[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYHiSRwuo32mDGveOgtrHE52vRX88qxgD2jAOsdRgfDc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},3150,"Lohilahden opettaja","Hoikkanen, Juho",1876,1947,"3150-hoikkanen-juho-lohilahden-opettaja","3150__Hoikkanen_Juho__Lohilahden_opettaja",null,"romaani",[],[],"fi",1922,30247,201251,false,73871,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Lohilahden opettaja: Romaani\" by Juho Hoikkanen is a novel written in the early 20th century. The book seems to delve into the lives of rural characters in Finland, particularly focusing on the dynamics within a family and their interactions with societal expectations. The main character appears to be Nehe, a son on the verge of embarking on a significant journey to seminary school, which symbolizes a transition and a struggle against familial and personal expectations.  The opening of the novel unfolds in a rural Finnish homestead, where a restless night is interrupted by a cat, leading to a humorous exchange between a father, Jere, and his wife, Vilhelmiina. The couple discusses the mishaps of the night, revealing their personalities and their underlying tension regarding their son Nehe's aspirations to become a teacher. The father is portrayed as stubborn and weary from the struggles of farming, while the mother attempts to maintain a sense of warmth and emotional connection. As Nehe prepares to leave for seminary, there is a mixture of family pride, anxiety, and a sense of loss, establishing the emotional backdrop that will follow his journey throughout the narrative. (This is an automatically generated summary.)",[],194,"Maaseudulle sijoittuva romaani kertoo Lohilahden kylän opettajasta ja paikallisen yhteisön elämästä. Tarina alkaa Norolan torpan väen arjesta ja unista, laajentuen kuvaamaan kyläyhteisön suhteita, kansanopetusta ja ihmiskohtaloita 1900-luvun alkupuolella.","Juho Hoikkasen 'Lohilahden opettaja' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3150. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","LOHILAHDEN OPETTAJA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nJUHO HOIKKANEN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nNorolan torpan tuvan peräseinällä rämisti kello tomuisesta kohdustansa\nkuin yhdellä henkäyksellä syytäen kolme kiireistä lyöntiä.\n\nTakkakivellä torkkuva kissa kohoutui jaloilleen ja alkoi pestä pyöreää\nviiksiniekkanaamaansa. Sitten se laskeutui siitä alas ja käveli\nkuulumattomin askelin ovelle, naukaisten pitkään ja pyytävästi.\nOdotettuaan turhaan ulospääsyä mirri hypähti kevyesti karsinasänkyyn.\nSiinä aikansa hyvämielisenä hyrrättyään ja harmaata lammasnahkapeitettä\nkynsin kouristeltuaan kissa yht'äkkiä jäykistyi liikkumattomaksi,\nmäärättyyn kohtaan tuijottavat silmät alkoivat palaa, ruumis painautua\nmatalaksi ja takajalat yhä kiihtyvällä nopeudella vuoroin nousta ja\nlaskea kuin ponnahdustukea tunnustellen.\n\nMelkein samassa, kun kissa oli tehnyt hyökkäyksensä, kimmahtivat\nmolemmat sängyssä nukkujat istualle kuin komennon mukaan, silmät\nharrissa ja unimielissään kuulemansa mölähdys vielä kaikuna korvissa.\n\n\"Herra taivaan! Mikä kauhea kiljaisu se oli?\" sai emäntä Vilhelmiina\nvihdoin kysytyksi.\n\n\"Hm!... Pienempi kiipeli on pusertanut parkaisun miehen kurkusta — näin\nunta\", vastasi ukko Jere.\n\n\"Sinäkö se — kammahdin jo, että menninkäisiä... Mitä kauheita näkyjä\noletkaan nähnyt?\"\n\n\"Kävelen tuolla Muurainkorvessa — mitäpähän lienen tarvispuuta\nkatsellut -kun kuusen takaa yht'äkkiä ryntää karhu kimppuuni ja yhdellä\nkäpälänsä iskulla mänttää miehen maahan kuin mallassäkin.\"\n\n\"Karhu...!\"\n\n\"Kontio makaa röhöttää päälläni, murisee hiljaa ikenet irvessä,\nhuohottaa kuumaa hengitystä vasten kasvojani ja painelee rintaani\nraskaalla kämmenellään — kunnes yht'äkkiä... On kuin vieläkin pedon\nhampaiden jäljet kihelmöisivät kurkussani.\"\n\nJere sipaisi vaistomaisesti kaulaansa, vilkaisi hätäisesti kastunutta\nkämmentänsä ja säikähti niin, että ruumiinsa hieman vavahti. Pitäen\nkättänsä kuin kuvastinta edessään ukko sai miettiä hyvän aikaa,\nennenkuin asia hänelle kirkastui.\n\n\"Kissa perhana!\"\n\n\"Olipa se aamusiunaus\", huomautti Vilhelmiina nuhtelevasti. \"Vaan onpa\nhyvinkin voinut olla vallaton poikakissa tässä nahkasilla leikkimässä\nja se sitten unissasi karhuksi kaavautunut.\"\n\n\"Leikkimässä...!\"\n\nJere pisti kätensä vaimonsa eteen.\n\n\"Onko tämä mielestäsi leikkiä?\"\n\n\"Verta!\" huudahti Vilhelmiina ja kääntyi katsomaan miehensä kaulaa.\n\"Ohhoh, hohhoh!... Niinkuin oksakarhilla olisi ajanut hyvin muokatun\npeltosaran halki, jossa joka piikin piirto näkyy suorana viivana.\"\n\n\"Onko kaulassa montakin verinaarmua?\" kysyi Jere.\n\n\"No juuri yhtä monta kuin on kynttä kissan käpälässä... Mutta minkäs\nkuusen takana se karhu nyt piileksii — kss, kss...\"\n\nVuoteella yhä rinnan istuen aviopuolisot katselivat etsien ympäri\ntupaa, mutta kissaa ei näkynyt missään.\n\n\"Ääh, lurjus!\" huudahti Jere vihdoin ja heristi kädellään uunille,\njonka harmaasta hämäryydestä loisti kaksi pelokasta, vihreänpalavaa\nsilmää.\n\n\"Sinä, sinä, parrinaama... vitsaa sietäisit\", oli Vilhelmiina\ntoruvinaan suin sormin.\n\nMutta kun hänen äänensävynsä rangaistuksen asemesta lupasi\npahantekijälle täyttä anteeksiantoa, oli se riittävä aihe palauttamaan\nJeren myrtyneeseen mieleen erään perheessä jo pitkän aikaa epäsopua\naiheuttaneen asian, jonka hän tässä kissahöläkässä oli hetkeksi\nunhottanut.\n\n\"Sietäisitte vitsaa kaikki\", sanoi hän odottamattoman jyrkästi.\n\n\"Ui-ui!... Mistä hyvästä?\" oli Vilhelmiina hätäytyvinään.\n\n\"Tässä töllissä ovat kaikki kynsin hampain minua vastaan — kissasta\nalkaen akkaan asti.\"\n\nVilhelmiina vilkaisi salavihkaa mieheensä. Hänen sydämeensä läikähti\nsäälinpuuska, ja tuntien tarvetta jollakin tavoin osoittaa hellyyttänsä\nhän pyysi:\n\n\"Nousisit ylös, niin pesisin veren kaulastasi ja hivauttaisin sulalla\nlinjamenttiä päälle.\"\n\n\"Anna olla\", epäsi Jere.\n\n\"Entäpä rupeaa viemään kaulaasi kynnenvihat?\"\n\n\"Viekööt.\"\n\nOltiin hetkinen vaiti. Kello löi puoli neljä.\n\n\"Olisi aika jo muutenkin noustaksesi: taitaisi olla riihiaamu\", jatkoi\nVilhelmiina hieman arastellen.\n\n\"Mitäpä heistä nyt piitannen enää riihistä — riihistä enempää kuin\nmuustakaan\", vastasi Jere ja kallistui raskaasti vuoteelleen.\n\nJatkamatta enää keskustelua Vilhelmiina pukeutui nopeasti, niinkuin\nhänelle yht'äkkiä olisi tullut erikoinen kiire, pisti penkin alta\nvirsut jalkaansa ja lähti tuvasta. Eteiseen tultuaan hän laski korvansa\nkamarin oven raolle ja kuunteli. Hetken kuluttua kuului sisältä paperin\nrapinaa, niinkuin kirjanlehteä olisi käännetty. Hän avasi hiljaa oven\nja astui hiipien sisään kuin johonkin pyhään paikkaan.\n\nIkkunan pielessä istui liinaisillaan hänen poikansa Nehe, avattu\nkirja edessä ja käsien varaan nojaavan pään ympäri käärittynä kostea\npyyheliina.\n\n\"Siunatkoon ja varjelkoon! Oletko ollut karhun kynsissä — sinäkin?\"\nkysyi äiti hätäytyneenä ensi sanoikseen.\n\n\"Minkä karhun?\" kummasteli poika.\n\n\"Kun on kuin sairaalan siukka, nuppi nyytissä. Mitä virkaa tuo märkä\nrätti päässäsi oikein on toimittavinaan?\"\n\n\"Mitäs vanne tynnyrissä?\"\n\n\"Ettäkö muka ei halkeaisi?\"\n\n\"Niin kai.\"\n\n\"Ole tuossa...!\" sanoi Vilhelmiina ja tyrkäten kyynärpäällään leikiten\npoikaansa olkaan irroitti kääreen hänen päästänsä, jolloin sen alta\nputosi pöydälle pyöreitä valkeita leikkeleitä. Kummastellen otti äiti\nniistä jonkun käteensä.\n\n\"Perunoita... Herra nähköön, raa'an perunan viipaleita. Nämä ovat kai\nsen tynnyrin vanteen tilkkeitä, vai...?\"\n\n\"No, samoin kuin kylmä vesikäärekin pitävät pään raikkaana ja viileänä\nja antavat ajatuksille selvyyttä\", sanoi Nehe vakavana.\n\n\"Ahaa, jo minä nyt hoksaan: ne näet ajatuksetkin kiehuvat ja vaativat\nselvikkeensä niinkuin kahvikin. Ei taitaisi tähän sinun tarpeeseesi\nkalannahka kelvata?\"\n\n\"Onhan nyt sentään ero äidin ja minun keitoksilla\", sanoi Nehe.\n\n\"Onpa tietenkin... Lapsi rukka, liian olet ollut ahkera, koko pitkän\nkesän. Olen sinua monta monituista kertaa penännyt, että tuolla\nlukemisen siivolla vielä menee päässäsi puurot ja vellit sekaisin.\nTässä nyt ollaan. Mokomalla tutkimisen ja viisauden määrällä pitäisi jo\npönttöön päästäksesi — ja nyt olet vasta siminaarin kouluun pyrkimässä.\nLienetkö viime yönäkään saanut unta silmän täyttä?\"\n\n\"Kylläpähän sitten maan alla...\"\n\nÄiti katsoi hellän kunnioittavasti poikaansa, ja hänen silmänsä\nkihosivat kosteiksi.\n\n\"Niinpä kyllä, onpa siellä sitten aikaa lepäillä vaivannähneen.\nHeittäytyisit nyt kuitenkin pitkäksesi ja koettaisit nukkua; edessäsi\non suden taival, siminaarikaupunkiin on pitkä matka.\"\n\nÄiti otti kahvipannun kamarin uunista sekä tuohisen kahvirasian\nseinäkaapista ja meni ulos. Kuuleansininen avaruus kaareutui korkeana\nhänen yllänsä, ja tummanvihreällä pihamaalla kimmeltävä kastehelmi\nvilkutti silmää joka heinän nenästä. Kaukaisista maailmoista kohoutui\nelokuun aurinko väräjävin ruskosiivin kaakkoisen taivaan rannalle,\nja sitä vastaan kuvautuvat koivut pukeutuivat hetkeksi juhla-asuun:\nosittain kellastuneet lehdet olivat kuultavan kirkkaita kuin hopea, ja\ntuuheitten latvusten kruununa hohti utumainen valokehä. Pikkulinnut\nlauloivat niiden oksilla. Läheisen kotijärven varjoisalla lahdella ui\nsorsapesue, emo edellä, poikaset jäljessä toinen toisensa vanavedessä,\npiirtäen valkeilla rinnoillaan kukin oman kulmansa kärjestä jakautuvat\nyhä pitenevät aaltoset kuin uudinverhoiksi maan siniseen ikkunaan.\n\nOsittain kaikesta tästä, osittain muista syistä ailahti Vilhelmiinan\nrinnassa niin voimakas hyvänmielen tunne, että jalka jousti keveänä\nkuin mansikkamatkoilla ennen nuorena, hänen puolijuoksua rientäessään\nkotaan aamukahvia keittämään. Punaisten tulikielien nuoleskellessa\nhaahloissa riippuvan pannun mustia kylkiä Vilhelmiina istui\nkotapölkylle ja antoi ajatuksen tulla ja mennä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJäätyään yksin tupaan Jere loikoili vielä sängyssä selällään, kädet\nristissä niskan alla. Oli valvottu eilis-iltana tavallista myöhempään,\nkamppailtu viimeinen ottelu asiasta, mistä oli ollut pientä sanasotaa\nkaiken kesää: Nehen seminaariin menosta — äiti ja poika kyynelten\nväellä yhtä köyttä vetäen, hän, isä, koettaen harata vastakynttä yksin.\nHäviölle joutuneena kallistuttuaan vihdoin nurkumielin vuoteelle\nvoittajan viereen, selkä vasten selkää, oli yhä valvottanut, kuinka\nkauan lie valvottanutkaan, ja kun jolloinkin aamupuolella yötä oli\nvaipunut horroksiin, oli alkanut näytellä pahoja, sekavia unia. Kaiken\nkukkuraksi joutunut karhun hampaisiin ja siihen herännyt verisin\nkauloin.\n\nVaikka ruumis tuntui raukealta, pää painavalta, vääntäytyi Jere\nkuitenkin sängyn laidalle istualle. Siinä kotvan nuokuttuaan hän\nkäveli ovensuuhun, noukkasi sormellaan pytystä penkin alta tervaa ja\nsuun vääntyessä tuskaiseen irvistykseen siveli sitä haavoihinsa. Tämän\nlääkintätyön tehtyään hän istuutui pöydän edessä olevan pitkän rahin\nnenälle ja pani tupakaksi. Kotikasvuja omatekoisessa visapiipussa\npoltellessaan hän katsoi pienestä neliruutuisesta ikkunasta kättensä\ntöitä, niinkuin oli kesä-aamuin ylösnoustuaan katsellut niitä jo\nparikymmentä vuotta.\n\nLähinnä näköpiirissä, piha-aidasta alkaen, oli ruispelto, jonka\nkeltaisessa kuhilasmetsässä näkyi melkoinen pälvi: yhden riihen vilja\noli jo puitu, toinen odotti puijaansa. Kotipellon ulkoaita oli alkujaan\nollut hyvin lähellä tupaa, mutta vuosien vieriessä sitä oli siirretty\naina kappaleen matkaa kauemmaksi, niin että se nyt oli jo aika etäällä.\nEikä ollut tarkoitus aidan jäädä pysyvästi vielä tähänkään: sen takana\nmetsän laidassa oli jo aukeama uutta pellonraiviota, jossa valkoisiksi\nkolotut seipäät, tuohikäpryt kärjissä, näyttivät uusien ojien suuntaa.\nVielä toiset kaksikymmentä vuotta näin pala palalta eteenpäin, niin\nsilloin ehkä olisi pellon ulkolaita saavuttanut sen rajapyykin, jonka\nJere oli lopulliseksi päämääräkseen ja elämäntyökseen ajatellut.\nOlisipahan sitten, kun kuolema tulee, tietoa siitä, että on tullut\njotakin tehdyksi, jätetyksi jälkeenjääville muistoa ja perintöä pojalle.\n\nPojalle...\n\nJeren rinnasta nousi syvä huokaus. Eihän hänellä tämän aamun jälkeen\nenää ole poikaa, ei ketään läheistä, jolle työnsä tulokset perintönä\njättäisi. Ei ajatustakaan aidan siirtämisestä eteenpäin nyt enää.\nMutta voi kyllä käydä niin, että se kerta kerralta lähenee, kunnes\nlopuksi palaa alkuperäiseen lähtökohtaansa. Valmis pelto joutuu karjan\njalkoihin, ojat maatuvat umpeen, sarat ahottuvat ja metsittyvät, eikä\nkaikesta vaivannäöstä ole lopuksi muuta näkyvää jälkeä kuin polttiaisia\nkasvava muurinraunio jälkipolvelle muistuttamassa, että siinäkin on\njoskus joku talviansa lämmitellyt.\n\nIkäänkuin havahtuen mietteistänsä Jere vetäisi pari syvää nopeata\nimaisua sammuneesta nysästään. Huolimatta sitä enää sytyttää hän haki\nriihivaatteensa saunasta ja vaihtoi virkapuvun yllensä. Rinnassa\ntuntui niin oudon pakahduttavalta, että hän ei nyt halunnut odottaa\nVilhelmiinan aamukahvia, vaan lähti päivän toimiin niine hyvineen.\nEteisessä hän pysähtyi ja katsoen kamarin oveen näytti olevan kahden\nvaiheella. Vihdoin hän ikäänkuin riuhtautui irti epäröinnistään, avasi\noven ja sanoi pöydän ääressä lukevalle pojalleen:\n\n\"Tulisit riihelle.\"\n\nOdottaen turhaan vastausta isä aikoi lisätä vielä jotakin, mutta\npeläten äänensä pettävän hän painoi oven hiljaa kiinni. Hitain, raskain\naskelin kävellessään kartanolta hiukan ulompana sijaitsevaan riiheen\npäin, pitkän mustan paidan helmat vapaina, hän muistutti pappia, joka\nruumissaaton jäljessä vakavana astelee hautausmaan porttia kohti.\n\nRiihen ovesta leyhähti Jereä vastaan kuiva, tutunomainen lämpö kuin\ntervetuliaisiksi. Mutta tuo musta, ennen niin rattoisa huone tuntui\ntällä kertaa kolkolta ja vieraalta, eikä hän tahtonut päästä työn\nalkuun. Pudotti vihdoin parsilta osan ahdosta alas, nakkeli lyhteet\nläjään peräseinän viereen ja ryhtyi rapaamaan. Mutta niin pehmeästi\ntassahti nyt lyhteen latva seinään, että hän sai lyödä kymmenkunta\nkertaa siinä, minkä ennen oli suorittanut muutamalla iskulla, vaikka\noli väliin ollut kainalossa kaksi, kolmekin sitomaa samalla kertaa.\n\nKun monivaiheisen riihityön ensimmäinen aste tuli tehdyksi, istui Jere\nriihen kynnykselle levähtämään ja pitämään tupakkatuntia, suojaten\npiippuaan visusti kourakuvussansa ja painaen peukalollaan pesästä\npursuavaa, palavaa kessua, ettei tulikipinä pääsisi tipahtamaan kuivaan\nkorteen.\n\nOlisi nyt puitava nuo rapuut... kun tuon jaksaisi — yksin tehdä...\nsidottava oljet, ja kuvot latoon kannettava, viskattava jyvät\npohtimella, ja pahnat petkeleellä ruumeniksi survottava. Siihen lisäksi\nsaatava uusi ahdos orsille ennen yökastetta... Kun ehtisi ja jaksaisi...\nOn tuo paitanikin jo niin likomärkä, että kun ottaisi ja kettäisi\nyltänsä, siitä sangon vettä vääntäisi... Ja alkaa tuo tomukin tunkea\nkurkkuun ja hikistä ihoa kirveliä, että on kuin kiukkuinen keltiäispesä\nolisi hajoitettu selkään ja poveen.\n\nTupakoituaan Jere panee piippunsa kiukaalle, ottaa sitten kasasta kaksi\nlyhdettä ja asettaen ne kahatyvin rinnakkain lattialle painaa puukolla\nsiteet poikki ja alkaa puida. Varstan terän harvakseen putoillessa\nalkaa miehen muoto vähitellen vetäytyä hyvänmielen hymyyn ja suupieliä\nnykii naurattamaan. Huomaamatta kiihtyy puinnin vauhti, ja ennen pitkää\npyörii varsta väkkäränä ympäri, iskujen sadellessa niin voimakkaina,\nettä lattiapalkit olkien kera pyrkivät kohoksi pomppoilemaan, ja\nvapisevasta riihestä alkaen loitolle syysaamun hiljaiseen ympäristöön\nasti on tienoo täynnä yhtä ainoaa varstan kolketta.\n\nJostakin toiveitten kätköistä on Jeren murheelliseen mieleen\nsukeltautunut vanha kuva, tällä kertaa niin aisteja harhauttavana,\nettä se on kuin elävintä todellisuutta: isä ja poika puimassa samaa\nlyhdeparia. Poika on nuori, mutta ei ole ikäloppu isäkään. Olisi soma\nkerran koettaa, kumman hartiat ovat väkevämmät, käsivarret vahvemmat\nja selkä sitkeämpi. Kuin äänettömästä sopimuksesta alkaa kilpailu,\neikä isä voi tietää, kumman varsta vinhemmasti pyörähtää, kumman isku\npermantopalkkiin jykevämmin jymähtää.\n\nMutta yht'äkkiä, ikäänkuin koneistossa olisi joku salainen ratas rikki\nsärähtänyt, vaikenee kolke. Kuin entisen vauhdin voimasta pyörähtää\nvarsta vempsahtaen vielä jonkun kerran ympäri, niinkuin sellaisen\npuijan käsissä, joka on liian voimaton tai taitamaton käyttelemään\nraskasta riihiasetta ja on sen vuoksi vaarassa lyhteitten asemesta\nkolhaista omaa päätänsä.\n\nEihän siinä isän rinnalla ollutkaan oma poika puimassa — eikä tule\nmilloinkaan olemaankaan. Liekö ollut syynä tämä havainto, liiallinen\nvoimain ponnistus lämpimässä riihessä vai molemmat yhdessä, Jeren päätä\nhuimasi niin, että hän horjahti suulleen varstansa viereen puitavainsa\npäälle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsän käytyä kamarin ovella Nehe koetti yhä jatkaa lukuansa, mutta\nponnistuksista huolimatta hän ei enää voinut keskittää ajatuksiansa\nkirjaan. Korviin alkoi kuulua kumeaa, ikäänkuin maanalaista jyskettä,\nja joka jymähdys oli kuin nuijan isku hänen sydämelleen: tulisit\nriihelle, tulisit riihelle! Kun harvat kumahtelut pian sakenivat\nniin nopeiksi, että ne kamariin käsin kuuluivat kaukaiselta ukkosen\njylinältä, ajatteli poika, että isän täytyy näin kiirehtiä sen vuoksi,\nettä on yksin tehtävä se, missä kahdelle olisi liikaa. Hänen teki mieli\nnakata kirjansa nurkkaan, pukeutua riihipaitaan ja mennä isän avuksi.\nMutta kun hän ei voinut sitä tehdä, heittäytyi hän, äitinsä neuvoa\nnoudattaen, sänkyyn ja piiloutui huppuun peitteen alle. Tällä tavoin\nhänen onnistui sulkea korvansa soimaavilta ääniltä — kuullakseen ne\nsydämellään sitä selvemmin.\n\nNukuttuaan ja vasta aamiaispäivissä herättyään Nehe peseytyi ja\npukeutui. Kun hän sitten uudessa asussaan astui odottamatta tupaan,\noli hän niin oudon herrasmiehen näköinen, että isä vaistomaisesta\nkunnioituksesta halveksimaansa kiiltokaulusta kohtaan otti lakin\npäästänsä. Hän tosin huomasi heti erehdyksensä, mutta ei voinut sitä\nenää peruuttaa, ja ainoastaan riihen noki suojeli hänen kasvoillansa\nnäkymästä harmin ja häpeän punastusta.\n\nTorpan väki istui aamiaiselle, joka entisiin verraten oli tällä\nkertaa kuin juhla-ateria. Aluksi ei puhuttu mitään, eronhetkellä asui\nkaikkien kasvoilla vakavuus ja sydämissä tunne kuin oltaisiin kirkossa\nehtoollispöydässä. Äiti heitti salasilmäyksiä vuoroin isään vuoroin\npoikaan, ja mielen haikeudesta huolimatta pyrki vertailu vetämään hänen\nhuuliansa hymyyn. Sanoi vihdoin:\n\n\"Ei uskoisi, että te kaksi olette samaa sukupuuta, että molempien\nsuonissa samat mahlat virtaavat.\"\n\n\"Mitenkä niin?\" jurautti Jere.\n\n\"Kun on kuin yö ja päivä: toinen pimeine paitoineen musta kuin tonttu,\ntoinen valkeine kauluksineen ja punaisine kravatteineen kaunis kuin\nenkeli. Ilmankos ihmiset hokevatkin, että Nehe on ilmetty äitinsä kuva,\nniin ruumiin kuin sielun puolesta.\"\n\n\"Siinä voivat olla oikeassa. Mutta en tainnut näyttää mielestäsi\ntontulta minäkään parikymmentä vuotta sitten, kun minua kirkkomäellä\nriiailit, vaikk'ei ollutkaan valkeita länkiä kaulassani\", sanoi Jere\nloukkautuneena.\n\n\"Pidä nyt suusi!... Minäkö sinua riiaillut — minä, jolla toki olisi\nollut...\"\n\n\"Sinä\", keskeytti Jere niin jyrkästi, että Vilhelmiina piti parhaana\nkääntää puheen toisaalle:\n\n\"Älä sitten vain ylpisty vanhemmillesi, Nehe, kun tulet opettajaksi,\nvaikka ollaankin vain tämmöisiä halpoja ja huonoja.\"\n\n\"Enhän ole vielä edes seminaarin oppilas, enkä tiedä tulenko\npääsemäänkään\", sanoi Nehe kiusaantuneena äitinsä imartelusta.\n\n\"Kukas sitten pääsisi, jos ei meidän poika\", kehahti äiti.\n\n\"Ja kun sitä ei tahdo isäkään...\"\n\n\"Minä en ole enää kenenkään isä. Minulta on eilissä iltana poika\nkuollut, olen sen tänä aamuna haudannut, piirtänyt puukollani ristin\nriihen seinään, ja syön tässä parhaillaan maahanpaniaisateriaa.\nEikä se risti ole piirretty yksin pojalle, sen alla yhteishaudassa\nlepää vainajina monta muuta toivetta ja unelmaa, joita olen näinä\nparinakymmenenä vuotena sydämessäni synnytellyt\", sanoi Jere.\n\n\"Herra Jumala, kun kiroaa lastansa, vaikka pitäisi siunaaman — vaikka\non vähän tietoa siitä, milloinka taas toisiamme näemme ja näemmekö\nenää milloinkaan elävin silmin. Luuletko sinä, joka et osaa häävin\npuumerkkiäsi paperille panna ja tuskin iitä ässästä erotat, luuletko,\nettä leipä lukemallakaan leikiten tulee. Koko viime yönkin, kun sinä\nsängyssäsi kuorsasit, Nehe oli lukenut, laskenut, perunoita päässä — ja\ntämä on vasta alkua\", puhui äiti Nehen puolesta.\n\n\"Perunoita...? Jos minulla olisi toinen poika, joka jäisi auttamaan\nminua eläessäni ja jatkamaan työtäni kuoltuani, niin Nehe minusta\nnähden saisi lentää niin korkealle kuin kukkaro kantaa ja pää kestää,\nvaikka rohvessyöriksi tai sinatyöriksi.\"\n\n\"Voisimmehan sitten vanhoilla päivillämme muuttaa Nehen luokse\nasumaan\", huomautti Vilhelmiina.\n\n\"Ja'ko jättää kaikki tähän?\"\n\n\"Hennoisi kai tällaisen hovin jättääkin.\"\n\n\"Hennoisit kai sinä, joka et ole tämän hovin hyväksi rikkaa ristiin\nkääntänyt, joka olet koko nuorimman nuoruutesi pappiloissa sisäkkönä\nsipsutellut, niissä herrashenkeä itseesi imenyt ja sitä poikasi poveen\npuhaltanut, saadaksesi siitä portaan, jota myöten voisit itsekin\nherrassäätyyn kiivetä. Minun on toista, mutta turhaapa taitaa olla\npuhua sinulle siitä\", päätti Jere keskustelun, risti kätensä ja painoi\npuukon tuppeensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeti aamiaiselta päästyään Nehe kiiruhti matkalle, koettaen tehdä\neronhetken niin lyhyeksi kuin mahdollista. Teljettyään koiran aittaan\nja sanottuaan hätäiset hyvästit vanhemmilleen hän eväskontti selässä\nlähti oijustamaan rantapolkua myöten kylään vievälle suuremmalle\nkulkutielle. Niityllä laiduntava hevonen hirnahti tutulle miehelle ja\nleipäpalan toivossa lähti juosta hölköttämään tulijaa kohti.\n\n\"Hyvästi nyt, hyvästi nyt, Poku\", sanoi Nehe, taputtaen hevosta\nohimennen kaulalle. Sitten hän jatkoi matkaansa, ruunan jäädessä kuin\npettyneenä katsomaan miehen kiireistä kulkua.\n\nPäästyään aukealta lehdon suojaan Nehe pysähtyi ja lähtönsä jälkeen\nuskalsi nyt vasta ensi kerran katsoa kotiinsa päin. Äiti näkyi yhä\nseisovan pihaportilla ja huiskuttavan hyvästiksi valkoista liinaa,\npainavan sen sitten kasvoilleen ja lähtevän hiljaa kulkemaan tupaa\nkohti. Eteisen ovessa näkyi isä tulevan vastaan, huiskauttavan\nväsyneesti kättänsä kuin vastalauseeksi jollekin äidin lausumalle\nja kävelevän pihan poikki pellon veräjälle, nojaten kyynärpäillään\nylimmälle riukupuulle. Seisten siinä kotvasen liikkumattomana kuin\naidan pönkkä ja pellolle katsellen isä näkyi niistävän nenäänsä,\npyyhkäisevän kädellä silmiään ja lähtevän selkä kumarassa riiheen päin.\n\nNehen rinnan täytti ennen kokematon tunne, joka ei ollut iloa, ei\nsurua. Kotimökki harmaine huoneineen, kaistale keltaista kuhilaspeltoa,\npalanen sinistä järveä sorsineen, kaislarantoineen, veneineen ja\nverkkokoppeleineen, olkikattoinen harmaa heinälato niityn laidassa\n— niinkuin unessa näki hän nyt kaiken tuon. Lapsuudesta pitäen hän\noli tätä taulua katsellut, mutta ei ollut milloinkaan ennen sitä\ntämmöiseksi tuntenut: ei ollut koskaan nähnyt sitä näin kuumien\nkyynelten lävitse.\n\nHän oli kuin vangittuna siihen seutuun, mistä vielä äsken oli ollut\nniin keveä erota. Ja kuta kauemmin Nehe tätä kuvaa katsoi, sitä\nkireämmin kiertyivät köydet sydämen ympäri. Kun saattaisi käydä niin,\nettei hän voisi ollenkaan lähteä, ellei nyt heti lähtisi, pakottautui\nhän jatkamaan matkaansa, ainoana saattajana yksinäisellä metsäpolulla\nisän yhä hiljenevä varstan kolke: tulisit riihelle, tulisit riihelle...\nkunnes sekin viimein vaieten jälkeen jättäytyi.\n\n\n\n\nII.\n\n\nNehe on kulkenut isoa valtamaantietä etelään päin, outoja, ennen\nnäkemättömiä seutuja. Pitkillä asumattomilla taipaleilla hän on\nottanut jonkun mukaansa varaamistaan koulukirjoista kontistansa\nja lukenut kävellessään, tilkiten tietojansa niissä kohdin, mitkä\nmuistellessa ovat tuntuneet hatarammilta. Väsyneitä jalkojaan tien\nohessa lepuuttaessaan hän on syönyt äidin laittamia eväitä, kalakukkoa,\npannukakkua, uinut tuntemattomissa järvissä ja yöpynyt matalissa\nmökeissä, sillä ihmiset niissä ovat olleet ystävällisempiä ja palan\npaineeksi pyydetty piimätuoppi helpompi kuin rikkaissa.\n\nYhä kauemmaksi korpien kätköön jäävä koti on päivisin muistunut mieleen\nhämärästi kuin ammoin nähty uni. Mutta öitten hiljaisuudessa on sen\nmuisto matkan vaihtuvien vaikutelmien alta noussut esiin yksinäisenä ja\nkarkoittanut tieltänsä kaiken muun. Sen seuralaisena on tullut sieluun\näänettömänä nyyhkytyksenä rinnan täyttävä orpouden tunne. Vierailla\nvuoteilla maatessa on tehnyt mieli syleillä isän tekemää tuohikonttia\nja suudella äidin leipomaa kalakukkoa kuin suojelevia pyhäinjäännöksiä.\n\nMuutamana iltapäivänä hän vihdoin on saapunut väsyneenä määränsä\npäähän, löytänyt kyselemällä ja kodista saamiensa ohjeitten avulla\nkaupungin laidalta äidin pappilanaikaisen tuttavan, erään vanhan\nleskivaimon matalan majan, jonka — ellei onnistuisi sisäoppilaaksi\npääsemään — on määrä tulla hänen toiseksi kodikseen koulunkäynnin\naikana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna Nehe kulkee pienen koulukaupungin pääkatua kuuluisaa\noppilaitosta kohti, josta hän on kirjoissa lukenut, mutta jota ei\nole nähnyt. Liikkeellä näkyy olevan paljon muitakin nuoria samaan\npäämäärään pyrkimässä, ja yhä uusia tulijoita purkautuu sivukaduilta,\nkunnes kaupungin laidassa seminaarin ja erään toisen puiston välinen\nkujanne nielee yhtyneen joukon kuin suurrysän nielu kutevan kalaparven.\n\nPitkässä katukäytävää hiljalleen soluvassa ihmisvirrassa Nehe\nkuulee puhuttavan outoja murteita, näkee välkähteleviä silmälaseja\nja vieraita kasvoja, miehiä ja naisia — enemmän naisia, joista\nmonet kukkaniekkahatuissaan ovat hienoja kuin pappilan mamsellit.\nAinoastaan siellä täällä pilkahtaa joku valkoinen pääliina kuin\nomaa vaatimattomuuttaan kainostellen. Nehen rintaa ahdistaa pelon,\nkunnioituksen ja oman mitättömyyden tunne kuin ennen lapsena\nlukukinkereille mennessä. On kuin olisi sunnuntaiaamu ja hän tämän\ntuntemattoman väen kanssa kulkemassa jumalanpalvelukseen kotipitäjänsä\nkirkkotiellä.\n\n\"Tosa se ny sit o\", kuulee Nehe jonkun joukosta huomauttavan.\n\n\"Niin mikä?\" kysyy toinen.\n\n\"Hei no... se seminaari, tiärän mä.\"\n\nHuomautus vaikutti useimpiin pyrkijöihin lumoavasti kuin taikasana,\nvaientaen hetkiseksi keskustelun. Uteliaita, hiukan arkoja katseita\nkääntyi säleaidan yli puiston osittain varjoamiin rakennuksiin. Nehe\ntuskin uskalsi luoda silmiään sinnepäin.\n\n\"Näkkyy olovannii pytinkii tuolla aituuksen sisässä toista jos\nmolempookin. Kahohha tuotai västinkii kuv väläkyttää ikkunoo\nikkunav vieressä neljässä vuovingissa. Kuka heistä kustai mualimoo\nkurkistelloo?\"\n\n\"On siinä rekkoolijjai, on puuta jos kukkookii — millä nimellä hyö\nheitä kuttai kuhtunoot.\"\n\n\"Etkös sie, Puavalj, ennee koivuu tunne, enempee kun se entinen\nkaupuntlaispiika sikkoo?\"\n\n\"Suistahhan tuota leipäläppees: meinoon nuita ulukomuan kukkasii.\"\n\n\"Savon sydänmailta tulleen mielestä voivat nämäkin rakennukset olla\njotakin, mutta olisittepa käyneet Helsingissä ja nähneet esimerkiksi\nGrönqvistin palatsin ja monta muuta, niin ihmettelisitte vähemmän\",\nletkautti muuan herrasnuorukaisen näköinen pääkaupunkilainen.\n\nSavolaispojat vilkaisivat toisiinsa ja vaikenivat, mutta pian heitti\ntoinen heistä helsinkiläiselle vastakysymyksen:\n\n\"Outko ollunna Pietarissa ja nähnynnä esmerkiks keisarin linnoo?\"\n\n\"Oletteko te olleet?\"\n\n\"Jo tok — usseempaannii tovvii.\"\n\n\"Minä kyllä en ole ollut, enempää kuin olen juonut kanssanne\nveljenmaljaakaan\", sanoi helsinkiläinen lyötynä ja loukkautuneena.\n\n\"Ou sitte hölöpöttämätä Röönksvististäsj.\"\n\n\"Ool reit, sanoo englantilaanen. Pahaasia töllejä ne on vielä\nHelsingit ja Pietarit oikian emätalon rinnal. M'oon ennen uskohon\ntuloani reissannu Ameriikas ja nähny muiren muas Lontoot ja Nuujorkin\npilivenpiirtäjät\", kehahti lapikasjalkainen pohjalainen, kortit yllä ja\npuukko vyöllä.\n\n\"Ai miun syömmein parka kuin se on arka. Kuulet sie, Sisko, mie luulen,\njott' meiän on paras, kun pyörräme pois\", lasketteli muuan liinapäinen\ntytöntyllerö, heläyttäen sukkeluudelleen niin raikuvan naurun, että\nseminaarin kivimuurit yhtyivät kaikuna iloon.\n\n\"Hör du, hur hon skrattar med full hals, alldeles som en\nladugårdspiga\", huomautti olkaansa kohauttaen toverilleen eräs\nrilli-nenäinen säätyläisneiti naurajan selän takana.\n\n\"En karelsk lantlålla — alla ska de ocksa till seminariet\", lisäsi\ntoveri.\n\nNehe kuuntelee keskustelua äänettömänä, allapäin. Näissä hänen\nkilpatovereissaan on sellaisia, jotka ovat kulkeneet Helsingit,\nPietarit, Lontoot, Ameriikat, osaavat vieraita kieliä ja mitä kaikkea\ntaitanevatkaan. Jos heidän muutkin tietonsa ovat — ja ovathan\nne — samassa suhteessa hänen tietoihinsa kuin heidän näkemänsä\nhänen näkemiinsä, joka elämänsä iän oli katsellut vain harmaata\nkotikylärähjäänsä eikä ollut ennen käynyt kotipitäjänsä kirkkoa\nkauempana, niin parastapa taitaisi olla hänenkin noudattaa Karjalan\ntytön neuvoa ja kääntyä kotiin, pelastautuakseen hyljätyn häpeästä.\n\nKun Nehellä ei ollut aavistustakaan, mihin noista peloittavan\njuhlallisista rakennuksista oli mentävä, kulki hän muitten johtoon\nluottaen konemaisesti mukana ja kääntyi sisään portista, josta näki\ntoistenkin menevän. Mutta samassa hän kuuli takaansa pidätettyä naurun\ntirskuntaa, supatusta ja kuiskailuja.\n\nMinulleko ne nauravat ja minustako ne kuiskailevat? ajatteli Nehe,\nuskaltamatta katsoa taaksensa ja tuntien selässään kuin neulojen\npistoksia.\n\nHetkisen kuluttua kuului katukäytävältä varoittava miesääni:\n\n\"Hei, pyhä veli, ei sinne: se tie vie nunnaluostariin, jonne\nmiesnoviiseilta on pääsy kielletty.\"\n\nSäikähtäen nosti Nehe maahan luodun katseensa ja äkkäsi läheisyydessään\npelkkiä naisia — edellä menijät kuin pakoon pyrkien, takana tulijat\njälkeen jättäytyen. Hänen kasvonsa leimahtivat punaisiksi ja päähän\npakkautuva veri alkoi humista korvissa. Häpeän sokaisemana hän aikoi\nväkirynnäköllä raivata poispääsyn tien täyteisen tyttöparven lävitse,\nmutta luopui kuitenkin aikeestaan ja väistyi nöyränä syrjään. Vaikka\nNehe tien ohessa kuin kunniavahtina seisten sai osakseen ylenmäärin\nsuloista naishymyä ja veitikkamaisia silmänluonteja, tunsi hän\nkuitenkin olonsa samanlaiseksi kuin kirkon eteisessä jalkapuussa istuja\nennen vanhaan, seurakuntalaisten kulkiessa ohi pyhäkköön.\n\nNähtyään vihdoin viimeisen hameen vilahtavan ohitsensa hämärästi kuin\nsumun lävitse hän palasi katukäytävälle ja kävellä jurrasi toisesta\nportista menevien miespyrkijäin jäljessä yksin kuin härkämullikka, joka\non eksynyt vieraaseen karjaan.\n\nNoviisi, noviisi...! kaikui yhä Nehen korvissa.\n\nLuostarit, munkit, nunnat hän kyllä tiesi, mutta mikä on noviisi? Tuntui\nkuin hän olisi siitäkin lukenut tai koulussa kuullut, mutta ei saisi\npäähänsä nyt — nyt, kun sitä tietoa ehkä kipeimmin kaivattaisiin.