[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f_EUUOmmqrtn6mzBlpE5V9jzWejIV8v5LMy865v-gDy4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},3148,"Vaiherikkailta vuosilta II","Hjelt, Edvard",1855,1921,"3148-hjelt-edvard-vaiherikkailta-vuosilta-ii","3148__Hjelt_Edvard__Vaiherikkailta_vuosilta_II",null,"muistelmat",[],[],"fi",1919,51856,388494,false,73853,[22,23,24,25],"Finland -- Foreign relations -- Germany","Finland -- Politics and government -- 1809-1917","Germany -- Foreign relations -- Finland","World War, 1914-1918 -- Finland",[27,28,29],"Biographies","History - European","History - Modern (1750+)","\"Vaiherikkailta vuosilta 2: Sotavuodet ja oleskelu Saksassa\" by Edvard Hjelt is a historical account written in the early 20th century. The work chronicles the author's experiences and observations during the tumultuous years of World War I, particularly focusing on his time as a representative of independent Finland in Germany. The narrative reflects political developments, personal memories, and significant events that shaped Finland's path toward autonomy.  The opening of the narrative introduces the reader to Hjelt's journey through Europe in the summer of 1914, a time marked by increasing tensions leading to war. As he travels from a relaxing stay in Bavaria to health treatments in the Swiss Alps, he becomes acutely aware of the growing political strife. The assassination of Archduke Franz Ferdinand serves as the catalyst for the events that follow. Hjelt vividly captures the atmosphere around him, from the carefree discussions among vacationers to the foreboding sense of impending conflict, as he navigates through changing landscapes and shifting sentiments leading to his eventual stay in Germany amidst the war. The blend of personal insight and historical context sets the stage for a detailed exploration of Finland's struggles for independence during a critical period in European history. (This is an automatically generated summary.)",[],231,"Edvard Hjeltin muistelmateoksen toinen osa käsittelee ensimmäisen maailmansodan vuosia ja Suomen itsenäistymisvaiheita. Kirjoittaja kuvaa toimintaansa Suomen edustajana Saksassa, valtiollisia neuvotteluja sekä tapaamisiaan aikakauden poliittisten ja sotilaallisten johtajien kanssa.","Edvard Hjeltin 'Vaiherikkailta vuosilta II' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3148. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VAIHERIKKAILTA VUOSILTA II\n\nSotavuodet ja oleskelu Saksassa\n\n\nKirj.\n\nEDVARD HJELT\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEsipuhe.\nMuistoja sotakesältä 1914.\nVallankumouspäiviltä maaliskuussa 1917.\nItsenäisyyden valmisteluja.\nEnsimmäinen käyntini Saksan päämajassa.\nSuomen valtiollinen itsenäisyys ja ulkovaltojen sille myöntämä.\ntunnustus.\nSaksan avunanto.\nKeskusvaltojen ja Suomen väliset rauhansopimukset.\nP.E. Svinhufvud Berliinissä.\nKäynti Saksan päämajassa heinäkuulla 1918,\nHallitsijakysymys ensimmäisessä vaiheessaan.\nKäynti Friedrichshofissa.\nMatka Tallinnaan prinssi Friedrich Karlin seurassa.\nKäynti Preussin prinssin Heinrichin luona Kielissä lokakuussa 1918.\nLokakuun ja marraskuun päivät Berliinissä.\nLyhyt luku Ludendorffista.\nKuninkaanvaalin jälkeen.\nBerliinissä oleva Suomen lähetystö.\nEbertin luona käymässä.\nWeimarissa helmikuun 6 p:nä 1919.\nEroaminen lähettilääntoimesta Berliinissä.\nViitteet.\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\nEsilläoleva teos on jälkimmäinen osa muistelmiani \"vaiherikkailta\nvuosilta\". Se käsittää sotavuodet ja oleskeluni tällävälin itsenäiseksi\ntulleen Suomen edustajana Saksassa, kohdistuen siis tapahtumiin, jotka\najassa ovat meitä hyvin lähellä. Tämä seikka on vaatinut jonkinmoista\nvarovaisuutta aiheiden valinnassa ja käsittelyssä. Puheeksi on otettu\nvain sellaisia asioita ja yksityisiä kysymyksiä, jotka jo on saatettu\npäätökseen.\n\nTässä julkaistut elämykset ja muistot eivät muodosta mitään\nyhtäjaksoista esitystä tapausten kulusta, vaan ovat irrallisia\nkuvauksia asioista ja kohtauksista, joihin itse olen ottanut osaa\ntai joiden kanssa olen joutunut läheiseen kosketukseen. Kuvaukset\novat puhtaasti kertoilevia ja perustuvat yksinomaan muistiin tai\nheti jälkeenpäin tehtyihin kirjallisiin merkintöihin, eivät muihin\nlähteisiin. Ne eivät voi olla tyhjentäviä esityksiä puheenaolevista\naineista tai kysymyksistä, koska en ole tahtonut mennä itse-eletyn ja\n-havaitun ulkopuolelle.\n\nEri luvut on kirjoitettu eri aikoina, enimmäkseen tapausten ja\nvaikutelmain ollessa vielä tuoreessa muistissa. Myöhemmin en ole\nniitä asiallisesti muokannut muuten kuin sikäli, että olen jättänyt\njotakin pois sellaisissa tapauksissa, joissa julkaiseminen on minusta\ntuntunut syystä tai toisesta sopimattomalta tai ennenaikaiselta. Missä\nasiallista esitystä on kirjoitettaessa täydennetty mietteillä ja\njohtopäätöksillä, ovat nämä saaneet jäädä silleen niissäkin kohdin,\nmissä muuttuneet olot myöhemmin ovat niitä oikaisseet. Kuvaukset ovat\nsiten säilyttäneet muistelmaluonteensa, joka myöskin on vaikuttanut,\nettä henkilökohtainen näkökulma on tullut enemmän esille ja että\nhenkilökohtaiset elämykset ja teot ovat kuvauksessa vallitsevammalla\nsijalla kuin mikä soveltuisi objektiiviseen historialliseen esitykseen.\n\nHelsingissä lokakuun 1 p:nä 1919.\n\n_Edv. Hjelt_.\n\n\n\n\nMuistoja sotakesältä 1914.\n\n\nTotuttuun tapaani olin kesällä 1914 taasen lomamatkalla\nKeski-Euroopassa. Vietettyäni erittäin miellyttävän ajan Baijerissa\nSchloss Mainbergissa tunnetun elämänfilosofin ja kirjailijan Johannes\nMüllerin luona sekä Berchtesgadenissa rouva von Michael-Hanielin\nvieraana hänen kauniissa Doris-huvilassaan lähdin heinäkuun alussa\nAla-Engadinissa (Sveitsissä) sijaitsevaan Taraspiin terveysvettä\njuomaan. Innsbruckiin asti kuljettiin automobiililla, jonka mainittu\nrakastettava rouva oli tarjonnut käytettäväksi. Sieltä jatkettiin\nmatkaa rautateitse Tyrolin kauniiseen Landeckiin, sitten postiautolla\nSveitsin rajalle ja edelleen — noin 3-4 peninkulmaa — sveitsiläisen\npostin mukana määräpaikkaan, jossa hoidin terveyttäni ja tein pitkiä\nkävelyretkiä ympärillä olevaan vuoristoon.\n\nKesäkuun 28 päivästä lähtien, jolloin Itävallan kruununperijä oli\njoutunut kavalan murhatyön uhriksi, oli Itävallan ja Serbian välillä\nollut ankaraa jännitystä, mutta asiaanperehtymättömissä piireissä\ntuskin uskottiin sodan syttyvän. Mutta tilanne kärjistyi, ja heinäkuun\n25 päivänä vastasi Serbia epäävästi Itävallan uhkavaatimukseen.\nTaraspin kylpyvieraat, joiden joukossa oli kaikkia kansallisuuksia,\nolivat varsin rauhallisia. Sodan mahdollisuutta tosin pohdittiin, mutta\nei kiirehditty poistumaan paikkakunnalta. Ainoastaan itävaltalaiset\nlähtivät kotiin.\n\nHoito oli johtanut hyvään tulokseen, lääkäri oli tyytyväinen, ja minä\npäätin palata Saksaan odottaakseni siellä tapausten kehittymistä ja\nmahdollisesti kiiruhtaakseni kotiin, jos tilanne kävisi kriitilliseksi.\nMatkustin taaskin Landeckin kautta. Säteilevän sään vallitessa\nkuljin tuon suurenmoisen vuoristomaiseman halki istuen sveitsiläisen\npostivaunun korkealla takaistuimella erään vanhanpuoleisen\nsaksalaisen tehtailijan vieressä. Keskustelimme Saksan ja Venäjän\nkesken mahdollisesti syttyvästä sodasta, mutta aivan teoreettiseen\nja abstraktiseen tapaan. Mies oli liikeyhteydessä suomalaisten\nliikkeiden kanssa ja tunsi Suomen kysymystä jossakin määrin. Hänen\nmielestään maamme oli tuomittu Venäjän jättiläisen nieltäväksi.\nItävallan raja-asemalla aloimme kuulla kaikenlaisia huhuja, m.m.,\nettä tsaari oli ammuttu, mikä tiedonanto herätti itävaltalaisissa ja\nsveitsiläisissä matkatovereissani äänekästä tyydytystä. Innsbruckissa\nhuomasi ihmisten olevan vilkkaassa liikkeessä, ja asemalla näkyi\nlukuisia rykmentteihinsä rientäviä upseereja, mutta muuten oli jo\njulistettu sotatila vain vähässä määrin havaittavissa. Kufsteinin\nkautta Müncheniin menevä juna lähti tavallisessa järjestyksessä,\njoskin hiukan myöhästyneenä. Saavuin Müncheniin myöhään ehtoolla,\nmutta lähdin vielä samana iltana kaupungin keskiosiin päin saadakseni\nvaikutelmia mielialasta. Myöhäisestä hetkestä huolimatta oli liikkeellä\nsuuria ihmisjoukkoja, jotka kulkivat katuja pitkin laulaen \"Die\nWacht am Rhein\" ja muita isänmaallisia lauluja. Edellisenä iltana\noli kansanjoukko hävittänyt erään Karlsthorin luona sijaitsevan\nhotellin ja kahvilan, kun soittokunnan ei ollut sallittu esittää\nyleisön vaatimusten mukaista ohjelmaa. Sotainen mieliala teki minuun\nvoimakkaan vaikutuksen, ja minut valtasi tunne, että elämä oli\nliukumassa tavallisilta raiteiltaan, sekä tulevain suurten tapahtumain\nepämääräinen aavistus. Ilmautumaan pyrkivät tunteet olivat lähinnä\nItävaltaan — saksalaiseen Itävaltaan — kohdistuvan sympatian tunteita,\nmutta niiden pohjalla oli ilmeisesti jotakin enemmän. Vielä myöhäiseen\nyöhön kaikuivat kadulta hotellin ulkopuolelta kansanjoukkojen askelten\ntöminä ja isänmaalliset laulut.\n\nTarkoitukseni oli ollut viettää viikko Itä-Baijerissa, Bayrischer\nWald'issa ja Böhmerwald’issa, jotka ovat niitä harvoja Etelä-Saksan\nseutuja, joissa en ollut aikaisemmin käynyt, sekä retkeillä siellä.\nKärjistyneen poliittisen aseman vuoksi olin kumminkin alkanut epäillä,\noliko tuo suunnitelma toteutettavissa. Seuraavana päivänä suuntasin\nmatkani Regensburgiin, sieltä mahdollisesti jatkaakseni matkaa\nMainbergiin, jonne olin jättänyt osan tavaroitani ja papereitani.\nKaupunki oli aivan rauhallinen. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja kävin\nWalhallassa, Saksan Ruhmeshallessa, joka on pyhitetty sekä sodan että\nhenkisen viljelyksen kentillä toimineille suurille Saksan miehille.\nTämä valtava, kreikkalaistyylinen marmoritemppeli sijaitsee korkealla,\nTonavaa kohti viettävällä rinteellä, tarjoten näköalan laajaan\nBaijerin tasankoon, joka nyt lepäsi auringonpaisteisena tuleentuneine\nviljavainioineen.\n\nKun seuraavan päivän sähkösanomat kuulostivat suotuisammilta —\nVenäjän tsaari oli kehoittanut Saksan keisaria ryhtymään Itävallan\nja Serbian välittäjäksi — ja kun olin liiaksi optimisti voidakseni\noikein uskoa maailmansodan syttymiseen, matkustin Bayrischer Wald'iin,\nlähinnä Zwieseliin, tämän metsäisen vuoriseudun keskellä sijaitsevaan\npieneen paikkakuntaan. Kahtena seuraavana päivänä tein jalkamatkoja\nympäristön ihmeen kauniisiin metsiin aina Böömin rajalle saakka.\nHiljainen rauha vallitsi noissa syrjäisissä seuduissa. Ihmiset olivat\nteeskentelemättömiä ja ystävällisiä, hinnat halpoja. Olisi ollut ihanaa\nsaada viettää siellä joku aika, mutta mahdollisesti tulossa olevien\ntapahtumain odottaminen ei antanut minulle oikeata rauhaa. Olisi\nollut sekä epämieluista että arveluttavaa sodan sattuessa salpautua\nnäille seuduille. Päätin senvuoksi matkustaa Passauhun, jossa voi olla\nsuoranaisemmassa yhteydessä ulkomaailman kanssa. Torstai-iltapäivänä\nheinäkuun 30:ntenä saavuin Tonavan ja Inn'in välisellä niemekkeellä\nsievästi sijaitsevaan paikkakuntaan, joka yleiseltä leimaltaan\nmelkoisesti muistuttaa Salzburgia.\n\nSijaiten Itävallan rajalla, missä sodan liekki jo oli leimahtanut\nilmi, tämä kaupunki tuntui olevan ikäänkuin hiljaisen odotuksen\nvallassa. Hiljaisina ja vakavina kerääntyivät ihmiset lukemaan uusimpia\nsähkösanomia, jotka kuulostivat yhä huolestuttavammilta. Eräs sanoma\ntiesi Venäjän varustautuvan sotaan, kertoen m.m., että Suomenlahden\nmajakat oli sammutettu. Sieltä siis jo häämötti suuren sodan varjo. Nyt\nei ollut enää kysymyksessä ainoastaan diplomaattien välinen noottien\nvaihto. Illaksi oli ilmoitettu suuri sotilaskonsertti. Siellä kenties\nvoisi päästä silmäämään syvemmälle siihen, mitä noiden hiljaisten\nihmisten mielissä liikkui. Sali oli täpösen täysi. Soittokunta esitti\npari kappaletta. Sitten esiintyi eräs siviilihenkilö — ehkä pormestari\n— puhuen Itävallan Serbialle osoittamasta kärsivällisyydestä, joka\nvihdoin oli loppunut, Itävaltaan kohdistuvasta veljeystunteesta,\nVenäjästä germaanien vihollisena. Eräs toinen mies luki sähkösanoman,\njoka sisälsi Venäjän valtakunnan länsiosien, m.m. Suomen, sotatilaan\njulistamista koskevan, tsaarin julkaiseman manifestin. Soittokunta\nalkoi virittää isänmaallisia lauluja, joihin yleisö yhtyi, ja\nkokoontuneessa joukossa kävi kuin myrskyn kohina. Nyt minulle selvisi,\nmitä oli odotettavissa. En voinut enää rauhallisena jäädä saliin vaan\nlähdin ulos ja käyskelin hiljaisena iltahetkenä molempain suurten\nvirtojen äärillä, joitten yhtyneet vedet liukuivat kuun valossa\näänettöminä ja vinhaa vauhtia kohti tuntematonta kaukaisuutta.\n\nRegensburgiin olin jättänyt osan matkatavaroitani ja odotin siellä\nsaavani postia. Wienistä tulevalla pikajunalla matkustin seuraavana\npäivänä sinne. Kaupunki oli menettänyt tyynen leimansa. Näkyi, että\njotakin oli tekeillä. Upseereja liikkui edestakaisin, ja nuoria\nunivormu- tai siviilipukuisia miehiä virtasi kasarmiin ihmisjoukkojen\nseistessä ulkona torilla. Kotiin päästetyt sotilaat ja kenties\nensimmäiset reserviläiset olivat saaneet saapumiskutsun. Hetken\nkuluttua naulattiin näkyviin keisarin käsky, jonka mukaan Saksa\n— Baijeria lukuunottamatta — julistettiin sotatilaan. Muutamia\ntunteja myöhemmin oli Baijerin kuningas antanut samanlaisen, omaa\nmaatansa koskevan käskyn. Minun siis oli kiirehdittävä pois — olinhan\nvihollismaan alamainen — ja lähimpänä päämääränäni oli Mainberg, josta\nmatkaa oli heti jatkettava.\n\nEnsimmäisen pikajunan, jota voin käyttää, piti lähteä seuraavana\npäivänä, elokuun ensimmäisenä, klo 5 aamulla. Mitään junainkulkuaikoja\nkoskevaa vakuutta ei kumminkaan enää voitu antaa. Sinä yönä ei\ntullut paljon nukutuksi, varsinkaan kun isänmaallinen mieliala\npuhkesi kaduilla äänekkäisiin ilmauksiin aina myöhäiseen yöhön\nasti. Juna oli melkoisesti myöhästynyt. Nürnbergissä oli muutettava\ntoiseen junaan, joka kulki Würzburgin kautta Frankfurtiin. Se oli\ntäpötäysi, ja matkustajat saivat suurelta osalta tyytyä seisomaan\nvaununkäytävissä tai käyttämään matkalaukkujansa istuiminaan.\nRavintolavaunussa saattoi kuitenkin hyvässä rauhassa nauttia\nkahviaamiaistansa katsellen maisemaa, jonka yllä väräjöi kaunis\naamutunnelma. Siltojen ja viaduktien luona oli jo vahtimiehistöä,\naseistettuja siviilipukuisia vanhanpuoleisia miehiä. Suuremmille\nasemille oli sijoitettu sotaväkeä. Würzburgin asemalla oli mylläkkä\njo melkoinen. Siinä vilisi ihmisiä, ja kokonaisia matkatavaravuoria\nnäkyi asemasilloilla. Matkalaukkuni, joka sisälsi m.m. orgaanisen\nkemian historiaa käsittelevän teokseni käsikirjoituksen, oli poissa.\nSaksalaista järjestystä on minun kiittäminen siitä, että se myöhemmin\nlöytyi. Seikkailuitta jatkui matka Schweinfurtiin ja sieltä vaunuissa\nMainbergiin, jossa vastaanotto oli sydämellisen ystävällinen kuten\naina. Tuntui sanomattoman hyvältä, kun oli päässyt tuohon tyyneen\nsatamaan. Yövalvonta, jännitys ja levottomuus olivat väsyttäneet minut\nperinpohjaisesti, ja minusta tuntui tuskin mahdolliselta yrittää\nsamana iltana jatkaa matkaa Berliiniin. Junain saapumisajoista ei\nollut mitään varmuutta ja rautateillä vallitsi jo pakokauhu. Sanottiin\nniinkin, ettei Venäjän valtakunnan alamaisia päästetä matkustamaan\nrajan poikki. Minusta näytti viisaimmalta pysähtyä Mainbergiin\nodottamaan kotiin matkustamiselle suotuisampaa ajankohtaa. Niinpä\nen matkustanutkaan sinä iltana, ja menettelyni osoittautuikin\nonnellisimmaksi, joskin oleskeluni Mainbergissa venyi pitemmäksi kuin\nolin ajatellut, kolmatta viikkoa kestäväksi, lähinnä siitä syystä,\nettä henkilöliikenne rautateillä oli melkein kokonaan lakkautettu.\nSamana iltana saapui tieto sodan julistamisesta Venäjälle ja Ranskalle\nsekä määräys liikekannallepanosta, jonka piti alkaa seuraavana\npäivänä. Nyt teki tuloansa se mikä ei ollut vältettävissä. Vaikka\nmuodollinen sodanjulistus annettiinkin Saksan puolelta, oltiin siellä\nkuitenkin vakuutettuja siitä, että tuo tapahtui hätävarjelukseksi ja\nettä lähin syy sodan puhkeamiseen oli Venäjän. Ranskassa harjoitettu\nsotakiihoitus oli sekin herättänyt voimakkaita tunteita. Jaurésin\nmurha, rauhanystävän, joka halusi sovintoa Saksan kanssa, herätti\ntäällä ankaraa katkeroitumista ja suuttumusta.\n\nMainbergin vieraat olivat lähinnä kuluneina päivinä melkoisesti\nvähentyneet. Niitä oli enää vain 25—30. Samana iltana matkusti vielä\nmuutamia kotiinsa Saksaan tai joukko-osastoihinsa. Vietimme iltamme\n\"Rüstkammerissä\" pohtien päivän suurta kysymystä. Klo 10 illalla saapui\nlinnaan nuori mies, eräs \"Wandervogel\" selkäreppuineen ja luuttuineen\nhakemaan vanhempiansa, jotka kumminkin olivat jo matkustaneet pois.\nHäntä pyydettiin jäämään yöksi, mutta hän ei saanut rauhaa. Hän mieli\npäästä sotaan, mutta oli valitettavasti liian nuori. Tuo muuten ujo\nnuorukainen oli täynnä innostusta. Hänessä ilmeni voimakkaana, joskin\nvivahdukseltaan hieman lapsekkaana heijastuksena se suuri tunne,\njoka kasvoi äkkiä esiin ja näinä päivinä valtasi Saksan kansan.\nKaikki, jotka voivat, tahtoivat päästä mukaan; vihollinenhan kävi\nisänmaan kimppuun ja puolustus vaati kaikkien avustusta. Meille,\nMainbergin ulkomaalaisille vieraille, tämä aseisiintarttumisinnostus\noli ihanuutta ja vierasta, mutta kylmiksi ja välinpitämättömiksi\nse ei meitä jättänyt. Saattoi havaita, ettei asia koskenut tyhjiä\nlauseparsia ja sapelinkalinaa vaan tunnetta ja tyyntä uskallusta,\njoka pohjautui oikeamielisyysvaatimuksiin ja ihanteellisiin arvoihin.\nTämä havainto kehittyi meissä selväksi oivallukseksi ja vakaumukseksi\nseuraavana aikana ihmisistä ja tapahtumista saatujen vaikutelmain\nnojassa. Yksimielisenä esiintyi Saksan kansa, \"ein einig Volk von\nBrüdern\". Kansallistunto, jota puolueriidat ja aineelliset pyrinnöt\nolivat lamanneet, elpyi väkevänä ja terveenä, voimansa tuntevana.\nKaikki olivat valmiit suurimpiinkin uhrauksiin. Oliko tuo ohimenevää\nmielialaa? Ei siltä tuntunut.\n\nMainbergissa oleskeleminen oli tällä kertaa pakollista, mutta kun\nkerran oli luopunut välittömän kotiinmatkustamisen ajatuksesta ja\npäättänyt jäädä toistaiseksi, niin alussa vallinnut levottomuus häipyi\nja oleskelu muuttui täysin miellyttäväksi. Noina tapauksista rikkaina\nja rauhattomina viikkoina en olisi voinut löytää parempaa pakopaikkaa\n\"vihollismaassa\". Linnassa oli varsin hiljaista ja rauhallista\nuseimpain ihmisten matkustettua pois. Jäljelläolevat muodostivat\nikäänkuin perheen, jossa harrastukset, toiveet ja elämykset olivat\nyhteiset. Me ulkomaalaisetkin otimme osaa saksalaisten ystäviemme\niloon ja huoleen tuntien olevamme täysin solidaarisia heidän kanssaan.\nMuutaman päivän kuluttua matkusti vieläkin eräitä vieraita pois\njäljellejäävien onnentoivotusten seuraamina. Mainbergissa oleskelumme\nloppupuolella oli linnassa ainoastaan kaksi miespuolista vierasta, eräs\nkreikkalainen kirjailija ja minä. Muuten oli siellä, Müllerin perhettä\nja linnaan kuuluvia henkilöitä lukuunottamatta, pari saksatarta, kaksi\nsuomalaista ja yksi ruotsalainen naishenkilö sekä kaksi hollannitarta.\n\nMüller, jonka asunto oli alhaalla laaksossa, kävi linnassa tavallista\nuseammin ja vietti siellä varsinkin iltansa. Me istuimme silloin,\neräät joukostamme, hänen seurassaan Mainpengermällä, \"Rüstkammerissa\"\ntai \"Oehrenissä\" viinipullon tai sitroonalimonaadin ääressä. Hän\noli yleensä varsin luokseenlaskeva ja puhelias, toisinaan hilpeä\nja leikillinen, ja me opimme tämän yhdessäolon aikana tuntemaan\nhänet paremmin kuin ennen. Suomen asemaa ja tulevaa kohtaloa hän\nkeskustelujen kuluessa useinkin kosketteli. Hän vakuutti itse, ettei\nhänen maatamme kohtaan tuntemansa mielenkiinto riippunut ainoastaan\nsiitä, että hän oli tutustunut varsin moneen suomalaiseen, vaan oli\nhän jo aikaisemmin ymmärtänyt asemamme ja suhtautunut myötätuntoisesti\nsivistyspyrintöihimme sekä tsarismia ja slaavilaista sortoa vastaan\nsuuntautuvaan taisteluumme. Oli jo olemassa sopimus, että Müller tulisi\nsyksyllä 1914 pitämään esitelmiä Helsingissä — aiheet ja ajat oli jo\nmäärätty — mutta paha kyllä täytyi suunnitelman sodan vuoksi raueta.\nNyt hän toivoi ja tahtoi vaikuttaa siihen suuntaan, että meidänkin\nmaamme kohtalo otettaisiin huomioon sodan loputtua tapahtuvassa\nsuuressa selvityksessä. Mielessäni herännyt ajatus, että Suomi oli\nmaailmansodan yhteydessä täysin vapautettava Venäjästä, tuntui hänestä\ntäysin huomionarvoiselta eikä liian haaveelliselta. Hän tahtoi\nherättää asiaan kohdistuvaa harrastusta erittäinkin Badenin prinssissä\nMaxissa, joka oli hänen läheinen ystävänsä ja jonka hän uskoi tulevan\nvaikutusvaltaiseksi poliittiseksi henkilöksi. Prinssi oli tänäkin\nkesänä käynyt Mainbergissa, ja oli minulla silloin ollut tilaisuutta\nperehdyttää häntä, joskin pintapuolisesti, Suomen kysymykseen.\n\nMüller piti yhden ainoan esitelmän tämän Mainbergissa oleskelumme\naikana, nimittäin elokuun 2 päivänä puhuen sodasta, jonka suuria\npuolia, sekä huonoja että hyviä, hän kuvaili. Hän uskoi tästä\nmaailmanpalosta sukeutuvan paremman, puhdistuneen ja ennen\nkaikkea syventyneen ihmiskunnan. Samalla hän kumminkin oli lämmin\nisänmaanystävä, joka voimakkaasti tunsi sen suuren merkityksen, mikä on\ngermaanien ihmiskunnan edistyksen hyväksi suorittamalla työllä. Itse\nhän ei olisi empinyt astua riviin, jos hän olisi ollut fyysillisesti\nriittävän voimakas ja harjaantunut. Me kaikki muut olimme aivan\nyhtä mieltä, että hän voi paremmalla tavalla hyödyttää maatansa ja\nihmiskuntaa, ja sen hän kyllä tiesi itsekin. Hän suunnitteli myöskin\nsodan aikana eri paikoissa pidettäviä esitelmiä, jotka aiheiltaan\nliittyisivät ajan suuriin tapahtumiin.\n\nKoko sinä aikana, jonka me nyt oleskelimme Mainbergissa oli sää\nsäteilevän kaunis, enkä minä ollut milloinkaan ennen ymmärtänyt ja\nomaksunut Mainin seutujen erikoislaatuista kauneutta siinä määrin kuin\nnyt. Puuhailin tosin joka päivä joitakin tunteja kirjallisissa töissä,\nmutta olin myöskin paljon ulkoilmassa ja tein pitkiä kävelyretkiä\nlähellä oleviin laajoihin ja kauniisiin metsiin. Linnan vieraat ottivat\nmyös, kun sattui, osaa puutarha- ja niittytöihin. Maanviljelyksessä\nkäytettävät työvoimat vähenivät sodan vuoksi melkoisesti, mutta\nsato, joka tänä vuonna oli runsas, saatiin sentään vähitellen\nkorjatuksi suotuisain ilmojen kestäessä. Pari kertaa viikossa\nvaelsivat muutamat meistä kuuden kilometrin päässä sijaitsevaan\nSchweinfurtin kaupunkiin saadakseen Rabenin hotellissa lukea suurempaa\nsanomalehtivalikoimaa kuin Mainbergissa oli tarjona. Tiedot olivat\nenimmäkseen hyviä ja rohkaisevia. Belgiaan marssimista, joka tosin\noli muodollinen puolueettomuuden loukkaus, pidettiin välttämättömänä\npuolustustoimenpiteenä ja Lüttichin nopea valloitus kohta sodan\nensimmäisinä päivinä lujitti Saksan aseiden vastustamattomuuteen\nkohdistuvaa luottamusta. Päämajasta saapuneet lyhyet, asialliset\ntiedonannot vaikuttivat luottamusta herättävästi. Ainoastaan Englannin\nsodanjulistus aiheutti mielenapeutta ja levottomuutta.\n\nElokuun 3 päivänä alkoi joukkojen kuljettaminen länsirintamalle\npitkin Bambergin—Würzburgin linjaa, joka kulkee juuri Mainbergin\nsivuitse, ja sitä jatkui säännöllisesti lähes kahden viikon ajan.\nMuu rautatieliikenne oli äärimmilleen rajoitettu, ajoittain\nkerrassaan lakkautettukin. Tämä sotilaallinen matkaanlähtö tapahtui\nerinomaisen täsmällisesti. Lakkaamatta, tavallisesti kahdesti tai\nkolmasti tunnissa, kulki ohitse pitkiä, 40-50 vaunua käsittäviä\njunia sotamiehineen, hevosineen, tykkeineen, automobiileineen,\nlokomobiileineen, venheineen, kenttäkeittiöineen ja muine tarpeineen.\nMyöhemmin kulki silloin tällöin ohi täysin varustettuja sairaalajunia.\nVastakkaiseen suuntaan kulkivat, yhtä täsmällisesti, tyhjät junat.\nSotilasjunien kulkiessa Mainbergin ohi kokoontui väki viertotielle\nhuiskuttamaan, hurraamaan ja heittämään kukkia sotilaille. Linnan\npengermältäkin huiskutettiin hiljaisia tervehdyksiä, joihin junista\naina vastattiin. Kokonaisuudessaan tuo oli valtavaa näytelmää, joka\ntoisaalta todisti sitä erinomaista järjestystä ja kuria, toisaalta sitä\ntyyntä innostusta, joka oli vallannut kaikki, sekä sotaan lähtijät että\njäljellejäävät. Kyyneleiden ja hempeämielisten valitusten todistajiksi\nemme koskaan joutuneet. Kaikkia elähdytti ihmeellisen tyyni rohkeus,\nvakaa ja luottavainen mieliala, joka vaikutti mukaansatempaavasti\nmeihin sivullisiinkin ja suuressa määrin lujitti saksalaisiin\ngermaaneihin ja heidän taisteluunsa kohdistuvaa solidaarisuuden\ntunnetta. Mitään varsinaista kiihkoisänmaallisuutta emme voineet\nhavaita. Sotilasjunien vaunuissa tosin oli kaikenlaisia suurisanaisia\nkirjoituksia, mutta ne olivat pelkkiä sotilashuumorin ilmauksia: Minua\nkummastutti ja samalla pahoitti mieltäni se, että joukkoja vietiin\netupäässä länttä eikä itää kohti. Saksista ja Schlesiastakin kulki\njoukkoja siihen suuntaan. Idässähän kumminkin oli päävihollinen, joka\njo hävittäen ja raastaen eteni Itä-Preussissa. Ranskaa kohtaan ei\nollut olemassa, mikäli saatoin huomata, mitään ankaran vihamielisiä\ntunteita vaan pikemmin sääliä. Mutta nyt pantiinkin käytäntöön kahdella\nrintamalla käytävää sotaa varten sommiteltu Schlieffenin suunnitelma:\noli ensin saavutettava voitto lännessä ja sitten käännyttävä Venäjää\nvastaan. Voittoa ei epäilty. Ranska joutuisi pian pois leikistä.\nLuultiin sodan voivan kestää korkeintaan kuusi kuukautta.\n\nMainbergissa oleskeleminen oli häiriintymättömän rauhallista ja\nmieltäkiinnittävää, mutta luonnollisesti oli velvollisuuteni matkustaa\nkotiin kohta kun olosuhteet sallivat. Virkavapauteni loppui elokuun\n10 päivänä. Mitään tietoja kotoa en saanut — ainoastaan muutamista\nniukoista sanomalehtiuutisista voi arvata, ettei Suomi jäänyt sodan\nkoskemattomaksi — enkä osannut päätellä, millaisiksi olot muodostuivat\nkotimaassa. Kaikenlaiset selkkaukset olivat ajateltavissa, ja tuntui\nikäänkuin vaativalta velvollisuudelta olla sellaisena kriitillisenä\naikana paikallaan, jos vain oli olemassa mahdollisuuksia päästä\nkotiin. Kirjoittamalla ja sähköttämällä tutuille henkilöille Ruotsiin\nolin koettanut ilmoittaa kotimaahan, missä oleskelin ja että aioin\nensimmäisen tilaisuuden tarjoutuessa tulla kotiin.\n\nTuon aikomuksen toteuttaminen ei kumminkaan ollut mikään helppo asia.\nMinulla ei ollut mitään muita virallisia papereita kuin suomeksi ja\nruotsiksi kirjoitettu passini, jonka esittämistä minun täytyi välttää.\nSchweinfurtin \"Bezirksamtmann\" olikin tohtori Müllerin välityksellä\nsaattanut tietooni, että sain olla hyvässä turvassa Mainbergin\nlinnassa, mutta että todennäköisesti joutuisin kokemaan vastuksia, jos\nmatkustaisin pois. Müllerin pyynnöstä kääntyi eräs vaikutusvaltainen\nhenkilö, kreivi Selms, pääesikunnan puoleen tiedustellen, olisiko\nmahdollista, että pääsisin matkustamaan Ruotsiin. Pian senjälkeen\nsaapui pääesikunnasta sähkösanomavastaus, jossa ilmoitettiin, että\n\"jokainen ulkomaalainen voi vapaasti matkustaa puolueettomiin\nulkomaihin, ellei paikallisilla viranomaisilla ole mitään aihetta\nkieltää sitä\". Müller jätti käytettäväkseni tämän arvokkaan asiakirjan.\n\nKäännyin siis Mainbergin kylän \"pormestarin\", kelpo ravintolanisännän\nja postimestarin Kressin puoleen, jonka kanssa olin usein tavatessamme\npohtinut päivän kysymyksiä ja tapahtumia. Tohtori Müllerin nauttiman\nluottamuksen ansioksi on lähinnä katsottava, että Kress selitti\nole\\ansa taipuvainen antamaan minulle ja myöskin Mainbergissa\noleskeleville suomalaisille naishenkilöille tarvittavat todistukset.\nSiten avautui mahdollisuus päästä lähtemään. Sotilaallinen\njoukkojenvienti oli elokuun 15 päivänä likipitäen loppuunsuoritettu\nja eri liikekannallepanoalueilla järjestettiin muutamia junia\nhenkilöliikennettä varten. Elokuun 16 päivänä me saimme todistukset,\njotka olin soveliaita lauseparsia käyttäen itse laatinut jättäen ne\npormestarin allekirjoitettaviksi ja Schweinfurtin \"Bezirksamtin\"\nasianmukaisesti leimattaviksi. Lähdimme heti matkaan. Ero Mainbergista\nja sikäläisistä ihmisistä, joiden seurassa olimme viettäneet\ntapauksista rikkaan ja mieltäylentävän ajan, tuntui haikealta.\nMainbergiin vielä jäävät \"Helferinnen\" lauloivat tavanmukaisen\nerolaulunsa, ja Müllerin tutunomainen hahmo näkyi vielä kauan\nMainpengermällä, mistä hän huiskutti meille hyvästejänsä. Kylänväkikin\nhyvästeli meitä toivottaen \"auf Wiedersehen\". Milloin ja missä\nolosuhteissa tulisimmekaan näkemään jälleen tämän kauniin seudun, tämän\nrakkaan linnan ja sen asujamet? Lähdettäessä valtasi meidät ahdistava\ntunne, jota lisäsi matkan epävarmuus.\n\nMitään yhtämittaisesti kulkevia junia ei ollut vielä järjestetty.\nEnsimmäinen vei meidät ainoastaan Ritschenhauseniin, ja tämä lyhyt\nmatka vaati viisi tuntia. Neustadtissa kohtasimme junan, joka kuljetti\nkeisaria ja hänen sotilaallista seuruettansa länsirintamalle. Asemalle\noli kerääntynyt ihmisjoukko, joiden kasvoista kajasti ajan syvä\nvakavuus ja joiden onnentoivotukset varmaan seurasivat ylintä sodan\njohtajaa hänen raskaalle matkallensa. Ritschenhausenissa meidän oli\nodotettava muutamia tunteja. Seuraavalle pääteasemalle, Erfurtiin,\nmenevän junan piti lähteä klo 1 yöllä. Asemalla, joka on liikenteen\nkeskuskohtia, oli voimakas sotilasvartiosto. Odotushuoneessa, samassa\npöydässä kuin me, istui upseereja alkoholittomain olutlasiensa ääressä,\nmatalaäänisesti keskustellen sodasta. Me herätimme ilmeisesti heidän\nhuomiotaan ja he havaitsivat varsin hyvin, että olimme muukalaisia,\nmutta he eivät kysyneet meiltä mitään, vaan antoivat meidän olla\ntäydellisesti rauhassa. Matka jatkui sitten halki Thüringin. Useimmilla\nasemilla nousi junaan keskellä pimeätä yötä joukottain palvelukseen\nkutsuttuja reserviläisiä tai nostoväen miehiä, joita sukulaiset\nja ystävät olivat saattamassa ja jotka lähdettäessä virittivät\nisänmaallisia lauluja. Klo 6 aamulla olimme Erfurtissa, ja jo puoli\ntuntia myöhemmin lähti juna eteenpäin Berliiniin päin. Arvaamattamme\nse kuljetti meidät Saksan pääkaupunkiin saakka. Matkalla me\nkohtasimme useita sotilasjunia, ja kaikkialla tervehdittiin sotilaita\ninnostuneesti. Kaikille suuremmille asemille oli kenttäharmaille\njärjestetty maksuton kestitys. Naiset olivat tarjonneet voimiansa\nkäytettäväksi siten hyödyttääkseen suurta asiaa. Neljätoista tuntia\nmatkustettuamme saavuimme Berliiniin. Kaikki oli tähän asti sujunut\nhyvin. Tulisiko jatko olemaan yhtä suotuisa ja pääsisimmekö ollenkaan\neteenpäin? Siinä oli huomisen huoli, joka etupäässä kiinnitti mieltämme.\n\nPohjoismaisessa matkatoimistossa saimme seuraavana aamuna kuulla, että\npääsy Ruotsiin Sassnitzin tietä oli vapaa, mutta että venäläisiin\nnähden oli olemassa yleinen matkustuskielto, joten suomalaisiakaan\nei päästettäisi menemään. Ruotsin pääkonsulinvirastossa ei voitu\ntehdä mitään hyväksemme, mutta varakonsuli Moberg neuvoi minua\nhenkilökohtaisesti käymään ylijohdon puheilla. Ennen sinne menoa\nkävin tapaamassa salaneuvos Harnackia, jonka uskoin tahtovan itseäni\navustaa. Olin kirjoittanut hänelle, ja hän oli kehoittanut minua\nkäymään luonansa Berliiniin saavuttuani. Löysin hänet upeasta\ntyöhuoneestaan kuninkaallisessa kirjastossa ja esitin asemamme. Hän\npiti tuskin mahdollisena, että pääsisimme matkustamaan eteenpäin. Hän\noli itse yrittänyt saada matkustuslupaa Berliinissä oleskeleville\nuseille baltilaisille, joiden joukossa oli hänen omia likeisiä\nsukulaisiaan, mutta onnistumatta, vaikka oli käyttänyt henkilökohtaista\nvaikutusvaltaansa asian hyväksi. Kun viittasin siihen, että tuskin\nmaksoi vaivaa lähteä ylijohdon puheille, neuvoi hän minua kumminkin\nkoettamaan. Keskustelu koski sitten yleisempiä asioita, itse sotaa ja\nsen syitä sekä näiden aikojen Saksassa saamiamme vaikutelmia. Hänen\nlausuntonsa todistivat samaa tyyntä, ylevää suhtautumista sotaan\nja Saksan taisteluun, minkä jo aikaisemmin olin oppinut tuntemaan\nMüllerissä ja muissa, sielun aateluutta ja lujaa, isänmaallisia\nkorulauseita karttavaa luottavaisuutta, joka vaikutti voimakkaasti\nmieleeni.\n\nMatkan jatkamisen mahdollisuudet näyttivät nyt minusta varsin\npieniltä; olin vakuutettu siitä, että meidän täytyi jäädä toistaiseksi\nBerliiniin. Työtä voin siellä kyllä tehdä jonkin aikaa eteenpäin,\nmutta sittenkin oli koetettava, jos suinkin mahdollista, päästä heti\nmatkustamaan kotiin. Lähdin siis — tosin hieman raskain ja epäröivin\naskelin — \"Oberkommandoon\", lähetin korttini ja minut kutsuttiin\nsisään. Preussilainen, monokkeliniekka ja erittäin huoliteltu eversti\notti minut vastaan. Esitin lyhyesti asiani ja näytin paperimme. Eversti\nvei minut toiseen osastoon, jossa eräs nuori luutnantti esittäytyi.\nKatsottuaan papereita kysyi hän: \"Oletteko ollut tri Johannes Müllerin\nluona?\" ja kun vastasin myöntävästi, valautui hänen kasvoillensa\nvarsin ystävällinen ilme. Hän meni sisähuoneeseen ja palasi hetken\nkuluttua mukanaan paperimme, joissa oli Oberkommandon sinetti, ja\npääesikunnasta saapunut sähkösanoma varustettuna merkinnällä: \"Lupa\nmatkustaa pois Brandenburgin provinssista myönnetään.\" Samalla hän\nmainitsi, että lupa tosin muodollisesti koski ainoastaan Brandenburgin\nprovinssia, mutta että me sen nojalla pääsemme rajan yli. Hän teki\nmuutamia ystävällisiä kysymyksiä ja toivotti minulle onnellista matkaa.\nKiitin lämpimästi ja lähdin. Ei sanaakaan puhuttu siitä, että olimme\n\"Venäjän valtion alamaisia\", vaikka nuori luutnantti luonnollisesti\ntiesi, missä Helsinki sijaitsee. Suomalaista (venäläistä) passiani\nminun ei tarvinnut näyttää nyt enempää kuin koskaan muulloinkaan koko\nmatkan aikana. En saanut milloinkaan selville, mikä tämän välittömän,\nystävällisen auliuden aiheutti, olemassaolevasta matkustuskiellosta\nhuolimatta — oliko syynä tohtori Müllerin tunnettu nimi, harmaat\nhiukseni, vilpittömän saksalaisystävällisyyteni vaistoaminen vaiko\njokin muu seikka. Aikaisempi \"preussilaista luutnanttia\" koskeva\nkäsitykseni, joka ei ollut erittäin myötätuntoinen, oli jo varhemmin\nmelkoisesti muuttunut. Berliinin Oberkommandossa kokemani hieno,\nmoitteeton kohtelu vaikutti samaan suuntaan.\n\nTie oli nyt auki matkan jatkamiseen, ja minusta näytti varovaisimmalta\nheti käyttää matkustuslupaa. Ilmoitin asian Harnackille, valitin,\netten voinut noudattaa hänen kutsuansa saapua päivällisille seuraavana\npäivänä ja ilmaisin hänelle samalla tuttavallisesti ajatukseni\nSuomen mahdollisesta vapauttamisesta edellyttämällä, että Saksa\nselviytyisi sodasta voittajana. Ajan niukkuuden vuoksi oli minun\nvalitettavasti pakko rajoittua matkan jatkamiselle välttämättömiin\nvierailuihin. Niinpä minun täytyi lähteä Berliinistä tapaamatta\nerinäisiä vaikutusvaltaisia henkilöitä, joiden kanssa olisin mielelläni\njutellut niistä sodan yhteydessä olevista asioista, jotka olivat eniten\nsydämelläni.\n\nSattumalta sain kuulla, että professori Hj. Tallqvist perheineen oli\nBerliinissä. Kävimme heidän luonansa hotellissa ja saimme kuulla\nyhtä ja toista kotimaasta. He olivat saapuneet Etelä-Baijerista\nviikkoa aikaisemmin suoritettuaan varsin vaivalloisen matkan eivätkä\nolleet saaneet lupaa matkustaa pois, vaikka olivat tehneet kaikkensa\nkääntymällä Oberkommandonkin puoleen, joten heidän oli jäätävä\ntoistaiseksi Berliiniin. Muitakin suomalaisia oli Berliinissä samassa\ntilassa kuin herrasväki Tallqvist, mutta emme tavanneet ketään heistä.\nUseimpia oli kohdeltu hyvin eikä poliisi ollut laisinkaan rettelöinyt.\nAinoastaan joitakin nuoria miehiä oli sijoitettu vankileiriin.\n\nSeuraavana aamuna matkusti seurueemme, johon nyt kuului kuusi henkeä,\nStettiner Bahnhofilta lähtevässä junassa. Hitaasti kuljettiin\neteenpäin, mutta meillä ei ollut hätää missään suhteessa. Ei kukaan\nkysellyt meiltä mitään. Noin kaksitoista tuntia matkustettuamme\nsaavuimme Stralsundiin, jossa otaksuin matkustajia jotenkin\ntarkastettavan, mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Paria tuntia\nmyöhemmin istuimme taas junassa matkalla Sassnitziin, jonne saavuimme\nklo neljän tienoissa aamulla. Oli jo sangen valoisaa, ja meri\nlevittäytyi näkyviimme varhaisessa aamunsarasteessa. Kuljimme hotelliin\ntarkoin määrättyä tietä, jossa tapasimme rajavahdin, upseerin ja\nmuutamia sotilaita. Upseeri pyysi nähdä papereitamme. Ruotsalaisiin\npasseihin nähden hänellä ei ollut mitään muistutettavaa, mutta meistä\nsuomalaisista hän sanoi, että \"Venäjän valtion alamaiset\" eivät\npäässeet rajan taakse. Viittasin silloin Oberkommandon sinettiin ja\nsanoin meille vakuutetun, että pääsisimme rajan yli. Hän salli meidän\nmennä yöksi hotelliin, koska meidän kumminkin täytyi seuraavana päivänä\njälleen kulkea rajavahdin ohi laivalle tullessamme. Hän lupasi silloin\nantaa meille tiedon asian ratkaisusta.\n\nAamulla istuimme hotellin kuistikolla tyyni, aurinkoinen meri\nedessämme ja kirjoitimme kirjeitä saksalaisille ystävillemme ennenkuin\nSaksanmaan jätimme. Klo 12 ajoissa kuljimme tiheänä ryhmänä satamaan,\nmissä ruotsalainen alus \"Malmö\" jo oli odottamassa. Jossakin määrin\nlevottomina lähestyimme rajavahtia. Otin esiin paperimme, mutta\nupseeri ei niihin katsonutkaan, sanoihan vaan: \"Tehän olitte täällä\njo aamulla, olkaa hyvä\" ja osoitti kädenliikkeellä, että pääsimme\nmenemään. Selviydyttiin siis taaskin enemmittä vaikeuksitta. Kuljimme\nedestakaisin rannalla ja vihdoin meidät päästettiin laivaan, jossa\npaperimme vielä kerran esitettiin. Nyt ei se seikka, että olimme\nsuomalaisia, enää aiheuttanut mitään hankaluuksia. Omituisen sekavat\ntunteet risteilivät mielessä: oli ikävä jättää Saksa, mutta samalla\ntuntui ihanalta saada matkustaa vapaasti minne tahtoi. Kapteenilta\nsaimme kuulla m.m., että oli järjestetty säännöllinen liikenne\nTukholman (sekä Geflen) ja Rauman välille. Meidän siis ei tarvinnut\nmatkustaa Tornion kautta. Muitakin Suomea koskevia \"uutisia\" hän tiesi\nkertoa. Illalla saavuimme Trelleborgiin, luimme ahmien Ruotsin lehtiä\nja jatkoimme matkaa Malmöhön, jossa päätimme viipyä päivän lepäämässä.\n\nVietimme miellyttävän päivän Malmössä, jossa meillä oli tilaisuutta\nperinpohjaisesti tarkastella baltilaista näyttelyä, joka sodasta\nhuolimatta oli vielä avoinna. Muutamia tunteja sen jälkeen kun olimme\nsaapuneet Tukholmaan, matkustimme ruotsalaisella Svithiod-laivalla\nRaumalle. Parissa kohden Ruotsin vesillä komennettiin kaikki\nmatkustajat kannen alle. Tarkoituksena oli pitää salassa miinaesteitä,\njoiden ohi kuljimme. Aikaisin seuraavana aamuna saavuimme Raumalle.\nRannalla seisoi venäläisiä santarmeja, jotka tutkivat passejamme\n— venäläiset passit tulivat nyt ensi kerran käytäntöön — ja\nmatkatavaramme joutuivat lievän tullikäsittelyn alaisiksi. Muutamia\ntunteja meidän oli vielä vietettävä tuossa pienessä kuolleessa\nkaupungissa, josta oli äkkiä tullut läpikulkupaikka lännestä itään\nmatkustaville. Juna kuljetti meitä sitten hitaasti kohti Helsinkiä.\nTapasimme joitakin tuttavia matkan varrella, mutta he eivät\nvaikuttaneet virkistäviltä. Kaikki näytti olevan pientä ja harmaata.\nMyöhään illalla saavuimme perille. Tunsin kaipausta ajatellessani sitä,\nmikä oli mennyttä. Voimakkaasti vaikuttavain elämysten kausi oli nyt\npelkkää muistoa. Mutta nuo elämykset eivät toivottavasti koskaan pääse\nmielestä haihtumaan.\n\nSeuraavana päivänä tapasin Ranskan konsulin. Hän kysyi osaaottavin\nilmein, oliko minua kovin \"pahoinpidelty\" Saksassa oleskellessani.\nSelitin hänelle, että minua päinvastoin oli kohdeltu erittäin\nhyvin ja että olin voinut mainiosti. Vastaus ei soveltunut hänelle\nollenkaan, hänen osaaottava ilmeensä muuttui tuokiossa halveksivaksi,\nhän mutisi jotakin barbaareista ja meni menojaan. Saksalaisiin\nkohdistuvat parjaushyökkäykset olivat jo alkaneet, ja minä saatoin\nvalitettavasti todeta, että ne olivat kantaneet hedelmää omien\nmaanmiestenikin joukossa. Sotaan suhtauduttiin vielä silloin laajoissa\nyhteiskuntapiireissä aivan takaperoisesti.\n\nHelsinki, syyskuussa 191+\n\n\n\n\nVallankumouspäiviltä maaliskuussa 1917.\n\n\nMaaliskuun alussa 1917 tapahtunut Venäjän vallankumous oli meidän\nmaallemme sangen odottamaton. Tosin oli ajateltu, että vallankumous\nmahdollisesti, jopa todennäköisestikin tulisi tapahtumaan sodan\nloppuessa, mutta ei sitä ennen. Korkeintaan uskottiin sodan aikana\nvapaamielisempäin ainesten saavan enemmän valtaa, mutta siitä ei\ntoivottu koituvan paljoakaan hyvää maallemme. Yllättävää oli, että\nkaikki kävi melkein kuin kädenkäänteessä, ilman suurempia sisäisiä\ntaisteluita, suurempaa verenvuodatusta ja suoranaista anarkiaa.\n\nMaassamme ei myöskään oltu mitenkään valmistuttu ottamaan vastaan\nsellaista historiallista tapahtumaa. Ainakin olivat sangen laajat\npiirit jossakin määrin hämmennyksissä, kun niin oli käynyt. Kansamme\nvapautumistoiveet olivat suuntautuneet aivan toiselle taholle, oli\nkadonnut usko, että idästäpäin voisi tulla meille mitään hyvää, ja oli\naljettu hautoa mielessä täydellistä, ulkoapäin saatavan avun nojassa\nsuoritettavaa vapautumista. Nuoriso oli teossa ilmaissut sensuuntaisia\ntoivelmia, ja yhteiskunta suhtautui, joskaan ei kokonaisuudessaan,\nmyötätuntoisesti sen pyrintöihin ja hankkeisiin. Silloin pyyhkäistiin\nVenäjän sortohallitus yht'äkkiä pois ja meille tarjottiin idästä\nsisäistä vapautta, joskaan ei todellista vapautumista!\n\nEduskunnan lisätty valtuuskunta otti yhteiskunnallispoliittisen johdon\nkäsiinsä. Kohta kun kävi selväksi, että Venäjällä oli tapahtunut\ntodellinen vallankumous, kokoontui valtuuskunta pohtimaan autonomiamme\npalauttamista, manifestiehdotuksen laadintaa y.m. seikkoja koskevia\nkysymyksiä. Olin oikeastaan kaiken tämän ulkopuolella, koska en\nkuulunut eduskunnan valtuuskuntaan enkä ollut viimeksi kuluneina\naikoina ottanut osaa mihinkään puoluepoliittiseen toimintaan. Johtui\nsattumasta, että sittenkin jouduin noina merkittävinä päivinä\nolemaan mukana eräällä kulmalla. Aktiivisesti otin vain vähän osaa\nneuvotteluihin ja tapahtumiin, etupäässä sisäisistä syistä, kun näet en\nhalunnut antautua noudattamaan suuntaa, jonka en missään tapauksessa\nuskonut johtavan maallemme suotuisimpaan päämäärään. Tarkoitukseni ei\nolekaan yhtenäisesti kuvailla tapahtumain kehittymistä, vaan ainoastaan\nkertoa eräitä henkilökohtaisia elämyksiä ja vaikutelmia.\n\nKeskiviikkona ja torstaina marraskuun 14 ja 15 päivänä liikkui\ntsaarin vallastaluopumista ja Venäjän uuden väliaikaisen hallituksen\nmuodostumista koskevia huhuja. Varmoja tietoja ei saatu, kun\nsanomalehdet sensuroitiin kuten ennenkin ja sähkösanomat pidätettiin.\nSuomessa ei vallankumouksesta ollut paljoakaan havaittavissa. Vanha\nhallitustapa oli täällä yhä voimassa. Mutta ilmassa tuntui jännitystä\nja levottomuutta. Kuudennentoista päivän illalla kuultiin, että Seyn\nja Borovitinov oli vangittu ja viety johonkin sotalaivaan. Tuntui\nikäänkuin keveämmältä, kun tiesi, että nuo järjestelmän tärkeimmät ja\nvihatuimmat välineet maassamme oli kukistettu ja tehty vaarattomiksi.\nSamalla kävi selväksi, että tilanne alkoi täälläkin olla vakava.\nMitään riemastusta ei ilmennyt, kuiskailtiin vain hiljaa siitä, mitä\noli tapahtunut ja kyseltiin itseltään, mitä nyt piti tuleman. Kuten\nmyöhemmin Pietarissa käydessäni sain tietää, ei Venäjän uusi hallitus\nollut ehtinyt heti ajattelemaan Suomessa vallitsevia olosuhteita.\nPietarissa oleskelevien suomalaisten viidentenätoista päivänä\nruotsalaisen seurakunnan pastorin Malinin luona pitämässä kokouksessa\nvasta virisi ajatus, että Suomessa olevat järjestelmän johtomiehet oli\ntehtävä vaarattomiksi. Kokoukseen saapui \"ystävämme\" D. Protopopov,\njolle huomautettiin olevan väärin, että mainitut miehet yhä saivat\nolla Suomen hallintoa johtamassa. Hän oli heti taipuvainen ryhtymään\ntarvittaviin toimenpiteisiin. Väliaikainen hallitus lähetti Itämeren\nlaivaston päällikölle amiraali Njepeninille sähkösanoman käskien\nvangitsemaan Seynin ja Borovitinovin. Njepenin vastasi muutaman tunnin\nkuluttua, että edellisen pidättämisestä aiheutuisi yleinen anarkia\nja että jälkimäisellä oli koko senaatin kannatus puolellaan. N. sai\nkumminkin uudelleen käskyn toimia tämän määräyksen mukaisesti.\n\nSamana päivänä, jolloin tämä oli tapahtunut, perjantaina maaliskuun\n16:ntena, sain kutsun saapua amiraali Njepeninin luo Petschett (ent.\nOihonna) -laivalle. Sinne kokoontui kymmenkunta eri puolueisiin\nkuuluvaa henkilöä (A. Ramsay, E. Schybergson, Ståhlberg, K. Castrén,\nE. Nevanlinna, Paasikivi, Kallio, Gylling ja ehkä vielä joku muu).\nMuutamat kutsun saaneet olivat jääneet tulematta. En tiedä, kuka meidät\noli valinnut eri puolueiden luottamusmiehiksi, mutta luultavasti sen\noli tehnyt v.t. kenraalikuvernööri Lipski jonkin senaatin jäsenen\nneuvon mukaisesti. Laivan suuressa salongissa ottivat meidät vastaan\nLipski ja kenraalikuvernöörin kanslian päällikkö Orlov. Molemmat\nnäyttivät ulkonaisesti aivan rauhallisilta, Lipski hymyili tavallista\näitelää hymyänsä. Tulkki Melartin tuntui kovin hermostuneelta. Hetken\nkuluttua saapui amiraali, pyylevä, vakaa henkilö, ja tervehti kaikkia.\nVoimakkaalla äänellä ja selvästi lausuen luki hän aivan tyynenä\nkenraalikuvernööri Frans j.n.e. Seynin ja senaatin varapuheenjohtajan\nMikael j.n.e. Borovitinovin vangitsemista ja johonkin panssarilaivaan\nvarmaan talteen toimittamista koskevan sähkösanomamääräyksen, \"jonka\nmääräyksen\", lisäsi hän, \"olen pannut käytäntöön\". Ei yksikään ilme,\nei yksikään sana ilmaissut mitä hän itse ajatteli tai tunsi. Hän oli\ntotellut ja toiminut kuten sotilas ainakin. Vielä ilmoitti amiraali,\nettä Suonien asiain uusi komissaario väliaikaisessa hallituksessa,\nRoditshev, saapuu Helsinkiin seuraavana päivänä ja haluaa neuvotella\nyhteiskunnallisten luottamusmiesten kanssa. Hän oli kutsunut meidät\nkoolle pyytääkseen meitä mainitussa suhteessa olemaan R:n käytettävissä\nja toivoi että me toimisimme rauhan ja järjestyksen säilyttämiseksi\nmaassa. Hän sanoi olevansa tyytyväinen, kun Suomessa kauan kyteneet\ntoiveet nyt olivat täyttyneet. Ståhlberg kiitti meidän puolestamme\namiraalia hänen osoittamastaan luottamuksesta. Myöskin Lipski, vanha\nrepo, esitti onnittelunsa sen johdosta, että Suomelle nyt oli koittanut\nvaloisampi aika. Onnittelu kuulosti valheelliselta ja mauttomalta.\nLähdimme sitten pois amiraalilaivalta. Seuraavana päivänä amiraali\nNjepeninin surmasi matruusikiväärin kuula.\n\nMeillä ei mielestämme ollut valtuuksia ryhtyä niihin neuvotteluihin,\njoista meille oli ilmoitettu, ja menimme me niin ollen samana iltana\npidettyyn edustajavaltuuskunnan kokoukseen, jossa esitimme olevan\nvälttämätöntä, että valtuuskunta valitsee neuvottelijat. Omasta\npuolestani huomautin, etten voinut pitää itseäni sopivana edustamaan\nnuorsuomalaista puoluetta, koska sen toiminta nyttemmin oli käynyt\nminulle kerrassaan vieraaksi. Ryhmittäin toimitetussa vaalissa minä\nkumminkin jouduin nuorsuomalaiselta taholta valittujen joukkoon.\nJokaisesta porvarillisesta puolueesta valittiin kolme henkilöä:\nJ. Grotenfelt, Lille ja E. Estlander, Ståhlberg, Setälä ja minä,\nDanielson-Kalmari, Paasikivi ja Nevanlinna, sekä Kallio, Mäkinen ja\nAlkio. Sosiaalidemokraattien valtuuskunta valitsi viisi, m.m. Tokoin,\nMannerin ja Gyllingin.\n\nValtuuskunnan kokoukseen saapui tohtori Kaila Pietarissa olevan\nsuomalaisen siirtokunnan lähettinä. Hän antoi tärkeitä ja\nmielenkiintoisia tietoja vallankumouksesta ja Venäjän pääkaupungissa\nvallitsevasta tilanteesta. Minua ilahdutti erikoisesti se tiedonanto,\nettä Pietarin vankiloista vapautuneet suomalaiset poliittiset vangit\nolivat hyvässä turvassa. Kokoukseen saapui tieto, että satamassa ja\nKatajanokalla oli laukaustenvaihtoa ja että laivoilla oli puhjennut\nlevottomuuksia.\n\nPalatessani kotiin myöhään illalla lähdin satamaan. Sotalaivoissa\npaloivat punaiset lyhdyt vallankumouksen merkkeinä. Oli pimeätä\nja aivan hiljaista. Ainoastaan muutamia laukauksia kuului silloin\ntällöin. Joitakin sotilasjoukkoja kulki äänettömästi pitkin katuja.\nPuolihumalainen meriupseeri, joka oli ulkonaisestikin jossakin\nmäärin epäjärjestyksessä, hyppäsi raitiovaunuun. Seuraavana aamuna\nkuultiin, että kapina oli ulottunut kaikkiin sotalaivoihin ja että\nmatruusit olivat yön aikana vanginneet tai surmanneet suuren joukon\nmeriupseereja. Aamulla kulkivat sotilaat ja matruusit punaisine\nlippuineen pitkin katuja, toiset kulkueissa marseljeesia laulaen,\ntoiset irrallisina joukkioina jaellen punaisia nauhoja ja vaatepalasia.\nAseistettuja matruusivartiostoja kierteli kaikkialla kaupungissa\nriisuen aseista kaikki upseerit, jotka vähänkin vastustaessaan tai\nkieltäytyessään ottamasta vastaan punaista merkkiä ammuttiin ja\njätettiin maahan virumaan. Kaikki hotellit, ravintolat ja monet\nyksityistalotkin tutkittiin ja niistä löydetyt upseerit ammuttiin tai\nvangittiin. Poliisin täytyi väistyä näyttämöltä ja pysytellä syrjässä.\nJärjestystä pitivät yllä sotilasvartiostot. Siviiliväestön annettiin\nolla rauhassa. Paljon väkeä oli liikkeellä, mutta yleisö pysytteli\naivan passiivisena. Koko juttu muodostui sotilaiden ja upseerien kesken\ntapahtuvaksi välien selvittelyksi, ja ensinmainittujen menettely\nei herättänyt myötätuntoa. Vallankumousamiraali, puolisuomalainen\nMaksimow, joka oli nimitetty Itämeren laivaston päälliköksi, saapui\naamupäivällä Helsinkiin. Hän ajoi automobiilillaan ympäri kaupunkia,\npuhui sotilaille ja kansalle venäjäksi ja ruotsiksi vallankumouksen\navulla saavutetusta vapaudesta, mutta kehoitti samalla rauhallisuuteen.\nMyöhemmin samana päivänä saapui Roditshev, ja hänenkin ensimmäisenä\ntehtävänään oli puhua sotilaille ja matruuseille, jotta järjestys ja\nrauha palautuisi. Seuraava päivä, sunnuntai, oli verraten rauhallinen,\nmutta oikeastaan kaupunki oli sotamieslauman hallussa.\n\nValituille edustajille ilmoitettiin, että heidän piti sunnuntai-iltana\nkokoontua Säätytalolle neuvottelemaan Roditshevin kanssa ja sitten klo\n12 yöllä matkustaa Pietariin ylimääräisellä junalla. Ennen Roditshevin\nsaapumista pidettiin kokous, jossa esitettiin ehdotus manifestiksi,\njoka valtakunnan uuden hallituksen oli annettava Suomen kansalle.\nSosialistit eivät olleet siihen tyytyväisiä. He tahtoivat, että heidän\nerikoisesti harrastamansa kysymykset, kieltolaki, työväensuojeluslaki,\ntorpparikysymys, laajennettu kunnallinen äänioikeus y.m. otettaisiin\nmanifestissa tai sen yhteydessä huomioon. Se huomautus, että nämä\nkysymykset olivat sisäistä laatua eivätkä kuuluneet siihen, mitä\nmanifestilla tarkoitettiin, ja tahdottiin vakauttaa, ei heihin\ntehonnut. Sitten saapuivat Roditshev ja parooni Korff, joka oli\nnimitetty v.t. kenraalikuvernöörin apulaiseksi, sekä amiraali Maksimov.\nR. oli kookas, näöltään ja olemukseltaan miellyttävä, hyvänsuopa\nmies. Hänen monet sotilaille pitämänsä puheet olivat tehneet hänet\naivan käheäksi. Kun Ståhlberg oli lausunut hänet tervetulleeksi, piti\nhän puheen, jossa ilmaisi olevansa iloinen saadessaan tuoda meille\ntiedon autonomian, palauttamisesta, eduskunnan kokoonkutsumisesta,\nuuden, maan luottamusmiehistä kokoonpannun senaatin valitsemisesta\ny.m. Manifestiehdotus luettiin, eikä Roditshevilla ollut sen johdosta\nmitään muistutettavaa. Sosialistien vaatimukset olivat hänen mielestään\nsisäisiä asioita, joihin uusi senaatti voi käydä käsiksi. Hän\ntiedusteli vielä, millä kannalla olimme asevelvollisuuteen nähden.\nVastattiin, että sen kysymyksen voi ainoastaan eduskunta ratkaista.\nSosialistit arvelivat, että kysymys kotimaisen miliisin asettamisesta\nliittyi venäläisen sotaväen poistamista koskevaan kysymykseen ja\nolisi otettava pohdittavaksi sodan loputtua. Amiraali Maksimov pyysi\ntällöin puheenvuoroa ja lausui toivomuksenaan, että Suomi, kiitollisena\nVenäjältä saamastaan vapaudesta, osoittaisi solidaarisuuttansa\nantamalla armeijaan edes joitakin vapaaehtoisia. Tähän vastasi\nainoastaan eräs edustaja ja tavalla, jota ei sovi pitää aivan\nonnistuneena. Puhuessani kokouksen jälkeen Maksimovin kanssa muutaman\nsanan selitin hänelle, miksi sotilaskysymys nykyään vain vähässä määrin\nkiinnitti mieliä meillä. Hän arveli, että kun m.m. \"34 upseeria oli\nkaatunut Helsingin kaduilla\", meidän pitäisi tuntea velvollisuudeksemme\nottaa osaa sotaan Venäjän rinnalla. Kun huomautin, että upseereja\nolivat surmanneet venäläiset sotilaat ja ettei meillä ollut asian\nkanssa mitään tekemistä, vastasi hän, että sekin, mitä täällä oli\ntapahtunut, oli eräs vaihe vallankumousta, joka oli meille lahjoittanut\nvapauden. M. vaikutti hyväätarkoittavalta tunneihmiseltä.\n\nPietarin matkaan ottivat osaa myöskin Korff sekä Ehrnrooth ja Holsti,\njotka olivat jo aikaisemmin valtuuskunnan puolesta käyneet Pietarissa.\nMatka sujui seikkailuitta. Myöskin venäläinen sosiaalidemokraatti\nSkobelev, joka oli käynyt Helsingissä, oli junassa mukana. Keskellä\nyötä me heräsimme lauluun ja hurraamiseen. Lahtelaiset sotilaat ja\nsosiaalidemokraattinen nuoriso olivat tulleet tervehtimään Skobelevia,\njoka piti kokoontuneelle joukolle pitkän puheen. Juna odotti kiltisti.\nValkeasaaressa kulki junan läpi sotilasvartiosto, jonka mielenkiinto\nkumminkin suuntautui enemmän toveri Skobeleviin kuin muihin\nmatkustajiin. Aamulla pohdittiin pienissä ryhmissä senaattorilistaa\ntoisten edustajain neuvotellessa sosiaalidemokraattien kanssa\nsaadakseen heidät taipuvaisemmiksi.\n\nPietarin asemalla oli meitä vastassa m.m. Protopopov. Meidän tuli\nkokoontua ruotsalaisen seurakunnan kirkkosaliin, jonka piti olla\npäämajanamme. Matkatavaramme sijoitettiin rekeen kuljetettaviksi\nkeskushuoneustoomme. Me itse aloimme taivaltaa jalkaisin. Prokuraattori\nGrotenfelt ja minä käytimme sentään vastaantulevaa vapaata ajuria.\nLukemattomia kertoja olen käynyt Pietarissa monenlaisissa eri toimissa,\nmutta tämä saapuminen erosi laadultansa kaikista muista. Kaupunki\noli nyt rauhallinen ja liike kaduilla kenties hiukan laimeampaa\nkuin tavallisesti. Punaisia lippuja näkyi kaikkialla, ja ihmisillä,\nerityisesti kaikilla sotilashenkilöillä, oli punaiset nauhat tai\nmerkit. Poliiseja ei näkynyt ollenkaan, ainoastaan sotilasvartiostoja\nja suojelusvahtiin kuuluvia siviilihenkilöitä, joilla oli valkoiset\nhihanauhat. Eräiden elintarvemyymälöiden luona seisoi pitkiä\nihmisjonoja. Muutamat palaneet tai tärveltyneet rakennukset todistivat\nkatutaisteluita sattuneen. Pastori Malin ja hänen rouvansa ottivat\nmeidät ystävällisesti vastaan ja kuvailivat meille eloisasti ja\nvärikkäästi monia sattuneita tapauksia. Kirkkosalissa tarjoiltiin\nmeille Helsingin Seurahuoneelta mukaan otetuista ruokavaroista hyvä\naamiainen, jonka herttainen pastorinrouva oli järjestänyt.\n\nJäljelläoleva osa päivää kului kokonaan neuvotteluihin, jotka koskivat\nlähinnä manifestia. Ne muodostuivat pitkiksi ja sitkeiksi, kuten kaikki\nväittelyt varsinaisissa poliittisissa piireissä meillä. Jaariteltiin\nkelpo tavalla ja kallis aika kului. Sosiaalidemokraatit tahtoivat yhä\ntyöntää etualalle erikoisharrastuksiansa ja tehdä manifestin niistä\nriippuvaksi. He halusivat harrastustensa valvontaa huomioonotettavaksi\nerikoisen käskykirjeen muodossa, mutta peräytyivät vihdoin siihen,\nettä uusi senaatti ennakolta velvoitettaisiin enemmittä harkinnoitta\nlähettämään eduskunnan hyväksymät lait, kieltolain, työväensuojeluslain\ny.m. vahvistettaviksi. Ainoastaan tällä ehdolla sosialistit olisivat\nsuostuneet hyväksymään manifestiehdotuksen, johon nähden he esittivät\nmyöskin pienempiä muistutuksia. Tätä ehtoa porvarilliset eivät\nvoineet hyväksyä. Asetettiin erityinen valiokunta tasoittelemaan\nerimielisyyttä, mutta se onnistui työssään vain osittain. Sill'aikaa\nmuut porvarilliset pohtivat senaattorilistaa koskevaa kysymystä, mutta\nasia havaittiin siinä määrin valmistamattomaksi, ettei lopullista\nehdotusta voitu tehdä.\n\nIllalla saapui Protopopov kokoukseen. Hän selitti tilannetta ja\npuhui vakavasti sosialisteille. Nyt on olemassa, lausui hän,\nSuomen ja Venäjän asiain välillä kynnys. Kummaltakin puolelta on\nvarottava sen yli astumista. Kukistetun Venäjän hallituksen Suomen\nkysymyksessä tekemä pahin virhe oli siinä, että se oli astunut tuon\nkynnyksen yli ja joutunut siten pettävälle pohjalle. Suomalaisten\ntäytyy itse hoitaa asiansa ja olisi arveluttavaa sosialistien nyt\nesittämien toivomusten mukaisesti sekoittaa Venäjän hallitus Suomen\nsisäisiin asioihin. P:n mielestä ei myöskään saanut hukata aikaa\nkeskinäisiin kiistoihin. Sosialistit näyttivät nolostuneilta — heitä\nsitoi kotimaassa tehty puolueen päätös — ja he menivät syrjään asiaa\nharkitsemaan. Porvarilliselta taholta oli aikaisemmin johdonmukaisesti\nlausuttu toivomus, että sosialistit, jotka lisäksi olivat eduskunnan\nsuurin puolue, muodostaisivat uuden senaatin. Väliajalla puhuttelimme\nProtopopovia yksityisesti, ja hän lausui m.m. olleensa kuohuksissaan\nkuullessaan puolueriitaa pikkuasioista aikana, jolloin hetket olivat\nkalliimpia kuin koskaan ja jolloin koko maan vapaus ja itsehallinto oli\nkysymyksessä.\n\nKun sosialistiedustajat palasivat, kysyi Tokoi Protopopovilta,\nhyväksyisikö Venäjän korkein hallitus sosiaalidemokraattista\nsenaattorilistaa. P. vastasi, ettei Venäjän hallituksella ollut mitään\nsyytä sekaantua siihen kysymykseen, koska se oli Suomen sisäisiä\nasioita. Jos Suomi piti välttämättömänä tehdä sellaisen kokeen —\nja vaarallisiakin kokeita on toisinaan tehtävä — oli se Suomen oma\nasia. Vastaus oli siis myöntävä, ja sosiaalidemokraattien tuli\nnyt ottaa pitääkseen huolta senaattorikysymyksestä. Manifesti oli\nhyväksytty ja voitiin jättää vahvistettavaksi. Meille porvarillisille\nasian ratkaisu tuntui suurelta kevennykseltä; sosiaalidemokraatit\nsitävastoin näyttivät hermostuneilta, kun olivat ottaneet sellaisen\nvastuun kantaakseen. Sosiaalidemokraattien mieliksi oli manifestiin\ntehty eräitä korjauksia, jotka eivät sitä suinkaan parantaneet, vaan\npäinvastoin huononsivat, esim. siten, että uskontorikokset samaten\nkuin poliittisetkin rikkomukset tehtiin armahduksen esineiksi,\nettä määrättiin eduskunnan hyväksymät lait senaatin heti edelleen\ntoimitettaviksi y.m.