[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fnBo5PAlvysOfXWkmYbYwSFmNxdpkUqXbfGRqNpvX9ww":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3155,"Suomen kansan historiallisia kertomuksia II","Korhonen, Veikko",1888,1942,"3155-korhonen-veikko-suomen-kansan-historiallisia-kertomuksia-ii","3155__Korhonen_Veikko__Suomen_kansan_historiallisia_kertomuksia_II","Uskonpuhdistuksesta Uudenkaupungin rauhaan","romaani",[],[],"fi",1924,null,26155,176633,false,73934,[23,24,25],"Finnish fiction -- 20th century","Historical fiction","Short stories, Finnish",[27],"Historical Novels","\"Suomen historiallisia kertomuksia II: Uskonpuhdistuksesta Uudenkaupungin rauhaan\" by Veikko Korhonen is a historical account written in the early 20th century. This work delves into significant events in Finnish history, particularly focusing on the Reformation and its societal impacts leading up to the Treaty of Uusikaupunki. The narrative likely explores the lives of notable figures from this period, offering insights into both personal stories and broader historical themes.  The opening of the book introduces readers to the themes of resistance and the struggle between traditional beliefs and emerging religious reforms. It begins with the character of Hukkainen, a solitary figure in the wilderness who avoids the newly established church, illustrating the tension between individual autonomy and the pressures of societal norms. The narrative unfolds with the arrival of the local priest, Laurentius, who is determined to confront Hukkainen about his refusal to conform. This sets the stage for a conflict that symbolizes the larger cultural and religious shifts occurring in Finland during this pivotal historical moment. The beginning effectively establishes the tone of the narrative, showcasing both personal and communal struggles as the nation grapples with change. (This is an automatically generated summary.)",[],221,"Kokoelma historiallisia kertomuksia käsittelee Suomen vaiheita uskonpuhdistuksen ajasta Uudenkaupungin rauhaan. Tarinat kuvaavat muun muassa nuijasotaa, erämaiden asuttamista sekä sota-ajan koettelemuksia tunnettujen hahmojen ja tavallisen kansan näkökulmasta.","Veikko Korhosen 'Suomen kansan historiallisia kertomuksia II' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 3155. E-kirja on public domainissa\nsekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SUOMEN HISTORIALLISIA KERTOMUKSIA II\n\nUskonpuhdistuksesta Uudenkaupungin rauhaan\n\n\nKirj.\n\nVEIKKO KORHONEN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nOsakeyhtiö Valistus,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nTaipumaton.\nHannu Krankka.\nVaikealla tiellä.\nPetetty talonpoikaispäällikkö.\nNuijan jälkiä.\nAapelusta oppimassa.\nRauhan vieras.\nKuninkaan koulu.\nPitäjiä käymässä.\nKevätjuhla.\nSuuren työn päätyttyä.\nKirkon rangaistus.\nPiispan käräjät.\nSuomen leijonat.\nRuotuvääpelin miekka.\nKansan suosima ylimys.\nRiitaisilla vesillä.\nViidensadan retki.\nNälkävuoden joulu.\nSotaisa kuningas.\nMuuan jouluyö.\nKotiinpaluu.\nNapuan sankarit.\nPohjan tuntureilla.\nTyhjä luentosali.\nPiilopirtillä.\nKodin raunioilla.\nSalonkävijä.\n\n\n\n\nTaipumaton.\n\n\nErämaan ensimmäinen kirkko oli saatu valmiiksi ja pitäjän\nkaukaisimmaltakin kulmalta hiihtelivät miehet uutta Herran huonetta\nihmettelemään ja kirkon miestä katsomaan, muutamilla mukanaan metsopari\nhengen miehelle tulijaisiksi.\n\nLaajan pitäjän perimmäisessä pohjukassa oli kuitenkin mies sellainen,\njoka ei mokomalle matkalle lähtenyt. Kivijärven Kinnulan Hukkainen\noli muutamia vuosikymmeniä aikasemmin muuttanut näille asumattomille\nriistamaille ristin kastetta pakoon etelä-Hämeestä, jossa ei mielestään\nsaanut rauhaa kierteleviltä saarnaajamunkeilta. Nyt oli täällä sama\nvastus edessä vielä vaativampana ja vähän väliä sai Hukkainen tiukat\nsanat kirkkoherralta, joka vaati häntä tulemaan ristin kasteelle ja\nmuutenkin seurakunnan yhteyteen.\n\nHukkainen ei näistä kirkon miehen sanoista välittänyt eikä lähtenyt\ntoisten tavalla uutta ihmettä katsomaan, vielä vähemmin kirkon miehelle\nmetsopareja jousellaan ampumaan. Koko tienoon pelättynä taikojana\neleli hän kalajärvillään ja riistamaillaan, joille Hukkaisen taikoja\npelkäävät naapurit eivät uskaltaneet käydä riistan jaolle.\n\nTalonsa oli Hukkainen rakentanut korkealle niemekkeelle\nlahna-apajistaan kuuluisan järven rannalle. Kalapaikka oli ennen\nkuulunut hämäläisten takamaaosuuksiin, mutta savolaisetkin olivat\nsaaneet osansa tuottoisista apajista, ennenkun Hukkainen valtasi paikan\nitselleen.\n\nKun naapurien oli käynyt vaikeaksi liikkua peljätyn erämiehen\nlähettyvillä, sai Hukkaisen talo jäädä kokonaan omiin oloihinsa ja\nkirkkoherran sanatkin jäivät usein toimittamatta perille.\n\nSattuupa kerran kesäisillä pitäjäretkillään erämaaseura, kunnan\nkirkkoherra Laurentius kulkemaan läheltä tätä paatuneen pakanan\nolinpaikkaa ja pyytää Tahvanaista, lähimmän talon isäntää, tämän\ntaitavan taikojan pesälle toverikseen.\n\n— Ei tuonne taida uskaltaa lähteä, arvelee Tahvanainen peloissaan. Ei\nolisi käynyt kirkon miestäkään vastustaminen, mutta paha oli joutua\nHukkaisenkin vihoihin. Saattoihan tämä taikoa vaikka karhun karjaa\nraatelemaan, tahi hävittää kokonaan kala- ja karjaonnen. Milläpäs\nsitten henkeäsi pidit, jos nämä tärkeimmät tulopuolet joutuisivat\nnaapurin taikomina tuottamattomiksi.\n\n— Miks'ei uskalla? tiukkaa Laurentius.\n\n— Paha on sen miehen vihoihin joutua... on taikoja semmoinen.\n\n— Ei taikuudella ketään vahingoiteta. Vahingoita saattaa joskus tulla,\nmutta ne tulevat muuten eikä pahan voimasta, selittää Laurentius.\n\n— Eikö sitä käyntiä voisi jättää toiseen kertaan? esittelee Tahvanainen\nraappien korvallistaan. Kun saisi nyt kirkon miehen jättämään\nkäyntinsä, niin ehkä jäisikin kokonaan.\n\n— Ei ole minulla usein tilaisuutta liikkua laajan pitäjän perukoilla,\nja tahdon omin silmin nähdä sen pakanan, sanoo Laurentius ja kiirehtii\npeloissaan pälyilevää miestä lähtöön.\n\n— Mutta jos minulle vahinko tulee, niin kirkon herran on se korvattava,\nsanoo Tahvanainen ja saa surullisesti hymähtävän papin menemään tähän\nlupaukseen.\n\nHukkainen on rakentanut talonsa joka suunnalta järveen viettävän mäen\nnyppylälle ja linnoituksen tapaan on pihamaa ympäröity joka puolelta\nrakennuksilla. Katon rajassa oli ikkuna-aukkoja ja niitä saattoi\npitää ampuma-aukkoina tarvittaessa ja sitä varten oli Hukkainen ne\nlaittanutkin. Mahtava portti oli vahvasti raudoitettu ja voitiin\ntarpeen tullen lukita. Vaikeatapa oli päästä tämän metsäkarhun majaan,\njos ei suosiolla tahdottu laskea.\n\nHukkainen oli kalaverkoillaan, kun vieraat saapuivat taloon ja kun\nemäntä sai kuulla, ketä vieraat olivat, laittoi hän tyttärensä sanomaan\ntästä isälleen.\n\nOdotettiin iltaan saakka Hukkaista, mutta turhaan ja emäntä jo ilkahti\nkirkon miehelle:\n\n— Taidatte turhaan odottaa. On saattanut lähteä vaikka pitemmällekin\npyyntimatkalle.\n\nLaurentiuksen kiivas luonto jo kuohahti.\n\n— Älä ilku, vaimo. Vielä me hänet tavotamme ja Turkuun on silloin tie\nselvä niskottelijalla. Kyllä esivalta yhden miehen taivuttaa.\n\nTahvanainen oli hyvillään, että Hukkainen näytti jäävän tapaamatta.\nEipä nyt naapuri voisi häneenkään kirojaan kohdistaa, varsinkin kun hän\nvielä lähtiessään kuiskasi Hukkaisen emännälle:\n\n— En olisi mitenkään lähtenyt, mutta kun kirkon mies pakotti ja\nuhkaili. Sanohan tämä Hukkaiselle, ettei suotta minulle vihottele.\n\nLaurentius ei kuitenkaan aikonut jättää vielä tähän käyntiään.\nKeskikesän lämpimänä yönähän saattoi nukahtaa vaikka jossain\nheinäladossa ja mennä sitten aamulla ennen kukon laulua Hukkaisen\ntalolle. Ristin kastetta ja kirkkoa pakoileva mies ei silloin\nvarmaankaan osaisi eikä ehtisi piilottua.\n\n— On saattanut lähteä vaikka etäisimmille järville lahnankutuun tämä\nHukkainen, arveli Tahvanainen soutaessaan rivakoin vedoin Lahnajärven\nselkää.\n\n— Ei ole mennyt minnekään, kivahti pappi ja jatkoi: — Aamulla hänet\nkyllä tapaamme ja nyt yövymme tähän läheisyyteen jonnekin. Meillä\non leipääkin repussamme ja voimme onkia jonkun kalan ja paistaa sen\nhiilloksella.\n\nTämä kirkon miehen päätös oli kokonaan aavistamaton Tahvanaiselle ja\nkaikenmoisia syitä tehden olisi hän tahtonut Laurentiuksen jättämään\naikeensa. Jopa uhkaili Tahvanainen jättää kirkkoherran yksinään salolle\nja lähteä kotoisiin toimiinsa.\n\n— Silloin sinua viikon jalkapuussa istutan, uhkasi Laurentius ja sai\nmukisijan vaikenemaan. Jalkapuu, joka oli nähty kirkon eteisessä, oli\nhirvittävä laitos, varsinkin sen jälkeen, kun oli muuan pitäjäläinen\nnähty siinä kädet taakse sidottuina istuvan ja hikikarpaloita otsastaan\npusertavan.\n\nJärven toiselta rannalta löytyi kaislikkopoukama ja siihen Laurentius\nohjasi venheen. Sattuipa olemaan lahnaparvi kudulla kaislikossa ja\nniin sakeasti oli siinä veden karjaa, että sulin käsin sai niitä\nvenheeseensä lappoa. Ihmeissään oli Tahvanainenkin ja Laurentius sanoi\nhänelle:\n\n— Katsohan, kun taivahinen Isä toimittaa meille näin runsaan\nillallisenkin. Tästä tiedät hänen olevan meidän puolellamme.\n\nOsa saaliista perattiin, ja kun hengen miehellä oli repussaan suolaakin\nnäin pitäjällä liikkuessaan, siveltiin sitä kaloihin ja paistettiin\nnuotiolla, joka oli laitettu vähän etäämmäksi metsään, ettei savut\nnäkyisi Hukkaiselle. Laurentius laittoi itselleen illallisen jälkeen\nhavuista ja tuoreista koivun lehvistä vuoteen, mutta Tahvanainen lähti\nvielä pyydystämään lahnoja, jotka ihan rantaäyräälle hypähtelivät.\nSaisihan edes viedä Hukkaiselle lahnoja lepykkeeksi ja osan kotiinkin.\nAamulla niitä olikin aikamoinen kasa venheen pohjalla, ja hengen\nmieskin ihaili saalista, virkkaen Tahvanaiselle:\n\n— Noillahan maksaisitkin kesäsaatavat kirkolle ja minulle, kun\nkuljettaisit ne pappilaan.\n\n— Mitenkä niitä tällaisen matkan takaa, jurahti Tahvanainen. — Kyllä ne\non tahvikelillä sellaiset maksettava.\n\nHarva kuitenkin pitäjän kaukaisimmilta kulmilta muisti saataviaan\nmaksaa talvellakaan ja niinpä Laurentius hymähtikin saattomiehelleen:\n\n— Niinkuin olisitte tämän puolelaiset ennen talvellakaan mitään\nmaksaneet. Täytyykin tässä laittaa ensi talvena veronkantaja tänne\nkimppuunne.\n\nSitähän se vielä puuttuisi, mietti Tahvanainen itsekseen, mutta\näänettömänä tyytyi soutamaan taas pappia Hukkaisen rantaan.\n\nNyt olikin Hukkainen kotona ja hämmentyi vieraiden tulosta, joiden\nluuli jo menneen matkoihinsa.\n\n— Nythän onkin jo isäntä kotona, vaikka kuului pitemmälle eräretkelle\nmenneen, sanoi Laurentius, katsellen kiinteästi miestä, joka siinä\npenkillään istui kiiluvin silmin vuorostaan hengen miestä tarkastellen.\n\n— Niin on, mikä sitten! lausahti Hukkainen kolkosti ja tapaili\nteräksistä joustaan seinältä.\n\n— Ei muuta, kuin tahdoin nähdä sinua, joka pakoilet ristin kastetta ja\nkirkkoa. Sellaisille niskureille on varattu jalkapuu kirkon eteiseen\nja ellet nyt anna kastaa itseäsi, olet siihen joutuva hyvinkin pian.\nPahimmassa tapauksessa joudut Turkuun vastaamaan piispan eteen\nniskoittelustasi.\n\nEipä näyttänyt Hukkainen välittävän Laurentiuksen ankarista sanoista.\nNaurahtaen vain virkkoi:\n\n— Entäpä kun käy piispallesi ja itsellesi niinkuin Henrikillekin kuuluu\nkäyneen. On minussa sen verran miestä kuin Lallissakin.\n\n— En pelkää uhkauksiasi, sillä minulla on parempi suojelija kuin\nsinulla, eikä hiustanikaan voi katkaista päästäni ilman Hänen tahtoaan,\nsanoi Laurentius.\n\n— Noita ei näy monta olevankaan, jurahti Hukkainen silmäten\nLaurentiuksen kalloa, joka munkkina ollessa oli ollut paljaaksi\najeltuna ja jossa oli vain korvallisilla ja takaraivolla muutamia\nsuortuvia.\n\n— Minun olisi pitänyt tulla useampien miesten kanssa asunnollesi ja\nlähettää sinut heti köysissä Turkuun saamaan rangaistustasi, jonka nyt\njo ansaitset ja olet ennen pitkää saapakin.\n\n— Sepä se. Entäpä en olisi ollut miehiesi köytettävänä, enkä ole\nvastakaan. Laajat on täälläpäin korvet miehen piilottua, mutta sitähän\nei minun tarvitse tehdäkään. Luen semmoiset luvut miehiäsi vastaan,\nettä puolitiestä pyörtävät takaisin, uhkaili Hukkainen pitkää tukkaansa\nravistellen ja kääntyen Tahvanaiseen, kivahti tälle:\n\n— Ja sinulle ei tästä hyvää koidu, kun kirkon miehen tänne kuljetit.\nEikä ole sinulla oikeutta kuljettaa kotiisi viime yönä pyydystämiäsi\nlahnoja.\n\nTahvanainen vavahti ja vapisi Hukkaisen julman katseen alla.\nTiesipähän mies, että hänen järvellään oli kalastettu, vaikka silmä ei\npyyntipaikalle mitenkään kantanut. Muut tiedot olivat siis sittenkin\nhänellä.\n\n— E-enhän mi-minä olisi lähtenytkään... mutta kun tämä pa-pakotti...\nuhaten minutkin jalkapuuhun panna. Ja kalat saat kyllä. Ne ovat tuolla\nrannalla venheessä.\n\n— Kalat ovat minun, eikä niitä kukaan muu omistele, jyrähti Laurentius.\n— Ja sinunkin on ensi talvena veroa maksettava kirkolle ja minulle,\nniinkuin kuningas on säätänyt. Ja nyt kysyn vielä ystävänä ja rauhan\nmiehenä, suostutko pyhään kasteeseen vai et?\n\n— En, jyrähti Hukkainen ja napsutteli jousensa jännettä ollen nuolta\nkatselevinaan seinältä.\n\n— Älä näyttele joustasi, sinun nuolesi eivät kuitenkaan minuun pysty,\nsanoi Laurentius. — Ennemmin kuin aavistatkaan olet joutuva jalkapuuhun.\n\n— Jos annettaisiin kuitenkin ne kalat tälle Hukkaiselle, hätäili\nTahvanainen hengen miehelle. — Saadaanhan niitä uusia menomatkalla.\n\n— Johan kuulit, mitä sanoin. Ei sinun tarvitse peljätä taikojaa ja\nkirkon kirouksessa olevaa miestä.\n\nKuullessaan tämän, hätkähti Hukkainen ja istahti penkille, mutta\nponnahti taas pian suoraksi.\n\n— Eivät sinun kirosi minuun pysty!\n\n— Sitten nähdään, sanoi Laurentius lähtiessään.\n\nKirkkoherran poistuttua pihamaalle rauhoittelemaan kuohuvaa mieltään\njäi vielä Tahvanainen tupaan ja alkoi ruikuttaa:\n\n— Minä tässä nyt olen kahden tulen välissä, enkä tiedä ketä olisi\ntoteltava. Kyllähän minä sinuakin, mutta kun se sillä jalkapuulla ja...\n\n— Kumarra vaan pappia, nähdäänpä sitten, pystyykö hän lehmääsi suosta\nauttamaan.\n\n— Elä hyvä mies... annan vaikka mitä, jos et syytöntä tässä ahdista.\n\n— Joudu! sanoi Laurentius ovelta ja Tahvanaisen täytyi lähteä.\n\nHukkainen lähti hänkin jousineen menijäin jälkeen ja koetti satuttaa\nnuolensa kirkonmieheen.\n\nEnsimmäinen meni ohitse ja Hukkainen laski uuden samalla onnella.\n\nLaurentius huomasi tämän ja huusi Hukkaiselle:\n\n— Joko nyt uskot, että nuolesi eivät pysty minuun.\n\nVieläkin singahti Hukkaisen jousesta nuolia ja vaikka hän oli\ntaitavin ampuja näillä erämailla, eikä pieninkään lintu välttänyt\nhänen nuoltaan, jos hän tahtoi, niin menivät ne nyt kaikki ohitse.\nTahvanainen oli hiipinyt rantaan metsää myöten ja luuli jo papin\nsille tielleen jäävän, kun kuuli Hukkaisen jousen jänteen ehtimiseen\nhelähtävän. Kun pappi ilmestyi venheelle, virkahti Tahvanainen:\n\n— Kah, taidat ollakin taitavampi taikoja kuin Hukkainen, koskapa hänen\nnuolensakaan eivät osuneet.\n\n— En ole mikään taikoja. Liikun väellä väkevän Jumalan.\n\nKun Tahvanainen näki, että kirkon mieheen eivät Hukkaisen nuolet\nosuneet, ei hän enää hoputtanut kalojakaan jättämään rannalle, vaan\nalkoi soutaa voimainsa takaa. Pelko ahdisti vielä kuitenkin hänen\nmieltään Hukkaisen uhkailusta, mutta hengen mies sai hänet vähitellen\nrauhottumaan.\n\nKesän ja vielä syksynkin säilyi Hukkainen korvessaan lain kouralta,\nmutta ensimmäisten lumien tultua lähti muutamia asemiehiä noutamaan\nHukkaista linnastaan ja pian istuikin mies kirkon jalkapuussa.\nKärsittyään tämän rangaistuksen, sai mies lähteä vielä Turkuun kirkon\npäämiehen määräämää rangaistusta niskoittelustaan kärsimään ja ainakin\nnäennäisesti nöyränä miehenä palasi Hukkainen tältä matkaltaan.\n\n\n\n\nHannu Krankka.\n\n\nVienan karjalaiset tekivät tuontuostakin ryöstöretkiä pohjanmaalle,\naina Limingan rannikkolakeudelle asti ja nämä taas väliin vuorostaan\nvastasivat samalla mitalla näihin karjalaisten retkiin. Halki\nvuosisatojen jatkuivat vainoretket ja vielä kuudennellatoista\nvuosisadalla niitä tehtiin silloin tällöin.\n\nPohjalaiset kuitenkin kyllästyivät ensiksi näihin retkiin ja asettivat\nrajavartioston, jonka tuli ainoastaan häätää päälle tuleva vihollinen\ntakaisin kotikylilleen. Tällaisen rajavartioston päällikkönä oli Hannu\nKrankan isä, Erkki Krankka 1560-luvun lopulla, jolloin Krankan Hannu\nsyntyi.\n\nNäinäkin aikoina sattui rajakahakoita ja niinpä sodan tuohukset\npaloivatkin Hannun kehdon ääressä.\n\nOulunjärven sydänmailla tehtiin kuitenkin v. 1577 sovinto ja\njonkunlainen rauhanliitto karjalaisten kanssa, mutta kun näinä aikoina\nRuotsi ja Venäjä olivat melkein ilmisodassa keskenään, hyökkäsivät\nvienalaiset taas jo seuraavana vuotena Pohjanmaan rannikolle.\n\nNäihin taisteluihin otti Hannu Krankka isänsä kanssa jo osaa, vaikka\nolikin vielä aivan poikanen ja siitä alkoikin kareta sisu miehelle\nsemmoinen, että se riitti vastaisiinkin mainetöihin.\n\nVaikka Hannu Krankka ei olekaan mikään suursotien sankari, on hänen\ntyönsä kuitenkin pohjalaisten vapauden hyväksi aina kansan muistissa ja\nmonenmoisia tarinoita hänestä kerrotaan.\n\nVähitellen mies kasvoi ja karkeni Vesaisen, kiiminkiläisen\ntalonpoikaissankarin kuuluisilla Vienan retkillä ja kun sitten alkoi\nnuijakapinan melskeet pohjoisella pohjanmaalla, oli Hannu Krankka\nensimmäisenä miehenä nostattamassa talonpoikia kapinaan ja heitä\njohtamassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoitti vuoden ensimmäinen päivä v. 1597. Limingan nimismiestalossa\noli vilkasta liikettä ja suksimiehiä sujahteli pihamaalle ja työntyi\npirttiin, jossa neuvoteltiin, mitä olisi tehtävä Klaus Flemingin\nryttäreille, jotka olivat veriin tukahuttaneet eteläisellä Pohjanmaalla\nIlkan johdolla kapinaan nousseet talonpojat ja teloittaneet heidän\npäällikkönsä.\n\nTällöin oli jo Hannu Krankka liminkalaisen nostoväen päällikkönä ja\ntiesi vastuunsa ja velvoituksensa esilläolevaan kysymykseen. Niinpä\nhän innokkaana selittikin, että jollei lähdettäisi Noki-Klaun joukkoja\nvastaan, olisivat ne pian täälläkin maakuntaa hävittämässä.\n\n— Ei muuta kuin aseisiin, miehet. Ilkan ja etelä-pohjalaisten kohtalo\nvelvoittaa.\n\n— Niin, mutta heidän kohtalonsa on myöskin varoituksena, sanoivat\nvanhemmat miehet, jotka lähtöä vastustivat.\n\n— No jääkää sitten ryttärien armoille. Se, mikä täällä vielä miehiä on,\nei ainakaan odota huovijoukon tänne asti tuloa, kivahti Hannu.\n\n— Ei muuta kuin ryttäreitä vastaan.\n\n— Mies tielle joka talosta.\n\n— Ja parhaimmista kaksi.\n\n— Heti vain keihäitä varsittamaan ja tahkoamaan.\n\nNuoret ne näin uhmailivat ja saivat vanhatkin mukaan kiireisiin\nvalmistuksiin. Oulun linnassa majaili jo Kaarle-herttuan miehet, ja\nnämä olivat luvanneet Hannulle aseita, ruutia ja tykkejäkin ja tästä\nilmoitti hän melkein ylpeillen nimismiehen taloon kokoontuneelle väelle.\n\n— Ei siis tarvitse paljain käsin lähteä.\n\n— Eikä nuijia aseikseen haalia.\n\n— Kapula kiertämään ja ylihuomenna on ensimmäisten lähdettävä\nnaapurimaakuntiin miehiä nostattamaan.\n\nEvästä pantiin taas kontteihin ja kellot kumahtelivat jokivarsien\nkirkoista kutsuen miehiä kokoon, toisia lähtemään, toisia vartijoiksi\njäämään.\n\nJohtomiehet ajoivat, Hannu kaikkien eellimäisenä, resloillaan ja\nsyöttöpaikoissa neuvoteltiin ja tehtiin suunnitelmia.\n\nSaatiin sanoma, että pienempi huovijoukko oli tulossa pohjalaisia\nrankaisemaan ja sitä käytiin nyt sopivassa kohdassa muutamana\ntalvi-iltana vaanimaan.\n\nOli kova tammikuun pakkanen ja kylmä alkoi ahdistaa tien varressa\nvaanijoita, mutta Hannu Krankka innosti joukkojaan:\n\n— Kohta saadaan lämpimiksi tapella.\n\nPian alkoikin kuulua kulkusten kilinä ja huovijoukko ajoi esiin.\nKylmästä kangistuneet miehet eivät kyenneet vastarintaan ja melkein\ntappelematta voitettiin tämä joukko.\n\nSe kiihoitti uusiin saavutuksiin ja tuhatpäiseksi kasvanut\ntalonpoikaisjoukkue halusi tapella itsensä Noki-Klaun joukkojen kanssa.\nViestit kertoivatkin Klaus Flemingin olevan tulossa huoveineen, uhaten\nainiaaksi lopettaa pohjalaisten kapinoimisen.\n\n— Me ehdimme ennen ja näytämme myöskin heille kerrakseen, riehahteli\nHannu ja enempää harkitsematta voiton mahdollisuuksia komensi\njoukkonsa. Hannun mieli oli liian herkkä ja hän luuli voivansa tuhota\nyhtä helposti Flemingin harjoitetun joukon kuin kotipaikoillaan\nvienalaiset.\n\nNiin jouduttiin Ilmajoelle ja suoritettiin onneton Santavuoren tappelu.\nSen meno on jo moneen kertaan kuvattu. Krankan Hannu sai siellä\nkokea ensi kertaa kuvitelmiensa särkyvän ja intomieliset päätelmänsä\npettävän. Veriinsä nääntynyt talonpoikaisjoukko sai Hannun ensikertaa\npitämään arvossa vanhempien neuvoja.\n\nVanhat ja kokeneet miehethän olivat kieltäneet ainakin pitemmälle\nretkelle lähtemästä ja kohottaneet puolustamaan ainoastaan kotiseutua\nmarskin miehiä vastaan. Ehkäpä olisi taitavasti harkiten voittokin\nollut mahdollinen, jos varsinkaan ei olisi näin suoraan suden suuhun\nlähdetty.\n\nTauonnut on taistelun melske ja Ilmajoen nimismiestalossa seisoo nuori\npäällikkö ankaran Klaus Flemingin edessä, joka osasi yhtä hyvin haukkua\ntalonpoikia kuin sortaakin heitä.\n\nNe nuhteet ja manaukset, jotka esivallan taholta nyt Hannulle kapinaan\nkiihoittajana annettiin olivat kylläkin paikallaan, eikä Hannun mieli\nenää tuntunut nousevan sankarimainetta halaavaksi, kun näin huonosti\noli hänen ensimmäinen taistelunsa päättynyt.\n\nMutta suorana seisoo Hannu Krankka joukkojensa edessä vielä nytkin,\neikä kuulu armon pyyntiä hänen huuliltaan. Veri ehkä kiehahtelee\nentistä kuumempana, kiukusta ja harmista, kuunnellessa Noki-Klaun\närhentelyä:\n\n— Hajottakaa nyt sulin käsin tuo tuvan uuni, niinkuin olette uhanneet\nrepiä Turun linnan. Hakekaa kuitenkin ensin esiin Ilkkanne luut,\nnähdäksenne, montako niistä on poikki, tietääksenne kapinanjohtajain\nkohtalon.\n\nHannu Krankka jäi kuitenkin henkiin, niin hyvä onni oli tällä\npohjalaisten päälliköllä, joka liiassa innossaan oli asiansa\ntälläkertaa pilannut. Vankina sai hän kuitenkin käydä jalkasin sitä\nunelmiensa linnaa kohden, jonka hän niinkuin leikillä oli luullut\nsaavansa piankin valloitetuksi. Siinä ilkkuvien asemiesten rinnalla\nkulkiessa karvasteli kiukku ja lähti liika ylpeys miehestä ja taisipa\nHannu tulla moneenkin kertaan ajatelleeksi, että hätiköiden ei pitäisi\nmihinkään ryhtyä.\n\nTurun linnan kosteimmissa ja kylmimmissä holveissa aukeni nyt Krankan\nHannulle asunto ja asemies ilkkui sinne häntä saatellessaan:\n\n— Tämä on Turun linnan parhaimpia vierashuoneita ja tännepä se Pentti\nPouttukin äsken elävältä nuutui. Sama kohtalopa se taitaa odottaa\nsinuakin.\n\nMutta onni seurasi Hannu Krankkaa täälläkin. Pian oli kevätpuoli\nkäsissä ja ilmat leutonivat ja sisukkaana miehenä Hannu kesti kesään\nasti linnan komeron kylmyyden ja kosteuden, joka oli Poutun heti\nsairaaksi tehnyt.\n\nPian sai Hannu Krankka kuulla komeroonsa, että Klaus Fleming on kuollut.\n\nJa viimeinkin Suomen talonpoikaisväki sortajastaan vapautunut.\n\nSe oli Hannulle ilosanoma ja kohta hän aavisteli vapautensa koittavan,\nkunhan Kaarle-herttua ehtisi saapua Turkuun, jonka hän uskoi varmasti\npian tapahtuvaksi.\n\nHannu pääsi nyt jo linnan töissä liikkumaan vapaasti ja huomasi,\netteivät huovit ainakaan talonpoikien vihollisia olleet. Flemingin\nankara komento heidät oli siksi tehnyt. Niin meni aika syksypuolelle ja\neräänä päivänä saapui linnaan viesti, että Kaarle-herttua on laskenut\nlaivastollaan Turun edustalle.\n\nTurun linnakin valmistautui valloittajaa vastustamaan, mutta näissä\nvarustustöissä häärivä Hannu huomasi, että varustelu oli vain\nnäennäistä ja kun piiritys alkoi, karkasi joukko toisensa perästä\nherttuan puolelle.\n\nMuutamana päivänä tömisi linnan laskusilta tavallista kumeammin ja\nsiitä arvasi Hannu herttuan vihdoinkin linnaan saapuneen.\n\nPian kutsuttiin Hannu Krankka herttuan luokse ja ystävänä kävi tanakka\nKaarle Hannua kädestä puristamaan.\n\n— Sinäkö olet Hannu Krankka, terve mieheen. Pitkäksi taisi käydä täällä\naikasi, kun en aikasemmin päässyt sinua täältä pelastamaan. Mutta nyt\nei muistella murheella koko juttua. Nyt pääset pohjanmaalle ja talosi\ntoimitan verottomaksi heti, kun tästä Tukholmaan joudun. Sitäpaitsi\ntarvitsen nyt sinua moniin luottamustoimiinkin.\n\n— Ne koetan suorittaa parhaan taitoni mukaan, virkkoi Hannu saamastaan\nsuosiosta aivan suunniltaan riemastuneena.\n\nOlihan hänen onnenpyöränsä taas kiepsahtanut oikeaan suuntaan ja\nsaisivatpa nähdä taas liminkalaiset, jotka olivat jo häntä syytelleet\nretken onnistumattomuudesta, että kyllä Krankan Hannua miehenä sentään\npidettiin.\n\nMyöhemmin tuli Hannu Krankasta kuninkaallinen lohivouti ja muitakin\nluottamustehtäviä sai hän alituiseen Kaarle-kuninkaalta.\n\nEipä vielä hänen sotamiesuransakaan ollut lopussa. Hannu Krankka sai\njohdettavakseen sen sotaretken, joka onnistumattomana tehtiin v. 1611\nVienan rannoille.\n\nLiiallinen sotainto ja harkitsematon valmistelu vei tämänkin retken\npiloille ja alakuloisena sieltä palattuaan sai Hannu Krankka taaskin\nmyöntää itselleen, että liian hätäisesti kävi käsiksi suuriin asioihin.\n\nTästä huolimatta oli Krankan Hannu vielä kauan kuninkaan voutina ja\nluottamusmiehenä häntä pidettiin. Vanhuudenpäivänsä sai Hannu viettää\nrauhassa kotonaan Limingan Krankkalassa.\n\n\n\n\nVaikealla tiellä.\n\n\nI.\n\nVuoden 1596 viimeinen kuukausi oli loppuun kulumassa. Vähäisiksi\nsupistuivat ne jouluvalmistukset, jotka vanha Pirkko-muori oli juuri\nsaanut valmiiksi Juvan Seppälässä. Akseli Kurjen lipullisiin kuuluvat\nhuovit olivat äsken majailleet talossa ja puhdistaneet aitat niin\ntyhjiksi, että vain Tuomas Niilonpojan vähäistä ennen huovien vierailua\npiilottamat siemenohrat olivat jääneet. Pirkko-muorikin oli tehnyt\nkätköjä lampaan käpälistä ja muutamasta sian kinkusta, ja näistä oli\nnyt osa otettu esille juhlaa varten ja muutama karpio siemenohrista\njouluolueksi.\n\nJoulua ei kuitenkaan voitu nyt näilläkään harvaan asutuilla saloilla\nviettää rauhan juhlana, koskapa kapinan liekki pohjanmaalta oli\nleimahtanut tännekin ja miehet lähteneet suksilleen jokaisesta talosta\nniin tarkoin, että vain vanhukset ja keskenkasvuiset pojat jäivät\nnaisväen avuksi koteja vartioimaan.\n\nJo marraskuulla oli kapinaliekki leimahtanut näilläkin mailla ja monet\ntalonpoikia sortavista ja luvattomia veroja kantavista huoveista olivat\nsaaneet ankaran tuomionsa, mutta kapina oli tullut yhtä ankarasti\nkukistetuksi ja luultiin jo voitavan taas asettua sodan kohluja\nparantelemaan, kun pohjanmaalta lennätettiin viestiä, että nyt on\ntultava mukaan, joka suinkin keihästä kykenee kantamaan.\n\nTuomas Niiionpoika oli edellisessä kapinassa saanut syviä haavoja ja ne\nolisivat vielä vaatineet miestä pysymään kotitanhuvilla, mutta mieli\npaloi toisten mukaan lähtemään, maksamaan samana laatuna saadut haavat\nja auttamaan yhteistä asiaa, vapautusta rautamarskin ikeestä, joka oli\nviime aikoina käynyt sietämättömäksi.