelen pelkkänä\nkorvana, koettaen näyttää niin asianymmärtävältä kuin suinkin\nmahdollista. Sitten ryhtyy matkatoverini kehua riuhtomaan Tampereen\nmerkillisyyksiä, mainitsematta kuitenkaan mitään erikoisesti\nmielenkiintoista.\n\nTampereella oli minun odotettava Pohjanmaan junaa neljä tuntia, minkä\ntein verraten keveällä sydämellä. Tampereella vartoilee aina ilman\nsuurempaa katkeruutta kaikkia muita paitsi Porin junaa. Minulla\non näet vakiintunut käsitys, että Poriin matkustaminen on hirveän\nsuuri rangaistus, joka voi seurata ainoastaan millään muulla tavoin\nsovittamattomista synneistä. Pori on, nähkääs, maailman ikävin\nkaupunki, josta hyvällä syyllä voisi tehdä vaikka rangaistussiirtolan.\n\nSiitä on jo kauan aikaa, taitaa tulla viisitoista vuotta, kun\nolen käynyt Porissa, enkä muista kaupungilla olleen juuri muita\nhyviä ominaisuuksia kuin että se sijaitsee Kokemäenjoen varrella,\nminkä seikan hyvällä tahdolla voi todeta Porissa käymättäkin\nTietosanakirjasta tai alkeiskoulujen maantiedon oppikirjasta. Yksi\nkätevä ajuri Porissa siihen aikaan eli ja ammattiaan harjoitti. En\ntiedä, elääkö hän vielä, mutta jos voisin olla siitä varma, että hän\nyhä edelleen istuu pukillaan vanhassa ominaisuudessa, lähettäisin\nhänelle virallisella postikortilla sydämellisimmät terveiseni. Hän näet\nhyvin fiksusti ansaitsi minulta markan, Suomen silloin ennen vanhaan\nhyvässä kurssissa olleen hopeamarkan.\n\nTapaus oli seuraava. Meitä harhaili suurempi retkue (sanan hyvässä\nmerkityksessä) Porin teatteritalolta asuntoomme, erääseen,\nmatkailijakotiin, mutta kun hetki oli sangen myöhäinen ja vallitsi\noikea Egyptin pimeys sekä Kokemäenjoesta nousi synkkä syksyinen\nsumu, emme millään opilla tahtoneet löytää majapaikkaamme. Silloin\nkeksimme eräästä kulmasta yksinäisen ja nähtävästi surullisiin\najatuksiin vaipuneen pika-ajurin. Ja koska tämä löytö, kuten sanottu,\noli _pika_-ajuri, kysyimme häneltä, voisiko hän hyvin _pikaisesti_\ntoimittaa meidät asuntoomme, jonka osoitteen onneksi muistimme.\n\n— Kyllä, pian se käy, vastasi löytö. — Mutta ei herrasväki\nkokonaisuudessaan sovi minun roskaani.\n\n— No, ajakaa te edellä, me kuljemme pikamarssissa jäljessä, ehdotti\nherrasväki.\n\nNiin siitä lähdettiin, ja porilaisen pika-ajurin kunniaksi — vai Porin\nkaupungin asemakaavanko eduksi, siitä ei riidellä — on mainittava,\nettä löysimme asuntomme hyvin pian. Se oli vain kymmenkunnan askeleen\npäässä. Taksa kuului olevan yksi markka, jonka me kiltisti suoritimme.\n\nNiin, tämä nyt oli syrjähyppy, mutta suotakoon anteeksi, niitä voi\ntulla useampiakin, eikä tämä Pori-hyppy ehkä ole niin ikävä kuin Pori\nyleensä. Sillä ajurilla oli ainakin huumorintajua.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKun on ottanut tavaransa Tampereen aseman \"_Säilytystavarain\ntalletuksesta_\" — mikä ihmeellisen omintakeinen osoite! —ja sulloutunut\nniitten kanssa Pohjanmaan yöjunaan, huomaa joutuneensa kokonaan uuteen\nmaailmaan. Kävelit Tamperetta iltatunnit ja tunsit itsesi vapaaksi\nkaupunkilaiseksi, jolla on ympärillä välkeyttä ja raitista ilmaa,\nsillä tehdashirviöitten kiukkuinen savu leijailee jokseenkin kauvatse\nyläpuolellasi, sinä maanpintaa polkevana saat ilmaa keuhkoihisi\niltasella ihan kylläksesi. Ja Tammerkoskikin on tänä kesänä ollut\ntavallista uhkeampi, se on jaksanut leväyttää ympärilleen oikein hyvän\nannoksen näsijärveläistä vedenhenkeä. Se on tämän suven leikitellyt\nImatraa ja ihmetyttänyt itseään tamperelaistakin, saatikka muukalaista,\njoka ottaa sen melkein todesta, oikeasta patoja sietämättömästä\nkoskesta. Tämä kesä on ollut koskien kesä. Imatrakin on pauhannut\nmielipuolena, ikäänkuin osoittaen voimaansa viimeisen kerran, koska\nensi kesäksi ihmiskäsi — ja kone, jonka senkin ihmiskäsi panee\nliikkeeseen — on jo kai alistanut sen talouden palvelukseen.\n\nMutta minähän työnnyin äsken juuri sisälle Pohjanmaan yöjunaan ja\ntapasin siellä uuden ja oudon maailman. Se on se matkustavaisten\nmaailma. Mikä siinä lie, että ihminen aina muuttuu toiseksi matkalla.\nHermostunut ja huonouninen ihminen nukkuu rautatievaunussa melkoisen\nrauhallisesti, ja laivassa häntä ei tahdo saada ylös millään. Mies,\njoka pehmeillä patjoillaan pyöriskelee levottomana aamupuolelle yötä,\nja kun vihdoin pääsee unen päästä kiinni, ähkyilee hirveän painajaisen\nkourissa nähden kymmenpäisiä lehmiä ja kammottavia merikäärmeitä\nmuulloinkin kuin mätäkuussa, torkahtaa kohta junan liikkeelle lähdettyä\npenkilleen ja vetelee pian hirsiä nojautuneena vaunun ikkunan laitaa\nvasten, tai kuorsaa syvässä ja rauhallisessa unessa kysymysmerkkinä\nlyhyellä penkillä. Kovallakin alustalla kykenee hän liitelemään\nhöyhensaarille, eikä edes matkatoveri voi sellaista kansalaista pitää\nhereillä pitempää aikaa, vaan hukkuu tämä hyvinkin vilkaskielisen\nkanssaihmisen käsiin.\n\nMutta annas kun junaan tulee levollinen lähimmäisemme, jota\ntavallisessa elämässä ei nähdä oikein valveilla milloinkaan ja joka\nkammoaa kaikkea kirjallisuutta siinä määrin, että nukkuu hermoja\ntärisyttävän jännitysromaanin ensimmäiselle sivulle, jota pitemmälle\nhän harvoin kotona ollessaan pääseekään, niin tämä ahmii parin ensi\naseman välillä sen monesti turhaan aloitetun romaaninsa ja yhden yön\nmatkalta kerääntyy hänelle kokonainen kirjasto mitä vaihtelevinta\nhengen herkkua.\n\nTietysti on olemassa suuri joukko välimuotoja, mutta nämä kaksi tyyppiä\novat kaikkein edustavimmat.\n\nPohjanmaan yöjuna on siitä ominainen, ettei siinä koskaan ole yhtään\nistumapaikkaa vapaana, jos joutuu tarkastelemaan tilannetta noin\nsilmämäärällä. Riippuu hyvin paljon kohtalosta, saako siinä junassa\nmatkustaa luonnollisella, tavalla istuallaan, vai pitääkö seisoskella\nja asianmukaisesti huojua junan vauhdin ja kurvien mukaan. Jos\nkohtalo on sinulle suopea ja ohjaa sinut sellaiseen vaunuun, johon on\nmajoittunut enemmistö koto-oloissaan sulkeutuneita ja umpimielisiä\nkansalaisia, jotka siellä tekevät sen vaikutuksen kuin hautoisivat\nvähintään itsemurhaa ja joista, jos mahdollisesti sen tekisivät,\nsanomalehtien uutisissa mainittaisiin, että \"vainaja oli jo pitemmän\najan ollut synkkämielinen\", niin löytyy aina istumapaikka. Nämä\nitsemurhaajakanditaatit, jotka tavallisissa oloissa eivät huomaa\nlähimmäistään olevankaan, ovat rautatievaunussa mitä herttaisimpia\nja kohteliaimpia olentoja. He ovat aivan kuin auttavaisuus itse. He\nsovittavat itsensä vaikka kuinka pieneen tilaan, kunhan vain voivat\nauttaa toista. Usein nostavat he kapsäkkisi hyllylle ja sieltä taas\npois ja koettavat tehdä olosi niin onnelliseksi kuin mahdollista. Jos\nsinua nukuttaa, lainaavat he mielellään olkapäänsä tyynyksesi; jos sinä\ntaas pysyt hereillä, kertovat he suunnattoman joukon meheviä juttuja\nlieventääkseen matkasi yksitoikkoisuutta, ja heidän mielikuvituksellaan\non matkalla sellainen lento, ettei tavallisessa elämässä osaisi\naavistaakaan.\n\nMutta jos kohtalo haluaa sinua kiusata, johdattaa se sinut ärtyisten\nja itsekkäitten ihmisten valtakuntaan, sellaiseen vaunuun, jota\nenemmistönä hallitsevat kotonaan sävyisät ja auttavaiset olennot, mutta\ntäällä ilkeät, villiytyneet, pahansuovat. He tuskin kesälomalleenkaan\nmennessään suvaitsevat muita kuin itseään. He katsovat oikeudekseen\nmatkustaa tasavallan rautateillä pitkin tai poikin, miten milloinkin\nhaluttaa, ja junailijakin on heidän suhteensa voimaton. Heissä\nherää kohta matkalle lähdettyään tyranni, diktatuuri-ihminen,\nneuvostokommunisti tai fascisti, eikä heihin vaikuta miehen\nsulavasanaisuus, ei naisen hymy eikä lapsen itku. He leviävät kauheasti\nrautatievaunussa ja ovat valmiita tappeluun, jos joku aikoo heitä\nkaventaa luonnolliseen muotoonsa.\n\nMeillä puhutaan paljon vaunupulasta ja tungoksesta Suomen valtion\nrautateillä, S.V.R:llä, jotka kirjaimet ennen ryssäläisaikaan oli\naikomus muuttaa S.R.R:ksi, Suomen _Ruunun_ Rautateiksi, koska Suomi ei\nmuka saanut olla mikään valtio. Kuitenkin riippuu pääasiassa ihmisen,\nmatkustajan, onnesta, joutuuko hän tungoksen uhriksi, vai saako hän\nmatkustaa säädyllisesti, niinkuin edellä olen osoittanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiinä mennään yön hiljaisuudessa ohi Kangasalan, jätetään taakse\nOrivesi. Tämän aseman nimeä sanoessaan ei enää tarvitse hihkaista,\nsillä se ei enää ole Orihvesi, kuten ennen sotaa. Vanhan suomenkielen\nmuisto, h-kirjain, on poistettu muutama vuosi sitten.\n\nVähitellen alkaa valjeta heinäkuun alkupuolen aamu. Se lupaa olla sees\nja houkuttelee miehen hikisestä vaunusta sillalle.\n\nSiinä sen sitten näki auringon komean nousun. Oikein piti aukaista ovi,\nettä silmälle olisi ollut enemmän vapaata alaa. Se tämä ihminen, joka\non kasvanut maalla, mutta sitten joutunut turhamaisen ja hoppuisen\nkaupunkilaiselämän pyörteisiin, joissa ei milloinkaan jouda näkemään\nedes kesäisen auringon kehrän juhlallista kohoamista taivaanrannalle,\njoutuu ihan synnintuntoon sen ihanuuden joskus tavatessaan.\n\nOikein tuli mieli kiitolliseksi, kun en torkahtanut ja menettänyt tätä\nnäkyä, jota ei rahalla makseta. Koettaisitpa kerran, kaupunkilainen,\nuhrata yhden kuulakan kesäaamun ja nousta jollekin korkeammalle\npaikalle, jommoinen toki jokaisessa kaupungissa löytyy, niin et usko,\nmiten valtavan vaikutelman saisit. Voit mennä jonakin iltana vähän\naikaisemmin nukkumaan ja panna herätyskellosi pärisemään puolisen\ntuntia sitä ennen kuin almanakastasi olet havainnut auringon nousevan.\nMutta sitten sinulla pitää olla myöskin niin paljon tahdonlujuutta,\nettä todella nouset, etkä viskaa herätyskelloasi nurkkaan, mikä seikka\naiheuttaisi sinulle, paitsi aineellista vahinkoa, myöskin suuren ja\nkorvaamattoman henkisen menetyksen.\n\nSe aurinko taisi nousta jossakin Vilppulan tienoilla. Tapaus kiinnitti\nhuomioni siinä määrin, etten joutanut panemaan merkille edes\nVilppula—Mäntän kapearaiteista rataa, ennenkuin vasta jälkeenpäin. Ne\novat nämä kapeat raiteet sellaisia merkillisyyksiä, joista Suomen kansa\ntekee humoristisia huomioita. Forssan pikkujunan veturissa oli ennen —\ntaitaa olla vielä nytkin — vain yksi silmä keskellä. Kun tämä veturi\npahasti keinuen tulla vohkasi pimeässä, niin sanoi kansa, että se\nkulkee kuin juopunut mies sikari suussa. Ei muuten ennen vanhaan oltu\nniin kovin nuukia pysäyttelemistenkään suhteen. Otettiin maitotonkka\nja matkustavainenkin mukaan sieltä, missä sellaisia tavattiin.\nKerrottiinpa, ehkä sentään hiukan liioitellen, junailijan käyneen\ntaloissakin kuulostelemassa, olisiko mahdollisesti mukaan lähtijöitä.\n\nKirjailija Aleksander Kuprin kertoo vanhan Venäjän radoista, että kun\njunan seistyä asemalla viisikolmatta minuuttia — aikatauluun merkityn\nkahden asemasta — lopulta ruvettiin puuhaamaan sitä taipaleelle, niin\nei kuljettajaa löytynyt mistään. Joku matkustajista tiesi selvittää\ntämän pulman siten, että kuljettaja oli mennyt kolmen virstan päässä\nasemalta asuvan tätinsä luo teetä juomaan. Hänen sieltä palattuaan\nsaatiin juna onnellisesti liikkeelle.\n\nMeidän pikku ratojemme kulkunopeudesta antaa sopivan kuvan seuraava\ntunnettu tapaus.\n\nMuuan vanha mies kävellä vihkasi aika kyytiä maantietä pitkin radan\nvartta pikku junan ajaessa sivulla. Kuljettajan tuli sääli kovassa\nkuumuudessa talsivaa miestä. Hän huomautti:\n\n— Tule pois ukko junaan, pääset ilmaiseksi.\n\nJohon ukko vastasi:\n\n— Kiitoksia vaan, mutta ei minun passaa, on vähän kiiru.\n\nSemmoisia juttuja. Niitä kulkee kansan suussa paljon. Tässä ei\nkuitenkaan riitä tilaa kaikille, eikä puolillekaan.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nPohjanmaan yöjunaa ei tarvitse sietää muuta kuin Haapamäelle asti.