\n\nManifesti laajentui oleellisesti sikäli, että valtakunnanlainsäädäntö\nvälittömästi kumottiin. Ehdotuksessa puhuttiin ainoastaan\nsen toistaiseksi lakkauttamisesta. Olimme ajatelleet, että\nvaltakunnanduuman myötävaikutus oli välttämätön sen kumoamiseen, mutta\nvenäläiset ystävämme pitivät meitä liian vaatimattomina. He arvelivat\nsilloisen valtakunnanhallituksen omistavan sekä yksinvaltiaalle että\nduumalle kuuluneen vallan ja katsoivat niinmuodoin olevan sen vallassa\nkumota Suomea koskeva valtakunnanlainsäädäntö. Meille se oli, ainakin\ntässä erikoistapauksessa, iloinen uutinen, mutta asian koko käsittely\ntuntui kevytmieliseltä eikä luottamusta herättävältä.\n\nSuomalaiset lähetystön jäsenet majailivat yksityisissä perheissä, sillä\nhotellit olivat täpösen täynnä. Grotenfelt, Lille ja minä asustimme\nherra Krookin sillä kertaa vapaassa huoneistossa. Päivällisille meidät\noli kutsuttu Palmgrenin perheeseen, joka asui ruotsalaisen kirkon\ntalossa.\n\nSeuraavana päivänä useimmat meistä olivat sangen joutilaita.\nMuutamat juristit sekä Danielson-Kalmari ja Setälä kokoontuivat\nvaltiosihteerin-virastoon Protopopovin ja uuden kenraalikuvernöörin\nStahovitshin kanssa yksissä neuvoin määrittelemään manifestin\nlopullista sanamuotoa, vertaamaan käännöksiä j.n.e. Se kesti\naamusta aina iltapuoleen saakka. Ennen kokouksen alkua\nsattui pieni välikohtaus. Kokous oli määrätty pidettäväksi\nministerivaltiosihteerinapulaisen huoneessa alakerrassa. Mutta sitä\nennen olikin apulainen Platon Ivanov saapunut paikalle, lukinnut oven,\nottanut avaimen mukaansa ja mennyt kenraali Markovin luo, joka oli\nollut aikaisemmin vangittuna, mutta saanut sitten palata kotiinsa,\njosta hänen ei ollut lupa poistua. Kun Protopopov saavuttuaan sai\nkuulla asian, joutui hän vimmoihinsa, mutta vapaaherra Th. Bruunin\nonnistui vihdoin pitkällisten suostuttelujen avulla saada avain.\nMarkovin sanottiin olleen alistuvainen, Ivanov sitävastoin oli kovin\nvihoissaan.\n\nAamupäivällä me lähdimme, Lille ja minä kävelyretkelle kaupungille\nja tarkastelimme varsinkin hävitettyä oikeuspalatsia ja Spalernajan\nvarrella olevaa vankilaa, jonka tyrmistä useat suomalaiset nyt\nodottamattansa olivat vapautuneet. Ensinmainittu rakennus, muhkea ja\nmelkoisen suuri talo, oli kokonaan turmeltu, kellarista ullakkoon asti.\nSeinämuurit vain seisoivat, ja akkunat ammottivat mustina reikinä.\nSpalernaja ei ollut siinä määrin hävitetty. Osa akkunoita oli vielä\njäljellä, mutta tuli oli sielläkin tehnyt hävitystyötään. Vankilan\nulkopuolella oli katu lumisohjoon sekaantuneiden puoleksi palaneiden\nkirjain ja paperien peitossa. Siinä sai voimakkaimman vaikutelman kauan\ntukahdutettuna olleen vihan raivoisasta riehunnasta.\n\nManifestin hyväksyminen kiinnitti mieliämme enemmän kuin mikään muu.\nEmme halunneet mielellämme palata kotiin, ennenkuin se oli saavutettu.\n\nEsittelyn, joka oli Protopopovin asiana, piti tapahtua viiden ja\nkuuden välillä, mutta tuotiin sana, että se oli lykkäytynyt klo 1/2\n9:ään. Klo 8:ksi oli Pietarin suomalainen siirtokunta kutsunut meidät\npäivällisille Grand Hoteliin. Ravintolat olivat auki ensimmäistä päivää\nvallankumouksen jälkeen. Sinne oli kokoontunut suunnilleen 100 henkeä\nja kutsuttujen joukossa olivat myöskin uusi kenraalikuvernööri ja\nProtopopov sekä Suomen asiain komissarion toinen apulainen, virolainen\ntohtori Ramott, ja Korff. Stahovitsh on ulkonäöltään juhlallinen ja\nkaunis, mutta lienee paremmin tottunut mukavaan elämään kuin työhön.\nHän sanoi tuntevansa Suomen asioita varsin vähän, mutta oli vakuutettu\nsiitä, että me kyllä itsemme hoidamme. Useita puheita pidettiin, m.m.\npuhui Stahovitsh ranskaksi, mutta manifestista ei kuulunut mitään.\nProtopopov tiedusteli puhelimitse, pantaisiinko esteitä, jos manifestin\ntahtoisi julkaista myöskin Venäjän senaatti. Vastattiin luonnollisesti,\nettä se oli yksinomaan Venäjän hallituksen päätettävä asia. Aika vaan\nyhä kului. Klo 1/2 12 piti ylimääräisen junamme lähteä. Puhelimitse\nsaatiin lähtöaika siirretyksi klo 1:een. Vasta 1/2 11 tienoissa\nsaapui Protopopov. Hän kohotti manifestia teatterimaisesti korkealle\nkättentaputusten ja riemun raikuessa. Manifesti luettiin kolmella\nkielellä, minkä jälkeen Maamme laulu puhkesi ilmoille kuin itsestään.\nMerkittävän tapahtuman johdosta pitivät puheita Danielson-Kalmari\nja Lille, toinen suomeksi, toinen ruotsiksi. Mieliala oli korkeassa\nvireessä, mutta meidän täytyi tehdä lähtöä ehtiäksemme junaan.\n\nPietarilaiset maanmiehemme eivät olleet onnistuneet hankkimaan\nmuullaisia ajopelejä kuin työrekiä. Niihin istuutuivat lähetyskunnan\njäsenet veljellisessä sovussa, ja niin lähdettiin menemään pitkin\nPietarin katuja. Se sopi hyvin tilanteeseen. En saanut kuitenkaan\nkoetella noita matkaneuvoja, sillä Protopopov tarjosi minulle ja\nKorffille sijan automobiilissaan. Mentäessä sain P:lta kuulla\naika paljon mielenkiintoista, manifestia koskevaa ja muuta.\nAllekirjoittaminen ei ollut sujunut ihan liukkaasti. Oli epäröity\nallekirjoittaa niin tärkeätä asiakirjaa lähemmin sitä tutkimatta. Mutta\nProtopopov oli huomauttanut, miten kiireellinen asia oli: Suomi odotti;\nellei manifestia kuuluisikaan huomenna, valtaisi maan levottomuus;\nhänen täytyi viedä se sinne jo tänä iltana; veturi odotti j.n.e.\nHän oli vakuuttanut, että se on visusti tarkastettu joka kohdasta.\nMiljukov oli sanonut sen lukeneensa ja huomanneensa sen \"maltilliseksi\"\nja oli tahtonut sitä allekirjoitettavaksi. Seitsemän kahdeksasta\nläsnäolleesta oli kirjoittanut alle. Yksi, valtakunnankontrollööri\nGodnjev, oli kieltäytynyt, koska hän ei ollut vakuutettu siitä, että\nhallituksella oli täydet valtuudet kaikkiin manifestissa mainittuihin\nseikkoihin nähden. Siten tuo merkillinen paperi tuli vahvistetuksi. —\nProtopopovin mielestä piti silloisen hallituksen työskennellä kuumeisen\nkiireellisesti, koska tilanne oli vielä epävarma eikä tiedetty, miten\nlehti saattoi kääntyä. Hän katsoi olevan suuren vaaran tarjona, että\nvalta siirtyisi työläissuuntaan. Heidän ideologinsa — Tsheidshe\netunenässä — tekivät innokkaasti työtä, eikä ollut mahdotonta, että\nnykyinen hallitus kukistuu ennen kansalliskokouksen koolletuloa, ja\nsitten seuraisi taantumus, ei tosin vanha järjestelmä, jota P. piti\nlopullisesti kukistettuna, mutta joka tapauksessa taantumus. \"Musta\nsisar\", sanoi hän, \"astelee aina punaisen jäljessä, eikä niitä erota\ntoisistaan pitkä välimatka. Onnellisimmassa tapauksessa suuntautuu\nVenäjän kehitys bourgeois-tasavaltaa kohti. Mutta talonpoikain kanta on\nvielä epäselvä.\"\n\nKello kahden tienoissa yöllä juna lähti, ja matka sujui seikkailuitta.\nKlo 12 seuduissa saavuimme Helsinkiin. Senaatintalossa, yliopistolla,\nsäätytalolla y.m. liehui punainen leijonalippu. Tuntui siltä, että uusi\naika oli taasen kansallemme koittamassa, mutta moni meistä ei suinkaan\ntuntenut eheää ja sekoittumatonta iloa.\n\nMinusta näyttää, että me tarvitsemme toisenlaista vapautta kuin\nse, minkä venäläinen svaboda voi meille antaa. Sen on rakennuttava\nvarmalle germaaniselle pohjalle eikä jäätävä riippumaan slaavilaisista\ntunnekuohuista.\n\nHelsinki, maaliskuun lopussa 1917.\n\n\n\n\nItsenäisyyden valmisteluja.\n\n\nMitä tulee Suomen itsenäistymissuunnitelmiin sellaisina kuin ne\nmaailmansodan aikana kehkeytyivät ilmi, kuuluin minä kyllä asiaa\nharrastaviin ja siihen perehtyneisiin, mutta olin aluksi, lähinnä\njulkisen asemani vuoksi, ottamatta erikoisemmin aktiivisesti osaa\nsen edistämiseen. En merkinnyt muistiin mitään tähän kuuluvasta\npoliittisesta toiminnasta tai sen yhteydessä olevista tapahtumista.\nAsemani pakotti olemaan hyvin varovainen. Nyt jälkeenpäin voin merkitä\npaperille ainoastaan hajanaisia muistoja.\n\nNiinä viikkoina, jotka sodan puhkeamisen jälkeen vietin Saksassa,\nlujittui minussa se vakaumus, että maailmansota tarjosi kenties koskaan\ntoistumattoman tilaisuuden irroittaa Suomi Venäjästä ja että Saksa oli\nse valta, joka voi meitä auttaa mainitun päämäärän saavuttamisessa.\nTämä tietoisuus oli ilmestyksen tavoin syöpynyt sieluuni ja se tuli\nmääräämään suuntautumiseni. Tultuani kotiin elokuun lopussa kohtasin\nkuitenkin niissä piireissä, joissa liikuin, vain vähän ymmärtämystä.\nSodan alussa vallitsi meillä jonkinlainen epäluuloisuus Saksaa ja\nsen suunnitelmia kohtaan. Sitäpaitsi elettiin siinä pintapuolisessa\nkäsityksessä, että Saksa oli sotaan syypää, ja Belgian puolueettomuuden\nloukkausta pidettiin karkeana väkivallantekona. Ajatus, että voisimme\nirtautua Venäjästä, tuntui useimmista poliitikoistamme liian rohkealta,\njopa haaveelliseltakin. Toivottiin korkeintaan, että autonomiamme\npalautuisi rauhanteossa.\n\nSyksyn kuluessa tulin tietämään, että eräissä toisissa helsinkiläisissä\npiireissä, joskaan ei varsinaisesti poliittisesti johtavissa, vallitsi\nilmeinen saksalaisystävällisyys ja että niissä toivottiin Saksan\nvoivan sotilaallisilla voitoillaan saada aikaan maamme vapautumisen.\nSitävastoin en tiennyt, että jo tehtiin järjestelmällistä, tuohon\npäämäärään tähtäävää työtä. Siitä nuorison keskuudessa syntyneestä\nliikkeestä, joka sitten ilmeni ajatuksena, että oli mentävä Saksaan\nsaamaan sotilaallista koulutusta ja muodostettava siellä suomalainen\njoukko-osasto, jota voitaisiin käyttää tulevassa vapauttamistoimessa,\nkuulin vasta joulukuussa 1914. Joskin aluksi suhtauduin epäilevästi\nyrityksen käytännölliseen puoleen, tuotti minulle kumminkin vilpitöntä\niloa, että nuoriso oli kyllin rohkeata ja ihanteellista ryhtymään\nniin uskallettuun isänmaalliseen tekoon säikähtämättä yritykseen\nepäilemättä liittyviä vaikeuksia, uhrauksia ja kärsimyksiä. Tällä\nyrityksellä näytti minusta sitäpaitsi olevan merkitystä sikäli, että se\noli omansa kiinnittämään Saksan sotilaallisen johdon huomiota maahamme\nsekä todenteolla osoittamaan, mille puolelle me asetuimme suuressa\nmaailmantaistelussa. Sellaisen joukon olemassaolo Saksassa muodostuisi\npaljoa voimakkaammaksi vapautumispyrkimyksiimme kohdistuvaa harrastusta\nherättäväksi välineeksi kuin yksityisten henkilöiden toiminta. Kaikki\nnämä seikat vaikuttivat, että ennen pitkää suhtauduin yritykseen täysin\nmyötätuntoisesti. Se seikka, että niinmuodoin annoin kannatukseni\nmuodollisessa katsannossa lainvastaiselle hankkeelle, ei minua\nhuolestuttanut. Moraalinen lojaalisuusvelvollisuus Venäjää kohtaan\nei enää sitonut meitä, kaikkein vähimmän sen jälkeen, kun keisari\noli hyväksynyt ohjelman, joka tähtäsi autonomiamme ja kansallisen\nolemassaolomme täydelliseen tuhoamiseen. Irroittumisemme oli\nkonjunktuuri- eikä oikeuskysymys. Lausetta \"salus rei publicae summa\nlex\", jota Plehve oli kerran käyttänyt venäläiseltä katsantokannalta\npuolustaakseen Suomen kansalaisiin kohdistuvaa menettelyä, voitiin\ntässä soveltaa suomalaiselta kannalta vielä oikeutetummin.\n\nEräänä helmikuun päivänä 1915 kävi luonani Alexis Gripenberg. Hän\nilmoitti, että eräät henkilöt, jotka kannattivat maailmansodan\nyhteydessä suoritettavan Suomen vapauttamisen aatetta, olivat\nliittyneet yhteiseen piiriin keskustelua ja toimintaa varten. He olivat\nilmeisiä Saksan ystäviä, jotka odottivat vapautumisemme tapahtuvan\nSaksan voiton nojassa ja Saksan avulla. Gripenberg kehoitti minua\nliittymään tähän piiriin, ja minä suostuin mielelläni tarjoukseen.\nEnsimmäinen kokous pidettiin W:n luona. Meitä oli noin kymmenkunta\nhenkilöä, poliitikkoja ja akateemikkoja, ja me järjestyimme\nvapauttamistyön keskuskomiteaksi eli \"vanhojen neuvostoksi\".\nSilloin sain lähempiä tietoja siitä aktiivisesta työstä, joka oli\njo pantu alulle mainitun tarkoitusperän saavuttamiseksi, niistä eri\njärjestöistä, jotka toimivat mainittuun suuntaan, sekä Saksassa\nkoulutettavaa suomalaista joukko-osastoa koskevista suunnitelmista.\nJoitakin kymmeniä nuoria miehiä oli jo silloin lähtenyt Lockstedter\nLageriin Holsteiniin. Kokoonnuimme sitten noin joka toinen viikko\npohtimaan tilannetta ja kuulemaan Tukholmassa olevalta suomalaiselta\nvaltuuskunnalta — siellä olivat toiminnassa H. Gummerus ja J.\nCastrén — saapuvia ilmoituksia sekä kotimaassa suoritettua työtä ja\nSaksassa olevaa joukko-osastoa koskevia tiedonantoja. Pienemmässä\nvaliokunnassa suunniteltiin ja pohdittiin Suomen valtiomuotoehdotuksia\ntai oikeammin sommiteltiin kokoon valtiomuodon pääkohtia täysin\nsuvereenista Suomea varten ja myöskin siltä varalta, että Suomi\nautonomisena jäisi kuulumaan Venäjän valtakuntaan. Näitä ja kaikkia\nperiaatteellisempaa laatua olevia kysymyksiä harrastivat erikoisesti\nR. Erich ja Arvid Neovius-vainaja; käytännöllisissä asioissa taas\noli W. Zilliacus toimekkain. Puheenjohtajan virkaa hoidimme vuoroin\nA. Gripenberg ja minä. Me kokoonnuimme toistemme luo, mutta myöskin\nerinäisiin pankkihuoneistoihin, jottemme olisi herättäneet huomiota.\nYhteyttä Tukholman kanssa pidettiin yllä osaksi kirjeenvaihdon, osaksi\nsuoranaisten kuriirien avulla. Yksi ja toinen piiriimme kuuluvistakin\nhenkilöistä teki matkoja Ruotsiin. Suomen asian puolesta toimimaan\nlähetettiin Ameriikkaan kevättalvella L. Kihlman ja J. Reuter, kun\ntaas E. Estlander piirin toimesta kävi tapaamassa vaikutusvaltaisia\nhenkilöitä Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa, jotta saataisiin aikaan\nainakin diplomaattista toimintaa skandinaavisten maitten taholta Suomen\nhyväksi. Berliinissä valvoivat ja hoitivat Suomen asioita, varsinkin\njääkäriasiaa, varatuomari Fr. Wetterhoff ja tohtori J. Sundvall, ja\nlehtori J. Öhquist tutustutti saksalaista yleisöä Suomen mielialoihin\nja itsenäisyyspyrintöihin pitämällä esitelmiä ja harjoittamalla\njulkaisutoimintaa. Wetterhoffin oli onnistunut suunnata eräiden\nSaksan virallisten piirien mielenkiinto Suomen asiaan. Oli perustettu\nerikoinen, Saksan yleisillä varoilla kustannettu toimisto, jossa hän\noli johtajana. Järjestöt toimivat sangen itsenäisesti, joten ainoastaan\ntärkeämmät kysymykset jätettiin vanhainneuvoston ratkaistaviksi.\nKevättalvella me muuten vielä elimme siinä käsityksessä ja toivossa,\nettä Ruotsi tulisi ottamaan sotaan osaa Saksan rinnalla ja että Suomen\nvapautumiseen voitaisiin päästä sitä tietä.\n\nPoliittisessa piirissämme lausuttiin keväällä 1915 toivomus, että\nminä matkustaisin Ruotsiin perehtymään tilanteeseen ja toimimaan\npyrintöjemme hyväksi. Minulla oli hyvä ulkonainen aihe matkustaa, sillä\n60-vuotispäiväni oli kesäkuun 28:s ja minä tahdoin mielelläni välttyä\nsilloin joutumasta sovinnaisen huomion esineeksi. Matkustin kesäkuun\n18 päivän tienoissa Haaparannan kautta. Sieltä Karunkiin johtava\nrata avattiin liikenteelle samana päivänä, joten minä sain käyttää\nensimmäistä tuolla linjalla kulkevaa vakinaista junaa. Kun Karunkiin\noli jäätävä tunniksi junaa odottamaan, voin valoisana kesäiltana\nkäyskellä tuossa tilapäisessä, laudoista rakennetussa kaupungissa, joka\naivan äkkiä oli muuttunut kansainvälisen liikenteen keskuskohdaksi,\nkeinotekoiseksi sota-ajan tuotteeksi, jonka tarina oli oleva lyhyt.\nTukholmaan saavuttuani lähdin heti Saltsjöbadeniin, jossa sitten\noleskelin joitakin viikkoja.\n\nKävin usein Tukholmassa ja tapasin erinäisiä oikeistolaispoliitikkoja,\njoiden kanssa keskustelin tilanteesta ja toiveista.\nItsenäistymispyrintöjämme kohtaan osoitettiin suurta mielenkiintoa,\nmutta niiden toteuttamismahdollisuuksia pidettiin sangen vähäisinä.\nArveltiin, ettei Ruotsin kansa missään tapauksessa tarttuisi aseisiin\nmuuten kuin puhtaan puolustussodan tullessa kysymykseen. Satavuotinen\nrauha ja harrastusten yksipuolinen keskittyminen maan taloudelliseen\nkehittymiseen ja valtiopäiväkysymyksiin oli rajoittanut kansan\npoliittisen näköpiirin oman maan puitteisiin ja vieroittanut sen\nulkopolitiikasta. Valtiomiehille, joiden poliittiset näköalat ovat\navarammat, asia näkyi oleellisesti toisenlaisena, mutta kansaa ei voitu\nsaada mukaan. Äskeisimpänä aikana oli Saksa nimenomaisesti tiedustellut\nRuotsin hallitukselta, tahtoiko Ruotsi esiintyä sodassa Saksan\npuolella, mutta vastaus oli tullut kieltävä. Vielä sain tietää, ettei\nskandinaavisten maitten taholta ollut tapahtunut mitään diplomaattista\nesiintymistä Suomen hyväksi ja että mitään sellaista näissä oloissa\ntuskin oli odotettavissakaan. Englanti oli siinä suhteessa esteenä.\nSille oli eduksi pitää Venäjän mielialaa mahdollisimman korkeassa\nvireessä. Kysymys kenties voitaisiin ottaa esiin syksyllä, kun\nsotatilanne selviäisi, ja silloin sopisi kääntyä mahdollisesti\nSaksan puoleen. Oikeistopiireissä ymmärrettiin täydellisesti se,\nettä me toivoimme Saksan saavuttavan sotilaallista menestystä ja\nitsenäisyysliikkeellemme koituvan siitä hyötyä, mutta toisaalta\narveltiin, ettei Saksa vielä ollut muodostanut mitään selvää ohjelmaa\nniihin Venäjän valtakunnan osiin nähden, joiden vapauttaminen voi tulla\nkysymykseen. Tuo oli tiedustelujen! pääasiallinen tulos, ja keskustelut\neivät suinkaan vaikuttaneet erityisen rohkaisevasti.\n\nProfessori F. ehdotti, että kävisin kuninkaan puheilla saadakseni\nkuulla hänen henkilökohtaisen mielipiteensä Ruotsin suhtautumisesta\nSuomen kysymykseen ja tehdäkseni hänelle selkoa maassa vallitsevasta\nkäsityskannasta. Kotimaassakin oli lausuttu samansuuntainen\ntoivomus. Audienssi ei saanut herättää mitään huomiota ja tuli sen\nniinmuodoin olla mahdollisimman yksityisluontoinen. Kuten F. muutamia\npäiviä myöhemmin minulle ilmoitti, oli kuningas kumminkin antanut\naudienssipyyntöön kieltävän vastauksen, koska hän ei katsonut sen\nvoivan tapahtua Venäjän ministerin tietämättä, mutta hän oli käskenyt\nkehoittaa minua käymään ulkoministeri Wallenbergin puheilla. Noudatin\nkehoitusta heinäkuun 13 p:nä. Wallenberg lausui jotenkin terävästi\najatuksensa niistä yrityksistä, joiden tarkoituksena oli saada Ruotsi\nsotaan osalliseksi Suomen vuoksi. Hän piti Suomen vapauttamista sodan\navulla vahingollisena Ruotsille ja Suomelle itselleen, koska muka\nVenäjä ei milloinkaan luopuisi koston ajatuksesta. Suomesta tulisi\ntoinen Elsass-Lothringen, joka muodostuisi uusien sotien siemeneksi.\nSitävastoin katsoi Wallenberg Ruotsin velvollisuudeksi koettaa\ndiplomaattisin keinoin edistää Suomen autonomian palauttamista, mutta\nsovelias ajankohta oli Ruotsin hallituksen saatava itse valita.\nMitään vastakkaisia edunharrastuksia ei hänestä näyttänyt olevan\nolemassa, mitä Ruotsiin ja Suomeen tulee, pikemmin päin vastoin. Jätin\nWallenbergille promemorian, jossa kosketeltiin maassamme vallitsevaa\npoliittista tilannetta ja toivomuksiamme, erittäinkin mikäli ne\ntähtäsivät Ruotsin esiintymiseen hyväksemme, mutta sotilaallista\nasioihin sekaantumista koskevaa kysymystä en ollenkaan maininnut.\n\nTukholmassa olevaa Saksan lähettilästä, vapaaherra Luciusta, en\ntällä kertaa käynyt tapaamassa, mutta meriasiainattashean Fischer\nvon Lossainen'in puheilla olin. (Hänen Itä-Preussissa sijaitsevalla\nkotitilallaan on tuo suomalaiselta kajahtava nimi.) Kumpikaan heistä\nei oikein tajunnut eikä kannattanut Suomen itsenäistymispyrkimyksiä.\nHe kuuluivat sen suunnan miehiin, joka halusi Saksan ja Venäjän\nkesken vallitsevan yhteisymmärryksen ja työskenteli näiden valtojen\nvälisen erikoisrauhan hyväksi. Fischer ei uskonut saksalaisten\nryhtyvän sotatoimiin Suomessa. Hänen mielestään oli petytty laskuissa\nkahdessa kohden: toinen koski Ruotsin myötävaikutusta taistelussa\nVenäjää vastaan, toinen Suomen kapinaannousua tai ainakin vaikeuksien\ntuottamista Venäjälle tekemällä passiivista vastarintaa. Kun ei mitään\nsaksalaisten maihinnousua Suomessa voitu odottaa, ei suomalaisen\njoukko-osaston Saksassa tapahtuvalla kouluttamisella ollut mitään\nkäytännöllistä, vaan yksinomaan moraalinen merkitys. Erityisesti\nkysyessäni lausui Fischer, ettei hän uskonut Saksan taholta esitettävän\nmitään Suomen Venäjästä irroittamista koskevaa vaatimusta, mutta\ntoisaalta hän piti varmana, että Saksa rauhanteossa tulisi vaatimaan\nSuomelle autonomiaa, jos Suomen puolelta tehtäisiin sellainen esitys.\nAnnoin tietysti keskustelun kuluessa tarvittavia tietoja ja esitin\nvastaväitteitä sellaisissa kohdissa, joissa ne olivat tarpeen.\n\nVähä ennen Helsingistä lähtöäni oli maisteri R. Numelin käynyt luonani.\nHän oli juuri palannut Tukholmasta ja kertoi, että saksalaisella\ntaholla suunniteltiin Lockstedtissa olevan suomalaisen koulutusjoukon\nhajoittamista. Senvuoksi oli hänen mielestään tärkeätä, jos joku\nauktoritatiivinen henkilö Suomesta voisi vakuuttaa, että kurssin\njatkaminen ja edelleenkehittäminen ei ollut ainoastaan nuorisopiirien\nvaan myöskin maamme vanhempien vastuullisten kansalaisten kesken\ntoivomuksena. Sekä Berliinissä että Tukholmassa toivottiin, että minä\nhenkilökohtaisesti antaisin asianomaisille Saksassa tähän kuuluvia\ntietoja. Otin tehtävän vastaan empimättä, sillä oivalsin, että joukon\nhajoittaminen merkitseisi koko itsenäisyysliikkeen taantumista, jonka\nseuraukset tulisivat kohtalokkaiksi.\n\nYksissä neuvoin niiden Tukholmassa olevien suomalaisten kanssa, jotka\nsiellä pitivät huolta nuorison pyrinnöistä, sekä joukko-osaston\nedustajia kuullen lähetin Berliiniin maisteri A. Fabritiuksen\nmukanaan eräälle tunnetulle miehelle osoitettu kirje, jossa lausuin\ntoivomukseni saada kohdata jonkun auktoritatiivisen, ulkoasiain johtoa\nlähellä olevan henkilön, jolle voisin avoimesti puhua poliittisista\nkysymyksistä. Tähän tarkoitukseen valittiin lähetystönsihteeri von\nWesendonck, joka ulkoasiainministeriössä käsitteli idässä olevia\npikkukansoja koskevia kysymyksiä. Kohtauspaikaksi määrättiin\nKööpenhamina, jossa me heinäkuun 5 päivänä tapasimme toisemme eräässä\nKlampenborgin hotellissa. Siellä, peilikirkkaan salmen rannalla, me\nkeskustelimme pitkän aikaa. Kävi selvästi ilmi, että W:n edustamissa\npiireissä oli vielä jonkinlaista epäluuloisuutta Suomea kohtaan\nnäennäisesti lojaalisen esiintymisemme vuoksi sodan aikana ja siitä\nsyystä, että olimme avustaneet Venäjän sotatarveteollisuutta. Oli\nodotettu aktiivista vastarintaa, jopa kansannousuakin. Selitin\nniitä syitä, joista passiivisuutemme tässä suhteessa johtui, ja\nhuomautin, ettemme me milloinkaan ulkonaista tukea vailla antautuisi\nveriseen seikkailuun, jonka tulos olisi lievimmin sanoen epäiltävä.\nSe ajatus, että Venäjästä piti irtautua, oli voittanut maassa yhä\nenemmän jalansijaa, joskin konservatiivinen ja epäilevä suhtautuminen\nasian mahdollisuuteen vaikutti, että monet eivät tahtoneet asettua\nmäärätylle kannalle mainitussa suunnassa tapahtuvaan Suomen kysymyksen\nratkaisemiseen nähden. Wesendonck mainitsi useita seikkoja, jotka\ntodistivat Saksan mielenkiintoa vapautumistamme kohtaan, mutta hän\nei uskonut, että mikään suoranainen sotilaallinen esiintyminen ilman\nRuotsin myötävaikutusta voi tulla kysymykseen. Suomen piti ennen\nkaikkea itse aktiivisella tavalla ottaa ohjatakseen kohtaloitaan,\nellei ennen, niin ainakin sitten kun kärsityt tappiot aiheuttaisivat\nVenäjällä vallankumouksen tai anarkian. Kysyttyäni voisiko Saksa,\nsiinäkin tapauksessa, että sota ei tulisi Suomea suoranaisesti\nkoskettamaan ja ajatus sen vapauttamisesta olisi jätettävä,\nkumminkin tehdä jotakin autonomiamme palauttamisen hyväksi, vastasi\nhän, että siinä suhteessa tuskin voitiin odottaa mitään erikoista\nasianharrastusta Hän ei uskonut valtojen autonomiallemme myöntämän\nvakuuden merkitsevän paljoakaan, sillä Venäjä ei tulisi kumminkaan\nsiitä välittämään. Vastaväitteitteni johdosta hän kuitenkin myönsi,\nettä kysymys ansaitsi Saksankin huomiota ja sanoi esittävänsä sen\nasianomaisille. Keskustelimme sitten Lockstedtissa olevasta joukosta,\nja minä tehostin sekä sen moraalista että myöskin mahdollisesti\nkysymykseen tulevaa käytännöllistä merkitystä. Sanoin sen muodostamisen\nilmaisevan laajoihin Suomen yhteiskuntapiireihin levinnyttä liikettä.\n\nPalattuaan Berliiniin oli v. Wesendonck ulkoasiainministeriössä\nselostanut kantaani siten, että minä muka olin jossakin määrin\nepäilevällä kannalla joukko-osaston säilyttämiseen nähden. En voinut\noikein ymmärtää, mistä tuo väärinkäsitys aiheutui. En voinut uskoa\nlausuneeni ajatuksiani liian varovaisesti. Ajateltavissa olisi, että\nv. Wesendonckiin oli vaikuttanut päättävästi kielteinen kantani\nkapinaannousun ollessa kysymyksessä, mutta todennäköisempää on,\nettä ulkoasiainministeriössä ilmennyt virtaus piti otollisena antaa\nauktoritatiivisen suomalaisen henkilön suhtautua asiaan epäilevästi.\nMutta aivan vieras ei tälle asialle liene se varsin merkittävä\nseikka, että Klampenborgiin saapui samoihin aikoihin kuin minä\neräs poliittisesti toimelias maanmiehemme, joka ei ollut mikään\njääkäriliikkeen suosija ja joka, v. Wesendonckiin tutustuttuaan,\nmatkusti samassa junassa kuin viimeksimainittu Berliiniin, missä\nhän kävi ulkoasiainosastossa alivaltiosihteerin puheilla. Se, mitä\nhän esitti, voi kenties herpaista keskustelusta minun kanssani\nsaatuja vaikutelmia. Wetterhoff lähetti heti kuriirin (W. Strömin)\nluokseni Tukholmaan ilmoittamaan, millä kannalla asiat olivat.\nMinä annoin kirjallisen selityksen, joka oli omansa poistamaan\nväärinkäsityksen. Missä määrin antamani tiedot ovat vaikuttaneet\njoukko-osaston kohtaloon, on minulle tuntematonta. Lienee ollut lähinnä\nWetterhoffin ansiota, että sen hajoittamista koskeva valmis päätös\nperuutettiin ja tuo pieni Pfadfinder-joukko muodostettiin täydelliseksi\njääkäripataljoonaksi.\n\nOleskeltuani lyhyen ajan Abiskossa Tornion järven rannalla palasin\nheinäkuun lopussa kotimaahan. Poliittiselle piirillemme ilmaisemani\nvaikutelmat ja tiedot eivät vaikuttaneet erikoisen rohkaisevasti.\nMeidän täytyi odottaa soveliaampaa aikaa ja seurata tapahtumain\nkehittymistä. Se vakaumus, että tie, jota olimme lähteneet kulkemaan,\noli ainoa päämäärään vievä, säilyi minussa yhä, mutta mahdotonta oli\nvarmasti arvata, tulisiko todellakin niin käymään.\n\nSyksyn kuluessa oli muodostettu eri järjestöjen edustajista kokoonpantu\ntoimintakomitea, jonka erikoisena tehtävänä oli pitää huolta\njääkäriliikkeestä, ja tämä komitea otti johdon käsiinsä, niin että\nme vanhainneuvostoon kuuluvat henkilöt oikeastaan olimme vain koko\nhankkeen moraalisena tukena. Hajaantumista syntyi piirissämme senkin\nvuoksi, etteivät eräät sen jäsenet tahtoneet noudattaa yksinomaan\nsaksalaista linjaa, joka heidän mielestään ei täysin taannut päämäärän\nsaavuttamista. Me muut liityimme sitäkin kiinteämmin yhteen ja saimme\nlisäksi pari jäsentä vanhasta suomalaisesta puolueesta, jolla siihen\nasti ei ollut ollut edustajia vanhainneuvostossa. Käydessäni Ruotsissa\nolin tullut vakuutetuksi siitä, että oli välttämätöntä sijoittaa pari\nhuomattavaa, arvovaltaista ja nimenomaisesti saksalaisystävällistä\nhenkilöä joksikin aikaa asumaan Tukholmaan, josta käsin — tai\nhenkilökohtaisesti Berliinissä käymällä — he voisivat toimia\nvapauttamisasian hyväksi. Piirimme yhtyi tähän käsitykseen ja valitsi\ntoimeen professori R. Erichin ja vapaaherra A. von Bonsdorffin,\njotka olivat halukkaat panemaan itsensä alttiiksi niille uhrauksille\nja vaaroille, jotka hankkeeseen liittyivät. Syyskuun lopussa he\nmatkustivat Tukholmaan ja kävivät muutamia viikkoja myöhemmin\nBerliinissä, missä he tapasivat useita poliittisessa suhteessa\njohtavia henkilöitä, toimittaen meille jokseenkin seikkaperäisiä\ntiedonantoja. Tämän Berliinissä-käynnin sai kuitenkin venäläinen\nsantarmisto tietää, joten lähettien Suomeen palaamista pidettiin\nuskallettuna. Jos Erichin ja von Bonsdorffin oleskelu ulkomailla\npakosta muodostuikin pitkäaikaisemmaksi kuin oli tarkoitettu,\nhyödytti heidän siellä suorittamansa toiminta — ei vähimmin Erichin\nharjoittama laaja valtio-oikeudellinen julkaisutoiminta — suuressa\nmäärin itsenäisyysasiaa. Myöhemmin, vuoden 1916 alussa matkusti vielä\njohtaja S. Sario ulkomaille vaikuttaakseen itsenäisyysasian hyväksi.\nHän asettui asumaan Berliiniin, mutta teki usein matkoja Tukholmaan.\nSiitä eripuraisuudesta, joka syntyi Suomen asiaa ulkomailla ajavien\nhenkilöiden, lähinnä Wetterhoffin ja eräiden tukholmalaiseen piiriin\nkuuluvien henkilöiden välille, ja joka johti siihen, että Wetterhoffin\ntoiminta Berliinissä töykeästi lakkautettiin syksyllä 1916, en tahdo\ntässä lausua mielipidettäni, koska olin kokonaan asian ulkopuolella.\nArvoamme se ei Saksassa lisännyt. Vanhainneuvostossa tunnustettiin\nWetterhoffin toiminta täysin, joskaan ei katsottu hänen voivan käydä\nSuomen auktoritatiivisesta edustajasta.\n\nSyksyllä 1915 toimittiin vilkkaasti miesten hankkimiseksi\njääkäripataljoonaan. Itse olin luonnollisesti tuosta toiminnasta\nkokonaan syrjässä, mutta luonani kävi silloin tällöin eräitä niistä,\njoiden hoidettavana tämä vaarallinen asia lähinnä oli (erittäinkin\nmaisteri K. Donner). He olivat nuoria, pelottomia kunnon miehiä,\ninnostuneita asiaansa, jota he pitivät keinona isänmaan pelastamiseksi,\ntäysin tietoisia heitä uhkaavista henkilökohtaisista vaaroista, mutta\nvailla kaikkea pingoittuneisuutta.\n\nOli odotettavissa, että venäläiset santarmiurkkijat kaikesta\nvarovaisuudesta huolimatta vihdoin pääsisivät toiminnan jäljille.\nJo keväällä 1915 saivat ainakin suomalaiset viranomaiset tiedon\neräästä Ostrobotnialla pidetystä ylioppilaskokouksesta, jossa oli\ntoimeenpantu \"värväystä\", ja minulle ilmoitettiin asiasta. Asia\nsaatiin kuitenkin vaiennetuksi. Saman vuoden kesäkuun lopussa\nvangittiin yliopiston miekkailunopettaja Mexmontan, joka oli Ruotsiin\nmenossa. Hänen toimintaansa minä en tuntenut ollenkaan ja otaksuin\nsilloin, että tässä oli kysymys jostakin hänen suorittamastaan\npuhtaasti henkilökohtaisesta, varomattomasta yrityksestä, joka ei\nollut missään yhteydessä jääkäriliikkeen kanssa. Yliopiston taholta\nluonnollisesti tehtiin mitä suinkin tehtävissä oli hänen hyväkseen,\nmutta hänet tuomittiin kuitenkin kuolemaan, mikä rangaistus myöhemmin\nlievennettiin 15 vuoden rangaistustyöksi. Kaikki asiaan perehtyneet\neivät tietenkään olleet vaiteliaita ja liiankin useita koski yritys\nhenkilökohtaisesti, joten jääkäripataljoonan olemassaolo ja rekryyttien\nhankkiminen sitä varten muuttuivat julkisiksi salaisuuksiksi. Joulun\naikaan 1915 alkoivat liikkeen hyväksi toimiviin henkilöihin kohdistuvat\nsantarmivainot. Useita nuorempia akateemisia kansalaisia vangittiin\nja kotitarkastuksia pantiin toimeen heidän asunnoissaan tai heidän\nvanhempiensa, sukulaistensa ja toveriensa luona kevättalvella ja\nkeväällä 1916. Erittäin satoisa oli santarmeille ylioppilas E. Bruhnin\nvangitseminen. Hän samoinkuin useimmat muutkin vangitut nuorukaiset oli\nminulle täysin tuntematon enkä minä tietänyt heidän toiminnastaan muuta\nkuin sen, mitä myöhemmin sain kuulla. Ainoa minulle tuttu oli maisteri\nY.O. Ruuth, joka oli pari kertaa käynyt luonani. Asian luonnosta\njohtui, etteivät yliopisto: viranomaiset voineet mainittavassa määrin\ntoimia näiden nuorten miesten hyväksi. Olivathan he muodollisessa\nkatsannossa \"rikoksellisia\", joskin heidän toimintatapojansa ohjasivat\npuhtaasti isänmaalliset vaikuttimet ja joskin tämän takia meidän\nyhteiskuntamme myötätunto oli heidän puolellansa. Tällä kertaa\nsantarmeilla oli laki puolellansa, joskaan ei ollut heidän asiansa\nlakia turvata. Itse en näiden asioiden vuoksi joutunut santarmiston\nkanssa kosketuksiin, vaan olin keskusteluissa ainoastaan yliopiston\nv.t. kanslerin kanssa. En voinut tietenkään ottaa heitä puolustaakseni,\nkaikkein vähimmin niitä, jotka olivat toimineet urkkijoina, mutta\nkoetin selittää ja vähentää heidän \"rikoksellisuuttansa\". Rehtori Ruin\nkävi yksityistapauksissa santarmipäällikön puheilla, mutta keskustelut\nviimeksimainitun kanssa, joka esiintyi hyvin uhkaavasti, jäivät\nyleensä tuloksettomiksi. Vangitut vietiin toinen toisensa jälkeen\nSpalernaja-vankilaan Pietariin ja heidän tuomionsa olisi ollut varma,\nellei Venäjän vallankumous olisi tullut väliin ja vapauttanut heitä.\n\nSuhtautumiseni itsenäisyyspyrintöjen hyväksi suoritettuun\ntyöhön ei luonnollisesti voinut pysyä salassa enempää kuin\nsaksalaisystävällisyytenikään, vaikka koetin noudattaa kaikinpuolista\nulkonaista varovaisuutta. Santarmistakin sai nämä seikat tietoonsa.\nNuoret, joilla oli vakoojia joka taholla, ilmoittivat, että minua\npidettiin jossakin määrin silmällä ja että sotasensuuri kiinnitti\nkirjeenvaihtooni erikoista huomiota. Vangittuja ylioppilaita\nkuulusteltaessa oli tehty myöskin minua koskevia tiedusteluja. Eräs\npidätetyistä, Bruhn, oli ilmoittanut, että kesällä 1915 tekemäni\nulkomaanmatka oli tarkoituksiltaan poliittinen ja että minä silloin\nolin käynyt Lockstedtin jääkärileirissä. Kuten myöhemmin osoittautui,\naiheutti juuri tämä ilmoitus sen, että minä helmikuussa 1917 sain\nkirjallisen kehoituksen saapua määrättynä aikana tutkintotuomari\nMaskevitshin luo santarmihallitukseen. Hänen tehtävänään oli tutkia\nja selvitellä Suomessa ilmenevä \"maankavallus\"-liike. Käynti ei\nollut miellyttävä, varsinkaan kun en voinut ennakolta tietää, mitä\nminusta tahdottiin ja mitä aikeita minuun nähden oli olemassa. Siitä\nsukeutui varsin seikkaperäinen Ruotsinmatkaani koskeva kuulustelu;\nminulta kysyttiin, keitä henkilöitä olin tavannut, mistä asioista\nolimme keskustelleet j.n.e. ja vihdoin tuli pääpykälänä tiedonanto,\nettä olin käynyt Lockstedter Lagerissa, mikä onneksi oli kokonaan\ntuulesta temmattu. Muuten yritti herra M. saada selville, mitä minä\ntiesin aktiivisesta nuorisoliikkeestä ja miten minä sitä selitin ja\narvostelin. Paljoakaan sellaista, mikä olisi ollut hänelle arvokasta,\nei hän onnistunut minusta onkimaan. Keskustelu tapahtui tulkin\nvälityksellä, M. merkitsi sen heti pöytäkirjaan ja tulkki käänsi\nsen minulle. Vallankumouksen jälkeen, kuukautta myöhemmin, jätti\nystävällinen käsi haltuuni saman pöytäkirjan, joka nyt hävitettiin.\n\nMaaliskuun päivien jälkeen itsenäisyyspyrinnöt väistyivät joksikin\naikaa syrjemmälle, mutta kohta kun selvisi, ettei meillä ollut uudelta\nVenäjältä mitään hyvää odotettavissa, lähdettiin jälleen kulkemaan\nvanhaa latua. Kotimaassa ja ulkomaalla toimivien voimien nimenomaisesta\ntoivomuksesta matkustin elokuussa Tukholmaan jatkaakseni sieltä tarpeen\nvaatiessa matkaa kauemmaksi eteläänpäin. Tarkoituksena oli lähinnä\nsaada lopullinen tieto, voimmeko ja missä muodossa saada Saksalta\napua pyrkiessämme irtautumaan Venäjästä ja pelastumaan uppoamasta\nvenäläiseen vallankumouskurjuuteen.\n\nTukholmassa-olo oli suunniteltu syyskuun loppuun kestäväksi. Otin\nosaa eräisiin suomalaisen valtuuskunnan kokouksiin ja neuvottelin\nahkerasti sen eri jäsenten kanssa. Mieltäni pahoitti kovin, kun oli\npakko todeta, että valtuuskunnan keskuudessa vallitsi syvällekäypiä\nerimielisyyksiä, osaksi asiallisia, mutta suurimmaksi osaksi\nhenkilökohtaisia laadultaan, ja että niiden tasoittaminen oli\ntuskin ajateltavissa. Valtuuskunta näytti minusta liian suurelta ja\neriaineiselta. Se oli monivalta vailla yhtenäistä johtoa eikä voinut\najan pitkään toiminnassaan saavuttaa käytännöllistä menestystä.\nLisäksi tuli se seikka, että Tukholmassa työskenteli erikoinen\nsotilaallinen keskusasema, joka ei ollut tai ei tahtonut olla\ntekemisissä valtuuskunnan kanssa, joten aiheutui paljon hämminkiä\nja oltiin joutumassa arveluttaviin selkkauksiin. Epäluuloisuutta ja\ntyytymättömyyttä ilmeni joka taholla. Suomalainen luonnonlaatu esiintyi\nuskollisena itselleen. Tämä seikka oli kaikkea muuta kuin suotuisa\nsuuren tehtävän toteuttamiselle.\n\nTukholmassa oleskellessani kävivät minua tapaamassa myöskin eräät\nSaksassa olevan joukkomme johtajat: Jernström, von Hertzen, Jakobson,\nAlenius y.m., joilta sain täsmällisiä, pataljoonassa vallitsevaa\nasiaintilaa ja mielialaa koskevia tietoja, jotka eivät olleet joka\nsuhteessa rohkaisevia. Sain sen varman vaikutelman, ettei joukkoa\nvoitu enää kauan pitää koossa, ellei se pian joutuisi varsinaiseen\ntarkoitukseensa käytettäväksi. Syynä oli luonnollisesti osalta\npitkä, yksitoikkoinen odotus epäsuotuisain ulkonaisten olosuhteiden\nvallitessa, mutta myöskin se, että joukossa löytyi melkoinen määrä\nkehnoa ainesta, joka levitti sen keskuuteen tyytymättömyyttä ja\nkurittomuutta. Epäkohtien poistamiseksi ehdotettiin joitakin\ntoimenpiteitä, jotka ainakin osittain pantiin käytäntöön. Joukon\njohtajienkin keskuudessa vallitsi se mielipide, ettei joukko ollut\nsaanut kotimaasta käsin riittävää tukea tai rohkaisua, ja Tukholmassa\nolevaan johtoon oltiin tyytymättömiä. Jääköön ratkaisematta, missä\nmäärin tuo oli oikeutettua. Ainoastaan K. Donner näytti nauttivan\ntäyttä luottamusta. Kaikista mainituista seikoista lähetin ilmoituksia\nasianomaisille Suomeen.\n\nTukholmassa tapasin luonnollisesti myöskin erinäisiä ruotsalaisia\npoliitikkoja, valtiomiehiä ja sanomalehtimiehiä. Vapauspyrintöihimme\nkohdistuva mielenkiinto oli oikeistopiireissä yhä valveilla,\njoskin vähemmän ilmeisenä kuin aikaisemmin. Harald Sohiman oli\nuskollisimpiamme, ja Sven Hedinin eloisa persoonallisuus tajusi täysin\nasiamme, vaikka hän näinä aikoina pysyttelikin näkyvästä poliittisesta\ntoiminnasta syrjässä. Mitään Ruotsin taholta saatavaa aktiivista\napua ei tietenkään sopinut enää toivoa, varsinkaan sen jälkeen,\nkun syyskuussa toimitettujen uusien vaalien jälkeen liberaalit ja\nsosialistit olivat päässeet valtaan. Valtioministeri Swarzin luona\nkävin vähän ennen ministeripulaa, mutta keskustelu hipoi ainoastaan\nohimennen Suomen oloja. Vapaaherra K. Langenskiöldin tapasin\nverraten usein. Hän oli suuressa määrin avustanut Tukholmassa olevaa\nsuomalaista valtuuskuntaa, mutta hän tunnusti kuitenkin suhtautuneensa\nsangen epäilevästi vapauspyrintöjemme toteuttamismahdollisuuksiin.\nMinua ilahdutti kuulla, että hän nyt rohkeni uskoa päämäärän\nolevan saavutettavissa. Ruotsin oikeistopoliitikot pitivät aivan\nluonnollisena, että me tällöin rakensimme Saksasta toivotun tuen ja\nsuoranaisen avun pohjalle.\n\nAsianomaisille Saksassa oli ilmoitettu, että oleskelin Ruotsissa.\nElokuun lopussa kävi luonani johtaja H. Steinwachs, Tukholmassa\noleva Saksan pääesikunnan poliittisen jaoston edustaja, jolle oli\nannettu erikoiseksi toimekseen Suomen kysymys ja joka työskenteli sen\nhyväksi. Pitkä keskustelumme koski Suomessa vallitsevaa tilannetta,\nVenäjästä irtautumisen toiveita sekä mahdollista saksalaista\navustusta, jos tuohon päämäärään pyrittäisiin aktiivisen toiminnan\navulla. Steinwachs ilmoitti, että Berliinistä tulisi piakkoin eräs\nvaikutusvaltainen henkilö Tukholmaan kanssani neuvottelemaan.\nMuutamia päiviä myöhemmin saapui mainitussa tarkoituksessa salaneuvos\nRiezler ulkoasiainministeriöstä. Huomiota välttääksemme me tapasimme\ntoisemme myöhään illalla eräässä Djursholmin huvilassa. Kolmantena\nhenkilönä oli läsnä johtaja Steinwachs. Minä luin ja jätin Riezlerille\ntätä tarkoitusta varten sommitellun promemorian, joka kosketteli\nvapauspyrintöämme ja niitä toiveita, joita meillä tässä suhteessa\noli Saksan kannatukseen nähden. Eräistä kohdista keskustelimme\nlyhyesti, jonka jälkeen minä poistuin. Promemorian lähetti Riezler\nulkoasiainministeriöön ja Saksan päämajaan.\n\nToinenkin saksalainen lähetti saapui sielläoloni johdosta Tukholmaan,\nnimittäin majuri Crantz, joka tuli syyskuun 25 päivänä suoraan Saksan\npäämajasta, jonka poliittiseen jaostoon hän kuului. Samana päivänä\npidettiin Steinwachsin luona kokous, jossa paitsi Crantzia olivat\nläsnä myöskin saksalainen kapteeni, tohtori Schmidt ja professori\nErich, parooni von Bonsdorff, varatuomari J. Castrén ja eversti\nMexmontan. Crantz toi Ludendorffin terveiset ja ilmoitti hänen lukeneen\nRiezlerille jätetyn promemorian, jota vastaan hänellä ei ollut mitään\ntärkeätä muistutettavaa. Minusta näyttää oikeimmalta jättää tässä\nlähemmin selostamatta majuri Crantzin tuttavalliset tiedonannot ja\nniihin liittyvä keskustelu. Hänen käyntinsä päätarkoituksena oli\nluottamuksemme lujittaminen. Hän mainitsi Saksan sotilaallisen johdon\nlämpimästi harrastavan Suomen irroittamista Venäjästä ja sanoi siihen\ntähtäävän sotilaallisen toiminnan kuuluvan sen suunnitelmiin. Siihen\nsaimme luottaa, joskaan ei voitu vielä määrätä ajankohtaa, jolloin\nSaksa kävisi asiaan käsiksi. Tuo riippui kokonaan Itämerenmaakunnissa\nsuoritettavista sotaliikkeistä. Ahvenanmaan miehittäminen ei voinut\ntulla kysymykseen, ennenkuin Hiidenmaa ja Saarenmaa oli vallattu.\nSota oli yhtenäinen ja kaikki täytyi suorittaa askel askelelta.\nSuomalaiset itse voivat monin tavoin valmistella suoritettavaa\nsotatointa. Aseitten tuonti Saksasta pantaisiin toimeen aivan pian.\nOlisi tärkeätä, että aseita olisi saatavissa, siltäkin varalta, että\nVenäjän joutuessa heikkoudentilaan tai venäläistä Suomessa olevaa\nsotaväkeä vähennettäessä sopisi toivoa aseisiintarttumisen Suomessa\nonnistuvan. Crantzin persoonallisuus vaikutti luottamusta herättävästi\nja neuvottelu nosti meihin toivoa ja rohkeutta. Me tiesimme myöskin,\nettä Tukholmassa oleva Saksan sotilasattashea, eversti von Giese, jonka\ntapasin useita kertoja, oli luotettava suunnitelmiemme kannattaja.\nHän oli vaitelias, mutta erittäin sympaattinen henkilö, luottamusta\nherättävää saksalaista sotilastyyppiä.\n\nTavattuani Riezlerin ja Crantzin, jotka olivat Saksan ulkoasiain\njohdon ja korkeimman sotilasjohdon suoranaisia lähettejä, ei\nSaksaan matkustaminen näyttänyt minusta sillä kertaa ehdottomasti\nvälttämättömältä. En tahtonut lähteä sinne, ellei pakottavaa\naihetta ollut olemassa. Katsoin varsinaisen tehtäväni nyt olevan\nsuoritetun ja valmistauduin palaamaan kotiin. Se tosin oli jossakin\nmäärin uskallettua — venäläinen urkkijajärjestö harjoitti vielä\nvallankumouksen jälkeenkin toimintaansa Tukholmassa — mutta sittenkin\npidin oikeimpana palata paikalleni. Uusien venäläisten määräysten\nvuoksi ilmeni kumminkin passivaikeuksia, jotka viivyttivät lähtöäni.\nSill'aikaa sain kotoa tietoja, että minun toivottiin jäävän\ntoistaiseksi Ruotsiin, jotta voisin tarpeen tullen matkustaa Saksaan.\nPyysin senvuoksi sähköteitse hallitukselta virkavapautta, joka\nmyönnettiin, ja asetuin Söderteljeen, kuitenkin niin, että joka toinen\ntai joka kolmas päivä matkustin Tukholmaan käydäkseni tapaamassa\nhenkilöitä tai ottaakseni osaa kokouksiin. Olosuhteet kotimaassa\nalkoivat nyt kärjistyä, ja marraskuun alussa minua nimenomaisesti\nkehoitettiin matkustamaan etelän puoleen. Osa uuden senaatin jäseniä\noli tämän kehoituksen takana tai tiesi siitä, joten katsoin toimeni\nasiallisesti täysin lojaaliseksi.\n\nBerliini, maaliskuussa 1919.\n\n\n\n\nEnsimmäinen käyntini Saksan päämajassa.\n\n\nRuotsissa syyskuussa 1917 tapahtunut hallituksenvaihdos kumosi\nviimeisetkin tästä maasta Suomen vapauttamisen hyväksi saatavaan apuun\nkohdistuneet toiveemme. Oli niinmuodoin sitäkin välttämättömämpää\ntodenteolla vedota Saksaan, viedä perille Tukholmassa olevan\nsuomalaisen valtuuskunnan ja sen Berliinissä sijaitsevan haaraosaston\ntähän suuntaan suorittama työ, jolla oli ollut suuri merkitys\nvapautumisemme valmistelussa huolimatta siitä, että epäkohdat ja\npersoonallinen eripuraisuus olivat jossakin määrin herpaisseet sen\ntoimintaa ja vaikuttaneet epäedullisesti ulospäin. Oli saatava sekä\nSaksan sotilaalliset että poliittiset johtajat täysin luottamaan\nmyötätuntomme rehellisyyteen ja vapautumissuunnitelmaimme lujuuteen\nsekä vakuutetuiksi siitä, ettei näitä pyrintöjä kannattamassa ollut\nainoastaan ryhmä poliitikkoja vaan kansan suuri enemmistö. \"Hanki nyt\nvain saksalaiset tänne, muuten me emme tule toimeen\", sanoi minulle\nvähän ennen lähtöäni se henkilö, josta sittemmin tuli ensimmäinen\nvaltionhoitajamme, ja saman evästyksen antoivat minulle muutkin\nHelsingissä olevat johtavat saksalaisystävät. Tuo tehtävä minun nyt\noli koetettava saada suoritetuksi asianomaisessa paikassa. Lopullinen\ntoimeksianto tuli siinä muodossa, että minun katsottiin pitävän \"hoitaa\nterveyttäni eteläisemmässä seudussa\". Minua johti tällöin itseäni\nsisäinen käskyvalta ja minä toimin, samoinkuin useasti ennenkin\nelämässäni, sen vaikutuksen alaisena, paljoakaan punnitsematta\nhenkilökohtaisia seurauksia.\n\nSaksalaiset olivat valloittaneet Hiidenmaan ja Saarenmaan. Odotettiin,\nettä heidän etenemisensä meritse jatkuisi Ahvenanmaan saaristoon\nasti. Niiden miehittäminen voisi antaa meille sen turvallisuuden\nja voiman, joka oli välttämätön voidaksemme menestyksellisesti\nryhtyä karkoittamaan venäläisiä joukkoja maasta. Hankin tarpeellisen\nmatkaluvan, ja passi kirjoitettiin professori Heidille. Yksin en\ntahtonut mielelläni matkustaa ja kehoitin senvuoksi parooni von\nBonsdorffia, joka sodan aikana oli useita kertoja käynyt Berliinissä\nja jolla oli siellä tuttavuuksia, seuraamaan mukana. Me matkustimme\nkuitenkin eri päivinä. Erich oli jo aikaisemmin matkustanut Saksaan\nottaakseen osaa Bernissä pidettävään kansainvälisen oikeuden tutkijain\nkongressiin, josta kumminkaan ei tullut mitään.\n\nMarraskuun 14 päivän iltana minä lähdin matkaan. Tohtori E.\nSuolahti, innokkaimpia saksalaisystäviämme, joka oli poliittisissa\ntarkoituksissa oleskellut Tukholmassa muutamia viikkoja ja jonka\nkanssa olin ollut yhteistyössä, saattoi minua asemalle. Seuraavana\naamuna astuin Sassnitzin lautalle. Omituinen tunne valtasi mielen nyt\ntaas kolmen vuoden kuluttua matkustaessani samaa tietä, jota kulkien\nolin muutamia viikkoja sodan puhkeamisen jälkeen palannut Saksasta\nkotimaahan. Se, mitä silloin olin toivonut: maamme vapautuminen\nmaailmansodan vaikutuksesta ja lähinnä Saksan avulla, oli nyt\ntoteutumistaan lähempänä, joskin vielä pimeän peitossa. Oli pilvinen\nja usvainen sää, ja kolea merituuli puhalsi. Matkustajia oli vähän,\nniiden joukossa kaksi kelpo jääkäriämme, von Hertzen ja Åhlenius,\njotka palasivat salaa tekemältään retkeltä kotimaasta. Olin tavannut\nheidät Tukholmassa, mutta varovaisuus kielsi nyt tuttavia tuntemasta.\nMonesti kuvailtua ja paljon puhuttua kiusallista ja kovakouraista\ntarkastusta Sassnitzissa en saanut ollenkaan kokea. Junassa tutustuin\nensi kerran Saksassa vallitsevaan elintarpeiden niukkuuteen.\nRavintolavaunussa ei ollut paljoa tarjottavaa, ja sitäpaitsi minulla\nei ollut mitään elintarvekortteja. Siellä nauttimani ateria ei\nollut ollenkaan verrattavissa lautan runsaaseen pöytään. Rügenin ja\nStralsundin väliä kuljettaessa passit tarkastettiin jälleen. Berliiniä\nlähestyessämme ilmaantui pari salapoliisia, jotka vielä silmäilivät\nmatkustajain papereita. Minun paperini eivät nähtävästi olleet heidän\nmielestään oikein tyydyttävät, koska minun täytyi selittää matkani\ntarkoitusta. Mukanani oleva Hauptmann von Hülsenin kirje, jossa minua\nkutsuttiin Berliiniin, todisti minun kulkevan luvallisissa asioissa.\nSalapoliisi poistui varsin kohteliaana. Asemalla oli minua vastassa\njohtaja Steimvachs, joka vei minut pääesikunnan automobiilissa\nKönigshof-hotelliin. Muutin myöhemmin Fürstenhof-hotelliin, jossa\nErichkin asui ja jonne seuraavana päivänä saapui von Bonsdorff.\nFürstenhofista tuli lähikuukausina matkustavien suomalaisten erikoinen\ntyyssija.\n\nEnsimmäinen Berliinistä saamani ulkokohtainen vaikutelma ei suinkaan\nollut valoisa. Minut valtasi surunvoittoinen ja raskas mieliala.\nJo aamukahvi, joka ennen oli Berliinissä ollut niin hyvää ja\nmiellyttävästi tarjoiltua, vaikutti masentavasti. Se oli sangen\ntympäisevää mustaa mehustetta ilman sokeria ja ilman maitoa, ja\nsen kanssa tarjoiltiin pari viipaletta mustaa hapanta leipää ja\nporkkanamarmelaadia. Paksu marraskuinen sumu peitti kaupunkia.\nKadut vaikuttivat likaisilta ja sangen autioilta. Ihmiset näyttivät\nväsyneiltä ja totisilta. Vuokra-autoja ja ajureita oli tuskin\nyhtäkään näkyvissä. Käynti eräässä ennen vanhaan hyväksi mainitussa\nolutravintolassa Friedrichstrassen varrella ei ilahduttanut mieltä.\nSattui olemaan \"lihaton\" päivä. Tämä ensimmäinen masentava tunne\nriippui kaiketi lähinnä nykyisen olotilan ja entisen Berliinin\nvälisestä vastakkaisuudesta ja elämäniloisen ja sodankoskemattoman\nTukholman jättämistä vereksistä vaikutelmista. Totuin pian uusiin\nolosuhteisiin, ja ensimmäinen vaikutelma — voisinpa sanoa ensimmäisen\npäivän vaikutelma — hävisi kohta kun opin syvästi kunnioittamaan\nSaksan kansan kestävyyttä ja tyyntä alistumista niihin vaatimuksiin,\njoita sota asetti kullekin yksilölle. Ulkonaiset elämänehdot olivatkin\nensimmäisten kokemusten perusteella syntyneitä otaksumiani paremmat.\nMutta tunteessa, että olin \"vihollisvaltion alamainen\" oli jotakin\nahdistavaa, josta minun, kaikesta osakseni tulleesta henkilökohtaisesta\nystävällisyydestä huolimatta, oli mahdoton kokonaan vapautua.\n\nKaikkein ensinnä kävin yleisesikunnan poliittisessa jaostossa\npuhuttelemassa Hauptmann Ernst von Hülseniä, miestä, joka lämpimämmin\nkuin kukaan muu oli omaksunut asiamme ja oli hyvin perehtynyt maamme\noloihin sekä varsinkin saksalaissuuntaiseen liikkeeseen meillä.\nHauptmann von Hülsen on siviilielämässä kulutusministeristön salaneuvos\nja yliopistoasiain esittelijä, mutta nyt sodan aikana hän oli v. 1917\nmaaliskuusta alkaen saanut toimekseen johtaa Berliinissä yleisesikunnan\npoliittista jaostoa. Hän on muutamia vuosia viidennelläkymmenellä;\nhänen germaaninen ulkonäkönsä on edullinen, luottamustaherättävä.\nKoko hänen olemuksensa teki sympaattisen vaikutuksen, joka vain\nlujittui myöhemmän pitkäaikaisen yhteistyömme kestäessä. Hänen lähin\nmiehensä, johon myös tutustuin ensimmäisellä käynnilläni, oli Hauptmann\nPüschel, hänkin varsin tuttu kaikille niille suomalaisille, jotka\novat käyneet Berliinissä poliittisia tehtäviä suorittamassa. Minä\ntein selkoa maassamme vallitsevasta tilanteesta, vapautumistoiveista\nja toivomuksistamme, ja v. Hülsen lupasi toimittaa kaikki päämajan\ntietoon. Samalla päätettiin pitää ulkoasiainministeriössä\nneuvottelukokous lähinnä Ahvenanmaan saarten miehittämistä koskevan\najatuksen pohtimista varten. Kokous pidettiin, ja sen puheenjohtajana\ntoimi salaneuvos Nadolny, joka silloin hoiti ulkoministeristössä Suomen\nasioita. Suomen taholta ottivat kokoukseen osaa Erich, v. Bonsdorff\nja minä. Me osoitimme, kuinka poliittisesti tärkeätä olisi, että\nSaksa tukisi vapausliikettämme ja varsinkin että Ahvenanmaan saaret\nmiehitettäisiin. Nadolny esitti vastaväitteitä. Meistä tuntui, ettei\nollut olemassa paljoakaan ymmärtämystä eikä halua myötämielisyyteen.\nNeuvottelu ei johtanutkaan mihinkään positiiviseen tulokseen.\n\nSill'aikaa oli päämajaan annettu tieto minun Berliinissä-olostani,\nja sieltä lähetettiin poliittisen jaoston päällikkö, kenraali v.\nBartenwerffer, ottamaan lähempää selkoa, mitä suomalaiselta taholta\ntahdottiin esittää. Järjestettiin yleisesikuntaan kokous, jossa v.\nBartenwerfferin ohella olivat läsnä v. Hülsen, Püschel ja Steinwachs\nsekä suomalaiselta taholta me kolme aikaisemmin mainittua ja M.\nGripenberg sekä everstiluutnantti W. Thesleff, joka oli äskettäin\nsuomalaisten aloitteesta päässyt vapaaksi sotavankeudesta ja oleskeli\nvielä Berliinissä salanimellä, Kaufmann Thalenina. Bartenwerffer,\nviidenkymmenen ikäinen mies, jonka ulkonäkö oli vakava, jossakin\nmäärin ankarakin, nautti päämajassa suurta luottamusta. Me olimme jo\njakaneet osat keskenämme. Selostimme laajasti niitä valmisteluja,\njoita oli tehty vapautumistointa varten, mikä kumminkaan ei näyttänyt\nmahdolliselta suorittaa ilman Saksan apua. Ahvenanmaan miehittämisen\ntärkeyttä kosketeltiin sekä sotilaalliselta että poliittiselta\nnäkökannalta. Lisäksi tehostimme sitä, että Saksan tulisi Venäjän\nkanssa tapahtuvissa neuvotteluissa vaatia venäläisiä joukkoja\nvietäviksi Suomesta pois. Kokous kesti suunnilleen kaksi tuntia.\nBartenwerffer kuunteli tarkkaavasti kaikkea, mutta pysytteli pikemmin\npassiivisena. Hän lupasi selostaa ehdottelumme Ludendorffille ja sitten\nilmoittaa hänen vastauksensa. Mutta vastauksen asemesta tulikin kutsu\nv. Bonsdorffin ja minun saapua päämajaan.\n\nMe lähdimme poliittiseen jaostoon kuuluvan yliluutnantti Blankin\nseurassa 25 päivän iltana Kreuznachin kylpypaikkaan, missä päämaja\nsilloin sijaitsi. Matka tapahtui Mainzin ja Bingenin kautta. Mainzissa\nrautatieasema vilisi sotilaita. Oli kaunis syksyaamu, ja vastakkaisella\nRheinin korkealla pohjoisrannalla loisti kevyt lumipeitto. Klo 9:n\ntienoissa me saavuimme perille, missä meidät otti vastaan eräs\nordonanssiupseeri, luutnantti Fischer, joka sitten oli koko päivän\nkäytettävissämme. Hänen päänsä oli pahoin haavoittunut, mutta hän oli\nnyt muuten terve paitsi että koko toinen puoli ruumista oli tunnoton.\nMeidät majoitettiin Hotel Europäischer Hofiin päämajan vieraina.\nEnsimmäisenä oli vastassamme mainio kahviaamiainen vehnäsämpylöineen,\nvoineen ja juustoineen — harvinainen nautinto siitä lähtien kun olin\ntullut Berliiniin. Iltapäivällä oli Ludendorffin määrä ottaa meidät\nvastaan. Aamupäivä kului osaksi luonakäynnin valmisteluihin, osaksi\nkävelyretkiin tuossa pienessä, Nahe-joen rannalla somasti sijaitsevassa\nkylpyläkaupungissa. Tässä melkoisten kukkulain ympäröimässä\npaikkakunnassa vallitsi rauhaisa mieliala, ja vaikeata oli käsittää,\nettä täältä lähtivät ne määräykset, joiden mukaisesti valtava Saksan\nsotakoneisto toimi. Päivällistä me söimme Oranienhof-hotellin kasinossa\nniiden upseerien seurassa, jotka kuuluivat poliittiseen jaostoon ja\njoiden pöydässä istui ensimmäisenä kenraali v. Bartenwerffer. Siellä\ntapasimme myöskin majuri Crantzin, johon olin tutustunut syyskuun\naikana Tukholmassa. Klo 4 joimme teetä v. Bartenwerfferin huoneessa,\nja hetkistä myöhemmin meidät kutsuttiin Ludendorffin luo. Kaikki\npäämajan virkahuoneet olivat Oranienhof-hotellissa. Meitä seurasi\nainoastaan kenraali v. Bartenwerffer. Olimme luonnollisesti juhlallisen\njännityksen vallassa astuessamme tuon mahtavan miehen huoneeseen.\nYlimajoitusmestari otti meidät vastaan ystävällisen vakavana. Hän\nistuutui tuoliinsa ja me häntä vastapäätä. Bartenwerffer asettui\ntoiselle puolelle kirjoituspöytää. Ludendorff, 53 vuoden ikäinen mies,\non kookas ja tanakkarakenteinen, vaaleaverinen ja sinisilmäinen.\nHän voisi olla ruotsalainen ja hänen suonissaan onkin ruotsalaista\nverta — hänen sukupuunsa johtaa Kustaa Waasaan — mutta sitäpaitsi\nhänellä on nuo ankarat piirteet, jotka enimmäkseen ovat korkeammille\nsaksalaisille sotilashenkilöille ominaisia ja joista voi lukea, että\nvelvollisuus, kovinkin, on kaikkea muuta korkeampi. Hän puhuu lyhyeen\nja täsmällisesti, ääni on hieman terävä ja soinnuton. Se, minkä hän\nlausuu, todistaa selvää, nopeata ymmärrystä, laajaa katsetta ja\nvoimakasta tahtoa.\n\nOlin aikaisemmin sommitellut kirjallisen lausunnon, jonka nyt vapaasti\nesitin Ludendorffille. Se päättyi seuraaviin ponsiin:\n\n1) Suomi on saksalaisystävällinen ja on maailmansodan aikana palvellut\nkeskusvaltoja, joskin vain vaatimattomalla tavalla.\n\n2) Suomi tahtoo irtautua ja se on välttämättä irroitettava Venäjästä ja\nmuodostettava itsenäiseksi valtioksi, joka liittyy läheisesti Saksaan.\nTämä voidaan saavuttaa ainoastaan Saksan taholta tulevan suoranaisen\ntai välillisen avustuksen nojalla.\n\n3) Suomen erottaminen Venäjästä ja sen itsenäisyys on käsityksemme\nmukaan myöskin Saksalle tärkeätä, poliittisesti, taloudellisesti ja\nsivistyksellisesti. Suomi muodostaisi niin ollen pohjoisimman renkaan\nsiinä valtioiden sarjassa, joka muodostaa Euroopassa suojamuurin itää\nvastaan.\n\n4) Suomen erottamiseksi Venäjästä olisi toivottavinta, että\nsaksalaisia joukkoja laskettaisiin maihin Suomessa, ja se johtaisi\nsuoraan päämäärään. Silloin tapahtuisi jo valmisteltu kansannousu ja\nsuomalaiset toimisivat yhdessä saksalaisten joukkojen kanssa.\n\n5) Ellei joukkojen maihin laskeminen Suomen rannikolla voisi sodan\nyleisen tilanteen vuoksi käydä päinsä, olisi Suomelle erittäin\ntärkeätä, että Ahvenanmaan saaret miehitettäisiin. Suomi kenties voisi\nsitten itse suorittaa muun. Ahvenanmaan miehittäminen saksalaisilla\njoukoilla tulisi ratkaisevasti vaikuttamaan Suomen ja Saksan myöhempiin\nsuhteisiin. — — —\n\n6) Siinä tapauksessa, että Venäjän kanssa pian tehdään aselepo,\nolisi Saksan taholta pakottavan välttämätöntä vaatia venäläisiä\nsotavoimia vietäviksi pois Suomesta, kunnes maan asema on ehtinyt tulla\njärjestetyksi. Muussa tapauksessa olisivat Suomen kädet sidotut eikä se\npääsisi nykyisestä pakkotilastansa.\n\n7) Suomen eduskunnan taholta tapahtuva Suomen täydellisen itsenäisyyden\njulistaminen voi saada tarpeellisen voiman ja merkityksen ainoastaan,\njos Saksa sen tunnustaa.\n\nLudendorff kuunteli esitystäni terävästi ja tarkkaavasti,\nkeskeyttämättä, mutta hänen ilmeestänsä olin kuitenkin havaitsevinani,\nettä yhtä ja toista hänelle entuudesta tunnettua olisi voinut jättää\npois. Hän alkoi sitten itse puhua ja puhui sangen kauan. Valitettavasti\nen merkinnyt heti muistiin hänen lausuntoansa, mutta pääasiat\nsisältyvät käynnin jälkeen laadittuun pöytäkirjaan. Hän ilmaisi suurta\nharrastusta maatamme ja sen vapauttamista kohtaan, mutta korosti sitä,\nettä meidän oli ensinnä itse koottava voimamme tuon tarkoitusperän\nsaavuttamiseksi suoritettavaan ponnistukseen. Yksinomaan ulkonaisen\navun nojassa voitetulla vapaudella ei hänen mielestään ollut pysyvää\narvoa. Erityistä painoa hän pani siihen, että Suomen piti selvästi,\nverukkeitta ja mahdollisimman pian julistautua täysin itsenäiseksi\nja sitten ryhtyä venäläisen sotaväen poistamista tarkoittaviin\ntoimenpiteisiin. Saksa tulisi siinä tarkoituksessa varustamaan meitä\naseilla. Ahvenanmaan kysymyksessä hän sillä kertaa asettui kielteiselle\nkannalle. Joukkojen kuljettaminen sinne tähän vuodenaikaan ja joukkojen\nylläpito siellä talvisaikaan kohtaisi liian suuria teknillisiä\nja merenkulkuvaikeuksia. Jos sotaa jatkuisi talvella, piti hän\nAhvenanmaan tilapäistä valtaamista mahdollisena. Hänen lausuntoansa\nseurasi keskustelu, jonka kuluessa me annoimme selityksiä, teimme\njoukon vastaväitteitä ja tähdensimme eräitä kohtia. Vastaanotto kesti\n55 minuuttia. Ludendorff oli siis omistanut asiallemme aika paljon\nkallista päiväänsä. Mutta hän kuuluukin nähtävästi niihin, joille\nmikään ei ole sinänsä pientä, vaan jotka tahtovat perinpohjin tutkia\nkaikkea, ennenkuin ryhtyvät lopulliseen ratkaisuun.\n\nVastaanoton jälkeen menimme v. Bartenwerfferin huoneeseen, jossa B.\nsaneli neuvottelun tulokset majuri Crantzille pöytäkirjaan, joka\njätettiin meille jo ennen illalla tapahtunutta lähtöämme.