[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYSF1gzXZuZO_Szpp6BWt26uspIQREpyao-Mugzx5Cd4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3154,"Suomen kansan historiallisia kertomuksia I","Korhonen, Veikko",1888,1942,"3154-korhonen-veikko-suomen-kansan-historiallisia-kertomuksia-i","3154__Korhonen_Veikko__Suomen_kansan_historiallisia_kertomuksia_I","Pakanuuden ajasta uskonpuhdistukseen","romaani",[],[],"fi",1923,null,22655,148637,false,73919,[23,24,25],"Finnish fiction -- 20th century","Historical fiction","Short stories, Finnish",[27],"Historical Novels","\"Suomen historiallisia kertomuksia 1: Pakanuuden ajasta uskonpuhdistukseen\" by Veikko Korhonen is a historical account written in the early 20th century. The book explores the transition of Finland from paganism to the Reformation, detailing various events, characters, and societal changes that shaped this historical period. It likely covers key figures and narratives that molded Finland's identity during this significant transformation.  The opening of the book introduces two main characters, Apso and Ilpo, who are experienced hunters residing in the wilderness of Central Finland. As they prepare for dinner after a successful day of hunting, they discuss their lives and the peace of their secluded home, only to have their tranquility disrupted by the arrival of new settlers intruding on their hunting grounds. This tension establishes the broader theme of the encroachment of outside forces on traditional ways of life, hinting at the conflicts to arise as the narrative progresses. The initial chapters blend rich imagery of the Finnish wilderness with the interpersonal dynamics of the characters, drawing readers into the historical context of a culture in transition. (This is an automatically generated summary.)",[],226,"Kokoelma historiallisia kertomuksia kuljettaa lukijan Suomen menneisyyteen pakanuuden ajalta aina uskonpuhdistukseen saakka. Tarinat kuvaavat eränkäyntiä, kaukaisia partioretkiä sekä merkittäviä historiallisia hahmoja ja tapahtumia eri puolilla maata.","Veikko Korhosen 'Suomen historiallisia kertomuksia I' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 3154. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SUOMEN HISTORIALLISIA KERTOMUKSIA I\n\nPakanuuden ajasta uskonpuhdistukseen\n\n\nKirj.\n\nVEIKKO KORHONEN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nOsakeyhtiö Valistus,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nErätoverit.\nKevätuhri.\nMuuan partioretki.\nPyhä risti.\nRangaistus.\nIlta Kuusistossa.\nKaarle Knuutinpoika.\nViimeinen Vesperamessu.\nKustaa Vaasa Suomessa.\nKuninkaan apua anomassa.\nRiita apajasta.\nSuomen herttua..\nUusi sielunpaimen.\nKastematka.\nErämaan yössä.\nRautamarski.\nArmoa anomassa.\nKosto.\nSärkynyt joulurauha.\n\n\n\n\nErätoverit.\n\n\nKeskitalven pakkanen paukahteli lumisessa korvessa. Tähtikiiluinen\ntaivas näytti kuin laskeutuvan maata vasten ankaran pakkasen vetämänä.\nApso, erämies, hiihteli korvessa kotimajalleen, koettaen löytää latua,\njonka aamulla oli jättänyt, lähtiessään hiihtämään isomman otuksen\njälkeen. Sen ladun varteen oli hän jättänyt aamulla ampumansa jäniksen\nja teeriparin, mutta merkitty paikka ei ottanut löytyäkseen tähtien\nheikossa valossa. Jänöjussista ja teeristä oli tuleva illallinen\nhänelle ja Ilpolle, erätoverille, joka majalla sairasteli karhun\nkaadannassa vioittunutta jalkaansa.\n\nSaalis löytyi ja Apso pyyhälsi nopeasti pakkasen kynsissä risahtelevan\nkorven poikki ja hiihdosta hiestyneenä astui majaan.\n\nSiellä loikoi Ilpo pyöreistä kivistä muuratun takan ääressä,\nkohennellen tulta padan alle, jossa kiehui samanlainen saalis kuin\nminkä Apso laski majan havupermannolle.\n\n— Ka, mistä riista pataan on tipahtanut? kysäisi Apso ihmeissään.\n\n— Korvesta sen käväsin keikkaamassa, naurahti Ilpo. — Kävi jo aikani\nkovin pitkäksi ja teeripari lensi aivan tuohon majan nurkalle ja\njussukka kuukki uteliaana riista-aitan ympärillä. Siitä ne napistin.\n\n— No eihän sitten tarvinnut kauaksi liikkua ja jalkaasi uusia kipuja\nhankkia, virkkoi Apso. — Minä riehkasin hirven jäljillä, vaan lienen\najanut Tapion suojattia, kun yhtäkkiä edestäni hävisi.\n\nApso pujotti jousensa poronsarvinaulaan ja laski otuskimpun maahan.\n\n— Tuos' on sitten tuoretta riistaa eineheksi, sillä eipä aamulla liene\nmenemistä salolle. Pyry siitä yöllä nousee, vaikka metsä vielä seisoo\nhiljaisena tähtien vipajavassa valossa.\n\nLaatokan länsirannoilta olivat eränkävijätoverukset muuttaneet tänne\nKeski-Suomen asumattomille saloille. Täällä olivatkin riistamaat ja\nkalavedet erinomaiset. Karhun ja hirven suolattu liha ei loppunut\nheidän vahvojen pylväitten varaan rakennetusta aitastaan ja tuoretta\nriistaa oli nytkin tuo Ilpo-veli lävistänyt jousellaan aivan tuvan\nedestä. Kesäisin sai taas läheisestä järvestä vedenriistaa niin paljon\nkuin halusi. Olisipa vain nämä laajat pyyntimaansa saanut pitää\nyksinään, mutta silloin tällöin ilmestyi aina etelästä päin uusia\nasukkaita valloittamaan parhaimpia kalastus- ja eränkäynti paikkoja.\n\n— Näin taas Lapin pojankin tänään, sanoi Apso loikoessaan tulen\nääressä. — Viimeisiä se muuten taitaa olla näillä mailla, sillä eipä\nkärsi nämä kääpiöt etelästä tulevia rotevampia naapurejaan. — Johan\nviime talvena keräsivät poronsa näiltä mailta, pohjoiseen paetakseen.\n\n— Keräsivät, kun taisi muidenkin erämiesten nuoli ja keihäs heidän\nporojaan läpäistä eikä vain yksin meidän.\n\nMiehet nostivat padan keskelleen ja vuoleskelivat puukoillaan mehevää\nlihaa, haukaten vain siteeksi ohrakakkaraa, jota oli viimekesän\npalohalmeesta lihan särpimeksi saatu. Väkevä, länteen viettävä järven\nrantarinne olisi sitä kasvanut enemmänkin, vaan kaukaa, selkärepussa\ntuotu siemen ei laajempaan halmeeseen olisi riittänyt. Ensi suveksi oli\nsuurempi huhta kaadettu ja sitä varten siemenet varattu poronnahkaiseen\nsäkkiin aitan orrelle.\n\nIlpo sulki savua ulos johtavan lakeisen ja toverukset asettuivat\nlevolle, ensin ulkona tarkasteltuaan, ett'ei mitään epäilyttävää ollut\nläheisyydessä.\n\nIhana oli toveruksien nukkua piilopirtissään riistasta viljavan korven\nkeskellä, havuisella vuoteella poron ja karhuntaljojen ja hiestävää\nkuumuutta uhovan kiukaan lämmössä, ja kuunnella rajuilman alkavaa\nkahinaa, jota Ilpo oli ennustanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevätaurinko sulattelee viimeisiä lumia rantamailta ja eräkorvessakin\novat jo aukeimmat paikat pälvineet. Niinpä erätoverienkin tuvan\nedustalla on maa sulaa ja kuivaa ja Apso perkaa ensimmäistä\nkevätkalasaalista, kirkaseväisiä ahvenia, joita Ilpo on äsken käynyt\nlammen rantasulaan laitetusta pyydyksestä päästämässä.\n\n— Hyväksi näyttää tulevan tämän kesän kalansaalis, sanoo Ilpo. — Nyt\njo näin runsas saalis, vaikka melkein kuun kierto lienee siihen, kun\npäästään suliin vesiin soutelemaan.\n\n— Siltä näyttää. Kun vain saisimme yksinämme pitää nämä kalavetemme,\nsanoi Apso. — Minulla on ollut outoja aavistuksia, että etelästä\npäin työntyy taas tänne uusia asukkaita ja saamme muuttaa vielä\npohjoisemmaksi.\n\n— Emme tästä niin hevillä lähde. Käskisipä heille koskensa ja\nkalavetensä jättämään.\n\nYhtä ja toista keskustelivat toverukset pyyntimaistaan ja\nkalavesistään, kun kirkkaan ilman kantamana alkoi etelästä päin kuulua\nkirveen iskuja. Apson kalaa perkaava puukko pysähtyi ja Ilpokin laski\nkäsistään pajumerran, jota oli siinä kalakeittoa odotellessaan nitonut.\n\n— Siellä se nyt jo on, jota on tulevaksi pelätty, virkkoi Ilpo.\n\n— Eikä kaukana olekaan. Säynätlahden poukamasta kuuluu kirveen iskut ja\nkaatuvien puiden parahtelu.\n\n— Niitä voi olla useampiakin.\n\nMolempien miesten kasvolihakset olivat jännittyneet ja Apso puristi\nlujasti kalapuukkoaan, hiljaa mutisten:\n\n— Sanoinhan jo, ettei niiltä rauhaa saa. Parhaimman kalapaikan aikovat\nanastaa.\n\n— Lähden katsomaan, sanoi Ilpo.\n\n— Menemme molemmat. Voivathan sinut vaikka keihästää yksin mentyäsi.\n\nSaalis kätkettiin visusti ja toverukset lähtivät aseistettuna katsomaan\nrauhansa häiritsijöitä.\n\nNiitä ei ollutkaan yksi eikä kaksi, vaan kokonainen perhekunta.\nVaimokin heillä oli ja nuori tytär, joka iloisena laitteli havumajaa,\ntoisten hääriessä tuvan veistoksella, joka oli pantu alulle jo eilen,\nvaikka toveruksilta oli jäänyt kirveen kalke kuulematta, ollessaan\nlammen puolella pyydyksiään laittamassa.\n\nNäreikön takaa katselivat Apso ja Ilpo tulokkaiden puuhia. Miehet eivät\nolleet Laatokan rantamilta, vaan varmasti etelän eri heimoa. Molemmat\nolivat rotevia ja riuskaliikkeisiä. Toinen kaatoi hirsiä ja veti\npaikalle, toisen niitä veistellessä ja laittaessa kehälle.\n\n— Heillä on naisensakin mukana, kuiskasi Apso. — Aikovat varmasti jäädä\npitemmäksi ajaksi.\n\nIlpo puristi tuimasti keihäänvartta.\n\n— Olisipa vain yksi, niin... Nyt emme heille voi mitään. Säynätlahti\nmeni ja paljon muutakin.\n\n— Jos olisi heitä pyytää hyvällä siirtymään. Voisimmehan sanoa, että\nmeitä on enemmän metsän takana asumuksillaan.\n\nVarovasti kävivät miehet esiin. Molemmin puolin katseltiin epäillen\ntoisiaan.\n\n— Onpa tullut kutsumattomia vieraita näille rannoille, virkkaa Apso.\n\n— Valtaamaan meidän pyyntimaitamme ja kalavesiämme, jatkaa Ilpo.\n\nTuvan rakentajat vain hymähtävät.\n\n— Ei ole kutsuen käyty ennenkään, eikä aiota lupaa kysyä nytkään, sanoo\nvanhempi ja alkaa taas sovitella hirttä saumalleen.\n\n— Onpa heillä komea tytär, sanoo Ilpo hiljaa toverilleen. — Tekisipä\nmelkein mieli sitä kesytellä.\n\n— Vai sellaisiin sinä silmäsi isket, kun on eräpaikkojen menetys\nkysymyksessä. Odotahan, kun sanon heille tiukat sanat.\n\n— Etkä haasta heti riitaa, esteli Ilpo. — Näethän, että ovat meitä\nvoimakkaampia ja pyydämme heitä ensiksi sovinnolla jättämään nämä maat.\nElleivät siitä välitä, katsomme sitten, mitä olisi heidän kanssaan\ntehtävä.\n\nToveriaan kuuntelematta läheni Apso tuvan kehää muutaman askelen ja\nsanoi miehille:\n\nPahasti teitte, kun meidän kalavesillemme ja riistamaillemme tulitte.\nEmmehän mekään ketään ahdistele, joka korvessa asuntopaikan itselleen\nhankkii. Siirtykää pohjoisemmaksi, vaikka tämän veden toiseen päähän.\nSiellä on kyllä tilaa teillekin, eikä entisiä erämiesten savuja\nnousemassa.\n\n— Emme lähde tästä minnekään, kun olemme tähän tupamme paikan katsoneet\nja sen kehän aloittaneet. Lienee tässä liikkuma-aloja teille niinkuin\nmeillekin ja jos sovussa soudetaan, on kalapaikkojakin riittävästi ja\nriitaa pitämättä.\n\nIlpon olisi tehnyt mieli mennä rauhan kämmentä lyömään, niin kovin\nmehevä oli tuon vaaleasuortuvaisen ja sinisilmäisen tytön hymy, mutta\nApso kiskasi häntä hihasta ja kivahti:\n\n— Jääkööt siihen. Tulemme toiste suuremmalla joukolla ja silloin\npistetään nuotioksi hämäläisten tupa.\n\nMiehet palasivat valmistelemaan kalakeittoaan, joka oli niin ikävästi\njäänyt kesken. Apson povessa kiehahteli vieläkin kiukku rauhan\nhäiritsijäin odottamattomasta ilmaantumisesta Säynätlahden pohjaan.\nIlpo hyrähteli siinä kalevalaistaan'sen enempää vieraan ilmestymisestä\nvälittämättä. Mies olikin sellainen hyvätuulinen, häilyvä hattara, joka\nei osannut pitää kiinni omistaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Kesä on tullut, ja erätoverit melovat haapiollaan pyydyksiään\nkokemaan. Erämaan kesäaamu on ihanimmillaan ja runsaalla saaliilla\nsaavat veljekset täytellä ruuhensa.\n\n— Näkyy tätä Ahdin karjaa olevan, vaikka naapurikin siitä osansa ottaa,\npuheli Ilpo.\n\n— On sen aikaa kun on, jurahti Apso, joka yhä kantoi kademieltä\nSäynätlahden asuttajia kohtaan. — Kunhan tuossa pesivät muutamia\nvuosia, niin et kehu saaliillasi.\n\n— Suotta mutiset, naurahti Ilpo. — Aion tässä käydä heiltä pyytämään\ntytärtään ehtoiseksi emännäksi. Mitäs siihen sanot?\n\n— Että silloin saat jäädä sen kanssa yksinäsi. Minä en suvaitse naista\nyhteiseen taloon.\n\nIlpo ei jatkanut, kun tiesi Apson kyllä sanansa pitävän. Ei kuitenkaan\nmalttanut olla kysäisemättä mielitiettyä illalla, kun taittoi\nsaunavihtoja samalta rannalta kuin tämä naapurin tytärkin.\n\nSai kuitenkin tältä jäätävän vastauksen, vieläpä kiellon, ettei tulisi\nkäymäänkään heidän maillaan ja vesillään.\n\nVihaisen vastauksen lähettää Ilpo tulistuneena tytölle ja myrtyneenä\nrientää Apsolle kertomaan huonosta onnestaan.\n\n— Johan sen sanoin, vaikka et uskonut. Lähden tästä heti hakemaan\nheimoni miehiä, ja sitten katsomme, eivätkö lähde kutsumattomat vieraat\nvesiltämme.\n\n— En kiellä enää. Jään tänne majaa ja pyydyksiä vartioimaan, sanoi\nIlpo, istuen synkkänä tuvan portailla.\n\nMuutamien päivien perästä palasi Apso neljä vetreätä miestä mukanaan.\nApson Aino-siskokin oli lähtenyt mukaan leivän leipojaksi ja tähän\nihastui Ilpo ikihyväksi.\n\n— Kun ajamme hämäläiset täältä tiehensä, rakennamme lisää pirttejä ja\nhaemme nuorikot oman heimon tyttäristä, sanoi Apso.\n\n— Tuomme hiehonkin ja mullikan ja siitäpä karjan alku ahoillemme.\n\n— Ja kun emme unohda uhreja ilman, veden ja maan haltijoille, niin\nhyväpä on täällä asuaksemme.\n\n— Ellei taas etelästä joku voimakkaampi joukko tule meiltä\nasuinsijojamme vaatimaan, sanoi Ilpo.\n\n— Niille näytetään tietä pohjoisemmaksi, niinkuin Säynätlahden ylpeille\nasujamillekin. Heillepä meidän on ensiksi lähtimet annettavakin ja\ntehdään se nyt heti.\n\nVastarintaa tekemättä, mutta uhkaillen Ukon kostolla, lähtivät\nhämäläiset Säynätlahdesta. Komean tyttären silmä välähti uhittelevasti\npihamaalla seisovalle Ilpolle.\n\n— Vielä tätä kadut.\n\n— Mitäpä tässä katumista. Ala vain suoriutua venheeseen, hämärikköjen\nylpeä tytär. Soreampi mielitietty minua jo kotipihalla vartoo.\n\n— Siitä ei onnea sinulle, suhahti tyttö niskaa nakaten.\n\nUhkasanoja heitellen lähtivät toisetkin.\n\n— Ette siinä tuvassa kauan lämmittele.\n\n— Ettekä kalaa keitä näillä rannoilla. Kokemäen jokivarsilta uhkaa\ntänne miehiä tulla korpia asuttamaan ja silloin lähdette.\n\nSe uhkaus vähän painosti. Tosin ei tällaisella miesjoukolla\ntappelematta lähdettäisi, mutta saattaisihan tulla lähtökin. No, sitä\nei sopinut jäädä miettimään.\n\n— Toiset miehistä kaskeen ja toiset lisää tupia tekemään. Koetetaan\nsitten mekö vai Kokemäen miehet täällä ollaan isäntinä, sanoi Apso.\n\n— Ensin on kuitenkin käytävä kevätuhria tekemään veden ja maan\nhaltijoille.\n\n— Niin, uhreja emme saa unohtaa. Ottakoon Ilpo jousensa ja kolkatkoon\nkorvesta, uhriotuksen maan haltijalle. Me toiset käymme kalaan ja\nvalmistamme veden Ahdille ja Vellamoiselle uhriaterian.\n\n\n\n\nKevätuhri.\n\n\nKorkean vaaran ylimmällä huipulla, vanhojen riippakoivujen ympäröimällä\nkentällä puuhaili kaksi ikämiestä suurta Ukon uhrijuhlaa valmistellen.\nTyvenenä lepäilivät järvien selät ja salmet. Kaakosta harvakseen\nhengähtelevä tuuli veteli vain viiruja, suoria kuin viivottimella\nvedettyjä, poikki ja pitkin selkien ja salmien, samalla koettaen\nviilentää hiestävää keskipäivän kuumuutta.\n\nHikipäisenä puuhailivat uhrijuhlan valmistajatkin. Vanhempi\npitkäpartainen Ilpo heitti jo kivelle matalan, kirjaillun kallokkinsa\nja virkkoi toverilleen Juortanalle:\n\n— Kovinpa se nyt hellittääkin päiväkulta. Kyllä näkyy, että Ukko suosii\njuhliamme koskapa näin kauniin ilman eilisestä sateesta laittoi.\n\n— Niinpä tuo on laittanut joka vuosi ihalaisen ilman juhliksemme,\nvirkkoi Juortana partaansa sivellen ja katsellen hyvämielisenä\nympäröiviä maisemia, joista välkkyvät; vedet vihannoivien metsien\nlomasta puunsivat.\n\n— Hyvän teki Ukko kesän, jatkoi vielä äijä, hänkin kallokkinsa\nriisuen ja katsellen mukavan kiven istuakseen levähtämään. — Ruis\nheilimöi parhaillaan ja ohrakin alkaa tähkiä, vaikka muutamia viikkoja\nsitten vielä ohrakasket sauhusivat. Viljaa tulee, heinää ja kaikkea\nkasvullisuutta enemmän kuin ennen ja siksipä mielen vetääkin iloiseksi.\n\n— Suopeapa on ollut veden haltijakin. Ei ole kevätkalaa milloinkaan\nsaatu niin runsaasti kuin tänä kesänä, eikä ole sattunut riitojakaan\nkalapaikoista. Kukin on saanut pitää omansa ja rauhassa pyytää Ahtolan\nkarjaa.\n\n— Hyvä olisi, kun riistarauha säilyisi, virkkoi Juortana.\n\n— Kuitenkin tuntuu minusta, niinkuin Hämeen miehet aikoisivat tänne\nlohi- ja siika-apajoille. Olen unenkin nähnyt ja arpakannuskin sitä\nsanoo.\n\n— No sillä emme saa nyt edeltäpäin mieltämme vaivata. Ainapa niistä\nsellaisista on voittajana selvitty ja selvittänee vastakin. Nyt on aika\nuhrata Ukolle ja muille pienemmille haltijoille ja nauttia tästä kesän\nkauneudesta.\n\nKäki lensi uhrivaaran koivuun ja alkoi kukahdella.\n\n— Mieluiseksipa näki Ukko uhrivalmistelut, koskapa lähetti lintunsa\nkukkumaan, sanoi Ilpo.\n\n— Mieluinenhan on uhri, kun on mieluisat valmistajatkin, naurahti\nJuortana, tienoon tietäjä ja uhrien ja taikojen tekijä, hieman itseään\nkehaisten.\n\nJuortanasta olikin sukeutunut koko Saimaan seuduilla oleilevien\nsavolais- ja karjalaisheimojen uhripappi, jota käytiin kuulemassa\nmuulloinkin ei vain heimojen käräjissä, joita joka vuosi vietettiin\nniinkuin uhrijuhliakin. Taidolla ja antaumuksella hoiti Juortana\ntehtävänsä niin että sula sovinto oli aina eri heimojen välillä sekä\nrauha ja onni kaukana toisistaan asuvien saloeläjäin ja eränkävijäin\nmajoissa.\n\nUhripitojen valmistajat laskeutuivat vaaralta vähän alemmaksi\naterioimaan, sillä ei sopinut haltijain lehdossa ja uhrisijoilla\nruokailla, vaikkapa ruuistakin vietiin osa uhriksi pyhien puiden\njuurelle.\n\nMehevä kalakukko ja piirakka suli miesten suissa ja ilman moninaiset\ntuoksut ja lintujen laulu tekivät ruokalevon suloiseksi.\n\nIlma oli vain ihanoitunut, kun miehet heräsivät. Käki kukahteli puussa\npään päällä ja mehiläinen surisi korvan juuressa.\n\n— Oho, onpa tässä vielä aikaa uhrikansan kokoontumiseen. Mitäs jos\nruvettaisiin runoille ajan kuluksi? ehdotti Ilpo.\n\n— Ihanahan on ilma ja luonto ylen korea, niin että mieli laululle\nlaseikse, myönsi Juortana.\n\n— Mitäs jos laulaisimme Lemmin pojasta tahi Joukahaisesta?\n\n— Tokihan tuota Väinämöstä laulaisimme, tietäjästä ja taikojasta, jonka\nveroista nykyiset eikä vastatulevat sukupolvet nähne.\n\n— Lemmen vuoksipa se Väinökin tietonsa ja taitonsa menetti, virkkoi\nIlpo.\n\n— Niin teki, ja moni muu Väinämön jälessä. Mutta lauletaanpa seppo\nIlmarisesta ja Sammosta. Ne ovat partasuu urohien lauluja.\n\nMiehet tarttuivat toistensa käsiin ja vuorotellen vetelivät Karjalasta\nkulkenutta runolaulua:\n\n    »Orjat lietsoi löyhytteli,\n    väkipuolet väännätteli...»\n\nSillä välin alkoi keräytyä uhrikansaa vaaralle. Miehet kesäisissä\nkirjaelluissa kauhtanoissaan, mukanaan jouset ja keihäät, jotka\nJuortana taikoi kotipajassaan. Naisilla oli loistavat juhlakoltit ja\nvasta kankaasta päästetty päähine ja heidän oli jäätävä uhrilahjoineen\nvähän alemmaksi uhrikentän laitaan.\n\nJopa tulee Juortanakin Ilpon, apulaisensa, kanssa ja erinäisin\nmanauksin ja loihtuluvuin sytyttää uhrirovion, johon heitetään metsän\nja maan antia, pari kyyhkystä ja kimppu rukiin tähkiä.\n\nIlta on tyven ja savu nousee suorana patsaana hohtavaan avaruuteen.\nSitä pitää Juortana hyvänä merkkinä ja puhelee kansalle:\n\n— Hyvin kelpaa Ukolle uhrimme, ja täydestä sydämestä sen hänelle\nsuommekin. On saatu parahiksi sadetta ja poutaa, vuoroin kumpaakin ja\nhyvin on halmeemme tähkineet. Tapio ajoi talvella riistaa eteemme sen\nkun erämiehet jaksoivat kotiin kuljettaa ja runsaammin kuin milloinkaan\nennen sai saksa miehiltämme nahkoja Teljän markkinoilla. Suopea on\nollut Ahtikin, jonka senkin on Ukkoa ylistä kuultava ja toteltava,\nja laumottain on vedenkarja uinut verkkoihimme. Ja kun aina vastakin\nsovussa elämme ja kaikki pienet uhrit ja taiat ajallaan teemme, seuraa\nonni meitä vastakin ja rauhassa saamme viljellä koskiamme, ja käydä\nriistamaillamme ja kalavesillämme.\n\nNyt saivat jo naisetkin lähestyä uhripaikkaa ja tuoda antimensa.\n\n— Hyvin olette tekin pikku-uhrinne tehneet ja taiat muistaneet, lausuu\nJuortana heille. — Mielikki, metsän emäntä, Tapiolan kaunis antimuori\non hyvin karjojanne hoivannut. Niinkuin olen kuullut, ei ole yhtään\nkarjavahinkoa koko heimokuntien seutuvilla sattunut. Kotihaltijat ovat\nniinikään saaneet lukunsa ja loitsunsa ja pienet saatavansa, koskapa\nkukaan ei ole sairastanut ja kotien rauha on hyvin säilynyt. Kun\nvastakin muistatte tehdä mitä olen neuvonut, on onni aina mukananne.\n\nNaisilla oli mukanaan voi vakkasia, nauhan ja kankaan palasia,\npiirakoita ja juustoja. Ne asetettiin Ukonpuun juurelle ja oksille,\nja kun vielä Juortana oli lukenut muutamia salaisia loitsujaan, sai\nuhriväki lähteä alas Juortanan taloon, jossa juhlia jatkettiin ja\nvietiin uhrit myöskin veden haltijalle ja hopeasolki pyhään lähteeseen.\n\nÄsken oli Juortanan talon lohiapajilta saatu runsas saalis ja uhripapin\nehtoinen emäntä oli siitä valmistanut illallisen uhri väelle ja vielä\nhuomisen päivän pitoihinkin oli osa jäänyt. Aterian jälkeen vietiin\nlohen pääluut kotikarsikkoon ja sittenpä saivatkin nuoret aloittaa\nkarkelon, vanhojen miesten lähtiessä saunomaan ja uhraamaan saunan\nhaltijalle.\n\nLeppoisa mieliala kuitenkin särkyy, kun muuan erämailleen palaileva,\naikoinaan Taivassalosta pieniä pilojaan karannut ja nyt kotopuolessaan\nkäväissyt mies kertoo Auran suilta outoja uutisia.\n\n— Julma sota on syttynyt Aurajoen suulla, kertoo mies rauhallisen\nsaunomisensa keskeyttäneille miehille.\n\n— Ruotsin kuningas on tullut pyhän miehen kanssa kastamaan suomalaisia\nja joukottain on näitä kaatunut, kun eivät hyvin puhein suostuneet\nkasteeseen. Piispa kuuluu aikovan tulla Kokemäen joelle saakka ja\nmikäpä tietää, eikö tulle vielä tännekin.\n\nÄsken reippaina juttelevien miesten saunavasta unohtui ja mieli kävi\nmustaksi.\n\n— Jos tosia haastat, niin eipä sitten onnen käki meille kauan kuku,\nvirkkoi Ilpo, pirauttaen vielä kiukaasta pohisevan äkälöylyn itselleen.\n\n— Sitä se uneni tiesi ja arpakannuskin ennusti, sanoi Juortana. — Emme\nkuitenkaan huoli pelkäämään ruveta. Ehkäpä Kokemäen miehet sellaiset\nristinkastajat käännyttävät. Pidetään huomenna käräjät, joissa\npäätetään mitä on tehtävä, mutta nyt käydään juhlimaan ja yhdessä\noluthaarikat tyhjentämään valoisan yön kunniaksi.\n\n— Olkoon se sitten uhrina näille kevätkesän öille.\n\n— Olisi kuitenkin aseet käytettävä pajassa ennen aamunkoittoa,\nesittelee Ilpo, joka näyttää olevan vielä huolestunut äsken\nkuulemastaan uutisesta.\n\n— Ne kerkiämme huomisiltanakin käyttämään, sanoo Juortana.. — Niille\nonkin nyt luettava toiset luvut kuin ennen — siltä varalta, jos\nristinkastajat sattuisivat jousiemme jäntevyyttä kysymään.\n\nPihamaalla olivat nuoret hippasilla ja heidän reipas ilonsa sai\nvanhemmatkin unohtamaan äskeisen huolensa ja pyhän pihapihlajan alla\ntarinoimaan vanhoista vaino- ja eräretkistä.\n\n\n\n\nMuuan partioretki.\n\n\nSamoja oltiin suomalaisia, mutta ainainen oli viha Karjalan ja Hämeen\nheimojen välillä. Hämäläiset olivat tulleet maahan merenlahden\npoikki Virosta ja karjalaiset kiertäneet Laatokan ympäri ja sen\nrantamilla enin osa heistä jäänytkin. Laajat erämaat olivat molempien\nheimojen välillä, mutta silti eksyttiin vuorotellen toiset toistensa\npyyntimaille ja kalajärville ja siitä sai alkunsa veriset kahakat ja\nvainoretket.