\nVoisihan sattua, että tutkinnoissa kysyttäisiin noviisista juuri\nhäneltä. Nuo tietävät, hän ei. Mutta kysyttäköön tai ei, selon hän\nsiitä ottaa, ja mitä muuta maailmassa unhottaneekin, noviisia ei ikänä;\nniinkuin tulisella raudalla oli se sana nyt hänen sieluunsa poltettu.\n\nHitaasti kuin hautaussaatto kulki nuorukaisjono seminaarin puiston\nkukkareunaista, loivasti kohoavaa tietä, kääntyi erään rakennuksen\npäätyovesta sisään ja nousi kuulumattomin askelin pehmeän maton\npeittämiä portaita toisessa kerroksessa olevaan johtajan eteiseen.\n\nEnsimmäisen tutkimuksen oli määrä tapahtua oikeastaan täällä\nlaitoksen päämiehen luona: kunkin pyrkijän oli henkilökohtaisesti\nilmoittauduttava hänelle.\n\nKun Nehe sykkivin sydämin ja polttavin poskin astui vuorollaan johtajan\nkynnyksen yli, oli hänellä samanlainen tunne kuin sairaalla lääkärin\nvastaanottohuoneeseen mennessä: täällä ei voi heikkouttansa salata.\n\nJohtaja tuli tervehtimään ovensuuhun pysähtynyttä kädestä pitäen.\n\n\"Tulkaa tänne peremmäksi\", sanoi hän ja vetäytyi hiljaa takaperin,\nikäänkuin olisi näkymättömästä köydestä taluttanut Neheä, joka liikkui\nkiiltävällä parkettilattialla hiipien kuin liukkaalla jäällä.\n\nJohtaja ei ehtinyt vielä istuutua, kun sisähuoneisiin vievälle ovelle\nilmautui arvokkaan näköinen rouvashenkilö ja äänettömällä pään\nnyökkäyksellä kutsui häntä, arvattavasti päiväkahville. Yksin jäätyään\nNehe seisoi liikahtamatta paikallaan, näkemättä aluksi juuri muuta\nkuin hämärän kuvaisensa kiiltävästä lattiasta. Tuokion kuluttua lentää\nhyrähti kärpänen hänen eteensä pöydän kulmalle. Tämän siivekkään\ntuttavan tapaaminen oudossa paikassa rohkaisi Neheä niin, että hän\nuskalsi kohottaa katseensa ja tarkastaa ympäristöään. Näin peloittavan\njuhlallista asuntoa erämaan poika ei ollut osannut ennen uneksiakaan.\nHuonekalut olivat raskaita ja tummankiiltäviä, sohvien ja tuolien\nvärilliset istuimet ja selustat pullottavina kuin täydet jauhosäkit.\nKatosta riippui komea kynttiläkruunu, jonka lasiset koristeet\nkimaltelivat taivaankaaren väreissä, ja korkeilla jalustoilla oli niin\nisoja huonekasveja, että niiden lehvien alla olisi voinut sadetta\npitää. Katseen osuessa seinille karmaisi Nehen selkäpiitä kylmä väre.\nNojallaan kuin tikka puun kupeessa oli tummakukkaisilla tapeteilla\nkultaisissa kehyksissä ylhäistä väkeä, korkeapovisia naisia mustassa\nsilkissä sekä herroja, silmälasit nenällä ja pukinparta leuassa —\naivan kuin oli johtajallakin. Kuin vartioiden tuijottivat kuvat töllin\npoikaan ja tuntuivat ikäänkuin kuiskailevan keskenään: Mitä tuollainen\ntäällä!\n\nNiinkuin kirkas auringon valo häikäisee yöpöllön silmät, samoin\nvaikutti Neheen täällä näkemänsä. Hänen silmäluomensa sulkeutuivat\nkuin suojelevaksi väliverhoksi tuon kylmyyttä henkivän loiston eteen,\njolloin tapahtui salainen näyttämön muutos: ikäänkuin kaukaisuudesta\nalkoi häämöttää mustaseinäinen, sammalrakoinen tupa, perällä\nristikkojalkainen honkapöytä pitkine raheineen, ja punakukkainen\nverenpisara tuokkosessa pienellä ikkunalla.\n\nKun katsojan rinnassa itkevä ikävä tuonne kaukaiseen tupaan nyyhkytti\nkipeimmillään, oli kuin ovea arvellen avattaisiin ja isä mustine\nrohdinpaitoineen ilmestyisi aukeamaan, toistaen toistamistaan kuin\nrukousta: \"Tulisit riihelle, tulisit riihelle...\" Kynnyksen takana\nseisten hänen silmänsä kerjäävät pojan huulilta toivottua sanaa kuin\nmierolainen leipäpalaa, mutta kun kuolleelta ei saa vastausta, painaa\nhän oven viipyen kiinni kuin hautakammion suulle.\n\nVähäistä myöhemmin alkaa kuulua kuin kaukaista puinnin kolketta. Se\ntuntuu lähenevän, kovenevan ja muuttuvan lopulta ihmisaskeliksi. Nehen\nsilmät rävähtivät auki — kotimökki katosi, ja hän seisoi jälleen isossa\nsalissa.\n\n\"Mikäs teidän nimenne olikaan?\" kysyi johtaja melkein kuin kuiskaten,\nikäänkuin kysymyksessä olisi piillyt jotakin salaperäistä, tuhauttaen\nsamalla nenäänsä, vaikka se ei tuntunut tukossa olevan.\n\n\"Nene-neheksi sanotaan.\"\n\n\"Nehemias... Jaa — entäs sukunimenne?\"\n\n\"Nono-noronen.\"\n\n\"Vieläkö teidän vanhempanne elävät?\"\n\n\"Vielä.\"\n\n\"Onko teillä sisaruksia?\"\n\n\"Kaksi on ollut, mutta\" — Nehen silmät räpyttivät ohi menevän tuokion —\n\"mutta ne eivät ole enää elossa\".\n\nKuin kunnioituksesta vainajia kohtaan ja antaakseen Nehelle\ntoipumisaikaa johtaja vaikeni hetkiseksi.\n\n\"Mikä toimi teillä on ollut ennen?\" jatkoi johtaja.\n\n\"Talvisin olen ollut kotimökissä maantöissä ja suvisin kesärenkinä\nMuksalassa, ansaitsemassa koulurahoja.\"\n\n\"No eikö teidän ainoana poikana olisi pitänyt jäädäkin kotiin auttamaan\nvanhempianne ja niin sanoakseni astumaan isänne askelia hänen\nkuoltuaan.\"\n\nNe sanat tulivat kuin isän suusta. Nehen otsalle nousi tuskan hiki,\neikä hän osannut vastata mitään.\n\n\"Minkä tähden te oikeastaan seminaariin pyritte?\" iski johtaja asian\nytimeen.\n\n\"Aion tulla opettajaksi\", vastasi Nehe yksinkertaisesti.\n\n\"Jos teillä on sellainen käsitys, että seminaarissa olo ja sittemmin\nopettajan toimi on helpompaa kuin se työ, jota olette ennen tehnyt,\nniin mahdollisen pettymyksen varalta minun velvollisuuteni on\nerikoisesti teille huomauttaa, että siinä luulossa te perinpohjin\nerehdytte.\"\n\n\"Minulla ei ole milloinkaan ollut sellaista luuloa\", sanoi Nehe.\n\"Tänne valmistautuakseni olen lukenut niin ahkerasti, että on täytynyt\nkylmällä vesikääreellä ja pe... tuota... jäähdyttää polttavaa päätäni.\nHaluaisin saada lisää tietoa ja oppia.\"\n\nJohtaja katsoi Neheä niinkuin puuseppä metsässä kasvavaa kalupuuta, ja\nhänen huulillaan häivähti tuskin huomattava hymy.\n\n\"Jaa — teillä on oikeat periaatteet, eikä minulla ole syytä epäillä\npyrkimystenne vilpittömyyttä. Näin ollen toivotan teille menestystä\npääsytutkinnoissa\", sanoi johtaja ja ojensi Nehelle kätensä merkiksi,\nettä tämä sai nyt poistua.\n\nNehe tuli ulos kuin painajaisen käsistä päässeenä, pyyhki hikeä\notsaltaan ja lähti kävelemään ylempänä mäen rinteellä sijaitsevaa\nluokkarakennusta kohti, nostaen nöyrästi hattuaan vastaan tulevalle\nnuorelle miehelle, jolla oli keppi kädessä ja musta, kultatähtinen\nlippalakki päässä.\n\n\"Ei sille tuolle olisi pitänyt hattua nostaa\", huomautti Nehelle muuan\ntakaa tuleva nuorukainen.\n\n\"Eikös se ollut joku seminaarin lehtori?\" kysyi Nehe.\n\n\"Vai lehtori — kokelas se vain oli.\"\n\n\"Eikö sitten kokelaita saisi tervehtiä?\"\n\n\"Eipä juuri: ne ovat niin olevinaan meille pyrkijöille. Kaupungeissa on\ntapana, että kukin tervehtii vain tuttaviaan.\"\n\nNeheä hävetti maalainen tyhmyytensä. Herra paratkoon, hänhän oli\nkaupungin katua kulkiessaan nostanut hattua ja toivottanut hyvää\nhuomenta kaikille kohtaamilleen — aivan kuin oli tapana kotipuolessa.\n\nHän nousi puhuttelijansa jäljessä leveitä, kumahtelevia portaita\nrakennuksen toiseen! kerrokseen. Eräästä luokkahuoneesta kuului\nniin kaunista soittoa, että Nehestä urkujenkaan ääni ei ollut niin\nihanaa. Hetkisen oven takana kuunneltuaan hän astui arkana huoneeseen.\nSoittokoneen ääressä istui selkäkenossa näköjään kolmissakymmenissä\noleva pujopartainen herrasmies ihailevien kuulijain ympäröimänä.\n\n\"Mikä se on tuo, jolla se soittaa?\" kysäisi Nehe lähinnä seisojalta.\n\n\"Hm!... Piano tietysti.\"\n\n\"Niin, niin, pianopa piano\", koetti Nehe punastuen salata\ntietämättömyyttään. \"Jopa sen sormet tanssii kuin oravan käpälät\nrattaan puolilla. Kukahan lie soittaja?\"\n\n\"Pyrkijä vain.\"\n\n\"Pyrkijä...?\"\n\n\"Lukkari mikä lie.\"\n\n\"Lukkari...!\"\n\nNeheen oli kirkossa ja lukukinkereillä juurtunut sellainen käsitys,\nettä lukkari on melkein yhtä oppinut ja iso herra kuin pappikin. Mutta\ntämä puhuttelemansa poika lausui tuon arvonimen välinpitämättömästi,\nmelkeinpä halveksien. Mikähän se itse mahtanee ollakaan.\n\n\"Oletteko te käynyt kuinka korkeita kouluja?\" kysyi hän.\n\n\"Viisi luokkaa lyseota\", vastasi poika tarpeettoman kuuluvasti.\n\n\"Vai lyseota...\"\n\nNehen tuli raskas olla. Pianon korkeat kielet kirkuivat nyt hänen\nkorviinsa kuin kimakka itku ja matalat bassot raikuivat pettävien\ntoiveitten kuolinkelloilta. Hän pujahti takaisin eteiseen ja\nhuomatessaan portaitten johtavan jonnekin ylemmäksi kapusi kolmannen\nkerroksen käytävään, jonka valkeiksi kalkittujen tiiliseinien sisällä\nvallitsi hiukan kammottava, haudankolkko hiljaisuus.\n\nNehe oli lapsuudessaan käynyt kansakoulun äitinsä toimesta eräässä\nkaukaisessa sydänmaan kylän koulussa, asuen tätinsä luona.\nKotikulmalla, korpien keskellä ja tietämättömyyden parissa hän oli\nkuvitellut olevansa oppinutta miestä. Mutta täällä, jonne koko Suomi\noli lähettänyt poikiaan ja tyttäriään, hänen tietonsa tuntuivat\nkutistuvan miltei olemattomiksi. Tästä johtuva tutkintojen pelko,\njäytävä ikävä ja kömpelön käytöksen aiheuttama häpeän tunne kokoutuivat\nhänen sieluunsa polttavina kuin tuhlasin taittamat auringon säteet\nsyttiöön.\n\nMiksi tänne tulinkaan, ajatteli hän. Parempi olisi ollut pysyä\nloukossani ja pitää turpeesta kiinni, niinkuin isä neuvoi — ja samaahan\nse johtajakin arveli. Täällä olen yksin kuin orpo. Kaikki on niin\nkylmää ja vierasta. Täällä ei ole ketään, jolle huoliani kertoisin, ei\nainoatakaan, joka lausuisi rohkaisevan sanan... Äiti...\n\nNehen itsesurkuttelun mennessä niin pitkälle, että kyynelkarpalo\nvierähti hänen poskelleen, oli kuin joku laskisi kätensä lempeästi\nhänen olalleen, viittaisi sormellaan valkoista lakea kohti ja kuiskaisi\nhellällä äänellä: \"Ei niin, Nehe, ihminen ei ole missään yksin. Onhan\nolemassa yksi, joka on läsnä kaikkialla, tukemassa siellä, missä apua\nanotaan.\" Vaikka Nehen tapana ei ollut rukoilla, polvistui hän tämän\nsisäisen viittauksen saatuaan lattialle, painoi päänsä halkolaatikon\nkannelle ja luki kuiskaten isämeidän yhtä luottavaisena kuin ennen\nlapsena. Keventynein mielin hän sitten laskeutui alas portaita ja meni\ntoisessa kerroksessa sijaitsevaan juhlasaliin, jossa tämän päivän\nkokeet oli määrä suorittaa. Huone oli pienen kirkon suuruinen ja sen\nlattia täynnä oppilaspulpetteja, joissa siellä täällä istui muutamia\naiemmin tulleita Nehen kaltaisia yksinäisiä vakavina kuin pyhäkössä.\nVähitellen kertyi saliin yhä uusia pyrkijöitä, ja lopuksi saapui\nasianomainen opettaja.\n\nAlkoi laskennon koe.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeminaarin juhlasalissa on valoa kuin jouluna kirkossa: kaikki\nlamppukruunut ja seinälamput on sytytetty. Pyrkijäin pienentynyt\njoukko seisoo opettajakorokkeen vastakkaisella seinämällä hiljaisena\nja odottavana. Heidän eilisiltana kokoutuessaan olivat kaikki pyrkijät\nvielä yhdessä, mutta ensimmäisen tutkintopäivän koeaineita, laskentoa\nja ainekirjoitusta, pidettiin niin tärkeinä henkisen kypsyyden\nmittareina, että niiden tulosten nojalla puhallettiin kevyimmät akanat\npois kesken tutkintoja. Tällöin käytettiin kuitenkin niin harvaa\nseulaa, että sen silmien lävitse oli päässyt pujahtamaan useita\nsellaisiakin, joita nyt lopullisen seulonnan tapahduttua odotti aiemmin\nhylättyjen toveriensa kohtalo.\n\nKun johtaja opettajakunnan seuraamana vihdoin astui saliin ja nousi\nkatederiin, oli tämä tilaisuus Nehestä niin peloittavan juhlallinen,\nettä hän johtui vertaamaan sitä viimeiseen tuomioon: täällä ovat\nvuohet ja lampaat, tuolla vastapäätä itse isäjumala valtaistuimellaan,\nsilmälasit öljylamppujen valossa tulenleimahduksina välkähdellen, ja\nsivuseinällä mustapukuinen, siivetön enkeliparvi.\n\nNyt isäjumala avaa kirjansa ja katsoo sitä hetkisen hyvin tärkeän\nnäköisenä. Sitten hän kohottaa päänsä kuin syvistä mietteistä heräten\nja antaa palavien silmiensä hitaasti liukua tuomittavien yli, ikäänkuin\nkatseellaan vaatisi niin suurta hiljaisuutta, että sydämienkin pitäisi\nlakata sykkimästä; sillä nuorukaisjoukossa ei ollut kuultavissa mitään\nmuuta ääntä.\n\n\"Nh\", tuhautti isäjumala aluksi nenäänsä. \"Tutkinnoissa osoittamienne\ntietojen perusteella on opettajakunta hyväksynyt seminaarin\nkoeoppilaiksi seuraavat pyrkijät...\"\n\nYksi — kaksi — kolme... lausui Nehe ajatuksissaan yhä ylemmän lukusanan\njohtajan sanoessa uuden nimen. Mutta kun laitokseen otettavien\nlukumäärä läheni loppuaan eikä Nehe ollut kuullut mainittavan omaa\nnimeänsä, sekautui hän laskuissaan. Jännitys kasvoi niin suureksi,\nettä sydän tuntui pysähtyvän, päätä alkoi huimata ja näköä himmentää.\nKyyhöttäen piiloisimmassa sopessa toisten takana hän painautui yhä\nalemmaksi ikäänkuin raskaan häpeän painamana.\n\n\"... ja — Nehemias Noronen\", kuuli hän kuin kaukaisuudesta johtajan\npäättävän hyväksyttyjen luettelon.\n\nMutta kun Nehe oli jo ehtinyt kadottaa kaiken toivonsa ja kokea\nhylätyn tuskat, otti hän tuon iloisen uutisen vastaan tylsällä\nvälinpitämättömyydellä, ikäänkuin olisi kuullut lausuttavan vieraan\nnimen.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKaupungin satamalaiturin kupeessa savuaa lähtövalmiina iso valkoinen\nlaiva. Sen ääressä seisoo joukko seminaarin pääsytutkinnoissa ollutta\nnuorisoa vakavana kuin haudan partaalla: maan eteläosista saapuneet\nhylätyt ovat lähdössä paluumatkalle. Osa hyväksyttyjä on tullut\nsaattamaan ja hyvästelemään tovereitansa, osa vain aikansa kuluksi\nkatsomaan surullista lähtöä.\n\nNehe seisoo ulompana laiturista, nojaten selin erääseen satamalyhdyn\npylvääseen — siinä kun valoa likinnä on varjoisin paikka — ja katsoo\nedessänsä olevaa näkyä. Lyhtyjen himmeä tuike yhtyneenä elokuun illan\nhämärään luo kasvoille kalpean, varjottoman valon, muuttaen toden\nsaduksi, ihmiset aaveiksi.\n\nSäälinsekaisella hellyydellä on Nehen osanottava katse kiintynyt\nerääseen valkopukuiseen neitoseen, joka laivan yläkannelle\neristäytyneenä, kelmeä poski kaiteeseen nojaavan käden varassa katsoo\njonnekin ylös, ikäänkuin murheessaan kaihoaisi tummanharmaalla\ntaivaalla raukeina häämöttävien tähtien luokse. Muuan toinen hylätty,\nnuori mies, on muusta joukosta erilleen vetäytyneenä jo pitkän aikaa,\npää kumarassa tuijottanut laiturin reunalta järven mustaan veteen,\nikäänkuin hänen mielensä tekisi heittäytyä syvyyteen ja koettaa sitä\ntietä pyrkiä tähtien pariin.\n\nLaivan luona seisojien selkäpuolella, jossa on väljempää, liikehtii\nedestakaisin hylättyjen levottominta ainesta. Tuossa eräs miespyrkijä,\nhattu takaraivolle työnnettynä, on kävellyt kiivaasti Nehen ohitse\nuseita kertoja ja suunnastaan väistymättä törmäillyt vastaantulijoihin\nkuin sokea, silmissä niin tuima ilme, kuin hän etsisi onnettomuutensa\naiheuttajaa, valmiina iskemään kourin syyllisen kurkkuun.\n\nTuolla tulla paarustaa käsikädessä iloisesti keskustellen pari\nliinapäistä tytöntylleröä, jotka nähtävästi ovat jo kyyneleensä\nkuivanneet.\n\n\"Ä mitäs mie haastoin, Sisko, kun sinn' seminaaril mentii — muistatkos\nsie viel miu sannain?\"\n\n\"Ka sitähää sie haastoit, jott' meiä ois paras pyörtää ajois lipettii.\"\n\n\"Sie sait tok olla ohel alust loppuun; miut potkittii pois jo ens\notteel, vaik mie, niinku näät, oonki Sipillan sukkuu.\"\n\n\"Siehää voitki sit kipaist tuol kaupunnil ostamass' tulijaisikseis\nkuningasten kirjat ja alkaa elois povar'akan ammatil — a ota miut\nkamarpiiakseis.\"\n\nKeskustelijat heläyttivät raikuvan naurun; mutta se viilsi useimpien\nsydäntä, niinkuin olisivat kuulleet harakan naurua öiseltä\nhautausmaalta.\n\nTuskin oli menneitten puheenpälinä lakannut kuulumasta, kun\nvastakkaiselta suunnalta läheni arvokkaan hitaasti kävellen toinen\nneitopari, joka äskeiseen verraten näytti olevan kokonaan toista maata.\nHeidän tummakiharaiset päänsä olivat ylpeästi kekassa, ja punaisilla\nhuulilla karehti peittelemätön, ivallinen hymy. Kuin korkeuksista\nkatsellen he heittivät kukkaniekkahattujensa lierien alta niin\nhalveksivia silmäyksiä, että Nehe johtui ajattelemaan: nuo kaksi ovat\nnaispyrkijäin suuresta joukosta varmaankin vallanneet ensimmäisen ja\ntoisen kunniasijan.\n\nNeidit pysähtyivät sattumalta aivan Nehen lähelle.\n\n\"Niin, niin\", jatkoi toinen aiemmin alkanutta keskustelua, \"eihän tänne\nhuolita muita kuin rumia\".\n\n\"Sellaisia, jotka muutenkin jäisivät vanhoiksipiioiksi\", lisäsi toinen.\n\n\"Juu, juu. Niillähän on täällä oma laulunsakin.\"\n\nPuhuja alkoi hiljaa hyräillä toverilleen:\n\n    \"Seminaarin salissa on\n    kolme pitkää pöytää,\n    sieltähän ne vanhatpiiat\n    puurokupin löytää.\"\n\n\"Hihi... Oli oikeastaan parempi _meille_, että kävi niin kuin kävi.\"\n\n\"Olihan toki — paljonkin parempi.\"\n\n\"On ne nyt miestä mielestään, hyväksytyt. Vilkaisehan tuota Katri\nKoivuakin — mutta varo, ettei se huomaa häntä katseltavan... Ai-ai!\"\n\n\"Oi voi...! Kuinka sitä nyt ollaan olevinaan, siirrytään hylätyn luota\nhylätyn luo, taputetaan äidillisesti olalle ja lohdutetaan, että eihän\ntässä nyt teilläkään, reputetuilla, hengenhätää ole. Eihän voida\nkaikkia ottaa... ja voihan yrittää onneansa ensi syksynä uudelleen.\nTulisi minua taputtelemaan, niin...\"\n\n\"Mokomakin tallukka — samanlainen matami kuin se muuankin tantti,\njoka meidän ryhmältä kyseli historiaa, mutta ei, raukka, osannut edes\nsuomenkieltä.\"\n\n\"Mitä se sitten kyseli?\"\n\n\"Kas näin: 'Milloin oli se suuri tappi kannen päälä?'\"\n\n\"Mitäs te sellaiseen kysymykseen osasitte vastata?\"\n\n\"Mitäs me... nauroimme sille vasten naamaa.\"\n\n\"Mitä kummaa tantti sillä tapilla ja kannella mahtoi tarkoittaa?\"\n\n\"No, suomeksi käännettynä: Milloin oli suuri taistelu Cannen luona?\"\n\n\"Mutta eikö opettaja suuttunut, kun te sille nauroitte?\"\n\n\"Mummo kiehui punaisena kuin rapupata. Ja ajattelehan: meidän\nryhmästämme liekö läpäissyt ainoakaan.\"\n\n\"Olisit kai sinäkin muuten päässyt.\"\n\n\"Hm... niin, kuka tietää — ellei ehkä kauneuteni olisi ollut esteenä.\"\n\nToinen neideistä sattui vilkaisemaan lyhtypylvään juurelle ja\nhuomatessaan siellä jonkun seisovan hän tarkkasi lähemmin kuin\ntunteakseen.\n\n47\n\n\"Ah — hyvää iltaa. Täälläkös se meidän noviisimme piileksii\", puhutteli\nhän Neheä alentuvan tuttavallisesti kuin lasta. \"Mitäs kuuluu... miten\nkävi tutkinnoissa?\"\n\n\"Eihän tuolla ihan kaulaa katkaistu\", vastasi Nehe harmistuneena\ntaannoisen erehdyksensä muistuttamisesta.\n\n\"Hylättiin?\"\n\n\"Hyväksyttiin.\"\n\nNeidit vilkaisivat hämmästyneinä toisiinsa, ikäänkuin eivät olisi\nuskoneet korviansa.\n\n\"Mitä — _mitä_ te sanoitte?\"\n\n\"Sanoinpahan vain, että hyväksyttiin.\"\n\n\"Nyt meidän rakas ritarimme suvaitsee laskea leikkiä.\"\n\n\"Mitäpä tuosta leikitteleisin, tyhjästä. Täytyyhän pyrkijän toki näille\nmatkoille evästäytyä niin, että annettuaan mitä vaaditaan, jää vielä\nhivene tähdettäkin.\"\n\n\"Soo!\"\n\n\"Ooho... vai sillä äänellä.\"\n\n\"Joo... Entäs — miten heikäläisten luonnistui?\"\n\n\"Heikäläisten... Niin, mitenhän tuo luonnistui. Olettepa tainnut\nhyvinkin tarkkaan kuunnella, miten meikäläisten menestyi... Vai hyväk\n... hm... noh... niin... Onneksi olkoon.\"\n\nKuin suuttuneina kuulemastansa neidit pyörähtivät ylpeästi ympäri ja\njatkoivat kävelyään. Nehe kuuli vielä hetkisen poistuvien kummeksivia\nhuudahduksia:\n\n\"Sus siunatkoon!... Siinä näit, minkälaista väkeä tänne otetaan... On\nsiinäkin kavaljeeri — ja niin moni pulska poika ja nätti tyttö saa\nreputettuna lähteä.\"\n\nLaivan kellon soitua toisen kerran alkoi laiturilla liikuttava\njäähyväishetki. Eroavat ystävät puristivat pitkään ja lämpimästi\ntoistensa kättä, ja monet naisista painautuivat kaksin ja kaksin niin\nkiinteään syleilyyn, että Nehestä oli, kuin he eivät voisi ollenkaan\nerota. Katsoessaan matkalle-lähtijöiden siirtymistä alukseen Nehe\nihmetteli kolmea asiaa: ensiksi, että näiden joukossa oli useita\nsellaisia — pääkaupunkilainen herrasnuorukainen, piikkipartainen\nlukkari — joiden oli uskonut varmasti jäävän; toiseksi: laiturille jäi\nseista toljottamaan moni takkukarvainen lammas, jonka oli kuvitellut\nkuuluvan vuohien joukkoon. Kolmanneksi ja ennen kaikkea ihmetytti se,\nettä hän, Nehe Noronen, itse oli jäävien joukossa.\n\nNeitoset sijoittuivat laivan kannella laiturinpuoleisen kaiteen\nviereen, heittääkseen vielä viime katseen kaupunkiin. Siinä oli\npienelle alalle ahtautuneena niin paljon nuorta kauneutta, jota lisäksi\nkruunasi jonkinlainen marttyyriuden sädekehä, että Nehen sydän piti\ntällä hetkellä onnellisempina niitä nuorukaisia, jotka saivat lähteä\nmukaan, kuin niitä, joiden oli rannalle jäätävä.\n\nKun laivan pilli oli puhaltanut viimeisen lähtömerkin ja alus\nirtautunut laiturista, oli kuin valkosiipinen lintuparvi olisi sen\nkaiteilla ja kannella lehahtanut lentoon, alkaen poistua hitaasti\nsyksyiselle muuttoretkelleen etelää kohti. Parvessa oli osa niin\nheikkoja lähtijöitä, että ne muutaman leyhähdyksen lennettyään löivät\nkosteat siipensä suppuun ja laskeutuivat kuin väsyneinä levähtämään\nkyyneleisille silmille.\n\nVaikka laiva oli jo aikaa häipynyt näkyvistä elokuun hämärään yöhön,\nseisoi Nehe vielä pylväänsä juurella, silmät suunnattuina etelään.\nKun hän vihdoin heräsi haaveistansa ja huomasi olevansa laiturilla\nyksin, painoi hänen sieluansa autio tyhjyyden tunne. Katseen osuessa\nläheiseen satamalyhtyyn näytti sen tuli entistä himmeämmältä, niinkuin\nsitä olisi ympäröinyt harmaansininen sumukehä, josta säteili kirkkaita\nvaloviiruja. Nehe kuivasi vesikierteen silmistänsä ja lähti kävelemään\nasuntoonsa kaupungin laidalle vanhan mummon luokse.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKuta pimeämmiksi ja lyhyemmiksi päivät syyslukukauden lopulla tulivat,\nsitä pitemmiltä ne Nehestä tuntuivat. Viikkojen, päivien, vieläpä\ntuntienkin mitoissa hän koti-ikävän vaivaamana laski hitaasti lyhenevää\naikaa joululoman alkuun.\n\nKun lukukausi vihdoin päättyi, nousi hän jo varhain seuraavana aamuna\nsuksilleen ja pyyhälsi kuin vapautettu häkkilintu kotiinsa päin samaa\ntietä, jota myöten muutamaa kuukautta aiemmin oli tullut kaupunkiin.\nMutta kulku kävi nyt paljon nopeammin kuin silloinen jalkamatka:\noli suotuisa hiihtokeli, ei ollut eväskontti hartioita eivätkä\ntutkintomurheet mieltä painamassa. Laskea hurauttaessaan korkeita,\njyrkkiä mäkiä liukui voideltu suksi alaspäin niin huimasti, että\nkorvissa vinkui, vihlaisi sydäntä ja pani rinnan ilosta ailahtamaan.\nRuumis hyökkäysasennossa, kädet koholla kuin lentiminä ja silmä\nterävänä kiitäessään korkeudesta kuin pohjattomaan syvyyteen Nehe\nmuistutti mielestänsä kotkaa, kun se siivet ojossa iskee ilmasta\nsaaliinsa kimppuun. Tällaista vapauden riemua mahtanee sekin silloin\nsielussansa tuntea.\n\nTalvitie poikkesi paikoittain lumisille järvenjäille. Nehen hiihtäessä\nhiljaisia, aavoja selkiä vakavina seisovien, vihreälehväisten viittojen\nvälitse, oli hänestä, kuin kulkisi ruumissaattoa varten laitettua\nkunniakujaa.\n\nOli aatonaatto, kun hän vihdoin ehti kotikulmalleen. Maantieltä\nsydänmaahan painautuva sivutie tuli yhä huonommaksi, muuttuen lopulta\naskeltieksi ja aukeilla tuiskun tasoittamaksi, jäljistä päättäen\njänis sen viime kulkijana. Täällä ei ollut vastaantulijoita kuten\nkaupungin kaduilla, eikä näkyvissä muuta elävää olentoa kuin mustana\npallona hohtava teeri siellä täällä kuuraisen koivun latvassa ja\nsiemeniä nakertava orava vihreäpartaisen kuusen oksalla, karho ruskeita\nkäpysuomuja valkealla hangella puun ympärillä. Koko erämaa seisoi\nniin henkeä pidättävän hiljaisena, kuin sekin olisi odottanut joulun\nvapahtajaa, ylenemään alkavaa aurinkoa kuolemankankeuteen jäykistyneen\nelämänsä käännekohtana.\n\nKodin tullessa näkyviin sekoittui Nehen alkumatkan välittömään iloon\nrintaa raskauttava tunne, samanlainen kuin oli syksyllä kouluun\nlähtiessä.\n\nMillaisella mielellä isä mahtanee ottaa vastaan, ja ottaneeko ollenkaan\n— \"kuollutta\".\n\nPihaan tultuaan häh nosti suksensa pystyyn tikapuita vasten ja meni\ntupaan. Aivastuttavana lemahti äsken pestystä lattiasta kalmanhajua\nmuistuttava kostea lemu, johon sekautui uunissa paistuvain vehnästen\ntuoksu, herauttaen veden kielelle. Kello kävi seinällä, kissa istui\norrella, ja verenpisara oli nostettu kylmältä ikkunalta nurkkalaudalle.\nNehen odotettua hetkisen kuului aitan ovi kolahtavan kiinni ja ikkunan\nohi vilahtava äiti näkyi tuovan jouluksi jäädytettyä maitopyttyä tupaan\nsulamaan.\n\n\"No, hoosianna Taavetin pojalle\", riemahti äiti, laski pytyn pöydälle\nja kiirehti tervehtimään poikaansa.\n\n\"Sinä tulit, sinä sittenkin tulit — pelkäsin jo, että et enää jälkiäsi\nmuistaisikaan. Mutta kai sinua väsyttää, pitkän matkan hiihtänyttä,\nehkä hiukoo nälkäkin sydäntäsi. Käy tänne kamariin levähtämään. Siellä\nuunin hiilillä lämmin kahvipannu on odottanut sinua jo monena päivänä.\"\n\nMentiin kamariin.\n\n\"On sitä nyt puhumista... No mitä sinulle nyt oikein kuuluu?\" kysyi\näiti, kun lämpimäisvehnäsen kera oli juotu ensimmäiset kahvikupit.\n\n\"Eipä erikoista — mitä vain tänne kotiin... Missäs isä on?\" tutkaisi\nNehe kuin ohimennen.\n\nKärsivän näköisenä viivytti äiti vastaustaan, niinkuin hänen olisi\nollut vaikea puhua isästä.\n\n\"En tiedä — olisiko mennyt halkoja hakemaan.\"\n\n\"Eikö isä sanonut, minne hän menee?\"\n\n\"Ei sanonut. Siitä pitäen kun sinä kotoa läksit, isäsi on ollut niin\nvaitelias, että minä en ole juuri milloinkaan tiennyt, minne hän menee\nja mistä tulee — enkä minä ole liioin hänen kulkujansa kysellytkään.\"\n\n\"Miten täällä on syyskausi oltu ja jaksettu?\" jatkoi Nehe kyselyjään.\n\nÄiti käänsi katseensa kamarin nurkkaan, ikäänkuin hän menneitä\nmuistellen olisi etsinyt vastausta poikansa kysymykseen. Nosti sitten\nesiliinan nurkan silmilleen ja hyrähti nyyhkyttävään itkuun.\n\n\"Näin... näin täällä... Nehe... on oltu ja... jaksettu.\"\n\nVoitettuaan liikutuksensa äiti jatkoi jälleen:\n\n\"Niinkuin silloin lähtöpäivänäsi, sattui meille riihenpuinti myöskin\nsinä päivänä, jolloin sanoit niiden tutkintojesi siellä siminaarissa\nalkavan. Sydämeni oli levoton puolestasi — niin rauhaton, että\nminä, isäsi aamiaista syödessä, pujahdin riiheen ja polvistuin\novensuunurkkaan rukoilemaan Jumalaa sinun puolestasi. Mutta ennenkuin\nehdin rukoustani päättää, tuli isäsi riiheen ja minua huomaamatta\nkönähti hänkin polvilleen seinään piirtämänsä ristin eteen.\"\n\n\"Rukoiliko _isäkin_ minun puolestani?\" keskeytti Nehe.\n\n\"Eipähän muuten. Näytti aluksi, niinkuin hän hyvin raskaan painon alla\nluhistuisi kokoon siihen riihen lattialle. Mutta sitten hän yht'äkkiä\nkohensihe suoremmaksi, kurkotti varstan varressa koukistuneita käsiään\nriihen lakea kohti kuin mustaan yöhön ja alkoi rukoilla.\"\n\n\"Mitä se rukoili?\"\n\n\"Mitähän lie ensin hiljaa kuiskaillut, mutta vähitellen sen ääni\nkiihtyi kiihtymistään, niin että se lopulta muistutti mielestäni\nhukkuvan huutoa: 'Auta, auta!... Anna minulle poikani, jonka maailma on\nminulta riistänyt ja jättänyt minut puolikuolleeksi kolhittuna tänne,\nniinkuin heittivät rosvot sen Jerikon miehen tien oheen — eikä ole sitä\nsamarialaista, joka tipauttaisi pisaran palsamia minun naavoihini...\nOma apuni ei auttanut, mutta sinä voit — sinä ehkä voinet... Ja jos et\nsinäkään hyvällä, niin pimitä sokeudella sen ymmärryksen silmät, näiksi\npäiviksi — ainoastaan näiksi tutkintopäiviksi... Sytytä Nehen sieluun\nsemmoinen koti-ikävän ahjo, että se säkeninä säihkyy, ja kuonana\nkarisee kaikki, mikä maailmaan vetää, niin ettei poika enää kuuna\npäivänä käkeä kotoa pois... Kolme lasta sinä olet minulle antanut,\nHerra, ja kaksi olet ottanut, jotka eivät palaja... ja nyt on kuin tätä\nkolmattakin minulta hautaan kannettaisiin. Mutta tartu sinä kädelläsi\npaareihin ja anna minulle poikani, niinkuin annoit Nainin leskelle\nainoansa — ja minä sinua siitä hyvästä iankaikkisesti kaulasta kiitän.\n\n\"Leikkasi niin sisintäni se isäsi hätä, että olin jo yhtymäisilläni\nsamaan virteen. Mutta kun ajattelin, että me kaksi alamme jo kallistua\nelämämme iltaa kohti, sinä vasta alkutaivaltasi ponnistamassa, käänsin\nkelkkani ja aloin vetää vastaköyttä.\"\n\n\"Olipa sekin kilpailua\", hymähti Nehe.\n\n\"Sanoppas muuta. Oli siinä Herra Jumala kerrankin kahden tulen välissä,\nkumman puoleen hän korvansa kallistaisi; sillä olimmehan kai kumpikin\ntavallamme oikeassa. Mutta vihdoin alkoi nenääni tunkeutuva riihen\ntomu kutittaa sieraimiani niin vastustamattomasti, että minulta kesken\nkiihkeintä kilpailua pärskähti aivastus.\"\n\n\"Oho!... Mitäs isä silloin?\"\n\n\"Huomattuaan riihessä toisenkin rukoilijan, joka arvatenkin huopaa\nsamaa venettä, jota hän soutaa, isäsi ponnahti älähtäen pystyyn, ja\nminusta näytti, niinkuin hän tapaileisi käsiinsä varstaa tai muuta\nlyömäasetta. Kiireesti sain jalat alleni, ja jollen olisi niin\nvikkelästi ehtinyt paeta ovesta ulos, on tietymätöntä, miten minulle\nsiellä riihessä olisi käynyt.\"\n\n\"Isä parka — hän on minun takiani saanut Jumalankin luona taistella\nyksin meitä kahta vastaan... Mutta mitäs isä sitten, kun sai tietää,\nettä minut oli seminaariin hyväksytty?\" kysyi Nehe.\n\n\"Riihessä sattuneen kohtauksen jälkeen isäsi näytti minua häpeillen\nkarttelevan. Hänelle ei maistunut ruoka, ei uni eikä työ. Myöhäisiin\niltoihin asti hän enimmäkseen istuskeli riihikalliolla ja tähysteli\nherkeämättä rantaniityn polulle. Kuin pienenä toivon kipinänä sukelsihe\ntuolloin tällöin lehdosta niitylle joku miehinen kulkija, mutta\niloista toivetta hetkiseksi herättänyt tulija oli aina joku muu kuin\nse, jota hän odotti.\n\n\"Vihdoin eräänä aamuna tuli kylältä käsin Hieroja-Anni, kirje kädessä.\nArvasimme heti, keneltä se on. Meille ei ole milloinkaan ennen tullut\nomiin nimiimme mitään kirjettä, ja kun isäsi yritti puukollaan avata\ntämän ensimmäisen koteloa, vapisivat hänen kätensä niin, että minun\npiti keritsimillä kurauttaa kuoren pää auki. Kun hän sitten avasi\npaperin ja katsoi kirjoitusta kuin härkä uutta veräjää, en malttanut\nolla huomauttamatta: 'Siinä nyt näet, ettei taito olisi taakaksi\nsinullekaan.' Murahtaen vastaukseksi, että padan ei pitäisi kattilaa\nsoimata, isäsi lähti melkein juoksujalkaa kirjettäsi pääkylälle\nluettamaan. Palatessaan iltamyöhällä oli hänen kulkunsa niin väsyneen\nraskasta, kuin hän ei jaksaisi siirtää jalkaa jalan eteen. Ja kun\nhän sitten tupaan tultuaan lysähti penkille istualle, kuvastui hänen\nsilmistään ja koko olennostaan sellainen raukea tyhjyys, kuin jokin\nhänen sielussaan olisi palanut loppuun ja jäljelle jäänyt vain sammunut\nhiillos.\"\n\n\"Mitähän isä mahtoi siinä penkillä miettiä?\" uteli Nehe.\n\n\"Kuka sen tiennee. Se kirjeesi tuoja oli vielä meillä, niin isäsi\nensi sanoikseen kysyä tokaisee siltä: 'Vieläkö se Hieroja-Anni uskoo\nJumalaan?' — 'Herra hyvästi varjelkoon', siunasi Anni ja pani kätensä\nristiin — 'keneenkäs tässä sitten muuhunkaan'. Jere siihen vain hymähti\nja keikautti päätään, niinkuin: kaikkeen sitä sitten uskotaankin...\nTuoltapa se isäsi näkyy jo tulevankin.\"\n\nNehen käännyttyä akkunasta katsomaan ajoi isä reen kannaksilla\nhajasäärin seisten navetan päitse pihaan. Poku näkyi höyryävän märkänä,\nja syvissä hangissa lautannut kuorma oli osittain lumen peitossa.\n\n\"Niinpä näkyy... ja sieltähän tulee koirakin, kieli riipuksissa.\nMitenkäs Nopen aika on kulunut, kun ei ole ollut metsästystoveria?\"\n\n\"Ikävä sillä on ollut syksy silläkin. Kun lähtösi jälkeisenä päivänä\nvapautin Nopen aitasta, etsi se sinua päiväkausia, kotoa ja kylältä,\nmutta kun ei etsimäänsä löytänyt, kävi se kuin sairaaksi, ei syönyt,\nmakaili vain vähän paikassaan, niinkuin sen ei olisi ollut hyvä olla\nmissään. Kun viimein oli ikävänsä itkenyt, haukkua jyskytti se päivät\npäästään yksin metsässä — mitähän lie louskuttanut, lintua, oravaa.\"\n\nKun Jere oli purkanut halkokuorman, riisunut hevosen talliin ja tullut\ntupaan, siirtyivät sinne kamarista myöskin äiti ja Nehe.