\n\nPöytäkirja, jonka otsakkeena oli \"Ergebnis der Besprechung am\n26.11.1917 (Exzellenz Ludendorff, General von Bartenwerffer, Staatsrat\nHjelt, Herr von Bonsdorff)\" ja jonka todisti oikeaksi majuri Crantz,\nkuului käännöksenä näin:\n\n1) Ahvenanmaan saarien miehittäminen ei voi tulla kysymykseen kuluvana\nvuotena; sitävastoin ovat sellaisen yrityksen mahdollisuudet ensi\nvuonna suotuisat, edellyttämällä että tilanne idässä on silloin toinen\nkuin nyt. Nykyään täytyy ottaa lukuun Venäjän kanssa todennäköisesti\nsolmittava aselepo.\n\n2) Siinä tapauksessa, että syntyy aselepo Venäjän kanssa, on Suomen\npuolesta annettava selitys, että Suomen kansa vaatii itselleen\nitsemääräämisoikeutta. Tämän seikan ulkonaiseksi ilmaukseksi on\nasetettava vaatimus, että Venäjä vie joukkonsa pois Suomesta. — — —\n\n3) Mainitun selityksen yhteydessä on julkisesti ilmaistava toivomus,\nettä Saksa tukisi näitä Suomen pyrkimyksiä. Kenraali Ludendorff\nselittää olevansa valmis vaikuttamaan siihen suuntaan, että Suomen\ntaholla ilmenevää halua saada maa vapautetuksi venäläisistä joukoista\ntuetaan aselevon- tai rauhanneuvotteluissa.\n\n4) Suomen täytyy olla siinä tilassa, että se kykenee selitystänsä\ntehostamaan. Tämä saavutetaan parhaiten lujan järjestäytymisen ja\nmiliisin kuntoonpanoa tarkoittavain valmistelujen avulla.\n\n5) Armeijan ylijohto tulee jatkamaan jo aloitettua aseittenhankintaa\ny.m.s. ja lähettämään jo luvatun aselähetyksen jälkeen toisia.\nLisäksi on suomalainen jääkäripataljoona kuljetettava Suomeen, osaksi\naseidenkuijetuksen ohella, osaksi pienempinä ryhminä Ruotsin ja\nHiidenmaan kautta.\n\n6) Elintarvekysymys on otettava puheeksi Berliinissä. Ei voida jättää\nhuomioonottamatta, että elintarpeet voivat helposti joutua vääriin\nkäsiin venäläisten joukkojen vielä oleskellessa Suomessa. Avustaminen\nvoi tulla kysymykseen vasta maan vapauduttua.\n\n7) Kenraali Ludendorffilla ei ole mitään sitä vastaan, että herrat\nilmoittavat Suomeen päämajassa tapahtuneesta vastaanotostaan, mikäli he\nedellyttävät sellaisesta ilmoittamisesta olevan jotakin hyötyä.\n\nMe söimme illallista kasinossa majuri Crantzin seurassa ja matkustimme\nyötä myöten Berliiniin. Käyntimme ei tosin sujunut aivan toivomustemme\nmukaisesti, mutta se jätti meihin kumminkin turvallisuudentunteen,\nVarmuuden siitä, että voimme toivoa Saksan sotilaalliselta johdolta\navunantoa tulevina aikoina. Emmekä me erehtyneetkään. Tapausten\nkoko myöhempi kehitys noudatti olennaisesti Ludendorffin ohjelmaa.\nBolshevikien välineinä ja liittolaisina toimivia omia punaisia\nvastaan käytävä taistelu oli ainoa seikka, jota ei oltu edeltäpäin\narvattu. Ylempänä kuvailemani käynti oli, sen poliittista merkitystä\nlukuunottamattakin, tapaus, josta jäi elinkautinen muisto. Ainoa\nvalitettava seikka oli, ettemme saaneet nähdä Hindenburgia. Mutta\ntämäkin toivomus täyttyi myöhemmin runsaassa määrin. Ensimmäisen\nkäynnin jälkeen tulin minä matkustamaan päämajaan vielä kaksi muuta\nkertaa.\n\nKohta Berliiniin päästyämme lähetin minä poliittisen jaoston kautta\nhallituksellemme kipinäsähkösanoman käynnin tuloksista ja korostin\nerikoisesti, että oli välttämätöntä ryhtyä itsenäisyyden julistamiseen.\nPöytäkirjan sai hallitus sitten Tukholmasta käsin, jonne muutamia\npäiviä myöhemmin palasin. Tohtori Suolahti, joka siellä odotti\npaluutani, oli opetellut sen ulkoa ja esitti sen hallitukselle\nsuullisesti.\n\nBerliini, lokakuussa 1918.\n\n\n\n\nSuomen valtiollinen itsenäisyys ja ulkovaltojen sille myöntämä\ntunnustus.\n\n\nOttaessaan meidät vastaan Saksan päämajassa marraskuun 26 päivänä\nLudendorff oli voimakkaasti tähdentänyt, miten välttämätöntä Suomen\nhallituksen oli mahdollisimman pian julistaa maa itsenäiseksi, ja tästä\nasiasta oli heti ilmoitettu hallituksellemme. Missä määrin tuo vaikutti\nasiaan ratkaisevasti, en voi arvostella, mutta varmaa on, että ilmoitus\nkiiruhti sitä askelta, jonka senaatti otti julkaistessaan joulukuun\n4:ntenä päivätyn itsenäisyysjulistuksen.\n\nPalasin Berliinistä Tukholmaan joulukuun 2 päivänä. Kahta päivää\nmyöhemmin saapui sinne senaattori J.K. Paasikivi Helsingistä\nja 6 päivänä vielä maanviljelysneuvos H.G. Paloheimo, jotka\noli lähetetty ilmoittamaan välittömästi odotettavissa olevasta\nitsenäisyysjulistuksesta sekä minun ohellani tekemään valmisteluja\nsiihen suuntaan, että muut vallat sen hyväksyisivät. Kotimaasta käsin\nlausuttujen toivomusten mukaan oli minun otettava suorittaakseni\ntyö Saksassa. Paasikivi määritteli asian muistiin painamansa vasta\nTukholmassa kirjoitetun valtakirjan mukaan suullisesti, ja annettiin\nminulle siinä tehtäväksi myöskin esittää venäläisten joukkojen maasta\npoistamista koskeva vaatimus. Neuvotteluihimme otti osaa myöskin\ntohtori A. Törngren, joka oleskeli Tukholmassa ja jolla oli aikaisempi,\neduskuntavaltuuskunnan taholta saatu poliittinen mandaatti. Minä kävin\nPaasikiven keralla tapaamassa entistä ulkoasiainministeriä Lindmania\nsaadakseni häneltä ystävällisiä neuvoja, miten oli meneteltävä\nvarsinkin Skandinavian maissa. Paasikivi ja Törngren kävivät\nvaltioministeri Edenin puheilla — luullakseni joulukuun 7 päivänä —\nmutta keskustelu hänen kanssaan ei tehnyt heihin kovinkaan rohkaisevaa\nvaikutusta. Hän oli lausunut, että Ruotsin hallitus luultavasti\ntulisi asettumaan odottavalle kannalle Suomen itsenäisyyteen nähden,\nkoska näytti toistaiseksi epäselvältä, voisiko Suomi toteuttaa\nitsenäisyyttänsä.\n\nHaaparannasta saapuneella sähkösanomalla oli meille joulukuun 6 päivänä\nilmoitettu, että senaatti oli julkaissut itsenäisyysjulistuksen\naiotussa muodossa ja että se 7 päivänä esitettäisiin eduskunnalle,\njonka kannasta oltiin varmoja. Lähetin silloin kohta yleisesikunnan\npoliittiselle jaostolle seuraavan sähkösanoman:\n\n\"Suomen itsenäisyysjulistuksen antanut joulukuun neljäntenä eduskunnan\nvalitsema hallitus. Hallitus ja kaikki eduskunnan porvarilliset\npuolueet ovat antaneet tehtäväkseni saattaa tämä päämajan ja\nulkoasiainministeriön tietoon ja ovat lausuneet yksimielisenä\ntoivomuksenaan, että Saksa aseleposopimuksessaan ottaisi huomioon\nSuomen itsemääräämisoikeuden ja vaatisi venäläisiä joukkoja sekä\nlaivastoa ja linnoitusgarnisoneja vietäviksi pois Suomesta. Pyydän\nilmoittamaan tämän asianomaisille viranomaisille. Tulen Suomen\nvaltuutettuna ensi viikon keskivaiheilla Berliiniin.\"\n\nSaksan ja Venäjän kesken käydyt neuvottelut olivat sillä välin\nalkaneet Brest-Litovskissa, ja levottomuus, että voitaisiin päättää\njotakin ratkaisevaa ottamatta huomioon Suomen etuja, vaikutti,\nettä minä matkustin jälleen Berliiniin jo joulukuun 10 päivänä.\nTärkeimpänä tehtävänäni siis oli vaikuttaa asianomaisiin siihen\nsuuntaan, että Saksa parhaillaan käytävissä rauhanneuvotteluissa\nottaisi asiamme omakseen ja auttaisi saamaan nuorta valtiotamme\njaloilleen. Ulkoministeri von Kühlmann oli Brest-Litovskissa,\nmutta minun ulkoasiainministeriöön jättämäni kirjelmä osoitettiin\nkuitenkin hänelle. Sen sommitteli, ellen väärin muista, etupäässä\nprofessori Erich, ja siihen sisältyi selonteko Suomen valtiollisen\nitsenäisyyden synnystä ja sisällöstä sekä huomautus, että erityinen\nvaltuuskunta saapuisi aivan pian Saksaan ja muihin keskusvaltoihin\nitsenäisyyttämme notifioimaan hankkiakseen sille tunnustuksen.\nKirjelmässä, ensimmäisessä puhtaasti virallisessa nootissa, mikä on\nSuomen taholta jätetty Saksan hallitukselle, huomautettiin lisäksi,\nmiten venäläis-suomalaisen valtioyhteyden pohja oli kadonnut ja kaikki\noikeudellisesti määriteltävissä oleva venäläisten hallitsijanoikeuksien\nharjoittaminen lakannut sekä Suomi joutunut Venäjän vaihtuvista\nvallanpitäjistä onnettomasti riippuvaiseksi. Tuossa oli Suomen\nhallituksella ja eduskunnalla ollut riittävä peruste itsenäisyyden\njulistamiseen, joskin maassa olevan venäläisen sotaväen harjoittama\nväkivalta todellisuudessa esti Suomen hallitusvaltaa pääsemästä\nvapaasti vaikuttamaan. Kurittomien venäläisten joukkojen maasta\npoistaminen oli maan itsenäisyyden elinehto, jonka vuoksi minä\nhallituksemme puolesta vetosin hänen ylhäisyyteensä pyytäen häntä\nVenäjän kanssa neuvoteltaessa tässä suhteessa valvomaan vapaan Suomen\netuja.\n\nJokseenkin samoin kuuluva kirjelmä jätettiin myöskin poliittiseen\njaostoon edelleen toimitettavaksi kenraali Ludendorffille, joka hänkin\nvaikutti Saksan hallitukseen, jotta kirjelmässä mainitut näkökohdat\ntulisivat huomioonotetuiksi. Toivomuksemme tosiaan esitettiinkin\nasianmukaisella kannatuksella Saksan taholta Brest-Litovskin\nneuvotteluissa.\n\nTämän Berliinissä-oloni aikana, joka kesti ainoastaan muutamia päiviä,\nkävin myöskin persoonallisesti puhuttelemassa erinäisiä henkilöitä,\njotta matkan tarkoitus tulisi saavutetuksi. Suomen rohkea päätös\nherätti iloa, mutta jossakin määrin epäillen suhtauduttiin sen\ntoteuttamismahdollisuuteen. Ratsumestari, sittemmin kenraali Hannes\nIgnatius oli näihin aikoihin lyhyellä käynnillä Berliinissä, lähinnä\nsaadakseen aikaan, että suomalainen pataljoona lähetettäisiin kotiin,\nmikä jo nyt näytti välttämättömältä. Myöskin von Bonsdorff oli yhä\nedelleen Berliinissä, ja hänen kanssaan minä palasin Tukholmaan\njoulukuun 17 päivänä.\n\nSe oli meille Tukholmassa oleville suomalaisille eloisaa aikaa. Alexis\nGripenberg oli saapunut sinne notifioimaan Paloheimon ja Paasikiven\nkeralla, jotka olivat palanneet Törngrenin seurassa Kööpenhaminaan ja\nKristianiaan tekemältään matkalta, Suomen itsenäisyyttä Skandinaavian\nmaissa. Vastaava tehtävä Saksaa, Itävaltaa, Hollantia ja Sveitsiä\nvarten oli uskottu Erichille, Sariolle ja minulle. Myöskin L. Kihlman,\nE. Wolff ja Holsti, joiden piti matkustaa Länsi-Euroopan maihin, olivat\nsaapuneet Tukholmaan. Tyhjät valtakirjat, joissa oli Svinhufvudin\nallekirjoitus, oli tuotu salaa rajan yli, ja ne nyt asianmukaisesti\ntäytettiin. Pidettiin yhteisiä ja yksityisiä konferensseja. Eräässä\nkonferenssissa oli J. Castrén läsnä. Hän edusti tyytymättömyyttä ja\nkritiikkiä. Saksassa suorittamani toiminta ei ilmeisesti ollut löytänyt\narmoa hänen silmissään. Hänen mielestään täytyi olla agressiivisempi ja\nvaativampi. Diplomatiani oli tosiaankin noudattanut toista, nimittäin\nluottamuksen voittamisen latua.\n\nTukholmassa ollessani kävin pari kertaa puhuttelemassa parooni Luciusta\nja salaneuvos Riezleriä, osalta voidakseni seurata Brest-Litovskin\nneuvotteluja, osalta keskustellakseni niistä, varsinkin venäläisten\nneuvottelijain muistutuksiin ja heidän osoittamaansa vastahakoisuuteen\nnähden. Ulkoasiainministeriön välityksellä lähetettiin Brest-Litovskiin\npitkänlainen sähkösanoma, jonka sanamuotoa minulla valitettavasti ei\nole säilyssä. Yhteys kotimaahan oli tähän aikaan vielä varsin hankala.\n\"Itsenäisyys\" oli olemassa ainoastaan paperilla. Sähkölennätintä ei\nvoitu käyttää poliittisissa asioissa muuten kuin aivan peitetyssä\nmuodossa. Kirjalliset tiedonannot täytyi joko kirjoittaa näkymättömällä\nmusteella tai salateitä kuljettaa rajan yli. Millä kannalla\nkysymyksemme oli Brest-Litovskissa siihen aikaan, kun minä jälleen\nlähdin Tukholmasta matkustaakseni Berliiniin, käy parhaiten ilmi\njoulukuun 23 päivänä Svinhufvudille lähettämästäni tiedonannosta. Se\noli sisällöltään seuraavanlainen:\n\nSaksan ulkoministeriöstä saapuneen seikkaperäisen sähkösanoman\nmukaan olivat saksalaiset neuvottelijat tarmokkaasti ajaneet\nasiaamme. Venäläiset neuvottelijat olivat tahtoneet väittää, ettei\nvoitu katsoa selväksi, että itsenäisyytemme vastasi kansan tahtoa,\nkoska eduskunta ja senaatti olivat porvarilliset. Senvuoksi he\neivät olleet halunneet kiinnittää huomiota itsenäisyysjulistukseen.\nTätä käsitystä olivat venäläisten tiedonannon mukaan vahvistaneet\n\"suomalaiset edustajat\", nähtävästi jotkin sosiaalidemokraatit, jotka\nolivat olleet suoranaisessa tai välillisessä yhteydessä venäläisten\nneuvottelijain kanssa. Saksalaiset ovat kumminkin pakottaneet\nvenäläiset tiedustelemaan, millä kannalla Venäjän hallitus on Suomen\nkysymykseen nähden. Trotskin vastaus kuului: \"Venäjän hallitus on\nvalmis tunnustamaan Suomen itsenäisyyden kohta kun Suomen hallitus sitä\npyytää.\" Lisäksi voin tiedonannossani mainita, että Saksan hallitus on\nselittänyt jo nyt periaatteessa tunnustavansa Suomen itsenäisyyden,\nmutta pitävänsä sekä Saksalle että Suomelle edullisimpana, että\nSuomen hallitus tekisi heti Venäjän hallitukselle riippumattomuutensa\ntunnustamista koskevan ehdotuksen. Jos vastaus vastoin otaksumaa tulisi\nkieltävä tai välttelevä, voisi Saksa vedota Trotskin viralliseen\nilmoitukseen ja katsoa itsellään olevan vapaat kädet Suomeen nähden.\nUlkoministeriö oli pyytänyt minua kehoittamaan ja kiiruhtamaan\nsellaista Suomen taholta tapahtuvaa ehdotusta, ja vallitsevissa oloissa\nkatsoin ehdottomaksi velvollisuudekseni tehdä niin. Asiaa pidettiin\nhyvin kiireellisenä. Saksan taholta tahdottiin huomauttaa, että jos\nVenäjän nykyinen hallitus antaisi suostumuksensa, tunnustaisivat Saksa\nja Ruotsi kohta Suomen itsenäisyyden ja siten syntynyttä tosiasiaa ei\nmikään muu Venäjän hallitus voisi tehdä tyhjäksi.\n\nSeuraavana aamuna matkustin taas etelää kohti ja tällä kertaa paljon\npitemmäksi ajaksi kuin silloin voin arvatakaan. Kesti kuusi kuukautta,\nennenkuin palasin pohjoisiin seutuihin. Oli jouluaatto, kun nousin\nTrelleborgiin vievään pikajunaan. Ihmiset olivat etsineet itselleen\nhiljaisen hetken kotilieden ääressä, ja juna oli melkein tyhjä.\nViikoksi eteenpäin olivat kaikki makuupaikat tilatut, joten ei ollut\nmitään valitsemista. Oikeastaan lähdin tällä kertaa Saksaan paljoa\nkeveämmin mielin kuin varhemmin syksyllä. Suomi oli julistautunut\nvapaaksi, joten ei mikään salahankkeisuus eikä salaperäisyys ollut\ntarpeen. Laillinen hallituksemme oli antanut valtakirjan valtiolliseen\ntehtävään, ja tästä aiheutui jonkinlainen sisäisen turvallisuuden\ntunto, ainakin virkamiesmieleen, joka ei ollut voinut täysin välttyä\njoutumasta ristiriitaan inhimillisten ja kansalais-velvollisuuksien\nkanssa näinä poliittisina murrosaikoina. Nyt ei voinut olla puhettakaan\nsiitä, että liikuin muodollisestikaan \"laittomilla teillä\".\n\nProfessori Erich oli jo aikaisemmin Berliinissä ja johtaja Sario\nsaapui päivää myöhemmin. Joulukuun 26 päivänä kävimme puhuttelemassa\nlähetystöneuvos Trautmannia, joka salaneuvos Nadolnyn poissaollessa\nhoiti Suomen asioita ulkoministeriössä, ja pyysimme päästä\nvaltakunnankanslerin puheille. Trautmann antoi Brest-Litovskin\nneuvotteluista lähempiä tietoja, jotka vahvistivat Tukholmaan saamani\ntiedonannot. Epäilyksieni johdosta, jotka Lucius oli toimittanut\nperille, oli Trotskilta tiedusteltu asiaa toistamiseen ja hän oli\nvahvistanut aikaisemman lausuntonsa, jonka mukaan Venäjän hallitus oli\nvalmis tunnustamaan Suomen itsenäisyyden. Trautmannkin katsoi tuon\nvelvoittavan Venäjän hallitusta ja kaiken riippuvan siitä, että Suomen\ntaholta tehtäisiin Venäjälle esitys. Samansuuntaisia olivat Hauptmann\nvon Hülsenin tiedonannot. Hänen mielestään asiamme oli suotuisalla\nkannalla, minkä seikan oli vahvistanut myöskin Ludendorffilta\nsaapunut sähkösanoma. Minä lähetin 27 päivänä yleisesikunnasta\nSvinhufvudille seuraavan sähkösanoman: \"Saanut tietää Berliinistä\nSaksan taholta tunnustuskysymyksen olevan suotuisan. Ehdottomasti\nvälttämätöntä, että Suomen hallitus mitä pikimmin tekee ehdotuksen\nriippumattomuuden hyväksymisestä Venäjän hallitukselle, koska Trotski\non Brest-Litovskissa antanut selittää, että tässä tapauksessa Venäjän\nhallitus tunnustaisi riippumattomuuden. Meidät ottaa huomenna vastaan\nvaltakunnankansleri.\"\n\nSamana päivänä klo 5 otti meidät vastaan valtakunnankansleri\nkreivi Hertling. Vastaanotto tapahtui valtakunnankanslerin\npalatsissa v.t. ulkoministerin, alivaltiosihteerin vapaaherra von\ndem Bussche-Haddenhausenin läsnäollessa. Vanha kreivi otti meidät\nystävällisesti vastaan. Minä luin virallisen, senaatin määräyksestä,\nallekirjoittamamme, itsenäisyyttämme koskevan ilmoituksen sekä\npyynnön, että riippumattomuutemme tunnustettaisiin Saksan taholta.\nNotifikatsioniasiakirjassa selitettiin lähemmin Suomen valtioelinten\nottaman askelen oikeutus ja välttämättömyys. Vuonna 1809 tapahtunut\nSuomen yhdistäminen Venäjään ei perustunut mihinkään molempien maiden\nvälillä vallitsevaan historiallis- tai sivistyksellisluontoiseen\nyhteyteen. Kolmen vuosikymmenen kuluessa ovat Venäjän vallassaolijat\nnoudattaneet politiikkaa, joka on tarkoittanut Suomen oikeuden\nja valtiollisuuden sortamista. Sodan puhjetessa suunniteltiin\nmaan poliittisen erikoisaseman tuhoamista. Vuosikausia kestävä\noikeustaistelu lujitti Suomen kansassa sitä vakaumusta, että ainoastaan\ntäysi valtiollinen riippumattomuus voi turvata maan tulevaisuuden.\n\"Syvästi tietoisena historiallisesta vastuunalaisuudestaan\", lausuttiin\nkirjelmässä, \"on Suomen kansa ryhtynyt toteuttamaan tätä ajatusta.\nMitään epätietoisuutta siitä, onko päätös ottaa kohtalo omiin käsiinsä\noikeutettu ja välttämätön, ei tässä kansassa ole voinut syntyä.\"\n\nSen jälkeen kun oli viitattu kansain itsemääräämisoikeuden\nperiaatteeseen ja Suomen hädänalaiseen asemaan, joka vaatii\nsuhteita ulkovaltoihin, huomautettiin nootissa erikoisesti, kuinka\nmerkityksellistä olisi, että Saksa tunnustaisi Suomen itsenäisyyden.\nSuomi on, sanottiin siinä, tietoinen siitä, mitä se on velkaa\nsaksalaiselle hengelle ja sen aikaansaannoksille, ja samalla myöskin\nsiitä, että Saksan aseet ovat olennaisesti muuttaneet voimasuhteita,\nniin että Suomen valtiollinen itsenäisyys on tullut mahdolliseksi.\nSuomi on vakuutettu siitä, että Saksa tulee sitä hyväntahtoisesti\ntukemaan nyt ja tuonnempana.\n\nAsiakirjan luettuani lausuin suunnilleen seuraavaa:\n\n\"Täyttäessämme meille annettua tehtävää rohkenemme toivoa, että\nT. Ylh. ottaa hyväntahtoisesti vastaan tämän Suomen hallituksen\nesityksen. Olemme pätevältä taholta kuulleet, että Saksan hallituksen\nedustajat Brest-Litovskin rauhanneuvotteluissa ovat ottaneet lämpimästi\npuoltaakseen Suomen itsenäisyyttä ja katsomme sen todistavan sitä\nharrastusta, mikä Saksassa on olemassa itsenäistä Suomea kohtaan.\nVoimme vakuuttaa T. Ylh:llenne, että maailmansodan aikana Suomessa\nilmautunut saksalaisystävällinen mieliala on syvään juurtunut ja tulee\ntuonnempanakin vaikuttamaan Saksan ja Suomen välisten poliittisten ja\ntaloudellisten suhteiden muodostumiseen.\"\n\nOtettuaan- vastaan kirjelmän ja valtakirjat Hertling lausui\nmielihyvänsä Suomen kansan Saksaa kohtaan tunteman sympatian johdosta\nsekä ilonsa siitä, että saksalaisella kulttuurilla on maassamme\nvoimakkaat juuret. Hän huomautti, ettei Suomen riippumattomuuden\ntunnustaminen kohdannut mitään estettä, mutta että asia otettaisiin\nmuodollisesti harkittavaksi. Keskustelussa, joka tapahtui virallisen\ntoimituksen jälkeen, korostivat Hertling ja von dem Bussche sitä, että\nVenäjän hallitukselle oli välttämättä tehtävä esitys myöskin Venäjän\ntaholta saatavaa tunnustusta varten.\n\nPuolivirallisessa (Nordd. allg. Zeitungin) uutisessa, joka koski\nkäyntiämme valtakunnankanslerin luona, sanottiin:\n\n\"Herra valtakunnankansleri vastasi valtioneuvos Hjeltin puheeseen,\nettä Saksan hallitus ja Saksan kansa tuntevat Suomen kansan\npyrintöjä kohtaan vilkasta myötätuntoa, mutta että Saksan Suomen\nitsenäisyydelle myöntämä tunnustus riippuu siitä, syntyykö sovinto\nSuomen ja Venäjän hallituksen välille, jonka kanssa Saksa on nykyään\nrauhanneuvotteluissa. Sellaista sovintoa piti kansleri sitä helpompana,\nkun herra Trotski ulkoministerinä oli antanut Venäjän edustajain\nBrest-Litovskissa kysyttäessä selittää Saksan valtuutetuille, että\nVenäjä tulisi täysin täyttämään Suomen toivomukset, jos Suomi kääntyisi\nVenäjän hallituksen puoleen.\"\n\nUutinen esiintyi sanomalehdissä vasta joulukuun 31 päivänä. Sen mukaan,\nmitä von dem Bussche erään vastaanottonsa aikana mainitsi, riippui\ntämä siitä, että oli tahdottu ennen julkaisemista odottaa ilmoitusta\nsuomalaisen lähetystön käynnistä Ruotsin kuninkaan luona.\n\nEhto, että oli käännyttävä Venäjän puoleen, ennenkuin\nitsenäisyydellemme voitiin myöntää tunnustus Saksan taholta, oli meistä\nvarsin epämiellyttävä, mutta myöhemmin se osoittautui hyvin harkituksi.\nAinoastaan Saksan painostuksen avulla oli Venäjän tunnustus saatavissa,\nja tämä taas oli välttämätön, jotta voitiin vaatia venäläisiä joukkoja\npoistettaviksi Suomesta. Venäjän taholta kieltäydyttiin yhä ollenkaan\nryhtymästä Suomen kysymystä käsittelemään rauhanneuvotteluissa,\nennenkuin oli tehty esitys mainitussa tarkoituksessa. Joka tapauksessa\noli joudutettava asiaa senaatissa, jossa oltiin sangen vastahakoisia\nryhtymään kysymyksessäolevaan toimenpiteeseen. Joulukuun 29 päivänä\nme vielä lähetimme poliittisen jaoston välityksellä Svinhufvudille\nseuraavan sähkösanoman: \"Ulkoasiainministeriöstä saamiemme\ntiedonantojen nojalla pyydämme hartaasti senaattia tekemään Venäjän\nhallitukselle riippumattomuuden tunnustamista koskevan ehdotuksen.\nSilloin Suomen asia rauhanneuvotteluissa selvä, muuten vaara tarjona,\nettä kaikki Saksan taholta hyväksemme tehdyt ponnistukset turhat.\nKäynti valtakunnankanslerin luona sujui suotuisasti. Hjelt. Erich.\nSario.\"\n\nSaksan hallitukselle (ulkoasiainministerille, joka oli\nBrest-Litovskissa) jätimme vielä Erichin sommitteleman kirjelmän,\njoka kosketteli rauhanneuvotteluissa huomioonotettavia suomalaisten\ntoivomuksia. Kirjelmää seurasivat erinäiset liitteet (Itä-Karjalan\nkysymystä y.m. koskevat). Jäljennös jätettiin poliittiseen jaostoon\ntoimitettavaksi edelleen armeijan ylijohdolle.\n\nKotimaasta saapui nyt Tukholman kautta erinäisiä sähkösanomatietoja,\njoiden mukaan ensin Enckell ja sitten Svinhufvud olivat matkustaneet\nPietariin tekemään Venäjän hallitukselle itsenäisyytemme tunnustamista\nkoskevan esityksen. Tammikuun 2 päivänä sain A. Gripenbergiltä\nseuraavan sähkösanoman: \"Renvall pyytää ilmoittamaan senaatin\ntunnustamisehdotus jätetty Venäjän hallitukselle. Senaatinpuheenjohtaja\npalaa tammikuun 1 Pietarista.\" Minä pidin tätä virallisena ilmoituksena\nsiitä, että vaadittu toimenpide oli suoritettu. Sanomalehdissä näkyi\nristiriitaisia tietoja siitä, minkä vastauksen Venäjän hallitus\ntulisi antamaan. Ulkoasiainministeriössä meitä neuvottiin odottamaan\nasiain kehittymistä. Koska saksalaiselta taholta oli esitetty vain\nse vaatimus, että Suomen taholta oli käännyttävä Venäjän hallituksen\npuoleen eikä ollut pantu mitään vastausta koskevaa ehtoa, kirjoitin\nminä v.t. ulkoasiainministerille (von dem Busschelle) kirjeen, jossa\nhuomautettiin, että Suomi nyt oli täyttänyt sen, mikä oli asetettu\nSaksan diplomaattisen esiintymisen ehdoksi, ja lausuin julki pelkoni\nasian enemmästä viivyttämisestä johtuvain seurausten suhteen. Sellainen\nviivytys aiheuttaisi Suomessa mitä suurinta pettymystä. Jokseenkin\nsamanlainen kirje lähetettiin Ludendorffille. Seuraavina päivinä\nsaapui tieto, että komissaarien neuvosto Pietarissa oli puoltanut ja\ntoimeenpaneva keskuskomitea hyväksynyt Suomen itsenäisyyden. Ilman\nSaksan taholta tapahtuvaa painostusta ei tuota tulosta olisi saavutettu.\n\nTammikuun 5 päivänä tiesivät sanomalehdet kertoa, että Ruotsi oli\ntunnustanut Suomen itsenäisyyden. Tuo oli sinänsä ilahduttavaa, vaikka\nmeihin vaikuttikin masentavasti, että Saksan vastaus yhä viipyi.\nSeuraavana päivänä, kuudentena, minä sain puhelimitse kutsun saapua\nHauptmann von Hülsenin luo, joka ilmoitti, että Ruotsin hallituksen\nantama tunnustus oli tapahtunut Saksan kanssa tehdyn sopimuksen\nmukaisesti ja että Saksan oma tunnustus oli välittömästi odotettavissa.\nSamana päivänä me saimme kutsun saapua iltapuolella valtiokanslerin\nluo. Hän otti meidät vastaan von dem Busschen läsnäollessa ja lausui\nsuunnilleen seuraavaa: \"Minun tehtävänäni on antaa se ilahduttava\ntieto, että Hänen Majesteettinsa keisari on jättänyt toimekseni Saksan\nhallituksen puolesta tunnustaa Suomen itsenäinen tasavalta. Samalla\ntoivotan uudelle pohjolaan syntyneelle valtiolle parasta onnea.\"\n\nMinä lausuin edustajain ja maamme puolesta julki kiitollisuutemme\nSaksan hallitusta kohtaan ja huomautin, että Saksan tunnustus oli\nmeille merkityksellisempi kuin minkään muun vallan. Seuranneen lyhyen\nkeskustelun aikana kreivi Hertling ilmoitti Hänen Majesteettinsa\njostakin muusta syystä käyneen samana päivänä hänen luonansa ja\nilmaisseen erikoisen mielihyvänsä sen johdosta, että Suomi nyt oli\nsaavuttanut pyrkimystensä päämäärän. Kysyttäessä, oliko tunnustaminen\npäätetty samana päivänä, vastasi Hertling, että se oli tapahtunut jo 4\npäivänä, vaikka päätöksestä oli annettu tieto vasta nyt. Oli pidetty\nsopivana, että Ruotsi lähimpänä naapurivaltiona antoi tunnustuksensa\nensin. Hertling huomautti keskustelun aikana, että maallamme varmaan\noli vielä paljon vaikeuksia voitettavanaan, minkä me todensimme,\nmutta samalla hän lausui toivovansa, että kansamme tulee vaikeuksista\nsuoriutumaan saadessaan vapaasti hallita itseänsä.\n\nIloisina siitä, että olimme ponnistuksissamme onnistuneet ja että\nsuuri tarkoitusperä oli saavutettu, palasimme asuntoomme. Olimme jo\naikaisemmin, päivän merkitystä aavistamatta, kutsuneet illalliselle\nmuutamia Suomen-ystäviä. Olimme uutisesta vaiti, kunnes minä lyhyessä\npuheessa ilmaisin päivän merkittävän tapauksen. Syntyi suuri riemu,\nja maljoja juotiin uuden valtion tulevaisuuden onneksi. Myöskin\nkaksi suomalaisen jääkäripataljoonan upseeria, Ausfeld ja Stahel,\nolivat kutsuttujen vieraiden joukossa. Heidän toivomustaan noudattaen\nlähetettiin seuraavana päivänä meidän kolmen allekirjoittama kirjelmä\npataljoonalle juhlallisesti luettavaksi. Kirjelmässä ilmoitettiin tuo\niloinen uutinen ja muistettiin joukon uhrautuvaa toimintaa kansamme\nitsenäisyyspyrkimyksen kannattamisessa sekä lausuttiin vakaumuksena\n\"että joukko pian oli saava tilaisuuden suoranaisesti palvella vapaata\nitsenäistä Suomea ja ryhtyä lujittamaan sen kansallista tulevaisuutta\".\n\nTunnustuksen johdosta lähetimme kiitossähkösanoman keisarille ja\niloksemme saimme sähkösanomavastauksen, jossa hän kiitti \"ilmituodusta\nmielialasta\" ja lausui: \"Minäkin toivon mitä vilpittömimmin, että\nse osuus, joka Saksalla on itsenäisen Suomen valtion perustamisessa\nja varmentamisessa, muodostaa hyvän pohjan saksalais-suomalaisille\nsuhteille, ja toivon, että niiden kehittelemistä tulee elähdyttämään\nmolemminpuolisen luottamuksen ja hyvän naapuruuden henki\".[1]\n\nLähinnä seuraavina päivinä saapui lukuisia onnittelusähkösanomia\nyhdyskunnilta ja yksityisiltä Suomen ystäviltä, kuten Lyypekin\nkauppakamarilta, Stettinin kaupungilta, professori Euckenilta\ny.m. Erikoisen ilahduttavaa huomaavaisuutta osoitettiin Saksan\nvaltiopäiväin taholta. Kun valtiopäiväin päävaliokunta (Hauptausschuss)\nkokoontui, avasi puheenjohtaja Fehrenbach kokouksen seuraavin\nsanoin: \"Tyydytykseksemme toteamme, että Suomen kansa on vaikeiden\nja pitkällisten taistelujen jälkeen saavuttanut itsenäisyytensä ja\nettä Venäjä, Ruotsi ja Saksan valtakunta ovat tämän itsenäisyyden\ntunnustaneet. Me toivotamme Suomelle parhainta onnea ja toivomme,\nettä sen ja Saksan valtakunnan välillä ylläpidetään hyvät ja\nkestävät suhteet erityisesti taloudellisellakin alalla.\" Lausunnon\notti valiokunta vastaan vilkkain suosionosoituksin. Minä lähetin\nFehrenbachille kiitoskirjelmän, jonka hän myöskin esitti valiokunnalle\nja joka julkaistiin sanomalehdissä.\n\nTärkein tehtävämme, Saksan tunnustuksen hankkiminen, oli onnellisesti\nsuoritettu. Tehtäväämme kuului kumminkin Suomen itsenäisyyden\nnotifioiminen myöskin Itävalta-Unkarissa, Hollannissa ja Sveitsissä.\nTammikuun 7 päivänä kävin puhuttelemassa Itävallan lähettilästä,\nprinssi Hohenlohe-Schillingsfürstiä ilmoittaakseni pian tapahtuvasta\nkäynnistämme Wienissä. Prinssi, miellyttävä, kohtelias viidenkymmenen\nvuoden ikäinen mies, oli hyvin myötämielinen ja lupasi ryhtyä kaikkiin\nvalmistaviin toimenpiteisiin. Hän on käynyt Suomessa ja tuntee suurta\nmielenkiintoa maatamme kohtaan.\n\nPari päivää myöhemmin sain tiedon, että meitä odotettiin Wienissä, ja\npassikysymyksen järjestyttyä lähdimme me matkaan, Erich, Sario ja minä,\nkymmenennen päivän iltana. Myöskin professori H. Paasonen rouvineen\nmatkusti mukana. Hän oli saanut tehtäväkseen viedä Suomen hallitukselta\nadressin Unkarin ministeripresidentille. Böömin läpi kulkiessamme\njouduimme lumimyrskyyn, joka aiheutti liikenne-esteen. Znaimissa\nsaimme odottaa kolme tuntia, kun rataa aurattiin auki. Viisi tuntia\nmyöhästyneinä me saavuimme Wieniin, missä asetuimme asumaan Sacheriin.\nHyvä ateria sai meidät unohtamaan matkan vaivat. Ruokatavarain runsaus\nWienin ravintoloissa Berliinin oloihin verraten oli silmäänpistävä, ja\nkumminkin olivat varastot Itävallassa varmaan paljoa niukemmat kuin\nSaksassa.\n\nIltapäivällä kävin ulkoasiainministeriössä ja lähinnä jaostoneuvoksen\nparooni Matschekon puheilla, jonka jälkeen minut kutsuttiin v.\nt. ulkoasiainministerin parooni von Flotow'n luo. Hänen kanssaan\nsovittiin, että esittäisimme notifikatsionikirjelmän sunnuntaina\n13:ntena päivänä ulkoasiainministeriössä. Flotow oli saanut\ntehtäväkseen silloin heti ilmoittaa, että Itävalta tunnusti\nSuomen riippumattomaksi valtioksi. Oli näet jo saatu tarpeelliset\nohjeet Berliinistä. Käyntiä keisarin puheilla ei Flotow pitänyt\nvälttämättömänä. Hallitsija ei ollut kaupungissakaan ja hänen piti\nseuraavana päivänä matkustaa rintamalle.\n\nMäärättyyn aikaan, kolmantenatoista päivänä klo 12 lähdimme\nlandoo-vaunuissa ulkoasiainministeriöön, ja hetken kuluttua meidät\nvietiin ulkoasiainministerin työhuoneeseen. Läsnä olivat v. Flotow'n\nohella v.t. jaostopäällikkö, vapaaherra von Rhemen ja jaostoneuvos\nMatscheko. Minä luin kirjelmämme, joka oli laadittu samaan suuntaan\nkuin Saksan hallitukselle jättämämme, ja annoin sen sekä muita\nasiakirjoja v. Flotoville, joka tämän johdosta lausui:\n\n\"Hänen k. ja k. Apostolisen Majesteettinsa valtuutuksesta olen minä\nhänen Ylhäisyydeltään k. ja k. hovi- ja ulkoasiainministeriltä saanut\ntehtäväkseni ottaa vastaan teidän, hyvät herrat, tuoman notifikatsionin\nja teidän toivomuksenne mukaisesti tunnustaa Itävalta-Unkarin monarkian\nnimessä Suomen itsenäinen tasavalta. Suorittaessani nyt mainitun\ntehtävän lausun k. ja k. hallituksen nimessä toivomuksen, että sinä\naikakautena, joka nyt on Suomelle alkanut, Itävalta-Unkarin ja uuden\nvaltion väliset suhteet myötätunnon ja ystävällisen harrastuksen\npohjalla yhä syvenevät ja kehittyvät\".[2]\n\nMinä esitin kiitoksemme Hänen Majesteetilleen sekä k. ja k.\nhallitukselle ja huomautin, kuinka meidän on itsenäisyydestämme\nkiitettävä ennen kaikkea keskusvaltojen suurenmoista sotilaallista\nmenestystä. Vihdoin lausuin toivomuksen, että Itävalta-Unkarin hallitus\nVenäjän kanssa parhaillaan pidettävissä rauhanneuvotteluissa ottaisi\nhuomioon ja kannattaisi niitä toivomuksia, joita Suomen taholta oli\nesitetty Saksan valtiokanslerille. Tämä virallinen toimitus oli\nmuodollisesti paljoa juhlallisempi kuin vastaava toimitus Saksassa.\nVasta virallisen toimituksen päätyttyä kutsuttiin sisään professori\nPaasonen, joka jätti Unkarin ministeripresidentille lähetettävän\nunkarinkielisen adressinsa. Minä sain vielä kutsun saapua yksityisesti\nkeskustelemaan v. Flotow'n kanssa, ja minulla oli silloin tilaisuus\nesittää hänelle Brest-Litovskin rauhanneuvotteluja koskevat\ntoivomuksemme.\n\nNotifikatsionia ja tunnustusta koskevan virallisen uutisen yhteydessä\nlausui Neue Freie Presse seuraavaa: \"On muodostunut uusi vapaa valtio:\nSuomen tasavalta. Itävalta-Unkarin hallitus on sen tunnustanut ja\nväestö tulee myötätuntoisesti tervehtimään uuden valtion saavuttamaa\nmenestystä. Ankarain kärsimysten jälkeen ovat Suomen asukkaat,\nruotsalaiset ja suomalaiset, jotka ovat saaneet kestää vuosikymmenien\nkidutuksen, taistellen voittaneet itselleen itsenäisyysoikeutensa.\nUrhokas, sitkeä ja kaikelle edistykselle altis maa, joka on vapauden\narvoinen, liittyy riippumattomana valtiona Euroopan kansojen\nperheeseen.\"\n\nNeljännentoista päivän iltana me matkustimme Balkanin junalla\nBerliiniin. Sielläkin oli täysi talvi.\n\nLähimpinä päivinä suoritettiin välttämättömiä valmisteluja Hollannissa\nja Sveitsissä käyntiä varten. Notifikatsionikirjelmän sommitteli Erich.\nErichin täytyi erityisten töiden takia jäädä Berliiniin ja Sario\nhalusi palata Suomeen, joten minun täytyi ottaa yksin suorittaakseni\nnotifikatsionitehtävä mainituissa maissa. Matkustin Hollantiin varhain\naamulla tammikuun 25 päivänä. Matka tapahtui Saksan rajalla olevan\nBentheimin aseman kautta jossa ei esiintynyt mitään vaikeuksia, kun\nsaapumisestani oli sahkösanomateitse ilmoitettu. Tulin illalla Haagiin.\nSeuraavana päivänä kävin, Berliinissä olevasta Hollannin lähetystöstä\nsaamani neuvon mukaan ulkoasiainministeriön kabinettipäällikön Doude\nvan Troostewegin luona, joka tiedusteli ulkoasiainministeriöstä milloin\nminut otettaisiin vastaan. Se määrättiin tapahtuvaksi tammikuun 28\npäivänä.\n\n27 päivänä matkustin Leideniin tapaamaan professori van der Vlugtia,\njoka valitettavasti oli matkoilla. Katseltuani tuota mielenkiintoista\nkaupunkia ja syötyäni päivällistä lähdin Amsterdamiin, missä vietin\niltaa eräässä tutussa hollantilaisessa perheessä. Hollantilaisen\nmaiseman yllä lepäsi rauhallinen tunnelma. Aurinko paistoi ilma oli\nlauha ja eläimiä näkyi laitumilla.\n\nSeuraavana päivänä kävin puhuttelemassa Saksan lähettilästä, tohtori\nvon Rosenia, miellyttävää, hienosti sivistynyttä miestä, joka\nlausui julki myötätuntonsa Suomea kohtaan, ja iltapäivällä lähdin\nulkoasiainministerin Jonkheer Loudonin luo hänen virkahuoneistoonsa\nEsitin tehtäväni ja luin notifikatsioniasiakirjan Se oli sommiteltu\nhiukan lyhemmäksi kuin Saksan hallitukselle jätetty esitys ja\nasianmukaisesti toisin muodosteltu. Siinä lausuttiin m.m. seuraavaa:\n\n\"Kääntyessään Alankomaiden kuningaskunnan puoleen, jolla on loistavat\nvanhat muistot ja jolla nytkin on sija etevimpäin kulttuurivaltioiden\njoukossa, ilmaisee Suomen hallitus toivomuksensa, että tämä kansa\njoka on varsin suuressa määrin edistänyt kansainoikeuden kehittämistä\nja joka on ollut Suomelle arvokkaana moraalisena tukena vaikeassa\noikeustaistelussa tulee tunnustamaan Suomen valtioyhteiskuntain\njäseneksi ja ystävällisesti siihen suhtautumaan.\"\n\nLoudon ilmoitti saaneensa Suomen hallitukselta odotettavissa olevaa\nnotifikatsionia koskevan kirjelmän ja sanoi parooni Geversin\nBerliinistä antaneen tiedon saapumisestani. Sen johdosta oli hallitus\njo käsitellyt kysymystä Suomen tunnustamisesta ja esittänyt sen\nkuningattarelle, ja Alankomaat olivat päättäneet tunnustaa Suomen\nsuvereeniseksi valtioksi. Tämän voin minä heti ilmoittaa Suomen\nhallitukselle, ja virallinen ilmoitus tulisi lähetettäväksi senaatille\nPietarissa olevan Alankomaiden lähettilään ja Helsingissä olevan\npääkonsulin välityksellä. Ketään muuta ei tilaisuudessa ollut läsnä.\nKoko toimitus oli vähemmän juhlallinen kuin Berliinissä, Itävallasta\npuhumattakaan. Käyntiä kuningattaren luona ei Loudon pitänyt nyt\nvälttämättömänä. Yhdessäolon viralliseen puoleen liittyi Suomen oloja,\nm.m. elintarvehätää koskeva keskustelu.\n\n29 päivänä tein retken Scheveningeniin ja nautin merituulesta ja\naaltojenloiskeesta upealla rantakäytävällä. Ilma oli leuto ja keväinen.\nPengermällä käyskeli ryhmä internoituja englantilaisia sotavankeja\ntahdintarkoin askelin. Flanderin sotanäyttämö oli sangen lähellä, mutta\ntäällä ei siitä ollut mitään havaittavissa. Iltapäivällä tuli luokseni\nvan der Vlugt, joka oli matkustanut Leydenistä minua tapaamaan. Me\nsöimme yhdessä illallista \"Tree Steden'issä\". Yhdessäolo tuon Suomen\nvanhan ystävän kanssa, jonka myötätunnon maatamme kohtaan tuntee\nkoko Hollanti, muodostui miellyttäväksi ja opettavaksi. Hän iloitsi\nvilpittömästi Suomen vihdoinkin saavuttamasta vapaudesta.\n\nSamana päivänä saapuivat ensimmäiset levottomuutta herättävät tiedot\nSuomessa puhjenneesta sisäisestä sodasta. Minun oli luovuttava\naikomuksestani matkustaa Hollannista Sveitsiin, ja minä lähdin\npaluumatkalle seuraavana aamuna, tammikuun 30:ntenä saapuen saman\npäivän iltana Berliiniin, missä minua kärsimättömästi odotettiin.\n\nSeuraavina päivinä oli Berliinissä vaativia tehtäviä, jotka tekivät\npoismatkustamisen aivan mahdottomaksi. Minun täytyi luopua ajatuksesta,\nettä lähtisin henkilökohtaisesti Sveitsiin. Helmikuun 11 päivänä\njätin Sveitsiä varten sommitellun notifikatsionikirjelmän Berliinissä\nolevalle Sveitsin lähettiläälle, eversti Mercier'lle, toimitettavaksi\nedelleen valaliiton hallitukselle Berniin. Muutamia viikkoja myöhemmin\nsain ottaa vastaan ministeripresidentti Svinhufvudille osoitetun\ntaitavasti laaditun kirjelmän, jossa valaliiton hallitus tunnusti\nSuomen itsenäiseksi riippumattomaksi valtioksi.\n\nBerliini, elokuussa 1918.\n\n\n\n\nSaksan avunanto.\n\n\nPunaisen kapinan puhjetessa olin minä Hollannissa notifioimassa Suomen\nitsenäisyyttä. Ensimmäiset sähkösanomatiedot, jotka aluksi kuulostivat\nhyvin huolestuttavilta, luin sanomalehdistä Haagissa tammikuun 29\npäivänä. Riensin Berliiniin. Siellä tapasin heti saavuttuani Erichin,\nV. Thesleffin ja M. Gripenbergin, jotka antoivat lähempiä tietoja\nkotimaassa sattuneista tapauksista. Pohdimme yhteisesti tilanteen\nvaatimuksia Saksan taholta saatavaan apuun nähden.\n\nKäydessäni Saksan päämajassa marraskuun 26 päivänä olimme sopineet\nkenraali Ludendorffin kanssa, että Saksa antaisi apua Suomea\ntyhjennettäessä venäläisistä joukoista, että aseita toimitettaisiin\nmaahamme jatkuvasti ja että suomalainen pataljoona vähitellen\nlähetettäisiin kotiin. Nämä toimenpiteet eivät tähdänneet maassa\nsyntyvään sisäiseen sotaan, vaan oli tarkoituksena ainoastaan lisätä\nSuomen hallituksen edellytyksiä maan itsenäisyyden tehostamiseen\nsekä tehdä mahdolliseksi tarpeen vaatiessa asevoimin korostaa\nvenäläisten joukkojen maasta poistamista koskevaa vaatimusta. Sen\njälkeen kun Saksa oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden, oli mainittuun\nsopimukseen vedottu erinäisissä kirjelmissä, jotka Erichin ja minun\nallekirjoittamina oli lähetetty päämajaan ja ulkoasiainministeri\nvon Kühlmannille, ja olimme me vaatineet kysymyksessäolevien\nlupausten täyttämistä. Valmisteluja olikin tehty toisessa ja\ntoisessa suhteessa, mutta asiaa ei ollut ajettu riittävän ripeästi\nvaan turhantarkkaa säännönmukaisuutta noudatellen. Varsinkin\npataljoonan kotiinlähettäminen vaati pitkiä Saksan viranomaisten\nvälisiä neuvotteluja ja muita valmistavia toimenpiteitä. Saksan\nsodanjohto oli tiettävästi tehnyt kaikki, mitä sille kuului, mutta\nulkoasiainjohto osoitti huomattavaa haluttomuutta, jopa jonkinlaista\nvastahakoisuuttakin tässä asiassa. Ei tahdottu mielellään tehdä mitään\nsellaista, mikä voisi vaikeuttaa tekeillä olevaa rauhansolmimista\nVenäjän kanssa. Von Kühlmannia, joka oli enimmäkseen oleskellut\nBrest-Litovskissa, emme olleet onnistuneet henkilökohtaisesti tapaamaan\nennenkuin tammikuun 23 päivänä, jolloin Erich, Thesleff ja minä kävimme\nhänen puheillaan ulkoasiainministeriössä. Silloin tapahtuneessa\nkeskustelussa ilmeni, että ne kysymykset, joita hänelle lähettämissämme\nkirjelmissä oli kosketeltu, olivat hänelle sangen vieraita.\nVenäläisten joukkojen poistamista koskeva vaatimus tosin oli esitetty\nBrest-Litovskissa, mutta ilmeisesti sangen ponnettomalla tavalla.\nViimeksimainittu kysymys oli nyt, kapinan puhjettua, käynyt vieläkin\npolttavammaksi, ja me päätimme senvuoksi koettaa jälleen vaikuttavalla\ntavalla vedota v. Kühlmanniin. Me lähetimme hänelle jo tammikuun\n31 päivänä kirjelmän, jossa kuvailimme, kuinka maan rauhallisella\nväestöllä oli suoritettavana melkein yli-inhimillinen tehtävä\npuolustaessaan itseänsä, laillista järjestystä ja maan vapautta maan\nhuonoimmasta aineksesta koottua vähemmistöä vastaan, jonka venäläinen\nsotaväki oli varustanut aseilla ja jota Venäjän hallitus avusti\naseilla ja joukoilla. \"Suuressa hädässään\", sanottiin kirjelmässä,\n\"anoo maa nyt Saksan apua. Jos välitön sotilaallinen esiintyminen on\nmahdoton, odotamme ainakin seuraavia toimenpiteitä: että Saksa panee\nankaran vastalauseen Venäjän vallan asioihimme sekaantumista vastaan,\nettä vaaditaan venäläisten joukkojen aseistariisumista ja nopeata\npoistamista ja estetään uusien joukkojen maahankuljettaminen.\"\n\nKirjelmän allekirjoitimme Erich ja minä, jotka hallitus oli\nvaltuuttanut tarpeen tullen olemaan läsnä Brest-Litovskin\nneuvotteluissa, sekä Thesleff, jonka tehtävä kuului sotilaalliselle\nalalle. Tämä vetoomus lähetettiin jäljennöksenä armeijan ylijohdolle.\nSaamamme lisätiedot, jotka vahvistivat todeksi, että venäläinen\nsotaväki suoranaisesti avusti punaisia ja että aseita ja apuväkeä\nsaapui Pietarista, ilmoitettiin asianomaisille.\n\nSaksalaiset neuvottelijat käyttivät nyt ilmoituksiamme, mutta heidän\nvastalauseensa, kuten tunnettua, eivät vaikuttaneet mitään Venäjän\nhallitukseen, joka keksi verukkeita ja kielsi asian oikean laidan,\nmutta todellisuudessa jatkuvasti avusti kapinaa. Von Kühlmann toimitti\nminulle seuraavan otteen Brest-Litovskissa pidetystä pöytäkirjasta\nhelmikuun 11 päivältä:\n\n\"Kenraali Hoffmann: Minun on esitettävä seuraavaa: Tänne saapuneiden\ntiedonantojen mukaan ei venäläisiä joukkoja viedä pois Suomesta, kuten\nVenäjän hallituksen taholta on moneen kertaan selitetty tehtävän, vaan\nniitä päinvastoin lisätään. Sellaiset suuret joukkojensiirrot eivät\nvastaa täällä solmitun aselevon henkeä, joten minun on ilmaistava\nnäiden joukkojensiirtojen johdosta vastalauseeni.\n\n\"Herra Trotski: Mikäli tiedän, on Suomessa olevien venäläisten\njoukkojen lukumäärää aselevon allekirjoittamisen jälkeen erinomaisesti\nvähennetty. Otan sen todistaakseni herra kenraali Hoffmannille. Tosin\nen ole riittävässä määrin perehtynyt sotilaallisiin näkökantoihin,\nmutta uskon kumminkin, ettei Suomessa ole joukkojamme Saksan joukkoja\nvastustamassa\".[3]\n\nSitä tietä ilmeisesti ei ollut paljoakaan saavutettavissa. Helsingistä\nsaapuvat huolestuttavat tiedot aiheuttivat kumminkin sen, että\nminä joitakin päiviä myöhemmin lähetin vielä Ludendorffille ja von\nKühlmannille samaa asiaa koskevat sähkösanomat. Edelliselle osoitetun\nsähkösanoman loppuosa kuului:\n\n\"Pääkaupunki Helsinki, sen porvarilliset asukkaat, niiden joukossa\nälystömme ja kulttuurimme etevimmät edustajat, ja runsaat määrät\naineellista omaisuutta ovat bolshevikien käsissä. Bolshevikit aikovat\nhävittää kaikki. Itsensäpuolustaminen on tässä mahdotonta. Pyydän\nhallitukseni nimessä hartaasti, että esitettäisiin vastalause ja\nuhattaisiin vastatoimenpiteillä, elleivät verilöylyt ja hävitykset\nHelsingissä lopu.\" Vastalauseiden aika oli kuitenkin ohi. Toisessa ja\ntehokkaammassa muodossa annettavan avun aika oli tullut.\n\nSillä välin oli aina kapinan puhkeamisesta asti innokkaasti\njatkettu valmisteluja aseiden ostamiseksi ja lähettämiseksi\nSuomen talonpoikaisarmeijalle sekä toimenpiteitä pataljoonan\nkotiinlähettämiseksi. Kotimaasta saapuneissa sähkösanomissa\nvaadittiin pikaista apua, sitäkin tärkeämmin, kun toiveet saada\naseita Ruotsista olivat vähäiset. Niinpä saapui esim. seuraava\nsähkösanoma, päivättynä Tukholmassa tammikuun 30:ntenä: \"Kenraali\nMannerheim pyytää tänään tänne saapuneen maaherra Heikelin kautta\nhartaasti heti lähettämään kaksi saksa- laista yleisesikuntaupseeria\nhänen apulaisikseen sekä kuljettamaan maahan ainakin 10,000-20,000\nkivääriä. 50 konekivääriä ammuksineen — — — sekä 100 jääkäriä.\"\nKotimaassa vallitsi ilmeisesti sellainen käsitys, että kaikki\nvoi tapahtua tuota pikaa, mutta niin ei ollut laita. Pataljoonan\nkotiinmatkustamiseen, jota koskeva kysymys oli herätetty jo paljoa\naikaisemmin, antoi valtiosihteeri von Kühlmann suostumuksensa vasta\ntammikuun 31 päivänä, mutta edellyttäen, että joukko matkustaisi ilman\naseita ja sotilaallisia varustuksia. Aselähetysten taas piti siirtyä\ntuonnemmaksi, jottei Saksa \"joutuisi kieroon asemaan suhteessaan\nvenäläisiin\". Tilanne oli meille kiusallinen ja kotona käydylle\ntaistelulle arveluttava. Emme säästelleet ponnistuksia saadaksemme\nasekysymyksen järjestetyksi, ja varsinkin Thesleff oli tällöin hyvin\ntoimekas. Poliittisessa jaostossa olevat ystävämme, Hauptmannit von\nHülsen ja Püschel, avustivat meitä mitä innokkaimmin. Helmikuun 1\npäivänä lähetti Sektion Politik päämajaan sähkösanoman, joka sisälsi\nm.m. seuraavaa: \"Hjelt ja suomalainen kenraali Mannerheim pyytävät\nhartaasti aseita ja ampumavaroja. Pyydetään myöskin siellä vaikuttamaan\nhänen Ylh. von Kühlmanniin, jotta saataisiin lupa lähettää aseita ja\nampumavaroja.\" Alivaltiosihteeri von dem Busschen myötävaikutuksella\nasia järjestettiin ulkoasiainministeriössä toivomuksen mukaisesti.\nSaksalaisten viranomaisten neuvoa noudattaen ei aseita kumminkaan\nostanut suoranaisesti Suomen valtio eikä niitä myöskään muodollisesti\nmyynyt Saksan sotaministeriö, vaan koko asian välitti saksalainen\ntoiminimi Mannesmann ja ostajana oli toiminimi Mauritz Gripenberg\nHelsingistä. Minä todistin kumminkin erityisessä asiakirjassa, että\nSuomen valtio oli tavaroiden oikea vastaanottaja ja vastasi maksuista.\n\nKaiken nopeassa järjestämisessä olivat uskolliset apumiehemme von\nHülsen ja Püschel väsymättömät, ja yksin siten ovat he avustaneet\nvapaustaistelumme onnellista suorittamista ansiokkaalla työllä,\njonka merkitystä ei voi arvioida kyllin suureksi. Virallisena\nvaltuutettuna minä luonnollisesti otin osaa tarkempiin neuvotteluihin\nja ratkaisuihin, mutta käytännöllisistä toimenpiteistä huolehtivat\nsuomalaisella taholla lähinnä Thesleff ja Gripenberg, jotka olivat\nasiantuntijoita ja voivat yksinomaisemmin antautua tähän tehtävään.\n\nHelmikuun 8 päivänä olivat aseiden hankintaa koskevat välikirjat\nvalmiit ja ne allekirjoitettiin yleisesikunnassa. Ensimmäisten\nlähetysten hinta nousi, alhaalle arvioituna, 8 tai 9 miljoonaan\nmarkkaan. Saman päivän iltana matkustivat Thesleff ja M. Gripenberg\nsekä eräitä jääkäreitä ja muutamia muita Berliiniin saapuneita\nsuomalaisia Libauhun. Thesleffin piti seurata pataljoonaa kotimaahan.\nMe söimme yhdessä illallista Bristol-hotellissa ja saatoimme sitten\nlähtijät Friedrichstrassen asemalle. Oli vakava tuokio, kun juna\nlähti liikkeelle pohjoiseen päin. Me uskoimme sydämestämme, että\npataljoona tulisi kunnialla täyttämään sen tehtävän, johon se kauan\noli valmistunut ja jota se oli kärsimättömästi odottanut. Eikä uskomme\njoutunutkaan häpeään.\n\nAseiden ja pataljoonan kuljetusta varten oli kauppaneuvos L.\nKrogius, joka oleskeli Tukholmassa, asettanut käytettäväksi aluksia:\nPoseidonin, Miran ja Virgon aseita ja Arcturuksen joukkoa varten.\nAluksia varten tehtiin meriasiain-johdon kanssa 1,300 kivihiilitonnia\nkoskeva välikirja. Päätettiin, että kaksi alusta, Poseidon ja Mira,\nlähtevät 11 päivän illalla Danzigista, Virgon jäädessä toistaiseksi\nsinne. Pataljoonan lähtö määrättiin 15 päiväksi klo 9:ksi aamulla.\nRuotsalainen matkavartio oli luvattu seuraamaan aluksia Öölannin\neteläkärjestä Kokkolaa vastapäätä olevaan Holmöhön, missä lasti oli\npurettava. Sammon piti kohdata aselaivat Arholman luona Tukholmaan\njohtavan reitin ulkopuolella. Arcturuksen piti Arholman luona\nodottaa Sammon paluuta Pohjanlahdelta. Erinäiset seikat, osaksi\nTukholmasta saapuneista epätäydellisistä tiedonannoista aiheutuneet\nväärinkäsitykset, osaksi Itämeren pohjoisosassa ja Pohjanlahdella\nvallitsevat hankalat jääsuhteet vaikuttivat kumminkin, että alusten\nlähtö ja perilletulo hiukan viivästyi ja että suunnitelmia oli jonkin\nverran muutettava. Kaikki onnistui kuitenkin hyvin. Aselähetykset\ntulivat hyvässä kunnossa määräpaikkaansa, ja pataljoona saapui\nVaasaan helmikuun 26 päivänä. Apu tuli vielä ajoissa aseettomille\nja koulutettua miehistöä puuttuville joukoillemme. Jääkärien osuus\nvapaustaistelussamme on hyvin tunnettu, mutta Saksan avunannosta\npuhuttaessa ei pidä myöskään unohtaa aselähetysten merkitystä.\nNiillä vähillä asemäärillä, mitä oli salaa kuljetettu Ruotsista, ei\nolisi voitu saada paljoakaan aikaan. Ilman Saksan aselähetyksiä,\njoita jatkui kauan, olisi valkoisten eteneminen etelään päin ollut\nmahdoton. Se into, millä Mannerheim kiiruhti aselähetyksiä ja hänen\ntyytymättömyytensä, kun kaikki ei sujunut toiveiden mukaan, on hyvin\nymmärrettävissä.\n\nSaksalaiset upseerit Ausfeld, von Coler, Stahel y.m., jotka olivat\npalvelleet suomalaisessa jääkäripataljoonassa ja kiintyneet siihen,\nmatkustivat Tukholman ja Haaparannan kautta Vaasaan maaliskuun 1\npäivänä. He uhkuivat rohkeata luottamusta ja taisteluhalua.\n\nMuutamia päiviä pataljoonan Libausta lähdettyä, helmikuun 17:ntenä,\nsain minä kenraali Ludendorffilta seuraavan sähkösanoman:\n\n\"Everstiluutnantti Thesleff lähetti minulle 27 jääkäripataljoonan\nlähtiessä kiitossähkösanoman, joka on minua erittäin ilahduttanut.\nOlkoon nuorten suomalaisten matka ja heidän onnellinen perilletulonsa\nhyvänä tulevaisuudenenteenä heidän kotimaallensa, jonka kehitys ja\nvoimistuminen on tuonnempanakin oleva minulle sydämen asia molempain\nmaittemme yhteiseksi onneksi. Vallatkoon Suomen kansan ennen\nkaikkea se vakaumus, että ainoastaan kaikkien voimien määräperäinen\nkokoaminen syrjäyttämällä hajautuvat harrastukset ja rautainen\ntahto voivat kaikista vaikeuksista huolimatta johtaa voittoon.\"\nVastaussähkösanomassani minä lausuin: — — — \"Kotimaalleni lausutut\nlämpimät onnentoivotukset ja t. Ylhäisyytenne luja luottamus sen\ntulevaisuuteen luovat minuun varmuutta siitä, että me nykyisessä\nhädänalaisessa tilassammekin voimme toivoa saavamme tukea armeijan\nylijohdolta. Se, mitä t. Ylh. lausui, on oleva hallitukselleni ja\nhallitukselle uskollisille joukoillemme voimakkaana yllykkeenä nyt\nkäydyssä vaikeassa ja verisessä taistelussa isänmaan, vapauden ja\nlaillisen järjestyksen puolesta vihollisia vastaan, jotka ovat myöskin\nSaksan, saksalaisen kulttuurin ja valtiojärjestyksen vihollisia\".[4]\n\nHelmikuun 28 päivänä minä jätin valtakunnankanslerille hallituksen\nVaasasta 26 päivänä lähettämän sähkösanoman, joka sisälsi m.m.\nseuraavaa:\n\n\"Tänä iloisena päivänä, jolloin Saksassa koulutetut suomalaiset\njääkärit ovat palanneet kotimaahansa taistellakseen Suomen maaperällä\nmaamme vapauden ja riippumattomuuden puolesta, tuntee Suomen hallitus\nmitä vilpittömintä tarvetta ilmaista Hänen Majesteetilleen Saksan\nkeisarille ja keisarilliselle hallitukselle ihailunsa Saksan kansan ja\nsen mainehikkaan ylimmän sodanjohtajan loistavien tekojen johdosta ja\nlausua Suomen kansan sydämen syvyydestä kumpuavan kiitoksen kaikesta,\nmitä Saksa on tehnyt kansamme ja nyt tasan kolme vuotta sitten\nvapaaehtoisesti saksalaiseen asepalvelukseen astuneitten suomalaisten\njääkärien hyväksi.\"\n\nBrest-Litovskin neuvottelut olivat keskeytyneet helmikuun 11 päivänä,\nja seitsemän päivää myöhemmin kului aselepo umpeen. Eteneminen\nItämerenmaakunnissa pohjoista kohti alkoi 19:ntenä. Saksa voi nyt\ntoimia vapaasti Venäjään nähden, ja toiveet saada Saksa sotilaalliseen\ntoimintaan Suomessa olivat lisääntyneet. Helmikuun 14 päivänä kävi\nluonani von Hülsen, joka ilmoitti minulle Ludendorffilta saapuneen\nsähkösanoman, jossa von Hülsenille annettiin tehtäväksi kehoittaa minua\naikaisempiin esityksiin vedoten lähettämään kiireellinen pyyntö saada\nSaksan apua Suomelle sen hädänalaisessa tilassa. Kirjelmä laadittiin\nyksissä neuvoin Erichin kanssa ja lähetettiin jo samana päivänä sekä\nLudendorffille että valtakunnankanslerille. Tämä kehoitus ilmeisesti\nmerkitsi, että sotilaallisella taholla oli olemassa määrättyjä aikeita\ntehokkaan sotilaallisen avun antamiseksi maallemme. Mikäli myöhemmin\nkuulin oli Tukholmassa oleva Saksan sotilasattashea von Giese, joka\naina oli osoittanut lämmintä myötätuntoa maatamme kohtaan, sikäläistä\ntilannetta koskevassa tiedonannossaan puoltanut pienehkön sotavoiman\nlähettämistä Suomen avuksi taistelussa bolshevismia vastaan. Von Giese\noli sitä mieltä, että Saksallekin oli tärkeätä, että bolshevikivaara\ntorjuttiin jo Suomessa, ennenkuin se ehti levitä muihin pohjoismaihin\nja sitä tietä Saksaan. Kenties tämä tiedonanto osaltaan vaikutti, että\nSaksan sotilasjohdon tarkoitukset Suomeen nähden ja sen halukkuus\nkuuntelemaan vetoomustamme nyt saivat määrätymmän muodon. Bolshevismin\neteneminen Itämerenmaakunnissa ja Suomessa oli niitä asioita, jotka\nnäihin aikoihin kiinnittivät Saksan sanomalehdistön mieltä. Myöskin\nSuomen vapaustaistelu sai osakseen paljon huomiota, ja sanomalehdet\nolivat hyvin halukkaita saamaan meiltä tietoja sen kulusta.\n\nSuomesta tulevat sähkösanomatiedot, jotka saapuivat meille Tukholman\nkautta, olivat yleensä varsin huolestuttavia. A. Gripenbergiltä sain\nminä näihin aikoihin m.m. seuraavan hälyyttävän lennätintiedon:\n\n\"Tilanne Suomessa epätoivoinen. Yliopistonuoriso äärimmäisessä\nvaarassa, porvarilliset Helsingissä vaarassa joutua surmatuiksi tai\nkuolla nälkään. Koska ei ole mitään pelastuksen toivoa täältä, on\nSuomen ainoana toivona Saksan taholta tuleva pelastus ja se, että\nSaksa, jos syntyy rauha, jota Venäjä sanomalehtiuutisista päättäen nyt\npyytää, ihmisyyden nimessä ja sivistyksen hyväksi asettaa ehdottomaksi\nvaatimukseksi, jonka toimeenpanoa valvotaan, että venäläiset sotilaat,\nolivatpa he univormupukuisia tai ei, sekä venäläinen laivasto heti\nlähtevät pois Suomesta. Pyydän teitä ryhtymään nopeihin ja erinomaisiin\ntoimenpiteisiin tässä suhteessa ja sähköttämään toiveista.\"\n\n19 päivänä sain Tukholmasta saapuvan kuriirin mukana senaattori\nRenvallilta saapuneen pitkähkön kirjeen, jossa pyydetään ryhtymään\nerinäisiin toimenpiteisiin ja lopuksi lausutaan, että minulla on\noikeus tiedustella, eikö Saksa voisi antaa meille aseellista apua sekä\nhuomautetaan, ettei tätä varten tarvittaisi mitään suuria sotavoimia.[5]\n\nTämä tiedonanto oli minulle erikoisen tervetullut, koska minussa\noli yhä enemmän vakaantunut se käsitys, että Venäjältä pakottamalla\nsaadut, joukkojen Suomesta poistamista koskevat lupaukset olivat\nmerkityksettömät ja ettemme voisi ilman Saksan apua pelastaa Helsinkiä\nja Etelä-Suomea. Tämän vahvisti pitkänlainen Helsingistä lähetetty\ntiedonanto, joka Tukholman kautta saapui minulle ja jonka olivat\nallekirjoittaneet eri yhdyskuntain (yliopiston, virkamies-, lääkäri-\nja liikemieskunnan y.m.) edustajat. Siinä anottiin suoranaista\nsotilaallista apua, joko Ruotsista tai Saksasta, koska tilannetta\npidettiin epätoivoisena. Myöskin Kirkkonummen ja Pellingin osastojen\npelastamista oli anottu Tukholman kautta. Minähän sitäpaitsi vanhastaan\ntunsin maassa vallitsevan mielialan Venäjää vastaan saatavaan\nSaksan apuun nähden ja olin tuskin enää epätietoinen siitä, mitä\nvelvollisuuteni Berliinissä olevana Suomen virallisena edustajana\nminulta vaati. Ei ollut kysymyksessä lähinnä sisäiseen taisteluumme\nsekaantuminen, vaan maassa olevan ulkonaisen vihollisen kukistaminen ja\nkarkoittaminen.\n\nHelmikuun 20 päivänä kävi von Hülsen taas luonani. Hän ilmoitti\nLudendorffin lausuneen toivomuksen, että minä saapuisin heti\npäämajaan tärkeätä neuvottelua varten. Minä kehoitin M. Gripenbergiä\nsotilasasiantuntijana lähtemään mukaan. Lähdimme jo samana iltana.\nSeuraavana aamuna olin — toista kertaa — Kreuznachissa, missä päämaja\nyhä edelleen sijaitsi.\n\nMeidät otti asemalla vastaan edelliseltä käynniltäni tuttu luutnantti\nFischer ja meidät vietiin automobiililla asuntoomme. Syötyämme\naamiaista lähdimme majuri Crantzin luo, joka ilmoitti meille, että\nLudendorff ottaa meidät heti vastaan. Meidät vietiin L:n työhuoneeseen,\nkookas kenraali astui muutaman askelen meitä kohti, ja tervehdittyämme,\nistuuduttuamme hän ilmoitti, että armeijan ylijohto, ottaen huomioon\nSuomessa vallitsevaa tilannetta koskevat esityksemme ja kuvauksemme,\noli suunnitellut sotilaallisiin toimenpiteisiin ryhtymistä maassamme\nantaakseen apuansa sen vapauttamiseksi bolshevikien ja punaisten\nvallasta. Hän oli tällöin ajatellut Ahvenanmaata tulevain sotatointen\ntukikohdaksi ja kysyi, olisiko Suomella mitään sitä vastaan, että\nsaksalaiset joukot miehittäisivät Ahvenanmaan. Minä katsoin voivani\nvakuuttaa hänelle, että Suomessa tervehdittäisiin ilomielin sellaista\naskelta alkutoimenpiteenä maan auttamiseen sen vaikeassa tilassa ja\nsyvästi kiitollisina otettaisiin vastaan se sotilaallinen avustus,\njonka Saksa tahtoi antaa.\n\nLudendorff kehitteli sitten suunnitelmansa yleisin piirtein. Ensin\nlähetettäisiin muutamia sotalaivoja ja yksi jääkäripataljoona\nAhvenanmaalle. Tämä voisi kenties tapahtua jo seuraavalla viikolla.\nKun tämä toimenpide olisi suoritettu ja niinpiankuin jääsuhteet\nsallisivat, laskettaisiin 5-6 pataljoonaa maihin jossakin länsirannikon\nkohdassa, jonka kenraali Mannerheim saisi lähemmin määrätä. Nämä\npataljoonat täydennettäisiin kaikilla niillä erikoisaseilla,\njoita sotatoimissa tultaisiin tarvitsemaan. Ratsuväen pitäisi\nolla hyvin edustettuna lähetettävässä sotilasmäärässä. Mannerheim\nmääräisi komentavan saksalaisen kenraalin luo jonkin suomalaisen\nupseerin, mieluimmin Thesleffin. Yhdessä valkoisten kanssa\nryhtyisivät saksalaiset toimenpiteisiin punaisten ja venäläiseen\nsotilasjoukkioiden karkoittamiseksi. Niiden kokemusten perusteella,\njoita oli saatu itärintamalla, katsoi Ludendorff asian muodostuvan\nsangen yksinkertaiseksi. Mikäli mahdollista tultaisiin noudattelemaan\nrautatielinjoja. Tätä tarkoitusta varten olisi rautatiekalustoa\nkoottava soveliaisiin kohtiin. Hän toivoi myöskin, että hevosia\npidettäisiin varalla maihinnousun helpottamiseksi, mutta ettei\nniitä kuljetettaisi rannikolle, ennenkuin aika oli tullut, jottei\nherätettäisi huomiota. Rehusta olisi pidettävä huolta. Joukkojen\nmuonitus tapahtuisi Saksan varastoista, mutta väestöä varten ei\nvoitaisi elintarpeita kuljettaa mukana. Tämä kysymys oli järjestettävä\nmyöhemmin.\n\nVähää ennen joukkojen maihinlaskua Ahvenanmaalle annettaisiin\nmeille ja meidän välityksellämme Vaasassa olevalle hallitukselle\nja Mannerheimille tieto maihinnousun ajasta. Tämä varovaisuus\noli välttämätön, koska ruotsalaiset tai entente voivat siepata\nkipinäsähkösanomat. Mannerheimin piti kohta maihinnousun tapahduttua\nasettua yhteyteen saksalaisten joukkojen kanssa.