Kalevalaisten esi-isiemme usko

KALEVALAISTEN ESI-ISIEMME USKO

Kirj.

W. Angervo

Raumalla, Mystica, 1939.

SISÄLTÖ:

Alkulause. Johdanto. Maailman luominen. Kalevalan tammi. Pohjan neito. Joukahainen. Aino. Väinämöinen. Antero Vipunen. Ilmarinen. Lemminkäinen. Sampo. Sota Sammosta. Kantele. Kullervo. Marjatta. Yleiskatsaus.

ALKULAUSE.

Ensimmäisen sysäyksen käydä käsiksi tämänlaatuiseen Kalevala-tutkielmaan sain lukiessani suurmiehemme Juhana Wilhelmi Snellman'in elämäkertaa ja koottuja teoksia. Monien syvämietteisten kirjoitelmien joukosta tapasin erään, jonka äärelle jäin mietteisiin. Kirjoitelma oli arvostelu, joka koski Johan Fredrik Kajaanin juuri ilmestynyttä Suomen Historiaa. Arvostelu on julkaistu Litteraturbladet'in toukokuun numerossa v. 1847.

Kajaanin näkemys Suomen kansan historiasta ei näytä ensinkään tyydyttäneen Juhana Wilhelmi Snellmania. Ennen kaikkea näkyy Snellman kimmastuneen perusteluista, joilla Suomen valloitus esitettiin siveellisesti oikeutetuksi teoksi. Että valloituksen oikeutusta puolustettiin pakanuuden hävittämisen ja kristinuskon levittämisen tekosyyn varjolla, näkyy erikoisesti kiihdyttäneen perin oikeamielistä ja totuutta rakastavaa Snellman'ia. Säälimättä ja rohkeasti hän tuokin vastakkaisen mielipiteensä esille. Näin Snellman sanoo:

"Pätemättömänä voidaan kaiketi pitää tekijän yleistä käsitystä, että pakanallinen jumalaisoppi on tärveltynyttä jätettä jostakin alkuperäisestä oikeasta ilmoituksesta. Semmoinen käsitys halventaa Kaitselmuksen viisautta, joka niin muodoin ei olisi tarjonnut ihmissuvulle niin selvää ja voimakasta uskonnollista tietoa, että se voitaisiin säilyttää ikuisesti, ja se on yhtä alentava ihmiskunnalle, jonka auttamattomana kohtalona niin muodoin olisi vaipua yhä syvemmälle eläimelliseen tietämättömyyteen ja välinpitämättömyyteen. Olisi näet kaiketi mielivaltaista edellyttää, että toinen jumalallinen ilmoitus on arvokkaampi kuin toinen."

Että Suomen kansa asettui ase kädessä puolustamaan maataan ja uskontoaan, joka sille oli kaiken kehityksen pohjana ja perustana pitää Snellman itsetunnon luonnollisena ja oikeutettuna ilmaisuna ja jatkaa:

"Taistelevissa suomalaisissa on näet hänen nähdäkseen eräs vika, että he ovat 'pakanoita', jotka hylkäävät 'autuaaksitekevän kristinuskon'. Me puolestamme voimme pitää heitä ainoastaan jalona kansana, joka taistelee urheasti ylivoimaa vastaan uskonsa ja itsenäisyytensä puolesta ja kristinuskon voittoa voimme pitää ainoastaan tämän kansan henkisenä ja aineellisena sortona. Tai missä olisikaan suomalaisten kannalta katsoen semmoisen uskonnon suoma etu, joka pyrkii tulella ja miekalla hankkimaan itselleen tunnustusta — tämän uskonnon, joka vielä siihen aikaan raivosi omiakin tunnustajiansa vastaan yhtä hurjasti kuin pakanallisia suomalaisia vastaan. Millään uskonnolla, Muhammedin uskontoa lukuunottamatta, ei olekaan ollut niin verinen ura kuin kristinuskolla, ja tämän seikan muistamisen pitäisi hillitä parastakin intoilua kristinuskon puolesta. Mikäli inhimillinen harkinta voi oivaltaa, on kristinuskon väkivaltainen levittäminen ollut mitä suurin onnettomuus kaikille kansoille, joita se on koskenut, tai on ainakin merkinnyt näiden kansojen henkisen rappeutumisen aikaa. Sillä kansakunnan usko ja vakaumus on sen kallein omaisuus. Mutta kun se tukahdutetaan väkivalloin, tuhotaan kansakunnan elinvoiman syvin juuri."

Nämä olivat Juhana Wilhelmi Snellman'in, suurmiehemme suuria sanoja, ja niitä jäin miettimään. Silmieni ohi vieri historian lehtien luomia kuvia elävöityneinä. Näin Ruotsin kuninkaan, Pyhän Eerikin ja piispan, Pyhän Henrikin, laivoineen saapuvan Suomen rannikolle tuodakseen meille muka ainoaa autuaaksi tekevää kristinuskoa Rooman katoolisen kirkon muodossa. Rannalle oli kerääntynyt suuri joukko kansaa katselemaan ja ihmettelemään uutta tulokasta, jonka emälaivan kokassa komeili kullalla kirjailtu ristilippu ja kannella seisoi kuningas ja piispa komeissa pukimissa pappien ja asemiesten ympäröiminä. Vasta kun laiva laski ankkurinsa Aura-joen suuhun ja tyhjensi sisältönsä rantamantereelle, alkoi laivastovierailun tarkoitus paljastua. Suomalaisten pyhän tammen juurella sijaitsevan lähteen äärelle pystytettiin outo alttari, jolle nostettiin heille kylläkin tuttu ristin merkki, mutta he kauhistuivat, kun ristin pyhälle merkille oli naulittu ihmisen kuva ja kauhistus muuttui melkein aavemaiseksi peloksi, kun alttarille nostettiin hostia ja oblaattirasia, joissa kuiskailtiin olevan tuon ristiinnaulitun lihaa ja verta, ja joilla sanottiin olevan kummallisia maagillisia ominaisuuksia. Papit alkoivat lausua outoja taikalukuja, manauksia, oudolla kielellä, laulettiin outosävelisiä lauluja, ja pyhän lähteen vedellä valeltiin muutamia heidän kansalaisiaan, jotka ymmärtämättöminä uuden taikaseremonian merkityksestä olivat antautuneet kiiltokaapuisten loitsijoiden puoskaroitaviksi. He olivat alistuneet seremoniaan, sillä olihan välikappaleena heidän pyhän lähteensä vesi, jonka siunaukselliset ominaisuudet he tarkoin tunsivat ja olivat sen henkilökohtaisesti todenneet omien tietäjiensä loitsujen tehosta.

Loitsutoiminnan pohjimmainen tarkoitus paljastui kumminkin pian kaikessa kaameudessaan. Kovin outo oli sen vaikutus. Kastaminen merkitsi ei ainoastaan ruumiinsa uudelle uskolle luovuttamista, vaan heidän oli myös luovutettava omaisuutensa kastajillensa, vieläpä maansakin, jota he niin vaalien olivat viljelleet. Kaikesta maallisesta tulosta oli suoritettava kymmenykset valtaherroille, piispoille ja papeille, ja mikä heitä katkeroitti kaikista eniten, oli se, kun he totesivat verotuloja käytettävän väkivaltaiseen veljiensä uuteen uskoon käännyttämiseen. Niin — käännytettyjen oli luovuttava kaikesta, mikä heille tähän saakka oli ollut suurmerkityksellistä ja rakkainta, luovuttava uskonnostaankin — heidän oli kirottava se. Heidän oli kaadettava kaskeksi uhrilehtonsa, johon he olivat kätkeneet niin monen rakastamansa ja kunnioittamansa tietäjän luut, ja heidän oli alettava palvoa uusien, heille tuntemattomien pyhimysten luita ja jätteitä. Elleivät he itse käyneet kasken kaadantaan ja alistuneet tuohon heille niin pyhää loukkaavaan tekoon, niin astui uuden uskon edustaja heidän pyhän tammensa ja pihlajansa juurelle kirves kädessä, iski sen runkoon säikähtäneen suomalaisjoukon silmien edessä ja kaatoi sen maahan — herjaten Ukko-Ylijumalaa, joka ei tullut puolustamaan pyhää puutaan, vaikka sen juurella suomalaiset sukupolvesta sukupolveen olivat palvoneet ja mietiskelleet korkealle tähtääviä jumalallisia mielikuviaan.

Joukossa oli jokin kiihkomielinen uskalikko, joka kimmastui kansan pyhimpien tunteiden häväisemisestä ja rohkeni nousta aseelliseen vastarintaan. Tällöin paljastuivat ristiritarien miekat kahvoistaan ja uskalikko sai verellään maksaa intoilunsa. Vähitellen alkoi kaikille selvitä, mistä oli todella kysymys ja kuinka oli suhtauduttava uuteen tulokkaaseen. "Kova kovaa vastaan" alkoi tulla iskulauseeksi ja kansa asettui kirvein ja keihäin puolustamaan maataan, uskontoaan ja isiltä perittyä jumalkäsitystään.

Lehti lehden jälkeen vyöryy historiallisia tapahtumia silmieni ohi. Sitkeästi taistelee Suomen kansa puolustaakseen kotiaan, maataan ja kansallis-uskontoaan. Ja hillittömällä vimmalla hyökkää vallanhimoinen tulokas anastettujen oikeuksiensa tukemiseksi. Vain askel askeleelta jättää Suomen kansa maansa paremmilla tuhoaseilla varustetun anastajan käsiin. Mutta uskonnostaan se ei sielunsa sisimmässä luovu. Sinne ei ylety anastajan aseet — ei sen tuhoisimmat viisastelun nuolet, vaikka ne ovatkin tekopyhyyden myrkyllä myrkytetyt. Ulkonaisesti, olosuhteiden pakosta, oli näennäisesti alistuttava kirkon valtaan, mutta esi-isien totuus jäi sykkimään sydämen salaisimpiin veriin. Kansan parhaimmat tietäjät painuivat synkkien salojensa siimeksiin ja saariensa suojiin. Siellä he neitseellisten luonnonvoimien vartioimina koettivat säilyttää isien tietoa toivossa, että tulevat sukupolvet sitä vielä kerran tarvitseisivat. He aivan kuin vaistomaisesti aavistivat, että kansa kerran tulisi huomaamaan pimeyden, johon kirkko sen sulkisi, ja silloin kaipaisivat he tiedon valoa — esi-isiensä kirkasta valon uskontoa.

Tämäköhän esi-isiemme uskonnon valo lienee välkähdellyt Juhana Wilhelmi Snellman'in tajunnalle, kun hän puolusti Suomen kansan ainoan uskontaistelun oikeutusta kristinuskoisen kirkon hyökkäystä vastaan? Ja mitä ja kuinka paljon hän tiesi suomalaisten muinaisuskonnosta, koska hän asettui sitä niin pontevasti puolustamaan? Sitäkin jäin miettimään.

Eihän esi-isiemme uskonnosta ollut tallella muuta kuin kirkon vääristämiä valheellisia katkelmia, jotka olivat löydettävissä paavin pannaanjulistus-bullista ja harhauttavista kirkolliskokousten päätöksistä, mikäli niissäkään oli tilaa niin kaukaisen ja vaarattoman maan uskonnolliselle mietiskelylle kuin mitä Suomi siihen aikaan oli. Varmasti tiesi tai ainakin aavisteli Snellman siitä sisäisesti enemmän kuin mitä nuo vääristetyt asiakirjat kykenivät kertomaan. Mutta hänkään ei paljastanut sisäistä näkemystään kenellekään. Hän vei salaisuutensa vanhojen tietäjien tavoin mukanaan hautaan, missä Tuoni valvoo sille uskotun salaisuuden vartiointia yhrä varmasti kuin luonnonhenget vartioivat heille uskottua ikitietoa synkkien korpimetsien varjoisissa siimeksissä.

Kuinka lähellä Snellmanin kanta oli esi-isiemme uskoa, sitä on tietenkin mahdotonta mennä arvioimaan, mutta että hänen mielipiteensä suuresti erosivat vallalla olevan kirkon kannasta, siitä ei ole epäilystä, ja siitä on selvimpänä todistuksena hänen mainittu arvostelunsa Suomen kansan uskonsodasta. Vaikkakaan ei ole tämän esityksen tarkoitus tunkeutua hänen sielunelämänsä salaisuuteen — mikä olisikin mahdottomuus, niin hänen filosofisista teoksistaan ja lausunnoistaan voi tehdä johtopäätöksiä ja niiden avulla nähdä välkähdyksen aatteilusta, joka nousee huimaavasti kirkon dogmiopin yläpuolelle. Johdonmukaisella logiikalla käy hän pohtimaan elämän tärkeimpiä kysymyksiä, kysymyksiä jumalasta, ihmisestä ja pahan synnystä, ratkaistakseen ne järjellisellä tavalla elämänohjeeksi itselleen, voidakseen niitä sitten soveltaa julkisen elämän monivivahteiseen kulkuun.

Suuremmoista rohkeutta ja luonteenlujuutta todistaa Snellman'in kanta hänen suhteessaan kirkkoon aikana, jolloin kirkko oli vielä tavallaan kaikkivaltias yhteiskunnallinen tekijä. Vaikkakaan kirkon valta ei enää ulottunut polttorovioiden pystyttämiseen, missä se sai tuhota vastustajiensa ruumiit, kun se ei kyennyt tuhoamaan vastustajiensa aatteita, niin sillä oli vielä yliherruus joukkojen yleisen mielipiteen muovailijana. Silloisen mielipiteen vastustajaksi nouseminen, vastahankaan asettuminen yleiselle suuntavirtaukselle oli teko, johon kykeni vain todellinen totuuden etsijä, jommoinen suurmiehemme ehdottomasti oli. Mitä hän ei löytänyt kirkon dogmi-opista, sitä läksi hän etsimään dogmi-oppien ulkopuolelta uhmaten kirkkoa ja sen luomaa yleistä mielipidettä. Tutkittuaan laajasti länsimaisen filosofian spekulation eri haarat, päätyi hän Hegelin ajatteluun, joka antoi paljon hänen itsenäiselle ajattelulleen. Hengen kaikkiallisuus, jumaluuden immanenssi, joka periytyneenä itämaisesta esi-arjalaisesta ajattelusta muodosti pohjan tälle filosofian haaralle, jäi myös suurmiehemme aatteilun perussäveleeksi, jonka hän sittemmin sovelti sekä yksilöön että yhteiskuntaan, valtioon ja kansakuntaan.

Jumaluuden näkyy hän käsittäneen kaikki läpäisevänä henkenä, voimana, joka on kaiken ilmenneen takana sen pohjana ja perustana. Se on kaiken alkulähde, ja sen itsensä ilmentämistä on maailmankaikkeuden kokonaisuus. Siitä hän sanoo: "Henki on aineen edellyttämisen nojalla itsensä asettama", ja lisää vetoamalla toisen suurmiehen sanoihin: "Sen että luonnossa on henkeä, järkeä ja sisäistä tarkoituksenmukaisuutta, oivaltaa lopulta tosin ainoastaan filosoofinen ajatus, joka tapaa luonnossa jälkikuvansa."

Jumaluuden näkemys kaikkiallisena prinsiippinä johtaa hänet käsittämään ihmisen tämän prinsiipin erikoisena kohteena, jonka erikoisominaisuuden muodostaa järki. Ihminen on eräällä tavalla äly-kiteytymä, joka aikakaudellisen kehityskulun pyörässä nousee yhä korkeampaan täydellisyyteen sitä mukaa kuin persoonallisuus, jossa äly ilmenee, kykenee sitä itsessään kehittämään. Sen kehitystä ei edistä usko ainakaan semmoisena kuin kirkko sen selostaa, vaan lisääntyvä tieto hengestä.

Niinpä hän teoksessaan "Persoonallisuuden aate" sanoo: "Usko ei ole uskoa yhteen tai useampaan määrättyyn dogmiin, vaan olennaisesti, fides qua creditur, hengen todistus hengestä."

"Vain nykyisyydessä on totuus, ja nykyisyys on koko totuus; sillä se sulkee itseensä menneisyyden ja tulevaisuuden, joiden totuus on vain nykyisyydessä. Siten voidaan käsittää, miten sellainen, mikä vuosisatoja on käynyt totuudesta, on kuitenkin voitu alentaa relatiiviseksi epätotuudeksi, sillä vain yksi on pysyvä totuus, nimittäin totuuden pysyminen."

Pohtiessaan persoonallisuuden aatetta, persoonallisuuden suhdetta henkeen sanoo hän muun muassa: "Se on substantiaalisen hengen itsensä-tietämistä — — — Jumalan alentumista ihmiseksi, Jumalan itsensä-tietämistä ihmisessä, ja ihmisen kohoamista Jumalaksi, ihmisen itsensä-tietämistä Jumalassa samana identtisenä toimintana: äärellisen ja äärettömän totuudenmukaista identiteettiä." Persoonallisuuden ja ihmisen itsen, — siis alemman ja korkeamman minuuden välistä suhdetta määrittelee hän seuraavasti:

"Persoonalliselle hengelle luonto yleensä ja siten myös sen oma luonnollinen, ruumiillinen oleminen on mitättömyys, jonka yläpuolella se on ja johon se suhtautuu vain kuten hävitettyyn edellytykseensä, tietäen itse olevansa sen totuus."

"Jumala on yksi, ja siellä missä hän asuu, millään minällä ei ole paikkaa hänen rinnallaan.

    "Wo die Lieb erwachet, stirbt
    das Ich, der dunkle Despot.
    Du lass ihn sterben in der Nacht
    und athme frei in Morgenroth."

"Vain henkenä ihminen voi tehdä ruumiistaan välineen, vieläpä uhrata elämänsä hengen tarkoitusten hyväksi, ja tämä hänen ruumiissaan olevaa luonnon välttämättömyyttä hallitseva valta tekee hänestä luomakunnan herran."

Pahan alkuperän sijoitti hän myös kehityskulun mukana johtuneeseen tosiseikkaan, joka ilmeni välttämättömyytenä hengen ja aineen välisessä ikuisessa vuorovaikutuksessa. Se oli aikakaudellinen ilmiö, jonka hän määritteli seuraavasti: "Itsensä asettavan hengen kaikkien objektiivisten muotoutumisten epätäydellisyys on paha, malum metaphysicum."

Täten hän kielsi jumaluuden ykseyden ehdottomuuden johdonmukaisena seurauksena pahan ehdottoman prinsiipin olemassaolon ja kirkon dualistisen kannan, missä jumala ja paholainen olivat kaikkeudellisia rinnakkaisia voimatekijöitä. Aikakaudellisenakin ilmiönä oli pahalla kylläkin voimaa synnyttää syyllisyyden tunnetta siitä, että oli rikottu maailmanhengen yleistä värähtelyrytmiä, sen sopusointuisaa sykintää. Syyllisyyden tunne vaati sovitusta, sopusoinnun ennalleen asettamista. Tämä vei hänet lausumaan mielipiteensä sovituksesta, joka muodosti huippukohdan kirkollisen dogmi-opin yksipuolisesta materialistisuudesta. Siitä sanoo hän seuraavasti: "Uskonnollinen sovitus on lähemmin siinä, että ihminen itse, jos muuten tajuaa itsensä absoluutissa, tietää tekemisensä maailmanhengen tekemiseksi, on itse objektiivisen sovituksen täyttäjä, toteuttaa itse hyvän voimassaolevana ja näkee siinä Jumalan hengen toteutuneen itsessään." Ihmiskunnan oli itse sovitettava rikkomuksensa maailman henkeä vastaan, rodun rotuna, kansakunnan kansakuntana, yksilön yksilönä. Sijaissovitukselle siinä ei ollut mahdollisuuksia, mikä olisikin luonnottomuus kaikkeudellisen Ykseyden käsitteelle. Sen tilalle astui syysiteisyyden ehdoton luonnonlaki, joka ylläpitää kaikkeudellista harmoniaa.

On täysi syy olettaa, että nämä kauaksikantavat ja rohkeat teesit, joihin Snellman totuuden etsinnässään oli päätynyt, eivät olleet kotoisin esi-isiemme uskon kirjallisista lähteistä, sillä niitä ei ollut olemassa. Mikäli niillä on oleellista yhteyttä keskenään, niin täytynee se lukea hänen intuitiivisen näkemyksensä ansioksi. Esi-isiemme uskon pääpiirteet, mikäli niitä oli jäljellä, olivat edelleen kätkössä luonnonhenkien vartioimina Suomen luonnon koskemattomassa helmassa ja kansan alitajunnallisessa säilössä tietäjävainajien sinne piirtäminä. Oliko se sieltä koskaan päivänvaloon irtautuva? Oliko se sieltä koskaan ilmestyvä ihmiskunnan keskuuteen kertomaan rotumme synnystä ja esi-isiemme jumalaattelusta ennen sen orjuuttamisaikaa?

Mutta Kaitselmuksella, syysiteisyyden ehdottomalla lailla, johon Snellman'kin viittasi ihmiskunnan ja kansojen johtajana, on valta Tuonen ja luonnonhenkien yli. Kaitselmus määräsi toisen henkilön, Elias Lönnrotin, Suomen kansan kohtalon hetkellä kokoamaan kansan alitajunnassa piilleet totuuden sirpaleet, jotta ne kautta aikojen olisivat todistamassa kansamme suurten tietäjien uskonnosta, siitä uskonnosta, joka aikoinaan oli luonut ja kasvattanut Suomen kansan siksi "jaloksi kansaksi", jona Snellman sen näkee "pakanallisten" tietäjiemme ollessa sen ohjaajina. Näitä sirpaleita on koottu kansalliseepokseemme Kalevalaan, josta täten on muodostunut ainutlaatuinen aarre kansallemme viittomaan tietoon, mikä aikoinaan oli nostanut rotumme ja kansamme siihen huimaavaan henkiseen sivistykselliseen suuruuteen, josta sen sirpaleet puhuvat vielä niin selvää kieltä. Katkelminakin ne puhuvat siitä "esi-isiemme uskosta", jonka olisi päästävä ei ainoastaan kirkkojen pannasta, vaan myöskin vapauduttava kansamme ennakkoluuloisuuden kahleista antamaan rotumme nuorille jälkeläisille valoa ja elinvoimaa täyttämään rotumme keskeneräiset sivistyssaavutukset, tehtävät, joihin länsimaisten uskontojen virvatuli tuhatvuotisella toiminnallaan on osoittautunut kykenemättömäksi.

Elias Lönnrotin väsymättömän työn tuloksena on nyt Suomen kansalla Kalevala, jossa pääasiallisimmin on tallella sen muinaisuskonnon jäännökset. Semmoisenakin se sisältää siksi paljon jumaltietoa ja siihen liittyvää eetillistä opetusta, että Kalevala täydellä syyllä voidaan rinnastaa muiden kansojen "pyhiin kirjoihin". Kun tutkii varhais-arjalaisten, hindulaisten, egyptiläisten, iraamiaisten, kreikkalaisten, juutalaisten ja juutalaisuuteen pohjautuvien kristittyjen "pyhiä kirjoja", niin — ennakkoluulottomasti niitä arvioiden — voi tehdä havainnon, ettei yksikään niistä ole ollut mikään "erikoinen jumalallinen ilmoitus", vaan että kaikki viittaavat johonkin kaukaiseen alkulähteeseen, joka on perustunut ensikäden tietoon jumalten synnystä, maailmoiden synnystä, henkivaltojen ilmennyksestä, niiden toiminnasta, ja ihmisen esiintymisestä kuortuneen maapallon viljelijänä. Kaikki vanhimmat uskonnot kertovat ja kuvaavat näitä tapahtumia omalla tavallaan, ja kirjojen "pyhyys" riippunee varmastikin siitä, mihin määrin niiden tiedonannot lähentelevät Ikuista Totuutta, eikä siitä, miten yliluonnollisella tavalla niiden ilmoitukset ovat ihmiskunnalle saapuneet.

Tässä mielessä — Juhana Wilhelmi Snellman'in innoittamana — olen ryhtynyt tähän Kalevala-tutkielmaani. On tietenkin luonnollista, että tutkielmani on alkeellinen ja puutteellinen sekä kalevalaisten alkulähteiden sirpaleellisuuden että puutteellisen näkemykseni vuoksi, mutta tuon ne julki siinä mielessä, että ne kiihottaisivat toisia näkevämpiä yhä jatkuvaan tutkimukseen tällä alalla, sillä — Juhana Wilhelmi Snellman'in sanoja käyttääkseni — "kansan usko ja vakaumus on sen kallein omaisuus". Tämä omaisuus olisi saatava takaisin takaamaan Suomen kansan itsenäisyyttä nyt sen astuttua tasavertaiseen asemaan muiden itsenäisten kansojen ja valtioiden rinnalle. Ilman sen omaa syvää uskonnollista vakaumusta on sen itsenäisyyskin kuin hiedalle laskettu rakennus, jonka myrskyt ja rajutuulet voivat kaataa. Vuosituhannen ajan on se elänyt lainatavaralla, jonka se on saanut katkerasti maksaa takaisin korkoineen lainatavaran tuomien erhetysten ja haparoimisten muodossa. Itsenäisyytensä aatteen sai Suomi sen esi-isien uskon uudelleen heräämisen hetkenä, sen aamun sarastuksessa, ja nyt kun sen valtiollinen itsenäisyys on tosiasia, on sen käytävä ottamaan selvää kalleimman omaisuutensa todellisesta pohjasta — ja astuttava sen kirkkaaseen keskipäivän valoon. Kun se hetki on lyönyt, seisoo sen itsenäisyyskin kalliopohjalla, joka takaa sille tuen niin pitkäksi aikaa kuin Kaitselmus on sen olemassaolon tarpeelliseksi nähnyt maailmanruumiin toimivana jäsenenä.

Vuolingolla lokakuussa 1938.

W. Angervo.

JOHDANTO.

Kalevalaa — niinkuin muitakin "pyhiä kirjoja" — lukiessa saa aluksi sen ensi vaikutelman, että ollaan tekemisissä joko lastentarujen tai korkealentoisten myyttien kanssa. Niin vähän todellisuuspohjaa näyttää sillä olevan. Mutta mitä on myytti?

Nykyaikainen länsimainen tiede, joka on alkanut kiinnittää enemmän huomiota myyttien tutkimiseen maailman eri roduissa ja kansallisuuksissa muodostaen niistä — niitä toisiinsa vertailemalla — aivan erikoisen tieteen, mytologian, on määritellyt aluksi myytin eräänlaatuiseksi tulokseksi ihmiskunnan lapsuuskautenaan huomioimista luonnonilmiöistä. Se on ollut näkevinään myyteissä lapsi-ihmiskunnan alkeellisen mahdollisuuden määritellä ja kuvata niitä luonnonilmiöitä, jotka sitä kaikkialla ympäröivät, mutta joita se ei käsittänyt, ja joiden syyt olivat niin syvällä, ettei sen alkeellinen äly kyennyt niihin tunkeutumaan ratkaistakseen ilmiöiden todellisen syyn. Siksi olisi myyttien kokoonpanoon liittynyt niin paljon lapsellista mielikuvitusta, vieläpä runollista tunteen purkausta, ettei niille voida ajatella todellisuuspohjaa eikä vastaavaisuutta ilmiön luonnollisen syyn kanssa. Tuon mytologisen suunnan kannattajat hylkäävät myyttien todistusarvon elämän ilmiöiden syitä ja seurauksia ratkaistaessa, antamatta niille muuta arvoa kuin mikä niillä mahdollisesti on alkuaikaisen ihmiskunnan mentaliteettia ja älyn lentoa arvosteltaessa. Tämän nojalla he tahtovat siirtää alkuaikaisen ihmisen mahdollisimman lähelle eläinkuntaa.

Mutta on olemassa toisenkinlaatuinen suuntaus mytologien keskuudessa. Toiset ovat pidättyväisempiä johtopäätösten tekemisessä, varsinkin mikäli niiden perustalla pitäisi arvioida koko rodun — vieläpä alkuaikaisen ihmiskunnan — älynlahjat, ja ovat niin ollen jättäneet loppuratkaisun myöhempien tutkimusten tuloksista riippuvaksi.

Näillä viimemainituilla mytologisen tieteen kannattajille on ollut pätevät syynsä tuohon pidättyväisyyteensä.

Tutkimuksissaan he ovat huomanneet melkoisen ristiriidan myytin usein liiankin mielikuvituksellisen sisällön ja sen ilmaisumuodon välillä. Mielikuvituksellisen luonnonilmiön kuvaus ei ole suhteellinen esitystapaan, jolla ilmiötä myytissä kerrotaan. Myytin esitystapa on usein niin verraton muodollisen eheytensä ja runollisen näkemyksen syvyyden kannalta, ettei parhaalla tahdollakaan uskalleta väittää myytin syntyneen alkeellisälyisen ihmisen puutteellisesta tietovarastosta. Onpa vielä todettu semmoinen merkillinen tosiasia, että kuta kauvemmaksi menneisyyden yöhön tunkeudutaan, sitä jalommat piirteet saa myytillisen kertomuksen muoto ja sisältö ja sitä selvemmin kuultaa myytin sanaverhon alta jokin syvä metafyysillinen totuus, jota myytti pyrkii verhotusti esittämään.

Siksipä nykyaikaisen mytologisen tutkimuksen eturivin mies, ranskalaisen tiedeakatemian jäsen, professori Felix Guirand sanookin laajan teoksensa "Mythologie générale'n" alkulauseessa:

"Olisi raskas erehdys takertua vain myytin muodolliseen puoleen, syventymättä itse kätkettyyn sisältöön... Olemme tässä suhteessa olleet useinkin liian itsetietoisen ylpeitä, sillä myyttien selostus on hellävaraisen vaikea tehtävä, ja joudutaan varmasti vaaraan päätyä harhapoluille, jos niiden arviointiin käydään käsiksi liian kovakouraisesti."

Tämä lausunto asettaa mainitun tiedemiehen kuuluvaksi niiden mytologien ryhmään, jotka jo uumoilevat myyttien sanaverhon takana piilevän jotakin korkeampaa kuin vain alkeellisen ihmiskunnan heräävää älyllistä tiedonjanoa, tai myöhempien rotujen mielikuvituksellisia "lastenkamaritaruja". Hänkään ei ryhdy niiden vaativaan selostustehtävään, vaan esittää mytologisia katkelmia, sikäli kuin arkeologinen tutkimus on ehtinyt niitä kaivaa esille maan uumenista, missä ne ovat olleet vuosituhansien ajan kätkettyinä. Korkeintaan rinnastelee hän niitä ajanjaksollisessa yhteydessä, mutta jättää lukijan intuition varaan tehdä huomiointeja niiden metafyysillisistä arvoista.

Tähän humaaniseen ja varovaiseen asennoitumiseen mytologian alalla on tiedemiesten ollut pakko asettautua tutkittuaan semmoisia mytologisia todistuskappaleita kuin Iliadi ja Odysseia esi-helleeniseltä kaudelta, Gilgamesh babylonialaiselta kaudelta, Mabinogion kelttiseltä kaudelta, Edda germaaniselta kaudelta, Kalevala esi-suomalaiskaudelta, Chah-Nameh persialaiskaudelta, Mahâbhârata ja Râmâyana intialais-hindulaiselta kaudelta ja Kuolleitten Kirja muinais-egyptiläiseltä kaudelta. Varsinkin on esi-helleeninen ja egyptiläinen mytologia erikoisesti kiinnostanut nykyaikaisia mytologeja, sillä aineisto niiden alalla on ollut runsain ja niiden saavutukset sivuavat lähimmin länsimaiden "historiallista" aikaa. Myyttien luetteloon voisi myöskin liittää juutalaisten Vanhan Testamentin, mutta sen ovat useimmat mytologian tutkijat syrjäyttäneet. Syrjäyttäminen ei suinkaan ole aiheutunut siitä, että he olisivat asettaneet sen "jumalallisena ilmoituksena" erikoisasemaan, vaan se seikka, että he ovat todenneet sen niin myöhäissyntyiseksi, että sen mytologinen arvo haihtuu olemattomiin vallankin kun ne harvat mytologiset ainekset, joita siihen on sisällytetty, on huomattu suoranaisiksi kopioinneiksi muista vanhemmista — varsinkin kaldealais-babylonialaisista myyttikatkelmista.

Vaikkakaan mytologia nykyisellä asteellaan ei ole kyennyt selostamaan ikivanhojen myyttien sisäistä merkitystä vaan on ottanut viisaan asenteen olla pitämättä tähänastisia saavutuksiaan tieteen lopullisena ratkaisuna, niin se on kumminkin ottanut melko askeleen myyteissä esiintyvän totuuden salaperäisellä alueella. Aivan kuin aavistaen, että niiden ratkaisuun tarvitaan erikoinen avaimisto, se on käynyt etsimään tiirikoita ja käyttääkin jo muutamia niistä. Pääasiallisimmin pohtivat tiedemiehet myyttejä historialliselta, teogoniselta ja maagilliselta kannalta pannen pääpainon tutkimuksissaan näille kolmelle suuntaukselle, eritellen niiitä sen mukaan mihin myytti milloinkin lähimmin tähtää. Tulokset tästä ovatkin osoittautuneet hämmästyttäviksi. Niiden perusteella on "historiallisten" ajanjaksojen sarjaa täytynyt siirtää melkoisesti menneisyyteen päin ja ne ovat olleet omiaan tukemaan arkeologian löytöjä aikaisten sivistyskausien saavutuksista. Niiden teogoninen pohja on pakostakin vaatinut sivistynyttä ajattelijaa tarkistamaan kantaansa jumalsynnystä ja jumalkäsitteistä yleensä. Mytologian magiaan tähtäävä tutkimussuunta on varmasti avartanut ihmismieliä näkemään magiassa jotain muutakin kuin vain pimeää noituutta. Tuon tutkimussuunnan miehet ovat alkaneet aavistaa, että magia pohjimmaltaan tähtäsi pyrkimykseen päästä yhteyteen jumaluuden ja eriasteisten jumalolentojen kanssa, jotka kunkin ajan tietäjät olivat todenneet olevan erilaisten luonnonvoimien elähdyttäjinä ja ohjaajina. Myytteihin liitetyt maagilliset säkeet ja rukoukset olivat näille jumaluuksille kuuluvan palvonnan ulkonaisia ilmauksia ja avaimia, joilla niille kuuluvaan voimavarastoon voitiin avata jokin salainen ovi.

Tutkimuksen ollessa tällä asteella ei liene liian uskallettua tuoda mytologisten saavutusten rinnalle myöskin salatieteen, okkultismin, tutkimuksen tuloksia. Mainitessani salatieteellisen tutkimuksen en tällöin tarkoita psykometrian, psykologian ja parapsykologian tieteenhaaroja, jotka selvänäön ja selvätunnon avulla pyrkivät paljastamaan menneisyyksien yöhön kätkettyjä mytologisia salaisuuksia. Näiden tieteenhaarojen loppupäätelmät ovat ennenaikaisia, sillä äänteleehän kukin näistä tieteellisessä mielessä vielä syntymäkapaloissaan. Tarkoitan sitä salatieteen muotoa, jota suuren tietomääränsä takia "tietäjiksi" nimitetyt henkilöt ovat aikoinaan edustaneet. Niin rohkealta kuin tämmöinen väite tuntuukin, pysyy kumminkin todettuna tosiasiana, että maailmankaikkeuden äärettömän pitkän ajan kuluessa on aika ajoittain esiintynyt henkisiä suuruuksia, jotka päätään pitempinä suurta rahvaan joukkoa ovat saaneet tietäjä-mestarin nimen ei ainoastaan aikalaisiltaan vaan myös jälkimaailmalta, mikäli heitä on opittu tuntemaan. Useiden näiden tietäjien opetukset ovat tallessa aina vaihtuvien ihmiskunnan rotujen varalle, ja niistä on annettu viittauksia kullekin aikakaudelle sen henkisen käsittämiskyvyn mukaisesti. Tämän toteamisen soveltamisella myyttien syntyyn olisi mitä yksinkertaisimmin selitettävissä myyttien muodon ja sisällön välinen ristiriitaisuus ja varsinkin ylitajuiseen metafyysilliseen maailmaan tähtäävien myyttien korkealentoisuus. Myyttien ei siis tarvitse millään tavoin olla alkeellis-älyisen lapsi-ihmiskunnan älynvoimisteluharjoitusta sen pyrkiessä ratkaisemaan sille tuntemattomien luonnon voimien salaisuuksia, vaan niissä voi yhtä hyvin kuvastua se alkeellinen muoto henkisistä totuuksista, joita nuo suuret tietäjät tahtoivat juurruttaa johtamiensa rotujen ja kansallisuuksien joukkotajuntaan. Niinpä vanhat egyptiläiset aikakirjat mainitsevat pitkien ajanjaksojen kuuluneen niinkutsuttuihin "jumalallisiin dynastioihin", joissa tietäjä-kuninkaat johtivat ja opastivat kansojaan vertauskuvannollisten rituaalisten esitysten avulla, avatakseen rahvaan tajunnalle asioita, joita ei ollut aistittavissa fyysillisessä luonnossa, missä näkyivät vain karheimmat seuraukset niiden takana olevista metafyysillisistä voimatodellisuuksista.

Tämmöisiä suuria tietäjä-mestareita — jo vapautuneina tarumaisista verhoistaan eläviksi todellisuuksiksi — voisi luetella useita kaikkien kansojen keskuudesta sekä historialliselta ajalta että kaukaisesta muinaisuudesta. Heidän tietonsa on säilynyt mikä ehjänä mikä hajanaisena katkelmana myöhemmille sukupolville. Tietoa on säilytetty joko erikoisissa salaisissa pyhätöissä tai kansojen alitajunnallisessa muistossa. Toisia opetuksia on ollut kaiverrettuina temppeleiden ja pyhien paikkojen pylväikköihin, joista myöhempi aika on koonnut aineistoa mytologisiin tutkimuksiinsa. Vanhimman aikain viisauden, joka muodostaa pohjan salatieteelle, kokosivat jo vanhojen sivistyskausien viisaat jonkinlaisiksi kokonaisuuksiksi, ja kansat, jotka olivat tietoisia näiden opetusten alkuperäisestä laadusta, alkoivat kunnioittaa näitä kokoelmia "pyhinä kirjoina". Mikään näistä pyhistä kirjoista ei ole ollut jonkin persoonallisen jumalan ainutlaatuinen ilmoitus, ainoa ehdoton totuus. Käsitettiin, että jumalallisen ihmisen, korkean tietäjän, esittämät opetukset olivat totuutta sinänsä ja seurattava osviitta asianomaiselle aikakaudelle. Pyhien kirjojen eetillisestä arvosta olivat kaikki yksimielisiä ja se näkyy olleen myös tietäjä-mestarien tarkoitus. Mitään jumalallista kunnioitusta opetustensa jakamisesta ei kukaan heistä pyytänyt tai etsinyt, huolimatta siitä, että heidän opetuksensa tähtäsi korkeimman jumaluuden ikuisiin lakeihin, ja että heidän esittämänsä viittaukset näihin totuuksiin sisälsivät totuusarvoja, joiden pätevyys ulottui kauaksi tuleviin aikoihin sekä heidän johtamilleen kansoille että koko ihmiskunnalle yleisesti. Myyttien muodossa jäivät ne perinnöksi tuleville sukupolville, painautuen kansojen alitajuntaan häviämättöminä totuuksina, pulpahtaakseen sieltä tarpeen tullen uudelleen esiin todistamaan näkymättömän elämän ikuisista laeista vastapainoksi älyllisen kehityksen yhä jatkuvalle nousulle — ihmisälyn, joka oli altis mestaroimaan henkisen maailman lakeja oman lyhyen näkökulmansa mukaisiksi.

Tämän laatuinen pääpiirteissään on salatieteilijäin kannanotto aikain viisauden myyttien ja "pyhäin kirjojen" syntyyn. Niissä on löydettävissä aikakausien kokemusperäinen tieto omalaatuisessa sanaverhossaan, jonka salatieteeseen perehtynyt voi helposti riisua paljastaakseen verhon alta siihen kätketyn totuuden. "Pyhiä kirjoja" on kaikilla roduilla — melkeinpä kaikilla kansoilla — ja ne muodostavat kunkin kansan kalleimman kansallisomaisuuden, parhaimman siveellisen oppaan kansallisen henkisen kehityksen nousulle.

Siinä mielessä ei liene liian rohkeata lukea Kalevalaa noiden monien "pyhien kirjojen" joukkoon, jommoiseksi se mytologisten tutkimusten perustalla jo on mytologien keskuudessa nostettu. Tämä tietoisuus tuo sen omistajalle, Suomen kansalle, uuden velvoituksen. Kalevalaa on käytävä tutkimaan uudessa avartuneemmassa mielessä. Ei riitä, että sen herkät runoudelliset arvot tunnustetaan. Ei riitä, että sen kauneusarvot otetaan taiteellisten luomusten pohjaksi. Ei riitä, että sen jalot persoonallisuudet otetaan psykologisen tutkimuksen esimerkillisiksi kohteiksi. Ei myöskään riitä, että sen tapahtumien tunnustetaan merkillisesti liittyvän yleismaailmallisen mytologian kokonaisuuteen; vaan vaaditaan pohjimmainen näkemys siitä totuudesta, mikä Suomen kansalle on varattu Kalevalassa mytologisen sanaverhon alla. On tunkeuduttava sen oikeaan ilmapiiriin, sen metafyysillisen maailman salaisuuteen, omaksuttava siellä piilevä totuus ja sovellettava se lähtökohdaksi uusien korkeammalle tähtäävien totuuksien löytämiseksi. Näin tehden voidaan aste asteelta nousta kalevalaisen myytin henkiseen ytimeen, sellaisena kuin ammonaikaiset tietäjä-opettajat piirsivät sen älyn timanttiveitsin esi-isiemme, Suomen kansan tajuntaan. Silloin vasta voivat sisäiselle katseelle kirkastua tietäjien antamat opetukset kauaskantavina elämänohjeina kaikkiin — niin yksilöllisiin kuin kansallisiin — pyrkimyksiin.

Kalevala-tutkimuksessa on aluksi noudatettava niitä yleisiä periaatteita, jotka yleinen mytologia asettaa. Rinnakkain on aina pidettävä silmällä myytin historiallinen, teogoninen ja maagillinen puoli. Kalevalassa ne useinkin ovat niin kiinteässä yhteydessä keskenään, ettei niitä ole helppo erottaa toisistaan. Toisinaan taas jokin näistä kolmesta ominaisuudesta on etualalla. Näin on asianlaita varsinkin silloin, kun myyttikatkelma pyrkii erikoisesti korostamaan jotakin joko siveellisen tai metafyysillisen opetuksen tärkeää puolta, jolloin on tahdottu tahallisesti syrjäyttää sivuseikat korkeamman tarkoitusperän tehostamiseksi. Kun opetukset ja metafyysilliset viittaukset on annettu myytille ominaisessa hengessä, on erikoisen tärkeätä, että tutkija käy niihin käsiksi ennakkoluulottomasti, vapautuneena ennakkomielteistä, sillä ne ovat suurin este kalevalaiseen ilmapiiriin nousulle ja ehkäisevät sen näkemyksen, minkä myytti muussa tapauksessa mahdollisesti toisi esille. Sisänäkemys, intuitio, onkin välttämätön ominaisuus Kalevalan ymmärtämiselle.

Tämä on huomioonotettava seikka jo Kalevalan historiallista puolta tarkastettaessa. Kalevalan historialliset viittaukset ovat niin niukat ja arvoitukselliset, että ei ole ihmeteltävä, jos kalevalaisen myytin tapahtumat on tahdottu vetää niin nykyaikaisiksi kuin mahdollista.

Mutta tämäkin on ymmärrettävissä myyttien yleisluontoisuuden takia. Kuta vanhempi myytti on, kuta lähempänä se on aikakautta, jolloin ihminen oli kuin "yksi elohimeistä", luojista, sitä valtavampana esiintyy siinä kuvattu totuus yleismaailmallisena, yleisinhimillisenä, joka niin ollen kuuluu kaikille kansoille ja kaikille aikakausille. Tämä ei kumminkaan oikeuta vetämään myytin tapahtumaa ja alkua mihin aikakauteen tahansa. Ja vaikkakin myytti kuvaa ihmishengen avautumista alkeellisesta eläimellisyydestä huimaavaan ihmisjumaluuteen saakka, niin ei tämä seikka millään tavoin todista ihmisen juontavan alkuansa eläimestä, vaan aineellisuuteen vaipuneen ihmiskunnan irtautumista aineesta ja sen nousua tietoiseen yhdyntään alkulähteensä kanssa.

Kalevalaisissa kuvauksissa ovat tilanteet erikoisen laajapiirteiset, niiden on täytynyt tapahtua joko hirvittävän kaukaisessa menneisyydessä tai pitkien ajanjaksojen kuluessa, joten niiden opetukset ja viitteet varsinkin eetillisiin kysymyksiin nähden voivat tuntua hyvinkin läheisiltä ja nykyaikaisilta.

Nykyaikaisen kielitutkimuksen ja vallassaolevan kirkollisen ajanlaskuteorian nojalla on kalevalaisissa myyttikatkelmissa oltu löytävinään kosketuskohtia siihen lyhyeen historialliseen aikakauteen, jonka virallinen historia tunnustaa ainoaksi tieteellisesti päteväksi. Tulokset tästä täytynee pitää hyvinkin hypoteettisina, vallankin kun eri tutkijoiden päätelmät poikkeavat useimmiten sangen suuresti toisistaan — puhumattakaan itse kalevalaisesta hengestä.

Aikalaskelmat saavat toisen muodon alku-arjalaisissa hindulaisissa laskelmissa, jotka perintätietoon perustuen siirtävät myyttiensä kuvaamat tapahtumat jopa geologisiin kehityskausiin. Nämä ylittävät huimaavasti länsimaalaisia aikalaskelmia. Kalevalan historiikki on ehkä hämäräperäisin kaikista, mutta se on ymmärrettävissä, koska Kalevala on vain katkelmallinen kokoelma siitä perintätiedosta, joka arvaamattoman pitkien aikojen kuluessa on säilynyt Suomen kansan piilotajunnassa. Että paljon tärkeää on jäänyt kokoamatta ja on aikojen kuluessa voinut hukkua, on luonnostaan selvää. Mutta kun vertailee kalevalaisia jäljelle jääneitä myyttikatkelmia toisten kansain samanlaatuisiin kokoelmiin, niin ei voi olla näkemättä kalevalaisissa myyteissä tapauksia, jotka kuuluvat rotumme alkuaikaisimpiin kehitysvaiheisiin, — ja niin ollen niiden historia on siirrettävä ajassa huimaavasti taaksepäin menneisyyteen, jota virallinen "historiamme" ei vielä tunne.

Kalevala-myyttien teogoninen ja siveellis-eetillinen puoli on ilmeisin, ja ehkä selväpiirteisimpänä säilynyt. Sen myytilliset katkelmat osoittavat syvää jumaltuntemusta, joka osaltaan on todistamassa kalevalaisen maailmankatsomuksen vanhuutta, koska siinä ei näy merkkiäkään Suomen kansalle myöhemmin tyrkytetystä ja pakolla kansaan upotetusta materialistis-kirkollisesta ajatussuunnasta. Kalevalainen maailmankatsomus on itsenäistä, aitoa, joka näkyy pohjautuvan johonkin alkulähteeseen, salatieteeseen, viisaususkontoon, josta muutkin mytologiset pyhät kirjat näkyvät ammentaneen tietoaan. Samaa on sanottava kalevalaisesta siveellis-eetillisestä käsityksestä. Se seisoo ylevänä ja kirkkaana kaikkien muiden pyhien kirjojen moraalisten opetusten rinnalla, eikä sen korkeampia siveellisyysohjeita esiinny muuallakaan. Usein on kalevalaiset siveellisyysohjeet liitetyt yleistä moraalitasoa hipovien tuomittavien tekojen yhteyteen, jotta teon seuraukset paljastaisivat siveellisyyteen tähtäävien luonnonlakien loukkaamattomuuden. Valtavana esiintyy esi-suomalaisessa mytologiassa syysiteisyyden ikuinen laki, eikä sitä kalevalaisella ajalla näytä mikään sivuvaikutus päässeen turmelemaan. Se on pohjasävynä kaikkien tapahtumien alla ja tämän lain nojalla saavat kaikki inhimilliset tunne- ja ajatusvärähtelyt oikeudenmukaisen korvauksensa, rikkomukset rangaistuksensa ja hyvät teot palkkionsa. Tämä laki virtaa ylijumaluudesta lähteneenä, kaikkialla vallitsevana voimana, joka ei koskaan hairahdu rikkomaan omaa oikeusvärähtelyänsä, eikä mikään inhimillinen tai puolijumalallinen voima kykene muuttamaan sen ehdotonta oikeutta. Maagillinen puoli taas Kalevalassa on runsaasti edustettu, ja siinä lieneekin yksi syy, miksi länsimaalaisesti ajatteleva ihminen helposti vieroksuu kalevalaista maailmankatsomusta. Magialla on länsimailla huono kaiku. Kirkkojen juurruttamana on länsimaiseen tajuntaan liitetty magiaan kuva noituudesta, jota vain matalaälyiset, pahansuopaiset ihmiset harjoittavat, villitäkseen ja pettääkseen vielä yksinkertaisempia ihmisiä rahan ja itsekkäiden etujen toivossa. Historiasta on tuoreessa muistissa ajat, jolloin tämmöiseen taikuuteen uskottiin ja jolloin kirkko sytytti polttorovionsa roihuamaan polttaakseen tuollaiset "petkuttajat" pois rehellisten oikeauskoisten joukosta. Mutta usko magiaan ei palanut polttorovioilla. Se jäi edelleen elämään. Mutta noiden "noitien" onneton kohtalo on edelleenkin lisäämässä magiaan liittyvää kaameaa leimaa.

Ihmiskunnan kehityksen pitkässä ajanjaksossa on kumminkin ollut aika, jolloin magia muodosti henkisen ohjauksen ja uskonnon perimmäisen ytimen. Tietopuolinen magia oli opastusta siihen yliluonnollisten voimien hallitsemiseen, mikä vielä tänäkin päivänä on perehtyneellä salatieteilijällä omaisuutenaan. Puhtaassa muodossaan pysyi se arvaamattoman pitkät ajat, kunnes itsekkyys — älykehityksen rinnakkaisilmiönä — alkoi voittaa jalansijaa sekä yksityisessä että julkisessa elämässä. Ja kun alkuaikainen ihmiskunta eli niin läheisessä yhteydessä luontoon, että luonnonvoimat kuuluivat sen perusolemukseen yhtä tiiviisti kuin äidin veri kohdussa olevaan sikiöön, niin — eläessään luonnon kohdussa — se oppi omassa olemuksessaan tuntemaan luonnon kaikki — niin elähdyttävät kuin kuolettavat — voimat. Oppiessaan älyllisesti erottamaan voimien laadut, heräsi ihmisessä itsekkyyden yllyttämänä halu omistaa niitä itselleen, omiin tarkoituksiinsa. Tällöin alkoi valkoinen magia tummua ja siitä kehittyi aikojen kuluessa niinkutsuttu musta noituus, joka — laajentuessaan yleiseksi — oli syynä pitkäaikaisiin selkkauksiin aikoja sitten valtameren syvyyksiin vajonneiden valtakuntien asukkaiden välillä. Näistä sodista puhuvat monet mytologiset teokset, ja hyvin lähellä on olettamus, etteivätkö sodat Kalevalassa myös viittaisi noihin aikoihin. Ainakin kalevalainen kertomus kuvatessaan sodankäyntitapaa Pohjolan ja Kalevan välillä lähentelee suuresti samanlaisia kuvauksia esi-arjalaisissa vanhimmissa myyteissä. Varsinkin magian käyttö kalevalaisissa sodissa sivuaa suuressa määrin samanlaisia magian muotoja, joista juuri nuo vanhimmat myytit kertovat. Yhtäläisyydet ovat siksi yllättävät, että jotkut magian tutkijat ovat näiden perustalla olleet pakotetut olettamaan suomensukuisten kansojen olleen suoranaisessa kosketuksessa noihin esihistoriallisiin kansoihin. Onpa vedetty johtopäätöksiä niinkin pitkälle, että nykyiset suomensukuiset kansat olisivat perua akkadilaisesta rodusta, joka kuului muinais-atlantilaisiin myöhäisimpiin rotuihin. Kalevalan kertomukset eivät suinkaan ole vieraat tällekään olettamukselle, vaikkakin monet seikat viittaavat lähemmin esi-arjalaisuuden alkuaikoihin, jonka tapahtumiin kalevalainen kansa näyttää ottaneen aktiivisesti osaa.

Salatieteen yksityisseikat eivät ole suuren yleisön, eivät edes tavallisten tieteilijöiden ulottuvilla. Ainoastaan sen pääpiirteitä on julkaistu juuri noissa mainituissa "pyhissä kirjoissa" ja myyteissä. Muutamissa niistä ovat ne enemmän näkyvissä kuin toisissa. Kuta kauvemmaksi mytologia tunkeutuu ajassa taaksepäin, sitä kirkkaampana kuvastuu niissä salatiede totuuksineen. Kalevalaisen taruston yhteydessä on tehty viittauksia ja vertailuja muutamiin lähdekirjoihin — vanhimpiin mitä tunnetaan. Etualalla on vanhin ja länsimailla vähän tunnettu Dzyanin kirja, sitten Veedat ja niiden vanhat kommentaariot Puraanat sekä muinais-egyptiläinen Kuolleitten Kirja. Vertailuissani olen pääasiallisimmin rajoittunut näihin kolmeen teokseen, koska ne ikänsä takia ovat sopivimmat arvioimaan Kalevalan ikää ja historiallisuutta niiden historiallisuuden määrittelyn perustuessa silloin yhdenkaltaisuuksiin, jotka olen ollut huomaavinani niiden myytillisissä kertomuksissa. Yhtäläisyydet ovat sitä suuremmat kuta korkeammalle metafyysilliseen aatteiluun myyttien sisältö tähtää. Tässä mielessä on syytä luoda lyhyt yleissilmäys periaatteeseen, mikä muodostaa pohjan salatieteelliselle näkemykselle yleensä ja mytologisessa mielessä erikoisesti.

Pohjana kaikelle on elämän ykseyden huomioiminen. Sillä tarkoittaa salatiede, että kaikki — koko maailman kaikkeus on alkuisin yhdestä alkusyystä — Elämästä. Nimettömänä tai nimettynä se kulkee punaisena lankana kaikissa salatieteellisissä teoksissa, ja on salatieteellisen tutkimuksen A ja O, alku ja loppu. Se näkee Elämää kaikkialla yli koko maailmankaikkeuden. Missään ei ole ainuttakaan kuollutta pistettä. Missä vain on muotoa, joko näkyväisessä tai aisteille näkymättömässä tilassa, siellä on myös tuo sanoinkuvaamaton Elämä olemassa, kuolemattomana ikuisena. Tämä ei ole tullut salatieteeseen jonkir älyllisen tutkinnan tuloksena, vaan kokemusperäiseni toteamuksena lukemattomien näkijöiden, tietäjien ja jumalkorkeiden yksilöiden huomioinneista, joita aikakausien kuluessa on tehty ja kokeiltu niiden paikkansapitäväisyydellä.

Samaa voidaan sanoa näiden tietäjien huomioinneista luonnon hierarkioista. He selostavat ikuisesta Elämän lähteestä emanoituvan eli ulosvirtaavan erilaisia voimavärähtelyjä, jotka kukin toimivat ja vaikuttavat vain omalla värähtelytasollaan sillä tavoin, ettei toisen värähtelytason rytmi häiritse toista vaan päinvastoin on edellytyksenä toisen tason rytmille ylläpitääkseen kokonaisuuden ehdotonta tasapainoa. Kullakin hierarkialla on lukematon määrä voimakeskuksia, polttopisteitä, joista kunkin tason värähtelyrytmi erilaistuu sille kuuluviin ilmenemismuotoihin. Nämä voimakeskukset saivat useinkin jonkinlaisen aistittavan muodon, jonka vuoksi niitä alettiin nimetä "jumaliksi", henkiolennoiksi ja milloin milläkin nimillä. Hierarkioja ja värähtelytasoja on erilaisia ja eri asteisia riippuen niiden tehtävistä. Ihmisaste on yksi näistä hierarkiojen muodoista. Ihmisten henkinen hierarkia ei ole korkein eikä myöskään matalin niistä. Sen yläpuolella on valtavia voimakeskuksia, jotka huimaavasti ylittävät ihmis-asteen, mutta sen alapuolella on myös hierarkioja, jotka sekä älyllisesti että kehityksellisesti ovat ihmiskuntaa alempana. Tämä ei silti ehdottomasti merkitse sitä, että ihmiskehitys olisi niille vieras, ettei korkeampien hierarkiojen keskuudessa olisi voimakeskuksia, jotka edellisinä kehityskausina olisivat kulkeneet henkisen ihmiskehityksen läpi, eikä myöskään sitä, ettei alempien hierarkiojen keskuudessa olisi semmoisia, joiden on jonakin kehityskautena tultava ihmiskehityksen värähtelytasoon.

Elämä kulkee salatieteellisen näkökannan mukaan yhtämittaisessa nousu- ja laskurytmissä. Muodot vaihtelevat alinomaa. Vanhat kuihtuvat ja kuolevat, samalla kuin uusia muotoja astuu vanhojen tilalle. Spiraalimainen nousu tapahtuu kerroksittain, ja tämän pohjana on aika — mytologian Kronos, joka esitetään myyteissä sikiönsä syövänä hirviönä. Mikäpä sattuvammin kuin aika kuvastaisikaan elämän ikuista muodonvaihtelua. Se esittää Elämän ehdottomuuden astumista tajuttavuuteen, ajattomuuden astumista aikakaudellisuuteen, joka ilmenneessä elämässä esiintyy muotoina ja niiden häviämisinä, aikakaudellisina päivinä ja öinä, toiminta- ja lepotiloina. Kronoksen vaikutuksesta astuu näyttämölle Kaitselmus, Kohtalo (Moros), joka Elämään kuuluvalla ehdottomuudella vaalii kaikkiallista sopusointua. Myytit tuovat tällöin ilmenneen elämän näyttämölle jumaluudet, jotka ovat alistetut ehdottoman kohtalon alaisuuteen, toimintaan aikakaudellisina päivinä ja häviämään näyttämöltä aikakaudellisina öinä. Tätä häviämistä tarkoitetaan, kun Kronos syö lapsensa, jolloin yhden kehitysjakson on siirryttävä pois nousevan uuden jakson tieltä.

Elämän ykseydestä johtuu salatiede loogillisesta aksioomiin aineen katoamattomuudesta. Kaiken ilmenneen pohjana näkee se alkuaineen, erilaistuneen aineen alkutyypin, joka on perustana kaikelle ilmenneelle. Samoin kuin nykyaikainen tiede ei voi ajatella voimaa ja ainetta erillisinä tekijöinä, samoin on salatieteelle mahdottomuus ajatella minkään ilmenneen maailmankaikkeuden syntyneen "tyhjästä". Maailmankaikkeus on alkuaikaisen henkiaineen kehityksen tulos — ei kenenkään tyhjästä "luoma". Eri voimahierarkiain kehittämänä se aikakaudellisessa Elämän kiertokulussa, sen syklisessä muovailuprosessissa on yhtäjaksoisesti muuntunut siksi ihmeelliseksi kosmokseksi, jonka nyt näemme silmiemme edessä, ja joka edelleen kehkeytyy yhä suurempaa, suunnitelman mukaista täydellistymistä kohden. Että vanhat viisaat tietäjät alkoivat tätä ilmennyttä maailmaa katsoa suureksi "illusioniksi", harhaksi, maajaaksi, turhuudeksi — vanha-testamentillistä Salomonin sanontatapaa käyttäen — johtui tietenkin siitä, että he näkivät muotojen vaihtumisessa vain yhtämittaisen Olevaisen Elämän sisäisten voimien kehkeytymisen, jotka voimat olivat todellisuutta, muuttumattomuutta — ja itse muuntumisprosessi hetkellistä värähtelyä muodosta toiseen.

Tämän voimien yhtäjaksoisen muovailuprosessin näkivät suuret tietäjät kaikkialla luomakunnassa, jokaisessa sen pienimmässä atoomissa ja ennenkaikkea ihmisessä, joka täten muodostui likeisimmäksi huomioinnin kohteeksi. Ihmisen huomiointi johti tekemään johtopäätöksen, että ihmisessäkin oli olemassa sen kuolematon, katoamaton osa, vaikka sen aineelliset muodot vaihtelivat aikakaudellisten kehityskausien mukaisesti. Yhtäläisyydet maailmankaikkeuden ja ihmisen kehityksen välillä olivat heistä siksi yhdenmukaiset, että he alkoivat nimetä ihmistä pieneksi maailmankaikkeudeksi, mikrokosmokseksi. Mikrokosmoksessa oli erikoinen, omalaatuisensa katoamaton Elämä, joka esiintyi ikuisena ja loi verhoja kummoisia kulloinkin tarvittiin. Ihminen kulki omaa kehityksellistä rataansa, suorittaen sille kuuluvaa kehityksellistä tehtäväänsä maailmankaikkeuden suuressa kokonaisuudessa — Elämän antaman suunnitelman ja sysäyksen mukaisesti —. Salatiede nimeää tätä ihmisen kuolematonta osaa milloin monaadiksi, yksiöksi, minuudeksi, egoksi, korkeammaksi minuudeksi, riippuen siitä, mistä kehityksen näkökulmasta se sitä kulloinkin tarkastaa. — Yksiöiden kulkiessa koko maailmankaikkeuden kehityksen mukana sen alkuaikaisimmasta alusta saakka, kehkeytyi yksiöstä se aineellinen olio, jonka nyttemmin tunnemme ihmisenä, jonka korkein osa on todellinen ihminen, ylempi minuus — sen verhojen muodostaessa sen alemman minuuden —. Verhojen muovailuun ottivat osaa kaikkien voimien hierarkiat, joten ihminen oppi ne tuntemaan ja perehtyi kunakin kehitysjaksona niitä osittain hallitsemaan. Jotkut yksiöt entisten kehityksellisten kokemusten perustalla pääsivät voimien herruuteen aikaisemmin, kuin mikä oli mahdollista tavallista elämän kiertokulkua seuraavalle ihmiskunnan suurelle laumalle, tämän saman päämäärän ollessa kumminkin ehdoton perintöosuus jokaiselle ihmiselle kierroskauden lopussa.

Näistä kehittyneemmistä yksiöistä muodostui jo ammoisina aikoina persoonalliset jumalat ja ne "jumalalliset dynastiat", joista egyptiläinen mytologia puhuu historiallisuuksina. Ne eivät kumminkaan ole oleellisia ainoastaan egyptiläiselle mytologialle, ne ovat pohjana myös muinaispersialaiselle tarustolle. Kaikki ne kuvaavat jumalallisten kuninkaiden aikakautta, joka ulottuu uskomattoman pitkälle ennen vanhatestamentillista "vedenpaisumusta".

Esi-arjalaiset myytit, joiden joukossa "Kolmenkymmenenviiden tunnustuksen Buddhat", kuvaavat menneitä aikakausia, jolloin Gautama Buddhan kaltaisia suuruuksia olisi ollut lapsi-ihmiskunnan johdossa. Myytin nimi jo antaa aavistuksen niiden lukumäärästä. Myöhempien selostusten mukaan olisi yksitoista näistä kuulunut atlantilaiseen aikaan ja kaksikymmentäneljä alku-arjalaiseen aikaan. Kumminkin tämä myytti esittää vain valikoiman ennen Gautamaa esiintyneistä Buddhoista, joiden lukumäärä oli todellisuudessa paljon suurempi. Heidän opetuksiansa on koottu palmunlehdistä tiivistetyille "papyruksille" ja säilytetään heidän kannattajiensa "koreissa". Onpa annettu viittauksia, että yksi näistä Buddhoista olisi sama kuin alkugermaaninen Odin eli Wotan, joka olisi antanut perustan alkugermaaniselle uskonnolle. Näinollen ei suinkaan olisi luonnotonta olettaa, että kalevalainen Väinämöinen olisi myös kuulunut niihin korkeisiin jumalallisiin opettajiin, jotka esihistoriallisina aikoina opettivat ja johtivat kukin rotuaan, Väinämöisen ollessa alkusuomalaisten suuri johtajasielu, jommoisena hänet Kalevalassa esitetään. Hänen opetustensa ylevyys, samoin kuin hänen henkilökohtainen esimerkkinsä eivät suinkaan ole pienemmät kuin monen muun myytin esittämän suuruuden, joten hänet täydellä syyllä voi rinnastaa noihin toisiin. Hänkin on voinut olla aikoinaan uskonnon perustaja, muinaissuomalaisen uskonnon — esi-isiemme uskon luoja, uskonnon, josta on vain sirpaleita enää jäljellä todistamassa sen muinaisesta ylevyydestä jossain suomensukuisten kansojen etäisessä loistokaudessa.

Ykseydellisen Elämän puitteisiin liittyy vielä eräs piirre, jota salatiede tarkemmin erittelee. Ihmiskunnan kehityksen äärettömän pitkänä ajanjaksona olisi tämän mukaan kerran vallinnut aika, jolloin oli vallalla vain yksi koko ihmiskuntaa käsittävä yleinen uskonto, joka siellä nimetään viisaususkonnoksi. Tämä poikkeaa siinä suhteessa nykyisin vallalla olevista uskonnoista, että se perustui yksinomaan tietoon. Silloisen ihmiskunnan ei tarvinnut sokeasti uskoa mihinkään metafyysilliseen tai yliluonnolliseen henkisyyteen, se tiesi sen kokemusperäisesti, ja usko niinmuodoin vain oli paremminkin tiedon tunnustamista omaksi yksilölliseksi omaisuudekseen. Se ei tarvinnut siihen toisten vakuutteluja. Elämä itse kaikkine voimineen värähteli siksi läheisenä ihmisen olemuksessa, ettei tarvittu ulkopuolisten vakuutteluja henkisten asioiden todenperäisyydestä. Tämän tiedon kokosivat myöhemmin suuret opettaja-johtajat talteen — ja se tieto tunnustettiin viisaususkonnoksi, ainoaksi oikeaksi ensikäden tiedoksi —. Tästä on sittemmin aikojen kuluessa — ihmiskunnan kehityksen tultua yhä aineellistuneemmaksi — annettu sirpaleita silloin tällöin, tarkasti huomioiden, että tiedon sirpaleet kulloinkin vastaavat ihmisen henkisen tiedon tarvetta ja hänen vastaanottavaisuuskykynsä määrää. Siksi on uskontoja esiintynyt lukuisasti ihmiskehityksen ajanjaksoina. Aikansa eläneet vanhat uskontomuodot ovat vanhettuneet, rappeutuneet ja kuolleet. Tilalle on tullut uusia ylläpitämään ikuisten totuuksien sammumatonta tulta, nekin taas vuorostaan kerran kuollakseen, siksi kunnes ihmiskunta kehittyy asteelle, missä iki-tieto on hänen koettu kallein omaisuutensa, hänen sisäisin aarteensa, joka värähtelee ikuisen Elämän ykseysrytmiä ja on niin ollen hänen ainoa uskontonsa.

