[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fg_BRRWIHGZJVI7K1xq6doTyNbN0-KcyklGjKw5IOOHM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},3152,"Salaliittolaiset","Dumas vanh., Alexandre",1802,1870,"3152-dumas-alexandre-salaliittolaiset","3152__Dumas_Alexandre__Salaliittolaiset","Romaani Ranskan vallankumouksesta","romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1852,1924,61724,410030,false,73892,[24,25],"France -- History -- Revolution, 1789-1799 -- Fiction","Marie Antoinette, Queen, consort of Louis XVI, King of France, 1755-1793 -- Fiction",[27,28,29],"French Literature","Historical Novels","Novels","\"Salaliittolaiset: Romaani Ranskan vallankumouksesta\" by Alexandre Dumas is a historical novel written in the early 19th century. The book explores themes surrounding the events and personalities of the French Revolution, featuring notable figures such as Marie-Antoinette and General Lafayette, as they navigate the turbulent political landscape of the time.  The opening of the novel introduces us to General Lafayette and Count Louis de Bouillé, who arrive to see Queen Marie-Antoinette in her chambers. This moment happens against the backdrop of the escalating tensions of the revolution, where the queen is portrayed as both a royal figure and a woman burdened with emotional strife. As they engage in conversation, the dynamics of power, loyalty, and compassion unfold, foreshadowing the profound challenges and conflicts that will emerge as the story progresses. The interactions set the stage for a rich tapestry of relationships and impending drama central to the narrative's exploration of loyalty and betrayal amidst a historical upheaval. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Kivimäki, Urho",319,"Historiallinen romaani sijoittuu Ranskan vallankumouksen vuosiin, jolloin kuningas Ludvig XVI ja kuningatar Marie-Antoinette kamppailevat valtaistuimensa puolesta. Teos seuraa hovin sisäisiä salaliittoja, poliittisia juonitteluja sekä historiallisia hahmoja kuten Mirabeauta ja Cagliostro-kreiviä.","Alexandre Dumas'n 'Salaliittolaiset' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3152. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SALALIITTOLAISET\n\nRomaani Ranskan vallankumouksesta\n\n\nKirj.\n\nALEXANDRE DUMAS\n\n\nRanskankielestä suomentanut\n\nUrho Kivimäki\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Kuningatar\n    II. Kuningas\n   III. Vanhoja tuttuja\n    IV. Lukija saa ilokseen huomata, että herra de Beausire on\n        pysynyt entisellään\n     V. Oidipos ja Lot\n    VI. Gainain näyttää, että hän todella on mestarin mestari,\n        kaikkien mestari\n   VII. Puhutaan kaikesta muusta kuin lukkosepän ammatista\n  VIII. Todistetaan, että Jumala holhoo humalaisia\n    IX. Mitä on sattuma\n     X. Tohtori Guillotinin kone\n    XI. Iltaseurustelu Flora-paviljongissa\n   XII. Mitä kuningatar oli karahvissa nähnyt Tavernayn linnassa\n        kaksikymmentä vuotta takaperin\n  XIII. Ruumiin ja sielun lääkäri\n   XIV. Monsieur kieltää Favrasin ja kuningas vannoo valan\n        hallitusmuodolle\n    XV. Aatelismies.\n   XVI. Cagliostron ennustus toteutuu\n  XVII. Grève-tori\n XVIII. Kuninkuus on pelastettu\n   XIX. Paluu maatilalle\n    XX. Pitou sairaanhoitajana\n   XXI. Pitou uskottuna\n  XXII. Pitou maantieteilijänä\n XXIII. Pitou varusmestarina\n  XXIV. Apotti Fortier antaa uuden todistuksen\n        vastavallankumouksellisesta mielialastaan\n   XXV. Ihmisoikeuksien julistus\n  XXVI. Ikkunan alla\n XXVII. Ukko Clouis ilmestyy jälleen näyttämölle\nXXVIII. Haukka ja kyyhky\n  XXIX. Väijytys\n   XXX. Myrskyn jälkeen\n  XXXI. Mirabeaun suuri petos\n XXXII. Elämäneliksiiri\n\n\n\n\nI\n\nKuningatar\n\n\nKenraali de Lafayette ja kreivi Louis de Bouillé nousivat\nMarsan-paviljongin pikkuportaita ja ilmoittautuivat ensimmäisen\nkerroksen huoneistossa, missä kuningas ja kuningatar asuivat. [Romaani\non suoranaista jatkoa »Kreivitär de Charnylle». — Suom.]\n\nKaikki ovet avautuivat Lafayettelle. Vartiosotilaat tekivät kunniaa\nkivääreillään, kamaripalvelijat kumarsivat, sillä he tunsivat helposti\nkuninkaan palatsin hovimestarin, kuten Marat sanoi.\n\nKenraali opastettiin ensin kuningattaren luo; kuningas oli työpajassaan\nja hänen majesteetilleen mentiin ilmoittamaan heidän tulostaan.\n\nKreivi de Bouillé ei ollut nähnyt Marie-Antoinettea kolmeen vuoteen.\n\nNäiden kolmen vuoden aikana olivat valtiosäädyt kokoontuneet, Bastilji\noli vallattu, ja lokakuun 5 ja 6 päivä oli eletty.\n\nKuningatar oli ehtinyt neljänteenneljättä ikävuoteensa, »liikuttavaan\nikäkauteen», sanoo Michelet, »jota Van Dyck on niin mielellään\nmaalannut, kypsyneen naisen, äidin ikäkauteen ja Marie-Antoinettesta\npuhuttaessa erikoisesti kuningattaren ikäkauteen».\n\nKuluneitten kolmen vuoden aikana oli kuningatar saanut tuta sydämen ja\nmielen suruja, kokea lemmen ja itserakkauden tuskia. Nämä neljäneljättä\nikävuotta ilmenivät tässä naispoloisessa silmien seutuvilla lievinä,\nsinertävinä helmiäisvivahduksina, jotka juoruavat vuodatetuista\nkyynelistä, unettomista öistä ja jotka paljastavat räikeimmin sen syvän\nsielunsairauden, josta nainen — kuningatar tai kuka muu tahansa — ei\nparane, jos se on häneen iskenyt.\n\nVangittu Maria Stuart oli samanikäinen, kun hänen voimakkaimmat\nintohimonsa heräsivät, kun Douglas, Mortimer, Norfolk ja Babington\nrakastuivat häneen, uhrautuivat ja kuolivat hänen hyväkseen.\n\nNähdessään tämän vangitun, vihatun, soimatun ja uhatun kuningattaren —\nlokakuun 5 päivä oli osoittanut, etteivät nämä uhkailut olleet pelkkiä\nsanoja — tunsi nuori Louis de Bouillé ritarillisessa sydämessään syvää\nsääliä.\n\nNaiset eivät erehdy milloinkaan siitä vaikutuksesta, jonka he tekevät\nmiehiin, ja koska kuningattaret ja kuninkaat ovat tottuneet tuntemaan\nihmisiä, mikä taito tavallaan on osa heidän kasvatuksestaan, niin\nMarie-Antoinettekin tunsi kreivi de Bouillén heti kun huomasi hänet, ja\nluotuaan häneen silmäyksen tiesi, että hänellä oli edessään ystävä.\n\nSiitä johtui, että ennenkuin kenraali ehti esitellä serkkunsa,\nennenkuin he ehtivät leposohvan luo, jolla kuningatar lojui, kohosi\ntämä istumaan ja huudahti kuin vanhalle tutulle, jota on hauska jälleen\ntavata, tai kuin palvelijalle, jonka uskollisuuteen voi luottaa:\n\n»Ah, herra de Bouillé!»\n\nPiittaamatta kenraali Lafayettesta hän ojensi kätensä nuorelle miehelle.\n\nKreivi Louis empi hetken, hänen oli vaikea uskoa tällaista\nsuosionosoitusta todeksi.\n\nKuningattaren käsi oli yhä ojennettuna; kreivi laskeutui toiselle\npolvelleen ja kosketti vapisevilla huulillaan tätä kättä.\n\nKuningatar-parka teki virheen ja hän teki niitä usein; ilman tätä\nsuosionosoitustakin de Bouillé oli hänen ystävänsä ja osoittaessaan\nkreiville suosiotaan tällä tavalla Lafayetten nähden, joka ei ollut\nmilloinkaan sellaista häneltä saanut, merkitsi hän siten rajaviivan\nja loukkasi miestä, joka hänen olisi pitänyt ennen muita voittaa\nystäväkseen.\n\nKohteliaasti, kuten hänen tapansa aina oli, mutta ääni hieman väristen\nsanoi Lafayette:\n\n»Totisesti, parahin serkku, minä tosin tarjouduin esittelemään teidät\nhänen majesteetilleen, mutta minusta tuntuu, että te pikemminkin\nvoisitte esitellä minut.»\n\nKuningatar oli niin iloinen nähdessään yhden niistä palvelijoista,\njoihin tiesi voivansa luottaa, nainen oli niin ylpeä siitä\nvaikutuksesta, jonka huomasi tehneensä kreiviin, että hän tunsi\nsydämessään sen nuoruustulen lämmittävät säteet, jonka hän luuli\njo sammuneen, ja tunsi lähellään lehahduksen siitä keväästä ja\nrakkaudesta, joiden hän uskoi jo kuolleen; hän kääntyi Lafayetteen päin\nja sanoi Trianonin ja Versaillesin aikoja muistuttava hymy huulilla:\n\n»Herra kenraali, kreivi Louis ei ole ankara tasavaltalainen kuten\nte. Hän tulee Metzistä eikä Amerikasta, hän ei tule Pariisiin\nperustuslakia laatimaan, vaan osoittamaan minulle alttiuttaan. Älkää\nsiis kummastelko, jos minä, puolittain viralta pantu kuningatar-parka,\nosoitan hänelle, maalta saapuneelle aatelismiehelle, suosiota, joka\nkenties merkitsee hänelle jotakin, kun se teille...»\n\nJa kuningatar muikisti suutansa viehättävästi, veikistellen kuin nuori\ntyttö, joka halusi sanoa: — kun taas te, herra Scipio, kun sensijaan\nte, herra Cincinnatus, halveksitte moisia lapsellisuuksia.\n\n»Madame», sanoi Lafayette »kunnioittavana ja alttiina olen aina seissyt\nkuningattareni rinnalla, eikä hän ole milloinkaan käsittänyt minun\nkunnioitustani eikä koskaan arvostanut minun alttiuttani. Siitä koituu\nminulle suuri onnettomuus, vielä vakavampi kenties hänelle.»\n\nJa hän kumarsi.\n\nKuningatar loi häneen syvän ja kirkkaan katseen. Useammin kuin kerran\noli Lafayette lausunut hänelle tähän tapaan, useammin kuin kerran hän\noli pohtinut sitä, mutta onnettomuudekseen, kuten Lafayette vastikään\nhuomautti, hän tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä tuota miestä\nkohtaan.\n\n»Kas niin, kenraali», virkkoi hän, »olkaa laupias ja suokaa minulle\nanteeksi».\n\n»Olisiko minun annettava teille anteeksi, madame? Entä mitä?»\n\n»Tunteeni tätä de Bouillén kunnon sukua kohtaan, joka rakastaa minua\nkaikesta sydämestään ja jonka edustajana ja sanansaattajana tämä\nnuori mies on halunnut esiintyä. Hänen isänsä, hänen setänsä, koko\nhänen sukunsa olin näkevinäni, kun hän astui huoneeseen, ja hänen\nvälityksellään suuteli se suku äsken kättäni huulillaan.»\n\nLafayette kumarsi jälleen.\n\n»Ja nyt», jatkoi kuningatar, »anteeksiannon jälkeen rauha. Kelpo\nkädenlyönti, kenraali, englantilaiseen tai amerikalaiseen tapaan».\n\nJa hän ojensi kätensä, kämmen ylöspäin.\n\nLafayette tarttui hitaasti ja kylmästi kuningattaren käteen ja sanoi:\n\n»Pahoittelen, ettette milloinkaan muista minun olevan ranskalaisen,\nmadame. Eikä kuitenkaan ole pitkä aika lokakuun kuudennesta marraskuun\nkuudenteentoista.»\n\n»Olette oikeessa, kenraali», sanoi kuningatar ponnistellen ja puristi\nhänen kättänsä. »Minä olen kiittämätön.»\n\nJa hän heittäytyi takaisin sohvalle kuin mielenliikutuksen murtamana.\n\n»Sen ei muuten pitäisi teitä kummastuttaa», jatkoi hän, »sillä siitähän\nminua yleisesti soimataankin. — Kertokaa nyt, mitä uutta on Pariisissa\ntapahtunut.»\n\nLafayettella oli nyt tilaisuus kostaa ja hän käytti sitä hyväkseen.\n\n»Oh, madame», sanoi hän, »mikä vahinko, ettette ollut eilen\nkansalliskokouksessa! Olisitte nähnyt liikuttavan näytelmän, joka\nihan varmasti olisi kuohuttanut sydäntänne. Muuan vanhus oli tullut\nkiittämään onnesta, jonka kansalliskokous ja kuningas olivat hänelle\nvalmistaneet, sillä eihän kansalliskokous voi tehdä mitään ilman\nkuninkaan suostumusta.»\n\n»Muuan vanhus?» toisti kuningatar hajamielisenä.\n\n»Niin, madame, mutta millainen vanhus! Ihmiskunnan kantaisä,\nsatakaksikymmenvuotias Jura-vuoriston maaorjatalonpoika. Hänen\njälkeläisensä viidessä sukupolvessa taluttivat hänet kansalliskokouksen\naitauksen eteen, missä hän kiitti kokousta elokuun neljännen päivän\nasetuksesta. Käsitättekö madame, mies, joka Ludvig neljännentoista\naikana on ollut puoli vuosisataa orjana ja senjälkeen vielä\nseitsemänkymmentä vuotta!»\n\n»Mitä kansalliskokous teki sen miehen hyväksi?»\n\n»Se nousi seisaalleen ja pakotti hänet istumaan ja panemaan lakin\npäähänsä.»\n\n»Ah!» huudahti kuningatar äänellä, joka oli ominainen vain hänelle.\n»Kohtaus oli varmaankin hyvin liikuttava. Mutta minä en ollut siellä.\nTe, hyvä kenraali, tiedätte paremmin kuin kukaan muu», lisäsi hän\nhymyillen, »etten voi aina olla missä haluan».\n\nKenraali teki eleen, joka merkitsi, että hän aikoi vastata, mutta\nkuningatar jatkoi sallimatta hänen sanoa mitään:\n\n»Minä olin sensijaan täällä ja otin vastaan vaimo Françoisin,\nkansalliskokouksen onnettoman leipurin leski-poloisen, jolta\nkansalliskokous antoi miehen murhata ovellaan. Mitä teki\nkansalliskokous tuona päivänä, herra de Lafayette?»\n\n»Madame», vastasi kenraali, »puhutte onnettomuudesta, joka on mitä\nsyvimmin pahoittanut Ranskan kansanedustajien mieltä. Kansalliskokous\nei voinut ehkäistä murhaa, mutta se on toki rangaissut murhaajia.»\n\n»Niin, mutta se rangaistus ei ole lohduttanut vaimo-parkaa, minä\nvakuutan, ettei ole. Hän on ollut tulemaisillaan hulluksi ja\nhänen pelätään synnyttävän kuolleen lapsen. Jos lapsi jää eloon,\nolen luvannut ruveta sen kummiksi. Ja jotta kansa näkisi, etten\nole niin tunteeton kuin väitetään minun olevan sitä kohdanneille\nonnettomuuksille, pyydän, herra kenraali, teidän suostumustanne siihen,\nettä kastetoimitus saataisiin pitää Notre-Damessa.»\n\nLafayette kohotti kätensä kuin henkilö, joka on valmistautunut\npyytämään puheenvuoroa ja on nyt mielissään, kun se on hänelle\nmyönnetty.\n\n»Madame, lyhyen ajan kuluessa olette jo kahdesti viitannut oletettuun\nvankeuteenne, jossa haluatte saada uskolliset palvelijanne luulemaan\nminun teitä pitävän. Madame, minä kiiruhdan sanomaan serkkuni\nläsnäollessa, toistan sen, jos on tarvis, Pariisille, Euroopalle, koko\nmaailmalle, kuten eilen kirjoitin herra Mounierille, joka Dauphinén\nperäkulmilta saakka huokailee kuninkaallisen vankeuden takia — madame,\nolette vapaa. Minä toivon, suorastaan rukoilen, että te todistaisitte\nsen, kuningas ryhtymällä jälleen metsästelemään ja matkustelemaan ja\nte, madame, lähtemällä hänen mukanaan.»\n\nKuningatar hymyili epäuskoisen henkilön hymyä.\n\n»Lupauksenne ruveta leski-poloisen orpolapsen kummiksi todistaa, että\nkuningatar on noudattanut niitä hyvän sydämen vaistoja, joita jokainen\nhänen lähellään oleva on oppinut kunnioittamaan ja rakastamaan. Kun\nkastetoimituksen aika koittaa, valitkoon kuningatar kirkon, jossa hän\nhaluaa sen pidettäväksi. Kuningatar antakoon määräykset ja niiden\nmääräysten mukaan kaikki tapahtuu. Ja nyt», jatkoi kenraali kumartaen,\n»minä odotan määräyksiä, joilla teidän majesteettinne suvaitsee\nkunnioittaa minua tänään».\n\n»Tänään, hyvä kenraali», vastasi kuningatar, »ei minulla ole esittää\nteille muuta pyyntöä kuin kutsua serkkunne, jos hän vielä jää\npariksi päiväksi Pariisiin, saapumaan kanssanne rouva de Lamballen\niltakutsuihin. Tiedättehän, että hän ottaa vastaan sekä omasta että\nminun puolestani?»\n\n»Ja minä, madame», vastasi Lafayette, »käytän hyväkseni tätä\nkaksinkertaista kutsua ja pyydän teidän majesteettianne uskomaan, että\nmikäli minua ei ole niissä piireissä varemmin nähty, on se johtunut\nsiitä, että olette unohtanut mainita haluavanne nähdä minut niissä.»\n\nKuningattaren vastauksena oli pään nyökkäys ja hymy.\n\nSe oli hyvästely.\n\nKumpikin otti siitä oman osansa:\n\nLafayette kumarruksen, kreivi Louis hymyn.\n\nMolemmat vetäytyivät ovelle, toinen entistäkin katkeroituneempana,\ntoinen vieläkin alttiimpana.\n\n\n\n\nII\n\nKuningas\n\n\nKuningattaren huoneistosta poistuessaan vieraat tapasivat oven\nulkopuolella kuninkaan kamaripalvelijan, François Huen, joka odotteli\nheitä.\n\nKuningas oli — niin selitti kamaripalvelija — aloittanut erään hyvin\ntärkeän lukkotyön ja pyysi senvuoksi herra de Lafayettea nousemaan\nhänen luokseen pajaan.\n\nSaapuessaan Tuileries-palatsiin oli Ludvig XVI heti tiedustellut,\noliko talossa pajaa, ja saatuaan kuulla, että Katariina de Medicin ja\nPhilibert de Lormen rakennuspiirustuksista oli tykkänään unohdettu tämä\nhänen mielestään tuiki välttämätön työhuone, oli hän valinnut toisesta\nkerroksesta, makuusuojansa yläpuolelta tilavan ullakkohuoneen, johon\npääsi sekä ulko- että sisäportaita myöten.\n\nKaikkien niiden vakavien puuhien ohella, jotka viiden viikon aikana\nLudvig XVI:n muutettua Tuilerieihin olivat kasaantuneet hänen\nhoidettavakseen, hän ei ollut hetkeksikään unohtanut pajaansa.\nSiitä oli tullut hänen keppihevosensa. Hän itse oli valvonut sen\nsisustamista, määrännyt palkeitten, ahjon, alasimen, viilapenkin\nja työkalupöydän paikan. Edellisenä iltana oli paja saatu kuntoon:\npyöröviilat, sekaviilat, kääntöviilat, talttaviilat, kouruviilat\nolivat paikoillaan, takovasarat, ristivasarat, moukarit riippuivat\nnauloissaan, laakapihdit, pyöröpihdit, sudenpitopihdit, ottimet,\nnäpistimet olivat käden ulottuvilla. Ludvig XVI ei jaksanut kauempaa\npidättäytyä, vaan oli jo varhain aamulla käynyt käsiksi tähän työhön,\njoka oli hänelle niin suurta rattoa ja jossa hän olisi voinut päästä\nmestariksi elleivät, kuten olemme nähneet, mestari Gamainin haikeaksi\npettymykseksi sellaiset öykkärit kuin Turgot, Calonne ja Necker olisi\nhäirinnet häntä tässä jalossa puuhassa puhumalla hänelle ei vain\nRanskan asioista, mikä mestari Gamaininkin mielestä oli paikallaan,\nvaan myöskin ja ihan suotta Brabantin, Itävallan, Englannin, Amerikan\nja Espanjan asioista.\n\nTämä seikka siis selittää, miksei Ludvig XVI, joka oli päässyt\nparhaaseen työnvauhtiin, ollut mennyt alas Lafayettea tapaamaan, vaan\noli pyytänyt kenraalia tulemaan ylös hänen luokseen.\n\nEhkä hän lisäksi halusi osoittaa kansalliskaartin päällikölle\nmajesteettia lukkoseppänä osoitettuaan hänelle varemmin heikkoutta\nkuninkaana?\n\nKoska kamaripalvelija ei katsonut sopivaksi opastaa vieraita kuninkaan\nhuoneiston kautta ja yksityisportaita myöten kuninkaalliseen pajaan,\nohjasi hän kenraalin ja kreivi Louisin käytävien kautta ja isoja\nportaita myöten, mikä pidensi heidän matkaansa aika lailla.\n\nTämä poikkeaminen lyhimmästä tiestä antoi nuorelle kreiville sopivan\ntilaisuuden tuumailla.\n\nHän siis tuumaili.\n\nNiin mielissään kuin olikin hänen osakseen tulleesta ystävällisestä\nvastaanotosta huomasi hän kuitenkin, ettei kuningatar ollut häntä\nodottanut. Ei sanaakaan, joka olisi ilmaissut salaisen ajatuksen,\nei ainoatakaan salaperäistä elettä, joka olisi merkinnyt, että\nkuninkaallinen vanki, joka hän väitti olevansa, tiesi mihin toimeen\nhänet oli valittu ja kaikkein vähimmin arveli hänen tulleen pelastamaan\nhäntä vankeudesta. Se oli muuten täysin sopusoinnussa Charnyn\nväitteen kanssa, että näet kuningas oli pitänyt kaikilta, yksinpä\nkuningattareltakin salassa, mikä oli hänen matkansa tarkoitus.\n\nVaikka kreivi Louis olikin mielissään saadessaan jälleen nähdä\nkuningattaren, arveli hän kuitenkin, ettei saisi tältä selville\ntehtävänsä ratkaisua.\n\nHänen täytyisi nyt kuninkaan sanoista ja eleistä, jotka olisivat\ntarkoitetut vain hänen tajuttavikseen, tehdä johtopäätöksensä, että\nLudvig XVI olisi tarkemmin kuin kenraali Lafayette selvillä hänen\nPariisin-matkansa varsinaisesta tarkoituksesta.\n\nPajan oven edessä kamaripalvelija kääntyi ja, koska ei tuntenut herra\nde Bouilléta, kysyi:\n\n»Kenet ilmoitan?»\n\n»Ilmoittakaa kansalliskaartin ylikenraali. Minä itse aion esitellä\ntämän herrasmiehen hänen majesteetilleen.»\n\n»Kansalliskaartin herra ylikenraali», sanoi kamaripalvelija avattuaan\noven.\n\nKuningas kääntyi.\n\n»Ahaa», sanoi hän, »tekö siellä olettekin, herra de Lafayette? Suokaa\nanteeksi, että olen kutsuttanut teidät tänne ylös, mutta lukkoseppä\nvakuuttaa, että olette tervetullut hänen pajaansa. Miilunpolttaja sanoi\nesi-isälleni Henrik neljännelle: 'Miilunpolttaja on isäntä omassa\ntalossaan.' Minä puolestani sanon teille, herra kenraali: Te olette\nisäntä sekä sepän että kuninkaan talossa!»\n\nKuten huomaamme, aloitti Ludvig XVI keskustelun melkein yhtä\nhyökkäävästi kuin Marie-Antoinettekin.\n\n»Sire», sanoi kenraali, »minkälaisissa olosuhteissa minulla onkin\nkunnia päästä kuninkaan puheille, missä kerroksessa ja minkälaisessa\nasussa hän ottaakin minut vastaan, on kuningas sittenkin aina kuningas,\nja se, joka tällä hetkellä kumartaa hänelle mitä nöyrimmin, on alati\nhänen uskollinen alamaisensa ja altis palvelijansa».\n\n»Sitä en epäilekään, markiisi. Mutta ette tule yksin? Oletteko\nvaihtanut ajutanttia? Onko tuo nuori upseeri anastanut Gouvionin tai\nRomeufin paikan?»\n\n»Tämä nuori upseeri, sire, — ja minä pyydän teidän majesteetiltanne\nlupaa esitellä hänet teille, — on minun serkkuni, kreivi Louis de\nBouillé, Monsieurin ratsuväen kapteeni.» [Isolla alkukirjaimella\nkirjoitettuna _Monsieur_ tarkoittaa kuninkaan lähintä veljeä, kuten\nlukija muistanee. — Suom.]\n\n»Ah!» huudahti kuningas ääni lievästi värähtäen, minkä nuori\naatelismies huomasi. »Vai niin, kreivi Louis de Bouillé, Metzin\nkomentajan, markiisi de Bouillén, poika.»\n\n»Vallan oikein, sire», vastasi nuori mies vilkkaasti.\n\n»Ah, kreivi Louis de Bouillé, suokaa anteeksi, etten tuntenut teitä\nheti; olen likinäköinen... Entä milloin lähditte Metzistä?»\n\n»Viisi päivää sitten, sire, ja koska olen tullut Pariisiin\nasianomaisetta luvatta, vain isäni erikoisluvalla, olen pyytänyt\nsukulaistani, herra de Lafayettea, hankkimaan minulle kunnian tulla\nesitellyksi teidän majesteetillenne.»\n\n»Herra de Lafayettea! Siinä olette tehnyt järkevästi, herra kreivi.\nKukaan muu ei olisi voinut esitellä teitä minä hetkenä tahansa eikä\ntämä esittely olisi ollut kenenkään toisen toimittamana minulle niin\nmieluista kuin hänen.»\n\nSanat _minä hetkenä tahansa_ ilmaisivat, että Lafayettella yhä oli\noikeus päästä kuninkaan huoneisiin, kuten Versaillesissa.\n\nLudvig XVI:n sanat olivat muuten riittäneet ilmaisemaan nuorelle\nmiehelle, että hänen tuli olla varuillaan. Kysymys: »Milloin lähditte\nMetzistä?» merkitsi: »Lähdittekö Metzistä senjälkeen kuin kreivi de\nCharny sinne saapui?»\n\nSanantuojan vastaus puolestaan oli riittävä kuninkaalle. »Lähdin\nMetzistä viisi päivää sitten ja olen Pariisissa asianomaisetta luvatta,\nvain isäni erikoissuostumuksella» merkitsi: »Niin, sire, olen tavannut\nherra de Charnyn, ja isäni on lähettänyt minut neuvottelemaan teidän\nmajesteettinne kanssa ja saamaan varmuuden, että kreivi liikkuu\nkuninkaan asioilla.»\n\nLafayette silmäili uteliaana ympärilleen. Monet olivat käyneet\nkuninkaan työhuoneessa, hänen neuvottelusalissaan, hänen kirjastossaan,\nvieläpä hänen rukoussuojassaankin, mutta vain harvojen oli sallittu\nkäväistä pajassa, missä kuningas oli oppilas ja missä todellinen\nkuningas, todellinen mestari oli Gamain.\n\nKenraali huomasi sen mallikelpoisen järjestyksen, johon kaikki työkalut\noli pantu — mikä ei muuten ollutkaan merkillistä, koska kuningas vasta\ntänä aamuna oli aloittanut työnsä.\n\nHue oli auttanut häntä ja painanut palkeita.\n\n»Teidän majesteettinne», aloitti Lafayette hieman hämillään, kun\njoutui keskustelemaan kuninkaan kanssa, joka otti hänet vastaan\npaitahihasillaan, viila kädessä ja nahkaesiliina vyötäisillä, »teidän\nmajesteettinne on ryhtynyt tärkeään työhön?»\n\n»Niin olen, kenraali. Yritän lukkosepän mestarinäytettä: lukkoa! Sanon\nsen teille, jotta voisitte vastata Maratille, jos hän saatuaan kuulla\nminun laitattaneen kuntoon työpajan väittää minun takovan kahleita\nRanskaa varten, voisitte vastata, että hänen väitteessään ei ole\nperää... Ette ole kisälli ettekä mestari, herra de Bouillé?»\n\n»En, sire. Mutta olen oppilas ja jos voisin jotenkuten auttaa teidän\nmajesteettianne...»\n\n»Niin, tosiaankin, hyvä serkku», keskeytti Lafayette hänet,\n»imettäjänne mies oli lukkoseppä vai kuinka? Ja eikö isänne, joka oli\n_Emilen_ kirjoittajan melko maltillinen ihailija, sanonut, että jos hän\nolisi kasvatuksessanne noudattanut Jean-Jacquesin ohjeita hän olisi\nteistä tehnyt lukkosepän?»\n\n»Vallan oikein, monsieur, ja senvuoksi äsken uskalsinkin sanoa hänen\nmajesteetilleen, että mikäli hän tarvitsisi oppilasta...»\n\n»Oppilas ei suinkaan olisi hyödytön, monsieur», sanoi kuningas, »mutta\ntällä haavaa minä tarvitsisin mestaria».\n\n»Minkälaista lukkoa teidän majesteettinne siis valmistelee?» kysyi\nnuori kreivi, puolittain tuttavallisesti; kuninkaan työpuku ja paikka,\njossa hän nyt oli, muka oikeuttivat hänet esiintymään tutunomaisesti.\n»Kaksoissalpalukkoako, tiirikoimatonta lukkoako, patenttilukkoako,\nyhdistelmälukkoako vaiko kestävyyslukkoa?»\n\n»Jopa peräti, serkku hyvä!» huudahti Lafayette. »En tiedä, mihin\nkelpaatte käytännön miehenä, mutta teoreetikkona tunnutte olevan\nasioista selvillä, en sano ammattiasioista, koska muuan kuningas on sen\nammatin jalostanut taiteeksi.»\n\nLudvig XVI oli kuunnellut ilmeisesti hyvillään nuoren aatelismiehen\nesitystä lukkolajien nimistöstä.\n\n»Ei», vastasi hän, »siitä tulee yksinkertaisesti salalukko, niin\nsanottu Bernhardin lukko, jonka voi avata molemmilta puolilta. Mutta\nminä pelkään, että työ ylittää voimani. Ah, olisipa täällä nyt\nGamain-poloinen, hän, joka sanoi itseään mestarin mestariksi, kaikkien\nmestariksi!»\n\n»Onko se kunnon mies siis kuollut, sire?»\n\n»Ei», vastasi kuningas ja loi nuoreen mieheen syrjäsilmäyksen, joka\noli ilmaisevinaan: — Ymmärtäkää puolesta sanasta. — »Ei, hän on\nVersaillesissa Réservoire-kadun varrella. Se kelpo mies ei uskalla\ntulla katsomaan minua tänne Tuilerieihin.»\n\n»Miksei, sire?» kysyi Lafayette.\n\n»Koska hän pelkää maineensa pilaantuvan. Ranskan kuninkaan kanssa\nei ole nykyisin hyvä seurustella, hyvä kenraali. Todistuksena siitä\non, että kaikki ystäväni ovat mitkä Lontoossa, mitkä Koblenzissa\ntai Torinossa. Mutta, hyvä kenraali», jatkoi kuningas, »ellette\npidä sopimattomana, että hän tulisi oppilaansa kanssa minua hieman\nauttamaan, lähettäisin hänelle jonakin päivänä kutsun saapua tänne».\n\n»Sire», vastasi Lafayette kerkeästi, »teidän majesteettinne tietää\nhyvin, että olette vapaa kutsumaan tänne kenet hyvänsä ja ottamaan\nvastaan kenet haluatte».\n\n»Niinpä kyllä, mutta vain sillä ehdolla, että vartijasotilaanne\ntutkivat tulijat kuten rajalla tutkitaan salakuljettajia.\nGamain-poloinen luulisi olevansa hukassa, jos hänen työkalupussiaan\npidettäisiin panoslaukkuna ja hänen viilojaan puukkoina!»\n\n»Sire, enpä tosiaankaan tiedä, kuinka pyytäisin anteeksi teidän\nmajesteetiltanne, mutta minä olen vastuussa kuninkaan hengestä\nPariisille, Ranskalle, koko Euroopalle enkä voi olla kyllin varovainen\nsäilyttääkseni tämän kallisarvoisen hengen. Äsken mainitun kelpo miehen\nsuhteen taas kuningas voi itse antaa haluamansa määräykset.»\n\n»Hyvä on. Kiitos, herra kenraali. Mutta sillä asialla ei ole kiirettä.\nVasta kahdeksan, kymmenen päivän perästä tarvitsen häntä», lisäsi\nhän ja loi kreivi de Bouilléhen syrjäsilmäyksen, »häntä ja hänen\noppilastaan. Lähetän hänen luokseen kamaripalvelijani Dureyn, joka on\nhänen ystäviään.»\n\n»Ja hänen tarvitsee, sire, vain esittäytyä päästäkseen kuninkaan\npuheille. Hänen nimensä pätee tunnussanaksi. Jumala varjelkoon, sire,\nminua joutumasta nimitettäväksi vanginvartijaksi, ovenvartijaksi,\navainkimpun haltijaksi! Milloinkaan ei ole kuningas ollut niin vapaa\nkuin te nyt olette. Minä tulinkin rukoilemaan teidän majesteettianne\nryhtymään jälleen metsästyksiinne ja retkeilyihinne.»\n\n»Oh, metsästyksiini! Ei, kiitos! Ja kuten huomaatte, minulla on nyt\nmuuta mielessä. Retkeilyjeni laita on toinen; Versaillesista Pariisiin\ntekemäni matka on parantanut minut retkeilykuumeesta, ainakin niin\nisossa seurassa tehtävien retkeilyjen.»\n\nJa kuningas loi jälleen syrjäsilmäyksen nuoreen kreiviin, joka\nräpäyttämällä silmäluomiaan ilmoitti ymmärtäneensä kuninkaan sanojen\ntarkoituksen.\n\n»Sanokaapa nyt, hyvä herra», virkkoi Ludvig XVI ja kääntyi\npuhuttelemaan nuorta kreiviä, »kuinka pian lähdette Pariisista\npalataksenne isänne luo».\n\n»Sire», vastasi nuori mies, »lähden Pariisista parin kolmen päivän\nperästä, mutta en palatakseni Metziin. Isoäitini asuu Versaillesissa\nRéservoire-kadun varrella ja minun on käytävä häntä tervehtimässä.\nJa lisäksi uskoi isäni huolekseni järjestää erään melko tärkeän\nperheasian, ja vasta kahdeksan kymmenen päivän perästä tapaan henkilön,\njonka ohjeita minun on tässä asiassa noudatettava. Isäni luokse pääsen\npalaamaan siis vasta joulukuun alkupäivinä, ellei kuningas joistakin\nerikoissyistä toivo minun kiirehtivän paluuta Metziin.»\n\n»En, monsieur», sanoi kuningas. »Ottakaa aikaa, käykää Versaillesissa,\nsuorittakaa tehtävät, jotka markiisi on teille uskonut, ja kun olette\nniistä selviytynyt, menkää sanomaan hänelle, etten unohda häntä, että\ntiedän hänet uskollisimmaksi alamaisekseni ja että jonakin päivänä\nsuosittelen häntä herra de Lafayettelle, jotta kenraali puolestaan\nsuosittelisi häntä herra du Portailille.»\n\nLafayette hymyili teennäisesti kuullessaan tämän uuden viittauksen\nhänen kaikkivaltaansa.\n\n»Sire», sanoi hän, »olisin jo aikoja sitten suositellut teidän\nmajesteetillenne de Bouilléta, isää ja poikaa, ellei minulla olisi\nkunniaa olla heidän sukulaisensa. Pelko, että voitaisiin väittää minun\nkäyttävän hyväkseni kuninkaan suosiota omaisteni eduksi, on tähän\nsaakka pidättänyt minua tekemästä tätä oikeutta.»\n\n»No, se sopii mainiosti, herra de Lafayette. Puhumme siitä myöhemmin,\nvai kuinka?»\n\n»Salliiko kuningas minun huomauttaa, että isäni pitää epäsuosion\nosoituksena, suorastaan vihamielisenä tekona jokaista ylennystä, joka\nkokonaan tai osittain riistäisi häneltä mahdollisuuden palvella teidän\nmajesteettianne.»\n\n»Oh, se on ymmärrettävää, kreivi», virkkoi kuningas, »enkä minä salli,\nettä herra de Bouillén asemaan kajotaan muulla tavalla kuin että se\nvieläkin paremmin vastaa sekä hänen että minun toiveitani. Jättäkää\nse herra de Lafayetten ja minun huolekseni ja lähtekää huvittelemaan,\nmutta älkää silti unohtako omia asioitanne. Hyvästi, herrat, hyvästi!»\n\nHän sanoi jäähyväisensä majesteetin ilmein, joka oli omituisena\nvastakohtana hänen arkipäiväiselle puvulleen.\n\nKas niin, — tuumi hän sitten oven sulkeuduttua, — luulenpa, että se\nnuori mies ymmärsi minut ja että kahdeksan, kymmenen päivän perästä\nminä saan tänne mestari Gamainin ja hänen oppilaansa auttamaan minua\nlukon teossa.\n\n\n\n\nIII\n\nVanhoja tuttuja\n\n\nSamana päivänä, jolloin Louis de Bouillélla oli kunnia päästä ensin\nkuningattaren, sitten kuninkaan puheille, sattui kello viiden ja kuuden\nvälillä Juiverie-kadun varrella olevan vanhan, synkän, ränstyneen talon\nkolmannessa ja viimeisessä kerroksessa kohtaus, jota nyt pyydämme\nlukijoitamme tulemaan katsomaan.\n\nEdellytämme tietenkin, että tapaamme heidät Pont au Change-sillan\npäässä astumassa omista ajoneuvoistaan tai vuokrarattailta, aina\nsen mukaan, onko heillä varaa panna vuosittain kuusituhatta livreä\najuriin, hevosiin ja vaunuihin tai maksaa päivittäin kolmekymmentä\nsouta yksinkertaisista, numeroiduista ajurinrattaista. Heidän kanssaan\nmenemme Pont au Changen yli, tulemme Pelleterie-kadulle ja saatamme\nheitä Juiverie-kadulle, missä pysähdymme kolmannelle portille\nvasemmalta.\n\nTiedämme varsin hyvin, ettei tämä portti — jota talon asukkaat\neivät edes viitsi sulkea, sillä he tietävät olevansa täysin\nturvattuja herrojen varkaiden öisiltä vieraskäynneiltä — ole\nerikoisen houkutteleva katsella. Mutta me tarvitsemme, kuten\nolemme jo maininneet, niitä vuokralaisia, jotka asuvat tämän talon\nullakkohuoneissa, ja koska he eivät tule meitä tapaamaan, on meidän,\nrakas lukija tai lukijatar, mentävä urheasti heidän luokseen.\n\nKatsokaa ensi töiksenne, että seisotte tukevasti jaloillanne,\njottette kompastu siihen sitkeään liejuun, joka on pimeän ja ahtaan\nporttikäytävän pohjana, minne nyt tunkeudumme. Kietokaamme puku\ntiukempaan ympärillemme, jotteivät ne pääsisi edes hipaisemaan\nkäytävästä lähtevien, kosteitten ja likaisten portaitten seiniä.\nAhtaat rappuset luikertavat ylös kuin huonosti yhteen liitetyt\nkäärmeenpalaset. Kohottakaamme nenämme alle hajuvesipullo tai\npainakaamme kasvoillemme tuoksunenäliina, jotta herkin ja\naristokraattisin aisteistamme, hajuaisti, välttäisi vähäisimmänkin\nkosketuksen portaitten typenpitoisen ilman kanssa, jota joutuu\nhengittämään suun, sierainten ja silmien kautta. Pysähtykäämme\nlopuksi kolmannen kerroksen tasokkeelle oven eteen, jolle jonkun\ntaiteilija-alokkaan viaton käsi on liidulla piirtänyt kuvioita, joita\nensimmältä voisi luulla kabbalistisiksi salamerkeiksi, mutta jotka pian\nhuomaa kehnoiksi yrityksiksi esittää Leonardo da Vincien, Rafaelien,\nMichelangelojen jaloa taidetta.\n\nTänne ehdittyämme kurkistakaamme avaimenreiästä, jotta te, rakas lukija\nja lukijatar, voisitte tuntea, jos teillä on tarkka muisti, henkilöt,\njotka sitä tietä näette. Ellette satu heitä ulkonäöstä enää tuntemaan,\npainakaa korvanne avaimenreiälle ja kuunnelkaa ja kunhan vain olette\nlukenut meidän kirjamme _Kuningattaren kaulanauhasta_, pitäisi kuulon\ntulla näön avuksi, sillä aistimmehan ylimalkaan täydentävät toisiaan.\n\nMutta kuvatkaamme ensin, mitä avaimenreiästä näemme.\n\nNäemme köyhyyttä ilmaisevan huoneen ja huoneessa kolme asukasta; nämä\nasukkaat ovat mies, nainen ja lapsi.\n\nMies on viidenviidettä vanha ja näyttää viidenkuudetta vuoden\nikäiseltä, nainen neljänneljättä ja näyttää nelikymmenvuotiaalta, lapsi\non viisivuotias ja näyttää yhtä vanhalta. Se ei ole ehtinyt vielä\nvanhentua kahdesti.\n\nMiehen yllä on ranskalaisen henkivartiokersantin vanha asetakki, joka\nheinäkuun 14 päivänä nousi arvoon, päivänä, jolloin ranskalaiset\nkaartinsoturit liittyivät kansaan ja vaihtoivat laukauksia de Lambescin\nsaksalaisten sekä de Besenvalin sveitsiläisten kanssa.\n\nMiehen kädessä on täydellinen korttileikki, jossa on kaikki värit ja\nkortit ässästä ylöspäin kuninkaaseen saakka; hän yrittää sadatta,\ntuhannetta, kymmenettätuhannetta kertaa erästä pettämätöntä\nkorttitemppua, martingalea. Hänen vierellään lojuu paperiarkki, johon\non pistetty läpiä tiuhaan kuin tähtiä on taivaalla.\n\nSanoimme _lojuu_ ja kiiruhdamme heti oikaisemaan väitteemme, sillä on\nvallan väärin sanoa, että tuo paperiarkki lojui, koskapa peluri — hän\non kiistämättömästi peluri — ottaa sen yhtenään käteensä ja tutkii sitä\njoka viides minuutti.\n\nNaisen yllä on ikäkulu silkkipuku. Hänessä näkyy köyhyys sitäkin\nselvemmin kun se esiintyy entisen loiston rippeitten seassa. Hänen\nniskasykkyrälle laitettua tukkaansa pitää koossa kuparikampa, joka\naikoinaan on ollut kullattu. Hänen kätensä ovat moitteettoman\npuhtaat ja tämän puhtauden avulla säilyttäneet tai oikeammin saaneet\neräänlaisen aristokraattisen leiman. Hänen kyntensä, joita parooni\nde Taverney raakamaiseen tapaansa sanoi kavioksi, ovat päistään\ntaidokkaasti pyöristetyt. Hänen risaisten sukkien peittämissä\njaloissaan on haalistuneet, irvistelevät puolikengät, jotka nekin ovat\njoskus nähneet kultaa ja silkkiä.\n\nHänen kasvonsa ovat, kuten olemme jo maininneet, neljän- tai\nviidenneljättä ikäisen kasvot. Jos niitä olisi käsitelty kaikilla\nsilloisen ajan kaunistuskeinoilla, olisi tämä nainen ihan hyvin voinut\nväittää olevansa siinä iässä, jolloin, kuten apotti de Celle sanoo,\nnaiset yhden jopa kahdenkin viisivuotiskauden ajan itsepintaisesti\npysyvät — yhdeksänkolmatta vuoden vanhoina. Mutta puna- ja valkojauheen\npuuttuessa nämä kasvot, joiden oli mahdoton salata kärsimysten ja\nkurjuuden, näiden ajan liittolaisten, aikaansaamaa hävitystä, näyttivät\nneljää viittä vuotta vanhemmilta kuin ne oikeastaan olivat.\n\nMutta näitä kuihtuneita kasvoja katsellessaan tulee ajatelleeksi yhtä\nja toista, ja vaikkei saakaan vastausta — sillä ajatus, niin kerkeä\nkuin se onkin liitämään, epäröi tunkeutua moisiin etäisyyksiin — kysyy\nsilti itseltään, missä kultapalatsissa, missä kuuden hevosen vetämissä\nvaunuissa, missä kuninkaallisessa ilmapiirissä onkaan nähty eräät\nsäteilevät kasvot, joista nämä ovat vain kalpeaa heijastusta.\n\nLapsi on, kuten sanottu, viiden vuoden ikäinen. Hänen tukkansa\non kähärä, posket pyöreät kuin omena. Hänellä on äitinsä häijyt\nsilmät, isänsä herkuttelijansuu ja eleissään molempien velttoutta ja\noikullisuutta.\n\nHänen yllään on vaaleanpunainen nukkavieru samettimekko.\nPureskellessaan leipää, jolle on levitetty läheisestä sokerileipomosta\nhankittua hilloa, nyhtää hän vanhasta vaaleanharmaasta huopahatusta\nirti vanhan kolmivärinauhan väärennettyjä kultahetaleita.\n\nNäyttämöä valaisee suunnaton, savuava talikynttilä, jonka jalkana on\ntyhjä viinipullo ja joka valaisee kortteja käsittelevää miestä, mutta\njättää muun osan huonetta puolipimeään.\n\nMutta koska ennustuksemme mukaan silmä ei riitä tutkimukseemme, niin\nkuunnelkaamme.\n\nLapsi ensimmäisenä katkaisee äänettömyyden. Se heittää päänsä taitse\nhillovoileivän niin, että se putoaa vuoteen jalkopäähän, patjalle.\n\n»Äiti», sanoo hän, »en halua enää leipää ja hilloa — hyi!»\n\n»No mitä haluat, Toussaint?»\n\n»Haluan pytkyn punaista rintasokeria.»\n\n»Kuuletko, Beausire?» sanoi vaimo.\n\nJa kun peliinsä syventynyt mies ei vastaa, tiuskaisee hän lujemmin:\n\n»Kuuletko, mitä tuo lapsi-poloinen sanoo?»\n\nEi vastausta.\n\nNainen kohottaa toisen jalan kätensä tasalle, irroittaa kengän ja\nviskaa sen laskelmia hautovan miehen nenälle.\n\n»Hei, Beausire!» sanoo hän.\n\n»No mitä nyt?» kivahtaa mies ilmeisesti äkääntyneenä.\n\n»Toussaint haluaa punaista rintasokeria, sillä hän ei välitä enää\nhillosta, lapsi pahainen.»\n\n»Hän saa sitä huomenna.»\n\n»Minä tahdon sitä tänään, tänä iltana, heti paikalla!» huutaa poika\nitkunsekaisella äänellä, joka uhkaa väleen muuttua poruksi.\n\n»Toussaint ystäväiseni», neuvoo isä, »minä kehoitan sinua jättämään\nmeidät rauhaan, muutoin joudut tekemisiin papan kanssa».\n\nLapsi parahti, pikemmin häijyyttään kuin pelosta.\n\n»Kajoopas vain lapseen, juopporatti, niin joudut tekemisiin minun\nkanssani!» sanoi äiti ja ojensi Beausirea kohden valkoisen kätensä,\njonka hyvin hoidetut kynnet saattoivat hätätilassa koukistua petolinnun\ntapaan.\n\n»Kuka lempo tässä nyt aikoo kajota lapseen? Tiedäthän hyvin, madame\nOliva, että käytin vain tavanomaista puheenpartta, ja vaikka silloin\ntällöin tuleekin pöllyttäneeksi äidin vaatteita, lapsen nuttu jätetään\naina rauhaan... No, tulehan nyt syleilemään Beausire parkaa, josta\nkahdeksan päivän perästä tulee äveriäs kuin kuningas. Tule toki, pikku\nNicoleni.»\n\n»Jahka sinusta tulee äveriäs kuin kuningas, kyyhkyseni, on kyllä\nsittenkin aikaa syleillä sinua; mutta toistaiseksi, kiitos, ei!»\n\n»Mutta koska kerran vakuutan, että minulla on miljoona tuossa paikassa,\nniin voisit antaa minulle hieman ennakolta. Se tuottaisi meille onnea.\nLeipuriltakin saisimme luottoa.»\n\n»On siinäkin mies, joka liikuttelee miljoonia ja pyytää leipurilta\nneljän livren leivän velaksi!»\n\n»Minä tahdon punaista rintasokeria, minä!» huusi lapsi yhä uhkaavammin.\n\n»Eiköhän herra miljoonamies antaisi lapsukaiselle rintasokeripalasta?»\n\nBeausiren käsi yritti mennä takintaskuun, mutta pysähtyikin puolitiehen.\n\n»Kas niin», sanoi hän, »sinähän tiedät, että annoin sinulle eilen\nviimeiset neljäkolmatta soutani».\n\n»Koska sinulla on rahaa, äiti», sanoi lapsi ja kääntyi vaimoon\npäin, jota kunnioitettava herra Beausire puhutteli milloin Olivaksi\nmilloin Nicoleksi, »niin anna minulle sou, jotta voin mennä ostamaan\nrintasokeria».\n\n»Tästä saat kaksi, paha lapsi, ja varo ettet lankea portaissa.»\n\n»Kiitos, pikku äiti, kiitos», sanoi lapsi, hypähteli iloissaan ja\nkurkotti kättänsä.\n\n»Malta, hutilus, minä panen ensin yllesi vyön ja hatun, jotteivät\nihmiset pääse sanomaan, että herra de Beausire antaa lapsensa\njuosta kaduilla kerjäläistenavan lailla. Hän ei kyllä siitä piittaa\nrahtuakaan, se sydämetön, mutta minä voisin ihan kuolla häpeästä.»\n\nLapsella oli voimakas halu senkin uhalla, mitä naapurit sanoisivat\nBeausiren huonekunnan tulevasta perijästä, lähteä kapaisemaan ilman\nvyötä ja hattua, joiden arvosta hän oli piitannut vain niin kauan kun\nne uusina ja välkkyvinä olivat herättäneet toisten lasten ihailua.\nMutta koska vyö ja hattu olivat luvatun kahden soun rahan saannin\nehtoina, täytyi nuoren kerskurin, niin vastenmielistä kuin se olikin,\nsuostua panemaan ne yllensä.\n\nHän lohduttautui siten, että ennen lähtöään meni isänsä luo ja heilutti\nhänen nenänsä edessä saamaansa kymmenen centimen rahaa. Laskelmiinsa\nsyventynyt isä tyytyi hymyilemään tälle somalle ilveilylle.\n\nSitten kuultiin hänen varovien, vaikkakin herkuttelunhalun\nkiihdyttämien askeltensa häipyvän portaihin.\n\nÄiti, joka oli tarkkaillut lapsensa lähtöä siihen saakka kun ovi\nsulkeutui hänen jälkeensä, käänsi katseensa pojasta isään ja sanoi\nhetken äänettömyyden perästä:\n\n»Kuules, herraseni, nykyisestä viheliäisestä tilastamme täytyy sinun\nälysi voida pelastaa meidät. Muutoin täytyy minun turvautua omaani.»\n\nViimeisiä sanoja lausuessaan hän teki mielistelevän eleen kuin nainen,\njolle kuvastin on vakuuttanut: — Ole rauhallinen, noilla kasvoilla et\nkuole nälkään!\n\n»Kuten näet, pikku Nicole, olen paraikaa siinä puuhassa.»\n\n»Niin, sekoittelet kortteja ja pistelet reikiä paperiarkkiin.»\n\n»Mutta sanoinhan sinulle, että olen sen nyt löytänyt!»\n\n»Minkä?»\n\n»Martingalen.»\n\n»Joko sinä taas alat siitä! Minä ennustan sinulle, Beausire, että\nentisistä tuttavistani löydän jonkun, joka vie sinut Charentonin\nhoitolaan.»\n\n»Mutta se on ehdottoman varma.»\n\n»Ah, kunpa herttua de Richelieu ei olisi vainaa!» huoahti nuori vaimo\npuoliääneen.\n\n»Mitä sanot?»\n\n»Kunpa kardinaali de Rohan ei olisi tehnyt vararikkoa!»\n\n»Häh?»\n\n»Kunpa rouva de la Motte ei olisi maanpaossa!»\n\n»Mitä sinä höpiset?»\n\n»Niin, silloin voisi keksiä jonkun keinon eikä tarvitsisi elää\nkurjuudessa tuollaisen lurjuksen kanssa.»\n\nJa kuningattaren elein neiti Nicole Legay eli madame Oliva osoitti\nhalveksivasti Beausirea.\n\n»Mutta minähän sanon sinulle», toisti tämä vakuuttavasti, »että\nhuomenna me olemme rikkaita».\n\n»Miljoonan omistajia?»\n\n»Juuri niin.»\n\n»Näytä minulle kymmenen ensimmäistä louisdoria miljoonistasi, niin\nloput uskon.»\n\n»Hyvä on, tänä iltana näet ne kymmenen ensimmäistä kultarahaa. Juuri se\nsumma on minulle luvattu.»\n\n»Entä kuka ne sinulle antaa, pikku Beausire?» uteli Nicole kiihkeästi.\n\n»Minä annan sinulle niistä viisi ostaaksesi itsellesi uuden silkkipuvun\nja pienokaiselle samettinutun. Jäljelle jäävillä viidellä...»\n\n»No, mitä niillä?»\n\n»Hankin sinulle lupaamani miljoonan.»\n\n»Aiotko jälleen ruveta pelaamaan, onneton?»\n\n»Mutta sanoinhan sinulle, että olen keksinyt pettämättömän martingalen.»\n\n»Samanlaisen kuin oli se, jolla menetit ne kuusikymmentätuhatta livreä,\njotka jäivät sinulle portugalilaiskaappauksestasi.»\n\n»Väärin ansaittu on pian huvennut», sanoi Beausire juhlallisesti. »Minä\nolen varma siitä, että tapa, jolla ne rahat hankittiin, on johtanut\nmeidät nykyiseen onnettomuuteemme.»\n\n\"Oletko siis nyt saanut jonkun perinnön? Joku setä on tiemmä kuollut\nAmerikassa tai Intiassa ja testamentannut sinulle ne kymmenen\nlouisdoria?»\n\n»Ne kymmenen louisdoria, neiti Nicole Legay», vastasi Beausire\nmahtipontisesti, »ne kymmenen louisdoria, kuuletko, hankitaan ei vain\nrehellisellä, vaan lisäksi kunniakkaalla tavalla ja asian hyväksi,\njohon minä kuten Ranskan koko aatelisto on sekaantunut».\n\n»Sinä olet siis aatelinen, hyvä herra Beausire?» sanoi Nicole\nilkamoivasti nauraen.\n\n»Sano de Beausire, _de Beausire_», oikaisi toinen, »kuten\nlapsesi kastetodistuskin osoittaa, kastetodistus, joka\nkirjoitettiin Saint-Paulin kirkon sakastissa ja jonka palvelijasi,\nJean-Baptiste-Toussaint de Beausire, varmensi nimellään päivänä,\njolloin annoin hänelle nimeni...»\n\n»Kauniin lahjan hän silloin saikin!» mutisi Nicole.\n\n»Ja koko minun omaisuuteni!» lisäsi Beausire mahtavasti.\n\n»Ellei hyvä Jumala lähetä hänelle muuta», sanoi Nicole pää kumarassa,\n»saa se pikku raukka elättää itseään kerjäämällä ja kuolla\nvaivaistalossa».\n\n»Totisesti, Nicole», sanoi Beausire ärtyneesti, »sinun kanssasi on\nmahdoton tulla toimeen; sinä et ole milloinkaan tyytyväinen.»\n\n»Älä siis yritäkään!» kivahti Nicole päästäen kauan pidätetyn kiukkunsa\nvalloilleen. »Hyvä jumala, kuka sinua pyytää sietämään minua? Jumalan\nkiitos, ei minun tarvitse olla huolissani itsestäni eikä lapsestani. Jo\ntänä iltana voin minäkin lähteä hakemaan onnea muualta.»\n\nNicole nousi ja astui pari kolme askelta ovelle päin.\n\nBeausire puolestaan kiiruhti samalla ovelle ja sulki häneltä tien\nojentaen molemmat käsivartensa levälleen.\n\n»Mutta kun sinulle sanotaan, että se onni...»\n\n»Mitä sitten?» kysäisi Nicole.\n\n»Se tulee jo tänä iltana. Ja minä sanon sinulle, että jos martingaleni\npettää — mikä laskelmieni mukaan on mahdotonta — koituu siitä vain\nviiden louisdorin tappio, siinä koko juttu.»\n\n»On hetkiä, jolloin viisi louisdoria tuntuu koko omaisuudelta,\nkuuletko, herra tuhlari! Sinä sitä et käsitä, sinä, joka olet tuhlannut\ntämän talon kokoisen kultakasan.»\n\n»Se vain todistaa minulla olevan kykyjä, Nicole. Jos olen tuhlannut\nsen kultakasan, olen pystynyt sen myöskin hankkimaan, ja jos olen sen\nansainnut kerran, voin sen tehdä toistamiseen. Onhan sitäpaitsi Jumala\nauttamassa ihmisiä, jotka ovat... taitavia.»\n\n»Niin, niin, luota sinä vain siihen!»\n\n»Nicole», tiukkasi Beausire, »oletko sinä ehkä jumalankieltäjä?»\n\nNicole kohautti olkapäitään.\n\n»Olisitko sinä kenties Voltairen koulukuntaa, joka kieltää\nkaitselmuksen?»\n\n»Beausire, sinä olet narri», sanoi Nicole.\n\n»Eipä se olisi kummakaan, rahvaan seasta lähteneenä sinulla on\ntietenkin senmukaiset aatteet. Mutta minä vakuutan sinulle, etteivät\nne sovi minun yhteiskunnalliseen asemaani eikä minun valtiolliseen\nkatsantokantaani.»\n\n»Hävytön!» tiukkasi Nicole.\n\n»Näätkös, minulla on uskoa. Jos joku sanoisi minulle: 'Sinun poikasi\nJean-Baptiste-Toussaint de Beausire, joka on mennyt ostamaan kahdella\nsoulla punaista rintasokeria, palaa kädessä pussillinen kultarahoja',\nvastaisin minä: 'Se on mahdollista, jos Jumala niin tahtoo'.»\n\n»Beausire, sinä olet vätys!» sanoi Nicole.\n\nJa Beausire kohotti tekopyhän näköisenä katseensa ylös.\n\nTuskin hän oli tämän sanonut, kun portaista kuului nuoremman\nToussaintin kimakka ääni.\n\n»Isä, äiti!» kiljui hän.\n\nBeausire ja Nicole kuuntelivat tätä rakasta ääntä.\n\n»Isä, äiti!» kertasi ääni kuuluen yhä lähempää.\n\n»Mitä on tapahtunut?» huudahti Nicole ja avasi oven äidillisen\nhuolestuneesti. »Tule, lapseni, tule!»\n\n»Isä, äiti!» jatkoi ääni tullen yhä lähemmäksi, kuten vatsastapuhujan\nääni, kun hän matkii kellariluukun avaamista.\n\n»Minua ei kummastuttaisi», virkkoi Beausire, joka oli huomannut\npojan äänessä iloisen soinnun, »minua ei kummastuttaisi, vaikka ihme\ntoteutuisi, vaikkapa poika olisi löytänytkin rahamassin, josta äsken\npuhuin».\n\nTällöin juuri poika ilmestyi portaitten yläpäähän ja säntäsi huoneeseen\nsuussa rintasokeripalanen, vasemmassa kädessä makeispussi rintaa vasten\npuserrettuna ja oikeassa, ojennetussa kädessä louisdorin raha, joka\nkelmeässä kynttilänvalossa kimmelsi kuin Aldebaran-tähti.\n\n»Oh, hyvä jumala, hyvä jumala!» huudahti Nicole jättäen oven\nsulkeutumaan itsekseen. »Mitä on oikeastaan tapahtunut, rakas lapsi\nrukka?»\n\nJa hän peitti nuoren Toussaintin tahmaiset kasvot äidillisillä\nsuudelmilla, joita ei mikään peloita, sillä ne näyttävät puhdistavan\nkaikki.\n\n»Kas vain!» sanoi Beausire, sieppasi taitavasti louisdorin ja\ntutki sitä kynttilänvalossa. »Tämä on oikea louisdori, sen arvo on\nneljäkolmatta livreä.»\n\nSitten hän kääntyi puhuttelemaan poikaansa.\n\n»Mistä olet sen löytänyt, nallikka, sano, jotta tiedän mennä noutamaan\nloput?»\n\n»En ole sitä löytänyt», vastasi poika, »minulle on se annettu».\n\n»Mitä? Annettu?» huudahti äiti.\n\n»Niin, äiti. Muuan herrasmies antoi.»\n\nNicole oli yhtä kärkäs kysymään, missä se herrasmies oli, kuin Beausire\näsken, mistä hän oli löytänyt kultarahan.\n\nMutta kokemuksen viisastuttamana, sillä hän tiesi Beausiren olevan\ntaipuvaisen luulevaisuuteen, hän rajoittui vain sanomaan:\n\n»Muuan herrasmies?»\n\n»Niin, pikku äiti», vastasi lapsi rusentaen hampaissaan\nrintasokerinpalasta. »Muuan herrasmies.»\n\n»Muuan herrasmies?» kertasi nyt vuorostaan Beausire.\n\n»Niin, pikku isä, muuan herrasmies, joka tuli myymälään, kun minä olin\nsiellä, ja sanoi: 'Herra kauppias, eikö tämä asiakas, jota teillä nyt\non kunnia palvella, ole nuori aatelismies de Beausire?'»\n\nBeausire röyhistihe, Nicole kohautti olkapäitään.\n\n»Entä mitä kauppias vastasi, poikaseni?» kysyi Beausire.\n\n»Hän vastasi: 'En tiedä onko hän aatelismies, mutta kyllä hänen nimensä\ntosiaankin on Beausire.’ — 'Eikö hän asu tässä vallan lähellä?'\nkysyi se herra. — 'Tässä samassa talossa vasemmalla, kolmannessa\nkerroksessa.' — 'Antakaa tälle pojulle kaikkia lajeja makeisia, minä\nmaksan', sanoi se herra. Sitten hän virkkoi minulle: 'Kas tässä sinulle\nlouisdori. Sillä voit ostaa uusia makeisia, kun nämä on syöty.' Ja\nhän pani kouraani kultarahan, kauppias työnsi kainalooni makeispussin\nja minä kapaisin matkaani hyvin tyytyväisenä. — Mutta missä on minun\nlouisdorini?»\n\nLapsi, joka ei ollut äkännyt Beausiren taikatemppua, alkoi etsiä\nkultarahaa kaikkialta.\n\n»Oletko, tolvana, sen kadottanut?» ärähti isä.\n\n»En, en, en ole!» sanoi poika.\n\nTämä kiistely olisi voinut kehittyä vakavaksi, ellei olisi sattunut\njotakin, mikä teki siitä pikaisen lopun.\n\nLapsen yhä hakiessa lattialta louisdoria, joka jo oli Beausiren nutun\nkaksiosaisen taskun pohjassa, isän yhä ihmetellessä nuoren Toussaintin\nälyä, joka ilmeni pojan orastavassa kertojataidossa, jonka tuotteita\nkynämme on kenties hieman parannellut, ja Nicolen, joka rakastajansa\ntavoin ihaili tätä varhaiskypsää kaunopuheisuutta, aprikoidessa, kuka\noli se makeisten lahjoittaja ja kultarahan antaja, aukeni ovi hitaasti\nja lempeä ääni lausui seuraavat sanat:\n\n»Hyvää iltaa, neiti Nicole, iltaa, herra de Beausire, iltaa, pikku\nToussaint!»\n\nKaikki kääntyivät sille taholle, mistä tämä ääni tuli.\n\nKynnyksellä seisoi aika koreasti puettu mieshenkilö ja katseli hymyten\ntätä perhekohtausta.\n\n»Ah, makeisherra!» huudahti nuori Toussaint.\n\n»Kreivi de Cagliostro!» sanoivat Nicole ja Beausire yhtaikaa.\n\n»Teillä on viehkeä lapsi, herra de Beausire», virkkoi kreivi, »ja te\nolette varmaankin onnellinen perheenisä!»\n\n\n\n\nIV\n\nLukija saa ilokseen huomata, että herra de Beausire on pysynyt\nentisellään\n\n\nNäitä kreivin lausumia kohteliaita sanoja seurasi äänettömyys, jonka\nkestäessä Cagliostro astui keskelle huonetta ja loi tutkivan silmäyksen\nympärilleen ilmeisesti arvostellakseen minkälaisessa siveellisessä\nja ennen kaikkea minkälaisessa taloudellisessa asemassa elivät nämä\nentiset tuttavat, joiden pariin hänen omat hirveät ja maanalaiset\nsuunnitelmansa olivat hänet äkkiarvaamatta jälleen johtaneet.\n\nSellaiselle teräväkatseiselle miehelle kuin kreiville tämä lyhyt\nsilmäys riitti erinomaisen hyvin.\n\nTavallinenkin tarkkailija olisi äkännyt alastoman totuuden, että\nnäet tässä köyhässä taloudessa oli jo pantu menemään viimeinen\nneljänkolmatta soun kolikko.\n\nNiistä kolmesta henkilöstä, joihin kreivin tulo oli vaikuttanut\näkkiyllättävästi, katkaisi äänettömyyden ensimmäisenä se, jonka\nmuisti ei ulottunut illan tapahtumia kauemmaksi ja jota siis eivät\nomantunnontuskat vaivanneet.\n\n»Ab, monsieur», sanoi pikku Toussaint, »mikä onnettomuus, olen\nkadottanut louisdorini!»\n\nNicole avasi jo suunsa ilmaistakseen asian todellisen laidan, mutta\njohtuikin samassa päättelemään, että hänen vaitiolonsa voisi hankkia\nlapselle toisen kultarahan, ja se kultaraha tulisi hänen osakseen.\n\nNicole ei erehtynyt.\n\n»Oletko kadottanut louisdorisi, lapsi rukka?» sanoi Cagliostro.\n\n»No, tästä saat kaksi lisää. Pidä huoli, ettet kadota niitä.»\n\nHän otti esille rahamassin, jonka pyöreys pani Beausiren silmät\nahneesti kiilumaan, otti kukkarosta kaksi kultarahaa ja pani ne pojan\ntahmaiseen pikku kouraan.\n\n»Katsos, äiti», sanoi poika kiiruhtaen Nicolen luokse, »tässä on yksi\nsinulle ja yksi minulle».\n\nJa lapsi jakoi aarteensa äidin kanssa.\n\nCagliostro oli huomannut, kuinka kiinteästi valekersantin katse oli\ntarkkaillut hänen rahamassinsa vaiheita siitä hetkestä alkaen, jolloin\nhän oli avannut sen ottaakseen esille kaksi neljänkolmatta livren\nkultarahaa, siihen silmänräpäykseen saakka, jolloin hän sujutti sen\ntaskuunsa takaisin.\n\nNähdessään sen katoavan kreivin nutun syvyyksiin huoahti Nicolen\nrakastaja raskaasti.\n\n»Mitä, herra de Beausire», virkkoi Cagliostro, »yhäkö vain olette\nalakuloinen?»\n\n»Ja te, herra kreivi, ainako vain olette miljoonamies?»\n\n»Oh, hyvä jumala, teidän, joka olette suurimpia ajattelijoita mitä minä\nolen tuntenut sekä viime vuosisatoina että vanhalla ajalla, teidän toki\npitäisi tuntea selviö, jota on pidetty kunniassa kaikkina aikakausina:\n_rikkaus ei luo onnea_. Olen nähnyt teidät suhteellisen varakkaana.»\n\n»Niinpä kyllä», vastasi Beausire. »Se on totta. Minulla on ollut lähes\nsatatuhatta frangia.»\n\n»Se on mahdollista, mutta jo siihen aikaan, jolloin opin teidät\ntuntemaan, olitte tuhlannut lähes neljäkymmentätuhatta, joten teillä\noli jälellä yli kuusikymmentätuhatta, mikä, teidän täytyy se myöntää,\noli aika pyöreä summa entiselle aliupseerille.»\n\nBeausire huoahti jälleen.\n\n»Mitä on kuusikymmentätuhatta», sanoi hän, »niiden summien rinnalla,\njoita te käyttelette?»\n\n»Mutta vain niiden käyttelijänä, herra de Beausire, sillä jos laskemme\ntarkkaan, luulen, että te saisitte esittää pyhän Martin osaa ja minä\nköyhän osaa ja että teidän täytyisi pelastaaksenne minut menehtymästä\nkylmään pakkaseen luovuttaa minulle toinen puoli viitastanne. No niin,\nhyvä herra de Beausire, muistatte kai, minkälaisissa olosuhteissa\nteidät silloin tapasin? Teillä oli, kuten äsken sanoitte, taskussanne\nlähes kuusikymmentätuhatta livreä. Olitteko silloin onnellisempi?»\n\nBeausire näytti muistelevan menneisyyttä ja huoahti syvään melkein kuin\nnyyhkyttäen.\n\n»Kas niin, vastatkaa», tiukkasi Cagliostro. »Haluaisitteko vaihtaa\nnykyisen asemanne, vaikkei teillä olisi muuta kuin se vaivainen\nlouisdori, jonka olette ottanut nuorelta Toussaintilta...»\n\n»Hyvä herra!» keskeytti hänet entinen aliupseeri.\n\n»Älkäämme suuttuko, herra de Beausire. Olemme kerran suutahtaneet\nja silloin teidän täytyi mennä noutamaan kadulta miekkanne, jonka\nolin singonnut ikkunasta ulos. Muistatte kaiketi sen? Muistattehan,\nvai kuinka?» jatkoi kreivi, kun Beausire ei vastannut. »Onhan sekin\nedes jotakin, kun muistaa. Kysyn teiltä toistamiseen, haluaisitteko\nvaihtaa nykyisen asemanne, vaikkei teillä olisi muuta kuin se vaivainen\nlouisdori, jonka olette ottanut nuorelta Toussaintilta» — tällä\nkerralla jäi vihjaus huomaamatta — »siihen epävarmaan asemaan, josta\nminä onneksi kykenin teidät pelastamaan?»\n\n»En, herra kreivi», sanoi Beausire, »olette tosiaankin oikeassa, en\nvaihtaisi. Sillä siihen aikaan minun täytyi olla erossa rakkaasta\nNicolestani!»\n\n»Niin, ja lisäksi piti poliisi teitä silmällä portugalilaisen hommanne\ntakia... Mitä lempoa on siitä hankkeesta tullut, herra de Beausire?...\nHuono juttu, mikäli jaksan muistaa!»\n\n»Se upotettiin unohduksen virtaan, herra kreivi», vastasi Beausire.\n\n»Oh, sitä parempi, sillä se olisi kiusannut teitä tavattomasti. Mutta\nälkää luottako liian paljon siihen upottamiseen. Poliiseilla on\ntaitavat sukeltajat, ja kuinka samea ja syvä virta onkin, ongitaan\nhuono juttu pinnalle helpommin kuin kaunis helmi.»\n\n»Sittenkin, herra kreivi, ellei oteta lukuun sitä kurjuutta, johon\nolemme joutuneet...»\n\n»Olette onnellinen... Ja jotta onnenne tulisi täydelliseksi,\ntarvitsette vain jonkun tuhatkunnan louisdoreja?»\n\nNicolen silmät välähtivät, Beausiren leiskuivat tulta.\n\n»Niin», huudahti aviomies, »jos meillä olisi tuhat louisdoria,\nsiis neljäkolmattatuhatta livreä, ostaisimme toisella puolella\nmaatilan, toisen puolen panisimme kasvamaan korkoa ja minusta tulisi\nmaanviljelijä!»\n\n»Cincinnatuksen tapaan...»\n\n»Ja Nicole uhraisi aikansa kokonaan lapsemme kasvatukseen!»\n\n»Kuin Cornelia... Hiisi vieköön, herra de Beausire, se ei olisi vain\nesikuvallista, se olisi lisäksi liikuttavaa. Te ette tiemmä toivo\nansaitsevanne mainittua summaa siinä keinottelussa, johon olette tällä\nhaavaa puuttunut?»\n\nBeausire hätkähti.\n\n»Missä keinottelussa?» sopersi hän.\n\n»No, siinä hommassa, jossa te esiinnytte kaartinkersanttina, hommassa,\njonka takia teillä on tänä iltana neuvottelu Royale-aukion holvikaarten\nalla.»\n\nBeausire valahti kuolonkalpeaksi.\n\n»Oh, herra kreivi!» sanoi hän ja risti kätensä rukoilevasti.\n\n»Mitä nyt?»\n\n»Älkää tehkö minua onnettomaksi!»\n\n»No, mitä oikkuja nyt taas? Olenko minä poliisin kätyri, minä?»\n\n»Siinä nyt ollaan!» huudahti Nicole. »Minähän sanoin sinulle, että olet\nsekaantunut huonoon juttuun!»\n\n»Ah, te tunnette sen homman, neiti Legay?» kysyi Cagliostro.\n\n»En, herra kreivi, mutta... kun hän salaa minulta jonkun\nliikeyrityksensä, saan olla varma siitä, että se on huono!»\n\n»No niin, neiti Legay, tästä yrityksestä erehdytte, se voi päinvastoin\nolla suurenmoinen.»\n\n»Niin, eikö olekin?» innostui Beausire sanomaan. »Herra kreivi on\naatelismies ja herra kreivi käsittää, että koko aatelisto on mukana\ntoivomassa...»\n\n»Että se onnistuisi. Mutta yhtä varmaa on myöskin, että koko kansa\ntoivoo sen epäonnistuvan. Uskokaa minua, hyvä herra de Beausire —\nkäsittänette, että neuvoni on ystävän neuvo — uskokaa minua kun sanon,\nälkää toimiko siinä jutussa aateliston älkääkä kansan hyväksi.»\n\n»Mutta kenenkä eduksi siis?»,\n\n»Omaksi eduksenne.»\n\n»Omaksi edukseni?»\n\n»No, omaksi eduksesi tietenkin!» vahvisti Nicole. »Totisesti, oletpa\ntähän saakka puuhaillut riittävästi muiden hyväksi, jo on aika ajatella\nitseäsikin!»\n\n»Kuulkaa, herra de Beausire, hän puhuu kuin pyhä Johannes Krysostomos.\nJa muistakaa, että liikehommalla on aina kaksi puolta, hyvä ja huono,\nhyvä yksille, huono toisille. Olkoonpa liikehomma millainen tahansa, ei\nse voi olla hyödyksi koko maailmalle eikä vahingoksi koko maailmalle.\nTaito on lopulta siinä, että löytää oikean puolen.»\n\n»Niinpä niin, enkä minä tiemmä ole löytänyt sitä oikeaa, mitä?»\n\n»Ette lähestulkoonkaan, herra de Beausire, päinvastoin. Ja minä\nlisään, että jos itsepäisesti jatkatte samaan suuntaan — tiedättehän\nminulla olevan ennustajan lahjoja — jos tällä kerralla jatkatte samaan\nsuuntaan, ei vain kunnianne ja tavoittelemanne omaisuus ole vaarassa,\nvaan ennenkaikkea henkenne.. Niin, niin, teidät hirtetään!»\n\n»Monsieur», sanoi Beausire ja yritti näyttää ryhdikkäältä, vaikka\npyyhkikin tuskanhikeä otsaltaan, »ei aatelismiestä hirtetä».\n\n»Olette oikeassa, mutta saadaksenne kaulanne katkaistuksi, hyvä herra\nde Beausire, teidän on hankittava todistajia, mikä puuha vaatii paljon\naikaa, liian paljon, niin että tuomioistuin ikävystyy ja tuomitsee\nteidät tilapäisesti hirtettäväksi. Te voitte nyt väittää, että koska\nasia on hyvä ja oikea, vähät väliä rangaistuksesta.\n\n    'Häpäisee rikos, vaan ei mestauslava',\n\nkuten muuan suuri runoilija on sanonut.»\n\n»Mutta...» änkytti Beausire yhä enemmän ymmällä.\n\n»Niin, te ette liene niin kiintynyt mielipiteihinne, että haluaisitte\nuhrata niiden takia henkenne, sen minä kyllä käsitän... Lempo! 'Vain\nkerran eletään', kuten sanoo toinen, edellistä vähäpätöisempi runoilija\nja minun mielestäni ihan oikein.»\n\n»Herra kreivi», sai Beausire lopulta sanotuksi, »olen huomannut niinä\nharvoina kertoina, jolloin olen joutunut pariinne, että te kykenette\npuhumaan asioista tavalla, joka panee heikon ihmisen hiukset nousemaan\npystyyn».\n\n»Hitossa! Ei se ole tarkoitukseni», virkkoi Cagliostro. »Ettehän te\nsitäpaitsi ole arka mies, te.»\n\n»En olekaan», myönsi Beausire. »Se vielä puuttuisi. Mutta sattuu\nolosuhteita...»\n\n»Niin, niin, käsitän. Esimerkiksi sellainen tilanne, että takana\nuhkaavat kaleerit varkauden takia ja edessä häämöittää hirsipuu\nkansanloukkauksesta, joksi nykyisin nimitetään rikosta, jonka\ntarkoituksena on — lausun vain olettamuksen — ryöstää kuningas.»\n\n»Herra, herra!» huudahti Beausire kauhuissaan.\n\n»Onneton!» huudahti Nicole. »Siihen ryöstöönkö sinä siis rakensitkin\nkultaiset tuulentupasi?»\n\n»Eikä hän ollutkaan siinä ihan väärässä, hyvä neiti. Mutta, kuten\nminulla äsken oli kunnia sanoa teille, kaikissa asioissa on kaksi\npuolta, valoisat ja synkeät kasvot. Herra de Beausire on sattunut\nhyväilemään synkeitä kasvoja, omaksunut asian huonon puolen. Hänen on\nnyt vain käännyttävä ja kaikki käy hyvin.»\n\n»Onko vielä aikaa?» kysyi Nicole.\n\n»On, ihan varmasti.»\n\n»Mitä minun on tehtävä, herra kreivi?» kysyi Beausire.\n\n»Olettakaamme, hyvä herra», sanoi Cagliostro miettivästi.\n\n»Mitä?»\n\n»Olettakaa, että hankkeenne epäonnistuu, olettakaa, että naamioidun\nja ruskeaviittaisen miehen rikostoverit vangitaan, olettakaa —\nnykyisin voi olettaa mitä tahansa ‒ olettakaa, että heidät tuomitaan\nkuolemaan... niin, onhan toisaalta Besenval ja Augeard vapautettu,\nmutta se ei merkitse mitään — olettakaa, että heidän rikostoverinsa\non tuomittu kuolemaan, olettakaa — älkää tuskastuko, olettamuksesta\ntoiseen siirtymällä pääsemme lopulta päämääräämme — olettakaa, että\nte olette noita rikostovereita, olettakaa, että kaulassanne on nuora\nja että teille sanotaan vaikerrukseenne vastaten — sillä sellaisessa\ntilanteessa urheinkin mies totisesti vaikeroi jonkun verran, vai\nkuinka?»\n\n»Lopettakaa, herra kreivi, minä pyydän, sillä minä tunnen jo\ntukehtuvani.»\n\n»Eikä sitä tarvitse kummeksuakaan. Oletinhan teillä olevan nuoran\nkaulassa. No niin, olettakaa, että teille sanotaan: 'Ah, onneton herra\nde Beausire, rakas herra de Beausire, tämä on teidän oma syynne!'»\n\n»Kuinka niin?» huudahti Beausire.\n\n»'Kuinkako niin?' vastaa ääni teille. 'Koska te olisitte voinut\nvälttää sen epämiellyttävän kuoleman, joka nyt pitelee teitä\nkynsissään, ja olisitte lisäksi ansainnut tuhat louisdoria, joilla\nolisitte voinut ostaa erään pienen vehmasniittyisen maatilan, missä\nolisitte saanut elää neiti Olivan ja pikku Toussaintin parissa niiden\nkahdentoistatuhannen livren korkotuloilla, jotka olisivat jääneet\nkäytettäväksenne maatilan ostettuanne, elää, kuten sanoitte, kunnon\nmaanviljelijänä, suvisin tohvelit jalassa, talvisin puukengät, mutta\nnyt meillä on ja etenkin teillä on tämän ihanan tulevaisuudenkuvan\nasemesta edessänne Grève-tori, jolle on pystytetty kaksi inhoittavaa\nhirsipuuta, joista pitempi kurkottaa käsivarsiaan teitä kohden. Hyi,\nherra de Beausire parka, mikä ruma tulevaisuudenkuva!'»\n\n»Mutta sanokaa, kuinka voin välttää tämän inhoittavan kuoleman, kuinka\nvoin ansaita ne tuhat louisdoria, jotka takaavat minulle, Nicolelle ja\nToussaintille rauhaisan elämän?»\n\n»Sitähän toki kysyisitte silloin? 'Mikään ei ole helpompaa', vastaisi\nääni. 'Lähellänne, parin askeleen päässä, oli kreivi de Cagliostro.' —\n'Minä tunnen hänet', sanoisitte te. 'Hän on ulkomaalainen ylimys, joka\nasuu Pariisissa huvitellakseen ja joka kuolee ikävään, ellei hän saa\nkuulla uutisia.' — 'Sama mies, No, teidän olisi tarvinnut vain mennä\nsanomaan hänelle: — Herra kreivi...'»\n\n»Mutta minä en tiennyt missä hän asui», huudahti Beausire. »En tiennyt\nhänen olevan Pariisissa, en edes tiennyt hänen enää elävän!»\n\n»'Senpä vuoksi, hyvä herra de Beausire', vastaisi teille ääni,\n'hän on tullut luoksenne, ja myöntäkää, ettette voi tämän jälkeen\nenää esittää verukkeita. No niin, te sanoisitte hänelle: — Herra\nkreivi, tiedän teidän himoitsevan uutisia. Minulla on ihka tuoreita:\nMonsieur, kuninkaan veli, vehkeilee. — Loruja! — Varmasti, markiisi\nde Favrasin kanssa. — Mahdotonta! — Ihan totta, tiedän tarkoin, koska\nolen herra de Favrasin kätyreitä. — Niinkö, entä mikä on salahankkeen\ntarkoitus? — Ryöstää kuningas ja viedä hänet Péronneen. Herra kreivi,\nilahduttaakseni teitä olen valmis tunti tunnilta, jos niin tarvitaan,\nminuutti minuutilta, jos niin tarvitaan, kertomaan teille, kuinka\nsalahanke kehittyy. — Silloin, hyvä ystävä, vastaisi kreivi, joka\non jalomielinen ylimys: 'Haluatteko tosiaankin tehdä sen, herra de\nBeausire?' — 'Haluan.' — 'No hyvä, koska jokainen työ vaatii palkkansa,\non minulla erikseen pantuna neljäkolmattatuhatta livreä, jotka aion\nkäyttää armeliaisuustarkoituksiin, mutta jotka nyt tuhlaan tähän\nmielitekoon, jos te tosiaankin pidätte antamanne sanan. Sinä päivänä,\njolloin kuningas ryöstetään tai markiisi de Favras vangitaan, tulkaa\nluokseni, ja aatelismiehen kunnian nimessä ne neljäkolmattatuhatta\nlivreä luovutetaan teille yhtä varmasti kuin nyt teille annetaan\nkymmenen louisdoria, jotka eivät ole ennakkomaksu tai laina, vaan\nyksinkertaisesti lahja! »\n\nNämä sanat lausuttuaan veti Cagliostro kuin näyttelijä, joka\nharjoittelee osaansa, taskustaan painavan rahamassin, tunki siihen\npeukalonsa ja etusormensa sekä otti taitavasti, mikä todisti\npitkäaikaista tottumusta, esille tarkalleen kymmenen kultarahaa, ei\nenempää eikä vähempää. Beausire puolestaan ‒ meidän täytyy se myöntää —\nkurkotti kätensä niihin tarttuakseen.