\n\nOsa Rautalammin miehistä oli jo hiihtänyt edellisenä iltana Seppälän\nohi, liittyäkseen Juvan ja muiden naapuripitäjien miehiin ja Tuomaankin\nnaapureista olivat miehet siihen joukkoon lyöttäytyneet. Tuomaskin\noli jo ollut lähtötouhuissaan, mutta toiset olivat häntä kieltäneet\nlähtemästä. Viime yönä ei Tuomas kuitenkaan saanut unta ja nytpä hän\naamun koittaessa jo tahkosi uutta keihästään, jonka oli käynyt pajassa\ntaikaluvuin terästämässä ja kengittämässä.\n\nVanha Pirkko esteli poikaansa sotateille enää lähtemästä:\n\n— Uusia syvempiä haavoja sinne menet vain saamaan, sellaista näin unta\nviime yönä. Nyt kun vielä ainoa poikasi sinne estelyistäsi huolimatta\nlähti, ei miestä jää taloon, kun molemmat sille tielle jäätte.\n\n— Voihan se käydä niinkin, mutta vaikeatapa se on olo silloin\nkotinurkilla, kun toiset ovat maata sortajista vapauttamassa, virkkoi\nTuomas.\n\n— Kädetönnä sinä sieltä palaat, saat uskoa minua jos tahdot, jatkaa\nmuori ja kohentaa tulta liedellä ja tarttuu sitten taas värttinäänsä.\n\nTuomas ei kuitenkaan kuuntele muorin kamalia ennustuksia, vaan\nliikehtii sillä päättäväisyydellä, mikä hänelle ennenkin on ollut\nominaista. Vaikeatapa se hänen tiensä on ollut näihinkin asti, eikä se\nsen vaikeammaksi tulle, vaikka saisikin lisää kohluja entisten lisäksi.\nUutistaloa peratessa on ollut yhtämittaisia vastuksia. Vanhin poika\njäi Vienan retkelle, johon sattumalta tuli joutuneeksi ja vaimon vei\nkulkutauti. Nuorimman poikansa kanssa on tässä raatanut ja koettanut\nhäätää ahnastelevia huoveja aitoistaan, kun suosiolla suoritettujen\nverojen lisäksi ovat käyneet anastamaan viimeisetkin rippeet vähäisistä\nvuosituloista.\n\n— Laittakaahan eväs reppuun. Jos hyvä onni sattuu, niin ehkä päästään\nsieltä jouluksi jo kotiinkin, rauhoittelee Tuomas äitiään. — Kohta\ntulee muutamia jälkijoukon miehiä, enkä malta olla heidän mukaansa\nlähtemättä.\n\nHuoaten ottaa Pirkko-muori ilveksennahkaisen laukun seinältä ja säälii\nsiihen osan vähäisistä eväistä. Parhaiksi työntyykin tupaan Tuomaan\nodottamat miehet huurteisina ja hiihdosta palavissaan ja Tuomas nostaa\nviivyttelemättä laukun selkäänsä.\n\n— Valmiinapa jo oletkin lähtemään ja hyvä onkin, ettei viivytellä.\nEi tässä malta mitenkään kotinurkille jäädä, kun tietää pääsevänsä\nnäkemään, miten knaappeja rökitetään, sanovat miehet ja vanhin lisää\nTuomaalle muhoillen:\n\n— Annetaan nyt heille semmoiset voiteet, etteivät aivan heti ole\naitoilla kurkkimassa viimeistä jyväkarpiota ja lihamukaretta.\n\nMiehet lähtevät ja Pirkko avaa ikkunaluukun, katsellakseen vielä\nmenijäin jälkeen.\n\nSinne painuivat miehet lumiseen metsään, joka raudan kovalla pakkasella\nnäytti niinkuin maata vasten painuvan. Erämaan hiljaisuus tuntui\ntulevan vielä suuremmaksi, kun viimeiset menijät painuivat sinne\ntuntemattomille teilleen.\n\nMuori sulkee ikkunaluukun ja heittää honkaisen halon takkaan. Käy\nantamassa niille kahdelle lehmälle, jotka ryösteleviltä huoveilta\novat kuin vahingossa jääneet, ruokaa ja juomaa ja asettuu sitten taas\nvärttinänsä ääreen.\n\n\nII\n\nLäpi lumisten metsien hiihtää Tuomas Niilonpoika toisten miesten\njälessä ja seuraavina päivinä jo tavataan suurempia nuijajoukkoja,\njotka taas lähtevät eteenpäin läpi äänettömien, raskaan lumen alla\nnukkuvien sydänmaiden, yhtyäkseen Pirkkalan seuduilla pohjalaisiin,\njoita sinne sanantuojat ovat kertoneet laumottain saapuvan. Kaikki\nvoimansa täytyy Tuomaan ponnistaa pysyäkseen nuorempien kintereillä\nja mieltä kalvaa epäilys, että tämäkin matka saattaa mennä yhtä\nhuonoilla tuloksilla kuin entisetkin. Eihän tuntunut olevan mitään\nyksimielisyyttä talonpoikien joukossa, vaan majapaikoissa riideltiin,\nkenen neuvot olisivat parhaat ja kuka saisi olla johtajana.\n\nKokonaan toisin oli entisillä partioretkillä, kun vainolaista\nvastaan käytiin. Yksi määrättiin lähtiessä johtajaksi ja sitä kaikki\ntottelivat. Nyt käytiin aateliston taloissa ryöstelemässä ja kun kerran\nTuomas uskalsi paheksua tällaista sodankäyntiä, sanottiin hänelle:\n\n— Mikä sinä luulet olevasi, kun tulet muita komentamaan. Eikö sinulle\nmuka tavara kelpaa. Verotetaan nyt mekin vuorostamme herroja, jotka\novat meidät nylkeneet puhtaiksi.\n\n— Mutta se on kuitenkin väärin, jatkoi Tuomas.\n\n— Ei tässä nyt katsota, mikä on oikein ja mikä väärin, vastattiin ja\nsiihen sai Tuomas tyytyä.\n\nMieli tyyten lamaan painuneena aikoi Tuomas jo pyörtää takaisin, mutta\nisketyt haavat, joita kylmä viima vieläkin viilteli, vaativat jäämään\ntoisten mukaan. Ehkäpä sittenkin nuijajoukko yhteisen päällikkönsä\nympärille keräytyy yksimielisenä ja lopettaa ryöstelemisen voidakseen\nsuorittaa tehtävän, jota varten on lähtenyt.\n\nJouluksi majoittuvat savon seutujen nuijamiehet muutamaan Götrik\nFincken huovipäällikön taloon. Parin päivän hiihtomatka on enää\npohjalaisten majapaikoille ja kun ei vielä ole mitään kiirettä sinne\nmenolla, päätetään viettää joulu Olavi Simonpojan talossa oikein\njuhlahumulla. Edellisenä jouluna oli Akseli Kurjen lipullisiin kuuluva\nhuovi, Mauri Skytte, elämöinyt miehineen Rautalammilla ja uudenvuoden\npyhinä muissa naapuripitäjissä, särkien talonpoikien joulurauhan.\nNytpä saatiin vuorostaan maksaa samalla mitalla, vaikka takaisinmaksu\nsattuikin tälläkertaa Hollolan voutiin, joka ei ollut milloinkaan\nmitään rauhattomuuksia talonpoikien keskuudessa harjoittanut.\n\nKarjaa teurastettiin ja oluttynnyrit kiskaistiin suuren väentuvan\npermannon alta ja tapit lyötiin auki.\n\nEipä maltettu voitonmahdollisuuden huumaamana olla kerskailematta:\n\n— Tämä on vasta alkua... Kunhan päästään Hämeenlinnaan ja Turkuun, niin\njuhlitaan sitten eri tavalla.\n\n— Lämmittäkäähän pojat sauna kunnolliseksi, että saamme norjiksi\nhiihdosta jäykistyneet jäsenet. Ehkäpä jo päivän, parin perästä\nvetreyttä kysytään, kun Nokinaaman joukkoja mäikytetään.\n\nEipä kuitenkaan tarvinnut miesten kinttujaan hautoa matkan jatkoa\nvarten. Joulukylpy oli tarpeen kokonaan toista tarkoitusta varten,\njota remuava miesjoukko ei osannut edeltäpäin kuvitella. Savonlinnan\nkäskynhaltija, Götrik Fincke, oli saanut koko joulukuun ajan lähettää\nyhteen ja toiseen paikkaan asemiehiään tukahuttamaan Savon maakunnassa\nsyttyneitä kapinan liekkejä ja niinpä pelmahti ratsuväkijoukko Olavi\nSimonpojan taloonkin juuri parhaiksi, kun miehet olivat joulusaunasta\npalanneet oluthaarikoidensa ääreen.\n\nEi edes ehditty vähäiseenkään vastarintaan nousemaan, kun nuijajoukko\noli sidottu ja heitetty pakkasyöhön talon pihamaalle. Siitä tuli\ntalonpojille outo jouluyö ja moni taisi ajatella, että olisi sittenkin\nollut joulu kotona pirtin lämpimissä ja puhtoisilla oljilla monin\nverroin parempi.\n\nSitä ajatteli ainakin Tuomas Niilonpoika, joka hytisi vilusta\nportinpylvääseen sidottuna, ja kylmästä, väsymyksestä ja ärtelevien\nhaavojen tuomista kivuista puolipökertyneenä koetti kihnuttaa auki\nköyden solmuja. Toisetkin koettivat aukoa siteitään ja joku taisi\nonnistuakin, koskapa joutui tovereitaan auttamaan ja miesjoukko pääsi\nvähitellen saunan lämpimiin miettimään, mitä olisi tehtävä.\n\nKidutuksesta mielet olivat vain lisää myrtyneet ja eipä rauhan yökään\nestänyt taistelua syntymästä, joka taistelu päättyi, niinkuin useimmat\nnuijamiesten kahakoista, heidän surulliseen häviöönsä. Osa pääsi\npakenemaan ja niiden mukana myöskin Tuomas poikansa Laurin kanssa.\n\nHiihtäessään poikansa tukemana jouluaamun hämärässä asumattomia\ntaipaleita, hoki Tuomas yhtämittaa:\n\n— Ei pitäisi nousta kapinaan esivaltaa vastaan. Näin se taas kävi ja\nkäy aina, kun miekkaan tartutaan.\n\nMatka kävi hitaasti ja yönuotioilla levättiin aina melkein\naamunkoittoon. Vähitellen virkosi Tuomas ja kävi reippaammin\nsuunnittelemaan tulevaisuutta.\n\n— Kun päästäisiin taas kesään, niin ehkäpä tästä taas elämä alkaisi\nmennä vanhaa latuaan. Kaipa se marskin valtakin joskus loppuu ja\ntalonpojat pääsevät hengähtämään linnaleirin ja verotaakan alta.\nVielä minä jaksan korpea aukoa siinä missä toinenkin ja kun sinä tuot\nnuorikon taloon avuksi vanhalle äidille, niin silloinpa alkaakin uusi,\nehompi elämä meillekin.\n\nNäin puheli toivovin mielin taas Tuomas ja nytpä uskalsi jo Laurikin\njouluyön kahakassa saatuja haavojaan hoitaa salailematta niitä\nisältään, niinkuin oli tähän asti tehnyt, siten koettaen olla\ntuottamatta lisää huolta vanhalle miehelle.\n\n— Nehän pitivät ahtaalla sinuakin, etkä ole siitä mitään virkkanut,\nsanoi Tuomas, nähtyään pitkän miekan haavan poikansa käsivarressa.\n\n— Mitäpä siitä... pian se paranee, kunhan kotiin päästään, sanoi\nLauri. — Rauhan töihin tässä taas on tartuttava, kun on sotaakin\nkäyty tarpeeksi. Parasta se kai on antaa heidän vastustelematta ottaa\notettavansa. Ehkäpä vielä Kaarle-herttua pääsee valtaan ja silloinhan\nhän meitä kyllä armahtaa.\n\n\nIII.\n\nPitkiksi ovat venyneet Pirkitta-muorin päivät yksinäisessä Seppälän\nuudistalossa. Aamuisin on taivaan kiiluvaisista pitänyt asettaa\ntuntilasin juoksu ja Otavan pettämätön viisari on näyttänyt kolmea\njoka aamu, kun muori on sitä käynyt herättyään tarkastamassa.\nVerkalleen valuu sitten hiekka suppilosta toiseen, kunnes on aika mennä\nkarjalle aamuruokaa antamaan. Siitä on vielä aikaa aamun koittoon ja\nkeskipäiväkin sydäntalvella on niin kovin lyhyt, että puut ja heinät\nehtii Pirkitta hädäntuskin noutaa keskipäivän aikana metsästä, nekin\nkun ovat sotaan lähtijöiltä jääneet hommaamatta.\n\nJoulu on mennyt rauhallisesti. Ei ole kuulunut kylältä eikä vieraista\npitäjistä sanomia huovien hurjisteluista. Kolmihaaraisen talikynttilän\nvalossa on muori tutkinut kirjantaitavana Uutta Testamenttiaan ja\nvirsikirjaansa, josta löytyi lohdutusta ja rauhaa rauhattominakin\naikoina.\n\nNyt on jo uuden vuoden aatto ja muori odottelee miehiä palaaviksi.\nSaunakin on pantu lämpiämään ikään kuin heitä varten ja väliin avaa\nmuori tuvan ikkunaluukun, kuunnellakseen, eikö matkamiesten suksen\nsauvan kipakkata kirinää alkaisi talvitieltä kuulua.\n\nHuoahtaen sulkee muori luukun ja ottaa taas esille puukantisen\nvirsikirjansa ja lukee siitä mielensä virkistykseksi. Mikäpä hänellä\non täällä hiljaisen korven keskellä yksinäänkään ollessa. Eikähän\nsellaista ole voinut tapahtua, että molemmat miehet sille tielleen\njäävät. Hän on kyllä viime yönä nähnyt kamalan unen. Miehet ovat olleet\npaluumatkalla ja molemmat kääriliinoihin kiedottuna. Lauri on hoippunut\nisänsä jälessä ja hänen kädestään on jäänyt veriviiru lumihangelle.\nKiesus-Maria miehiä armahtakoon, jos haavoissaan siellä avutta\nhoippuvat.\n\nSauna on turhaan odottanut kylpijöitä. Pirkittakaan ei ole uskaltanut\npimeän tultua mennä saunaan, kun navetassa käydessään on kuullut\nläheisestä korvesta suden ulvontaa. Huu, huu, hu-uh-huu, on kamalasti\nkaikunut pakkasen sitä säestäessä räiskähtelyllään ja muori on\nsulkenut tarkoin navetan ja tuvan ovet ja asettunut taas joulun edellä\nvalmistamansa talikynttilän ääreen sanaa tutkimaan.\n\nPuoliyössä kuitenkin kuuluu hiljainen koputus oveen ja muori arvaa,\nettä miehet sieltä vihdoinkin tulevat.\n\nAvattuaan oven, näkeekin Pirkko siinä Tuomaan ja Laurin tutut kasvot,\nvaikkakin valkoisempina kuin lähtiessä. Silloin oli niissä vihan tuli\nloimunnut, nyt ne olivat rauhalliset, joskin veri oli niistä tyystin\npaennut.\n\n— No vielähän toki tulitte, virkkaa muori ojentaessaan oluthaarikan\nväsyneille matkamiehille. — Ja kuinka asianne onnistui?\n\n— Huonosti. Ei tarvitse talonpojan lähteä tappelemaan herroja vastaan,\nvirkkaa Tuomas. — Emme tosin tiedä, miten Nokialla on käynyt, mutta\nluulenpa sielläkin epäsovun ja ryöstöhalun miehiltä tarmon vieneen.\n\n— Ja Lauri on saanut käsivarteensa haavan, sanoo muori. — Sitä tiesi\nuneni. Annahan kun laitan sen, ettei pääse raudan ja pakkasen vihat\ntehoamaan.\n\nMuori käärii Laurin haavan loitsujaan hiljaa lukien, ja jouduttaa\nsitten miehille ruokaa tuvan honkaiselle pöydälle. Käy saunaakin\ntarkastelemassa ja ilmoittaa miehille vielä kylynkin olevan saatavissa.\n\nAntaa vielä jotain voidetta Laurille, käskien sillä käsivarttaan\nsaunassa sivelemään, huomauttaen:\n\n— Lukisit samalla raudan synnyn, niin se estäisi veren vihoja.\n\n— Pappihan sanoo sellaisia noituudeksi, virkkaa Lauri naurahtaen.\n\n— Sanokoon. Tiedän kuitenkin niiden auttavan, virkkaa muori, joka\npalveli rinnan omia taikojaan ja kotihaltijoitaan ja Ristinkiesusta.\n\nKun miehet palasivat saunasta vähän jo virkeämpinä, laulettiin virsi\nRistuksen syntymästä. Olihan tämä matkamiehille niinkuin joulu, kun\ntalikynttilä valaisi kotoista pirttiä ja kaskihalmeen ohrainen olut\npalautteli hiljalleen menetettyjä voimia.\n\nKun virsi oli laulettu ja muori lukenut vielä virsikirjastaan viimeksi\nrukouksen keskiyön vaaroja vastaan, virkkoi hän kirjansa sulkien:\n\n— Johan kieltelin lähtemästä ja olen aina kieltänyt. Sota ei tuo\nmuuta kuin sotaa ja vaino uutta vainoa. Voihan sitä muutenkin päästä\nveronkantajien ja huovien mielivallasta, kun kärsii aikansa hiljaisena.\n\n— Niin, eteenpäinhän sitä on yritettävä, vaikka tie näyttääkin\nvaikealta, virkkoi siihen Tuomas, asetellen nurkkapenkille hirven\ntaljaa pehmoiseksi nukkumapaikakseen.\n\nKohta ei kuulunut tuvassa muuta kuin nukkuvien tasainen hengitys ja\nsirkan laulu uunin solasta.\n\n\n\n\nPetetty talonpoikaispäällikkö.\n\n\nVuoden 1596 viimeinen päivä oli kallistunut illoilleen. Viikkokausia\nkestänyt pakkanen alkoi yhä kiihtyä yöksi ja Tyrkkölän ja Viholan\ntalojen pelloille sytytteli nuijajoukko nuotioita lämmitelläkseen\ntaistelun jälkeen ja kootakseen lyhyen yölevon aikana voimia\nhuomispäivän uuteen taisteluun.\n\nNuijamiesten ja marskin joukkojen välinen taistelu oli kestänyt koko\npäivän ja vasta illan hämärtyessä oli marski joukkoineen vetäytynyt\nkapean Pyhäjärven selän yli Nokian puolelle, josta leiritulet nyt\npilkoittivat pakkashuurujen lomitse. Pohjalaiset olivat lähteneet\ntälle kohtalokkaalle retkelle kotiseuduiltaan kolmena joukkona, jotka\nnostattivat Savon, Hämeen ja rantapitäjien asukkaat aseisiin marskia\nvastaan. Ilmajoen kirkolla oli näille joukoille valittu yhteiseksi\nylimmäksi päälliköksi Jaakko Ilkka, joka oli jo ennemmin puuhannut\ntalonpoikien vapauden puolesta ja niistä puuhistaan joutunut Turun\nlinnan syvimpään vankityrmään, mutta sieltä neuvokkuudellaan pelastunut.\n\nPakkanen räiskähteli ja lisää nuotioita rakennettiin. Korjaamatta\nolivat vielä taistelukentän laidassa tämän päivän taistelun kaatuneet,\njoita oli siellä sekaisin marskin niinkuin nuija-armeijankin miehiä.\nJärven toisellakin rannalta alkoi yhä useampi nuotiotuli tuikkaa ja\nIlkka katseli näitä tulia miettien, miten mahdollisesti seuraavan\npäivän taistelussa tulisi käymään. Vastakkain oli tässä herravalta\nja talonpoikaisvalta ja jos jälkimmäisten joukossa olisi ollut\ntarpeeksi yksimielisyyttä, ei olisi ollut Ilkalla vähäistäkään epäilyä\ntalonpoikaisväen voitosta.\n\nNyt oli kuitenkin niin, että heti retken alusta oli ollut riitaa siitä,\nkuka saisi tahtonsa kuuluville ja kun hän valittuna johtajana oli\najanut jyrkästi tahtonsa läpitse, alettiin häntä vihata ja kadehtia.\nHän kyllä olisi suonut päällikkyyden yhtä hyvin jollekulle toisellekin,\njos vain olisi löytynyt mies, joka tätä monimielistä joukkoa olisi\npystynyt hallitsemaan ja johtamaan. Sitä ei suurista eleistä ja\nsanoista huolimatta näyttänyt löytyvän, ja hän kun oli ottanut retken\nvastuulleen, tahtoi myöskin lujasti pitää johdon käsissään.\n\nNiinpä oli hän saanut pitkin nuijajoukon matkaa hillitä joukkojensa\nryöstelyn halua ja juopottelua. Aatelisten kartanoissa käytiin\nkostoon empimättä ja kaikenlaista ryöstötavaraa karttui, joka\noli esteenä sotatoimille ja ripeälle etenemiselle. Oluttynnyrien\ntapit lyötiin auki ja kuohuvien haarikoiden ääressä unohtui retken\ntodellinen merkitys, raa'at vaistot pääsivät valloilleen. Vielä eilen\nolivat muutamat tunkeutuneet Nokian kartanon kellariin, kuljettaen\nsieltä oluttynnyreitä ja jos aiottu juominki olisi saanut jatkua,\nei nuijajoukko olisi pysynyt tämänpäivän taistelussa horjumatta\nasemissaan, niinkuin se nyt oli tehnyt. Ilkka oli katkaissut\njuominkiyritykset ja tästäkin saanut taas lisää entisiin vihoihin.\nOlipa hän jo saanut kuulla useilta tahoilta uhkauksiakin ja nytkin\nvihollisen leiritulia silmäillessään mietti Ilkka, voisiko hän pitää\njärjestystä yllä loppuun asti ja hillitä niitä voimia, joita hän\nitse oli herättänyt. Hänen tarkoituksensa ei ollut, että herrat\nolisivat surmattavat tahi karkotettavat ja kartanot poltettavat ja\n»ryöstettävät, mutta veronkantajien kourissa kiusaantuneet rahvaan\nmiehet eivät pystyneet käsittämään, että retken tarkoitus ei ollut\nkostaa, vaan lopettaa rasittava linnaleiritys ja ylenmääräinen verojen\nkanto ja siirtää vallan ohjat Flemingiltä jollenkin toiselle, kansan\noloja ja elämää paremmin käsittävälle miehelle.\n\nIlkan suunnitelmat tässä suhteessa olivatkin kiintyneet Erik-kuninkaan\npoikaan, Kustaaseen, joka maanpakolaisena oli kuljeksinut vierailla\nmailla, mutta jonka nyt huhuiltiin piilottelevan jossain äitinsä,\nKaarina-kuningattaren lähettyvillä Liuksialassa.\n\nNiinpä oli hän joulun edellä poikennut Liuksialaan, jossa\nleskikuningatar otti hänet pelkäämättä ja ystävällisesti vastaan.\nKävellessään leirinsä vahtipaikkoja tarkastellen kertasi Ilkka vielä\nmielessään tämän kohtauksen.\n\nKaarina-kuningatar seisoo Liuksialan vierassalissa jäntevänä, joskin\nhieman kalpeana ja kysyy likalta:\n\n— Mitä tahdotte minulta?\n\n— Tahdon vain ilmoittaa, että monikymmen tuhantinen nuijajoukko ei\nkädelläänkään koske omasuuteenne, eikä häiritse rauhaanne ja sitten\nhaluan kysyä, tiedättekö poikanne, Kustaan olinpaikan?\n\nKaarinan kasvot käyvät entistä kalpeammiksi ja hiljaa hän vastaa:\n\n— En, sitä en todellakaan tiedä. Ja mitä tahtoisitte pojastani?\n\n— Tekisimme hänestä Suomen kuninkaan, lausuu Ilkka kalskahtavasti,\nlisäten:\n\n— Kansa rakastaa teitä ja poikaanne ja luottaisi hänen\noikeamielisyyteensä.\n\nLeskikuningattaren kasvoille vierähtää kyynel. Väsyneenä hän istahtaa\nja pyytää nuijapäällikköäkin istumaan.\n\n— Oh, onneton poikani Kustaa... sitä hän kyllä olisi, mutta eihän hän\nvoi... kateelliset eivät sallisi hänen kauan pysyvän vallassa...\n\nNiin, sepä se oli, kateus, joka nytkin näytti peloittavana hajottavan\nkansan voimat. Alakuloisena oli nuijapäällikkö poistunut Liuksialasta\nja saanut töin tuskin estetyksi ryöstelijät sinne menemästä, samoin\nkuin Tottien ja Hornien kartanoihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTarkastaessaan nuijajoukon leirin vahtipaikat, vetäytyy Ilkka omalle\nnuotiolleen lepäämään. Äsken oli hän saanut taas keskeyttää muutamilla\nnuotioilla reuhaavien miesten juomingit ja kuullut yhä tuimempia\nuhkauksia. Nokian kartanosta oli taas kuljetettu oluttynnyreitä ja\nylimielisinä päivän taistelussa saavutetun voiton johdosta aikoivat\nmiehet kostutella yön kuluessa kaulojaan kuohuvalla nesteellä. Rähisten\npantiin olutnassakat syrjään ja Ilkka oli käskenyt renkinsä pitämään\nsilmällä, jos ne otettaisiin jälleen esille, ja tuomaan siitä sanan\nhänelle.\n\nKunnolleen ei Ilkka ollut ehtinyt ummistaa silmiään, kun renki tuli\nkertomaan:\n\n— Muutamat Jalasjärven miehet jatkavat juopottelua ja Tyrkkölän taloon\non kokoontunut miehiä samassa tarkoituksessa.\n\nIikka nousee nopeasti ja hänen silmissään leimahtaa vihan liekki.\nNäinkö he valmistautuvat huomispäivän ratkaisevaan taisteluun?\nMuutamalla harppauksella on hän rähisevien miesten nuotiolla ja\npotkaisee pohjan rikki oluttynnyristä, josta kuohuva neste roiskahtaa\nhangelle. Muuan mies hypähtää nuotion äärestä kiroten Ilkan rintamuksin:\n\n— Mikä sinä luulet olevasi, joka tässä näin komennat?\n\n— Sen sinä tiedät kysymättäkin, että olen teidän päällikkönne, joksi\nolette minut valinneet ja sellaisena vastuussa retkemme onnistumisesta.\nVai luuletteko, että humalaisina olisitte kestäneet marskin tottuneiden\njoukkojen hyökkäystä, joka huomispäivänä uudistuu varmasti tuimempana.\n\n— Päällikkö... hymähti toinen ilkeästi. — Kyllä tässä aina sellaisia\npäälliköitä löytyy.\n\nIlkka eteni toisille nuotioille, jossa uusiutui sama temppu ilman\nsuurempata sanan vaihtoa. Vihaisista silmäyksistä ja murinasta\nkumminkin voi huomata, että nuijapäällikön ankara juopottelun esto ei\ntehnyt hyvää vaikutusta.\n\nPalattuaan nuotiolle, kallistui likka havuvuoteelleen ja katseli\nkylmässä korkeudessa väräjäviä tähtiä. Nokian kosken pauhu kuului\npakkasyössä omituisen moniääniseltä ja sen soinnuissa oli jotain,\njoka teki Ilkan rauhattomaksi. Miten käy huomisen taistelun, kun\njoukkojen kuri on noin yhä höltymässä? Jos se epäonnistuu on kaikki\nmenetetty, ja marskin sorto jatkuu entistä julmempana ja talonpoikien\ntoivottu vapaus on pitkiksi ajoiksi menetetty. Nyt oli uuden vuoden yö.\nMinkälaisena koittaisi tämä uusi vuosi maalle ja sen vaikeissa oloissa\nelävälle kansalle, minkälaisena nuotioittensa ääressä lepäävälle\ntalonpoikaisarmeijalle?\n\nIlkan mietteet katkaisee lähestyvien askelten narahtelu pakkaslumessa.\nIlkan renki ja muuan toinen mies tulee kiireisin askelin ja edellinen\nsanoo isännälleen:\n\n— Isäntä, isäntä, lähtekää pian pakoon, teitä tullaan kohta\nvangitsemaan.\n\n— Mitä sinä horiset? t\n\n— Totta se on, vakuutti toinen vieras, Tuiran Vilppu, Ilkan ystävä,\njoka oli saanut olla todistajana, kun talonpojat tekivät kauppaa\nmarskin lähettien kanssa omasta päälliköstään. Fleming oli lähettänyt\nvoutinsa Melkiorinpojan ja Laukon herran talonpoikien leiriin, josta\njoku oli saattanut sanan ensin Flemingille asiain tilasta. Ilkan\nkadehtijat panivat asian alulle Tyrkkölän talossa reuhatessaan ja\nmarski oli luvannut lähettiensä kautta talonpojille täydellisen\nanteeksiannon kapinasta ja viideksi vuodeksi vapautuksen linnaleiristä,\njos nämä jättäisivät hänelle päällikkönsä vangittuna. Ensin oli\nhieman aprikoitu, mutta pian oli kateus painanut alleen viimeisetkin\nkunniantunnon rippeet miesten mielissä ja katalaan hankkeeseen\nsuostuttiin.\n\n— Niin, kyllä nahkasi on myyty, vahvisti vielä Vilppu ja jatkoi;\n— Sanoinhan jo kerran sinulle, että kiittämättömyydellä ja\nhalpamaisuudella se joukko palkitsee auttajansa vaivat.\n\n— Onko tämä totta? kirahti Ilkka hampaittensa lomasta.\n\n— On, on ja nouskaa pian satulaan ja paetkaa, kiirehti renki. — Me\ntulemme Vilpun kanssa reellä ajaen jälestä.\n\n— Mutta miksi ei vangittu pettureita ja myöskin marskin lähettejä?\nkuohahti Ilkka.\n\n— Siinäpä se. Silloin ei olisi tullutkaan päällikön nahka myydyksi,\nvirkkoi Vilppu.\n\n— Minä satuloitsen hevosen, hätäili renki.\n\n— Tee se, Jaakko Ilkan nahkaa he eivät myy!\n\nIlkka otti reestä miekkansa, sitoi sen kupeelleen ja hypähti satulaan.\n\nYlitse vuotava viha leimahti Ilkan tuuheiden kulmien alta, kun hän\nojensi nyrkkinsä leiriä kohti ja sähähti.\n\n— Ryömikää nyt sortajanne jaloissa, katalat, ja tuntekaa luissanne\ntuhatta tuimempana huovien ruoskan iskut. Vielä kerran kuitenkin\npurkaisitte kaupan, jonka tänä yönä teitte, mutta silloin en ole enää\nteille apuani antamassa.\n\nIlkka nykäisi ohjista ja ratsu porhalsi täyteen juoksuun ja hävisi\npakkashuuruun. Leirin ohi ajaessaan huomasivat jälessä tulevat miehet\nettä nuotiot tuikkivat yksinäisinä ja sammumaisillaan, kun miehet\nolivat lähteneet niiden äärestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului loppu yö ja koitti uuden vuoden päivä. Kun vangittavaa\nnuijapäällikköä ei kuulunut, ärtyi marski ja vangitutti kaupan\nhierojat, käskien huoviensa kohtelemaan heitä niinkuin halusivat.\nNe nuijamiehistä, jotka olivat yöllisestä humalastaan selvinneet,\nriensivät suin päin pakoon. Ei ollut mitään toiveita linnaleirin\nvapautuksesta, sen olivat marskin voudit ilmoittaneet ja talonpojat jo\nrähisivät keskenään, kuka oli Ilkan vangitsemiseen suostunut ja näin\noman asiansa ajaneet karille. Se oli kuitenkin nyt menetetty, samoin\nkuin paljon kuviteltu vapauskin. Aikaa ei ollut liioin kinasteluun,\nkun jokainen tahtoi päästä mahdollisimman pian pakoon. Syntyi teillä\nja metsissä sekasortoinen tungos ja Flemingin huovit olivat pian tämän\npakenevan joukon kintereillä, lyöden ja surmaten.\n\nOsa pohjanmaan miehistä välttyi teurastukselta, mutta jokainen tiesi,\nettä kosto oli tuleva heille siitä häpeällisestä kaupasta, jolla he\nolivat päällikkönsä myyneet.\n\n\n\n\nNuijan jälkiä.\n\n\nKaarle-herttuan tykit olivat jyskähdelleet ja ammukset\nrapistelleet ankarasti Turun linnan muureja, joiden sisällä koetti\npuolustautumisesta huolehtia Ebba-rouva vanhan linnanpäällikön\nkanssa. Tälläkertaa tuntui kuitenkin Turun järeän linnan valloitus\nikäänkuin leikiltä siihen nähden, mitä linnan harmajat muurit olivat\nsaaneet kokea. Puolustusväki vähenikin rippeiksi, kun aniharvat\ntahtoivat taistella herttuata vastaan ja niinpä täytyi eräänä päivänä\nEbba-rouvan, marskin lesken, sanoa vanhalle linnanpäällikölle:\n\n— Huomaako Degen, että kohta saamme taistella yksinämme. Holtiton väki\nkarkaa Kaarlen puolelle.\n\nVoutivanhus hykerteli käsiään neuvottomana.\n\n— Minkä minä sille mahdan, armollinen rouva. Kaipa sitten meidän\ntäytynee antautua...\n\n— Ja tekin kehtaatte siitä puhua! kuohahti Ebba-rouva käyden punaiseksi\nkasvoiltaan.\n\n— Niin, niin. Välttämättömyydelle ei voi mitään. Jos autuaasti nukkunut\nmarski olisi...\n\n— Sepä se! Jos hän eläisi, ei Turun linna koskaan antautuisi herttualle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTurun linnan täytyi kuitenkin jo samana päivänä avata porttinsa\nherttualle ja seuraavana päivänä jo saneli herttua kirjureilleen\njulistuksia Suomen kansalle ja löi tahtia piiskan varrella\nsaapasvarsiinsa, kävellen kiivaasti permannolla, jonka keskellä pöydän\nääressä sihteerit ahersivat. Herttua oli juuri palannut kaupungista,\njossa hän oli lukenut lakia Turun porvareille, jotka viime päivien\ntapahtumia olivat seuranneet vain syrjästä liittymättä suoraan ja\nselvästi herttuan joukkoihin.\n\nÄsken olivat kirjurit kinastelleet huoneessaan ja kertoilleet\nhiljakkoin Viipurista tulleelle kamarijunkkari Hieronymus Birkholzille\nherttuan tulosta linnaan, ja niin reheväksi oli juttelu käynyt, ettei\nyksikään kuullut herttuan kiivaita läheneviä askeleita ennenkun herttua\ntempasi oven auki ja seisoi kynnyksellä tuimasti ympärilleen silmäillen.\n\nKirjurit ponnahtivat seisoalleen ja kumarsivat syvään, joka temppu\nBirkholzilta kävi hieman kankeasti luuvaloisen selkänsä vuoksi.\n\nSaatuaan kirjeen Viipurista ja silmäiltyään sen läpi, heitti herttua\nsen pöydälle virkkaen:\n\n— Sitä ijänikuista soutamista ja huopaamista! Meidän on kirjoitettava\nSuomen kansalle julistus.\n\nJa niin se oli alkanut. Herttua saneli julistuksen sisältöä, teroittaen\nkaikessa luottamaan häneen ja tekemään tyhjäksi Arvid Stålarmin ja\nhänen toveriensa mahdolliset hankkeet. Koskapa hän, herttua, oli pitävä\nhuolta siitä, että tästä lähtien saisivat talonpojat, joita tähän asti\noli sorrettu, oikeutta ja lainsuojaa.\n\nKun julistus oli saneltu loppuun, merkitsi sihteeri sen alle: Annettu\nSuomen Turussa 3 pnä Lokakuuta Anno Domini 1597.\n\nHerttua tarttui jo kynään, aikoen kirjoittaa nimensä alle, mutta\nhuomattuaan julistuksen ruotsinkieliseksi laski kynän takaisin pöydälle.\n\n— Kääntäkää tämä suomeksi. Tahdon panna nimeni suomenkielisen\njulistuksen alle, sillä se on oikeus ja kohtuus Suomen kansalle, joka\nnäinä vuosina on näyttänyt siinä määrin itsensä, että voi vaatia\njulistukset omalla kielellään. Paha, etten itse osaa vielä suomea,\nniinkuin veljeni Juhana.