Salatiede hylkää ehdottomasti kaikki sellaiset uskontokäsitteet, jotka pohjautuvat taikauskoon eikä tietoon, ja sama kannanotto toistuu kaikkien vihittyjen huulilta, kuuluivatpa he mihin uskontoryhmään ja mihin aikaan tahansa.

Tämäkin salatieteellinen piirre on huomioitavissa suomalaisessa Kalevalassa. Sen viisaususkonnolliset viittaukset ovat ilmeiset. Monet totuudet siellä ovat hämmästyttäneet maailmaa yleispätevyydellään — ja se jo sinänsä on todistus kalevalaisen uskonnon viisaususkonnollisesta syntyperästä. Sillä kaikki tosi tieto on kotoisin viisaususkonnosta, ja se on yleisinhimillistä, yleispätevää.

Salatieteellisessä kirjallisuudessa, mikäli sitä on suurelle yleisölle saatavissa, käyvät nimitykset salatiede ja viisaususkonto usein synonyymeina, ja viisaususkonto-nimitystä käytetään aina silloin, kun tieto kohdistetaan suorastaan uskontojen puitteisiin. Salatiede taas käsittää yleisen nimityksen tiedolle, joka selostaa yli-inhimillisiä ilmiöitä laajemmassa kuin uskonnollisessa mielessä, siis metafysiikassa muillakin tajunnallisilla tasoilla. — Siksi tässäkin kalevalaisen metafysiikan selostamisyrityksessä käytetään näitä nimityksiä rinnakkain, ja samalla koetetaan asettaa ne oikeille paikoilleen kussakin erikoiskohdassa.

MAAILMAN LUOMINEN.

Kalevalan luomiskertomus on esi-isiemme uskon ehkä kaikkein ehein sirpale. Siinä paljastuu suomalaisen rodun käsityskanta maailmoiden synnystä mitä yhdenmukaisimpana maailman kaikkien uskonnoiden kanssa ja siinä kuvastuu kirkkaana heijastus maailman luomisesta semmoisena kuin se esiintyy viisaususkonnossa — mikäli sitä tunnetaan. Kertomuksessa on etualalla jumaluuden ykseyskäsite ja sen ehdoton kaikkiallisuus. Jumalsyntyoppi, toisarvoisten jumalvoimien esiintyminen, niiden toimintaan astuminen on siinä yhtä täydellinen kuin missä vanhassa uskonnossa tahansa ja näyttääpä melkein siltä, kuin suomensukuisten kansojen teogoninen perusta nousisi filosofisessa metafyysillisyydessään monen yläpuolellekin.

Runollisen hellävaraisesti on siinä viitoiteltu luomistapahtuman maagillinen puoli antamalla aavistuksellinen välkähdys siitä kehityksellisestä alkuajasta, jommoisena ilmenneen elämän on täytynyt esiintyä maailmankaikkeuden syntymishetkellä. Sanontatavan kauneus on vertaansa vailla maailman suurten uskonnoiden luomiskertomuksen rinnalla — eikä sen mytologinen vertauskuvastokaan — katkonaisuudestaan huolimatta — joudu varjoon. Luomiskertomus muodostuu Kalevalassa pohjaksi sitä seuraaville mytologisille tapahtumille.

    "Yksin meillä yöt tulevat,
    yksin päivät valkenevat...",

alkaa luomiskertomus jylhässä yksinkertaisuudessaan. Pintapuolisinkin lukija jää miettimään näiden säkeiden äärellä jo niiden arkaistista sanontatapaa. Outo kielenkäyttö yön ja päivän tulosta pakottaa jo miettimään, mistä yöstä mahtanee olla kysymys, mikähän yö mahtanee yksin tulla ja mikä päivä yksin valjennee? Mytologian tutkijalle välkähtää heti mieleen vanhojen uskontojen ja viisaususkonnon luomiskertomus, joissa kuultaa sama sävy. Niissäkin alkaa maailmankaikkeus ykseyden yöstä — valjeten ykseyden päiväksi. Ykseyden yöllä yhtä vähän kuin ykseyden päivällä ei tällöin tarkoitettu tavallista aurinkopäivää ja sitä seuraavaa yötä, vaan maailmankaikkeuden ilmenemispäivän valkenemista Ikuisuuden yöstä, tuntemattoman olemassa olon tutkimattomasta pimeydestä.

Vanhassa babylonialais-assyrialaisessa luomiskertomuksessa, josta on kiilakirjoitus-kertomus säilössä Assurbanipalin historiallisessa kirjastossa ja jonka meidän aikamme assyriologit ovat onnistuneet tulkitsemaan, alkaa maailmoiden synty öisestä kaaoksesta, jonka naisellinen ainemuoto on kuvattu aaltoilevana valtamerenä. Sen elähdyttäjänä esiintyy Elämän, Olemassaolon alku-aikainen aatteilu, joka luo valon ykseydelliseen aine-yöhön. Aineen valtameressä saa aatteilu syntymään suunnattoman voimavärähtelyn, jonka määrittelemätön voimatekijä on Tiamat, esiintyen kolminaisuutena, Anu, Bel ja Ea nimisinä, joiden yhteistoiminnasta syntyy maailmankaikkeuden suunnittelija Marduk.

Samanlainen on vanhatestamentillinen luomiskertomus, joka on Esran aikuinen sommitelma Mooseksen kirjoista — siis babylonialaisen vankeuden jälkeinen tuote. Se alkaa kuvauksensa samantapaisesti.

"Pimeys oli syvyyden päällä ja jumalten (Elohim) henki liikkui vetten päällä ja jumalat sanoivat: 'Tulkoon valkeus.'"

Kalevala puhuu maailmankaikkeuden öistä ja päivistä — monikossa. Siinä kuvastuu tietäjä-mestarien julistus maailmoiden ajanjaksoisista vaihteluista, ilmennyskausien vuorottaisista esiintymisistä tajuttavina objektiivisuuksina, päivinä, ja niiden häipymisistä subjektiivisiin tajuttomuustiloihin öihin, kypsyttääkseen viimeksi mainitussa mahdollisuuksia uuteen ilmenemiskauteen — elämän aamun taas uudelleen valjetessa. Tätä äärettömyyksien syklistä kierroskulkua, iankaikkisuuksien yhtämittaista jatkuvaa elämää, kuvastavat Kalevalan jylhät arkaistiset säkeet. Niitä lukiessa johtuu mieleen maailman vanhimman luomiskertomuksen Dzyanin runojen mahtavat säkeet:

"Ikuinen äiti, verhottuna ijäti näkymättömiin vaippoihinsa oli taasen uinunut seitsemän iankaikkisuutta.

"Pimeys yksin täytti äärettömän kaikkeuden, sillä Isä, Äiti ja Poika olivat jälleen yhtä, eikä Poika vielä ollut herännyt uuteen pyörään ja toivioretkeensä siinä.

"Vain Olemassa-Olon muoto levisi rajattomana, äärettömänä, syyttömänä, nukkuen unta näkemättä, ja elämä sykki tiedottomana maailmankaikkeudessa kautta koko kaikkialla-olon, jonka tajuaa vain Dangman avattu silmä."

Nämä monumenttaaliset säkeet välkähtävät väkisinkin mieleen Kalevalan maailmanluomiskertomuksen alkusäkeistä, ja tajunnassa välkähtelee kuvasarjoja siitä sanoin kuvaamattomasta hetkestä, jolloin Ykseyden yöstä alkaa sarastaa aikakaudellinen aamu, jolloin subjektiivinen Elämä astuu objektiiviseen ilmennyskauteensa. Tämän hetken juhlallista majesteettiutta voi ainoastaan "Dangman avattu silmä", hengen intuitiivinen näkö, osittaisesti aavistella valtavina kuvina, semmoisina kuin ne kuvastuvat korkean tietäjän hengen silmän verkkokalvolle. Täten on ymmärrettävissä, miksi kaikki tähän tähtäävät kuvaukset ovat kuin runollisia haavekuvia, jotka tavallinen arki-ihminen on altis tulkitsemaan harhailevan mielikuvituksen tuotteiksi. Aineiston valtavuuden ja näkemyksen omalaatuisuuden vuoksi ne ovat mahdottomat sanoin kuvailla, ja eri näkijäin kuvaukset voivat yksityiskohdissaan poiketa suuresti toisistaan. Mutta vertaamalla näitä kuvauksia toisiinsa huomaa niissä ominaisuuksia, joita ei voi selvittää muulla tavoin kuin, että näkemyksien kuvaaja on tosiaankin omannut avautuneen hengen silmän, jolla hän on kyennyt toteamaan syiden maailmoista tietoa, joka on tavallisuudesta poikkeavaa, salaista. Vertailussa voi tällöin todeta — yksityiskohtien ja kuvaajan erikoisen näkemystyylin luonteesta huolimatta — yhtäläisyyksiä, jotka koskevat enemmän sisältöä kuin yksityisseikkojen ulkopiirteitä. Yhtäläisyydet voivat ulottua niinkin pitkälle, että voi todeta kuvauksen saaneen alkunsa samasta alkulähteestä, ikäänkuin olisi luettu sivu "elämän kirjasta", tietenkin tulkittuna asianomaisen tutkijan näkökulmasta. Ja mitä onkaan tuo niin moniniminen ja pintapuolisesti selostettu "elämän kirja" muuta kuin syiden taso, ideatioiden maailma, missä kaikki ilmenneen maailman tapahtumat, menneet, nykyiset ja tulevat, ovat aatteina olemassa, ja joita sille tasolle kohoutuva tietäjä voi lukea ja tulkita sikäli, kun hän siihen kykenee. "Elämän kirja" on maailmankaikkeuden ruumiin aatteellinen kodex, jossa tapahtumien syysiteisyys kuvastuu koko sen kierroskauden ajan, mistä nykyisin toteamme vain silmänräpäyksellisen nykyhetkemme.

Näitä kuvauksia löytyy kaikissa vanhoissa "pyhissä kirjoissa". Esi-arjalaisten tietäjien näkemyksiin pohjautuvat Veedat ja Puraanat, jotka kommentarioineen kuvaavat alkuaikaista ainetilaa, josta maailmat muodostuvat myös suurena valtamerenä, henkivaltojen kirnuamana ainemassana. Kalevalainenkin maailmoiden synty tapahtuu aaltoilevassa, tuulten myllertämässä meressä. Ja mikäpä soveltuisikaan paremmin kuvaamaan sitä alkuaikaista, kaaosmaista aineen kehkeytymistilaa, mistä äärettömät maailmankaikkeuden muodot saavat objektiivisen havainnollisuuden, kuin aaltoileva valtameri. Sanoin kuvaamaton on tähtiusvien pyörteily "kaukoputkeen" katselevan sananiekan sanavarastolle — hänen katsellessaan sideerisen tähtiusvan pyörteilyä ja sen kehkeytymistä auringoiksi ja kiertotähdiksi. Ja yhtä sanoinkuvaamaton on huomiointi aurinkokuntien hajaantumisesta samanlaiseen tuntemattomaan alkuainetilaan, mistä ne miljoonia vuosia kestäneen kehityskauden jälkeen olivat aurinkokunniksi kehittyneet. Nämä molemmat rinnakkaisilmiöt ovat tiedemiesten todettavissa, vaikkakin lait, joiden pakosta sideeriset värähtelyt alkavat, jatkuvat ja loppuvat, ovat arvoituksia, joihin tiedemiehen silmä ei vielä ole tunkeutunut antamaan tapahtumalle lopullista ratkaisua. Jotta näille arvoituksellisille tapahtumille olisi saatu jonkinmoinen aavistuksellinen selvitys, pukivat vanhat tietäjä-näkijät näkemyksensä kuvakielen muotoon, joka oli omiaan herättämään mielikuvitusta intuitiiviseen näkemykselliseen nousuun toteamaan sisäistä tietä edes jotakin tapahtumain tavallisuudesta poikkeavasta luonteesta.

Kalevalassa maailmoiden synnyn alkusyynä on Ukko Ylijumala. Se on puhaltanut aineen valtamereen aaltoilemaan, pannut liikkeelle ne sisäiset voimat, henkivallat, jotka alkavat kiiruhtaa aamun valkenemista ykseyden yöstä. Ja valtavaksi Kalevala kuvaileekin tuon voimamyllerryksen tapahtumaa. Meri kohoilee vaahtopäisiksi kuohuiksi "itäisen ilmaviiman" siihen yhtämittaisesti porottaessa.

Merkillinen muutoin on jo Ukko Ylijumalan-nimitys. Sekin kuvastaa osaltaan kalevalaisen luomiskertomuksen esihistoriallista vanhuutta. Samanlaisia nimityksiä on käytetty muissakin vanhoissa "pyhissä kirjoissa". Niinpä esimerkiksi Siphra Dzeniouth assa, joka kuuluu vanhimpiin salatieteen lähdekirjoihin, on lause, joka antaa valoa Ukko Ylijumala-käsitteeseen. Sen seitsemännessä säkeessä sanotaan: "Vaaka on iäkkään, päivistä vanhan ruumiissa." Tämä lauselma on lausuttu elämän tasapainolain kuvauksen yhteydessä ja sillä on tahdottu osoittaa, kuinka jumaluuden olemus on kaikkien aikojen takainen abstraktinen prinsiippi, jossa vallitsee ehdoton tasapainoisuuden laki, jonka voimasta elementtien hierarkiat toimivat suunnitelman mukaisesti kuin vaa'alla punnittuina. Nimitys "Iäkäs" muistuttaa kalevalaista Ukko-nimitystä, joka yhtä vähän Siphra Dzeniouthassa kuin suomalaisessa Kalevalassakaan tarkoitti ihmismuotoista oliota, jolle olisi kuviteltu ihmismäisiä ominaisuuksia. Missään kohdassa Kalevalassa ei Ukko esiinny persoonallisena tekijänä. Sen puoleen käännytään äärimmäisenä voiman lähteenä. Se on jonkinmoinen abstraktinen käsite, josta ovat lähtöisin muut jumaluudet, joiden kanssa ilmennyt maailma on läheisessä kosketuksessa. Se on "päivistä vanha", kaikkien ajan kierrosten, öiden ja päivien, äärettömien kehityskausien, alkusyy, alkulähde, juureton juuri, joka kantaa olemuksessaan ilmenneiden maailmoiden syyn, niiden perusolemuksen kaikkine niihin liittyvine voimineen, niiden ainevaraston ja maailman rakennuksen aatteellisen suunnitelman, jonka toimeenpaneviksi tekijöiksi hänen olemuksessaan löytyy toisarvoisia voimatekijöitä, jumaluuksia. Tämä kaikki kuvastuu kirkkaana kalevalaisessa maailmansynty-säkeistössä.

Jumalallisen aatteilun ilmentäjänä Kalevalassa esiintyy Ilmatar emo. Salatieteen ja viisaususkonnon mukaisesti on jumalallisen aatteilun ilmentäjä kuvattu naiselliseksi prinsiipiksi, jonka olemuksessa piilevät henki-aineistuneina tulevan maailmankaikkeuden kaikki ilmenemismahdollisuudet. Ilmattaren henkistä olemusta kuvaa Kalevala runollisesti:

    "Olipa impi ilman tyttö
    kave, luonnotar korea,
    piti viikkoista pyhyyttä,
    iän kaiken impeyttä
    ilman pitkillä pihoilla
    tasaisillatanterilla."

Alkumaailmallinen aatteilu kuvataan kaikissa "pyhissä kirjoissa" tapahtuvaksi korkeilla tajuntatasoilla, kalevalaisesti lausuttuna: "ilman pitkillä pihoilla", ja aluksi on se täydelleen abstraktista. Eräällä kehitysjaksolla alkaa aatteilu muuntua ulkokohtaisemmaksi. Se saa sysäyksen Iäkkään hengityksestä, sen iankaikkisesta elonvärähtelystä — tuulesta kalevalaisen sanontatavan mukaan — hedelmöittyy konkreettisempaan erilaistumiseen, ilmentääkseen aatteellisen raskausajan päättyessä ilmenneen maailmankaikkeuden. Aatteilu siirtyy henkiaineen tiivistymisen mukana korkeammilta tajuntatasoilta alemmille. Niinpä kalevalainen Ilmatar-Emokin, Iäisen hengityksestä hedelmöittyneenä, laskeutuu alas henkisistä korkeuksista tiivistyneemmän ainemeren aallokolle, missä sen tehtäväksi tulee muuntaa jumal-aatteilu ulkokohtaisesti havainnoilistettuihin muotoihin. Sattuvasti kuvaakin tätä henkistä laskeutumista kalevalainen runo:

    "Jop' on astuiksen alemma,
    laskeusi lainehille
    meren selvälle selälle.
    — — —
    Tuuli neittä tuuitteli,
    aalto impeä ajeli
    ympäri meren sinisen
    lakapäien lainehien."

Kuinka seikkaperäisesti kalevalainen luomismyytti seuraa viisaususkonnon perinnäistietoa, ilmenee siitäkin, että Ilmattaren jumal-aatteilulliseen hedelmöittymiseen sisältyy ihmiskunnan siemen, Väinämöinen, joka tässä edustaa kollektiivista ihmiskunnan kokonaisuutta. Salatiede väittää, että ihmisen olemassaolo henkioliona on alkuaikaisempi kuin minkään muun luomakunnan, vaikka se muodollis-kehityksellisesti käy yhtäjaksoisesti muun luomakunnan kehityskulun mukana.

Ajanjaksot ovat mittaamattoman pitkiä, ne ilmaistaan Kalevalassa vain vihittyjen salaisella sanontatavalla. Ensimmäisen aatteilun aineellistumiskauden sanotaan kestäneen:

    "Vuotta seitsemän satoa,
    yheksän yrön ikeä",

jolla tahdotaan viittauksellisesti ilmoittaa kuluneen iankaikkisuuksia, ennenkuin erilaistumisprosessi oli astunut objektiivisuuteen. Eivät auringot eivätkä kuut olleet silloin vielä ajanmittareina — toisin sanoen aikaa ei vielä ollut, minkä käsitteen Dzyanin runot ilmentävät säkeellä:

"Aikaa ei ollut, sillä se nukkui jatkuvaisuuden helmassa."

Sama salatieteellinen totuus ilmenee ensimmäisen Mooseksen kirjan ensimmäisessä luvussa esitetyssä luomismyytissä, jossa puhutaan valoisasta ajanjaksosta ennen auringon ja kuun asettamista taivaalle. Että myytti tässä käsittelee vain erilaatuisia tajunnantiloja, sen ovat tunnustaneet jo kaikki hiukankin syvemmin ajattelevat henkilöt, vieläpä kirkonkin taholta. Kirkkoisä Origines — tunnustetusti suurin heistä — tuo sen julki seuraavasti:

"Kuka järkevä ihminen hyväksyisikään raamatun luomiskertomuksen ensimmäistä, toista ja kolmatta päivää aamuineen ja iltoineen, kun silloin eivät vielä olleet aurinko ja kuu ja tähdet luodut, eikä ollut taivaan kantta? Olen vakuutettu, että jokaisen on pidettävä kertomusta kuvannollisena, johon sisältyy salaisuus."

Kalevalainen luomiskertomus tiivistyy, ja sen salatieteellinen merkityksellisyys paljastuu sitä mukaa. Aattelumuotojen ajelehtiessa Ilmattaren vertaus kuvannollisessa muodossa alkuaineitten vellovilla vesillä ilmestyy

    "sotka suora lintu,
    lenteä lekuttelevi
    etsien pesän sijoa",

kunnes keksii Ilmattaren polven aaltojen pohjalla.

    "Siihen laativi pesänsä,
    muni kultaiset munansa:
    kuusi kultaista munoa,
    rautamunan seitsemännen."

Viisaususkonnossa esiintyvä aikakausien syklinen kiertokulku alkaa paljastua kalevalaisessa luomismyytissä. Sen mukaan on olemassa seitsemän jaksottaista aioonisuutta, ikuisuutta, äärettömän pitkää aikakautta, jotka kuuluvat kehityssuunnitelmaan kunakin ykseyden yöstä valjenneena päivänä eli ilmestyskautena. Sitä kuvaannoi vesilintu pesineen ja munineen, eikä voitane väittää, etteikö kuvakieli olisi sattuva ja nähtävästi sopiva tuonlaatuista metafyysillistä seikkaa ilmentämään, koska se on kaikkialla muinaisuudessa otettu käytäntöön.

Lintu — symbooli — lähinnä vetten yllä leijaileva lintu, tai suorastaan vesilintu — on ominainen kaikille vanhoille uskonnoille. Se esiintyy vanhimmilla arjalaisilla, hinduilla, egyptiläisillä, kaldealaisilla, kreikkalaisilla, juutalaisilla ja onpa se tavattavissa ainakin myöhemmillä länsimaalaisilla kristillisilläkin kirkkokunnilla. Näitä ovat joutsen, ibis, pelikaani, sotka, kyyhkynen, j.n.e. Lintu kuvaannoi kosmogonioissa henkivoimaa, jotakin salaperäistä henkisten tasojen korkeudessa liitelevää aatteilua, jonka vaikutus ilmenee havainnollistettuna muotomaailmassa. Näin on asianlaita ainakin silloin, kun lintu-symbooliin liittyy muna, mikä suoranaisesti edustaa ainetta, josta ilmiömaailma kehittyy. Niinpä esi-arjalaisessa brahmalaisuudessa esiintyvä lintu-symbooli Kalahamsa, ajanlintu, on ajassa ja paikallisuudessa asustava joutsen, joka jokaiseen maailmankaikkeuden kierroskauteen laskee yhden kultaisen munan. Senvuoksi kutsuttiin koko kierroskautta loistavaksi munaksi, hiranjagarbhaksi. Vishnu-Puraanassa sanotaan:

"Äly (Mahat), karheine aineksineen muodosti munan, ja maailman herra itse asui siinä Brahman muodossa. Siinä munassa olivat mantereet, meret, vuoret, planeetat ja planeettojen jumalain, demoonien ja ihmisten joukot."

Kreikkalaisten Dionyysos lähti maailmanmunasta, josta kuolemattomat ja kuolevaiset saivat alkunsa. Egyptiläisten Raa, auringon jumala, astuessaan aurinkomunasta huudahti: "Ei kukaan kuolevainen voi minun munaani särkeä, eikä nähdä pesääni, sillä minä olen sen herra."

Kalevalaisessa luomiskertomuksessa laskee sotkalintu Ilmatar-Emon helmaan koko aikakautisen suunnitelman täydellisenä kokonaisuutena, kuusi kultaista munaa ja rautamunan seitsemännen, siis kaikki kierroskaudet, mitkä kuuluvat yhteen ykseyden päivään. Kuusi kierroskautta kuuluu henkisimmille tasoille, minkä vuoksi niille kuuluvia munia kutsutaan kultaisiksi ja yksi kierroskausi on siksi aineellinen ja karhea, että sitä on kuvaannoitu rautamunalla. Salatieteen antamien tietojen mukaan on tämmöinen aineellinen kehityskausi suuren kierroskauden, ykseyden päivän, keskivaiheilla, jolloin aine on saavuttanut äärimmäisen jareysasteensa. Esi-arjalaiset "pyhäfl kirjat" antavat viittauksia siitä, että maapallomma nykyinen kehityskausi vastaisi juuri tätä kaikkein aineellisinta aikakautta ja ne kutsuvatkin sitä senvuoksi Kali-Yuga'ksi, eli rautakaudeksi.

Näiden erilaatuisten ajanjaksojen kuvaukseen ei kalevalainen luomiskertomus seikkaperäisemmin kajoa. Se pysyttelee kiinteästi vain — niin sanoakseni — praekosmillisella, ainekehityksen esi-maailmankaikkeuden aikaisella asteella. Sotka hautoo munia Ilmattaren polvella sijaitsevassa pesässä, kunnes Ilmatar-Emo "tuntee polvensa tulistuvaksi", jolloin hän liikahuttaa polveansa, ja munat vierähtävät vesiin murskautuen kappaleiksi. Alkuaine joutuu kiihkeään värähtelyyn. Värähtely leviää maailmankaikkeuden jokaiseen hiukkaseen, ja aine alkaa hahmottua tajuttaviin muotoihin. Suunnitelmaan sisältyvä valovoima tunkeutuu aineen vesiin ja saa sen pyörtävään liikehtimiseen. Valousvat muodostuvat aurinkokunniksi, planeetoiksi ja kuiksi. Mikä osuus "munilla" on tässä muovausprosessissa, käy selville runon kuvaavasta säejaksosta:

    "Ei munat mutahan joua
    sirpalehet veen sekahan;
    muuttuvat murut hyviksi,
    kappalehet kaunoisiksi:
    munasen alinen puoli
    alaiseksi maa-emäksi,
    munasen yläinen puoli
    yläiseksi taivahaksi."

Aikakaudet vierivät, kierros kierroksen jälkeen siirtyy eteenpäin — ja yhä edelleen uiskentelee Ilmatar-Emo noilla vienoilla vesillä, utisilla lainehilla.

Aineen mantereiksi tiivistyminen vaatii yksityiskohtaisempaa huoltoa. Luonnotar näkyy käyvän voimakkain ottein luomistyöhön käsiksi. Tätä tapahtumaa kuvannoi runo:

    "Kussa kättä käännähytti
    siihen niemet siivoeli,
    kussa pohjasi jalalla
    kalahauat kaivaeli
    kylin maahan käännältihe
    siihen sai sileät rannat."

Tällöin ei maalla vielä ollut mahdollisuuksia yksilöityneen elämän elinehdoille. Hedelmöittyneenä prinsiippinä kulkee se edelleen Ilmatar-Emon kohdussa, kokien siinä luonnon kaikki kehitysvaiheet, niinkuin sikiö äitinsä kohdussa. Alkuaikainen luonto pitää sen elossa, ravitsee ja kasvattaa sille sopivaa ulkonaista kehystä vastaamaan niitä vaatimuksia, jotka samanaikaisesti kehkeytyvä luonto vaatii luomakunnan herralta, ihmiseltä. Tähänkin kehityskauteen tarvitaan aikaa ja sen kuvaa runo suurpiirteisesti paljastaen samalla uusia näkökohtia luomistapahtuman Salatieteellisestä puolesta. Näin kuvaa kalevalainen myytti ihmiskunnan alkuaikaista kehityskautta:

    "Kulki äitinsä kohussa
    kolmekymmentä keseä,
    yhden verran talviaki
    noilla vienoilla vesillä
    utuisilla lainehilla."

Salatieteen mukaan olisi ihmiskunnan alkeellisin fyysillinen esiintyminen tapahtunut vasta niinsanotussa kolmannessa kierroskaudessa. Tähän saakka olisi sen ulkomuoto ollut siinä määrin eteerinen, ettei ole voinut olla puhetta erikoisemmasta ihmismäisestä hahmoittumisesta, semmoisena kuin se meidän kehityskaudellamme käsitetään. Vasta kolmas kierroskausi olisi tuonut tämmöisen hahmoittumismahdollisuuden. Tällöin alkeellinen, miesnaisellinen, lapsi-ihmismuoto puhkeaa vähitellen luonnonkohdusta objektiiviseen ulkokohtaisuuteen, mutta on fyysillisesti vielä niin alkeellinen, ettei se suurestikaan eroa sitä ympäröivästä eläinmaailmasta muussa suhteessa kuin, että sillä jo luomuksessaan on ikuisesta ylijumaluudesta periytynyt laajempi älyn kipinä, joka erikoisella tavalla kiihdyttää sen kehitystä samanaikaisesti kehkeytyvän eläinmaailman yläpuolelle.

Näinollen ei suinkaan ole pidettävä kalevalaista sanontatapaa kolmestakymmenestä kesästä runollisena mielikuvana vailla todellisuuspohjaa, vaan oltanee lähempänä totuutta ja myytin henkeä, jos siinä oivalletaan viittaus salaiseen tietoon, joka näki ihmissynnyn alkujuuria syvemmälle ja laajemmassa näkökulmassa, kuin mitä niitä yleensä ollaan halukkaita näkemään. Samanlaatuinen viittaus esiintyy myös Dzyanin kirjan luomiskertomuksen säkeissä:

"Pyörä pyöri vielä kolmekymmentä ajastaikaa. Se synnytti muotoja — pehmeitä, kovenevia kiviä, näkyviä näkymättömästä. Se synnytti vesi-ihmisiä." Kalevalainenkin luomiskertomus lähenee tätä tiivistymisastetta. Sitä mukaa kun muodot valmistuvat kypsymisasteelleen, sitä mukaa alkaa myös ihmiskunnan joukkosielu irtautua luonto-äidin kohdusta astuakseen muotoihin, joissa alku-aikaisen ihmiskunnan tuli kehittyä. Tätä kypsymiskautta, sen tajunnallista eristäytymistä kuvaa Kalevala sattuvasti:

    "Ouosteli aikojansa,
    tuskastui elämätänsä;
    — — —
    tuli kynsin kynnykselle
    polvin porstuan ovelta.
    Siitä suistui suin merehen,
    käsin kääntyi lainehesen;
    jääpi mies meren varahan,
    uros aaltojen sekahan."

Väinämöisen edustama kollektiivinen ihmiskunta on vielä sanan täydessä merkityksessä joukkosielu, jolloin sen yksilöllinen koteloituminen oli vielä hahmoittelemisasteellaan. Se vaelteli, "vetten varassa", tunneainemaailman värähtelyjen viskomana. Tämäkin aikakausi näyttää kalevalaisen kuvauksen mukaan vaatineen mittaamattomia ajanjaksoja, jonka runo kuvaa seuraavasti:

    "Virui siellä viisi vuotta,
    sekä viisi, jotta kuusi,
    vuotta seitsemän kaheksan",

kunnes maan pinta oli siinä määrin kuortunut, että orgaanisen elämän mahdollisuudet olivat kehkeytyneet asteelle, jossa ihmiselämää tavallisuutta lähentelevässä muodossa yleensä voi ajatella. Tätä tilaa kuvaa runo:

    "Seisottui selälle viimein,
    niemelle nimettömälle,
    manterelle puuttomalle."

Mikä manner tämä mahtoi olla, sitä ei ainakaan länsimainen tiede ole kyennyt ratkaisemaan, mikäli se yleensä on käynyt asiaa arvailemaankaan. Se on edelleenkin arvailujen varassa vanhatestamentillisena Edenin puutarhana, joka kuvataan ensimmäisen Mooseksen kirjan toisen luvun luomiskertomuksessa. Mutta jos ottaa huomioon kalevalaiset viittaukset kolmestakymmenestä ajastajasta ja niiden yhteydessä mainitun salatieteellisen tiedonannon kolmannesta kierroskaudesta, niin olisi siinä johtolanka tämän mantereen määrittelemiselle. Tämä johtaisi olettamukseen, että tällöin oltaisiin tekemisissä niin sanotun Lemurilaismantereen kanssa. Mantereen nimitys ei ole alkuisin salatieteen taholta — sillä on siellä oma, toisenlainen nimensä — vaan sen on länsimaalainen tiedemies P.L. Sclater, tunnettu kasvitieteilijä viime vuosisadalta, antanut mantereelle, jonka olisi pitänyt sijaita osittain nykyisen Tyynenmeren tienoilla sijainneella, muinaisina aikoina uponneella suurella maa-alueella. Hänen oli pakko olettaa tuon mantereen olemassaolo kasvitieteellisistä syistä. Saman nimityksen on omaksunut kehitysoppiteorian edustaja Haeckel, joka samanlaatuisista syistä oli pakotettu edellyttämään tuon kadonneen mantereen, minne hän sijoitti ihmiskunnan ensimmäisen kehdon. Tämä olisi näiden tiedemiesten laskelmien mukaan ollut olemassa niin kaukaisella kuin tertiääriajalla — siis ainakin erinäisiä miljoonia vuosia sitten.

Vaikka nämä tiedemiesten laskelmat lemurilaisen mantereen iästä ovat melko korkeat, lienevät ne kumminkin liian alhaiset, kuten myöhemmät geologiset ja arkeologiset tutkimukset myöntävät. Tässä yhteydessä ei ole tilaisuutta käydä pohtimaan laskelmien eroavaisuuksia. Varmaa kumminkin on, että kalevalaisen myytin ensimmäinen ihmisrotu on siirrettävä noille kaukaisille ajanjaksoille, eikä tällöin ole vielä kosketeltu niitä aikaisempia eetterisiä ihmisrotuja, jotka esiintyvät ennen kolmannen kierroskauden alkua. Kalevalakaan ei niistä lähemmin kerro, joten ne täytynee lukea ilmenneeksi sinä mittaamattomana ajanjaksona, jolloin Väinämöinen virui eetteri-meren aallokoissa vuotta "seitsemän kaheksan". Varmaa myöskin on, ettei se mantere, jolle hän vihdoin polvin ponnistautui, ollut edes vielä vanhatestamentillinen Edenin-paratiisi, sillä siellä ei ollut kasvamassa elämänpuuta eikä hyvän- ja pahantiedonpuuta, koska runo nimenomaan mainitsee mantereen olleen "puuttoman". Paratiisillisen kehitysjakson aika on nähtävästi sattunut jonakin myöhempänä ajanjaksona, joskin paikallisuus on voinut mantereellisesti lähennellä lemurilaista aikakautta, sillä vanhatestamentilliset kuvaukset paratiisin puista — elämänpuusta ja hyvän- ja pahantiedonpuusta — täytynee ottaa täydelleen metafyysillisinä käsitteinä, jotka kuvastavat sitä kehityksellistä ajanjaksoa, jolloin "paha" astui tekijäksi yleiseen kehityssuunnitelmaan. Historiallisuus puuttuu vanhatestamentillisesta kuvauksesta samoin kuin kalevalaisestakin maailmanluomis-kertomuksesta. Molemmissa niissä kosketellaan metafyysillistä alkuaikaa, jolla on ollut jonakin kehityskautena objektiivinen vastaavaisuutensa jollakin meille tuntemattomalla mantereella.

Metafyysilliset tapahtumat ovat teoreettisesti katsoen ajasta ja paikasta riippumattomia. Ne tapahtuvat siinä Olemassa-Olon tajuntatasossa, missä aika ja tila sulautuvat yhtenäiseksi määrittelemättömäksi käsitteeksi. Mutta kun on puhe kosmogonisesta tapahtumasta, maailmankaikkeuden ulkokohtaisesta ilmennyksestä, metafyysillisyyden astumisesta fyysillisyyteen, niin johdonmukaisuuden pakosta täytyy näiden molempien joskus sivuta toisiaan tasossa, missä aika ja paikka sivuavat metafyysillisyyttä siinä määrin, että voidaan puhua konkreettisen elämän alusta. Kaikki mytologiset luomiskuvaukset, mikäli niitä on jäljellä maailman uskonnoiden "pyhissä kirjoissa", alkavat tavallisesti tästä sivuamistasosta. Kalevalainenkaan maailmanluomis-kertomus ei tee tässä suhteessa poikkeusta. Aina "puuttoman niemen" esiintymiseen saakka on sen maailmanluominen tapahtunut metafyysillisillä ainetasoilla. Orgaanisen elämän ilmeneminen alkaa vasta silloin, kun aine maapallolla tarjoaa sille orgaaniset aine-muodot. Tässä kohden sivuavat tieteen tutkimukset ja salatieteen tiedonannot läheisesti toisiaan. Kummankin mukaan olisi tämä tapahtunut tuolla kaukaisella Lemurian mantereella, sen neitseellisimpänä aikana. Ainoastaan aikamäärän pituudessa esiintyy huomattavaa erimielisyyttä, mikä johtunee siitä, ettei mekaanisella tieteellä ole vielä kylliksi paljon arkeologista aineistoa eikä tarpeeksi tarkkoja kojeitakaan huomioittensa tekoon, jonka vuoksi sen omatkin huomioinnit ovat vielä sangen ristiriitaisia arvailuja.

Aika, kronos, tuo mytologian sikiönsä syövä hirviö, on tässä suhteessa näyttävä, kumpainenko, salatiedekö vai nykyinen induktiivinen tiede on ollut lähempänä totuutta. Uskomukset puoleen tai toiseen ovat arvottomat, mikäli ne eivät perustu ensikäden omakohtaiseen tietoon.

KALEVALAN TAMMI.

Kalevalan metafyysillinen luomiskertomus muuntuu vähitellen fyysillisemmäksi. Se on siinä suhteessa sekä tieteellinen että yhdenmukainen salatieteen kanssa, että se ei omaksu kertakaikkista luomistapahtumaa "tyhjästä", vaan että se näkee ikuisen aineen yhtämittaisessa käymistilassa, näkee aineessa vallitsevien voimien muovailevan ainetta konkreettisempiin ja yhä täydellisempiin muotoihin. Luomisrunossa on muun muassa säe, joka tähtää tähän kehitykselliseen puoleen erikoisen suggeroivasti. Mantere, jolle ilmestyy ensimmäinen ihmishahmoinen rotu, jota Väinämöinen kuvannoi, oli puuton, ja määrittelee lähemmin lisäten, että se oli myös "sanaton saari". Tässä laatusanallisessa määritelmässä ollaan lähinnä löytävinään runollinen, alkusoinnullisesti tarpeellinen sanontatapa, mutta kun se samalla sattuvasti kuvastaa sitä alkuaikaista kehitysastetta, mikä oli salatieteen mukaan vallalla kolmannen kierroskauden alkuasteella, niin ei liene harhaotaksuma nähdä siinä hiukan muutakin kuin vain runollinen sanontatapa. Tämä seikka tarvinnee hiukan selostusta.

Salatiede viittoo, että ihmiskunnan ensimmäiset kahden alkuaikaisen kehityskierroskauden rodut olivat siihen määrin henkisiä ja muodoiltaan eetterisiä, ettei puhetaito, sanankäyttö siinä merkityksessä, jommoisena meidän aikamme sen tuntee, ollut olemassa eikä tarpeellinenkaan, sillä näiden ihmisten keskinäinen vuorovaikutus tapahtui tajunnallisesti ilman tavallisia sanoja. Älyllinen kehitys ei myöskään vielä ollut saavuttanut niitä mittasuhteita, jotka olisivat vaatineet sanallisen ilmaisumuodon tarvetta. Vasta kehittyvä äly tarvitsi sanallista ilmaisumuotoa älyn luomalle aatteilulle. Kolmannen eli lemuurilaisen rodun alkuaikoina oli ruumiilliseen muotoon kehkeytyvän ihmiskunnan puheellinen ilmaisutapa luonnonäänien jäljittelemistä, jolla ilmaistiin niitä tunnevärähtelyjen vaihteluja, jotka ilmenivät heidän kehkeytyvissä inhimillisissä prinsiipeissään — tapa, mikä vielä on jäljellä myöhäisimmistä lemurilaisista roduista polveutuvilla Tyynen valtameren saarilla ja Austraalian saariston aarniometsistöissä asuvilla alkuasukasheimoilla. Pitkien aikakausien kuluttua kehkeytyi äänienjäljittelystä yksitavuinen kielenkäyttö, eräänlainen kaikille "yhteinen kieli" — käyttääkseni vanhatestamentillista sanontatapaa — minkä siellä sanottiin olleen ihmiskunnassa vallalla ennen Babelin tornin rakentamista. Tämä "sanattomuus" ei näyttänyt olleen esteenä kehityksen "sivistykselliselle" kululle, johon viittaa vanhatestamentillinenkin myytti kaupunkien ja korkeiden tornien rakentamisesta.

Niinpä "puuttomalla mantereella, sanattomalla saarella" kehittyy kalevalaisen luomiskertomuksen elämä edelleen. Luonto siinä piilevän alkusysäyksen pakosta pukeutuu kehittyneempään muotoeheyteen. Kasvillisuuden salaista voimaa kuvannoi Kalevalassa "Sampsa poika pikkarainen", joka käy "maita kylvämään ja toukoja tihittämään" — siis panemaan alulle jonkinlaisen maanviljelyksen. Aluksi on tämän päätehtävänä kumminkin puuttoman mantereen verhoaminen luonnon kasvillisuudella. Suomalaisen mielikuvituksen kannalta tekeekin Sampsa sen niin täydellisesti luonnonmukaisesti, ettei siinä jää moitteen sijaa. Kukin kasvi ja puu saa semmoisen maaperän, missä sillä on mahdollisimman hyvät kehityselinehdot. Kun työ on tehty, ja kylvö juurtuneena päässyt kasvun mahtiin, käy Väinämöinen työtä tarkastamassa ja "näkee kaikki hyväksi", mutta huomaa tällöin, että yksi puu on kylvämättä — nimittäin jumalalle pyhitetty tammi. Erikoinen puu näkyy tämä tammi olleenkin ja syystä saikin se nimekseen "jumalan puu". Sen siementymiselle ja juurtumiselle tarvittiin erikoiset elinehdot. Veden ja maan henget yhteisvoimin valmistivat maaperän, niittivät neitseellisen maan nurmikkoa, joka tulenjumalan avuin poltettiin tuhkaksi, ennenkuin aineen laatu tuli semmoiseksi, että jumalan puu siinä pääsi alkuun ja versoamaan "lemmen lehteä". Luomisvoiman suuri salaisuus monen muun erikoisen ominaisuuden ohella näkyi liittyneen tuohon ihmeelliseen puuhun, joka nähtävästi kuvannoi aineessa piilevien erilaisten voimien metafyysillistä aatetta, jolle tammi, jumalan puu otettiin vertauskuvaksi.

Tämä antaa aiheen käydä tutkimaan muiden kansallisuuksien jumaltarustoa, onko siellä myös käytetty puuta vertauskuvastossa ja missä mielessä niin on tehty. Tällöin saa tehdä merkillisen havainnon. Puu-symbooli muodostaa yhden yleisimmän vertauskuvan, ollen käytetty ammoisista ajoista saakka niin pitkälle kuin mytologinen tieto ja ihmissilmä suinkin kykenevät kantamaan. Kaikkialla, missä se tavataan, edustaa se — ellei maailman luomiseen, niin ainakin aineellisen kehityksen asteittain nousevaan sarjaan liittyviä metafyysillisiä aatteita, joita muulla tavoin ei oltu voitu suurelle joukolle havainnollistuttaa.

Veedoissa, Mahâbhâratassa ja Anugitassa mainitaan ja kuvataan merkillinen Ashvatta-puu, jonka juuret häipyvät taivaallisiin korkeuksiin ja oksatl lehvineen versovat alaspäin täyttäen koko avaruuden ja maan. Vetoamatta erikoisemmin intuitiiviseeni näkemykseen, antavat näiden teosten myöhemmät selostukset aavistuksen siitä, mihin tämän vertauskuvan merkitys tähtäsi, ja niistä käy selville, että vanhan ajan viisaat olivat Ashvatta-puun vertauskuvaan — monen muun salaisuuden ohella — verhonneet maailman synnyn metafyysillisen salaisuuden semmoiseksi, että yksinkertaisinkin voi siitä aavistella ilmenneen elämän synnyn sanoinkuvaamatonta totuutta. Taivaisiin kätketyt juuret esittivät näkymättömän alku-aineen elollisuuden alkua siitä Tuntemattomasta, jolle he eivät edes antaneet nimeä, puhumattakaan sen muusta hahmoittelemisesta, jotteivät inhimillisillä rajoituksilla ja määrittelyillä himmentäisi Sen ehdotonta, ääretöntä suuruutta. Puun runko, oksat ja lehvät kuvannoivat alku-aikaisen aineen mukautumista muotoihin luonnon sille tarjoamissa olosuhteissa, ja se oli havaittavissa ilmenneenä maailmankaikkeutena kaikkine sen erilaistuneine ilmausmuotoineen. Juuret olivat henkisen puhtaimmassa erilaistumattomassa tilassa ja puun runko oksineen ja lehvineen tiivistyneempi henki-aine, jossa vaikutti tuntemattoman jumalvoiman aatteilu alinomaa virtaavana ja elinvoimaa antavana — niinkuin mahla keväisessä lehvään puhkeavassa puussa. Puusymbooliin sisällytettiin jumalallinen viisaus, mistä seikasta aiheutuikin myöhempi sanonta: "Ashvatta puun juuret ovat Para-Brahman, sen oksat Veedat ja sen lehvät mantrat" — siis viisaususkonnollisen tiedon kaikki olemuspuolet.

Muinaisgermaanisessa Eddassa on myös ylhäältä alaspäin kasvava Yggdrasil-puu. Sen alku on jo hiukan modifioitunut. Sillä on kolme juurta, joista pääjuuri ulottuu taivaaseen, tuntemattoman jumaluuden asuinsijoille, toinen Mimer-maagikkojen lähteeseen ja kolmas lähteeseen, jonka vesisuonia vaalii Nidhögg, katoavaisuuden hirviö, mutta jolla on ominaisuus houkutella ihmiskuntaa lankeamaan itsekkyyteen ja pahaan.

Muinais-iranilaisten pyhä puu oli Gogard-tammi, joka kasvoi alhaalta ylöspäin, maasta taivaaseen. Sen vehmaassa lehvistössä luikerteli käärme — viisauden symbooli — ihmiskuntaa houkuttelevana, mutta samalla valmiina pistämään ja myrkyttämään sitä, joka omien etujensa kiihoittamana tai nautinnon himoisena tahtoi sen lehviä riipiä tai sen hedelmiä maistaa. Vaikka juurtuneena maasta — oli tämäkin, puu kotoisin ikuisen elämän alkulähteestä.

Vanhatestamentillinen Edenin puutarhaa koskeva myytti, joka on juutalaisuuteen tullut kaldealais-babylonialaisista lähteistä, kuvaa puuvertauskuvaa myöhemmässä modifioinnissa, jolloin kaksinaisuuden vastakohtainen esiintyminen — kaldealaisille niin erikoisen ominainen — oli jo yleisemmin saavuttanut vastakaikua. Siinä rinnatusten hyvä ja paha, hyvän- ja pahantiedon puu sekä Elämän-puu, jolla myytti kertoo olleen ominaisuutena, että sen hedelmän maistaja eläisi ijankaikkisesti. Hyvän- ja pahantiedon puulla on täälläkin käärmeensä, joka saa ihmiskunnan maistamaan sen kypsynyttä hedelmää. Käymättä lähemmin selostamaan tämän allegorian salatieteelHstä sisältöä tulkoon mainituksi, että tällä viisaususkonnon selostusten mukaan kuvattiin sitä aikakautista tapahtumaa, jolloin äly ihmiskunnalle avautuis osviitaksi aineen ja hengen, pahan ja hyvän eroittamiseksi toisistaan. Vasta aineen kautta, sen pauloihin lankeamalla, on ajattelevalla ihmisellä mahdollisuus oppia tuntemaan aineen perusolemus ja siinä piilevien voimien laatu päästäkseen niiden herraksi. Murskattuaan "aineen käärmeen pään" oli ihmisellä oikeus ja mahdollisuus maistaa elämän-puun hedelmää, se on tulla tietoiseksi kuolemattomuudestaan, jumalallisuudestaan ja olla "niinkuin yksi meistä", Elohimeista, jumalista.

Veisi liian pitkälle kerrata puu-vertauskuvien moninaisuutta jo siltäkin suppealta alalta, minkä mytologia niistä esittää. Lisään sen vuoksi näihin vain tibetiläisten Zampun-puun ja kiinalaisten Konboum-puun, joiden ihmeellisyyksistä sekä heidän "pyhät kirjansa" että muut tarustonsa antavat mitä ihmeellisimpiä seikkaperäisiä kuvauksia, ja nimeän lisäksi muinaiskreikkalaisten Dodonan-tammen, jonka lehtien suhinasta herkkäkuuloiset, mediumistiset papittaret olivat kuulevinaan jumalien puheen ja ennustivat siitä ihmisten kohtaloita ja tulevia tapahtumia. Kalevalainen tammi-myytti näyttää viittaavan myöhäisempään kosmogoniseen kehitysjaksoon kuin mikä on asianlaita muissa mainitsemissani puuvertauskuvissa. Maa oli ainakin jo maatunut ja kuortunut, ja sillä kasvoi Sampsan kylvämä kasvikunta. Annetaanpa viittaus siihen, että olisi jo ollut olemassa ihmiskuntaakin. Olisin halukas olettamaan, että kalevalainen tammi-myytti kuvannoisi yksinomaan ihmiskunnan henkisyysasteen pimennyskautta, ajanjaksoa, jolloin aineellisuus ihmiskunnan tajuntatilassa sai jalansijaa niin suuressa määrin, että siltä unohtui hengen valkeusaika. Taivas pimentyi, henkinen tieto häipyi, kuten runo sanoo:

    "Ojenteli oksiansa,
    levitteli lehviänsä,
    latva täytti taivahalle,
    lehvät ilmoille levisi,
    piätti pilvet juoksemasta,
    hattarat hasertamasta,
    päivän peitti paistamasta,
    kuuhuen kumottamasta."

Epäilemättä on tällä kuvauksella myös aineellisuuteen tähtäävä salatieteellinen merkityksensä. Se kuvaa selväpiirteisesti tajunnan laskeutumista aineellisuuteen henkisyyden kustannuksella. Sen lopullinen tulos on valon himmeneminen, tajunnan hämärtyminen näkemästä elämän henkistä aurinkoa. Tämän asiantilan tuokin Väinämöinen julki sanoessaan:

    "Ikävä inehmon olla,
    ilman päivän paistamatta,
    kuuhuen kumottamatta."

Kun silloisessa ihmiskunnassa ei ollut ketään, joka olisi kyennyt asiantilaa korjaamaan, eikä liioin tietoa, kuinka tällöin olisi meneteltävä, kääntyy rodun johtaja ja sielu Väinämöinen emonsa Ilmattaren puoleen, jolla oli Ukko-Ylijumalan, alkusyyn suunnattomat voimat käytettävissään, ja rukoilee:

    "Kave, äiti kantajani,
    luonnotar ylentäjäni,
    laitapa vee'en väkeä,
    — veessä on väkeä paljon —
    tämä tammi taittamahan,
    puu paha hävittämähän;
    eestä päivän paistavaisen,
    tieltä kuun kumottavaisen."

On tietenkin omituista ajatella, ettei rukouksin käännytty itse Ukko-Ylijumalan puoleen, vaan jonkin alemman jumaluuden, kuten tässä tapauksessa Ilmattaren puoleen. Tämäkin seikka saa selvityksensä, kun ottaa huomioon, kuinka likeisessä suhteessa alkuaikainen ihmiskunta oli luontoon ja minkälainen oli se jumalkuva ja maailmankatsomus, minkä ihmiskunnan, korkeat johtajat olivat pyrkineet juurruttamaan sen tajuntaan. Alkeellinen selostus tähän asiaintilaan on vielä löydettävissä lähinnä hermeettiläis-egyptiläisestä filosofiasta, joka sieltä Platonin välityksellä tuotiin länsimaisen filosofisen ajattelun pohjaksi.

Viisaususkonnon mukaisesti oli kaikilla muinaisten kansojen uskonnoilla jumaluuskäsite ehdottomasti monoteistinen. Uskottiin yhteen alkujumaluuteen, joka oli niin absoluuttinen, ettei sille määritelty nimeäkään. Se oli ennenkaikkea ilmenneen maailmankaikkeuden pohja ja perusta. Se yksinkertaisesti on, ja siinä kaikki eli ja oli. Jotta tästä abstraktisesta käsitteestä yleensä voitiin puhua, olivat sille kohdistetut nimitykset senlaatuisia, ettei niillä voitu vaarantaa Sen ehdottomuuskäsitteen filosofista merkitystä. Hindulaisten Para-Brahman merkitsi luovan jumaluuden ulkopuolella olevaa, ja samaa merkitsi kaldealaisten Zeroana. Juutalaiset kabbalistit olivat vielä ankarampia, koska he tätä samaa käsitettä selostivat sanoilla Ain Suph, joka merkitsi "ei olevainen", kun taas helleeninen maailma käytti aivan päinvastaista sanontaa "olevainen" (oon, ho ontoos). Tästä kaikkeudellisesta alkusyystä emanoitui alkuaineen henkiaine kaikkine siihen sisältyvine valtavine voimineen, jotka toimivat alkusyyn niille antamien ehdottomien lakien alaisina. Vasta tällä elämän ilmenemisasteella alettiin puhua luovista jumaluuksista ja jostakin erikoisesta luovasta jumaluudesta tai maailmankaikkeuden suunnittelijasta, jolle hellenismi antoi nimen demiurgos, jommoisena se on siirtynyt uusitestamentilliseen kielenkäyttöön. Mutta tällekään jumaluudelle ei määritelty eikä kaavoiteltu inhimillistä muotoa, vielä vähemmän inhimillisiä ominaisuuksia.

Tämän luovan jumaluuden — eli oikeastaan suunnitelman toimeenpanijan — toimintakautena, Ykseyden päivänä, tuona äärettömän pitkänä ajanjaksona, toimi aine-luonto alkusysäyksen antamien voimiensa pakosta. Näiden voimien huomiointi synnytti yleiseen mielipiteeseen käsityksen monista jumaluuksista ja niiden vaikutukset ilmenivät niin valtavina, ettei ihmistajunta tai äly kyennyt niitä hallitsemaan tai ehkäisemään niiden toimintaa. Niiden alle oli alistuttava ja mukauduttava elämään täydellisesti niiden mukaisesti. Näin syntyi alempien jumaluuksien monilukuisuus, joiden hallitsemiseksi syntyi seremoniallinen magia keinoineen ja ohjeineen tämän hallitsemistaidon saavuttamiseksi.

Hermeettinen filosofia — semmoisena kuin se esiintyy egyptiläisen hierofantin Abammonin kirjeessä Porfyriokselle — jakaa nämä voimat eli alijumaluudet neljään pääluokkaan, joilla kullakin oli valtava määrä alajaoituksia. Pääluokkaan kuuluivat jumalat, puolijumalat, daimonit ja sielut. Kullekin niistä kuului omalaatuinen värähtelyltään eroava voimataso, joka pakotti kunkin toimimaan vain sille kuuluvan luonnonvaltakunnan rajojen sisällä. Opettajien taholta ei näille kuviteltu erikoista muotoa, vaikka ne rahvaan mielikuvituksessa niille kuuluvien erikoisominaisuuksien takia esiintyivät milloin minkinlaisina, mikä hahmoittelu olikin sikäli todellinen, että se oli voimakkaan mielikuvituksen aikaansaama muoto, johon voimat voitiin kehystää. Tästä seikasta johtuvat ne monet kertomukset ja kuvaukset luonnonhengistä ja daimooneista, joita on tavattavissa monen asioihin perehtymättömän kirjailijan vanhoissa ja uusissa teoksissa. Itse asiassa ollaan tällöin tekemisissä vain luonnon voimien eri värähtelytasojen kanssa, jotka täyttäessään omaa osuuttaan luonnon suuressa koneistossa, ylläpitävät kokonaisuuden ehjää sopusointua ja harmoniaa. Puhutaan eri elementtien, maan, veden, ilman, tulen ja eetterin jumaluuksista, joilla kullakin on käytettävänään pienempiä voimakeskuksia, sikäli kuin näiden ainetasojen kehitys sitä vaatii. Tietenkin vain harvat rahvaan keskuudessa kykenivät näkemään voimakeskuksien filosofista pohjaa tai saamaan käsiinsä voimakeinoja, joilla niiden hallitseminen jokapäiväisessä elämässä olisi tullut yleistetyksi taidoksi.

Tämä jaoitus, joka ei suinkaan ole mielivaltainen, vaan pohjautuu vanhimpaan viisaususkontoon, on tavattavissa kaikissa vanhojen kansojen suurissa uskonnoissa ja maailmankaikkeutta käsittelevissä myyteissä. Eikä se näytä olleen vieras alkuperäisimmälle kristillisellekään ajattelulle, vaikka myöhemmät kirkolliset suuntaukset leimaavat sen ala-arvoiseksi ja "pakanalliseksi". Mitähän silloin sanotaan kirkon varsinaisen perustajan, apostoli Paavalin kristillisyydestä, koska hän kirjeissään kaldealais-kreikkalaisen jumaljärjestön mukaisesti puhuu demiurgoksesta, arkooneista, arkkienkeleistä ja enkeleistä y.m., ja onpa Jeesuksenkin sanomaksi merkitty lauselma, että hänellä olisi valta ja voima kutsua legioonittain daimooneja avukseen, ja että hän karkoitti sairaista useitakin daimooneja.

Tätä samaa voimaa näkyy Väinämöinenkin käyttäneen, milloin hän esiintyi joko demiurgoksen tai suureen taituruuteen kohoutuneen yli-ihmisen, tietäjän osassa. Kalevalan tammi-myytissä hänen voimankäyttönsä alkoi rukous-manauksella Luonnotar-Emon puoleen, jonka apua tarvittiin tammen kaadantaan ihmisvoimien ollessa siihen riittämättömien. Merestä — tunnetason värähtelyvoimakeskuksesta, jota kuvakielessä usein verrataan vedeksi, nouseekin olio, joka muutteleikse muotoaan semmoiseksi kuin työ ja työn teettäjä vaativat. Valtavat luonnonvoimat näkyivätkin olleen tällä oliolla käytettävinään. Tämä hioo kirvestänsä:

    "kuutehen kovasimehen,
    seitsemähän sieran päähän",

ottaen kyseeseen koko seitsenkautisen kierrossuunnitelman ennenkuin käy niin vaativaan tehtävään, kuin aineellisuuden alkujuurta, tammea, kaatamaan.

Alkuvalmistelut olivat vihdoin suoritetut, ja tammea oli käytävä kaatamaan. Kolmeen otteeseen tapahtui kaatotyö, joka oli niin voimiakysyvä, että tulet tuiskivat kirveen terästä. Tässäkin lienee viittaus pitkiin ajanjaksoihin, jolloin liian rehevän aineellisuuden versoamista ehkäistiin. Kolmannella iskulla — siis mahdollisesti kolmannen kierroskauden kolmannessa kehitysjaksossa — tapahtuu tammen luhistuminen, jota runo kuvaa:

    "Tyven työnnytti itähän,
    latvan laski luotehesen,
    lehvät suurehen suvehen,
    oksat puolin pohjosehen."

Aineellisuuden juuri irroitettiin liian yksipuolisesta voimasuuntauksestaan ja sen osat erilaistettuna jaettiin nousevan kehityksen kaikille eri aloille.

    "Kenpä siitä oksan otti,
    se otti ikuisen onnen,
    kenpä siitä latvan taittoi,
    se taittoi ikuisen taian;
    kenpä lehvän leikkaeli,
    se leikkoi ikuisen lemmen."

Kaikki nämä ominaisuudet olivat aineelle ominaiset ja piilivät siinä salattuna voimana. Vieläpä tammen lastuillakin oli salattuja voima-ominaisuuksia, sillä kun meren aaltojen ajelemina tuuli toi niitä Pohjolaan, ja Pohjolan piika ne keräsi talteen, niin niistä muodostui pohjimmainen voimalähde sille taikatiedolle, joka sittemmin teki Pohjolan niin kuuluisaksi, että se kykeni kilpailemaan taituruudestaan itse Väinämöisen johdossa olevan Kalevan kansan kanssa.

Nämä tapahtumat kuuluvat kumminkin paljon myöhäisempään kehityskauteen. Tämän psykologisen — ellen sanoisi kehityshistoriallisen — tapahtuman jälkeen, jota Kalevalan tammen kaadanta kuvaa

    "pääsi päivät paistamahan,
    pääsi kuut kumottamahan,
    taivon kaaret kaartamahan",

saa uuden sysäyksen, uuden vauhtivärähtelyn:

    "Siit' alkoi salot silota,
    metsät mielin kasvaella,
    lehti puuhun, ruoho maahan,
    linnut puuhun laulamahan."

Eläinkuntakin ilmenee alkukantaisena täyttämään luomakunnan kosmosta.

Kun Kalevala — ainakin siinä katkelmallisessa muodossa, missä se meillä nyt on — ei voi olla täydellinen kehityshistoriallinen tai historiallinen dokumentti, niin täytyy siinä esiintyä tässä suhteessa useitakin puutteellisuuksia. Varsinkin kalevalaisen tammi-myytin loppuosan katkelmaa on hyvin vaikea sijoittaa yhtäjaksoiseen maailman-syntyhistoriaan. Arvailukin siinä suhteessa on arveluttavaa, mutta runon henki viittaa kumminkin paljon myöhäisempään ajanjaksoon. Tammi-runon alku- ja loppuosan välillä on täytynyt vierähtää yksi tai useampi niitä pienempiä aikakaudellisia öitä ja päiviä, joista mytologiset kosmogoniset kuvaukset puhuvat. Tämänlaatuiseen olettamukseen antaa aiheen siinä esiintyvät kulttuurikehitykselliset kuvaukset ja ennen kaikkea itse Väinämöisen siinä esittämä osa. Ihmiskunta on tällä kaudella kehkeytynyt kykeneväksi maanmuokkaustehtäviin, joten maan laatu kykeni täyttämään orgaaniseen elämään tottuneen ihmiskunnan elinehtojen vaatimuksia. Tämän johtoon astuu Väinämöinen, ei enää demiurgoksena, vaan joukkoihmiskunnasta erillistyneenä korkeana inhimillisenä johtajana. Tämä seikka tarvinnee hiukan lisävalaistusta.

Kuten mainittiin hahmoittelivat vanhat tietäjät kosmilliset alemmat voimatekijät neljään eri luokkaan, joista toista luokkaa kutsuttiin puolijumaliksi. Näiden luokkaan on luettava ne oliot, joista esi-arjalaiset mytologiset aikakirjat puhuvat Manujen nimisinä. Ne muodostivat eräänlaatuisen henkijärjestön, jonka tehtävänä oli eri rotujen ja kansakuntien opastaminen ja johto. Eri asteisina ruumiillistuvat nämä järkiolennot heille kuuluviin rotuihin, valiten niistä itselleen sopivat ruumiilliset verhot. Korkeimmat näistä nousevat yläpuolelle muita kuolevaisia, puolijumaliksi, kehittääkseen ja kypsyttääkseen kunkin rodun erikoisominaisuuksia senlaatuisiksi kuin rodun kehityssuunnitelma vaati. Tämänlaatuisia johtajasieluja tarkoittavat vanhat egyptiläiset myytit kertoessaan jumalallisista dynastioista, joissa egyptiläinen sivistys niin aineellisessa kuin henkisessä suhteessa kohosi loistoon, jonka jäännöksiä nykyinenkin maailma vielä ihmetellen katselee.

Tämmöistä johtajasielua edustaa Väinämöinen tammi-myytin loppuosassa. Johtajan tavoin hän tällöin valmentaa maankolkkaa nuoren rotunsa varalle. Varsin mielenkiintoinen yksityisseikka on Väinämöisen maanviljelyksellisen puolen alkuunpaneminen ja ohran kylvö, jonka salainen puoli jää lukijalta usein huomaamatta. Viljakasvien joukossa on vielä tänäkin päivänä lajeja, joiden johdannaisuutta ei tunneta. Ei tiedetä, mikä alkuaikaisempi ruoholaji olisi ollut kantakasvina monelle kasville, joka nyt kuuluu tärkeimpiin elinkeino-tuotteisiimme. Vehnälle esimerkiksi ei ole löydetty sitä alkuperäis-heinäkasvien luokkaan kuuluvaa alkutyyppiä, josta vehnä olisi kehittynyt nykyiseen muotoonsa. Tiedetään sen esiintyneen nykyisessä muodossaan ammoisina esihistoriallisina aikoina, koska sitä on löydetty tuhansien vuosien vanhoissa egyptiläisten faaraoiden muumio-haudoissa. Hermeettisten taulujen katkelmissa, joiden ikä ulottuu tuhansien vuosien taakse, puhutaan muun muassa viljelyskasvien siementen valmentamisen ja soveltamisen viljelykseen kuuluneen noiden jumalallisiin dynastioihin kuuluneiden johtajien tehtäviin. Kuolleitten Kirjassa mainitaan vehnä symboolisessa merkityksessä kasvina, joka kuuluu tuonpuoleisen elämän tasoille, jonka vuoksi sen siementä pantiin vainajien mukaan heidän lähtiessään matkalle haudantakaiseen elämään. Tämä käsityskanta lienee periytynyt egyptiläisille esi-arjalaisilta roduilta, joille vehnä myös oli heidän suurten opettajiensa jalostamana pyhä vilja, mikä käy ilmi eräästä vanhasta kommentariosta, jossa sanotaan: "Hedelmät ja siemenet olivat alussa tuntemattomat maan päällä, minne 'viisauden herrat' ne toivat toisista Lobista (seuduista) hyödyksi niille, joiden hallitsijoita he olivat."

Tämä vain osoittaa, kuinka tärkeä näiden johtajien asema oli varsinkin kehityksen alkuaikaisimmilla asteilla, jolloin he tekivät voitavansa saadakseen lapsikansallisuuksien menestymismahdollisuudet siksi suotuisiksi, ettei niillä olisi suuria vaikeuksia ottaa vastaan heidän viittauksiaan ja johtoaan kehitykselle, joka niiden kerran oli itsenäisesti toteutettava. Rotunsa eturivin miehenä toimii Väinämöinen. Hän etsii ja löytää "rannalta meren sinisen" seitsemiä siemeniä ja lähtee niitä kylvämään tulevan kotitanhuansa "Kalevan kaivon" vierelle "Osmon pellon penkereeseen". Luonto ja sen lintumaailma neuvoo johtajaa ja hän — tiedoistaan huolimatta — ei heitä syrjään luonnolta saamiaan viittauksia ja lisäohjeita. Niitä seuraten kaataa hän kasken, polttaa sen "kokon, ilmalinnun" iskemällä tulella kuohkeaksi palomaaksi, mihin ohran siemenet ovat kylvettävät. Jo kylvötyö on siksi tärkeä tehtävä, ettei siinä saa toimia luonnonvastaisesti. Sille on anottava apua niiltä luonnonvoimilta, joille kylvön ja kasvun huolto kuuluu ja niiden näkymättömään huoltoon on sen onnistuminen uskottava. Lähinnä tulee tällöin kyseeseen maan elinvoiman huoltaja, maa-emo, jolle kohdistetaan rukous:

    "Mannun eukko, maan emäntä,
    pane nyt turve tunkemahan,
    maa väkevä vääntämähän,
    eip' on maa väkeä puutu."