\nLyhyen kesäisen yönnikaman siinä parahiksi taittaa. Ei ole muuten\nollenkaan hullumpi matka, vaikka sillä ei ole antaa sitä tunnelmaa\nkuin Haapamäen—Pieksämäen radalla. Haapamäeltä alkaa aamu, ja vaunussa\non kodikas tuntu. Nämä vaunut ovat sellaisia toisesta luokasta\nyksinkertaistutettuja laitoksia. Ulkoväri, istuinten muoto ja verkot\nylhäällä muistuttavat entisestä komeudesta, istuinlihaksia vastaava\npehmennys vain on poistettu ja vaunun kupeeseen maalattu yksi\nroomalainen ykkönen lisää. Sieltä on katsottava vielä kertaalleen,\nennenkuin uskoo sijoittautuneensa oikeaan \"rankiin\". Tottumattoman\npäähän pistää epäilys, että täällä maan sydämessä katsotaan kovan\n\"reikätuolin\" — istuimessa on näet paljon pieniä reikiä — riittävän\nmainiosti keltaisenkin lipun omistajalle. Toiskertainen vilkaisu\nvaunun sivuun kuitenkin vakuuttaa, että on oikeutettu astumaan tähän\npuoliluokkaan.\n\nSitten se alkaa. Nytkytetään hiljaista lönkkäjuoksua ja jokaisessa\npienessäkin ylämaassa ähkytään, täsmällisemmin sanoen: veturi ähkyy,\nkauheasti. Mutta aina päästään ylös, ja aikaa on varattu riittävästi.\nVaikk'ei vauhti päätä huimaakaan, on tällä Haapamäen—Jyväskylän\nrataosalla sentään eräänlainen sivistynyt leima. Jokaisen aseman\nseinässä on matkustajalle opettavaisia tietoja. Niissä osoitetaan\nnumeroilla, miten kaukana kulloinkin ollaan Helsingistä, ja miten\nkorkealla mikin kohta on meren pinnasta. Muuten ei matkalainen tulisi\nnäihin asioihin huomiota kiinnittäneeksikään, ja hyvä on toki tietää\nKeski-Suomen mittasuhteita, kun siitä nyt taitaa tulla oma maakuntansa\nja vielä ihan oma omituinen lääninsäkin. Keskisuomalaisen ei siis\nkohta tarvitse epäröidä sanoessaan olevansa kotoisin Keski-Suomesta.\nEnnen joku näet saattoi ylimielisesti huomauttaa, ettei hän tiedä\nsellaisen maakunnan olemassaolosta. Ja pölyisestä Jyväskylästä tulee\nläänin pääkaupunki. Sitten siellä pitää kivetä kadut ja ruveta ajamaan\nkumipyöräisillä rattailla, ettei maaherran sieraimia pöly sulje\neikä rattaiden rämy halkaise hänen korvakalvoaan. Jyväskyläläisille\nitselleen se on \"kansallinen onnettomuus\", perinnäistapojen menetys,\nmutta sitä pitää tulla perässä, vaikka yleinen kehitys loukkaisi\nkaikkein pyhintäkin.\n\nMutta pysytään nyt vielä siinä sekasikiöisessä vaunussa, joka on joskus\nkuljettanut hienompiakin matkustajia, Jyväskylän yhteiskuntaelämän\npylväitä. Ne ovat nykyään pylväätkin muuttuneet, känsäkouraisia miehiä\nistuu jo kuntien neuvospöydissä järäyttelemässä julki yksinkertaisen\nkansanmiehen ajatuksia kunnallisesta huushollista. Tämä seurakunta\ntässä Jyväskylän vaunussa on aivan toisenlaista kuin pääradalla. Siellä\nistuttiin eriseuraisina ja jutusteltiin korkeintaan omanpenkkiläisten\nkanssa, mutta täällä innostuu koko vaunu, kun oikein mielenkiintoinen\nkysymys esille putkahtaa. Kerran jouduin minä Haapamäen ja Jyväskylän\nvälillä väittelyyn erään tuttavan kanssa kapinasta ja sen seurauksista.\nSiitä syntyi huomattava valistustilaisuus. Mutta kun koko vaunu\nkerääntyi meidän ympärillemme, ja kun sillä tavalla syntyi tungos,\nsamanlainen kuin entisissä torikokouksissa, ja kun molempien\nasianomaisten väittelijäin selässä makasi tiedonjanoinen kansa, täytyi\narvokas tilaisuus keskeyttää terveydellisistä syistä.\n\nTälläkin kertaa herää kysymyksiä, jotka vaativat kaikkien matkustajain\nhuomion, joskin nyt pysytään rajoitetummalla alalla ja jutellaan\nylipäänsä vuodentulosta y.m. kansantaloudellisista kysymyksistä,\nhorjahtamatta politiikan livettäville poluille.\n\nTällä radalla ei junailijakaan tee yhtä virallista vaikutusta kuin\näskeisellä, hän on puvultaankin paremmin proletaarin näköinen, sillä\nvirkatakkiin on aika jättänyt ahneitten hampaittensa jälkiä. Hän jää\nmielellään, kun ei mitään erikoisempaa kiirettä ole, juttelemaan\nkyydittäviensä kanssa, lausuen silloin tällöin omankin mielipiteensä\nesilläolevista kysymyksistä.\n\nNiin, yleensä tuntuu täällä hyvin kodikkaalta ja hauskalta. Kaikki\nihmiset junailijaa myöten ovat kuin vanhoja tuttavia, ja kun jollakin\nasemalla juna seisoo kauemmin, poikkeamme pienelle tervehdyskäynnille\nveturin ääreen. Siltä käynniltä jää sellainen vaikutelma, että\nniin kuljettaja kuin lämmittäjäkin mieluummin istuisivat meidän\nseurassamme kolisevassa vaunussa, jossa arvaavat pohdittavan jokaiselle\naikaansaseuraavalle kansalaiselle tärkeitä ja mielenkiintoisia\nkysymyksiä, kuin istuvat veturinsa ikävässä yksinäisyydessä, ainoana\nseuranaan kello ja kilometrintolpat.\n\nSitten päästään Jyväskylään, Suomen Ateenaan. Meillä oli tällä kertaa\nollut verraten virma höyryhevonen edessä, sillä emme pysähtyneet\nlaittomasti yhtään kertaa. Äijälänjoki näkyi melkein savuna ja\nJyväsjärvestä, jota jokainen alkuasukas pitää vähintään valtamerenä,\npisti silmään vain pieni ja epäilyttävä pilkku.\n\nKerran saavuin Jyväskylään paljon huonommalla kyydillä. Siitä on nyt\njo aikaa. Oli hämärä syksyinen päivä, mielessäni uinui hiljainen\nrauha, ja se sama näkyi saaneen vallan myös junaa vetävässä koneessa.\nTämä viimemainittu ei tuntunut olevan lainkaan halukas vierittämään\neteenpäin allekirjoittaneen kallista persoonaa. Haapamäen ja\nJyväskylän välillä on muistaakseni vain yksi kahviasema, mutta tällä\npuheenaolevalla matkalla niitä sattui tuon tuostakin, tai, jos suoraan\npuhun, ei juuri kahviasemia, vaan puolukkapysäyksiä, sillä valtion\nkyyti antoi minulle tilaisuuden täyttää ei niinkään vaatimattoman\nvatsani metsän tuoreilla antimilla. Asian laita on näet niin, että me\nseisoimme kolme, neljä kertaa jokaisen aseman välillä. Jyväskylään\nvihdoinkin päästyämme käännyin kuljettajan puoleen kysymyksellä:\n\n— Mistä tämä tämmöinen etevä vauhti?\n\nJohon kuljettaja vastasi minuun ymmärtäväisesti silmäten:\n\n— No, kun juuttaat, en paremmin sano, poltattavat vanhoja ratapölkkyjä.\nYmmärtää sen herra itekki, ettei niillä höyry pysy.\n\nKaupunkiin vihdoin päästyäni ei minulla ollut selkoa vanhan hyvän\nystäväni asuinpaikasta, minkä vuoksi käännyin haukottelevan ja\nankarasti ikävystyneen asemamiehen puoleen näin kysyen:\n\n— Missä se ja se asuu?\n\n— Kyllä se jossai tiällä assuu.\n\nTämän sangen vähän lohduttavan vastauksen saatuani marssin laukkuineni\nynsiällä mielellä läpi koko Jyväskylän tatsuunan, kunnes löysin\nainokaisen ajurin asemahuoneen edustalta.\n\n— Tiijättäkö työ, missee se ja se assuu?\n\n— Tiijänhän minä. Mänkee tuosta nyt tätä sammoo katua ja sitten\nkiäntäkee tuolle toiselle kaulle.\n\n— Ettekö työ sentään ois niin hyvä ja ajasija sinne?\n\n— Ruahtiihan tuonnii tehä.\n\nJa sitten me läksimme ajamaan. Matkalla kääntyi ajuri puoleeni:\n\n— Outtako työ sen vel?\n\n— Oun. Mistee sen arvasija?\n\n— Näystä vuan piättelin.\n\nTodellisuudessa on asianlaita niin, että me emme ole veljeksiä ja että\nkahta niin erinäköistä ihmistä kuin minä ja se tuttava Luoja harvoin\nlienee luonut. Mutta ehkä kysymyksessä olikin vain jyväskyläläinen\nkohteliaisuus. Sellaiseksi minä ainakin sen käsitin.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKeski-Suomen pääkaupunkiin jää joukko matkustajia, mutta onneksi tulee\nuusia tilalle, vieläpä yhtä lahjakkaita keskustelijoita, niin että\nseurustelua vaunussa jatkuu. Aluksi kiertyy keskustelu Pönttövuoren\ntunnelin ympärille. Se on tämän seudun ylpeys ja nähtävyys, sellaista\nei ole missään muualla koko maassa. Joku koiranleuka muistaa, että sen\nsiloitustyöhön on käytetty punavankeja ja siksi siitä on tullutkin niin\netevä, paras tunneli Pohjoismaissa, koska kapinakin oli paras kapina,\nmitä yleensä täällä tunnetaan, sillä minkään muun kapinan jälkeen ei\nole seurannut niin monta armahdusta. Taitaa olla puhuja itse kokenut,\nkoskapa laskettelee semmoista hevosleikkiä! Seurakunta on kuitenkin\nsekalaista: joku naurahtaa, toiset pysyvät totisina, ja tunnelin läpi\npäästyä siirrytään taas puolueettomille aloille.\n\nTämän radan varsi on kaunista, hymyilevää luontoa. Se on toki kaikille\nyhteistä, ja siihen lopulta jäädään, katsellaan ja lausutaan ilmi\nihastus. Täytyy antaa tunnustus sen puolen ihmisille, heillä on yleensä\nsilmää luonnon ihanuuksille, mikä kiitettävä ominaisuus eräiltä\nSuomen heimoilta puuttuu. Uusimaalainen ei ole kovin herkkä tässä\nsuhteessa, ja varsinaissuomalainen ei ymmärrä luonnosta kerrassaan\nmitään. Viimemainitun esi-isä hämäläinen on jo koko lailla herkempi,\npuhumattakaan keskisuomalaisesta ja eritoten savolaisesta, jolle tämän\nmaailman luoja onkin tuhlannut täysin käsin antimiaan. Pohjalaista en\ntunne, hänen sanotaan kyllä rakastavan lakeuttaan, mutta kärkäs hän\non Amerikkaan muuttamaan ja usein pysyykin siellä. No, mitäpä näistä\nviisastella, itsekullakin on omat ajatuksensa heimo-ominaisuuksista, ja\ntoinen voisi tehdä kokonaan toisenlaisen erittelyn. Tämän kirjoittajaa\nsaatettaisiin ehkä syyttää savolaisrakkaudesta, ja minkäpä sille\nmahtaa, että on savolainen, vaikka olen erinomaisesti tullut toimeen\nHämeessä ja Vanajaveden kivikkorantoihin asuu rinnassani edelleenkin\nsalainen rakkaus. Nyt ollaan kuitenkin matkalla oman heimon luo, ja\npitää mennä otollisella mielellä.\n\nJoskus toiste sitten ylistetään Hämettä ja vaikka Satakuntaakin\nvuorollaan, jos sinnepäin satutaan kesäretkelle.\n\nJyväskylästä se oikeastaan alkaakin \"meijän mua\". Täällä puolen on\nlähimmäisen rakkaus jo siksi kehittynyt, että on tehtävä tarkka selvä\nhenkilöllisyydestään toisille saman vaunun matkustajille, jos aikoo\nsäilyttää kansalaisluottamuksensa vikaantumattomana. Kaikki tapahtuu\neräänlaisen yleisen maantavan kautta melkeinpä laiksi hyväksytyn kaavan\nmukaan. Ensin on selvitettävä sukupuu suoraan alenevassa ja ylenevässä\npolvessa mahdollisimman kauaksi ja sitten kaikki sivusukulaisuudet,\nminkä vuoksi kehoitan kaikkia Haapamäen—Pieksämäen reitille aikovia\ntutustumaan erikoisen huolellisesti sukuluetteloonsa, voidakseen tehdä\nmatkansa nostattamatta ylleen yleistä halveksumista. Sukuselvityksen\nperästä on annettava tarkat tiedot kaikista asuinpaikoistaan\nja ammatistaan ja, jos suinkin mahdollista, tiedettävä ainakin\nyleispiirtein kaikkien työtoveriensa elämäkerta.\n\nJos näin kykenet tyydyttämään kanssamatkustajiesi ehtymättömän\ntiedonhalun, ja — vielä parempi — jos pistäydyt ainakin läheisimmissä\nvaunuissa molemmin puolin esitelmämatkalla samoista aineista, niin\nsaavutat lähimmäistesi jakamattoman luottamuksen ja voit olla varma,\nettä omatkin tietosi tällä matkalla huomattavasti laajentuvat, sillä\nsinulla on tilaisuus syventyä vuorostasi naapuriesi elämään aivan\nyksityiskohtia myöten. Näin kuluu matka rattoisasti Pieksämäkeen asti,\nja saat taas olla varma, ettei tiedonjano mainitulta asemalta Kuopiota\nkohti lähtiessäsi ainakaan vähene. Päinvastoin on hyvin mahdollista,\nettä sinulle jo Suonenjoella on ilmestynyt muutamia samassa junassa\nmatkustavia sukulaisia. Ellet heitä näet jo ole tavannut Pieksämäellä.\n\nPieksämäen asema on yksi suuren maailman keskuksia, joissa aina tapaa\ntuttavia, Kouvola on toinen sellainen ja Riihimäki kolmas. Sensijaan\nesimerkiksi Toijala harvoin näyttää niitä, ja muut risteysasemat\nvieläkin harvemmin. Kun allekirjoittanut yhteen aikaan elämässään\njoutui matkustelemaan melkoisen paljon, pidettiin Kouvolassa ja\nRiihimäellä aina kongresseja tuttavain kanssa, satuttiinpa niihin mihin\nvuorokauden aikaan tahansa. Pieksämäki oli vielä silloin hiljainen\nsaloseudun asema, jolla ei ollut sanottavaa kulttuurimerkitystä, mutta\nnyt siitä on tullut koko savolaisen matkustuksen napa, ja aseman\nympärille on kasvanut iso paikkakunta.\n\nPieksämäellä näkee tavallisesti Savosta siirtyneitä helsinkiläisiä\nliikemiehiä pasteerailemassa arvokkain askelin pitkin asemasiltaa. He\novat joskus lähteneet kotipitäjistään \"piällysmiehen paikkaa\" hakemaan\nja lopulta sen löytäneet. Mutta samalla on heistä karissut hyvätuulinen\nja lupsakka savolaisuus, heidän ei enää passaa sanoa: meijän puojissa,\nvaan hienon maailman tapaan: meitän puotissa, eivätkä he katsele\nympärilleen siinä mielessä, että tuttavan näkisivät. He kuvittelevat,\nettä heidän ulkomuodostaan jo näkyy, minkälaisia \"vinanssineroja\"\nsiinä menee, ja että jo toki poskeinenkin huomaa, kuinka tasavallan\ntaloudellisen elämän ankara paino ja edesvastuu on laskettu heidän\nharteilleen. Mutta, kuten sanottu, he eivät enää ole savolaisia,\nvaan sekarotuisia kauppasaksoja, joita nousee joka heimosta ja jotka\nmenettävät heimonmerkkinsä.