\n\n\"Hyvää päivää... ja terveisiä kaupungista\", toivotti Nehe ja\nojensi kätensä tervehtiäkseen isäänsä. Mutta tämä ei ollut sitä\nhuomaavinaankaan, istui vain allapäin takan pankolla ja alkoi panostaa\npiippuansa.\n\nÄiti ja poika heittivät puhuvan silmäyksen toisiinsa ja istuutuivat\nhekin.\n\n\"Et kysy edes poikasi kuulumisia\", alkoi Vilhelmiina, kun kiusallisesta\nvaitiolosta ei näyttänyt tulevan loppua ollenkaan.\n\nJere ei vastannut mitään. Hän oli viikkokausia miettinyt ja sanastakin\nkatsellut, mitä hän sanoisi Nehelle, jos tämä tulee joululomalle\nkotiin. Nyt oli aika tullut.\n\n\"Luetaanko siellä sinun koulussasi sitä isoa kirjaa?\" oli hänen\nensimmäinen sanansa pojalleen.\n\n\"Kyllä siellä sitäkin luetaan\", vastasi Nehe, ymmärtämättä, minne isä\nkysymyksellään tähtäsi.\n\n\"Ei ole tainnut olla puhetta siitä raamatun paikasta, jossa puhutaan\npitaalisista, elävältä kuolleista, ja jotka karkoitetaan takaisin\nhautoihinsa, milloin nämä joskus uskaltautuvat ihmisten ilmoille?\"\n\nNehen kasvoille leimahti polttava puna. Tämähän oli suora uloskäsky,\nkotoa karkoitus niin sydänveriä kiehuttavassa muodossa, että aiottu\nvastaus tyrehtyi hänen huulilleen.\n\n\"Lienetkö lukenut myöskään sitä kohtaa, missä puhutaan sen leivän\nsyömisestä, jota omat kätemme eivät ole ansainneet?\" jatkoi Jere.\n\nVastauksen asemesta Nehe ampaisi niin äkkiä seisaalle, että molemmat\ntoiset hätkähtivät. Tuokion epäröityään, mitä tehdä, hän lähti\nkiivaasti kamariin, äidin kiiruhtaessa jäljessä.\n\n\"Hyvästi nyt, äiti\", sanoi Nehe, ottaen lakkinsa ja rukkasensa.\n\n\"Mitä... mitä sinä nyt?\" hätäytyi äiti.\n\n\"Pitaalisten on paettava hautoihinsa.\"\n\n\"Herra Jumala!... Ethän sinä ole vielä edes syönytkään.\"\n\n\"Minun on helpompi hiihtää nälkäisin vatsoin kuin jäädä tänne kylläisin\nsydämin.\"\n\n\"Ei isäsi voi tarkoittaa sitä, mitä hän sanoo.\"\n\n\"Sitä se tarkoittaa... Hyvästi nyt.\"\n\n\"Ei, ei!\"\n\nÄiti kietoi kätensä itkien poikansa kaulaan.\n\n\"Näistä pihdeistä et pääse.\"\n\n\"Päästävä on\", sanoi Nehe päättävästi ja irroittautui hellästi, mutta\nvarmasti äitinsä syleilystä.\n\n\"Oi, voi!... Näinkö sinä nyt lähdet... näin tällaisella mielellä?...\nJa milloinka tulet taas kotiisi — pääsiäiseksikö — kesäksikö... vai\ntulletko enää milloinkaan?\"\n\nNehe naurahti katkerasti.\n\n\"Uudelleen ulos potkittavaksi — niinkö? Kyllä siihen mahtanee kulua\nmonta kesää ja pääsiäistä.\"\n\n\"Voihan isäsi sydän vielä sulaa.\"\n\n\"Kun muutama laji korpea oikein syvästi routautuu, niin se ei sula\npohjia myöten milloinkaan.\"\n\n\"Niinpä kyllä. Mutta eihän ole syy korven, jonka kamara vuorien\nvarjossa ja kuusien juurilla saa niin vähän valoa ja auringon lämpöä —\nkesälläkin. Vaan jos sen korven henkäys tällä kertaa oli sydämellesi\nliian kylmä, niin enhän minä — etkähän sinäkään sille mitään mahda.\nOttaisit kuitenkin tuosta edes vehnäskukkoa taskuusi, haukkaisit sitä\nhiihtäessäsi.\"\n\n\"Ei, kiitos. Minulla pitää olla _hyvin_ nälkä, ennenkuin minä tämän\njälkeen syön sitä leipää, jonka isän kädet ovat ansainneet... Mutta\nilta joutuu. Jumalan haltuun.\"\n\n\"Jumalan haltuun, Jumalan haltuun — rakas...\"\n\nÄidillä ei ollut nyt aikaa kyyneliin. Nehen lähdettyä hän meni tupaan,\nikäänkuin sieltä vielä viime hetkessä olisi saatavissa käänne parempaan.\n\n\"Ajoit lapsesi — yön selkään\", sanoi hän katkonaisesti itkunsekaisella\näänellä Jerelle, joka yhä istui pankolla entisessä asennossaan.\n\n\"Mitä?... Minkä ajoit?\" kyseli Jere ällistyneenä päätänsä kohottaen,\nniinkuin muistinsa menettänyt humalainen, joka selvittyään hämärästi\nvaistoaa juovuspäissä tekemiään kolttosia.\n\n\"Väsyneenä... nälkäisenä...\", jatkoi Vilhelmiina.\n\n\"Oliko se väsyksissä?... Eikö se ollut vielä syönyt?\"\n\n\"Tuskin ehtii tulla... ainoa poika... jouluksi kotiin... kun oma isä\nhaavoittavilla sanoilla... ajaa kuin kulkukoiran maantielle... Antaa\ntuo jumalattominkin... kerjäläisellekin jouluna kattoa pään päälle,\nlaittaa lyhteitä aidan seipäisiin ja kylvää siemeniä hangelle... että\ntaivaan lintusillekin... joulu joululta tuntuisi... Tämä kieltää\nleipäpalan — omalta lapseltaan.\"\n\n\"Minnekä se meni?\" kysyi Jere.\n\n\"Sinne meni, mistä tulikin. Ja kun se _nyt_ meni, niin se ei sieltä\nenää ikänä takaisin tule.\"\n\nVilhelmiinasta näytti, niinkuin joku olisi nykäissyt Jereä takin\nkauluksesta ylös, mutta samalla toinen, väkevämpi, painanut hartioista\nalas.\n\nHän jatkoi:\n\n\"Sinä sitä raamattuasikin tavaat kuin sielunvihollinen. Olisit ottanut\noppia tuhlaajapojan isästä, joka laittoi lapselleen tuliaiskestit\nkuin parhaat hääpidot — vaikka poika oli tuhlari ja kaiken maailman\njuopporenttu.\"\n\nNiinkuin olisi saanut uutta voimaa näistä Vilhelmiinan sanoista, se\näskeinen nykäisijä tempaisi nyt Jereä niin väkevästi ylös, että tämä,\nsujauttaen piipun taskuunsa, hyökkäsi kiireesti ulos kuin hengenhätään.\n\n\"Nehe!... Nee-he!\" huusi hän pihassa ja huiskutti käsiään kuin olisi\npyrkinyt lentoon.\n\nEikö lie kuullut tai eikö olisi ollut kuulevinaan Nehe jatkoi vain\njäällä matkaansa, jälellensä vilkaisematta.\n\nJere lähti rientämään hänen jälkeensä, kompastui suulleen huonolla\ntiellä, pudottaen lakkinsa, nousi ketterästi ylös ja juoksi avopäin,\nniin että pitkä tasatukka leyhyi kuin tuulessa. Väliin hän aina\npysähtyi huutamaan:\n\n\"Nehe!... Nee-he!\"\n\nMutta kun tämä näytti vain kiihdyttävän kulkuaan, asetti Jere vihdoin\nkätensä torveksi suunsa eteen ja tyhjensi keuhkojensa koko ilmavaraston\nyhteen ainoaan, pitkään, haikeaan huutoon:\n\n\"Neee... he!\"\n\nNehe näkyi vilkaisevan taakseen ja hiljentävän hiihtoansa, niinkuin\njoku olisi tarttunut pidättäen takin helmaan. Hän näytti jo melkein\npysähtyvän, mutta yht'äkkiä sujauttikin suksensa niin vinhaan vauhtiin,\nettä lumi pöllysi pyrynä sauvojen porkissa. Tämän huomattuaan Jere,\njoka jo oli ehtinyt kauaksi jäälle, pysähtyi ja jäi neuvottomana\nkatsomaan pakenevan poikansa jälkeen, kunnes tämä valkealla hangella\nmustaksi pisteeksi pienentyen häipyi näkymättömiin etäisyydessä alkavan\nillan hämärään.\n\n\n\n\nV.\n\n\nMatami Isaksonskan mökissä kaupungin laidalla oli vain kaksi huonetta,\nkeittiö ja kamari, molemmat pieniä kuin linnunpesät. Matami itse nukkui\nkeittiön sängyssä; kamarissa asui hänen vuokralaisensa kokelas Nehe\nNoronen, samoin kuin oli siinä asunut ensimmäisenkin kouluvuotensa,\noltuaan sen jälkeen kaksi vuotta seminaarin sisäoppilaana ja yhden\nvuoden väliaikaisena opettajana jossakin maalla.\n\nOli kevätilta. Isaksonska seisoi keittiön lieden ääressä ja sekoitti\nhierimellä illallispuuroa, vasen käsi itsetietoisesti lanteella.\nNehe oli tullut kamaristaan kertomaan mummolle äskettäin näkemästään\nihmeellisestä ilmestyksestä.\n\n\"Vai niin... vai on kokelas nähnyt näkyjä valvovin silmin. No minkä\nnäköinen enkeli oli?\" kysyi matami kotvan vaiettuaan.\n\n\"Ei sillä ollut mitään muotoa, keskelle kamarin lattiaa ilmestyi vain\nniinkuin kirkas valo\", sanoi Nehe.\n\n\"Onko kokelas nähnyt sitä valoa useinkin?\"\n\n\"Ainoastaan yhtenä yönä.\"\n\n\"Mutta minä olen viime aikoina nähnyt: kokelaan kamarin oven raot\nkiiluvan tuliviiruina melkein joka yö.\"\n\n\"Niinkö?... Mutta ehkä täti kuuman uunin kupeessa nukkuessaan on nähnyt\ntuliviiruja vain unissansa\", arveli Nehe.\n\nViitsimättä vastata moiseen väitteeseen mummo jatkoi:\n\n\"Minä olen monta kertaa itsekseni ihmetellyt kokelaan pitkiä\nyövalvomisia. Kummallisinta niissä on ollut se, että kokelas usein\njo hyvin aikaisin on sammuttanut lampun ja ruvennut maata, mutta kun\nminä myöhemmin yöllä olen sattunut heräämään, on kamarin oven raoista\nkiilunut salaperäinen tuli.\"\n\n\"Ihmeellistä\", kummasteli Nehe. \"Mutta voihan olla, että enkeli\nvalaisee kamaria minun nukkuessanikin.\"\n\nMatami hymähti epäuskoisesti.\n\n\"Saattaapa niin olla, mutta siinä tapauksessa enkelin olisi paras\nottaa öljykannu mukaansa ja käyttää omaa valaistusainettaan eikä\npolttaa minun öljyäni; sillä kun minä illalla olen täyttänyt lampun,\non se aamulla ollut melkein tyhjä. Kun kokelas kuitenkin on liikkunut\nkamarissaan hiljaa kuin hiiri, tuottamatta minulle unenhäiriötä, en ole\ntahtonut asettua poikkiteloin ahkeruuden tielle, vaan olen ajatellut:\nOmapa on asiansa, nukkui tai valvoi, ja tottapa kokelaalla lienee niin\nsuuri murhe läksyistään, että hänen täytyy keskellä yötäkin nousta\nniitä lukemaan. Kuitenkin kaikitenkin: lukuhommissakin liika on sentään\nliikaa.\"\n\n\"Täti on aivan erehdyksissä\", sanoi Nehe. \"Minä päinvastoin olen\nlaiskannihkeä opetuslapsi. Mutta yks kaikki, läksyni minä silti osaan\n— sitä paremmin jota vähemmän luen. Kirjat ovatkin minulle oikeastaan\nvain joutavaa korutavaraa. Kerrankin jätin läksyni kokeen vuoksi\nkokonaan lukematta, mutta kuitenkin suoriuduin koulussa paremmin kuin\nmoni kirjatoukka.\"\n\n\"Syökö hän kirjojensa lehtiä?\" kysyi matami.\n\n\"Tietäähän täti, ettei muisti vatsassa ole\", sanoi Nehe ja ikäänkuin\nsalaisuuden avaimeksi viittasi Lutherin sanoihin rukoilemisesta\nja oppimisesta, mennen omien kokemuksiensa tukemana puoli askelta\noppi-isää pitemmälle: Hyvästi rukoiltu on _kokonaan_ opittu.\n\nIltasensa syötyään rupesivat molemmat tapansa mukaan tänäkin iltana\nhyvin aikaisin maata. Mutta kun mummo puolilla öin sattui heräämään,\nkiilui kamarin oven raoista entinen salaperäinen tuli. Vaikka matamia\näänettömyydellään ärsyttivätkin tulena palavat oven raot ja tietoisuus\nsiitä, että viereisessä huoneessa joku valvoi, päätti hän nytkin\nmieluummin kärsiä kuin mennä Nehelle huomauttamaan liiallisesta\npaloöljyn kulutuksesta. Hän oli jo saamaisillaan keskeytyneen unen\npäästä jälleen kiinni, kun kamarista alkoi kuulua harmonin soittoa.\nIsaksonska kohotti päänsä pieluksesta ja kuunteli: ei ollut virttä\nse, jota siellä soitettiin, vaan jotakin mitä lie ollut maallista\nrenkutusta. Ja vielä hän on olevinaan uskovainen ja näkyjä nähnyt —\nhän, jonka tuolla tavalla pitää pirua palvella keskellä yötä.\n\nMatami potkaisi pyhässä vihassaan peitteen päältänsä, nousi kiivaasti\nvuoteeltaan ja tempaisi kamarin oven auki.\n\n\"Kokelaan pitäisi tietää, että kokelas ei asu talossa yksin\", ärähti\nhän ja jäi kädet lanteilla pitkine paitoineen mahtavana ovelle\nseisomaan ja odottamaan esiintymisensä vaikutusta.\n\nPuhuteltu ei viitsinyt edes syrjäsilmällä vilkaista emäntäänsä, jatkoi\nvain häiriytymättä soittoansa.\n\n\"Odottaisi koulua käyneen ymmärtävän sen verran, että vanhan ihmisen,\njoka ahertaa päivät pitkät henkensä elatukseksi, on saatava nukkua\nyönsä rauhassa — omassa talossaan\", jatkoi mummo.\n\nKun Nehe uudistetusta huomautuksesta välittämättä ei osoittanut hänelle\npienintäkään huomiota, yritti matami todenteolla suuttua. Mutta kun\nmoinen härkäpäisyys soti Nehen luonnetta ja tapoja vastaan, malttoi\nmummo mielensä ja koetti miettien etsiä syytä kokelaan kummalliseen\nkäytökseen. Voisihan olla mahdollista, että ihminen metson tavoin\nhurmautuu omaan soittoonsa niin syvästi, että hän sillä hetkellä on\nsokea ja kuuro kaikelle muulle.\n\nLamppu paloi pöydällä ja sen vieressä oli avattu kirja. Nehen kasvot\nnäyttivät kalpeilta, kun hän huulet hymyssä ja pää hieman kallellaan\ntanssitti sormiaan harmonin kielillä, tuijottaen edessänsä olevaan\nseinään kuin sokea soittaja.\n\nMatami kuunteli tarkemmin ja ymmärsi nyt, että se olikin hän, jonka\nsielussa pahahenki äsken oli näppäillyt rämisevää soitintansa. Oli\nkyllä totta, että Nehen soitto ei ollut virren nuottia eikä Siionin\nkanteleen säveliä, mutta niin kaihoisaa ja puhdasta se oli kuin\nkirkkain vesi, joka maan salatuista syvyyksistä kumpuaa lähteen silmään.\n\nIsaksonskan kädet kohosivat vaistomaisesti rinnalle ristiin, eikä\nkulunut kauan, kun hän myös oli unohtanut kaiken muun. Ennen pitkää\nhän unohti soitonkin ja näki vain kuvia oman nuoruutensa kaukaisilta\najoilta. Eikä ollut muuten kuin että hänenkin sisään painuneet huulensa\nvääntyivät hymyntapaiseen, jonka takana saattoi piillä yhtä hyvin\nitku kuin nauru. Mutta hän ei tiennyt siitä itse mitään, enempää kuin\nsiitäkään, että hänen kuoppaisilla poskillaan ajoi surun kyynel ilon\nkyyneltä pitkin kosteaa, rosoista tietä.\n\nHerättyään haaveistaan hän meni ovelta paremmaksi kiittämään Neheä\nsiitä ilosta, että tämä oli soitollaan hetkiseksi herättänyt henkiin\nhänen kuolleen nuoruutensa.\n\n\"Kiitoksia, ki-iitoksia\", hän kyyneltä pyyhkien niiaili ja kumarteli.\n\nMutta kun Nehe osoittautui yhtä kuuroksi hänen kiitoksilleen kuin\nmoitteillensakin, kumartui hän läheltä katsomaan soittajan varjossa\noleviin silmiin — hätkähti, kalpeni ja alkoi varpaillaan hiipiä\ntakaperin ovea kohti, ikäänkuin olisi tahtonut suojella selkäpuoltaan\nhyökkäykseltä. Nehen silmät ammottivat lasimaisen elottomina kuin\nvainajan auki jääneet silmät. Vuoteeseen päästyään mummo kätkeytyi\nhuppuun peitteen sisään, ja vaikka siinä uunin kupeessa oli hyvin\nlämmin, kulki matamin hartioista varpaitten neniin asti kylmiä\nväreitä, puistattaen ruumista kuin vilutaudissa. Isaksonska tukki\nkäsin korvansa, mutta siitä huolimatta kuului kamarista hiljaista\nsoiton hyminää. Mummosta oli nyt, kuin siellä harmonin ääressä istuisi\nsoittaen kuollut tai ruumiiton sielu, joka oli kammottavampaa kuin\nsieluton ruumis. Hänelle kirkastui kaikki — sekin, että Nehe viime\naikoina oli lukenut läksynsä unissaan.\n\nVaikka soitto sittemmin lakkasi ja valo sammui kamarista, ei Isaksonska\nsinä yönä saanut enää kunnon unta silmiinsä. Milloin hän hiukan yritti\nraueta painajaisen kaltaiseen unenhorrokseen, oli hän seisovinaan kuin\navoimen haudan partaalla, jonka pohjassa luuranko, pää takakenossa,\nvalkoiset hammasrivit hymyntapaisessa irvistyksessä ja ammottavat\nsilmäkuopat suunnattuina ylös matamia kohti, hakkasi luisilla\nsormillaan kamalan iloista polkansäveltä tyhjän, kumisevan arkkunsa\nmustaan kanteen, polkien varvasluillaan tahtia haudan pohjaan kuin\nrukinkehrääjä poljintansa.\n\nJo varhain aamulla kuului Nehe nousevan vuoteeltaan, peseytyvän,\npukeutuvan ja väliin aina laulaa hyrähtävän tai viheltävän jonkun\niloisen katkelman.\n\nMitähän se nyt... mitähän se nyt näin aikaisin? Eihän se yhä vieläkin\nlaulaa harittane unissaan? ajatteli Isaksonska ja kääräisi peitettä\ntiukemmin ympärilleen.\n\nKuului kaksi vihlaisevaa narahdusta, kun kamarin ovi ruostuneissa\nsaranoissaan avautui ja sulkeutui. Korvat herkkinä ja sydän jyskyttäen\nIsaksonska koetti käpristyä uunin kupeeseen niin pieneksi ja\nnäkymättömäksi kuin mahdollista.\n\n\"Totta on, mitä runoilijat sanovat: Kevät on lemmen aikaa. Mutta eihän\ntäti toki salanne punastuvaa kainouttaan sen vuoksi, että pelkäisi\nminun pyrkivän viereensä — tyttäriin?\" kuului Nehen ääni kamarin ovelta\nja sen jälkeen hiljaista, vaikeasti pidätettyä naurun puuskutusta.\n\nIsaksonskan vastaamatta mitään seurasi hetkinen jännittävää\nhiljaisuutta, kunnes hän kauhukseen kuuli hiipivien askelien lähenevän\nsänkyänsä, käden laskeutuvan peitteelle ja sormien alkavan kopeloida\nhartioitaan kuin jääpuikoilla kaikkein arimmalta kohdalta, hiljaisen\nnaurun hihityksen yhä jatkuessa. Hypähtäen koko ruumiillaan melkein\nkohoksi mummolta pääsi niin hirveä rääkäisy, että Nehe säikähtäen\npoukkosi vuoteen vierestä keskellä lattiaa ja sydän kurkussa ryntäsi\novesta ulos.\n\nKatuen poikamaista kujeiluaan hän rauhoittui vasta sitten, kun oli\nnoussut kaupungin laidassa kylkeänsä paistattavan harjun laelle ja\nkavunnut näkötornin ylimmälle parvekkeelle.\n\nTäältä avautui hänen katseelleen aamuauringon helossa ihana näköala.\nIhan jalkain juuresta alkaen alas järven rantaan kyyhötti kaltevalla\nmaakaistaleella vaaleanvihreitten kevätpuistojensa siimeksessä\npienoinen kaupunki, ylinnä järven sinistä pintaa vasten kuvastuva\nkirkon risti.\n\nNäkyi monta taloa, mutta näiden joukosta Nehe etsi vain yhtä, ja kun\nhän sen löysi, olisi hän, jos olisi kaupungin omistaja, ollut valmis\nluovuttamaan kaikki muut talot tästä yhdestä ainoasta, niinkuin se\nmies, joka antoi kaiken omaisuutensa pellosta, mihin oli kätketty\nkallis aarre. Ja jos hän olisi joku noista siivekkäistä pikku\nlaulajista, jotka tornia ympäröivissä petäjissä ja alhaalla kaupungin\npuistoissa lukemattomin äänin sirkuttivat, olisi satojen akkunain\njoukossa vain yksi, jonka paarmalle hän täältä lentää hyrähtäisi ja\nvisertäisi siinä:\n\n    \"Hei Amaryllis,\n    nouse jo kulta,\n    auringon tulta\n    täys on maa.\n    Maa ihanaisna\n    loistelevaisna\n    taivahanlaisna\n    leimuaa — —\"\n\nKaupungin vastarannalla pilkotti joku punainen huvila, ja etäällä\ntummametsäisten vuorten kehystämänä välkkyi kappale suurta selkää\nkuin tienviittana, kaihoa herättävänä aavistuksena etelän suuresta\nmaailmasta, jonne laivat menivät ja josta tulivat.\n\nNehen käännettyä katseensa pohjoiseen oli luonto hänestä sillä\ntaholla rattoisampaa. Pienillä järvillä ei ollut semmoista suuruuteen\nvivahtavaa kylmän tuntua kuin eteläisellä selällä. Vuoret olivat\nmatalampia, kotoisia mustikkamäkiä — ja jossain siellä siintävässä\nkaukaisuudessa oli koti.\n\nKoti...?\n\nNehe ei ollut nähnyt kotiaan sen jälkeen, kun vuosia sitten oli sieltä\nhiihtäen lähtenyt. Mutta jotakin hän oli vanhemmistaan kuullut sen\npuolen markkinamiehiltä — kuullut, että isä on vanhentunut ja tukka\nalkanut harmaantua: kuuluu sen karkoittamisensa jälkeen alkaneen\nkuvitella ja syytellä itseään poikansa surmaajaksi. Nehe oli kyllä\njoka joulu ja joka kevät aikonut lähteä lomalle kotiin, mennytkin jo\njonkun matkaa, mutta pyörtänyt taipaleelta takaisin, kun oli se isän\niskemä sydänhaava aina auennut ja tullut semmoinen ajatus, että ukko\non katumapäällä vain niin kauan kuin poika on poissa, mutta heti tämän\nnäkyviin tultua kätkeytyy kuin siili pistävien piikkien sisään. Jotakin\nerinomaista täytynee tapahtua, ennenkuin heitä kahta erottavan kuilun\nyli siltaa syntyy.\n\nHeitettyään kuin hyvästiksi vielä viime silmäyksen siihen seutuun,\njoka hänen ennen pitkää oli ehkä ainaiseksi jätettävä, Nehe laskeutui\ntornista alas ja käveli harjun selännettä länteen päin, tullen\nnaisseminaarin itäiselle portille, johon hän epäröivänä pysähtyi:\ntästä portista miesoppilaiden ei ollut lupa astua jalallaan ulos\neikä sisään. Mutta kun Nehen matka oli Moirisjärvelle, jonne miesten\nportista kiertäen olisi ollut virsta väärää, tästä vain vaaksa\nvaaraa, ja kun lisäksi aamu oli varhainen eikä pihassa näkynyt vielä\nliikkeellä ketään, rohkaisi hän luontonsa ja näkymättömän enkelin\nvälkkyvästä miekasta välittämättä pujahti paratiisin portista sisään.\nKengänkorkojen kopsaessa tiiliseinien kaiun vahvistamana kivikovaan\ntiehen Nehe rauhallisen näköisenä, mutta hieman sykkivin sydämin koetti\npäästä pyhitetyn alueen lävitse. Hän vilkaisi varkain monikerroksisen\nnaisasuntolan ikkunoihin ja oli näkevinään niissä kauhistuneita\nkatseita, kummastuneita kasvoja ja kiireisiä käden viittauksia\nvuoteissa loikoville tovereille, että nämäkin rientäisivät tätä ennen\nnäkemätöntä kummaa katsomaan.\n\nMikä meteli ja kirkuna mahtaisikaan syntyä, ajatteli Nehe, jos\nhänen päähänsä pistäisi astua \"luostarin\" ovesta sisään, kulkea\npitkin kumisevia käytäviä, kopautella rystysillään koppien oville ja\nveisata korkealla äänellä: \"Hei Amaryllis, nouse jo kulta...\" Ehkäpä\nheittäisivät hänet yhteisvoimin ovesta ulos, kuten mehiläiset pesästään\nvieraan tunkeilijan. Tai — kuka tietää — voisivat ehkä kyynelsilmin\nkurkottaa käsiään häntä kohti, niinkuin nälkiintynyt leipäpalaan.\n\nKaupungin harju on kuin vatsallaan nukkuva pyöreäselkäinen\njättiläiseläin, joka on oikaissut häntänsä maantien poikki, jatkuen yhä\nmadaltuvana seminaarin alueen lävitse. Tämän harjanteen pohjoispuolella\npiileksii seminaarin Moirisjärvi. On vaikea tietää mitään, joka niin\nvähän muistuttaisi esikuvaansa kuin tämä järvi. Faijumin keitaana\nsiellä on petäjiä ja kuusia kasvava soikea suopatama, jonka länsipäähän\non kaivettu leveä, sokkeloinen suohauta — Moirisjärvi. Se sulkee\nsisäänsä saaren, jonne kuljetaan ränstynyttä puusiltaa myöten kuin\nmanalan mustan veden yli.\n\nKuitenkin on Moirisjärvi runollinen omalla tavallansa. Kuvastuvathan\nrannoilla kasvavat petäjät senkin synkkään veteen ja lentäväthän\nkevyet poutapilven hattarat kuin valkoiset henget senkin syvyydessä\npäätä pyörryttävän kuilun yli. Ja ilmaiseehan rannalta pudottautuvan\nsammakon mulskahdus ja pitkien säärien vilahdus, että senkin alati\ntyynen pinnan alla eletään salaperäistä elämää. Syksyin keväin, jolloin\nkaupungin kaduilla käy oikeat aavikon hietamyrskyt, on tämä rauhaisa,\neristetty kosteikko viihtyisä oleskelu- ja kävelypaikka etenkin sille\nosalle seminaarinuorisoa, joka syystä tai toisesta kaipaa hiljaista\nyksinäisyyttä.\n\nKävellessään keitaan ympäri kiertävää tietä Nehe oli näkevinään ne\nyksinäiset, jotka ennen häntä ovat tätä polkua näinikään kulkeneet.\nOn haaveiltu ja uneksittu ja rakastettu. Mutta ne ujot tunteet\non salattu, viety kätköön sydänmaihin ja vuodet ja vuosikymmenet\nmärehditty niitä yksiä eväitään, kun erämaissa ei ole ollut hengelle\nmitään muuta ravintoa. Mutta ei aika, ei harmaat hiukset ole kyenneet\nkokonaan luhistamaan täällä rakennettua tuulentupaa, jonka liedessä\ntuhkan alla on koetettu säilyttää muistojen hiiltä ja sen heikossa\nhehkussa kohmettuneita käsiä lämmitelty — kun kaikki muut tulet ovat jo\nsammuneet. Ja kun tämäkin ainoa tuli pitkällisen käytön kuluttamana on\nuhannut tyyten loppua, on tultu keväisin tänne ja viety sylyys nähtyä\nnuoruutta ja uudistettuja nuoruuden muistoja polttoaineiksi sammuvaan\nlieteen... Vihdoin se ja se ei ole enää tullut — on kai kuolema\nkorjannut.\n\nKun Nehe näissä mietteissään oli jonkun kerran kiertänyt soikean\nratansa, muuttuivat hänen kuvitelmansa todellisuudeksi: tiheästä\nkuusikosta alkoi kuulua nuoren naisäänen laulua. Ei erottanut sanoja,\nmutta kun Nehen oma sielu erikoisesti tällä kertaa oli samassa vireessä\nkuin näkymättömän laulajan sielu, ymmärsi hän äänen sävystä, että\nsiellä lienee muuan niitä, jotka tulevat laulamaan elämänlaulunsa yksin.\n\nVaikka Nehestä ei ollut oikein kuunnella varkain sitä, mikä oli aiottu\nvain omalle sydämelle, jäi hän kuitenkin kuin lumottuna seisomaan\npaikalleen. Mutta yht'äkkiä, ikäänkuin säikähtäen, laulaja katkaisi\nsävelensä, aivan kuin arka lintu ihmisen läheisyyden huomattuaan lakkaa\nlaulamasta ja lentää kauas toiselle oksalle visertämään. Vai olisiko\nsydämen yllättänyt niin äkillinen ja väkevä liikutus, että se sulkuna\ntukkesi sävelpuron vaisun lirinän.\n\nVähitellen alkoi Moirisjärvelle kertyä muitakin kävelijöitä, useat\nkirja kädessä lukien. Vihdoin ilmautui harjanteelle valkoisiin puettu\nneitonen, viittasi vallattomalla käden liikkeellä Nehen luoksensa ja\ntervehdittyään sanoi leikillisesti:\n\n\"Sinulla on tainnut olla ikävä, kun viivyin näin kauan?\"\n\n\"Ei ensinkään, ei ensinkään\", hölpötti Nehe vakaassa mielessä ja kertoi\ninnostuneesti, kuinka hän äskeistä laulajaa kuunnellessaan oli melkein\nunohtanut, mitä varten oli tänne tullut.\n\nTytön poskipäillä alkoi palaa ylimääräinen puna, ja hän vilkaisi Neheä\nterävästi silmiin kuin tutkiakseen, ansaitsisiko moinen kömpelyys\nvastausta vai olisiko se luettava yksinkertaisuuden tiliin.\n\n\"Kas kun et pyytänyt sitä suloista laulajaa kolmanneksi seuraamme\nlivertämään\", huomautti hän pisteliäästi.\n\n\"Ei ole maan päällä ketään niin suloista kuin sinä\", koetti Nehe\nkorjata varomatonta lausuntoansa.\n\nTyttö laski kätensä Nehen suun eteen.\n\n\"Ai-ai — ei-ei!... Mutta kuule, Nehemia, emme mene tuonne Morrikselle,\nsiellä on liian paljon väkeä\", sanoi hän imartelun hyvittämänä.\n\nNehe olisi mielellään mennyt juuri sinne, näyttänyt tovereilleen\nvalkeaa, kaunista morsiantaan ja pään nyökkäyksellä ja huulten hymyllä\nsanonut heille: Katsokaa, tämmöisen aarteen minä olen löytänyt. Mutta\nkun tyttö ei halunnut sinne, kysyi hän:\n\n\"Minnekäs menemme?\"\n\n\"Jonnekin, minne hyvänsä... kauas maailmanlopun tietä.\"\n\n\"Vuorelle?\"\n\n\"Ah niin!... Sinne, sinne!\"\n\nSaavuttuaan käsikoukussa kävellen perille ja loivaa metsäistä rinnettä\nkavuttuaan ylös istuivat he korkealla liki vuoren lakea rinnan eräälle\nJoldiameren rantakivelle.\n\n\"Siitä on kulunut pitkä aika, jolloin aallot ovat näitä kiviä vastaan\nloiskuttaneet\", alkoi Nehe hieman arkisesti.\n\nVastaamatta mitään tyttö katsoi haaveellisena jonnekin kauas, ikäänkuin\nolisi nähnyt edessään muinaismeren aavan pinnan ja alkoi laulaa\nhyräillä:\n\n    \"Jollen minä sinua saa,\n    niin minä menen vallan pois,\n    sille merelle siniselle,\n    jolt'en koskaan palaa pois.\"\n\nKun he — molemmat kokelaita — olivat sitten kuvitelleet\nja yksityiskohtia myöten suunnitelleet yhdessä elettävää\nopettajatulevaisuuttansa, sanoi Nehe lopuksi:\n\n\"Mutta siihen tulevaan, pyhään liittoomme on Jumalan tultava\nkolmanneksi.\"\n\n\"Jumalan kolmanneksi\", matki tyttö hieman kevytmielisesti, kuitenkaan\nivaamatta, uskonnonopettajansa oppilailleen antamaa avioliitto-ohjetta.\n\"Jos se laulajatyttökin vielä tulee mukaan, niin...\"\n\nNehe vaikeni ja hänen silmiinsä tuli murheellinen ilme.\n\n\"Kuule, Helmi, minä puhuin Jumalasta totisessa mielessä.\"\n\n\"Anteeksi\", sanoi Helmi ja väistyi sulhostaan hiukan syrjemmälle,\nikäänkuin mielisuosiolla tehdäkseen tilaa tuolle kolmannelle. \"En\ntiennyt, että olet uskovainen, et ole ennen puhunut näin.\"\n\n\"En ole uskostani kauan tiennyt itsekään, kääntymykseni aiheutti\nnäkemäni ilmestys.\"\n\n\"Ilmestys!\" huudahti Helmi ja katsoi Neheä pelokkaasti silmiin.\n\n\"Niin... ja olen minä muitakin näkyjä nähnyt\", jatkoi Nehe.\n\n\"Jeesus siunatkoon!\" kuiskasi tyttö hiljaa ja siirsihe istumaan aivan\nkiven laidalle. — \"Minkälaisia näkyjä?\"\n\n\"Minulle on näytetty pääpiirtein koko elämäni juoksu — ja myöskin sinun\nelämäsi.\"\n\n\"Minunkin...?\"\n\n\"Niin. Haluatko kuulla?\"\n\n\"Ei, ei... En tiedä... Ei suinkaan siinä liene mitään pahaa?\"\n\n\"Päinvastoin.\"\n\n\"Kerrohan sitten.\"\n\n\"Ennen seminaariin tuloani olin kerran yökunnissa kalastamassa erään\nvanhan miehen kanssa. Nukuttuamme yömme muutamassa mökissä samalla\nvuoteella sanoi vaari minulle aamulla herättyämme, että olin sinä yönä\nollut kolmasti kuolemaisillani.\"\n\n\"Hyvä isä sentään!\"\n\n\"Hengitykseni oli kolme eri kertaa salpautunut, mutta kun vaari oli\nlaskenut kätensä kaulalleni, oli hän tuntenut valtimon hiljaa tykkivän\nja siitä arvannut, että kuitenkin vielä elin. Se vanha mies, kuulu\ntietäjä ja unien selittäjä, kysyi minulta ihmetellen, millaista\nmerkillistä unta olinkaan nähnyt.\"\n\n\"Minkälaista se sitten oli?\" kysyi Helmi.\n\n\"Oli olevinaan rannattoman laaja ruispelto, joka oli määrätty minun\nyksin leikattavakseni. Onpa siinä urakkaa, ajattelin ja aloin leikata.\nPäässäni oli lippalakki ja sen lipan päällä kasvoi koivu, joka ei\nkuitenkaan painanut mitään. Kun hetken työskenneltyäni vilkaisin\nsattumalta taakseni, oli sinne ilmautunut tyttö, palavasilmäinen,\nristiraitainen puku yllä, hihat ylöskäärittyinä sitoen leikkaamiani\nlyhteitä. Vilkuilin vähänväliä taakseni sitä tyttöä, mutta en puhunut\nmitään. Jonkun ajan kuluttua ilmautui pellolle rautaiset, vain\nihmisjalan levyiset tikaportaat, joiden yläpää häipyi korkeuteen.\nPortaiden vieressä oli täysi vesisaavi ja minulle tuntematon\nmieshenkilö, joka sanoi: 'Ellette vie tätä saavia noita portaita myöten\ntuonne ylös, ette pääse taivasten valtakuntaan.' Epäröimättä aloimme\ntäyttää vaikeaa tehtäväämme, minä edellä saavia korvista kantaen,\ntyttö jäljessä pohjasta työntäen. Kun olimme taakkoinemme päässeet\njo pilvien yläpuolelle, ilmautui portaiden viereen rautainen pöytä,\njolle laskimme saavin. Siinä hetkisen huoahdettuamme aloimme kavuta\nyhä ylemmäksi. Mutta kun portaat pöydän kohdalla kääntyivät ylös aivan\npystysuoraan, oli kulkumme edelliseen verraten paljon vaikeampaa — niin\nvaikeaa, että olimme monta kertaa pudota alas. Eikä jyrkän tiemme päätä\nnäkynyt ylhäältä eikä enää alhaaltakaan — ei muuta kuin tyhjä avaruus\nja sen keskellä me kaksi maan lasta raahaamassa raskasta saaviamme\nkapeilla, huojuvilla portailla. Kun olimme jo aivan menehtymäisillämme\nja viimeinenkin toivon kipinä kadonnut, saavuimme vihdoin suuren,\nkomean huoneen ovelle, jonka aiemmin kuollut tätini Hetastiina aukaisi\nmeille. Saavimme jätimme ulkopuolelle, ja sen vedellä pesi täti meidän\nmolempien jalat, ennenkuin saimme astua kynnyksen yli. Käsikädessä,\npuhtain jaloin kävelimme sitten tädin saattamana lattian yli huoneen\nperälle. Äänettömästi ja ikäänkuin itsestään aukesi siellä ovi\ntoiseen saliin, joka oli niin ylen ihana, että me kumpikin katosimme\nsen kauneuden hehkuun, niinkuin kaksi palavaan uuniin heitettyä\npaperipalaa.\"\n\nKun Nehe unensa kerrottuaan oli vaieten antanut Helmille mietintäaikaa,\nkysyi hän:\n\n\"Uskallatko lähteä kanssani niille portaille? Taakka on raskas, mutta\nsen mukainen on palkkakin.\"\n\nHelmi ei kieltänyt, ei myöntänyt, kysyihän vain:\n\n\"Selvittikö se vanha mies sitten unesi?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Nehe. \"Pellon ja rukiinleikkaamisen sanoi hän\nmerkitsevän yksinkertaisesti leipää.\"\n\n\"Sehän sopii: kohtahan saat 'leipäsuunnikkaan’ taskuusi.\"\n\n\"Lippalakki taas kuului merkitsevän sitä, että pääsen johonkin virkaan.\"\n\n\"Sekin toteutuu ennen pitkää. Entäs lipan päällä kasvanut koivu?\"\n\n\"Saan muka jonkin kunniamerkin.\"\n\n\"Oo-ho!... Ja se saavintyöntäjä-tyttö on kai tuleva aviosiippasi?\"\n\n\"Tietenkin. On omituista, että vaikka en untani ja sen selitystä\nole kirjaimellisesti uskonutkaan, on minua väliin sekä suututtanut\nettä naurattanut se kummallinen seikka, että milloin ikinä sen uneni\njälkeen olen joutunut naisväen seuraan, on ensi katseeni tahtomattani\ntarkannut, olisiko joukossa ristiraitaisia pukuja ja ylöskäärittyjä\nhihoja — kun sen sijaan ennen näin vain sinisiä silmiä ja punaisia\nposkia.\"\n\n\"No oletko sitä ristiraitaistasi löytänyt?\" kysyi Helmi ja\nvaistomaisesti nykäisi puseronsa hihoja alemmaksi.\n\n\"Ristiraitaisia paljonkin, mutta ylöskäärittyjä hihoja en ole nähnyt\njuuri muilla kuin taikinaa vastaavilla emännillä ja pyykkiä pesevillä\nämmillä.\"\n\nHelmi naurahti soinnuttomasti.\n\n\"Ehkäpä omasi onkin juuri näiden joukossa — joku rikas ja uskovainen\nleski-ihminen.\"\n\n\"Mutta Helmi... minun omanihan olet _sinä_.\"\n\n\"Minä?... Minua alkaa palella... on aika lähteä\", oli Helmin vastaus.\n\n\"Kai suostut siihen, että ennen lähtöämme laulamme jonkun\nvirrenvärssyn?\" ehdotti Nehe.\n\n\"Jonkun hautausvirren?\"\n\n\"Miksikä juuri hautausvirren?\"\n\n\"Siksi, että minusta on nyt kuin olisimme kumpikin vainajina haudassa\nja samalla surevina saattajina oman hautamme partaalla\", sanoi Helmi.\n\nLuullen ymmärtävänsä Helmin tarkoituksen Nehe ei ollut halukas\nveisaamaan virttä sillä haudalla.\n\nPaluumatkalla he kävelivät kiireesti ja melkein ääneti, kumpikin omaa\nraidettansa. Kotiin tultuaan Nehe huomasi kamarinsa oveen keittiön\npuolelle ilmautuneen jykevän rautaisen ha'an.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nEilen, seminaarin vuositutkintopäivänä, seisoskeli luokkien ovilla vain\njoitakin harvoja kuulijoita, kun raskaan työn väsyttämät opettajat\nkuulustelivat haukottelevia ja kotiinmenomielessä olevia oppilaitaan,\nkukin aineessansa.\n\nTänään sen sijaan on koululle kokoutunut kansaa niin runsaasti,\nettä osan on pitänyt jäädä eteiseen, kun kaikki eivät ole mahtuneet\njuhlasaliin, jossa suoritetaan seminaarin laulututkinto ja lukuvuoden\npäätös. Ihmishengen ikuinen jano kaipaa kasvien lailla kosteikkoja ja\nkammoo kuivia erämaita. Mieliala oli odottavan harrasta, ja ilmassa\nikäänkuin leijaili pyhäistä juhlatunnelmaa.