\n\nEikä vielä sittenkään, kun erämaa vähitellen asuttui kalasaunojaan\nrakentelevista molempien heimojen jälkeläisistä, riidat loppuneet, vaan\npartioretkiä tehtiin melkein joka kevät tahi jos silloin jäi, niin\nsyksyllä jo poltteli veriä ryöstöretkille lähtö.\n\nKukapa tietää, hämäläisten vaiko karjalaisten puolelta nämä retket ensi\nkerran saivat alkunsa, mutta kun alkuun oli päästy, niin viha synnytti\nvihaa, kosto vaati kostamaan ja niin jatkui vuosisatoja paljon voimia\nja uhreja vaativat kahakat.\n\nÄsken oli Vanajan Ilpolassa toimitettu Ukon suuret uhrijuhlat, joissa\nuhrivanhempana oli toiminut vielä nuorekas, vaikka jo harmaapäinen\nIlpo. Hänet oli äsken manalle mennyt Juortana jälkeläisekseen\nnimittänyt ja heimo sen hyväksynyt. Kesä oli kauneimmillaan ja\nmonipäiväisiä kekkereitä oli vietetty, kun takamailta tuotiin sana,\nettä karjalainen on tulossa hävittämään hämäläiskyliä ja on jo poroksi\npolttanut erämiesten uudis-saunoja Suvilahden seutuvilla.\n\nSanoma tuli tälläkertaa yllätyksenä juhliville hämäläisille eikä osattu\nensin muuta kuin ihmetellä, että karjalaiset keskikesällä olivat\nvainoretkelle lähteneet.\n\n— Apuun sinne olisi lähdettävä, ennenkuin sieltä rintamaille ehtivät.\nKuuluu olevan heillä novgorodin ryssiäkin mukanaan ja siitä päättäen\nheitä on suurempi joukko kuin ehkä aavistetaankaan, toimitti sanantuoja.\n\n— Se on selvä, että kotisijoilleen niitä on lähdettävä käännyttämään,\nsanoi Ilpo, juhlatuulet pois yltään karistaen.\n\n— Olipa sekin nyt, kun parhaana lahnankutuaikana tulivat, sanoi joku\nkorvallistaan kynsien.\n\n— Mikä heidät nyt ajoikin liikkeelle. Varmaan sieltä takamaan\nkalasaunoilta nuoret yltiöpäät ovat hankikelin aikana vierailleet\nLaatokan rantamilla ja nyt he sen lämpimiltään maksoivat.\n\n— Ei ole muita retkiä tehty, kuin se mihin viime kevännä täältä lupa\nsaatiin ja jossa Etelä-Hämeen miehiäkin oli mukana, puolustelihe\nsanantuoja. Ei hänkään kuitenkaan voinut mennä sanomaan, eikö\ntakamaiden rajoilta ehkä oltu hiihdetty karjalaisten asuntomaille,\nkoskapa jotain sellaista oli kuulunut.\n\n— Olipa miten tahansa, ei ole nyt aikaa arveluun, vaan sukkelimmat\nmiehet kapulata kierrättämään ja ylihuomenna lähtee ensimmäinen joukko\nliikkeelle ja toiset tulevat perässä, määräsi Ilpo, jolla oli nyt ensi\nkertaa päällikön huolet niskoillaan.\n\nHidas hämäläisveri ei tälläkertaa tahtonut kuohahtaa\ntaisteluhaluiseksi. Olihan kesä kauneimmillaan ja Vanajaveden\npoukamissa olisi ollut mukava kääriä parhaillaan kutevia lahnaparvia\nverkkoihin. Yhtä hupaisaa olisi ollut kaskienkin kaataminen, kun\nentiset oli saatu jo aikaisin kylvöön ja lupaavasti laihoamaan.\n\n— Naisten hoiviin jää siis kalastus ja kaskenkaato, jurahti äskeinen\nkorvallisen kynsijä. — Kaipa sitä on lähdettävä, kun kerran karhu on\nlähtenyt pesästään liikkeelle.\n\nJo tulistui Ilpokin siitä verkkaisuudesta, jolla lähtöä tuumailtiin ja\nkivahti:\n\n— Vieläkö arvelette, että olisiko muka lähdettävä, kun vainolainen\nsaattaa muutamien päivien perästä jo täällä rintamailla reuhata. Ei nyt\njoudeta kaloja eikä kaskimaita miettimään. Ne asiat jääkööt naisten\nhoidettaviksi.\n\n— Siispä lähdetään jo huomispäivänä, ainakin osa miehistä.\n\nJa retki pitää laatia sellaiseksi, että yksintein taivalletaan\nNovgorodiin asti.\n\n— Niin juuri. Novgorodiin asti, ennen ei hellitetä. Eivät ne\nkarjalaisten retket ennen lopu ennenkuin annetaan isku itse pahan\nsydämeen.\n\n— Miten tuo käynee noin pitkälle retkelle lähteminen, kun ei ole\nedeltäpäin varusteltu, arveli joku.\n\nSitä samaa mietti Ilpokin, mutta kun useampien sisu näytti nousevan\nHämeeseen jo aikaisemmin ryöstöretkiä tehneitä novgorodilaisia\nrökittämään, ei hänkään vastustellut.\n\n— Voidaanhan käydä sinnekin kun ensin on Laatokan rannoilla tehty\npuhdasta. Jos joka talosta lähtee mies ja kaksikin suuremmista, voisi\nosa heistä tulla vesitse Syvärinjoen suuhun, josta yhdyttäisiin matkaa\njatkamaan.\n\nIlpon vanhimman pojan, Osmon, mieli paloi matkalle, jollaiselle ei\nollut vielä ennen päässyt isänsä estelyn vuoksi lähtemään. Nyt häntä\nei enää pidättäisi mikään. Eilen oli hän Karjalan kävijäin retkistä\nkuullut kerrottavan ja tällainen partioretki kangasteli hänen\nmielessään satuhohteisena.\n\n— Kuulehan, isä, anna minun lähteä jo huomisen miesjoukon mukana\nretkelle, pyyteli Osmo posket hehkuvina. — Ethän tahtone miestä alle\nminun jäävän ja saatpa nähdä, että osaan keihästäni käytellä vähän\nsukkelammin kuin tuuletkaan.\n\n— Samahan tuo on. Onhan sinun kuitenkin näihin retkiin totuttava ja\nehkä johdettavakin, kun minusta aika jättää. Lähde siis ja Pohdon\nkanssa saatte yhdessä päällikkyyden miesjoukollenne siksi kun minä\ntäältä joudun.\n\nTaisipa monen pellavapäisen ja sirkeäsilmäisen neitosen poskelle\npisara vierähtää juhlista erotessa, kun ne loppuivat näin ikävällä\ntavalla, ja nuorukaiset lähtisivät taas vanhempien miesten mukana\nsinne kahakoihin henkeään kaupalle. Ilpolan lähinaapurin Apsolan nuori\nseitsentoistavuotias Lippokin viivästeli lähtöä ja näytti etsivän\ntilaisuutta puhutellakseen Osmoa, joka touhusi miesjoukossa. Yhdessä\noli Osmon kanssa lapsuusleikit leikitty ja nykyisinkin ahkerasti\ntoisissaan käyty ja nyt Osmo ehken jäisi sille tielleen.\n\nLähtöä puuhaava Osmo huomasi Lipon odottelevan kainona häntä\npuheilleen. Vielä äsken oli tyttö iloisimpana pyrähdellyt leikissä\nhänen toverinaan lesken- ja pantinjuoksussa ja nyt seisoi siinä\nlipakkaansa kärkiä katsellen.\n\n— No, mitäs nyt... mistä surut? kysyi Osmo.\n\n— Lähdethän sinne ja minulle taitaa tulla ikävä, sanoi tyttö avoimesti.\n\n— Pianhan sieltä palataan kun on ensin karjalaisia ja ryssiä rökitetty.\nEhkäpä elojuhliin joudumme ja tuon sinulle sieltä silkit ja soljet.\n\nPoikasen povessa kuohahti riemukkaasti. Tyttö oli aina iloisena\nveitikkana kaarastanut pakoon kun hän alkoi puhumaan helliä sanoja\nsimasuulle. Jopahan nyt täytyi tunnustaa tunteensa, kun hänellä oli\nsotaan lähtö.\n\nOsmo katseli siinä rinnallaan kävelevän tytön vaalean hiussuortuvan\nreunustamaa poskea ja ripsien raosta väliin välähtävää sineä. Sievä oli\ntämä Lippo, kylän kaunotar ja kyllä kilpailtiinkin hänen suosiostaan,\nmutta hänpä sen sai, eikä kukaan muu.\n\n— Vähätpä minä karjalaisten soijista, kunhan itse terveenä tulet,\nvirkkoi tyttö.\n\n— Tulenhan toki ja tulenkin uroksena takaisin. Kun vain sinä pysyisit\nsillä aikaa minulle uskollisena.\n\nTyttö katsahti moittivasti nuorukaiseen. Tokihan tuo olisi pitänyt\ntietää sanomattakin, ettei hän leikkitoveriaan unohtaisi.\n\nKättä puristaen nuoret erosivat ja Osmo kiirehti varustuksiaan\nlaittamaan.\n\nKymmenkunta miestä tulikin jo illan suussa Ilpolaan ja toisia yhtyisi\nmatkalla määrätyissä paikoissa. Puuhakkaana ja punakkana kääkersi\nIlpokin, neuvoen miehiä ja antaen monia ohjeita siksi kun tavattaisiin.\nVerkkaliikkeinen metsänkävijä, Pohto-ukkeli hymähteli, tietäen taitonsa\nnäissä sotapuuhissa hyvinkin Ilpon taitojen veroisiksi ja sanoikin\nIlpolle:\n\n— Olehan huoletta. Kyllä siellä osataan... Kunhan vain itse joudut\nmiestesi kanssa matkalle.\n\nKesäyön kuulteessa taivalsi miesparvi kumisevia kangaspolkuja, väliin\npainuen nevojen askelpuille ja lehtoihin, joissa uneksiva rastas\nsoitteli yövirsiään. Keveät kantamukset olivat miehillä, välemmin\njoutuakseen. Ilpon taikoma keihäs kädessä ja tappara vain vyössä ja\nmuutamilla äitimuorin antama taikapussi kaulassa piikkopaidan alla\nvaaroista varjelemassa.\n\nSeuraavan päivän iltapuolella joutuvat miehet takamaan uudisasutuksille\nja varovasti lähestytään mahdollisia vihollisen lymypaikkoja.\n\nSiitä ei kuitenkaan näy jälkiäkään vielä ja melkein pettyneinä\nasettuvat miehet Jurkan, Vanajasta muuttaneen erämiehen asunnolle\nlepäämään ja murkinoimaan.\n\n— Onhan täällä taas karjalainen käynyt, vaikka ei näillä pihoilla ja\nvankejakin vienyt, selittää Jurkka puuhakkaana kantaen suolalahnaa ja\nruislimppua pöytään.\n\n— Outokaisesta olivat vieneet tyttären, karjan, ja muutamat miehet jo\naikoivat heti jälkeen kyökätä, mutta ovat odotelleet sieltä rintamailta\napua.\n\n— Vai jo taas veivät naisiakin, kuohahteli Pohto, jolta kerran oli\nnäin mielitietty viety ja rääkätty hengettömäksi, ja joka tällaisten\nuusiutuessa vannoi kostoa karjalaisille ryöstäjille.\n\n— Niinpä lähdemme painamaan edelleen yötämyöten, ettei ehdi meidän ja\nräähkäin välimatka kovin suureksi revetä, sanoi Osmo.\n\nPuoliyössä tavattiin jo saunojen ja tupien raunioita, ja ryöstön\nkärsineitä miehiä liittyi mukaan matkueeseen.\n\n— Eivätpähän meiltä suuria saaliita saaneet ja aikomus heillä lienee\nollutkin sinne varsinaisiin hämäläiskyliin, mutta jostain kuuluivat\ntiedon saaneen, että miehissä sieltä vastaan lähdetään, niin olisivatko\ntakaisin pyörtäneet, vaiko jossain odottaisivat yhteen iskeäkseen,\nkertoi joku miehistä.\n\n— Niin mutta ellei vihollista väliltä tavata, painetaan heidän\nkotisijoillen ja kun jälkijoukot joutuvat, niin jatketaan matkaa\nparemmille saalispaikoille.\n\n— Semmoinen on päätös, että isketään kerrankin suonta Novgorodin\nryöstäjäruhtinaista.\n\n— Vai sinne asti... eikö tuo riittäne kun risteillään Syvärin suilla ja\nLaatokan rantamilla, arveli joku.\n\nSitä mieltä oli Pohtokin, kun tiesi, että vain muutamia Novgorodin\nmiehiä oli ollut mukana ja heidän kaikkien retki Hämeeseen näytti\nepäonnistuneen. Aikoi mielipiteensä esitellä vasta Karjalan kylillä kun\nensin olisi siellä kylliksi selvää tehty ja miehet saaneet kuumemmat\nverensä asettumaan. Mikäpä tiesi minkälaisia sotavoimia Novgorodin\nruhtinailla oli.\n\nKun vihollista ei löytynyt, jäätiin päiväksi odottamaan toisia ja\nsittenpä voitiin jo hyökätä ensimmäiseen karjalaiskylään. Se sattuikin\nolemaan karjalaississin, Tuiran, kotikylä ja sitä ei säästetty. Tuira,\nluihu-silmäinen partaniekka saatiin vangiksi ja Osmo tiukkasi häneltä\nMariaa, ryöstettyä hämäläistyttöä.\n\n— Sano mihin olet hänet saattanut tahi muuten kirimme köysiäsi.\n\nSaatiin tietää että tyttö oli naapurikylässä, erään Uhmanan orjana ja\nsinne vietiin Tuirakin, herättämään pelkoa karjalaisissa.\n\nUhmanan kylässä rukoiltiinkin armoa, ja Osmon lempeä mieli alkoi\ntaipua. Hänestä oli vastenmielistä ylivoimaisena hyökätä toisten\nkimppuun, vaikkapa nämä olivatkin monta hävitysretkeä Hämeen kylille\ntehneet.\n\n— Mitä me heidän hengellään... sanoi hän Pohdolle. — Otetaan Uhmana\nvangiksi ja katsotaan vähän, mitä heillä on aitassaan ja sillä hyvä.\n\nPohto naurahteli, hänkin epätietoisena, miten olisi tehtävä.\n\n— Eipä taida tulla sinulle päällikön luontoa. Eikähän sitä ole\nisässäsikään. Toista oli Juortana, kun karjalaiskylille pääsi.\n\nOtettiin mitä saatiin ja voitiin mukana kuljettaa, ja sillä ehdolla\nsäästettiin karjalaisten henki ja asumukset, etteivät nämä enää koskaan\ntulisi hämäläiskyliin.\n\nNäin samoiltiin Syvärin suulle, johon oli jälkijoukon määrä soutaa\nsuurilla sotavenheillä. Karjalaisten sissijoukko oli kuitenkin ehtinyt\nheitä ennen ja tulinen tappelu oli jo käyty hämäläisten kanssa, jotka\nhenkihieverissään haavojaan hoitelivat.\n\nOlihan annettu vastaankin ja karjalaiset olivat sukkelasti hävinneet\nkuultuaan apua tulevaksi hämäläisille.\n\nPohteissaan käkkerehti Ilpokin ja valitteli retken epäonnistumista.\n\n— Yhdessä joukossa olisi pitänyt kulkea, mutta maataivalta. Kun nähtiin\ntämä meidän laivue, oli rantakylien asukkaiden hyvä kuljettaa sanaa\nsisseille ja tässä sitä nyt ollaan. Monta miestä taas meni.\n\n— Ja me kun säästimme karjalaisten henkiä, eikä edes taloja poltettu,\nnaurahteli Pohto.\n\n— Siinä on päälliköitä! intoutui Ilpo. — Kelpaa heidän nyt siellä\nnaureksia partaansa ja kahta suuremmalla voimalla hyökätä Hämeeseen.\nVoi raukkoja miehiä!\n\n— Oletko muka itse etevämpi, kivahti Pohto. — Juortana olisi puolella\nväellä lyönyt sellaiset joukot. Eivätkä hänen aikanaan uskaltaneetkaan\nvierailla meidän kylillä kovin usein, niinkuin ehkä nyt tekevät.\n\n— Olisitte pitäneet siitä huolen, ettei olisi jäänyt vierailijoita.\n\n— Tämä Osmohan se alkoi, säälitellä poloisten henkeä. Tytön ryöstäjän\nkuitenkin vangitutti, mutta tyttöräivä taitaa olla siitä enemmän\nsuruissaan.\n\nAlakuloisena näytti Marja tosiaankin istuvan erillään muista. Uhmana\noli kohdellut häntä hellävaroen ja sanonut ottavansa taloonsa\nemännäksi. Yönuotiolla ollessa antoikin Uhmana tytölle merkkejä, että\ntämä aukaisi hänen siteensä. Ilpo tahtoikin kuulla mitä tyttö oikein\narveli vapautuksestaan.\n\n— Mitä olisit tehnyt, jos ei miehemme olisi sinua vapauttaneet? kysyi\nhän tytöltä.\n\n— Jäänyt sinne, missä olinkin.\n\n— Tuota... mitenkä?\n\nVanajan tuuheapartainen heimopäällikkö heristi korviaan, siksi oudolta\nkuului tytön vastaus.\n\n— Jäänyt Uhmanan luokse, sammalsi tyttö. Ei hän minulle pahaa tehnyt.\n\n— Taisi pitää hyvänäkin?\n\n— Niin.\n\nIlpo naurahti, mutta samassa jo hänen sisunsa kuohahti:\n\n— Tiedätkö, että hän on sinun ja meidän kaikkien vihollinen ja sen\nmukaan kohdeltava. Omaisesi surevat sinua ja...\n\n— Eivät ne minusta välitä, keskeytti tyttö.\n\nIlpo sai utelemalla tietää, että tytön äitipuoli oli kohdellut häntä\nhuonosti ja isäkään ei hänestä taitanut välittää.\n\n— Tuhma tyttö olet ja nyt sinut kotiin viemme. Tokihan sinun pitäisi\nheimosi puolesta vihata karjalaisia.\n\n— Älä toru tyttöä, karjalainen on hänet loihtinut, sanoi Pohto. — Ei\ntämä ole ensimmäinen kerta kun ryöstetyt naiset on lumottu. Ja tämä nyt\nsikseen ja pohtimaan, käännymmekö takaisin vai jatkammeko Novgorodiin.\nViisainta olisi jättää se retki ja palatessa vähän höyrytellä\nkarjalaiskyliä ja vannotella heitä pysymään kotonaan.\n\n— Niin on minustakin selvintä. Hyvä kun näillä vaurioilla selvitään\nja suoraan sanoen näin meidän kesken: on parempi puurtaa siellä\nkotivesillä ja kaskimailla kuin rämpiä näitä vaivaloisia matkoja.\n\nPohto hymähteli. Sotaisemmat miehet murahtelivat pahasti, mutta\nIlpo touhusi paluumatkalle lähtöä ja laittoi sotaisammat maitse\nkarjalaiskylien kautta kotiin, itse poikansa kanssa astuen\nvenheeseensä, hoputtaen toisia matkaan.\n\n— Ottakaa karjalaisilta mitä saatte ja menetelkää miten haluatte. Me\nmenemme jo suorinta tietä kotisatamiin.\n\n— Mene vain Ilpolan saunan lavoille, huudettiin hänelle.\n\n— Sinne joutaa semmoinen sotapäällikkö.\n\nNämä huomautukset karmivat uuden heimopäällikön mieltä ja palauttaen\nveneensä rannalle sanoi kipakasti:\n\n— Vielä sitä käydään Novgorodissakin, mutta silloin pitää olla suurempi\njoukko. En minä ainakaan uskalla kourallista miesjoukkoa ajaa suoraan\nsurman suuhun.\n\nSanoi ja käski miehet soutamaan.\n\nToisetkin soluivat takaisin karjalaiskyliin ja pitivät siellä kestiä\nviikkomäärin, karjalaisten nöyränä heille herkkujaan kantaessa.\nPäälliköt olivat vankina ja uusia ei ollut vielä, mutta tulisi ehken\nvielä olemaan. Siltä näytti Karjalan miesten veristävät silmät.\n\nVenekuntalaisten matka joutui myötätuulessa ja ennen kuin osattiin\nodottaa, palasivat miehet omaisten luokse. Tuli asiaa Aapolan\nLipollekin Ilpolaan ja iloisesti hymyillen tervehti kaunokainen\nsotaurostaan. Osmo, kertoi säästäneensä karjalaisten hengen ja\nasunnoita ja sai tytön hyvästä mielestä punastumaan.\n\n— Siinä teit oikein. Silloin kun tänne hyökkäävät, ei voine heitä\nsäästää, mutta lähteä sinne hävittämään on yhtä raaka teko kuin\nheidänkin.\n\n— Et siis naura tällaiselle sotasankarille?\n\n— Olet suurempi sankari kuin ne, jotka surmaavat. Sinun hyvyyttäsi\nvarmaankin muistavat karjalaiset ja antavat olla meidän rauhassa.\n\nTytön silmissä läikähteli lämmin loiste ja se oli paras palkinto\npojalle. Hänenkin mielestään oli parempi lempeydellä rakentaa rauhaa\nkuin raudalla.\n\n\n\n\nPyhä risti.\n\n\nRunsaasti oli keräytynyt Aurajoen suuhun kauppasaksojen laivoja ja\nheidän kanssaan vaihtokauppaa harjoittavia etelä-hämäläisiä. Turun\nuutterat porvarit lastasivat veneisiinsä suolaa ja rautaa ja koreita\nSaksan verkoja. Ja heidän kanssaanpa saksalaiset varsinaisesti kauppaa\nhieroivatkin, vaikka muuten oli tultu tänne Auran satamaan laivoja\nkatsomaan.\n\nKaupanteko kuitenkin keskeytyi kun yhtäkkiä vireän etelätuulen\npainamana komea Ruotsin laivue pöllähti sataman suulle.\n\n— Viikinkilaivue tulee!\n\n— Ruotsin ryöstäjät ovat taas täällä!\n\n— Tavarat kokoon ja pakoon kiireesti!\n\nTämän tapaisia huudahduksia alkoi kuulua väkijoukosta, joka alkoi\nmyöskin hajautua eri suunnille. Porvarit sukivat kiireesti venheensä\nlähtökuntoon ja alkoivat kiskoa niitä ylöspäin.\n\n— Kuninkaan laiva on mukana!\n\n— Itse Pyhä Eerikki on lähtenyt liikkeelle!\n\n— Nyt sitä saadaan taas tapella!\n\nNämä lausuttiin puolittain kuiskaamalla ja hiljaiset hämäläiset\nkatselivat, olisiko lähdettävä vai jäätävä katsomaan.\n\n— Tulevat verottamaan, mutta vähäisiksi ne verot nyt jäävät\ntälläkertaa, köhisi sattumalta Auraan toisten hämäläisten mukana tullut\nJurkka, heimopäällikkö. Tämä komealta ja sotaiselta näyttävä mies oli\nparin muun miehen kanssa tullut ostamaan visbyläisiltä laivureilta\naseita ja latonut ne jo venheisiinsä, jotka hiljaa liukuivat jokisuusta\nylöspäin.\n\nMietteisiinsä kävi kuitenkin Jurkkakin, kun saarten takaa ilmestyi\nnäköpiiriin yhä lisää laivoja ja entisistä purkautui satoja sotilaita\nrannalle.\n\nHämeen miehet neuvottelivat keskenään. Olisivat joutaneet turkulaiset\nitse hoidella vieraansa niinkuin olisivat voineet, mutta kaipa\ntässä oli heitä autettava. Hiki alkoi helmeillä naapukkapäisien,\nlammasnahkatakeissa kesälläkin liikkuvien hämäläisten otsalta ja joku\njo taisi kirotakin, kun tuli lähteneeksi suolan hakuun ja joutui näin\npahaan pinteeseen.\n\nErik Pyhän joukkojen keihäät ja kilvet välkähtelivät auringossa ja itse\npyhä piispa Henrikkikin komeat saattueen kera tuli ulos laivastaan.\nRuotsalaiset eivät ymmärtäneet maan kieltä ja tuotiin sana, että\nkuningas ja piispa haluavat jonkun kauppaporvarin tulkikseen.\n\nVikkelä visbyläinen laivapoika joutui kuitenkin tähän toimeen ja\nselitti kansalle kuninkaan tarjoavan suomalaisille rauhaa, mutta\nvaativan heitä ottamaan pyhän ristin kasteen.\n\nJäykät hämäläiset katselivat kuninkaan, piispan ja sotaväen loistavia\npukuja, joissa jokaisessa oli pyhä risti kuvattuna. Se oli piispa\nHenrikilläkin kädessä ja hän osoitti sitä kansalle, samalla puhuen\njotain lempeällä äänellä.\n\nKaupaan kalastajia sattui olemaan myöskin näillä markkinoilla ja\nhe kertoivat kyyräileville hämäläisille, että piispa Henrik oli\nheidätkin kastanut ristin uskoon, eikä mitään pahaa ollut siitä heille\nseurannut. Turkulaisetkin olivat jo aikaisemmin kuulleet ristin uskosta\nulkomaisilta kauppiailta ja muutamat jo palvelivatkin ristin Kiesusta\nsuurimpana haltijanaan.\n\n— Mitä tehdään? kyselivät hämäläiset päälliköltään.\n\n— Ei suostuta vieraan vallan alle, eikä heidän kasteeseensa. Olette\nnähneet omien haltijain auttavan, mutta mistä tiedätte näiden\nristinkastajain haltijoista. Aseet käteen joka miehelle ja taisteluun.\n\nKun Visbyn laivapoika oli selittänyt, etteivät ainakaan salolaiset\ntaivu kasteeseen, antoi kuningas piirittää väkijoukon ja kohta riehui\ntaistelu kuumimmillaan. Ylivoiman edessä täytyi jäykkäniskojen\nsuomalaisten taipua ja alttari rakennettiin Kupittaan lähteelle, jossa\npyhä kastetoimitus aikoi.\n\nKiireesti lähtivät hämäläiset kotimatkalle ja suoraa päätä pyhässä\nlähteessä pesemään pois ristin kasteen.\n\nHeimon käräjissä, joka heti pidettiin, päätettiin, että jokainen\npalvelee entisiä haltijoitaan niinkuin ennenkin ja varustautuu uusien\nristisoturien hyökkäysten varalta.\n\n— Entä jos ristin Kiesus onkin voimakkaampi haltija? uskalsi joku\narvella Jurkalle.\n\n— Älä puhu siten... joudut Ukon vihoihin, ja niistä et pääse\nminkäänlaisilla loitsuilla, sanoi päällikkö.\n\nErik Pyhä majoittui sotureineen Turkuun ja Henrik piispa kastoi\nympäristön kansaa ja toimitti joka sunnuntai messun, johon varsinkin\nnaisväki mielellään otti osaa. Kuningas oli retkeensä tyytymätön.\nOlihan saatu tapellen toimittaa ensimmäinen kaste ja niskurit uhkasivat\njatkaa entisiä pakanallisia tapojaan.\n\n— Tämän maan pakanat ovat jäykkäniskaista väkeä, puhui kuningas piispa\nHenrikille. — Kovin kourin sinun täytyy heitä kohdella ja meidän\nvaltamme tueksi rakennuttaa linna tähän Aurajoen varrelle. Me lähdemme\npois ja jätämme sinut tänne käännytystyötä jatkamaan ja turvaksesi\njätämme me tänne puolet sotajoukostamme, ja jos lisää tarvitset, on\nsitä sinun meiltä pyydettävä.\n\n— Tahdon tehdä parhaani tämän jäykän kansan hyväksi ja toivon voivani\nlempeydellä heitä enemmän, käännyttää kuin ankaruudella.\n\n— Siinä erehdyt, piispa. Sinun on armotta hävitettävä heidän pyhät\nlähteensä, lehtonsa ja uhripuunsa sekä julistettava, että se on Pyhän\nisän ja meidän tahtomme.\n\n— Sen voin kyllä tehdä, mutta kuningas ymmärtäköön, miten vaikeata on\ntehdä käännytystyötä ja saarnata Kristuksen oppia, kun ei osaa maan\nkieltä, eivätkä he ymmärrä mitään meidän kielestämme. Tiedän kuitenkin,\nettä minun jälkeeni on tuleva tänne minun työtäni jatkamaan miehiä,\njotka osaavat maan kielellä julistaa ristinoppia ja silloin vasta\nvoidaan tämä kansa käännyttää pakanuudesta.\n\n— Tahtoisitko, että meidän pitäisi määrätä sinulle maan kieltä taitava\napulainen, kiivaili kuningas. — Sellaista meidän on vaikea hankkia,\nmutta voimmehan asiata miettiä. Nyt kuitenkin on sinun tehtävä mitä\nolemme määränneet, ja minun on aika lähteä täältä pakanain maasta. Mitä\npikemmin saataisiin maan väestö tunnustamaan uutta oppia, sitä välemmin\nsaisi maamme rannikko rauhan heidän hyökkäyksiltään.\n\nPiispa Henrik hymähti. Erik Pyhä luuli voivansa muutamissa vuosissa\nkäännyttää harvaan asutun maan asujamet, vaikka siihen todennäköisesti\ntarvittiin ehkäpä vuosisatojakin.\n\nKun kuningas oli osan sotaväkensä kanssa poistunut, ja sitä ennen\npystyttänyt Kupittaan lähteelle ristin valtansa merkiksi, käytiin sitä\ntaikaesineenä palvomassa. Taisipa joku tuoda uhrilahjojakin Henrikin\npyhälle ristille.\n\n\n\n\nRangaistus.\n\n\nNousiaisten piispantalon virkahuoneen ikkuna oli auki ja kesäisen\nkeskipäivän tuuli heilautteli Tuomas-piispan rapisevia pergamenttejä\nja keskelle pöytää auki jäänyttä paavin kirjettä, jonka lähetti oli\nmuutamia päiviä sitten tuonut Nousiaisiin. Tuomas-piispa koetti kyhätä\nkokoon kirjettä Upsalan arkkipiispalle, kertoen nyt lähtevänsä sotaan\nNovgorodia vastaan ja toivoen pikaista apua Ruotsista.\n\nSotainen Tuomas-herra oli niin innoissaan, että haukankynä pyrki\ntöksähtelemään eivätkä ajatuksetkaan oikein pysyneet koossa. Ne\nlipsahtivat yhtämittaa Turkuun, jossa laivoja varustettiin kiireesti\nretkeä varten ja odotettiin häntä joka hetki saapuvaksi.\n\nKirkon asiat olivat taas Suomessa päin honkia, karjalaiset yhdessä\nnovgorodilaisten kanssa tekivät tiheään ryöstöretkiä Hämeen alueille\njopa etemmäksikin ja vaikka hän oli koettanut kaikin keinoin lujittaa\nkirkon valtaa maassa, ei se ottanut onnistuakseen. Kun väestö ei saanut\nhallituksen suojaa ryöstäjiä vastaan, luopui se ristin uskosta ja alkoi\npalvella entisiä haltijoitaan.\n\nPaavi olikin lähettänyt useita kirjelmiä hänelle asiasta ja nyt\nviimeksi määrännyt piispa Tuomaan lähtemään sotaretkelle Nevajoen\nsuulle, luvaten retkeä tukea kaikella tavalla.