\n\nJa miten kunnollista väkeä näiden nousukkaiden vanhemmat vielä\nolivatkaan! Heidän kotonaan kukoisti mitä kaunein kestiystävyys.\nVieraalle annettiin ilomielellä mitä talossa parasta löytyi, ja jos\nhintaa kysyi, niin pahastuivat ja silmistä loisti tyytymättömyys: miksi\nte meitä luulette... Mutta pojasta polvi muuttuu, sanotaan, ja pojat\novat varmaan osanneet antaa rahalle toisenlaisen arvon. Eivätköhän\nvanhempansa häpeisi näitä luiruja poikiaan, jos eläisivät ja kaikki\nheidän matkansa tietäisivät, aivan niinkuin nämä nykyiset \"Monacon\nkonsulit\" ja muut häpeävät reiluja vanhempiaan ja saapuvat vasta heidän\nhautajaisiinsa. Nyt reissuavat nämä rikkaat liikemiehet kerran kesässä\nköyhtyneiltä raatajilta halvalla ostamiansa maatiloja katsomassa.\n\nMenkööt menojaan, nämä yhteiskunnan pylväät, kulkekoot kulkuaan\nasemasillalla, siirtykööt siitä rauhassa vieteröityihin \"kupeihinsa\"\ntorkkumaan niin levollisesti kuin heidän omatuntonsa sallii — tuleehan\nsiellä junaa muuttavata vastaan \"oikeita immeisiäkin\", ja heidän\nseurassaan sopii jatkaa matkaa.\n\nSiellä onkin eri seura taas koolla vaunussa. On vankkoja\nkokoomukselaisia, tunkiopuhtaita maalaisliittolaisia, ehkä siemeneksi\nedistysmielisiäkin, ja tietysti savolaisessa kolmannen luokan vaunussa\nmatkustaa aina kirkkaan luokkataistelun kannattajia, Moskovan\noikeauskoisen kirkon pellavatukkaisia opetuslapsia. Mutta he ovat\nerinomaisen kilttejä ja tekevät yhteiskuntaa säilyttävän aineksen\nkanssa kompromisseja ilmoista, vuodentulon toiveista y.m. luokkarajoja\nepäselventävistä seikoista. Olen nyt kolmena kesänä perättäin kulkenut\nSavossa ja saanut sen käsityksen, että kommunistinen herätys siellä ei\nole kaikkein äkäisintä laatua.\n\nMaalaisessa asustaa itsepintaisesti entinen halu isäntämieheksi,\njollainen monesta on tullutkin lunastuskin nojalla, ja hän antaa\npalttua maan yhteiskunnallistuttamiselle. Yritäppähän ottaa maatilkkua\npois oppilaaltasi, Moskovan maailmanvallankumouksen kirkkoherra, niin\ntulee varmasti tupenrapinat! Ei, oma sen olla pitää, olkoonpa häntä\nkuinka vähän hyvänsä. Eivätkä nämä savolaiset porhotkaan ole yhtä\närhäköitä kuin esimerkiksi jossain Etelä-Suomessa. Nämä ikäänkuin\nymmärtävät, että samoja pulliaisia se on tuokin moskovalainen, vaikka\nse väliin \"ruukkoo suutaan\", kun ei ole parempaakaan hommaa; mutta\nmitäpä tuosta: ainahan täällä meidän puolessa on sana kukkinut.\n\nOivallisesti toimeentullaan vaunussa. Kukin koettaa leikata\nmahdollisimman leveän vitsin, ja riita ja tora ovat kaukana.\n\n\n\n\nV.\n\nKuopion asema!\n\n\nSiihen liittyy monta muistoa. Ennen pienenä, alle kymmentalviaana\npunkerona, laskettiin minut väliin kesäisin maalta vierailemaan\nsyntymäkaupunkiini, ja minulle kehittyi siellä kaksi intohimoa: pyytää\nPappilanpurosta paljain käsin nahkiaisia, joita turhaan \"Talstin\nsaunalle\" kaupittelin — mistä lienee levinnyt perätön huhu, että niitä\nsiellä ostettaisiin 10 pennillä kappale... ja istua pitkät tovit\nasemalla katselemassa junan \"vekslausta\". Se oli ihanaa aikaa, ja\nminusta tuli niin täydellinen tärkeimmän kulkulaitoksemme tuntija,\nettä edelleenkin hyvällä syyllä uskoisin olevani itseoikeutettu\nkulkulaitosministerin paikalle. Niin usein kuin hallitukset ovat\nvaihdelleetkin, ei persoonaani kuitenkaan, valitettavasti, ole hoksattu.\n\nMinun lapsuuteni aikana oli Kuopion asemalla aina riittävästi\n\"vossikoita\". Pulaa ei syntynyt vahingossakaan. Nyt on toisin. Jos\nkeltä tahansa ajurilta kysyt, vastaa hän säännöllisesti:\n\n— Minn oun tilattu.\n\nKuka ihme heidät sitten lie kaikki tilannutkin, mutta jo kolmannen\nkerran jouduin toteamaan saman seikan. Nyt tuli kuitenkin sattuma\navuksi. Olin muitten samanlaiseen tilanteeseen joutuneitten kanssa\nsadatellut poliisia, jonka velvollisuus on tämänkaltaisissa asioissa\nkestää kaikkien ahdingossa olevien kansalaisten pahantuulen ilmaukset,\nmikä muuten on hyvin luonnollista, kun kerran mies on poliisiksi\nruvennut. Silloin kääntyi muuan vanha ajuri puoleeni kysyen:\n\n— Outtako työ sen entisen al’upsier Heikki-vainoon poikia?\n\n— Ounpa tietennii...\n\n— Se on niät jo isässii hauvassa. Myö oltiin ennen hyvättii tutut,\npalaveluskampraatit. Yhtä aikoo oltiin tualla Kuopijan pataljoonassa.\n\nMinusta tuntui tämä odottamaton tuttavuus muuttavan tilanteen koko\nlailla valoisammaksi. Katsoin uskaltavani ryhtyä jo suoraan asiaan:\n\n— Vai outta niiv vanahoja tuttuja. No, ettäkö veis kaupuntii?\n\n— Vienpä tok hyvinnii, Annappahan tänne laukkus...\n\nJa niin me lähdimme kaikkien kyydittä jääneitten kateellisin, melkeinpä\nvihaisin katsein seuratessa. Lukija kuitenkin huomatkoon, ettei\nmatkamme käynyt kovin joutuisasti, sillä me pääsimme perille vasta sen\njälkeen, kun minun kertomukseni isäni elämästä — sotaväessäoloajasta\nhamaan kuolinpäivään saakka — sekä omista sekavista vaiheistani oli\nonnellisesti loppuun suoritettu.\n\nMaksua ei kuitenkaan kannettu ajan, vaan matkan mukaan, ja niin minä\nolin näyttänyt maailmalle sen ihmeen, että olin ajanut ajurilla Kuopion\nasemalta kortteeriini.\n\nTässä sitä nyt ollaan Kuopiossa. Toistakymmentä vuotta vierähti\nmaailman markkinoilla, ettei tullut käydyksi synnyin- ja\nkoulukaupungissa. Nyt on tie suuntautunut tänne jo kolmantena kesänä\nperätysten. Maailma kuljetteli moninaisilla teillä, eikä oikeastaan\nennen päässytkään. Olisi aikaisemmin vielä ollut siteitäkin: emo\nelossa, mutta poika kierteli vain muita mantereita. Toista vuotta\nsitten kävin hänet kuoppaamassa äitinsä ja esikoisensa viereen. Ja nyt\nvasta on maailman matkalainen tullut varsinaiseen synnintuntoon, kun\nhänellä ei ole heimostaan ketään läheistä jäljellä. Täytyy kuitenkin\nedes myöhästyneenä maksaa verivelka synnyin- ja kotiseudulleen, uhrata\nedes yksi kesäkuukausi lapsuuden leikkitanterille, minun, isän, jonka\npojat kai jo tulevat lukemaan itsensä toiseen heimoon syntymäpaikkansa\nja lapsuudenmuistojensa mukaan. Ja lukekoot, samaa kansaahan se on\nmuuallakin, Hämeen nummillakin, eihän nyt enää heimosotia käydä, joskin\nhiukan totutusta tavasta \"toiskirkkoista\" leikillisesti nälvitään.\nVähitellen häviää sekin heimoerotus ja jää jäljelle vain yksi kansa,\njonka jäsenet kuitenkin palastavat edes käymäsiltään kotipuoleensa —\njoskus kun elämä pahasti kolhaisee.\n\nNiin niin, nyt ollaan Kuopiossa. Ollappa nyt oikein hyvä kynästään, kun\nmuistot mieleen palautuvat! Mutta niitä tulee niin tulvimalla, ettei\nkäypäläisen kynä, hyväkään, niitä kerralla kuvaisi. Pitäisi oleutua,\nkulkea läpi kaikki ennen juostut paikat. Pitäisi mennä Pappilanpurolle\nnahkiaisia kourin koukkimaan — niitä lienee siellä vielä. Olisi ehkä\nasemallakin istuttava 'vekslausta' katselemassa. Kukaties, vaikka\nsiihen vieläkin eläytyisi. Tullessa oli huoli ajurista, mutta ehkä omia\naikojaan sinne kuljettuaan pääsisi kiinni entiseen tunnelmaan.\n\nNiin mutta tosiaan: sittenhän olisi mentävä paljasjaloin kadulle ja\ntapella nujuutettava kaupunkilaispoikain kanssa, ennenkuin aikaisemman\npoikuusajan muistojen kertaaminen olisi täydellistä. Muistan vielä Tatu\nKolehmaisen leveän naaman niiltä ajoilta. Tatulta minä taisin saada\nselkääni muutaman kerran. Mitenkähän kävisi nyt? — Mutta herranen aika,\neihän se sovi. Tatu on Helsingissä, eikä siksi toiseksi tämänikäisen\nmiehen sovi lähteä tappelua hakemaan.\n\nOlisi kai juostava Puijolle ja uudistettava \"kasteenliitto\" — niin\nlienemme me poikaset luokkaliittoamme nimittäneet. Voi sentään,\nkuinka silloin suu \"pakularretassa\" ja punaisen limonaadin vaahdossa\nvannottiin ja vakuutettiin, että sinä ja sinä vuonna, aikamiehinä\nja akoittuneina, suurina herroina, tavataan Punkaharjulla. Se vuosi\noli visusti merkitty luokan liitonmerkkiin ja meillä oli kaikilla\nsuuri halu nähdä omaa maatamme, minkä vuoksi se kokous merkittiinkin\nPunkaharjulle. Niin no, moni meistä lie nähnyt laajalti omaa maata,\njoshan vierastakin, lie usea sattunut pistäytymään Punkaharjullakin,\nmutta tulikohan kukaan siihen luokkakokoukseen — suurena herrana tai\nsuurena narrina, sama se, mutta tulikohan? Eikö liene useammalta\nhävinnyt koko merkki rinnasta ja vuosiluku mielestä? Sellaista on elämä\nja tämän maailman meno. Poikuusajan ystävyys ja yhteenkuuluvaisuus\ntahtovat loppua jo koulun yläluokilla. Ainakin ystäväpiiri supistuu ja\nmelkein aina olemassaolon taisteluun jouduttua muuttuu aivan toiseksi.\nOnhan hauska tavata luokkatoveria ja verestää joku vanha kouluaikainen\nvitsi, mutta mikä siinä lie, että luokkatovereilla myöhemmin elämän\ntorulla tavattaessa on usein niin hirmuisen kiire?\n\nEi toki Väinölännientäkään sopisi jättää käymättä. Ei millään. Jos\noikein poikuusaikaan tahtoisi eläytyä, niin pitäisi kaiketi kertaalleen\nvielä käydä kaatamassa penkit Kallaveteen, vaikkapa nyt yhdeltä\npuolelta, esimerkiksi Kuopionlahteen. Mutta mikä niitä enää keski-ikää\nlähentelevänä yhteiskunnallisena toimihenkilönä kaikkia vierittää\njaksaisi! Voi voi, kuinka me sentään olimme vallattomia. Mennäppä\nkuulaana kevätyönä sellaiseen puuhaan! Kuinka moni meistä sittemmin on\njoutunut yhteiskunnallisella toimialallaan nuhtelemaan toisia ihmisiä\nilkivallasta? Mikä on pappina saarnatuolista paukuttanut maailman\npahuutta vastaan, mikä sanomalehtimiehenä pauhannut lehdessään meidän\nsivistyneelle vuosisadallemme sopimattomasta vandalismista, kuka taas\ntuomarina mätkäytellyt sakkoja ilkivallasta. Miehiäpä tuota on tullut\nmeistä, vaikka poikasena elämänilo joskus puhkesi esiin hieman raisulla\ntavalla.\n\nNiin, ja sitten suurena poikana käytiin Niemellä palokunnan juhlissa,\njoihin säätyläiset maksoivat 75 penniä, muut 50 penniä, koululaiset\nja sotamiehet à 25 penniä. Yläluokilla oli se piikin maksu oikeastaan\nloukkaus, siihen aikaan kun näet kouluun mennessäkin kirjat ajettiin\npalttoon taskuihin, ettei kukaan sivullinen vain olisi erehtynyt\nkoulupojaksi luulemaan. Niin oli mennyt meihin ylpeyden henki, vaikka\nsavukkeensa piti polttaa nurkan takana \"jaakopstaattiin asti\" ja housun\npuntit pakkasivat nousemaan polvia kohti huolimatta siitä, että muoti\nsiihen aikaan suosi enimmäkseen pitkiä housuja. Niin, se oli loukkaus\nse piikin pääsymaksu, mutta kukkaro ei sitä pannut pahakseen, pikemmin\npäinvastoin.\n\nMutta miksi mennä Puijolle? Siellä on uusi näkötornikin, korkea ja\nuudenaikainen. Se vanha, joka seisoi neljän rautalangan varassa, oli\nkotoisempi, huojuikin niin lempeästi.\n\nJa minkä takia tallustella Väinölänniemelle? Tuskin sieltä enää\nlöytyisi sitä ensimmäistä runoanikaan, jonka minä toisen yltäkylläisen\nsydämen kanssa rinnatusten seisten piirtelin erään paviljongin\ntolppaan. Ei se ollut sillä hetkellä syntynyt, vaikka minä niin väitin\nja sain siitä syvän ja paljon puhuvan huokauksen ynnä kostean katseen\npalkakseni. Kyllä se oli minua hikoiluttanut monta yötä, minkä seikan\nminä nyt voin huoleti tunnustaa, koska hän ei varmaankaan enää minua\nmuista — enkä minäkään häntä. Mutta runo on yhä mielessäni, se kuului\nnäin:\n\n    Me tässä valan vannoimme,\n    toiselle toisemme annoimme,\n    lemmelle kaiken kannoimme.\n\nJaa jaa, niinhän sitä siihen aikaan kannettiin, mutta siitä onkin niin\näärettömän kauan.\n\nKas niin, nyt ne tulevat kaikki: Kotkankalliot, Huuhanmäet,\nHaapaniemet, sotaiset harjoitukset seiväs olalla pitkin katuja ja\nosaksi juuri äsken mainituilla kallioilla, mäillä ja niemillä, keväiset\nlaivojen koematkat — kuopiolaisten senaikainen suurin keväthuvi — ja\nmitä kaikkea sieltä rupeaa tulemaankaan muiston kätköistä.\n\nMutta eihän minun tarkoitukseni, Herra nähköön, ollut romaania\nkirjoittaa. Piti pitää vain pientä pakinan pärinää yhdestä\nkesäreissusta, josta on vielä paljon jäljellä.