Samalla kiitää kylväjän ajatukset korkeampiin jumaluuksiin — aina Ukko-Ylijumalaan saakka — jotta ne huoltaisivat touon ravinnosta.

Kaikki tämä tapahtuu likeisessä yhteydessä luontoon. Sopusointua, joka siinä vallitsi, ei saanut edes kaskenkaato häiritä. Silloinkin oli otettava huomioon, ettei edes lintu saanut jäädä ilman laulupuuta. Luonnon sopusoinnun säilyttäminen ja luonnon kanssa yhdessätoimiminen ovat pääpiirteinä kalevalaisen rodun kehityssuuntauksen ensi askelilla. Tämä on kaikkina aikoina ollut suurten opettajain ja johtajain opetusten ydin. Vieläpä niinkin myöhäisellä ajalla kuin historiamme keskiajalla esiintyy samanlaatuinen luontoon suuntautuminen — ainakin alkemistit edustivat sitä erikoisesti. Hekin uskoivat luonnonvoimien hierarkioihin, puhuivat tulenhengistä — salamantereista, ilmanhengistä — sylphideistä, vedenhengistä — undineista, ja maanhengistä — gnoomeista. Uskollisina hermeettisen filosofian periaatteille pyrkivät he käsittämään näiden voimien luonnetta ja toimimaan sopusoinnussa niiden kanssa. Täten on ymmärrettävissä taituruus, minkä he saavuttivat ja josta on luotettavia historiallisia todistuksia.

Kaikessa tässä kuvastuu vielä usko daimooneihin, joita puolijumalat Manut käyttivät apunaan luonnon sopusointuisaan kehitykseen. Ja niihin on Kalevalassa tuon tuostakin annettu viittauksia sovellettuina muinais-suomalaisen mentaliteetin mukaisiksi.

Sanottakoon sitä pakanuudeksi — jos niin halutaan — mutta joka tapauksessa perustuu niiden esitys lujemmalle filosofiselle pohjalle kuin mikään puolitieteellinen tai kirkolliseen saivarteluun perustuva ihmisviisastelu.

Ja mitä kalevalaiseen tammi-symbooliin tulee, niin se — siitä huolimatta tai ehkä juuri sen perusteella, että se niin raikkaasti kuvaa daimoonien valtakuntaa — muodostaa mitä valtavimman aineen vertauskuvan, kuulukoonpa se sitten mihin kosmogoniseen aikakauteen tahansa. Se seisoo tammenlujana kaikkien niiden puu-symboolien rinnalla, joista vanhimmat "pyhät kirjat" kertovat, vaikkapa sen yhteydessä ei mainitakaan viekoittelevaa käärmettä pahan alkusyyn ilmentäjänä. Kalevalassa aine sinänsä on maaperä, missä paha voi syntyä ja juurtua. Se kasvaa vihantana virpenä, nousee maasta mansikkaisna, ihmistä pauloihinsa houkuttelevana ja on olemassa niin kauan kuin sen vaikutus on tarpeellinen kehityksen suuressa suunnitelmassa. Kalevalan tammi kuvannoi suurenmoisesti suomalaisen rodun paratiisillista hyvän- ja pahantiedon puuta, jonka hedelmän maistamisella kaksinaisuuden maailman syntymiseen on niin ratkaisevat syynsä. Myöhemmät kalevalaiset myytit kertovatkin hyvän ja pahan keskinäisestä kamppailusta, osoittaen suurpiirteisesti, mihin johtaa itsekkyyden värittämä aineen hallinta, jollaista oli Pohjolan musta magia, ja toisaalta kuinka sen käyttö luonnonlakien sopusointuun suhtautumalla synnyttää sen magian haaran, jota kutsutaan valkoiseksi magiaksi ja joka luo ikuista onnea harjoittajalleen ja tehostaa elämän ikuisen harmonian niin voimakkaaksi, että sen värähtely tuntuu kaikkein karheimmallakin aineellisella tasolla.

POHJAN NEITO.

Pohjan neito on keskeinen vertauskuva kalevalaisessa mytologiassa. Se on eräänlaatuinen haaveellinen ihanne, jota kaikki kalevalaiset urhot tavoittelevat ja joka saa heidät ryhtymään yli-inhimillisiin ponnistuksiin.

Tätä taivaisissa korkeuksissa asustavaa ihannetta ei tavallinen ihminen näe. Sen tajuavat vain kalevalaisen kansan valioyksilöt, sen jaloimmat sankarit ja heille se muodostuu heidän elämänsä ratkaisevimmaksi tekijäksi, joka irroittaa heidän harrastuksensa arkisista toiminnoista kiihoittaen sen korkeampaan tavoitteluun ja kilvoitteluun. Se luo heille uuden suuntautumisviitteen, jonka rinnalla entisyys osoittautuu vähäarvoiseksi.

Ihmiskunnan henkinen kehkeytyminen on käytännöllisesti katsoen tapahtunut ihanteiden merkeissä. Näin on ollut asianlaita ainakin senjälkeen, kun sen katseilta himmeni sen oma alkuperäinen jumaluustuntemus, kun se ei enää oivaltanut omassa olemuksessaan piilevää ikuista jumaluutta. Monivaiheisen muotokehityksen aikana unohtui siltä sen henkinen perusta ja minuustietoisuus rajoittui vähitellen vain sen aineelliseen persoonallisuuteen. Se tarvitsi lopulta erikoista kiihotinta, jotta sen huomiokyky suuntautuisi uudelleen alkuperäiseen todellisuuteen ja sen henkinen kehkeytyminen lopulliseen päämäärään. Tämä on suoranainen syysiteellinen ilmiö sen luonnonlain toiminnasta, joka salatieteessä esiintyy hengen aineeseen laskeutumiskäsitteenä. Elämän suureen suunnitelmaan näkyy kuuluvan aineen henkevöittäminen, sen kirkastaminen sille kuuluvien sisäisten ominaisuuksien mukaisesti. Siinä tehtävässä ihmishierarkialla on valtava osuus, ja siihen tähtää moni merkillinen lause meille säilyneissä vihittyjen lausunnoissa, kuten semmoinenkin sanonta, että koko luomakunta huokaa ja ikävöi jumalan poikien ilmestymistä kehityksen keskuuteen. Tämä puoli asiasta onkin siksi tärkeä, että ihmiskunnan kehitystä on erikoisesti johdettu tätä päämäärää varten, ja ihanteet ovat siinä suhteessa olleet suurena tekijänä. Niitä on ihmiskunnalle aikakautisesti annettu kiihottamaan sitä hetkellisesti toteuttamaan tuota valtavaa luonnonlakia.

Kiihottimeksi muodostuivat aluksi ne henkiset yksilöt, jotka edellisen kehityksen tuloksena olivat säilyttäneet ihmiskehityksen päämäärän kirkkaana ja sumentumattomana. Nämä yksilöt olivat sekä opetuksillaan että elämällään esimerkkeinä muistuttamassa nuoremmille veljilleen päämäärän henkisen puolen tärkeydestä aineellisen muotokehityksen prosessissa. Persoonallisuuksina olivat he kuin ihmiskunnan sumenevan tajunnan taivasta. Kokemusperäisen tietonsa pukivat he valaiseviin opetuksiin, ottaen tähtitaivaalliset kuviotkin havainnollisiksi esimerkeiksi henkisten aatteiden todellisuudesta. Ihanteiden esikuvaksi soveltuivatkin sideeriset kuviot erinomaisesti. Ne olivat pysyviä, ikuisessa korkeudessaan saastuttamattomia.

Mutta nekin madaltuivat. Ne vedettiin alas sideerisistä korkeuksistaan maiselle tasolle ihmiskunnan madaltuneen mentaliteetin mukaisiksi. Maisellakin tasolla näkyi kuitenkin osa niiden loistetta himmenevän tähden tavoin ihmistajunnan aineellisessa yössä. Alkusysäyksenä suureen suunnitelmaan näkyykin kuuluneen ihmiskunnan aineellisuuteen vaipuminen ja sen sieltä kohoutuminen henkiseen kirkkauteen osittain ihmiskunnan älyllisen toiminnan avulla. Älyn tuli toimia kaksinaisuuden maailmassa, ollen yhtämittaisessa yhteydessä henkisten tasojen kanssa. Sen tuli — niin sanoakseni — toimia käsillään ja jaloillaan aineen valtakunnassa, pään ja aivo-tajunnan kohoutuessa aineen yläpuolella olevaan hengen maailmaan. Ja tässä kaksinaisuuden rajaviivassa sille loisti yhtämittaisesti ihanteiden tähti ilmoittamassa muotomaailman ja hengen valtakunnan likeisyyttä ja jatkuvaa vuorovaikutusta. Mikäli ihanteet säilyivät kirkkaina, sikäli oli rajaviiva selvä ja toimintaohjeet aineen maailmassa havainnollistetut; mikäli ihanteet madaltuivat, sikäli olivat toiminnan tulokset aineellisuuteen painuvat ja muotomaailman tavoin kuolemaantuomitut.

Mytologisessa mielessä Pohjan neito on erikoisen osuva kuvaus siitä, kuinka vertauskuvakin, ihanne, on alituisesti muodonvaihdoksen alainen, riippuen kulloinkin ihmis-ajattelun kulusta ja älyn asteikosta. Sitä mukaa kun ihmisajattelu yleensä tiivistyy aineellista konkreettisuutta kohden, samassa määrin alkeellinen, hienoaineinen, metafyysillinen ihanne saa piirtyneemmät ääriviivat. Tällöin metafyysillinen henkinen käsite voi ihmisajattelussa tiivistyä aivan orgaaniseen muotoon ja saada ihmishahmoisenkin verhon, kaikkine tunnettuine inhimillisine ominaisuuksineen. Tämänlaatuinen metamorfoosi on ilmeinen kalevalaisessa Pohjan neidon myytissä.

Ei tarvinne kerrata tämmöisten vertauskuvien esiintymistä kaikkien kansojen pyhissä myyteissä. Taivaallisia morsiamia, tähti- ja kuuneitsyeitä, esiintyy niissä kaikissa, vieläpä kristillis-kirkollisissakin morsian-kuvauksissa, jotka ovat lainatut vanhoista pakanallisten tietäjien apokalyptisistä näyistä ja sittemmin tulkitut kirkollisen dogmatikan etujen mukaisiksi. Vaikkakaan kalevalainen Pohjan neidon vertauskuva ei siis ole mikään erillinen, vain muinaissuomalaisten alkuperäiselle uskonnolle kuuluva ilmiö, niin se oleellisena metafyysillisenä vertauskuvana seisoo ehjänä ja pätevänä muiden samanlaisten vertauskuvien rinnalla kuvaten muinaissuomalaisten kansojen luomaa mielikuvaa niistä korkeista henkisistä ihanteista, minne ajatusmaailman tuli kohoutua taivaankantta ja tähtitaivasta katsellessaan.

Jo ensimmäinen kalevalainen maininta Pohjan neidosta viittaa sen sideeriseen luonteeseen, ja runo kuvaa sen seuraavasti:

    "Tuo oli kaunis Pohjan neiti
    maan kuulu, ve'en valio,
    istui ilman vempelellä,
    taivon kaarella kajotti."

Kun Väinämöinen kerran matkallaan keksii tämän tähtitaivaisen olennon, jää hän sitä katselemaan ja määrittelee sen asentoa tarkemmin:

    "Kaari on kaunis taivahalla,
    neiti kaaren kannikalla",

ja tekee huomioita sen askareista. Neito kutoo kultaista kangasta, helskyttelee hopeaista aivinaa kulta-autereisilla kangaspuilla ja hopeapirralla. Sukkulainenkin neidon kädessä on kullan hohtoinen ja avaruuden äärettömässä hiljaisuudessa kuuluu vain sukkulan heittojen yhtämittainen sopusointuinen surina. Väinämöinen huumaantuu näkyä katsellessaan, jää sitä miettimään ja arvailemaan, jolloin hänessä herää halu voittaa tuo ihmeolento ikiomakseen.

Tähtitaivaan katseleminen onkin alkeellisin ulkonainen kohde, joka saa ihmismielen kohoutumaan ylimaallisiin todellisuuksiin ja tutkimaan sen ihmeellisyyksiä, jotta ajatus vihdoin kohdistaisi nuolensa sen takaiseen Tuntemattomaan, jota puutteellisesti on totuttu nimittämään jumaluudeksi, mutta jonka äärimmäistä olemusta terävinkin ajatus voi vain aavistella voimatta koskaan tajuta sen syvintä olemusta. Sama tunne kajastaa vanhan hebrealaisen runoilijan sanoista, kun hän laulaa:

"Kun minä näen taivaat, kuun ja tähdet, jotka valmistit — niin mitä on ihminen, että häntä muistat, taikka ihmisen poika, että häntä etsiskelet."

Tähtitaivaan katseleminen ja siellä Pohjan neidon huomioiminen sai Väinämöisen ja kaikki muutkin kalevalaiset urhot etsimään ikitietoa ja sen avulla jumaluutta — sikäli kuin se oli ihmiselle mahdollista. Se herätti heissä pyyteen, sammuttamattoman ikävöinnin pohjautua elämän syvään, luovaan salaisuuteen ja vihkiytyä täydelleen siihen, niinkuin sulho morsiameen ja mies vaimoon.

Pohjan neidon sideraalinen merkitys on lähinnä astrologinen. Vanhoilla sivistyskausilla oli astrologia suuressa maineessa ja vastasi ei ainoastaan nykyaikaista astronomiaa, vaan siihen liittyi vielä syvempi taivaankappalten keskinäistä suhdetta, niiden voimavaikutusta käsittelevä tutkimuspuoli, joka ei rajoittunut yksinomaan niiden keskinäisen työntö- ja vetovoiman tutkimiseen. Se muodostui laajaksi tieteeksi, jonka tulokset otettiin käytäntöön jokapäiväisessä elämässäkin. Linnunradan ja aurinkomme keskinäiset asennoitumiset näkyivät olleen heille tunnetut, ja merkinnät niistä puhuvat tänäkin päivänä merkillisiä totuuksia, jotka tuovat valoa moneen aikakaudellisesi hämärään seikkaan. Sellainen on esim. Ylä-Egptissä löydetty Dendera-linnunratamerkintä, jonka perustalla on jossakin määrin voitu arvaella muun muassa pyramiidien lähimalkaista ikää.

Kalevalainen Pohjan neito symbolisoi likeisesti linnunradan neitsyt-merkkiä, joka tavallaan muodostaa linnunrata-tähdistön keskuskohdan, ollen kaaren korkeimmalla kohdalla, "taivon kaaren kannikalla". Oli nimittäin aika, jolloin linnunradan keskusmerkkiä, vaakaa, pidettiin salaisena, ollen neitsyt- ja skorpiooniryhmien välillä, kun taas neitsyttä ja skorpioonia pidettiin yhteenkuuluvina. Neitsyt-merkin katsottiin kuvaavan sitä ihanteellista kulta-aikaa, jolloin paha — inhimillisessä mielessä — ei vielä ollut ilmaantunut alkuaikaiseen kehityskulkuun. Neitsyt kutoi vain kullanhohtoista ainekangastaan kultaisella sukkulallaan ja aine välkähteli alkuaikaisessa puhtaudessaan hänen kähärällään. Vasta myöhemmällä kehityskaudella — kun eri sukupuoliin jakautuminen ihmiskunnassa oli tapahtunut ja paha eli skorpioonin myrkyn vaikutus oli tunnettavissa — jaettiin yhtynyt neitsyt-skorpiooni kahdeksi ja niiden välille merkittiin vaaka syysiteisyys-lain toiminnan mittariksi. Täten voi ymmärtää kalevalaisen Pohjan neidon esittävän ehtojaan jokaiselle häntä omakseen haluavalle, ikäänkuin vaakapunnukset olisivat hänellä käsissään. Linnunradan neitsyt-merkki oli kaukainen, tottumattomalle silmälle näkymätön. Varsinkin rahvaan oli mahdoton siihen tutustua. Se tarvitsi jotakin läheisempää taivaan merkkiä. Vähitellen alkoikin taivaan neitsyeitä ilmetä läheisimmistä taivaankappaleista. Lähinnä tässä suhteessa oli kuu, ja siitä kehittyikin houkutteleva vertauskuva. Kuu-jumalattaria ilmestyi kaikkialle, saapa Pohjan neitokin kuun koristamana esiintyä kalevalaisia urhoja houkuttelemassa. Runo kertoo:

    "kun onpi kovin korea:
    kuuhut paistoi kulmaluilta,
    päivä rinnoilta risotti,
    otavainen olkapäiltä,
    seitsentähtinen selältä."

Alku-arjalaisessa mytologiassa vastaa Pohjan neitoa Maaja-durga, jonka nimen orientalistit ovat kääntäneet "saavuttamaton", kuten Pohjan neitokin oli monessa suhteessa "saavuttamaton". Onko suomalainenkin Pohjan neito lainaus täältä vai onko se vieläkin aikaisempi piirros aikain viisauden uskonnoista, sen on vastainen tutkimus toteava. Varmaa kumminkin on, että Pohjan neidon vastaavaisuudet kuu-jumalattarien lukuisasta joukosta on havaittavissa niin kaukaisilta ajoilta saakka kuin silmä vain suinkin kantaa. Muinais-kaldealaisilla esiintyy se Ishtar-Astartena, egyptiläisillä esiintyy se Isis-Hathorina, esi-helleeneillä ja myöhemmillä kreikkalaisilla Magna-materina, marena, merenä, mistä se lainautuu länsi-eurooppalaisten kansojen Mariaksi. Sideerinen neitsyt-vertauskuva tiivistyy kehityksen mukana yhä aineellisemmaksi. Kuu-jumalattarena se on jo maan suoranaisessa läheisyydessä, mutta vihdoin se aineellistuu ihmishahmoiseksi neitsyeksi, neitsyt Maariaksi, puuseppä Josefin vaimoksi, samoinkuin Pohjan neitokin tulee lopulta seppä Ilmarisen vaimoksi.

Babylonialainen sivistyskausi on historiallisesti ainakin länsimailla vielä täydelleen hämärän peitossa. Arkeologisten kaivausten nojalla tiedetään vain, että ainakin noin kolmetuhatta vuotta ennen meidän ajanlaskuamme oli Eufrat- ja Tigris-virtojen varsilla kukoistamassa valtava akkadilais-sumerilaisten rotujen luoma sivistyskausi korkeine rakennustaiteellisine ja henkisine sivistyksineen, joiden alkukausi on toistaiseksi täytynyt jättää määrittelemättömäksi. Kun on kyetty jossain määrin tulkitsemaan heiltä jääneitä kirjoituskatkelmia, niin on todettu, että heidän maailmoidensynty- ja jumalsyntyjärjestelmänsä ovat olleetkin pohjana niille luomiskertomuksille, joita myöhemmin on ruvettu pitämään suoranaisina jumalallisina ilmoituksina vain juutalaisten muka valitulle kansalle. Täältä — näiden kansojen astrologisista tutkimuksista ovat kotoisin linnunrataan pohjautuvat sideeriset jumaluudet, täältä kuu-jumalattaret, täältä neitsyt Maariat, ja täältä samaan ryhmään kuuluva kalevalainen Pohjan neito — ellei viimeksi mainittu ole jo aikaisempaa perua, joutuen sittemmin akkadilais-sumeristen rotujen välityksellä assyrialais-babylonialaisten astrologien omaisuudeksi. Yhtäläisyydet näiden jumalattarien ja kalevalaisen Pohjan neidon välillä ovat ilmeiset. Niinpä Ishtar esiintyy houkuttelevana ja lumoavana taivaallisena kuningattarena, joka kiihottaa luomistyöhön, ollen itse luovan aineen edustaja. Myöhemmin, rodun vajotessa aistillisuuteen, muuntui symboli seksualiseksi, ja tästä johtuivat ne Astarten palvontamuodot, joihin myöhemmin kertomukset viittaavat ja jotka aikaansaivat rodun siveellisen ja henkisen kuihtumuksen sekä lopulta sen valtiollisen ja rodullisen perikadon. Ishtarista tulee loppujen lopuksi sodan ja riidan jumalatar. Rakkausaatteen vastakohta on viha, jommoiseksi kalevalainenkin Pohjan neito symbolina — ainakin välillisesti — muuntuu.

Egyptiläisten Pohjan neito kantoi nimeä Hathor ja oli alkujaan korkeimmasta naisjumaluudesta, Isiksestä, emanoitunut olento. Hän oli taivaan ihannoitu kuningatar. Hathor edusti rakkautta ja hedelmällisyyttä, oli ikuisen ilon personoituma. Hänenkin kutomansa kangas oli kulta- ja hopealoiminen, ja sitä hänen sukkulansa kutoi niin runsaasti, että kangas ulottui taivaasta maahan, ja sitä myöten voivat jumalat ja ihmiset tulla hänen luokseen. Varsinaisena asuntonaan oli hänellä kylläkin taivaankansi, mutta hänen ilonjakamishalunsa oli siksi voimakas, että hän usein laskeutui Egyptiä ympäröivän hieta-aavikon laidalle, kätkeytyi keitaalla kasvavaan tuuheaan sykomooriin, kuiskiakseen puun varjossa lepääville ihmislapsille rakkauden ja ilon pyhiä salaisuuksia. Moni huumautuikin rakkauden janoisena etsimään ei ainoastaan lemmen haihtuvaa haavetta, vaan ulotti etsintänsä ikitiedon sopusointuisalle, kirkkaalle onnen lähteelle. Kun ikitiedon etsijä oli saanut yllykkeen saada Hathor omakseen, joutui hän vihkimykseen vievälle tielle, jolloin hänelle vihkimyshetken juhlallisuudessa kuiskattiin korvaan, sinetöitiin hänen tajuntaansa ne Hathorin ominaisuudet, jotka tälle kuuluivat tajunnan korkeimmilla tasoilla. Esi-helleenisessä mytologiassa vastaa Pohjan neitoa Afrodite, rakkauden jumalatar. Tämäkin — vaikka myytti kuvaa Afroditen nousevan "vedestä" — kuuluu kuu-jumalattariin. Ihanana ja kauniina on hän muille jumaluuksille melkeinpä kateuden ja mustasukkaisuuden alinomainen riidanaihe, jonka vuoksi hänet naitetaan kuuluisalle sepolle, Hephaistonille, aivan samalla tavoin kuin kalevalainenkin kuujumalatar menee naimisiin seppo Ilmarisen kanssa. Afroditeakin houkutellaan muiden jumalien puolisoksi, kuten Pohjan neitoa kalevalaisten urhojen puolisoksi. Helleeninen rakkauden jumalatar Afrodite muuntuu myöhemmillä kreikkalaisilla ja roomalaisilla heidän madaltuneen ihanteensa mukaisesti Cupidoksi, seksuellisen himon jumalattareksi. Molempien näiden kansojen historia on vielä nykyhetkellä siksi tuoreessa historiallisessa muistissa, ettei tarvitse lähemmin kerrata sitä surullista kohtaloa, mihin tämänlaatuinen henkisten ihanne-vertauskuvien alentaminen johtaa. Kumpaisetkin nämä muinoin korkealla seisoneet historialliset kansat ovat rappeutuneet, ja heidän loistavasta sivistyksestään on vain sirpaleita jäljellä.

Voitaneen pitää pyhyyden loukkauksena kosketella tässä yhteydessä länsimaista kuu-jumalatarta nykyaikaisessa asussaan. Se on nähtävissä kaikkien suurten katedraalien pääalttareiden alttarimaalauksena. Eikä suinkaan voida soimata tätäkään kuujumalatarta voiman puutteesta. Madaltuneesta ihanteestaan huolimatta se on ollut vuosisatojen aikana kiihoittamassa etevimpäin taiteilijoiden mielikuvitusta mitä ihanimpiin taideluomuksiin, ja se on valtava voimatekijä pitämään edelleenkin miljoonaista rahvasta lumonsa pauloissa. Kuvaa kutsutaan nykyisin madonnaksi, äidiksi, jumalan äidiksi, maailman äidiksi, ja luulotellaan häntä — ellei jumalan — niin ainakin jonkin jumalan pojan äidiksi. Aihetta ei millään tosiasioihin pohjautuvalla perustelulla voida sanoa yksinomaan länsimaiseksi ja vielä vähemmän kristilliseksi, kristinuskon tosimerkityksessä. Useimmiten maalaus kuvaa ihaniin siniverhoihin ja kultakruunuihin puettua nuorta naista, joka usein seisoo kuunkäyrällä pitäen käsissään joko aurinkoa tai jumalaista Horus-lasta, kuten konsanaan muinaisilla egyptiläisillä, tai on hän kuvattu kokonaan kuun tai auringon hohteen ympäröimäksi. Länsimaalaisessa mytologiassa, kuten Johanneksen Ilmestyskirjassa oleva kuvaus, on jokseenkin sanantarkka kerranta babylonialais-helleenisestä kuu-jumalattaresta. Näin siellä sanotaan: "Ja suuri ihmemerkki näkyi taivaalla, nainen, joka oli puettu aurinkoon ja jonka jalkojen alla oli kuu. Hänellä oli päässään kaksitoista-tähtinen kruunu. Ja hän oli synnytystuskissaan ja huusi apua." Onhan kuvaus täydelleen sideerinen aina linnunradan kahteentoista merkkiin saakka, ja semmoisena se ainakin yhdessä merkityksessä on katsottava myytilliseksi kuvaukseksi tähtitaivaan merkeistä.

Vanhat iänikuiset vertauskuvat ovat siirtyneet rodusta rotuun, sukupolvesta sukupolveen vaihtaen vain jonkin verran ulkonaista asuaan. Mutta niihin sisällytetty metafyysillinen aate on kaikissa sama. Ikuista totuutta ei voida muuttaa, vaikkakin sen ilmaisumuoto voi vaihdella eri aikakausien vaatimusten ja käsityskyvyn mukaisesti. Usein hairahtuvat nuoremmat polvet pitämään omaa käyttämäänsä vertauskuvaa ainoana oikeana ja monopolisoivat sen omaksi luomakseen, aliarvioiden samaan aatteeseen tähtääviä vertauskuvia toisilla kansoilla ja toisilla roduilla. Sellainen kannanotto vie tietenkin suunnattomaan omahyväisyyteen, toisten tuomitsemiseen, riitaan ja sotiin, niinkuin kävi Suomenkin kansalle, joka joutui vierasten valloittajien poljettavaksi ja häväistäväksi omahyväisten tunkeilijain taholta. Uusi tulokas ei käynyt edes tutkimaan kalevalaisen kansan vertauskuvastoa, missä määrin sillä olisi kosketuskohtia kansalle tyrkytetyn uuden uskonnon vertauskuvaston kanssa siitä huolimatta, että jos semmoisia olisi löydetty, olisi se ollut omiaan korottamaan uusilta näyttävien vertauskuvien arvoa. Muitta mutkitta tuomittiin kalevalainen uskonto pakanuudeksi, joka oli hävitettävä.

Sideraalisessakin mielessä Pohjan neito esiintyy siksi laajapiirteisenä käsitteenä, ettei sitä voi ajatella joksikin tuulesta temmatuksi harhakuvaksi, joksikin runolliseksi mielijohteeksi, joka jolloinkin olisi pälkähtänyt jonkun vanhan runolaulajan päähän. Moinen olettamus rauennee omaan mahdottomuuteensa, sillä edellyttäisihän se tavalliselta runolaulajalta melkein liiaksi korkealle tähtäävää metafyysillistä sisäistä näkemystä. Heijastuuhan sideerisessä jumalatar-myytissä kaikessa loistossaan korkeimpien tasojen sisäinen olemus, jonka erikoisuudet voi nähdä vain äärimmäisen herkistynyt sisäinen silmä. Samalla annetaan selvä vakuutus siitä, että se, joka kerran huomaa sen sisäisellä aistillaan, jää ikuisiksi ajoiksi näkemyksensä pauloihin. Ei mikään mahti maailmassa voi tätä näkemystä himmentää. Se jää hänessä elämään ja muodostuu hänen toimintansa pysyväiseksi kiihottimeksi. Se kiehtoo häntä kesken ulkonaisen hyörinän ponnistautumaan näkemyksensä yksityiskohtaiseksi toteajaksi todellisemmin, kuin mitä hetkellinen näkemyksellinen tapahtuma oli.

Tämmöisenä kiihottajana esiintyy Pohjan neito kalevalaisessa myytissä. Se saa Väinämöisen ryhtymään vaivalloiseen venheen veistoon, purjehtiäkseen näkemyksellisesti havannoidun utukuvan asuntasijoille, missä voi ryhtyä yksilöllisyyden ratkaisevaan muovailuun, kohoutuakseen ikitiedon äärimmäisiin saavutuksiin. Se saa Ilmarisen ponnistamaan taontataitonsa huipennettuun taituruuteen kyetäkseen takomaan Sammon, tuon koko rodulle kuuluvan ihmemyllyn, jolla oli jauhettava ihmiskunnalle aineellista ja henkistä hyvinvointia. Se saa Kaukomielen uskaltautumaan seikkailuihin, joissa hän saa kamppailla elämästä ja kuolemasta, noustakseen tavallisesta arki-ihmisestä arhatiksi, yli-ihmiseksi, kohoutuakseen vihittyjen valkeuteen, elämän ja kuoleman herraksi. Ja niin kauan kuin tämä Pohjan neidon vertauskuva säilyy hellävaraisessa metafyysillisessä puhtaudessaan, niin kauan kestää sen maagillinen lumo sielullista ja henkistä voimaa antavana, mutta samalla kuin sen henkinen sisältö vedetään aineellisuuteen, himmenee sen kauneus, ja maagillinen voima häipyy olemattomiin. Magia, kaikkein jaloin ja henkisin voima, ei voi ilmetä eikä tehota itsekkyyden karheimmilla värähtelytasoilla — muuten kuin — noituutena.

Kuten jo on viitattu, madaltuvat henkisimmätkin vertauskuvat jouduttuaan alemmille aineellisille tasoille. Kuunjumalattaret voivat ihmisten keskuudessa muuntua tavallisiksi porvarisvaimoiksi. Pohjan neitokin — kalevalaisen kehityksen tiivistyttyä aineellisemmaksi — tulee sepän vaimoksi eikä esiinny tavallista ihmistä kummempana. Onpa ehkä tavallista porvarillista emäntää poroporvarillisempikin. Hän on oikullinen, joutavaan pilaan taipuvainen, mikä ilmenee hänen jakaessaan orjalleen kiven kalan asemesta, laatiessaan leivän, jonka sisälle on leivottu kova pii. Lapseton hän on myös — eikä hänestä ainakaan synny ihmeitätekevää poikaa. Lankeemuksiensa tuloksena joutuu hän syysiteisyyden lain pakosta metsänpetojen raadeltavaksi.

Tuskinpa voitaneen sattuvammin kuvata ihanteen madaltumista. Ei ainakaan missään mytologisessa katkelmassa se esiinny selväpiirteisempänä. Ihanteen aineellistuessa katoaa siitä sen eloa- ja voimaa-antava ydin, sen toimintaan kiihottava maagillinen voima, ja jäljellä on sen ytimenä vain karhea aine, kova kivi, joka tuo mukanaan turmaa, kostoa ja kuolemaa. Ulkokuori voi vielä olla kaunis ja elinvoimaa sisältävän näköinen, mutta sisältö on kuollut. Sitä kuvaa Kullervon sanat Pohjan neidon kohtalon hetkellä:

    "moni on kakku päältä kaunis,
    vaan on silkkoa sisältä —"

Kivettynyt ihanne joutuu aineen saaliiksi kuten Ilmarisen emäntä, entinen Pohjan neito

    "muuttui mullanmuotoiseksi,
    kaatui kattilanoeksi
    oman pirttinsä pihalle".

Samanlaatuinen vertauskuvannollinen puhetapa ilmenee myös uustestamentillisessä myytissä, ja onpa se mainittu Suurlähettilään, Jeesuksen, lausumaksi hänen vuorisaarnassaan (Math. 7: 9—10). Sielläkin huomautetaan, kuinka kuollut ihanne on kuin kivi leivän sijasta, ja kala myrkyllinen kuin skorpiooni, kun siitä on poistunut sen henkistä elämää antava ydinmehu. Se on kuin raato, joka ei enää voi tuottaa iloa kenellekään, vaan on määrätty luonnonlain mukaiseen hajautumiseen.

Kaiken tämän kuvaa kalevalainen myytti omalaatuisella tavallaan suurenmoisen yksinkertaisesti ja sattuvasti.

Ihanteen madaltumiskuvaus jatkuu edelleen aina sen korvikkeeseen saakka. Ihminen ja ihmiskunta eivät näy voivan elää ja olla ilman ihanteita. Ellei sen katse kanna korkeuksiin, niin se luo itselleen palvonnan esineiksi aineellisia ihannekuvia. Tästäkin seikasta on olemassa sekä historiallisia että mytologisia todisteita. Erittäin sattuva todistus kuvataan vanhatestamentillisessa myytissä toisen Mooseksen kirjan 32. luvussa. Juutalaisen kansan kerrotaan siinä viipyvän Siinain (kuunvuoren) juurella ja kadottaneen näkyvistään lakinsa — ihanteidensa — laatijan Mooseksen, joka viipyi "vuorella". Kansa halusi uutta ihannetta, jolloin heidän korkein pappinsa Aaron muutaltihe sepoksi, takojaksi, vaatien haltuunsa kansan kalleimmat lelut, kultakoristeet, joista hän sitten takoi, "muodosti taltallaan" kultaisen vasikan, rakensi sen eteen alttarin, jolla kansa sai uhrata uhrejaan uudelle jumalalle, uudelle ihanteelle. Sen äärellä kansa uhrasi, söi, joi ja huvitteli. Tämäkin ihanne oli kuolemaan tuomittu. Mooses murskasi vasikan ja poltti sen tuhkaksi. Tämän tuhon ohella murskautuivat myös alkuperäiset lakitaulut, alkuperäiset ihanteet — niinkuin aina käy aineellisten korvikkeiden pirstoutuessa. Alkuperäisen kalevalalaisen Pohjan neidon hävittyä, taotaan kalevalaisellekin kansalle kultainen kuvatus. Se on kylmä ja eloton eikä ilahduta ketään, ei edes taitavaa takojaa itseään. Se ei kykene innostamaan urotöihin tai toimintaan, vielä vähemmin innostamaan ikitiedon etsintään. Tapaus sai Väinämöisen esittämään korkealle tähtäävän siveyssäännön:

    "Kielti vanha Väinämöinen
    kullalle kumartamasta,
    hopealle horjumasta."

Ihanteen personoitumista ihmishahmoisuuteen kuvaa Kalevala erikoisen epäonnistuneeksi yritykseksi — varsinkin jos metafyysillisen aatteen tilalle asetetaan ihmishahmoinen korvike, ikäänkuin henkistä vertauskuvaa ylipäänsä voitaisiin jollakin korvikkeella korvata. Tätä kuvaa Kalevalassa toinen Pohjan neito, jonka Ilmarinen ryöstää väkivalloin omakseen, entisen tapaturmaisesti kuolleen tilalle. Toinen Pohjan neito osoittautuu suorastaan petolliseksi, pahantapaiseksi, epäsiveelliseksi, minkä Ilmarinen huomaa vasta unesta herättyään. Mitätönkin ihanteen korvike voi pitää valtiastaan pauloissa siksi, kunnes "herätään" näkemään sen sisäinen olemus todellisessa luonnossaan. Ilmarisenkin kerrotaan huomanneen tämän, ottaneen sen opikseen ja karkoittaneen korvikkeen luotaan, loihtien sen kalalokiksi

    "luo'olle lokottamahan".

Kalevalainen Pohjan neito-myytti kuvannoi sattuvasti ihmisihanteiden olemuksen, sen muuntumisen alkuperäisestä puhtaudesta aistilliseen tahrautumiseen saakka. Se on vanhan esi-isiemme uskonnon jaloin opetus kiihottamaan yksilöä ja kansaa etsimään ihanteensa ajatuksen, tunteen ja toiminnan puhtaimmasta piiristä. Sen yhteydessä on kalevalainen myytti saanut sopivan kehyksen melkein jokaiselle yksilöllisen elämän vivahdukselle, osoittaakseen seikkaperäisesti, mihin korkean ihanteen suuntauksesta poikkeaminen johtaa, samalla kun esityksessä säilyy kirkkaana se kaita polku, jota myöten kulkien totuuden etsijä ja korkeiden ihanteiden palvoja vihdoin saavuttaa päämäärän, vihkiytymisen ihannekuvaan, nousun tietäjä-yli-ihmisasteelle. Tätä päämäärää ei kalevalainen runohenki koskaan turmele, päinvastoin se saa merkillisellä, melkein loitsullisella magiallaan sen kirkastumaan katseelle silloinkin, kun polun kulkijan elämän tilanteet ovat vähemmän suotuisat ja ihanteelliset.

JOUKAHAINEN.

Joukahais-myytti ja kuvaus hänen sisarestaan Ainosta astuu kalevalaisessa kertomuksessa näyttämölle maailmoiden luomisen jälkeen yhtä äkkiarvaamatta, kuin Kainin edesottamukset juutalaisessa vanhatestamentillisessa myytissä. Kohta "syntiin lankeemuksen" jälkeen poistuu Kain ihmiskunnan syntymäkehdosta sukunsa ja Elohimien kiroamana, koska hänen uhrinsa maanhedelmästä ei muka jumalille kelvannut, tappaa veljensä Aabelin ja pakenee tekonsa seurauksia Nodin maahan, missä jo on ihmisiä ja ihmiskehitystä siinä määrin, että hän perustaa perheen, nousee siksi korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan, että perustaa kaupunkeja ja kohoaa sukukunnan suurimmaksi taituriksi tekniikan ja yleensä käytännöllisen elämän kaikilla aloilla. Kuvaahan ensimmäisen Mooseksen kirjan neljäs luku Kainin jälkeläiset monin verroin korkeampaan kehitykselliseen taituruuteen nousseiksi kuin minkään muun adamiittisen jälkeläisen. Jabal, Kainin jälkeläinen edustaa karjanhoidollisen kehityksen perustyyppiä ja tämän veli Jubal, oli kanteleitten ja huilujen sekä tekijä että soittaja. Tubal-Kain oli taas teknillinen taituri kaikissa vaski- ja rautatöissä. Kaikki tavalliseen mekaanis-koneelliseen kehitykseen kuuluva oli ominaista tälle veljensä murhaajan suvulle.

Rabbinien selostusten mukaan ei näitä adamiittisia henkilöitä ole pidettävä vain tavallisina persoonallisuuksina, vaan niillä on tahdottu kuvata sekä sideerisiä että kosmillisia tapahtumia. Samaan tulokseen on tullut Ralston Skinner, jonka merkillinen teos "Mittojen alkulähde" on liiankin vähän saanut huomiota osakseen. Tässä tutkimuksessaan on hän tullut siihen merkilliseen tulokseen, että vanhatestamentilliset nimet ja henkilöllisyydet ovat astronomisia tekijöitä, jotka on suorastaan lainattu kaldealais-babylonialaisesta korkealle kehittyneestä tähtitieteestä. Nimet vain ovat muunnetut, mutta muuntaminen on tehty siksi nerokkaasti, että numeroarvoilla on vieläkin vastaavaisuutensa vanhojen mytologisten nimitysten kanssa.

Käymättä tarkemmin selostamaan Kain-myytin siveellistä puolta on se tullut mainituksi osoittamaan, kuinka monella avaimella yleensä on mytologisia kuvauksia avattava ja kuinka kukin avain paljastaa vain yhden puolen myyttiin sisältyvästä salaisuudesta. Kain-myytissä on vielä eräs puoli, joka tuo sen lähelle kalevalaista Joukahais—Aino-myyttiä, nimittäin tapahtuman yhdenkaltaisuus. Rabbinien selostusten mukaan olisi Kainin veli Abel feminininen tekijä. Salatieteen ja vanhimpien arjalaisten lähteiden mukaan kuvannoisivat nämä nimitykset makrokosmillisesti alkuihmiskunnan hermafrodiitista aikaa, jossa Kain edustaisi miehistä ja Abel naisellista prinsiippiä. Mikrokosmillisesti olisi vastaavaisuus sama, mikä on ihmisen ylemmän ja alemman minuuden välillä. Tätä puolta ei ainakaan vanhatestamentillisen myytin ulkonainen puoli erikoisemmin selosta, mutta sen sijaan kalevalaisen myytin henki viittaa hyvin likeisesti tämän laatuiseen erittelymahdollisuuteen Joukahaisen ja Ainon henkisessä yhteydessä toisiinsa.

Rodullisesti on näillä mytologisilla henkilöillä monia toisiaan sivuavia kosketuspisteitä.

Samanlainen aikakaudellinen hyppäys kuin mikä esiintyy vanhatestamentillisessa myytissä, käy ilmi kalevalaisessakin kehityshistoriallisessa kuvauksessa. Kun runo käy kertomaan Väinämöisen kosketuksesta Joukahaiseen, on Väinämöinen jo täysin kehittynyt tietäjä, ja maapallon elämä on lähimain organisoitunut siihen muotoon, mitä yleensä orgaanisella kehityksellä tarkoitetaan. Luonto on tullut aistittavaksi, kasvillisuus on rehevä, eläinkunta käsittää melkein kaikki myöhemminkin tunnetut eläinlajit, ihmiskuntaa esiintyy melkein kaikilla silloisen maapallon mannerkolkilla muodostaen ellei valtiollisia niin ainakin rodullisia ryhmittymiä. On olemassa Kalevankangasmaa, missä Väinämöinen rotunsa eturivissä viljelee maata ja opettaa kansalleen tietoa alkuasteista

    "syntyihin syvihin,
    joit'ei laula kaikki lapset,
    ymmärrä yhet urohot".

On olemassa Pohjola ominaisine kansoineen, jotka ovat korkealla taikuudessa mutta siveelliseltä luonteeltaan kehittymättömiä, koska niitä mainitaan "ihmissyöjiksikin". On olemassa Lappi, jossa asustaa muunmuassa Joukahainen, teknillisen taituruuden melko kuulu edustaja.

Mitä kosmillisia tapauksia tämän nähtävästi pitkäaikaisen "hyppäyksen" aikana on tapahtunut, siitä vaikenee Kalevala, eikä kalevalainen myytti anna mitään kouraantuntuvaa viitettä, mihin historialliseen tai esihistorialliseen aikaan Joukahais-myytti tähtäisi, jonka vuoksi länsimainen historiantutkimus on sen kokonaan syrjäyttänyt jättäen sen kokonaan pois laskelmista "historiallisena" tapahtumana.

Mutta asia saa toisen värityksen yleisen mytologian valossa — vallankin kun on tultu huomaamaan ja alettu tunnustaa, että useilla myyteillä — paitsi niiden astronoomista ja sideeristä merkitystä — voi olla joihinkin esihistoriallisiin tositapahtumiin pohjautuva alku, vaikka ne sittemmin ovat joko tahallisesti muunnetut tai ovat saaneet tarunomaisen värityksen eri kansallisuuksien esittäminä. Verrattaessa näitä toisiinsa tulee myytin luonne selvemmäksi. Jonkun kansan myytille voi toisen kansan myytti luoda lisävalaistusta ja saa sen ytimen kirkastumaan. Henkilöiden nimet voivat vaihdella, tilanteet voivat olla erilaatuiset, mutta henkilöiden luonne ja luonteiden yhtäläisyys asettaa ne samaan luokitukseen, jonka perustalla usein on mahdollista summittaisesti arvioida ajanjaksokin, mihin myytti oleellisesti kuuluu ja henkilöt pääsevät eräänlaatuiseen historialliseen oikeutukseen.

Tämän nojalla voi tehdä kysymyksen, onko Joukahais-myytillä tämänlaatuista edellytystä todellisuuspohjaksi. Ja jos niin on, niin mihin esihistorialliseen aikaan se tähtäisi?

Ennenkuin voi olla toiveita likimääräisenkään arvioinnin oikeaanosumisesta, on tutkielmaan käytävä käsiksi ennakkoluulottomuudella. Ensikädessä on luovuttava niistä perusteettomista aikalaskelmista, jotka ovat vallalla länsimaisessa ajattelussa, ja jotka ovat osittain perua länsimaisen kirkollisen kylvön sadosta. Kirkkojen tehostama maailmansynty-oppi adamiittisine ihmisalkuineen on jätettävä lastenkamari-tarustoon, minne se on tahtonut teljetä mytologian sinänsä, huolimatta siitä, että sen omatkin dogmit loppujen lopuksi kuuluvat mytologiaan, jonka karheimmat muodot se on aineellistanut melkein tuntemattomiksi ja ehdottomasti paikkansapitämättömiksi. Niin kiihkeä on ollut kirkkojen kylvö, että se on luonut aitoja länsimaiselle tieteellekin, tieteen vakavassa pyrkimyksessä päästä perille maailman ja ihmisen synnyn salaisuuksista. Geologinen tutkimus osoittaakin maailmansynnyn miljoonia vuosia kestäneeksi — yhä jatkuvaksi luomiskaudeksi. Maakerroksista tehtyjen löytöjen perustalla täytyy ihmiskehityksen alku siirtää miljoonien vuosien takaiseen aikakauteen. Kehitysopillisen tutkimuksen on täytynyt tavalla tai toisella alkaa hyväksyä mytologian ja salatieteen esittämät kuvaukset maapallon muinaisaikaisista hahmoituksista, muinaisista maanosista, mantereista ja maista, joiden kehdossa lajien synty alemmasta muodosta korkeampaan on yleensä käynyt mahdolliseksi. Maakerrostumista on kaivettu esille orgaanisia lajimuotoja jo ammoin eläneistä ja kuolleista lajeista, joita nykyhetkellä vain myytit kuvaavat. Näiden kouraantuntuvien todistuskappaleiden nojalla on länsimaisen tieteenkin täytynyt olettaa ainakin totuuden varjo mytologiselle historialle, joka kertoo kadonneista mantereista ja sivistyskausista jo ennen nykyisen historian tuntemia aikoja ja sivistyksestä, joka kukoisti maapallollamme ennen arjalaista aikaa ja osittain samanaikaisesti esi-arjalaisen sivistyksen kanssa.

Kaikkien vanhimpien sivistyskansojen tapaan viittoo kalevalainenkin myytti noihin kadonneisiin mantereihin, ja useat luonnekuvaukset niiden kansoista ja asutuksista käyvät pääpiirteissään yhteen. Samanlaisena on muunmuassa esitetty rotujen sijoitus joko napaseutujen tai päiväntasaajaseutujen läheisyyteen. Mantereita kutsutaan yön eli pimeyden maaksi, sekä päivän eli valon maaksi, ja eri roduilla on vastaavat manneralueensa tarkoin määriteltyinä. Monet myytit — kalevalainen niiden mukana — kertovat tapahtumista sillä mantereella, joka nyttemmin kulkee Atlantis-mantereen nimellä. Vieläpä niin myöhäisellä ajalla kuin Herodotoksen aikoina oli jaoitus pohjolan- ja valonmaista olemassa paikallisena käsitteenä, tämän puhuessa seudusta, missä vallitsi puolivuotinen yö, kun taas toinen seutu — ekvatoriaalinen seutu — oli siinä suhteessa tavallinen, että päivä ja yö vaihtelivat niissä tavallisissa mittasuhteissa. Näissä seuduissa asuva ihmiskuntakin oli erilaista, ja kaikki myytit kertovat yksimielisesti, että eri maanosien kansat olivat alituisessa kahnauksessa keskenään. Taisteltiin ei ainoastaan maanomistusoikeuksista ja elinkeinoelämän eduista, vaan myös tietojen ja taitojen etevämmyydestä, kilpailtiin niiden omistamisesta, ja tietokeinoja käytettiin toisen kukistamiseen. Tämmöisiä taisteluita kuvaa Mahâbhârata, ja sama piirre on olemassa kalevalaisessa yhteiskuntaelämässä. Mytologia viittaa kaikkein ilmeisimmin muinaiseen Atlantilais-aikaan, ja sieltä käsin lienee Joukahais-myyttikin saanut pääasiallisimman värityksensä. Sen suunnattoman mantereen pohjoisissa osissa lienee sijainnut se "Lappi", missä Joukahainen kasvoi isänsä kodissa, perheensä keskuudessa, ja vietti niukanpuoleista elämää, koska runo kuvaa hänet nimenomaan "laihaksi lappalaispojaksi". Näyttää siltä kuin olisi hän kuulunut siihen mytologiseen "pimeyden poikien" ryhmään, jotka olivat alentamassa magiaa noituudeksi, vaikkakaan Joukahaisen suvussa ei noituus esiinny siinä asteessa, kuin mitä Pohjolan päärotu edustaa. Mutta hänen yhteenottonsa Väinämöisen kanssa viittasi selvästi siihen, ettei hän kuulunut "päivän poikien" puolelle, samalla kun se selvästi osaltaan todistaa tapahtuman kuuluneen sille merkilliselle kehityskaudelle, jota atlantilainen aikakausi edustaa Puraanoiden kertomana. Väinämöisen ja Joukahaisen tiedollinen kaksintaistelu paljastaa suuntauksen, missä atlantilainen ja esi-arjalainen rotu törmäsivät toisiaan vastaan.

Tätä asiain tilaa kuvaa ensimmäisen Mooseksen kirjan kuudes luku varsin yhdenmukaisesti muiden kansojen myyttien kanssa. Siinä paljastuu Kainin suvun atlantilaisaikainen itsekkyys, ja monia muita yksityisseikkoja, jotka esimerkiksi Puraanoiden mukaan kuuluvat yksinomaan atlantilaiselle rodulle. Siitä saa myös tuomitun rodun mentaliteetista kuvauksen, joka paljastaa niitä psykologisia syitä, jotka sittemmin olivat syynä ihmiskunnan suureen tragediaan, joka vanhatestamentillisessa myytissä kulkee vedenpaisumuksen nimellä.

Salatiede kertoo maapallon mantereiden aikakaudellisista katoamisista ja nousemisista. Muinaisen atlantilaisen mantereen häviäminen olisi sen mukaan neljäs järjestyksessä. Aikaisempien mantereiden häviämiseen olisi ollut syynä maanalaisten tulivuorten purkaukset y.m., mutta Atlantis-mantere olisi tosiaankin uponnut useampaan otteeseen tuhotulvien vaikutuksesta, jotka olisi aiheuttanut maan akselin vähittäinen deviatio. Nämä valtavat luonnonmullistukset — oleellisesti kehitykseen kuuluvina — olisivat tapahtuneet aikoina, jolloin ihmiskunnan siveellinen tila oli joutunut sellaiseen rappeutumistilaan, että sen on täytynyt hävitä muun aineellisen kehityksen ohella alkaakseen uuden kehityskierroksen uudessa elämän suuntauksessa.

Tehostaakseen rodun rappeutumisen psyykillistä perustelua keskitti myytti usein koko tapahtuman sisäisen puolen yhteen ainoaan henkilöön, tavallisimmin johonkin rodun edustavimpaan edustajaan, jossa ilmeni rodun niin hyvät kuin huonotkin puolet.

Tämä menetelmä on Kalevalan Joukahais-myytissä ilmeinen. Joukahainen saa siinä edustaa koko lappalaisrodun siveellis-eetillistä tasoa, sen huippusaavutusta ja samalla sen arkaa kohtaa, missä piili mätäpesä, syy sen kuolemantuomiolle. Se saa edustaa samalla sitä yksilöllistä minäkeskeisyyttä, joka on altis uhraamaan kaikki henkisyys-arvot oman persoonallisuutensa korostamiselle ja sen säilyttämiselle. Mitä kirkkaimmin se täten kykenee kuvastamaan itsekkään elämän suuntauksen turmiollisuutta niin yksilöllisesti kuin kansallisesti ja rodullisesti.

Joukahainen on rotunsa edustava tietomies. Hän kuulee huhuna uuden rodun kehkeytymisestä ja Väinämöisen suurista tiedoista, jotka huhun mukaan olisivat suuremmat kuin mitä hän oli isiltään oppinut. Vastoin vanhempiensa varoitusta käkeää hän matkalle kaksintaistelu-tarkoituksessa, valjastaa tulisen ruunansa, älynsä kiihkeimmän käyttövälineen, kultaisen reen eteen ja lähtee matkalle kalevalaisen rodun asuinpaikkaa kohden. Pitkälti saikin hän ajella, ennenkuin hän läheni Kalevanmaata, mutta päätyi vihdoin aivan Väinölän ahoille, seudulle, joka kuului itse rodun päämiehen viljelysalueeseen.

Väinämöinen on tavallisella arkiajelullaan tiluksillaan, olematta erikoisesti tietäjävireessä. Oli vain "teittensä ajaja, matkojensa mittelijä", miettien arkisten asioiden järjestelyä.

Tällöin tapaavat he tiellä toinen toisensa, ja yhteentörmäys alkaa aluksi fyysillisesti:

    "Tarttui aisa aisan päähän,
    rahe rahkehen takistui,
    länget puuttui länkilöihin."

Aineellinen yhteentörmäys nousee aste asteelta korkeampiin arvoihin, tietopuolisiin, psyykillisiin, menttaalisiin ja henkisiin. Rauhallisena Väinämöinen kuuntelee Joukahaisen lavertelua tavallisista arkisista asioista, tämän heti kohta alettua väitellä tiedoista. Joukahainen tuo esille kotoiset oppinsa ja luonnonhuomioimisensa, koskettelee maantieteellisiä, eläinopillisia ja fysiologisia havaintojaan, tutkimustuloksia, jotka hänen mielestään olivat kuulun Lapin huippusaavutuksia tiedon alalla. Hänen itsetietoinen esittämisensä ryyditti kaikelle pisteliäältä tuntuvan lisämaun. Väinämöinen kuuntelee lavertelua tyyneesti, hymähtäen lopulta:

    "Lapsen tieto, naisen muisti,
    ei ole partasuun urohon.
    Sano syntyjä syviä,
    asioita ainoisia."

Tällä tietäjä tahtoi heti huomauttaa, ettei luonnon ulkonainen huomioiminen sinänsä, eikä siinä esiintyvien tosiasioiden luetteleminen, ei edes niiden järjestelmällinen yhteys keskenään ollut vielä lopullista tietoa, senhän lapsikin voi nähdä, ja nainen muistaa, vaan tiedon saavuttamisen edellytyksenä oli tunkeutuminen ulkonaisten ilmiöiden taakse, niihin syihin ja lakeihin, jotka olivat luonnonilmiön aiheuttajina. Se vasta alkoi olla tietoa, miehen tietoa, vanhettuneen partasuu-urohon tietoa. Tämä tietenkin kiihdytti Joukahaista pinnistämään esille tietomääränsä. Hän kiteyttää sanoiksi mineraalimaailman, veden ja eläinmaailman biologiaa siltä alkeelliselta näkökulmalta, minkä ulkonaisiin aistimuksiin perustuva tieto näillä aloilla kykenee saavuttamaan. Kun tämäkin Väinämöisen mielestä oli vain lorua, turvautuu Joukahainen hypoteeseihin ja otaksumiin, jotka lopulta päätyivät suoranaiseen valheeseen. Oman mielikuvituksensa sokaisemana tokaisee hän viimeiseksi:

    "Viel' olin miesnä kuuentena,
    seitsemäntenä urosna,
    tätä maata saataessa,
    ilman pieltä pistämässä,
    taivon kaarta kantamassa,
    kuuhutta kulettamassa,
    aurinkoa auttamassa."

Tähän saakka Väinämöinen on myhäillen kuulostellut lappalaisen tietomiehen selostuksia ja tiedonnäytteitä, mutta kun tämä yrittää näytellä ikitietoon vihityn tietäjän osaa valheellisilla perusteilla, alkaa hänen tietäjäominaisuutensa virittäytyä, ja Väinämöinen suoraan syyttää Joukahaista valheesta. Kun Joukahainen ei kykene puolustamaan väitettään, hän tarttuu miekkaansa yrittääkseen surmata Väinämöisen ja siten poistaa tieltään häntä taitavamman. Ilmeinen kuvaus siis siitä tavallisesta keinosta, jolla matalamielinen, itserakas ihminen luulottelee voittavansa totuuden. Joukahainen uhkaa kiihdyksissään loihtia Väinämöisen alimpaan aineen valtakuntaan.

Ihmismielen salaisuuksien tuntijana täyttää Väinämöisen häpeän tunne. Hän häpeää Joukahaisen pikkumaisuutta, hänen mielensä mataluutta, joka oli syynä hänen itserakkauteensa ja ylpeyteensä. Tässä mielentilassa Väinämöisen tietäjäominaisuudet virittyvät täyteen voimapotenssiinsa. Hän ryhtyy laulamaan todellisia syntyjä syviä, osoittaa äänen kaikkeudelliset voimavärähtelyt ihmisen vallanalaisuudessa. Laulunmahdista maa järisi, järvet läikkyi, vuoret vaskiset vapisi, kalliot halkeilivat. Hän tahtoi näyttää Joukahaiselle tositiedon valtavan voiman ja puolinaisten taitojen harhanomaisuuden. Tositietojen voiman hän kohdistaa lopuksi Joukahaiseen itseensä, osoittaakseen hänen persoonansa kuuluvan harhanmaailmaan, jonka hän oli luullut todellisuudeksi. Aluksi hän hajoittaa Joukahaisen ulkonaiset varusteet alkuosiinsa, huomauttaakseen kuinka ne olivat vain harhaa, joiden apuun ei ollut pohjimmaltaan luottamista. Aavistellen Joukahaisen vielä luottavan ruumiiseensa, käy laulun mahti siihenkin käsiksi. Joukahainen uppoaa suohon suolivyötä myöten, tuohon aineeseen, jonka herra hän niin itserakkaasti ylvästeli olevansa. Uppoaminen käy asteittain, kunnes Joukahainen luulee kokonaan hukkuvansa hyllyvään hetteeseen. Ruumiin kadottamisen pelko käy Joukahaiselle niin tuskalliseksi, että hän turvautuu avun anomiseen. Hän lupailee lunnaita persoonallisuutensa säilyttämiseksi. Vuorokeskustelu heidän välillään on monessakin suhteessa merkillinen osoittaen ennenkaikkea ensi ehdot alkeellisen henkisen elämän alkamiselle ja todelliseen tietoon pyrkimiselle. Totuuden tietoon pyrkivä ihminen, joka näkee olevansa aineellisuuteen kytketty ja on aluksi halukas siitä luopumaan, luulottelee siinä olevan suurimman esteen pyrkimyksilleen. Luopumalla taipumuksistaan hän luulee sillä voivansa ostaa itselleen totuuden tiedon. Vasta kun pyrkimys tulee hengenhädässä olevan avunhuudoksi, lunnaiden tarjoilu suurenee. Niinpä Joukahainenkin aluksi tarjoilee maallista omaisuuttaan, tarkkaan osuvia nuoliaan, aumoja pelloiltaan, kultiaan ja hopeitaan, vieläpä kiinteätä omaisuuttaan, valmiiksi muokattuja peltojaan, mutta mikään niistä ei riitä syntyjen syvien lunnaiksi. Millään niistä ei voida henkistä tietoa ostaa. Väinämöinen sanookin:

    "En huoli hopeitasi,
    kysy en kurja kultiasi."

Lupaileepa Joukahainen purtensakin — ajattelevan minuutensa käyttövälineen — ruumiinsa pantiksi, mutta nekään eivät riitä. Väinämöinen vakuuttaa:

    "On noita itsellänikin,
    joka lahelma laottu,
    mikä tuulella tukeva,
    mikä vastasään menijä."

Ei kelpaa ajatusmaailman parhaimmat käyttövälineet, eivät mitkään tavalliset tarjoukset — yhä vain Joukahainen tuntee vaipuvansa syvemmälle kohti varmaa kuolemaa.

Nyt vasta ymmärtää Joukahainen tiedon saavuttamisen ehdot kaikessa ankaruudessaan. Viime hetkessä tarjoo hän minuutensa puhtaimman osan — Aino-sisarensa. Tämä riitti tietäjälle pyörtämään pyhät sanansa ja lisäämään Joukahaiselle elonpäiviä ilmentääkseen lupauksensa todenperäisyyden ja pyrkimyksensä vakavuuden.

Korkeampi minuus vanhoilla tietäjillä kuului siihen henkisen hierarkian ryhmään, jonka egyptiläinen hierofantti Abamman kirjeessään Porfyriokselle määritteli nimityksellä "sielut". Osasena, kipinänä korkeimmasta Elämän lähteestä, oli se yksilön kallein omaisuus. Se oli se katoamaton ja kuolematon jumaluuden osanen, joka laskeutui aineeseen, joka pukeutui aikakaudellisesti lihan ja persoonallisuuden verhoihin. Se pyrki korkeuksiin — persoonallisuuden sitä samanaikaisesti vetäessä alaspäin aineellisuuteen. Nämä voimat, toinen keskihakuisena ja toinen keskipakoisena, vaikuttavat jokaisessa yksilössä ollen jokaisen tunnettavissa hänen sisäisessä elämässään. Kumman virtauksen alaiseksi tahansa yksilö asennoituu, sen mukaiseksi värittyy hänen olemuksensa. Samoin on ihmisryhmien, rotujen ja kansallisuuksien laita, sillä nehän ovat vain yksilöiden muodostamia ryhmityksiä.

Tästä suuntauksesta oli kysymys Joukahaisen viimeisessä lunnastarjouksessa. Vanhettunut lienee ajatuskanta, että tässä olisi ollut kysymys todellisesta naimatarjouksesta vaka vanha Väinämöiselle. Semmoinen ajatus on mitä vastakkaisin myytin hengelle, ja psykologisessakin mielessä aivan sopimaton vihitylle Väinämöiselle. Olettamus lunnastarjouksen metafyysillisestä puolesta, Joukahaisen tarjotessa korkeimman minuutensa, osunee lähimmin myytin henkeen ja antaa läheisesti pyskologisen pohjan Väinämöisen asennoitumiselle, kun hän kuulee tämän tarjouksen.

Tarjous saa Väinämöisen ihastumaan ikihyväksi. Hänen tietäjä-katseensa tunkeutuu Joukahaisen sielun syvimpään pimentoon, näkee siellä piilevän todellisen tiedonkaipuun, jumal-ikävöinnin, jonka saavuttamisen lunnaiksi hän on lopulta valmis uhraamaan korkeimman minuutensakin, olemuksensa ylevimmän osan. Tämän näkemyksen pakottamana Väinämöinen irroittaa Joukahaisen suosta, loitsii hänelle takaisin hänen entiset varusteensa ja antaa hänelle vapauden palata entisille kotiseuduilleen.

Kalevalainen myytti kuvaa siis todenmukaisesti ihmismielen vaihtelevaisuuden ja monen tiedon tielle pyrkivän alokkaan lankeemuksen ja kompastuksen.

Tuskin oli Joukahainen rekeensä istunut ja alkanut vaeltaa kotiaan kohden, kun hän tuntee pettymystä ja alkaa katua lupaustaan. Entinen uhmaava luonne leimahtaa esiin ja saa hänessä täyden vallan. Mielipuolen tavoin hän saapuu kotiinsa, ajaa rekensä rikki portinpieleen, taittaa aisat portaaseen. Kun häneltä tiedustellaan moisen mielialan syytä, hän ilmoittaa vetistellen joutuneensa tilanteeseen, missä hänen oli luvattava Aino-siskonsa kalevalaiselle tietäjälle, mikä merkitsi hänen astumistaan kalevalaisen magian oppilaaksi. Muu suku ihastui siitä, mutta hän itse tunsi joutuneensa entisen suuntauksensa tappion toteajaksi, ja sitä ei hänen itserakkautensa eikä ylpeytensä tahtonut sulattaa. Hän katuu lupaustaan, päättää pysyä entisellään, ja hänen mielessään alkaa syttyä viha suurta kalevalaista tietäjää kohtaan, jonka hän päättelee onnettomuutensa syyksi. Viha hänen sydämessään kasvaa päivä päivältä, viikko viikolta ja hän harkitsee keinoja, millä saada Väinämöinen päiviltä, veistelee jousia ja nuolia, myrkyttää ne "madon mustissa mujuissa" ja painautuu piiloisaan paikkaan vuottamaan sopivaa tilaisuutta iskeäkseen myrkylliset nuolensa maankuuluun tietäjään. Kostotilaisuuden viivästyessä tuli hänen sieluunsa parempiakin hetkiä, jolloin hän tunsi menettelevänsä mielettömästi ja oli joskus kahden vaiheilla, kuinka tehdä. Hänen omantuntonsa ääni puhui siksi voimakkaasti, että "vuoroin käsi käski, toinen kielsi", mutta lopulta hän päättäytyi mustalle puolelle. Kerran hän näki Väinämöisen ratsastavan "pyhän virran viertimellä" — ja tällöin hän päätti toteuttaa kostoaikeensa. Hän ampuu myrkylliset nuolensa kohden Väinämöistä, mutta kolmesta nuolesta vain yksi osuu oriiseen, jolla Väinämöinen ratsasti. Väinämöinen suistui veteen, josta "ilmanlintu kokko" pelastaa Väinämöisen vieden hänet Pohjolaan.