\n\nAluksi seminaarin iso sekakuoro opettajansa johtamana kohotti kuulijat\nsanoin ja sävelin ylös taivaan kaikuviin korkeuksiin, laskeutui\nseuraavissa lauluissa alas isänmaan ahtaampien rajojen sisälle ja\npäätyi lopuksi yksityisen ihmissydämen vienoihin valituksiin. Ikäänkuin\nvälipaloiksi ja levähdyshetkiksi tarjosivat pienemmät luokkakuorot\npunastuvine oppilas-johtajineen kevyempää kuultavaa, ja jotkut\netevimmät oppilaat esittivät pianolla vaatimattomia soittokappaleitakin.\n\nKun lopuksi yleisön seisoalle nousten oli yhteisesti laulaa jyräytetty\n'Maamme', astui johtaja katederiin pitämään päättäjäispuhetta. Hän teki\npääpiirtein selkoa laitoksen lukuvuoden toiminnasta, kiitti vieraita\nsiitä, että nämä niin runsaslukuisina olivat saapuneet läsnäolollaan\nkunnioittamaan tätä tilaisuutta, ja toivotti virkistävää kesää niille\noppilaille, jotka syyspuoleen jälleen palaavat opinnoitaan jatkamaan.\n\nJohtajan annettua yleisön läsnäollessa päästötodistukset eroaville\noppilaille, jotka vakavina — naisten taholla osittain kyyneltä kiertäen\n— seisoivat hänen edessään mustissansa ja vähän samoin tuntein, kuin\nolivat aikoinaan seisseet alttarin edessä antamassa juhlallisia\nlupauksiaan ensi kertaa ehtoolliselle käydessänsä. Kääntyen näiden\nnuorten, vasta valmistuneiden opettajain puoleen lausui johtaja:\n\n\"Erikoisesti teille, jotka päästökirjan saaneina nyt jätätte laitoksen,\nminä — ennenkuin erkanemme — pyydän omasta ja opettajakunnan puolesta\nlausua jäähyväisiksi jonkun sanan.\n\n\"Tämän huoneen seinällä on teille kaikille tuttu kirjoitus: 'Vaeltaja,\nvie sana Suomelle, että sen nuorison parasta tässä harrastetaan.' Te\nkaiketi tunnette tämän lauseen alkulähteen, mutta kenties ette ole\ntulleet lähemmin ajatelleeksi, mikä oikeuttaa meidät mukailemaan ja\nikäänkuin itseemme sovittamaan näitä historiallisia sanoja niin perin\nvaativalta paikalta ja meidän työllemme näköjään vieraalta alalta.\n\n\"Sillä kourallisella valiosotilaita, jotka saivat kunnian jäädä\nThermopylain vartijoiksi, oli niin ylen tärkeä tehtävä, että siitä\nriippui heidän isänmaansa kohtalo. Myöskin teillä tulee olemaan oma\nthermopylainne suojeltavana: nuorten ihmistainten sielu. Sillä sitäkin\non uhkaamassa vihollisen miljoonainen joukko, ja sen varjeleminen on\nyhtä tärkeä ja vastuunalainen kuin maatansa puoltavan sotilaan tehtävä\nja seurauksilleen yli aikain kantava. Teille on koetettu takoa täällä\naseita tulevaa taisteluanne varten. Saattaa kuitenkin käydä niin,\nettä tämä kamppailunne tulee näyttäytymään teille ylivoimaiseksi.\nAntautumatta epätoivoon on teidän muistettava, että Leonidaan ja\nhänen miestensä häviöön ei ollut syynä vihollisen ääretön ylivoima,\nvaan — halpa petos. Älköön teidän keskuudessanne olko ainoaakaan\nEphialtes kavaltajaa. Jokainen velvollisuuksien laiminlyönti, jokainen\npoikkeaminen siveellisten lakien ikuisilta teiltä on vihollisen\nopastamista Oita-vuoren salapolkua puolustusrintaman selkäpuolelle.\nMe emme tiedä noiden Thermopylain urhojen nimiä, yksilöinä he ovat\nmeille tuntemattomia, mutta tuon kaikki-uhraavan historiallisen\ntekonsa kannattamina ovat he kuolemattomia. Myöskin teidän asemanne\nyhteiskunnassa tulee olemaan niin huomaamaton ja ulkonaisesti\nvaatimaton, ehkäpä osittain halveksittukin, että teillä opettajina on\nvain unhotus odotettavana. Mutta teidän _työnne_ säilyy, ja sen arvo\nmitataan siellä, missä meidän kaikkien tekomme lopullisesti punnitaan.\nKun te nyt lähdette vartiopaikallenne ihmissydänten 'lämpimille\nporteille', niin minä, toivottaen teille Jumalan siunausta, tahtoisin\nlopuksi kiteyttää kaiken tässä lausumani pariin sanaan: Olkaa niinkuin\nLakedaimonin sankarit.\"\n\nIltapäivällä oli johtajan asunnossa tavanmukaiset kokelaspäivälliset,\njoihin myöskin opettajakunta otti osaa.\n\nMyöhemmin illalla lähti laiva yötä myöten viemään maan eteläosista\nkotoisin olevia seminaarilaisia lyhytaikaisille kesälaitumilleen.\nLähtijäin joukossa oli myöskin Helmi, Nehen morsian. Rannalle jääneen\nsulhasmiehen haikeaan mieleen muistui se elokuun ilta, jolloin hän\nlyhtypylvääseen nojaten oli ensimmäistä kertaa katsomassa hylättyjen\nlähtöä. Siitä oli nyt viisi vuotta — kuinka aika rientää! Sama näytelmä\noli uusiutunut vuosi vuodelta, ja niin tulee vastakin tapahtumaan:\nsyksyin menevät kyynelsilmin ja puolukkaposkin, keväin lähtevät\nnauravin suin ja kalpein kasvoin.\n\nKummatko heistä sitten lienevät onnellisempia, mietti Nehe. Itkevien\nkyyneleet kai kuivuvat aikanaan, mutta epäiltävää on, punertavatko\npuolukat näiden kevätneitojen kalvenneilla kasvoilla enää milloinkaan.\n\nKun laiva oli jo kadonnut näkyvistä järven toisessa päässä olevaan\nsalmeen, niin että ainoastaan metsän yli nouseva savu oli osoittamassa\nsen kulkusuuntaa, tunsi Nehe jonkun takaapäin lyövän reippaasti kädellä\nolallensa ja kuuli tutun äänen lausuvan:\n\n\"Suru pois!\"\n\n\"Kas, Pekkako se ... Eipähän tässä nyt erikoista suruakaan\", vastasi\nNehe leikkisälle koulutoverilleen.\n\n\"Eipä ei... Mutta kuule, on tämä päivä meidän elämässämme siksi\ntärkeä käännekohta ja on sitä tähän tullaksemme saatu siksi paljon\nponnistella, että se kyllä kannattaa päättää vähän juhlallisemmin\nkuin tavalliset tusinapäivät. Erittäinkin sinulle, joka olet tullut\nsulhasmieheksi, on siihen kaksinkertainen syy.\"\n\n\"Mitä sinä tarkoitat?\" kysyi Nehe.\n\nPekka viittasi kädellään rantaravintolaa.\n\n\"Menisimme tuonne hiukan istumaan.\"\n\n\"Kapakkaanko!... Juomaanko!\"\n\n\"Ei nyt juuri juomaankaan, muuten vain iltaa istumaan ja juttelemaan.\"\n\n\"Ei ikänä!\"\n\n\"Raukka\", sanoi Pekka halveksivasti ja lähti kuin suuttuneena\nkävelemään kiivaasti viittaamaansa suuntaan.\n\nNehen jäätyä paikalleen seisomaan riipaisi hänen sieluaan kipeästi\näskeinen laivan lähtö. Kuin muodon vuoksi oli Helmi heilauttanut\nhänelle liinaansa jäähyväisiksi vain jonkun kerran, kääntänyt sitten\nselkänsä ja ruvennut vilkkaasti keskustelemaan jonkun mieshenkilön\nkanssa. Tästä katkeroituneena Nehe kuin kostoksi morsiamelleen teki\npikaisen päätöksen ja lähti nopein askelin tavoittamaan toveriansa.\n\n\"Kuule, älähän jätä, älähän jätä... enhän minä nyt sentään ihan raukka\nole.\"\n\nKoskipas, ajatteli Pekka.\n\nMatkalla ravintolaan hän neuvoi Neheä kuin hyväkin asiantuntija,\nmiten tällaisissa laitoksissa on oltava ja elettävä. Verannan jyrkkiä\nportaita noustessa iski Nehen mieleen johtajan puhe, eikä hän voinut\nolla vertaamatta itseään Ephialtes kavaltajaan, joka tässä juuri on\nnousemassa Oita-vuoren salapolkua. Mutta hän oli tällä tiellä tullut\njo niin pitkälle, että peräytyminen ei käynyt enää päinsä. Ravintolan\nlasiovelle päästyä kiteytti Pekkakin antamansa ohjeet pariin sanaan,\nkuiskaten toverilleen:\n\n\"Repäisevä meininki!\"\n\nRohkaisusta huolimatta Nehe sisälle mentyä käveli Pekan jäljessä\narkana, kuin olisi ensi kertaa menossa varkaisiin. Toverusten valittua\npaikkansa muutti heidän pöytäänsä pari aiemmin tullutta kokelasta.\n\n\"No hei! Johan Nehenkin näkee ihmisten joukossa\", lausui toinen\ntervehtiessään.\n\n\"Onkin terveellistä meille kömpelöille koulumestareille pistäytyä\njoskus ravintoloissa oppimassa sivistyneitä käytöstapoja. Katsohan toki\nympärillesi, Nehe, äläkä siinä tuijota lattiaan jäykkänä kuin olisit\nseipään niellyt. Täällä on hienoa väkeä, kaupungin kermaa\", sanoi\ntoinen.\n\nNehe uskalsi nyt vasta ensi kerran katsahtaa ympäristöään. Pitkin ison,\nkirkkoa muistuttavan huoneen seinävieriä ja lattian keskelläkin istui\npienten pöytien ääressä juomia maistellen ja iloisesti keskustellen\npikku seurueina herroja ja koreahattuisia naisiakin kirkkain silmin\nja kuumeenkaltaista punahehkua poskipäillä. Joissakin pöydissä istui\nyksinäisiä vanhoja herroja, jotka sormillaan itsetiedottomasti sauvansa\nponteen rummuttaen näyttivät vaipuneen joko hyvin syviin mietteisiin\ntai tylsään olemassa-olon nautintoon. Keskeymätön lasien kilinä ja\nhuoneen täyttävä puheen sorina huumasi Neheä niin, että hänen oli paha\nolla ja teki mieli lähteä pois.\n\n\"Miltäs näyttää?\" kysäisi Pekka, kun Nehe oli lopettanut tarkastelunsa.\n\n\"Hauskaa niillä näyttää olevan nyt\", vastasi Nehe.\n\n\"Nyt...?\"\n\n\"Niin — osat vaihtuvat. Voihan tulla aika, jolloin nämä suruttomat\npikarin kallistajat rikkaan miehen tavoin olisivat kiitollisia, jos\njoku armelias raja-aidan toiselta puolen tipauttaisi sormensa päällä\npisaran vettä heidän helvetillisessä janossa kuivuneille kielilleen.\"\n\n\"No, no, Nehe... On vähän vaikeaa mennä umpimähkään tuomitsemaan,\nketkä joutuvat raja-aidan millekin puolen: Herra katsoo sydämeen eikä\nvatsaan\", huomauttivat toverit.\n\nHeitettyään jälleen silmäyksen tuohon mielestänsä jumalattomaan\njoukkoon Nehe hätkähti ja hänen teki mieli painautua pöydän alle\npiiloon.\n\n\"Kuulkaa\", kuiskasi hän tovereilleen, \"tuolla vastakkaisen seinän\nvierellä istuu kaksi meidän opettajaamme... Lähdemmekö pois?\"\n\n\"Siinä ne ovat istuneet ja latkineet limonaatia kaiken iltaa ja\nkoettaneet keihästää katseellaan meitä ulos, kun arvattavasti eivät\nopetuslastensa nähden kehtaa tilata väkeviä. Mutta ovat ne meitä\nniin monasti hirressä kiikuttaneet, että sopii nyt kerta meidänkin\nvuorostamme — hm... Kyllä en minä ainakaan lähde\", sanoi toinen aiemmin\ntulleista.\n\n\"Mutta olisimmepa vielä eilisiltana istuneet — me tässä ja nuo tuolla?\"\n\n\"Ai, pojat!... Olisi tullut koreasti käsky johtajan luokse, aikamoinen\nrippisaarna ja päästötodistuksen asemesta myrkyllisen kohtelias\nmatkapassi: Nh — olkaa hyvät ja poistukaa kaupungista kahdenkymmenen\nneljän tunnin kuluessa.\"\n\n\"Niin, Nehe — osat vaihtuvat\", sanoi Pekka ja rystysillään pöytään\nkoputtaen lausui käskevästi:\n\n\"Neiti!... Neljä kahvia ja puolikas punssia.\"\n\nTarjoilijatar katsoi seuruetta kuin tunteakseen. Sanoi sitten:\n\n\"On kielletty antamasta seminaarilaisille.\"\n\n\"Seminaarilaisille?... Mitä se meitä liikuttaa. Punssia ja pian\",\nkomensi Pekka, pitäen arvolleen sopimattomana ruveta mokomalle\nselvittämään, mikä ero on heidän ja seminaarilaisen välillä.\n\nNeheä hävetti niin, että hän tuskin ilkesi enää vilkaistakaan\nsinnepäin, missä opettajat istuivat. Voivat ne nyt kuvitella mitä\ntahansa. Voivat ajatella: Noita toisia emme niin kovin ihmettele, mutta\nsurkeaa on, että Nehemia Norosenkin, jolla kuitenkin on olevinaan\njonkinlaista uskon harineita, saa nähdä tällaisessa paikassa.\nKivistöön, kivistöön on pudonnut kylvämämme siemen siinäkin pellossa,\njossa luulimme sen hyvään maahan langenneen. Neheä halutti mennä\nopettajille huomauttamaan, että hän on näillä teillä ensimmäistä\nja viimeistä kertaa — eikähän tämä tällainen kuulu sentään näiden\ntoverienkaan tapoihin. Mutta toiselta puolen tuntui opettajain läsnäolo\nturvalliseltakin: Kun kerran he voivat istua täällä, niin miksi emme\nmekin.\n\nPunssin tultua pöytään maistoi Nehe sitä aluksi hyvin varovasti ja\nlipoi kieltään kuin makua tunnustellen.\n\n\"Mutta eihän tämä ole ollenkaan väkevää — onpahan vain melkein kuin\nlimonaatia\", ihmetteli Nehe.\n\n\"Sokerivettä\", naurahtivat toverit kaksimielisesti.\n\nKun tätä sokerivettä oli tilattu toinen puolikas, eikä näyttänyt\nsiltä, että se olisi vielä viimeinen, nakkasivat seminaarin opettajat\nsuuttuneina limonaatinsa lopun suuhunsa, heittivät ovelta viipyvän\nkatseen eilispäivän alamaisiinsa ja poistuivat voimattomina kuin\nvaltaistuimelta syöstyt hallitsijat. Heidän vartioimansa pöytäseurue\nalkoi yhä vilkkaammin keskustellen vapautua muustakin ympäristöstään\nja keskittyä omaan piiriinsä. Puhuttiin koulumuistoista kuin ainakin\nmenneistä asioista, vaikkapa vereksimmät niistä olivatkin vasta\ntämänpäivän vasikoita. Keskustelun kääntyessä kummituksiin ja muihin\nihmeellisiin asioihin kertoi Pekka erään kummallisen kokemuksensa.\n\n\"Tuskin on vielä kuukauttakaan kulunut siitä, kun minä eräänä iltana\nkaupungilta kotiin tultuani ja ovet lukittuani aloin lukea läksyjäni,\nasuintoverini Ville Vuoren viipyessä vielä ulkona. Yht'äkkiä rupesi\nminua oudosti raukaisemaan ja ennen pitkää nukuin tai olin nukkuvinani\nistualleni keinutuoliin. Silloin kuulin jonkun lausuvan hyvin selvällä\näänellä: 'Pekka, ota tilaisuudesta vaari. Kotikyläsi opettaja Varpu\nkuoli äkkiä viime yönä. Pyydän sinua hakemaan opettajaksi vainajan\nsijaan.' Herättyäni siihen menin varmuuden vuoksi koettamaan ovia,\nolinko todella muistanut ne teljetä vai oliko Ville käynyt luonani\nkujeilemassa; mutta säpissä olivat ovet. Villelle, koiranleualle, en\npuhunut asiasta mitään, sillä arvasin hänen sille vain nauravan. Mutta\nkun hän noin viikkoa myöhemmin postissa käytyään toi minulle kirjeen,\nsanoin tietäväni sen sisällön sanasta sanaan koteloa avaamatta.\nSe oli Villestä niin mahdotonta, että hän ei viitsinyt tehdä edes\nvastaväitteitä, vaan tarjosi sadan markan vetoa, johon empimättä\nsuostuin. Tyhjensimme kukkaroistamme pöydälle kumpikin koko maallisen\nomaisuutemme. Mutta minun varmuuteni pani Villen jänistämään, ja hän\npyysi kaventaa vetosummaa kymmeneen markkaan. Saneluni mukaan hän\nsitten kirjoitti paperille ne lauseet, mitkä olin unessa kuullut.\nOli henkeä pidättävä hetki, kun avasimme kotelon ja vedimme kirjeen\nulos. Mutta ihan kalpenimme hämmästyksestä, havaitessamme siinä aivan\nsamat sanat kuin toverini kirjoittamassa paperissa. Koulun johtokunnan\nesimieheltä sain myöhemmin pitemmän kirjeen, mutta hän oli heti kuolin\nsanoman kuultuaan kiiruhtanut antamaan minulle tapahtumasta lyhyen\nennakkotiedon ja hakukehoituksen... Hm... Sinä iltana emme, Ville ja\nminä, vaihtaneet enää montakaan sanaa keskenämme, ja seuraavan yön\nmakasimme molemmat minun sängyssäni hyvin liki toisiamme.\"\n\n\"Kummallista, kummallista\", ihmettelivät toverit!\n\n\"No aiotko hakea opettajaksi kotikylääsi?\"\n\n\"Mitäpä syytä on lähteä merta edemmä kalaan, varsinkin kun, kuten\nkuulitte, olen tavallaan kumonnut tuon vanhan väitteen, että ihminen\nei voisi olla profeetta isäinsä maalla... Neiti, puolikas — —\" pyysi\nPekka, lausuen lopun kuiskaamalla ja silmää iskien.\n\nKun tätä uutta ainetta oli tuotu ja Nehe muitten mukana sitä maistanut,\nnykäisi hän äkkiä huulensa pikarista, sähähtäen kuin kissa, joka\nhuomaamatta on lipaissut kuumaa ruokaa.\n\n\"Mih-itäs tämä on?\"\n\n\"Kyllä se on selvää ainetta\", nauroivat toverit. \"Kuinkas luet?\"\n\n\"Cognac\", tavaili Nehe huuliaan päristellen pullon kupeesta.\n\nKun kaksi aiemmin tullutta toverusta olivat vielä tarinoineet\nmuistojaan, huomautti Pekka:\n\n\"Olemme nyt jo kaikki muut kertoneet jotakin elämästämme, mutta Nehe ei\nole puhunut vielä mitään... Onko sinulla nälkä?\"\n\n\"Nälkä?... Johtajan päivällisillä koetin kyllä pitää puoliani, mutta\nminusta on, kuin ne herkut minulle käsittämättömistä syistä aikoisivat\npyörtää paluumatkalle... Ei, ei minulla ole nälkä — mutta miksi sitä\nkysyt?\"\n\n\"Siksi vain, kun olet siinä itseesi unohtuneena tuijotellut tuohon\nruokapöytään kuin kissa hiireen, vesikierteet silmissä.\"\n\n\"Tuo kukkurainen ruokapöytä ja sen herkuttelijat ovat johtaneet\nmuistooni erään toisen ruokapöydän ja sen aterioitsijat\", sanoi Nehe.\n\n\"Annahan kuulua.\"\n\n\"Minulla olisi kyllä, minullakin, puhuttavana muuan merkillinen uni,\njoka juuri tänään on yhdeltä osaltaan toteutunut, mutta kerronpahan\nnyt tämän toisen muistoni. Keväällä toiselle luokalle päästyäni\nkuljin jalkaisin parin suupaltin toverini kera — ei kotiin, vaan\naivan toiselle paikkakunnalle ansiotöihin. Eräällä pitkällä,\nasumattomalla taipaleella tulimme muutamaan autioksi jätettyyn mökkiin.\nVastenmielisten matkakumppanieni nukahtaessa päätin haihduttautua\nheistä ja lähdin kävelemään metsään vievää polkua. Jonkun matkaa\nkuljettuani tulin pieneen tölliin, jonka pihassa taivasta kuvastava\niso lähde on kummallisesti syöpynyt mieleeni, niin että milloin\nmuistan töllin, näen samalla sen lähteenkin. Tuvassa oli viisi\nlasta, joista nuorin imi männyn jälttä. Kysymykseeni, missä heidän\nisänsä on, sain vastaukseksi, että se on kuukausi sitten pudonnut\ntukkiruuhkalta koskeen ja kuollut. — 'Entäs äiti?' tiedustelin. —\n'Äiti on aitassa, ja kohta kai kuolee sekin', sanoivat lapset. Menin\naittaan. Sen lattialla ryysyisellä vuoteella makasi sairas vaimo —\nniin sairas, että hän voi puhua vain kuiskaamalla ja jaksoi tuskin\nliikuttaa enää toista kättänsä. — 'Oletteko pappi vai minkä vuoksi\ntänne tulette?' kuiskasi hän. — 'En ole pappi, mutta tarvitsetteko\nruumiin vai hengen apua?' kysyin puolestani. — 'Ei... ei ruumiin, ei\nruumiin... Mutta lapsiraukat... tuolla tuvassa... kuolevat nälkään...\nkuin linnunpojat... joiden emo on... oksalta ammuttu.' Menin tupaan,\ntein eväskontistani viisi voileipää ja annoin ne lasten käteen. Ja kun\nse pienin, joka oli jälttä imenyt, lapsellisessa kiitollisuudessaan\nkietoi kätensä kaulani ympäri, niin luulen, että vaikka rinnassani\nolisi ollut kivi sydämen asemesta, olisi senkin pitänyt liikutuksesta\nsykähtää. Lasten syödessä menin toistamiseen aittaan ja koetin vointini\nmukaan antaa äidille sitä ravintoa, jota hän kaipasi. Kun hän sitten\nlähtiessäni koetti kurkottaa minulle hyvästiksi sitä kättänsä, jota voi\nvielä vähän liikuttaa, oli minusta, niinkuin hän peitteen alla olevalla\nliikkumattomalla kädellään olisi samalla tarttunut lujin ottein\nkuoleman kylmään oven ripaan. Palattuani taas tupaan kysyin lapsilta,\nmikä heidän eteensä mahtanee tulla, kun äitikin pian kuolee. — 'Jäähän\nmeille te — hyvä Jeetut', vastasi viisivuotias Joosefiina. — 'Mistäs\ntiedät, että Jeesus auttaa?' kysäisin. — Tiitä minä ten tiiän, että kun\nme jo eilen toimme viimeitet leipäpalatemme ja kun tänään ei ollut enää\nyhtään tuupalaa ja kun tuli oikein kova nälkä, niin lanketimme kaikki\nlinnan polvillemme tuohon tuvan lattialle ja lukoilimme: Lakat Jeetut,\nanna meille tänä päivänä meitän jokapäiväinen leipämme. Eikä titten\nviipynyt kauankaan, kun Jeetut lähetti tetän tänne.' Tämän kuultuani\ntein lapsille toiset voileivät ja jätin heille loputkin ruokani.\nMutta vaikka nyt olin itse eväätön, markka viisikymmentä penniä rahaa\ntaskussani, lähdin töllistä jatkamaan matkaani niin rikkaana, että\nmikään miljonääri ei voi olla niin rikas.\"\n\nNehen kertomuksen loppuessa oli toverusten mieliala painunut melkein\nkyynelten rajalle. Tahtomatta sitä enää keinotekoisesti kohottaa he\nmaksoivat laskunsa ja poistuivat hiljaisina ravintolasta.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nOntosti kumahteli koulutalo Nehen askelista, kun hän paikkakunnalle\nvasta saapuneena kulki tarkastellen uuden kotinsa autioita huoneita,\njoiden äänettömässä tyhjyydessä osa hänen poismuuttaneen edeltäjänsä\nhenkeä ja kaikkien niiden tuntemattomien ihmisten henkeä, jotka\nnäissä huoneissa ennen häntä olivat asuneet ja koulua käyneet, tuntui\nikäänkuin läsnäolevana kuiskailevan. Hän pysähtyi yhden ja toisen\nikkunan ääreen, katsellen eri puolilta ympäristöään. Etelään käsin\navautui laaja järven selkä, ja sen takaa siinteli metsäisiä vuoria\nelokuun illan autereessa. Kylän keskellä maantien varrella törrötti\npieni, aikoinaan keltaiseksi maalattu kirkko. Kaikki muut rakennukset\nolivat harmaita ja rappeutuneen näköisiä. Näin kirkonkyläksi teki\ntienoo katselijaan jotenkin lohduttoman vaikutuksen.\n\nJoutilaana sunnuntai-iltapäivänä Nehe lähti aikansa kuluksi kävelemään\nkylän raittia, tutustuakseen lähemmin uuteen kotiseutuunsa. Pyhäkköä\nlähetessään hän kuuli jo etäälle kirkon hirsiaidan sisästä meluavaa\npuheen rähinää, josta saattoi erottaa yksinäisiä huudahduksia:\n\n\"Risti pitää!\"\n\n\"Solttu!\"\n\n\"Rouva kaataa!\"\n\n\"Mutta kuningas se rouvankin kellistää — hehehe... saaplari!\"\n\nKohdalle tultuaan hän näki useita nuoria miehiä, joukossa jonkun\nvanhemmankin, innokkaasti pelata läiskyttävän korttia kirkon\nrappusilla, väliin aina kallistaen pullon suusta viinaa kurkkuunsa.\nMoinen pyhyyden häpäiseminen kuohautti Nehen sydäntä niin voimakkaasti,\nettä hän ei malttanut mennä ohi huomauttamatta:\n\n\"Tiedättekö, miehet, ketä te siinä kirkon rappusilla palvelette?\"\n\n\"Kyllä se tiedetään, mutta mitäs se herraa liikuttaa, ketä me\npalvelemme\", vastasi muuan röyhkeästi.\n\n\"Tiedättekö myöskin, mitä meidän Herramme teki niille, jotka olivat\ntehneet hänen isänsä huoneen ryövärien luolaksi?\" jatkoi Nehe.\n\n\"Eipä satuta tietämään.\"\n\n\"Mitäs se teki?\"\n\n\"Hän teki ruoskan köysistä ja ajoi ne kaikki ulos.\"\n\nPelaajat vaikenivat hetkiseksi näköjään tyyninä ja vilkuilivat\nmerkitsevästi toisiinsa. Yht'äkkiä iski joku miehistä nyrkkinsä\nirtautuneeseen rappulautaan, niin että kortit hypähtivät kohoksi ja\nkirkon seinä kajahdutti kumean vastalauseen.\n\n\"Jumaliste!... Herran sopisi koettaa meille samaa temppua, niin\nsaataisiin nähdä, kuka täältä lähtee ja kuka jää.\"\n\n\"Ja olettekos te se 'meidän Herramme'... emme tunne teitä\", pisti\ntoinen.\n\n\"Tulette vielä tuntemaan\", vastasi Nehe kuin taisteluvaatimuksena ja\nantautumatta enempään sananvaihtoon jatkoi kävelyään.\n\nJonkun matkaa kylän laidasta oli maantien varrella yksinäisellä\npaikalla ikihonkain ympäröimänä pieni hautausmaa, ja sen kiviaidan\nkupeessa kyyhötti harmaa tupanen. Nehe astui kalmiston portista sisään.\nSe oli hänestä kuin uuden kotikylänsä pienoiskuva. Kuten siellä hieman\nrappeutunut kirkko oli miltei ainoa huomattava rakennus matalien\nmajojen keskellä, niin komeili täällä hautausmaan näkyvimmällä kohdalla\nyksinäinen, korkea kivipaasi vaatimattomien puuristien parissa.\n\nKuka mahtanee nukkua ikuista untansa tuon alla? ajatteli Nehe ja\npysähtyi uteliaana ylpeän hautamerkin eteen. Sen rintaan hakattuja\nsuuria kirjaimia, samoin kuin koko kiveäkin peitti hieno sammalnukka\nkuin vihreä sametti, jonka alta paikoittain pilkahti kirjainten kultaus\nesiin.\n\nNehe luki hitaasti, sana sanalta:\n\n         \"Tässä lepää\n          Georg Rajalenius\n              ja\n          Tyttärensä\n         Bertha Ingeborg.\n\n     Vaikka teidän syntinne\n      veriruskeat olisivat,\n       pitää niiden lumi-\n        valkeiksi tuleman.\"\n\nMykkä hautakivi oli Nehelle kuin suuri kysymysmerkki suuren\ntuntemattoman ovella.\n\nKuka oli ollut Georg Rajalenius? Millainen hänen tyttärensä? Ja mitä\nveriruskeita syntejä mahtanee tämä hautakumpu poveensa kätkeä, kun\nmuistosanoiksi on valittu niin paljon puhuva raamatunlause?\n\nKummaksensa Nehe pani merkille, että paikkakunnalla näyttiin\nkuolleitten asunnoista pidettävän parempaa huolta kuin elävien; sillä\nhalvoista hautaristeistä päättäen köyhienkin hautakummuilla huojui\nhiljaisessa tuulessa joku vaatimaton kukkanen. Varsinkin erään,\nhautausmaan laidalla likinnä mökkiä sijaitsevan kukkaskummun ihanuus\nveti puoleensa Nehen huomiota.\n\nAikansa katseltuaan vainajien hiljaisia leposijoja Nehe jatkoi\nmatkaansa asumattomalla taipaleella yhä eteenpäin. Ennen pitkää herätti\nhänen mielenkiintoaan jälleen uusi, entisiä järkyttävämpi yllätys.\nHiukan syrjässä maantiestä hohti petäjien kyljissä ilmoituspapereita\nmuistuttavia valkeita levyjä. Mentyään niitä lähempää katsomaan Nehe\naivan tyrmistyi kauhusta: puiden kylkiin oli isoilla rautanauloilla\nisketty levälleen raamatuita ja eräitä muita uskonnollisia kirjoja.\nSeudulla ei näkynyt ihmisiä tällä kertaa, mutta päättäen poljetusta\naukeamasta, jota puihin naulatut kirjat ympäröivät kuin rajamerkkeinä,\noli sitä ahkerasti käytetty kansanjoukkojen kokouspaikkana.\n\nMitä tämä on? Mitkä pimeyden vallat täällä ovat irrallaan? kyseli\nNehe itseltään, kääntyen paluumatkalle tältä kauhun paikalta. Hänen\naivoissaan kierteli näkemiensä johdosta kymmeniä kysymyksiä, joihin hän\nkaipasi kiihkeästi vastausta. Saadakseen niihin jotakin selvitystä hän\npäätti ohi kulkiessaan poiketa kalmiston kupeessa kyyhöttävään tölliin,\njossa arveli haudankaivajan asuvan.\n\nMutta astuttuaan ovesta sisään hän tapasikin siellä kokonaan toista\nkuin oli kuvitellut. Pöydän ääressä syrjin oveen istui vanhanpuoleinen\nnainen. Silmälasit nenällä ja ruudukas huivi hartioilla hän oli\nkiintynyt niin syvästi raamatun lukemiseen, ettei huomannut Nehen tuloa\neikä kuullut hänen tervehdystään.\n\nTahtomatta häiritä mummon hartautta Nehe pysähtyi ovensuuhun seisomaan\nja silmäilemään huoneen köyhää, osittain kammottavaa kalustoa. Paitsi\npöytää, rukkia, kangaspuita kuteilla olevine kankaineen ja paria\ntuolirania, oli karsinaseinällä matalien pukkien päällä pitkä, musta,\ntavattoman leveä ruumisarkku valkoisine vuoteineen — musta kansi oli\nnostettu pystyyn seinää vasten. Kukka-astiana pienellä ikkunalla\nkoijotti mullalla täytetty ihmisen pääkallo, jonka nenä- ja suuaukoista\nsekä silmien rei'istä kasvavat, palkoja kantavat herneenvarret olivat\nikkunan yläosaan kiinnitetyillä langoilla jännitetyt eri tahoille\nhaarautuviksi.\n\nMihin noidan luolaan olenkaan tullut, ajatteli Nehe, tuntien\nruumiissaan värisyttävää kylmyyttä, vuoroin hiostavaa kuumuutta. Hän\naikoi jo pujahtaa ovesta ulos itseään ilmaisematta, kun vaimo vihdoin\nsulki raamatun ja vilkaisi sattumalta ovelle. Nehen huomattuaan hän\ntaivutti päänsä alas ja katsoa tuijotti silmälasiensa yli vieraaseen\nkuin johonkin kummaan, samalla nauraa hihittäen itsekseen.\n\n\"Kuka sinä olet?\" hän vihdoin kysyä tokaisi ja oikaistuaan pitkän\nvartalonsa, niin että pää tapaili matalaa lakea, meni ovensuuhun\nvierasta tervehtimään.\n\n\"Eipä kaukaisiakaan — olen tämän kylän uusi opettaja\", vastasi Nehe.\n\n\"Oletko sinä uskovainen?\" tutkaisi mummo.\n\n\"Olen\", antoi Nehe suoraan kysymykseen suoran vastauksen, hieman\nnärkästyneenä mummon sinuttelusta.\n\n\"Sepä hyvä, vai olet sinä uskovainen — edeltäjäsi, entinen opettaja,\nolikin jumalaton mies... Hihihi...! Nauratti äsken ja naurattaa\nvieläkin: katsos, täällä minun kopissani ei ole käynyt ketään vierasta\nkolmeenkymmeneen vuoteen. Ihmiset melkein pelkäävät niitä lankojaankin\nja kankaitaan, joita olen täällä heille kehräillyt ja kutonut. Mutta\nnytpä minä kiehautankin sinulle kahvit, kun sattui niin somasti,\nettä tuli vieras minullekin — kerran kolmeenkymmeneen vuoteen. Istu,\nistu, ja ota tuolta ikkunasta herneenpalkoja pureksiaksesi... tai jos\nsinua väsyttää, niin onhan täällä vuode levätäksesi\" — hän viittasi\nruumisarkkuun — \"minä pyörähdän lähteellä hakemassa kahvivettä\",\ntouhusi mummo, otti sangon ja lähti, jättäen Nehen yksin tupaan\npyyhiskelemään hikeä otsaltaan.\n\nKun kahvin valmistuttua oli istuttu pöytään — Nehen mielestä\npeloittavan likelle pääkalloa — huomautti hän asian aluksi:\n\n\"Minä tässä nautin vierasvaraisuuttanne enkä vielä tiedä edes emännän\nnimeä.\"\n\n\"Mistäs sinä, härkävieras paikkakunnalla sen tietäisit, mutta laajoilla\naloilla näillä tienoin tunnetaan kyllä Hauta-Heta\", vastasi mummo.\n\n\"Onko teillä miestä?\" uteli Nehe.\n\n\"Ei ole vielä miestä, mutta sulhanen on.\"\n\n\"Oo... vai niin... No, milloinka on häät?\"\n\n\"Hääpäivää ja hetkeä en tarkalleen tiedä, mutta vihkiäisiin ei voine\nenää kovin pitkää aikaa kulua... olen ollut kihloissa jo kolmekymmentä\nvuotta.\"\n\n\"Se on melko pitkä kihlausaika. Entäs sulhasenne — missä hän on?\"\n\n\"Vain muutaman sylen päässä täältä, tuossa kiviaidan toisella puolen.\"\n\n\"Hautausmaalla?... Kävin äsken siellä.\"\n\n\"Vai kävit. Satuitko huomaamaan siellä semmoista kumpua, jossa oli\npaljon kukkia?\"\n\n\"Ihailin sitä, enkä osannut muuta ajatella, kuin että sen alla nukkujan\non pitänyt olla hyvin rakas sille, joka haudan on niin ylenpalttisella\nkukkasrunsaudella kaunistanut.\"\n\n\"Voi, hyvä opettaja... rakas... rakas ...\"\n\nHauta-Heta ratkesi kyyneliin.\n\n\"Se minun sulhaseni, Ismael, nukkuu niiden kukkien alla. Kolmekymmentä\nkesää on armaani rinnan päällä jo kukat kukkineet ja kolmenkymmenen\ntalven lumet ne jälleen peittäneet, ja minun morsiusvuoteeni — tässä —\non ollut valmiina jo kolmekymmentä vuotta\" — mummo löi raskaasti käden\notsalleen ja nyökäytti päätään joka tavulle — \"kol-me-kym-mentä vuotta\".\n\nHän vaikeni käsi otsalla, ikäänkuin olisi unohtunut muistelemaan tuota\npitkää aikaa. \"Teillä on hieman omituinen morsiusvuode\", alkoi Nehe\njälleen.\n\n\"Omituinenhan se vähän on, mutta omituisiahan tässä ollaan niin\nsulhaset kuin morsiametkin. Pitäähän minun vuoteeni olla samanlainen\nkuin hänenkin, että se olisi muodollaan ja värillään alati\nmuistuttamassa tulevaa, pitkää hääyötäni. Ja kun sitä köyhänä ja\nsukulaisettomana on itse aikanaan kapionsa hankkinut, niin eipähän\nsitten vieraalla ajan tullen ole sen suurempaa uhrausta ja vaivannäköä,\nkuin lyödä muutama naula kirstun kanteen ja nostaa nuorikko sulhonsa\nviereen aidan toiselle puolen.\"\n\n\"Niinpä on... Teillä on tuossa ikkunallanne myös perin omalaatuinen\nkukka-astia\", huomautti Nehe, heittää mulkautellen pälyileviä\nsilmäyksiä kalloon, jonka luiseen seuraan hänen oli vaikea mukautua.\n\n\"Täytyyhän morsiamella toki olla sulhasensa valokuva\", vastasi\nHauta-Heta. \"Onko tuo sulhasenne kallo?\" \"Ei se kyllä ole sen,\nmutta kun tullaan sille asteelle, ollaan kaikki tuon näköisiä,\nniin että kuvaan nähden ei ole väliä sillä, kenen kallo on. Löysin\nsen kerran hiedasta haudan partaalta, eikä minulla ole kaukaisinta\naavistusta siitä, kenen se mahtanee olla. Talveksi nostan sen tuonne\nnurkkahyllylle kuin kuvan ainakin, mutta kesäisin kasvatan siinä\nherneitä.\"\n\n\"Miksi juuri herneitä?\"\n\n\"On olemassa semmoinen isien usko, että ihmisen kallossa kasvatetuilla\nherneillä saa aikaan paljon hyvää, jos pahaakin. Minä niillä parantelen\nihmisiä.\"\n\n\"Mutta eikö tuo, joka on hautaan vihitty, kaipaa takaisin siunattuun\nmultaan?\"\n\n\"Se on täynnä siunattua multaa, ja kaippa sen kotiinsa korjaavat,\nsamalla kun minutkin vievät.\"\n\nMummo pistää tökkäsi sormensa silmänreiästä sisään.\n\n\"Jopa se siunattu multa tuntuu siinä päiväpaisteessa kuivuneen\", sanoi\nhän ja kaatoi lirauksen vettä kustakin neljästä lävestä.\n\n\"Eikö tunnu sentään kolkolta asua yksin näin likellä vainajia,\nvarsinkin pimeinä syysöinä, ja eikö hautojen haju kesäkuumilla ole\nvastenmielistä ja epäterveellistäkin\", huomautti Nehe.\n\n\"En näe sormusta sormessasi, mutta kai sinä olet jo ehtinyt rakastua —\nehkäpä sinulla on morsiankin?\" teki mummo vastakysymyksen.\n\n\"Minä kyllä tunnen, mitä rakkaus on, ja onhan minulla morsiankin —\nmutta se on kaukana täältä\", sanoi Nehe hiukan punastuen.\n\n\"Kaukana?... Eikö sinusta olisi autuaampaa, että se olisi likellä, ihan\nvierelläsi?\"\n\n\"Oi, hyvä mummo, kyllä se olisi autuuksista ihaninta.\"\n\n\"Niin no, pitäisihän sinun sydämesi sitten ymmärtää, minkä tähden tämä\nminun tupapahaseni on näin likellä hautausmaata, joka on minulle kuin\nhäähuone ja sen kesäinen haju kuin palsamin tuoksu... Sinun on turhaa\nsanoa, että on eroa — että sinä olet nuori ja minä olen vanha — että\nsinun armaasi on elossa ja minun on kuollut. Sama ikuinen tuli se\npalaa minun povessani kuin sinunkin ja kaikkien niiden povissa, joiden\nrinnoissa rakkauden kaipuuta on.\"\n\n\"Niin kai — niin kai se on... Mutta tietääkö mummo, keitä ovat ne, isä\nja tytär, jotka nukkuvat sen ison kivipaaden alla?\"\n\n\"Nekö?... Tässä puhellessa unohtuu ja jäähtyy kahvi kokonaan.\nRyyppäähän kuppi kuumaa, niin tarinoinpahan sitten... Ne vainajat ovat\nsiellä sammaltuneen paatensa alla maanneet jo kauemman aikaa kuin\nuseimmat meistä nykypolven vanhoistakaan olemme eläneet.\"\n\n\"Onko niiden muistokin joutunut kokonaan unhoon?\" kysyi Nehe.