\n\nCagliostro työnsi käden hiljaa syrjään.\n\n»Anteeksi, herra de Beausire», sanoi hän, »mehän vain oletimme,\nmuistaakseni».\n\n»Se on totta», myönsi Beausire, jonka silmät kiiluivat kuin hehkuva\nhiili, »mutta ettekö sanonut, herra kreivi, että olettamuksesta toiseen\nsiirtymällä saavumme päämäärään?»\n\n»Olemmeko jo siis saapuneet?»\n\nBeausire epäröi hetken.\n\nKiiruhtakaamme sanomaan, ettei tätä epäröintiä suinkaan aiheuttanut\nkunniantunto, rehellinen tahto pitää annettu sana eikä heräävän\nomantunnon ääni. Olemme siitä varmoja ja uskomme lukijoidenkin tuntevan\nherra de Beausirea tarpeeksi, etteivät halua siinä suhteessa tehdä\nvastaväitteitä.\n\nHän vain yksinkertaisesti pelkäsi, ettei kreivi pitäisi lupaustaan.\n\n»Rakas herra de Beausire», virkkoi Cagliostro, »näen selvästi, mitä\nmielessänne aprikoitte».\n\n»Olette oikeassa, herra kreivi», vastasi Beausire, »epäröin rikkoa\nluottamusasiaa, jonka eräs rehti mies on minulle uskonut».\n\nJa kohottaen katseensa ylös hän ravisti päätänsä kuin sanoakseen: — Ah,\nse on kovaa!\n\n»Ei, ei se ole sitä», sanoi Cagliostro, »ja te olette vain uusi\ntodistus ikivanhan, viisaan sananparren pätevyydestä: Ihminen ei tunne\nitseään!»\n\n»Mitä se siis on?» kysyi Beausire, joka kummasteli kreivin taitoa lukea\nhänen sydämensä salaisimmatkin ajatukset.\n\n»Sitä, että te pelkäätte, etten annakaan lupaamiani louisdoreja.»\n\n»Oh, herra kreivi...!»\n\n»Se onkin vallan luonnollista ja minä olen ensimmäinen sen myöntämään.\nMutta minä annan teille takuun.»\n\n»Takuun! Herra kreivin ei tarvitse vaivautua.»\n\n»Henkilötakuun.»\n\n»Kuka se on?» uteli Beausire arkaillen.\n\n»Neiti Nicole Oliva Legay.»\n\n»Ah!» huudahti Nicole. »Jos herra kreivi lupaa meille jotakin,\nBeausire, on se yhtä varmaa kuin olisimme sen jo saaneet.»\n\n»Nähkääs nyt, hyvä herra, mitä merkitsee, kun tunnontarkasti täyttää\ntekemänsä lupaukset. Yhtenä päivänä, kun neiti Nicole oli samanlaisessa\nasemassa kuin te nyt — salahanketta lukuunottamatta — yhtenä päivänä\nsiis, kun poliisi tavoitteli neiti Nicolea, tein hänelle erään\ntarjouksen: tulla turvaan minun luokseni. Neiti Nicole epäröi, hän\npelkäsi maineensa tahraantuvan. Annoin hänelle sanani ja kaikkien\nkiusausten uhallakin, jotka sain kestää ja jotka te muita paremmin\ntajuatte, pidin sanani, herra de Beausire. — Eikö ole totta, neiti\nLegay?»\n\n»On, on!» huudahti Nicole, »vannon sen pikku Toussaintin nimessä!» ‘\n\n»Te siis uskotte, neiti Nicole; että täytän herra de Beausirelle äsken\nantamani lupauksen, että näet luovutan hänelle neljäkolmattatuhatta\nlivreä päivänä, jolloin kuningas yrittää pakosalle, tai päivänä,\njolloin herra de Favras vangitaan? Puhumattakaan siitä, että kirvoitan\nkaulaltanne silmukan, joka uhkasi teidät hetki sitten tukehduttaa,\nja ettei teitä vastedeskään uhkaa hirttonuora eikä hirsipuu — ei\nainakaan tämän jutun yhteydessä. Enemmästä en vastaa. Malttakaas hetki!\nYmmärtäkäämme toisemme oikein! Eräät luontaiset taipumukset...»\n\n»Herra kreivi», keskeytti Nicole hänet, »minä puolestani pidän tätä\nsopimusta yhtä pätevänä kuin se olisi notariuksen varmentama».\n\nHyvä on, parahin neiti», sanoi Cagliostro ja latoi pöydälle kymmenen\nkultarahaa, jotka hän oli kaiken aikaa pitänyt kourassaan, »koettakaa\nsaada herra de Beausirekin omaksumaan vakaumuksenne, ja asia on sillä\nsovittu».\n\nJa hän viittasi Beausireä menemään neuvottelemaan Nicolen kanssa.\n\nHeidän keskustelunsa ei kestänyt viittäkään minuuttia. Mutta on\nmyönnettävä, että se oli näinä muutamina minuutteina peräti vilkasta.\n\nSillä välin Cagliostro piteli kynttilänvaloa vasten lävistettyä\npaperiarkkia ja nyökäytti päätänsä kuin vanhaa tuttua tervehtiäkseen.\n\n»Ahaa», virkahti hän, »te olette keksinyt herra Lawin maineikkaan\nmartingalen? Minä olen tämän martingalen takia menettänyt miljoonan.»\n\nJa hän heitti paperiarkin huolettomasti pöydälle.\n\nTämä Cagliostron huomautus antoi uutta virikettä Nicolen ja Beausiren\nkeskusteluun.\n\nLopulta näkyi Beausire tehneen päätöksen.\n\nHän meni Cagliostron luo käsi ojossa kuin hevoshuijari, joka haluaa\ntehdä epuuttamattomat kaupat.\n\nMutta kulmakarvat kurtussa kreivi väistyi syrjään.\n\n»Hyvä herra», sanoi hän, »aatelismiesten kesken sana on yhtä pätevä\nkuin teko. Olen antanut teille sanani, antakaa te nyt minulle omanne.»\n\n»De Beausiren kunnian kautta, asia on sovittu!»\n\n»Se riittää, hyvä herra», sanoi Cagliostro.\n\nSitten hän otti liivinsä taskusta kellon, jonka kuoressa oli timantein\nkehystetty Fredrik suuren muotokuva, ja sanoi:\n\n»Kello on nyt neljännestä vailla yhdeksän, herra de Beausire.\nTäsmälleen kello yhdeksäksi teitä odotetaan Royal-aukion holvikaarten\nalle, Sully-hotellin puolelle. Pankaa nämä kymmenen louisdoria nuttunne\ntaskuun, ottakaa viittanne, sitaiskaa miekka vyöllenne, menkää\nNotre-Damen sillan yli ja kulkekaa Saint-Antoinen katua pitkin. Ette\nsaa antaa odottaa itseänne.»\n\nBeausirelle ei tarvinnut sanoa tätä kahdesti. Hän työnsi kultarahat\ntaskuunsa, heitti viitan hartioilleen ja pani miekan kupeelleen.\n\n»Missä tapaan teidät, herra kreivi?»\n\n»Saint-Jeanin hautuumaalla, olkaa hyvä... Kun haluaa puhella\ntämänluontoisista asioista häiriintymättä, on parempi puhella niistä\nvainajien kuin elävien parissa.»\n\n»Entä mihin aikaan?»\n\n»Sitten kun olette vapaa. Ensimmäisenä saapunut odottakoon toista.»\n\n»Onko teillä muuta sanottavaa?» kysyi Beausire huomatessaan, ettei\nCagliostro aikonutkaan lähteä hänen kanssaan.\n\n»On», vastasi kreivi, »aion puhella neiti Nicolen kanssa».\n\nBeausire liikahti.\n\n»Oh, olkaa rauhassa, rakas herra de Beausire. Olen kunnioittanut hänen\nmainettaan, kun hän vielä oli nuori tyttö. Sitä suurempi syy minun\non kunnioittaa sitä nyt kun hän on perheen äiti. Menkää, herra de\nBeausire, menkää.»\n\nBeausire loi Nicoleen katseen, joka näytti sanovan: — Rouva de\nBeausire, osoittakaa olevanne luottamukseni arvoinen. — Hän suuteli\nhellästi nuorta Toussaintia, tervehti kunnioittavasti ja hieman\nhuolestuneena kreivi de Cagliostroa ja poistui huoneesta juuri kun\nNotre-Damen kirkonkello läpäytti kolme neljännestä yli kahdeksan.\n\n\n\n\nV\n\nOidipos ja Lot\n\n\nKello lähenteli kahtatoista yöllä, kun muuan mieshenkilö poikkesi\nRoyale-kadulta Saint-Antoinen kadulle, kulki sitä pitkin aina\nSainte-Cathérinen suihkukaivolle saakka, pysähtyi hetkeksi sen\nluomaan varjoon varmentuakseen, ettei häntä vakoiltu, kääntyi sitten\nSaint-Paulin hotelliin vievälle kujalle ja sen edustalle päästyään\nsiirtyi melkein pilkkopimeälle ja autiolle Roi-de-Sicilen kadulle\nja askeliaan hidastuttaen sitä mukaa mitä pitemmälle hän tuli tällä\nkadulla poikkesi epäröiden Croix-Blanche-kadulle sekä pysähtyi yhä\narkailevampana Saint-Jeanin hautuumaan ristikkoportin eteen.\n\nTähän hän jäi odottamaan ikäänkuin peläten pian näkevänsä jonkun haamun\nnousevan maasta ja kuivaili kersantinpukunsa hihalla otsalle kihonneita\nhikikarpaloita.\n\nJa tosiaankin, sydänyön hetken koittaessa ilmestyi joku aaveentapainen\nmarjakuusten ja kypressien katveesta. Tämä haamu lähestyi porttia,\nja lukkoon työnnetyn avaimen rasahdus todisti, että haamu, mikäli se\nse oli, pystyi ei vain nousemaan haudastaan, vaan haudasta noustuaan\nmyöskin lähtemään hautuumaalta ulos.\n\nTämän narskahtavan äänen kuullessaan sotilashenkilö hätkähti.\n\n»No, herra de Beausire», virkkoi Cagliostron ilkkuva ääni, »ettekö\ntunne minua vai oletteko unohtanut, että meidän piti tavata toisemme\ntäällä?»\n\n»Ah, tekö siellä olettekin!» sanoi Beausire ja huoahti syvään kuin\nhenkilö, jonka sydämeltä on kirvonnut raskas taakka. »Sitä parempi!\nNämä hiton kadut ovat niin pimeät ja autiot, ettei oikein tiedä,\nolisiko parempi kulkea yksin vaiko tavata joku elävä olento.»\n\n»Loruja!» tokaisi Cagliostro. »Tekö nyt pelkäisitte mitään, olkoon\nhetki mikä tahansa! Minä en ainakaan usko. Teidänlaisenne urhea mies\nmiekka kupeella! Tulkaa nyt tälle puolelle, hyvä herra de Beausire.\nSaatte olla varma, ettette tapaa ketään muuta kuin minut.»\n\nBeausire noudatti kehoitusta, ja lukko, joka oli rasahtanut porttia\näsken avattaessa, lupsahti kiinni hänen jälkeensä.\n\n»Kas niin», jatkoi Cagliostro, »tulkaa nyt tätä kaitaa polkua, hyvä\nherra; parinkymmenen askeleen päästä löydämme luhistuneen hautakiven,\njonka portaille voimme istuutua ja suloisessa rauhassa haastella pikku\nhommistamme».\n\nBeausire oli valmis seuraamaan Cagliostroa, mutta hetken emmittyään hän\nsanoi:\n\n»Missä juukelissa te näette polun? Minä en huomaa muita kuin pensaita,\njotka repivät lahkeeni, ja ruohoa, joka ulottuu polviin saakka.»\n\n»Tämä hautuumaa onkin maailman huonoimmin hoidettuja, mikäli minä\nniitä tunnen. Mutta eipä sitä tarvitse ihmetelläkään. Tehän tiedätte,\nettei tänne juuri haudata muita kuin Grève-torilla teloitettuja eikä\nniiden kurjien takia viitsitä nähdä paljo vaivaa. Mutta, rakas herra de\nBeausire, meillä on täällä sentään yksi ja toinen kuuluisuus. Jos olisi\npäiväsaika, näyttäisin teille paikan, mihin on kuopattu Bouteville de\nMontmorency, joka mestattiin kaksintaistelun takia, ritari de Rohan,\njoka mestattiin hallitusta vastaan suunnittelemiensa vehkeilyjen\njohdosta, kreivi de Horn, joka teilattiin juutalaisen murhasta,\nDamiens, joka paloiteltiin senjohdosta, että hän oli yrittänyt surmata\nLudvig viidennentoista. Ja monia muita. Ette siis saa halveksia\nSaint-Jeanin hautuumaata, herra de Beausire, se on huonosti hoidettu\nmutta hyvin kansoitettu.»\n\nBeausire seurasi Cagliostroa astuen tarkalleen hänen jälkiinsä kuten\ntakarivin sotamies, joka on tottunut kulkemaan ruotutoverinsa jälkiä.\n\n»Ah!» sanoi Cagliostro ja pysähtyi äkisti, niin että Beausire,\njoka ei ollut osannut odottaa näin äkillistä pysähdystä, pukkasi\nmahallaan kreivin selkää. »Tässä on ihan veres hauta, ammattiveljenne\nFleur-d'Epinen leposija. Hän oli leipuri Françoisin murhaajia ja hänet\nhirtettiin kahdeksan päivää sitten Châteletin tuomiolla. Sen pitäisi\nolla teille mielenkiintoinen tuttavuus, herra de Beausire, hän oli,\nkuten tekin, entinen kersantti, valekersantti ja oikealta ammatiltaan\nvärvääjä.»\n\nBeausiren hampaat sananmukaisesti kalisivat. Hänestä tuntui, että\npensaat, joiden keskitse hän kulki, olivat maasta kurkottavia\nkäsivarsia, jotka tarrautuivat hänen jalkoihinsa ja tekivät hänelle\ntiettäväksi, että kohtalo oli tänne merkinnyt paikan, missä hänkin\nsaisi nukkua ikuista untaan.\n\n»No, nyt olemmekin perillä», sanoi Cagliostro pysähtyessään rauniokasan\neteen.\n\nHän istuutui irtonaiselle kivelle ja kehoitti Beausirea istuutumaan\ntoiselle, joka näytti asetetun niin lähelle edellistä, ettei Cinnan\ntarvitsisi siirtää tuoliaan Augustuksen tuolin viereen.\n\nJo oli aikakin, sillä entisen kersantin jalat olivat jo niin\nhervottomat, että hän pikemminkin lyykähti kuin istuutui kivelle.\n\n»No, nyt voimme mielemme mukaan haastella, rakas herra de\nBeausire», aloitti Cagliostro. »Antakaa kuulua, mitä tänä iltana\ntapahtui Royale-aukion holvikaarten alla. Neuvottelu lienee ollut\nmielenkiintoinen?»\n\n»Herra kreivi», vastasi Beausire, »minun täytyy totisesti tunnustaa,\nettä pääni on tällä haavaa hieman pyörällä, ja minä luulen, että teidän\non parasta kysellä mitä haluatte tietää».\n\n»Olkoon menneeksi», sanoi Cagliostro. »Olen hyvä isäntä ja kunhan vain\nsaan tietää mitä haluan, on tapa, kuinka sen saan, samantekevä. Montako\nteitä oli Royale-aukion holvikaarten alla?»\n\n»Kuusi, minä mukana.»\n\n»Kuusi, te mukana, rakas herra de Beausire! Katsokaamme ovatko ne\nhenkilöitä, joiksi heitä luulen. Ensiksi te, se on epäämätöntä.»\n\nBeausire huoahti melkein kuin toivoen, että sellainen epäilys olisi\nmahdollinen.\n\n»Osoitatte minulle suurta kunniaa aloittamalla minusta, vaikka siellä\noli paljoa korkeampiakin henkilöitä.»\n\n»Hyvä ystävä, minä noudatan evankeliumin ohjeita. Eikö raamatussa\nsanota: 'Ensimmäiset tulevat viimeisiksi'? Jos ensimmäisten sija\non viimeisenä, ovat viimeiset tietenkin ensimmäisellä sijalla.\nMinä noudatan siis, kuten jo sanoin, evankeliumin järjestystä.\nKohtauspaikalla olitte ensinnäkin te, eikö niin?»\n\n»Olin.»\n\n»Lisäksi ystävänne Tourcaty, eikö totta? Entinen alokasupseeri, joka on\nsaanut tehtäväkseen värvätä kokoon Brabantin legionan?»\n\n»Siellä oli Tourcaty.»\n\n»Sitten muuan kelpo kuninkaanpuoluelainen, nimeltään Marquié, entinen\nRanskan kaartin kersantti, nykyisin keskuskomppanian luutnantti?»\n\n»Niin, herra kreivi, Marquié oli siellä.»\n\n»Edelleen markiisi de Favras?»\n\n»Vallan oikein.»\n\n»Ja naamioitu mies?»\n\n»Hänkin.»'\n\n»Voitteko kertoa minulle jotakin siitä naamioidusta miehestä?»\n\nBeausire silmäili Cagliostroa niin kiinteästi, että hänen silmänsä\nnäyttivät loistavan pimeässä.\n\n»Mutta eikö hän ole...?»\n\nHän vaikeni kuin peläten nimen lausumisen olevan pyhyydenloukkausta.\n\n»Ole kuka?» kysyi Cagliostro.\n\n»Eikö hän ole...?»\n\n»No, mitä nyt? Luulenpa, että kielenne on siteessä, rakas herra de\nBeausire. Varokaa! Kielen siteet muuttuvat toisinaan kaulan nuoraksi,\njossa on juoksusilmukka, ja ne ovat aika vaarallisia.»\n\n»Mutta», jatkoi Beausire, joka huomasi, ettei voinut selviytyä\nverukkeilla, »eikö hän ole Monsieur?»\n\n»Monsieur kuka?» tiukkasi Cagliostro.\n\n»Monsieur... Monsieur, kuninkaan veli.»\n\n»Oh, parahin herra de Beausire! On ymmärrettävää, että markiisi de\nFavras, jolle on tärkeää uskotella, että tässä jutussa on mukana\ntäysiverinen prinssi, väittää naamioitua miestä Monsieuriksi. Ken ei\nosaa valehdella, ei taida myöskään vehkeillä. Mutta ei ole paikallaan,\nettä te ja ystävänne Tourcaty, vanhat värvääjät, jotka olette tottuneet\nensi silmäykseltä arvioimaan lähimmäisenne pituuden jaloittain,\ntuumittain ja linjoittain, antaisitte vetää itseänne nenästä tuolla\ntavalla.»\n\n»Se on kyllä totta», myönsi Beausire.\n\n»Monsieur on viisi jalkaa, kolme tuumaa ja seitsemän linjaa pitkä»,\njatkoi Cagliostro, »ja naamioitu mies viisi jalkaa kuusi tuumaa».\n\n»Saman huomion olen minäkin tehnyt», sanoi Beausire. »Mutta ellei hän\nole Monsieur, kuka siis?»\n\n»Lempo soikoon! Olisin sekä onnellinen että ylpeä, rakas herra de\nBeausire, jos voisin valaista teille sen seikan, sillä minä luulin\nsaavani teiltä juuri ne tiedot».\n\n»Herra kreivi», sanoi entinen aliupseeri, joka oli vähitellen toipunut\nennalleen, »te siis tiedätte, kuka se naamioitu mies on?»\n\n»Tiedän hitossa!»\n\n»Olisiko julkeata kysyä teiltä...»\n\n»Hänen nimeäänkö?»\n\nBeausire nyökäytti päätänsä.\n\n»Nimen mainitseminen on aina arkaluontoinen asia, herra de Beausire;\nsenvuoksi näkisin mieluummin, että arvaisitte sen.»\n\n»Arvaisin...! Kaksi viikkoa olen yrittänyt arvailla.»\n\n»Niin, kukaan ei ole auttanut teitä.»\n\n»Auttakaa te, herra kreivi.»\n\n»Muuta en pyydäkään. Tunnetteko Oidipoksen tarinan?»\n\n»Huononpuoleisesti, herra kreivi. Näin sen kerran esitettävän\nComédie-Françaisessa, mutta neljännen näytöksen aikana satuin\nonnettomuudekseni nukkumaan.»\n\n»Hitto! Toivon teille vastedeskin samanlaisia onnettomuuksia, hyvä\nherra.»\n\n»Mutta, kuten huomaatte, on se koitunut vahingokseni.»\n\n»No niin. Muutamin sanoin selitän teille, mitä Oidipos oli miehiään.\nOlen tuntenut hänet lapsuudessaan Polybioksen hovissa ja vanhalla\niällään Admetoksen hovissa. Voitte siis uskoa minun kertomaani paremmin\nkuin mitä hänestä ovat kirjoittaneet Aiskhylos, Sophokles, Seneca,\nCorneille, Voltaire tai herra Ducis, jotka ovat ehkä kuulleet hänestä\npuhuttavan, mutta eivät ole häntä tunteneet henkilökohtaisesti.»\n\nBeausire teki eleen kuin aikoisi vaatia Cagliostroa selittämään\nomituista väitettään, että oli tuntenut miehen, joka oli maannut\nhaudassa ainakin kolmetuhattakuusisataa vuotta, mutta hän arveli,\nettei mokoman pikkuseikan vuoksi kannattanut keskeyttää kerrontaa. Hän\nvaimensi eleensä ja vaihtoi sen päännyökkäykseksi, joka oli sanovinaan:\n— Jatkakaa, minä kuuntelen.\n\n»Olen siis tuntenut Oidipoksen. Oli ennustettu, että hänestä tulisi\nisänsä murhaaja ja äitinsä aviopuoliso. Koska hän luuli Polybiosta\nisäkseen, lähti hän salaa tämän luota ja yritti mennä Phokiiseen.\nLähtöhetkellä minä neuvoni häntä karttamaan Dauliista Delphoihin\nvievää valtatietä ja kulkemaan vuoripolkua, jonka minä tunsin.\nMutta hän oli itsepäinen, ja koska en voinut sanoa hänelle, miksi\nnäin neuvoin, olivat kaikki kehoitukseni, joilla yritin saada hänet\nvalitsemaan toisen tien, turhia. Tämä itsepäisyys johti tulokseen,\njonka jo ennakolta tiesin. Delphoin- ja Theeban-tien yhtymäkohdassa\nhän tapasi erään miehen viiden orjan seurassa. Mies istui vaunuissa,\njotka täyttivät koko tienleveyden. Kaikki olisi sujunut hyvin, jos\nmies olisi suostunut väistymään hieman vasempaan ja Oidipos saman\nverran oikeaan, mutta molemmat tahtoivat ajaa keskellä tietä. Mies oli\nkiivasluontoinen, Oidipos kärsimätön. Ne viisi orjaa heittäytyivät\nkukin vuoron jälkeen isäntäänsä puolustamaan ja kaikki kaatuivat toinen\ntoisensa perään. Lopulta heidän isäntänsäkin kaatui. Oidipos astui siis\nkuuden ruumiin yli ja näiden kuuden ruumiin joukossa oli myöskin hänen\nisänsä.»\n\n»Sepä perhanaa!» sutkautti Beausire.\n\n»Sitten hän jatkoi matkaansa Theebaan. Tien varrella kohosi\nPhykion-vuori ja erään polun vierellä, joka oli paljoa kapeampi sitä\ntietä, jolla Oidipos surmasi isänsä, oli erään merkillisen otuksen\nluola. Tällä eläimellä oli kotkan siivet, naisen pää ja rinnat,\nleijonan ruumis ja kynnet.»\n\n»Oho», keskeytti Beausire, »luuletteko, herra kreivi, että sellaisia\nkummituksia on olemassa?»\n\n»Jätän siihen kysymykseen vastaamatta, rakas herra de Beausire», sanoi\nCagliostro vakavasti, »varsinkin kun sfinksi oli kuollut käydessäni\nTheebaan samaa tietä tuhatta vuotta myöhemmin, Epaminondaan aikana.\nKuinka tahansa, Oidipoksen aikana se eli vielä. Eräitä sen oikkuja oli\nasettua keskelle tietä, esittää ohipyrkijöille arvoitus ja hotaista\nsuuhunsa ne, jotka eivät keksineet arvoituksen ratkaisua. Kun tätä\nmenoa oli jatkunut yli kolme vuosisataa, oli ohipyrkivien lukumäärä\nvähenemistään vähentynyt ja sfinksin hampaat tulleet hyvin pitkiksi.\nHuomattuaan Oidipoksen se meni keskelle tietä ja kohotti käpälänsä\nilmaisten siten, että nuoren miehen oli pysähdyttävä. 'Matkamies',\nsanoi se, 'olen sfinksi'. — 'Entä sitten?' kysyi Oidipos. — 'Näetkös,\nkaitselmus on lähettänyt minut maan päälle esittämään kuolevaisille\narvoituksia. Elleivät he arvaa oikein, ovat he minun; jos he arvaavat\noikein, olen minä kuoleman oma ja minun täytyy syöksyä tuohon rotkoon,\nminne olen tähän hetkeen saakka viskannut kaikkien niiden luut, jotka\novat tätä tietä kulkeneet.' Oidipos loi silmäyksen rotkon pohjaan ja\nhuomasi sen olevan valkoisenaan ihmisenluita. — 'Hyvä on', virkkoi\nnuorukainen, 'mikä on se arvoitus?' — 'Arvoitus on seuraava', sanoi\nlintu-leijona: '_Mikä eläin käy aamuisin neljällä, puolipäivän aikaan\nkahdella ja iltaisin kolmella jalalla_?' — Oidipos tuumi hetken aikaa\nja vastasi sitten hymyillen, mikä teki sfinksin hyvin levottomaksi:\n'Entä jos arvaan oikein, — syöksytkö vapaaehtoisesti rotkoon?' —\n'Sellainen on laki', sanoi sfinksi.\n\n— 'Hyvä, se eläin on ihminen.'»\n\n»Mitä, ihminenkö?» keskeytti Beausire innostuneena kertomukseen kuin se\nolisi kosketellut hänen aikaisiaan asioita.\n\n»Niin, ihminen, joka lapsena, siis elämänsä aamuna, ryömii nelinkontin,\njoka täysikasvuisena, siis elämänsä keskipäivällä kulkee kahdella\njalalla ja vanhuksena, siis elämänsä ehtoopuolella kävelee sauvan\nturvin.»\n\n»Ah», huudahti Beausire, »se on totinen totuus!... Sfinksi tuli\npuijatuksi!»\n\n»Vallan niin, rakas herra de Beausire, niin perinpohjin puijatuksi,\nettä se syöksyi pää edellä rotkoon huomaamatta edes turvautua\nsiipiinsä, mikä teidän mielestänne oli epäilemättä perin järjetöntä, ja\nmurskasi kallonsa kallioon. Oidipos jatkoi matkaansa, saapui Theebaan,\nnäki Jokasten jääneen leskeksi, nai hänet ja toteutti siten oraakkelin\nennustuksen, joka oli sanonut, että hän surmaisi isänsä ja naisi\näitinsä.»\n\n»Mutta, herra kreivi, mitä yhteyttä on Oidipoksen tarinalla naamioidun\nmiehen juttuun?»\n\n»Oh, paljonkin! Odottakaahan. Ensiksi te halusitte saada selville hänen\nnimensä?»\n\n»Niin.»\n\n»Ja minä sanoin, että esittäisin teille erään arvoituksen. Minä olen\ntosin armeliaampi kuin sfinksi enkä hotaise teitä suuhuni, vaikkette\npystyisikään arvoitusta ratkaisemaan. Huomio, minä kohotan käpäläni:\n_Kuka on se hovin ylimys, joka on isänsä tyttärenpoika, äitinsä veli ja\nsisariensa eno_?»\n\n»Siunaa ja varjele!» huudahti Beausire ja vaipui yhtä syviin mietteihin\nkuin aikanaan Oidipos.\n\n»Kas niin, tuumikaa, etsikää, hyvä herra», sanoi Cagliostro.\n\n»Auttakaa minua hieman, herra kreivi.»\n\n»Mielelläni. Kysyin teiltä äsken, tunnetteko Oidipoksen tarinan.»\n\n»Niin, te soitte minulle sen kunnian.»\n\n»Nyt siirrymme pakana-ajan historiasta raamatunhistoriaan.\n\nTunnetteko kertomuksen Lotista?»\n\n»Ja hänen tyttäristään?»\n\n»Juuri niin.»\n\n»Toki minä sen tunnen! Mutta malttakaas... Ah, nyt muistan, mitä on\nkerrottu iäkkäästä Ludvig viidennestätoista ja hänen tyttärestään,\nmadame Adelaidesta...!»\n\n»Nyt olette oikealla tolalla, herraseni.»\n\n»Naamioitu mies olisi siis...?»\n\n»Viisi jalkaa kuusi tuumaa.»\n\n»Kreivi Louis...»\n\n»Entä muuta?»\n\n»Kreivi Louis de...»\n\n»Vaiti!»\n\n»Mutta tehän sanoitte, ettei täällä ole muita kuin vainajia.» »Vallan\noikein, mutta heidän haudallaan rehoittaa ruoho, ja se kasvaakin\ntäällä paremmin kuin muualla. Jos tämä ruoho, kuten Midaan kaislat...\ntunnetteko Midas-kuninkaan tarinan?\n\n»En, herra kreivi.»\n\n»Kerron sen teille toiste. Palatkaamme omaan juttuumme.»\n\nJa hän kysyi nyt jälleen vakavana:\n\n»Te siis sanoitte?»\n\n»Anteeksi, mutta minä luulin, että teidän piti kysellä.»\n\n»Olette oikeassa.»\n\nJa Cagliostron miettiessä kysymystään hoki Beausire puoliääneen:\n\n»Totisesti, niin se on! Isänsä tyttärenpoika, äitinsä veli, sisariensa\neno... kreivi Louis de Nar...»\n\n»Hiljaa!» varoitti Cagliostro.\n\nBeausire keskeytti yksinpuhelunsa ja kuunteli tarkkaavasti.\n\n»Nyt kun olemme selvillä sekä naamioiduista että naamioimattomista\nvehkeilijöistä, siirtykäämme salahankkeen tarkoitusta penkomaan.»\n\nBeausire nyökäytti päätänsä merkiksi, että hän oli valmis vastaamaan.\n\n»Salajuonen tarkoituksena on ryöstää kuningas, eikö totta?» »Se on\ntodella salajuonen tarkoitus.»\n\n»Ja viedä hänet Péronneen?»\n\n» Péronneen.»\n\n»Entä keinot?»\n\n»Rahallisetko?»\n\n»Niin, rahalliset ensin.»\n\n»Tiedossa on kaksi miljoonaa.»\n\n»Jotka lainataan eräältä genovalaiselta pankkiirilta. Tunnen miehen.\nOnko muita?»\n\n»En tiedä.»\n\n»Siinä siis ollaan rahan puolesta kunnossa. Mutta ei pelkällä rahalla\npitkälle päästä. Tarvitaan väkeäkin.»\n\n»Herra de Lafayette on antanut käskyn värvätä kokoon legionan, jonka on\nmäärä mennä auttamaan Brabantia, kun se nousee kapinaan keisarikuntaa\nvastaan.»\n\n— Oh, sitä kunnon Lafayettea! — mutisi Cagliostro. — Tunnen hänet hyvin\ntuosta teosta!\n\nÄäneen hän virkkoi:\n\n»Legiona on siis tiedossa, mutta yksi legiona ei riitä toteuttamaan\nsellaista suunnitelmaa. Kokonainen armeija siihen tarvitaan.»\n\n»Armeijakin on tiedossa.»\n\n»Ah, antakaa kuulua!»\n\n»Tuhatkaksisataa ratsumiestä kokoontuu Versaillesiin. Ne lähtevät\nmäärättynä päivänä liikkeelle kello yksitoista illalla. Kello kaksi\naamulla ne saapuvat Pariisiin kolmena joukkona.»\n\n»Edelleen!»\n\n»Ensimmäinen joukko-osasto tulee Chaillotin portista, toinen Roulen\ntulliportista ja kolmas Grenellen tulliportista. Grenellen kautta\nmarssiva osasto surmaa kenraali Lafayetten, Chaillotin kautta marssiva\nherra Neckern ja Roulen tulliportista saapuva ottaa päiviltä herra\nBaillyn.»\n\n»Edelleen!» toisti Cagliostro.\n\n»Senjälkeen naulataan umpeen tykit, kokoonnutaan Champ Élyséesille ja\nmarssitaan Tuileries-palatsiin, joka jo silloin on hallussamme.»\n\n»Kuinka, hallussanne? Entä kansalliskaarti?»\n\n»Palatsin valtaaminen on Brabantin legionan huolena.\nPalkkajoukko-osaston, neljänsadan sveitsiläisen ja kolmensadan\nmaalta tulleen salaliittolaisen kanssa se valtaa palatsissa olevien\nuskottujen miesten avulla sekä uiko- että sisäportit. Mennään kuninkaan\nhuoneeseen ja huudetaan: ’Sire, Saint-Antoinen esikaupunki on täydessä\nkapinassa... vaunut odottavat ulkona... nyt on paettava!' Jos kuningas\nsuostuu lähtemään, sujuu asia ilman muuta; ellei hän suostu, hänet\nviedään väkivalloin ja kuljetetaan Saint-Denisiin.»\n\n»Edelleen!»\n\n»Saint-Denisissä on koolla kaksikymmentätuhatta miestä jalkaväkeä.\nNiihin liittyvät äsken mainitut tuhatkaksisataa ratsumiestä, Brabantin\nlegiona, neljäsataa sveitsiläistä sekä kymmenen-, kaksikymmentä-,\nkolmekymmentätuhatta matkan varrella värvättyä kuninkaanpuoluelaista,\nja koko tämä yhtynyt joukko marssii Péronneen.»\n\n»Yhä parempaa ja parempaa! Entä mitä Péronnessa tapahtuu, rakas herra\nde Beausire?»\n\n»Péronnessa on kaksikymmentätuhatta miestä, jotka samaan aikaan\nsaapuvat kaupunkiin Meri-Flandriasta, Picardiesta, Artoisista,\nChampagnesta, Bourgognesta, Lotringista, Elsassista ja Cambrain\nseuduilta. Luvassa on lisäksi kaksikymmentätuhatta sveitsiläistä,\nkaksitoistatuhatta saksalaista ja kaksitoistatuhatta sardinialaista.\nKun nämä joukot ovat liittyneet kuninkaan aikaisempaan saattueeseen, on\nkoolla sadanviidenkymmenentuhannen miehen armeija.»\n\n»Kaunis lukumäärä!» sanoi Cagliostro.\n\n»Tämä armeija marssii sitten Pariisia kohden. Seine-joki suljetaan\nkahdesta paikasta ja siten estetään elintarpeitten vienti kaupunkiin.\nNälkiintynyt Pariisi antautuu, kansalliskokous hajoitetaan ja kuningas,\ntodellinen kuningas korotetaan jälleen isiensä valtaistuimelle.»\n\n»Aamen!» sanoi Cagliostro.\n\nJa noustuaan seisaalleen hän jatkoi:\n\n»Rakas herra de Beausire, te osaatte kertoa tavattoman miellyttävästi,\nmutta laitanne on kuten suurimpienkin puhujien, kun olette kaikki\nsanonut, ei teillä ole enää mitään kerrottavaa — ja olettehan nyt\nsanonut kaikki, vai kuinka?»\n\n»Kyllä, herra kreivi, tällä erää.»\n\n»Hyvää yötä sitten, rakas herra de Beausire. Kun jälleen tarvitsette\nkymmenen louisdoria, yhäti lahjana, tulkaa hakemaan minua Bellevuesta.»\n\n»Bellevuesta ja kysynkö herra kreivi de Cagliostroa?»\n\n»Kreivi de Cagliostroa? Älkää, sillä kukaan ei siellä tietäisi ketä\ntarkoitatte. Kysykää parooni Zannonea.»\n\n»Parooni Zannonea!» huudahti Beausire. »Mutta hänhän on juuri se\ngenovalainen pankkiiri, joka on luvannut lainata Monsieurille kaksi\nmiljoonaa.»\n\n»Se on mahdollista», myönsi Cagliostro.\n\n»Kuinka, mahdollista?»\n\n»Niin, minulla on niin monta asiaa hoidettavana, että yksi sekaantuu\ntoiseen. Senvuoksi en heti muistanut tätä juttua, mutta tosiaankin nyt\nluulen muistavani sen.»\n\nBeausire silmäili lopen kummissaan tueta miestä, joka noin vain voi\nunohtaa parin miljoonan liikehomman, ja hän alkoi uskoa, että jo pelkän\nrahakysymyksen kannaltakin olisi edullisempi palvella lainanantajaa\nkuin lainanottajaa.\n\nMutta koska tämä kummastelu ei sentään saanut Beausirea unohtamaan,\nmillä paikalla hän oli, lähti hänkin liikkeelle heti kun Cagliostro\nastui ensimmäiset askelensa hautuumaan porttia kohden ja jäljitteli\nniin tarkkaan hänen liikkeitään, että kun näki heidän astelevan melkein\ntoisissaan kiinni, olisi pitänyt heitä kahtena itsetoimivana koneena,\njonka sama jousi oli pannut vireeseen.\n\nMutta kun hautuumaan portti oli sulkeutunut heidän takanaan, erkanivat\nnämä koneet melko etäälle toisistaan.\n\n»No», kysyi Cagliostro, »minne päin te lähdette, hyvä herra de\nBeausire?»\n\n»Entä te itse?»\n\n»Palais-Royaliin päin.»\n\n»Minä menen Bastiljin taholle, Herra-kreivi.»-----------------\n\nKumpikin lähti nyt omalle suunnalleen; Beausire kumarsi syvään\nkreiville, Cagliostro nyökäytti kevyesti päätänsä. Molemmat katosivat\nmelkein heti yön pimeään, Cagliostro Temple-kadulle ja Beausire\nVerrerie-kadulle.\n\n\n\n\nVI\n\nGamain näyttää, että hän todella on mestarin mestari, kaikkien mestari\n\n\nKuten lukija muistanee, oli kuningas kenraali Lafayetten ja kreivi\nLouis de Bouillén kuullen lausunut toivomuksen, että saisi kutsua\nluokseen entisen oppimestarinsa Gamainin auttamaan häntä tärkeässä\nlukkotyössä. Hän oli lisännyt — ja meidän mielestämme on paikallaan\nmainita sekin pikkuseikka tässä — ettei olisi pois tieltä, vaikka joku\nkätevä oppipoikakin tulisi täydentämään tätä seppien kolminaisuutta.\nTämä kolmiluku, jota jumalatkin suosivat, oli miellyttänyt\nLafayetteakin ja hän oli senvuoksi antanut määräyksen, että mestari\nGamain ja hänen oppipoikansa oli päästettävä esteettömästi kuninkaan\nluokse ja opastettava työpajaan heti kun he ilmoittautuisivat.\n\nMeidän ei siis tarvitse kummastella, että nähdessämme muutamia päiviä\nmainitun keskustelun jälkeen mestari Gamainin joka ei suinkaan ole\nlukijoillemme outo henkilö, sillä olemme esitelleet hänet lokakuun\n6 päivän aamulla tyhjentämässä erään tuntemattoman asesepän kanssa\npullollista burgundia Sèvres-sillan kapakassa — meidän ei siis tarvitse\nihmetellä, sanomme sen toistamiseen, nähdessämme muutamia päiviä\nmainitun keskustelun jälkeen mestari Gamainin ja hänen oppipoikansa\nmolemmat työasuun puettuina — ilmestyvän Tuileries-palatsin portin\neteen. Heidät päästettiin ilman muuta sisälle ja he nousivat isoja\nportaita myöten kuninkaan kerrokseen, nousivat edelleen kierreportaat\nja päästyään työpajan oven eteen mainitsivat kamaripalvelijalle nimensä\nja ammattiarvonsa.\n\nNimet olivat Nicolas-Claude Gamain ja Louis Lecomte.\n\nAmmattiarvot olivat: edellisen, lukkomestari, jälkimäisen, oppipoika.\n\nVaikkei tässä esittelyssä ollut hitusenkaan vertaa ylhäistä leimaa,\nriensi Ludvig XVI nuo nimet ja ammattiarvot kuultuaan ovelle sanomaan:\n\n»Käykää sisään!»\n\n»Tullaan, tullaan», ehätti Gamain vastaamaan tutunomaisesti, mikä ei\nilmaissut yksinomaan toverinsuhdetta, vaan lisäksi mestarin oikeuden.\n\nOppipoika ei liene ollut yhtä tottunut seurustelemaan kuninkaallisten\nkanssa tai luonto oli kenties istuttanut häneen voimakkaamman\ntaipumuksen kunnioittaa kruunupäitä, minkälaisessa asussa ne\nesiintyivätkin ja minkälaisessa asussa hän itse sattuikin esiintymään:\nkuinka tahansa, oppipoika ei vastannut mitään kuninkaan kehoitukseen,\nvaan jäi soveliaan välimatkan päähän mestari Gamainista takki\nkäsivarrella ja hattu kourassa seisomaan lähelle ovea, jonka\nkamaripalvelija sulki heidän jälkeensä.\n\nHänen oli sitäpaitsi ehkä parempi tältä paikalta kuin Gamainin viereltä\nhuomata Ludvig XVI:n väsyneihin silmiin ilmestynyt ilonvälähdys ja\nhelpompi vastata siihen päätä nyökäyttämällä.\n\n»Sinäkö siellä, kunnon Gamain!» sanoi Ludvig XVI. »Olen iloinen\nnähdessäni sinut taas. En tosiaankaan uskonut enää hyvään tahtoosi.\nLuulin jo sinun unohtaneen minut vallan!»\n\n»Ja senkö vuoksi olette ottanut oppipojan?» uteli Gamain. »Olette\ntehnyt järkevästi, se oli teidän oikeutenne, koska kerran minä en ollut\nsaapuvilla. Mutta ikävä kyllä», lisäsi hän pahankurisesti, »oppipoika\nei ole mestari, häh?»\n\nOppipoika teki merkin kuninkaalle.\n\n»Mikäs siinä auttoi, Gamain-parka?» sanoi Ludvig XVI. »Minulle\nkerrottiin varmana asiana, ettet halunnut nähdä minua enää läheltä etkä\nkaukaa. Sanottiin sinun pelkäävän maineesi jotenkuten pilaantuvan...»\n\n»Sire, Versaillesissa tekin totisesti olisitte saanut sen käsityksen,\nettei ole hyvä kuulua teidän ystäväpiiriinne, ja minä olen nähnyt ihan\nvierelläni itsensä herra Leonardin — Sèvres-sillan kapakkapahaisessa —\nkähertävän kaksi kaartilaisenpäätä, jotka irvistelivät pahasti siitä,\nettä olivat tulleet tavatuiksi teidän eteishuoneessanne juuri silloin\nkun kelpo pariisilaisystävänne tulivat teitä tervehtimään.»\n\nKuninkaan otsa synkistyi ja oppipoika painoi päänsä alas.\n\n»Mutta», jatkoi Gamain, »nyt kuuluvat asiat olevan parempaan päin\nsenjälkeen kuin muutitte Pariisiin. Nykyisin te voitte tiemmä\ntehdä pariisilaisille mitä haluatte. Eikä se ole kummakaan, sillä\npariisilaisenne ovat aika hölmöjä ja kuningatar niin hemaiseva kun hän\non sillä tuulella.»\n\nLudvig XVI ei vastannut, mutta lievä puna kihosi hänen poskilleen.\n\nNuori oppipoika puolestaan näytti kärsivän tavattomasti mestari\nGamainin tutunomaisesta puhetavasta.\n\nKuivattuaan hänkin hiestyneen otsansa nenäliinalla, joka lukkosepän\noppipojan nenäliinaksi oli vallan liian hieno, hän astui lähemmäs\nkuningasta ja sanoi:\n\n»Sire, teidän majesteettinne sallinee minun kertoa teille, kuinka\nmestari Gamainilla nyt on kunnia olla teidän majesteettinne edessä ja\nkuinka minäkin olen teidän luonanne?»\n\n»Kertokaa, rakas Louis», vastasi kuningas.\n\n»Siinä sitä ollaan, 'rakas Louis', sanotaan heti», mutisi lukkoseppä.\n» Rakas Louis... pariviikkoisen tuttavuuden jälkeen, tavallisesta\ntyömiehestä, oppipojasta!... Mikä minä siis olen, minä, joka olen\ntuntenut teidät viisikolmatta vuotta? Minä, joka olen pannut viilan\nkäteenne? Minä, joka olen mestari. Mutta kyllä sen kelpaa, jolla on\nsulava kieli ja valkoiset kädet!»\n\n»Minä sanon sinua 'kelpo Gamainiksi'. Tätä nuorukaista nimitän\nrakkaaksi Louisiksi', en senvuoksi, että hän puhuu kauniimmin kuin\nsinä, en senvuoksi, että hän pesee kätensä useammin kuin sinä ehkä\nsen teet — sinähän tiedät, etten paljoakaan välitä sellaisista\npikkuseikoista — vaan siksi, että hän on kyennyt tuomaan sinut tänne,\nsinut, ystäväni, kun minulle jo sanottiin, ettet halunnut enää tulla\nluokseni!»\n\n»Oh, minä kyllä olisin halunnut tulla, sillä kaikista vioistanne\nhuolimatta pidän teistä lopultakin aika paljon, mutta minun vaimoni,\nrouva Gamain, hoki minulle yhtenään: 'Sinulla on huonoja tuttavuuksia,\nGamain, liian ylhäisiä tuttavuuksia. Näinä aikoina ei ole terveellistä\nseurustella aatelisten kanssa. Meillä on hieman omaisuutta,\nsuojelkaamme sitä; meillä on lapsia, kasvattakaamme niitä. Ja jos\nkruununprinssikin vuorostaan haluaa oppia lukkosepän ammatin, hakekoon\nhän opin muilta kuin sinulta; Ranskasta ei puutu lukkoseppiä'.»\n\nLudvig XVI loi silmäyksen oppipoikaan, huoahti puolittain leikkisästi,\npuolittain alakuloisesti ja sanoi:\n\n»Niin, epäilemättä Ranskassa kyllä riittää lukkoseppiä, muttei\nsinunlaisiasi lukkoseppiä.»\n\n»Samaa minä sanoin mestarille, sire, käydessäni hänen puheillaan\nteidän lähettämänänne», puuttui puheeseen oppipoika. »Minä sanoin\nhänelle: 'Kuulkaas nyt, mestari, kuningas valmistelee paraikaa muuatta\nsalalukkoa, hän tarvitsi oppipoikaa, hän oli kuullut puhuttavan minusta\nja hän otti minut palvelukseensa. Se oli minulle suuri kunnia...\nhyvä... Mutta se työ oli tavallista hienompaa työtä. Kaikki sujui hyvin\nniin kauan kuin oli kysymys vain lukonkopasta, -laatasta ja -nastoista,\nsillä jokainen tietää, että kolme pääskynpyrstön muotoista, reunoiltaan\ntaivutettua nastaa riittää kiinnittämään lukonkopan tukevasti\nlukonlaattaan, mutta kun käsiteltäväksi tuli itse lukonkieli, joutui\ntekijä ymmälle...»\n\n»Sen kyllä uskon», huomautti Gamain, »lukonkieli on koko lukon sielu».\n\n»Ja koko lukkosepänammatin mestarinäyte, jos se on hyvin tehty», lisäsi\noppipoika. »Mutta lukonkieliä on monenlaisia. On tavallinen 'nukkuva'\nkieli, laskukieli, työntökieli. No niin, olettakaamme nyt, että meillä\non putkiavain, jonka lehti on lovellinen, yksi tavallinen pykälä ja\nyksi keihäskantainen pykälä sisäpuolella, kaksi pyörää, toisessa\nsisäänpäin sirpinmuotoinen, toisessa ulospäin keihäskantainen koro,\nminkälainen kieli sopii sellaiseen avaimeen? Sitä kysymystä me jäimme\npohtimaan...»\n\n»Siihen kysymykseen ei osaakaan kuka tahansa vastata», sanoi Gamain.\n\n»Vallan niin... Sitä varten tulinkin teidän luoksenne, mestari Gamain.\nJoka kerta kun kuningas johtui pulaan, sanoi hän huokaisten: 'Ah,\nolisipa Gamain nyt täällä!' Silloin minä sanoin kuninkaalle: 'No niin,\nsire, kutsuttakaa tänne kuulu Gamaininne ja katsokaamme, mihin hän\npystyy.' Mutta kuningas vastasi: 'Se on turhaa, Louis-parka. Gamain\non unohtanut minut.' Unohtanut teidän majesteettinne! Mies, joka on\ntyöskennellyt teidän kanssanne! Mahdotonta! Minä sanoin kuninkaalle:\n'Lähden hakemaan tänne sen mestarin mestarin, kaikkien mestarin.'\nKuningas vastasi: 'Lähde vain, mutta et saa häntä mukaasi.' Minä\nvakuutin: 'Minä tuon hänet mukanani.' Ja minä lähdin. Ah, sire, en\ntiennyt, minkälaiseen puuhaan olin ryhtynyt, enkä minkälaisen miehen\nkanssa joutuisin tekemisiin. Kun pyysin päästä hänen oppilaakseen,\nantoi hän ensitöiksi minun kestää tutkinnon, joka oli pahempi\nkuin kadettikouluun pyrittäessä. Mutta lopulta sentään sain jäädä\nhänen luokseen. Vasta seuraavana päivänä uskalsin sanoa olevani\nteidän lähettinne. Silloin luulin hänen ajavan minut talostaan.\nHän sanoi minua urkkijaksi, nuuskijaksi. Turhaan vakuuttelin\nhänelle, että te todella olitte lähettänyt minut. Hän ei ollut sitä\nkuulevinaankaan. Vasta kun tunnustin, että olimme ryhtyneet työhön,\njota emme kyenneetkään lopettamaan, hän suostui kuuntelemaan. Mutta\nhän ei vieläkään myöntynyt. Hän väitti, että koko juttu oli hänen\nvihollistensa virittämä ansa. Vasta eilen, kun annoin hänelle ne\nviisikolmatta louisdoria, jotka teidän majesteettinne oli luovuttanut\nminulle hänelle vietäväksi, sanoi hän: 'Ahaa, se voi tosiaankin olla\nkuninkaan asia!... Olkoon menneeksi', lisäsi hän, 'huomenna lähdemme.\nJoka ei mitään uskalla, ei mitään voitakaan.' Koko iltapäivän pidin\nmestaria tässä hyvässä vireessä ja tänä aamuna sanoin: 'Kas niin, nyt\non aika lähteä!' Yhä vieläkin hän esitti verukkeita, mutta myöntyi\nsentään lopulta. Sitaisin esiliinan hänen vyölleen, panin kepin hänen\nkäteensä ja työnsin hänet ulos. Tulimme Pariisintietä ja nyt olemme\ntäällä!»\n\n»Tervetuloa!» virkkoi kuningas ja kiitti silmäniskulla nuorta miestä,\njolla näytti olleen tämän tarinan sisällön ja etenkin sen ulkoasun\nmuovailussa yhtä paljon vaivaa kuin mestari Gamainilla olisi ollut, jos\nhän olisi yrittänyt pitää puhetta Bossuetin hautapuheen tai Fléchierin\nsaarnan malliin. »Ja nyt, ystävä Gamain», jatkoi kuningas, »koska\nsinulla tuntuu olevan kiire, älkäämme tuhlatko aikaa».\n\n»Juuri niin», vastasi lukkoseppämestari. »Lupasin sitäpaitsi rouva\nGamainille tulla illaksi kotiin. Katselkaamme nyt sitä kuuluisaa\nlukkoa.»\n\nKuningas pani mestarin käteen neljännestä vailla valmiin lukon.\n\n»No, mutta sinähän sanoit tämän olevan Bernhardin lukon», virkkoi\nmestari oppipojalle. »Bernhardin lukko aukeaa molemmilta puolilta,\ntolvana, ja tämä on vain tavallinen matka-arkun lukko. Katsotaanpa,\nkatsotaanpa... Ei ota oikein kääntyäkseen, häh?... Mutta kyllä mestari\nGamain panee sen kääntymään.»\n\nGamain yritti kiertää avainta.\n\n»Ahaa, nyt huomaan, kuinka sen laita on.»\n\n»Oletko löytänyt vian, rakas Gamain?»\n\n»Totta toki!»\n\n»Näytä se minulle.»\n\n»Se on pian tehty. Katsokaa nyt. Avaimen lehti tarttuu kyllä isoon\npidättäjään ja saa sen liukumaan puolitiehen, mutta koska se ei ole\nreunaltaan lovitettu, ei se pääsekään enää vapaaksi, siinä koko\njuttu... Koska pidättäjän liukuväli on kuusi linjaa, täytyy karan olla\nyhden linjan pituinen.»\n\nLudvig XVI ja oppipoika silmäilivät toisiaan kummastellen Gamainin\nneuvokkuutta.\n\n»Ja, hyvä jumala, kuinka yksinkertainen koko tämä juttu onkaan!»\nvirkkoi mestari, jota hänen seuralaistensa sanaton ihastus kannusti.\n»En jaksa käsittää edes, kuinka olette sen unohtanut. Senjälkeen kuin\nviimeksi teidät näin, sire, olette kai hautonut mielessänne monenlaisia\njoutavuuksia, jotka ovat vieneet muistinne! Tässä on kolme pidättäjää\nvai mitä? Yksi iso ja kaksi pientä? Yksi viiden linjan, kaksi parin\nlinjan pituista?»\n\n»Epäilemättä», myönsi kuningas tarkaten melko uteliaana Gamainin\nesitystä.\n\n»No niin, kun avain on kirvoittanut ison pidättäjän, täytyy sen voida\navata lukonkieli, jonka se on vastikään sulkenut, eikö niin?»\n\n»Niin täytyy», sanoi kuningas.\n\n»Sen täytyy siis ylösalasin käännettynä, toisin sanoin, palatessaan\nlähtökohtaansa, voida tarttua toiseen pidättäjään samalla hetkellä kun\nse kirvoittaa ensimmäisen, vai mitä?»\n\n»Vallan niin», myönsi kuningas.\n\n»Vallan niin!» kertasi Gamain pilkallisesti. »Mutta kuinka arvelette\navain-paran voivan sen tehdä, jos ison ja pienen pidättäjän väli ei ole\nyhtä suuri kuin lehden karan paksuus, häh?»\n\n»Ahaa!»\n\n»Ahaa!» toisti Gamain jälleen. »Vaikka olettekin Ranskan kuningas ja\nvaikka sanottekin pikku pidättäjälle: 'Minä tahdon! niin vastaa tämä:\n'Mutta minäpä en tahdo!' Ja siinä sitä ollaan. Juttu on sama kuin\nkinastellessanne kansalliskokouksen kanssa, jolloin kansalliskokous\nvetää aina pitemmän korren.»\n\n»Mutta», kysyi kuningas Gamainilta, »voihan sen toki auttaa, mestari?»\n\n»Hitossa, sen voi kyllä auttaa! Ei tarvitse muuta kuin muovailla\nensimmäisen pidättäjän reuna vinoksi, katkaista kara linjaa lyhemmäksi,\nsiirtää toinen pidättäjä neljän linjan päähän ensimmäisestä ja laittaa\nsaman matkan päähän kolmas pidättäjä — siinä koko juttu.»\n\n»Mutta», huomautti kuningas, »kaikkiin näihin muutoksiin menee\nkokonainen työpäivä, Gamain-parka?»\n\n»Niin, niin, joku toinen kyllä tarvitsisi kokonaisen päivän, mutta\nGamainille riittää pari tuntia. Mutta minun on annettava työskennellä\nrauhassa eikä minua saa häiritä turhanaikaisilla huomautuksilla...\nGamain, tänne! Gamain, tuonne!... Jätettäköön minut siis yksin. Pajassa\nnäkyy olevan riittävästi työkaluja. Parin tunnin perästä... niin, parin\ntunnin perästä, jos työskentely saa kunnollisen kostukkeen», jatkoi\nGamain naurahtaen, »voitte tulla katsomaan. Työ on silloin valmis.»\n\nGamainin pyyntö vastasi tarkalleen kuninkaan toivomuksia. Siten hän\nsaisi tilaisuuden puhella kahden kesken oppipojan kanssa.\n\nMuodon vuoksi hän sentään esitti eräitä vastaväitteitä.\n\n»Mutta jos tarvitsette jotakin, Gamain-rukka?»\n\n»Jos jotakin tarvitsen, kutsun kamaripalvelijan, ja mikäli hän saa\nmääräyksen tuoda minulle mitä pyydän... on siinä kaikki mitä tarvitaan.»\n\nKuningas itse meni ovelle ja sanoi:\n\n»François, olkaa hyvä ja pysytelkää lähettyvillä. Täällä on entinen\nmestarini, Gamain, joka on tullut korjaamaan erästä epäonnistunutta\nteostani. Antakaa hänelle, mitä hän pyytää, ja ennen kaikkea pari\npullollista hyvää bordeauxia.»\n\n»Vielä ystävällisempi olisitte, sire, jos muistaisitte, että pidän\nenemmän bourgognesta. Hiton bordeaux maistuu kuin joisi haaleaa vettä!»\n\n»Oh, vallan oikein... unohdin tyystin», sanoi Ludvig XVI nauraen.\n»Olemmehan yhdessä maistelleet useammin kuin kerran, Gamain-parka...\nBourgognea siis, François, ymmärrättehän, volnayta!»\n\n»Mainiota!» huudahti Gamain ja maiskutti huuliaan. »Muistan sen merkin.»\n\n»Ja vesi tulee suuhusi, mitä?»\n\n»Älkää puhuko vedestä, sire. En tiedä, kelpaako se muuhun kuin raudan\njäähdyttämiseen. Ne, jotka käyttävät sitä muuhunkin, ovat erehtyneet\nsen todellisesta tarkoitusperästä... Vesi, huh!»\n\n»Oh, saat olla rauhassa. Niin kauan kuin olet täällä, et kuule\npuhuttavan vedestä, ja jottemme vahingossakaan tulisi sitä sanaa\nlausuneeksi, jätämme sinut yksiksesi. Kun olet työsi päättänyt, lähetä\nnoutamaan meidät.»\n\n»Entä mitä te aiotte sillaikaa puuhailla?»\n\n»Valmistelemme kaappia, johon tämä lukko on aiottu.»\n\n»No, se työ sopiikin teille. Onnea vain!»\n\n»Samaa sinulle», vastasi kuningas.\n\nJa nyökäytettyään ystävälliset hyvästit Gamainille kuningas lähti\ntyöpajasta, mukanaan oppipoika Louis Lecomte eli kreivi Louis, sillä\nme oletamme, että tarkkanäköinen lukija on jo oivaltanut tekaistun\noppipojan olevan markiisi de Bouillén pojan.\n\n\n\n\nVII\n\nPuhutaan kaikesta muusta kuin lukkosepän ammatista\n\n\nLudvig XVI ei poistunut työpajasta yhteisiä ulkoportaita pitkin, vaan\nhäntä varten laitettuja erikoisportaita, jotka opastivat suoraan hänen\ntyöhuoneeseensa.\n\nErään pöydän peitti kokonaan suunnaton Ranskan kartta, mikä todisti,\nettä kuningas oli jo varemminkin tutkinut lyhintä ja mukavinta tietä,\njota hän voisi käyttää valtakunnasta paetessansa.\n\nMutta vasta työhuoneessa, kun ovi oli sulkeutunut ja Ludvig XVI luonut\ntutkivan silmäyksen ympärilleen, hän tuntui huomanneen, että häntä oli\nseurannut oppipoika, joka nuttu olalla ja hattu kädessä nyt seisoi\ntyöhuoneessa.\n\n»Vihdoinkin», sanoi hän, »olemme kahden, rakas kreivi. Sallikaa minun\nensiksi onnitella taitoanne ja kiittää teitä alttiudestanne.»\n\n»Ja sallikaa, sire», vastasi nuori mies, »minun pyytää anteeksi teidän\nmajesteetiltanne, että edes teidän palvelukseksenne olen uskaltanut\nesiintyä tällaisessa asussa ja puhutella teitä kuten olen puhutellut».\n\n»Olette puhunut kuten kelpo aatelismiehen tulee, rakas Louis, ja\nminkälainen asu yllänne onkin, uskollinen sydän sykkii sen sisällä.\nMutta asiaan, meillä ei ole aikaa tuhlata. Ei kukaan, ei edes\nkuningatar, tiedä teidän olevan täällä. Kukaan ei kuuntele meitä.\nSanokaa pian, millä asialla olette tullut tänne.»\n\n»Eikö teidän majesteettinne ole kunnioittanut isääni lähettämällä hänen\nluokseen erästä hovinne upseeria?»\n\n»Kyllä, herra de Charnyn.»\n\n»Niin, herra de Charnyn. Hänellä oli mukanaan kirje...»\n\n»Vähäpätöinen kirje», keskeytti kuningas, »kirje, joka oli vain\nsuullisesti esitettävän tehtävän johdanto».\n\n»Sen suullisen tehtävän hän on suorittanut, sire. Minä olen tullut\nPariisiin isäni lähettämänä ilmoittamaan, että mainittu asia on\ntoimitettu, ja saadakseni keskustella teidän majesteettinne kanssa\nkahdenkesken.»\n\n»Tiedättekö siis kaikki?»\n\n»Tiedän, että kuningas toivoo otollisen hetken tullen voivansa\nturvallisena lähteä Ranskasta.»\n\n»Ja että hän on luottanut markiisi de Bouilléhen, mieheen, joka\nparhaiten pystyy edistämään hänen suunnitelmaansa?»\n\n»Minun isäni on sekä ylpeä että kiitollinen siitä kunniasta, jota\nolette osoittanut hänelle, sire.»\n\n»Mutta siirtykäämme pääasiaan. Mitä hän sanoo hankkeesta?»\n\n»Että se on uhkarohkea ja vaatii tavatonta varovaisuutta, mutta ei ole\nmahdoton toteuttaa.»\n\n»Ennen kaikkea», sanoi kuningas, »eikö herra de Bouillélle, jotta hänen\navunannostaan koituisi kaikki se teho, jota hänen uskollisuutensa ja\nalttiutensa lupaavat, olisi uskottava Metzin päällikkyyden lisäksi\neräiden muidenkin maakuntien, etenkin Franche-Comtén käskynhaltijan\ntointa?»\n\n»Samaa mieltä on isänikin, sire, ja minä olen onnellinen siitä,\nettä kuningas ensimmäisenä on ilmaissut käsityksensä tästä asiasta.\nMarkiisi pelkäsi, että kuningas voisi arvella hänen henkilökohtaisen\nkunnianhimonsa...»\n\n»No, no, enkö muka tuntisi isänne epäitsekkyyttä? Antakaapa nyt kuulua,\nonko hän selittänyt teille, mikä tie olisi valittava?»\n\n»Ennen muuta, sire, isäni pelkää yhtä seikkaa.»\n\n»Mitä seikkaa?»\n\n»Sitä, että ne monet pakosuunnitelmat, joita teidän majesteetillenne\nesitetään milloin Espanjan, milloin Itävallan taholta, milloin Torinon\nemigranttien taholta, voivat haitata toisiaan ja tehdä tyhjäksi hänen\nsuunnitelmansa jonkun sellaisen aavistamattoman tapahtuman muodossa,\njoka tavallisesti pannaan sattuman tiliin ja joka melkein aina on\npuolueiden keskinäisen kateuden ja varomattomuuden seurausta.»\n\n»Hyvä Louis, lupaan teille antavani koko maailman punoa juoniaan\nympärilläni. Se on ensinnäkin puolue-elämän välttämätön tarve ja\ntoiseksi sitä vaatii myöskin minun nykyinen asemani. Lafayetten älyn\nja kansalliskokouksen katseitten tarkatessa kaikkia näitä lankoja,\njoiden tarkoituksena onkin vain johtaa heitä harhaan, aiomme me niiden\nharvojen uskottujen avulla, jotka ovat ihan välttämättömät suunnitelman\ntoteuttamiseksi ja joihin voimme ehdottomasti luottaa, kulkea omaa\ntietämme sitä turvallisemmin, koska se on kaikkia muita salaisempi.»\n\n»Sire, kun se kohta nyt ori käsitelty, sallikaa minun näyttää, mitä\nisälläni on kunnia ehdottaa teidän majesteetillenne.»\n\n»Puhukaa», sanoi kuningas ja kumartui kartan yli voidakseen myöskin\nkatsein arvioida niitä ehdotuksia, jotka nuori kreivi aikoi sanoin\nselittää.\n\n»Sire, on monta paikkaa, joista kuningas voisi saada suojaisen\ntyyssijan.»\n\n»Niin on.»\n\n»Onko kuningas jo tehnyt valintansa?»\n\n»En vielä. Odottelin herra de Bouillén ehdotusta ja oletan teidän sen\nnyt esittävän.»\n\nNuori mies nyökäytti päätänsä kunnioitusta ja hyväksymistä ilmaisevin\nelein.\n\n»No, antakaa kuulua», kehoitti Ludvig XVI.\n\n»Sire, meillä on ensinnäkin Besançon, jonka linnoitus on hyvin varma\nja edullinen armeijan kokoontumispaikka ja josta käsin on helppo antaa\nmerkki sveitsiläisille. Armeijaamme liittyneet sveitsiläiset voivat\nmarssia Bourgognen kautta, jossa on runsaasti kuninkaanpuoluelaisia, ja\nsitä tietä edetä Pariisiin.»\n\nKuningas ravisti päätänsä merkiksi: — Mieluummin joku toinen paikka.\n\nNuori kreivi jatkoi:\n\n»Sitten on meillä Valenciennes, sire, tai joku muu Flandrian linnoitus,\njossa on taattu varusväki. Herra de Bouillé menisi sinne itse\njoukkoineen joko ennen kuninkaan tuloa tai sen jälkeen.»\n\nLudvig XVI teki jälleen eleen, joka merkitsi: — Onko muuta, hyvä herra?\n\n»Kuningas voisi», jatkoi nuori mies, »mennä Ardennien ja Itävallan\nFlandrian kautta ja palata sitten rajan yli johonkin niistä\nlinnoituksista, jotka kuuluvat isäni valtapiiriin ja joihin hän voisi\nennakolta kerätä riittävän määrän sotavoimaa».\n\n»Sanon teille pian, miksi teiltä kyselen, ellei teillä ole muuta\nehdotettavana.»\n\n»Kuningas voisi vihdoin mennä suoraan Sedaniin tai Montmédyyn. Siellä,\nvalta-alueensa keskuksessa, voisi kenraali noudattaa kuninkaan\ntoivomusta, joko teidän majesteettinne kaluaa lähteä Ranskasta tai\npäättää marssia takaisin Pariisiin.»\n\n»Hyvä kreivi», sanoi kuningas, »haluan selittää teille parilla sanalla,\nmikä saa minut epäämään kolme ensimmäistä ehdotusta ja hyväksymään\nmahdollisesti neljännen. Besançon ensinnäkin on liian kaukana, minkä\nvuoksi voisin joutua helposti kiinni ennenkuin sinne ehtisinkään.\nValenciennes on kohtuullisen matkan päässä ja miellyttää minua\naika lailla kaupungissa vallitsevan erinomaisen mielialan vuoksi,\nmutta herra de Rochambeau, joka on Hainautin, erään etuvarustuksen,\npäällikkö, on intoutunut demokraatti. En liioin halua mennä Ardennien\ntai Flandrian kautta pyytämään apua Itävallalta; paitsi sitä etten pidä\nkoko Itävallasta, joka sekaantumalla meidän asioihimme vain sekoittaa\nne, on Itävallalla itselläänkin talla haavaa kylliksi tekemistä lankoni\nsairauden, Turkin sodan ja Brabantin kapinan johdosta, niin etten halua\nlisätä sen huolia jouduttamalla sitä selkkauksiin Ranskan kanssa. Enkä\nmuuten halua poistua Ranskasta. Jos kuningas astuu valtakuntansa rajan\nyli, ei hän tiedä, voiko hän enää milloinkaan palata. Katsokaa Kaarlo\ntoisen, katsokaa Jaakko toisen kohtaa. Edellinen pääsi palaamaan vasta\nkolmentoista vuoden perästä, jälkimäinen ei milloinkaan. Ei, pidän\nparempana Montmédytä. Se on sopivan matkan päässä isänne vaikutuspiirin\nkeskuudessa... Sanokaa markiisille, että olen tehnyt valintani ja aion\nvetäytyä Montmédyhyn.»\n\n»Onko kuningas jo päättänyt tämän palon vai onko se vasta ehdotus?»\nuskalsi nuori kreivi kysyä.\n\n»Rakas Louis», vastasi Ludvig XVI, »mitään ei ole vielä päätetty ja\nkaikki on tilannesuhteitten varassa. Jos huomaan, että kuningatarta\nja lapsiani uhkaa jokin uusi vaara, samantapainen kuin sekin, jonka\nalaisiksi he joutuivat lokakuun viidennen ja kuudennen päivän välisenä\nyönä, teen päätökseni, ja sanokaa isällenne hyvä kreivi, että\npäätökseni on silloin peruuttamaton.»\n\n»Sallikaa minun nyt, sire», jatkoi nuori mies, »alistaa kuninkaan\nharkittavaksi isäni ehdotus, mikäli se koskee matkan järjestelyä...»\n\n»Oh, sanokaa, sanokaa!»\n\n»Hänen käsittääkseen, sire, olisi matkan vaaroja vähennettävä jakamalla\nne kahdelle taholle.»\n\n»Selittäkää tarkemmin.»\n\n»Sire, teidän majesteettinne olisi yhtäältä lähdettävä kuninkaallisen\nprinsessan ja madame Elisabetin kanssa ja kuningattaren toisaalta hänen\nkorkeutensa kruununprinssin seurassa, joten...»\n\nKuningas ei antanut nuoren kreivin lopettaa lausettaan.\n\n»On turhaa keskustella siitä asiasta, hyvä Louis», virkkoi hän.\n»Kuningatar ja minä olemme eräänä juhlallisena hetkenä päättäneet,\nettemme eroa toisistamme. Jos isänne haluaa pelastaa meidät,\npelastakoon hän meidät yhdessä, tai älköön ollenkaan.»\n\nNuori kreivi kumarsi.\n\n»Kun hetki on lyönyt, antakoon kuningas määräyksensä», sanoi hän, »ja\nkuninkaan määräyksiä noudatetaan. Mutta sallikaa minun huomauttaa\nkuninkaalle, että käy vaikeaksi löytää kyllin tilavia vaunuja, joissa\nteidän majesteettinne ja kuningatar, teidän jalosukuiset lapsenne,\nmadame Elisabet ja ne pari kolme palvelijaa, joiden on seurattava\nteitä, voisivat mukavasti matkustaa.»\n\n»Älkää olko siitä huolissanne, kelpo Louis; sitä varten teetetään\nerikoisvaunut. Asia on jo tuumittu valmiiksi.»\n\n»Vielä muuan seikka, sire. Montmédyhyn on kaksi tietä. Minun on enää\nkysyttävä teiltä, kummanko näistä kahdesta teidän majesteettinne\nvalitsee, jotta voitaisiin käskeä jonkun taatun insinöörin tutkia sitä.»\n\n»Meillä on tiedossa sellainen taattu insinööri. Herra de Charny, jonka\ntiedämme ehdottoman luotettavaksi, joka on piirtänyt Chandernagorin\ntienoon kartat huolellisesti ja hyvin taitavasti. Mitä harvemmille\nuskomme salaisuuden, sitä parempi. Kreivissä meillä on koeteltu, älykäs\nja urhea palvelija; käyttäkäämme häntä. Puhuaksemme jälleen tiestä,\nte huomaatte, että olen sitäkin jo tuuminut. Kun jo ennakolta olin\nvalinnut Montmédyn, olen merkinnyt tälle kartalle ne kaksi tietä, jotka\nsinne vievät.»\n\n»Niitä on kolmekin, sire», huomautti herra de Bouillé kohteliaasti.\n\n»Niin on, tiedän, kolmas on Pariisin-Metzin tie, josta poiketaan,\nsenjälkeen kun Verdun on sivuutettu, Meuse-joen vartta Stenayn tielle,\nmistä Montmédy on ainoastaan kolmen lienen päässä.»\n\n»Lisäksi on vielä se tie, joka kulkee Reimsin, Islen, Rethelin ja\nStenayn kautta», sanoi nuori kreivi kyllin vilkkaasti, jotta kuningas\nhuomaisi hänen asettavan etualalle juuri sen tien.\n\n»Ahaa!» virkkoi kuningas. »Tuntuu siltä että te puolestanne pidätte\nsitä tietä soveliaimpana?»\n\n»Oh, en minä, sire! Jumala varjelkoon minua, joka olen vielä miltei\nlapsi, lausumasta mielipidettäni näin vakavasta asiasta! Ei, sire, se\nei ole minun, vaan isäni käsitys, ja hän perustelee tätä käsitystään\nsillä, että tienoo, jolla se tie kulkee, on karua ja melkein\nasumatonta. Matka sitä tietä vaatii siis sikäli vähemmän varokeinoja.\nHän huomauttaa lisäksi, että kuninkaallinen saksalainen rykmentti,\narmeijan paras, kenties ainoa, joka on pysynyt täysin luotettavana,\nmajailee Stenayssa ja voisi Islestä ja Rethelistä lähtien olla\nkuninkaan vartiosaattueena. Näin vältettäisiin vaara, joka koituisi,\njos liian isoja joukkoja täytyisi ruveta siirtelemään.»\n\n»Vallan oikein», keskeytti kuningas, »mutta silloin täytyisi kulkea\nReimsin kautta, missä minut on kruunattu ja missä ensimmäinen\nvastaantulija tuntee minut... Ei, hyvä kreivi, siinä suhteessa olen jo\ntehnyt ratkaisevan päätöksen.»\n\nKuningas lausui nämä sanat niin varmalla äänellä, ettei kreivi Louis\nenää yrittänytkään horjuttaa hänen päätöstään.\n\n»Kuningas on siis päättänyt...»\n\n»Mennä Châlonsin tietä, Varennesin kautta, poikkeamatta Verduniin.\nRykmentit on parasta hajoittaa joukko-osastoihin ja sijoittaa ne\nMontmédyn ja Châlonsin välillä oleviin pikku kaupunkeihin. Enkä\npuolestani huomaa mitään haittaa siitäkään», lisäsi kuningas, »vaikka\nensimmäinen osasto odottaisi minua jo Châlonsissa».\n\n»Sire, kun olemme päässeet niin pitkälle», sanoi nuori kreivi, »on\nvälttämätöntä neuvotella, mihin kaupunkiin saakka nämä rykmentit\nuskaltavat tulla. Mutta kuningas varmaankin tietää, ettei Varennesista\nole saatavana postihevosia.»\n\n»Minua ilahduttaa kuulla, että teillä on näin tarkat tiedot, herra\nkreivi», sanoi kuningas nauraen. »Se todistaa teidän työskennelleen\nvakavasti tämän suunnitelman toteuttamiseksi. Mutta älkää olko\nhuolissanne, meillä on kyllä keinot, kuinka saamme hevosia joko itse\nkaupungista tai sen lähettyviltä. Insinöörimme ilmoittaa meille, missä\nse käy parhaiten päinsä.»\n\n»Ja nyt, sire», virkkoi nuori mies, »kun kaikki on likimain selvillä,\nhänen majesteettinsa sallinee minun lausua teille, isäni nimissä, erään\nitalialaisen kirjailijan teoksesta pari riviä, jotka hänen mielestään\nsopivat kuninkaan nykyiseen asemaan niin mainiosti, että hän käski\nminun opetella ne ulkoa, jotta voisin ne lausua teille».\n\n»Antakaa kuulua, monsieur.»\n\n»Ne kuuluvat seuraavasti: 'Lykkäys on aina haitaksi; missään\nsuunnitellussa hankkeessa ei koskaan ole täysin otollista tilaisuutta;\njoka siis odottaa tällaista soveliasta tilaisuutta, ei joudu mitään\nyrittämään tai jos yrittääkin, epäonnistuu useimmiten.' Niin sanoo se\nkirjailija, sire.»\n\n»Vallan oikein, hyvä herra, ja se kirjailija on Machiavelli. Saatte\nolla varma, että pidän mielessä neuvot, jotka tämä maineikkaan\ntasavallan lähettiläs on antanut... Mutta vaiti, kuulen portaista\naskelten ääntä... Gamain sieltä tulee. Menkäämme häntä vastaan, jottei\nhän näe meidän puuhailleen kaikessa muussa kuin kaapinteossa.»\n\nTätä sanoessaan kuningas meni avaamaan salaportaitten oven.\n\nJo oli aikakin, sillä lukkoseppämestari seisoi jo portaitten alapäässä,\nlukko kädessä.\n\n\n\n\nVIII\n\nTodistetaan, että Jumala holhoo humalaisia\n\n\nSamana päivänä kellon käydessä kahdeksaa illalla lähti muuan\nmieshenkilö Tuileries-palatsista kääntösillan kautta. Hänen yllään\noli käsityöläisen puku ja hän piti kättänsä varovasti nuttunsa\ntaskussa, ikäänkuin taskussa olisi tänä iltana ollut rahaa enemmän\nkuin käsityöläisen taskussa ylimalkaan on. Mies poikkesi vasemmalle ja\nkulki päästä päähän sen ison lehtokujan, joka Seinen puolelta muodostaa\nChamps-Elyséesin jatkon, jota aikaisemmin sanottiin Marmori- tai\nKivisatamaksi ja jolla nykyään on nimenä Cours-la-Reine.\n\nPäästyään tämän lehtokujan päähän mies oli Savonnerien laiturikadulla.\n\nSavonnerien laiturikatu oli ennen vanhaan päivisin hyvin\nvilkasliikkeinen ja iltaisin hyvin valaistu; valo tuli sen varrella\nolleista pikku kapakoista, joista kunnon porvarit sunnuntaisin kävivät\nostamassa elintarpeensa, nestemäiset ja jähmeät. Nämä elintarpeet he\nsitten veivät mukanaan veneisiin, jotka kahden soun henkilömaksusta\nkuljettivat heidät Joutsensaarelle päivää viettämään — saarelle, jolla\nhe ilman tätä varokeinoa olisivat voineet kuolla nälkään, arkipäivisin\nsen vuoksi, että saari oli silloin miltei asumaton, juhlapäivin ja\nsunnuntaisin sen vuoksi, että saari oli silloin liiaksikin kansoitettu.\n\nEnsimmäisen tällaisen kapakan kohdalla käsityöläisasuinen mies näytti\nkilvoittelevan ankaran sisäisen taistelun, poikkeaisiko kapakkaan vai\nei. Hän selviytyi voittajana, hän ei poikennut, vaan asteli eteenpäin.\n\nSeuraavan kapakan kohdalla sama kiusaus uudistui, ja tällä kerralla\nmuuan toinen mies, joka venevalkamasta saakka oli seurannut häntä\nkuin varjo, päätteli jo, että mies sortuisi, koskapa poikkesi suoraan\noikealle ja suuntasi kulkunsa tämän Bakkuksen temppelin sivuosaston\novelle, ja vähällä piti, ettei hän tällöin kompastunut kynnykseen.\n\nMutta tälläkin kerralla raittius sentään voitti, ja on varsin\nluultavaa, että ellei olisi ollut kolmatta kapakkaa hänen tiellään,\nmissä tapauksessa hänen olisi täytynyt pyörtää takaisin rikkoakseen\nvalan, jonka hän näkyi itselleen vannoneen, hän olisi jatkanut\nmatkaansa — ei sentään ihan janoisena, sillä matkamiehemme näkyi jo\nnauttineen aimo annoksen sitä nestettä, joka ilahduttaa ihmissydäntä\n— mutta toki siinä kunnossa, että pää olisi kyennyt ohjaamaan jalkoja\njotenkin suoraan sillä tiellä, jota hänen oli vaellettava.\n\nKaikeksi onnettomuudeksi oli matkan varrella ei vain kolmas, vaan\nlisäksi neljäs, kymmenes, kahdeskymmenes kapakka, ja koska kiusaukset\nesiintyivät liian usein, ei vastustuskyky ollutkaan enää oikeassa\nsuhteessa kiusauksen voimaan, vaan petti jo kolmannen kapakan kohdalla.\n\nTotuuden nimessä on kuitenkin mainittava, että eräänlaisen sisäisen\nsopimuksen mukaan käsityöläinen, joka oli niin hyvin ja niin\nonnettomasti taistellut viinin kiusaajahenkeä vastaan, tyytyi\nseisahtumaan tarjoilupöydän ääreen ja tilaamaan vain poolituoppisen.\n\nViinin kiusaajahenki, jota vastaan hän kamppaili, näytti saaneen\nvoitollisen edustajan siitä tuntemattomasta, joka seurasi miestämme\nkaukaa pysytellen visusti piilossa, mutta näkymättömänäkin pitäen häntä\ntarkasti silmällä.\n\nEpäilemättä saadakseen nauttia vaanimisensa onnistumisesta, mikä näytti\nolevan joko erikoisen tärkeätä tai hupaista, tämä tuntematon istahti\nlaiturinkaiteelle vastapäätä sen kapakan ovea, missä käsityöläinen\ntyhjenteli puolituoppistaan, ja lähti jälleen liikkeelle viisi sekuntia\nsen jälkeen kun miehemme asiansa toimitettuaan astui kapakan kynnyksen\nyli kadulle matkaansa jatkamaan.\n\nMutta kuka voi sanoa, milloin huulet, jotka kerran ovat koskettaneet\njuoppouden kohtalokasta maljaa, lakkaavat kaipaamasta kosteutta\nja milloin ne keksivät, kummakseen ja humalaisen erikoiseksi\ntyytyväisyydeksi, ettei mikään niin kiihoita janoa kuin juominen?\nTuskin oli käsityöläinen astunut sataa askelta, kun hänen tuli niin\nankara jano, että hänen täytyi jälleen pysähtyä sitä sammuttamaan,\nmutta tällä kerralla hänen mielestään ei enää riittänytkään\npuolituoppinen, ja hän tilasikin puolipullosen.\n\nVarjo, joka oli kuin häneen tarrautunut, ei näyttänyt pahoittelevan\nviivytystä, jonka miehen tarve virkistää itseään aiheutti hänen\nkululleen. Se pysähtyi kapakan nurkan taa, ja vaikka juomari tällä\nkerralla istuutui pöydän ääreen voidakseen perusteellisemmin nauttia\npullonsa sisällyksestä ja viipyi sen vuoksi kapakassa hyvät viisitoista\nminuuttia, ei tuo hyvänsävyinen varjo osoittanut kärsimättömyyden\nmerkkiäkään. Ja kun mies sitten taas ilmestyi kadulle, lähti se\nseuraamaan häntä samoin askelin kuin tähänkin saakka.\n\nSadan askeleen päässä tämä pitkämielisyys joutui entistä ankarammalle\nkoetukselle. Käsityöläinen pysähtyi kolmannen kerran ja koska hänen\njanonsa oli yltymistään yltynyt, tilasi hän nyt koko pullon.\n\nKärsivällinen Argus sai nyt odottaa puoli tuntia.\n\nMenetetyt viisi, viisitoista, kolmekymmentä minuuttia olivat ilmeisesti\nherättäneet juomarin sydämessä eräänlaisia omantunnontuskia, sillä\nhaluamatta enää pysähdellä, mutta haluten silti jatkuvasti maistella\nhän teki jälleen jonkunlaisen sisäisen sopimuksen, joka salli hänen\nlähdön hetkellä varustautua yhdellä aukaistulla viinipullolla, jonka\nhän päätti ottaa seurakseen matkalle.\n\nSe oli järkevä päätös ja sen tehneen matkaa hidastuttivat vain yhä\npidemmiksi käyneet mutkat ja yhä useammin toistuvat kierrekuviot, jotka\nsyntyivät aina milloin pullonkaula läheni hänen kuivia huuliaan.\n\nErään tällaisen hienosti sommitellun kuvioliikkeen aikana hän sivuutti\nPassyn tulliportin kenenkään häntä estelemättä, sillä, kuten tiedetään,\nsai väkijuomia kulettaa pääkaupungista esteettömästi.\n\nTuntematon, joka hupi hänen takanaan, suoriutui yhtä hyvin kuin hänkin.\n\nSata askelta tulliportilta kuljettuaan miehemme sai onnitella itseään\nnerokkaasta varokeinostaan, sillä kapakoita alkoi nyt olla harvemmassa,\nkunnes ne lopulta kokonaan loppuivat.\n\nMutta mitäpä filosofimme siitä piittäsi? Kuten vanhan ajan viisas, niin\nhänkin kuljetti mukanaan ei vain omaisuuttaan, vaan myöskin iloa.\n\nSanomme iloa, sillä kun pullo oli vähentynyt puolitiehen, alkoi\nryypiskelijämme laulaa, eikä kukaan inttäne vastaan, ettei laulu\nnaurun ohella ole niitä keinoja, jotka on annettu ihmiselle ilon\nilmaisemiseksi.