\n\nHyvästi siis Kuopio, ehkä joskus vielä tavataan!\n\n\n\n\nVI.\n\n\n    Kukkuu, kukkuu,\n    Kokkonen nukkuu\n    kasarmin pitkällä penkillä.\n    Vänrikki tulloo ja nykäsöö,\n    Kokkonen kiäntyy ja rykäsöö.\n\nNäin lauleskeli tunnetulla nuotilla alakuloinen sotamies minun\nlähtiessäni jälleen synnyinkaupungistani Kuopiosta lapsuudenkotiani\nKarttulan pitäjää kohden. Hän istui, se sotamies, vaunun penkillä aivan\nniin vakavana, kuin olisi hän juuri ollut menossa uhraamaan henkensä ja\nverensä isänmaan ja kotiseudun puolesta. Poika oli tuskin kyyneleittä\njaksanut erota kauniista kotikylästään Kehvosta ja lähteä matkalle\nkesäleirille, mutta savolainen huumori oli pistänyt sittenkin hänen\nsuuhunsa hiukan koomilliset sanat surumielisen kansanlaulun säveleeseen.\n\nNäin matkoilla joutuu monesti hyvin kiusallisiin tilanteihin.\nVarsinkin kun kuudenkintoista vuoden kuluttua, kuten nyt minä,\ntekee pitemmänpuoleisen kierroksen kotiseuduillaan. Olot ovat\nmuuttuneet, paikat muuttuneet, kaikki ihmiset muuttuneet — ainakin\nmuistisi on heistä monen monta kadottanut, ja sitten onnettomuudeksi\nsinä itse olet muuttunut kaikkein vähimmän, joten jokainen samaan\npäämäärään matkustava tulee kysymään kuulumisia ja keskustelemaan\nkanssasi herttaisen avomielisesti. Olin jo Kuopiossa tavannut monta\nveljeä ja ystävää, joitten nimestä minulla ei ollut kaukaisintakaan\naavistusta, eikä taida tullakaan, jollei suopea kohtalo jollakin\nseuraavalla matkalla tuo heitä jälleen eteeni ja johdata sitten\nmieleeni kaikkia niitä mahdollisesti hyvinkin tärkeitä edesottamisia,\njoihin viheriän nuoruuteni päivinä olen kenties näitten tuttavieni\nkanssa tehnyt itseni vikapääksi. Luojan kiitos, että ihmisellä on\nedes jonkin verran luontaisia näyttelijätaipumuksia, joitten avulla\ntällaisistakin kohtalokkaista yhteensattumista miten kuten selviytyy.\nAsia on verraten yksinkertainen silloin, kun tuntematon ystävä\nkutsuu sinuksi. Hän on siinä tapauksessa avomielinen ja puhelee\nitse niin paljon kaikenlaisista sinulle kylläkin arvoituksellisista\nyhteisistä muistoista, ettei sinun tarvitse muuta kuin ymmärtäväisesti\nmyönnellä ja nauraa höräyttää iloisesti aina, kun ystävä itsekin\nsuvaitsee nauraa. Mutta vanhasta tuttavasta, joka teitittelee, on\npaljon konstikkaampaa selviytyä. Hän on koko-lailla pidättyvämpi ja\nnäyttää vartoilevan, että sinäkin kyselisit häneltä hänen elämänsä\nvaiheita. Tämä on hyvin arkaluontoinen tehtävä. Et tahdo löytää\nsopivaa lähtökohtaa, kun ei sinulla ole edes aavistuksen hiventä\nhänen aikaisemmista puuhistaan, yhtä vähän kuin nimestäänkään. Koeta\nsiinä nyt keksiä jokin napa, jonka ympärillä taitavasti pyörittelisit\nkeskustelua.\n\nOnneksi alkaa Kurkimäen asemalta tulla parempia tuttuja seuraan. Niitä\non piileskellyt toisissa vaunuissa, joista nyt vasta vääntäytyvät\nesille. Osuuskaupanhoitaja seisoo asemalla. Häneen ei aika pysty.\nYhtä punakka on kuin ennen kansakoulussa, jossa hän voitti vanhempien\nhiihtosarjan, minä nuorempien. Mutta kovin on pönäköitynyt, tullut\nyksityiskauppiaan näköiseksi. Yhteishyvän palvelijan pitäisi olla kuiva\nkääkkä, jotta pysyisi kaikkien epäilysten ulkopuolella. Yhteishyvän\npalvelijaahan aina epäillään kaikesta. Mahtaisiko osuustoimintamies\npysyä vielä suksilla? Minun on jo aikoja täytynyt jättää unelmat\npalkinnoista. Kovin on tullut tätä ruhoa.\n\nMikäs se on tuo partaleiju, joka häärää linja-auton luona? Eikö\nvain paistakkin parran takaa entisen sepän Matin hymyilevä muoto?\nOnpa Herra hänelle karvoja siunannut, ihan on koko naama kuin\nturvepehku-osuuskunnan osoitekilpi. Mutta sama hyvätuulinen, hieman\nhidas ja venkoileva savolainen hän on kuin ennenkin.\n\nSitten sitä lähdetään Matin postiautossa.\n\nNe nykyajan mukavuudet, ne ovat jo kotiutuneet suloisen Suomen\njokaiseen kolkkaan. Missä ennen köryytettiin kymmenet kilometrit\nhiljaisella hevoskyydillä, siellä nyt auto mennä vilistää saman matkan\nmuutamassa tuokiossa. \"Autopussilla\" ajetaan nyt jo melkein jokaiseen\nkylään. Vastaantulevat akat ja ukot vielä viime kesänä töytäilivät\nraviojan tuolle puolen ja sieltä siunustelivat uuden ajan kummitusta.\nNyt siirtyvät he vakaisesti vain sen verran, ettei auton kurasiipi\nhipaise.\n\nAika vetää mukanaan, se on etevä koulumestari, antaa havainto-opetusta\nsellaisella voimalla ja väellä, että pitää kovaankin päähän mahtua. Ja\nniin ukkonen ja akkanen, joka vielä viime kesänä piti autoa sellaisena\nrakkineena, ettei siihen selväjärkinen ihminen lähde, ajaa nyt\nitsekin samalla vehkeellä, eikä pahimmassakaan mäessä edes parkaise.\nHevoset vielä maansydämessä säikkyvät tätä uudenaikaista ammattinsa\nsortajaa, mutta vähitellen nekin mukautuvat ja oppivat myöntämään\nbentsiinihevon etevämmyyden kakaramasiinan rinnalla. Kaupunkilainen\nkulttuurihevonen katselee jo välinpitämättömästi konetta ja heilauttaa\nylenkatseellisesti häntäänsä maalaisen ammattiveljensä ja -sisarensa\narkuudelle. Lehmä taas luontonsa mukaisesti asettuu samalla tavoin\npoikkiteloin auton kuin hevosenkin eteen, ja lammas juosta läähättää\nlyhyen kilpajuoksunsa kummankin kanssa. Ne ovat niitä luomakunnan\nvähäisimpiä, jotka luultavasti säilyttävät tylsän suhtautumisensa\nkaikkiin ihmisen ajoneuvoihin halki aikojen. Mutta mitäpä tuosta, antaa\nnoiden ikuisten protesteeraajain olla muistuttamassa niistä vanhoista\nhyvistä ajoista, jotka elävät enää vain runoilijain haaveilevassa\nmielessä.\n\nSiellä elääkin niin monta valheellista ajatusta. Runoilija kaihoaa\naina sinne, minne hän ei pääse. Kamarissaan laulaa hän kaipuutaan\nmerelle myrskyävälle, mutta uskaltaa tuskin tyynelläkään astua\nkalastajapaattiin. Samoin manaa hän ukonnuolta särkemään kaikkea, mikä\nei ole hänelle mieleen, mutta ukkosilmalla sulkee hän ikkunat ja pellit\nja painautuu mielellään kirjoituspöytänsä alle, saman pöydän, joka on\nollut alasimena taottaessa niin monia uhma-aseita.\n\nKyllä on tuttu tämäkin tie, jokainen mäennyppylä ja kivi tuntuvat\nnyökkäävän tervehdyksensä. Tästä sitä ennen kuljettiin kouluun ja\nkoulusta kotiin. Puut vain ovat kasvaneet, mikäli eivät tukkiyhtiön\nmiehet ole entisiä komeita honkia kaataneet. Ja pyöreää puista\nsavutorvea kantavat mökit ovat menneet kaiken maailman tietä. Ennen\nkyytimies niiden kohdalla vitsaili, että separaattori on tuotu\ntuohonkin tölliin, koska kirnu on joutanut katolle. Nyt niistä monesta\non merkkinä vain soraläjä, toisten tilalle taas on kohonnut uusi ja\nnätimpi.\n\nSitten alkavat lapsuuden, leikkikentät. Tuossa rannalla minä opin\nuimaan, tuosta ongin ensimäisen ison ahveneni, jonka johdosta minulla\noli tilaisuus sanoa kalakeitolle kotiin saapuneelle isälleni: Syö\npoikas saalista! Tuossa mäentöyräässä minut ensi kerran tavattiin\ntupakalta. Vanhemmat pojat kiersivät kessuista sätkän, ja minä imin.\nKulki ohitse tuttu mies, kieli isälle, joka selkäsaunan asemasta\nsytytti minulle kotiin palattuani sikarin. Se sikari vei minulta\ntupakoimisen halun isommaksi aikaa. Liekö hänen kasvatusmenetelmänsä\nollut kaikkein uusiaikaisimpia — mutta hyvin se tehosi. Sen sikarin\nkäry on välistä vieläkin sieraimissani.\n\nPian saavutaan perille.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nNyt tulee mies kotiseudulleen kuin hiljan sieltä lähtenyt, onhan tämä\njo toinen kesä peräkkäin. Viime suvena, oltuani poissa kokonaista\nkuusitoista vuotta, tulin arkaillen kuin johonkin syyllinen. Mies,\njoka asuu lapsuudenkotiani, tuli auton pysäyspaikalle vastaan ja otti\nhuostaansa matkalaukkuni. Hän oli ystävällinen ja yleensä niinkuin\nolisi eilen tavattu. Mutta kun hän matkalla pyysi muuatta yhteistä\ntuttavaa puistoonsa kahville, jouduin minä ymmälle. Olinko jo\ntodellakin niin unohtanut lapsuudenkotini? Eihän siellä minun muistini\nmukaan pitänyt olla mitään puistoa.\n\nOlipas kuitenkin. Keskellä pihaa kasvoi komeita puita, koivua, kuusta\nja pihlajaa. Kyllä on kummallinen otus tämä ihminen! Hän on pitävinään\njotakin pyhänä, palaavinaan siihen johonkin yhäti muistoissaan, ja\nkuitenkin saattaa hän niin perusteellisesti ja paljon unohtaa. Niinkuin\nesimerkiksi minä nämä puut. Kuusikolmatta vuotta sitten olin ne itse\npienenä poikasena istuttanut, sitten niitten juurella kymmenen vuotta\nkuppelehtanut ja nuoruuden kukoistuksessa niiden luota poistunut. Sinne\nolivat ne sekaantuneet uusien vaikutelmien suureen ryöppyyn. Niitten\npienoisten pihlajien kuva saattoi elää jossakin sielun pohjalla, mutta\nne pihlajat eivät olleet siellä kasvaneet niinkuin pihamaallaan. Mies\noli kasvanut, ajatukset varttuneet, suuret kokemukset painaneet alleen\nlapsuuden pyhät pihlajat ja elämäänsä aloittavat koivut. Siinä sai\nsitten mies hävetä muistinsa lyhyyttä.\n\nMutta tuttavuus solmittiin uudestaan, ja niitten oman käden istuttamien\npuitten alla vietettiin ihania heinäkuisia iltoja.\n\nTänä kesänä ollaan jo taas hyviä vanhoja ystäviä. Puut ovat vuoden\nkuluessa ikäänkuin entisestään komistuneet, vai mahtaako niitten\nistuttaja vain olla tekevinään sellaisen huomion korvatakseen entisen\nlaiminlyöntinsä. Ainakin lausuu hän puitten nykyiselle omistajalle\nsellaisen kohteliaisuuden.\n\nJaa, sitä ollaan nyt sitten taas \"omassa\" pitäjässä. Tästä lähdettiin\nopin teille ja käydä juntattiin kansakoulua pienestä seitsenvuotisesta\nvekarasta. Se kansakoulu täytti viime syksynä kolmekymmentä vuotta.\nEnsimmäinen oli pitäjässä, muuatta tehtaan koulua lukuunottamatta.\n\nKovin epäillen ukot siihen silloin suhtautuivat. Aluksi ei koululle\ntahdottu saada sopivaa huoneistoa, mutta sitten muuan rahanahne\nkörttiläinen antoi sille suojan. Niin oli kuitenkin hänkin sydämissään\nopinahjoa vastaan, ettei pannut omia poikiaan siihen. Olivathan ne\njo kylläkin jonkin verran sivuitse tavallisen kansakouluiän, mutta\neipä vanhuudesta ollut väliä silloin. Muutamia valistushaluisia\nisäntiä oli kirkon lähimmässä ympäristössä, ja he lähettivät vieläpä\nkuudentoistakin vanhoja perillisiään oppimaan. Mutta toiset jurrottivat\nsivussa. Tuumivat vain, että antaa joutavien touhuta, kyllä siitä\ntarpeensa saavat; on tässä ennenkin toimeen tultu ilman kouluja ja\ntullaan edelleenkin, herroja ja tyhjäntoimittajia niissä kasvatetaan,\nei kuonnu käsi aatran kurkeen koulun käyneellä.\n\nNiin silloin. Mutta lähinnä seuraavat vuodet aikaansaivat suuren\nmuutoksen. Turhaa olisi puhua, että muutos tapahtui ihmisten mielissä.\nVielä mitä! Ei Savon ukkoihinkaan — poikkeuksista tietysti puhumatta —\nmennyt mikään erityinen basilli, joka sitten levitti sivistyskaipuuta\nkuin kulkutautia. Eipä toki, heitä elähytti vain jalo keskinäinen\nkilpailu: kun kerran siellä ja sielläkin koulu on, niin sittenpä\nhitto, ettei sitä saada meidän kulmakunnalle. Ja saatiinhan se. Tuskin\noli kahdeksaa vuotta kulunut kirkonkylän koulun perustamisesta,\nkun pitäjään oli niitä ilmaantunut kolmetoista. Ja nyt niitä on\nkaksikymmentä, niin että lisäys viimeisenä verraten pitkänä ajanjaksona\nja vielä oppivelvollisuustaistelun aikakaudella ei ole enää mikään\nerinomainen.\n\nSillä tavoin tässä Suomessa on kansansivistys eteenpäin kulkenut:\nvähemmän sisällisen halun pakotuksesta kuin aivan tavallisesta ihmisen\npahasta tahdosta, varsin ulkonaisista kunniavaikutteista. Ei sitä\nkukaan ole niinkään koulun tuomasta opin siunauksesta piitannut, mutta\nomaan kylään se on pitänyt saada, koulu, kun kerran naapureillakin on,\nsiinä kaikki. Mutta numerot puhuvat huimaa kieltä. Niitten valossa tämä\nkansa on maailman valistuneimpia, niin että sopii laulaa kuin vanhassa\npiirilaulussa:\n\n    Tuoppas kultas rinnalle,\n    niin kaunihimp' on mun,\n    on mun, on mun...\n\nKun sitten ulkomaalainen vieras saapuu maahamme, leväytetään hänelle\nauki tilastot ja sanotaan: mitäs vieras tykkää, eikö ole komeata?\nKäytetään häntä vielä suurimmissa kaupungeissa ja maaseutua ihailemassa\nImatran valtion hotellissa sekä erinäisissä matkailijayhdistyksen\nsamanlaisissa paikoissa, ja ihmepä on, ellei hän omaan maahansa\npalattuaan kirjoittele kauniita legendoja julmetun valistuneesta\nkansasta kaukana Pohjolan erämaissa. Ja jos sitten vielä tulee\nonnellinen sattuma avuksi, niin kuva on sitä loistavampi.