\n\nNyt oli Birkholzin vuoro suomenkielen taitoisena tarttua kynään\nja vahingoniloisesti silmäsi hän toisiin kirjureihin, joilta tämä\nnäihin asti halveksittu taito puuttui. Olipa hyvä, että hän herttuan\nkamarijunkkarina taisi virheettömästi puheessa ja kirjoituksessa maan\nkielen.\n\nKun julistus oli käännetty, piirsi herttua sen alle suurin kirjaimin\nCarolus. Nimikirjoitus vahvistettiin vielä herttuallisella sinetillä ja\nsiitä toimitettiin riittävä määrä jäljennöksiä maan kaikissa kirkoissa\njulki luettavaksi.\n\nKun herttua oli poistunut huoneesta, ihmetteli joku sihteereistä,\nettä herttua tahtoi julistukset maan omalla kielellä. Siihen arveli\npartaansa punova Birkholz:\n\n— Eiköpä liene suomalaisen talonpojan nuijan jälkiä. Se hyöty siitä\nainakin oli, että ensikertaa saa nyt Suomen kansa hallitsijansa\njulistuksen omalla kielellään.\n\n\n\n\nAapelusta oppimassa.\n\n\nErämaaseurakunnan kirkkoherra istui huoneessaan ja koetti jankata äsken\nsaapunutta piispa Agricolan kirjettä ritisevän talikynttilän ääressä.\nUlkona paukahteli keskitalven pakkanen, mutta sisällä oli lämmin\nja kirkkoherran otsalle kohosi hikihelmi, niin innostunut hän oli\nluettavaansa.\n\nKirjeen mukana oli tullut piispalta toinenkin lähetys, joka oli\nsisältänyt hänen äsken ilmestyneen aapiskirjansa. Kirjeessä kehoitti\npiispa kirkkoherraa ahkerasti käyttämään tätä kansan opetukseen ja\nilmoittamaan, mihin tuloksiin tässä työssään pääsisi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia kuukausia myöhemmin istui papin tuvassa muutamia lähellä\nasuvia talonpoikia hartaasti tankkaamassa aapiskirjan koukeroisia\nkirjaimia, jotka eivät tahtoneet mitenkään mahtua enää ikämiesten\nharmaantuviin päihin. Kesken opetuksensa virkkoi kirkkoherra naapurinsa\nmiehille:\n\n— Visasta tuntuu olevan kallot miehillä. Miksi ette ole ottanut yhtään\nnuorempata miestä mukaanne?\n\n— Johan tässä nyt vielä nuorempia... kunpahan vanhemmatkin ensin\noppisivat, virkkoi Kanoinen, kirkon kuudennusmies, jonka täytyi jo\nsenkin vuoksi koettaa oppia aapelusta, kun oli kirkon omaisuuden\nhuoltaja ja etumies.\n\n— Kyllä nuorempienkin täytyy oppia kirjan taitaviksi, sanoi kirkkoherra\nja ojensi lukupuikon vaimolleen Marketalle, jonka oli saanut melkoisen\nvähällä vaivalla lukutaitoiseksi, ja jonka täytyi vuorostaan opettaa\nmuita ja auttaa kirkkoherraa opetustoimessa.\n\nPöydällä paloi kaksi talikynttilää, että miehet paremmin näkisivät.\nHymyillen hieman vallattoman veikeästi otti nuori papin vaimo\naapeluksen ja miehet asettuivat molemmille puolin seuraamaan lukupuikon\nverkkaista liikuntaa.\n\n— Aa.\n\n— Aaa, aa, kuului partaisista suista.\n\n— Mikäs tämä oli? kysyi Marketta osoittaen B:tä.\n\n— Eiköhän se ollut setta, arvelee lipoinen, vankka erämies ja\nkorvenkävijä.\n\nMarketan iloinen nauru helähti.\n\n— B tämä oli ja tämä C.\n\n— See... setta.\n\n— Miksi Kanoinen sanoo niin että setta? pistää kirkkoherra väliin.\n\nPöydän toisessa päässä oleva tuntilasi oli valuttanut hiekkansa\nalimmaiseen suppiloon ja tunti oli siis kulunut, mutta kirjaimistoa ei\nollut vielä päästy loppuun.\n\nMarketta oli väsymätön opettaja, mutta nyt hänen täytyi lähteä\npistäytymään läävässä suorimassa heiniä lehmilleen ja kirkkoherra istui\nvuorostaan jatkamaan.\n\nTuntuipa entinen harmaaveljeskunnan munkki ja myöhemmin Turun\ntriviaalikoulun rehtori puristavan lukupuikkoa hieman tiukemmalla\notteella kuin tavallisesti ja äänessäkin vivahti pieni kärsimättömyyden\npiirre. Vasta alussa oli lukutaidon opetus ja milloin olisikaan\nmonituhantinen erämaapitäjän väki saatettu siitä osalliseksi. Piispa\nAgricola oli jo tiedustellut, miten lukutaito edistyy ja tuossa jankkaa\naikuiset miehet aakkosia jo toista iltapuhdetta, saamatta niitä\nsittenkään päähänsä.\n\n— Eiköhän vähän huoattaisi välillä, pyytää vanha Ilpoinen ja pyyhkii\nhikeä otsaltaan. — On tämä lujempaa työtä kuin kantojen vääntäminen.\n\nVielä mitä, kun vaan pitää opetuksen mielessään, sanoo kirkkoherra\nkärsimättömästi.\n\n— Kyllä taidan minäkin laittaa nuorempia edestäni, arvelee Kanoinenkin\npuhkaen palavissaan.\n\n— Vai jo alkaa kyllästellä Kanoinenkin. Eihän tämä vielä mitään, mutta\nkun pitäisi kirjoittamaankin oppia, sanoo kirkkoherra, sulaen taas\nkasvoiltaan hieman lempeämmäksi.\n\nKirjoitustaitoa ei tosin voitu vielä aikoihinkaan ajatella kansalle\nopetettavaksi. Voisihan lukutaidon oppimisessakin mennä vuosikymmeniä\nja miehet saisivat edelleen nimensä kirjoittamisen sijasta piirrellä\npuumerkkejään niinä harvoina kertoina kuin sitä tarvittiin.\n\n— Ei tule palonkyntäjästä kynämiestä kuuna päivänä, virkkoi Kanoinen. —\nLuulenpa, etteivät poikamme pojatkaan vielä sitä taitoa opi.\n\nKirkkoherra oli unohtunut miettimään niitä vaikeuksia, joita oli\nlukutaidottoman kansan valistamisessa taikauskoisista tavoistaan\npalvelemaan yhtä ainoata ja oikeata Jumalaa. Kun saisi edes\nmuutamiakaan kansan miehiä oppimaan, niin saisipa heistä taas apua\ntässä vaivaloisessa työssä. Nämäkin ukon jäärät tässä vain alkoivat\nkyllästellä jo aivan alussa, jota vastoin vanha pitäjän edelläveisaaja\noli kärsivällisesti jankannut aapiskirjan päähänsä ja opetti nyt jo\nvuorostaan muita kotonaan.\n\n— Aloitetaanpa taas, sanoi kirkkoherra ja alkoi yhdistellä kirjaimia\nsanoiksi. Se oli kovin ihmeellistä miehistä. »Isä meithen, joca olet\ntaivahissa», tavailtiin kirkkoherran mukana ja kun Herran rukous\noli päästy onnellisesti loppuun, sanoi sielunpaimen hikipäisille\noppilailleen:\n\n— Sunnuntaiksi on tämä jo opittava ulkoa. Se on toista, kuin teidän\nloitsunne, jotka eivät auta mitään.\n\nKirkkoherra nousi mennäkseen kyhäämään kirjettä piispalle ja läävästä\npalaava Marketta sai taas käydä vuorostaan jatkamaan opetusta miehille,\njotka olisivat jo mielellään lähteneet suksilleen, koskapa jo Otava\nulkona myöhäistä iltaa näytti. Kirkkoherra kuitenkin määräsi, että\nkirjaimet oli vielä useampaan kertaan jankattava ja ainakin puolet\nopittava muistamaan ulkoa, ennen kuin miehet saisivat kotiin lähteä.\nHymyilevän Marketan lukupuikko alkoi jälleen liikkua verkalleen\naapeluksen lehdellä, ja nöyränä taipuivat vanhat päät seuraamaan sen\nliikkeitä.\n\n\n\n\nRauhan vieras.\n\n\nNuijasodan melskeet olivat vähitellen vaimenneet ja Pohjanmaallekin\nvierinyt viesti Klaus Flemingin kuolemasta. Häviöstä turtunut ja\npäällikkönsä myynyt Pohjanmaan väki ei kuitenkaan osannut iloita\nniinkuin olisi pitänyt näistä sanomista. Ilkan kohtalon muisto painoi\nmieliä ja vasta kun kerkeä kesä oli tullut ja päästiin vähitellen\narkisiin askareihin käsiksi, alettiin odottaa Kaarle-herttuaa Suomeen.\n\nHän kyllä saapuikin, ja oli valmis jäntevin kourin järjestämään maan\nasioita. Useampia retkiä hän teki Suomeen, ja v. 1602 hän palasi täältä\nRuotsiin matkustaen Pohjanlahden ympäri. Siltä retkeltä kerrotaan\nseuraava kohtaus.\n\n— Eräänä kirkkaana helmikuun päivänä oli Kalajoen kirkolla vilkasta\nväen liikettä. Laajan pitäjän eri kulmilta oli kokoontunut väestöä\nsuorittamaan verojaan ja pitämään markkinoita.\n\nKirkkoherra Ljungo hääräsi vilja-aittansa luona ottaen vastaan\nsaataviaan ja kysellen eri seutujen miehiltä kuulumisia. Kohta alkoi\nkuulua aisakellojen helke ja viljaa mittailevat talopojat keskeyttivät\ntyönsä sitä kuunnellakseen, kun oli varmasti joku ylhäisempi matkue\nkulkemassa.\n\nKohta porhalsikin papin talon pihaan nelirekinen matkue ja\nensimmäisestä reestä ponnahti kookas mies, joka korkeasta otsasta\ntuimista viikseistä ja salamoivista katseista tunnettiin heti herttua\nKaarleksi, Ruotsin ja Suomen itsevaltiaaksi hallitsijaksi, vaikka\nkuninkaan nimi häneltä vielä puuttuikin. Tulija heitti ympärilleen\ntutkivia katseita ja kirkkoherrakin oli niin hämmentynyt, että tunsi\npolvensa tutisevan. Herttua nyökäytti ystävällisesti päätään miehille\ntervehdykseksi ja ojensi kätensä kirkkoherralle.\n\n— Hyvää päivää, kirkkoherra. Olette niin usein saanut käydä meillä\nTukholmassa, että minä nyt vuorostani pistäysin teidänkin vieraaksenne.\n\nTalonpojat olivat kokoontuneet herttuan ympärille, ottaen naapukat\npäästään, ja katsellessaan heidän innosta palavia poskiaan, tunsi\nKaarle-herttua jotain lämmintä läikähtävän povessaan ja tervehti\nkädestä pitäen jokaista.\n\nKirkkoherra sopersi sekavin sanoin korkean vieraansa tervetulleeksi ja\nKaarle taputti häntä ystävällisesti olalle.\n\n— Tulkaahan nyt tervehtimään perhettänikin ja opastakaa meidät sisään\ntakan ääreen.\n\nTuvan portailla seisoi prinssi Kustaa Aadolf, Ruotsin vallan tuleva\nperillinen, joka parin vuosikymmenen kuluttua oli hämmästyttävä\nmaailmaa ruotsalais-suomalaisella sotajoukollaan. Pakkanen oli\nloihtinut tämän kahdeksanvuotiaan pojan, joka ikäisekseen oli\nharvinaisen kookas, poskille voimakkaan punan ja herttaisesti tervehti\nhän vanhaa kirkkoherraa. Seuraavan reen vällyistä oli selvinnyt\nherttuatar molempien prinsessojen, Katarinan ja Marian kanssa ja\nystävällisesti hymyillen ojensi tämäkin kätensä kirkkoherralle,\njoka kumarrellen lähti saattamaan vieraita sisään peläten vaimonsa,\nMarketan, hämmästyvän toimettomaksi.\n\nMarketta, tuntien tulijat herttuan perheeksi, läimäyttikin kätensä\nhämmästyksestä yhteen samalla hiljaa siunaten. Tästä tulivat vieraat\nvain entistään iloisemmalle tuulelle ja papin tarmokas emäntä oli kohta\nsaattanut herttuattaan lapsineen loimottavan takan ääreen ja samalla\nkiirehtinyt ottamaan päälleen parhaimman pyhäisen pukunsa.\n\nKaarle tahtoi puhutella seudun talonpoikia sillä aikaa kun\nMarketta-emäntä laittoi päivällistä vieraille ja keskusteli\nherttuattaren kanssa kankaiden kutomisesta ja muista talousasioista.\n\nTieto herttuan tulosta pappilaan oli levinnyt kulovalkean tavoin\nlähiseudulle ja pian oli piha mustanaan väkeä, joka tahtoi nähdä heille\nniin ystävällistä herttuata ja tulevata kuningastaan. Arkitupa, jossa\nherttua istui pöydän päässä, työntyi väkeä täyteen ja siinä istui\nnyt itse isoisäntä, herttua Kaarle, vanhan Kyösti-kuninkaan pojista\nnuorin, mies, joka oli perinyt isältään jalot hallitsijalahjat.\nHerttua tervehti miehistä useampia, samalla tiedustellen heidän\nvuodentuloistaan, antaen isällisiä neuvoja maatalousasioissakin.\n\nHetken kuluttua virkkoi hän kirkkoherraan kääntyen:\n\n— Muistelen teidän kertoneen saaneenne valmiiksi maan lain\nsuomennoksen. Onko se teillä nyt täällä nähtävänä?\n\nMielihyvin nouti kirkkoherra käsikirjoituksen laskien sen herttuan\nkäteen.\n\n— Tässä on maan laki kokonaisuudessaan kansamme kielelle käännettynä\nja suurin iloni on nyt saada laskea se teidän ruhtinaallisen armonne\nkäteen. Hartain haluni olisi saada se pränttiin, mutta varoja siihen\nminulla ei ole.\n\n— Minä toteutan toivomuksenne, sanoi herttua ja kansaan kääntyen jatkoi:\n\n— Nyt kun teidän kirkkoherranne on tämän maan lain suomentanut ja kun\ntämä laki luetaan, samoin kuin kaikissa teidän asioissanne otetaan maan\nkieli käytäntöön, ei teidän tarvitse peljätä vääryyttä harjoitettavan\nkohtaanne. Tästä hyvästä saatte kiittää kirkkoherraanne.\n\n— Kyllä hän on meidän etujamme aina katsonut, kuului väkijoukosta ja\nkoko kohtaus sai näin ollen juhlallisen luonteen.\n\nHerttua ojensi kätensä kirkkoherralle, jonka silmät olivat kostuneet ja\nhyvästelyssään virkkoi hän vielä:\n\n— Kiitän kirkkoherraanne ja teitä kaikkia siitä luottamuksesta, mitä\nolette minulle vaikeina aikoinanne osoittaneet ja toivon, että tästä\nlähtien kykenen turvaamaan teille ja koko maalle rauhan, jota olette\nkauan kaivanneet. Uusi aika alkaa nyt teillekin talonpojille.\n\nAvopäisinä saattelivat miehet vielä pihamaalle rakastamaansa herttuaa,\njoka perheineen sijoittui rekiin, lähteäkseen Pohjanlahden ympäri\nkotiinsa Tukholmaan.\n\nKun reet olivat vierineet pihasta, virkkoi kirkkoherra Ljungo miehille:\n\n— Se oli rauhan vieras.\n\n— Niin oli, ja täysin sellainen, joksi olemme hänet kuvitelleet. Emme\nme häneltä ele turhaan apua odottaneet.\n\nReippain mielin jatkoivat Pohjanmaan miehet saataviensa maksua\nja taisipa useampi jyväkarpio tulla kukkuraisena papin laariin.\nOlihan hänkin heidän auttajansa ja suosittu sielunpaimenensa, joka\nhengellisten toimiensa ohella piti huolta myöskin maallisten asiain\nhoidosta.\n\n\n\n\nKuninkaan koulu.\n\n\nVihainen tammikuun viima puhalteli Turun ahtailla kujilla ja\nkeskipäivällä myymäkojujaan auki pitävät rihkamaporvarit puhaltelivat\nkynsiinsä naputellen lämpimikseen jalkojaan. Aamulla oli pakkanen ollut\nvielä kireämpi ja jalkojaan tömisytellen ja äänekästä melua pitäen\nolivat kouluteinit saapastelleet Anninkaisten mäen syrjässä olevaan\ntaloon, jossa näihin asti oli Turun triviaalikoulu sijainnut, mutta\njosta sen nyt oli täytynyt muuttaa toiseen taloon, sillä entisessä\naloitti uusi gymnaasio kuninkaan määräyksestä toimintansa.\n\nOsa entisen triviaalikoulun oppilaita oli muuttanut tähän uuteen\nkouluun, johon opettajia oli haalittu yhtäältä ja toisaalta.\nRehtoriksi oli saatu Upsalasta muuan jumaluusoppinut Jacobus Georgii\nRaichaeus. Lehtoreitakin tarvittiin useita, kun tässä koulussa tuli\njokaisen opettajan opettaa omaa ainettaan. Niinpä rehtorin opettaessa\njumaluusopillisia aineita Thomas Andræ oli latinan ja kreikan kielen\nlehtorina ja Turun entisten koulujen opettajat olivat vuoron perään\nlupautuneet muiden aineiden opetuksesta pitämään huolta.\n\nNämä molemmat varsinaiset koulun opettajat ankarina sääntöjen miehinä\njoutuivat heti kohtalaisen suurta vapautta nauttineitten teinivekkulien\nkanssa vastahankaan. Niinpä tänäkin tammikuun aamuna, kun resuiset,\nvilusta hytisevät teinit törmäsivät avaraan ja kylmään luokkahuoneeseen\nja lämpimikseen aloittivat seiniä tärisyttävän painin, syntyi siitä\nkahnaus, joka päättyi luokkahuoneen seinällä olevan patukkakaapin\ntarkasteluun. Arvoisa rector magnificus alkoi vallattomia naputella\nkoivunvitsoista punotulla »klopalla» selänpäähän. Asianomainen sääntö\nvaati, että oppilaitten oli puhuteltava opettajiaan latinan kielellä,\nmutta kun tämä taito varsinkin nuoremmilla teineillä oli puutteellinen,\nsyntyi aloitettavasta kurinpitotoimenpiteestä vielä suurempi sekasotku\nkielen sekaannuksen takia, kun muutamat teinit tulivat nimittäneeksi\näkäistä Jaakoppi Roihausta, joksi teinit rehtori Raichaeusta\nnimittivät, vahingossa aasiksi.\n\nKuninkaan koulun nimessä käskettiin järjestyksessä vanhin laskeutumaan\nkurituspenkille. Tämä kurituspenkki oli hätähätää kuljetettu\ntriviaalikoulusta, jossa sitä useinkin oli käytetty ja jonka jalat\nteinit olivat laittaneet siten, että penkki pienellä liikkeellä\nromahti maahan. Kymnaasiossa oli vanhimpana oppilaana muuan Aukusti\nNuutinpoika, jota sanottiin Rooman keisariksi, ja joka nyt sai\nlaskeutua »klopan» käsiteltäväksi. Penkki kuitenkin romahti maaperään\nja teinit ulvoivat kuorossa latinaksi:\n\n— Eläköön Augustus!\n\nKun Aukusti kääntyili paljain kintuin, tuli siinä arvoisa rehtori\nhuomanneeksi, että teiniparalla ei ollut paitaa päällä talven purevasta\nviimasta huolimatta.\n\n— Eikö Augustuksella ole tarpeellista aluskertaa? kysyi rehtori.\n\n— Mistäpä ne teiniraukan varat paitaan riittäisivät, kun leipäkin on\nkerjättävänä, sanoo Aukusti.\n\nKurinpito jäi sillä kertaa ja rehtori punoi mietteissään partaansa\nharkiten, eikö jalo kuningas Kustaa Adolf voisi antaa Turun\nkymnaasiolle jotain summaa teiniapuina jaettavaksi.\n\nVaikka opiskeltiinkin ahkerasti, sattui kuitenkin aina yhteentörmäyksiä\nteinien ja ruumiillista kuria harrastavien opettajien kesken.\nKoulun patukkakaappi tuli vihatuksi ja eräänä päivänä löydettiin se\nAurajoen jäältä. Asiasta syntyi ankara tutkinto, mutta selville jäi\nsaamatta, kuka kaapin oli sinne kuljettanut. Kahnaukset jatkuivat,\nkunnes Raichaeus oli pakoitettu eroamaan. Riitaisuudet vähenivät,\nkun rehtoriksi tuli suomalainen mies, maisteri Henrik Argillander.\nHänen taitavalla johdollaan kehittyi Turun kymnasiosta todellinen\nopinahjo ollen maan korkeimpana oppilaitoksena siihen asti, kun Turkuun\nperustettiin yliopisto.\n\n\n\n\nPitäjiä käymässä.\n\n\nKeskikesän henki veteli viiruja tyvenien vesien pintaan ja leyhytteli\nhiljalleen heilimöiviä ruispeltoja pysähtyen talojen pihoihin\nirroittelemaan tuoksuja parhaillaan kukkivista pihlajista. Matkoillaan\nehti se pujahtaa vanhaan Turkuunkin, jonka puutalot torkkuivat\nhellittävässä auringon paahteessa, ja jonka tuulimyllyt olivat\nunohtuneet ristisiivin odottamaan voimakkaampaa tuulen puuskaa.\nKeskikesän henki ei viivytellyt kaupungin ahtaissa solissa, vaan riensi\ntakaisin maaseudulle, jossa aina tapasi järvien rannoilla ja vehmaissa\nlehdoissa virkeämpää elämää. Eihän ollut Turun ahtailla kujilla\nedes kouluteinien äänekäs puheenporina kaupunkia vilkastuttamassa.\nKaikki olivat lähteneet teinimatkoilleen, pitäjänkäynnille, toiset\nlähipitäjiin, muutamien painuessa kauas sisämaahan uusille, ennen\nkäymättömille seuduille.\n\nNäitä teinimatkoja tehtiin joka kesä, väliin talvellakin joulun aikoina\nja näistäpä almunkeräysmatkoista herui köyhille koulunkävijöille\nruoka-apua usein moneksi kuukaudeksikin. Muutamina vuosina annettiin\nTurun ja Viipurin triviaalikouluissa pitäjänkäyntilupaa kaksi viikkoa\nelonkorjuuaikana, jolloin saalis oli aina tavallisesti suurempi.\n\nNiinpä nytkin saapasteli keskikesän helteisenä päivänä muutamia Turun\nkoulun teinejä Taivassalon pitäjässä, jossa almunanojat olivat ensi\nkertaa käymässä. Pietari Niilonpoika oli oikeastaan näiltä seuduin\nkotoisinkin ja kaksi muuta samassa matkueessa olevaa, Eskil Hemminpoika\nja Pitkä Mikael turkulaisia, jälkimmäinen turkulaisen Kiukku-Nikun,\nrikkaan porvarin poika, jota ei isänsä olisi sallinut teiniuralle, vaan\nmieluummin kauppasaksaksi, ja joka sai kerjäten niinkuin toisetkin\nköyhät teinit hankkia kouluapunsa.\n\nNuorukaiset olivat reppuineen ehtineet Kilpisenvaaralle, johon näkyi\nTaivassalon kylä ja äsken rakennettu puukirkko. Olipa vaeltajain siinä\nhyvä levähtää ja vetää keuhkoihinsa oikein rinnan täydeltä nuoren\nlehtipihkan lemua ja kukkien tuoksua. Pitkät koulutunnit Anninkaisten\nkylmässä kouluhuoneessa ja laihat silakka-ateriat eivät nyt johtuneet\nmieleenkään. Pitkä Mikael oli äsken aivan sattumalta yhtynyt toisiin ja\nhäneltäpä nyt tiukattiin Turun kuulumisia.\n\n— Mitäpä sinne... kohta vesien auettua sieltä jo lähdinkin.\nPietari-maisteri juuri palasi ulkomailta ja toi sieltä vaimonkin\ntullessaan, kertoili Mikael.\n\n— Vaimon?\n\n— Niin. Onhan Luther kuulema antanut luvan papeille perustaa perheen\nniinkuin tavallisesti.\n\n— Heh... ja mitä meidän kunnianarvoisa piispa tästä sanoo? kyseli\nPietari-teini suu ihmetyksestä avoinna.\n\n— Mitäpäs hän... piispahan on Lutherin opin kannattaja. Mutta suljehan,\nPietari-veli toki suusi, kun mehiläinen juuri lentää sinne sisään.\n\nEskil-teini uteli vielä, miten mahtoi hänen mielitiettynsä, Kaarina\nHannun tytär nykyään voida, ja saipa nuori papiksi aikova Hemminpoika\nmusertavia uutisia tämän pellavatukkaisen, sinisilmäisen ja rehevän\nkaunottaren uskottomuudesta.\n\n— Jätä vain Kaarina pois mielestäsi. Juhana-herttua sitä on lähennellyt\nTurun porvarien juhlissa ja tyttö ei ole ollut vastahakoinen, olen sen\nomin silmin nähnyt. Puhuupa jo koko Turun väestö puotiensa edustalla\nasiasta ja Hannun tyttären on kerran jo huomattu linnassakin käyneen,\ntosin hunnutettuna, ettei liikoja juoruja syntyisi. Turkulaisten\nporvarien emännät ovat kuitenkin hyviä tuntemaan hunnunkin läpi...\n\n— Älä jatka! kivahti Eskil punaisena kasvoiltaan.\n\n— No olkoon sitten... ellet usko niin puske, mutta kyllä asia niin vain\non.\n\n— Ja jos niin asiat ovat, niin silloinpa en astu enää jalallani koulun\nkynnyksen ylitse. Lähden vaikka merille, eli jään tänne korpeen\neränkävijäksi, kuohahteli Eskil ylenmäärin suuttuneena Kaarinan\nuskottomuudesta.\n\n— Hoo, ei se vetele, virkahti Pietari-teini.\n\n— Parempi täällä salolla on olla pappina kuin eränkävijänä ja kukapa\ntakaa, eikö mielesi pian kiinny johonkin hämäläiskaunottareen. Pianpa\njoku sellainen sai isä-Petruksenkin mielen sulamaan ja kuuluu nyt juuri\näsken Pietari-maisterin kehoituksesta tämän emännäkseen ottaneen. Ja\npianpa se nähdään, miten sulavaliikkeinen ja sirkeäsilmäinen se tyttö\non, joka Petrus-isän jörön mielen on saanut sidotuksi maalliseen\nlempeen.\n\n— Mitä... onko Petrus-isä tuon tähän näkyvän Taivassalon kirkon\npappina? kysyi Mikael ihmeissään.\n\n— Onpa niinkin ihan kirkkoherrana ja hänen luonaan me saammekin\nmaarumme täyteen ja ehkäpä hieman reppuummekin. Mitäs muuta kun\nlähdemme saapastelemaan. Ehkäpä Petrus-papin vaimolla on sirkeä sisar\nsinuakin varten, jatkoi Pietari hymyillen Eskiliin kääntyen.\n\n— Olkoon! En heistä välitä tuon enempää. Ovat kuin mitähän perhosia,\nmukisi Eskil ja hujautti reppuaan mättääseen, niin että leivän kannikat\nkolisivat. Mättäässä oli ampiaispesä ja rauhanhäiritsijälle tuli kiire\nlähtö pesän seutuvilta. Kaikin jatkettiinkin matkaa ja kyselemällä\nlöytyikin pian Petrus-papin talo ja reippaasti astuivat teinit\nveräjästä sisään.\n\nPetrus-isä oli nuoren vaimonsa kanssa muokkaamassa kasvimaataan ja\nhämmästyi aika tavalla turkulaisia nuorukaisia nähdessään.\n\n— Jumalan rauhaa taloon, toivotti Pietari ja teki syvän kumarruksen\nentiselle opettajalleen.\n\n— Mitä ihmettä... Turun poikia Taivassalossa saapastelemassa. Olipa\nkauniisti tehty, kun tulitte katsomaan ja suuren maailman uutisia\nkertomaan, virkkoi Petrus-pappi tervehtiessään ystävällisesti poikia.\n\nNuori papin vaimo, Pirkko, ei oikein tietänyt, olisiko pitänyt\nnuorukaisia tervehtiessä kumartaa vai niiata. Ensin oli kuitenkin\nhuitastava multasen käden syrjällä kullankeltainen hiussuortuva\nsiloiselta, punastuvalta poskelta ja sittenpä jo Pirkko ojensikin\nkätensä naurahtaen nuorukaisille.\n\nNämä olivat jääneet ihmeissään katsomaan Pirkon soreutta ja Petrus-isä\nnäytti miltei pahastuvan moisesta vaimonsa tarkastelusta.\n\nMentiin tupaan ja sillä aikaa kun Pirkko valmisti mehevän lahnakeiton,\nuteli Petrus-pappi tarkkaan Turun kuulumisia. Ruokapöytään ilmestyi\nvielä kuudeskin henkilö, papin vaimon nuorempi sisar, Lyyli ja niin\nolivat samannäköiset sisarukset, että vain vähän solakkammasta\nvartalosta voi Lyyli-tytön eroittaa sisarestaan. Tytön pöytään\ntultua herahti helakan valkoiselle iholle hereä puna ja jopa nykäisi\nPietari-teini toveriaan Eskiliä, kuiskaten tälle:\n\n— Enkö sitä sanonut jo äsken...\n\n— No olehan tuossa, keskeytti Eskil, mutta sopivassa tilassa jatkoi\nPietari:\n\n— Onpa melkein somempi vielä tämä kuin Kaarina.\n\nSiihen ei Eskil väittänyt vastaan, vaan unohtui silloin tällöin\nsilmäilemään tyttöä.\n\nAterian jälkeen pyysi Petrus-isä teinejä kanssaan verkonlaskuun. Alkoi\nolla ruoholahnan kutuaika parhaillaan ja entistä Turun koulun opettajaa\nhuvitti näyttää kalastustaitoaan entisille oppilailleen. Pyytelipä hän\npojista jonkun jäämään toverikseen kalastamaan ja silloinpa oli jo\nEskil innokkaimpana tarjoutumaan.\n\n— Jospa jäisinkin minä, virkkoi Pietari. — Oli se tyttö niin kovin\nsorea...\n\n— Etkä jää. Sinullahan on Turussa kalaporvarin tytär. Mitä sinä\ntunkeudut toisen tielle, kivahti Eskil toverilleen.\n\nPietari nauroi, eikä malttanut olla toverilleen sanomatta:\n\n— Onhan se sinullakin...\n\n— Minä hänestä vähät!\n\n— Hoo, sellaisia perhosia ne ovat kouluteinit, hohotti Pietari, sanoen\naikovansa lähteä jo illalla eteenpäin ja rauhoitellen piloillaan\nEskiliä:\n\n— Kyllä sinä hänet saat. Katsele vain papin paikka valmiiksi.\n\nEskil jäikin Petrus-papin toveriksi kalastamaan. Puhuipa jo Petrus-isä\napulaisenkin ottamisesta ja antoi nuoren teinin ymmärtää, että hyvin\nkoulunsa läpäistyään olisi se Eskilille vapaana. Tämä sopikin hyvin\nEskil Hemminpojan suunnitelmiin, sillä syvällepä oli hän jo ehtinyt\nkatsoa Lyyli-tytön sinisiin silmiin ja tämäkin jo luvannut nuorelle\nteinille varmempaa uskollisuutta kuin turkulaisen porvarintytär.\n\n\n\n\nKevätjuhla.\n\n\nVuoden 1640 talvi oli ollut kylmä ja luminen, mutta kevät tuli\naikaiseen ja Turusta suolaa ja rautaa hakevat sisämaalaiset saivat\ntoukokuun puolimaissa tervavenheitään maataipalien yli kiskoessaan\nhikoilla niinkuin keskikesän lämpimillä. Kevät-touot olivat jo tehdyt,\nnauriskasket vierretyt ja joutipa siis suolanhakumatkalla hieman\nviivyttelemäänkin ja katselemaan sitä vireätä touhua, joka ilmeni tällä\nkertaa niin erikoisen silmään pistävänä Turun kujilla ja kaduilla.\nKuulaassa kesäisessä ilmassa kajahteli rakennusmiesten kirveitten iskut\nja raskaita rakennustarvekuormia vedättävien hevosmiesten huudot. Turku\noli saanut rakennuskuumeen. Olihan maassa ollut rauha taas pitemmän\najan ja kauppaporvarit olivat vaurastuneet. Kun nyt maan ensimmäinen\nyliopisto avattaisiin pian Turussa, tietäisi se kaupungille aivan uutta\nnousukautta ja asukaslisäystä ja niinpä kohosikin talo toisensa perästä\nAurajoen varrelle ja Anninkaisten mäen rintaan.\n\nUuden yliopiston rakennuspuuhat lienevät olleet kuitenkin\nhuomattavimmat. Jo vuosia oli ollut asia vireillä. Pietari Brahen\ntoimesta ja kuninkaan avulla oli asia saatu niin pitkälle, että pian\nvoitiin valmistella yliopiston vihkimäjuhlaa.\n\nTurku, ja sen mukana koko maa, oli onnellinen uudesta opinahjosta.\nEihän tarvitseisi nyt enää lähettää vieraisiin maihin opinhaluisia\nnuorukaisia opintojaan jatkamaan, vaan saisivat nämä omassa maassa ja\nkansan omalla kielelläkin nauttia korkeampaa opetusta.\n\nJoutui sitten heinäkuun viidestoista päivä ja Turku pukeutui\njuhlapukuun. Yliopistorakennus oli koivuilla ja köynnöksillä koristettu\nja jokaisen talon portaat olivat samoin levillä ja koivuilla\nsomistetut. Olipa siinä nuoret koivahaiset raivautuneet lähiseudun\nmetsistä. Kouluteinit olivat niitä juhlapäivän edellisenä yönä huutaen\nja hoilaten kuljettaneet isoilla kuormavankkureilla. Turun porvarien\nnuori neitosakki oli punonut seppeleitä ja köynnöksiä ja ihmetellen\nkatseli yön jälkeen kirkkaana nouseva päivä juhlaan somistautunutta\nTurkua, joka lehvä- ja kukkaisrunsaudessaan oli kuin nuori morsian.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo varhain juhlapäivän aamuna oli piispa Iisakki Rothovius liikkeellä,\nsuunnaten askeleensa Eskillus Petraeuksen asunnolle. Pujoteltuaan\nahtaita kujia muutaman Auran rannalla olevan talon pihaan, kopisti\npiispa Rothovius varovasti kepillään Petraeuksen makuuhuoneen ikkunaan.\nKohta heilahti uudin ja rehtori Petraeuksen pörröinen pää ilmestyi\nikkunaan.\n\n— Terve, arvon veli, toivottavasti voit tulla kanssani katsomaan,\nmitä viime yö on saanut aikaan rakkaassa Turussamme, tervehti piispa\nRothovius rehtori Petraeusta...\n\nIkkuna ponnahti rämisten auki ja Petraeus virkkoi hyvätuulisesti:\n\n— Mielelläni, jos vain voit odottaa siksi, kun hyppään housuihini.\n\nPian joutuikin rehtori Petraeus pihamaalle raskaan kuhmurakeppinsä\nkanssa, siristellen silmiään huikaisevassa auringon paisteessa.\nYstävykset lähtivät aamukävelylle, hengittäen mielihyvällä raikkaita\nkeskikesän aamun tuoksuja.\n\n— Ihana aamu, virkkoi Petraeus. — Tuntuupa siltä kuin luontokin\nvalmistautuisi erikoisen suopeaksi juhlapäiväksemme.