Tämän myytillisen puitteen sisälle on kätketty psykologinen tapahtuma, joka on liiankin tavallinen tiedon tielle pyrkijöiden keskuudessa. Elämä tuo jokaisen pyrkijän eteen tilanteen, jolloin hänen on tehtävä ratkaisu, kääntyäkö pimeyden vai valkeuden voimien tielle. Ratkaisu on useinkin yli-inhimillisen vaikea ja se johtuu suorastaan asian metafyysillisestä luonteesta. Ei ole helppoa erottaa hengen suhdetta aineeseen, mikä on välttämätöntä, kun on kyseessä asennoituminen valkeuden voimien puolelle. Ehdottoman hengen lait ovat niin toisenlaiset kuin mitä persoonallinen yksilö luulee niiden olevan. Persoonallisuus tajuaa ne vain omalta kehitykselliseltä kannaltaan muistamatta, että vähäisinkin itsekäs ajatus voi muuntaa henkisen totuuden aineelliseksi, todellisen epätodelliseksi, valkeuden pimeydeksi. Vasta persoonallisuuden ulkopuolella oleva jumalallinen minuus voi nähdä valkeuden todellisuudessaan. Ratkaisu huipentuu käytännössä kykyyn erottaa korkeampi minuus alemmasta minuudesta ja kykyyn nähdä elämä korkeamman minuuden näkökannalta eikä persoonallisuuden ja siten asennoitua yksinomaan korkeamman minuuden elämänsuuntaukselle. Kysymys koskee tällöin persoonallisuuden omistamisoikeutta ja tästä aiheutuva ristiriita on useinkin ylivoimainen. Ratkaisun päättyessä persoonallisuuden puolelle, muuttuu elämä sen mukaiseksi. Rauhattomuus, joka tällöin valtaa mielen, muuttaa asennoitumisen ympäristöön tuhoisaksi, kun sielun pyyteet kohdistuvat vain persoonallisuuden tukemiseen ja pönkittämiseen. Levottomuus kiihtyy sitäkin suuremmaksi, koska silmä ei voi olla näkemättä persoonallisuuden yhtämittaista kuihtumista, muotojen katoavaisuuden lain pakosta. Tämänlaatuinen sielullinen tilanne on omiaan kiihdyttämään itsekkäitä vaistoja, ja syytä tähän etsitään useimmiten ulkonaisista tekijöistä eikä huomata, että syy onkin itsessä. Suurimpana onnettomuuden aiheuttajana pidetään tällöin usein henkilöä, joka aikoinaan ensimmäisenä herättäjänä auttoi näkemään erotuksen ihmisen korkeamman ja alemman minuuden välillä. Entinen opettaja joutuu onnettoman harhailijan vihan esineeksi. Tätä hän syyttää sielussaan, tätä hän parjaa ympäristölleen, syytäen tätä vastaan vihansa myrkytettyjä nuolia jokaisessa sopivassa tai sopimattomassa tilanteessa, luullen siten ottavansa onnettomuutensa aiheuttajan hengiltä ja saavuttavansa takaisin kadottamansa sielullisen tasapainon. Tämmöinen menettely pahentaa vain tilannetta ja johtaa lopulta siihen, mitä tietäjät nimittävät sielun kuolemaksi.

Sielun kuolemaa selostaa viisaususkonto jokseenkin seuraavasti. Sielu, joka on osa ihmisen alemmasta puolesta ja tällöin jää vaille korkeamman minuuden johtoa, halvautuu ja elää yksinomaan aivo- ja hermotajunnan varassa, joiden kuihtuminen sillä on joka hetki silmiensä edessä. Lopulta sielu havahtuu näkemään jumalallisen elämän tarkoituksensa häipyneen maallisesta elämästään — persoonallisuudestaan. Puolitajuinen sielu elää yksinomaan maallisen elämän myrkkykaasujen huumaamana eikä näe mahdollisuuksia pelastumiselleen. Se on kykenemätön näkemään korkeamman hengen loistoa, kykenemätön kuulemaan suojelusenkelinsä, korkeamman minuutensa ääntä, joka on siirtynyt henkiselle tasolle, minne siipirikkoinen sielu raukka ei jaksa kohoutua, koska kaikki sen pyyteet kohdistuvat vain maallisen elämän tajuamiseen ja sen ymmärtämiseen. Persoonallisuuden ilot ja surut, toiveet ja pelko ovat kaikki itsekkyyden myrkkykaasujen peittämät. Se hylkää kaikki mitä ei voi tajuta ruumiillisilla aistimilla ja vähitellen kuolettaa olemuksestaan sen, mikä on henkistä, jumalallista. Kuolemanprosessi alkaa tavallaan jo ennen fyysillisen kuoleman tuloa. Kun luonnollinen kuolema vihdoin saapuu, on se jo osittain tapahtunut, sillä ei ole enää eriteltävänään ihmisen olemuspuolien kaikkia eri prinsiippejä. Ne ihminen on jo elämänsä aikana tuhlaten hukuttanut ja hajoittanut aineosasiinsa aineen eri tasoille. Viisaususkonnon lähdekirjallisuudessa on myös kuvattu tapahtumia "sieluttomien" ihmisten kohtaloista, joissa onneton on mielipuolisuudellaan saanut nähdä tuloksen tapahtumasta, missä korkeampi minuus luonnottomalla tavalla irroitetaan fyysillisestä persoonallisuudesta.

Tämänlaatuinen tapahtuma kuvastuu mieleen kalevalaista kertomusta Joukahaisesta luettaessa. Ei ole mahdottomuus, etteikö tämänlaatuinen psyykillinen tapahtuma olisi ollut kätkettynäkin tähän erikoiseen myyttiin. Joukahainen edustaa siinä sekä yksityistä yksilöä, että rotua, joka joutui pimeän Pohjolan kanssa kärsimään sitä ankaraa kohtaloa, mikä sitä odotti Atlantis-mantereen uppoamisen mukana.

Tästä syysiteisyyden lain äärimmäisestä oikeuden vaalinnasta — kostosta, Joukahaisen ja hänen rotunsa suhteen, vaikenee kalevalainen myytti.

Vanhatestamentillinen Kain-myytti luo psykologisen pohjan vedenpaisumus-myytin suurelle tragedialle. Aineellisuuteen vajonneen sieluttoman joukon fyysilliset verhot saivat yhtyä samaan kohtaloon, joka odotti fyysillisiä mantereita syysiteisyyslain ehdottomassa kehityksen kiertokulun ketjussa. Tätä kosmillista tapahtumaa kuvaavat Puraanat Atlantis-mantereen osalta, "pimeyden poikien" siinä edustaessa Kainin suvun sielutonta joukkoa. Ei liene mielikuvituksellista nähdä samansuuntainen kosmillinen viittaus kalevalaisessa Joukahais-myytissä. Sieluttoman yksilön ja sieluttoman rodun kehitysvaiheen edustajana seisoo se toisten "pyhien kirjojen" myyttien rinnalla yhdenveroisena ja yhtä oikeutettuna. Se seikka, että Kalevala vaikenee itse tuhotulva-kuvauksesta, ei vähimmässäkään määrin pienennä myytin metafyysillistä oikeudellisuutta toisten suhteen. Sekin puolestaan antaa aiheen kysymykselle Kalevalan myyttien vanhuudesta. Puraanoiden myytit tuntuvat melkein kuin silminnäkijäin kertomuksilta, joten voi kysyä, olisiko kalevalainen myytti vieläkin vanhempi — periytyen kaukaa vedenpaisumusta aikaisemmilta ajoilta. Sekin seikka paljastunee aikanaan ihmiskunnan vastaisen kehitysmatkan varrella.

AINO.

Ulkopiirteiltään Aino-myytti viittaa erikoisesti atlantilaiseen aikakauteen.

Mikäli mytologisesti tiedetään, on Atlantis-mantereen uppoaminen tapahtunut useassa erässä, ja siihen viittaa Platon'inkin kertomukset sekä Timaioksessa että Kritiaksessa. Sitäpaitsi nykyisten arkeologisten tutkimusten nojalla täytyy päätellä, että aikoinaan — jonakin esihistoriallisena ajanjaksona — on ollut olemassa nykyisen Kretan saaren tienoilla suurempi manner, missä on vallinnut omalaatuinen, korkea sivistyksensä. Kulttuuri, jonka sirpaleita on koottu sieltä täältä Egeanmeren saaristosta, puhuu selvää kieltään, ja tuota kulttuurikautta on alettu kutsua Minos-kauden sivistykseksi. Nimitys on johtunut siitä, että tällä kulttuurikaudella oli uskonto, jossa Minos-jumaluus näyttelee erikoista osaa. Minos-aikakauden mytologia on myös alkanut päästä päivänvaloon. Minos ei kuitenkaan ollut kreetalaisen kulttuurin pääjumaluus. Korkein jumaluus oli ääretön meri, meren jumalatar, jonka nimeä ei ole saatu selville. Myöhemmin muiden jumal-olentojen ohella esiintyy Minos-niminen miesjumaluus, joka on osittain puolijumala, osittain inhimillinen sankariolento, melkeinpä kuin kalevalainen Väinämöinen.

Minos joutuu kosketuksiin erään toisen jumalallisen olennon kanssa, jonka nimi on Britomartis, mikä merkitsee "suloinen neitsyt". Tämän suloisen neitsyeen tapaa Minos metsässä, neitosen ollessa tavallisilla askareillaan, metsän eläimiä ruokkimassa ja niille lehväksiä keräämässä. Minos ihastuu neitosen kauneuteen ja tekee hänelle naimatarjouksen. Britomartis hylkää kosinnan eikä halua millään ehdoin suostua vanhan puolijumala-sankarin puolisoksi. Minos on kumminkin siinä määrin huumautunut neidon kauneuteen, ettei hän ole halukas peruuttamaan tarjoustaan millään ehdoin. Britomartis joutuu syvän surun valtaan. Mikään ei enää ilahduta häntä. Ei metsä, ei kukat, ei metsän suloiset asukkaat. Hän painuu suruissaan syvälle metsään, etsii kuolemaa, joka hänet surustaan vapahtaisi. Kaikkialla minne hän joutuu, ahdistaa häntä painajaisen tavoin Minoksen mieletön tarjous. Metsävaelluksellaan päätyy Britomartis vihdoin meren äärelle ja siinä merta katsellessaan joutuu hän kuin pakkomielteen valtaamana etsimään aalloissa hautaansa. Hän nousee eräälle korkealle kallionkielekkeelle ja heittäytyy mereen. Hän ei kumminkaan kuole lopullisesti, vaan jää jollain tavoin eloon aallokkoon, ja näyttäytyy silloin tällöin jollekin kalastajalle tai merenkulkijalle. Että tällä kreetalaisella myytillä on silmäänpistävä yhtäläisyys kalevalaisen Aino-myytin kanssa, sitä ei voitane kieltää. Yhtäläisyys viittaa samalla kalevalaisen kertomuksen ammon-aikaiseen vanhuuteen ja Aino-persoonallisuuden metafyysilliseen luonteeseen, ennen kaikkea sen jumalsyntyisyyteen. Sekin puolestaan antaa tukea otaksumalle, että niin Britomartis kuin Ainokin mahdollisesti voisi mikrokosmillisesti kuvaannoida ihmisen jumalallista korkeampaa minuutta, joka on katoamaton ja kuolematon. Siinä kuvastuu ihmisen henkisin puoli, osuus jumaluuteen, jota ei voida ehdottomasti sitoa aineellisuuteen ja samalla korkeamman minuuden kohtalo, minkälaiseksi se muodostuu — vallankin, kun se eroitettuna alkuperäisistä verhoistaan luvataan persoonallisuuden lunnaiksi.

Vanhoille tietäjille oli ihminen jotakin muuta, kuin mitä nykyajan ihmistutkijat sillä ymmärtävät. Pääeroavaisuus ilmenee siinä, että näille viisaille oli kokemusperäinen selviö, ettei ihminen ollut vain hänen fyysillinen ruumiinsa, ja etteivät sielulliset ja henkiset ominaisuudet olleet vain fyysillisen ruumiin elinilmiöitä, sen solutoiminnan tuotteita. Päinvastoin he tunsivat ihmisen itsenäisenä oliona, joka sielullisten ja fyysillisten verhojensa avulla toimi elämän eri tasoilla kullekin yksilölle kuuluvan elämänrytmin mukaisesti. He voivat ehdoin tahdoin irtautua verhoistaan, joten heille ei tarvinnut esittää vakuutteluja ihmisen kuolemattomuudesta, sielun olemassaolosta tai henkisyyden maailman todellisuudesta. Tavallisimmin kuvattiin ihminen kolminaisuutena, ruumiina, sieluna ja henkenä, jotka jakautuivat vielä seikkaperäisempiin "prinsiippeihin" — luvultaan kaikkiaan seitsemään eri prinsiippiin. Kolmijaoituksessa kutsuivat he sieluksi toista näistä prinsiipeistä, jolla oli kaksinainen värähtelymahdollisuus, vetovoima, joko fyysilliseen ruumiiseen tai henkeen. Siitä muodostuivat nimitykset alempi minuus ja korkeampi minuus. Alemman minuuden eli persoonallisuuden, muodosti se sielullisen värähtelyn osa, joka pyrki fyysillisen ruumiin painostamiseen, ja korkeamman minuuden muodosti taas se sielullinen puoli, joka tähtäsi ihmisen katoamattomaan henkeen.

Nämä käsitteet ilmenevät kaikissa pyhissä kirjoissa, ja ne ovat huomioitavissa kaikkien suurten opettajain lausunnoissa niin "pakanallisella" kuin kristillisellä aikakaudella. Ne ovat ylimaailmallisia totuuksia, jotka eivät näy olevan kenenkään monopolisoitavissa, mutta jotka jokainen yksilö voi henkilökohtaisesti todeta, mikäli hän sitä tosissaan haluaa. Sen toteaminen kuului välttämättömänä ehtona "tietoon" pyrkijälle, ja sen totuuden esittäminen on yksi niitä salaisuuksia, joita Kalevala pyrkii esittämään ja johon Joukahais—Aino-myytti hellävaroen tähtää.

Korkeamman minuuden irtautuminen alemmasta minuudesta ei ollut outo käsite esi-arjalaisille esi-isillemme. Se oli luonnollinen seuraus opetuksesta "sielun" laadusta. Opetuksen syvällisin tieto ei ollut rahvaan yleisomaisuutta, vaan sitä annettiin ainoastaan tiedon tielle pyrkiville oppilaille temppelien öisissä mysterio-menoissa. Vihjauksia opetuksesta oli kumminkin päässyt karkaamaan yleisönkin tietoon, joka siitä muodosteli ajatuskantoja semmoisia kuin se kykeni mielikuvituksissaan luomaan. Jottei heidän mielikuvansa poikkeaisi luonnottomuuksiin ja jotta he pääsisivät jotakuinkin oikealle tolalle, annettiin rahvaallekin allegorisia kuvauksia tästä mysterioiden syvästä salaisuudesta, ja semmoisia on löydettävissä esi-arjalaisesta mytologiasta.

Yksi tämänlaatuinen myytti on esi-helleeninen, Trakiasta kotoisin oleva Orpheus ja Eyrydice-taru. Yleisesti tunnettuna on sen sisältö länsimailla profanoitu matalan seksualisuuden hämäräperäisille aloille, vaikka se alkujaan tähtäsi sielukysymyksen hämärään maailmaan. Myytin alkuperäisin sisältö oli lyhyesti seuraava.

Trakialainen Orpheus oli jumalsyntyinen olento, joka esiintyi kansansa keskuudessa suurena opettajana ja johtajana. Erikoinen taituruus hänellä oli äänen voiman käytössä, joka ilmeni muunmuassa kykynä hallita sillä luonnon elementtaalivaltakuntia. Argonauttien retkellä hänen äänenvoimansa käytöllä loihdittiin kallioita ja kareja kultataljaa kantavan "arghan" suojaksi ja ahdistavan laivaston tuhoksi, kuten konsanaan kalevalaisessa Sammon ryöstössä. Orpheuksen kerrotaan olleen erikoisesti kiintynyt erääseen Eyrydice-nimiseen nymphiin, jonka raakaa voimaa edustava Aristeus ahdisti metsään, missä tämä käärmeen puremana kuoli ja joutui siten manalaan. Myytti kuvaa Orpheuksen vaipuneen lohduttomaan suruun kadotettuaan rakastettunsa. Suru sai hänet matkaamaan tuonen valtakuntaan, jotta hän toisi Eyrydicen takaisin elävien asunnoille. Tuonen valtiatar, Persefone, suostuukin Orpheuksen pyyntöön ehdolla, ettei Orpheus paluumatkalla kertaakaan kääntyisi katsomaan Eyrydiceä. Tuonelan portilla kääntyy Orpheus katsomaan Eyrydiceä, jolloin Eyrydice jää ikuisiksi ajoiksi tuonelaan, ja Orpheus kaatuu kuolleena Hadeksen kynnykselle — luonnon elementtaalien kappaleiksi hajoittamana.

Salatieteeseen perehtyneelle lukijalle on Orpheus-myytissä helposti huomiotavissa "sielun" salaisen mysteerion kuvaus. Auktoritatiiviselta taholta onkin annettu viittauksia siihen suuntaan, että tämä myytti kuvaannoisi orphilaisten mysterioiden huippukohtaa, alemman minuuden yhtymistä korkeampaan minuuteen ja persoonallisuuden lopullista häviötä, sen nähdessä todellisen minuutensa ikuisessa loistossaan. Tämä näkemys tapahtuu kaksinaisuuden rajan tuolla puolen siinä maailmassa, jossa ajallisuus yhtyy ijankaikkisuuteen, katoavainen katoamattomuuteen — taso, jolle rahvaanomaisessa kielessä annettiin nimeksi Hades, tuonela. Tällä tajuntatasolla voi korkeampi ja alempi minuus joko ikuisesti ja tietoisesti yhtyä — tai ikuisesti erota toisistaan. Yhtyessä tapahtuu se merkillinen metafyysillinen tapahtuma, jota Orpheus-myytissä kuvaa Orpheuksen häviäminen hänen kääntäessään katseensa Eyrydiceen. Korkeamman minuutensa nähdessään häikäistyy alempi minuus siinä määrin, että persoonallisuus sanallisesti palaa aineosasiinsa korkeammasta minuudesta heijastuvasta tulesta ja muodostuu uudeksi yksilöksi, syntyy uudeksi olioksi elämän rajattomaan kiertokulkuun. Tämä on se uudestisyntyminen, johon kaikissa "pyhissä kirjoissa" viitataan, kun on kyseessä sielun salaperäisen mysteerion ratkaisu.

Samaa metafyysillistä tapahtumaa kuvataan kalevalaisessa mytologiassa toisissa yhteyksissä, kun käsitellään vihkimystä seikkaperäisemmin, kuten Väinämöisen venheen veisto-myytissä ja Kaukomielen matkassa Tuonelan joelle ampuakseen siellä Tuonelan joutsenen. Joukahais—Aino-myytti edustaa taas saman tapahtuman negatiivista puolta, joko äärimmäistä epäonnistumista vihkimyshetken viimeisellä askelmalla tai myös alemman minuuden mieletöntä vastahankaisuutta korkeamman minuuden vaatimuksille sekä sitä kaameata metafyysillistä todellisuutta, mikä on tuloksena kun korkeampi minuus, ihmisen jumalallisin puoli, myydään persoonallisten etujen ja pyyteiden pönkittämiseksi.

Korkeamman ja alemman minuuden keskinäinen suhde oli vanhoille tietäjille henkilökohtaisesti todettu aksioomi, jonka he olivat kokeneet vihkimyksensä yhteydessä ja omasivat jokahetkisenä tietoisuutena elämän kaikissa vaiheissa. Korkeampi minuus oli isäntä ja käskijä, alempi minuus oli palvelija ja käskyjen toimeenpanija. Riita niiden keskinäisessä vuorovaikutuksessa ei voinut tulla kyseeseen, sillä vihityn alempi minuus, persoonallisuus, tiesi asemansa korkeamman minuuden käyttövälineenä. Ennen tietäjä-astetta oli kamppailu tietenkin yhtämittainen eikä rauhaa ollut odotettavissa, ennenkuin oli asennoiduttu puolelle tai toiselle. Tämän kamppailun eri asteet ovat Joukahais—Aino-myytissä allegoorisesti kuvattu siihen lopulliseen ratkaisuun saakka, missä yksilölle annetaan tilaisuus tehdä valinta mustan ja valkoisen magian välillä, lähteäkö kulkemaan vasemman käden eli persoonallisuuden polkua tai alkaako vaelluksensa oikean käden tiellä korkeamman minuuden ohjaamana.

Aino-myytti on suomalaiselle yleisölle siksi tuttu, ettei siihen ole tarvis seikkaperäisemmin kajota. Koskettelen sitä siis vain ylimalkaisesti, mikäli sen ulkopuitteet viittaavat siihen liittyvään metafyysilliseen aatteeseen.

Aino on puhdas kuin pulmunen lumella, parhain, mitä Joukahainen tiesi tarjotessaan lunnaita persoonallisuutensa säilyttämiseksi. Väinämöinen ihastui ikihyväksi nähdessään Joukahaisessa niin voimakkaan halun elämänsä säilyttämiseksi, että tämä tarjoo parhaimpansa, korkeimman minuutensa, lupauksensa pantiksi.

Väinämöinen suhtautuu lupaukseen tosi tietäjän tavoin. Kukaan valkoisen magian tietäjä ei koskaan pyri vallitsemaan toisen yksilön jumalallista minuutta, ei pakoittamaan ketään valtansa alaisuuteen, ei edes ottamaan vastaan toisen vapaaehtoista tarjousta, ellei tarjoojan jumalallinen minuus ole sopusuhtaisesti virittäytynyt tarjoojan persoonallisuuden ja tietäjän henkisen värähtelyn rytmille. Jos kummalla puolella tahansa on ristiriitaisuutta tai epäsointua, on tarjous jo sinänsä määrätty epäonnistumaan. Kullekin yksilölliselle minuudelle kuuluu oma jumalallinen värähtelyrytminsä ja oma sisäinen elämänsysäyksensä, jota sen on käytävä ilmentämään vapaaehtoisesti sille kuuluvien verhojen puitteissa, ilman vähintäkään pakkoa joko asianomaisten tai sivullisten taholta.

Ainokaan ei anna minkään sivuseikan vaikuttaa itseensä. Ei emonsa kehoituksien, ei muun sukunsa, jolle oli kuvastuvinaan suurenmoinen tulevaisuus lappalaisen käytännöllisen taian yhdistymisestä kalevalaiseen tietoon. Yhtymisen takeena olisi verisitein vahvistettu liitto Ainon ja Väinämöisen välillä. Kaikki tämmöiset suunnitelmat tuntuvat Ainosta turhanaikaisilta, mitättömiltä. Irroitettuna omasta ympäristöstään, tunsi hän itsensä kodittomaksi, yksinäiseksi. Jumalallinen minuus versoo ja kasvaa vain omassa, luonnon sille laatimassa maaperässä. Siirrettynä toisaalle lakkaavat sen kehitysmahdollisuudet, ja se haluaa palata takaisin entisiin vehikkeleihinsä. Milloin minkinlaisista syistä voi korkeamman minuuden vaikutus alempaan minuuteen ehkäistyä — se voi jäädä ulkopuolelle ruumiillisen temppelin, tuon temppelin, jonka piti olla jumalan asunto. Tällöinkin koettaa se päästä sinne sisälle. Eräässä Uuden Testamentin kohdassa kuvataan tätä tilaa seuraavasti: "Katso minä seison oven takana ja kolkutan: jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan ja hän minun kanssani." Toisissa "pyhissä kirjoissa" se kuvataan suojelusenkeliksi, daimoniksi, joka tekee voitavansa saadakseen alemman minuuden alistumaan korkeamman minuuden ihanteihin. Se ottaa kaikki mahdolliset seikat laskelmiinsa pysyttaäkseen yhteyden alemman ja ylemmän minuuden välillä rikkomattomana. Mahdollisuuksien täydelleen katketessa entiseen persoonallisuuteen se näkee edessään vain elämän suuren meren, mihin sen on uppouduttava luodakseen siellä itselleen tähänastista kehitystään vastaavan verhon.

Tämä suru kuvastuu Ainon olemuksessa niin voimakkaana, ettei mitkään järkisyyt voi sitä vaimentaa. Äitikin vetoaa persoonallisuuden järkisyihin sanoessaan tyttärelleen:

    "Paistavi Jumalan päivä
    muuallaki maailmassa,
    ei isosi ikkunalla,
    veikkosi veräjän suulla",

mutta ne kaikki pysyvät Ainolle tehottomina.

Kohtaus Väinämöisen kanssa lehdossa, minne Aino on mennyt taittamaan vastaksia "verevälle veikollensa", on sama kuin kreetalaisen Minoksen ja jumalatar Britomartiksen kohtaus. Eroavaisuus on vain siinä, että kalevalaisen myytin sankari ei ahdistele mielitiettyään, ei käytä pakkokeinoja pyyteensä perille viemiseksi. Jo ehdotuksen tekeminen sinänsä Väinämöisen taholta oli riittävä saamaan Ainon mielen entistä murheellisemmaksi. Se oli merkkinä siitä, että hän näki mahdollisuuksien veikkonsa lupauksien peruuttamiseksi raukenevan raukenemistaan ja entisyyden palaamisen yhä mahdottomammaksi. Joukahaisen mielentilassa ilmennyt viha Väinämöistä kohtaan oli muuttanut entisyyselämänkin toisenlaiseksi, joten sielläkään ei enää ollut entistä "kotia" — entisenlaista verhoa, missä kehitys olisi saanut jatkua luonnollista rataansa. Jäljelle jäi vain tietoisuus aineen suureen kohtuun takaisin palaamisesta, ja odotuksesta siellä, kunnes uusi päivä koittaisi tuomaan hänelle uudet olosuhteet.

Surun ollessa suurimmillaan loihtii äiti tyttärensä katseille muinaisen morsiuskauneutensa. Siinä kalevalainen kertomus saa tilaisuuden paljastaa muinaisatlantilaiset vihkiverhot, jotka tulivat käytäntöön ainoastaan suurissa temppelijuhlallisuuksissa, missä kuuttaren ja päivättären kutomat kankaat saivat koristaa temppelimysteerioihin vihittävän ruumista, ja joita verhoja ei muulloin otettukaan käytäntöön. Niistä äiti sanoo:

    "Riisuin kullat kulmiltani,
    päältäni hyvät hopeat,
    vein ne aittahan mäelle,
    panin arkun kannen alle.
    Siit' on asti siellä ollut,
    ajan kaiken katsomatta."

Näihin kalleuksiin äiti kehoittaa tytärtään pukeutumaan, unohtamaan surunsa ja astumaan morsioksi heikäläisiin temppelimenoihin. Mikään ei vaikuta Ainoon. Entisistä vehikkeleistään irroittunut korkeampi minuus ei taivu alemman maailman ja mustan magian houkutuksiin. Sille kajastaa vain päämäärä, joka monaadissa sisäisesti väreilee ja jota ei edes ennen aikojaan katkenneen kehityksen suru voi saada taipumaan hetkelliseen onnea kajastavaan harhanäkyyn. Korkeampi minuus analysoi kyllä kaikkia tapahtumaan liittyvien asianhaarojen yksityiskohtia ja valittaa liian aikaista ja luonnotonta elämänuran katkeamista, mutta valmistautuu ottamaan vastaan kohtalon semmoisena kuin se nyt hänelle tarjoutuu.

Tumma on Ainon mieliala tähän kohtalon kovuuteen alistuessaan. Sen tuo hän ilmi merkillisellä lausunnolla:

    "Miten on mieli miekkoisien,
    autuaallisten ajatus?
    Niimp' on mieli miekkoisien,
    autuaallisten ajatus,
    kuin on vellova vetonen,
    eli aalto altahassa.
    Mitenpä poloisten mieli,
    kuten allien ajatus?
    Niimpä on poloisten mieli,
    niinpä allien ajatus,
    kuin on hanki harjun alla,
    vesi kaivossa syvässä."

Aivan kuin kuvaannoiden tosiseikkaa, että korkeampi minuus lähtiessään uudelle kiertokululle ottaa mukaansa kypsyneen tuloksen niin yksilöllisestä kuin rodullisesta kehityksestä — nousee Ainokin aittaan mäellä, aukaisee kirjokantisen arkun, löytää sieltä "kuusi kultavyötä, seitsemän sinihametta", pukee ne ylleen ja lähtee tuntematonta tulevaisuutta kohden, kulkee metsien ja ahojen poikki, kahlaa soiden halki — kunnes meri avautuu hänen silmiensä eteen. Yön kaltaiselta näyttää hänelle hänen elämänsä reitti. Aamun sarastaessa hän näkee elämää meressä, meren neidot, kolme hengetärtä siellä kylpevät nousevan auringon kultaamina. Aino herää kuin unesta. Hänen on riennettävä neljänneksi. Kaikki mikä ei kuulunut uuden elämän valtakunnan aineolemukseen oli karistettava rannikolle. Puhtoisena — kaikesta maallisesta vapautuneena — oli sinne mentävä. Ja niin hän lähtee uimasillaan meren syliin ja painuu aaltoihin samoinkuin kreetalaisen myytin Britomartis. Runo kertoo Ainonkin kerran näyttäytyneen kalastajalle, Väinämöisen ollessa kalastelemassa Joukahaisen suvulle kuuluvalla vesialueella, mutta mereen Aino tällöinkin uudelleen pakeni.

Kalevala ei myöhemmissä kertomuksissaan enää mainitse Ainoa, ja koko episoodi on irrallinen muiden kalevalaisten persoonallisuuksien suhteen. On aivan kuin sillä olisi erikoinen merkityksensä niin eepillisesti kuin myöskin mytologisesti, ja se on antanutkin aiheen Aino-tarun niin moninaiseen käsittelyyn ja tulkintaan. Sen sisältö onkin psykologisesti niin erikoinen, että sen antamat aiheet ovat riittäneet sangen monipuoliseen erittelyyn. Samaa voitanee sanoa siihen liittyvistä metafyysillisistä aiheista, joille tietenkin voi löytyä monta eri avainta, kuten metafyysillisille aiheille yleensä.

Ainon ja Joukahaisen mytologinen yhteys on siksi kiinteä, ettei suinkaan ole mielikuvituksellista olettaa niiden edustavan kahta eri inhimillistä prinsiippiä ja niiden luonnotonta erottamista toisistaan. Näin tehden muodostuu kummankin henkinen psykologinen kehitys luonnollisimmin ymmärrettäväksi, samalla kun syysiteisyyden laki yksilöllisesti pääsee luonnollisiin oikeuksiinsa. Mutta tämä on vain tämän myytin mikrokosmillinen puoli. Myytti voi yhtä hyvin olla kuvaus rodullisista tapahtumista ja olla perusteluna syysiteisyyden lain esiintymiselle suuressa mittakaavassa. On otettava huomioon, ettei Joukahais—Aino-myytti tässäkään mielessä poikkea yleisestä mytologiaan kuuluvasta säännöstä. Joukahaisen yhteydessä mainittiin Kain-myytti vanhatestamentillisessa kertomuksessa. Mytologia näkee siinä viittauksen rotukehityksellisiin, alkuaikaisiin tapahtumiin, ja niin ollen ei olisi poikkeuksellista nähdä Joukahaisen edustavan sitä rotumuodostelmaa atlantilaisena aikakautena, jolloin henkisyys madaltui aineellisten etujen ja hyödyn palvontaan. Osa tämän kehityskauden roduista myi tosiasiallisesti korkeimman minuutensa persoonallisuutensa säilyttämiseksi ja loi siitä johtuvan syyn, jonka seuraukset sen oli kestettävä.

Aino kuvastaisi siinä tapauksessa rodullisesti niitä henkisiä arvoja, joita pidettiin hintana itsekkäiden tarkoitusperien ylläpitämiseksi ja mustan magian harjoittamisen jatkamiseksi. Elämän kehityksen pohjana kun ovat henkiset arvot, jotka antavat voiman kaikelle ulkokohtaiselle ilmenemiselle, niin on luonnollista, ettei syysiteisyyden laki jätä kostamatta henkisten arvojen ylenkatsomista. Kalevalainen myytti ei siihen lähemmin kajoa, ainakaan Joukahais—Aino-myytin yhteydessä, mutta aika on näyttänyt tämänkin Britomartis-myytin muodossa. Vuosituhansia on kreetalaisen Aino-kauden sivistys maannut meren pohjassa ja ainoastaan muutamat rippeet sen muinaisesta suuruudesta ovat todistamassa jälkimaailmalle syysiteisyyden ehdottomasta ankaruudesta.

VÄINÄMÖINEN.

Väinämöinen Kalevalassa on siinä määrin keskeinen henkilö, että voisi sanoa koko Kalevalan käsittelevän vain tätä suurta Kalevan-poikaa. Tapahtumain yhteyteen liittyvät muut henkilöt ovat useinkin vain kuin näyttämön sivuhenkilöttä, jotka ovat tarpeen kuvaamaan päähenkilön toimia ja tehtäviä saadakseen ne jossain määrin psykologisesti perustelluiksi, tai sitten esiintyvät ne hahmoittelemassa personoituja voimia, jotta kussakin eri tapahtumassa esiintyvä Väinämöisen henkinen asennoituminen ilmenisi ymmärrettävästi. Hänessä kuvastuvat laajan myytin kaikki eri puolet, kosmillis-historiallisesta, teogonisesta ja tietopuolisesta aina magian kokemusperäiseen käyttöön saakka. Hänessä havainnollistuu ihmisen kehitys sen alkuasteista lopulliseen tietäjä- eli puolijumala-asteeseen saakka. Pohjana Väinämöiskuvaukselle on kaksi valtavinta ijäisyysvertauskuvaa — valtameri ja aurinko. Niistä hän syntyy ja niihin hän häipyy. Tämän mahtavan kaaren sisälle sijoittuu hänen kehityksensä, siinä hän täydellistyy, ja semmoisenaan se muodostaa ihmiskehityksen ijäisyysarvon, joka aina pysyy kirkkaana. Aikakausien vaihtelu ei kykene sitä konsanaan himmentämään.

Näin ollen ei siis suinkaan ole mitään ihmeellistä siinä, että Väinämöisen kuva Kalevalassa on mitä monivivahteisin. Ja vasta kun aletaan käsittää, mitä osaa tai mitä kehitystasoa hän myytillisissä kertomuksissa kulloinkin esittää, alkaa hänen persoonallisuutensa hahmoittua jonkunlaiseksi kokonaisuudeksi, samalla kun myytti-katkelma pääsee sisäisiin oikeuksiinsa.

Väinämöis-kuvaus perustuu salatieteen ydinajatukseen jumaluusolennon ykseydestä ja ihmisen jumalsyntyisyydestä. Ihminen — käsitettäköönpä se sitten yksilönä tai kollektiivisena ihmiskunta — ei ole milloinkaan täydellisesti irtautunut jumalallisesta ykseydestä, vaan alinomaa siinä olevana, siinä ilmenevänä, siinä kehkeytyvänä, on alkusysäyksen ja hänessä itsessään piilevien voimien vaikutuksesta kehitysmahdollinen täydellisyyteen saakka. Tämän katsantokannan eri puolia esittää Väinämöinen eepoksen eri tilanteissa. Niinpä Kalevalan luomiskertomuksessa kuvataan hänet jumalolennon kohdussa siittyneenä elämän kipinänä, monaadisena voimakiteytymänä, josta oli kehkeytyvä jumalallisen aatteilun ilmentäjä, eräänlainen maailmankaikkeuden rakennusmestari, valmiin suunnitelman käytännöllinen toimeenpanija, jota myöhemmässä länsimaalaisessa ajattelussa on totuttu nimittämään demiurgokseksi. Tämä aate ja nimitys on siirtynyt kristilliseenkin ajatteluun, vaikka nimitys on kirkollisten käännösten ja väärien tulkitsemisien kautta saanut sille täydelleen alkuperäisestä poikkeavan, vieraan merkityksen.

Eri nimisinä, joiden nimien luetteleminen on turhaa, esiintyy tämä jumalallisen aatteilun ilmentäjä kaikissa maailman vanhoissa, suurissa uskonnoissa. Se on perintöosuus alkuaikaisesta Viisaususkonnosta, ja jäte niiden jumalallisten opettajien opetuksista, jotka ovat huolehtineet ihmiskunnan kehityksestä sen hamasta lapsuudesta asti. Lienee turha kerrata, ettei mikään näistä uskonnoista esitä demiurgosta maailmankaikkeudellisen valtameren ulkopuolella olevana, ekstrakosmillisena persoonallisuutena, vaan siinä oleellisesti olevana voimakeskuksena, johon sisältyy kaikki, mitä jumal-aatteilun tulee ilmentää aistimusten maailmaan. Abstraktinen ideatio suurena voimakeskuksena uiskentelee — kuvannollisesti puhuen — Elämän kaaosmaisen meren ainekohdussa niinkuin Väinämöinen emonsa Ilmattaren kohdussa, muovaillen siellä ainetta sellaiselle tiivistymisasteelle, että yksilöitynyt elämä siinä kykenee jatkamaan aatteilussa piilevää avautumista sen sisäisten voimien mukaisesti subjektiivisesta olomuodosta objektiiviseksi. Kun hetki lyö, ja aine on valmistunut yksilöllisen kehityksen vaatimusten mukaiseksi, syntyy luova jumaluus, demiurgos, maailmankaikkeuden näyttämölle. Näin syntyy Väinämöinenkin maailmankaikkeuden toimeenpanevana voimana, kehittyen siitä koko ihmiskunnan androgyniseksi joukkosieluksi kätkien olemukseensa maapallon ensimmäisen ihmiskunnan ja sen kaikkien rotujen alkeellisen kokonaisuuden.

Tämmöisenä Väinämöinen esiintyy Kalevalan tammi-myytissä. Kuvannoiden ihmiskunnan ensimmäistä rotuyhtymää esittää hän ihmiskunnan likeisen yhteyden ilmenneeseen luontoon ja ihmisen alkeelliset ponnistukset nostaa luonto ja luomakunta orgaanista elämää vastaavien olosuhteiden mukaisiksi. Rehevä aineen tiivistyminen — rinnakkain kehkeytyvän älyn kehityksen kanssa — synnyttää yhtämittaisen kamppailun, jonka keskellä yksilö luovii. Väinämöinen osoittaa, kuinka se voi tapahtua ilman että luonnon jumalallinen sopusointu häiriintyy. Hyvän- ja pahantiedon-puun hedelmän maistamisesta lähtien alkoi jo ilmetä syysiteisyyttä ihmisen tahtoessa eristää luonnonvoimat eristetyn minuuden yksinomaisuudeksi, vaikkakin vielä voi tajuta Luonnottaren värähtelyrytmin ehyenä virtaavan elämän sopusoinnun alkusysäyksessä.

Tämä oli sitä miljoonia vuosia kestänyttä kulta-aikaa, joka kulkee Puraanoissa Satya-Yuuga nimellä — paratiisillista kehityskautta, jota kuvataan kaikissa mytologisissa pyhissä kirjoissa — kuten Kalevalassakin —, joista se sitten on periytynyt juutalaisuuteen ja heidän kuvaukseensa Edenin puutarhasta. Vanhatestamentillinenkin kuvaus on vielä pohjimmiltaan puhtaasti salatieteellinen, vaikka kirkollinen tulkinta on kokonaan tärvellyt siihen kuuluvan myytiilisen totuuden, esittämällä siinä mainitun jumaluuden jonkinlaiseksi ekstrakosmilliseksi maailmankaikkeuden alkusyyksi ja pahan synnyn toisen ekstrakosmillisen valtiaan aiheuttamaksi, voiman, jolle kaikkitietävä ja kaikkivoimainen alkusyy ei mukama voinut muuta kuin lausua kirouksensa, joka kohdistui niin ihmiskuntaan kuin viattomaan luontoonkin.

Mutta aika vieri. Paratiisillinenkin kulta-aika oli pakoitettu joutumaan kiihtyvän syklisen kehityspyörän rattaistoon. Kollektiivisen ihmiskunnan oli yksilöidyttävä täydellisempien muotojen ilmestyessä ja voimallisempien monaadien ruumiillistuessa niihin. Androgyninen ihmiskunta jakautui eri sukupuolisiksi yksilöiksi, muodostui roduiksi ja kansallisuuksiksi. Äly kehittyi sitä mukaa huimaaviin korkeuksiin entisyyteensä verrattuna. Kaikkeudellinen, luonnontuntemuksellinen tieto oli sillä vielä verissä kulta-aikakauden perintönä. Näillä edellytyksillä tapahtui aikakausien kuluessa "lankeemus" persoonallisen minuuden etukysymyksen hyväksi, mikä seikka on ollut syynä monen kukoistavan sivistyksen tuhoutumiseen maineen ja mantereineen. Uusia mantereita syntyi ja niille uusia rotuja, joiden tuli viedä henkistä kehitystä eteenpäin, samalla säilyttäen sitä osaa vanhasta, joka oli pysyväisempää laatua, ja ottaa siitä henkisesti kypsynyt hedelmä pohjaksi uudelle sivistysluomukselleen.

Väinämöiselle, joka tämmöisessä uudessa rodussa sittemmin edustaa korkeampaa yksilöitynyttä monaadia, jää tehtäväksi erään rotuhaaran muodostaminen, sen kantajoukon kehittäminen ja opastaminen. Hän on rodussa kuin isä. Siinä hän ruumiillistuu, kiintyy ja eläytyy siihen, ollen kuin yksi heistä. Hän tuntee sen ilot ja surut, tuntee sen syvimmät pyyteet ja omaksuu ne omikseen. Hän ottaa osaa rotunsa kaikkiin elämän kamppailuihin, näkee sen erehdykset ja puutteellisuudet siinä määrin, että hänen on vihdoin henkilökohtaisesti astuttava rodullensa tien näyttäjäksi.

Tämä piirre vastaa lähinnä monadiryhmää, joka Puranoissa kulkee Manushien nimellä. Kommentarioiden mukaan kuuluvat ne kaikki älyvoimaan kuuluvaan hierarkiaan, joka astuu näyttämölle ihmiskunnan kehityksen kriitillisinä hetkinä. Nimitys juontuu sanskriittisesta juuresta man, joka merkitsee ajattelua. Ne olivat siis suuria ajattelijoita, menneiden kierroskausien älykehityksen tuloksia, jotka vapaaehtoisesti olivat sitoutuneet olemaan vielä alemmalla asteella olevan ihmiskunnan älyllisenä tukena. Esiintyen ruumiillistuneina milloin uuden rodun ilmestyessä milloin sen jatkuvassa hoipertelevassa lapsuuskaudessa, olivat he tosiaankin rotunsa isiä sanan täydessä merkityksessä, tavallaan sen luojia ja huoltajia. Tämänlaatuisia yksilöitä olivat monet niistä kuninkaista, jotka kuuluivat muinais-egyptiläiseen jumalalliseen dynastia-ryhmään. Heidän auttamishalunsa huipentui niinkin pitkälle, että he alistuivat tavallisen ihmisen kohtaloon tarkoituksella osoittaa heille henkisen ihmisen päämäärä ja tie sen saavuttamiseksi.

Semmoisena esiintyy Väinämöinenkin kalevalaisessa myytissä. Tässä on yksi niitä korkeita opetuksia, jotka on puettu kalevalaisen myytin runopukuiseen salatieteellisen sanontatavan verhoon. Ammon-aikaisina kehityskausina syntyneenä, ensikäden tietoon perustuvana, on se säilynyt puhtaana niiden nähtäväksi, jotka haluavat ensikäden väärentämätöntä tietoa elämänsä päämäärään päästäkseen.

Maapallo olikin tänä kehityskautena muuttanut muotoaan useaan otteeseen. Lemurialainen manner oli vähin erin uponnut, ja uutta oli tullut tilalle, vaikka osia entisestäkin mantereesta oli vielä jäljellä. Lemurialainen rotu oli saanut väistyä ja antaa tilaa uusille roduille, jotka olivat omaksuneet entisen rodun psyykillisen tiedon yhdistäen siihen oman älyllisen tietomääränsä, joka oli edelleen voimakkaassa nousuasteessa. Tämä kehityskausi tapahtui toisella suurella mantereella, joka nykyisin kulkee sille jo siihen aikaan omistetulla nimellä Atalanta eli Atlantismantereella. Useampi juurirotu oli sillä jo elänyt, kehittynyt ja luonut sivistyksiään, ennenkuin se rotu, jota kalevalainen kausi edustaa, oli päässyt alkuun. Olosuhteet Atlantis-mantereella olivat Puranoiden mukaan monessakin suhteessa erikoiset. Kansa oli jakautunut kahteen suureen ryhmään. Ryhmittyminen oli tapahtunut yksinomaan henkisen kehityksen perusteella, riippuen siitä, millä tavoin he olivat soveltaneet henkistä näkemystään ja tietoaan kaikkeudellisuuden palvelukseen. Missä itsekkyys, nautinnonhimo ja omahyötyisyys olivat vallalla, siellä muodostui niin kutsuttu musta ryhmä eri asteikkoineen; kun taas se ryhmä, missä ymmärrettiin kaiken edistyksen kuuluvan kokonaisuudelle, oli valkoisen magian työkenttä. Vaikka ryhmitys oli pääasiallisesti henkinen ja eri ryhmiin kuuluvaa kansaa asui samoissakin seuduissa, löytyi siellä maantieteellisestikin seutuja, missä toinen tai toinen ryhmä oli pääasiallisimmin vallitsevana. Täten tulivat käytäntöön nimitykset Pohjola ja Etelä, joista Pohjola erikoisesti kuului mustan magian tukikohtiin. Kalevalaisessa sanastossa ovat molemmat nimitykset säilyneet, Pohjola aivan semmoisenaan, ja vaikka taas vastapuoli Kaleva ei suorastaan merkinne Etelää, niin kalevalaisen runon henki viittaa yhtäjaksoisesti siihen, että Kalevan maapohja on vastakkainen Pohjolalle, kuuluen siis eteläisempään maa-alueeseen. Molempien näiden alueiden henkinen kehitys viittaa myös siihen, että toisella niistä on kehityksen perussäveleenä valkoinen magia ja toisella itsekäs musta, ja vaikkapa he näkyvät olleen vuorovaikutuksessa keskenään, vallitsi niiden välillä ylipääsemätön juopa, jota ei koskaan voitu tavallisin keinoin ylittää. Sattuivatpa keskinäiset edut joskus siinä määrin vastakkaisiksi, ettei kahnausta voitu välttää ilman julkisotaa.

Näissä olosuhteissa alkaa Väinämöisen osuus kulkuväylän osoittajana kalevalaiselle kansalle. Vaikkakin hän runossa kulkee "vaka vanha Väinämöisen" nimellä, kuvastaen tällä ikuista, jumaluuteen pohjautuvaa syntyperää, niin esiintyy hän julkisessa elämässä kaikki-tietoon pyrkivänä tavallisena kuolevaisena, ottaen osaa kaikkiin niihin tapahtumiin, jotka näkyivät kuuluneen hänen rotunsa ja kansansa ehdottomaan kohtaloon. Hän näyttää toiminnallaan, mitkä suunnattomat jumalalliset voimat ihmisessä hänen jumalsyntyisyytensä perusteella piilevät, miten niitä on avattava julkisiksi käyttövälineiksi ja miten niitä on käytettävä. Eikä hän suinkaan salannut keinoja ja tietä, kuinka nämä voimat olivat saavutettavissa. Tähän opastamiseen viittaa erikoisesti runon esittämä veneenveisto-myytti.

Väinämöinen on siinä määrin sulautunut rotuunsa, että hän veneenveisto-myyttikatkelmassa esiintyy kansansa kehitystason mukaisena tavallisena tiedon tielle pyrkivänä ihmisenä. Hän huumautuu Pohjan neidon, tuon ikitiedon haavekuvan, verrattomasta ihanuudesta tämän istuessa sateenkaaren värisellä taivaan avaruuden kannikalla kutomassa kultaista ainekangastaan. Huumautuminen päätyy kosimiseen haluun saada ikitieto omaksi omaisuudekseen. Tällöin saa Väinämöinen kuulla ikitiedon omistamisen välttämättömät ehdot. Ne esitetään Kalevalassa monessa yhteydessä ja usein vaihtelevan vertauskuvaston peittäminä, mutta pääsisällöltään tähtäävät ne kaikki samaan päätekohtaan — itsen täydelliseen tuntemiseen ja hallitsemiseen, tähdentäen sillä, että tieto onkin itse kussakin itsessään. Tarvitaan vain erikoiset ponnistukset sen esillesaamiseksi ja erikoiset tilanteet esillepuhkeamishetken kypsyttämiselle, mitkä luonto kyllä järjestää kunkin kypsyysasteen mukaan.

Pohjan neidon ensimmäinen ehto kuuluu:

    "Sitte sun mieheksi sanoisin,
    urohoksi arvelisin,
    jospa jouhen halkaseisit
    veitsellä kärettömällä,
    munan solmuhun vetäisit
    solmun tuntumattomaksi."

Pohjan neidon ikitietoon vihkiytymisvaatimukset ovat samat, mitkä esiintyvät kaikkien uskontojen salaisissa mysterioissa mestariusvihkimyksen yhteydessä kolminaisen systeemin vallitessa, nousten alhaalta ylöspäin: fyysillisen aineen tunteminen, tunnetason kautta kohoutuminen aina ajatustason kaikkein hienoimpiin värähtelyihin sekä niiden hallitseminen. Väinämöiselle asetettu ensimmäinen ehto edellytti siis karheimman ainemaailman täydellistä tuntemista. Oli tunnettava sen muodon vaihtelut hiuksen hienoon alkuun asti, oli opittava halkomaan sen äärimmäiset muodot alkuaineiseen tilaansa, tehtävä se sanan ja ajatuksen voimalla käyttämättä siihen teknillisen taituruuden tarjoamia työvälineitä. Oli opittava kyky yhdistää näitä munan kaltaisia alkuaine-atoomeja toisiinsa uusiksi yhdistelmiksi, niin ehjiksi, ettei niitä enää voitu erottaa toinen toisistaan — sanalla sanoen: "solmun tuntumattomaksi".

Tämän taidon Väinämöinen osasi. Niihin liittyvät tiedot kuuluivat hänen rotuverelliseen luonteenominaisuuteensa, ne olivat hänessä, vaikkapa ei otettaisi huomioon hänen monaadillista voimakykyisyyttään, perintöosuutta, useiden ruumiillistumien kautta hankittua tietoisuutta. Siksipä näiden ehtojen täyttäminen tapahtui näennäisesti vaivattomasti käden käänteessä.

Pohjan neidon vaatimukset eivät olleet vielä tyydytetyt. Hän esittää Väinämöiselle toisen ehdon, joka tähtää korkeammalle:

    "Ehkäpä tulen Sinulle,
    kun kiskot kivestä tuohta,
    säret jäästä aijaksia
    ilman palan paukkumatta,
    pilkkehen pirahtamatta."

Tässä esitetään ikitiedon pyytäjälle tunnetason vaatimus. Ikitietoa ikävöivän on muokattava tunnemaailmansa sulavan herkäksi. Se mikä siellä on kivistä ja kovaa, on muunnettava jalon koivupuun kaltaiseksi, jonka tuohi helposti syttyy tuleen lämmittämään ympäristöänsä. Ihmissydämen oli muovauduttava alttiiksi ikuisuuden perusolemukselle, rakkauden tulelle. Se, mikä sydämessä oli kylmää, jäistä, itsekkyyden tunteen routaa, sen oli muunnuttava parhaimmaksi polttoaineeksi, joka syttyneenä rakkauden, pyhän epäitsekkään tunteen tulikipinästä leimahtaisi valtavaksi loimuksi lämmittämään maailmaa hänen ympärillään. Tässäkin voimatehtävässä Väinämöinen onnistuu — pyytäen neittä korjahansa vaivojensa palkaksi. Mutta Pohjan neito olikin aikaisemmin antanut vain puolinaisen lupauksen ja tuo esille viimeisen, valtavimman vaatimuksensa:

    "Silleppä minä menisin,
    kenp' on veistäisi venosen
    kehrävarteni muruista,
    kalpimeni kappaleista,
    työntäisi venon vesille,
    uuen laivan lainehille
    ilman polven polkematta,
    ilman kouran koskematta,
    käsivarren kääntämättä,
    olkapään ojentamatta."

Tämä ehto oli Väinämöisestäkin ennenkuulumaton, sillä eihän silloisen kehityksen ajatustaso ollut vielä sillä asteella, että olisi voinut olla edellytyksiä vaatimuksen onnistumiselle. Sen hän lausuu julki, mutta tuntien sisäiset mahdollisuutensa ja ymmärtäen rotuunsa tähtäävien tarkoitusperien tärkeyden, hän käy täyttämään tätäkin mahdottomalta näyttävää vaatimusta.

Mitähän vaatimus oikeastaan sisälsi, koska rodun esikoinenkin katsoi sen niin mahdottomaksi? Siihen kuului ennen kaikkea persoonallisuuden ja yksilöllisyyden täydellistyttäminen ja sen alistaminen luonnonlakien vaatimiin tehtäviin koko rodun ja lopulta koko ihmiskunnan hyväksi. Sitä varten oli veistettävä venhe — yksilöityneen totuuden etsijän käyttöväline ilmenneen maailman elämän meren tuonpuoleiselle — ikuisuuden rannalle. Veistoaineksina tuli olla muruset Pohjan neidon kehrävarresta, niistä sirpaleista, jotka olivat huomioitavissa ilmenneen elämän moninaisissa muodonvaihdoksissa ja laeissa, jotka olivat muodonvaihdosten aikaansaajina. Vaatimus tähtäsi induktiivisen tiedon tiellä kulkevan totuuden etsijän vaivaloiseen polkuun, missä ainoastaan äly oli etsijän työaseena, joka hänen oli teroitettava äärimmilleen, jotta elämän huomiointi johtaisi toivottuun tulokseen, jotta siitä syntyisi ehjä yksilöllisyys, luja pursi jatkuvaa vaellusta varten. Tehtävän vaikeus kuvastuukin selvänä venheen veiston yksityiskohdissa. Väinämöinen kokoo värttinän muruja, se on kaiken kokemusperäisen tietonsa, laatii veistopaikan lujalle teräksiselle kalliolle, missä ei hatarat mielijohteet pääse työtä häiritsemään ja missä tarkalla arvostelukyvyllä voi heittää syrjään tarpeettomat ja kehnot tarveainekset. Hän veistää päiviä kaksi kolme, kunnes työn vaarallinen luonne ja sen tosi olemus paljastuvat.

Vene oli valmistumaisillaan, kun tiedot loppuivat, puuttui kolme mahtavinta taikasanaa, ennenkuin se olisi valmistunut, mutta samalla sattui esteeksi jotain muutakin. Viimeisenä veistäntäpäivänä "lempo tempasi tereä", kirves luiskahti kiveen — korkeimman älytason ja henkisen tason väliseen kivikovaan muuriin — ja ponnahti siitä Väinämöisen polveen. Haava alkoi vuotaa verta niin tavattomasti, ettei työtä voinut jatkaa, yhtä vähän kuin haavaakaan tukkia. Vuodon sai vasta taitava tietäjä — raudan syntysanojen ilmitultua — tuketuksi. Väinämöinen elpyy puolikuolleesta tilastaan ennalleen ja lähtee uudelleen etsimään lisätietoa viimeistelläkseen venheensä.

Tapahtuman salatieteellinen puoli on kirkkaasti esitetty, huolimatta mytologisen kertomatavan kuvannollisista hyppäyksistä ja sanarikkaudesta. Ikitiedon omistaminen tapahtuu kehitetyn järjen ja terästetyn älyn avulla likelle loppusaavutusta, mutta terävinkään äly ei voi yksilöllisyyttä nostaa jumaltiedon lopulliseen korkeuteen. Äly sinänsä ei voi kohoutua henkiselle tasolle. Uupuu silloin kolme sanaa: "panennassa parraspuiden, kokkien kohentimilla". Niiden löytämiseksi tarvitaan jotakin älyä korkeampaa, jotakin, mikä värähtelee siinä värähtelyrytmissä, missä jumaluus kolmiaspektisena on ikuisessa todellisuudessaan. Ilman noita kolmea sanaa, mitkä itse asiassa eivät ole tavallisia sanoja, vaan vaistoamista, tietoisuutta, intuitiivista näkemystä, tuntemusta itse jumaluuden värähtelyrytmistä, ei ole ajattelemistakaan yksilöityneen ihmisen pyrkiä jumaltietoisuuteen tai kalevalaisesti lausuttuna — saada venhettänsä veistetyksi ikitiedon merimatkalle. Sitä ennen täytyy tapahtua vielä jotakin erikoista. Persoonallisuuden on saatava kuolinisku. Sen on vuodatettava alemmille ainetasoille verensä kaikkine sille kuuluvine ominaisuuksineen ja ihmisen on tavallaan "synnyttävä uudesti" uudeksi kokonaisuudeksi. Tämän Kalevala kuvaa suurenmoisesti, eikä sitä lukiessa voi olla muistamatta erästä hermeettisen filosofian aksioomia, joka kuuluu: "Oppilas ei voi seisoa Mestarinsa edessä, ennenkuin hänen jalkansa ovat hänen sydänveressään pestyt."

Venheenveiston viimeistelyyn tarvittavien kolmen sanan etsintä vei Väinämöisen persoonallisuutensa kadottamisessa siihen asteeseen, että hän painui Tuonelaan vainajien maailmaan, löytääkseen nuo sanat sieltä manan majoilla asuvien suusta. Mutta ne eivät olleet sieltäkään löydettävissä. Eivät vainajat tienneet niistä sen enempää kuin elävätkään. Tuonelan emäntä tiuskaiseekin töykeästi Väinämöiselle:

    "Ei Tuoni sanoja anna,.
    Mana mahtia jakele",

ja teki kaiken voitavansa pidättääkseen Väinämöisen kokonaan Tuonen tuvilla.

Tässäkin kohden sivuaa kalevalainen viisaususkonto salatieteellistä todellisuuspohjaa. Kuoleman jälkeinen elämä ei ole tietomäärässä sen korkeampi kuin mitä maallinen elämä on ollut, ja juopa näiden kahden maailman välillä on siksi ahdaspääsyinen, ettei sinne päästä tavallisin keinoin ja sinne päässeille — muuten kuin kuoleman kautta — tuottaa poispääsy suunnattomia vaikeuksia. Kuvaukset tuonelaisesta elämästä ovat siksi merkilliset, että ne tarvitsisivat erikoisen selostuksensa. Pääpiirteenä siinäkin esiintyy kohtalon lahjomaton laki, joka sas Väinämöisen sanomaan:

    "Elkätte imeisen lapset,
    tehkö syytä syyttömälle,
    vikoa viattomalle!
    Pahoin palkka maksetahan
    tuolla Tuonelan ko'issa:
    Sija on siellä syyllisillä,
    vuotehet viallisilla,
    alus kuumista kivistä,
    palavoista paateroista,
    peitto kyistä, käärmehistä,
    Tuonen toukista kuottu!"

Väinämöisen lopullinen vihkimys tietoon yksilöllisyyden venheen veistosta tapahtuu vasta vanhan tietäjän, Antero Vipusen, luona. Täältä löytyy kolme sanaa monen muun tiedon ohella, jolloin Väinämöinen on valmis tietäjä astumaan kansansa keskuuteen. Tämän jälkeen hän esiintyy opettajana ja johtajana. Kaikkialla hänelle on kunniapaikka tarjona. Pohjolan häissä hän on pöydän päässä juhlalaulajana. Otson peijaisissa hän on karhunkaato-virsien virittäjänä. Vesiretkillä hän on purren peränpitäjänä. Ja hyvin hän johtaa kalevalaisen kansan yhteiskunnallista purtta, ollen kansansa "vaka vanha" tien viittooja ja aloitteiden tekijä kaikissa kansaa koskevissa tärkeimmissä asioissa. Ennenkaikkea hän on maagikko. Hän osoittaa kansalleen, mitä magia todella on ja miten sitä on harjoitettava. Hän havainnollistuttaa magian kalevalaisen uskonnon perustekijänä. Hän koettaa tehostaa, kuinka kaikella ilmenneellä, kullakin pienellä seikallakin on henkiset syynsä, kuinka kukin seuraus on syynä uuteen syiden ketjuun, ja kuinka vasta tämän henkisen syyn äärimmäinen tuntemus voi muuttaa elämään suhtautumisen sekä viedä yksilön elämän seurausten oikeaan ja perinpohjaiseen erittelyyn, voimaan, joka perustana kullekin elämän värähtelyilmennykselle antaa samalla kyvyn sen hallintaan. Tietäjäksi pyrkivän perussuuntauksen tulee kohdistua syiden eikä seurausten maailmaan. Olipa kysymys sodan tai rauhan toimista, aina Väinämöinen on neuvojana ja johtajana. Hänen antamansa suuntaviivat opastivat kalevalaista kansaa väylille, jotka muutoin olisivat jääneet siltä huomaamatta. Taistelussa Pohjolaa vastaan, missä tieto oli seremoniallisen magian käytöllä kiteytynyt itsekkäimpään mustuuteen, esiintyy Väinämöinen jalona valkoisena maagikkona, katkaisten viimehetkellä purtensa peräsimellä, tiedon melallaan, kynnet Louhelta, joka tahtoi anastaa vain Pohjolalle koko ihmiskunnalle kuuluvan Sammon.

Kukkeimmillaan esiintyy Väinämöisen valkoisen magian tenhovoima hänen soittaessaan kanneltaan. Siinä kuvastuu tietäjän taituruus voida soveltaa äänen ja tiedon värähtelyt yhtymäksi, jonka koko luomakunta tajuaa ihanaksi sopusoinnun, ilon ja onnen lähteeksi. Ei ainoastaan ihmiskunta, vaan koko luomakunta henkivaltoineen käyvät soittoa kuuntelemaan, ja kaikki sanallisesti kylpevät sen kauneus- ja rakkausvärähtelyissä. Tämä ei ollut mikään tavallinen taituruusnäyte, vaan siihen oli Väinämöinen kätkenyt kansalleen opetuksen kaikkeudellisen elämän sopusoinnusta, samalla kun se oli viittaus siihen tulevaan aikakauteen, jolloin vihan värähtelyt ovat ihmissydämistä häipyneet ja jolloin ihmiskunnan kaikki jäsenet tuntevat yhteenkuuluvaisuutensa ja loihtivat ympärilleen tiedon ja äänen suurenmoista magiaa.

Eikä hänen tietäjällinen suurpiirteisyytensä himmennyt silloinkaan, kun hänen täytyi poistua ruumiillistuneessa muodossaan omiensa keskuudesta, jättääkseen kansansa omin neuvoin ponnistelemaan maagillisen tiedon saavutuksiin. Mikään inhimillinen ei ollut vieras hänen tietäjä-minuudelleen. Hän ymmärsi, että kalevalainen kansa — puutteellisuuksistaan huolimatta — koetti omin voimin nousta tietoon — yksilö yksilöltä — niinkuin hänkin oli tehnyt ja näyttänyt tien. Vaikka hän näki kansansa tehneen suuren erehdyksen sen ottaessa oudon tulokkaan johtajakseen vihkimällä Marjatan pojan "Karjalan kuninkaaksi", hän vain varoitti kansaansa ja huomautti siitä koituvista vaaroista, mutta lupautui tarpeen tullen astumaan uudelleen kansansa johtoon, silloin kun sen sisäinen tunne valveutuu kutsumaan hänet takaisin.

Eron hetkessä on jotakin ylevän juhlallista. Vielä kerran veistää Väinämöinen venheen — tällä kertaa umpipurren — kattaa sen kullalla ja kuparilla. Siihen astuu tietäjä, kalevalaisen kansan suuri Manu, kaikkine tiedonaarteineen. Aurinko laskee parhaillaan purppuranpunaisena elämän meren aallokoille. Väinämöisen tiedosta ja taiasta täysi umpipursi työntyy laskevan auringon kultaamalle aallokolle tietäjän itsensä istuessa peräsimessä, mela kädessä. Hohtoisinta kilovirtaa pitkin kulkee pursi kohden aurinkoa. Väinämöisen katse suuntautuu kiinteästi kultaisen valon takaisiin taivasten maailmoihin — ei sinne jäädäkseen ikuisiksi ajoiksi, vaan varatakseen itselleen olinpaikan siihen onnelliseen hetkeen saakka, jolloin hän saisi palata takaisin rakastamansa kansan keskuuteen. Hän tiesi sen hetken kerran koittavan. Hänelle oli selviö, ettei elämä eikä kuolema, eivät edes taivaalliset tasotkaan voi tukahduttaa rakkautta ja sääliä mestari-tietäjän rinnasta. Se pakoittaa hänet palaamaan takaisin heti, kun rakastetun sydän on herännyt tuntemaan vastarakkauden välttämättömyyttä lopullisen onnen saavuttamiseksi.

Aurinkoon ja valtamereen häipyy Väinämöisen juhlallinen haamu.

ANTERO VIPUNEN.

Antero Vipus-katkelma muodostaa metafyysilliseltä kannalta katsottuna yhden merkillisimmistä Kalevalan myytillisistä merkillisyyksistä. Se liittyy läheisesti Väinämöisen veneenveisto-kertomukseen, joka siinä saa huippukohtansa. Väinämöisen venheenveisto- Vipus-katkelman yhteydessä on yksityiskohtaisesti selostus venhetarpeiden aineista, joina aluksi mainittiin vain Pohjan neidon kehrävarren muruset. Vipus-katkelmassa selostetaan venhetarpeet seikkaperäisesti, mutta tässäkin ne ovat sen laatuista ainetta, että niiden valintaan tarvitaan jo elementaalivoimien apua ja niiden perinpohjaista hallintaa. Sampsa Pellervoinen, kasvillisuuden voiman toimeenpaneva käskyläinen, saa tehtäväkseen puutavaran, fyysillisen aineen valinnan. Eikä siihen näy kelpaavan mikä puu tahansa, ei haapa herkän lahoavaisuutensa takia, ei kuusi oksaisen rosoisuutensa takia. Siihen kelpaa ainoastaan tammi, tuo Ukko-Ylijumalalle pyhitetty jalo ja luja puu. Tarkoitus venheellä — yksilöllisyyden käyttövälineellä — oli siksi ylevä, että siihen tarvittavan puulajinkin piti olla täydellisesti tarkoitustaan vastaava. Puun tuli olla kestävä kaikille tuulille. Sen tuli olla auringon valon kyllästämä, kuun kaikkien vaiheiden kuultama, virheetön, oksaton, ennenkuin se kelpasi ja ennenkuin se voitti elementaalisen Sampsa Pellervoisenkaan hyväksymisen. Vasta kun tämmöinen jumalan puu löydettiin, voitiin ajatella sen kaatamista semmoisen venheen veistämiseksi, minkälainen nyt oli kyseessä: purren, jolla oli noudettava Pohjan neito, vihkiyminen ikitietoon, pääsy méstariusasteeseen.