\n\nEhkä puolisentoistakymmentä vuotta sitten vieraili muuan saksalainen\nmatkustaja Helsingissä. Kempin hotellin nurkalla kääntyi hän omalla\nkielellään passipoliisin puoleen ja sai myös saksalaisen vastauksen.\nIhastuneena kirjoitti hän kotimaansa lehtiin, että jo tapasi\nkerrankin sivistyneen maan, kun kaikki poliisitkin osaavat saksaa.\nTosiasia kuitenkin oli, että Helsingin poliisilaitoksen silloin ehkä\nkahdeksaansataan nousevasta miehistöstä tämä yksi osasi jonkin verran\nmainittua kieltä. Mutta Suomea oli kuitenkin \"tehty\" tunnetuksi\nulkomailla.\n\nVaikka miten lienee tunnetuksi _tulemisen_ laita? Yhtä mittaa\nvalitetaan sanomalehtien pikku-uutisissa, että kirjeitä saapuu\nHelsinkiin Moskovan kautta, vaikka tämän tasavallan pitäisi olla\ntunnettuna barrikadina Moskovan ryönää vastaan. Suomalaiset juoksevat\njoka neljäs vuosi maataan tunnetuksi olympialaisissa, mutta erehdyksiä\ntapahtuu sittenkin. Tällä en tahdo vähimmässäkään määrässä halventaa\nolympialaisia kisoja, jotka nostattavat, silloin kun niissä voitetaan,\nvähän itsekunkin harjaksia, ja hyvähän olisi, jos tasavallan\nlaina-asiat saataisiin järjestykseen maratonilla ja keihäällä.\n\nJa vielä parempi, että maa olisi todella sivistyneitten kirjoissa.\nRaakojen veritöitten jokapäiväinen luettelo sanomalehdissä ei\nkuitenkaan anna meistä hyvää todistusta.\n\nKyllä kai meidän kulttuurimme sittenkin on toistaiseksi pääasiassa\nnumeroissa? Härmän ajat ja tavat ovat vielä liian likellä, ja Hanssin\nJukat ja Rannanjärvet elävät muuallakin kuin kansanballadeissa.\n\nMutta olkoonpa, että merkityksemme kulttuurikansana vielä onkin\nheikko. Olkoonpa, että meillä vielä, niin Savossa kuin muuallakin,\nmieluummin tanssitaan valistusseuroille rahaa kokoon kuin valistutaan\nja valistetaan, niin monessa maalaisessa asuu kuitenkin valtava\ntiedonjano. Savon sydämessä kuunnellaan usein puhujaa henkeä vetämättä,\nja sama on laita muissakin maakunnissa. Todellista valistusta\nharrastavan ja hakevan joukon ei tarvitse olla suuren, koska sen\non seurattava opetusta aivoillaan eikä tunteillaan. Opintokerhot\nalkavat vähin menestyä kaikkialla. Ne tekevät siunauksellista työtä.\nJos valistustyötä saadaan jatkaa häiritsemättä, voidaan ehkä piankin\nesittää täältä Pohjolasta sivistyskansa muutenkin kuin kylmillä\nnumeroilla.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nMeillä oli myös olympialaiskuume täällä maalla. Se on tarttuva tauti,\njota Suomen kansan suuri enemmistö potee joka neljäs vuosi, paitsi\nsuurien sotien aikana, jolloin kuumetta ei tavata. Sen tuntomerkit\novat jonkin verran erilaiset eri ihmisissä. Tavallisesti tunnetaan\npotilas kuitenkin siitä, että hän alkaa huutaa: hei, hei, hei, ja\ntehdä ilmahyppyjä. Varsinkin kaupunkipaikoissa on olympialaissairailla\ntaipumusta kokoontua yhdeksi raivoavaksi ja meluavaksi laumaksi ja\nriekkua pitkin öitä häiritsemässä terveitten ihmisten unta. Yhteiskunta\non tätä tautia vastaan voimaton. Ainoa lääke sille olisi, sikäli kuin\nse Suomessa esiintyy, suomalaisten häviö joka neljäs vuosi uudistuvissa\nolympialaiskisoissa, mutta sekään ei ole toivottavaa.\n\nMeissä täällä maalla ei olympialaiskuume esiintynyt yhtä voimakkaana\ntai ainakaan ei sellaisena joukkohumauksena, joka muistuttaa meidänkin\nmaassamme levinnyttä uskonnollista helluntailiikettä. Sehän kuuluu\npanevan hengen saaneet piehtaroimaan ja potkimaan. Mutta omat\nvaikutuksensa oli olympialaistaudilla täälläkin. Satuin matkalle\njuuri olympialaisten edellä ja muutamaan kertaan jo vaunussa jaettiin\nmitalit. Minuunkin vakiinnutettiin se luja usko, että keihäänheitto\non kokonaan Suomen ja kymmenentuhannen metrin juoksu niinikään,\njollei se Witte (Wide), ruoja, satu pakkautumaan väliin. Mutta senkin\nvaralle oli keksitty selitys, joka jo junassa tunnettiin, että Witte\non jyväskyläläinen — vähintään. Ne olivat niitä ensimmäisen päivän\notteluja, pitemmälle ei matkalla muistettu yksityiskohtia, mutta noin\nylimalkaan määrättiin Suomelle melkein kaikki mitalit. Minkä nyt ehkä\njoku \"ronssinen lätkä\" annetaan Amerikalle.\n\nSitten meni ensimmäinen kilpailupäivä, ja vasta toisen päivän\niltapuolella tuli tieto, että Myyrä oli saanut keihäässä ensimmäisen\npalkinnon, mutta muita ei ollut luonannut. Emme tunteneet erityistä\npettymystä, joskaan ei riemuakaan. Mutta sitten saatiin kuulla, että\nkymmenellätuhannella oli ollut monta suomalaista etupäässä. Silloin\ninnostui meidän isäntä ja sanoi:\n\n— Pojat, menkääpäs mittaamaan kymmenentuhatta metriä tuonne maantielle,\nniin juosta hiipastaan matka, että nähdään, mitenkä paljon parempi se\nRitola on tavallista miestä.\n\nPikkupojille järjestettiin kolmen metrin pituinen ongenvapa ja\nneuvottiin, että kun otatte tämän 3333 kertaa, niin siinä se\nsuunnilleen on ja sitten juostaan joka mies.\n\nPojat olivat tehneet uuden jakolaskun ja tulivat takaisin sen tiedon\nkanssa, että he olivat pistäneet vapansa sata kertaa ja päässeet\nTuppurin tienhaaraan. Siellä on käännekohta, startti tapahtuu meidän\nveräjältä. Rata on selvää maantietä, eikä mitään pariisilaista koksia,\nja se on juostava kymmenen kertaa edestakaisin.\n\nIsäntä kyseli, että olisikohan tarpeen oikein piikkikengät, mutta kun\ntalon urheilutarvevarastossa ei sellaisia ollut, tyytyi hän tavallisiin\nsavolaisiin lapikkaihin. Myöskään ei meistä kukaan edustanut maan\nvärejä, vaan kukin omaansa. Kahdella kaupunkilaispojalla vain oli\nepämääräisen punaiset uimahousut. Muut lähtivät tavallisen pituisissa\nnimettömissä. Niitä kahta kaupunkilaispoikaa nimitimme Neuvosto-Venäjän\nedustajiksi, koska heidän uimahousunsa olivat yhtä haalistunutta\npunaista kuin mainitun maan väri. Punaisella värillä on, silloin kun se\nyrittää esiintyä liian kirkkaana, se ominaisuus, että se päivänvalossa\nmuuttuu valkoiseksi. Isäntä itse sanoi olevansa Ritola ja näyttävänsä,\nmiten sitä oikein juostaan. Hän kehui pojasta pitäen olleensa mainio\njuoksija, ja samoilla lapikkailla, joilla hän nyt aikoi startata, oli\nhän vielä viime talvena hiihtänyt ainakin yhtä kovaa vauhtia kuin\naikoinaan nykyisen suurjuoksijan kaima, hiihtäjä Ritola.\n\nLähtöviivalle asettui ikäjärjestyksessä nuorimmasta vanhimpaan: kolme\npoikasta, allekirjoittanut ja isäntä. Me muut olimme avojaloin, isäntä\nvain lapikkaissa. Palkintotuomarina, lähettäjänä ja ajanottajana,\nsamoin kuin tavallaan kisojen järjestäjänäkin, toimi isännän veli,\nräätäli ja aktiiviurheilija, jonka erikoisalana olivat lyhyet matkat,\nminkä vuoksi hän ei harjoituksen puutteessa sanonut voivansa lähteä\nnäin pitkälle matkalle. Asiantuntijana antoi hän meille erinäisiä\nneuvoja: parasta on lähteä hiljanverkkaan, jotta riittää voimia\nloppukiriin, samoin ei ole terveellistä nauttia matkalla virvokkeita,\nkoska ne voivat vaikuttaa vahingollisesti suolistoon. Sitten me\nlähdettiin, ja palkintotuomari-lähettäjä-ajanottaja-järjestäjä jäi\nmaaliviivalle kädessään viisitoistakivinen hopeakapselinen Tobias.\n\nMinä asetuin johtoon, sitten tulivat pikkupojat ja viimeisenä isäntä.\nVauhti tuntui hyvänpuoleiselta, ja pian aloin tehdä huomattavasti\nkaulaa. Lähellä Tuppurin tienhaaraa, jonne oli kolmesataa metriä ja\njossa oli käännekohta, sain lievän pistoksen ja katsoin parhaaksi\nkeskeyttää. Pikkupojat juoksivat yhdessä rykelmässä sivuitse ja\nhuomauttivat, että matka on juostava takaisinkin, vieläpä useampaan\notteeseen. He luulivat minun erehtyneen matkan pituudesta, mutta minä\nsanoin, että pistoksen vuoksi on minun valitettavasti luovuttava\nkilpailusta.\n\nVasta hyvän ajan kuluttua tuli isäntä nähtävästi hyvissä voimissa.\nMinä istuin silloin kivellä ja kysyin, olisiko hänellä mahdollisesti\nsavukelaatikko taskussaan, koska minä olin unohtanut omani kotiin.\nHän katsoi minuun halveksivasti ja sanoi, että sellainen mies,\njoka ei jaksa juosta kymmentätuhatta metriä, kun Pariisissakin on\nkolme suomalaista ollut ensitiloilla, eikä halua tuottaa kunniata\nmaalleen saavuttamalla uutta maailmanennätystä, ei ansaitse tupakkaa.\nLisäksi huomautti hän, että hän tuntuu olevan kunnossa ja epäilee\nkymmentä kilometriä liian lyhyeksi matkaksi, pitäisi olla vähintään\nmaraton. Tällä matkalla hän tuskin kerkiää lyödä Ritolan uutta\nmaailmanennätystä, mutta toivoo sentään saavuttavansa sangen hyvän ajan.\n\nIsäntä läksi hölkyttelemään edelleen, ja minä jäin kivelle, vähän\nnolostuneena saamastani läksytyksestä, mikä kylläkin saattoi olla hyvin\nansaittu. Pikkupojat tulivat sitten takaisin yhä edelleen samassa\nryhmässä ja sanoivat, että kierrosajaksi — kuusisataa metriä — oli\nilmoitettu siinä kolmen minuutin korvilla.\n\nKului epäilyttävän pitkä aika, eikä isäntää näkynyt. Minä kiroilin\nhiljakseen — kun se tupakkalaatikko jäi kotiin, olisi tässä joutessaan\nvedellyt savut. Lopulta saapui isäntä hikisenä ja läähättäen.\n\n— Piru tätä juosta lötköttäköön, kun ei ole mitään pakkoa, sanoi\nRitola. — Siirräppä vähän takapuoltasi. Tuossa on tupakka!\n\nMe pistimme sauhuksi, ja suurjuoksija alkoi vähitellen tointua.\n\nRaskasta on tuokin homma. Tulikohan edes puoli matkaa juostuksi?\n\n— Ei, hyvä mies, vakuutin minä. — Sinä juoksit justiin yhdeksänsataa\nmetriä, et siis kunnolleen kymmenettä osaakaan.\n\n— Vai ei sitä tullut enempää. No jo pitää olla hevosen kaviot sillä\nmiehellä, joka koko matkan pistelee puolessa tunnissa.\n\n— Ei sitä hevosen kavioilla juosta, mies siinä pitää olla, mutta ei\nnäy meistä olevan näihin reissuihin. Joko on Ritola saanut henkensä\ntakaisin, mennäänkö pois?\n\nMe lähdettiin kävelemään. Pojat olivat keskeyttäneet maaliin,\njuostuaan tuhatkaksisataa metriä. Heillä olisi kyllä riittänyt voimia\npitemmällekin, mutta jostakin tuntemattomasta syystä oli heille tullut\ntappelu aivan maaliviivan lähellä, jolloin palkintotuomari oli katsonut\nvälttämättömäksi sulkea heidät pois kilpailuista sopimattoman käytöksen\nvuoksi.\n\nSenjälkeen me emme enää kilpailleet, mutta seurasimme kyllä\nolympialaisten menoa edelleenkin suurella mielenkiinnolla.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nNyt on sunnuntai ja kuuluu veisuu. Sadan metrin päässä meistä\non kirkko. Se on väliaikainen, sijaitsee nuorisoseuran talolla,\nsalissa, jossa on ennen tanssia ritkuteltu saksanpolkat, vinteriskat,\ntoonauvalssit y.m. ryplätykset siltä ajalta, kun nuorisoseuraväki ei\nvielä tuntenut jazzia, shimmyä j.n.e. Kun tätä nuorisoseuran taloa noin\nkahdeksantoista vuotta sitten ruvettiin puuhaamaan, nousi seurakunnan\npapisto hanketta vastaan haukkuen raamatunselityksissä ja saarnoissakin\ntulevan talon Baalin temppeliksi, joka tulisi levittämään riettautta\nja epäsiveellisyyttä ympäristöön. Tämän pitäjän papisto ei vieläkään\nloista erikoisella vapaamielisyydellään, se kirkottelee synnyttäneet\nnaiset ja seuraa yleensä kirkkolain kaikkein vanhimpiakin pykäliä.\nOltakoon nuorisoseurasta mitä mieltä tahansa, niin varmaa kaikessa\ntapauksessa on, etteivät savolaiset nuoret miehet olisi käyneet\nyöjalassa ainakaan sen vähemmän, vaikka nuorisoseuran talo papiston\nvastustuksen vuoksi olisi jäänyt rakentamattakin.\n\nNyt tämä synninalho on kelvannut kirkoksi. Sattui näet niin hullusti,\nettä seurakunnan kirkko nelisen vuotta sitten paloi, ja sen vuoksi\nsaarnaavat samat papit, jotka aikoinaan pauhasivat tätä epäjumalan\ntemppeliä vastaan, nyt samassa talossa. \"Niin muuttuu maailma, Eskoni\",\nsanoi nummisuutarin Topias.\n\nSe kirkkojuttu on jakanut tämän pitäjän niin, että entisistä\npuoluerajoistakaan ei kaikistellen tahdo saada selvää. Siinä ovat\nmenneet hiukan sekaisin yksin maailmanvallankumouksellisetkin. Nyt\njakaantuvat pitäjäläiset pikemmin asuinpaikkansa kuin puolueen mukaan.\nOn olemassa kolme leiriä, ja jokainen kulmakunta tahtoo välttämättä\nkirkon omaan kyläänsä..