\n\n— Niin, kuulehan vain, miten nuo käetkin kilpaa kukkuvat, vaikka kesä\non jo puolissa. Mutta enhän muista lainkaan onnitella arvon veljeä\nrehtorinimityksestä, jonka eilen sain vasta tietää. Suokoon Jumala\nsinulle voimia paljon kysyvässä työssäsi.\n\n— Niin, en tiedä, onko vaali osunut oikeaan. Koetan kuitenkin tehdä\nparhaani rakkaan oppilaitoksemme hyväksi, virkkoi Petraeus, joka oli\näsken nimitetty uuden yliopiston rehtoriksi, sitä ennen toimittuaan\nTurussa kymnaasion lehtorina jo puolisenkymmentä vuotta.\n\n— Luulen, että vaali on osunut varsin oikeaan, virkkoi Rothovius.\n\n— Samoinkuin sekin, että kreivi Brahe on yliopistossamme kanslerina.\n\n— Niin, häntähän saammekin etupäässä kiittää yliopiston perustamisesta.\nLuulen, että hän hoitaa sitä yhtä hellin käsin, kuin muitakin\nedesottamisiaan, jotka ovat tarkoitetut Suomen maan hyväksi.\n\n— Katsohan, miten Turkumme on pukeutunut juhlapäiväkseen, virkkoi\npiispa Rothovius viitaten koivutettuja kujia ja portaitten pieliä.\n\n— Niin, tämä onkin kevätjuhla. Kristinuskon maahantuonnista asti ei\nSuomen kansa ole saanut nauttia tällaista hyvyyttä, sanoi piispa\nRothovius ja jatkoi: — Tämä on hengenviljelyksen kevätjuhla ja\nensimmäinen hedelmä, minkä se kypsyttää on Pyhä raamattumme, joka nyt\ntoivottavasti jo pian saadaan maan omalla kielellä julkisuuteen.\n\n— Vielä muutamia vuosia ja Suomen kansa saa tämän lahjan omakseen,\nsanoi Petraeus, joka oli jo useita vuosia ahertanut muiden mukana\nraamatun käännöstyössä.\n\nAurinko oli noussut jo korkealle ja eteläinen henkäili lämpimästi\nkaupungin yllä. Yhtäkkiä helähtivät tuomiokirkon kellot soimaan ja\npiispa Rothovius paljasti päänsä, hänen toverinsa seuratessa esimerkkiä.\n\n— Kellot soivat nyt maan joka kulmalla ja kansa saa ylistää kirkoissaan\nHerran hyvyyttä, joka on tämänkin suuren lahjan sille suonut, sanoi\npiispa Rothovius.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuomas Tuomaanpoika Piikkiön Halikossa oli varhain liikkeellä\nsaman päivän aamuna, valmistellen perheineen lähtöä yliopiston\nvihkimäjuhlaan. Auringon terä pyrki vasta hieman näkyviin metsän\nreunan takaa, kun Tuomaan emäntä, Pirkko, kävi noutamassa haasta\njuottovasikan, joka oli päätetty teurastaa tulijaisiksi yliopiston\nopettajille. Koko maakunnan muissakin taloissa valmisteltiin\naamuvarhaisella juhlaan lähtöä ja useimmilla oli varattu tulijaisiksi\nkalavakka tahi teurasvasikka. Sitoivatpa muutamat rattailleen\nleipäsäkinkin.\n\nTuomas Tuomaanpojan emäntäkin oli valinnut parhaan vasikkansa, ja\ntalutettuaan sen pihaan, virkkoi miehelleen:\n\n— Säälittääpä hieman, kun pitää noin hyvä elo-oman alku antaa.\n\nTähän virkkoi Tuomas naurahtaen:\n\n— Noo, kyllä me näitä aina saamme, eikähän huonompaakaan kehtaisi\nantaa. Milläpä muullakaan voisimme osoittaa kiitollisuuttamme\nja rakkauttamme hengenviljelijöitä kohtaan. Saammehan me heiltä\nkohtapuoleen, mikäli olen kuullut, vastalahjankin, Pyhän raamatun\nomakielisenä, jonka käännöstyössä nämä oppineet kuuluvat ahertavan.\n\n— Veisin minäkin kangaspalan tai sukkaparin, jos ilkeäisin, sanoi\nPirkko-emäntä.\n\n— Niitähän ehtii sitten talvella... viemme nyt vain tämän.\n\nPian oli Tuomas Tuomaanpoikakin matkalla ja Turku alkoi täyttyä\njuhlivasta kansasta. Uteliaana odotettiin juhlakulkueen lähtöä\nyliopistolta kirkkoon juhlajumalanpalvelukseen. Pian lähtikin\nmoniosainen, komea kulkue liikkeelle ja tuomiokirkko täyttyi ääriään\nmyöten juhlivasta kansasta. Jäipä osa ulkopuolellekin ja kaukaa\nsaapunut salon mies saattoi tuskitella, ettei osannut paremmin\nhuolehtia kirkkoon pääsystään.\n\nMutta avonaisesta ovesta kaikui kyllä uloskin messun sävelet ja piispa\nRothoviuksen voimakas ääni hänen saarnatessaan tekstistä:\n\n»Kiittäkäät Herraa, sillä Hän on hyvä; sillä Hänen armonsa pysyy\nijankaikkisesti.»\n\n»Viheriäisellä niityllä Hän antaa minun levätä ja viepi minut\nvirvoittavain vetten tykö.»\n\nJuhlakulkue palasi tuomiokirkosta yliopistolle ja latinankieliset\njuhlapuheet alkoivat. Niistä ei kansan mies saanut selvää, mutta\nmuutenkin tiesi hän, että kansa oli nyt saanut ensimmäisessä\nyliopistossaan lahjan, jonka veroisia vain harvoin saataisiin.\n\n\n\n\nSuuren työn päätyttyä.\n\n\nOli muuan varhainen sunnuntaiaamu joulun edellä v. 1642. Piikkiön\npappilassa oltiin aina muulloinkin varhain liikkeellä, mutta nyt oli\nkirkkoherra Gregorius Favorinus ollut valveilla jo ensimmäisestä kukon\nlaulusta ja silmäili usein kansliahuoneessaan liikkuessaan pöydällä\nolevaa suurta kirjaa, jonka vahvat kannet ja messinkihelat hohtelivat\nuutuuttaan.\n\nSen kirjan oli eilen illalla kääreissään kantanut reestä\nkansliahuoneeseen pappilan renki, joka oli käynyt sen Turusta\nnoutamassa. Kuskipukilla oli renki ajanut ja kirja ollut reen perällä\nyksinään niinkuin kunniavieras ainakin.\n\nSe kirja oli pyhä raamattu, joka juuri oli valmistunut painosta\nviisimiehisen toimikunnan kääntämänä ja johon toimikuntaan kuului\nmyöskin Piikkiön kirkkoherra Favorinus. Juhlallisin mielin katseli\nkirkkoherra Favorinus suurikokoista kirjaa, odotellen Turusta kahta\nmuuta toimikunnan jäsentä, pari vuotta sitten perustetun yliopiston\nrehtoria Eskillus Petraeusta ja professori Martti Stodiusta, joiden\nsaavuttua pyhä kirja ensi kertaa avattaisiin. Kirjan messinkiheloihin\nei oltu koskettu sen jälkeen kun ne painossa oli kiinni pantu, eikä\nkirkkoherra Favorinus mennyt niitä avaamaan, ennen kun odotetut vieraat\nolisivat paikalla, vaikka mieli kovin teki katselemaan edes kirjan\nnimilehteä.\n\nPaljon työtä oli sen kirjan suomentamiseen uhrattu. Monta yötä oli\nFavorinukseltakin mennyt suomennostyön ääressä ensimmäiseen kukon\nlauluun, josta taas oikeastaan alkoikin jo seuraava päivä. Niin olivat\ntoisetkin kääntäjät ahertaneet ja työn tulos oli nyt tuossa valmiina.\nKansan omalla kielellä oli nyt olemassa tämä kauan kaivattu kirja, joka\nsaisi nyt vähitellen levitä kansan käsiin sitä myöten, miten kunkin\nvarat sallivat. Turusta oli sitä saatavissa ja kullakin kääntäjällä oli\noma kappaleensa, joista tämä oli päätetty ensimmäiseksi avata pienin\njuhlallisuuksin.\n\nTästä juhlatilaisuudesta oli saatettu sana Piikkiöläisille ja varhain\nolivat he liikkeellä tänä aamuna suunnaten kulkunsa pappilaan. Tupa\nalkoikin jo täyttyä kuudennella tiimalla ja kohta helähti kulkunen\npappilan pihamaalla ja kirkkoherra arvasi professori Stodiuksen ja\nrehtori Petraeuksen saapuneeksi, mennen heitä portaille vastaan.\n\nHieroskellen kohmettuneita käsiään, katselivat Favorinuksen vieraat\npöydällä olevaa raamattua.\n\n— Nyt siis vihdoinkin on työ päättynyt ja tämä pyhä kirja saadaan\navata, sanoi professori Stodius.\n\n— Niin, soisimmepa ehkä jokainen puolestamme olevan läsnä tässä\ntilaisuudessa autuaasti edesmenneen Agricolan, joka oikeastaan on\ntyömme aloittanut, sille tukevimman perustuksen laskenut, virkkoi\nkirkkoherra Favorinus.\n\n— Kyllä varmaan, myönsi Eskillus Petraeus. — Nyt saamme vain siunata\nhänen muistoaan.\n\nKirkkoherra kantoi raamatun sylissään tupaan ja asetti sen varovasti\npöydälle, pitäen sitten lyhyen puheen, samalla kun yliopiston rehtori\navasi messinkihaat ja käänsi ensimmäisen luvun näkyville.\n\n— Saako sitä tulla vähän lähempää katsomaan? kysyi joku miehistä ja\nkun lupa oli annettu, siirtyi väkijoukko pöydän ympärille hartaalla\nkunnioituksella katselemaan pyhää kirjaa. Kaikki eivät sopineet pöydän\nympärille ja toisten täytyi odottaa vuoroaan päästäksensä katselemaan\ntätä mahdottoman isoa kirjaa ja sen koukeroisia lukujen alkukirjaimia.\n\n— Vai tuollainen se nyt on!\n\n— Onpa se!\n\n— Mahtaa se maksaa kokonaisen lehmän hinnan?\n\n— Jo toki monenkin!\n\n— Saisiko siitä kuulla nyt tässä luettavankin, virkkoi joku ja\nkirkkoherra asettuikin jo kirjan ääreen, ja hiljaisina odoteltiin hänen\naloittavan.\n\n»Alussa loi Jumala taivaan ja maan.»\n\nKirkkoherra vaikeni hetkeksi ikäänkuin kuunnellakseen sanojen\nvaikutusta.\n\n»Ja maa oli autio ja tyhjä ja pimeys oli syvyyden päällä», jatkoi\nkirkkoherra lukuaan.\n\nHartaana kuunneltiin ja toiset toimituskunnan jäsenet nyökäyttivät\naina väliin päätään. Niin, niin se oli. Suomen kansalla oli nyt oma\nraamattunsa, josta se saisi pitkinä talvipuhteina ammentaa tietoja ja\nvalistusta. Aina vain päästiin vähitellen eteenpäin hengenviljelyksen\nvainiolla.\n\nKun kirkkoherra lopetti lukemisen, oli ulkona jo päivä ja mietteissään\nlähtivät sanankuulijat kotitielleen. Moni heistä taisi laskea päässään\nkirstun pohjalla olevien plootujen ja äyrityisten summaa, toivoen\nsaavansa lunastaa tämän kirjan itselleen.\n\n\n\n\nKirkon rangaistus.\n\n\nLaajan sisämaaseurakunnan vanha sielunpaimen keinahteli hiljalleen\nkiikkutuolissa huoneessaan syksyisen illan pimetessä. Lohduton,\nautioita erämaita kiertelevä tuuli riuhtoi irti viimeisiä lehtiä papin\ntalon pihapuistakin ja heitteli niitä pieniruutuista ikkunata vasten.\nPapin tuvasta kuului rukin hyrinä ja väliin hiljaisia askeleita, kun\nkirkkoherran vaimo kävi kohentamaan tulta takkaan. Nämäpä hiljaiset\naskartelun äänet vähin vaimensivat sitä syysillan kolkkoa yksinäisyyden\ntunnetta, joka niin usein ja varsinkin tällä kertaa painosti\nsielunpaimenen mieltä.\n\nTänään oli kirkkoherralla vielä ratkaistavana rangaistus, johon hän oli\nkirkon vanhimpien kanssa tuominnut muutamia pitäjän miehiä taikuudesta,\njota nämä kaikista kielloista huolimatta harjoittivat. Eskil Matinpoika\noli taikuustarkoituksiinsa anastanut ehtoollisleipiä ja veistellyt\nlastuja kirkon seinistä ja Mikko Karppainen harjoitti noituutta aivan\njulkisesti naapuriensa vahingoksi. Tämän lisäksi Ilpolan emäntä kantoi\nuhrilahjoja haltijoille karsikkoon ja rukoili pyhimyksiä, vaikka tämä\noli ankarasti kielletty.\n\nNämä kolme oli hänen täytynyt asettaa syytteeseen ja yksin määrätä\ntuomionkin, kun noituutta ja taikuutta pelkäävät kirkon vanhimmatkaan\neivät tahtoneet mitenkään osallistua syytökseen, niinkuin\nkuninkaallisen asetuksen mukaan olisi pitänyt tehdä.\n\nEskil Matinpojan ja Mikko Karppaisen oli hän tuominnut pidettäväksi\nkirkon jalkapuussa kahtena sunnuntaina jumalanpalveluksen ajan ja\nIlpolan emännän samoin kahtena sunnuntaina istumaan mustassa penkissä.\n\nJalkapuussa istuminen oli ankara rangaistus, johon kirkon esimies\nsai tuomita niskureita. Tällä hengellisellä oikeudella ei ollut\nmitään lakipykäliä käytettävänään, vaan sai sielunpaimen kussakin\ntilaisuudessa harkita rikoksen painavuuden ja määrätä sopivan\nrangaistuksen. Monta oli jo kirkkoherra Hoffrenin täytynyt tähänkin\nrangaistukseen määrätä. Kammoa herätti seurakuntalaisissakin tämä\nkirkon eteisessä oleva mahtava jalkapuu jalanreikineen, joihin\nrangaistavan nilkat asetettiin ja jossa, kädet taakse sidottuina, sai\npermannolla istuen ja tuskasta koukkuun vääntyen miettiä rangaistukseen\njohtanutta tekoaan. Yhtä kammottava oli musta penkki, joka nostettiin\nkuoriin ja jossa syyllinen sai istua kaiken kansan katseltavana.\nTämäkin oli ikuinen häpeä, varsinkin naisille ja sitäpä nytkin\nkirkkoherra Hoffren, entinen Turun trivialikoulun lehtori ja aikansa\nvalistuneimpia hengen miehiä, harkitsi, täytyisikö hänen naapurinsa\nemäntää armahtaa tästä häpeästä ja koettaa vielä muistutuksilla\nkäännyttää hänen pakanallista mieltään.\n\nSyysilta pimeni ulkona ja myrskyinen tuuli valitti nurkissa.\nKirkkoherra oli pysäyttänyt keinunsa mietteissään, mutta sysäsi sen\ntaas liikkeelle. Mitä olisi oikein tehtävä näihin pakanallisiin\ntapoihinsa kiintyneiden seurakuntalaisten kanssa? Hänen edeltäjänsä,\nLaurentius-herra oli saanut käydä samaa toivotonta taistelua taikuutta\nvastaan ja uskoen lukutaidon voivan sitä estää koettanut kaikin tavoin\nvalistaa erämaan asukkaita. Väsynyt oli mies kesken otteensa ja\nseurakunta oli taas pimeyteen vaipumassa hänen tänne tultuaan. Piispan\nkanssa yksissä neuvoin oli nyt perustettu muutamia kirkolliskouluja ja\nmäärätty kirjantaitaminen pakolliseksi ja tämä näyttikin taas vähän\ntätä valistuksen alkutyötä vievän eteenpäin.\n\nLukutaito ei kuitenkaan näyttänyt estävän taikuutta harjoittamasta.\nIlpoinenkin emäntineen oli jo kirjantaitavia, mutta sitä taitoa\nkäytti Ilpotar taikuustarkoituksiinsa. Niinpä keväälläkin oli\nIlpolan emäntä ripustanut aapiskirjan ja virsikirjan navettansa oven\npäälle laskiessaan karjaa ensikertaa laitumelle. Ja moniin muihin\nsamanlaatuisiin synteihin näitä kristillisyyden taidon välikappaleita\nkäytettiin.\n\nKaikkialla pitäjässä, ja varsinkin kirkkoa kauempana olevissa\nseuduissa, kun kerran sen lähettyvilläkin.\n\nNiin, rangaistusta täytyi käyttää muutamille, vaikka se olikin\nvaikeata. Jos kirkko ei käyttänyt valtaansa, tarttui maallinen oikeus\nasiaan ja silloin tulivat rangaistukset vieläkin ankarammiksi, kun\nmäärättiin raippoja, jopa neljäänkymmeneen pariin asti, joka oli\nuseimmille jo kuolemanrangaistus.\n\nKirkkoherran raskas huokaus kuului pimeässä huoneessa. Luonnossakin oli\ntaas tämä pimeys tästä puolin valtiaana ja niin oli seurakunnassakin,\njoka oli hänen hoitoonsa uskottu.\n\nKirkkoherra nousi tuolistaan ja nouti päretikulla tuvan takasta tulen\nja sytytti kynttilän työpöydällään. Sen vipajavassa valossa alkoi\nhän kirjoittaa piispalle toimenpiteistään ja rangaistuksesta, johon\nhänen oli täytynyt taas pitäjäläisiään tuomita. Hanhensulka pyrki\ntöksähtelemään paperilla ja lauseita oli vaikea laatia tällä kertaa\nsiihen muotoon kuin olisi tahtonut. Hetken perästä tuli pitempi\nkeskeytys, kun tupaan kuului tulevaa vieras, äänestä päättäen Ilpolan\nemäntä, siis yksi tuomituista.\n\nKirkkoherra laski kynän kädestään ja nousi puhutellakseen vielä\nIlpotarta, ennenkuin kirjoittaisi hänen nimensä syytöskirjaansa.\n\nIlpotar oli kuullut kirkonmiehen tuomiosta ja rientänyt lahjoillaan\nlepyttelemään pappia ja papin vaimoa. Valtava siankinkku ja\npiirakkavakka oli tuvan pöydällä ja Ilpotar istui alakuloisena yksinään\ntuvan penkillä, papin vaimo kun oli mennyt ulkoaskareilleen.\n\n— Rauha taloon, toivotteli Ilpotar hiljaisella äänellä luoden arasti\nsilmänsä pappiin.\n\n— Rauha vieraalle. Kuulit varmaankin kirkon tuomiosta ja tahdoit tulla\nminua puhuttelemaan, sanoi kirkkoherra.\n\n— Niin. Armahtakaa Kiesuksen tähden! On niin kauheata joutua siihen\ntervapenkkiin, vaikeroi emäntä vapisevin huulin.\n\n— Sen kyllä tiedän, mutta etpä ole jättänyt taikuuttasi, vaikka\nsiitä niin moneen kertaan olen muistuttanut. Kristuksen tähden kyllä\narmahtaisin, kun tietäisin, että nyt jo alkaisit tästä lähtien palvella\nainoata oikeata Jumalaa, etkä pakanallisia kotihaltijoitasi.\n\n— Anon kaikkea anteeksi... jos vain ei sitä häpeää... tahdon rukoilla\nvain Jumalan äitiä... palvoa oikeassa uskossa ja...\n\nIlpotar oli polvillaan hengen miehen edessä ja nyyhkyttäen sopersi\nsekavia sanojaan.\n\n— Ei sinun tule pyhimyksiä rukoilla, vaan yksin Jumalaa, olenhan sen\nsinulle ja teille kaikille seurakuntalaisilleni sanonut. Minä jätän,\nvaimo, vielä tällä kertaa rangaistuksesi täytäntöön panematta, mutta\nmuista, että seuraavalla kerralla en anna enää armoa, jos taikuutesi\njatkuu.\n\nKetterästi kiepsahti Ilpolan emäntä niiaamaan ja kiittelemään\nkirkkoherraa, alkaen vilkkaasti puhella muista maallisista asioista,\nhuomauttaen lomassa siankinkusta ja piirakoistaankin:\n\n— Toin vähän kirkkoherralle tuomisiakin. Piirakat jo tänään\naamupimeällä paistoin, mutta en uskaltanut tulla ennemmin, kun ihan\nsydämeni vapisi siitä tuomiosta.\n\n— Olisi ollut parempi, jos jätit anteesi tuomatta, sanoi kirkkoherra. —\nNiiden vuoksi en rangaistustasi peruuttanut, enkä tee sitä milloinkaan.\nParemminkin voisit pienen lahjan antaa kirkolle, joka on vielä sinua\nrangaistuksestaan säästänyt.\n\n— Annan sillekin... otin jo mukaan äyrityisen. Tässä se on.\n\nIlpotar kaivoi kirjokorean esiliinansa taskusta kolikon ja laski\nsen pöydälle. Oli jo vähällä hökäistä, että voisihan hän Pyhälle\nNikolaukselle, kirkon pyhimykselle, uhrata lampaan reidenkin, mutta\nsai kiinni sukkelasta suustaan, muistaen juuri kuulleensa kiellon\npyhimysten palvomisesta.\n\nIlpotar poistui ja kirkkoherra asettui huoneessaan työpöytänsä ääreen\njatkamaan kirjelmätään piispalle, ensin hetkisen harkiten, oliko hän\ntehnyt oikein armahtaessaan heikkoa naista ja olisiko hänen mestarinsa\ntehnyt myöskin samoin.\n\nSeuraavana sunnuntaina istuivat Eskil Matinpoika ja Mikko Karppainen\njalkapuussa kirkon eteisessä. Heidän ohitseen kirkkoon käyvät\npitäjäläiset eivät voineet olla säälillä katselematta miesparkoja,\njoiden otsilta vierähteli tuskan hiki. Nahkakölteriin puettu nihti\nseisoi rangaistavien vieressä hajasäärin ja ilkkuvin ilmein ja hänpä\nlienee ollutkin ainoa, joka ei tuntenut sääliä rangaistustaan kärsiviä\nkohtaan. Nihti olikin marskin aikuisia huoveja, ja raakiintunut\naikoinaan lukemattomissa ryöstöissä ja kahakoissa.\n\nJumalanpalveluksen loputtua, jossa harvat olivat olleet loppuun\nasti, tuli itse kirkkoherra laskemaan irti miehet jalkapuusta. Hänen\nviittauksestaan avasi nihti jalkapuiden salvat ja vaivoin liikkeelle\nlähteville miehille puhui kirkkoherra lempeitä sanoja.\n\nRangaistus oli kuitenkin käynyt liiaksi nuoremman miehen, Eskil\nMatinpojan luihin ja ytimiin, koskapa hän poistuessaan kyyräsi\nkulmainsa alta hengen miestä ja jupisi jotain muutostaan niin kauaksi,\nettei kirkon käsi ylettyisi.\n\nSiihen kuitenkin virkkoi Karppainen, joka rangaistuksen oli ottanut\nopikseen:\n\n— Älähän uhittele... kyllä ne löytävät käsiinsä, niillä kun on\nkuitenkin mahtavammat haltijat kuin meillä.\n\n\n\n\nPiispan käräjät.\n\n\nSalopitäjän kaukaisimmillekin kulmille oli saatettu sana, että\njokaisesta talosta on saavuttava kirkonkylään piispankäräjille, jotka\nnyt ensi kertaa pidettäisiin laajassa Salokulman pitäjässä, josta jo\nosia oli lohkeillut pienemmiksi kappeliseurakunniksi, mutta jotka\nhallinnollisesti kuuluivat vielä Pohjois-Savon eräjärvien keskellä\nsijaitsevaan emäpitäjään.\n\nLähemmäs vuosisadan oli jo erämaan kirkko hengenmiestensä kautta\nkoettanut levittää lukutaidon ja henkisen elämän valoa erämaan yöhön,\nmutta siitä huolimatta ei kristinoppi ollut vielä ehtinyt juurtua\nkovinkaan syvälle kansan mieliin. Yleinen taikuus ja taikauskoiset\ntavat rehoittivat melkein pakanuuden aikoja pahempana ja niinpä piispa\nIisakki Rothovius kirjoittaakin kuninkaalle valituskirjelmässään\nerämaan asukkaiden tavoista: »Taikausko isiltä perittynä rehoittaa\nvielä yleisesti ja hiippakuntaani hoitaessani olen huomiolle pannut,\nettä kaikkinainen taikuus ja pahan palveleminen haltijain muodossa on\nvain enentynyt, vaikka sen olisi pitänyt papiston ahkeran ja uhrautuvan\ntyön kautta vähentyä. Pahansuovat ihmiset heittäytyvät paholaisen\nkanssa liittoon, tuottaen siten lähimäisilleen suoranaista vahinkoa\nnoituudellaan. Näin ollen on minun täytynyt kihlakunnanoikeuksien\navulla saattaa tällaisia ihmisiä rangaistukseen.»\n\nNämä rangaistukset muodostuivat väliin liiankin ankariksi piispa\nRothoviuksen aikana. Tuomittiinpa useita polttoroviollekin ja vasta\npiispa Juhana Gezelius'en aikana muuttuivat rangaistusmääräyksetkin\nlievemmiksi ja kirkko otti ne jälleen suurimmalta osalta huostaansa,\nkäyttäen jalkapuuta ja mustaa penkkiä taikuutta ja muuta pahennusta\nharjoittavan ojentamiseksi. Piispankäräjissä tutkittiin syylliset ja\ntuomittiin rangaistukseen; käyttivätpä seurakuntien sielunpaimenetkin\nkirkon oikeutta rankaisutoimenpiteisiin.\n\nSalokulman pitäjässä otettiin tieto piispankäräjistä mutisten\nvastaan. Olihan kevätlahnan kutu parhaillaan ja kaskien polttokin\nkeskeneräisenä. Pitäjän perimmästä pohjukasta oli kahdeksan peninkulman\nmatka kirkonkylään tietöntä taivalta ja vaikea oli sitä lähteä kesäisin\nkulkemaan ja venheitä maataipalien yli vetämään...\n\nMutta piispojen ankaria määräyksiä oli täytynyt totella ennenkin ja\nniinpä nytkin olisi ollut tie Turkuun selvä, jos määräyksen jätti\ntäyttämättä.\n\nOlihan yksi ja toinen utelias näkemäänkin piispa Gezeliusta, joka oli\ntoimittanut kiertokoulut kaikkiin pitäjiin ja myöskin Salokulmalle ja\ntämän lisäksi oli hänen toimestaan saatu useita uskonnollisia kirjoja\nja ensi kertaa kansalle jaettavaksi katekismus selityksineen.\n\nMikäpä auttoi muu, kun jättää lahna-apajien hoito vanhoille vaareille\nja siirtää kaskien siementäminen muutamiksi päiviksi ja lähteä\nkeskellä viikkoa kirkonkylään patikoimaan. Eväskontit ladottiin\npitkien tervavenheiden kokkaan ja käen kukkuessa nuoren lehden lemua\ntuoksuvilla vaaroilla, työnnettiin venheet vesille.\n\nNiille oli lähtö vaikeampaa, jotka tiesivät saavansa nuhteita tahi\njoutuvansa tekemisiin peljätyn jalkapuun kanssa. Jos jätti lähtemättä\nja pakoili metsässä, ei sekään auttanut. Piispan asemiehet saattoivat\nilmestyä kotipihalle silloin, kun vähimmin aavisti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuhlallisen jumalanpalveluksen jälkeen alkaa sitten piispankäräjät.\nKirkko on ahdinkoon asti täynnä uteliasta väkeä, ja ne jotka tietävät\ntulevansa syytetyiksi, kyyräilevät nurkissa, miettien, miksi\nkorveneläjän ei anneta olla omassa rauhassaan ja palvella rinnan uutta\njumalaa ja kotihaltijoita.\n\nKirkon kuoriin on asetettu pitkä pöytä, ja sen ääressä istuu\nkirkkoraati ja seurakunnan papisto. Pöydän keskellä on avattuna\nsuomenkielinen raamattu. Odotetaan vain piispaa pöydän päähän, jonka\njälkeen syytetyt käsketään esille. Asepukuiset nihdit ja kaksi piispan\nhuovia seisoo kirkon ovella valmiina, jos syytetyistä joku yrittäisi\npaeta.\n\nPiispa astuu kuoriin ja pitää jylisevän puheen seurakuntalaisille,\njoista yksi ja toinen hairahtuu pakanuuteen, vaikka jo monen miespolven\najan on kristinoppia saarnattu ja opetettu kansaa palvelemaan ainoata\noikeata jumalaa. Tämän jälkeen istuu vanha Juhana Gezelius pöydän\npäähän ja saa asiakirjavihkon kirkkoherralta, joka syytökset on\nnostanut ja syytettävät jo kertaalleen tutkinut.\n\nSyytetyt käsketään pöydän ääreen ja toisiaan tyrkkien lähenee\nkymmenkunta miestä ja naista pelosta hiestävän punaisena korkean\nkirkonoikeuden eteen. Viimeisiä tyrkkivät nihdit ja piispan huovit\npertuskoillaan selkään ja aseet pystyssä jäävät syytettyjen selän\ntaakse seisomaan.\n\nEnsimmäisenä syytetään Simo Matinpoika Kurkelaista, joka on\nnoituudellaan saattanut naapurinsa lehmät lypsämään verta ja hävittänyt\nsamoin toisen naapurinsa kalaonnen kokonaan. Useat näkijät todistivat\nSimo Matinpojan liikkuneen metsässä ja järvellä taikoja tehden ja\nloitsuja lukien ja Kurkelainen tuomitaan piiskattavaksi, koskapa oli\nnäin paljon pahaa saattanut aikaan.\n\nTuomittu asetetaan mustaan penkkiin istumaan ja odottamaan\nrangaistustaan ja seuraava syytetty, Heikki Ronkainen, astuu esiin ja\nasiapapereista näkyy, että hän pitää Väinämöistä suurempana haltijana\nja sankarina kuin Ristin Kiesusta. Ronkainen seisoo pystypäisenä\nneuvospöydän ääressä ja piispa sanoo hänelle:\n\n— Etkö tiedä, mies, että Kristus oli Jumalan poika ja Väinämöinen vain\ntavallinen ihminen. Miksi palvot häntä?\n\n— Ei ole kenenkään tiedot Väinön tietojen veroisia, eikä laulun lahjaa\nkenellekään semmoista suotu kuin tietäjälle ijänikuiselle, vastaa\nRonkainen, katse niinkuin jonnekin hyvin kauas kiinnitettynä.\n\nHengenmiehet neuvottelevat ja Gezelius sanoo äijälle:\n\n— Sinun on kuitenkin lakattava pakanuuden aikuisesta uskostasi ja\npalveltava vain ainoata oikeata Jumalaa.\n\n— Mitä minusta... lähden tästä kohta Väinämön jäljille, lasketan laulun\nikuisille maille ja silloinpa ette mahda minulle mitään.\n\nMies huomataan höperöksi ja pääsee lievällä rangaistuksella. Nihti saa\ntaluttaa hänet istumaan hetkeksi jalkapuuhun ja vastaan mukisematta\nantaa Ronkainen asettaa jalkansa piinapuuhun.\n\nKahta vaimoa syytetään noituudesta ja salaisiin pahan pitoihin luudalla\nratsastamisesta pääsiäisyönä. Piispa lukee syytöspykälää ja naulaa\nsitten tiukan katseensa kirkkoherraan:\n\n— Uskotteko, että nämä vaimot ovat voineet todellakin ratsastaa\nluudalla? kysyy hän.\n\nKirkkoherra vastaa jotain sellaista uskovansa. Vastaus on epäselvä ja\nniinpä piispa sanookin:\n\n— Se on mahdotonta. Nämä vaimot ovat voineet harjoittaa taikuutta ja\nnoituutta, ja siitä heidät tuomitsemme, mutta kristillisen kirkon\npappien ja opettajien tulee näitä asioita käsitellä selvällä järjellä\nja nähtyihin tosiasioihin nojaten, toisin sanoen: paimenien tulee\nvalistaa seurakuntalaisiaan ja valistua myöskin itse.\n\nKirkkoherran otsalle oli kohonnut synkkä pilvi. Olihan piispan sanoissa\nselvä syytös papistoa vastaan, joka liiallisuuteen asti uskoi noituuden\nvaikutukseen ja pahan valtaan. Piispan tarkoitus näytti olevan vain\nrangaista taikuuden harjoittamisesta, eikä hän nähtävästi uskonut sen\nsaavan aikaan niin paljon pahaa kuin papistokin näytti olevan valmis\nuskomaan.\n\nPienempiä seikkoja myöten tutkii piispa kaikki syytökset ja julistaa\ntuomiot aina lievempiä, kuin papit olivat odottaneet. Niinpä vain Simo\nMatinpoika joutui kärsimään ruumiillisen rangaistuksen ja muut kaikki\npääsivät jalkapuussa ja mustassa penkissä istumisella.\n\nKun viimeinen syytetty oli saanut tuomionsa, virkkoi piispa\nhengenmiehille:\n\n— Meidän täytyy rakkaudella rakentaa seurakuntaa ja toimia niin, että\ntietämättömyys vähitellen poistetaan kansasta ja se tehtävä on uskottu\nteille, sielunpaimenille, vaikka hyvin monet ovat jättäneet tehtävänsä\nsuorittamatta.\n\nSyytetyt olivat vapisseet piispankäräjille tullessaan. Olihan\nruumiillisen rangaistuksen ankaruus ja häpeä kuvastellut jo varmana\nsilmien edessä. Pitäjän vankihuoneen kulmalla seisova rengaspaalu,\njohon piiskattavat sidottiin -käsistään alastomaksi riisuttuna,\noli syytetyille kauhua herättävä. Nyt ainoastaan yksi oli siihen\ntuomittu ja hänenkin vahvalle pergamentille piirrettyä tuomiotaan\nnäytti Juhana Gezelius mietteissään ja kuin katuen katselevan.\nJa kun väkijoukko hajaantui kirkosta katselemaan Simo Matinpojan\nrangaistusta ja piispakaan pappien mukana poistuessaan ei voinut olla\nkatsettaan kääntämättä raakaan näytelmään, virkkoi hän synkin ilmein\nsielunpaimenille:\n\n— Simo Matinpojan ruumiillinen rangaistus olkoon viimeinen, jonka\nkirkkomme määrää tietämättömyydessä harhaileville syyllisille.\nJatkakoon maallinen oikeus ruumiinrangaistusta, jos tahtoo, se ei kuulu\nmeihin.\n\nPalatessaan lahnavesilleen ja lopettelemaan kaskenkyntöjään,\nmuistelivat seurakuntalaiset tyytyväisin mielin piispaansa, joka oli\nsaapunut heitä ojentamaan ja rankaisemaan, mutta tehnyt sen lempeällä\nkädellä. Ja tämän käden jälki tuntui kantavan enemmän siunausta kuin\nkovan ja ankaran.\n\n\n\n\nSuomen leijonat.\n\n\nOli lähestymässä Breitenfeldin tappelu. Ruotsin armeija kulki erään\njoen yli ja lähestyi harjannetta, jolle Tillyn armeija oli asettunut\ntaisteluvalmiiksi. Ennen joen yli menoa oli kuningas ratsastanut\nrivien ohitse puhuen innostavasti joukoille. Suomalainen ratsuväki\noli jo edellisissä taisteluissa saanut tärkeimmän paikan oikean\nsiiven kärjessä ja samalla paikalla se nytkin oli valmiina uljaan\neverstinsä Stålhandsken johtamana. Ratsastaessaan tätä kunniakasta\njoukkoa tarkastamaan, ojensi kuningas Stålhandskelle kätensä ja kun\nratsurykmentin eläköön-huudot olivat vaienneet, lausui kuningas:\n\n— Suomalaiset! Teillä on taistelurintamassa se tärkeä sija, jonka\nedellisissä taisteluissa jo osoititte ansaitsevana verrattomalla\nuljuudellanne. Kun nyt käymme ratkaisevaan taisteluun, on meidän\nvoittomme ja sen kalliin asian menestys, jota varten olemme tulleet\nvieraalle maalle, riippuva suurimmaksi osaksi teidän miekkojenne\nkärjestä. Minä luotan teihin ja uljaaseen everstiinne ja tiedän teidän\ntäyttävän tehtävänne niinkuin ainoastaan suomalaiset ratsumiehet\npystyvät sen tekemään. Jumala kanssanne!