\n\nNautiskelijan varjo näytti tajuavan syvästi tämän laulun soinnut\nja hyräili kai itsekin mukana sekä nautti tämän ilon ilmauksista,\njonka eri asteita hän tarkkasi vallan erikoisen hartaasti. Mutta\nonnettomuudeksi ilo oli ohimenevää laatua ja laulu loppui lyhyeen.\nIloa kesti tarkalleen juuri niin kauan kuin pullossakin viiniä, ja kun\nryyppymiehemme oli turhaan puristellut käsissään tyhjää pulloa, muuttui\nlaulu napinaksi, joka yltyi yltymistään ja puhkesi lopulta sadatteluksi.\n\nNämä sadattelut kohdistuivat tuntemattomiin vainoojiin, joita\nkompasteleva onneton matkamiehemme sätti.\n\n»Oh, sitä kurjimusta!» sammalsi hän. »Oh, sitä kurjaa naista! Vanhalle\nystävälle, mestarille, kehtaa antaa väärennettyä viiniä... hyi!\nLähettäköönpä vielä kerran noutamaan minua lukkojansa korjaamaan!\nLähettäköönpä vielä kerran sen oppipoikalurjuksen, joka jätti minut\nyksin kadulle, minua noutamaan, niin minä sanon: 'Hyvää iltaa, sire,\nsinun majesteettisi, korjaa itse lukkosi!' Sittenpä nähdään, onko lukko\nsama asia kuin joku asetus. Kyllä minä sinulle annan kolmipidäkkeiset\nlukot... annan sinulle ohuet lukonkielet... näytän kuinka tehdään\ntaidelukot, joissa on vinoon hiottu kara... vin... Oh sitä kurjimusta!\nOh, sitä kurjaa naista! Ihan varmasti he ovat myrkyttäneet minut!»\n\nJa ilmeisesti myrkyn lannistamalla tuo onneton uhri tuupertui nämä\nsanat lausuttuaan kolmannen kerran katukivitykseen joka oli pehmeän ja\npaksun loan peitossa.\n\nKahdella edellisellä kerralla miehemme oli päässyt omin voimin\nylös. Työlästä se oli ollut, mutta yritys oli sentään onnistunut.\nMutta kolmannella kerralla, epätoivoisten yritysten jälkeen hänen\ntäytyi tunnustaa, että yritys ylitti hänen voimansa ja nyyhkytystä\nmuistuttavalla tavalla huokaistuaan hän tuntui päättäneen viettää tämän\nyön yhteisen äitimme maan, helmassa.\n\nTätä haluttomuuden ja voimattomuuden hetkeä kai oli odottanutkin se\ntuntematon mies, joka Ludvig XV:n aukiolta asti tiukasti seurannut\nhäntä, sillä katseltuaan hetken aikaa kaukaa niitä tuloksettomia\nyrityksiä, joita olemme koettaneet kuvailla, hän tuli varovasti\nlähemmäksi, kiersi kaatuneen sankarimme ja kutsui paikalle ohi menevän\najurin.\n\n»Kuulkaa, ystäväiseni», sanoi hän tälle, »tämä minun toverini\nvoi pahoin. Ottakaa tämä kuuden livren raha, nostakaa tuo raukka\najoneuvojenne takaistuimelle ja kyyditkää hänet Sèvresin sillan\nkapakkaan. Minä kapuan viereenne istumaan.»\n\nSiinä ehdotuksessa, jonka jaloillaan pysyvä näistä toveruksista teki,\nja jonka mukaan ajurin tulisi jakaa istuimensa, miehen kanssa, ei\nollut mitään kummastuttavaa, varsinkin kun ehdottaja itsekin näytti\nolevan rahvaan lapsia. Niinpä ajuri vastasikin äänessä se liikuttava\nluottamuksen sävy, joka on ominainen tämän kansanaineksen keskinäiselle\nseurustelulle:\n\n»Kuusi frangia? Entä missä ovat sinun kuusi frangiasi?»\n\n»Tässä, ystäväiseni», vastasi vähääkään loukkaantumatta Mies, joka oli\ntarjonnut ajurille tämän summan, ja ojensi ajurille ecun.\n\n»Ja kun olemme saapuneet perille, kansalainen», virkkoi ajuri,\nsaapuneet perille, kansalainen», virkkoi ajuri, joka oli heltynyt\nnähdessään kuninkaan rintakuvan, »tuleeko pieni juomaraha lisäksi?»\n\n»Riippuu siitä, kuinka ajammekin. Toimita tämä raukka rattaillesi,\nsulje ovi huolellisesti, laita niin, että molemmat hevosesi jaksavat\npysyä jaloillaan, ja kun sitten olemme päässeet Sèvresin sillalle,\nsaamme nähdä... kuinka sinä toimit, niin mekin toimimme.»\n\n»Mainiota!» vastasi ajuri. »Sitä minä sanon kelpo vastaukseksi. Olkaa\nhuoleti, kansalainen, näkee kaikesta, mikä te olette miehiänne. Nouskaa\nistuimelle ja estäkää kalkkunoitani tekemästä tyhmyyksiä. Lempo\nsoikoon! Tähän vuorokauden aikaan ne tuntevat tallin suloisuuden ja\novat kiireissään. Lopusta minä kyllä pidän huolen.»\n\nYstävällinen tuntematon noudatti annettuja ohjeita virkkamatta\nmitään. Ajuri puolestaan nosti niin hellävaroen kuin taisi päihtyneen\nsyliinsä, sijoitti hänet penkkien väliin mukavaan asentoon, sulki oven\nja nousi istuimelleen, jolla tuntematon jo istui, pyörsi ajoneuvonsa\ntakaisin ja suomi hevosiaan, jotka alakuloisesti, kuten yleensä\nnäiden nelijalkaisten elikkoparkojen on laita, sivuuttivat pian\nPoint-du-Jourin kylän ja saapuivat Sèvresin sillan kapakan edustalle.\n\nKymmenen minuutin perästä, joiden aikana kansalainen Gamain, joksi\nlukija aikoja sitten on matkamiehemme tuntenut, kannettiin vaunuista\nsisälle, me tapaamme kunnianarvoisen mestarin mestarin, kaikkien\nmestarin, istumassa saman pöydän ääressä ja vastapäätä samaa aseseppää,\njotka molemmat ovat meille ennestään tutut.\n\n\n\n\nIX\n\nMitä on sattuma\n\n\nNo, kuinka tämä purkaminen oli tapahtunut ja kuinka mestari Gamain\noli selviytynyt siitä miltei kaatuvatautisesta tilasta, johon hänet\njätimme, siihen lähes luonnolliseen olotilaan, jossa hänet nyt tapaamme?\n\nSèvresin sillan kapakan isäntä oli makuulla eikä pieninkään\nvalonpilkahdus päässyt suotamaan ikkunaluukkujen raosta, kun mestari\nGamainin avuksi rientäneen ihmisystävän ensimmäiset nyrkiniskut\njymähtivät hänen ovelleen. Nämä nyrkiniskut olivat laadultaan\nsellaisia, ettei talonväki, kuinka sikeässä nukkuikin, voinut edes\nteeskennellä pitkäunisuutta moisen hyökkäyksen edessä.\n\nPuolinukuksissa, leveästi haukotellen ja yrmeästi muristen kapakan\nisäntä itse meni aukaisemaan herättäjilleen ja päätteli itsekseen\nvaatia näiltä riittävän korvauksen rauhan häiritsemisestä, ellei leikki\n— kuten hän tuumi — olisi vähintäin yhden talikynttilän arvoinen.\n\nNäkyikin käyvän niin, että leikki ylitti ainakin yhden talikynttilän\narvon, sillä kun mies, joka oli kolkuttanut näin julkealla tavalla,\nkuiskasi yhden sanan Sèvresin sillan kapakan isännälle, riisui tämä\nheti pumpulimyssyn päästänsä ja lähti kiittelevin kumarruksin, jotka\nhänen ulkoasunsa teki perin hullunkurisiksi, opastamaan mestari\nGamainia ja tämän saattajaa siihen pikku huoneeseen, missä olemme hänet\njo aikaisemmin nähneet maistelemassa mieliviiniänsä bourgognea.\n\nMutta tällä kerralla mestari Gamain liiaksi maistelleena oli miltei\ntiedottomassa tilassa.\n\nKun ajuri ja hevoset kukin tahollansa olivat tehneet mitä olivat\nvoineet, edellinen ruoskallaan, jälkimäiset koivillaan, selvitti\ntuntematon välinsä heidän kanssaan lisäämällä viidenkolmatta soun\njuomarahan siihen kuuden livren summaan, jonka hän oli jo suorittanut\nkyytimaksuksi.\n\nNähdessään sitten mestari Gamainin istuvan tukevasti tuolillaan pöydän\ntakana, pää seinälaudoituksen nojassa, käski hän isännän kiireesti\ntuoda kaksi viinipulloa ja vesikannun sekä avasi itse ikkunan ja\nluukut, jotta huoneen pilaantunut ilma vaihtuisi.\n\nJälkimäinen varokeino olisi toisessa tilanteessa vaikuttanut\nvaarallisesti. Jokainen tarkka havaitsija tietää, että vain määrätyn\nsäädyn ihmiset tarvitsevat ilmaa siinä muodossa, johon luonto on sen\npannut, jolloin siinä toisin sanoin on seitsemänkymmentä osaa happea,\nyksikolmatta osaa typpeä ja kaksi osaa vettä — kun sen sijaan rahvas,\ntottuneena elämään saastuneissa oloissa, voi vaurioitta ahmia ilmaa,\nvaikka se olisi ihan kyllästetty hiilidioksidilla tai typellä.\n\nOnneksi ei kukaan nyt ollut läsnä tekemässä moista havaintoa.\nIsäntä itse, tuotuaan kerkeästi kaksi viinipulloa ja melko hitaasti\nvesikannun, oli poistunut huomaavaisesti ja jättänyt tuntemattoman\nkahden kesken mestari Gamainin seuraan.\n\nKuten olemme nähneet, oli edellinen ensi töikseen huolehtinut huoneen\ntuulettamisesta. Ennenkuin jälleen sulki ikkunan, hän pani pienen\npullon lukkoseppämestarin laajenneitten, tuhisevien sierainten\neteen; tämä nukkui yhä sitä humaltuneen vastenmielistä unta, joka\nihan varmasti parantaisi juopottelijat viininharrastuksestaan, jos\nKaikkivaltiaan ihme antaisi heidän kerrankin nähdä itsensä humalan\nuneen vaipuneena.\n\nHenkäistyään kerran pienen pullon kirpeätuoksuista sisältöä reväytti\nmestari Gamain silmänsä suuriksi, aivasti heti perässä täysin\nvoimin ja mutisi sitten jotakin, mikä jokaiselle muulle kuin tälle\nharjaantuneelle kielimiehelle olisi ollut ihan käsittämätöntä; tarkkaan\nkuunneltuaan auttaja erotti seuraavat kolme neljä sanaa:\n\n»Sitä kurjaa... hän on myrkyttänyt minut... myrkyttänyt...!»\n\nAseseppä näytti tulevan tuiki hyvilleen havaitessaan, että mestari\nGamainia yhä vallitsi entinen mielijohde. Hän painoi pullon jälleen\nnukkuvan sierainten eteen; se antoi hieman voimaa tälle Noakin\narvoisalle pojalle ja sai hänet kykeneväksi täydentämään lauseensa\nja lisäämään jo lausuttuihin sanoihin seuraavat kaksi sanaa, jotka\nilmaisivat sitäkin hirveämmän syytöksen, kun se viittasi luottamuksen\nväärinkäyttöön ja ystävän kieltämiseen: »Myrkyttää ystävä... ystävä...!»\n\n»Se on todella hirmuista», huomautti aseseppä.\n\n»Hirmuista!» sopersi Gamain.\n\n»Inhoittavaa!» virkkoi ensimmäinen.\n\n»Inhoittavaa!» vahvisti toinen.\n\n»Onneksi,» sanoi aseseppä, »ehätin minä paikalle antamaan teille\nvastamyrkkyä».\n\n»Niin onneksi», mutisi Gamain.\n\n»Mutta koska yksi annos ei riitä parantamaan ihmistä sellaisesta\nmyrkytyksestä», jatkoi tuntematon, »niin ottakaa tästä lisää».\n\nPuolillaan olevaan vesilasiin hän tiputti viisi kuusi tippaa\npullonestettä, joka oli vain tavallista ammoniakkia.\n\nSitten hän kohotti lasin Gamainin huulille.\n\n»Haa!» äännähti mestari. »Se onkin juotava suun kautta, teenkin sen\nmieluummin niin kuin nenän kautta.»\n\nJa hän kulautti ahnaasti lasin sisällön kurkkuunsa.\n\nMutta tuskin hän oli nielaissut tämän vietävänmoisen nesteen, kun hän\nreväytti silmänsä apposen ammolleen ja huudahti kahden pärskähdyksen\nlomassa:\n\n»Roisto, mitä olet antanut minulle? Huh — huh!»\n\n»Hyvä ystävä», vastasi tuntematon, »olen antanut teille likööriä, joka\nihan kunnolleen pelastaa henkenne».\n\n»Ah», sanoi Gamain, »jos se pelastaa henkeni, olette tehnyt oikein, kun\nannoitte sitä minulle, mutta sanoessanne sitä likööriksi olette hullu!»\n\nJa hän pärskäytti jälleen, suu irvissä ja silmät selällään kuin\nantiikinaikaisen murhenäytelmän naamarilla.\n\nTuntematon käytti hyväkseen tätä ilmeilyn hetkeä ja meni sulkemaan, ei\nikkunaa, vaan ikkunaluukut.\n\nSuotta ei muuten Gamainkaan avannut silmiään toista tai kolmatta\nkertaa. Niin nopeita kuin nämä rävähtävät liikkeet olivatkin, ehti\nlukkoseppämestari silmätä ympäristöön, ja se syvä paikallisvaisto,\njolla juopottelijat aina erottavat jonkun kapakan seinät, sanoi\nhänelle, että nämä seinät olivat hänelle mitä tutuimmat.\n\nJa tosiaankin, niillä monilla matkoilla, jotka hänen ammattiasioissa\noli täytynyt tehdä Pariisiin, Gamain oli ani harvoin, poikkeamatta\nsisälle, sivuuttanut Sèvresin sillan ravintolan.\n\nEräältä näkökannalla tämä poikkeaminen oli suorastaan välttämätönkin,\nsillä mainittu kapakka oli jotakuinkin matkan puolivälissä.\n\nTämä tuttavuus vaikutti tehokkaasti. Ensinnäkin se sai hänet syvästi\nluottamaan aseseppämestariin, todistamalla hänelle, että hän oli\ntutussa paikassa.\n\n»Kas vain», virkkoi hän, »mikäli huomaan, olenkin kulkenut jo\npuolitaipaleen».\n\n»Niin olette, minun avullani», sanoi aseseppä.\n\n»Kuinka, teidänkö avullanne?» änkytti Gamain ja siirsi katseensa\nelottomista esineistä elollisiin. »Teidän avullanne! Kuka te olette?»\n\n»Paras herra Gamain», huomautti tuntematon, »tuo kysymyksenne todistaa\nhuonoa muistia».\n\nGamain silmäili puhekumppaniaan entistä tarkemmin.\n\n»Malttakaas hetki», sanoi hän, »minusta tuntuu tosiaankin, että olen\nteidät joskus nähnyt».\n\n»Ah, niinkö?» Sepä hauskaa kuulla!»\n\n»Niin, niin, mutta milloin ja missä? Siinäpä se.»\n\n»Missäkö? Kun silmäilette ympärillenne, ehkä katseenne tielle osuvat\nesineet hieman teroittavat muistianne. Milloinka? Se on eri juttu.\nMeidän täytynee määrätä teille uusi annos vastamyrkkyä kyetäksenne\nselvittämään sen pulman.»\n\n»Kiitos, ei», sanoi Gamain ojentaen käsivartensa, »olen saanut\ntarpeekseni vastamyrkystänne. Ja koska minä nyt olen lähes pelastettu,\nsaa se riittää. Missä olen teidät nähnyt, missä? Nyt muistan, tässä\nhuoneessa.»\n\n»Vallan oikein.»\n\n»Milloin olen teidät nähnyt? Malttakaas, varmaankin silloin kun\nkerran palasin Pariisista... salaiselta asialta. Minusta tosiaankin\ntuntuu», lisäsi Gamain nauraen, »että minulla on niitä asioita oikein\nurakkakaupalla».\n\n»Siltä tuntuu. No, kuka minä olen?»\n\n»Kukako te olette? Olette mies, joka maksoi juotavani, ja sikäli siis\nkunnon mies. Tuohon kämmeneen!»\n\n»Teen sen sitäkin mieluummin», sanoi tuntematon, »kun\nlukkoseppämestarin erottaa aseseppämestarista vain kämmenen leveys».\n\n»Hyvä, hyvä, oikein hyvä, nyt minä muistan koko jutun. Se tapahtui\nlokakuun kuudentena päivänä, kun kuningas palasi Pariisiin. Me\npuhelimine hänestä sinä päivänä.»\n\n»Ja teidän jutustamisenne oli minusta erittäin mielenkiintoista,\nmestari Gamain. Sen vuoksi haluan jälleen nauttia siitä, koska\nmuistinne nyt on ennallaan, ja kysyn siis, ellei se ole tunkeilevaa,\nmiksi kaiken nimessä te tunti sitten makasitte pitkin pituuttanne ja\npoikkiteloin maantiellä parinkymmenen askelen päässä ajoneuvoista,\njotka olisivat leikanneet teidät kahtia, ellen minä olisi estänyt.\nOnko teillä murheita, mestari Gamain, ja oletteko tehnyt kohtalokkaan\npäätöksen surmata itsenne?»\n\n»Surmata itseni, minäkö? En totisesti. Miksikö minä makasin keskellä\ntietä loassa viruen? Oletteko varma, että se olin minä?»\n\n»Hitossa, silmäilkää ulkoasuanne!»\n\nGamain katsahti vaatteitaan.\n\n»Voi, voi, kyllä rouva Gamain nyt elämöi, sillä hän sanoi minulle\neilen: 'Älä pane yllesi uutta pukua, pane vanha nuttu, se on kyllin\nhyvä Tuilerieihin mennäksesi!'»\n\n»Mitä? Tuilerieihen mennäksenne? Olitteko tulossa Tuileries-palatsista,\nkun tapasin teidät?»\n\nGamain raapi päätänsä koettaen koota yhä vieläkin sekavia ajatuksiaan.\n\n»Niin, niin, niin se on», sanoi hän, »tietysti olin tulossa\nTuileries-palatsista. Miksen? Ei ole mikään salaisuus, että olen ollut\nherra Veton lukkoseppämestari.»\n\n»Mitä? Herra Veton? Ketä te sanotte herra Vetoksi?»\n\n»Mitä mä kuulen! Ettekö tiedä, että se on kuninkaan nimi?\n\nMutta mistä te siis oikeastaan tulette? Kiinastako?»\n\n»Minkä sille voi! Minä teen työtäni enkä harrastele politiikkaa.»\n\n»Olette ylen onnellinen. Minä valitettavasti olen joutunut\nharrastelemaan sitäkin, tai oikeammin minut on pakotettu\nharrastelemaan. Se vie minut kerran vielä turmioon.»\n\nGamain kohotti katseensa ja huoahti raskaasti.\n\n»Pötyä», sanoi tuntematon, »olisiko teidät kutsuttu Pariisiin\nsuorittamaan samansuuntainen työ, jota tulitte tekemästä silloin kun\nensimmäisen kerran toisemme tapasimme?»\n\n»Ihan niin, mutta silloin en tiennyt, minne minut vietiin, ja silmäni\noli sidottu, nyt sen sijaan tiesin, minne menin ja silmäni olivat auki.»\n\n»Teidän oli sen vuoksi helppoa tuntea Tuilerieis-palatsi?»\n\n»Tuileries-palatsi?» kertasi Gamain. »Kuka teille on sanonut, että minä\nolen käväissyt Tuilerieissa?»\n\n»Hitossa, te itse juurikään! Kuinka minä muutoin tietäisin teidän\ntulleen Tuilerieista, ellette olisi sitä minulle sanonut?»\n\n— Se on totta, — päätteli Gamain itsekseen, — mistä hän sen todella\ntietäisi, ellen olisi sitä hänelle sanonut?\n\nSitten hän virkkoi tuntemattomalle:\n\n»Olen kenties tehnyt hullusti mainitessani siitä teille. Mutta\nvälipä tuolla, ettehän te ole koko maailma. No niin, koska olen\nsen teille maininnut, en ota sanojani takaisin. Minä olen ollut\nTuileries-palatsissa.»\n\n»Ja te olette työskennellyt kuninkaan kanssa, joka on antanut teille\ntaskussanne olevat kaksikymmentäviisi kultarahaa.»\n\n»Häh!» virkahti Gamain. »Taskussani oli tosiaankin viisikolmatta\nkultarahaa.»\n\n»Ja ne ovat siellä vieläkin, hyvä ystävä.»\n\nGamain työnsi kerkeästi kätensä syvälle vyötärystaskuun ja veti\nesille kourallisen kultarahoja, joiden joukossa näkyi muutama pieni\nhopealantti ja pari kolme isoa soun rahaa.\n\n»Malttakaas, malttakaas», sanoi hän, »viisi, kuusi, seitsemän...\nhyvä, ja minä kun olin unohtaa koko jutun... kaksitoista,\nkolmetoista, neljätoista... viisikolmatta louisdoria on nätti\nsumma... seitsemäntoista, kahdeksantoista, yhdeksäntoista... summa,\njota nykypäivinä ei löydetäkään hevosen jaloista... kolmekolmatta,\nneljäkolmatta, viisikolmatta. Ah» jatkoi Gamain hengittäen kevyemmin,\n»Jumalan kiitos, kaikki ovat tallella!»\n\n»Kuten sanoin, ja te olisitte voinut ilman muuta uskoa minua, niin\nminusta ainakin tuntuu.»\n\n»Teitä? Mistä tiesitte mukanani olevan viisikolmatta louisdoria?»\n\n»Hyvä herra Gamain, minulla on ollut kunnia jo mainita teille, että\ntapasin teidät makaamassa keskellä valtamaantietä parinkymmenen\naskelen päässä ajoneuvoista, jotka olivat leikata teidät kahtia.\nMinä huusin ajajaa pysäyttämään. Kutsuin paikalle ohi yrittävän\nvuokra-ajurin. Irroitin toisen vaunulyhdyn ja katsellessani teitä\nlyhdyn valossa huomasin pari kolme kadulle kierähtänyttä kultarahaa.\nKoska ne kultarahat viruivat lähellä taskunne suuta, päättelin niiden\nvierähtäneen taskustanne. Työnsin sormeni taskuun, sen sisältämistä\nkahdestakymmenestä kultarahasta huomasin, etten ollut erehtynyt.\nMutta silloin ajuri ravisti päätänsä ja sanoi: 'Ei, herra, ei.' —\n'Mitä ei?' — 'Ei, minä en ota tuota miestä rattailleni.' — 'Mikset\nota?' — 'Koska hän on liian rikas tuossa puvussa. Viisikolmatta\nlouisdoria pumpulisamettisen nutun taskussa, se haiskahtaa jo virstan\npäässä hirsipuulta, herra!' — 'Mitä', sanoin, 'luuletteko olevanne\ntekemisissä varkaan kanssa?' — Se sana näytti vaikuttavan teihin,\nsillä te sanoitte: 'Varas, minäkö varas?' — 'Ihan varmasti te olette\nvaras', vastasi ajuri teille. 'Ellette olisi varas, kuinka taskussanne\nmuuten olisi viisikolmatta louisdoria?' — 'Taskussani on viisikolmatta\nlouisdoria, koska oppipoikani, Ranskan kuningas, on ne minulle antanut,\nvastasitte te. Ne sanat kuultuani luulin tuntevani teidät. Siirsin\nlyhdyn lähemmäs kasvojanne. 'Kaikki on nyt selvää! huudahdin. 'Tämä\nmies on herra Gamain, lukkoseppämestari Versaillesista. Hän on ollut\ntyössä kuninkaan kanssa ja kuningas on antanut hänelle vaivan palkaksi\nviisikolmatta louisdoria. — Kun minä menin vastuuseen teistä, ajurikaan\nenää vastustellut. Työnsin taskuunne sieltä kierähtäneet kultarahat.\nTeidät pantiin rattaille mukavaan asentoon. Minä nousin ajurin viereen.\nTeidät kannettiin tähän kapakkaan ja tässä te nyt olette eikä teillä,\nJumalan kiitos, ole muuta valittamista kuin että oppilaanne on teidät\nhylännyt.»\n\n»Olenko minä puhellut oppipojastani? Olenko minä valitellut, että hän\non minut hylännyt?» päivitteli Gamain yhä enemmän kummastellen.\n\n»No, mutta siinä minulla on mies, joka ei muista mitä on vastikään\nsanonut!»\n\n»Minäkö?»\n\n»Mitä, ettekö vastikään sanonut: 'Se on sen veijarin... en muista enää\nnimeä, jonka mainitsitte.»\n\n»Louis Lecomte.»\n\n»Niin juuri. Mitä, ettekö hetki sitten sanonut: 'Se on sen veijarin\nLouis Lecomten vika, hän lupasi palata kanssani Versaillesiin, mutta\nlähdön hetkellä jättikin minut pulaan!»\n\n»Olen hyvinkin voinut sanoa, koska se on totta.»\n\n»No hyvä, koska se on totta, miksi siis kiellätte? Tiedättekö, että\nmoinen salaperäisyys olisi näinä aikoina hyvin vaarallista jonkun\ntoisen kuin minun kanssani, hyvä ystävä?»\n\n»Niinpä kai, mutta teidän kanssanne?» sanoi Gamain liehitellen.\n\n»Minun kanssani? Mitä sillä tarkoitatte?»\n\n»Tarkoitan ystävää.»\n\n»Kyllä vainen. Te luotatte ystäväänne tavattomasti. Te sanotte hänelle\nniin ja sitten heti ei. Te sanotte hänelle: se on totta! ja heti sen\njälkeen: se ei ole totta! Hiisi vieköön, se on kuin viime kerrallakin,\njolloin kerroitte minulle jutun... täytyisi olla Pézénasista kotoisin\nuskoakseen hetkeäkään jutun todenperäisyyttä.»\n\n»Minkä jutun?»\n\n»Jutun siitä salaovesta, jonka olette raudoittanut jonkun ylhäisen\nherran talossa, jonka osoitetta ette edes voinut minulle ilmaista.»\n\n»Hyvä, uskotte tai ette, mutta tälläkin kerralla on kysymys ovesta.»\n\n»Kuninkaan huoneistossa?»\n\n»Kuninkaan huoneistossa. Mutta käytäväoven asemasta on nyt puhe\nkaapinovesta.»\n\n»Ja te uskottelette minulle, että kuningas, joka itse harrastelee\nlukkosepän töitä, olisi kutsuttanut teidät raudoittamaan jotakin ovea?\nKaikkea vielä!»\n\n»Mutta niin on kuin sanon. Ah, sitä miesparkaa! Hän kuvitteli olevansa\nkyllin taitava tullakseen toimeen avuttani. Hän oli aloittanut\nsalalukon teon. 'Mitä tässä Gamainilla tehdään? Miksi kutsuttaisiin\nGamain? Tarvitaanko Gamainia?' Niinpä kyllä, mutta lukonkieli tekee\ntenän ja täytyy kun täytyykin turvautua Gamain-poloisen apuun!»\n\n»Hän on siis lähettänyt luoksenne jonkun uskotun kamaripalvelijansa,\nehkä Huen, ehkä Dureyn tai Weberin?»\n\n»Siinä juuri te erehdyttekin. Hän oli ottanut apulaisekseen erään\noppipojan, joka tiesi vieläkin vähemmän kuin hän. Kerran sitten aamulla\ntämä oppipoika tulee Versaillesiin ja sanoo minulle: 'Kas niin, ukko\nGamain, me olemme, kuningas ja minä, tahtoneet valmistaa lukon, mutta\nhitto, se noiduttu lukko ei käykään!' — 'Mitä minä sille voin?' sanoin\nminä. — 'Hitossa, teidän pitäisi tulla panemaan se kuntoon. —'Sanoin\nhänelle: 'Se ei ole totta, te ette tule kuninkaan käskystä, te tahdotte\nhoukutella minut ansaan.' — Hän vastasi: 'Hyvä on. Kuningas on käskenyt\nminun antaa teille viisikolmatta louisdoria, jottei teillä olisi syytä\nepäillä.' — 'No, missä on viisikolmatta louisdoria?' — 'Tässä' — Ja hän\nantoi ne minulle.»\n\n»Nekö viisikolmatta louisdoria, jotka nyt ovat taskussanne?» kysyi\naseseppä.\n\n»Ei. Nämä kultarahat on saatu jälkeenpäin. Edelliset viisikolmatta\nolivat käsirahaa».\n\n»Hitossa! Viisikymmentä louisdoria lukon korjaamisesta! Siinä on koira\nhaudattuna, mestari Gamain.»\n\n»Samaa minäkin arvelin, varsinkin kun se oppipoika...»\n\n»No, se oppipoikako?»\n\n»Niin no, hän näytti tekaistulta oppipojalta. Minun olisi pitänyt\nkysellä häneltä, tiedustella, missä päin Ranskaa hän oli ammattinsa\noppinut, ja mikä oli hänen äitinsä nimi ja muuta sellaista.»\n\n»Mutta ettehän te ole niitä miehiä, jotka erehtyvät, kun näette\noppipojan työssä.»\n\n»Sitä en sanokaan. Tämä käsitteli melko näppärästi viilaa ja sahaa.\nOlen nähnyt hänen katkaisevan yhdellä iskulla hehkuvan rautaharkon ja\npuhkaisevan silmän häntäpultilla kuin olisi kairalla kiertänyt reiän\npuuriukuun. Mutta kaikessa siinä oli kumminkin enemmän tietoa kuin\nkäytäntöä. Tuskin hän oli lopettanut työnsä, kun hän jo ryhtyi pesemään\nkäsiään, ja kun hän oli pessyt kätensä, muuttuivat ne valkoisiksi.\nMuuttuvatko oikean lukkosepän kädet milloinkaan valkoisiksi? Ah, vaikka\nminä kuinka pesisin käsiäni, minä...!»\n\nJa Gamain näytti ylpeänä mustia, känsäisiä kouriaan, jotka tosiaankin\ntuntuivat uhmaavan kaikkia maailman mantelivesiä ja saippuoita.\n\n»Mutta entä sitten», sanoi tuntematon, johtaen lukkosepän asiaan, joka\ntuntui hänestä mitä mielenkiintoisimmalta, »mitä teitte kuninkaan\nluokse tultuanne?»\n\n»Ensinnäkin, meitä näkyi odotetun. Meidät opastettiin työpajaan. Siellä\nkuningas antoi minulle lukon, joka ei ollut vallan hullummin aloitettu.\nMutta sen haitat olivat ihan sekaisin. Nähkääs, kolmihaittainen lukko\nei olekaan joka lukkosepän tehtävissä eikä kuninkaitten senkään vertaa,\nkuten ymmärrätte. Tarkastelin lukkoa, keksin sopivan keinon ja sanoin:\n'Hyvä on, jättäkää minut tunniksi tänne, ja tunnin perästä se liukuu\nalasillaan.' — Kuningas vastasi minulle: 'Gamain ystävä, ole kuin\nkotonasi. Tuossa ovat viilat, tuossa ruuvipenkit. Ahkeroi, poikaseni,\nahkeroi. Me menemme sillaikaa panemaan kaappia kuntoon.' Sen sanottuaan\nhän lähti sen lemmon oppipojan kanssa.»\n\n»Isoja portaitako?» kysyi aseseppä kuin ohimennen.\n\n»Ei, vaan pieniä salaportaita, joista pääsee hänen työhuoneeseensa.\nSaatuani työn valmiiksi päättelin itsekseni: — Kaappijuttu on vain\nveruke. He ovat sulkeutuneet kuninkaan työhuoneeseen pohtimaan jotakin\nsalahanketta. Menen portaat alas hyvin hiljaa, aukaisen työhuoneen oven\nja vilauksessa minä näen, mitä he puuhailevat.»\n\n»Mitä he puuhailivat?» kysyi tuntematon.\n\n»Odottakaa, odottakaa. Luultavasti he kuuntelivat. Enhän minä ole\njaloistani mikään tanssija, ymmärrät tehän? Vaikka koetin astua niin\nkevyesti kuin mahdollista, narahtivat portaat allani. He kuulivat\naskeleeni ja tulivat minua vastaan ja juuri kun laskin käteni säpille,\naukeni ovi. Kuka oli hämillään? Gamain.»\n\n»Ettekö siis tiedä mitään?»\n\n»Malttakaa toki. — 'Ahaa, Gamain', sanoi kuningas, 'sinäkö sieltä\ntuletkin?' — 'Niin, sire', vastasin, 'olen lopettanut työni'. — 'Me\nmyöskin olemme lopettaneet', virkkoi hän. 'Tule mukaan, annan sinulle\nmuuta hommaa.' — Ja hän opasti minut nopeasti työhuoneen poikki, muttei\nniin nopeasti, etten olisi ehtinyt huomata pöydälle levitettyä karttaa,\nRanskan karttaa luullakseni, koskapa sen yhdessä kulmassa oli kolme\nliljankuvaa».\n\n»Huomasitteko jotakin erikoista siinä Ranskan kartassa?» »Totta\nkai huomasin: kolme pitkää neulajonoa, jotka lähtivät keskeltä ja\nkuljettuaan jonkun matkan rinnakkain loittonivat sitten toisistaan\nreunoille päin. Niitä olisi voinut sanoa sotamiesjonoiksi, jotka\nmarssivat rajalle kolmea tietä.»\n\n»Totisesti, kelpo Gamain», sanoi tuntematon ihailua teeskennellen,\n»teidän terävältä silmältänne ei jää mikään huomaamatta... Ja te\nluulette, että kaappihomman asemasta kuningas ja teidän oppipoikanne\nolivatkin hääränneet sen kartan kimpussa?»\n\n»Olen siitä ihan varma», vakuutti Gamain.\n\n»Ette voi olla siitä varma.»\n\n»Totta tietenkin voin.»\n\n»Voitteko sen todistaa?»\n\n»Se on hyvin helppoa. Neuloissa oli vahapää — yksissä musta, toisissa\nsininen ja kolmansissa punainen — ja kuningas piteli kädessään ja\nkaiveli hajamielisyydessään hampaita punapäisellä neulalla.»\n\n»Ah, Gamain ystävä», sanoi tuntematon, »jos minä keksisin jonkun\nasesepän alaan kuuluvan uuden työmenetelmän, niin minäpä en päästäkään\nteitä työpajaani, en edes kulkemaan sen kautta, se on varma se, tai\nminä sidon silmänne, kuten teille tehtiin sinä päivänä, jolloin teidät\nvietiin äsken mainitun ylhäisen herran taloon. Ja vaikka silmänne\nolikin sidottu, panitte silti merkille, että portaissa oli kymmenen\naskelta ja että talo oli bulevardin puolella.»\n\n»Malttakaas toki», sanoi Gamain ihastuneena osakseen tulleista\nylistelyistä, »ette ole vielä perillä. Kaappi oli tosiaankin olemassa.»\n\n»Ahaa! Missä sitten?»\n\n»Niin, missäkö? Koettakaa arvata. Seinään koverrettuna, hyvä ystävä!»\n\n»Mihin seinään?»\n\n»Sen sisäkäytävän seinään, joka yhdistää kuninkaan vuodekomeron\nkruununprinssin huoneeseen.»\n\n»Tiedättekö, että mitä nyt kerrotte on perin huvittavaa?\n\nEntä oliko se kaappi julkisesti näkyvissä?»\n\n»Älkää nuolaisko ennenkuin tipahtaa... tarkoitan, että katselin\nympärilleni silmät suurina, mutta kun en huomannut mitään, sanoin: 'No,\nentä kaappi, missä se siis on?' — Kuningas silmäili ympärilleen ja\nsanoi sitten minulle: 'Gamain, olen aina luottanut sinuun, ja vain sinä\nsaat tietää minun salaisuuteni. Katso nyt.' —Ja oppipojan pidellessä\nkynttilää — päivä ei näet päässyt tähän käytävään — kuningas irroitti\nneliöruudun seinälaudoituksesta ja minä huomasin pyöreän syvennyksen,\njonka suu oli lähes kaksi jalkaa läpimitaten. Huomatessaan minun\nihmettelevät ilmeeni kuningas virkkoi, iskien silmää oppipojalle:\n'Hyvä ystävä, näetkö tuon syvennyksen? Minä olen laittanut sen rahojen\nsäilytyspaikaksi. Tämä nuori mies on auttanut minua niinä neljänä\nviitenä päivänä, jotka hän on viettänyt linnassa. Nyt on sovitettava\nlukko tähän rautaoveen, jonka tulee sulkeutua niin, että neliöruutu\nsopii paikalleen ja peittää oven kuten se peittää syvennyksenkin.\nTarvitsetko apua? Tämä nuori mies kyllä auttaa sinua. Tuletko hänettä\ntoimeen? Siinä tapauksessa käytän hänen apuaan toisaalla, mutta yhä\npalvelukseeni.' — 'Oh‘, vastasin minä, 'te tiedätte hyvin, että milloin\nminä voin suorittaa jonkun työn yksin, en pyydä kenenkään apua. Tässä\non puuhaa neljäksi tunniksi hyvälle työmiehelle, ja minä olen mestari,\nmikä merkitsee, että kaikki on valmista kolmessa tunnissa. Lähtekää\nte, nuori mies, askareillenne, ja te myöskin, sire. Jos te haluatte\nkätkeä jotakin tuohon, tulkaa kolmen tunnin perästä takaisin.' —\nKaikesta päättäen kuningas oli antanut oppipojalle työtä toisaalla,\nsillä minä en nähnyt häntä sen koommin. Kolmen tunnin kuluttua kuningas\ntuli yksin ja kysyi: 'No, Gamain, kuinka pitkällä olemme?' — 'Jaha,\nvalmis on, sire', vastasin hänelle. Ja minä näytin hänelle ovea, joka\nliikkui niin että oli sula nautinto sitä katsella, pienimmättäkään\nnarinatta, ja lukkoa, joka kävi kuin herra Vaucansonin automaatti.\n—'Hyvä', sanoi hän minulle. 'Gamain, sinä saat auttaa minua, kun lasken\nrahat, jotka aion kätkeä tuonne. — Kun kamaripalvelija oli tuonut\nhuoneeseen neljä säkillistä kaksoislouisdoreja, virkkoi kuningas:\n'Laskekaamme. Minä laskin miljoonan ja hän toisen, ja kun sitten jäi\njäljelle viisikolmatta kultarahaa', sanoi hän: 'Kuulehan, Gamain, nämä\nviisikolmatta louisdoria ovat sinun palkkiosi vaivastasi. — Siinä\noli häväistystä jo enemmän kuin tarpeeksi, että antoi köyhän miehen,\njolla on viisi lasta, laskea miljoonan louisdoreja ja lahjoitti sitten\nviisikolmatta palkkioksi! Vai mitä te arvelette?»\n\nTuntematon suipisti huuhaan.\n\n»Se oli tosiaankin halpamaista», sanoi hän.\n\n»Kuunnelkaa edelleen, emme ole vielä lopussa. Minä otin tarjotut\nviisikolmatta louisdoria, työnsin ne laskuuni ja sanoin: 'Kiitos\nkaunis, sire, mutta minä en ole saanut juotavaa enkä syötävää sitten\nkun aamulla ja nyt minä olen läkähtyä janoon.' Tuskin olin lopettanut\nsanottavani, kun kuningatar astui sisälle salaovesta ja seisoi äkkiä,\nvaroittamatta, minun edessäni. Hän kantoi pientä tarjotinta, jolla\noli lasillinen viiniä ja pieni leivos. — 'Kunnon Gamain', sanoi hän\nminulle, 'teidän on jano, juokaa tämä viini, teidän on nälkä, syökää\ntämä leivos.' — 'Ah, rouva kuningatar', sanoin minä ja kumarsin, 'ei\nteidän olisi tarvinnut vaivautua minun takiani, se oli ihan turhaa'.\n\n— Mitä arvelette? Lasillinen viiniä miehelle, joka sanoo olevansa\njanoinen, ja leivos miehelle, joka sanoo olevansa nälkäinen! Mitä\nkuningatar luuli sellaisilla annoksilla tehtävän? Kaikesta huomasi,\nettei hänen ole milloinkaan ollut nälkä eikä jano! Lasillinen viiniä...\nihan käy sääliksi!»\n\n»No, epäsittekö tarjouksen?»\n\n»Olisi pitänyt evätä... mutta minä join kun joinkin viinin. Leivoksen\nsen sijaan panin nenäliinaani ja päättelin itsekseni: — Mikä ei\nole hyvää isälle, on hyvää lapsille. — Sitten minä kiittelin hänen\nmajesteettiaan, kuten tulikin, ja lähdin kotimatkalle vannoen\nmennessäni, ettei minua enää nähdä Tuileries-palatsissa.»\n\n»Miksi sanoitte äsken, että teidän olisi pitänyt evätä kuningattaren\ntarjous ja olla juomatta viini?»\n\n»Koska he olivat panneet siihen myrkkyä. Tuskin olin sivuuttanut\nToumant-sillan, kun minun tuli jano... ja polttava jano tulikin! Kun\nvasemmalla puolellani oli joki ja oikealla viinikauppoja, epäröin\ntovin, menisinkö joelle... Ah, siellä vasta huomasin oikein selvästi,\nkuinka kelvotonta lajia heidän tarjoomansa viini oli, sillä mitä\nenemmän join, sitä janoisemmaksi tulin! Sitä jatkui sitten, kunnes\nmenetin tajuntani. Mutta kyllä he saavat vielä nähdä! Jos minut milloin\nkutsutaan todistamaan heitä vastaan, niin minä sanon, että he ovat\nantaneet minulle viisikolmatta louisdoria työskenneltyäni neljä tuntia\nyhteen kyytiin ja laskettuani miljoonan, ja peläten minun antavan ilmi\npaikan, mihin he kätkevät aarteensa, he ovat myrkyttäneet minut kuin\nkoiran!» [Sellaisen syytöksen tämä kurja todella esittikin konventin\nedessä kuningatarta vastaan.]\n\n»Ja minä, kelpo Gamain», sanoi aseseppä, joka ilmeisesti oli saanut\nkaikki haluamansa tiedot ja nousi lähteäkseen, »minä vahvistan\ntodistuksenne sanomalla, että minä annoin teille vastamyrkkyä, jonka\navulla te virkositte elämään».\n\nGamain tarttui tuntemattoman käsiin ja huudahti:\n\n»Me olemmekin tästedes ystäviä elämässä ja kuolemassa!»\n\nJa aito spartalaisen kohtuullisena Gamain kieltäytyi ottamasta\nviinilasia, kun se tuntematon ystävä, jolle hän juurikaan vannoi\nikuista toveruutta, tyrkytti sitä hänelle kolmannen ja neljännen\nkerran. Ammoniakki oli vaikuttanut lukkoseppämestariin kahdella\ntavalla: selvittänyt tuota pikaa hänen humalansa ja saanut hänet\nseuraaviksi neljäksikolmatta tunniksi inhoamaan viiniä. Gamain lähti\nVersaillesin suunnalle ja saapui perille kello kaksi aamulla eheänä\nja terveenä, nutun taskussa kuninkaan viisikolmatta louisdoria ja\nhousuntaskussa kuningattaren leivos.\n\nJäätyään yksikseen tekaistu aseseppä otti vyötärystaskustaan\nkilpikonnankuorisen, kultapäärmäisen muistikirjan ja kirjoitti siihen\nseuraavan kaksiosaisen merkinnän:\n\nKuninkaan vuodekomeron takana, pimeässä käytävässä, joka vie\nkruununprinssin huoneeseen — rautakaappi.\n\nOtettava selko, eikö Louis Lecomte, lukkosepänoppilas, olekin vain\nkreivi Louis, markiisi de Bouillén poika, joka yksitoista päivää sitten\nsaapui Metzistä Pariisiin.\n\n\n\nX\n\nTohtori Guillotinin kone\n\n\nJo kahta päivää myöhemmin sai Cagliostro niiden omituisten tuntosarvien\navulla, joita hänelle oli kaikissa kansankerroksissa, yksinpä\nkuninkaankin palveluskunnan keskuudessa, selville, että kreivi Louis\nde Bouillé oli tullut Pariisiin lokakuun 15 tai 16 päivänä; hänen\nserkkunsa Lafayette oli tavannut hänet 18 päivänä; samana päivänä tämä\noli esitellyt hänet kuninkaalle; 22 päivänä nuorukainen oli tarjoutunut\nsepänoppilaaksi Gamainille; oli viipynyt hänen luonansa kolme päivää;\nneljäntenä päivänä lähtenyt mestarin kanssa Versaillesista Pariisiin;\noli päässyt esteettömästi kuninkaan puheille; oli palannut asuntoonsa,\njonka oli vuokrannut ystävänsä Achille du Chasteletin huoneiston\nvierestä; oli heti muuttanut pukua ja matkustanut samana iltana\npostivaunuissa Metziin.\n\nToisaalta, päivää myöhemmin sen jälkeen kun hänellä oli ollut yöllinen\nkeskustelu Beausiren kanssa Saint-Jeanin hautuumaalla, hän oli nähnyt\nentisen aliupseerin touhuissaan kiiruhtavan Bellevueen pankkiiri\nZannonen puheille. — Palattuaan kello seitsemältä aamulla pelaamasta —\nhän oli hävinnyt viimeisenkin louisdorinsa herra Lawin erehtymättömän\nmartingalen uhallakin — Beausire huomasi kotinsa ihan autioksi. Neiti\nOliva ja pikku Toussaint olivat kadonneet.\n\nSilloin Beausiren mieleen johtui, että kreivi Cagliostro oli\nkieltäytynyt lähtemästä hänen kanssansa ulos ja selittänyt, että\nhänellä oli jotakin tähdellistä sanottavaa neiti Olivalle.\n\nOli aihetta seuraavanlaiseen epäluuloon: kreivi oli ryöstänyt neiti\nOlivan. Hyvänä vainukoirana Beausire käänsi nenänsä näille jäljille ja\nseurasi niitä Bellevueen saakka. Siellä hän oli maininnut nimensä ja\nhänet oli heti opastettu parooni Zannonen eli kreivi Cagliostron luo\n— lukijan omassa vallassa on, kumpaa nimitystä haluaa käyttää tästä,\nellei juuri kertomuksemme päähenkilöstä niin ainakin esitettävänämme\nolevan murhenäytelmän sokkanaulasta.\n\nAstuttuaan salonkiin, jonka me jo tunnemmekin, kun olemme aikaisemmin\nnähneet siellä tohtori Gilbertin ja markiisi de Favrasin, ja\njouduttuaan kreivin eteen Beausire tuli hämilleen. Kreivi tuntui\nhänestä niin ylhäiseltä herralta, ettei hän uskaltanut tiukata tältä\nrakastajatartaan.\n\nCagliostro puolestaan näytti osaavan lukea entisen aliupseerin\nsalaisimmatkin ajatukset, koskapa sanoi:\n\n»Herra Beausire, olen huomannut erään asian, sen näet, että teissä on\nvain kaksi todellista intohimoa, peli ja neiti Oliva.»\n\n»Ah, herra kreivi», huudahti Beausire, »te siis tiedätte, millä asialla\nolen täällä?»\n\n»Vallan hyvin tiedän. Olette tullut tiedustelemaan minulta neiti\nOlivaa. Hän on minun luonani.»\n\n»Mitä, onko hän herra kreivin luona?»\n\n»On, Saint-Clauden kadun varrella olevassa asunnossani. Hän elelee\nsiellä entisessä huoneistossaan, ja jos te olette hyvin järkevä, jos\nminä olen tyytyväinen teihin, jos te tuotte minulle haluamani tiedot,\nniin jonakin päivänä, herra Beausire, panemme taskuunne viisikolmatta\nlouisdoria, jotta pääsette esiintymään aatelismiehenä Palais-Royalissa,\nja selkäänne kauniin puvun esiintyäksenne rakastajana Saint-Clauden\nvarrella.»\n\nBeausirella oli hyvä halu korottaa äänensä ja vaatia neiti Oliva\nhaltuunsa, mutta Cagliostro oli virkkanut pari sanaa onnettomasta\nPortugalin lähetystön jutusta, joka häilähteli entisen aliupseerin\npään päällä kuin Damokleen miekka, ja Beausire oli pysynyt vaiti.\n\nKun hän lausui epäilevänsä, ettei neiti Oliva ollut Saint-Clauden\nkadun asuintalossa, käski kreivi valjastaa vaununsa, ajoi Beausiren\nkanssa puistokadun rakennukseen, vei hänet »kaikkeinpyhimpään»,\nsiirsi seinältä erään kuvan sivulle ja osoitti hänelle taidokkaasti\nsommitellusta aukosta neiti Olivaa, joka kuningatarmaisesti puettuna\nlojui isossa, kahden istuttavassa sohvassa lukien jotakin siihen aikaan\nyleisesti harrastettua huonoa kirjaa. Sellaiset kirjat olivat neiti de\nTaverneyn entisen kamarineidon suurin ilo, milloin onnellinen sattuma\nsalli hänen päästä niihin käsiksi. Hänen poikansa, pikku Toussaint,\njoka oli puettu kuin kuninkaanpoika, päässä Henrik IV:n kuosinen,\nvalkoinen sulkatöyhtölakki ja jalassa taivaansiniset merimieshousut,\njoita kannatteli kolmivärinen, kultatupsuinen vyö, leikki uhkeilla\nleluilla.\n\nSilloin Beausire tunsi, kuinka rakastajan ja isän sydän laajeni hänen\nrinnassaan. Hän lupasi tehdä kaikki, mitä kreivi häneltä tahtoi,\nja sanojensa mittaisena miehenä kreivi päivinä, jolloin Beausire\noli tuonut jonkun mielenkiintoisen tiedon, salli hänen, sen jälkeen\nkuin hän oli saanut kreivin kädestä maksun kullassa, mennä noutamaan\npalkkansa rakkaudessa neiti Olivan sylistä.\n\nKaikki oli siis sujunut kreivin toivomusten ja voisi sanoa myöskin\nBeausiren toivomusten mukaan, kun joulukuun loppupäivinä, hetkellä,\njoka tähän vuodenaikaan oli ihan tavaton, toisin sanoen kello kuusi\naamulla, tohtori Gilbert, joka oli työskennellyt jo puolitoista tuntia,\nkuuli oveltaan kolme iskua ja tunsi niiden laadusta, että kolkuttaja\noli joku vapaamuurariveli.\n\nHänen oli mentävä avaamaan.\n\nKreivi Cagliostro, hymy huulilla, seisoi oven toisella puolella.\n\nJoutuessaan vastakkain tämän salaperäisen miehen kanssa ei Gilbert\nmilloinkaan voinut masentaa eräänlaista puistattavaa tunnetta.\n\n»Ah», sanoi hän, »tekö siellä olettekin, kreivi?»\n\nSitten hän ojensi väkinäisesti kätensä ja jatkoi:\n\n»Tervetuloa, olkoon hetki mikä tahansa ja liikuttepa millä asialla\nhyvänsä!»\n\n»Asiani, hyvä Gilbert», selitti kreivi, »on halu saada teidät tulemaan\nmukaan erääseen ihmisystävälliseen kokeeseen, josta minulla on ollut\nkunnia jo puhua teille aikaisemmin».\n\nGilbert koetti turhaan muistella, mistä kokeesta kreivi oli joskus\npuhunut.\n\n»En muista», sanoi hän.\n\n»Tulkaa silti, hyvä Gilbert, minä en vaivaa teitä suotta, saatte olla\nsiitä varma. Muuten siellä, minne aion teidät viedä, tapaatte vanhoja\ntuttuja.»\n\n»Hyvä kreivi», sanoi Gilbert, »minne tahansa minut haluattekin viedä,\nlähden kanssanne ennen kaikkea juuri teidän takianne. Paikka, minne\ntulen, ja henkilöt, jotka tapaan, ovat toisarvoisia seikkoja.»\n\n»Kas niin, tulkaa nyt, sillä meillä ei ole aikaa hukattavana.»\n\nGilbert oli täysissä pukeissa, hänen tarvitsi vain panna kynä pois ja\nottaa hattu.\n\nKun nämä toimet oli suoritettu, sanoi hän:\n\n»Kreivi, olen määrättävissänne.»\n\n»Lähtekäämme», vastasi kreivi lyhyesti.\n\nHän meni edellä, Gilbert seurasi perässä.\n\nMiehet nousivat ulkona odotteleviin vaunuihin.\n\nVaunut lähtivät heti liikkeelle kreivin tarvitsematta antaa\nminkäänlaista määräystä. Ilmeisesti ajuri tiesi jo ennestään, minne\nmatka oli suunnattava.\n\nNeljännestunnin ajon jälkeen, jonka kestäessä Gilbert huomasi vaunujen\nkulkevan halki koko Pariisin ja sivuuttavan tulliportin, pysähdyttiin\nisoon neliöpihaan, jota ympäröivissä seinissä oli kaksi kerrosta pieniä\nristikkoikkunoita.\n\nPortti, josta vaunut olivat ajaneet sisälle, sulkeutui niiden perässä.\n\nAstuttuaan alas vaunuista Gilbert huomasi olevansa jonkun vankilan\npihamaalla ja silmäiltyään tarkemmin ympäristöään hän tunsi sen\nBicêtren pihaksi.\n\nTämä näyttämö, luonnostaankin jo synkännäköinen, vaikutti sitäkin\nalakuloisemmalta, kun hämärtävä päivä vain vaivoin näytti uskaltavan\ntulla tähän pihaan.\n\nKello lienee ollut neljänneksen yli kuuden aamulla. Talvisaikaan\nse päivänhetki on perin ikävä, sillä silloin kylmä tehoo\nlujarakenteisimpiinkin ihmisiin.\n\nHieno tihkusade valui harson lailla alas ja pieksi vankilan harmaita\nseiniä.\n\nKeskellä pihaa oli työssä viisi kuusi puuseppää mestarin valvoessa\ntyötä. Työtä johti muuan pieni, mustapukuinen mies, joka yksinään\nliikkui enemmän kuin kaikki muut. Miehet olivat pystyttämässä jotakin\noudonnäköistä, omituista konetta.\n\nHuomatessaan saapuneet vieraat pieni, mustapukuinen mies kohotti päänsä.\n\nGilbert säpsähti. Hän tunsi miehen tohtori Guillotiniksi, jonka hän oli\ntavannut Maratin luona. Tuo kone oli isossa koossa sama, jonka hän oli\nnähnyt pienoiskoossa _Kansan Ystävän_ toimittajan kellarissa.\n\nPieni mies puolestaan tunsi myöskin Cagliostron ja Gilbertin.\n\nNäiden kahden henkilön tulo oli kaikista päättäen niin tärkeä tapaus,\nettä hän katsoi asiakseen luopua hetkeksi työn johdosta ja lähteä heitä\ntervehtimään.\n\nMutta sitä ennen hän sentään kehoitti puuseppämestaria valvomaan\ntarkoin miestensä hommia.\n\n»No, no, mestari Guidon... tuo on hyvä», sanoi hän. »Pankaa ensiksi\nkuntoon alusta. Alusta nähkääs on koko rakennuksen pohja. Kun alusta on\nvalmis, pystyttäkää molemmat pylväät, mutta katsokaa tarkoin, etteivät\nrajamerkit tule liian etäälle tai liian lähelle. Minä olen muuten\npaikalla enkä päästä teitä näkyvistäni.»\n\nSitten hän lähestyi Cagliostroa ja Gilbertiä, jotka säästivät häneltä\npuoli taivalta.\n\n»Hyvää huomenta, parooni», tervehti hän. »On kovin miellyttävää, että\ntulette ensimmäisenä ja tuotte mukananne tohtorin. Tohtori, muistatte\nkai vielä, että olin kutsunut teidät Maratin luona katsomaan koettani,\nmutta olin unohtanut kysyä osoitettanne... Te näette kohta jotakin\nmerkillistä, kaikkein ihmisystävällisimmän koneen, mitä milloinkaan on\nkeksitty.»\n\nSitten hän kääntyi äkkiä tähän koneeseen päin, rakkaimman huolenpitonsa\nesinettä tarkastamaan.\n\n»No, no, Guidon, mitä te nyt teette?» sanoi hän. »Te panette etupuolen\ntaaksepäin.»\n\nHän hypähti portaille, jotka kaksi apuria oli juuri kiinnittänyt\nneliölautaan, ja oli tuossa tuokiossa alustalla, missä hänen\nläsnäolonsa riitti parissa sekunnissa korjaamaan erehdyksen, jonka\ntämän uuden koneen salaisuuksiin perehtymättömät työmiehet olivat\ntehneet.\n\n»Kas noin», virkkoi tohtori Guillotin katsellen tyytyväisenä, kuinka\ntyö hänen johdossaan sujui kuin itsestään. »Nyt on enää pantava\nleikkuuveitsi uurteeseen... Guidon, Guidon», huudahti hän äkkiä\nkuin kauhistuneena, »kuulkaas, miksei uurretta ole vahvistettu\nmessinkilevyllä?»\n\n»Ah, tohtori, nähkääs, minä ajattelin, että hyvin voideltu kelpo\ntammipuu olisi yhtä hyvä kuin messinki», vastasi puuseppämestari.\n\n»Siinä nyt ollaan», sanoi tohtori halveksivasti, »säästäväisyyttä,\nkitsautta, vaikka kysymyksessä on tieteen kehitys, inhimillinen hyvä!\nGuidon, jos kokeemme tänään epäonnistuu, panen teidät siitä vastuuseen.\nHyvät herrat, otan teidät todistajiksi», jatkoi tohtori puhutellen\nCagliostroa ja Gilbertiä, »haastan teidät todistamaan, että minä olin\npyytänyt tekemään kourut messingistä ja että minä panen vastalauseen,\nkun niitä ei ole tehty messingistä. Jos veitsi nyt pysähtyy puolitiehen\ntai liukuu huonosti, niin se ei ole minun vikani, minä pesen käteni.»\n\nKahdeksantoista vuosisataa eroitti sen eleen, jonka tohtori teki uuden\nkojeensa tasokkeella, siitä kädenliikkeestä, jonka Pilatus aikoinaan\noli tehnyt palatsinsa parvekkeelta.\n\nMutta kaikista näistä pikku vastoinkäymisistä huolimatta koje saatiin\npystyyn ja kohotessaan se sai eräänlaisen inhimillisen hahmon, joka\nriemastutti keksijäänsä, mutta pani tohtori Gilbertin värisemään.\n\nCagliostro pysyi tunteettomana. Tuntui siltä kuin Lorenzan kuoleman\njälkeen tämä mies olisi kivettynyt marmoriksi.\n\nSeuraavassa kuvailemme tämän koneen ulkomuotoa.\n\nAlimpana oli ensimmäinen tasoke, jolle päästiin lyhyitä myllyportaita\npitkin.\n\nTämä tasoke — mestauslava — oli viisitoista jalkaa leveä neliö.\nSiltä kohosi, vastapäätä portaita ja suunnilleen kymmenen jalan\npäässä niistä, kaksi yhdensuuntaista, kymmenen tai kahdentoista jalan\nkorkuista pylvästä.\n\nNäihin pylväihin oli uutettu se kuulu kouru, jossa mestari Guidon oli\nsäästellyt messinkiä; sen säästäväisyyden olemme nähneet aiheuttavan\nihmisystävällisen tohtori Guillotinin kovaääniset huudahdukset.\n\nTätä kourua pitkin liukui puolikuunmuotoinen leikkuuterä. Kun sitä\nkannatteleva jousi päästettiin auki, putosi veitsi vapaasti omalla\npainollaan. Lisäpainolla se oli tehty sata kertaa raskaammaksi.\n\nPylväitten väliin oli tehty pieni aukko, johon sopi ihmisen pää. Kun\ntämän reiän molemmat puupuoliskot lyötiin kiinni, muodostivat ne kuin\nrenkaan kaulan ympärille.\n\nTavallisen miehen mittaisesta laudasta sommiteltu vipulauta heilahti\nmäärätyllä hetkellä ja heilahtaessaan se joutui itsestään äsken\nmainitun ikkunan tasalle.\n\nKuten näkyy, oli kaikki tämä mitä nokkelinta keksintöä.\n\nSilläaikaa kun puusepät, mestari Guidon ja tohtori viimeistelivät\nkojeen kuntoonpanoa, Cagliostron ja Gilbertin keskustellessa kojeen\nenemmästä tai vähemmästä alkuperäisyydestä — kreivi piti riidanalaisena\ntohtori Guillotinin keksinnön alkuperäisyyttä huomauttaen hänen\nkojeensa muistuttavan italialaista _mannayaa_ ja varsinkin Toulousen\nvanneveistä, jolla marsalkka de Montmorency oli mestattu [»Tässä\nmaakunnassa», sanoo Puységur, »käytetään kahden puupalikan väliin\nkiinnitettyä vanneveistä; kun mestattavan pää on painettu pölkylle,\nnykäisee joku nuorasta, veitsi putoaa ja irroittaa ruumiista pään»]—\nsaapui pihalle uusia vieraita, jotka nekin epäilemättä oli kutsuttu\nolemaan mukana tässä kokeessa.\n\nHeitä oli ensinnäkin meille ennestään tuttu vanhus, joka on esittänyt\ntoimekasta osaa pitkän kertomuksemme vaiheissa. Vaikka häntä vaivasi\nsairaus, joka pian vei hänet kuolemaan, oli hän virkaveljensä\nGuillotinin kutsua noudattaen poistunut huoneestaan ja, varhaisesta\naamuhetkestä ja huonosta säästä piittaamatta, tullut katsomaan, kuinka\nkone toimisi.\n\nGilbert tunsi hänet ja riensi kunnioittavasti häntä tervehtimään.\n\nHänen seurassaan oli herra Giraud, Pariisin kaupunginarkkitehti, joka\nsai kiittää hoitamaansa virka-asemaa hänelle tulleesta erikoiskutsusta.\n\nToiseen ryhmään, joka ei ollut ketään tervehtinyt ja jota kukaan\nei ollut tervehtinyt, kuului neljä miestä, kaikki neljä hyvin\nyksinkertaisissa pukimissa.\n\nPihalle päästyään nämä neljä miestä olivat heti siirtyneet\nmahdollisimman etäälle siitä paikasta, missä Cagliostro ja Gilbert\nseisoivat, ja pysyttelivät sopessaan, nöyrinä, puhellen kuiskaavalla\näänellä ja sateesta huolimatta pidellen hattua kädessään.\n\nSe heistä, joka näytti päälliköltä tai jota muut kolme kuuntelivat\nkunnioittavasti, kun hän puhui heille matalalla äänellä, oli\nviidenkymmenen tai kahdenkuudetta vuoden ikäinen, kookasvartaloinen,\nsuopeasti hymyilevä ja avomielisen näköinen mies.\n\nTämä mies oli Charles-Louis Sanson. Hän oli syntynyt helmikuun 15\npäivänä 1738. Hän oli nähnyt isänsä teloittavan Damiensin ja ollut\napuna, kun isällä oli ollut kunnia katkaista herra de Lally-Tollendalin\nkaula.\n\nHänellä oli tavallisessa käytännössä nimityksenään _Monsieur de Paris_,\n»Pariisin herra».\n\nMuut kolme olivat hänen poikansa, joka myöhemmin sai kunnian auttaa\nhäntä Ludvig XVI:n teloituksessa, ja hänen kaksi apulaistaan.\n\nMonsieur de Parisin, hänen poikansa ja hänen kahden apulaisensa\nläsnäolo antoi herra Guillotinin koneelle hirvittävän kaunopuheisuuden\nleiman, se kun todisti, että koe, jonka hän aikoi tehdä, oli saanut\nhallituksen hyväksymisen, ellei, juuri takuuta.\n\nTällä hetkellä monsieur de Paris näytti hyvin alakuloiselta. Jos\nkone, jonka koekäyntiä hänet oli kutsuttu katsomaan, hyväksyttäisiin,\nmenettäisi hänen esiintymisensä kaiken maalauksellisuutensa. Teloittaja\nei olisi enää joukon silmissä tuomioenkeli kädessä säkenöivä kalpa;\npyöveli olisi vain jonkunlainen vanginvartija, joka nykäisee\nkuolemannuorasta.\n\nSillä taholla oli siis todellinen vastustuspuolue.\n\nKoska sadetta yhä jatkui, heikompana kenties, mutta sitä tiheämpänä,\nalkoi tohtori Guillotin pelätä, että ruma sää voisi karkoittaa jonkun\nhänen katselijakunnastaan, ja kääntyi senvuoksi huomattavimman ryhmän\npuoleen, sen, johon kuuluivat Cagliostro, Gilbert, tohtori Louis ja\narkkitehti Giraud, ja sanoi kuin teatterinjohtaja, joka tuntee yleisön\nkäyvän kärsimättömäksi:\n\n»Hyvät herrat, me odotamme enää vain yhtä henkilöä, tohtori Cabanisia.\nKun hän saapuu, voimme aloittaa.»\n\nTuskin hän oli lopettanut lauseensa, kun pihalle ajoivat kolmannet\nvaunut, joista astui ulos muuan kolmenkymmenenkahdeksan tai\nneljänkymmenen ikäinen mies, avo-otsainen, älykkään näköinen,\nvilkaskatseinen tutkijatyyppi.\n\nTämä tulija oli viimeinen kaivattu vieras, tohtori Cabanis.\n\nHän tervehti jokaista ystävällisesti, kuten sopiikin filosofilääkärin\ntehdä, meni tarjoamaan kättä Guillotinille, kun tämä korkealta\ntasokkeelta huudahti:\n\n»Tulkaahan nyt, tohtori, tulkaa väleen, teitä vain on odoteltukin!»\n\nSitten tohtori Cabanis siirtyi Cagliostron ja Gilbertin seuraan.\n\nSilläaikaa hänen vaununsa asettuivat toisten ajoneuvojen rinnalle.\n\nMonsieur de Parisin ajoneuvot olivat vaatimattomasti jääneet portille.\n\n»Hyvät herrat», sanoi tohtori Guillotin, »koska emme odota enää ketään\ntulevaksi, voimme nyt aloittaa».\n\nHän heilautti kättänsä, muuan ovi aukeni ja ulos astui kaksi miestä,\nyllä eräänlainen harmaa univormu. He kantoivat olkapäillään säkkiä,\njonka kankaan alta häämöttivät epäselvästi ihmisruumiin muodot.\n\nRistikkoikkunoitten taakse ilmestyi valjuja mielipuolenkasvoja. Tylsin\nsilmin he katselivat — heitä ei tietenkään ollut kutsuttu katselijoiksi\n— tätä odottamatonta ja kaameaa näytelmää, jonka valmisteluja ja\ntarkoitusta he eivät voineet käsittää.\n\n\n\n\nXI\n\nIltaseurustelu Flora-paviljongissa\n\n\nSaman päivän iltana, joulukuun 24 päivänä, siis jouluaattona, oli\nFlora-paviljongissa vastaanotto.\n\nKoska kuningatar ei mielinyt järjestää vastaanottoa luoksensa, otti\nprinsessa de Lamballe vastaan vieraat hänen puolestaan ja esiintyi\nemäntänä, kunnes kuningatar saapuisi.\n\nKuningattaren saavuttua kaikki sujuisi niinkuin iltahetki olisi\nvietetty Marsan-paviljongissa eikä Flora-paviljongissa.\n\nPäiväsaikaan nuori parooni Isidor de Charny oli palannut Torinosta ja\ntulonsa jälkeen käynyt heti kuninkaan, sitten kuningattaren puheilla.\n\nMolempien taholta hänet oli otettu vastaan erikoisen ystävällisesti,\nmutta kuningattarella oli kaksikin syytä korostaa huomaavaisuuttaan.\n\nEnsinnäkin Isidor oli Charnyn veli ja koska Charny itse oli nyt poissa,\ntunsi kuningatar suurta mielihyvää tavatessaan edes hänen veljensä.\n\nToisaalta Isidor toi Artoisin kreivin ja prinssi de Condén terveiset,\njotka sointuivat liiankin hyvin hänen oman sydämensä kuiskaamiin\nviesteihin.\n\nPrinssit suosittelivat kuningattarelle markiisi de Favrasin\nsuunnitelmia ja kehottivat häntä käyttämään hyväkseen tuon urhean\naatelismiehen uhrautuvaisuutta ja pakenemaan sekä tulemaan heidän\npariinsa Torinoon.\n\nIsidor oli saanut sen ohessa tehtäväkseen lausua Favrasille prinssien\nolevan myötätuntoisia hänen aiheilleen ja että he tekisivät voitavansa\nsen onnistumiseksi.\n\nKuningatar viivytti Isidoria luonansa kokonaisen tunnin, kutsui hänet\nillaksi rouva de Lamballen seurapiiriin ja salli hänen poistua vasta\nkun tämä pyysi lupaa päästä toimittamaan asiansa markiisi de Favrasille.\n\nKuningatar ei maininnut mitään varmaa pakohankkeestaan. Mutta hän antoi\nIsidorin tehtäväksi toistaa Favrasille ja tämän puolisolle, mitä hän\noli heille sanonut silloin kun oli ottanut markiisittaren puheilleen\nja kun hän oli ilmoittamatta astunut kuninkaan huoneeseen, markiisin\nollessa tämän puheilla.\n\nKuningattaren luota lähdettyään Isidor meni heti tapaamaan markiisi de\nFavrasia, joka asui Royale-aukion 21:ssä.\n\nParooni de Charnyn otti vastaan madame de Favras. Tämä sanoi aluksi,\nettä hänen miehensä oli mennyt ulos. Mutta kun hän kuuli vieraansa\nnimen, keiden kuninkaallisten henkilöitten puheilla hän oli hetki\nsitten ollut ja ketkä toiset hän oli tavannut viisi kuusi päivää\nvaremmin, hän tunnusti, että hänen miehensä olikin kotosalla, ja\nkutsutti hänet huoneeseen.\n\nMarkiisi tuli kirkassilmäisenä ja hymyilevänä. Hänelle oli ilmoitettu\nasiasta suoraan Torinosta, joten hän tiesi, miltä taholta Isidor tuli.\n\nViesti, jonka kuningatar muun ohessa oli antanut nuoren miehen\nvietäväksi, teki salavehkeilijän ilon täydelliseksi. Kaikki sujui\ntosiaankin hänen toivomuksensa mukaan. Hanke kehittyi suurenmoisesti.\nTietyt tuhatkaksisataa ratsumiestä olivat kerääntyneet Versaillesiin.\nKunkin heistä piti värvätä yksi jalkamies joukkoon, joten saataisiin\nkokoon kaksituhattaneljäsataa tuhannenkahdensadan asemasta.\nNeckern, Baillyn ja Lafayetten kolmoismurhan, joka oli suunniteltu\nsuoritettavaksi niiden kolmen miesjoukon toimesta, joista yksi tulisi\nPariisiin Roulen, toinen Grenellen ja kolmas Chaillotin tulliportista,\nannettiin raueta, koska arveltiin riittävän, jos Lafayette\ntoimitettaisiin pois tieltä. Siihen yritykseen taas riittäisi hyvin\nneljä päättävää, hyvin asestettua miestä. Nämä odottelisivat hänen\nvaunujaan illalla yhdentoista aikoihin, hetkellä, jolloin Lafayette\ntavallisesti lähti Tuileries-palatsista. Kaksi miehistä kulkisi\nkadulla, yksi kummallakin sivulla, toiset kaksi asettuisivat vaunujen\neteen. Toinen näistä heiluttaisi kädessään jotakin paperia, viittaisi\najajaa pysäyttämään ja sanoisi, että hänellä olisi jotakin tärkeää\nilmoitettavaa kenraalille. Vaunut pysähtyisivät, kenraali kurkistaisi\nulos oviaukosta ja siinä samassa hänet ammuttaisiin pistoolilla.\n\nSiinä olikin ainoa huomattavampi ohjelmanmuutos. Kaikki muu kävisi\naikaisempien suunnitelmien mukaisesti. Rahaa oli jaeltu, miehet\ntiesivät tehtävänsä. Kuninkaan tarvitsisi vain sanoa: »hyväksyn»,\nFavras antaisi sovitun merkin ja koko juttu olisi selvitetty.\n\nMuuan seikka oli huolestuttanut Favrasia: kuninkaan ja kuningattaren\näänettömyys. Tämän äänettömyyden oli kuningatar nyt katkaissut\nlähettämällä Isidorin mukana viestinsä, ja vaikka tämän esittämät\nterveiset markiisi Favrasille ja hänen puolisolleen tuntuivatkin kovin\nepämääräisiltä, lähtivät ne toki kuninkaallisesta suusta ja olivat\nsikäli hyvin merkittäviä.\n\nIsidor lupasi vielä samana iltana lausua kuningattarelle ja kuninkaalle\nmarkiisin alamaisen tervehdyksen.\n\nKuten tiedämme, oli nuori parooni lähtenyt Torinoon samana päivänä kuin\noli saapunut Pariisiin. Hänellä ei ollut siis nyt muuta asuntoa kuin\nse huone, missä hänen veljensä asusti Tuileries-palatsissa. Koska tämä\nveli oli matkoilla, käski hän kreivin palvelijan avata itselleen tämän\nhuoneen.\n\nKello yhdeksän hän astui prinsessa de Lamballen salonkiin.\n\nHäntä ei ollut koskaan esitetty prinsessalle. Tämä ei siis tuntenut\nhäntä. Mutta koska kuningatar oli päivällä maininnut hänestä, nousi\nprinsessa heti kun airut oli huutanut nuoren paroonin nimen ja viehkeän\nsuloisesti, mikä oli hänelle luonteenomaista, opasti hänet heti\nkaikkein valituimpaan piiriin.\n\nKuninkaalliset eivät olleet vielä saapuneet. Monsieur, joka näytti\nhuolestuneelta, puheli nurkassa kahden henkiystävänsä, de la Châtren ja\nd'Avarayn, kanssa. Kreivi Louis de Narbonne siirtyi ryhmästä toiseen\nsulavasti kuin mies, joka tuntee liikkuvansa perheen keskuudessa.\n\nTähän perhetuttujen ryhmään kuului nuoria aatelismiehiä, jotka\nuhmailivat maastamuuton villitystä. Heitä olivat de Lamethit, jotka\nsaivat monesta hyvästä kiittää kuningatarta ja jotka eivät vielä\nolleet siirtyneet vastustuspuolueeseen, d'Ambly, aikakauden nero\ntai häijyläinen, kuinka vain lukija haluaa, de Castries, kreivi\nFersen, Suleau, henkevän lehden _Apostolien Teot_ päätoimittaja,\nkaikki jalosydämisiä, mutta pikapäisiä miehiä, toiset suorastaan\nhullunrohkeita.\n\nIsidor ei tuntenut ainoatakaan näistä nuorista miehistä. Mutta hänen\nhyvin tunnettu nimensä ja se erikoinen suopeus, jota prinsessa oli\nsuvainnut osoittaa häntä tervehtiessään, vaikuttivat, että kaikki\nojensivat hänelle kätensä.\n\nHänhän toi sitäpaitsi vereksiä uutisia siitä toisesta Ranskasta, joka\neli ulkomailla. Jokaisella oli sukulainen tai ystävä prinssien hovissa.\nIsidor oli nähnyt koko sen maailman, hän oli kuin toinen sanomalehti.\n\nOlemme jo maininneet, että Suleau oli ensimmäinen.\n\nSuleau kannatteli keskustelua ja kaikki nauroivat äänekkäästi. Suleau\noli ollut päivällä kansalliskokouksen istunnossa. Guillotin oli\nnoussut puhumaan, oli kiitellyt keksimänsä koneen lempeää toimintaa,\nmaininnut, kuinka suurenmoisesti saman päivän aamulla suoritettu\nkoe oli onnistunut, ja pyytänyt, että hänelle suotaisiin kunnia\nkorvata keksinnöllään kaikki kuoleman kojeet — teiliratas, hirsipuu,\npolttorovio, silpominen — jotka jatkuvasti olivat kauhistuttaneet\nGrève-toria.\n\nKansalliskokous, jota tämän uuden koneen sametinpehmeys oli hurmannut,\noli ollut valmis hyväksymään sen.\n\nSuleau oli sepittänyt kansalliskokouksesta, tohtori Guillotinista ja\nhänen koneestaan Exaudet-menuetin säveleeseen sovitetun laulun, joka\njulkaistaisiin hänen lehtensä seuraavan päivän numerossa.\n\nTämä laulu, jota hän hyräili ympäröivälle iloiselle joukolle,\nherätti niin kovaäänisen naurun, että kuningas, joka paraikaa saapui\nkuningattaren seurassa, kuuli sen jo eteisessä ja koska hän —\nkuningas-parka! — ei enää useinkaan nauranut, päätti hän tiedustella,\nmikä näinä surullisina aikoina voi aiheuttaa moisen iloisen mielialan.\n\nOn sanomattakin selvää, että airueen ilmoitettua kuninkaan saapuneen ja\ntoisen ilmoitettua kuningattaren tulleen tyrehti kuiskailu, keskustelu\nja nauru kuin taikaiskusta ja vaihtui kunnioittavaksi hiljaisuudeksi.\n\nKuninkaalliset astuivat sisälle.\n\nMitä enemmän vallankumouksen henki julkisesti riisti kuninkuudelta\narvovaltaa, sitä enemmän — se täytyy myöntää — kasvoi yksityisesti\ntodellisissa kuningasmielisissä kunnioitus, jolle antoivat uutta\nvoimaa kuningasparia kohdanneet vastoinkäymiset. Vuosi 89 näki syvää\nkiittämättömyyttä, vuosi 93 näki mitä ylevintä uhrautuvaisuutta.\n\nMadame de Lamballe ja madame Elisabeth ottivat kuningattaren haltuunsa.\n\nMonsieur meni kuningasta vastaan häntä kunnioittavasti tervehtiäkseen\nja sanoi kumartaen:\n\n»Veljeni, emmeköhän voisi, te, kuningatar, minä ja joku läheisimmistä\nystävistänne, järjestää jotakin erikoispeliä, jotta whistin turvin\nsaisimme hieman keskustella luottamuksellisesti?»\n\n»Varsin mielelläni, veljeni; järjestäkää asia kuningattaren kanssa.»\n\nMonsieur lähestyi Marie-Antoinettea, jolle Charny paraikaa esitti\nkunniatervehdystään sanoen hyvin hiljaa:\n\n»Madame, olen tavannut markiisi de Favrasin ja minulla on esitettävänä\nteidän majesteetillenne mitä tähdellisimpiä uutisia.»\n\n»Rakas sisareni», virkkoi Monsieur, »kuningas haluaa neljän miehen\nwhistipeliâ. Me asetumme kuninkaan kanssa teitä vastaan ja hän antaa\nteidän valita puoluelaisenne.»\n\n»Hyvä on», vastasi kuningatar, joka aavisti, että whistipeli oli\nvain veruke, »olen jo valinnut. Herra parooni de Charny, tulkaa te\nneljänneksi. Pelatessamme voitte kertoa Torinoa koskevat uutisenne.»\n\n»Ah, te tulette Torinosta, parooni?» sanoi Monsieur.\n\n»Niin tulen, monseigneur. Torinosta palattuani olen käväissyt\nRoyale-aukiolla ja tavannut siellä miehen, joka on kuninkaan,\nkuningattaren ja teidän korkeutenne harras ystävä.»\n\nMonsieur punastui, rykäisi ja poistui. Hän oli vehkeilevä, arka luonne;\nparoonin suora, täsmällinen esiintyminen kiusasi häntä.\n\nHän loi silmäyksen de la Châtreen, joka lähestyi häntä, kuiskasi tälle\njoitakin ohjeita, minkä jälkeen de la Châtre poistui.\n\nSillaikaa kuningas tervehti aatelismiehiä ja niitä harvoja naisia,\njotka yhä nähtiin Tuileriein seurapiirissä, ja otti vastaan heidän\nkunnianosoituksensa.\n\nKuningatar meni tarttumaan hänen käsivarteensa ja vei hänet pelipöydän\nääreen.\n\nKuningas tavoitteli katseellaan neljättä pelaajaa, mutta näki vain\nIsidorin.\n\n»Ahaa, herra de Charny», sanoi hän, »veljenne poissaollessa te tulette\nneljänneksi. Se sopii mainiosti, olkaa tervetullut.»\n\nJa kädenliikkeellä hän kehoitti kuningatarta istuutumaan, istuutui\nsitten itsekin ja Monsieur hänen jälkeensä.\n\nKuningatar puolestaan teki Isidorille kehoittavan kädenliikkeen ja\nnuori parooni asettui paikalleen viimeisenä.\n\nMadame Elisabeth polvistui kuninkaan takana olevalle kahden\nistuttavalle sohvalle ja nojasi molemmin käsivarsin nojatuolinsa\nselkään.\n\nPelattiin pari kolme vuoroa puhumatta muuta kuin peliin kuuluvat\nvälttämättömät sanat.\n\nSitten, yhä pelaten ja huomattuaan, että muu seurapiiri oli\nkunnioittavasti loitonnut kuninkaallisten pöydästä, kuningatar sanoi\nMonsieurille:\n\n»Veljeni, parooni mainitsi teille tulleensa Torinosta?»\n\n»Niin», myönsi Monsieur, »hän mainitsi siitä jotakin».\n\n»Hän sanoi teille, että Artoisin kreivi ja prinssi de Condé olivat\nhartaasti kehoittaneet meitä tulemaan heidän pariinsa?»\n\nKuningas liikahti kärsimättömästi.\n\n»Veljeni», kuiskasi madame Elisabeth enkelimäisen suloisesti,\n»kuunnelkaa, olkaa hyvä».\n\n»Kuunteletteko tekin, sisareni?» sanoi kuningas.\n\n»Minä hartaammin kuin kukaan muu, rakas Ludvig, sillä enemmän kuin\nkukaan toinen minä rakastan teitä ja olen huolissani.»\n\n»Mainitsin lisäksi», uskalsi Isidor huomauttaa, »että tulin\nRoyale-aukion kautta ja viivyin hetken aikaa kahdessakymmenessäyhdessä».\n\n»Kahdessakymmenessäyhdessä?» kummasteli kuningas. »Mitä se merkitsee?»\n\n»Kahdessakymmenessäyhdessä, sire», vastasi Isidor, »asuu muuan\naatelismies, teidän majesteettinne ja meidän kaikkien harras ystävä,\njoka on valmis kuolemaan teidän kuten meidän kaikkien puolesta ja joka\nmeitä muita toimekkaampana on laatinut erään suunnitelman».\n\n»Minkä suunnitelman, herra parooni?» kysyi kuningas kohottaen päätänsä.\n\n»Jos minä onnettomuudekseni pahoitan kuninkaan mieltä kertomalla hänen\nmajesteetilleen mitä tiedän siitä suunnitelmasta, niin minä vaikenen\nheti.»\n\n»Ei, ei, herra parooni», ehätti kuningatar sanomaan, »puhukaa vain.\nLiiankin monet laativat suunnitelmia meitä vastaan. Meidän täytyy toki\noppia tuntemaan ne, jotka laativat suunnitelmia hyväksemme, jotta\nantaessamme anteeksi vihollisille osaisimme kiittää ystäviä. Herra\nparooni, kuka on se aatelismies?»\n\n»Markiisi de Favras, madame.»\n\n»Ah, hänet me tunnemmekin. Ja te luotatte hänen uhrautuvaan mieleensä,\nherra parooni?»\n\n»Hänen uhrautuvaan mieleensä, kyllä, madame. Enkä minä ainoastaan\nluota, olen siitä varma.»\n\n»Varokaa, herra parooni», virkkoi kuningas, »olette liian innostunut».\n\n»Sydän arvostelee sydämen mukaan, sire. Minä vastaan markiisi\nde Favrasin alttiudesta. Hänen suunnitelmansa kelpoisuus ja sen\nmahdollisuus onnistua, ah, se on toinen juttu! Olen liian nuori ja\nkoska kysymyksessä on kuninkaan ja kuningattaren pelastus, olen kyllin\njärkevä uskaltaakseni lausua siitä omaa käsitystäni.»\n\n»Entä minkälainen on se suunnitelma?» sanoi kuningatar.\n\n»Madame, se on toteutettavissa, ja jos kuningas suvaitsee lausua yhden\nsanan, tehdä myöntävän merkin, on hän huomenna tähän samaan aikaan\nPéronnessa.»\n\nKuningas oli vaiti. Monsieur rutisteli herttasotamies-parkaa, joka ei\nvoinut auttaa asiaa.\n\n»Sire», virkkoi kuningatar puolisolleen, »kuulitteko, mitä parooni\nsanoi?»\n\n»Kuulin kyllä», vastasi kuningas ja rypisti kulmakarvojaan.\n\n»Entä te, veljeni?» kysyi kuningatar Monsieurilta.\n\n»En ole kuningasta kuurompi.»\n\n»No, mitä te arvelette? Se on minun käsittääkseni ehdotus.»\n\n»Epäilemättä», myönsi Monsieur, »epäilemättä».\n\nSitten hän virkkoi Isidorille:\n\n»No, herra parooni, toistakaa äskeinen kaunis laulunne.»