\n\nTuuli pyöräytteli papereita pöydällä, mutta innoissaan ei Tuomas-piispa\nmuistanut sulkea ikkunaa. Sieltä pörisi sisään mehiläinen ja horjahti\njotenkuten piispan musteastiaan ja lähti siitä kömpimään suurella\nvaivalla laaditulle Upsalan piispan kirjelmälle.\n\n— No mikä sinä luulet olevasi, joka tulet minun asiakirjojani\nlaatimaan, kuohahti Tuomas ja huitasi mehiläisen menemään. Paperi oli\nkuitenkin piloilla ja harmin puna kohosi piispan ryppyisille kasvoille.\nSaarnaajaveli Pietari kuuli piispan hyräilevän kasvimaalla ja tälle\nhuusi Tuomas avonaisesta ikkunasta:\n\n— Tule laatimaan nämä kirjelmät, me emme jouda enää tällaista\nnäpertelemään.\n\nVakava, sileäksi ajettu munkki Pietari hymähti, nähdessään mehiläisen\njäljet ja sen johdosta Tuomaan ärtyneet kasvot.\n\n— Minkä merkkejä nämä ovat? kysyi hän piispalta, johon piispa melkein\näkäisesti tokaisi:\n\n— Mehiläisen! Kirjoitat sen pian puhtaaksi ja toisen melkein\nsamanlaisen Kalparitarien veljeskunnalle Viroon, sillä lisäyksellä,\nettä heti on hyvin aseistettu joukko lähetettävä Nevan suulle meitä\nauttamaan.\n\n— Huono enne, tuo mehiläisen vierailu, virkkoi saarnaajaveli, ryhtyen\nkirjoittamaan.\n\n— Miten niin ja minkä enne? Tämän retkenikö? kivahti Tuomas.\n\n— Vaikkapa senkin. Suuri sotaväki pitäisi olla Novgorodin mahtavaa\nJaroslovia vastaan.\n\n— Suuri... mistä minä sen suuremman otan kuin ne pari tuhatta miestä,\njotka parhaillaan valmistuvat matkaan. Pitäisikö minun jättää sinun\nmielestäsi koko retki sikseen, häh?\n\nTuomas saapasteli kiivain askelin lattialla.\n\n— Ainakin siirtää retki tuonnemmaksi, kunnes lisäjoukkoja tulisi\nRuotsista ja Liivinmaalta.\n\n— Ja sitten hänen pyhyytensä paavi pommittaisi minua yhtämittaa\nkirjeillään. Ei, nyt minä lähden ja lopetan sen Nevan suun mätäpaiseen,\npuhkaisen sen pohjia myöten ja sitten kiristän hämäläisetkin entistä\ntiukemmalle. Kun palaan, saat lähteä soturien! kanssa Hämeen perukoille\nja aina Suvilahteen saakka ja tuoda kaikki niskurit Turun linnaan.\nJolleivät lakkaa noituudestaan ja pysy pyhän kirkon yhteydessä,\nmädätköön heidän luunsakin Turun linnan pohjaholveissa. Mitä olet\nsiinä, Saarnaaja-Pietari, niin epäilevän näköinen, häh?\n\n— Enpä erikoista... luulisin vain lempeydellä ja rakkaudella teidän\narmonne paremmin voittavan tämän, jäykkäniskaisen kansan.\n\n— Vai sillä...! käskisi mokomia petoja lempeydellä kohtelemaan!\nPelkäämään heidät on saatettava kurilla ja ankaruudella, muuten pian\ntekevät kirkon päämiehelle samoin kuin Henrikillekin. Saarnaa sinä\nPietari lempeydellä, jos haluat, ja se kai kuuluukin paremmin sinulle,\nmutta minä edustan esivaltaa ja esivalta ei saa miekkaa hukkaan kantaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKomea oli laivue, jolla Tuomas-piispa lähti Novgorodin ruhtinaita\nhätyyttämään. Sukkelaan sukeni matka myötätuulessa ja kohta sai tuikea\nTuomas iskeä yhteen Nevan suulla liehupartojen kanssa.\n\nHuonosti kuitenkin kävi. Tuomas-piispan vähäinen joukko lyötiin hajalle\nja murtuneena miehenä sai piispa palata joukkonsa rippeillä Karjalan\nristiretkeltä.\n\nPäästyään väsyneenä piispanasuntoonsa, alkoi Tuomas laatia eronpyyntöä\npaaville ja sitä vaivalloisesti tuhertaessaan puheli itsekseen:\n\n— Rangaistus se oli minulle omasta ankaruudestani, joilla pakanoita\nolen kohdellut. Pietari-veli on ehken sittenkin oikeassa.\n\nSaatuaan eronpyyntikirjeensä valmiiksi, tapasi taas kiukku sotaisen\nkirkkoruhtinaan ja terävästi käski hän sihteerinsä istumaan vuorostaan\npöydän ääreen ja laatimaan kirjelmät samoille, joilta ristiretkelle\nlähtiessään oli apua pyytänyt.\n\nSattuu olemaan sukkelampi hanhensulan käyttäjä kuin Pietari-veli ja\näkäisiä ovat Tuomas-piispan sanatkin, jotka paperille piirtyvät.\n\n— Joko kirjoitit, että jätän tämän susien maan ja lähden Kristuksen\nhaudalle vaeltamaan, kysyy piispa ja jatkaa saneluaan:\n\n— Määrätköön Pyhä Isä herroista kenen tahansa paikalleni ja pian on\nnäkevä, ett'ei täällä mitään synny, ellei Karjalaa ensin kukisteta. Sen\nolisin nyt tehnyt, mutta melkein tyhjin käsin olisi se minun pitänyt\nsuorittaa, kun arvoisa velikään ei suvainnut pikaista apua lähettää.\nMutta maksetuksipa tämä laiminlyöntimme siellä meren takana voi tulla,\nsillä kukapa takaa, eikö taas pian novgorodilaiset pistäydy siellä\nsavustamassa herroja, jotka rauhoinaan antavat pakanain päästä voitolle\nSuomen kristillisessä seurakunnassa.\n\nPiispa Tuomas raapusti nimensä kirjelmien alle ja antoi ne lähettien\nperille saatettaviksi.\n\n— Jo nyt saat avata ikkunan ja päästää raitista ilmaa sisään, sanoi\npiispa sihteerilleen. — Minun puolestani saa nyt vaikka mehiläinenkin\ntulla jatkamaan.\n\nHoikkasäärinen luostariveli katseli ihmeissään herraansa, oudoksuen\ntämän puhetta mehiläisestä. Eipä hän tietänyt, että Pietari-veli oli\nkerran piispan papereita rähjännyttä mehiläistä pitänyt onnettomuuden\nenteenä.\n\n\n\n\nIlta Kuusistossa.\n\n\nKeskikesän unettava hiljaisuus ympäröi joka puolelta Kuusiston\npiispan linnaa. Väliin hilpeään leikkiin heräävät Piikkiön lahden\npikkulaineet läpättivät vain rantapengermän juurelle ja pyykinpesijäin\nkarttu paukahteli silloin tällöin rannassa. Tähän paukkeeseen\nheräsivät valleilla torkkuvat vahtimiehetkin, mutta eipä kuitenkaan\ntorventoitottaja Haakon, joka kuorsasi niin että jyrinän olisi luullut\nkuuluvan linnan pihalle, jossa hänen armonsa Suomen piispa, Maunu\nTavast oli äsken kävellyt.\n\nVahtimiehet olivatkin loikoneet nurmettuneella vallinharjalla\nkoko päivän, nauttien kauniista ilmasta. Heidän täytyi olla tässä\ntavan vuoksi, sillä eihän nykyään vartijoita tarvittu muuhun, kuin\nkorkeintaan vieraiden tulosta ilmoittamaan linnaan ja torventoitottaja\nHaakonille. Rauha oli maassa ollut jo pitemmän ajan ja kaikki edistyi\nja kukoisti mahtavan Maunu Tavastin käden alla.\n\nÄsken juuri oli käynytkin useita vieraita Kuusiston linnassa. Lähettejä\nRuotsista ja Turusta. Vielä äsken oli hänen armonsa ottanut vastaan\nlähettilään Raisiosta, jonne parhaillaan rakennettiin piispan tahdosta\nmaan ensimmäistä nunnaluostaria.\n\nVahtimiehetkin jutustelivat siinä joutessaan kaikkialla kunnioitetun\nisäntänsä suurista ansioista Suomen kirkon päänä ja valtiomiehenä. Sitä\njuttua riitti melkein joka päivä, mutta eipä ollut nyt sotaretkistä\npuhumista, kun venäläisetkin pysyivät omalla puolellaan ja Karjalakin\nkoetti elää sovinnossa Hämeen kanssa.\n\nMaunu Tavastin aika oli ollutkin Suomen seurakunnalle yhtämittaista\nnousun aikaa. Kirkkoja rakennettiin ja yhteiskunnallisia oloja\njärjestettiin. Köyhät ja sairaat saivat avustusta ja kansa alkoi\nsuorittaa papistollekin kymmenyksensä napisematta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTurun linnan lähetti palasi piispan puheilta ja pysähtyi vallin\njuurelle laskeutuneiden vahtimiesten kanssa juttelemaan. Vanhempi\nhilporimies oli toimittanut paikan Yrjö Pietarinpojalle piispan\npalvelukseen, ja tämä katsoi nyt velvollisuudekseen kertoa vanhuksille\nhieman Turun uutisia.\n\n— Nyt Turussa vasta komeata on, kun tuomiokirkko on uusittu ja pappeja\nlisätty. Minäkin käyn joka kerran piispan messussa, vaikka olenkin\ntällainen huikarinen.\n\n— Vai jo tuomiokirkon laajennustyöt ovat päättyneet, sanoi\nJönni-vanhus. — Pitääpä tästä lähteä sitten ensi piispanmessuun\nminunkin. Ja mitä siihen tulee, että sinä käyt siellä piispan\nmessuissa, taitaa se olla vähän niinkuin tarpeellistakin. Hänen armonsa\nkyllä huomaisi poissa olosi ja taitaisitpa tuiskahtaa pois tärkeältä\npaikaltasi, johon sinut puuhasin.\n\n— Asemieheksipä tuota vain puuhasitte. Itse tässä olen melonut vähän\nylemmäksi. Sitä kun yrittää oikein todenteolla niin pääsee aina\neteenpäin.\n\n— Ja mitä muuta kuuluu Turkuun?\n\n— Kuuluuhan sinne muutakin. Oiavi-maisteri, hänen armonsa\nkasvattipoika, on palannut ulkomailta ja lienee jo tulossa tänne\nKuusistoon. Sitäpaitsi näin tuolla linnassa Annan, Lepaan neidin, ja\nluulenpa hänenkin olevan hyvillään Olavi-maisterin tulosta.\n\nKeskustelu taukosi kun vallilta törähti Haakonin merkkitorvi.\n\n— Kas, johan kuorsaaja on herännyt.\n\n— Ja ilmoittaa varmaan Olavi-herran tulosta.\n\n— Poika, ota hilporisi ja käykäämme vallille. Ja rauha kanssasi, Yrjö\nPietarinpoika.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLinnan vierassalissa oli valmistettu kuuluisan vieraan tuloa varten\nja Maunu Tavast istui avatun ikkunan ääressä, nauttien kesän\nkauneudesta ja omista onnellisista unelmistaan. Äsken oli Lepaan\njalosukuinen Anna-neiti, hänen nuoruutensa ystävä, lupautunut uuden,\nRaision birgittalaisluostarin abbedissaksi. Hänen kauan hautunut\nunelmansa oli nyt toteutumassa kun maan entiset, fransiskolais- ja\ndominikolaisluostarit, saisivat tämän uuden sisarluostarin lisäkseen.\nTämän lisäksi vielä hänen rakas poikansa palasi kuuluisana miehenä\nkotimaahan, ja tänä ihanana suvi-iltana Kuusistoon.\n\nMaunu Tavast hengitti mielihyvin piispansaliin kannettujen nuorten\nkoivujen tuoksua.\n\nMartti, piispan kaniikki näyttäytyi ovella.\n\n— Martti, eikö jo pian näy venhettä Piikkiön lahdella?\n\n— Kyllä, teidän armonne, se laski juuri rantaan.\n\n— Onko kaikki järjestetty Olavi-maisterin arvokkaaksi vastaanotoksi?\n\n— Kyllä, teidän armonne,\n\n— Nähkääs, herra kaniikki, hän on nyt oppineempi kuin me yhteensä ja\nmeidän on osoitettava tarpeellista kunnioitusta hänelle.\n\n— Linnan vouti Pietari Karpalainen on itse häntä portilla vastaan\nottamassa. Sitä paitsi on sana saatettu koko linnan väelle.\n\n— Hyvä. Minun sauvani ja piispanhiippani.\n\nKaniikki toi ne ja Maunu Tavast valmistautui ottamaan vastaan\nOlavi-maisteria, joka kaiketi oli jo linnan pihalla, koskapa väkijoukko\nriemuitsi.\n\nOvet levähtivät auki ja Pietari Karpalainen ja asemies Rankonen\nasettuivat ovenpieliin edellisen ilmoittaessa:\n\n— Hänen jalosukuisuutensa, maisteri Olavi Tavast.\n\nAhavoittunut, yleväryhtinen nuori mies, maisterin baretti päässään,\nastui sisään ja jälleennäkevät syleilivät sydämellisesti toisiaan.\n\n— Rakas setä!\n\n— Rakas poikani! Sinä olet jälleen täällä.\n\n— Niin, ja tällaisena ihanana iltana oli minulla onni päästä sinun\nkauniiseen Kuusistoosi, setä. Ei ole mitään sen veroista kuin tämä\ntällainen Suomen kesäyö.\n\nIsä ja poika vajosivat hartaaseen keskusteluun, kun sitävastoin muualla\nlinnassa oli vilkasta hyörinää vieraan saapumisen vuoksi.\n\n— Oletko tyytyväinen toimintasi tuloksiin, setä? kysyi Olavi ja lisäsi\n— Sitä oikeastaan voisit olla hyvinkin.\n\n— En vielä, vastasi piispa harvakseen. — Täällä on paljon työtä ja\nsitä on vasta osiksi tehty, mutta tahdon tehdä kaikkeni rakkaan maani\nhyväksi. Ja kun minun pääni kallistuu, jatkat sinä työtäni.\n\n— Niin, aika sen näyttää. Toimeni Parisin yliopistossa ei ole vielä\npäättynyt.\n\n— No, vielä minäkin luultavasti jaksan jonkun aikaa. Tämä ilta on\nnuorentanut minua ainakin kymmenellä vuodella.\n\nKun Maunu Tavast myöhemmin käveli Olavi-maisterin kanssa linnan\nvalleilla, kuiskasi Jönni-vanhus nuoremmalle hilporimiehelle:\n\n— Katso, miten komea hän on, Olavi-maisteri. Hänestä tulee hänen\narmonsa seuraaja.\n\n— Ja varmaankin kaikkien rakastama, niinkuin hänen armostaan Maunu\nTavastistakin.\n\nKesäyö kietoi onnellisen piispa-vanhuksen ja hänen koti-ikävää kokeneen\npoikansa hienoiseen hämäräänsä.\n\n\n\n\nKaarle Knuutinpoika.\n\n\nTurun linnan upeaksi laitetussa vierassalissa odotteli nuori, roteva\nylimys muuanta vierastaan, jonka oli määrä saapua neuvottelemaan\nhänen kanssaan tärkeistä asioista. Tämä upeaan turkisreunaviittaan ja\nhopealta hohtavaan ihotakkiin puettu ylimys oli Kaarle Knuutinpoika\nja vieras, jota hän odotti, hänen entinen opettajansa ja ystävänsä,\nMaunu-piispa.\n\nKaarle Knuutinpoika, Ruotsin valtionhoitaja ja marski oli syntynyt\nSuomen Turussa ja menetettyään viisivuotiaana isänsä, valtioneuvos Knut\nBonden, joka oli silloin käskynhaltijana Turun linnassa, joutui Kaarle\nKnuutinpoika isoisänsä sotaisan Tord Bonden hoiviin Viipuriin, jossa\nyleni nuorukaiseksi, ja myöskin nuoruuden siteillä kiintyi tähän maahan.\n\nTäältä joutui hän ulkomaille opiskelemaan ja sieltä Ruotsiin,\njossa valtiollisten tapahtumien pyörteet soivat hänen osalleen\ntehtäviä, jotka johtivat hänet nuoresta iästään huolimatta Ruotsin\nvaltionhoitajaksi ja jo sitä ennen valtakunnan marskiksi. Ei puuttunut\nenää kuin kuninkaan nimeä tältä loistavauraiselta nuorukaiselta ja\nkiitollinen Ruotsin kansa olisi sen hänelle sydämestään suonutkin,\nellei ylimysten kateus ja viha kansan tanskalaisvallasta vapauttajaa\nkohtaan olisi ollut vielä esteenä. Heidänpä juonittelujensa johdosta\noli nyt Kaarle Knuutinpoika pakolaisena Suomessa, jonka hän vallasta\nerottuaan oli läänityksekseen pidättänyt.\n\nNyt oli kuitenkin Viipurin käskynhaltija ja linnan isäntä, Krister\nNiilonpoika Vaasa alkanut juonitella häntä vastaan ja saanut\nKristoffer-kuninkaan vaatimaan takaisin hänelle luvattuja Turun ja\nViipurin linnoja ja koko läänitystä. Äsken »pieneltä baijerilaiselta»\nsaamaansa kirjelmää katseli Kaarle Knuutinpoika nyt vielä kertaalleen\nja raju suuttumus näytti kuohuttavan hänen mieltään, mutta sitä hän\nkuitenkin miehekkäästi hillitsi. Hänen ystävänsä ja sotapäällikkönsä\nEerikki Akselinpoika Tott oli kehoittanut häntä viipymättä lähtemään\nlaivastollaan Ruotsiin, vaatimaan kuningasta pysymään lupauksissaan,\nmutta Kaarle tahtoi ensin neuvotella asiasta ystävänsä Maunu-piispan\nkanssa ja kuulla hänenkin mielipidettään ennen kuin ryhtyisi\nvaikuttavimpiin toimenpiteisiin.\n\n— Turhaa ajan viivytystä, kivahteli Eerikki-ritari mittaillen\nkiihtyneenä permantoa helisevin kannuksin. — Itsehän teit tuosta\nsaksalaisesta kuninkaan ja talutit hänet alttarin ääreen kruunattavaksi\nja nyt vielä kuuntelet neuvoja, mitä pitäisi tämän sanansasyöjän kanssa\ntehdä. Jos olisimme päättävästi katkaisseet herrojen vehkeilyt, olisi\nkansa tervehtinyt sinua kiitollisuudella kuninkaanaan sen sijaan,\nettä se tervehti Kristoffer-äijää ivalla ja vihalla. Hänen valtansa\nolisi sinä päivänä ollutta ja mennyttä, kun vain astuisit sitä varten\ntakaisin Ruotsin mantereelle.\n\n— Niin, mutta ei ole vielä aika siihen. Kerran ehkä sekin tulee ja\nsilloin ei auta herrojen vehkeilyt, eikä liioin oma viivyttelynikään.\nNyt kuitenkin tahdon ensiksi antaa Kristoffer-kuomalle vakavan\nmuistutuksen ja vaatia viipymättä Krister-enolta Viipurin itselleni.\nHaluan vain kuulla Maunu-piispalta, mitä vehkeitä hän täällä on punonut\nminua vastaan.\n\nKohta saapuikin Maunu-piispa ja sydämellisellä ystävyydellä otti Kaarle\ntämän ystävänsä ja entisen opettajansa vastaan ja saatteli hänet\nmukavasti istumaan.\n\n— Arvaan, että olet saanut huonoja uutisia, tullenevatko sitten\nlännestä vai idästä, virkkoi piispa.\n\n— Mistä arvaat, isä, uutisten huonouden. Yhtähyvin niitä voisi sanoa\nhyviksikin.\n\nJa tähän kiirehti Eerikki-ritari lisäämään:\n\n— Hyviä ne ainakin minun mielestäni olisivat siinä suhteessa, että\nniiden johdosta voitaisiin haarniskaan pukeutua ja heilauttaa vähän\nKristofferin istuinta.\n\n— Eivätkä sittenkään ole hyviä, virkahti piispa pyytäen lähemmin\nkertomaan asioista.\n\nMarski kertoi kuninkaan kirjelmästä ja halusi kuulla minkälaista\nvastausta piispa-vanhus piti parempana. Aseellistako, vai\njyrkkäsanaista kirjettä, jossa muistutettaisiin kuninkaan antamista\nlupauksista.\n\nPiispa-vanhus mietti jonkun aikaa ja virkkoi sitten harvakseen:\n\n— Ystäväsi, Eerik-ritari tahtoisi antaa heti korvalle valapattoa, mutta\nsinä haluaisit vielä muuten häntä muistutella. Parasta on lähettää\nkirje ja purjehtia heti perästä kunnollista vastausta vaatimaan. Tämä\non minun neuvoni ja sitten vielä sekin, että panet lujille sen vanhan\nketun Viipurissa. Hänen punomiaan juonia nämä ovat kaikki.\n\n— Sen hyvin arvasinkin, virkkoi marski hymyn häivähtäessä hänen\nkasvoillaan. — Hän koettaa sotkea Suomen aatelisiakin juttuun, eikö\nniin?\n\n— Niinpä kaiketi ja sinun asiasi on pitää huolta, ettei hän saa\njuoniaan sen pitemmältä jatkaa.\n\nKun piispa oli poistunut, tuskaili Eerikki Akselinpoika:\n\n— Kuinka kauan tässä pitää oikein vitkastella. Kettu pitäisi pistää\nensin häkkiin Viipurissa ja sitten lähteä »pikku baijerilaisen»\npuheille.\n\n— Älähän hätäile. Pian saat toimintaa tarpeeksesi, virkkoi marski.\n— Nyt lähetämme kuitenkin heti kirjeen nukkekuninkaalle ja muutaman\npäivän perästä nostamme purjeet ja viiletämme antamaan pontta\nvaatimuksillemme.\n\nJa muutamien päivien perästä saikin Turun rantalaiturille paltoutunut\nutelias väki nähdä komean näyn. Kaarle Knuutinpojan uljas laivasto\noli lähtövalmiina ja muita komeampana keikkui marskin valkoiseksi\nmaalattu johtajalaiva, jonka kannella seisoi marski hopealta hohtavassa\nhaarniskassaan, rinnallaan teräsvarusteinen Eerikki Akselinpoika.\nEniten rakastamaansa hallitsijaa — olihan hän Suomessa syntynyt —\ntervehti kansa riemukkaasti toivotellen onnea hänen matkalleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamana kauniina toukokuun aamuna tähysteli Olavintornin vartija\nViipurin linnassa meren selälle, eikö jo näkyisi Kaarle Knuutinpojan\nvalkopurjeita kaukaisesta etäisyydestä pilkottavaksi. Äsken oli\nEerikki Akselinpoika, joka oli viikkoa aikaisemmin tullut linnaa\nkuntoon laittamaan, käynyt kyselemässä vartijalta, eikö mitään näkynyt\nsiintävältä selältä. Marskin laivue oli jo Turusta lähtenyt muutama\npäivä sitten ja pitkäksi alkoi odotus käydä Viipurissa ja etenkin\nlinnassa, jossa viikon ajalla oli saatu ihmeitä aikaan Eerikki-ritarin\ntaitavalla johdolla. Valmiina olivat linnan lukuisat suojat valtijataan\nvastaan ottamaan. Verhoilijat ja muut käsityöläiset olivat siellä\nliehuneet yötä päivää siistien Krister-ukon jälkiä. Tämä Kaarle\nKnuutinpoikaa vastaan vehkeilevä äijä oli äsken nukahtanut viimeiseen\nuneensa ja eilen oli laiva lähtenyt viemään hänen tomumajaansa pois\nViipurista. Hänen marskia varten linnaan varaamansa tykit saisivat nyt\nlausua ukon puolesta odotetun vieraan tervetulleeksi toisella tavalla.\n\nOlavintornissa käyskelevä vartija ihmetteli kevätaamun kirkkautta.\nNäkyipä nyt laajalle merenselkiä ja hienosti vihannoivia\nmetsäselänteitä. Auringon yletessä alkoi eteläinenkin henkäillä\nravakammin ja kohta näkyikin salmen suussa jo ensimmäinen valkoinen\npurje ja kohta lasketti koko marskin laivasto satamaa kohti.\n\nTähystäjälle tuli kiire töräyttämään torveensa ja linnassa ja\nkaupungissa alkoi vilkas liike. Krister-ukin tykit jymähtelivät\nja kaupungin porvarit kiirehtivät rantakatua verhoamaan äsken\nlehdittyneillä koivuilla ja punaisella veralla. Vähitellen kertyivät\nkaikki Viipurin asukkaat rantalaiturille juhlapukuisina ja vanha\npormestari tummanpunaisessa viitassaan sorvaili vielä muistissaan\nsaksankielistä tervehdyspuhettaan. Molempien luostarien päälliköt,\nmustainveljesten laiha ja pitkä priori ja harmaidenveljesten\nhyvinvoipa guardiaani tungeksi etualalle, lausuakseen latinankieliset\ntervehdyksensä marskille.\n\nMarski saapui johtajalaivasta perheineen, laiturille ja vastaili\nkohteliaasti tervehdyksiin. Vanha, vapiseva linnanvouti Björn Deden\nsai kuitenkin Kaarle Knuutinpojan unohtamaan virallisuutensa, ja\nhymyilemään ukolle, joka oli liian uskollisesti palvellut herraansa ja\naneli nyt nöyränä uuden isännän suosiota.\n\n— Mitäpä vanhoista muistelemaan. Nyt aloitetaan uutta aikaa Viipurissa\nja koko maassa, sanoi marski ja taputti vanhusta ystävällisesti olalle.\n— Onhan tämä syntymämaani ja tahdon tehdä kaikkeni sen ja rakkaan\nViipurini hyväksi.\n\nJa siepaten syliinsä voutivanhuksen takana tämän nuoren, punastuneena\nja lapsekkaana polviaan notkistavan tyttären, virkkoi marski iloisena:\n\n— Näin minä syntymäseutuani tervehdin.\n\nVäkijoukon läpi kävi innostunut humahdus ja marskia vastaan kajahti\nvälitön riemuhuuto. Ensinäkemältä valloitti marski näin kaikkien\nsydämet.\n\nYlempänä rannassa odotteli ratsujen luona marskin ystävä, Eerikki\nAkselinpoika ja pujotteli sieltä väkijoukon läpi marskin luokse, iskien\ntätä innoissaan olalle.\n\n— Terve, Kaarle, valtakuntaasi. Näet, että jokainen täällä sinua\nrakastaa niinkuin ei koskaan ennen ole hallitsijaa rakastettu. Katso,\nmiten tänne kaukaa saloiltaan saapuneiden erämiestenkin kasvot\nloistavat.\n\n— Näen kyllä ja tahdon tehdä kaikkeni heidänkin hyväkseen.\n\n— Täällä onkin heidän rajankäyntiä anova lähetystönsä sinua odottamassa.\n\n— Käske heidätkin linnaan vieraikseni. Nyt juhlimme oikein kelpotavalla\nja sitten taas työhön ja maan asioihin käsiksi.\n\nMuutamat Sysikankaan miehet olivat lähteneet anomaan marskilta pikaista\nrajankäyntiä ja jääneet odottamaan marskin Viipuriin saapumista. Olipa\nnyt kovin yllättävää saada linnan voudilta käsky heidänkin saapua\nlinnaan juhlimaan, ja itsekseen päättelivät miehet, että suotta ei\nKaarle Knuutinpoikaa pidetä hyvänä hallitsijana, parhaimpana kaikista,\nkansan miehenä ja heidän auttajanaan.\n\nJo seuraavana päivänä kutsuukin marski heidät puheilleen ja kun\nsaa kuulla talonpoikien raja-asian, niin kiireellisesti antaa heti\nmääräyksen rajankäynnin alkamisesta. Ja kääntyen Olavi Tavastin,\nHämeenlinnan voudin puoleen, virkkoi marski:\n\n— Sinä tunnet tietysti erämaariidat ja talonpoikain takamaataistelut\nja sinun on otettava tämä asia selvitettäväksesi ja tehtävä se\noikeudenmukaisesti. Juhannuksen aikaan on teidän kokoonnuttava ja\nsitten käydään raja etelästä pohjoiseen, niinkuin asianomaiset itse ja\nvalitut lautamiehet sopivat. Rajakirja tuodaan sitten maakuntakäräjille\nvahvistettavaksi. Saadaan vihdoinkin rauha riitelevien heimojen välille.\n\nKelpasipa tätä marskin puhetta talonpoikien kuunnella. Lähtiessään\nViipurista, silmäsivät he mielissään talonpoikien ystävänä uutta\nViipurin herraa, joka näin heidän asioistaan ja tarpeistaan piti\nisällistä huolta.\n\n\n\n\nViimeinen Vesperamessu.\n\n\nVespera, ehtoomessu oli kaareillut Turun luostarikirkon holveissa ja\nsaarnaajaveljet olivat kokoontuneet ehtooaterialle yhteisten, suurten\npöytien ääreen. Ruokapöytä olikin tänään, melkein kuin juhlan kunniaksi\nrunsaampi ja senvuoksi kaiketi Isä-Tapanin ruokasiunauskin pitempi ja\nhartaampi. Tänään oli palannut veljeskunnan kiertelevät saarnaajat\nviimeiseltä almujenkeräysmatkalta. Kustaa Vaasa oli jo vuosi sitten\nkieltänyt ne kokonaan, mutta Turunlinnan käskynhaltijan suopeuden\nvuoksi olivat munkkikunnan jäsenet saaneet siellä keräystään jatkaa.\nMutta nyt oli linnan asemies aikonut jo vangita viimeksi almuretkiltään\npalaavat ja laskenut vain sillä ehdolla vapaaksi, etteivät lähtisi enää\ntoistamiseen liikkeelle.\n\nTaisipa tämä ehtooateriakin olla viimeisiä, sillä uusi uhkaava\nluostarien hajotuskäsky oli tullut uskonpuhdistajakuninkaalta ja\ntoteltava sitä oli tällä kertaa. Äsken kovuutta jauhanut asemieskin\noli sanonut, että elleivät munkit pian lähde tiehensä, rupeaa kiviä ja\nsoraa satamaan heidän niskaansa.\n\nKaipa sekin teko näille kiivaille Lutherin oppilaille ja kannattajille\noli sopiva ja mahdollinen.\n\nPiispa Martti Skytte oli koettanut järjestää niille, jotka halusivat,\npapinvirkoja eri haaroilla Suomen erämaissa ja melkein kaikki olivatkin\nsuostuneet tutkimaan Lutherin oppia ja sen mukaan saarnaamaan\nsydänmaaseurakunnissa.