Semmoinen puu löydettiin. Sampsa Pellervoinen kaataa tammen, kappaloi sen sopiviin osiin ja antaa valmiit työtarpeet Väinämöisen käytettäväksi. Tämän venheen laatiminen ei tapahdu kirvein eikä taltoin. Se on veistettävä lauluin ja taioin, ajatus- ja tahdonvoiman hienoimmilla työkaluilla — mikä sinänsä viittaa venheen metafyysilliseen luonteeseen. Kaikki valmistuu aluksi erinomaisesti. Pohjasta tuli tanakka, laidoista kylliksi korkeat, soutuhangoista sopivat — ja tässä yhtyvät molemmat venheen veisto-myytit —, mutta peräsin, venheen johdon tärkein elin, ei ottanut syntyäkseen. Taiat taittuivat, loihdut loppuivat. Tarvittiin kolme merkillistä sanaa, ennenkuin työ olisi tullut loppuunsuoritetuksi, eikä näyttänyt olevan tietoa siitä, mistä niitä etsiä. Väinämöisen itsensä oli ne etsittävä. Niitä ei tuotu noin vain. Etsittyään niitä kaikkialla ulkokohtaisesta luonnonvaltakunnasta poikkesi Väinämöinen Tuonelaankin niitä tavoittamaan. Mutta kaikkialla näkyi etsintä olevan turhaa. Etsintä sinänsä näkyy olleen välttämätön tekijä päämäärän saavuttamiseksi. Kun hän oli jo aikeissa luopua turhasta etsinnästään, kohtasi hän matkansa varrella — merkillistä kyllä — vanhan paimenen, joka oli niin viisas ja tietorikas, että hän kykeni antamaan ohjeita tai ainakin viittomaan tietä Väinämöiselle. Tämä paimen on kuin hänen oma sisäinen minuutensa, jumalallinen daimooninsa, joka rohkaisee ja neuvoo häntä hädän äärimmäisellä hetkellä. Näin puhelee paimen Väinämöiselle:

    "Saat tuolta sata sanoa,
    tuhat virren tutkelmusta
    suusta Antero Vipusen,
    vatsasta varaväkevän."

Enempää ei paimen ilmoittanut, viittoi vain kulkemaan tietä edelleen, jatkamaan uupumatta etsintäänsä.

Kuka mahtoi olla Antero Vipunen? Nimi on outo jo kalevalaisellekin sanastolle. Mutta maininta ei liene sattumanvarainen ja ihme on, että se on säilynyt kansan alitajuisessa muistissa. Kalevalassa ei sen merkitystä ole lähemmin selostettu. Kalevalan tutkijain taholla on luultu sen tarkoittavan jotakin mahtavaa jättiläis-tietäjää, joka virittämillään vivuilla ja ansoilla väijyili ohikulkevia ihmisiä nielläkseen heidät.

Myytin sisältö on kumminkin siksi erikoinen, että tekee mieli käydä ottamaan selvää, onko samansuuntaista myyttiä muilla kansoilla, ja mikä merkitys sillä on näillä ollut. Tätä tutkittaessa — jos irrottaudutaan joistakin ulkokohtaisista kuvauksen eroavaisuuksista — on tulos ehdottomasti myönteinen. Lähin vastaavaisuus on löydettävissä vanhoilla kaldealaisilla, joiden jättämät kiilakirjoitukset saarnaavat nykypolven ihmiskunnalle outoa tietoa. Kun ihmiset vaikenevat — saarnaavat kivet, ennustikin aikoinaan eräs merkillinen tietäjä-lähettiläs. Jo joku aika sitten eräs oxfordilainen professori Sayce tutkiessaan kaldealaisia kiilakivikirjoituksia, teki sen merkillisen havainnon, että näiden vanhojen kansojen Ea-jumaluus, jolla he käsittivät tuntemattoman jumaluuden toista persoonaa eli ilmenemisaspektia, oli sama Dagon-Oannes, joka eräässä mielessä on hyvin likeisesti verrattavissa kalevalaiseen Vipuseen. Dagon Oanneksella kuvattiin olevan sekä ihmisen että eläimen muodot yhdistyneinä. Sillä oli ihmisen kasvot ja yläruumis, mutta alaosan ruumiista muodosti suuren kalan pyrstö, joten sitä kutsuttiin "ihmiskalaksi". Kiilakivikirjoituksissa esitetään tämä merkillinen olio suurena tietäjänä, jonka vaikutuksesta muinainen kaldealainen oppi kaiken, mitä heidän sivistykseensä kuului. Tältä tietäjältä sanotaan heidän saaneen kirjoitustaidonkin alkeet. Joka tapauksessa oli tämä henkilö siksi korkea, että sillä oli ei ainoastaan elementtaali-valtakuntiin vaan myös henkisille tasoille ulottuvat tiedot. Ja sen vatsaan joutuminen merkitsi vihkiytymistä henkisen tason korkeimpiin salaisuuksiin.

Kaldealaisilta näkyy myytti periytyneen juutalaisille. Profeetta Joonaan kertomuksessa kuvataan Dagon-Oannes suureksi valaskalaksi, jonka vatsassa hänkin olisi oleskellut kolme vuorokautta ja parantuneen siellä siinä määrin uppiniskaisuudestaan, että hän kykeni saarnaamaan parannuksen tietä jumalattomalle Niniven kaupungille. Tälle kertomukselle ei suinkaan olisi annettu vähääkään uskonnollista merkitystä, ellei nazarealainen suuri profeetta ja suurlähettiläs olisi suorastaan vedonnut tähän myyttiin, tahtoen täten osoittaa, ettei se ollut tuulesta temmattu ja että sillä oli henkinen merkityksensä. Siksipä Uudessa Testamentissa on hänen lausumakseen mainittu sanat: "Tämä huorintekijäsukukunta vaatii ihmeitä ja tunnusmerkkejä, mutta sille ei anneta muuta tunnusmerkkiä kuin profeetta Joonaan merkki."

Kalevalainen Vipus-kertomus antaa erinomaisen kuvan siitä, mitä tähän Joonaan merkkiin itseasiassa sisältyy ja minkälainen käsitys vanhimmilla suomensukuisilla kansoilla oli Vipus-myyttiin liittyvästä henkisestä tiedosta. Tämä käy selvästi ilmi katseltakoonpa myyttiä joko vain kalevalaisessa tai salatieteellisessä mielessä.

Jo "paimenen" viittoma tie Antero Vipusen luokse tähtää metafysiikan korkeimpiin asteisiin. Se ilmaisee ne henkiset ehdot, joihin on mukauduttava, ennenkuin yleensä on mahdollista joutua kosketuksiin yliluonnollisen maailman kanssa. Ehdot ovat merkillisesti samat, jotka esiintyvät kaikkien uskontojen pyhissä kirjoissa, kun on kyseessä tämänlaatuinen metafyysillinen tapahtuma. Tie on kolminainen — vastaten ihmisen kolmea olemuspuolta, ja kaikkien niiden kautta on asteltava päämäärään.

    "Yks' on juoni juostaksesi,
    naisten neulojen neniä,
    tuosta toinen käyäksesi
    miesten miekan tutkaimia,
    kolmas kolkutellaksesi
    uron tapparan teriä."

Näiden kalevalaisten säkeiden äärelle seisahtuu yllättyneenä. Luulisi lukevansa jotain esi-veedalaista "kultaisten ohjeiden kirjaa" tai vanhimpia arjalaisia teoksia, esim. Maâbhârataa, sillä senlaatuinen sävy niistä heijastuu. Nämäkin teokset käsitellessään ihmisen nousua lopulliseen vihkiytymistietoon puhuvat kaidasta tiestä, jota he vertaavat terävään partaveitsen terään. Sen kulkeminen oli vaivaloinen ja vaarallinen, jokainen askel oli kuin miekan terällä käyskentelemistä. Kulkijan tuli omata kyky olla täysin tunteeton kaikille ulkonaisille tuskan aistimuksille. Ei ainoastaan fyysillinen ja sielullinen tuskan aistimus vaan jo ajatuskin tuskan tuntemuksesta oli lopullisena esteenä tiedon saavuttamiselle. Siksi oli polku verrattu miekan teräksi — varoituksena, ettei sille ennen aikojaan pyrittäisi tai sille astuttaissa tunnettaisi pettymystä.

Kaiken tämän kuvaa kalevalainen säkeistö erinomaisesti. Mikäpä onkaan sattuvampi kuvaus liiallisesta tunneherkkyydestä kuin neulojen nenillä juokseminen? Jokainen tunneherkkä ihminen tietää ja on todennut, kuinka epämiellyttävät sanat, epäystävällinen äänikin pistää kuin neulanpisto ja kaidalla tiellä kulkijalle kehittyy tunneherkkyys huippuunsa, jotta hän oppisi arvioimaan tunnetason sille kuuluvaan oikeuteensa, tullakseen sen herraksi ja osatakseen käyttää sen värähtelyjä siten, ettei olisi omalta kohdaltaan tuollaisten tuskallisten pistojen herättäjä kaikkeudellisuuden maailmanruumiiseen. Mikäpä kuvaisi alempaa ajatustasoa sattuvammin kuin miehen miekanterän pistot? Epäystävällinen, itsekäs ajatus vain ajateltuna — vaikkapa ei ajatusta olisi julkilausuttukaan — on jo haavoittava voima ajatustason maailmassa, ja iskee yksilöön, joka on vireessä semmoiselle voimalähetykselle, haavoittavan terävän miekan tavoin. Ajateltuna voimaperäisesti, tietoisesti, lyövät vihamieliset ajatukset kuin tapparan terät. Kaikki nämä iskut, neulanpistot, miekan tutkaimen työnnöt ja tuhoisan tapparan terät ovat varttumassa tiedon tien pyrkijää. Jokainen ihminen on tietenkin pitkän kehitysvaelluksensa aikana tullut tehneeksi tämmöisiä tavallisia, useinkin liian mitättömiksi aliarvioituja erehdyksiä, mutta kaidantien portaikolle astuttaessa tulevat ne ilmi ja kohdistuvat tällä ankaralla hetkellä häneen itseensä, joka ne aikoinaan oli avaruuteen lähettänyt. Tätä painostaa paimen Väinämöiselle, hänen kysyessään tietä Antero Vipusen salaiselle olinpaikalle ja antaa Väinämöiselle tilaisuuden harkita, lähteäkö matkalle vai ei.

Runo kertookin, että paimenen opastus pani Väinämöisen miettimään, mutta takaisin paluu ei tullut enää kysymykseen. Hän ymmärsi korkean tehtävänsä merkityksen ja toimi sen mukaisesti. Hän painuu veljensä, taivastentakojan seppo Ilmarisen puoleen, tämän alinomaa ahkerasti takoessa pajassaan, ja esittää pyynnön:

    "Taos rautaiset talukset,
    tao rautarukkahiset,
    paita rautainen rakenna,
    laa'i rautainen korento,
    pane syämehen teräkset,
    lähen saamahan sanoja,
    ongelmoita ottamahan
    vatsasta vara-väkevän,
    suusta Antero Vipusen."

Väinämöinen varustautuu aineen kaikkien ilmennysmuotojen varalta. Kaikki hänen varustuksensa ovat lujinta laatua. Ne ovat suunnitellut ulkomuuriksi hänen sisäiselle olemukselleen, ehkäisemään ulkoapäin tulevia vaikutuksia, jotka mahdollisesti lannistaisivat hänen vakaata tahtoaan päästä toivomansa tiedon omistajaksi. Onpa hänellä rautainen ase itse Vipustakin vastaan, jos tarve vaatisi sen käyttöä. Luja tahto on Väinämöisen varmin ase, ja siinä onkin voima, mikä on voittava kaikki vastaantulevat vaikeudet. Että yritys kolmen sanan saavuttamiseksi oli uhkarohkea, käy ilmi Ilmarisenkin suhtautumisesta Väinämöisen pyyntöön. Ilmarinenkin varoittaa Väinämöistä matkan vaikeuksista ja tekee voitavansa ehkäistäkseen häntä mielettömästä päähänpistostaan. Ilmarinen tuo esille painavia järkisyitä ja sanoo Väinämöiselle:

    "Viikon on Vipunen kuollut,
    kauan Antero kaonnut
    vipunsa virittämästä..."

Sammuttamaton on Väinämöisen ikitiedon ikävä. Hänen on saatava peräsin purteensa, hänen yksilöllisyytensä on kypsytettävä täydellisyyteen, kelvatakseen Pohjan neidolle, vihkiytyäkseen ikitiedon itsenäiseksi tietäjäksi. Hän alistuu kaikkiin koettelemuksiin. Kulkee tien tunnemaailman neulanpistojen lävitse, astelee polun ajatusmaailman miekan tutkainten iskemänä, ei käänny takaisin urhojen tapparainkaan taukoamattomasta tavoittelusta, vaikka ne kohdistuvat häneen puolelta ja toiselta. Väinämöinen ei säikähdä, vaikka hän toteaa veljensä Ilmarisen varoitukset tosiksi, vaikka näkee ikiviisauden jo ammoin syvälle aineeseen vajonneeksi, vaikka Vipunen viisauksineen oli silminnäkyvistä häipynyt ajan luomaan aineen rehevyyteen. Tätä kuvaa runo sattuvasti:

    "Itse virsikäs Vipunen
    luottehinensa lojuvi,
    virui tietovirsinensä"

syvällä maan sisässä ankaran aineen alla.

    "Haapa kasvoi hartioilla,
    koivu kulmilla yleni,
    leppä leukaluun nenässä,
    pajupehko parran päällä,
    havuhonka hampahilla."

Tuskinpa voitanee maahan maatunutta henkistä tietoa tarkemmin kuvata. Se on syvällä ajan ja sen luoman ennakkoluulojen kasvillisuuden alla, se nukkuu kuin kuoleman unta, odotellen ottajaansa, rohkeata tietäjäksi pyrkivää uskalikkoa.

Väinämöinen tajuaa kohta tilanteen vakavuuden ja ymmärtää, että tässä tarvitaan tietoa, jotta Vipunen saataisiin herätetyksi viikkoisesta unestaan. Hän tempaakin vennon-selkäisestä huotrastaan esille aivan ensimmäiseksi tietomiekkansa. Tässäkin esiintyy mytologinen vertauskuva. Huotra oli vennon-selkäinen, uljaan pyhän härän selkävuodasta laadittu. Härkä kuului niihin mytologisiin vertauskuviin, joka kuvannoi voimaa ja etenkin luovaa voimaa. Se tavataan kaikilla vanhoilla kansoilla. Egyptiläisillä se kulki Apis-härän nimisenä, germaanisessa Eddassa sillä oli nimenä Audumla, kaldealaisilla ja esi-veedalaisilla hinduilla oli myös härkä-vertauskuva suuressa kunniassa, ja kaikkialla se oli voiman edustaja. Oppimaton rahvas voi käydä sen ulkonaista symboolia palvomaan, mutta opettajat tunsivat sen merkityksen sisäisesti ja tekivät parhaansa avatakseen rahvaan tajuntaa vertauskuvan henkiselle tosiasialle, niin vaikeaa kuin se olikin. Rahvas oli taipuvainen lankeamaan muodon palvontaan, unohtaen opetukset, jotka muotoon oli liitetty. Kalevalan tutkijat ovat tämän mytologisen symboliikan keksineet, ja niinpä Ganander "Mythologia Fennica'ssaan" kuvaa vennon härän voimatekijäksi, joka Sampsa Pellervoisen johdolla kyntää vaot alkuaikaiselle kasvillisuudelle.

    "Vennon härkä uljamoinen,
    lähti maita kyntämähän,
    saloja vakoamahan:
    Suot kynti; kanervat kasvoi,
    mäet kynti; nousi männyt."

Tämä härän maininta esiintyy muuallakin Kalevalassa, ja kuvaa se tällöin melkein aina sokeaa voimaa.

Väinämöinen oli voimatekijöistä perillä, siksi oli hänen tietomiekkansakin pyhän härän selkänahasta tehdyn huotran suojaama. Tällä hän käy hälventämään aineen verhoa, joka peitti ikitiedon tietäjää. Vipunen herää. Sen ulkohahmo on kaamea. Kuvaus siitä muistuttaa Bhagavad Gitan kertomusta Krishnan ulkomuodosta, jonka Arjuna tahtoi nähdä saadenkin pyynnöillään Krishnan näyttäytymään olemuksensa sisimmässä luonteessa. Siinä oli elämä ja kuolema yhtyneenä. Samaan olemukseen oli kätketty luoja ja hävittäjä, elämän alku ja loppu, nuoruus ja vanhuus, ja kaikessa sykki ikielämän uupumaton sydän.

Unestansa herätetty Vipunen tunsi uskaliaan tiedon etsijän lähettyvillään, mutta ei ollut vähimmässäkään määrin halukas jakamaan tietoaan tuntemattomalle tulokkaalle. Taistelu, jota Väinämöinen oli aavistellut, alkoi täydellä todella. Taistelu päättyi siihen, että Väinämöinen kaikista varustuksistaan huolimatta joutui näennäisesti alakynteen. Hänen valppautensa uupui, "toinen jalka horjahti", ja hän kompastui kaikki nielevän Vipusen suuhun, ja Vipunen nieli hänet vatsaansa. Sama, mikä oli tapahtunut profeetta Joonaalle juutalaisessa myytissä, tapahtui tietäjäksi pyrkivälle Väinämöiselle.

Väinämöisen tappio ottelussa on tosiaankin näennäinen. Tiedon tiellä tietäjäksi pyrkivän onkin hukuttauduttava aineen kaikkein syvimpään kuiluun, sen vatsaan, ruuansulatuselimiin, missä aineen jalostaminen ja yhtämittainen muodonvaihdos tapahtuu. Siellä liikkuvat ne voimat ja näkymättömät tekijät, jotka yhtämittaa muuntelevat alkuainetta elämän elinehtojen tarpeiden mukaisesti, siellä toimii syiden maailma alkuaineisessa rytmissään. Ja sinne on tietäjäksi pyrkivän tunkeuduttava. Siellä on tiedonhaluisen mukauduttava syiden maailman lakien alaisuuteen, mutta kumminkin toimittava täysin itsenäisesti. Jokaisen on siellä yksilökohtaisesti todettava jumalallinen osuutensa luonnon suuressa työpajassa ja opittava takomaan syiden lakien mukaisesti, siis oltava tietoinen tekijä Alku-Syyn suuressa työpajassa. Tämänkin salatieteellisen näkökohdan tuo kalevalainen kertomus suurenmoisesti esille. Kun Vipunen ei muulla tavoin alistu luovuttamaan "kolmen sanan" tietoaan, rakentaa Väinämöinen pajan Vipusen sydänhermojen kohdalle, aineen muovauskohdan kriitillisimpään ahjoon, takoo alasimellaan yhtämittaa, uupumatta — kunnes Vipunen tajuaa toden olevan kyseessä. Tällöin ratkeaa hänen vaiteliaisuutensa. Hän alkaa puhella ja avaa vihdoin sanaisen arkkunsa. Ensiksi Vipunen koskettelee aineen tilaa semmoisena, kuin se aisteille on havannoitavissa, puhuu sairauksista ja niiden parantamisesta, pahasta ja hyvästä ja kuinka paha olisi poistettavissa maagillisilla loitsuilla ja yleensä asioista, jotka ylimalkaan tiedonhaluista kiinnostavat. Mutta nämä eivät kiinnosta enää Väinämöistä, hän vain takoo edelleen ja siirtää alasintaan yhä likemmäksi aineen sykkivää sydänlähdettä. Vasta tällöin pursuaa Vipusen suusta vuolas totuuden tieto:

    "lauloaksensa, hyviä,
    parahia pannaksensa,
    noita syntyjä syviä,
    ajan alkuluottehia.
    Lauloi synnyt syitä myöten,
    kuinka luojansa luvalla
    Kaikkivallan vaatimalla
    itsestänsä ilma syntyi,
    ilmasta vesi erosi,
    vee'stä manner maatelihe,
    mantereelle kasvut kaikki.
    Lauloi kuun kuvoannasta
    auringon asetannasta,
    ilman pielten pistännästä,
    taivosen tähyännästä."

Maailmankaikkeuden kosmologinen salaisuus paljastuu Väinämöisen tajunnalle. Tarkkaavaisena hän kuuntelee syntyjä syviä, tajuaa luonnon toiminnan pohjimmaisen syyn ja käsittää niiden ehdottoman lakipitoisuuden. Vipusen lausunta on niin merkillinen, että koko luonto pysähtyy sitä kuuntelemaan:

    "Aallot seisottui selällä,
    lainehet lahen perällä,
    rutjan koski kuohunnasta."

Samanlaista luonnon hiljaisuutta sanotaan aina esiintyvän silloin kun onnellinen ihmislapsi nousee luonnonsalaisuuksien alkulähteelle ja vihkiytyy tietoiseen luomakunnan lakien alaisuuteen. "Kultaisten ohjeiden kirjassa" kuvataan samanlaista tilannetta seuraavasti: "Tiedä sinä, joka olet voittanut, että luonto — kunnioituksen täyttämänä vavahtelee ilosta tuntiessaan olevansa voitettu."

Luonnon syiden, elämänlakien ymmärtämys tuo mukanaan tyyneyden ja rauhan ei ainoastaan etsijän mieleen vaan koko luomakuntaankin. Luonnonsyiden pohjimmainen rytmi on sopusointu, joka piilee noissa kolmessa sanassa, jotka Väinämöinen tarvitsi yksilöllisyytensä purren peräsimeksi. Kun hän oli päämääränsä saavuttanut oli hän valmis poistumaan Vipusen vatsasta, niinkuin Joonas aikoinaan ihmiskalan, Dagon-Oanneksen vatsasta. Tällöin ei etsijä enää mitään pyydä, luonto on antanut annettavansa. Hän on valmis irroittamaan aineesta jumalallisen hengen omaksi yksilöityneeksi omaisuudekseen. Hän astuu vapautuneena hengen valtakuntaan, vaikkakin hän edelleen toimisi fyysillisenä persoonallisuutena. Tämänkin tapahtuman kuvaa kalevalainen myytti kuvakielellään. Vipunen on altis luovuttamaan Väinämöisen takaisin tavalliseen elämään.

    "Hyvin laait tultuasi,
    teet paremmin, kun paloat",

sanoo hän ja antaa Väinämöiselle vapaan pääsyn näennäisestä vankilastaan.

Mutta Väinämöinen on tänä työskentelyaikanaan kasvanut suureksi. Hänestä on tullut tietäjä, siksipä hän sanookin Antero Vipuselle:

    "Oi sie Antero Vipunen,
    avaa suusi suuremmaksi,
    leukapielesi levitä",

jotta pääsisin matkoamaan omalle maalle

    "kotihin kulkemahan".

Pyyntöä ei tarvinnut uudistaa. Väinämöisen sisäinen tahdonilmaus riitti. Aine avautui ja hän pääsi vapaana toimintaansa jatkamaan — ennenkaikkea liittämään peräsimen kauan muovailemaan purteensa.

    "Itse vanha Väinämöinen
    läksi suusta suuritieon,
    mahtipontisen povesta
    kuin on kultainen orava,
    tahi näätä kultarinta",

sekä vakuuttaa Ilmariselle, joka oli koettanut ehkäistä kolmen sanan etsintää:

    "Sain sanat salasta ilmi,
    julki luottehet lovesta."

Hän menee keskeneräisen veneensä luokse, antaa sille viimeisen valmennuksen:

    "Sai venonen valmihiksi,
    peripäähyt päätetyksi,
    kokkapuut kohotetuksi,
    veno syntyi veistämättä,
    laiva lastun ottamatta."

Noihin kolmeen sanaan ja niiden löytämiseen huipentuu Antero Vipus-myytti. Näyttää siltä kuin vain niiden erikoisen tärkeyden takia tämä myytti yleensä olisi saanut paikkansa Kalevalan eepillisessä kuvauksessa. Ne ovat sen A ja O, sen alku ja loppu, sen kaikki kaikessa.

Mitkä mahtanevat nuo kolme sanaa olla?

Moni utelias silmä haluaisi varmasti pilkistää niiden salaisuuteen nyt, niinkuin on ollut kautta aikojen. Onhan noihin sanoihin sanottu kätkeytyvän ihmeitä tekevän vaikutuksen, ja niiden omistaja on saavuttanut melkein jumaluutta hipovan voiman. Niitä ovat etsineet ammoisista ajoista saakka kaikki näkijät ja tietäjiksi pyrkivät. Ruotsalainen näkijä Svedenborg'kin oli aikoinaan niiden lumoissa ja vakuutti niiden olevan tallella jossakin Tartariassa, Kiinassa ja Tibetissä. Mutta niin tarkoin on niiden salaisuus kätketty, että vain ani harvat ovat onnistuneet ne löytämään. Jos kuitenkin ainutkin ihmislapsi on konsanaan ne löytänyt ja totuuden mukaisesti vakuuttaa ne löytäneensä, niin silloin ne ovat olemassa, ja tällöin ei olla tekemisissä minkään turhan mielikuvituksen kanssa.

Keinoja niiden löytämiseksi olisi lähinnä etsittävä maailman uskonnoiden pyhien kirjojen opastuksista. Mutta ei mikään — pyhinkään vanha kirja — anna niitä julki, mutta kylläkin viittauksia, joista voi aavistaa niiden olemassaolon ja suurimerkityksellisyyden ja senverran tietoa niiden sisällöstä, että voi oivaltaa, mihin niiden sisältö lopullisesti tähtää. Esiveedalaisista ja veedalaisista lähteistä pohjautuvien viittausten perustalla voi tehdä sen johtopäätöksen, ettei ole kyseessä mitkään yksityiset sanat, vaan että ne tarkoittavat eräänlaista ääntä tai äänivärähtelyä, jota he kutsuvat Vâch'iksi, jonka rytmin tunteminen antaa määrätyille mantra- eli loitsulauseille yliluonnollisen voimavaikutuksen. Tätäkään taitoa ei ole jaettu julkisesti, vaan se uskottiin ainoastaan muutamille vihityille, joiden epäitsekkäästä elämänsuuntauksesta oltiin ehdottomasti varmoja. Jotkut vallanhaluiset itsekkäät yksilöt ovat silloin tällöin olleet tietävinään nämä salaperäiset sanat ja ovatpa keksineet niille korvikkeitakin, joten siellä täällä uskontojen keskuudessa on löytynyt joitakuita, jotka vakuuttelevat olevansa niistä tietoisia, mutta tosiasiana pysyy, että niiden salaisin tieto on edelleen kätkössä, eikä sitä ole koskaan laskettu julkisuuteen. Se vähä, mikä siitä julkisuudessa tiedetään, lienee löydettävissä esi-veedalaisesta buddhalaisuudesta.

Tällöin ei ole kyseessä Gautama Buddhan reformoima buddhalainen brahmanismi, vaan pohjois-buddhalaisten hallussa olevat ikivanhat lähdekirjat. Täällä on ne hahmoteltu kolmeen mystilliseen kirjaimeen, jotka ovat merkityt kolmion muotoon. Jokainen kirjain on alkukirjain sanalle, jota ei ole ilmoitettu.

Kirjaimet ovat:

      A.
    U.  M.

eivätkä ne sinänsä tuo suurtakaan valaistusta asian ydintarkoitukseen.

Myöhemmistä selostuksista voi kyllä saada hämärän aavistuksen, mitä tuohon kolmion muotoiseen sana-arvoitukseen voi mahdollisesti sisältyä. Lähinnä on niillä tahdottu kuvata jumaluuden kolmea ilmennys-aspektia, joita sekä kolmio, että kolmen voimasanan alkukirjaimet edustavat: luovaa voimaa, säilyttävää voimaa ja hävittävää voimaa, Brahmaa, Vishnua ja Shivaa, eli käyttääksemme platonilais-esikristillistä sanontatapaa: Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä. Myöhemmässä buddhalaisuudessa esitettiin tämä metafyysillinen aate yhdistettynä lintu-symboliin, Hengen vertauskuvaan Kala-Hamshaan, missä kirjain A muodosti sen oikean siiven, kirjain U sen vasemman siiven ja kirjain M sen pyrstön, ja tämän kolmen sanan tietäjästä sanottiin, että hänellä oli suloinen lepo sen suuren linnun siivillä, joka on syntymätön ja kuolematon, mutta on AUM kautta iankaikkisuuden. Egyptiläisessä mysteriokielessä oli sen nimenä TUM, josta se lainautui myöhempään vapaamuurariuteen.

Joka tapauksessa kohdistuivat nämä kolme sanaa kosmillisen maailmankaikkeuden synnyn syvimpään mysterioon kaikissa vanhimmissa uskonnoissa. Samaan salaisuuteen tähtää vanha kalevalainen myytti Väinämöisen käynnistä Antero Vipusen luona. Maailmoiden synnyn syvä salaisuus oli tunnettava, ennenkuin oli mahdollisuuksia esiintyä todellisena tietäjänä. Tuntemus saavutettiin oman persoonallisuuden upottamisella ainemaailman pohjattomaan mereen, ihmiskalan, Dagon Oanneksen — Antero Vipusen luovaan elimistöön. Täällä oli tiedon etsijälle mahdollista oppia tuntemaan oma itsensä, oman olemuksensa kolminainen kokoomus, joka oli samalla tie kaikkeudellisen maailman kolminaisuuden tuntemukseen. Vain itsetuntemuksella, oman yksilöllisyyden venheen rakentamisella, asettamalla kolminaisen Jumaluuden kolmisanainen voimavärähtely sen perämelaksi, on mahdollista purjehtia aineen meren yli ja saavuttaa aste, joka kuuluu korkealle tietäjälle, ylevälle valkoiselle maagikolle.

ILMARINEN.

Kalevalan päähenkilöllisyyksistä muodostaa Ilmarinen järjestyksessä toisen. Hän on Väinämöisen "veli". Kumminkaan ei hänen syntyänsä tarkemmin selosteta, ja se ei näy olevan missään suoranaisessa yhteydessä Väinämöisen syntymän kanssa. Myöhemmässä kehityskaudessa hän on paremminkin Väinämöisen työtoveri. Mutta näkyypä hän olleen mukana maailman kosmillisessa luomisessa. Hän on "takoja iänikuinen", on ollut taivonkantta kalkuttelemassa, ja on takojataituri koko toimintakautenaan ilmenneessä maailmassa.

Kun hän kalevalaisessa runossa hahmoittuu ihmismäiseksi olennoksi, näkyy hän olevan suoranaisessa sukulaisuussuhteessa kalevalaiseen rotuun. Hänen äitinsä on Lokka, "kalevatar kaunis vaimo", jonka synnystä ja sukuperästä runo ei mainitse tarkemmin. Hän on vastaanottamassa Ilmarista tämän kotiutuessa nuoren vaimonsa Pohjan neidon kanssa. Tämä hetki näkyy kestäneen ikuisuuden. Runo kuvaa sen hänen kotiutumisensa yhteydessä. Kauan oli Ilmarista vuoteltu:

    "Silmät vanhoilta valuvi
    ikkunoissa istuessa,
    polvet nuorilta nojuvi
    veräjillä vuottaessa,
    lasten jalkoja paleli,
    seinuksella seisoessa,
    kului kengät kesk'ijältä
    rantasilla raittaessa."

Ilmarinen on ihmisenä rauhallinen, hyväsävyinen, totinen, perin kunniallinen ja oikeudentuntoinen siinä määrin, että hänen otteensa useinkin näyttävät lapsellisilta, melkeinpä typeriltä. Vaikkakin hänet esitetään suurena voimatekijänä maagillisessa mielessä, niin näkyy häneltä inhimillisesti puuttuneen älyllinen ominaisuus ainakin korkeammassa mielessä. Yhteistoiminnassa Väinämöisen kanssa on Väinämöinen aivan kuin hänen aivonsa. Väinämöinen innoittaa Ilmarista kaikkiin laajakantoisempiin tehtäviin, erittelee toiminnan muodot älyllisesti ja Ilmarinen astuu sitten hänelle tarjottujen tehtävien toimeenpanijaksi ja onkin niissä erinomainen mestari.

Esitys Ilmarisen luonteesta antaakin eräänlaatuisen avaimen ratkaisemaan Ilmarisen muuten niin hämärää persoonallisuutta. Kaikki hänen mytologiset piirteensä viittaavat ominaisuuksiin, jotka yleensä kuuluvat puolijumalille, elementtaalivoimille, joiden erään pääluokan korkeinta ilmausta, tulivoimien jumaluuden, Agnin osaa hän näkyy esittävän. Tässä mielessä Ilmarista käsitellen muuttuu hänen olemuksensa kiinteäksi kokonaisuudeksi siinä valtavassa jumalien ja puolijumalien sarjassa, joka esiintyy elementtaalivoimien havainnollistamissa esihistoriallisissa teogonisissa myyteissä. Esiarjalaisen taruston Agni kiteytyy havainnolliseksi esihelleeneillä, joiden jumaltarusto Homeroksen eepoksissa on jo täysin vakiintunut. Näistä molemmista eepoksista on myöhemmin (noin 8:lla vuosisadalla e.Kr.) Hesiodus kehittänyt esihelleenien jumalsyntyopin, Theogonian, jonka suuressa Panteonissa Ilmarinenkin löytää vastaavaisuutensa.

Tulkoon näistä kuvauksista mainituksi jumalolento, johon jo useampi kalevalaisen mytologian tutkija on kiinnittänyt huomiota ja yrittänyt käyttää sitä todistuskappaleena siitä, että kalevalainen jumaltarusto olisi lainaus muinais-kreikkalaisista lähteistä, mikä seikka heidän mielestään olisi omiaan korottamaan Kalevalan mytologista arvoa, ottamatta ollenkaan huomioon kuinka luonnoton tuommoinen lainausotaksuma todellisuudessa on. Voidaan näet kysyä, minä "historiallisena" ajanjaksona olisi tuommoiseen lainaukseen ollut mahdollisuutta? Milloin olisi suomensukuinen kansa ollut niin läheisessä yhteydessä muinais-helleeniläisiin pelasgeihin, että molemmilla näillä kansoilla vallinneet teogoniset käsitteet olisivat siinä määrin juurtuneet kansojen alitajuntaan, että ne olisivat säilyneet kautta aikojen vielä silloinkin, kun minkäänlainen vuorovaikutus heidän välillään ei ollut enää "historiallisesti" todistettavissa? Sopisi mieluummin kysyä, kumpi niistä on aikaisempi, kumpi myöhempi ja kumpainenko on ollut pohjana toiselle, jos yleensä lainauksesta on kysymys. Suurempi oikeutus on sittenkin otaksumalla, että kumpainenkin niistä on kotoisin samasta alkulähteestä — aikain viisauden Viisaususkonnosta. Vastaavaisuus, josta tässä on kysymys, koskee esihelleenistä mytologista puolijumalaa Hephaistonia.

Kreikkalainen nimitys Hephaiston ilmaisee jo tämän puolijumalan sisäisen olemuksen. Teonsana aptoo merkitsee sytyttää ja estia merkitsee liesi, ahjo. Sama merkitys on Agnin eräällä ilmestysmuodolla, jota sanskritinkielellä nimitetään Yavisthaksi — sangen nuoreksi sepoksi. Hesiodoksen mukaan on Hephaiston jumalsyntyinen, ylijumala Zeuksen ja hänen puolisonsa Heran poika. Pojalla on kauniit kasvot, mutta muut ruumiin muodot siinä määrin rumat, että Hera heittää hänet alempiin maailmoihin. Hephaiston joutuu tällöin meren jumalan Okeaksen tyttärien hoiviin ja huoltoon. Koko hänen olemuksensa on tulta, jota eivät meren vedet kykene sammuttamaan. Hän on seppo, joka käyttää taivaista tulta taonnassaan niin alamaailmoissa kuin yläisissä taivaissa. Ylijumala Zeus toteaa tämän taituruuden ja ottaa Hephaistonin uudelleen armoihinsa. Hephaiston saa tehtäväkseen takoa Olympon jumalain asuinpaikan, taivaat, takoa auringon, kuun ja tähdet, laatia pysyväisen pohjan maailmankaikkeuden ensimmäiselle aineelliselle ilmentämiselle. Kaikki tämä uskottiin Hephaistonin huoliteltavaksi. Vieläpä varusteetkin, jotka kuuluvat alempien jumaluuksien työvälineisiin, jätetään hänen näperreltävikseen. Hän varustaa auringon, Helionin, siivillä. Hän takoo nuolet Apollokselle ja Artemikselle. Hephaiston sommittelee varusteet Herkulekselle, panssarin ja keihään, joilla Herkules vapauttaa taivaisen tulen ryöstäjän Prometheuksen kivisestä vankilastaan. Hänen takomansa on myös haavoittumattomuuskilpi Akilleukselle, Troijan sodan sankarille.

Kuinka samanlaiset ovatkaan tehtävät, jotka kalevalaisessa kertomuksessa joutuvat Ilmarisen osalle! Aina on Ilmarinen samanlaatuisissa tilanteissa taiturina ja onnistuu tehtävissään yli-inhimillisesti.

Merkillisin tehtävä, jonka ylijumala Zeus uskoo Hephaistonille, on naisen luominen. Hephaiston kokoaa kultaa ja hopeaa, kaikkia jaloimpia metalleja, heittää ne ahjoonsa, takoo ja muovailee tulistunutta harkkoa, terästää luomustaan sitä veteen kastelemalla, kunnes lopulta ahjosta astuu ulos ihana ihmishahmo, nainen, jolle jumalat antavat nimeksi Pandora, mikä sanallisesti merkitsee "kaikkikultainen". Samanlainen kuvaus löytyy kalevalaisessa mytologiassa. Ulkonainen eroavaisuus näissä kahdessa myytissä on vain siinä, että kreikkalaisen myytin mukaan Hephaiston kykenee antamaan luomukselleen elävän hengen, mikä kyky ei kalevalaisessa myytissä onnistu Ilmariselle. Mutta kreikkalaisen myytin tarkoitus näkyykin olleen toinen kuin kalevalaisen. Pandoran luominen vastannee lähimmin kuvausta androgynisen ihmisen kehittymisestä eri sukupuoliin, kun sitä vastoin kalevalainen Ilmarisen takoma kultainen nainen on luomus, joka kuvannoi sitä kylmyyden tunnetta, mikä on seurauksena tosi-ihanteiden sammuttua ja yritettäessä ihanteettomuutta parantaa kultakuvaisilla harhaluomuksilla, korvikkeilla.

Hephaiston — vastoin muita esihelleenisiä miesjumaluuksia — kehittyy partasuiseksi urooksi. Ammattinsa takia on hänet joskus kuvattu noen ja pölyn tahrimaksi, kuten Ilmarinen Kalevalassa. Mutta siitä huolimatta Hephaiston on siksi puoleensa vetävä, että itse Afrodite, rakkauden jumalatar, ihastuu häneen ja lupautuu hänen puolisokseen. Samoin käy kalevalaisessa myytissä. Maan kuulu, veen valio Pohjan neito valitsee mieluummin Ilmarisen kuin Väinämöisen, vaikka koko Pohjolan suku olisi mieluummin ottanut Väinämöisen vävykseen.

Hephaiston on kaikessa esiintymisessään tekemisissä tulen kanssa ja tulen käytön soveltamisessa luonnon mineraalivaltakunnan muovailuun. Kuinka syvälle tämän käytön taituruus ulottuu, tulee esille hänen takoessaan haarniskoita, jotka kestivät Tartarossakin — Tuonen valtakunnassa. Niihin pukeutuen voidaan vaarattomasti astua manalan maailmaan. Samoin kestivät Ilmarisen takomat aseet. Semmoisilla varusteilla varustettuna astuu Väinämöinen Tuonen valtakuntaan ja Ilmarisen takomalla haravalla kokoaa Kaukomielen äiti poikansa silvotun ruumiin palaset Tuonelan joesta. Hephaistonin takomalla aseella tappaa Odysseus kyklooppimaisen Polyphemoksen, ja monet ovat ne tilanteet, joissa kalevalainen myytti kuvaa Ilmarisen takomien aseiden käyttöä elementtaalihirviöiden tuhoamiseksi. Kreikkalaisen ajan-jumala Kronoksen sirppi, veden-jumala Poseidonin atrain ja Apollon kultainen lyyra-soitin ovat Hephaistonin tekemät. Tulkoot nämä esineet mainituiksi, koska muissakin myytillisissä kirjoissa ne mainitaan. Niinpä vanhatestamentillinen Jubal-seppo kuvataan soittokoneen — harpun laatijana. Kalevalassa ne myös esiintyvät. Ilmarinen ei kylläkään ota osaa kanteleen tekoon — ainakaan muovaillakseen sitä kalanluusta, vaan lausuu yksivakaisesti Väinämöiselle:

    "Ei tule tyhjästä mitänä,
    kalanruotasta kalua,
    ei seponkana pajassa,
    luona taitavan takojan",

osoittaen sillä elementtaaliluonteensa, joka ei kajoa muuhun kuin sille kuuluvaan ainevaltakuntaan. Mutta että hänkin rakastaa soitannon lumoa, osoittaa hänen suhtautumisensa kalanluisen kanteleen etsintään, kun hän takoi rautaisen haravan Väinämöiselle tämän turhaan etsiessä mereen kadonnutta, Sammonsodassa hukkunutta soitintaan.

Kreikkalainen myyttyi seppo Ilmarisen persoonallisuuden mytologisena pohjana riittänee osoittamaan sekä kalevalaisen runouden vanhaa perua, että Ilmarisen yhteyttä salatieteelliseen tulijumaluuteen ja sen alkuaikaiseen sisäiseen luonteeseen. Sitä varten lienee tarpeen lyhyt kuvaus Ilmarisesta, semmoisena kuin se esiintyy Kalevalassa.

Ilmarinen esitetään Väinämöisen veljenä, siis merestä syntyneenä, ja hänellä on jo syntyessään yliluonnolliset ominaisuudet ja kyvyt perintönä Ukko-Ylijumaluudesta. Näin sen runo kuvaa:

    "Se on seppo sen mokoma,
    ylen taitava takoja,
    jok' on taivoa takonut,
    ilman kantta kalkutellut;
    ei tunnu vasaran jälki,
    eikä pihtien pitämät."

Itse syntymä on peitetty salaperäisyyden verhoon, mainitaan vain että hän syntyi yöllä, jolla tahdotaan korostaa, että hän jo oli olemassa aikakaudellisen ilmenemättömyyden, pralayan, aikana, ollen siis ikuista jumalallista alkuperää. Hänen astumistaan ilmenneen maailman toimihenkilöksi voinee pitää hänen synnyinhetkenään, ja senkin kuvaa runo ilmehikkäästi:

    "Päivällä pajansa laati,
    etsi paikkoa pajalle
    maata märkeä vähäisen.
    Tuohon painoi palkehensa,
    tuohon ahjonsa asetti."

Alkaessaan työnsä ahjonsa ääressä on hän täysin kehittynyt metallurgi, tuntee muunmuassa raudan synnyn, sen atoomisen luonteen ja sen mahdolliset ominaisuudet heittäessään ruosteisen raudan alkuaineisen massan ahjonsa tuleen. Kalevalassa on luonto elävöitetty. Salatieteen pohjimmaisen periaatteen mukaisesti ei luonnossa ole mitään kuollutta. Kaikki siinä elää sisäisellä voimallaan omalaatuista elämäänsä. Siksipä raudastakin sanotaan:

    "Rauta raukka säikähtihe,
    säpsähtihe, säikähtihe,
    kun kuuli tulen sanomat,
    tulen tuimat maininnaiset."

Mutta selvänäköinen Ilmarinen jatkaa häiriytymättä työtään sanoen raudalle:

    "Ellös olko milläskänä!
    tuli ei polta tuttuansa,
    herjaele heimoansa.
    Kun tulet tulen tuville
    kasvat siellä kaunihiksi,
    ylenet ylen ehoksi:
    miesten miekoiksi hyviksi,
    naisten nauhan päättimiksi."

Samoin kuin Hephaiston nähdään takomassa hopeista tuolia jollekin Olympon jumaluudelle, samoin Ilmarinenkin takoo tuolin, ja hänet nähdään näpertelemässä kultaista sukkulaista, sormusta, korvakoristimia ja kultavöitä sisarelleen Annikille. Näpertelytyöt ovat kumminkin poikkeuksellisia tehtäviä Ilmarisen suurelle voimataidolle. Ne ovat vain osoittamassa hänen metallurgista taituruuttaan. Muuten hän aina tekee suurtöitä, jotka saavuttavat huippunsa Sammon, tuon ihme-esineen taonnassa, jonka tuli tyydyttää ihmiskunnan tarpeet niin aineellisessa kuin henkisessäkin mielessä. Aina on Ilmarinen ahjoinensa tekemisissä tulen ja mineraalivaltakuntien kanssa ollen useimmiten vain korkeampiälyisten voimien toimeenpanija. Siksipä Ilmarisesta voi saada kuvan, että hän olisi vähä-älyisempi kuin muut kalevalaiset urhot, mutta eipä mytologia yleensä esitäkään puolijumaluuksia eikä edes jumaluuksiakaan täydellisyyksinä muulla kuin heidän erikoisalallaan luonnon elämän suuressa mekanismissa. Milloin tahansa ne esiintyvät ulkopuolella heille kuuluvaa elämänsysäystä, alkavat myös heidän puutteellisuutensa ja epätäydellisyytensä pilkistää esille, mikä seikka erikoisesti korostaa elementtaalijumaluuksien toisarvoisuutta Ukko-Ylijumalan, elämän alun ja lopun, rinnalla. Ukko-Ylijumala on ainoa, jossa ei ole epätäydellisyyttä, ei puutteellisuutta; se on joka suhteessa ehdoton, absoluuttinen.

Ilmarisen suhde Pohjan neitoon muodostaa erikoisluontoisen katkelman. Runossa ei esiinny ketään muuta kalevalaista urhoa, joka olisi päässyt Pohjan neidon puolisoksi kuin seppo Ilmarinen. Silläkin seikalla on omituiset syynsä. Pohjan neito on ikitiedon ihanteellinen kiihotin ja Ilmarinen eräänlaatuinen elementtaalivoiman personoituma, joiden välille solmittu yhdysside, avioliitto ei missään tapauksessa muistuta tavallista avioliittoa eikä myöskään osoittaudu lopullisesti onnelliseksi kummallekaan asianomaiselle.

Salatieteen mukaan kuuluvat elementaalivaltakuntienkin oliot, daimonit eli enkelit, ikitiedon tavoittelijoihin. Useat niistä eivät voi sitä tavoitella sillä voimaperäisyydellä, joka on ihmiselle ominainen sille kuuluvan älyn takia. Tämän erikoisuuden ilmaisee Uusi Testamentti aivan suoraan sanomalla, että enkelit kadehtivat ihmisen osuutta ja haluavat katsahtaa sen korkeaan päämaaliin. Kalevalaisen kertomuksen mukaan pyrkii Ilmarinenkin Agnina, tulenjumalana, tähän tietoisuuteen, mutta hän ei lähde Pohjolaan omasta aloitteestaan. Väinämöinen saa hänet sinne — vastoin hänen tahtoaan, loitsukeinoin Ilmarisen tavoitellessa harhanomaisia tähtikuvioita, otavaa ja kuuta. Kun hän on saapunut Pohjolaan, takoo hän siellä Sammon ja vaatii palkkioksi Pohjan neitoa. Sitä ei hänelle ilman ehtoja anneta. Ikitiedon kynnyksen vartija ei tee poikkeusta Ilmarisenkaan suhteen, vaan vaatii tiellepyrkijoiden ehdot täytettäviksi. Ehdot tässä tapauksessa poikkeavat jonkin verran vaatimuksista, jotka asetettiin Väinämöiselle ja myöhemmin Kaukomielelle. Kolme ehtoa on tässäkin, mutta ne kohdistuvat kaikki pääasiallisesti älytason piiriin, joka juuri elementaaliolioilla on puutteellisin, mutta välttämätön ikitietoon vihittävälle. Ilmariseen nähden niiden täyttäminen tuo hänet ihmishierarkian linjalle. Kun Ilmarinen on ymmällä ehtojen laadusta esiintyy hänen auttajanaan ja neuvonantajanaan Pohjan neito itse.

Ensimmäisenä ehtona on kyisen pellon kyntäminen. Käärme mytologisissa teoksissa edustaa aina tietoa ja viisautta. Ja kun ehtona on käärmepellon kyntäminen, niin ei liene harhauttavaa olettaa, että tämä kynnyksen vartijan vaatimus sisältää jo alkuhuomautuksen siitä, kuinka vaativa tehtävä on. On päästävä älytasolle, päästävä älytason hallitsijaksi, se on kyntäjän tavoin muokattava. Siinä on todettava, kuinka jokainen elämän auran viiltämä vako on tietoa ja viisautta täynnä. Pohjan neito opastaa Ilmarista takomaan kultaisen auran ja valjastamaan tulisen hevosen sen eteen ja käymään siten kyisen pellon kyntöön. Näin opastettuna ja tarkasti opetusta noudattaen onnistuukin Ilmariselle vihdoin ehdon täyttäminen.

Toinen ehto, manalan suden vangitseminen, tähtää yhä kiinteämpään älyn käyttöön. Myös tuonelaisesta maailmasta tulevat mielijohteet ovat älyllisesti arvioitavat, ja niiden suhteen on saatava täydellinen yliote. Pohjan neidon opastukset riittävät vielä tämän kokeen onnistumiseen. Ilmarinen "saa sutosen suitsisuuhun, karhun rautakahlehesen", mutta vihkimysehdot eivät ole vielä lopussa.

Kolmantena kokeena on Tuonelan hauin pyydystäminen, jota

    "sata on saanut pyytämähän, tullut ei yhtänä takaisin".

Tällä viitataan ikitiedon pyytäjältä vaadittavaan persoonattomuuteen, joka on niin harvinainen, ettei sadasta pyrkijästä ole ainoakaan päässyt pyyteittensä perille. Tuonelan hauin pyydystämiseen tarvitaan erikoiset keinot, ylimaallinen älynlento, jonka ainoastaan "vaakalintu" voi toimittaa.

Tälle kohdalle on moni Kalevalan tutkija seisahtunut kyselemään, mikä mahtanee olla tuo merkillinen vaakalintu? Arkeologisten ja mytologisten symbologian selostusten puutteessa on vastaus tietenkin jäänyt antamatta, ja onpa täysi syy olettaa, että vastauksen etsimiselle on ollut esteenä myös se ennakkoluuloisuuden raja-aita, jonka kirkollinen katsantokanta on luonut nykyisten henkisten aatteiden selostukselle ainoasta oikeaoppisuudesta. Ei ole tahdottu eikä uskallettu käydä niitä pohtimaan pelosta, että oikeaoppisuus romahtaisi raunioiksi.

Vaakalintu kuuluu vanhimpiin metafyysillisen aatteilun vertauskuvastoihin ja kuvaa korkeimman älyllisen tason siivekästä voimaa, joka voi nousta taivaallisiin korkeuksiin, yhdistäen sen siivillä lentäjän henkisen tiedon syvimpiin salaisuuksiin, samalla kun vaakalinnulla on mahdollisuus laskeutua aineellisuuden meren syvyyksiin iskeäkseen siellä uiskentelevan pedon kimppuun, voittaakseen aineen olemassaolon salaisuuden. Tuommoinen älyllinen saavutus edellytetään korkeimmille jumaluuksille ja ihmisolioille, jotka ovat nousseet korkeimpien vihkimysten yleville tasoille. Niinpä Louvren museossa Pariisissa on olemassa vanha seinäreliefi, joka on löydetty muinaisen babylonialaisen sivistyksen raunioista, kuningas Sargonin (8:lta vuosisadalta e.Kr.) palatsitemppelin kohdalta, missä temppelin hierofantti kuvataan muutoin ihmishahmoisena, paitsi että sillä on siivet ja kotkan pää. Hierofantilla on kädessään vaaka ja punnuslipasto. Egyptiläisen Kuolleitten Kirjan 149:ssä kappaleessa kerrotaan vihkimystapahtumasta manalan valtakunnassa, missä jumalan poika Horus tekee tiliä vainajien henkisistä avuista. Senaikuisissa papyruskääröissä on tapahtuma piirretty. Keskellä seisoo Horus kotkanpäisenä, kädessään on hänelläkin vaaka, jonka toiseen kuppiin hän laske vainajien sielut ja toiseen kunkin sielua vastaavat henkiset punnukset. Kuvaus antaa mitä elävimmä aavistuksen "vaakalinnusta", joka näyttää oleva vanhempi vertauskuva kuin mitä tavallisesti luulotellaan. Suomalaiset Kalevalan tutkijat ovat kylläkin maininneet, että kalevalainen vaakalintu olisi jokin tarunomainen mahtava kotkalintu, mutta sen enempää he eivät ole sen selostukseen kajonneet.

Kalevalainen "vaakalintu" edustaa salatieteen mukaisesti viisauden syvää symboolista merkitystä. Kun Ilmarinen on ottanut opikseen Pohjan neidon antamat viittaukset, takoo hän itse tuon taikalinnun, laatii sille siivet, asettautuu linnun siiville ja neuvoo lintuansa:

    "Menes, lennä, kunne käsken
    Tuonen mustalle joelle,
    Manalan alantehelle."

Kokko tekee työtä käskettyä, lentää Tuonelan joelle, missä suuri suomuhauki manalan vesissä vengotteli. Taistelu kokon ja hauin välillä on verraton kuvaus aineen ja hengen välisestä kamppailusta, tuosta ikuisesta taistelusta, joka lopulta päätyy hengen voittoon aineen yli. Sitä taistellaan vedessä ja veden alla, vaakalinnun on usein iskettävä kyntensä

    "vuorehen teräksisehen,
    rautaisehen kalliohon",

saadakseen tukipohjaa aineeseen kiskovan vesihirviön varalta. Helpolla ei aine antaudu henkisyyden vaikutusvaltaan, mutta onnistuipa se vihdoin Ilmarisellekin. Ainemeren suuri hirviö nousee Ilmarisen takoman vaakalinnun kantamana jumalan puun, tammen, latvukselle, missä kokko sen kappaloi, analysoi seikkaperäisesti. Jäljelle jää vain suomuhauin suuri pää, jonka Ilmarinen vie kynnyksen vartijalle näytteeksi urotyöstään. Sattuva on lausunto, jonka Ilmarinen tällöin virkkaa vaativalle kynnyksen vartijalle:

    "Tuoss' ompi ikuinen tuoli
    hyvän Pohjolan tupahan."

Sillä tahtoi Ilmarinen salatieteen mukaisesti teroittaa, että aine tosiaankin on alistettu astuin- ja istuinlaudaksi, ja saavutus on tarkoitettu toisten — tällä kertaa koko pohjalaisen rodun käytettäväksi eikä hankkijansa hyödyksi.

Ilmarisen elementaalinen vihkiytyminen Pohjan neitoon on tällöin tavallaan päättynyt. Kaikki siihen vaadittavat ehdot on suoritettu ja Pohjan neito päätetään antaa Ilmariselle. Tässä kohden muuntuu kalevalainen metafyysillinen aihe aineellisuuden tasolle. Ilmarinen personoituu tavallisen kuolevaisen tasolle samalla kun Pohjan neitokin on vedetty alas tähtitaivaisista korkeuksistaan seppo-taiturin vaimoksi. Molemmatkin metafyysilliset oliot muuntuvat ihmishahmoisiksi ja saavat inhimillisiä ominaisuuksia, inhimillisine puutteellisuuksineen. Vasta tässä kohden selostaa kalevalainen runo Ilmarisen inhimillisen sukuperän ja hahmoittelee kalevattaren Lokan hänen äidikseen, joka vuottelee poikaansa miniän kera kotiinpalaavaksi, valmistellen loistavaa tuliaisjuhlaa. Elementaalinen kehitys on päättynyt ja ihmishierarkialle tähtäävä suuntaus alkaa.

Mitä tulee kalevalaisen runon kuvaukseen häistä Pohjolassa, on sillä metafyysillisesti ja symbolistisesti toisarvoinen merkitys. Se kuvastaa korkeintaan sen aikuisen sivistyskauden menoja tämän laatuisissa juhlatilaisuuksissa. Nekin ovat sinänsä eräässä suhteessa siksi merkilliset, että niiden "historiallisuus" pakottaa tapahtuman siirrettäväksi kauaksi menneisyyteen — ehkä lähinnä johonkin esiarjalaiseen alkuaikaan — niihin kuuluvan seremoniallisen magian ja siihen liittyvän uhritoimituksen takia. Suuren härän teurastaminen muka pitovieraiden kestitsemiseksi on paremminkin katsottava uhriteuraaksi jumalille, jonka uhriteuraan liha sitten jäi juhlavieraiden nautittavaksi, kuten oli tapa muinaisissa uhritilaisuuksissa. Sonnin teurastajaa — uhripappiakaan, ei ollut saatavissa tavallisten kuolevaisten keskuudesta, vaan hänenkin täytyi olla vihitty tehtäväänsä, "uros umpilainehista", jotta hän kykeni uhritoimituksen suoritukseen. Tämäkin viittaa siis eräänlaatuiseen seremonialliseen magiaan. Sama on asianlaita juhlajuomien kanssa. Olueeseen käytettävä ohra ja vesikin vihitään erikoisilla maagillisilla loitsuilla, eikä mikään niistä synny ja tule tarkoitukseensa käyttökelpoiseksi, ennenkuin ainesten syntysanat tunnetaan, joten niiden vihkiminen vaatii tietäjää tekijäkseen saamaan uhrijuomaan sen voiman, mikä sille on tarkoitettu. Uhrijuhlan suurin merkitys on kumminkin opastuksilla, joita tässä tapauksessa annetaan sulhaselle ja morsiamelle heidän alkaessaan yhdyselämäänsä ja uutta kotiaan perustaessaan. Juhlatunnelmaa kohottaa "laulujen" henkinen sisältö. Pääpainoa ei panna äänen taituruudelle, ei sanojen rikkaudelle, vaan niiden aiheuttamalle maagilliselle lumolle. Pohjolan hääjuhlassa esiintyvät kaikki tietäjänalut, lapset lattialla ja ukot uunin päällä, mutta onpa mukana vihittyjäkin, on Väinämöinen, joka astuu laulajarahille laulamaan uhrijuhlan korkeinta opetusta. Suurenmoinen onkin siinä hänen opetuksensa magiasta. Sen tulisi:

    "laulella meret mesiksi,
    meren hiekat hernehiksi,
    meren mullat maltahiksi,
    suoloiksi meren somerot,
    lehot laajat leipämaiksi,
    ahovieret vehnämaiksi,
    mäet mämmikakkaroiksi,
    kalliot kananmuniksi."

Kaikki kohdistuu rauhan ja hyvinvoinnin edistämiseen.

Ilmarisen hääjuhla on arkaistinen kuvaus niistä viimeisistä esiarjalaisista ajoista, jolloin vielä jonkinmoinen sopu vallitsi Kalevan ja Pohjolan välillä. Se oli viimeinen ystävyyden liittosopimus, joka ei näy kestävän kauemmin kuin mitä tuo arvoituksellinen avioliitto Ilmarisen ja Pohjan neidon välillä kestää. Kohta sen jälkeen, kun Ilmarisen emäntä joutuu Kullervon koston uhriksi, riitaisuudet alkavat ja ilmisota puhkeaa vähitellen Kalevan ja Pohjolan kansojen välille. Leskeyden alkuaikoina tapahtuu vielä muutama taidonnäyte Ilmarisen sepänammatissa, muunmuassa hänen kultaisen naisensa takominen, niinkuin Hephaistonin Pandoran taonta. Ilmarinenkin kokoaa "merestä" hiilitarpeet, kullat ja hopeat ja alkaa orjiensa — alkeellisen ihmiskunnan — avulla naisen luomisen. Työ ei näytä olevan aivan yksinkertainen. Ahjosta astuu ulos ensin karitsa ja sitten varsa. Molemmat nämä eri kehitysjaksoja kuvaavat symboolit tuntee Ilmarinen, rikkoo ne kappaleiksi ja heittää ainekset uudelleen ahjoon. Vihdoin ilmestyy ahjon hehkusta kultalettinen, kultakassainen kuvatus, jota kaikki muut kauhistuivat, paitsi Ilmarinen. Hän ottaa kultaisen naisen alasimelleen, takoa kalkuttelee sitä huolellisesti, kunnes saa ulkonäön mielensä mukaiseksi, mutta elämää ja sielua ei hän voinut palkeillaan kuvatukseen puhaltaa. Eikä kuva voinut puhua hänelle muulla kuin ulkonaisella kauneudellaan. Ilmarinen koettaa antaa sille elinvoimaansa ottamalla sen vuoteeseensa, mutta se vain uhkui kylmää kauneuttaan, elotonna, sielutonna. Ilmarinen itsekin kyllästyy vihdoin luomukseensa ja koettaa päästä siitä erilleen. Mutta kuva ei kelpaa kellekään.

Viisas Väinämöinen kehottaa Ilmarista tunkemaan senkin uudelleen tuleen ja takomaan siitä tarpeellisempia tarvekappaleita — kieltäen

    "kullalle kumartamasta,
    hopealle horjumasta".

Rotujen välisen sodan lopullisen aiheen antoi Ilmarisen toisen Pohjan neidon väkivaltainen ryöstö, samalla kun se oli romahdus hänen Pohjan neidon palvonnalleen. Pettyneenä ja epätoivoisena loihtii Ilmarinen toisen naisensa lokiksi meren luodoille lokottelemaan.

Myytillä on kumminkin sattuva metafyysillinen puolensa ihanteiden madaltumisesta. Tekemällä tehdyt ryöstetyt ihanteet ikitiedosta osoittautuvat tehottomiksi, petollisiksi ja uskottomiksi ja vievät palvojansa harhaan, nukuttavat uneen, josta vasta herättyä nähdään teennäisen ihanteen harhanomaisuus ja sen petollisuus kaikkine surullisine seurauksineen. Ilmaris-myytissä ne ovat suoranaisena sodan syynä Pohjolaa vastaan, ja Ilmarisen oma mielikin tulee sotaisaksi entisiä omaisiaan kohtaan. Pohjolassa olivat hänen parhaimmat työnsaavutuksensa, siellä ennenkaikkea Sampo, joka nyt oli ryöstettävä takaisin. Korkeampien ihanteiden sammuttua elähdyttää nyt häntä aiheeton kostonhalu, vaikka hän itse oli ollut onnettomuuksiensa aiheuttaja. Ryöstön halu on hänen pimentyneen sielunsa ilmiö. Sammon ryöstökin epäonnistuu, ja viha naapuruksien välillä jatkuu entistä katkerampana. Taikakeinoja toinen toisensa tuhoamiseksi suunnitellaan ja toimeenpannaan puolelta ja toiselta, mutta kärsimys on yhteinen. Viimein katoaa valokin heidän keskuudestaan. Aurinko ja kuukin kytketään Pohjolan kivimäkeen kostotekojen mielettömässä temmellyksessä. Henkinen valo himmenee vähitellen. Eikä sitä auta Ilmarisen takomat keinotekoiset auringot ja kuut. Rotujen välistä vihan pimeyttä ei mikään keinotekoinen virvatuli voi poistaa. Keinotekoinen valo leimahtaa hetkeksi, mutta samalla se sammuu ja pimeys on ennallaan. Kalevalainen kuvaus tästä tilanteesta on jokseenkin samanlaatuinen kuin Puraanoiden kuvaus Atlantis-mannermaasta ennen sen kahden mantereen Rutan ja Daityan uppoamista.

Pimeä asiantila murehduttaa etenkin Väinämöistä, joka tietäjä-asteensa korkeimmalta huipulta näkee synkkien syiden luomat, tuhoisat seuraukset silloin vallitseville roduille ja ennenkaikkea hänen omalle kansalleen. Äärimmäisen hädän hetkellä alistuu hänkin sodan puoltajaksi, ryhtyy äärimmäisiin keinoihin tuhon varalta, menee seppo Ilmarisen pajalle ja neuvoo häntä takomaan erikoisia aseita auringon ja kuun vapauttamiseksi Pohjolan kivimäestä. Tällöin Ilmarinen osoittaa kalevalaisessa myytissä viimeisen seppo-taituruutensa. Hän takoo kolmihaara-atraimen, jommoisen kreikkalainen Hephaistonkin oli takonut merenkuninkaalle Poseidonille. Vielä Väinämöinen kehoittaa Ilmarista takomaan tusinan tuuria, keihäitä kimpun ja avaimia suuren määrän, joilla avattaisiin kivikkomäen kellarit ja laskettaisiin valot maailmaa valaisemaan. Omasta aloitteestaan — kostonhalunsa sokaisemana — takoo Ilmarinen vielä kahleita entisen anoppinsa, Louhen varalle.

Louhi, Pohjolan mustan magian pääedustaja, aavistaakin vaaran suuruuden ja itseensä kohdistuvan tuhon olevan lähellä, muutaltaihe harmaaksi havukaksi ja käy urkkimaan tietoja Ilmarisen pajan akkunasta. Hän näkee vaaralliset sotavarustukset, joiden torjuntaan ei Pohjolan tieto riittäisi ja uumoillen oman tuhonsakin olevan oven edessä, jos sota tällä tavoin jatkuisi, katsoo parhaimmaksi peräytymisen. Hän rientää kiireesti takaisin Pohjolaan ja laskee kivikkomäestä irroilleen auringon ja kuun ja käy kyyhkysenä Ilmarisen pajan akkunan alle kuhertamaan:

    "Tuota lienen kynnyksellä
    sanomata saattamassa:
    jopa kuu kivestä nousi,
    päivä pääsi kalliosta."

Ilmarinen käy pajansa pihalle katsomaan, onko kuherrus tosi. Paljain päin hän seisoo kirkkaan auringon alla ja kiirehtii ilmoittamaan ilosanomaa veljelleen Väinämöiselle. Väinämöinen puhkeaa huudahdukseen:

    "Terve kuu kumottamasta,
    päivä kulta koittamasta!
    Nouse aina aamusilla
    tämän päivänkin perästä!
    Teepä meille terveyttä,
    siirrä saama saatavihin,
    pyytö päähän peukalomme,
    onni onkemme nenähän."

Sodan varustaminen oli nyt tarpeeton — ainakin hetkellisesti. Näennäinen rauha vallitsi molempien rotujen välillä — kohtalon ankara käsi astui syiden aiheuttamaa palkkaa maksamaan. Puraanoiden kertomuksen mukaan tuhotulva hukutti nuo muinoin ihanat mantereet.

LEMMINKÄINEN — KAUKOMIELI.

Lemminkäinen on kolmas kalevalaisista pääsankareistä.