\n\nIsidor vastasi:\n\n»Minä sanoin, että kuninkaan tarvitsee vain lausua sana, tehdä vain\nmyöntävä kädenliike ja markiisi de Favrasin toimenpiteitten avulla hän\non neljänkolmatta tunnin perästä turvassa uskollisessa Péronnessaan.»\n\n»No, veljeni», virkkoi Monsieur, »eikö paroonin ehdotus tunnu\nhoukuttelevalta?»\n\nKuningas kääntyi äkkiä Monsieuriin päin, loi häneen tutkivan silmäyksen\nja sanoi:\n\n»Jos minä lähden, lähdettekö te kanssani?»\n\nMonsieurin hahmo muuttui, hänen poskensa värähtelivät, sillä hän ei\nkyennyt masentamaan mielenliikutustaan.\n\n»Minäkö?» sopersi hän.\n\n»Te juuri, veljeni», sanoi Ludvig XVI, »minä kysyn teiltä, joka aina\nkehoitatte minua lähtemään Ranskasta: 'lähdettekö kanssani, jos minä\nlähden?'»\n\n»Mutta», sopersi Monsieur, »minä en aavistanut, en ole tehnyt\nminkäänlaisia valmistuksia...»\n\n»Mitä, ettekö ole aavistanut», ihmetteli kuningas, »ja te kuitenkin\nolette rahoittanut herra de Favrasin! Ette ole tehnyt minkäänlaisia\nvalmistuksia ja kuitenkin tiedätte hetkelleen, milloin salahanke on\naiottu toteuttaa!»\n\n»Salahanke?» toisti Monsieur ja kalpeni.\n\n»Niin, salahanke... sillä se on salahanke, vieläpä niin ilmeinen,\nettä jos se paljastuu ennen aikojaan, niin herra de Favras\nvangitaan, pannaan Châteletiin ja tuomitaan kuolemaan — ellette\nvaikutusvallallanne ja rahalla saa häntä pelastetuksi, kuten me\npelastimme herra de Besenvalin.»\n\n»Mutta jos kuningas on pelastanut herra de Besenvalin, pelastaa hän\nmyöskin herra de Favrasin.»\n\n»En, sillä mitä olen voinut tehdä yhden hyväksi, en ehkä voikaan enää\ntehdä toisen hyväksi. Herra de Besenval oli sitäpaitsi minun mieheni,\nkuten herra de Favras on teidän. Kukin pelastakoon omansa, veljeni, ja\nsiten kumpikin meistä täyttää velvollisuutensa.»\n\nTämän sanottuaan kuningas nousi.\n\nKuningatar tarttui hänen nuttunsa liepeeseen ja sanoi:\n\n»Sire, hyväksytte tai epäätte, mutta teidän on annettava herra de\nFavrasille vastaus.»\n\n»Minunko?»\n\n»Niin. Mitä parooni de Charny saa vastata kuninkaan puolesta?»\n\n»Vastatkoon», sanoi Ludvig XVI irroittaen takkinsa kuningattaren\nkädestä, »vastatkoon, ettei kuningas voi sallia, että hänet ryöstetään».\n\nJa hän poistui.\n\n»Se merkitsee», virkkoi Monsieur, »että jos markiisi de Favras\nryöstää kuninkaan vastoin hänen lupaansa, on se hyvin tervetullutta —\nedellyttämällä tietysti, että yritys onnistuu, sillä ken ei onnistu,\non tomppeli ja politiikassa tomppelit ansaitsevat kaksinkertaisen\nrangaistuksen.»\n\n»Herra parooni», sanoi kuningatar, »rientäkää hetkeäkään aikailematta\nvielä tänä iltana herra de Favrasin luokse ja toistakaa hänelle\nkuninkaan omat sanat: 'Kuningas ei voi sallia, että hänet ryöstetään.'\nJoko hän ymmärtää ne ilman muuta tai te selitätte ne hänelle. Menkää.»\n\nParooni, joka vallan oikein piti kuninkaan vastausta ja kuningattaren\nkehoitusta kaksinkertaisena suostumuksena, otti hattunsa, poistui\nsalongista, hypähti kadulla ajuriin ja huusi kuskille:\n\n»Royale-aukio, kaksikymmentäyksi!»\n\n\n\n\nXII\n\nMitä kuningatar oli karahvissa nähnyt Taverneyn linnassa kaksikymmentä\nvuotta takaperin\n\n\nNoustuaan pelipöydästä kuningas suuntasi askelensa niitä nuoria miehiä\nkohden, joiden iloinen nauru oli herättänyt hänen huomiotaan jo\nennenkuin hän oli astunut saliin.\n\nHänen lähestyessään syntyi mitä syvin hiljaisuus.\n\n»No, hyvät herrat», sanoi hän, »onko kuningas siis niin onneton, että\nalakuloisuus kulkee hänen mukanaan?»\n\n»Sire...» mutisivat nuoret miehet.\n\n»Iloisuutenne oli rajaton ja naurunne raikuva, kun kuningatar ja minä\ntulimme taloon.»\n\nSitten hän ravisti päätänsä ja jatkoi:\n\n»Onnettomia ne kuninkaat, joiden läsnäollessa ei uskalleta nauraa!»\n\n»Sire», virkkoi de Lameth, »kunnioituksesta...»\n\n»Hyvä Charles», keskeytti kuningas, »kun te sunnuntaisin tai\ntorstaisin pääsitte lomalle ja minä kutsutin teidät Versaillesiin\nvirkistymään, herkesittekö nauramasta, kun minä olin siellä? Sanoin\näsken: 'Onnettomia ne kuninkaat, joiden läsnäollessa ei uskalleta\nnauraa!' Minä sanon nyt: 'Onnellisia ne kuninkaat, joiden läsnäollessa\nnauretaan!'»\n\n»Sire», sanoi de Castries, »asianlaita on sellainen, että\niloisuutemme aihe ei kenties tunnu teidän majesteetistanne kaikkein\nkoomillisimmalta».\n\n»Mistä te siis puhelitte, hyvät herrat?»\n\n»Sire», sanoi Suleau ja astui esille, »minä antaudun syyllisenä teidän\nmajesteetillenne».\n\n»Ah, tekö, herra Suleau! Olen lukenut _Apostolien Tekojen_ eilisen\nnumeron. Varokaa, varokaa!»\n\n»Mitä sitten, sire?» kysyi nuori sanomalehtimies.\n\n»Te olette hieman liian kuningasmielinen. Voitte joutua ikäviin\nrettelöihin neiti Théroignen rakastajan kanssa.»\n\n»Herra Populuksen kanssa?» sanoi Suleau nauraen.\n\n»Juuri hänen. Entä mitä on tullut runoelmanne sankarittaresta?»\n\n»Théroignestako?»\n\n»Niin... En ole kuullut hänestä enää mitään.»\n\n»Sire, minä luulen, että hänen mielestään vallankumouksemme ei\nedisty kyllin nopeasti ja että hän on mennyt yllyttämään Brabantin\nvallankumousta. Teidän majesteettinne tietää kai, että...»\n\n»En, sitä en tiennyt... Häntäkö äsken nauroitte?»\n\n»Emme, sire. Me nauroimme kansalliskokoukselle.»\n\n»Ohoh, hyvät herrat! Teitte oikein, kun muutuitte vakaviksi minut\nhuomatessanne. Minä en voi sallia, että minun luonani nauretaan\nkansalliskokoukselle. Enhän minä tosin», lisäsi kuningas kuin\nperääntyen, »nyt ole kotonani, vaan prinsessa Lamballen luona. Ja\nsiksi, nauramatta ollenkaan tai nauraen hiljaa, te voitte sanoa\nminulle, mikä sai teidät nauramaan niin kovaa.»\n\n»Kuningas tietää, mistä asiasta tänään keskusteltiin\nkansalliskokouksessa koko istunnon aika?»\n\n»Tiedän, ja se kysymys oli minusta erittäin mielenkiintoinen. Eikö\nollut kysymys uudesta koneesta, jolla rikolliset mestataan?»\n\n»Ja jonka tohtori Guillotin on tarjonnut kansalle... siitä juuri,\nsire», vastasi Suleau.\n\n»Vai niin, herra Suleau, ja te teette pilkkaa herra Guillotinista,\nihmisystävästä? Taidatte vallan unohtaa, että minäkin olen ihmisystävä.»\n\n»Oh, sire, minun käsittääkseni on ero ihmisystävällä ja ihmisystävällä.\nRanskan kansan etunenässä esimerkiksi on ihmisystävä, joka on poistanut\ntutkintokidutuksen. Häntä me kunnioitamme ja ylistämme, teemme\nenemmänkin, me rakastamme häntä, sire.»\n\nKaikki nuoret miehet kumarsivat yhtaikaa.\n\n»Mutta», jatkoi Suleau, »on toisia, joilla lääkärinä on tuhansia toinen\ntoistaan suorempia tai epäsuorempia keinoja poistaakseen sairaat\nelämästä ja jotka nyt keksivät keinoja, kuinka saisivat terveet\nkuolemaan. Ah, sire, pyydän teidän majesteettianne luovuttamaan heidät\nminulle!»\n\n»Entä mitä teette heille, herra Suleau? Katkaisetteko heidän kaulansa\n_kivuttomasti_?» kysyi kuningas viitaten tohtori Guillotinin esittämään\nväitteeseen. »Annatteko heidän tuntea niskassaan _kevyttä raikkautta_?»\n\n»Sire, sitä minä heille toivon», sanoi Suleau, »mutta sitä en heille\nlupaa».\n\n»Mitä, sitäkö heille toivotte?» ihmetteli kuningas.\n\n»Niin, sire. Minun mielestäni on ihan paikallaan, että uusien koneitten\nkeksijät itse ensin koettelevat niitä. Minä en suuriakaan sääli mestari\nAubriotia, joka koetteli Bastiljin muurien vahvuutta, enkä messire\nEnguerrand de Marignytä, joka sai joululahjaksi Montfauconin hirsipuun.\nValitettavasti minulla ei ole kunniaa olla kuningas, onneksi minulla\nei ole kunniaa olla tuomari, on siis todennäköistä, että minun täytyy\nkunnioitettavan Guillotinin suhteen pysyä siinä, mitä hänelle lupaan,\nja siinä, mitä olen jo alkanut tehdä.»\n\n»Mitä olette luvannut tai oikeammin mitä olette tehnyt?»\n\n»Mieleeni on juolahtanut, sire, että tuon ihmisyyden suuren\nhyväntekijän täytyy saada palkkio hyvästä teostaan. Niinpä huomenna\nsiinä _Apostolien Tekojen_ numerossa, joka painetaan tänä yönä,\ntoimitetaan ristiäiset. On oikein, että tohtori Guillotinin tytär,\njonka isä on julkisesti tunnustanut omakseen kansalliskokouksen edessä,\nsaa nimekseen neiti Guillotine.»\n\nKuningaskaan ei voinut olla hymyilemättä.\n\n»Ja», lisäsi Charles de Lameth, »koska häitä ja ristiäisiä ei voi\nlaulutta viettää, on herra Suleau tehnyt kummitytöstään kaksikin\nlaulua».\n\n»Kaksi?» kummasteli kuningas.\n\n»Sire», selitti Suleau, »kunkin maun mukaan».\n\n»Entä mihin säveleeseen olette laulunne sovittanut? Minun mielestäni\nsopii siihen vain sävel _De profundis_.»\n\n»Hyi, toki, sire! Teidän majesteettinne siis unohtaa sen mielihyvän,\njota saa tuta, kun herra Guillotinin tytär katkaisee kaulan; portin\nedustalle muodostuu varmasti jono. Ei, sire, toinen lauluistani on\nsaanut kuosiin tulleen sävelen, _Exaudet_-menuetin nuotin, ja toista\nlauletaan sekasävelten mukaan, sillä se on potpourri.»\n\n»Ja saako jo ennakolta maistaa lauluanne, herra Suleau?» kysyi kuningas.\n\nSuleau kumarsi.\n\n»Minä en ole kansalliskokous», vastasi hän, »yrittääkseni rajoittaa\nkuninkaan valtaa. Minä olen hänen majesteettinsa uskollinen alamainen\nja minun mielestäni kuningas voi tehdä kaikki mitä haluaa.»\n\n»No niin, minä kuuntelen.»\n\n»Sire», sanoi Suleau, »minä tottelen».\n\nJa niin hän lauloi puoliääneen, _Exatidet_-menuetin sävelen mukaan,\nlaulunsa. Nuorten miesten nauru yltyi. Ja vaikka tämä kaikki ei\nkuninkaasta tuntunut kovinkaan huvittavalta, ei hän mielinyt ilmaista\nmielenliikutustaan, joka vastoin hänen tahtoaan kouristi hänen\nsydäntään.\n\n»No niin, hyvät herrat», virkkoi kuningas, »te nauratte, mutta\njospa tämä tohtori Guillotinin kone hyvinkin säästää poloisilta\nkuolemaantuomituilta hirveät kärsimykset! Mitä yhteiskunta haluaa,\nvaatiessaan rikollisen kuolemaa? Yksilön puhdasta ja yksinkertaista\nalistumista. Jos tähän alistumiseen liittyy tuskia, kuten on laita\nteilausta, silpomista sovellutettaessa, silloin ei harjoiteta oikeutta.»\n\n»Mutta, sire», huomautti Suleau, »kuka sanoo teidän majesteetillenne,\nettä tuska lakkaa, kun pää irroitetaan ruumiista? Kuka takaa, ettei\nelämä jatku molemmissa typistetyissä ruumiinosissa ja ettei kuoleva\nkärsi kaksinkertaisia tuskia tietäessään tämän kaksinaisuuden?»\n\n»Siitä kysymyksestä väitelkööt ammattimiehet», sanoi kuningas. »Mikäli\ntiedän, on Bicêtressâ kokeiltu tällä koneella, vieläpä tänä aamuna.\nOliko kukaan teistä mukana tässä kokeessa?»\n\n»Ei, sire, ei, ei», sanoi miltei yhtaikaa kymmenkunta naurajaa.\n\n»Minä olin, sire», virkkoi muuan vakava ääni.\n\nKuningas kääntyi ja huomasi Gilbertin, joka oli saapunut keskustelun\naikana, lähestynyt miesryhmää kunnioittavasti ja oltuaan tähän saakka\nvaiti vastasi nyt kuninkaan kysymykseen.\n\n»Ah, tekö se olettekin, tohtori!» sanoi kuningas hätkähtäen. »Olitteko\nte Bicêtressâ?»\n\n»Olin, sire.»\n\n»Kuinka koe onnistui?»\n\n»Kaksi ensimmäistä yritystä suurenmoisesti, mutta kolmannessa, vaikka\nniskanikamat katkesivatkin, täytyi pää irroittaa puukolla.»\n\nNuoret miehet kuuntelivat suu auki ja katse sekaisena.\n\n»Mitä, sire», sanoi Charles de Lameth puhuen ilmeisesti kaikkien\ntoisten kuten omassakin nimessään, »onko tänä aamuna mestattu kolme\nihmistä?»\n\n»On, hyvät herrat», vastasi kuningas, »mutta ne kolme miestä olivat\nHotel-Dieun sairaalan ruumishuoneesta. Mikä on teidän ajatuksenne,\nherra Gilbert?»\n\n»Mistä, sire?»\n\n»Koneesta.»\n\n»Sire, se on ilmeinen edistysaskel kaikkien tähän saakka keksittyjen\nsaman lajin koneitten rinnalla. Mutta kolmannelle ruumiille sattunut\nonnettomuus todistaa, että tämäkin kone kaipaa täydennystä.»\n\n»Kuinka se on tehty?» kysyi kuningas, jossa konesepän vaisto oli\nherännyt.\n\nGilbert yritti parhaansa mukaan selittää, mutta kun kuningas tohtorin\nesityksestä ei voinut saada tarkkaa kuvaa koneesta, sanoi hän:\n\n»Tulkaa, tulkaa, tohtori, tuolla pöydällä on kyniä, mustetta ja\npaperia... Toivottavasti osaatte piirtää?»\n\n»Kyllä, sire.»\n\n»Hyvä, tehkää koneen luonnos, silloin ymmärrän sen paremmin.»\n\nJa kun nuoret miehet, kunnioituksen pidättäminä, eivät uskaltaneet\nseurata kuningasta kehoitusta saamatta, sanoi Ludvig XVI:\n\n»Oh, tulkaa, tulkaa, herrat, nämä kysymykset ovat mielenkiintoisia koko\nihmiskunnalle.»\n\n»Ja kuka tietää», virkkoi Suleau puoliääneen, »kuka tietää, kelle\nmeistä on säädetty kunnia joutua neiti Guillotinen puolisoksi. Hyvät\nherrat, käykäämme tutustumaan tulevaan morsiameemme.»\n\nKaikki seurasivat kuningasta ja Gilbertiä sekä ryhmittyivät pöydän\nympärille, jonka ääreen kuninkaan kehoituksesta Gilbert istuutui\nvoidakseen paremmin piirtää.\n\nGilbert alkoi tehdä luonnosta koneesta, ja kuningas tarkkasi jokaista\nviivaa tavattoman huolellisesti.\n\nMitään ei puuttunut piirroksesta. Siinä oli lava, lyhyet portaat,\nmolemmat patsaat, vipulauta, pikku ikkuna ja puolikuun muotoinen terä.\n\nGilbert oli lopettamassa viimeistä vetoa, kun kuningas keskeytti hänen\ntyönsä.\n\n»Hitossa!» huudahti hän. »Eipä kumma, että koe epäonnistui, varsinkin\nkolmannella kerralla.»\n\n»Kuinka niin, sire?» kysyi Gilbert.\n\n»Se riippuu leikkuuterän muodosta», sanoi Ludvig XVI. »Ei osoita\nmekaanikon järkeä, kun tekee esineen, jonka on määrä katkaista\nvastustuskelpoinen esine, puolikuun muotoiseksi.»\n\n»Minkä muodon teidän majesteettinne sille antaisi?»\n\n»Yksinkertaisesti kolmion muodon.»\n\nGilbert aikoi korjata piirrosta.\n\n»Ei, ei, ei noin», sanoi kuningas, »ei noin. Antakaa minulle kynä.»\n\n»Sire», sanoi Gilbert, »tässä on kynä ja tuossa tuoli».\n\n»Odottakaa, odottakaa», virkkoi Ludvig XVI, jonka oli vallannut\nkonerakentajan into, »rauta on muovailtava vinosärmäiseksi, näin, kas\ntällaiseksi... ja minä takaan, että sillä voi katkaista viisikolmatta\nkaulaa yhteen menoon eikä terä tee tenää ainoassakaan.»\n\nHän oli tuskin lopettanut lauseensa, kun vihlova huuto, kauhun, miltei\ntuskan huuto kajahti hänen olkansa takaa.\n\nHän kääntyi nopeasti ja huomasi kuningattaren kalpeana, horjahdellen,\ntolkuttomana vaipuvan Gilbertin syliin..\n\nKuten muita oli kuningatartakin uteliaisuus kiihoittanut ja hän oli\nlähestynyt pöytää. Kumarruttuaan kuninkaan tuolin yli hän oli nähnyt\npuolisonsa olkapään takaa, juuri kun kuningas korjaili koneen pääosaa,\nsaman kammottavan koneen, jonka Cagliostro oli hänelle näyttänyt\nkaksikymmentä vuotta takaperin Taverney-Maison-Rougen linnassa. [Kts.\n_Lääkärin muistelmia_, 15 luku. — Suom.]\n\nTämän nähdessään hän ei ollut kyennyt muuta kuin päästämään kauhean\nparahduksen. Elämä pakeni hänestä ikäänkuin tuo kohtalokas kone olisi\njo käsitellyt häntä, ja kuten jo mainitsimme, hän vaipui pyörtyneenä\nGilbertin syliin.\n\n\n\n\nXIII\n\nRuumiin ja sielun lääkäri\n\n\nYmmärtää helposti, että tällaisen tapauksen jälkeen iltaseurustelu\nitsestään keskeytyi.\n\nVaikkei kukaan voinut arvata kuningattaren pyörtymisen syytä, pysyi\nitse tapaus tosiseikkana.\n\nNähdessään Gilbertin aloittaman ja kuninkaan korjaileman piirroksen oli\nkuningatar parahtanut ja pyörtynyt.\n\nSellainen huhu kierteli kutsuvierasten joukossa, ja kaikki, jotka eivät\nkuuluneet perheeseen tai eivät olleet edes läheisiä ystäviä, poistuivat.\n\nGilbert antoi kuningattarelle ensi avun.\n\nMadame de Lamballe ei ollut suostunut siihen, että kuningatar\nvietäisiin kotiinsa. Se olisi ollutkin vaikeaa, prinsessa kun asui\nFlora-paviljongissa ja kuningatar Marsan-paviljongissa, joten\nsiirtomatkaa olisi tullut koko palatsin pituus.\n\nKuninkaallinen sairas oli senvuoksi kannettu prinsessan makuuhuoneeseen\nja pantu pitkälle leposohvalle. Naisille ominainen vaisto oli sanonut\nprinsessalle, että tähän tapaukseen kätkeytyi jokin synkkä salaisuus,\nja hän oli karkoittanut kaikki, yksinpä kuninkaankin, sairaan\nlähettyviltä ja seisoi nyt leposohvan päässä hellän huolestunein ilmein\nodottaen, että Gilbertin hoito saisi kuningattaren palaamaan tajuihinsa.\n\nTuon tuostakin hän tiedusteli kuningattaren tilaa tohtorilta, joka\nitsekin kykenemättömänä kiirehtimään elämän palaamista voi rauhoittaa\nprinsessaa vain tavanomaisilla vakuutteluilla.\n\nNais-poloisen koko hermosto tuntui tosiaankin saaneen niin ankaran\niskun, että hajusuolan käyttö ja ohimohieronta etikalla näyttivät\naluksi ihan tuloksettomilta. Mutta vihdoin käsien ja jalkojen heikko\nnytkähtely todisti, että tajunta oli palaamassa. Kuningatar käänsi\nraukeasti päänsä oikealta vasemmalle kuin tuskallisesta unesta heräävä,\nhuoahti syvään ja avasi silmänsä.\n\nMutta oli ilmeistä, että hänessä heräsi elämä aikaisemmin kuin järki.\nJonkun tovin hän silmäili ympärilleen sekavin katsein kuin henkilö,\njoka ei tiedä, missä hän on ja mitä hänelle on tapahtunut. Mutta pian\nkevyt värähdys puistatti koko hänen ruumistaan. Häneltä pääsi heikko\nhuudahdus ja hän nosti käden silmilleen kuin päästäkseen näkemästä\njonkun hirveän esineen.\n\nHän muisti, mitä oli tapahtunut.\n\nKohtaus oli ohi. Gilbert, joka arvasi hyvin, että kohtauksen oli\naiheuttanut yksinomaan henkinen syy, ja tiesi, kuinka vähän lääketiede\npystyy sellaisia ilmiöitä parantamaan, aikoi jo poistua, kun\nkuningatar, joka kuin sisäisin silmin oli huomannut hänen aikeensa,\nojensi kätensä ennenkuin Gilbert ehti astua askeltakaan, tarttui hänen\nkäsivarteensa ja sanoi äänellä, joka oli yhtä hermostunut kuin sitä\nseurannut kädenliikekin:\n\n»Jääkää!»\n\nGilbert pysähtyi kummastuneena. Hän tiesi hyvin, kuinka niukka oli\nkuningattaren myötätunto häntä kohtaan, mutta toisaalta hän oli\nhuomannut sen omituisen, miltei magneettisen vaikutusvallan, joka\nhänellä oli kuningattareen.\n\n»Olen kuningattaren määrättävissä», vastasi hän, »mutta minä arvelin,\nettä olisi paikallaan mennä rauhoittamaan kuninkaan ja toisten\nvierassaliin jääneitten henkilöitten huolestunutta mieltä, ja jos\nteidän majesteettinne sallii...»\n\n»Thérèse», sanoi kuningatar prinsessa de Lamballelle, »mene\nilmoittamaan kuninkaalle, että olen toipunut ennalleni ja pidä huoli,\nettei minua häiritä. Minä haluan keskustella tohtori Gilbertin kanssa.»\n\nPrinsessa totteli. Hänen luonteensa kuten kasvojensakin vallitsevana\npiirteenä oli alistuva lempeys.\n\nKyynärpäihinsä nojaten kuningatar saattoi häntä katseillaan ja\nodotti jonkun tovin, ikäänkuin haluten antaa hänelle aikaa suorittaa\ntehtävänsä. Huomatessaan sitten, että tämä tehtävä oli suoritettu\nloppuun madame de Lamballen valppauden avulla, ja tietäen nyt saavansa\nhäiriintymättä jutella tohtorin kanssa hän kääntyi tämän puoleen,\nsilmäili häntä tutkivasti ja aloitti:\n\n»Herra tohtori, eikö teitä kummastuta, että sattuma tuo teidät\nlähelleni aina kun elämässäni tapahtuu jokin ruumiillinen tai henkinen\nkäännekohta?»\n\n»Ah, madame», vastasi Gilbert, »en tiedä, tuleeko minun kiittää vai\nsoimata sitä sattumaa».\n\n»Kuinka niin, herra tohtori?»\n\n»Koska minä osaan lukea ihmissydäntä kyllin hyvin tajutakseni, ettei\nminun tule kiittää haluanne eikä tahtoanne tästä minulle kunniaa\ntuottavasta tapaamisesta.»\n\n»Minähän puhuinkin sattumasta... Tiedätte minun harrastavan suoruutta.\nJa kuitenkin, tohtori, niissä viimeksi sattuneissa tilanteissa, jolloin\nolemme joutuneet kosketuksiin toistemme kanssa, te olette osoittanut\nminulle todellista uhrautuvaa mieltä. Minä en unohda sitä ja minä\nkiitän teitä siitä.»\n\nGilbert kumarsi.\n\nKuningatar tarkkasi hänen liikettään ja kasvojaan.\n\n»Minäkin olen kasvojentuntija», sanoi hän. »Tiedättekö, mitä vastasitte\nminulle lausumatta sanaakaan?»\n\n»Madame», virkkoi Gilbert, »olen tuiki pahoillani, jos äänettömyyteni\nvaikutti vähemmän kunnioittavalta kuin sanat»..\n\n»Te vastasitte minulle: 'Hyvä on, olette kiittänyt minua, se asia on\nnyt järjestetty, siirtykäämme toiseen.'»\n\n»Olen ainakin osoittanut halua, että hänen, majesteettinsa panisi\nalttiuteni koetukselle, joka sallisi sen tulla esille tehokkaammalla\ntavalla kuin tähän saakka on ollut laita. Siitä johtuu se, sanoisinko,\nkaipaava kärsimättömyys, jonka kuningatar kenties huomasi ilmeessäni.»\n\n»Herra Gilbert», sanoi kuningatar silmäten tohtoria tutkivasti,\n»olette ylevä mies ja minä pyydän teiltä suoraan anteeksi. Minulla oli\nennakkoluuloja teitä vastaan, niitä ennakkoluuloja ei ole enää.»\n\n»Teidän majesteettinne sallikoon minun kiittää kaikesta sydämestäni, ei\nsiitä kohteliaisuudesta, jota suvaitsette minulle osoittaa, vaan siitä\nluottamuksesta, jolla haluatte minuun tästedes suhtautua.»\n\n»Tohtori», jatkoi kuningatar ikäänkuin se, mitä hän aikoi sanoa,\nliittyisi luontevasti hänen äskeisiin sanoihinsa, »mitä arvelette tästä\nkohtauksestani?»\n\n»Madame», vastasi Gilbert, »olen tosiseikkojen mies, tiedemies. Olkaa\nystävällinen ja esittää kysymyksenne määritellymmin.»\n\n»Kysyn teiltä, tohtori, arveletteko, että pyörtymisen, josta nyt olen\ntoipunut, aiheutti jokin niistä hermokohtauksista, joihin poloiset\nnaiset heikon ruumiinrakenteensa vuoksi ovat alttiita, vai epäilettekö\nsyyn olevan vakavampaa laatua?»\n\n»Minä vastaan teidän majesteetillenne, ettei Maria Teresian tytär eikä\nnainen, jonka olen nähnyt niin tyynenä ja rohkeana lokakuun viidennen\nja kuudennen päivän välisenä yönä, ole tavallisia naisia eikä siis voi\njoutua niiden kohtausten uhriksi, jotka ahdistelevat tavallisia naisia.»\n\n»Olette oikeassa, tohtori. Uskotteko aavistuksiin?»\n\n»Tiede kieltää kaikki ilmiöt, jotka pyrkivät kumoamaan asioiden\naineellisen muodon. Ja kuitenkin on tosiseikkoja, jotka todistavat\ntieteen erehtyvän.»\n\n»Minun olisi pitänyt kysyä: uskotteko enteihin?»\n\n»Minä uskon, että korkein kaitselmus on meidän onneksemme peittänyt\ntulevaisuutemme läpäisemättömällä verholla. Jotkut nerot, jotka\novat luonnolta saaneet tavattoman, matemaattisen vaiston, voivat\nmenneisyyteen syvästi perehtyneinä kohottaa tämän verhon nurkkaa ja\npaljastaa, kuin usvan takaa tulevia asioita. Mutta he ovat harvinaisia\npoikkeuksia ja sen jälkeen kun uskonto on tuhonnut sallimusopin,\nfilosofia pannut rajat uskolle, ovat nämä profeetat menettäneet kolme\nneljännestä taikavoimastaan. Ja kuitenkin...» lisäsi Gilbert.\n\n»Ja kuitenkin?» toisti kuningatar huomatessaan hänen pysähtyvän kuin\nmiettimään.\n\n»Ja kuitenkin, madame», jatkoi Gilbert ja näytti jännittävän kaikki\nvoimansa pohtiakseen kysymyksiä, jotka hänen järkensä karkoitti\nepäilyksen alueelle, »ja kuitenkin on muuan mies...»\n\n»Muuan mies?» sanoi kuningatar, joka kuunteli henkeä salpaavan\njännittyneenä Gilbertin sanoja.\n\n»Muuan mies on toisinaan eittämättömillä tosiseikoilla saanut kaikki\nälyni laatimat todistelut huojumaan.»\n\n»Ja se mies on...?»\n\n»En uskalla mainita hänen nimeään teidän majesteetillenne.» »Se mies...\non teidän opetusmestarinne, eikö totta, tohtori?\n\nMies kaikkivaltias, mies kuolematon, jumalainen Cagliostro!» »Madame,\nminun ainoa, ehdoton, todellinen opetusmestarini on luonto. Cagliostro\non vain pelastajani. Rintani oli luoti puhkaissut, olin vuodattanut\nvereni kuiviin haavasta, jota parikymmentä vuotta myöhemmin lääkärinä\npidän parantumattomana, mutta hän teki minut terveeksi parissa päivässä\nvoiteella, jonka kokoomuksesta en ole päässyt selville. Siitä johtuu\nkiitollisuuteni, tekisi mieli sanoa ihailuni.»\n\n»Ja se mies on teille lausunut ennustuksia, jotka ovat toteutuneet?»\n\n»Omituisia, uskomattomia ennustuksia, madame. Se mies liikkuu\nnykyisyydessä niin varmasti, että voi uskoa hänen tuntevan myöskin\ntulevia asioita.»\n\n»Jos siis hän olisi ennustanut teille jotakin, uskoisitte hänen\nsanoihinsa?»\n\n»Ainakin toimisin sen mukaan kuin hänen ennustuksensa toteutuisi.»\n\n»Jos hän olisi ennustanut teille ennenaikaisen, hirveän, häpeällisen\nkuoleman, valmistautuisitte siihen kuolemaan?»\n\n»Kyllä, madame», vastasi Gilbert silmäten tutkivasti kuningatarta, »kun\nensin olisin kaikin mahdollisin keinoin koettanut välttää sitä».\n\n»Välttää? Ei, tohtori, ei! Minä tiedän hyvin, että olen\nkuolemaantuomittu», sanoi kuningatar. »Tämä vallankumous on kuilu,\njohon valtaistuin suistuu. Tämä kansa on leijona, joka nielee minut.»\n\n»Ah, madame», sanoi Gilbert, »te voitte, jos tahdotte, saada tuon\nkauhistuttavan leijonan makaamaan jalkojenne juuressa karitsan lailla!»\n\n»Ettekö ole nähnyt sitä Versaillesissa?»\n\n»Ettekö ole nähnyt sitä Tuileries-palatsissa? Se on kuin valtameri,\njoka pieksää taukoamatta sen kulkua ehkäisevää kalliota, kunnes tämä\nmurenee, ja joka hyväilee kuin hellä hoitaja laivaa, joka uskoutuu sen\nkuljetettavaksi.»\n\n»Tohtori, ammoin sitten on kaikki siteet katkottu tämän kansan ja minun\nvälilläni.»\n\n»Koska ette tunne toisianne perinpohjin. Heretkää olemasta sen\nkuningatar, muuttukaa sen äidiksi. Unohtakaa olevanne Maria Teresian,\nvanhan vihollisemme, tytär ja Josef toisen, valeystävämme, sisar. Olkaa\nranskatar ja te saatte kuulla kansanne äänen kohoavan teitä siunaamaan\nja te näette kansanne käsivarren kurkottautuvan teitä hyväilemään.»\n\nMarie-Antoinette kohautti olkapäitään.\n\n»Niin, niin, tiedän tuon... se siunasi eilen, se hyväilee tänään ja\nhuomenna se tukahduttaa juuri ne, joita se on siunannut ja hyväillyt.»\n\n»Koska se tuntee, että juuri niissä asustaa sen tahtoa vastustava voima\nja viha, joka epää sen rakkauden.»\n\n»Ja tietääkö se itsekään, mitä se rakastaa tai vihaa, se kansa, tuhoova\nluonnonvoima, luonnonvoima, joka tuhoo kuin tuuli, vesi ja tuli ja\njolla on kaikki naisen oikut?»\n\n»Koska te katselette sitä pinnalta kuten valtamerta katsellaan jyrkältä\nrantatörmältä, koska se näennäisesti järjettömänä vyöryessään eteenpäin\nja loitotessaan pärskyttää vaahtonsa teidän jalkoihinne ja peittää\nteidät valittelullaan, jota te arvelette karjunnaksi. Mutta kansaa\nei tule katsella siltä kannalta. Sitä täytyy pitää suurille vesille\nrakentelevan pyhän hengen kannattelemana kansana, sitä tulee katsella,\nkuten Jumalakin katselee, kansana, joka vaeltaa kohti sopusointua ja\njoka murskaa kaikki tämän päämäärän tiellä olevat esteet. Te olette\nranskalaisten kuningatar, madame, ettekä te tiedä, mitä tällä hetkellä\nRanskassa tapahtuu. Kohottakaa huntunne, madame, älkää pitäkö sitä\nalhaalla ja te saatte ihailla sen sijaan että nyt pelkäätte.»\n\n»Mitä minä siis saan nähdä niin kaunista, niin suurenmoista, niin\nhäikäisevää?»\n\n»Te saatte nähdä uuden maailman versovan vanhan raunioista, te näette\nRanskan kehdon soljuvan, kuten muinen Mooseksen kätkyen, virralla, joka\non Niiliä, Välimerta, Atlanttia leveämpi... Jumala kulkuasi ohjatkoon,\noi kätkyt! Jumala sinua varjelkoon, oi Ranska!»\n\nJa niin vähän intomielinen kuin olikin, Gilbert kohotti kätensä ja loi\nkatseensa taivasta kohden.\n\nKuningatar silmäili häntä ihmetellen. Hän ei ymmärtänyt. »Ja missä\nse kätkyt tapaa rannan?» kysyi kuningatar. »Kansalliskokouksessako,\nkiistelijöitten, hävittäjien, tasa-arvoisuutta harrastelevien\nkokouksessa? Vanhan Ranskanko tulee johtaa uutta? Surumielinen äiti\nniin kauniille lapselle, herra Gilbert!»\n\n»Ei, madame, se kätkyt tapaa rannan jonakin päivänä, tänään,\nhuomenna kenties, tällä hetkellä tuntemattomassa maassa, jonka nimi\non _isänmaa_. Siellä se saa voimakkaan vaalijan, joka tekee kansat\nväkeviksi, _vapauden_.»\n\n»Ah, niin suuria sanoja!» huomautti kuningatar. »Minä luulin, että\nniiden väärinkäyttö oli ne tuhonnut.»\n\n»Ei, madame», vastasi Gilbert, »suuria asioita! Katsokaa Ranskaa, missä\nkaikki nyt on murskana eikä mitään rakennettu uudestaan, missä ei ole\nsäännöllisesti toimivaa kansallishallintoa, tuskin maakuntiakaan,\nmissä ei ole lakeja, mutta missä lait syntyvät itsestään; katsokaa,\nkuinka se, silmä tuimana ja askel varmana, raivaa itselleen tietä, joka\njohtaa sen yhdestä maailmasta toiseen, ja kuinka se rakentaa itselleen\nkuilun yli vievää kaitaa siltaa. Katsokaa, kuinka se tätä kaitaa\nsiltaa kuin Muhametin siltaa kulkee kompastelematta. Minne menee tämä\nvanha Ranska? Isänmaan yhteyttä kohden! Mikä on tähän saakka näyttänyt\nvaikealta, vaivaloiselta, voittamattomalta, on nyt tullut sille ei\nainoastaan mahdolliseksi, vaan vieläpä helpoksi. Maakuntamme olivat\nerilaisten ennakkoluulojen, vastakkaisten etukysymysten, yksilöllisten\nperintätapojen sokkeloinen vyyhti, mikään ei voinut, — niin arveltiin,\n— hallita näitä viittäkolmatta ja kolmeakymmentä kansallisuutta, koska\nne hylkivät yleiskansallisuutta. Suostuisivatko vanha Languedoc,\nvanha Toulouse, vanha Bretagne liittymään Normandiaan, Burgundiin tai\nDauphinéhen? Eivät, madame, mutta kaikki ne muodostavat Ranskan. Miksi\nne niin itsepintaisesti pitivät kiinni oikeuksistaan, erikoiseduistaan,\nlainsäädännöstään? Siksi, ettei niillä ollut isänmaata. Mutta nyt,\nkuten jo sanoin, teille, madame, niille on ilmestynyt isänmaa, se\non kenties vielä hyvin etäisessä tulevaisuudessa, mutta ne ovat sen\nnähneet, kuolemattoman ja hedelmällisen äidin, joka kutsuu heidät,\neristetyt ja kadotetut lapset, avoimeen syliinsä. Heitä kutsuu yhteinen\näiti. Nöyryydessään olivat luulleet itseänsä languedocilaisiksi,\nprovencelaisiksi, bretagnelaisiksi, normanneiksi, burgundilaisiksi,\ndauphinélaisiksi. He erehtyivät kaikki: he olivat ranskalaisia!»\n\n»Mutta teidän sanojenne mukaan, tohtori», huomautti kuningatar hieman\nivallisesti, »Ranska, se vanha Ranska, kirkon vanhin tytär, kuten\npaavit ovat sitä nimittäneet yhdenneltätoista vuosisadalta lähtien, se\nRanska on eilispäivän lapsi».\n\n»Siinäpä se ihme onkin, madame. Oli Ranska ja tänään on ranskalaisia.\nEikä vain ranskalaisia, vaan lisäksi veljiä, veljiä, jotka kulkevat\nkäsi kädessä. Ah, hyvä Jumala, madame, ihmiset eivät ole niin huonoja\nkun sanotaan. He pyrkivät sosialisoitumaan. Heitä hajoittamaan,\nestämään heitä lähentymästä toisiinsa on vaadittu kaiken maailman\nluonnonvastaiset keksinnöt: sisämaantullit, lukemattomat tullimaksut,\nmaantiesulut, jokilautat, lakien, säädösten, painojen, mittojen\nerilaisuus, maakuntien, pitäjien, kaupunkien, kylien keskinäinen\nkilpailu. Sitten eräänä päivänä maanjäristys huojuttaa valtaistuinta\nja mullistaa kaikki entiset siveyskäsitteet ja tuhoo kaikki nämä\nesteet. Silloin ihmiset katsovat toisiaan taivaan kasvojen edessä,\nlempeästi ja kauniisti valaisevan auringon edessä, joka hedelmöittää\nei ainoastaan maata, vaan myöskin ihmissydämet. Veljeys versoo kuin\npyhä elovilja. Vihamiehetkin, kummissaan siitä, että viha on heitä niin\nkauan saanut kiihoittaa, astuvat, eivät enää toisiaan vastaan, vaan\nkohden toisiaan ja ojentavat toisilleen kätensä, eivät enää asestettua\nkättä, vaan avoimen ystävänkäden. Mikään ei ole virallista, ylhäältä\nsäädettyä. Tämän kiinteäksi kohoavan; suon alla virrat ja mäet\nkatoavat, maantiede kuolee. Murteet säilyvät, mutta kieli on sama ja\nkolmekymmentä miljoonaa ranskalaista virittää yhteisen ylistyshymnin,\njossa on seuraavat harvat sanat: Kiittäkäämme Jumalaa, joka on luonut\nmeille isänmaan!»\n\n»No, niin, mihin tällä kaikella pyritte, tohtori? Luuletteko saavanne\nminut rauhoittumaan katsellessani tätä kolmenkymmenen miljoonan,\nkuningatartaan ja kuningastaan vastaan kapinoivan ranskalaisen yleistä\nliittymää?»\n\n»Ah, madame, älkää hairahtuko!» huudahti Gilbert. »Kansa ei suinkaan\nniskuroi kuningatartaan ja kuningastaan vastaan, vaan kuningatar\nja kuningas kapinoivat kansaa vastaan. He puhuvat edelleenkin\netuoikeutettujen ja kuninkuuden kieltä, kun heidän ympärillään puhutaan\nveljeyden ja uhrautumisen kieltä. Silmäilkää kerrankin näitä äkkipikaa\njärjestettyjä juhlia, madame, ja te näette miltei aina jollekin\nlaajalle niitylle tai jonkun kukkulan laelle pystytetyn alttarin,\nalttarin puhtaan kuin Abelin rakentaman, ja tällä alttarilla lapsen,\njota kaikki pitävät omanaan ja joka onnentoivotusten, uhriantien,\nlahjojen ja vuodatettujen kyynelten rikastuttamana muuttuu kaikkien\nlapseksi. No niin, madame, Ranska, se eilen syntynyt Ranska, josta\nteille puhun, on juuri tämä alttarille kohotettu lapsi, mutta alttarin\nympärille eivät olekaan enää ryhmittyneet kaupungit ja kylät, vaan\nkansat, kansallisuudet. Ranska on Kristuslapsi, joka on syntynyt\nseimessä, nöyrien keskuudessa koko maailmaa pelastamaan ja kansat\nriemuitsevat sen syntymästä ja odottavat kuninkaitten notkistavan\npolvensa sen edessä ja tuovan sille vero-osuutensa... Italia,\nPuola, Irlanti, Espanja katselevat tätä eilen syntynyttä lasta,\njoka kannattelee niiden tulevaisuutta. Ne kohottavat kahlehditut\nkäsivartensa sen puoleen ja huutavat: 'Ranska, Ranska, me olemme sinun\navullasi vapaat!' Madame, madame», jatkoi Gilbert, »vielä on aikaa,\nottakaa alttarilta lapsi ja ruvetkaa sen äidiksi!»\n\n»Tohtori», vastasi kuningatar, »unohdatte, että minulla on toisiakin\nlapsia. Jos teen, mitä te sanotte, joudun luovuttamaan heidän\nperintöosuutensa vieraalle.»\n\n»Siinä tapauksessa, madame», virkkoi Gilbert syvän alakuloisesti,\n»kietokaa ne lapset kuninkaalliseen viittaanne, Maria Teresian\nsotaviittaan ja viekää ne mukananne Ranskasta, sillä olette oikeassa,\nkansa syö teidät ja lapset kanssanne. Mutta aikaa ei ole tuhlata,\nrientäkää, madame, kiiruhtakaa!»\n\n»Ettekä te vastusta tätä lähtöä, herra tohtori?»\n\n»Kaukana siitä», vastasi Gilbert. »Nyt kun tiedän teidän todelliset\ntarkoitusperänne, minä autan teitä, madame.»\n\n»No, sehän sopii mainiosti», sanoi kuningatar, »sillä minä tunnen erään\naatelismiehen, joka on valmis toimimaan, uhrautumaan, kuolemaan!»\n\n»Ah, madame», huudahti Gilbert kauhistuneena, »tarkoitatteko markiisi\nde Favrasia?»\n\n»Kuka teille on sanonut hänen nimensä? Kuka teille on paljastanut hänen\naikeensa?»\n\n»Voi, madame, varokaa! Häntäkin vainoo kohtalokas enne.»\n\n»Saman profeetan taholta?»\n\n»Yhä, madame.»\n\n»Entä mikä kohtalo odottaa markiisia sen ennustajan mukaan?»\n\n»Ennenaikainen, kauhea, häpeällinen kuolema, niinkuin se, josta äsken\npuhuitte.»\n\n»Olitte oikeassa, ei ole aikaa tuhlata, jos mieli saada se\ntuhonennustaja valehtelijaksi.»\n\n»Aiotteko lähettää markiisi de Favrasille sanan, että hyväksytte hänen\napunsa?»\n\n»Hänen luonansa on paraikaa viestinviejä, herra Gilbert, ja minä odotan\nhänen vastaustaan.»\n\nSilloin ja juuri kun Gilbert itsekin kauhistuen niitä olosuhteita,\njoihin hän oli kietoutunut, kohotti käden otsalleen saadakseen sitä\ntietä valaistusta tilanteeseen, astui madame de Lamballe huoneeseen ja\nkuiskasi pari sanaa kuningattaren korvaan.\n\n»Tulkoon, tulkoon heti!» huudahti kuningatar. »Tohtori tietää kaikki.\nHerra tohtori», jatkoi hän, »sieltä tulee herra Isidor de Charny, hän\ntuo markiisi de Favrasin vastauksen. Huomenna kuningatar on lähtenyt\nPariisista, ylihuomenna me olemme Ranskan rajojen ulkopuolella. Tulkaa,\nparooni, tulkaa... Hyvä jumala, mikä teidän on ja miksi olette noin\nkalpea?»\n\n»Prinsessa de Lamballe sanoi, että minä voisin puhua tohtori Gilbertin\nkuullen?» kysyi Charny.\n\n»Hän puhui totta. Kertokaa, kertokaa! Oletteko tavannut markiisi de\nFavrasin? Markiisi on valmis... me hyväksymme hänen tarjouksensa... me\nlähdemme Pariisista, me lähdemme Ranskasta...»\n\n»Markiisi de Favras vangittiin tunti sitten Beaurepaire-kadulla ja\nvietiin Châteletiin», vastasi Isidor.\n\nKuningattaren katse kohtasi Gilbertin katseen kirkkaana, epätoivoisena\nja vihaa huokuvana.\n\nMutta Marie-Antoinetten voimat näyttivät tyhjentyneen tähän salamaan.\n\nGilbert lähestyi häntä ja sanoi syvää sääliä ilmaisevalla äänellä:\n\n»Madame, jos voisin olla teille joksikin hyödyksi, niin käskekää.\nKykyni, alttiuteni, elämäni, kaikki panen teidän jalkojenne juureen.»\n\nKuningatar kohotti hitaasti katseensa tohtoriin.\n\nSitten hän virkkoi verkkaisella, alistuneella äänellä:\n\n»Herra Gilbert, te, joka olette niin oppinut ja olette ollut mukana\ntämänaamuisessa kokeessa, luuletteko, että kauhean koneen tuottama\nkuolema on tosiaankin niin helppo kuin sen keksijä väittää?»\n\nGilbert huoahti ja peitti kasvot käsillään.\n\nSamaan aikaan Monsieur, joka tiesi kaikki mitä halusikin tietää,\nsillä huhu markiisi de Favrasin vangitsemisesta oli levinnyt parissa\nsekunnissa kautta koko palatsin, pyysi kaikessa kiireessä vaununsa ja\nlähti, tiedustelematta kuningattaren vointia ja miltei hyvästelemättä\nkuningasta.\n\nLudvig XVI asettui hänen tiellensä ja sanoi:\n\n»Veljeni, teillä ei nähdäkseni ole niin kiire palata\nLuxembourg-palatsiin, ettei teillä olisi aikaa antaa minulle pikku\nneuvoa. Mitä minun pitäisi teidän mielestänne tehdä?»\n\n»Haluatte kysyä, mitä minä tekisin teidän asemassanne?»\n\n»Niin.»\n\n»Minä hylkäisin markiisi de Favrasin ja vannoisin uskollisuudenvalan\nhallitusmuodolle.»\n\n»Kuinka luulette minun voivan vannoa valan hallitusmuodolle, joka ei\nole vielä valmiskaan?»\n\n»Sitä suuremmalla syyllä, veljeni», vastasi Monsieur silmissä se karsas\nja teennäinen katse, joka lähti hänen sydämensä syvimmistä sopukoista,\n»sitä suuremmalla syyllä, koska teidän ei tarvitse pitää valaanne».\n\nKuningas oli jonkun tovin mietteissään.\n\n»Olkoon niin», sanoi hän, »se ei silti estä minua kirjoittamasta herra\nde Bouillélle, että suunnitelmamme pysyy yhä, mutta sen toteuttaminen\non siirtynyt tuonnemmaksi. Tämä viivästyminen antaa kreivi de Charnylle\naikaa suunnitella valmiiksi tien, jota meidän on kuljettava.»\n\n\n\n\nXIV\n\nMonsieur kieltää Favrasin ja kuningas vannoo valan hallitusmuodolle\n\n\nMarkiisi de Favrasin vangitsemista seuranneena päivänä luettiin\nkaikkialla Pariisissa seuraavaa omituista julistusta: /# »Markiisi\nde Favras (Royale-aukion varrella) vangittiin puolisoineen 24\nja 25 p:n välisenä yönä, koska hän oli suunnitellut nostattaa\naseihin kolmekymmentätuhatta miestä murhaamaan Lafayetten ja\nkaupunginvaltuuston puheenjohtajan sekä sitten estämään meiltä\nelintarpeitten saannin.\n\nMonsieur, kuninkaan veli, oli hankkeen johdossa.\n\nBarauz».\n\nOn helposti ymmärrettävissä, minkä omituisen vallankumouksen moinen\njulistus synnytti vuoden 1790 Pariisissa, joka oli niin lopen herkkä\nkuohahtamaan.\n\nSytytetty ruutipanos ei olisi aiheuttanut nopeampaa leimahdusta kuin\nmikä syntyi kaikkialla, missä tämä palopaperi kulki.\n\nEnsin se joutui kaikkien käsiin, kahta tuntia myöhemmin jokainen tiesi\nsen sydämellään.\n\nKuudennenkolmatta päivän illalla kaupunginvaltuuston jäsenet olivat\nkokoontuneet kaupungintaloon neuvottelemaan. Heidän lukiessaan\ntutkintokomitean vangitsemismääräystä, joka oli juurikään heille\njaettu, tuli vahtimestari ilmoittamaan, että Monsieur pyysi päästä\nvaltuuston puheille.\n\n»Monsieur?» toisti kunnon Bailly, joka johti puhetta kokouksessa. »Kuka\nmonsieur?»\n\n»Monsieur, kuninkaan veli», vastasi vahtimestari.\n\nNämä sanat kuullessaan valtuuston jäsenet silmäilivät toisiaan.\n\nMonsieurin nimi oli illasta aamuun saakka ollut kaikkien huulilla.\n\nMutta he nousivat katsellen yhä toisiaan.\n\nBailly loi kysyvän silmäyksen ympärilleen ja koska ne mykät\nvastaukset, jotka hän luki virkatoveriensa silmistä, näyttivät hänestä\nyksimielisiltä, virkkoi hän vahtimestarille:\n\n»Ilmoittakaa Monsieurille, että vaikka meitä kummastuttaakin hänen\nmeille suomansa kunnia, olemme valmiit ottamaan hänet puheillemme.»\n\nTovin kuluttua Monsieur opastettiin kokoushuoneeseen.\n\nHän tuli yksin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen tavallisestikin\nepävarma käyntinsä oli tänä iltana entistäkin horjahtelevampaa.\n\nPrinssin onneksi oli sillä summattomalla hevosenkengän muotoisella\npöydällä, jonka ääressä valtuuston jäsenet työskentelivät, kynttilä\nkunkin jäsenen vieressä, joten tämän hevosenkengän keskikohdalla\nvallitsi joltinenkin hämärä.\n\nMonsieur huomasi tämän seikan ja näytti rauhoittuvan.\n\nHän loi vielä kerran aran silmäyksen tähän monipäiseen seuraan, jossa\nhän toki huomasi kunnioitusta ystävällisen mielialan asemasta, ja\nvirkkoi aluksi vapisevalla, mutta sitten yhä varmentuvalla äänellä:\n\n »Hyvät herrat, halu torjua ilkeämielinen herjaus tuo minut teidän\n pariinne. Teidän tutkintokomiteanne määräyksestä vangittiin toissa\n päivänä markiisi de Favras ja tänään levitetään innokkaasti huhua,\n että minä olen läheisissä suhteissa häneen.»\n\nHieno hymy häivähti kuulijoiden kasvoilla ja heikko supina seurasi tätä\nMonsieurin puheen alkuosaa.\n\nHän jatkoi:\n\n »Pariisin kaupungin kansalaisena olen katsonut velvollisuudekseni itse\n valaista teille niitä ainoita suhteita, joissa olen ollut herra de\n Favrasiin.»\n\nKuten hyvin arvaa, herrojen valtuustonjäsenten tarkkaavaisuus tuli nyt\nkahta herkemmäksi. Saataisiinhan nyt kuulla Monsieurin omasta suusta —\nkukin saisi uskoa mitä halusi — missä suhteissa hänen kuninkaallinen\nkorkeutensa oli ollut herra de Favrasiin.\n\nHänen kuninkaallinen korkeutensa jatkoi seuraavaan tapaan:\n\n »Vuonna 1772 herra de Favras tuli sveitsiläiskaartiini ja erosi siitä\n vuonna 1775. Sen koommin en ole puhunut hänen kanssansa.»\nKokoontuneesta seurasta kuului epäilevää mutinaa, mutta Baillyn katse\ntukahdutti tämän supinan, ja Monsieur jäi epätietoiseksi, ilmaisiko se\nhyväksymistä vai tuomitsemista.\n\nMonsieur jatkoi:\n\n »Monta kuukautta olen ollut vailla vakinaisia tulojani ja koska\n olin huolissani eräistä melkoisista maksueristä, jotka minun oli\n suoritettava tammikuussa, toivoin voivani tulla toimeen rasittamatta\n valtion rahastoa. Olin sen vuoksi päättänyt järjestää lainan. Parisen\n viikkoa sitten herra de Ia Châtre mainitsi minulle, että markiisi de\n Favras pystyisi hommaamaan minulle tämän lainan eräältä genualaiselta\n pankkimieheltä. Minä siis allekirjoitin kahden miljoonan suuruisen\n obligatiolainan, joka oli välttämätön summa maksaakseni vuoden alussa\n tekemäni tilaukset ja selviytyäkseni talousmenoistani. Koska tämä\n asia oli puhtaasti taloudellista laatua, uskoin sen intendenttini\n hoidettavaksi. En ole nähnyt herra de Favrasia, en ole edes\n kirjoittanut hänelle, en ole ollut minkäänlaisessa kosketuksessa hänen\n kanssaan. Mitä hän on tehnyt, on minulle tyystin tuntematonta.»\n\n[Olemme tavuakaan muuttamatta jäljentäneet tähän Monsieurin omat sanat.]\n\nKuulijoitten taholta lähtenyt ivanaurahdus todisti, etteivät kaikki\nolleet ilman muuta valmiit uskomaan tätä prinssin kummanlaista\nvakuutusta, joka antoi välittäjän tehtäväksi ‒ häntä edes tapaamatta\n— järjestää kahden miljoonan lainan, varsinkin kun tämä välittäjä oli\nhänen entisiä kaartilaisiaan.\n\nMonsieur punehtui ja varmaankin haluten nopeasti selviytyä kierosta\nasemasta, johon oli sotkeutunut, hän jatkoi vilkkaasti:\n\n»Ja kuitenkin, hyvät herrat, kuulin eilen, että kaupungilla levitettiin\nvallan ylettömästi muuatta paperia, joka oli kyhätty seuraavaan\nmuotoon...»\n\nJa Monsieur luki — ihan suotta, sillä kaikilla oli se kädessä tai\nmuistissa — julistuksen, jonka vastikään selostimme lukijalle.\n\nKun hän luki sanat »Monsieur, kuninkaan veli, oli hankkeen johdossa»,\nkumarsivat kaikki valtuuston jäsenet.\n\nHalusivatko he sillä sanoa olevansa julistuksen kannalla? Halusivatko\nhe selvästi ja mutkattomasti ilmaista olevansa selvillä syytöksen\nkantavuudesta?\n\nMonsieur jatkoi:\n\n »Ette varmaankaan odottane minun alentuvan puhdistautumaan\n moisesta alhaisesta rikoksesta. Mutta aikana, jolloin kaikkein\n mielettömimmätkin herjaukset voivat helposti merkitä parhaatkin\n kansalaiset vallankumouksen vihollisiksi, olen arvellut, hyvät herrat,\n velvollisuuteni kuningasta, teitä ja itseäni kohtaan vaativan tämän\n jutun seikkaperäistä käsittelyä, jotta yleinen mielipide ei voisi\n hetkeäkään olla epätietoinen sen oikeasta laadusta. Siitä lähtien\n kun minä aateliston toisessa kokouksessa selvitin kantani siitä\n peruskysymyksestä, joka yhä jakoi mielet, olen jatkuvasti uskonut,\n että suuri vallankumous oli valmis ja kuningas pyrkimyksineen,\n hyveineen ja korkeine arvoineen sen johtaja, koska se ei voinut olla\n edullinen kansalle olematta samalla hyödyksi itsevaltiaalle, ja että\n kuninkaanvallan tuli olla kansallisvapauden tuki ja kansallisvapauden\n olla kuninkaan vallan perustus...»\n\nVaikkei tämän lauseen sanamuoto ollutkaan ihan selvä, sai tottumus\ntaputtaa käsiä eräille sanayhdistelmille taputtamaan käsiä koko\nlauseelle.\n\nMonsieur tuli rohkeammaksi, korotti äänensä ja jatkoi puhutellen\nvaltuuston jäseniä hieman vakuuttavammin:\n\n »Mainittakoon yksikin teko, yksikin lause, joka poikkeaisi nyt\n esittämistäni periaatteista ja osoittaisi, että minkälaisiin\n olosuhteisiin minut on pantukin kuninkaan ja kansan onni olisi\n lakannut olemasta ajatusteni ja pyrkimysteni ainoa kohde. Tähän asti\n minulla on oikeus vaatia, että minua uskotaan. En ole milloinkaan\n muuttanut tunteitani ja periaatteitani enkä muuta niitä milloinkaan!»\n\nVaikka olemmekin romaaninsepittäjä, olemme hetkeksi tunkeutuneet\nhistorian alalle selostaessamme hänen kuninkaallisen korkeutensa\npitkäveteisen puheen kaikessa laajuudessaan. Romaaninlukijoittenkin on\nhyvä tietää, minkälainen oli viidenneljättä vuoden ikäisenä prinssi,\njoka kuusikymmenvuotiaana tyrkytti meille hallitusmuodon, jota koristaa\nsen 14. pykälä.\n\nMutta koska emme mieli kohdella Baillyta sen huonommin kuin hänen\nkuninkaallista korkeuttansakaan, jäljennämme tähän Pariisin määrin\nvastauksen, kuten olemme jäljentäneet Monsieurin puheenkin.\n\nBailly vastasi:\n\n »Monsieur, Pariisin valtuuston jäsenet tuntevat suurta tyytyväisyyttä,\n kun näkevät keskuudessaan rakastetun kuninkaansa veljen, Ranskan\n vapauden uudistajakuninkaan veljen. Teitä, kuninkaallisia veljeksiä,\n yhdistävät samat tunteet. Monsieur on osoittautunut kuningaskunnan\n ensimmäiseksi kansalaiseksi äänestäessään kolmannen säädyn hyväksi\n aateliston toisessa kokouksessa. Hän on ollut miltei yksin sillä\n kannalla muutaman tuiki harvan kansanystävän kanssa ja hän on lisännyt\n oikeamielisyyden arvon muihin kansan kunnioitusta ilmaiseviin\n arvonimiinsä. Monsieur on siis ensimmäinen kansalais-yhdenvertaisuuden\n alkuunpanija. Hän antaa siitä uuden todistuksen tulemalla tänään\n kaupunginvaltuuston puheille ja näyttämällä haluavansa, että häntä\n arvostellaan vain isänmaallisen mielialansa nojalla. Nämä tunteet\n merkitään talteen niissä selityksissä, jotka Monsieur halunnee antaa\n kansalliskokoukselle. Prinssi kulkee yleisen mielipiteen edellä,\n kansalainen panee arvon kansalaistoverinsa mielipiteelle, ja minä\n esitän Monsieurille tämän kokouksen nimessä ne kunnioituksen ja\n kiitollisuuden tunteet, jotka se on velkaa hänen mielialalleen, hänen\n kunnioittavalle läsnäololleen ja ennen kaikkea sille seikalle, että\n hän pitää niin suuressa arvossa vapaitten ihmisten arvostelua.»\n\nKoska Monsieur ilmeisesti oivalsi, että vaikka Bailly ylistikin näin\nkaunopuheisesti hänen menettelyään, voitiin tätä menettelyä arvioida\neri tavoilla, vastasi hän kasvoilla se isällinen ilme, jonka hän osasi\nniin taitavasti valita, milloin siitä saattoi olla hänelle hyötyä.\n\n »Hyvät herrat, täyttämäni velvollisuus on ollut kiusallinen\n hyveelliselle sydämelle, mutta olen saanut kauniin palkkion niistä\n tunteista, jotka tämä kokous on minulle ilmaissut, ja minun suuni\n aukenee enää vain pyytämään armoa niille, jotka ovat minua loukanneet.»\n\nKuten huomataan, ei Monsieur velvoittanut itseään eikä kokousta\nmihinkään. Kenelle hän pyysi armoa? Ei Favrasille, sillä kukaan\nei tiennyt, oliko Favras syyllinen, eikä Favras sitäpaitsi ollut\nloukannutkaan Monsieuria.\n\nEi, Monsieur pyysi yksinkertaisesti armoa häntä syyttävän julistuksen\nnimettömälle kyhääjälle, mutta tämä kyhääjä ei kaivannut armoa, koska\nhän oli tuntematon.\n\nHistorioitsijat sivuuttavat varsin usein ruhtinasten erheet, niitä edes\nhuomaamatta, niin usein, että meidän romaaninsepittäjien tehtäväksi\ntulee sellaisissa tapauksissa suorittaa heidän työnsä silläkin uhalla,\nettä romaani joltakin luvultaan tulee yhtä ikävystyttäväksi kuin on\nhistoria.\n\nOn sanomattakin selvää, että puhuessamme sokeista historioitsijoista\ntai ikävystyttävistä historioista jokainen tietää, minkälaisia\nhistorioitsijoita ja historioita me tarkoitamme.\n\nMonsieur oli siis omalta osaltaan toteuttanut osan siitä neuvosta,\njonka oli antanut veljelleen Ludvig XVI:lle.\n\nHän oli kieltänyt markiisi de Favrasin, ja kuten on nähty kelpo Baillyn\nhänelle vuodattamista ylistyssanoista, asia oli menestynyt oivallisesti.\n\nSitä seikkaa varmaankin ajatellen Ludvig XVI päätti puolestaan vannoa\nuskollisuudenvalan hallitusmuodolle.\n\nNiinpä eräänä aamupäivänä vahtimestari tuli ilmoittamaan\nkansalliskokouksen puheenjohtajalle, joka sinä päivänä oli herra\nBureaux de Puzy — kuten kaupunginvaltuuston vahtimestari oli tullut\nilmoittamaan Monsieurin — että kuningas yhden tai kahden ministerin ja\nkolmen tai neljän upseerin seurassa kolkutti maneesin ovelle, kuten\nMonsieur oli kolkuttanut kaupungintalon ovelle.\n\nKansanedustajat silmäsivät toisiaan kummastellen. Mitä sanottavaa\nheille lienee kuninkaalla, joka niin kauvan oli kulkenut erillään\nheistä?\n\nLudvig XVI opastettiin sisälle ja puheenjohtaja luovutti hänelle\ntuolinsa.\n\nKuinka tahansa, koko sali puhkesi hyväksymishuutoihin. Paitsi Pétionia,\nCamille Desmoulinsia ja Maratia koko Ranska oli tai luuli olevansa\nvielä kuningasmielinen.\n\nKuningas oli tuntenut tarvetta tulla onnittelemaan kansalliskokousta\nsen suorittamien töiden johdosta; hän tuli kiittämään, että Ranska\noli niin kauniisti jaettu departementteihin. Mutta ennen muuta hän ei\nmielinyt viivästyttää lausumista — sillä se tunne tukahdutti häntä —\npalavaa harrastustaan hallitusmuotoa kohtaan.\n\nPuheen alku — älkäämme unohtako, että musta tai valkoinen,\nkuningasmielinen tai perustuslaillinen, aristokraatti tai\nisänmaanystävä, ei ainoakaan kansanedustaja tiennyt mihin kuningas\npyrki — puheen alku synnytti eräänlaista huolestumista, keskiosa\nvalmisti mielialaa kiitollisuuteen, mutta loppu — ah, loppu! — loppu\nliehtoi kansalliskokouksen tunteet hurmiotilaan.\n\nKuningas ei voinut vastustaa haluaan ilmaista harrastustaan sitä pientä\nvuoden 1791 hallitusmuotoa kohtaan, joka ei ollut vielä syntynytkään.\nKuinka enää kävisikään, kun se tulisi täydellisesti päivänvaloon?\n\nSilloin ei kuningas tuntisikaan sitä kohtaan pelkkää harrastusta, vaan\nkiihkomielistä innostusta.\n\nEmme tässä selosta kuninkaan puhetta, sillä sitä tulisi kuusi sivua!\nRiittää kun olemme selostaneet Monsieurin puheen, jota oli vain yksi\nsivu ja joka sekin tuntui meistä hirvittävän pitkältä.\n\nLudvig XVI ei sentään tuntunut liian ikävystyttävältä\nkansalliskokouksesta, joka itki hereästi häntä kuunnellessaan.\n\nSanoessamme, että se itki, emme puhu vertauskuvallisesti: Barnave\nitki, Lameth itki, Duport itki, Mirabeau itki, Barrère itki. Se oli\ntodellinen vedenpaisumus.\n\nKansalliskokous tuli ihan tolkuttomaksi. Se nousi yhtenä miehenä,\nparvekeyleisökin nousi. Kukin kohotti kätensä ja vannoi uskollisuutta\ntälle hallitusmuodolle, jota ei vielä ollut olemassakaan.\n\nKuningas poistui. Mutta kuningas ja kansalliskokous eivät voineet erota\ntoisistaan tällä tavalla. Kokous lähtee hänen perässään, se rientää,\nsaattaa häntä, saapuu Tuilerieihin ja kuningatar ottaa sen vastaan.\n\nKuningatar! Hänpä ei olekaan haltioissaan, tämä Maria Teresian kova\ntytär, hänpä ei itke, tuo Leopoldin arvokas sisar; hän osoittaa kansan\nedustajille poikaansa ja sanoo:\n\n»Hyvät herrat, minussa vallitsevat samat tunteet kuin kuninkaassakin.\nKaikesta sydämestäni ja liikutettuna yhdyn siihen tekoon, johon hellä\nhuolehtiminen kansasta on saanut hänet ryhtymään. Tässä on poikani;\nminä en unohda mitään opettaakseni häntä hyvissä ajoin omaksumaan\nmaailman parhaimman isän hyveet, kunnioittamaan kansalaisvapautta ja\npitämään arvossa lakeja, joiden lujimman tuen toivon hänestä tulevan.»\n\nOikea intomieli ei jäähdy moisesta puheesta; kansalliskokouksen\ninnostus oli kuumennut hehkuvan valkoiseksi. Ehdotettiin, että\nvala vannottaisiin heti paikalla. Se muovailtiin käden käänteessä.\nPuheenjohtaja pyysi ensimmäisen puheenvuoron:\n\n»Minä vannon uskollisuutta kansalle, laille ja kuninkaalle ja kaikin\nvoimin tukevani hallitusmuotoa, jonka kansalliskokous on säätänyt ja\nkuningas vahvistanut.»\n\nJa kaikki kansalliskokouksen jäsenet — yhtä ainoaa lukuun ottamatta —\nkohottivat kätensä ja kukin vuorollaan toisti: »Minä vannon.»\n\nTätä ylen onnellista tapausta, joka palautti ilon kansalliskokoukseen,\ntyynnytti Pariisin ja rauhoitti Ranskan, seurasi kymmenen päivää,\njotka vietettiin juhlin, tanssiaisin ja ilotulituksin. Kaikilta\ntahoilta kuului vain vannottuja valoja. Kaikkialla vannottiin,\nvannottiin Grève-torilla, kaupungintalossa, kirkoissa, kaduilla ja\njulkisilla paikoilla. Isänmaalle pystytettiin alttareja, niiden ääreen\nvietiin koululaiset ja koululaiset vannoivat kuin olisivat jo olleet\naikaihmisiä ja kuin olisivat tienneet mitä vala merkitsee.\n\nKansalliskokous määräsi kiitosjumalanpalveluksen, johon se otti osaa\nyhtenä miehenä. Alttarin ääressä, Jumalan kasvojen edessä, uudistettiin\njo vannottu vala.\n\nMutta kuningas ei mennyt Notre-Dameen eikä siis liioin vannonut.\n\nHänen poissaolonsa huomattiin, mutta oltiin niin iloisia, luottavia,\nettä tyydyttiin ensimmäiseen verukkeeseen, jonka hän suvaitsi esittää.\n\n»Miks'ette ollut kiitos-jumalanpalveluksessa? Miksette ole vannonut\nvalaa alttarin ääressä kuten toiset?» kysäisi kuningatar ivallisesti.\n\n»Koska minä voin kyllä valehdella, madame», vastasi Ludvig XVI, »mutta\nen halua tehdä väärää valaa».\n\nKuningatar hengähti helpotuksesta.\n\nHän oli, kuten kaikki muutkin, tähän saakka uskonut kuninkaan\nvilpittömään mieleen.\n\n\n\n\nXV\n\nAatelismies\n\n\nTämä kuninkaan vierailu kansalliskokouksessa oli tapahtunut helmikuun 4\npäivänä 1790.\n\nLähes kaksi viikkoa myöhemmin, toisin sanoen saman kuun 17 ja 18\npäivien välisenä yönä Châteletin kuvernöörin poissaollessa — hän oli\npäivemmällä pyytänyt ja saanut loman mennäkseen Soissonsiin kuolevaa\näitiään tervehtimään ilmestyi vankilan portille muuan mies, mukanaan\npoliisipäällikön varmentama määräys, jonka nojalla tulijalla oli oikeus\npäästä todistajitta keskustelemaan markiisi de Favrasin kanssa.\n\nEmme uskalla sanoa, oliko määräys oikea vai väärennetty, mutta kaikissa\ntapauksissa apulaiskuvernööri, joka herätettiin sitä tarkastamaan,\nhyväksyi sen oikeaksi, koskapa määräsi, että myöhäisestä hetkestä\nhuolimatta määräyksen esittäjä opastettaisiin herra de Favrasin koppiin.\n\nMinkä jälkeen, luottaen vankilan sisä- ja ulkovartijoitten tarkkaan\nvartijatoimeen, hän palasi vuoteelleen jatkaakseen näin ikävästi\nkeskeytettyä yöuntansa.\n\nVieras väitti, että ottaessaan salkusta poliisipäällikön määräystä\nhän oli pudottanut jonkun tärkeän paperin, otti lampun ja haki\npaperia lattialta, kunnes näki Châteletin apulaispäällikön poistuvan\nhuoneeseensa. Silloin hän selitti, että arveli unohtaneensa paperin\nyöpöydälleen, mutta pyysi kuitenkin, että jos paperi löydettäisiin, se\nannettaisiin hänelle, kun hän poistuisi vankilasta.\n\nSitten hän antoi lampun häntä odottavalle vartijalle ja kehoitta tätä\nopastamaan hänet herra de Favrasin koppiin.\n\nVartija aukaisi erään oven, päästi tuntemattoman ohitseen, meni sitten\nitsekin ja sulki oven jälkeensä.\n\nHän näytti katselevan tätä tuntematonta uteliaasti ikäänkuin odottaisi\ntämän millä hetkellä tahansa lausuvan hänelle jonkun tärkeän\nilmoituksen.\n\nMiehet laskeutuivat kaksitoista porrasta ja tulivat maanalaiseen\nkäytävään. Sitten tuli eteen toinen ovi, jonka vartija avasi ja sulki\nkuten ensimmäisenkin.\n\nTuntematon ja hänen oppaansa olivat tällöin eräänlaisella\nporrastasokkeella ja heidän oli nyt laskeuduttava toinen porraskerros.\nTuntematon pysähtyi, upotti katseensa pimeän käytävän syvyyksiin ja\ntultuaan varmaksi, että pimeys oli yhtä yksinäinen kuin mykkäkin, hän\nkysyi:\n\n»Te olette vartija Louis?»\n\n»Niin olen», vastasi vartija.\n\n»Amerikkalaiseen looshiin kuuluva veli?»\n\n»Niin.»\n\n»Teidät toimitti tänne viikko sitten muuan salaperäinen käsi\nsuorittamaan täällä erään tuntemattoman tehtävän?»\n\n»Juuri niin.»\n\n»Ja te olette valmis siihen tehtävään?»\n\n»Olen valmis.»\n\n»Teidän piti saada määräykset eräältä mieheltä...?»\n\n»Niin, messiaalta.»\n\n»Mistä teidän tuli tuntea tuo mies?»\n\n»Kolmesta paidanrintaan ommellusta kirjaimesta.»\n\n»Minä olen se mies... ja tässä näette ne kolme kirjainta.»\n\nTämän sanottuaan vieras aukaisi röyhelökauluksensa ja osoitti\npaidanrintaan ommeltua kolmea kirjainta — samoja kirjaimia, jotka\nnäiden kuvaustemme kehittyessä ovat useammin kuin kerran vaikuttaneet\nperin tehokkaalla tavalla: L.P.D.\n\n»Mestari», virkkoi vartija kumartaen, »tottelen käskyjänne».\n\n»Hyvä. Avatkaa herra de Favrasin kopin ovi ja olkaa valmis noudattamaan\nmuita käskyjäni.»\n\nVartija kumarsi mitään vastaamatta, lähti kulkemaan edellä\nvalaistukseen tietä ja pysähtyi matalan oven eteen.\n\n»Olemme perillä, mutisi hän.\n\nTuntematon nyökkäsi. Lukkoon työnnetty avain narahti kahdesti ja ovi\naukeni.\n\nVaikka vangin varalta olikin turvauduttu mitä ankarimpiin\nvarmuuskeinoihin, jopa niin, että hänet oli teljetty parikymmentä\njalkaa syvällä olevaan maanalaiseen koppiin, oli sentään pantu\njonkunlaista huomiota hänen henkilöarvoonsa. Hänellä oli puhdas vuode\nja valkoiset hurstit. Vuoteen vieressä oli pöytä täynnä kirjoja,\nlisäksi mustetolppo, kyniä ja paperia, jotka ilmeisesti oli tuotu\npuolustuspuheen valmistelua varten.\n\nSammutettu lamppu oli keskellä.\n\nNurkassa olevalla toisella pöydällä välkkyi pukeutumistarpeita, jotka\nolivat peräisin markiisin vaakunalla somistellusta käsilaukusta.\nSeinälle oli kiinnitetty pieni kuvastin, sekin kotoisin samasta\nlaukusta.\n\nMarkiisi de Favras nukkui niin sikeästi, että oven auetessa,\ntuntemattoman lähestyessä vuodetta, vartijan asettaessa toisen lampun\nentisen viereen ja poistuessa saatuaan vieraalta merkin, hän ei\nhavahtunut näin syntyneeseen meluun ja liikkeeseen.\n\nTuntematon silmäili hetken aikaa tätä nukkuvaa miestä syvän\nalakuloisena. Sitten hän näytti muistavan hetkien olevan kalliita ja\nvaikka hänestä tuntuikin ikävältä häiritä noin miellyttävää lepoa, hän\nlaski kätensä nukkuvan olkapäälle.\n\nVanki säpsähti, kääntyi nopeasti, silmät selkoselällään, kuten on\ntapa henkilöillä, jotka nukkuvat odottaen heräävänsä johonkin ikävään\nuutiseen.\n\n»Rauhoittukaa, herra de Favras», sanoi tuntematon. »Olen ystävä.»\n\nMarkiisi silmäili hetken yöllistä vierastaan kasvoilla epäilevä ilme,\njoka ilmaisi kummastelua, että joku ystävä tuli häntä tervehtimään\nkahdeksantoista, parinkymmenen jalan syvyyteen maan alle.\n\nSitten hän äkkiä muisti jotakin ja huudahti:\n\n»Ah, herra parooni Zannone...»\n\n»Minä itse, hyvä markiisi.»\n\nFavras katseli hymyillen ympärilleen ja osoittaen paroonille muuatta\nrahia, jolla ei ollut kirjoja eikä vaatteita, hän sanoi:\n\n»Suvainnette, istuutua.»\n\n»Hyvä markiisi», vastasi parooni, »aion ehdottaa teille erästä asiaa,\njoka ei salli pitkää keskustelua, ja koska meillä ei ole aikaa\ntuhlata...»\n\n»Mitä aiotte minulle esittää, hyvä parooni? Toivottavasti se ei koske\nlainaa?»\n\n»Mitä tarkoitatte?»\n\n»Koska takeet, jotka voisin teille antaa, tuntuvat minusta vain\nkeskinkertaisen varmoilta.»\n\n»Se ei olisi minulle mikään syy, markiisi, ja minä päinvastoin olisin\nvalmis tarjoamaan teille miljoonan.»\n\n»Minulle?» sanoi Favras hymyillen.\n\n»Teille juuri. Mutta koska ette kuitenkaan hyväksyisi ehtojani, en edes\nesitä tarjoustani.»\n\n»No, koska mainitsitte asianne olevan kiireellistä laatua, hyvä\nparooni, niin siirtykää siihen.»\n\n»Tiedättehän, että teidät tuomitaan huomenna, markiisi?» »Tiedän, olen\nkuullut mainittavan jotakin sellaista», vastasi Favras.\n\n»Tiedättekö, että tuomarit, joiden eteen teidät viedään, ovat samoja,\njotka ovat vapauttaneet Augeardin ja Besenvalin?»\n\n»Tiedän.»\n\n»Tiedättekö, että nämä miehet vapautettiin vain hovin kaikkivoivalla\nvälityksellä?»\n\n»Tiedän», vastasi Favras kolmannen kerran eikä hänen äänensä ollut\nkertaakaan värähtänyt näiden kolmen vastauksen aikana.\n\n»Varmaankin toivotte, että hovi tekee hyväksenne saman, mitä\nedeltäjiennekin hyväksi?»\n\n»Ne henkilöt, joiden kanssa minulla on ollut kunnia työskennellä sen\nhankkeen hyväksi, joka on tuonut minut tänne, tietävät mitä heidän on\ntehtävä minun suhteeni, herra parooni. Mitä he tekevät, on hyvin tehty.»\n\n»He ovat jo ilmaisseet kantansa teihin nähden, herra markiisi, ja minä\nvoin sanoa teille, mitä he ovat tehneet.»\n\nFavras ei näyttänyt olevan halukas sitä kuulemaan.\n\n»Kuninkaan veli», jatkoi vieras, »on käynyt kaupungintalossa ja\nselittänyt, että hän tuskin tuntee teitä, että te tulitte vuonna 1772\nhänen sveitsiläiskaartinsa palvelukseen, erositte vuonna 1775 ja sen\nkoommin hän ei ole tavannut teitä.»\n\nFavras nyökäytti hyväksyvästi päätänsä.\n\n»Kuningas puolestaan ei ole ainoastaan herennyt ajattelemasta pakoa,\nvaan on lisäksi tämän kuun neljäntenä liittynyt kansalliskokoukseen ja\nvannonut valan hallitusmuodolle.»\n\nFavrasin huulilla väikkyi hymy.\n\n»Epäilettekö sitä?» kysyi parooni.\n\n»En sano sitä enkä tätä», vastasi Favras.\n\n»Kuten huomaatte, markiisi, ei Monsieuriin ole luottamista, eikä\nkuninkaaseenkaan voi luottaa...»\n\n»Asiaan, herra parooni.»\n\n»Te joudutte siis tuomarienne eteen...»\n\n»Minulla on ollut kunnia kuulla teidän jo maininneen siitä.»\n\n»Teidät tuomitaan...»\n\n»Todennäköisesti.»\n\n»Kuolemaan...!»\n\n»Se on mahdollista.»\n\nFavras kumarsi kuin mies, joka on valmis ottamaan vastaan minkälaisen\niskun tahansa.\n\n»Mutta», jatkoi parooni, »tiedättekö, minkälaiseen kuolemaan, hyvä\nmarkiisi?»\n\n»Onko kuolemia kaksi, hyvä parooni?»\n\n»Ah, niitä on kymmenen, on häpeäpaalu, silpominen, silmukka,\nteiliratas, hirsipuu, mestauspölkky... tai oikeammin, viime viikolla\nvielä olivat kaikki nämä kuolintavat. Tänään, kuten sanoitte, niitä on\nvain yksi: hirsipuu.»\n\n»Hirsipuu!»\n\n»Niin. Julistettuaan ihmiset yhdenvertaisiksi lain edessä on\nkansalliskokous pitänyt kohtuullisena julistaa ihmiset tasa-arvoisiksi\nmyöskin kuolemassa. Ylhäiset ja alhaiset lähtevät tästä maailmasta\nsaman portin kautta, heidät hirtetään, markiisi.»\n\n»Ah, ah!» huudahti Favras.\n\n»Jos teidät tuomitaan kuolemaan, teidät hirtetään... hyvin ikävää\naatelismiehelle, joka ei pelkää kuolemaa — olen siitä varma — mutta\njota hirsipuu kuvottaa.»\n\n»Ah, herra parooni», virkkoi Favras, »oletteko tullut tänne vain\nkertoaksenne kaikista näistä hyvistä uutisista vai onko teillä vielä\njotakin parempaa sanottavaa?»\n\n»Olen tullut ilmoittamaan teille, että kaikki on valmista pakonne\nvaralta, ja sanomaan teille, että jos haluatte, olette kymmenen\nminuutin kuluttua vankilanne ulkopuolella ja neljänkolmatta tunnin\nkuluttua poissa Ranskasta.»\n\nFavras tuumi hetken eikä paroonin esitys näyttänyt aiheuttaneen hänessä\nvähäisintäkään mielenliikutusta. Sitten hän kysyi haastattelijaltaan:\n\n»Tuleeko tämä tarjous hänen kuninkaallisen korkeutensa taholta?»\n\n»Ei, herra markiisi, sen teen minä yksityisesti.»\n\nFavras silmäili paroonia.\n\n»Te, herra?» sanoi hän. »Entä miksi?»\n\n»Koska olette herättänyt minussa mielenkiintoa, markiisi.»\n\n»Mitä mielenkiintoa minä voin teissä herättää, herra parooni?» uteli\nFavras. »Olette tavannut minut kahdesti.»\n\n»Miestä ei tarvitse tavata edes kahta kertaa tunteakseen hänet, hyvä\nmarkiisi. Nähkääs, oikeat aatelismiehet ovat harvinaisia, ja minä\nhaluan säilyttää niistä yhden, en Ranskalle, vaan ihmiskunnalle.»\n\n»Eikö teillä ole muuta syytä?»\n\n»On kyllä, herra markiisi, se näet, että hankkiessani teille kahden\nmiljoonan lainan ja varustaessani teidät rahoilla olen valmistanut\nteille keinon mennä tänään paljastetussa hankkeessanne pitemmälle\nkuin muutoin olisitte voinut ja että minä siis tietämättäni olen\nosallistunut teidän kuolemaanne.»\n\nFavras hymähti.\n\n»Ellette ole tehnyt muuta rikosta kuin sen, nukkukaa rauhassa», sanoi\nhän, »annan teille synninpäästön».\n\n»Mitä!» huudahti parooni. »Kieltäydyttekö pakenemasta?»\n\nFavras ojensi hänelle kätensä.\n\n»Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, herra parooni», vastasi hän.\n»Kiitän teitä vaimoni ja lasteni nimessä, mutta minä kieltäydyn...»\n\n»Koska kenties arvelette suunnitelmani huonosti laadituksi, markiisi,\nja koska pelkäätte, että epäonnistunut pakoyritys vain pahentaa\njuttuanne.»\n\n»Uskon, herra parooni, että olette älykäs mies, vieläpä uhkarohkeakin,\nkoska itse ehdotatte minulle tätä pakoa, mutta sanon teille\ntoistamiseen, etten halua paeta.»