\n\n\"Ei se semmoinen muisto joudu milloinkaan unhoon, vaikka se kai\nvainajien itsensä puolelta olisi hyvin toivottavaa. Rajalenius kuuluu\nolleen hyvin rikas ja korkea herra, suuren kartanon omistaja jossakin\nkaukana etelässä. Siinä hovissa oli ollut sauna, jossa oli alkanut\nkummitella. Muutamakseenkin hovin väen iltahämyssä kylpemään mennessä\noli saunan ovessa tullut vastaan outo mies, kavunnut ylös seinää myöten\nja kadonnut päädyn avoimesta ikkunasta laipiolle. Kerran, kun hovin\ntyöläisten tupa talvipakkasella oli pantu joksikin aikaa kylmille ja\nväki mennyt yöksi saunaan maata, oli ullakolta valkean sammutettua\nalkanut kuulua pienten lasten itkun vikinää ja niinkuin joku olisi\njuossut laipiolla edestakaisin, niin että multaa oli varissut niiden\nmakaajien päälle. Kun ne itkut ja ryskeet eivät ottaneet loppuakseen,\noli hovin herra vihdoin määrännyt saunan hajoitettavaksi. Mentyään\neräänä aamuna työtänsä aloittamaan olivat purkajat huomanneet neljä\nkattolautaa irroitetuksi naulauksestaan räystään puolelta. Miehet\nolivat kohottaneet lautoja, ryömineet siten saamastaan aukosta\nullakolle ja arvelleet, että samaa tietä oli siellä ennenkin käyty.\nOmia ajatuksiaan ajatellen oli toinen purkajista ensi työkseen\nalkanut raaputtaa käsillään laipiomultaa ja löytänyt joukon siihen\npiilotettuja pieniä luita, niinkuin rotan ja oravan luita. Tarkattuaan\nlähemmin löytöänsä oli hän selkänikamista ja pääkalloista hoksannut,\nettä ne olivatkin keskensyntyneitten ihmissikiöitten luita. Jo kauan\nsitä ennen oli korvasta korvaan kuiskailtu, että hovin neiti piti\nyhteyttä oman pehtorinsa kanssa. Kun miehet nyt sovittivat nämä huhut,\nirroitetut kattolaudat, lasten itkut ja löytönsä yhteen, valkeni heille\nkaikki. He kokosivat luut vasuun, ottivat lakit päästänsä ja koppaa\nkahtapuolta korvista kantaen astuivat vakavina kuin ruumiinkantajat\nainakin, laskien kantamuksensa ylhäisen hovin neidin eteen. Nähtyään\npäivän valoon paljastettuina omat veriruskeat syntinsä — niinkuin\npatsaassa lukee — oli neiti valahtanut lumivalkeaksi ja kaatunut\npyörtyneenä lattialle, eikä isoon aikaan oltu tiedetty, oliko hän\nelävä vai kuollut. Mutta kun se hovin herra oli rikas ja mahtava, ei\nilmitulleesta rikoksesta oltu nostettu oikeudenkäyntiä hänen tytärtänsä\nvastaan.\n\n\"Sitten se hovin herra, jonka rouvan armias kuolema oli aiemmin\nkorjannut näkemästä lapsensa hirveää lankeemusta, kuului myyneen maansa\nja mantunsa ja lähteneen etsimään itselleen ja tyttärelleen lymypaikkaa\nkauas entisiltä asuinsijoiltaan. Lieneekö hänestä tämä Lohilahden kylä\nollut piiloisin soppi Suomenniemellä, mutta niin vain on, että hän\ntäältä oli ostanut maapalstan ja rakentanut kartanonsa järven rannalle.\n\n\"Mutta eipä ollut kulunut pitkääkään aikaa tuon salaperäisen herrasväen\ntulosta, kun sanoman musta korppi oli lentänyt tännekin ja raakunut\nihmettelevien ihmisten korville entisen hovin neidin synkeän tarinan.\nKävi niin, kuin tässä isossa kirjassa sanotaan: Heidän tekonsa\nseuraavat heitä.\n\n\"Ikäänkuin tyttärensä suurten syntien sovitukseksi oli herra heti\ntulennaltaan ruvennut rakennuttamaan kirkkoa ja perustamaan\nhautausmaata. Ensimmäisenä siemenenä siihen kätkettiin hänen\ntyttärensä. Haudalle pystyttämäänsä patsaaseen isä oli valinnut\nraamatunlauseen ja jo eläessään hakkauttanut siihen myöskin oman\nnimensä, ilman mitään arvonimiä, vaikka hänellä ei kuulu niistä\npuutetta olleen.\"\n\n\"Muistolauseen alkupuoli pitää paikkansa liiankin hyvin — miten lienee\nsen lumivalkeuden laita?\" uteli Nehe.\n\n\"Niissä asioissa me ihmiset usein olemme värisokeita, niin että\nse, mikä täällä näyttää sysimustalta, havaitaankin tuolla ylhäällä\nlumivalkeaksi. Minä olen kehrännyt villoja, kutonut kankaita ja\nvärjännyt lankoja ilmoisen ikäni; mutta ihmisten katkenneita\nelämänlankoja ei värjätä meidän väripadoissamme. Se hovin neiti kuuluu\ntäällä Lohilahdessa viettäneen niin eristettyä elämää, että häntä\nei juuri kukaan saanut puhutella eikä tutkistella hänen sielunsa\ntilaa. Kalpeakasvoinen hän oli ollut kuin haamu ja käyttänyt aina\nmustaa silkkipukua. Kesäilloin ja varsinkin myrskyisinä syysöinä hän\noli usein istunut yksin uimahuoneessa järven rannalla, kuunnellut\ntuulen raivoisaa ulvontaa ja katsellut kuutamossa valkoharjaisten\naaltojen vaahtoisaa leikkiä. Hänen viimeisistä hetkistään ei niinikään\nole mitään tietoa. Mutta varmaankin isä tunsi tyttärensä sydämen,\neikä ole luultavaa, että hän niin totiselle paikalle olisi pannut\npaaden vuosisatoja valhetta puhumaan. Tosinhan kerrotaan — vaikka\nkaikkiin maailman huhuihin ei ole uskomista — sen neidin vielä\nkuolemansa jälkeen siellä koululla liikkuneen ja myrskyisinä syysöinä\nuimahuoneessa istuneen, samanlaisena kuin oli eläessäänkin — mustana ja\nkalpeana.\"\n\n\"Koululla...?\"\n\n\"Niin. Koulutalo on sen herran ja hänen tyttärensä entinen\nasuinrakennus, jonka hän kirkon kera testamenttasi kulmakunnalle sillä\nehdolla, että siitä tulevina aikoina muodostettaisiin koulu, niinkuin\nsitten nykyisen rovastimme aloitteesta tehtiinkin. Niin että kirkot ja\nkouluthan meillä kyllä on, mutta omaa pappia ei ole.\"\n\n\"Ilmankos täällä saa nähdäkin neljän kuninkaan kirjoja luettavan ja\nehtoollisryyppyjä naukattavan kirkon rappusilla, samalla kun sen yhden\nHerran kirjat riippuvat ristiinnaulittuina metsissä petäjien kyljissä.\nNiiden korttisankarien urhotöitäkö nekin raamattujen naulaamiset ovat?\"\n\n\"_Niin_ jumalattomia eivät toki ne mahtane olla.\"\n\n\"Kenenkäs tekoja ne sitten voisivat olla?\"\n\n\"Uskovaisten!\" huudahti Hauta-Heta pyhässä kiivaudessaan.\n\n\"Uskovaisten?\"\n\n\"Lihanpyhien!\" kiljaisi mummo, jatkaen hetken päästä leppeämmin:\n\n\"Rupea sinä, opettaja, yksin tein meidän papiksemmekin.\"\n\n\"Eihän minulla, hyvä mummo, ole lipereitäkään kaulassani eikä kappaa\nselässäni\", esteli Nehe puoleksi leikillä.\n\n\"Jos sinulla on sydämessäsi Jumalan antamat liperit, niin se riittää.\nEikähän sinun tarvitse kaikkia papillisia toimituksia tehdäkään, kunhan\nvain saarnailetkin selvää luterilaista oppia ja johdattelet tätä\neksynyttä laumaa oikeaan lammashuoneeseen. Sinä et tunne vielä tätä\npaikkakuntaa etkä tiedä, kuinka kipeästi täällä väärentämättömän sanan\njulistajaa tarvittaisiin.\"\n\nMummo kurkotti kaulaansa ja alensi äänensä melkein kuiskaukseksi:\n\n\"Oletko kuullut puhuttavan esimerkiksi Pukkimäen piruista?\"\n\nNehe naurahti.\n\n\"En ole kuullut.\"\n\n\"Sanotaan, että Pukkimäen saunan perästä on vain kirvesheitto\nhelvettiin.\"\n\nMielenkiintoisen keskustelun aikana Nehe oli aivan unohtanut\nympäristönsä. Mutta kun hän myöhäisen elokuun illan varjojen\nlaskeutuessa pirttiin vilkaisi hämyn verhoamaan pääkalloon ja\nruumisarkkuun, muistaen samalla hautausmaan läheisyyden, alkoi hän\nkiirehtiä pikaista poislähtöä.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nNehellä oli koulullansa aluksi vain yksi huone kalustettu. Ruoalla hän\nkävi naapuritalossa, kunnes ehtisi saada emännöitsijän ja järjestää\noman talouden.\n\nHän oli nukkunut kamarissaan häiritsemättömässä rauhassa jo pari\nedellistä yötä. Mutta kun hän nyt Hauta-Hetan mokista tultuaan rupesi\nmaata, oli hänen sielunsa äsken näkemiään ja kuulemiaan kuvia niin\ntuillaan, että uni pysyttelihe loitolla pitkälle yli puolen yön. Nehen\nvihdoin nukahtaessa kevyeen uneen piiloutuivat vaikutelmat hetkiseksi,\nmutta palasivat pian uudelleen, kujeillen isännättömässä talossa\nvaihdetuin vaattein, huonosti salaavat naamiot kasvoilla.\n\nOli kirkko. Alttarikehän laidalla puoliympyrässä istua ruhjotti\nkantapäittensä nojassa kyykkysillään julman näköisiä miehiä kuin\nvariksia aidan harjalla. Alttarikehän sisällä kulki punaiseen\npapinkauhtanaan pukeutunut saatana miehestä mieheen, korttipakka\ntoisessa kädessä ja isomahainen pullo toisessa, pisti pataässän\nkunkin suuhun ja kaatoi palan paineeksi pullonsa suusta viinaa\nkakisteleviin kurkkuihin. Saamisensa saatuaan miehet kohoutuivat\nseisaalle ja voimakkaasti röyhtäisten nyökkäsivät saatanalle, niinkuin\nehtoollisvieraitten on tapana kumartaa papille.\n\nNehe ei saanut nähdä, mitä kirkossa sen jälkeen tapahtui, sillä\nyks kaks oli hän jo Hauta-Hetan mökissä. Mummo istui paitasillaan\nkirstussansa, silmälasit nenällä, ja kurkotti käsillään pääkalloa\novella seisovaa Neheä kohti, samalla nauraa kikattaen niin makeasti,\nettä herneenvarsista tehty morsiuskruunu riippuvine palkokoristeineen\nheilahteli kalisten hänen harmaassa päässänsä ja pääkallo ikäänkuin\ntanssi hänen naurusta hytkyvissä käsissään. Mutta yht'äkkiä mummo\nmuuttui ankaran totiseksi ja pääkalloa yhä Neheä kohti ojentaen lausui\nkolkolla äänellä: Ihmisen viimeinen valokuva.\n\nNehe pakeni pelästyneenä ulos ja huomasi valkoisen lintuparven lentävän\nhäntä kohti hämärtyvän taivaan rannalta. Niiden likemmäksi tultua\nseisoi musta ammuttu nuoli kunkin verisessä rinnassa. Vihdoin linnut\nhaavoittuneina alkoivat laskeutua alas ja maahan pudottuaan muuttuivat\nraamatun raiskioiksi.\n\nUlkona sakeni hämärä vähitellen niin pimeäksi, että Nehe ei voinut\nnähdä enää mitään. Kun hän siinä paikallaan seisten epäröi, minne\nmennä, kuului kuin vastaukseksi yöstä yksinäinen huuto: Tule meidän\npapiksemme.\n\nMiten Nehe oli osannut kotiinsa, sitä hän ei tiennyt, mutta tuskin hän\noli ehtinyt vuoteeseensa, kun viereisen huoneen ovi avautui ja entinen\nhovin neiti astui sisään semmoisena kuin Hauta-Heta oli hänet kuvannut.\nPysähtyen niin likelle Nehen vuodetta, että tämä saattoi selvästi nähdä\nhänen kauniit kasvonsa, neiti alkoi painautua polvilleen lattialle niin\nhitaasti, että sitä tuskin huomasi, ja niin joustavan kevyesti kuin\nhenki, Yhtä hitaasti kaartui hänen valkoinen joutsenkaulansa ja päänsä\nkumartui alas, niin että se oli kuin taipuvan varren päässä nuokkuva\nkalpea kukka. Kun hän siten polvistuneena oli ollut hetkisen kuin\nihanin rukous, tuli huoneeseen vanha, valkopartainen mies. Hän tuki\ntoisella kädellä sauvaan kumaraista ruumistansa ja laski toisen kätensä\nhellästi lapsensa kumartuneen pään päälle, niinkuin olisi anteeksi\nantaen siunannut häntä. Jääden siihen asentoonsa he eivät puhuneet\nmitään, ja Nehestäkin tuntui, että syvillä tunteilla ei ole muuta\nilmaisukeinoa kuin sydämien sanaton yhteiskieli.\n\nKun Nehe tämän kauniin unikuvan viipyessä heräsi ja käänsi kiireesti\nkatseensa lattialle, oli kuin hän aamun hämärässä olisi sen vielä\nvalveillaankin nähnyt, kunnes se vähitellen ikäänkuin paikalleen\nhäipyen himmeni ja katosi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaman päivän aamuna alkoi koulu Äidit jotka toivat hartaina ja\nluottavaisina lapsiaan Nehen opetettaviksi ja kasvatettaviksi, olivat\nihanassa yksinkertaisuudessaan hänestä verrattavissa niihin äiteihin,\njotka aikoinaan toivat lapsiansa sen suuren mestarin luo. Muistui\nmieleen seminaarin johtajan kevätlukukauden paättäjäispuheessa lausumat\nsanat Ja kun hän nyt katsoi näiden ujojen ja arkojen sydänmaan lasten\nsilmiin, oli niissä kuin kainoa säteilyä niiltä lämpimiltä porteilta\njoiden vartijana hänen tästä alkaen tuli olla.\n\nKoulutyö luisti häiriöittä tavallista latuaan. Mutta myöhemmin\nsyksyllä sattui pieni välikohtaus, joka oli saattamaisillaan opettajan\nesimiestensä silmissä varsin ikävään valoon. Oppilaitten ollessa\nvälitunnilla eräänä aamupäivänä ajoi koulun pihaan parivaljakko.\nVaunujen kuomusta työntyi esiin seurakunnan rovasti ja Nehelle\ntuntematon, pitkäpartainen herrasmies, joka esitteli itsensä\ntarkastajaksi. Tämä odottamaton tieto vavahdutti hieman Nehen sydäntä,\nmutta kun hänellä oli opettajakokemusta jo yli vuoden ajalta ja\nluottamusta oppilaittensa tietoon ja taitoon, astui hän jotenkin\nrauhallisena vieraittensa kera kouluhuoneeseen.\n\nOli maantietotunti. Opettaja nosti Suomen kartan telineelle ja kysyi\nkuin johdannoksi:\n\n\"Minkä maan kartta tämä on?\"\n\nEi ainoaa kättä noussut viittaamaan, oppilaat istuivat paikallaan\nkuin kivettyneinä. Syntyi kiusallinen hiljaisuus. Opettajan kasvot\npunehtuivat punehtumistaan, rovasti nosti käden silmilleen kuin\nolisi hävennyt, ja tarkastaja heitti hämmästyneitä, jopa vihaisiakin\nkatseita sekä opettajaan että oppilaisiin, jotka tämän nähtyään\naivan lyyhistyivät penkkeihinsä kuin odottaisivat iskua päähänsä.\nOpettaja oli neuvoton. Hän kyllä näki, että oppilaat pelkäsivät, mutta\nhänestä oli mahdotonta heidän olla niin peloissaan, ettei yksi ainoa\nmonikymmenisestä joukosta voisi pusertaa suustansa paria varmasti\ntietämäänsä sanaa. Kauhistuttavana iski lopulta hänen mieleensä ajatus,\nettä oppilaat opettajaansa nolatakseen ovat edellisellä välitunnilla\ntehneet keskenään liiton olla tarkastustilaisuudessa mitään osaamatta.\nTällainen otaksuma hänen ja oppilaitten hyviin väleihin nähden tuntui\nkyllä käsittämättömältä, mutta ei hän moiseen menettelyyn keksinyt\nmuutakaan syytä.\n\n\"Se on Suomen suuriruhtinaanmaan kartta\", sanoi hän lopuksi itse\nja pani kummaksensa merkille, että sanan 'suuriruhtinaan' kohdalla\noppilaat vavahtivat.\n\n\"Kuka teistä osaa näyttää Suomen suuriruhtinaanmaan rajat?\" kysyi hän\nsen jälkeen.\n\nKun ei vieläkään noussut pystyyn yhtään kättä, oli opettajan vaikea\nhillitä suuttumustansa. Hän tarttui jotenkin kiivaasti erään eteväksi\ntuntemansa pojan vapisevaan käteen ja lievällä väkivallalla johdatti\nhänet kartalle. Osoitinpuikko kädessä lattiaa kohti sojottaen poika\ntöllötti karttaan, ikäänkuin olisi nähnyt sen ensi kertaa, ja\nalkoi viimein ryystää itkua. Opettaja talutti nyt oppilaista yhden\ntoisensa jälkeen kartalle kuin kyntysin vastaan haraavia lampaita\nteurastuspenkkiin, esittämään vieraille yhä surkeampia suun väännöksiä\nja itkunäytteitä.\n\nKuin tähden tuikahduksena pimeältä taivaalta kohoutui vihdoin tunnin\nlopulla yksi sormi tuskin huomattavasti viittaamaan.\n\n\"No, Vilander, tuleppas sinä näyttämään isänmaan rajat\", tarrautui\nhäpeän ja harmin mereen uppoutuva opettaja tähän ainoaan oljenkorteen.\n\nVaikka tämä poika ei suinkaan ollut tärvellyt terveyttään liialla\nahkeruudella, suoritti hän kuitenkin tuon vaatimattoman opinnäytteen\njotenkin virheettömästi. Mutta kokonaisuuteen nähden jäi hän vieraitten\nsilmissä vain yksinäiseksi valopilkuksi suuren joukon tietämättömyyden\nyössä.\n\nVälitunnille opettajan huoneeseen mentyä lausui tarkastaja paheksuvan\nihmettelynsä oppitunnin johdosta. Opettaja koetti puolustautua,\nväittäen oppilaitten aina muulloin osanneen läksynsä — myöskin\nmaantietoläksynsä — varsin tyydyttävästi. Mutta tarkastajalla\nlienee asiasta ollut vakavat epäilyksensä. Hän sanoi kyllä, hänkin,\nhuomanneensa oppilaitten pelänneen, mutta sehän on tavallista varsinkin\nsydänmaan kouluissa, ja on se seikka lasten edistystä arvosteltaessa\naina otettava huomioon. Kuitenkaan ei se tässä tapauksessa voine olla\nyksinomaisena syynä. Ja jos hän käydessään kevätpuolella uudelleen\nkoulua tarkastamassa huomaa lasten tiedot näin perin vaillinaisiksi —\nniin, kerrassaan olemattomiksi — ei hän kirjoita nimeänsä ainoankaan\npäästötodistuksen alle.\n\nKaiken lisäksi puhkesi koulun puolella yht'äkkiä äänekäs melu.\nTarkastaja pudisti tyytymättömänä päätänsä, ikäänkuin olisi tahtonut\nhuomauttaa: Tässä koulussa tuntuu kuri olevan samalla tasolla\nkuin opetuskin. Jättäen vieraansa kahden kesken opettaja kiiruhti\nhillitsemään oppilaitaan. Eteiseen tultuaan hän pysähtyi tarkkaamaan\nveistohuoneesta kuuluvaa kiivasta sananvaihtoa.\n\n\"Sille sen tulen Vilanterille on annettava komppanian hivutus\", kuului\njoku uhkaavan.\n\n\"Pakaroille, pakaroille, että läiskää\", lisäsi toinen.\n\n\"Mitäs siinä on, selvässä asiassa. Isketään kiinni, pojat, ja —\nkilterit kinttuihin!\"\n\nOpettajan mieleen välähti ajatus: Vilanderia aiotaan rangaista sen\nvuoksi, että hän seuran pettäjänä oli rikkonut yhteisen rintaman\nnäyttämällä Suomen rajat. Hän meni kiivaasti sisään ja näki useitten\npoikien jo käyneen käsiksi itkevään, irti rimpuilevaan ja kanteluin\nuhkailevaan Vilanderiin, toisten alkaessa rapsia housunnappeja auki.\n\n\"Mi-mi-mitä tämä on!... Mitä mielettömyyttä tämä on!... Ja ja — mitä\nsinä siinä seisot kuin roomalainen liktori!\" ärähti hän eräälle\nsuurelle pojalle, joka hölmistyneenä oli unohtunut siihen asentoon,\nmissä oli opettajan sisään tullessa: luudasta nykäisemänsä vitsakimppu\nkohotetussa kädessä.\n\n\"Ja mikä oli syynä siihen, että ette osanneet maantietoanne?\" tiukkasi\nopettaja edelleen.\n\nLapset jättivät rauhaan uhatun toverinsa ja piirittivät tuokiossa\nopettajansa.\n\n\"Niin mitäs kun tuo Vilanter valehteli, että ollaan kuin pyörryksissä\nvieläkin\", tolkkasi muuan itkunsekaisella äänellä. \"Mitä se valehteli?\"\nkysyi opettaja. Oppilaat vastasivat nyt kilvassa melkein yht'aikaa,\nnykäisten sanat toistensa suusta. \"Se sanoi, että se rovastin kanssa\ntullut herra on Suomen suuriruhtinas.\"\n\n\"Ja että se kaupungissa käydessään oli polttanut oluttehtaan ja...\"\n\n\"Ja viinarännin.\"\n\n\"Ja lyönyt kirveellä olut- ja viinatynnyreistä vanteet poikki, niin\nettä moni ihminen, joka ei osannut uida, oli ollut hukkumaisillaan\nsiihen tulvaan.\"\n\n\"Ja potkinut kaupungin herroja suuriin vatsoihin.\"\n\n\"Niin että yhdenkin pösön maha oli mennyt puhki.\"\n\n\"Oli se kanssa lyönyt kämmenellään herroja korvalle, niin että läiske\noli kuulunut ympäri kaupungin.\"\n\n\"Ja nipistellyt pienillä pihdeillä ihmisiä nenistä ja korvanlehdistä.\"\n\n\"Mistä te nyt sitten olette saaneet tietää, että Vilander valehteli?\"\nkysyi opettaja.\n\n\"Itse se on sen tunnustanut.\"\n\n\"Ja semmoista puhetta te olette uskoneet?\"\n\n\"Niin — kun sillä herralla on niin pitkä parta.\"\n\n\"Ja se muutenkin on niin keisarin näköinen.\"\n\n\"Ei se tämä herra ole sama tarkastaja, joka täällä on ennen käynyt,\nmutta eikös se kuitenkin ole tarkastaja vain?\" kysyi varmuuden vuoksi\njoku koulun vanhemmista oppilaista.\n\n\"Tarkastajahan se on... Sitä suuriruhtinastako te tosiaan pelkäsitte\nniin kauheasti, että ette uskaltaneet suutanne avata?\"\n\n\"Eihän sitä muuten olisi niin pelätty, mutta kun tuo Vilanter\nvalehteli, että se reuhtoo täällä samalla tavalla kuin kaupungissakin.\"\n\n\"Minäkin kun katsoin karttaan, niin puhalsi pelko silmiini semmoisen\nsumun, että en erottanut yhtä ainoaa rajaviivaa\", sanoi se poika, jonka\nopettaja ensimmäiseksi oli kartalle taluttanut.\n\n\"Ja minun silmissäni näyttivät ikkunatkin mustilta kuin terva\", totesi\ntoinen.\n\nKun lapset olivat melkeinpä kerskaillen esittäneet toinen toistaan\npöyristyttävämpiä esimerkkejä siitä, kuka heistä kovimmin oli\npelännyt, kysyi opettaja ankarana Vilanderilta, miksi tämä oli moisia\npäättömyyksiä valhetellut ja aiheuttanut häpeää koko koululle.\n\n\"A... antakaa anteeksi, opettaja\", nyyhkytti poika. \"En minä sillä\nmitään... pahaa... Mutta kun se herra tuli kuomusta... ja kun sillä\noli niin suuri parta, niin... niin ihan itsestään tuli mieleeni\nsemmoisia satuja, joita sitten kerroin toisille, ja... ja rupesin niitä\nviimein... itsekin uskomaan.\"\n\nOpettajalla ei ollut nyt aikaa eikä tilaisuutta syyllisen\nrankaisemiseen, hän kiiruhti kamariinsa kertomaan kuulemiaan\nvieraillensa.\n\nNämä tulivat aluksi hyvin vakaviksi, mutta sitten he, vanhat miehet,\nalkoivat puuskuttaa sieraimiinsa hiljaista, pidätettyä naurua, niin\nettä päät nyökkyivät ja vatsat hytkivät.\n\n\"Eh-eh... enpä minä olisi uskonut koskaan näin korkeaan arvoon\nkohoavani\", sanoi tarkastaja naurunsa lomasta.\n\n\"Yhden tunnin keisari\", pisti rovasti.\n\n\"Niinpä kyllä, mutta sitä ei moni ole ollut niissä korkeuksissa senkään\nvertaista aikaa.\"\n\n\"Kun valtakunnassa on, ikävä kyllä, sattunut anarkismiin vivahtavaa\nsisäistä levottomuutta, saanen jättää sen aiheuttajan rankaisemisen\nteidän majesteettinne armolliseen harkintaan\", koetti opettajakin,\ntosin vielä jotenkin väkinäisesti, yhtyä leikinlaskuun.\n\nTarkastaja muuttui jälleen vakavan miettiväksi, ikäänkuin hänen tässä\nerikoistapauksessa olisi ollut vaikea keksiä oikeaa kasvatusopillista\nratkaisua. Pitkää partaansa sivellen hän vihdoin lausui:\n\n\"Tjaa... hm... Eihän kyllä... eihän kyllä valhetteleminen sellaisenaan\nole sallittavaa. Mutta kun tämä poika, niinkuin opettaja juuri on\nvakuuttanut, ei ole tehnyt tekoaan ilkeämielisyydestä eikä tarkoittanut\nvahingoittaa ketään, ja kun hän lisäksi on kuvitelmiaan lopuksi itsekin\nuskonut, on hänen hairahduksensa luettava pikemminkin lapsellisen\nvallattomuuden ja eräitten sielullisten lakien tiliin kuin moraaliseksi\nrikokseksi. Ja kun sitäpaitsi hänen keksimänsä tarina todistaa\nalkuperäistä mielikuvituksen rikkautta ja... ja huumorin lahjaa, on\nmeidän kasvattajien suhtauduttava varovaisesti tällaisiin harvinaisiin\nilmiöihin eikä koetettava liialla ankaruudella niitä tukahduttaa,\n\"vaikkapa ne... vaikkapa ne joskus pyrkisivätkin ryöpsähtämään yli\näyräittensä. Sen vuoksi minä, niin sanoakseni kruunauslahjanani annan\nhänelle anteeksi ja toivoisin myöskin opettajan — opettajan, jolta\nminun puolestani on pyydettävä anteeksi liian hätäinen arvosteluni, ja\njoka tästä leikistä on saanut enimmän kärsiä — langettamaan myöhemmin\nsyylliselle mahdollisimman lievän rangaistuksen.\"\n\nRovasti mutisi hieman tyytymättömänä jotakin kuritta kasvamisesta\nja kunniatta kuolemisesta. Mutta opettajan mielestä tarkastajan\nlausunnossa ilmeni ymmärtävä ja laajasydäminen ihminen eikä\nahdasmielinen pedagogi.\n\nSeuraavalle tunnille mentäessä hymyilivät pulpettiensa ääressä\nseisovat oppilaat vapautuneina vieraille tuttavallisesti kuin oman\ntalon väelle. Ikäänkuin menetettyä korvatakseen koetti nyt kukin\nparastaan, ja suoriutuivatkin useimmat sangen tyydyttävästi, vieläpä\nmonet kiitosta ansaitsevalla tavalla. Sydän sykkyrällä oli Vilander\nodottanut, mitä tuleva on, mutta ihmeekseen huomasikin kolttosensa\nikäänkuin unhoon painetuksi. Tästä kiitollisena hän innostui niin,\nettä — mikäli sattui joskus jotakin tietämään — viittasi molemmin\nkäsin, hokien puoliääneen: \"minä, minä!\" Ja kun tarkastaja oppilaiden\nkirjoitusvihkoja katsellessaan tuli nyt jo tuntemansa Vilanderin luo ja\nsipaisi pehmeällä kädellä pari kertaa hänen pellavatukkaista päätänsä,\noli pojasta, niinkuin tarkastaja tällä teollaan olisi lopullisesti\nhänen hairahduksensa hautaan siunannut.\n\nIstuuduttuaan jälleen tuolille ja huomattuaan Vilanderin salaa\npyyhkäisevän kyyneltä silmästänsä, tarkastaja tuli yhä enemmän\nvakuutetuksi siitä, että tavalla tai toisella sydämeen ammuttu nuoli\ntehoaa varmimmin.\n\nEnnen poislähtöään pyysi rovasti opettajaa, jota hän oli kuullut\nmainittavan sanaa harrastavaksi, vakaahenkiseksi nuoreksi mieheksi,\nkoulutyön ohella selittämään sanaa sunnuntaisin myöskin aikuiselle\nväestölle, joko koululla tai mieluummin kirkossa.\n\nTämä oli opettajalle jo kolmas samanlainen pyyntö, tullen tällä kertaa\nerittäin pätevältä taholta. Ehdotus oli hänen salaisten toiveittensa\nmukainen: saarnastuoli oli kouluajoilta alkaen kangastellut hänen\nmielessään maallisenkin kunnian korkeimpana kukkulana. Syy, miksi hän\nei kuitenkaan heti ollut valmis ottamaan mieluisaa tarjousta avosylin\nvastaan, oli poikamainen ujous, jonkinlainen epäluuloinen oman arvon\nväheksyminen. Hän punastui jo pelkkää ajatustakin, että hänen, Nehe\nNorosen, Norolan töllin pojan ja Muksalan talon entisen kesärengin pää\npylkähtäisi saarnastuolin laidan takaa seurakunnan näkyviin — alhaalla\nsilmiä kuin kalakopassa uteliaina tuijottamassa häneen. Sitten pitäisi\npainaa kasvonsa saarnastuolin kirjalaudalle, jolloin ihmiset näkisivät\nvain hänen punertavan päälakensa, kohoutua pystyyn ja vähän aikaa\nseurakuntaa vaieten silmäiltyään lausua juhlallisella, papillisella\näänellä: \"Armo olkoon teille...\" Totisesti hän ei pääsisi saarnassaan\nnoita kolmea sanaa pitemmälle.\n\n\"Kiitän luottamuksesta, mutta kyllä minun on pyydettävä vielä\najatusaikaa, ennenkuin voin saarnaamisasiassa antaa lopullisen\nvastaukseni\", sanoi Nehe rovastille.\n\n\n\n\nIX.\n\n\n\"Hyviä iltapäiviä, hyviä iltapäiviä. Täällä se Ristiina vain koululla\nemännöipi ja kahvia keittää tihrustaa. On se nyt vanha kunniaan\nkohonnut\", sanoi Otteljaana, kyläkunnan juoruämmä, pistäytyessään\neräänä iltapäivänä opettajan emännöitsijän luo vierailulle koulun\nkyökkiin.\n\n\"Täällähän sitä... ja hätäkös on ollessa täälläkään.\"\n\n\"Eipä hätää hituakaan. Vaan eiköhän tuo nyt opettaja yhtäkaikki\nlöytänyt mehuisampaa vaimoihmistä toverikseen — kun nyt tuommoisen\nluukasan... Vai eikö ehkä olisi muuten halunnut?\"\n\n\"Luukasan!... Ei lie liioin halunnutkaan.\"\n\n\"Eikä olisi saanutkaan... en ainakaan minä olisi tullut.\"\n\n\"Onkos Otteljaanaa pyydetty?\"\n\n\"Ei ole pyydetty — vaikka kyllä kai minä tuon kyökkihuushollin suorisin\nsiinä, missä joku toinenkin.\"\n\n\"Mikäs siinä olisi. Eipähän nämä tämmöiset sapuskat keisarin kokkia\nkaivanne.\"\n\n\"Ei taida kyllä opettajankaan nenänaluset olla ylen herkulliset —\nköyhältä näyttää vähän tuo kalustonkin puoli.\"\n\n\"Milläpä varoilla se opettajakaan tässä herkutteleisi ja ylellisyyksiä\nlaitteleisi, alkava mies, jolla on kouluvelat ja monet muut menot\nhartioita painamassa.\"\n\n\"Ei sitten olekaan opettaja mitään suurta sukua eikä rikasta rotua.\"\n\n\"Pienen töllin poika sanoo olevansa.\"\n\n\"Vai töllin... Mutta ei se kai sentään ylpeä liene, vaikka onkin\nkohonnut opettajaksi?\"\n\n\"Alavaltahan tuo tuntuu.\"\n\n\"Olkoon vaikka alavakin, mutta sen minä vain sanon, että tässä talossa\nminä en asuisi yhtä ainoaa päivää, yötä liiatenkaan.\"\n\n\"Miksi et asuisi?\"\n\n\"Heh!... Talossa, jossa sielut liikkuu... Oletko sitä mamsellia\nsattunut jo näkemään?\"\n\n\"Höpsis kanssa! Hiittäkö, en minä paremmin sano, opettaja tässä\ntekisikään vapisemassa mokomilla kuuhkeloilla kuin sinä ja sinun\nlaisesi ovat. Minä sitten en ole milloinkaan nähnyt mitään sellaisia,\nenkä kuullut mitään, enkä usko mitään. Enkä minä ole tähän ikääni\npelännyt kuin yhden ainoan kerran, mutta silloin pelkäsinkin niin, että\nparku pääsi.\"\n\n\"Ähä!... Sinähän tuota oletkin ammatillinen ruumiinpesijä, mutta\npitipäs kerran yöterinkin veren vavahtaa. Mitäs sinä silloin yhden\nkerran pelkäsit?\"\n\n\"Olin siinä mustalaistytön kokoinen, kun ensi kerran huomasin haivenia\nkainalokuopissani.\"\n\n\"Höh!... Mitäs sinä niistä?\"\n\n\"Vanhemmat tytöt peloittelivat, että ne leviävät yli ruumiini kuin\nkoirankuonolaisilla. Vasta äiti vanha sai minut selityksillään\nrauhoittumaan.\"\n\n\"Kaiken näköistä. Mutta ei se taida opettajakaan olla arkalasta\nkotoisin, kun kuuluu heti tulennaltaan uskaltaneen käydä Hauta-Hetan\nmökissä.\"\n\n\"Mistähän lie kotoisin, ei tuo ole ainakaan pelkoansa valitellut.\"\n\n\"Mutta mikä sitä opettajaa oikein valvottaa, kun sen ikkunasta\npilkottaa tuli kaiket yöt. Mitä se tekee — lukeeko se?\"\n\n\"Lukevankin näkyy ja mitäpähän lasten vihkoja korjaillee. Myöhemmin\niltaisin menee ulos ja kävelee tuossa pihassansa edestakaisin kuin\nvanki koppinsa lattialla.\"\n\n\"Mitähän tuo tuossa pasteerailee?\"\n\n\"Ikävä sillä kai on.\"\n\n\"Mitähän tuo nyt ikävöisi, aikamies?\"\n\n\"Sitä kai se morsiantaan kaihoileepi.\"\n\n\"Äläh... aa!... Vai on sillä morsukainen. Olisipa lysti tietää, kuka\ntuo onnellinen on... Ei kai se olle näitä meikäläisiä?\"\n\n\"Opettaja-ihmisiä kuuluu sekin olevan, jossakin kaukana alamaan\npuolessa.\"\n\n\"Niin, niin — tietysti. Jopahan ne, opettajat ja semmoiset, viitsisivät\nvilkaista silmännurkallaankaan näihin Lohilahden tallukoihin. Mehän\ntäällä, hyväkkään vinosilmät, kuulumme olevankin lappalaisten sukua.\"\n\n\"Istuksiihan se isäntäni välimmiten pitkät tovit iltaisin täällä\nminunkin luonani, ja puhetta sillä piisaa.\"\n\n\"Aa ...! Havitteleeko tuo niinkuin hyväilemään?\" kysäisi Otteljaana -\nsilmää iskien. \"Ne on herrat vähän semmoisia.\"\n\nKristiina keikautti kahtaanne päätänsä.\n\n\"Piisaisihan tuo nyt pilkka pienempikin, vanhalle ihmiselle.\"\n\n\"Mistä se sitten juttelee?\" kysyi Otteljaana.\n\n\"Morsiamestaan, koulutovereistaan ja mistäpähän milloinkin. Se on\n— puheli tässä eilissäkin iltana — se on kuin palloleikkiä tuo\nihmiselämä. Heitäkin, toveruksia, elänyt yhdessä siellä koulussa\nvuosikausia kuin saman perheen jäseniä — nyt viskeltyinä ympäri avaran\nSuomen. Kerran keväällä kuullut jonkun heikäläisen, röökkinän, laulavan\njossakin metsässä. Ja vaikka hän ei ollut sitä veisaajaa nähnyt eikä\ntiennyt, kuka se oli, niin, sanoi, sen virren hän muistaa aina. Istuu\nsitten vaiti pitkän purron ja huokaa vihdoin kuin itsekseen: Missä nyt\nlaulellee laulujansa sekin. Opettaja sanoo olevansa syntyjään erämaan\nlapsi, mutta elänyt sitten vuosimäärin niin erilaisissa oloissa,\nettä hän on jo ehtinyt jonkun verran vierautua siitä ja se hänestä.\nSen vuoksi tuntuu hänestä aluksi, kunnes väljähtyneet välit taas\nlämpenevät, olo näin sydänmaissa juurettomalta ja syysillat ikäviltä.\"\n\nKahvit juotuaan Otteljaana lähti kiitellen kostellen kyökistä, mutta\nhän ei ollut vielä ehtinyt mennä pitkällekään, kun jo tulla touhusi\ntakaisin.\n\n\"Herra näköön, kun olin, höperö, unohtaa kauppiaan lähettämät opettajan\nlehdet poveeni\", uhoili hän ja kaivoi povestaan muutamia sanomalehtiä.\n\n\"Panehan siihen pöydälle, vienpähän sitten opettajalle, kun herää\",\nsanoi Kristiina.\n\n\"Nukkuuko se?\"\n\n\"Eikö tuo vielä nukkune.\"\n\n\"Hm... Päivät maataan, yöt valvotaan ja poltetaan kunnan öljyä. Hyvästi\nvaan.\"\n\nOli lämmin kuutamoilta. Nehe koetti tapansa mukaan lyhentää pitkää\nikävää ehtootansa kävellen ja haaveksien koulunsa pihamaalla ja\njärven rannalla. Kun kylästä isoon aikaan ei ollut näkynyt enää tulen\ntuiketta, tuli hän kamariinsa. Huomatessaan pöydällä sanomalehdet,\njotka Kristiina hänen ulkona ollessaan oli tuonut, hän istui\nkeinutuoliin silmätäkseen pikipäin ennen maatamenoaan tärkeimpiä\nuutisia pääkaupungin lehdestä. Mutta vilkaistessaan avaamansa lehden\netusivulle hän hätkähti niin, että oli pudottaa sen kädestään. Hän\ntarttui molemmin käsin lehden laitoihin ja loitonsi sitä niin kauas\nkuin käsivarret ulottuivat. Ja kun hän nyt tältä etäisyydeltä oli\nkotvan katsonut Helmin ja tämän Nehelle tuntemattoman sulhasen\nkihlausilmoitusta, tapahtui silmien kyynelvesissä omituinen valon\ntaittuminen: kirjaimet väliin suurenivat, väliin pienenivät tai\nhämärtyivät harmaaksi sumuksi. Oli kuin suurennuslasia olisi siiretty\nedestakaisin hänen silmiensä edessä. Kohtalokkaat kirjaimet alkoivat\nlisäksi tanssia hänen silmissään vapisevain käsien tahdissa, paperin\nratinan yhä kiihtyvämpänä säestäessä tätä ilkkuvaa karkeloa.\n\nNehe laski lehden raskaasti, melkein lyöden pöydälle ja iski nyrkillään\nsitä, niin että huone kumahti. Otti sitten kynän ja piirsi musteella\npaksuviivaisen kehyksen Helmin nimen ympäri ja ristin sen yläpuolelle,\nveti viivan \"Kihloissa\" sanan yli ja vapisevalla kädellä kirjoitti\nsijaan \"Kuollut\". Katsottuaan hetkisen näin muuttamaansa ilmoitusta,\nkirkkaan kyynelhelmen silloin tällöin tipahtaessa rapsahtaen\npaperille hän horjahti kasvoilleen lehden yli pöytää vasten, jääden\nliikkumattomana siihen asentoon, ikäänkuin hänkin olisi kuollut.\n\nKun hän siitä vihdoin syvään huokaisten kohoutui istualle, katseli\nhän ympärilleen kuin oudossa paikassa: tuossa on tuoli, vuode, lamppu\npalaa pöydällä ja taskukello käydä tikittää sen jalan juurella —\npuoli kaksitoista näkyy olevan. Hän heitti ikkunasta silmäyksen\nvaloisalle pihamaalle ja ylös taivaalle... Kas — kuuko se tuolla?...\nVai onko se aurinko, kun niin säteilee? Nehe oli kaupungissa matami\nIsaksonskalta saanut tietää kouluaikaisista unissaliikkumisistaan.