\n\nRaikas eläköönhuuto kajahti suomalaisten joukosta ja armeija lähti\nraskaasti liikehtimään eteenpäin. Aamu oli kirkas ja saattoi hyvin\nnähdä keisarillisten joukkojen päälliköt ja heidän keskellään Tillyn\nharmaan, pienen ratsunsa selässä. Tämä peljättävä sotapäällikkö oli\ntottunut aina voittamaan, mutta kerrotaan hänen nyt seuratessaan\nRuotsin armeijan joen yli kulkua ja sitä ankarata järjestystä, jolla\ntämä asettui taisteluasemiin käyneen kalpeaksi ja unohtaneen vastata\nkenraaleilleen ja mutisten itsekseen: »Olen pitänyt sitä hiirenä,\nmutta siitä on taitanut paisua härkänen, jolla on vielä sarvetkin»,\ntarkoittaen näillä »sarvilla» suomalaisten joukkoja.\n\nParin kanuunan-kantomatkan päässä pysähtyi Ruotsin armeija hetkiseksi\nja Kustaa Adolf luki paljastetuin päin, miekan kärki alas laskettuna,\nlyhyen rukouksen. Sitten lähti sotajoukko jälleen liikkeelle ja kohta\noli Europan kaksi pelottavinta armeijaa vastatusten ja kaksi sen\netevintä sotapäällikköä tarkasteli äänettömällä uhmalla toisiaan.\nRuotsalaisten etumaiseksi sijoittunut tykistö odotti merkkiä ja\nkun keisarillisten kolme kanuunaa lähetti ruotsalaisten riveihin\nlaukauksen saamatta mitään aikaan, antoivat ruotsalaiset vuorostaan\nputkensa laulahtaa, ja keisarillisten vasemmalla siivellä, suomalaisia\nvastapäätä, tuiskahti yksi korkeammista upseereista hevosineen maahan.\n\nEnnen kanuunain laukauksia oli Stålhandske sanonut pojilleen, että\ntarkkaisivat, kenen laukauksista ensinnä mies kaatuisi, joutuisi\nvoittokin näille.\n\n»Hurraa! Voitto on meidän», huusi Stålhandske ja iloisesti vyöryi\nhurraa-huuto läpi armeijan. Pian oli molemmin puolin tykkituli täydessä\nkäynnissä ja savupilviin peittyivät molemmat sotajoukot. Stålhandske\npiti varalla, kurkotellen ratsunsa selässä, milloin vihollisen vasen\nsiipi lähtisi hyökkäämään. Kohta hän huusikin miehilleen:\n\n— Olkaa valmiina ja tarkastakaa vielä kerran panokset karpiineissanne!\n\nStålhandsken joukoissa oli totuttu jonkunverran vapaille tavoille ja\nriveistä sateli innostuneita huudahduksia:\n\n— Valmiina ollaan ja vastaan sylkäistään! Antaa tulla vain vaikka itse\nkeisarini Ja kaikki jesuuiitat lisäksi... kyllä täällä vastaan otetaan!\n\nAlkoi kuulua tykin jyskeen seasta toisenlaistakin tärinää, joka pani\nmaan pinnan värähtelemään ja keisarillisten sotahuudon »Jeesus Maaria!»\nsaattoi erottaa vähitellen lähenevän.\n\nKeisarillisten joukot tulivat näkyviin ja silloin kajahtivat\nsuomalaisten rivit tunnetun huutonsa:\n\n— Hakkaa päälle!\n\nVimmatulla voimalla iskivät suomalaiset ja muutaman minuutin kuluttua\nvetäytyi vihollisen ratsuväki takaisin. Suomalaisten musketöörit,\njotka oli sijoitettu ratsuväen lomiin, tähtäsivät tarkasti ja\npappenheimiläiset menettivät paljon miehiään jo ensimmäisellä\nhyökkäyksellä. Stålhandske siveli hyvillään partaansa, antaen ratsunsa\nlaukata rivien edessä.\n\n— Rivit järjestykseen ja valmiina vastaanottamaan uutta hyökkäystä!\nhuusi hän ja hetken perästä alkoi kamppailu uudelleen, mutta nytkin\npappeinheimiläiset päällikköjensä karjunnasta huolimatta hajosivat\npakoon.\n\n— Sillä tavalla pojat! riehahti Stålhandske.\n\n— Kun näin jatketaan, saa tulla vaikka itse paholaiset vastaamme.\n\nPappenheimiläisten vaaroja halveksiva päällikkö oli jo itsekin\nverissään, mutta ajoi uudelleen miehensä rajuja suomalaisia vastaan.\nNäiden rivit eivät edes notkahtaneet ja Stålhandske lennähteli kuin\nraketti pienen hevosensa selässä käyttäen omalaatuista komennuskieltään.\n\n— Hoi siellä, antakaa tilaa musketööreille! Sillä tavalla! Niin käy\nkuin heinänteko! Hei, hei tiukasti eteenpäin vain!\n\nKokonaista seitsemän kertaa uudistui sama näytelmä. Oli muutettu eri\njoukkojakin vihollisen vasempaan sivustaan, mutta kaikki peräytyivät\npeläten hirveitä suomalaisia ja heidän leijonaansa, jota ei miekka eikä\nmusketin kuula tavannut.\n\nKeisarillisten vasen siipi oli joutunut viimeisessä hyökkäyksessä\nhajalleen ja Tillyn tykistö turvattomaksi. Stålhandske karkuutti\nkysymään lupaa kuninkaalta sen valloittamiseen ja kohta lennähti taas\nseitsemänsataa suomalaista säilää kuin vihaista tulikielekettä ulos\ntupesta ja suomalaisten ratsut painautuivat mataliksi maata vasten\nja hurja »Hakkaa päälle» huuto lainehti raskaina rytmeinä. Tykistön\nsuojaksi jätetty joukko suistui hurjaan pakoon ja muuan kuoleva\npappenheimiläinen kohosi ryntäilleen huudahtaen:\n\n— Ovatko nämä Hakkapelitat ihmisiä?\n\n— Suomalaisia, suomalaisia! huusi ohi lentävä Stålhandske. Suomalaisten\nvaltaamat kanuunat olivat pian täydessä toimessa Tillyn omia joukkoja\nvastaan ja näin kahden tulen väliin joutuneena eivät keisarilliset\nkestäneet, vaan hurjan sekasorron vallassa pakenivat joka suunnalle\nkuulematta vanhaa päällikköään, joka hermostuneena purskahti itkuun.\n\nKun taistelun loputtua ojentuivat Ruotsalaisten rivit järjestykseen,\nratsasti kuningas Stålhandsken rykmentin eteen, kohotti kätensä ja sai\nsanotuksi vain yhden, liikutuksesta värähtävän lauseen:\n\n— Minun suomalaiset leijonani!\n\n\n\n\nRuotuvääpelin miekka.\n\n\nHelmikuinen päivä oli keskitienoillaan kirkastanut pilvettömäksi ja\nmuutaman pienen tuvan seinustalla koetti talvisesta vakuudestaan hieman\nlempeämmäksi muuttunut aurinko sulatella äsken taivaalta tipahtaneita\nlumihiutaleita. Ne värisivät kylmässä, eivätkä vielä ottaneet\nsulaakseen. Luopuen tästä toivottomasta sulatteluyrityksestään,\nkurkisti päivä tuvan ikkunasta sisään ja löysi seinältä vanhan miekan\nja alkoi sen keskipalkoilta kirkkaaksi hijotulla terällä leikitellä.\n\nVanha ruotuvääpeli Antti Hakkarainen istui tupansa pöydän ääressä\nja huomasi tämän päivänsäteitten leikittelyn miekkansa terällä. Hän\noli sitonut sen miekan kupeelleen lähtiessään kolmikymmenvuotiseen\nsotaan ja Stålhandsken ratsuväki-rykmentissä oli hän sitä kunnialla\nkantanut. Se oli suomalaisen sepän takoma ja karkaisema, eikä sitä\npainonsa vuoksi voineetkaan poikaset liikutella. Hänellä olikin\nranteissa jäntereet sinä aikana olleet suunnilleen samanvahvuiset\nkuin nyt koko käsivarret ja Breitenfeldin tappelussa oli kuumimman\ntaistelunaikana sattunut Kustaa Adolf ratsastamaan ohitse ja\nhuomatessaan Hakkaraisen raskaan miekan tekevän hirvittävää tuhoa\nvihollisjoukossa puhjennut innostuksesta lausahtamaan:\n\n— Sillä tavalla! Noin puhtaan jäljen tekee vain suomalainen miekka\nsuomalaisen miehen kädessä.\n\nTaistelun jälkeen tarkastaessaan armeijaansa huomasi kuningas rivistä\nHakkaraisen järeän naaman, jota sankka parta reunusti. Lyhyeen tapaansa\nkysäisi kuningas:\n\n— Nimesi?\n\n— Hakkarainen, herra kuningas.\n\n— Sinähän ruhjoit pappenheimiläisia eilen tuolla raskaalla miekallasi\nkuin korsia. Ylennetään korpraaliksi.\n\nRivien hurratessa teki Hakkarainen kunniaa suomalaisen sepän takomalla\nmiekallaan.\n\nKoko pitkäaikaisen sodan lukemattomissa taisteluissa sai hänen\nmiekkansa tehdä tunnettua jälkeään, eikä sen terään tullut naarmuja,\nvaikka se usein rämähteli vihollisen rautapaitoihin ja musketin\npiippuihin. Sen kunniakkaasta käyttämisestä oli hän vähitellen kohonnut\nvääpelin arvoon.\n\nNyt riippui miekka kunniasijalla hänen pienen tupansa seinällä.\nVähäistä elatusapua nauttien ja siihen lisää verkonkutomisella ja\nmuulla näpertelyllä hankkien kulutti Hakkarainen elämänsä loppuvuosia.\nKun auringon säteet kimaltelivat miekan kuluneella terällä, heräsi\nvanhuksen mieleen monia muistoja menneiltä päiviltä.\n\nKun Hakkarainen oli palannut kolmikymmenvuotisesta sodasta, kokoontui\nusein seudun talonpoikia ja muita miehiä vanhan ruotuvääpelin tupaan.\nKunnioituksella katseltiin seinällä riippuvaa miekkaa ja saattoipa\njoku koskettaa sitä kädelläänkin. Sehän on kantanut kunnialla kaukana\nvierailla mailla pohjoisen maan mainetta ja sillä on taisteltu oikean\nja suuren asian puolesta.\n\n— Et taitaisi tuota miekkaasi vaihtaa... johonkin arvoesineeseen tahi\nomaisuuteen, sanoo joku Hakkaraiselle.\n\nHakkarainen hymähtää ja miekan arpi hänen otsallaan punoittuu. Sen\non vanha sotajunkkari saanut pappenheimiläisiltä muistoksi liiasta\nrohkeudestaan.\n\n— En siitä luopuisi vaikka talon saisin, virkkaa ruotuvääpeli\nkohennellen hiillostaan.\n\nVähitellen juro mies elähtyy sotamuistoistaan ja alkaa niistä\nkertomaan. Ja näissä tarinoissa tulee esille se suomalaisten kunto ja\nrohkea karskius, joka jo vuosisatoja on pitänyt yllä pienen kansan\nmainetta.\n\n\n\n\nKansan suosima ylimys.\n\n\nTurun linnassa oli taas pitkien aikojen jälkeen vilkasta elämää. Sitten\nJuhana herttuan aikojen ei oltu siellä nähty niin paljon loisteliasta\nhoviväkeä, koreapukuisia palvelijoita ja asemiehiä. Kreivi Pietari\nBrahe, Suomen uusi käskynhaltija oli antanut näitä vallan ja rikkauden\nmerkkejä kokoontua ympärilleen nähtyään, miten autio ja kolkko Turun\navara linna tällä kertaa oli.\n\nTurkulaiset olivat mielellään nähneet linnassa loisteliasta elämää ja\ninnokkaasti ottaneet siihen osaa. Olihan Turun porvaristo ollut aina\npidetty kestivieras kaikkien linnan isäntien aikana, paitsi jyrkän ja\nkarskin Flemingin, ja nyt kun linna oli ollut jo pitemmän aikaa melkein\nautiona, otettiin kreivi Brahen pitokutsut iloisin mielin vastaan.\nNuorien poskille syttyi innon ja toivon puna. Olihan niin usein Turun\nlinnan kesteissä syntynyt lemmensuhteita, joita linnan isännät sitten\nvahvistivat nauttien puhemiehen hauskasta tehtävästä.\n\nNytkin oli ollut linnassa juhlat ja Pietari Brahe oli saanut kaikkien\nmielet puolelleen ystävällisyydellään ja rakastettavalla käytöksellään.\nOli kevät ja metsät kaupungin ympärillä olivat saaneet viime päivinä\nvihertävän, tuoksuvan verhonsa. Linnan suuressa salissa oli käynyt\nahkeraan karkelo ja kevään iloa oli nuorten katseissa, jotka olivat\ntulleet ulos vilvoittelemaan ja kevätyön suloudesta nauttimaan.\n\nYhtäkkiä leviää vieraitten joukkoon tieto, että kreivi Brahe aikoo\nlähteä useita kuukausia kestävälle tarkastusmatkalle sisämaahan\nja Turku jäisi taas kesän tullen hiljaiseksi, kun linnakin olisi\nsuljettuna vieraille.\n\nLinnan suuressa salissa se sanoma saakin vahvistuksen. Lopettaessaan\nkevätyön kestejä lausuu Pietari Brahe vierailleen:\n\n— Tärkeät toimet vaativat meitä lähtemään maan eri osiin ja matka\nsaattaa kestää kauankin. Täällä tulee taas hiljaista, kun nuorille ei\nole tilaisuutta kokoontua virkistävään leikkiin, emmekä vanhemman väen\nkanssa ole tilaisuudessa keskustelemaan maan asioista. Maan parhaimmat\nmiehet ovat sodassa, niinpä minunkin täytyy entistä enemmän huoltaa\nmaan asioita ja tarpeita, jotka ovat hyvin suuret ja vaativat pikaisia\ntoimenpiteitä. Kuninkaani ja omasta tahdostani haluan tehdä kaikkeni\ntämän ihanan maan hyväksi ja että saisimme tarkan selvyyden kaikesta,\non meidän käytävä kaikkialla maassa, pohjan periä myöten ja niinpä\nlausunkin teille nyt muutamiksi kuukausiksi jäähyväiset ja kiitokset\nystävällisyydestänne, ja kun palaan, olette taas tervetulleita Turun\nlinnaan, jonka suojista ei saa ilo puuttua pitkinä syysiltoina.\n\nHyväksyvä humina kävi väkijoukossa ja kaupungin pormestari ei malttanut\nolla korottamatta ääntään:\n\n— Eläköön kreivi Brahe!\n\nTähän yhtyi vierasjoukko, eikä niin sydämestä lähtenyttä toivomusta\nollut Turun linnan vahvat seinät ennen kuulleet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaloseuduilla ei oltu ennen kuultu eikä nähty, että maan korkein\npäämies lähtisi itse omakohtaisesti ottamaan selvää maan asioista.\nNyt se nähtiin. Kreivi Brahe liikkui kaikkialla ja vaatimattomalla,\nystävällisellä olemuksellaan valloitti heti kaikkien mielet.\nSaavuttuaan eri paikkakunnilla talonpoikien tupiin, antoi hän\nkutsua naapurit kokoon ja neuvotteli heidän kanssaan elinkeinojen,\nmaanviljelyksen ja karjanhoidon, parantamisesta. Epäkohdat ja\ntoivomukset saatiin lausua vapaasti maan päämiehelle ja harkittuaan\nasiaa, oli tämä valmis sanelemaan sihteerilleen määräykset\nvirkamiehille. Ja kun asiat oli järjestetty, alotti korkea vieras\nleikkipuheet, söi talonpoikien pöydässä ja nukkui keskikesän helteessä\nheidän aitoissaan, ylistäen maan ihanuutta ja luonnon rikkauksia.\n\nKelvottomia virkamiehiä hän moitti, pannen joskus pois viraltakin\nja lainlukijat ja voudit joutuivat tarkan tutkinnon ja määräysten\nalaisiksi. Saivatpa huonosti tehtäväänsä hoitavat papitkin\nkuulla tiukat muistutukset seurakuntain hoidosta ja tehtäviensä\nlaiminlyönnistä ja uhkauksen, että ellei korjaannusta tulisi, saisivat\neron viroistaan hänen toimestaan.\n\nPalattuaan matkaltaan teki Brahe esitykset parannuksista hallitukselle,\nsaaden suostumuksen ja niinpä saatiin monta tärkeätä parannusta oloihin\nkreivin toimesta. Postilaitos sai alkunsa, majatalot ja kyydinpito\njärjestettiin ja yliopisto ja uusia kaupunkeja perustettiin. Veronkanto\nmuutettiin yksinkertaisemmaksi ja uusia tärkeitä virastoja perustettiin.\n\nJo muutamien vuosien kuluttua kiertää taas kreivi Brahe ympäri maata\ntarkastamassa toimintansa tuloksia. Joutuessaan näin kulkemaan\nvaivaloisia teitä suunnitellee kreivi uusia teitä ja kulkuneuvoja.\nKulku käy taaskin kesäiseen aikaan ja Juhannuksen tienoissa ollaan\nkeskimaassa, liukaskielisten savolaisten kalarannoilla.\n\nSattuupa sitten, että kreivin matkueen venheet ovat vedettävät muutaman\nhieman pitemmän maataipaleen poikki ja kun hevosia miehineen ilmestyy\nuseita kymmeniä venheitä vedättämään, ihmettelee tätä Pietari Brahe:\n\n— Johan näillä menisi kokonainen laivakin taipaleen ylitse.\n\nSiihen sanoo muuan Juurikorven mies:\n\n— Mitenkäpä muutenkaan osottaisimme teille syvää kiitollisuuttamme ja\nrakkauttamme.\n\nKreivi tulee tästä liikutetuksi ja päättää viettää juuri käsillä olevan\nJuhannusyön Tanu Tasaisen talossa Salokulman kirkonkylässä, vaikka\npappilaan on varattu huoneet kreiville ja hänen seurueelleen.\n\nTanun talossa tulee kiire ja hätäinen hälinä korkean vieraan\nsijoittamisesta. Tanukin tulee arvelemaan kreiville kumarrellen, minkä\nhuoneen tämä tahtoisi itselleen laitettavan.\n\n— Nukun aitassa. Siellä on ihana hengittää keskikesän tuoksuja.\n\n— Mutta eihän nyt kuitenkaan... estelee Tanu ihmeissään.\n\n— Kyllä vain. Miehilleni saatte laittaa vuoteet tupaan.\n\n— Tuota... kun siellä taitavat tanssia pitää näin Juhannusyönä,\nhätäilee isäntä ja päättää kieltää pois koko homman.\n\n— Eihän nyt toki saa kieltää nuorten iloa, sanoo kreivi ja lisää:\n\n— Mekin tulemme mukaan ja nyt saatte lähteä näyttämään meille\nviljelyksiänne.\n\n— Ne... tuota ovat huononpuoleisia... eihän niistä näin korkean vieraan\nkatseltaviksi... estelee taaskin Tanu.\n\n— Pitää laittaa viljelykset hyvään kuntoon ja jalostaa karjaa, sanoo\nkreivi. — Se on kuitenkin oleva tämän maan pääelinkeino, kunnes\nkulkuneuvot kehittyvät ja teollisuus elpyy.\n\nLähiseudulle ehtii vieriä viesti kreivin vierailusta ja Tanun talo\non pian pyhäpukineista väkeä täynnä. Pitäjän kirkkoherra on väkineen\nnyreissään, mutta saapuu kreivin kutsusta ja lauhtuu saatuaan kuulla\nkreiviltä tämän haluavan tutustua maan talonpoikaisväen elämään ja\ntapoihin.\n\nVäestön innostuksella ei ole rajoja, kun korkea vieras tahtoo vielä\nlähteä Juhannussaunaan, joka siellä rantatörmällä on pullautellut\nsavujaan kesäillan tuoksuville ilmoille.\n\nTanun suureen vierastupaan on katettu ruokapöytä, johon kreivi vaatii\nkäymään papin perheineen ja Tanu-isännän naapureineen. Illallisen\njälkeen virittävät pitäjän parhaat viuluniekat poloneesin Juhannusyön\ntanssien alkajaisiksi ja kreivi väestön ystävyydestä lämmenneenä tahtoo\nottaa siihen osaa.\n\nKirkonkylän vallasväen tyttäret punastuvat ilosta, odottaen, kuka\nheistä saisi kunnian tulla pyydetyksi poloneesiin. Tanu Tasaisenkin\nnuori tytär on joukossa ja koettaa vetäytyä kainona toisten taakse,\nmutta kreivi hakee katseillaan viehkeätä pöytäpalvelijaansa ja kun\nhuomaa tämän, ojentaa hymyillen käsivartensa. Nuori Helinä Tasainen\ntarttuu punastuen ja alasluoduin katsein Pietari Brahen käsivarteen ja\nvaikka toisten neitosten silmäkulmassa välähtää pettymys, ehkäpä pieni\nkatkeruuskin, saa hyväksymisen hyminä heidätkin mukaansa.\n\nJa kun myöhemmin kreivi astuu pihamaan ylitse isännän saattelemana\naittaansa nukkumatiloille, remahtaa koko riemuitseva väkijoukko\ninnokkaaseen tervehdykseen rakastetulle kreiville.\n\n— Eläköön, eläköön kauan meidän kreivimme!\n\n\n\n\nRiitaisilla vesillä.\n\n\nVaikka entiset Pohjois-Hämeen erämaat olivat hämäläisten ja savolaisten\nasuttamat parhaimpien viljelysmaiden ja kalavesien seutuvilta, oli\nvielä kuitenkin jäänyt järviä, joiden rannoilla vain muutama savu\nkohosi ja joissa yhteisesti käytiin keväisin kutuhaukea ja lahnaa\npyytämässä ja syksyisin verkkopyydyksillä kutevia siikaparvia\nkiertämässä. Suurempiin riitoihin kalastuspaikoista eivät savolaiset\nhämäläisten kanssa sotkeutuneet kuin ainoastaan aniharvoin, milloin\njonkun talon kala-onni houkutteli toista kateellista naapuria liiaksi\nlähentelemään toisen nimettyjä apajia. Oltiinhan sitä paitsi jo\nvuosikymmeniä sovussa soudettu entisillä hämäläisten erävesillä\nsiitäkin syystä, että sukulaisuussuhteet olivat solmeutuneet entistä\nlukuisammiksi ja lujemmiksi ja riistakin sovussa eläen näytti hyvin\nriittävän jokaiselle.\n\nMikä lienee sitten eräänä syksynä siiankudun ajoissa sovun särkenyt\nKonneveden ja sen itäpuolella sijaitsevien pikkuvesien seutuvilla,\nkoskapa käsikähmään käytiin ja entisaikaiset erämiesvihat heräsivät.\nSalokulman Suopellon taloon oli tullut sukulaisvieraita Hämeestä, vanha\nTapani Eräukko ja Konstaan Lauri, hänkin entisten takamaankävijäin\npoikia ja nämäpä olivatkin syyllisiä uusien kalastuskahnausten\nsyntymiseen. Kun Keyrin seutuvilla valmistuttiin Suopellossa\nsiiankutuun ja venhe oli ladottu täyteen verkkoja, virkkoi perään\nasettuva Eräukko sisarensa pojalle, Suopellon nykyiselle isännälle:\n\n— Nyt mennäänkin Kirvesluotoon kutukalaa hakemaan. Suotta olette sen\nparhaan siikapaikan jättäneet näille kiverille savolaisille.\n\nSuopellon Sipi naurahti.\n\n— Taitaa taas riita syntyä, jos sinne mennään. Aikoinaan tehtiin\nnäiden Savon miesten kanssa, sellainen sovinto Kirvesluodon seutujen\nsiikapaikoista, että he saavat sen paikan, johon miehen heittämä\nkirves osuu. Kaskiahon Simo heitti kirvestä ja varsinko vai vahingossa\nlienee parhaimmalle siikaluodolle sattunut, mutta sinne se singahti ja\nsiitä sai luotokin nimensä ja savolaiset sitä ovat näihin asti omanaan\npitäneet ja ne neljä taloa, jotka järveen kuuluvat, siitä vuoro-öin\npyytäneet.\n\n— Kyllä tiedän tarinasi, virkkoi Eräukko ja jatkoi:\n\n— Sepä juuri, että niin hölmöjä olitte, että moisella kirveen heitolla\nluovutitte luodon, joka vanhastaan kuului Suopellolle ja naapurillesi\nKontiomäen Kustaalle. Nyt ainakin lasketaan verkot Kirvesluotoon, ja\ntulkoonpas Kaskiahon Simo niitä poikineen pois ottamaan.\n\n— No saapihan nähdä... tappelu siitä tulee ja minunkin käteni sattui\nvielä kipeäksi, muhoili Sipi.\n\n— Tulkoon, on tässä tervekätisiäkin, jos tapella tarvitsee.\nKontiomäestä tulee Konstaan Lauri parin miehen kanssa verkonlaskuun ja\nyöksi jäädään rannalle rakovalkean ääreen niinkuin ennenkin erävesillä\nollessa.\n\nSoudettiin selän poikki viistoon Kirvesluodolle ja huomattiin Kaskiahon\nSimon verkot jo heitetyiksi pitkin luodon vartta. Tiheässä niitä oli\nja puikkarien lappeessa hakaristi, Simon puumerkki. Olipa toisellakin\nmerkillä varustettuja verkkoja ja ne lienevät olleet Kaskiahon\nnaapurien.\n\n— Liian matalellapa on äijä verkkonsa laskenut, virkkoi Eräukko. —\nLasketaanpa me tuohon selkäpuolelle, niin nähdään, kenen verkoissa\naamulla saalis on. Kontsaan Laurikin souteli Kontiomäestä parin miehen\nkanssa ja alkoivat laskea verkkojaan hekin, piiritellen kokonaan\nKaskiaholaisten ja heidän naapuriensa pyydykset.\n\nYö kului rattoisasti nuotiolla ja aamuhämärässä alotettiin verkonnosto.\nRunsas oli saalis ja katsellessaan Kaskiaholaisten verkkoja, joissa\nvain joku siianpoikanen kohoja heilutteli, virkkoi Eräukko:\n\n— Huonon keiton saavat nyt Kirvesluodon valloittajat. Taskussaan saa\nSimokin viedä saaliinsa kotiinsa.\n\nVerkonnosto oli vasta puolessa, kun Kirvesluodon kutupaikan oikeat\nomistajat soutivat vihaista vauhtia paikalle. Silmät pyöreinä\nkatseltiin odottamattomia pyydystäjiä ja vanhan Simon leuka tärähti jo\npahasti virkkaessaan Sipi-naapuriinsa kääntyen:\n\n— Johan olet tullut vieraille vesille, naapuri, ja näyt tuoneen\nmuitakin mukanasi. Vai lienetkö lähtenyt vieraillesi keittokalaa\nhakemaan meidän vesiltämme.\n\n— Eipä tämä taida yksin teille kuulua, jurahti Eräukko, käärien puolen\nleiviskän painoisia siikoja venheeseen verkoista. — Vähän niinkuin\npetoskaupalla tämän luodon otitte näiltä Suopellon puoleisilta ja\nnyt on tässä päätetty vähän korvata tappioita ja pyydystää mekin\nKirvesluodossa.\n\n— Mikä päättäjä sinä olet, ärähti Simo. — Taitaa taas hämäläisiä kova\nleipä kuvottaa, kun pitää tulla täältä asti palanpainiketta hakemaan.\n\nEnnenkin oli ollut savolaisilla tapana haukkua hämäläisiä kovan leivän\nleipomisesta, ja kun tämä oli ennenkin heitä suututtanut, niin nytkin\nsaivat Simon sanat kuohahtamaan Eräukon ja Konstaan Laurin sisun.\n\n— Koetetaanko, kovan vai pehmeän leivän miehen housuissa kaulus kestää,\nkivahti Lauri.\n\n— Kyllä, jos ette tästä sovinnolla lähde. Olette vielä verkkomme\nkiertäneet niinkuin anastajat ainakin. Täytyypä varata ensi kerraksi\npyssy mukaan, sanoo Simo kiukusta halkeamaisillaan katsellessaan\ntoisrantalaisten runsasta saalista.\n\n— Ota kaksi samantien, jurahtaa Eräukko. — On niitä tussareita\nmeilläkin, mutta aiotaan tässä kyllä miesvoimin selvitä ja parasta se\nolisi pehmeän leivänkin miehille, kun jättäisitte pyssyt kotiin.\n\nTämä leipäasioihin viittaaminen sai uudelleen Kirvesluotolaisten\nsisun kuohumaan. Heitä oli jo tullut toinenkin venhekunta ja tästäpä\nvenheestä singahti Saunarannan Juortanan kipakat sanat:\n\n— Jopa tekee taas Hämeen tallukoiden mieli tappelemaan. Annetaan\nsitten, että osaavat pysyä omalla puolellaan.\n\nJa Juortana huopaa venheensä Eräukon venheen viereen ja iskee\nkirveellään tämän venheen vesirajasta puhki.\n\nSuopellon Sipi koettaa kolhaista Juortanata airolla mutta ei saa\nsattumaan ja kun venhe täyttyy vedellä, on kiire korjaamaan saalista\nja verkkoja Konstaan Laurin venheeseen. Parhaiksi saadaankin kalat ja\nverkot pois venheestä kun se uppoaa ja Sipi pulikoi hetken vesivarassa,\nennen kuin Eräukko ehtii tempaista hänet käsipuolesta venheeseen. »\n\n— Olipa vähällä tulla Eräukolle repolaisen kalakeitto, ilkahtivat\nKaskiahon miehet.\n\n— Ei tullut kuitenkaan ja pian koetetaan, eikö kirves pysty yhtä hyvin\nteidänkin venheenne laitaan. Kun kerran tappelun aloititte, niin\nvastatkaa siitä myöskin, sanoo Koutsaan Lauri.\n\n— Mitäs tulitte meidän pyyntipaikallemme. Naapurisovun säritte ja sen\nlisäksi vielä herjasitte meitä, sanoo Simo, joka koettaa saada vielä\nsovintoa syntymään. — Me kyllä korjaamme venheenne, kun lupaatte pysyä\nomalla puolellanne.\n\n— Ja siihen lupaukseen ei mennä, sanoo Eräukko. — Siihen voimme\ntyytyä, että toisen puolen luodosta pidätte ja me toisen, mutta muuhun\nsovitteluun emme tyydy.\n\n— Luoto on meidän, eikä siitä osia teille luovuteta, sanotaan\nKirvesluotolaisten venheestä.\n\n— Niinpä otetaan luovuttamatta.\n\nSuopeltolaiset lähtivät soutamaan ja Kaskiaholaisetkin omalle\nrannalleen laskien ensin verkkonsa uudelleen ja jättäen vahdin\nrannalle. Illalla luvattiin tulla miehissä ja tuoda lisää verkkoja ja\naseita.\n\nKun Suopeltolaiset illalla palasivat verkkoineen ja lisämiehineen\nja alkoivat laskea verkkojaan, oli luoto jo tihitetty niin täyteen\nverkkoja, että lisää ei näyttänyt enää sopivan.\n\n— Älkää sotkeko meidän pyydyksiämme, vaan viekää omanne luodon\nrantapuolelle, karjasi Kaskiahon Simo. — Jos ette tätä usko, niin\nverkkonne on tuhannen kappaleina! lisäsi myrtynyt äijä parta täristen.\n\nSipi ei sanonut sitä eikä tätä, vaan tyytyi mahtavamman sukulaisensa\nsoutajana vain naureksimaan kahakan alulla. Kun Kirvesluotolaiset\nuhkasivat verkot repiä, karahti Sipi vakavaksi ja sanoi Eräukolle:\n— Nyt ei koidu hyvää, jollei lakata verkkoja laskemasta. Repivät ne\npyydykset, ei siinä auta...\n\n— Repivät jos annetaan.\n\nKaskiahon venheet lähtivät kuitenkin heti vesille ja alkoivat nostaa\nSuopeltolaisten verkkoja syytäen ne sekaisin, myttyyn pyöritellen\nvenheisiinsä.\n\nKahakka oli valmis. Suopellon venekunta keräsi tuokiossa laskematta\nolevat verkot Sipin venheeseen, joka lähti naureksien soutamaan vähän\nulommaksi päätellen pysyäkin koko nujakasta erossa. Tyhjillä venheillä\niskettiin nyt Kaskiahon venekuntaan ja laita räsähti heti rikki Simon\nvenheestä. Läntinen laineen käynti kuljetti tappelevat venekunnat\nrannalle ja kun useita oli jo kahakassa veteen suistunut, iskettiin\nvyötäisiä myöten vedessä seisten vastakkain. Aseina oli toki vain\nairoja, kun kumpainenkin riitapuoli oli kahakassa riistänyt kirveet\ntoisiltaan ja heittänyt ne veteen. Kaskiaholaistenkin verkkoja oli\nkiskottu matalikolta ja niitä kappaleiksi repivä Koutsaan Lauri sähisi:\n\n— Maksetaan vain samalla mitalla.\n\nJa verkon kappaleilla Kirvesluodon miehiä päihin mätkivä Eräukko samoin\nlisäsi:\n\n— Tästä minä annan kateellisille naapureille.\n\nVähitellen loppui kahakka ja molemmat riitapuolet kopeloivat saamiaan\nkuhmuja ja valelivat vedellä naarmujaan. Ei toki ollut yhtään syvempää\nhaavaa sattunut.\n\nSavolaisilla oli hyvä onni, kun maavouti sattui olemaan parhaillaan\ntarkastusmatkoilla näilläkin vesillä ja muutama kaskiaholaisten mies\nhyvillään riidan ratkaisijan saapumisesta souti voimiensa takaa\nvartioluodolle. Vouti tiukkasi riidan syytä ja kun sai tarpeellisen\nselvityksen, kivahti suopeltolaisille:\n\n— Menkää siitä joutuun omille vesillenne, tahi muuten saatte raudat\nsorkkiinne. Vai vielä harjotetaan näitä kahakoita vanhaan malliin.\nItsekukin pyytäköön omilta rantueiltaan ja koskiapajat ovat vain, kuten\ntiedätte, yhteisiä.\n\n— Ähä kutit! siinä sen kuulitte, ilkahtaa Saunarannan Juortana sitoen\nkättään johon Eräukon airon lapa oli naarmun vetänyt. — Ja nyt\nlähtekääkin hyvin joutuun, tahi annamme vielä purjeet päällisiksi.\n\nVihasta kiehuen hyppäsi Eräukko venheeseensä, komentaen toisetkin\nlähtemään.. Vähän noloina lähtivät toiset veneilleen, mutta etäämpänä\nkotirantaansa kohti souteleva Sipi naurahteli vain rauhallisesti. Hän\ntiesi, että kun kiivasluontoiset sukulaisensa lähtevät ja aikoja vähin\nkuluu, on taas naapurisopu ainakin näennäisesti ennallaan, vaikka\njotain saattaa hampaan koloon jäädäkin turhasta kahinasta.\n\n\n\n\nViiden sadan retki.\n\n\nTalvinen kuu valaisi eräänä tammikuun iltana v. 1657 muuanta pientä\nhuonetta Tycoczin linnassa Narov-joen varrella, jossa viidensadan\nsuomalaisen rakuunan päällikkö Didrik von Rosen neuvotteli muutamien\nalipäällikköjensä kanssa tilanteesta, johon he linnaa puolustaessaan\nolivat joutuneet. Näki hyvin ikkunasta linnaa ympäröivän lohduttoman\ntasangon ja linnaa piirittävän liettualaisen sotajoukon leiritulet.