\n\nHeitä olikin vain rippeitä jälellä suuresta veljeslaumasta. Muutamia\noli lähtenyt ulkomaille ja osa jo aikaisemmin papiksi muutamiin uusiin\nrannikkoseurakuntiin.\n\nVeljeskunnan ruokatuvassa oli tänään hiljaisempaa ehtooaterian aikana\nkuin ennen. Vihdoin sai kuitenkin vahva olut, jota tällä kertaa\nmaisteltiin vähän runsaammin, kielenkannat norjenemaan ja ensimmäisenä\naloitti keskustelun Isä-Johannes, veljeskunnan guardiaani, virkkeen\nvierustovereilleen:\n\n— Taidammepa viimeistä kertaa napastella suihimme näitä emäntien\nantimia.\n\n— Miten niin? kysyi vierustoveri, viiltäen aimo lihapalaa\nlampaanreidestä suuhunsa.\n\n— Oletko muukalainen, joka et tiedä kuninkaan käskyä: kaikki luostarit\nhävitettämän ja uutta Kristuksen oppia saarnattaman.\n\n— Heh, kyllähän tuon... — laskepas, noviisi, uusi haarikka olutta —\nmutta eipä siitä täälläkään Turun mustien veljesten majassa ole vielä\nsen tiukempaa tullut.\n\n— Mutta nyt tulee. Aamulla lähden taivaltamaan uuteen seurakuntaani\nPohjois-Hämeeseen ja toiset seuraavat esimerkkiäni.\n\n— Sinne Lapinkorpeen, virkahti nuori Henricius-veli, vetäen naamansa\nkureeseen.\n\n— Mielelläni lähden salolaisille saarnaamaan ja parasta olisi\nsinullekin kun menisit piispalta jotain kappalaisen paikkaa anomaan.\n\nKalat, lihat ja leivät olivat huvenneet pöydästä. Joku kantoi vielä\nkuin palan painikkeeksi vasta uunista vedetyn, höyryävän kinkun,\nilmoittaen sen erään Turun laivaporvarin emännän viimeiseksi lahjaksi\nluostarille.\n\nVeljet kävivät kinkun kimppuun ja raatelivat sen tuokiossa suihinsa,\njääden katselemaan, eikö vielä joku hyvän emännän lahja ilmestyisi\npöytään.\n\nKun sitä ei kuulunut, nousi Lehtori-Olavi, joka Mikael Karpalaisen\njälkeen oli koko ajan ollut luostarin priorina, lukemaan siunauksen.\nSitten istuttiin vielä oluthaarikoiden ääreen keskustelua jatkamaan.\n\nPian tapahtuva veljeskunnan hajaannus ei tuntunut veljistä erikoisen\nmasentavalta. Se oli Pietari-maisterin ansiota, joka oli niin hyvin\nsaanut teroitetuksi mustien veljesten ummehtuneisiin mieliin uuden ajan\nja opin vaatimuksia ja vapaammat katsantokannat.\n\n— Mihin tuota tästä sitten minä joutunen, sanoi Henrikki-veli\nnähtävästi jo tuiman oluen vaikutuksesta vähän rennommalla päällä.\n\n— Sinä Johannes varmaankin elelet siellä hämäläisten parissa kuin\nporvari ja otat jonkun nuoren, ilosilmäisen talontyttären vaimoksesi.\n\n— Niin on aikomukseni. Pietari-maisteri suorastaan kehoittaa meitä\nsiihen ja hänellä itselläänkin on sievä saksatar emäntänä.\n\n— Ja mitä piispa tästä sanoo?\n\n— Mitäpä se siitä... taipuu uuden ajan tahtoon.\n\nOli aika mennä completariuimiin, toiseen ehtoomessuun ja veljet\nkokoontuivat tähän viimeiseen hartaudenharjoitukseensa hiljaisina ja\nvakavina. Messun jälkeen menivät toiset veljistä makuulle, toisten\njäädessä vielä tarinoimaan ja suunnittelemaan tulevaisuuttaan.\n\nSeuraavana päivänä ennen matkalle lähtöä meni Isä-Johannes\nMartti-piispan luokse, sanoakseen jäähyväiset. Metsäkulman kyytipoika\nodotti jo häntä hevosineen piispan talon portilla.\n\nMartti Skytte tutki parhaillaan äsken saamaansa kuninkaan kirjettä,\njossa peruutetaan kirkolta entisten lisäksi yhä lukuisampia maatiloja\nja muuta omaisuutta. Pyytääpä kuningas hänelläkin, piispalta, lahjaa,\njotain suurempaa maakartanoa, joita hänellä ei olekaan enää monta\njälellä.\n\nPiispa huokasi kirjeen luettuaan. Tosinhan tanskalaiset olivat\nryöstäneet Ruotsin niinkuin Suomenkin köyhäksi, mutta jos kirkolta\nkaikki omaisuus riistettäisiin, niin vaikeatapa sen olisi uutta oppia\nistuttaa ja juurruttaa kansaan ja varsinkin saada siihen sopivia\ntyöntekijöitä koulutetuksi.\n\nIsä-Johanneksen tulo keskeytti piispan mietteet.\n\n— No, sinä olet matkalle lähdössä, Johannes?\n\n— Niin, tulin vain sanomaan hyvästit ja kiittämään. Mikä paperi sinulla\non käsissäsi?\n\n— Kuninkaan kirje, joka määrää taas kirkonomaisuutta kruunulle.\n\n— Hm... Luther vastusti paavin nylkemistä. Nyt vie kuningas ja\naatelisto kaikki kirkolta.\n\n— Kuningas näkee sen kai hyväksi, vaikka varojahan mekin\ntarvitseisimme, että voitaisiin lähettää nuorukaisia Saksaan oppimaan.\nEmme me vanhat miehet enää paljoa jaksa. Uusia voimia pitäisi kasvattaa\nvalistustyötä tekemään.\n\nErään pöydän ääressä istui kirjoittelemassa muuan nuorukainen Mikael\nAgricola, ja tämä kuunteli hartaasti piispan ja Isä-Johanneksen\njatkuvaa keskustelua tulevasta ajasta. Hänen kirkkaissa silmissään\nnäyttikin loistavan uuden ajan ruskotus.\n\n\n\n\nKustaa Vaasa Suomessa.\n\n\nJuuri äsken Suomeen purjehtinutta Kustaa Vaasan laivuetta keinutteli\nlounaistuulen maininki Taivassalon lahdessa. Venäläisten yhtämittaiset\nrajakahakat olivat vihdoinkin kiinnittäneet Kyösti-kuninkaan huomiota\nja poikansa, prinssi Juhanan hoputtamana lupautunut vihdoinkin\nlähtemään Suomeen, jota hän metsäläismaaksi kuvitteli ja pelkäsi, mutta\njossain määrin pitikin. Olihan Suomen aatelisissa hänen vankimmat\nvaltansa kannattajat ja ehkäpä kyvykkäimmätkin kuninkaan miehet ja\nneuvonantajat. Näistä oli viimeksi Antti Niilonpoika pitänyt ryssää\nkurissa ja kuvaillut Kustaa-kuninkaalle, mitkä mahdollisuudet olisivat\nsodalla Venäjän tsaaria vastaan. Avuksi joutui hänelle Klaus Horn,\nSuomen sotaväen päällikkö, ja näin kaikki langat yhteen punoen saatiin\nvihdoin jo vanhaksi ja väsyneeksi käypä, kunnioitettu, ihailtu ja\npeljättykin Kustaa-kuningas tänne metsäläisten maahan, joksi hän tapasi\nrajamaata nimittää.\n\nNyt oli kuitenkin kova aallokko tehnyt ukon sairaaksi ja äreänä kuin\npesästään ajettu karhu, ärjähteli kuningas Klaus Kristerinpojalle:\n\n— Nytkö ollaan Suomen Turussa?\n\n— Ei vielä, mutta sen läheisessä saaristossa, vastasi Horn varovasti.\n\n— Hä, mitä sanot...? Saaristossa...? Mihin sinä sitten meitä ja\npoikaamme kuljetat?\n\n— Halusimme ohjata laivaston pois merenkäynnistä, ettemme pahentaisi\nteidän majesteettinne meritautia.\n\nMaan vaari, joka väljässä turkisviitassaan oli kopeloinut laivan\nkannelle, näytti tästä tiedosta yhä ärtyvän ja jatkoi kiukkuisesti.\n\n— Laskekaa sitten meidät maihin, olkoonpa vaikka Turjan rannikkoa..\nMeritautia, hä...? Kuka on sanonut, että tässä sitä sairastetaan...?\nJa tällainenko on Suomen ranta, johon kerrankin tulemme. Mitä ovat nuo\nrähmäiset olennot, jotka liikkuvat tuolla rannikolla?\n\n— Ne ovat kalastajia.\n\n— No missä on sitten Simo Tuomaanpoika, Turun käskynhaltija, kun ei ole\nkuningasta vastaanottamassa?\n\n— Hän ei ole ymmärtänyt saapua tänne saaristoon vastaamme, mutta\nkyllähän tästä selvitään, sanoi Svante Stuure, mukana seurannut Ruotsin\nvaltioneuvos.\n\n— Eivät ymmärrä suomalaiset mitään... vai selvitään...! No miten,\nsanokaa se minulle?\n\n— Pienempiä saaristoselkiä myöten päästään pian Turkuun.\n\n— Mitä hittoja, eikö tämä ole edes mannerta ja vieläkö te aiotte minut\nmerelle kiikuttaa. Eikä minkäänlaista vastaanottoa. Täällä Suomessa ei\nymmärretä mitään. No, miks'ette laske meitä maihin?\n\n— Tästä täytyy soutaa maihin venheellä.\n\n— Ja noita nuoratikkaitako myöten pitäisi meidän laskeutua ruuheen.\nMitä? Poikamme Juhanako jo meni alas. No, auttakaa sitten minuakin.\n\nSuuttumuksesta ähkien tarttui kuningas nuoratikkaisiin ja hissaus\nalkoi. Miesvoimalla koetettiin auttaa venheeseen ärtynyttä maan vaaria,\njoka huohotti ja sadatteli, että hänet aiotaan nyt varmaankin tähän\npaikkaan lopettaa.\n\nPäästyään maihin, koetti kuningas tervehtiä mahdollisimman\nystävällisesti rahvasta, jota oli keräytynyt rannalle töllistelemään,\nmutta nämä ymmärtämättä ruotsinkieltä, eivät osanneet vastata mitään.\nTästä puuskahti taas kuningas uuteen äkäilyyn Hornille:\n\n— Miksi nämä tomppelit eivät vastaa kuninkaan tervehdykseen?\n\n— Ne eivät ymmärrä ruotsia, teidän majesteettinne.\n\n— Olemme siis joutuneet metsäläisten seuraan, niinkuin sitä jo\nsanoinkin.\n\nKuningas yski, sylki ja puhisi kiukuissaan.\n\n— Minne tästä nyt sitten joudutaan, hyvät herrat? Tokko täällä on\nminkäänlaista majapaikkaa lähellä?\n\n— On Viaisten kartano, jossa asuu Taivassalon kirkkoherra, Mikael\nKarpalainen.\n\n— Häh... mestari Mikael, entinen Turun luostaripriori. Viainen? Miksei\nhän asu pappilassaan?\n\n— Siellä asuu apulainen. Mikael Karpalaisen luona on nyt muitakin\npappeja, onpa piispakin.\n\n— Se suuri kirjanoppinut Agricola! Sittenhän täällä kuitenkin tapaa\nihmisiäkin. Kuka opastaa Viaisiin? Heti paikalla matkaan!\n\n— Täällä on muuan piispa Agricolan oppilas. Haluaako teidän\nmajesteettinne hevosen, kun matkaa on kokonainen neljännes.\n\n— Mitä... heidän kyntökoneillaan en halua ratsastaa... Kävelen\nmieluummin tämän hirmuisen matkan jälkeen. Missä on poika?\n\nOdottamatta toisia seurueensa jäseniä, alkoi kuningas kääkertää pojan\nrinnalla, joka pelosta varpaisillaan sipsutteli tien näyttäjänä.\nKuningas kyseli pojalta yhtä ja toista piispa Agricolasta, ja tämän\ntäsmälliset vastaukset saivat hänet lauhtumaan.\n\n— Kenen poika sinä olet?\n\n— Pietari Sillan.\n\n— Hän oli Turun pappeja, vai mitä?\n\n— Niin, teidän majesteettinne, arkkiteini.\n\n— Vai arkkiteini. Niin, se oli niitä Skytte-vainajan itsepäisyyksiä,\nsekin, että piti sellaisia kirkollisia virkoja, vaikka me olimme ne\nlakkauttaneet. Isäsi kai oli sitten Pietari Särkilahden työtoveri?\n\n— Niin, ja sitten Agricolan.\n\n— Ja mikä on nimesi? Toimesi kyllä arvaan, olet kouluteini.\n\n— Martti.\n\n— Heh... Lutherin kaima. Ja sinulla on kirkon peruja perintönä, joku\ntalo?\n\n— Ei mitään. Ne on otettu kaikilta pois.\n\n— Vai on otettu, naurahti kuningas. Meidän määräyksestä ne\non peruutettu kruunulle. Niillä vanhoilla kirkonmiehillä oli\nruhtinaalliset tulot... elivät ylellisyydessä... taloja joka paikassa.\nJa onhan niitä vieläkin, kun ovat osanneet pitää puoliaan. Sukulaisiako\nsinulla täällä Viaisissa?\n\n— Ei ole, mutta vietän kesää mestari Karpalaisen tilalla. Hän on isäni\nystävä.\n\nPunakkana astui poika kuninkaan rinnalla ja oli ylen onnellinen tästä\nkunniasta. Olihan hänelle Kustaa Vaasan urotyöt tunnetut ja piispa\nAgricola sanoi Kustaa-kuningasta suurimmaksi mieheksi, mitä Ruotsin maa\non koskaan päällään kantanut.\n\nKuningaskin huohotti palavissaan ja heitti turkisvaippansa huovilleen\nkannettavaksi, alkaen taas jurnutella valtaneuvoksille tästä\nrasittavasta matkasta.\n\nViaisiin oli saatettu sana kuninkaan tulosta ja piispa Agricola oli\nlähtenyt Mikael Karpalaisen kanssa häntä vastaan. Kuningas unohti taas\npahan tuulensa ja reipastui kokonaan ystävällisestä ja kunnioittavasta\nvastaanotosta.\n\nTalon toimelias emäntä — ylhäistä Ille-sukua — oli varustanut runsaan\nruokapöydän ja kursailematta kävi siihen kuningas seurueineen käsiksi.\n\n— No te tahdotte täällä päästä ilmitappeluun ryssän kanssa, virkkoi\nyhtäkkiä kuningas, tahtoen udella hengenmiesten mieltä valmistettavasta\nsodasta. — Ennenhän täältä on kuulunut ruikutuksia sotien ja\nrajakahakoiden surkeudesta.\n\nTähän vastasi vilkkaasti piispa Agricola:\n\n— Emme me halua sotaa vaikka valitammekin rajakahakoista. Rukoilemme\ntäällä aina rauhan puolesta.\n\nKuningas kääntyi Klaus Hornin puoleen sanoen tälle:\n\n— Miten tämä sitten on ymmärrettävä? Minullehan olette kertoneet aivan\ntoista.\n\n— Se mitä olen kertonut, pitää paikkansa. Rajarauha on kymmeniä vuosia\nvähän väliä särkynyt ja mielestämme on viholliselle kerrankin annettava\nsellainen isku, että pysyy puolellaan. Muuta sotaintoa en luule\nolevankaan.\n\n— Mutta kansa toivoo rauhaa, kivahti Ericus Härkäpää, Turun koulun\nrehtori, terävä pappismies.\n\n— Kansan mielialoja ei sellaisissa tarvitse kysyä, ärähti kuningas.\n\n— Mikä on mestari Mikaelin mielipide tästä asiasta?\n\n— Hengenmiehenä en voi tarttua aseisiin ja siispä tehkööt muut mitä\ntahansa. Hoitelen hiljaisuudessa hiippakuntaani ja kirjallisia töitäni,\nlausui piispa rauhallisena.\n\n— Papeilla on pelkurikanta, murahti Antti Niilonpoika. — Ja sillä ei\nkoskaan valtakunnan turvallisuutta säilytetä.\n\nVäittely alkoi paisua isoääniseksi, kunnes sen kuningas yht'äkkiä\nkatkaisi.\n\n— Te suomalaiset olette riitaisia keskenänne, olemme sen ennenkin\npanneet merkille ja mitä näihin asioihin tulee, päätän niistä itse.\n\nHaluamatta jatkaa keskustelua, nousi kuningas ruokapöydästä, kävellen\nulos.\n\nKlaus Eerikinpoika Fleming oli ollut kuninkaan hovissa oppimassa hieman\nsievistelevämpää käytöstä, jota tämä raju ja parikymmenvuotiaaksi\nharvinaisen voimakas aatelisnuorukainen ei äitinsä avulla oppinut.\nNyt oli hän saanut seurata kuninkaan mukana ja kuningas antoi hänelle\nmääräyksen lähteä Turkuun viemään sanaa Simo Tuomaanpojalle kuninkaan\ntulosta.\n\nÄskeinen Martti-teini seisoi pihamaalla ja hänet kutsui kuningas\npuheilleen.\n\n— Oletko valmis rupeamaan kuninkaan airueeksi, poika?\n\n— Olen, teidän majesteettinne, sammalsi poika arvelematta.\n\n- Hyvä. Saat mennä tämän nuoren ylimyksen kanssa Turkuun ja pitää\nhuolta siellä, että saamme kunnollisen vastaanoton. Ymmärrätkö?\n\n— Kyllä, kuningas.\n\n— Mars, matkaan sitten. Pyytäkää vaikka mestari Karpalaiselta hevoset.\n\nJurona, sanaakaan lausumatta itseään ympäröiville herroille, meni maan\nvaari lepäämään, jatkaakseen matkaa seuraavana päivänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaatuaan sanoman kuninkaan tulosta, säikähti Turun linnanvouti Simo\nTuomaanpoika pahanpäiväiseksi.\n\n— Ettäkö kuningas on Taivassalossa ja huomenna täällä? Jo sinä nyt...\n\n— Niin on, ja äkäisellä päällä. Tietäkää valmistaa juhlallinen\nvastaanotto ja linna juhlakuntoon.\n\n— Herra siunaa...! huomenna... ! Mistä minä otan tarpeellisen väen. Nyt\ntuli tupenrapinat.\n\nVanha Tuomaanpoika työnsi saappaita vääriin jalkoihin, ensin sotkeutuen\nhousuihinsa, samalla hokien yhtämittaa:\n\n— Huomenna... itse Kustaa Vaasa... se on Simo Tuomaanpojan elämän\nloppu! Hiiret ja hämähäkit ovat pesineet juhlahuoneisiin. Ei ole\nvuoteita, ei vaatteita ja mitä hänelle suuhun pannaan. Voi jumala sitä\npuuhaa!\n\nKaupungista kerättiin väkeä ja kohta oli linnassa sellainen touhu,\nettei oltu vuosisatoihin nähty. Luudat heiluivat, vasarat paukkuivat,\nhuudettiin ja sadateltiin. Martti-teini, kuninkaan airut, kulki\nkomennellen, rehevänä uudesta virastaan.\n\nJa kun kuningas suurin vastaanottajaisin oli saatettu linnan saleihin,\nalkoi tämä heti ärähdellä:\n\n— Tällainen koloko tämä onkin, kostea ja kylmä. Kuka vastaa, jos täällä\nvaikka sairastuisin. Olet varmaankin, Simo, valinnut linnan kolkoimmat\nhuoneet meitä varten.\n\nLinnan suojissa kuiskuteltiin kuninkaan pahan tuulen johdosta. Äsken\noli Klaus Eerikinpoika mellastellut kaupungin kellarissa olutkannujen\nääressä ja hänen käytöksestään oli sanoma saapunut kuninkaankin\nkorville. Hänet tahtoi nyt kuningas ensiksi äitinsä kanssa puheilleen\nja ärisi pojalle:\n\n— Te suomalaiset aatelisjunkkarit luulette olevanne suuriakin ylimyksiä\nja saavanne täällä mellastaa niinkuin itse haluatte, mutta sepä ei\nvetele. Talonpoikia sorratte ja ärsytätte porvareita. Mikä sinäkin\nluulet olevasi, häh?\n\n— Olen Eerik Fleminginpoika, vastasi Klaus ylevästi tietäen isänsä\nsuuret palvelukset kuninkaalleen.\n\n— Vai olet, mutta isäsilaista miestä sinusta ei tuolla tavoin tule.\nRäiskit kapakoissa ja hätyyttelet porvarien tyttäriä. Voiko sinua edes\nsotaan käyttää.\n\n— Olen kantava miekkaani kunnialla, ja...\n\n— Mitä, junkkari?\n\n— Ja olen kuullut sanottavan, että ketä Flemingit palvelevat, on heistä\nsuurta hyötyä, mutta vastustajinakin jonkunveroiset.\n\n— Kuulehan poikaasi! kivahti kuningas tulistuneena kääntyen Hebla\nSparren, hänen äitinsä puoleen.\n\nTämä nousi hätääntyneenä pyytämään anteeksi poikansa puolesta.\n\n— Saat lähteä Klaus Kristerinpojan mukana Viipuriin.\n\n— Pyydän päästä sotaan.\n\n— Sinnehän sinut juuri lähetänkin ja siellä olet paikallasi\naseharjoituksissa, etkä täällä säikyttelemässä rauhallisia porvareja. —\nJa te, lisäsi kuningas Hebla-rouvaan kääntyen, saatte sakoilla sovittaa\nkapakoitsijalle särjetyt astiat.\n\nKuninkaan viittauksesta poistuivat molemmat ja kuningas keräytyi\nylimysherrojen ja seurueensa kanssa neuvottelemaan alotettavasta\nsodasta.\n\nNytkin kirkonmiehet koettivat varovasti vastustaa sotaa, mutta tästä\nkuninkaan ärtynyt mieli vain paheni.\n\n— Te papit pelkäätte omaa nahkaanne ja etujenne menetystä, mutta vähän\nvälitätte, mitä kansa saa kärsiä alituisista ryssän vierailuista.\n\nJa kuuntelematta enää vastaan mukisevia hengenmiehiä, antaa Kustaa\nVaasa kiukkuiset määräykset joukkojen siirrosta Viipuriin ja\nsotatoimien alkamisesta, luvaten heti itsekin lähteä sinne antamaan\nparempata pontta yritykselle.\n\n\n\n\nKuninkaan apua anomassa.\n\n\n-Hämäläiset olivat koettaneet Kustaa-kuninkaan ja hänen\nkäskynhaltijansa Savonlinnan voudin, Kustaa Fincken mieliksi siirtää\nmuutamia kymmeniä perhekuntia heiltä riistetyille takamailleen, joita\nSavon erämiehet olivat niin kovin halukkaita asuttamaan. Jokaisesta\nsuuremmasta talosta valmistettiin vävy tahi joku nuorimmista pojista\nentisille erämaille talon tekoon ja heille miehiä avuksi tupia ja\nsaunoja rakentamaan. Kaikenlaista tarpeellista tavaraa ladottiin\nvenheisiin, jotka vedettiin maataipaleiden yli miesvoimalla,\nsolutettiin salmivesiä ja virtoja myöten takamaan riistamaille ja\nvesille. Monesti kävi niinkin, että Savon sukkelakielinen erämies\noli jo ehtinyt ennemmin ja näytteli ilkkuen talonkirjoja tulijoille.\nSilloin täytyi venheet soudella ja sauvoa taas toisille vesille ja\nainapa löytyi asuinpaikka jostain salmen ja lahden poukamasta, kun\nvielä Fincken apulainen oli auttamassa ja opastamassa.\n\nJuurikorven Tanu Tasainenkin oli jo osan monilukuisesta perheestään\nsaatellut emätalosta Hollolan Juurikorvessa näille hänen\nhallitsemilleen takamaille, mutta vielä oli näillä rintamailla\nvara vähentää lukuisasta poikalaumasta lähettämällä heitä uusia\nasuinpaikkoja hakemaan. Muutamat pojanpojistakin olivat putkahtaneet\nhuomaamatta miehiksi ja alkoivat vaatia vaariaan toimittamaan heille\nuudistalon paikkaa Savon vesille.\n\n— Taitaa olla jo siellä jokainen lahden sopukka anastettu, arveli\nTasainen. — Tietäisin kyllä vielä yhden paikan siellä, jossa olisi\nhyvät peltomaatkin ja lahnavesi erinomainen. Keväällä sitä ei ollut\nvielä otettu, mitä lienee nyt, kun Fincke siellä alituiseen häärää ja\nnuuskii talon paikat.\n\n— Jos mentäisi katsomaan, pyytelivät pojat.\n\nMuutaman viikon mietti Tanu asiata ja sanoi kerran saunatiellä pojille:\n\n— Vieläkö se erämaa mielessänne askartaa?\n\n— Vielä, vielä toki... lähtekää vain vaari oppaaksi. Venhekin on jo\nveistetty siltä varatta.\n\n— Vai on venhekin... enpä tuota ole nähnyt.\n\n— Salaa on tehty, kun isä olisi murissut.\n\n— Heh, vai murissut... onhan teitä täällä liikoja kuitenkin.\n\n— On, on, ja meidän niin mielemme tekisi. Jos se paikka olisi vielä\nottamatta, niin tehtäisiin yhdessä tupa. Jäisit, vaari, meitä auttamaan.\n\n— Joutaa kai tästä lähteä katsomaan, kun kasketkin on vierretty.\n\nJa niinpä muutamana kesäisenä päivänä lähti Tasainen viemään jänteriä\nmiehen alkuja salolle.\n\nPaikka jonka vaari oli sopivaksi pojille miettinyt, oli jo Fincken\nasutuskartalla, ja luvattu Simo Samulinpoika Hakkaraiselle. Taloa ei\noltu ehditty rakentaa, mutta hirret oli jo kevätkelin aikana vedetty\nvalmiiksi paikalle.\n\nMuutamien päivien kuluttua saapui Tasainen poikien kanssa Lahnajärven\nrannalle ja huomasi sen jo vallatuksi. Kauan siinä ukko mietti ja\nmurisi, viimein kipakasti kirahtaenkin:\n\n— Kuka kelvoton jo tähänkin osasi. En luullut kenenkään silmään\npistävän tuota kapeata, metsän varjossa olevaa salmea, josta tänne\npäästään. Kelin aikana täällä ovat savolaisjuipit samoilleet ja erämaan\npikku järven huomanneet.\n\n— Mikäs nyt neuvoksi? kyselivät pojat.\n\n— Ei muuta kuin setänne luokse, tähän muutaman peninkulman päähän siksi\najaksi, kun käyn Savonlinnassa Kyöstin puheilla.\n\nIhmeteltävän pian teki Tanu-ukki tällä kertaa päätöksensä. Paikka\noli ollut hänelle vuosikymmenet mieluinen ja pikkujärvestä oli aina\nsuurimmat suolakalatynnyrit lähteneet syksyllä Tasaisen taloon.\nKauan oli ukko tätä paikkaa pojanpojilleen miettinyt ja niinpä sen\nluiskahtaminen hänen kynsistään sapettikin ukkoa.\n\nSoudeltiin siinä sukulaisiin ja sielläpä ihastuttiin ukin tulosta.\n\n— Tulitpa parhaiksi... tässä tarvitaankin neuvojasi. Ei tahdo näiden\nsavolaisnaapurien kanssa tulla elämästä mitään. Nokan edestä ne vievät\nparhaimmat apajat, vaikka itsekullekin on Kyösti-herra alueensa\nneuvonut.\n\n— Vai vielä se ainainen rähinä jatkuu, jurahti Tanu-vaari. — Aionkin\ntästä lähteä Kyösti-herran pakinoille.\n\n— On sitten itselläsikin asioita?\n\n— On. Ovat riistäneet näille pojille säästämäni talon paikan.\n\nTanu-ukki tallustaa Finckelle valituksia tekemään ja jos ei sieltä\nlähde apua, päättää vaari painella Turkuun asti, toivoen varmasti\njonkun avun lähtevän. Miehissä sitä on ukilta pyydetty ja onhan hänellä\nvielä tallukoissa siksi hyvät jäntereet, että jaksaa taivaltaa yksin\ntein Turkuunkin.\n\nFincke ei voi asialle mitään, että on ukin Lahnajärven rantamaineen\nluvannut Simo Hakkaraiselle.\n\n— Hän on näes parhaita asemiehiäni ja viimetalvisessa rajakahakassa\nhakkasi yksinään monikymmenisen ryssälauman vaivaisiksi. Siitä otti\nnimensäkin ja palkinnoksi hänelle se talonpaikka annettiin.\n\n— Mutta kun minä olin säästellyt sitä pojanpojilleni, tiukkasi ukki.\n\n— Olisit viime kesänä ottanut. On niitä vielä siellä paikkoja, kun\nkatselette. Kuningas, joka muuten on nyt itsekin Suomessa, tahtoo, että\nkaikki sopivat paikat asutetaan.\n\n— Mitä sanoit, onko Kyösti-kuningas Suomessa? kysäisi vaari uteliaana.\n\n— On ja hän on vihainen niistä alituisista riidoistanne. Jos ne kaikki\nkuninkaan korville toimittaisin, saisitte rökkiinne.\n\n— Turussako kuningas asustaa?\n\n— Niin, ellei jo ole Viipuriin lähtenyt.\n\n— Vai käy Viipurissakin. No, tavotanpa hänet sieltäkin.\n\nTasainen lähtee taipaleelle ja jopa seuraavalla viikolla alkaa\nmatkamies tarkastella, milloin Turun linnan tornit ja kaupungin\ntuulimyllyt alkaisivat tien mutkasta näkyä. Taipaleet olivat tuttuja ja\nkärsivällisinä niitä tarpoiltiin näin valitusmatkoja tehdessä.\n\nTasainen menee ensiksi piispan puheille ja punakkanaamainen,\nvalkopartainen ukko lasketaan Agricolan työhuoneeseen.\n\n— Olet erämaa-asialla, virkkoi piispa, jolle oli kerrottu Tanu-vaarin\ntulosta.\n\n— Niin, pitäisi siilien tässä jokin selvyys saataman. Savolaiset\nahdistelevat meikäläisiä, eikä heiltä saa rauhassa pitää edes\nkuninkaanmiehen antamia apajia.\n\n— Merkillisen riitaista väkeä te olette siellä. Eikö voisi itsekukin\nsovinnossa pitää omaansa. Käyttekö siellä edes kirkossakaan, jonka\njuuri kuningas on teille teettänyt? kysyi mestari Mikael, koettaen\npuheen kääntää kirkollisiin asioihin.\n\n— Itsepä se tehtiin... eikä tuolla ole joutanut käymään.\n\n— Apaja riioiltanne, tokaisi piispa..\n\n— On sitä muutakin tekemistä, henkielossa hilomista. Kun vielä meiltä\nvietiin tuottavat takamaamme.\n\n— Mutta ymmärrättehän, että ihmisiähän ovat toisetkin, savolaisetkin,\nja tarvitsevat maasta ja vedestä saada ravintonsa niin kuin tekin. Koko\nmaan etua kuningas tarkoittaa, kun asutusta erämaihin lisää.\n\n— Siitäpä hyväkin etu...\n\n— On siitä, kun asutus tihenee ja väkiluku lisääntyy ja sitten kun\nvielä tämä väestö saadaan oppimaan, toimitetaan sille omakielisiä\nkirjoja.