\nIski mieleen ajatus: Ehkä hän nytkin on samanlaisessa tilassa, ehkä\ntämä kaikki onkin vain pahaa unta. Mutta kun hänen silmänsä sattuivat\nsanomalehteen, vihlaisi sydäntä hirveä totuus.\n\nNehe otti päällystakin yllensä, sammutti lampun ja meni koulueteisen\nkautta ulos, ettei kyökissä nukkuva Kristiina heräisi. Hämärästi\ntajuten hän sivuutti nukkuvia taloja ja välkkyvä-ikkunaisen kirkon.\nTuli vastaan joku yksinäinen öitsijä.\n\n\"Yötä, kaveri\", tervehti tämä, pysähtyi ja jäi ihmeissään katsoa\nvirnottamaan kiireisen kulkijan jälkeen. Eihän se vain opettaja\nliene samoilla matkoilla kuin hänkin? Nehe samosi tietänsä edelleen,\nsukeltautui kylän laidassa petäjikköön, jossa oli varjoisaa ja synkkää\nkuin kuilun pohjassa. Mutta hän ei pelännyt, tuskinpa kammahtaisi,\nvaikka hautausmaan koko väki marssisi valkoisissaan häntä vastaan,\nristit olalla. Vihdoin hän ikäänkuin löysi itsensä koputtamasta\nHauta-Hetan mökin ovelle. Mutta kun sisältä ei kuulunut vastausta, meni\nhän hautausmaan portille. Käsivarsiaan ojentavat hautaristit näyttivät\nkutsuvan häntä avattuun syliinsä: Terve tuloa, terve tuloa tänne —\nkaikki murheelliset.\n\nHauta-Heta istui penkin tapaisella kuihtuneen kukkaskumpunsa ääressä.\nNehe astui portista sisään ja hattua nostaen tervehti häntä. Olipa\nkuin itse Hauta-Heta olisi hieman säpsähtänyt, äkätessään miehisen\nilmestyksen kumartelevan ja nostavan hattuansa yösydännä ristien\nkeskellä.\n\n\"No...! Mikäs nyt on?... Mikä sinut tuo tänne — tähän aikaan?\" kyseli\nhän kummastuneena tunnettuaan tulijan.\n\n\"Kohtalotoverit etsivät toistensa seuraa\", vastasi Nehe, istuutuen\npenkille mummon viereen.\n\n\"Mitä...! Onko sinunkin kultasi kuollut, onko armaasi maan povessa?\"\n\n\"Kuollut se on — minulta. Vaan jospa se olisikin haudan sylissä, niin\nse, niinkuin Ismaelinne on teidän, olisi kuitenkin minun. Mutta minun\nHelmini on nyt toisen miehen sylissä.\"\n\n\"Ai-ai!... ai-ai!... Nyt teidän väliinne on revennyt juopa niin leveä\nja syvä, ettei edes kuolemakaan voi sen yli siltaa rakentaa.\"\n\n\"Niin... Mitäs nyt, mummo?\" huokasi Nehe.\n\nHauta-Heta mietti hyvän aikaa, mitä hänen pitäisi vastata tuolle\nnuorelle miehelle, joka aikaa katsomatta oli juossut hänen luoksensa\nsaamaan lohdun lääkettä kirveleviin sydänhaavoihinsa, aivan kuin\nhengenhätään joutunut kolkuttaa lääkärin ovelle, oli yö tai päivä.\nSanoi vihdoin:\n\n\"Minä, sinuna, lankeaisin täällä hautojen keskellä polvilleni, ristisin\nkäteni, kohottaisin ne ylös tuota kuun kirkastamaa taivasta kohti ja\nhuutaisin korkealla äänellä: Kiitetty olkoon Herra!\"\n\nNehe hämmästyi Hetan ankaraa neuvoa.\n\n\"Siitäkö kiittäisin Herraa, että hän salli toisen ryöstää minulta\nkalleimpani?\"\n\n\"Sillä jos näin tapahtuu tuoreessa puussa, niin mitä sitten kuivassa\ntapahtuisikaan\", jatkoi Hauta-Heta aloittamaansa ajatusjuoksua,\nikäänkuin ei olisi kuullut Nehen vastaväitettä.\n\n\"Mitä te sillä tarkoitatte?\" kysyi Nehe.\n\n\"Jos sen Helmisi rakkaus sinuun jo kihlausajan tuoreudessa oli\nniin löyhällä perustalla, että se sortui ensimmäisen tuulenpuuskan\nhenkäistessä, niin kuinka se olisi voinut kestää niitä myrskyjä, jotka\nhuojuttavat avioliiton kuivaa honkaa. Kun minun Ismaelini kuoli, olisi\nminulla, silloin nuoruudessani, ollut ottajia, pulskiakin poikia. Mutta\nminä vain niiasin ja sanoin: Kiitos, ei — olen kihloissa. Niin sitkeätä\npitää rakkauden olla ja niin syvällä sen juuret — ja ellei se semmoista\nole, niin ei se oikeata rakkautta olekaan\", sanoi mummo.\n\nAamupuolella yötä Heta lähti hautausmaalta. Mutta hän ei heti\nuskaltanut mennä maata, vaan istui tupansa kynnykselle ikäänkuin Neheä\nvartioimaan.\n\nIstuen yksin penkillä kumaraan painautuneena Nehe oli kotvan aikaa yhtä\näänetön ja liikkumaton kuin täällä oli kaikki muukin. Mutta yht'äkkiä\nhän löi kädet kasvoilleen ja ääneen parahtaen heittäytyi maahan\npitkäkseen, heittelehtien kuin suuressa tuskassa. Siinä kieriessään\nhän osui kulkeutumaan erään läheisen ristin juurelle, tarrautui sylin\nsiihen ja painoi rajusti rintaansa vasten kuin haaksirikkoon joutunut\nkäsiin saamaansa laudanpalaa.\n\nKun hän rististä vihdoin irroittautui ja kohoutui istualle, puistatti\nhänen hikistä ruumistaan kylmän väreet, mutta päässä ja sydämessä\nkumisi ontto tyhjyys. Nehen oli kevyt olla. Kuoleman äänettömyyden\nympäröidessä hänen harhaileva katseensa kulki rististä ristiin,\npysähtyen lopuksi Rajaleniusten patsaaseen, joka näin kuun valossa\nnäytti entistä jylhemmältä. Ikäänkuin entisen, tuhkaksi palaneen\nrakkauden raunioille oli patsaan alta kohoutuvinaan hänen unessa\nnäkemänsä naisen haamu ja viittaavan luokseen. Tietämättä oikein mitä\nteki, Nehe taittoi Hauta-Hetan istutuksista mustaksi paleltuneen,\nkahisevan kukkasen ja laski sen entisen hovinneidin haudalle. Kohoutui\nsitten varpailleen ja kurkkottautui suutelemaan kylmän kiven kupeesta\nBertha Ingeborgin sammaltunutta nimeä.\n\n\"Tuota sinun ei olisi pitänyt tehdä\", sanoi Hauta-Heta hiljaa itsekseen\nja meni nyt vasta kirstuunsa nukkumaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä Nehe kirjoitti rovastille olevansa nyt valmis\npuheena olleeseen saarnaajan toimeen ja ilmoitteli koululasten\nvälityksellä paikkakuntalaisille, että hän puhuu kirkossa ensi\nsunnuntaina tavalliseen jumalanpalvelusaikaan.\n\nMääräajan tultua oli pieni kirkko väkeä täynnä. Joukossa näkyi\nHauta-Heta ja useita lihanpyhiä, olipa uteliaisuus tuonut Herran\nhuoneeseen eräitä kortinpelaajia ja viinankeittäjiäkin. Nehe oli\nmuutamassa päivässä tullut niin koettelemusten karaisemaksi, että kun\nhän nyt saarnavirren loppusäkeistöä laulettaessa astui sakaristosta\nkirkkoon, oli aiemmin vaivannut ujous ja epäröinti kuin pois\npyyhkäisty. Hän nousi nopeasti, melkein kuin vihassa ylös saarnastuolin\nportaita ja tavanmukaiset esivalmistukset suoritettuaan lausui\ntekstinsä sanat:\n\n\"Rakastatkos minua?\"\n\nOli sitten vaiti tavallista pitemmän ajan.\n\nKypsyneemmät sanankuulijat tätä omituista saarnan alkua mielessänsä\noudoksuivat, ja nuoret tytöt nostivat huivinsa nurkkaa huulilleen;\nsillä ei ollut sopivaa näyttää nauravaa suuta kirkossa.\n\n\"Simon Joonaanpoika, rakastatkos minua?\" toisti Nehe, ja nyt vasta\nkuulijat ymmärsivät, mistä on kysymys.\n\n\"Kolme kertaa teki Vapahtajamme Pietarille tuon kysymyksen, tullakseen\nvakuutetuksi tämän rakkauden vilpittömyydestä. Miljoonia, miljoonia\nkertoja sitä ennen ja sen jälkeen on ihmisille tehty sama kysymys ja\nrullaan tekemään hamaan maailman loppuun asti. Köyhä kerjäläinen, joka\nnälkäisenä astuu pirttiisi, kysyy aralla katseellaan: Rakastatkos\nminua? Laiha juhta, joka heikoilla voimillaan ponnistelee raskasta\nkuormaa sydänmaan umpiteillä, huokaa ruoskaa heiluttavalle ajajalleen:\nRakastatkos minua? Kun pakkanen paukkaa nurkissa ja valkealla hangella\nei näy ainoaa siementä, tirskahtaa pieni lintunen jäisellä oksallaan\nerittäinkin teille, lapset: Rakastatkos minua? Nuorukainen ja\nneitonen, kaksi toisilleen ventovierasta ihmistä, kohtaavat toisensa.\nSydämet syttyvät ja silmät kuiskaavat tuon ujon, ikuisen kysymyksen:\nRakastatkos minua?\"\n\nTässä Nehe pysähtyi hetkiseksi.\n\nPideltyään sitten Pietaria jotenkin kovakouraisesti hän saarnansa\ntoisessa jaksossa kiivastui omista sanoistaan. Kädet lujasti\npuristettuina saarnastuolin kirjalaudan laitoihin hän totesi, kuinka\nvalhe ja petos ja uskottomuus yhä vieläkin rehoittavat maailmassa.\nKuinka esimerkiksi nuori nainen, joka kyllä ulkonaisesti voi olla\nkaunis kuin enkeli, saattaa piilottaa petoksen perkelettä ihanassa\npovessaan kuin ruusupensas pistävää piikkiä, murskaten raunioiksi\nnuorukaisten sydämiä. Pietari, mies, ymmärsi edes itkeä ja hävetä\nja Juudas Iskariot solmia silmukan kaulaansa, mutta nämä lemmellä\nleikkivät Eevan tyttäret saattavat kevein sydämin, vieläpä ilkkuen ja\nylpeillen poimia yhä vieläkin kielletyn puun omenia rakkauden Eedenistä.\n\nLopuksi hän jälleen heltyi ja päätti saarnansa ajallisen elämän\nepävarmuuteen. Tämänpäivän rikas — rakkaudestakin rikas — voi huomenna\nolla köyhä, tämänpäivän onnellinen huomenna onneton. On ainoastaan\nyksi, joka varmasti voi aarteensa pitää: hauta.\n\nKun ihmiset saarnan päätyttyä poistuivat kirkosta, tulkitsi muuan\nkuulijoista varmaankin yleisön suurimman osan ajatuksen lausuen:\n\n\"Siinä pojassa asuu Herran henki.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän omastakin mielestänsä onnistuneen ensi kokeen kannustamana\nNehe päätti ruveta lukemaan saarnatutkintoa. Mutta samalla sisältyi\npäätökseen annos loukatun ylpeyden sekaista uhmaakin: hän tahtoi\nHelmille näyttää, mihin hän kykenee. Rakkaus entiseen morsiameen ei\nollut hetkessä kokonaan pois puhallettu. Mutta Nehe ei ollut niin\nmeltoa ainesta, että hän murheensa masentamana olisi jäänyt veisaamaan\nhedelmättömiä valitusvirsiä ensi lempensä kyteville raunioille.\nVastoinkäyminen päinvastoin kannusti häntä tässä pyrinnössään ja antoi\nvoimaa tuleviin ponnistuksiin. Olipa hän lisäksi näkevinään siinä\nkaitselmuksen pikkusormen viittauksen uuteen kutsumukseensa, sysäyksen\nsaarnastuolin korkeutta kohti.\n\nKuin loppuselvitykseksi suunnitteli Nehe Helmille lyhyttä kirjettä.\nPalauttaen saamansa kuivahkot rakkauskirjeet ja pyytäen omiansa\ntakaisin hän siinä aluksi onnitteleisi Helmiä näköjään sydämellisesti\nuuden valinnan johdosta ja sanoisi hänkin lähemmin harkittuaan\ntulleensa sellaiseen käsitykseen, että näin muuttunut asiaintila\non onneksi heille molemmille. Sitten lopuksi ikäänkuin sivumennen\nhuomauttaisi: Minä täällä Lohilahden seurakunnassa olen vain pappina,\nmutta minä en tiedä, mikä se sinun... ei: Teidän sulhasenne mahtanee\nolla.\n\n\n\n\nX.\n\n\n- Seuraavana keväänä koulun päätyttyä Nehe lähti piispankaupunkiin\nsaarnatutkintoa suorittamaan. Matkan varrella hän poikkesi entiseen\nseminaarikaupunkiinsa tervehtimään kouluaikaista tuttavaansa, nuorta\npappia, ja kysäisemään tältä lisäneuvoja tutkintoa varten.\n\nKuultuaan Nehen asian pastori alkoi nauraa hykertää.\n\n\"Mitä sinä naurat?\" kysyi Nehe.\n\n\"Enhän tiedä oikein, pitäisikö nauraa vai itkeä miehelle, joka\naseettomana menee karhun pesälle.\"\n\n\"Aseettomana?\"\n\n\"Niin luullakseni — tai ainakin hyvin heikoin asein. Kuinka kauan olet\nvalmistautunut tätä aikomaasi askelta varten?\" kysyi pastori.\n\n\"Olihan minulla jo seminaariaikanani erikoisharrastusta sanan viljelyyn\nja olenhan koko viime talven koulutyöni ohella lukenut ja saarnoja\nvalmistellessani itseäni kypsytellyt. Niin — ja olenhan sitäpaitsi\nkäynyt Hauta-Hetan koulua.\"\n\n\"Kuka se on, Hauta-Heta?\"\n\n\"Onpahan siellä meidän kylässä muuan vähän kohollaan oleva muija, joka\ntuntee raamattunsa paremmin kuin moni pappi ja saa salatuista asioista\ntietonsa nähtävästi suoraan henkimaailmasta\", sanoi Nehe ja koputtaen\nsormella otsaansa jatkoi leikillisesti: \"Täällä on tietoja, että\npakottaa. Katsokoon vain piispa eteensä, ettei joudu pussiin.\"\n\n\"No, onhan sekin valmistuksesi parempi kuin ei mitään. Mutta ennenkuin\nsinä tätä tutkintopöytää varten olisit tarpeeksi paistunut, pitäisi\nsinun kypsytellä itseäsi vähintään kolme, neljä vuotta. Sattuessaan\nsille päälle voi se mies, piispa, viskata raamatun syvyyksistä\ntutkittavansa eteen sellaisia gordilaisia solmuja, että vain harvalla\non niin terävää hengen miekkaa, joka niitä kykenee auki iskemään.\nVuosikausia virassa olleet papit vapisevat mennessään sen ukon eteen\npastoraaliansa suorittamaan.\"\n\n\"Papit ja pipit!... Minkä neuvon sinä sitten _minulle,_ syrjäkylän\nkoulumestarille antaisit?\"\n\n\"Sellaisen neuvon, että syötyämme lähtisimme yhdessä tuonne järvelle\nahvenia onkimaan. Oleilisit täällä vieraanani jonkun päivän ja\nkääntäisit sitten kenkäsi kärjet koreasti Lohilahtea kohti niine\ntutkintoinesi.\"\n\n\"Ei totisesti!... Akka tieltä pyörteleikse. Sanonpa Lutherin suulla:\nVaikka piispankaupungissa olisi perkeleitä kuin tiilikiviä sen\nkatoissa, tahdon sittenkin sinne mennä. Ongi ahvenia sitten kun tulet\nrovastiksi, mutta eikö sinulla ole yhtään järkevää neuvoa miehelle,\njoka pyrkii eteenpäin?\"\n\n\"Mitäpä neuvoja minä tässä enää ehtisin antaa, jos kykeneisinkään —\nsiellä on näet vielä omakin pastoraalini lujien lukkojen takana. Mutta\njos sinä nyt välttämättä tahdot tuon punaisen tukkasi kärventää vielä\npunaisemmaksi, niin älä yritä yksityistutkintoa piispan luona, vaan\nkoeta suorittaa se tuomiokapitulin edessä.\"\n\n\"Minkä tähden?\"\n\n\"Tuomiokapitulin tutkintotodistus on ikäänkuin virallisesti pätevämpi\nkuin piispan yksityisesti antama.\"\n\nPastori otti kirjakaaplstaan pienehkön kirjan.\n\n\"Oletkos lukenut tätä?\"\n\n\"Mikäs se on?\"\n\n\"Isagogiikka.\"\n\n\"En veikkonen ole tiennyt, että semmoista kirjaa on olemassakaan.\"\n\nPastori naurahti.\n\n\"Voisi olla terveellistä viimeiseksi voitelukseksesi silmäillä tuota,\nmikäli matkalla tilaisuutta on\", sanoi hän ojentaen kirjan vieraallensa.\n\nMatkaansa jatkaessaan Nehe laivan kannella, kyytirattailla ja\nmajataloissa yöpyessään pänttäsi päähänsä pastorin antamaa kirjaa, niin\nettä hänellä lopulta oli isagogiikka jotenkin selvillä.\n\nPerille tultuaan hän meni tuomiorovastin pakeille asiaansa\nesittämään. Tämä neuvoi Nehen jättämään kirjallisen tutkintoanomuksen\ntuomiokapituliin ja kehoitti hänen käymään piispan itsensä puheilla\ntämän huvilassa, muutamia virstoja kaupungista.\n\nNehe lähti jo samana iltana jalkaisin piispan kesäasunnolle. Ukko istui\npuutarhansa penkillä kirjaa lukien, kun Nehe sykkivin sydämin ja syvään\nkumarrellen läheni häntä, esittäytyen tervehtiessään.\n\n\"Teillä on kaiketi minulle jotakin asiaa?\" kysyi piispa.\n\n\"Nöyrimmästi pyytäisin korkeasti kunnioitettavalta herra piispalta ja\ntohtorilta tutkintoa saarnalupaa varten\", sanoi Nehe.\n\n\"Tutkintoa?\" kertasi piispa ja suuntasi Nehen silmiin kysyvän katseen,\nikäänkuin olisi epäillyt, mahtoiko anoja olla täysin selvillä tuon\nsanan kantavuudesta.\n\n\"Saarnatutkintoa?\" toisti hän. \"Kun ilta on jo näin myöhäinen, tulkaa\nhuomenaamuna uudelleen luokseni, saatte silloin vastaukseni pyyntöönne.\nHyvästi\", sanoi piispa ja syventyi heti jatkamaan häiriytynyttä\nlukemistansa.\n\nMääräaikana Nehe oli jälleen piispan luona, tällä kertaa hänen\nvirkahuoneessansa. Hän laski opettajatodistuksensa sekä seurakuntansa\nrovastin antaman saarnalupalipun ja suosituspaperin kumartaen sielujen\nylipaimenen eteen pöydälle. Piispa silmäili ensin seminaaritodistusta\nja hymähteli tyytyväisenä itsekseen. Mutta kun hän sitten otti käteensä\nrovastin antamat paperit, muuttui hänen haahmonsa.\n\n\"Mitä tämä on! Te olette saarnannut _minun_ luvattani — _kirkossa_\n— olette noussut _saarnastuoliin_... Kauheata!... ja miten on\nymmärrettävä, että rovasti, _minua_ kuulematta, on antanut teille\nluvan saarnata... Tämä on — tämä on kirkkolain rikos\", pauhasi piispa.\n\nJo nyt taisi tulla tupen rapinat, ajatteli Nehe. Mutta kun hän sitten\ntuumi toisekseen, että eihän tuo karilas hänelle muuta mahtane kuin\nkorkeintaan potkaista ovesta ulos, kysäisi hän suutahtaneena melko\nponnekkaasti:\n\n\"Salliiko herra piispa kuulla toistakin puolta?\"\n\n\"No mitä teillä on sanomista — puhukaa.\"\n\n\"Omasta sisäisestä halustani, seurakuntalaisten ja rovastimme pyynnöstä\nolen tullut pyytämään herra piispalta tutkintoa vain sen vuoksi,\nettä en tahdo mennä varkain, vaan ovesta lammashuoneeseen. Kun tulin\nopettajaksi Lohilahteen, jossa on kirkko, mutta ei pappia, näin siellä\nraamattuja ristiinnaulittuina petäjien kylkiin, kirkon rappusilla\npelattiin sunnuntaisin korttia, juotiin viinaa ja kirottiin. Pyytäisin\nnyt herra piispalta kysyä: Onko tällainen pimeyden ruhtinaan palvelus\nparempi kuin veisata virsiä ja puhua jumalansanaa kirkossa?... Muuten\n— minun taikinani ei tästä virasta suurin sakene, niin että kyllä\nminä voin lähteä poiskin, ja karkkoutuneet kortinpelaajat saakoot\nminun häiritsemättäni palata loukoistansa kirkon portaille rauhassa\npalvelustansa jatkamaan.\"\n\nNehen lyötyä tämän valttinsa pöytään katsoi piispa häneen jo melkoista\nsuuremmalla arvonannolla kuin äsken.\n\n\"No, no... älkää menkö. Minä lupaan tutkinnon. Mutta tietäkää, että se\ntulee olemaan teille kova pähkinä. Te viivytte täällä ainakin yhden\nkuukauden\", sanoi piispa.\n\n\"En voi\", epäsi Nehe.\n\n\"Miksi ei?\"\n\n\"Ei ole rahaa.\"\n\n\"Vai niin... ei ole rahaa... No, kirjoittakaa nyt sitten aluksi saarna\nnäiden apostoli Paavalin sanojen johdosta: 'Ettekö te tiedä, että\nvähä hapatus kaiken: taikinan hapattaa? Sentähden peratkaat se vanha\ntaikina, että te olisitte uusi taikina, niinkuin te happamattomat\nolette.'\"\n\nKirjoitettuaan vertauskuvallisen saarnansa taikinasta ja hapatuksesta\nNehe vei sen piispan luettavaksi. \"Lyhkäinen — aivan liian lyhkäinen\",\nhuomautti piispa.\n\nHänen kunnia-arvoisuutensa suvaitsi tutkittavansa kustannuksella laskea\nhiukan leikin tapaistakin:\n\n\"Jos saarnassanne lyhyyden lisäksi huomaan niin sanoakseni väärää\nhapatusta, on teidän kirjoitettava uusi... Samalla ilmoitan,\nettä huomenna iltapäivällä kello neljä on suullinen tutkinto\ntuomiokapitulissa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNehe oli seuraavana päivänä jo tuntia aikaisemmin tuomiokapitulin\nlähettyvillä. Määräajan lähetessä ajaa jyristää vaunuissaan\nselkäkenossa istuen ylen arvokkaan näköisiä, valkopartaisia\npatriarkkoja talon edustalle: piispa, tuomiorovasti, asessoreja.\nAstuessaan tämän korkean neuvoston pöydän ääreen tutkintoansa\nsuorittamaan Nehe melkein toivoi sadun näkymättömäksi tekevää hattua\npäähänsä. Mutta kun hän sitten koetti kuvitella herroja kotikylänsä\näijiksi, Petäjäniemen vaariksi ja muiksi, oli pahin pelko voitettu.\n\nPiispa kyseli aluksi Nehen raamatun ja kirkkohistorian tuntemuksen\npituutta ja leveyttä, ryhtyen sen jälkeen tutkimaan hänen\njumaluusopillisen kypsyytensä kolmatta ulottuvaisuutta, syvyyttä, jossa\nei auta enää pelkkä muistitieto, vaan on kyettävä antamaan jotakin\nomasta itsestänsä. Tässä mielessä hän käski tutkittavan lukemaan\nmäärätyt säkeistöt Roomalaiskirjeen viidennen ja kuudennen luvun alusta.\n\n\"Mistä näissä raamatun kohdissa puhutaan?\" kysyi piispa.\n\n\"Uskon ja elämän vanhurskaudesta\", vastasi Nehe, samalla ajatellen:\njopa otti visaisen paikan.\n\n\"Mitä eroavaisuutta on uskon vanhurskauden ja elämän vanhurskauden\nvälillä?\" jatkoi piispa.\n\nAsessorien huulilla väikkyi epämääräinen hymy. Nehe muisti pastorin\nsanat gordilaisesta solmusta ja koetti pinnistää ajatuksiaan sen\naukaisemiseksi, mutta kuta kauemmin hän mietti, sitä tiukemmalle solmu\nvain kiristyi. Hänen kasvonsa kävivät punaisen ja kalpean kirjaviksi,\notsalle kihosi hiki, aivoihin tunkeutuva veri jyskytti pullistuvissa\nohimosuonissa ja pää tuntui turralta ja raskaalta, niinkuin\nalkaisi pyörryttää. Nehen kadottaessa jo kaiken toivonsa tutkinnon\nonnistumisesta välähti hänen muistiinsa Hauta-Hetan sanat eräästä\nheidän välisestä uskonnollisesta keskustelusta.\n\n\"Uskon vanhurskaus on äiti ja elämän vanhurskaus kivulla synnytetty\nlapsi\", sanoi hän.\n\nSeisaalla olleen piispan polvet ikäänkuin — nytkähtivät, ja asessorit\nkäänsivät Neheen hämmästyneet katseensa.\n\n\"Oikein!... Oikein!... 'Äiti... kivulla synnytetty lapsi — lapsi'\",\nlausui piispa, ja Nehestä näytti, kuin vanhus olisi tuokion taistellut\nankaraa mielenliikutusta vastaan, mutta sitten tahtonsa tarmolla\nvoittanut sen. — \"Sangen hyvin. Jopa te iskitte naulan kantaan.\nSemmoisista vastauksista minä pidän. Selittäkää tarkemmin uskon ja\nelämän vanhurskaudesta.\"\n\n\"Uskon vanhurskaus riippuu kiinni kuin takkiainen yksinomaan lupauksen\nsanassa, mutta elämän vanhurskaus hoippuu kahden maailman, näkyväisen\nja näkymättömän välillä\", kertasi Nehe Hauta-Hetaa niin uskollisesti,\nettä huomaamattansa otti hieman hymyilyä herättäneen takkiaisenkin\nmukaan.\n\n\"Aivan oikein!\"\n\nNehen suoriuduttua kunnialla uskon ja elämän vanhurskaudesta heitti\npiispa laskinluotinsa varmuuden vuoksi vielä erääseen toiseen\nsyvänteeseen, käskien Nehen lukemaan kertomuksen tuhlaajapojasta.\nNäyttääkseen, että hänellä on myöskin äänivaroja saarnaajan toimeen,\nNehe lukea paukutti määrätyn kohdan niin, että huone raikui.\n\nKun oli kuljettu tuhlaajapojan jäljissä hänen ohdakkeisia polkujansa\nsiihen rapaan asti, jota siat söivät, piti vähältä, ettei Nehe\njuuttunut jaloistansa lietteeseen kiinni.\n\n\"Mitä siat kertomuksessa tarkoittavat?\" kysyi piispa.\n\n\"Perkeleitä\", täräytti Nehe arviolta, kun ei osannut muutakaan sanoa.\n\n\"Mikä on syynä hengelliseen nälkään?\" oli seuraava kysymys.\n\n\"Huonot kokit — leipäpapit\", vastasi Nehe kansanomaiseen tapaansa.\n\nTämän rohkean väitteen kuultuaan asessorit kohauttivat torkahtelevia\npaitansa, kuten äsken ja piispa naulasi tutkittavaansa tuiman katseen.\n\n\"Leipäpapit?... Kuinka te uskallatte!... Mitä te sanotte!\"\n\nNehe ei sanonut enää mitään ja katui sitäkin, mitä\najattelemattomuudessaan oli jo sanonut; sillä eihän ollut tutkittavalle\njuuri terveellistä astua tässä tilaisuudessa pappissäädyn\nliikavarpaille.\n\nNehen saatettua tuhlaajapojan repaleisena ja puolialastomana\nkotona odottavan isän avattuun syliin ja alkaessa selittää tämän\nliikuttavan kohtauksen hengellistä merkitystä, pääsi piispalta itku\nja hän viittilöi kädellään Neheä vaikenemaan. Asessorit painoivat\nmurheellisina päänsä alas kuin haudalla, ja Nehe seisoi hölmistyneenä\npaikallansa, katsellen ihmeissään tuota surullista joukkoa. Oli kyllä\nsattunut niin, että Lohilahden akat olivat joskus pyyhiskelleet\nhuivinsa nurkalla kosteita silmiänsä hänen saarnatessaan, mutta ei hän\nolisi uskonut voivansa sanoillaan saada nousemaan kyynelvesiä näin\nsyvistä lähteistä.\n\nTuhlaajapojan raihnaisen ruumiin ylle olisi vielä pitänyt pukea uudet\nvaatteet, painaa sormus hänen sormeensa ja sitoa sandaalit jalkoihin;\nolisi pitänyt selittää, mitä merkitsee teurasvasikka ja pellolla\nkyntävä juro mies, joka soimasi isäänsä siitä, että tämä oli hänen\nkuolleista vironneelle veljelleen valmistanut tuliaiskemut. Kaikki se\nsai nyt jäädä, sillä piispa päätti tuon yli kaksi tuntia kestäneen\ntutkinnon siihen kohtaan, jossa isä ja poika ovat kaulakkain, päät\nkallistuneina toistensa olalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaluumatkallaan Nehe poikkesi pastorituttavansa luokse tuomaan takaisin\nlainaamaansa Isagogiikkaa ja näyttämään saamaansa todistusta. Pastorin\noli vaikea uskoa tapahtunutta todeksi.\n\n\"Onneksi olkoon! Kerrohan nyt lähemmin niistä tutkinnoistasi\", pyysi\nhän.\n\n\"Kerronpahan sitten veneen tuhdolla istuessamme laineitten\nkiikutellessa — minulla näet ei ole nyt mitään sitä vastaan, että\nluvallasi viivyn jonkun päivän luonasi ahvenia narrailemassa. Mutta\npari seikkaa minä puhun nyt heti. Verratessani uskon vanhurskautta\näitiin ja elämän vanhurskautta kivulla synnytettyyn lapseen, sai\npiispa niin väkevän mielenliikutuksen, että hänellä oli työ ja tuska\npidättäessään kyyneliään. Ja kun sitten tein selkoa tuhlaajapojasta ja\ntoin tuon raukan isänsä syliin, pyrskähti piispa itkuun ja asessorit\npainoivat surullisina päänsä alas. Olen koko tulomatkani vaivannut\naivojani miettimällä, mikä esityksissäni mahtoi olla piispan sydämeen\nniin syvästi vaikuttavaa, mutta en ole siihen selitystä saanut enkä\ntaida tulla saamaankaan.\"\n\n\"Kyllä siihen on selitys olemassa\", sanoi pastori.\n\n\"Minkälainen se on?\"\n\n\"Yksinkertaisesti sellainen, että piispalla itsellään on tuhlaajapoika,\njoka nykyään lienee tavallisena rantajätkänä jossakin Ruotsin\nsatamassa.\"\n\n\"Vai niin... vai niin...\", huokaili Nehe.\n\nPastorin kamarissa vallitsi hetkisen hiukan samanlainen alakuloinen\ntunnelma kuin aiemmin tuomiokapitulin salissa.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nTutkinnon suoritettuaan Nehe jatkoi koulutyön ohella saarnatointansa,\npitäen raamatunselityksiä kesäisin kirkossa, talvisin koulullansa.\nHäntä nimitettiinkin takanapäin Lohilahden papiksi. Lyömättä laimin\nvarsinaista ammattiansa hänen syvin harrastuksensa kiintyi kuitenkin\nmonille eri tahoille haarautuviin papillisiin tehtäviin. Hänen luonansa\nkävi hengellisesti vaivaisia, häntä haettiin koteihin sairaitten\nluokse ja kuljetettiin kuolevien vuoteitten ääreen evästämään näitä\nheidän viimeiselle matkallensa. Kun hän näissä toimissaan usein joutui\nvälillisesti katsomaan kuolemaa silmästä silmään ja ratkaisemaan\nikuisuuden partaalla oleville sangen pulmallisia sielun kysymyksiä,\navartui ja syventyi samalla hänen omakin hengenelämänsä.\n\nKuten papille ainakin tuotiin Nehelle vapaaehtoisina \"saatavina\"\nmonenlaisia ruoka- ja vaatetustarpeita niin anteliaasti, että niistä\nriitti myydäkin yli oman tarpeen. Säästäen varsinaisen palkkansa hän\nmuutaman vuoden kuluttua oli kokonaan vapaa kouluveloistansa. Enemmän\nkuin maallisista lahjoista hän iloitsi kuitenkin hengen maailmassa\nsaavuttamistansa voitoista. Eikä ollut niinkään harvinaista, että hän\noikein kouraantuntuvalla tavalla sai nähdä kylvämänsä sanan salassa\nitäneen ja tuleentuneen täyteläiseksi tähkäpääksi.\n\nKerran keväisenä aamuna tuli pari köyhää mökkiläistä, Nuotta-Kusti\nja Tiihosen Ananias, koulun keittiöön. Nuotta-Kusti kantaa roikotti\nviittä suurta, kiduskansista vitsaraksiin pujotettua haukea selässään.\nOpettajan alkaessa kaivaa rahakukkaroa taskustaan teki Kusti torjuvan\nliikkeen kädellään.\n\n\"Ei mitään, ei mitään. Kalat on jo maksettu.\"\n\n\"Kukas ne olisi maksanut? Ei kai Kristiina?\"\n\n\"Ehee!... Ei siihen Ristiinan varaisuus riitä. Kyllä niistä on opettaja\nitse etukäteen maksun suorittanut\", sanoi Kusti.\n\n\"Enpä minä muista Kustille mitään etumaksua antaneeni\", väitti Nehe yhä.\n\nKusti nyökkäsi opettajalle päätään ja räpsäytti silmiään.\n\n\"Olisi vähän kahdenkeskistä.\"\n\nNehe pyysi miehen kahville kamariinsa.\n\n\"Nähkääs, minä olin velkaa Remulan isännälle — tunteehan opettaja\nrikkaan Remulaisen — neljäkymmentä viisi markkaa. Mutta kun köyhänä en\nvoinut sitä määräaikaan maksaa, riiteli hän oikeuden tuomion ja myytti\nryöstöhuutokaupalla saatavastaan minun ainoan lehmäni, huutaen sen\nitse. Ennen toimituksen loppua hiivin minä salaa pyssyineni väijyksiin\nsen metsäpolun varteen, jota myöten hän oli kotiinsa palaava. Kun\nRemulainen sitten Kaunikkiani taluttaen tuli kohdalleni, tähtäsin minä\nhäntä suoraan sydämeen, mutta sallimako lie pistänyt sormensa väliin,\nettä nalli ei ottanut tulta. Aikeeni ei siis onnistunut sillä kertaa,\nmutta sydämeeni jäi edelleen verinen viha, ja minä etsin vain uutta,\nsopivaa tilaisuutta kostaakseni. Sainpa sitten viime sunnuntaiaamuna\nvastustamattoman vetämyksen kirkkoon ja kuulin opettajan viidettä\nrukousta selittäessään sanovan, että jollei suurin vihamiehesi tule\nylimmäksi ystäväksesi, niin sielusi joutuu helvetin tuleen. Niistä\nsanoistanne sain niin kipeän piston tunnolleni, että... vieläkin...\nTaisi opettaja huomatakin?\"\n\n\"Minä kyllä näin kirkon penkissä istuvan erään miehen, pää kumartuneena\nkirjalaudalle ja hartiat hytkäen. Tekö se olitte?\"\n\n\"Minä se olin. Jo samana iltana menin Remulaiselle tunnustamaan\nmurha-aikeeni ja polvillani pyysin rikostani anteeksi, samoin kuin olin\nsitä Jumalalta anteeksi rukoillut.\"\n\n\"Mitäs Remulainen?\"\n\n\"Remulainen antoi anteeksi, ja vaikka hän on luonnostaan ylen saita\nmies, sanoi hän minulle: 'Ota veikkonen Kaunikkisi ja vie kotiisi.' —\nKun nyt opettaja saarnallaan on pelastanut miehen raudoista, toisen\nlaudoista, temmannut kaksi sielua kadotuksen liekeistä ja antanut\nminulle lehmäni takaisin, niin onhan siinä jo hypäten hintaa viiden\nhauen maksuksi. Tietenkään en ole tarkoittanut niitä miksikään\npalkkioksi, sillä eihän sitä semmoista voi ollenkaan maksaa, mutta minä\npyytäisin tällä lailla osoittaa opettajalle kiitollisuuttani.\"\n\nNuotta-Kustin lähdettyä astui Ananias kamariin.\n\n\"Mitäs asiaa Ananiaalla on?\" kysyi Nehe.\n\n\"Hm... mitäpähän vähän... Siitähän minä vain veden karjasta, minäkin —\nsehän taas näin kutuaikaan lemuaa kalanperkeille koko Lohilahden kylä.\nEttä mitenkä se on, opettaja, onko siinä kahden herran palvelemisessa\ntinkimisen varaa ollenkaan?\"\n\n\"Mitäs tinkimistä siinä olisi. Jumalaa ja mammonaako se Ananias\ntarkoittaa?\"\n\n\"Niitäkin. Olen tässä viikkokauden tuntenut pientä tunnon häiriötä,\nniin lyöttäysin tuolla rannassa Nuotta-Kustin kanssa yksiin matkoihin\nja tulin opettajalta kysäisemään, minkälaisen variksenvarpaan Herra\nJumala on mahtanut niistä minun rötöksistäni kirjoihinsa merkitä ja\nkumpi heistä tuomion vaakalautasilla raskaammaksi havaittaneen vai\njäisivätkö ehkä tasapainoisina puntaruksiinsa ylös alas vaappumaan.\"\n\n\"Mitä rötöksiä se Ananias sitten on tehnyt?\" kysyi Nehe.\n\n\"Verotinpahan vain tässä muuanna aamuvarhaisena vähän naapurini rysää.\"\n\n\"On kai ymmärrettävä niin, että varastitte kaloja naapurinne\npyydyksestä?\"\n\n\"Kähveltäminen ehkä sopisi paremmin, kun on kyseessä vain muutama\nhauenpujero ja lahnanpartti.\"\n\n\"Yhtä suuri rikos se on Jumalan edessä. Enkä minä ymmärrä, millä\ntavalla te olette voinut tässä asiassa kahta herraa palvella.\"\n\n\"Siinähän se juuri puntti ja pykälä onkin, johon yksinkertainen\nymmärrykseni töksähtää kuin reki kantoon. Katsokaas, opettaja, minä en\nitse ole niitä kaloja syönyt enkä myönyt.\"\n\n\"Mihinkäs ne ovat joutuneet?\"\n\n\"Kyllä kai ne on opettaja syönyt.\"\n\n\"Minä?!\"\n\n\"Toin ne opettajalle lahjaksi eli paremminkin niinkuin saataviksi.\"\n\n\"Minulle!... Varastettuja kaloja!... Miksikä juuri minulle?\"\n\n\"Olen pitkin kevättä pannut merkille, että naapurini, uskovainen\nkitupiikki, ei ole kertaakaan tuonut kalaosuuttaan opettajalle. Mutta\nkun testamentissa lukee, että ei sinun pidä riihtä tappavan härjän\nsuuta sitoman kiinni, niin on tuntoni ollut kahakuulossa siitä, että\njospa hyvinkin asian tämä puoli hyvittänee, ehkäpä ylittäneekin sen,\nmikä hankkeessani rikettä lienee. Omiin nimiini en ole kähveltänyt\nmilloinkaan, en nauhan nenän vertaa.\"\n\nNehen täytyi itsellensä myöntää tuon omituisen lahjoittajan\njohtopäätöksissä olevan jonkinlaista kirjoittamatonta oikeuttakin.\nMutta kun teko itsessään oli selvä varkaus, kehotti hän Ananiasta\nmenemään tunnustuksille ja anteeksipyynnöille, luvaten itse suorittaa\nkalojen hinnan.\n\nUseimmin tällaiset kahdenkeskiset omantunnon asiat jäivät asianomaisten\nitsensä salaisuudeksi. Mutta sattuipa kerran tapaus, joka julkisuuteen\ntulleena nosti Nehen kansan silmissä tietäjän tasolle.\n\nEräänä harmaana syyslauantaina, kun Nehe koulutyön päätyttyä tuli\nluokkahuoneesta kamariinsa, oli siellä häntä odottamassa kolme\ntuntematonta, hieman synkännäköistä miestä, lakit lattialla tuolien\nvieressä. Tervehdittyään kysyi hän, mistä vieraat ovat kotoisin.\n\n\"Tuolta ollaan Kotkatsalon sydänmailta. Minä olen sen Pukkimäen isännän\nnimellinen, tämä tässä on Keukkamäen Mooses ja tuo toinen Rämekorven\nJuoseppi\", esitteli muuan miehistä.\n\n\"Onko teillä minulle asiaa tai muutenko olette vain taloon poikenneet?\"\nkysyi Nehe.\n\n\"Onhan sitä olevinaan vähän asiankin nimellistä. Pyytäisin opettajan\nlähtemään mukaani sanan väellä häätämään niitä meidän hyyryläisiä vähän\nloitommalle\", kävi Pukkimäen mies kiertelemättä asiaansa.\n\n\"Hyyryläisiä?\"\n\n\"Joo. On kai opettaja kuullut mainetta Pukkimäen piruista?\"\n\n\"Vai niillä asioilla!... Olen minä niistä kulkupuheita kuullut, mutta\nnythän tapaan kerrankin miehen, joka voi kertoa omia näkemiään ja\nkuulemiaan. Onko siis totta, että teillä majailee moista väkeä?\" kysyi\nNehe.