\nOli keskitalvi parhaillaan ja vuoden alkupäivinä oli suuri armeija\npiirittänyt linnan, jota nämä viisisataa suomalaista olivat kuningas\nKaarle X Kustaan määräyksestä joutuneet puolustamaan. Kolme viikkoa oli\ntuo urhoollinen joukko kestänyt suuren ylivoiman hyökkäyksiä. Kuningas\noli luvannut tulla avuksi joukkoineen läntisestä Puolasta, mutta\nhäntä ei vain tuohon yksinäiseen ja kolkolla paikalla sijaitsevaan\nlinnaan kuulunut. Nyt oli jo puolustautuminen melkein mahdotonta, kun\nruokavaratkin olivat tyystin lopussa.\n\n— Toista viikkoa olemme jo eläneet puolilla ruoka-annoksilla ja\nnyt pitäisi lopettaa syöminen melkein kokonaan, sanoi von Rosen\nupseeritoverilleen. — Jos antaudumme, on se samaa kuin tulla hakatuksi\nmaahan ja sitä paitsi olen luvannut kuninkaalle olla jättämättä linnaa\nviholliselle.\n\n— Voisimmehan ehkä tästä lupauksesta huolimatta koettaa raivautua\nvihollisen läpi ja pyrkiä kuninkaan armeijaan, esitteli joku\nupseereista.\n\n— Mahdotonta päästä elävänä sellaisen joukon läpi ja puolalaisia\nvilisee joka haaralla, joten kuninkaan luokse pääseminen on yhtä\nmahdotonta, päätteli eversti Rosen.\n\n— Mikä siis neuvoksi?\n\n— Niin, mikä?\n\n— Se on meidän keksittävä ja päätettävä.\n\nVanha harmaapartainen mies istui lieden ääressä ja lämmitteli\njalkaansa, jota luuvalo kouristeli. Upseeriarvoltaan hän oli vain\nkornetti ja sellaisena palvellut jo vuosikymmeniä monilla sotaretkillä.\nHän oli everstin erikoisessa suosiossa ja niinpä hän nytkin astahti\nuroksen eteen kysyen:\n\n— Mikä on neuvosi, Urpelainen?\n\nUkko kynsi partaansa ja naurahti rauhallisesti:\n\n— Heh... vallan yksinkertainen se on, herra eversti. Meillä on ruutia\nenemmän kuin leipää. Annetaanpa siitä tulla meille kaikille sekä leipää\nettä lämmintä.\n\n— Mitä tarkoitat? kysyi Rosen.\n\n— Että annamme tulla vihollisen linnaan ja pistämme tulta\nruutitynnyreihin. Sillä tavoin saamme heitä vielä listityiksi kuin\nrussakoita.\n\n— Ja itse myöskin samalla joutuisimme siekaleiksi, virkkoi rykmentin\nsaarnaaja Tuomas Havu, nousten kauhistuneena seisomaan.\n\n— Sillä keinoin ainakin pääsemme kitumasta, johon joudumme ylivoiman\nedessä, sanoi Urpelainen.\n\nEversti Rosen oli katsellut ikkunasta ulos ja pyörähti Urpelaisen eteen.\n\n— Ehdotuksesi on todellakin oivallinen, vai mitä muut sanovat?\n\nEversti kääntyi ja katsoi tovereitaan tiukasti silmiin.\n\n— Sitenhän voimine kuollessamme hävittää enemmän vihollisia kuin\neläessämme, virkkoi joku upseereista.\n\n— Ehkä kysymme miehistönkin mielipidettä, minkä kuoleman he mieluummin\nvalitsevat.\n\n— Sen teemme, sanoi eversti ja lähti heti neuvottelemaan miehistön\nkanssa.\n\nRykmentin saarnaaja, Tuomas Havu pakeni huoneesta. Hänen mielestään\nolisi parempi kaatua miekan edessä, kuin joutua sillä tavoin kuolemaan.\nHän olisi paennut, mutta minnekäpä voi, kun vihollisen rautainen vanne\npuristi linnaa joka puolelta. Joka päivä hän oli tähystellyt valleilta\nja linnan tornista länttä kohti turhaan odottaen kuninkaan apujoukon\nilmestymistä. Sitä ei tullut ja taas täytyi suomalaisten uhrata vieraan\nmaan hallitsijan vallan unelmille henkensä.\n\nHäneltä oli jäänyt Turkuun nuori morsian, joka siellä odotteli häntä\npalaavaksi. Ei edes tervehdystä voinut lähettää. Ehkäpä muillakin oli\nomaisensa ja rakastettunsa kotimaassa, mutta heidän täytyi tietysti nyt\nvalita jompikumpi viimeisistä keinoista.\n\nTuomas Havu tahtoi kuulla, mitä miehet sanoisivat linnan\nräjäyttämisaikeesta. Tavatessaan kaivannoissa ensiksi vahtisotilaita,\nhuomasi hän heidän kasvoillaan päättävän ilmeen, eikä hituistakaan\nalakuloisuutta.\n\n— Kas näin myöhään vielä liikkeellä... luulenpa, että pian saatte\ntyötä, voidellaksenne viidensadan suomalaisen sielut tulevaan elämään;\nsillä huomenna pamahtaa tämä kurjuuden pesä iloisesti ilmaan, sanoi\njoku sotilaista.\n\n- Onko se jo päätetty? kysyi Tuomas.\n\n— Onpa niinkin.\n\n— Herra meitä armahtakoon!\n\n— Kyllä kai se nyt on kuitenkin meidät unohtanut niinkuin kuningaskin.\n\nTuuli vinkui valittavasti kaivannossa ja repeilevät pilvet taivaalla\nnäyttivät kuin pakenevan tätä hyljättyä paikkaa. Tuomas veti\nkauhtanataan tiukemmin ympärilleen ja lähti linnan suojiin. Muutamassa\nkäytävässä tapasi hänet everstin ajutantti Niilo Skalm ja pysäytti\nTuomaan lyöden häntä toverillisesti olalle. He olivatkin molemmat\nTurusta lukiotovereita ja olivat täälläkin olleet usein yhdessä.\n\n— Kuulehan, veli! sinun täytyy lähteä viemään meidän terveisemme\nkotimaahan, kun meistä nyt ei yksikään sinne pääse, sanoi Skalm\nTuomaalle.\n\n— Miten?... lähteä...?\n\nTuomas ei tätä toverinsa puhetta käsittänyt.\n\n— Niin, niin. Puumme sinut katoliseksi papiksi ja sellaisena sinulla\non esteetön kulku. Tänä yönä saatan sinut piilopaikkaan eväillä\nvarustettuna ja siellä sinä odotat kunnes linna on räjähtänyt ja\nseuraavana yönä lähdet matkalle.\n\n— Mutta... missä tämä piilopaikkasi on, veli?\n\n— Joen toisella puolella on muuan linnaan johtavan salakäytävän suu.\nLöysin sen eräänä päivänä pensasten suojasta ja siellä olet turvassa\nsiksi kun...\n\n— Mutta... miten pääsen jatkamaan matkaa...? enhän taida maan kieltä.\n\n— Osaathan saksaa. Onhan tietysti muunkin kielisiä pappeja ja\nkatolisena sinuun ei koske kukaan sormellaankaan.\n\n— Ristinmerkin osaan kyllä tehdä ja tervehtiä pax tecum, pax vobiscum.\n\n— Niin, puhut vain latinaa.\n\n— Itsekö tämän aikeen keksit? kysyi Tuomas.\n\n— Niin ja toiset sen ilolla hyväksyivät. Everstilläkin on kirje\nomaisilleen. Kaikki kirjeet neulotaan viittasi poimuun...\n\n— Hyvä. Minä yritän. Voinhan kertoa...\n\nTuomas papin ääni murtui. Häntä odotti nyt elämä, mutta toisia\nhirvittävä kuolema.\n\n— No niin, sinä valmistaudut lähtemään parin tunnin kuluttua, sanoi\nSkalm ja meni hänkin kirjoittamaan kirjettä morsiamelleen, joka oli\nhänellä jossain Taivassalon seutuvilla.\n\nEnnen aamun koittoa ryömi Tuomas luolaan Skalmin saattamana.\nKädenpuristus ja toveri hävisi, ja Tuomas jäi odottamaan päivää ja\nmitä se olisi tuova mukanaan. Ennen linnasta lähtöään oli hän pitänyt\njumalanpalveluksen ja jakanut ehtoollisen ja jokainen oli tästä\ntahtonut päästä osalliseksi.\n\nPäivän valjettua aloittivat kuolemaan vihityt suomalaiset taas\nurhoollisesti puolustautua. »Viimeiseen asti», oli eversti Rosenin\nmääräys kuulunut, mutta se viimeinen hetki näytti varmasti jo tulevan\nennen iltaa.\n\nTuomas makasi luolassaan ja kuunteli tykkien jyrinää, joka väliin\npani maan vavahtelemaan. Illan hämärtyessä taukosi kanuunoiminen ja\nTuomas arvasi piirittäjien valmistautuvan hyökkäykseen. Se tapahtuikin\npian liiviläisten huutaessa ja hurratessa. Tuomas ei malttanut\nkalliokielekkeen pensaiden suojassa olla varovasti tirkistämättä\ntapahtumain kulkua. Linna oli antautunut ja taistellen vetäytyivät\nviimeiset suomalaiset linnan sisäkertoihin. Nyt...! takoivat Tuomaan\nsuonet ja pian kuuluikin hirveä pamaus ja valtava tulipatsas\nja savumeri pölähti taivaalle. Ilman paine löi Tuomaan melkein\ntajuttomaksi ja viskasi tähystyspaikaltaan muutaman askeleen päähän.\nHädin tuskin ehti hän ryömiä koloonsa, kun alkoi sataa kiviä, soraa ja\nsilvotulta käsiä ja jalkoja. Oli ollut melkein jo pimeä räjähdyksen\nsattuessa ja hetkeksi valaistunut seutu oli nyt vielä pimeämpi.\nVähitellen alkoivat tähdet ja nouseva kuu valaista ja Tuomas lähti\nliikkeelle pohjoista kohden.\n\nViidestä sadasta suomalaisesta oli vain yksi jäänyt terveisiä tuomaan\nja saattoikin perille kaikki nämä terveiset, jotka niin välittömästi\npuhuivat siitä kalliista uhrista, minkä suomalaiset rakuunat antoivat\nkuningas Kaarle X Kustaan valloitus- ja sotainnolle.\n\n\n\n\nNälkävuoden joulu.\n\n\nVuosi 1696 oli loppuun kulumassa. Talvi oli tullut aikaiseen. Jo\njoulukuussa olivat kinokset niin korkeita, että saloseutujen pienet\nmökkitönät olivat hautautuneet lumeen niin kokonaan, että ikkuna ja\noviaukko oli täytynyt lumeen kovertaa.\n\nKaksi katovuotta oli ollut peräkkäin ja nälkäisiä laumoja horjui pitkin\nteitä, etsien toisista maakunnista jotain ravintoa henkensä pitimiksi,\nmutta kun kato oli kohdannut kaikkia seutuja melkein yhtä ankarana, ei\napua voitu antaa. Se mitä voitiin, oli jo syksytalvesta jaettu ja moni\noli jakaessaan, tahi ryöstön kautta joutunut niin tyhjäksi, että sai\nkärsiä itse puutetta. Taloissa teurastettiin karjat niin, että muutamia\nvain jäi ja hevosetkin joutuivat nälkäisinä kulkevien laumojen hädän\nlievitykseksi.\n\nOli enää vain muutamia päiviä jouluun, ja Rautalammin kirkkoherran,\nJohan Porthanin pappilaan oli tullut taas muuan kaksikymmenhenkinen\njoukkue anomaan leipää. Sitä oli jaettu kaiken talvea nälkäisille ja\nPorthan näki jo viljalaarinsa kuivuvan niin vähiin, ettei mitenkään\nsen sisällöllä kevääseenkään pääsisi. Papin vaimo oli viime päivinä\nkoettanut kieltää pappia leivän jaosta ja tehnyt pieniä kassojakin oman\nhengen pitimiksi. Kymmenittäin oli haudattu joka sunnuntai nälkään\nnääntyneitä, joista oli jo viime viikkoina ollut runsaasti puolet oman\nja naapuripitäjäin väkeä. Pitäjään oli tullut vähän viljaa viime suvena\nja omat nälkäiset ehkä olisi voitu auttaa talven yli, mutta muualta\nkulkevat laumat vähensivät viljavarat niin, että joulun kynnyksellä sai\nkirkkoherra Porthan merkitä kuolleiden luetteloon hyvin monien oman\npitäjän henkilöiden kohdalle: Nälkään kuollut.\n\nTätä kauheata kuolemaa peläten oli Porthanin vaimokin alkanut napista\nyhä jatkuvasta pappilan leipien jakamisesta. Ja nytkin oli taas tuvassa\nyksi etelä-pohjanmaalta vaeltanut joukko anomassa edes pientä palaa\nleipää. Kahdella vaimolla oli ollut rintalapsi ja niistä toinen jo\nkuollut, kun äidin rinnoissa ei ollut enää mitään antamista. Toisen\näidin lapsi oli vielä elossa, mutta murtuisi nähtävästi pian sekin.\n\nPapin vaimo tuli miehensä työhuoneeseen.\n\n— Siellä on taas yksi joukko, jolla on pieni lapsikin. Jos tätä menoa\njatkuu, olemme keskellä talvea leivättömiä. Kai minun pitäisi heille\ntaas antaa edes vähäisen.\n\n— Tietysti heille on ainakin ateria annettava, sanoi kirkkoherra. —\nLeipää vähän ja keittoa enemmän ja lapselle on annettava maitoa.\n\nPapin vaimo lähti raskaasti huoaten ja pitäjän haudankaivaja astui\nhuoneeseen. Väsyneeltä näytti tämä mies, joka heikolla ravinnolla ei\njaksanut apulaisineenkaan avata hautoja niin paljon kuin vainajia\nilmestyi.\n\n— Siellä on ankara pakkanen ja maa taitaa jäätyä aivan käsiisi, virkkoi\nkirkkoherra.\n\n— Niin on ja maantieltä tuotiin taas kuusi kinokseen uupunutta. En minä\njaksa enää hautoja kaivaa kaiken maan väelle. Avasin siellä taas eilen\nja tänään yhden ja siihen olisi entiset mahtuneet, mutta nyt tuli nämä\nlisää. Pitänee latoa niitä jo päällekkäin.\n\n— Ei niin saa tehdä. Meidän on onnettomille edes maata suotava\nriittäväksi lepopaikaksi, kun leipää ei ole heille saatu riittämään.\nHauta täytyy leventää, sanoi Porthan.\n\n— Sitten saa kirkkoherra hankkia lisää yhden miehen. Vain kaksi\napulaista on minulla, mutta nälkäänsä huutavat joka hetki, eikä työstä\ntule mitään. Jouluun asti tuota vain minäkin jaksanen, eikähän tuohon\nenää olekaan kuin pari päivää.\n\n— Niin, ylihuomenna taitaa olla jo joulun aatto. Murheellinen joulu\ntästä nyt tulee.\n\nHaudankaivaja poistui ja viluisena korviaan hieroen paarasti kinoksen\nläpi maantielle. Kirkkoherra jäi huoneeseensa miettimään, mitä laupias\nJumala oikein aikoi tällaisella kurjuudella. Mitään suurempaa syytä\nei sielunpaimen löytänyt kysymykseensä ja tuntuipa niinkuin hänen\nhiljainen, nöyrä mielensä olisi tälläkertaa napissut taivahista\nvastaan, joka antoi niin paljon kurjuutta yhdellä kertaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoulun aatto koitti ja pureva viima puhalsi pohjoisesta. Kinoksiin\nkaatuneita tuli yhä lisää pitäjän ruumishuoneeseen. Haudankaivaja\nistui tylsänä tuvassaan ja veisasi keskellä päivää jouluvirttä. Hänen\njärkensä valo oli sammunut. Kuultuaan tämän tuli kirkkoherra yhä\nsurullisemmaksi. Pappilassa ei oltu mitään jouluvalmistuksia laitettu\nja lapset kyselivät, eikö nyt joulu tulekaan. Äiti ei joutanut edes\nuteliaiden lastensa kysymyksiin vastaamaan. Jouluavun anojia oli tullut\ntaas ja vielä tänään oli papin vaimo päättänyt jakaa vähän jokaiselle.\n\nKun viimeiset avunpyytäjät olivat lähteneet, sanoi papin vaimo\nmiehelleen:\n\n— Nyt meidän täytyy sulkea jo ovemme. Muuten joudumme pian itsekin\nhorjumaan maantielle.\n\n— Niin... ehkä se niin on... virkkoi pappi hajamielisenä. — Tuskin sitä\nvoidaan jouluaamuna kirkkoonkaan mennä.\n\nIlta hämärtyi ja kolmihaarainen kynttilä sytytettiin papin tuvan\npöydällä.\n\n— Tuntuu melkein ylellisyydeltä tämäkin, että kolme kynttilän sydäntä\non yht'aikaa tuikkamassa, virkkoi papin vaimo.\n\n— No, onpa siihen sijaan jouluillan ateriana vain talkkunapuuroa. Ei\nmeitä Herramme voi syyttää tuhlauksesta, eikä siitäkään, ettemme olisi\nantaneet vähästämme hätäisille. Hän itse saa ratkaista, millä pääsemme\nkesään ja siitä uutiseen.\n\nJouluvirsi veisattiin ja jouluyön evankeliumi luettiin niinkuin\nennenkin. Jouluvirren aikana tuli haudankaivaja tupaan ja kun virsi oli\nloppunut, alkoi hän höpittää:\n\n— Lapsi on syntynyt Betlehemissä, mutta haamut horjuvat vain avonaiseen\nhautaan... Tulin pyytämään kirkkoherralta kirkon avaimia. Hehän\nvoisivat horjua yksintein kirkkoonkin ja kuorissa langeta polvilleen\nanomaan Kristuslapselta armoa.\n\n— Vie sana lukkarille, että tulee noutamaan pois tuon onnettoman, sanoi\npappi vaimolleen.\n\nKun haudankaivaja oli viety tupaansa ja edelläveisaaja palasi\n»pappilaan lämmitelläkseen papintuvassa, näki hän uuden nälkäisen\njoukon hitaasti hoippuvan maantiellä. Pappilaan asti eivät he\nkuitenkaan päässeet, vaan jäivät hautausmaan nurkalle kinokseen\nkylmässä korkeudessa väräjävien tähtien alle.\n\n\n\n\nSotaisa kuningas.\n\n\nOli kylmä ja kirkas talvi-ilta uuden vuoden aikoina v. 1700. Mälari oli\näsken jäätynyt ja sinertävissä korkeuksissa tuikkivat tähdet kiilsivät\nsen sileällä pinnalla. Kuului kulkusten kilinää, kun iloista hoviväkeä\najoi Drottningholmiin, leskikuningatar Eleonoran huvilinnaan, jossa\nhän piti yhtämittaisia iloisia pitojaan ja koetti saada sinne hoviväen\nmukaan pojanpoikansakin Kaarle XII, joka harrasteli enemmän metsästystä\nja miekkaleikkejä kuin hoviväen pitoja. Nytkin oli leskikuningatar\npyytämällä pyytänyt nuorta kuningasta mukaan pitoihin, mutta tämä oli\nsiihen vain vastannut:\n\n— Metsästän mieluummin karhuja kuin nuoria hovineitoja.\n\nMitäpä auttoi leskikuningattaren kauhistuminen. Nämä eivät olleet\nensimmäiset suorasukaiset sanat, mitä hän oli Kaarlen suusta saanut\nkuulla.\n\nNuori hoviväki kokoontui nytkin Drottningholmin kirkkaasti valaistuihin\nsaleihin. Mukana oli vanhempiakin ja kuninkaan isoäiti neuvotteli\nheidän kanssaan, miten saisi Kaarlen tulemaan juhliin. Kaarle oli\nollut tänäänkin karhujahdilla ja yksi naaraskarhu oli hänen verkostaan\npäässyt karkuun. Kuningas suunnitteli huomiseksi uutta metsästystä ja\nerään toverinsa kanssa ratsasti tähtikiiluisen Mälarin yli isoäitinsä\nlinnaan, jossa kreivi Hård, hänen karhujahtiin innostunut toverinsa\nmakasi sairaana. Nyt tuli Kaarle tiedustamaan hänen vointiaan ja\npyytämään mukaan huomiselle retkelle antaen toverinsa toimeksi käydä\nHârd'ia puhuttelemassa, itse vetäytyen tulisoihduilla valaistun\npihamaan varjoisaan soppeen koettaen pysyä tuntemattomana.\n\nToveri palasi pian kertoen Hârd'in olevan niin sairaan, ettei\nvoisi tulla mukaan huomiselle retkelle. Kuningas nyrpisti nenäänsä\ntyytymättömänä, varsinkin kun leskikuningattaren tallimestari\nsoihtuja kantavien palvelijain kanssa tuli pyytämään, että kuningas\nkunnioittaisi edes lyhyellä käynnillä alkaneita pitoja.\n\n— Sama se, voimmehan pistäytyä, virkkoi Kaarle ja sai samalla\npäähänpiston ratsastaa nurin muutaman, pihamaan yli hillovateja\nkantavan, silkkisukissa hiipottelevan palvelijan. Leikki oli liian\nkovakouraista ja pelästynyt mies sai nenänsä veriin. Iloisesti\nnauraen nakkasi kuningas hänelle kultarahan ja astui linnaan, jossa\nhänet tavanmukaisin arvonosoituksin otettiin vastaan ja johdettiin\njuhlahuoneisiin.\n\nIloinen, silkissä kahiseva seurue antoi tietä salin yli raskaissa\nratsusaappaissa astuvalle nuorelle kuninkaalle, joka nytkin, samoin\nkuin muulloinkin joutui hieman hämilleen naisseurassa. Hoviväki\nhymyili hänen kömpelöille ratsusaappailleen ja takilleen, joka\noli vielä karhun veressä. Kiusaantuneena, mutta ylpeänä silmäili\nkuningasnuorukainen hymyilevää hoviväkeä ja hänen isoäitinsä kiiruhti\nsaattamaan kuningasta erääseen sivuhuoneeseen houkutellakseen hänet\nsiellä pukeutumaan sotajumala Marsiksi ja ottamaan osaa naamiohuveihin.\nLeskikuningattarella oli yhtä paljon huolta tästä itsepäisestä,\nrajusta ja takkuisesta nuorukaisesta, kuin ennen muinoin pojastaan\nKaarle XI:sta. Nuori kuningas ei osannut edes ranskaakaan ja hänelle\nolisi pitänyt opettaa hienoja kuninkaallisia tapoja, mutta niistä ei\nitsepintainen nuorukainen välittänyt. Kaarle XII oli jo poikasena\nlukiessaan Curtiusta sanonut, että hän tahtoisi tulla Aleksanteri\nSuuren kaltaiseksi ja hukkaan meni huolestuneen leskikuningattaren\nyritykset itsepäisen nuorukaisen taivuttamiseksi hovitapoihin.\n\nTällä kertaa jäi nuori kuningas pitoihin koko illaksi, mutta\npaluumatkaksi oli hänellä uusi päähänpisto valmiina. Vastusteluista\nhuolimatta sullottiin hoviväki kaksittain rekiin, jotka sidottiin\naisoistaan toisiinsa ja näin köytettyjen kuudentoista reen eteen\nvaljastettiin peräkkäin kuusitoista hevosta ja ratsastaja ohjasi\netumaisen hevosen kulkua. Ei auttanut mukiseminen ja useita tällaisia\nhevos- ja rekiryhmiä laskeutui Mälarin jäälle. Rekiä kellahteli kumoon\nhurjassa menossa ja naarmuisina ja kuhmuisina saavuttiin kaupunkiin,\nmutta nuori kuningas oli mielissään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuninkaan metsästysseurue oli kaatanut kolmetoista karhua Kungsörin\nseuduilla. Kaarle oli kieltänyt ampuma-aseiden käytön metsästyksessä.\nKeihäillä ja nuijilla oli otukset kaadettava ja rohkeimmatkin miehet\nhämmästelivät kuninkaan hurjuutta. Viimeinen otus, valtavan iso\nuroskarhu oli haavoittanut useita miehiä ja lyönyt kerran kuninkaankin\nalleen. Naarmuitta oli hän nytkin selvinnyt ja antanut viimeisen iskun\nmetsän vaarille.\n\nOltiin jo paluumatkalla kuninkaan kartanoon, kun tuotiin sana, että\nvähän matkan päässä on neljästoista karhu saarrettuna. Tultiin pesälle\nja entistä uhittelevammin kävi kuningas otusta ajamaan ulos pesästään.\nKreivi Hård käski virittämään verkot pesän ympärille, mutta kuningas\ntiuskahti:\n\n— Pois verkot! Nyt tapellaan otson kanssa sulin käsin. Tahi otettakoon\nkuutta korttelia pitkät kanget, joilla pölistellään pois tomut ukon\nturkista.\n\n— Mieletön! jupisi Hård itsekseen. Eikö hänen mielestään ole jo\nkylliksi kynsien jälkiä miesten rinnoissa, hartioissa ja säärissä...\nHän itse kyllä on haavoittumaton.\n\nNalle saatiin ulos pesästään ja se kumosi heti ensimmäisen miehen\nalleen, alkaen kynsiä vaatteita tämän päältä. Navakat iskut\nkorvallisille saivat pedon hakemaan toisia uhreja. Hyökäten suoraan\nkuningasta kohden, sai otso tältä tuiman iskun kuonoonsa.\n\n— Oho, ei ollut tarkoitus toki naamatauluusi, vaan sattui vahingossa,\nvirkkoi kuningas nauraen.\n\nKarhu typertyi iskusta ja alkoi horjahdella. Sulin käsin sysäsi Kaarle\nhänet kumoon ja käski miesten köyttämään otuksen elävänä rekeen.\n\nKuninkaan kartanossa alkoivat taas juhlalliset peijaiset. Koko\nlähiseudun kansa oli mukana ja köytetty karhu lepäsi juhlatuvan\nlattialla. Peijaisten jatkuessa yömyöhäisellä tempasi Kaarle\nmetsästyspuukkonsa ja käyden otusta kohden virkkoi tälle:\n\n— Näin ei sovi todellakaan kunniallista vastustajaansa kohdella. Nouse\nja ole vapaa urhoollisuutesi palkkioksi!\n\nSamalla sivalsi Kaarle puukollaan nallen köydet poikki ja hämmästynyt\npitoväki pakeni tuvasta. Metsän kuningas ei näyttänyt kuitenkaan\nhaluavan käyttää vapauttaan. Turkkiaan raukeasti puistaen se nousi ja\nhorjuvin askelin kävi kuninkaan luokse ja laskeutui hänen jalkojensa\njuureen. Ryhdyttiin otusta tarkastamaan ja huomattiin se kuolleeksi. Se\noli saanut metsässä siksi navakoita iskuja, että joutui näin parhaiksi\nheittämään henkensä mahtavampansa jalkojen juureen.\n\nTapahtumaa pidettiin paljon merkitsevänä enteenä ja muuan hovimies\nvirkkoi kuninkaalle:\n\n— Tuo kömpelö otus teki, totta vie, tempun, jota hienoinkin hovimies\nkadehtii. Luulenpa tuon merkitsevän sitä, että ehken monikin mahtava\nsaa vielä laskeutua jalkojenne juureen, sire.\n\nRiemulliset peijaiset alkoivat taas kuninkaan kartanossa ja laulu ja\ntanssi kaikui suurissa talonpoikaistuvissa. Ennen yön tuloa pidot\nkuitenkin keskeytyivät, kun kreivi Piper, Kaarle XII:ta neuvonantaja ja\nuskottu, saapui juhlaan, vaatimaan kuningasta sotaan.\n\n— Teidän majesteettinne, nyt on aika lopettaa karhujen metsästys.\nHolsteinia hävitetään ja tsaari Pietari kerää 100.000 miestä\nInkerinmaata vastaan. Hän on käynyt liittoon Puolan ja Tanskan kanssa\nriistääkseen Ruotsilta Itämeren maakunnat.\n\nKreivi keskeytti. Kuningas tarttui espanjanviinimaljaan ja virkkoi:\n\n— Jatkakaa!\n\n— Saksilaiset ja puolalaiset ovat hyökänneet Liivinmaahan. Sota on\nvälttämätön.\n\n— Hyvä, lähdemme heti. Koska kerran molemmat serkkuni tahtovat sotaa,\nniin olkoon menneeksi.\n\nViini ruiskahti pöydälle maljasta, jonka nuori kuningas puristi ruttuun\nkourassaan. Se oli hänen viimeinen viinimaljansa ja peijaispidot\nhänen viimeiset juhlansa. Alkoi seitsentoistavuotinen sotakausi\nvaltakunnan monia vihollisia vastaan. Sotaonni oli alussa suotuisa,\nmutta muuttui lopulta niin, että Ruotsi oli perin juurin köyhdytetty\nja Suomi saanut valuttaa viimeisetkin verensä kuiviin. Seitsentoista\nvuotiaana sai mitään pelkäämätön kuningasnuorukainen lähteä sotaan.\nSeitsemäntoista vuotta kuulat kiersivät häntä, ja vasta Fredrikstenin\nlinnaa piirittäessään sai hän kuulan päähänsä. Kaarle XII:ta ensialussa\nniin loistavat sotavoitot johtuivat siitä, että hän tahtoi olla ystävä\nja toveri halvimmankin sotilaan kanssa, ja että hän oikean asian\npuolesta taistellessaan luotti Jumalan apuun. Jos loistavasti voitetut\nsodat olisi ajallaan lopetettu, eikä nuorukaisena kuninkaaseen kasvanut\nitsepäisyys olisi päässyt hänessä määrääväksi, ja johtamaan asioita\nnurinpäin, ei tappioiden ja kärsimysten aika olisi ehken koittanut niin\nraskaana kuin se sittemmin koitti.\n\n\n\n\nMuuan jouluyö.\n\n\nLevenhauptin Liesnan tappelussa lähellä Mohilewaa melkein puolella\nvähentyneet suomalais-ruotsalaiset joukot harhailivat metsissä\nDjesnajoen varrella. Lunta oli tullut yhtäkkiä maahan ja pakkanen\ntuntui yltyvän. Nämä Liivinmaalta kuningas Kaarle XII avuksi\netelä-Venäjälle kuljetetut joukot olivat muutamassa rykmentin siirrossa\neksyneet oudoille maille ja huonosti varustettuna ja nälkäisenä\nodotettiin jotain pelastusta, kunnes lumi tuli eräänä yönä tavattoman\nrunsaana maahan ja risaisissa saappaissa ja repaleisissa vaatteissa\nsaivat joukot väristä yönuotioillaan.\n\nLevenhaupt oli tappionsa takia joutunut kuninkaan epäsuosioon ja\nratsasti nyt rykmenttinsä edellä allapäisenä. Hänen rinnallaan ratsasti\nratsumestari Härkäpeus yhtä alakuloisena. Äsken oli hän saanut kotoaan,\njossa ei ollut päässyt vuosikausiin käymään, ikävän kirjeen, jossa\nhänen vaimonsa ilmoitti vanhimman pojan sairastavan ja heidän kaikkien\nikävöivän isää edes täksi jouluksi kotiin.\n\nJoulu olikin lähellä. Siihen ei ollut enää kun muutamia päiviä ja ties\nmissä sen saisi viettää, nälässä ja kurjuudessa. Kuningas saattoi\nmielijohteidensa kannustamana komentaa joukot minne tahansa liioin\njoulusta välittämättä.\n\nIlta alkoi hämärtyä ja rivit huojuivat epätasaisina lumessa eteenpäin,\nkuului lumen ratina jalkojen alla ja väliin musketin piiput kilahtivat\nvastakkain. Nälkä oli saattanut miesten kasvot kalpeiksi ja niillä oli\nkireä, kärsivä ilme. Levenhaupt mutisikin puoleksi itselleen, puoleksi\nratsumestari Härkäpeukselle:\n\n— Ellemme pian pääse johonkin kylään, olemme nälän ja pakkasen tuhoamia.\n\nHärkäpeus ei siihen sanonut mitään. Nyki vain väsynyttä hevostaan\nvireämpään käyntiin. Hänen ajatuksensa olivat yhä kotona Karjalassa.\nTänä talvena tulisi kolme vuotta siitä, kun hän kotoa lähti. Äiti oli\nehken vanhentunut, mutta pojat kasvaneet. Nyt oli vanhin sairaana\nja kukapa tiesi, voisiko hän enää nähdä poikaansa, jos hengissäkin\nsäilyisi ja joskus pääsisi kotimaahan palaamaan.\n\nRatsumestari Härkäpeuksen mietteet katkesivat kun edestäpäin alkoi\nkuulua liikettä ja ääniä. Luultiin tultavan jonkun vihollisjoukon\nkanssa vastakkain ja valmistauduttiin jo siltä varalta, mutta ilo\noli suunnaton, kun huomattiin tultavan yhteen erään kuninkaallisen\njoukko-osaston kanssa. Näillä oli muonaakin ja yhteisten yönuotioiden\nääressä lämmiteltiin ja kuivattiin jalkineita.\n\nSeuraavana päivänä taivalsi karoliiniarmeija kohti Ukrainaa, jossa\njoulukin olisi vietettävä.\n\nPerin vaivaloisen matkan jälkeen pääsi armeija Romnyn kaupunkiin ja\nluultiin saatavan viettää joulujuhla tässä pienessä kaupungissa, ehkäpä\nkoko sydäntalvikin, mutta siinä petyttiin. Jouluaaton aamuna, kun\nuseimmat jo alkoivat suoritella pieniä jouluvalmistuksiaan, komensi\nkuningas armeijan liikkeelle...\n\nTästä toi tiedon Härkäpeuksellekin muuan hänen sotatoverinsa,\nluutnantti Kajander.\n\n— Ei kai se ole totta, sanoi Härkäpeus Kajanderille.\n\n— Ulkona luetaan juuri päiväkäskyä. Pitäisi mennä johonkin toiseen\nkaupunkiin, joka on tässä lähellä. Kuningas on saanut päähänsä, että\nsiellä on muka paremmat talviasunnot. Onkohan tämäkin sankaruutta, että\njouluaattona ajetaan tuollaiseen pakkaseen, arveli Kajander lopuksi.\n\n— Uhkapäisyyttä se on ja saat nähdä, kuningas saa siitä vielä palkkansa.\n\nPakkanen oli kiihtynyt ja marssiin valmistelevien miesten jalkojen\nalla helisi lumi niinkuin soipa teräs. Huonoissa jalkineissa täytyi\ntömistellä alituiseen jalkojaan ja hakata käsiään hartioihin,\npysyäkseen lämpimänä. Kaupungin ulkopuolelle päästyään sai armeija\nkahlata lumessa ja silloin pakkanen puristi jalkoja pahimmin.\nJouluaaton iltahämärässä tuli Hadjatschin kaupungin portti vastaan\nja kun jokainen olisi tahtonut ensiksi päästä sisään, eikä muuta\npääsytietä ollut kankeassa muurissa, syntyi sekaannus ja meteli ja\ntoiset saivat jäädä taivasalle paleltumaan.\n\nLuutnantti Kajanderin eskadrona valmisteli nuotioita ja yhden sellaisen\nääreen tuli Härkäpeuskin vilusta hytisten.\n\n— Näin tässä kävi, että puolet armeijasta paleltuu jouluyönä, sanoi hän\nKajanderille.\n\n— Ja se kohtalo näyttää tulevan taas meille suomalaisille, jotka jäimme\njälkipäähän. Enpä ole näin kurjaa jouluyötä vielä koko sotilasaikanani\nviettänyt.\n\n— Tästä saamme kiittää mieletöntä kuningasta, murisi Härkäpeus kaivaen\nlumeen kupurata suojaksi selkäpuolelleen ja sen tehtyään kaivoi\nesille satulalaukusta raamattunsa, joka hänellä oli aina mukanaan,\nsieltä löytyi vielä kolmihaarainen kynttiläjalkakin, johon ties\nmistä, Härkäpeus oli saanut kynttilänpätkät ja ne sytyttäen avasi hän\nraamattunsa.