\n\nNämä vuodet kirkon palon jälkeen on riidelty ja räisketty, käyty\nmaaherrat, tuomiokapitulit ja valtioneuvostot. Ja tulokseksi on saatu,\nettä vanha pitäjä on nyt tavallaan jaettu kolmeen seurakuntaan, joista\nyhdelläkään ei ole kirkkoa ja vain yhdellä on papit. Siis tosiasiassa\non edelleenkin vain yksi lammashuone ja kaksi paimenta, niinkuin\nennenkin. Kerran äkämystyivät vanhan seurakunnan jäsenet ja erosivat\ntuhatkaupalla kirkosta, mutta suurin osa on hissukseen hiipinyt\ntakaisin \"Aaprahamin helmaan\". Ja edelleen pidetään kokouksia, joissa\neivät merkitse mitään valkoisuus ja punaisuus — vanhat rotumerkit...\nvaan sen- ja senkirkkoisuus. Lukuisain valituksien ja asiapaperien alla\non hyvässä sovussa äkkijyrkkien, vaaleanpunaisten ja vitivalkoisten\nnimiä.\n\nMe istuimme yhtenä iltana kauan aikaa pihamaalla pihlajien alla\nvanhan tuttavani, entisen Riätälin Jussin kanssa ja resuneerasimme\ntästä kirkkoasiasta. Tätä miestä kutsuttiin ennen poikuus- ja\nnuoruusvuosinaan, jolloin kesät yhdessä juoksentelimme, vain Riätälin\nJussiksi. Hänen isänsä oli räätäli, kummankaan sukunimeä ei löytynyt\nmuualla kuin kirkonkirjoissa ja veroluetteloissa. Nyt on Riätälin Jussi\njo saanut pitäjässä yleisesti tunnetun sukunimenkin, mutta minä kutsun\nhäntä vain vanhalta muistilta, kuten mainittu. Tämä Jussi oli 22 vuotta\nsitten perustamassa kirkonkylän työväenyhdistystä erään sakin kanssa,\njohon allekirjoittaneellakin kuusitoistavuotisena nallikkana oli kunnia\nkuulua. Me uskoimme silloin seisovamme lujasti sosialismin pohjalla ja\nlienee seistykin, koskapa samainen yhdistys yhä edelleenkin elää ja\nvaikuttaa n.s. noskelaisena kommunistisen sekamelskan keskellä. Kun\nkommunistit alkoivat siinä rikuneerata, erotti yhdistys heidät heti\nensimmäisen näytöksen jälkeen, niin ettei jäänyt siementäkään, ja siten\non yhdistys lujasti pysynyt isäinsä uskossa.\n\nNiin, tämä Riätälin Jussi on siinä kirkkoasiassa vanhan seurakunnan\npomomiehiä, niinkuin kunnan asioissa yleensäkin. Hän nauttii pitäjässä\nsuurta luottamusta ja on monien muitten pienempien hommien ohella\nkunnanvaltuuston puheenjohtaja.\n\nHän sanoi minulle, että riidellään kuinka kauan hyvänsä, mutta kirkon\npitää tulla entiselle paikalle, eikä sitä saa kuljettaa mihinkään\nsyrjäkyliin. Ja jos luulevat nurkkakuntalaiset kannattavan Herran\ntemppeleitä rakennella, niin tehkööt — se ja se vieköön — vaikka joka\nkylään, mutta pitää se heillekin tehdä.\n\n— Mutta ethän sinä, veliseni, tunnu niin kirkon kipeältä, uskalsin minä\nhuomauttaa Jussin luennon loputtua, — ettei se laitos joutaisi sinusta\nnähden muuannekin. Tulee vain kuluja rakennuspuuhista ja...\n\n— Tulkoon, kyllä ne kestetään. En minä kirkkoa tarvitse, mutta niitä on\nukkoja ja akkoja, jotka tarvitsevat, ja minnekäs ne rengit ja piiatkaan\nriiuulleen tulisivat, jollei kirkolle. Minä en käy kirkossa, mutta en\nkatso kieroon niitä, jotka käyvät. Sitäpaitsi on tämä meidän puoli niin\njärjestetty, että ihmiset tulevat pyhinä liikeasioissaan kirkolle,\narkisin kun on leivän edestä aherrettava. Siinä sitten tulevat sekä\nhengelliset että ruumiilliset asiat toimitetuksi saman tien.\n\n— Mutta vanhana sosialistina ei sentään luulisi...\n\n— Kyllä minä sen virren olen kuullut. Käyppäs kerran kirkon\nkokouksessa, niin näet siellä niin noskensa kuin kommunistinsa\nsuuna-päänä liehtomassa syrjäkyläseurakuntain puolesta. Tämä on nyt\nmeillä päivän kysymys, ja siihen sekaantuvat kaikki, niin uskovaiset\nkuin uskottomatkin, ja tämä asia ajetaan päähän asti, tulkoon se sitten\nmilloin tulee ja minkälainen tulee. Vanhat puoluetoveritkin ovat nyt\njoutuneet vastakkain. Luuletko sinä nurkkakuntaharrastusten poistuneen\nkansasta niin vain kuin puhallettuina? So so, poika, oman tuvan\nnurkalta sen pitää kirkon näkyä. Ei tässä ole niinkään paljon kysymys\nitsestään kirkosta kuin siitä, kenen paidassa kaulus kestää, kuten\ntäällä Savossa sanotaan.\n\n— Niin, niinpä taitaa olla, piti minun jo myönnytellä, — ihmisillä on\nomat pienet harrastuksensa, eivätkä ne taida niin vaarallisia ollakaan\nkuin vielä vuosikymmen sitten uskoteltiin.\n\n— Johan nyt. Jollei meillä ole sen pahempaa vihollista kuin nykyinen\nkirkko, niin kyllä selvitään. Annetaan ihmisten pitää päänsä ja käydä\nkirkossa, jos heitä kerran haluttaa. Enemmän ne muutenkin käyvät\nkirkolla kuin kirkossa.\n\nMinun täytyi myöntää, että Jussin todisteluissa oli logiikkaa, selkeätä\nja kansanomaista. On aina vähän vaarallista ottaa asioita liian\nyksipuolisesti. Pitää ymmärtää toistaan, sillä tavoin sitä eteenpäin\npäästään, eikä sokeasti päätä seinään puskemalla oman vakaumuksen\npuolesta. Mutta toiselta puolen: kunpa karttulaiset sopisivat ja\ntekisivät kolme kirkkoa, olisihan sekin myönnytys toisten vakaumukselle.\n\n\n\n\nX.\n\n\nMe istuimme Tolos-Taavetin kanssa ongella.\n\nTämä Taavetti on niitä mielikuvitusihmisiä, joita savolaisissa\non runsaasti. Ja joissakin erikoisissa tilanteissa on hän ollut\nrunoilijakin. Hän on nykyään kunnan hommissa ja kunta on uskonut\nhänelle raittiudenvalvojan viran, minkä vuoksi hänen yksityiselämänsä\nluonnollisesti on nuhteeton ja kaiken epäilyksen ulkopuolella.\n\nNiin, mielikuvitusta savolaisissa löytyy, varsinkin kun tämä\nheimo pitää kalastusta ja metsästystä tärkeänä sivuelinkeinonaan.\nKaikkikin Suomen kansan kalastajat ja metsästäjät ovat tunnetusti ja\ntunnustetusti mielikuvitusihmisiä, oikeita hengen jättiläisiä tässä\nsuhteessa. Allekirjoittanut näki vuosia kahdeksan, yhdeksän taaksepäin\nsiperialaisen talonpojan vetelevän maalle hirveitä köriläitä Ob-joesta,\nja hänelläkin oli tapana punnita saaliinsa, mutta siperialainen\ntalonpoika oli onneton arki-ihminen, joka sanoi painon vieraalle naulan\npäälle. Sellaiseen anteeksiantamattomaan virheeseen ei suomalainen\nkalastaja tee itseään koskaan syypääksi. Hänelle eivät luodit ja painot\nole merkitseviä muuta kuin siinä tapauksessa, että hän joutuu ostamaan\nkaloja näyttääkseen kotona oikean Pietarin kalansaaliin, mikä niin\nsanotulle urheilukalastajalle tapahtuu sangen usein. Silloin tutkii hän\npuntarin viirut visusti ja on mieluummin taipuvainen painoa vähentämään\nkuin enentämään. Mutta kertoessaan kaupungissa kesälomansa aikaisista\nsaaliista mittaa hän jo eri tavalla. Hän on jo silloin päässyt taas\nmielikuvituksen maailmoihin.\n\nTämä Tolos-Taavetti, jonka kanssa me istuimme ahvenheinikon rinnassa,\noli vanha kalamies ja eränkävijä. Parhaimpana heinäntekoaikana oli\nhän valmis heittämään viikatteensa ja lähtemään vieraan mukana\nahvenheinikolle, ja heti sinne päästyään oli hänellä tarina valmiina\neilisiltaisesta kalansaaliista: he kun pojan kanssa olivat tunnin\nkuluessa vedelleet viisitoista kiloa köriläsahvenia. Eikä Taavetti\nyhtään hätkähdä, vaikka eukko illallista syödessä sanoa tokaiseekin:\n\n— Olivathan ne tuon pojan kanssa eilen illallakin ongella, mutta eipä\ntuolta kunnolle keittoa tullut. Minkä lienevät tuoneet parikymmentä\nsormenmittaista rassia.\n\nTaavetti katsoo vain hiukan halveksivasti vaimoonsa, ikäänkuin tahtoen\nsanoa, että on siinä ihminen, joka ei ymmärrä kalastuksen päälle mitään.\n\nMe imemme kumpainenkin piippuamme, minä hiukan kärsimättömästi,\nsillä kala ei ala näpätä, mutta Taavetti on aivan rauhallinen, hänen\nkasvoillaan asuu suorastaan profeetallisen tyyni ilme.\n\n— Kyllä se oli eilen tuloa, selittää hän. — Me ei tahdottu keretä\nnyppiä niitä, pojan moskulakin veteli kuin huutolaispoika mykyjä\npadasta. Eivät näy vielä olevan syönnillään, niillä on oma\nateria-aikansa ahvenillakin. Sitten kun ne rupeavat toplaamaan, niin\nsiinä on ihan hukassa.\n\nSitten kääntyy puhe vanhoihin asioihin. Me olemme Taavetin kanssa\nentisiä eräveikkoja. Samoilimme ennen metsiä ja saimme jonkun teiren\ntai metson, kun sattui, ja olimme saamattakin, mikä tapahtui ainakin\nyhtä usein. Taavetti muistelee noita vanhoja retkiä ja näyttää\ninnostuvan muistoista.\n\n— Muistatko, kun tuosta Lapinmäeltä ammuit metson. Se juutas koetti\nkiertää puunrunkoa, mutta sinä narrasit esille ja paukautit alas. Oli\nse aika vonkale, eikö se painanut kymmenkunta kiloa, vanha ukonkarilas,\nmutta kyllä kai se oli rasvainen?\n\n— Oli se, myönnyttelin minä, vaikka valitettavasti en muistanut\nkoko tapauksesta mitään. Enkä minä suinkaan voi moittia muistiani\nmetsästysasioissa. Päinvastoin tahdon eräseikkailuita muistaa vähän\nliikaakin. Mutta hyvä näin, tätä metsojuttua kun kehitellään, niin\nsyntyy siitä oiva historia lisää kokoelmiin.\n\n— Meillä taisi olla siltä reisulta palatessa kolmattakymmentä teertä ja\nneljä metsoa, muisteli Taavetti.\n\n— Niin taisi olla, muistelin minä mukana, vaikka toden tunnustaakseni\nei minulla koskaan eikä kenenkään kanssa ole ollut sellaista eräonnea.\n\nMuistuupa tässä mieleeni, että Taavetin äiti, viidenkahdeksatta vanha\nmuori, oli hiljan käynyt luonani ja kysellyt, olinko ollut Taavettia\ntapaamassa, me kun ennen aina olimme yhdessä metsällä ja kannoimme\nniin tuhottomasti lintuja kotiin. Hänkin oli mielikuvitusihminen,\nmutta mikäs kumma se, kun oli monta poikaa ja kaikki metsänkävijöitä.\nTaavetin vaimo sensijaan näkyi olevan arki-ihminen huolimatta siitä,\nettä hänellä oli miehenä kalastaja ja metsästäjä. Toiset ihmiset ovat\nparantumattomia, heihin ei saa runollisuutta väkisenkään.\n\nSitten muisti Taavetti, että me olimme ajaneet hirveä näillä main\nyhtenä syksynä. Tämä rantapuoli oli ollut jäässä, ja hirvi oli juossut\njäätä myöten juuri tuohon Naparinsaareen, ja me olimme hilpaisseet\nperässä. Mutta sitten oli tullut Naparin toisella puolen sula, hirvi\noli puulautunut järveen ja uinut matkoihinsa.\n\n— ... ja olisi me ammuttu, vaikka se ja se olisi ollut, jos hollille\nolisi päästy, lopetti Taavetti jännittävän kertomuksensa.\n\nEikä hän edes kysynyt minun mielipidettäni siitä ampumisasiasta,\nhän oli muutenkin varma minun myönnytyksestäni. Ja tietysti me\nolisi ammuttu, selvähän se, mutta pahinta asiassa on, etten minä\nmilloinkaan ole nähnyt hirveä muuta kuin täytettynä eläintieteellisissä\nkokoelmissa. Sitäpaitsi silloin, kun edelläkerrotun olisi pitänyt\ntapahtua, olin minä koulupojan ominaisuudessa paikkakunnalta poissa\naina elokuun lopusta lähtien, eikä Naparin ja mantereen väli ole\njäätynyt minun ja tuskin Taavetinkaan muistin aikana elokuussa.\nKuitenkin on tämä hyvä juttu ja sopii kerrottavaksi hauskassa seurassa,\nvarsinkin kun siihen liittää pienen episodin hirven potkaisusta y.m.\nPaikallisuutta sopivasti muuttamalla käy se täydestä missä hyvänsä ja\nkenen suussa tahansa.\n\nNiin, palatakseni pääasiaan, oli meillä järveltä tultua ahvenia\nkahdeksatta kiloa. Ne rupesivat syömään kuin peijakkaat siinä Taavetin\ntarinan aikana. Tahtoivat kai näyttää vieraalle, että ei sitä tarvitse\njuttuja keksiä, annetaan aiheellista kerrottavaa. Mutta valitettavasti\nei aiheellisessa ole paljoa kertomista. Tosi on niin pian sanottu.\nUskoneeko joku sitten tätäkään totuutta?\n\n\n\n\nXI.\n\n\nOnpa oikein jeevelin kuuma päivä.\n\nMe lojuimme poikien kanssa auringossa Lehmisalmen kalliolla, ja\nnyt kirvelee nahkaa. Se kun ei tämä ihminen osaa nauttia mistään\nkohtuudella. Jos sillä on onnea ja hyvyyttä, niin se ei kykene\nkäyttämään sitä taiten; jos sitä taas joskus onnettomuus kohtaa, niin\nse kahmaisee senkin kaikki kerrallaan ja näyttää surkeammalta kuin\ntarvitsisikaan. Kohtuus kaikessa, hyvät ystävät!\n\nMeitä seurasi tosiaankin onni: sellainen aurinkokylpy, ja sitten\nPuroniemen katiskasta vakallinen hauenpuria. Niistä tehtiin oikein\nmaalaismallinen kalakeitto. Liekö tullut syötyä liiaksi, koska niin\nmukavasti vetää kyljelleen. Mutta maalle ei ole tultu raakamaan, uni ei\nsaa voittaa. Korkeintaan sopii viskautua sohvalle pitkäkseen ja ottaa\nkäsiinsä viimeinen sanomalehti. Se riesa täälläkin on siedettävä, kun\nposti, onneton, tulee joka arkipäivä.