\n\n— Kyllä meillä on opit, kun annatte vain meidän möyriä rauhassa\nkorpiamme.\n\n— Sitähän saatte, kun vain keskenänne rauhaa rakennatte, sanoi Agricola\njo tuimasti. — Vieläkö siellä taikuutta harjotetaan?\n\n— No, aina omiksi tarpeiksi. Kukapa siltä kirkon haltijalta lähtee\njoka tarpeeseen manauksia hakemaan. Jos lienevät sen parempia kuin\nomammekaan.\n\nPiispa Mikael Agricola, kansanopetuksesta ja valistuksesta haaveileva\nkirjanoppinut huokasi raskaasti. Tuossa seisoi nyt hänen edessään\nvisapäinen ja kylmäsydäminen Suomen kansa.. Hänen suunnittelema työnsä\ntulisi olemaan vain tien viittomista. Toiset pystyisivät sitä aukomaan\nja vasta pitkien aikojen perästä voisivat tulevat sukupolvet sitä käydä.\n\n— Sitten toinenkin asia minulla olisi, virkkoi Tanu-vaari korvallistaan\nkynsien. — Säästin näes pojanpojilleni hyvän kalapaikan takamailla ja\nsen on nyt Savonlinnan ontuva ukko antanut jollekin Hakkaraiselle. Se\noli huono teko.\n\n— Siitä, samoin kuin muistakin erämaa-asioistanne saatte puhua\nkuninkaalle, joka vielä on Turussa, mutta saattaa pian lähteä sieltä,\nsanoi piispa.\n\n— Jos teiltä saisi ensin jonkun suosituksen eli puolusteen, niin\nolisihan parempi sen kanssa mennä kuninkaan puheille.\n\n— Ei se mitään auta, varsinkaan tässä asiassa.\n\n— Saan siis sanoa siellä kotipuolessa, ett'ei hengenmies auttanut\nasiaamme, virkkoi Tanu Tasainen ja lisäsi:\n\n— Mitä tehnee nyt Kyösti-kuningas. Onhan häntä kiitetty hyväksi\nauttamaan talonpoikia.\n\nTanu-vaari poistui ja piispa Agricola jäi mietteisiinsä. Sellaisia ne\novat, visapäitä. Pitävät pappiaankin vain tietäjänä, jolta haetaan\napua vain silloin kun ei omat taikuudet riitä. Heidän laajojen\ntakamaavaltaustensa asuttaminenkin on muka vääryyttä.\n\nAgricola hymähti, tietäessään mitä Kustaa Vaasa tulisi sanomaan tälle\njänterälle Juurikorven vaarille, joka ei hätäillyt asioita esittäessään.\n\nKustaa-kuningas ei kiireessäänkään jättänyt kuulematta, mitä\nhämäläisvaarilla oli valittamista. Kirjuriteinilleen hän kyllä jo\nkivahteli, arvaten Tanun asian:\n\n— Ne on niitä sinun maamiehiäsi, jotka alituiseen hyppäävät\nvalituksilla takamaistaan. Niille pitäisi antaa keppiä!\n\nUteliaana tarkasteli kuningas Tanua ja tämä kuningasta. Ei ollut Tanun\nveret pahasti heiluneet ennenkään, tiukemmissakaan paikoissa ja nytkin\nhän katsoi kuningasta rauhallisesti silmiin.\n\n— No, mitä sinne Pohjois-Hämeeseen nyt kuuluu? Ainako siellä vain\ntapellaan kalavesistä? kysyi kuningas.\n\n— Ainahan sitä... ne savolaiset ovatkin oikeita tappelupukareita.\n\n— Häh, pukareita, sanot... eikä muka hämäläiset osaa tapella. Vikaa\nteissä on molemmissa, mutta sovussa teidän on siellä maitanne\nviljeltävä.\n\n— Kyllähän me, kun eivät ne savolaisveitikat...\n\n— Häh? keskeytti kuningas. — Älä syytä savolaisia, äijä. Syytä on\nmolemmissa, mutta kyllä Fincke teidät siellä kurissa pitää.\n\n— Tuota... olisi omaakin asiaa, murahti Tanu.\n\n— No mitä? Sano se asiasi pian.\n\nKuningas oli nähtävästi kiihtyvällä päällä, koskapa ryki ja syljeskeli.\n\n— Olen siellä muuanta pientä takamaapalasta säästellyt pojanpojilleni\njo vuosikymmeniä ja nyt sen on Savonlinnan ukko antanut jollekin\nHakkaraiselle.\n\n— Mikä Hakkarainen se on?\n\n— Joku ryssien mykyttelijä kuuluu olevan.\n\n— Mykyttelijä?\n\nKuningas ei käsittänyt oikein sanan merkitystä ja tulkki selitti:\n\n— Ryssien pieksääjä.\n\nKuningas hörähti hytkyvään nauruun ja lauhtuneena jatkoi:\n\n— Olisit sinäkin pieksänyt ryssiä, niin olisit saanut talon.\n\n— On niitä pieksettykin, aivan näillä nyrkeillä. — Tanu näytti suuria\nkouriaan kuninkaalle. — Neljä poikaanikin on niissä tappeluissa\nkaatunut ja kaksi pojanpoikaa. Kaksikymmentäkuusi miestä on vielä\njälellä sukuani, jotka kyllä kuningasta ja maata puolustavat.\n\n— Ja nyt kahdelle heistä olisit antanut Hakkaraisen maapalan. Onko se\nsuurikin?\n\n— Pieni se on ja järvi siinä onkin paras osa.\n\n— Etkö heille saisi sieltä muualta yhtä mieluista talonpaikkaa?\n\n— Mistäpä sen... joka lahdenpoukama alkaa olla asuttu.\n\n— Saat kääntyä vielä Savonlinnan voudin puoleen, jos hän tahtoo auttaa\nsinua.\n\n— Ei siis kuningas auta minua. Turha siltä nilkulta ukolta on apua\npyytää.\n\nTanu-vaarin suoruus huvitti kuningasta. Tanu kääntyi jo lähteäkseen ja\nsanoi surkeasti:\n\n— Kertoivat, että Kyösti-kuningas on oikeudenmukainen ja auttaa kuin\nUkko ylinen, mutta turhiapa puhuivat.\n\n— Häh? Minäkö en voi auttaa, jos tahdon. Yhdellä ehdolla teen sen,\njos sovitat savolaisten ja hämäläisten riitoja ja autat siten\nkäskynhaltijaamme, niin määrään sinut kihlakunnan vanhimmaksi ja käsken\nFincken tarjoamaan toista taloa Hakkaraiselle. Silloinhan saisit\nhaluamasi paikan. Mikä sen nimi on?\n\n— Lahnajärvi.\n\nKuningas saneli sihteerilleen kirjeen Kustaa Finckelle, painoi\nsinettinsä ja antoi Tasaiselle, virkkoen:\n\n— Mutta muista nyt, mitä olen sanonut. Erämailta ei saa kuulua\nhiiskaustakaan.\n\nKustaa-kuningas laski useimmiten oikein. Tanu-ukonkin hän näki\nmieheksi, jota heimonsa kuuntelee ja kunnioittaa ja näin vähällä voi\nainakin yhdeltä Savon kulmalta vähentää maariidat.\n\nTasainen kiitti ja raapaisi jalallaan moneen kertaan, virkkoi vielä\npartaansa puhaltelevan kuninkaan huviksi:\n\n— Eipä sitä sittenkään suotta kiitetä Kyösti-kuningasta. Hyvät henget\nhäntä vain suojelkoot.\n\nTästä toivomuksesta tuli kuningas niin hyvilleen, että käski tulkkinsa\nviemään Tanu-vaarin vielä linnan tupaan ja antamaan siellä ukolle\nkunnon kestityksen.\n\n\n\n\nRiita apajasta.\n\n\nTavallista aikaisemmin oli päästy tänä kevänä ohra- ja nauriskaskia\nsiementämästä Pohjois-Hämeen Palojärvellä. Muutamissa paikoin vielä\nlopeteltiin naurispalojen harausta, kun jo toisissa korjailtiin\nvenheitä ja pyydyksiä takamaille lähtöä varten. Väliin oli takamaille\nlähtö jäänyt juhannuksen jälkipäiviin, kun tämä kaunis kotihaltijain\njuhla tahdottiin viettää kotoisilla pihoilla. Nyt kuitenkin oli\nvielä pitkä taival Johanneksen päivään ja kotoisilla apajilla ei\nsaalis paljoa houkutellut. Parastahan oli kerrankin lähteä hauki- ja\nlahna-apajille hyvissä ajoin. Silloinpa varmasti ehtisi runsaamman\nsaaliin kesän pitkään koota kotiin vietäväksi.\n\nPalojärven Vahvaniemen juureva Tuomas puhelikin kotikylänsä miehille:\n\n— Sinne takamaan saunoille tästä jo mieli vetää. Ehditään sinne\nvielä ruoholahnan kutuun, kun kiireesti lähdetään. Kaskia siellä on\nviimekesäiseltään kaadettuna ja laitetaanpa ne kerrankin ajoissa\nkylvöön samalla kun tarkataan entisten kasvua.\n\n— Mikäpä siinä... joutaa kai tästä lähtemään.\n\nNiinkuin juhlaan valmistauduttiin tähän jokakesäiseen kalasaunoille\nlähtöön. Kiireellä viimeisteltiin verkon pauloja ja muuta mukaan\notettavaa. Venheet lykättiin vesille suurella riemulla ja piloja\npakisten soudeltiin tyveniä, jopa väliin tuulisiakin vesiä koskien\nalle, joissa väliin lohiapaja vetäistiin nuotalla, ja keiteltiin\nkoskien kauniit kalat ennen yönuotion hauteeseen laskeutumista..\n\nNyt, kun näin aikaisin lähdettiin, pyrki naisväkeäkin mukaan.\nEnsimmäisenä alkoi Vahvaniemen nuorin tytär Kylli pyytää isältään:\n\n— Ottakaa minutkin kerran mukaan kalasaunoille.\n\n— Ja minut, tomahti Aino, seuraava sisaruksista.\n\n— Sinä olet jo kerran käynyt. Nyt on minun vuoroni. Voutilan Irokin\nkuuluu pääsevän.\n\nTuomas murahteli. Ei kieltänyt, eikä vielä aivan myöntänytkään.\n\n— Mitä te tyttöräpiskät siellä. Satutaan siellä vielä savolaisten\nkanssa tappeluun, niin olette vastuksina.\n\n— Tottapahan riitapukareita sovitellaan. Keitämme ja paistamme siellä\nteille. Kuuluitte viime kesänäkin suurukset paistamatta syöneen.\n\nJa kaunis, keltakutrinen tytön tyllerö helähtää iloiseen nauruun.\n\n— Jäätte sinne vielä savolaisten morsiamiksi, sanoo joku.\n\n— Sittenpähän riidat loppuisivat, kun tultaisiin sukulaisiksi.\n\nEi vastustanut enää Tuomaskaan ja Kylli pujahti sanomaan Irolle, että\nhänkin tulee. Iro tiesi vuorostaan Kauppilan Kaarinankin lähtevän.\n\nJa kun venhekunta sovitteli airoja hankaimiin valmiina lähtöön, keikkui\nvenheessä puolenkymmentä ilosilmäistä ja naurusuista tytön häilävää.\nVanhat vaarit pyrkivät mukisemaan mokomien mukaan ottamisesta.\n\n— Joutavathan olemaan kalasaunojen vahteina, jollei muutakaan, urahti\nTuomas.\n\n— Ja saalista perkaamassa. Hyvin tehty, tyttäret, kun mukaan lähditte.\n\nKesälämmössä lekottelevia järven selkiä ja vipajavia virran suita\nsoudeltiin ja olipa Palojärven monikymmenmiehisen matkueen kulku\nmoninverroin rattoisampaa, kun nuorten tyttärien iloinen sälpätys ja\nhelähtelevä nauru kohenteli mieliä.\n\nJa kun viimeinen matkalla oleva virta soudettiin, olikin siinä jo\nensimmäiset kalasaunat ruohikkorantaisen lahden poukamassa.\n\nEhjinä olivat, ei ollut vainolainen käynyt niitä tänä kevänä\npolttamassa, niinkuin usein ennen.\n\n— Jopa täällä on mukavaa, ihasteli Voutilan Iro.\n\n— Sanos muuta, tänne tulemme joka kesä, lupasi Kauppilan kaunis Kaarina.\n\n— Sepä ihme, kun eivät miehet ole ennen meitä mukaansa ottaneet,\nihmetteli Vahvaniemen Kylli.\n\n— Heh... on täällä ollut miehilläkin täysi työ... savolaisten kanssa\ntapellessa, urahtaa Tuomas.\n\nKalastellaan siinä ja ihaillaan viimekesäisten ruislaihojen koreutta.\nJoku kiertää vielä nauriskaskenkin ja ihanaa on olo korpien keskellä.\n\nOllaan jo pääsemässä juhaninpäivään, kun yhtäkkiä ilmestyy savolaisia,\nNilakan ja Niiniveden rantalaisia ja vastakkain kyyräillään\npahaenteisesti. Tyttäretkin sattuvat olemaan mansikka-ahoilla ja niinpä\nonkin parempi vaihtaa hämäläistenkin puolelta vähän tiukempia sanoja\nSavon miesten kanssa, vaikkapa vähän tapella katistaakin.\n\n— Johan olette tulleet taas tänne meidän apajia verottamaan, kivahti\nNiiniveden Haapalahden Lassi Mikonpoika.\n\n— Eivät ole teidän. Omaamme vain on tultu ottamaan niinkuin ennenkin,\nvirkkoi Vahvaniemen Tuomas.\n\n— Vai omaanne! Meidän nämä apajat ovat ja pystytään kyllä\nhämäläisrähjäkkeet heittämään omalle puolelleen.\n\n— Joko taas tekisi mielenne tappelemaan, jurahti joku hämäläisten\nvaareista.\n\n— Osataan sitäkin tehdä, jos tarvitaan.\n\n— Osaamme mekin.\n\n— Niinkuin toissakin kesänä, että jäi miehiänne Uniluotoon. Kyllä olisi\njo parasta jättää riidat ja soutaa sovussa, kun on kerran vesiä täällä\nriittämiin teillekin.\n\nYhä siinä sanailtiin, ja kiihdyttiin jo molemmin puolin aseitakin\nkatselemaan, kun metsästä pyrähti tyttöliuta riitelevien keskelle. Nämä\njäivät hämillään, mutta uteliaina katselemaan savolaisia, jotka olivat\nmelkein nuoria poikasia kaikki muut, paitsi Lassi Mikonpoika.\n\nRiita jäi kesken ja savolaisten sana katkesi. Nuoret töllistelivät\nmolemmin puolin toisiaan ja Vahvaniemen sorea Kylli tokaisi:\n\n— Jopa olitte miehet taas täällä riitelemässä. Mökä kuului marja-aholle\nja me suinpäin katsomaan mikä täällä on meteli.\n\nHymyilevät, vuoroin totisiksi karahtavat tyttäret marjatuohisineen\nolivat somia katsella. Niinpä Haapalahden nuori Jukka nykäisikin\ntoveriaan hurstipaidan hihasta, virkahtaen:\n\n— Onpa kataloilla kauniita tyttäriä.\n\n— On... mitäs jos kopataan mukaamme, sanoi Uhrivaaran Jolppi kyyräten\nkulmiansa alta Voutilan Iroa, joka häntä eniten miellytti.\n\nTyttäret olivat kuulleet tämän ja Kylli tokaisi:\n\n— Oho, ei meitä vain niin kopata.\n\nSavilahden salskea Yrjö siirrähti vähän lähemmä tyttöparvea ja sanoi\nhiljaa:\n\n— Tulettekos sovinnolla?\n\nSiihen virkkaa Voutilan mesihuuli:\n\n— Miten tuumataan.\n\nTuttavuuden teko olisi pian ollut parhaimmillaan, mutta Lassi\nMikonpoika karahti miehilleen:\n\n— Vai sanaleikkiin lempojen kanssa... joutuin venheille.\n\nSiksi oli kuitenkin vanhankin miehen mieli pehmeäksi herahtanut vereviä\nveitikoita katsellessaan, että unohti sanoa nasevat lähtösanansa, jotka\noli jo varannut valmiiksi.\n\nHymähti hämäläistenkin vanhin kalavaari ja virkkoi:\n\n— Tarpeenpa olivat taas tyttäret kalasaunoilla... olisi kohta muuten\ntapeltu.\n\nJo saunannurkkaan kalaimia sovitellessaan jupisi vanha tietäjä:\n\n— Näiden tyttösten lumoilla siitä vielä sovinnot syntyy eri heimojen\nvälillä. Sen sanoi jo arpakannuskin.\n\nVierähti taas muutama viikko ja juhanijuhlakin oli mennyt menojaan.\nHupaisa se olikin lehditetyissä kalasaunoissa ja koivumajoissa.\nLahnaakin oli jo suolassa monet tynnyrit talvea varten ja haukia\nriippui kuivumassa saunojen päivänpuoleiset seinät täytenään.\n\nOllaan sitten muutamana päivänä heinälahnaa nuottaamassa, kun\ntaas savolaisia ilmestyy rannalle ja rähäkkä on taas alkamassa.\nOsaksi samoja kuin edellisellä kerralla, osaksi uusia ovat nämä\nrauhanhäiritsijät ja molemmin puolin ollaan tavallista tiukempia.\n\nMiesten joukossa on Savilahden Yrjö ja Uhrivaaran Jolppi, ja kaihoisina\nnämä katselevat, sanasotaan yhtymättä, eivätkö hämäläisten tyttäret\ntaas ilmestyisi lehvien lomasta riitapaikalle.\n\n— Vetäkää muilla apajilla, mutta tämä on meidän ja siitä on lähdettävä.\n\n— Kyllä olette erehtyneet tästä apajasta. Joutaahan tämä taas meiltä,\nkun kotiin palataan.\n\nSavolaiset vetäytyivät metsään ja Palojärven miehet luulivat jo heidän\nkokonaan poistuneen. Rauhassa laiteltiin lahnanpääkeitto kiehumaan\nja oltiin aterialle asettumassa, kun Niiniveden miehet hyökkäsivät\nmetsästä ja Lassi Mikonpoika kehaisi:\n\n— Näytetään nyt, eikö apaja ole meidän!\n\n— Tähän kalakeittoon olemme mekin osallisia!\n\nYksi jo ehti tarttua padan sankaan ja pyyhkäistä sen sisältöineen\nrantakiviin säpäleiksi, kun marjamatkoiltaan palailevat tyttäret olivat\npaikalla.\n\n— No, mitäs tämä?\n\n— Hyvä isä, kuka löi padan palasiksi?\n\n— Joko täällä taas jauhetaan.\n\n— Hyi mokomia, kun kehtaattekin!\n\nViimeisessä oli moitetta molemmille ja neuvottomaksi ja hiljaisiksi\nkävivät savolaiset. Joku aikoi vielä hyökätä, mutta Yrjö siirsihe eteen\nja sanoi kipakasti:\n\n— Nyt ei tapella! Koetetaan kerrankin muuten selvittää asioita. Joka\nkesä on miehiä kaatunut näihin kalakahakoihin ja se riittäköön. Minä\npuolestani ojennan rauhan kämmentä hämäläisille.\n\nYrjö tarjosi kätensä Vahvaniemen Tuomaalle, joka siihen ystävällisesti\ntarttuikin, samoin kuin tietäjävaarikin.\n\nMutta toiset luimistelivat ja kyyräilivät. Hämäläisistä tuntui oudolta\nsavolaisnuorukaisen puhe ja savolaisten vanhimmat miehet katselivat\nvihaisesti sovinnonhierojata.\n\nYrjö läheni Vahvaniemen Kylliä arastellen ja sanoi tälle:\n\n— Eikö mekin lyötäisi kättä sovinnon merkiksi?\n\nKylli vilkaisi vähän arasti isäänsä ja sanoi naurahtaen:\n\n— Samahan tuo on?\n\nVoutilan Iro katseli veitikoivin silmin Uhrivaaran Jolppia ja kysäisi\ntältä:\n\n— Mikä sinun nimesi on?\n\nNuorukainen vähän arveli ennen kuin jurahti:\n\n— Jolppi.\n\nIrolta pääsi ilakoiva nauru.\n\n— Noin salskealla miehellä sellainen nimi!\n\n— Ei nimi miestä pahenna. Saanko tuosta tuohisestasi jonkun marjan?\n\n— Saat, mutta yhden vain.\n\n— Miks'ei useampia?\n\n— Ei kannattaisi antaa sitäkään, kun tällä tavoin tulette...\ntappelemaan.\n\n— Eihän enää tapellakaan.\n\nTämä oli tapahtunut tuokiossa, niinkuin hyökkäyskin ja vanhemmat miehet\nkatselivat vielä vihaisina toisiaan.\n\n— Vähästäpä menee mieheltä sisu, kun hämäläiskakaroiden näkemisestä,\npisteli Lassi Mikonpoika Yrjölle.\n\nNiiniveden miehet vetäytyivät metsäpolulleen, mutta Yrjö istahti\nrauhallisena, niinkuin vanha tuttava hämäläisten kalatulille ja\nhaasteli Vahvaniemen Tuomaalle:\n\n— Turhaa näistä apajista on rähistä ja tapella, kun kerran näitä on\njokaisella riittävästi. Isäni, joka keväällä kuoli, sanoi minulle viime\nhetkillään: »Koeta saada sovintoa Hämeen ja Savon miesten välille\nkala-apajoista. Ei siitä hyvä seuraa, että joka vuosi kalajärvillä\ntapellaan.»\n\n— Riita vie viljan maasta, kateus kalan vedestä, sanoi Tuomaskin. Kyllä\nminunkin puolestani saisi nämä riidat loppua.\n\n— Ja ne lopetetaan, tomahti Yrjö, silmäillen tyttärien, varsinkin\nKyllin liikkeitä, kun nämä sukkelina puuhasivat uutta kalakeittoa\ntulelle.\n\n— Nythän kruunukin tahtoo, että nämä teidän entiset takamaat on\nasutettavat. Tulkaa siis sieltä Hämeen perukoilta tänne taloja\ntekemään. On täällä tilaa ja halmemaita. Itselläni on tässä\nneljänneksen takana talo, iso onkin, enkä yhtään kadehti uusia\nnaapureita.\n\n— Onhan niitä tullut sanoja sinnekin Palojärvelle, että jos aikoo\ntäällä kalastella, on talotkin tehtävä, virkkoi Tuomas. — Ja onhan sitä\njo suunniteltukin yhtä ja toista, että joku näistä nuoremmista jäisi jo\ntänä kesänä tänne tupiaan tekemään, kun saataisiin ensin vähäinenkään\nsovinto eri heimojen välille.\n\n— Se saadaan. Tulkaa miehet käymään talossani, niin puhutaan tästä\nenemmän. Tuota tieuraa — Yrjö viittasi tielle, joka lähti poukamasta —\nkun seurailette, niin löydätte Savilahteen.\n\n— Eipä ole tiedetty, että ollaan niin lähellä savolaisten asumuksia,\nsanoi joku Palojärven miehistä.\n\n— Olet varmaankin näinä vuosina sen talosi rakennellut, virkkoi Tuomas.\n— Eipä näillä seutuvilla vielä sitä ennen taloja kuulunut, eikä näkynyt.\n\n— Me on marja-aholla nähtykin se talo, sanoi Kylli.\n\n— No sittenpä sinäkin osannet joskus sinne, vanhan äitini vieraaksi.\nHän onkin sieltä Hämeen perukoilta ja mielivieras olisit hänelle, sanoi\nYrjö tytölle.\n\n— Eipä tiedä, vaikka joskus kävisinkin, lupasi Kylli.\n\nYrjö löi kättä miehille ja lähti reippaasti astumaan. Kääntyi vielä\nsanomaan:\n\n— Niinpä muistakaakin sitten pian tulla vierahiksi. Liikenee sieltä\nkarjanantiakin Palojärven miehille.\n\nMiehet asettuivat uudelleen aterialle. Joku potkasi syrjään särkyneen\npadan kappaleita.\n\n— Se oli se Jolppi, joka tuon padan särki.\n\n— Iron mielitietty, pilaili joku.\n\n— Häh... koputtelen niillä kappaleilla sitä heittiötä päihin, virkahti\npunastuva Iro.\n\n— On niitä mekin särjetty savolaisten patoja, sanoi Tuomas\nsovinnollisesti. — Hyvähän olisi jos nämä joutavat riidat kerrankin\nloppuisivat. On kylliksi jo tapeltu ja miehiäkin menetetty näissä\nriidoissa.\n\n— Kyllä ne loppuvat siitä... tämän kesäinen tyttärien kalajärville tulo\nsen saa aikaan, jurahti tietäjävaari. — Kun heistä saadaan savolaisten\nemäntiä, niin eivätpä kehtaa sukulaistensa kanssa tapella.\n\nTyttäret tirskuivat ja punastelivat. Joku koetti tosissaan karahtaa,\nvaikka tekikin sen leikillä:\n\n— Hyh... mokomille emänniksi... millä sitten keittäisi, kun padat\nsärkevät.\n\nMutta miesten kuorsaillessa ruokalavoillaan, suunnittelivat jo tyttäret\nSavilahdessa käyntiä, ja taisipa olla muutamilla salaisena unelmana\nSavon maille jäänti.\n\n\n\n\nSuomen herttua.\n\n\nPyhän Olavin messu ja juhlalliset teininvihkiäiset olivat juuri\npäättyneet Turun tuomiokirkossa. Kustaa Vaasan kuninkaallinen\njuhlakulkue poistui kirkosta piispan taloa kohden, jossa tänään\noli määrä pitää tavallista komeammat piispanpidot, kun kuningaskin\nJuhana-poikansa kanssa suostui niihin vieraaksi tulemaan.\n\nTurun ahtaita kujia hellitti oikea kuninkaan pouta, joksi Turun\nporvarit olivat tänä kesänä alkaneet nimittää yhtämittaisia helteitä.\nSeurueensa etupäässä astuvan kuninkaan täytyi siristää heikot silmänsä\nmelkein kiinni ja nojata Juhana-poikansa käsivarteen. Ahtaissa solissa\noli päivän hautoma ilma ummehtunutta ja melkein löyhkäävää, josta\nkuningas tuli hieman huonotuuliseksi. Juhlallinen kirkkotoimituskin\noli sitä osaltaan herättänyt. Kustaa-kuningas vainusi aina sellaisissa\njuhlallisuuksissa katolisuuden jätteitä.\n\n— Meidän aina vain täytyy viipyä täällä päivästä toiseen tämän maan\nasioita järjestelemässä, emmekä pääse kotiin, oli hän juuri sanonut\nJuhanalle.\n\n— Mutta tämä maahan on niin kaunis, ja minä tahtoisin jäädä tänne\nkokonaan, sanoo nuori Juhana, etsien katseilllaan piispan kartanon\npihalta väkijoukosta muuanta neitosta, joka osaltaan teki Suomessa-olon\nhänelle mieluiseksi.\n\nJa siellähän näkyikin olevan Kaarina Hannuntytär, muuan turkulaisten\nporvarien lapsia, muita somempana ja kauniimpana, odottamassa korkeata\nystävätään. Ohikulkiessaan Juhana nyökkäsi hymyillen tälle punastuvalle\nimmelle ja kuningas kysäisi:\n\n— Ketä tervehdit, poikani?\n\n— Turun väestöä, kansaa, joka pitää minusta ja minä heistä.\n\nKoko Suomessa oloaikansa oli Juhana, varsinkin sen jälkeen, kun tapasi\neräissä juhlissa tämän Turun kukkeimman tyttären, pyytänyt isältään\nsaada jäädä Suomeen Suomen herttuaksi, mutta kuningas ei ollut\nvielä antanut mitään varmaa lupausta. Hänenkin ajatuksiaan se oli\naskarruttanut, sillä hän olisi mielellään tahtonut eroittaa toisistaan\nJuhanan ja Eerikin, jotka eivät yhtään sopineet keskenään. Nythän olisi\nsopiva tilaisuus eroittaa heidät, kun vain olisi voinut jättää rakkaan\npoikansa tänne suomalaisten hallitsijaksi ja auttajaksi.\n\nPiispan talossa kuiskailtiin, että tänään ehkä kuningas nimittää nuoren\nprinssin Suomen herttuaksi ja tyytyväisenä sitä julistusta odotettiin.\nAlavana ja sydämellisenä nuorukaisena oli Juhana voittanut kansan ja\nmyöskin katolisten suosion.\n\nPiispa Agricola vei kuninkaan työhuoneeseensa, jossa katseltiin\nMikaelin uusimpia käännöksiä, joita hän äsken Tukholmassa oli\npainattanut.\n\n— Aiotko sinä kääntää kaikki kirjat suomeksi? kysyi kuningas\nleikkisästi piispalta.\n\n— Tärkeämmät vain ja siinäkin on paljon vaivaa ja kustannuksia.\nNäihinpä tuloistani suurin osa hupeneekin.\n\n— Ja luuletko Suomen kansan oppivan lukemaan?\n\n— Kyllä aikaa myöten. Ensin on se oppi pappien saatava ja heidän\nvuorostaan opetettava kansa lukutaitoiseksi.\n\n— Sinulla on suuret suunnitelmat, Mikael, enkähän tahdo mitenkään niitä\nvastustaa, mutta nyt meidän on suunniteltava ja puhuttava eräästä\ntoisesta asiasta. Mitä sanot, Mikael-mestari, jos me annamme poikamme\nJuhanan Suomen herttuaksi?\n\n— Kannatan sitä lämpimästi, vastasi piispa. — Olisihan meillä\ntäällä silloin joku, jonka puoleen voisimme kääntyä asioissamme ja\ntarpeissamme.\n\n— Mutta kenet valita pojallemme tänne neuvonantajiksi?\n\nHerroja oli kokoontunut piispan työhuoneeseen ja heille kaikille\nyhteisesti teki kuningas tämän kysymyksen.\n\nNeuvoteltiin ja suunniteltiin näistä tärkeistä henkilöistä. Tämä\nvei aikaa ja piispan suurtuvassa yleisö, joka odotti tätä kuninkaan\npäätöstä, alkoi käydä levottomaksi. Eikä vähimmin Juhana prinssi, joka\njo pelkäsi isänsä peruutuvan osittaisesta lupauksestaan.\n\nJuhana astuikin huoneeseen ja kävi isälleen kuiskaamaan:\n\n— Rakas isä, järjestä nyt pian se asia. Ethän vain aikone jättää sitä\ntekemättä?\n\n— Tulemme täältä pian sinne vierasten pariin. Odota nyt siellä.\nKoetanhan tässä asiata valmistaa, vastasi kuningas ja viittasi\npoikaansa menemään.\n\nIloisena riensi Juhana vieraiden joukkoon ja alkoi jotain kuiskutella\nKaarina Hannuntyttären kanssa, koskapa tämä katseli kainosti maahan,\nposket palavina.\n\nJo aukeaa piispan työhuoneen ovi ja tutisevin askelin, kiirettä\npitämättä käy kuningas esiin. Nojaa pöydän päähän ja viittaa poikansa\nsiihen vierelleen. Entistä vanhemmalta ja hauraammalta näyttää\nkuningas nyt, kun hänen on ilmoitettava luopuvansa lemmikkipojastaan\nsuomalaisten hyväksi.\n\nJännityksellä odottaa väkijoukko kuninkaan puhetta, jota hän nähtävästi\naikoi pitää. Moneen kertaan täytyy kuninkaan yrittää ja viimein saa\nhän hiljaisella äänellä sanoiksi: — Kun nyt lähdemme tästä maasta,\njossa olemme jo kohta vuoden oleskelleet, käytämme tätä tilaisuutta\nlausuaksemme jäähyväiset teille kaikille. Olemme huomanneet tämän maan\nköyhäksi ja monien puutteiden alaiseksi ja kun nyt olemme tutustuneet\ntähän kansaan ja nähneet sen jäykkyydessäänkin ansiokkaaksi ja...