\n\nLisäksi Ludendorff lausui armeijan ylijohdon toivomuksen, että\nväestölle selvitettäisiin, että saksalaiset saapuivat Suomeen ystävinä,\nei valloitusretkelle eikä minkäänlaisin alueenanastussuunnitelmin, vaan\nauttaakseen Suomea pelastumaan bolshevikien ja anarkistien vallasta\nsekä edistääkseen todella vapaan Suomen luomista, joka oli Saksallekin\nerittäin tärkeä. Tällöin toivottiin maamme ja Saksan välille pian\nsyntyvän kauppavaihtoa, joten puutavaramme, paperi- y.m. tulisivat\nkompensatsionina lähinnä Saksan hyväksi.\n\nJos Venäjän kanssa tulisi lähimmässä tulevaisuudessa solmittavaksi\nvälirauha, mitä armeijan ylijohto ei halunnut, oli Ludendorffin\nmielestä syytä, että Suomen hallitus suoraan pyytäisi Saksan\nhallitukselta apujoukon lähettämistä Suomeen järjestyksen\npalauttamiseksi sekä ohjaajia järjestetyn sotaväen muodostamista\nvarten. Ludendorff selitti Saksan pitävän Suomea vapaana\nvaltiona, joten Venäjän kanssa solmittava välirauha ei estäisi\nantamasta sellaista avustusta Suomelle. Joka tapauksessa tulisi\naseleposopimukseen sisällytettäväksi määräys, jonka mukaan venäläisten\njoukkojen sekä linnoitusgarnisonien ja laivaston oli heti poistuttava\nSuomesta. Ellei tätä vaatimusta noudatettaisi, olisi se katsottava\naselevon loukkaamiseksi. — Siinä on lyhyesti mainittuna Ludendorffin\nmeille antamain ilmoitusten sisällys. Hän ei tietenkään esittänyt\nasioita yhtämittaisesti, vaan osittain kysymysten ja vastausten\nmuodossa. Luonnollisesti annoin hänen ymmärtää, kuinka iloinen olin nyt\nsaadessani varmat toiveet, että kansamme kärsimykset pian loppuisivat\nja vapautemme pelastuisi.\n\nMihin omiin, puhtaasti sotilaallisiin tarkoitusperiin päämaja tähtäsi\nSuomessa suoritettavilla sotatoimilla, ei Ludendorff maininnut,\nenkä minä tahtonut ottaa esiin tätä kysymystä, joka meille oli\nmerkitykseltään toisarvoinen.\n\nPäivällisille oli meidät kutsuttu Hindenburgin luo siihen huvilaan,\njossa hän ja Ludendorff asuivat. Tämä kuuluisa \"Tafelrunde\" käsitti\nnyt noin 20 henkeä, nimittäin molempain sotapäällikköjen lähimmät\ntyökumppanit sekä muutamia muita vieraita. Ensinmainittujen joukossa\nkiintyi huomioni varsinkin eversti Baueriin, erittäin älykkääseen\nhenkilöön, jonka vaikutusvaltaa päämajassa on pidetty varsin suurena.\nMinulla oli etu saada istua Hindenburgin oikealla puolella, vasemmalla\nistui eräs päämajassa vieraileva saksalainen upseeri. Vastapäätä istui\nLudendorff, oikeanpuolisena pöytänaapurinaan Gripenberg. Tapasin\nnyt Hindenburgin ensimmäisen kerran. Kun minut esitettiin hänelle,\nlausui hän hieman kuivaan, hitaaseen tapaansa: \"Minua ilahduttaa,\nettä meillä nyt on tilaisuus auttaa Suomea. Olisimme tehneet sen jo\naikoja sitten, mutta se ei ollut aikaisemmin mahdollista.\" Keskusteluni\nylisotamarskin kanssa koski enimmäkseen Suomen, Ruotsin ja Venäjän\noloja. Kysyessäni, kuinka kauas hän luuli saksalaisten etenevän,\nennenkuin rauha solmittaisiin Venäjän kanssa, vastasi hän: \"Ainakin\nNarvan linjalle.\" (Se saavutettiinkin tosiaan samaan aikaan, kun\nBrest-Litovskin rauha solmittiin, maaliskuun 3 päivänä.) Päivällisillä\nvallitsi luonteva mieliala, joskin molempiin päällikköihin ja varsinkin\nHindenburgiin kohdistuva kunnioitus selvästi ilmeni. Ruoka oli\nyksinkertaista, mutta hyvää. Päivällisen jälkeen Ludendorff keskusteli\neräässä upseeripiirissä, ja minä kuulin hänen ilmoittavan, että oli\naikomus lähettää Suomeen sotaväkeä. Mitään hämmästystä ei ilmennyt\nupseerien kasvoilla eikä heidän sanoissaan. Se oli ikäänkuin sanaton:\n\"Kuten käskette.\" Erottaessa Hindenburg lausui muutamia lämpimiä sanoja\ntoivottaen Suomelle onnea ja menestystä. Ludendorff seurasi minua\netehiseen, vei minut syrjään ja kehoitti meitä olemaan rauhallisia,\nlausuen vakaumuksenaan, että Saksan sotilaallinen toiminta tulee\npiankin lopettamaan punaisten vallan.\n\nEnnen päivällistä kävi keisari tapaamassa Hindenburgia ja Ludendorffia,\nja me saimme nähdä hänen lähtevän automobiilissaan kokoontuneiden\nkaupunkilaisten hurratessa. Hänen majesteettinsa näytti voimakkaalta ja\nvakavalta.\n\nIllalla me lähdimme yötä myöten matkustamaan takaisin Berliiniin, missä\nsaimme odottaville ystävillemme kertoa iloisen uutisen. Tapahtunut\nratkaisu oli maallemme tärkeä, ja minä olin ottanut kantaakseni suuren\nvastuun, sillä Saksan avunanto määräsi samalla ulkopolitiikkamme\nsuuntaviivat. Olin kuitenkin tietoinen siitä, että velvollisuuteni\nehdottomasti vaati suostumaan nyt kun käsi ojennettiin ja että olisin\nmenetellyt anteeksiantamattoman väärin isänmaatani kohtaan, jos olisin\nepäröinyt ottaa kantaakseni persoonallista vastuuta siitä ratkaisusta,\njoka nyt oli kädessäni. Muodollinen oikeus puhua ja toimia maan\nnimessä oli minulla nyt sitä enemmän, kun minut oli muutamia päiviä\naikaisemmin tunnustettu Saksassa olevaksi Suomen ministeriksi. Ei ollut\naikaa asettua yhteyteen kotimaan kanssa, sillä siihen olisi kulunut\nvähintään kymmenen päivää. Salamerkkijärjestelmää sähköttämistä varten\nei ollut, ja avoimesti en saanut sähköttää. Ei ollut kysymys ainoastaan\nsiitä, että apua piti saada pian, vaan avunsaannin mahdollisuuskin\nvoi helposti luisua käsistä, jos asia lykkäytyi. Niin kauan kuin\nneuvottelut Venäjän kanssa jatkuivat, olivat sotilasjohdon kädet\nsidotut; nyt sillä oli taas vapaa valta toimia — ja Ludendorff oli\nerikoisesti siitä huomauttanut. Muutaman päivän kuluttua saattoi\ntulla uusi aselepo tai rauha, ja silloin voisi taas ulkoasiainjohto\nesittää epäilyksiään. Senaattori Renvallin ylempänä mainittu kirje,\njosta olin tehnyt selkoa asianomaisille, antoi minulle jonkinlaista\nvirallista tukea hallituksen toivomuksiin nähden. Ja kun rinnastin\nmainitun, hallituksen taholta lausutun käsityksen ja ne kehoitukset,\njoita minulle oli lähetetty Tukholmasta, sekä sen Etelä-Suomessa ja\nerittäinkin Helsingissä vallitsevia olosuhteita koskevan kuvauksen,\njohon jo ylempänä viittasin, niin en voinut päätellä muuta kuin että\nSaksan sotilaallinen avunanto oli sekä kaivattu että välttämätön. Jos\nRuotsi olisi tahtonut puuttua asiaan, ei Saksan esiintymistä tietenkään\nolisi tapahtunut, mutta Ruotsista ei tänä ajankohtana enää voitu apua\ntoivoa.\n\nOmaksumani kannan vahvisti oikeaksi myöhemmin (maaliskuun 15 päivänä)\nSvinhufvudilta saapunut kirje, joka oli päivätty Helsingissä helmikuun\n15 päivänä ja josta seuraava ote on tässä paikallaan:\n\n”— — — Jos tämä saa vielä jonkin aikaa jatkua, on vaara tarjona,\nettä Etelä-Suomi sortuu, ennenkuin pohjoisesta tuleva pelastus ehtii\nnäin kauas. Jotta sellainen maata ja kansaa uhkaava suunnaton häviö\nestettäisiin, on välttämätöntä, että ulkovallat puuttuvat asiaan: Saksa\nkaiketi lähinnä, koska se on toimintakykyisin ja voi antaa nopeinta ja\ntehokkainta apua, mutta myöskin Skandinaavian maat, jos mitään apua\non siltä taholta toivottavissa. — — — Me siis anomme ulkovalloilta\nhengen ja omaisuuden suojaamista Etelä-Suomessa, anomme suojaa punaista\nhirmuvaltaa ja Venäjän petollista hallitusta vastaan. Miten ja missä\nmuodossa apu voidaan antaa, täytyy meidän jättää väliintulijain\nratkaistavaksi. Eräs muoto näyttäisi olevan se, että lähetettäisiin\nsotaväkeä kaupunkeihimme ja uhattuihin suurempiin keskuspaikkoihin\npitämään niissä yllä järjestystä, estämään ryöstöjä, murhia ja\nväkivaltaisuuksia sekä yleensä tarjoamaan väestölle sen kaipaamaa\nsuojaa. — — — Pääasia on, että saamme _pikaista_ apua Etelä-Suomeen.\"\n\nOdotettavasta Saksan esiintymisestä lähetin heti kuriirin mukana tiedon\nhallitukselle Vaasaan. Tiedonanto tuli aivan äkkiarvaamatta, ja mikäli\nminulle on ilmoitettu lienee se lyönyt asianomaiset hämmästyksellä,\nvoimatta herättää jakamatonta tyydytystä. Tukholmalta täytyi asia\nvielä pitää salassa. Ainoastaan siellä oleva Saksan sotilasattashea\nsai siitä tiedon, mutta ei Saksan lähetystö. Gripenbergille Tukholmaan\nvoin sähköttää ainoastaan: \"Kaikkiin toimenpiteisiin ryhdytty.\nPyydän rohkaista kaikkia kestämään.\" Tehtiin myöskin yritys lähettää\nrauhoittava kipinäsanoma Helsinkiin (Sipooseen), mutta en tiedä\nvarmaan, saapuiko se perille.\n\nLudendorff oli pyytänyt meitä Berliiniin palattuamme käymään\namiraaliesikunnan päällikön, amiraali von Holtzendorffin luona\nneuvottelemassa Ahvenanmaanretkestä. Menimme amiraalin puheille\nhelmikuun 23 päivänä illalla, ja toivomustani noudattaen tuli\nmyöskin von Hülsen mukaan. Amiraali oli täysin perehtynyt päämajan\nsuunnitelmiin ja teki joukon kysymyksiä, jotka koskivat retkikunnan\ntehtävään liittyviä seikkoja. Hän kuitenkin ilmoitti ruotsalaisten\nnyttemmin laskeneen joukkoja maihin Ahvenanmaalla, joten koko yritys\noli käynyt mutkikkaammaksi, ehkäpä kerrassaan epävarmaksikin. Minä\nilmaisin tämän johdosta levottomuuteni ja huomautin, ettei tuon\nmaihinlaskun, joka oli tapahtunut ruotsalaisten omalla vastuulla,\ntarvinnut tai pitänyt mitenkään estää Saksan hanketta, jossa\nAhvenanmaan miehittäminen oli välttämätön alkutoimenpide. Koska kysymys\noli luonteeltaan poliittinen ja voi kenties aiheuttaa selkkausta\nRuotsin kanssa, toivoi von Holtzendorff, että minä kääntyisin asian\njohdosta ulkoasiainministeriön puoleen. Tämä uusi käänne huolestutti\nminua melkoisesti, mutta von Hülsen arveli armeijan ylijohdon kyllä\nselvittävän asian. Seuraavana päivänä hän voikin ilmoittaa, että\nvälikohtaus jo oli saatu — keisarin persoonallisen esiintymisen avulla\n— järjestetyksi ja ettei ulkoasiainministeriön puoleen tarvinnutkaan\nkääntyä. Saksalainen apuretkikunta oli päätetty tosiasia, jonka ei\ntarvinnut joutua Ruotsin edunharrastusten kanssa ristiriitaan. Viikkoa\nmyöhemmin apuretkikunta lähti matkaan ja voi vaikeista jääesteistä\nhuolimatta suorittaa tehtävänsä.\n\nArmeijan ylijohto oli antanut määräyksensä ja sotakoneisto oli\npantu käyntiin. Tässä tosin oli kysymyksessä ainoastaan pienoinen\nsyrjäkohtaus suurta maailmansotaa, mutta siitä riippui meidän elämämme\ntai kuolemamme. Ja minut teki levottomaksi pelko, että koneiston\ntoiminta olisi vielä voitu keskeyttää.\n\nBrest-Litovskin neuvottelut näet olivat taas alkaneet ja rauhan\nsolmimisen Venäjän kanssa voitiin odottaa tapahtuvan milloin hyvänsä.\nTämän johdosta minä lähetin Ludendorffille helmikuun 26 päivänä\nseuraavan sähkösanoman: \"Päämajassa helmikuun 21 päivänä T. Ylh.\nkanssa tapahtuneen keskustelun johdosta ja viitaten Brest-Litovskin\nneuvotteluihin rohkenen nöyrimmin tiedustella, voimmeko varmasti\nluottaa siihen, että venäläisiä joukkoja, olivatpa ne univormupukuisia\ntai eivät, linnoitusgarnisoneja ja laivastoa ehdottomasti vaaditaan\npoistumaan Suomesta sekä lakkaamaan avustamasta punaisia aseilla, ja\nettei aselepo- tai rauhansopimus tule estämään Suomessa suoritettavaksi\najateltua aseellista esiintymistä.\" Tähän sähkösanomatiedusteluun\nsaapui heti poliittisen jaoston kautta rauhoittava vastaus:\n\"Vaatimuksia ja aseellista esiintymistä koskeviin Hjeltin\ntiedusteluihin vastataan myöntävästi.\"\n\nSattui vielä muutamia häiritseviä välikohtauksia, jotka\naiheutuivat Suomesta saapuneista tiedonannoista, mutta eivät\nkumminkaan olleet varsin vaikeata laatua. Kaksi saksalaista\nsanomalehden-kirjeenvaihtajaa, jotka olivat käyneet Mannerheimin\npäämajassa, olivat tehneet tiettäväksi, että Mannerheim oli sanonut\nvastustavansa saksalaisen apuretkikunnan lähettämistä, asiasta\noli ilmoitettu Saksaan ja se oli tullut Oberste Heeresleitungin\ntietoon. Tämän johdosta Ludendorff tiedusteli minulta maaliskuun\n3 päivänä, kuinka asian laita oli. Vastasin heti, ettei sopinut\nkiinnittää huomiota sanomalehdenkirjeenvaihtajain lausumiin, ja\nlisäsin: \"Odotettavissa olevaa Saksan sotilaallista avunantoa koskeva\nilmoitukseni on saapunut Suomen hallitukselle ja Mannerheimille\nviimeistään helmikuun 27 päivänä. Jos Mannerheimin mielipidettä\nkoskevat tiedonannot, että sellainen avunanto ei ole tarpeen,\nolisivat oikeat, olisin varmaan saanut häneltä tai hallitukseltani\nvastaavan sähkösanomatiedon. Mannerheimin ja Suomen hallituksen\nvälillä muka ilmenneistä erimielisyyksistä en ole kuullut mitään.\"\nMyöskin eräs Sariolta saapunut sähkösanoma aiheutti ohimenevää\nhämmennystä. Sähkösanoma, joka oli osoitettu minulle ja lähetetty\nTukholmasta, mutta joutunut kulkemaan poliittisen jaoston kautta,\nkuului: \"Suomessa paranee tilanne päivä päivältä. Joukkomme etenevät\njälleen. Punakaarti ja venäläiset moraalisesti huomattavassa määrin\nheikontuneet.\" Ludendorff käski kysyä minulta, halusiko Suomi yhä,\nsuotuisaksi kuvaillusta tilanteesta huolimatta, \"että me vielä annamme\napua ja millä tavoin\". Vastaukseni sisälsi, etteivät valkokaartin\nsaavuttamat menestykset olleet muuttaneet punaisten asemaa maan\neteläosassa, missä hirmuvalta jatkui, jonka vuoksi helmikuun 21\npäivänä tehdyssä sopimuksessa pysyminen oli välttämätöntä. Ludendorff\nilmoitti minulle von Hülsenin välityksellä, ettei mitään tarkoitetusta\nsotatoimesta luopumista tulisi tapahtumaan, mutta toivoi kumminkin,\nettä minä \"mahdollisimman virallisesti\" ilmoittaisin myöskin\nulkoasiainministeriölle, että hallitus yhä edelleen halusi Saksan apua.\n\nKirjelmäni, johon sisältyi lyhyt, maassa vallitsevaa tilannetta koskeva\nselonteko, päättyi seuraavaan lausuntoon: \"Hallitukseni nimessä\npyydän senvuoksi vieläkin hartaasti, että Saksan taholta jo luvattu\nsotilaallinen apu annettaisiin. Hallituksemme ja Suomen kansan toiveet,\nkansan, joka nyt ponnistaa kaikki voimansa pelastaakseen maansa\nanarkiasta ja perikadosta, rakentuvat nyt kuten ennenkin tämän avun\ntoteuttamisen pohjalle.\"\n\nMaaliskuun alussa saapui hallitukseltamme Vaasasta Saksan\nhallitukselle tarkoitettu, luvattua sotilaallista avunantoa koskeva\nkiitossähkösanoma, jonka sisällön minä toimitin kirjallisessa muodossa\nperille. Vielä lähetti Mannerheim Ludendorffille sähkösanoman, joka\nteki hyvän vaikutuksen ja teki mahdottomaksi enää epäillä sitä, että\nSuomessa yleisesti toivottiin saksalaisia joukkoja laskettavan maihin\nja niiden ottavan osaa vapaustaisteluumme.[6]\n\nMannerheimin sähkösanomassaan lausumat toivomukset tulivat tunnetuiksi,\nmistä Hindenburg vastaussähkösanomassaan ilmoitti lausuen sitäpaitsi:\n\"Olen niinmuodoin varmasti vakuutettu, että suomalaisten ja\nsaksalaisten joukkojen kesken tulee vallitsemaan uskollinen aseveljeys\nja että heidän yhteinen työnsä tulee koitumaan kansojemme onneksi\".[7]\n\nMaaliskuun 10 päivänä saapui Berliiniin senaattori Svinhufvud, joka oli\nlähtenyt Helsingistä Tarmo-laivalla seikkailunomaiselle pakoretkelle,\nsenaattori J. Castrénin seurassa. Mitä Saksan avunantoon tulee,\noli hänellä edessään päätetty tosiasia, mutta hän antoi kaikille\ntoimillemme auktoritatiivisen hyväksymisensä. Minun seuraamanani hän\nkävi puhuttelemassa sekä kreivi Hertlingiä että Hindenburgia, joka\nsattui olemaan Berliinissä, ja lausui heille maan kiitollisuuden jo\naloitetusta, Suomessa tapahtuvasta sotilaallisesta toiminnasta, jota\nhän piti aivan välttämättömänä, jos mieli pelastaa maan eteläiset\nosat. Tähän aikaan oli Suomen kysymys esillä Saksan valtiopäivillä.\nSaksalais-suomalaiset rauhan- ja kauppasopimukset olivat valtiopäivien\nhyväksyttävinä, ja sosiaalidemokraatit, jotka vapaustaisteluumme\nnähden — heitä oli johdettu harhaan, mitä taistelun varsinaiseen\nsisältöön tulee — jossakin määrin tunsivat myötätuntoa punaisia\nkohtaan, tahtoivat käyttää tilaisuutta lausuakseen tyytymättömyytensä\nsaksalaisen apuretkikunnan lähettämisen johdosta. Levottomuutta\nherättävä pilvi häipyi kumminkin pian. Varsinainen kiista tapahtui\nvaltiopäivien päävaliokunnassa. Itse valtiopäivillä tosin lausuttiin\nmoitteita, mutta ei esitetty mitään vaatimuksia. Svinhufvud ja Castrén\nolivat Berliinissä ollessaan henkilökohtaisesti puhutelleet eräitä\njohtavia sosiaalidemokraatteja selittäen heille Suomessa vallitsevaa\ntilannetta.\n\nSamassa tarkoituksessa ja selvittääkseen Suomeen lähetettävän\nsaksalaisen apuretkikunnan merkitystä oli vapaaherra von Bonsdorff,\njoka oli maaliskuun keskivaiheilla palannut Berliiniin, koettanut\n— kuten osaltani minäkin — vaikuttaa Berliinin poliittisiin ja\nsanomalehtimiespiireihin kohdaten yleensä ymmärtämystä. Jo helmikuun\nalussa olin minä n.s. keskiviikkoseurassa sen puheenjohtajan,\nprofessori L. Steinin kehoituksesta alustanut Suomen kysymystä ja\nSaksan suhtautumista siihen koskevan keskustelun. Kokoukseen oli\nkutsuttu myöskin W. Thesleff, joka otti vilkkaasti osaa keskusteluun.\nUseimmat puhujat suhtautuivat myötätuntoisesti Suomen kysymykseen.\nAinoa, joka lausunnossaan vastusti Saksan baltilaista politiikkaa,\ntällöin laajemmin koskettelematta Suomea, oli Vossische Zeitungin\ntunnettu toimittaja George Bernhardt,[8] yleensäkin eräs Saksan\nitäpolitiikan tärkeimpiä vastustajia.\n\nKäyntiin pantu sotakoneisto toimi toimimistaan. Saksalaisen\nmaihinnousuosaston päälliköksi oli nimitetty kreivi Rüdiger von der\nGoltz, joka saapui Berliiniin elokuun lopussa ja tuli heti minua\ntapaamaan. Hän teki minuun alusta pitäen erittäin hyvän vaikutuksen,\nja minä olin iloinen, että armeijan ylijohto oli osunut niin oikeaan\nvalitessaan miestä tehtävään, joka ei vaatinut ainoastaan voimaa ja\npäättäväisyyttä vaan myöskin älyä ja tahdikkuutta. Me neuvottelimme\nsittemmin suunnitellusta sotatoimesta useita kertoja. Tehtävä\nnähtävästi herätti von der Goltzissa suurta mielenkiintoa, se kun oli\nitsenäinen, tarkoin määritelty, vapauttamistarkoituksessa suoritettava\nsotilaallinen yritys. Maaliskuun alussa teimme me keskenämme sopimuksen\nniistä valtuuksista, joita hänellä ja hänen joukollansa tulisi olemaan\ntoimintansa aikana Suomessa siviiliviranomaisiin ja väestöön nähden.\nMitään saksalaisten joukkojen taholta tapahtuvaa väkivaltaisuutta\nvon der Goltz ei pelännyt. Joukot olivat hänen vakuutuksensa mukaan\nvalioväkeä. Maihinnousukohdaksi hän oli ensin suunnitellut Raumaa,\nmutta päätti sitten erinäisistä syistä valita Hangon. Lähtö Danzigista,\nmissä heti ryhdyttiin valmisteluihin, oli ensinnä suunniteltu\nmaaliskuun 14 päiväksi, mutta se täytyi lykätä, osaksi jääsuhteiden\nvuoksi, jotka tänä talvena olivatkin vaikeammat kuin tavallisesti,\nosaksi siitä syystä, että miinavaara oli ensinnä mahdollisuuden mukaan\npoistettava trallauksen avulla. Miinoista vapaa reitti Hankoon oli\njo trallattuna, kun myrsky sai aikaan häiriöitä, jotka pakottivat\nsuorittamaan työn uudelleen. Von der Goltz oli lausunut toivomuksenaan,\nettä muutamia suomalaisia lähtisi hänen mukanaan. Kotimaasta saapui\ntätä tarkoitusta varten, paitsi eversti Thesleffiä, kaksi lakimiestä,\nvaratuomarit Westerlund ja Eskelä. Omasta puolestani olin minä\nehdottanut seuralaisiksi ja tulkeiksi mainittujen lisäksi professori\nMikkolan ja maisteri H. Stenbergin, jotka olivat Berliinissä.\nMaaliskuun loppupuolella kaikki nämä henkilöt saivat määräyksen\nmatkustaa Danzigiin. Lähtöpäivä pidettiin salassa, mutta maaliskuun 30\npäivänä minä sain peitellen sommitellun sähkösanoman, josta ymmärsin,\nettä maamme kohtaloa ratkaisevalle matkalle pohjoista kohti vihdoinkin\nlähdetään. Itämerendivisionan lähtö tapahtui huhtikuun 1 päivän\naamuna. Tallinnaan paenneet Tellingin osaston jäsenet, joiden Suomeen\nkuljettamisesta oli neuvotteluja pidetty, lähtivät mukana. Tapahtumain\nedelleenkehittyminen ei enää kuulu henkilökohtaisten kokemusteni\npiiriin.\n\nMuutamia päiviä lähdön jälkeen saimme tiedon, että joukot olivat\nnousseet maihin Hangossa. Seuraavina jännittävinä päivinä piti\npoliittinen jaosto meitä asiain menosta selvillä. Helsingin valloitus\nja se riemu, jolla väestö tervehti saksalaisia joukkoja, herätti\nminussa sydämellistä iloa. Tarkoitusperä oli saavutettu, eikä minun\ntarvinnut enää ollenkaan epäillä sitä, että olin toiminut maanmiesteni\ntoivomusten mukaisesti. Tunsin vapautuneeni ankarasta vastuusta. Me\nsuomalaiset vietimme tapahtuman johdosta Adlonissa juhlan, johon\npoliittisessa jaostossa olevat ystävämmekin oli kutsuttu. Minä\nlähetin yliopiston rehtorille kipinäsähkösanoman toivottaen onnea ja\ntervehtien opettajatovereita ja ylioppilaita. Vanha rakkaus ja suhteeni\nyliopistoon lienevät vaikuttaneet, että he olivat punaisena aikana\nolleet sydäntäni lähinnä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaksan avunanto oli kulttuuriteko, jolla ei maailmansodassa\nole vertaistaan. Siihen luonnollisesti sisältyi Saksan etuihin\nsoveltuva sotilaallinen ja poliittinen päämäärä — muutahan ei voisi\najatellakaan — mutta sitä kannatti samalla voimakas ihanteellisuus,\nse asiallinen ihanteellisuus, joka on ominaista Saksan kansakunnalle,\nselvä tietoisuus inhimillisestä velvollisuudesta ahdistettua,\nystävällismielistä kansaa kohtaan. Minulla oli tilaisuutta saada siitä\nmonia todisteita. Se, joka tässä Suomen kansalle annetussa avustuksessa\nnäkee ainoastaan halpamaisen omanvoitonpyynnin ilmauksen, ei tunne\nSaksan kansaa eikä sen johtavia miehiä.\n\nMaailman valtasuhteet ovat nyt muuttumassa Saksalle epäedullisiksi\nja Suomi tulee todennäköisesti menettämään sen voimakkaan ulkonaisen\ntuen, jonka suuri keskusvalta on sille suonut. Ulkoinen politiikka,\njonka täytyy noudattaa valtasuhteita, tulee aivan varmaan meidänkin\nmaassamme saamaan uudet suuntaviivat. Mutta tämä ei saa vaikuttaa\nSaksaa kohtaan tuntemiimme lämpimiin tunteisiin, kiitollisuuteemme\nsitä kansaa kohtaan, joka on uhrannut voimia ja verta vapautemme\nhyväksi, kiitollisuuteemme ainoata todellista ystäväämme kohtaan\nsuurten kansakuntien joukossa. Olisi häpeäksi kansallemme, jos se\nmonien muiden tavoin ulkonaisten etujen vuoksi tekisi itsensä syypääksi\nuskottomuuteen. Millaiseksi maamme tulevaisuus muodostuneekin,\nvapautemme ja itsenäisyytemme voimme toivoa joka tapauksessa säilyvän,\nja niitä me emme olisi milloinkaan saavuttaneet ilman Saksan antamaa\ntukea ja apua.\n\nTämä asiantila tai tunnustus ei vähimmässäkään määrin vähennä oman\nvalkoisen armeijamme suuren ja kauniin isänmaallisen työn merkitystä,\njota ilman vieraasta avusta olisi ollut vähän hyötyä.\n\nBerliinissä marraskuulla 1918.\n\n\n\n\nKeskusvaltojen ja Suomen väliset rauhansopimukset.\n\n\nOlimme ajatelleet, ettei mitään varsinaista rauhansopimusta\ntarvittaisi Saksan ja Suomen kesken, kun Saksa kerran oli\ntunnustanut itsenäisyytemme, vaan että riittäisi pelkkä selitys tai\ntoteaminen, ettei mikään sotatila ollut mainittujen maiden välillä\nvallitsemassa. Sitävastoin oli luonnollista, että kauppasopimus\nsamoinkuin muitakin sopimuksia oli solmittava. Kun me, Erich ja minä,\nhelmikuun alussa kävimme puhuttelemassa ulkoasiainministeriä von\nKühlmannia, lausui hän kumminkin olevan toivottavaa, että tehtäisiin\nmuodollinen rauhansopimus. Hän antoikin heti käskyn ryhtyä sellaisen\nsopimusehdotuksen laadintaa koskeviin toimenpiteisiin. Me puolestamme\nmerkitsimme ja muodostelimme ne kohdat, jotka mielestämme tuli\nsopimukseen sisällyttää, ja ilmoitimme ne ulkoasiainministeriölle.\nAlkuperäinen tarkoitus oli, että sopimus tulisi aivan lyhyt, ainoastaan\nmuutamia pykäliä sisältävä, mutta saksalainen virkamiesperinpohjaisuus\nsekä vaikutelmat Brest-Litovskin rauhansopimuksesta, jota paraillaan\nlaadittiin ja jonka kanssa saksalais-suomalaisen sopimuksen tuli olla\njonkinlaisessa sopusoinnussa, vaikuttivat, että ehdotus kulkiessaan\nasteesta toiseen paisui melkoisen laajaksi (32 pykälää). Erich ja\nminä olimme varustetut valtakirjoilla kysymyksessäolevaa sopimusta\nvarten. Niiden kerrassaan säännöttömäin olosuhteiden vuoksi, joiden\nvallitessa Suomen tänä aikana täytyi valvoa etujansa ulkomaalla, oli\nsenaattori Svinhufvud hallituksen päämiehenä esiintyviä tarpeita varten\nallekirjoittanut joukon tyhjiä valtakirjoja, joihin Tukholmassa sitten\nlisättiin teksti aikaisemmin annettujen suullisten ohjeiden mukaisesti,\nvarsinkin kun oli kysymys henkilöistä, joita hallitus piti soveliaina\nerilaisiin ulkomailla suoritettaviin tehtäviin. Voihan tällainen\nvaltuuttaminen hallituksen tehtäviin näyttää hieman kevytmieliseltä,\nmutta hätä ei lue lakia ja tärkeät edut olivat kysymyksessä.\n\nHelmikuun lopulla me saimme tutustua Saksan ehdotukseen ja muutamia\npäiviä myöhemmin, helmikuun 28 päivänä, pidettiin ensimmäinen kokous\nSaksan valtuutettujen kanssa ulkoasiainministeriössä. Puheenjohtajana\ntoimi alivaltiosihteeri, h. ylh. W. von Stumm, ja muut Saksan\nvaltuutetut olivat lähettiläs, vapaaherra von Brück, salaneuvos von\nSimson, todellinen lähetystöneuvos Nadolny sekä lähetystöneuvokset\nSimons ja Trautmann. Sihteerinä toimi Saksan puolesta varakonsuli\nWindel ja Suomen puolesta vapaaherra E.F. Wrede.\n\nAsemamme Suomen edustajina neuvotteluissa oli laadultaan omituinen ja\nvaikea. Yhteys kotimaan kanssa oli, kuten jo huomautin, äärimmäisen\nrajoitettua ja hidasta. Sähkösanomasalamerkkejä meillä ei ollut.\nSopimusten päättäminen oli lisäksi kiireellistä, sillä ne tahdottiin\nesittää Saksan valtiopäiville samalla kertaa kuin Venäjän kanssa tehdyt\nsopimukset ennen pääsiäislomaa. Saksan taholta sitäpaitsi toivottiin,\nettä olisi olemassa muodollisesti solmittu rauha Saksan ja Suomen\nvälillä ennenkuin luvattua sotilaallista apua maallemme annettaisiin.\nMeiltä puuttui erikoisia asiantuntijoita ja olimme me niinmuodoin oman\nitsemme varassa. Erichin valtiosopimuksia koskevat tiedot olivat hyvään\ntarpeeseen. Rauhansopimus oli luonnostaan yksinkertaisempi ja vaati\nenemmän yleistä harkintakykyä kuin erikoisia tiedollisia edellytyksiä,\nmutta kauppasopimuksen laita oli toisin.\n\nRauhansopimusta koskeviin neuvotteluihin tarvittiin ainoastaan pari\nkokousta. Me teimme joukon muutosehdotuksia, jotka osalta otettiinkin\nhuomioon. Toisia ehdotuksiamme vastustettiin. Olimme toivoneet, että\n1. pykälään sisällytettäisiin näin kuuluva määräys: \"Saksa vastaa\nsiitä, että Suomen itsenäisyys ja riippumattomuus varmennetaan ja\nlujitetaan.\" Niin pitkälle menevään poliittiseen velvoitukseen ei\nsilloin kumminkaan tahdottu suostua, vaan puollettiin vähemmän sitovaa\nmääräystä: \"Saksa vastaa siitä, että kaikki vallat tunnustavat Suomen\nitsenäisyyden ja riippumattomuuden.\" Siinä tapauksessa vaadimme me,\nettä pykälästä jätettäisiin pois seuraava lause, joka koskee Suomen\nvelvollisuutta olla luovuttamatta mitään osaa hallitsemastaan alueesta\nja olla myöntämättä servituuttia millekään muulle vallalle, ellei siitä\nole tehty sopimusta Saksan kanssa, mutta konferenssi ei suostunut\nvaatimukseemme. Siviilivahinkojen korvaamiseen ja Suomen aluevesillä\nkaapattujen saksalaisten alusten palauttamiseen tai korvaamiseen\nnähden huomautimme, että mainittujen vahinkojen aiheuttajana oli ollut\netupäässä, joskaan ei yksinomaan, venäläinen sotaväki tai venäläiset\nviranomaiset, jonka vuoksi korvauksen vaatiminen Suomelta ei ollut\noikeutettu. Tässäkin kohden pidettiin kiinni periaatteesta, mutta\ntehtiin määräyksiin joitakin lievennyksiä, varsinkin mitä aluksiin\ntulee, nimenomaisesti huomauttaen, että Suomella oli takautuva\nkannevalta Venäjään nähden.\n\nSamaan aikaan olivat kauppasopimusta koskevat neuvottelut käynnissä.\nKonferenssin puheenjohtajana oli salaneuvos Johannes ja muina\nvaltuutettuina salaneuvos Goebel von Harrant, vapaaherra Brück ja\nlähetystöneuvos von Landtmann. Tässä kysymyksessä asemamme oli\nvielä epäedullisempi kuin rauhansopimusta käsiteltäessä, ja me\nolimme täysin tietoisia siitä, että jouduimme asiantuntemuksessa\nalakynteen saksalaisiin verraten. Olin jo tammikuussa pyytänyt\nhallitusta lähettämään Berliiniin henkilöitä, jotka olivat lähemmin\nperehtyneet taloudelliseen elämäämme. Helmikuun keskipaikkeilla\nsaapui ylitirehtööri Wuolle. Hänellä tosin oli oikeastaan toiset\ntehtävät, mutta hallitus oli kehoittanut häntä samalla avustamaan\nmeitä kauppasopimusta käsiteltäessä. Hän ottikin, vaikka valtuuksitta,\nosaa sekä kaikkiin konferenssin istuntoihin että myöskin edeltäkäsin\npidettyihin yksityisiin neuvotteluihimme. Viimeksimainituissa saimme\nkäyttää hyödyksemme pankinjohtaja C. von Collanin läsnäoloa ja\navustusta. Minulla on täysi syy otaksua, että jos kauppasopimus ei\ntullutkaan meille niin edullinen kuin olisi ollut suotavaa, tähän oli\nvähemmän syynä puuttuva asiantuntemus kuin ajan lyhyys ja se force\nmajeure'in tapainen, jonka vallitessa sopimus syntyi. Me teimme useita\nmuistutuksia ja korjausehdotuksia ja saimme sopimuksen monessa kohden\nSuomen kannalta katsoen paremmaksi. Siitä yleisestä periaatteesta,\nettä saksalaisten tuli Suomessa — ja samoin suomalaisten Saksassa —\nolla samassa asemassa kuin maan omat asukkaat elinkeino-oikeuksiin,\nmaanomistusoikeuteen y.m.s. nähden, eivät saksalaiset luopuneet.\nAinoastaan yksityisissä, kuten rannikko- ja järviliikennettä\nkoskevissa kohdissa, he taipuivat. Sopimuksen pätevyysajan me saimme\nvuotta lyhyemmäksi, nimittäin vuoden 1920 loppuun kestäväksi, joten\nsen tilapäinen luonne tuli sitäkin enemmän korostetuksi. Erikoisen\nnoottienvaihdon avulla saatiin selväksi, etteivät Suomen lakia\n(osakeyhtiö-, pankkilakia) muuttavat määräykset astu voimaan, ennenkuin\nvastaavat lainmuutokset on lainsäädäntötietä saatu aikaan Suomessa.\n\nSopimukset allekirjoitettiin ja sinetöitiin valtakunnankanslerin luona\nmaaliskuun 7 päivänä. Saksan puolesta teki sen kreivi von Hertling,\nSuomen puolesta Erich ja minä. Tilaisuudessa, joka oli luonteeltaan\njuhlallinen, oli sitäpaitsi läsnä osa konferenssin saksalaisia\njäseniä. Toimituksen jälkeen von Hertling piti lyhyen puheen, johon\nminä vastasin. Senjälkeen kreivi kutsui meidät aamiaiselle palatsiin.\nAterian jälkeen minä istuin pitkän aikaa tuttavallisesti jutellen hänen\nkanssaan, ja tällöin hän vähitellen muuttui valtiomiehestä ilmeiseksi\nprofessoriksi. Hän kuvaili erittäin vilkkaasti yliopistoaikansa\nmuistoja ja oloja. Hänen katoliset harrastuksensa tulivat keskustelun\naikana selvästi ilmi.\n\nLyhyenlaisten neuvottelujen jälkeen, joihin Saksan puolesta ottivat\nosaa von Stumm ja Johannes, oli samana päivänä tehty salainen sopimus,\njonka allekirjoitimme ainoastaan von Stumm ja minä. Sopimusta,\njosta minulle oli annettu tieto vasta kaksi päivää aikaisemmin,\noli — niin minulle ilmoitettiin — vaadittu sotilaalliselta taholta\nja se tarkoitti osaksi sota-aikaa, osaksi sitä aikaa, jonka Saksan\nsotilaallinen toiminta Suomessa tulisi kestämään. Minulla ei ollut\ntilaisuutta neuvotella asiasta kenenkään muun kuin Erichin kanssa.\nEhdotus ei minua miellyttänyt ja minä sain sitä muutetuksi eräiltä\noleellisilta kohdilta, mutta oli minun pakko mukaantua 9 artiklan\nperiaatteeseen, joka sisälsi määräyksen, että Saksa valvoo sota-aikana\nSuomen vientiä estääkseen Suomen tavaroita tulemaan Englannin hyväksi,\nvaikka saatoinkin arvata, että määräyksistä, mikäli niitä ankarasti\nsovellettaisiin, koituisi vaikeuksia maamme puutavaran-viennille.\nMinun täytyi kumminkin ottaa tämä vastuu kantaakseni, koska\nsotilasretkikunnan lähettäminen Suomeen saattoi riippua siitä ja\nminulla yhä edelleen oli syytä peljätä niitä poliittisia voimia, jotka\ntekivät työtä estääkseen meitä saamasta suoranaista sotilaallista\napua. Tärkeätä oli osaltaan sekin, että sotilaallinen esiintyminen\ntäten ensi kerran määriteltiin poliittisen johdon laatimassa\noikeudellisesti sitovassa asiakirjassa. Jos olisi ollut jotenkin\nmahdollista, olisin luonnollisesti asettunut yhteyteen kotimaan kanssa,\nmutta se ei käynyt päinsä, ja tässä oli kysymyksessä periculum in\nmora. Niin suuret edut, maan elinedut, olivat kysymyksessä, etten\nvoinut epäröidä. Määräys aiheutti todellakin laivaliikkeen alettua\nvientikaupallemme ikävyyksiä, mutta ne saatiin poistetuiksi, kun Suomen\ntaholta tehtiin toistuvia esityksiä Saksan hallitukselle. Myöhemmin\nsain aihetta otaksua, että salaisen sopimuksen meitä tiukasti sitova\nmuoto oli eräiden ulkoasiainministeriössä olevain poliittisesti\nlyhytnäköisten henkilöiden aikaansaannosta eikä johtunut korkeimman\nsotilasjohdon vaatimuksista. Ainakin kävi keskusteluista sekä\nLudendorffin että yleisesikunnan poliittisen jaoston kanssa ilmi, että\nsotilasviranomaiset osoittivat sopimuksen soveltamiseen nähden enemmän\nymmärtämystä ja halua suostua toivomuksiimme kuin siviiliviranomaiset\nja olivat näiden menettelytapoihin tyytymättömiä.\n\n9 päivänä me annoimme julkiset päivälliset niille saksalaisille, jotka\nolivat ottaneet osaa neuvotteluihin, ja pitivät tällöin puheita, paitsi\nmeitä isäntiä, h. ylh. von Stumm, salaneuvos Johannes ja von Simons,\nvon Brück y.m.\n\nSopimusten allekirjoittamisen johdosta lähetimme Erich ja minä Suomen\nhallituksen valtuutettuina keisarille sähkösanoman ja saimme häneltä\nseuraavan vastauksen:\n\n \"Herroille Suomen valtuutetuille.\n\n Minulle ensimmäisten Saksan valtakunnan ja Suomen välisten\n sopimusten johdosta lähetetystä sähkösanomasta ja siinä ilmaistusta\n mielensuunnasta lausun teille lämpimimmän kiitokseni. Minäkin toivon\n mitä vilpittömimmin, että se osuus, joka Saksalla on itsenäisen\n Suomen valtion perustamisessa ja varmistamisessa, muodostaa hyvän\n pohjan saksalais-suomalaisille suhteille, ja toivon, että niiden\n kehittelemistä elähdyttää molemminpuolisen luottamuksen ja hyvän\n naapuruuden henki\".[9]\n\nJo muutaman päivän kuluttua esitettiin sopimukset valtiopäiville,\njotka hyväksyivät ne muistutuksitta. Sosiaalidemokraattien taholta\n(David) käytettiin tilaisuutta kuitenkin hyökkäyksen tekemiseen\nhallitusta vastaan sen \"valkoiselle\" Suomelle lupaaman avun johdosta.\nSuomessa suoritettiin ratifikatsioni vasta toukokuussa, eduskunnan\njälleen kokoonnuttua. Se olisi voinut tapahtua aikaisemmin,\nyksinomaan hallituksen toimesta (Vaasassa), mutta hallitus ei\nrohjennut sitä tehdä. Syynä lienevät olleet kauppasopimusta vastaan\ntehdyt muistutukset. Kritiikki oli asiallisesti oikeutettua, mutta\nei sisältänyt mitään sellaista, jota me emme olleet ottaneet\nhuomioon. Meille olivat poliittiset näkökohdat olleet ratkaisevia.\n— Kesäkuun lopussa tapahtui ratifikatsioniasiakirjain vaihto\nulkoasiainministeriössä suuremmitta muodollisuuksitta. Pöytäkirjan\nallekirjoitimme h. ylh. Kriege ja minä. Kriege, tyypillinen\nsaksalainen virkamies, joka oikeastaan elää virastohuoneessaan, on\nSaksan hallituksen erikoinen asiantuntija kansainvälisten sopimusten\nalalla. Hän oli virkamies-mikroskoopillaan keksinyt joitakin\nkirjain-painovirheitä Suomesta saapuneessa asiakirjassa ja antanut\nlaatia niistä erityisen luettelon! Lähtiessäni heinäkuulla kotimaassa\nkäymään otin mukaani saksalaisen sopimuskappaleen, jonka keisari oli\nallekirjoittanut ja joka oli sidottu hienoihin, valtakunnan vaakunan\nkoristamiin kansiin. Se jätettiin valtionhoitajalle henkilökohtaisesti,\njuhlallisin menoin. Meidän kappaleemme asiakirjaa oli aivan vaatimaton\nja sitomaton, mutta myöhemmin lähetettiin Berliiniin Suomen vaakunalla\nvarustetut kannet.\n\nMyöhemmin kesällä ja syksyllä tehtiin erinäisiä rauhansopimuksessa\nedellytettyjä erikoisia sopimuksia, joihin Suomen puolelta, paitsi\nministeriä, oli valtuutettu erinäisiä henkilöitä, valtiokonttorin\njohtaja J. Wartiovaara, pankinjohtaja A. Neovius ja insinööri Erik von\nFrenckell.\n\nSopimukset koskivat vain Saksaa. Kollektiivista sopimusta\nkeskusvaltojen kanssa ei ollut voitu tehdä, koska kantamme ja\nsuhteemme Saksaan oli merkitykseltään aivan toinen kuin muihin\nkeskusvaltoihin. Niiden kanssa siis oli tehtävä erikoiset sopimukset.\nTässä tarkoituksessa käännyin Berliinissä olevain Itävalta-Unkarin ja\nTurkin ambassadöörien, ruhtinas Hohenlohe-Schillingsfürstin ja Hakki\nPashan sekä Bulgarian lähettilään Rizowin puoleen. He lupasivat kukin\nasettua yhteyteen hallitustensa kanssa ja kehoittaa niitä laatimaan\nsopimusehdotukset. Tällöin pantiin pohjaksi Saksan kanssa tehty\nsopimus. Professori Erich oli sillävälin lähtenyt Berliinistä, ja\nVaasan-hallitus määräsi professori A. Serlachiuksen, joka silloin oli\nchargé d'affaires Kristianiassa, minun ohellani tekemään sopimukset\nmainittujen kolmen maan kanssa.\n\nTurkkilaiset ehtivät ensiksi. Sopimus oli aivan lyhyt. Paitsi\ntoteamista, että rauhantila oli alkanut, sisälsi se ainoastaan\nmääräyksiä siviilivahinkojen, alusten, sotavankien kotiinlähettämisen\ny.m. korvaamisesta, määräyksiä, joilla ei tässä tapauksessa ollut\nmitään käytännöllistä merkitystä. Kauppasopimukset piti järjestää\nmyöhemmin. Allekirjoittaminen tapahtui Hakki Pashan asunnossa Turkin\nambassadihotellissa. Hakki Pasha oli tehtävään valtuutettu Turkin\nedustaja. Tämä Suomelle erittäin myötämielinen ja sympaattinen mies\nkuoli kaksi kuukautta myöhemmin.\n\nBulgarian kanssa tehty sopimus, joka sekin oli sangen lyhyt,\nsisällöltään Turkin kanssa tehtyä vastaava, tarkastettiin Suomen\nlähetystössä pidetyssä istunnossa, johon ottivat Bulgarian edustajina\nosaa v.t. chargé d'affaires tri Nikyphoroff (Rizow oli kuollut\nhuhtikuussa) ja tri Anastasoff, ja allekirjoitettiin asunnossani\ntoukokuun 21 päivänä.\n\nItävalta-Unkarin sopimusehdotukset lähetettiin meille toukokuun\nkeskivaiheilla. Niitä oli kolme: rauhansopimus, oikeuspoliittinen\nsopimus ja Wirtschaftsabkommen. Ne olivat sangen laajat ja laaditut\nmitä tarkimmin noudattaen saksalaisia. Sovimme, että neuvottelut\nalkaisivat toukokuun 23 päivänä Wienissä. Professori Serlachiuksen\nseurassa lähdin 22 päivän iltana Itävallan pääkaupunkiin.\nKäytyämme puhuttelemassa paria henkilöä saavuimme iltapäivällä\nulkoasiainministeriön suureen konferenssisaliin, missä kokous\npidettiin h. ylh. von Méreyn ollessa esimiehenä. Konferenssiin otti\nosaa noin 20, hallituksen eri toimialoja edustavaa henkilöä. Kaikki\ntapahtui sangen suurta muodollista juhlallisuutta noudattaen. Mérey\nasettui keski-istuimelle suuren pöydän toiselle, minä vastaavaan\nkohtaan toiselle puolelle. Istunto avattiin lausumalla Suomen\nedustajat tervetulleiksi, ja minä vastasin tervehdyspuheeseen.\nEnsimmäisessä istunnossa tarkastettiin ja hyväksyttiin rauhansopimus\nja oikeuspoliittinen sopimus. Kokouksen loputtua tarjoiltiin teetä\nja leivoksia viereisessä huoneessa, ja isäntäväkemme osoitti tällöin\ntyypillistä wieniläistä kohteliaisuutta. Sellaista ylellisyyttä\nei sallittu nyt spartalaisessa, jopa suorastaan nälkää näkevässä\nSaksassa, joka kumminkin oli luovuttanut varastojaan liittolaisellensa\nItävallalle. Seuraava istunto pidettiin 25 päivänä, jolloin\ntarkastettiin Wirtschaftsabkommen. Eräihin toivomuksiimme suhtauduttiin\nmyötämielisesti. Parissa kohdassa me kuitenkin pidätimme itsellemme\ntoimintavapauden ja pyysimme hallitukselta sähköteitse ohjeita. 27\npäivänä tarkastettiin lisäsopimus ja noottienvaihto.\n\nAllekirjoittaminen tapahtui 29:ntenä aamupäivällä. Mitään\nvastaussähkösanomaa ei hallitukselta ollut vielä silloin saapunut,\nmutta me emme katsoneet voivamme lykätä sopimusten allekirjoittamista\nja siten odotuttaa koko konferenssia. Tässä tilaisuudessa johti\npuhetta ministeri kreivi Burian, kookas, komea valtiomiestyyppi.\nAllekirjoittamisen tapahduttua hän nousi seisomaan ja lausui meille\nmuutamia sanoja, samalla myöskin viitaten Suomen ja Unkarin kansain\nsukulaisuuteen. Minä kiitin Suomen puolesta. Samana päivänä kutsui\nBurian meidät ja kymmenkunnan konferenssiin osaaottanutta henkilöä\naamiaiselle Imperial-hotelliin. Istuin kreivin vieressä ja miellyin\nhänen teeskentelemättömään, älykkääseen persoonallisuuteensa.\n\nKlo 6 samana päivänä piti meidän päästä keisari Kaarlen puheille,\njoka oleskeli Badenissa, noin 30 kilometriä Wienistä etelään. Me\nmatkustimme sinne automobiilissa, jaostoneuvos vapaaherra von Bergerin\nseurassa. Keisari otti meidät vastaan asunnossaan, vaatimattomassa,\nporvarillisessa huvilassa. Hän teki hyvin nuorekkaan vaikutuksen ja\nnäytti mustine, terhakkoine viiksineen sirolta husaariluutnantilta,\njohon ei tehnyt mieli suhtautua täysin vakavasti. Hän oli ystävällinen\nja puhelias. Keskustelu, joka kesti suunnilleen neljännestunnin, oli\nvilkasta. Se koski enimmältä osalta maatamme ja sen oloja, jotka\neivät näyttäneet olevan keisarille aivan outoja. Hän teki muun muassa\neduskuntalaitostamme ja maan kulttuurioloja, erikoisesti yliopistoa\nkoskevia kysymyksiä. Todennäköisesti oli hänelle ilmoitettu, että\nolimme professoreja. Bolshevismista puhuttaessa hän mainitsi\nivallisesti, että neuvostohallitus oli nimittänyt jonkin Kamenevin\nedustajakseen Wieniin. Minä ilmoitin Kamenevin toistaiseksi olevan\nvangittuna Suomessa ja kysyin, pitikö Hänen Majesteettinsa tärkeänä,\nettä hänet pian vapautettaisiin. \"En, en, en ollenkaan\", vastaa\nkeisari. Lähtiessämme hän puristi lämpimästi käsiämme. Nuoren\nhallitsijan keisaritarina ei muodostunut pitkäksi.\n\nSeuraavana päivänä me kutsuimme aamiaiselle Sacherhotelliin ne\nulkoasiainministeriön edustajat, jotka olivat ottaneet osaa\nneuvotteluihin. Burian itse ei voinut saapua. Vieraamme olivat hyvällä\ntuulella ja antoivat seurustelutaitonsa päästä täysiin oikeuksiinsa.\nOlimme kutsuneet myöskin h. ylh. vapaaherra von Flotow'n, joka oli\nhoitanut ulkoasiainministerin tointa tammikuussa, siihen aikaan kun\nolimme Suomen itsenäisyyttä notifioimassa. Hän kertoili seurueelle\njuttuja diplomaattisesta maailmasta sekä Itävallan ja Saksan\nylhäisemmistä yhteiskuntapiireistä, joiden perhekronikkoihin hän tuntui\nhyvin perehtyneen.\n\nWienissä oleskellessamme olimme saaneet osaksemme paljon herttaista\nhuomaavaisuutta. Kahteen kertaan oli tarjottu oopperassa aitio\nkäytettäväksemme. Ulkoasiainministeriön puolesta oli meitä varten\njärjestetty retki Semmeringiin. Päivä oli ihastuttavan kaunis ja oli\nerittäin mieluisaa ja virkistävää pitkästä ajasta saada jälleen olla\nalppiluonnon vaikutuksen alaisena. Wienissä oleskellessamme kävi meitä\ntapaamassa professori Paasonen, joka oli tammikuusta lähtien oleskellut\nBudapestissä hallituksen tehtävissä. Hän valitti jääneensä melkein\nkokonaan vaille kotimaasta saapuvia tietoja ja ohjeita. 30 päivänä\nillalla lähdimme takaisin Berliiniin.\n\nItävallan, Bulgarian ja Turkin kanssa tehtyjen sopimusten\nratifikatsioni tapahtui Suomessa heinäkuulla, jolloin asiakirjat\nlähetettiin Berliiniin. Bulgarian edustajain ja meidän kesken tapahtui\nasiakirjain vaihto heti. Itävalta odotutti itseänsä kauan. Vasta\nlokakuun alussa sain kutsun saapua Wieniin. Lähdin matkaan attashea\nStrömin seurassa 8 päivän iltana. Mukanamme matkusti myöskin herra\nJ. Palmgren, joka oli nimitetty konsuliksi Wieniin ja oli jo kaksi\nkuukautta Berliinissä odottanut lupaa saada matkustaa Itävaltaan.\nWieniin saapuminen oli hieman surkea. Satoi, ja ajoneuvoja ei ollut\nsaatavissa. Tavaroitamme varten me vuokrasimme kuormarattaat, joita\najoi vaimoihminen, ja itse me lähdimme etenemään raitiovaunulla.\nKaikki näytti olevan vieläkin likaisempaa ja kehnommassa kunnossa\nkuin viimeksi Wienissä käydessäni. Ulkoasiainministeriössä tapasin\nainoastaan harvoja aikaisempia tuttaviani. Heitä vaivasi kaikkia\nespanjantauti. Kävin tapaamassa v.t. jaostopäällikköä von Callenbergia,\nja ratifikatsioniasiakirjojen vaihto määrättiin tapahtuvaksi\nlokakuun 11 päivänä klo 12 päivällä. Me saavuimme mainittuun aikaan\nulkoasiainministeriöön. Meidän salongissa odotellessamme kulki\nhuoneen läpi hitain askelin Unkarin ministeripresidentti Wekerle,\njoka oli käynyt Burianin puheilla. Hän näytti kovin vakavalta. Meidät\nkutsuttiin ensinnä yksityisesti Burianin puheille. Tällöin minä jätin\nhänelle Suomen vapaudenristin suurristin selittäen sen merkitystä.\nHän lausui olevansa iloinen kunnianosoituksesta ja ilmaisi Suomen\nkansaan kohdistuvan myötätuntonsa. Sitten menimme siihen pienempään\nkonferenssihuoneeseen, jossa sopimukset oli allekirjoitettu, asiakirjat\nvaihdettiin, ja tätä koskevan pöytäkirjan allekirjoitimme Burian ja\nminä. Burian esitti onnittelunsa sen johdosta, että sopimukset nyt\nolivat lopulliset, ja minä lausuin julki hallituksemme kiitollisuuden.\n— Ne olivat raskaita päiviä Itävallalle. Saumat jo naksahtelivat.\nBurian näyttikin kovin rasittuneelta. Illalla lähdimme takaisin\nBerliiniin. Kaksi viikkoa myöhemmin kaksoismonarkia särkyi.\n\nTurkin kanssa tehtyjä sopimuksia ei ehditty vaihtaa ennen suurta\nkatastrofia. Suomalainen kappale on yhä edelleen Suomen lähetystössä\nBerliinissä.\n\nBerliini, marraskuussa 1918.\n\n\n\n\nP.E. Svinhufvud Berliinissä.\n\n\nEräänä päivänä maaliskuun alussa, viidentenä tai kuudentena, sain\nsähkösanoman, jossa oli allekirjoituksena \"Svuehufoud\" ja joka kuului\nnäin: \"Sunnuntaina saapunut Tarmolla Tallinnaan. Pyydän ilmoittamaan\nHelsinkiin Gripenbergin kautta.\" Ymmärsin, että sähkösanoman\noli lähettänyt Svinhufvud ja että hänen oli onnistunut jollakin\nihmeellisellä tavalla paeta Helsingistä. Tiedonanto oli luonnollisesti\nerittäin ilahduttava, ja minä riensin ilmoittamaan sen von Hülsenille,\njonka välityksellä lähetettiin Tallinnaan sähkösanoma, missä\nSvinhufvudia kehoitettiin saapumaan Berliiniin. Kului muutamia päiviä\neikä kuulunut mitään, ja minä aloin jo epäillä, että kysymyksessä oli\npetkutus. Sunnuntaina 10 päivänä menin tavalliseen aikaan syömään\npäivällistä. Hotellin porraskäytävässä tapasin muutamia herroja,\njotka näyttivät tutuilta, mutta kului hetkinen, ennenkuin heidän\njoukostaan tunsin arvoisan valtioministerimme, hän kun oli puettu\nsuomalaiseen maalaismalliseen karvalakkiin ja lammasnahkaturkkeihin.\nHänen seurassaan saapui senaattori J. Castrén sekä muutamia suomalaisia\nliikemiehiä, joiden oli onnistunut päästä yli Tallinnaan.\n\nSvinhufvud ja Castrén söivät kanssani päivällistä, jonka aikana\nmolemmat senaattorit kuvailivat Helsingissä kokemiaan ja pakoansa,\njoka oli kokonainen todenperäinen seikkailuromaani, sekä kertoivat\nkotimaassa punaisena aikana vallinneista oloista. Minä puolestani tein\nselkoa siitä, mitä täällä oli suoritettu, varsinkin saksalaisesta\napuretkikunnasta ja sen aikaansaamisesta. Svinhufvud oli nähnyt\nTallinnassa sanomalehtiuutisen, jonka mukaan saksalaiset olivat\nlaskeneet joukkoja maihin Ahvenanmaalla. Hän luuli erään helmikuun\n15 päivänä minulle kirjoittamansa kirjeen saaneen minut pyytämään\naseellista apua. Kirje ei kumminkaan ollut tullut perille. Se saapui\nvasta maaliskuun 15 päivänä Svinhufvudin ollessa Berliinissä. Kirje,\njoka oli lähtenyt erään ruotsalaisen kuriirin mukana, oli nähtävästi\njäänyt pariksi viikoksi Ruotsiin, epähuomiossa tai jostakin muusta\nsyystä. Se sisälsi, kuten jo aikaisemmin toisessa yhteydessä mainitsin,\nHelsingissä vallitsevaa olotilaa koskevan kuvauksen ja suoranaisen\nvetoomuksen Saksan sotilaalliseen avunantoon. Svinhufvud antoi nyt\nsuoranaisen hyväksymisensä saksalaisen apuretkikunnan aikaansaamista\ntarkoittaville toimenpiteille, mikä oli minulle suuri kevennys, kun\nminun oli ollut pakko toimia omalla vastuullani. Päivällisen jälkeen\npidimme pitkän konferenssin huoneessani Hotel Esplanadeissa, jonne\nvon Hülsenkin saapui täydessä univormussa kunniatervehdykselle Suomen\nvaltionpäämiehen luo. Senaattorit asuivat Continental-hotellissa.\nKuuluisan miehen Berliinissä-olo tuli pian tunnetuksi, ja lähinnä\nseuraavina päivinä sanomalehdet sisälsivät hänen ja Castrénin\nhaastatteluja sekä heidän merkillisen pakonsa kuvauksia. Valokuvaajat\nmuistivat myöskin ottaa hänestä kuvia ja julkaista niitä kuvalehdissä.\n— \"Tanakka, jykevä vartalo, liikkeet karhumaiset\", kirjoitti Adolf Paul\nSvinhufvudia haastateltuaan, \"pelkkää koottua voimaa — teräväpiirteinen\npää, josta uhoo lannistumaton tarmo sekä siihen liittyvä älykkyys ja\nhupaisa huumori — olemus kokonaisuudessaan terveyttä ja rohkeutta\nuhkuva — kaikin puolin ilmeinen merikarhutyyppi, joka on tottunut\nvoimakkaalla kourallaan pitelemään peräsintä ja kuljettamaan aluksensa\nkaikkien myrskyjen läpi varmasti määräpaikkaan. Suomalaiset ovat\ntietäneet, kenen valitsivat johtajakseen.\"\n\nSvinhufvud oli lähtenyt matkaan siinä asussa, mikä hänellä oli\nyllään, ilman mitään vaatevarastoja, joten hänen pukunsa ei ollut\noikein salonkikelpoinen. Kesti muutamia päiviä, ennenkuin hän —\nasianmukaisesti hankitun Bezugsscheinin avulla — sai vaatevarastoonsa\ntarpeellisimmat lisäykset. Välttämättömiä puolivirallisia luonakäyntejä\nvarten hän sai lainaksi vapaaherra von Bonsdorffin lievetakin. Iso\ntuppipuukko riippui joka tapauksessa uskollisesti kupeella.\n\nNiillä käynneillä virallisten henkilöiden luona, jotka\nkohteliaisuussyistä olivat välttämättömät ja asiallisista\nsyistä toivottavat, oli luonnollisesti minun asiani olla mukana\nvaltionpäämiestämme esittelemässä. Toisilla käynneillä oli\nCastrén mukana, toisilla olimme Svinhufvud ja minä kahden, kuten\nvaltakunnankanslerin, kreivi von Hertlingin ja Hindenburgin luona.\nPääministerimme tanakka vartalo ja raskaat liikkeet herättivät huomiota\nja vaikuttivat lähinnä yllättävästi, mutta hänen olemuksessaan\nilmenevä tyyni rauhallisuus, voima ja hyvänsävyisyys aiheuttivat\nepäilemättä kumminkin myötätuntoa ja syvää kunnioitusta. Saksalaisten\nmielestä hänen hahmossaan ja esiintymisessään varmaan oli jotakin,\njoka muistutti buuritasavallan presidenttiä \"Ohm Krügeriä\". Hänen\nsaksalaisystävällisyytensä ilmeni sekin niin rehellisesti ja\nteeskentelemättä, että sen täytyi vaikuttaa. Kun valtakunnankanslerin\nluona käydessämme istuuduimme salonkiin pyöreän pöydän ääreen\nja keskustelu alkoi, näytti tuo pieni, hento valtiomies aivan\nhämmästyneeltä, melkeinpä säikähtäneeltä. Huomasin katseen, joka\nilmaisi jonkinlaista levottomuutta ja avuttomuutta. Svinhufvudin\nhahmon ja äänen tekemä ensimmäinen yllättävä vaikutus kuitenkin\nvarmaan häipyi, kun valtakunnankansleri pääsi selvemmin tajuamaan\nsuomalaisen vieraansa omalaatuisuutta. Läsnäolevan, hienoksi hioutuneen\nja siron alivaltiosihteerin von Radowitzin kasvoilla sitävastoin\nsäilyi koko vierailun ajan jonkinlainen kysyvä ilme. Keskustelu,\njoka pääasiallisesti koski maamme asemaa ja vapaustaisteluamme, ei\nvarmaankaan ollut jokapäiväisimpiä entisessä Bismarckin salongissa\ntapahtuneista.\n\nOlin ajatellut, että Svinhufvud kävisi päämajassa henkilökohtaisesti\nlausumassa Suomen hallituksen kiitollisuuden Saksan avunannon\njohdosta. Mutta Hindenburg saapuikin juuri niinä päivinä Berliiniin,\nja kohtaaminen määrättiin tapahtuvaksi hänen vastaanottohuoneessaan\nyleisesikunnan rakennuksessa. Läsnä olimme myöskin kenraali\nBartenwerffer, von Hülsen ja minä. Mitään pitempää, yleisiä kysymyksiä\nkoskettelevaa keskustelua ei sukeutunut. Heti alussa Hindenburg sanoi\nSvinhufvudin rohkean paon ja sen onnistumisen erikoisesti miellyttäneen\nitseänsä, ja tästä S. sai aihetta kuvailla eräitä tuon seikkailumaisen\nyrityksen yksityiskohtia. Siihen kuluivatkin ne muutamat minuutit,\njotka ylisotamarski voi antaa käytettäväksemme. Svinhufvudilla oli\nkuitenkin tilaisuutta lausua syvä kiitollisuutemme korkeimmalle\nsotilasjohdolle sen päätöksestä tukea lainkuuliaista Suomea sen\nitsenäisyystaistelussa.\n\nValtiosihteeri von Kühlmann ei ollut Berliinissä, jonka vuoksi\nme sensijaan kävimme alivaltiosihteerin, vapaaherra von dem\nBusschen luona. Hän kutsui ystävällisesti suomalaiset valtiomiehet\nAdlon-hotelliin päivällisille, joihin ottivat osaa myöskin Suomen ja\nRuotsin lähetystöjen edustajat ja eräät Suomen kysymykseen perehtyneet\nulkoasiainministeriön henkilöt. Keskusteluissa kosketeltiin erinäisiä\npoliittisia kysymyksiä, erikoisesti muistaakseni myöskin Ahvenanmaan\nkysymystä, johon v. d. Busschen mielenkiinto erityisesti kohdistui.\nMieliala oli sydämellinen ja pääministerimme hyvällä tuulella.\n\nSenaattorit viipyivät Berliinissä noin 12 päivää. Saksalaisen\napuretkikunnan aikaansaamisessa ei Svinhufvudilla ollut suoranaista\nosuutta, mutta, kuten jo huomautin, hän hyväksyi ja kannatti sitä\nkaikin puolin. Mikäli myöhemmin sain kuulla, oli Helsingissä,\nsaksalaisten saapumista odoteltaessa, levinnyt huhu, että Svinhufvud\noli yrittänyt vastustaa saksalaisen apuretkikunnan lähettämistä.\nTämä huhu oli luonnollisesti täysin perätön. Eräässä kreivi von der\nGoltzin kanssa pidetyssä konferenssissa, jossa olin mukana, osoitti\nSvinhufvud mitä vilkkainta harrastusta retken nopeaan toimeenpanoon\nja antoi kreiville hyviä neuvoja. Kreivin pyynnöstä hän kirjoitti\nSuomen kansalle osoitetun kehoituksen, jota oli tarkoitus levittää\nsaksalaisten noustua maihin. Eräässä haastattelussa hän lausui:\n\"Tilanteen ollessa sellainen kuin se on, täytyy meidän luottaa\nSaksan avunantoon. Se on ehdottomasti välttämätön, sillä yhä enemmän\nvenäläisiä punakaartilaisia tulvii Suomeen päin.\" Tähän suuntaan käyvät\nSvinhufvudin lausunnot varmaan osaltaan vaikuttivat, että Suomen\nauttamiseen Saksassa yleensä suhtauduttiin suopeasti.\n\nSvinhufvudin Berliinissä ollessa tulivat maaliskuun 7 päivänä\nallekirjoitetut saksalais-suomalaiset sopimukset valtiopäiväin\nkäsiteltäviksi. Odotettiin sosiaalidemokraattien ja liberaalien\ntaholta tapahtuvaa hyökkäystä hallitusta vastaan sen aktiivisen\nSuomi-politiikan vuoksi, ja jotakin sentapaista todella\nsattuikin. Molemmat Suomen hallituksen jäsenet koettivat saada\nvaltiopäivämiespiireissä Suomen asioita oikeaan valoon, olivatpa he\nmaaliskuun 16 päivänä läsnä Suomen kysymykselle omistetussa istunnossa\nvaltiopäivien päävaliokunnassa. Svinhufvud joutui tällöin kiistaan\nsosiaalidemokraatin, tohtori Davidin kanssa, joka myöhemmin keväällä\neräässä valtiopäivillä pitämässään puheessa ja \"Vorwärtsissä\" hyökkäsi\nSvinhufvudin kimppuun väittäen hänen Berliinissä ollessaan uskotelleen\nolevansa vakaumuksiltaan tasavaltalainen, mutta sittemmin tukeneen\nmonarkistisia pyrintöjä Suomessa. David tahtoi tässä ajatustavan\nmuutoksessa nähdä heilahduksen, jonka hän otaksui johtuvan itsekkäästi\nharkituista vaikuttimista.\n\nMaaliskuun 11 päivänä pitivät Berliinissä olevat suomalaiset\nSvinhufvudille ja Castrénille Esplanade-hotellissa päivälliset, joilla\nilmeni ilo paon onnistumisen johdosta ja lausuttiin valoisia ajatuksia\nSuomen tulevaisuudesta. Kun senaattorit lähtivät Tukholmaan, seurasivat\nheitä Stettiner Bahnhofille suomalaiset maanmiehet, jotka toivottivat\nheille onnellista matkaa ja menestyksellistä toimintaa maan hyväksi.\n\nBerliinissä syyskuulla 1918.\n\n\n\n\nKäynti Saksan päämajassa heinäkuulla 1918.\n\n\nVapaussodan aikana perustetun Suomen vapaudenristin suurristi oli\nerään lähetystön jätettävä keisari Wilhelmille, valtakunnankanslerille\nkreivi Hertlingille sekä molemmille sotapäälliköille von Hindenburgille\nja Ludendorffille. Kaikki mainitut henkilöt sattuivat olemaan Saksan\npäämajassa. Siihen lähetystöön, joka oli saanut tehtäväkseen jättää\nkunniamerkit, kuuluivat seuraavat henkilöt: minä Berliinissä olevana\nSuomen ministerinä, kenraali H. Ignatius Suomen armeijan edustajana\nja lähetystöneuvos vapaaherra A. von Bonsdorff. Sitäpaitsi matkusti\nmukanamme majuri M. Gripenberg tullakseen Berliinissä olevan lähetystön\nsotilasasiain attasheana esitellyksi keisarille. Attashean kreivi Rexin\noli ulkoasiainministeriö määrännyt meitä saattamaan.\n\nToivomuksemme päästä keisarin puheille ja käymään sotilaallisessa\npäämajassa oli ilmoitettu sekä ulkoasiainministeriölle että\nyleisesikunnan poliittiselle jaostolle. Vastaanotto oli määrätty\ntapahtuvaksi heinäkuun 30 päivänä. Muutamia päiviä aikaisemmin\njätettiin, vallitsevan tavan mukaan, se puhe, joka minun oli määrä\naudienssissa pitää keisarille. 29 päivänä illalla lähdimme matkaan\npikajunalla Kölnin ja Aachenin kautta Spahan Belgiaan, jonne päämaja\noli muutettu Kreuznachista uuden hyökkäyksen alkaessa maaliskuussa. Me\nsaavuimme tuohon rauhanaikana hyvinkin muodissa olleeseen belgialaiseen\nkylpypaikkaan klo 1/2 1 päivällä, ja meidät otti asemalla vastaan\nlähetystöneuvos parooni von Grünau, ulkoasiainministeriön edustaja\npäämajassa, sekä meille aikaisemmilta ajoilta tuttu majuri Crantz,\njoka oli palannut Suomesta ja oli jälleen päämajassa. Keisarillisissa\nautomobiileissa meidät vietiin komeaan linnamaiseen, laajan\nenglantilaismallisen puiston ympäröimään huvilaan, jossa kreivi von\nPlaten toivotti meidät tervetulleiksi ja jonne meidät majoitettiin\nkeisarin vieraina. Huvilan omistaja oli eräs varakas belgialainen\nteollisuudenharjoittaja, joka oli sota-ajaksi asettunut asumaan\nVerviers'hen. Siinä oli aikaisemmin asunut keisari, joka kumminkin\noli nyttemmin muuttanut erääseen toiseen lähellä olevaan, vieläkin\navarampaan huvilaan. Automobiilit, jotka muuten olivat pitkin päivää\nkäytettävinämme, jäivät odottamaan ja veivät meidät muutamia minuutteja\nmyöhemmin keisarin asunnolle, missä kunniavahti teki kunniaa ja\nhovimarsalkka, vapaaherra Marchall lausui meidät tervetulleiksi.\nMeidät vietiin kohta audienssihuoneeseen, jossa paitsi keisaria olivat\nvaltakunnankansleri ja seurue, noin 20 henkilöä. Kunnioittavasti\nkumarrettuamme minä astuin esiin ja lausuin keisarille seuraavat, tässä\nkäännöksenä esiintyvät sanat:\n\n\"Teidän majesteettinne on suvainnut myöntyä ottamaan vastaan äskettäin\nperustetun Suomen-vapaudenristin suurristin jalokivineen. Suomen\nvaltionhoitaja on uskonut kunniakkaaksi tehtäväksemme jättää tämän\nkorkean ritarimerkin Teidän Majesteetillenne. Tahtoessaan antaa tämän\nkorkeimman suomalaisen kunniamerkin Teidän Majesteetillenne aikaisemmin\nkuin kenellekään muulle on valtionhoitaja siten halunnut osoittaa,\nkuinka erinomaisen, verrattoman arvokas ja ratkaiseva on ollut Teidän\nMajesteettinne suoma tuki ja Saksan avunanto itsenäisyyden ja vapauden\nvoittamiseksi maallemme ja kansallemme. Tämän ulkonaisena ilmauksena\ntuo vapaudenristi T. M:llenne Suomen hallituksen ja Suomen kansan\nihailun ja syvimmän kiitollisuuden tunteet T. M:nne, Saksan kansaa ja\nSaksan voitokasta armeijaa kohtaan. Me toivomme, että siitä on tuleva\nniiden lujien ystävyyssiteiden vertauskuva, jotka liittävät pientä\nkansaamme mahtavaan Saksan valtakuntaan.\"\n\nKeisarin minulle aikaisemmin ilmoitetun toivomuksen mukaisesti minä\npyysin kohta tämän jälkeen saada hänelle jättää vakuutuskirjani\nSuomen lähettiläänä H. Majesteettinsa hovissa. Huomautin tällöin\nsaaneeni hallitukseltani tehtäväksi suunnata kaikki pyrintöni Suomen\nja Saksan valtakunnan välisten läheisten ja luottamuksellisten\nsuhteiden säilyttämiseen ja lujittamiseen, ja että tahdoin omistaa\nkäytettävissäni olevat voimat tähän suureen tehtävään.