\n\n171\n\n\"Eipä sitä voi valheeksikaan ajaa. Saisivathan siinä olla\nedelleenkin, yksissä lämpimissä, kun osaisivat olla siivolla.\nMutta nyt syyspimeitten tultua ne ovat jälleen alkaneet harjoittaa\nkaikenmoista ilkivaltaa ja kiusantekoa, jospa siinä sivussa viatonta\nvallattomuuttakin.\"\n\n\"Minkälaista vallattomuutta?\" uteli Nehe.\n\n\"Kun tässä muuannakin iltana menin kylpemään, niin nuo ylenannetut\nolivat asettaneet saunan lauteille istumapaikalleni särkyneen pullon\npohjapuoliskon, jonka teräviin särmiin istuin takalistoni verille.\nKerran tuvassa maata ruvettuamme heittivät kanaljat uunille kuivamaan\nviemäni päreet lattialle, ja kun suuttuneena nakkasin ne takaisin\nuunille, tulla rämähtivät päreet kahta kiukkuisemmasti jälleen alas.\nLiekö kakaransa heilläkin, en tiedä, mutta ei luulisi vanhojen pirujen\nviitsivän rakennella öisin hiillosporosta lasten leikkiteitä ristiin\nrastiin tuvan lattialle eikä ottavan vaivakseen nakuttaa eräässä\nvanhassa pärekopassa yötä päivää kuin seinäsepät. Vaikka ei varsinaista\nvahinkoa, ovat ne vuosien kuluessa tehneet monta muuta kujetta ja\nilvettä. Siltä varalta, että opettaja ehkä epäilisi minun puhuvan\ntuulen tuomia, olen ottanut todistajiksi mukaani nämä kaksi jäävitöntä\nvierastamiestä. Kerrohan sinä, Juoseppi, opettajalle se hevosjuttu.\"\n\n\"Niin\", alkoi Juoseppi. \"Kun minä viime talvena eräänä iltapäivänä\najoin Pukkimäen pihaan ja sidoin hevoseni alassuin käännetyn\nreen jalakseen, siunasin minä itseni ja huokasin: 'Herra, anna\nluontokappaleenkin rauhassa seista.' Samassa ajaa karautti pihaan tämä\nMooses, kiinnitti hevosensa marhaminnan saman reen jalakseen ja manata\ntärskäytti: 'Oletpa pirkeleen menninkäinen viisas, jos tuon solmun\naukaiset.' — 'Älä huoli kiroilla', varoitin minä tätä naapuriani.\nMenimme sitten yhdessä tupaan. Siellä jonkun aikaa oltuamme menivät\nlapset hevosiamme katsomaan. Ei aikaakaan, kun rappusilta alkoi kuulua\nheidän naurun kikatustansa. Minä menin lapsilta tiedustamaan, mikä\nheitä naurattaa. — 'Niin, kun viisi kerjäläispoikaa napraa Mooseksen\nhevosen marhamintaa auki. Niillä on kaikilla hirveän suuret suut,\nyhdellä on semmoiset kompurajalat, varpaat sisään päin, ja se ontuu\npahasti vasemmustaan. Vähäväliä ne vilkuilevat tänne päin', sanoivat\nlapset.\"\n\n\"Näittekö te itse niitä kerjäläispoikia?\" tutkaisi Nehe.\n\n\"En, minä en nähnyt mitään erikoista\", sanoi Juoseppi.\n\n\"Opettaja ei taida tietää, että ne näyttäytyvät silmin havaittavasti\nvain lapsille\", huomautti Pukkimäen isäntä.\n\nJuoseppi jatkoi:\n\n\"Palasin tupaan ja kehoitin Moosesta olemaan valppeella hevosestaan.\nMutta tämä ei muuta kuin alkaa nauraa höröttää. Pian sen jälkeen\nryntäsivät lapset tuvan ovelle huutaen: 'Mooses hoi, hevosenne menee\npellolla!' Tämä kaappasi rukkasensa ja lähti juosten tavoittamaan\ntammaansa. Minä jäin lasten kera rappusille. — 'Missäs kerjäläispojat\nnyt ovat?' kysyin. — 'Ne seisovat rinnakkain Mooseksen reen jalaksella,\npaitsi liikkaava, jonka ne hätyyttivät seisomaan toiselle jalakselle\nyksin... Hei!... Katsokaa, nyt ne kaatoivat reen ja liikkaava lensi\nnurinniskoin hankeen... Nyt kampesivat jaloista Mooseksenkin kumoon ja\nnauravat — nauravat — niin että suut ulottuvat ihan korviin asti.'\"\n\n\"Mitäs te näitte?\" kysyi Nehe.\n\n\"Minä näin vain reen kaatuvan ja miehen tuuskahtavan suulleen. Pellolta\ntullessaan Mooseksen ei tehnyt enää mieli poiketa Pukkimäkeen. Tämän\ntäyttä laukkaa ryykyyttäessä kotiinsa kysäisin taas lapsilta, minne\npojat ovat menneet. — 'Ne ovat nyt teidän hevosenne ympärillä',\nvastasivat he. Lie Pollekin jotakin nähnyt, koskapa korvat olivat\nluimussa ja se viskeli vihaisesti päätään sivuille, niinkuin hevosen\non tapana ruoilleen tungeksivia sikoja hänkiä. Lähdin kävelemään\nPollen luokse ja likelle tullessani karmaisi ihoani samantapainen\nkylmä ilmavyöhyke kuin tuntee kesäisenä yönä alavia maita kulkiessa\ntai uidessa lammessa, jonka pohjassa kuohuu kylmiä lähteitä. —\n'Herra auta ja varjele', siunasin, taputin Pollea rauhoittavasti\nkaulalle ja tiedustin taas poikien olinpaikkaa. — 'Ne istuvat nyt\ntuolla havukasalla karjapihassa, ja se liikkaava pui teille vihaisena\nnyrkkiänsä.' Vihdoin salaperäiset kerjäläispojat katosivat lastenkin\nnäkyvistä.\"\n\nNehe ei oikein tiennyt, pitikö hänen uskoa vai olla uskomatta miesten\npuheita. Mutta kun kieltäytyminen voitaisiin selittää pelkuruudeksi,\npiti hän parhaana mukautua ja lähteä raamattu kainalossa Kotkatsalon\nsydänmaille Pukkimäen piruja häätämään.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Herran terveeks, Herran terveeksi Piti piipahtaakseni taas\nRistiinaakin katsomaan, kerran pitkästä aikaa\", tervehti Otteljaana\ntulla luikahtaessaan notkeana kuin ankerias koulun keittiöön.\n\n\"Eihän tuosta ole vielä kuukauttakaan kulunut, kun Otteljaana\ntäällä viimeksi kävi... Ja mitäpä silmän ruokaa tällaisen luukasan\nkatsomisesta lienee\", pisti Kristiina hampaansa kolosta.\n\n\"Yhäti se luukasa vain sen mielessä malkuttaa, vaikka on jo aikoja\nvierinyt siitä, kun vahingossa tulin Ristiinan varpaalle astuneeksi.\nMutta sehän näyttääkin nyt viime aikoina kalkkoneen ja maihevoituneen.\nKas noin — hm! Lanteet hyllyvinä hetteinä lainehtien, punaisissa\nposkissa ja kaksissa leuoissa se siinä hellansa edessä kiepsahteleikse\nkuin pappilan ruustinna. Vaikka eihän tuo ole kumma eikä mikään, kun\non käsissä koko Lohilahden tavara ja hyvyys. Sanoppas, mitä ne ihmiset\noikein tänne tuovat.\"\n\n\"Mitäkö tuovat?... Kaikkea mitä käsistään irti saavat: maitoa, voita,\nkaloja, lintuja, lihaa, jauhoja, munia, marjoja, sukkia, paitoja —\nniin että sille tavaran paljoudelle ei tahdo tiloja riittää. Kerrankin\noli aitassamme yht'aikaa neljäkymmentäkahdeksan suurta uutislimppua ja\nkaksi suurta säkkiä villoja tupaten täynnä.\"\n\n\"Voi hyvänen aika! Eivätkö ne homehtuneet tuoreet lämpimäisleivät,\nennenkuin ehditte ne makoonne haudata?\"\n\n\"Eivätpä joutaneet homehtumaan. Oli monta suuta syömässä: kaiken liian\nleivän jakaa opettaja köyhille koululapsille.\"\n\n\"No sillä lailla! Mutta nyt ne vasta alkavatkin oikein paroina tänne\ntavaraansa kantaa.\"\n\n\"Mitenkä niin?\"\n\n\"Se on nyt opettaja kohonnut kansan katseessa semmoiseen suosioon ja\narvoon, että on melkein kuin Jumala. Kaikki vastaantulijat pysähtyvät\nhänen jälkeensä katsomaan, ja näillä silmilläni näin eilissäkin\npäivänä, kuinka Riihelän vanha vaari opettajaa ulkona puhutellessaan\nkaappasi lakin kouraansa kuin kuninkaan edessä... Eikö se ole sitten\nRistiina kuullutkaan?\"\n\n\"Mitä kuullut?\"\n\n\"Herra hyvästi siunatkoon!... Vai mitä kuullut? Koko maailmahan sitä\nnyt huutaa — sitä, kuinka opettaja sanan ja oman henkensä väkevyydellä\nhääti Pukkimäen pirut kuutamelle.\"\n\n\"Ei opettaja ole puhunut siitä minulle mitään.\"\n\n\"Ei se kuulemma siitä kamppailustaan hiisku kenellekään. Kuuluu vain\nsalaperäisesti hymähtävän uteliaille kysyjille.\"\n\n\"Mistä ne sen kamppailut sitten tiedetään?\"\n\n\"Sitä en tiedä mistä, mutta tiedetään ne vain ja rikulleenpa\ntiedetäänkin... Kuuristahan siitä pannustasi kuppi kuumaa, niin kerron,\nettä saat Ristiinakin kuulla, millaisen rohveetan piikana palvelet.\"\n\n\"Voithan kertoa, vaikka en minä mitään semmoista usko.\"\n\n\"Et usko!... Etkö usko pirujakaan?\"\n\n\"Minä olen pessyt siksi monta ruumista, että minä en pappienkaan\npuheista usko juuri muuta kuin nämä sanat: Maasta olet sinä tullut ja\nmaaksi pitää sinun jälleen tuleman.\"\n\n\"Sinua jumalatonta!... Mitäs minun pitikään?... Niin, oli ollut\njo pilkkoisen pimeä, kun opettaja silloin lauantai-iltana ehti\nPukkimäkeen. Hänen tulonsa edellä olivat pahat olleet tavallista\nrauhattomampia, niinkuin olisivat aavistaneet, mitä tulossa on.\nOpettajan astuttua sisään ja leväytettyä raamattunsa auki tuvan\npöydälle oli tullut joksikin aikaa niin hiiskumaton hiljaisuus,\nettä oli arveltu pahojen jo säikähtäneinä lähteneen. Mutta se oli\nollutkin hiljaisuutta ukkosen edellä. Mikäli lapset olivat nähneet,\nolivat menninkäiset olleet uunilla vilkkaassa neuvottelussa; siinä\noli ollut leveitten suitten kuisketta ja mustain silmäin vilkettä.\nKun ne sitten päämiehensä viittauksesta olivat tehneet odottamattoman\näkkirynnäkön ahdistajaansa kohti, oli opettaja horjahtanut penkille\nistualleen kuin myrskyn kaatamana ja tullut kasvoiltaan kalpeaksi\nkuin haavanlastu. Kaapaten raamatun käteensä oli hän kuitenkin pian\nponnahtanut pystyyn ja pöydän päässä ylväänä seisten alkanut manata\npahojahenkiä alimmaisiin paikkoihin. Hännät koipien välissä olivat\npaholaiset leiskahtaneet jonkun verran kuin keppiä saaneet ärhentävät\nkoirat, mutta hyökänneet uudelleen kerta toisensa jälkeen. Kuta\nkauheammaksi rienaajien raivo oli käynyt, sitä voimakkaammin oli\nopettaja heiluttanut sanan säilää. Hyppien kohona, silmät tulena\nleiskuen ja kasvot kiehuen mustanpuhuvina hän oli siinä pöydän päässä\nollut peloittava kuin loveen lankeava tai niinkuin Herran Seepaotin\nviha. Sitten oli syntynyt pitkä välirauha, jolloin kumpikin taisteleva\npuoli sai aikaa vetää henkeänsä.\n\n\"Vaan annappas olla. Kun kello seinällä vähäistä ennen puoliyötä oli\nnostaa korauttanut lyömähakansa, olivat pahat muuttautuneet mustiksi\nlinnuiksi ja tehneet viimeisen, kaikkein raivoisimman ryntäyksensä.\nAluksi oli muuan räpsäyttänyt siivellään pöydällä palavan kitupiikin\nsammuksiin, ja pilkkopimeässä tuvassa oli syntynyt semmoinen siipien\nhavina ja vinkuna kuin kaiken maailman linnut olisivat siellä\nlennelleet. Mutta sen myrskyn yli oli opettajan ääni pauhannut\npimeydessä kuin pitkäisen jylinä öisessä pilvessä... Ja kuulehan vielä\nsuurinta ihmettä.\"\n\n\"Nä, nä — kuullaan, kuullaan.\"\n\n\"Kamppailun kuumimmillaan ollessa on lasten pitänyt nähneen opettajan\npään ympärille ilmestyneen kirkkaan valon. Ja aina kun mustat linnut\nolivat ympäröivästä pimeydestä hyökänneet siihen valokehään, olivat\nne kipeästi parahtaen nykäisseet koukkuiset kotkankyntensä takaisin\nkuin tulesta ja jotkut pudonneet käpertyneinä alas kuin palavaan\nkynttilään lentäneet kärpäset. Kun kello minuutin, parin kuluttua oli\nheläyttänyt ensimmäisen kahdentoista lyöntinsä ja Herran pyhä sapatti\nastunut sisään, oli pahojen voima siinä hetkessä lamautunut. Hirveällä\nryskeellä olivat ne voitettuina lähteneet tuvasta, mutta samalla\noli tallista alkanut kuulua hevosen potkimista ja pian sen jälkeen\nnavetasta lehmien ammumista. Oli otettu tuli ja menty katsomaan, mikä\nelukoita vaivaa. Hevonen oli vavissut vaahdossa pilttuussaan ja mökin\nmolemmat lehmät oli päästetty irti kytkyistään, solmittu häntäjouhista\nyhteen ja kierretty oljista köynnöskoristeita kuin mitäkin kruunuja\nniiden sarviin. Sitten oli ollut täysi rauha Pukkimäessä. Mutta\nvasta aamuhämärissä oli häädettyjen päämies lähtenyt, ja se kuuluu\nvenyttäneen itsensä niin hirmuisen pitkäksi, että yhdellä askeleella\noli harpannut pellon yli.\"\n\nOtteljaana vaikeni tuokioksi.\n\n\"Niin, niin... joo, joo... Se on nyt tämän tapauksen lyömänä tullut\nuskoon koko Lohilahden kylä. Lukee sanaa ja laulaa hojottelee virsiä.\nJa parannus, parannus olisi ajoissa Ristiinankin tehtävä: se pitkä\npiru kuuluu ottaneen sen roima-askeleensa tänne kirkonkylään päin...\nHämärtämään rupeaa — lähteä pitää. Halleluijaa.\"\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKuta runsaammin Nehelle \"saatavia\" tuotiin, sitä enemmän hän laihtui.\nLanttoiset kasvot kävivät harmaankalpeiksi, sinisten renkaitten\nympäröimät silmät painuivat syvälle kuoppiinsa ja niiden kiiluva\nkatse näytti olevan suunnattuna sisälle päin. Lisäksi hän oli tullut\nniin hajamieliseksi, että saarnatessaan unohtui usein pitkäksi ajaksi\ntuijottamaan jonnekin, kunnes kuulijain hermostuneet ryähtelyt\nherättivät hänet haaveistansa. Koulussa hän saattoi väärästä\nvastauksesta tai muusta yhtä vähäpätöisestä syystä tulistua niin\nholtittomasti, että kasvot kahahtivat mustanpuhuviksi ja hän kadotti\ntuokioksi puhekykynsä, kyeten vain änkyttäen purkamaan kiukkuansa.\nMutta melkein samassa hetkessä hän oli jo valmis kyyneleet silmissä\npyytelemään oppilailtaan anteeksi kiivastumistansa. Kun aterioidessa\nveitsi tai haarukka sattui kalahtaen putoamaan lautaselle hänen\nvapisevista käsistään, vaikutti se niin sydäntä vihlaisevasti, että hän\nvoihkaisten ponnahti kohoksi istuimellaan.\n\nMikähän sitä opettajaa vaivaa? kummasteltiin kylällä. Ei se kyllä\nole tautiansa valitellut, mutta jotakin hiljalleen hivuttavaa siinä\ntäytyy olla. Hörisihän se Otteljaana tässä taannoissa syksynä, että\nopettajalla pitäisi olla morsian. Olisiko saanut rukkaset ja niitä\nyhä sureksii. Vaikka eihän tuon luulisi tuonkaan... onhan tätä nyt,\nhameväkeä — jos yksi jättää, ottaa toisen.\n\nKristiina oli ihan onneton.\n\n\"Mikä opettajaa oikein marrastaa, kun ei syö juuri nimeksikään? Vai\nenkö minä ehkä osaa laittaa tarpeeksi suun mukaista ruokaa?\" kyseli hän\nkerrankin, huomatessaan Nehen päivällisaterian melkein koskemattomaksi.\n\n\"Mitähän lienee — unettomuutta\", sanoi Nehe.\n\n\"Unettomuutta se kyllä on. Kuulin tässä eräänäkin yönä opettajan\nvierashuoneessa puhuvan niinkuin jollekin toiselle. Mutta ei kai siellä\nollut ketään vierasta?\"\n\nNehe hiukan punastui ja tuli hämilleen.\n\n\"En siellä tietääkseni ole ollut minäkään.\"\n\n\"Eikö!... No sitten opettaja puhuu ja liikkuu unissaan.\"\n\n\"Voi olla. Onko Kristiina useinkin huomannut sellaista?\"\n\n\"Hyvin usein. Eikähän opettajasta viime aikoina ole oikein saanut\nselkoa, milloin päivälläkään liikkuu valveillaan, milloin unissaan.\nMutta niinpä onkin opettajan suorittava itsensä lääkäriin ja hyvin\njoutuun — voin neuvoa — olen minä siksi monta ruumista pessyt.\"\n\nNehen selkää karmaisi kylmä väre. Hän myönsi Kristiinan olevan oikeassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesäloman alkaessa hän vihdoin lähti parannusta etsimään. Sivuuttaen\ntavalliset lääkärit hän matkusti yksin tein pääkaupunkiin asti erään\nkuuluisan lääkärin luo.\n\nJo ensi silmäys Nehen kalpeihin kasvoihin näytti kokeneelle lääkärille\nselvittävän sairauden laadun. Mutta laskettuaan kuulotorvensa potilaan\npaljaalle rinnalle ja hetkisen kuunneltuaan hän näytti hämmästyvän.\nSiirteli sitten torveansa lyhyin välimatkoin sekä rinta- että\nselkäpuolella ja kopautti lopuksi sormellansa pari kertaa rintalastaan.\n\n\"Hm... ei...\", hymähteli hän kuin itsekseen.\n\nSitten hän toimitti mikroskooppisen tutkimuksen, nähdäkseen olisiko\npotilaalla matoja suolistossa, mutta tulos oli kielteinen silläkin\ntaholla. Käännettyään lopuksi tutkittavansa silmäluomet nurin ja\ntarkastettuaan niiden sisäpintaa hän sanoi kuin suuttuneena:\n\n\"Näyttäkää kielenne.\"\n\nNehe näytti kielensä.\n\n\"Merkillistä, merkillistä\", lausui tohtori ja hiukan etääntyen katsoi\nsairaaseen näköjään neuvottomana. Kysyi vihdoin:\n\n\"Mutta mikä teitä oikein vaivaa?\"\n\n\"Ei erikoisesti mikään, ei vain maistu ruoka ei uni\", vastasi Nehe.\n\n\"Uni\", kertasi tohtori painokkaasti, ikäänkuin olisi nyt vasta saanut\noikean langan päästä kiinni. \"Istukaa ja nostakaa oikea jalkanne\nvasemman polvelle.\"\n\nKun tohtori sitten Nehen aavistamatta kopautti häntä polveen pikku\nvasaralla, heilahti jalka niin ylös, että tohtori oli saada iskun\nleukaansa.\n\n\"Oh!... Hermonne ovat pilalla — aivan pilalla\", totesi hän ja istuutui\ntuolille vastapäätä Neheä. Alkoi sitten kysellä:\n\n\"Oletteko käyttänyt väkijuomia?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Onko elämäntapanne ollut säännöllistä?\"\n\n\"Tavallaan on ollut, tavallaan ei.\"\n\n\"Oletteko naimisissa?\"\n\n\"En — oikeastaan.\"\n\n\"Oikeastaan...? Mitä sillä tarkoitatte?\"\n\n\"Kun pelkään, että tarinani voisi tohtoria korkeintaan vain\nhymyilyttää, vaikka se minulle itselleni on sangen vakava asia,\nsäilyttäisin sen mieluummin omana salaisuutenani.\"\n\n\"Sairautenne tutkimuksen vuoksi on välttämätöntä, että avomielisesti\nkerrotte kaikki. Tietänette, että olen myöskin psykiatri ja sellaisena\nviimeinen nauramaan salaisuudellenne. Voitte sitäpaitsi luottaa\nlääkärin vaitioloon kuin synnintunnustaja rippi-isäänsä. Olkaa siis\nhyvä ja kertokaa\", kehoitti tohtori.\n\nNehe kertoi:\n\n\"Noin kaksi vuotta sitten oli minulla morsian, kihloja vailla. Mutta\naivan odottamatta huomasin sanomalehdistä, että hän oli mennyt\nkihloihin jonkun toisen kanssa. Murheissani menin yöllä hautausmaalle.\nSinne oli aikoja sitten haudattu kalmiston esikoisena muuan ylhäinen,\nkertomusten mukaan rikollinen nuori nainen, jonka vähäistä aikaisemmin\nolin nähnyt unissani. Kun hautausmaalla olin aikani kärsinyt hyljätyn\nlemmentuskia, taitoin eräältä hautakummulta kukkasen ja laskin sen\nmainitsemani rikollisen naisen haudalle.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoititte?\" kysyi tohtori.\n\n\"Tein sen vain ajattelemattomana, hetkellisen katkeruuden hulluna\npäähänpistona. Olin sillä tavoin ikäänkuin kihlaavinani ylen kauniin\nunikuvan sieluni morsiameksi, ja olihan siinä kai olevinaan pisara\nkostoakin entiselle morsiamelleni. Aikomatta jatkaa tätä mahdotonta\nsuhdetta sen pitemmälle kävi kuitenkin niin, että tunteeni eivät enää\nolleetkaan itseni määrättävissä. Aluksi tuo kuviteltu, silkinhieno\nhenkinen yhteys ihanan unikuvan kanssa oli niin kaunista, että\ntavallinen avioelämä siihen verraten tuntui melkein raakuudelta.\"\n\n\"No eikö teitä ole kammottanut se seikka, että nainen oli rikollinen?\"\nkysyi tohtori.\n\n\"Ei se ole kertaakaan näyttäytynyt minulle rikollisena, vaan aivan\nuutena, synneistä puhdistuneena. Aluksi tuo haudantakainen morsiameni\nilmestyi vain unessa, vaikka ne minusta eivät ole olleetkaan aivan\ntavallisia unennäköjä. Mutta sitä mukaa kuin rakkauteni siihen\nkiihtymistään kiihtyi, astui unikuva raja-aidan yli ja tuli yhä\nrohkeammaksi. Viime aikoina on se jo uskaltanut tulla viereeni\nvuoteeseen ja kietoa kylmän käsivartensa kaulalleni. Olenpa ollut\nkuulevinani sen helliä kuiskauksia valveilla ollessanikin ja näkevinäni\nhaamuna vilahtavan selvällä päivällä. Kun en ole voinut täysin\nvakuuttautua siitä, että kaikki tämä voisi johtua yksinomaan hermojen\nhäiriöstä, on tilanteeni muuttunut peloittavaksi.\"\n\nAsiansa valaisemiseksi Nehe kertoi lyhyesti Hauta-Hetan tarinan ja\njatkoi:\n\n\"Luultavasti hänelläkin on alkujaan ollut tällainen hirmuntunteensa,\nmutta hän on ei ainoastaan voittanut vastenmielisyyttään siihen, vaan\nvieläpä ruvennut rakastamaan kaikkea kammottavaa ja alkanut seurustella\nmieluummin kuolleitten kuin elävien kanssa. Vaikka minusta on\npöyristyttävää ajatella omaan kohtaani tällaista tunteitten muutosta,\nolen kuitenkin jo niin pitkällä sillä tiellä, että tunnen toisinaan\nkaipaavani tuonpuolisen morsiameni kylmien käsivarsien halailua. Niiden\nsyleily on samalla kertaa yhtä hirvittävä ja suloinen kuin kuolema.\"\n\nNehen lopetettua kertomuksensa mietti tohtori kuulemaansa kotvan aikaa.\n\n\"Jaa. Kenties teidän olisi paras jäädä tänne hoitolaan joksikin aikaa\",\nsanoi hän.\n\nNehen kasvot valahtivat palttinankalpeiksi. Tuskin tuomio\nkuritushuoneeseen olisi voinut tehdä häneen niin musertavaa vaikutusta.\n\n\"Hourujenhoitolaan?... Arveleeko tohtori minun olevan jo niin pitkällä?\"\n\n\"Vasta pitempiaikaisen tutkimuksen nojalla voin siinä suhteessa\nmuodostaa varman mielipiteeni\", sanoi tohtori.\n\n\"Minä kyllä tiedän, että mielisairaiksi epäiltyjen vakuutuksia\ntervejärkisyydestään ei uskota, mutta kyllä minä pyydän tohtorin\nedellyttämään, että tässä tapauksessa on kyseessä jotakin enempää kuin\ntavallinen aivojen ja hermojen häiriötila\", väitti Nehe.\n\nTohtori ei myöntänyt, ei kieltänyt, nyökytteli vain päätänsä ja\nhymyili. Mutta sitten hänen aivoihinsa näytti johtuneen uusi aate.\n\n\"Kenties, kenties on jotakin enempää\", myönnytteli hän. \"Ainoa keino\npäästäksenne henkiseen ja ruumiilliseen tasapainoon on se, että\nyksinkertaisesti hylkäätte henkimorsiamenne — onhan se joka tapauksessa\nliian ohutta kudosta tyydyttämään aineellisen olion tarpeita — menette\nnaimisiin jonkun elinvoimaisen maalaisneitosen kanssa ja alatte viettää\noikeaa, tervettä avioelämää.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotiin palattuaan Nehe ryhtyi oitis toteuttamaan lääkärin neuvoa:\nkihlasi kaikessa hiljaisuudessa morsiamekseen erään köyhän torpan\ntytön, Saaran. Tälle kolmannelle hänellä oli jäljellä enää vain\nheikosti lepattava lemmen liekki; heitä kiinnittikin toisiinsa enemmän\nyhteinen usko kuin maallinen rakkaus. Muuttuneen asiaintilan jälkeenkin\nilmautui unimorsian Nehelle vielä jonkun kerran, aluksi syyttävänä ja\nikäänkuin oikeuksiaan vaativana, myöhemmin kyynelsilmäisenä kohtaloonsa\nalistujana. Kerta kerralta sen ihanat piirteet himmenivät, kunnes se\nlopulta katosi kokonaan Nehen näköpiiristä kuin jonnekin ikuisuuden\näärettömyyteen. Sen verran jäi kuitenkin jäljelle entistä suhdetta,\nettä Nehe ei olisi uskaltanut enää kulkea yöllä yksin hautausmaan ohi,\neikä Rajaleniusten haudalla käydä tuskin päivälläkään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuoren parin vihkiäisten oli määrä tapahtua vasta syyspuolella, mutta\nkohtalo satutti niin, että ne tuli vietettäväksi kesän kukkeimpana\naikana.\n\nNehen mennessä eräänä päivänä Hauta-Hetaa tapaamaan makasi tämä\narkussaan näköjään nukkuneena. Nehe aikoi sisään astumatta kääntyä\novelta takaisin. Mutta hiljaisuus tuvassa oli hänestä tällä kertaa\nniin outoa, että hän kuitenkin meni sisään hiipien ettei herättäisi\nmakaajaa. Katsottuaan lähemmin arkkuun huomasi hän, että sellainen\nvarovaisuus oli tarpeetonta. Hauta-Heta nukkui sitä untansa, josta\nei herätä. Kun mummo omien puheittensa mukaan ei ollut milloinkaan\nsairastanut, oli hän eläessään arvellut, että hänen ensimmäinen\nsairautensa tulisi olemaan myös hänen viimeisensä. Kaiketi oli hän nyt\naivan äskettäin alkanut tuntea kipua ja siitä arvannut, että lähtö on\nlähellä, koskapa hän itse omin voimin oli varustautunut matka-asuun:\npukeutunut puhtaisiin kuolovaatteisiin, laittanut hautakukista\nseppeleen päähänsä, peitellyt itsensä valkealla liinalla ja nukahtanut\narkkuun huulet hymyssä.\n\nNehe muisti vainajan aikoinaan puhuneen, että kun hänellä ei ole elossa\nketään sukulaisia, on hyvä jo siitäkin syystä morsiamen itse varustaa\nkapionsa, että ajan tullen aiheuttaisi vieraalle mahdollisimman vähän\nkuluja ja vaivoja. Nehe päätti nyt ottaa mieluisaksi velvollisuudekseen\ntuon pienen vaivannäön. Hän valvoi itse haudan valmistamista. Se\npiti kaivaa niin, että istutuksia ei turmeltaisi, vaan haudan seinää\nkovertamalla kukkien alle koetettaisiin saada osa Ismaelin arkkua\nnäkyviin, mikäli sitä vielä jäljellä oli, ja asettaa sitten molemmat\narkut rinnan laita laitaa vasten.\n\nNehe pyysi itsensä rovastin emäkirkolta tulemaan ensi sunnuntaiksi\nsaarnaamaan heidän pieneen pyhäkköönsä ja samalla vihkimään kaksi\navioparia. Itseensä nähden sanoi kyllä ajatelleensa pyytää rovastia\nnäille asioille vasta myöhemmin, mutta kun hänellä oli ollut\nHauta-Hetan kanssa niin paljon yhteistä, tahtoi hän tulla vihityksi\nsamana päivänä kuin Hetakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana sunnuntai-aamuna oli Lohilahden hautausmaalla niin\nharvinaisen runsaasti väkeä, että moista kansanpaljoutta ei liene\nsiellä nähty sitten Rajaleniusten hautauspäivien. Ihmiset tahtoivat\nkerran nähdäkin sen ruumisarkun, josta he vuosikymmenien kuluessa\nolivat kuulleet niin paljon puhuttavan.\n\nKun rovasti oli siunannut vainajan ja pitänyt liikuttavan\nruumissaarnan, astui Nehe haudan partaalle ja piti korkealentoisen\nmuistopuheen, lausuen muun muassa: \"Tällä haudalla on laulettava\nkukkasten laulu ja veisattava rakkauden korkeaa veisua. Tällä\nhaudalla pitäisi soittaa kanteleita ja iloita niinkuin häähuoneissa\niloitaan. Tällä haudalla pitäisi suitsuttaa ylistystä kaikille niille,\njotka ovat uskollisia kuolemaan asti. Se morsian, jonka nyt olemme\nsaattaneet sulhonsa viereen, oli eläessään kummitus niille, jotka\neivät häntä tunteneet. Hän oli niinkuin saduissa rumaksi noita-akaksi\nloihdittu kuninkaantytär, jota kaikki kammoavat, mutta ainoastaan\nlasten rakkaus yltää näkemään sydämen kultaan asti ja vapauttamaan\nlumouksesta. Kuoleman laupias lapsensilmä on nyt odottamatta katsonut\nmyöskin Hauta-Hetan sydämeen, niin että hänkin on, yhdenkään\nihmissilmän näkemättä, voinut riisua rumuutensa ja muuttua kauniiksi\nkuninkaantyttäreksi. Entisen noita-akan pelätty luola on nyt autio.\nSieltä ei kuulu enää pirran helkettä, rukki seisoo hiljaa nurkassa ja\ntyhjä väripata hautoo kylmiä hiiliä, eikä pienestä ikkunasta tuika enää\nsalaperäinen tuli pimeinä syys- ja talvi-iltoina. Yli kolmekymmentä\nkesää ovat hänen kätensä tätä kumpua kukittaneet — eikä ainoastaan tätä\nkumpua, vaan kaikkia niitä leposijoja, joita tässä pyhitetyssä paikassa\non. Mutta saattaa käydä niin, että nämä kukkaset tulevat olemaan tällä\nhaudalla viimeiset — että sillä, joka muita muisti, ei ole itsellänsä\nyhtään muistajaa...\"\n\nKun hauta oli luotu umpeen, laski Nehe sille seppeleensä, ainoan koko\nsuuresta joukosta.\n\nJumalanpalveluksen jälkeen vihki rovasti toisen avioparin kirkossa.\nNehe oli löytänyt ristiraitaisensa, ja heidän oli nyt määrä lähteä\nyhdessä kantamaan unessa nähtyä raskasta taakkaa elämän jyrkkiä\nrautaportaita myöten tuntematonta tulevaisuutta kohti.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nKauan vireillä ollut hanke saada Lohilahden kulmakunta itsenäiseksi\nkappeliseurakunnaksi toteutui vihdoin. Palkkaetujen pienuuden vuoksi\nei pienen, syrjäisen seurakunnan sielunpaimenen virkaan ilmautunut\nkuin yksi ainoa hakija, muuan virkavapaa pappismies, Lustig nimeltään.\nTämän rettelönhaluisen viisastelijan kanssa seurakuntalaiset pian\nriitautuivat, monet aina käräjöimisiin asti.\n\nMutta kun vuosien kuluttua nähtiin pari ilmiötä, jotka lohilahtelaisten\nperintätiedon mukaan ennustivat tulossa olevia suuria tapahtumia,\npelästyivät he ja koettivat elää sanan miehen kanssa sovinnossa.\n\nEnsimmäinen ennusmerkki näkyi taivaalla. Ilmestyi kuin tähti tähtien\njoukkoon, mutta ei ollut kuitenkaan oikea tähti. Oli paremminkin\nkuin kaulasta katkaistu naisen pää, joka pitkät hajahiukset viuhkana\ntaaksepäin rynnisti mustan avaruuden halki idästä länteen.\n\nTämän harvinaisen näyn raskauttamat mielet eivät olleet ehtineet vielä\ntäysin rauhoittua, kun sydämiä jysäytti jälleen uusi ennusmerkki.\n\nOli myöhäinen syksy, maa oli lumeton ja ainoastaan heikossa\njäänkohmeessa. Sataa tihuutti hienoa, sumun tapaista vettä, joka heti\nalas tultuaan jäätyi. Puitten rungot ja oksat olivat kuin paksun\nlasikerroksen sisässä. Oli ollut tyyntä viikkomäärin, mutta eräänä\naamuna alkoi kohahdella yksinäisiä tuulenpuuskia. Hiljainen metsä\nsai eloa, helähti siellä, helähti täällä, niinkuin joukko kytkettyjä\nvankeja olisi kalistellut kahleitaan. Illalla ja myöhemmin yöllä tuuli\nyltyi myrskyksi, tullen sieltä käsin, jonne salaperäinen tähti oli\nkadonnut. Raskaitten puitten kaatuessa juurineen tai taittuessa poikki\noli laajoissa sydänmaissa myrskyn kestäessä lakkaamatonta pauketta,\nryskettä ja teräksen helinää kuin raivoisimmassa sotataistelussa.\n\n\"Miehiä kaatuu, kansaa kaatuu\", sanoivat vanhat viisaat katsellessaan\nmyrskyn tuhoisaa jälkeä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErämaan pienessä kappeliseurakunnassa elettiin edelleen hiljaista,\ntapahtumaköyhää elämää. Kun oli aikansa turhaan odotettu jotakin\nerinomaista tapahtuvaksi, alkoivat monet epäillä, että ennusmerkit\neivät tällä kertaa tietäisikään mitään. Mutta vihdoin narahti\nLohilahdenkin ruostunut ajanviiri saranoissaan, alkoi puhaltaa uusia\ntuulia. Aluksi ne leväyttivät kirkon ovet auki ja lakaisivat sen\nlopulta niin tyhjäksi, että pappi jäi melkein yksin.\n\nSeurakunnassa olonsa alkuaikoina pastori Lustig pyysi joskus Neheäkin\nsaarnaamaan, mutta myöhemmin hän ei enää sallinut opettajan nousta\nsaarnastuoliin. Syynä tähän mielenmuutokseen arveltiin olevan tuon\nikivanhan: Saul löi tuhannen, mutta Daavid kymmenentuhatta. Nehellä\nolisi kyllä ollut oikeus pitää raamatunselityksiä koulullansa,\nmutta kun hän kirkon läheisyyden vuoksi piti sellaisen kilpailun\nsopimattomana, tyytyi hän saarnailemaan vain pirteissä ulompana\nkirkosta.\n\nUudet tuulet riipaisivat rikkoina myös suurimman osan Nehen\nkuulijakuntaa. Mutta sitä mukaa kuin tämä tupiin kokoutuva seurakunta\npieneni, kasvoi jäljellä olevien henki, kuumentuen ajoittain\nuskonnollisen kiihkon kiehumapisteeseen, käsiä huitoviin hihkumisiin ja\nkalpeakasvoisiin pyörtymisiin asti. Polvilleen langeten ja kuumia otsia\nlattiaan kolautellen he rukoilivat taivasta armahtamaan synnin mereen\nhukkuvaa maailmaa. He pitivät itseänsä maan suolana ja niinä kymmenenä\nvanhurskaana, jotka olisivat voineet pelastaa Sodoman, jos niitä olisi\nedes niin monta ollut.\n\nKaikesta huolimatta kulki kuitenkin suuri enemmistö entisiä uskonveljiä\nja -sisaria raskain, jymähtelevin askelin ja vihasta kiiluvin silmin\npunaisten lippujen jäljessä, kuunteli toisia saarnoja ja lauloi uusia\nvirsiä. Ja kummallista oli, että monet innokkaimmat uskovaiset olivat\nnyt kaikkein kiihkeimpiä uuden opin tunnustajia. Vastakkain tullessaan\nsivuuttivat eri aatteiden palvojat toisensa tervehtimättä ja kyräävin\nsilmin.\n\nPian saatiin uutta vettä myllyihin, puolella ja toisella. Pienen\nsanomalehden muodossa lensi yksi niistä neljästä olennosta syrjäisen\nLohilahdenkin kappeliseurakuntaan ja huusi ikäänkuin ukkosen äänin:\n\"Tule!\" Ja he näkivät, ja katso: valkea hevonen; ja sen selässä\nistujalla oli jousi, ja hänelle annettiin seppele, ja hän lähti\nvoittajana ja voittoja saamaan.\n\nEnsimmäinen sinetti oli avattu.\n\nLohilahtelaiset hämmästyivät. Mutta kun he sitten tajusivat tapahtuman\nvakavuuden ja sen mahdolliset seuraamukset, kiiruhtivat he kilvan\nostamaan kauppapuodeista suoloja varastoihinsa kaiken varalta.\n\nTuskin oli tämä ensimmäinen huuto ehtinyt Lohilahden kaukaisimpiin\nkorpiin, kun jo uusi ääni huusi kirkonkylässä: \"Tule!\" Niin lähti\ntoinen hevonen, tulipunainen, ja sen selässä istujalle annettiin valta\nottaa rauha maasta, että ihmiset surmaisivat toisiaan, ja hänelle\nannettiin suuri miekka.\n\nNäitä tulipunaisia hevosia lähti myöhemmin liikkeelle useampiakin.\nMutta onneksi olivat ne vielä niin etäällä, että Lohilahteen kuultiin\nvain sanomana niiden kaukaista kavioiden kapsetta. Kuitenkin värähti\npapin ääni tavallista hartaammin hänen rukoillessaan taivaallista isää\nsiunaamaan valtakunnan sotajoukkoa maalla ja merellä.\n\nNehe selitti näinä aikoina yksinomaan vanhan testamentin ja\nIlmestyskirjan ennustuksia. Riittävää määrää vanhurskaita pönkittämään\nlahonnutta maailmaa ei näyttänyt olevan nyt, enempää kuin\nAaprahaminkaan aikoina. Ihmiskuntaa odotti Sodoman kohtalo. Nykyinen\nmaailmankausi läheni loppuaan, ja uusi, tuhatvuotinen ihanneaika\noli alkamassa. Mutta heitä, valittujen pientä laumaa, eivät kauhean\nmurrosajan vaivat tule kohtaamaan: heidät muutetaan ajan rahdussa,\nsilmänräpäyksessä korkeammalle tasolle, hallitsemaan Kristuksen kanssa\ntuhannen ajastaikaa. Uuden Jerusalemin ylistysvirsiä he nykyisin\nenimmäkseen laulelivatkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsi jännityksen lauettua oltiin kaukaisessa kappeliseurakunnassa ajan\ntapahtumiin nähden jotenkin rauhallisia sivustakatselijoita. Oltiin\nniin kauan, kunnes ilmautui jälleen useita uusia ennusmerkkejä: siat,\nrotat, oravat, käet.