\n\nKuningas väsähtää, nielasee jotain ja jatkaa ääni värähtäen: —...\nja senpävuoksi olemme sen tarpeita ja kehitystä ajatellen tehneet\npäätöksen, joka on vaatinut meiltä paljon uhrautuvaisuutta. Tämän\npäätöksemme nyt ilmaisemme, vaikka se tuntuukin meistä raskaalta.\nHelpottaaksemme tämän maan eteenpäin pyrkimyksiä ja hallintaa, olemme\npäättäneet jättää tänne rakkaan poikamme Juhanan Suomen herttuaksi.\n\nVäkijoukossa kävi humahdus, eikä monikaan huomannut kuninkaan\nvalkoiselle parralle vierähtävää kyyneltä.\n\nMielenliikutuksesta väsähtäneenä istahti kuningas, ja selitti vielä\nkuinka vaikeata hänen oli erota pojastaan ja sanoi toivovansa, että\nsuomalaiset pysyisivät uskollisina herttualleen ja tämän kanssa\nsovinnossa maan yhteistä etua harrastaisivat. Hän tahtoo edelleenkin\nolla Suomen kuningas, mutta kaikissa asioissa on heidän kuultava\nruhtinastaan Juhanaa, Suomen herttuata.\n\nKansleri astui nyt pöydän ääreen ja luki julistuksen, joka oli myöskin\nkirjallisesti laadittu.\n\nVäen täyteisessä tuvassa remahti äänekäs tervehdys ja piispa sekä\nvaltaherrat kävivät kiittämään kuningasta, ja onnittelemaan Juhanaa.\n\nOlipa nyt iloisten äänten sorinaa tuvassa, kun Turun porvarien ja\nmuiden läsnäolevien onnittelut jatkuivat nuorelle hallitsijalle.\n\nYksi oli kuitenkin joukossa, joka karsain mielin seurasi suurta\ntapahtumaa ja viimeiseksi tuli kuningastakin tervehtimään, tahallaan\nsivuuttaen Juhanan. Se oli Klaus Fleming, nuori Kuitian ylimys, jolla\noli ollut jo kohta isänsä kuoleman jälkeen salaisia vallanhimoisia\nsuunnitelmia Suomeen nähden.\n\n— No nythän voit jäädä Turkuun, jossa poikamme tarvitsee apulaisia,\nsanoi kuningas.\n\n— En tiedä. Teidän majesteettinnehan on sanonut, ett'ei minusta ole\nhovimieheksi. Haluaisin vetäytyä maatiloilleni ja palvella sen ohella\nvain kuningasta miekallani.\n\nKuningas katsoi hämmästyneenä nuoreen ylimykseen.\n\n— Mitä? Etkö halua tehdä sitä palvelusta pojalleni?\n\n— Tuskin hän minua tarvitsee.\n\nKuningas rykäisee suuttumusta ennustaen.\n\n— Täällä toiset iloitsevat ja sinä näytät hapanta naamaa. Mitä se\ntietää?\n\nJa kun nuori Klaus sammaltaa jotain epäselvästi, pyrkien\nitsepintaisesti maatiloilleen, kuohahtaa kuningas.\n\n— Jos et olisi parhaimman suomalaisen auttajani poika, olisi tilimme\nnyt pian selvä. Mene minne tahdot, mutta poikaamme vastaan et\njuonittele, siitä pidän huolen.\n\nNuori Klaus kumarsi ja poistui pystypäisenä, ja kohtauskin häipyi\nsalissa yhä jatkuvaan iloiseen humuun.\n\n\n\n\nUusi sielunpaimen.\n\n\nPakkanen paukahteli erämaiden lumisilla lakeuksilla ja lohduttoman\nlaajoissa, asumattomissa ryteikkökorvissa. Jymäytteli muutaman kerran\nuuden erämaaseurakunnan papin tuvan nurkkaankin, kuin säikytelläkseen\nsiellä hiljaisina istua kyyröttäviä miehiä.\n\nMitäpä olivat nämä lammasnahkaturkeissaan ja -housuissaan hämärässä\ntuvassa istuvat miehet muita kuin erämaan ensimmäisiä asukkaita, jotka\nnyt siinä odottelivat uutta sielunpaimentaan.\n\nVastahakoisesti olivat nämä miehet, niinkuin kauempanakin korpien\nja vesien varrella asuvat, ryhtyneet rakentamaan äskenperustetun\nerämaaseurakunnan ensimmäistä kirkkoa. Oudosti katseltiin Savonlinnan\nkäskynhaltijan, Kustaa Fincken asemiestä ja käskykirjettä, jossa\nmäärättiin kirkko rakennettavaksi ja joka talosta siihen työhön mies ja\nhevonen, parhaista kaksikin. Mukisten ja korvallista kynsien ryhdyttiin\nrakennustarpeita ajamaan ja vielä vastenmielisempää oli kesälämpöisillä\nrakennella kirkkoa, kun kalavesillä ja kaskimailla olisi ollut\nviihtyisämpää kupsehtia.\n\nKustaa Fincken lähettämä mies valvoi rakennustöitä ja tämä työnvalvoja\nolikin töyhtöhattuineen, miekkoineen ja leveine saapasvarsineen\nvastenmielisin eräkorpelaisille, jotka eivät olleet komenteluihin\ntottuneet.\n\nKun kirkko saatiin syksytalvella valmiiksi ja Turun piispa Martti\nSkytte lähetti entisen dominikalaismunkin saarnaamaan uuden kirkon\nseurakuntalaisille, alkoivat mielet vähitellen sulaa ja melkeinpä\nhartaana kuunneltiin tämän papiksi antautuneen munkin kansankielistä\nsaarnaa ja sulavata messuääntä. Harvat kuitenkin olivat tilaisuudessa\ntätä ensimmäistä jumalanpalvelusta kuulemaan, kun laajan pitäjän\nlaitakulmilta ei ollut halua lähteä monipäiväistä hiihtomatkaa tämän\ntakia tekemään.\n\nLähiasuvia talonpoikia oli nytkin uutta sielunpaimentaan odottamassa.\nNäistäkin muutamat pyrkivät mukisemaan kymmenyksistä, joita muiden\nverojen lisäksi täytyi ryhtyä papille maksamaan.\n\n— Hukka tässä perii, kun entisetkin verot ovat raskaat, ja tämä\nkirkonmies vie nyt vielä runsaat lisät niukoista tuloista, haasteli\nHakoinen, vähän ulompaa pitäjältä hiihtänyt ikämies.\n\n— Niin tekee, vahvisti Ilpoinen, Vanajassa aikoinaan asuneen tietäjän\nja uhripapin, Ilpon, pojanpoika, joka ristinkastetta paeten oli\nhiihdellyt tänne Savon rintamaille ja jäänyt kotivävyksi Kanoisen\ntaloon. — Kuninkaan asemiehet, käyvät joka vuosi Savonlinnan Kyöstille\nveroja raastamassa. Tälle ne kuuluu pitävän tuoda kotiin. Kauemmaksi\nLainkorpeen olisi minunkin pitänyt hiihtää, kun kerran Vanajasta lähdin.\n\n— Toki sitä toivottiin Kyösti-kuninkaasta apua ahdistukseen ja\nverohelpoituksia, mutta näitä kirkkojaan rakennuttaa ja ajaa tänne\nerämaillemme uusia asukkaita riistamaita ja kalavesiä jakamaan, jatkoi\nHakoinen.\n\nHiilos hiipui papintuvan takassa ja ulkona kohosi lumisten metsien\nyli kirkas kuu. Sen valojuova alkoi leikkiä pirtin lattialla, tullen\nsisään neliruutuisesta ikkunasta, johon läpinäkyvä lasi korpiasukkaiden\nihmeeksi oli Turusta asti haalittu.\n\nTämän valojuovan ja ikkunan ihailu keskeytti nytkin napinapuheet ja\njoku miehistä virkkoi hymähtäen:\n\n— Pitännee tuo pappi nyt uudesta asunnostaan, kun noin komea ikkunakin\nlaitettiin.\n\n— Tuli se maksamaankin, sanoo Lauri Pietarinpoika, kirkon\nkuudennusmies. — Kymmenen tynnyriä rukiita siitä lystistä meni.\n\n— Jopa on... ei sitä metsäkulmalaisen kannata tupaansa laittaa.\n\n— No ei.\n\nIstuttiin siinä ja käytiin ulkonakin kuuntelemassa, eikö jo kuuluisi\ntulokkaan tiukujen helinä. Katseet kääntyivät kuin itsestään sinne,\nmissä kirkko seisoi mahtavana kunnaallaan samassa järven niemekkeessä.\nKunnioitusta herättävänä kohosi sen tukeva puuristi petäjän latvojen\ntasalle. Ankara työ oli ollut sitä ristiä hilatessa kirkon jyrkälle\nharjalle ja paikalleen pantaessa. Töyhtöniekka rakennuttaja oli\nluvannut sille, joka kirkon ristin laittaa paikoilleen, vuodeksi\nverovapauden, ja Lassi Mikonpoika oli sen ottanut tehtäväkseen ja\ntehnytkin.\n\nOdotellessaan laittoivat miehet honkavalkean papintuvan takkaan.\n\n— Pistetäänhän roihu palamaan, että saa lämmitellä.\n\n— Ja näkee mokoman naaman, jurahti Ilpoinen, joka hengenmiehiä aina\nkuvitteli ilkeiksi näöltään ja tavoiltaan.\n\nLauri Pietarinpojan talossa, joka oli lähinnä papintupaa, valmisteltiin\ntervetuliaisateriaa uudelle sielunpaimenelle. Muitakin kylän\nemäntiä oli auttamassa Laurin emäntää, joka tyttärineen, Pirkon\nja Annikin kanssa, veti uunista liedelle makoisia kinkkuja ja\nnaurislaatikkovateja. Pietarinpojan vierastuvassa olikin melkein\npelkästään naisväkeä, koreissa pukimissaan puuhailemassa lämmintä\nvastaanottoa hengenmiehelle. Laurin emäntä varsinkin oli pohteissaan.\nOlihan hänen miehensä nyt kirkonisäntä ja siis lähempänä herrassäätyä\nkuin toiset. Pirkkokin, verevä ja täyteliäs tyttönen silmäili\nlevottomana askartensa lomassa papintuvalle, joko siellä tulijan,\nLaurentius-papin, hevosta näkyisi.\n\nLaurentius ajoikin kohta papintuvan pihalle ja miehet menivät häntä\nnöyrinä vastaanottamaan.\n\nKankeana pitkästä matkasta vääntäytyi Isä Laurentius, joksi häntä\nluostariajalla oli sanottu, reestä ja tervehti kädestä pitäen miehiä,\nliittäen vielä mieliä sulattavan loppumanauksen tervehdykseensä:\n\n— Rauha olkoon teidän kanssanne ja majoissanne.\n\nPapin alava esiintyminen ja rauhan toivottelu pehmensi äskeiset\nnapisijatkin ja miehissä saatettiin sielunpaimen tupaan, sulavasti\nhänelle puhellen.\n\n— Tämmöinen tässä nyt on papin asunto ensialuksi. Kelvanneekohan.\n\n— Lasi-ikkunakin laitettiin, että näkee paremmin manauksia pitää.\n\n— Lämmintä täällä ainakin on.\n\n— Ja taloissa tyttäriä ruuanlaittajaksi, jos sellaiset kelvannee.\n\nIsä Laurentius, katseli mielihyvällä ympärilleen, kurkistipa\nkamari-huoneeseenkin, johon leveä vuode oli laitettu ja penkit verhottu\nhirventaljoilla ja pöytä valkoisella liinalla. Eipä ollut Pietarilan\nPirkko-tytär kynttilääkään unohtanut, vaan parhaimman Saksan kestiltä\nostetun jalankin siihen kotoaan katsellut.\n\n— Hyvän olette laittaneet sielunpaimenellenne asunnon, liiankin hyvän,\npuheli Isä Laurentius. — Ei ole maallinen majani tottunut milloinkaan\nylellisyyteen, enkä siitä välitä. Liian pehmeillä patjoilla ei ihminen\npysy hengessä ja totuudessa. Kiitän teitä huolenpidostanne, miehet, ja\ntoivon että autatte minua minkä voitte suuren seurakunnan hoidossa.\n\n— Emmehän osaa sinua, hengen miestä, auttaa, mutta sen teemme mitä\nvoimme ja kymmenyksiäkin koetamme maksaa vointimme mukaan, toimitteli\nHakoinen, partaansa kynien.\n\n— Lähdetään kirkkoon, miehet. Siellä tahdon kiittää pyhää neitsyttä\nonnellisesta matkasta ja muutenkin rukoilla kanssanne kotien rauhan ja\nKristuksen työn puolesta, sanoi Laurentius.\n\nIsä Laurentiukselta tahtoi vielä sotkeutua pyhimykset hartauden\npalvontaansa, vaikka se olikin kiellettyä. Vielä äsken oli Turun piispa\nsaanut kuninkaalta kirjelmän, jossa ankarasti varotettiin muutamia\nentisiä papiksi tulleita munkkeja käyttämästä vähäisiäkään katolisia\nmenoja kirkkotoimituksessa, sekä samoin varomaan pyhimyksien mainintaa\nja palvomista. Takamaiden seurakunnissa nämä asiat kuitenkin tahtoivat\nsekautua, sillä kukapa näissä tarkasteli neitsyt Maariatako palveltiin\nvai Ristin Kiesusta.\n\nLauri Pietarinpoika kävi kotoansa noutamassa kirkon avaimen, sanoen\npapin tahtovan ennen aterioimista käydä kirkossa. Naisväkikin lähti\nkirkkoon. Muistipa taas kaunis Pietarilan Pirkko-tytär varata kirkkoa\nvarten valmistetun kolmihaaraisen kynttilänkin mukaan.\n\n— Tämäkö on, tyttäreni, sinun ensimmäinen kaunis lahjasi kirkolle?\nkysyi Isä Laurentius kainosti punastuvalta tyttäreltä, jonka kauneus ei\njäänyt häneltä huomaamatta.\n\nKauniina kajahteli Laurentiuksen ääni honkaisessa Herran huoneessa.\nMieltyen kuuntelivat Ilpoinen ja Hakoinenkin latinankielistä messua ja\nkansankielistä lyhyttä saarnaa.\n\nToimituksen päätyttyä tallusteltiin kaikin kuutamoista tietä Pietarilan\nsuureen vierastapaan ja iloinen puheen porina alkoi kuulua täysinäisten\npöytien ympäriltä. Lauri Pietarinpoika oli Turunmatkoillaan kerran\nsaanut olla piispan pidoissa ja samanlaisiksi oli hän nyt koettanut\njärjestää nämäkin tulijaisjuhlat, ollen vain hieman epätietoinen siitä\nantaisiko nuorten leikkiä perheen tuvassa.\n\nKun uusi pappi tuntui mukavalta mieheltä, joka maallisistakin asioista\nhaasteli ja kallisteli samalla hänelle varattua olutkannuakin, rohkaisi\nPietarinpoika mielensä ja sanoi nurkissa sipattaville nuorille:\n\n— No, menkää te toiseen tupaan parin vaihtoon sillä aikaa, kun me\nvanhempi väki täällä yhteisistä asioista haastellaan.\n\nOluthaarikoiden ääressä sitten puhuttiin erämaan asioista, joihin\nLaurentius tuntui jo edeltäpäin tutustuneen.\n\nMyöhemmällä pistäytyi kirkonmies nuortenkin joukkoon ja katseli\nerikoisesti Pirkon rehevätä kukkeutta ja notkeata liikehtimistä.\n\n— Tule nyt, Pirkko, vähän minunkin parikseni, että saadaan puhua\nasioista, sanoi Laurentius tytölle.\n\nHyvillämielin punastellen, kainona esiliinaansa hypistellen vastaili\nPirkko ihmeteltävän sukkelasanaisesti kirkonmiehen kysymyksiin.\n\n— Kuka sinut, Pirkitta, on kastanut?\n\n— Kiertävä saarnaajamunkki. Hän se täällä kastoi vanhoja ja nuoria.\nSamanlaiset munkit kuuluvat käyneen ennenkin kastamassa, mutta muutamat\novat aina piilotelleet ristin kasteelta.\n\n— Onko sinulla paljon työtä täällä kotona?\n\n— Onhan sitä... vaikka eihän meillä niin paljoa — äiti on niin vikkelä\ntekemään.\n\n— Jos joutaisit tulemaan sinne papin tupaan emännöitsijäksi.\n\nJopa karahti taas puna tytön poskille ja ilo välähti silmäkulmassa.\n\n— Kyllähän minä... jos vain osaan. Minäpä menenkin heti kysymään\näidiltä.\n\nKohta palasikin Pirkko äitinsä kanssa ja hyvillään hieroskeli\nMetta-emäntä käsiään esiliinaansa.\n\n— Kyllähän toki Pirkko semmoiseen joutaa, jos vain osannee papin ruokia\nlaittaa.\n\n— Osaa sellaisia kuin kotonaankin ja niihin olen liiaksikin\ntyytyväinen. Ja jos siellä lienee mitään ruoaksi laitettavaa, lisäsi\nLaurentius naurahtaen.\n\nPirkkokin pyrskähti nauramaan, tietäessään uuden sielunpaimenen\nruoka-aitan aivan tyhjäksi. Joku isäntämies oli vain vastaanottajaisiin\ntullessaan kolhaissut metsoparin ja pistänyt sen kynsistään riippumaan\npapin tuvan porstuaan.\n\n— Onhan siellä metsopari, sanoi Pirkitta.\n\n— No siitä tuleekin aamiainen ja ehkä jää päivälliseksikin, virkkoi\nkirkonmies.\n\n— Ja täältä tuodaan lisää ensi aluksi, lupasi Metta-emäntä.\n\nIloisena lähti Pirkko uutista kertomaan toisille tyttärille ja häntäkös\nonniteltiin, että oli niin heti uuden sielunpaimenen suosioon päässyt.\n\nJa kun isä Laurentius miesten hiihtämään lähdettyä asteli asunnolleen\nja sytytti Pirkitta neidon valmistaman, kynttilän, polvistui hän\nhengessä kuvitellun pyhän äidin kuvan ääreen ja kiitti hartain sydämin\nuudesta kodistaan ja samalla vuodatti palavan rukouksen erämaan suuren\nseurakunnan puolesta, joka oli hänen hoitoonsa uskottu.\n\n\n\n\nKastematka.\n\n\nErämaaseurakunnan ensimmäinen kirkko oli saatu valmiiksi. Isä\nLaurentius Turun luostarikoulusta oli saapunut seurakunnan\nsielunpaimeneksi ja kohtapa oli seurakunnan kaukaisimmallekin\nkulmakunnalle ehtinyt saapua viesti uuden papin tulosta. Samalla oli\nsaapunut kehoitus, että kastamattomat lapset oli tuotava kirkonkylään\nsaamaan uudelta sielunpaimenelta ristin kasteen. Kastettavia olikin\nkarttunut runsaasti, kun viime vuosina oli harvoin kulkenut vaeltavia\nsaarnaajaveljiä, ja naapuriseurakunnan papit eivät joutaneet käymään\ntärkeimpiäkään kirkollisia toimituksia suorittamassa.\n\nMatti Lempaisen taloon Kivijärven Tialassa oli myöskin sana saapunut\nsaattaa poikansa kasteelle. Lempainen murahteli tyytymättömänä\nvaivalloiselle matkalle lähdöstä. Hänen kasteelle saatettavat kolme\npoikaansa olisivat saaneet tuolle matkalle mennä yksinkin, jos olisivat\ntiettömiä taipaleita osanneet kulkea. Vanhin, Paavoksi nimitetty, oli\nyhdeksäntoistavuotias, nuorin Pentti, täytti kuusitoista. Häntä vähän\nvanhempi Rietu oli jo karhunkin keihäällä kaatanut ja vanhin poika\noli päätään pitempi isäänsä. Voimiakin lienee hänellä ollut, koskapa\nkaskimaalla saattoi sulin käsin käydä kantoon kiinni ja vääntää sen\nirti niinkuin heinänkorren.\n\nLempainen murisi lähtöpuuhissaan ja käski vaimonsa laatimaan evästä\nkonttiin. — Suotta on minun, vanhan miehen, sinne asti hiihtää.\nOsaattehan yksinkin, kun saattelen jonkun matkaa ja tien neuvon.\n\n— Emmehän, vaikka osaisimme kulkeakin, tiedä kuka pappi on ja\nmiten sitä on puhuteltava, kivahti Paavo. — Parasta on, kun lähdet\nopastamaan. Ethän ole itsekään vielä uudessa kirkossa käynyt etkä\npappia nähnyt. Nythän ne siellä näkee kaikki yksintein.\n\n— Minä vähät heidän kirkoistaan ja papeistaan... tulee täällä\nsydänmaalla ilman niitäkin aikoihin... Kymmenyksiään se siellä vain\ntahtoo. Ja matkakin on kovin pitkä.\n\nLempainen oli maankuulu karhunkaataja. Jo nuorena miehenä oli hän\nkerran halmemaita katsellessaan yhyttänyt karhun ja kirveellään sen\nhengiltä nuijannut. Sen jälkeen oli hän kymmeniä karhuja keihäällään\nkaatanut yksin — ilman toverien apua. Viimeaikoina oli Rietu jo\nhiihtänyt hänen kanssaan karhukierroksilla, ja jonkun jo keihäällään\nkaatanutkin. Nytkin oli hänellä karhunkorvia kaksikymmentä kappaletta,\njotka oli kirkonkylään vietävä ja niistä käräjillä palkinto saatava.\nKirkonkylään ei hän olisi lähtenyt kastetoimituksen vuoksi.\nKarhunkorvien käräjille vienti ja niistä palkinnon saanti oli paljon\nmieleisempi asia.\n\nMuori oli viillyt evästä konttiin ja hyvillä mielin, hymyssä suin\nkiiruhti poikiaan lähtöön. Hänestä oli kovin mieleinen asia kun\npojat vihdoinkin pääsivät ristinkasteelle. Kovin usein hän oli siitä\nmiehelleen puhunut, peläten että paha vielä kastamattomat pojat perii,\njohon mies oli naureksien virkkanut:\n\n— Ei se noin isoille pojille enää mitään saa. Tottapa pahalle\npiisaavat, koskapa jo karhunkin kaatavat.\n\nMiehet suoriutuivat suksilleen, keihäät ja jouset mukanaan. Oli\naikomus matkan varrella otus korvesta kolkata silloin kun se tielle\nsattui. Matka kävi suoraan erämaitten halki Kivijärven kylään, josta\nViitasaaren ja Keiteleen isojen selkien poikki Rautalammille.\n\n— Emme hiihtele rajusti. Levätään, katsellaan uusia erämaita ja tehdään\nnuotio kun ilta hämärtyy. Kunhan viikon hiihtelemme, niin eiköhän jo\nsilloin kirkko näkyne, puheli Lempainen pojilleen ja siirteli verkkaan\nlatuskaisia suksiaan.\n\nYöksi ehtivät he koskemattomaan korpeen, joka eli paikoin niin tiheää,\nettä vaivoin kulkemaan pääsi. Huimaavan korkeat monisatavuotiset hongat\nojensivat latvuksiaan pakkaskuulakalle taivaalle. Muutamat niistä\nolivat jo vanhuuttaan kallistuneet ja toiset jo maahan rysähtäneet\nkaataen pienempiä puita alleen. Yhden sellaisen maahan kaatuneen hongan\nkupeeseen viritteli Lempainen nuotiota, veistellen vyökirveellään\nlastuja hongan kyljessä.\n\n— Tähän jäämme yöksi. Kun seitsentähti aamupuolta näyttää, lähdemme\njälleen hiihtämään.\n\nNuotio roihusi, sulatellen lunta puiden oksilta. Rietu oli laittanut\nhavuvuoteen ja Pertti kärventeli tulessa metsoa, jonka oli äsken\njousellaan kelohongan oksalta pudottanut. Vähän matkaa nuotiosta\noli valtava nietos — muurahaispesältä näyttävä, mutta liiaksi laaja\nmuurahaispesäksi. Yläpäässä näytti olevan, pieni aukko, jossa oli\nlunta vähemmän kuin muualla. Lempainen katseli mätästä havu vuoteella\nloikoen ja naurahteli itsekseen silmäillen poikiaan, josko nämä mitään\nhuomaisivat. Vihdoin hän virkahti kääntyen istumaan:\n\n— Taisimmepa sattua mesikämmenen kanssa samaan majapaikkaan.\n\n— Miten niin?\n\n— Siltä minusta tuo mätäs tuossa näyttää, että kontio siinä vetelee\nmakeinta untaan. On se ennen tuommoisesta paikasta löytynyt...\n\n— Elähän...\n\nPojat katselivat hämmästyneinä mätästä ja vuoroin isäänsä, laskiko\nhän leikkiä, vai tottako puhui. Rietu otti keihään ja hämmensi sillä\naukkoa. Kohta kuuluikin ankara murina mättään sisästä. Katajapehko\nheilahti aukon suulla ja lumi pölähti. Näkyviin tuli kontion pörröinen\npää ja etukäpälät. Kuului voimakas karjahdus ja otus painui takaisin\npesäänsä, hetkisen silmättyään rauhansa häiritsijöitä.\n\nPojat olivat tarttuneet keihäisiinsä valmiina vastaanottamaan otson\nhyökkäystä. Lempoinen naureskeli eikä viitsinyt edes istualtaan nousta.\nAntoihan poikien koettaa...\n\nRietu ei näyttänyt hätäilevän. Kävi uudelleen penkomaan keihäällään\npesän suuta.\n\n— Tulehan, ukko, sieltä lämmittelemään. Vai menit piiloon, kehveli.\n\nPesästä kuului ensin murinaa ja kohta levähti pesän suu ja katajapensas\nkimposi kaarena ilmaan. Lumi pölähteli ja siinä seisoi korven ruhtinas\nvihaisesti silmäillen rauhansa häiritsijöitä. Korpi kajahteli sen\nkarjahduksista, kun kolme keihästä tunkeutui sen turkkiin. Hetken\ntemmellettyään painui kontio uupuneena lumelle, mutta Pentin se oli\nkeihäineen heittänyt hangelle. Lumisena vääntyi mies hangesta ja iski\nvielä keihäänsä kontion kylkeen, kostoksi kuperkeikasta.\n\n— No, miehiä teistä tulee, pojat; ei teitä häveten tarvitse kasteelle\nkuljettaa, ihasteli Lempainen.\n\nPojat kävivät nylkemään saalistaan ennenkuin se ehti jäätyä. Lihat\nkuopattiin hankeen ja talja levitettiin vuoteeksi, ja miehet kävivät\nihastelemaan niinkuin ei olisi mitään erikoisempaa tapahtunutkaan.\n\nViikkokauden ovat miehet hiihdelleet vuoroin lumisia metsiä, vuoroin\nlaajoja järvenselkiä ja päässeet vihdoin kirkonkylään, mukanaan\nkantamus metsoja ja teiriä tuliaisiksi sielunpaimenelle. Talviaamun\nhämärässä käyvät he pappilan pirttiin, jossa Laurentius-herra on\nparhaillaan einehtimässä.\n\n— Terve taloon!\n\n— Terve tulijoille!\n\nHetken perästä virkkaa Lempainen hattuaan pyöritellen:\n\n— Lienemmehän oikeaan osanneet. Onhan tämä pappila?\n\n— On. Mistäpäin miehet hiihtää?\n\n— Kivijärven Tialasta tulimme. Olisi vähän asiaa... Sinäkö lienet\nkirkonherra, virkkaa Lempainen einehtivän papin puoleen kääntyen —\nolisi tässä kastettavia, jos...\n\nLaurentius silmää ovensuussa seisovia miehiä ja hänen suunsa vetäytyy\nhyväntahtoiseen hymyyn.\n\n— Nuoko kastettavia... johan ovat partasuita miehiä. Ovatko ne poikiasi?\n\n— Minunhan nuo ovat. Ei niiden hartioita ikä paina, vaikka ovatkin jo\nmiehen mittaisia. Johan nuo kontionkin kaatoivat tänne tullessaan. Tuo\nRietu on jo kaatanut montakin.\n\n— Kukas sinä olet Kivijärveltä? kysyi Laurentius naureskellen pojille,\njotka noloina hattuaan pyöritellen seisoivat ovensuussa.\n\n— Matti Lempaiseksi nuo ovat sanoneet.\n\n— Vai sanoneet... etpäs ole ennemmin tuonut poikiasi kasteelle.\nHäpeisit toki, vanha mies.\n\n— Mihinkä minä heitä olisin raahannut, kun ei ole ennemmin sattunut\ntilaisuutta, eikähän ole pappiakaan ollut. Olisi nuo kelvanneet minulle\nkastamattakin, mutta muori vain höpötti.\n\n— Vai olisi sinulle kelvanneet — murahteli Laurentius. Ja mitä\nsanoit... kontionko tullessaan kaataneet... taidat valehdella.\n\n— Tuos' on vielä veriset korvat, ell'et muuten usko, kivahti Lempainen\nja heitti papin eteen permannolle kontion korvat.\n\n— No jo on miehiä, kun kasteelle tullessaan kontion kaatavat.\n\nOvensuussa seisovien miesten mieli oli alkanut kuohua papin\nsoimauksista ja hymähtelyistä. Paavo puristeli jo nyrkkiään ja mulkoili\nvihaisesti.\n\n— Olisi tässä metsänantia, jos kirkon herralle kelvannee. Ja Lempainen\nnosti lintutaakan ovensuusta keskilattialle.\n\nLaurentius myhähti mielihyvästä ja virkkoi jo leppyneenä:\n\n— Nuo pojatko ne näitäkin...\n\n— Nehän ne...\n\n— No mennään sitten miehet kirkkoon, virkkoi Laurentius reippaasti.\n\n— Otamme kummit tuolta naapurin talosta.\n\nJuhlallisin mielin astuivat kaukaisen salon asukkaat kirkkoon, jonka he\nensi kertaa näkivät, ja toimitus alkoi.\n\nNeuvottomina katselivat pojat toimitusta. Paavo kyyräili vielä\näskeisen kiukkunsa vallassa, joka vain näytti nousevan papin pitäessä\nmanauksiaan. Ja kun pappi kysyi kastettaviltaan:\n\n— Luovuttekos pois perkeleestä? — puristui poikain kädet nyrkeiksi ja\nhuulilta ei lähtenyt yhtään sanaa.\n\n— Vastatkaa: Luovumme, virkahti pappi, mutta Paavo kumartui veljiensä\npuoleen ja kysyi heiltä hiljaa: Jokohan sille pitäisi antaa selkään? —\nTahdomme, tahdomme, virkkoivat veljet, luullen Paavon käyvän käsiksi\npappiin.\n\nKynttilät pantiin kastettavien käteen ja toimitus jatkui edelleen.\nHiki tippui poikien otsalta ja heidän naamansa oli vetäytynyt ankaraan\nirvistykseen.