\n\nSenjälkeen minä jätin kirjeen, joka oli sinetöidyssä kuoressa,\nja kenraali Ignatius ojensi kunniamerkkikotelon, jonka keisari\notti omakätisesti vastaan ojentaen sen ajutantilleen. Otettuaan\nviimeksimainitulta vastaan paperin, johon oli merkitty hänen puheensa,\nhän esitti sen meille kaikuvalla äänellä. Puhe kuuluu käännettynä näin:\n\n \"Herra ministeri. Hyvät herrat.\n\n Minulle tuottaa suurta iloa ja tyydytystä saada ottaa teiltä vastaan\n Suomen vapaudenristi ja minä kiitän teitä siitä sydämellisesti. Minä\n pidän ristin myöntämistä minulle niiden tunteiden vertauskuvallisena\n ilmauksena, jotka liittävät Suomen ja Saksan kansoja toisiinsa.\n Nämä sympatiantunteet, joita vanhastaan on ollut molempain kansojen\n kesken vallitsemassa, ovat lujittuneet siinä yhteisessä taistelussa,\n jota Saksa ja Suomi ovat rinnan käyneet Suomen kentillä. Yhdessä\n vuodatettu veri liittää yhteen varsinkin silloin, kun veri on\n vuodatettu niin korkeiden ja jalojen tarkoitusperäin vuoksi; kuin\n Suomen vapaustaistelussa. On ihana rinnakkaisilmiö siinä suuressa\n taistelussa olemisen, oman vapauden ja itsenäisyyden puolesta, jota\n Saksan kansa Jumalan avulla käy kestäen suunnattomia ponnistuksia ja\n kärsimyksiä, mutta lujan tahdon milloinkaan väsähtämättä ja voimakkain\n teoin, että voittomme on samalla voinut johtaa useita taistellen\n vapauttansa tavoittelevaa kansaa kansallisen perintönsä omistukseen\n ja kahleista vapautumiseen. Me olemme sanoja tuhlaamatta teoissamme\n toteuttaneet sen, mitä vastustajamme ovat väsymättä toistelleet\n voimatta tai tahtomattakaan sitä toteuttaa: pienten, vapautensa\n puolesta taistelevien kansakuntien suojelemisen.\n\n Suotakoon Suomen pitkinä rauhanvuosina kehitellä sitä, minkä se nyt on\n taistellen ja kärsien saavuttanut: vapauttansa ja itsenäisyyttänsä.\n Ja olkoon se, mitä siten on voitettu, pitkiksi ajoiksi eteenpäin\n siemenenä, josta kasvaa onnellinen, luottavainen ja sydämellinen\n suhde molempain eteenpäinpyrkiväin, vapautensa puolesta taistelevain\n kansojen välille. Teidät, herra ministeri, tervehdin sydämellisesti\n tervetulleeksi hoviini Suomen edustajaksi. Mikäli minä ja hallitukseni\n voimme helpottaa tehtäväänne, teemme sen mielellämme.\"\n\nKeisari astui nyt eteenpäin, puristi meidän edustajain kättä ja ojensi\nmeille kullekin kotelon, jossa oli hänen meille suomansa kunniamerkki.\nSen seikan, että kunniamerkit olivat verraten korkeata astetta,\ntäytynee katsoa todistavan sitä hyväntahtoisuutta, jota keisari tahtoi\nosoittaa ottaessaan ensimmäisen kerran vastaan Suomen miehiä ja sitä\ntyydytystä, jota hän tunsi hänelle annetun suomalaisen kunniamerkin\njohdosta. Keisari antoi heti kiinnittää krashaanin univormuunsa, ja\nmeidänkin täytyi ripustaa rintaamme uudet kunniamerkkimme, vaikka me\nsiviilimiehet olimmekin puettuina lievetakkeihin. Sitten minä esittelin\nH. Majesteetilleen majuri Gripenbergin, jolle suotiin toisen luokan\nrautaristi.\n\nKeisari keskusteli kanssamme vielä hetkisen, ennenkuin astuimme\nviereiseen ruokasaliin. Ateriaan otti osaa noin 20 henkeä. Keisarin\npaikka oli keskellä pöydän toista pitkääsivua; hänen oikealla\npuolellaan istuin minä, vasemmalla Ignatius. Oikeanpuolisena\npöytänaapurinani oli keisarin lippuamiraali von Müller. Ruokalista oli\nyksinkertainen mutta erinomaisen hyvä ja viinit olivat luonnollisesti\nmainioita.\n\nPäivällisen aikana keisari jutteli melkein yksinomaan pöytätoveriensa\nkanssa. Hän puhui vilkkaasti ja välittömästi, hyvin ja sydämellisesti.\nKoko hänen esiintymis- ja puhetavassaan oli jotakin luottavaista, niin\nettä voi helposti unohtaa istuvansa hallitsijan vieressä, joka siihen\naikaan oli maailman mahtavin. Mutta hänen harmaansinisten silmiensä\nkatseessa oli kumminkin piirre, joka osoitti rasittuneisuutta tai\nhuonoa terveyttä. Hänen ja Ignatiuksen välinen keskustelu koski, mikäli\nsitä voin seurata, etupäässä suursotaa ja Suomen pikku sotaa sekä\nsotahistoriaa, jolla alalla keisari sanoi kuulleensa Ignatiuksen olevan\nerikoistuntijan. Mannerheimistä keisari lausui myötätuntoisia sanoja\nja huomautti, että M. oli ollut hänen joukkojaan vastaan taistelleista\nhenkilöistä ensimmäinen, jolle hän oli antanut rautaristin. Minun\nkanssani keisari keskusteli etupäässä yleisistä poliittisista ja\ntaloudellisista kysymyksistä. Erityisellä mielenkiinnolla hän\nkosketteli Belgiaa, sen väestöä ja niitä toimenpiteitä, joihin hänen\naloitteestaan oli ryhdytty belgialaisen työväen aseman parantamiseksi.\nHänen mielestään eivät kapitalistit olleet missään maassa käytelleet\ntyöväenluokkaa siinä määrin omaksi hyödykseen kuin juuri Belgiassa.\nNyt oli pantu toimeen sairaus- ja vanhuusvakuutus, jonka hän uskoi\njäävän voimaan, miten Belgian muuten tulisikin käymään. Keisari\npuhui lämpimästi ja innostuneesti näistä sosiaalishumanitäärisistä\nkysymyksistä. Uskottomasta, tekopyhästä Albionista hän lausui monta\nankaraa sanaa. Oikeastaan, arveli hän, olisi kaikkien Euroopan\nmantereen maiden tunnettava keskinäistä solidaarista vastatuntoa\nEnglannin röyhkeyttä ja sen harjoittamaa politiikkaa kohtaan.\nNapoleonin mannermaansulkemusjärjestelmä ei keisarin mielestä\nsinänsä ollut mikään tyhmä aate, mutta se oli huonosti suunniteltu.\nKeskustelu johtui koskettamaan myöskin onnettoman tsaari Nikolain\nkohtaloa. Venäläiset, sanoi keisari, olisivat voineet antaa hänen elää\nrauhassa. Hän oli liian mitätön voidakseen enää olla vaarallinen edes\nbolshevikeille.\n\nKeisarilliset päivälliset eivät ainoastaan harvinaisuutensa vuoksi\nmeitä viehättäneet, vaan olivat samalla todellakin miellyttävät,\nvarsinkin keisarin osoittaman persoonallisen herttaisuuden vuoksi.\nVielä hyvän aikaa päivällisen jälkeen, kun oli ehditty kahviin ja\nsikareihin ja kaikki jo olivat lähtöä tekemässä, keskusteli keisari\nhuomattavan kauan vieraittensa kanssa. Hallituskysymykseen, joka\nsiihen aikaan oli huomionalainen, ei keisarin ja minun välisessä\nkeskustelussa ollut ollenkaan kajottu. Olin siitä iloinen, sillä minun\ntätä kysymystä koskevat mielipiteeni ja hallituksemme mielipiteet\neivät tähän kysymykseen nähden pitäneet joka kohdassa yhtä. Mutta heti\naterian jälkeen tuli luokseni keisarin siviilikabinetin päällikkö\nvon Berg, joka aivan kesken kaiken lausui, että Suomen valtaistuinta\nvarten oli olemassa uusi ehdokas, nimittäin Preussin prinssi Friedrich\nWilhelm. Samalla hän painokkaasti huomautti, että H. Majesteettinsa\nsuhtautui myötätuntoisesti hänen ehdokkuuteensa. Tarkoitus ilmeisesti\noli saattaa tietooni, että asiaa sopisi kosketella keisarin kanssa\njutellessa. Kun keisari kohta senjälkeen tuli luokseni, viittasin minä\npian tapahtuvaan, Suomen valtiomuotoa koskevaan tärkeään ratkaisuun.\nKeisari lausui hartaasti toivovansa, että Suomesta tulisi monarkia.\nHuomautettuani, että meillä Suomessa olisi mielellään nähty siihen\nsuuntaan käyvä, Saksan taholta annettu selvä positiivinen lausunto,\nkeisari vastasi poliittisesti arkaluontoisuudesta tahtoneensa antaa\nSuomen ratkaista tämän tärkeän sisäpoliittisen kysymyksen ilman\nulkoapäin tulevaa painostusta. Katsoin silloin velvollisuudekseni\nhuomauttaa, että hallituksemme olisi mieluimmin tahtonut saada\njonkin H. Majesteettinsa huoneen jäsenen Suomen valtaistuimelle.\nTähän keisari vastasi, että erikoisten syiden vuoksi ei kukaan\nhänen pojistaan voinut tulla kysymykseen, mutta jos Suomi haluaisi\npreussilaisen prinssin, olisi prinssi Friedrich Wilhelm sovelias.\nKeisari sanoi hänen olevan lujaluonteisen sekä hyvän ja kokeneen\nhallintomiehen. Hän oli keskustellut kysymyksestä prinssin kanssa,\nmutta hän oli pyytänyt mietintä-aikaa. Prinssin puoliso tosin oli\nkatolilainen, mutta keisari ei uskonut sen seikan tulevan paljoakaan\nilmenemään. Kun tämän johdosta tuli puheeksi, että kansamme oli\nläpikotaisin evankelista, ja minä huomautin sillä olevan hyvin\nhämärän käsityksen katolisuudesta, jota pidettiin melkein puolittain\npakanuutena, lausui keisari: \"siinä se ei olekaan aivan väärässä\" ja\nviittasi romaanisiin kansoihin. Kun huomautin siihen, että Saksan\nkatolilaisten ja protestanttien suhde näytti sodan aikana olleen\nmitä parhain, vahvisti keisari huomion oikeaksi ja mainitsi tässä\nsuhteessa vallinnutta suurta suvaitsevaisuutta kuvaavia esimerkkejä.\nMolempain tunnustusten papit olivat veljellisessä sovussa seurustelleet\ntoistensa kanssa. Keskustelu liukui jälleen Suomeen, ja keisari, joka\noli aikaisemmin käynyt Suomen vesillä, sanoi havainneensa Suomen\nsaariston hyvin kauniiksi. Hän lausui toivomuksen saada pian käydä\nmaassamme, ja minä vastasin, että kansamme tulisi olemaan erittäin\niloinen saadessaan siellä nähdä ja tervehtiä H. Majesteettiansa. Hän\nhyvästeli meitä sydämellisesti puristaen voimakkaasti kättämme, teki\njäähyväiskierron seurueessa ja lähti yksityishuoneeseensa. Keisari\noli, kuten sanottu, vierailumme aikana erinomaisella tuulella.\nPari tuntia myöhemmin saapui tieto sotamarsalkka von Eichhornia\nvastaan Kievissä tehdystä murhayrityksestä, joka lienee koskenut\nhäneen syvästi. Siitä päättäen, mitä hän oli lausunut majuri von\nRedernille[10], joka seurasi häntä iltapäiväkävelyllä, oli suomalainen\nlähetystö tehnyt häneen hyvän vaikutuksen. Meillä puolestamme oli\ntäysi syy iloita siitä hyväntahtoisuudesta ja kunnioituksesta, joka\ntuli uuden valtiomme edustajain osaksi tämän virallisen vierailun\naikana, ja henkilökohtaisesti jäi meille pysyvä, sympaattinen muisto\nkohtauksestamme Saksan hallitsijan kanssa.\n\nMe palasimme kauniiseen asuntoomme, nautimme ihanasta näköalasta,\njoka ulottui yli puiston aina kaukaisiin metsäisiin kukkuloihin\nsaakka, ja kun olimme juoneet iltapäiväteemme veivät automobiilit\nmeidät valtiokanslerin huvilaan, joka sijaitsi eräällä harjanteella\nvastapäätä keisarin asumusta. Kreivi von Hertling, jonka olin\naikaisemmin kohdannut useita kertoja, otti meidät sydämellisen\nystävällisesti vastaan. Minä osoitin lyhyessä puheessani, mikä merkitys\noli Saksan hallituksen toiminnalla ja sen suomalla kannatuksella sekä\nvaltakunnankanslerin persoonallisella osuudella itsenäisyydellemme ja\nojensin hänelle suurristin. Kreivi kiitti ja korosti vastauksessaan\nSaksan ja Suomen kesken vallitsevaa etujen yhteisyyttä. Kun oli\nhetkinen keskusteltu, oli audienssi lopussa. Raskasta, ehkäpä liiankin\nraskasta taakkaa kantaa tuo vanha mies raihnailla hartioillaan, ja\nmahdotonta on olla tuntematta myötätuntoa häntä kohtaan. Päämajassa-olo\ntuntui hänestä jonkinlaiselta levolta Berliinin rauhattomaan elämään\nverraten.\n\nIllalliseen oli vielä pari tuntia, ja me käytimme ajan siten, että\nteimme automobiiliretken lähiseutuihin. Matka ulotettiin Saksan\nalueella sijaitsevaan pieneen Malmedy'hin,[11] jonka asujamisto\npuhuu enimmältä osalta ranskaa. Seutu on erittäin kaunista korkeine\nkumpuineen ja metsäisten ylänköjen välisine laaksoineen. Maiseman yllä\nlepäsi sädehtivä kesäinen tunnelma. Tässä Belgian kulmassa ei sodan\naikaansaamasta hävityksestä näkynyt jälkeäkään. Spa oli sekin aivan\nvahingoittumaton. Edetessään tänne eivät saksalaiset olleet kohdanneet\nminkäänlaista vastustusta. Span ja lähiseudun väestö eli rauhallista\narkielämäänsä kuten ennenkin. Kauppa ja teollisuus olivat käynnissä.\nSiellä täällä näkyi belgialaisia poliiseja ulkonaista järjestystä\nvalvomassa. Kylpyvieraita ei ollut. Saksalaiset univormut olivat\nvallalla, mutta ei ainakaan läpimatkalla oleva muukalainen voinut\nhavaita sotaväen kohtelevan väestöä mitenkään tylysti.\n\nIllalliselle meidät oli kutsuttu sotilaskasinoon, jossa aterioi osa\ntänne sijoitettuja korkeampia upseereja, niiden joukossa ulkomaalaiset\nsotilasvaltuusmiehet. Esimiehenä oli Baijerin sotilasvaltuusmies\nkenraali Köberle. Minä istuin hänen ja turkkilaisen kenraalin Zeki\nPashan välissä. Viimeksimainittu oli rattoisa, vanhahko mies ja lienee\nkunnostautunut turkkilais-bulgarialaisessa sodassa. Hän oli kuullut\nsuomalaisten ja turkkilaisten olevan sukua toisilleen ja havaitsi\nminut turkkilaisen näköiseksi! Vastapäätä Ignatiusta istui Bulgarian\nvaltuusmies kenraali Tontshew, ja minä sain kuulleeksi katkelmia\nheidän keskustelustaan, joka kävi venäjäksi. Myöskin sotaministeri\nvon Stein, vaitelias, rasittuneen ja väsähtäneen näköinen mies,\noli läsnä. Seurassa oli useita sellaisia korkeasti sivistyneitä,\nvelvollisuudentuntoisia ja moitteettomia saksalaisia upseerityyppejä,\njoita tapaa varsinkin yleisesikuntapiireissä ja joita kohtaan\nehdottomasti tuntee syvää kunnioitusta ja myötätuntoa.\n\nAterian jälkeen me istuimme vielä kauan yhdessä hauskasti seurustellen,\nkunnes automobiilit veivät meidät rautatieasemalle, josta lähdimme\nmatkaan klo 1/2 12 illalla. Meidän näet oli määrä mennä lähempänä\nrintamaa sijaitsevaan johtopaikkaan, jossa olivat Hindenburg ja\nLudendorff sekä osa esikunnan operatiivisia ja poliittisia osastoja.\n\nPaikkakunta, johon matkustimme, oli nimeltään Avesnes. Se sijaitsee\nRanskassa lähellä Belgian rajaa, Namurista länteen, Cambrain suunnalla.\nKun matka tapahtui yöllä, emme valitettavasti saaneet ollenkaan nähdä\nniitä seutuja, joiden ohi kuljimme. Juna eteni hitaasti, ainoastaan 30\nkilometriä tunnissa. Samaa kulkunopeutta noudattivat kaikki Belgiassa\nja Ranskalta vallatuilla alueilla liikkuvat junat, jottei syntyisi\nmitään liikennehäiriöitä sen vuoksi, että junan täytyisi odottaa toista\npäästäkseen lähtemään eteenpäin. Klo 8:n tienoissa aamulla saavuimme\nAvesneen, pienoiseen kaupunkiin, jossa ulkoapäin katsoen ei ollut\nmitään merkittävää. Huoneet osoitettiin meille eräästä yksityisestä\nranskalaisesta talosta, jonka sotilashallinto oli vuokrannut\nsatunnaisten vieraitten varalle. Se oli yksinkertainen porvarillinen\nasumus, sisustettu perinnäiseen ranskalaiseen tapaan, ei niin\nviihtyisästi ja siististi kuin vastaavat saksalaiset kodit yleensä.\nHusaariluutnantti von Oettinger, muhkea nuori mies oli määrätty olemaan\nkäytettävissämme. Käynti Hindenburgin luona oli määrätty tapahtuvaksi\nklo 11, ja me saavuimme juuri lyönnilleen hänen rauhallisesti\nsijaitsevaan asuntoonsa, jota erotti ulkomaailmasta melkoinen\npuutarha-alue. Kauniin inhimillisenä, ylisotamarskia luonnehtivana\npiirteenä sopii mainita, että hän oli antanut huvilan omistajan, vanhan\nranskalaisen miehen 90 vuoden ikäisine äiteineen jäädä asumaan huvilan\nyläkertaan asuen itse alakerrassa. Esikunta oli tahtonut, että he\nmuuttaisivat pois, mutta Hindenburgilla ei ollut, kuten hän minulle\nkertoi, sydäntä pakottaa vanhuksia lähtemään kodistaan.\n\nMeidät otti portailla vastaan Hindenburgin ajutantti, ja me astuimme\nylisotamarskin vastaanottohuoneeseen. Vanha, kookas kenraali tervehti\nminua kuten vanhaa tuttavaa, minä esittelin muut lähetystön jäsenet ja\nlausuin muutamia tervehdyssanoja. Armeijan edustajana piti kenraali\nIgnatius puheen Hindenburgille kosketellen vapaustaisteluamme ja Saksan\nsotilaallisen avunannon merkitystä taistelun nopealle ja onnelliselle\nsuorittamiselle, erittäinkin Etelä-Suomeen ja Helsinkiin nähden.\nValtionhoitajamme ja hallituksemme, lausui hän, tuntevat vilpitöntä\niloa voidessaan tarjota Suomen vapaudenristin nykyajan suurimmalle\nsotapäällikölle. Hindenburg vastasi voimakkain lausein, korostaen\nyhdessä vuodatetun saksalaisen ja suomalaisen veren yhdistävää voimaa.\nIstuimme sitten hetken aikaa ylisotamarskin työhuoneessa, jonka\nkeskellä olevaa pöytää peittivät länsirintaman kartat. Hindenburg\noli täynnä luottamusta, vaikka viime päivät eivät olleetkaan olleet\nSaksan aseille onnekkaita. Suoritettu peräytyminen ei hänen mielestään\nollut omansa herättämään levottomuutta. Aluevoitoilla, suuremmilla\ntai pienemmillä oli tässä toisarvoinen merkitys. Tärkeintä oli \"saada\nvihollinen möyheäksi\". Ranska oli jo nääntymässä. Hindenburg arveli,\nettei se voi enää milloinkaan kohota suurvalta-asemaansa, vaan tulee\npainumaan Espanjan tasolle. Lähtiessämme ylisotamarski kutsui meidät\npäivälliselle klo 1:ksi.\n\nSeuraavana tehtävänämme oli käydä tapaamassa kenraali Ludendorffia,\njoka asui eräässä toisessa lähellä olevassa huvilassa. Asunnon\nedustalla oli keisarillinen automobiili, ja me saimme tietää\nkruununprinssin olevan kenraalin luona käymässä. Hän oli tullut\nsuoraan jäämajastaan Sedanin luota. Me jäimme ulkopuolelle odottamaan.\nKruununprinssi oli nähnyt meidät ikkunasta ja nähtävästi saanut\nkuulla, keitä me olimme. Tullessaan ulos hän suuntasi askeleensa\nryhmäämme kohti, jonka vuoksi minä astuin esiin ja tervehdin häntä.\nHän alkoi jutella tiedustellen m.m. millä kannalla monarkian\nvoimaansaattaminen oli ja lausui toivovansa, että valtiomuotokysymys\ntulisi onnellisesti ratkaistuksi. Hän tahtoi toivottaa maallemme\nkaikkea hyvää. Kruununprinssi teki raikkaan ja reippaan vaikutuksen,\nmutta ei ehdottoman sympaattista. Minä esittelin hänelle muut\nsuomalaiset, hän vaihtoi joitakin sanoja kenraali Ignatiuksen kanssa,\nnousi sitten automobiiliinsa ja lähti. Astuimme sitten Ludendorffin\nasuntoon ja meidät vietiin heti hänen puheillensa. Täällä toistui\njokseenkin sama toimitus kuin Hindenburgin luona. Ludendorffkin kiitti\nkunnianosoituksesta, palautti mieleensä aikaisempia kohtauksiaan\nSuomen kysymystä ajavien suomalaisten kanssa ja toivoi olosuhteitten\nmaassamme kehittyvän onnellisesti. Sitten me keskustelimme Andreen\nkartaston ääressä hetken aikaa Karjalan kysymyksestä ja englantilaisten\ntoiminnasta Muurmanilla, joka hänen mielestään oli ehkäistävä. Lähdimme\npois sangen pian, sillä emme tahtoneet viedä h. ylhäisyydeltään enempää\nhänen kallista aikaansa.\n\nKlo 1 saavuimme jälleen ylisotamarskin luo, joka otti meidät vastaan\ntilavassa lasikuistikossa ja esitteli meidät toisille vierailleen,\nm.m. kenraali von Winterfeldille, joka oli aikaisemmin toiminut\nsotilasattasheana Pariisissa. Ennen ateriaa me menimme puutarhaan,\njossa meidät valokuvattiin molempain sotapäällikköjen seurassa.\nKumpaisellakin oli rinnassaan Suomen suurristin krashaani. Aterialla\nistuimme Ignatius ja minä Hindenburgin vieressä ja vastapäätä istui\nLudendorff naapureinaan von Bonsdorff ja Gripenberg. Oikeanpuolinen\nnaapurini oli kenraali v. Bartenwerffer, päämajan poliittisen jaoston\npäällikkö. Hänellekin olimme ennen päivällistä jättäneet ensimmäisen\nluokan vapaudenristin. Kun sektilasit oli täytetty, nousi Hindenburg\nseisomaan koko pöytäseurueen noudattaessa hänen esimerkkiään ja esitti\nSuomen ja sen armeijan maljan seuraavin sanoin:\n\n \"Toivotan Teidän Ylhäisyytenne ja muut suomalaisen lähetystön arvoisat\n jäsenet tervetulleiksi luoksemme. Tuntiessamme — kenraali Ludendorff\n ja minä — kiitollisuutta siitä suuresta kunnianosoituksesta, joka\n on tullut osaksemme, kun meille on annettu Suomen vapaudenristi,\n pidämme samalla suurena kunniana ja ilahduttavana asiana, että voimme\n toivottaa herrat tervetulleiksi piiriimme.\n\n Tuntien sydämissämme lämmintä osanottoa olemme, ajatuksissamme\n seuranneet Suomea sillä kärsimyksen tiellä, jota sen on ollut\n kuljettava, ja suuri oli riemu, kun vihdoinkin voimme esiintyä\n auttajina sen rinnalla ja vieri vieressä sen urhoollisten poikien\n kanssa taistella sen vapauttamiseksi. Yhdistäköön veri Suomea ja\n Saksaa uskollisen ystävyyden sitein! Käyköön tuhansien järvien kaunis\n maa kohti runsaasti siunattua tulevaisuutta, niin että se itsenäisenä,\n lujasti yhteytyneenä eurooppalaisena valtiona suunnitelmallisesti\n johdetun rauhallisen työn avulla pääsee kukoistukseen ja vaurauteen.\n Tämä on meidän kaikkien vilpitön toivomuksemme, jonka me vahvistamme\n huutamalla Suomelle ja sen urhealle armeijalle hurraa!\"\n\nMaljapuhe tuli aivan odottamatta. Emme luulleet maljoja juotavan\nylisotamarskin pöydässä. Hetkisen kuluttua minä nousin, kiitin\npuolestamme ja esitin maljan Hindenburgille, korkeimmalle\nsotilaalliselle johdolle ja voitokkaalle Saksan armeijalle.\n\nHindenburg ei ole mikään vilkas juttelija, hän on mielellään vaiti,\nkuten suurten strateegien laita yleensäkin lienee, ja milloin hän\npuhuu, tapahtuu se hitaasti ja harvasanaisesti. Hänen puheensa\nhuokuu vakuutta ja tekee ehdottomasti luotettavan vaikutuksen. Jos\nhän puhuu itsestään, tekee hän sen koruttomasti ja vaatimattomasti.\nKeskustelumme koski etupäässä sotaa ja pohjoismaiden oloja.\nHallitsijakysymykseemmekin kajottiin. Hindenburg kiitti mitä parhaimmin\nprinssi Friedrich Wilhelmiä, jonka hän uskoi hyvin soveltuvan meille.\nHän kosketteli myöskin herttua Adolf Friedrichin ehdokkuutta. Kun\nkysyin, mitä kenraali hänestä arvelee, lausui hän, että herttua on\nkelpo mies, joka oli aina hyvin suorittanut hänelle uskotut tehtävät\nsekä siviili- että sotilasalalla. Ludendorffin kanssa keskustellessani\npalautin hänen mieleensä ensimmäisen kohtaamisemme marraskuun 26\npäivänä, jolloin hän oli m.m. lausunut, että Suomi voi saavuttaa\nvapautensa ainoastaan keräytymällä voimanponnistukseen ja ajamalla\nvenäläiset maasta. Vasta sen jälkeen voi Saksan avunanto saada\ntodellista merkitystä. Asiat olivat kehittyneet hänen ohjelmansa\nmukaisesti, ja Ludendorff tehosti vieläkin ajatustansa, että tämä tie\noli ainoa, joka voi viedä pysyvään vapauteen.\n\nIltapäivällä tarjottiin meille tilaisuus tehdä automobiiliretki\nkauemmaksi rintamaa kohti. Hindenburgin ehdotuksesta päätettiin, että\najaisimme kappaleen matkaa Ranskan sisämaahan päin, päämääränämme St.\nQuentin. Mainittu kaupunki sijaitsee noin 80 kilometriä Avesnes'istä\netelään. Mukaamme lähti luutnantti Neubauer erikoisoppaaksi.\nTultuamme hiukan etelämpään alkoi jo näkyä sodan hävityksen jälkiä.\nYksityisiä taloja ja paikoitellen kokonaisia kyliäkin oli ammuttu\nhajalle. Ainoa suurempi paikkakunta, jonka ohi kuljimme, oli Guise,\njossa kumminkin vain vanhan linnoituksen lähellä olevat talot olivat\nhävitetyt. Vainioilla työskenteli talonpoikaisväki aivan rauhallisesti\nelonkorjuussa. Suuret alueet tuota viljavaa maata olivat kuitenkin\nviljelemättöminä — työväen puutteen vuoksi — ja rikkaruohon peitossa.\nSuunnilleen kaksi tuntia kuljettuamme saavuimme St. Quentiniin, joka\nsijaitsee aaltomaisessa, kumpuisessa ja metsättömässä seudussa.\nSeutu oli täydellisen hävityksen kuva, suuri kaupunki raunioina.\nKaupunki joutui jo aikaisin saksalaisten valtaan, jotka rakensivat sen\neteläpuolelle varustuksia. N.s. \"Hindenburgin peräytymisen\" jälkeen\nvetäytyivät saksalaiset takaisin sinne. Väestö, noin 300,000 henkeä,\noli suurimmalta osalta jäänyt paikoilleen, ja kaupungin elämä jatkui\njokseenkin häiriintymättä. Mutta toukokuussa 1917 alkoivat varsinkin\nenglantilaiset pommittaa kaupunkia ja pommitusta jatkui aina talveen\n1918 asti. Tämä pommitus oli suoritettu niin järjestelmällisesti,\nettei kaupungissa ollut ainoatakaan vioittumatonta taloa, mikäli\nvoimme havaita kulkiessamme kaupungin läpi. Toiset rakennukset olivat\nvioittuneet vain osittain, toisista oli jäljellä ainoastaan raunioita\ntai soraläjiä. Kaunis ja kuuluisa suuri tuomiokirkko oli ammuttu\naivan rikki. Katto oli pudonnut ja seinät olivat granaatinreikiä\ntäynnä. Kirkon sisusta oli täynnä soraa ja säpäleitä. Me vaeltelimme\ntuomiokirkon raunioissa poimien sen lattialta kaikenlaisia esineitä,\njotka otimme mukaamme käynnin muistoiksi. Osan arvokkaita tauluja\nolivat saksalaiset barbaarit ehtineet pelastaa hävitykseltä ja viedä\nMaubeuge'iin, jossa niitä muiden taide-esineiden ohella säilytetään\njätettäviksi sodan loputtua takaisin Ranskaan. Kaupungissa avoimilla\npaikoilla olevat veistokuvatkin olivat tärveltyneet. Ainoastaan\nerään maanviljelykselle omistetun marmorisen monumentin näin eräässä\nsuurehkossa puistikossa eheänä paikallaan. Tuskin ainoatakaan\nsiviilihenkilöä näkyi kaupungissa. Se oli kuollut ja hävitetty. Ei\nollut rakennuksia eikä muitakaan olemassaolon edellytyksiä. Jos se on\nrakennettava uudelleen, täytyy se tehdä alusta alkaen. Eräs oppaistamme\nlausui, että ranskalaiset luonnollisesti tulevat väittämään, että\ntämänkin kaupungin ja sen kauniin tuomiokirkon ovat hävittäneet\n\"les boches\". Ludendorff kertoi minulle antaneensa laskea talojen\narvon eräässä St. Quentinin kokoisessa Saksan kaupungissa (Posen),\nja tuloksena oli ollut 920 miljoonaa markkaa. Ja se vain yhdestä\nainoasta monien Ranskan hävitettyjen kaupunkien joukossa! Hävitys oli\nsitäpaitsi ollut jokseenkin merkityksetön saksalaisiin nähden. Heillä\noli maanalaiset suojapaikkansa, jonne granaatit eivät päässeet, ja\nsitäpaitsi \"Unterstände\" kaupungin ulkopuolella, jonne suurin osa\njoukkoja vietiin.\n\nKaupungista kuljimme kappaleen matkaa etelään, missä oli käyty\nasemataisteluita. Siellä oli ollut huviloita, lehtoja ja puutarhamaita.\nJälkeäkään ei niistä enää näkynyt, eipä edes yhtään tasaista viheriää\ntäplää. Vain syviä granaatinkuoppia, joissa hiekka paistoi punaisena\nja mättäitä lepäsi sinne tänne siroteltuina. Näytti siltä kuin olisi\nvaltava tulivuorenpurkaus kohdannut seutua. St. Quentin oli yksi\nniitä kohtia, joista käsin Saksan keväthyökkäys maaliskuun 21 päivänä\n1918 alkoi. Nyt oli rintama jo niin kaukana, että tykin jyske kuului\nainoastaan suotuisan sään vallitessa.[12] Meitä oli kehoitettu varomaan\nlentäjiä. Etelästäpäin lensi eräs, mutta se oli onneksi saksalainen.\nUnohtumattoman, mutta kaamean vaikutuksen teki meihin tämä käynti\nseudussa, jossa sota oli väkivaltaisena riehunut. Paluumatkalla\nkuljettiin huimaa vauhtia. Tunnissa ja neljänneksessä me siirryimme 80\nkilometrin päässä sijaitsevaan Avesnes'iin.\n\nVielä oli jäljellä ilta, ja siitäkin tuli elinkautinen muisto. Se\nvietettiin taaskin Hindenburgin vieraanvaraisessa kodissa. Aterian\njälkeen siirtyi koko seurue tilavalle kuistikolle järjestyen ryhmiin.\nMeille suomalaisille tarjottiin taasen kunniapaikat. Hindenburg\nsijoitti minut itsensä ja Ludendorffin väliin. Vanhus oli mitä\nparhaalla tuulella. Kysyin häneltä, eikö hän ala tuntea itseänsä\nväsyneeksi. \"Ei juolahda mieleenikään\", vastasi hän. \"Toisinaan olen\nsurrut sitä, etten saanut elää kolmikymmenvuotisen sodan aikana.\" Tuota\nei kumminkaan ollut käsitettävä niin, että hän olisi halunnut sodan\njatkuvan kauemmin kuin oli välttämätöntä. Koruttomalla, vaatimattomalla\ntavallaan hän kertoi kuuntelevalle piirille Tannenbergin taistelusta\n— vihollinen oli silloin lähenemässä hänen omia Itä-Preussissa\nsijaitsevia tiluksiaan — Lodzin luona käydystä taistelusta ja\nitärintaman sotatoimista yleensä sinä aikana, jolloin hän oli siellä\nylipäällikkönä. Vastustajistaan, venäläisistä kenraaleista, hän puhui\nsuopeasti ja hyväntahtoisen armahtavasti. Kun Ludendorff säännöllisen\ntapansa mukaan poistui klo 1/2 10 työskennelläkseen vielä pari\ntuntia, lausui Hindenburg, että Ludendorff on oivallinen, korvaamaton\nmies, jolla on lannistumaton työkyky. Hän kertoi sitten, kuinka he\nolivat toisiinsa tutustuneet tavatessaan toisensa Hannoverissa,\nmistä Hindenburg keisarin kutsumana oli äkkiä lähtenyt Itä-Preussiin\nvenäläistä karkoittamaan. Sittemmin nuo kaksi miestä ovat aina\nseuranneet toisiaan. \"Ludendorff on sotarouvani\", sanoi Hindenburg,\nja tätä \"sota-avioliittoa\" ei ollut vielä koskaan mikään eripuraisuus\nhäirinnyt. Sill’aikaa kun seurustelimme kuistikolla tuli aivan pimeä.\nHindenburg pyysi anteeksi, että meidän täytyi istua pimeässä, mutta\nhän sanoi olevan parasta olla sytyttämättä tulia, koska lentäjiä\ntoisinaan leijaili öiseen aikaan seudun yläpuolella heittelemässä\nräjähtäviä terveisiänsä. Klo 11 me sanoimme hyvästi ja aloimme lähteä\nasemalle. Hindenburg hyvästeli meitä sydämellisesti, tulipa hän vielä\nautomobiilin luo, jossa Ignatius ja minä istuimme, ja puristi kättämme.\n\nYötä myöten me matkustimme takaisin Spahan. Siellä meidät majoitettiin\npieneen mutta erittäin hyvässä kunnossa olevaan hotelliin, ja meillä\noli vapaus käyttää aikamme miten mielimme. Mitään virallisia tehtäviä\nei ollut enää suoritettavana. Me kuljeskelimme, tarkastelimme\nlähemmin paikkakuntaa, katselimme katuelämää ja teimme ostoksia.\nSiellä oli saatavissa yhtä ja toista, mitä Berliinissä ei ollut. 60\nmarkkaa maksava paahdettu kahvikilo oli tervetullut tuliaislahja.\nPäivälliselle meidät oli kutsuttu yleisesikunnan kasinoon Grand Hotel\nBritannique'iin, erääseen kylpypaikan hienoimpia hotelleja,[13] jossa\nme vietimme hupaisen hetken upseerien seurassa. Oikeanpuolisena\nnaapurinani oli Saksan tukholmalainen sotilasattashea, eversti von\nGiese, johon olin tutustunut oleskellessani Tukholmassa edellisenä\nsyksynä. Hän oli tullut Spahan samana päivänä. Klo 5 nousimme junaan,\njossa meillä oli melkein yksin käytettävänämme upea makuuvaunu ja\njonne ystävälliset yleisesikunnan isännät olivat salaa kuljettaneet\nrunsaat eväät. Seuraavana aamuna, elokuun 2 päivänä, olimme jälleen\nBerliinissä. Muistorikas retki oli suoritettu.\n\nBerliini, elokuussa 1918.\n\n\n\n\nHallitsijakysymys ensimmäisessä vaiheessaan.\n\n\nJo sodan ensimmäisenä vuotena kiinnittivät ne piirit, jotka uskalsivat\ntoivoa Suomen vapautumista, huomionsa myöskin Suomen tulevaa\nhallitsijaa koskevaan kysymykseen. Näissä piireissä näet kallistuttiin\nehdottomasti monarkisen valtiomuodon kannalle edellyttäen, että Suomi\npääsee itsenäiseksi. Se saksalainen ruhtinas, jota tällöin lähinnä\najateltiin, oli Mecklenburgin herttua Adolf Friedrich. Tiedettiin,\nettä Suomi oli herättänyt hänessä suurta mielenkiintoa ja että hän oli\nkelpo mies. Tieteellisissä piireissä hän nautti kunnioitusta Afrikaan\ntekemiensä tutkimusmatkojen ja niihin perustuvien maantieteellisten\nteostensa nojalla. Sen miehen, joka ensimmäisinä sotavuosina edusti\nSaksassa — silloin Berliinissä oleskelevien suomalaisten valtuuttamana\n— Suomen etuja, nimittäin Wetterhoffin, oli onnistunut päästä\nherttuan tuttavuuteen ja saada hänet harrastamaan Suomen ja varsinkin\nsuomalaisen jääkäripataljoonan asiaa. Epäilemättä herttuassa jo\nsilloin heräsi Suomen kruunun saavuttamista koskeva ajatus. Myöskin\nBadenin prinssi Max oli maininnut Mecklenburgin herttuan sinä Saksan\nruhtinaana, jota vapaan Suomen olisi lähinnä ajateltava valitessaan\nitselleen hallitsijaa. Kun syksyllä 1917 kohtasin Tukholmassa Sven\nHedinin, puolsi hän lämpimästi herttua Adolf Friedrichiä pitäen häntä\nerittäin sopivana Suomen tulevaksi kuninkaaksi.\n\nKun Suomi sitten oli julistautunut itsenäiseksi ja muut vallat\nolivat tunnustaneet sen suvereenisuuden, ei monarkiaa ja tasavaltaa\nkoskeva kysymys ollut enää erikoisesti huomionalainen. Itsenäisen\nSuomen tasavallan aate oli jossakin määrin syrjäyttänyt monarkista\najatusta. Punainen valta teki kumminkin lopun tasavaltaisesta\nunelmasta, ja vapaustaistelun aikana monarkinen ajatus jälleen kasvoi\nvoimakkaaksi kansassamme. Professori Mikkolan käydessä Sofiassa\nhankkimassa Bulgarian tunnustusta Suomen itsenäisyydelle oli kuningas\nFerdinand antanut herttuasta ja hänen sopivaisuudestaan Suomen\nvaltaistuimelle hyvin edullisen lausunnon, siltä varalta, että maassa\npäätettäisiin valita monarkia. Kuninkaan välityksellä kohtasivat\nherttua ja professori Mikkola toisensa Berliinissä helmikuun lopussa\ntai maaliskuun alussa, ja pian senjälkeen kävi herttuan puheilla\nprofessori Erich. Luonakäynnit uudistuivat muutamia viikkoja myöhemmin.\nMolemmat maanmiehemme saivat herttuasta mitä parhaimman käsityksen\nja käyntiensä jälkeen he lausuivat tyytyväisyytensä siitä, että\nruhtinas näytti olevan sekä halukas että hyvin sovelias ryhtymään\nkysymyksessäolevaan vaikeaan toimeen, olemaan Suomen kuninkaana. Hänen\nja Erichin välisessä keskustelussa ei hänen ehdokkuuttansa koskevaan\nkysymykseen oltu suoranaisesti kajottu, mutta luonnollisesti se oli\nedellytetty tietyksi. Virallisen asemani vuoksi minä jonkin verran\narkailin ryhtyä keskustelemaan herttuan kanssa, sitäkin enemmän,\nkun valtiomuotoa koskeva kysymys vielä oli aivan epäselvä ja vielä\nvähemmän oli olemassa mitään yleistä mielipidettä tulevan hallitsijan\npersoonaan nähden. Tapasin herttuan ensimmäisen kerran vasta hiukan\nmyöhemmin, huhtikuun 5 päivänä 1918. Minut ja Erichin oli kutsunut\npäivällisille parooni von Brandenstein, herttuan luottamusmies, ja\nvieraiden joukossa oli myöskin herttua puolisoineen. Me keskustelimme\npitkän aikaa, osalta kahden kesken, Suomessa vallitsevista olosuhteista\nja mahdollisuuksista, että siellä päätettäisiin valita monarkia.\nHerttuan mieltä näytti kiinnittävän mahdollisesti tarjoutuva tehtävä\nryhtyä Suomen hallitsijaksi, ja hän näytti käsittävän oikein sen\nkannan, jolle kuninkaan olisi asetuttava demokraattisessa maassamme.\nHän teki minuunkin hyvän, sympaattisen vaikutuksen ja tuntui olevan\nviisas ja luja persoonallisuus. Herttuatar, jonka pöytänaapurina\nolin, oli ulkonäöltään miellyttävä ja luottamusta herättävä ja hän\npuhui ja esiintyi koruttomasti ja vaatimattomasti. Tutustuttamisemme\ntarkoituksena oli ilmeisesti se, että minä saisin henkilökohtaisen\nvaikutelman herttuasta ja hänen puolisostaan siltä varalta, että\nherttuan ehdokkuus tulisi kysymykseen. Siihen nähden en sitoutunut\nmihinkään, en silloin enkä myöhemmin, vaan pysyttelin varovaisena,\nvaikka herttua luonnollisesti tiesi, että minä omasta puolestani\nsuhtauduin siihen myötätuntoisesti. Me kohtasimme toisemme\nsitten kevään kuluessa muutaman kerran, koska hän tahtoi seurata\nhallitsijakysymyksen kehittymistä. Hänen omasta ehdokkuudestaan\nei paljoa puhuttu. Kerran hän oli kutsunut minut, Sven Hedinin ja\nruotsalaisen kreivi Douglasin sekä pari muuta henkilöä päivällisille\nKaiserhofiin. Keskusteltiin m.m. siitä, millaisia ominaisuuksia\nhallitsijalla tulee olla ja miten hänen tulee esiintyä saavuttaakseen\npohjoismaissa kansan myötätunnon. Herttua lausui silloin varsin\njärkeviä ajatuksia. Kerran hän kävi luonani asunnossani ja minä\nkävin pari kertaa tapaamassa häntä Continental-hotellissa, jossa hän\nBerliinissä ollessaan asui. Se vaikutelma, että hän oli sovelias\n\"meidän kuninkaaksemme\" lujittui minussa yhä enemmän.\n\nEn tiennyt ketään muuta ehdokasta vakavasti ajateltavankaan. Tosin\nolin kuullut prinssi Oskarin nimen mainittavan ja olin von Hülsenln\navulla saanut hänestä lähempiä tietojakin, jotka olin lähettänyt\nhallitukselle, mutta en aavistanutkaan, että kotimaassa toimittiin\nponnekkaasti prinssin ehdokkuuden hyväksi. Itseäni arvelutti kovin se\najatus, että Hohenzollernin prinssi astuisi Suomen valtaistuimelle.\nTästä kysymyksestä minä olin usein keskustellut erään Berliinissä\nolevan virkatoverini kanssa, joka oli prinssi Oskarin ehdokkuuden\nsuosija, mutta sitä en tiennyt, että hän harjoitti asiassa omaa\npolitiikkaansa, jolle hän oli saanut hallituksen kallistamaan\nkorvansa sekä otti toimeliaasti osaa aloitettuun taisteluun, joka ei\ntarkoittanut ainoastaan prinssi Oskarin puoltamista vaan suuntautui\nsuoranaisesti herttuaa vastaan. Sitävastoin tiesin kyllä, että\nensinmainitun ehdokkuudella oli kannattajia Suomessa olevan saksalaisen\nsotaväen keskuudessa.\n\nSaksan ulkoasiainministeriö oli osoittautunut sangen passiiviseksi\nhallitsijakysymykseen nähden; en ainakaan minä ollut voinut havaita\nsitä siellä mitenkään erikoisesti harrastettavan. Suomen ja Ruotsin\npoliittiseen lähenemiseen pani saksalainen diplomatia näinä aikoina\npaljon painoa ja katsoi asiaa voitavan edistää valitsemalla\nruotsalainen prinssi Suomen kuninkaaksi. Kesäkuun 3 päivänä kävi\npuheillani kreivi Douglas, joka oli vast'ikään palannut Ruotsista. Hän\noli käynyt kuninkaan luona keskustelemassa hallitsijakysymyksestä ja\nvoi nyt ilmoittaa ulkoasiainministeriölle, ettei mikään ruotsalainen\nprinssi voinut tulla kysymykseen Suomeen hallitsijaa valittaessa\nja että kuningas oli selvästi lausunut myötätuntonsa herttuan\nehdokkuutta kohtaan. Siten oli poistettu arveluttavin seikka, joka\nsaksalaisella taholla oli estänyt asettumasta varmalle kannalle\nhallitsijakysymyksessä. Kreivi Douglas kävi jälleen luonani pari päivää\nmyöhemmin. Hän oli ollut puhuttelemassa ulkoasiainministeriä von\nKühlmannia, joka oli selittänyt, ettei Saksan hallituksella ole mitään\nsitä vastaan, että Adolf Friedrich kutsutaan Suomen kuninkaaksi. Mitään\nmielipiteiden eroavaisuutta ei v. Kühlmannin tiedonannon mukaan ollut\ntähän asiaan nähden olemassa valtakunnan hallituksen ja korkeimman\nsotilaallisen johdon välillä. Jos sotilaalliselta taholta toimittiin\nprinssi Oskarin hyväksi, johtui se puhtaasti persoonallisista\naloitteista. Kühlmann halusi keskustella minun kanssani kysymyksestä.\nNyt vedottiin minuun ensi kerran tässä asiassa virallisena henkilönä\nja siitä syystä katsoin olevani velvollinen sähköteitse pyytämään\ntoimintaohjeita ulkoasiaintoimituskunnasta. Vastaus kuului, ettei minun\npitänyt ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin hallitsijakysymyksessä, ja\nminä tietysti noudatin määräystä.\n\nMinun täytyi kumminkin kesäkuun 14 päivänä käydä tapaamassa\nv. Kühlmannia saadakseni keskustella hänen kanssaan eräistä\nulkoasiainministeriön Suomeen kohdistuvan taloudellisen politiikan\nikävistä ilmauksista. Siitä sukeutui pitkänlainen poliittinen\nkeskustelu, joka koski varsinkin itä-karjalaisia suunnitelmia. Kühlmann\nalkoi itse puhua myöskin hallitsijakysymyksestä minun ollessani, mikäli\nmahdollista, mykkänä kuuntelijana. Hän ilmoitti keskustelleensa asiasta\nvaltakunnankanslerin kanssa ja sanoi Saksan hallituksen suhtautuvan\nvarsin myötätuntoisesti herttua Adolf Friedrichin ehdokkuuteen, sen\njälkeen kun kysymys Ruotsin kuningashuoneen jäsenen valitsemisesta\nSuomen hallitsijaksi oli rauennut. Prinssi Oskarin ehdokkuuden ei\nkatsottu poliittisista syistä voivan tulla kysymykseen. Kun huomautin,\nettä sitä kumminkin kannatettaneen sotilaspiireissä, vastasi v.\nKühlmann samoin kuin Douglasille, että siinä tapauksessa kannattajina\nesiintyivät yksityiset sotilashenkilöt eikä sotilasjohto.\n\nVähän ennen kotimaahan lähtöäni kävin ulkoasiainministeriössä\npuhuttelemassa salaneuvos Nadolnya, joka ilmoitti keisarin esittelyssä\nselittäneen, ettei mikään hänen huoneensa prinssi voinut tulla\nkysymykseen Suomen hallitsijaa valittaessa, koska täytyi välttää kaiken\ndynastiapolitiikan varjoakin Suomeen nähden, ja että hän mielellään\nnäkisi herttua Adolf Friedrichin tulevan Suomen kuninkaaksi. Seuraavana\npäivänä — luullakseni kesäkuun 29:ntenä — oli v. Kühlmann kutsunut\nminut puheilleen. Hän ilmoitti saman kuin Nadolny ja antoi tehtäväkseni\nasian esittämisen hallitukselleni. Kesäkuun 30 päivän iltana palasi\nvon Bonsdorff käynniltään kotimaasta ja hänen mukanaan saapui eräs\nsenaattori. Mikäli myöhemmin sain tietää, oli heidän tehtävänään\ntyöskennellä Berliinissä prinssi Oskarin ehdokkuuden hyväksi, ja tämän\npiti tapahtua sikäläisestä lähetystöstä välittämättä.\n\nAikaisemman sopimuksen mukaisesti minä matkustin heinäkuun 1\npäivänä Tukholman kautta kotimaahan. Samalla kertaa lähti parooni\nv. Brandenstein Suomeen tutkimaan hallitsijakysymyksen tilaa ja\nantamaan siitä tietoa herttualle ja ulkoasiainministeriölle. Hän oli\npyytänyt saada matkustaa kerallani, enkä minä voinut sitä silloin\npitää sopimattomana. Minulla oli sitä vähemmän syytä vastustaa hänen\nmatkaansa tai oikeammin neuvoa häntä jättämään se tekemättä, kun\nprinssi Oskarin ehdokkuus äskenmainittujen tiedonantojen mukaan ei\nvoinut enää tulla kysymykseen. Tukholmassa me viivyimme ainoastaan\naamusta iltaan. Me murkinoimme Gripenbergin luona ja söimme päivällistä\nRosenbadissa Sven Hedinin seurassa. Heinäkuun 3 päivän iltana saavuimme\nHelsinkiin, missä von Brück oli ottamassa vastaan Brandensteiniä.\n\nKun esitin asianomaisille Saksan hallitukselta saamani tehtävän,\nkohtasi sitä suuri tyytymättömyys ja melkoinen epäluuloisuus, jotka\nminua kovin kummastuttivat. Tahdottiin väittää, että prinssi Oskar\non saatava ja että hallitsijakysymyksen onnellinen ratkaisu olisi\nkerrassaan riippuvainen hänen ehdokkuudestaan ja että herttua Adolf\nFriedrich ei voisi ollenkaan tulla kysymykseen. He näyttivät luulleen,\nettä herttuan ja hänen ystäviensä ponnistukset olivat syynä niihin\nvaikeuksiin, joita prinssi Oskariin nähden oli ilmennyt. Heille oli\nnähtävästi uskoteltu, että ensinmainittu kynsin hampain toimi tai\nsai muita toimimaan oman ehdokkuutensa puolesta ja keisariprinssin\nehdokkuutta vastaan. Herttuan persoonastakin oli kuulunut alentavia\narvosteluja ja juoruja. Oli selvää, että herttuaan kohdistuvaa,\nulkoapäin johtuvaa salaista vastustustyötä oli tehty. Se oli\nvaikuttanut hallituksemme jäseniin, joille Saksan henkilöt ja\nolosuhteet olivat tuntemattomat. Minua syytettiin siitä, että olin\ntoiminut hallituksen ehdokasta vastaan, jona sanottiin olevan ja\npysyvän prinssi Oskarin. Väitettiin, että ainoastaan Hohenzollern-suvun\njäsen voi taata meille Saksan suojan; joku pikkuruhtinas muka ei\nmerkinnyt mitään. Berliinissä olevat herttuan vastustajat saivat\naikaan, että Brandenstein otettiin vastaan jokseenkin ynseästi. Minä\nhavaitsin, että toisaalta tuleva vaikutus oli hallituspiireissä\nkokonaan herpaissut minun vaikutukseni hallitsijakysymykseen ja voin\nainoastaan valittaa, että hallitukselle oli annettu aivan väärä käsitys\nsekä kysymyksen todellisesta tilasta että minun suhtautumisestani\nsiihen. Ne yksityiset, eri puolueisiin lukeutuvat poliitikot, joiden\nkanssa asiasta keskustelin, olivat paljoa vapaammalla kannalta kuin\nhallituksen jäsenet. Heillä ei tuntunut olevan mitään varmaa käsitystä\nhenkilökysymyksestä. Pääasia heille — kuten minullekin — oli, että maa\nsaisi kunnollisen hallitsijan ja saisi sen mahdollisimman pian.\n\nSillä välin olivat Berliiniin lähetetyt valtuutetut toimineet siellä\ninnokkaasti siihen suuntaan kuin heidän tehtävänsä viittasi. He olivat\nolleet yhteistyössä Suomen kysymystä harrastavien sotilashenkilöiden\nkanssa, mutta olivat vähät välittäneet ulkoasiainministeriöstä,\njolla kumminkin on ratkaisuvalta tai joka ainakin on tärkein\ntekijä luonteeltaan yleispoliittisissa kysymyksissä. Tämä Saksan\nulkoasiainministeriön syrjäyttäminen olikin siellä pantu pahakseen.\nMihinkään positiiviseen tulokseen eivät valtuutetut prinssi Oskarin\nehdokkuuteen nähden olleet voineet päästä, mutta he tahtoivat kumminkin\nasianomaisissa yhä pitää yllä sitä käsitystä, että hänet voitiin\nsaada, ja samalla oli heidän onnistunut saattaa mecklenburgilainen\nyhä huonompaan huutoon heidän keskuudessaan. Hänen \"salajuoniensa\"\nkatsottiin olevan toisen ehdokkaan tiellä.\n\nMuutamia päiviä senjälkeen, kun heinäkuun keskivaiheilla olin\npalannut Berliiniin, sain kutsun saapua alivaltiosihteeri von dem\nBusschen puheille, joka ilmoitti minulle keisarin jälleen lausuneen\nhallitsijakysymyksestämme siihen suuntaan, ettei kukaan hänen\npojistansa voinut tulla kysymykseen. Bussche toivoi, että tämä vieläkin\nilmoitettaisiin Suomen hallitukselle. Epämieluisasti sen tein,\nkaiken sen jälkeen, mitä oli sattunut, mutta minulla ei ollut mitään\noikeutta jättää sitä lähettämättä, vaikka voinkin edellyttää, että\nsitä käytettäisiin aseena minua ja — mecklenburgilaista vastaan. Se\nkerrassaan perusteeton käsitys, että minä — senvuoksi, että minulla\noli asiasta toinen mielipide — harjoitin hallitsijakysymykseen nähden\npolitiikkaa, jonka tarkoituksena oli tehdä tyhjäksi hallituksen aikeet,\nlujittui todellakin tämän johdosta.\n\nSaksan ulkoasiain johdon selvää selitystä, ettei keisari suostuisi\nsiihen, että kukaan hänen pojistaan tulisi Suomen hallitsijaksi, ei\nkuitenkaan voitu tinkiä olemattomaksi, ja aljettiin älytä, että oli\nvähän toiveita saada prinssi Oskar. Keisari oli kumminkin rajoittanut\ntorjuvan suhtautumisensa omiin poikiinsa, joten muut Hohenzollern-suvun\nprinssit jäivät saavutettaviin. Saksalaiselta sotilastaholta asetettiin\nsilloin Preussin prinssi Friedrich Wilhelm ehdokkaaksi n:o 2, kuten\nsain kuulla poliittisesta jaostosta. Asia oli ilmeisesti viety\nkeisariin saakka. Kuten toisessa yhteydessä jo olen maininnut, lausui\nkeisari heinäkuun 30 päivänä, suomalaisen lähetystön käydessä Spassa\nhänen puheillaan, minulle siihen suuntaan, että jos Suomi halusi\npreussilaisen prinssin kuninkaakseen, olisi äskenmainittu ehdokas\nsopiva, korostaen erikoisesti, että prinssi oli lujaluonteinen ja\nkokenut hallintomies. Kun seuraavana päivänä kävimme Avesnes'issa antoi\nHindenburg minulle ja Ludendorff von Bonsdorffille varsin edullisen\nlausunnon uudesta hallitsijaehdokkaasta. Minulla oli täysi syy uskoa\nprinssin soveltuvan kysymyksessäolevaan korkeaan toimeen, mutta\nhänen puolisonsa katolisuus minua kumminkin arvelutti. Lähetin heti\nhallitukselle sähkösanoman, jonka allekirjoitimme von Bonsdorff ja\nminä, niistä keisarin ja molempain sotapäällikköjen lausunnoista, jotka\nkoskivat prinssi Friedrich Wilhelmiä.\n\nPrinssin ehdokkuus oli ilmeisesti saatu aikaan ja keisarin hyväksymäksi\nulkoasiainministeriön siitä mitään tietämättä. Kuten von dem Busschen\nja Nadolnyn puheilla käydessäni kuulin, ei siellä oltu ollenkaan\ntyytyväisiä uuteen ehdokkaaseen. Häneen nähden oli olemassa samoja\nepäilyksiä kuin prinssi Oskariinkin nähden, nimittäin osaksi\nsisäpoliittisia, osaksi ulkopoliittisia epäilyksiä. Pian saatiinkin\nkuulla, ettei prinssi Friedrich Wilhelm ollut toivottavissa. Jo\nsilloin, kun minä päämajassa käytyämme olin kunniatervehdyksellä uuden\nulkoasiainministerin von Hintzen luona, tiesi hän kertoa prinssin\nepäröivän, ja pian kuultiin hänen asettuneen kielteiselle kannalle\nehdokkuuteen nähden. Silloin asetettiin ehdokas n:o 3: Hessenin prinssi\nFriedrich Karl, keisarin lanko. Hänen sopivaisuudestaan ei silloin\nvielä tiedetty mitään, mutta sillä taholla, joka tahtoi määrätä Suomen\nkuningaskysymyksen, oli tunnuslauseena: kuka hyvänsä, kunhan ei\nmecklenburgilainen. Omasta puolestani minulla ei ollut mitään uusinta\nehdokasta vastaan edellyttäen, että hän vastasi vaatimuksiamme ja oli\nhalukas ottamaan toimen vastaan.\n\nEduskunta oli ratkaissut valtiomuotokysymyksen monarkiseen suuntaan, ja\nhallitus oli saanut tehtäväkseen ryhtyä valmistaviin toimenpiteisiin\nvuoden 1772 hallitusmuodon 38 §:n nojalla tapahtuvaa kuninkaanvaalia\nvarten. Tähän sisältyi sekin, että hallitus oli valtuutettu panemaan\nehdolle soveliaan ehdokkaan, mutta harjoitetun politiikan vuoksi oli\nhenkilökysymys epäselvempi kuin koskaan ennen. Tulokset olivat olleet\nkielteisiä. Kallis aika oli mennyt hukkaan.\n\nOlin vihdoinkin elokuun 6 päivänä päässyt lähtemään lomaretkelle\nYlä-Baijerin vuoristoon, mutta jo muutaman päivän kuluttua minut\nkutsuttiin takaisin Berliiniin. Sinne odotettiin erikoista lähettiä\ntai lähetyskuntaa, jonka tehtävänä sanottiin olevan etsiä lopullinen\nhallitsijaehdokas. Von Bonsdorff oli saanut määräyksen jäädä\ntoistaiseksi Berliiniin, vaikka hänen toimensa Suomen lähetystössä\nolivat loppuneet jo elokuun 1 päivänä. Itse asiassa olikin tarkoitusta\nvarten päätetty valita virallinen lähetystö, ja oli sen jäseniksi\nmäärätty senaattorit Talas, Frey ja Nevanlinna sekä v. Bonsdorff.\n\nElokuun 1 päivänä, jokseenkin samaan aikaan kuin lähetyskunnan jäsenet,\nsaapui kaksi Suomen hallituksen jäsentä inkognito Berliiniin. Heidän\ntehtävänään oli pyrkiä keisarin puheille esittämään hallituksen\ntoivomuksia tulevan hallitsijan persoonaan nähden ja ottaa täysi selko\nsiitä, kuinka keisari suhtautui ehdokaskysymykseen. Käynti keisarin\nluona, joka silloin oleskeli Wilhelmshöhessä, määrättiin elokuun 26\npäiväksi.\n\nAudienssipäivän edellisinä päivinä minä pysyttelin tuota huomionalaista\nkysymystä koskeviin neuvotteluihin nähden aivan passiivisena.\nKeskustellessani toisen hallituksen jäsenen kanssa selvitin sentään\nkantani. Huomautin, etten ollenkaan halunnut toimia hallituksen\nsuunnitelmia vastaan, vaan suostuin kannattamaan mitä kelvollista\nsaksalaista prinssiä tahansa, mutta että minua kuohutti se tapa,\njota oli käytetty herttua Adolf Friedrichiä vastaan sodittaessa.\nSanoin myöskin pitäväni epäviisaana jättää hänen ehdokkuutensa\nhuomioonottamatta, koska voimme joutua varsinkin ikävään asemaan, jos\nhylkäisimme todella kelvollisen ehdokkaan, ennenkuin toinen samanlainen\noli varmasti saatavissa. Koko asian heittäminen alun pitäen yhden\nainoan Hohenzollern-kortin varaan oli minusta näyttänyt arveluttavalta\nsekä Saksassa vallitsevaan ajatussuuntaan että yleiseen poliittiseen\nasemaan nähden. Varatuomari Hj.J. Procopé, joka oli heinäkuun alusta\nalkaen oleskellut Berliinissä ja jolla oli ollut tilaisuutta tarkoin\nseurata kuningaskysymyksessä pelattua peliä, voi hänkin avustaa\nasianomaisia tärkeillä tiedonannoilla. Asia oli kumminkin jo edennyt\nniin kauas, ettei ollut muuta tekemistä kuin noudattaa viitoitettua\nohjelmaa.\n\nElokuun 23 päivänä kävi toinen senaattori tervehtimässä von\nHintzeä, joka antoi herttuasta edullisen lausunnon ja huomautti\nlähinnä sisäpoliittisten syiden vaikuttavan, ettei Saksan hallitus\nsuhtautunut myötätuntoisesti aikeeseen valita joku Hohenzollern Suomen\nhallitsijaksi. Se herättäisi tyytymättömyyttä sekä ruhtinaitten että\nenemmistöpuolueiden piireissä.\n\nWilhelmshöhen retkelle minä en lähtenyt mukaan, vaikka se oikeastaan\nolisi kuulunut asiaan. Lähetyskunnan takia jätin sen tekemättä.\nHallituksenjäsenet palasivat käynniltään Wilhelmshöhestä 27 päivänä.\nAsia ei ollut luonnistunut toivomusten mukaisesti, mutta käynti\ntuli kuitenkin ratkaisemaan hallitsijakysymyksemme. Keskustelu\nkeisarin kanssa oli antanut tulokseksi, että kumpaakaan hallituksen\naikaisempaa ehdokasta, prinssi Oskaria enempää kuin prinssi Friedrich\nWilhelmiäkään, ei voitu saada Suomen hallitsijaksi. Kolmatta, Hessenin\nprinssin ehdokkuutta, keisari ei ollut vastustanut, ja se siis oli\nvielä avoinna. Keisari oli ilmeisesti alakuloinen. Mikäli myöhemmin\nsain tietää, ei luonakäynnin ajankohta ollut keisarille sovelias.\nTunnettua oli, että hänen puolisonsa oli silloin pahasti sairaana,\nmutta sitä ei vielä tiedetty, että elokuun 8 päivänä länsirintamalla\nkärsitty tappio ja sitä seuraava peräytyminen oli Saksan sodanjohdossa\nherättänyt mitä vakavinta, sodan koko myöhempään kehittymiseen\nkohdistuvaa huolehtumista.\n\nSeuraavana päivänä kävin tapaamassa molempia hallituksen jäseniä Hotel\nEdenissä, jossa he majailivat. Koko lähetyskunta oli kokoontunut sinne\nkonferenssiin, ja minua kehoitettiin olemaan mukana. Mieliala oli\npainostava. Sitä epätyydyttävää tulosta, joka oli saavutettu keisariin\nvetoomalla, pidettiin herttuan ja hänen kannattajainsa toiminnasta\naiheutuvana, ja eräältä taholta viittailtiin sen seikan vaikuttaneen\nepäedullisesti, että minä, Suomen virallisena edustajana, olin\ntunnetusti herttuan ehdokkuuden puolella. En saanut selville, mille\nperusteille tuollainen teoria oli rakennettu. Kaikkialla kummitteleva\nherttuan ehdokkuus oli nyt saatava poistetuksi, ja sen tuhoamisen tuli\ntapahtua Berliinissä olevan lähetystömme avulla. Mihinkään peruutukseen\nminä en voinut suostua, mutta jos hallitus käski minua selittämään,\nettei se kannattanut herttuan ehdokkuutta, oli luonnollisesti\nvelvollisuuteni julkaista sellainen selitys.\n\nSamana päivänä kävimme, aikaisemmin mainitsemani senaattori, Talas\nja minä, von Hintzen puheilla. Senaattori ilmoitti v. Hintzelle,\nettä hallituksen oli täytynyt jättää herttuan ehdokkuus lopullisesti\nhuomioonottamatta sisäpoliittisista syistä, jotka saattoivat johtaa\nnykyisen hallituksen eroamiseen, ja että oli asetettu uusi ehdokas,\nnimittäin Hessenin prinssi. Oivallista poliittista taidokkuutta\nosoittaen v. Hintze huomautti, ettei Saksan hallituksen mieleen voinut\njuolahtaa sekaantua Suomen sisäisiin asioihin. Hessenin prinssin hän\nuskoi kelpo mieheksi ja lupasi ryhtyä hänen kanssaan keskusteluihin\nvalmistellakseen lähetyskunnan luonakäyntiä. Hessenin prinssi\nilmeisesti ei herättänyt sellaisia epäilyksiä kuin joku Preussin\nprinssi, vaikka hän olikin keisarin lanko. Hintzen tiedonanto kohotti\njälleen lähetyskunnan mielialaa, ja hallituksen jäsenet olivat kotiin\nlähtiessään paljoa toivehikkaampia kuin keisarin luota palatessaan.\n\nSuomen lähetystön selitys, ettei se lähetyskunta, jonka asiana oli\nvalmistella ehdokaskysymystä, ottanut herttua Adolf Friedrichin\nehdokkuutta huomioon, jätettiin Wolffin toimistoon elok. 27 päivän\niltana. Kun ei sitä seuraavana päivänä näkynyt sanomalehdissä,\ntiedusteli varatuomari Procopé syytä ja sai vastaukseksi, että se\njohtui syistä, joille toimisto ei mahtanut mitään. Iltapäivällä\njulkaistiin lehdissä selitys, ettei herttua tulisi ottamaan vastaan\nSuomen kruunua, jos se hänelle tarjottaisiin. Kreivi Douglasilta, joka\nasian johdosta kävi puheillani, kuulin herttuan selityksen syntyneen\nseuraavalla tavalla. Wolffin toimistoon jätetty lähetystön tiedonanto\noli heti ilmoitettu ulkoasiainministeriöön. Silloin oli von dem\nBussche kutsunut luokseen vapaaherra Brandensteinin, joka oli herttuan\nluottamusmiehenä kirjoittanut mainitun kieltäytymisen ja jättänyt sen\nsanomalehtiin. Uutinen ei ainoastaan herättänyt suurta kummastusta\nSaksassa vaan myöskin pettymystä Suomessa, mikä seikka parhaiten\nosoittaa, kuinka perusteeton oli se väite, ettei herttuan ehdokkuutta\nsiellä kannatettu. Tätä pettymystä ilmaisevia uutisia näkyi Saksankin\nsanomalehdissä. Lähetyskunta sähkötti tämän johdosta hallitukselle\nvalittaen, että Suomen sanomalehdistön sallittiin julkaista tuollaisia,\nlähetyskunnan toimintaa vahingoittavia lausuntoja. Hallitus vastasi\nsyyn olevan siinä, etteivät sanomalehdet olleet saaneet oikeita tietoja\n\"todellisesta tilanteesta\" ja lupasi pitää huolta, ettei sellaista tule\nenää tapahtumaan. Sitten ei herttuasta enää puhuttu.\n\nLopullinen ja ainoa ehdokas oli siis Hessenin prinssi Friedrich Karl.\nTulisiko hän antamaan myöntävän vastauksen? Siitä ei vielä tiedetty\nmitään. Audienssilupa oli saatu syyskuun 6 päiväksi, ja päivää\naikaisemmin lähti lähetyskunta sekä varatuomari Procopé sen sihteerinä\nFrankfurt a. M:iin. Minä ilmoitin lähdön Hessenin lähettiläälle ja\nselitin etten ottanut osaa tähän tervehdyskäyntiin, koska se oli\npikemmin yksityisluontoinen. Kohta kun prinssi antaisi myöntävän\nvastauksen lupasin olla hänen käytettävissään.\n\nOttaessaan lähetyskunnan ensimmäisen kerran vastaan prinssi vielä\nkovin epäröi. Koko kuningaskysymys, lausui hän, oli tullut kuin kivi\ntaivaasta — joskin kallis kivi. Hän oli levoton senvuoksi, ettei maassa\nvallinnut yksimielisyys valtiomuotokysymykseen ja tulevan hallitsijan\npersoonaan nähden. Hän halusi vielä neuvotella keisarin kanssa, koska\ntahtoi saada takeita Saksan kannatuksesta. 9 päivänä lähetyskunta\notettiin jälleen vastaan. Sillävälin prinssi oli käynyt Wilhelmshöhessä\ntapaamassa keisaria ja ulkoasiainministeriössä Berliinissä.\nLähetyskunnalta saapuneen sähkösanoman mukaan prinssi nyt selitti\nolevansa halukas ottamaan kuningaskruunun vastaan, jos vaali osoittaisi\nriittävää kannatusta, ja sanoi olevansa valmis kohta astumaan\nhallitukseen. Senaatti valtuutettiin julkaisemaan hänen suostumuksensa.\nTästä annettiin seuraavana päivänä valtionhoitajalle tieto\nkaukokirjoittajan avulla. Julkaiseminen tapahtui Helsingissä syyskuun\n11 päivänä, ja seuraavana päivänä kertoivat Berliinin lehdet tämän\nsuuren uutisen. Lähetyskunta palasi Berliiniin 12 päivänä. Sen jäsenet\nolivat erittäin ihastuneet tulevan hallitsijan persoonallisuuteen\nja hänen perheeseensä. Hänen hyvyyttään ja älykkyyttään ei sopinut\nollenkaan epäillä. Ei tiedetty vielä ollenkaan, oliko hän muuten\nhallitsijaksi sopiva. Joka tapauksessa täytyi ratkaisua pitää\nilahduttavana. Jos prinssi olisi vastannut kieltävästi, olisi\nkuningaskysymyksemme ollut umpikujassa. Mutta valitettavaa on, että\nkysymyksen esihistoriassa on tumma täplä, jota ei käy poishivuttaminen:\nhyvän ja voimakkaan hallitsijan syrjään sysääminen juonien avulla.\n\nBerliinissä syyskuulla 1918.\n\n\n\n\nKäynti Friedrichshofissa.\n\n\nHallituksen valitsema lähetyskunta — kuninkaanetsijät, kuten joku sitä\nnimitti — oli palannut Frankfurtista Berliiniin mukanansa Hessenin\nprinssin Friedrich Karlin myöntävä vastaus. Kirjoitin heti prinssille,\nlausuin iloni sen johdosta, että hän oli suostunut Suomen hallituksen\ntoivomukseen ja ilmoitin olevani tulevan kuninkaan käytettävissä.\n\nSunnuntaina syyskuun 15 päivänä sain näin kuuluvan sähkösanoman:\n\"Kiitän vilpittömimmin Teidän Ylhäisyyttänne ja olen iloinen\ntoivoessani saada tervehtiä Teitä täällä. Poikani Wolfgang, joka\nhaluaa tavata Teitä huomenna sunnuntaina 11 ja 12 välillä, ilmoittaa\nlähemmin. Friedrich Karl.\" Nuori 22-vuotias prinssi — Suomen tuleva\nperintöruhtinas — saapui luokseni mainittuun aikaan ja me juttelimme\ntuttavallisesti puolisen tuntia. Hän teki miellyttävän koruttoman\nvaikutuksen; hänen käyttäytymisensä oli vaatimatonta, melkein ujoa.\nKuningaskysymys oli tullut koko perheelle kovin äkkiarvaamatta, eikä\nhän ollut vielä oikein perehtynyt uusiin tulevaisuudennäköaloihin.\nNuori prinssi oli palaamassa Bukarestiin, jossa hänellä oli toimi\nsaksalaisessa esikunnassa. Noin 10 päivän kuluttua hänen oli määrä\ntulla takaisin valmistuakseen lähtemään uuteen kotimaahansa pohjolaan.\nHän toi isänsä terveiset ja sanoi, että olin milloin hyvänsä\ntervetullut Friedrichshofiin.\n\nSähkötin heti prinssin kamariherralle, parooni von Flotow'lle, että\ntulisin käymään prinssin luona syyskuun 17 päivänä, ja lähdin 16\npäivänä illalla Frankfurtiin, luutnantti Ström attasheanani. Hotellissa\noli parooni v. Flotow'n lähettämä kirje, jossa ilmoitettiin Hänen\nKorkeutensa odottavan minua klo 1 ja toivovan, että jään linnaan\nseuraavaan päivään. Matkustin sitten v. Flotow'n seurassa junalla 35\nminuutin matkan päässä kaupungista Taunus-vuoristossa sijaitsevaan\nCronbergiin, josta meitä vastaan lähetetty automobiili muutamassa\nminuutissa vei meidät Friedrichshofin linnaan. Linnan on rakennuttanut\n1890-luvulla keisarinna Friedrich, joka asui siellä leskenä kuolemaansa\nasti, jonka jälkeen sen, hänen toivomuksensa mukaisesti, otti haltuunsa\nvävy, prinssi Friedrich Karl, johon hän oli ollut hyvin kiintynyt.\nLinnan sisustus osoittaa erinomaista taiteellista makua. Suuret\nhuoneet ovat täynnä kauniita antiikkisia huonekaluja ja taideteoksia.\nKeisarinna, joka kovin rakasti taidetta, oli pitänyt asianaan koota\nlinnaan ylhäisen taiteen ja taideteollisuuden tuotteita, ja prinssi\nFriedrich Karlilla on tässä suhteessa sama maku ja intohimo kuin\nhänellä. Linnaa ympäröi laaja, tuuhea, englantilais-ranskalaista\nsekatyyliä oleva puisto. Maaperä on hyvin kumpuista.