On merkillinen "sattuma", että kalevalaisessakin sankarirunoelmassa on kolme suurinta pääurhoa, kuten arjalaisessa eepoksessa Mahâbhâratassa. Mahâbhâratassa esiintyvät Dritarâshtra, Pandu ja Vidura, joiden omituisia edesottamisia arjalainen seitsemäntoista volyymia sisältävä eepos käsittelee. Kummankin näiden eeposten sankareita voidaan monessa suhteessa rinnastaa, vaikkakin toiminnan yksityiskohtien erilaisuus on silmiinpistävä ja luonnollinen, koska kummankin eepoksen tapahtumat ovat sijoitetut aivan erilaisiin olosuhteihin. Tapahtumapaikka on erilainen, ympäristö on erilainen ja toimintakausikin voi molemmissa olla eriaikuinen. Molemmille on kumminkin yhteistä se, että ne kuvastavat ajanjaksoja, jotka kuuluvat kaukaiseen menneisyyteen ja ovat niin ollen lähempänä luomakunnan alkeellisimpia aikoja. Eepoksien sankarit ovat tietoisia aineen yliluonnollisten voimien toiminnasta, tuntevat kosketuksellisesti niitä voimatekijöitä, joita on sittemmin alettu kutsua jumaliksi. Eepoksien henkilöt kertovat tapahtumista ensikäden tiedolla, näyttivätpä heidän kertomuksensa kuinka haaveellisilta tai mielikuvituksellisilta tahansa. Molemmille näille esihistoriallisille kansoille näkyy selvänäköinen huomioiminen olleen yhtä oleellinen kuin myöhemmille kansoille fyysillinen aistihavainnoiminen, ja heillä näkyy olleen taito vetää selvänäkö-aistimuksensa fyysilliselle tasolle ja asettaa ne siten eräällä tavalla palvelukseensa.

Toinen samansuuntainen "yhtäläisyyssattuma" varsinkin Lemminkäis-myytin osalta on huomattavissa toisessa vanhassa lähteessä, nimittäin egyptiläisessä Kuolleitten Kirjassa. Tämä yhtäläisyys koskee enemmän aatteellista metafysiikkaa kuin suoranaisia tapahtumia ja ilmenee enemmän filosofis-optimistisena piirteenä. Se koskettelee niin kalevalaisessa kuin osirilaisessa maailmankatsomuksessa kysymystä elämästä ja kuolemasta.

Kuolleitten Kirjan uskonto ei usko kuolemaan ehdottomassa mielessä. Vaikkakaan se ei voi sulkea silmiään katoavaisuuden ja muotojen vaihtelevaisuuden tosiasialta, niin näkee se ikuisen elämän kuolemattoman voiman kaiken muodonvaihtelun alta. Tässä muodonvaihdoksessa — transsubstatiossa — toteaa se vain aineen muuttumisen hienommaksi, henkevöityneemmäksi ja kirkastuneemmaksi jälleensyntyvän, ikuisen ja kuolemattoman olion käyttöä varten. Tämän he ilmaisevat rituaalissaan, joka on jäljellä Kuolleitten Kirjassa, sanoilla: "Minä olen ylösnousemus ja elämä." Lauselma kuuluu osirisoituneelle jumalanpojalle Horukselle, vaikka se myöhemmin on lainattu samanlaisessa tilanteessa olleen toisen suuruuden lausumaksi. Ihmisen kuolema on näennäinen. Vainajan astuminen Amentaan eli Tuonelaan on vain askelma uutta elämää kohden, jonka ulkonaiset verhot ovat riippuvaiset sen entisten elämien kyvystä henkevöittää ainetta uutta ja korkeampaa elämän vaellusta varten. Tätä kuvaa heille myös aurinko ja aurinko-jumaluudesta syntynyt poika, Horus. Aurinkokin poistuu näkyvistä vain hetkiseksi ja palaa uudelleen elähdyttämään pimeydessä levännyttä luontoa. Samoin on ihmisenkin suhde elämään ja kuolemaan.

Tämä metafyysillinen puoli esiintyy erikoisen kirkkaana Lemminkäis-myytissä. Pääasiat ovat siinä samat — vieläpä ympäristökin on sama kuin egyptiläisten rituaalien esityksissä Kuolleitten Kirjassa, vaikka tietenkin nimet ja tapahtumien seikkaperäinen selostaminen saavat erilaiset piirteet joutuessaan esittämään henkistä totuutta toiselle rodulle ja kansallisuudelle, jonka henkisen näkemyksellisyyden on täytynyt olla jossakin suhteessa erikoisluontoinen. Sielun kasvu, persoonallisuuden nousu hengen huimaaviin korkeuksiin, jumaluuteen, on egyptiläisen rituaalin sisin tarkoitus, ja se on pääpiirteenä myöskin Lemminkäis-tyypissä, jonka vuoksi häntä runossa kutsutaankin vaihtoehtoisesti Kaukomieleksi — kauaksi pyrkiväksi, korkealle tähtääväksi yksilöksi, joka matalasta alkuasteestaan kohoutuu elämän ja kuoleman herraksi, vihityksi arhatiksi.

Kaukomieli on — kaikkien ihmislasten tavoin — jumalsyntyinen. Hänen pohjimmainen olemuksensa sisältää osan suurta tuntematonta jumaluutta. Runo esittää hänet vetten jumalan, Ahdin, pojaksi, korostaen sillä, että hänen luontaisiin ominaisuuksiinsa kuuluivat erikoisesti tunnetasolle kuuluvat värähtelyt, jotka hänen tuli muovailla, hienostaa ja jalostaa. Tunne-elementti onkin määräävänä tekijänä Kaukomielen luonteessa. Se on jo synnynnäisesti saanut hänessä ylivallan. Hänen tunnepuuskansa viskelevät häntä milloin sinne milloin tänne. Hän heilahtelee niiden mukaisesti kuin heinä tuulessa. Varsinkin sukupuolivietti, joka onkin ihmisen voimakkaimpia intohimoja, on hänessä kehittynyt äärimmilleen, ja kalevalaisessa kuvauksessa määrää se melkein yksinomaan hänen pyyteittensä ja toimintansa ääriviivoja värittäen hänen tekonsa pieniäkin piirteitä. Runo sanoo:

    "Ain' oli naisissa eläjä,
    yli öitä öitsilöissä
    noien impien iloissa,
    kassapäien karkeloissa."

Elellyssään sai Kaukomieli oppia, kuinka tyydyttämätön on tunteen palo. Mikäli sen oikkuja noudattaa, tunteentuulahduksia tyydyttää, luo se samalla uuden kiihtottimen, antaa sysäyksen uudelle syylle, jota kohden on uudelleen ponnisteltava, ja lopullinen tyydytys siirtyy tuonnemmaksi ja tuonnemmaksi, kunnes se lopulta näyttäytyy olevan saavuttamattomissa. Tämä seikka havainnollistutetaan Kaukomielen ja Saaren Kyllikin välisessä suhteessa. Kaukomielen korviin on saapunut huhu Kyllikin kauneudesta, kopeudesta ja ylimielisestä itsearvioinnista. Hänelle ei kelpaa kotoiset urhot, ei rajantakalaiset, ei edes auringon eikä kuunkaan pojat. Kyllikki ihailee vain itseään ja muotokauneuttaan, mikä tyydyttää hänen naisellista tunne-elämäänsä.

Tämän kaiken kuulee Kaukomieli viesteinä, ja se saa hänen lemmenkaihonsa kohoutumaan äärimmilleen. Seksualiseen tunneviettiin liittyy aina eräänlainen voittamisen halu, fyysillisen voimannäytteen osoittaminen, kiihkoisa ylväily, ja nämä kaikki purkautuvat vaistomaisesti Lemminkäisessä esille. Hänen mielikuvituksensa kiihottaa hänen lemmenkohteensa yksityisseikat rusohohteisemmiksi kuin mitä ne oikeastaan ovatkaan. Lopulta hän ei voi vastustaa mielikuviensa painostusta. Hän päättää lähteä valloitusretkelle ja ryöstää itselleen tunteensa hautoman mielikuvan. Himonsa vallassa oleva yksilö ei tunne olevansa tyydytetty, ennenkuin himon tähtäämä kohde on täysin hänen vallassaan. Sokeana, järkisyitä ajattelematta, syöksyy hän himonsa viittomaa väylää pitkin.

Kaukomielen äiti, joka hänen korkeampana minuutenaan tuntee perinpohjin muotomaailman, varsinkin tunnemaailman harhanomaisuuden, neuvoo poikaansa. Hän vetoaa tosiasioihin, puhuu muotomaailman katoavaisuudesta ja sen tavasta arvostella tilanteita, varoittaakin vetoamalla lopulta Kaukomielen itserakkauteen:

    "Siellä piiat pilkkoavat,
    naiset nauravat sinua."

Mutta tämäkin on kiihoituspuhallus hänen himonsa hehkuvaan hiileen. Korkeamman minuuden ääni on etäinen Kaukomielen tajunnalle ja se mikä siitä hänen tajunnallensa kaikuna kantaakin ei saa tilaa hänen alemmassa minuudessaan, joka on kokonaan himoluonnon kyllästämä. Röyhkeästi asettuu hän korkeampaa minuuttaan vastaan ja

    "ottavi hyvän orosen,
    valjasti valion varsan,
    ajavi karittelevi
    Saaren kuuluhun kylähän,
    Saaren kukkoa kosihin."

Verraton sanonta himon pauloissa olevan menettelystä. Alemman minuuden äly, jota ratsu kuvaa, on kuin varsa ja se jää asian lopulliseksi ratkaisijaksi. Hänen orhinsa, alemman minuutensa luomat ajatukset, himon yllyttäminä asettuvat valjaisiin ja näin lähdetään tekoihin. Ei välitetä jos matka käy "kummasti", jos korja kaatuu kumoon, vierähtää veräjänpieleen, jos tosiaankin — naiset nauravat moiselle ajajalle. Vasta vastoinkäymiset ja sen aiheuttamat kärsimykset havahduttavat tunnehuumansa pauloissa ajelehtivan. Mitä voimakkaampi pyyde on, sitä tiukemmin pysytään päätöksessä alemmankin päämäärän saavuttamiseksi ja alistutaan jatkuviin ponnistuksiin.

Näin käy Kaukomielenkin. Hänen varsansa on liian raisu, ja hän itse liian tunneherkkä, liian tulinen välttyäkseen kommelluksista. Hän ei kykene suhtautumaan omaan itseensä eikä ympäristöönsä mielenhallinnallisella tyyneydellä. Saaren kansa, joka runon mukaan näyttää olevan verrattain korkealla sivistyksellisellä tasolla, asettuu ivailemaan uskalikkoa, joka mielettömyydessään on rohjennut tulla kosimaan heidän naisellisen ihanteensa kukkaa. Ulkonaiseen kohteluun — olipa se minkälaista tahansa — alistuu Kaukomieli, pyrkimättä silti vähimmässäkään määrin hillitsemään tai kasvattamaan ajatusmaailmaansa. Eikä Kyllikkikään, jonka Kaukomieli joskus sattumoilta kohtaa, rohkaise hänen toiveitaan. Päinvastoin ivailee hänkin Kaukomielen sokeaa tunnetta ja vieläpä hänen ulkonaisia etuisuuksiaankin, joihin Kaukomieli oli lopullisen voittonsa perustanut ja pitänyt niitä painavimpina tekijöinä himonsa tyydyttämishommissa.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Saaren kansa oli kerran kesäkisoissa "mannerpuolella saloa". Paikka viittaa johonkin päämantereen lähettyvillä sijaitsevaan saariryhmään, minne voitiin ratsainkin kulkea, vieläpä korjankin kanssa. "Saaren" sivistyksellisistä oloista antaa kalevalainen runo melkeinpä yksityiskohtaisia selostuksia. Saaren yhteiskunta oli laillisesti järjestetty:

    "Saaren maat saroin jaettu
    pellot pirstoin mittaeltu,
    aholoista arpa lyöty,
    nurmista keräjät käyty."

Siellä ei ollut tilaa vierailta mailta tulleelle onnenonkijalle, ei edes pienenkään kasken kaatoon. Väkiluku oli siksi suuri, ettei uusille tulokkaille ollut toiminta-alaa. Sivistys oli korkealla — ehkä liiallisen ylikuormitettukin, koska runo sanoo:

    "Liiat meill' on linnat täällä,
    kaihot kartanot asua."

Ei siis ollut puhettakaan jonkin alkuasukasmaisen kansan olosuhteista, vaan jo korkealla yhteiskunnallisella kehityksellä seisovan kansallisuuden elämänsaavutuksista järjestelmällisen johdon puitteissa.

Kisailu ja leikki näkyy kuuluneen senaikuisen sivistyskauden pääasiallisimpiin huveihin, niinkuin on aina ollut nuorten keskuudessa, mutta tämä kalevalaisen myytin antama kuvaus viittaa kylläkin siihen, ettei ole kyseessä jonkun alkuaikaisen kansan villit, remuavat juhlinnat, vaan jo kehittyneen kansan ajanmukaiset kevätjuhlat, joissa säädyllisesti nautitaan nuoruuden ja puhjenneen kevään suomista ilonhetkistä. Siellä tanhutaan ja Kyllikki on mukana ylinnä muiden leikissä.

Silloin tapahtuu jotakin tavatonta. Kaukomieli on kadottanut viimeisen kipinän terveesti ajattelevasta toiminnasta, syöksyy keskelle kisakenttää, reuhtoo Kyllikin korjanansa ja lähtee saaliinensa ajamaan kotia kohden. Matkalla kumpikin, niin Kaukomieli kuin Kyllikkikin tyyntyvät sovitteluihin yhdyselämän onnen ehdoista, lupautuvat karsimaan olemuksestaan aineksia, joiden he luulevat olevan yhdyselämän onnen esteinä. Riehahtaapa Kaukomielen mieli vaikka "hiidessä hiotuin" miekoin tukemaan onneansa, mutta tämän tarjouksen Kyllikki heti hylkää aavistaen, ettei onnea voida väkivalloin rakentaa eikä onnen ehtojen sopimuksia miekoin suojella. Suojeluksen on tultava sisästä päin, omasta sielusta, minne Kaikkivallan sopusoinnun laki kohdistuu, ja tällöin he molemmat

    "alla kasvon Kaikkivallan
    vannoivat pyhän valansa"

pitää lupauksensa pyhinä ja rikkomattomina. Nyt he ovat valmiit astumaan Kaukomielen kotiin.

Tätä katkelmaa voisi syyllä pitää psyykillisenä tapahtumana, joka kuului yksinomaan Kaukomielelle, vaikka runo sen selostamiseen tarvitsee kaksi eri henkilöä. Se on se vaihe Kaukomielen sielullisessa kehityksessä, jolloin himoluonto tekee sopimuksia alemman älyluonnon kanssa välttämättömistä elämän onnen sovinnaisista ehdoista. Sopimuksilla koetetaan hillitä himoluonnon liiallisia värähtelyjä, asettaa ne aitaukseen, jota käydään valvomaan ja vartioimaan, ettei liialliset himonpurkaukset — olivatpa mitä laatua tahansa — pääsisi karkaamaan aitauksen yli. Se on eräänlainen yritys asennoitua rauhaan, jota sielu sisimmässään syvästi kaipaa, mutta ei kykene tavallisissa elämän vaihteluissa saavuttamaan. Tällöin tehdään pyhiä valoja Kaikkivallan kasvojen alla, mutta valoista huolimatta niitä rikotaan, kun ei ole voimaa pitää vala pyhänä. Eikä siihen ole edellytyksiäkään, kun alemman minuuden ei ole onnistunut päästä kosketuksiin itse voiman alkulähteen, korkeamman minuuden kanssa.

Kaukomielen äiti on tällä välin kärsivällisesti kotona odotellut poikansa paluuta. Kun Kaukomieli vihdoin Kyllikkineen saapuu, hyväksyy äiti ilomielin yhtymän. Äiti ymmärtää ja tietää kehityskulun äärettömyyden, ja oivaltaen, ettei täydellisyyttä saavuteta käden käänteessä, hän iloitsee jokaisesta askeleesta, minkä alempi minuus ottaa täydellisyyspäämäärää kohden. Korkeampi minuus iloitsee alemman minuuden tekemistä aitauksistakin, päätöksistä, joita on tehty sopusoinnun lain noudattamiseksi. Kalevalainen kertomus äidin tällöisestä onnesta puhkeaa toivomukseen, että Kaukomieli rakentaisi uudet tuvat uudelle mielenasenteelle, avartaisi tajunnan akkunat uusille elämän virtauksille ja korkeammat ukset uudelle temppelille, jotta henkisyyden auringon asukkaat, korkeammat ja ylevämmät oliot kuin hänen entinen itsensä siitä sisälle kulkisivat.

Sielun nousu ei onnistu aitauksen sisällä, eikä persoonallisuus kehity vankilassa. Sielu, mikä on persoonallisuuden ydinaines, on aurinkoa tarvitseva arka kasvi ja vaatii ennenkaikkea vapautta puhjetakseen kukkaan. Persoonallisuus, mikä on pakkokeinoin kehitetty sovinnaisten olosuhteiden mukaiseksi, on kuin kahlehdittu koira, joka pakosta kulkee, minne määrätään ja on alinomaa ohjaajansa ruoskaniskujen pelossa. Sielun sisäiset ominaisuudet puhkeavat ennemmin tai myöhemmin esille kaikessa alastomuudessaan — ainakin sille, joka pyrkii ikitiedon tietäjäksi. "Tunne itsesi" käsky esiintyy tällöin ehdottomana vaatimuksena. Persoonallisuuden pienimmätkin vivahdukset ovat tällöin tunnettavat. Salaisinkin sielun komero on tarkoin siivottava. Sinne ei saa jäädä kahlehdittuja itsekkyyden olioita. Ne on muunnettava hyveiksi, kaikkeudellista sopusointua vastaaviksi epäitsekkyyden puhtaimmiksi värähtelyiksi. Vangittu pahe on passiivinen, orjuutettu voima, kun sitä vastoin jokainen hyve on aktiivinen tieto, joka ilmenee itsenäisenä, kauaksi tähtäävänä voimana, kykynä toimia sopusoinnun rytmin mukaisesti. Se on salatieteellinen selviö, minkä vuoksi ikitietoon pyrkijä ei voi sieluunsa kätkeä pienintäkään itsekästä piirrettä eikä teeskennellä hyveitä, joita hänellä ei ole. Paheet ovatkin vain hetkeksi vangitut sovinnaisuuden kahleilla. Syvimmässä salassa piilleet intohimot astuvat päivänvaloon ja jo voitetuiksi luullut taipumukset nousevat uudelleen esiin, ellei niitä ole juuria myöten kuoletettu.

Tämäkin seikka paljastuu Kaukomielen vihkimykseen nousussa. Hän pitkästyy sovinnaiseen elämään kotonaan. Käy "kalassa", viipyy siellä usein tavallista pitempään. Tällä aikaa alkaa Kyllikkikin havahtua, huomaa ikävystyvänsä sovinnaisuuden aitauksessa olemiseen. Alempi äly hellittää otteensa himoluonnon suostumuksella. Lupaukset rikotaan ja entisyys näyttää olevan muuttumattomana edessä. Tilanne ei kumminkaan enää ole sama kuin ennen. Sovinnaisuuden riittämättömyys elämän pysyväisen onnen saavuttamiseksi on koettu tosiasia tajunnassa, ja katseelle alkaa häämöttää uusi askelma, pääsy korkeampaan tietoisuuteen elämän salaisuuksista. Pohjan neidon kuva astuu tällöin Kaukomielen tajuntaan, ja hän sanoo äidilleen:

    "Oi emoni, kantajani!
    Tuo tänne sotisopani,
    kanna vainovaatteheni,
    mieleni minun tekevi
    juomahan soan olutta,
    soan mettä maistamahan."

Tässä pyynnössä on vielä syvä persoonallisuuden sävy, siksipä äiti kieltääkin matkalle lähtemästä, varoittaa kaikista siellä uhkaavista vaaroista. Varsinkin on tuho varma, jos minuus-yliarvioinnin lumoissa — kohdistetaan matka Pohjolaan, taian ja mustan magian maahan, missä sen "ihmissyöjät" asukkaat varmasti loitsivat hänet "kypeneisiin kyynäsvarren paksuudelta", hänen omien loitsujensa kykenemättä häntä vähintäkään turvaamaan. Elämän uudelle askelmalle nouseminen on Kaukomielessä kasvanut valtavaksi, pakottavaksi voimaksi, jota hän ei voi vastustaa. Siksi hän ei kuuntele mitään ulkoapäin tulevaa varoitusta tai neuvoa. Kaukomieli sonnustautuu täyteen sota-asuun,

    "telkitäikse teräsvöihin,
    rautapaitoihin paneikse",

tempaa hiidessä hiotun tuliterä-miekkansa, sulloo mielensä täyteen kaikella omaan tietoonsa pohjautuvalla taialla, hyppää orhinsa selkään ja suuntautuu ajamaan suoraan Pohjolaa kohden. Hän ratsastaa rajusti. Kannustinkin höltyy hänen kantapäästään, mutta Pohjolaa ei näy eikä kuulu. Sen sijaan hän joutuu tienristeykseen, josta tiet menevät kolmelle eri suunnalle, eikä hänellä ole aavistustakaan, mitä tietä hänen olisi ajettava. Hän huomaa, ettei ratsastusasukaan enää ole kunnossa. Ennenkuin hän kykenisi jatkamaan matkaa edelleen, tarvitsisi hän apua, rinnuksien riisujaa ja sen uudelleen kytkijää. Esille astuvat vaikeudet, jotka ovat jokaisen "tielle" pyrkijän edessä. Hänen on itsensä löydettävä tie, ja sen hän löytää ajamalla kappaleen kutakin tietä. Ensimmäistä tietä ajettuaan hän kohtaa kylän, missä "lapsi" antaa hänelle ohjeita kykenemättä kumminkaan neuvomaan oikeaa tietä. Toisella tiellä kehoitetaan Kaukomieltä palaamaan takaisin, yrittämättä lainkaan pyrkiä Pohjolaan. Kaukomieli lähtee neuvotonna ratsastamaan kolmatta tietä, ja se johtaa hänet lopulta Pohjolaan, missä varsinaiset vaikeudet häntä odottavat.

Pohjolan kartanon lähettyvillä on vastassa Hiiden koira, joka vartioi Pohjolan porttia. Samanlaisen vartijan mainitaan Kuolleitten Kirjassa vartioivan Amentaa, kuolleitten valtakuntaa, jonka läpi vihittäväksi pyrkijän on kuljettava. Egyptiläisen Hiiden koiran nimi on Oupouaout, jolla oli shakaalin pää, joskin se joissakin kuvauksissa kuvataan ruumiiltaan ihmisen muotoiseksi. Sen nimi merkitsee sen tehtävää: "se, joka aukaisee tien". Ilman sen lupaa ei tähän valtakuntaan saanut astua, ellei ollut tärkeätä asiaa.

Kaukomieli oli päättänyt rynnäköllä saavuttaa päämääränsä, ja käyttämällä jo omaamaansa tietoa saa hän tukituksi vartioivan koiran suun. Vasta täällä — tiedon taikamaan eteisessä — Pohjolan pihamaalla kunnostetaan Kaukomielen rempalleen joutuneet varusteet.

    "Lyöpi maata ruoskallansa,
    utu nousi ruoskan tiestä,
    mies pieni u'un seasta,
    sepä riisui rinnuksia,
    sepä aisoja alenti."

Persoonallisuuden puitteita pienennettiin, selvänäön esteitä poistettiin, jotta hän kykenisi tarkkaamaan näkemäänsä ja kuulemaansa. Havainnot ovatkin outoja. Pohjolan tuvasta, jonka portit on lujasti suljettu näkymättömillä salvoilla, kuuluu kummaa puheen sorinaa. Se kiinnostaa Kaukomieltä siinä määrin, että hän selvänäköisesti kurkistaa pirttiin.

    "Tupa on täynnä tuntioita,
    lautsat täynnä laulajoita,
    sivuseinät soittajoita,
    ovensuu osoavia,
    peripenkki tietäjiä,
    karsina karehtijoita."

Hän ei ollut ainoa tiedon tavoittelija, niitä oli täällä jo lukuisasti eriasteisia ja eri tavalla taitavia. Kaikki nämä lauloivat Lapin runoja, Hiiden virttä vinguttivat, kokeilivat sillä samalla tiedolla, jota Kaukomielikin osittain osasi ja joka oli hänen ylpeytensä. Tietoniekkana muutteleikse hän muuksi — astuu ulos fyysillisestä ruumiistaan — ja tulee tupaan. Ikitiedon valpas valtiatar huomaa heti tupaantulijan ja alkaa kysellä hänen asiaansa. Ennenkuin Kaukomieli ennättää vastata kynnyksenvartijan kysymykseen, nousee hänen itserakas persoonallisuutensa voimakkaana etu-alalle ja hän näyttää taituruutensa laulamalla pirtissä olevat muut tiedontavoittelijat

    "minkä minne, kunka kunne,
    ahoille vesattomille,
    maille kyntämättömille".

Tällä teollaan hän paljasti sisäisen persoonallisuutensa suurimman virheen, vallan tavoittelupyyteen, olla yksin kaikki kaikessa, olla yksin tiedon omistajana muista välittämättä. Samalla paljastui siinä hänen puutteellinen tietonsa ja arvioimiskykynsä puute. Jättäen laulamatta "ukon vanhan umpisilmän", jonka luuli taioista tietämättömäksi, valmisti hän maaperää tuholleen. Tämä teko kehittyi hänen etsijävaelluksensa ratkaisevimmaksi tekijäksi ja antoi viimeisen iskun persoonallisuudelle. Ilman eroittamiskykyä on turha pyrkiä vihkimyksen esikartanoihin.

Loitsutaitonsa kultaamana joutuu Kaukomieli viimein vastaamaan Kynnyksenvartijan kysymykseen, selostamaan saapumisensa syyn, ja hän käykin suoraan asian ytimeen pyytämällä Pohjan neitoa vaimokseen.

Kaukomielen hämmästys on suunnaton, kun Louhi ei ainoastaan anna kielteistä vastausta, vaan käy suoranaisesti soimaamaan ja syyttämään Kaukomieltä rikoksista ja hänen eetillisen luonteensa puutteellisuuksista. Louhi toruu:

    "Sull' on ennen naitu nainen,
    ennen juohettu emäntä."

Kynnyksen vartija tietää, kuinka mustasukkainen ikitieto on, kuinka se ei suvaitse rinnalleen toista vihkivaimoa, vaikkapa se olisi alemman minuuden kopeileva, järkeilevä Kyllikki. Tiedon tavoittelijan tulee olla vapaa kaikista kahleista, vapaa omistautumaan yksinomaan vain sille, jonka kuvan hän on aavistellen nähnyt, mutta ei vielä tunne sen täydellisyyttä. Ei auta Kaukomielen selostukset ja lupaukset kytkeä Kyllikki kylähän, ulkopuolelle omaa persoonallisuuttaan, ei auta kerskaileva kehunta hänen uuden ihanteensa kauneudesta. Rikos, entisyyden luoma syy on olemassa, jonka painoa ei ole väheksyttävä. Rikos on ehdottomasti sovitettava, sen syyt ovat perinpohjin poisjuurrutettavat, etteivät joskus uudelleen pääsisi kasvun alkuun. Puhdistuksen oli alettava Kaukomielen omasta sielusta, ja siksipä Louhi iskeekin asian ytimeen lausuessaan Kaukomielelle:

    "Äsken tyttöjä anele,
    kuulustele kukkapäitä,
    kun sä hiihät Hiien hirven
    Hiien peltojen periltä."

Tämän aikakausia vanhan, vertauskuvannollisen puhetavan ymmärsi Kaukomieli tähtäävän hänen himoluontoonsa, sen täydelliseen alistamiseen korkeimman minuuden vallanalaisuuteen. Hiiden pelto oli hänen oman tunne-elämänsä viidakko, missä hänen alempi minuutensa laidusteli voimakkaan hirven tavoin, tyydytti eläimellisiä pyyteitään, pitäen niitä niin ehdottoman tärkeinä, että niistä kehkeytyi hänelle laki, joka pakotti alistumaan kaikkiin oikkuihin. Himoluonnosta oli kehkeytynyt vaativa demooni, sarvipäinen hirviö, joka elosteli hänen tunnemaailmassaan hillittömänä, nopeajalkaisena eläimenä. Tämä oli Kaukomielen nyt vangittava ja tuotava Kynnyksenvartijalle, ennenkuin oli puhettakaan Pohjan neidon luovuttamisesta.

Himoluonnon hillitseminen ei suinkaan ole mikään yksinkertainen tehtävä. Sen tärkeys arhat-vihkimyksen ehtona onkin selostettu seikkaperäisesti kaikissa vanhoissa katkelmissa ammoisilta ajoilta, niin Kuolleitten Kirjan rituaaleissa kuin hindulaisessa Mahâbhâratassa. Eikä kalevalainenkaan esitys tee poikkeusta. Kaukomieli ryhtyy tehtäväänsä huolellisesti valmistautumalla kaikkia vastaansattuvia vaaroja varten. Hän varustautuu kaikilla mahdollisilla ajattelemillaan varusteilla, teroittaa nuolensa — ajattelutehonsa — mitä luotettavimmaksi, tarkistaa älynsä jousen, jotta se varmasti osuisi tarkoitettuun kohtaan, eikä hän halveksi käyttää ulkopuolistakaan apua tähän vaativaan tarkoitukseen. Hän käy Kaupin luona saamassa sukset sauvoineen — ottaen täten huomioon toisten toteamat tiedot ja taidot, hylkää entisten, epäonnistuneiden etsijäin varoitukset muka turhasta yrityksestä, koska Hiiden hirvi ei olisikaan muuta, kuin "palanen lahoa puuta", joka saavutetaan suunnattomalla surulla. Näin arvostelee ja neuvoo alempaan järkeen perustuva, tavallinen ihmisajattelu vihkimykseen pyrkijän tavallisuudesta poikkeavaa pyrkimystä.

Kaukomieli varustuksineen on vihdoin valmis tehtäväänsä. Hän ei tällöin vielä aavistanut tehtävänsä vaikeutta eikä tuntenut tunne-elämänsä laajaa laidunmaata, jossa Hiiden hirvi irrallaan iloitteli. Tuntematonta oli hänelle myös, mihin ristiriitaan hän joutuisi ympäristönsä kanssa tässä näennäisesti niin yksilöllisessä, vain häneen itseensä kohdistuneessa tehtävässä. Hiiden hirvi juoksi kaikki mahdolliset lymypaikat hänen tunnemaailmassaan ja Kaukomieli perässä koetuilla suksillaan:

    "Hiihti kaikki Hiien korvet,
    kaikki Kalman kankahatki,
    hiihti Surman suun e'itse,
    Kalman kartanon perätse."

Kaikkialla, minne hänen suksensa syöksyi, minne hänen latunsa jätti jäljen, syntyi huutoa ja melua. Ympäristö luuli itseään häirittävän.

    "Naiset nauroi, lapset itki,
    väki vanha vaikeroitsi,
    hallikoirat haukahteli."

Kerran hänelle ilmaantui tilaisuus todeta, ettei hän tavoitellut mahdottomuuksia. Hän kohtasi tunne-elämänsä demoonin, otti sen kiinni ja oli kammitsoivinaan sen varmasti korkeamman minuutensa — "jumalpuisen tammen vesoista" laadittuun tarhaan. Mutta vielä eli hänen alempi minuutensa voimakkaana, ja hän ilmaiseekin sielunsa kypsymättömyyden sivellessään Hiiden hirven kiiltävää lautasta:

    "Oisi tuossa ollakseni,
    sopisipa maatakseni,
    nuoren neitosen keralla."

Siitä kiihtyi Hiiden hirvi, ponnistautui tilapäisestä tammitarhastaan irti, ja karkasi vanhoille laitumilleen. Kaukomielen ajojahti alkoi uudelleen.

Tämäkin on tavallinen psykologinen ilmiö vihkimykseen pyrkivän sielun elämässä. Epäonnistumisia sattuu, ja ne osoittavat etsinnän virheellisyyttä ja sielunelämän monivivahteisuutta. Epäonnistumiset ovat osviittoja sille, kuinka on asennoiduttava onnistuakseen etsinnässä.

Kaukomielelle jäi nyt hetkinen hengähdysaikaa tutkiakseen tarkemmin tilannetta. Hänen etsintänsä pohjimmaisin kiihotin oli vielä kohdistunut hänen persoonallisiin pyyteisiinsä. Nautinnonhimo sielussa oli vielä elossa, siksi oli hän epäonnistunut. Jos hän itse oli murheellinen epäonnistumisestaan, niin murehti ulkonainen luonto sitä voimakkaammin. Senkin kuvaa Kalevala. Luonto muuttui arkisen jokapäiväiseksi. Metsän henget ja hengettäret eivät osoittaneet pienintäkään halua herätä elämänilon aamuiseen nousuun. Kaukomielen kamppailu oli kohdistunut vain häneen itseensä, eikä luomakuntaa vapauttavaan onnen saavutukseen. Tämän huomaa Kaukomielikin mietiskelyissään. Hän toteaa epäonnistumisensa syyksi itsekkyyden, persoonallisuutensa liiallisen yliarvioinnin, ja sen eristämishalun. Siksipä mietiskely kohottaakin hänet Ukko-Ylijumaluutta kohden, jolle hän puhelee korkeimman minuutensa välityksellä:

    "Oi Ukko-Ylijumala,
    tahi taatto taivahinen,
    tee nyt mulle suorat sukset,
    joilla hiihteä hivitän,
    Hiien hirven käytäville,
    poropeuran polkemille."

Kaikkeudellisesti asennoituneena lähtee Kaukomieli uudelleen metsästämään himoluontonsa demoonia. Uuden asennoitumisen seuraukset näkyvät heti. Hänen harmooniset ajatuksensa verhoavat metsän kulta-asuun. Luonto pukeutuu puhtoisiinsa, paneutuu parhaisiin palttinoihinsa. Kaukomielen etsintä ei saa rikkoa luonnon sopusointua, sen on tapahduttava rauhan ja sopusoinnun merkeissä. Sitä varten panee metsän haltia Tapio käskyläisensä Nyyrikin merkitsemään puihin kulkuväylän niin hirvelle kuin Kaukomielellekin. Pyydystäminen tapahtuu nyt uuden mielialan merkeissä. Käyskennellessään luonnon sopusointuisessa temppelissä laulaa hän metsän emännän Mielikin suopealle tuulelle siinä määrin, että Hiiden hirvi uudelleen joutuu Kaukomielen kammitsoihin ilman että luonnon sopusointu häiriytyy. Nyt on Hiiden hirvi säyseä, ei säikähdä sen lautasta siveltäessä, eikä Kaukomielen mieli kiihoitu vanhojen himojen muistosta. Kiitollisena kaikkeuden voimille suuntaa Kaukomieli kulkunsa Kynnyksenvartijan luokse, mukanaan arvaamattoman kallis saalis, jolla hän luulee päämääränsä saavuttaneensa tarjotessaan sen ankaralle vartijalle.

Suuri on Kaukomielen hämmästys, kun palkinto edelleen kielletään ja asetetaan uusi vaatimus — ehkä entistä ankarampi. Jyrkkänä esittää Louhi:

    "Äsken annan tyttäreni,
    kun sä suistat suuren ruunan,
    hiien varsan vaahtileuan,
    hiien nurmien periltä."

Kaukomieli ei napise uuden ehdon esittämisestä. Hänelle alkaa häämöittää päämäärän suunnaton ylevyys. Ikitiedon omistaminen on aiheeton ja tarpeeton, ellei tunnemaailman hallinnan ohella päästä myös ajatusmaailman herraksi. Tämä oli hänelle tullut selviöksi Hiiden hirven vangitsemisessa. Ei hän olisi kyennyt edelliseenkään tehtävään ilman ajatusmaailman apua, jonka puutteellisuuden itsessään hän nyt täysin tajusi. Nurkumatta ryhtyy hän uuteen tehtävään ja suuntaa orhinsa, ajatusmaailman vertauskuvan, pyhän pellon pientareelle, sille rajamaalle, joka lähinnä koskettaa henkisen tason alueita. Siellä laiduntava ajatusmaailman ratsu on hänen saatava, sillä se ainoastaan voi laukata ajatusmaailman rajan yli henkisyyden maailmaan. Kun hän tätä ratsua on etsiskellyt päivää kaksi, niin päivänä kolmantena nousee hän korkealle mäelle — nostaa persoonallisuutensa tavallisten arkisten aateskelujen yläpuolelle, ja luo katseensa itään auringon nousua kohden. Tällöin hän näkee minuutensa ihanne-ajatusratsun tultatuiskivana, herkistynyttä älyä säihkyvänä, korkealle jumaluutta kohden pyrkivänä. Sen omistaminen, iestäminen, hallitseminen on nyt oleva hänen päätehtävänsä. Tähän tehtävään ei hän enää ryhdy omin voimin, vaan kääntyy suoraan Ukko-Ylijumalan puoleen avautuakseen niille korkeille värähtelyille, jotka sieltä tulvivat alemmille ajatusmaailmoille ja hänen persoonallisuuteensa. Niistä on hänen assimiloitava itselleen aseet sekä suitset ja valjaat tuolle tuliselle ratsulle. Tulos asennoitumisesta on ihmeellinen. Ratsu alistuu vapaaehtoisesti Kaukomielen varaamiin valjaisiin. Se tottelee hänen äänensä värähtelyä silmänräpäyksellisesti. Ei tarvitse ohjaukseen pienintäkään pakkokeinoa. Se seuraa kuuliaisesti Kaukomieltä Pohjolaan.

Näin kuvaa kalevalainen vihkimysmyytti yksilöllisen ajatussuuntauksen alistamista kaikkeudellisten lakien alaisuuteen, mikä on älyllisen maailman korkein saavutus. Ja samalla kun sen teho ja hyöty maailmankaikkeuteen nähden on antoisin, on se samalla kaikkeudellista sopusointua häiritsemätön, maailman ruumiin rauhaa rikkomaton.

Olisi luullut, että arhat-vihkimyksen ehdot olisivat tähän päättyneet, mutta niin ei ole asianlaita. Vielä on jotakin jälellä, eristäytymishaluisen persoonallisuuden lopullinen uhraaminen kaikkeuden elämän alttarille. Se esitetään kaikissa vanhoissa mysteerioissa samansisältöisenä, vaikka ulkonaisesti hiukan eri tavalla. Kalevalaisessa myytissä esiintyy se Louhen viimeisenä vaatimuksena. Tinkimättömästi esittää hän sen Kaukomielelle, selostaen, että ikitiedon taivainen impi kuuluu vain sille, joka on ampunut Tuonelan joutsenen, Tuonen pyhän virran pyörteheltä:

    "Yhellä yrittämällä
    yhen nuolen nostamalta."

Ikitiedon salaisuuteen vihityksi pyrkijän on kokemusperäisesti opittava tuntemaan elämän ja kuoleman tosi-olemus, persoonallisuuden merkitys elämän salaisuudelle. Hänen tulee eläytyä siihen ja todeta elämän lahjomaton laki, jonka puitteissa ikitietokaan ei ole kenenkään yksityisomaisuutta, ei kehittyneimmänkään persoonallisuuden, johon tarrautuminen pikemmin voi olla esteenä ikitiedon saavuttamiselle. Elämän tietokin kuuluu Kaikkeudelle ja sen yksilöllisen saavuttamisen ehtona on elämän salaisuuden omaksuminen "yhden nuolen nostamalla", ajatuksen keskittämisellä vain elämän ykseyteen ja älyn äärimmäisellä jännityksellä nousemaan ajatusmaailman rajan yli hengen katoamattomaan maailmaan, nirvaaniseen kirkkauteen. Vakava ikitietoon pyrkijä ei säikähdä tätä äärimmäistäkään ehtoa, vaikka aavistaa siinä persoonallisuutensa, aivoälynsä kadottamisen mahdollisuuden. Näin selostavat pyhät kirjat ja niin vakuuttavat vihittävät, mutta vaara on kumminkin eräässä mielessä näennäinen. Kysymys ei ole aivoälyn kadottamisesta vaan sen rajan siirtämisestä korkeampaan käyttövälineeseen. Tämä tapahtuma voi outoutensa takia näyttää ja tuntua kuolemaakin kaameammalta — minuustietoisuuden, ajattelemiskyvyn, älyn kadottamiselta.

Kaukomieli lähtee Tuonelan joelle, tiedon joutsenta etsimään, missä häntä vartoo aliarvioimansa "umpisilmä ukko", minuustietoisuuden sokea elementtaali, häntä vaanivana. Kuolleitten Kirjassa tämä demooni kuvataan Sufina, aineen pimeänä elementtaalina, joka aineen käärmeen kuolettavimmalla myrkyllä iskee vihittävään, hajoittaakseen vihittävän verhot kappaleiksi. Kalevalainen "sokea paimen" kappaloi Kaukomielen kahdeksaksi kappaleeksi — viideksi muruseksi, erittelee ihmisolemuksen prinsiipit aineosasiinsa, ja heittää ne elämän ja kuoleman ainevirtoihin. Tapahtuma on melkein kirjaimellisesti sama kuin se, mikä esitetään Kuolleitten Kirjan rituaaleissa. Ennen lopullista hajautumistaan keskittyy Kaukomielen tajunta ainoastaan "äitiin", elämän antajaan ja ylläpitäjään.

Tällä välin on Kaukomielen kodissa ikävöity häntä kotiinpalaavaksi. Odotus ja kaiho herkistävät kaikkien mielet selvänäköisyydeksi, ja he alkavat aavistaa jotakin erikoista tapahtuneeksi. Äiti yksin tietää tapahtuman oikean laadun ja lähtee etsimään poikaansa, kuten Kuolleitten Kirjan Isis lähtee etsimään Sufin kappaloimaa poikaansa Amentan sotkuisista vesistä. Vertailematta näitä kahta toisiinsa, rajoitun vain viittailemaan kalevalaisen myytin syviin metafyysillisiin totuuksiin. Se on sinänsä mitä kirkkain kuvaus ihmisen kuolemattomuudesta ja hänen jumalallisen monaadinsa osallisuudesta vihkimyshetken kuoleman tapaisessa juhlallisuudessa. Poikansa kadonnutta minuutta etsiessään lähtee "äiti" tiedustelemaan kynnyksen vartijalta "poikansa" kohtaloa. Tämä antaakin pääasiallisimmat tiedot. Kun äidille luulotellaan Kaukomielen joutuneen eläinmaailman uhriksi vastaa äiti:

    "susi ei syö minun sukua,
    karhu ei kaada Kaukomieltä",

tahtoen sillä ilmaista, ettei kuolematonta minuutta voi eläinmaailma tuhota, ei "vedet" sitä upottaa. Kun hän vihdoin kuulee Kaukomielen lähteneen Tuonelan joutsenen ammuntaan, ymmärtää äiti, että Kaukomielen entinen persoonallisuus on voinut tukehtua Tuonelan virtoihin, ja tällöin on tarpeen uusien verhojen luominen uudelle, uudestisyntyvälle minuudelle. Egyptiläisen Isiksen tavoin käy "äiti" Ilmarisen takomalla haravalla kokoamaan Tuonelan joesta entisen Kaukomielen ruumiin kappaleet, s.o. ne osat ainetta, jotka luonto on säilyttänyt ja Kaukomieli kirkastanut uutta ruumista varten. Kun kaikki on löydetty ja koottu, asettelee äiti ne paikoilleen, kaikkien luonnon elementtaalien avustamana. Hengen tuo sille kalevalaisen kertomuksen mukaan vihdoin — mehiläinen.

Kuolleitten Kirjassa on mehiläinen sielun vertauskuva, ja se on vainajien ohjaaja sekä maanalaisessa Amentassa että taivahassa Aarrussa. Hunaja kuvaannoi elämää, elämää säilyttävää voimaa. Sitä käytettiin siinä tarkoituksessa muumioiden balsamoinnissa, jotta ruumiin elinaine säilyisi uutta ruumistusta varten. Kalevalaisessa Kaukomielen henkiinherättämis-kertomuksessa saa mehiläinen lennellä yli yhdeksän meren sekä puolen kymmenettä, tuodakseen sieltä hunajaa elämän uudelleen herättämiseksi. Sama temppu uudistuu kolme eri kertaa ylimpiin taivaisiin saakka, jotta elinvoimaa virtaisi uuden Kaukomielen kolminaiseen olemukseen. Tällöin herää Kaukomieli. Elämän ja kuoleman probleema on ratkaistu. Äiti on synnyttänyt uuden pojan. Uusi minuus on luonut uuden ihmisen — onnellisen arhatin. Myytti kuvaa sen sangen vaatimattomasti, mutta kauniisti: Kaukomieli on kotiutunut

    "Entisillehen eville,
    muinaisille muo'oillensa,
    pikkuista paremmaksiki,
    ehommaksi entistänsä."

Kalevalainen myytti antaa myös viittauksia arhat-vihkimyksen läpikäyneen ihmisen elämästä vihkimyksen jälkeisenä aikana. Niinpä Kaukomielikin esitetään paljonkin entisestään muuttuneena. Kun hän uudelleen saapuu Saaren valtakuntaan, ei hän enää esiinny ylimielisenä ylvästelijänä, ja tyyntynyt on hänen suunnaton sukupuoliviettinsäkin — vaikkeivät Saaren asukkaat tahdo ottaa sitä uskoakseen. Itse hän siitä sanoo:

    "Minä piilin piikasia,
    varoin vaimon tyttäriä,
    kuin susi sikoja piili,
    havukat kylän kanoja."

Älyllisestikin hän on noussut, tullut maltillisemmaksi, joten hän saa olla mukana niin tärkeässä yrityksessä kuin Sammon takaisin valtaamisessa Pohjolasta. Tällä matkalla hänellä on tilaisuus osoittaa, mihin kaikkeen hänen kykynsä riittävät jokapäiväisen elämän vaatimuksissa ja tällöin hän saa myös todeta, etteivät hänen tähänastiset saavutuksensa vielä vastaa elämänkehityksen lopullista päämäärää. Kumminkin hän kykenee olemaan soutajana alahangoissa purressa, jonka perämiehenä Väinämöinen johtaa joukkuetta Sammon valtaamisyritykseen.

Pitkä on vielä henkinen välimatka Kaukomielen ja Väinämöisen välillä, pitkä on välimatka arhat-vihkimyksestä mestari-vihkimykseen. Mutta tähän on Kaukomielellä tilaisuus perehtyä, hänen ollessaan samassa purressa suuren tietäjän, johtajan ja opettajan kanssa. Tätä kehityskautta ei kalevalainen runo Kaukomieleen nähden lähemmin kuvaa, mutta kalevalaisen kolmen urhon kohtalossa ja elämän väylässä se on antanut kalevalaiselle kansalle ääriviivat henkisen todellisuuden olemassaolosta ja sen noususta yksilöllisyyden puitteissa korkeuksiin, mihin Suuren Suunnitelman alkusysäys näkyy tähtäävän. Siinä asteikossa voi jokainen löytää oman paikkansa, jokaiselle on siinä ohjeet ylöspäin nousua varten eikä kenenkään tarvitse missään tilanteessa jäädä haparoimaan tieviitan puutteessa.

Tähän päättyykin oikeastaan kalevalainen Kaukomieli-myytti. Semmoisenaan se muodostaa ydinkohdan muinaissuomalaisesta eetillisestä käsityksestä ihmissielun noususta epäitsekkyyteen ja arhat-vihkimyksen puhtauteen. Se on samalla havainnollinen ohje "kaidan tien" metafyysillisille tapahtumille, jotka varmasti monet esi-isistämme kokivat pyrkiessään henkiseen tietäjä-asteeseen.

SAMPO.

Sampo, konkreettisin Kalevalan vertauskuvista, on kumminkin siksi arvoituksellinen, että se on tavattomasti askarruttanut ainakin suomalaisten Kalevalatutkijain mieliä. Onpa sille uhrannut ajatusvaivaa myös moni ulkomaalainenkin muinaistaruston tutkija. Kun Kalevala ei lähemmin ilmaise Sammon ulkonaisia piirteitä, eikä selosta sen ulkomuodosta muuta kuin, että se on jokin kirjokantinen ihmearkku, niin on luonnollista, että se on kiihottanut tutkijain mielikuvitusta arvailemaan puoleen ja toiseen. Sitä on luuloteltu joksikin talismaniksi, johon olisi kytketty yleisesti talismaneille kuuluvia taikaominaisuuksia. Sille on luuloteltu löytyvän vastaavaisuutta lappalaisten ja shamaanien taikarummussa, jonka avulla näiden tietäjille avautuu näkymätön maailma kaikkine ihmeellisyyksineen. Sitä on verrattu arkkeihin, Noakin arkista ja "liiton" arkista, joka vanhatestamentillisen eksoterisen kuvauksen mukaan oli myös merkillinen taika-arkku, aina permalaiseen ja esigermaaniseen laivaan saakka, jotka olivat myös jonkinlaisia arkkeja. Sammon merkillisistä ominaisuuksista on myös päätelty, että se voisi olla vain jonkinmoinen onnen symbooli, ja tällöin ei ole syrjäytetty sideerisiä ja tähtimaailmaan kuuluvia kappaleita sen symboolisten ominaisuuksien valaisemiseksi. Ei ole puuttunut vertailevan mytologiankaan antamia selostuksia. Joku on ollut näkevinään siinä Hephaiston-sepon takoman ja Pandoralle antaman ihmerasian, jonka avaaminen tuottaisi onnettomuutta maailmalle. Germaaniset tutkijat ovat olleet siinä näkevinään joko Hymirin kattilan tai Graalin maljan. Mathias Alexander Castrén sivuaa jo psykologista salatieteilijää, kun hän eräässä buddhalaisessa luostarissa Baikal-järven läheisyydessä kuulee mainittavan Sampo-temppelistä, jossa palvotaan Sangfun eli ikitiedon lähdettä, jolloin Sampo näin ollen olisi vain kuvannollinen nimitys ikitiedolle.

Viimeisimmin ja laajimmin on Sampo-probleemaa käsitellyt professori E.N. Setälä. Hän on perusteellisesti ja puolueettomasti ottanut huomioon kaikki mahdolliset Sampo-tutkielmain tulokset, punninnut niitä monelta näkökulmalta, mutta hänkin päätyy hypoteettiseen sideraaliseen lopputulokseen — siis symboliikkaan — lausuessaan: "Sampo on kiinteimmin paikallaan pysyvä Pohjantähti, maailmankaikkeutta kantava patsas tai kuviteltu vuorenhuippu." Tämä on lopputulos hänen tutkimuksistaan, mutta hänkään ei käy lähemmin perustelemaan symboolisen tuloksensa syitä.

Sampo on siis edelleen empiiriselle tutkimukselle tuntematon käsite ja kaikki arvailut sen laadusta — niin luonnollisilta kuin ne näyttävätkin — ovat hypoteettisia olettamuksia, joille ei ole löydetty aistittavia ja täysin hyväksyttäviä todistuskappaleita.

Tällainen tulos eksaktisen tieteen taholta oikeuttanee katselemaan Sampo-probleemaa eräänlaatuisena mytologisena vertauskuvana salatieteellisessä mielessä, varsinkin kun selostukset, johon eksaktisen tieteen edustajat ovat päätyneet, viittaavat jo symboliikkaan ja edellyttävät sen mahdollisuuden, että probleema olisikin vertauskuvannollisesti ratkaistava, jolloin sille mahdollisesti saataisiin lähinnä todellisuutta vastaava selostus. Siihen viittaakin kokonaan Kalevalan henki sekä esitys, mikä on annettu kalevalaisen Sammon taonnasta.

Erikoiset ovat jo Sammon synty-ehdot ja ainekset, joista se oli taottava.

Sammon taontaan eivät saaneet ottaa osaa muut kuin ne, jotka halusivat omakseen Pohjan neidon. Sen aikaansaaminen oli jonkinmoinen kypsyysnäyte sen henkilön kyvyistä, joka oli oikeutettu vihkiytymään Pohjolan ihanaan tyttäreen. Eikä tähän tehtävään näy kykenevänkään tavalliset urhot ja kuolevaiset. Taontaan tarvittiin jo yli-inhimilliset voimat, jotka takojan täytyi tuntea ja hallita taivastentakaisilla kyvyillä. Kaikki tämä edellytti pitkälle tiedontiellä kehittynyttä yksilöä, jonka tällä viimeisellä vaatimuksella vain tuli toteuttaa havainnollisesti sisäinen tietonsa ja taituruutensa. Ei tullut kyseeseenkään, että tähän taituruuden näytteeseen olisi saanut ryhtyä jokin tavallinen ja pintapuolisin tiedoin varustettu Pohjan neidon tavoittelija.

Merkilliset olivat ainekset, joista Sampo oli taottava. Louhi toi ne ilmi ehdottomalla vaateliaisuudella, josta ei ollut hituistakaan tinkimisen varaa. Pohjan neidon vartijana sanoo hän kaikille:

    "Saatatko takoa Sammon,
    kirjokannen kirjaella
    joutsenen kynän nenästä,
    maholehmän maitosesta,
    ohran pienestä jyvästä,
    kesäuuhen untuvasta?"

Mytologien keskuudessa on jo omaksuttu eräänlaatuinen yhtenäinen vertauskuvien selostus ja sikäli kuin sitä tunnetaan ja käytetään Sampo-probleeman ratkaisuun, voi sen avulla saada Sampo-arvoitukseen vastauksen, joka voi seistä edellisten tutkimusten tuloksien rinnalla ainakin yhtä hypoteettisena kuin monet muutkin edellämainitut ratkaisut.

Ensimmäinen Sammon valmistukseen tarvittava aines kuului lintumaailmaan. "Yhden joutsenen kynästä", sen pyrstöhöyhenen tyngästä oli aines otettava.

Lintu-vertauskuva kuuluu kaikkein vanhimpiin symbooleihin. Sen on täytynyt olla vakiintunut jo ammoisina esihistoriallisina aikoina, koska se nyttemmin on löydettävissä alku-aikaisimman arjalaisen rodun "pyhissä kirjoissa" vakiintuneena käsitteenä, joissa sitä käytetään tunnettuna tekijänä. Kaikkialla se esiintyy mitä korkeimpiin henkisiin piireihin kuuluvana. Usein esiintyy se jo silloin, kun henki ja aine eivät vielä ole erilaistuneita maailmoiden synnyn alkukaudessa, aikana jolloin iäisyys ja ajallisuus vielä ovat määrittelemättömät. Tällöin edustaa lintu jollain tavoin aineen ja hengen, ajan ja iäisyyden yhtymäkohtaa. Semmoisena esiintyy se hindulaisuudessa ja tämän linnun tunteminen merkitsi samaa kuin tajunnan kohoutuminen niille henkisille tasoille, joissa aineen synty on "in statu nascendi", siittymistilassaan, jolloin oli mahdollista oppia tuntemaan kaiken ilmenneen alkuperäisin syy. Sitä tajunnallista tiedon tilaa kuvasi heidän lausuntatapansa: "kuinka suloista onkaan nousta suuren linnun siiville", sillä tällöin voitiin nähdä ajasta iankaikkisuuteen, aineesta hengen maailmaan, epätodellisesta ehdottomaan todellisuuteen.

Egyptiläisillä oli pyhänä lintuna jokin arvoituksellinen linnunhahmoisena kuvattu auringon henki Benou, johon oli kytketty kaikki se eetterinen voima, mikä sisältyi aurinkoon, kaiken ilmenneen elämän antajaan ja ylläpitäjään. Siksi olivat heidän mysterioissaan kaikki jumaluudet varustetut lintujen päillä, kuvannoiden kaikkien niiden yhteenkuuluvaisuutta Osirikseen, aurinkoon. Tietäjäksi pyrkivän oli saavutettava kaikkien näiden jumaluuksien hyväksyminen, ennenkuin vihkimys oli mahdollinen.

Kreikkalaistuneena sai Benou nimekseen Phoenix, jonka sanottiin syntyvän tuhkastaan aina uudelleen, kuvannoiden sangen sattuvasti ilmenneiden maailmoiden yhtäjaksoista syntymistä entisyyden tuhkastaan. Myöhemmässä kreikkalaisuudessa aineen jumalatar Leda ottaa joutsenen muodon yhtyäkseen Zeukseen, eli henkeen.

Muinais-germaanisessa tarustossa jumaluus joutsenen hahmoisena kuljettaa "jumalan poikia" Graalista ihmiskunnan vapahtajiksi.

Juutalaisuudessa on pyhä henki kyyhkysen muodossa leijailevana alkuaineisten "vetten" yllä ja kristillisissä lähteissä mainitaan pyhän hengen kyyhkysenä laskeutuneen Jeesuksen ylle hänen kastetilaisuudessaan.

Mytologit ovat toteavinaan, että kuta kauemmaksi nähdään menneisyyteen, sitä ylevämmän metafyysillisen luonteen lintu-symbooli saa. Kun Louhi vaatii Sammon taontaan tarvittavaan aineistoon kuuluvan joutsenen kynän, niin ei liene mielikuvituksellista otaksua, että hän tällöin tähtäsi juuri niihin korkeisiin henkisiin aatteisiin, jotka lintuun sisältyivät myöskin kalevalaisilla kansoilla. Sammon takojan tuli olla tietoinen niiden aineosasten kokoonpanosta, jotka kuuluivat henki-aineen äärimmäiseen alkuun ja osata käyttää sitä ainetta tuon ihmeellisen taikakalun sommitteluun. Riittävä oli yksikin kynä — kunhan se vain oli otettu tuon ihmeellisen joutsenen puvustosta, mikä merkitsi sitä, että jo yhden kynäsen omaaminen toi mukanaan kaikkitietoisuuden ehtymättömän ainemäärän.

Toinen Sammon taontaan tarvittava aine oli maholehmän maito. Se tuo ilmi jo tiivistyneemmän, alemman aineen vertauskuvan.

Lehmä on vielä tänäkin päivänä hindulaisen brahmanismin pyhä eläin. Kun ottaa huomioon näiden kansojen oppineiden korkean filosofisen tason, niin täytynee olettaa heidän sisällyttävän tähän vertauskuvaan enemmän kuin mitä pintapuolisesti tuomitseva länsimaalainen ajattelu siihen liittää. Se vastaa heille länsimaista "karitsa" vertauskuvaa. Tämä käykin ilmi muun muassa mahatma Gandhin julkituomassa uskonkappaleessa, jonka kolmas pykälä kuuluu: "Minä uskon lehmän suojelukseen laajemmassa mittakaavassa kuin mitä karhea rahvaanomainen käsitys siihen liittää." Siihen on kytketty ammoisista ajoista saakka jokin salaperäinen aate, joka on siihen kiteytynyt ja vieläkin siinä piilee, vaikka sen salainen merkitys on jokapäiväisen elämän arkitouhussa rahvaalta unohtunut. Hindulainen mytologia antaa sen ymmärtämiseksi lähinnä käytettävän avaimen. Ammoisina aikoina kantoi se nimeä Kaamadug, joka — samalla kun se merkitsi runsauden lehmää — viittasi suorastaan "kaarnaan" eli himotasoon. Himon alun he sijoittivat Brahmaan, luovaan jumaluuteen, jonka sydämessä ilmeni halu ilmentää näkyväinen maailma. Haluun ilmentää maailmankaikkeus sisältyy tunnemaailman kaikki värähtelymuodot, kaikkein korkeimmasta rakkausaspektista matalimpiin ilmaisumuotoihin saakka. Tunneaineen tunteminen, sen varaaminen Sammon rakennustarpeisiin kuului välttämättömänä ehtona sen taonnalle. Tunnemaailman erikoista laatua kuvaa kalevalainen sanonta, että maidon tuli olla maholehmän maitoa, s.o. siinä ei saanut olla matalan himon alkeellisintakaan värähtelyä, vaan sen tuli sisältää tunnetason puhtainta ja saastuttamatonta voimaa.

Kolmas ja neljäs Sampoon tarvittava aine kuuluivat kokonaan aineelliselle tasolle esittäen fyysillisen aineen erilaatuista ja eritiivisteistä muotoa. Ohran jyvän elinvoima esittää orgaanista elämää eetterimäisessä muodossa.

Eetterisen elinvoiman vertauskuvana esiintyy brahmalaisessa mytologiassa lootuskukan siemen. Tällä tahtoivat vanhat opettajat erikoisesti tehostaa hermeettistä aksioomia: "niinkuin ylhäällä, niin alhaalla", s.o. että kullakin ilmenneessä maailmassa olevalla oliolla on olemassa eetterinen alkutyyppinsä fyysillistä tasoa lähinnä vastaavassa värähtelymaailmassa, ja niinkuin lootuskukan siemenessä piilevä alkuvoima pakoittaa sen nostamaan kukkavartensa vetten läpi auringon eloa-antavaan kirkkauteen, samoin oli ihmisen kohouduttava ainemaailmasta tunnevetten läpi elämän korkeammille tasoille. Kalevalaisessa myytissä saa ohrajyvänen edustaa tätä samaa kaikille uskonnoille kuuluvaa aatetta.

Karhealle aineelliselle tasolle vie neljäs Sammon taontaan tarvittava rakennusaine "yhden uuhen villanen". Karitsa ja kauris kulkevat mytologiassa fyysillisen aineen vertauskuvana. Karitsan ja oinaan uhraaminen jumalille kuvannoi tavallisimmin aineen alistamista hengen herruuteen, veren voiman omistamista elementtaalivaltakunnan käytettäväksi. Merkillinen on yhteensattuma, että vielä niin myöhäisellä sivistyskaudella kuin mitä oli klassillinen kreikkalaisuus, fyysillisen luonnon vertauskuvana oli Pan, joka esitettiin villaiseksi vuoheksi, kauriiksi ja lampaaksi, vaikkakin sillä oli ihmisen pää. Dionysiläisissä mysterioissa oli tämä olio fyysillisen luonnon vertauskuva.

Näistä neljästä aineesta tuli siis takojan kokoonpanna tuo ihmearkku, jonka neljää sivua nämä eri aineet edustivat. Ja tietenkin tuli takojan omata täydellinen tuntemus kaikkien näiden neljän ainetason ominaisuuksista.

Samanlainen arkku selostetaan kabbalistis-gnostillisessa kirjallisuudessa. Sen neljällä seinällä on metafyysilliset ominaisuudet. Arkun yhden seinän muodosti Sige, absoluuttisen henkisyyden äänettömyys, toisen seinän Bythos, syvyys eli aineen kaaosmainen alkutila, kolmannen seinän Nous, jumalallinen aatteilu, luomissuunnittelun potentiaalinen voima, ja neljännen seinän muodosti Aletheia, totuus eli elämän ehdoton laki, joka johti suunnitelman täyttymystä ikuisen sopusoinnun mukaisesti. Muutamissa myyteissä on tämänlaatuisen arkin ympärillä ympyrä, joka kannen kohdalla kuvasi maailman kaikkeuden tähtitaivasta, muuttuen siten kirjokanneksi arkuksi sanan täydessä merkityksessä.

Lieneekö tämmöistä arkkua koskaan aineellistettu rahvaalle edes metafyysillisten aatteiden havainnolliseksi opetusvälineeksi, siitä ei ole tarkempia tietoja muualta kuin juutalaisuudesta, joilla oli liitonarkki kirjokantisine keruubeineen ja jonka maagilliset voimat olivat niin suuret, että sitä kuljetettiin taisteluissakin mukana. Jos liitonarkki joutui vihollisten leiriin, tuotti se kaikille suurta onnettomuutta, tuhoa ja kuolemaa. Kalevalainen Sampo ei koskaan joutunut rahvaan nähtäville, eikä sen aikaansaama magia milloinkaan laskeutunut niin matalalle tasolle kuin juutalaisten liitonarkin. Se ei esineenä sinänsä koskaan tuottanut omistajalleen tuhoa ja turmaa. Sillä säilyivät aina sen onnea ja hyvyyttä tuottavat ominaisuudet ja — niin sanoakseni — sen henkiset, metafyysilliset ominaisuudet kaikessa puhtaudessaan.

Yhä metafyysillisemmän luonteen saa kirjokansi arkku siirrettynä mikrokosmilliseksi käsitteeksi. Semmoisenakin se esiintyy vanhimmassa brahmalaisuudessa, mistä se Pythagoraksen kautta saapui aikaisempaan hellenismiin, jota Platon sittemmin filosofisesti käsitteli. Tämän mukaan olisi ihmisen persoonallisuus nelinäisyytenä arkku, jonka sisällä asusti ihmisen jumalallinen kolminaisuus. Nämä yhdessä muodostivat siten seitsenluvun, ihmisen kaikki seitsemän prinsiippiä. Mittausopillisesta alkeellisesta neliökuviosta tuli siten stereometrinen kappale, tavallaan arkku, jonka kansi muodostui kolmiomaisista osista. Se oli täten pyramiidimainen kappale, joka metafyysillisesti käsitti maailmankaikkeuden pienoiskoossa eli ihmisen. Sen muodostamiseen tarvittiin maailmankaikkeuden kaikki voimat, ja sen aineosaset sisälsivät ilmenneen maailman kaikki aineyhdistelmät, niin epäorgaaniset kuin orgaaniset aineet, fyysillisestä eetteriseen aineeseen, jatkuen henkisyyden korkeimpaan värähtelypotenssiin saakka. Se oli täydellisyyden ja elämän runsauden arkku, missä oli kätkettynä koko elämän voima ja ihmis-onnen kaikki mahdollisuudet. Aineellisen arkun tuli edustaa ihmisen alempaa minuutta nelinäisyytenä, fyysillisenä ruumiina, eetterisenä ruumiina eli fyysillisen ruumiin eetterisenä muottina, himoruumiina eli tunne-elämän välittäjänä ja alempana ajatusruumiina eli aivoälyisen toiminnan työvälineenä. Sen kantena oli kolmiomainen korkeampi minuus, johon kuului puhdas älytoiminta, intuitiivinen näkemys ja jumalallinen henki, joka toimi yksinomaan intuitiivisen näkemyksen välityksellä. Tämän kolmiomaisen kannen tehtävänä oli säteillä alinomaa korkeimpien tasojen voimaa alempaan nelinäisyyteen. Säteilyn välittäjänä oli lähinnä aivoälyllinen aine, joka muodosti korkeamman eli puhtaan älyn aineellisen vastaavaisuuden. Kuta kiinteämpi yhteys vallitsi molempien älytoimintojen välillä, sitä suuremmat mahdollisuudet olivat alemmalla nelinäisyydellä tulla korkeiden jumalallisten värähtelyjen vaikutuspiiriin ja saada intuitiivisen näkönsä toimimaan samalla tavoin kuin fyysillinen näkö toimii aistimaailmassa. Erikoisen kehitysmenetelmän avulla pyrittiin inhimillisen minuuden täydellistämistä toteuttamaan käytännössä, ja sitä varten oli olemassa erikoisia koulukuntia. Kouluutuksen lopputuloksena oli tietäjäaste, joka kykeni luomaan elämän täydellisyyden tavallisesta ihmisestä. Kalevalaista kieltä käyttäen — se oli eräänlaatuista Sammon taontaa, jolloin ahjossa ja alasimella oli ihmisolemuksen nelinäisyys kaikkine sille kuuluvine aineosasineen. Takojana oli ihmisen korkeampi kolminaisuus ja taottavana oli alempi minuus — sen persoonallisuus.