\n\n»Varmaankin te, herra markiisi, pelkäätte, että pakotettuna poistumaan\nRanskasta joudutte jättämään vaimonne ja lapsenne sinne kurjuuteen...\nOlen ottanut huomioon senkin mahdollisuuden, herra markiisi, ja\nvoin tarjota teille tämän salkun, jossa on satatuhatta frangia\npankkiseteleinä.»\n\nFavras silmäili paroonia ihailevin ilmein.\n\nSitten hän ravisti päätänsä ja sanoi:\n\n»Se ei ole sitä, hyvä herra. Sanaanne luottaen ja teidän tarvitsematta\nantaa minulle tuota salkkua olisin lähtenyt Ranskasta, jos aikomukseni\nolisi ollut paeta. Mutta vielä kerran, olen tehnyt päätökseni: minä en\npakene.»\n\nParooni silmäili miestä, joka näin epäsi hänen tarjouksensa, ikäänkuin\nolisi arvellut, ettei tämä ollut täysijärkinen.\n\n»Päätökseni kummastuttaa teitä, herra parooni», sanoi Favras omituisen\njuhlallisesti, »ja te kysytte itseltänne uskaltamatta, kysyä minulta,\nmikä on saanut minut tekemään tämän omituisen päätöksen kulkea tietäni\nloppuun saakka ja kärsiä kuolemantuskat, olkootpa ne mitä laatua\ntahansa.»\n\n»Olette oikeassa, herra markiisi.»\n\n»No niin, selitän sen teille. Olen kuningasmielinen, hyvä herra, mutten\nniiden lainen, jotka siirtyvät ulkomaille tai piileskelevät Pariisissa.\nMinun maailmankatsomukseni ei ole etuihin sisältyvää laskelmaa, hyvä\nherra. Kuninkaat ovat minulle vain samaa, mitä olisi joku arkkipiispa\ntai paavi, toisin sanoin äsken mainitsemani uskonnon näkyviä edustajia.\nJos pakenen, arvellaan kuninkaan tai Monsieurin auttaneen minut\npakosalle. Jos he auttavat minut pakosalle, ovat he rikostovereitani.\nJa Monsieur, joka on noussut puhujalavalle kieltämään minut, ja\nkuningas, joka on teeskennellyt, ettei tunne minua, saavat iskun, joka\nhaihtuu tyhjään avaruuteen. Uskonnot häviävät, herra parooni, kun\nniillä ei ole enää marttyyrejä. No niin, minä pidän pystyssä omaani\nkuolemalla sen hyväksi! Siitä tulee menneisyydelle antamani moite ja\ntulevaisuudelle tarjoamani varoitus!»\n\n»Mutta ajatelkaa toki teitä odottavaa kuolintapaa, markiisi!»\n\n»Mitä häpeällisempi on kuolintapa, herra parooni, sitä ansiokkaampi on\nuhraus. Kristus kuoli ristinpuussa kahden ryövärin välissä.»\n\n»Ymmärtäisin tämän, herra markiisi», huomautti parooni, »jos\nkuolemastanne koituisi kuninkuudelle sama apu, mikä Kristuksen\nkuolemasta koitui ihmiskunnalle. Mutta kuninkaitten erheet ovat niin\nraskaat, herra markiisi, että pelkään, kykeneekö jonkun aatelismiehen,\nkykeneekö edes kuninkaankaan veri niitä puhdistamaan.»\n\n»Se on Jumalan vallassa, herra parooni. Mutta tänä miehuuttomuuden ja\nepäilyksen aikana, jolloin niin monilta puuttuu velvollisuudentunto,\nminä kuolen tuntien lohdutusta tietoisuudesta, että olen täyttänyt\nvelvollisuuteni.»\n\n»Ei, ei, herra markiisi!» huudahti parooni kärsimättömästi! »Te\nkuolette yksinkertaisesti katuen, että olette kuollut turhan takia.»\n\n»Kun aseettomaksi joutunut sotamies ei halua paeta, kun hän odottaa\nvihollista, kun hän uhmaa kuolemaa, kun se tapaa hänet, tietää hän\nhyvin, että tämä kuolema on turha, mutta hän päättelee, että pako olisi\nhäpeäksi, ja mieluummin hän silloin kuolee...»\n\n»Herra markiisi», intti parooni, »en pidä itseäni vielä lyötynä...»\n\nHän otti esille kellonsa. Hän huomasi sen osoittavan kolmea aamulla.\n\n»Meillä on vielä tunti aikaa», jatkoi hän. »Istahdan tämän pöydän\nääreen ja luen puoli tuntia. Harkitkaa sillaikaa ehdotustani. Puolen\ntunnin kuluttua te annatte minulle lopullisen vastauksenne.»\n\nSiirrettyään nojatuolin hän istuutui pöydän ääreen selkä päin vankia,\naukaisi kirjan ja syventyi lukemaan.\n\n»Hyvää yötä, herra parooni!» sanoi Favras.\n\nJa hän kääntyi seinään päin varmaankin voidakseen häiriintymättä\ntuumiskella.\n\nLukija otti pari kolme kertaa kellon esille. Hän oli kärsimättömämpi\nkuin vanki. Kun puoli tuntia oli kulunut, nousi hän ja lähestyi\nvuodetta.\n\nMutta hän sai odottaa kauan: Favras ei kääntynyt.\n\nParooni kumartui hänen ylitseen. Vangin säännöllinen, tyyni hengitys\ntodisti hänen nukkuvan.\n\n— Kas niin, — tuumi hän itsekseen, — olen lyöty. Mutta tuomiota ei ole\nvielä julistettu. Kenties hän epäilee vielä...\n\nJa koska hän ei mielinyt herättää miespoloista, jota muutaman päivän\nperästä odotti niin pitkä ja syvä uni, tarttui hän kynään ja kirjoitti\ntyhjälle paperiliuskalle:\n\n »Kun tuomio on julistettu, kun herra de Favras tuomitaan kuolemaan,\n kun hän ei voi toivoa enää mitään tuomareiltaan, Monsieurilta eikä\n kuninkaalta ja jos hän haluaa muuttaa käsityskantansa, kutsuttakoon\n hän luoksensa vartija Louisin ja sanokoon tälle: '_Olen päättänyt\n paeta_!' Hänen pakonsa toteuttamiseksi on keinot keksitty.\n\n Kun herra de Favras istuu kohtalokkailla rattailla, kun herra de\n Favras rukoilee julkisesti Notre-Damen edustalla, kun herra de\n Favras paljain jaloin ja kädet sidottuina astuu kaupungintalosta,\n missä hän tekee testamenttinsa, sen tilavan pihan yli, joka erottaa\n kaupungintalon portaat Grève-torille pystytetystä hirsipuusta,\n tarvitsee hänen vain lausua äänekkäästi: '_Haluan pelastua_!' ja hänet\n pelastetaan.\n\n _Cagliostro_.»\n\nTämän tehtyään vieras otti lampun, lähestyi toistamiseen vangin\nvuodetta todetakseen, oliko markiisi herännyt, ja huomattuaan hänen\nyhä nukkuvan siirtyi, kääntymättä enää taakseen, kopin ovelle, jonka\ntakana vartija Louis seisoi liikkumattomana ja alistuvana kuten ainakin\nopetuslapsi, joka on valmis kaikkiin uhrauksiin suorittaakseen loppuun\nsaakka hänen osakseen pannun suurtyön.\n\n»No, mestari», tiedusti hän, »mitä minun on tämän jälkeen tehtävä?»\n\n»Jäätävä vankilaan ja toteltava herra de Favrasin määräyksiä.»\n\nVartija kumarsi, otti lampun Cagliostron käsistä ja astui\nkunnioittavasti hänen edellään, kuten kamaripalvelija, joka valaisee\ntietä isännälleen.\n\n\n\n\nXVI\n\nCagliostron ennustus toteutuu\n\n\nSamana päivänä kello yksi iltapäivällä Châteletin vankilasihteeri\ntuli neljän aseellisen miehen seurassa markiisi de Favrasin koppiin\nilmoittamaan, että hänen oli lähdettävä tuomariensa eteen.\n\nFavras oli kuullut asiasta yöllä Cagliostrolta ja kello yhdeksän\ntienoissa aamulla Châteletin apulaispäälliköltä.\n\nJutun yleinen käsittely oli alkanut kello puoli kymmenen aamulla ja\nsitä jatkui vielä kello kolme iltapäivällä.\n\nKello yhdeksästä alkaen oli istuntosali ollut täynnä uteliaita,\njotka kylki kyljessä odottivat näkevänsä miehen, jonka tuomio pian\njulistettaisiin.\n\nSanomme miehen, jonka tuomio pian julistettaisiin, koska kukaan ei\nepäillyt, ettei syytettyä tuomittaisi syylliseksi.\n\nPoliittisissa salahankkeissa on aina mukana muutamia poloisia, jotka\njo ennakolta on määrätty uhreiksi. Jokainen tuntee, että tarvitaan\nsovitusuhria ja että juuri nämä ihmis-rukat on kohtalokkaasti merkitty\ntällaiseksi uhriksi.\n\nNeljäkymmentä tuomaria oli ryhmittynyt puoliympyrään salin peräpäähän.\nPuheenjohtaja istui katoksen alla. Hänen takanaan seinällä riippui\nristiinnaulittua Jeesusta esittävä kuva ja häntä vastapäätä salin\ntoisessa päässä oli kuninkaan muotokuva. Jono kansalliskaartilaisia\nreunusti tuomioistumen aluetta sisä- ja ulkopuolelta. Neljä miestä\nseisoi ovella vartijoina.\n\nNeljännestä yli kolmen tuomarit antoivat määräyksen, että syytetty oli\ntuotava istuntosaliin.\n\nKaksitoistamiehinen sotilasosasto, joka kivääri jalalla odotteli\nkeskellä salia tätä määräystä, lähti liikkeelle.\n\nSiitä hetkestä alkaen kaikki päät, vieläpä tuomarienkin, olivat\nsuuntautuneina ovelle, josta markiisi de Favras astuisi sisälle.\n\nArviolta kymmenen minuutin kuluttua nähtiin neljän kaartilaisen\nilmestyvän saliin.\n\nHeidän takanaan asteli markiisi de Favras.\n\nLoput kahdeksan kaartilaista seurasivat häntä.\n\nVanki astui siihen peloittavaan hiljaisuuteen, joka syntyy, kun\nkaksituhatta samaan huoneeseen sulloutunutta henkilöä huomaa hetken\ntulleen, jolloin lopultakin yleisen odotuksen kohde — henkilö tai asia\n— tulee esille.\n\nVangin piirteet olivat täysin tyynet. Hän oli pukeutunut hyvin\nhuolellisesti. Hänen yllänsä oli heleänharmaalla kirjailtu silkkinuttu,\nvalkoiset satiiniliivit ja samanväriset housut kuin takkikin,\nsilkkisukat, solkikengät ja napinreiässä Pyhän Ludvigin ritarikunnan\nristi.\n\nTukkansa hän oli suorinut harvinaisen komeilevasti, jauhoittanut\nvalkoiseksi, _eikä yksikään hius ollut loista pitempi_, kuten eräässä\nvallankumouksen historiassa mainitaan.\n\nSinä lyhyenä aikana, jonka markiisi de Favras tarvitsi edetäkseen\novelta syytettyjen penkille, pidättelivät kaikki hengitystään.\n\nKului pari sekuntia syytetyn saapumisesta puheenjohtajan ensimmäisiin\nsanoihin.\n\nLopulta hän teki tutunomaisen — tällä kerralla tarpeettoman —\nliikkeen kädellään kehoittaakseen tuomareita hiljaisuuteen ja aloitti\nliikutuksesta värähtelevällä äänellä:\n\n»Kuka olette?»\n\n»Olen syytetty ja vanki», vastasi Favras perin rauhallisesti.\n\n»Nimenne?»\n\n»Thomas Mahi, markiisi de Favras.»\n\n»Missä olette syntynyt?»\n\n»Eloisissa.»\n\n»Mikä on yhteiskunnallinen arvonne?»\n\n»Olen eversti kuninkaan palveluksessa.»\n\n»Missä asutte?»\n\n»Place Royalen numero yhdessäkolmatta.»\n\n»Kuinka vanha olette?»\n\n»Kuudenviidettä ikäinen.»\n\n»Istukaa.»\n\nMarkiisi noudatti kehoitusta.\n\nVasta silloin kuulijakunta näytti voivan jälleen hengittää. Ilmaa\nhalkoi hirveä suhina, koston henkäys.\n\nSyytetty ei erehtynyt sen luonteesta. Hän silmäili ympärilleen.\nKaikkien katseet kiiluivat vihan tulta, kaikki nyrkit olivat uhkaavasti\nkoholla. Tunsi, että tämä kansa, jonka käsistä juurikään oli riistetty\nAugeard ja Besenval, vaati uhria, tämä kansa, joka yhtenään hoilasi,\nettä prinssi Lambesc oli hirtettävä — kuvaannollisesti edes.\n\nNäiden kiihtyneitten kasvojen, näiden tulta liekehtivien katseitten\njoukossa syytetty huomasi yöllisen vieraansa tyynet piirteet ja\nystävällisen katseen.\n\nHän tervehti tätä huomaamattomin elein ja jatkoi sitten tarkasteluaan.\n\n»Syytetty», sanoi puheenjohtaja, »valmistukaa vastaamaan».\n\nFavras kumarsi.\n\n»Käskekää, herra presidentti», sanoi hän.\n\nNyt alkoi toinen kysymyssarja, jonka syytetty kesti yhtä tyynesti kuin\nedellisenkin.\n\nSitten seurasi syyttäjän todistajien kuulustelu.\n\nFavras, joka kieltäytyi pelastamasta itseään paolla, halusi puolustaa\nelämäänsä vastaväitteillä ja oli haastattanut neljätoista vapauttavaa\ntodistajaa.\n\nKun syyttäjän todistajien kuulustelu oli päättynyt, odotti hän\nnäkevänsä omien todistajiensa astuvan esille. Mutta silloin\npuheenjohtaja lausui seuraavat sanat:\n\n»Hyvät herrat, kuulustelu on päättynyt.»\n\n»Anteeksi, herra presidentti», huomautti Favras kohteliaasti,\nkuten hänen tapansa oli, »unohdatte yhden seikan, vähäpätöisen\ntosin, unohdatte kutsuttaa paikalle minun haastattamani neljätoista\ntodistajaa».\n\n»Oikeus on päättänyt», vastasi puheenjohtaja, »ettei heitä kuulustella\nollenkaan».\n\nSyytetyn otsalla väikkyi pilventapainen varjo, sitten hänen silmissään\nvälähti kirkas salama.\n\n»Minä luulin olevani Pariisin Châteletin tuomittavana», virkkoi hän.\n»Erehdyin. Minut tuomitsee, kuten näyttää, espanjalainen inkvisitsioni.»\n\n»Viekää syytetty pois», käski oikeuden puheenjohtaja.\n\nFavras vietiin takaisin vankikoppiinsa. Hänen tyyneytensä, sulavuutensa\nja rohkeutensa olivat eräällä tavalla tehonneet niihin kuuntelijoihin,\njotka olivat saapuneet paikalle ennakkoluulottomina.\n\nMutta heitä oli kourallinen. Favrasin lähtöä saattoivat huudot,\nuhkailut ja vihellykset.\n\n»Ei armoa, ei armoa!» kirkui viisisataa suuta hänen astellessaan\nsalista.\n\nNämä huudot seurasivat häntä vankikopin oven taakse saakka.\n\nSilloin hän mutisi kuin itsekseen puhellen:\n\n»Tällaista on vehkeillä ruhtinasten kanssa!»\n\nKun syytetty oli poistunut, ryhtyivät tuomarit tekemään päätöstä.\n\nTavalliseen aikaansa Favras meni makuulle.\n\nKello yksi aamuyöllä joku astui hänen koppiinsa ja herätti hänet.\n\nTulija oli vartija Louis.\n\nHän oli valinnut asiakseen tuoda vangille pullon bordeauxviiniä, jota\ntämä ei ollut pyytänyt.\n\n»Herra markiisi», sanoi hän, »tuomarit julistavat paraikaa tuomiotanne».\n\n»Hyvä ystävä», virkkoi Favras, »jos olet senvuoksi minut herättänyt,\nolisit yhtä hyvin voinut antaa minun nukkua rauhassa».\n\n»Herra markiisi, olen herättänyt teidät kysyäkseni, eikö teillä ole\nmitään ilmoitettavaa henkilölle, joka kävi teitä tapaamassa viime yönä.»\n\n»Ei mitään.»\n\n»Miettikää tarkoin, herra markiisi. Kun tuomio on julistettu, joudutte\nyhtämittaisen silmälläpidon alaiseksi ja niin voimakas kuin mainittu\nhenkilö onkin, voi mahdoton kenties kahlita hänen tahtoaan.»\n\n»Kiitos, hyvä ystävä», sanoi Favras, »mutta minulla ei ole häneltä\nmitään pyydettävää, ei nyt eikä myöhemmin».\n\n»Siinä tapauksessa», virkkoi vartija, »olen pahoillani, että herätin\nteidät. Mutta teidät olisi kuitenkin hetken perästä herätetty...»\n\n»Arvelet siis», sanoi Favras hymyillen, »ettei minun kannata enää mennä\nmakuulle vai kuinka?»\n\n»Päätelkää itse», vastasi vartija. »Kuunnelkaa.»\n\nYlemmistä kerroksista kuului tosiaankin melua, ovia anottiin ja\nsuljettiin, pyssynperät kolahtelivat permannolla.\n\n»Ah», huudahti Favras, »minunko takiani kaikki tämä hälinä?»\n\n»Teille tullaan lukemaan tuomionne, herra markiisi.»\n\n»Hitossa! Huolehtikaa siitä, että herra sanantuoja suo minulle aikaa\nvetää housut jalkaani.»\n\nVartija poistui ja työnsi oven perässään kiinni.\n\nSillaikaa markiisi de Favras pani jalkaansa silkkisukat, solkikengät ja\nhousut.\n\nNäin pitkällä oli hänen pukeutumisensa, kun ovi aukeni.\n\nHän päätteli, ettei kannattanut jatkaa pitemmälle ja jäi odottamaan.\nHän oli tällä hetkellä hyvin kaunis, pää takakenossa, hiukset puoleksi\nsuorittuina, röyhelökaulus avoimena rinnalla.\n\nSanantuojan astuessa koppiin hän käänsi paidankaulusta olkapäitten yli.\n\n»Kuten huomaatte, hyvä herra», sanoi hän sanantuojalle, »odotin teitä\ntaisteluvalmiina».\n\nJa hän kohotti käden paljaalle kaulalleen, joka oli valmis aatelisen\nmiekan katkaistavaksi tai aatelittoman silmukan kuristettavaksi.\n\n»Puhukaa, hyvä herra», jatkoi hän, »minä kuuntelen».\n\nSanantuoja luki tai oikeammin sopersi tuomion.\n\nMarkiisi oli tuomittu kuolemaan. Hänen oli tehtävä julkinen katumus\nNotre-Damen edustalla ja sitten hänet hirtettäisiin Grève-torilla.\n\nFavras kuunteli tätä lukemista tuiki rauhallisena eikä rypistänyt edes\nkulmakarvojaan kun mainittiin sana »hirtettäisiin», tuo aatelismiehen\nkorvassa ilkeältä vaikuttava sana.\n\nLyhyen vaitiolon jälkeen hän sentään sanoi sanantuojalle:\n\n»Ah, hyvä herra, valitan syvästi, että teidän on täytynyt tuomita\nkuolemaan mies sellaisten todistusten nojalla.»\n\nSanantuoja vältti vastauksen huomauttamalla:\n\n»Hyvä herra, te tiedätte, ettei teillä ole jäljellä muuta lohdutusta\nkuin uskonnon tarjoama.»\n\n»Erehdytte, hyvä herra», vastasi kuolemaantuomittu, »minulla on\njäljellä lisäksi se lohtu, jonka omatunto antaa».\n\nMarkiisi tervehti sanantuojaa. Tällä ei ollut enempää tehtävää ja hän\npoistui.\n\nOvella hän sentään kääntyi ja kysyi kuolemaantuomitulta:\n\n»Haluatteko, että lähetän luoksenne rippi-isän?»\n\n»Rippi-isän niiden taholta, jotka tappavat minut? Ei, herra, se\nolisi minusta vastenmielistä. Minä haluan kyllä luovuttaa teille\nhenkeni, mutta sieluni autuuden pidätän itselleni... Pyydän luokseni\nSaint-Paulin kirkkoherran.»\n\nKahta tuntia myöhemmin se kunnianarvoisa hengenmies, jota hän oli\npyytänyt, oli hänen luonansa.\n\n\n\n\nXVII\n\nGrève-tori\n\n\nNämä kaksi tuntia oli käytetty hyvin.\n\nSanantuojan perässä oli koppiin tullut kaksi miestä, molemmat\nsynkännäköisiä, yllä teloittajan asu.\n\nFavras oli ymmärtänyt joutuvansa nyt asioimaan kuoleman edeltäjien,\npyövelin etuvartijajoukon kanssa.\n\n»Seuratkaa meitä!» oli toinen miehistä sanonut.\n\nFavras oli kumartanut myöntymyksen merkiksi.\n\nSitten hän osoitti tuolilla olevia vaatekappaleita ja kysyi:\n\n»Suotteko minulle aikaa pukeutua?»\n\n»Saatte aikaa», vastasi mies.\n\nFavras meni pöydän luo, jolle oli sirotettu hänen käsilaukkunsa\nerinäköiset esineet, ja seinää koristavan pikku kuvastimen edessä hän\nnapitti paidankauluksen, laskosti siroihin poimuihin röyhelönsä ja\nsitaisi kaulanauhansa kaikkein aatelisimpaan solmuun.\n\nSen jälkeen hän puki yllensä liivit ja takin.\n\n»Saanko ottaa mukaani hatun, herrat?» kysyi vanki.\n\n»Se on tarpeetonta», vastasi mies, joka oli tähänkin saakka puhunut.\n\nÄänettömänä pysynyt mies oli silmäillyt Favrasia kaiken aikaa niin\ntarkasti, että se oli herättänyt markiisin huomiota.\n\nHän oli huomaavinaan, että tämä mies teki hänelle jonkun salamyhkäisen\nmerkin silmillään.\n\nMutta tämä merkki oli ollut niin väläyksellinen, että Favras jäi\nepätietoiseksi, mitä se merkitsi.\n\nJa mitäpä tuolla miehellä oli hänelle sanottavaa?\n\nHän ei piitannut siitä sen enempää, vaan heilautti ystävällisesti\nkättänsä vartija Louisille ja sanoi:\n\n»Olen valmis, herrat, menkää edellä, seuraan teitä.»\n\nOvella odotteli muuan oikeudenpalvelija.\n\nOikeudenpalvelija kulki ensimmäisenä, sitten Favras, sitten molemmat\nsynkkäilmeiset miehet.\n\nTämä synkkä saattue suuntasi kulkunsa ensimmäiseen kerrokseen.\n\nNäiden kahden koppikerrosten välimailla odotteli ryhmä\nkansalliskaartilaisia.\n\nOikeudenpalvelija tunsi saavansa näistä tukea ja sanoi vangille:\n\n»Herra, ojentakaa minulle se Pyhän Ludvigin ritarimerkki.»\n\n»Luulin olevani tuomittu kuolemaan eikä arvon alennukseen», vastasi\nFavras.\n\n»Sellainen on määräys, herra», intti oikeudenpalvelija.\n\nFavras irroitti ritarimerkin ja koska hän ei halunnut luovuttaa\nsitä tälle oikeuden kätyrille, antoi hän sen kansalliskaartilaisia\nkomentavalle kersantille.\n\n»Hyvä niinkin», tokaisi oikeudenpalvelija välittämättä enää vaatia,\nettä ritarimerkki luovutettaisiin hänelle itselleen. »Seuratkaa minua.»\n\nNoustiin arviolta parikymmentä porrasta ja pysähdyttiin kauttaaltaan\nraudoitetun tammioven eteen. Se oli niitä ovia, joita katsellessaan\nkuolemaantuomitut tuntevat veren suonissaan hyytyvän. Tällaisia ovia\non pari kolme kuolemaantuomitun viimeisellä matkalla. Niiden takana\nmatkalainen vaistomaisesti arvaa kohtaavansa jonkin kauhean häntä\nodottamassa.\n\nOvi aukeni.\n\nFavrasillec ei suotu aikaa astua sisälle; hänet työnnettiin huoneeseen.\n\nSitten ovi äkkiä sulkeutui kuin rautakouran painalluksesta.\n\nFavras oli kidutuskammiossa..\n\n»Ah, herrat», huudahti hän lievästi kalveten, »kun ihmisiä aiotaan\ntuoda tällaisiin paikkoihin, pitäisi heitä hitossa siihen ennakolta\nvalmistaa!»\n\nHän ehti tuskin lopettaa lausettaan, kun häntä seuranneet kaksi miestä\nsyöksyivät hänen kimppuunsa, riistivät takin ja liivit hänen yltänsä,\ntaiteellisesti solmitun nauhan hänen kaulastaan ja sitoivat hänen\nkätensä selän taa.\n\nMutta auttaessaan toveriaan tässä tehtävässä kuiskasi se näistä\nkiduttajista, jonka Favras oli luullut nähneensä tekevän hänelle\nsalaisen merkin, hänen korvaansa seuraavat sanat:\n\n»Haluatteko pelastua? Vielä on aikaa.»\n\nTämä tarjous sai Favrasin huulet hymyyn, sillä se palautti hänen\nmieleensä hänen tehtävänsä suuruuden.\n\nHän ravisti lempeästi päätänsä epäyksen merkiksi.\n\nHuoneessa oli puuhevonen valmiina. Kuolemaantuomittu pantiin pitkälleen\ntämän hevosen selkään.\n\nKiduttaja lähestyi häntä esiliina täynnä tammivaajoja ja kädessä\nrautamoukari.\n\nFavras ojensi omasta aloitteestaan tätä miestä kohden hienon jalkansa,\njoissa oli puna-anturaiset kengät ja silkkisukat.\n\nMutta silloin oikeudenpalvelija kohotti kätensä.\n\n»Riittää», sanoi hän. »Hovi armahtaa kuolemaantuomitun kidutukselta.»\n\n»Ah», virkkoi Favras, »hovi näyttää pelkäävän, että minä lavertelisin.\nSuuri kiitos. Minä saan mennä hirsipuulle kahdella kelpo jalalla. Se on\njotakin. Ja nyt, herrat, te tiedätte, että olen käytettävissänne.»\n\n»Teidän on vietettävä yksi tunti tässä salissa», sanoi\noikeudenpalvelija.\n\n»Se ei ole virkistävää, mutta se voi olla hauskaa», huomautti Favras.\n\nJa hän alkoi kävellä salissa ja tutki yksitellen niitä hirveitä\nkojeita, jotka olivat kuin mitäkin jättimäisiä rautahämähäkkejä,\nsuunnattomia skorpioneja.\n\nKatselija tunsi, että määrätyllä hetkellä, kohtalokkaan äänen\nmääräyksestä koko tämä kojerykelmä heräsi eloon, liikkui ja puri\njulmasti.\n\nNiitä oli kaikenmuotoisia ja kaikenaikaisia, Filip Augustin päiviltä\nLudvig XVI:n aikaan saakka. Joukossa oli rautapiikkejä, joilla 13.\nvuosisadan juutalaisia oli paloiteltu, ja teilirattaita, joilla oli\nsilvottu 17. vuosisadan protestantteja.\n\nFavras pysähtyi jokaisen voitonmerkin eteen ja kyseli kunkin kojeen\nnimeä.\n\nMoinen kylmäverisyys lopulta kummastutti kiduttajiakin, jotka, kuten\ntiettyä, eivät helposti ihmettele mitään.\n\n»Miksi tätä kaikkea kyselette?» tiedusti toinen miehistä.\n\nVanki silmäili häntä tutun ilkamoivasti, aatelismiehille ominaisin\nilmein.\n\n»Hyvä herra», vastasi hän, »voin tavata edessäni olevalla matkalla\nSaatanan, eikä olisi hullumpaa, jos saisin hänestä ystävän\nmainitsemalla hänelle kadotettujen kidutukseen sopivia kojeita, joita\nhän ei tunne».\n\nVanki oli juuri lopettanut tarkastuskäyntinsä, kun Châteletin kello löi\nviisi.\n\nKaksi tuntia oli kulunut siitä, kun hän lähti kopistaan.\n\nHänet opastettiin sinne takaisin.\n\nSaint-Paulin kirkkoherra odotteli häntä siellä.\n\nKaikesta saattoi nähdä, etteivät nämä kaksi odotustuntia olleet menneet\nhukkaan ja että jos mikään, niin hänen äsken kokemansa elämys oli\nsopivalla tavalla valmistanut hänet kuolemaan.\n\nHänet nähdessään kirkkoherra avasi hänelle sylinsä.\n\n»Isä», sanoi Favras, »suokaa anteeksi, etten minä voi avata teille\nmuuta kuin sydämeni. Nämä herrat ovat järjestäneet niin, että voin\nteille avata vain sen.»\n\nJa hän näytti selän taakse sidottuja käsiään.\n\n»Ettekö voi irroittaa tuomitun käsiä siksi ajaksi, jonka hän viipyy\nparissani?» kysyi kirkkoherra.\n\n»Se ei ole meidän vallassamme», vastasi oikeudenpalvelija.\n\n»Isä», sanoi Favras, »kysykää, eivätkö he voisi sitoa niitä\netupuolelle. Se on kuitenkin tehtävä silloin, kun joudun pitelemään\nkynttilää kädessäni ja lukemaan tuomiotani.»\n\nApulaiset katsahtivat oikeudenpalvelijaan. Tämä nyökäytti päätänsä\nmerkiksi, ettei se olisi mitenkään sopimatonta, ja markiisin\narmonanomukseen suostuttiin.\n\nSitten hänet jätettiin kahden kesken hengenmiehen seuraan.\n\nKukaan ei tiedä, mitä tapahtui tämän maailmanmiehen ja Jumalan\nmiehen välisessä viimeisessä keskustelussa. Avasiko Favras uskonnon\npyhyyden edessä sydämensä, joka oikeuden majesteetin edessä oli\npysynyt suljettuna? Kostuivatko hänen ivan kuivaamat silmänsä niistä\nlohdutuksista, sen toisen maailman tarjoamista, johon hän oli\nastumaisillaan? Kimmelsikö niissä joku hänen sydämensä vuodattamista\nkyynelistä? Kyynelistä, jotka hän varmaankin oli vuodattanut rakkaitten\nomaistensa takia, jotka hän maailmasta erotessaan joutuisi jättämään\norvoiksi ja hylätyiksi? Sitä eivät ainakaan huomanneet miehet, jotka\nviiden tienoissa astuivat hänen koppiinsa ja jotka tapasivat hänet\nhymyhuulisena, kuivin ripsin ja suljetuin sydämin.\n\nHänelle tultiin ilmoittamaan, että kuolinhetki oli koittanut.\n\n»Hyvät herrat», sanoi hän, »pyydän teiltä anteeksi, mutta te olette\nantaneet minun odottaa».\n\nKoska hän oli jo takitta ja liivittä ja hänen kätensä oli sidottu,\nriisuttiin häneltä nyt kengät ja sukat ja hänen yllensä jätettyjen\nvaatteitten päälle vedettiin valkoinen mekkopaita.\n\nSitten hänen rinnalleen pantiin kirjoitustaulu, jossa oli sanat:\n\n    VEHKEILIJÄ VALTIOTA VASTAAN\n\nChâteletin portilla odottelivat häntä rattaat isolukuisen vartioston\nympäröiminä.\n\nNäillä rattailla oli sytytetty tuohus.\n\nKuolemantuomitun nähdessään joukko alkoi taputtaa käsiään.\n\nKello kuudesta aamulla oli tuomio ollut tiedossa ja väkijoukon mielestä\naika kului perin verkkaisesti tuomion ja teloituksen välillä.\n\nKaduilla liikuskeli ihmisiä anellen juomarahoja ohikulkijoilta.\n\n»Mitä juomarahoilla?» utelivat jotkut.\n\n»Herra de Favrasin teloitusta varten», vastasivat nämä kuoleman\nkerjäläiset.\n\nFavras nousi lujin askelin rattaille. Hän istahti sille puolelle, mihin\ntuohus oli kiinnitetty, sillä hän oivalsi, että tuohus oli nimenomaan\nhäntä varten.\n\nSaint-Paulin kirkkoherra nousi rattaille hänen jälkeensä ja istuutui\nhänen vasemmalle puolelleen.\n\nTeloittaja nousi viimeisenä ja sijoittui hänen taakseen.\n\nHän oli sama alakuloisen näköinen ja lempeäkatseinen mies, jonka olemme\nnähneet Bicêtren pihamaalla tohtori Guillotinin konetta koeteltaessa.\n\nOlemme nähneet hänet, näemme hänet nyt ja saamme tilaisuuden nähdä\nhänet myöhemminkin. Hän on sen aikakauden todellinen sankari, johon\nolemme astumassa.\n\nEnnenkuin istahti paikalleen, pyöveli pani Favrasin kaulaan nuoran,\njolla hänet hirtettäisiin.\n\nNuoran toista päätä hän piteli kädessään.\n\nKun rattaat lähtivät liikkeelle, syntyi väkijoukossa liikehtimistä.\nFavraskin käänsi katseensa sinne päin, mistä tämä melu lähti.\n\nHän näki ihmisten työntelevän toisiaan päästäkseen ensimmäiseen riviin\nja paremmalle paikalle vangin ohi ajaessa. Äkkiä hän vaistomaisesti\nhätkähti, sillä ensi rivissä, viiden kuuden toverinsa keskellä, joiden\nkanssa oli raivannut kujan väkijoukkoon, hän huomasi hallikantajan\nasuun pukeutuneena saman yöllisen vieraan, joka oli sanonut\nsuojelevansa häntä viimeiseen hetkeen saakka.\n\nKuolemaantuomittu nyökäytti päätänsä merkiksi, että oli tuntenut\nvieraan; muuta hän ei sillä tarkoittanutkaan.\n\nRattaat jatkoivat kulkuaan ja pysähtyivät vasta Notre-Damen edustalle.\n\nPääovi oli auki ja sen kautta näkyi kirkon hämärässä peräpäässä\npääalttari hohtavan palavien kynttiläinsä alla.\n\nUteliaitten tulva oli niin voimakas, että rattaitten oli pakko tuon\ntuostakin pysähtyä ja ne pääsivät etenemään vain kun vartiosto oli\nraivannut niille tien, jonka heti taas sulki kansanvuo särkien sen\ntielle nousseen heikon padon.\n\nSiellä, kirkkoaukealla, voitiin tungoksen uhallakin toimia vapaasti.\n\n»Teidän on nyt astuttava rattailta ja tehtävä julkinen katumus, hyvä\nherra», sanoi teloittaja kuolemaantuomitulle.\n\nFavras totteli mitään vastaamatta.\n\nHengenmies astui rattailta ensimmäisenä, häntä seurasi vanki ja sitten\nteloittaja, joka yhä piteli kiinni nuoran toisesta päästä.\n\nKädet oli sidottu ranteista, joten markiisi voi käyttää kouriaan.\n\nHänen oikeaan käteensä pantiin tuohus ja vasempaan tuomiopaperi.\n\nKuolemaantuomittu eteni kirkon portaille saakka ja polvistui.\n\nYmpäröivien ihmisten joukossa hän huomasi etualalla äskeisen\nhallikantajan tovereineen, jotka oli nähnyt jo Châteletista\nlähdettäessä.\n\nMoinen sitkeys näytti liikuttavan häntä, mutta sanaakaan ei kuulunut\nhänen huuliltaan.\n\nMuuan Châteletin virkamies oli paikalla häntä odottamassa.\n\n»Lukekaa, herra», sanoi tämä hänelle kovalla äänellä.\n\nSitten hän kuiskasi:\n\n»Herra markiisi, te tiedätte, että jos haluatte pelastua, teidän\ntarvitsee lausua vain sana.»\n\nVastaamatta kuolemaantuomittu aloitti lukemisensa.\n\nHän luki lujalla äänellä eikä hänen äänensä ilmaissut pienintäkään\nmielenliikutusta. Kun lukeminen oli päättynyt, puhui hän ympäröivälle\njoukolle:\n\n»Valmiina astumaan Jumalan kasvojen eteen minä annan anteeksi niille,\njotka vastoin omaatuntoaan ovat syyttäneet minua rikollisista\nhankkeista. Rakastin kuningastani, kuolen uskollisena tälle\ntunteelleni. Minä näytän esimerkin ja toivon, että sitä seuraavat\nmonet ylevät sydämet. Kansa vaatii suurin äänin minun kuolemaani, se\ntarvitsee uhrin. Hyvä, olen mielissäni, että kohtalo on valinnut juuri\nminut eikä ketään heikkoa sydäntä, joka ansaitsemattoman rangaistuksen\nedessä joutuisi epätoivoon. Ellei minulla nyt ole täällä muuta tehtävää\nkuin mitä olen jo tehnyt, niin jatkakaamme matkaa, hyvät herrat.»\n\nMatkaa jatkettiin.\n\nNotre-Damen portailta ei ole pitkä matka Grève-torille ja kuitenkin\nrattaat laahustivat tätä taivalta kokonaisen tunnin.\n\nVihdoin saavuttiin torille.\n\n»Herrat», sanoi Favras, »saanko poiketa hetkeksi kaupungintaloon?»\n\n»Haluatteko tehdä jonkun tunnustuksen, poikani?» kysyi hengenmies\nvilkkaasti.\n\n»En, isä. Haluan vain sanella kuolintestamenttini. Olen kuullut\nkerrottavan, että kuolemaantuomitulle, joka on pidätetty\nvalmistumattomana, suodaan viimeisenä armonosoituksena tilaisuus tehdä\nkuolintestamenttinsa.»\n\nRattaat eivät ajaneetkaan suoraan hirsipuulle, vaan poikkesivat\nkaupungintaloon päin. Väkijoukosta alkoi kuulua kovaa hälinää.\n\n»Hän menee tunnustuksille! Hän menee tunnustuksille!» huudettiin joka\nsuunnalta.\n\nTämä huuto pani kalpenemaan erään nuoren, kauniin miehen, joka\noli kauttaaltaan mustiin puettu kuin apotti ja seisoi irtokivellä\nPelletier-rantakadun kulmassa.\n\n»Ah, älkää pelätkö, varakreivi Louis», virkkoi muuan ilkamoiva ääni\nhiljaa hänen viereltään, »kuolemaantuomittu ei lausu sanaakaan siitä,\nmitä on tapahtunut Royale-aukiolla».\n\nMustiin puettu nuori mies kääntyi äkkiä; nämä sanat oli lausunut muuan\nhallikantaja, jonka kasvoja hän ei voinut nähdä, koska mies oli lauseen\nlopetettuaan painanut hattunsa leveän lieren silmilleen.\n\nNuoren, kauniin miehen epäilykset — mikäli hän jotakin epäili —\nhälvenivät muuten väleen.\n\nEhdittyään kaupungintalon porraskorokkeelle Favras teki merkin, että\nhän aikoi puhua.\n\nSiinä tuokiossa kaikki hälinä taukosi ikäänkuin tällä hetkellä\npuhaltanut länsituuli olisi vienyt sen mennessään.\n\n»Hyvät herrat», sanoi Favras, »kuulen ympärilläni toistettavan,\nettä menen kaupungintaloon tunnustuksille. Se ei ole totta, ja jos\njoukossanne joku mahdollisesti pelkää minun tekevän paljastuksia,\nniin rauhoittukoon, sillä minä menen kaupungintaloon sanelemaan\nkuolintestamenttia.»\n\nJa hän poistui lujin askelin porttikäytävään, nousi portaat ja astui\nhuoneeseen, johon kuolemaantuomitut tavallisesti opastettiin ja jota\nsiitä syystä sanottiin tunnustuksien huoneeksi.\n\nKolme mustiin puettua miestä oli siellä häntä odottamassa, ja näiden\nkolmen miehen joukossa Favras tunsi saman virkamiehen, joka oli\npuhutellut häntä Notre-Damen edustalla.\n\nKoska kuolemaantuomitun kädet oli sidottu eikä hän siis voinut\nkirjoittaa, alkoi hän sanella testamenttiaan.\n\nPaljon on puhuttu Ludvig XVI:n testamentista, sillä kuninkaitten\ntestamentista puhutaan paljon. Edessämme on herra de Favrasin\ntestamentti ja me sanomme yleisölle vain seuraavat sanat: »Lukekaa ja\nverratkaa.»\n\nKun testamentti, oli saneltu, pyysi Favras sen lukeakseen ja\nallekirjoittaakseen.\n\nHänen kätensä irroitettiin siteistä. Hän luki testamentin, korjasi\nkolme kirjoitusvirhettä, jotka sihteeri oli tehnyt, ja kirjoitti\njokaisen sivun alareunaan sanat: »Mahi de Favras.»\n\nSen tehtyään hän ojensi kätensä jälleen sidottaviksi. Sen työn suoritti\nteloittaja, joka ei ollut hetkeksikään poistunut hänen takaansa.\n\nTestamentin sanelu oli vaatinut aikaa pari tuntia. Aamusta saakka\nodotellut joukko hermostui kovin. Mukana oli paljon kelpo porvareita,\njotka olivat saapuneet paikalle tyhjin vatsoin laskien pääsevänsä\nhaukkaamaan aamiaista teloituksen jälkeen ja jotka olivat saaneet\npaastota tähän saakka.\n\nPian alkoikin kuulua samaa uhkaavaa, hirveää murinaa, jota oli kuultu\ntällä samalla torilla silloin kun de Launay murhattiin, Foulon\nhirtettiin ja Berthier raadeltiin kuoliaaksi.\n\nVäkijoukko alkoi sitäpaitsi uskoa, että Favras oli päästetty pakoon\njostakin takaportista.\n\nTässä tilanteessa jotkut jo ehdottivatkin, että Favrasin asemasta\nhirtettäisiin viranomaiset ja kaupungintalo hajoitettaisiin maan\ntasalle.\n\nOnneksi kellon yhdeksättä käydessä vanki tuli jälleen esille.\nVartiokujan muodostaneille sotilaille oli pantu soihtu käteen. Kaikki\ntorirakennusten ikkunat oli valaistu. Vain hirsipuu oli jäänyt\nsalaperäiseen, hirveään pimentoon.\n\nKuolemaantuomitun esiintuloa tervehti yksimielinen riemuhuuto ja tuo\ntorin täyteinen viisikymmentuhantinen joukko alkoi liikehtiä.\n\nNyt oltiin ihan varmoja, ettei vanki ollut karannut eikä enää\nkarkaisikaan.\n\nFavras silmäili ympärilleen.\n\nSitten hän puheli itsekseen huulilla hänelle ominainen ivahymy:\n\n— Ei ainoitakaan vaunuja. Ah, ylhäisö unohtaa helposti! Se on ollut\nkohteliaampi kreivi de Hornille kuin minulle.\n\n»Se johtuu siitä, että kreivi de Horn oli murhaaja, mutta sinä olet\nmarttyyri», virkkoi muuan ääni.\n\nFavras kääntyi ja huomasi hallikantajan, jonka hän oli matkallaan jo\nkahdesti tavannut.\n\n»Hyvästi, herra», sanoi Favras. »Toivon, että tarpeen tullen todistatte\nminun hyväkseni.»\n\nJa lujin askelin hän laskeutui rattailta ja asteli mestauslavaa kohden.\n\nLaskiessaan jalkansa hirsipuutikkaitten alimmalle portaalle hän kuuli\njonkun huutavan:\n\n»Hyppää, markiisi!»\n\nKuolemaantuomitun vakava, sointuva ääni vastasi:\n\n»Kansalaiset, minä kuolen syyttömänä. Rukoilkaa Jumalaa puolestani!»\n\nNeljännellä portaalla hän pysähtyi jälleen ja sanoi yhtä lujalla, yhtä\nkaikuvalla äänellä kuin äskenkin:\n\n»Kansalaiset, minä pyydän teitä auttamaan minua rukouksillanne... Minä\nkuolen syyttömänä!»\n\nKahdeksannelta portaalta, miltä hänet syöstäisiin alas, hän huusi\nkolmannen kerran:\n\n»Kansalaiset, minä kuolen syyttömänä. Rukoilkaa Jumalaa puolestani!»\n\n»Mutta», sanoi toinen teloittajan apulaisista, joka nousi hänen\nrinnallaan tikkaita, »ettekö siis halua, että teidät pelastetaan?»\n\n»Kiitos, ystävä», vastasi Favras, »Jumala palkitkoon teille kauniit\naikeenne!»\n\nSitten hän kohotti päänsä teloittajaa kohden, joka näytti odottavan\nhänen määräyksiään sen sijaan että olisi itse antanut määräykset.\n\n»Täyttäkää velvollisuutenne», sanoi hän.\n\nTuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun teloittaja sysäsi häntä ja\nhänen ruumiinsa alkoi häälyä ilmassa.\n\nTämä näytelmä synnytti tavattoman kohinan Grève-torilla, jotkut\nensikertalaiset paukuttivat käsiään ja huusivat: »vielä kerran!»\nikäänkuin olisivat kuuntelemassa katuviisua tai suurta oopperalaulua.\nÄsken mainitsemamme, mustiin puettu nuorukainen solahti alas kiveltä,\njolla oli seisonut, tunkeutui väkijoukon halki ja Pont-Neufin kulmassa\nnousi nopeasti liverittömiin ja vaakunattomiin ajoneuvoihin sekä huusi\najurille:\n\n»Luxembourgiin ja niin nopeasti kuin ohjaksista pääsee!» Ajoneuvot\nlähtivät liikkeelle täyttä neliä.\n\nKolme miestä odotteli ylen kärsimättöminä näiden ajopelien tuloa.\n\nYksi heistä oli Provencen kreivi ja toiset kaksi aatelismiehiä, jotka\nolemme joskus maininneet näissä kuvauksissamme, mutta joiden nimiä on\ntässä turhaa ilmoittaa.\n\nHe odottelivat sitäkin kärsimättömämmin, kun heidän oli pitänyt mennä\naterialle kello kaksi ja kun he levottomuudessaan eivät olleet voineet\nsitä tehdä.\n\nKeittiömestari puolestaan oli ihan epätoivoinen. Hän oli aloittanut jo\nkolmannen päivällisen valmistelun, ja tämä päivällinen, joka kelpasi\nnautittavaksi kymmenen minuutin aikana, turmeltuisi neljännestunnissa.\n\nHetki oli siis äärimmäisen jännittynyt, kunnes vihdoin kuului\nsisäpihaan vierivien ajoneuvojen kolina.\n\nProvencen kreivi kiiruhti ikkunaan, mutta hän ehti nähdä vain tumman\nvarjon ponnahtavan vaunujen alimmalta astinlaudalta palatsin portaitten\nensimmäiselle askelmalle.\n\nHän siirtyi senvuoksi ikkunan luota ja riensi ovelle päin. Mutta\nennenkuin tämä Ranskan tuleva kuningas hidasliikkeisenä ennätti ovelle\nsaakka, aukeni tämä, ja mustapukuinen nuorukaisemme astui huoneeseen.\n\n»Monseigneur», sanoi hän, »kaikki on lopussa. Herra de Favras kuoli\nsanaa lausumatta.»\n\n»Me voimme siis kaikessa rauhassa käydä pöytään, kelpo Louis.»\n\n»Kyllä, monseigneur. Hän on totisesti oikea aatelismies, hän!»\n\n»Olen samaa mieltä kuten tekin, ystävä hyvä», myönsi hänen\nkuninkaallinen korkeutensa. »Niinpä juommekin hänen kunniakseen\nlasillisen Constance-viiniä. Pöytään, hyvät herrat!»\n\nTällä hetkellä aukenivat kaksoisovet selko selälleen ja nämä ylhäiset\npöytävieraat siirtyivät salongista ruokasaliin.\n\n\n\n\nXVIII\n\nKuninkuus on pelastettu\n\n\nMuutamia päiviä äsken kertomamme teloituksen jälkeen — teloituksen,\njonka kaikkiin yksityisseikkoihin olemme syventyneet saadaksemme\nlukijamme käsittämään, mikä tunnustus kuninkaitten ja ruhtinaitten\ntaholta odotti heidän hyväkseen uhrautuneita — muuan mies ratsasti\nharmaatäpläisellä hevosella hidasta ravia Saint-Cloudin puistokatua\npitkin.\n\nTämä hidas ajo ei kaikesta päättäen johtunut ratsastajan velttoudesta\neikä hevosen väsymyksestä; kumpaakaan ei ollut matka rasittanut. Sen\nhuomasi helposti, sillä ratsun suupieliin pärskynyt vaahto johtui\nsiitä, että sitä oli — ei ylettömästi kiihotettu — vaan kiinteästi\npidätelty. Ratsastaja taas, joka oli — sen huomasi ensi silmäyksellä\n— aatelismies, ja hänen loasta puhdas ulkoasunsa todistivat hänen\nvaronneen tahraamasta vaatteitaan maantietä peittävään lokaan.\n\nRatsastajan kulkua hidastutti syvä mietiskely, johon hän ilmeisesti oli\nvaipunut, ehkä myöskin halu saapua perille määrätyllä hetkellä, joka ei\nollut vielä lyönyt.\n\nRatsastaja oli arviolta nelikymmenvuotias. Hänen valtavan rumat\npiirteensä ilmaisivat suurta luonnetta. Liian iso pää, pulloposket,\nrokonarpiset kasvot, helposti hehkuva hipiä, silmät aina valmiina\nsinkoamaan salamoita, suu tottunut vääntämään ja kääntämään\npistosanoja, sellainen oli tämän miehen ulkomuoto, miehen, joka oli\nluotu — sen tunsi jokainen hänet kerran nähtyään — suureen asemaan ja\nsuureen maineeseen.\n\nMutta hänen piirteitään näytti nyt peittävän verho. Se oli\njonkun elimellisen sairauden tuotetta, sellaisen, jota vastaan\nvoimakkaimmatkin luonteet saavat turhaan taistella. Himmeä, harmaa\niho, väsyneet, tulehtuneet silmät, veltot posket, epäterveeseen\nsuuntaan kehittynyt paksuus ja lihavuus — siinä sen miehen ulkoiset\nominaisuudet, jonka olemme nyt esitelleet lukijalle.\n\nEhdittyään puistokadun päähän hän poikkesi arkailematta palatsin pihaan\nvievästä portista ja loi tutkivan silmäyksen pihan pimentoon.\n\nOikealla, kahden rakennuksen välissä, jotka muodostivat eräänlaisen\njohtokäytävän, seisoi muuan mies odottelemassa.\n\nHän viittasi ratsastajaa tulemaan peremmäs.\n\nMuuan portti oli auki. Odotteleva mies meni porttikäytävään. Ratsastaja\najoi perässä ja yhä häntä seuraten joutui pian toiseen pihaan.\n\nSiellä mies pysähtyi — hänen yllänsä oli takki, housut ja mustat liivit\n— silmäili ympärilleen ja huomattuaan pihan ihan autioksi lähestyi\nratsastajaa hattu kädessä.\n\nRatsastaja tuli tavallaan häntä vastaan, kumartui hevosensa kaulan yli\nja virkkoi puoliääneen:\n\n»Herra Weber?»\n\n»Herra kreivi de Mirabeau?» vastasi mies.\n\n»Minä itse», sanoi ratsastaja.\n\nJa uskomattoman ketterästi hän hypähti maahan.\n\n»Käykää sisään», kehoitti Weber nopeasti, »ja suvaitkaa odottaa hetki,\nkunnes olen vienyt hevosenne talliin».\n\nSamalla hän aukaisi erään oven. Siitä pääsi salonkiin, jonka ikkunat ja\ntoinen ovi olivat puiston puolella.\n\nMirabeau astui salonkiin ja käytti Weberin hänelle suoman lomahetken\nirroittaakseen jalastaan eräänlaiset nahkasaappaat, joiden alta tulivat\nnäkyviin koskemattomat silkkisukat ja moitteettomasti kiilloitetut\npuolikengät.\n\nWeber tuli, kuten oli luvannutkin, viiden minuutin kuluttua.\n\n»Tulkaa, herra kreivi», sanoi hän. »Kuningatar odottaa teitä.»\n\n»Kuningatar odottaa minua!» huudahti Mirabeau. »Olisinko\nonnettomuudekseni antanut kuningattaren odottaa? Luulin olevani\nsäntillinen.»\n\n»Kuningatar odottaa teitä kärsimättömästi! Tulkaa, herra kreivi.»\n\nWeber avasi puutarhaan vievän oven ja suuntasi kulkunsa\nkäytäväsokkeloon, josta pääsi puiston yksinäisimmälle ja korkeimmalle\nkohdalle.\n\nSiellä, keskellä lehdettömiä, pitkäoksaisia puita, oli harmahtavassa,\nalakuloisessa hämärässä eräänlainen huvimaja, jota yleisesti sanottiin\nkioskiksi.\n\nTämän paviljongin ikkunaluukut olivat tiukasti kiinni, paitsi kahta,\njotka oli vain työnnetty toisiaan vasten, niin että niiden raosta\nkuin mistäkin linnantornin ampuma-aukosta pääsi tunkeutumaan pari\nvalonsädettä, jotka hädin tuskin jaksoivat valaista huonetta.\n\nIso roihu oli sytytetty takkaan ja kaksi pitkää kynttilää paloi\ntakanreunakkeella.\n\nWeber ohjasi opastettavansa ensin eräänlaiseen odotushuoneeseen.\nKoputettuaan kevyesti kioskin ovelle hän aukaisi sen ja ilmoitti:\n\n»Herra kreivi Riquetti de Mirabeau.»\n\nJa hän väistyi syrjään päästääkseen kreivin ohitseen.\n\nJos hän olisi kuunnellut tarkasti, kun kreivi sivuutti hänet, olisi hän\nvarmaankin kuullut, kuinka sydän löi tuossa leveässä rinnassa.\n\nKreivin astuessa sisälle nousi muuan nainen kioskin etäisimmästä\nnurkasta ja empien, miltei kammoten astui pari askelta tulijaa vastaan.\n\nTämä nainen oli kuningatar.\n\nHänenkin sydämensä sykki kiivaasti. Hän näki edessään, tuon vihatun,\njulkisesti parjatun, kohtalokkaan miehen, sen, jota syytettiin\nlokakuun 5 ja 6 päivän aiheuttajaksi, miehen, jonka apuun oli hetkeksi\nturvauduttu, mutta jonka hovin väki oli itse työntänyt luotansa ja joka\nsen jälkeen oli osannut vaatia solmiamaan liiton hänen kanssaan parilla\njyrähtävällä panoksella, parilla mahtavalla vihanpurkauksella, jotka\nolivat tapailleet miltei ylevyyttä.\n\nEdellinen oli hänen purkauksensa papistoa vastaan.\n\nJälkimäinen se puhe, missä hän oli selittänyt, että kansan edustajat\nolivat kolmannen säädyn miehistä muuttuneet kansalliskokoukseksi.\n\nMirabeau lähestyi sulavasti ja kohteliaasti, minkä kuningatar suureksi\nkummakseen huomasi heti ensi silmäyksellä. Se ominaisuus ei tuntunut\nluontuvan tuohon tarmokkaaseen olemukseen.\n\nNämä pari askelta astuttuaan Mirabeau tervehti kunnioittavasti ja jäi\nodottamaan.\n\nKuningatar katkaisi äänettömyyden ja sanoi äänellä, jota hän ei voinut\nestää värähtelemästä:\n\n»Herra de Mirabeau, tohtori Gilbert on taannoin vakuuttanut meille,\nettä te olette valmis liittymään meihin.»\n\nMirabeau kumarsi myöntymyksen merkiksi.\n\nKuningatar jatkoi:\n\n»No niin, ensimmäiseen teille tehtyyn esitykseen te vastasitte\nministeriösuunnitelmalla.»\n\nMirabeau kumarsi toistamiseen,\n\n»Ei ole meidän vikamme, herra kreivi, että tuo ensimmäinen suunnitelma\nei voinut onnistua.»\n\n»Uskon sen, madame», vastasi Mirabeau, »teidän majesteettinne kannalta\nliiatenkin. Vika oli niiden miesten, jotka väittävät uhrautuvansa\nkuninkuuden hyväksi.»\n\n»Minkä sille voi, herra kreivi! Siinä juuri on asemamme kierous.\nKuninkaat eivät saa enää valita ystäviään eikä vihollisiaan. Heidän\non toisinaan pakko hyväksyä kaameatkin alttiuden osoitukset.\nYmpärillämme on miehiä, jotka haluavat pelastaa meidät ja vievätkin\nmeidät turmioon. Heidän toimestaan päätettiin, että kansalliskokouksen\njäsenet eivät voi olla ministereitä; se on teitä vastaan sovellettu\nesimerkki. Haluatteko, että kerron teille yhden esimerkin, joka\nsuuntautui minua vastaan? Voitteko uskoa, että muuan uskollisimpia\nystäviämme, mies, jonka varmasti tiedän olevan valmiin kuolemaan\npuolestamme, on puhumatta meille mitään aiheestaan tuonut julkisiin\npäivälliskutsuihimme markiisi de Favrasin lesken ja lapset, kaikki\nkolme surupukuisina? Heidät nähtyäni aioin nousta, mennä heidän\nluoksensa ja sijoittaa tuon meidän hyväksemme niin urheasti kuolleen\nmiehen lapset — sillä minä, herra kreivi, en ole niitä, jotka kieltävät\nystävänsä — sijoittaa hänen lapsensa minun ja kuninkaan väliin...\nKaikki katseet tuijottivat meihin. Odotettiin, mitä me tekisimme.\nKäännyin taakseni... tiedättekö, kuka oli takanani, neljän askelen\npäässä nojatuolistani? Santerre, esikaupunkilainen! Painuin takaisin\ntuoliini raivosta itkien enkä tohtinut edes katsahtaa tuon kovaonnisen\nperheen jäseniin. Rojalistit soimasivat minua, kun en kaiken\nuhallakin osoittanut harrastusta tuota kovaosaista perhettä kohtaan;\nvallankumoukselliset raivostuivat, sillä he arvelivat äidin lapsineen\nsaapuneen minun toimestani. Ah, herra kreivi», jatkoi kuningatar\npäätänsä puistaen, »turmioon johtaa, kun hyökkääjinä on nerokkaita\nmiehiä ja puolustajina henkilöitä, jotka epäilemättä ovat hyvin\nansiokkaita, mutta eivät hitustakaan tajua meidän asemamme vaikeutta.»\n\nJa huokaisten kuningatar nosti nenäliinan silmilleen.\n\n»Madame», virkkoi Mirabeau syvästi liikutettuna moisesta suuresta\nonnettomuudesta, jota ei salattu häneltä ja joka ilmaisemalla joko\ntaitavaa laskelmaa tai naisellista heikkoutta todisti hänelle\nkuningattaren huolista ja antoi hänen nähdä hänen kyynelensä,\n»puhuessanne hyökkääjistä ette toivottavasti tarkoita minua? Omaksuin\nyksinvaltaiset periaatteet, vaikka näin hovissa vain heikkoutta enkä\nvielä tuntenut Maria Teresian kuninkaallisen tyttären henkeä enkä\najatusmaailmaa. Taistelin valtaistuimen oikeuksien puolesta, vaikka\nherätin vain epäluottamusta ja kaikissa teoissani, ilkeän panettelun\nmyrkyttämissä, nähtiin yhtä monta salahanketta. Palvelin kuningasta,\nvaikka tiesin hyvin, ettei tältä oikeamieliseltä, mutta petetyltä\nkuninkaalta tullut odottaa ymmärtämystä eikä kiitosta. Mitä minä nyt\nsiis teenkään, madame, kun luottamus kannustaa rohkeuttani, kun teidän\nmajesteettinne suosion aiheuttama kiitollisuus muuttaa periaatteeni\nvelvollisuudeksi? Se tapahtuu myöhään, kovin myöhään, tiedän sen»,\njatkoi Mirabeau ravistaen päätänsä hänkin. »Kutsuessaan minut avukseen\nkuninkuus ei kenties voi esittää minulle muuta mahdollisuutta kuin\nettä tuhoudun sen mukana! Jos olisin harkinnut asiaa, olisin kukaties\nvalinnut minulle nyt suodun tapaamisen ajaksi toisen hetken kuin sen,\njolloin hänen majesteettinsa juuri on luovuttanut kamarille kuuluisan\npunaisen kirjan, toisin sanoen ystäviensä kunnian.»\n\n»Ah, herra kreivi», huudahti kuningatar, »luuletteko siis kuninkaan\nolleen mukana siinä petoksessa, ettekö siis tiedä, kuinka ne asiat ovat\ntapahtuneet? Kuningas luovutti häneltä vaaditun punaisen kirjan vain\nsillä ehdolla, että komitea tallettaisi sitä salaisena asiakirjana.\nKomitea painatti sen, ja se teko todistaa komitean tahdittomuutta eikä\nsuinkaan kuninkaan petollisuutta ystäviään kohtaan.»\n\n»Ah, madame, tiedätte hyvin, mikä sai komitean ryhtymään sen\njulkaisemiseen. Kunnianmiehenä en hyväksy sitä tekoa, kansanedustajana\nen tunnusta sitä. Samaan aikaan kun kuningas vannoi kiintymystänsä\nhallitusmuotoon hänellä oli Torinossa jatkuvasti asiamies samaisen\nhallitusmuodon verivihollisten keskuudessa. Hetkellä, jolloin\nhän puhui rahataloudellisista uudistuksista ja tuntui hyväksyvän\nkansalliskokouksen siihen suuntaan käyvät ehdotukset, hänellä\noli Trierissä, hänen palkkaamanaan ja avustamanaan iso ja pieni\ntallitalous, jota hoiti prinssi de Lambesc, pariisilaisten\nverivihollinen, mies, jonka kansa joka päivä vaatii hirtettäväksi\nkuvaannollisesti. Artoisin kreiville, Condén prinssille ja kaikille\nemigranteille maksetaan suunnattomia summia, vaikka kaksi kuukautta\nsitten säädettiin asetus, joka kieltää nuo eläkkeet. Kuningas on\ntosin unohtanut hyväksyä asetuksen. Mitä arvelette, madame! Näiden\nkahden kuukauden aikana on koetettu saada selville, mihin on käytetty\nkuudenkymmenen miljoonan suuruinen erä, muttei ole onnistuttu. Kun\nkuningasta pyydettiin ja rukoiltiin ilmoittamaan, minne tämä rahamäärä\noli joutunut, kieltäytyi hän vastaamasta. Komitea arveli vapautuneensa\nlupauksestaan ja painatti punaisen kirjan. Miksi kuningas luovuttaa\nhallustaan aseet, jotka voidaan julmasti kääntää häntä itseään vastaan?»\n\n»Jos teille, herra kreivi», huudahti kuningatar, »olisi suotu kunnia\nneuvoa kuningasta, ette siis olisi neuvonut häntä niihin heikkouksiin,\njoilla hänet johdetaan turmioon, joilla oli, sanokaamme suoraan...\njoilla häneltä riistetään kunnia?»\n\n»Jos minulle, madame, olisi suotu kunnia neuvoa kuningasta», vastasi\nMirabeau, »seisoisin hänen rinnallaan puolustamassa lakiin perustuvaa\nyksinvaltaa ja taistelemassa yksinvallan takaaman vapauden puolesta.\nTällä vapaudella, madame, on kolme vihollista: papisto, aatelisto ja\nparlamentit. Papisto ei ole enää tämän vuosisadan, sen on surmannut\nherra de Talleyrandin valtiopäiväesitys. Aatelisto on kaikkien\nvuosisatojen. Sen apuun on mielestäni turvauduttava, sillä aatelistotta\nei ole kuninkuuttakaan, mutta se täytyy pitää aisoissa, ja se on\nmahdollista vain liittämällä kansa kuningasvaltaan. Kuningasvalta ei\nliittoudu milloinkaan vapaaehtoisesti kansan kanssa, niin kauan kuin\nparlamentit pysyvät pystyssä, sillä niiden mukana säilyy kuninkaalle\nkuten aatelistollekin kohtalokas toivo palauttaa asiat ennalleen.\nPapiston tuhoamisen ja parlamenttien lannistamisen jälkeen on minun\npolitiikkani tehtäviä voimistaa toimeenpanovaltaa, elvyttää kuninkaan\narvovaltaa ja yhdistää se kansalaisvapauteen. Madame, jos se on\nkuninkaankin politiikkaa, hyväksyköön hän sen; ellei se sovellu\nhänelle, hylätköön sen.»\n\n»Herra kreivi», sanoi kuningatar hämmästellen tuon mahtavan älyn\nsäteilevää kirkkautta, joka yhtaikaa valaisi menneisyyttä, nykyisyyttä\nja tulevaisuutta, »en tiedä, omaksuuko kuningas sen politiikan, mutta\ntiedän, että jos minulla olisi valta, minä sen omaksuisin. Herra\nkreivi, esittäkää minulle keinonne, joiden avulla aiotte pyrkiä tuohon\npäämäärään. Kuuntelen teitä, en sano hartaana, innostuneena, sanon\nkiitollisena.»\n\nMirabeau loi kuningattareen nopean silmäyksen, kotkankatseen, joka\ntunkeutui hänen sydämensä syvyyksiin, ja huomasi, että kuningatar oli,\nellei vakuutettu, niin ainakin lumottu.\n\nVoitto Marie-Antoinetten kaltaisesta suurenmoisesta naisesta hyväili\nmitä suloisimmin Mirabeaun turhamaisuutta.\n\n»Madame», sanoi hän, »olemme menettäneet Pariisin, miltei kokonaan.\nMutta maaseudulla meillä on vielä hajanaisia joukkoja, jotka me\nvoimme yhdistää. Sen vuoksi, madame, on minun käsittääkseni kuninkaan\npoistuttava Pariisista, muttei Ranskasta. Menköön hän Roueniin armeijan\nsuojaan. Sieltä käsin hän julkaiskoon asetuksia, jotka lupaavat enemmän\nkuin kansalliskokouksen päätökset. Siten vältetään kansalaissota, koska\nkuningas osoittautuu vallankumouksellisemmaksi kuin itse vallankumous.»\n\n»Mutta eikö tämä vallankumous — edeltäköön tai seuratkoon se meitä —\neikö se siis kauhistuta teitä?» kysyi kuningatar.\n\n»Ah, madame, luulen kaikkia muita paremmin tietäväni, että\nvallankumouksessa on oltava mukana, sille on annettava jotakin\nlahjaksi. Olen jo maininnut kuningattarelle, että on ihmisvoimat\nylittävä yritys koettaa rakentaa kuninkuus uudelleen niille\nantiikkisille perusteille, jotka vallankumous on tuhonnut. Tässä\nvallankumouksessa on koko Ranska ollut mukana, kuninkaasta halvimpaan\nalamaiseen saakka, joko harrastajana, toimivana tai vastustavana\nhenkilönä. Minä en aiokaan puolustaa antiikkista kuninkuutta, madame,\nminä haluan sitä rajoittaa, uudentaa ja kohentaa sitä ja tehdä\nsiitä likimain sellaisen hallituksen, joka on kohottanut Englannin\nvallan ja maineen kukkulalle. Nähtyään edessään — tohtori Gilbertin\nsanojen mukaan — Kaarlo ensimmäisen vankilan- ja mestauslavan eikö\nkuningas mieluummin tyydykin Wilhelm kolmannen ja Yrjö ensimmäisen\nvaltaistuimeen?»\n\n»Voi, herra kreivi», huudahti kuningatar, joka eräät Mirabeaun sanat\nkuullessaan tuli kauhusta väristen muistelleeksi Taverneyn linnassa\nnäkemäänsä ilmestystä ja tohtori Guillotinin keksimän teloituskoneen\npiirrosta, »voi, herra kreivi, antakaa meille se kuninkuus ja te saatte\nkokea, olemmeko kiittämättömiä, kuten meidän on syytetty olevan!»\n\n»Hyvä, huudahti Mirabeau vuorostaan, »minä teen sen, madame. Kuningas\ntukekoon, kuningatar rohkaiskoon minua, ja minä vannon tässä\njalkojenne juuressa aatelismiehen nimessä, että minä täytän teidän\nmajesteetillenne tekemäni lupauksen tai kuolen sitä yrittäessäni!»\n\n»Kreivi, kreivi», sanoi Marie-Antoinette, »älkää unohtako, että\nuseampi kuin yksi nainen on kuullut valanne: viiden vuosisadan\nhallitsijasuku... seitsemänkymmentä Ranskan kuningasta, jotka\nPharamondista Ludvig viidenteentoista saakka nukkuvat haudassaan ja\njotka menettävät valtaistuimensa, jos meidän valtaistuimemme luhistuu!»\n\n»Tunnen tehtäväni laadun, madame. Tiedän, että se on suunnaton. Mutta\nse ei ole suurempi kuin minun tahtoni, se ei ole minun alttiuttani\nvoimakkaampi. Kun olen varma kuningattareni harrastuksesta ja\nkuninkaani luottamuksesta, käyn työhön käsiksi.»\n\n»Ellei muusta ole kysymys, herra de Mirabeau, vakuutan, että tulette\nsaamaan molemmat.»\n\nJa hän tervehti Mirabeauta sillä lumoavalla hymyllä, joka hänelle\nvalloitti kaikkien sydämet.\n\nMirabeau oivalsi, että vierailu oli päättynyt.\n\nPolitiikan miehen ylpeys oli tyydytetty, muttei aatelismiehen\nturhamaisuus.\n\n»Madame», sanoi hän kunnioittavan ja rohkean kohteliaasti, »kun teidän\nkorkea äitinne, keisarinna Maria Teresia, soi jollekin alamaiselleen\nkunnian päästä hänen vieraakseen, ei hän lausunut milloinkaan hyvästiä\nsallimatta tämän suudella hänen kättänsä».\n\nJa hän jäi odottamaan.\n\nKuningatar silmäili tätä kahlehdittua leijonaa, joka ei muuta pyytänyt\nkuin saada heittäytyä hänen jalkoihinsa. Huulilla voitonriemuinen\nhymy hän sitten ojensi hitaasti kauniin kätensä, joka oli kylmä kuin\nalabasteri ja miltei yhtä kuultava kuin sekin.\n\nMirabeau kumartui painamaan huulensa tälle kädelle ja kohottaen sitten\nylpeänä päänsä hän sanoi:\n\n»Madame, tämä suudelma on pelastanut kuninkuuden!»\n\nJa hän poistui ylen liikutettuna, ylen iloisena, uskoen, tuo\nnero-poloinen, vastikään lausumansa ennustuksen toteutumiseen.\n\n\n\n\nXIX\n\nPaluu maatilalle\n\n\nMarie-Antoinetten lohdutellessa kärsivää sydäntänsä uudella toivolla ja\nunohtaessa hetkeksi naisen tuskat koettamalla pelastaa kuningatarta,\nMirabeaun uneksiessa voivansa Alkidamas-jättiläisen lailla kannatella\nyksinään sortumaisillaan olevaa yksinvallan holvia, joka kaatuessaan\nuhkasi murskata hänetkin — Opastakaamme näin paljosta politiikasta\nväsynyt lukija takaisin vähäpätöisempien henkilöitten pariin ja\nraikkaampaan ilmapiiriin.\n\nOlemme nähneet, että Pitou oli herättänyt pahoja aavistuksia Billotissa\ntämän toistamiseen pistäytyessä pääkaupunkiin ja että no aavistukset\nolivat kehoittaneet maanviljelijää palaamaan tilalleen tai oikeammin\nisää tyttärensä luokse. [Kts. _Kreivitär de Charny_, 15. luku.]\n\nNämä aavistetut eivät olleetkaan liioiteltuja.\n\nPaluu tapahtui pari päivää sen merkittävän yön jälkeen, jolloin oli\nsattunut kolme seikkaa: Sebastien Gilbertin pako, varakreivi Isidor\nde Charnyn lähtö ja Catherinen pyörtyminen Villers-Cotteretsin ja\nPisseleun välisellä tiellä.\n\nEräässä toisessa edellisen kuvauksemme luvussa on kerrottu, että Pitou\ntoimitettuaan Catherinen maatilalle ja kuultuaan tämän kyynelten\nja nyyhkytysten lomassa kertovan, että häntä kohdannut isku oli\njohtunut Isidorin äkillisestä lähdöstä, oli palannut Haramontiin tämän\ntunnustuksen musertamana, löytänyt kotoaan Sebastienin kirjeen ja\nrientänyt heti Pariisiin.\n\nPariisissa olemme nähneet hänen odottelevan tohtori Gilbertiä ja\nSebastienia niin kärsimättömästi, että oli vallan unohtanut kertoa\nBillotille, mitä maatilalla oli tapahtunut.\n\nVasta kun oli päässyt varmuuteen Sebastienin kohtalosta nähdessään\nhänen isänsä kanssa palaavan Saint-Honorén kadulle, vasta kun oli\nkuullut pojan itsensä kertovan matkansa vaiheet — että hän oli tavannut\nvarakreivi Isidorin ja tullut Pariisiin hänen mukanaan — vasta silloin\nhän oli muistanut Catherinen, maatilan ja emäntä Billotin sekä puhunut\nBillotille huonosta sadosta, yhtämittaisista sateista ja Catherinen\npyörtymisestä.\n\nOlemme maininneet, että tämä pyörtyminen oli erikoisesti koskenut\nBillotiin ja saanut hänet pyytämään Gilbertiltä lomaa, jonka tämä oli\nhänelle suonutkin.\n\nKoko pitkän matkan kuluessa Billot oli kysellyt Pitoulta tämän\npyörtymisen yksityisseikkoja, sillä tuo kelpo maanviljelijä rakasti\nkyllä maatilaansa, tuo kunnon aviomies rakasti kyllä vaimoaan, mutta\nyli kaiken hän rakasti tytärtään Catherinea.\n\nJa kuitenkin hänen vankkumaton kunniantuntonsa, hänen horjumaton\nkäsityksensä oikeasta tekisivät hänestä tilaisuuden tullen yhtä\ntaipumattoman tuomarin kuin hän oli hellä isä.\n\nPitou vastaili hänen kysymyksiinsä.\n\nHän oli löytänyt Catherinen maantieltä ja luullut tyttöä kuolleeksi.\nEpätoivoissaan hän oli nostanut hänet käsivarsilleen ja laskenut hänet\npolvilleen. Silloin hän oli huomannut tytön vielä hengittävän ja oli\njuoksujalkaa kantanut hänet maatilalle, missä hän emäntä Billotin\navulla oli pannut hänet sänkyyn.\n\nEmännän voihkiessa ja voivotellessa hän oli rajusti viskannut vettä\nCatherinen kasvoille. Kylmä, raikas vesi pani tytön avaamaan silmänsä.\nNähtyään hänen tointuneen, — oli Pitou lisännyt, — hän oli arvellut,\nettei häntä kaivattu maatilalla, ja oli palannut kotiinsa.\n\nLopun, toisin sanoen Sebastienia koskevat uutiset, oli ukko Billot jo\nkerran kuullut, ja se kerta oli hänelle riittänyt.\n\nSiitä johtui, että Billot palasi ehtimiseen Catherineen ja jännitti\nkaikki ajatuksensa tyttöä kohdanneeseen tapaturmaan ja sen mahdollisiin\nsyihin.\n\nTämä ajatustoiminta kiteytyi Pitoulle esitettyihin kysymyksiin, joihin\nPitou vastasi valtioviisaasti: »En tiedä».\n\nPitoulle on luettava ansioksi tämä vastaus: »en tiedä», sillä, kuten\nmuistamme, oli Catherine julman avomielisesti tunnustanut hänelle\nkaikki, joten Pitou siis kyllä _tiesi_.\n\nHän tiesi, että Isidorin jäähyväissanat olivat musertaneet Catherinen\nsydämen, minkä johdosta tyttö oli pyörtynyt paikalle, josta Pitou oli\nhänet löytänyt.\n\nMutta kaikki maailman kultakaan ei olisi häntä saanut hiiskumaan siitä\nmaanviljelijälle.\n\nVertauksia tekemällä hän oli päätynyt syvästi säälimään Catherinea.\n\nPitou rakasti Catherinea, mutta ihaili häntä vieläkin enemmän. Olemme\nvaremmin nähneet, kuinka tämä ihailu ja tämä huonosti arvioitu ja\netenkin huonosti palkittu rakkaus olivat aiheuttaneet hänelle katkeraa\nsydänsurua ja vaikeita sielullisia kärsimyksiä.\n\nMutta vaikka nämä kärsimykset olivatkin katkerat ja hänen surunsa\nkirvelevä, jopa niin, että niiden aiheuttama vatsanpuru oli toisinaan\nsaanut hänet siirtämään aamiaisen ja päivällisen tuntia paria\ntuonnemmaksi, eivät nämä kärsimykset ja tämä suru silti olleet\nmilloinkaan vieneet hänen voimiaan tai tainnuttaneet häntä.\n\nLoogilliseen ajatteluun tottuneena hän jakoi tämän pulmallisen\nkysymyksen kolmeen osaan:\n\n»Jos neiti Catherine rakastaa herra Isidoria niin syvästi, että\npyörtyy, kun tämä lähtee hänen luotansa, rakastaa hän herra Isidoria\nsyvemmin kuin minä häntä, koska minä en ole milloinkaan pyörtynyt hänen\nluotansa lähtiessäni.»\n\nTästä ensimmäisestä jaksosta hän siirtyi toiseen ja järkeili: »Jos hän\nrakastaa Isidoria syvemmin kuin minä häntä, kärsii hän siis enemmän\nkuin minä olen kärsinyt; hän kärsii siis paljon.»\n\nTästä hän johtui pulman kolmanteen osaan, itse lopputulokseen,\nsitäkin loogillisempaan, kun se oikean johtopäätöksen lailla nojautui\nlähtökohtaansa:\n\n»Ja hän kärsiikin enemmän kuin minä, koska hän pyörtyy ja koska minä en\npyörry.»\n\nSe puolestaan selittää Pitoun syvän säälin ja Catherinen asioita\nkoskevan äänettömyyden, kun hän vastaili Billotille. Tämä äänettömyys\ntaas oli omiaan yhä enemmän huolestuttamaan Billotia, ja mitä\nhuolestuneemmaksi hän tuli, sitä selvemmin se kävi esille niissä\nruoskaniskuissa, joita herkeämättä sateli hänen Dammartinista\nvuokraamansa hevosen lautasille. Niinpä jo kello neljä iltapäivällä\nhevonen, rattaat ja niillä istuvat kaksi matkamiestä pysähtyivät\nmaatilan portin eteen, missä koirien kova haukku heti ilmoitti heidän\ntulonsa.\n\nTuskin rattaat olivat pysähtyneet, kun Billot hypähti maahan ja\nkiiruhti taloon.\n\nMutta muuan odottamaton este sulki häneltä tien tyttären makuusuojan\nkynnyksellä.\n\nSe este oli tohtori Raynal, jonka nimi muistaaksemme on jo\nmainittukin näiden kuvaustemme kehittyessä. Hän selitti, että\nCatherinen silloisessa tilassa kaikkinainen mielenliikutus olisi ei\nvain vaarallista, vaan ehkä kuolemaksikin. Se oli uusi isku ja se\ntyrmistytti Billotin.\n\nHän oli selvillä ainoastaan itse pyörtymistapauksesta. Mutta siitä\nhetkestä, jolloin Pitou oli kertonut nähneensä Catherinen avaavan\nsilmänsä ja tulleen tajuihinsa, hän oli aprikoinut, jos niin voi sanoa,\nvain tämän pyörtymisen moraalisia syitä ja seurauksia.\n\nJa nyt oli onneton kohtalo säätänyt näiden moraalisten syiden ja\nseurausten lisäksi vielä ruumiillisenkin seuraamuksen.\n\nTänä ruumiillisena seuraamuksena oli aivokuume, joka oli\npuhjennut edellisenä aamuna ja uhkasi muuttua mitä vaikeimmaksi\nsairaustapaukseksi.\n\nTohtori Raynal oli koettanut masentaa tämän aivokuumeen kaikilla\nniillä keinoilla, joihin vanhan lääkärikoulun oppilaat turvautuivat\ntällaisissa tapauksissa, suoneniskulla ja sinappihauteella.\n\nMutta niin tehokas kuin tämä hoitotapa yleensä onkin, oli se\ntoistaiseksi niin sanoaksemme vain sivunnut potilasta. Sairauden ja\nlääkkeen välinen taistelu oli tuskin vielä alkanutkaan. Aamusta pitäen\noli Catherine ollut ankaran hourailun kynsissä.\n\nJa houraillessaan nuori tyttö oli varmaankin puhunut omituisista\nasioista, sillä turvautuen verukkeeseen, että sairas oli suojeltava\nmielenliikutuksilta, oli tohtori Raynal jo karkoittanut huoneesta\näidin, kuten hän nyt yritti pitää loitolla isääkin.\n\nEmäntä Billot istui rahilla suunnattoman avotakan pohjukassa. Pää\nkäsien varassa hän istui eikä tuntunut tajuavan, mitä hänen ympärillään\ntapahtui.\n\nMutta vaikkei hän ollut kuullut rattaitten kolinaa, ei koirien haukkua\neikä Billotin tuloa keittiöön, herätti tohtorin kanssa keskustelevan\nisännän ääni hänet siitä horteesta, johon suru oli hänet vaivuttanut.\n\nHän kohotti päänsä, aukaisi silmänsä, tuijotti Billotiin ja huudahti:\n\n»Kas, ukkoseni on tullut!»\n\nJa hän nousi, astui huojuvin askelin ja kädet levällään Billotia kohden\nja heittäytyi tämän rinnoille.\n\nIsäntä tuijotti häneen hämmästyneenä ikäänkuin tuntematta vaimoaan.\n\n»No», kysyi hän sitten tuskan hien kihotessa hänen otsalleen.\n\n»Täällä tapahtuu sitä», ehätti tohtori Raynal vastaamaan, »että\ntyttäressänne on tauti, jonka nimi on akuutti meningitis, ja kun\nihmistä vaivaa sellainen sairaus, on käytettävä vain tiettyjä lääkkeitä\nja sallittava vain tiettyjen henkilöitten päästä potilaan lähelle».\n\n»Mutta», tiedusti ukko Billot, »onko se sairaus vaarallista, tohtori\nRaynal? Kuoleeko siihen?»\n\n»Kaikkiin sairauksiin kuolee, jos niitä hoidetaan huonosti, hyvä\nBillot. Antakaa minun hoidella tytärtänne omalla tavallani, niin hän ei\nkuole.»\n\n»Ihanko totta, tohtori?»\n\n»Vastaan hänestä, mutta sitä varten on ehdottomasti välttämätöntä,\nettei pariin kolmeen päivään tästä päivästä lukien hänen huoneeseensa\nsaa astua kukaan muu kuin minä tai ne, joille minä annan luvan.»\n\nBillot huokasi.. Näytti jo siltä, että hänet oli voitettu. Mutta hän\nyritti vielä viimeisen kerran.\n\n»Enkö pääse häntä edes katsomaan?» kysyi hän kuin lapsi, joka anoo\nviimeistä armonosoitusta.\n\n»Jos saatte nähdä hänet ja syleillä häntä, jätättekö minut kolmeksi\npäiväksi rauhaan mitään kyselemättä?»\n\n»Vannon sen, tohtori.»\n\n»No niin, tulkaa.»\n\nHän avasi Catherinen huoneen oven ja isäntä Billot sai nähdä\ntyttärensä, jonka otsaa peitti jääkylmään veteen kastettu kääre\nja jonka silmissä asui tylsä, tuijottava katse ja poskilla hehkui\nkuumeinen puna.\n\nHän jupisi katkonaisia sanoja ja kun Billot painoi valjut, vapisevat\nhuulensa hänen kostealle otsalleen, oli hän näistä tolkuttomista\nsanoista eroittavinaan Isidorin nimen.\n\nKynnykselle olivat ryhmittyneet emäntä Billot kädet ristissä, Pitou,\njoka oli noussut varpailleen voidakseen paremmin nähdä maanviljelijän\nolan yli, ja pari kolme palkollista, jotka kerran sisälle tultuaan\nhalusivat itse nähdä, kuinka heidän nuori emäntänsä jaksoi.\n\nKuten oli luvannut, lähti Billot huoneesta sitten kun oli syleillyt\ntytärtään. Mutta hän poistui kulmat kurtussa, katse synkkänä ja\nitsekseen jupisten:\n\n»Niin, niin, oli tosiaankin jo aika minun palata kotiin.»\n\nJa hän meni keittiöön, minne hänen vaimonsa koneellisesti seurasi häntä\nja minne Pitoukin olisi mennyt perässä, ellei tohtori olisi nykäissyt\nhäntä nutunhihasta ja sanonut:\n\n»Älä lähde talosta, minulla on sanottavaa sinulle jotakin.»