\n\nKun olimme saapuneet perille, vietiin minut kohta prinssin\ntyöhuoneeseen. Tervehdittyämme toisiamme keskustelimme hetkisen\nsiitä, mikä kummankin mieltä lähinnä kiinnitti, nimittäin siitä\nodottamattomasta tilanteesta, mihin prinssi oli joutunut, kun hänelle\noli tarjottu Suomen kruunu. Prinssi, viidenkymmenen vuoden ikäinen\nmies, on hieman keskikokoa pitempi, solakkavartaloinen, pää hiukan\netukumarassa, kasvot kapeat, nenä käyrä, viikset pienet, lyhyiksi\nleikatut. Hänen ulkonäössään ori jotakin väsynyttä tai raskasta ja\nrasittunutta, mikä osaksi riippunee hänen likinäköisyydestään. Mutta\nsaman vaikutuksen tekivät myöskin hänen liikkeensä ja puheensa. Hän\nsanoi kumminkin olevansa terve ja oli täysin toipunut sen jälkeen kun\nhän syksyllä 1914 haavoittui vaikeasti Marnen taistelussa.\n\nHetken kuluttua antoi prinssi esitellä itselleen luutnantti Strömin,\nja sitten astui huoneeseen hänen puolisonsa, prinsessa Margarethe,\njolle prinssi esitteli meidät. Hänen kuninkaallinen korkeutensa on\nkeskikokoinen, kasvot punakat, älykkään ja vilkkaan näköiset. Hän\nmuistuttaa hieman, ei erikoisemmassa määrässä, veljeänsä, keisaria.\nHänenkin olemuksessaan oli jotakin alistunutta, surunvoittoista.\nSota oli vienyt häneltä kaksi poikaa. — Menimme sitten ruokasaliin\naterioimaan. Paitsi meitä oli läsnä ainoastaan kaksi hovinaista,\nparoonittaret von Nesselrode ja Dittfurth. Mitään tavallisten\nporvarillisten tapojen yli meneviä jäykkiä seurustelusääntöjä ei\nollut havaittavissa. Tarjoilua ei toimitettu niin nopeassa tahdissa\nkuin korkeain herrasväkien pöydässä yleensä on tapana. Keskustelu oli\nluontevaa ja sangen vilkasta. Se liikkui nykyisessä ja tulevaisessa\najassa, kosketteli poliittisia asioita, Suomen oloja, vieläpä\nhenkilökohtaisiakin kysymyksiä.\n\nKun olimme aterian jälkeen hetkisen istuneet kauniissa hallissa,\nerkanivat prinssi ja prinsessa muusta seurueesta ja pyysivät minua\nastumaan prinssin työhuoneeseen, jossa me kolmisin keskustelimme\ntunnin ajan. Sekä prinssi että prinsessa tekivät joukon kysymyksiä,\njotka koskivat heidän matkaansa Suomeen, vastaanottoa siellä sekä\nmuita uuteen, korkeaan toimeen liittyviä seikkoja. He olivat molemmat\nilmeisesti jonkinlaisen tuntemattomaan tulevaisuuteen kohdistuvan\nlevottomuuden vallassa. Huomasi, että he olivat useita kertoja\nkeskustelleet toistensa kanssa näistä asioista. Puolisoonsa vedoten\nvirkkoi prinssi, että olihan heillä paljonkin suomalaiselta vieraaltaan\nkysyttävää, mutta nyt hän oli osan unohtanut. Vastasin kysymyksiin\nniin hyvin kuin osasin ja annoin tietoja parhaan ymmärrykseni mukaan,\nhuomauttaen samalla, että me olemme hovielämään kuuluviin tapoihin,\nmenoihin ja seurustelusääntöihin nähden aivan tottumattomia, vailla\nkaikkea kokemusta. Prinssi korosti vieläkin, kuinka täysin yllättävänä\nkuningasajatus oli hänet saavuttanut. Hänen mieleensä ei ollut johtunut\nharrastaa Suomen hallitsijakysymystä. Hän oli aina kuullut vain herttua\nAdolf Friedrichiä mainittavan Suomen hallitsijaehdokkaana, ja sitten\nhän saikin yht'äkkiä eräänä iltana Frankfurtissa ollessaan tiedon\nomasta ehdokkuudestaan. \"Mistä tämä kaikki on johtunut, miksi on\nkäännytty minun puoleeni\", kysyi hän. Sanoin hänelle tosin tuntevani\nkysymyksen koko esihistorian, mutta pyysin, ettei minun nyt tarvitsisi\ntehdä siitä selkoa. Myöhemmin voisin sen tehdä, jos hän tahtoisi.\nPrinssikin piti parhaana, jos nyt sai olla \"katsomatta oikeaan tai\nvasempaan\" voidakseen paremmin suunnata katseensa siihen päämäärään,\njonka hän oli itselleen asettanut. Hän sanoi olevansa kiitollinen\nsaadessaan myöhemmin kaikki kuningaskysymystä koskevat tiedot. Hän\ntuntui näkevän ehdokkuudessaan korkeampaa johdatusta, sillä itse hän\nei ollut tehnyt mitään sen hyväksi. Nyt jälkeenpäin hän oli muistanut\neräitä asian enteitä, satunnaisia kosketuksia Suomen kanssa yhteydessä\noleviin seikkoihin, joihin hän ei ollut aikaisemmin kiinnittänyt\nhuomiota. Keskustelun kuluessa kosketeltiin myöskin sotaa ja Itävallan\nhiukan aikaisemmin tekemää rauhanaloitetta. Siinä yhteydessä lausuivat\nsekä prinssi että prinsessa — kummastuksekseni — etteivät he\nomaksuneet suursaksalaista käsityskantaa eivätkä tunteneet myötätuntoa\nVaterland-puoluetta kohtaan, jonka toiminnan he katsoivat koituneen\nSaksan onnettomuudeksi. Tämän kanssa oli sopusoinnussa, ettei prinssi\nmyöskään ollut Suur-Suomea tarkoittavain suunnitelmain ystävä. Nykyinen\nSuomi oli hänen mielestään homogeeninen. Toisten kansanheimojen siihen\nyhdistäminen vain vaikeuttaisi maan sisäistä ja ulkonaista asemaa.\nVarsinkin hän varoitti liittämästä Viroa Suomen hallitsijan valtikan\npiiriin.\n\nTuttavallisen keskustelumme jälkeen prinssi kysyi, enkö haluaisi levätä\nhetken aikaa, ja saattoi minut erääseen vierashuoneeseen yläkertaan,\npieneen aistikkaasti sisustettuun huoneeseen, jonka ikkunat olivat\npuoleksi muratin peitossa. Siellä minä lepäsin hetken, kunnes minut\nherätti palvelija, joka ilmoitti, että \"die hohen Herrschaften\" olivat\npyytäneet minua nauttimaan heidän seurassaan teetä klo 5. Teepöydässä\noli seurue vielä suppeampi kuin aterioidessamme, mutta eräs perheen\njäsenistä oli tullut lisäksi, nimittäin prinssi Richard, toinen perheen\nkaksoisveljeksistä. Veljekset käyvät vielä lukiota (reformilukiota)\nFrankfurtissa. Prinssi Richard on pitkä nuorukainen, ulkonäöltään ja\nkäytöstavaltaan ujostelematon. Teetä nautittuamme ehdotti prinssi,\nettä lähtisimme kävelylle suureen, kauniiseen puistoon. Me käyskelimme\nlähes tunnin ajan pitkin kiemurtavia käytäviä, aluksi kaikki yhdessä,\nsitten parittain. Prinssi liittyi minun seuraani, Ström oli prinsessan\nkavaljeerina. Prinssi pysähtyi usein puhumaan, joten toinen pari\nvihdoin hävisi näkyvistämme ja me käyskelimme kahdenkesken. Prinssi\npuhui paljon siitä tehtävästä, joka häntä odotti, ja tavalla, joka\nosoitti, kuinka vakavasti hän tahtoi käydä sitä toteuttamaan. Hän\nsanoi, että hänen toimintaansa on aina johtava Suomen menestyksen\nja etujen silmälläpito eivätkä saksalaiset näkökohdat. Hän tulisi\nsuomalaiseksi ja lakkaisi olemasta saksalainen prinssi. Hän tuli\nmaininneeksi Ruotsin valtaistuimella olleen hesseniläisen ruhtinaan\nFredrik I:n, jonka aikana Suomi menetti melkoisen osan aluettaan.\nTuntui melkein siltä kuin hän olisi ajatellut, että hänellä oli siinä\njotakin sovitettavaa. Hänelle oli ollut vaikea kysymys, kumpi hänen\nvanhemmista kaksoispojistaan nimitettäisiin perintöruhtinaaksi. Hän\npiti nuorempaa, Wolfgangia, taipumuksiltaan ja luonteeltaan sopivampana\nastumaan tulevaisuudessa kuninkaan toimeen kuin vanhempaa.\n\nPrinssin pyynnöstä annoin tietoja Suomen puolueoloista ja luonnehdin\nniitä. Keskustelun aikana kosketeltiin vielä erinäisiä muita Suomen\nkysymyksiä. Hän puolestaan kertoi sotilasurastaan, osanotostaan sotaan\nja kuinka hän oli ollut kuoleman kielissä maatessaan sairaalassa\nFrankfurtissa verenmyrkytyksen vuoksi. Hänen puhettaan verhosi\njonkinlainen raskas vakavuus ja toisinaan hän painui sanattomaksi\nkatseen suuntautuessa jäykästi eteenpäin. Olin aikaisemmin toisessa\nyhteydessä maininnut mahdollisesti ottavani lyhytaikaisen loman\nmennäkseni Elmauhun tohtori Johannes Müllerin luo. Kävellessämme\nprinssi lausui äkkiä: \"Kun tapaatte Johannes Müllerin, niin esittäkää\nminun tuntematon, kunnioittava tervehdykseni. Eräs hänen Frankfurtissa\npitämänsä esitelmä, jota olin kuulemassa, teki minuun voimakkaan\nvaikutuksen.\" Tämäkin lausunto ja tapa, jolla se esitettiin, todisti\nminulle, etteivät syvät elämänkysymykset olleet hänelle vieraita.\n\nPalasimme linnaan, merkitsimme nimemme vieraskirjaan ja sanoimme hetken\nkuluttua jäähyväiset herttaiselle ruhtinaspariskunnalle. Erottaessa\nminä lausuin vakaumuksenani, ettei prinssin tarvitsisi katua sitä\naskelta, jonka hän oli päättänyt ottaa. Hän vastasi itsekin olevansa\nsiitä vakuutettu. Me palasimme illalla Frankfurtiin, jonne jäimme\nyöksi, kun emme saaneet makuupaikkoja yöpikajunaan. Edellisenä yönä\noli Frankfurtissa ollut vierailemassa vihollislentäjiä, jotka olivat\npudottaneet pommeja. Niitä odotettiin tänäkin yönä, kuutamo kun oli.\nYörauhaamme ei kumminkaan häiritty.\n\nEnsimmäisen kohtaamisemme nojalla sain prinssistä sen vaikutelman,\nettä hän on itseään tarkkaava, vakavaluontoinen, erittäin\nvelvollisuudentuntoinen, tunnontarkka ja vilpitön mies. Tämä vaikutelma\nvakaantui, kun seuraavana päivänä jälleen odottamattani kohtasimme\ntoisemme. Meidän piti matkustaa Berliiniin klo 8 aamulla, mutta kohta\n7:n jälkeen parooni Flotow soitti ja ilmoitti prinssin toivovan,\nettä lykkäisin matkan tuonnemmaksi, koska hän halusi vielä puhutella\nminua. Klo 9 saapui prinssi hotelliin ja vei minut automobiilissaan\nkaupunkiasuntoonsa Untermainkain 8:nteen, porvarilliseen\nyksityistaloon, josta hän oli vuokrannut kaksi huoneistoa. Ne olivat\nyksinkertaisesti, mutta taiteellisesti sisustetut, seinillä Angelin,\nMenzelin y.m. maalaamia muotokuvia. Hän ilmoitti minulle saaneensa\npian senjälkeen kun olin lähtenyt Friedrichshofista pitkän kirjeen\ntohtori G. Schaumanilta ja haluavansa sen johdosta keskustella\nkanssani. Schauman oleskeli Berliinissä suorittamassa poliittista\ntehtävää maalaispuolueen valtuuttamana. Kirjeen sisältö oli häntä\nhuolestuttanut koko yön ja hän tunsi tarvetta saada kuulla minun\nmielipiteeni. Hän luki kirjeen, joka sisälsi asiallisesti oikean,\nmutta tasavaltaisesti väritetyn kuvauksen 1917 jälkeen sattuneista\ntapahtumista ja päättyi siihen, ettei nyk. eduskunnalla ole oikeutta\nryhtyä valitsemaan kuningasta ja että maalaisliitto tulee pidättymään\nvaalista. Kirjeenkirjoittaja kehoitti prinssiä vaatimaan uusia vaaleja\ntai kansanäänestystä kuningaskruunun vastaanottamisen ehtona. Prinssin\nmieltä ei kuohuttanut itse kirje, joka oli hyvin ja kohteliaasti\nsommiteltu, vaan hän oli huolestunut sen sisällön johdosta. Hän\noli jälleen alkanut mietiskellä, eikö hän kenties sittenkin tehnyt\nväärin ottaessaan vastaan hänelle tarjotun kruunun ja eivätkö hänelle\nhallituksen taholta annettuihin tietoihin ollut vaikuttanut kiihkeä\nkuninkaan saamisen toivo. Jos sosiaalidemokraattien jo jäätyä pois\nvielä maalaisliittolaisetkin samoin pidättyisivät vaalista tulisi\n— arveli hän — ainoastaan eduskunnan vähemmistö valitsemaan hänet.\nMikään \"Minderheitskönig\" hän ei tahtonut olla. Hänen omanarvontuntonsa\nei sallinut hänen tulla tekoteitä Suomen valtaistuimelle. Hänen\nsukunsa oli kerran ollut pakko luopua (Hessen-Casselista), eikä hän\nvoinut panna sitä toista kertaa alttiiksi samalle vaaralle. Preussi\noli silloin anastanut vaaliruhtinaan vallan hänen maassaan; hän ei\nhalunnut olla anastamassa kuningaskruunua. Huomautukseeni, ettei\nvoinut tulla kysymykseenkään mikään anastus hänen puoleltaan, vastasi\nhän mahdollisesti kumminkin joutuvansa anastusteon välineeksi, jota\nnyk. hallitus käyttäisi vastoin kansan tahtoa. Osoittaakseen, kuinka\nsuurta painoa hän alusta pitäen oli pannut kansan tahtoon, hän luki sen\nsähkösanoman, jonka oli lähettänyt keisarille viimeksimainitun annettua\nmyöntävän vastauksensa sekä Svinhufvudille kirjoittamansa kirjeen.\nHänen mielialansa todellakin teki syvän levottomuuden ja sielullisen\nristiriidan vaikutuksen, jota vielä vahvisti hänen omasta olemuksestaan\nja sisäisen yhteyden tarpeestaan antama kuvaus. Hän ei sanonut voivansa\njakautua, hänen täytyi kaikessa mitä teki toimia sisäisesti eheänä.\nKaikessa hänen toiminnassaan täytyi sydämen olla mukana. Hän oli\nvelvollisuudentuntoinen, mutta ei ainoastaan ulkonaisessa vaan myöskin\nsisäisessä merkityksessä, uskollinen itselleen ja sille, minkä tiesi\ntai tunsi oikeaksi. Hän saattoi näyttää epäröivältä ja hajanaiselta\n— lausui hän — mutta kerran antauduttuaan kokonaan jollekin asialle\nhän toimi kiinteästi ja voimakkaasti sen toteuttamiseksi. \"Jos ja kun\nkerran on tultu niin kauas, että olen tehnyt valan noudattaakseni\nSuomen valtiosääntöä\", hän sanoi, \"niin pidän sen järkähtämättä\".\nOmasta kehityksestään hän lausui m.m. seuraavaa: \"Isäni täytyi luopua\nvaaliruhtinaan valtaistuimesta, vaikka dynastiamme oli samassa tasossa\nkuin Preussin kuninkaan. Isääni tuo katkeroitti, — prinssin omat\nhuulet vavahtelivat, kun hän tämän lausui — mutta hän kasvatti meidät\nehdottomasti Preussille uskollisiksi, sillä Preussin hegemonia oli\nvälttämätön Saksalle. Samaten olen minä velvollisuuteni mukaisesti\npreussilaisena sotilashenkilönä palvellut uskollisesti sitä maata, joka\nryösti dynastialtamme sen oikeuden.\"\n\nPrinssin itsestään antama kuva ja se mieliala, jonka vallassa hän oli,\nvaikuttivat minuun syvästi. Kiitin häntä siitä suuresta luottamuksesta,\njota hän oli osoittanut minulle, vieraalle henkilölle, ja koetin\nparhaani mukaan hälventää hänen epäilyksiään ja levottomuuttaan sekä\nasiallisin että inhimillis-henkilökohtaisin todistein ja onnistuinkin\nkenties jossakin määrin. Ainakin sanoi prinssi tuntevansa itsensä\ntyynemmäksi saatuaan purkaa sydämensä. Hän huomautti puolusteekseen,\nettä hän tunsi itsensä ihan yksinäiseksi ja ettei hänellä ollut ketään,\njonka kanssa olisi voinut neuvotella.\n\nPrinssi tahtoi asettaa hallitsijaehdokkaana pysymisensä ehdoksi, että\nmaalaisliittolaiset ottavat vaaliin osaa. Minä sain hänet kumminkin\ntuosta luopumaan, ja hän määritteli kantansa siten, että hänellä tulisi\nolemaan täysi oikeus harkita vaalin tulosta, ilmaisiko se kansan\nkannatusta siinä määrin, että hän voi hyvällä omallatunnolla ottaa\nvastaan kuninkuuden ja toivoi, ettei mitään lähetyskuntaa lähetettäisi\nhänen luokseen, ennenkuin hän oli antanut lopullisen vastauksen.\nLupasin ilmoittaa tämän hallitukselle. Hän tahtoi vielä huomauttaa,\nettei hän halunnut väistää kohtaavia vaikeuksia; hänen sydämensä oli\njo kiintynyt uuteen tehtävään ja kaikki hänen tähän asti suomalaisista\nsaamansa vaikutelmat olivat olleet hyviä, mutta hän ei tahtonut tulla,\nellei ollut varma siitä, että menetteli oikein ja että se vastasi\nkansan todellista toivomusta. Hän uskoi voivansa ylvästelemättä\nvakuuttaa, ettei ketään hallitsijaehdokasta elähdyttäneet omat\nlaskelmat vähemmän kuin häntä itseään. Hänen oikeamielisyytensä\nilmauksena on mainittava, että kun minä hänen kysyttyään, mitä\nSchaumanin kirjeeseen oli vastattava, arvelin ettei suoranainen\nvastaaminen kenties ole tarpeen, niin hän huomautti vastaamisen\nolevan välttämätöntä, koska kirje todisti rehellistä vakaumusta, oli\nasiallinen ja kohteliaasti kirjoitettu.\n\nPrinssi saattoi minut hotelliin, puristi jäähyväisiksi lämpimästi\nkättäni ja jätti minuun vakaantuneen vaikutelman rehellisestä,\noikeamielisestä, tunnontarkasta persoonallisuudesta. Seuraavalla\njunalla, joka lähti klo 12 päivällä, matkustimme Berliiniin.\n\nVilpittömän lojaalisin tuntein, mutta jossakin määrin levottomana\nniihin vaikutelmiin nähden, joita tulisin saamaan tulevasta\nhallitsijastamme, olin saapunut Friedrichshofiin. Palatessani olin\ntäysin levollinen, vieläpä tunsin syvää kunnioitusta prinssin luonnetta\nja olemusta kohtaan ja olin todella häneen mieltynyt. Minulla ei\nollut mitään aihetta ryhtyä vertailemaan häntä siihen mieheen,\njota aikaisemmin oli yleisesti pidetty tulevana hallitsijanamme.\nViimeksimainitun sopivaisuutta ja kelpoisuutta koskevaan ajatukseeni ei\ntarvinnut muuntavasti vaikuttaa sen lämpimän myötätunnon, jota prinssi\nFriedrich Karl oli minussa herättänyt.\n\nMatkalta palattuani kirjoitin prinssille kirjeen kiittäen sekä\nFriedrichshofissa-olosta että hänen minulle osoittamastaan\narvokkaasta luottamuksesta. Muutamia päiviä myöhemmin sain seuraavan\nvastauskirjeen, inhimillisen todistuskappaleen, joka hyvin kannattaa\nsäilyttää jälkimaailmalle. Kirjeen lähtökohdan eli esilauselman\nymmärtämiseksi on mainittava, että minä olin kirjeessäni ilmaissut sitä\n\"persoonallista kiintymystä\", jota prinssin persoonallisuus ja olemus\noli minussa herättänyt. Kirje kuului:\n\n Eure Exzellenz!\n\n \"Persönliche Anhänglichkeit\"\n\n Wenn ein Mann, der mit der diplomatischen Vertretung seines Ländes\n bei einer fremden Regierung betraut ist und in seiner Heimat,\n neben der hohen Stellung, die er einnimmt, allgemeine Achtung und\n Zuneigung geniesst, welcher überdies die Erfahrung seiner Jahre für\n sich hat, eine andere, ihm bis zu diesem Tage fremde Persönlichkeit\n seiner persönlichen Anhänglichkeit versichert, so ist dies etwas so\n ungewöhnliches, dass diese Persönlichkeit sich darauf etwas einbilden\n darf.\n\n Ich danke Ihnen! Ich nehme Ihre Worte, wie sie gesprochen sind,\n und freue mich des Geschenkes, das Sie mir damit machen. Dass mir\n Ihre Anwesenheit und die Art, wie Sie mir entgegenkommen, wohlgetan\n hat, werden Euere Exzellenz verstanden haben. Die Bekanntschaft mit\n Ihnen ergänzte den Eindruck, den Ihre Landsleute auf mich machten,\n in vollkommenster Weise und gab mir Mut auf dem beschrittenen Wege\n vertrauensvoll weiter zu gehen. Manches mag eine etwas andere Gestalt\n annehmen, als es anfänglich schien, aber dessen können und müssen Sie\n versichert sein, dass ich, was an mir liegt, tun werde, damit wir\n zusammenkommen, Ihr Volk und ich!\n\n Unterstützen Sie deshalb, was ich mir vorgesetzt habe und womit ich\n hervortreten werde, davon Finnland bedarf, um nicht im trüben Wirbel\n republikanischer Utopie und Korruption zu versinken, denn nach allem,\n was ich sehe, ist es noch eins der wenigen Länder, deren Volk im\n Herzen rein und unberührt ist.\n\n Dass mir von hier aus _nicht mir_ von sozialistischer Seite\n Schwierigkeiten kommen, werden Sie aus den Blättern sehen. Für _mich_\n will ich nichts, für _Finnland_ das Rechte und Beste. Das glauben Sie\n und däran halten Sie fest. Zeitungslärm berührt mich nicht.\n\n Euerer Exzellenz ergebener\n\n Friedrich Karl.[14]\n\nKuvailtuani ensimmäistä kohtaustani sen ruhtinaan kanssa, joka\n— toivokaamme niin — kerran tulee kuninkaaksemme, en ole voinut\nolla ajattelematta, että kuningaskysymyksessämme ilmenee omituinen\nkohtalon ironia. Se politiikka, joka suuntautui Mecklenburgin herttuan\nehdokkuutta vastaan ja pyrki saamaan Hohenzollern-suvun jäsenen Suomen\nvaltaistuimelle, perustui — mikäli sen pohjana oli asiallisia syitä\n— siihen käsitykseen, että Suomi tarvitsi hallitsijaa, joka olisi\nsuursaksalaisten pyrintöjen ja Saksan sotilaspuolueen tyypillinen\nja voimakas edustaja. Mecklenburgilaista ei pidetty tässä suhteessa\nriittävästi selväpiirteisenä ja sotilaallisesti voimakkaana. Ja tämä\npolitiikka oli vihdoin, kohtalon ohjauksesta, johtanut ruhtinaaseen,\njoka olennoltaan ja katsantotavoiltaan oli alkuperäisten toivomusten ja\ntahtomusten selvä vastakohta. Suomen kansalle ei tämä tulos varmaankaan\nmerkitse pettymystä!\n\nBerliinissä, lokakuulla 1918.\n\n\n\n\nMatka Tallinnaan prinssi Friedrich Karlin seurassa.\n\n\nSyyskuun 22 päivänä sain tällaisen sähkösanoman: \"Erittäin tärkeätä\nsaada vielä kerran persoonallisesti puhutella Teidän Ylhäisyyttänne.\nOlisin kovin kiitollinen, jos se voisi tapahtua aivan pian. Friedrich\nKarl.\" Samana päivänä telefonoi kumminkin tohtori H. Holma, joka\nmuutamia päiviä aikaisemmin oli saapunut Friedrichshofiin opettamaan\nprinssille suomea, että viimeksimainittu oli muuttanut suunnitelmaansa\nja saapuu Berliiniin 23 päivän aamuna. Heti hänen tultuaan menin\nhänen luokseen Adlon-hotelliin, ja sitten lähdimme yhdessä lähellä\n(Roonstrasse 8) sijaitsevaan asuntooni. Prinssi näet halusi\nhäiriintymättä keskustella kanssani. Lausunnot, joita oli esiintynyt\nsaksalaisissa lehdissä (Vorwärtsissä, Germaniassa, Frankfurter\nZeitungissa y.m.) olivat yhä enemmän vakaannuttaneet hänessä käsitystä,\nettei hänen tulisi ottaa vastaan kruunua, ellei kuninkaanvaali\nosoittaisi todellista enemmistöä. Hänen mielestään ei saanut edes\nnäyttää siltä, että kuningas oli valittu vastoin kansan tahtoa.\nHän tahtoi kumminkin asettua maamme käytettäviin ja oli senvuoksi\nhalukas, siinä tapauksessa, etteivät maalaisliittolaiset ottaisi osaa\nvaaliin, \"ryhtymään Suomen valtion hoitoon\", kunnes kansan tahto voisi\nselvemmin ilmetä joko uusien vaalien tai kansanäänestyksen muodossa.\nJos kansa sitten haluaisi hänet kuninkaaksi, olisi hän käytettävissä,\nellei, lähtisi hän maasta katkeruutta tuntematta. Hän ei ollut mikään\nkruununtavoittelija, vaan tahtoi maan parasta. Prinssi halusi kuulla,\nmitä minä ajattelin tästä suunnitelmasta. Sanoin hänelle, ettemme\nolleet voineet odottaa sellaista uhrautuvaisuutta hänen puoleltaan.\nLausuin toivomuksenani, ettei tarvitsisi käydä niin, ettei hän\nheti voisi astua valtaistuimelle, mutta sanoin täysin ymmärtäväni\nhänen jalon ehdotuksensa ja tuntevani myötätuntoa sitä kohtaan.\nVastaukseni herätti hänessä vilpitöntä iloa, ja hän puristi kättäni.\nPrinssi huomautti olevan omituista, että tuo ajatus väliaikaiseen\nvaltionhoitoon ryhtymisestä oli ilmennyt yht'aikaa eri tahoilla. Se oli\nollut lausuttuna sosialistisessa Frankfurtin \"Volksstimme\"-lehdessä\nprinssin mahdollisena tarkoituksena, vaikka hän ei ollut lausunut\najatustaan julki, hän oli saanut eräältä henkilöltä, jonka mielipide\nmerkitsi hänelle jotakin, kirjeen, jossa esitettiin samanlainen\nehdotus, ja vihdoin hän oli Berliiniin matkustaessaan sattumalta\ntavannut hyvän ystävänsä, Badenin prinssin Maxin, joka hänkin oli\npuhunut samaan suuntaan. Prinssi tahtoi nyt mielellään tavata\nvaltionhoitajaamme keskustellakseen asiasta hänen kanssaan ja oli\najatellut tätä tarkoitusta värien matkustaa Tallinnaan. Minä kannatin\nhänen suunnitelmaansa, koska pidin kohtausta, prinssin luonnonlaatuun\nnähden, monessa suhteessa toivottavana. Kysyttyäni, halusiko hän minun\nlähtevän mukaan, hän vastasi; että jos vain voisin lähteä, olisi se\nhänelle erittäin mieluista ja että hän silloin tuntisi itsensä paljoa\nrauhallisemmaksi matkaan ja sen tarkoitukseen nähden. Päätimme, että\nmatkalle lähdettäisiin jo samana iltana. Sähkötin asiasta Helsinkiin\nehdottaen, että valtionhoitaja ja senaattori Stenroth olisivat syyskuun\n25 päivänä Tallinnassa prinssiä tapaamassa.\n\nPrinssi söi sitten päivällistä luonani ja, me lähdimme matkaan klo 1/2\n10 illalla. Parooni Flotow ja tohtori Holma sekä prinssin palvelija\nmatkustivat kanssamme. Käytettäväksemme oli jätetty salonkivaunu\nRiikaan saakka. Prinssi keskusteli kanssani vielä kauan, ennenkuin\nvetäytyi yölevolle. Seuraavana aamuna olimme Allensteinissä ja\nkuljimme niiden Itä-Preussin seutujen ohi, joihin venäläiset olivat\nsodan alussa tunkeutuneet ja joista Hindenburg oli heidät sitten\nkarkoittanut. Hävityksen jälkiä tuskin enää näkyi. Aamukahvi nautittiin\nravintolavaunussa, ja minun evääni tulivat hyvään tarpeeseen.\nVallattujen alueiden rajan yli kuljettiin Poszerunyssä. Passeja ei\nkysytty eikä minkäänlaista tarkastusta tapahtunut. Päivä vietettiin\nmuuten keskustellen, lueskellen ja lepäillen. Prinssi ei laiminlyönyt\ntohtori Holman antamaa opetustuntia. Kun illalla 1/2 10 tulimme\nRiikaan, ilmoitti meille rautatiepäällikkö kreivi v. Waldersee, ettei\nsalonkivaunua ollut saatavissa ja että meitä Tallinnaan vievä juna\nei ollut vielä saapunut. Sen oli määrä lähteä vasta myöhemmin yöllä.\nMe palasimme salonkivaunuumme ja nukuimme siellä pari tuntia. Sitten\nmeidät herätettiin, ja me lähdimme toiselle asemalle, josta Tallinnan\njuna lähti. Riikasta eteenpäin näet on raideleveys vanha venäläinen,\njoten ei ole olemassa mitään suoranaista läpikulkuliikennettä. Meille\nosoitettiin kaksi toisen luokan osastoa tavallisessa venäläisessä\nmatkustajavaunussa. Klo 2 yöllä lähdettiin matkaa jatkamaan. Me\nnukuimme niin hyvin kuin osasimme.\n\nSeuraavana aamuna saimme tyytyä siihen, mitä eväslaukkuni voi tarjota,\nkun mitään ravintolavaunua ei ollut mukana. Me järjestimme pienet\nkekkerit prinssin osastoon. Matka kävi Walkin ja Tarton kautta.\nPrinssi osoittautui hyväksi huomioiden-tekijäksi. Hän matkusti\navoimin silmin ja hänen mielenkiintoaan herätti kaikki, mitä tuli\nnäkyviin, lähinnä kirkot ja rakennustyylit, mutta myöskin maisemat,\ngeologiset muodostumat, maanviljelys y.m. Hän ei ollut aikaisemmin\nkäynyt näissä seuduissa, mutta näytti kumminkin hyvin perehtyneen\nniiden maantieteeseen ja myöskin Itämerenmaiden historiaan. Keskustelu\nkosketteli kaikenlaisia aiheita, mutta prinssi palasi mielellään siihen\nasiaan, joka nyt askarrutti eniten hänen ajatuksiansa. Koetin saada\nhänet pistäytymään Tallinnasta käsin Helsingissä aivan inkognito,\nmutta hän tahtoi torjua kiusauksen, koska sellainen käynti voi\nhelposti tulla tunnetuksi ja väärin ymmärretyksi. Klo 1/2 7 saavuimme\nTallinnaan, neljä tuntia myöhästyneinä. Senaattorit Stenroth ja\nTalas olivat asemalla. Ensinmainittu sekä Suomen konsuli, tohtori\nT. Kaila, esiteltiin prinssille. Prinssi tuli asumaan saksalaisen\nmaaherran parooni von Seckendorffin luo, minä taas asetuin Goldener\nLöwe-hotelliin, missä Svinhufvud ja senaattoritkin asuivat. Illaksi\nmeidät oli kutsuttu von Seckendorffin luo, mutta sitä ennen me\nkohtasimme prinssin. Suomen nykyisen väliaikaisen valtionpäämiehen\nja tulevan kuninkaamme välinen kohtaus oli luonnollisesti jo\nulkonaisessakin suhteessa tavallaan mielenkiintoinen. Prinssi\ntervehti tavalliseen vaatimattoman hiljaiseen tapaansa, Svinhufvud\ntaas ilmaisi voimakkaammin ilonsa saadessaan tervehtiä miestä,\njonka toivoimme saavamme kuninkaaksemme ja joka tulisi ryhtymään\nvaltionpäämiehentoimeen hänen jälkeensä. Olin jo aikaisemmin matkan\nvarrella valmistavasti kuvaillut prinssille valtionhoitajamme olemusta\nja hänen omalaatuisuuttaan. Prinssi toi esiin ne epäilykset, joita\nhänellä oli kruunun vastaanottamiseen nähden, ellei ollut varmoja\ntakeita siitä, että menettely oli kansan toivomuksen mukainen ja\nmainitsi suunnitelmansa, jonka mukaan hän mahdollisesti ryhtyisi\nvaltion hoitoon vain toistaiseksi. Hän esitti asian koruttomasti,\nvaatimattomasti, inhimillisesti. Svinhufvud selosti hallituskysymyksen\ntilaa ja toivoi eduskunnan, maalaisliittolaistenkin, hyväksyvän\nuuden, valtiomuotoa koskevan sovitteluehdotuksen, ennenkuin\nkuninkaanvaaliin ryhdyttäisiin. Hän vakuutti, että prinssi saisi joka\ntapauksessa tarkoin harkita vaalin tulosta, ennenkuin hänen tarvitsi\nantaa lopullinen vastauksensa. Prinssin jalolle toistaishallitusta\nkoskevalle ehdotukselle senaatti oli antanut täyden arvon, mutta ei\nollut tahtonut vielä siihen suostua, koska toivottiin prinssin voivan\nsuostua ottamaan vastaan kruunun kohta vaalin tapahduttua. Konferenssi\nkesti puoli tuntia, jonka kuluttua käytiin illalliselle. Senjälkeen\nme vielä istuimme hetken yhdessä kahvin ääressä. Prinssin huomiota\nherätti erikoisesti se, että Svinhufvud, tapansa mukaan, veti esiin\nison puukkonsa (\"stiletiksi\" prinssi mainittua esinettä nimitti)\ntylpistääkseen sillä sikarinsa.\n\nSeuraavana aamuna klo 10 kokoonnuimme jälleen prinssin luo tunnin\najaksi keskustelemaan valtiomuotoja hallitsijakysymyksestä. Silloin\nhuomautettiin vieläkin, että prinssin jalo toistaishallitusta koskeva\nehdotus oli syvästi liikuttanut senaattia. Sitä ei kumminkaan tahdottu\nilmoittaa, koska maalaisliittolaiset suurina taktikkoina voisivat\nkäyttää sitä omiin tarkoituksiinsa. Senaattorit sanoivat hyvästi\nja valmistautuivat palaamaan laivallaan (\"Eläköön\") Helsinkiin. He\nolivat käyntiinsä erittäin tyytyväiset ja olivat mieltyneet prinssin\npersoonallisuuteen. Minä jäin Tallinnaan, ettei prinssin tarvinnut\nviettää aikaansa yksin. Parooni von Flotow ja tohtori Holma näet olivat\naamulla matkustaneet Helsinkiin.\n\nTeimme sitten erään tallinnalaisen oppaan seurassa automobiiliretken\nympäri kaupunkia katsellaksemme sen nähtävyyksiä, varsinkin kirkkoja,\nritarihuonetta ja raatihuonetta. Prinssin mieltä kiinnittivät kovin\nnuo historialliset muistot ja taidehistoriallisessa suhteessa\nmerkittävät esineet. Hänen taiteellinen katseensa ja historiallinen\naistinsa ilmaantuivat peittelemättä hänen mietelmissään. Huomasi,\nettä hän erikoisesti harrasti kaikkea tähän kuuluvaa. Mutta kaikki\nnämä muistot olivat hänen mielestään hoidottomassa tilassa, ja\nmyöhemmin hän sanoi minulle tunteneensa vastustamatonta halua antaa\nsiivota, järjestää ja panna kuntoon kaikki. Iltapäivällä teimme retken\nKatharinenthaliin, katselimme näköalaa merelle ja kaupunkiin ja\ntarkastelimme Pietari suuren taloa. Illaksi oli v. Seckendorff kutsunut\nmeidät upseerikasinoon, jossa paitsi useita upseereja oli vieraina\nmyöskin eräitä baltilaisia, m.m. paroonit Dellinghausen ja Schilling.\nSeuraavana päivänä aikaisin aamupäivällä palasivat parooni v. Flotow\nja tri Holma Helsingistä, ja klo 1/2 3 lähdettiin paluumatkalle, nyt\nomassa erikoisessa ensiluokan vaunussa.\n\nPrinssi näytti olevan tyytyväinen käyntiinsä. Svinhufvud oli tehnyt\nhäneen perin rehellisen ja luotettavan vaikutuksen. Hän oli prinssin\nmielestä kuin tukipylväs, \"joskin kulmikas\". Se hyvä käsitys, joka\nhänellä oli suomalaisten rehellisestä, suorasukaisesta luonteesta, oli\nTallinnan kohtauksen aikana vieläkin vakaantunut. Baltilaiset olivat\nhänen mielestään tosin tottuneempia käyttäytymään kuin suomalaiset,\nmutta heidän käytöksessään oli jotakin itsetietoista, \"on jotakin\nolevinansa\", mikä ei häntä miellyttänyt. Suomalainen laatu, mikäli\nhän oli sitä oppinut tuntemaan, oli hänestä sympaattisempi. Hän löysi\nmielessään heistä jotakin oman itsensä sukua. Käynti oli hänessä\nvieläkin vakaannuttanut tunnetta, että hänellä oli Suomessa tehtävä.\nTuomiokirkon tasanteella sijaitsevan asuntonsa akkunasta hän oli monta\nkertaa luonut katseensa kohti näkymätöntä ja tuntematonta, näköpiirin\ntuolla puolen olevaa maata, josta kenties oli tuleva hänen toinen\nkotimaansa.\n\nRiikaan saavuimme varhain seuraavana aamuna, mutta myöhästyneinä.\nBerliinin juna oli jo lähtenyt. Saimme viettää Riiassa seitsemän\ntuntia, joka aika suurelta osalta käytettiin kaupungin katselemiseen.\nAseman komentaja, kelpo baijerilainen insinööri ja Oberleutnant\nFodermeyer, joka puhui melkein aito yläbaijerilaista murretta,\noli oppaanamme. Kahviaamiainen nautittiin upseerikasinossa ja\nsenjälkeen käytiin katsomassa kauppatoria ja muutamia kirkkoja, jotka\nherättivät prinssissä erikoista mielenkiintoa. Ostelimme erinäisiä\ntavaroita, joita Berliinissä ei ole kaupoista saatavissa. Päivällinen\ntarjottiin siinä salonkivaunussa, joka oli jätetty käytettäväksemme\nBerliiniin matkustamista varten. Päivälliselle oli kutsuttu mainittu\naseman komentaja ja kreivi Waldersee. Prinssin teeskentelemätöntä,\nluonnollista ihmisten arvostelemistapaa kuvaa se, että koruton,\nvilpitön baijerilainen insinööri-luutnantti miellytti häntä paljon\nenemmän kuin tuo aristokraattinen, mutta kielevä kreivi. Hän sanoi\nmeille olevansa hyvillään, kun viimeksimainittu poistui matkustettuaan\nkanssamme Mitauhun asti. Ennenkuin sinne saavuimme, kuljimme entisten\nvenäläisten ja saksalaisten taistelulinjain ohi, ja kreivi, joka oli\nollut mukana, selitti meille niiden laatua ja merkitystä. Useimmat\nnäiden seutujen rakennukset olivat raunioina. Matkan aikana saimme\nBerliinin lehdistä tietää Bulgariassa sattuneen katastrofin. Se herätti\nluonnollisesti sekä prinssissä että minussa suurta levottomuutta.\nMeistä tuntui, että rajuilma oli tulossa.\n\nSeuraavana päivänä, syyskuun 29:ntenä klo 1/2 4 olimme jälleen\nBerliinissä. Asemalla oli lähetystön henkilökunta meitä\nvastaanottamassa. Myöhemmin iltapäivällä kävi prinssi vielä luonani\nsanomassa jäähyväiset ja sopimassa tietojenvaihtamisesta lähinnä\nseuraavana aikana. Illalla hän matkusti Frankfurtiin.\n\nBerliinissä lokakuulla 1918.\n\n\n\n\nKäynti Preussin prinssin Heinrichin luona Kielissä elokuussa 1918.\n\n\nKäynti prinssi Heinrichin luona ei ollut luonteeltaan poliittinen\neikä historiallinen, se on vain henkilökohtainen muistelo.\nValtionhoitaja oli myöntänyt suurristin prinssille, joka oli Saksan\nItämerenlaivaston ylipäällikkönä silloin kun tapahtui se merisotatoimi,\njoka oleellisesti vaikutti Etelä-Suomen vapautumiseen. Olin saanut\ntehtäväkseni viedä henkilökohtaisesti kunniamerkin hänelle.\nTiedusteltaessa hän oli antanut ilmoittaa ottavansa vastaan meidät,\nminut ja lähetystönsihteerin vapaaherra Wreden, lokakuun 28 päivänä\nKielin linnassa. Me lähdimme Berliinistä edellisenä iltana, tulimme\naamulla Hampuriin ja jatkoimme sieltä heti matkaa Kieliin, jonne\nsaavuimme klo 11 aamupäivällä. Prinssin kamariherra von Rumour oli\nmeitä vastaanottamassa automobiileineen, joka vei meidät vanhaan,\nmuistorikkaaseen Holsteinin linnaan, jossa prinssi on jo kauan\nasustanut. Se sijaitsee puistossa aivan rantalaiturin ääressä tarjoten\nyli Kielinlahden, sataman ja suurten veistämölaitosten ulottuvan\nnäköalan. Meidät majoitettiin pieneen, mutta aistikkaasti sisustettuun\nkolmihuoneiseen huoneistoon. Kun olimme saaneet itsemme kuntoon,\nvietiin meidät prinssin isoon, kauniiseen työ- ja kirjastohuoneeseen,\njossa hän amiraalinunivormuun pukeutuneena otti meidät vastaan. Prinssi\non komea germaaninen tyyppi, tukka lyhyeksi leikattu, vaalea parta\nharmahtava, harmaansinisissä, keisariveljen silmiä muistuttavissa\nsilmissä hyvä katse. Kasvoista huomaa, että hän on ollut merimiehen\ntoimissa.\n\nHänelle lausumissani sanoissa huomautin siitä merkityksestä, joka\nItämerenlaivastolla on ollut vapaustaistelussamme ja prinssin\nhenkilökohtaisesta osanotosta onnellisesti suoritettuun merisotatoimeen\nsekä siitä mielenkiinnosta, jota hän on aina osoittanut maatamme\nkohtaan. Pitkähkössä vastauspuheessaan prinssi lausui ilonsa sen\njohdosta, että maamme oli saavuttanut kauan kaipaamansa vapauden ja\nvilpittömän mielihyvänsä saadessaan kantaa Suomen vapaudenristiä\nmuistona maasta, joka oli aina ollut hänen sydäntään lähellä ja jota\nkohtaan hän tunsi syvää kunnioitusta. Hän oli oppinut tuntemaan\nSaksassa muodostetun suomalaisen pataljoonan ja oli saanut hyvän\nvaikutelman siitä samoinkuin niistä reippaista nuorista miehistä, jotka\npunaisten vallan aikana olivat lähteneet Suomesta Tallinnaan, missä hän\noli silloin oleskellut.\n\nHetken kuluttua ilmaantui prinssin puoliso, prinsessa Irene, Venäjän\nonnettoman keisarinnan sisar. Hän teki miellyttävän vaikutuksen\nosoittaen sitä ylhäistä koruttomuutta ja hienoa ystävällisyyttä,\njoka mielestäni on saksalaisille prinsessoille luonteenomaista ja\ntekee heidän kanssaan seurustelemisen luontevaksi ja keskustelun\nhelpoksi. Me palasimme huoneisiimme, ja puoli tuntia myöhemmin meidät\nkutsuttiin lunchille. Minä istuin prinsessan vieressä ja prinssi\nvastapäätä. Paitsi meitä olivat läsnä amiraali Bachmann, paikkakunnan\npääamiraali, prinssin ajutantti, eräs korvettikapteeni, jonka nimen\nolen unohtanut, kamariherra von Rumour, ja kaksi hovinaista, joista\ntoinen oli mecklenburgilainen neiti von Oertzen. Prinssillä oli\nrinnassaan suurristin krashaani. Keskustelu oli sujuvaa ja vilkasta,\nmutta etupäässä ei-poliittista. Prinssi kertoi paljon oleskelustaan\nTallinnassa edellisenä talvena ja keväänä. Eräs episodi, joka\nerityisesti näytti herättäneen hänessä mielenkiintoa oli suomalaisten\nsuorittama jäänmurtaja Volynetsin kaappaus ja aluksen tuominen\nTallinnaan, josta tapahtumasta hän päivällisen jälkeen näytti\nonnistuneita valokuvia. Mainittu alus oli ollut erittäin tärkeä\nSuomenlahdella suoritetuissa sotaliikkeissä. Ellei sitä olisi ollut,\nolisi tuskin onnistuttu laskemaan Brandensteinin joukkoja maihin\nLoviisaan. Tämän sotatoimen, joka oli varsin oleellisesti vaikuttanut\npunaisten vallan murtumiseen, oli prinssi suunnitellut hankittuaan\naikeelleen keisarin suostumuksen. Hän olisi itse mielellään matkustanut\nSuomeen, lähinnä Helsinkiin, mutta keisari oli poliittisista syistä\nkieltäytynyt antamasta suostumustaan, koska tahtoi välttää kaikkia\nväärinselityksiä. Pellingin osaston vaarallisesta, rasittavasta\nvaelluksesta jäitse Viron rannikolle teki prinssi laajasti selkoa\narvostellen erittäin kiittävästi osanottajien rohkeutta ja kestävyyttä.\nMukana olleen sairaanhoitajattaren neiti Ruinin urhokkuus oli sekin\nherättänyt hänessä kunnioitusta. Monivuotisesta ajutantistaan,\nkorvettikapteeni Reuterista, joka on Helsingissä syntynyt ja\npuolisuomalainen, lausui prinssi kunnioittavia ja myötätuntoisia\nsanoja. Reuter oli varmaan osaltaan herättänyt prinssissä mielenkiintoa\nmaatamme kohtaan. Vierustoverini prinsessan kanssa keskustelin\nkaikenlaisista asioista, m.m. käynnistäni Friedrichshofissa ja hänen\nsisarestaan, Venäjän keisarinnasta. Prinsessa uskoi varmaan tietävänsä,\nettä hän ja tsaarin tyttäret olivat elossa.\n\nPäivällisen jälkeen, nauttiessamme kahvia, jota tarjottiin prinssin\ntyöhuoneessa, keskustelin kauan hänen kanssaan ikkunan ääressä,\nnäköalanamme Kielinlahti. Keskustelu johtui koskettelemaan sotaa ja\nSaksan sisäpolitiikan uusinta kehitysvaihetta. Prinssi ei pelännyt\nvoimakasta vasemmalle kääntymistä, jota hän piti luonnollisena ja jonka\nhän uskoi olevan omansa kokoamaan Saksan kansaa. Hänen mielestään oli\nsiten torjuttu verisen vallankumouksen mahdollisuus. Kysyttyäni, kuinka\nkeisari suhtautui suureen suunnanmuutokseen, prinssi vastasi keisarin\nseuraavan tyynesti tapahtumain kehittymistä ja vakuutti, ettei hän\npohjaltaan ollut demokratialle ollenkaan vihamielinen. Sosiaalisissa\nuudistuksissa oli aina voitu luottaa keisarin harrastukseen ja\nmyötävaikutukseen, Hän korosti myöskin keisarin rauhanrakkautta ja\nhuomautti, että se hallitsijakuva, jota vastaan entente suuntasi\nhyökkäyksiään, oli aivan vääristelty.\n\nPrinssi oli ehdottanut, että lähtisimme kiertokäynnille satamaan ja\nKeisari Wilhelmin kanavan suulle. Sää tosin oli kolea ja sateinen,\nmutta ehdotus oli kumminkin siinä määrin houkutteleva, että me\nsuostuimme siihen kiitollisina. Prinssi jätti käytettäväksemme\nnopeakulkuisen moottorivenheensä ja hänen ajutanttinsa toimi\noppaanamme. Ajutantti oli aikaisemmin ollut sukellusvenheen päällikkönä\nja joutunut Englantiin sotavangiksi. Kaksi vuotta hän oli oleskellut\nsiellä vankileirissä yrittäen pari kertaa paeta, mutta onnistumatta.\nTekeytymällä mielenvikaiseksi hänen oli onnistunut päästä vaihtovankina\nHollannin kautta kotimaahansa. Aktiiviseen sotapalvelukseen hän ei\nsodan aikana voinut enää astua. Satamassa liikkuessamme kuljimme\nohi suurien veistämöiden, Germaniawerftin ja Kaiserwerftin,\njättiläissuurten laitosten, missä koko sodan ajan oli rakennettu\nsukellusvenheitä ja missä nytkin oli niitä kymmenkunta tekeillä. Koko\njoukko erimallisia sota-aluksia oli satamassa ankkurissa. Kaikki\ntuntui todistavan Saksan voimakkuutta, ja kumminkin sen kädet olivat\njo sidotut ja tyynen pinnan alla jo kuohui. Juuri Kielissä tapahtuivat\nmuutamia päiviä myöhemmin ne matruusimellakat, jotka aloittivat\nvallankumouksen.\n\nKanavan suulla katselimme sulkuja ja niiden kekseliäästi suunniteltuja\nteknillisiä laitteita. Astuimme sitte venheestä maalle ja palasimme\nautomobiilissä linnaan. Korkean isäntäväkemme seurassa nautimme\niltapäiväteen, jota prinsessa tarjoili, ja juttelimme puolisen\ntuntia, kunnes lähdimme asemalle. Minulle jäi mieluisa muisto tästä\ntutustumisestani saksalaiseen ruhtinasperheeseen, jossa tuntui\nvallitsevan kotoinen onni. Mutta miten nopeasti näinä aikoina\nmuuttuukaan kaikki! Viikkoa myöhemmin liehui Holsteinin linnan katolla\npunainen lippu, ja prinssin täytyi puolisoineen lähteä vaaranalaiselle\npakoretkelle kauniista, viihtyisästä kodistaan.\n\nEmme saaneet paikkoja Berliiniin menevään yöjunaan, joten jäimme yöksi\nHampuriin, Atlantic-hotelliin. Suuri, rauhan aikaan vilkasliikkeinen\nhotelli oli nyt hiljainen. Ruokasalissa istui vain muutamia vieraita.\nAlsterin seutujen kadutkin olivat jokseenkin autiot. Entisyyden\nja nykyisyyden välinen ero näytti minusta täällä suuremmalta kuin\nBerliinissä. Suuressa satama- ja kauppakaupungissa tuntui nelivuotisen\nsaarrostilan vaikutus ankarampana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuurristi ei ollut onnekas niille, joille minulla oli ollut kunnia\nse jättää. Keisari Wilhelm, prinssi Heinrich, Ludendorff, von\nHertling, Bunan, Talaat Pasha, kaikki he ovat muutaman viikon kuluessa\nkukistuneet tai on heidän ollut pakko poistua etualalta. Ainoastaan\nHindenburgin valtava hahmo on vielä säilynyt myrskyltä. Hän koettaa\nnyt johtaa voittamattoman armeijansa takaisin sen voitettuun ja\nnöyryytettyyn isänmaahan.\n\nBerliinissä marraskuulla 1918.\n\n\n\n\nLokakuun ja marraskuun päivät Berliinissä.\n\nKatkelmallisia muistiinpanoja.\n\n\nSattui niin, että olin Saksassa sekä maailmansodan alkaessa että sen\nlähetessä loppuaan. Suurempaa vastakohtaa kuin silloisten kesäpäivien\nja nykyisten syyspäivien välinen voi tuskin ajatella. Silloin korkea,\nkohottava tunnelma, yksimielinen kansa kokoontuneena ruhtinaansa\nympärille valmiina uhraamaan kaikkensa, isänmaan hyväksi. Nyt sotaan\nväsynyt kansa, joka tahtoo ennen kaikkea rauhaa, vailla keisaria ja\nruhtinaita, ei sotilaallisesti voitettuna, mutta sisäisesti särkyneenä\nja senvuoksi herpoutuneena ja kostonhimoisten vihollisten väkivallalle\nalttiina. Ne hyvät Saksan kansalaiset, joita kumoushuume ei ole saanut\nvaltoihinsa, ovat hiljaisia ja heidän päänsä on painuksissa. Heidän\nmielensä täyttää tuskainen suru sen häpäisyn johdosta, jonka esineeksi\nmaa ja kansa on saatettu.\n\nTuo kaikki tuli aivan äkkiä, odottamatta. Vielä elokuussa suhtautui\nkansa varsin luottavasti sotilaalliseen tilanteeseen; vakavasti\nuhkaavaan sisäiseen vaaraan ei uskottu. Lännessä tosin oli peräytyminen\nalkanut, mutta lohduttauduttiin ajattelemalla, ettei peräytymisen\nsinänsä tarvinnut suuria merkitä. Olihan Saksa voittanut kaikilla\nrintamilla ja sen joukot olivat kaukana vihollismaissa. Sotilashenkilöt\nvakuuttivat Siegfriedlinjaa mahdottomaksi puhkaista. Mutta kun\nSaksan joukot, joskin hitaasti, työntyivät yhä taaksepäin ja tappiot\nkasvoivat suuriksi, alkoi yleisössä syyskuun aikana ilmetä jonkinlaista\nlevottomuutta. Saksan sotilaallinen johto oli arvioinut Amerikan avun\nsekä laajuuteen että laatuun nähden liian vähäiseksi. Tankki-joukkoja\nvastaan ei voitu pitää puoliaan.\n\nSyyskuun viimeisinä päivinä saapui tieto Bulgarian Makedoniassa\nkärsimästä tappiosta. Olin silloin paluumatkalla Tallinnasta prinssi\nFriedrich Karlin seurassa, ja meistä tuo tuntui levottomuutta\nherättävältä Saksan takapoukon enteeltä. Muutamia päiviä myöhemmin\nsolmi Bulgaria aselevon ententen kanssa. Tämän liittolaisen\nhorjuva asema ja luopuminen oli odottamatonta kaikille muille\npaitsi todelliseen tilanteeseen perehtyneille ja teki kiusallisen\nvaikutuksen. Sen mukaan mitä minulle kertoi eräs henkilö, joka\noli elokuun lopussa Nauheimissä kohdannut kuningas Ferdinandin,\noli kuningas jo silloin ennustanut Bulgarian katastrofin ja\nlisännyt että hän valmistautui luopumaan kruunustaan ja että hänen\njälkeensä tekisi samoin keisari Kaarle ja sitten keisari Wilhelm.\nBulgarian luopuminen teki selväksi, että Turkinkin täytyi solmia\nrauha ja näytti luultavalta, että Itävaltakin pakotettaisiin\nliittolaiselleen uskottomaksi. Keskusvaltaliitto tulisi hajoamaan ja\nSaksa jäisi yksin vastustamaan monia vihollisiansa. Kun tuo äkkiä\nälyttiin, aljettiin epäillä valtakunnan johtoa ja sotilasjohtoa,\njoka oli uskotellut tilanteen olevan suotuisan eikä ollut ajoissa\nvoimakkaasti ja avoimesti työskennellyt rauhan saamiseksi. Jo\nelokuussa, 8 päivän tappion jälkeen, lienee johtaville henkilöille\nollut selvää, ettei keskusvaltojen sotilaallinen asema ollut enää\nkestävä. Mutta siitä vaiettiin. Pettymys ja masentuneisuus oli\nnyt sitäkin suurempi. Valtiopäiväin enemmistöpuolueet vaativat\nhallituksen parlamentarisoimista, jotta kansa siten koottaisiin\nyksimielisemmäksi ja tyytymättömyyttä estettäisiin kasvamasta liian\nvoimakkaaksi. Siten kokoonpannun hallituksen arveltiin myöskin voivan\nlähentyä liittolaisvaltoja rauhan tarkoituksissa helpommin kuin\nvallassaolevan imperialistisen. Kreivi Hertling ja von Hintze, joita\npidettiin liian taantumuksellisina, erosivat. Edellisen sijaan astui\nBadenin prinssi Max, jälkimmäisen sijaan Solf. Enemmistöpuolueiden\nvaltiopäiväedustajista valittiin uudet valtiosihteerit, niiden joukossa\nhuomatuimpana sosialisti Scheidemann.\n\nBadenin prinssin Maxin nimittäminen valtakunnankansleriksi herätti\ntyytyväisyyttä. Hänet tunnettiin jalosti ajattelevaksi ja mieleltään\nkansanvaltaiseksi henkilöksi. Minulle nimitys tuotti persoonallista\niloa, sillä tavatessani hänet vähän ennen sotaa olin oppinut\nmitä suurimmassa määrin kunnioittamaan hänen olemustaan ja hänen\nkatsantotapojaan, ja tätä kunnioitusta olivat vielä lujittaneet hänen\nmyöhemmin pitämänsä inhimillisen lämpimät puheet samoinkuin se seikka,\nettä hän oli maamme vilpitön ystävä. Prinssin katsottiin sitäpaitsi\nolevan jossakin määrin suosittu henkilö entente-maissa, joten hän\nnäytti soveliaalta aloittamaan Saksan taholta rauhanhankkeet. Hän piti\nneitsytpuheensa valtiopäivillä lauantaina lokakuun 5 päivänä. Sali,\nparvekkeet ja koroke olivat väkeä täynnä. Diplomaattiparvekkeella näin\nensi kerran Venäjän lähettilään Joffen, jonka mielenkiinto ilmeisesti\noli kovin vireillä. Nyt alkoi ensimmäinen näytös näytelmää, jota hän\noli odottanut ja jonka ohjaajia hän oli.\n\nJännittyneenä kuunneltiin tuota kirkkain äänin esitettyä puhetta,\njoka ilmoitti uutta olojen järjestystä. Yllättävänä tuli se puheessa\nmainittu tieto, että hallitus oli edellisenä yönä lähettänyt\nWilsonille rauhantarjouksen selittäen olevansa halukas hyväksymään\nhänen tunnetut 14 pykäläänsä ja samalla ilmaissut haluavansa aselepoa.\nViimeksimainittu seikka oli selvä erehdys ja saattoi Saksan paljoa\nepäedullisempaan asemaan kuin sotilaallinen ja sisäpoliittinen asema\nsilloin olisivat vaatineet. Prinssi Max oli vastustanut tätä askelta,\nmutta asiaa ei voitu hänen hallitukseen astuessaan enää korjata.\nVakuutettiin sotilasauktoriteettien ehdottomasti vaatineen, että\naselepotarjous oli tehtävä heti. Kerrottiin Ludendorffin hermojen\npettäneen ja hänen luulleen, etteivät joukot enää olleet hänen\nkäsissään. Kohta sen jälkeen sanottiin hänen havainneen erehtyneensä,\nmutta silloin oli jo ollut liian myöhäistä. Asian laita ei varmaankaan\nollut niin, vaan täytynee jokin muu selitys olla olemassa. Prinssi\nMaxin ja muiden pelko, että tarjous sekä maassa että maanrajain\nulkopuolella käsitettäisiin sotilaallisen heikkouden merkiksi,\ntoteutui. Keskustellessaan kanssani merkitsi salaneuvos Schiemann\naselevon vaatimuksen kohtalokkaimmaksi erehdykseksi, mitä Saksan\nhistoriassa oli tehty.\n\nSeurasi sitten Wilsonin ja Saksan hallituksen välinen noottienvaihto,\njoka vaikutti painostavasti ja mielialaa yhä lamaavasti. Lisääntyvä\nsisäinen heikkous ja vastustuskyvyn puute ilmeni muun muassa\nsiinä, että Saksan reunakansat alkoivat liikehtiä ja särkeä Saksan\nvaltakunnallista ehjyyttä. Lokakuun 23 päivänä pidetty valtiopäiväin\nistunto oli tässä suhteessa surullisen muistettava ja kiusallinen.\nRiippumattomat antoivat vallankumousnälälleen täyden vallan.\n\nSaman päivän iltana minä olin poliittisen keskiviikkoseuran\nkokouksessa. Olisi ehkä ollut hienotunteisempaa pysyä poissa,\nsillä tässä poliitikkopiirissä vallitsi itsetutkistelun mieliala,\npaljastettiin omia virheitä ja hairahduksia, mikä ei tietenkään\nollut tarkoitettu syrjäisiä varten. Minuun vaikutti tuo vilpitön\nkeskustelu tyynellä objektiivisuudellaan, jota olen yhä enemmän\noppinut Saksan kansassa tuntemaan sen voimana, mutta tavallaan\nmyöskin sen heikkoutena. Minusta tuntui silloin kuin voisi Saksa\nkantaa vastoinkäymisensä tyynin mielin ja pysyä pystyssä. Vanhan\nbremeniläisen, kunnon Jacobin seurassa käyskelin keskustellen illan\nkokouksesta saaduista vaikutelmista. Hän oli huolissaan, mutta katseli\nkuitenkin luottavasti tulevaisuuteen.\n\nDemokraattiseen suuntaan käyvät reformit hyväksyttiin valtiopäivillä\nnopeasti toinen toisensa jälkeen ja kaikki näytti lupaavalta.\nLuultiin voitavan ehkäistä kumous. Mutta keisarin luopumista koskevat\nvaatimukset kävivät yhä suoranaisemmiksi ja voimakkaammiksi.\nOlihan Wilson viittaillut siihen suuntaan, että tuo oli rauhan\nehtona. Kruunusta luopumisen hyötyä koskevat mielipiteet olivat\nkumminkin kovin erilaiset. Ei ainoastaan vanhoilliselta vaan myöskin\nvapaamieliseltä porvarilliselta taholta pelättiin valtakunnan\neheyden siten joutuvan vaaranalaiseksi ja seurauksena olevan yleisen\nromahduksen. Osa enemmistösosialistejakin oli epäröivällä kannalla.\nKuka tulisi keisarin seuraajaksi? Kruununprinssi ei ollut suosittu.\nTasavallan ajatusta ei ainakaan lausuttu julki. Scheidemann lähetti\nvaltakunnankanslerille kirjelmän, jossa hän selitti keisarin luopumisen\nvälttämättömyyttä, mutta hallitsija ei tahtonut pettää kansaansa\nhädän hetkellä. Lokakuun 28 päivänä hän antoi julistuksen, jossa\nilmaisi myöntyvänsä valtiomuodonmuutoksiin ja joka päättyi seuraaviin\nsanoihin: \"Keisarinvirka on kansan hyväksi suoritettavaa palvelusta.\nVapauttakoon siis uusi järjestys kaikki hyvät voimat, joita kansamme\ntarvitsee kestääkseen ne kovat koettelemukset, joiden alaiseksi\nvaltakunta on joutunut, ja päästäkseen varmoin askelin kulkemaan\npimeästä nykyhetkestä kohti valoisaa tulevaisuutta.\" Valtaistuimen\nkorkeudesta kaikuvat kauniit sanat eivät kumminkaan enää tehonneet.\n\"Uutta järjestystä\" ryhdyttiin toteuttamaan melkeinpä kaamean hurjassa\ntahdissa. Mutta se tuli liian myöhään. Maaperän olivat jo uurtaneet\nosalta sodan pitkät kärsimykset ja puutteet, joista olemassaoleva\nyhteiskuntajärjestys sai vastata, osalta salainen propaganda. Samaan\nsuuntaan vaikuttavia tekijöitä olivat Itävallan poliittinen hajoaminen,\nsotilaallinen raukeneminen ja luopuminen liittolaissuhteesta\nsekä uusissa itsenäisissä valtioissa ilmenevät kumoukselliset ja\nbolshevistiset virtaukset.\n\nOli jo kauan kuiskailtu, että Berliinissä oleva, Joffen johtama Venäjän\nlähetystö muodosti tyyssijan, josta käsin harjoitettiin kumouksellista,\njopa suorastaan bolshevististakin kiihoitustyötä työläisten, sotilaiden\nja Saksassa olevien sotavankien keskuudessa. Lentolehtisiä, jotka\nnähtävästi olivat Venäjällä painettuja ja salaa rajan yli kuljetettuja,\nlevitettiin kaikkialle Saksaan. Otaksuttiin, että ne olivat saapuneet\nkuriiritavarana Venäjän lähetystöön, josta asiamiehet, venäläiset ja\nsaksalaiset, levittivät niitä edelleen tehdaspaikkoihin, kasarmeihin,\nvieläpä rintaman läheisyydessä olevien työläistenkin keskuuteen.\nHampurissa ja Länsi-Saksassa oleskelevat suomalaiset työmiehet —\nent. jääkäreitä y.m., yhteensä n. 200 — saivat hekin säännöllisesti\nPietarissa ilmestyviä \"Vapaus\" ja \"Kumous\" lehtiä sekä \"Viesti\" lehteä\nTukholmasta. Meidän onnistui, joskin myöhään, todeta, että tiet\njohtivat tässäkin Venäjän lähetystöön. Eräs suomalainen (Keto) oli\nväärällä nimellä otettu lähetystön palvelukseen, luultavasti lähinnä\näskenmainittua tehtävää varten. Hän matkusti usein Berliinin ja\nHampurin väliä ja lienee käynyt tavan takaa Tukholmassakin.\n\nVirallisissa piireissä osoitettiin kumminkin suvaitsevaisuutta ja\nmerkillistä pitkämielisyyttä Unter den Lindenin varrella olevaa\nruttopesää kohtaan, joten Wilhelmstrassea vastaan tähdätyt salahankkeet\nsaivat esteettömästi jatkua. Saksalaiset, jotka monesti noudattavat\nmelkein lapsellisen suorasukaista säännönmukaisuutta, eivät tahtoneet\nmielellään uskoa, että diplomaattista luottamusta käytettiin siinä\nmäärässä väärin. Ulkoasiainministeriössä Joffella oli ystäviä, joskaan\nei hengenheimolaisia. Niihin kuului m.m. virkavaltaisesti mahtava\nsalaneuvos Kriege. Hän se Joffen kehoituksesta vaati Suomessa vangitun\nneuvostomiehen Kamenevin vapauttamista, uhaten melkein ryhtyvänsä\npakkotoimenpiteisiin, ellei niin tapahtuisi. Kriege vakuutti minulle,\nettä kysymyksessäoleva henkilö, kierosta maailmankatsomuksestaan\nhuolimatta, on sympaattinen henkilö ja että olisi vahinko, jos hän\ntuhoutuisi vankilassa. Saman hyvän vaikutelman hän ilmeisesti oli\nsaanut Joffestakin. Hän luuli kykenevänsä vaikuttamaan Venäjän\nneuvostoherroihin ja kuitenkin viimeksimainitut pettivät hänet —\nvarsin tavallinen, Saksan diplomatiaa kuvaava seikka. Mutta sattui\nsitten — ja sattumassa näytti piilevän ajatusta — että eräs herra\nJoffen epäiltävistä kuriirilaatikoista särkyi vaunusta nostettaessa\nFriedrichstrassen asemalla ja paljasti suuret määrät vertatihkuvia\nlentolehtisiä. Eräs niistä näytettiin minulle ulkoasiainministeriössä.\nSiinä oli kiihoittavana otsakkeena: \"Vaviskaa te verikoirat ja kansan\nmurhaajat\", ja sisältö oli sen mukainen. Nyt, marraskuun 7:ntenä,\nkuljetettiin Venäjän lähetystön henkilökunta (70 henkeä!) tuota\npikaa ylimääräisellä junalla rajalle. Sen toiminta oli kuitenkin\njo kantanut hedelmää. Aseita ja rahojakin oli tuon venäläisen\nvaltionlaitoksen välityksellä sijoitettu oikeihin käsiin. Vallankumous\noli määrätty tapahtuvaksi Saksassa marraskuun 6:ntena, Venäjän\nbolshevikivallankumouksen vuosipäivänä. Joffe ei saanut sitä nähdä\nBerliinissä, missä se viivästyi muutamia päiviä.\n\nMarraskuun 3 päivänä puhkesi Kielissä matruusimellakoita, jotka\njohtivat katukahakkoihin. Tuskin viikkoa aikaisemmin olin käynyt\nmainitussa kaupungissa havaitsematta mitään, mikä olisi voinut\nilmaista myrskyn olevan tulossa. Liike sai kumouksellisen luonteen, ja\nkapinalliset anastivat vallan käsiinsä. Se levisi seuraavina päivinä\nmuihin Pohjois-Saksan kaupunkeihin, Hampuriin, Lyypekkiin, Hannoveriin\ny.m., joissa muodostettiin sotilas- ja työmiesneuvostoja venäläiseen\nmalliin. Oli ilmeistä, ettei tämä kaikki johtunut satunnaisista syistä,\nvaan oli hyvin valmisteltua. Etelä-Saksankin kaupungeissa, varsinkin\nMünchenissä, pääsi kumousliike vauhtiin. Alkoi näyttää peloittavalta.\nBerliinissä oli kuitenkin ulkonaisesti rauhallista, joskin ankara\njännitys tuntui. Keisarin luopumista eivät nyt vaatineet ainoastaan\nsosiaalidemokraatit vaan myöskin edistyspuolue ja osa keskustaa.\nSosiaalidemokraattinen puolue ja sen eduskuntaryhmä asettivat\nmarraskuun 7:ntenä hallitukselle uhkavaatimuksen, jossa m.m. vaadittiin\nkeisaria ja kruununprinssiä eroamaan ennen seuraavaa puolenpäivän aikaa.\n\nKävin näinä päivinä tapaamassa useita henkilöitä, osalta kuullakseni\ntäsmällisiä tietoja tapauksista, osalta saadakseni vaikutelmia\nmielialasta. M.m. olin 7 päivänä historiantutkijan, salaneuvos\nSchiemannin luona. Hän istui puolipimeässä kirjoituspöytänsä ääressä\nja oli aivan masentunut. \"Te tulette murheellisella hetkellä. Saksa\nmurtuu nyt\", kuului hänen tervehdyksensä. \"Suuri työmme hajoaa\npirstoiksi, meidän täytyy jälleen alkaa alusta!\" Minä jätin hänelle\nSuomen vapaudenristin, jonka hän otti vastaan suuren ajan muistona,\nrakkaana mutta kaihomieltä herättävänä. Mitä Suomeen tulee, pelkäsi\nhän bolshevikivaaraa, kun Saksan suoma tuki todennäköisesti tulisi\nkatoamaan, ja pahoitteli, ettemme olleet aikaisemmin hankkineet\nitsellemme kuningasta ja että olimme tavoitelleet sellaista\nhallitsijasukua, jota entente ei milloinkaan hyväksyisi. Vielä\nhuolestuneempi hän oli Itämerenmaakuntiin nähden, joissa hän hiljattain\noli käynyt Tarton uudelleen eloonelpyneen yliopiston kuraattorina.\n\nSamana päivänä kävin tervehtimässä uskollista ystäväämme von Hülseniä.\nHänkin oli sangen masentunut, osalta siitä syystä, että me suomalaiset\nolimme pettyneet toivoessamme Saksalta lujaa tukea tulevaisuutemme\nluomisessa. Hänen samoinkuin Schiemanninkin mielestä oli luonnollista\nja välttämätöntäkin, että me vallitsevassa poliittisessa tilanteessa\nsolmisimme hyvät suhteet Englantiin. Käydessäni yleisesikunnassa von\nHülsenin puheilla näin siellä ensi kerran suuren ulko-oven ulko- ja\nsisäpuolella aseistettuja vartioita. Valmistauduttiin mahdollisten\nyllätysten varalle.\n\nSeuraavan päivän, marraskuun 8:nnen, iltana olin\nulkoasiainministeriössä salaneuvos Trautmannin puheilla osaksi\nsaadakseni aikaan sodan puhjetessa takavarikoituja suomalaisia\nmiljoonia koskevan lopullisesti sitovan ratkaisun, ennenkuin se kenties\nolisi liian myöhäistä, osaksi hankkiakseni tietoja vallitsevasta\ntilanteesta. Hän ei tietänyt paljoakaan uutta. Keisarin luopumisesta\nei vielä tiedetty mitään varmaa. Trautmann pelkäsi sisäistä sekasortoa\nkävipä sitten niin tai näin. Pois lähtiessäni tapasin portaissa\nulkoministeri Solfin, joka oli juuri matkalla kabinetinistuntoon\nvaltakunnankanslerin palatsiin. Vaihdoimme jonkin sanan, ja Solf\nlausui m.m.: \"Teidän kansanne tahtoo saada kuninkaan, meidän kansamme\non aikeissa poistaa ruhtinaansa.\" Tuo kuulosti alakuloiselta. Siinä\nistunnossa, johon hän meni, hallitus luultavasti omaksui lopullisen\nkannan kruunusta luopumista koskevassa kysymyksessä.\n\nMarraskuun 9 päivän aamuna Berliini oli, ainakin keskusosiltaan,\naivan samannäköinen kuin ennenkin. Sanomalehdet ilmestyivät kuten\ntavallisesti eivätkä sisältäneet mitään tiedonantoa keisarin\nluopumisesta. Mutta puolenpäivän tienoissa ilmoitettiin B. Z:ssa\nja lisälehdissä, että keisari ja kruununprinssi olivat luopuneet\nvaltaistuimesta. Uutinen otettiin vastaan vakavasti ja vaieten. Saksan\nvaltakunta oli ilman hallitsijaa. Jos kruunusta-luopuminen olisi\ntapahtunut pari päivää aikaisemmin olisivat asiat ehkä kehittyneet\ntoisin. Mutta nyt oli vallankumous jo alkanut, ennenkuin tämä tosiasia\noli olemassa. Mitään luopumisasiakirjaa ei julkaistu. Sitä ei ollut\nsilloin vielä annettukaan.\n\nVallankumousliike oli alkanut Berliinissä aamulla, yht'aikaa eri\npaikoissa, mikä osoittaa, että noudatettiin annettua merkkiä. Kuten\nmyöhemmin saatiin tietää, toimivat vallankumouksen ensimmäisinä\njärjestelijöinä riippumattomat sosiaalidemokraatit ja Liebknechtin\nryhmä, eivätkä enemmistösosialistit. Etukaupunkien työläisjoukot\nlähtivät liikkeelle, tunkeutuivat kasarmeihin ja suostuttivat\nsotilaita liittymään \"vapausliikkeeseen\", mikä yleensä onnistuikin.\nVakavanlaatuisia yhteentörmäyksiä ei sattunut. Vahtipalvelusta\nhoiti kaupungissa m.m. 4 jääkäripataljoona, joka hiljattain oli\npalannut Suomesta, mitä seikkaa Vorwärts erikoisesti korosti. Sen\nmiehistö saapui Vorwärtsin taloon ja ilmoitti asettuvansa aseineen ja\nampumavaroineen \"kansan\" käytettäväksi. Työmiehet varustettiin aseilla.