\n\nSohva on maalainen, oikein tunnelmallinen, puinen ja seinään päin\nkalteva. Siinä tulee nöyrälle mielelle ja alkaa vihellellä hiljakseen:\nEn oo liian pieni lapseks' Jumalan...\n\nMistä nyt johtuikaan mieleeni juuri tuo lenseä laulelma? Ehkä siksi,\nettä kuulin sen kerran harvinaisessa tilaisuudessa. Teenpä taas\nsyrjähypyn — sitähän tämä on koko kertoelma — ja juttelen.\n\nOli rauhaisa syyskuun aamu Suomen tasavallan pääkaupungissa.\nIhmissydäntä lämmittävä tunnelma näytti vallanneen koko luonnon.\nKadulla ei kuulunut edes esivallan jykeviä askeleita. On aivan\ntavallinen ilmiö, että kello 3—6 aamulla ei Helsingissä ole esivaltaa.\nNiin, täsmällisesti sanottuna: se on kyllä, mutta ei silloin kanna\nmiekkaa, tahi nykyaikaisesti puhuen: kapulaa. Yön sato on korjattu\ntalteen, ja esivalta lepää. Kertomukseen kuuluvana aamuhetkenä näkyi\nvain siellä täällä joku yksinäinen kadunlakasijamummo heiluttelemassa\nluutaansa, muuten vallitsi Saharan erämaan rauha.\n\nMeitä vaelsi kaksi aamukulkijaa kotiansa kohti myöhäiseltä vierailulta.\nMe nautimme luonnon sydämen sykähtelystä ja varhaisen syysauringon\nkirkkaudesta. Käyskelimme pitkin Aleksanterinkatua. Kuinka ollakaan,\nsattui tiellemme henkilö, joka nähtävästi myös oli ollut yksinäinen\nvaeltaja, mutta väsynyt matkallaan Mikon ja Aleksin kulmaan. Hän\noli jostakin syystä äärettömän liikutettu, nuokkui istuallaan erään\nliikkeen portailla, ja näytti hänellä siinäkin asennossa olevan\ntäysi työ hallita jumalattoman pitkää ja paksua ruhoaan. Tämä suuri\nkansalainen — noin silmämäärällä mitaten tasavallan suurimpia —\nlauloi vienolla ja tunteellisella äänellä: \"En oo liian pieni\nlapseks' Jumalan.\" Aamun armaudessa vaikutti tämä laulu meihin\nerittäin tunnelmallisesti. Senpä vuoksi se vielä nytkin, parin vuoden\nkuluttua kangastelee mielessä hetkenä, jolloin tukevan kalakeiton\nperästä loikoilen vanhalla sohvalla ja koetan silmäillä sanomalehtiä\npäästäkseni selville, mitä poliittisessa maailmassa puuhataan.\n\nMutta politiikka ei miellytä näin maalla. Kumina, että ne viitsivät\ntäällä milloinkaan politikoida ja kulkea laahustaa sanomalehtien\npalstaerämaita. Minä rupean vähitellen tutkimaan uutisia Helsingistä ja\nmuualta Suomesta. Luen pääasiassa otsakkeita ja alan niitten johdosta\nviisastella. Siinä onkin yhdessä lehdessä sievoinen valikoima.\n\nNäitä minä luen: \"Sydämetön häätö\". Olen sen ennenkin nähnyt monia\nkertoja ja odottanut, milloin sanomalehdet tietäisivät kertoa\nsydämellisestä häädöstä. Sellaista ei kuitenkaan vielä nähtävästi ole\ntapahtunut. Toinen uutinen kertoo \"Uhkaavasta tulipalosta\", ja hiukan\nmyöhemmin osuu eteeni \"Huomattava tulipalo\". Minun käsittääkseni on\ntulipalo aina jossakin määrin uhkaava, ja hyvin harvoin menee se\nhuomaamatta ohi. Ehkä käsilläoleva lehti kuitenkin odottaa sellaisiakin\ntulipaloja. Edelleen luen \"Ikävästä tapaturmasta\" ja \"Surullisesta\nhukkumistapauksesta\". Saa nyt nähdä, milloin sattuu hauska tapaturma\ntahi iloinen hukkumistapaus.\n\nNäin tutkistelen minä suomenkielen veikeyksiä, kunnes silmiini sattuu\noikea helmi:\n\n\"_Pohjoismaiden maaottelu uinnissa_.\"\n\nEn ole koskaan otellut uinnissa, vaan kylläkin uinut, vaikka se\ntoimitus aina on tapahtunut vedessä. Maaottelu uinnissa on minulle\ntuntematon käsite.\n\nLienenkö tehnyt pitemmälle näitä kielitutkimuksia, en voi sanoa,\nsillä...\n\nNiin, uimaan minä kuitenkin kerkesin vielä sinä päivänä auringon jonkin\nverran paistaessa.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKummasti ovat taloudelliset olot maaseudullakin viime aikoina\nkehittyneet. Tekniikka on voittanut alaa maataloudessa niin, että\npienenkin talon pellolla ratisee jo niittokone. Puolisentoista\nvuosikymmentä sitten, painettiin heinät vielä viikatteella ja oltiin\nsitä mieltä, ettei näihin kivikkomäkiin kannata tuoda masiinoita,\nne hakkautuvat piloille. Eikä tosiaankaan missään maailmassa liene\nniin kivikkoista maata kuin täällä Karttulan pitäjässä. Kyllä\nSavonmaata yleensäkin on Jumala suosinut kivillä, joshan toiselta\npuolen on antanut sille hymyilevää luonnonkauneuttakin, mutta tämä\npitäjä on vielä muita louhikkoisempi. Maaninka vieressä on jo\nsuorastaan paratiisi tähän verrattuna, samoin Iisalmen seutu, joka on\npohjoisempana. Siellä on Pohjois-Savon hedelmällisin viljelysalue.\nMaaninkalaiset ennen pilkkasivat tätä Karttulaa kutsuen sitä\nJumalan hylkäämäksi seuduksi. Lieneekö tämä pitäjä sitten taivaisen\nepäsuosiossa, mutta kyllä karttulaiset puolestaan Jumalaa suosivat,\nkoskapa aikovat rakentaa sille kolme kirkkoakin yhden palaneen tilalle,\nniinkuin aikaisemmin on kerrottu. Ja ovat vielä nykymaailmassa niin\ntärkeät luokkarajatkin sekaantuneet karttulaisten ylenmääräisen\ntemppeli-innostuksen takia.\n\nSitkeä on tämän pitäjän asukas. Vaikka hän suhtautuu ainakin\nyhteiskunnallisiin toimiinsa hitaasti ja miettivästi, tulee\njälki kuitenkin näkyvää ja perinpohjaista. Kivikkomäkensä on hän\nvuosien vieriessä siloittanut ja ajaa niittokonettaan, piippu\ntoisessa suupielessä ja toisessa ikäänkuin hiukan ivallinen hymyily\nmaaninkalaiselle, joka on joskus sanonut, että karttulaisen pitää\nkivestä leipä kasvattaa ja että hänen niitylleen ei ikinä nouse muu\nkuin jäkki eli jussinparta, kaikkein ala-arvoisin heinä, johon ei\nviikatekaan tahdo pystyä ja jonka ylitse niittokone menisi korttakaan\nkatkaisematta.\n\nMutta karkulainen on vääntänyt nurin jäkkiniittynsä, pannut ne\nkylvöheinälle ja ajelee kuin ajeleekin niitä masiinalla. Sitten sivussa\nvihjaisee hän maaninkalaista ja sanoo, että meidän pitäjässä pysyy\nkansa terveempänä, kun ei tarvitse peljätä sydämen rasvoittumista. Onpa\nkarkulainen runoseppä aikoinaan tehnyt muunnoksen Maamme-laulusta ja\nomistanut sen ylpeille maaninkalaisille. Näin se muistaakseni kuului:\n\n    Jos loistoon meitä saatettais,\n    vaikkapa Maaninkaan,\n    miss' maaten viljaa ootettais\n    ja ihramahaa kannettais,\n    niin näihin kivimäkihin\n    halumme kumminkin.\n\nRahakin on ruvennut täällä liikkumaan, koskapa on jo kaksi pankkia.\nKun minä olin poikanen, ei niitä ollut yhtään, eikä kaivattukaan.\nLie jollekin liikoja rahoja kertynyt, kiven alle pisti, toinen\nvalistuneempi ehkä kaupungin rahalaitoksiin kuljetti, mutta ylen\ntaisivat olla pienet säästöt siihen aikaan. Pitäjä eli vielä\nvanhoillaan, sellaista puolipatriarkallista elämää, hoidellen\ntalouttaan noin vain omiksi tarpeiksi. Siitä pitäen on noussut\nyleinen sivistystaso sanomattomasti, ja sen mukana on talouselämä\nedistynyt. Kunnan säästöpankki, joka parikymmentä vuotta sitten alkoi\nsinapin siemenestä, on nyt noussut täydelliseksi runsaasti rahoja\nliikuttelevaksi pankkiliikkeeksi.\n\nPaikallisilla voimilla pankkia ylläpidetään nytkin, ja käy se kotoisen\nlupsakasti, niinkuin Savossa konsanaan. Ei pidetä liikaa kiirettä,\nsillä vanha tapa vaatii, ettei asioita saa hopulla pilata. Pankin\ntoimihenkilöiden ja asiakkaitten välillä ei esiinny minkäänlaista\nvirallisuutta. Jokainen tuntee toisensa, sinuksi puhutellaan ja\nvältetään takertumasta muodollisuuksiin. Jos sattuu, ettei aamusta\nole käteistä rahaa, käsketään istumaan ja lohdutetaan sillä tiedolla,\nettä Kuttaniemen Pekan pitäisi tuoda puolen tunnin perästä; niin\noli uhkaillut viime viikolla. Juttu on kulkenut kyliä ja saapunut\npankkiinkin, jossa sillä ilahdutetaan outoa postivekselin myyjää.\nKuttaniemen Pekka tuleekin, aivan niinkuin huhu on tiennyt kertoa, ja\ntuo rahoja, joilla vieraan paperi lunastetaan.\n\nYleensä voi sanoa, että pankissa aina tiedetään, kuka kunakin päivänä\ntuo rahoja. Sensijaan saattaa yllätyksellisesti tulla sellainen\npostivekselin kaupittelija, josta ei pankissa ole tiedetty edeltäpäin\nkertoa. Tämän kirjoittajalle ei kylläkään niin käynyt. Olen siksi vanha\npaikkakuntalainen, että minun asiani näkyi olevan pankin virkailijoille\njo tunnettu. Minä kylläkään en ollut osannut ottaa sitä lukuun. Olin\njo niin paljon vieraantunut oloista, etten ollenkaan muistanut, mitä\nhuomiota postissa herättää kirjoihin viety kirje, joka täytyi oikein\nkuitata, ja mitä minä sen saatuani olin ollut pakotettu kertomaan.\nLisäksi olin unohtanut, että olin tullut isännältä kysäisseeksi,\nostaako kunnan pankki toisten pankkien postilähetysvekseleitä. Minä\nsiis menin jokseenkin outona pankkiin ja esitin paperini.\n\n— Jassoo, tämäkö se on se sinun postilähetysvekselisi, huomautti\ntuttava virkailija. — Meillä ei ole vielä rahaa, mutta kun pikkusen\nvartoot, niin osuuskaupan johtaja tuo, kuuluu olevan jo matkalla.\n\nEikä hän edes kunnolla katsonut paperiin. Se näkyi olevan hänelle\njo hyvin tunnettu, luonnollisesti summalleenkin. Samat terveiset\nosuuskaupan johtajasta kertoi hän kaikille muillekin aukioloajan alussa\nasioilleen tulleille.\n\nMiehissä me sitten istuttiin kuistilla ja silmäiltiin ahneesti\nmaantielle, milloin alkaisi rahaposti näkyä. Vihdoin vilahti kaukaa\nkellotapulin takaa, jonka tulipalo oli säästänyt, polkupyöräilijä\nnäkyviin.\n\n— Tuolla se tulee osuuskauppias, huudahti muuan tarkkasilmäinen\nodottaja. — Akkain pyörällä ajaa, koska noin pieneltä hollilta polkea\nsäikyttää. Ne on sellaisia lyhytkaplaisia varten tehtyjä nuo pyörät.\n\nPuhuja oli oikeassa. Pian vääntäytyi iso ja lihava mies alas\nmatalan naistenpyörän seljästä, veistäen vahvanlaisen leikkauksen\ntammahevosilla-ajosta.\n\nTulijan oli lyötävä kättä kaikille läsnäoleville ja kyseltävä\nkuulumiset aina pankkiasioita myöten, ennenkuin selvittiin\npankkihuoneistoon. No, mitäpä kiirettä tässä nyt enää, kun rahamies\nkerran tuli. Siellä oli vielä muuan käteltävä tiskin vieressä. Johtaja\nnykäisi sitäkin.\n\n— Onko se Eemeli niin ylpistynyt, ettei meinaa köyhiä tunteakaan?\n\n— Ei tässä ylpeys, seisonpahan armopöydässä, jos jotakin antaa\npirauttaisivat, sanoi puhuteltu ja paiskasi kättä. Hän oli lainanhakija\nja venkoili siitä.\n\nPitkäksi venyi vielä toimitus. Pitäjäläisten osuuskaupalleen kantamissa\nrahoissa oli laskemista, ja savolaiseen tapaan täytyi sanaa viljellä\nvälillä. Täällä päin ei asia suju muuten. Lopulta koitti hetki, jona\nosuuskaupan hoitaja sai kynän kuitatakseen. Siinä sattui olemaan\nleveäkärkinen terä, joka luultavasti ronklasi kirjoittajan kädessä,\nkoskapa hän katsoi tarpeelliseksi huomauttaa:\n\n— Meillä tällaisilla talvella rappuja lakaistaan, täällä näytään\nkirjoitettavan.\n\nSitten rahoitettiin kaikki asiakkaat osuuskaupan rahoilla. Se kävi jo\nverraten joutuin. Kunnantalon ravintolan puolella ryypättiin pullo\npunaista limunaatia, mikä oli niinkuin sinetti toimituksen lopuksi.\n\nKauan eläköön ja kukoistakoon Karttulan kunnan pankki! Ja osuuskauppa\nhoitajineen!\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nMe oltiin Savonlahden maisterin kanssa sorsajahdissa. Minulle\nsattuu välistä metsästysintoisia maistereita naapureiksi. Tämä ei\nollut ensimmäinen kerta. Kerran minulla oli Vanajaveden rannalla\nkesänaapurina muuan maisteri, joka oli innostunut kala- ja metsämies.\nSiitä naapuruudesta on täsmälleen kymmenen vuotta. Se oli sinä suurena\nsotakesänä, joka tämän kirjoittajalle päättyi sangen ohraisesti ja\ntoimitti minut toisille metsästysmaille, Siperian kaukaiseen korpeen.\n\nMutta se kesä oli hupaisa ja se maisteri oli vielä hupaisampi. Hän\nkalasti kovasti, mutta ei saanut kaloja. Siihen aikaan oli muuten\nerinomainen kalansaalis, parempi kuin Vanajavedellä miesmuistiin, mutta\nmaisterin huolella varustettuun siimaan ei käynyt muuta kuin särkiä,\njoita tunnettu kalamies Tolos-Taavetti nimittää kommunisteiksi, niitten\nrettelöivän elämäntavan vuoksi. Kun Taavetti siimassa tuntee omituista\nriipomista, sanoo hän, että nyt siellä on kommunisti, se pitää aina\npirummoista melua, kun ei ole mitään hätää, mutta lopulta tulee suorana\nja vastustelematta veneeseen. Toisin sanoen: paljo melua ja vähän\nvilloja, niinkuin kommunisteilla yleensä. — Niin, se silloinen maisteri\nsai aina näitä kommunisteja ja ihmetteli, miten minun koukkuihini kävi\nmuitakin kaloja. Mutta jos lähemmin seurasi maisterin kalastusta,\nhuomasi kyllä, ettei sellaisen pyyntimiehen vehkeeseen kala käy.