\n\nEräänä keväänä heti roudan maasta sulattua alkoivat Lohilahden siat,\nvieläpä pienet porsaatkin, tonkia maata niin väsymättömän uutterasti,\nettä maanteitten laidat, talojen tanhuat ja läheiset pikku ahotkin\nolivat myöhemmin kesällä kuin aatralla kynnetyt. Olivat ne kyllä\nennenkin, joka kesä, ketoa nurin kääntäneet, palan siellä, toisen\ntäällä. Mutta näin laajaa ja voimaperäistä sikojen maanmuokkausta eivät\nvanhatkaan muistaneet nähneensä sitten suurten nälkävuosien.\n\nSikojen kärsillään kyntäessä maata ja käkien kukkua helkyttäessä\nkartanokoivuissa ja peltojen aidanseipäissä tulivat oravat. Mistä\nlienevät tulleetkin, mutta omanpaikkaisia ei niistä liene monikaan\nollut. Niitä juoksenteli pitkin aitojen selkiä ja kattojen harjoja,\nistuskeli savupiippujen nenissä, hyppi pihapuissa ja kiipeili ylös\nalas viirinsalkoja. Niitä pyrki laumoittain yli Lohilahden selän, aina\nsamaa tuntematonta päämäärää kohti, mitkä uiden, mitkä kokonaisina\nlastulaivueina, tuuheat hännät purjeina pystyssä. Monet väsyivät\npitkällä uintimatkalla tai hukkuivat aaltoihin heikoilta aluksiltaan ja\najelehtivat tuulen tuomina raatoina rannalle.\n\nOravien tultua marraskuussa talvikarvaansa kuului metsistä alituinen\npyssyjen pauke, varsinkin sunnuntaisin.\n\n\"Vielä niistä petäjiköistä kuuluu toisenkinlaista pauketta\", ennusti\nkerrankin eräille isäntämiehille Riihelän vanha vaari, jonka\nerikoisalana olivat oravat.\n\n\"Ehkäpä hyvinkin, mutta aikaa siihen kuluu: eiväthän ole rotat\nsikiytyneet vielä liiemmäksi\", arveli muuan isäntä.\n\n\"Rotat!\" huudahti toinen talokas. \"Oletko käynyt tupasi lattian alla\nsen jälkeen kuin...?\"\n\n\"Sss...! Suu poikki!\"\n\n\"Suu nappiin sitten kun tulee viljantarkastusmiehiä... Vai eikö tässä\nehkä oltane kaikki luotettavia?\"\n\n\"Luotettavia ollaan.\"\n\n\"Minä tein kätköni rehuladon lattian alle. Mutta kun tässä taannoissa\npäivänä pistäysin varastoani perkkäämässä, niin mitäs näin: rottia,\nrottia! Jyvät hajoitettuina pitkin permannon alustaa, säkit nakerrettu\ntappuroiksi ja kuin ilkkuen tehty niistä pesä pesän viereen. Eräässäkin\nsellaisessa oli yksin lukien kaksikymmentäkolme alastonta, vikisevää\npoikasta. Ja lie niitä ollut toisissa useampiakin.\"\n\n\"O perhana! Pitääkin tästä lähteä.\" Näin maailman lapset. \"Pieni\njoukko\" näki paljon syvemmälle kuin mitä silmien edessä oli:\n\nKolmatta sinettiä alettiin avata.\n\nMutta vasta sitten kun se vaakaa kantava kauppias oli kapsahtanut\nmustan ratsunsa selkään ja oli kuultu hyvin läheinen, ikäänkuin\ngulashin huuto: \"Litra vehnää yhdestä denarista, ja kolme litraa\nohria yhdestä denarista!\" alkoivat harvat valitut, samoin kuin\nmuutkin köyhät, vastoin ennustuksia tuntea vatsoissaan uuden maailman\nsynnytystuskia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme kertaa olivat Nehen housunlahkeet jo heilimöineet ja kolmasti\noli Saara niitä lyhentänyt, niin että ne lopulta ulottuivat vain\nhiukan alapuolelle polvien, antaen laihtuneelle omistajalleen\nurheilijaa muistuttavan ulkonäön. Lukuisa lapsilauma oli kokonsa mukaan\nryhmitettävä pieniin joukkoihin, joille kullekin äiti ompeli vanhoista\nvaatteistaan yhteisen vieraspuvun lasten vuoroon käytettäväksi, milloin\noli mentävä kylään asialle. Jo aikoja sitten oli ollut pakko kieltäytyä\npienistä nautinnoista: kahvista, tupakasta, vähitellen myös voista ja\nmuistakin särvinaineista.\n\nToivossa oli kuitenkin elettävä. Oltiinhan korkeilla tahoilla\nhiljaisessa puuhassa opettajainkin hyväksi. Mutta kun Nehe\nlapsikatraaseensa ja oleviin oloihin vedoten pyysi pientä\npalkanlisäystä oman pitäjän kuntakokoukselta, hengähti sieltä vastaan\njäinen tuulahdus. Köyhät suunsoittajat tosin anomusta puolsivat, mutta\nne, jotka asian äänillään ratkaisivat ja joiden kukkaroa se lähinnä\ntulisi koskemaan, asettuivat jyrkästi vastustavalle kannalle. Ehdottipa\nrikas Remulainen, jonka hengen Nehe aikoinaan oli pelastanut kuolemasta\nja todennäköisesti vielä pahemmastakin, alennettavaksi opettajan\nentistäkin kunnanpalkkaa. Pilkaten hän kehoitti kokouksessa saapuvilla\nolevaa opettajaa kääntymään köyhäinhoito-viranomaisten puoleen, jos\nluuli vaivaisapua tarvitsevansa, tai tarttumaan mieluummin kirveeseen\nja kuokkaan.\n\nKuta pimeämmäksi Nehen tulevaisuuden taivas synkkeni sitä kiinteämmin\nhän koetti rukouksessa turvautua Jumalan apuun. Mutta kun hänen\npyyntönsä silläkin taholla tuntui kaikuvan kuuroille korville ja\nkun lisäksi hänen viimeaikainen, haaveellinen uskonsa ennustusten\ntäyttymisestä näytti kärsineen täydellisen haaksirikon, alkoi tämä\nviimeinenkin tuki luisua hänen jalkainsa alta, ja hän suistui\nhenkisestikin sielullisten ristiriitojen myrskyiseen mereen.\n\nKuin aamun sarastuksena alkoi Nehen yön ympäröimään sieluun vihdoin\nkajastaa ruusunvärinen vaate. Ehkä hänen paikkansa onkin punalippujen\nluona. Ehkä tie tuhatvuotiseen valtakuntaan kulkeekin niiden johdolla.\n\nVielä joku aika sitten olisi hänestä moinen ajatus ollut kuolemansynti.\nMutta nyt Nehe ei pitänyt itseänsä enää liian hyvänä lähtemään eräänä\niltana työväentalolle. Varovaisuuden vuoksi hän jätti kuitenkin\ntakaportin auki: Tutkikaa kaikki ja pitäkää se mikä hyvä on.\nKokouksessa hänet otettiin vastaan hiukan sekavin tuntein. Punaisimmat\nheittivät häneen epäluuloisia silmäyksiä, sillä he arvelivat opettajan\ntulleen vakoilutarkoituksessa. Entiset uskonveljet ja -sisaret\nnyökäyttelivät tuttavallisesti hymyillen paitansa: Terve tuloa, terve\ntuloa. Parempihan toki myöhään kuin ei milloinkaan.\n\nTämä käynti sosialistien kokouksessa ei jäänyt Nehen viimeiseksi.\nMutta hän ei ollut vielä ehtinyt saada lujaa otetta silläkään taholla,\nkun punainen lippu yhtäkkiä tempaistiin alas, \"talon\" ovet lukittiin,\nikkunain eteen naulattiin laudat, ja sen omistajat uskalsivat puida\nnyrkkejään vain salaisissa kokouksissaan korpien kätköissä.\n\nTulipunainen hevonen oli alkanut etelämpänä polkea isänmaan kamaraa.\n\nSeuraavana keväänä alkoi Lohilahden saloilta kuulua ryske kuin\ntalvisesta tukkimetsästä. Kaadettiin petäjiä ja kiskottiin leiväksiksi\nniiden keltaisia kuoria, vanhusten uudistaessa näin nuoruutensa\nmuistoja.\n\n\"Mitäs minä sanoin, mitäs minä sanoin\", hoki Riihelän vanha vaari\njokaiselle, ken häntä jaksoi kuunnella, ikäänkuin tärkeintä tässä\nkaikessa olisi ollut se, että hänen ennustuksensa toteutui.\n\nTällöin oli Nehe tullut elämänsä rautaisten portaitten sille kohdalle,\njossa ne kääntyivät ylös pystysuoraan. Leipä oli lopussa, uuden\nostamiseen ei ollut varaa eikä lainaa mistään saatavissa. Kaiken\nlisäksi alkoi Liisi tyttönen sairastella. Isällä ei ollut muuta keinoa\nkuin lähteä isänniltä kerjäämään muutamia petäjiä perheensä hengen\npitimiksi. Mutta kun eri puolueiden kesken sattui juuri nyt olemaan\nhyvin kärjistynyt ajankohta ja kun isäntien tiedoksi oli tullut\nNehen käynnit sosialistien kokouksissa, eivät he jaksaneet kuunnella\nsydämensä ääntä, vaan ivahymy huulilla kehoittivat opettajaa kääntymään\navunpyyntöineen hänen omien aateveljiensä puoleen.\n\nNehe tuli iltakorvalla kotiin tyhjin toimin. Masentuneena hän\nistui keinutuoliin ja muisteli kuin kaukaista, ihanaa unta niitä\naikoja, jolloin hänen aitassaan kerrankin oli ollut yht'aikaa\nneljäkymmentäkahdeksan isoa limppua ja kaksi säkkiä villoja tupaten\ntäynnä. Hänen ajatuksensa kiiti nopeasti kuluneen elämän taipaleita,\npysähtyen väliin hetkiseksi muistelemaan harvoja merkkitapahtumia,\njotka päätään pitempinä kohoutuivat yli pienten muistojen. Ajatuksen\ntullessa Nehen elämän valtaisimman kukkulan laelle, jonne hänen\nkoko julkinen toimintansa oli ikäänkuin yhteen koottuna kaikkien\nnähtäväksi, hän otti pöytälaatikostaan Suomen Talousseuran antaman\nhopeamitalin. Itse emäseurakunnan rovasti oli sen kiinnittänyt hänen\nrintaansa kirkossa jumalanpalveluksen päätyttyä, seurakuntalaisten\nkunnioittavasti seuratessa juhlallista toimitusta. Mieltä ylentävässä\npuheessaan oli rovasti ylistänyt hänen sekä maallisen että hengellisen\ntoimintansa ansioita, joiden julkiseksi tunnustukseksi tämä\nkunniamerkki on annettu. Nehe oli säilyttänyt mitalia kalleimpana\naarteenaan, mutta kun hän nyt luki siihen kaiverretut sanat:\n\"Hyödyllisestä toiminnasta\", olivat ne hänestä verisintä pilkkaa.\nMyrtyneen mielen kiihoittamana hän aikoi murskata rahan, mutta sai\nkuitenkin hillityksi itsensä ja ikäänkuin katkeran ivan osoitukseksi\nkiinnitti sen kuluneen takkinsa rintapieleen. Pää miettivästi kumarassa\nhän sitten käveli edestakaisin kamarinsa lattiaa ja kutsui vihdoin\nvaimonsa puheilleen.\n\n\"No, sinähän olet kuin juhlaan lähdössä\", sanoi Saara, huomatessaan\nkunniamerkin miehensä rinnassa.\n\n\"Juhlaanpa kyllä\", vastasi Nehe ja esitti vaimolleen kuiskaten\naikomuksiansa. Saara kauhistui.\n\n\"Ettäkö menisit varastamaan... kaatamaan omin lupisi puita vieraan\nmetsästä?\"\n\n\"Minulla ei ole milloinkaan ennen ollut näin vaikeaa tehtävää. Mutta\neihän ole muuta keinoa — ei hätä lakia lue\", puolustihe Nehe.\n\n\"Ei hätä, mutta entäpä niiden puiden omistaja?\"\n\n\"Kahdesta pahasta on valittava pienempi paha. Ellen minä nyt tätä\nvaikeaa askelta ota, niin meille lukee kohta kuolema lakia. Tahdoin\nilmoittaa tämän aikeeni sinulle ennakolta sen vuoksi, että koettaisit\n— hm... yksi rikos johtaa toiseen — koettaisit keksiä jonkin valheen,\nettä lapset eivät saisi tietää tätä hirveää totuutta ja alkaisi pitää\nisäänsä — varkaana.\"\n\nSaara kävi syleillen miehensä kaulaan, ja he itkivät molemmat.\n\n\"Voi, Nehe, Nehe...\"\n\nLasten nukkuessa Nehe otti kirveen ja tyhjän säkin kainaloonsa ja\nlähti kevätyön hämärässä menemään järven rantapolkua metsään päin.\nKuljettuaan niin kauaksi, että hakkuun ääni ei sieltä voisi kuulua\nkylään asti, hän valikoi tarkoitukseen sopivan petäjän ja iski\nkirveensä sen kylkeen. Mutta samassa kiljahti hiljainen sydänmaa\nniin ilkeästi, että hän säikähtäneenä keskeytti työnsä. Voittaakseen\nepäröimisensä hän puraisi hampaansa yhteen ja erämaan ärjyessä ja\ntakin rintapieleen unohtuneen kunniamerkin \"hyödyllisestä toiminnasta\"\nvälkähdellessä antoi kirveen iskujen sadella nopeasti puuhun, kunnes se\nparahtaen ja ryskyen kaatui maahan. Yläosastaan valkoiseksi kuoritun\npetäjän jäädessä sydänmaahan makaamaan kuin alastomaksi riisuttu ruumis\nlähti Nehe aamupuolella yötä kotiinsa, pettusäkki selässä.\n\n\"Maistappas nyt, Liisi lapseni, lämpimäistä\", sanoi Saara hellästi\nantaessaan sairaan lapsensa käteen pettuleipäpalasen, jolle voita oli\nliiennyt vain näkeeksi.\n\nTyttö haukkasi pienen suupalan, mutta pudotti sen pian suustansa salaa\nkäteensä, ettei äiti huomaisi. Ojensi sitten voileivän takaisin ja\nsanoi:\n\n\"Kiitos, äiti, ei minulla ole nälkä.\"\n\nÄiti ajatteli, että hylkäämisen syynä saattoi kyllä olla puuttuva\nnälkä, mutta voi olla sekin, että Liisi hienotunteisena ei tahtonut\nmoittia leipää huonoksi, vaan pisti mieluummin pienen valheen.\n\nInhimillisen kainouden vuoksi vanhemmat koettivat peitellä puutteensa\nalastomuutta ei ainoastaan vierailta, vaan omilta lapsiltaankin. Mutta\nvaikka tauti oli sitonut Liisin vuoteeseen, näki hänen kärsimysten\nkirkastama katseensa petollisen peitteen lävitse ja herkistynyt\nkorvansa kuuli kuiskauksistakin huutavan hädän. Ikäänkuin vastalahjaksi\nkoetti hänkin viimeiseen asti salata todellisen tilansa. Kun patoutunut\ntuska kuitenkin vihdoin purkautui äänekkäinä valituksina, sanoi äiti\nNehelle:\n\n\"Jo ihan tänään sinun on lähdettävä isolle kirkolle kysymään lääkärin\nneuvoa Liisin sairauteen. Saattaahan olla, että tohtorinkaan apu ei\nenää auta, mutta olisihan jälkeenjäävien tunnolle helpompaa, kun on\nkoetettu, mitä on voitu.\"\n\n\"Olet oikeassa — samoin olen itsekin ajatellut\", myönsi Nehe. \"Mutta ne\nneuvot ja lääkkeet maksavat, ja pienet palkkarahani yhä vain viipyvät.\"\n\nVanhemmilla ei ollut muuta keinoa kuin jäädä tuskaisina odottamaan\nmyöhästyneitä palkkarahoja. Mutta ennenkuin ne ehtivät saapua, tuli\nkutsumatta ja ilmaiseksi kaikki parantava lääkäri, kuolema.\n\nÄiti nyyhkytti polvillaan sängyn vieressä, pää kumartuneena kuolleen\nlapsensa yli. Isä seisoi ulompana, käsivarret ristissä rinnalla ja\nkyyneleettömät silmät luotuina synkästi lattiaan. Sanoi vihdoin:\n\n\"Jumalaa ei ole.\"\n\nSäikähtäen kohoutui äiti seisaalleen ja katsoi pelokkaana miehensä\nsilmiin. Hän ei pitänyt sopivana esittää tässä tilaisuudessa\nvastaväitteitä, viittasi vain kädellään kalpeaan nukkujaan.\n\n\"Missäs lapsemme sielu sitten on?\"\n\nSiihen kysymykseen isä ei osannut vastata mitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nParia kuukautta myöhemmin alkoi kylällä kierrellä huhu, että opettaja\noli kaatanut puita Remulaisen metsäpalstalta ja että tämä oli uhkaillut\nantaa opettajalle haasteen varkaudesta. Tämän tiedon tultua vihdoin\nmyöskin Nehen korviin täyttyi hänen mittansa yli äyräitten. Saattoi\nolla, että joku toinen metsän omistaja olisi, kaikesta huolimatta,\nsalannut näin arkaluontoisen asian, mutta rikas Remulainen voi\nkyllä panna uhkauksensa täytäntöön. Pahimmassa tapauksessa voisi\nseurauksena olla vankeusrangaistus ja virasta erottaminen. Ja vaikkapa\nmahdollisesti ei näin onnettomasti kävisikään, oli hänen maineessaan\nnyt sellainen tahra, että tällä paikkakunnalla ei aikakaan voisi sitä\nenää puhtaaksi pestä, eikä hän voisi enää opettaa lapsille seitsemättä\nkäskyä.\n\nNehe järjesti väliaikaisesti jotenkuten perheensä toimeentulon,\nkunnes ehkä piankin voisi kirjeellä ilmoittaa aikaansaannoksistaan\nvastaista elämää varten. Välttyäkseen tapaamasta ihmisiä hän lähti\nmatkalle yöllä. Kun hänen tiensä kulki hautausmaan ohi, poikkesi hän\nsen portista sisään ja laski koulun istutuksista taittamiaan kukkasia\nLiisin, Hauta-Hetan ja Rajaleniusten haudoille kuin viimeiseksi\nhyvästiksi.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nNehe oli kulkenut maantietä jalkaisin, kuinka pitkän matkan\nlieneekään taivaltanut. Eräänä aamupäivänä hän vihdoin saapui Norolan\ntölliin johtavan sivutien risteykseen, istuutui ojan partaalle ja\npalautti mieleensä nuoruutensa muistoja. Monet niistä olivat jo\nunohtuneet ja useat aika haalistanut harmaiksi. Mutta eräs kuva oli\nsäilynyt himmenemättömänä läpi vuosikymmenien: se joulu-aattoilta,\njolloin hän viimeksi oli lähtenyt kotoaan. Tämä karvas muisto oli\nasettunut poikkiteloin tielle joka kerran, kun Nehe oli aikonut\nlähteä vierailemaan synnyinseudulleen vanhempainsa luokse. Viime\nvuosien nöyryyttävät koettelemukset olivat kuitenkin painaneet hänen\nitsetuntonsa niin alas, että kodin kynnys hänen puolestaan ei ollut\nenää liian korkea yli astuttavaksi. Tällä kertaa oli suurimpana\nhuolena levottomuutta herättävä epätietoisuus siitä, vieläkö vanhemmat\nelivät vai joko lienevät kuolleet; ja jos elivät, asuivatko he vielä\nkotimökissä vai olivatko ehkä joutuneet kunnan hoidokkeina köyhäintalon\narmoleipään.\n\nNiin malttamattomasti kaipasi Nehe vastausta näihin sydämensä\nkysymyksiin, että hän loppumatkalla koetti kiihdyttää kulkuaan\npuolijuoksuksi — kunnes yht'äkkiä pysähtyi polulle tarkkaavana\nkuuntelemaan. Metsän takaa kantautui hänen korviinsa hyvin hiljaista\nriihenpuinnin kolketta. Se oli nyt ensimmäisenä tervehtäjänä, niinkuin\nseminaariin lähtiessä oli ollut viimeisenä hyvästelijänä. Mutta tämä\ntänäinen jyske ei jaksanut yhtä kauas tulijaa vastaan kuin silloinen\noli lähtijää saatellut. Voi olla heikompi mies varstan varressa — kuka\nlieneekin.\n\nRantaniityn takaisessa lehdossa Nehe jälleen pysähtyi, heittääkseen\nensi silmäyksen pitkän poissaolon jälkeen synnyinkotiinsa. Se näytti\nolevan jotenkin entisellään. Niitty lato oli tosin kallistunut ja suu\nvääntynyt vinoon kuin tuskaiseen itkuun, eivätkä laitumella käyvät\neläimet, hevonen ja kaksi lehmää, olleet entiset. Hän kiiruhti niityn\npoikki riihen luokse ja kurkottautui varpailleen nousten kurkistamaan\npienestä ikkuna-aukosta sen mustaan sisustaan. Vanha, valkohapsinen,\nkumarahartiainen mies puida tassutti lyhteitä harvakseen riihen\nlattialla. Nehe jäi katsomaan tätä näkyä kuin kuvakaapin reiästä\ntirkistävä lapsi mielenkiintoista kuvaa. Kun vanha mies hetken kuluttua\nlakkasi puimasta ja aikoi kumartua olkia puistelemaan, osui hänen\nkatseensa sattumalta riihen ikkunaan. Huomatessaan aukossa oudot\nihmiskasvot hän säikähti, ikäänkuin olisi nähnyt haamun. Kun Nehe\nhavaitsi tulleensa huomatuksi, jouduttautui hän riihen ovelle, toivotti\nhyvän päivän ja istuutui kynnykselle. Hänen mielenjännityksensä\noli loppumatkalla ollut niin suuri, että vatsan vaatimukset olivat\ntuokioksi vaimentuneet, vaikka hän tuskin enää muisti, milloin oli\nviimeksi syönyt. Mutta kun hän nyt näki käden ulottuvilla oikeaa\nviljaa, palautui nälän tunne äkkiä niin voimakkaana, että hän\ntahtomattansa kaappasi lattialta rukiita kouraansa, puhalteli niistä\nenimmät tomut ja nakkasi jyvät suuhunsa.\n\n\"Kukas se mies on?\" kysyi Jere kummastuneena.\n\n\"Nehehän minä olen\", vastasi puhuteltu väsyneesti ja ikäänkuin pyytäen\nanteeksi tätä tosiasiaa.\n\n\"Nehe!... Mi-mikä Nehe?\"\n\n\"Minä olen kerran ollut teidän poikanne.\"\n\nTämän odottamattoman uutisen kuultuaan Jere mykistyi sanattomaksi.\nAlkoi sitten jonkun sisäisen voiman vaikutuksesta hiljaa vapista,\nsamoin kuin laivan uumenissa käypä höyrykone panee koko aluksen\ntärisemään. Kun väkevä mielenliikutus oli hiukan talttunut, ojensi hän\nkätensä Nehelle ja lausui värähtävällä äänellä:\n\n\"Terve tulemasta, po-poikani.\"\n\nPitkän kädenpuristuksen aikana molemmat olivat vaiti, ikäänkuin\nkummallakaan ei olisi toiselleen mitään sanottavaa.\n\n\"Käydään tänne tuvan puolelle\", sai isä vihdoin lausutuksi.\n\nJeren pitkän riihipaidan helmat heilahtelivat iloisesti hänen kävellä\ntömistäessään niin nopeasti, että Nehe tuskin jaksoi mukana seurata.\n\nTupaan tultua Nehe pysähtyi ovensuuhun kuten vieras ainakin. Entisessä\nasussa näytti tupa olevan sisäpuoleltakin. Lattialla lojui kissa,\nsamanlainen vesiharmaa kuin se muinoinenkin. Verenpisara kukkia\nheloitti tuokkosessa pienellä ikkunalla, ja karsinapenkillä kehräsi\nvilloja vanha, kurttunaamainen, harmaahapsinen mummo, silmälasit\nnenällä ja levekoppa vieressä lattialla.\n\nMummo pysähdytti rukkinsa ja kysäisi:\n\n\"Mistäs kaukaa tämä kulkevainen on?\"\n\n\"Nehehän se on\", ehätti Jere poikansa puolesta.\n\n\"Hääh?\" tutkaisi mummo ja huonokuuloisen tapaan asetti käden korvansa\ntaakse.\n\n\"Nehe se on!\" toisti Jere kuuluvammin.\n\n\"Nehekö?... Mikä Nehe?\"\n\n\"Se meidän Nehe... poika.\"\n\n\"Sekö opettaja?\"\n\n\"Se.\"\n\nVilhelmiina leväytti sylinsä siinä istuessaan, niinkuin hänelle olisi\ntaivas auennut.\n\n\"No hoosianna Taavetin pojalle — Ta-aavetin pojalle!\" kiitteli hän\nvanhan naukuvalla, puoleksi laulavalla äänellä, läpsäyttäen käsiänsä\nyhteen aina kun lausui Taavetin pojan.\n\nSamassa hän kapsahti ylös rukkinsa äärestä ja mennä köpitti\ntervehtimään poikaansa.\n\n\"Terve tulemasta, terve tulemasta, rakas lapseni. En minä olisi uskonut\nenää tätä ilonpäivää näkeväni. Voi yhtähyvin sentään. Että ihan tässä\nnyt sydän riemusta ratkeaa, ja ihan pitäisi polville langeten Herraa\nkiittää. Ilmankos minä näinkin sinusta unta viime yönä.\"\n\nHän laski molemmat kätensä poikansa olkapäille.\n\n\"Annahan kun katson tarkemmin, että oikein omakseni tuntisin... Voi,\nvoi — eikös olekin Nehe — Ne-eehe... Samat siniset silmät, sama\nnenänykerö, sama suu... Mutta voi, voi — posket ovat kuopilla ja\nryppyjä täynnä. Ja entinen korea, punainen tukka — harmaa... ha-aarmaa\n-melkein kuin isän hiukset.\"\n\nSitten hän ikäänkuin olisi muistellut jotakin aikojen takaista.\n\n\"Sinulla taitaa olla nyt _hyvin_ nälkä?\"\n\n\"Nälkä on. Jos teillä olisi antaa minulle jotakin syötävää, niin olisin\nhyvin kiitollinen.\"\n\n\"Appoi raukka rukiita suuhunsa tuolla riihessä\", huomautti Jere.\n\n\"Voi, Herra Jumala!... Vai on niin nälkä. Onhan meillä, luojalle\nkiitos, tarvitsevalle antamista. Käyhän tänne kamariin — kamariisi\nlevähtämään, niin keitän uutispuuroa syödäksesi. On tainnut näinä\nkauheina aikoina eläminen olla vaikeampaa siellä sinun seudullasi kuin\ntäällä meidän kulmalla.\"\n\nVaikka ei ollut vielä päivällisaika, laittoi Vilhelmiina ruokaa tuvan\npöytään paitsi Nehelle myöskin Jerelle ja itselleen: uutisleipää,\nvoita, maitoa, rasvassa käristettyä lahnaa ja kolme puurokuppia\nvoisilmineen. Kun Nehe vertaili tätä ruokien runsautta omiin köyhiin\naterioihinsa ja lausui ihmettelynsä, huomautti Jere kuin asian\nvalaistukseksi:\n\n\"Et ole tainnut vielä huomatakaan. Vilkaiseppas ikkunasta ulos.\"\n\n\"Oh!\" huudahti Nehe hämmästyneenä. \"Pelto on laajentunut kaksin verroin\nminun viime näkemäni jälkeen.\"\n\n\"Kolminkin verroin\", vastasi Jere pienellä ylpeydellä. \"Se on nyt\npellon ulkoaita sillä rajapyykillä, jolle _minä_ olen voinut sen viedä.\nEtemmäksi en jaksa, vanhuus tulee.\"\n\n\"Yksinkö isä on tuon kaiken saanut aikaan?\" kysyi Nehe.\n\n\"Onhan sitä ollut apumiestäkin raskaimmissa raivaustöissä. Kun\nminun oli lopullisesti luovuttava kaikista toiveistani sinuun, olin\npari vuotta niin lamaannuksissa, että hädin tuskin jaksoin viljellä\nentistäkään peltotilkkuani. Mutta sitten sain uskoni takaisin: jos\nomasta pojastani ei tule hikeni perijää, niin joku muu jatkanee vakoani\nsiitä, mihin se minulta katkeaa.\"\n\n\"Älä puhu muista, Neheä sinä olet odottanut\", väitti Vilhelmiina.\n\n\"Kun toden tunnustan, niin en minä ole lakannut sinua milloinkaan\nodottamasta\", myönsi Jere. \"Olen ajatellut, että kun usko voi vuoriakin\nsiirtää, niin eikö tuo kyenne yhtä miestä taluttamaan tahtonsa mukaan.\"\n\n\"No, nythän se on minut taluttanut, vieläpä loppumatkalla\njuoksuttanutkin\", naurahti Nehe.\n\nJere kypsytteli asiaansa.\n\n\"Muksalan isäntä-ukko on minulle monesti puhunut, että kun sinä, Jere,\nolet kunnon mies — ja kunnon mieshän se oli poikasikin renkiysaikanaan\n— etkä ole haihatellut kaiken maailman löyhkänöitten jäljessä, vaan\nolet pitänyt turpeesta kiinni, käynyt kirkossa ja uskonut Jumalaan,\nniin minä, näyttääkseni esimerkkiä muillekin isännille, lahjoittaisin\nsinulle sen torppasi tarpeellisine metsäpalstoineen itsenäiseksi\ntilaksi — kun sinussa vain olisi ottajaa.\"\n\n\"Mitäs te siihen tarjoukseen olette vastannut?\" kysyi Nehe.\n\n\"Mitäpä minä siihen olisin osannut vastailla — lapseton mies.\"\n\n\"Mahtaisikohan Muksalainen vieläkin olla yhtä aulis annilleen?\"\ntutkaisi Nehe.\n\n\"Ennen aurinko pysähtyy kierrossaan kuin Muksalainen syö sanansa...\nEttä etköhän tuota rupeaisikin sinä isännäksi tähän Norolan taloon?\"\n\n\"Eihän tämä nyt vielä ole talo\", huomautti Vilhelmiina.\n\n\"Älähän sinä...!\"\n\n\"Eipä se taloksi rupeaminen taitaisi hullumpaa olla — nykyisissä\noloissani\", vastasi Nehe.\n\nSe oli Jerestä kuin puoleksi lupaus.\n\n\"Milloinka muutat?\" hän kiirehti kysymään.\n\n\"Sitä parempi mitä pikemmin.\"\n\n\"Kun meiltä on viime vuosina liiennyt viljaa ja lehmänantia\nmyytäväksikin, on kirstumme pohjalle kertynyt siksi paljon rahaa, että\nomilla varoilla voimme hyvinkin rakentaa uuden, suuremman asuinrivin\nja kohentaa muutakin kartanoa. Kuinka nyt tullette, sinä ja perheesi,\naluksi toimeen näissä vanhoissa huoneröttelöissä, kun olette siellä\nkoulullasi tottuneet elämään hienosti kuin palatsissa ikään\", huolehti\nJere.\n\nNeheä melkein nauratti se palatsielämä.\n\n\"Eikö tuo hyvä sopu tilaa antane\", hän sanoi.\n\nJere nousi seisaalle ikkunan eteen ja katsoi ääneti kauas kuhilaspellon\nyli. Hänen silmistään loisti niin kirkas sisäinen valo, että oli\nkuin hän hengessään näkisi tulevien aikojen laajemmat viljavainiot\ntähkäpäisinä edessänsä aaltoilevan. Puheli siinä katsellessaan:\n\n\"Kun minusta aika jättää, niin sanohan, Nehe, pojallesi, joka sinun\njälkeesi tulee näitä peltoja laajentelemaan, että se oli Jere, joka\ntässä Norolan talossa ensimmäisen kasken kaatoi, ensimmäisen juurikkaan\nväänsi ylös maasta ja ensimmäisen vaon kynti kylmään korpeen. Kertokoon\ntämä taas pojalleen, ja säilyköön se tieto suusta suuhun kulkevana\nsukuperintönä aina kaukaisiin polviin asti.\"\n\n\"No hoosianna Taavetin pojalle! Että kun minäkin vielä saan nähdä\nlapseni lapset, hypittää pieniä pipanoita polvillani, kiikuttaa kehtoa\nja antaa ruokaa pieniin suihin... Vai kuoli se yksi — en saanut nähdä\nsitä. Liisako sen nimi oli?... Sielläpä on tallella, kohtapa tavataan.\nParempihan on lapsen olla siellä kuin täällä\", puhui Vilhelmiina.\n\nKun Jere päivällisen jälkeen teki riiheen lähtöä, sai Nehe lapsellisen\nhalun tulla mukaan. Vanhempainsa vastustuksesta huolimatta täytyi äidin\ntuoda hänelle isän rohtimiset alusvaatteet riihipukimiksi. Lähtiessä\nisä otti tuvan penkin alta kirveen mukaansa ja perille tultuaan veisti\npiirtämänsä ristin riihen seinästä.\n\n\"Minun toiveeni ja unelmani ovat nousseet haudasta ylös\", sanoi hän\npojalleen.\n\nSitten hän asetti kaksi lyhdettä kahatyvin lattialle, otti varstan,\nantoi toisen Nehelle ja sanoi:\n\n\"Pidä puoliasi!\"\n\nKilpailu oli aluksi vain leikkiä, mutta muuttui pian todelliseksi.\nJa vaikka toinen oli vanha, toinen matkan ja pitkällisen puutteen\nnäännyttämä, olivat varstojen iskut niin nasevia, että lattiapalkit\npyrkivät olkien kera miltei kohoksi pomppoilemaan, kuten aikoinaan\nJeren kuvitellussa kilpapuinnissa.\n\nVilhelmiina seisoi riihen ovella suu hymyssä ja kädet ristissä rinnalla\nkatsomassa tätä isän ja pojan jaloa kamppailua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi oltu vielä ehditty käydä Muksalan isännälle talonkaupoista\npuhumassa, kun Nehe sai vaimoltaan kirjeen. Uteliaana avasi hän kotelon\nja luki kirjeen ääneen vanhempainsa kuullen:\n\n \"Rakas Nehe.\n\n Täällä Lohilahdessa on sinun lähtösi jälkeen tapahtunut ihmeitä. Kun\n ihmiset saivat tietää sinun poistumisesi ja sen todelliset syyt,\n on ääni muuttunut kelloon. Meille on tuotu ruokatarpeita ja muuta\n hyvää melkein kuin entisinä kulta-aikoina. Kurjuuteemme on ollut\n osittain meidän itsemmekin syytä, kun turhassa kainoudessamme olemme\n koettaneet salata puutettamme. Ihmiset ovat ihan kuohuksissaan. Täällä\n koululla on pidetty kansalaiskokous, jossa on päätetty pyytää sinua\n takaisin virkaasi ja luvattu ajaa kuntakokouksessa läpi kunnanpalkkasi\n koroitusasia. Saman kokouksen valitsema lähetystö on käynyt Remulaisen\n luona ja maksanut kaatamasi puut — oli pahasti, kun et itse saanut\n luonnoltasi mennyksi tekoasi heti ilmoittamaan ja lupaamaan maksua\n tilaisuuden saadessasi. Samalla oli lähetystö lausunut Remulaiselle\n niin kovia sanoja, että jos hän vielä uskaltaa hiiskua sanankin tästä\n ikävästä asiasta, niin häntä ei hyvä peri. Ukon paatuneella tunnolla\n kuuluu olevan niin mustia keinotteluasioita näiltä viime vuosilta,\n että hänen on parasta ollakin hiljaa. Kun ihmiset kansalaiskokouksessa\n saivat tietää, että Liisin sairastaessaan täytyi tyytyä pettuleipään\n ja että varojen puutteessa ei voitu saada lääkärin apua, niin monet\n itkivät. Joku otti hattunsa, lausui sanan, ja tuokiossa oli siihen\n kertynyt rahoja niin runsaasti, että Liisin haudalle voidaan pystyttää\n pieni muistokivi näillä yhteisillä varoilla. — — Mitä meidän on nyt\n näissä muuttuneissa oloissa tehtävä?\"\n\nKun Nehe oli lopettanut kirjeensä lukemisen, ei tuvassa isoon aikaan\npuhuttu mitään.\n\n\"Mitä sinä nyt sitten tässä olojesi muutoksessa aiot tehdä?\" alkoi Jere.\n\nNehe viivytti vastaustaan, eikä hän saanut sitä lausutuksi loppuun asti\nyhdellä kertaa, vaan se oli ikäänkuin alkuvalmistuksena vanhemmille\nottamaan vastaan kaikkein pahinta.\n\n\"Niin... hm... Kyllähän se talon asuminenkin... Mutta kun sitä on\ntottunut toisenlaiseen toimialaan ja menettäisi eläkkeensä... Ja kun\nhe puolestaan ovat tehneet katumuksen ja parannuksen ja luvanneet\nkoroittaa palkkaani — niin...\"\n\n\"... niin mitä sitten?\" kuului kotvan kuluttua Jeren ääni syvältä kuin\nmaan alta.\n\n\"Ehkä on kuitenkin parasta palatakseni entiseen toimeeni Lohilahteen.\"\n\nTämän vastauksen jälkeen ei kukaan tuvassa olijoista voinut katsoa\ntoisensa silmiin. Syvän hiljaisuuden kestäessä kuului pitkä, pihisevä\nsisäänhengitys, niinkuin jonkun keuhkoista ilma olisi loppumaisillaan,\nja sen melkein välittömänä jatkona seurasi äkillinen romahdus. Ääntä\npäästämättä oli Jere suistunut penkiltä suulleen lattialle, jääden\nsiihen liikkumattomana makaamaan.\n\nSäikähtäneinä kiiruhtivat Nehe ja äiti auttamaan kaatunutta vuoteeseen.\n\n\"Herra Jumala! Herra Jumala!... Mitä on tapahtunut?\" huudahteli\nVilhelmiina hätäytyneenä.\n\n\"Halvaus\", sanoi Nehe.\n\nKun äiti tämän kuuli, herpautuivat hänen voimansa niin tyystin, että\nhän kykeni vain itkemään. Nehe seisoi liikkumattomana paikallaan. Siitä\nasennostaan hän melkein tahtomattaan painautui lattialle polvilleen,\nnosti kasvonsa kattoa kohti ja kurkotti ylös käsiään, pusertaen niitä\nristiin niin kiinteästi, että rystyset tulivat valkoisiksi. Olisiko\nmuistunut mieleen taannoinen kieltonsa lapsensa kuolinhetkellä\nvai muutenko lienee tuntenut tarvetta lausua tässä tilaisuudessa\njuhlallisen peruutuksensa:\n\n\"Jumala on.\"\n\n\"On...\" kuului karsinapenkiltä kuin vahvistavana kaikuna äidin vastaus.\n\"Jere oli niin paljon toivonut ja niin monesti pettynyt, että hänen\nvanha sydämensä ei jaksanut kestää enää tätä viimeistä iskua... Menetkö\nsinä nyt vieläkin Lohilahteen?\"\n\n\"Menen — perhettäni hakemaan.\"\n\nHetkisen kuluttua kuului sängystä heikko äännähdys. Vilhelmiina\nkiiruhti vuoteen viereen. Vaikka Jere makasi yhä liikkumattomana\nja suljetuin silmin, arvasi äiti kuulemastaan urahduksesta, että\nhalvautunut saattoi olla vielä tajussaan. Kyykistyen Jeren puoleen hän\nmelkein huusi tämän korvaan:\n\n\"Kuule, Jere, Nehe on luvannut jäävänsäkin tänne meille. Menee sinne\nLohilahteen vain pikipäin väkeänsä hakemaan.\"\n\nMakaajan sinertävät huulet vetäytyivät hymyyn. Siitä Vilhelmiina\nymmärsi, että Jere oli sekä kuullut että tajunnut hänen sanansa. Hänen\njärkytettyä sydäntään kevensi suuresti tietoisuus siitä, että lähtevä\nvielä viimeisellä hetkellään ehti saada iloisen uutisen mukaansa\niankaikkisuuteen.\n\nIkäänkuin olisi Vilhelmiinan sanoista saanut tuokioksi uutta elinvoimaa\nJere avasi silmänsä, katsoi kysyvästi Neheen ja liikutti huuliaan,\nniinkuin olisi tahtonut sanoa jotakin. Mutta kun ei voinut saada\nkuuluvaa ääntä, hän koetti hiukan kohottaa oikeaa kättänsä ja nosti\npystyyn kaksi sormeansa.\n\n\"Mitä isä tuolla tarkoittanee?\" kysyi Nehe äidiltänsä.\n\nAluksi ei Vilhelmiinakaan ymmärtänyt tästä mykästä merkistä mitään.\nMutta saatuaan mietintäaikaa hän luuli käsittävänsä Jeren tarkoituksen.\n\n\"Isä ei kai oikein jaksa enää luottaa sinun sanaasi. Tahtoo kai tuolla\nmerkillään ilmaista, että sinä lupauksesi valalla vahvistaisit.\"\n\n\"Sitä se tahtoo. Onhan teillä tallessa vielä se vanha raamattu?\" kysyi\nNehe.\n\n\"Onhan toki. Odota silmänräpäys, juoksen sen kamarista ottamassa.\"\n\nÄidin pitäessä avaamaansa raamattua niin, että Jerekin saattoi sen\nhelposti nähdä.\n\nNehe laski oikean kätensä kaksi sormea sen lehdelle ja lausui\nkuuluvalla äänellä:\n\n\"Minä Nehemias Noronen lupaan ja vannon Jumalan ja hänen pyhän\nevankeliuminsa kautta, asuvani ja viljeleväni tätä syntymäkotiani isäni\ntoiveitten mukaan, kuolemaani asti, niin totta kuin Jumala minua auttaa\nhengen ja sielun puolesta.\"\n\nKun vala oli tehty, koetti kuoleva kohottaa ylös molempia käsiään.\nYmmärtäen tarkoituksen Nehe kumartui hänen ylitsensä, niin että\nmolemmat — Jere äidin avustamana — voivat kietoa kätensä toinen\ntoisensa kaulan ympäri.\n\n\"Nyt on isän ja pojan välille silta syntynyt\", sanoi Vilhelmiina\nliikutettuna.\n\n\n\n"]