Siihen tähtäsi Sammon taonnan mestarinäyte ja vasta sen taottuaan oli takojalle — jos hän siinä täydellisesti onnistui — mahdollisuus vihkiytyä Pohjan neitoon. Eikä tätä tehtävää tarjottu monelle — ainoastaan kaikkein kehittyneimmille, ja ainoastaan elementtaali-vihkimyksen läpikäynyt Ilmarinen — erikoisen kehityssuunnallisen tarkoituksen takia — siinä onnistuu.

Kun vihkimyksen kynnyksen vartija kysyy Ilmariselta, kykenisikö tämä takomaan Sammon, vastaa Ilmarinen:

    "Saattanen takoa Sammon,
    kun olen taivoa takonut,
    ilman kantta kalkutellut,
    ilman alkusen alutta,
    riporihman tehtyisettä."

Mutta kun oli työhön ryhtyminen, — puuttui sepinkaluja, ei ollut paikkaa, mihin olisi voinut pajan pystyttää. Vasta kolmantena päivänä — salatieteellisesti kolmannessa kierroskaudessa — löytää Ilmarinen kirjavan kiven, jonka pohjalle hän rohkenee sijoittaa palkeet, ahjon ja alasimen. Ilmenneen elämän konsolidoituminen, tiivistyminen oli vasta kolmannessa, lemurialaisessa kierroskaudessa — tarkemmin määriteltynä sen puolivälissä — saavuttanut semmoisen asteen, jossa edellytykset Sammon taontaan olivat ylimalkaan olemassa. Tässä samassa kierroskaudessa pantiin myös pohja sille jumalalliselle viisaudelle, joka oli varattava tulevien rotujen käytettäväksi kierroskauden ja kehityksen edelleen jatkuessa Suuren Suunnitelman mukaisesti. Siihen saakka oli ihmiskunta ollut vielä "synnitön". Itsekkyys ei ollut saavuttanut mittasuhteita, mikä olisi tehnyt "ikitiedon" kätkemisen tarpeelliseksi. Ihminen eli siinä määrin elämän syiden kanssa sopusoinnussa, että se sisäisestä pakosta toimi luonnonvoimien kanssa yhdenmukaisesti — muodosti osan voimien suuntauksesta. Vasta kolmannella kierroskaudella — kehityssuunnitelman mukainen yksilöityminen ahtaammassa mielessä alkoi vähitellen saada jalansijaa, ja tällöin alkoi myös se tehtävä, josta Puraanat kertovat, nimittäin ikitiedon varaaminen tuleville ajoille, sen säilöön ottaminen muutamien harvojen omaisuudeksi, s.o. semmoisten yksilöiden, jotka olivat "minuuskehityksen" läpikäyneet aikaisemmissa elämänkierroksissa ja oppineet tuntemaan itsekkyyden petollisen harhan. Tähänkin on viittauksia pyhissä kirjoissa eikä Kalevalakaan tee siitä poikkeusta. Sammossa on viittaus siihen ilmeinen.

Pajan ja sepintarpeiden oltua kunnossa käy Ilmarinen vaativaan tehtäväänsä. Hän työntää aineet tuleen. Kaikki taontaan tarvittavat aine-osaset paiskataan ahjoon. "Orjat", syysiteisyyslain pakonalainen alkuaikainen ihmiskunta, pannaan palkeita vääntämään ja lieden tulta lietsomaan. Koko ihmiskunnan saavutukset ovat kyseessä, siksi on koko ihmiskunta sitä lietsomassa. Lietsominen kestää kauan — arvatenkin aikakausia, koska runo sitä kuvaa sattuvasti:

    "Orjat lietsoi leyhytteli,
    kolme päiveä kesäistä,
    ja kolme kesäistä yötä.
    Kivet kasvoi kantapäihin,
    vahat varvasten sijoille."

Kolmannen kierroksen aika, johon salatieteen mukaisesti kuului seitsemän juurirotua, kesti uskomattoman pitkän ajanjakson. Se oli tavallaan kesäistä kehitysaikaa. Sinä aikana ihmiskunnan muodollinen hahmoittuminen kehkeytyi vähitellen muotoon, mikä myöhemmin kuului tulevien rotujen, kalevalaisenkin rodun ulkopiirteisiin. Tänä kesäisenä aikana ahjottiin aineen henkinen puoli eräänlaatuiseen tiiveyteen, jonka tulokset kuvastuvat Sammon taonnan eri asteissa. Ilmarinen käy aika ajoin katsomassa tulosta ahjoon pannuista aineksista. Ensimmäinen esine, joka ahjosta työntyy, on jalo kaarinen, kauniisti kirjailtu jousi.

Lienee käynyt jo ilmi, että päivät kalevalaisessa mytologiassa kuvaavat aikakaudellista kehityksen kiertokulkua, ja Sammon taonnasta ilmenevät esineet erikoisesti kuvastavat kullekin kierroskaudelle kuuluvien rotujen kehityskautta, niille kuuluvine erikoisominaisuuksineen. Sammon taonta, ikitiedon rajoittaminen määrättyihin puitteisiin, ei onnistukaan ennen kuin on päästy neljänteen kierroskauteen, kylliksi aineellistuneeseen ihmisrotuun, jolle ikitiedon rajoittaminen Sammoksi osoittautuukin välttämättömäksi.

Ensimmäisen lietsonnan tulos, jousi — älykyvyn symbooli — kuvannoi alkeellisen ihmisen älyn käyttöä, ja tästä sanoo runo, että se oli pahan tapainen,

    "joka päivä pään kysyvi,
    parahana kaksi päätä".

Tätä kehityskautta kuvaavat Puraanat seikkaperäisesti, ja siitä käy ilmi, että älyn käyttö, jota jousi kalevalaisessa kertomuksessa kuvaa, astui silloin itsetietoisesti ihmiskuntaan ja että tällöin sen alkeelliset muodot loivat pohjan kylvölle, joka sai syysiteisyyslain toimimaan siinä muodossa, jossa se tavallisesti käsitetään, nimittäin pahan ja hyvän korvaajana. Älyn vaikutuksesta — sen ollessa tavallaan hyvän- ja pahantiedon-puun hedelmän maistaja ja erittelijä — sukeutui luonnon paratiisilliseen sopusointuun itsekkyyden värähtely, joka — tuhoamalla elämää — synnytti pahan ja käyttämällä luontoa "hyöty"-tarkoitukseen ravitsi itsekkyyttä ja kehitti sen valtavaksi voimatekijäksi.

Sammon syntyyn ei jousi kelvannut, mutta sen aineosasten kehityskelpoiset osaset kylläkin. Ilmarinen rikkoo jousen:

    "Kaaren katkaisi kaheksi,
    siitä tunkevi tulehen",

ja pani uudelleen syysiteisyyslain alaiset "orjat" lietsomaan palkeita. Ilmarinen tekee uuden yrityksen ikitiedon arkun ilmentämiseksi.

Kun Ilmarinen uudelleen — nyt yhden päivän päästä — käy katsomaan lietsonnan tulosta, niin tunkeutuu kultakokkainen, punapurjeinen venhe ahjosta. Alus on ulkonäöltään soman näköinen, mutta tavoiltaan epäonnistunut sekin.

Puraanoiden mukaan käy kehitys rotukehityksen ajanjaksoissa myöhempien rotujen aikana nopeammassa tahdissa, ainakin ovat aikalaskelmat niissä jonkin verran lyhyemmät kuin kehityksen alkeellisimmilla ajoilla. Kuten näkyy on tähänkin seikkaan annettu viittaus Sammon-taonta myytissä. Purren ilmaantuminen kuvannoi sattuvasti älyllisen kehityskauden kulkua tunne-elämän vesillä. Sekin muuttui älyn vaikutuksesta itsekkääksi, muuttui sotaiseksi, sen teki mieli vain ryhtyä riitaisiin otteisiin. Siksipä se ei Ilmarista miellyttänyt. Empimättä murskasi hän veneen muruiksi ja tunki senkin aineosaset uudelleen ahjoon. Ihmiskunnan orjat saivat edelleen lietsoa ahjon tulta. Ahjosta astuu vihdoin ulos kultasarvinen hieho. Tämä taontajakso viittaa jo kolmannen kierroskauden loppuaikoihin tai neljännen kierroksen alkuun, missä korkeat vertauskuvat vedetään alas aineellisuuteen. Jumalallisen voiman symbooli tehdään palvonnan esineeksi. Hieho esiintyy — aurinko-otsaisena, otavan tähtisikermä sarvien välissä, epäjumalana, jolle omaksutaan kunnioitus unohtaen sen takana oleva henkinen aate. Sen palvonnassa ilmenee myös sen huonot tavat. Senkin Ilmarinen rikkoo ja heittää uudelleen elämän kaikkinielevään tuleen.

Kultaisesta aurasta, joka tämän jälkeen astuu ahjosta esiin, sanoo runo, että se tapahtuu "päivänä neljäntenä", siis neljännen kierroksen eli atlantilaisen kehityskauden aikana. Sekin on ulkonaisesti taideteos sinänsä, ja sillä varmasti atlantilaiskauden älyllinen ihmiskunta auroi aineen täydelliseen vallanalaisuuteensa. Mutta senkin huonot puolet paljastuivat pian esille. Se kynti kylän pellot, työntyi toisten alueille, anasti itselleen kaikki luonnon antimet ollen siis alistunut itsekkyyden ja itsekkään hyödyn ja omistusoikeuden palvelukseen. Senkin Ilmarinen rikkoo ja katkoo kappaleiksi, heittää kappaleet ahjon liekkiin käyttääkseen kaikki näin saadut tarpeet Sammon lopulliseen esille saattamiseen.

Joutsenen kynä, hengen maailman aineet, maholehmän maito, tunnemaailman aineet ja ohran jyvä sekä uuhen villa, fyysillisen maailman aineet ovat saaneet kehityskulun ahjossa lietsoutua, erilaistua, degeneroitua, ja niistä jäänyt pohjimmainen ydin on nyt jäljellä Sampoa varten.

Jousi, venhe, hieho ja aura kuvannoivat kylläkin sattuvasti älyn kehitystä sinänsä, mutta vielä enemmän älyn vaikutusta teknillisen taituruuden tekijänä suuntaamaan elämää eristäytymisen ja itsekkyyden poluille, mikä myöhemmin atlantilaisessa rodussa edustaa mustaa magiaa ja aiheuttaa rodun keskuudessa ilmenneet hirvittävät roturiidat ja veljesvainot. Tämän synkän tulevaisuusvarjon uhkaamana olikin tarpeen rajoittaa ikitieto — Sammon muotoisena — vain muutamien harvojen yksityisomaisuudeksi. Sampo ilmeneekin lopulta Ilmarisen ahjosta, mutta tällöin ei riitäkään lietsontaan ainoastaan orjien voimat. Ilmarisen täytyy ottaa avukseen luonnon elementtien suuret henkivoimat. Ilmapiirin neljä suurta valtiasta saa astua avuksi ahjon tankoon puhaltamaan voimiaan ikitiedon arkulle.

    "Itä lietsoi, lietsoi länsi,
    etelä enemmän lietsoi,
    pohjoinen kovin porotti."

Ahjon tuli pääsikin mahtavaan loimuun. Pajan akkunoista tuiski tuli kaikkien nähtäville, tomu kohosi taivahalle, ja savu häipyi pilviin. Näin kesti taontaa kolme päivää — neljännen rodun kolmanteen alarotuun saakka — kun Ilmarinen kääntyy katsomaan ahjoon. Tällöin työntyy sieltä esiin Sampo kirjokantisena ja kauniina. Ulkoasu tarvitsi vain hieman lopullista muovailua, minkä Ilmarinen toimittaa, takoen Sampoa varovaisesti alasimellaan. Valmiiksi taottu Sampo

    "jauhoi purnun puhtehessa,
    yhen purnun syötäviä,
    toisen jauhoi myötäviä,
    kolmannen kotipitoja",

    siis kaikki ihmisolemuksen kolmeen olemuspuoleen kuuluvat tarpeet. Se
    saatettiin Pohjolan kivimäkeen, vaaran vaskisen sisään ja lukittiin
    yhdeksän lukon taakse. Sen juuret juurrutettiin, toiset maahan, toiset
    vesivierteisiin ja kolmannet kotimäkeen. Oven vartiointi
    uskottiin Louhelle, Pohjolan mahtavalle valtiattarelle, jonka
    tuli valvoa sen turvallisuutta.

    Moni on varmasti kautta aikojen kysellyt ja moni kyselee vielä tänäkin
    päivänä, miksi ikitieto, elämän suurin salaisuus, jota kalevalainen
    Sampo nähtävästi symbolisoi, on kätketty niin syvälle, teljetty niin
    monen lukon taakse, eikä avaimia ole annettu lukkojen avaamiseksi
    muille kuin tuolle vaativalle kynnyksen vartijalle, joka tinkimättömien
    ehtojen alaisena pitää jokaista avainta huolellisesti huostassaan.
    Mutta jos ajattelee minkälaisen aikakauden pakottamana tuohon
    äärimmäiseen keinoon oli ryhdytty, niin on helppo käsittää syy siihen.
    Älyllinen puoli ihmisessä oli kehittynyt verraten nopeasti ja sen
    mukana älyyn sisältyvä itsekkyys, minuusvaiston ollessa ensimmäinen ja
    voimakkain ilmennys älyn toiminnassa. Likeisyys luonnonlakien takana
    olevien voimien kanssa oli erikoisena kiihottimena käyttämään voimia
    minuuden pyyteisiin. Tuloksena tästä oli ennen kaikkea harmoonisen
    kehityksen hidastuminen, luonnon sopusoinnun häiriytyminen. Tällainen
    asiantila muuttui yleiseksi atlantilaisen sivistyskauden kuluessa ja
    veikin rodun lopulliseen perikatoon. Mutta ikitieto — sellaisena mihin
    kehitys oli sen jouduttanut — ei saanut hukkua. Se jäi varmaan talteen
    tulevien aikojen varalle. Se jäi "valon poikien" huostaan, muutamien
    korkeammalle kehittyneiden ihmisyksilöiden ja korkeiden henkivaltojen
    tietoisuuteen, jotka huolehtivat siitä, ettei se joutunut arvottomien,
    itsekkäiden pyyteiden käyttövälineeksi. Tietoon liittyi voima, joka
    kohdistettuna itsekkyyteen tuottaisi enemmän onnettomuutta kuin onnea.
    Eetillisen kehityksen oli noustava tietoa vastaavaksi ja vasta sitten,
    kun siveellinen ja henkinen
    taso oli noussut tasavertaiseksi, olisi mahdollista ajatella ikitiedon
    yleistämistä.

    Näiltä ajoilta polveutuu myös sen suuren veljeskunnan synty,
    josta itämaiset mytologiset katkelmat kertovat ja josta saa
    myös viittauksellisia aavistuksia vanhoista kalevalaisista
    myyttikatkelmista. Yksi semmoinen viittaus on Sampo-myytti, sen
    taonta ja sen kytkeminen kolmenlaisen aineolemuksen juuriin ja
    yhdeksän salaperäisen lukon taakse. Että yksi sen juurista on kätketty
    "kotimäkeen" on selvä viittaus siihen, että yksi sen salaisimmista
    juurista on ihmisessä itsessään ja sieltä myös löydettävissä. Tämän
    saman salaisuuden lausui muinoin myös delfolainen oraakkeli tiedon
    etsijälle muutamin sanoin: "Ihminen, tunne itsesi." Siellä on kätkössä
    pythagorealaisen arkun salaisin ja varmimmin avaava avain.




    SOTA SAMMOSTA.


    Maailman historia on yleensä sotahistoriaa — voisipa melkein sanoa,
    että se on ollut yhtämittaista sotaa. Sotien välillä on ollut
    pieniä taukoja, jonka vuoksi on alettu laskea aikakausien kulkuakin
    sodasta toiseen. Kun vertaa näitä vaihteluja toisiinsa, niin näyttää
    melkein siltä, että sota-ajat olisivat oleellisimmat ihmiselämän
    ilmenemismuodot ja rauhanajat vain hetkellisiä levähdystaukoja uusia
    sotaponnistuksia varten. Tämmöinen on ollut asian laita niin pitkälle
    kuin silmä kantaa historiallisiin aikoihin.

    Maapallomme ei ole aina osoittanut samaa mantereellista ryhmitystä,
    jommoisena sen nyt tunnemme. Nykyaikainen kuuluisa tähtitieteilijä
    ja fyysikko James Jeans esittää sen tähänastiseksi iäksi noin
    kaksituhattamiljoonaa vuotta, ja geoloogit ovat maakerrostumalaskelmien
    mukaan arvioineet sen vieläkin suuremmaksi. Geoloogit ovat myös
    todenneet, että monin paikoin nykyinen mantere esittää järvijättöä,
    jolloin maapallon nykyiset mantereet ovat olleet veden alla, nousten
    sieltä vähitellen pitkien aikakausien kuluessa.

    Tämä huomiointi on yhdenmukainen salatieteellisten tiedonantojen
    kanssa, jotka puhuvat eri mantereiden olemassaolosta eri kierroskausien
    aikana. Näiden viittausten jo tieteen tunnustamiin mantereisiin kuuluu
    jo aikaisemmin mainittu kolmannen kierroksen
    lemurialainen manner, joka sai antaa kehityksensä tulokset
    sitä seuraavalle, neljännen kierroksen atlantilaiselle mantereelle,
    joka nyt suurimmalta osaltaan on Atlantin valtameren peitossa.
    Tämänkin mantereen olemassaolosta on jo osa tiedemiehiä vakuutettu,
    vaikkakaan sitä ei ole yleisesti hyväksytty. Lukuunottamatta muutamien
    klassillisten muinais-aikaisten kirjailijain vakuutuksia, puhuvat
    mytologiset teoksetkin Atlantiksesta varmana tosiasiana, ja siellä
    tapahtuneista sodista kertovat monet perintätietoon perustuvat vanhat
    myyttikatkelmat. Jos mytologiset kuvaukset näistä sodista poikkeavatkin
    nykyaikaisista sodankäynneistä, niin on otettava huomioon kuinka
    toisenlaisen on tällöin täytynyt olla sekä maa-elämän että ihmiskunnan.
    Olosuhteiden erilaisuus on lyönyt tietenkin leimansa senaikuisiin
    sotiin.

    Tieteellinen historiallinen aika on näin ollen vain silmänräpäys
    maapallomme miljoonaisvuotisesta kehityksestä ja siitäkin ajasta,
    joka jo tunnustetaan ihmiskunnan esiintymisajaksi maapallollamme,
    tällä pienellä hiekkajyväsellä avaruuden taivaankappalten joukossa.
    Historiallisten sotien hävitessä katseelta, alkavat sodat mytologisissa
    muistiinpanoissa esiintyä aikakausina, joihin historiantutkija
    ei tahdo kiinnittää suurempaa huomiota. Puhuvatpa jotkut pyhät
    myytit vielä sodista, jotka olisivat tapahtuneet "taivaissa".
    Kuvaukset näistä kuultavat vertauskuvannollisen kirjoitustavan alta
    siksi selväpiirteisinä, että täytyy olettaa niille jonkinmoinen
    todellisuuspohja. Sittemmin ne muistitiedon nojalla ovat saaneet
    tarunomaisia piirteitä nykyaikaisen lukijan mielestä, koska
    olosuhteilla, joita myytti kuvaa ei ole minkäänlaista vastaavaisuutta
    nykyaikaisessa kehityksessä. Ammoisina aikoina
    tapahtuneiden sotien käyntikään ei nykyisyydessä löydä
    vastaavaisuutta, koska ihmisen kehitys on ollut yhtämittaisten
    muutosten alaisena niin fyysillisesti kuin mentaalisestikin.

    Näin ollen ei ole suinkaan pidettävä sattuman oikkuna, että kaikkein
    vanhimmat mytologiset kertomukset esihistoriallisten aikojen
    merkillisistä sodista, sodista kansojen ja rotujen välillä, joista
    historia ei tiedä mitään ja haluaisi ne kieltää, ovat tapahtumia,
    joita ei ole noin vain käytävä kieltämään. Kylmät tosiasiat ovat
    astuneet esille varoittamaan tuollaisesta kielteisestä kannanotosta.
    Tuntuvimpana todistuksena tästä on esimerkiksi esi-helleeninen Troijan
    sota, jota Homeros kuvaa sekä Iliadissaan että myös Odysseiassaan.
    Meidän aikakautemme historioitsijat olivat jo alkaneet omaksua
    semmoisen kannan, että koko Troijan sota oli vain runollista
    mielikuvitusta, sepustusta alusta loppuun saakka, koska Troijaa
    ei koskaan olisi ollutkaan olemassa. Tohtori Schlieman'in
    arkeologiset kaivaukset muinaisen Troijan oletetuilla raunioilla
    toivat kumminkin päivän valoon eittämättömiä todistuksia Troijan
    esihistoriallisesta olemassaolosta ja myös todistuksia siitä, että
    Homeroksen runouden tapahtumat perustuivat tosiaankin seikkoihin,
    joilla on todellisuuspohja, joskin kertomusten elävöittämiseen on
    yhdistetty melkoinen erä senaikaista myytillistä aineistoa, joka —
    olematta suoranaisessa yhteydessä silloisten tapahtumien kanssa —
    viittaa vuorostaan sivistyskauteen, joka kukoisti ennen tätä aikaa,
    yhteiskuntiin, jotka olivat ammoin eläneet, kukoistaneet ja vanhuuttaan
    kuolleet. Näin saa historian tutkimus siirrellä rajojaan, ja vasta
    opittuaan käsittämään mytologian antamat tiedot lähteiksi uusille
    menneisyyden tutkimuksille, voivat sen tiedonannot lähennellä
    alkuperäistä historiallista totuutta.

    Omituinen esihistoriallinen sotakuvaus esiintyy myös Mahâbhâratassa.
    Ei suinkaan liene sattuma, että sillä on merkillisiä yhtäläisyyksiä
    Homeroksen runoelmien kanssa. Tiedemiehet, jotka ovat verranneet näitä
    mytologisia teoksia toisiinsa ovat olleet epätietoisia siitä, kumpi
    niistä olisi lainaus toisesta, kumpi alkuperäisin ja vanhin. Tämäkin
    vertailu on omiaan osoittamaan molempien eeposten ammonaikaista
    vanhuutta, joka jättää siinä suhteessa nykyisten tiedemiesten
    arvioinnit epäilyttävään asemaan, samalla kun eeposten ikä täytyy
    siirtää arvaamattoman kaukaiseen menneisyyteen. Brahmalaiset oppineet,
    jotka vielä edustavat arjalaisen rodun jälkeläisiä puhtaimmassa
    muodossaan, kuuluen verisitein nykyisen ihmisrotumme vanhimpaan
    polveen, eivät hetkeäkään epäile vanhan eepoksensa historiallisuutta.
    He huomaavat siinä tarunomaisen muistitiedon menneisyyden
    sivistyskausista ja kykenevät lukemaan vertauskuvannollisen sanaston
    alta huomiointeja ammonaikaisista tositapahtumista, jotka he osaavat
    sijoittaa jotakuinkin oikeaan historialliseen aikaan. Nämäkin
    sotakertomukset viittaavat atlantilaiseen kehityskauteen, ja niiden
    yksityisseikkoja selostavat heidän Puraanansa lähemmin.

    Tähän sotaryhmityskertomukseen lienee kalevalainen sota Sammosta
    lähinnä liitettävä. Mikäli siinäkin on jälellä historiallista ainesta,
    niin on se senlaatuista, ettei sille ole vastaavaisuutta tavalliselta
    historialliselta ajalta, mutta sensijaan moni sen tapahtumista
    viittaa mytologisiin lähteisiin, jotka kuvastavat muiden kansojen
    perintätiedollista kuvaussarjaa ammonaikaisista arkaistisista
    sivistyksistä.

    Niin Puraanoiden kuin Kalevalankin paikallisuudet ovat etsittävät
    kadonneelta mantereelta. Atlantis-mantereella oli pohjoisensa ja
    etelänsä eri rotujen paikallisuuksina. Oli Pohjolan valtakunta, jossa
    säilytettiin Sammon ulkonainen kehys, ja Kalevalan valtakunta, jossa
    asustivat arjalaisen rodun aikaisimmat edustajat. Puraanat ryhmittävät
    edelliset "pimeyden pojiksi" heidän itsekkään seremoniallisen magian
    käyttönsä takia, ja jälkimmäisiä kutsuttiin "valkeuden pojiksi", sillä
    heidän tuli astua edustamaan tiedon voimien käyttöä kaikkeudellisen
    suunnitelman puitteissa epäitsekkäämmin kuin mitä silloinen
    atlantilainen päärotu oli tehnyt. Kahnaus valkeuden ja pimeyden,
    hyvän ja pahan välillä oli silloin olemassa — niinkuin kaikkialla
    aina on ollut, mutta taistelu oli tähän aikaan ehkä ilmeisempi kuin
    koskaan ennen. Riitaisuudet päätyivät ilmi sotaan sivistyksellisten
    saavutusten ja rodullisten erilaatuisuuksien törmätessä yhteen.
    Kalevalaisten Sammon ryöstö oli ilmisodan ulkonainen aihe, mikäli
    Sampo oli hahmoittunut siksi aineelliseen muotoon, että sen ryöstö oli
    voinut tulla kyseeseen. Pohjimmaisena syynä sotaan olivat tietenkin
    aatteelliset ristiriitaisuudet, kunkin rodun pitäessä itsepintaisesti
    kiinni omista yksityisistä mielipiteistään ja sivistyksellisistä
    suuntauksistaan. Tältä kannalta katsottuna saa kalevalainen kuvaus
    Sammon sodasta omalaatuisen värityksensä. Kuvarikkaalla esityksellään
    antaakin se aavistuksen senaikaisesta "sivistyksestä", sen tiedoista ja
    siitä, mihin heidän tietonsa pohjautui. Siitä ilmenee myös kuihtuvan
    atlantilaisen kehityssuuntauksen perusteet ja niiden rinnalla ne
    ääriviivat, joiden sisällä uuden eli arjalaisen sivistyksen oli
    alettava vastainen vaelluksensa.

    Se, mikä Sammon sodassa eniten yllättää nykyaikaista lukijaa, on tapa
    jolla sotaa käytiin. Sen taktiikka on siksi tarunomainen, että se on
    riittänyt syyksi heittää koko kertomus lastenkamari-satujen joukkoon.
    Mutta vertaileva mytologia on siinä nähnyt muutakin ja merkillisesti
    se monessa kohdin sivuaakin samaa tapahtumaa Puraanoiden kuvaamana.
    Sotaa käydään melkein yksinomaan yliluonnollisin voimin, ja kun karhean
    materialistisen ajatustavan mukaan semmoisia voimia ei nykyisin ole —
    ei ainakaan kenenkään ihmisen käytettävissä, niin täytyi tarun olla
    mitä mielettömintä mielikuvitusta. Länsimailla on yleensä totuttu
    siihen ylpeään ja itsetietoiseen luulotteluun, että vasta nykyaikainen
    länsimainen sivistys on keksinyt tiedon luonnon näkymättömistä voimista
    ja niiden soveltamisesta käytännölliseen elämään, ja että kaikki mitä
    "voimista" tiedetään, on nykyaikaisen tutkimuksen tulosta. Sen mukaan
    ei voi olla puhettakaan siitä, että mikään aikaisempi sivistyskausi
    olisi omannut näkemystä salaisiin luonnonvoimiin, puhumattakaan siitä,
    että ne olisivat ylittäneet nykyhetken tietomäärän. Vaikkapa tässä
    itsetietoisessa oman aikakauden yliarvioimisessa olisikin totuuden
    leimaa — mikäli on kyseessä mekaaninen ja koneellinen luonnonvoimien
    vangitseminen —, niin on ehdoton harhaluulo olettaa ajanlaskuumme
    kuuluvan historiallisen kauden olevan ainoan sivistyksellisen korkean
    tason ilmentäjän. Aika on tässäkin suhteessa osoittanut, että
    mainitussa länsimaisessa olettamuksessa on paljon tinkimisen varaa,
    että vanhoissa perintätiedoissa piilee totuutta yhtä paljon kuin
    eksaktisen tieteen tuloksissa, ja että niissä voi olla totuuksia, jotka
    vielä tähän päivään mennessä ovat eksaktiselta tieteeltä toteamatta.

    Yksi senlaatuinen huomiointi on ihmiskunnan kehityksen kaarimainen
    kulku henkisemmästä ja hienompiaineisesta olomuodosta tiivistyneempään.
    Se on luonnonlaki, jonka länsimainen tiede on osittain todennut
    maailmankaikkeudellisessa mielessä, nähden taivaankappalten
    muodostumisen sideerisistä tähtiusvista planeetoiksi, auringoiksi ja
    kuiksi ja nähden niiden äärettömien aikakausien kuluessa sulautuvan
    takaisin sideerisiin alkuaineisiin ja lopulta häipyvän avaruuden
    äärettömään tilaan. Jos tämän tosiasian toteaminen olisi analogisesti
    vedetty pikkumaailmaan — ihmiseen —, seurattu hermeettistä aksioomia
    "niinkuin ylhäällä niin alhaalla", niin varmasti moni hämärä
    ihmiskehityksellinen pulma olisi saanut loogillisen ja ymmärrettävän
    ratkaisunsa. Olisi tällöin huomattu, että ihmisen muotokehitys on
    tulos tuosta kaarimaisesta aineellisuuteen laskeutumisesta, ja
    muotokehityksensä ohella inhimillinen kehitys on äärettömän pitkien
    ajanjaksojen aikana ilmentänyt sitä vastaavia älyllisiä saavutuksia,
    jotka ovat olleet monessa suhteessa ihmeellisempiä kuin mitä nyt on
    saavutettu raskaan ja karhean aineen kehityskautena. Monet senaikaiset
    ilmenemismuodot esiintyvät nyt uusiintuneina nykyistä ainetiiveyttä
    vastaavissa olosuhteissa. Tässä toteutuu eräs vanhan viisaan toinen
    selviömäinen lausunto:

    "Ei ole mitään uutta auringon alla. Jos on jotakin, josta sanotaan:
    'Katso tämä on uutta', on se jo aikoja sitten ollut aikakausina, jotka
    meidän edellämme olivat." (Sal. saarn. 1: 9—10.)

    Ihmiskunnalla on ollut aikakautensa, jolloin se on ollut
    "selvänäköisempi" ja se on kyennyt hallitsemaan voimia, joita kaikkia
    vielä ei edes tunneta. Se ei hallinnut niitä teknillisellä
       mekaanisella koneistolla,
    vaan toisilla, sen ainetason tiiviyttä vastaavilla keinoilla.
    Useat heidän keinoistaan ilmenevät nyt tiiviin ainemuodon
    aikana "uusina" keksintöinä ja uusia ne tavallaan ovatkin tälle
    aikakaudelle. Tuommoinen selvänäköinen voimien hallintakyky kuului
    vielä atlantilaiselle aikakaudelle ja osittain arjalaisen rodun
    alkuaikaiselle päärodullekin, ja erikoisen taitava niiden käytössä
    näkyi olleen rodun johtaja, tietäjä Väinämöinen.

    Sammon sodan syttyminen ei alkanut sivistymättömin elein — ilman
    edelläkäypää sovinnollista neuvottelua —, sillä Väinämöinen käy
    henkilökohtaisesti neuvottelemassa Pohjolan valtiattaren Louhen kanssa
    ja esittää hänelle sovinnollisen ehdon, Sammon jakamisen kahtia
    kummallekin. Louhi, rotunsa edustajana, antaa itsekkään vastauksen:

        "Ei pyyssä kahen jakoa,
        oravassa miehen kolmen",

näin teeskennellen ja halveksuen Sammon arvoakin; ja jos sillä on etuisuuksia, niin:

    "Hyvä on Sampuen hyrätä,
    kirjokannen kannatella,
    Pohjolan kivimäessä,
    vaaran vaskisen sisässä.
    Hyvä on olla itseniki
    Sammon suuren haltiana."

Tämä oli Pohjolan tinkimätön ultimaattumi, joka kuvastaa atlantilaisen rodun mentaliteettia, ja se oli samalla merkinanto rotujen väliseen ristiriitaan, jota ei voitu ratkaista ilman julkisotaa. Väinämöinenkin lausuu sen julki:

    "Kun et antane osoa,
    tuota Sammon toista puolta,
    niin kaiken kantanemme,
    vienemme venehesemme."

Molemmat sotaakäyvät puolueet olivat julkisesti ilmoittaneet sodanjulistuksensa — kuten sivistyneet kansat ainakin —, ja sota alkoi täydellä todella.

Sodan yksityisseikat ovat tietenkin jokaiselle suomalaiselle kylliksi tunnetut, joten niitä ei ole tarvis erikoisemmin toistaa. On kiintoisampaa kosketella muutamia erikoisuuksia, joissa näkyy silloisen sodankäynnin yliluonnollisten voimien käyttö, joka oli kummallekin sotaakäyvälle puolelle mahdollista, ja joista puhuvat myös muiden vanhimpien kansojen mytologiset muistelmat.

Jo sodan alkuasteella otettiin käytäntöön äänenvoimankäyttö, joka muinais-arjalaisessa kirjallisuudessa kulkee mantrika-shaktin nimellä. Tähän kuuluu äänen värähtelyihin liittyvän rytmin aiheuttama mekaaninen voimanilmennys, joka on suurimmaksi osaksi vielä tuntematon länsimaisille ääni-opin tutkijoille. Korkeimpaan potenssiinsa nousee tämä voima soitannon eri asteissa silloin, kun äänivärähtelyjen ja soiton aikaansaaja on korkea tietäjä ja — mikäli tiedetään — hallitsevat tätä taitoa tänäkin päivänä muutamat itämaiset rishit hypnotisoidessaan eläin- ja ihmiskuntaa haluamissaan erikoistilanteissa. Väinämöinenkin otti kanteleensa, kävi sitä soittamaan ja sen vaikutus ilmeni Pohjolan väkeen huumaavana siinä määrin, että Pohjola lopulta vaipui sikeään hypnoottiseen uneen, jonka kestäessä oli mahdollista irroittaa Sampo kivimäestään.

Puraanat kertoessaan atlantilaisten ja arjalaisten välisestä keskinäisestä sodasta mainitsevat joukkosuggestion olleen keinona kummallakin puolella. Valkoisen magian harrastajien kerrotaan nukuttaneen mustat syvään uneen, jotta valkoiset sen kestäessä saisivat täyttää tehtävänsä ja ottaa haltuunsa mustien käyttämät taika-esineet päästäkseen siten varmemmin turvaan ennen uhkaavan tuhotulvan alkamista, jonka he tiesivät olevan odottamassa Atlantismannerta. Mustien, "pimeyden poikien", aseistuksestakin annetaan eläviä kuvauksia. Paitsi tehoisia, magian avulla valmistettuja tuliaseita, oli heillä käytännössä vimanoiksi nimitettyjä ilmalaivoja ja lentokoneita, joilla oli helppo ahdistaa vihollista merimatkallakin. Salaisimmat aseistuksensa olivat he kätkeneet maanalaisiin komeroihin, joiden suulla oli vartiona "puhuvat eläimet", jonkinlaiset koirat, jotka haukunnallaan ilmaisivat lähenevän vaaran. Sotamääräyksessä, joka oli annettu valkoisille, kuului ensimmäisiin tehtäviin hypnoottisen unen käyttö. Sanallisesti kuului määräys: "Jokainen valkokasvoinen lähettäköön itsestään unen nukuttamaan mustakasvoiset." Selvästi on tässä kysymyksessä mesmeerisen menettelyn avulla aikaansaatu hypnoosi, jonka kestäessä valkoisten oli tuhottava mustien vimanat, jotta estettäisiin heidän pakoonpääsynsä tuhotulvalta ja mahdollisuudet käydä voittajia takaa-ajamaan.

Kun lukee tätä Puraanojen kertomusta, niin tuntuupa melkein siltä kuin olisi edessä kalevalainen kuvaus Sammon ryöstöstä. Kumpikohan näistä lienee alkuperäinen? Tai lienevätkö kummatkin alkuisin samasta, jostakin vieläkin vanhemmasta alkuperästä?

Laulun mahdilla avasi Väinämöinen vielä linnoituksen portit, joiden takana Sampoa säilytettiin, seppo Ilmarinen tiirikoi lukot viimeisestä salvasta ja niin saatiin Sampo näkyviin. Mantrika-shakti ei näy riittävän Sammon juurien irroittamiseen sen kolmesta maaperästä, eikä sitä näy Lemminkäinen, kalevalaisen joukon kolmas urho, haluavan käyttääkään, luulotellen omien voimiensa siihen riittävän. Hän

    "sylin Sampoa syleili,
    polvin maassa puuhaeli".

Kun Lemminkäisen omat voimat näyttäytyivät riittämättömiksi, eikä Sampo hiventäkään hievahtanut paikoiltaan, keksi hän Pohjolan härän laitumella, kyntääkseen sillä irti Sammon juuret. Härkä, animistinen voiman symbooli, edusti myös maa-elementtien valtiutta, jolla niinmuodoin oli kyky irroittaa maassa ja mineraalivaltakunnissa olevat tiedon alkusyyt. Valjastettuaan sen voiman auransa eteen ja kynnettyään sillä Sammon juuret, irtautui Sampo juuristaan purteen kannettavaksi.

Kun Sampo oli onnellisesti saatu veneeseen, työnnettiin vene vesille, ja kalevalaiset kolme urhoa yksin neuvoin tuumiskelivat, minne Sampo oikeastaan olisi saatettava. Keskustelusta voi aavistella, ettei uuden rodun uusi manner vielä ollut merestä noussut tai, ettei ainakaan Atlantis-manner ollut kokonaisuudessaan hävinnyt, sillä uuden rodun pääasuinpaikka ei kuulunut vakituiseen vanhaan mantereeseen, vaikkakin osia siitä jäi jalelle viimeistenkin uppoamisten jälkeen. Ainoastaan Väinämöisen tietäjä-katseelle kuvastui rodun tuleva asuinsija, ja se silmiensä edessä hän antoi määräyksen Sammon sijottamispaikaksi. Näkemyksensä hän toi ilmi näkijän sanonnalla:

    "Tuonne Sampo saatetahan,
    kirjokansi kaimatahan,
    nenähän utuisen niemen,
    päähän saaren terhenisen."

Sammon sijoituspaikalta vaadittiin muitakin ehtoja. Sen täytyi olla täydellisesti vapaa entisestä magnetismistaan, siinä ei saanut olla hiventäkään jälellä atlantilaisen mustan magian häivettä. Uusissa olosuhteissa tuli sen jauhaa uuden rodun epäitsekkäitä värähtelyjä. Tämän Väinämöinen tuo julki sanoessaan:

    "On siellä vähän sijoa,
    toki paikkoa palanen
    syömätöintä, lyömätöintä,
    miehen miekan käymätöintä."

Koko Sammon siirtoretki kuvaa tavallaan tapahtumia, jotka esiintyvät yleensä jokaisen uuden rodun alkuasteilla siirryttäessä toiselta mantereelta toiselle. Niistä on kuvauksia kaikkien vanhojen kansojen myytillisissä katkelmissa. Niinpä vanhimpien arjalaisten Argha, juutalaisten Noakin arkki, babylonialaisten Xisustrus, ja esi-helleeniläisten Deukalion olivat pelastusvehkeinä toimivia laivoja, pursia tai venheitä, mihin oli koottu kaikki uutta elämää varten tarvittavat elon siemenet pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Samoin kalevalaisten Sampo voittajien purressa edusti ei ainoastaan uutta rotua varten rajoitettua maagillisen tiedon osaa, vaan myös kaikkea muuta, joka muodosti jokapäiväisen elämän jatkumisen elinehdot. Sampoonhan sisältyi edellisen rodun kaikki teknillinen taituruus ja pohjatieto uudelle suuntaukselle uuden rodun alkaessa elämäänsä.

Siirto vanhasta uuteen — uuden rodun sijoittuminen uuteen maan kolkkaan — ei ole koskaan tapahtunut kivuttomasti. Sillä on ollut sekä sisäisiä että ulkonaisia vaikeuksia voitettavanaan ja varsinkin ulkonaisia. Vanha, rappeutunut ja kuolemaantuomittu rotu ei ole koskaan mielisuosiolla luopunut valta-asemastaan muka ainoan kestävän sivistyksen ylläpitäjänä, olkoonpa sen rappeutuneisuus ollut kuinka silmiinpistävä tahansa. Viimeiseen saakka se on astunut puolustamaan onttojenkin sivistysmuotojensa puitteita ja tehnyt voitavansa kaataakseen uuden rotu-tulokkaan jo alkuunsa. Tämänkin puolen kuvaa kalevalainen Sampo-retki myytillisesti varsin oikeudenmukaisesti sopeutuvaksi muihin samansuuntaisiin kuvauksiin.

Kalevalainen "argha" on ehjänä matkalla kohden "terhenistä saarta". Venheessä on aarre, joka olisi saatava ehjänä varmaan turvaan. Matka kuluu alussa hyvin ja soutajat onnellisina soutavat purttaan Väinämöisen ollessa meloineen perää pitämässä. Yksitoikkoisuus ikävystytti lieto-Lemminkäistä, ja hän vain arhat-vihkimyksen saaneena sai päähänpiston kokeilla mantrika-shakti-taidollaan, huvin vuoksi. Harkitsematon motiivi ja tottumattomuus äänenvoiman käyttöön saa aikaan tuhoisat seuraukset, kuten jokainen teko, joka ei ole sopusoinnussa luonnon harmonian kanssa. Se saa maailmanruumiin värähtelyyn ja häiritsee sen maagillista rauhaa. Lemminkäisen laulua säikähtää luonto. Suurella suolla lepäilevä lintu säpsähtää ilmassa värähtelevää outoa säveltä, päästää kurkustaan hätähuudon ja pyrähtää lentoon suunnaten kulkunsa kohden Pohjolaa. Maagillinen lumo Pohjolan väessä laukeaa ja ennenkaikkea herää heidän valtiattarensa, Louhi, toteamaan, että heidän kallein aarteensa, Sampo, on kadonnut. Louhi tarkastaa talonsa aitat, tutkii riistariihet ja karjakartanot. Kaikki on paikoillaan — vain Sampo on poissa. Louhi arvaa tuhon syyn ja näkee vallan luisuneen Pohjolaiselta rodulta. Loitsuilla olisi ryöstäjien pako ehkäistävä. Kun eivät näy nekään auttavan, niin oli lähdettävä ryöstäjiä ajamaan takaa. Mutta purretkin olivat hävinneet, joten täytyi loitsia erikoinen sota-alus takaa-ajoa varten. Tätä hetkeä kuvaavat Puraanat: "Kun mustien kasvojen pojat heräsivät unestaan ja tahtoivat ottaa vimanansa, eivät he niitä löytäneet — vedet alkoivat jo nousta." Pohjola ottaa kaikki luonnonvoimat avukseen, jotta Sammon ryöstäjät pursineen saataisiin tuhotuiksi. Seulotaan sumua matkailijoiden tielle, loihditaan kareja purren pirstomiseksi, puhalletaan myrskytuulia ja rajuilmoja, jotta uusi rotu tuhottaisiin. Mutta uudella rodulla on vastakeinonsa — valon tieto, joka tekee tehottomaksi kaikki siihen kohdistetut tuhoaikeet. Ainoa menetys, joka heille sattui, oli ensimmäisen, kalanluisen kanteleen, mantrika-shaktin alkuperäisemmän käytön kadottaminen, jota taitoa ei edes arhat-vihkiytynyt Lemminkäinen osannut oikealla tavalla elämään soveltaa. Sen menetys merkitsi uudelle rodulle sitä, että sen oli itse laadittava uusi soitin, opittava siitä loihtimaan esille säveliä, joita ei itsekäs huvin halu tai muukaan luonnon sopusointua häiritsevä värähtely pääsisi turmelemaan. Louhen lietsoma takaa-ajo paljastaa monta seikkaa silloisen aikakauden sodankäynnistä. Pohjola panee liikekannalle koko voimansa, varustaa laivan täysiin purjeisiin, sijoittaa siihen asekuntoisen miehistönsä täysine varusteineen. Purjeiden apuna toimi satainen soutajien joukko. Ilmalaivat — vimanat — olivat hävinneet.

Kalevalaisella puolella aavisteltiin takaa-ajon mahdollisuutta ja sitä varten toimi heidän tähystyksensä erikoisen valppaasti kaikille ilmansuunnille. Kun vihdoin huomattiin takaa-ajo, käytiin aluksi puolustuskeinoihin samoilla aseilla, joita Pohjolakin käytti. Manattiin kareja ahdistavan purren eteen ja kalevalaisten magian etevämmyys osoittautuu siten, että Pohjolainen alus tarraakin karille ja haaksirikkoutuu täydelleen.

Puraanoissakin kuvataan tätä takaa-ajoa seikkaperäisesti. Joillakuilla mustien kasvojen pojilla oli voimia siksi paljon, että he voivat osittain tuhota valkoisia pakolaisia. Jollakin oli vielä vimanansakm turmeltumattomana, jolla hän ahdisti pakolaisia heidän matkansa viimeisellä erällä. Tätä kuvaa kalevalainen kertomus Louhen muuttelehtimisesta suureksi linnuksi — vimanaksi — ottaen siipiensä alle tuhat ampuja-urosta, hyökätäkseen ilmateitse Väinämöisen kimppuun. Tämä muutahtaminen paljastaa atlantilaisen noituuden äärimmäisen röyhkeyden. Olihan "lintu" magian pyhin vertauskuva, joten oli äärimmäistä pyhyyden häpäisemistä ottaa edes sen hahmo, ja käyttää sitä sotaisaan tuhotarkoitukseen. Mutta mustakasvoisilla ei enää ollut mitään pyhää. He olivat käyttäneet itsekkään hyödyn palvelukseen kaikki henkiset aatteet, muuntaneet pyhät symboolit aineellisiin muotoihin, tehneet niistä taika-esineitä, talismaneja, sitoneet niihin elementaaleja ja palvoneet niitä ihmeitätekevinä jumalina. Ristinkin he olivat saastuttaneet ihmishahmoisuuteen, ja nyt turmionsa viime hetkellä korkeimman symboolinsa — linnun.

Väinämöisen äiti, Veen-Emonen, varoittaa poikaansa lähenevästä vaarasta. Kun loihdittu kokko vihdoin laskeutuu ulottuville, syntyy äärimmäinen ottelu kalevalaisten ja pohjolaisten välille. Vielä yrittää Väinämöinen sovinnollista Sammon jakoa, mutta kun se raukenee Louhen jyrkän esiintymisen johdosta ja kiihkomielinen Lemminkäinen jo tarttuu miekkaansa lintua ahdistellakseen, niin tempaa Väinämöinen "melansa merestä", tottuneen ajatusvoimansa älyllisen peräsimen ja rikkoo sillä Louhen kaikki keinotekoiset varusteet. Kokko tavoitellessaan Sampoa sai sen vierähtämään vesiin, jolloin se murskautui kappaleiksi. Sammon kansi jäi vain Louhen saaliiksi. Ikitiedon ulkonaisin kehys — taivaan kirjokansi — jäi Pohjolalle puhumaan siitä onnellisesta ajasta, jolloin sillä oli ikitieto hallussaan ja jonka se oli turmellut itsekkyyden ja aineen palvelukseen.

Sammon sirpaleet jäivät "meren" saaliiksi. Uuden rodun oli ne sieltä vaivoin kerättävä — jokaisen yksilön erikseen. Suurimmat sen sirpaleista Väinämöinen piiloitti "terhenisen saaren" utuiseen ympäristöön odottelemaan aikaa, kunnes jokin urhea rotunsa poika ne sieltä löytäisi.

Ei voitane pitää sattumana, että tämänlaatuinen kuvaus on löydettävissä atlantilaista alkuperää olevien meksikolaisten Popol-Vuh'issa. Aiheen samaisuus, vieläpä yksityisseikkojen yhtäläisyys pakoittaa otaksumaan tämänkin aiheen lähteneen samasta lähteestä ja kuvaavan samaa esihistoriallista tapahtumaa — lähinnä tietenkin oman arjalaisen rotumme alkuaikaa. Eikä myöskään liene sattuma, että kalevalaisetkin vertauskuvat nyttemmin esiintyvät kaikissa maailman uskontojen "pyhissä kirjoissa". Perintönä esihistorialliselta ajalta mainitaan ne myös länsimaalaisten Uudessa Testamentissa. Siellä esiintyvät härkä, karitsa ja kotka tuontuostakin jos missäkin yhteydessä kuvastamassa aikaa, jolloin niihin liittyi korkeampi aate kuin mitä länsimaalainen kirkollinen ajattelu on jaksanut niille antaa. Eikä kalevalainen myytti Sammon sodastakaan — ottipa sen joko historiallisena tai metafyysillisenä tapahtumana — ole suinkaan merkillisempi kuin uustestamentilliset kuvaukset enkelten välisestä sodasta taivaissa, joissa arkkienkeli Mikael syöksee joukon enkeleitä alas taivaasta ja kolmannenosan taivaan tähtiä niiden mukana. Tämmöiseenkin myyttiin uskotaan sanallisesti. Ja uskottavaa se voisikin olla, jos enkeleiksi katsotaan ihmiskunta sen alkuaikaisimpana aikana ja arkkienkeleiksi sen korkeat johtajat, jotka johtavat ihmismonaadeja, jumalallisia olentoja laskeutumaan aineeseen, vapahtaakseen aineen sen synneistä, aineellisesta järeydestä, elämän korkeaan kirkkauteen.

KANTELE.

Kalevalassa mainitaan usein äänen voiman, mantrika-shaktin käyttö, ja magia huipentuu heidän soittimessaan, kanteleessa. Kantele edustaa koneellista mantrika-shaktia.

Salaisia luonnonvoimia sanotaan olevan seitsemän pääluokkaa, joista äänenvoima muodostaa viimeisen, laajakantoisimman. Siihen sisältyvät tavallaan kaikki muutkin, joiden käyttö ei loppujen lopuksi onnistu täydellisesti, ellei ainakin johonkin määrin kyetä hallitsemaan äänenvoimaa.

Kun vanhoilla kansoilla oli kyseessä esimerkiksi tautien parantaminen, täytyi tuntea taudin alkusyy ja vasta sitten voi parantaja käyttää parantavaa voimaa, johon tarvittiin myös mantrika-shaktia. Sama oli asianlaita veren tyrehdyttämisessä, käärmeen pistossa, palohaavojen parantamisessa — ja yleensä kaikissa niin fysiologisissa kuin patologisissakin parannustehtävissä, missä yli-inhimillinen voimankäyttö tuli kyseeseen. Kalevalaisessa magiassa näkyy äänenvoiman käyttö olleen ylivoimaisesti etualalla. Siihen häipyvät kaikki toiset. Kanteleen tultua käytäntöön kootaan mantrika-shakti "soittoon" kollektiivisena voimayhtymänä, jolla on mahdollisuuksia lumota kaikki luonnon elementaalivaltakunnat.

Eikä kalevalainen kansa näy olevan ainoa esihistoriallinen kansa, joka käyttää koneellista mantrika-shaktia lumoavien voimavärähtelyjen aikaansaamiseksi. Vanhimmilla arjalaisilla on vielä tänäkin päivänä Vinâ, eräänlaatuinen kielisoitin, jolla taituri voi saada aikaan luomakuntaa huumaavia sävelyhtymiä. Samat ominaisuudet omistaa myytti orpheolaiselle huilulle. Apollon seitsenkielinen lyyra soi jumaluuden kaikki seitsemän voimasäveltä viisaan tietäjän näppäilemänä. Taituruus näppäilemisessä ei näy riippuvan niin paljon melodian kekseliäisyydestä ja sointiyhdistelmien monimutkaisuudesta, eikä edes tahdin erikoisuuksista kuin kyvystä kohottautua soiton avulla sille rytmitasolle, millä kaikkeudellinen harmonia vallitsee, ja kyvystä tuoda sen sopusointu alas tajuttaville tasoille.

Kalevalaisessa myytissä esiintyy kaksi kanteletta, jotka ovat rakenteeltaan ja ominaisuuksiltaan niin erilaisia, että ne ovat katsottavat kuuluvan eri aikakausiin, vaikkakin runo esittää niiden syntymisen jokseenkin yhtäjaksoisesti.

Ensimmäinen kantele oli "kalanluinen", suuren hauin leukaluusta sommiteltu, ja sen kielet olivat "hiiden hirven" jouhia. Sen synty tapahtui poikkeuksellisissa olosuhteissa, sodan riehuessa Kalevan ja Pohjolan välillä. Sen maagillista voimaa tarvittiin Pohjolan väen huumaamiseksi mesmeriseen uneen Sammon ryöstöretkellä.

Kalevalaisen joukon ollessa matkalla Sampoa ryöstämään, tarttui heidän emälaivansa suuren hauin hartioille — niin suuren, että kala täytyi kappaloida ennenkuin alus saatiin uudelleen liikkeelle. Hauin pää nostettiin venheeseen ja siitä riitti ravintoa koko laivaväelle. Jälelle jääneestä leukaluusta sommitteli Väinämöinen sitten "soittonsa", kanteleen. Kun se oli valmis, ja ennenkuin Väinämöinen paljasti sen ihmeominaisuudet maailmalle, tarjosi hän kanteleen kansalleen, jotta sillä olisi tilaisuus keksiä sen taikavoima, mutta ei kukaan siihen kyennyt. Pohjolakin sai sillä kokeilla, mutta yhtä epäonnistuneesti. Suuren yleisön teknilliset taiturit olivat kypsymättömät sen voimaa esille loihtimaan. Vieläpä sitä moitittiinkin. Pohjolan kokeilusta antaa runo hyvin kuvaavan todistuksen. Kun sillä Pohjolassa soiteltiin sanoi heidän tietäjänsä:

    "Heretkätte, heittäkätte,
    luokatte, lopettakatte;
    puhki korvani puhuvi,
    läpi pääni läylentävi,
    kaikki käypi karvoilleni,
    viepi viikoksi uneni."

Vasta kun Väinämöinen sopivan tilaisuuden tullen ottaa kanteleen käteensä, asettaa sen polvilleen ja alkaa sen kieliä näppäillä, ilmenevät "soiton" maagilliset ominaisuudet täydessä loistossaan.

Tämä kalanluinen kantele ja sen luomiskertomus jäisi seisomaan kalevalaisen runouden mielikuvituksellisen kauneusarvon varaan, ellei sitä verrattaisi muiden mytologisten lähteiden luomiin selostuksiin. Hauki eli kalasymbooli esiintyy esi-veedalaisessa vertauskuvastossa omalaatuisessa merkityksessään. Brahmalainen viisaustiede kuvaa animaalisilla vertauskuvilla jumaluuden ilmennyksiä aineen eri tiivistyskausina. Niinpä Vishnu, jumaluus-ilmennyksen toinen aspekti, esitetään ilmenneeksi useampia kertoja eri eläinhahmoissa, jotka kukin esittävät erilaatuisia aineen tiivistymiskausia ja samalla erilaista kehityskautta koko luomakunnan kehityshistoriassa. Yksi näistä aikakausista kulkee Matsyn-avataaran eli kala-avataaran aikakauden nimellä. Se kuvaa sitä tajunnallista ajanjaksoa, jossa ihmistajunta ei ollut noussut korkeammalle kuin mitä kalaan kuului. Tämä ei kumminkaan merkinnyt sitä, että se muodollisesti, morfologisesti, olisi yhtäpitävä kalamaailman kanssa, vaan että ilmenevä ihmiskunnan yleistajunta olisi jotakuinkin sitä vastaavalla asteella. Kala-avataaran palvontaan kuului eräänlaatuinen seremoniallis-maagillinen rituaali, joka sittemmin rappeutui atlantilaisella sivistyskaudella tyhjäksi ulkonaiseksi muotomenoksi ja sen metafyysillinen puoli jäi kokonaan unohduksiin. Rituaalin tosimaagillinen puoli jäi puhtaana ainoastaan muutamien valkoisten tietäjien omaisuudeksi.

Muita Vishnu-avataaran muotoja oli kilpikonna. Siihen viittaa helleeninen Apollon lyyra, joka oli tehty kilpikonnan luusta. Jumalainen Hermes oli kaivertanut sen erikoisen taidokkaasti ja sommitellut siihen "härän" nahasta jännitetyn kaikupohjan, jolle sointuivat seitsemälle värähtelytasolle kuuluvat — alkujaan karitsan karvoista punotut — seitsemän "kultaista" kieltä.

Mantrika-shakti lävisti kaikki olemassaolon ainetasot, ulottuen henkisyyden korkeimpiin sopusoinnun maailmoihin saakka ja tämän voiman kaikkiläpäiseväisyys ilmenee kaikissa myyteissä, missä äänenvoiman käyttöä kuvaillaan. Äänenvoiman kaikkiläpäisevyyttä kuvastaa muinaisen Graecia Magnan ajoilta eräs seinämosaikki, joka on säilössä Palermon antiikkisessa museossa. Se on tässä suhteessa varsin suggeroiva. Mantrika-shaktin käyttäjänä tässä on esi-helleeninen Orpheus, joka käsittelee soitintaan. Ei tarvitse paljonkaan mielikuvitusta nähdäkseen siinä kalevalaisen tietäjän soittotilaisuuden semmoisena kuin se esitetään Kalevalassa. Koko luomakunta näkyy kokoontuneen kuuntelemaan Orpheuksen soittoa, hänen istuessaan pyhän tammen juurella näppäilemässä seitsenkielistä soitintaan. Petoeläimet, arat kauriit ja hirvet, loikoivat hänen jalkainsa juuressa kaikessa sovinnossa huumautuneina kuulemansa soiton säveleistä. Yläilmoissa liitelevät linnut, kotkatkin, ovat seisahtuneet lennossaan ja laskeutuneet kivelle lähelle soittajaa. Onpa jokin lintu sijoittunut itse pyhän puun oksalle nauttimaan soiton sulosta. Sisiliskot, käärmeet ja kilpikonnat edustavat alemman luomakunnan kuulijakuntaa. Koko kuvan yllä lepää tyyneys ja rauha, kuvastaen mantrika-shaktin luomaa korkeamman maailman sopusointua.

Vastaavassa kalevalaisessa kanteleensoitto-kuvauksessa ilmenevät "soiton" maagilliset ominaisuudet mitä selvimmin. Kanteleen mantrika-shakti kohdistuu pääasiallisimmin näkymättömiin maailmoihin, etenkin luonnonhenkiin. Maan ja metsän hengettäret herpautuvat hetkellisesti heille kuuluvista tehtävistään ja hiljentyvät soiton taikaväreilyä tarkkaamaan. Metsän kansa, koko eläinkunta rauhoittuu soiton voimasta ihmettelemään sopusointua, joka jollain oudolla tavalla on yhtäkkiä laskeutunut luomakunnan ylle taholta, mistä ne ovat tottuneet saamaan vain vihamielisiä värähtelyjä. Veden valtiaat kokevat samaa siinä määrin, että itse veden emäntä nousee rantakivelle ja nukahtaa luonnon suloiseen rauhaan. Ilman korkeimmat henget kuuntelevat soittoa ihmetellen. Kuutar ja päivätär, valon värähtelytasojen ilmentäjät, kuuntelevat hetkisen tuota "kalanluista luikutusta". Ihmiskunta laukeaa jokapäiväisestä arkisuudestaan. Sen tunnemaailma irtautuu patoutuneisuudestaan, jonka sovinnaisuus on sen tunnevirtaukselle rakentanut. Soitto irroittaa ilmoille sen hellimmät tunteet kahleettomina:

    "Itki nuoret, itki vanhat,
    itki miehet naimattomat,
    itki nainehet urohot,
    itki pojat puol'ikäiset,
    sekä pojat jotta neiet,
    jotta pienet piikasetki,
    kun oli ääni kummanlainen,
    soitanto ylen sorea."

Väinämöinen itsekin äänen voiman lumoissa hurmautui siinä määrin, että kyyneleet karpaloina alkoivat tipahdella hänen silmistään vierien tunnemaailman "vesiin", muuttuen siellä heleiksi helmiksi, joita ei kyennyt poimimaan kukaan muu kuin jumalallinen suorsalintu, sotka, joka jumaluuden korkeinta aatteilua kuvannoiden oli ilmenneen elämän alussa laskenut Ilmattaren povelle maailmoiden kiertokulun salaisuudet.

Tämän kalanluisen kanteleen maagillinen taito ei voinut jäädä rappeutuneen atlantilaisen eikä edes lapsiasteella olevan arjalaisen rodun yleiseksi omaisuudeksi. Siihen liittyvät voimat olivat liian valtavat tullakseen itsekkään ja riitaisan ihmiskunnan käsiin. Sampo-sodan retkellä kertoo runo sen syntyneen ja olleen vain kerran käytännössä yleisessä elämän menossa, ja Sampo-sodan retkellä se hukkui. Itse Ukko-Ylijumala oli nostanut tuiman tuulen puuskan, joka laivaväen ponnistellessa sitä vastaan tempasi kanteleen pyörteisiinsä ja heitti sen mereen. Hetki oli järkyttävä Väinämöisellekin. Ääneen valitti hän kohtalon kovuutta, mutta kohtalon alle oli alistuminen. Väinämöinen ymmärsi, että oli kuluva aikakausia, ennenkuin äänen magian kalanluinen mahti maailmalle julistettaisiin. Niin suuri oli hänen kaipuunsa, että hän Sampo-sodan päätyttyä veljensä Ilmarisen kanssa lähtee kadonnutta kantelettaan merestä etsimään. Yritys oli turha. Kohtalolla oli suunnitelmansa ihmiskunnan vastaiselle vaellukselle ja siihen oli mestarivihkiytyneen Väinämöisenkin alistuttava.

Toinen kantele kyhätään aineellisemmista tarpeista» aineellisempana tajuntakautena. Kehitys oli tällä välin ennättänyt järeämpiin elämän muotoihin. Salainen tieto, jota "kalanluinen luikutus" kuvasti, oli jäänyt "vesiin", eikä se sieltä ollut esiin manattavissa muuten kuin korkeimmilla maagillisilla keinoilla. Se ei enää ollut käden ulottuvilla, ihmiskunnan itsensä oli se omin ponnistuksin sieltä esiin kaivettava. Tämä käy ilmi koivuisen kanteleen laadinnasta, joka sai aikanaan korvata edeltäjänsä tehtävät. Koivuisen kanteleen laadinta oli vaivan ja murheen takana. Siihen viittaa kalevalainen sanonta: "Soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu". Luonto oli joutunut ihmiskunnan itsekkyyden raiskaamaksi. Se itki, ja vaikeroiva oli koivukin, josta oli kyhättävä uuden kanteleen emäpuu. Visaisen kovat olivat ne puuosat, joista oli laadittava kiinnepohja tammisille nauloille kanteleen kielien kiinnittämistä varten. Koivuisen kanteleen kieliä ei enää tehty "hiiden hirven jouhista", sillä niiden tuli laulaa ihmisyyden omaa säveltä. Siksipä toisen kanteleen kieliksi valittiin ahon laidassa hapsiaan harjaavan immen kutrit:

    "Antoi impi hapsiansa,
    hienoja hivuksiansa,
    antoi hasta viisi, kuusi,
    sekä seitsemän hivusta.
    Siit' on kielet kantelessa,
    ääntimet iki-ilossa."

Omituinen on taas "sattuma", että kalevalaisten toisessa kanteleessa on seitsemän kieltä, samoin kuin Hermeksen Apollolle tuomassa lyyrassa. Tästäkin yhteensattumasta voi vetää johtopäätöksen kumpaisenkin soittimen mahdollisesta ijästä. Koska kreikkalainen myytti ainakin kuuluu harmaaseen esihistoriallisuuteen, voinee sinne kuulua kalevalainenkin kannel.

Kalevalan koivuisen kanteleen soittonäyte — vaikkakin myös tarunomainen — näyttää viittaavan myöhäisempään kehityskauteen kuin kalanluisen kanteleen soittonäyte. Teknillinen taituruus koivuisen kanteleen käytössä on silmiinpistävämpi, eikä sen soittoon tarvittu niin suurta magian määrää kuin mitä ensimmäinen vaati. Sen teho ei ulottunut luonnonvaltakuntiin niin voimakkaana kuin kalanluisen kanteleen. Vaikka koivu-kanteleenkin kaiusta vuoret kajahtelivat ja paadet paukkuivat, niin ei sen voimasta luonnonhenget heränneet aikaisemman kanteleen soiton riemuun. Eikä silloinen ihmiskuntakaan kyennyt sen säveliä sulattamaan syvemmälle kuin pintapuolisen taituruuden ihmettelyyn saakka, vaikkakin ne vastasivat tenhoisasti ihmisten tunnevärähtelyihin. Sielun salaisiin komeroihin ei soitto ulottunut. Sen pääasiallisin teho aikaansai etusijassa ihmettelyä ja kunnioitusta, kuten runo kertoo:

    "Mi oli miehiä lähellä,
    ne kaikki lakit käessä,
    mi oli akkoja lähellä,
    ne kaikki käsi posella.
    Tyttäret vesissä silmin,
    pojat maassa polvillansa,
    kanteloista kuuntelivat."

Asenteet kuulijakunnassa ovat verrattain nykyaikaiset, joten sen nojalla olisi altis otaksumaan soittonäytteen tapahtuneen verrattain myöhäisellä ajalla. Kehuntaa oli heidän arvostelunsakin. Ei oltu ennen kuultu moista soitantoa. Antaapa runo aavistuksen soiton madaltumisestakin ja sen lankeamisesta sukupuolisen hekuman kiihoittamiseksi, sillä kuinka olisi muutoin tulkittavissa runon säe Väinämöisen soitannon myöhemmistä vaiheista:

    "Kun hän liikahti lehossa,
    tahi astahti aholla,
    lehot leikkiä pitivät,
    ahot ainoista iloa,
    kukat kulkivat kutuhun,
    vesat nuoret notkahteli."

Se voisi kyllä kuvata nuoren luonnon puhtaiden lemmentunteiden esiinpuhkeamista, mutta siinä voi olla myös näkemyksellinen viittaus aikaan, jolloin kanteleen pyhä taika saa astua palvelemaan ihmiskunnan intohimoja niinkin pitkälle kuin sukupuolisuhteiden arkaluontoiselle alalle saakka.