\n\nPitou pyörähti kummissaan takaisin ja aikoi tiedustella tohtorilta,\nmihin häntä tarvittaisiin, mutta salaperäisen näköisenä tohtori kohotti\nvaitiolon merkiksi sormen huulilleen.\n\nPitou seisoi paikallaan keittiössä hievahtamattomana ja muistutti\ntavallaan, pikemmin naurettavasti kuin runollisesti, niitä antiikin\najan jumalia, jotka jalka maahan juuttuneena oli pantu naapuritilusten\nrajapyykeiksi.\n\nViiden minuutin kuluttua Catherinen huoneen ovi aukeni jälleen ja\nsisältä kuului Pitouta kutsuvan tohtorin ääni.\n\n»No, mitä nyt?» kysyi poika havahtuen siitä syvästä uinailusta, johon\nhän näytti vaipuneen. »Mitä haluatte, herra Raynal?»\n\n»Tule auttamaan matami Clémentia ja kannattelemaan Catherinea, kun minä\nisken hänestä suonta kolmannen kerran.»\n\n»Kolmannen kerran!» sopersi emäntä Billot. »Hän aikoo iskeä\ntyttärestäni suonta kolmannen kerran! Voi, hyvä jumala, hyvä jumala!»\n\n»Vaimo, vaimo», mutisi Billot vakavasti, »tätä ei olisi sattunut, jos\nolisit paremmin vartioinut lastasi».\n\nJa hän meni omaan huoneeseensa, josta hän oli ollut poissa: kolme\nkuukautta. Pitou, jonka tohtori Raynal oli korottanut lääkärinapulaisen\narvoon, astui Catherinen makuusuojaan.\n\n\n\n\nXX\n\nPitou sairaanhoitajana\n\n\nPitou ihmetteli tavattomasti, mitä hyötyä hänestä olisi tohtori\nRaynalille, mutta hän olisi ihmetellyt vieläkin enemmän, jos tämä olisi\nmaininnut, että hän odotti Pitoulta potilaalle pikemminkin moraalista\nkuin ruumiillista apua.\n\nTohtori oli näet huomannut, että houraillessaan Catherine oli miltei\nalati yhdistänyt Pitoun nimen Isidorin nimeen.\n\nKuten muistamme, olivat näiden kahden kasvot viimeiseksi painuneet\nnuoren tytön tajuntaan, Isidorin, kun hän ummisti silmänsä, ja Pitoun,\nkun hän ne jälleen avasi.\n\nMutta koska potilas ei lausunut näitä kahta nimeä samalla lailla\nkorostaen ja koska tohtori Raynal — yhtä tarkka havaitsija kuin\nhänen maineikas kaimansa, jolta meillä on teos »Molempien Intioitten\nfilosofinen historia» — oli heti päätellyt, että näistä kahdesta\nnimestä, Isidor de Charnyn ja Ange Pitoun, jotka oli lausuttu eri\ntavalla korostaen, mutta silti merkitsevästi, Ange Pitoun nimi\ntarkoitti ystävää ja Isidor de Charnyn rakastajaa, oli hän pitänyt ei\nainoastaan sopivana, vaan lisäksi edullisena tuoda potilaan lähelle\nystävän, jonka kanssa tyttö voisi puhella mielitietystään.\n\nSillä tohtori Raynalille — ja vaikka emme halua hitustakaan himmentää\nhänen havaintokykynsä terävyyttä, riennämme lisäämään, ettei mikään\nollut helpompaa — sillä tohtori Raynalille oli koko juttu valjennut\npäivänselväksi, ja hänen oli tarvinnut, kuten niissä tapauksissa,\njoissa lääkärit sovelluttavat laillista lääkärinammattia, vain yhdistää\ntunnetut seikat, ja koko totuus paljastui hänelle kirkkaaksi selviöksi.\n\nVillers-Cotteretsissa tiesivät kaikki, että lokakuun 5 ja 6 päivän\nvälisenä yönä Georges de Charny oli saanut surmansa Versaillesissa ja\nettä hänen veljensä Isidor oli kreivi de Charnyn kutsusta seuraavana\niltana matkustanut Pariisiin.\n\nPitou oli löytänyt pyörtyneen Catherinen Boursonnesta Pariisiin\nvievältä tieltä. Hän oli kuljettanut tajuttoman tytön maatilalle. Tämän\ntapahtuman jälkeen nuori tyttö oli sairastunut aivokuumeeseen. Tämä\naivokuume oli aiheuttanut hourailun ja houraillessaan hän oli koettanut\npidätellä jotakin hänen luotansa lähtevää henkilöä ja tätä lähtevää\nhenkilöä hän oli nimittänyt Isidoriksi.\n\nHuomaamme siis, että tohtorin oli helppo arvata Catherinen sairauden\nsalaisuus, ja että tämä sairaus oli vain hänen sydämensä salaisuutta.\n\nNäissä olosuhteissa oli tohtori päätellyt seuraavaan tapaan:\nAivokuumeeseen sairastunut tarvitsee ennen kaikkea lepoa.\n\nMikä voi tyynnyttää Catherinen sydämen? Tieto, kuinka on hänen\nmielitiettynsä laita.\n\nKeneltä hän voisi tiedustella rakastajansa vaiheita? Siltä, joka niistä\njotakin tiesi.\n\nEntä kuka niistä voi jotakin tietää? Pitou, joka tuli Pariisista.\n\nTämä päättely oli sekä yksinkertainen että johdonmukainen eikä tohtorin\nollut tarvinnut sitä tehdessään ponnistellakaan.\n\nMutta silti hän pani Pitoun ensin lääkärinapulaisen toimeen. Siitä hän\nolisi kyllä suoriutunut apulaisettakin, sillä hän ei suinkaan aikonut\niskeä suonta kolmatta kertaa, vaan aikoi yksinkertaisesti aukaista\nentisen haavan.\n\nTohtori veti Catherinen käden varovasti sängynlaidan yli, irroitti\nhaavasiteen, levitti peukaloillaan arpeutumattoman haavan reunat, joten\nveri pääsi juoksemaan.\n\nNähdessään tuon veren, jonka puolesta hän olisi ilomielin uhrannut\nomansa, Pitou tunsi voimiensa menehtyvän.\n\nHän istuutui matami Clémentin nojatuoliin, peitti kasvonsa ja alkoi\nnyyhkyttää. Nyyhkytysten lomassa hänen rinnastaan puhkesi voivottelu:\n\n»Voi neiti Catherine-rukkaa, poloinen neiti Catherine!»\n\nNäiden sanojen kohdalla hän tuumi itsekseen, sillä ihmismieli kykenee\npohtimaan yhtaikaa sekä mennyttä että nykyistä:\n\n— Ah, ihan varmasti hän rakastaa herra Isidoria syvemmin kuin minä\nrakastan häntä! Ihan varmasti hän kärsii enemmän kuin minä olen\nmilloinkaan kärsinyt, koska hänestä täytyy iskeä suonta ja koska\nhänellä on aivokuume ja hän hourailee, molemmat perin ikäviä asioita,\njotka eivät ole minua milloinkaan vaivanneet!\n\nVuodattaessaan Catherinesta vielä kaksi annosta verta tohtori Raynal,\njoka oli kaiken aikaa pitänyt Pitouta silmällä, onnitteli itseään, että\noli arvannut potilaalla olevan tässä nuorukaisessa alttiin ystävän.\n\nKuten tohtori oli arvellutkin, lauhdutti tämä vähäinen verenvuoto\nkuumeen. Ohimosuonet löivät heikommin, rinta keveni, hengitys, joka\noli käynyt koristen, muuttui tyyneksi ja tasaiseksi, valtimo hiljeni\nsadastakymmenestä viiteenyhdeksättä lyöntiin, ja kaikki seikat\nennustivat Catherinelle rauhallista yötä.\n\nTohtori Raynalkin tunsi huojennusta. Hän antoi matami Clémentille\ntarpeelliset ohjeet, m.m. sen omituisen ohjeen, että hän saisi nukkua\npari kolme tuntia, jotka Pitou valvoisi hänen puolestaan. Viitattuaan\nPitoun seuraamaan häntä hän meni keittiöön.\n\nPitou seurasi tohtoria. Emäntä Billot kyyhötti yhä takan varjostimen\nsuojassa.\n\nVaimo-parka oli niin turtunut, että tuskin tajusi, mitä tohtori hänelle\nsanoi.\n\nNe olivat kuitenkin hyviä sanoja äidin sydämelle.\n\n»Kas niin, rohkeutta, emäntä Billot!» sanoi tohtori. »Kaikki sujuu niin\nhyvin kuin voikin sujua.»\n\nTuo kelpo vaimo näytti palaavan toisesta maailmasta.\n\n»Ah, rakas tohtori Raynal, onko ihan totta, mitä nyt sanotte?»\n\n»Kyllä on, ensi yöstä ei tule huono yö. 'Älkää olko huolissanne, ja\nvaikka kuulisittekin tyttärenne huoneesta huutoa, älkää millään muotoa\nmenkö sinne.»\n\n»Hyvä jumala, hyvä jumala!» vaikeroi emäntä Billot äänessä syvän tuskan\nsävy. »On surkeaa, ettei äiti saa mennä tyttärensä huoneeseen.»\n\n»Minkä sille voi», vastasi tohtori. »Se on minun ehdoton varokeinoni.\nEtte te eikä herra Billot.»\n\n»Kuka siis hoivaa lapsi-rukkaani?»\n\n»Olkaa rauhassa. Teillä on sitä varten matami Clément ja Pitou.»\n\n»Mitä! Pitou?»\n\n»Pitou juuri. Huomasin hänessä vastikään ihmeteltäviä taipumuksia\nlääkärintoimeen. Otan hänet mukaani Villers-Cotteretsiin, missä annan\napteekkarin valmistaa jotakin lääkettä. Pitou tuo lääkkeen tänne.\nMatami Clément antakoon sitä potilaalle lusikallisen kerrallaan, ja jos\nyöllä sattuu jotakin erikoista, pankoon Pitou, joka vaalii Catherinea\nmatami Clémentin kanssa, jalat allensa ja juoskoon minua hakemaan. Se\non kymmenen minuutin asia — vai kuinka, Pitou?»\n\n»Viiden minuutin, herra Raynal», vastasi Pitou itsetietoisesti, mikä ei\njättänyt epäilyksen tilaa kuulijoitten mieleen.\n\n»Siinä kuulette, rouva Billot!» sanoi tohtori Raynal.\n\n»No hyvä, olkoon niin», myöntyi emäntä Billot. »Mutta lausukaa pari\nlohdun sanaa isärukallekin.»\n\n»Missä hän on?» kysyi tohtori.\n\n»Täällä viereisessä huoneessa.»\n\n»Ei tarvitse», sanoi muuan ääni kynnykseltä, »olen kuullut kaikki».\n\nKeittiössä olevat kolme keskustelijaa säpsähtivät ja kun he kääntyivät\nkatsomaan, kuka tämän odottamattoman vastauksen esittäjä oli, näkivät\nhe maanviljelijän seisovan valjuna oviaukossa.\n\nJa ikäänkuin olisi kuullut ja sanonut kaikki mitä pitikin pyörsi Billot\nhuoneeseensa kajoamatta sanallakaan tohtori Raynalin järjestelyihin\nyötä varten.\n\nPitou piti sanansa: neljännestunnin kuluttua hän palasi mukanaan\nrauhoittavaa lääkettä sisältävä pullo, jonka kyljessä oli nimilappu ja\njonka tulpassa näkyi mestari Pacquenaudin, Villers-Cotteretsin isältä\npojalle periytyvän apteekin omistajan sinetti.\n\nLähetti meni keittiön kautta Catherinen huoneeseen. Siitä\npuhumattakaan, että kukaan olisi estellyt häntä, ei häntä edes\npuhutellut kukaan muu kuin emäntä Billot, joka hänkin vain sanoi:\n\n»Ah, sinäkö se olet, Pitou?»\n\nNuorukainen vastasi lyhyesti:\n\n»Minä, rouva Billot.»\n\nCatherine nukkui, kuten tohtori Raynal oli ennustanutkin,\njotenkin rauhallista unta. Hänen vieressään, mukavasti pitkällään\nisossa nojatuolissa, nuokkui sairaanhoitajatar. Hän oli vaipunut\neräänlaiseen horteeseen, joka on ominainen tälle kunnioitettavalle\nyhteiskuntaluokalle; sillä ei ole oikeutta nukkua syvää unta eikä\nvoimaa pysyä täysin valveilla, sen jäsenet muistuttavat niitä sieluja,\njoilta on evätty pääsy autuaitten asuinsijoille ja jotka voimatta\npalata enää valoonkaan harhailevat ikuisesti unen ja hereilläolon\nrajamailla.\n\nTässä hänen toiseksi luonnokseen muuttuneessa unitilassa hän otti\nPitoulta lääkepullon, avasi sen, pani sen yöpöydälle ja asetti sen\nviereen hopealusikan, jotta sairas saisi hetkeäkään viipymättä lääkkeen\ntarvittaessa.\n\nSitten hän jälleen oikaisihe nojatuoliinsa.\n\nPitou puolestaan istahti ikkunanreunalle voidakseen katsella Catherinea\nmielinmäärin.\n\nSe säälintunne, joka oli vallannut hänet kun hän vain ajattelikin\nCatherinea, ei tietenkään vähentynyt, kun hän katseli tyttöä. Nyt\nkun hänen oli sallittu niin sanoaksemme koskettaa pahaa sormellaan\nja arvostella, mitä hirveää tuhoa voi saada aikaan se käsitteellinen\nilmiö, jota sanotaan rakkaudeksi, oli hän entistäkin valmiimpi\nuhraamaan oman rakkautensa, koska se tuntui hänestä niin tuiki\nhauraalta sen vaativan, kuumeisen, hirveän intohimon rinnalla, joka\nnäytti jäytävän tuota nuorta tyttöä.\n\nNämä ajatukset saivat hänet vähitellen vireeseen, joka luontui\nmainiosti tohtori Raynalin suunnitelmaan.\n\nSe kelpo tohtori oli aivan oikein päätellyt, että Catherine ennen\nkaikkea tarvitsi sitä ulkonaista lääkettä, jota sanotaan uskotuksi\nystäväksi.\n\nTohtori Raynal ei ollut mikään suurlääkäri, mutta hän oli eräissä\nasioissa, kuten olemme maininneet, terävä havaitsija.\n\nSuunnilleen tunti sen jälkeen kuin Pitou oli saapunut, Catherine\nliikahti, huokasi ja avasi silmänsä.\n\nMatami Clémentille on tehtävä oikeutta ja mainittava, että sairaan\nliikahtaessa hän nousi heti, meni vuoteen viereen ja sopersi:\n\n»Minä tässä, neiti Catherine. Mitä haluatte?»\n\n»Minun on jano», mutisi potilas.\n\nRuumiillinen kipu ja janon tunne olivat herättäneet hänet elämään.\n\nMatami Clément tiputti lusikkaan muutaman pisaran Pitoun tuomaa\nrauhoittavaa lääkettä, tunki lusikan Catherinen kuivien huulten ja\nyhteen pusertuneitten hampaitten väliin. Sairas nieli koneellisesti\ntämän viihdyttävän juoman.\n\nCatherinen pää painui takaisin pielukselle, ja matami Clément, joka\nkatsoi suorittaneensa tunnontarkasti tehtävänsä, heittäytyi jälleen\nnojatuoliinsa.\n\nPitou huoahti. Hän arveli, ettei Catherine ollut edes huomannut häntä.\n\nPitou erehtyi. Kun hän oli auttanut matami Clémentia ja kannatellut\npotilasta, oli tämä lääkepisarat nauttiessaan ja painuessaan takaisin\npielukselleen raottanut silmänsä ja hänen ripsiensä raosta liukunut\nhämärä katse oli ollut eroittavinaan Pitoun hahmon.\n\nMutta kolmipäiväisen kuumehourailunsa aikana hän oli nähnyt niin monta\nsyntyvää ja häipyvää haamua, että hän piti todellistakin Pitouta vain\nhaavekuvana.\n\nPitoun huokaus ei siis ollut liioiteltua.\n\nMutta tämän vanhan ystävän näkeminen, ystävän, jota Catherine oli\nniin monesti väärin kohdellut, vaikutti potilaaseen syvemmin kuin\naikaisemmat näyt ja vaikka hän makasi silmät ummessa, oli hän nyt,\ntyyntyneemmässä mielentilassaan ja kuumeesta vapautuneena, näkevinään\nedessään tuon kelpo nuorukaisen, jonka hänen usein keskeytyneet\najatuksensa olivat kuvitelleet oleskelevan isän kanssa Pariisissa.\n\nSiitä johtui, että häntä alkoi vaivata epätietoisuus, oliko Pitou\ntodella läsnä vai esiintyikö hän vain haavekuvana. Potilas aukaisi\nsenvuoksi arasti silmänsä todetakseen, oliko näky entisellä paikallaan.\n\nOn itsestään selvää, ettei Pitou ollut hievahtanutkaan.\n\nKun nuorukainen huomasi, että Catherine aukaisi silmänsä ja katseli\nhäntä, kirkastuivat hänen kasvonsa. Nähdessään noiden silmien\nilmaisevan elämää ja tajuntaa levitti Pitou käsivartensa.\n\n»Pitou!» kuiskasi Catherine,\n\n»Neiti Catherine!» äännähti Pitou.\n\n»Mitä nyt?» kysyi matami Clément ja kääntyi katsomaan.\n\nCatherine loi levottoman silmäyksen sairaanhoitajattareen ja painui\nhuokaisten takaisin pielukselleen.\n\nPitou arvasi, että matami Clémentin läsnäolo hämmensi Catherinea.\n\nHän meni sairaanhoitajattaren luokse.\n\n»Matami Clément», kuiskasi hän tälle, »menkää nyt hetkeksi nukkumaan.\nTiedättehän, että herra Raynal on pyytänyt minua jäämään tänne ja\nhoivaamaan Catherinea, jotta te saisitte sillä välin hetken levätä?»\n\n»Ah, niin, se on totta», myönsi matami Clément.\n\nJa ikäänkuin olisikin odottanut vain tätä lupaa, tuo kelpo vaimo vaipui\nnojatuoliinsa, huoahti vuorostaan hänkin ja lyhyen äänettömyyden\njälkeen ilmaisi aluksi arka, mutta sitten yhä voimakkaampi ja lopulta\nkaiken yli kuuluva kuorsaus, että hän oli täysin purjein entänyt siihen\nunen taikamaahan, jota hän oli tavallisesti vain etäältä katsellut.\n\nHieman kummastellen oli Catherine tarkastellut Pitoun liikkeitä ja\nsairaille ominainen kuuloherkkyys sai hänet eroittamaan jokaisen sanan,\njotka Pitou oli lausunut matami Clémentille.\n\nPitou seisoi hetken aikaa sairaanhoitajattaren vieressä ikäänkuin\nvarmentuakseen, että tämän uni oli todellista. Kun ei sitä käynyt\nepäileminen, lähestyi hän Catherinea päätänsä puistellen ja käsivarret\nhervottomina.\n\n»Ah, neiti Catherine», sanoi hän, »tiesin kyllä, että rakastitte häntä,\nmutta en tiennyt teidän rakastavan häntä näin syvästi».\n\n\n\n\nXXI\n\nPitou uskottuna\n\n\nPitou lausui nämä sanat äänellä, jossa Catherine sai huomata syvän\ntuskan ilmauksen ja hyvän ystävyyden todistuksen. Nämä kaksi tunnetta,\njotka hersyivät tuon kelpo nuorukaisen sydämestä ja kuvastuivat hänen\nalakuloisessa katseessaan, liikuttivat syvästi potilaan mieltä.\n\nNiin kauan kun Isidor oli asunut Boursonnessa, niin kauan kun hän oli\ntiennyt rakastajansa olevan puolenviidettä kilometrin päässä, niin\nkauan kun hän oli ollut onnellinen, oli Catherine, ottamatta lukuun\nniitä pikku ikävyyksiä, jotka Pitou oli aiheuttanut seuraamalla häntä\nitsepintaisesti hänen lemmenkävelyillään, ja sitä lievää levottomuutta,\njoka oli vallannut hänet, kun hän luki eräät kohdat isänsä kirjeistä,\nCatherine oli, kuten sanottu, haudannut rakkautensa sydämeensä ja\ntallettanut sitä kuin aarretta, josta hän ei päästänyt hitustakaan\ntipahtamaan muualle kuin omaan sydämeensä. Mutta kun Isidor oli\nlähtenyt, kun Catherine oli jäänyt yksikseen ja epätoivo astunut onnen\ntilalle, kadotti tyttöparka rohkeutensa tyystin ja hän ymmärsi, että\ntuottaisi tavatonta huojennusta jos tapaisi henkilön, jolle voisi\npuhella hänet hylänneestä, kauniista aatelismiehestä, joka ei ollut\nvoinut sanoa mitään tarkkaa, milloin hän palaisi.\n\nMutta hän ei voinut puhella Isidorista matami Clémentille, ei\ntohtori Raynalille eikä äidilleen ja hän kärsi äärettömästi tästä\näänettömyydestä, kun sitten äkkiä, hetkellä, jolloin hän sitä kaikkein\nvähimmin odotti, kaitselmus toi hänen eteensä hänen silmiensä jälleen\nauetessa elämään ja tajuntaan ystävän, jota hän oli epäillyt niin\nkauan kuin tämä oli pysynyt vaiti, mutta jota hän ei voinut hetkeäkään\nepäillä kuultuaan hänen äskeiset sanansa.\n\nNäihin säälinsanoihin, jotka niin vastahakoisesti olivat lähteneet täti\nAngéliquen veljenpojan sydämestä, Catherine vastasi yrittämättä millään\nlailla salata tunteitaan:\n\n»Ah, herra Pitou, olen kovin onneton, kuuletteko!»\n\nNämä sanat sulkivat yhtäältä padon ja päästivät toisaalta virran\nkulkemaan.\n\n»Kuinka tahansa, neiti Catherine», sanoi Pitou, »ja vaikkei minua\nsuurin huvitakaan puhua herra Isidorista, voin kuitenkin, jos se teitä\nmiellyttää, kertoa hänen vaiheistaan jotakin».\n\n»Sinäkö?» kummasteli Catherine.\n\n»Niin, minä juuri», vastasi Pitou.\n\n»Oletko siis tavannut hänet?»\n\n»En, neiti Catherine, mutta minä tiedän hänen saapuneen onnellisesti\nPariisiin.»\n\n»Mistä sen tiedät?» uteli tyttö silmät rakkautta säteillen.\n\n»Kuulin asiasta nuorelta ystävältäni, Sebastien Gilbertiltä, jonka\nherra Isidor tapasi yöllä Fontaine-Eau-Clairen tienoilla ja vei\ntarakassaan Pariisiin.»\n\nCatherine ponnistautui kyynärpäittensä varaan ja katsoi Pitouhun.\n\n»Hän on nyt siis Pariisissa?» kysyi hän nopeasti.\n\n»Tällä haavaa hän ei kuulu siellä olevan», oikaisi Pitou.\n\n»Entä missä hän on nykyisin?» kysyi tyttö verkkaisesti.\n\n»En tiedä. Sen vain tiedän, että hänet kuuluu lähetetyn jollekin\nasialle Espanjaan tai Italiaan.»\n\nKuullessaan sanan »lähetetyn» Catherine antoi päänsä painua\npielukselle, huoahti raskaasti ja sitten alkoivat kyynelet vuotaa\nvaltoimenaan.\n\n»Neiti Catherine», sanoi Pitou, jonka sydämen nuoren tytön tuska mursi,\n»jos ehdottomasti haluatte tietää, missä hän on, voin ottaa siitä\nselon».\n\n»Keneltä?» kysyi Catherine.\n\n»Herra tohtori Gilbertiltä, joka erosi hänestä Tuileries-palatsissa...\ntai jos teistä on mieluisempaa», lisäsi Pitou huomatessaan Catherinen\nravistavan päätänsä epäävän kiitoksen merkiksi, »voin mennä Pariisiin\nja hankkia tiedot sieltä... Oh. taivas, se on pian tehty, se on\nneljänkolmatta tunnin asia!»\n\nCatherine ojensi kuumeisen kätensä Pitoulle, joka tajuamatta hänelle\nosoitettua suosiota, ei tohtinut kajota siihen.\n\n»No, herra Pitou», kehoitti Catherine hymyillen, »pelkäätkö saavasi\nminusta kuumeen?»\n\n»Oh, suokaa anteeksi, neiti Catherine», sanoi Pitou ja puristi isoilla\nkourillaan nuoren tytön kosteaa kättä, »en nähkääs ymmärtänyt! Te siis\nsuostutte ehdotukseeni?»\n\n»En, Pitou, mutta minä kiitän sinua. Se on tarpeetonta, sillä ihan\nvarmasti saan häneltä huomenna kirjeen.»\n\n»Häneltä kirjeen!» huudahti Pitou.\n\nSitten hän vaikeni ja katseli huolestuneena ympärilleen.\n\n»Niin, niin, häneltä kirjeen», toisti Catherine pälyten hänkin\nympärilleen kuin etsiäkseen syytä, joka oli noin hämmentänyt hänen\npuhekumppaninsa vakaisen mielen.\n\n»Häneltä kirjeen! Hitossa!» kertasi Pitou ja pureskeli kynsiään kuin\npahasti hämilleen joutunut henkilö.\n\n»Tietysti, häneltä kirjeen. Onko sitten niin suuri ihme, jos\nhän kirjoittaisi minulle?» kysyi Catherine. »Pidätkö sitä niin\nmerkillisenä, sinä, joka tiedät kaikki tai», lisäsi hän kuiskaten »joka\ntiedät melkein kaikki?»\n\n»En minä ihmettele, että hän kirjoittaa teille... Jos minun\nsallittaisiin kirjoittaa teille, niin, jumala nähköön, minä\nkirjoittaisin teille hyvin usein, ja pitkiä kirjeitä kyhäisinkin. Mutta\nminä pelkään...»\n\n»Mitä sinä pelkäät, hyvä ystävä?»\n\n»Että herra Isidorin kirje joutuu isänne käsiin.»\n\n»Isäni?»\n\nPitou nyökäytti kolmasti päätänsä yhtä moneksi myöntymisen merkiksi,\n\n»Mitä, isäni käsiin?» kysyi Catherine yhä pahemmin kummissaan. »Eikö\nisäni ole Pariisissa?»\n\n»Isänne on Pisseleussa, neiti Catherine, maatilalla, täällä,\nviereisessä huoneessa. Mutta tohtori Raynal on kieltänyt häntä\ntulemasta teidän huoneeseenne vetoamalla teidän hourailevaan tilaanne,\nsanoi hän, ja minä luulen hänen menetelleen siinä oikein.»\n\n»Miksi arvelet hänen menetelleen oikein?»\n\n»Koska herra Billot ei minusta näytä katselevan herra Isidoria suopein\nsilmin ja koska hän kuullessaan teidän kerran lausuvan hänen nimensä\nväänsi naamansa rumaan irvistykseen, se on varma asia.»\n\n»Voi, hyvä jumala, hyvä jumala!» sopersi Catherine koko ruumis\nvapisten, »mitä sinä puhut, herra Pitou?»\n\n»Totta... Kuulin hänen kaiken lisäksi mutisevan hampaittensa raosta:\n'Hyvä juttu, tästä ei puhuta mitään niin kauan kun tyttö on sairaana,\nmutta sitten saadaan nähdä!'»\n\n»Herra Pitou!» huudahti Catherine ja tarttui nuorukaisen käteen niin\nkiihkein ottein, että tuo kelpo poika alkoi vuorostaan vapista.\n\n»Neiti Catherine!» vastasi hän.\n\n»Olet oikeassa, hänen kirjeensä eivät saa joutua isäni käsiin... Isä\ntappaisi minut!»\n\n»Niin, niin», myönsi Pitou. »Isäntä Billotin kanssa ei ole\nleikittelemistä.»\n\n»Mutta mitä nyt teemme?»\n\n»Hitossa, sanokaapa se, neiti!»\n\n»Yksi keino kyllä on.»\n\n»Jos on keino», virkkoi Pitou, »on sitä käytettävä».\n\n»Mutta minä en uskalla», huomautti Catherine.\n\n»Mitä, ettekö uskalla?»\n\n»En uskalla sinulle sanoa, mitä olisi tehtävä.»\n\n»Mitä, keinon toteuttaminen riippuu minusta, ettekä te uskalla ilmaista\nsitä minulle?»\n\n»Hyväinen aika, herra Pitou...»\n\n»Mutta», intti Pitou, »se ei ole oikein, neiti Catherine, sillä olen\nluullut teidän luottavan minuun».\n\n»Minähän luotankin sinuun, kelpo Pitou», sanoi Catherine.\n\n»No, mikä siis on esteenä!» vastasi Pitou, jota Catherinen yhä yltyvä\ntuttavallisuus suloisesti kutkutti.\n\n»Siitä koituisi sinulle paljon vaivaa, hyvä ystävä.»\n\n»Oh, ellei siitä koidu minulle muuta kuin vaivaa, ei teidän tarvitse\nolla huolissanne, neiti Catherine.»\n\n»Suostut siis tekemään mitä sinulta pyydän?»\n\n»Ihan varmasti. Hyväinen aika, ellei se vain ole tuiki mahdotonta!»\n\n»Päinvastoin se on perin helppoa.»\n\n»No, jos se on helppoa, niin sanokaa.»\n\n»Sinun olisi mentävä muori Colomben luo.»\n\n»Rintasokeri-kaupustelijanko?»\n\n»Niin, ja joka samalla hoitaa postinjakajan tointa.»\n\n»Ah, nyt ymmärrän... minä sanon hänelle, ettei hän antaisi kirjeitä\nkenellekään muulle kuin teille?»\n\n»Sinä sanot hänelle, että hän antaisi minun kirjeeni sinulle.»\n\n»Minulle?» ihmetteli Pitou. »Juuri niin, ensin en oikein ymmärtänyt.»\n\nJa hän huoahti kolmannen tai neljännen kerran.\n\n»Se on paljoa varmempaa, eikö sinunkin mielestäsi, Pitou? Jos todella\nhaluat tehdä minulle sen palveluksen, niinkuin lupasit.»\n\n»Voisinko kieltäytyä, neiti Catherine? Pois se!»\n\n»Kiitos, kiitos!»\n\n»Minä lähden... ihan varmasti... huomenna menen.»\n\n»Huomenna on myöhäistä, Pitou ystävä. Täytyy mennä jo tänään.»\n\n»Hyvä on, neiti... lähden tänään, jo aamupäivällä, heti!»\n\n»Sinä olet kelpo poika, Pitou, ja minä pidän sinusta oikein paljon.»\n\n»Ah, neiti Catherine», virkkoi Pitou, »älkää puhuko minulle tuolla\ntavalla, te saatte minut menemään tuleen».\n\n»Katso, paljonko kello on», huomautti Catherine.\n\nPitou lähestyi nuoren tytön kelloa, joka oli ripustettu\ntakanreunakkeelle.\n\n»Se on puoli kuusi, neiti Catherine», vastasi hän.\n\n»No, hyvä ystävä Pitou...»\n\n»No, neiti Catherine?»\n\n»On ehkä jo aika...»\n\n»Mennä tapaamaan muori Colombea? Kuten käskette, neiti. Mutta teidän\ntäytyy ottaa vielä annos lääkettä. Tohtori on määrännyt lusikallisen\njoka puolen tunnin perästä.»\n\n»Ah, kelpo Pitou», sanoi Catherine tiputtaessaan lääkettä lusikkaan ja\nsilmäili Pitouta katsein, joka kävi läpi nuorukaisen sydämen, »mitä\nsinä teet minun hyväkseni vaikuttaa paremmin kuin kaikki maailman\nlääkkeet!»\n\n»Sitä siis tohtori Raynalkin tarkoitti sanoessaan, että minulla oli\nsuurta taipumusta lääkärinammattiin!»\n\n»Mutta minne sanot meneväsi, Pitou, jottei maatilalla epäiltäisi\nmitään?»\n\n»Oh, siitä saatte olla rauhassa.»\n\nJa Pitou tarttui hattuunsa.\n\n»Herätänkö muori Clémentin?» kysyi hän.\n\n»Oh, ei tarvitse, anna hänen nukkua, vaimorukan... Minä en kaipaa nyt\nmitään muuta... kuin...»\n\n»Kuin... mitä?» uteli Pitou.\n\nCatherine hymyili.\n\n»Ah, niin, minä käsitän», mutisi lemmenlähetti... »kuin herra Isidorin\nkirjettä».\n\nLyhyen äänettömyyden perästä hän virkkoi:\n\n»No niin, olkaa rauhassa, jos kirje on tullut, saatte sen; ellei se ole\ntullut...»\n\n»Ellei se ole tullut?» kertasi Catherine tutkivasti.\n\n»Ellei se ole tullut, niin... teidän tarvitsee vain katsella minua\nniinkuin äsken katselitte, hymyillä minulle niinkuin äsken hymyilitte,\nsanoa minua vielä kerran kunnon Pitouksi ja hyväksi ystäväksenne...\nniin, ellei se ole tullut, lähden noutamaan sen Pariisista.»\n\n»Mikä hyvä, uhrautuva sydän!» mutisi Catherine saatellen katseillaan\nlähtöä tekevää Pitouta.\n\nTämän pitkän keskustelun uuvuttamana hän vaipui sitten takaisin\npielukselleen.\n\nKymmenen minuutin perästä nuoren tytön olisi ollut mahdoton sanoa,\noliko äskeinen keskustelu selvästi tajuttua todellisuutta vai\nhourailun synnyttämä haavekuva, mutta yksi seikka oli varma, se näet,\nettä elähdyttävä suloinen raikkaus virtasi hänen sydämestään hänen\nkuumeisten, pakottavien jäsentensä äärimmäisiin sopukkoihin saakka.\n\nKun Pitou astui keittiöön, kohotti emäntä Billot päänsä.\n\nEmäntä Billot ei ollut kolmeen päivään ollut levolla eikä nukkunut.\n\nKolmeen päivään hän ei ollut poistunut takan pimentoon asettamaltaan\nrahilta. Sieltä hän saattoi nähdä edes tyttärensä huoneen oven, kun\nhäneltä oli kielletty pääsy hänen luoksensa.\n\n»No?» kysyi hän.\n\n»No niin, emäntä Billot, hänen laitansa on hyvin», vastasi Pitou.\n\n»Minne olet siis nyt menossa?»\n\n»Menen Villers-Cotteretsiin.»\n\n»Mitä siellä?»\n\nPitoa empi hetken. Hän ei ollut tottunut tokaisemaan verukkeita.\n\n»Mitäkö siellä?» kertasi hän aikaa voittaakseen.\n\n»Niin», virkkoi ukko Billotin ääni, »eukkoni kysyy sinulta, mitä siellä\nteet?»\n\n»Menen tapaamaan tohtori Raynalia.»\n\n»Tohtori Raynalhan sanoi, että menisit ilmoittamaan hänelle vain jos\njotakin uutta tapahtuisi.»\n\n»No», huomautti Pitou, »koska neiti Catherinen laita on nyt parempi, on\nse jotakin uutta».\n\nUkko Billot joko piti Pitoun vastausta tyydyttävänä tai ei halunnut\nkiistellä henkilön kanssa, joka kuitenkin kaikitenkin ilmoitti hänelle\nilahduttavan uutisen, kuinka tahansa, hän ei estellyt Pitoun lähtöä.\n\nPitou siis lähti. Ukko Billot palasi huoneeseensa ja emäntä Billot\nantoi päänsä jälleen painua rinnalle.\n\nPitou saapui Villers-Cotteretsiin neljännestä vailla kuusi aamulla.\n\nHieman arastellen hän herätti tohtori Raynalin ilmoittaakseen, että\nCatherine voi paremmin, ja kysyäkseen, mitä hänen olisi nyt tehtävä.\n\nTohtori tiedusteli, kuinka yö oli sujunut, ja suureksi kummakseen\nPitou, joka vastaili mahdollisimman varovasti, huomasi, että\ntohtori tiesi hänen ja Catherinen välisen keskustelun jotenkin yhtä\ntarkasti kuin jos hän olisi kuunnellut tätä keskustelua jostakin\nhuoneennurkasta, ikkunaverhojen tai vuodeuutimien takaa.\n\nTohtori Raynal lupasi tulla päivemmällä maatilalle ja suositteli\nainoaksi lääkkeeksi, että Catherinen oli saatava _ammentaa yhä samasta\nlähteestä_. Sitten hän hyvästeli Pitoun, joka kauan pohdittuaan näitä\narvoituksellisia sanoja lopulta ymmärsi, että tohtori oli kehoittanut\nhäntä edelleenkin puhumaan nuorelle tytölle varakreivi Isidor de\nCharnysta.\n\nTohtorin luota hän meni tapaamaan muori Colombea, joka asui\nLormet-kadun päässä, siis kaupungin toisella laidalla.\n\nHän saapui perille juuri kun muori avasi ovensa.\n\nMuori Colombe oli täti Angéliquen hyvä ystävä, mutta tämä tätiin\nkohdistuva ystävyys ei mitenkään estänyt häntä pitämästä myöskin\nveljenpojasta.\n\nAstuessaan muori Colomben piparikakkuja ynnä rintasokeria täynnään\nolevaan myymälään Pitou oivalsi heti, että jos mieli onnistua\nyrityksessään ja saada kirjeenjakaja luovuttamaan neiti Catherinen\nkirjeet, oli hänen turvauduttava, ellei nyt juuri lahjuksiin, niin\nainakin houkutteluihin.\n\nHän osti kaksi rintasokeripytkyä ja paksun piparkakun.\n\nOstettuaan ja maksettuaan hän uskalsi esittää asiansa.\n\nSe kohtasi vakavia vaikeuksia.\n\nKirjeitä ei saanut luovuttaa muulle kuin asianomaisille itselleen tai\nniille, joilla oli esittää valtakirja.\n\nMuori Colombe ei epäillyt Pitoun sanoja, mutta hän tiukkasi valtakirjaa.\n\nPitou huomasi, että hänen oli tehtävä uusi uhraus.\n\nHän lupasi tuoda seuraavana päivänä kuitin kirjeestä, jos joku\nkirje oli tullut, sekä valtakirjan, jonka nojalla hän saisi kaikki\nCatherinelle osoitetut kirjeet.\n\nTätä lupausta seurasi uusi ostos rintasokeria ja piparkakkua.\n\nEihän voinut mitään kieltää henkilöltä, joka tuhlasi ja varsinkin näin\nmiellyttävällä tavalla!\n\nMuori Colombe herkesikin lopulta vastustelemasta ja kehoitti Pitouta\nlähtemään hänen kanssaan postitaloon, missä hän antaisi Catherinen\nkirjeen, jos hänelle olisi kirje tullut.\n\nPitou seurasi häntä pureskellen kahta piparkakkukimpalettaan ja\nimeskellen neljää rintasokeripytkyään.\n\nEi kuuna kullan valkeana hän ollut suonut itselleen moista mässäilyä,\nmutta kuten tiedämme, tohtori Gilbertin anteliaisuus oli tehnyt\nPitousta äveriään nuorukaisen.\n\nKun he olivat tulleet isolle torille, kapusi Pitou suihkukaivon\npartaalle, sovitti suuhunsa yhden niistä neljästä suihkusta, jotka\nsiihen aikaan pärskyivät kaivosta, ja ahmi vettä viisi minuuttia\nyhteen menoon pisaraakaan hukkaamatta. Suihkukaivolta poistuessaan\nhän silmäili ympärilleen ja huomasi torin keskelle rakennetun jotakin\nkorokkeen tapaista.\n\nSilloin hän muisti, että hänen lähtiessään oli puhuttu paljon siitä,\nettä kokoonnuttaisiin Villers-Cotteretsiin laatimaan ehdotusta liitoksi\npiirikunnan keskuksen ja naapurikylien välille..\n\nNe monet yksityisluontoiset tapaukset, jotka hänen ympärillään olivat\ntuhkatiheästi seuranneet toisiaan, olivat saaneet hänet unohtamaan\ntämän poliittisen tapahtuman, jolla silti oli hänelle eräänlaista\nmerkitystä.\n\nHän johtui silloin ajattelemaan niitä viittäkolmatta louisdoria, jotka\ntohtori Gilbert oli hänelle lähdön hetkenä antanut ja joilla Haramontin\nkansalliskaarti oli pantava mahdollisimman hyvään kuntoon.\n\nJa hän kohotti päänsä ylpeästi pystyyn ajatellessaan sitä uljasta\nnäkyä, jonka näiden viidenkolmatta louisdorin avulla hänen johtamansa\nkolmeneljättä-miehinen joukko saattoi tarjota.\n\nTämä ajatus auttoi häntä sulattamaan molemmat piparkakut ja neljä\nrintasokeripytkyä, jotka yhdessä äsken nautitun vesimäärän kanssa\nolisivat, hänen luonnostaan mainion ruoansulatuskykynsä uhallakin,\nvoineet painaa hänen vatsaansa, ellei hänellä olisi tällä hetkellä\nollut sitä suurenmoista apukeinoa, jota sanotaan tyydytetyksi\nomahyväisyydeksi.\n\n\n\n\nXXII\n\nPitou maantieteilijänä\n\n\nSillaikaa kun Pitou joi, sulatteli ruokaansa ja tuumiskeli, oli muori\nColombe päässyt edelle ja mennyt postitaloon.\n\nMutta Pitou ei huolestunut. Postitalo oli vastapäätä niinsanottua\nUuttakatua, eräänlaista kujannetta, josta pääsi siihen puiston osaan,\nmissä on Huokausten lehtokuja, kaihomielisten muistojen tyyssija.\nViidellätoista harppauksella hän tavoittaisi muori Colomben.\n\nHän harppasi nämä viisitoista askelta ja saapui postitalon kynnykselle\njuuri kun muori Colombe astui ulos kädessä kirjepinkka.\n\nNäiden kirjeitten joukossa oli muuan huolellisesti kokoontaitettu,\nupeaan kuoreen pantu ja keikarimaisesti vahalla sinetöity kirje.\n\nTämä kirje oli osoitettu Catherine Billotille.\n\nSitä kirjettä Catherine ilmeisesti odottikin.\n\nSopimuksen mukaan postinjakaja luovutti tämän kirjeen rintasokerin\nostajalle, joka lähti heti Pisselauhun, iloisena ja murheellisena:\niloisena kun sai tehdä Catherinen onnelliseksi, murheellisena kun\ntämä onni tuli nuorelle tytölle lähteestä, jonka vesi maistui hänen\nhuulillaan karvaalta.\n\nMutta tämän mielenkarvauden uhallakin lähettimme oli niin suurenmoinen\nluonne, että toimittaakseen nopeammin perille tämän kirotun kirjeen hän\npian muutti kävelyn pikku hölkäksi ja hölkän täydeksi juoksuksi.\n\nViidenkymmen askelen päässä talosta hän pysähtyi äkkiä, sillä hän\ntuli ajatelleeksi — ja vallan oikein — että jos hän saapuisi perille\nhuohottaen ja lopen hikisenä, voisi hän herättää epäluuloja ukko\nBillotissa, joka jo muutenkin näytti horjahtaneen epäluulon kaidalle,\nohdakkeiselle tielle.\n\nHän päätti siis, silläkin uhalla, että myöhästyisi minuutin, pari,\ntaivaltaa loppumatkan verkkaisemmin. Siinä mielessä hän asteli vakaasti\nkuin joku murhenäytelmän uskottu lähetti, jonka kaltaiseksi Catherinen\nluottamus oli hänet tehnytkin. Sivuuttaessaan nuoren potilaan huoneen\nhän huomasi, että sairaanhoitajatar oli pannut ikkunan raolleen,\nvarmaankin tuulettaakseen hieman huonetta.\n\nPitou sovitti ensin nenänsä sitten toisen silmänsä tähän rakoon.\nIkkunasalvan vuoksi hän ei voinut enempää tehdäkään.\n\nMutta sekin jo riitti. Hän näki Catherinen olevan hereillä ja\nodottelevan häntä; Se riitti myöskin Catherinelle. Hän huomasi Pitoun,\njoka salaperäisen näköisenä teki hänelle merkkejä.\n\n»Kirje», sopersi nuori tyttö, »kirje!»\n\n»Vaiti!» kehoitti Pitou.\n\nJa pälyten ympärilleen kuin salametsästäjä, joka haluaa johtaa jäljiltä\nkaikki jahtivoudin metsänvartijat, ja huomaten olevansa paikalla ihan\nyksin hän heitti kirjeensä raosta ja tähtäsi heittonsa niin hyvin, että\nkirje putosi suoraan siihen ilmatyhjiön tapaiseen syvennykseen, jonka\nkirjettä odottava oli tehnyt pielukseensa.\n\nJäämättä odottamaan kiitostulvaa, joka ei voinut olla tulematta, hän\nheittäytyi taaksepäin ja jatkoi matkaansa talon ovelle. Kynnyksellä hän\ntapasi Billotin.\n\nEllei seinämutkaa olisi ollut tiellä, olisi tilanhoitaja nähnyt,\nmitä ikkunan kohdalla oli tapahtunut, ja Jumala tietää, mitä nyt\nolisi tapahtunut, kun siinä mielentilassa, missä ukko Billot oli,\nyksinkertainen epäluulo olisi muuttunut selväksi varmuudeksi.\n\nKelpo Pitou ei odottanut joutuvansa suoraan tilanhoitajan eteen ja hän\ntunsi vastoin tahtoaan punehtuvansa korviin saakka.\n\n»Ah, herra Billot», sanoi hän, »totisesti, te ihan pelästytitte\nminut...!»\n\n»Sinäkö pelästyit, Pitou... kansalliskaartin kapteeni... Bastiljin\nvalloittajako pelästyisi!»\n\n»Minkä sille voi», vastasi Pitou. »On hetkiä sellaisia kuin esimerkiksi\ntämä. Hitossa, kun ei ole valmistunut...»\n\n»Niin, niin», keskeytti Billot, »kun odottaa tapaavansa tyttären ja\ntapaakin isän, sitäkö tarkoitat?»\n\n»Oh, herra Billot, ei se sitä!» vastasi Pitou. »Minä en odottanut\ntapaavani neiti Catherinea, en suinkaan. Vaikka hän toivoakseni\nvoimistuukin hetki hetkeltä yhä enemmän, on hän vielä liian sairas\nnousemaan jalkeille.»\n\n»Eikö sinulla siis ole hänelle mitään sanottavaa?» tiedusti Billot.\n\n»Kenelle?»\n\n»Catherinelle.»\n\n»On kyllä. Minulla on ilmoitettavana tohtori Raynalin sanoneen, että\nkaikki oli hyvin ja että hän tulisi päivemmällä katsomaan potilasta,\nmutta sen voi hänelle ilmoittaa joku toinen yhtä hyvin kuin minäkin.»\n\n»Sinun on tietysti nälkäkin vai mitä?»\n\n»Nälkä?» tokaisi Pitou. »Eikös mitä!»\n\n»Mitä mä kuulen! Eikö sinun muka ole nälkä?» huudahti tilanhoitaja.\n\nPitou huomasi sanoneensa tyhmyyden. Kun Pitoun kello kahdeksalta\naamulla ei ollut nälkä, merkitsi se luonnon tasapainon järkkymistä.\n\n»Tietysti minun on nälkä», oikaisi hän äskeisen väitteensä.\n\n»Sitä minäkin. Mene syömään. Palvelijat ovat paraikaa murkinalla. He\novat varmaankin varanneet sinulle tilan.»\n\nPitou meni sisälle. Billot silmäili hänen jälkeensä, vaikka nuoren\nmiehen huolettomuus oli miltei hälventänyt hänen epäluulonsa. Hän\nnäki Pitoun istuutuvan pöydän yläpäähän ja käyvän käsiksi leipään ja\nsilava-annokseen ikäänkuin hänen vatsassaan ei olisikaan kahta jykevää\npiparkakkua, neljää rintasokeripytkyä ja kannullista vettä.\n\nKaiken todennäköisyyden mukaan Pitoun vatsa oli jälleen\nvastaanottavassa kunnossa.\n\nPitou ei osannut tehdä monta asiaa yhtaikaa, mutta minkä hän teki, sen\nhän teki perusteellisesti. Catherinen asian hän oli suorittanut hyvin.\nBillotin aamiaiskutsuun hän vastasi syömällä hyvin.\n\nBillot tarkkaili häntä yhä. Mutta huomatessaan, ettei Pitou\nkertaakaan kohottanut katsetta lautaseltaan, huomatessaan, että hänen\nharrastuksensa kohdistui yksinomaan hänen edessään olevaan omena\nviinipulloon, ja havaitessaan, ettei hänen katseensa kertaakaan\nkääntynyt Catherinen huoneen ovelle päin, hänen täytyi lopulta uskoa,\nettä Pitoun käväisy Villers-Cotteretsissa oli johtunut juuri siitä\nsyystä kuin hän oli sanonut.\n\nPitoun lopetellessa aamiaistaan aukeni Catherinen huoneen ovi ja matami\nClément astui keittiöön huulilla sairaanhoitajattaren nöyrä hymy. Hän\ntuli nyt hakemaan kupillisen kahvia.\n\nKello kuudelta, toisin sanoin neljännestuntia sen jälkeen kun Pitou oli\nlähtenyt, hän oli tullut ensimmäisen kerran keittiöön noutamaan pikku\nlasillisen konjakkia, sitä ainoaa lääkettä, joka — kuten hän sanoi —\nvahvisti häntä, kun hän oli valvonut koko yön...\n\nNähdessään hänet emäntä Billot meni häntä vastaan ja isäntäkin tuli\nsisälle.\n\nMolemmat tiedustelivat Catherinen vointia.\n\n»Hänen laitansa on edelleenkin hyvin», vastasi matami Clément, »mutta\nminä luulen, että neiti Catherine tällä hetkellä hourii hieman».\n\n»Mitä? Hourii?» huudahti ukko Billot. »Joko taas?»\n\n»Voi, hyvä jumala! Lapsi-parkaa!»» mutisi emäntä.\n\nPitou kohotti päätänsä ja kuunteli.\n\n»Niin», jatkoi matami Clément, »hän puhuu Torino nimisestä kaupungista\nja Sardinia nimisestä maasta ja kutsuu luoksensa herra Pitouta, joka\nselittäisi hänelle, mikä maa ja mikä kaupunki se on».\n\n»Tässä olen», virkkoi Pitou, tyhjensi viinilasinsa ja pyyhki suunsa\nhihaansa.\n\nUkko Billotin katse pysäytti hänet.\n\n»Tarkoitan», jatkoi Pitou, »jos herra Billot suvaitsee minun antaa\nneiti Catherinelle hänen haluamansa tiedot...»\n\n»Miksei?» sanoi emäntä Billot. »Koska tyttäremme, se lapsipoloinen,\nkysyy sinua, niin mene, poikaseni, semminkin kun herra Raynal on\nsanonut sinua taitavaksi lääkärinapulaiseksi.»\n\n»Hyväinen aika!» huudahti. Pitou viattomasti. »Kysykää rouva\nClémentilta, kuinka me olemme hoitaneet neiti Catherinea viime yönä.\nRouva Clément ei ole nukkunut hetkeäkään, kelpo nainen, en minä liioin.»\n\nOli verrattoman ovelaa Pitoun kajota tähän sairaanhoitajatarta\nkoskevaan arkaan kohtaan. Koska matami Clément oli nukkunut\nsuurenmoisesti sydänyöstä kello kuuteen aamulla, sai Pitou,\nselittämällä, ettei hän ollut nukkunut tuntiakaan, hänestä ystävän,\nenemmänkin kuin ystävän, sai liittolaisen.\n\n»Hyvä on», sanoi ukko Billot. »Koska Catherine on kysynyt sinua, niin\nmene hänen luoksensa. Tulee kenties vielä hetki, jolloin hän kysyy\nmyöskin meitä, äitiään ja minua.»\n\nPitou tunsi vaistomaisesti, että ilmassa oli ukkosta, ja kuten paimen\nniityllä niin hänkin oli valmis uhmaamaan myrskyä, mutta siitä\nhuolimatta hän suunnitteli ennakolta tyyssijaa, minne peittäisi päänsä.\n\nTämä tyyssija oli Haramont.\n\nHaramontissa hän oli kuningas. Sanoimmeko kuningas? Hän oli enemmän\nkuin kuningas. Hän oli kansalliskaartin päällikkö! Hän oli Lafayette!\n\nVelvollisuudet kutsuivat häntä Haramontiin.\n\nNiinpä hän päättikin Catherinen asiat hoidettuaan palata suoraa päätä\nHaramontiin.\n\nTätä suunnitelmaa pohtien ja saatuaan herra Billotilta muodollisen\nturvan ja rouva Billotilta äänettömän suostumuksen, hän astui potilaan\nhuoneeseen.\n\nCatherine odotti häntä kärsimättömänä. Silmien kiilto ja poskien hehku\npanivat olettamaan, kuten matami Clément oli sanonutkin, että nuori\ntyttö oli jälleen kuumeessa.\n\nTuskin Pitou oli ehtinyt sulkea oven, kun Catherine, joka tunsi hänen\naskelensa ja joka oli odottanut häntä lähes puolitoista tuntia, kääntyi\nnopeasti ja ojensi häntä kohden molemmat kätensä.\n\n»Ah, sinäkö se olet, Pitou?» sanoi nuori tyttö. »Tulet kovin myöhään.»\n\n»Se ei ole minun vikani, neiti Catherine», vastasi Pitou. »Isänne on\npidätellyt minua.»\n\n»Isäni?»\n\n»Hän juuri. Oh, hän epäilee varmasti jotakin. Enkä minä» lisäsi Pitou\nhuoahtaen, »pitänyt kiirettä. Minä tiesin, että olitte saanut mitä\nhalusitte saada.»\n\n»Niin, Pitou... niin», sanoi nuori tyttö ja loi katseensa alas.\n\n»Olen saanut, ja minä kiitän sinua.»\n\nSitten hän kuiskasi:\n\n»Sinä olet oikein ystävällinen, Pitou, ja minä pidän sinusta paljon!»\n\n»Olette itse kovin ystävällinen, neiti Catherine», vastasi Pitou itku\nkurkussa, sillä hän tunsi, että Catherinen ystävällisyys oli vain\nheijastusta siitä rakkaudesta, jota nuori tyttö tunsi toista miestä\nkohtaan, ja niin vaatimaton kuin nuorukaisemme pohjaltaan olikin,\nnöyryytti häntä aika lailla tieto, että hän oli vain Charnyn kuu.\n\nNiinpä hän sitten jatkoihin kerkeästi:\n\n»Tulin häiritsemään teitä, neiti Catherine, koska minulle sanottiin,\nettä halusitte kysellä minulta jotakin.»\n\nCatherine laski käden sydämelleen. Hän tapaili siltä kohdalta Isidorin\nkirjettä ikäänkuin ammentaakseen siitä rohkeutta kysymyksiinsä.\n\nSitten hän sai ponnistellen sanotuksi:\n\n»Pitou, sinä joka olet niin oppinut, voitko sanoa, mikä paikka on\nSardinia?»\n\nPitou elvytteli maantieteellisiä muistojaan.\n\n»Malttakaa hetki... malttakaa, neiti Catherine», sanoi hän.\n»Minun pitäisi se tietää. Niiden aineitten joukossa, joita herra\napotti Fortier väitti meille opettaneensa, oli myöskin maantieto.\nMalttakaahan... Sardinia... saan sen kyllä selville... Ah, kunpa vain\nlöytäisin ensimmäisen sanan, osaisin heti kaikki!»\n\n»Voi, etsi, etsi, Pitou!» kehoitti Catherine kädet ristissä.\n\n»Hitossa, sitä juuri teenkin! Sardinia... Sardinia... ah, nyt valkeni!»\n\nCatherine hengitti jälleen keveästi.\n\n»Sardinia on yksi Välimeren kolmesta isosta saaresta, etelään\nKorsikasta, josta sen eroittaa Bonifacion salmi. Se on osa sardilaisten\nvaltioista, jotka ovat saaneet siitä nimensä ja joita sanotaan\nSardinian kuningaskunnaksi. Sen pituus pohjoisesta etelään on\nkolmesataakuusikymmentä kilometriä ja leveys yhdeksänkymmentäkuusi\nkilometriä. Asukkaita on viisikymmentäneljätuhatta. Pääkaupunki on\nCagliari... Siinä kaikki, mitä tiedän Sardiniasta, neiti Catherine.»\n\n»Oh hyvä jumala», huudahti nuori tyttö, »kuinka onnellinen te\nolettekaan, kun tiedätte noin paljon, herra Pitou.»\n\n»Niin no», myönsi Pitou, jonka omahyväisyyttä oli maiteltu vaikka\nrakkautta olikin loukattu, »minulla onkin aika hyvä muisti, siinä\nkaikki.»\n\n»Ja nyt», uskalsi Catherine sanoa rohkeammin, »nyt kun olet selittänyt\nminulle, mikä maa Sardinia on, sanohan, mikä on Torino?»\n\n»Torino?» kertasi Pitou. »Tietysti, neiti Catherine, en parempaa\npyydäkään kuin saada selittää senkin asian... jos vain muistan.»\n\n»Voi, koeta muistaa. Se on mitä tärkeintä, herra Pitou.»\n\n»Hyväinen aika, jos se on niin tärkeätä, täytyy se saada selville.\nEllen sattuisi muistamaan, menen tiedustelemaan muualta...»\n\n»Mutta... mutta», intti Catherine, »minä haluan saada tietää sen heti.\nKoeta siis muistaa, rakas Pitou... koeta.»\n\nCatherine lausui nämä sanat niin hyväilevästi, että Pitou tunsi koko\nruumiinsa värähtävän.\n\n»Ah, minä koetan, neiti», sanoi hän, »minä koetan...»\n\nCatherine silmäili häntä mieli tuskaisena.\n\nPitou taivutti päänsä taaksepäin kuin aikoisi kysellä katolta.\n\n»Torino... Torino... hyväinen aika, neiti Catherine, se onkin\nvaikeampaa kuin Sardinia. Sardinia on iso Välimeren saari, eikä\nVälimeressä olekaan kuin kolme isoa saarta. Sardinia, joka kuuluu\nPiemontin kuningaskuntaan, Korsika, joka on Ranskan kuninkaan, ja\nSisilia, joka on Napolin kuninkaan. Mutta Torino, sehän on vain joku\npääkaupunki...»\n\n»Mitä sinä sanoit Sardiniasta, rakas Pitou?»\n\n»Sanoin sen kuuluvan Piemontin kuningaskuntaan enkä luule erehtyneeni,\nneiti Catherine.»\n\n»Se sopii tarkalleen, hyvä ystävä. Isidor sanoo kirjeessään, että hän\nmatkustaa Piemontin Torinoon...»\n\n»Ah, nyt minä ymmärrän», sanoi Pitou. »Hyvä, hyvä, hyvä! Kuningas on\nlähettänyt herra Isidorin Torinoon, ja saadaksenne selville, minne\nherra Isidor oikeastaan menee, te kysytte minulta...»\n\n»Minkä muun ellen sen vuoksi?» tokaisi nuori tyttö. »Mitä minä muutoin\nvälittäisin Sardiniasta, Piemontista, Torinosta? Niin kauan kun hän ei\nollut siellä, en tiennyt, mikä oli se saari ja mikä se kaupunki, enkä\nkysellyt. Mutta hän on matkustanut Torinoon... ymmärrätkö, rakas Pitou?\nNyt minä haluan tietää, mikä paikka on Torino.»\n\nPitou huoahti raskaasti, ravisti päätänsä, mutta pani silti parhaansa\ntyydyttääkseen Catherinen tiedonhalun.\n\n»Torino... Malttakaahan... Piemontin pääkaupunki... Torino... Torino...\nnyt se vaikeni... Torino, roomalaisten _Bodincemagus, Taurasia,\nColonia Julia, Augusta Taurinorum_, nykyään Piemontin ja Sardinian\nvaltioitten pääkaupunki, Pon ja Dora-joen varrella, Euroopan kauneimpia\nkaupunkeja, sataviisikolmattatuhatta asukasta, hallitseva kuningas\nCharles-Emmanuel... Sellainen on Torino, neiti Catherine.»\n\n»Entä kaukanako Torino on Pisseleusta, herra Pitou? Sinun, joka tiedät\nkaikki, pitäisi tietää sekin.»\n\n»Oh, hitossa, voin kyllä teille sanoa, kaukanako Torino on Pariisista,\nmutta vaikeampaa on tietää, kaukanako se on Pisseleusta.»\n\n»No sano ensin, kaukanako se on Pariisista, Pitou... ja sitten me\nlisäämme siihen matkaan satakahdeksan kilometriä eli matkan Pisseleusta\nPariisiin.»\n\n»Tottamaarin olette oikeassa!» huudahti Pitou.\n\nSitten hän jatkoi ulkolukuaan:\n\n»Torinosta Pariisiin on tuhatkaksisataakolmekymmentäkuusi, Roomaan\nkahdeksansataa neljäkymmentä, Konstantinopoliin...»\n\n»Minä tarvitsen vain matkan Pariisista, rakas Pitou.\nTuhatkaksisataakolmekymmentäkuusi kilometriä... ja siihen\nsatakahdeksan... yhteensä tuhatkolmesataaneljäkymmentäneljä kilometriä.\nHän on siis nyt lähes sadanneljänkymmenen penikulman päässä minusta...\nKolme päivää sitten hän oli täällä... puolen penikulman päässä... minun\nlähelläni... ja tänään... tänään», lisäsi Catherine itkuun pillahtaen\nja ja käsiään väännellen, »hän on sadanneljänkymmenen penikulman päässä\ntäältä!»\n\n»Oh, ei vielä», huomautti Pitou arasti. »Hän lähti vasta toissapäivänä\neikä ole vielä ehtinyt matkansa puoliväliinkään... tuskinpa...»\n\n»Missä hän siis on nyt?»\n\n»Sitä en tiedä», vastasi Pitou. »Apotti Fortier opetti meille, mitä\novat valtakunnat ja pääkaupungit, muttei puhunut mitään niihin\njohtavista reistä.»\n\n»Onko tässä siis kaikki, mitä tiedät, hyvä Pitou?»\n\n»On kyllä, jumala paratkoon!» myönsi maantieteilijä pahoillaan, että\nhänen tietojensa rajat oli saavutettu näin pian. »Lisäksi tiedän, että\nTorino on aristokraattien turvapaikka.»\n\n»Mitä se merkitsee?»\n\n»Se merkitsee, neiti Catherine, sitä, että Torinoon ovat kerääntyneet\nkaikki prinssit, prinsessat ja emigrantit, Artoisin kreivi, Condén\nprinssi, madame de Polignac, lyhyesti, joukko roistoja, jotka\nvehkeilevät kansaa vastaan ja joilta kerran vielä kaula katkaistaan,\ntoivottavasti tohtori Guillotihin keksimällä, hyvin nerokkaalla\nkoneella.»\n\n»Oh, herra Pitou...»\n\n»Mitä nyt, neiti Catherine?»\n\n»Nyt te olette yhtä julma kuin palatessanne ensimmäisen kerran\nPariisista.»\n\n»Julma... minäkö? Ah, se on totta! Niin, niin, niin herra Isidor on\nnoita samaisia aristokraatteja! Ja te pelkäätte hänen puolestaan...»\n\nJa huokaistuaan raskaasti, kuten jo monesti tämän keskustelun aikana,\nhän jatkoi:\n\n»Älkäämme puhuko siitä enempää. Puhukaamme teistä, neiti Catherine, ja\nkuinka minä voisin palvella teitä.»\n\n»Rakas Pitou», virkkoi Catherine, »tänään saamani kirje ei varmaankaan\nole ainoa, jonka saan...»\n\n»Ja te haluatte, että minä kävisin noutamassa nekin?»\n\n»Pitou... koska olet aloittanut niin ystävällisesti...»\n\n»Voin jatkaakin vai kuinka?»\n\n»Niin...»\n\n»En parempaa pyydäkään.»\n\n»Sinähän käsität, että isäni pitäessä minua silmällä en voi mennä\nkaupunkiin...»\n\n»Ah, mutta teidän on hyvä tietää, että hän pitää minuakin silmällä,\nukko Billot näet. Olen huomannut sen hänen katseestaan.»\n\n»Niin kyllä, Pitou, mutta hän ei voi seurata sinua Haramontiin, ja me\nvoimme sopia paikasta, minne piilotat kirjeet».\n\n»Mainiota!» vastasi Pitou. »Esimerkiksi se iso ontto raita, joka kasvaa\nlähellä sitä paikkaa, mistä löysin teidät pyörtyneenä?»\n\n»Se sopii», sanoi Catherine. »Se on tässä lähellä, mutta kuitenkin niin\nkaukana, ettei talon ikkunoista näe sinne. On siis sovittu, että panet\nkirjeet sinne?»\n\n»Sovittu on, neiti Catherine.»\n\n»Mutta pidäkin varasi, ettei sinua nähdä.»\n\n»Kysykää Longprén, Taille-Tontainen ja Montaigun metsänvartijoilta,\novatko he nähneet minua milloinkaan ja kumminkin olen ihan heidän\nnenänsä edestä siepannut tusinoittain kaniineja... Mutta entä te, neiti\nCatherine, kuinka te aiotte menetellä noutaaksenne nuo mainiot kirjeet?»\n\n»Minäkö?... Oh, minä», sanoi Catherine ja hänen hymynsä ilmaisi toivoa\nja lujaa tahtoa, »minä koetan parantua hyvin pian!»\n\nPitoun rinnasta puhkesi hänen raskain huokauksensa.\n\nSamassa aukeni ovi ja tohtori Raynal astui huoneeseen.\n\n\n\n\nXXIII\n\nPitou varusmestarina\n\n\nTohtori Raynalin tulo helpotti melkoisesti Pitoun lähtöä.\n\nTohtori Raynal lähestyi potilasta ja huomasi heti sen selvän muutoksen,\njoka eilisen jälkeen oli sairaan tilassa tapahtunut.\n\nCatherine hymyili lääkärille ja ojensi hänelle kätensä.\n\n»Oh», sanoi tohtori, »vain senvuoksi, parahin Catherine, että saisin\nilon koskettaa kaunista kättänne, minä koetan valtimoanne. Lyön vetoa,\nettemme saa seitsemääkymmentäviittä iskua enempää minuutissa.»\n\n»Voin tosiaankin nyt paljoa paremmin, herra tohtori, ja teidän\nlääkkeenne ovat tehneet ihmeitä.»\n\n»Minun lääkkeeni... hm, hm!» sanoi tohtori. »En parempaa pyydäkään,\nrakas lapsi, kuin että parantumisenne luetaan minun ansiokseni. Mutta\nvaikka olenkin turhamainen, täytyy minun antaa osa tästä kunniasta\noppilaalleni Pitoulle.»\n\nKohottaen katseensa hän jatkoi sitten:\n\n»Oi, luonto, luonto, mahtava Ceres, salaperäinen Isis, minkälaisia\nsalaisuuksia sinussa onkaan niille, jotka sinua tutkivat!»\n\nHän kääntyi ovelle päin ja huusi:\n\n»Tulkaa, tulkaa, te synkkäkasvoinen isä, te huolestunut äiti, tulkaa\nkatsomaan rakasta potilastanne. Täydellisesti parantuakseen hän kaipaa\nenää vain teidän rakkauttanne ja teidän hellyyttänne.»\n\nTohtorin kehoituksen kuultuaan isäntä ja emäntä Billot kiiruhtivat\nhuoneeseen; edellisen piirteissä näkyi vielä epäilyksen merkkejä,\njälkimäisen kasvot säteilivät riemua.\n\nHeidän astuessaan sisälle Pitou poistui — vastattuaan päännyökkäyksellä\nCatherinen viimeiseen silmäykseen.\n\nJättäkäämme nyt Catherine — joka Isidorin kirje sydämellään ei enää\ntarvinnut jääkääreitä päänsä ympärille eikä sinappihauteita jalkoihinsa\n— jättäkäämme Catherine kunnon vanhempiensa hellään hoivaan, toivoon\nja elämään ja seuratkaamme Pitouta, joka juurikään on yksinkertaisesti\nja vaatimattomasti täyttänyt kristillisyyden vaikeimman käskyn —\nkieltäytynyt ja uhrautunut lähimmäisensä hyväksi.\n\nOlisi sanottu liikaa, jos väittäisi kelpo nuorukaisemme lähteneen\nCatherinen luota iloisin mielin. Tyydymmekin vain vakuuttamaan, että\nhän lähti tyytyväisenä. Vaikkei hän ollutkaan selvillä suorittamansa\ntyön suuruudesta, tunsi hän silti hyvin, kuullessaan sen sisäisen\näänen onnittelut, joka asustaa jokaisen ihmisen rinnassa, että hän\noli suorittanut hyvän ja pyhän työn, ehkei juuri moraalin kannalta,\njoka tuomitsee Catherinen ja varakreivi de Charnyn, toisin sanoin\nmaalaistytön ja ylhäisen herran, välisen liiton, niin ainakin\nihmisyyden kannalta.\n\nKertomuksemme aikaan oli ihmisyys muotiin tullut iskusana, ja Pitou\n— joka useammin kuin kerran oli lausunut tuon sanan käsittämättä\nsen merkitystä — Pitou oli sovelluttanut sen käytäntöön oikeastaan\ntajuamatta niin tehneensä.\n\nHänen suorittamansa teko oli sitä laatua, että hänen olisi pitänyt se\ntehdä oveluuttaan, ellei hän olisi sitä tehnyt sydämenhyvyyttään.\n\nHerra de Charnyn kilpailijasta — sillä hetkellä Pitoulle tuiki mahdoton\ntilanne — hän oli muuttunut Catherinen uskotuksi.\n\nCatherine ei ollut kohdellut häntä töykeästi, halveksivasti, ei ollut\nkarkoittanut häntä luotansa, kuten oli käynyt hänen ensimmäistä kertaa\nPariisista palattuaan, vaan oli hellinyt, sinutellut ja hyväillyt häntä.\n\nUskottuna hän oli saanut, mitä hän kilpailijana ei ollut voinut\nuneksiakaan.\n\nPuhumattakaan siitä, mitä hän vastedes vielä saisi sitä mukaa ja siinä\nmäärin kuin tapahtumat vaatisivat hänen osuuttaan kauniin maalaistytön\nsalaisessa lemmenkehittelyssä.\n\nVarmentaakseen itselleen tämän rakastavaa hellyyttä lupaavan\ntulevaisuuden Pitou vei ensi töikseen muori Colombelle Catherinen\nantaman, vaikeasti luettavan valtakirjan, jonka nojalla hän saisi periä\nkaikki Catherinelle osoitetut kirjeet.\n\nTämän kirjoitetun valtuuden lisäksi Pitou esitti Catherinen suullisen\nlupauksen, että seuraavana Martinpäivänä Pisseleun palvelusväelle\njärjestettäisiin kemut, joissa tarjottaisiin kosolta piparkakkuja ynnä\nrintasokeria.\n\nTämä valtuus ja tämä lupaus, jotka samalla tyydyttivät muori Colomben\nomantunnon ja hyödyn vaatimukset, saivat hänet lupaamaan käydä joka\naamu postissa ja tuoda Pitoulle kaikki Catherinelle tulleet kirjeet.\n\nKun tämä asia oli järjestetty — ja koska _kaupungissa_, kuten\nVillers-Cotteretsia mahtailevasti sanottiin, ei enää ollut mitään\ntehtävää — lähti Pitou kotikyläänsä.\n\nPitoun tulo Haramontiin oli merkittävä tapaus. Hänen äkillinen lähtönsä\npääkaupunkiin oli aiheuttanut monenlaisia arvailuja, sillä siitä\nhetkestä alkaen, jolloin Lafayetten ajutantti oli Pariisista saamansa\nvaltuuden nojalla vallannut apotti Fortierin huostassa olleet aseet,\noli Haramontin asukkailla ollut korkea ajatus Pitoun valtiollisesta\nmerkityksestä. Yhdet arvelivat, että tohtori Gilbert oli kutsunut hänet\nPariisiin, toiset, että kenraali Lafayette oli hänet kutsunut, jotkut\nniitä oli tosin pieni vähemmistö — väittivät, että kuningas itse oli\nhänet kutsunut!\n\nVaikkei Pitou tiennytkään, minkälaiseen huutoon hän oli poissaollessaan\npäässyt — maineeseen, joka oli kohottanut hänen henkilökohtaista\narvoaan — astui hän silti synnyinkyläänsä niin arvokkaan näköisenä,\nettä kaikkia ihmetytti tämä ryhdikkyys.\n\nAsianlaita onkin niin, että ihmisten todellinen arvo huomataan vain,\njos heitä katsellaan heidän omalla maaperällään. Apotti Fortierin\npihalla koulupoikana, herra Billotin maatilalla työmiehenä Pitou oli\nHaramontissa mies, kansalainen, kapteeni.\n\nPuhumattakaan siitä, että hänellä, paitsi tätä kapteenin arvoa ja\nviittä kuutta louisdoria omaa rahaa, oli kuten muistamme viisikolmatta\nlouisdoria, jotka tohtori Gilbert oli hänelle auliisti lahjoittanut\nHaramontin kansalliskaartin varustelua ja vaatetusta varten.\n\nTuskin hän oli ehtinyt päästä kotiinsa ja rummunlyöjä tulla häntä\ntervehtimään, kun hän jo määräsi tämän kuuluttamaan, että seuraavana\nsunnuntaina puolen päivän aikaan pidettäisiin Haramontissa julkinen\njoukkojen tarkastus, jolloin miesten tuli esiintyä täysissä aseissa ja\nvarustuksissa.\n\nSilloin kukaan ei enää epäillyt, ettei Pitoulla ollut jotakin tärkeää\nilmoitettavaa Haramontin kansalliskaartille hallituksen taholta.\n\nMonet tulivat puhelemaan Pitoun kanssa saadakseen ennen muita vihiä\ntästä suuresta salaisuudesta. Mutta julkisissa asioissa Pitou noudatti\nmajesteetillista äänettömyyttä.\n\nIllalla — julkiset asiat eivät häirinneet Pitoun yksityisasioita yhtään\nenempää, kuin hänen yksityisasiansa häiritsivät julkisia asioita\n— illalla Pitou kävi virittämässä jäniksenpaulansa ja lausumassa\ntervehdykset ukko Clouisille, mikä ei suinkaan estänyt häntä olemasta\nkello seitsemältä aamulla räätälimestari Dulauroyn luona. Sitä\nennen hän oli vienyt kotiinsa kolme kaniinia ja yhden jäniksen sekä\ntiedustellut muori Colombolta, oliko Catherinelle tullut kirjettä.\n\nKirjettä ei ollut, ja Pitou tuli miltei murheelliseksi ajatellessaan,\nkuinka ikävää se oli toipilas-paralle.\n\nPitou oli käynyt mestari Dulauroyn puheilla tiedustellakseen,\nsuostuisiko tämä valmistamaan Haramontin kansalliskaartille täydellisen\npukukerran ja minkä hinnan tämä vaatisi työstään.\n\nMestari Dulauroy aloitti — kuten tällaisissa tilaisuuksissa on\ntapa — kyselemällä asianomaisten miesten kokoa; näihin kysymyksiin\nPitou vastasi luettelemalla Haramontin kansalliskaartin kuuluvien\nkolmenneljättä miehen, upseerien, aliupseerien ja sotilaitten, nimet.\n\nKoska mestari Dulauroy tunsi jo ennestään kaikki nämä miehet, oli\nhelppoa arvioida miesten koko ja pituus. Kynä ja liitu kädessä\nräätälimestari selitti, ettei hän voinut valmistaa kolmeaneljättä\nnuttua ja yhtä monta housuparia huokeammalla kuin kolmellaneljättä\nlouisdorilla.\n\nEikä Pitou saisi tähän hintaan vaatia vallan uutta kangasta.\n\nPitou piti hintaa kohtuuttomana ja väitti omin korvin kuulleensa\nkenraali Lafayetten itsensä sanovan, että hän oli vaatettanut Ranskan\nkansalliskaartin kolme miljoonaa miestä viidelläkolmatta livrellä\nmiehen, toisin sanoen seitsemälläkymmenelläviidellä miljoonalla koko\njoukon.\n\nMestari Dulauroy vastasi, että niin isosta urakasta hyötyi\nkokonaisuudessaan, vaikka pikkuseikoissa joutuikin kärsimään, mutta\nkaikki mitä hän voisi tehdä — ja se oli hänen viimeinen sanansa — oli\nvaatettaa Haramontin kansalliskaarti kahdellakolmatta frangilla miehen\nja koska hänellä lisäksi olisi puuhasta ennakkokuluja, voisi hän ryhtyä\nkoko puuhaan ainoastaan käteismaksua vastaan.\n\nPitou otti taskustaan kourallisen kultarahoja ja selitti, ettei sillä\ntaholla ollut estettä, mutta hinta oli rajoitettava, ja lisäsi,\nettä jos mestari Dulauroy kieltäytyisi valmistamasta kolmeaneljättä\nnuttua ja kolmeaneljättä housuparia viidelläkolmatta louisdorilla,\nmenisi hän tarjoamaan tämän työn mestari Blignylle, mestari Dulauroyn\nammattitoverille ja kilpailijalle. Hän oli antanut etusijan mestari\nDulauroylle sen vuoksi, että tämä oli täti Angéliquen ystävä.\n\nPitoulla ei tosiaankaan ollut mitään sitä vastaan, että täti Angélique\nsaisi kiertoteitse tietää, että hän, Pitou, loi kultaa lapiolla, ja hän\noli varma, että räätälimestari jo samana iltana kertoisi tädille, mitä\noli nähnyt, toisin sanoin, että Pitou oli äveriäs kuin Kroisos-vainaja.\n\nUhkaus, että tämä huomattava tilaus annettaisiin jonkun toisen\nsuoritettavaksi, vaikutti, ja mestari Dulauroy suostui Pitoun\nvaatimuksiin. Pitou vaati lisäksi, että hänen pukunsa joka olisi\ntehtävä uudesta kankaasta — hän ei välittänyt kankaan hienoudesta, hän\npiti enemmän karkeasta kuin hienosta — valmistettaisiin, olkalaput\nmukaanluettuina, kaupanpäällisinä.\n\nTämä vaatimus johti yhtä pitkään ja kiihkeään kiistaan kuin\nedellinenkin oli ollut, mutta jälleen Pitou selviytyi voittajana yhä\nsen hirveän uhkauksen turvin, että hankkisi mestari Blignyltä, mitä ei\nvoinut mestari Dulauroylta saada.\n\nKiistan tulos oli, että mestari Dulauroy sitoutui seuraavaksi\nlauantai-illaksi valmistamaan yksineljättä nuttua ja yhtä monta\nhousuparia sotamiehille, kaksi nuttua ja kahdet housut kersantille ja\nluutnantille sekä yhden nutun ja yhdet housut kapteenille, olkalapuin\nkoristetun kokopuvun.\n\nJos tilaus ei valmistuisi määrätyksi hetkeksi, saisi räätälimestari\nvastata tapahtuneesta vahingosta, sillä Villers-Cotteretsin ja tähän\npiirikuntaan kuuluvien kaupunkien yhteinen liittojuhla vietettäisiin\nseuraavana sunnuntaina heti mainitun lauantain jälkeen.\n\nTähänkin ehtoon mestari Dulauroy suostui kuten kaikkiin muihinkin.\n\nKello yhdeksältä aamulla oli tämä suuri asia saatu päätetyksi.\n\nKello puoli kymmenen Pitou palasi Haramontiin ennakolta ylpeillen siitä\nyllätyksestä, jonka hän valmistaisi kansalaisilleen.\n\nKello yksitoista rummunlyöjä hälytti kaartin koolle.\n\nKello kaksitoista kansalliskaarti marssi täysissä aseissa ja totuttuun\ntapaansa täsmällisesti kylän torille.\n\nTunnin kestäneen harjoituksen jälkeen, josta tämä kelpo kansalliskaarti\nsai päällikkönsä kiitokset ja eläköön-huutoja niiden naisten,\nlapsien ja ukkojen taholta, jotka lopen innostuneina katselivat\ntätä liikuttavaa kohtausta, Pitou kutsui luoksensa kersantti Claude\nTellierin ja luutnantti Désiré Maniquetin ja käski näiden koota\nmiehensä ja kehoittaa heitä hänen, Pitoun, tohtori Gilbertin, kenraali\nLafayetten ja itsensä kuninkaan nimessä menemään Villers-Cotteretsin\nräätälin, mestari Dulauroyn luo, jolla olisi heille tärkeää asiaa.\n\nRummunlyöjä rummutti miehet riviin. Kersantti ja luutnantti, jotka\ntiesivät asiasta yhtä vähän kuin miehistökin, esittivät miehilleen\npäällikön käskyn sanasta sanaan. Sitten kajahti Pitoun voimakas ääni:\n»Hajalle!»\n\nViittä minuuttia myöhemmin Haramontin kansalliskaartin yksineljättä\nrivimiestä ynnä kersantti Claude Tellier ja luutnantti Désiré Maniquet\njuoksivat kuin irtipäästetyt ajokoirat Villers-Cotteretsin maantiellä.\n\nIllalla Haramontin molemmat soittoniekat pitivät kapteenille\nsoittajaiset. Ilmassa sinkoili räjähdyspommeja, raketteja sekä\nroomalaisia kynttilöitä ja eräät, tosin hieman humalaiset äänet\nhuusivat tuolloin tällöin:\n\n»Eläköön Ange Pitou, kansan isä!»\n\n\n\n\nXXIV\n\nApotti Fortier antaa uuden todistuksen vastavallankumouksellisesta\nmielialastaan\n\n\nSeuraavana sunnuntaina jo kello viisi aamulla Villers-Cotteretsin\nasukkaat heräsivät rummunpärinään, joka melusi vallan mielettömästi.\n\nMinun mielestäni ei mikään ole inhoittavampaa kuin herättää tällä\ntavalla kaupungin asukkaat, joiden enemmistö miltei aina, se täytyy\nsanoa, mieluummin nukkuisi yönsä kaikessa rauhassa ja käyttäisi\nnukkumiseen ne seitsemän tuntia, jotka kansanomaisen terveysopin mukaan\novat välttämättömiä ihmiselle, jotta hän säilyisi ruumiillisesti\nhyvinvoipana ja henkisesti virkeänä.\n\nMutta kaikkina vallankumouskausina käy samalla lailla ja kun kerran\nastutaan niihin edistyksen ja levottomuuksien ajankohtaan, täytyy\ntyynesti unikin panna niiden uhrausten joukkoon, jotka itsekukin on\nvelvollinen isänmaalle tekemään.\n\nTyytyväiset ja tyytymättömät, isänmaanystävät ja aristokraatit,\nlyhyesti, kaikki Villers-Cotteretsin asukkaat herätettiin siis\nsunnuntaina lokakuun 18 p. 1789 kello viisi aamulla.\n\nJuhlamenojen piti alkaa vasta kello kymmenen, mutta viisi tuntia ei\nsuinkaan ollut liian pitkä aika panna kuntoon, mikä vielä oli kesken.\n\nIso lava oli jo kymmenen päivää seissyt torin keskellä, mutta tämä\nlava, jonka nopea kohoaminen todisti rakentajien intoa, oli niin\nsanoaksemme vasta muistopatsaan luuranko.\n\nTäksi muistomerkiksi oli suunniteltu isänmaalle pyhitettyä alttaria,\njonka ääreen apotti Fortier oli enemmän kuin kaksi viikkoa sitten\nkutsuttu lukemaan messu lokakuun 18 päivänä, sen sijaan että lukisi sen\nkirkossa.\n\nMutta jotta tämä muistomerkki saataisiin vastaamaan kahdenlaista\narvoaan, hengellistä ja yhteiskunnallista, oli koko kunnan rikkauksia\nveroitettava siihen tarkoitukseen.\n\nMeidän täytyy myöntää, että jokainen olikin auliisti tarjonnut\nrikkauksistaan tätä suurta juhlaa varten: kuka oli lahjoittanut maton,\nkuka alttariliinan, yksi silkkiverhot, toinen pyhimystarinaa esittävän\ntaulun.\n\nMutta koska lokakuussa sää yleensä on kovin epävakainen ja ilmapuntari\nharvoin osoittaa kaunista ilmaa Skorpionin merkeissä, ei kukaan ollut\ntuonut lahjaansa ennakolta, vaan jokainen oli odottanut juhlapäivää\nkantaakseen silloin roponsa esille.\n\nAurinko nousi kello puoli seitsemän, kuten sen tapa on tähän\nvuodenaikaan, ennustaen säteittensä helakkuudella ja hehkulla sellaista\nkaunista syyspäivää, jota toisinaan voi verrata kevään ihanimpiin\npäiviin.\n\nKello yhdeksältä aamulla isänmaan alttari oli vaatetettu uhkealla\nAubusson-matolla, joka puolestaan oli verhottu pitsein koristetulla\nvaatteella. Ylinnä oli taulu, joka kuvasi Johannes Kastajaa\nsaarnaamassa aavikolla. Taulun yläpuolella kaartui samettinen,\nkultaripsinen telttakatto, josta riippuivat uhkeat, kirjaillut verhot.\n\nJuhlamessussa tarpeelliset välineet oli tietenkin kirkon toimitettava\npaikalle. Siitä puolesta ei siis kukaan huolehtinut.\n\nLisäksi oli jokainen kansalainen — niinkuin Kristuksen ruumiinjuhlankin\naikana on tapana — ripustanut porttinsa pieleen tai talonsa päätyyn\nmuratein koristettuja hursteja tai seinävaatteita, joihin oli ommeltu\nkukkia tai henkilökuvia.