\n\nKaksi kuljeksivaa teiniä oli hiipinyt kirkkoon toimitusta katsomaan, ja\nkun veljekset palasivat pappilaan suksiaan noutamaan, alkoivat teinit\nheille naureskellen sopottaa kastelukuja. Paavon myrtynyt mieli ei\nsietänyt enempää. Hän kävi teinejä takin kauluksesta kiinni, löi heitä\nensin vastakkain ja sitten heitti menemään.\n\nVeljekset nousivat suksilleen aikoen lähteä kotimatkalle, mutta vanha\nLempainen kävi heitä estelemään:\n\n— Mihin teillä nyt semmoinen kiire on? Minunhan on käytävä käräjillä\nsaamassa palkinto karhun korvista. Voi mennä päivä, jopa kaksikin\nkäräjillä.\n\nMutta pojat eivät halunneet enää jäädä kirkonkylään käräjärahvaan\nnaurettaviksi.\n\n— Tulet kun joudut Menemme jo edeltä. Korvessa tavataan.\n\nJa pojat työnsivät pappilan pihatörmältä suksensa vihaiseen vauhtiin ja\nvasta hiljaisessa korvessa heidän mielensä tyyntyi.\n\n\n\n\nErämaan yössä.\n\n\nErämaaseurakunnan kirkkoherra Laurentius istui huoneessaan muutamana\nkeskitalven iltana ja katseli uutta Aapis-kirjaa, jonka piispa Mikael\nAgricola oli hänelle lähettänyt. Talikynttilä ritisi ja sen hämärä\nliekki lepatti levottomasti. Papin täytyi pyytää toinen kynttilä,\nvoidakseen paremmin tutkia tätä ensimmäistä kansankielistä oppikirjaa.\n\nPirkko, Pietarilan tytär, Laurentiuksen nuori vaimo, toi kynttilän ja\nsytytti sen toisen kynttilän liekistä, virkkoen:\n\n— No nyt on oikein juhlavalaistus.\n\n— Tämän uuden kirjan kunniaksi. Nyt sinäkin, Pirkkoseni, saat opetella\nlukemaan.\n\nRehevä Pirkko helähytti iloisen naurun.\n\n— Saa nähdä, tuleeko siitä mitään. Papithan ne vain semmoista...\n\n— Ei, kyllä kaiken kansan täytyy oppia lukemaan, sanoi Laurentius ja\njatkoi: — Sitähän tämä uusi aapiskirja juuri tarkoittaa.\n\nPirkko istahti jakkaralle, papin jalkojen juureen ja nojasi\nkyynärpäällään hänen polveensa. Kovin viehättävä oli tämä Isä\nLaurentiuksen ensimmäinen oppilas.\n\n    »Oppe nyt vanha ja noori\n    joilla ombi Sydhen toori\n    Jumalan keskyt ja mielen\n    iotca taidhat Somen kielen»,\n\ntavaili Laurentius ja Pirkko koetti kohta tavailla mukana.\n\nMutta kun jatkettiin säkeitä\n\n    »Laki se Sielun hirmutta\n    mutt Cristus sen tas lodhutta»\n\nhelähti jo tämä vallaton papin vaimo nauramaan, sanoen:\n\n— Ei tule vanhasta konkaria.\n\n— Täytyy tulla, lausui pappi totisena. — Ja ne, jotka ensin oppivat,\nsaavat vuorostaan opettaa muita. Siten saadaan tämä kansa nopeammin\nkirjantaitavaksi.\n\nPirkko meni tupaan ja Laurentius jäi mietteisiinsä.\n\nTämä ensimmäinen aapiskirja oli oleva pieni valon tuike erämaan yöhön.\nVielä muutamia vuosia ja piispa Agricola lähettäisi Uuden Testamentin,\njonka suomennoksen hän oli kertonut olevan tekeillä. Silloin ilmestyisi\ntoinen tähti tähän tiedottomuuden talviyöhön. Hän ehkä oli äsken\ninnostunut liikaa, kuvitellut lukutaidon oppimisen sujuvan sukkelammin,\nkuin mitä se todellisesti tulisi tekemään. Mutta uutterilla\nponnistuksilla toki saataisiin jotain aikaan.\n\nPahinta oli kansan haluttomuus ristinopin asioihin. Taikuutta\nharjoitettiin vielä yleisesti ja kotihaltijoita palveltiin. Pietarilan\nisäntä oli suostunut viime suvena kaatamaan muutaman uhrilehdon,\nmutta kun sen jälkeen lehmä sairastui, arveli hän jo onnettomuuden\nmahdollisesti johtuvan haltijainpuiden kaatamisesta. Kastamattomiakin\noli vielä erämaan laajan seurakunnan laitamilla, eikä heitä saanut\ntulemaan ristin kasteelle.\n\nLaurentius oli jo vähällä laueta alakuloiseksi, mutta Pirkon iloinen\nhyräily tuvassa kevensi mieltä. Nuorista oli aina parempi apu kirkon\nasiallekin. Heidät sai uskomaan ja taipumaan ja toivottavasti nyt tämän\nuuden kirjan avulla myöskin oppimaan.\n\nPihalla helisi tiuku ja reen jalas natisi lumessa. Joku pitempi\nmatkainen lienee ajanut pappilan pihaan.\n\nSisään tulikin kohta Kanoinen, muutaman penikulmien päässä asuva\nisäntämies, tuomaan kymmenyksiä kirkolle ja papille.\n\nKun oli oluthaarikka tyhjennetty ja kuulumiset kysytty, ojensi\nLaurentius aapiskirjan Kanoiselle katseltavaksi.\n\n— Piispa sen juuri lähetti ja siitä pitäisi jokaisen oppia lukemaan,\nvirkkoi pappi.\n\n— Mitä varten? kysäisi korveneläjä ja se kysymys oli hengenmiehelle\nniin tylsä, ettei oikein tietänyt, miten siihen vastata. Siinä oli\nnyt Suomen kansa, jonka hän kuvitteli muutamassa vuodessa tulevan\nlukutaitoiseksi.\n\n— Mitäkö varten...» kertasi Laurentius partaansa sipoen — niin...\njokaisenhan täytyy oppia kristillisyyden taitoa... se on pohja kaikelle\nmuulle tiedolle ja taidolle ja oppiminen käy parhaiten kirjojen avulla.\n\n— Lieneekö tuo niin tarpeellista. Osamme me möyriä kaskimailla ja\nriistakorvessa ilmankin. Kyllähän pappi puolestamme lukee manaukset ja\nrukoukset.\n\n— Ei, Kanoinen... kyllä lukutaito on tarpeellinen, ja jokaisen siihen\ntäytyy oppia.\n\n— Eipä taida se taito tarttua ainakaan vanhojen päihin, hymähti salon\nmies.\n\nLaurentius huokasi ja jäi miettimään. Niinhän äsken Pirkkokin oli\nsanonut, että vanhasta ei tule enää kirjantaitajaa. Miten lienee.\nYritys on kuitenkin tehtävä. Suntio saa ensin itse opiskella ja\nlähteä sitten pitäjälle pitämään lukukoulua. Vähitellen on saatava\nsiihen toimeen muitakin. Ei auta masentua, vaikka tuossa Kanoinen\nhymähteleekin.\n\n— Onko sinulla noita kirjoja useampiakin? kysyi Kanoinen papilta.\n\n— Yksi näitä vain on, mutta eiköhän piispa pian lähettäne lisää, kun\npyydämme.\n\n— Olisin tuon saanut viedä nähtäväksi. Saattaisi olla vaikka hyväkin\nsiellä tauteja vastustellessa.\n\n— Ettäkö taikakapineeksi...?\n\n— Vaikka semmoiseksikin.\n\n— Ehei, miesparka, ei tällä taikoja tehdä muuta kuin henkistä pimeyttä\nvastaan. Tämä kun opitaan, niin sitten jo pystytään ottamaan pyhä\nraamattu käsille. Piispa Agricola suomentaa sitä parhaillaan.\n\n— Mikä se semmoinen kirja on? kysyi Kanoinen.\n\nLaurentius raapaisi jo korvallistaan. Tällaisia pakanoita taisi olla\nhänen seurakuntansa suurin osa.\n\n— Olenhan siitä kirjasta teille seurakuntalaisilleni kirkossa puhunut.\nEtkö ole ollut siellä kuulemassa.\n\n— Enpä hänessä... olin minä sitä tekemässä.\n\n— Miksi et käy kirkossa?\n\n— No mitenkä sitä pitkien matkojen päästä... ja kun on muitakin puuhia.\n\nKanoinen nousi lähteäkseen, nähtävästi närkästyneenä.\n\n— Siellä on tuvan penkillä kymmenykset... pitänet sitten itse tahi\nantanet kirkolle. Enämpää ei tule ennenkuin vuoden perästä.\n\n— Ne olisi pitänyt mitata, sanoi pappi.\n\n— Eivät ne siitä enene.\n\nMies painui kylmästi hyvästellen ulos.\n\nLaurentius avasi jyväsäkkien suut. Pelkkiä akanaisia ohria vain, eikä\nruista karpiotakaan!\n\nSiinä oli papin anteet, eikä ensimmäistä kertaa tällaiset.\n\nJa aapiskirjaa he tarvitseisivat vain taikakapineekseen.\n\nLaurentiuksen sisässä alkoi kuohahdella. Totisesti tämän kansan parissa\nkoeteltiin kärsivällisyyttä.\n\nPirkko, papin vaimo, oli ollut läävässä lypsyllä ja palasi sieltä\niloisesti hyräillen. Nähdessään papin pahan tuulisena, kävi hänkin pian\ntotiseksi.\n\n— Mistä isä on suuttunut? kysyi Pirkko.\n\nKiukkuiset piirteet Isä Laurentiuksen kasvoilla alkoivat silitä,\nkatsellessaan uutteran Pirkon puuhailua.\n\n— Salon mies tässä reistaili... kantoi akanoita kymmenyksistään.\nKatsohan tätä!\n\nPappi kourasi säkistä jyviä ja näytti niitä Pirkolle. Simasuisen papin\nemännän sovittava nauru helähti tuvassa.\n\n— Ynnikin eloja!\n\n— Mitäs me itse syömme?\n\nHengen miehen harmi alkoi kuitenkin vähitellen hälvetä. Eihän\nauttanut vaikeuksista väsähtää, kun kirkon työmaa oli vasta muutenkin\nalkuasteellaan. Valoa oli vain koetettava saada erämaan yöhön ja lisää\ntyöntekijöitä karulle vainiolle.\n\nMietittyään taas pitkän hetken kamarissaan, aloitti Laurentius\npitkän kirjeen piispa Agricolalle, pyytäen häneltä apulaista\nerämaaseurakuntaansa. Eihän hän voinut lähteä salolle saarnaamaan ja\npakanoita kastamaan, kun lähin ympäristökin tarvitsi miestään joka\nhetki.\n\n\n\n\nRautamarski.\n\n(Pikapiirto).\n\n\nTurun linnan vaakunasalissa asteli Klaus Fleming jymähtävin askelin ja\nsyyti parrastaan kiivaita sanoja Kurjelle, sotaväkensä päällikölle,\njoka takan ääressä istuen koetti kuunnella rauhallisena.\n\n— Minä pääsin niinkuin suunnitteitakin, koko Suomen haltijaksi\nja olisin osannut hallita ja hoitaa tätä maata aivan omin päin,\nilman kuninkaita ja heidän neuvonantajiaan, mutta nyt sanot sinä,\nettä Pohjanmaan väestö aikoo nousta kapinaan sen kirotun Ilkan\njohdolla. Mutta koettakoothan, niin lakaisen kuin ukontuli heidän\nsarka-armeijansa ja toista kertaa ei Ilkka karkaa Turun linnan\nhiidenkirnusta, sen vannon. Ne kirotut pölkkypäät eivät käsitä, että\naion tätä maata itsenäiseksi, yhtä mahtavaksi kuin Ruotsikin ja tässä\nhe saisivat antaa minulle apuaan. Olisinkin jo pian ollut unelmieni\nperillä, jos ei tätä kirottua kapinoimista sattunut. Juhanan sain pois\ntieltäni ja Kaarle ei uskalla pistää tänne nokkaansa, vaikka koettaa\nisännöidä Ruotsissa. Sigismundin olisin karistanut pois käsipuolestani\nsopivassa tilaisuudessa, vieläpä vapauttanut Ruotsinkin hänestä,\nmutta ei käsitetä siellä eikä täällä, mitä minun järeät aivoni ovat\nvuosikymmeniä hautoneet.\n\nMarski kulautti hopeaisen sarkon sisällöstä kurkkunsa kosteaksi ja löi\nsarkon takaisin pöytään niin, että sisältö räiskähti korkealle. Alkoi\ntaas iskeä rautakorkojaan permantoon, niinkuin olisi joka iskulla\ntahtonut nitistää jonkun aseisiin nousevan Pohjanmaan talonpojan.\n\n— Eivätkö he käsitä, että juuri tätä varten minä tarvitsen suuren\nsotajoukon, enkä voi sitä täällä Turussa elättää. Mutta jokaisesta\nruiskourasta heidän täytyy äristä ja nousta muka kapinaan leirityksen\nvuoksi.\n\n— Taitavathan huovit joskus heitä turhanpäiten härnäilläkin, murahti\nKurki.\n\n— Häh? Puollatko sinäkin heitä? Mitä? Kapinoitko sinäkin minua vastaani\n\n— Enhän tee sitä niinkauan kuin käteni miekassa pysyy, mutta talonpojat\neivät liene itsekään selvillä, ketä heidän olisi kuultava.\n\n— Niin, senhän tekee Kaarle-herttua koettaessaan päästä siellä ja\ntäällä valtaan, mutta hänetkin minä vielä ajan hiirenloukkuun. Sopisi\nminun kanssani, niin välipä sillä vaikka saisikin Ruotsin kruunun.\nMeille suomalaisille se on sama kuka sitä kantaa. Ja oikeastaan...\n\nMarski alensi ääntään ja istahtaen hänkin takan ääreen, jatkoi:\n\n— Oikeastaan se Sigismundilla onkin, niinkuin jollakin\nmarkkinailveilijällä.\n\n— Et siis kannata häntä periaatteessa?\n\n— En häntä, enkä muita suomalaisten isäntänä. Kaiketi me tulemme\ntoimeen omillamme.\n\nKarskin ja rehdin suomalaisen puheelta tämä kuului Akseli Kurjenkin\nkorvaan, vaikka hän ei olisikaan kaikissa valmis hyväksymään\nRautamarskin hallitustapoja. Liian kova ja julma hän oli silloinkin,\nkun lempeydellä olisi voitu asia järjestää. Suomalaisilla olisi ollut\nmuitakin hallitsijaksi sopivia, kuten Klaus Horn ja monta muuta.\nSinnepä täytyi Klaus Horninkin, loistavain voittojen sankarin, joutua\nKustaa Vaasan viereen, vieraalle maalle, ja nykyiset, sopivammat...\nniin, mitäpä turhista unelmista. Unelmiksi kai ne jäävät Klaus\nFlemingillekin.\n\nMuuan asemiehistä oli pariin kertaan avannut vaakunasalin oven,\naikeissa lähestyä herraansa, mutta tämän tuiman katseen ja liikkeiden\npelästyttämällä vetäytynyt takaisin. Nyt hän kuitenkin kävi sisään ja\njätti kirjeen marskille.\n\nSe oli Pohjanmaan voudilta Abraham Melkiorin pojalta, joka ilmoitti,\nettä Ilkka oli koonnut ympärilleen talonpoikaisarmeijan ja läheni sen\nkanssa pian Turkua, ellei sieltä pian ehdittäisi apuun.\n\nKlaus tomahti jaloilleen ja kirosi. Siis se huhuiltu kapina oli niillä\nvalmiina. Lähetti, joka kirjeen oli tuonut, kutsuttiin sisään ja hän\ntiesi kertoa tämän talonpoikaisjoukon olevan vasta Hämeessä, ehkä\npiankin Nokialla, jossa heidän oli määrä saada lisäväkeä Savosta päin.\n\n— Me joudumme kyllä apuun, rämähti marski. — Huomenna olemme jo siellä\nja nyt ei Ilkka livahda kynsistämme.\n\nKeskellä yösydäntä lähti marskin väki liikkeelle ja seuraavan\npäivän perästä suoritettiin onneton Nokian taistelu. Kun osa\ntalonpoikaisjoukosta lupasi päällikkönsä marskin vangiksi, saatuaan\nsillä ehdolla lupauksen linnaleirin poistamisesta, hymyili marski\npilkallisesti ja sanoi päällikölleen:\n\n— Näetkö, mitä he ovat. Päällikköjäkin he myyvät vapautensa lunnaiksi.\nEi heitä koskaan pysty omat talonpoikaismiehensä hallitsemaan.\n\n\n\n\nArmoa anomassa.\n\n\nPakkanen paukahtelee lumisessa korvessa. Oksat painuvat luokiksi lumen\nalla, ja kiteet kimaltelevat. Päivän alkua ennustaa kapea valojuova\neteläisellä taivaanrannalla. Pohjoisella taivaalla kuumottaa vielä\nkuun sirppi ja joku väräjävä tähti. Revontulet ovat sammuneet ja\nhangeltahävinnyt niiden keltainen heijastus.\n\nHenrikki Pietarinpoika hiihtää kapeata, puoleksi pyryn peittämää latua\nkorven kohdussa. Parta on vahvassa huurteessa ja suupielissä pienet\njääpuikot. Sauva painuu hankeen, nousee jälleen ja tasaisessa tahdissa\nsiirtyvät sukset eteenpäin. Oksista putoilee lunta hiihtäjän hatulle\nja olkapäille. Vain pujottelemalla pääsee raskaitten lumimöhkäleitten\nohitse, jotka pienimmästäkin kosketuksesta putoavat hankeen.\n\nPitkä on matka hiihtäjällä, ja se on vasta alulla. Jo puoliyön aikana\nHenrikki Pietarinpoika sovitti sukset jalkoihinsa, ja nyt on vasta\nmuutama neljännes matkasta katkennut. Turkuun, marskin puheille,\nhän on päättänyt lähteä valittamaan liiallisista veronkannoista ja\nlinnaleiristä armoa anomaan.\n\nHenrikillä oli talo Savon takamailla, ja hyvin olisi siinä eletty,\njollei veronkantaja olisi niin usein vieraillut ja vienyt aina\nparhaimman osan pellon ja metsän antimista. Nyt olivat taas huovit\nkäyneet viljat viemässä ja niin tarkoin, että piilotettu vilja riitti\nhädin tuskin joulueväiksi. Pyhien jälestä saisi elää metsän antimilla\nja naurishutulla. Ja kohta veronkantajain käytyä oli Henrikki päättänyt\nlähteä Flemingin puheille. Naapureilleen ei hän asiasta puhunut. Omalle\nvaimolleen toki puhui tehdessään matkavalmistuksia, ja vaimo häntä\nankarasti varoitti retkelle lähtemästä:\n\n— Varmasti mahtimies sinut tyrmään pistää tahi kaulasi katkaisee.\n\n— Katkaiskoon... heimon yhteisen asian takiapa katkeaa... lausui mies.\n\n— Jätät minut tänne turvattomaksi, huovien raastettavaksi, valitti\nvaimo.\n\n— Onpa tuossa juureva Tuomas, poikasi, kyllä hänen kädessään jo keihäs\npysyy. Ja takaisinhan sieltä varmasti tulen.\n\n— Mihin sanot matkalla olevasi, kun kylään yövyt? uteli häneltä vielä\nvaimo.\n\n— Sanonpahan olevani vaikka pyhiinvaeltaja, menossa pyhän kaimaksen\nluita katselemaan, naureksi Henrikki sovitellen eväsreppua ja\nnahkakiihtelyksiä selkäänsä.\n\nJa niin painui Henrikki suksilleen ja nyt jo hiihteli ohi kirkonkylän\naamun sarasteessa.\n\nKylmään korpeen oli Henrikki talonsa rakentanut. Monta kovaa oli\nkestettävä, ennenkuin sai peltoa tilkun raivatuksi ja kaskimaista\nleivän riittämään perheelleen. Mutta hyvin olisi Henrikki talossaan\nvaurastunut, jos sai kaikki mieheksi paisuneet poikansa pitää, mutta\nkaksi vanhinta poikaa oli jäänyt kesäiselle kalaretkelle takamaille,\njossa useampi kesä sattui verisiä kahakoita Savon ja Hämeen miesten\nvälillä. Näissä ainaisissa heimokahakoissa olivat pojat surmansa\nsaaneet. Tuomas, nuorin heistä, oli jälellä ja hänpä jäi nyt taloa\nhoivaamaan isän retkelle lähtiessä.\n\nSuksen latu painui korvesta kovaksi tallatulle aukealle valtatielle,\nmissä sauvan kärki kipakasti kirahti ja latuskaiset sukset pyrkivät\npyörähtelemään kovalla tiellä.\n\nHenrikki mietti hiihdellessänsä, mitä sanoisi marskille, miten\npuhuisi ja heimon yhteiset vaivat valittaisi. Puhua pitäisi niin,\nettä siitä kerrankin apu tulisi. Ja hän uskoikin varmasti, että apu\ntulee, kunhan marski saa tietää, miten pienet heillä on tulot, miten\nvilja on vaivanalaista ja kovassa raatajan leipä, ja miten voudit ja\nheidän huovinsa julmasti kantavat liikoja veroja. Hän ei koskaan sitä\nuskonut, että marskin tahdosta huovit sillä tavoin elämöivät ja että\nniin raskaita veroja olisi määrätty köyhän kansan maksettavaksi. Mutta\nkukaan ei käynyt valittamassa ja jos kävikin, eivät osanneet puhua\nniin että siitä olisi apua lähtenyt. Mutta hänpä puhuukin niin, että\nse varmasti vaikuttaa. Menköön vaikka koko talvi tällä matkalla, mutta\nselvyys on kerrankin saatava.\n\nHenrikki kuvaili jo mielessänsä, mitä hänelle kotoinen heimo sanoo\nhänen kotiin palattuaan, jos yhteinen asia onnistuu. Ihmettelevät ja\niloitsevat, voivatpa yhteistä korvaustakin antaa. Kun hän paluumatkalla\nensimmäiseen taloon tulee ja häneltä kysytään kuulumiset ja mistä\nmatka, ja hän virkkaa: Pistäysinpähän Turussa, marskin puheilla, niin\neivätköhän vähän ihmettele. Ja kun hän sitte uteliaille selvittää\nmatkansa tulokset, niin riemastuvatpa varmasti miesten mielet. Ja\nkuvitteluistaan innostuneena Henrikki työnnälti eteenpäin niin rajusti,\nettä porkat luokiksi notkahtelivat ja kuiva lumi pilvenä pölisi.\n\nIlta jo alkoi hämärtyä, kun Henrikki saapui Pieksämäelle. Allapäin,\nmietteissään oli hän hiihtänyt väärään ja päätti yöpyä naavakuusisen\nkorven keskelle, hongikkoryteikön kupeeseen, missä oli mainio\ntulenpitopaikka.\n\nHenrikki päästi vyöstään kirveen, pienensi sillä honkapölkkyjä,\nveisteli lastuja ja viritti tulusraudallaan valkean hongan kupeeseen.\nJa kun oli vielä havuista majan itselleen laittanut, niin jouti mies\npaistamaan tulella äsken nuolella lävistämänsä teeren.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikkokausia on Henrikki hiihdellyt väliin erämaita ja väliin asutuita\nseutuja, vihdoin väsyneenä ja masentuneena laskeutunut latuskaisilla\nsuksillaan Aurajoen suuhun. Tiukalle otti ennen kuin marski hänet\nlinnaan päästi, ja siellä sai hän odottaa monta päivää marskin puheille\npääsyä. Toisena päivänä se hänelle luvattiin, toisena jo taas evättiin.\nLinnan päällikkö koetti häneltä tiukkaan saada selville, mikä oli hänen\nmatkansa tarkoitus. Vihdoin kutsutti marski hänet puheilleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRohkeasti ja vakuuttavasti oli Henrikki Pietarinpoika asiansa puhunut,\nja marski oli naurahdellen kuunnellut, sattuen tavallista suopeammalle\ntuulelle. Muutoin olisi hän heti käskenyt heittämään miehen vankien\nkosteaan kammioon.\n\nKun Henrikki oli puheensa päättänyt, kysyi marski:\n\n— Savolaisetko sinut lähettivät, vai tuletko omasta alotteestasi tänne\nvalittamaan?\n\nHenrikki hämmentyi. Kukaan ei ollut häntä lähettänyt eikä pyytänyt\nvalitusmatkalle. Hetken hän mietti mitä sanoa, mutta rohkaistuneena hän\nvastasi:\n\n— Koko kansan puolesta puhun.\n\n— Vai tahtoisit sinä linnaleirini sieltä poistamaan ja veroja\nvähentämään, mutta ne asiat tiedän minä määrätä. Liiaksi olette siellä\njo voutieni ja veronkantajieni kanssa rähisseet. Siitä on kerran\ntehtävä loppu ja valituksista myös.\n\nJa marski huusi aivan Henrikin korvaan:\n\n— Ettekö tiedä, että minun on maata puolustettava, ja siksi minä\ntarvitsen veroja, ja ne on suoritettava, tietäkää se.\n\n— Mutta millä me suoritamme, kun huovit ottavat aina enempi, kuin määrä\non, ja mittaavat liika suurella mitalla.\n\n— Mitäs vastustelette veronkantajia.\n\n— Emmehän vastustaisi, emmekä valittaisi, mutta...\n\n— Ei mitään valituksia — keskeytti hänet marski. — Ja etteivät tänne\nliioin pyrkisi valituksille, saat sinäkin istua toisten valittajien\njoukkoon.\n\nMarski viittasi asemiehelle, joka tarttui Henrikin käsivarteen ja vei\nhänet pimeään ja kolkkoon kammioon. Sitä ennen oli vankilaan heitetty\nsamalle asialle matkanneet Hämeen miehet, jotka nyt kaikin saivat\nmiettiä keinoja pelastuakseen.\n\nUseiden kuukausien perästä saivat vangit ihmeekseen vapautensa. Marskin\npoika, Olavi oli isältään pyytänyt heidän vapauttamistaan, ja omin\nkäsin hän tuli heidän kahleensa aukomaan.\n\nErottuaan Hämeen miehistä, jotka lähtivät kotiseutuaan kohti\nhiihtämään, painui Henrikki Pietarinpoika omille asumattomille\ntaipaleilleen, sadatellen mielettömyyttään, joka sai hänet lähtemään\nvaivalloiselle matkalle. Ja näännyksissä päästyään kotitanhuvilleen\npäätti hän, ettei koskaan enää lähtisi herroilta armoa anomaan.\n\n\n\n\nKosto.\n\n\nVuosi 1597 oli alkamassa.\n\nTakkavalkea roihusi iloisesti Pietari Kanoisen pirtissä muutamana\nkeskitalven pakkas-iltana. Lumisia miehiä työntyi uksesta sisään, ja\nkopisteltuaan lumet turkeistaan ja hatuistaan kävivät he takan ääreen\nlämmittelemään. Miehet olivat palannet pitemmältä eräretkellä Lapin\nkorvesta ja tarinoivat nyt iloisesti matkan vaiheista, sulatellen\ntakkavalkean ääressä kohmettuneita jäseniään. Eräretkellä muiden muassa\noli ollut Kanoisen kaksi poikaa, Pentti ja nuorempi Vilppu, joka oli\nensi kertaa pitemmällä eräretkellä ja jolta raudan kova pakkanen oli\ntulomatkalla jalat jäädyttänyt.\n\nRunsaan saaliin toivat tällä kertaa erämiehet takamailta, ja hyvillä\nmielin vanha Pietarikin, joka ei pitempiä erämatkoja suosinut, kävi nyt\ntulen ääressä istuvia miehiä puhuttelemaan.\n\n— Runsaan saaliin sanoitte saaneenne miehet ja tarpeen se tänä talvena\nonkin. Paljon ei viime syksynä veronkantaja talvenvaroja jättänyt.\nKaikki vei, mitä en piilottaa ehtinyt, ja uhkasi kohta takaisin tulla,\nja nyt jo kuuluu tulossa olevan, milloin tänne asti ehtinee.\n\nNäin puheli vanha Kanoinen ja istui kumaraisena, pää käsien varassa\ntuleen tuijotellen.\n\nErämiestenkin iloisuus hävisi ja vakavina hekin kävivät miettimään,\nmitä olisi tehtävä, jos veronkantaja sattuisi tulemaan.\n\n— Tänään puin viimeiset ohrat, joita norohalmeesta saatiin, mutta ei\nniitäkään monta karpiota tullut — puheli Kanoinen ja silmäsi oven\nsuuhun, missä äsken riihestä kantamansa ohrasäkit vielä olivat. — Saisi\nedes nuo siemeneksi säilymään.\n\n— Vai jo taas on vouti miehineen liikkumassa, virkahti takan äärestä\nVaitinen, Kanoisen naapuri, harteikas, keski-ikäinen mies. — Vai ei\nriittänyt vielä viimesyksyinen ryöstö, kun piti uusimaan tulla. Kovin\nkäy raskaaksi marskin rautakoura.\n\n— Ei ylety herttuan käsi sitä masentamaan, vaikka aina lupaa. Turhaan\nsaamme häneltäkin apua odottaa, huokasi Kanoinen.\n\nAlakuloiseksi painui miesten mieli. Alta kulmainsa tuleen katsellen\nmietti Vaitinen, mitä pitäisi tehdä, kun sulkaniekka veronkantaja\nsaapuu. Mutta nuorempien miesten otsasuonet pullistuivat ja silmistä\nsingahteli vihan salamat, muistellessa veronkantajien ja huovien\nilkitöitä. Jos olisi jaksanut kestää veronkantajien omavaltaisuudet,\nmutta linnaleirin miehet ryöstivät kotirauhan, kaikista kalleimman.\n\nKanoisen nuorin poika Vilppu nousi takan äärestä ja otti seinältä\nkirveensä, jolla oli äsken päättyneellä eräretkellä karhun kaatanut,\nhyväili sen välkkyvää terää, heilautteli sitä päänsä yli ja puhkesi\ninnoissaan puhumaan:\n\n— Olisi tuossa nyt Kuitian herra, niin kallonsa halkaseisin. Yhtä\nnopeaan se kai kävisi kuin eräkorvessa mesikämmenen kaato. Kerran vain\nnoin huiskautin, ja silloin tupertui otus hankeen voimatonna.\n\n— Turhia puhut, poika. Ei yksi mies saa kostoon käydä, puheli Kanoinen.\n— Koko kansa sen vielä kerran tekee, jos lie enää miehuutta sen vertaa.\nKäydään miehet illalliselle. Ja sitte korjaamaan talteen nahkat ja\nviljanloput siltä varalta, että jo aamulla veronkantaja tulee.\n\nKohta ei kuulunut pirtissä, jota himmeästi takkatulen loimu valaisi,\nmuuta kuin puutuoppien kalahtelu honkaiseen pöytään ja petäjäisen\nleivän rasahtelu salolla nälkiintyneitten miesten käsissä.