\nSotilas- ja siviilihallinto tahtoi välttää sisäistä sotaa, ja siten\noli vastustus poissa. Päävahti, poliisikonttori, valtiopäivätalo ja\nmuut julkiset rakennukset miehitettiin. Poliisimiehistö riisuttiin\naseista. Eräs joukko, Liebknecht etunenässä, tunkeutui linnaan ja nosti\npunaisen lipun. Puolenpäivän ajoissa lakkautettiin raitiotieliikenne\nja julistettiin yleislakko. Enemmistösosialistitkin olivat jo yhtyneet\nliikkeeseen. Sosiaalidemokraattiset hallituksen jäsenet olivat aamulla\nluopuneet hallituksesta odottamatta, mitä vaikuttaisi se keisarin\nluopumista koskeva uhkavaatimus, jonka he olivat jättäneet. Tämänkin\nilmoitti B. Z. klo 1 ja lisäksi, että valtakunnankansleri prinssi Max\noli eronnut ja jättänyt virkavaltuutensa valtiopäiväin päävaliokunnan\npuheenjohtajalle sosiaalidemokraatti Ebertille.\n\nKlo 3:n tienoissa lähdin astelemaan pitkin Potsdamerstrassea\nnähdäkseni, millainen elämä keskikaupungin kaduilla vallitsi. Paljon\nihmisiä oli liikkeellä ja yleisö näytti osaksi varsin vakavalta,\nosaksi hermostuneelta. Pian näkyi tuttuja svaboda-kuvia. Alkoi vieriä\nesiin kuorma-autoja täynnä sotilaita, matruuseja ja aseistettuja\nsiviilimiehiä. Toisissa oli revolveritykkejä katolla. Joku tai jotkut\nmiehistä heiluttivat punaista lippua. Automobiileista kohotettiin\nhurraa- ja eläköönhuutoja tasavallalle, mutta yleisö, johon innostus\nei tarttunut, vastasi niihin sangen laimeasti. Ensimmäisen kohtaamani\nautomobiilin etualalla seisoi venäläinen sotavanki pitämässä huolta\ntoitottamisesta. Kaikki, mitä näin, oli siinä määrin samanlaista kuin\nSuomessa kokemamme vallankumousnäytelmä, että se herätti minussa\nmelkein fyysillistä inhoa. Se oli Venäjän vallankumouksen ulkokohtaista\njäljitelmää eikä mitään berliiniläis-fantasian tuotetta. Mutta ne\njulistukset, joita jaeltiin, eivät olleet kiihoittavia eivätkä\nvertatihkuvia vaan pikemmin ohjaavia ja tyynnyttäviä. Eräässä niistä\noli otsakkeena \"Me ja bolshevikit\", ja siinä määriteltiin lyhyin\nlausein Saksan vallankumouksellisten ja Venäjän bolshevikien välinen\nero. Se päättyi seuraavin sanoin: \"Me tahdomme rauhaa. Bolshevismi\njohtaa kansalaissotaan.\" Eräs toinen julistus teroitti mieliin\n\"itsekuria ja järjestystä\".\n\nSamaan aikaan oli suuria ihmisjoukkoja kerääntynyt valtiopäivätalon luo\nniille paikkeille, missä jättiläiskokoinen Bismarckin patsas kohoaa.\nSiellä esiintyi Scheidemann julistaen tasavallan astuneen voimaan.\nSieltä lähti osa kansanjoukkoa lähellä olevaan yleisesikuntaan, jonne\nsotilaat astuivat velvoittaen upseereja poistamaan sotilaalliset\nmerkkinsä. Kuten von Hülsen myöhemmin kertoi, tapahtui tuo kaikki\nrauhallisesti ja siivosti. Sama vaatimus esitettiin kaikille\nupseereille, missä hyvänsä heitä kohdattiinkin. Taloissa, joissa\nupseereja otaksuttiin olevan piilossa, pantiin toimeen tarkastus,\nillalla samoin kaikissa suuremmissa ravintoloissa. Siis aivan kuin\nmeillä, se vain erona, ettei upseerien murhia sattunut. Illalla ja\nyöllä oli laukaustenvaihtoa linnan, yliopiston ja kuninkaallisen\nkirjaston seuduilla, missä vallankumouksellisia joukkoja vastaan oli\nammuttu. Osa upseereja ja \"Jugendwehrin\" jäseniä yritti aktiivisesti\nvastustaa vallankumousta, mutta heillä ei ollut minkäänlaisia voiton\ntoiveita.\n\nSeuraava päivä, marraskuun kymmenes, Berliinin punainen sunnuntai, oli\nvielä varsin levoton. Aamulehdet toivat mukanaan yllätyksen, jota ei\njuuri sovi sanoa mieluiseksi: \"Lokalanzeiger\" esiintyi nimellä \"Die\nrote Fahne\" ja puolivirallinen \"Norddeutsche allgemeine Zeitung\" oli\nsaanut nimen \"Die Internationale\". Liebknechtin kannattajat olivat\nmiehittäneet lehtien toimitus- ja painohuoneistot. Tämä väkivalta\nkumminkin lopetettiin jo parin päivän kuluttua. Laukaustenvaihto jatkui\nlinnan tienoilla, valtiopäivätalon luona ja Potsdamer Platzilla,\naiheuttamatta kumminkaan huomattavaa verenvuodatusta. Syynä lienevät\nolleet provokaattorit, jotka talojen katoilta ampuivat yleisön\njoukkoon pitääkseen siten yllä levottomuutta. Vallankumoustunnelma\noli vielä ilmassa. Suuria kansanjoukkoja näkyi liikkeellä, ja\npunaiset voimavaunut ajaa suhistivat yhä pitkin katuja. Sää oli\nsäteilevän kaunis, liian kaunis vallankumoussääksi. Jatkoin kävelyäni\nBrandenburger Thor'ille saakka. Siellä ja pitkin koko Unter den\nLindeniä, Adlon-hotellista alkaen, liehui punaisia lippuja, ja\nvaltiopäivätalokin loisti punaisena. Mutta voitonpatsaan jumalatar ei\nollut vielä omaksunut vallankumouksen merkkiä, ja sen edessä seisoi\n\"rautainen Hindenburg\", hajasäärin ja vakaana kuten ennenkin, katse\nsuunnattuna Siegesallee'seen päin.\n\nVäkijoukkojen kaduilla parveillessa levitettiin lisälehtien avulla\ntietoa luonnottoman ankarista aselevonehdoista. Se otettiin vastaan\nalistuneesti ja vaieten, milloin se ei hukkunut vallankumoushuumeeseen.\nSieltä täältä kuului katkeria tai halveksivia lausuntoja. Vallankumous\noli herpaissut kansan, joka kaiketi muuten olisi kerääntynyt panemaan\näänekkään vastalauseensa alentavia ehtoja vastaan tai ehkäpä noussut\ntoimimaan. Wilsoniin, hänen tahtoonsa ja valtaansa luottaen oli\nhyväksytty hänen rauhanohjelmansa ajattelematta, ettei entente halunnut\nrauhaa ilman tuhoamista, ja nyt oli Saksa ehdottomasti jätetty\nvihamielisimpien vastustajiensa, Ranskan ja Englannin armoille. Ne\nolivat valinneet ehtojensa esittämiselle soveliaan ajankohdan. Saksan\nmahtava ja kelpo kansa oli joutunut raskaan ja traagillisen kohtalon\nalaiseksi. Se oli liiaksi rasittunut epätasaisessa taistelussaan\nja kaatui nyt ulkoapäin aikaansaatuun vallankumouksen salajuoneen.\nTraagillisuuden tuntoa kannatti tuona päivänä kasautuneiden\nonnettomuuksien koko painokkuus.\n\nSamana päivänä neuvottelivat eräät lähetystöpäälliköt niistä\nsuojelustoimenpiteistä, joihin ehkä olisi ryhdyttävä lähetystöihin\nja niiden henkilökuntiin nähden. Me päätimme odottaa tapausten\nkehittymistä, mutta katsoimme kuitenkin olevan syytä kunkin\nlähetystön asettaa oma valtakunnanlippunsa näkyväksi merkikseen.\nUlkoasiainministeriön välityksellä piti meidän saada uudelta\nhallitukselta suojapassit, jotka seuraavana päivänä tosiaankin\nmeille jätettiin. Myöskin lähetystön automobiilia varten hankin\nloukkaamattomuustodistuksen. Kun se marraskuun 11 päivänä oli\nodottamassa valtiopäivätalon edustalla, pakottivat eräät sotamiehet\nkuljettajan viemään heidät konekivääreineen toiseen kaupunginosaan.\nSe päästettiin kumminkin kohta senjälkeen vapaaksi. Joitakin ryöstöjä\nja pakko-ottoja tapahtui seuraavina öinä, todennäköisesti vankiloista\nvapautuneen roskaväen toimesta, mutta ne lakkasivat pian, kun muutamia\nroistoja oli ammuttu verekseltä.\n\nEräs pieni vallankumouspäivien syrjäkohtaus, joka koski Suomen\nlähetystöä, sopii tässä mainita, 11 päivän vastaisena yönä klo 2 soitti\nminulle eräs herrasmies, joka sanoi olevansa Stettiner Bahnhofin\npäällikkö. Hän ilmoitti, että 15 suomalaista, niiden joukossa minun\npoikani, oli illalla saapunut sinne Rügenistä, missä heitä oli\nkoulutettu lentoupseereiksi. He olivat nyt kotimatkalla. Heidän\narveltiin saapuneen vastavallankumouksellisessa tarkoituksessa, jonka\nvuoksi heidät oli pidätetty ja heidän matkatavaransa takavarikoitu.\nAsia järjestettiin niin, että heidät piti yöksi viedä johonkin\nhotelliin, jossa he saisivat olla vartioituina, kunnes lähetystö\nseuraavana päivänä ehtisi asian selvittää. Poikani sai luvan tulla\nasuntooni. Hän saapui suuressa rämisevässä kuorma-autossa, sotamiehen\nseuraamana, yön hiljaisuudessa. Syytä siihen, että nämä nuoret\nmiehet olivat tuntuneet epäiltäviltä, ei saatu oikein selville,\nmutta luultavasti aiheutui asia siitä, että he olivat pyrkineet\nasumaan Baltic-hotelliin. Siellä näet luultiin samana iltana\npidettävän vastavallankumouksellinen upseerikokous. Yön hetket olivat\nolleet heille sangen seikkailurikkaat, mutta he suhtautuivat koko\njuttuun humoristisesti, varsinkin kun olivat päässeet hupaisesti\ntutustumaan vallankumouksen alussa vallinneeseen sekasortoon, johon\nhe olivat äkkiarvaamatta pulahtaneet. Vallankumouksellinen into ja\nyksinkertaisuus oli kumminkin sotkenut asian siinä määrin, että kesti\nmuutamia päiviä, ennen kuin kaikki saatiin oikealle tolalle. Oli\nesitetty sellainenkin vaatimus, että nämä nuoret miehet oli pidätettävä\npanttivankeina, kunnes Suomessa vangitut saksalaiset vapautettaisiin!\nEräässä itävaltalaisessa tai unkarilaisessa lehdessä lienee ollut\nuutinen, jonka mukaan joukko suomalaisia oli saapunut Berliiniin\ntaistelemaan vallankumousta vastaan.\n\nJo sunnuntai-aamuna olivat eri tehtaiden työläiset ja eri rykmenttien\nsotilaat kokoontuneet kukin osaltaan valitsemaan edustajia siihen\nsuureen kokoukseen, joka saman päivän iltapuolella pidettiin Buschin\nsirkuksessa. Siellä valittiin toimeenpaneva valiokunta (Vollzugsrat)\nja varsinainen hallitus (Rat der Volksbeauftragten). Riippumattomat\nsosialistit olivat toivoneet Liebknechtin johtamaan varsinaisten\nbolshevikien eli spartakus-ryhmän avulla voivansa vallita tilannetta\nkokouksessa, mutta epäonnistuivat. Varsinkin sotilaat asettuivat hyvin\njyrkästi vastustamaan äärimmäisyysaineksia, vaativat järjestystä\nja yksimielisyyttä eivätkä tahtoneet antautua välineeksi, jonka\navulla jokin radikaalipoliittinen ryhmä olisi kiivennyt valtaan.\nTuloksena oli, että ryhmät esiintyivät tasa-arvoisina vaaleissa.\nKansanvaltuutetuiksi valittiin kolme enemmistösosialistia, Ebert,\nScheidemann ja Landsberg, sekä kolme riippumatonta, Haase, Dittmann\nja Barth, joista viimeksimainittu oli epämiellyttävä intoilijatyyppi.\nErikoisaloja hoitavain entisten ministerien piti pysyä viroissaan\nneuvonantajina ja teknillisinä avustajina.\n\nMaanantaina 11 päivänä alkoi Berliinissä jälleen raitiotieliikenne\nja yleislakko lopetettiin. Siviilikaartien oli jätettävä takaisin\naseensa ja vartiopalvelukseen ryhtyivät sotilaat (Sicherheitsdienst).\nUlkonainen elämä tyyntyi pian, ja nyt, viikkoa myöhemmin, on Berliini\nmelkein täydellisesti entisen näköinen. Punaiset liputkin ovat\nhävinneet melkein kokonaan. Niitä näkee ainoastaan joissakin julkisissa\nrakennuksissa.\n\nSitä pelkoa, että vallankumous myöhemmissä vaiheissaan muodostuisi\ntäällä samanlaiseksi kuin Venäjällä, ei näytä nykyään tarvitsevan\nottaa lukuun. Mielipiteiltään terveet, kuriin tottuneet ja järjestystä\nrakastavat enemmistösosialistit ovat — joskaan ei niin päättävästi ja\nlujasti kuin suotavaa olisi — ottaneet johdon käsiinsä ja hallinnon\nporvarilliset voimat toimivat mukana. Virkamiehet jäävät paikoilleen\nja osoittautuvat lojaalisiksi uutta demokraattista järjestystä\nkohtaan. Tosin voi ennustaa syntyvän hankausta eri ryhmien edustajain\nsekä kansanvaltuutettujen ja toimeenpanevan neuvoston kesken,\njoka viimeksimainittu on kokoonpanoltaan ankaran radikaalinen,\nmutta äärimmäisen vasemmiston, Liebknechtin ja Rosa Luxemburgin\ntyöläisyleisön kommunistiset ja anarkistiset lauseparret, joissa\npuhutaan köyhälistön diktatuurista ja maailmanvallankumouksesta,\nvoivat tuskin päästä määräävästi vaikuttamaan. Melua ja hälinää nämä\nbolshevikit kyllä tulevat aiheuttamaan, mutta ilman mainittavaa\nmenestystä. Hyvää tukea toivoo hallitus saavansa kotiinpalaavista\nrintamasotilaista, jos vain paluumarssi ja rauhankannalle asettaminen\nsujuu onnellisesti. Sitä sopii toivoa, kun Hindenburg miehineen\non asian johdossa. Kansalliskokouksen koollekutsuminen näyttää\nvarmalta, ja jos siihen kerran päästään, on valtiollinen järjestys\ntodennäköisesti pelastettu, joskin se tulee muodoltaan suuresti\npoikkeamaan siitä järjestyksestä, jonka varassa Saksan valtakunta on\ntähän asti pysynyt koossa. On tietenkin pidettävä todennäköisenä, että\nSaksasta muodostuu tasavalta, ehkäpä sosialistinen.\n\nSisäpoliittiset vaikeudet voitaneen voittaa, mutta paljoa\nhuolestuttavampi on se vaara, joka uhkaa taloudellisella alalla.\nElintarpeiden ja teollisuudessa käytettäväin raaka-aineiden puute,\nrikkaimpien Saksan teollisuusseutujen valtaaminen ehkäpä valtakunnan\nyhteydestä irrottaminenkin, työläisten suunnattomasti kohonneet\npalkkavaatimukset, kulkuneuvojen riittämättömyys ja kuluneisuus\nsekä entente-valtojen tunnottoman ankarat vaatimukset ja saarron\njatkuminen — kaikki tuo tulee yhteisesti aiheuttamaan mitä vakavimman\nahdinkotilan, ehkäpä johtamaan täydelliseen tuhoon. \"Mutta\", sanoi\nminulle eräs huomattava liikemies Venäjän tilaa ajatellen, \"parempi\non kauhistava loppu kuin loputon kauhistus\". Ihmeen tyynesti ja\nalistuneesti kantaa Saksa traagillisen kohtalonsa. Harvoin kuulee\nilmaistavan valitusta tai epätoivoa, katkeruutta kohtalolle\ntai vihaisia syytöksiä vihollisia vastaan heidän rajattoman\ntunnottomuutensa johdosta. Usein tulee sitävastoin näkyviin syvälle\nsaksalaiselle mielenlaadulle ja objektiivisuudelle ominainen tyyni\nitsetutkistelu ja itsesoimaus. \"Me olemme varmaan kovin erehtyneet,\nkoska tuollaiset katastrofit ovat tulleet osaksemme. Samantekevää,\najattelemmeko sodan onnetonta loppua rajojemme ulkopuolella tai\nääretöntä valtiossamme tapahtunutta mullistusta.\"\n\nOn sanottu, että ainoastaan Saksan kansa hakee herostraattisesti\nnauttien raiskaa omasta silmästään tahtomatta nähdä malkoja\nvihollistensa silmissä. Tämä hyve tai heikkous, miten sitä\ntahtonemmekin määritellä, ei liene milloinkaan ilmennyt niin räikeänä\nkuin suuren, sodan loppuessa sattuneen katastrofin yhteydessä. Moni\nsaksalainen on osoittanut olevansa kyllin lapsellinen uskoakseen, että\nviholliset antaisivat arvoa näille itsesoimauksen ilmauksille. He\nkäsittävät ne vain heikkoudeksi. Englannille ja Ranskalle ominainen\nvoimakas kansallistunto ja suuri kansallisylpeys ei ikävä kyllä ole\nmikään ratkaiseva valtatekijä Saksassa.\n\nSaksan kohtalo surettaa sanomattomasti. Sääli voi olla hyvä, mutta\nSaksan kansa kaipaa ennen kaikkea myötätuntoa. Mutta mistä on sitä\nlöydettävissä tässä ententen järjestelmällisten valheiden eksyttämässä\nmaailmassa? Uskallan toivoa, että Suomen kansa pysyy vakaumukseltaan\nja tunteiltaan uskollisena auttajalleen senkin jälkeen kuin miekka on\nkirvonnut sen kädestä, uskollisena ainoalle kansalle, joka sodan aikana\non toiminnallaan osoittanut olevansa Suomen ystävä.\n\nBerliinissä marraskuun 16 p:nä 1918.\n\n\n\n\nLyhyt luku Ludendorffista.\n\n\nLähinnä keisaria joutui Saksan onnettomuuksien vuoksi pahimmaksi\nsyntipukiksi Ludendorff, toinen niistä kahdesta sotapäälliköstä,\njoita on yhteisesti ennen kaikkia kiitettävä Saksan maailmansodassa\nsaavuttamasta menestyksestä ja joiden onnistui pidättää vihollisen\nsotajoukot isänmaansa rajojen ulkopuolella, joten sodan suoranaiset\nhävitykset eivät kohdanneet sitä. Vaikka hänen sotilaallista\nneroaan ihailtiinkin ja vaikka hänen hyökkäys- samoinkuin\npuolustussuunnitelmansakin menestyivät loistavasti, ei hän kumminkaan\nollut milloinkaan siinä määrin kansan suosiossa kuin Hindenburg.\nViimeksimainitussa tavallaan ruumiillistui se, mikä saksalaisessa\nkansallisluonteessa on tervettä, hyvää ja velvollisuudentuntoista. Hän\noli sodan ihanteellinen hahmo. Ludendorff taas edusti sotilaallista\ntaitavuutta ja voimaa; hän oli \"toimintavoiman keskus\". Kun\nvastoinkäymisten aika tuli ja \"militarismiin\" kohdistuva vastavaikutus\nalkoi ilmetä, suuntautui tyytymättömyys ja pettymys häneen, koska hän\noli sotilaspuolueen varsinainen johtaja. Arveltiin, ettei hän ollut\nainoastaan Saksan sotilaallinen diktaattori, vaan myöskin poliittinen\nylivaltias, ja jossakin määrin tuo olikin totta. Hänen omain lahjojensa\nlaajentumisvoima oli kenties syynä siihen, ettei hän jäänyt pelkäksi\nsotilaaksi kuten Hindenburg, mutta varmaan vaikutti vieläkin enemmän\nse, että Saksalta poliittisella alalla puuttui johtavassa asemassa\nolevia tarmokkaita ja tarkoitusperistään tietoisia miehiä, josta syystä\nhän pääsi voitolle siviili- ja sotilasjohdon välisessä äänettömässä\ntaistelussa. Oli miten oli, laajoissa kansankerroksissa hänet\nkumminkin katsottiin ennen muita vastuunalaiseksi Saksan politiikan\nhaaksirikosta. Kotimaan suurelle sotaan väsyneelle yleisölle — ei\narmeijalle — hän oli ankara mies, joka alinomaa vaati uusia uhreja ja\njonka syytä sodan jatkuvat, pitkät kärsimykset olivat.\n\nKun Ludendorff lokakuun 26 päivänä luopui toiminnastaan, aiheutti\ntämä askel tosin useilla tahoilla syvää alakuloisuutta, mutta myöskin\nrehentelevää kritiikkiä ilmeni. Kiittämättömyys ja suurten joukkojen\ntyytymättömyys pääsi valloilleen. Ludendorff vetäytyi kokonaan syrjään\nasettuen Berliiniin erääseen kaupungin länsiosan hiljaiseen kohtaan.\nVallankumouksen puhjetessa hän voi odottaa joutuvansa katuyleisön\npuolelta tulevain loukkausten tai vieläkin pitemmälle menevien\nkostonhimon ilmausten esineeksi. Siitä syystä hän siirtyi erääseen\ntoiseen asuntoon ja eli siellä ulkomaailmalta piilossa. Roskaväki etsi\nhäntä, mutta turhaan. Eräässä vallankumouskokouksessa oli huutaen\nvaadittu häntä vangittavaksi, mutta uusi hallitus ei aiheuttanut\nhänelle mitään vaikeuksia. Voi hyvin ymmärtää, että tuo ylpeä ja\nvoimakas mies tahtoi kaikkien nöyryytysten jälkeen etsiä joksikin aikaa\nturvapaikan ulkopuolella omaa maatansa, jossa hän nyt sai niin paljon\nkiittämättömyyttä osakseen.\n\nEn tiedä, vaikuttiko eräs hänelle vähän aikaisemmin kirjoittamani\nkirje vai tietoisuus, että olimme hänelle kiitollisia ja\nuskollisia, sen, että hän toivomustaan toteuttaessaan johtui\najattelemaan Suomen lähetystöä. Aloitetta kenties ei tehnytkään\nhän vaan ulkoasiainministeriö. Mainittu virasto joka tapauksessa\nkääntyi puoleemme tässä tarkoituksessa. Emme hetkeäkään epäröineet\ntarjoutuessamme suorittamaan pyydettyä palvelusta. Siinä oli hyvä\ntilaisuus antaa Ludendorffin käytännössäkin kokea, että hänellä\noli luotettavia ystäviä ainakin yhdessä niistä maista, jota Saksa\noli sodan aikana auttanut. Me emme voineet myöskään unohtaa, että\nmonet huomatussa asemassa olevat suomalaiset — m.m. hallituksemme\njäseniä — olivat saksalaisten avustamina voineet tuntemattomina\nmatkustaa ulkomaille ja liikkua siellä. Vastapalvelusvelvollisuus jo\nvaati osoittamaan auliutta, samoinkuin tavanomainen diplomaattinen\nkohteliaisuuskin.\n\nMarraskuun 14 päivänä matkusti tuo maailmankuulu mies suomalaisena\nlähetystöneuvoksena Ernst Lindströminä Warnemündeen jatkaakseen sieltä\nmatkaansa Kööpenhaminaan. Minä hain hänet asunnostaan katetulla\nautomobiilillamme, jonka tuli viedä hänet Stettiner Bahnhofille.\nOlin utelias näkemään, muistuttaisiko suomalainen lähetystöneuvos\nsuuressakin määrässä entistä ensimmäistä ylimajoitusmestaria. Hahmo\noli sama, mutta siviilivaatteet ja huopahattu muuttivat melkoisesti\nhänen ulkonäköänsä, ja helposti tunnettavat vaaleat viikset olivat\npoissa. Hän oli hienon pääkonsulin näköinen. Asetettuaan nenälleen\npaksusankaiset silmälasinsa hän melko lailla muistutti turkulaista\nkauppaneuvos Lindblom-vainajaa. Mutta luonteenomainen profiili,\nterävä katse ja ääni olivat epäilemättä Ludendorffin. Siitä ei voinut\nerehtyä. Tuntui sangen omituiselta tavata hänet kokonaan muuttuneissa\noloissa. Koko maailma oli muuttunut siitä lähtien, kun viimeksi\ntoisemme kohtasimme. Marraskuussa vuosi sitten olin ensi kerran nähnyt\nLudendorffin ja jonkinlaisen sisäisen pelon vallassa lähestynyt\ntuota mahtavaa miestä, jolla oli kädessään sodan kaikki langat ja\njoka samalla oli poliittisena valtatekijänä suurempi kuin kukaan muu\nsaksalainen. Viimeksi olimme tavanneet toisemme Avesnesissa Ranskassa\nheinäkuun viimeisenä päivänä, siis aikana, jolloin Saksan sotajoukot\nolivat kaukana lännessä ja Saksan sotilasjohto vielä lujasti luotti\nSaksan voittoon. Nyt, kolme kuukautta myöhemmin, olivat voittoisan\nsotapäällikön kaikki toiveet ja unelmat murskana, hänen armeijansa\nja maansa nöyryytettyinä. Yksin ja valepuvussa hän lähti maansa\npääkaupungista. Me istuimme vierekkäin automobiilissa, ja kun matka oli\npitkä, ehdimme keskustella aika paljon. Hän kiitti osakseen tulleesta\nystävällisyydestä, ja minä pyysin pitämään sitä kiitollisuutemme\nvähäisenä ilmauksena. \"Niin\", virkkoi hän, \"olenhan minä kerran\nauttanut Suomea, nyt oli teidän vuoronne tehdä minulle suuri palvelus\".\nOlin tahtonut jättää automobiilimme hänen käytettäväkseen siitäkin\nsyystä, ettei hänen tarvitsisi ikäväkseen nähdä ajoneuvoissa punaista\nlippua. Hän kiitti siitä ja sanoi olevansa iloinen saadessaan kulkea\nSuomen lipun suojassa. Ludendorff kertoi sitten itsestänsä. Hänen\noli ollut hyvin vaikea erota toimestaan ja katkeralta tuntui kokea\nmaanmiestensä kiittämättömyyttä. Sellaisten elämysten jälkeen — lausui\nhän — alkaa tavallaan halveksia ihmisiä. Hän huomautti, ettei hänen\npoistumistaan ollut katsottava paoksi. Hän tarvitsi lepoa ja rauhaa ja\nmatkusti hallituksen tieten. Hän oli tarjonnut uudelle hallitukselle\npalveluksiansa siltä varalta, että häntä tarvittaisiin. Nyt häntä\nkumminkaan ei voitu käyttää, mutta ehkä tulevaisuudessa. Hän sanoi\npalaavansa heti, kun oikea aika tulisi. Minä lausuin toivovani, että\npiankin kävisi niin. Hän katseli sangen pessimistisesti sisäisten\nolojen kehittymistä. Saksan sotilaallista asemaa ja nöyryyttäviä\naselevonehtoja ei keskustelussa kosketeltu. Kysyin, oliko hän ollut\nmissään yhteydessä Hindenburgin kanssa senjälkeen kun oli lähtenyt\npäämajasta. Hän vastasi aivan lyhyeen kieltävästi. Minä ihmettelin\nitsekseni, oliko syntynyt jotakin epäsopua noiden kahden sotapäällikön\nvälille, jotka olivat neljän vuoden aikana jakaneet ilot ja surut\nja joiden kesken vallitsevaa suhdetta Hindenburg oli nimittänyt\nsota-avioliitoksi, jota ei mikään epäsopu ollut vielä milloinkaan\nhäirinnyt. Ihmettelyni oli kumminkin tarpeeton. Asia kenties oli\nhänestä tällä hetkellä kiusallinen. Vihdoin kysyi Ludendorff minulta,\nmillaisiksi olot Suomessa muodostuivat, ja minä selostin lyhyesti\ntilannetta. Hän arveli, että meidän todennäköisesti oli jätettävä\nkuningaskysymyksemme Euroopassa nykyään tapahtuvan kehityksen vuoksi.\n\nAstuin automobiilista sillä kadulla, Matthäikirchstrassella, jossa\nasuntoni oli, puristin Ludendorffin kättä ja toivotin hänelle\nonnellista matkaa. \"Auf Wiedersehen\" paremmissa olosuhteissa, kuului\nhänen vastauksensa. Automobiili lähti eteenpäin kuljettaen hänet\nja hänen ajutanttinsa asemalle. Kuljettaja ei ilmeisesti ollenkaan\naavistanut, ketä hän kuljetti. Viikkoa myöhemmin Ludendorff lähetti\nterveisensä ilmoittaen, että hän oli päässyt matkustamaan aivan\nhuomaamatta ja oli nyt Kööpenhaminassa.\n\nAsiaa seurasi kumminkin jälkinäytös. Lähtiessään Ludendorff aikoi\npysähtyä Tanskaan, mutta lähtikin muutaman viikon kuluttua Ruotsiin,\nmissä hän asettui asumaan erään tuttavansa luo Hessleholmin kartanoon.\nHän esitti siellä sen asiakirjan, jonka tuli ainoastaan suojata hänen\nnimettömyyttänsä rajan yli kuljettaessa, mutta jota sitten ei enää\npidetty tarpeellisena. Tuli pian tiedoksi, mikä kuuluisa henkilö\nlähetystöneuvos Lindström oli, ja Ruotsin entente-lehdet nostivat\nhälinän. Uutinen, joka tiesi Ludendorffin \"paenneen\" käyttämällä\n\"väärää\" suomalaista passia, kulki kautta maailman. Tämä tapahtui\ntammikuun alussa ja minä olin silloin Kööpenhaminassa matkalla kotiin.\nPerille tultuani selitin hallitukselle ja uudelle valtionhoitajalle\nMannerheimille, miten asian laita oli; Menettelytapamme ymmärrettiin\ntäydellisesti, sitäkin paremmin kun puheenalainen toimenpide oli\ntapahtunut jo marraskuussa, ennen hallituksenvaihtoa ja uutta\npoliittista suuntautumista, mutta oltiin huolestuneita sen epäedullisen\nvaikutuksen vuoksi, jonka juttu oli saanut aikaan ententen taholla.\nPariisista sähkötettiin, että sikäläisissä poliittisissa piireissä\nkatsottiin Berliinissä olevan Suomen lähetystön kenraali Ludendorffin\npassiasioita järjestämällä osoittaneen, \"että Saksan politiikalla\noli yhä vielä vaikutusvaltaa Suomeen\". Se oli luonnollisesti\nanteeksiantamatonta. Ulkoasiainministeriö julkaisi oikaisun, joka tosin\noli muodollisesti oikea, mutta asiallisesti merkityksetön.\n\nHelmikuun 20 päivän tienoissa Ludendorff palasi Berliiniin. Kävin hänen\nluonansa muutamia päiviä myöhemmin. Hän ei ollut nyt läheskään niin\nlamaantunut kuin maasta lähtiessään. Oleskelu Ruotsissa oli muodostunut\nmiellyttäväksi, ja ne ihmiset, joiden kanssa hän oli joutunut\nkosketuksiin, olivat olleet varsin herttaisia. Ententen asiamiehet\nolivat levittäneet huhua, että hän oli kääntynyt bolshevikiksi ja\nsaapunut Ruotsiin toimiakseen bolshevismin levittämiseksi, mutta valhe\noli niin karkea, ettei sitä kukaan voinut uskoa. Syynä siihen, ettei\nhän aikomuksensa mukaisesti jäänytkään Tanskaan, oli, että sikäläinen\nSaksan lähettiläs oli pitänyt suotavimpana, että hän siirtyisi Ruotsiin\nja pysyisi siellä tuntemattomana. Senvuoksi hän oli edelleenkin\nesiintynyt lähetystöneuvos Lindströminä, kunnes hänet tunnettiin ja hän\nsai passin omiin nimiinsä. Hän oli pahoillaan siitä, että oli tuottanut\nminulle vaikeuksia, mutta minä selitin, ettei tuosta kannattanut\nvälittää. Ludendorff kertoi Hessleholmissa käyneen häntä tapaamassa\nerään nuoren suomalaisen sotilashenkilön, joka oli ilmoittanut — siltä\nvaralta, että hän Ruotsissa oleskellessaan joutuisi vaikeuksiin —\nolevansa valmis saattamaan hänet Suomeen, missä hän eräässä kartanossa\nsaisi rauhallisen tyyssijan. Tarkoituksena kuului olleen, että hänet\nolisi puettu \"suomalaiseksi junkkariksi\", ja hänen itsensä esittämästä\nkuvauksesta ymmärsin tuolla tarkoitetun tavallista maanviljelijää.\nLudendorff ei kumminkaan suostunut tarjoukseen, koska hän aikoi aivan\npian palata Saksaan, mutta tämä suomalaiselta taholta osoitettu\nystävällisyys liikutti häntä kovin. Teoksensa, jossa hän selostaa\nosuuttaan sotaan ja koko sotapolitiikkaansa, hän oli saanut melkein\nvalmiiksi. Hän oli kirjoittanut sen muistista, kun hänellä ei ollut\nkirjallisia lähteitä käytettävinään. Eräiden tiedonantojen pätevyys\nvain oli vielä tarkastettava. Teoksen piti ilmestyä vasta sitten kun\nrauha ehtisi varmistua.\n\nMaaliskuun alussa oli Ludendorff rouvineen päivällisillä luonani. Muut\nvieraat olivat kaikki huomattavia Suomen ystäviä, maahamme ja kansaamme\nerittäin kiintyneitä. Keskustelukin todisti sitä. Myöskin sotaa, sen\nSaksalle onnetonta päättymistä ja nykyistä tilannetta pohdittiin ja\nvalaistiin eri puolilta. Ludendorff kuvaili mitä mielenkiintoisimmin\neräitä sotapolitiikkansa yksityiskohtia. Vastatessaan päivällisen\naikana hänelle lausumiini sanoihin hän m.m. kosketteli Saksan\nSuomelle antamaa apua. Useimmissa toimissani, lausui hän, on\npelkkä ymmärrys ollut ratkaisemassa, mutta tässä oli sydämelläkin\nosansa. \"Ymmärryksellä, koska oli estettävä ententea luomasta uutta\nitärintamaa, sydämellä, koska tahdoin tukea pitkällisen sorron alla\nelänyttä kansaa sen vapaustaistelussa.\" Suomalaiselta taholta hänen\nosakseen tullut kiitollisuus oli häntä suuresti ilahduttanut. Hänessä\non Suomella nykyään todellinen ystävä.\n\nMe kohtasimme toisemme vielä joitakin kertoja kevään kuluessa, ja\njoka kerta hän halusi tietää, millä kannalla asiat maassamme olivat.\nErityisesti kiinnittivät itäiset selkkauksemme hänen mieltänsä.\nEnnen lopullista Berliinistä-lähtöäni, joka tapahtui heinäkuun\nkeskivaiheilla, kirjoitin hänelle jäähyväiskirjeen ja sain seuraavan\nvastauksen:\n\n \"Teidän Ylhäisyytenne! Kiitän kirjeestänne ja siitä minuun\n kohdistuvasta hyvyydestä, jota sananne ilmaisevat. Suomen vapaus tulee\n kenties olemaan ainoa, mitä teoistani jää jäljelle. Kenpä tietää, mitä\n tulevaisuus minulle henkilökohtaisesti tuo mukanaan. Jos minun on\n tuonnempana vedottava Teidän hyvyyteenne, teen sen mielelläni.\n\n Jumala Teitä varjelkoon. Suojelkoon hän kotimaatanne.\n\n                                                    Teidän\n                                                  Ludendorff.\"\n\nBerliinissä heinäkuulla 1919\n\n\n\n\nKuninkaanvaalin jälkeen.\n\n\nSaksan valtiopäivien vasemmistopuolueisiin lukeutuvista henkilöistä\ntuntui arveluttavalta, jos saksalainen prinssi, ja erikoisesti jokin\nkeisarillista huonetta lähellä oleva, asettuisi Suomen valtaistuimelle,\nsitäkin enemmän kun mainittujen puolueiden piirissä taivuttiin pitämään\nkoko kuninkaanvaalia koskevan päätöksen perusteita epäiltävinä. G.\nSchaumanin käynti Berliinissä syyskuulla ei ollut tässä suhteessa\nhaihtunut jäljettömiin. Oli syytä edellyttää, että asia otettaisiin\nvaltiopäivillä käsiteltäväksi. Asetuimme senvuoksi yhteyteen\nvaltiopäiväpoliitikkojen kanssa perehdyttääksemme heitä asiaan.\nLokakuun 2 päivänä olimme senaattori Tulenheimo, varatuomari Procopé ja\nminä saaneet kutsun saapua enemmistöpuolueiden valiokunnankokoukseen.\nOlimme kaikin laatineet kirjallisia esityksiä, jotka koskettelivat\nkysymyksen eri puolia. Minun esitykseni tarkoituksena oli kumota se\nväite, että Saksan hallitus tai sotilasjohto oli vaikuttanut Suomeen\nvaltiomuotoa tai kuningasehdokasta koskevassa kysymyksessä. Huomautin,\nettä Saksan hallitus oli pitänyt mainittua seikkaa Suomen sisäisenä\nasiana, jonka ratkaisemiseen me itse olimme kypsyneet, ja lausuin\ntoivovani, että valtiopäivätkin asettuisivat samalle kannalle. Me emme\ntarvinneet emmekä halunneetkaan mitään holhousta. Kun olin lukenut\nlausuntoni ja valtiopäivämies Fr. Naumann oli tehnyt pari kysymystä\nja saanut niihin vastaukset, selitti puheenjohtaja, että asian enempi\npohdinta täytyi siirtää toistaiseksi, koska valiokunnan käsiteltävänä\noli muita tärkeitä asioita. Uusi parlamenttaarinen hallitus\nmuodostettiin seuraavina päivinä. Herrat Tulenheimo ja Procopé siis\neivät saaneet tilaisuutta esittää valiokunnalle lausuntojansa, jotka\nkoskivat kysymyksen poliittisia ja oikeudellisia puolia. Uusi kokous\nmäärättiin lokakuun 4 päiväksi. Saavuimme silloin valtiopäivätaloon,\nmutta saimme ainoastaan kuulla, ettei kokousta käynyt pitäminen.\nEsityksemme monistettiin ja lähetettiin kaikille enemmistöpuolueiden\nvaliokunnan jäsenille. En tiedä tarkemmin, miten nämä lausunnot\novat vaikuttaneet. Se seikka, että valtiopäivillä ei enää puhuttu\nkuningaskysymyksestämme, riippui kaiketi lähinnä siitä, että poliitikot\nsaivat tärkeämpiä asioita pohdittavikseen.\n\nKuninkaanvaali tapahtui lokakuun 9 päivänä. Saksan sanomalehdet\nmainitsivat uutisen liittämättä siihen epäedullisia selityksiä.\nAinoastaan Vorwärtsissä oli lyhyt kärkevä lausunto. Vaali tapahtui pari\nviikkoa liian myöhään. Yleinen poliittinen tilanne oli jo muuttunut,\nja oli melkoista vähemmän toiveita, että valittu prinssi voisi antaa\nlopullisen myöntävän vastauksen ja astua kohta Suomen valtaistuimelle.\nEntente, joka oli saanut lisää ilmaa siipiensä alle sitä mukaa kuin\nkeskusvaltioiden, Saksankin, heikkoudentila oli ilmennyt, osoitti\nasettuvansa hylkäävälle kannalle kysymyksessäolevaan ehdokkaaseen\nnähden, ja myöhemmin se uhkauksin sekaantui asiaan. Prinssin\naikaisempi, Suomen sisäisistä oloista johtuva epäröinti oli melkein\nhaihtunut, mutta nyt oli yleinen poliittinen tilanne omansa saamaan\nhänet kahdenvaiheelle.\n\nLokakuun 13 päivänä kävi luonani prinssi Wolfgang. Hän oli isänsä\npuolesta käynyt tapaamassa prinssi Maxia ja valtiosihteeri Solfia\nsaadakseen tietää, voitaisiinko yleisen tilanteen kannalta pitää\nsopimattomana, että prinssi Friedrich Karl ilmoittaisi suostuvansa\nottamaan vastaan hänelle tarjotun Suomen kruunun. He olivat lausuneet\njulki epäilyksiään ja toivoneet ratkaisun tuonnemmaksi siirtämistä,\nkoska nyt annettu myöntävä vastaus saattaisi vaikuttaa epäedullisesti\nrauhanneuvotteluihin. Sähkötin asiasta hallitukselle ilmoittaen\nsamalla, ettei prinssi halunnut virallisen eduskuntalähetystön\nvielä saapuvan luoksensa. Eduskunnan puheenjohtaja, professori\nIngman, ja senaattori Nevanlinna olivat kumminkin jo lähteneet ja\nsaapuivat Berliiniin lokakuun 16:ntena jatkaakseen seuraavana päivänä\nmatkaansa Frankfurtiin. Muiden edusmiesten matka peruutettiin, paitsi\npankinjohtaja Schybergsonin, joka viikkoa myöhemmin kulki Berliinin\nkautta käyden hänkin Friedrichshofissa.\n\nOlin pyytänyt päästä prinssi Maxin puheille. Hänen aikansa oli hyvin\nahtaalla, joten hän pyysi minua siirtämään käyntini tuonnemmaksi, mutta\nkehoitti käymään Solfin puheilla. Viimeksimainitun luona olin lokakuun\n16 p:nä. Keskustelun aikana lausuin toivovani saada tietää, miten\nSaksan hallitus nykyisen poliittisen tilanteen vallitessa suhtautui\nkuninkaanvaaliin ja sen toteuttamiseen. Solf huomautti lähinnä, että\nvaali hänestä ei näyttänyt varmalta kansan tahdon ilmaukselta, koska\nkysymyksen oli eduskunnassa ratkaissut vähemmistö ja varsinkin koska\nratkaisu oli tapahtunut vanhoilta ajoilta periytyneen riidanalaisen\nperustuslain nojalla. Minä kumosin todistelun lyhyesti, valittaen\nettei ajan niukkuus sallinut laajempaa selontekoa, mutta saatoin\nvakuuttaa hänelle, että kaikki oli tapahtunut laillisesti ja täysin\noikeudellisesti. Tämän kysymyksen ratkaisu kuului oikeusoppineillemme\nja lakiasäätäville viranomaisille, jotka olivat sen ratkaisseet\nmyönteisesti. Solf tahtoi uskoa, että niin oli laita, koska minä niin\nvakuutin, eikä halunnut enää tuota seikkaa korostaa, sitä vähemmän, kun\nse oli Suomen sisäisiä asioita. Saksan kannalta oli hänen mielestään\ntärkeämpää, että yleinen tilanne vaati suurta varovaisuutta. Entente\noli varsin nurjamielinen Hohenzollereita kohtaan. Jotakin Hessenin\nprinssiä vastaan ei varmaankaan ollut mitään, mutta kysymyksessäoleva\nprinssi oli keisarillista huonetta hyvin lähellä, mikä seikka\nsaattoi aiheuttaa Suomellekin vaikeuksia. Epäilyksensä Solf oli\nilmaissut prinssille Wolfgang prinssin välityksellä. Esitin joukon\nvastahuomautuksia ja huomautin kuinka toivottavaa oli myöskin Saksaa\nkoskevan Suomen politiikan kannalta, ettei Saksa vaikeuttanut maan\ntoivelmain toteutumista. Keskustelun tuloksena oli Solfin selitys,\nettei Saksan hallitus sekaantuisi tähän asiaan, vaan pitäisi sitä\nSuomen ja prinssin välisenä. Jos Suomi pitäisi lujasti kiinni\ntoivomuksestaan saada prinssin kuninkaakseen ja prinssi kaikesta\nhuolimatta olisi halukas tulemaan, ei Saksan hallitus aiheuttaisi\nmitään vaikeuksia. Olisi kumminkin suotavaa, että prinssin vastaus\njäisi tuonnemmaksi, kunnes nykyinen tilanne ehtisi jossakin määrin\nselvitä ja noottienvaihto Wilsonin kanssa johtaisi positiivisiin\ntuloksiin. Vastaus tuntui minusta kaikin puolin tyydyttävältä ja minä\nilmoitin sen heti prinssille.\n\nProfessori Ingman, senaattori Tulenheimo ja tohtori Holma olivat\njääneet Frankfurtiin. Heidän tiedonantojensa mukaan prinssi oli yhä\nenemmän eläytynyt siihen ajatukseen, että hän tulee Suomeen, mutta hän\nei halunnut aiheuttaa maallemme vaikeuksia. Englannin uhkaus, ettei\nmaamme itsenäisyyttä tunnusteta, jos hän tulee Suomen kuninkaaksi, esti\nhäntä ratkaisevasti antamasta lopullista myöntävää vastausta. Ajatellen\naikaisempia suhteitansa vaikutusvaltaisiin englantilaisiin henkilöihin\nprinssi kumminkin toivoi, että tuo este oli poistettavissa.. Hän\npiti suotavana, että joku sellaiseen tehtävään soveltuva suomalainen\nhenkilö matkustaisi Englantiin noudattaen hänen ohjeitansa. Tässä\ntarkoituksessa neuvoteltiin Mannerheimin kanssa, joka silloin oli\nTukholmassa, mutta hän ei pitänyt persoonallista kohtausta prinssin\nkanssa otollisena. Senaattori Stenroth ilmoitti minulle kirjeellisesti,\nettä hän ja muut hallituksen jäsenet katsoivat maan etujen vaativan,\nettei prinssi saapuisi Suomeen ennen sodan päättymistä tai Englannin\ntaholta aiheutuvien vaikeuksien katoamista.\n\nLokakuun 31 päivän iltana saapui prinssi Berliiniin poikansa Wolfgangin\nseurassa. Seuraavana aamuna hän kävi luonani ilmoittamassa mitä\ntoivoi ja mitä ei toivonut. Katsoin velvollisuudekseni ilmoittaa\nhänelle mitä Stenroth oli kirjoittanut, ja hänelle oli, kuten hän\nsanoi \"todelliseksi kevennykseksi\" saada kuulla, että Suomessa oli\nhenkilöitä, jotka suhtautuivat asiaan samoinkuin hän itse ja joiden\nepäilykset olivat samat kuin hänen. Hän oli kiitollinen siitä, että\ntuo oli hänelle avoimesti ilmoitettu. Hän sanoi olevansa nyt halukas\nantamaan eduskunnalle vastauksensa, mutta sitä ennen hän tahtoi\npuhutella prinssi Maxia ja Solfia, koska ei halunnut kirjalliseen\nvastaukseensa sisältyvän mitään Saksalle epäedullista. Ingman ja\nTulenheimo saapuivat Berliiniin marraskuun 1 päivänä.\n\nPrinssi, hänen poikansa ja molemmat maanmieheni söivät seuraavana\npäivänä luonani yksinkertaisen päivällisen.\n\nAamupäivällä marraskuun 4:ntenä saapuivat molemmat prinssit luokseni\nlähetystöön. Suomen lippu oli ensi kertaa liehumassa, korkean\nkäynnin kunniaksi. Prinssin ei ollut vielä silloin onnistunut tavata\nsaksalaisia valtiomiehiä, mutta hän uskoi saavansa siihen tilaisuutta\npäivällisaikaan ja tältä varalta sovittiin pidettäväksi kokous\nlähetystössämme iltapäivällä. Se pidettiinkin. Tässä historiallisessa\ntilaisuudessa olivat läsnä, paitsi prinssi Friedrich Karlia ja\nprinssi Wolfgangia, Ingman, Tulenheimo ja minä. Ensinmainittu luki\nvastauksensa eduskunnan puheenjohtajalle ja pyysi meitä tekemään ne\nmuistutukset, joihin katsoimme olevan aihetta. Meillä ei ollut mitään\nmuistutettavaa, ei sisältöön eikä muotoon nähden. Vastaus oli samalla\nkertaa valtiomiesteko ja suuriarvoinen inhimillinen todistuskappale,\njoka kuvasti hyvin ja kauniisti prinssin ylevää persoonallisuutta.\nKirjelmä kirjoitettiin puhtaaksi, prinssi kirjoitti sen alle ja se\njätettiin Ingmanille. Tulenheimo laati pöytäkirjan siitä, mitä oli\ntapahtunut. Ingman lähti seuraavana aamuna kotimaahan, mukanansa tuo\ntärkeä asiakirja. Tulenheimo palasi Frankfurtiin. Kotoa saapuneista\nsanomalehtien lausunnoista ja muista tiedonannoista päättäen herätti\nkirjelmä siellä yleistä tyydytystä ja myötätuntoa.\n\nMaailman tilanne oli kumminkin jo kehittynyt suuntaan, joka oli\nsuuressa määrin supistanut prinssin mahdollisuuksia päästä astumaan\nSuomen valtaistuimelle. Saksassa oli puhjennut vallankumous,\nepäedullinen aseleposopimus oli tehty, Saksa oli voitettu ja entente\ntunsi valtansa kasvavan. Se voi nyt heittää pois kauniin naamionsa,\njoka osoitti sen muka taistelevan pienten kansakuntain oikeuksien\npuolesta, ja peittelemättä polkea heidän itsemääräämisoikeutensa\njalkoihinsa. Englannin piti määrätä Suomenkin kohtaloita ja\nkutsumattomana sekaantua sen sisäisiin oloihin, mitä Saksan,\nsotilaallisesta valta-asemastaan huolimatta, ei voida syyllä väittää\ntehneen. Minusta tuntui, että kuningaskysymyksemme piankin joutuisi\nhiljaisen hautauksen esineeksi. Parooni Mannerheimillä, joka oli\nmatkustanut Englantiin ja Ranskaan lujittaakseen näiden maiden ja\nSuomen välisiä suhteita, oli tehtävänään myöskin koettaa saada\nkuninkaanvaali siellä tunnustetuksi. Se ei kumminkaan onnistunut.\nJoulukuun 17 päivänä sain uudelta hallitukselta Suomesta näin kuuluvan\nsähkösanoman:\n\n\"Valtioneuvosto, joka on neuvotellut eduskunnan johtavien henkilöiden\nkanssa, katsoo sekä isänmaallisen velvollisuutensa että täydellisen\nvilpittömyyden velvollisuuden prinssi Friedrich Karlia kohtaan\nvaativan, että Teidän kauttanne saatetaan hänen tietoonsa seuraava,\nkenraali Mannerheimin valtioneuvostolle Lontoosta lähettämä\nsähkösanoma: Täällä ja Pariisissa tapahtuneiden keskustelujen nojalla\npakko todeta, ettei entente nyt eikä tuonnempana tunnusta prinssiä.\nOlisi tärkeätä mahdollisimman pian saada hänen virallinen luopumisensa,\njoka on tunnustamisen välttämätön ehto. Ingman.\"\n\nPian senjälkeen saapuneen yksityiskirjeen mukaan oli sähkösanoman\nmainitsemassa neuvottelukokouksessa vallinnut \"hautajaistunnelma\".\n\nMinulle annettiin raskas tehtävä. Olin itse neuvonut hallitusta\nluopumaan hallitsijakysymyksessä noudatetusta politiikasta, joka\nmielestäni oli epäviisasta, mutta minulle ei ollut korvaa kallistettu,\nvaan olin saanut pelkkää moitetta osakseni. Opittuani tuntemaan prinssi\nFriedrich Karlin olin henkilökohtaisesti vilpittömästi mieltynyt häneen\nja saavuttanut hänen luottamuksensa. Nyt tuli osakseni ilmoittaa\nvalitulle prinssille, jota Suomen kansa iloiten ja myötätuntoisesti\noli tervehtinyt tulevana hallitsijanaan, että Suomen hallitus\nolosuhteitten pakosta halusi hänestä päästä. Tehtävä oli vastenmielinen\nja nöyryyttävä.\n\nLähetin heti Frankfurtiin kuriirin mukana virallisen kirjelmän,\njossa valtioneuvoston sähkösanoma saatettiin prinssin tietoon.\nSamalla osoitin prinssille yksityiskirjeen, jossa valitin, että minun\ntäytyi hänelle toimittaa niin surullinen joulutervehdys ja ilmaisin\npersoonalliset tunteeni asiain käänteen johdosta, tunteet, joiden\ntiesin olevan yleisiä maassamme, varsinkin niissä henkilöissä, jotka\nolivat joutuneet persoonalliseen kosketukseen prinssin kanssa.\n\nKuriiri palasi muutamia päiviä myöhemmin, tuoden prinssin virallisen\nluopumisilmoituksen minulle osoitettuna, näin kuuluvana kirjeenä:\n\n \"Euere Exzellenz\n\n ersuche ich Ihrer Regierung in meinem Namen Folgendes mitzuteilen,\n damit sie es zur Kenntnis des Finnischen Volkes bringe:\n\n Die Veränderung der allgemeinen politischen Lage wirkt notwendig auch\n auf Finnland zurück, dessen Volk entschlossen war, mir die Sorge um\n Sein Wohl anzuvertrauen. In meinem Schreiben vom 4. November an den\n Präsidenten des Landtages hatte ich mir die endgültige Entscheidung\n aus Gründen vorbehalten müssen, welche nun zwar nicht mehr bestehen;\n dafür haben sich aber andere, dort schon angedeutete Schwierigkeiten\n verstärkt und treten unüberwindlich zwischen Finnlands Pflicht gegen\n sich selbst und seine Verpflichtung gegen mich.\n\n Dies erkennend zögere ich keinen Augenblick Es von letzterer zu\n entbinden.\n\n Mit der Wiedergewinnung seiner moralischen Freiheit mir gegenüber\n empfängt Finnland Allés, was ich ihm unter diesen Verhältnissen geben\n kann. Es bedarf keines weiteren Wortes. Ich weiss mich verstanden.\n\n Ich schicke dem Lande der ernsten Augen meinen und der Meinigen Gruss\n und Dank aus treuem Herzen für manche freundliche Bekundung. Möge sein\n liebes Volk glücklich werden, Männer, Frauen und die schöne Jugend,\n auf welcher die Hoffnung der Zukunft ruht!\n\n                                             Friedrich Karl\".[15]\n\nEi ainoatakaan katkeraa sanaa, vaan alusta loppuun arvokasta ja\nylhäistä!\n\nKaksi päivää myöhemmin sain prinssiltä pitkän, joulukuun 22:ntena\npäivätyn, sisällöltään etupäässä henkilökohtaisen yksityiskirjeen,\ntodistuskappaleen, joka valaisee hänen koruttoman inhimillistä ja\nuskollista persoonallisuuttansa. Uskon, etten menettele mitenkään\nepähienosti prinssiä kohtaan, jos liitän tähän muutamia otteita hänen\nkirjeestään:\n\n — — — — — —\n\n Die finnische Frage hat nun also aufgehört eine Frage für mich zu\n sein. Sie wird sich allmählich in eine Erinnerung verwandeln, je mehr\n die ihr noch anheftende Rinde problematischer Erfahrung, die immer\n etwas empfindliches an sich hat, von ihr abfällt. Dass ich heute\n nicht länger dabei verweilen möchte, werden Sie mir nicht verübeln.\n Vorwürfe kann, will und werde ich nicht erheben, am wenigsten den\n der Illoyalität gegen die Regierung, deren rechtliches Verhalten\n ich immer anerkannt habe. Uebrigens danke ich dieser Angelegenheit\n ein Positivum, auf dessen Fortbestand ich Wert lege: Es ist mein\n Verhältnis zu Ihnen, hochverehrter Herr und Freund. Haben Sie Dank\n für alle Güte und für den wohltuenden Ausdruck, den Sie Ihrer mir\n so schätzbaren Gesinnung haben geben mögen, wie sie auch aus Ihren\n Briefen spricht! Lassen Sie uns unsere Beziehungen weiterpflegen\n und binden wir sie nicht nur an den Zufall späterer Begegnung. ‒ ‒\n ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Wie ich merke, kommt man von diesen Sachen doch nicht so\n leicht wieder los, als zur inneren Beruhigung gut wäre. Wir haben\n doch noch mehr Dankschuld gegen Ihr Vaterland als sich in meinem\n Schreiben, das ich kurz fassen müsste, zum Ausdruck kommen konnte.\n Wenn Sie heimkehren, so haben Sie die Güte, dies, wo es am Platze ist,\n auszusprechen. Dr. Holma, Senator Tulenheimo, President Ingman und\n Procopé werde ich schreiben — — — Jedenfalls bitte ich sie bestens zu\n grüssen und sie meiner Dankbarkeit versichern. Auch Herrn Svinhufvud,\n Stenroth, Talas, Nevanlinna, Frey, Baron Wrede, Leutenant Ström, Baron\n Bonsdorff, Bankdirektor Schybergson und Herrn Strengell wollen Sie\n freundliches von mir sagen; manche von ihnen haben meinetwegen viel\n vergebliche Mühe gehabt, für die ich dankbar bin. — — —\n\n An eine politische Wendung, wie Sie für möglich halten, als Sie\n wünschten, dass ich bei der Formulierung meiner Absage darauf bedacht\n wäre, glaube ich nicht. Das Land der ernsten Augen, wie ich es nenne,\n weil es mir Ihre Landsleute so am deutlichsten vor den inneren Sinn\n bringt, werde ich schwerlich mit Augen sehen. Mein Anteil wird aber es\n von Ferne weiter begleiten und meine Wünsche für seine segensreiche\n Zukunft sollen ihm nicht fehlen. Eurer Exzellenz drücke ich aber die\n Hand in warmer Verehrung und hoffe für Sie und Ihre Fräulein Tochter\n allés beste und erfreulichste. — — —\n\n Immer der Ihrige\n\n                                             Friedrich Karl\".[16]\n\nSuomen kuningastarina on todennäköisesti nyt lopussa. Mutta kauniin\nmuiston on jättänyt itsestään se jalo ruhtinas, jonka maamme kerran\nvalitsi kuninkaakseen. Englanti ja Ranska eivät ole kansamme\nkeskuudessa voittaneet mitään kunniaa eikä rakkautta estämällä kaunista\ntarinaa muuttumasta todellisuudeksi ja tekemästä kansaamme onnelliseksi.\n\nBerliinissä joulukuun lopulla 1918.\n\nHelmikuussa 1919 kirjoitti minulle prinssin uusi hovipäällikkö,\nvapaaherra L. von Brandenstein, joka oli kuulunut Suomessa toimineisiin\njoukkoihin, m.m.: \"Minun täytyy usein kertoa Hänen Korkeudelleen\nmaastanne ja sen asukkaista, mutta silloin asuu hänen kasvoillaan\nsyvän surumielisyyden ilme. Hän ajattelee yhä maata ja sen asukkaita\nmielenkiinnolla ja lämpöisellä rakkaudella, toivoo kaikille vain\nparasta ja valittaa, ettei hän enää saa tunteitansa osoittaa.\"\n\nViimeksi tapasin prinssin toukokuun alussa, kun Sveitsistä palatessani\nkävin Frankfurtissa. Prinssi ja hänen puolisonsa olivat ranskalaisten\nmiehitysviranomaisten luvalla tulleet kaupunkiin muutamaksi päiväksi.\nKorkealla pariskunnalla oli paljon sekä yleisiä että yksityisiä huolia\nkannettavana, mutta he puhuivat niistä tyynesti, ilman katkeruutta.\nSuomen kohtalo herätti heissä lämmintä harrastusta, joskin he olivat\nsiihen nähden hieman levottomat. Prinssi lausui vakaumuksenaan, että\noli ollut onneksi maallemme, ettei hän ollut ennättänyt nousta Suomen\nvaltaistuimelle ennen suuren onnettomuudenpäivän tuloa. Maa oli siten\nsäästynyt monelta vaikeudelta. Siitä tietoisena hän tunsi olevansa\ntyytyväinen, etteivät hänen omat toivelmansa olleet toteutuneet. Ehkä\nse olikin onnellisinta hänelle itselleen.\n\n\n\n\nBerliinissä oleva Suomen lähetystö.\n\n\nEnnenkuin virallinen Suomen lähetystö saatiin perustetuksi Berliiniin,\noli sen edeltäjinä suomaisia, sodan aikana järjestettyjä toimistoja,\naluksi Wetterhoffin kanslia, sitten S. Sarion johtama »Finnländisches\nBüro». Kummallakin oli sekä poliittinen tehtävä — olla Saksassa\nharjoitetun propagandan keskuksena — että pikemmin ihmisystävällinen\ntarkoitus, nimittäin suomalaisten erikoisesti lääkärien etujen\nvalvominen ja lähinnä heidän ja kotimaan välisen yhteyden\nylläpitäminen. Ensinmaimttu laitos kustannettiin Saksan yleisistä\nvaroista ja oli se suunniteltu aika suurenmoinen, jälkimmäistä\npidettiin yllä yksityisillä Suomesta saaduilla varoilla ja sen olot\nolivat vähäisemmät ja niukemmat.\n\nKun tulin Saksaan, oli \"Finnländisches Büro\" vielä täydessä\ntoiminnassa. Sen hallussa oli ahdas mitaton huoneisto Nürnberger\nStrassen 14-15:nnessä pohjakerroksessa pihan perällä. Huolimatta,\nniistä suppeista puutteista, joissa toimisto työskenteli, tehtiin\nsiinnä, laajalle ulottuvaa ja hyödyllistä työtä. Herra Sario hoiti\ntointansa varsin tarmokkaasti ja toimeliaasti saaden olla \"Mädchen für\nalles\", kun oli kysymyksessä valvoa Suomen etuja Berliinissä ja koko\nSaksassakin Vireänä avustajana propagandatyössä oli toimistolla ollut.\ntohtori Richard Pohle.\n\nKäytäessä valtakunnankanslerin kreivi Hertlingin luona tammikuun 6\npäivänä 1918, jossa tilaisuudessa hän ilmoitti Saksan tunnustavan\nSuomen itsenäiseksi valtioksi, lausui hän, minun asiaa häneltä\ntiedustellessani, että uusi valtio voi esteettömästi kohta lähettää\nvirallisen edustajan Berliiniin. Ilmoitin tämän hallitukselle.\nHallitus päätti nimittää minut kysymyksessäolevaan toimeen ja pyysi\nTukholmassa olevan chargé d'affaires'in Gripenbergin välityksellä\nkeisaria suostumaan tähän nimitykseen. Helmikuun 2 päivänä ilmoitti\nminulle von dem Bussche, että Hänen Majesteettinsa on tunnustanut\nminut Suomen lähettilääksi Berliiniin, mutta ei nimellä chargé\nd'affaires, vaan korkeampiarvoisena \"Gesandt’ina\" eli valtuutettuna\nministerinä. Helmikuun 20 päivän tienoissa minä sain valtuuskirjani.\nSen henkilökohtainen keisarille jättäminen täytyi siirtää toistaiseksi,\nkoska keisari oleskeli päämajassa, mutta ulkoasiainministerille\nannettiin siitä jäljennös, ja siten oli Busschen ilmoituksen mukaan\nBerliinissä oleva Suomen lähetystö käytännössä tunnustettu. Helmikuun\n23 päivä voidaan merkitä tämän laitoksen viralliseksi syntymäpäiväksi.\nVälttämättömät muodolliset käynnit ministerien, ambassadöörien ja\nmuiden ulkomaan lähettiläiden luona voitiin nyt suorittaa.\n\nJo sitä ennen oli Suomen lähetystö kumminkin jo aloittanut toimintansa,\nyksinkertaisesti ja vaatimattomasti. Kirjeitä ja kyselyjä alkoi saapua\nsotavangeilta, liikemiehiltä y.m., ja puheillamme kävi lukuisia\nhenkilöitä, joilla oli etuja valvottavina Suomessa tai jotka halusivat\njonkinlaisia tietoja. Hotellihuoneeni Fürstenhofissa ja sittemmin\nEsplanadeissa muodostui lähetystön ensimmäiseksi pieneksi tyyssijaksi\nja siellä vallitsi sangen vilkas liike. Minun täytyi vuokrata itselleni\nhuone lisää ja ottaa palvelukseen vahtimestari, suomalaispoika,\nent. jääkäri Karvonen, joka prameili etehisessä ja juoksi asioita.\nEnsimmäisenä kanslia-apulaisenani oli jääkäriluutnantti A.W Ström\nent. ylim. yleisen kirjaston amanuenssi. Hän oli jo parisen vuotta\noleskellut Saksassa pitäen huolta lomalle lasketuista tai erotetuista\njääkäreistä, joita oli siellä täällä maan eri osissa. Punaisen kapinan\nSuomessa puhjetessa ilmoittautui suuri määrä ent. jääkäreitä, jotka\nhalusivat matkustaa kotiin ottamaan osaa taisteluun. Emme vielä silloin\nvoineet antaa suomalaisia passeja. Kotiin matkustaville täytyi hankkia\nsaksalaiset passit ja Ruotsin lähetystölle osoitetun suosituksen avulla\ntaata heille ruotsalainen passintarkastus. Useimpain heistä täytyi\nsaada myöskin matka-avustusta, toisille täytyi hankkia vaatteetkin.\n\nHelmikuun 13 p:nä saapui Tukholmasta ensimmäisenä suomalaisena\nkuriirina vapaaherra E.F. Wrede, josta sittemmin tuli\nlähetystönsihteerimme, sekä muutamia päiviä myöhemmin herra\nY. Saastamoinen, joka oli liitetty lähetystöön erikoisesti\nkauppa-asioita varten. Työ alkoi nyt kasvaa, kun kirjeenvaihto\nsaksalaisten viranomaisten kanssa lisääntyi ja virallisia kirjelmiä\noli lähetettävä kotimaahan, raportteja annettava j.n.e. Saimme\ntarpeelliset passikaavakkeet ja aloimme antaa suomalaisia passeja,\njotka Saksan viranomaiset empimättä hyväksyivät. Joukko suomalaisia,\njoitakin kymmeniä, saapui tänne suorittamaan erinäisiä tehtäviä ja\nhe tarvitsivat lähetystön apua eri suhteissa. Kävi välttämättömäksi\nvuokrata oma huoneisto. Päätimme valita kalustetun yksityisasunnon\nWichmannstrassen 28:nnesta, Lützowplatzia vastassa olevasta\nkulmauksesta. Siihen kuului viisi huonetta. Nürnbergerstrassen\nvarrella sijainnut suomalainen toimisto nyt lakkautettiin, ja sen\nhenkilökunta, herra H. Hornborg sekä toimiston kaikki kaikessa,\n\"kapteeni\" Ekbom, ent. ahvenanmaalainen laivuri, muuttivat lähetystöön,\nviimeksimainittu vahtimestariksi ja ekspeditööriksi. Wrede oli\nlähetystönsihteerinä, Ström ja Saastamoinen attasheoina, edellinen\nerikoisesti jääkäri- ja passiasioissa, jälkimmäinen kauppa-asioissa,\nja Hornborg oli kanslistina ja arkistonhoitajana. M. Gripenberg toimi\nsotilasattasheana, hoiti aseiden ostoa ja teki sopimuksia niiden\nsaksalaisten kanssa, jotka tahtoivat astua Suomen armeijaan tai muuten\nhalusivat päästä Suomeen ottamaan vapaussotaan osaa. Maaliskuun alusta\nlähtien toimi A. von Bonsdorff lähetystöneuvoksena poliittisissa\nasioissa, ja oli hänen erikoistehtävänään seurata poliittisia\ntapahtumia ja laatia ne poliittiset raportit, joita lähetystö toimitti\nhallitukselle. Maaliskuun keskivaiheilla nimitettiin päätirehtööri\nWuolle lähetystöneuvokseksi kauppa-asioita varten ja puheenjohtajaksi\nkauppakomissioniin, johon silloin kuului eräitä tänne saapuneita\nliikemiehiä ja insinöörejä. Hänkin työskenteli lähetystössä. Professori\nErich, joka oli oleskellut Berliinissä aina maaliskuun keskivaiheille\nsaakka, etupäässä suomalais-saksalaisten sopimusten vuoksi, ei\nollut varsinaisesti lähetystön virassa, mutta oli sille suureksi\nhyödyksi ja minulle suureksi avuksi. Hän laati alkuaikoina useimmat\nulkoasiainministeriöön jättämämme nootit. Lähetystön henkilökuntaa\ntäydennettiin vielä ottamalla palvelukseen kaksi konekirjoittajatarta,\nsuomalainen ja saksalainen.\n\nMitään tulo- ja menoarviota ei lähetystöllä aluksi ollut. Kaikki\noli vielä liian epävarmaa ja häilyvää. Minä määräsin palkat ja muut\nmenot parhaan harkintani mukaan ja noudattaen mahdollisimman suurta\nsäästäväisyyttä. Rahavaroja oli onneksi käytettävissä. Pyynnöstäni oli\nSaksan hallitus jo joulukuun lopussa myöntänyt 100,000 Saksan markan\nsuuruisen luoton juoksevia menoja varten, ja helmikuun alussa minun\nonnistui saada hallitus ennakolta vapauttamaan 8 miljoonaa Saksan\nmarkkaa takavarikoituja Suomen valtionvaroja. Saksan hallituksen\nmääräyksen mukaisesti nämä varat asetettiin minun käytettäväkseni,\njotta Suomen kapinahallituksen mahdollisesti tekemät vaatimukset\nvältettäisiin. Lähetystöä varten tarvittiin luonnollisesti vain\nvähäinen osa, mutta varat tulivat hyvään tarpeeseen kaikenlaisissa\nmuissa valtion maksuissa, varsinkin niissä ostoissa, joita\nkevättalvella tehtiin valtion laskuun sotilaallisten y.m. tarpeitten\ntäyttämiseksi.\n\nTässä yhteydessä sopii mainita, että ulkoasiainministeriö helmikuun\nlopussa sai eräältä herra Useniukselta Tukholmasta nootin, jossa\nkomissario Sirolan pyynnöstä mainittiin, että Suomen komissariohallitus\nperuutti valtakirjani olla Suomen lähettiläänä Berliinissä. Paperi\nluultavasti joutui mainitun viraston eriskummallisuuskokoelmaan.\n\nTuntui varsin omituiselta, kun sai olla mukana luomassa osan Suomen\nvirallista hallintoa Saksan pääkaupunkiin, vapaan Suomen valtion\nitsenäisyyden näkyvää ja kansainoikeudellisesti arvossapidettyä\nilmausta. Kovin tyytyväisin mielin katselin ensi kerran ovilevyä, johon\noli merkitty \"Finnische Gesandtschaft\". Lähetystöpäälliköstä alkaen\nme olimme kaikin tottumattomia, diplomaattisiin ja lähetystötoimiin\nkouluttamattomia. Mutta tämä toiminta-alahan olikin maallemme uusi\nja asia oli saatava alkuun. Niin ollen panin painoa siihen, että\nsain henkilökunnan, jota elähdytti työnhalu ja jolla sitäpaitsi\noli hyvä kasvatus, yleissivistys ja käytöstapa. Sellaisilla\nominaisuuksilla varustettujen henkilöiden katsoin tarjoavan suurimmat\nkehitysmahdollisuudet uudella uralla. On myöskin huomattava, että\nlähetystön henkilökunta esiintymiseen ja käyttäytymistapoihin nähden\ntäytti ne vaatimukset, joita kulttuurikansaa edustavalle lähetystölle\nasetetaan. Kansliassa suoritettavan työn järjestelyssä oli erittäinkin\nvapaaherra Wredellä ja herra Strömillä suuria ansioita. Ensinmainittu\ntoimi samalla \"seremoniamestarina\". Hänen tehtävänään oli tutustua\nniihin ulkonaisiin perinnäisiin muotoihin, joita lähetystön, sen\npäällikön ja virkamiesten tulee noudattaa. Hänellä olikin siihen,\ntaipumusta. Minussa tämä seikka herätti vähemmän mielenkiintoa, mutta\ntärkeätä oli esiintyä näissäkin asioissa moitteettomasti, jotta meitä\nei olisi mainittu toisia \"huonommiksi\". Meidän oli tälläkin alalla\ntehostettava lähetystön ulkonaista mainetta.\n\nHelmikuun lopussa me muutimme huoneistoomme, mutta kauan ei kestänyt,\nennenkuin tupa kävi liian ahtaaksi. Toimistohuoneemme, joka samalla\noli odotushuoneenamme, oli useinkin niin täpötäysi, että siellä oli\nmahdoton työskennellä, ja kun useiden virkamiesten täytyi tehdä\ntyötä samassa huoneessa, oli erinomaisen vaikeata ottaa vastaan\nniitä lukuisia saksalaisia ja suomalaisia, jotka erilaisten asiain\nvuoksi kävivät lähetystössä. Jo maaliskuun keskivaiheilla meidän oli\npakko ryhtyä etsimään tilavampaa ja samalla edustavampaa huoneistoa.\nLöysimme sellaisen, kaikkiaan 15 huonetta käsittävän huoneiston aivan\nläheltä, Landgrafenstrasse 13, pohjakerroksesta. Landgrafenstrasse on\nLützowuferin ja Kurfurstenstrassen välinen hienoleimainen poikkikatu,\njonka varrella on huvilatyylisiä rakennuksia ja jota reunustavat\nlehmukset ja kastanjat. Huoneisto oli kalustettava alusta loppuun ja\ntämä ei ollut vallitsevissa oloissa mikään helppo eikä halpa tehtävä.\nBerliinissä oleva Suomen lähetystö oli nyt saanut viihtyisän kodin,\njota ei tarvinnut hävetä sivullisillekin näyttää. Työ sujui siellä\nhyvin, kaikkia elähdytti harrastus uuteen tehtävään, joka tarkoitti\nSuomen ja suomalaisten maanmiestemme etujen valvomista Saksassa sekä\nkotimaamme ja Saksan välisten poliittisten ja taloudellisten suhteiden\nkehittämistä ja lujittamista. Sadat henkilöt, joiden joukossa oli\nmaanmiehiämme, saksalaisia ja muita ulkomaalaisia saivat täällä\nvierailla suomalaisella pohjalla. Suomalaiset saivat täällä tuntea\nolevansa kotonaan kuin omassa maassaan. Oli useinkin liikuttavaa nähdä,\nkuinka vilpittömästi he siitä iloitsivat. Uusi Suomen lippu liehui\ntalon parvekkeelta ensi kerran, kun Hessenin prinssi Friedrich Karl oli\nensimmäistä kertaa lähetystössämme käymässä.\n\nNousukkuutta ja henkilökohtaisia salajuonia tosin ilmeni Berliinissä\ntoimivassa suomalaisessa diplomaattikunnassakin, mutta ne eivät onneksi\nsaaneet tilaisuutta siihen syvemmin juurtua. Yhteistyö vakiintui yhä\nenemmän ja tuli mitä parhaimmaksi.