\nSiima oli usein yhdessä mytyssä järvessä, ja madot ryömivät koukuista\npois itsestään muutamassa tuokiossa. Vakavammat ja arvokkaammat kalat\neivät niihin ennättäneet tarttua, ainoastaan hätäinen kommunisti pisti\nnokkansa koukkuun, niinkuin on tavallista.\n\nMetsämiehenä oli maisteri perusteellinen ja harkitseva. Keväällä\noli hän ostanut hyvän kaksipiippuisen haulikon ja varustanut\nherrasmetsästäjälle ominaisen jahtipuvun ja melkein reisiin asti\nulottuvat yksipohjaiset lapikkaat, joilla on kaksi oivallista\nominaisuutta: ne pitävät vettä, ja astunta niillä on kuulumatonta,\njoten on hyvä hiipiä otusta lähelle. Näin oli varustuksiin mennyt\nsievoinen summa, joka kesäkauden loputtua aiheutti kutsumakirjeen\nvissiin rahalaitokseen mukana muutamia satasia silloista kelvollisessa\nkurssissa olevaa Suomen suuriruhtinaanmaan valuuttaa.\n\nHarjoituksen vuoksi paukutteli maisteri kevät- ja keskikesän variksia\nja harakoita sellaisella menestyksellä, että talon isäntä valitteli\nkartanonsa ympärillä ihan tungeskelevan mainittuja lintuja. Varsinkin\niloluontoisuudestaan tunnetut harakat järjestelivät kesän kuluessa\nhumoristilaulajaisia rakennusten katoilla. Isäntä sanoi, että ne\nräksättävät maisterille ja hänen pyssylleen. Maisteri toi pyssynsä\nminullekin koeteltavaksi, ja sattumat todettiin hyviksi, samalla kun\nhavaittiin, että maisterille oli tavallinen ladon seinä maaliksi liian\nnäkymätön.\n\nMutta metsämiehellä pitää olla luja usko, ja sellainen oli toki\npuheenaolevalla maisterilla. Kun sorsastusaika koitti, nähtiin hänet\nsulkahatussaan ja pitkävartisissaan, jotka sivumennen sanoen eivät\noikein sopineet hienoon asuun, liikuskelemassa katse vaanivana pitkin\nrantoja, väliin ruohikossakin puolisääreen porkkaillen. Sorsia vain\nei sattunut hänen tielleen, missä lienevät peijakkaat piiloitelleet.\nTahi jos niitä joskus sattuikin, olivat ne milloin liian kaukana,\nmilloin taas ylen lähellä, ettei kuontunut ampumaan. Toiset saivat\nväliin paistin, mutta maisteri jäi säännöllisesti ilman. Minullakin oli\ntilaisuus kutsua hänet sorsapaistille. Maisteri lupasi juhlallisesti\nvastavierailun, sitten kun häntä lykästää.\n\nJa kerran lykästi. Hän oli ilmestynyt meidän rantaan veneellään ja\nviittilöi siellä innostuneena luokseen. Minä en ollut ehtinyt vielä\npuoliväliinkään rantatietä, kun hän iloisesti vilkutti sorsaa sorkista\nminuun päin.\n\n— Tulipas, ja aika venkale!\n\n— Niin näkyy!\n\nLähelle tultua pisti kuitenkin nokkaani epäilyttävä haju. Mitästä tämä?\n\n— Nytkö ammuit?\n\n— Nyt ihan justiin, tuosta suohaudasta. Lokotti siinä niin mukavalla\nhollilla. Minä päästin, ja heti kellistyi.\n\nMinussa heräsi omituinen aavistus. Pari päivää ennen olin itse ampunut\nsamassa suohaudassa sorsaa, mutta en sitä löytänyt heinikosta, vaikka\nuskoin varmasti osuneeni. Mene tiedä, se on sama.\n\n— Annappas tänne otuksesi, sanoin onnelliselle erämiehelle.\n\nMinä pudistelin voimakkaasti sorsaa. Suuri joukko höyheniä tupsahti\nirti, ja toinen jalka retkahti käteeni.\n\n— Tämä on mätä. Minä ammuin sitä toissapäivänä. Sinä olet laukaissut\nsamaan ja ollut onnellisempi, saanut sen, mutta mädäntyneenä.\n\n— Älä hemmetissä!\n\nMaisterin nenä meni nyrpälleen, ja hän rypisteli naamaansa tavallista\nhermostuneemmin.\n\n— No, mitäpä tuosta, lohduttelin minä, — tule meille paistille, minua\nluonnisti tänä aamuna.\n\nMaisterin metsästysinto meni tämän mädän sorsan mukana. Hän on nykyään\nrauhallinen maalaisliittolainen ja puhuu mieluummin superfosfaatista\nkuin vesilinnun ammunnasta.\n\nSavonlahden maisteri, jonka kanssa me oltiin eilen metsällä,\noli tarkempi ampuja, mutta hänkin on lyhytnäköinen, kaikeksi\nonnettomuudeksi.\n\nMe menimme Sammakkolammille ja aloimme jahdin jo hämärissä, niinkuin\nkunnon sorsamiehen tulee. Maisteri jäi passiin lammen eteläpäähän,\nja minä maisterin veljen kanssa läksin venheellä kiertämään lampia.\nMaisterilla oli hyvä passipaikka, siinä oli mukava juopa ruohikossa,\njonka ylitse sorsat tavallisesti uivat. Jos ei siitä saa, niin sitten\nei mistään.\n\nMe venemiehet kiertelimme lampea ja koetimme ajella sorsia maisterin\npassipaikalle. Me olimme itse ampuneet neljä kertaa ja kaataneet siinä\naamuhämärissä kolme sorsaa. Maisterilla oli nähtävästi parempi onni,\nkoska hänen puoleltaan kuului jyske kuin tykkiväen manöövereiltä. Se\nennusti hyvää.\n\nVihdoin pääsimme kierroksellamme maisterin lähettyville. Tuumimme, että\non välillä käytävä vainajia korjaamassa.\n\n— Onko kaatunut?\n\n— No, jo toki, vastasi maisteri ylpeänä, — kerätkää tuolta aukosta.\n\n— Mutta eihän tässä ole mitään.\n\n— Älkää höpsikö, nostakaa venheeseen!\n\nMe emme löytäneet yhtään sorsaa, mutta lähemmin tarkastaessamme\nhavaitsimme kaikki lumpeenlehdet läpiammutuiksi. Tuulenleyhkä oli\nnostattanut niistä milloin minkin, ja maisteri oli luullut taas sorsan\nuineen aukkoon.\n\nVahinko ei ollut suuri, sillä paistille me sillä retkellä pääsimme.\nMutta sen maisterin kanssa minä en enää lähde sorsan ammuntaan.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nIhana olet, Pohjolan kesä, silloin kun parhaimmillasi heloitat, kaunis\nja täyteläs, mutta niin lyhyt. Olen nähnyt monia ja monenlaisia kesiä,\nmutta synnyinmaan, kotiseudun rakkausko vaikuttanee, että rehevinkään\nsuvi ei vedä vertoja Suomen kesäiselle luonnolle. Asut etelässä, siellä\nlaulaa joka päivä lähelläsi satakieli — meillä melko harvinainen\nvieras, ja koko luonto on hukkua kasvillisuuden rikkauteen. Mutta\nmitäpä merkitsee Pohjolan miehen mielestä kesä, jonka kauneus vuoden\nvaloisimpana aikana verhoutuu moniksi tunneiksi säkkipimeään yöhön.\n\nTodellakin: etelän yö on musta ja läpinäkymätön, silloin, kun meillä\npäivä tuskin malttaa kasvonsa peittää. Etelässä aurinko häviää jo\naikaisin illalla kuin taikasauvan kosketuksesta ja nousee aamulla\naivan kuin uneliaana, silmiään hieroen. Täällä Pohjolassa pitää\nvuoden valoisimpana aikana ylen huonosti paikkansa aapisesta opittu\nsananlasku: aamulla aurinko idästä nousee, illalla läntehen laskeuupi.\nSe kun, aurinko, tuskin kerkiää sijojaan siirtämään lyhyen katoamisen\njälkeen uudestaan noustessaan.\n\nEtelässä paistaa se lyhyen päivänsä kuin uhalla, tehden veltoksi\nihmisen ja nääntyneeksi luomakunnan. Meillä se antaa vilkkautta\nverenkiertoon ja pirteyttä ihmiseen niinkuin luontoonkin.\n\nMutta olenpa ollut muualla pohjolassakin. Joku kirjoittaja on\nkuvannut Siperian kevättä suurenmoiseksi, kesästä ei hänkään ole\nmaininnut mitään. Ehkä on sielläkin jossain kevään iloa, vaikka minä\nen siitä nähnyt. Siperian jokien jäänlähdöllä saattaa kyllä olla oma\nviehätyksensä. Siinä nähdään talven vallan taittuminen, hirveitten\njääröykkiöitten siirtyminen olemattomuuteen — ja siinä kaikki. Iloa ei\nviriä ilmaan, ei kuulu lintujen ja yleensä luomakunnan kevätlempeä, ei\nkuulu kukkien ilmestymistä, ja lehtikin puhkeaa puuhun jollakin tavoin\nsalaa.\n\nSitten on kesä yhtä riemuton ja alaston. Se ihan kuin itseään\nkainostelee ja tyytyy vastaansanomatta syksyn syleilyyn, antautuu heti\nkuolemaa hengittävälle yljälle. Sataa ensimmäisen lumen siinä syyskuun\nalussa, ja kaikki on lopussa.\n\nNiin, mitäpä vertailla Pohjolan kesää. Suomen suvea, mihinkään muuhun —\nse on verraton.\n\nJossakin kohden ennen lienen puhunut kansamme luonnontajusta. Se on\nuseimmilla suomalaisilla varsin suuri. Yksinkertaisinkin kansanmies\nymmärtää luonnon kauneutta ja sitä ihailee, vaikka hän harvemmin saa\nvähäsanaisen suunsa sen tunnustamaan. Hän ei ratkea riemuun, vaan\nkasvoille ilmestyy onnellinen hymy, ehkä hiukan karu niinkuin hän\nitsekin, mutta sydämellinen ja hyvänsuopa. Hän näyttää ikäänkuin\npyytävän luonnolta anteeksi, että elämän turvaaminen, siis tavallaan\noma hyöty, pakotti hänet tekemään tupansa tuonne valtaväylien varsille,\nvaikka hän syvällä sydämessään oli mielinyt aivan toista, hiljaista\nluonnonpalvojan paikkaa. Ja hän tunnustaakin sinulle, jonka näkee\nluonnon ihailijaksi, että siellä ja siellä, syvällä korven kohdussa,\nolisi ollut hänen paikkansa, mutta kohtalo ei suonut sitä hänelle.\nHän on tätä tunnustusta tehdessään hieman hämillään, sillä hänestä\ntuntuu siltä, kuin olisi jonkin verran lapsellista puhua tällaista,\naikamiehen, mutta hän on sydämeltään ja sielultaan luonnonihminen.\n\nSiinä ilmeneekin nähdäkseni suomalaisen oikea luonne. Sisimmässään\nhän rakastaa ja ihailee luontoa. Hän on siis jo siten tavallaan\nmaassa kiinni. Tuntuu omituiselta, että ennen venäläiset, etupäässä\npietarilaiset, silloin kun he eivät vielä olleet leningradilaisia,\neivätkä kunnolla petrogradilaisiakaan, muuttivat \"maalle\" meikäläisiin\nkaupunkeihin. Savonlinna oli heistä oivallinen maaseutupaikka, ja\nTerijoella, josta oli muodostunut melkein täydellinen suurmaailman\nmerikylpylä, luulottelivat he olevansa suorastaan korvessa. Niinikään\nmuuttivat pietarilaiset \"maalle\" Tsarskoje Seloon ja Pavlovskiin,\njotka molemmat olivat toistakymmenen tuhannen asukkaan kaupunkeja.\nPavlovskissa oli muuten täydelliset suurmaailman meiningit:\nkonsertteja ja teatterinäytäntöjä joka ilta. Nämä huvilakaupungit,\njoita on muodostunut jokaisen maailmankaupungin vierille, eivät\neroa emäkaupungeistaan muussa, kuin että niissä on hiukan vähemmän\njyrinää ja että naisten niissä on helpompi saada toalettinsa esille.\nMutta suurkaupunkilainen puhuu ihastuksella kesänvietostaan \"maalla\"\nelettyään suven huvilakaupungin humussa ja suurkaupungin, sinne siksi\naikaa siirtyneissä huvituksissa.\n\nSuomalainen on toista maata. Helsinkikään lie harvoja pilannut niin\ntyyten, että tyydyttäisiin kesäasunnoksi valitsemaan Oulunkylä.\nKyllä pääkaupungistamme mennään ainakin Järvenpäähän asti. Ja\nhämeenlinnalainen, savonlinnalainen, joensuulainen j.n.e., joitten\nkaupungit ovat ulompaa nähtynä kuin kukkakimppuja, kiiruhtavat, sikäli\nkuin heillä siihen tilaisuutta on, maalle järven rannalle, jonnekin\nkauemmaksi. Suomalainen käsittää oikein sanan: maalle. Hänen pitää\nsaada juosta avojaloin ja mahdollisimman ohuissa pukimissa. Meissä asuu\nsiis vielä oikea \"maahenki\", mikä on ilahduttava asia.\n\nTyöläisen sulkevat tehdas ja työpaja komeroihinsa pyrkien\ntylsistyttämään hänen luonnontajuansa, joskin siinä täysin\nonnistumatta. Lomat ovat vielä kovin lyhyet, ja työstä palattua voittaa\nväsymys sielun ja ruumiin. Mutta sittenkin vetää vapaa luonto häntä\npuoleensa, se on hänen huvilanaan ja kesäisen nautinnon antajanaan.\nJoka pyhä kokoaa hän perheensä venheeseen ja soutaa sen saareen.\nMuutamista kaupungeista lähtevät työläiset koko lomansa ajaksi\nteltta-asukkaiksi ja elävät suurten selkien saarissa täydellistä\nluonnonelämää. Vanajavedellä pyydettiin lomaviikon aikana monta kertaa\ntalven kalatkin, puhumattakaan auringon, veden ja ahavan kasvoille\nantamasta tuoreesta ruskosta. Suuremmissa kaupungeissa on pyritty\nmuodostamaan kansanpuistoja läheisiin saariin. Ne ovat saaneet\nrunsaan käytännön. Tietenkin puuttuu näiltä yleisiltä kesäpaikoilta\nhuomattavassa määrässä yksinäinen rauha, mutta suuret yhteiskunnat\nmuutenkin tukahduttavat pahasti ihmisen omaa vapautta.\n\nVapaaseen luontoon pyrkimys on ominainen jokseenkin jokaiselle\nsuomalaiselle, kuuluipa hän mihin yhteiskuntaluokkaan tahansa.\nAivan eri joukkoansa ovat ne ulkomaahullut, joitten mieli alati\npalaa vieraihin maihin huvittelemaan, ilman opiskelutarkoitusta,\ntuulettamaan, niinkuin he rakastavat sanoa. Ikäänkuin eivät oman maamme\nraikkaat tuulet kyllin pehmeästi ihoa hivelisi ja järvien sinisen\nkuulas vesi reippautta antaisi jokaiselle, joka on väsynyt ja virkeyttä\nkaipaa. Tunne ensin oma maasi, hae sitten vasta vieraita.\n\nNyt on tämä suvi kääntymässä syksyksi. Kesänviettäjälle on se ollut\ntavallista anteliaampi. Kiittäen eroaa sen helmasta kynämies ja lähtee\ntalven töihinsä raitistunein, mielin.\n\n1924.\n\n\n\n"]