\n\nKaikki Villers-Cotteretsin ja lähiseudun nuoret tytöt valkoisissaan,\nuumilla kolmivärivyöhyt ja kädessä vihreä oksa, oli määrätty\nympäröimään isänmaan alttaria.\n\nMessun jälkeen piti miesten vannoa vala hallitusmuodolle.\n\nVillers-Cotteretsin kansalliskaarti, joka oli seissyt aseissa kello\nkahdeksasta saakka, odotti naapurikylien kunnalliskaarteja ja vaihtoi\ntervehdyksiä sitä mukaa kuin ne saapuivat.\n\nOn sanomattakin selvää, että kärsimättömimmin odotettiin Haramontin\nkansalliskaartin tuloa.\n\nOli näet levinnyt huhu, että Pitoun toimesta ja kuninkaallisen\nanteliaisuuden turvin ne kolmeneljättä miestä, jotka muodostivat\nkaartin, ynnä heidän päällikkönsä Ange Pitou esiintyisivät oikeissa\nasetakeissa.\n\nMestari Dulauroyn työhuoneet olivat koko viikon olleet täynnä kansaa.\nUlkona ja sisällä oli tungeskellut uteliaita katselemassa kymmenen\ntyömiehen valmistelevan tätä jättiläistilausta, jonka vertaista ei\nVillers-Cotteretsissa ollut miesmuistiin nähty.\n\nViimeinen univormu, kapteenin — sillä Pitou oli vaatinut, että\nhänen pukunsa tekoon ryhdyttäisiin vasta kun toisten olisivat\nvalmiit — viimeinen asetakki annettiin sopimuksen mukaan omistajalle\nlauantai-iltana minuuttia vailla kaksitoista.\n\nSopimuksen mukaan Pitou niinikään suoritti silloin viimeistä ropoa\nmyöten viisikolmatta louisdoria herra Dulauroylle.\n\nKaikki tämä oli omiaan herättämään hälyä piirikunnan keskuksessa, ei\nsiis ollut kumma, että mainittuna päivänä Haramontin kansalliskaartia\nodotettiin kärsimättömästi!\n\nTäsmälleen kello yhdeksän alkoi Largny-kadun päästä kuulua\nrummunpärinää ja huilun vihellystä. Ilmoille kajahti voimakas ilon\nja ihailun kirkaisu ja kaukaa näkyi Pitou valkoisen ratsunsa — tai\noikeammin luutnanttinsa Désiré Maniquetin valkoisen ratsun — selässä.\n\nHaramontin kansalliskaarti osoittautui ennakkomainettansa paremmaksi —\nmikä ei useinkaan ole laita asioitten, joita on saanut kauan odottaa.\n\nMuistettakoon sitä riemua, jonka samainen kaarti herätti, kun sen\nainoana univormuna oli vain kolmeneljättä samanlaista hattua ja Pitoun\neroitti kaartilaisesta vain kaski ja tavallinen ratsuväen sapeli.\n\nVoi siis kuvitella, mikä sotilaallinen ryhti oli nyt näillä Pitoun\nkolmellaneljällä miehellä, joiden yllä oli oikeat asetakit ja\nsotilashousut, ja kuinka keikarimainen asento heidän päälliköllään,\njonka pikku hattu oli kallellaan toiselle korvalle, kaulalaatta\nrinnalla, »kissankäpälät» olkapäillä ja miekka kädessä.\n\nLargny-kadulta Lafontaine-aukiolle asti kuuluikin yhtämittaista\nihailunsorinaa ja huutoja.\n\nTäti Angélique ei ollut laisinkaan tuntea veljenpoikaansa. Hän oli\nsotkeutua Maniquetin valkoisen ratsun jalkoihin yrittäessään katsella\nPitouta ihan läheltä.\n\nPitou heilautti miekallaan majesteetillisen tervehdyksen ja lausui\njuhlallisella äänellä, joka kantoi parinkymmenen askeleen päähän:\n\n»Hyvää päivää, madame Angélique!»\n\nMoinen kunnioittava tervehdys musersi tämän ikäneidon niin kokonaan,\nettä hän astui kolme askelta taaksepäin, kohotti kätensä, ja huudahti:\n\n»Voi, tuota poika-poloista! Onni on pannut hänen päänsä sekaisin! Hän\nei tunne enää tätiään!»\n\nHuomautukseen vastaamatta Pitou ajoi majesteetillisesti ohi ja\nsijoittui isänmaan alttarin kupeella kunniapaikalle, joka oli varattu\nHaramontin kansalliskaartille, ainoalle täysissä varustuksissa\nesiintyvälle joukolle.\n\nPerille päästyään Pitou hypähti maahan ja uskoi hevosensa eräälle\nkatupojalle, joka tästä toimesta sai uhkealta kapteenilta kuusi\nhohtavaa hopearahaa.\n\nViittä minuuttia myöhemmin tämä tapahtuma kerrottiin täti Angéliquelle,\njoka päivitteli:\n\n»Mutta se poika-parka on siis miljoonamies?»\n\nSitten hän jatkoi hiljaa:\n\n»Olinpa aika höperö, kun riitaannuin hänen kanssaan. Tädit perivät\nveljenpoikansa...»\n\nPitou ei kuullut tätä päivittelyä eikä tätä mietelmää. Pitou oli\nyksinkertaisesti ihan haltioissaan.\n\nNiiden nuorten tyttöjen joukossa, joiden uumilla oli kolmivärinen\nvyöhyt ja kädessä vihreä muratinoksa, hän oli huomannut Catherinen.\n\nCatherine oli vielä kalpea vastikään kestetyn sairautensa jäljiltä,\nmutta kauniimpi kuin kukaan toinen, joka upeili terveen raikkaassa\nkukoistuksessa.\n\nCatherine oli kalpea, mutta onnellinen, sillä tänä aamuna hän oli\nlöytänyt kirjeen ontosta piilipuusta — Pitoun huolenpidon tuloksena.\n\nPitou-poloisella oli aikaa kaikkeen, kuten olemme jo maininneet.\n\nKello seitsemältä aamulla hän oli muun puuhan lomassa käväissyt\nmuori Colomben luona. Neljänneksen yli seitsemän hän oli ehtinyt\npanna kirjeen onttoon piilipuuhun. Kello kahdeksan hän oli täydessä\nunivormussa astunut kolmenneljättä miehensä etunenään.\n\nHän ei ollut nähnyt Catherinea sen jälkeen kuin oli jättänyt hänet\nmaatilan sairasvuoteelle, ja sanomme toistamiseen, että tyttö oli hänen\nmielestään niin kaunis ja niin onnellinen, että hän vallan haltioitui\nhänet nähdessään.\n\nCatherine viittasi hänet luoksensa.\n\nPitou silmäili ympärilleen todetakseen, että viittaus tarkoitti häntä.\n\nCatherine hymyili ja uudisti kehoituksensa.\n\nEi ollut enää tilaa erehtymiselle.\n\nPitou työnsi miekan tuppeen, otti sirosti kolmikolkkahatun käteensä ja\nlähestyi paljain päin nuorta tyttöä.\n\nKenraali Lafayetten edessä Pitou olisi yksinkertaisesti vain nostanut\nkätensä hatun reunalle.\n\n»Ah, herra Pitou», sanoi Catherine, »en ollut sinua tunteakaan! Hyvä\njumala, kuinka asetakkisi pukeekaan sinua!»\n\nSitten hän kuiskasi:\n\n»Kiitos, kiitos, rakas Pitou! Voi, kuinka hyvä sinä oletkaan ja kuinka\nminä pidänkään sinusta!»\n\nJa hän tarttui kansalliskaartin kapteenin käteen ja puristi sitä\nomassaan.\n\nPitoun silmissä musteni, hattu putosi maahan hänen vapaana olevasta\nkädestään ja rakastunut poika-poloinen olisi kukaties vaipunut\npolvilleen hatun viereen, ellei samassa Soissons-kadulta päin olisi\nkuulunut kovaa meteliä, uhkaavien huutojen säestämänä.\n\nMikä tämän hälinän aiheuttikin, Pitou käytti hyväkseen tätä\nvälikohtausta tointuakseen hämmennyksestään.\n\nHän riuhtaisi kätensä Catherinen käsistä, sieppasi hattunsa ja kiiruhti\nkolmenneljättä miehensä etunenään huutaen: »Aseihin!»\n\nKertokaamme nyt, mikä oli aiheuttanut tämän kovan metelin ja nämä\nuhkaavat huudot.\n\nTiedämme jo, että apotti Fortier oli määrätty pitämään liittomessu\nisänmaan alttarilla ja että pyhät astiat ja muut jumalanpalveluksen\nkoristukset, kuten risti, viirit ja kynttilänjalat, piti tuotaman\nkirkosta torin keskelle pystytetyn uuden alttarin varusteiksi.\n\nPormestari de Longpré oli saanut hoitaakseen tämän puolen\njuhlallisuuksista.\n\nKuten muistamme, oli herra de Longpré jo kerran ennenkin asioinnut\napotti Fortierin kanssa, silloin kun Pitou kenraali Lafayetten antama\nvaltakirja kädessä oli aseellisen voiman turvin anastanut apotti\nFortierin pidättämät aseet. [Kts. _Ange Pitou_. 36. luku.]\n\nHerra de Longpré siis tunsi, kuten kaikki kaupunkilaiset, apotti\nFortierin luonteen ja tiesi, että tämä oli lujatahtoinen itsepäisyyteen\nasti, ärtyisä väkivaltaisuuteen saakka.\n\nHän aavisti, että apotti Fortier muisti vielä hyvin hänen\nesiintymisensä mainitussa asejutussa.\n\nSen vuoksi hän tyytyikin, käymättä henkilökohtaisesti apotti Fortierin\npuheilla ja käsittelemättä kysymystä maallisen ja hengellisen vallan\nvälisenä asiana, hän tyytyikin, kuten sanottu, lähettämään tälle\nkunnianarvoiselle Jumalan palvelijalle juhlan ohjelman, jossa oli m.m.\nseuraavat kohdat:\n\n »IV. Herra apotti Fortier pitää messun isänmaan alttarilla;\n messutoimitus alkaa kello kymmenen aamupäivällä.\n\n V. Herra apotti Fortierin toimesta siirretään pyhät astiat ja muut\n jumalanpalveluksessa tarvittavat koristukset Villers-Cotteretsin\n kirkosta isänmaan alttarille.»\n\nMaistraatin sihteeri itse oli vienyt tämän ohjelman apotti Fortierille.\nApotti oli lukenut sen pilkallisen näköisenä ja vastannut äänellä, joka\nkuulosti samanlaiselta kuin oli hänen ilmeensäkin:\n\n»Hyvä on.»\n\nKuten olemme nähneet, oli isänmaan alttari saanut jo kello yhdeksäksi\nmattonsa, verhonsa, liinansa ja taulunsa, joka kuvasi Johannes Kastajaa\npitämässä erämaasaarnaansa.\n\nPuuttuivat enää vain kynttilänjalat, sakramenttikaappi, risti ja muut\njumalanpalveluksessa tarvittavat esineet.\n\nKello tuli puoli kymmenen eikä näitä esineitä ollut vieläkään tuotu.\n\nPormestari hermostui.\n\nHän lähetti sihteerinsä kirkkoon tiedustelemaan, joko pyhien astioitten\nkuljetusta puuhattiin.\n\nSihteeri palasi ja ilmoitti, että kirkon ovet olivat kaksinkertaisessa\nsalvassa.\n\nSihteeri lähetettiin suntion luokse, joka tietenkin oli saanut\ntehtäväkseen esineitten kuljetuksen. Suntio istui huoneessaan jalka\njakkaralla ja hänen kasvonsa olivat vääntyneet kuin rienaajan\nriivaamalla.\n\nSuntio-parka oli nyrjäyttänyt nilkkansa.\n\nSihteeri lähetettiin kiireesti lukkarien luo.\n\nMolemmat olivat huonossa kunnossa. Toinen oli ottanut oksennus-, toinen\nulostuslääkettä. Lääkkeet olivat vaikuttaneet ihmeellisesti ja molemmat\npotilaat toivoivat paranevansa ennalleen parissa päivässä.\n\nPormestari alkoi epäillä salajuonta. Hän lähetti sihteerinsä apotti\nFortierin luo.\n\nApotti Fortier oli samana aamuna saanut leinikohtauksen ja hänen\nsisarensa pelkäsi leinin pian siirtyvän hänen mahaansa.\n\nHerra de Longpré ymmärsi nyt kaikki. Apotti Fortier ei ainoastaan\nkieltäytynyt pitämästä messua isänmaan alttarilla, vaan oli lisäksi\ntehnyt suntion ja lukkarit työhön kykenemättömiksi ja sulkemalla kaikki\nkirkonovet esti ketään muutakaan pappia, mikäli sellainen jostakin\nlöydettäisiin, pitämästä messua hänen asemastaan.\n\nTilanne oli vakava.\n\nSiihen aikaan uskottiin vielä, ettei suurina hetkinä maallinen valta\nvoinut toimia erillään hengellisestä ja ettei minkäänlaista juhlaa\nkäynyt päinsä suorittaa ilman messua.\n\nMuutamaa vuotta myöhemmin mentiin päinvastaiseen äärimmäisyyteen.\n\nNämä sihteerin edestakaiset matkat eivät olleet sujuneet niin,\nettei hän olisi jotakin vihjaissut suntion nyrjähtäneestä nilkasta,\ntoisen lukkarin oksennus- ja toisen ulostuslääkkeestä ja apotin\nleinikohtauksesta.\n\nVäkijoukosta alkoi kuulua uhkaavaa murinaa.\n\nPuhuttiin jo, että murtauduttaisiin kirkkoon, otettaisiin sieltä\npyhät astiat ja jumalanpalveluksessa tarpeelliset koristukset ja\nlaahattaisiin apotti Fortier vaikka väkivalloin isänmaan alttarin\nääreen.\n\nHerra de Longpré, joka oli sopua harrastava mies, tyynnytti tämän\nensimmäisen mieltenkuohun ja lupasi itse mennä neuvottelemaan apotti\nFortierin kanssa.\n\nHän lähti siis Soissons-kadulle ja kolkutti arvoisan apotin ovelle,\njoka oli lukittu yhtä huolellisesti kuin kirkonkin ovet.\n\nTurhaan hän kolkutti, ovi pysyi kiinni.\n\nHerra de Longpré huomasi, että nyt oli turvauduttava aseelliseen\nvoimaan.\n\nHän kutsutti paikalle ratsuväenkersantin ja poliisipäällikön.\n\nMolemmat olivat isolla torilla ja riensivät noudattamaan pormestarin\nkutsua.\n\nSuunnaton väkijoukko seurasi heitä.\n\nKoska kellään ei ollut mukanaan rautakankea tai muurinsärkijää, joilla\novi olisi voitu murtaa, lähetettiin yksinkertaisesti sana eräälle\nlukkosepälle.\n\nMutta juuri kun lukkoseppä sovitteli tiirikkaa lukkoon, aukeni ovi ja\napotti Fortier astui kynnykselle.\n\nEi kuten ennen muinoin Coligny, joka kysyi murhaajiltaan: »Veljet, mitä\nte tahdotte?»\n\nEi, vaan niinkuin Kalkhas, katse palavana ja _karva pörröisenä_, kuten\nRacine sanoo _Iphigenie_-draamassaan.\n\n»Pois!» huusi hän ja kohotti kätensä uhkaavin elein. »Pois, te\nkerettiläiset jumalankieltäjät, hugenotit, luopiot, amelekit, Sodoman\nja Gomorrhan väki. Poistukaa Herran miehen kynnykseltä!»\n\nVäkijoukosta kuului voimakasta murinaa, joka ei suinkaan ilmaissut\nsuosiota apotti Fortieria kohtaan.\n\n»Anteeksi, herra apotti», virkkoi pormestari lempeällä äänellään, jonka\nhän koetti saada niin rakastettavaksi kuin suinkin.\n\n»Anteeksi, herra apotti, me haluamme vain kuulla, pidättekö vai ette\nmessun isänmaan alttarilla».\n\n»Haluanko pitää messun isänmaan alttarilla?» huudahti apotti kuohahtaen\npyhään vihaan, joka hänet usein valtasi. »Haluanko pyhittää kapinan,\nepäuskon ja kiittämättömyyden? Haluanko rukoilla Jumalaa kiroamaan\nhyveen ja siunaamaan rikoksen? Sitä ette liene toivonut, herra\npormestari! Haluatte kuulla, suostunko vai en toimittamaan kaikkea\npyhää loukkaavan messunne? No niin, en, suostu, en, en!»\n\n»Hyvä on, herra apotti», vastasi pormestari, »olette vapaa eikä teitä\nvoi pakottaa».\n\n»Ah, on kovin hauskaa, että olen vapaa», sanoi apotti, »on kovin\nhauskaa, ettei minua voi pakottaa... Olette tosiaan liian ystävällinen,\nherra pormestari.»\n\nJa ilkkuvasti nauraen hän alkoi salvata oveaan viranomaisten nenän\nedessä.\n\nOvi olisi pian näyttänyt — käyttääksemme kansanomaista sanontaa —\npuisevaa naamaansa hölmistyneelle joukolle, ellei äkkiä muuan mies\nolisi syöksynyt esille ja riuhtaissut jäntevällä kädellä auki kolme\nneljännesmatkaa sulkeutunutta ovea, jolloin apotti oli kaatua mukana,\nniin voimakas kuin olikin.\n\nTämä mies oli Billot — Billot, vihasta kalpeana, otsa kurtussa, hampaat\ntiukasti yhteen puserrettuina.\n\nKuten muistettaneen, oli Billot filosofi. Hän halveksi pappeja, joita\nhän sanoi mustatakeiksi ja laiskureiksi.\n\nSyntyi syvä hiljaisuus. Ymmärrettiin, että näiden kahden miehen välillä\ntapahtuisi pian jotakin hirveää.\n\nMutta vaikka Billot olikin ovea avatessaan osoittanut vallan tavatonta\nkiivautta, aloitti hän keskustelun tyynesti, melkein lempeästi ja sanoi\nherra de Longprélle:\n\n»Anteeksi, herra pormestari, kuinka äsken sanoittekaan? Te sanoitte...\nolkaa hyvä ja toistakaa sananne... te sanoitte, ettei herra apottia\nvoitaisi pakottaa, jos hän kieltäytyisi ottamasta osaa juhlaan...\nniinkö sanoitte?»\n\n»Niin, tosiaan» sopersi poloinen herra de Longpré, »luulen todella\nsanoneeni niin».\n\n»Ah, sillein olette pahasti erehtynyt, herra pormestari, ja nykyisenä\najankohtana on tärkeätä, etteivät erehdykset pääse leviämään.»\n\n»Pois, pyhänhäväisijä, pois, jumalankieltäjä pois, uskonluopio, pois,\nkerettiläinen!» huusi apotti Billotille.\n\n»Soo», virkkoi Billot, »herra apotti, pysykäämme hiljaa tai juttu\npäättyy huonosti. Minä varoitan teitä. En tahdo loukata teitä, minä\nvain keskustelen. Herra pormestari arvelee, ettei teitä voida pakottaa\npitämään messua. Minä väitän, että teidät voidaan pakottaa.»\n\n»Sinä jumalanpilkkaaja, sinä pääsyntinen!» kirkui apotti.\n\n»Vaiti!» kehoitti Billot. »Minä todistan väitteeni.»\n\n»Vaiti, vaiti!» kertasi väkijoukko.\n\n»Kuuletteko, herra apotti», virkkoi Billot yhä tyynesti, »kaikki ovat\nsamaa mieltä kuin minäkin. Minä en saarnaa niin hyvin kuin te, mutta\ntuntuu kuin minulla olisi tähdellisempää sanottavaa, koska minua\nhalutaan kuunnella.»\n\nApotti aikoi vastata jollakin uudella sadatustulvalla, mutta joukon yhä\nyltyvä murina alkoi tehota häneenkin.\n\n»Puhu sitten», sanoi hän ilkkuvalla äänellä, »saammepa kuulla, mitä\nsinulla on sanottavaa!»\n\n»Sen saatte totisesti kuulla, herra apotti», vakuutti Billot.\n\n»No, ala nyt, minä kuuntelen.»\n\n»Siinä teette oikein.»\n\nSitten hän loi syrjäsilmäyksen apottiin kuin varmentuakseen, että tämä\ntosiaankin olisi vaiti hänen puhuessaan.\n\n»Esitän vain hyvin yksinkertaisen asian», jatkoi hän sitten, »sen\nnäet, että ken saa palkan hän on velvollinen tämän palkan korvaukseksi\nsuorittamaan tehtävän, jota varten hänet on palkattu».\n\n»Vai niin, huomaan kyllä, mihin pyrit», sanoi apotti.\n\n»Hyvät ystävät», sanoi Billot puhuen yhtä lempeästi kuin tähänkin asti\nja kääntyi niiden parin kolmen sadan kuulijan puoleen, jotka olivat\ntämän kohtauksen todistajina, »kumpaa mieluummin teette, kuuntelette\nherra apotin herjaavan vai minun puhuvan?»\n\n»Puhukaa, herra Billot, puhukaa! Me kuuntelemme. Vaiti, herra apotti,\nvaiti!»\n\nBillot katsahti apottiin ja jatkoi:\n\n»Sanoin äsken, että ken saa palkan on myöskin velvollinen suorittamaan\ntyön, johon hänet on palkattu. Tässä meillä esimerkiksi on maistraatin\nherra sihteeri. Hänet on palkattu laatimaan herra pormestarin\nkirjalliset määräykset, viemään hänen kirjelmänsä ja tuomaan niiden\nvastaukset, joille kirjelmät on osoitettu. Herra pormestari lähetti\nhänet teidän luoksenne, herra apotti, tuomaan teille juhlan ohjelmaa.\nNo niin, hänen mieleensä ei juolahtanutkaan sanoa: 'Herra pormestari,\nminä en halua viedä juhlan ohjelmaa herra Fortierille.' Vai kuinka,\nherra sihteeri, sellainen ei olisi juolahtanut mieleenne?»\n\n»Ei suinkaan, herra Billot», vastasi sihteeri mutkattomasti, »ei vainen\nolisikaan!»\n\n»Kuuletteko, herra apotti?» sanoi Billot.\n\n»Pyhänhäväisijä!» kirahti apotti.\n\n»Hiljaa!» kehoitti väkijoukko.\n\nBillot jatkoi:\n\n»Tässä meillä on poliisilaitoksen kersantti, joka on palkattu\nhuolehtimaan järjestyksestä siellä missä hyvä järjestys on häiriintynyt\ntai voi häiriintyä. Kun herra pormestari äsken arveli, että te, herra\napotti, voisitte aiheuttaa epäjärjestystä, ja kutsutti hänet avukseen,\nei herra kersantin mieleen juolahtanut vastata: 'Herra pormestari,\npalauttakaa järjestys parhaan kykynne mukaan, mutta palauttakaa se\nminun avuttani’. Herra kersantti, ette edes ajatellut vastata sillä\ntavalla, vai kuinka?»\n\n»En suinkaan; velvollisuuteni oli saapua», vastasi kersantti\nyksinkertaisesti, »minä noudatin kutsua».\n\n»Kuuletteko, herra apotti?» sanoi Billot.\n\nApotti kiristeli hampaitaan.\n\n»Malttakaa vielä hetki», jatkoi Billot. »Tässä meillä on kelpo\nlukkoseppä. Hänen ammattinsa on, kuten nimikin sanoo, valmistaa ja\navata tai sulkea lukkoja. Herra pormestari kutsutti hänet murtamaan\noveanne, herra apotti. Hetkeäkään hän ei tuumaillut vastata herra\npormestarille: 'Minä en halua aukaista herra Fortierin ovea.' Eikö\ntotta, Picard, sellainen ajatus ei pälkähtänyt päähäsi?»\n\n»Ei ollenkaan», vastasi lukkoseppä. »Otin tiirikkani ja lähdin. Kukin\ntehköön tehtävänsä, silloin kaikki käy jullilleen.»\n\n»Kuuletteko, herra apotti?» sanoi Billot.\n\nApotti aikoi keskeyttää, mutta Billot hillitsi hänet kädenliikkeellä.\n\n»No niin», jatkoi hän, »sanokaapa nyt, mistä johtuu, että kaikkien\ntoisten täyttäessä velvollisuutensa te yksin, te, joka olette\nvalittu muiden esikuvaksi, te yksin, kuuletteko, te ette täytä\nvelvollisuuttanne?»\n\n»Hyvä, hyvä, Billot!» huusi joukko kuin yhdestä suusta.\n\n»Te ette ainoastaan laiminlyö velvollisuuttanne, vaan lisäksi\nkehoitatte esimerkillänne epäjärjestykseen ja pahuuteen.»\n\n»Oh», huudahti apotti Fortier, joka huomasi, että hänen täytyi\npuolustautua, »kirkko on riippumaton, kirkko ei tottele ketään, kirkko\nhallitsee itse itseään!»\n\n»Siinäpä juuri paha onkin» huomautti Billot »siinä juuri, että te\nmuodostatte maassa vallan, oman valtioelimen valtiossa. Te olette\njoko ranskalainen tai ulkomaalainen, te joko olette maan kansalainen\ntai ette ole. Ellette ole maan kansalainen, ellette ole ranskalainen;\njos olette preussilainen, englantilainen tai itävaltalainen, jos\nherrat Pitt, Coburg tai von Kaunitz maksavat teille palkan, niin\ntotelkaa herroja Pittiä, Coburgia tai von Kaunitzia. Mutta jos olette\nranskalainen, jos olette maan kansalainen, jos kansa maksaa teille\npalkan, niin totelkaa kansaa.»\n\n»Niin, niin», huusi kolmesataa suuta.\n\n»Ja siinä tapauksessa», sanoi Billot, kulmakarvat rypyssä, silmät\nvälähtäen ja kohotti valtavan kätensä apotin olkapään tasalle,\n»siinä tapauksessa minä kehoitan kansan nimessä sinua täyttämään\nrauhantehtävän, rukoilemaan taivaan siunausta kaitselmuksen lempeä ja\nHerran armoa lähimmäisillesi ja isänmaallesi. Tule nyt!»\n\n»Hyvä, hyvä, Billot! Eläköön Billot!» huudettiin kuin yhdestä suusta.\n»Alttarille, pappi alttarille!»\n\nHuutojen rohkaisemana tilanhoitaja veti jäntevällä kädellään oviaukon\nsuojelevasta holvista esille papin, joka kenties ensimmäisenä Ranskassa\nesitti näin avoimesti vastavallankumoukselliset mielipiteensä.\n\nApotti Fortier oivalsi, että enempi vastustelu oli turhaa.\n\n»Hyvä on», sanoi hän, »minä olen marttyyri, kutsun marttyyriä avukseni,\nvetoan marttyyriin!»\n\nJa hän viritti juhlallisin äänin virren: _Libera nos, Domine!_\n\nTämä omituinen kulkue, joka huutojen ja hälinän mukana suuntautui\nisolle torille päin, oli melullaan yllättänyt Pitoun, juuri kun\ntämä oli pyörtymäisillään Catherinen kiitosten, hellien sanojen ja\nkädenpuristuksen aiheuttaman hurmion uhrina.\n\n\n\n\nXXV\n\nIhmisoikeuksien julistus\n\n\nTämä hälinä toi Pitoun mieleen ne pariisilaismetakat, joiden\ntarkkaajana hän oli saanut useammin kuin kerran olla, ja koska hän\narveli, että joku murhaajajoukko oli lähestymässä ja että hänen\npuolustettavakseen tulisi joku uusi Flesselles, uusi Foulon, uusi\nBerthier, oli hän huutanut: »aseihin!» ja rientänyt kolmenneljättä\nmiehensä etunenään.\n\nTällöin väkijoukko oli jakaantunut ja hän oli nähnyt Billotin laahaavan\nmukanaan apotti Fortieria, jolta puuttui vain palmunoksa näyttääkseen\nentisajan kristittymarttyyrilta, jota vietiin sirkuksen areenalle.\n\nLuontainen vaisto kehoitti häntä puolustamaan entistä opettajaansa,\njonka rikoksesta hän ei vielä ollut selvillä.\n\n»Oh, herra Billot!» huudahti hän ja kiiruhti tilanhoitajaa vastaan.\n\n»Ah, isä!» huudahti Catherine sellaisella äänensävyllä, että olisi\nluullut jonkun taitavan näyttämönohjaajan opettaneen sen hänelle.\n\nMutta Billotin tarvitsi luoda heihin vain silmäys, ja Pitou pysähtyi,\nsamoin Catherine. Tässä kokonaista kansaa edustavassa miehessä oli\nkotkaa ja leijonaa.\n\nEhdittyään lavan kupeelle hän päästi apotti Fortierin vapaaksi ja\nosoittaen sormellaan alttaria hän sanoi:\n\n»Katso, tuossa on se isänmaan alttari, jonka ääressä sinä halveksit\npitää messua ja jonka palvelijaksi minä, Billot, julistan sinun\nolevan arvottoman. Noustakseen nämä pyhät portaat täytyy ihmissydäntä\npaisuttaa seuraavien kolmen tunteen: vapaudenkaipuun, isänmaanalttiuden\nja ihmisyydenrakkauden. Pappi, uhraudutko maasi hyväksi? Pappi,\nrakastatko lähimmäistäsi enemmän kuin itseäsi? Nouse silloin\nrohkeasti tuolle alttarille ja rukoile Jumalaa. Mutta ellet tunne\nitseäsi ensimmäiseksi kansalaiseksi joukossamme, luovuta paikka sinua\narvokkaammalle ja väisty tieltä... katoa täältä... mene!»\n\n»Voi, sinua onnetonta miestä!» huudahti apotti väistyen ja uhaten\nBillotia sormellaan. »Sinä et tiedä, kenelle julistat sodan!»\n\n»Tiedän kyllä», sanoi Billot. »Minä julistan sodan susille, ketuille ja\nkäärmeille, kaikelle, mikä pistää, puree, raatelee pimeässä. No niin»,\nlisäsi hän ja iski voimaa uhkuvin elein molemmilla käsillä rintaansa,\n»raadelkaa, purkaa, pistäkää... minä olen valmis!»\n\nSyntyi hiljaisuus, jonka kuluessa koko tämä joukko teki tilaa\npäästääkseen papin poistumaan. Kiinteäksi kokonaisuudeksi jälleen\nsullouduttuaan joukko seisoi liikkumattomana ja ihaili äänettömänä\ntuota uskalikkoa, joka tarjoutui sen hirvittävän vallan iskuille,\njonka orjana puoli maailmaa silloin vielä huokaili ja jota sanottiin\npappisvallaksi.\n\nEi ollut enää pormestaria, ei pormestarin apulaista, ei\nkaupunginvaltuustoa, oli vain Billot.\n\nHerra de Longpré lähestyi häntä.\n\n»Mutta, herra Billot», sanoi hän, »nyt meillä ei ole enää pappia!»\n\n»Entä sitten?» kysyi Billot.\n\n»Kun ei ole kirkkoherraa, ei ole messuakaan!»\n\n»Iso vahinko tosiaankin!» tokaisi Billot, joka ripiltä päästyään\noli käynyt kirkossa vain kahdesti, omana hääpäivänään ja tyttärensä\nristiäispäivänä.\n\n»En minäkään väitä, että se on iso vahinko», myönsi pormestari, joka —\njärkevästi kylläkin — ei mielinyt vastustella Billotia, »mutta mitä me\nnyt panemme messun tilalle?»\n\n»Messun tilalle?» huudahti Billot todellisen innoituksen vallassa.\n»Minä sanon sen teille. Nouskaa kanssani isänmaan alttarille, herra\npormestari, nouse sinäkin, Pitou, te oikealle, sinä vasemmalle\npuolelle... kas noin. Kuulkaa nyt tarkoin, kansalaiset, mitä me panemme\nmessun tilalle. Me panemme sen tilalle ihmisoikeuksien julistuksen...\nse on vapauden uskontunnustus, se on tulevaisuuden evankeliumi.»\n\nKaikki kädet paukuttivat yhtaikaa. Kaikki nämä eilispäivän vapaat\nihmiset tai oikeammin tuskin vielä kahleistaan päässeet, kaikki nämä\nihmiset himoitsivat tutustua oikeuksiin, jotka heille oli vastikään\nhankittu ja joista he eivät olleet vielä saaneet nauttia.\n\nHe janosivat vallan toisin tätä puhetta kuin sitä, jota apotti Fortier\nsanoi taivaalliseksi.\n\nSeisten lakivaltaa edustavan pormestarin ja asevaltaa edustavan\nPitoun välissä Billot kohotti kätensä ja lausui ulkomuistista — kuten\nmuistamme, ei tuo kunnon tilanhoitaja osannut lukea — ja kaikuvalla\näänellä seuraavat sanat, joita väkijoukko kuunteli liikkumattomana,\näänettömänä, paljastetuin päin.\n\n »IHMISOIKEUKSIEN JULISTUS\n\n 1. Ihmiset syntyvät ja pysyvät oikeuksissaan vapaina ja\n tasa-arvoisina. Yhteiskunnalliset eroavaisuudet perustuvat vain\n yhteisen hyödyn erilaiseen käyttöön.\n\n 2. Kaiken valtiollisen liitynnän tarkoituksena on ihmisen luontaisten\n ja inistään riippumattomien oikeuksien säilyttäminen. Nämä oikeudet\n ovat: omistusoikeus, henkilökohtainen turva ja kaikenlaisen sorron\n vastustus.»\n\nSanat »sorron vastustus» Billot lausui miehenä, joka on nähnyt\nBastiljin muurien sortuvan ja joka tietää, ettei mikään voi vastustaa\nkansan käsivartta, kun kansa käsivartensa kohottaa.\n\nNe sanat synnyttivätkin hälinän, joka väkijoukon aiheuttamana\nmuistuttaa murinaa.\n\nBillot jatkoi:\n\n »3. Korkeimman vallan periaate pohjautuu varsinaisesti kansaan.\n Mikään järjestö, kukaan yksityinen ei voi käyttää valtaa, joka ei ole\n kauttaaltaan kansasta lähtöisin...»\n\nTämä lause palautti liiankin elävästi kuulijoitten mieleen Billotin ja\napotti Fortierin välisen keskustelun, jolloin Billot oli vedonnut tähän\nperiaatteeseen. Silloin se oli huomaamatta sivuutettu, mutta nyt sitä\ntervehdittiin hyvä-huudoin ja taputuksin.\n\nBillot odotti, kunnes suosionosoitukset olivat tauonneet, ja jatkoi:\n\n »4. Vapaus merkitsee oikeutta tehdä kaikkea sitä, mikä ei vahingoita\n toista: ihmisen luontaisten oikeuksien sovelluttamisella ei siis\n ole muita rajoituksia kuin ne, jotka takaavat yhteiskunnan toisille\n jäsenille samojen oikeuksien nautinnon. Nämä rajoitukset säätää\n laki...»\n\nTämä pykälä oli hieman liian käsitteellinen kuulijoitten\nyksinkertaiselle ajatuskyvylle. Siihen suhtauduttiinkin kylmemmin kuin\ntoisiin, niin perustavaa laatua kuin se olikin.\n\n »5. Lailla ei ole oikeutta kieltää muita toimintoja kuin ne, jotka\n vahingoittavat yhteiskuntaa. Mitä laki ei kiellä, sitä ei voida estää\n eikä ketään voida pakottaa tekemään, mitä se ei säädä...»\n\n»Merkitseekö se sitä», kysyi muuan ääni joukosta, »että koska laki\nei säädä päivätyötä ja on poistanut kymmenykset, papit eivät voi\nenää milloinkaan tulla korjaamaan minun pelloltani kymmenyksiä eikä\nkuningas voi pakottaa minua päivätyöhön?» »Sitä se merkitsee», vastasi\nBillot kysyjälle, »ja me olemme tästälähin ikiajoiksi vapaat noista\nhäpeällisistä rasituksista!»\n\n»Eläköön siis se laki!» huudahti kysyjä.\n\nJa kaikki toistivat kuin kuorossa: »Eläköön laki!»\n\nBillot jatkoi:\n\n »6. Laki on yleisen tahdon ilmaus...»\n\nBillot pysähtyi, kohotti juhlallisesti kätensä ja jatkoi:\n\n »Ystävät, veljet, kansalaiset, ihmiset, kuunnelkaa tarkoin!\n\n Kaikilla ranskalaisilla on oikeus joko henkilökohtaisesti tai\n edustajiensa välityksellä ottaa osaa lainsäädäntöön...»\n\nJa korottaen ääntänsä, niin ettei tavuatakaan menisi hukkaan, hän\njatkoi:\n\n »Laki on sama kaikille, sekä niille, joita se suojaa, että niille,\n joita se rankaisee.»\n\nJa entistäkin kaikuvammalla äänellä hän lisäsi:\n\n »Kaikki kansalaiset ovat sen edessä tasa-arvoisia, ovat siis samalla\n tavalla oikeutetut kaikkiin julkisiin arvoihin, virkoihin ja toimiin\n _kykyjensä_ mukaan, etuoikeuksina vain heidän _kuntonsa_ ja heidän\n _lahjakkuutensa_.»\n\nKuudes pykälä sai osakseen yksimielisen hyväksymisen.\n\nBillot siirtyi seitsemänteen.\n\n »Ketään ei saa syyttää, pidättää tai vangita muissa kuin lain\n määräämissä tapauksissa ja silloinkin vain sen säätämien muotojen\n mukaan. Ne, jotka yllyttävät, panevat toimeen tai antavat panna\n toimeen omavaltaisia määräyksiä, saavat rangaistuksen. Mutta\n kansalaisen, joka lain mukaan haastetaan tai vangitaan, on heti\n toteltava. Hangoittelu on rangaistuksen alainen teko.\n\n 8. Laki saa tuomita vain ehdottoman välttämättömiin rangaistuksiin\n eikä ketään saa tuomita muun kuin ennen rikosta säädetyn ja julkaistun\n lain mukaan.\n\n 9. Koska jokaista on pidettävä syyttömänä siihen asti kun hänet on\n julistettu syylliseksi, ja jos on välttämätöntä pidättää hänet,\n kieltäköön laki jyrkästi kaikkinaisen kovuuden, mikäli siihen ei ole\n turvauduttava hänen pakonsa estämiseksi.\n\n 10. Ketään ei saa vainota hänen mielipiteittensä, ei edes\n uskonnollisten, takia, elleivät ne häiritse lain säätämää järjestystä.\n\n Ajatusten ja mielipiteitten vapaa esittäminen on ihmisen\n kallisarvoisimpia oikeuksia. Jokainen kansalainen voi siis vapaasti\n puhua, kirjoittaa ja julkaista, kuitenkin sillä ehdolla, että he\n lain säätämissä tapauksissa joutuvat vastaamaan tämän vapauden\n väärinkäytöstä.\n\n 12. Ihmis- ja kansalaisoikeuksien turvaaminen vaatii julkista\n valtaelintä. Tämä valta on siis perustettu kaikkien hyödyksi eikä\n niiden erikoiseduksi, joiden käsiin se on uskottu.\n\n 13. Tämän julkisen vallan ylläpitämiseksi ja hallintokuluja varten on\n yleinen verotus välttämätön. Verotus on jaettava kaikkien kansalaisten\n osalle kunkin tulojen mukaan.\n\n 14. Jokaisella kansalaisella on oikeus joko henkilökohtaisesti tai\n edustajiensa välityksellä todeta yleisen verotuksen tarpeellisuus,\n myöntää se, tarkata sen käyttöä ja määrätä sen suuruus, jakotapa,\n periminen ja pätevyysaika.\n\n 15. Yhteiskunnalla on oikeus vaatia jokaiselta julkiselta\n virkamieheltä tilintekoa hallintotoiminnastaan.\n\n 16. Yhteiskunta, jossa ihmisoikeuksia ei ole turvattu tai\n hallitusvalta ei ole tarkoin määritelty, on vailla perustuslakia.\n\n 17. Koska omistusoikeus on pyhä ja loukkaamaton, ei keltään voida sitä\n riistää paitsi milloin yhteinen etu laillisen toteamisen mukaan sitä\n vaatii ja silloinkin vain ehdolla, että taataan oikeudenmukainen,\n ennakolta arvioitu korvaus.\n\nJa nyt», jatkoi Billot, »nyt seuraa näiden periaatteiden sovellutus.\nKuunnelkaa, veljet, kuunnelkaa, kansalaiset, ihmiset, jotka tämä\noikeuksien julistus on tehnyt vapaiksi, kuunnelkaa!»\n\n»Hiljaa, vaiti, kuunnelkaamme!» huudahti parikymmentä ääntä\nväkijoukosta.\n\nBillot jatkoi:\n\n »Koska kansalliskokous haluaa rakentaa Ranskan hallitusmuodon niille\n periaatteille, jotka se on tunnustanut ja julistanut, poistaa se\n peruuttamattomasti kaikki laitokset, jotka ovat loukanneet oikeuksiin\n perustuvaa vapautta ja tasa-arvoisuutta...»\n\nBillotin jatkaessa muuttui hänen äänensävynsä vihaiseksi ja uhkaavaksi.\n\n »Ei ole enää aatelistoa, ei pääriyttä, ei perittyjä arvoja, ei\n arvonmerkkejä, ei läänityshallitusta, ei perintönä kulkevaa\n tuomarinvaltaa, ei niitä arvoja, nimityksiä tai etuoikeuksia, jotka\n johtuvat läänityslaitoksesta, ei ritarihuonetta, ei niitä järjestöjä\n tai kunniamerkkejä, jotka vaativat aateliskirjeen tai edellyttivät\n ylhäisen syntyperän, ei muuta ylemmyyttä kuin se, joka koituu valtion\n julkisille toimihenkilöille, kun he virkaansa hoitavat.\n\n Julkiset toimet eivät ole enää perittäviä eivätkä lahjuksien varassa.\n Millään kansanluokalla tai kellään yksityisellä ei ole muuta\n etuoikeutta kuin oikeus, joka on yhteinen kaikille ranskalaisille.\n\n Ei ole enää valan tehneen ammattilaisen arvoja, ei ammattikuntia eikä\n ammattipakkoa.\n\n Lopuksi laki ei tunnusta luostarilupauksia eikä muitakaan sitoumuksia,\n jotka sotivat luonnollisia oikeuksia ja hallitusmuotoa vastaan...»\n\nBillot vaikeni.\n\nHäntä oli kuunneltu uskonnollisen hartaasti ja ääneti.\n\nEnsimmäistä kertaa kansa sai kummakseni kuulla, että sen\noikeudet tunnustettiin, julistettiin kirkkaassa päivänvalossa,\nauringonpaisteessa, kaikkia valtiaan kasvojen edessä, jolta se\nikimuistoiset ajat oli hiljaisuudessa rukoillut tätä luonnollista\nperustuslakia, jonka se oli saanut vasta vuosisataisen orjuuden,\nkurjuuden ja kärsimysten jälkeen!\n\nEnsimmäistä kertaa ihminen, todellinen ihminen, johon yksinvallan\nrakennus, aatelisto oikealla, papisto vasemmalla puolellaan, oli\nnojannut kuusisataa vuotta; ensimmäistä kertaa työmies, käsityöläinen,\nmaanviljelijä tunsi voimansa, arvioi kykynsä, selvitti itselleen\npaikan, joka hänellä oli maan päällä, mittasi varjon, jonka hän loi\nauringossa maahan, eikä tämä tunnustus tullut sille jonkun mielihaluaan\nnoudattavan ylhäisen herran taholta, vaan vertaisen miehen suusta!\n\nJa kun Billot lausuttuaan sanat: »laki ei tunnusta luostarilupauksia\neikä muitakaan sitoumuksia, jotka sotivat luonnollisia oikeuksia\nja hallitusmuotoa vastaan», kun hän nämä sanat lausuttuaan päästi\nhuudon, joka oli vielä niin uusi, että se tuntui rikolliselta:\n»Eläköön kansa!» kun hän levittäen molemmat kätensä painoi rintaansa\nvasten, veljelliseen syleilyyn, pormestarin vyöhytnauhan ja kapteenin\nolkalaput, niin, vaikka tämä pormestari oli vain kaupunkipahaisen\npormestari ja tämä kapteeni vain vaivaisen talonpoikaisjoukon\npäällikkö, niin tämä periaate, jonka edustajat olivat näin\nvähäpätöisiä, vaikutti silti suurelta ja kaikki suut toistivat huutoa:\n»Eläköön kansa!» Kaikki sylit aukenivat ja sulkeutuivat yhteiseen\nsyleilyyn, kaikki sydämet sulivat yhdeksi ainoaksi sydämeksi, kaikki\nerikoisharrastukset muuttuivat yhteiseksi uhraavaisuudeksi.\n\nTämä oli niitä kohtauksia, joista Gilbert oli puhunut kuningattarelle\nja joita kuningatar ei ollut ymmärtänyt.\n\nBillot astui isänmaan alttarilta riemuitsevan ja yksimielistä\nhyväksymistä huutavan joukon keskelle.\n\nVillers-Cotteretsin soittokunta, johon naapurikylien soittokunnat\nolivat yhtyneet, aloitti heti veljeysliittojen sävelen, jota\ntavallisesti laulettiin häissä ja ristiäisissä: _Missä on olla parempi\nkuin perheen keskuudessa?_\n\nTästä hetkestä alkaen Ranska oli todella muuttumassa yhdeksi isoksi\nperheeksi. Tämän hetken jälkeen uskonnollinen vihamielisyys sammui ja\nmaakuntain väliset ennakkoluulot lakaistiin pois. Ranskalle tapahtui\nmikä kerran tapahtuu koko maailmalle: maantiede sai surmansa, ei ollut\nenää vuoria, ei jokia ei esteitä ihmisten välillä, oli vain yksi kieli,\nyksi isänmaa, yksi sydän!\n\nTämä yksinkertainen sävel, jolla koti moinen oli ottanut vastaan\nHenrik IV:n ja jolla kansa nyt tervehti vapautta, aiheutti hillittömän\nkarkelon, joka tuokiossa laajeni loputtomaksi ketjuksi ja vyörytti\neläviä renkaitaan torin keskeltä siitä lähtevien katujen peräpäähän\nsaakka.\n\nSitten katettiin pöytiä porttien eteen. Rikas tai köyhä, kukin toi\nannoksen, omenaviinipuolikkaan tai oluthaarikan, viinipullon tai\nvesikulhon ja koko kansa otti osaa tähän suurateriaan Jumalaa ylistäen.\nKuusituhatta kansalaista aterioi saman pöydän ääressä, veljeyden pyhän\npöydän ääressä!\n\nBillot oli päivän sankari.\n\nAuliisti hän antoi osan tästä kunniasta pormestarille ja Pitoulle.\n\nOn tarpeetonta mainita, että karkelossa Pitou keksi keinon, kuinka sai\ntarjotuksi kätensä Catherinelle.\n\nTarpeetonta on niinikään mainita, että ruokapöydässä Pitou keksi\nkeinon, kuinka pääsi istumaan Catherinen viereen.\n\nMutta tyttö-poloinen oli alakuloinen. Aamupäivän ilo oli kadonnut\nniinkuin raikas, hymyilevä aamurusko haihtuu puolipäivän\nmyrskyvihureihin.\n\nTaistellessaan apotti Fortierin kanssa ja julistaessaan ihmisoikeudet\nhänen isänsä oli uhmannut papistoa ja aatelistoa; se uhma oli sitäkin\nhirveämpi kuin se tuli alhaalta päin.\n\nCatherine oli ajatellut Isidoria, joka ei ollut enää mitään muuta kuin\nkuka tahansa toinen mies.\n\nHän ei kylläkään piitannut Isidorin arvonimestä, säädystä eikä\nvarallisuudesta, hän olisi rakastanut Isidoria, vaikka tämä olisi ollut\nvain yksinkertainen talonpoika, mutta hänestä tuntui, että tätä nuorta\nmiestä oli kohdeltu väärin, epähienosti, julmasti. Hänestä tuntui\nlisäksi, että hänen isänsä riistäessään varakreiviltä kaikki tämän\narvonimet ja etuoikeudet oli karkoittanut nuorukaisen ikiajoiksi hänen\nläheltään sen sijaan että olisi tuonut hänet lähemmäksi.\n\nMessusta ei puhuttu enää sanaakaan. Apotti Forteille miltei suotiin\nanteeksi hänen vastavallankumouksellinen purkauksensa. Mutta kun\nhän seuraavana päivänä astui miltei tyhjään luokkahuoneeseensa,\noivalsi hän, minkä kolauksen hänen kansanomaisuutensa oli saanut\nVillers-Cotteretsin isänmaallisten vanhempien silmissä sen johdosta,\nettä hän oli kieltäytynyt toimittamasta messua isänmaan alttarilla.\n\n\n\n\nXXVI\n\nIkkunan alla\n\n\nNyt kuvaamamme juhla, jonka tarkoituksena oli paikallisten\nliittojuhlien muodossa yhdistää toisiinsa kaikki Ranskan kunnat,\noli vain alkusoittoa siihen suureen liittojuhlaan, joka vietettiin\nPariisissa heinäkuun 14 päivänä 1790.\n\nNäissä paikallisjuhlissa kunnat jo ennakolta merkitsivät edustajat,\njotka ne lähettäisivät yleiseen liittojuhlaan.\n\nSe osa, jota Billot ja Pitou olivat esittäneet tänä sunnuntaina,\nlokakuun 18 päivänä, takasi heille tietysti kaikki valitsijaäänet, kun\nsuuren liittojuhlan päivä koittaisi.\n\nMutta tätä suurta päivää odoteltaessa palasi elämä entiseen\nsäännölliseen uomaansa, josta kunkin oli hetkeksi ravistanut irti tämä\nmaalaiselämän totunnaista rauhaa järkyttävä ikimuistoinen tapaus.\n\nPuhuessamme maalaiselämän totunnaisesta rauhasta emme tahdo väittää,\nettä maalaisoloissa paremmin kuin muuallakaan elämää elvyttää ilo\nja synkentää suru. Ei ole ainoatakaan jokea, pientä tai suurta,\nsiitä purosta alkaen, joka solisten luikertelee köyhän talonpojan\nmaatilkulla, siihen majesteetilliseen kymeen saakka, joka syöksyy alas\nalpeilta kuin valtaistuimelta ja kuin valloittaja virtaa kohisten\nmereen, ei ole ainoatakaan jokea, jonka raukoilla tai ylväillä\nrannoilla, tuhatkaunokeista kirjavilla tai kaupunkien reunustamilla, ei\nolisi tummia ja aurinkoisia kohtia.\n\nJa jos sitä epäilemme, saamme väitteemme todistetuksi, kun siirrymme\nTuileries-palatsista, jonne lukija on jo aikaisemmin opastettu,\nBillotin maatilalle, jonne lukija on juurikään kuljetettu.\n\nUlkoa päin näytti kaikki rauhalliselta, miltei hymyilevältä. Kello\nviideltä aamulla aukeni talon iso portti tasangolle päin, jota saartaa\nmetsä, kesäisin vihreänä verhona, talvisin synkkänä suruharsona —\ntalon iso portti aukeni ja kylväjä asteli ulos selässä säkki tuhan\nsekaista siementä. Hänen jälkeensä lähti pihalta renki hevosen selässä\nmatkalla eilen vaon päähän jätetyn auran luo. Sitten navettatyttö ajoi\nulos ammuvan laumansa, jonka edessä härkä lönkytteli majesteetillisena\nhallitsijana ja jonka perässä lehmät ja hiehot iloisina kirmasivat —\nkaunisääninen kilikello eroitti niiden joukosta talon nimikkolehmän.\nJa vihdoin, viimeiseksi, hiljaista ravia tepastelevan, voimakkaan\nnormandilaisvalakan selässä ratsasti ulos itse Billot, isäntä, koko\ntämän pienoismaailman, tämän kansankatkelman sielu, elämänilmaus.\n\nVälinpitämätön tarkkaaja ei olisi edes huomannut hänen lähtöään ja\nolisi noissa synkkien kulmien varjostamissa, pälyilevissä silmissä,\nnoissa vähäisimmänkin melun sieppaavissa korvissa, tuossa maatilan\nympäri tehdyssä kiertokäynnissä, jonka kestäessä hänen katseensa kuin\nmetsästäjän, joka tutkii jälkiä ja vainuaa saalista, ei hetkeksikään\nkohonnut maasta, välinpitämätön tarkkaaja olisi kaikessa tässä nähnyt\nvain työstään huolehtivan tilanomistajan, joka tahtoo saada varmuuden,\nettä päivä sujuu hyvin ja etteivät yöllä sudet ole hätyyttäneet\nlammaslaumaa, villisiat käyneet penkomassa perunamaata ja kaniinit\njärsimässä apilasta, elikot, jotka metsän suojassa ovat alttiita vain\nOrleansin herttuan ja metsänvartijoitten tappaville luodeille.\n\nMutta joka olisi päässyt kurkistamaan kelpo tilanhoitajamme sisimpään,\nolisi nähnyt jokaisessa hänen eleessään ja askelessaan jotakin paljoa\nvakavampaa.\n\nHän tähysteli pimeään nähdäkseen, hiiviskelikö talon lähettyvillä joku\ntuntematon kuljeksija.\n\nHän kuunteli hiljaisuutta havaitakseen, annettiinko Catherinen\nhuoneesta päin jokin salainen merkki maantietä reunustavaan\nraitaviidakkoon tai kaivantoihin päin, jotka eroittivat tasangon\nmetsästä.\n\nHän tuijotti näin kiinteästi maahan keksiäkseen jalanjäljen, jonka\nkeveys ja pienuus olisi ilmaissut sen painajaksi aatelismiehen.\n\nVaikka, kuten olemme maininneet, Billotin piirteet seestyivät jonkun\nverran kun hän katseli Catherinea, tunsi tyttö edelleenkin joka hetki\nympärillään isän epäluuloisen ilmapiirin. Pitkinä, yksinäisinä,\nahdistavina talvi-iltoina hän kyseli itseltään, kumpi olisi\ntoivottovampaa, sekö, että Isidor palaisi Boursonnesiin, vai että hän\npysyisi kaukana näiltä tienoilta.\n\nEmäntä Billot puolestaan oli palannut entiseen, mistään\npiittaamattomaan elintapaansa. Hänen miehensä oli tullut kotiin, hänen\ntyttärensä oli tervehtynyt. Hänen katseensa ei kantanut tätä ahdasta\nnäköpiiriä kauemmaksi. Tarvittiinkin harjaantuneempaa silmää kuin hänen\noli, jos mieli keksiä aviomiehen sydämessä piilevän epäluuloa, tyttären\nsydämessä ahdistavaa pelkoa.\n\nEntä Pitou? Ylpeänä ja samalla kertaa surumielisenä elettyään\nsuurenmoiset hetkensä kansalliskaartin kapteenina hän oli vaipunut\ntavanomaiseen mielialaansa, toisin sanoin suloiseen, hyvänsävyiseen\nalakuloisuuteen. Säännöllisesti joka aamu hän kävi muori Colomben\npuheilla. Ellei Catherinelle ollut kirjettä, pyörsi hän murhemielin\ntakaisin Haramontiin, sillä hän päätteli, että päivänä, jona Catherine\nei saanut Isidorilta kirjettä, ei nuorella tytöllä liioin ollut syytä\nmuistella kirjeenkuljettajaa. Jos sen sijaan oli tullut kirje, pani\nhän sen hartaana piilipuun onteloon ja palasi kotiin usein vieläkin\nmurheellisempana kuin päivinä, jolloin ei kirjettä ollut tullut, sillä\nhän päätteli, että Catherine muisteli häntä nyt vain välillisesti ja\nkoska se kaunis aatelismies, jolta ihmisoikeuksien julistus tosin oli\nriistänyt kaikki arvonimet, muttei ollut voinut riistää miellyttävää\nkäytöstä ja sulavuutta, oli se johtolanka, jonka välityksellä hän sai\nmiltei mieltä viiltävästi tuta, että häntä muisteltiin.\n\nMutta, kuten helposti ymmärtää, Pitou ei ollut yksinomaan toimeton\nkirjeenkuljettaja. Vaikka hän olikin mykkä, ei hän silti ollut\nsokea. Torinoa ja Sardiniaa koskevan kuulustelun jälkeen, joka oli\nhänelle selvittänyt Isidorin matkan tarkoituksen, hän oli kirjeitten\npostileimoista huomannut nuoren aatelismiehen yhä oleskelevan Piemontin\npääkaupungissa. Sitten eräänä päivänä postileimassa olikin _Torinon_\ntilalla _Lyon_ ja kahta päivää myöhemmin eli joulukuun 25 päivänä tuli\nkirje, jonka postileimassa oli _Lyonin_ tilalla _Pariisi_.\n\nPitoun ei tarvinnut paljoakaan jännittää ajatuskykyään todetakseen,\nettä varakreivi Isidor de Charny oli lähtenyt Italiasta ja palannut\nRanskaan.\n\nKoska varakreivi nyt oli Pariisissa, ei kuluisi aikaa pitkälti,\nennenkuin hän lähtisi Pariisista Boursonnesiin.\n\nPitoun sydäntä kouristi. Vaikka hän olikin päättänyt uhrautua, ei\nhänen sydämensä silti ollut tunteeton kokemaan tämän iskun tuottamaa\nmielenliikutusta.\n\nPäivänä, jona tämä Pariisissa leimattu kirje saapui, hän päätti muka\njäniksen pauloja virittääkseen mennä Susilehdon metsänvartija-alueelle,\nmissä olemme nähneet hänen puuhailevan varsin menestyksellisesti\nvarhaisemmassa kuvauksessamme.\n\nPisseleun maatila taas oli Haramontin tien varrella juuri sillä\nmetsäpalstalla, jota sanottiin Susilehdoksi.\n\nEi siis tarvinnut ihmetellä, että Pitou poikkesi maatilalle.\n\nHän valitsi vierailunsa ajaksi hetken, jolloin Billot päivällisen\njälkeen käväisi pelloillaan.\n\nTapansa mukaan Pitou oikaisi tasangon poikki, lähti Haramontista isoa\nmaantietä, joka vie Pariisista Villers-Cotteretsiin, poikkesi isolta\ntieltä Nouen maatilalle ja eteni Nouen maatilalta notkojen kautta\nPisseleun maatilalle.\n\nSitten hän kiersi aitauksen, sivuutti navetta- ja tallirakennukset\nja joutui näin ison ajoportin eteen, jonka toisella laidalla olivat\nasuinrakennukset.\n\nVielä tällöinkin hän kulki totuttua tietänsä.\n\nMaatilan portille saavuttuaan hän silmäili ympärilleen, kuten Billot\nolisi voinut tehdä, ja huomasi Catherinen ikkunansa ääressä.\n\nCatherine näytti odottelevan. Hänen pälyilevä katseensa harhaili\nmihinkään pysähtymättä koko sillä laajalla metsäalueella, joka ulottuu\nVillers-Cotteretsin maantiestä Ferté-Miloniin ja Boursonnesiin.\n\nPitou ei tahtonut yllättää Catherinea. Hän siirtyi nuoren tytön\nnäköpiiriin, jolloin tämän katse osui häneen.\n\nCatherine hymyili hänelle. Pitou oli Catherinelle enää vain ystävä tai\noikeammin Pitousta oli tullut enemmän kuin ystävä.\n\nPitou oli hänen uskottunsa.\n\n»Sinäkö siellä, rakas Pitou», sanoi nuori tyttö, »mistä nyt tuuli käy,\nkun sinä tulet meille?»\n\nPitou osoitti hänen ranteestaan riippuvia pauloja.\n\n»Päähäni pälkähti hankkia teille pari muhevaa, herkullista kaniinia,\nneiti Catherine, ja koska parhaat kaniinit löytää Susilehdosta siellä\nrunsaasti kasvavan ajuruohon vuoksi, lähdin tavallista aikaisemmin\nliikkeelle nähdäkseni teidät ja kysyäkseni, kuinka nykyisin voitte.»\n\nCatherine aloitti hymyilemällä Pitoun huomaavaisuudelle. Vastattuaan\nhymyllä hänen puhelunsa alkuosaan hän vastasi loppuosaan sanoilla:\n\n»Kuinka nykyisin voin? Olet kovin ystävällinen, hyvä herra Pitou. Kun\nolin sairas, sinä hoivasit minua ja toipilasaikanani sinä pidit minusta\njatkuvasti huolta, joten nyt olen melkein terve.»\n\n»Melkein terve?» toisti Pitou ja huoahti. »Minä toivon, että olisitte\nihan terve.»\n\nCatherine punastui, huoahti hänkin, tarttui Pitoun käteen kuin\nilmaistakseen hänelle jonkun tärkeän asian, mutta sitten hän varmaankin\nmuutti mieltä, sillä hän hellitti käden, johon oli tarttunut, alkoi\nkävellä huoneessaan ikäänkuin nenäliinaa etsiäkseen ja löydettyään\nnenäliinan hän kuivaili sillä otsaansa, joka oli ihan hiessä, vaikka\npäivä olikin vuoden kylmimpiä.\n\nPitoun tarkkaavalta katseelta ei mikään näistä liikkeistä jäänyt\nhuomaamatta.\n\n»Teillä on minulle jotakin sanottavaa, neiti Catherine?» kysyi hän.\n\n»Minulla? Ei... ei mitään... sinä erehdyt, rakas Pitou», vastasi nuori\ntyttö hämmentyneenä.\n\n»Nähkääs, neiti Catherine», sanoi Pitou ponnistellen, »jos te\ntarvitsette apuani, älkää yhtään kursailko».\n\nCatherine tuumi tai pikemminkin empi hetken, ennenkuin vastasi:\n\n»Rakas Pitou, olet monesti todistanut, että voin luottaa sinuun ja minä\nolen sinulle siitä kiitollinen. Mutta vielä kerran, minä kiitän sinua.»\n\nSitten hän jatkoi hiljaa:\n\n»Sinun on tarpeetonta käydä tällä viikolla postissa. Muutamaan päivään\nen saa kirjeitä.»\n\nPitou oli jo vastaamaisillaan, että oli aavistanut sitä, mutta\nmalttoikin mielensä, sillä hän halusi nähdä, kuinka pitkälle nuoren\ntytön luottamus menisi.\n\nNuori tyttö rajoitti luottamuksensa äsken mainitsemaamme huomautukseen,\njonka tarkoituksena yksinkertaisesti oli säästää Pitoulta turhat\naamukävelyt.\n\nMutta Pitoulle tämä huomautus merkitsi enempääkin.\n\nIsidor ei ilmeisestikään ollut kirjoittanut vain, että oli palannut\nPariisiin. Ellei siis Isidor enää kirjoittaisi merkitsi se, että hän\naikoi pian tavata Catherinen.\n\nKukaties juuri se Pariisissa päivätty kirje, jonka Pitou tänä aamuna\noli pannut onttoon piilipuuhun, ilmoitti Catherinelle, että hänen\nrakastajansa tulisi pian häntä tervehtimään? Ehkäpä juuri se katse,\njoka Pitoun saapuessa paikalle oli harhaillut etäisyyksissä ja sitten\nsuuntautunut häneen, olikin tapaillut metsänreunasta merkkiä, joka\nilmoittaisi nuorelle tytölle, että hänen lemmittynsä oli jo saapunut?\n\nPitou odotti antaakseen Catherinelle aikaa harkita, olisiko\nhänellä jotakin luottamuksellista sanottavaa. Kun Catherine pysyi\nitsepintaisesti äänettömänä, sanoi hän:\n\n»Neiti Catherine, oletteko huomannut herra Billotissa tapahtunutta\nmuutosta?»\n\nNuori tyttö säpsähti ja vastasi kysymykseen toisella kysymyksellä:\n\n»Oletko sinä siis huomannut jotakin?»\n\n»Neiti Catherine», vastasi Pitou päätänsä ravistaen, »varmasti koittaa\nvielä päivä — en tiedä koska — jolloin se mies, joka on aiheuttanut\ntämän muutoksen, saa kokea ikävän neljännestunnin. Muistakaa minun sen\nsanoneen teille.»\n\nCatherine kalpeni.\n\nSitten hän katsahti Pitouhun terävästi ja sanoi:\n\n»Miksi sanotte _se mies_ ettekä _se nainen_? Sillä luultavastikin joku\nnainen eikä mies joutuu kärsimään tuosta salaisesta vihasta...»\n\n»Ah, neiti Catherine, te ihan säikäytätte minut! Onko teillä syytä\npelätä jotakin?»\n\n»Hyvä ystävä», vastasi Catherine surullisesta »minä pelkään sitä,\nmitä muuan poloinen tyttö, joka on unohtanut asemansa ja rakastaa\nylempäänsä, saa pelätä ärtyneen isän taholta».\n\n»Neiti Catherine», uskalsi Pitou neuvoa, »minusta tuntuu, että teidän\nasemassanne...»\n\nHän vaikeni.\n\n»Sinusta tuntuu, että minun asemassani...?» toisti Catherine.\n\n»No niin, minusta tuntuu, että teidän asemassanne... Mutta ei», lisäsi\nhän, »tehän olitte kuolla, kun hän lähti luotanne hetkeksi pois. Jos\nteidän täytyisi luopua hänestä, kuolisitte ihan varmasti, enkä minä\nhalua teidän kuolevan. Vaikka minun täytyisi nähdä teidät sairaana ja\nsurullisena, niin mieluummin näen teidät sellaisena kuin siinä tilassa,\njossa olitte Pleuxin tiellä... Voi, neiti Catherine, tämä on kovin\nikävä juttu!»\n\n»Vaiti!» kehoitti Catherine. »Puhelkaamme muista asioista tai älkäämme\npuhelko ollenkaan. Isä tulee.»\n\nPitou kääntyi Catherinen katseen osoittamaan suuntaan ja näki\ntosiaankin tilanhoitajan, joka tuli ratsullaan täyttä neliä.\n\nHuomatessaan miehen Catherinen ikkunan alla Billot pysähtyi. Mutta\nsitten hän ilmeisesti tunsi Pitoun, koska jatkoi matkaansa.\n\nPitou astui jonkun askelen häntä vastaan, hymyillen ja hattu kädessä.\n\n»Soo, soo, sinäkö se oletkin, Pitou. Tuletko tarjoutumaan\npäivälliselle, poikaseni?»\n\n»En, herra Billot», vastasi Pitou, »en sellaista uskaltaisikaan.\nMutta...»\n\nTällöin hän oli huomaavinaan Catherinen katseen kehoittavan häntä\njäämään.\n\n»Mutta mitä?» kysyi Billot.\n\n»Mutta... jos te kutsutte, niin mielelläni suostun.»\n\n»Olkoon menneeksi, minä kutsun sinut», sanoi tilanhoitaja.\n\n»No, sitten minäkin jään», vastasi Pitou.\n\nTilanhoitaja kannusti hevostaan ja ratsasti tallipihaan.\n\nPitou kääntyi puhuttelemaan Catherinea.\n\n»Tahdotteko tosiaankin minun jäävän tänne?»\n\n»Kyllä... Isä on tänään tavallista synkempi.»\n\nSitten hän kuiskasi:\n\n»Oh, hyvä jumala, aavistaako hän jotakin?»\n\n»Mitä sitten, neiti Catherine?» kysyi Pitou, joka oli kuullut nuoren\ntytön kuiskauksen.\n\n»Ei mitään», vastasi Catherine, vetäytyi huoneeseensa ja sulki ikkunan.\n\n\n\n\nXXVII\n\nUkko Clouis ilmestyy jälleen näyttämölle\n\n\nCatherine ei ollut erehtynyt. Vaikka hänen isänsä olikin osoittanut\nsuopeaa ystävällisyyttä Pitoulle, näytti hän synkemmältä kuin\nmilloinkaan ennen. Hän puristi Pitoun kättä, ja Pitou tunsi hänen\nkouransa kylmäksi ja nihkeäksi. Tapansa mukaan Catherine tarjosi isälle\nvaljut, värähtelevät poskensa suudeltaviksi, mutta ukko Billot tyytyi\nvain koskettamaan huulillaan hänen otsaansa. Emäntä Billot puolestaan\nnousi, kuten hän teki aina nähdessään miehensä astuvan sisälle, mikä\nliike selvästi osoitti alemmuuden ja kunnioituksen tunnetta. Mutta\ntilanhoitaja ei ollut huomaavinansakaan häntä.\n\n»Onko päivällinen valmis?» kysyi hän.\n\n»On, ukko kulta», vastasi emäntä Billot.\n\n»Pöytään siis», kehoitti toinen, »minulla on vielä paljon puuhaa ennen\niltaa».\n\nSiirryttiin talon pieneen ruokasaliin. Tämä ruokasali oli pihan\npuolella. Kukaan ei voinut tulla ulkoa keittiöön sivuuttamatta ikkunaa,\njosta tämä pikku huone sai päivänvalon. Pitoulle tuotiin lautanen ja\nhänet sijoitettiin molempien naisten väliin selin ikkunaan.\n\nVaikka Pitoulla olikin paljon mietittävää, oli hänessä kuitenkin\nmuuan elin, johon minkäänlainen mietiskely ei ollenkaan vaikuttanut.\nSe elin oli hänen vatsansa. Siitä johtui, ettei ukko Billot\nteräväkatseisuudestaan huolimatta huomannut pöytävieraassaan,\nensimmäistä ruokalajia tarjottaessa muuta kuin syvää tyydytystä, jonka\nsynnytti mainio kaalikeitto ja sitä seurannut häränliha ja silava.\n\nKaikesta kuitenkin näki, että ukko Billot halusi saada selville, oliko\nPitou tullut maatilalle sattumalta vai ennakolta tehdyn suunnitelman\nvuoksi.\n\nKun häränliha ja silava vietiin pois ja niiden tilalle tuotiin\nneljännes paistettua lammasta — ruokalaji, jonka ilmestymistä pöytään\nPitou katseli silminnähtävän iloisena — laukaisi tilanhoitaja\npatterinsa ja kysyi Pitoulta muitta mutkitta:\n\n»No, hyvä Pitou, nyt kun näet, että olet alati tervetullut maatilalle,\nsanopa, mikä on tänään tuonut sinut meidän tienoillemme?»\n\nPitou hymyili ja loi pälyilevän silmäyksen ympärilleen varmentuakseen,\nettei lähettyvillä ollut uteliasta silmää eikä vaarallista korvaa,\nkohotti vasemmalla kädellä oikean käden hihan suuta ja näytti\npariakymmentä teräslankapaulaa, jotka oli kiedottu kuin rannerenkaaksi\nhänen ranteensa ympäri.\n\n»Tuossa näette syyn, isäntä Billot», vastasi hän.\n\n»Ahaa», virkkoi ukko Billot, »sinä se siis oletkin tyhjentänyt\nriistasta Longprén ja Taille-Fontainen metsät, koska kerran liikuskelet\nniillä main?»\n\n»Ei sentään, herra Billot», sanoi Pitou viattomasti, »mutta jo\npitkät ajat ovat ne kaniini-lurjukset, joiden kanssa olen ollut\ntekemisissä, ilmeisesti tunteneet paulani ja osaavat vältellä niitä.\nOlenkin nyt päättänyt mennä lausumaan pari sanaa ukko Lajeunessen\nkaniineille, jotka eivät ole juuri niin hävyttömiä ja ovat sitä paitsi\nherkullisempia, koska ne syövät kanervaa ja ajuruohoa.»\n\n»Hitossa!» naurahti tilanhoitaja. »Enpä luullut sinua mokomaksi\nherkkusuuksi, mestari Pitou!»\n\n»Oh, en minä omasta puolestani ole herkkujen ystävä», sanoi Pitou,\n»vaan neiti Catherinen takia. Koska hän on vastikään noussut\nsairasvuoteelta, tarvitsee hän hienoa lihaa...»\n\n»Niinpä kyllä», keskeytti Billot, »olet oikeassa, sillä, kuten huomaat,\nei hänellä ole vielä ruokahalua».\n\nJa hän osoitti sormellaan Catherinen valkoista lautasta. Tyttö oli\nmaistanut pari lusikallista kaalikeittoa, muttei ollut kajonnutkaan\nhäränlihaan eikä silavaan.\n\n»Minun ei ole nälkä, isä», sanoi Catherine punastuen, kun häntä näin\npuhuteltiin, »sillä söin ison kupillisen maitoa ja leipää hiukkasta\nennen kuin herra Pitou sivuutti ikkunani ja minä kutsuin hänet\npuheilleni».\n\n»En minä tutkikaan syytä, miksi sinulla on tai ei ole ruokahalua»,\nsanoi Billot, »minä vain totean, kuinka asianlaita on, siinä kaikki».\n\nSitten hän silmäili ikkunasta pihalle, nousi pöydästä ja sanoi:\n\n»Tuolta tulee joku minua tapaamaan.»\n\nPitou tunsi jalallaan Catherinen jalan kosketuksen. Hän kääntyi ja näki\ntytön kuolonkalpeana viittaavan silmillään ikkunalle päin.\n\nPitoun katse seurasi Catherinen katseen suuntaa ja hän tunsi vanhan\nystävänsä ukko Clouisin, joka paraikaa meni ikkunan ohi olalla Billotin\nkaksipiippuinen pyssy.\n\nTilanhoitajan kaksipiippuinen erosi muista siinä, että sen\nliipasinkaaret ja helat olivat hopeasta.\n\n»Kas vain», sanoi Pitou, joka tässä kaikessa ei huomannut mitään\npeloittavaa, »ukko Clouis on tuomassa pyssyänne, herra Billot».\n\n»Niin on», sanoi Billot istuutuessaan, »ja hän syö kanssamme, ellei\nole vielä haukannut päivällistään. Vaimo», lisäsi hän, »avaa ovi ukko\nClouisille». „\n\nEmäntä Billot nousi ja lähti avaamaan ovea. Pitou tuijotti Catherineen\nja ihmetteli itsekseen, mitä hirveää tässä nyt oli sellaista, joka oli\naiheuttanut nuoren tytön kalpeuden.\n\nUkko Clouis astui sisälle. Samassa kädessä, jolla hän kannatteli\ntilanhoitajan pyssyä olallaan, oli hänellä myöskin jänis, jonka hän\nilmeisesti oli juuri tällä pyssyllä ampunut.\n\nLukija muistanee, että ukko Clouis oli Orleansin herttualta saanut\nluvan tappaa yhtenä päivänä kaniinin ja toisena jäniksen. [_Ange\nPitou_, 37. luku. — Suom.]\n\nKaikesta päättäen oli tänään ollut jäniksen päivä.\n\nVapaan kätensä hän kohotti eräänlaiselle karvalakille, jota hän piti\nalati päässänsä ja jossa ei enää ollut montakaan karvaa jäljellä,\nniin kulunut se oli jokapäiväisestä käytännöstä pensaikoissa, missä\nukko Clouis liikkui piittaamatta okaista enempää kuin kolmivuotias\nvillisikakaan.\n\n»Herra Billot ja koko seura», sanoi hän, »minulla on kunnia tervehtiä\nteitä».\n\n»Hyvää päivää, isä Clouis», vastasi Billot. »No te olette sananne\nmittainen mies, se on kiittäen mainittava.»\n\n»Ei kestä, sovittu kun sovittu, herra Billot. Tapasitte minut aamulla\nja puhelitte minulle tähän tapaan: 'Ukko Clouis, te olette tunnettu\nampuja, hankkikaa minulle tusina kuulia, jotka sopivat minun pyssyyni,\nniin teette minulle kauniin palveluksen.' Siihen minä vastasin:\n'Milloin tarvitsette ne, herra Billot?' Te sanoitte: 'Tänä iltana,\nehdottomasti.' Silloin minä sanoin: 'Hyvä, te saatte ne.' Ja tässä ne\novat!»\n\n»Kiitos, ukko Clouis», sanoi Billot. »Istutte kai kanssamme pöytään?»\n\n»Oh, olette kovin ystävällinen, herra Billot, mutta minä en kaipaa\nmitään.»\n\nUkko Clouis arveli kohteliaisuuden vaativan sanomaan istuinta hänelle\ntarjottaessa, ettei hän ollut väsyksissä, ja häntä päivällispöytään\npyydettäessä, ettei hänen ollut nälkä.\n\nBillot tunsi tämän seikan.\n\n»Siitä huolimatta», kehoitti hän, »istukaa vain pöytään. On juotavaa ja\nsyötävää. Ellette halua syödä, niin juokaa.»\n\nSillaikaa emäntä Billot oli täsmällisesti ja miltei yhtä äänettömästi\nkuin joku automaatti tuonut pöydälle lautasen, syöntivehkeet ja\nlautasliinan.\n\nSitten hän siirsi pöydän ääreen uuden tuolin.\n\n»Hyväinen aika, koska sitä niin välttämättä haluatte, niin olkoon\nmenneeksi!» myöntyi ukko Clouis.\n\nHän vei pyssyn nurkkaan, pani jäniksen ruokakaapin laudalle ja istui\npöytään.\n\nHän joutui tällöin vastapäätä Catherinea, joka katseli häntä\nkauhistuneena.\n\nTämän vanhan metsänvartijan ystävälliset, tyynet kasvot näyttivät niin\nvähän kauhua herättäviltä, ettei Pitou voinut mitenkään käsittää sitä\nmielenliikutusta, jota ilmaisivat, eivät vain Catherinen kasvot, vaan\nkoko hänen ruumiinsa hermostunut vapiseminen.\n\nSillaikaa Billot oli täyttänyt uuden ruokavieraan lasin ja lautasen.\nVaikka Clouis oli selittänyt, ettei kaivannut mitään, kävi hän silti\nreimasti molempien kimppuun.\n\n»Ah, tämäpä on hyvää viiniä ja mureaa karitsaa, herra Billot!» sanoi\nhän kuin puolustaakseen tekoaan. »Te näytte olevan samaa mieltä kuin\nsananlasku, joka sanoo: 'Karitsa on syötävä hyvin nuorena, viini\njuotava hyvin vanhana...'»\n\nKukaan ei vastannut ukko Clouisin leikinlaskuun ja kun hän huomasi\nkeskustelun tyrehtyneen siihen ja arveli vieraana olevansa velvollinen\npitämään sitä vireillä, jatkoi hän:\n\n»Nähkääs, minä päättelin itsekseni näin: — Tänään on jänisten päivä; on\nyhdentekevää, ammunko jänikseni metsän siltä tai tältä laidalta. Minä\nmenen siis ampumaan jänikseni ukko Lajeunessen alueelta. Samalla näen,\nkuinka teidän hopeasilainen pyssynne käy. — Minä valoin kolmetoista\nkuulaa kahdentoista asemasta. Ja totisesti, teidän pyssynne käy hyvin!»\n\n»Niin, tiedän sen», vastasi Billot, »se on hyvä ase».\n\n»Mitä, kaksitoista kuulaa?» huomautti Pitou. »Onko siis tulossa\nampumakilpailut, herra Billot?»\n\n»Ei», vastasi Billot.\n\n»Oh, minä tunnen sen hopeasilaisen, kuten pyssyänne näillä main\nsanotaan», jatkoi Pitou, »olen nähnyt sen herättävän ansaittua huomiota\neräissä Boursonnesin juhlissa pari vuotta sitten. Nähkääs, silloin se\nvoitti sen hopeaveitsen, jota te nyt käyttelette, rouva Billot, ja sen\nhopeamaljan, josta te maistelette, neiti Catherine... Mutta», huudahti\nPitou kauhistuneena, »mikä teitä vaivaa, neiti?»\n\n»Minua? Ei mikään», vastasi Catherine avaten puoleksi ummistuneet\nsilmänsä ja kohottautuen suoraksi tuolillaan, jonka selkää vasten hän\noli miltei pyörtyneenä nojautunut.\n\n»Mikäpä sinun mielestäsi voisi Catherinea vaivata?» sanoi Billot ja\nkohautti olkapäitään.\n\n»Minäpä kerron teille», jatkoi ukko Clouis, »että aseseppä\nMontagnonin vanhasta rautaromukasasta löysin kuulamuotin... ja teidän\npyssyänne varten onkin vaikea löytää sopivaa! Leclerc-mallisilla\nahdaspiippuisilla pyssy-pahuksilla on melkein kaikilla neljänkolmatta\nlinjan kaliberi, mikä ei silti estä niillä osaamasta jumala ties kuinka\nkauas. Minä löysin siis teidän pyssynne kaliberiin sopivan muotin,\nehkä hiukan pienemmänkin, muttei se haittaa, kiedotte kuulan ympärille\npikkuisen rasvattua nahkaa. Aiotteko ampua liikkuvaan vai kiinteään\nmaaliin?»\n\n»En osaa vielä tarkoin sanoa», vastasi Billot, »mutta sen voin sanoa,\nettä aion asettua väijyksiin».\n\n»Ahaa, nyt käsitän», tokaisi ukko Clouis. »Orleansin herttuan villisiat\novat käyneet perunamaallanne ja te olette päätellyt itseksenne: 'Mitä\nenemmän villisikoja liha-aitassa, sitä vähemmän ne syövät perunoita.'»\n\nSyntyi äänettömyys, jota häiritsi vain Catherinen läähättävä hengitys.\n\nPitoun katse siirtyi metsänvartijasta Billotiin ja Billotista hänen\ntyttäreensä.\n\nHän koetti ymmärtää, muttei päässyt tilanteesta selville.\n\nEmäntä Billotin kasvoista oli turhaa hakea valaistusta. Hän ei\nkäsittänyt mitään siitä, mitä puhuttiin, vielä vähemmän hän tajusi,\nmitä sanojen taa kätkeytyi.\n\n»Vai niin», jatkoi ukko Clouis omaa ajatuskulkuaan seuraten, »jos\nkuulat on tarkoitettu villisioille, ovat ne minun nähdäkseni ehkä liian\npieniä, sillä niillä herroilla on nähkääs kova nahka, puhumattakaan\nsiitä, että ne käyvät metsästäjän kimppuun. Olen nähnyt villisikoja,\njoiden nahan ja lihan välissä oli viisi, kuusi, kahdeksan kuulaa ja\nlisäksi sellaisia kuulia, joita naulaan menee vain kuusitoista, ja\nsilti elikot jaksoivat erinomaisen hyvin.»\n\n»Minä en aiokaan ampua villisikoja», sanoi Billot.\n\nPitou ei jaksanut hillitä uteliaisuuttaan, vaan kysyi:\n\n»Anteeksi, herra Billot, mutta ellette aio ottaa osaa kilpailuun ettekä\nampua villisikoja, mitä siis aiotte ampua?»\n\n»Aion ampua suden», vastasi Billot.\n\n»No, jos suden aiotte ampua, sopivat nämä siihen tarkoitukseen\nmainiosti», virkkoi ukko Clouis, otti taskustaan kaksitoista kuulaa\nja laski ne yksitellen lautaselle, johon ne kilahtaen putosivat.\n»Kolmastoista kuula on jäniksen vatsassa... Ah, en tiedä, kuinka\npyssynne käy hauleilla, mutta kuulalla se käy mainiosti!»\n\nJos Pitou olisi katsahtanut Catherineen, olisi hän nähnyt, että tyttö\noli pyörtymäisillään.\n\nMutta hän oli niin kiintynyt ukko Clouisin sanoihin, ettei joutanut\nsilmäilemään nuorta tyttöä.\n\nJa kuullessaan vanhan metsänvartijan sanovan, että kolmastoista kuula\noli jäniksen vatsassa, ei hän voinut pidättäytyä, vaan nousi pöydästä\nja meni toteamaan, oliko väitteessä perää.\n\n»Herra nähköön, se on totta!» huudahti hän ja työnsi pikkusormensa\nkuulan tekemään reikään. »Teillä on tarkka silmä ja vakava käsi, ukko\nClouis. Hyvä ampuja tekin olette, herra Billot, mutta ette te ammu\njäniksiä tällä tavoin, yhdellä kuulalla.»\n\n»Soo!» virkkoi Billot. »Välipä sillä, mutta koska otus, jonka aion\nnitistää, on parikymmentä kertaa jänistä kookkaampi, en toivoakseni\nammu harhaan».\n\n»Vallan oikein, sudestahan onkin kysymys», myönsi Pitou.\n\n»Mutta onko näillä main susia? Se on harvinaista ennen lumen tuloa...»\n\n»Niin, onhan se harvinaista, mutta kyllä niitä vain on.»\n\n»Oletteko varma, herra Billot?»\n\n»Ihan varma», vastasi tilanhoitaja silmäten yhtaikaa Pitouta ja\nCatherinea, mikä olikin helppoa, koska nuoret nyt istuivat vierekkäin.\n»Paimen on tänä aamuna nähnyt yhden.»\n\n»Missä?» tutkaisi Pitou viattomasti.\n\n»Pariisin ja Boursonnesin välisellä tiellä, lähellä Ivorsin metsää.»\n\n»Ah!» huudahti Pitou ja silmäili vuorostaan Billotia ja Catherinea.\n\n»Niin», jatkoi Billot yhtä tyynesti kuin tähänkin asti, »jo viime\nvuonna se nähtiin ja minua varoitettiin siitä. Joku aika sitten\nluultiin sen kadonneen ikiajoiksi, mutta...»\n\n»Mutta...?» kysyi Pitou.\n\n»Mutta se näkyykin palanneen ja hiiviskelevän jälleen talomme\nlähettyvillä. Sen vuoksi pyysinkin ukko Clouisia puhdistamaan\nluodikkoni ja valamaan minulle kuulia.»