\n\nAteria oli lopetettu ja miehet valmistelivat saunaan lähtöä, kun ovesta\ntyöntyi sisään lumisena ja kovasta hiihdosta hengästyneenä Vaitisen\nnuorin poika Pentti ja kävi hätäisesti kertomaan, että kylälle olivat\nvoudin veronkantajat tulleet entistä suuremmalla voimalla ja elämöivät\nparhaillaan joka talossa.\n\nMiehet tyrmistyivät ja saunaan lähtö jäi sikseen.\n\n— Joko meille ehtivät? kysyi Vaitinen hätäisesti pojaltaan.\n\n— Siellä ovat parhaillaan tuhoa tekemässä. Vilja-aitan tyhjensivät ja\nhevosen ottivat tallista. Nahkat ehdin piilottaa, olisin piilottanut\nviljatkin, vaan en ehtinyt, ennenkuin tulivat. Kohta kai tänne saapuvat.\n\nVaitinen nousi, kirosi kumeasti ja vaatehdittuaan tempasi seinältä\nKanoisen sotakirveen ja karjasi:\n\nNyt ne kerrankin kaatuvat omalle pihalleni.\n\nMutta Kanoinen riensi ulos karanneen Vaitisen jälkeen ja varoitti\nraivostunutta miestä:\n\n— Oletko hullu... yksi mies kymmentä vastaan... ja niitä voi olla\nenempikin. Sinut heti mäsäksi lyövät, usko minua. Parasta, kun jäät\ntänne ja kostamme miehissä, jos näyttää sopivalta.\n\nKohta näkyi pihaan johtavalla rantatiellä parvi ratsumiehiä aseineen,\nja heidän jälessään kuormarekiä, joihin oli kerätyt verot sullotut\nja joiden eteen talojen hevoset valjastettu. Joukon johtaja pyörähti\npirttiin ja ärjäisi keskilattialla seisovalle Kanoiselle:\n\n— Missä on viljasi ja nahkasi, mies? Maksanet lisäverosi tinkimättä,\njollet aio päästä Turkuun marskin vieraaksi. Viime syksyinen\nvastusteleminen olisi jo sen sietänyt. Tuolla näet — vouti osoitti\navatusta ikkunasta pihalle — Rautalammin häijyimmän miehen Turkuun\nmatkalla. Tekeekö mielesi hänen seuraansa?\n\nKanoinen silmäsi pihalle, jossa huovien hevoset teutaroivat, ja näki\nTenhuisen, naapurinsa, siellä käsistään satulaan sidottuna, rääkättynä,\nkasvot kiukusta vääntyneinä.\n\n— Ei ole minulla mitään antamista. Syksyllähän veitte melkein kaikki,\nmitä oli ottamista. Mikä jäi jälelle, se on pitäjäisen pitimenä syöty.\nTässä on viimeiset leivät. Ja Kanoinen osoitti pöydälle, jossa oli\nvielä äskeisen ilta-aterian jätteet.\n\nHuovi pyörähti pihalle ja komensi joukkonsa särkemään aittojen ovet ja\ntutkimaan kaikki paikat, jos olisi mitä piilotettu. Kanoinen oli jo\nennemmin ehtinyt kätkeä ohrasäkkinsä pirtin permannon alle ja kiirehti\nnyt nostamaan vesikorvon luukun päälle, ettei sitä huomattaisi. Mutta\njoku huoveista oli huomannut riihen luona läjän olkia, jotka tuoksuivat\nvasta riihitetyiltä, ja kävi nyt uudestaan vaatimaan Kanoiselta viljaa.\nTallista olivat toiset taluttaneet talon ainoan hevosen pihamaalle.\nHeidän kanssaan kiisteli Vilppu tapaillen ohjaksia, vaan saikin niistä\nniin ankaran iskun vasten kasvojaan, että katsoi parhaaksi väistyä\nylivoiman tieltä. Toimetonna hänen täytyi katsella, miten sälkö\nvaljastettiin reen eteen ja ajomies tarttui ilkkuen ohjaksiin.\n\nKuu valaisi pihamaan, jossa näkyi veronkantajien hävityksen jälkiä:\naitoista sinne tänne heitettyjä taloustavaroita, pirtistä kannettuja\nvaatteita ja heinää. Kanoinen oli käynyt käsistään sidotun Tenhuisen\nluokse saadakseen sopivassa tilaisuudessa vaihtaa jonkun sanan hänen\nkanssaan. Ja se tulikin huovien mennessä navettaan nuorimaan lehmää\nkostoksi niskoittelevalle isännälle, joka ei viljaansa antanut, ja\nolipa vielä sen niin hyvästi kätkenyt, että sitä ei etsimälläkään\nlöydetty.\n\n— Etkö voisi katkaista siteitäni? kysyi Tenhuinen, ääni kiukusta\nvapisten — ... ja antaa minulle aseeni, joka on tuolla reessä, ja\nsamalla tarttua omiisi poikaisi kanssa.\n\n— En uskalla nyt... mutta vielä tänä yönä sinut vapautamme ja kostamme\nverohurtille.\n\n— Missä?\n\n— Siellä, mihin yöpyvät. Ehdimme siksi saada lisää miehiä.\n\n— Kuulin, että aikovat Nokisenvirralle yöksi...\n\n— Sieltäpä heidät sitte tapaamme. Lähetän Vilpun, hyvän hiihtäjän,\nsalaa heidän jälkiään seuraamaan, jos muuanne aikoisivat.\n\n— Tuletko varmasti?\n\n— Tulen.\n\nVeronkantajat olivat menneet. Vilppu oli lähtenyt metsiä myöten heidän\nmatkaansa salaa vaanimaan. Vaitinen oli mennyt kotiinsa ja luvannut\nkohta palata miehiä mukanaan. Kanoinen läksi muihin taloihin, joissa\nveronkantajat olivat jo vierailleet, nostattamaan miehiä sotajalalle.\n\nHiihtäessään tähtikiiluvana yönä tuttuja talojen taipaleita, mietti\nKanoinen, pitäisikö kostaa vai jättää kostamatta voudin miesten\ntihutyöt. Mutta hänessä raivosi kostonhalu siksi voimakkaana, ettei hän\ntahtonut ajatellakaan, mitä seurauksia mahtaisi olla kostoretkestä,\njonka hän nyt pani alkuun. Valkaseisiko marski heidän, kostajien, luut\nTurun linnan kammioissa, tai nostaisi heidän päänsä seipäisiin, se oli\nsamantekevää, kunhan hurtat saisivat palkkansa ja Tenhunen vapautensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalattuaan kylältä miehiä mukanaan, näki Kanoinen Vilpun jo palanneeksi\ntiedusteluretkeltään. Vaitinenkin oli jo ehtinyt tulla poikansa ja\nmuutamien miesten seuraamana.\n\n— Nokisenvirralleko hurtat yöpyivät? kysyi Kanoinen pojaltaan.\n\n— Sinne. Kaksi miestä oli lähtenyt viemään viljakuormaa siitä eteenpäin\nVaitisen hevosella.\n\n— Liinulla? kysäsi Vaitinen seisoalleen nousten.\n\n— Niin.\n\n— Mistä sait tietää?\n\n— Tasalan Lauri, mistä lienee hiihtänyt, se tiesi kertoa.\n\n— Sinne meni Liinu, huokasi Vaitinen ja painui penkille entistä\nkumarampana.\n\n— Me otamme huoveilta hevosen sijaan, kaksikin, kuohahti Pentti\nja välkytteli takkatulen valossa äsken pajassa terästämäänsä ja\ntahkoamaansa kirvestä.\n\nMiehet tahkosivat kirveitä ja tuuria sekä varsittivat keihäitä, ja\nennen puolta yötä oli miesjoukko valmis sovittamaan sukset jalkoihinsa\nja hiihtämään tähtien valossa Nokiselle.\n\nHuutaen ja hoilaten olivat veronkantajat saapuneet Nokiselle.\nNimismiehen talosta olivat he vierittäneet rekeensä täyden oluttynnyrin\nkiitokseksi kestityksestä, ja sitä maistellen matkan varrella olivat\nmiehet entistä hurjempina käyneet taloon komentelemaan pelästynyttä\nväkeä. Kaksi asemiestä jäi pihalle kuormastoa ja hevosia vartioimaan.\nTenhuinen oli jätetty käsistään sidottuna pihapuuhun. Raudan kova\npakkanen puistatti häntä, ja ranteissa, joihin veri oli hyytynyt,\ntuntui menehdyttävää kipua. Joutuisiko Kanoisen lupaama apu, ennen\nkun hän tähän jähmettyy, oli ainoa ajatus, jota hän kykeni vireillä\npitämään.\n\nSe joutui.\n\nRantatiellä jo saapui kostajajoukko Kanoisen johtamana. Tähtien\nvaljussa loisteessa välähtelivät kirveet ja keihäät miesten olalla.\nKun joukko ehti pihaan ja Kanoinen vapautti Tenhuisen kahleistaan,\nriensivät vahdissa olleet asemiehet saunasta tovereitaan hakemaan,\nmutta eivätpä he sinne molemmat päässeet toinen heistä horjahti\nsaunatielle Vaitisen raskaan kirveen iskusta.\n\nKohta riehui rantaan viettävällä törmällä taistelu kuumana ja verisenä.\nAsemiesten haarniskat olivat jääneet pirttiin ja saunaan, joten\ntalonpoikien oli nyt hyvä taistella. Huovien vastarinta heikkeni ja\ntaistelu siirtyi virran jäälle, joka oli joen keskellä haurasta.\nKostajat ajoivat edellään huoveja kohti virran keskustaa. Jää rasahteli\nja murtui heidän allansa ja syvyyteen vaipui huovi toisensa jälestä,\nhuutaen tovereiltaan apua. Mutta sitä ei tullut. Heikko jää lohkesi\nylöspyrkijäin alla ja virta vei heitä koskea kohti, jonka kohina kuului\nhiljaisessa talviyössä. — Muutamat huoveista olivat, huomattuaan\njäävänsä taistelussa tappiolle, rientäneet pihaan valjastamaan\nhevosiaan, päästäkseen pakoon. Mutta Kanoisen poika, Pentti oli\npiilottanut valjaat, ja neuvottomina huovit nyt katselivat kuormiaan\nja hevosiaan, jotka näyttivät jäävän voittajien saaliiksi. Useita\nhuoveista oli kostajien kirves kaatanut, toisia oli saatu vangiksi,\nosa oli jo virtaan jäänyt ja koski nieluunsa vetänyt, ja loput\nkatselivat neuvottomina pihalla osaamatta pakoonkaan lähteä. Iva- ja\nhaukkumasanoja sateli heille miesparvesta.\n\n— Miksi ette valjasta hevosianne?\n\n— Käykää taisteluun!\n\n— Ensin on niiden selkä pehmitettävä.\n\n— Ja sitte miehet sysättävä virtaan.\n\n— Täällä on jo ase siltä varalta. Ja Kanoisen Vilppu veti taskustaan\ntervatun köydenpätkän.\n\n— Maksetaan nyt verot kerrankin kukkuramitalla. Tarttukaa miehet kiinni\nhuoveihin.\n\nLoput irrallaan olevista huoveista sidottiin pienen vastarinnan\njälkeen ja nyt saivat miehet mielin määrin kostonjanoaan tyydyttää.\nJo vuosikausien kuluessa kasvanut kostonhimo yltyi nyt raivoksi,\njota kukaan ei pystynyt hillitsemään. Huoveilta riisuttiin yläruumis\npaljaaksi ja pamppu alkoi vimmatusti heilua.\n\n— Vielä teidän luunne Fleming murskaa Turussa, kunhan sinne joudutte,\nuhkasivat huovit. Mutta siitä huolimatta tervapamppu teki tehtävänsä,\nja kun miehet olivat aikansa huoveja peitonneet, siirtyivät he pirttiin\nmaistelemaan huovien kulettamaa olutta.\n\nMutta muutaman vangin siteet aukesivat. Nopeasti hän vapautti\ntoisetkin, ja saatuaan vaatteensa ja aseensa kuntoon päättivät huovit\nhyökätä pirttiin, missä kostajat laulelivat oluthaarikoiden ääressä.\nTalon isäntä huomasi huovit irrallaan täysissä varustuksissaan, ja\nhätäisesti kävi hän sanomaan tästä pirttiin talonpojille.\n\nNyt syntyi uusi, entistä tulisempi taistelu pihamaalla aamun hämärässä.\nNyt olivat taistelijat jo tasaväkisiä ja useimmilla huoveista\nhaarniskansa, joihin ei keihäs pystynyt, joten kostajain täytyi\nturvautua raskaisiin kirveisiinsä.\n\n— Älkää päästäkö pakoon huoveja, huusi avopäin riehuva Vaitinen ja\nlennähti tielle pakoon aikovien huovien eteen. Hänen raskaan kirveensä\niskuista murtuivat haarniskat, ja pian hänelle joutui avuksi Kanoinen\npoikineen. Lumi pölisi pilvenä taistelevien jaloissa ja huovien täytyi\ntaas peräytyä. Vilppu iski samaiseen huoviin, joka oli hänen sälkönsä\nvaljastanut ja sen vaahtoon Nokiselle tullessa ajanut.\n\n— Tuossa on hevosen varkaalle.\n\nHuovi horjahti ja ruhjotuin kasvoin jäi hän makaamaan hangelle.\n\nLoput huoveista sidottiin uudelleen ja vietiin virran jäälle, johon\nKanoinen kävi tuurallaan survomaan avannoita.\n\n— Nyt niistä päästiin, huokasi Vaitinen haavojaan huuhdellen kylmällä\nvedellä.\n\n— Päästiin vähäksi aikaa. Kunhan ei olisi jo ensi talvena sama leikki\nedessä, virkkoi Kanoinen, hänkin haavojaan tarkastellen.\n\nVäsyneitä olivat miehet ja muutamat pahasti haavoittuneitakin. Pentiltä\noli käsi lyöty poikki ja Vilppukin oli saanut hartioihinsa pitkän\nhaavan. Mutta kevein mielin kävivät miehet pirttiin. Olihan rauha nyt\nvihdoinkin taattu, taistelu voitettu ja huovien tihutyöt kostettu\ntäydellisesti, mutta mitä teoista seuraisi ei voitu tietää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun miehet olivat saaneet haavansa sidotuiksi ja oluthaarikka kierteli\ntaas janoisessa miesjoukossa, virkkoi kuitenkin Tenhuinen:\n\n— Hyvin teitte, kun hurtille kostitte ja minut pelastitte. Nythän\nsaadaan takaisin viljamme ja mitä muuta on viety. Ja mitä seurannee\ntekosestamme, niin yhdessähän kärsimme. Eihän ole nyt mieltä painamassa\nse, että huovit saavat aina kostamatta reuhata.\n\nÄänettöminä kävivät miehet lepäämään aamun koitteessa, joka valaisi\nöisen taistelun jäljet.\n\n\n\n\nSärkynyt joulurauha.\n\n\nLeppäveden Seppälässä valmistuttiin joulujuhlaa viettämään vuoden\n1596 lopulla. Talon naisväki oli jo aattopäivänä puoliyöstä lähtien,\npuuhaillut, Ylötär emäntä ensimmäisenä ja muita virkumpana uunin\nääressä paistellen piirakoitaan ja ohraohukaisiaan. Apuna hänellä oli\nnuori tyttärensä Anna, jonka kihlajaisia oli määrä viettää joulunpyhinä.\n\nOlutta oli valmistettu runsaasti ja voimakkaampaa kuin ennen. Osa\noluttynnyreistä oli jo vieritetty pirtin permannon alle ja toisia\nviimeisteli Ylötär emäntä puhellen tyttärelleen:\n\n— On siinä nyt juoma semmoinen, että kykenee miesten mielet vireillä\npitämään, eikä kesken loppune. Menehän sinä vain vaatteitasi\nvalmistelemaan. Olavi Martinpoika saattaa tulla kohta kun päivä\nvaikenee.\n\nKarsinanurkassa jauhoivat talon palkkanaiset talkkunoita, ja Ylötär\nemäntä kävi nyt heitä kiirehtimään.\n\n— Kiertäkää vain kiivaammin. Ennen päivän tuloa on saatava kaikki\njauhetuksi.\n\nPaistettuaan piirakat ja ohukaiset, kävi Ylötär valmistamaan\nolkihimmeleitä, jotka kiinnitettiin laipio-orteen honkaisen pöydän\nkohdalle. Kotona valmistettu kolmihaarainen kynttilä asetettiin\njalustaansa pöydän päähän. Olkia ja kuusenhavuja kannettiin permannolle\nja tupa oli valmis vastaanottamaan juhlavieraita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta on hämärtynyt ja takassa roihuaa vankka pystyvalkea. Ylönen ohjaa\nkihlajaisvieraat ensimmäisenä saunaan, josta palattua vieraat istuvat\nyhdessä talonväen kanssa ruokapöytään, joka notkuu ruokien painosta.\nYlötär on kantanut vierailleen lämpimät lihakönkäreet, ohraleivät,\nohukaiset ja piirakat. Olut kuohuu haarikoissa ja kolmihaarainen\nkynttilä valaisee pöytää ja juhlavieraita.\n\nSyönti alkoi ja jatkui leikkipuheiden säestämänä. Oluthaarikat\nkiersivät ja juhlamieli nousi. Aterian loputtua otti Ylönen\nnurkkalaudalta uuden suomalaisen virsikirjansa ja alotti jouluvirren,\njohon muutamat vieraistakin yhtyivät...\n\n    »Ratk' riemuita me mahdam'\n    nyt täll' joulu-juhlall'\n    sill' Kriste syntyä tahtoi\n    Neitseest'ja tän' tulla.\n    Hän meidän ainoa, autuum' on\n    jost' iloita aina tahdom',\n    nyt täll' joulu-juhlall'.»\n\nKun virsi oli loppuun veisattu, kuului pihalta reen ratinaa ja kavion\nkopsetta. Ylönen avasi ikkunaluukun ja katsoi pihalle. Suljettuaan\nluukun mutisi hän synkästi:\n\n— Taisi tulla kutsumattomia vieraita.\n\nHistoriallisia kertomuksia I.\n\n— Keitä? kysyivät toiset uteliaina.\n\n— Huoveja näkyvät olevan.\n\n— Kiesus Maaria! siunaili Ylötär. — Joulurauha tässä nyt taas särkyi.\n\nHuovit astuivat tupaan, ensimmäisenä Kustaa Henrikinpoika, joka\nmiehineen oli eronnut Mauri Skytten joukoista. Skytte oli mennyt pienen\nratsumiesparven kanssa Tavisalmelle jouluaan viettämään, ja Kustaa\nHenrikinpoika, raaka huovi, jäi miehineen Rautalammille.\n\nTultuaan tupaan kävivät miehet heti seisoaltaan muonitusta ja\njoulusaunaa vaatimaan. Ylötär kumminkin arveli saunan kiukaan\njäähtyneen ja muutenkin näytti haluttomalle kutsumattomia vieraita\nhoivaamaan.\n\n— Niinpä pankaa sauna lämpiämään ja oluttynnyri saunaan, käski\nrehentelevästi Kustaa Henrikinpoika.\n\nVieraat istuivat hiljaa säikähtyneenä pelättyjen ja odottamattomien\nvieraiden tulosta. Ylönen istui synkkänä pöydän päässä. Hän oli ainoa\nlukutaitoinen henkilö seudun talonpojista ja hänen edessään oli nytkin\navattuna uusi testamentti, josta hän oli aikonut lukea vierailleen ja\ntalon väelleen joulu-yön tapahtumista. Hartaushetken kumminkin katkaisi\ntällä kertaa huovien tulo.\n\n— Eipä näy isäntä käskevän meitä ruokapöytään. Pitänee siis käskemättä\nkäydä, virkkoi äreänä Kustaa Henrikinpoika ja kävi miehineen\npöydän ääreen. Joulurauhan vuoksi ei kukaan käynyt huoveja liioin\nvastustelemaan, vaikka siihen olisi nyt hyvä tilaisuus ollutkin, kun\nvieraiden ja talonmiesten luku oli puolta suurempi kuin huovien.\n\n— Olutta pöytään — komensivat huovit — osamme on meidänkin saatava\njouluoluvista.\n\nYlötär oli käynyt laittamassa saunan lämpiämään, ja kävi nyt täyttämään\noluthaarikoita.\n\n— Ei ole meillä varattu olutta kutsumattomille vieraille, murahti\nYlönen pöydän päässä, jossa hän vielä istui katsellen huovien syöntiä\nsynkkänä, silmät verestävinä.\n\nHaarikat tyhjenivät ja huovit vaativat Ylötärtä niitä uudelleen\ntäyttämään, mutta tämä ei käynyt heti heidän käskyään tottelemaan.\n\n— Pitänee ottaa omin luvin, koskapa ei suosiolla anneta, virkkoi\nHenrikinpoika ja kävi miehineen avaamaan permantoluukkua, jonka alla\ntiesi oluttynnyrejä säilytettävän. Ylönen kimmahti pöydän päästä\nkeskilattialle, voimatta enää pidättää kiukkuaan.\n\n— Millä oikeudella te täällä rehentelette? Muonituksenne olette saaneet\nja jollette hyvällä mene matkoihinne, juhlarauhan häiritsijät, niin\npaha teidät perii!\n\nHuovit naureksivat isännän kiukulle.\n\n— Koskapa kihlajaiset kuuluu olevan, niin juomme mekin morsiamen\nmaljan. Pitänet, Ylönen, meidät vain suosiolla vierainasi tahi muuten\nhalkaisemme tuon hauraan pääsi juhlan kunniaksi.\n\nHuovit täyttivät uudelleen haarikat. Voimakas juoma oli jo kihonnut\nmiesten päihin ja Henrikinpoika kävi kihlajaisväen eteen teutaroimaan.\n\n— Missä morsian on? Lienee nurkassa itkemässä kosk'ei näy.\n\nAnna istui karsinapenkillä sulhasensa, Olavi Martinpojan vieressä\nkatsellen pelokkaana huovien elämöimistä. Henrikinpoika kävi hänen\neteensä ja tytön juhlavaatteet ja kihlakaunistukset nähtyään arvasi\nmorsiamen löytäneensä.\n\n— Täällähän se ilolintu on. Ja tuoko on sulhanen, joka allapäin\nröhjöttää kuin variksenpelätin. Ja noin komean tytön on saanut ansaan,\nhyväkäs. Mutta morsianta on nostettava.\n\nHenrikinpoika kävi käsiksi tyttöön, joka pelästyneenä rimpuili vastaan,\nnosti syliinsä ja kantoi ympäri tupaa. Toiset huovit tekivät samoin.\n\nSulhanen oli noussut seisomaan ja kuohuvin mielin katseli, miten huovit\nraastoivat tyttöä. Hän tarttui jo seinällä olevaan kirveeseen, mutta\nkädet herposivat. Nythän oli rauhan juhla eikä sopinut aseisiin tarttua.\n\nJa nyt saunaan miehet, komensi Henrikinpoika. Ja oluttynnyri mukaan.\nJuhlailo tänä yönä vielä nousee, saat uskoa Ylönen, lisäsi hän\npurevasti isännälle, joka murjottaen istui peräpenkillä.\n\nHuovit menivät saunaan, riisumatta pirttiin aseitaan ja költereitään.\nOluttynnyri raahattiin mukana huutaen ja meluten.\n\nMiehet istuivat vaieten, mutta heidän vääristyneet kasvonsa osoittivat\nrajua mieltenkuohua.\n\n— Joulurauha tässä nyt särkyi, virkkoi Ylönen. Luulimme tässä, saavamme\nrauhassa juhlaa jatkaa, mutta jo piti hurttain joutua.\n\n— Miksemme aja heitä ulos, kuohahti Olavi Martinpoika. Onhan meitä\nenemmän kuin huoveja ja näkyypä tuolla seinillä aseitakin olevan.\n\n— Tarttuisitko rauhan juhlana aseisiin, virkkoi paheksuvasti Ylönen\ntulevalle vävypojalleen. Se ei saa tapahtua. Rauhallisina meidän on nyt\nkestettävä, tulkoon mitä tahansa.. Olisinhan jo kirveeseeni tarttunut,\njollei olisi juhlailta.\n\n— Ovi meidän on kumminkin pantava salpaan, etteivät tänne enää pääse\nreuhaamaan.\n\nJa Ylötär painoi salvan oveen.\n\nRaskas mieliala jatkui yhä pirtissä. Pakkanen paukahteli ulkona, ja\nhuovien melu kuului törmän alta saunasta. Pöydältä oli jo ruuan tähteet\nkorjattu pois ja kynttilä paloi keskellä pöytää.\n\n— Pitikin sen nyt sattua sinun taloosi, johon huovit tulivat\nelämöimään, virkkoi joku vieraista isännälle.\n\n— Olenhan noista jo saanut minäkin osaltani kärsiä, puhui Ylönen\nalakuloisesti. Kahdenkertaiset verot olen saanut maksaa tänä vuonna\nniinkuin muutkin, ja linnaleirin miehet käyvät tiheään vierailemassa.\n\nVieraille oli jo vuoteet laitettu olkipahnoille ja miehet vaipuivat jo\npitkäkseen, naisten vielä karsinanurkassa supatellessa. Ylönen avasi\nuuden testamenttinsa ja alotti äsken keskeytyneen lukunsa. Hän oli jo\nrauhoittunut ja hänen kasvonsa kirkastuivat sitä mukaa kun hän lukuansa\njatkoi.\n\nKun Ylönen lopetti lukunsa, oli kynttilä palanut jo karrelle ja\ntakkatulikin hiiltynyt. Väki nukkui jo raskaasti, kun hän kynttilän\nsammutti ja painui vuoteelleen aamuyöstä noustakseen herättelemään\nkirkkoonlähtijöitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuovit mellastelivat saunassa ja maistelivat voimakasta olutta, joka\npian teki tehtävänsä. Syntyi kiista, kuka heistä saisi tupaan mentyä\nensimmäiseksi kaapata morsiamen syliinsä. Käytiin käsikähmään ja seinän\nraossa palava päre putosi olkiin ja sauna syttyi palamaan. Kiireesti\nkeräsivät huovit vaatteensa ja varustuksensa ja juoksivat alastomina\ntupaan.\n\nOvi, joka oli salvattu, pysyi kumminkin tiukasti kiinni. Henrikinpoika\npotki ovea uhkaillen, mutta pirtistä kuului jyrkkänä Ylösen ääni.\n\n— Ovea ei avata. Menkää saunaan.\n\nPakkanen puraisi huovien ruumiita, kiukku nousi ja römähtäen aukeni\ntuvan ovi, josta salvan oli murtanut raskaat iskut. Huovit kävivät\nräyhäten tanssimaan lattiapahnoille, ja joku heistä lienee horjahtanut\nnukkujien päälle, koskapa vuoteilta alkoi kuulua synkeitä kirouksia.\nHenrikinpoika avasi ikkunaluukun ja tupa valastui palavan saunan\nhehkusta.\n\n— Katsohan saunaasi, Ylönen. Siitä tuli komea kokko. Se vain oli\npahinta, kun oluttynnyri jäi palavaan saunaan, vaan nostakaa miehet\npermannon alta uusi.\n\nYlönen oli puhaltanut liedestä tulen päreeseen ja kiinnitti sen\npihtiin. Hänen kasvolihaksensa värähtelivät, mutta hän pidätti vielä\nkiukkunsa. Miehet seisoivat ikkunan ääressä ja katselivat liekkien\nraukenemista. Naiset olivat pelästyneinä nousseet vuoteiltaan ja\npukeutuneet, peläten pian kahakan syntyvän.\n\nMuutamat miehistä jo katselivatkin aseita seinältä, vaan Ylönen kävi\nestelemään heitä, samalla varoittaen huoveja.\n\n— Näette, että kohta syntyy verinen leikki, jota minä en kykene\nhillitsemään, jos reuhaamisenne vielä jatkuu.\n\nHuovit olivat vaatehtineet ja kiinnittäneet miekat vyölleen ja\nkävivät nyt nostamaan uutta oluttynnyriä permannon alta. Ylönen aikoi\nvastustaa, mutta painui penkille pää käsien varaan. He saivat jatkaa\nreuhaamistaan, miesten heitä synkästi silmäillessä.\n\nKohta kävi Henrikinpoika tahtomaan ruokaa itselleen ja miehilleen. Nyt\nloppui jo Ylösen kärsivällisyys ja hän kivahti:\n\n— Ei tule murenaakaan! Vai pitäisikö minun juhlapäivänä lähteä\nperheineni kerjäämään. Suoriutukaa heti toisiin taloihin tahi muuten\ntartumme aseisiin ja silloin painutte tuohon paikoillenne, ettekä siitä\nikinä nouse.\n\nHuovit eivät käyneet vastarintaan, nähtyään, että se olisi käynyt\nheille vaaralliseksi. Tyytyivät ilman ruokaa, vaikkakin muristen,\navaamaan äsken nostamaansa oluttynnyriä.\n\nUlkona, seesteisellä taivaalla näytti otava jo aamua, ja osa\ntalonväestä ja vieraista valmisteli joulukirkkoon lähtöä. Olavi\nMartinpoika oli jo hevosensa valjastanut ja kiirehti pirtissä lähtöön\nmorsiantaan, joka oli huoveja peläten piileksinyt läävässä.\n\n— Pian, huovit kohta sinut huomaavat.\n\nMutta Henrikinpoika oli jo huomannut lähtijät.\n\n— Kas, siinähän se morsian on, enkä ole tuota ennemmin huomannut.\nKyllä, pahus vie — ja Henrikinpoika kävi Olavi Martinpojan eteen —\ntuollainen rähjä olisi saanut tyytyä huonompaan. Parempi olisi tuo\ntyttö minulla kainaloisena kanana.\n\nMartinpoika silmäili seinälle, jossa oli aseita, mutta halliten yli\nreunojen kuohuvan kiukkunsa kääntyi ovelle mennäkseen.\n\n— Ei niin saa mennä, ja Henrikinpoika tarttui tyttöön ja nosti syliinsä\n— yksi suukko ensin...\n\nIsku Martinpojan nyrkistä putosi raskaasti huovin naamaan, josta\npirskahti veri lattiapahnoille. Tyttö pääsi pakoon. Huovit paljastivat\nmiekkansa aikoen hyökätä miesten päälle, mutta samassa oli miehilläkin\naseet käsissä ja huovit saarrettiin joka puolelta. Aseet kohosivat,\nlyöntiin valmiina molemmin puolin. Silmänräpäyksen harkitsivat\nhuovit aseet kohotettuina voimiaan, mutta huomasivat ne vähäisiksi\nvastustajiinsa verraten. Aseet painuivat ja humalaiset huovit horjuivat\nulos, lähtien pian talosta.\n\n— Veri jäi tällä kertaa vuotamatta, mutta jääneekö kauaksi aikaa.\nAseisiin tarttumatta ei heitä jaksane kauan kärsiä, virkkoi Ylönen,\nhänkin valmistellen kirkkoonlähtöä.\n\n\n\n"]