\n\nKajander lähti etsimään muonaa heille molemmille ja poistuessaan kuuli\nhän Härkäpeuksen vilusta jäykin kielin lukevan kuuluvalla äänellä:\n\n»Ja sinä Betlehem Judan maassa, et sinä ole suinkaan vähin Judan\npääruhtinasten seassa...»\n\nViima liekutti kynttilän liekkejä ja kohmettuneilla luisilla käsillään\npuristi Härkäpeus kirjaansa, niinkuin siitä puristaen lohdutusta\nkipeälle mielelleen. Siellä täällä näkyi kyteviä nuotioita ja portilla\noli vielä tungos ja meteli, ennallaan. Kajanderin päästyä lähelle,\nsoluivat kuitenkin loput sisään, mutta useimmilta olivat jo jalat\npaleltuneet ja muutamia seisoi muuria vasten lasittunein silmin.\nKajander koetteli heitä ja vavahti: Paleltuneet...! jäässä...! Kun hän\nvihdoinkin palasi, vaivaloisen etsinnän perästä saatuaan kainaloonsa\nleivän puolikkaan ja silakoita, oli nuotio aivan sammumaisillaan ja\nHärkäpeus jatkoi kuumehoureisena lukemistaan. Kajander koetti saada\nystävänsä liikkeelle, mutta turhaan. Eihän kaupungissakaan ollut suojaa\nkaikille ja Kajander lähti etsimään lisää puita nuotioon.\n\nKuningaskin, huonon omantuntonsa ajamana, oli lähtenyt kävelemään ja\nhuomattuaan Härkäpeuksen nuotiolla lukemassa pysähtynyt kuuntelemaan.\n\n»Minä sanon öykkäreille: älkäät niin kerskatko ja jumalattomille:\nälkäät vallan päälle haastako. Sillä Jumala on tuomari, joka tämän\nalentaa ja toisen ylentää», luki Härkäpeus ja iski hetkeksi teroittuvan\nkatseensa kuninkaaseen. Tämä hätkähti ja lähti jälleen liikkeelle\nhäviten pimeään.\n\nHärkäpeuksen kädestä putosi raamattu, ja kun hän koetti kurkottaa sitä\nottamaan jäikin hän kumaraiseen asentoonsa. Juuri nuotion hiilokselle\npalaava Kajander ehti vain kuulla hänen vaisusti sanovan: »Vie\nterveiset kotiin ja tämä... raamattu... pojille.\n\nKun Kajander hätääntyneenä koetti nostaa toveriaan seisoalle, tunsi hän\njo elämän paenneen paljon kärsineestä ruumiista. Kädet olivat aivan\njäässä ja jalat jäätyneet myöskin koukkuun.\n\nYlhäällä korkeudessa vilkuttivat lukemattomat tähdet ja Kajanderista\ntuntui niinkuin niiden olisi ollut vaikea katsella tätä sanomatonta\nkurjuutta.\n\n\n\n\nKotiinpaluu.\n\n\nOli syyskuun viimeinen päivä v. 1708. Halki sysimustan pimeyden,\ntihkuvassa räntäsateessa huojui muuan Liettuan tappelussa pääarmeijasta\nerilleen joutunut suomalais-rykmentti. Märkä savi litkui jalkojen alla\nja musketin piippujen kilahdellessa vastakkain kuului huokauksia ja\nväliin synkeitä kirouksiakin. Neljäsataa suomalaista oli näin eksynyt\nLiettuan lakeuksille, ja kun kuormasto oli täytynyt kiireellisen\nlähdön takia hävittää, ja selkäreput olivat eilispäivän kuluessa jo\nmelkein kokonaan tyhjentyneet, alkoi nälkä tuntuvasti kouria väsynyttä\nmiehistöä.\n\nAamuyöstä voimat tyyten loppuivat ja muutaman peltoviljelmän ladoissa\nviettivät miehet loppuyön väristen vilusta, kun nuotioita ei saatu\nsytyttää lähiseuduilla parveilevien kasakkain takia.\n\nPäivän valjetessa lakkasi sade ja tuuli kääntyi pohjoiseen. Tuli\npakkanen. Aamuteehen vettä, noutavat miehet huomasivat muutaman vanhan\nmiehen erillään muista polvillaan maassa, edessään avattu rukouskirja,\nkädet sen yli hartaasti ristittynä. Vanhus oli nähty rykmentin mukana\nkaikkialla, mutta kukaan ei tietänyt hänen nimeään eikä mistä hän\noli. Porilaisiin hän kuului ja istuksi loma-ajat erillään nuotiollaan\npuhumatta sanaa kenellekään. Jonkunlainen kunnioitus oli miehistöllä\nvanhusta kohtaan, koskapa jokainen antoi hänen olla rauhassa, omissa\noloissaan.\n\nNyt luki hän hartaana, vapisevalla äänellä, katse korkeuteen\nkohotettuna: »O sinä kaikkivaltias, laupias Jumala! Sinuun nimees minä\naloitan tämän matkan. Anna pyhien enkeliesi saattaa minua niinkuin\nTobiasta; anna heidän matkalla varjella niinkuin Eliasta; suojella\noudoilla teillä niinkuin Hagaria; matkassa virvoittaa niinkuin\nJakobia; yöllä ja päivällä johdattaa niinkuin Israelin lapsia heidän\nvaeltaessansa Egyptistä Kaanaan maalle.»\n\nVanhus vaikeni hetkeksi, kohotti sitten luisevat, ristiin puserretut\nkätensä ylös ja jatkoi: »Sinun huomaas annan minä, laupias Isä,\npäällikköni, itseni ja toverini, jotka olemme eksyneet tänne kuoleman\naavikolle. Johdata meidät, o laupias Isä, tästä onnettomuuden sijasta\ntakaisin kotimaahamme, amen.»\n\nVanhus sulki kirjansa ja muista välittämättä jäi tuijottamaan jonnekin\nkauas pohjoiseen. Näytti siltä, niinkuin hän olisi jotain nähnyt\nja erikoinen varmuus olennossaan, kohosi hän ja kävi neuvottomana\nmietiskelevän majurin luoksi. Ennen oli vanhus näyttänyt pieneltä ja\nkokoon käpristyneeltä, mutta nyt hän oli kuin kasvanut entisestään ja\nnäytti muita pitemmältä.\n\n— Olen vanhin tässä joukossa ja kantanut nuorukaisesta saakka sinistä\nunivormua. Jos sallitte, vien miehistön takaisin kotimaahan, kun\nkuninkaan luokse meiltä on tie katkaistu, sanoi vanhus majurille.\n\n— Tehkää toki sellainen palvelus meille Jumalan nimessä!\n\nVanhus viittasi kädellään ja alkoi tallustaa rykmentin edellä. Ja kun\nillansuussa levähdettiin, huomattiin oltavan jo toisella seudulla.\nNäin samottiin useita päiviä ja aina löytyi väliin tienvierestä\njonkin kuormaston jätteitä, milloin mitäkin syötäväksi kelpaavaa.\nVanhus pysähtyi ja viittasi ottamaan, samalla haukaten leipää omasta\nlaukustaan, jossa sitä näytti ihmeellisesti riittävän. Heikommat\nmiehistä tahtoivat nääntyä tähän yhtämittaiseen vaellukseen, mutta\nihmeellisesti heidän voimansa kuitenkin riittivät. Vähän väliä näkyi\nheidän sivuillaan kasakka ja kalmukkijoukkoja, mutta nämä eivät\nnäyttäneet uskaltavan lähestyä ryysyistä joukkoa.\n\nKertaakaan ei vanhus pysähtynyt arvellakseen matkan suunnasta, ja\nvirtojen eteen sattuessa löytyi aina sellainen paikka, josta hyvin\npääsi yli menemään.\n\nMuutamia päiviä näin taivallettuaan, saapuivat Beresina-joen latvoille.\nTänne oli muuan kasakkalauma seuraillut heitä tsaarin käskystä ja\naikoivat yön tullen hyökätä suomalaisten kimppuun.\n\nLunta oli tullut pohjoisempana jo vahvasti maahan ja väsymättömänä\nraahusti rykmentti eteenpäin kuun valaistessa hohtavia hankia. Vaatteet\nsamoin kuin hikiset hevosetkin muuttuivat huurteesta valkoisiksi ja\nniinkuin aaveet huojuivat miehet eteenpäin kuun sinertävässä valossa.\nMuutaman luostarin kupeella väjyi kasakkalauma suomalaisia, mutta kun\nnämä muutaman pyssyn kantaman päässä huojuivat eteenpäin, valtasi\nkasakat hämmästys ja neuvottomuus. Luostarin portista astui ulos muuan\nrukouksissa ollut munkki ja nähtyään suomalaiset, lausui rintaansa\nlyöden:\n\n— Katsokaa, Liettuassa kaatuneiden suomalaisten haamut palaavat\nkotimaahansa!\n\nMunkin sanat herättivät kauhua kasakkajoukossa. Turhaan odotettiin\npäällikön hyökkäyskäskyä, vaikka miekatkin olivat jo siltä varalta\npaljastetut. Totta tosiaan! Haamujahan nämä olivatkin ja heitä oli\nseurailtu.\n\nKasakat poistuivat ja suomalaiset saivat jatkaa rauhassa matkaansa. Ja\nmuutamien päivien perästä tuli näkyviin Riian kaupunki, jonka portille\nvanhus johti suomalaisensa. Riiassa oli kuninkaallinen varusväki\nja saatuaan kaupungissa lepoa ja hoitoa, voivat suomalaiset nyt jo\nhelpommin jatkaa kotimatkaansa.\n\nKun vanhus oli saanut kuoleman väsyneen joukkonsa ihmisasunnoihin,\nlaskeutui hänkin vuoteelle ja ojensi ristityt kätensä ylös. Samalla\nkuin hänen silmissään oli kirkas loiste, kuiskaili hän jotain kiitosta\nmatkan johdosta sille, joka oli näyttänyt hänelle tien.\n\n\n\n\nNapuan sankarit.\n\n\nValju täysikuu kohosi verkalleen Ilmajoen metsien takaa ja valaisi\nIsonkyrön pappilan vierastapaa, jossa istui hämärähetkeä viettämässä\ntoistakymmentä soturipukuista miestä. Porin rykmentin upseerit olivat\nkokoontuneet päällikkönsä eversti von Essenin kutsusta keskustelemaan\nhuomispäivän odotetusta taistelusta.\n\nOli helmikuun 18 päivä v. 1714. Pari päivää oli viisituhatmiehinen\nSuomen armeija odottanut täydessä taistelujärjestyksessä vihollista\nNapuen kylän kentillä. Juuri äsken oli palannut tiedustelijajoukkue,\nilmoittaen ruhtinas Galitzinin 15-tuhatmiehisen armeijan kanssa olevan\ntäydessä marssissa Isoonkyröön.\n\nTaistelusuunnitelma oli tehty paria päivää aikasemmin, jolloin eversti\nvon Essen oli ehdottanut peräytymistä Vöyrin metsäisemmille seuduille,\njossa olisi vähälukuiselle Suomen armeijalle ollut paljon paremmat\npuolustautumisen mahdollisuudet. Ratsuväen päällikkö de la Barre oli\nkuitenkin saanut kiivaasti vaadittuaan taistelupaikaksi Napuen kentät\nviittailtuaan von Essenille, että tämä mahdollisesti pelkää avonaista\ntaistelupaikkaa. Ylikomentaja, kenraalimajuri Armfelt oli ollut samaa\nmieltä, että Napuen kenttä olisi sopivin taistelupaikaksi ja niin\nolivat joukot sijoitetut Napuen kylään.\n\nKuu valaisi pappilan vierastavan niin valoisaksi, että saattoi hyvin\nnähdä, miten eversti von Essen istui synkkänä ja tuijotti kuun\nvaloläikkään permannolla. Piippu oli sammunut hänen kourassaan ja\notsa oli käynyt syviin uurteisiin. Kirkkoherra Aejmelæuksesta oli\näänettömyys niin painostava, että hän nousi ja sytytti kynttilät.\nEversti Essenkin suoristi ryhtiään, nousi seisoalleen ja virkkoi\ntoisille upseereille:\n\n— Te tiedätte, toverit, että huomispäivänä alkaa taistelu ja se\non ehken viimeinen tässä sodassa. Luulen, että siinä ratkaistaan\nkohtalomme, hyvin tahi huonosti, ja ne, jotka pari päivää sitten\nsotaneuvottelussa viittailivat meitä pelkureiksi, kun olisimme\ntahtoneet valita Vöyrin taistelupaikaksi, saavat nähdä, että emme\ntodellakaan pelkää. Toivon, että taistelemme viimeiseen mieheen.\n\n— Viimeiseen mieheen! huudahti kapteeni Hinnel ja paljasti miekkansa.\n\nToiset upseerit seurasivat hänen esimerkkiään ja kuun säteet leikkivät\npaljastetuilla miekan terillä, jotka olivat kohotetut kunnia-asentoon.\nKumeana kajahti salissa hurraa-huuto, mutta siinä oli outo sointu. Kun\ntoiset upseerit olivat poistaneet huoneesta, virkkoi eversti Essen\nkirkkoherra Aejmelæukselle:\n\n— Se, että taistelupaikaksi valittiin aukeat Napuen kentät, oli\nviimeinen tyhmyys tässä sodassa. Minulla on sellaiset aavistukset, että\nhuomispäivänä murskataan viimeiset Suomen joukot. Sanokaa, kirkkoherra,\nolemmeko me perikatoon tuomittu kansa?\n\n— Sitä en usko, virkkoi kirkkoherra kynttilän liekkiin tuijottaen. —\nMiten käyneekin huomisen päivän ja monen sitä seuraavan, on sittenkin\nkerran tämä kansa nouseva tuhkankin alta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraava päivä vaikeni harmaana ja myrskynenteisenä. Eversti von Essen\nratsasti taistelulinjalle, jossa juuri alotettiin jumalanpalvelusta.\nTultuaan rintaman eteen paljasti eversti päänsä ja yhtyi virteen,\njota tuhannet, pakkasessa värjöttävät sotilaat veisasivat.\nKenraalimajuri Armfelt nähtiin niinikään paljastetuin päin ottavan osaa\nhartaushetkeen, mutta sen loputtua ratsasti rintaman editse ratsuväen\npäällikkö de la Barre ja sivuuttaessaan Armfeltin, tervehti tätä\nkylmästi. Nähtyään tämän, pudisti eversti Essen merkitsevästi päätään.\nHän tiesi Barren kadehtivan Armfeltin päällikkyyttä ja se ei ennustanut\nhyvää tämän päivän taistelulle.\n\nValmistuttiin taisteluun. Kenraalimajuri Armfelt ratsasti keskustaan\nsijoitettujen porilaisten eteen ja puhui näille:\n\n— Porin miehet! Tiedän, millä tunteilla olette jättäneet kotiseutunne\nvihollisen valtaan ja nyt, kun vihdoinkin päästään ratkaisevaan\ntaisteluun, uskon että teillä niinkuin meillä kaikilla on sama tunne\ntällä hetkellä: voittaa tahi kuolla.\n\nPorilaiset vastasivat ylipäällikölle innokkaalle hurraahuudolla ja\nArmfelt ratsasti samoilla sanoilla rohkaisemaan toisia rintaman osia.\n\nKohta nähtiin venäläisten marssivan joen äyrästä kohti ja samalla\npurkautui pilvistä lumipyry, jonka tuuli toi suomalaisten silmille.\n\n— Tuo ei ole hyväksi, virkkoi joku vanha sotilas. — Narvassa pyrysi\nlumi vasten venäläisten silmiä, mutta Pultavasta lähtien näkyy tuuri\nmuuttuneen.\n\nVenäläiset alkoivat ampua ja ilmassa vihelsi ja vinkui. Eversti Essenin\nratsu kaatui ensiksi ja äskeinen vanha sotilas virkkoi jälleen: — yhä\nvain huonoja enteitä.\n\nSamalla hetkellä toi de la Barren adjutantti sanan Essenille, että\nvasemman siiven on peräydyttävä.\n\n— Minä tottelen vain kenraalimajuri Armfeltin käskyjä, kivahti Essen\nja komensi pojat ampumaan. Taistelu kiihtyi joka hetki ja kohta kuuli\neversti Essen kapteeni Hinnelin takanaan huohottavan:\n\n— Se kirottu Barre on ratsuväkensä kanssa jättänyt taistelutantereen.\n\n— Se roisto! kähisi Essen.\n\n— Ainoastaan kaksi eskadroonaa Turun rakuunoita on jälellä. He eivät\nole totelleet hänen peräytymiskäskyään ja ovat juuri hyökkäämässä.\n\nArmfelt oli lähettänyt sanan kaikille rintaman osille, että oli\nryhdyttävä pistinhyökkäykseen ylivoimaista vihollista vastaan.\nSuomalaisten raivokkailla pistinhyökkäyksillähän oli ennenkin selvitty\ntiukoista paikoista.\n\n— Hei, pistimet tanaan ja eteenpäin mars! huusi Essen pyryn ja\nruudinsavun seasta!\n\n— Näyttäkäämme ranskalaiskerskurille, kuka tässä pelkää. Lyökäämme\nmaahan verivihollinen!\n\nVihollinen ei tälläkään kertaa kestänyt raivokasta pistinhyökkäystä,\nvaan epäjärjestyksessä peräytyi joen pohjoispuolisille vainioille ja\nniityille. Vihollinen oli kuitenkin uusilla reservijoukoilla kiertänyt\nsuomalaisten selän taakse ja vasemmalle kyljelle.. Syntyi uusi\ntaistelu, jota molemmin puolin käytiin raivokkaasti ja suomalaisten\njoukot yhä harvenivat, joskin venäläisten rivitkään eivät säästyneet.\nEversti Essen haavoittui, mutta johti siitä huolimatta useita\ntunteja verta vuotavana porilaisten ympärille muodostunutta kiivasta\ntaistelua. Miekkaansa nojaten laahusti hän lumessa polvillaan ja näki\nporilaistensa kaatuvan viimeiseen mieheen. Taistelu etääntyi ja eversti\nEssen jäi hankeen makaamaan.\n\nHän havahtui siitä, kun joku siveli hänen otsaansa lumella.\n\n— Missä rykmentin upseerit ovat? kysyi eversti Essen mieheltä.\n\n— Kaikki ovat kaatuneet, herra eversti.\n\n— Missä kenraalimajuri Armfelt on?\n\n— Näin hänen äsken miekka kädessä raivaavan tietä itselleen.\n\n— Kaikki on siis menetetty?\n\n— Niin, herra eversti.\n\n— Mutta kaikki ovat kuitenkin sankarien tavalla taistelleet, muut\npaitsi Barre joukkoineen.\n\n— Kyllä. Sen he ovat tehneet, herra eversti.\n\nEversti Essen käännähti selälleen ja hänen haavoitettu ruumiinsa\nnytkähti. Kerran vielä kohosi rinta ja vapisevilta huulilta tuli\nkuiskauksena sanat:\n\n— Ja sittenkin on kaikki menetetty.\n\nEversti Essenin viereen polvistunut sotilas aikoi ottaa päällikkönsä\nsyliinsä kantaakseen hänet turvallisempaan paikkaan, mutta huomasi jo\nhengen hänestä lähteneen.\n\nYmpärillä oli hiljaista. Vihollinen ampui vain Napuen kylässä\nvoittolaukauksia.\n\n\n\n\nPohjan tuntureilla.\n\n\nRaudankova pakkanen oli purrut lumen heliseväksi. Sen ääni askelten\nalla muistutti helisevän teräksen ääntä, kun pieneksi kutistuneen\nSuomen armeijan tähteet pyrkivät tunturien yli kotimaahansa. Vielä\nkerran oli täytynyt Suomen puristaa kokoon muutamien tuhansien\nsuuruinen armeija Kaarle XII vaatimuksesta, joka palattuaan Turkista v.\n1714 oli puuhannut uuden sotaretken aikoen valloittaa Norjan Tanskalta,\nsiten korvatakseen ne maat, jotka Ruotsilta tulisivat rauhanteossa\nmenemään Venäjälle. Suomella oli enää vähäinen miesluku jälellä Ison\nvihan viimeisiltä vuosilta ja niistäkin oli tsaari Pietari kuljettanut\nosan Venäjälle orjiksi. Ainoastaan joku mieskuntoinen mies jäi kuhunkin\npitäjään, kun syksyllä 1718 viimeinen ja kovin onneton sotaretki\naloitettiin ja Suomen armeija koottiin Armfeldin johdolla Trondhjemia\nvalloittamaan.\n\nVihollisen kuula teki etelä-Norjassa lopun kuninkaasta ja sotatoimet\nlopetettiin heti. Armfeldkin sai käskyn tuoda joukkonsa Ruotsin\npuolelle ja sitä tietä kotimaahan, ja nyt oli tämä pieneksi supistunut\nSuomen onneton armeija palausmatkalla joutuen vielä viimeiseksi lopuksi\ntaistelemaan nälkäisenä ja väsyneenä ankaraa pakkasta ja purevaa viimaa\nvastaan, joka pohjoisesta puhalsi tuntureilla.\n\nOli varhainen joulunaaton aamu. Rautalammin komppania, johon suurin\nosa Suomen jälelle jääneestä armeijasta kuului, oli viettänyt yönsä\nmuutamissa heinäladoissa ja komppania sai käskyn lähteä taipaleelle.\nLuultiin voitavan ehtiä johonkin tunturikylään jouluillaksi ja\nlevättyään rauhassa lähtivät miehet taas reippaammin taivaltamaan\neteenpäin. Kuormasto lähti edeltä aukasemaan tietä, mutta väsyneet ja\nlaihtuneet hevoset liikkuivat hitaasti, varsinkin raskaiden tykkirekien\nedessä. Kulkue eteni hitaasti ja pakkasessa täytyi miesten takoa\njalkojaan lujasti lumeen pysyäkseen lämpiminä. Aamupäivällä alkoi\npyryttää ja komppanian päällikön oli vaikea pysyttää oikea suunta. Pyry\nyltyi rajuilmaksi ja lumensekainen viima pieksi ankarasti kasvoihin,\ntunkeutuen hatarain, repaleisten vaatteiden lomista paljaaseen ihoon.\nLähellä puolta päivää väsyivät tykkirekiä vetävät hevoset ja ne täytyi\nriisua, kun kuormaston hevosia ei voitu käyttää avuksi, sillä nekin jo\nhorjahtelivat väsymyksestä. Tykkireet jäivät tielle ja matkue alkoi\nhuojua myrskyssä eteenpäin. Osa miehistöstä olisi tahtonut levähtää ja\nsulatella leipäpalan ravinnokseen, mutta toivottiinhan päästävän kylään\nillaksi ja olisi siis kiirehdittävä.\n\nLumi ratisi ja valitti rekien alla ja helisi saappaissa, joista saumat\nolivat ratkeilleet. Pyryssä kuului hevosmiesten huutoja ja päällystön\nkomennuksia:\n\n— Eteenpäin, eteenpäin!\n\nIllan suussa ilmoitetaan Rautalammin komppanian päällikölle, Tuomas\nTuomaanpojalle, että hevoset eivät jaksa.\n\nTuomaan rinnalla paarustava ja häntä joukon nuorempi veljensä, Yrjö\nTuomaanpoika, virkkoi Tuomas-veljelleen:\n\n— Eivät jaksa miehetkään enää. Meidän on jäätävä yöksi johonkin\ntuulelta suojaiseen paikkaan.\n\n— Ole vaiti, täytyy jaksaa! virkkoi Tuomas ja taas kajahti hänen\nvoimakas äänensä:\n\n— Eteenpäin, mars!\n\nMiesjoukko sivuutti uupuneet hevoset, joiden ajajat sadattelivat ja\nkylmän käsissä hakkasivat käsiään hartioihinsa. Näin vaellettiin,\nkunnes toivo kylän saavuttamisesta oli mennyttä. Se oli varmaankin\nsivuutettu pyryssä. Tuli vastaan vähän loivempi alanko, jossa oli\nuseita heinälatoja. Kun miehistäkin heikommat alkoivat horjahdella\nhankeen, sai armeija pysähtymiskäskyn ja nuotioita alettiin rakentaa\nlatojen eteen. Tällä kertaa löytyi puita riittävästi ja myrskykin\noli jo asettunut, että roihuavat nuotiot pian lämmittivät väsyneitä,\nkylmästä kohmettuneita jäseniä. Pakkanen oli kuitenkin pureva ja\nhevoset, joille ei ollut riittäviä peitteitä, hytisivät vilusta.\nTahtoipa miestenkin kesken syntyä riitaa lämpimimmistä paikoista\nnuotioiden ääressä, viima kun pohjoisen puolelle kääntyen pureksi\nvihaisesti latojen seinämillä.\n\nJouluillan ateriaksi sulatettiin palanen jäätynyttä leipää ja\nmiehistössä syntyi murinaa, jokainen kun olis tahtonut enemmän.\n\n— Ei palaakaan enää, sanoi jyrkästi komppanian päällikkö Tuomas\nTuomaanpoika. — Minun täytyy vastata siitä, että leipä riittää vielä\nainakin kahdeksi päiväksi ja sitä on niukasti.\n\nRavintotilkan ja nuotioiden lämmön vaikutuksesta alkoivat muutamat\ntorkahdella ja heitä oli toisten pidettävä hereillä, kun nukahtaminen\nmoisessa pakkasessa olisi tietänyt ehdotonta loppua.\n\nArmeijan pappi kaivoi muutaman reen pohjalta raamatun ja alkoi siitä\nlukea korkealla äänellä Kristuksen syntymästä. Se toi taas mieleen\njoulun niillekin, jotka pakkasen ja nälän turruttamina olivat sen jo\nunohtaneet. Siitä olikin vuosikymmeniä, kun oikeata joulua oli voitu\npitää. Monet olivat olleet sotateillä vuosikausia ja sitä ennenkin\noli joulurauha vain muisteloissa. Kuitenkaan ei tällaista jouluyötä\nvielä ennen ollut kenelläkään ja ne, jotka olivat vielä voimissaan,\najattelivat kotiin pääsyä ja tulevata joulua jossain kotinurkilla.\nOlisihan siellä edes lämmintä.\n\nAamuyöstä täytyi armeijan taas lähteä taivaltamaan, kun puut loppuivat\nja armoton pakkanen tuntui vain kiihtyvän. Tuomas Tuomaanpoika kantoi\nmuutamasta ladosta heinän tähteitä ja kehoitti niitä kuumentamaan\nnuotioissa ja laittamaan saappaisiin jalkojen suojaksi. Useilta oli jo\nvarvas paleltunut ja jalkarievut jäätyneet kenkiin kiinni. Torkkuvat\nhevoset valjastettiin ja matkue alkoi taas lähteä etelää kohti\ntaivaltamaan.\n\nJoulupäivä selkeni kirkkaana ja viima vihloi yhä polttavammin kasvoja\nja koko ruumista. Puolipäivään taivallettua, väsyivät muutamat ja\nheittäytyivät tiepuoleen lepäämään. Kiroten raastettiin heidät\npystyyn ja joka ei jaksanut, sovitettiin rekiin ja niissä saivat he\nhiljalleen jäätyä toisten huomaamatta. Armfeld parin muun upseerin\nkanssa oli ajanut edellä vahvalla hevosellaan ja jättänyt armeijan\nTuomas Tuomaanpojan johdettavaksi ja hänen vastuulleen. Kun vielä\nillansuussakaan ei alkanut näkyä ihmisasunnoita ja kun Armfeldin\nreen jäljetkin oli viiman juoksuttama lumi peittänyt, alkoi miehistö\nsuuttuneena napista.\n\n— Ettekö käsitä, että meidän on nyt pyrittävä takaisin kotimaahan ja\nmeidän _täytyy_ kestää. Siellä kotiseuduilla ei ole ketään, jotka\nrakentaisivat talot pystyyn, puhui Tuomas Tuomaanpoika. — Jumalan\nnimessä siis eteenpäin mars! Hetkisen huojui miesjoukko eteenpäin ja\nkun muutama hevosista jäi väsyneenä tiepuoleen, olisivat miehetkin\njättäytyneet kinoksiin lepäämään.\n\n— Ettekö näe, että puita nuotioita varten ei ole missään, sanoi\nTuomaanpoika. — Koko armeija on minun vastuullani ja minun on se\nvietävä täysilukuisena tunturien yli.\n\n— Niin, niin, mutta me emme jaksa...\n\n— Eteenpäin, eteenpäin mars! kajahti Tuomaan ääni ja kun hänen\nrinnallaan huojuva Yrjö-veli pyrki edes vähäiseksi hetkeksi levähtämään\nsanoen tapaavansa toiset, virkkoi Tuomas hänelle:\n\n— Etkö aio totella esimiestäsi? Kun olen saattanut armeijan tunturien\nylitse, on siinä minulle, mutta sinun on päästävä kotiin, poika,\npanemaan talo taas pystyyn. Eteenpäin, eteenpäin mars!\n\nSeuraavan yön nuotioihin oli enää vaikea saada puita. Muutamia\nrekiä lyötiin kappaleiksi ja kinokseen koetettiin kaivaa hautoja,\njoissa olisi ollut suojassa purevalta viimalta. Mitä vain suinkin\nlöytyi, jonka arveltiin palavan, kannettiin nuotioihin ja alituisesti\nliikkeellä ollen päästiin taas aamupuolelle, jolloin Tuomas\nTuomaanpoika komensi armeijan liikkeelle. Siitä oli jo muutamia\nmiehiä jäänyt taipaleelle ja lähtiessä komensi Tuomas lopettamaan ne\nhevoset, jotka eivät jaksaneet kylliksi nopeasti kävellä ja olivat\nhidastuttamassa matkuetta. Vain kymmenkunta hevosta jäi jälelle ja\nnäiden rekiin asetettiin musketit ja eväsreput.\n\nSeuraava päivä valkeni eikä vieläkään näkynyt millään suunnalla\nihmisasunnoita. Miehistö huojui kalpeana ja väsyneenä ja Tuomas\nTuomaanpojan täytyi ponnistaa kaikki voimansa, pysyäkseen pystyssä.\nMutta hänenhän täytyi kestää loppuun asti. Armeija oli hänen\nvastuullaan ja se oli saatettava tunturien yli. Sitten hän ei enää\njaksaisi. Yrjö saisi mennä panemaan taloa kuntoon.\n\nKeskipäivän lähetessä oli yksi ja toinen alkanut kuumeesta ja\nväsymyksestä hourailla. Täytyi pysähtyä levähtämään. Puita ei ollut ja\nmiehistö kävi arvelematta rekien kimppuun jättäen vain kaksi jäljelle.\nNämä paloivat pian ja kun puita ei muualta saatu lyötiin muskettien\nperiä vastakkain ja kappaleet nuotioon. Rykmentin pappi houraili ja\nsaarnasi ikuisesta joulusta, joka oli tunturien toisella puolella\nalkava. Yrjö Tuomaanpoika aikoi heittäytyä kinokseen, multa Tuomas\nsanoi hänelle tiukasti:\n\n— Mars pystyyn, poika! Etkö ymmärrä, että sinun on päästävä kotiin.\n\nUseimmilla olivat jalat osittain paleltuneet ja muutamilta kädetkin.\nTuskissaan työnsivät he käsiään hiilloksiin. Kun nuotioista ei lähtenyt\nenää mitään lämmintä ja kun pistimien kärkiin pistetyt ja nuotioissa\nsulatellut leipäpalat oli syöty, komensi Tuomas miehet taas liikkeelle.\nYhteen ryhmään likistyneenä, horjahdellen ja tylsänä laahusti armeija\neteenpäin ja jälelle jättäytyviä täytyi Tuomaanpojan tyrkkiä musketin\nperällä saadakseen heitä pysymään joukossa.\n\nKaikista Tuomaan ponnistuksista huolimatta jättäytyi kuitenkin yksi ja\ntoinen kinokseen. Heidän lasittuvat silmänsä painuivat kiinni ja viima\nalkoi peitellä heitä lumiinsa.\n\nIllan hämärtyessä näkyi kylä alempaa laaksosta ja kun Yrjö Tuomaanpoika\nhorjahti hankeen, repäisi Tuomas hänet pystyyn ja takoi häntä\nhartioihin virkkaen:\n\n— Älä niskoittele esimiestäsi vastaan, poika! Sanoinhan, että sinun on\nmentävä kotiin rakentamaan taloa.\n\n— Entä sinä?\n\n— Niin... minä... Minä jään kokoomaan miehiä, jotka ovat jääneet\njälelle, sillä minun on vastattava armeijan täysilukuisuudesta\nesimiehelleni. Etkö sitä ymmärrä, poika?\n\n— Mutta sinun on myöskin tultava kotiin, sopersi Yrjö aavistaen, että\nTuomas jäisi kinokseen niinkuin monet toverinsakin.\n\n— Kylä näkyy tuolta ja sinne on enää virstan verran. Minä jätän nyt\narmeijan vuorostani sinun vastuullesi ja sinun on se vietävä tuonne\nkylään. Ymmärrätkö?\n\n— Kyllä, Tuomas.\n\n— Minä tulen, kun joudun. Mars eteenpäin!\n\nYrjö aikoi kääntyä vielä jälelleen katsomaan, mutta Tuomas tyrkkäsi\nhäntä menemään ja kun joukko oli hävinnyt mäen alle, horjahti Tuomas\nkinokseen ja tunsi hivelevää levon tunnetta.\n\nEi, mitä hänelle nyt olikaan tapahtumassa? Häh oli aikonut jättäytyä\ntoisten uupuneiden joukkoon, kun ei saanutkaan armeijaa täysilukuisena\ntunturien ylitse, mutta eihän hänellä ollut siitä vastuu sen suurempi\nkuin Armfeldillä, joka oli sen jättänyt kokonaan oman onnensa nojaan.\nEi, tästä täytyy sittenkin nousta. Yrjö saattaa sairastua ja talo\nkotinurkilla jää panematta kuntoon.\n\nTuomas ponnistautuu liikkeelle ja tuntee, että jalat ovat jäätyneet,\nmutta eteenpäin on päästävä. Kinoksiin horjahdellen pääsee hän\nvihdoinkin kylään, johon toiset ovat jo ehtineet. Armfeld on mennyt\nsiitäkin ohitse ja kun miehistö luetaan, on armeijasta puolet jääneet\ntuntureille.\n\n\n\n\nTyhjä luentosali.\n\n\nPurevan kylmä helmikuinen viima puhalteli v. 1721 Turun puoleksi\npalaneiden talojen nurkissa, kapeilla kujilla, joissa kaikkialla\nvielä virui venäläisten jätteitä, heiniä ja muuta roskaa. Kiertelipä\nsurullisesti valitteleva viima niitäkin taloja, jotka venäläiset olivat\nTurusta lähdettyään jättäneet ja joihin kaupungin paenneista asukkaista\noli muutamia harvoja perheitä muuttanut takaisin.\n\nElämä oli sammunut ennen niin vilkkaan ja elämänhaluisen Turun kaduilta\nnäinä pitkinä kärsimysten vuosina. Joskus näkyi vain viluinen kulkija\nkuin takaa-ajettuna kiirehtivän ränsistyneiden talojen seinävieriä,\npiilottautuakseen hataraan asuntoonsa. Tuomiokirkko oli kuitenkin\nvielä paikoillaan, vaikka senkin sisällä näkyi hävityksen jälkiä, ja\nkiirehtivä kulkija loi katseensa sen torniin, kuin siltä turvaa hakien.\n\nViima vihelteli kulkiessaan autioilla kaduilla, pyöräytti lunta lian\nja roskan peitteeksi ja jatkoi matkaa edelleen. Se pysähtyi hetkeksi\nkiertämään akatemiataloakin ja kurkisti sen avonaisista ovista sisään,\nvalitteli särjetyissä ikkunoissa ja pyöräytti tyhjäksi raastetun\nluentosalin permannolla muuanta kirjasta, jonka puukannet olivat\nirtautuneet ja jonka aikulehdellä oli kömpelöillä, puuhun veistetyillä\nkirjaimilla painettu: »_Se aapic-kiria_ painettu Daniel Medelplanilta,\nPälkäneen Taurialan kylässä v. 1716.»