\n\nLähetystön kanssa olivat kiinteässä yhteydessä suomalainen\nkauppakomissioni, jossa aluksi toimi puheenjohtajana lähetystöneuvos\nsenaattori L. Ehrnrooth ja sittemmin tohtori J. Jännes, ja suomalainen\nsanomalehtitoimisto, jota johti lehtori Öhquist. Kauppakomissioni,\njohon kaupalliset asiat vähitellen kokonaan siirrettiin, muutti\nlähetystön aikaisempaan huoneistoon Wichmannstrassen varrelle,\nsanomalehtitoimistolla oli aluksi tyyssijansa entisessä suomalaisen\ntoimiston huoneistossa Nürnbergerstrassen varrella, mutta muutti\nsyksyllä aivan likellä lähetystöämme sijaitsevaan taloon.\n\nKauppakomissionissa oli henkilökunta sangen vaihtuvaa. Sen uskollisin\njäsen oli insinööri, sittemmin vuorineuvos Berndt Grönblom. Syksyn\nkuluessa toimi lähetystössä ja kauppakomissionissa insinööri\nE. von Frenckell, jonka tehtävänä lähinnä oli takavarikoituja\nsuomalaisia aluksia koskevien asioiden järjestäminen. Erinäisten\nfinanssi-teknillisten kysymysten vuoksi oleskeli Berliinissä\nsyksykuukausina pankinjohtaja A. Neovius, jonka tiedoista lähetystöllä\noli paljon hyötyä. Satunnaisiin ja poliittisella alalla toimiviin\navustajiimme kuului syksyn aikana myöskin varatuomari Hj.J. Procopé.\n\nSaksalaisina lähetystön apulaisina olivat alusta pitäen salaneuvos\nAlb. Müller saksalaista kirjeenvaihtoa ja siihen liittyviä muoto- ja\netikettiseikkoja varten sekä justitiariuksena tohtori H. Waldeck.\n\nLokakuussa 1918 vahvistettiin lähetystön vuosirahasääntö.\nHenkilökuntaan nähden tapahtui tällöin se muutos, että luutnantti Ström\ntuli toiseksi lähetystönsihteeriksi ja luutnantti Hornborg attasheaksi.\nToiseen attashean virkaan nimitettiin varatuomari A. Paloheimo.\nSyksyllä henkilökuntaa vieläkin lisättiin. Etupäässä arkistoa varten\notettiin palvelukseen fil. maisteri neiti Aina Forsman ja maisteri R.\nIlmoni.\n\nKansliassa suoritettava työ lisääntyi alinomaa ja henkilöliikenne\nkävi siellä kesän ja syksyn kuluessa yhä vilkkaammaksi. Lähetystön\nkirjoihin merkittyjen tulevien ja menevien kirjeiden ja kirjelmäin\nlukumäärä nousi ennen marraskuuta yhdeksännelle tuhannelle ja\nannettujen passien luku noin 700:aan. Kauppakomissionissa työ lisääntyi\nvieläkin suuremmassa määrässä tavarainvaihdon aljettua kesän ja syksyn\naikana Suomen ja Saksan välillä. Pitihän Berliinissä olevasta Suomen\nlähetystöstä tulla maamme tärkein ja suurin ulkomainen edustuslaitos.\nNiin me uskoimme, niin kotimaassa ajateltiin ja siltä näyttikin. Mutta\ntoisin kävi.\n\nKun Saksan suuresta katastrofista oli joku aika kulunut, tuli\nlähetystössämme yhä hiljaisempaa. Matkustavien suomalaisten luku\nväheni, passien saantia aljettiin tehdä vaikeaksi saksalaisille, jotka\nhalusivat matkustaa Suomeen, entente pääsi käsiksi meidän ja Saksan\nvälisiin kauppasuhteisiin, jotka vihdoin kerrassaan lopetettiin.\nPoliittisetkin asiat vähenivät melkoisesti. Suomen ulkoasiain johto\nalkoi suhtautua ynseämmin Saksaan. Ulkopoliittisen työn painopiste\noli siirtynyt Pariisiin ja Lontooseen ja huomasi kyllä, että ententen\ntuulet puhalsivat yhä voimakkaampina yli Suomen. Berliinissä olevan\nlähetystön ensimmäinen lyhyt loistokausi oli ohi.\n\nBerliinissä tammikuulla 1919.\n\n\n\n\nEbertin luona käymässä.\n\n\nMikäli sain ulkoasiainministeriöstä kuulla, eivät tilapäiseen\nvallankumoushallitukseen kuuluvat uudet miehet edellyttäneet, että\nulkomaiden lähettiläät kävisivät heidän luonansa kunniatervehdyksellä.\nMinua kumminkin huvitti tavata uutta valtionpäämiestä, joten\nilmoitin hänelle kirjallisesti haluavani käydä hänen luonansa.\nValtakunnankansliasta sain tietää, että Ebert ottaisi minut vastaan\ntammikuun 2 p:nä klo 1/2 2.\n\nWilhelmstrassen varrella sijaitsevaa valtakunnankanslerin palatsia\nvartioivat vieläkin sotilaat, mutta Suomen lipulla varustettu\nautomobiili kulki esteettömästi portilla olevien vahtisotilaiden ohi\nja etehisessä ottivat tulijan vastaan kuten ennenkin ovenvartija ja\npalvelijat, mutta ei aivan yhtä juhlallisesti ja kunnioittavasti\nkuin aikaisemmin. Sain odottaa hetkisen samassa huoneessa,\njossa kreivi Hertlingillä oli tapana ottaa vastaan, Bismarckin\nvastaanottosalongissa. Taulut riippuivat yhä paikoillaan, mutta\nhuonekalut olivat osalta poissa. Seinustalla seisovat tyhjennetyt\nkirjahyllyt tekivät huoneen aution näköiseksi. Keskellä huonetta\nolevaan pöytään oli liitetty kaksi pienempää, aivan toisenmallista,\njoten syntyi tilapäinen, kömpelö pöytärykelmä. Todennäköisesti pitivät\n\"Volksbeauftragte\" täällä täysistuntojaan. Huone oli menettänyt\nylhäisen leimansa.\n\nMinun odottaessani ja tarkastellessani sisustusta ja ajatellessani,\nmillaisia muutoksia tämäkin huone oli saanut olla todistamassa,\nastui sisään vanhahko harmaapartainen herra, joka sanoi olevansa\nalivaltiosihteeri Baake, sosiaalidemokraatti ja ent. sanomalehtimies,\nnykyään Ebertin oikea käsi. Ebert oli käskenyt hänen pyytää\nanteeksi, että sain odottaa hetkisen. Baake ryhtyi keskustelemaan\nSuomessa vallitsevista oloista, bolshevikivaarasta, siitä, miten\nporvarillisten ja sosialistien suhde tulee muodostumaan, kuinka\nvaltiomuodon käy j.n.e. Vastasin vilpittömästi. Sitten hän kysyi,\ntiesinkö missä Sirola oleskelee, mutta minä en voinut antaa varmaa\ntietoa. Tiedustellessani, miksi kysymyksessäoleva henkilö erikoisesti\nherätti hänen mielenkiintoansa, hän kertoi kohdanneensa S:n eräässä\nsodan aikana Tukholmassa pidetyssä sosialistikongressissa. Tästä sain\naihetta valittaa, etteivät useimmat sosialistijohtajamme olleet voineet\nvastustaa bolshevistista liikettä, vaan olivat tempautuneet mukaan.\nBaakenkin mielestä se oli valitettavaa. Lisäsin, että Saksallakin\noli samaan vaaraan nähden olemassa ilmeinen todistus. Baake vastasi:\n\"Niin, kuten Haase.\" Viimeksimainitun ja muiden riippumattomien\nkansanvaltuutettujen oli vähän aikaisemmin täytynyt luopua\nhallituksesta epäluotettavan käytöksensä vuoksi.\n\nHetkisen kuluttua Ebert itse avasi viereisen huoneen oven ja pyysi\nminua astumaan sisään. Kun olimme tervehtineet toisiamme istuutui hän\ntuoliin työpöytänsä ääreen. Hän on vanttera, lihavahko viidenkymmenen\nvuotias mies, kunniallisen ja sangen älykkään käsityöläisen näköinen.\nKun hän otti nenältään paksusankaiset silmälasinsa ja asetti ne\npöydälle, voi varsin hyvin ajatella, että hän oli hetkeksi tauonnut\ntekemästä jotakin satulasepän työtä. On kumminkin pitkä aika siitä, kun\nhän oli käsityöläisenä. Silloisen ja nykyisen ajan välillä on monta\nsanomalehtimiehenä, poliitikkona ja valtiopäivämiehenä vietettyä vuotta.\n\nPyysin anteeksi, että vaivasin häntä käynnilläni, mutta huomautin\nsamalla aikovani muutaman päivän kuluttua matkustaa Suomeen ja\nhaluavani sitä ennen käydä kunniatervehdyksellä. Tahdoin vakuuttaa\nhänelle, että Suomi tänä onnettomanakin aikana oli Saksan rehellinen\nystävä, joskin ulkonaisen hallituspolitiikan täytyi jossakin määrin\nsopeutua maailman muuttuneeseen tilanteeseen. Huomautin, ettei\nSuomi voi unohtaa Saksan sille antamaa apua. Ebert lausui olevansa\niloinen saadessaan tuon kuulla ja sanoi hyvin ymmärtävänsä, että\nmeidän täytyy pyrkiä ententen kanssa hyviin suhteisiin. Sanoin, että\nminulle ja maanmiehilleni tuottaisi suurta iloa saada valtionpäämiehen\nomasta suusta kuulla luottava, Saksan sisäisten olojen kehittymistä\nkoskeva lausunto. Hän vastasi, että tilanne oli erittäin vaikea ja\nhuolestuttava, mutta hän toivoi kumminkin, että kaikki selviytyisi.\nHän mainitsi lähinnä Schlesian hiilialueella ja Ruhrin seuduilla\nsattuneet lakkolevottomuudet. Schlesiaan lähetettyjen neuvottelijain\noli onnistunut saada aikaan sopimus, jonka mukaan työläisten piti\npalata töihinsä. Mitään kaivosten hävittämistä ei tultaisi sallimaan.\nJos sellaista sattuisi, puuttuisi sotaväki ehdottomasti asiaan.\nElintarveolot näyttivät sangen huolestuttavilta. Suoritettujen\nlaskelmain mukaan riittäisivät jauho- ja perunavarastot maaliskuun\nalkuun, mutta silloin tarvittaisiin välttämättä tuontia ulkomailta,\njotta nälkämellakat voitaisiin välttää. Korkealle kiristettyjä\ntyöpalkkoja ei teollisuus voisi ajan pitkään mitenkään kestää,\nmutta tämän seikan olivat useiden tehtaiden työläiset jo älynneet\nja saksalaisten työläisten vaatimukset olivat kuitenkin ylipäänsä\nsiedettäviä. Muistettava on, huomautti Ebert, että he ovat kokeneet\nneljä kovaa vuotta ja taipuvat ajattelemaan, että jokainen varakkaampi\nihminen on \"Kriegsgewinnler\". Jos kysymystä ei voitaisi ratkaista,\njos tehtaat täytyisi sulkea raaka-aineiden puutteen ja korkeiden\ntyöpalkkojen vuoksi, niin sisäinen järjestys joutuisi suureen vaaraan.\n\nKansalliskokouksen Ebert katsoi taatuksi. Vaalien loukkaamattomuus\nvoitiin turvata lailla. Kokousta ei nähtävästi pidettäisi Berliinissä\nvaan jossakin muussa paikassa, lähempänä Etelä-Saksaa, todennäköisesti\nWeimarissa, osaksi siitä syystä, etteivät kadulta tulevat vaikutukset\nhäiritsisi työtä, osaksi poliittisista syistä, koska Etelä-Saksa\npelkäsi Berliinin vaikuttavan määräävästi asiain käsittelyyn.\nEbertin mielestä olisi Frankfurt, myöskin vuotta 1848 ajatellen,\nollut kansalliskokoukselle sopivin paikka, mutta se ei voinut tulla\nkysymykseen, koska sijaitsi liian likellä miehitettyä aluetta. Voisi\nnäyttää siltä kuin kansalliskokous tahtoisi asettua ententen turviin.\n\nKun neljännestunnin keskusteltuamme erosimme, toivotti Ebert Suomelle\nonnellista kehitystä ja kaikkea hyvää. Mieleeni jäi se vaikutelma, että\nhän on viisas ja rehellinen mies, jonka katsantokanta on pohjaltaan\nporvarillinen, ja että hän siinä korkeassa asemassa, jonne hänet on\nnostettu, tahtoo työskennellä maansa hyväksi niin paljon kuin suinkin.\nIlmeisesti hän kumminkaan ei ole hallituksen johtavana voimana, jona on\npidettävä Scheidemannia.\n\nAstuessani ulos Ebertin vastaanottohuoneesta tapasin etuhuoneessa\nsalaneuvos Riezlerin. Vaihdoimme joitakin sanoja. Hän muistutti\nensimmäisestä kohtauksestamme Tukholmassa syksyllä 1917 ja\nmiten kaikki on sen jälkeen muuttunut. Riezler on vanhastaan\nvaltakunnankanslerinpalatsissa kuin kotonaan. Hän oli ollut\nBethmann-Hollwegin uskottuja ja aina siitä lähtien oli hänelle uskottu\nvaikeita ja hienotunteisuutta vaativia poliittisia kysymyksiä,\nvarsinkin itää koskevia. Uusi vallankumouksellinen hallituskin näytti\npitävän häntä käyttökelpoisena.\n\nBerliinissä tammikuulla 1919.\n\n\n\n\nWeimarissa helmikuun 6 p:nä 1919.\n\n\nJännityksellä ja levottomuudella odotettu kansalliskokouksen\nkokoontumispäivä, päivä, jolloin \"vallankumouksen\" sijaan taas\ntulisivat lailliset olot, oli valjennut. Ulkoasiainministeriö oli\nystävällisesti kutsunut lähetystöjen päälliköt naisineen olemaan läsnä\ntässä juhlallisessa tilaisuudessa, jonka tuli aloittaa uusi ajanjakso\nSaksan kansan historiassa. Levottomuudet ja mellakat eivät olleet\nmahdottomia, mutta emme epäröineet noudattaa kutsua.\n\nKun aamulla klo 8 lähdimme Anhalter Bahnhofille, oli Berliini täysin\nrauhallinen. Mikään ei viitannut siihen, että spartakisteilla\noli pahat mielessä ja että he olivat jotakin suunnitelleet täksi\npäiväksi. Yleisesikunnan kautta olinkin kuullut, että he olivat\nsiirtäneet alkuaan täksi päiväksi suunnittelemansa vallankaappauksen\ntoiseen ajankohtaan. Junalaiturille johtavassa porraskäytävässä\noli teräskypärillä varustettuja sotilaita vahdissa, mutta\nulkoasiainministeriöstä saamamme passit avasivat meille tien.\nKutsuttujen käytettäväksi oli jätetty erikoinen salonkivaunu — aivan\ntavatonta ylellisyyttä näinä aikoina, jolloin ihmisten muuten täytyi\nmatkustaa epämukavissa, täyteen ahdetuissa ja lämmittämättömissä\nvaunuissa. Ententen rosvopolitiikka oli pitänyt huolta siitä, että\nsuurin ja paras osa Saksan rautateiden vaunustoa siirtyi Reinin\ntoiselle puolelle. Salonkivaunuun kokoontuivat ne diplomaattikunnan\njäsenet, jotka olivat ilmoittaneet olevansa halukkaat lähtemään\nWeimariin, kaikkiaan 14 henkeä. Lähetystöpäällikköjä oli mukana Tanskan\nministeri, kreivi Moltke, Ruotsin ministeri, parooni von Essen,\nSveitsin ministeri Mercier, Persian lähettiläs Hussein Kuli-Kahn,\nLiettuan lähettiläs Schaulys ja allekirjoittanut. Sitäpaitsi ottivat\nretkeen osaa norjalainen ja hollantilainen lähetystöneuvos, Mexicon\nsotilasattashea, eräs Turkin lähetystön virkamies ja kolme naista.\nSeurueen oppaana oli sangen herttainen salaneuvos von Kühlmann\nulkoministeriöstä, ulkomaisten lähetystöjen juhlamenojenohjaaja.\n\nOli kaunis, aurinkoinen talvipäivä. Lumen koristama seutu, jonka\nhalki kuljimme, näytti pohjoismaiselta talvimaisemalta. Matka edistyi\nhäiriöittä. Pysähdyttiin vain kerran, Hallessa, lyhyeksi aikaa.\nTäsmälleen neljän ja puolen tunnin kuluttua saavuimme tuohon Thüringin\nkuuluisaan kaupunkiin, jonka suuriin kulttuurimuistoihin nyt liittyisi\nmerkittävä poliittinen tapahtuma. Asemalla meidät otti vastaan parooni\nvon Lenz, joka oli määrätty olemaan käytettävänämme Weimarissa. Vaunuja\noli meitä vastassa, mutta useimmat meistä mieluummin kävelivät kymmenen\nminuutin matkan kaupungin halki Fürstenhofiin, joka muistaakseni\naikaisemmin oli nimeltään Russischer Hof. Sinne oli katettu runsas\naamiaispöytä, ja kun olimme osoittaneet, ettemme sitä halveksineet,\nlähtivät muutamat meistä kaupungille. Ihmisiä parveili kaduilla,\nvarsinkin teatterin seuduilla, missä kansalliskokous oli saanut\ntyyssijansa.\n\nPäämääränämme luonnollisesti oli Goethehaus, mutta meillä oli\nainoastaan kymmenen minuuttia käytettävänämme, ellemme tahtoneet\nmyöhästyä kansalliskokouksen avauksesta klo 3.\n\nLähdimme teatteriin. Berliiniläiset poliisit valvoivat järjestystä\ntorilla ja läheisillä kaduilla. \"Rautaisesta divisionasta\" valittu\nkunniakomppania seisoi torilla ja sotilassoittokunta soitti. Sotilaat\nnäyttivät kuriin tottuneilta ja kunnollisilta, aivan toisenlaisilta\nkuin ne ryhdittömät sotilasjoukkiot, joita nykyään näkee Berliinin\nkaduilla vaeltamassa [17] Toria ympäröivät talot komeilivat\nliputettuina, Saksan ja Saksi-Weimarin väreissä. Ei näkynyt yhtään\nyksinomaan punaista kangaskappaletta eikä mitään merkkiäkään ollut\nhavaittavissa siitä, että spartakistit olisivat aikoneet esiintyä\nhäiritsevästi. Kaikki oli tyyntä ja sopusointuista, mutta samalla niin\nromantillista ja suurten henkien muistoihin kietoutuvaa kuin vain\nWeimarin kaupungissa voi olla. Siellä, jos missään, ovat Saksan suuret\nhenget vielä jäljellä, sillä he muistuvat mieleen joka askelella.\nEbertkään ei voinut olla tervehdyspuheeseensa lainaamatta heidän\naarteitansa. Ja kumminkin uskaltaa tuskin toivoa, että he voivat\nkohottaa meidän aikamme pieniä, auttamattomasti riitaisia ihmisiä\ntodellisen inhimillisyyden maailmaan.\n\nTeatteri vaikutti kirkkaine sinisine ja valkoisine väreineen\nmiellyttävältä. Meille osoitettiin paikat entisessä hoviaitiossa,\njoka sijaitsee ensi rivin perällä. Aitio oli iso ja hieno ja siitä\nvoi helposti nähdä koko teatterin. Se ei ole erikoisen tilava,\nei paljoa suurempi kuin Helsingin ruotsalainen teatteri, mutta\npaljoa aistikkaampi. Näyttämö oli kokonaan rakennettu uudelleen,\nmuutettu puolipyöryköksi ja yhdistetty permantoon, jossa entiset\nteatterituolit nyt olivat valtiopäiväistuimien virassa. Silloitettua\norkesteripalkkaa ja näyttämöä peittivät punaiset matot. Keskellä\npyörykköä olivat presidiopöytä ja puheenjohtajantuoli, jotka oli tuotu\nvaltiopäivätalosta. Molemmin puolin tätä pöytää, mutta hiukan sitä\nedempänä olivat ministerien penkit. Permantoaitioiden koko rivi oli\npoistettu ja niihin rakennettu permantopenkkejä. Sali oli juhlallisesti\nkoristettu köynnöksin ja lukemattomin kukin, mikä osoitti, että \"Weimar\nyhä vielä rakastaa kukkia kuten ennenkin.\" Ministeripenkkien kohdalle\noli sommiteltu runsaita syreeni- ja kielokoristeita.\n\nPian täyttivät salin edustajat, ja hallituksenjäsenet asettuivat\nhekin paikoilleen. Presidiopöydän oikealla puolella istuivat Ebert\nja Scheidemann sekä heidän vieressään Landsberg, Noske ja Wissel.\nTakimmaisessa penkissä näkyi Erzbergerin lihavat kasvot ja uusi\nsotaministeri Reinhard. Hallituksen jäsenet näyttivät tyytyväisiltä.\nHe olivat saavuttaneet ensimmäisen tarkoitusperänsä, ja se ei ollut\ntapahtunut ilman ponnistusta ja tahdonvoimaa. Rivitkin täyttyivät\nviimeistä sijaa myöten kutsuvierailla.\n\nEdustajakokous muistutti ulkonaisesti suurin piirtein katsoen vanhoja\nvaltiopäiviä, joskin vasemmistotyypit olivat silmäänpistäviä. Monia\nvaltiopäiväkiistelyistä tunnettuja hahmoja voi keksiä edustajain\njoukosta. Joitakin naisenpäitä näkyi, mutta naispuolisia edustajia\noli niin vähän, etteivät he voineet painaa kokoukseen leimaansa.\nOikealla istuivat konservatiiviset, saksalainen ja saksalaiskansallinen\nkansanpuolue, kreivi Posadowsky etunenässä, sitten seurasivat lähempänä\nkeskustaa kristillis-sosiaaliset, entinen keskuspuolue, joiden joukossa\nnäkyi iäkäs, harmaapartainen Groeber sekä Trimborn, ja demokraatit\nensimmäisine miehineen: Fischbeck (Preussin kauppaministeri), Fr.\nNaumann, tunnettu kirjailija ja puhuja, sekä entinen varakansleri\nPayer, hupainen würtembergiläinen. Vasemman puolen salia täyttivät\nsuurimmaksi osaksi vasemmistososialistit, joiden joukossa näkyi\nuseita naisia. Ylemmässä äärimmäisessä vasemmassa kulmassa olivat 22\nriippumattoman sosialistin paikat. Etumaisena istui heidän joukossaan\nepämiellyttävän, kavalan näköinen Haase.\n\nNeljännestä yli kolmen soi kello ja Ebert nousi puhujalavalle.\nHän näytti varmalta ja tyyneltä ja aloitti puheensa osoittamatta\npienintäkään hermostuneisuuden merkkiä. \"Meine Damen und Herren\",\nkuului ensi kerran saksalaisessa parlamentaarisessa kokouksessa.\nEbertin puhe oli hyvin harkittu, mutta siihen ei sisältynyt mitään\nerikoista. Hän kosketteli lähinnä vallankumousta ja kansalliskokouksen\nehdotonta suvereenisuutta. \"Vanhat kuninkaat ja ruhtinaat Jumalan\narmosta ovat ainiaaksi hävinneet.\" \"Saksan kansa on vapaa, jää\nvapaaksi ja hallitsee tulevaisuudessa aina itse itseänsä.\" Sitten\nhän puhui sodasta, jossa oli jouduttu häviölle ja vihollisten\nkosto- ja väkivaltapolitiikan aiheuttamasta hädänalaisesta tilasta,\nverrattomasta vääryydestä. \"Varoitamme vastustajaa kärjistämästä\nasioita äärimmilleen.\" \"Älköön meitä pakotettako tekemään\nkohtalokasta valintaa: joko nälkäkuolema tai häpeä. Sosialistisen\nkansanhallituksenkin ja juuri sen tulee pitää kiinni tästä: mieluummin\npahinkin puute kuin kunniattomuus.\" Ebert huomautti, että Saksa\ntahtoo yhtyä toisten valtioitten veroisena kansojen liittoon ja\nvetosi kaikkiin maailman kansoihin saadakseen oikeutta Saksalle.\nHän kosketteli lämpimästi saksalaisen Itävallan liittymistä Saksan\ntasavaltaan ja siirtyi sitten Saksan taloudellisiin, sosiaalisiin\nja sivistyksellisiin kehitysmahdollisuuksiin. \"Huolestuttavalta\nnäyttää tulevaisuutemme. Mutta kaikesta huolimatta me luotamme\nSaksan kansan luovaan voimaan, jota on mahdoton hävittää. Saksan\nvalta-aseman vanhat perusteet ovat ainiaaksi murtuneet. — — — Kuten\nmarraskuun 9 päivä 1918 on liittynyt maaliskuun 18:nteen 1848, samoin\non meidän täällä Weimarissa suoritettava siirtyminen imperialismista\nidealismiin, maailmanvallasta henkiseen suuruuteen.\" Hän päätti\npuheensa näin: \"Käykäämme siis työhön, katse kiinteästi suunnattuna\nsuureen päämääräämme: Saksan kansan oikeuden puoltamiseen, lujan\nsaksalaisen demokratian perustamiseen ja sen täyttämiseen todellisella\nsosiaalisella hengellä ja sosiaalisella laadulla. Siten me teemme\ntotta siitä, minkä Fichte merkitsi Saksan kansakunnan tarkoitukseksi.\nTahdomme perustaa oikeuden ja totuuden valtakunnan, joka perustuu\nkaikkien niiden yhdenvertaisuuteen, joilla ihmiskasvot on.\"\n\nPuhe lausuttiin kantavin äänin, mutta ilman mainittavaa lennokkuutta.\nSe oli luonnollisesti sävyltään sosialistinen, mutta ylimalkaan\nmaltillinen, varsinkin kun ottaa huomioon, että sen piti eräs\nvaltiopäivien entisiä oppositsionipuhujia. Edustajain penkeiltä\ntietysti kuului huudahduksia, mutta ne eivät sentään aiheuttaneet\nmeluisaa keskeytystä. Intohimoisimpia olivat äärimmäiset siivet.\nOikeisto ilmaisi olevansa tyytymätön vallankumoukseen ja vanhaan\njärjestelmään kohdistuviin hyökkäyksiin. Riippumattomat purkivat\nhuudahduksin Ebertiin, Scheidemanniin ja Noskeen suuntautuvaa vihaansa.\nHeidän välipuheluistaan Ebert ei huolinut mitään, mutta oikeisto sai\nterävän ja mestaroivan muistutuksen, siitä ettei se ollut mitään\noppinut viime tapahtumista. Kun Ebert puhui saksalaisen Itävallan\nSaksaan liittymisestä, kaikui salissa yksimielisiä suostumushuutoja, ja\nkun hän esitti vastalauseensa sen johdosta, että Elsassia käsiteltiin\nRanskan maakuntana ja saksalaisia yhä pidettiin sotavankeina, kuului\nvoimakkaita pfui-huutoja. Puhe kokonaisuudessaan sai tosin osakseen\nhyväksymystä ja kättentaputusta, mutta mitään innostunutta mielialaa se\nei kyennyt kokouksessa herättämään. Ebert ehkä itse uskoi kauniisiin\nsanoihinsa ja tulevaisuuden lupauksiin, mutta hänen yleisönsä ei\nsuinkaan tullut vakuutetuksi niiden todenperäisyydestä.\n\nEbertin lopetettua puheensa ja siirryttyä paikalleen asettui\npuheenjohtajan tuoliin ikäpresidentti, 78-vuotias sosialisti Pfannkuch.\nPidettyään kokoukselle lyhyen tervehdyspuheen hän otti käsille ne\njuoksevat asiat, jotka kuuluivat päivän ohjelmaan. Kun oli tapahtunut\nnimenhuuto, josta kävi ilmi, että 421 valitusta edustajasta 397 oli\nsaapuvilla, julistettiin kokous päätösvaltaiseksi. Seuraava istunto\nmäärättiin pidettäväksi seuraavana päivänä, jolloin presidion vaalin\npiti tapahtua. Edeltäpäin tiedettiin, että enemmistösosialistien,\ndemokraattien ja kristillis-sosiaalisten muodostamassa yhtymässä tehdyn\nsopimuksen mukaan sosialisti, tohtori David valittaisiin presidentiksi.\n\nTyynesti ja melkein kuin jokin liiketoimi oli tämä merkittävä kokous\ntapahtunut. Hiljaa ja äänettöminä hajautuivat ihmiset. Ajan ja\ntehtävän suuri vakavuus oli painanut leimansa mielialaan. Toisenlainen\noli mieliala Frankfurtissa 1848. Mitään vapaudenintoa ei nyt voinut\nhavaita. Mutta vaikutelma, ainakin se, minkä minä sain, oli etupäässä\nhyvä. Monia hankauksia voidaan odottaa, mutta täytyy toivoa, että\nkokouksen onnistuu vaikeammitta ulkoa- tai sisästäpäin aiheutuvitta\nhäiriöittä luoda Saksaan järjestyneet olot ja jossakin määrin ehjentää\nsen silvottua ruumista ja sielua. Mutta on mahdollista sekin, että\nuudisrakennustyö hukkuu sanoihin ja kiistoihin ja että toiminta syntyy\ntoisella taholla.\n\nKävelimme hetken aikaa tuossa hienossa kaupungissa, ostimme äskettäin\njärjestetyn lentopostin tuomia Berliinin lehtiä ja palasimme hotelliin\njuomaan iltapäiväteetä ja keskustelemaan matkatoveriemme kanssa\npäivän vaikutelmista. Hallissa kohtasimme ulkoasiainministerin kreivi\nBrockdorff-Rantzaun, joka oli saapunut toivottamaan ulkomaalaisia\nvieraitaan tervetulleiksi Weimariin. Hänen piti muutaman päivän\nkuluttua pitää suuri puheensa ulkopoliittisesta asemasta ja Saksan\nsuhtautumisesta siihen.\n\nKäytettäviksemme jätetyillä ajoneuvoilla lähdimme asemalle,\nmissä meitä oli odottamassa salonkivaunu ja olosuhteisiin nähden\nsuurenmoinen päivällinen. Ainoastaan puoli tuntia myöhästyneinä me\nsaavuimme keskiyön aikaan Berliiniin. Tuo merkillinen päivä, helmikuun\nkuudes, oli lopussa, kaikki oli käynyt hyvin, ja minä tunsin olevani\nkiitollinen siitä, että vuoden kestäneen Saksassa oleskeluni jättämiin\nmoniin ja rikkaisiin muistoihin oli nyt liittynyt todistajana-olo\nuudessa maailmanhistoriallisessa tapahtumassa.\n\nBerliinissä helmikuulla 1919.\n\n\n\n\nEroaminen lähettilääntoimesta Berliinissä.\n\n\nToimeeni Suomen ensimmäisenä lähettiläänä Berliinissä sisältyi\nerikoistehtävänä silloin sotilaallisesti voimakkaan ja, kuten voi\notaksua, sodan jälkeen poliittisestikin vaikutusvaltaisen Saksan suoman\ntuen hankkiminen valtiolliselle itsenäisyydellemme. Tehtävä oli minulle\nerittäin läheinen, ei ainoastaan Saksaan kohdistuvan myötätuntoni\nvuoksi, vaan myöskin siitä syystä, että Saksa oli ainoa suurvalta,\njolta saatoimme silloin toivoa muutakin kuin koreita lauseparsia,\nnimittäin syvempää ja käytännöllisempää riippumattomuutemme\nharrastamista ja aktiivista apua sitä tehostettaessa Venäjää vastaan.\nTämä tehtävä muodostui samalla niiden pyrkimysten ja toiveiden\npäätökseksi, jotka olivat minua maailmansodan aikana elähdyttäneet.\nTarkoitukseni ei ollut antautua kokonaan diplomaattiselle uralle.\n\"Diplomaattinen\" harrastukseni on aina kohdistunut eräiden määrättyjen\npositiivisten tehtäväin suorittamiseen eikä diplomaatintoimeen\nylipäänsä.- Tehtävä oli minulle tilapäistä asevelvollisuutta isänmaan\nhyväksi, sellaisessa muodossa, joka vastasi pyrkimyksiäni ja johon\nminulla katsottiin olevan tarpeelliset edellytykset.\n\nSaksan valta-asemassa syksyllä 1918 tapahtunut suuri, odottamaton\nmuutos vaikutti luonnollisesti voimakkaasti ulkopolitiikkaamme.\nSvinhufvudin-Paasikiven hallitus oli ulkonaisessa politiikassaan\nnoudattanut puhtaasti saksalaisia, lähemmin sanoen selvästi\noikeisto-saksalaisia suuntaviivoja. Se työskenteli saadakseen Saksan\nkeisarilliseen huoneeseen kuuluvan prinssin Suomen kuninkaaksi ja\nsen ohjelmaan kuului sotilaallinen yhteistoiminta Saksan kanssa\nSuur-Suomen luomiseksi. Tämä politiikka ei ollut aivan vapaa\neräänlaisesta kiihkoisänmaallisuudesta, joka oli luonnollisena\nseurauksena vapaussodan loistavasta menestymisestä ja Saksan voimakkaan\nsotilaallisen tuen luomasta tunnosta, ja se oli välttämättömän\njohdonmukaisesti, vaikkapa vastoin toivomuksiammekin, johtanut\npuolueettomuudestamme luopumiseen sodan aikana. Omasta puolestani en\nvoinut siihen joka kohdassa liittyä. Poliittisessa, taloudellisessa\nja sivistyksellisessä suhteessa näytti minustakin Saksa olevan se\nulkopuolellamme oleva valta, johon meidän oli lähinnä perustettava\nvaltiollinen itsenäisyytemme ja maamme kehkeytyminen, eikä ainoastaan\njonakin ajankohtana vaan myöskin tulevaisuudessa, mutta pitemmälle\nmenevä poliittinen ja sotilaallinen riippuvaisuus kuin minkä\nvallitsevat olosuhteet tekivät välttämättömäksi, näytti minusta\nepäviisaalta. Välienrikkoutuminen entente-valtojen kanssa, mikä voisi\njälleen repiä auki itsenäisyyskysymyksemme, piti mielestäni välttää,\nmikäli mahdollista. Siihen olisi Saksan avustuksella suoritettu Venäjän\nKarjalassa tehty valloitusyritys johtanut, ja luultavasti olisi myöskin\nSaksan keisarin pojan valitseminen Suomen kuninkaaksi sodan kestäessä\nkatsottu riittäväksi välienkatkeamisen aiheeksi. Saksan hallituksella\nja parlamenttipolitiikalla ei sellaisia suunnitelmia ollutkaan. Niitä\nkumminkin kannatti osa sotilaspiirejä ja eräin sotilaspoliittisin\nedellytyksin myöskin Saksan armeijan ylijohto. Vielä vähemmän\najateltiin Saksassa tehdä Suomi saksalaiseksi vasallivaltioksi, kuten\nententepiireissä tahdottiin edellyttää. Saksan Suomi-politiikka —\nlukuunottamatta aktuaalisia strateegisia näkökantoja, jotka jossakin\nmäärin vaikuttivat Suomessa suoritettuun sotilaalliseen toimintaan\n— tähtäsi siihen, että oli autettava luomaan voimakasta vapaata\nSuomea, joka läheisesti liittyisi Ruotsiin sen kanssa suunnaten\npolitiikkaansa keskusvaltojen mukaisesti. Suomesta piti tavallaan\ntulla Saksaa ja Ruotsia yhdistävä poliittinen silta. Siten voitaisiin\nmuodostaa Itämeren ympärille valtayhtymä, joka vastustaisi kaikkia\ntätä sisämerta koskevia Englannin suunnitelmia. Saksalaisystävällinen\npolitiikkamme vapaussodan jälkeen ei ollut mitään pakkopolitiikkaa,\njonka aiheena olisivat olleet ulkoapäin asetetut vaatimukset, vaan se\njohtui osalta kiitollisuuden- ja sympatiantunteista, osaksi puhtaasti\nsuomalaisista harrastuksista, sellaisina kuin johtavat henkilöt ne\nsilloin käsittivät. Se oli avointa, rehellistä politiikkaa. Ellen joka\nkohdassa sitä omaksunutkaan, koskivat eroavaisuudet kumminkin enemmän\ntämän politiikan kvantitatiivista kuin kvalitatiivista puolta.\n\nSaksassa tapahtuneen luhistumisen jälkeen ulkopolitiikkamme\nluonnollisesti oli suunniteltava jossakin määrin toisin. Emme voineet\nyksipuolisesti rakentaa sellaiselle pohjalle, jonka kestävyys jo\noli pahoin järkytetty, nimittäin Saksan ulkonaisen valta-aseman\npohjalle. Tämän tunnusti myöskin Suomen silloinen hallitus. Sitä\npidettiin kumminkin niin \"komprometteerattuna\", ettei se voinut\nsäilyä. Ulkoasiainministeri Stenrothinkin, jonka politiikassa sentään\noli erittäin varovainen leima, täytyi erota. Mannerheim, joka oli\npoliittisessa tarkoituksessa käynyt Englannissa ja Ranskassa, astui\nSvinhufvudin sijaan, ja muodostettiin uusi — Ingmanin — hallitus,\njossa C. Enckell oli ulkoasiainministerinä. Ententen tuulet alkoivat\npuhaltaa ulkopolitiikassamme yhä voimakkaammin, ja pian saattoi\nraporttien ja toimenpiteiden nojalla havaita, että merkinantopaikat\nolivat Pariisi ja Lontoo. Niissä saksalaisissa piireissä, joissa\nSuomen asioita harrastettiin, — virallisissa ja yksityisissä —\nsuhtauduttiin objektiivisella saksalaisella tavalla varsin tyynesti\nja asiallisesti tähän muutokseen, jota pidettiin uuden valtatilanteen\nluonnollisena seurauksena. Se käsitettiin pakolliseksi, nöyryyttäväksi\ntaipuvaisuudeksi eikä pelkän kukkaropolitiikan ilmaukseksi, jollaisia\noli saatu nähdä eräissä toisissa kansoissa. Olihan Saksalla itsellään\npaljoa suurempi nöyryytys kestettävänään.\n\nSaadakseni selville hallituksen poliittiset suuntaviivat ja kotimaassa\nvallitsevan mielialan matkustin tammikuun alussa 1919 Helsinkiin.\nVaikutti suuressa määrin rauhoittavasti ja kohottavasti, kun\nhuomasi yksityisessä yhteiskuntaelämässä tunteiden ja sympatiain\nolevan ylimalkaan ennallansa. Lämmin mieliala vallitsi siinä\njäähyväisjuhlassa, joka pörssiklubissa pidettiin Suomen palveluksesta\npakollisesti poistuneille saksalaisille upseereille (Ausfeldille,\nvon Colerille, Stahelille y.m.) ja johon minulla oli tilaisuus ottaa\nosaa. Useimmat eronneen hallituksen jäsenet olivat läsnä. Vähemmän\ntyydyttäviä olivat virallisista piireistä saadut vaikutelmat.\nEn tietenkään tarkoita henkilöitä, vaan heidän suhtautumistansa\nulkopolitiikkaan. Asianomaisissa ei mielestäni ilmennyt valtavimpana\npiirteenä ilmeinen entente-ystävällisyys vaan pelokas varovaisuus,\nettei tekisi tai sanoisi mitään, mikä ei olisi ententen mieleen,\nsekä tästä johtuva suuri myöntyväisyys. Varsinkin ranskalaisen\nmielenlaadun pitkälle menevä silmälläpito minua hämmästytti. Tässä\nilmenevä poliittinen psykologia palautti mieleeni erään menneen,\nhenkilökohtaisesti kokemani ajanjakson historiassamme, joskaan\nen jättänyt huomioonottamatta, että silloin oli poliittisten\nristiriitain ohella olemassa myöskin oikeudellisia. Varmaan oli sekä\nviisasta että välttämätöntä, että hallituksemme pyrki lujittamaan\nsuhteitamme entente-valtoihin ja ennen kaikkea meillä oli syytä\netsiä Amerikan ystävyyttä. \"Tervettä kansallista itsekkyyttä täytyy\nolla jokaisessa kansassa, mutta on olemassa eetillisiä lakeja,\njoita ei saa syrjäyttää.\" Lyhytnäköistä, kuten luullakseni kaikki\nkonjunktuuripolitiikka, oli tuo taipuisa aulius, jonka nojassa\nentente suoranaisesti ja epäsuorasti saattoi käyttää puhevaltaa\nsisäisissä asioissamme ja johtaa hallituksemme epäystävälliseen ja\nepäritarilliseen käyttäytymiseen Saksaa kohtaan, siis kieltämään\nystävämme ja auttajamme siitä syystä, että häntä oli kohdannut\nonnettomuus. Sitä tietä saatoimme ostaa itsellemme hetkeksi joitakin\netuja, mutta emme voineet ansaita itsellemme kansojen kunnioitusta,\nei edes länsivaltojen. Suuntautuminen Saksasta eroon ei sekään\nminusta näyttänyt otolliselta, jos ei pysähdytty ainoastaan lähintä\ntulevaisuutta tarkastelemaan. Vetäytyminen pois diplomaattisesta\ntoimestani, joka oli rakentunut aivan toisille edellytyksille, näytti\nminusta täysin oikeutetulta. Mutta toisaalta uskoin suhteitteni ja\nBerliinin johtavissa piireissä nauttimani luottamuksen nojalla, siellä\noleskelemalla ja toimimalla voivani lieventää uuden suunnan vaikutuksia\nja vastustaa niitä ulkoapäin tulevia ilmeisiä yrityksiä, joiden\ntarkoituksena oli saada aikaan välien rikkoutuminen Suomen ja Saksan\nkesken. Sitä ei kansamme varmaankaan halunnut eikä se voinut tuottaa\nmaallemme mitään pysyvää etua.\n\nHallituspiireissä kumminkin kohtasin sen varman käsityksen, että\npaikalleni jääminen tuottaisi hallitukselle poliittisia vaikeuksia\nententen puolelta. En voinut itse arvostella, missä määrin käsitys oli\nperusteltu, mutta en tahtonut edes näennäisestikään estää hallitusta\nsaavuttamasta tavoittelemiansa positiivisia tarkoitusperiä, lähinnä\nitsenäisyytemme tunnustamista. Jotta eroaminen ei muodostuisi kovin\näkkinäiseksi, päätettiin että pyytäisin virkavapautta kolmeksi\nkuukaudeksi ja sitten eroaisin.\n\nPalattuani Berliiniin kävin tammikuun 29 p:nä tapaamassa Saksan\nulkoasiainministeriä kreivi Brockdorff-Rantzauta, annoin hänelle tiedon\nvirkavapaudestani ja odotettavissa olevasta eroamisestani sekä selitin,\nhänen kysyttyään, mikä tuohon oli syynä. Korostin kuitenkin sitä, ettei\ntoimenpidettä ollut katsottava epäystävälliseksi teoksi Saksaa kohtaan\nhallituksemme taholta. Rantzau esitti tämän johdosta mietteitä, jotka\nhienotunteisuudesta jätän tässä mainitsematta.\n\nJäin kumminkin Berliiniin, osaksi kirjallisten töiden vuoksi, osaksi\nvoidakseni läheltä seurata sisäisten olojen kehittymistä Saksassa.\nLähetystön toimintaan en tietenkään ottanut osaa, mutta täytin\nedustusvelvollisuuteni ja voin olla maallemme hyödyksi myöskin\nniiden suhteiden nojalla, joita minulla oli. Ententen diplomatialle\nei oleskeluni Berliinissä virkavapaana ministerinä ollut kuitenkaan\nmiellyttävää, jonka vuoksi saatiin aikaan, että minun oli luovuttava\ntoimestani Suomen Berliinissä olevana lähettiläänä jääden käytettävissä\nolevaksi ministeriksi. Asiasta annettiin minulle tieto maaliskuun\n23 p:nä. Huhtikuun alussa minä anoin eroa ulkoasiainministeriön\npalveluksesta.\n\nTuntui kaikesta huolimatta ikävältä lopullisesti luopua toiminnastani\nBerliinissä, missä olin saanut osakseni paljon ymmärtämystä, ystävyyttä\nja luottamusta virallisten ja yksityisten piirien taholta ja missä\ntiesin tehokkaalla tavalla voineeni hyödyttää maatani. Yhteistyö oli\nlähetystössä ollut hyvä ja oli siitä sukeutunut kunnioituksen ja\nkiintymyksen siteitä. Myöskin suhde diplomaattikunnan henkilöihin\noli ollut luottamuksen ja sydämellisyyden leimaama. Olin koettanut\npanna erikoista painoa siihen, että Suomea täällä olisi pidetty\nsamanarvoisena kuin muita puolueettomia maita, Skandinavian maita,\nHollantia ja Sveitsiä.\n\nHuhtikuun 2 p:nä olin jäähyväiskäynnillä kreivi Brockdorff-Rantzaun\nluona, joka puhui varsin hyväntahtoisesti ja tunnustavasti\nyhteistyöstä ja siitä hyvästä yhteisymmärryksestä, joka oli vallinnut\nulkoasiainministeriön ja Suomen lähetystön kesken. Keskustelimme\nsitten poliittisesta tilanteesta ja Saksan sisäisestä asemasta. Hän\ntahtoi katsella asioita niin toivehikkaasti kuin suinkin ja sanoi,\nettei hän puolestaan milloinkaan tule hyväksymään tunnotonta tai\nkunniatonta väkivaltarauhaa. Siitä lyhytnäköisestä politiikasta, jota\nentente hänen mielestään harjoitti, hänellä ei ollut kyllin voimakkaita\nsanoja käytettävänään. Se saattoi johtaa kohtalokkaisiin seurauksiin,\njotka koskivat koko Eurooppaa, liittolaisia itseänsä ei suinkaan\nvähimmin. Hän arveli, että tässä oli kaksi maailmankatsomusta keskenään\nkamppailemassa, ja tässä kamppailussa, sanoi hän, \"on Suomi samalla\npuolella kuin Saksa\". Lausunto tuotti minulle vilpitöntä iloa.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin sain kreivi Rantzaulta kirjeen, jossa hän\nvirallisemmin, mutta kuitenkin persoonallisen lämpimästi ilmaisi\nomat ja ulkoasiainministeriössä toimivain työtoveriensa valittelut\neroamiseni johdosta ajatellen sekä asiallisia että henkilökohtaisia\nhyviä suhteita, jotka olivat olleet välillämme vallitsemassa.\nKirjeessään hän lausui myöskin seuraavaa: \"Enempää kuin T. Ylh.\nen minäkään epäile sitä, että ne sympatian ja ystävyyden tunteet,\njotka isänmaanne vapauttamisesta saakka yhdistävät Suomen ja Saksan\ntoisiinsa, ovat jääneet ja tulevat jäämään pysyviksi, joskaan ne\nkenties eivät olosuhteiden painon vuoksi voi päästä tällä hetkellä\nselvästi ilmenemään.\"\n\nHuhtikuun 6 p:nä me matkustimme Sveitsiin. Lähetystön jäsenet\nsaattoivat meitä asemalle. Tosin oli minun vielä määrä palata\nBerliiniin, mutta joka tapauksessa oli nyt erottava tosin lyhyestä,\nmutta tärkeästä ja vastuunalaisesta työkaudesta elämässäni.\n\nLugano, huhtikuussa 1919.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToukokuun lopussa ja kesäkuun alussa minä oleskelin Helsingissä\njärjestelemässä kotiin palaamistani ja muita yksityisiä asioita.\nTällöin sain ulkoasiainministeriöstä rapellikirjeeni, joka minun\noli vallitsevan tavan mukaan henkilökohtaisesti jätettävä Saksan\nvaltionpäämiehelle, nimittäin valtakunnanpresidentille Ebertille.\nSaksan keisarille jättämäni vakuutuskirja oli ollut laadittu\nsaksaksi, Saksan valtakunnan presidentille antamani rapellikirje oli\nranskankielinen! Palattuani Berliiniin pyysin päästä Ebertin puheille,\nmutta hänen täytyi lähteä Weimariin ottamaan osaa niihin tärkeihin\nneuvotteluihin, joita siellä oli määrä pitää rauhanneuvottelujen\njohdosta. Keskusteltuani asiasta ulkoministeriön kanssa lähdin sinne\nkesäkuun 21 p:nä samalla kertaa kuin osa diplomaattikunnan jäseniä.\nMatkan varrella tapasin valtiopäivämies tohtori Fr. Naumannin,\nerään demokraattisen puolueen johtajia, joka hetkeksi istuutui\nvaunuosastooni ja teki selkoa niistä mielialoista, joita puolueissa\nja kansalliskokouksessa vallitsi rauhanehtojen hyväksymiseen nähden.\nHän ennusti, että lopulta päätettäisiin ne allekirjoittaa, vaikka\nenemmistö olikin vastustavalla kannalla. Kansalliskokous ei uskaltaisi\nottaa kiellosta vastatakseen. Ententen joukkojen marssiminen maahan\naiheuttaisi kaikilla aloilla sekasortoa, jota riippumattomat ja\nspartakistit tulisivat käyttämään hyväkseen. Mutta kaikkein eniten\npeljättiin sitä, että valtakunta siinä tapauksessa hajoaisi. Etelä-\nja Länsi-Saksa tahtoivat rauhaa millä ehdoilla tahansa. Oltiin\n\"virheellisessä kehässä\". Tuo ennen niin voimakas isänmaanystävä\noli hyvin masentunut, melkeinpä murtunut. Audienssi oli määrätty\nkesäkuun 21 p:ksi klo 2. Mainittuun aikaan minä saavuin entiseen\nsuurherttualliseen juhlalliseen linnaan, jossa jokainen huone puhuu\nTanden régime'in kieltä ja jossa nyt asustavat uudet miehet, entinen\nsatulaseppämestari Ebert etunenässä. Ulkomaisen lähettilään virkaansa\ntulo ja virastaan luopuminen tapahtuu tavallisissa oloissa vakaantunein\njuhlallisin menoin. Nyt elettiin à la guerre — selitti tilapäinen\njuhlamenojen ohjaaja — ja koko asia muodostui yksinkertaiseksi\nja koruttomaksi, mikä olikin minulle mieluisinta. Tulin ensinnä\nulkoasiainministeriön edustajan, alivaltiosihteeri Langwert von\nSimmernin luo. Sitten minut johdettiin valtakunnankansliaan. Siellä\nminut heti otti vastaan salaneuvos Nadolny, joka valtakunnanpresidentin\nkabinetin päällikkönä seurasi minua, kun minut pian senjälkeen\nkutsuttiin Ebertin luo. Pidin puheeni, joka aikaisemmin oli jätetty\nhänelle kirjoitettuna, ja jätin kirjeeni; Ebert vastasi moitteettomasti\nja koruttomasti, vilpittömin äänin ja katsein. Arvonimeä \"Teidän\nYlhäisyytenne\" ei käytetty kummaltakaan puolelta, sanoimme vain:\n\"Herra valtakunnan presidentti\" ja \"herra lähettiläs\". Puheessani\nminä muistutin siitä, kuinka Saksa oli ollut ensimmäisiä niistä\nvaltioista, jotka tunnustivat Suomen suvereeniseksi valtioksi ja\nkuinka se antamalla sotilaallista apua oli ratkaisevasti tukenut\nmeitä taistellessamme vapauden ja itsenäisyyden puolesta. Saksa oli\nnyt menettänyt entisen valta-asemansa, ja tämä seikka oli vaikuttanut\nmeidänkin maamme ulkoiseen politiikkaan, mutta kansamme kiitollisuuden\nja sympatian tunteet Saksan kansaa kohtaan eivät olleet siitä\noleellisesti muuttuneet. Lausuin persoonallisena vakaumuksenani,\nettä henkisesti korkealle kohonnut Saksan kansa tulee kärsimysten\nnuorruttamana ja jalostamana piankin jälleen saavuttamaan johtavan\naseman Euroopan kansojen perheessä. Mikään vieras kansa ei siitä\niloitsisi vilpittömämmin kuin suomalaiset.\n\nEbertin vastauspuhe kuului näin:\n\n \"Kiitän Teitä sydämellisesti ystävällisistä sanoistanne. Olkaa\n vakuutettu siitä, että minä ja Saksan hallitus vilpittömästi\n valitamme, että Te luovutte toimesta, jossa olette osannut voittaa\n puolellenne ja pitää yllä uskollisia ja ystävällisiä suhteita kaikkiin\n saksalaisiin virastoihin. Vapaan Suomen ensimmäisenä edustajana Te\n olitte erikoisen sydämellisesti tervetullut Saksaan, sillä Teidän\n urhean kansanne vapaustaistelu on alusta alkaen herättänyt meissä\n mitä vilkkainta myötätuntoa. Niinpä vastasikin Suomen itsenäisyyden\n tunnustaminen, jonka Saksan hallitus myönsi ensimmäisenä suurvaltojen\n joukossa, koko Saksan kansan ajatustapaa ja toivomuksia. Se seikka,\n että maanmiehiänne on kohtalomme näinä kovina aikoina liikuttanut,\n ilahduttaa meitä erityisesti ja herättää meissä varmuutta siitä, että\n saksalais-suomalainen ystävyys kestää sekä pahoina että hyvinä aikoina.\n\n Samalla kuin minulla on kunnia ottaa vastaan eroamiskirjeenne, pyydän\n saada mitä lämpimimmin toivottaa Teille henkilökohtaista menestystä ja\n Suomelle suotuisaa ja onnellista kehitystä.\"\n\nTämän käynnin tehtyäni olin suorittanut viimeisen toimeni Suomen\nlähettiläänä Saksassa.\n\nKaksi päivää viivyin vielä Weimarissa, en niinkään kaupungin\nnähtävyyksien kuin siellä odotettavissa olevain tärkeiden\npoliittisten ratkaisujen vuoksi. Jo samana päivänä, jolloin\nkävin Ebertin luona, muodostettiin uusi hallitus. Demokraatit ja\nRantzau olivat kieltäytyneet hyväksymästä rauhanehtoja ja erosivat\nhallituksesta, jonka muodostivat enemmistösosialistit ja keskusta.\nMinisteripresidentiksi tuli entinen työministeri, sosialisti Bauer.\nSunnuntai, 22 päivä, oli tuo pimeä päivä. Minulle oli lähetetty\npiletti, jolla pääsin diplomaattiparvekkeelle, ja voin siis olla\nläsnä kansalliskokouksen istunnossa. Raskas tunnelma vallitsi, ja\nedustajain kasvojenpiirteet osoittivat heidän saaneen kestää ankaroita\nsielullisia taisteluja. Erzbergerin pyöreät, täysikuuta muistuttavat\nkasvot näyttivät kuitenkin rauhallisilta ja melkein säteilivät\ntyytyväisyyttä, kun hän oli istuutunut paikalleen ministeripenkkiin.\nPuheita, niitäkin jotka päätyivät hyväksymiseen, kannatti isänmaallinen\ntunne, joskaan se ei päässyt oikein ilmiliekkiin. Ei edes vanhoillinen\nkreivi Posadowsky, saksalais-natsionalistien puhuja, kohonnut mihinkään\nkorkeaan lennokkuuteen. Riippumaton Haase ei voinut olla esityksessään\nvihamielisesti hyökkäämättä sekä vanhan että uuden Saksan kimppuun.\nHänen puheensa olisi sopinut paremmin Versailles'hin kuin Weimariin.\nKävi kuten ennakolta tiedettiin. Kokouksen melkoinen enemmistö äänesti\nallekirjoittamisen puolesta, mutta vaatien poistamaan ne pykälät,\njotka suoranaisesti koskivat Saksan kunniaa. Ahdistuksen ja raskaan\nsurun tuntein lähdin salista. Torilla jaettiin sähkösanomaa, joka\nkertoi Saksan laivaston Scapa-lahdessa suorittamasta urotyöstä. Uutinen\nvaikutti kohottavasti ja hetkeksi vapauttavasti. Seuraavana päivänä\nsaatiin kuulla, että liittoutuneet eivät hyväksyneet kansalliskokouksen\nehtoja. He vaativat täydellistä alistumista tai sodan uudelleen\naloittamista: joko — tahi. Vastustusvoima oli jo täysin hajonnut,\njoten kansalliskokous taipui, joskin vastalausein. Helmikuun 6\np:nä, kansalliskokousta avattaessa Ebert oli lausunut: \"Varoitamme\nvastustajaa kärjistämästä asiaa äärimmilleen. Älköön meitä pakotettako\ntekemään kohtalokasta valintaa: joko nälkäkuolema tai häpeä.\nSosialistisen kansanhallituksenkin ja juuri sen tulee pitää kiinni\ntästä: mieluummin pahinkin puute kuin kunniattomuus.\" Tämä vakuutus ei\nollut kestänyt. Terveet voimat ovat hajallaan, mutta niitä on olemassa.\nNe tulevat jälleen kokoontumaan ja lujittumaan sitä mukaa kuin Saksa\nrapautuu siitä kiihoituksesta, jonka alaisena se on ollut, ja pääsee\nrauhaan.\n\nEnnen kotiinlähtöä oleskelin vielä vähän aikaa Ylä-Baijerissa, lähellä\nPartenkircheniä sijaitsevassa Elmaun linnassa, jonne Johannes Müller\non joitakin vuosia sitten asettunut asumaan. Minulla ei ollut tätä\nennen ollut aikaa oleskella siellä vieraana. Seutu oli toinen, mutta\nihmiset osittain samat, joiden seurassa olin kokenut sodan ensimmäiset\npäivät. Elokuun 2 p:nä 1914 minulla oli ollut tilaisuus kuulla Müllerin\nensimmäinen sotaesitelmä; nyt, heinäkuun 30 p:nä 1919 hän piti\nviimeisen esitelmänsä, joka koski \"rauhantekoa\". Versaillesin sopimus\noli allekirjoitettu edellisenä päivänä. \"Olisi rikos\", lausui Müller\nesitelmässään, \"olisi pilkkaa, jos tuota nimitettäisiin rauhaksi. Se\non valhe, johon emme millään ehdolla saa tehdä itseämme syypäiksi.\nViimeinen meille vielä mahdollinen vastalauseen muoto on, ettemme\ntuosta sopimuksesta puhuessamme milloinkaan käytä sanaa rauha, sillä\ntodellisuudessa se on rauhan vastakohta. Viimeinen meille vielä\nsäilynyt Saksan suuruuden ja voiman jäännös on siinä, ettemme salaa\nitseltämme mitään, vaan rohkenemme katsoa totuutta suoraan silmiin\nja päättävästi varjelemme omalaatuisuuttamme tältä sietämättömältä\ntodellisuudelta, niin että uskon pyhässä uhmassa vahvistumme\nmahdottomassa asemassamme ja saamme voimia laskeaksemme peruskiven\nkansamme uuteen rakennukseen.\"\n\nVaikutelmat ajan levottomuuden ja maailmanmullistusten\nsaavuttamattomasta mahtavan suuresta ja kauniista vuoristomaisemasta ja\nihmisistä, jotka uskaltavat luottaa oikeuden voittoon ja Saksan kansan\nkorkeaan tehtävään henkisenä tekijänä koko maailman kehityksessä, otin\nmukaani kotimatkalleni.\n\n\n\n\nViitteet:\n\n\n[1] \"Auch ich wünsche aufrichtigst, dass der Anteil, den Deutschland än\nder Neubegründung und Sicherstellung des selbständigen Staates Finnland\nhat, eine gute Grundlage für die deutsch-finnischen Beziehungen bildet,\nund hoffe dass deren Weiterentwickelung vom Geiste gegenseitigen\nVertrauens und guter Nachbarschaft beseelt sein wird.\"\n\n[2] \"Auf Grund Ermächtigung Seiner k. und. k. Apostolischen Majestät\nbin ich von seiner Exzellenz dem Herrn Minister des k. und k. Hauses\nund des Äusseren beauftragt. an seiner Stelle von der von Ibnen, MM.\nHll. überbrachten Notifikation der Unabhängigkeit Finnlands Akt zu\nnehmen und, Ihrem Wünsche willfahrend, im Namen der osterr.-ungarischen\nMonarchie die selbständige Republik Finnland anzuerkennen. Indem ich\ndiesem Auftrage hiermit nachkomme, gebe ich namens der k. und k.\nRegierung dem Wunsche Ausdruck, dass in der Epoche, die für Finnland\nangebrochen ist, sich die Beziehungen zwischen östreich-Ungarn und dem\nneuen Staate auf der Basis der Sympathie und des freundschaftlichen\nInteresses immer mehr vertiefen und ausgestalten mögen.\"\n\n[3] \"General Hoffmann: Ich liabe folgendes zu erklären: Nach hier\nvorliegenden Nachrichten werden in Finnland nicht, wie mehrfach\nseitens der russischen Regierung erklärt wurde, die russischen\nTruppen zurückgezogen, sondern im Gegenteil verstärkt. Derartige\ngrosse Truppenverschiebungen entspreehen nicht dem Geist des hier\ngeschlossenen Waffenstillstandes; ich muss deswegen gegen diese\nTruppenverschiebungen protestieren.\n\nHerr Trotzki: Soweit mir bekannt, ist seit der Zeit der Unterzeichnung\ndes Waffenstillstandes die Zahl der russischen Truppen in Finnland\nauserordentlich vermindert worden. Ich übernehme es dem Herrn General\nHoffmann zu beweisen. Ich bin zwar nicht genügend vertraut mit\nmilitärischen Gesichtspunkten, ich glaube aber doch, dass in Finnland\nunsere Truppen nicht deutschen Truppen gegenüberstehen.\"\n\n[4] \"Oberstleutnant Thesleff übersendet mir vor Abfahrt der Angehörigen\ndes 27. Jägerbatallions ein Danktelegramm, das mich hoch erfreut hat.\nMöge die Fahrt der jungen Finnländer und ihre glückliche Landung\nein gutes Vorzeichen für die Zukunft ihrer Heimat werden, deren\nEntwickelung und Kräftigung mir auch ferner am Herzen liegen soll zum\ngemeinsamen Segen für unsere beiden Länder. Möge das finnische Volk vor\nallem von der Ueberzeugung durchdrungen werden, dass nur zielbewusstes\nZusammenfassen aller Kräfte unter Hinternsetzung von Sonderwünschen\nund ein eiserner Wille den Sieg, aller Schwierigkeiten zum Trotz.\nschaffen kann. Ludendorff.\" — — — \"Die warmen Wünsche für mein\nHeimatland und Exzellenz' feste Zuversicht bezüglich seiner Zukunft\ngeben mir Gewissheit, dass wir auf die Unterstützung der Obersten\nHeeresleitung auch in unserer jetzigen Notlage rechnen können. Was\nExz. ausgesprochen, wird für meine Regierung und die regierungstreuen\nTruppen eine starke Aufmunterung sein in dem schweren blutigen Kampfe\nfür Heimat, Freiheit und gesetzliche Ordnung gegen Feinde, die auch\nFeinde Deutschlands, seiner Kultur und Staatsorganisation eind.\"\n\n[5] Lause kirjeessä kuului:\n\n\"Teillä on oikeus, jos se näyttää otolliselta, tiedustella, eikö Saksa\nsuostuisi suoraan ja aseellisesti tulemaan Suomen avuksi. Mitään\nsuurempia joukkoja ei nähtävästi olisi tarpeen. Miehiä ja innostusta\ntäällä on, kun vaan saamme upseereja ja kokonaisia spesiaali-,\ntykistö-, lento-, insinööri-, automobiili- y.m. osastoja. Saksa voisi\nvarmasti näin menettelemällä ja uhkaamalla Suomesta käsin Pietaria,\npakoittaa Smolnan millaiseen rauhaan tahansa, samalla kun se täten\nliittäisi Suomen tunteet läheisesti Saksaan. Maihinnousu ei aiheuttane\nsuurempia vaikeuksia.\"\n\n[6] Sähkösanoman sanamuoto oli seuraava:\n\nSuomen armeijan ja suomalaisen talonpoikaissotajoukon nimissä pyydän\nT. Ylh. lausumaan H.M. Keisarille syvän kiitollisuutemme meille\nlähetetystä avustuksesta, jota ilman emme nyt voisi lujasti ja\nvoimakkaasti suorittaa Suomen Vapaustaistelua. T. Ylh.llennee lausun\npersoonallisesti vilpittömän kiitollisuutemme ja rohkenen samalla\nesittää seuraavat näkökohdat, jotta saksalaisen sotilasretkikunnan\nmaalle tuoma apu tulisi todelliseksi ja tehokkaaksi. Pyydämme saada\nehdottaa seuraavaa: 1) Että saksalaiset joukot sinä hetkenä, jolloin\nne astuvat Suomen maaperälle, asetetaan suomalaisen ylijohdon\nalaisiksi. 2) Että retkikunnan päällikkö Suomen kansalle osoitetussa\njulistuksessaan selittää, ett'eivät saksalaiset joukot ole tulleet\nSuomeen sekaantuakseen Suomen kansan sisäisiin taisteluihin,\nvaan auttaakseen Suomea sen taistellessa maahamme omavaltaisesti\ntunkeutuneita vieraita murhaajajoukkoja vastaan. Ellei niin tehdä,\nvoisi suomalaisten alamaisuustunne helposti tulla loukatuksi ja monet\nSuomen kansankerrokset voisivat saada aihetta vuosisatoja kestävään\nkatkeruuteen ja luokkavihaan. Ylempänä mainittujen olosuhteiden\nvallitessa katson olevani oikeutettu Suomen armeijan nimessä\ntervehtimään voitokkaita, urhoollisia saksalaisia joukkoja ja lausumaan\nheille Suomen kansan lämpimän kiitoksen vapaustaistelumme avustamisesta.\n\n                                                  Mannerheim.\n\n[7] \"So bin ich der festen Ueberzeugung, dass die finnischen und\ndeutschen Truppen treue Waffenbrüdershaft halten werden und ihre\ngemeinsame Arbeit unseren Völkern zum Segen gereichen wird.\"\n\n[8] Ei Bernhardt, kuten Thesleff mainitsee kirjassaan \"Upplevelser under\nkrigsåren\". Samoin kirjoittajan mainitsema tilaisuudessa läsnäollut\nkeisarin lanko ei ollut Meiningenin perintöprinssi, vaan herttua Ernst\nGünther.\n\n[9] \"An die Herren Bevollmächtigten Finnlands.\n\nFür das Mir aus Anlass der Unterzeichnung der ersten Verträge zwischen\ndem Deutschen Reich und Finnland gesandte Telegramme und die darin\nzum Ausdruck gebrachte Gesinnung sage Ich Ihnen Meinen wärmsten Dank.\nAuch Ich wünsche aufrictigst, dass der Anteil den Deutschland an der\nNeubegründung und Sicherstellung des selbst&ndigen Staates Finnland\nhat, eine gute Grundlage für die deutsch-finnischen Beziehungen bildet,\nund hoffe, dass deren Weiterentwicklung vom Geiste gegenseitigen\nVertrauens und guter Nachbarschaft beseelt sein wird.\"\n\n[10] Suomessa tunnetun eversti von Redernin veli.\n\n[11] Malmedy kuuluu siihen alueeseen, joka rauhanteossa luovutettiin\nBelgialle.\n\n[12] Tuskin kahta kuukautta myöhemmin satoi taas ranskalaisia ja\nenglantilaisia granaatteja tuohon onnettomaan rauniokaupunkiin.\n\n[13] Tässä hotellissa pidettiin muutamia kuukausia myöhemmin aselepoa\nkoskevat neuvottelut.\n\n[14] Teidän Ylhäisyytenne!\n\n\"Persoonallinen kiintymys.\"\n\nKun mies, jolle on uskottu oman maansa diplomaattinen edustus\nvieraan hallituksen luona, samalla kun hän kotimaassaan korkeassa\nasemassa ollen nauttii yleistä kunnioitusta ja myötätuntoa ja joka\nsitäpaitsi voi laskea edukseen monien ikävuosien kokemukset, vakuuttaa\njollekin toiselle, tähän päivään saakka tuntemattomalle henkilölle\npersoonallista kiintymystä, niin on se siinä määrin tavatonta, että\nviimeksimainittu henkilö on oikeutettu sen nojalla luulottelemaan\nitsestään jotakin.\n\nKiitän Teitä! Käsitän sananne niinkuin ne on lausuttu ja iloitsen\nlahjasta, jonka niissä Teiltä saan. Että täällä-olonne ja osoittamanne\naulius ovat minua ilahduttaneet, lienee Teidän Ylhäisyytenne\nymmärtänyt. Teihin tutustuminen täydensi mitä parhaiten maanmiestenne\nminuun tekemää vaikutelmaa ja loi minuun rohkeutta kulkea luottavasti\neteenpäin sitä tietä, jolle olen lähtenyt. Monikin asia saanee jossakin\nmäärin toisen muodon kuin miltä alkuaan näytti, mutta siitä Te voitte\nja Teidän tuleekin olla vakuutettu, että minä olen tekevä voitavani,\njotta me löydämme toisemme, kansanne ja minä!\n\nKannattakaa siis aikomustani, jonka tulen panemaan käytäntöön ja jota\nSuomi tarvitsee pelastuakseen vajoamasta tasavaltaisten haaveiden ja\nturmeluksen sekavaan pyörteeseen, sillä mikäli voin havaita, on se\neräs niitä harvoja maita, joiden kansat ovat sydämeltään puhtaita ja\nkoskemattomia.\n\nLehdistä näette, ettei minulle täältä käsin koidu vaikeuksia\n_ainoastaan_ sosialistiselta taholta. _Itselleni_ en tahdo mitään,\n_Suomelle_ sitä, mikä on oikeata ja parasta. Se uskokaa ja siinä\npysykää. Sanomalehtimelu ei koske minuun.\n\n‒ ‒ ‒ ‒ ‒\n\nTeidän Ylhäisyytenne harras ystävä\n\nFriedrich Karl.\n\n[15] \"Teidän Ylhäisyyttänne\n\npyydän hallituksellenne nimessäni ilmoittamaan seuraavaa Suomen kansan\ntietoon saatettavaksi:\n\nYleisen poliittisen tilanteen muuttuminen vaikuttaa välttämättä\nSuomeenkin, jonka kansa oli päättänyt uskoa minulle menestystänsä\nkoskevan huolenpidon. Marraskuun 4 p:nä eduskunnan puheenjohtajalle\nlähettämässäni kirjeessä oli minun pakko pidättää itselleni oikeus\nasian myöhempään lopulliseen ratkaisemiseen syistä, joita tosin ei nyt\nenää ole olemassa; sen sijaan ovat toiset vaikeudet, joihin silloin\njo viittasin, lisääntyneet, ja asettuvat voittamattomina erottamaan\ntoisistaan Suomen velvollisuutta itseänsä kohtaan ja Suomen velvoitusta\nminua kohtaan.\n\nTämän tietäen en epäröi hetkeäkään vapauttaessani sen jälkimmäisestä\nvelvoituksestaan.\n\nVoittaessaan takaisin moraalisen vapautensa minuun nähden, saa Suomi\nkaikki, mitä sille näissä olosuhteissa kykenen antamaan. Ei ole tarvis\nlausua tätä laajemmin. Tiedän että minut ymmärretään.\n\nLähetän vakaiden silmien maalle omat ja omaisteni terveiset ja kiitän\nuskollisin sydämin monesta ystävällisestä ilmituonnista. Tulkoon sen\nrakas kansa onnelliseksi, miehet, naiset ja kaunis nuoriso, jossa on\ntulevaisuuden toivo.\n\nFriedrich Karl.\"\n\n[16] Suomen kysymys on siis nyt lakannut olemasta kysymys minulle.\nSe tulee vähitellen muuttumaan muistoksi, mitä, enemmän siihen vielä\nliittyvä problemaattisen kokemuksen kuori, jossa on aina jotakin\nmieleen koskevaa, ehtii karista pois. Ette moittine minua, jos\nen siihen kiinny tänään sen enempää. Moitteita en voi enkä tahdo\nlausua nyt enempää kuin tulevaisuudessakaan, kaikkein vähimmän\nepälojaalisuuden syytöstä hallitusta kohtaan, jonka olen aina\ntunnustanut esiintyneen oikeudellisesti. Muuten olen tässä asiassa\nvoittanut jotakin positiivista, jonka säilyminen on minulle arvokasta:\nsuhteeni Teihin, korkeasti kunnioitettu herra ja ystävä. Kiitos\nTeille kaikesta hyvyydestänne ja siitä, että niin hyväätekevästi\nolette ilmaisseet mielenlaatuanne, jota pidän erittäin suuressa\narvossa sellaisena kuin se kirjeissännekin tulee näkyviini Vaalikaamme\nsuhteitamme edelleenkin jättämättä niitä vain myöhemmän satunnaisen\nkohtaamisen varaan.\n\n— — — — — —\n\nKuten huomaan, ei näistä asioista pääse sittenkään irtautumaan niin\nhelposti kuin sisällisen rauhoittumisen kannalta olisi suotavaa.\nOlemmehan isänmaallenne sentään suuremmassa kiitollisuuden velassa\nkuin kirjelmässäni, joka oli sommiteltava lyhyt, saatoin ilmaista.\nKun palaatte kotiin, niin olkaa hyvä ja lausukaa tämä, niissä se\non paikallaan. Tri Holmalle, senaattori Tulenheimolle, presidentti\nIngmanille ja Procopélle minä kirjoitan — — — Joka tapauksessa pyydän\nparhaiten tervehtimään heitä ja vakuuttamaan heille kiitollisuuttani.\nMyöskin herra Svinhufvudille, Stenrothille, Talaalle, Nevanlinnalle,\nFreylle, parooni Wredelle, luutnantti Strömille, parooni Bonsdorffille,\npankinjohtaja Schybergsonille ja herra Strengellille tahtonette\nystävällisesti mainita minusta; monella heistä on minun tähteni ollut\npaljon turhaa vaivaa, josta olen kiitollinen. — — —\n\nSellaiseen poliittiseen käänteeseen, jota te piditte mahdollisena\ntoivoessanne, että pitäisin sitä silmällä laatiessani\nluopumisilmoitustani, en usko. Vakaiden silmien maata, kuten sitä\nnimitän, koska se siten selvimmin tuo maanmiehenne sisäisen katseeni\ntavoitettaviin, tuskin saan silmin nähdä. Tulen kuitenkin etäältä\nedelleenkin myötätuntoisesti seuraamaan sen kohtaloita enkä lakkaa\ntoivomasta sille siunauksellista tulevaisuutta. Mutta Teidän\nYlhäisyytenne kättä puristan lämpimästi kunnioittaen ja toivon Teille\nja tyttärellenne kaikkea parasta ja ilahduttavinta. — — —\n\n                                                  Alati Teidän\n                                                Friedrich Karl.\"\n\n[17] Tässä suhteessa olot paranivat pian. Niissä vapaaehtoisissa\njoukoissa, jotka maaliskuussa ottivat osaa Berliinin spartakistikapinan\nkukistamiseen, ja samaten niissä, jotka lähetettiin itärajalle,\noli kauttaaltaan tyydyttävä leima. Näkyi sellaisiakin pienempiä,\njoukko-osastoja, joihin kuului ainoastaan ent. upseereja.\n\n\n\n"]