\n\nCatherine ei jaksanut enempää. Häneltä pääsi tukehtunut huudahdus, hän\nnousi ja kiiruhti horjuvin askelin ovelle päin.\n\nRehellisesti huolestuneena Pitoukin nousi ja nähdessään Catherinen\nhorjuvan kiiruhti häntä tukemaan.\n\nBillot loi hirveän silmäyksen ovelle päin, mutta Pitoun rehelliset\nkasvot ilmaisivat niin teeskentelemätöntä kummastelua, ettei Billot\nvoinut epäillä hänen olevan Catherinen rikostoverin.\n\nPitousta ja tyttärestään enempää piittaamatta tilanhoitaja jatkoi:\n\n»Teidän mielestänne siis, ukko Clouis, olisi laukauksen tehostamiseksi\nkiedottava kuulan ympärille palanen rasvattua nahkaa?»\n\nPitou kuuli vielä tämän kysymyksen, muttei vastausta, sillä hän oli jo\nehtinyt keittiöön, missä hän tavoitti Catherinen. Nuori tyttö vaipui\nvoimatonna hänen käsivarsilleen.\n\n»Mutta mikä teitä vaivaa? Hyvä jumala, mikä teidän on?» kyseli Pitou\npelästyneenä.\n\n»Voi, etkö siis ymmärrä? Hän tietää Isidorin tänä aamuna saapuneen\nBoursonnesiin ja tahtoo surmata hänet, jos Isidor tulee maatilan\nlähelle.»\n\nTällöin aukeni ruokasalin ovi ja Billot ilmestyi kynnykselle.\n\n»Kuules nyt, hyvä Pitou», sanoi hän niin ankaralla äänellä, ettei se\nsietänyt vastusteluja, »jos tosiaankin olet tullut ukko Lajeunessen\nkaniineja pyydystämään, niin luulen, että nyt on aika sinun mennä\nvirittämään paulasi. Ymmärräthän, ettet myöhemmin näe sitä tehdä.»\n\n»Kyllä, herra Billot», sanoi Pitou nöyrästi ja loi kaksinkertaisen\nkatseen Catherineen ja Billotiin, »tulin tänne juuri sitä enkä mitään\nmuuta varten, vannon sen teille».\n\n»No niin?»\n\n»No niin, minä lähden, herra Billot.»\n\nJa hän poistui pihaportista. Catherine meni itkien huoneeseensa, jonka\noven hän perässään työnsi salpaan.\n\n— Niin, niin, — mutisi Billot, — sulkeudu vain huoneeseesi, onneton\nlapsi! Ei se mitään, sillä en minä asetu sille puolelle väijyksiin.\n\n\n\n\nXXVIII\n\nHaukka ja kyyhky\n\n\nPitou lähti talosta tuiki hämmentyneenä. Catherinen viimeksi lausumat\nsanat olivat lopultakin luoneet valaistusta kaikkeen, mikä siihen\nhetkeen saakka oli ollut hänelle hämärää, mutta se valaistus oli\nsokaissut hänet.\n\nPitou tiesi nyt, mitä oli halunnutkin tietää, ja enemmänkin.\n\nHän tiesi, että varakreivi Isidor de Charny oli aamulla saapunut\nBoursonnesiin ja että jos Isidor uskaltaisi tulla maatilan lähettyville\ntapaamaan Catherinea, voisi hän saada ruumiiseensa pyssynkuulan.\n\nSitä ei käynyt enää epäileminen. Billotin ensi kuulemalta\narvoitukselliset lauseet saivat selityksen parista Catherinen sanasta:\nsusi, jonka edellisenä talvena oli nähty hiiviskelevän lammastarhan\nlähettyvillä ja jonka jo luultiin poistuneen ikiajoiksi, mutta joka\noli jälleen nähty tänä aamuna Ivors-metsän tienoilla, Pariisin ja\nBoursonnesin välisellä tiellä, se susi oli varakreivi Isidor de Charny.\n\nHänen takiaan oli luodikko puhdistettu, hänen takiaan oli kuulat\nvalettu.\n\nKuten näkyy, juttu alkoi olla vakava.\n\nPitou, joka tilaisuuden vaatiessa saattoi olla urhea kuin leijona,\noli miltei aina viekas kuin käärme. Siitä päivästä alkaen, jolloin\nhän oli kypsynyt järkevästi ajattelemaan, ja jouduttuaan alituiseen\ntaisteluun voutien kanssa, joiden nenän edestä hän tyhjensi aidatut\npuutarhat ja avopaikoilla kasvavat hedelmäpuut, sekä metsänvartijain\nkanssa, joiden kantapäille hän viritti paulansa ja satimensa, hän oli\ntottunut harkitsemaan perusteellisesti ja tekemään nopeasti päätöksen,\nmikä ominaisuus oli sallinut hänen selviytyä kaikista vaarallisista\ntilanteista niin onnellisesti kuin mahdollista. Tälläkin kerralla hän\nensi töikseen turvautui nopeaan päättäväisyyteensä ja päätti heti\nkätkeytyä metsään, joka alkoi noin kahdeksankymmenen askelen päässä\nmaatilasta.\n\nMetsä on sankka ja tässä sankkuudessa on helppoa pysyä näkymättömänä ja\npunnita tilannetta oman mielensä mukaan.\n\nKuten huomaamme, Pitou oli tällä kerralla poikennut tavallisesta\njärjestyksestä ja pannut nopean päätöksen syvän harkinnan edelle.\n\nMutta vaistomainen äly oli sanonut Pitoulle, että nyt oli kiire, ja\nkiireellisin työ oli päästä suojaan jonnekin.\n\nHän asteli siis metsää kohden huolettoman näköisenä ikäänkuin hänen\npäässään ei olisi ollut ainoatakaan ajatusta ja saapui metsän laitaan\nkertaakaan taaksensa katsahtamatta.\n\nMutta arvioituaan, ettei maatilalta häntä enää nähty, hän kumartui\nmuka sitomaan sääryksensä anturahihnaa ja pälyili pää jalkojen välissä\nympärilleen.\n\nNäköpiiri oli vapaa, vaara ei näyttänyt toistaiseksi uhkaavan miltään\ntaholta.\n\nSen todettuaan Pitou nousi pystyasentoon ja loikkasi metsään.\n\nMetsä oli Pitoun aluetta.\n\nSiellä hän oli kotonaan, siellä hän oli vapaa, siellä hän oli kuningas.\n\nKuningas niinkuin orava, jonka notkeus asui hänen ruumiissaan, kuin\nkettu, jonka oveluus oli hänen päässään, kuin susi, jonka yölläkin\nnäkevät silmät hän oli syntyessään perinyt.\n\nMutta tällä kerralla hän ei tarvinnut oravan notkeutta, ketun oveluutta\neikä suden yötarkkoja silmiä.\n\nPitoun oli yksinkertaisesti kuljettava viistoon halki se metsätaival,\njohon hän oli piiloutunut, ja palattava sen metsikön laitaan, joka\nulottui maatilan pituussuuntaan.\n\nKuudenkymmenen, seitsemänkymmenen askelen matkalta Pitou näkisi kaikki\nmitä tapahtuisi, kuudenkymmenen, seitsemänkymmenen askelen laajuisella\nalalla Pitou voisi uhmata mitä tahansa oliota, joka juostakseen\ntarvitsi jalkoja ja hyökätäkseen käsiä.\n\nOn sanomattakin selvää, että hän voisi parhaiten uhmata ratsastajaa,\nsillä ainoakaan sellainen ei voisi liikkua sataa askelta niillä\npoluilla, joille Pitou veisi hänet.\n\nMetsässä ei Pitou ylimalkaan keksinytkään kyllin halventavaa vertausta,\nmillä ilmaisisi, kuinka syvästi hän halveksi jotakin ratsastajaa.\n\nPitou heittäytyi pitkälleen pensaikkoon, painoi kaulansa kahden\npuuhaaran väliin ja alkoi tuumia ankarasti.\n\nHän tuumi, että hänen velvollisuutensa oli kaikin hänen käytettävinään\nolevin keinoin estää ukko Billotia toteuttamasta kamalaa\nkostonhankettaan.\n\nEnsimmäisenä keinona juolahti hänen mieleensä, että hän juoksisi\nBoursonnesiin ja varoittaisi herra Isidoria vaarasta, joka uhkaisi\nhäntä, jos hän uskaltaisi tulla maatilan lähettyville.\n\nMutta miltei heti hän tuli ajatelleeksi kahta seikkaa.\n\nEdellinen oli se, ettei Catherine ollut valtuuttanut häntä tekemään\nsitä.\n\nJälkimäinen oli se, ettei vaara kenties pidättäisikään herra Isidoria\nuskaltamasta.\n\nJa mikä takasi Pitoulle, että varakreivi, joka tietenkin pyrkisi\nmahdollisuuden mukaan piileskelemään, tulisi juuri ajotietä eikä niitä\noikopolkuja, joita puunhakkaajat ja metsänavaajat matkoillaan käyttävät?\n\nLähtiessään tavoittamaan Isidoria Pitou joutuisi jättämään\nCatherinen oman onnensa nojaan, ja kun Pitou tulisi murheelliseksi,\njos varakreiville tapahtuisi jotakin ikävää, joutuisi hän vallan\nepätoivoon, jos Catherinelle tapahtuisi jokin onnettomuus.\n\nHänen mielestään oli siis viisainta jäädä sinne missä oli ja toimia\nolosuhteitten mukaan.\n\nOdotellessaan hän tähysteli maatilaa silmät terävinä ja kirkkaina kuin\nsaalistaan vaanivalla tiikerillä.\n\nEnsimmäinen maatilalla tapahtunut liike oli ukko Clouisin lähtö talosta.\n\nPitou näki hänen sanovan hyvästi Billotille ajoportilla, sitten mennä\nlönkyttävän aitoviertä ja katoavan Villers-Cotteretsin suunnalle,\njonka kautta tai taitse hänen oli kuljettava päästäkseen noin yhdeksän\nkilometrin päässä Pisseleusta olevaan mökkiinsä.\n\nHänen lähtiessään alkoi päivä hämärtyä.\n\nKoska ukko Clouis oli vain toisarvoinen henkilö, eräänlainen täyte\nesiteltäväksi tulleessa näytelmässä, kohdisti Pitou häneen vain\nohimenevää huomiota ja kun hän omaatuntoaan rauhoittaakseen oli\nsilmäillyt häntä, kunnes hän katosi nurkan taa, suuntasi hän katseensa\nrakennuksen keskikohdalle, toisin sanoin sille taholle, missä olivat\najoportti ja ikkunat.\n\nTuokion kuluttua muuan ikkuna tuli valoisaksi. Se oli Billotin huoneen\nikkuna.\n\nPaikaltaan Pitou saattoi mainiosti nähdä huoneeseen. Hän näki siis,\nettä Billot ensi töikseen rupesi panostamaan kivääriään ukko Clouisin\nantamien tarkkojen ohjeitten mukaan.\n\nSillä välin hämärä muuttui yöksi.\n\nPanostettuaan pyssyn Billot sammutti valon ja sulki ikkunaluukut,\nmutta ei pannut niitä ihan kiinni voidakseen niiden raosta tarkastella\nympäristöä.\n\nMuistaaksemme olemme varemmin maininneet, ettei seinämutkan takia\nBillotin huoneesta, joka oli yläkerroksessa, voinut nähdä Catherinen\nikkunaan, joka oli pohjakerroksessa. Mutta siitä näki kyllä\nBoursonnesin tien ja koko sen metsäaukean, joka puoliympyränä ulottui\nFerte-Milon-kunnaalta Ivors-metsikköön saakka.\n\nVaikkei Billot siis nähnytkään Catherinen ikkunaa, voi hän — olettaen,\nettä Catherine pujahtaisi ikkunasta ulos ja yrittäisi mennä metsään —\nhuomata tytön heti kun tämä ilmestyisi alueelle, jota hänen katseensa\nvallitsi. Mutta koska pimeä muuttui yhä sakeammaksi, ei Billot voisi,\njos hän näkisikin jonkun naisen, varmasti sanoa, olisiko se nainen\njuuri Catherine.\n\nEsitämme ennakolta nämä huomautukset, koska Pitou oli juurikään tehnyt\nitsekseen samat huomautukset.\n\nPitou ei näet epäillyt, ettei Catherine yön tullen yrittäisi lähteä\nIsidoria vastaan.\n\nHerkeämättä kokonaan tähystelemättä Billotin ikkunaa hän tarkasteli\nerikoisen huolellisesti Catherinen ikkunaa.\n\nPitou ei erehtynytkään. Kun yö oli käynyt niin pimeäksi, että se riitti\nnuoren tytön arkeille, näki Pitou, jolle, kuten tiedämme, pimeys ei\nmerkinnyt mitään, Catherinen ikkunaluukkujen verkalleen avautuvan.\nSitten tyttö solahti maahan, työnsi luukut jälleen kiinni ja hiipi\neteenpäin seinän kuvetta.\n\nNuorta tyttöä ei uhannut mikään vaara niin kauan kun hän kulki tätä\nsuuntaa. Ja jos hän aikoi Villers-Cotteretsiin, pääsisi hän sinne\nkenenkään huomaamatta, mutta jos hänellä oli asiaa Boursonnesin\nsuunnalle, täytyisi hänen ehdottomasti mennä alueelle, jota hänen\nisänsä katse vallitsi.\n\nEhdittyään muurin päähän Catherine epäröi hetken, ja Pitou toivoikin\njo, että tyttö aikoi Villers-Cotteretsiin eikä Boursonnesiin. Mutta\näkkiä tämä epäröinti lakkasi; tyttö kumartui suojatakseen itseään niin\nhyvin kuin voi, juoksi yli tien ja poikkesi jalkapolulle, joka kaarena\nkiersi metsään ja puolentoista kilometrin päässä yhtyi Boursonnesin\ntiehen.\n\nTämä polku yhtyi valtatiehen Bourg-Fontainen tienristeyksen kohdalla,\n\nKun Catherine oli valinnut tämän polun, oli Pitou selvillä, minne\ntyttö aikoi, niin selvillä, ettei hän enää huolinut tarkata hänen\naskeliaan, vaan kohdisti kaiken huomionsa niihin raollaan oleviin\nikkunaluukkuihin, joiden välistä kuin linnoituksen ampuma-aukosta\nkatseella oli esteetön näköala metsän yhdestä laidasta toiseen.\n\nKoko tämä Billotin katseen vallitsema aukea oli ihan autio, ellei\nota lukuun erästä paimenta, joka paraikaa sovitteli paikoilleen\nlammastarhan aitaa.\n\nSiitä johtuisi, että heti kun Catherine, joka tosin oli miltei\nnäkymätön mustan viittansa suojassa, ilmestyisi tälle alueelle, hän ei\nvoisi välttää tilanhoitajan terävää katsetta.\n\nPitou näki ikkunaluukkujen aukenevan ja Billotin pään työntyvän\nraosta ulos ja pysyvän hetken aikaa siinä asennossa tarkkaavana\nja liikkumattomana ikäänkuin epäilisi tässä pimeässä silmiensä\ntodistuskelpoisuutta. Mutta kun paimenen koirat olivat juosseet tuota\nvarjoa kohden, hiukan haukahdelleet ja sitten palanneet isäntänsä\nluokse, ei Billot enää epäillyt, ettei tuo varjo ollut Catherine.\n\nKoirat olivat tunteneet hänet ja herenneet sen vuoksi haukkumasta.\n\nOn sanomattakin selvää, että Pitou käsitti tämän kaiken yhtä kirkkaasti\nkuin hänelle olisi jo ennakolta selitetty tämän näytelmän kaikki\ntapahtumat.\n\nHän odottikin nyt näkevänsä Billotin huoneen ikkunaluukkujen\nsulkeutuvan ja ajoportin pian aukenevan.\n\nTuokion kuluttua portti tosiaan aukenikin ja samalla hetkellä kun\nCatherine saavutti metsänlaidan astui Billot pyssy olalla portista ulos\nja lähti vinhasti astelemaan metsää kohden Boursonnesin tietä, johon\npuolentoista kilometrin päässä yhtyisi Catherinen valitsema polku.\n\nEi ollut hetkeäkään hukattavana, jos mieli estää, ettei nuori tyttö\njoutuisi kymmenen minuutin perästä isänsä eteen.\n\nPitou oli tilanteesta täysin selvillä.\n\nHän ponnahti jalkeille, syöksyi tiheikköön kuin vauhko kauris, suuntasi\nkulkunsa halki metsän päinvastaiselle taholle kuin tähystyspaikalle\ntullessaan ja saapui polulle oikeaan aikaan kuullakseen nuoren tytön\nkiireiset askelet ja läähättävän hengityksen.\n\nPitou pysähtyi piiloon erään tammen taa.\n\nKymmenen sekunnin kuluttua Catherine sivuutti tämän tammen parin\naskelen päässä.\n\nPitou tuli esille piilostaan, sulki nuoren tytön tien ja mainitsi\nsamalla hänen nimensä.\n\nHän oli näet arvellut välttämättömäksi suorittaa nämä kolme asiaa\nyhtaikaa, jottei Catherine vallan kauhistuisi.\n\nNuori tyttö parahti hiljaa ja pysähtyi koko ruumis vavisten. Se ei\nollut nykyhetken mielenliikutusta, vaan varemmin koettujen seurausta.\n\n»Te, herra Pitou! Mitä minusta tahdotte?» sanoi hän.\n\n»Taivaan nimessä, ei askeltakaan kauemmas, neiti Catherine!» kuiskasi\nPitou kädet ristissä.\n\n»Kuinka niin?»\n\n»Koska isänne tietää teidän lähteneen ulos, koska hän kulkee pyssy\nolalla Boursonnesin tietä ja koska hän odottaa teitä Bourg-Fontainen\ntienristeyksessä!»\n\n»Entä hän... hän!» huudahti Catherine suunniltaan kauhusta. »Häntä\ntäytyy varoittaa...?»\n\nJa hän aikoi jatkaa matkaansa.\n\n»Saako hän varoituksen, jos isänne katkaisee teiltä tien?»\n\n»Mitä siis on tehtävä?»\n\n»Palatkaa huoneeseenne, neiti Catherine. Minä asetun väijyksiin\nikkunanne lähettyville ja kun herra Isidor tulee, varoitan häntä.»\n\n»Teettekö sen, herra Pitou?»\n\n»Teidän takianne teen kaikki, neiti Catherine! Sillä minä rakastan\nteitä niin!»\n\nCatherine puristi hänen kättänsä.\n\nHetken tuumittuaan hän sanoi:\n\n»Niin, olet oikeassa, opasta minut takaisin.»\n\nJa koska hänen jalkansa eivät oikein kannattaneet häntä, turvautui hän\nPitoun käsivarteen, ja näin he lähtivät — Pitou kävellen, Catherine\njuosten — takaisin maatilalle päin.\n\nKymmentä minuuttia myöhemmin Catherine astui kenenkään näkemättä\nhuoneeseensa ja sulki ikkunan perässään. Pitou oli näyttänyt hänelle\npajupensaikkoa, jonne hän menisi odottelemaan ja väijyskelemään.\n\n\n\n\nXXIX\n\nVäijytys\n\n\nTämä pajupensaikko oli pienellä kummulla kahdenkymmenen tai\nviidenkolmatta askelen päässä Catherinen ikkunasta ja vallitsi\neräänlaista kaivantoa, jonka pohjalla, seitsemän kahdeksan jalkaa\nsyvällä, virtasi pieni puro.\n\nMaantien suuntaan mutkittelevan puron äyräällä kasvoi paikoitellen\nsamanlaisia pajuja, jotka muodostivat Pitoun valitseman tyyssijan,\ntoisin sanoin puita, jotka öiseen aikaan muistuttavat aika paljon\nkääpiöitä, joiden pikku ruumiissa on suunnaton, pörröinen pää.\n\nTällaiseen kunnaan äärimmäisellä laidalla kasvavaan, ajan mukana\nontoksi käyneeseen piilipuuhun Pitou oli aamuisin pannut Catherinen\nkirjeet, ja siitä Catherine oli käynyt ne noutamassa, kun oli nähnyt\nisänsä poistuvan talosta ja menevän vastakkaiselle suunnalle.\n\nPitou ja Catherine olivat kumpikin tahollaan noudattaneet sellaista\nvarovaisuutta, ettei paljastus ollut voinut tulla sitä tietä. Pelkkä\nsattuma oli tänä aamuna vienyt talon paimenen Isidorin tielle. Paimen\noli maininnut vähäpätöisenä uutisena varakreivin kotiintulosta. Tämä\nsalainen, kello viisi aamulla todettu paluu tuntui Billotista enemmän\nkuin epäilyttävältä. Siitä lähtien kun hän palasi Pariisista ja tohtori\nRaynal kielsi häntä astumasta Catherinen huoneeseen niin kauan kuin\ntämä houraili, oli hän ollut varma, että varakreivi de Charny oli hänen\ntyttärensä rakastaja. Ja koska hän tiesi tämän suhteen vain johtavan\nhäpeään, sillä varakreivi de Charny ei milloinkaan naisi Catherinea,\noli hän päättänyt pestä tämän häpeän verellä puhtaaksi.\n\nSiitä johtuivat kaikki nämä varemmin kertomamme seikat, jotka\nsivullisesta tuntuivat vähäarvoisilta, mutta jotka ensin Catherinen ja\nsitten hänen selityksensä jälkeen myöskin Pitoun silmissä saivat vallan\nkammottavan kantavuuden.\n\nOlemme nähneet, että arvatessaan isänsä aikeet Catherine oli yrittänyt\nehkäistä ne lähtemällä varoittamaan Isidoria. Onneksi Pitou oli\nkeskeyttänyt hänen matkansa, selittämällä, että tyttö olisi Isidorin\nasemasta tavannutkin isänsä.\n\nHän tunsi liiankin hyvin isänsä hirveän luonteen yrittääkseen turvautua\nrukouksiin ja armonaneluun. Se olisi vain kiirehtinyt rajuilman\npuhkeamista, siinä kaikki. Se olisi manannut esille ukkosen, joka olisi\npitänyt saada vaimennetuksi.\n\nEnnen kaikkea hänen tuli nyt estää isänsä ja rakastajansa tapaaminen.\n\nVoi, kuinka palavasti hän nyt toivoikaan, että sitä poissaoloa,\njonka johdosta hän oli luullut kuolevansa, yhä jatkuisi! Kuinka\nhän siunaisikaan ääntä, joka tulisi sanomaan hänelle. »Isidor\non matkustanut!» Vieläpä vaikka sama ääni olisi lisännyt sanan:\n»Ikiajoiksi!»\n\nPitou oli käsittänyt kaiken tämän yhtä selvästi kuin Catherinekin.\nJuuri siksi hän olikin tarjonnut nuorelle tytölle apuaan. Tulipa\nvarakreivi jalan tai ratsain, toivoi hän kuulevansa tai näkevänsä hänet\najoissa ehtiäkseen tavoittaa hänet, selittääkseen parilla sanalla\ntilanteen ja saadakseen hänet pyörtämään pois lupaamalla tuoda hänelle\ntietoja Catherinesta seuraavana aamuna.\n\nNiinpä Pitou siis nojasi piilipuuhun kuin muodostaen osan siitä\npuumaailmasta, jossa hän nyt oli, ja jännitti kaikki yön, tasankojen\nja metsien herkistämät aistimensa nähdäkseen vähäisimmänkin varjon ja\nkuullakseen heikoimmankin äänen.\n\nÄkkiä hän oli kuulevinaan takaansa metsästä äänen, joka syntyy, kun\nihminen kiireesti kävelee pitkin kynnöstä. Koska tämä astunta tuntui\nhänestä nuoren ja notkean varakreivin käyntiä raskaammalta, kääntyi hän\nhitaasti ja miltei huomaamattomasti puun toiselle puolelle ja keksi\nkolmenkymmenen askelen päässä tilanhoitajan, jolla oli yhä pyssy olalla.\n\nKuten Pitou oli aavistanutkin, oli Billot odotellut Bourg-Fontainen\ntienristeyksessä. Mutta kun ketään ei ollut polulta tullut, oli hän\narvellut erehtyneensä ja pyörtänyt takaisin asettuakseen, kuten oli\nuhannutkin, väijyksiin Catherinen ikkunan lähettyville, sillä hän oli\nvarma, että varakreivi de Charny yrittäisi siitä ikkunasta päästä tytön\nluo.\n\nKaikeksi onnettomuudeksi hän oli tullut valinneeksi väijymäpaikakseen\nsaman pajupensaikon, jonka suojaan Pitou oli piiloutunut.\n\nPitou arvasi tilanhoitajan aikeet. Ei käynyt laatuun ruveta\nkiistelemään hänen kanssansa paikasta. Hän liukui alas pitkin äyrästä,\nkatosi kaivantoon ja painoi päänsä sen piilipuun ulkonevien juurien\nalle, jota vasten Billot tuli nojaamaan.\n\nOnneksi kävi navakanlainen tuuli, muutoin Billot varmaankin olisi\nkuullut Pitoun sydämen rajun sykinnän.\n\nMutta sankarimme ihmeteltävän luonteen kunniaksi on mainittava, että\nhän oli vähemmän huolissaan henkilökohtaisesta vaarastaan kuin siitä,\nettä tulisi vastoin tahtoaan rikkoneeksi Catherinelle antamansa sanan.\n\nJos varakreivi saapuisi ja hänelle sattuisi jokin onnettomuus, mitä\nnuori tyttö silloin ajattelisi Pitousta?\n\nEttä Pitou oli kavaltanut hänet.\n\nPitou piti parempana kuolemaakin kuin ajatusta, että Catherine voisi\npitää häntä kavaltajana.\n\nMutta hän ei voinut tehdä muuta kuin jäädä sinne missä oli ja ennen\nkaikkea pysyä liikkumattomana. Vähäisinkin liikahdus olisi paljastanut\nhänet.\n\nNeljännestunti kului eikä mikään häirinnyt yön hiljaisuutta. Pitoun\nviimeinen toivo oli, että jos varakreivi sattumalta tulisikin kovin\nmyöhään, Billot kenties väsyisi odottamaan, ei uskoisi hänen saapuvan\nja menisi kotiinsa.\n\nMutta äkkiä Pitou, joka lojui korva maata vasten, oli kuulevinaan\nkavionkopseen. Jos se oli hevonen, tuli se metsäpolkua pitkin.\n\nPian ei enää epäilystäkään, ettei se ollut hevonen. Se meni poikki tien\nkuudenkymmenen askelen päässä pajupensaikosta. Kuuli selvästi elikon\nkavioiden töminän tiellä ja kun hevosenkenkä sattumalta iski kiveen,\nvälähti kipunoita.\n\nPitou näki tilanhoitajan kurkottautuvan hänen päänsä yli ja koettavan\nerottaa jotakin pimeästä.\n\nMutta yö oli niin sankka, ettei edes Pitoun pimeään tottunut silmä\nerottanut muuta kuin varjon, joka viiletti yli tien ja katosi\nrakennuksen nurkan taa.\n\nPitou ei hetkeäkään epäillyt, ettei se ollut Isidor, mutta hän toivoi,\nettä varakreivi yrittäisi taloon jotakin toista tietä kuin ikkunan\nkautta.\n\nBillot tuntui pelkäävän samaa, sillä hän mutisi jotakin sadattelun\ntapaista.\n\nSitten syntyi kymmenisen minuuttia kestänyt peloittava hiljaisuus.\n\nNäiden kymmenen minuutin kuluttua Pitou terävällä silmällään erotti\nihmishaamun ulkomuurin äärimmäisessä päässä.\n\nRatsastaja oli sitonut hevosensa puuhun ja lähestyi nyt jalan.\n\nPimeys oli niin sakea, että Pitou toivoi, ettei Billot huomaisi tätä\nvarjontapaista tai huomaisi sen liian myöhään.\n\nHän erehtyi. Billot näki sen, sillä Pitou kuuli päänsä päällä kaksi\nkuivaa naksahdusta, jotka syntyvät, kun pyssyn liipasin vedetään\nvireeseen.\n\nMuurin kuvetta hiipivä mieskin kuuli epäilemättä tuon äänen, josta\nmetsästäjän korva ei milloinkaan erehdy, sillä hän pysähtyi ja koetti\nkatseellaan lävistää yön pimeyttä, mutta hän ei nähnyt mitään.\n\nTämän sekuntisen pysähdyksen aikana Pitou näki pyssynpiipun ojentuvan\nkaivannon yli, mutta tilanhoitaja ei ilmeisestikään ollut varma\nosaamisestaan näin kaukaa tai hän pelkäsi erehtyvänsä, kuinka tahansa,\npyssynpiippu, joka oli kohonnut nopeasti, laski jälleen hitaasti.\n\nVarjo alkoi jälleen liikkua ja liukui edelleen seinäviertä.\n\nSe lähestyi nopeasti Catherinen ikkunaa.\n\nTällä kerralla Pitou kuuli Billotin sydämen sykinnän.\n\nPitou aprikoi, mitä hän voisi tehdä, huutaisiko tuolle\nnuorukais-rukalle vai voisiko häntä muulla tavoin auttaa.\n\nMutta minkäänlaista keinoa ei juolahtanut hänen mieleensä ja\nepätoivoisena hän raastoi tukkaansa.\n\nHän näki pyssynpiipun kohoavan toistamiseen, mutta vielä kerran se\nlaski.\n\nUhri oli vielä liian kaukana.\n\nNäin kului arviolta puoli minuuttia. Sinä aikana nuori mies astui ne\naskelet, jotka erottivat hänet ikkunasta.\n\nPäästyään kohdalle hän koputti kolme kertaa hiljaa ja yhtä pitkin\nväliajoin.\n\nNyt ei käynyt enää epäileminen; tulija oli rakastaja ja tämä rakastaja\ntuli tapaamaan Catherinea.\n\nPyssy kohosi kolmannen kerran ja Catherine puolestaan, joka tunsi\ntavanomaisen merkkikoputuksen, avasi ikkunan raolleen.\n\nPitou läähätti, hän oli tuntevinaan kuinka liipasinta painettiin;\nlimsiö kuului iskevän teräsrautaan, salaman välähdystä muistuttava\nvalosuihku valaisi tien, mutta tätä välähdystä ei seurannutkaan pamaus.\n\nSankkiruuti vain oli syttynyt.\n\nNuori aatelismies oivalsi nyt häntä uhkaavan vaaran. Hän liikahti kuin\nlähteäkseen päin tulta, mutta Catherine ojensi kätensä ja veti hänet\nlähelleen.\n\n»Onneton», kuiskasi hän, »se on minun isäni! Hän tietää kaikki... tule!»\n\nJa yli-inhimillisin voimin hän auttoi Isidorin ikkunasta sisälle ja\nsulki luukut.\n\nTilanhoitajalla oli sekunti aikaa laukaista, mutta molemmat nuoret\nolivat toisiinsa niin kietoutuneina, että Isidoriin tähdätessään hän\nolisi voinut tappaa samalla tyttärensä.\n\n»Haa», mutisi hän, »hänen täytyy poistua joskus ja silloin minä\ntavoitan hänet!»\n\nJa panospuikolla hän aukaisi sankkireiän, pani uutta ruutia\nsankkikoloon, jottei enää tapahtuisi ihmettä, jota Isidor sai kiittää\npelastumisestaan.\n\nViisi minuuttia kului hiiskumattomassa hiljaisuudessa. Pitou ja\ntilanhoitaja pidättelivät hengitystään, vieläpä sydämensä sykintääkin.\n\nÄkkiä äänettömyyden katkaisi talon pihalta kuuluva koirien haukunta.\n\nBillot polki jalkaa, kuunteli hetken ja polki jalkaa vielä kerran.\n\n»Ahaa», virkkoi hän, »hän aikoo paeta puutarhan kautta, koirat\nhaukkuvat häntä!»\n\nJa hypäten Pitoun pään yli hän loikkasi kaivannon vastakkaiselle\npartaalle. Vaikka oli pimeä yö, katosi hän, paikat hyvin tuntevana\nmiehenä, salamannopeasti muurin nurkan taa.\n\nHän toivoi ehtivänsä rakennuksen toiselle puolelle samaan aikaan kuin\nIsidorkin.\n\nPitou ymmärsi tämän tempun. Valppaana kuin ainakin luonnonihminen hän\nkimposi ylös kaivannosta, juoksi suoraan yli tien Catherinen ikkunan\nluo, riuhtaisi luukut auki, astui tyhjään huoneeseen, riensi keittiöön,\njota lamppu valaisi, syöksyi pihalle, poikkesi puutarhaan vievälle\nkäytävälle ja sitä tietä puutarhaan, missä hän, pimeään tottuneena,\nheti näki kaksi varjoa, joista toinen paraikaa kapusi muurille toisen\nojennetuin käsin seistessä muurin juurella.\n\nMutta ennenkuin hypähti muurin toiselle puolelle, kääntyi nuori mies\ntaakseen ja sanoi:\n\n»Näkemiin, Catherine, älä unohda, että sinä olet minun!»\n\n»Ah, en, ah unohda», vastasi nuori tyttö, »mutta mene nyt, mene!»\n\n»Niin menkää, menkää, herra Isidor!» kehoitti Pitoukin. »Paetkaa!»\n\nKuului jysähdys nuoren miehen pudotessa maahan, sitten hevosen\nhirnahdus. Elikko oli tuntenut isäntänsä. Heti sen jälkeen tömisi maa\nlaukkaavan hevosen alla, jota kannustin varmaankin oli yllyttänyt\njuoksuun. Sitten pamahti kerran, kahdesti.\n\nEdellisen laukauksen kuullessaan Catherine parahti ja aikoi rientää\nIsidorin avuksi, toinen laukaus pusersi hänen rinnastaan syvän\nhuokauksen ja hän vaipui voimatonna Pitoun syliin.\n\nPitou kuunteli kaula pitkällä, jatkoiko hevonen laukkaansa yhtä\nnopeasti kuin ennen laukauksia ja kuullessaan ratsun jatkavan\nlaukkaansa vauhtia hiljentämättä hän virkkoi:\n\n»Hyvä on, vielä on toivoa. Yöllä ei tähdätä niin hyvin kuin päivällä\neikä käsi ole ihmiseen tähdätessään yhtä vakava kuin sutta tai\nmetsäsikaa ampuessaan.»\n\nHän kohotti Catherinen ylös ja aikoi kantaa hänet sylissään sisälle.\n\nMutta kaikki tahtonsa ja ruumiinsa voimat kooten tyttö liukui maahan ja\ntarttui Pitoun käteen.\n\n»Minne aiot minut viedä?» kysyi hän.\n\n»Mutta, neiti Catherine», kummasteli Pitou, »omaan huoneeseenne\ntietysti».\n\n»Pitou, voitko piilottaa minut jonnekin?»\n\n»Ihan varmasti, neiti», vastasi nuori mies. »Ja ellen juuri nyt\ntietäisikään, minne, niin kyllä piilopaikan löydän.»\n\n»No, vie minut sinne?»\n\n»Mutta entä kotinne?»\n\n»Toivon viiden minuutin perästä voivani lähteä täältä ikiajoiksi.»\n\n»Entä isänne?»\n\n»Kaikki on lopussa minun ja miehen välillä, joka on tahtonut surmata\nrakastettuni.»\n\n»Mutta miettikää sentään, neiti...» uskalsi Pitou huomauttaa.\n\n»Ah, kieltäydyt siis seuraamasta minua, Pitou?» kysyi Catherine ja\npäästi nuoren miehen käden.\n\n»En, neiti Catherine, jumala varjelkoon!»\n\n»No, seuraa siis minua.»\n\nJa edellä kulkien Catherine meni puutarhasta vihannesmaalle.\n\nVihannestarhan toisessa päässä oli portti, josta pääsi Nouen kentälle.\n\nCatherine avasi hetkeäkään empimättä portin, otti avaimen ja pani\nportin kaksinkertaiseen salpaan ja viskasi avaimen muurin vieressä\nolevaan kaivoon.\n\nLujin askelin hän sitten astui peltojen poikki Pitoun käsivarteen\nnojaten ja pian molemmat katosivat laaksoon, joka erottaa Pisseleun\nNouen maatilasta.\n\nKukaan ei nähnyt heidän lähtevän, ja Jumala yksin tietää, mistä\nCatherine löysi piilopaikan, jonne Pitou oli luvannut hänet viedä.\n\n\n\n\nXXX\n\nMyrskyn jälkeen\n\n\nInhimillisten myrskyjen laita on samoin kuin luonnonmyrskyjen: taivas\npeittyy pilviin, salama välähtää, jyrisee, maa vavahtelee, hetkittäin\nmyllertää niin hirveästi, että luulisi ihmisten ja kaiken elollisen\ntuhoutuvan ja väristen kukin kohottaa kätensä Herran puoleen, ainoan\npelastajan, ainoan armahtajan puoleen. Sitten vähitellen luonto\ntyyntyy, yö hälvenee, päivä koittaa, aurinko ilmestyy, kukat aukenevat,\npuut suoristuvat, ihmiset menevät askareilleen, voivat jälleen nauttia\nja rakastaa. Elämä hymyilee ja laulaa teiden partailla ja ovien\nkynnyksillä eikä kukaan piittaa ukkosen aikaansaamasta hävityksestä.\n\nNäin oli käynyt maatilallakin. Koko yön oli hirveä myrsky riehunut\nsen miehen sydämessä, joka oli pannut täytäntöön suunnittelemansa\nkoston. Huomattuaan tyttärensä paon, etsittyään turhaan varjosta\nhänen askeltensa jälkiä, huudeltuaan häntä ensin vihaisella, sitten\nrukoilevalla ja lopulta epätoivoisella äänellä saamatta minkäänlaista\nvastausta, tunsi tämä voimakas mies, että hänen ruumiissaan särkyi\njokin elinhermo. Mutta kun tätä huutojen ja uhkausten rajusäätä, jossa\noli ollut salamaa ja jyrinää kuin luonnon ukkosessa, oli seurannut\nherpaiseva äänettömyys, kun koirat hämmingin tauottua olivat lakanneet\nulvomasta, kun raekuuron sekainen sade oli huuhtonut näkymättömäksi\nverijuovan, joka yhtenäisenä vyönä oli ympäröinyt koko maatilaa, kun\naika, kaiken täällä alhaalla tapahtuneen tunteeton ja mykkä todistaja,\noli metallisella helähdyksellään ilmoittanut yön viimeisen hetken\nlyöneen, jatkui elämä entistä latuaan: ajoportti narisi ruostuneilla\nsaranoillaan, rengit lähtivät talosta, ken kylvämään, ken haravoimaan,\nken kyntämään. Aikanaan tuli esille Billotkin silmäilemään tiluksiaan.\nPäivä vaikeni yhä ja sitä mukaa heräili koko kyläkin. Eräät, jotka\nolivat nukkuneet huonommin kuin toiset, sanoivat kuka uteliaana, kuka\nmuuten kuin ohimennen:\n\n»Ukko Billotin koirat haukkuivat yöllä vimmatusti ja maatilan takaa\nkuului kaksi laukausta...»\n\nSiinä kaikki.\n\nMutta ei sentään kaikki, erehdyimme.\n\nKun ukko Billot tapansa mukaan kello yhdeksältä tuli keittiöön\nmurkinalle, kysyi hänen vaimonsa:\n\n»Sano toki, ukko kulta, missä on Catherine. Tiedätkö?\n\n»Catherineko?» vastasi tilanhoitaja pakotetusti. »Maatilan ilma ei\nollut hänelle terveellistä ja hän meni tätinsä luokse Sologneen.»\n\n»Ah!» huudahti emäntä Billot. »Viipyykö hän kauankin tätinsä luona?»\n\n»Kunnes paranee», vastasi tilanhoitaja.\n\nEmäntä Billot huoahti ja työnsi kahvikupin luotaan.\n\nTilanhoitaja puolestaan pakottautui syömään, mutta kun kolmannella\nsuupalalla ruoka oli tukehduttaa hänet, otti hän burgundilaispullon,\ntyhjensi sen yhteen menoon ja kysyi sitten käheällä äänellä:\n\n»Toivottavasti ei hevostani ole vielä riisuttu?»\n\n»Ei, herra Billot», vastasi arasti muuan pikku poika, joka aamuisin\ntuli maatilalle aamiaistansa kerjäämään.\n\n»Hyvä on.»\n\nTilanhoitaja työnsi töykeästi poika-poloisen syrjään, nousi ratsunsa\nselkään ja kannusti sen vainioille. Hänen vaimonsa pyyhki silmistään\npari kyyneltä ja meni takan suojaan tutulle paikalleen.\n\nPaitsi että nyt oli poissa se laululintunen, se hymyilevä kukka, joka\nnuoren tytön piirteissä oli luonut eloa ja sulotuoksua talon vanhojen\nseinien sisään, sujui elämä maatilalla aamusta alkaen samaan malliin\nkuin eilenkin.\n\nPitou puolestaan oli nähnyt päivänkoiton kotonaan Haramontissa, ja ne,\njotka kello kuudelta aamulla tulivat häntä tapaamaan, näkivät hänen\ntyöskentelevän kauan palaneen kynttilän valossa — sydän ainakin oli\npitkäksi hiiltynyt — kirjoittamassa selontekoa niistä viidestäkolmatta\nlouisdorista, jotka tohtori Gilbert oli antanut Haramontin\nkansalliskaartin varusrahoiksi, jonka selonteon kaikkine todistuksineen\nhän aikoi lähettää tohtorille.\n\nMuuan puunhakkaaja väitti tosin nähneensä hänen sydänyön seuduissa\nkantavan sylissään jotakin raskasta taakkaa kuin naisen ruumista ja\nlaskeutuvan alas rinnettä, joka vei ukko Clouisin erakkomajalle. Mutta\nse väite ei pitänyt paikkaansa, sillä ukko Lajeunesse väitti nähneensä\nhänet kello yhden aikaan juoksevan minkä jaloista pääsi Boursonnesin\ntiellä ja Maniquet puolestaan, joka asui ihan kylän laidassa Longprén\npuolella, väitti nähneensä hänen kello kaksi tai puoli kolme\nsivuuttavan hänen ovensa ja huutaneensa hänelle: »Hyvä yötä, Pitou!»\nTähän kohteliaisuuteen Pitou oli vastannut huutamalla vuorostaan\nhänkin: »Hyvää yötä, Maniquet!» Ei siis voinut mitenkään epäillä, ettei\nManiquet ollut nähnyt Pitouta kello puoli kolmen aikaan aamulla.\n\nMutta jos halonhakkaaja oli nähnyt Pitoun sydänyön korvilla\nClouise-kallion lähettyvillä kantamassa naisen ruumista muistuttavaa\nraskasta taakkaa, jos ukko Lajeunesse oli nähnyt Pitoun kello yksi\naamulla juoksevan minkä jaloista pääsi Boursonnesin tiellä ja jos\nManiquet oli sanonut hyvää yötä Pitoulle, kun tämä kello kaksi tai\npuoli kolme aamulla sivuutti hänen ovensa, oli Pitou, jonka viimeksi\nnäimme Catherinen kanssa kello kymmenen tai puoli yksitoista illalla\nkadonneen Pisseleun kylän ja Nouen maatilan väliseen notkoon, kaiketi\nkulkenut tästä notkosta Clouise-kalliolle eli arviolta yhdeksän\nkilometriä, sitten kalliolta Boursonnesiin, lähes eli kaksitoista\nkilometriä, jälleen palannut samalle kalliolle ja vihdoin mennyt\ntäältä kotiinsa, mikä panee olettamaan, että vietyään ensin Catherinen\nturvapaikkaan, käytyään sitten kuulemassa, kuinka varakreivi jaksoi, ja\npalattuaan Catherinelle kertomaan nämä uutiset, Pitou oli siis kello\nyhdestätoista illalla kello puoli kolmeen aamulla taivaltanut viisi\ntai viisi ja puoli penikulmaa. Moinen olettamus tuntuu uskomattomalta\nniiden mestarijuoksijainkin kannalta katsoen, joilta entisajan rahvaan\nväitteitten mukaan oli leikattu perna pois. Mutta tämä voimannäyte ei\npaljoakaan kummastuttanut niitä, jotka vain kerrankin olivat saaneet\narvostella Pitoun liikkumiskykyä.\n\nMutta koska Pitou ei kenellekään ilmaissut tämän yön salaisuutta,\njolloin, hänelle tuntui olleen kyky esiintyä kaikkialla yhtaikaa,\njohtui siitä, että lukuunottamatta Désiré Maniquetia, jonka hyvään\nyöhön Pitou oli vastannut, halonhakkaaja ja ukko Lajeunesse eivät\nolisi uskaltaneet valallisesti vakuuttaa, olivatko he nähneet Pitoun\nitsensä vai jonkun varjon, Pitouta muistuttavan haamun Clouise-kallion\nlähettyvillä ja Boursonnesin tiellä.\n\nKuinka tahansa, kello kuusi aamulla, samaan aikaan kun Billot nousi\nhevosensa selkään lähteäkseen tarkastamaan vainioitaan, nähtiin Pitou\njalkeilla reippaana ja huolettomana selvittelemässä räätälimestari\nDulauroyn laskuja, joiden liitteeksi hän pani kolmenneljättä miehensä\nantamat todisteet.\n\nMutta muuan toinenkin tuttavistamme oli tänä yönä nukkunut huonosti.\n\nTohtori Raynal näet.\n\nKellon käydessä kahta aamulla oli hänet herättänyt varakreivi de\nCharnyn palvelija, joka soitti ovikelloa vimmatusti.\n\nTohtori oli mennyt itse avaamaan, kuten hänen tapansa oli, milloin\nyökelloa soitettiin.\n\nVarakreivin lakeija oli tullut noutamaan häntä hänen isäntäänsä\nkohdanneen vakavan onnettomuuden johdosta.\n\nHän oli tuonut mukanaan toisen valmiiksi satuloidun ratsun, jotta\ntohtori Raynal voisi lähteä hetkeäkään tuhlaamatta. Tohtori pukeutui\nkäden käänteessä, hyppäsi satulaan ja ratsasti täyttä laukkaa lakeijan\nratsastaessa edellä oppaana.\n\nMikä oli tämä tapaturma? Hän saisi sen tietää linnassa. Häntä oli\nkehoitettu ottamaan mukaansa kirurgin työaseet.\n\nTapaturmana oli haava vasemmassa kyljessä ja naarmu oikeassa\nolkapäässä, molemmat saraan kaliberin, neljänkolmatta kaliberin kuulan\ntekemiä.\n\nTapahtuman yksityisseikoista varakreivi ei halunnut kertoa mitään.\n\nToinen haava, kylkeen tullut, oli vakavaa laatua, muttei sentään\nhengenvaarallinen. Kuula oli lävistänyt lihan vioittamatta jalompia\nelimiä.\n\nToinen haava oli vallan mitätön.\n\nKun haavat oli sidottu, tarjosi nuori mies tohtorille viittäkolmatta\nlouisdoria, jotta tämä olisi puhumatta tapaturmasta.\n\n»Jos tahdotte, että minä olen vaiti», vastasi tuo kelpo tohtori,\n»on minulle maksettava tavallisen taksan mukaan, toisin sanoin yksi\npistoli.»\n\nJa hän otti yhden louisdorin ja antoi siitä neljätoista livreä takaisin\nvarakreiville, joka turhaan tyrkytteli hänelle enempää.\n\nSe oli mahdotonta.\n\nTohtori Raynal ilmoitti, että hän arveli kolme käyntiä välttämättömäksi\nja että hän tulisi takaisin parin päivän perästä ja sitten taas kahden\npäivän kuluttua.\n\nToisella käynnillään tohtori tapasi potilaan jo jalkeilla. Haavaside\noli kiinnitetty vyöllä ja sen vuoksi varakreivi oli voinut jo\nseuraavana aamuna nousta ratsun selkään ikäänkuin mitään ei olisi\ntapahtunut. Paitsi hänen uskottua lakeijaansa ei kukaan tiennyt\ntapaturmasta mitään.\n\nKolmannella käynnillään tohtori Raynal ei enää tavannut potilasta; hän\noli lähtenyt. Tästä tuloksettomasta käynnistä tohtori otti palkkiokseen\nvain puoli pistolia.\n\nTohtori Raynal oli niitä harvinaisia lääkäreitä, jotka voisivat\nsalonkinsa seinälle ripustaa kuulun taulun: _Hippokrates kieltäytyy\nottamasta vastaan Artakserkseen lahjoja_.\n\n\n\n\nXXXI\n\nMirabeaun suuri petos\n\n\nLukija muistanee vielä sanat, jotka Mirabeau lausui kuningattarelle,\nkun tämä lähtöhetkellä Saint-CIoudissa tarjosi hänelle kätensä\nsuudeltavaksi:\n\n»Tämä suudelma, madame, pelastaa kuninkuuden!»\n\nTämä Prometheuksen lupaus, joka oli annettu valtaistuimensa\nmenettämäisillään olevalle Junolle, oli nyt toteutettava.\n\nMirabeau oli aloittanut taistelun luottaen voimaansa ja ajattelematta,\nettä niin monien varomattomien tekojen ja kolmen paljastetun\nsalahankkeen jälkeen hän ryhtyi mahdottomaan kamppailuun.\n\nMirabeau olisi kenties — ja se olisi ollutkin järkevintä — vielä jonkun\najan taistellut naamio kasvoilla, mutta kun hän pari päivää sen jälkeen\nkun oli tavannut kuningattaren oli menossa kansalliskokoukseen, näki\nhän kadulla paljon kansaa ja kuuli huutoja.\n\nHän lähestyi väkijoukkoa ja tiedusteli hälinän syytä.\n\nJoukolle jaeltiin lentokirjasia.\n\nJa tuon tuostakin kuului huuto:\n\n»Kreivi de Mirabeaun suuri petos! Kreivi de Mirabeaun suuri petos!»\n\n»Vai niin», mutisi hän ja otti taskustaan kolikon, »tuo tuntuukin\nkoskevan minua. Hyvä ystävä», sanoi hän sitten lentokirjasia jakavalle\nkaupustelijalle, jolla näkyi niitä olevan tuhansia aasin kantamissa\nvasuissa ja joka siten voi siirtää myymälänsä minne halusi, »paljonko\nmaksaa _Kreivi de Mirabeaun suuri petos_?»\n\nKaupustelija katsoi Mirabeauta suoraan kasvoihin.\n\n»Herra kreivi», vastasi hän, »annan sen teille ilmaiseksi».\n\nSitten hän lisäsi kuiskaten:\n\n»Ja lentokirjasta on painettu satatuhatta kappaletta.» Mirabeau poistui\nmietteissään.\n\nTämä lentokirjanen annettiin hänelle ilmaiseksi!\n\nJa kaupustelija tunsi hänet!\n\nMutta tämä lentokirjanen oli varmaankin niitä typeriä ja vihamielisiä\njulkaisuja, joita siihen aikaan ilmestyi tuhansia.\n\nÄärimmilleen pingoitettu parjaushalu ja typeryys teki sen tuiki\nvaarattomaksi, riisti siltä kaiken arvon, päätteli Mirabeau.\n\nHän silmäili ensimmäisiä rivejä ja kalpeni.\n\nEnsimmäisellä sivulla oli lueteltu Mirabeaun velat ja, mikä\nihmeellistä, tämä luettelo oli oikea!\n\nKaksisataakahdeksantuhatta frangia!\n\nTämän luettelon jälkeen oli mainittu päivä, jolloin herra de Fontanges,\nkuningattaren almunjakaja, oli suorittanut tuon rahamäärän Mirabeaun\nvelkojille.\n\nSitten oli merkitty summa, jonka hovi maksoi hänelle kuukausittain:\n\nKuusituhatta frangia.\n\nJa lopuksi oli kuvaus hänen käynnistään kuningattaren luona.\n\nSe oli käsittämätöntä. Lentokirjasen nimetön tekijä ei ollut erehtynyt\nainoassakaan numerossa; miltei saattoi väittää, ettei hän ollut\nerehtynyt ainoassa sanassakaan.\n\nMikä hirveä, salaperäinen vihollinen, joka tunsi kenellekään\npaljastamattomat salaisuudet, vainosi häntä näin tai oikeammin vainosi\nhänessä kuninkuutta?\n\nTuo kaupustelija, joka oli vastannut hänelle, tuntenut hänet ja\npuhutellut häntä _herra kreiviksi_, ei tuntunut hänestä ihan vieraalta.\n\nHän pyörsi takaisin.\n\nAasi oli yhä siellä vasuineen, joissa oli enää neljännes jäljellä,\nmutta äskeinen kaupustelija oli kateissa, toinen oli tullut hänen\ntilalleen.\n\nTämä oli Mirabeaulle vallan tuntematon.\n\nMutta tämäkin jakeli lentokirjasia yhtä kiihkeästi kuin hänen\nedeltäjänsä.\n\nSattumalta tohtori Gilbert, joka miltei joka päivä käväisi\nkansalliskokouksen istunnoissa ja varsinkin milloin joku tärkeä kysymys\noli siellä esillä, sivuutti tällöin paikan, minne kaupustelija oli\nsijoittunut.\n\nOmia ajatuksiaan hautoen ja unelmoiden tohtori ei varmaankaan olisi\npysähtynyt tarkkaamaan tätä hälinää ja tungosta, mutta tavanomaisella\neloisuudellaan Mirabeau astui suoraan hänen luokseen, tarttui hänen\nkäteensä ja opasti hänet lentokirjasten jakajan eteen.\n\nTämä teki Gilbertille samaa mitä muillekin, kurkotti kätensä ja sanoi:\n\n»Kansalainen, kreivi de Mirabeaun suuri petos!»\n\nMutta kun hän näki Gilbertin, herpaantuivat hänen kielensä ja kätensä\nkuin halvaantuneina.\n\nGilbertkin silmäili häntä, pudotti vastenmielisin elein lentokirjasen\nja poistui sanoen:\n\n»Olettepa te ryhtynyt rumaan puuhaan, herra Beausire!»\n\nSitten hän tarttui Mirabeaun käsivarteen ja jatkoi matkaansa\nkansalliskokoukseen, joka nykyisin piti istuntonsa maneesissa eikä enää\narkkipiispan talossa.\n\n»Tunnetteko siis tuon miehen?» kysyi Mirabeau Gilbertiltä.\n\n»Tunnen hänet, kuten hänen laisiaan tunnetaan», vastasi Gilbert. »Hän\non entinen kersantti, peluri, petturi, ja koska hänellä ei ollut muuta\ntehtävää, on hän ruvennut häväisijäksi.»\n\n»Ah», mutisi Mirabeau ja kohotti kätensä sille kohdalle, missä muinen\noli ollut hänen sydämensä ja missä nyt oli hovin rahojen täyttämä\nlompakko, »jos hän häväisisi'...»\n\nJa synkkänä tämä suuri puhuja jatkoi matkaansa.\n\n»Mitä, oletteko niin heikko filosofi, että annatte mokoman hyökkäyksen\nmasentaa mielenne?» sanoi Gilbert.\n\n»Minäkö?» huudahti Mirabeau. »Ah, tohtori, ette tunne minua. Ah,\nihmiset sanovat, että minä olen myyty, vaikka heidän pitäisi vain\nsanoa, että olen maksettu! Hyvä, huomenna minä ostan hotellin, huomenna\nhankin itselleni vaunut, hevoset, palvelijat, huomenna minulla on\nkeittiömestari ja minä pidän avointa pöytää. Minäkö masentunut? Mitä\nminä välitän eilispäivän kansansuosiosta ja tämän päivän epäsuosiosta?\nEikö minun ole tulevaisuus? Ei, tohtori, mieltäni masentaa vain\nantamani lupaus, jota en kenties voikaan pitää. Ja että hovi on\nkäyttäytynyt minua kohtaan väärin tai oikeammin petollisesti. Olen\ntavannut kuningattaren... hän tuntui luottavan minuun täydellisesti...\nhetken jo uneksin — mieletöntä haavetta, kun kysymyksessä on sellainen\nnainen — hetken jo uneksin, että minusta tulisi, ei kuninkaan\nministeri, jommoinen Richelieu oli, vaan Mazarinin lailla kuningattaren\nministeri tai oikeammin — eikä maailman politiikalle koituisi siitä\nvahinkoa — kuningattaren rakastaja. No niin, mitä teki kuningatar?\nSamana päivänä, jolloin lähdin hänen luotansa, sain siitä selvän\ntodistuksen. Hän kirjoitti Saksassa toimivalle asiamiehelleen, herra\nFlachslaudenille: 'Ilmoittakaa veljelleni Leopoldille, että noudatan\nhänen neuvoaan, että käytän hyväkseni kreivi de Mirabeaun apua, mutta\nettei minun suhteeni häneen ole vakavaa laatua.'»\n\n»Tiedättekö sen varmasti?» kysyi Gilbert.\n\n»Varmasti, ehdottoman varmasti... Eikä siinä kaikki. Tiedättekö, mikä\nkysymys on tänään kansalliskokouksessa esillä?»\n\n»Tiedän, että on kysymys sodasta, mutta en ole oikein selvillä tämän\nsodan syistä.»\n\n»Oh, hyvä jumala», sanoi Mirabeau, »juttu on tuiki yksinkertainen!\nKoko Eurooppa on jakautunut kahteen valtaryhmään. Itävaltaa ja Venäjää\nyhtäältä, Englantia ja Preussia toisaalta kannustaa sama viha, viha\nvallankumousta kohtaan. Venäjän ja Itävallan kanta on selvä, se\nedustaa niiden yleistä mielipidettä, mutta vapaamielinen Englanti ja\nfilosofinen Preussi tarvitsevat aikaa ennenkuin tekevät ratkaisevan\npäätöksen, ennenkuin siirtyvät yhdestä äärimmäisyydestä toiseen,\nennenkuin kieltävät entisen uskonsa ja tunnustavat olevansa — niinkuin\nne tosiasiallisesti ovatkin — vapauden vihollisia. Englanti tahollaan\non nähnyt Brabantin ojentavan kätensä Ranskalle, mikä seikka on saanut\nsen kiirehtimään päätöksentekoa. Meidän vallankumouksemme, hyvä\ntohtori, on elinvoimainen, tarttuva, se on enempää kuin kansallinen\nvallankumous, se on ihmisyyden vallankumousta. Irlantilainen Burke,\nSaint-Omerin jesuiittojen oppilas ja Pittin leppymätön vihamies,\non äskettäin singonnut Ranskaa vastaan julistuksen, josta Pitt\non maksanut hänelle kauniit rahat. Englanti ei valmistele sotaa\nRanskalle... ei, se ei uskalla vielä, mutta se luovuttaa Belgian\nkeisari Leopoldille ja panee koko maailman ylösalasin haastaakseen\nriitaa liittolaisemme Espanjan kanssa. No, Ludvig kuudestoista ilmoitti\neilen kansalliskokoukselle, että hän varusteli neljäätoista sotalaivaa\ntaistelukuntoon. Siitä johtuu kansalliskokouksen tämänpäiväinen suuri\nkeskustelu. Kenen tehtäviin kuuluu sodanjulistus? Siinä kysymys.\nKuningas on jo menettänyt maan sisäisen hallinnon, kuningas on jo\nmenettänyt lainkäytön; jos hän menettää vielä sodankäytön, mitä\nhänelle jää? Toisaalta — kosketelkaamme kahden kesken, hyvä tohtori,\nasiaa, josta ei uskalla puhua kamarissa — toisaalta kuningas on\nepäluulon alainen; vallankumous on edistynyt nykyiselle asteelleen —\nja minä voin kerskua tehneeni siinä enemmän kuin kukaan muu — vain\nsiten, että kuninkaan kädestä on miekka murrettu. Vaarallisin valta,\njoka hänen käsiinsä voidaan jättää, on epäilemättä sodan ratkaisu.\nNo niin, uskollisena lupaukselleni minä aion vaatia, että hänelle\njätettäisiin tämä valta, aion vaarantaa kansansuosioni, ehkä henkenikin\najaessani tätä vaatimusta. Aion saada hyväksytyksi asetuksen, joka\ntekee kuninkaasta voitokkaan ja voittajan. Mutta mitä tekee kuningas\ntällä hetkellä? Hän etsittää sinetinvartijalla parlamentin arkistoista\nvanhoja asetuksia, joiden nojalla käy vetoaminen valtiosäätyjen\npäätöksiä vastaan. Epäilemättä hän aikoo panna salaisen vastalauseen\nkansalliskokouksen päätöstä vastaan. Ah, tohtori Gilbert, siinäpä\nonnettomuus piileekin, siinä, että tehdään liian paljon salassa\neikä kyllin paljon avoimesti, peittelemättä, julkisesti. Ja juuri\nsiksi minä, Mirabeau — kuuletteko? — juuri siksi minä tahdon, että\njokainen saa tietää minun olevan kuninkaan ja kuningattaren puolella,\nkoska kerran olen. Sanoitte, että tämä minuun suunnattu häväistys\nhämmentää minut. Niin ei ole laita, tohtori, se hyödyttää asiaani. Minä\ntarvitsen, kuten ukkosilmakin räjähtääkseen, synkkiä pilviä ja rajuja\ntuulia. Tulkaa, tohtori, tulkaa ja te saatte olla mukana kauniissa\nistunnossa, sen takaan!»\n\nMirabeau ei valehdellut, sillä jo maneesiin astuessaan hän sai osoittaa\nrohkeuttaan. Kaikilta tahoilta huudettiin: »Petos, kavaltaja!» Yksi\nnäytti nuoraa, toinen pistoolia.\n\nMirabeau kohautti olkapäitään kuin Jean Bart ja työnsi kyynärpäillä\ntieltä pois pahimmat tungettelijat.\n\nHuudot saattelivat häntä saliin saakka ja tuntuivat siellä herättävän\nuuden herjaustulvan. Tuskin hän oli astunut sisälle, kun sadat äänet\nhuusivat: »Kas, tuolta tulee kavaltaja! Luopiopuhuja! Ostettu mies!»\n\nBarnave oli puhujalavalla. Hän puhui Mirabeauta vastaan. Mirabeau\nsilmäili häntä kiinteästi.\n\n»Niin, niin», sanoi Barnave, »sinua sanotaan kavaltajaksi ja minä puhun\nnyt sinua vastaan».\n\n»Vai niin», vastasi Mirabeau, »jos sinä puhut minua vastaan, voin mennä\nTuileries-puistoon kävelemään. Ehdin kyllä palata ennenkuin lopetat.»\n\nJa pystypäin, uhkamielin hän kulki meluavan, sadattelevan, uhkailevan\njoukon halki, meni Feuillants-pergermälle ja sieltä Tuileries-puistoon.\n\nSuunnilleen kolmanneksen matkan päässä isolla lehtokujalla muuan nuori\nnaishenkilö, kädessä rautayrtin oksa, jonka tuoksua hän hengitti, oli\nkerännyt ympärilleen joukon toisia naisia.\n\nHänen vasemmalla puolellaan oli vapaa paikka. Mirabeau otti tuolin ja\nmeni istumaan hänen viereensä.\n\nPuolet ympärillä olevista naisista nousivat ja poistuivat.\n\nSuu hymyssä Mirabeau katseli heidän poistumistaan.\n\nNuori nainen ojensi hänelle kätensä.\n\n»Ah, paroonitar», virkkoi Mirabeau, »ettekö siis pelkää ruton\ntartuntaa?»\n\n»Hyvä kreivi», vastasi nuori nainen, »olen kuullut vakuutettavan teidän\nkallistuvan meidän puolellemme ja minä tahdon tehdä teistä meikäläisen».\n\nMirabeau hymyili ja keskusteli kolme neljännestuntia tämän nuoren\nnaisen kanssa, joka oli Anne-Louise-Germaine Necker, paroonitar de\nStael.\n\nKolmen neljännestunnin kuluttua hän otti esille kellonsa ja sanoi:\n\n»Ah, hyvä paroonitar, pyydän anteeksi! Barnave puhui minua vastaan.\nHän oli puhunut jo tunnin kun minä poistuin kansalliskokouksesta.\nMinulla on ollut ilo keskustella kanssanne lähes kolme neljännestuntia.\nVastustajani on siis puhunut kohta kaksi tuntia. Hänen puheensa on\nvarmaankin jo loppumaisillaan ja minun täytyy mennä vastaamaan hänelle.»\n\n»Menkää», kehoitti paroonitar, »vastatkaa ja olkaa rohkea!»\n\n»Antakaa minulle tuo rautayrtin oksa, hyvä paroonitar, sanoi Mirabeau.\n»Se olisi onnea tuottava taikakalu.»\n\n»Varokaa, hyvä kreivi», vastasi paroonitar, »rautayrtti on surullisten\njuomauhrien kasvi».\n\n»Antakaa silti; on paikallaan somistautua kuin marttyyri, joka astuu\narenalle.»\n\n»Mutta», intti madame de Stael, »on vaikeaa käyttäytyä sopimattomammin\nkuin kansalliskokous eilen».\n\n»Ah, paroonitar», vastasi Mirabeau, »miksi puhumme päivistä?»\n\nJa Mirabeau otti paroonittaren käsistä rautayrtin oksan, jonka tämä\nlahjoitti hänelle epäilemättä palkkioksi kreivin viimeksi lausumasta\nsanasta. Mirabeau tervehti kohteliaasti, nousi Feuillants-pengermän\nportaille ja palasi kansalliskokoukseen.\n\nBarnave poistui paraikaa puhujalavalta koko salin huutaessa innokasta\nhyväksymistään. Hän oli pitänyt tuollaisen epämääräisen puheen, joka\nmiellyttää kaikkia puolueita.\n\nMirabeau oli tuskin ilmestynyt puhujalavalle, kun kaikilta tahoilta\njyrähti häntä vastaan huutojen ja sadatusten ukkonen.\n\nMutta hän kohotti jäntevän kätensä, odotti tuokion ja käyttäen\nhyväkseen hiljaisuutta, jommoisia syntyy rajuilman riehuessa ja\nväkijoukon hälistessä, hän huusi:\n\n»Tiesin hyvin, ettei ole matka pitkä Kapitoliumilta Tarpeian\nkallioille!»\n\nNiin valtava oli neron majesteetti, että tämä lause vaiensi\nyltiöpäisimmätkin.\n\nKun Mirabeau oli saanut syntymään hiljaisuuden, oli voitto puoleksi\ntaattu. Hän ehdotti, että kuninkaalle myönnettäisiin ratkaisuvalta\nsodan julistamista koskevassa kysymyksessä. Ehdotus merkitsi liiallista\nmyönnytystä; se evättiin. Silloin syntyi ottelu lakiehdotuksen\nmuutoksista. Koska hänet oli lyöty päätaistelussa, täytyi hänen\nvalloittaa alaa osittaishyökkäyksillä. Viisi kertaa hän nousi\npuhujalavalle.\n\nBarnave oli puhunut kaksi tuntia. Monin ottein Mirabeau puhui yhteensä\nkolme tuntia. Lopulta hänen onnistui saada kansalliskokous päättämään:\n\nKuninkaalla oli oikeus johtaa sodan valmisteluja ja varusteluja\nmielensä mukaan. Hänen tuli esittää kansalliskokoukselle sodat, joihin\nhän aikoi ryhtyä. Kansalliskokous ei panisi täytäntöön sodanjulistusta,\nennenkuin kuningas hyväksyisi sen.\n\nMitä hän olisikaan saanut aikaan, ellei olisi ollut sitä pikku\nlentokirjasta, jota aluksi muuan tuntematon kaupustelija ja sitten\nherra Beausire olivat jaelleet ilmaiseksi ja jonka otsikkona oli, kuten\nmuistamme, _Kreivi de Mirabeaun suuri petos_?\n\nPoistuessaan istuntosalista Mirabeau oli tulla revityksi palasiksi.\n\nBarnavea sitä vastoin kannettiin riemukulussa.\n\nBarnave-parka, kaukana ei ole päivä, jolloin sinä vuorostasi saat\nkuulla huudettavan:\n\n»Barnaven suuri petos!»\n\n\n\n\nXXXII\n\nElämäneliksiiri\n\n\nMirabeau lähti kansalliskokouksesta ylpein katsein ja pystypäin. Niin\nkauan kuin mahtava taistelija uhmasi vaaraa, ajatteli hän vain tuota\nvaaraa eikä voimiaan.\n\nHän oli kuin Saksin marsalkka Fontenayn taistelussa: uupuneena ja\nsairaana hän istui satulassa koko päivän lujempana kuin armeijansa\nurhein soturi, mutta kun Englannin armeija oli saatu hajalle, kun\nviimeisen tykinlaukauksen savupilvi hyvästeli englantilaisten pakoa,\nlyyhistyi hän hervottomana taistotanterelle, jonka hän oli vallannut.\n\nSamoin oli laita Mirabeaun.\n\nKotiuduttuaan hän heittäytyi pielusten sekaan, kukkien pariin.\n\nMirabeaulla oli kaksi intohimoa: naiset ja kukat.\n\nIstuntokauden aikana hänen terveytensä oli muuten huomattavasti\nhuonontunut. Vaikka hänellä olikin voimakas ruumiinrakenne ja luja\ntahto, oli vaino ja vankeus jäytänyt hänen henkistä ja ruumiillista\nvointiaan niin ankarasti, ettei hän ollut milloinkaan ollut ihan terve.\n\nNiin kauan kuin ihminen on nuori, tottelee elimistö tahtoa, se on\nvalmis noudattamaan ensimmäistä aivojen antamaa käskyä, toimii miltei\nyhtaikaa ja vastaan inttämättä sitä ohjaavan tahdon mukaan. Mutta\nmitä iäkkäämmäksi ihminen tulee, sitä mukaa elimetkin palvelijan\nlailla, joka kyllä vielä tottelee, mutta jota pitkä palvelusaika on\nhemmoitellut, elimetkin niin sanoaksemme tekevät omia huomautuksiaan ja\nusein vasta rasittavan kiistan jälkeen saa ne taipumaan.\n\nMirabeau oli juuri siinä iässä. Saadakseen elimensä toimimaan yhtä\nripeästi kuin ennenkin täytyi hänen vihastua ja vain tiukka kiukku pani\nnämä väsyneet, kolottavat palvelijat liikkeelle.\n\nTällä kerralla hän tunsi itsensä tavallista sairaammaksi ja hän\nvastusteli vain heikosti, kun palvelija puhui lähtevänsä hakemaan\nlääkäriä. Tällöin kuului ovikello soivan ja tohtori Gilbert opastettiin\nhänen luoksensa.\n\nMirabeau ojensi tohtorille kätensä ja veti hänet viereensä pieluksille\nlehtien ja kukkien sekaan.\n\n»No niin, hyvä kreivi», virkkoi Gilbert, »en halunnut mennä kotiin\npoikkeamatta onnittelemaan teitä. Olitte luvannut voiton, olette\nsaavuttanut enemmän, olette kilvoitellut riemuvoiton.»\n\n»Niinpä kyllä, mutta kuten huomaatte, se on ollut Pyrrhoksen voitto.\nToinen sellainen voitto, hyvä tohtori, ja minä olen hukassa!»\n\nGilbert silmäili Mirabeauta.\n\n»Tosiaankin, näytätte sairaalta», sanoi hän.\n\nMirabeau kohautti olkapäitään.\n\n»Se merkitsee, että minun työmaallani olisi joku toinen kuollut jo sata\nkertaa», virkkoi hän. »Minulla on kaksi yksityissihteeriä ja molemmat\novat nääntymäisillään, etenkin Pellinc, jonka tehtävänä on kirjoittaa\npuhtaaksi töherrystäni ja jota ilman en tule toimeen, koska vain hän\npystyy lukemaan kirjoitustani ja ymmärtämään minua. Pellinc on ollut\nkolme päivää vuoteenomana. Tohtori, määrätkää siis minulle lääkettä,\njonka ei tarvitse pidentää elämää, mutta joka antaa minulle voimaa niin\nkauan kun vielä elän.»\n\n»Mitä tässä voi tehdä?» vastasi Gilbert koeteltuaan sairaan valtimoa.\n»Mitä voi neuvoa sellaiselle ruumiinrakenteelle kuin teidän on? Voiko\nmäärätä lepoa miehelle, joka saa pääasiallisimman voimansa juuri\nliikunnosta? Kohtuutta nerolle, joka kasvaa hurjistelujen pyörteessä!\nJos minä määrään karkoitettavaksi huoneestanne nämä kukat ja kasvit,\njotka päivällä kehittävät happea ja yöllä hiilihappoa, niin te\nkärsisitte vieläkin enemmän niiden poissaolosta kuin nyt kärsitte\nniiden läheisyydestä, sillä hermostonne kaipaa kukkia. Jos kehoittaisin\nteitä tekemään naisille samaa mitä kukillekin, karkoittamaan ne\nluotanne etenkin öiksi, niin te vastaisitte, että mieluummin\nkuolette... Eläkää siis, hyvä kreivi, vanhojen tottumustenne mukaan,\nmutta valitkaa itsellenne tuoksuttomat kukat ja naiset, joita ette\nrakasta intohimoisesti.»\n\n»Ah, hyvä tohtori, jälkimäisessä tapauksessa olen täydellisesti teidän\nkannallanne. Intohimoinen rakkaus on maksanut minulle liian paljon\naloittaakseni uudelleen. Kolmivuotinen vankeus, kuolemantuomio,\nrakastamani naisen itsemurha ‒ hän surmasi itsensä toisen takia eikä\nminun — ovat parantaneet minut senluontoisesta rakkaudesta. Kuten\ntaannoin teille sanoin, olen hetken aikaa uneksinut jostakin suuresta,\nElisabetin ja Essexin kreivin, Itävallan Annan ja Mazarinin, Katarina\ntoisen ja Potemkinin välisistä suhteista, mutta se oli vain haavetta.\nMitä arvelette? En ole nähnyt häntä toistamiseen, sitä naista, jonka\nhyväksi taistelen, enkä nähne häntä enää milloinkaan... Tiedättekö,\nGilbert, ei ole viiltävämpää kidutusta kuin on tunne siitä, että osaisi\nluoda valtavia suunnitelmia, pitää pystyssä kuninkuutta, hankkia\njääville voiton ja tuhota viholliset ja tuntea itsessään, että ilkeä\nsattuma, kohtalonoikku riistää kaiken tämän käsistä! Voi, kuinka\nsaankaan sovittaa nuoruuteni hullutuksia ja kuinka ne saavatkaan\nsovittaa itsensä! Mutta miksi he oikeastaan epäilevät minua? Puhumatta\nparista kolmesta tapauksesta, jolloin he pakottivat minut äärimmäisiin\ntekoihin ja jolloin minun täytyi iskeä, jotta he tuntisivat iskuni\nvoiman, enkö ole ollut täydellisesti heidän puolellaan, alusta loppuun\nsaakka? Enkö puoltanut rajatonta veto-oikeutta Neckern kannattaessa\nrajoitettua? Enkö ollut elokuun neljännen päivän päätöstä vastaan,\njota en edes ollut tekemässä ja joka riisti aatelistolta kaikki\netuoikeudet? Enkö vastustanut kansalaisoikeuksien julistusta, en siksi,\nettä olisin halunnut tehdä niihin muutoksia, vaan koska mielestäni\nei vielä ollut aika niitä julkaista? Enkö tänäänkin edistänyt heidän\nasiaansa paremmin kuin he olivat toivoneetkaan? Enkö taistellut,\nkunniani, kansansuosion, henkeni uhalla heille parempia tuloksia kuin\nmihin joku toinen, olipa hän ministeri tai prinssi, olisi pystynyt?\nJa kun ajattelen — harkitkaa tarkoin mitä nyt sanon teille, te suuri\nfilosofi, sillä kuninkuuden tuho ehkä sisältyy siihen seikkaan — kun\najattelen, että minun täytyy pitää suurena suosionosoituksena, jos\npääsen tapaamaan kuningatarta, niin suurena, että olen nähnyt hänet\nvain yhden ainoan kerran, kun ajattelen, että jos isäni ei olisi\nkuollut Bastiljin valtauspäivän aattona ja jos olosuhteet eivät olisi\nestäneet minua esiintymästä julkisesti paria päivää myöhemmin eli\npäivänä, jolloin Lafayette nimitettiin kansalliskaartin päälliköksi\nja Bailly Pariisin pormestariksi, olisi minut nimitetty pormestariksi\nBaillyn asemasta! Ah, tilanne olisi silloin muuttunut vallan toiseksi!\nKuninkaan olisi täytynyt heti asettua yhteyteen kanssani. Minä olisin\ninnoittanut hänet omaksumaan toiset aatteet kuin ovat ne, joiden mukaan\nhän yrittää hallita kaupunkia, jonka kohdussa vallankumous sikiää. Minä\nolisin saanut hänen luottamuksensa. Minä olisin, ennenkuin paha olisi\nliian syvälle juurtunut, pannut hänet ryhtymään toimenpiteihin, jotka\nolisivat turvanneet aseman. Nyt sen sijaan olen vain yksinkertainen\nkansanedustaja, epäilty, kadehdittu, pelätty, vihattu, loitolla\nkuninkaasta ja kuningattaren silmissä häväisty mies! Uskotteko,\ntohtori, että nähdessään minut Saint-Cloudissa hän kalpeni? No, se\nonkin luonnollista, sillä eikö hänelle ole uskoteltu minun järjestäneen\nlokakuun viidennen ja kuudennen päivän tapahtumat? No niin, viime\nvuonna olisin tehnyt kaikki, mitä minua on estetty tekemästä, mutta\nnyt, ah, nyt!... minä pelkään, että on myöhäistä koettaa pelastaa\nkuninkuutta ja omaa henkeäni!»\n\nJa kasvoilla syvän tuskan ilme Mirabeau raastoi molemmin käsin\nrintaansa.\n\n»Onko teillä tuskia, kreivi?» kysyi Gilbert.\n\n»Tuskat kuin kadotetulla! Kunniani kautta, joinakin päivinä uskon, että\narsenikilla, tehdään ruumiilleni samaa mitä panettelulla moraliselle\nolemukselleni... Uskotteko te Borgian myrkkyyn, Pérousen _aqua\ntofanaan_ ja Lavoisinin jauheeseen, tohtori?» kysyi Mirabeau hymyillen.\n\n»En, mutta minä uskon tähän palavaan säilään, joka polttaa oman\nhuotransa, ja tähän lamppuun, jonka laajennut liekki särkee lasin.»\n\nGilbert otti taskustaan pienen kristallipullon, jossa oli parin\nsormustimen verta vihertävää nestettä.\n\n»Kuulkaas, kreivi, nyt teemme pienen kokeen.»\n\n»Minkälaisen sitten?» kysäisi Mirabeau ja silmäili uteliaana pulloa.\n\n»Muuan ystävä, jonka toivoisin olevan teidänkin ystävänne ja joka on\nsyvästi perehtynyt luonnontieteisiin, vieläpä omien väitteittensä\nmukaan myöskin salaoppeihin, neuvoi minulle tämän lääkkeen tehokkaana\nvastamyrkkynä, yleislääkkeenä, jonkunlaisena elämäneliksiirinä. Usein\nkun minut valtaa se synkkä mieliala, joka naapurimme englantilaiset\nvie ärtyisyyteen, sappitautiin, joskus kuolemaankin, olen nauttinut\nmuutaman pisaran tätä nestettä, ja minun täytyy sanoa, että vaikutus on\nalati ollut nopea ja elähdyttävä. Haluatteko maistaa sitä?»\n\n»Teidän kädestänne, kunnon tohtori, otan vaikka myrkkymaljan, saati\nelämäneliksiirin. Tarvitseeko sitä miedontaa vai voiko sen juoda\npuhtaana?»\n\n»Ei voi, sillä tämä on kovin väkevää. Pyytäkää palvelijaa tuomaan tänne\nlusikassa hiukan viinaa tai spriitä.»\n\n»Hitossa! Spriitä tai viinaa miedontamaan lääkettänne? Mutta sehän\non siis oikeaa tulilientä. En ole tiennyt kenenkään juoneen sitä sen\njälkeen kun Prometheus vuodatti sitä ihmissuvun kantaisän suuhun.\nPelkään, ettei kamaripalvelijani löydä talosta pisaraakaan viinaa,\nsillä minä en ole Pitt, en hae kaunopuheisuutta siitä.»\n\nMutta jonkun torin perästä palvelija toi kun toikin lusikalla viisi\nkuusi pisaraa viinaa.\n\nGilbert tiputti tähän viinaan yhtä monta pisaraa pullonestettä. Siinä\nsilmänräpäyksessä yhtyneet nesteet saivat absintin värin. Mirabeau otti\nlusikan ja joi sen sisällyksen.\n\n»Totisesti, tohtori», sanoi hän Gilbertille, »teitte oikein, kun\npuhuitte lääkkeenne väkevyydestä. Tuntuu tarkalleen siltä kuin olisin\nniellyt salaman.»\n\nGilbert hymyili ja odotti tyynesti.\n\nMirabeau oli hetken kuin näiden parin kolmen tulipisaran tainnuttuina:\npää oli painunut rinnalle, käsi oli rennosti vatsalla. Mutta sitten hän\nkohotti äkkiä päänsä ja sanoi:\n\n»Ah, tohtori, annoitte minun tosiaankin maistaa elämäneliksiiriä!»\n\nHän nousi, hengitti syvään; kirkkain otsin ja kädet ojennettuina hän\nhuudahti:\n\n»Horjukoon vain valtaistuin, nyt tunnen itseni voimakkaaksi sitä\ntukemaan!»\n\nGilbert hymyili.\n\n»Voitteko nyt siis paremmin?» kysyi hän.\n\n»Tohtori», virkkoi Mirabeau, »sanokaa, mistä tätä lääkettä saa ostaa,\nja vaikka minun pitäisi maksaa jokaisesta pisarasta sen kokoinen\ntimantti ja vaikka minun täytyisi luopua kaikesta muusta ylellisyydestä\ntämän elämänvoiman ylellisyyden takia, niin takaan teille, että\nhankin itselleni tätä tulijuomaa, ja silloin, silloin pidän itseäni\nvoittamattomana.»\n\n»Kreivi», sanoi Gilbert, »luvatkaa, ettette ota tätä lääkettä useammin\nkuin kahdesti viikossa ja ettette koeta hankkia sitä muualta kuin\nminulta, ja tämä pullo on teidän».\n\n»Antakaa», vastasi Mirabeau, »lupaan kaikki mitä haluatte».\n\n»Kas tässä», sanoi Gilbert. »Mutta siinä ei ole vielä kaikki. Tehän\nsanoitte hankkivanne hevoset ja vaunut vai kuinka?»\n\n»Niin on».\n\n»No hyvä, lähtekää maaseudulle. Nämä kukat turmelevat huoneenne ilman,\nmutta ne puhdistavat jonkun puutarhan ilman. Päivittäinen matka maalta\nPariisiin ja päinvastoin on teille terveellistä. Valitkaa, mikäli\nmahdollista, joku paikka mäenrinteellä, metsästä tai joen varrelta,\nBellevuesta, Saint-Germainista tai Argenteuilista.»\n\n»Argenteuilista!» huudahti Mirabeau. »Minä olenkin lähettänyt\npalvelijani hakemaan sopivaa maaseutuasuntoa. Teisch, etkö ole sanonut\nlöytäneesi jostakin asunnon, joka sopii minulle?»\n\n»Kyllä olen, herra kreivi», vastasi palvelija, joka oli avustanut\nGilbertiä tämän valmistaessa lääkettä. »Olen löytänyt ihanan asunnon.\nToverini Fritz suositteli sitä. Hän on kaikesta päättäen asunut siinä\nisäntänsä, jonkun ulkomaalaisen pankkimiehen, kanssa. Talo on nyt\nvapaa, ja herra kreivi voi mennä sinne milloin tahansa.»\n\n»Missä päin se asunto on?»\n\n»Lähellä Argenteuilia. Sitä sanotaan Marais-linnaksi.»\n\n»Oh, tunnen paikan», sanoi Mirabeau, »erinomaisen hyvin, Teisch.\n»Kun isäni karkoitti minut pois luotansa kirouksin ja kepiniskuin...\nTiedättehän, tohtori, että isäni asui Argenteuilissa?»\n\n»Tiedän.»\n\n»No niin, kun hän oli karkoittanut minut kotoa, harhailin usein sen\nkauniin rakennuksen lähettyvillä ja sanoin itsekseni Horatiuksen\nlailla — suokaa anteeksi, jos sitaattini on väärä — _O rus, quando te\naspiciam_?»\n\n»No nyt, hyvä kreivi, on aika toteuttaa unelmanne. Lähtekää, menkää\nMarais-linnaan, siirtäkää sinne taloutenne ja palvelijanne... mitä\npikemmin, sitä parempi.»\n\nMirabeau tuumi hetken ja sanoi sitten Gilbertille:\n\n»Kuulkaa, hyvä tohtori, velvollisuutenne on vaalia sairasta, jonka\nolette parantanut. Kello on vasta viisi, meillä on kaunis vuodenaika ja\niltaa pitkälle. Nouskaamme vaunuihin ja ajakaamme Argenteuiliin.»\n\n»Olkoon menneeksi», vastasi Gilbert. »Lähtekäämme Argenteuiliin. Kun\nkerran on ryhtynyt hoitamaan niin kallisarvoista terveyttä kuin teidän\non, täytyy koetella kaikkia keinoja. Menkäämme siis katsomaan vastaista\nmaalaisasuntoanne.»\n\n\n\n"]