\n\nSurullisella vaellusretkellään oleva pohjoisviima ei tästä ymmärtänyt\nmitään ja jatkoi matkaansa.\n\nVähäistä myöhemmin, kun yliopiston luentosalista lunta sisään\npuhalteleva tuuli oli poistunut, astui sinne kaksi viluista,\nvaippoihinsa tarkasti kääriytynyttä miestä. Toinen oli Someron\nkirkkoherra Jaakko Riz, joka Ison vihan alussa oli paennut\nInkerinmaalle, mutta josta hän äsken oli palannut ja tullut nyt Turkuun\nhoitamaan väliaikaisen konsistorion esimiehen virkaa. Venäläiset\nupseerit olivat hänet tähän toimeen määränneet ja kun kirkkoherra\nRiz muutenkin halusi auttaa hädänalaista kansaansa, ei hän tahtonut\nvastustella toimeen ryhtyessään.\n\nToinen hänen toverinsa oli Pernajan kirkkoherra Pietari Serlachius,\njoka oli hänkin ollut pakolaisena ja sattumalta yhtynyt virkatoveriinsa.\n\n— Surkealta näyttää täälläkin, virkkoi Jaakko Riz katsellen ympärilleen\nautiossa luentosalissa, jossa oli vielä nurkissa venäläisten majailun\njätteitä.\n\n— On vaikeata käsittää, miksi Herra on pannut näin raskaan kuorman\npäällemme, virkkoi Pietari Serlachius. — Tämäkin nyt tässä... maan\nkorkein opinahjo... venäläisten likaamana ja saastuttamana.\n\nKirkkoherra Serlachius vaikeni ja jatkoi hetken kuluttua:\n\n— Minusta tuntuu, niinkuin tällä ajanjaksolla olisi syövytetty\nsammumaton kammo ja viha kansamme vereen idän raakalaisia kohtaan. Sitä\nkammoa imevät lapset äitiensä rinnoista ja se paisuu vielä voimaksi,\njoka maksaa nämä kohlut samalla mitalla.\n\n— Minun on kosto, sanoo Herra, virkkoi Jaakko Riz. — Vaikka kyllähän\nminäkin myönnän, että Suomen kansa voi vielä kerran nousta tästäkin\nkurjuudesta ja häpeästä.\n\nPietari Serlachius oli huomannut luentosalin permannolla Medelplanin\naapisen ja nosti sen sieltä alkaen uteliaana silmäillä muun muassa\njäykillä kirjaimilla painettua Isämeidän rukousta.\n\n— Katsohan tätä! Kuulin puhuttavan tästä Daniel Medelplanin työstä\nja nyt näen sen, virkkoi kirkkoherra Serlachius ojentaen aapisen\ntoverilleen. — Tuossakin yksi pieni todistus siitä, että kansamme ei\ntaitu, vaikka ylivoiman alla taipuu. Daniel Medelplan leikkaa puusta\nkirjaimet ja painaa yksitellen aapiskirjan lehdet, kun oikeassa\npräntissä valmistettuja ei ole saatavissa.\n\n— Niin, minäkin kuulin, että tätä Daniel-papin aapista on sitten\nlainattu kylästä toiseen, virkkoi Jaakko Riz. — Tässä kyllä ei\nole paljoa muuta kuin isämeidän rukous, mutta onhan sekin jotain.\nKristinopin taito onkin näinä vuosina mennyt niin, että kaikki on\naloitettava taas alusta.\n\n— Niinkuin täälläkin, sanoi Serlachius viitaten tyhjää luentosalia. —\nKuinka monta palannee yliopistomme opettajista, jotka ovat pakolaisina\nsaaneet lähteä mikä minnekin, useimmat vieraille maille.\n\nToverukset jättivät aution luentosalin. Pohjoistuuli palasi jälleen\nkierreltyään tyhjässä kaupungissa ja alkoi käännellä Medelplanin\naapisen lehtiä ikkunalaudalla, johon Pietari Serlachius oli sen\njättänyt.\n\n\n\n\nPiilopirtillä.\n\n\nYksinäisellä salolammella souteli nuori, noin kuudentoista vuotias\ntyttönen toukokuun tyvenen ja aurinkoisen aamun kirkkaudessa. Aamu oli\nlämmin ja tytön pyöreitä jäseniä verhosi vain lyhythihainen piikkopaita\nja lyhyt hame, joka oli jo parista kohdasta pahasti risukoissa\nrevennyt. Tyttö oli lähtenyt kokemaan katiskoita ja ahvenmertoja ja\nrunsas saalis jo pyristeli venheen pohjalla. Muutamia pajumertoja oli\nvielä kaislikon rinnassa katsomatta, mutta eipä ollut kiirettä salolla,\njos antoi venheen kellua siinä hetkisen melomatta ja nautti lämpimästä\nauringon paisteesta ja käkien kilvan helkyttämästä kukunnasta.\n\nYhtäkkiä tämä eräkorven hiljainen rauha häiriintyi, kun rantapajukossa\nkuului risujen murtuminen, niinkuin astujan askelten alla. Tyttö\nsäikähti ja tarttui pelokkaana melaansa, luoden hätääntyneen katseen\nrannalle, Kotoisia se ropsaja ei saattanut olla. Olihan veli toisaalla\nrihmoillaan, eikä mitenkään ollut tänne ehtinyt eikä isä kyennyt\nmetsäsaunalta liikkumaan, ja äidilläkin oli aamulypsy ja muut askareet.\n\nOlisiko ehkä ryssä, koirankuonolainen, tänne korven kohtuun osannut?\n\nTätäpä tyttö ensiksi ajatteli ja pelosta vavahteli melaa pitävä käsi.\nRannan pajukosta ilmestyi kuitenkin kotoiselta näyttävä mies, vaikka\nolikin meikäläisistä erilainen vaatteiltaan ja naamaltaan kokonaan\nparroittunut. Tulija katseli hetkisen pelästynyttä melojaa ja virkkoi\nsitten ystävällisesti:\n\n— Älähän pelkää, tyttöseni, en minä vainolainen ole, vaan paossa\nkotitanhuvilta niinkuin ehkä sinäkin. Metsiä harhaillessani osuin tähän\nlammen rannalle ja ihastuin ikihyväksi ihmislapsen nähtyäni. Missä\nsinun kotiväkesi on?\n\nTyttö aprikoi, sanoisiko. Eihän tietänyt, vaikka mies sittenkin olisi\njoku maassa majailevista venäläisistä, jotka ryöstivät ja hävittivät.\n\n— Tuolla vain... metsässä, sai tyttö tuskin äänensä kuuluville. —\nKukas... te olette?\n\n— Olen seurakuntamme sielunpaimen, joka jo toista vuotta on pakolaisena\nkierrellyt. Melohan, lapseni, lähemmäs, että näen, onko taivahinen\nsiunannut pyydyksesi, joita varmaan olet kokemassa.\n\n— Niin olen.\n\nPelonalaisena meloi tyttö lähemmäksi rantaa ja mies rannalla katseli\ntutkivasti häntä.\n\n— Metsäkulman Laurin nuorin tytär, Kylli! Tunsinpas sinut, vaikka olet\nkasvanut ja pyöristynyt. Vieläkö isäsi ja äitisi elävät?\n\nTyttö uskalsi nyt jo tyrkätä venheen kokan aivan rantaan kiinni, kun\noli varma, että vieras ei ollut vihollinen, koskapa tunsi hänet ja\nnimeltä puhutteli. Saattoipa olla pitäjän pappikin, eihän hän tuntenut,\nkun oli jo monia vuosia siitä, kun kirkossa oli käyty ja silloin oli\nhän nähnyt papin vain koreana messupaidassaan.\n\n— Onpa sinulla ahvenia, onpa haukikin. Eipä muuten olisikaan jäsenesi\nnoin pyöreät, ellette saisi täällä riistaa kyniksenne. Siitä on\nkolmatta vuotta, kun olen isäsi nähnyt. Vieläkö hän sairastelee\nvenäläisten pahoinpitelystä? Kuulin, että olivat häntä rääkänneet.\n\n— Vielä. Ei hän paljoa kykene liikkumaan.\n\n— Olen ehkä mielivieras vanhemmillesi. Siispä saattanet, tyttöseni,\nminut asumuksellenne. Onhan hyvä, että pitkän ajan perästä näen\nrakkaita seurakuntalaisiani.\n\n— Tulkaa venheeseen.\n\nPappi istui ruuheen ja alkoi soutaa.\n\n— Olisi vielä joku pyydys... jos ei niin kiirettä ole... sanoi tyttö.\n\n— Eipä niinkään. Tulkoonpa niistä nyt vielä nälkäisen kulkijankin\nvaralta.\n\nSaalis lisääntyi vielä puolella ja rantaan päästyä alkoi tyttö mättää\nahvenia konttivakkaan. Se tuli puolilleen ja ripeästi nosti tyttö sen\nhartioilleen.\n\n— Annahan, kun minä kannan vakkasi tällä kertaa. Se näyttää liian\npainavaltakin hennoille hartioillesi.\n\n— Ei ne niin hennot ole, naurahti tyttö.\n\nVakka sovitettiin korentoon ja kannettiin yhdessä kiemuroivaa polkua\njoka väliin peittyi risukoihin, mutta joita tyttö taitavasti väisti.\nKohta ilmestyi ahon laidasta metsäsauna ja sen edustalla tyttö pysähtyi.\n\n— Tässä asumme. Jos tahdotte istua tuohon kivelle siksi aikaa, kun käyn\nvähän siivoamassa, sanoi tyttö. — Äitikään ei taida olla kotona ja isä\ntekee aina saunaan törkyä.\n\n— Älähän välitä siitä, sanoi pappi ja työntäytyi ahtaasta ovesta tytön\njälessä saunaan. Sauna oli hämärästi valaistu ja pienen ikkunan ääressä\nkapersi jotain tuohityötä entinen Metsäkulman vauraan talon isäntä,\nLauri.\n\n— Herran rauha majaan, toivotteli pappi ja istahti Laurin lähelle\nrahille, jonka Kylli oli tarjonnut. — Ei taida Lauri-naapuri enää\ntuntea?\n\n— Kyllähän minä vähän... äänestä... arveli Lauri vierasta tirkistellen.\n— Eihän vain liene pitäjän kappalainen, Nicolaus?\n\n— Onpa niinkin.\n\n— No johan minä äänestä... kun on muuten niin muuttunut. Vaikka niinpä\ntässä on muututtu jokainen. Täällä sitä nyt mekin olemme, piilopirtillä.\n\nPappi Nicolauksen olivat venäläiset ottaneet vangiksi, ensin\nrääkättyään häntä niinkuin muitakin hengenmiehiä. Kuljeteltuaan\nNicolausta Virossa ja sisä-Venäjällä, oli hän päässyt kuonolaisten\nkynsistä karkuun ja Ruotsin kautta kotimaahan. Oikoteitä myöten\nkulkiessaan kotipitäjätään kohti oli hän eksynyt lammen rannalle, jossa\nKylli-tyttö oli kalastamassa.\n\nNicolaus-kappalaisen kertoessa seikkailuistaan Laurille, oli Kylli\nlaittanut ahvenista muhevan keiton saunan edustalla olevassa\npistekodassa. Lehmää laitumelle saattelemassa ollut Laurin emäntäkin\npalasi ja hämmästyi odottamattomasta vierailusta. Aho-aukean keskelle,\nkeltakukkaa työntävälle nurmelle katettiin vaatimaton kala-ateria ja\nnälkäisenä kävi Nicolaus-pappikin sen kimppuun.\n\n— Ja näin pieneksikö on perheenne supistunut? kysyi Nicolaus. — Simo\nja Yrjöhän joutuivat sotaan ja sinne jäivät, sen muistan, mutta olihan\nvielä Alpo ja Mikko Metsäkulmalla ollessanne.\n\n— Alpokin joutui sotateille ja Mikko vain on enää jälellä, virkkoi\nLauri, leuka värähtäen. — Siellä on kotimme hävitettynä ja poltettuna\nja kun Mikko siellä taannoin kävi, kertoi vain saunan olevan\npolttamatta ja senkin ovelle kuuluu pajupehko kasvaneen.\n\n— Ja kirkkoa kuului ympäröivän jo sakea metsä, tiesi emäntä. — Papin\ntalossa kuuluu tupa olevan jäljellä, mutta siitäkin katto sortuneen.\nMilloin tästä uskaltanee lähteä kotinurkille, jos heitä enää\ntarvinneekaan. Kovin on tuo Laurikin jo käynyt heikoksi.\n\n— Onhan teillä nämä nuoret, jotka kyllä kodin jälleen rakentavat, sanoi\nNicolaus.\n\nMikko poika oli tullut metsästä hänkin aterialle ja vahvarakenteisempi\nnäytti hänestä tulevan kuin isästään. Kyllä hän pian jaksaisi talon\nuudelleen rakentaa.\n\n— Rauha on nyt jo maassa ja jokainen voi taas siirtyä kotikonnuilleen\njulman hävityksen jälkiä parantamaan, virkkoi Nicolaus. — Ehkäpä\nkaikkivaltias nyt jo vihdoinkin armahtaa maatamme ja antaa sen jälleen\nkehittyä vähitellen siihen, mihin jo menneet sukupolvet olivat vaivalla\npäässeet.\n\n— Ei tiedä. Sodanhaluinen kuningas saattaa taas piankin keksiä uusia\nsotaretkiä, virkkoi Lauri.\n\n— Milläpä miehillä hän enää sotaa käynee. Ainakin ne, mitä tälle\npuolle Pohjanlahden on jäänyt, tarvitaan tarkoin hävitettyjen kotien\nrakentamiseen.\n\nHetkisen tuijotti Nicolaus-pappi tulisijan hiillokseen, missä\nkalakeitto oli äsken kiehunut ja jatkoi:\n\n— Luulenpa, että Ruotsissakin on jo lopullisesti kyllästytty Kaarle XII\nonnettomiin päähänpistoihin ja silloinhan hänestä saisimme täälläkin\npian rauhan.\n\nNicolaus-papin ajatusta ei piilopirtin perhe käsittänyt. Mistäpä he\nolisivat voineet käsittää, että tämän huikentelevaisen hallitsijan\nsuurimmaksi syyksi oli luettava tämäkin kärsimysten pitkä kausi, jota\nisonvihan nimellä jälkipolvet tulisivat muistelemaan. Venäläinenhän oli\ntosin maan hävittänyt, mutta ehkäpä tarmokkaampi hallitsija olisi sen\nvoinut estää.\n\n— Aion tästä käydä minäkin seurakuntaani hoitamaan, jonka saan nyt\nyksinäni tehdä, kun esimieheni kuuluu hänkin sodan kärsimyksiin\nsortuneen. Metsä on kaadettava kirkon ympäriltä ja rauhan evankeliumia\ntaas saarnattava. Nyt levähdän täällä hoivissanne ja huomispäivänä\nlähdemme tästä joukolla hävitettyjen kotien raunioille.\n\nSitäpä lähtöä Metsäkulmalle olivat piilopirtin asukkaatkin juuri\nmiettineet. Laurinkin koukkuun painuneet hartiat näyttivät suoristuvan,\nkun hän kohta topakasti virkkoi:\n\n— Niinpä sitten huomispäivänä lähtekäämme ja koetan vielä minäkin uuden\npirtin nurkkia kokoon liitostella. Ehkäpä tästä vielä elämä palautuu\nentiselleen, kun saadaan kylvöt tehdä ja karjaa lisääntymään. Ainahan\nniitä asumuksia kyhää, kun karjan ja kylvöt saa kuntoon.\n\nSuloisena suviaamuna vaeltaa piilopirtin väki sielunpaimenensa kanssa\nrakentamaan, mitä sota ja vaino on heidän kohdaltaan hävittänyt.\n\n\n\n\nKodin raunioilla.\n\n\nKaksi miestä hiihtää verkalleen varhaisena huhtikuun aamuna\nasumattomien salojen, vaarojen ja pikku järven selkien poikki, pyrkien\nerään pienen järven rannalle Pohjois-Savon seuduilla. Eilen on lumi\nsulanut hellittävässä auringossa ja yöllä pakkanen kovettanut hanget\nkestäviksi ja joutuisata on nyt miesten taivallus kotitienoota kohti,\njosta muutamia vuosia sitten toinen on joutunut kuninkaan käskystä\nPuolaan ja toinen sen jälkeen Lybeckerin joukkoihin, jotka koettivat\nestää venäläisjoukkojen tunkeutumista Viipuriin ja sitä tietä koko\nmaahan. Molemmat olivat veljeksiä samasta talosta, joka oli täytynyt\njättää niinkuin monet muutkin kodit venäläisjoukkojen hävitettäväksi.\nNuorempi, Yrjö, jäi Saunalahteen taloa pitämään kun vanhemman\ntempaisi sodan koura vieraalle maalle ja harhailtuaan molemmat\naikansa sotavankina ja sittemmin karkureina, vei onnellinen sattuma\nheidät kotipaikoille pyrkiessä yhteen ja yhdessäpä nyt samaa matkaa\njatkettiinkin.\n\nUseita päiviä olivat veljekset hiihtäneet, ensin Virosta Suomenlahden\npoikki ja sitten suoraan keskimaata kohti, vanhempi, Hannu, edellä,\nYrjön koettaessa pysyä kiihkeästi kotiin pyrkivän vanhemman veljensä\nkintereillä. Mistä lienevät Hannulla voimat riittäneetkin puskea\nvastatuuletkin yhtä vimmaisesti, vai tämäkö raikas kevätaamu niitä\nehkä antoi; riittävästi eivät veljekset olleet kuitenkaan saaneet\nnäinä päivinä ravintoa. Hannun selkärepussa heilahteli vielä kannikka\nleivästä, joka pari päivää sitten oli saatu ja siitä kannikasta pitäisi\nvielä riittää täksikin päiväksi. Olihan leivän höysteeksi tipauteltu\naina yönuotiolle asetuttaessa metsopari Hannun piilukkoisella\ntussarilla, jonka hän oli saanut jostain otetuksi mukaansa. Ase olisi\nhyvä Saunarannallakin, jossa ei tiettävissä ollut muuta syötävää kuin\nmetsän riista ja luodikolla olisi hyvä metsästää hirviä ja muita\nsellaisia isompia otuksia..\n\nHannu oli hiihtänyt kiivaasti muutaman korkean vaaran jyrkän rinteen ja\npysähtyi kaatuneen hongan tyvelle levähtämään. Yrjö eli jäänyt vähän\njälkeen ja hengästyneenä kipusi rinteen harjalle.\n\n— Huonoksipa se Lybeckerin kaalisoppa vei miehen, virkkoi Yrjö veljensä\nviereen istahtaen. — Monta metson reittä saa popsia, ennenkun tässä\nvoimat ovat entisellään.\n\n— Vähinä ne ovat minultakin, virkkoi Hannu. — Tämä kevätaamu ja kodin\nraunioiden näkemisen toivo minulle voimia antavat.\n\n— Nepä minullekin, ja ennen iltaahan olemmekin jo Saunarannalla.\n\n— Miten jaksanemme; hiihtää. Tänään tulee taas lämmin päivä.\n\nAurinko nousikin hehkuvan punaisena metsän takaa ja lämmitti hiihdosta\nhiestyneiden miesten selkää. Olisipa tehnyt mieli pitemmältäkin\nlevähtää, kun sopiva tulenpitopaikkakin oli vieressä.\n\nVaaran harjulle näkyi etelän ja vähän taaempaa idän puolelta hävitetyt\nkylät, joissa vain tupien hiiltyneet rauniot ja muutamissa saunat\nolivat talon paikkoja näyttämässä. Muutamiin oli jo pakosalla ollut\nväki palannut töihin ja kirveen iskut kalkahtelivat raikkaassa\nkevätaamussa, kun tupia jälleen rakennettiin. Kuinka monennen kerran\nniitä saatiin sotien ja vainovalkeiden jälkeen rakennella, ei kukaan\nvoinut tarkalleen sanoa. Varhaisempina aikoina olivat karjalaiset\nkäyneet monet kymmenet kerrat talot polttamassa ja sodan jaloissa\nolivat ne taas sortuneet, nyt viimeksi perinpohjin koko maassa. Olisipa\nvoinut jo luulla, että talonpaikat jäävätkin autioiksi, mutta näytti\ntaas tänäkin kauniina huhtikuun aamuna, että maassa asuu sitkeä kansa,\njoka pahimpienkin iskujen jälkeen kykenee kotinsa ja kontunsa jälleen\nrakentamaan.\n\nTalon jälleen kuntoon rakentaminen oli ollut Saunarannan veljeksilläkin\nmielessään ja hetken levättyään vaaralla antoivat he suksiensa\nluistaa rinnettä alas ja koettivat pysytellä samassa vauhdissa vielä\ntasasellakin maalla. Vasta kun päivä korkealle kohoten oli ehtinyt\npaahtaa lumen upottavaksi, pysähtyivät veljekset levähtämään, varsinkin\nkun Hannu oli muutaman mäen kupeesta pälvessä kylpevän urosmetson\nlävistänyt luodikollaan aamiaispalaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLukuisien, autioksi jääneiden talojen raunioiden ohi hiihtäen ovat\nveljekset viimein päässeet kotikyläänsä. Saunanrannalle on Yrjön sotaan\nlähtiessä jäänyt talo kuntoon, mutta läävän ja vaateaitan tapaavat\nveljekset nyt vain talon paikalta. Venäläisiä vastusteleva talon vanha\nvaari on saanut surmaniskun näiltä omalla pihallaan ja Hannun ja Yrjön\nnuorimman sisaren, Inkerin, ovat he vieneet mukaansa. Naapuritalon,\nJuurikorven, isäntä näitä pojille kertoo, kun nämä kotiin päästyään\nkäyvät Juurikorpeen saunomaan ja omaisiaan tietämään.\n\n— Onhan niitä ennenkin eletty vaikeita aikoja, mutta eipä vielä\ntällaisia, että kokonaisista perhekunnista vain muutama olisi jäänyt\njälelle, haastelee Juurikorven Mikko saunan jälkeen tuvan penkillä\ntarinaa jatkettaessa. — Ei riittänyt tämä sodan hävitys, kun piti\nvielä voittajan raastaa tuhansittain miehiämme ja naisiamme orjiksi\nVenäjälle. Sinne meni minultakin ainoat pojat, eikä tässä tiedä,\nkehtaanko enää taloa ryhtyä rakentamaan yksinäni. Jos sattuisi\nsellainen onni pojille, että pääsisivät karkaamaan.\n\n— Minustakin tuntuu, että Lauri ja Juha eivät jää sinne kauaksi aikaa,\nvirkkoi Hannu. — Ovat ne pojat siksi neuvokkaita, että eivät suostu\nryssän orjiksi.\n\n— Kunpa Inkeri-siskokin pääsisi heidän kynsistään karkuun, sanoo Yrjö\nalakuloisesti siskoaan muistellen.\n\n— Ei tiedä... naisten karkuun lähtö on toista kuin miesten, sanoo\nsiihen Hannu.\n\n— Kyllä sen tempun osaavat naisetkin, kun niikseen on, virkkoi Mikko\nveljeksiä puolestaan lohdutellen. — Montapa tyttöä kipaisi ennen\nKarjalastakin kotiin, kun vainolaiset sinne veivät, eivätkä saaneet\nsuostutelluksi omikseen.\n\nTalojaan ryhtyivät rakentamaan Saunarannan veljekset niinkuin\nMikkokin. Kevätkylvöjä olisi pitänyt käydä tekemässä, mutta siementä\npuuttui. Yksi ja toinen oli kotiin palatessaan ampunut otuksia ja\nnahkakiihtelyksillä käytiin vaihtamassa Raumalla ja Kokkolassa\nsiementä, jota sinne hyvänä kauppatavarana laivurit toivat.\nSelkärepuissakin sitä tuotiin, sillä harvoille oli sodan hävitys\nhevoset jättänyt ja hevoskuormallisiin ei olisi useammankaan talon\nvarat riittäneet. Muiden siementen noutajien mukaan oli Saunarannan\nYrjökin lähtenyt ja hänen kiihtelyksensä olivat niin saksan suosimia,\nettä kaksitoistakappaisen säkin laski Yrjö olaltaan siemenohraa Hannun\niloiseksi hämmästykseksi Saunarannan aitan kynnykselle. Yrjöäkin odotti\nvuorostaan iloinen yllätys, kun tuvan salvokselle ilmestyi Inkeri-sisko\nsammalsäkkeineen, joita hän veljensä avuksi oli jo pari päivää tuvan\ntarpeiksi kantanut.\n\n— Miten sinä pääsit? puuskahti Yrjö vapautuen murheesta, joka oli häntä\npainanut Inkeri-siskon takia.\n\n— Karkasin tietysti ja kun satuin osumaan toisten kotimaahan pyrkivien\nmukaan, niin mikäpä oli sitten tullessa, sanoi tyttö.\n\n— Eivätkä saaneet kiinni.\n\n— Eivät. Liikuin vain öillä ja päivät piileksin pellon ojissa ja\nmilloin missäkin.\n\nUusilla voimilla käytiin Saunarannalla rakentamaan kotia; Olihan saatu\nsiskokin takaisin kotiin ja sitten vielä runsaasti siementä. Veljekset\nkävivätkin kiireesti kevätkylvöihin ja ohrahalmeen lisäksi raivattiin\nvielä aikamoinen naurispalokin. Kesällä kun tehtäisiin heinää, olisi\nsilloin jo lehmäkin taloon hankittava ja ehkäpä senkin onnistuisi\njostain saamaan. Olihan sentään muutamilla osa karjasta säilynyt, kun\nse sodan syttyessä oli korpien keskelle ajettu ja sinne piilopirtin\nviereen turvemajat sitä varten laitettu.\n\nJuurikorven Mikkokin oli alkanut rakennella taloaan. Olihan hänelle\njäänyt kuitenkin viisivuotias pojanpoika, joka äitinsä kanssa oli kylän\npiilopirtille jäänyt, mutta Mikon palatessa oli orpo, kun tauti oli\näidinkin ottanut. Turhaan poikiaan tulevaksi vuotellen, jäi Mikko tästä\ntalonpitäjää ja vanhuuden varaa odottelemaan...\n\n\n\n\nSalonkävijä.\n\n\nYrjö Pietarinpoika oli saanut sanoman kaukaiselle salosaunalleen,\nettä venäläinen on tehnyt rauhan Uudessakaupungissa. Häneltäkin\noli vihollinen polttanut talon, vienyt nuoremman veljen ja siskon\nmukanaan. Vanha äiti oli ryöstäviä vihollisia vastustaessaan tupertunut\nhankeen ja siihen jäänyt. Yksin oli Yrjö näinä raskaina vuosina\nelellyt metsäsaunallaan, paettuaan sodan alussa kykenemättömän\nLybeckerin joukoista. Nyt oli jo alkanut palailla muitakin pakolaisia\nsalosaunoiltaan ja Yrjö Pietarinpoikakin muutamana helmikuun päivänä\nkoputteli puoliksi palaneen pirttinsä nurkan päitä kirvespohjallaan.\nTalo olisi pitänyt panna kuntoon, mutta tällä kertaa tuntui olevan\nsiihen kovin vähän halua. Veljen vankinaolo ja sisaren ryöstö oli vielä\nmieltä painamassa. Miten voisi yksin yrittää, kun ei ollut ketään\nsukulaisia edes auttamaan ja nuorikkoakaan ei käynyt mieliminen tyhjään\ntaloon. Vainolainen oli vienyt karjan. Yksi poloinen vasikka oli jäänyt\nja sen oli naapuri ottanut hoiviinsa salonavetalleen.\n\nYrjö Pietarinpoika ryhtyi kuitenkin purkamaan palaneita hirsiä tupansa\nkehästä. Kolme hirsikertaa oli jäänyt ehjäksi ja ne veisteli Yrjö\nmolemmin puolin puhtaalle puulle, odottamaan toisia uusia hirsikertoja\nsiksi, kun keväiset päivät alkaisivat herätellä kodin rakennusintoa.\n\nHaukattuaan tupansa kinostuneella portaalla palan mustaa leipää, nousi\nYrjö suksille ja lähti hiihtämään naapurikyliin.\n\nYhtä toivotonta ja masentunutta oli elämä sielläkin. Hävitettyjä koteja\nolisi pitänyt rakentaa, mutta ei ollut monellakaan tietoa leivästä.\nNälän kanssa taistellen kyhättiin kokoon asumuksia poltettujen talojen\nraunioille ja odotettiin hartaasti kevättä, joka toisi uusia elämisen\nmahdollisuuksia, kun pääsisi kevätkalaan.\n\nLouhivaaran pihaan pysäyttää Yrjö suksensa ja käy tupaan, joka tässä\nsyrjäisessä paikassa on jäänyt sydänmaita samoilevalta viholliselta\nhuomaamatta ja polttamatta.\n\n— Vielähän olet hengissä pysynyt, sanoo Louhivaaran Tuomas tupaan\nastuvalle Yrjölle.\n\n— Vieläpä tuota sinäkin näyt olevan. Ja perheesikin on taitanut säilyä\nviholliselta.\n\n— Sattui kuin vahingossa säilymään. Naiset sattuivat olemaan\npalohalmeella leikkaamassa, kun vihollisparvi kylällä liikkui ja joku\noli käynyt tässäkin nuuskimassa, olisiko mitään ryöstettävää. Lienee\nnäyttänyt tämä asumus ryssästä liian vähäiseltä, kun jätti rauhaan ja j\nrauhassa tässä sitten olemme saaneet ollakin.\n\nNaurishuttu kiehua porisi Louhivaaran tuvan liedellä ja kohta alkoi\nemäntä täytellä vateja ja kantaa niitä pöytään.\n\nViimekesänä oli ollut Tuomaalla valtavia naurishalmeita ja nyt oli\nhänellä varaa auttaa hätääntyneitä naapureitaankin nauriilla. Olipa\nruis- ja ohrahuhtakin auttanut niin, että niistäkin vähän liikeni\nsiemenviljaksi naapureille ja vähän leipäavuksikin.\n\n— Minulta meni kaikki, virkkoi Yrjö raskaasti huoahtaen. — Jos olisi\nkaikki muu mennytkin, mutta kun meni sisko ja veli.\n\n— Monelta ne ovat menneet. Rajantakainen on aina harjoittanut\nnaisenryöstöä, mutta nyt niitä on raahattu laumottain näinä surkeina\nvainon vuosina. Palannevatko sitten enää milloinkaan kotiperukoilleen.\n\nTuomas kehoitti Yrjöäkin aterialle:\n\n— Tulehan suurukselle. Ei se elämä suremalla parane. Täytyy vain\nyrittää jokaisen alusta.\n\n— Kunnes on saatu kaikki jälleen rakennetuksi ja taas tulee vihollinen\nhävittämään.\n\n— Voihan se käydä niinkin. Kaarle-kuningasta me saamme tästä häviöstä\nkiittää. Omat miehemme ovat saaneet olla vierailla mailla taistelemassa\nja oman maamme kuningas jätti vihollisen jalkoihin.\n\n— Talo pitäisi minunkin jälleen panna kuntoon, mutta eikö tuo jääne,\nvirkkoi Yrjö hetken kuluttua.\n\n— Ettäkö jättäisit talosi siihen, kun nyt rauha on vihdoinkin tullut,\nsanoi Tuomas. — Ei se vetele. Kevään tullen autan sinua talosi\nrakentamisessa ja siitä palkkioksi saisit nyt lähteä Turkuun, suolaa\nhakemaan. Saimme sitä äsken viisi ruokalusikallista muutamalta\nkaupungissa kävijältä, mutta nyt on enää puolet jälellä. Sitä tarvitset\nitsekin ja noilla sinun hartioillasi ei viidenkään leiviskän kontti\npaljoa paina. Lähde siis matkalle ja parin, kolmen viikon perästä olet\njo takaisin.\n\nJos oli saloilla leipä vähissä, niin suolasta oli sitä suurempi puutos.\nMitä vähän satuttiin saamaan, säilytettiin kuin kultaa, mutta se kului\nkuitenkin. Tämä äsken saatu vähäinen määrä oli Louhivaarastakin lopussa\neikä ollut ajattelemista kevätkalaankaan ilman suolaa.\n\n— Samapa se, vaikka lähdenkin, virkkoi Yrjö. — Eipä näillä talvisilla\npäivillä ole väliä, miten nämä saa kulumaan.\n\nKookas tuohikontti selässä lähtee Yrjö Pietarinpoika hiihtelemään\netelää kohti. Tuomaan emäntä on laittanut riittävästi evästä konttiin\nja pohjimmaiseksi riepuun käärityt äyrityiset, joilla suolat oli\nostettava.\n\nHiihtäessään asuttujen seutujen ja kirkonkylien ohitse, kohtaa\nsalonkävijää sama hävityksen surkeus kaikkialla. Toisissa talot\nkokonaan porona, muutamissa katot palaneina ja seinät hiiltyneinä ja\nharvoissa vain asukkaat toivottomina ja alakuloisina rakentelemassa\njälleen kuntoon asumuksiaan.\n\nViikon päivät hiihdeltyään, näkee Yrjö Tuomaanpoika tuomiokirkon\ntornin metsäniemekkeen takaa, ja tietää nyt olevansa perillä. Tultuaan\nkaupunkiin, josta hävityksen jäljet eivät vielä ole ehtineet peittyä,\netsii Yrjö muutaman tuttavansa kauppaporvarin taloa, mutta löytää\nvain hiiltyneet rauniot. Pienissä kivipuodeissa, joissa ennen Turun\nloistoajoilla käytiin niin vilkasta kauppaa, olivat luukut suljettuina.\nYrjö koetti tiedustella muutamilta harvoilta kujasilla liikkuvilta,\nmissä Turun suolaporvarit nyt majailivat.\n\n— Ei täällä mitään suolaporvaria ole sen jälkeen, kun venäläiset\npuhdistivat tarpeisiinsa Kivi-Matin suola-aitan.. Ei kukaan uskalla\nryhtyä suolakauppaan koirankuonolaisten takia, selitti muuan mies\nYrjölle ja pujahti kuin arka otus loukkoonsa.\n\nYrjö Pietarinpoika tuskitteli turhaa matkaansa. Olipa Turku tosiaankin\ntullut köyhäksi, kun ei suolakouraa saanut salonkävijä täältä\nkonttiinsa. Mikä neuvoksi? Tyhjiltään ei olisi käynyt lähteminen\npaluumatkalle. Louhivaaran emännän suolattomat eväät hiukoivat miehisen\nmiehen sydänalaa. Olisi saanut edes kourankaan suolaa hiukovaan\nnälkäänsä.\n\n— Kuulehan, äijä, virkkoi Yrjö muutamalle kepin varassa lyykkäävälle\nmiehelle, jonka tapasi Napaturun kadulla. — Mistä täällä salolaisille\nsuolaa annetaan?\n\n— Häh? suolaako? Ei sitä ole liioin itsellämmekään, sitten kun ryssän\nupseerit veivät suolakauppiaamme varaston kuitiksi. Uudestakaupungista\nsitä on haettu ja sieltä kuuluu saavan vaikka leivisköittäin, kellä\näyrityisiä on.\n\n— Vai saa sieltä, virkahti Yrjö ja käänsi heti suksensa, lähteäkseen\nkaupungista. — Hyvästi sitten, köyhä Turku. Enpä toista kertaa hiihtäne\ntänne enää suolan hakuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmisen viikkoa myöhemmin palasi Yrjö matkaltaan ja laski täysinäisen\nsuolakontin Louhivaaran pirtin penkille. Tuomas perheineen ihastui kuin\nsuuresta saaliista ainakin.\n\n— Saitpas sittenkin suolaa. Nythän ei enää hätää mitään. Pankaa sauna\nlämpiämään Yrjölle ja saattakaa sanaa naapureille, että saavat tuopin\nsuolaa hiukaansa, puheli Tuomas hyvillään ja jatkoi vilkkaasti samaan\nmenoon:\n\n— Täytyyhän naapureitaan auttaa minkä vain voi. Mielellään tulevat\ntupaasi nostamaan, Yrjö, kun tässä autoit meitä yhteisesti. Täytyy vain\njokaisen alottaa juurevasti elämäänsä, niinkuin alusta ainakin. Kyllä\nsiitä vielä hyvä tulee.\n\n— Niin, alusta kai sitä saamme taas aloittaa, vaikka emme tiedä, miten\nkauan rauha säilyy ja kotimme vihollisen hävitykseltä, virkkoi Yrjökin.\n\n\n\n"]