Väinämöinen soitti kantelettaan rodulleen aikakausien ajat, mutta ei soittokaan kyennyt ehkäisemään ihmiskunnan ja hänenkään rotunsa yhtämittaista aineellisuuteen vaipumista. Voisipa olettaa, että kanteleen soiton väärinkäyttö olisi ollut syynä kehityksen nopeampaan aineellistumiseen. Runo näet kertoo, kuinka kanteleen soitto kerran sai auringon ja kuun — tiedon ja elämän symboolit — laskeutumaan niin alas, että Pohjolan yhä valpas valtiatar kykeni ne vangitsemaan ja kytkemään samaan kivikkomäkeen, missä Sampokin oli ennen sijainnut. Tämän jälkeen täytyi ihmiskunnan oleilla tietämättömyyden pimeyden vallassa ymmärtääkseen valon oikean arvon sekä maagillisten voimien oikean soveltamisen käytännöllisessä elämässä, ennenkuin sille uskottaisiin äänen voiman tai muidenkaan maagillisten voimien tietoa suuremmassa mittakaavassa. Magian väärinkäytön luomaa tilannetta kuvaa runo:

    "Jo oli yö alinomainen,
    pitkä pilkkoisen pimeä.
    Oli yö Kalevalassa,
    noilla Väinölän tuvilla,
    sekä tuolla taivahassa."

Ei Ukko-Ylijumalakaan tahtonut tilannetta korjata. Tietämättömyyden pimeys oli ihmiskunnan itsensä poistettava ja Kalevalan viimeinen taistelu kohdistuukin kadonneen auringon ja kuun irroittamiseen.

Viimeisen kerran mainitsee Kalevala kanteleen sinä juhlallisena hetkenä, jolloin Väinämöinen häviää rotunsa keskuudesta. Hän oli ponnistellut äärimmilleen pitääkseen rotunsa katseen kirkkaana valon ja ikuisuuden totuuksille. Kun hän näki kansansa aineellistuneen siinä määrin, että se hyväksyi taikuri Virokannaksen ristimään Marjatan pojan Karjalan kuninkaaksi, kansansa vallanpitäjäksi, niin "vaka vanha Väinämöinen" suutahti ja häpesi kansansa puolesta ja alkoi astella merta — äärettömyyden ihmerantaa kohden, merta, joka oli hänet synnyttänyt ja jota hän oli ristiin rastiin elämänsä aikana melonut. Saavuttuaan meren rantaan otti hän kerran vielä kanteleen sormeiltavakseen, käytti viimeisen kerran sen mantrika-shaktin tehoa loihtiakseen itselleen vaskisen purren, millä purjehtia meren yli — oikeammin yli sen aikakauden, joka harhan pauloissa ei näyttänyt häntä enää tarvitsevan. Tietoisena siitä, että Marjatan pojan kuninkuus oli vain väliaikainen lankeemus hänen kansansa loistavassa historiassa ja että aika oli piankin tuleva, jolloin häntä uudelleen tarvittaisiin, ei hän soittanut kantelettaan sen enempää, vaan jätti "soiton" kansallensa puhumaan elämän suurista voimista, ikuisuusvoimista, joiden valaisemiseksi hän oli koko elämänsä uhrannut. Hän tiesi myös, ettei kanteleen säveltaikaa kukaan muu kuin tosi tietäjä kykenisi irroittamaan, ja silloin kun tositiedon kaipuu heräisi hänen kansassaan, silloin häntä kipeästi kaivattaisiin takaisin palaavaksi, uuden säveleen virittäjäksi, uuden Sammon saattajaksi. Umpipurressaan, kanteleettomana istuu mestari-tietäjä venheensä perässä, mukanaan vanhan kauden saavutusten ydin. Melonta suuntautuu "yläisihin maaemihin, alaisihin taivosihin". Laskevan auringon hehkuva kulta hyväilee merta, jonka laineilla Väinämöinen hiljalleen häipyy aurinkoon.

KULLERVO.

Kullervo-taru on erillinen episoodi Kalevalan myyttien lukuisassa sarjassa. Sen sisältö on kuin syysiteisyyden ankaran lain yhtäjaksoinen havainnollistaminen, joka kietoutuu Kullervo-persoonallisuuden ympärille. Kullervo on myytin värittäjänä siinä määrin, että kaikki muut sen henkilöt jäävät varjoon. Myyttiin liittyy uusi henkilökunta. Untamo on aikaisemmin vain ohimennen mainittu. Vanhoista kalevalaisista urhoista esiintyy Ilmarisen ohella ainoastaan Väinämöinen, mutta hänkin vain tilapäisesti, vasta episoodin lopulla toteamassa tapahtuman tragiikkaa ja tekemässä siitä johtopäätöksiä kansan kasvavan varalle, omaksuen Kullervon tällöin ikäänkuin oman rotunsa jonkun heimohaaran kohtalon edustajaksi. Kullervo-myytti, samalla kun se traagillisesti kuvaa arjalaisen rodun jonkun alaheimon sisäisiä vaiheita, on apokalyptinen allegoria rodun vastaisesta aineellisuuteen vajoamisesta ja eetillisestä rappeutumisesta, ennustus raskaan rauta-ajan astumisesta kehityksen kierroskauteen ja sen aiheuttamasta rodun rappeutumisesta ja kuolemasta. Tätä kierroskauden jaksoa nimittää arjalainen perintätieto Kali-yuga-kaudeksi ja selostus lisää vielä, että sen alkuosaa elää nykyinen ihmiskuntamme parhaillaan.

Jokaisella juurirodulla on salatieteen mukaan seitsemän alarotua ja vieläkin useampia heimoja ja alaheimoja. Sitä kuvaa Kullervo-myytin runopukuinen selostus sattuvasti:

    "Kasvatti emo kanoja,
    suuren joukon joutsenia,
    kanat aialle asetti,
    joutsenet joelle saattoi.
    Tuli kokko, niin kohotti,
    tuli haukka, niin hajotti,
    siipilintu niin sirotti."

Kaksi arjalaisen rodun haaraheimoista oli laskenut asuinsijansa toistensa läheisyyteen. Toinen kantoi Kalervon ja toinen Untamon nimeä, joista viimeksimainittu oli kotiseudulle jäänyt tai ainakin muodosti jonkinlaisen alkuperäistä perintömaata asuvan heimon. Kummallakin näistä oli mukanaan alkurodun tietoa ja taikaa, vaikka untamolaisen heimon keskuudessa näytään harjoitettavan enemmän mustaa noituutta kuin valkoista magiaa. Kummankin heimon yllä tuntuu leijailevan atlantilaisen rodun kova kohtalo ja sen synkät perinnäiset kirot. Epäveljellisyys ja itsekkyys ovat pääpiirteenä kummallakin. Aineellisten etujen tavoittelu oli oleellinen piirre molemmilla eikä tullut kyseeseenkään, että olisi tehty tiliä siitä, tapahtuiko hyödyn saaminen toisen kustannuksella vai ei. Oma etu oli etualalla ja kadehdittiin toinen toistansa, jos toinen oli onnistuvinaan jossakin seikassa paremmin kuin toinen. Ja kateus sai kieroihin tekoihin puolelta ja toiselta.

    "Untamoinen verkot laski,
    Kalervon kalavetehen,
    Kalervoinen verkot katsoi,
    kalat konttihin kokosi."

Samaa itsekästä kahnailua näkyi tapahtuneen kaikessa jokapäiväisen toiminnan alalla, mikä antaa selvän kuvauksen heimojen sielullisesta mataluudesta. Molemmat heimot olivat kehityksellisesti jo nousseet kuljeksivasta nomaadiheimosta kiinteämpään asutukseen, jolle muiden elinkeinojen ohella maanviljelys muodosti tärkeän elinkeinohaaran, karjanhoidon ollessa siihen liittyvä oleellinen osa. Runo kertoo, kuinka kalervolaiset kylvivät kaurahalmeensa aivan untamolaisten aitauksen taakse ja kuinka untamolaisten lampaat kävivät vierailulla naapurin kaurahalmeessa syöden ja tallaten sen sirpintarvitsemattomaksi. Teko kostettiin siten, että kalervolaiset usuttivat koiransa untamolaisten lampaita hätyyttämään, jolloin jokin uuho jäi koirien raadeltavaksi. Tästä riitti aihetta julki tappeluun. Untamo päätti kurittaa nuorempaa veljeään Kalervoa ja suunnitteli kurilliset toimenpiteensä mahdollisimman kovakouraisiksi; päätti sodalla rangaista koko heimoa. Salakavalasti hyökkäsi hän varustautumattoman Kalervon kotiin, sytytti asumukset tuleen ja luuli tuhonneensa koko Kalervon heimon. Hyökkäys ei paljonkaan poikennut nykyaikaisesta sotamenettelystä:

    "Kaatoivat Kalervon joukon,
    su'un suuren surmasivat,
    talon polttivat poroksi,
    tasoittivat tantereksi.
    Jäi yksin Kalervon impi,
    kera vatsan vaivaloisen.
    Senpä Untamon urohot,
    veivät kanssansa kotihin."

Impi synnytti sotavankeudessaan poikalapsen, jota emonsa kutsui Kullervoksi, mutta Untamo risti hänet "sotijaloksi", toivoen hänestä suvulleen sotijaa, jonka tulisi sotilasavuillaan nostaa Untamon suku ennenkuulumattomaan loistoon. Untamo aavisteli Kullervossa sotilasverta ja sotaista kiihkoa.

Kullervon synty on kalevalaisessa myytissä arvoituksellinen. Aluksi esitetään hänet sodassa ryöstetyn "piian" aviottomaksi lapseksi, jonka isä mahdollisesti olisi Kalervo, mutta orjatar häviää myytissä myöhemmin olemattomiin. Toisaalta kerrotaan, että kuolleiksi luulleet Kullervon isä ja äiti olisivatkin sodassa pelastuneet ja Kalervo vaimoineen asunut sittemmin jossakin kaukana — piilopirtissään kalalammin rannalla. Myöskin olisi Kullervolla ollut veli ja kaksi sisarta, joista toinen olisi joutunut kohtalokkaasti ottamaan osaa Kullervon traagilliseen elämäntarinaan. Veli ei koskaan noussut Kullervon veroiseksi voimassa eikä traagillisuudessa, oli vain tavallinen jäsen perheessään ja heimossaan.

Kullervon lapsuus on oireellinen. Kapalokaudesta alkaen on hänessä silmiinpistävänä piirteenä voima, joka jostain sisäisestä pakosta purkautuu väkivaltaisuuksiin. Rodun ja suvun syysiteisyyden kirot pakoittavat voiman ilmenemään kostoisena. Kullervo ei tällöin vielä aavista, että hän tavallaan on verissään perinyt kaameat syyt, jotka olivat saattaneet hänen sukunsa perikatoon, ja että hän oli vain maaperä, jossa niiden täytyi puhjeta kylvön mukaiseen kasvuun. Orjan asema setänsä kodissa ylläpitää jatkuvasti kehystä, joka ravitsee syiden versomista niiden alkuvaistoisimpaan muotoon. Untamo uumoileekin kaikesta tästä voivan koitua tekijän, jossa piilee kohtalon kosto hänen omalle syyllisyydelleen. "Sotijalo", joksi hän Kullervon oli ristinyt, voisi mahdollisesti osoittaa jaloutensa kostamalla hänelle itselleen hänen epäveljellisyytensä — kostavan ei ainoastaan hänelle vaan koko hänen suvulleen. Välttyäkseen siitä, tekee hän kaikkensa tuhotakseen Kullervon jo kapalovauvana. Mutta siinä hän ei onnistunut. Hän ei käsittänyt, ettei pahan syitä ja seurauksia, tapahtuipa niiden alku joko yksilössä tai kansassa, voida tuhota tuhoteoin, vaan niiden muuntaminen on suoritettava vastakkaisilla voimilla, hyvän voimilla. Viha kyti edelleen Untamolassa. Siksi Kullervossa versoo vain vihan vaistot. Jo poikaikään saavuttuaan hänen itsenäinen älynvärähtelynsä suunnittelee kostonaikeita.

    "Kunpa saisin suuremmaksi,
    vahvistuisin varreltani,
    kostaisin isoni kohlut,
    maksaisin emoni mahlat",

tuumiskelee hän orjuudellisessa yksinäisyydessään ja hänen ajatuksensa aineellistuvat ympäristönkin aavisteltaviksi. Untamo ryhtyy uudelleen tuhotoimenpiteisiin Kullervon suhteen, mutta turhat ovat yritykset tuhota kohtalon varaamaa asetta ja yhtä turhaa on havittelu käyttää Kullervoa kotinsa varallisuuden tukemiseksi. Kohtalo on tinkimätön, taipumaton ja ennen kaikkea — peloton. Kun eivät mitkään keinot näy auttavan, yrittää Untamo siirtää tuhon toisten osalle ja myy orjansa muutamien rautakappaleiden arvosta seppo Ilmariselle.

Tällöin joutuu Kullervo kosketuksiin toisen sukulaisheimon kanssa, jonka pitäisi olla siveelliseltä kehitykseltään korkeammalla tasolla. Mutta pettymys kohtaa häntä täälläkin. Hänen vihamieliset vaistonsa eivät löydä täältäkään muuta kuin samaa mitä hän oli kokenut Untamolassa. Hyödyn tavoittelu, omanvoitonpyynti ja aineellisten etujen ensisijalle asettaminen olivat vallalla täälläkin ja orjana oli hän kahlehdittu astumaan näiden pyyteiden palvelukseen. Karjapaimenen toimi oli hänen tehtävänsä.

Paimenpoikana oleskelu Ilmarisen luona on liiankin tuttu yksityiskohtaisemmin kerrattavaksi. Siellä elettiin yksinomaan aineellisten etujen merkeissä. Ihanteet olivat tiivistyneet karheaan aineellisuuteen. Pohjan neitokin, ihanteiden ihmesymbooli, oli tavallinen talousihminen, joka harkitsi vain talonsa ja sukunsa hyvinvointia. Orjan asema hänen alaisuudessaan oli kaikkea muuta kuin kadehdittava. Orja voi joutua ivan ja herjauksen esineeksi. Niinpä oli Ilmarisen emäntä leiponut paimenpoikansa eväspiirakkaan kiven kalan asemesta, mikä teko muuttui ulkonaiseksi aiheeksi Pohjan neidon kohtalon täyttymiselle. Kullervon isältään perimä veitsi taittuu kiveen kappaleiksi. Aseettomana ja myrtyneenä hautoo hän yhä voimakkaammin kostoaikeitaan. Kosto — kosto toistuu yhtämittaa hänen tajunnassaan ja se kohdistuu lähinnä Ilmarisen emäntään, siitä Untamoon ja koko hänen sukuunsa.

Intohimo, olkoonpa se mitä laatua tahansa, luo voimakkaimmillaan ollessaan leimansa maailmanruumiiseen, luonnon herkkään värähtelyyn. Luonnon elementaalit, nuo "sokeat" voimat, ovat kaikupohjana ihmistahdon voimille, jotka ovat tunnetasoa korkeammat. Tämäkin tosiasia kuvastuu Kullervo-myytissä hetkenä, jolloin hän on altis kiroamaan ympäristöään ja elämänsä kurjuutta. Luomakunta osallistuu hänen kiihkoisaan mielentilaansa ja lisää hänen vihansa ja kostonsa tunnetta.

    "Vaakkui varis, koikkui korppi,
    ota vitsa viiakosta...
    lehmät liejuhun levitä,
    puolen suurille susille,
    toisen korven kontioille."

Kullervosta tuntuu kuin koko luonto kiihottaisi häntä kostoaikeittensa toteuttamiseen, ja hän huumautuu kostosuunnitelmansa suurenmoisuudesta — vieläpä sen "oikeudellisuudesta", koska luonto on siinä hänen kanssaan yhtä mieltä. Karja loihditaan petoeläimiksi, joille Kullervo kostontahtoisella voimallaan antaa määräyksen repiä Ilmarisen emännän kappaleiksi. Tuloksia tekonsa mielettömyydestä ei Kullervo ymmärrä eritellä. Pääasia hänen mielestään on vain se, että hänen vihansa värähtelyt löytävät kohteen ja tässä tapauksessa sen, minkä hän luulee hetkellisen onnettomuutensa näkyväksi syyksi. Jotta kosto toteutuisi mahdollisimman nopeasti, tekee Kullervo itselleen lehmän reisiluusta paimentorven, jolla hän ilmoittaa Ilmarisen emännälle karjan kotiin saapumisesta.

Tämä pieni väliviittaus runossa antaa pilkahduksen kalervolaiseen maagilliseen koneistoon. Pyhän eläimen reisiluulla katsottiin olevan maagillisia vaikutuksia, niinkuin pyhäinjäännöksillä yleensä. Siitä kaiverrettiin huilun — tai torventapainen soittokone, johon yhdistetty mantrika-shakti saisi suuremman voimatehon. Sitä mukaa kuin symboolien merkitys madaltui, alettiin tarkoitukseen käyttää myös ihmisen reisiluuta, mikä tapa vielä on käytännössä muutamiin vanhimpiin roturyhmiin kuuluvilla pohjois-Intiassa ja Tibetissä asuvilla alkuasukasheimoilla, varsinkin niillä, jotka tietoisesti viljelevät mustaa magiaa. Se on heille tärkeä taikakalu eraänlaatuisten ilmiöiden aikaansaamiseksi.

Tämmöisen taikatorven avulla loihtii Kullervo petoeläimiksi muuttuneen karjan Ilmarisen kotitanhuville, ja toitannasta aavisti Ilmarisen emäntä karjan kotiinsaapuneeksi.

Pahan omantuntonsa soimaamana uumoilee Ilmarisen emäntä karjan kotiintulossa tällä kertaa jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. Siksi hän yrittää antaa karjan huollon jonkun toisen tehtäväksi — siirtää aavistamansa koston toisaalle —, mutta voimatta välttää kohtaloaan lähtee hän vihdoin itse lehmien lypsylle sillä tuloksella, että pedot hyökkäävät hänen kimppuunsa. Kullervo on sillävälin saapunut paikalle katsomaan, onnistuisiko hänen kostoaikeensa. Ilmarisen emäntä katuu tekoaan ja yrittää lunnailla lieventää sydämettömän tekonsa seurauksia. Mutta turhaan. — Syysiteisyyden kosto toimii "sokeasti" alulle pannun sysäyksen mukaisesti. Ilmarisen emännän itsekkyys paljastuu lopulla ilmeiseksi. Hän kääntyy ylijumaluuden puoleen huutaen täältä kostoa Kullervolle. Kohtalon voima kohdistuu kumminkin Ilmarisen emäntään, entiseen Pohjan neitoon, herpautumattomana.

Katkelmassa tahdotaan kuvannollisesti osoittaa ihanteiden alaspainumisen ehdoton seuraus. Aineellistuneena ja ainemaailman palvelukseen alistettuina ovat ne kuolemaan tuomitut. Niillä ei ole oikeutuspohjaa eikä tarpeeksi maaperää menestyäkseen. Ellei ihanne pysy saastuttamattomana ja korkealla henkisellä tasollaan, kuolee se omaan mahdottomuuteensa. Ilmarisen emäntä vieri kuoliaaksi,

    "kaatui kattilanoeksi,
    oman pirttinsä pihalle",

harhaksi, jonka elämän itsekkyys oli ennättänyt nokimustaksi turmella.

Tihutyö muodostaa käännekohdan Kullervon yksilöllisessä kehityksessä. Poikavuodet ovat päättyneet, ja hän alkaa miehuutensa ensi vuodet pakenemalla Kalevan kansan keskuudesta, samoilee korpia ja erämaita ja miettii menneisyyttään. Elämä näyttää hänestä tuiki tarpeettomalta. Hän melkein kiroo syntymäänsä. Tässä mielentilassa ollessaan välkähtää hänen mieleensä entinen kostosuunnitelmansa Untamolle, ja se kehittyy kiihottimeksi elämän edelleen jatkamiselle. Pääsyyllinen onnettomuuksiin oli vielä kostettava, ja siihenhän kannatti uhrata miehuuden voimat. Tällöin hän sai kuulla, että hänen isänsä ja äitinsä olivat vielä elossa. Ne oli käytävä etsimässä. Ehkäpä sieltä tulisi apua kostoretken toimeenpanemiselle. Pitkän etsinnän jälkeen löytääkin hän sukunsa rippeet, mutta jälleennäkeminen ei ollut missään suhteessa lohdullinen. Kalalammin rannalla ei vallinnut samanlainen koston kiihko, mikä riehui hänen sielussaan. Elämä oli siellä tasaantunut rauhalliseksi, mutta Kullervon voima tahdottiin sielläkin vangita kotoisen hyvinvoinnin palvelukseen. Missä voimaa tarvittiin hän panikin sen käytäntöön viimeistä tippaa myöten. Kun hän oli soutajana nuotan vedossa, niin hän

    "souti poikki puiset hangat,
    katajaiset kaaret katkoi,
    venon haapaisen hajotti".

Kun hänet pantiin tarpojaksi nuotan perää venheeseen vedettäessä, tarpoi hän taasen siinä määrin tarmonsa takaa, että

    "tarpoi nuotan tappuroiksi,
    vee'en velliksi sekotti,
    kalat liivaksi litsotti".

Maarahojen maksannassa Kalevalle, johon kalervolainen heimo näkyy olleen jonkinlaisessa vasalliussuhteessa, tapahtui sitten se onnettomuus, joka vei Kullervon kohtalon kiehumispisteeseensä. Ruumiillisten voimien yksinomainen kehittäminen kehittää intohimotkin äärimmäiseen asteeseensa. Varsinkin sukupuolivietti kehittyy yli-eläimelliseen himokkuuteen, jonka herruuteen ei ole helppo päästä. Kotiinpaluumatkalla tapaa Kullervo tiellä kultakutrisia impiä, joiden tuttavuutta hän alkoi hieroa aistillisessa mielessä. Kun ei tavallinen houkuttelu auttanut, koppasi hän yhden niistä korjahansa ja viekotteli vastustelevan immen koruilla ja vaatekappaleilla suostumaan himojensa tyydyttäjäksi.

    "Siinä neitosen kisasi,
    tinarinnan riu'utteli,
    alla vaipan vaskikirjan,
    päällä taljan taplikkaisen."

Intohimon huuman lauettua sukeusi näiden onnettomien välille keskustelu, josta kävi ilmi, että he olivat sisar ja veli. Impi oli Kalervon kadoksissa ollut tytär, joka täten oli joutunut veljensä raiskattavaksi. Syyllisyyden tunto leimahti immessä niin painavaksi, että hän

    "heti repsahti re'estä,
    siitä juoksihe jokehen,
    kosken kuohu'un kovahan.
    Siihen surmansa sukesi,
    kuolemansa kohtaeli."

Tämän, ihmiskunnan historiassa niin jokapäiväisen tapahtuman, esittää kalevalainen myytti niin yksinkertaisen järkyttävästi, että se nostaa kalevalaisen siveyskäsitteen aavistamattoman korkealle. Se tahtoo sillä erikoisesti painostaa, että sukupuolivietin tyydyttäminen vain himon ravitsemiseksi on sukurutsausta. Jokainen elämän tiellä tapaamamme henkilö on sisaremme ja veljemme, joten suhtautumisemme häneen tulee olla sen mukaisesti intohimotonta ja puhdasta. Kullervo huomaa rikkomuksensa syvyyden, kiroaa syntymänsä, tuhoaa rekensä, hevosvaljaansa, itkee katkerasti ja syöksyy ratsain kotipihalle. Tuvassa kertoo hän kaamean tapahtuman avoimesti omaisilleen. Koko suku tuomitsee teon ja sen tekijän. Kullervo on masentuneena kalpea kuin Manalaan matkaaja. Ainoastaan äiti ymmärtää hänen kärsimystensä suuruuden ja antaa neuvoja uutta elämän nousua varten. Neuvot vaikuttavatkin siinä määrin, että hän siirtää itsemurha-aikeensa kunnes on kostanut Untamon. Hän haaveilee sodan melkeisestä onnesta, joka saisi hänet unohtamaan rikkomuksensa kaameuden.

Tästäkin yrityksestä varoittaa äiti poikaansa, mutta mikään järkevä neuvo ei enää tepsi intohimojen sumentamaan voimaluonteeseen. Ylimielisesti vastaa Kullervo äidilleen:

    "Somap' on sotahan kuolla,
    kaunis miekan kalskehesen.
    Sorea sotainen tauti:
    potematta pois menevi,
    laihtumatta lankeavi."

Äiti vetoaa verisiteisiin ja suruunsa, mutta kaikki vetoomukset osoittautuvat turhiksi tälle intohimojen myllertämälle voimaluonteelle. Hän jättää kotinsa ja lähtee yksin kostosotaan.

Runo kuvaa erohetken isänkodista. Se on yksinkertaisuudessaan niin valtava, että se etsii vertaistaan maailmankirjallisuudessa. Siinä esiintyvät vastakkain itsekäs yksilöllisyys ja pohjaton äidin rakkaus. Ainoastaan emo, elämän antaja, tajuaa, mistä on kysymys, ja voittamattomien esteiden edessä suhtautuu hän poikansa kuolemaankin alistuvalla, sammuttamattomalla rakkaudella. Jos kukaan muu suvusta ei välittäisi Kullervon kuolemasta, niin äitiin vaikuttaisi se lohduttamattomasti.

    "Kun sun kuulen kuolleheksi,
    sortuneheksi su'usta,
    itken tulville tupamme,
    siltalauat lainehille,
    lumet itken iljeniksi,
    iljenet suliksi maiksi,
    sulat maat vihottaviksi,
    vihottavat viereviksi.
    Mit' en itkeä ilenne,
    kut' en voine voivotella,
    itkeä inehmisissä,
    itken saunassa saloa,
    yliset kulasvesille,
    saunan lauat lainehille."

Näillä evästyksillä tuhlaajapoika-Kullervo

    "läksi soitellen sotahan,
    iloitellen tappelohon".

Sotaretken valmistelujen aikana saapuu Kullervolle viesti toisensa jälkeen hänen sukunsa onnettomasta kohtalosta. Kuolee isä, kuolee veli, kuolee viimeinen sisar ja lopulta hänen rakkautta hehkuva emonsa. Mutta sota on kuolettanut inhimilliset tunteet. Mikään näistä viesteistä ei vaikuta häneen syvemmin, hän vain ajattelee sota-aseitaan, rukoileepa jumalalta miekkaakin, joka olisi kylliksi terävä ja vahva kostoisaan tuhotyöhön. Kohtalon lain toteuttaja-ominaisuudessa saakin hän säkenöivän säilän, jolla hän tuhoaa Untamon heimon. Vihansa vimmoissa polttaa hänkin vuorostaan rakennukset, jättää kumminkin pihamaalle jumalan puun, pihlajan, todistamaan syysiteisyyden lain, koston ja korvauksen ehdotonta täyttymystä.

Kullervon yksilöllinen kehitys lähenee loppuratkaisuaan. Hän on täyttänyt persoonalliset päähänpistonsa, ja intohimoisen kiihkon tilalle astuu kaamea tyhjyyden tunne. Hän tuntee olevansa maailmassa ypö-yksin, ja tilinteon hetki lähenee ehdottomalla vakavuudella. Se tilanne vie aina ihmisen takaisin ennen kulkemilleen raiteille, jotta tilinteon vaiheet elävöityisivät oikeassa ympäristössään ja ihminen ymmärtäisi syysiteisyyden oikeudenmukaisuuden. Näin joutuu Kullervokin entisen kotinsa kynnykselle, sen kylmenneille raunioille. Sielläkin kohtaa häntä yksinäisyyden kylmyys.

    "Antoi kättä hiillokselle,
    hiilet kylmät hiilloksessa,
    kivet kylmät kiukahassa."

Venhe on poissa venevalkamasta. Kaikkialla vain katoavaisuutta ja kalmaa. Ilmi itkuun puhjettuaan hän kuulee äitinsä äänen haudassa, äänen, josta yhä uhkuu rakkaus. Se puhuu Kullervolle elämän toivosta, kehoittaen häntä etsimään korvesta olinpaikkaa kohoutuakseen uudelleen parempaan elämään. Uskollisen koiran, manalan vartijan, seuraamana lähteekin Kullervo korpeen, missä entisyys korven yksinäisyydessä kiihtyy entistä elävämmäksi. Se vaatii häntä tilille tarkistamaan tekojensa oikeudenmukaisuutta, niiden syitä ja seurauksia. Polku vie hänet kohdalle, missä hän aikoinaan oli alentunut eläimellisimpään rikokseensa — sukurutsaukseen. Hänen herkistynyt mielensä toteaa nyt, kuinka syvät jäljet hänen tekonsa on jättänyt luonnon häviämättömään elämänkirjaan. Siellä ovat jokaisen yksityiskohdan piirteet säilyneet häipymättöminä, ja ne puhuvat hänelle selvää — syyttävää kieltään.

    "Siin' itki ihana nurmi,
    aho armahin valitti.
    Ruikutti kukat kanervan,
    eikä noussut nuori heinä,
    kasvanut kanervan kukka
    tuolla paikalla pahalla."

Eipä voitane sattuvammin kuvata intohimoisten rikosten vaikutusta luontoon. Luonnon välitön yhteenkuuluvaisuus ihmiseen ja sen tekoihin on siinä mitä elävimmin esiintuotu. Kukaan ei voi rikkoa elämänlakeja, rikkomatta samalla koko maailmanruumista vastaan. Se kärsii siitä vielä pohjattomammin kuin asianomainen itse. Ja rikos sitä kohtaan on painavampi kuin rikoksen tekijän oma virheellisyys.

Viimeisenä pisarana kohtalon maljasta vuotaa tämä luonnon vaikertaminen Kullervon sieluun. Se painaa häntä siksi voimakkaasti, että hän kysyy "mieltä miekaltansa" syöksyäkseen hirvittävimpään rikokseen, mitä luonto tuntee — itsemurhaan. Kohtalon oikeuden äärimmäisenä symboolina miekka sanookin tunteettomana:

    "Miks'en söisi mielelläni
    söisi syyllistä lihoa,
    viallista verta joisi?
    Syön lihoa syyttömänki,
    juon verta viattomanki."

Kullervo tämän kuultuaan asettaa miekan perän kankahasen

    "kärjen käänti rintahansa,
    itse iskihe kärelle".

Vasta nyt esiintyy runossa Väinämöinen antamassa ohjeita tuleville sukupolville Kullervon traagillisen kohtalon johdosta. Rotunsa ohjaajana aavistaa hän, että samat kokemukset voivat joutua hänenkin kansansa osalle, ja siksi on Kalervon sukua kohdannut onnettomuus varoittavana esimerkkinä tuleville suvuille, "kansalle kasuavalle".

Myytin draamallinen aines on niin inhimillinen, että se on sovitettavissa kaikkiin aikoihin ja kaikkiin kansoihin, eikä suinkaan vähimmin meidän aikaamme. Myytin sisällöllä onkin melkein apokalyptinen luonne. Kullervon persoonallisuus on havainnollinen esitys syysiteisyyslain ehdottomuudesta. Se on samalla kuin ruumiillistunut aate omanvoitonpyyteisestä voimaihmisestä, jolle voiman ja ruumiin palvonta on elämän korkein saavuttamisen arvoinen kohde, huolimatta siitä, tapahtuiko saavutus muiden inhimillisten ominaisuuksien kustannuksella. Kullervon tarussa on todettavissa, että tämänlaatuinen elämänsuuntaus on ehdottomasti onnettomuuteen johtava ja jo sinänsä kuolemaantuomittu. Semmoinen elämänote synnyttää syitä ja seurauksia, jotka kietovat uhrinsa ympärille verkon, johon hän viimein itsekin takertuu ja tuhoutuu, synnyttäen aikanaan maailmanruumiiseen rauhattomuutta ja sekasortoa.

Yksilöllisesti on tämä tulos kaikkina aikoina todettu psyykilliseksi ja eetilliseksi tosiasiaksi, mutta historiallisestikin — vaikka historiamme käsittääkin vain mitättömän pienen osan ihmiskunnan kehityksen rajattomalta näyttävästä menneisyydestä — on sen paikkansa pitäväisyydestä todettavissa sattuvia esimerkkejä. Historian lehdet puhuvat siinä suhteessa selvää kieltänsä. Missä kansakunnat tai valtiot ovat eksyneet ruumiin palvonnan yksipuoliseen kulttiin, missä fyysillinen voima on astunut ratkaisevaksi tekijäksi elämän kehityksessä, siellä on itsekäs omanvoiton pyynti alkanut versota samassa määrässä, ja molemmat nämä tekijät yhdessä ovat luoneet syysiteisyysketjun, joka on vienyt loistavatkin kansat ja rodut turmioon. Semmoisia rotuja ja valtioita voisi luetella useampiakin ja todeta, kuinka ne juuri noiden tekijöiden vaikutuksesta ovat syöksyneet itsemurhaan ja tulleet pyyhkäistyiksi pois historian näyttämöltä.

Tämän opetuksen tahtoi rotumme johtaja, kalevalainen mestari-tietäjä Väinämöinen antaa kansallemme Kullervon surullisessa tragediassa. Eikä sen antama opetus liene pois paikaltaan minään aikakautena. Se teroittaa joka hetki ihmiskunnalle, kuinka suuretkin sivistykset — joutuessaan ulkonaisen sivistyksensä huippukohdassa palvomaan fyysillisen tekniikkansa saavutuksia ja loppujen lopuksi omaa fyysiliistä ruumistaan — tuhoutuvat henkisyyden puutteen vuoksi. Fyysillisen kehityksen aikaansaama ylikuormitus nostaa intohimot etualalle, jolloin henkiset virtaukset kuihtuvat ja niiden kuihtuessa ehtyy se värähtely, jota yksinomaan elävöittää — hengen jumalvoima.

MARJATTA.

Moni Kalevalan tutkija on Marjatta-myytistä saanut aiheen vetää johtopäätöksiä koko Kalevalan eepoksen kuulumisesta kristilliselle aikakaudelle — siis verrattain myöhäiselle ajalle, koska siinä olisi muka selvä viittaus Jeesus nazarealaisen syntymään. Marjatan pojassa on oltu näkevinään Jeesus-lapsi semmoisena kuin mitä pakanallinen Suomen kansa kykeni sitä ymmärtämään ja minkälaiseksi se sen mielikuvituksessaan luulotteli. Tältä pohjalta lähtien on Marjatta-myytissä oltu huomaavinaan yhtäläisyyksiä Uuden Testamentin kertomuksen kanssa — aivan henkilöllisyyksiin saakka. Marjatta olisi tämän otaksuman mukaan sama kuin Neitsyt Maaria ja Jeesus hänen avioton poikansa, kalevalainen Virokannas mahdollisesti Simeon, joka temppelissä tunsi Jeesuksen ja nimesi hänet Messiaaksi, ja kalevalainen Ruotus mahdollisesti Herodes, jonka vihoihin Jeesus joutui samoin kuin Marjatan poika oli joutunut Ruotuksen vihoihin. Ruotus-nimeä on yritetty kielitieteellisesti johtaa Herodes-nimestä, joka niin ollen olisi vain kansanomainen muunnos Herodes-kuninkaan nimestä.

Näennäisestä yhtäläisyydestä huolimatta täytynee väittää, että moinen tulkinta on mitä mielikuvituksellisin. Sille ei löydy uskottavaa pohjaa Kalevalan kirjaimellisessa kertomuksessakaan ja vielä vähemmin kalevalaisessa hengessä. Mikään piirre kalevalaisen eepoksen kuvauksista ei anna tukea tämänlaatuiselle otaksumalle, ja jos kristillinen maailmankatsomus olisi ollut Marjatta-myytin pohjana, niin varmasti olisi kielenkäyttö ollut toisenlainen ja kunnioitus kristillisen maailmankatsomuksen keskushenkilöitä kohtaan esiintynyt selvemmin ja saanut senmukaisen värityksen. Mutta tästä ei ole merkkiäkään. Marjatan ja Neitsyt Maarian kuvat ovat niin erilaiset kuin ne suinkin saattavat olla, eikä tehdä oikeutta kummallekaan, jos käydään niitä samaistamaan. Jos niin tehdään, niin vääristyvät kumpaisetkin käsittämättömiksi.

Jos yleensä tahdotaan saada aikaan samaistamista, niin pitäisi ainakin samaistamiskohteen alkuperäisellä kuvalla olla todellisuuspohjaa, jotta samaistamisella yleensä voisi olla jotakin oikeutusta. Mutta niin ei ole asianlaita tässä tapauksessa. On luuloteltu Marjatta-myytin arvon kohoutuvan, jos voitaisiin todeta sen yhdenkaltaisuus Neitsyt-Maaria-myytin kanssa. Mutta tämä länsimaalainen Neitsyt Maaria ei ole edes myytti, vaan kirkollinen dogmi, joka on siirtänyt saastattoman sikiämisen syvän metafyysillisen aatteen dogmiteoriansa palvelukseen, vääristäen siten sekä metafyysillisen aatteen että Neitsyt Maarian kokonaan. Siitä on laadittu uskonkappale, johon on pitänyt sokeasti uskoa kuin johonkin ehdottomaan totuuteen, ollenkaan tutkimatta onko sillä edes todellisuuspohjaista oikeutusta. Ja tuskinpa on epäonnistuneempaa yritystä tehty kuin mitä Marjatan ja Neitsyt Maarian samaistaminen ovat. Ellei kirkollinen dogmiusko ja uustestamentillisen aatteilun karhea materialisointi olisi ollut niin voimakkaana tekijänä, niin tuskinpa monikaan vakava Kalevalan tutkija olisi voinut langeta moiseen erehdykseen. On uskottu niin varmasti kirkolliselta taholta tulleeseen dogmiin, että on luultu Marjatta-myytinkin jalostuneen tuosta luullusta yhdenkaltaisuudesta.

Tulos on kumminkin päinvastainen. Marjatta-myytillä ja Marjatan pojalla on oma salatieteellinen pohjansa ja oma kalevalaiseen henkeen kuuluva tarkoituksensa, joka ei tarvitse kirkollista dogmikiilloitusta pysyäkseen kirkkaana missä jumaluusopissa ja missä aikakaudessa tahansa.

Kirkollisella taholla on Marjatta-myytissä oltu näkevinään kristinuskon astuminen Suomeen ja Väinämöisen joutuminen Marjatan pojan eli Jeesus nazarealaisen tuomitsemaksi, mikä merkitsisi samalla koko vanhan esi-isien uskon tuomitsemista ja kirkon uskon oikeutetun aseman hyväksymistä suomalaisten ainoaksi autuuttavaksi uskonnoksi. Tämän otaksuman täytyy olla haettu, ennen kaikkea jo siitäkin syystä, ettei Marjatta-myytti voi kuulua edes aikakauteen, missä kalevalainen kulttuuri olisi voinut joutua kosketuksiin sen aikakauden kanssa, missä kirkollinen dogmioppi syntyi ja kehittyi. Onhan jo kirkollinen taru Neitsyt Maariasta niin myöhäissyntyinen — tuskin kaksituhatta vuotta vanha —, ettei ainakaan tänä aikana ole voitu todeta Suomen niemellä asuneen heimoja ja rotuja, joihin voitaisiin soveltaa kalevalaiset tapahtumat yleensä ja vielä vähemmin Marjatta-myytti. Kielteisellä todistusarvollaan pakoittaa sekin seikka siirtämään Kalevalan alkuperän esihistoriallisiin aikoihin. Ruotuksen ja Herodeksen rinnastaminen kohtaa myös ylipääsemättömiä historiallisia mahdottomuuksia. Herodes-kuninkaan syntitiliin on luettu muka Betlehemin viattomain lasten teurastus. Tällä olettamuksella on vain se pieni vika, ettei ole mitään historiallista pohjaa käsityksellä, että Herodes olisi tehnyt itseään syylliseksi tämänlaatuiseen rikokseen, vaikkapa hänen syntitilinsä olisikin monessa muussa suhteessa huomattava. Ainoa seikka, jolla tässä suhteessa on todellisuuden varjoa, on Herodeksen antama vangitsemismääräys nazarealaisille vihityille, joita kutsuttiin "lapsiksi", koska nämä olivat uhkarohkeasti asettuneet soimaamaan Herodesta hänen siveettömästä yksityiselämästään. Suuttuneena nazarealaisten tunkeilevaisuudesta tahtoi Herodes rangaista heitä ja tuomitsikin heistä muutamia vankeuteen ja kuolemaan. Tämä seikka on antanut aiheen maalata hänet vastasyntyneiden lasten tappajaksi ja vihaajaksi. Mutta tämäkin historiallinen tosiasia kuuluu niin myöhäiseen aikaan, ettei sillä legendaarisuudestaan huolimatta voi olla mitään yhteyttä kalevalaisen Ruotuksen ja kalevalaisen Marjatan pojan kanssa. Eivät muutkaan seikat viittaa Marjatan ja Neitsyt Maarian identisyyteen.

Maailman uskonnoiden kaikki Neitsyt Maariat, jotka ovat saastattomasti synnyttäneet maailmanvapahtajia, ovat kuuluneet sideerisiin kuujumalattariin, jommoista piirrettä kalevalaisessa Marjatassa ei ilmene pienimmässäkään määrässä. Kalevalainen Neitsyt Maaria — kuujumalatar — on läheisimmin Pohjan neito, jonka kalevalainen kuvaus eroaa täydellisesti Marjatta-kuvauksesta. Kalevala ei omista Marjatalle pienintäkään sideeristä ominaisuutta, eikä siellä anneta minkäänlaista tähtitaivaallista alkusysäystä hänen hedelmöittymiseensä tai äitiyteensä. Marjatan raskauden tilaan joutumiseen eivät jumalat näy ottaneen osaa, eikä Marjatan pojan siittymisellä ole mitään kosketusta yläilmoihin tai taivaisiin, mikä on ominainen piirre kaikille muille Neitsyt Maarioiden pojille. Marjatalle ei ilmesty enkeli ilmoittamaan hänen raskaaksi tulemisestaan, ei hän näe unta taivaallisten suuruuksien astumisesta kohtuunsa eikä yleensä mitään, mistä kaikkien uskonnoiden eksoteeriset kirjat kertovat, kun on kyseessä heidän vapahtajiensa syntymä.

Kalevalaisen Marjatan suvusta ja kotioloista sanoo runo:

    "Marjatta, korea kuopus,
    se kauan kotona kasvoi,
    korkean ison kotona,
    emon tuttavan tuvilla,
    piti viiet vitjat poikki,
    kuuet renkahat kulutti,
    isonsa ava'imilla,
    helmassa helottavilla."

Näin ollen hän on korkeaa maallista syntyperää, elelee upeassa kodissaan, esiintyy hienoissa pukimissa, ja kantaa kalliita koruja, kultavitjoja ja kultaisia renkaita, ei ota osaa arkisiin askareihin. Erikoisesti välttää hän kaikkea, mikä näyttää kohdistuvan tai olleen kosketuksissa sukupuoliseen elämään. Hän ei edes maista kananmunia, jotka ovat semmoisesta kanatarhasta, missä on mukana kukko.

    "Syöpi kaunista kaloa,
    petäjätä pehmeätä,
    ei syönyt kananmunia
    kukerikun riehkatuita,
    eikä lampahan lihoa,
    ku oli ollut oinahilla."

Marjatta ei lypsä poikinutta lehmää, ei istu astutetun tamman valjaissa olevaan rekeen, välttää huolellisesti kaikkea, mikä hänen piikaista pyhyyttään voisi saastuttaa.

    "Marjatta korea kuopus,
    aina piikoina elävä,
    neitosena niekottava,
    kassapäänä kainustava
    päätyi karjan paimeneksi,
    läksi lammasten keralle."

Paimenessa olo, jolloin hän oli tilaisuudessa olemaan yksin, ei näytä tuovan ilmi erikoisempia korkealle tähtääviä mietelmiä. Hänellä näkyy olleen jonkinmoinen taipumus vaipua eräänlaatuiseen unitilaan, mutta tällöinkin haaveilee hänen ajatuksensa maallisia asioita. Niinpä, kun hän kerran samoili metsässä, sattui hän uuvahtamaan ja istuessaan marjamättähän reunalle

    "vaipui vaaranrintehelle".

Hän kuuntelee käkösen kukuntaa — mutta alkaa arvaella onko hänen oltava naimattomana koko elinikänsä, vai onnistuisiko hänen joskus päästä miehelle. Hänen kahlehdittu inhimillisyytensä pullahtaa esiin ja hän sanoo:

    "Paha on olla paimenessa
    tyttölapsen liiatenki:
    mato heinässä matavi,
    sisiliskot siuottavi."

Tämä oli kuin varoitus luonnon houkutusta vastaan. Hänen naisellinen vaistonsa oli herännyt ja koko luomakunta tuntui hänelle saarnaavan hänen selibaattiutensa mielettömyydestä. Marjat mättähällä, jonka vierelle hän oli uinahtanut, alkoivat puhella houkuttelevasti:

    "Tule neiti noppimahan,
    punaposki poimimahan,
    tinarinta riipimähän,
    vyö vaski valitsemahan,
    ennenkuin etana syöpi,
    mato musta muikkoavi."

Väkivalloin pidätetyt sukupuolivaistot ilmaisevat olemassa-olostaan ja ovat siksi voimakkaat, että hän puoli huumautuneena menee marjan katsantahan ja poimintahan.

    "On marja näkemiänsä,
    puola ilmoin luomiansa,
    ylähähkö maasta syöä,
    alahahko puuhun nousta."

Mutta poiminnan halu on siksi voimakas, että Marjatta:

    "Tempoi kartun kankahalta, jolla marjan maahan sorti"

ja marja nousi maasta vähitellen hänen huulilleen, jolloin Marjatta söi tuon houkuttelevan maan antimen. Tuloksena siitä oli hänen hedelmöittymisensä raskauden tilaan ja Marjatan pojan siittyminen.

Kalevalainen runo painostaa erikoisesti Marjatan pojan maallista syntyperää, sen aineellisuutta ja samalla Marjatan piikaista pyhyyttä. Mikään ei viittaa Marjatan sideerisyyteen tai hänen poikansa henkisyntyisyyteen. Mikään piirre ei tähtää siihen, että olisi kyseessä jonkin jumalanpojan syntymä. Näin ollen ei voi muuta kuin ihmetellä, että kalevalaisessa kertomuksessa on oltu huomaavinaan selvä viittaus Jeesus nazarealaiseen kirkollisessa mielessä, eikä tuommoista kannanottoa voi muuten ymmärtääkään kuin että on oltu niin vuorenvarmoja Neitsyt Maarian ja hänen poikansa historiallisuudesta, että on luultu kalevalaisen mytologiankin tähtäävän vain tähän liian ihmeelliseen tapahtumaan. Mutta samoin on kirkko tulkinnut kaikki muutkin mytologiset allegoriat ja kertomukset ellei luomansa pimeyden ruhtinaan petoksiksi, niin ainakin ennustuksiksi tämän "ainoan maailmankaikkeudellisen erikoisilmiön" tulosta.

Tämmöinen olettamus on tietenkin ollut suurena tekijänä harhauttamassa vakaviakin tutkijoita sivupoluille, vaikka sillä ei olekaan vastinetta historiassa ja vielä vähemmän kalevalaisen myytin hengessä. Kalevalainen Marjatta ei ole missään mielessä minkään jumalan pojan äiti, mutta on — niinkuin Kalevala sen suoraan sanookin — kalevalaisen kansan ja rodun ensimmäisen kuninkaan äiti, ja semmoisena sillä on vastaavaisuutta muidenkin kansojen mytologioissa. Erikoisesti tulee silloin kiinnittäneeksi huomiota Marjatan neitseellisyys-kuvaukseen, jommoista ei ole löydettävissä muiden kuin muinaiskreikkalaisten Hestian ja Vestan papittarien osalta, jotka atlantilaisten temppelipapittarien tapaan olivat vannoutuneet selibaattiuteen eivätkä koskaan saaneet esiintyä temppeliensä ulkopuolella hunnuttamattomina, ja joilla piti tällöinkin olla seuranaan suurta vitsakimppua kantava vartija, merkkinä siitä, että pieninkin siveellinen hairahdus heti rangaistaisiin. Raippojen käyttö, kuolemaan tuomitseminen ja elävältä hautaaminen kuuluivatkin rangaistusmenetelmiin muutamien harvinaisten rikosten lohduttomana seurauksena. Että nämä onnettomat langenneet pyrkivät välttymään ankaran rangaistuksen tuskista on tietenkin luonnollista.

Kalevalainen Marjattakin näkyy noudattaneen näitä esimerkkejä. Hän koetti salata raskauden tilaansa kaikilla mahdollisilla keinoilla ja alkoi

    "käyä saunassa saloa,
    pimeässä pisteliäitä".

Kun tilannetta ei enää voitu salata, joutui Marjatta kotinsa ja omaistensa hylkimäksi. Emo soimaa häntä karkein sanoin — samoin isä. Kodin turva on häneltä riistetty. Synnytyshetkeäkään varten ei hänen sallita jäädä saman katon alle. Kukaan ei usko hänen vakuutuksiaan viattomuudestaan. Hän kääntyy hädissään naapuriensa puoleen — Ruotuksen isännän ja emännän puoleen. Ruotuskin kieltäytyy avunannista. Kaikki pitävät häntä sovittamattoman rikoksen tehneenä, pyhyydestään langenneena, jolle ei ole kunniallista osoittaa edes sääliä. Kaikkien hylkimänä ja halveksimana päätyy hän vihdoin "hepohuoneeseen hongikossa" — johonkin langenneille papittarille varattuun turvapaikkaan — missä synnyttää lapsensa:

    "Teki tuonne pienen poian,
    latoi lapsensa vakaisen,
    heinille hevosen luoksi,
    sorajouhen soimen päähän."

Tässäkin sivuaa Marjatta-myytti erästä vanhaa tapaa, joka oli vallalla esihistoriallisilla kansoilla. Useilla näistä löytyi niinkutsuttuja vapaakaupunkeja, pakopaikkoja, joihin rikollinen sai paeta saamaan turvaa verikostosta. Semmoisia mainitaan olleen juutalaisilla Mooseksen aikana ja semmoisia oli esihelleeneillä ja muinais-egyptiläisillä. Jos rikollinen oli ennättänyt päästä tämmöiseen turvapaikkaan, säästyi hän kuolemanrangaistukselta ja voi jonkun ajan kuluttua jopa palata takaisin entisiin olosuhteisiinsa. Tämmöinen turvapaikka näkyy Marjatalle olleen "hepohuone", jonka muutamat intoilijat ovat samaistaneet "Betlehemin talliksi", jossa Neitsyt Maarian sanotaan synnyttäneen poikansa.

Marjatta pesee itse pikku poikuensa, vaalii sitä polvellaan ja helmassaan päivästä päivään hongikkoisessa turvapaikassaan ja pyrkii edelleen pitämään tapahtuman salassa. Mutta kun hän kerran unohti katsoa lasta helmassaan, katosi se yhtäkkiä. Marjatta etsii sitä turhaan kaikkialta ja kyselee tähdiltä, kuulta ja auringolta neuvoa — kuten aito esi-kaldealainen papitar ainakin. Ainoastaan aurinko tietää pojan olinpaikan ja ilmoittaa sen Marjatalle:

    "Tuoll' on pieni poikuesi,
    kultainen omenuesi,
    onp' on suossa suonivyöstä,
    kankahassa kainalosta",

kuten muinoin taikamantroin suohon laulettu Joukahainen.

Tässä kohden sivuaa Marjatta-myytti niin likeisesti Kuolleitten Kirjan kertomusta, että voi syyllä kysellä niiden kosketusta toisiinsa, vaikkapa ne eivät tähtääkään samaan metafyysilliseen tapahtumaan. Kuolleitten Kirjassa selostetaan Horus-pojan syntymää pyhästä äidistä Isiksestä. Isikseltäkin katosi kerran poikansa hänen parhaillaan sitä vaaliessaan. Tämä etsiskelee turhaan poikaansa kaikkialta, kunnes hän Raan, auringon ohjaamana saa tietää, että hänen poikansa on liejuisessa deltamaassa poimimassa papyrusruohoa, kahlaten suossa vyötäröisiään myöten. Marjatan pojalla ei ollut nimeä.

    "Emo kutsui kukkaseksi,
    vieras vennon joutioksi."

Marjatan pojan yhteyteen on kalevalainen myytti kietonut "vennon", tuon suuren härän, jonka selkänahkaisessa huotrassa vihkimykseen pyrkijät säilyttivät säkenöivää säiläänsä. Tämäkään viittaus ei ole erikoisesti mairitteleva kalevalaiselle Marjatan pojalle. Hänen syntysyynsä pohjautuvat fyysilliselle tasolle, voiman ja tarmon palvontaan. Runo kuvaa nämä edellytykset kuuluviksi yksinomaan tavalliselle ihmiselle, vaikkakin samalla johonkin vihkimykseen pyrkijälle, mutta pyrkimyksessään epäonnistuneelle "joutiolle". Semmoisena näkyy Marjatan poika esiintyneen ainakin ulkopuolisten "vieraiden" silmissä.

Lähemmäksi kalevalaista tarkoitusta saavuttanee, jos Marjatta-myytti käsitetään kuvauksena eräästä aikakaudellisesta tapahtumasta, joka salatieteen mukaan on tapahtunut atlantilaisen sivistyksen loppupuolella ja arjalaisen rodun alkuaikoina. Tällöin olisi ollut aika, jolloin jumalallisten dynastiain tilalle astui vähitellen tavallisia ihmisjohtajia. Aineellisuuteen vaipuva ihmiskunta oli halukas ottamaan ohjat omiin käsiinsä, tahtoi vihkiä itselleen maallisia kuninkaita tietäjä-johtajiensa tilalle. Ihmiskunta alkoi luottaa enemmän omiin voimiinsa, kuin suuriin opettajiin, jotka olivat antaneet suuntaviivoja aineellisen ja henkisen kehityksen tasapainoistamiselle. Kuinka oireellisen vakava tämä suunnanmuutos oli, siitä antaa kalevalainen runo selvän viittauksen Marjatan pojan ristimistilaisuudessa.

Uudelle kuninkaan alulle etsittiin nimenantajaa. Sitä ei löydetty muualta kuin loveenlankeavien taikurien keskuudesta. Suomalaiset Kalevalan tutkijat ovat näet yhtä mieltä siinä, että "Virokannasta" olisi pidettävä loveenlankeavana noitana. Ennen nimen antamista käännytään kumminkin "vaka vanha Väinämöisen" puoleen, joka antaakin tietäjä-arvolleen sattuvan neuvon:

    "Kun lie poika suolta saatu,
    maalta marjasta si'ennyt,
    poika maahan pantakohon,
    marjamättähän sivulle,
    tahi suolle vietäköhön."

Väinämöinen näki Marjatan pojan syvät synnyt, näki niiden aineellisen perustan. Mutta näki vieläkin enemmän. Hänen katseelleen oli kirkkaana selviönä ennenaikaisuus ryhtyä vielä ottamaan tavallisten ihmisten keskuudesta ohjaajaa epävarmalle tulevaisuudelle. Samalla tahtoi hän huomauttaa, ettei sillä suuntauksella ollut mahdollisuuksia luoda pysyvää ja kirkasta kuninkuutta. Siksipä hän lisääkin neuvoonsa; "puulla päähän lyötäköhön", minkä seikan olisi pitänyt olla pätevä syy luopumaan yrityksestä vihkiä rodulle uutta kuningasta.

Mutta niin ei käynyt. Runo kertoo nuoren kuninkaanalun puhjenneen puhumaan ja syyttäneen tietäjä-Väinämöistä hänen muka persoonallisista erhetyksistään sinä aikana, jolloin Väinämöinen oppilasasteella paljasteli tietäjäksipyrkijän vaihtelevia elämänvaiheita. Marjatan pojan puhe riitti noita Virokannakselle vihkiäkseen nuorukaisen

    "Karjalan kuninkahaksi,
    kaiken vallan vartijaksi."

Tämän taikurin tempun ovat monet Kalevalan lukijat vetäneet puolustuksekseen kirkolliselle kannalle. Siinähän on — he sanovat — kristinuskon tuomio vanhalle kalevalaiselle pakanuudelle ja uuden kuninkaan Neitsyt Maarian pojan ensimmäinen ele puhdistaakseen temppelinsä myyjistä ja kaupustelijoista. Mutta vieras on tämän laatuinen ajattelu kalevalaiselle hengelle. Vanha tietäjä Väinämöinen "suuttui ja häpesi" kansansa ja rotunsa sokeutta, sen epävakaista mieltä ja herkkyyttä heilahtelemaan noituuden houkutukseen, vaikka se oli saanut nähdä jumalallisten opettajain tiedon suuruuden ja todeta heidän johtonsa ylevyyden niin yksilöllisessä kuin kansallisessa ja rodullisessa kehityksessä.

Niille, jotka pitävät tämänlaatuista Marjatta-myytin ja Marjatan pojan tulkintaa mielivaltaisena, ehkäpä mielikuvituksellisenakin, sanottakoon, että sille löytyy vastaavaisuutensa mytologiassa. Lukuisissa esi-arjalaisissa lähteissä esim. Puraanoissa, Kuolleitten Kirjassa ja kreikkalaisessa tarustossa puhutaan yhdenmukaisesti aikakaudesta, jolloin ihmiskunta oli henkisempää — joskaan aineellisesti ei niin kehittynyttä kuin mitä se nykyisin on, ja että sen johdossa oli jumalia, puolijumalia ja sankareita, jotka olivat nousseet johtamaansa ihmiskuntaa korkeammalle asteelle. Nämä olivat kylläkin olemuksensa pohjimmaiselta perusteelta ihmisiä, mutta entisten kehityskausien tuloksena yläpuolella ihmiskunnan suurta joukkoa. Nämä johtivat ihmiskuntaa sen lapsuusaikana, kunnes ihmiskunta oli siksi edistynyt, että sen tuli saada vapaus yrittää astella omin jaloin. Tähän hetkeen viittaa kalevalaisen Marjatta-myytin ristimiskohtaus. Mihin esihistorialliseen ajanjaksoon tapahtuma kuuluu, sitä ei mytologia tai länsimainen tiede ole kyennyt kronologisesti määrittelemään, vaikka sen on täytynyt antaa osittainen myönnytys tässäkin suhteessa myyttien historiallisuudelle. On sattuva tosiasia, että "historian isä" Herodotos mainitsee itse nähneensä egyptiläisessä temppelissä kolmensadan neljänkymmenen jumalallisiin dynastioihin kuuluvan kuninkaan kuvat patsaina, joihin oli kaiverrettu hieroglyfi-selostukset heidän hallituskaudestaan ja toiminnastaan, ja vasta näiden jälkeen aletaan puhua kuninkaista, joiden syntyperä kuului tavallisiin maailmallisiin kuninkuuksiin. Tähän vaihtokauteen näyttää kalevalainen Marjatta-myytti parhaiten sopeutuvan sekä hengeltään että kertomatavaltaan. Kun on todettu mihin aikaan ja mihin historialliseen kauteen se oikeastaan kuuluu, niin silloin ainakin on varmaa, että haaveilut sen kirkollisesta kristillisyydestä lakkaavat.

Psykologisesti olisi luonnotonta ja vastoin Kalevalan eepillistä kulkua viskata Väinämöisen silmille syytös oman uskontonsa halveksumisesta ja sen kiroamisesta Marjatan pojan kuninkaaksitulon takia. Väinämöinen, jalona ihmisenä ja suurena tietäjänä, menetteli samoinkuin kaikki mytologiset johtajat ja sankarit, puolijumalat ja Manut ovat menetelleet kautta aikojen. He ovat selostaneet seuraajiensa synnyt ja viitanneet näille kuuluvaan elämänsuuntaukseen, vieläpä varoittaneet tulevien aikakausien vaikeuksista, mutta ovat sitten poistuneet kansansa ja rotunsa keskuudesta näkyväisessä muodossa. Se ei kumminkaan merkinnyt sitä, että he olisivat hyljänneet rotunsa tai kansansa, vaan että he ovat edelleenkin niiden ohjaajina näkymättömillä tasoilla siinä missä heitä tarvitaan ja missä kyetään heidän ohjaustaan vastaanottamaan. He ovat menneet "meren", aistittavan maailman tajunnan takaisille alueille tietoineen ja taitoineen. Heidän umpipurtensa takaa tiedon ja taidon ehdottoman säilymisen, josta he ovat alttiit ammentamaan tietoa tarvittaessa ja valmiit jatkamaan rodun kehitystä siitä asteesta, mihin oli noustu ja mihin heidän rotunsa omin neuvoin on päätynyt.

YLEISKATSAUS.

Siinä sirpaleisessakin muodossa, missä esi-isiemme usko esiintyy Kalevalassa, se antaa aavistuksen siitä metafyysillisestä aatteilusta, mihin muinaisten suomensukuisten kansojen mietiskely tähtäsi. Katkelmallisuudestaan huolimatta voi siitä tehdä sen huomioinnin, että se on mahdollisimman puhdas kaikesta siitä dogmaattisuudesta, mikä on ominainen kirkolliselle oikeaoppineisuudelle. Merkkiäkään siitä ei liity kalevalaiseen maailmankatsomukseen, mikä seikka jo sinänsä todistaa sen vanhuutta ja viisaususkonnollista alkuperää, ja se lieneekin ollut syynä siihen, että roomalainen kirkko ryhtyi vaivaloiseen tehtävään hävittää esi-isiemme usko pois ihmiskunnan keskuudesta todistamasta aikain viisauden syvää pohjaa ja ehkäisemästä kirkon vallanhimoisia pyyteitä olla ihmiskunnan omantunnon vartijana.

Kalevalaisen maailmankatsomuksen voidaan sanoa sisältävän muutamia perustotuuksia ikivanhasta Viisaususkonnosta, ja ne voidaan lyhyesti määritellä seuraavasti:

Silmiinpistävimpänä piirteenä esiintyy siinä ennenkaikkea jumaluuden ykseys ja kaikkiallisuus. Persoonattomana prinsiippinä se on olemassa ennenkuin mitään muuta oli maailmankaikkeudessa. Se on kaiken ilmenneen alkusyy, sen pohja ja perusta. Siihen sisältyvät kaiken ilmenneen alkuaineiset voimat ja itse ainekin abstraktisimmassa olemuksessaan. Alkusyyn käsittämätön olemus tulee käsitettäväksi vasta sen ilmennyksissä, joiden kokonaisuus muodostaa vain verhon ykseyden kaikkialliselle voimaprinsiipille, joten jumaluuden kaikkiallisuus, sen kaikkiallinen läsnäolevaisuus johtuu loogillisena välttämättömyytenä sen ykseydestä. Näin ollen on ymmärrettävissä, ettei alkusyytä tahdota hahmoitella persoonalliseen muotoon, mikä tietenkin olisi muuntanut jumaluuden ykseyden ja kaikkiallaläsnäolevaisuuden tyhjäksi mielettömyydeksi.

Sama käsityskanta on vallalla kaikkialla esi-arjalaisilla kansoilla. Se on läpikäyvänä lankana Puraanoissa, joiden jumaluus lävistää maailmankaikkeuden — on itse maailmankaikkeus, ja samaan tähtää esivanhatestamentillinen lausunta Zoharissa: "Ilmennyt maailmankaikkeus on verhona Sille, jolla ei ole nimeä ja tämä verho on kudottu jumaluuden omasta aineolemuksesta" (Zohar, 1, 2 a). Johdonmukaisena selviönä on tästä seurauksena, ettei voi olla puhettakaan persoonallisesta luojasta eikä kertakaikkisesta Iuomistapauksesta yleensäkään, vaan jumaluuden yhtäjaksoisesta itsensäilmentämisestä, missä eriasteiset voimat muodostavat luovia jumalvoimakeskuksia, henkivaltoja, joita voi ilmetä lukematon määrä kussakin eri voima-asteikossa. Maailmankaikkeus ei siis niin ollen myöskään ole ilmenemismuodoiltaan valmis kosmos, vaan yhtämittaisen kehityslain alaisena alinomaa uusia muotoja synnyttävä ainekohtu, jossa hedelmöittävänä voimana oleva jumal-aatteilu avautuu objektiiviseen havainnollisuuteen, saaden äärimmäiset muotonsa vasta "Sabbatina — lepopäivänä", ilmenemiskauden viimeisellä hetkellä. Jumalvoimien lukuisuus – niin todellinen kuin se onkin sekä tieteellisesti että metafyysillisesti — on saanut kirkolliselta taholta aiheen syytää kalevalaisen esi-isiemme uskon silmille syytöksen monijumalaisuudesta, vaikka sen omaan dogmioppiin kuuluu suunnattomia laumoja henkivaltoja, enkeleitä ja demooneja, jotka ovat päämiestensä käskynalaisia palvelijoita, toimien milloin hyvän milloin pahan puolella kirkon dualistisessa maailmankatsomuksessa. Syytös monijumalaisuudesta voisi paremminkin kohdistua kirkkoon itseensä, joka omaksuessaan juutalaisten Vanhan Testamentin "pyhäksi kirjakseen", on samalla omaksunut luomiskertomukseen liitetyt Elohimit maailman luojiksi, vaikka se onkin väärin kääntänyt sanan Elohim, joka on monikkomuoto, yksikkömuotoiseksi Herra-sanaksi, personoiden siten maailmankaikkeuden Alkusyyn. Väärentämisvimmassaan meni kirkko niin pitkälle, että se ehdottoman hyvän, kaikkivoimaisen jumaluuden rinnalle, muovaili ehdottoman pahan ja hahmoitteli sillekin niin voimakkaan pääruhtinaan, ettei kaikkivoipa jumaluus ole sitä voittanut, vaan käy edelleen sotaa sitä vastaan kyseenalaisella tulokselle, ollen milloin toisen milloin toisen puolen sotavoimat joko voitolla tai tappiolla.

Tästäkään dogmiopista ei kalevalaisessa esi-isiemme uskossa ole piirrettäkään, ja kirkon pimeyden pääruhtinas on sille tuntematon suuruus. Tämä seikka jos mikään puhuu esi-isiemme alkuperäisen uskon viisaususkonnollisesta syntyperästä, jolle olisi filosofinen mahdottomuus esittää kahta ehdotonta, absoluuttia rinnatusten, mikä kumoaisi kokonaan ehdottomuuskäsitteen niin toiselta kuin toiseltakin. Esi-isiemme uskossa esiintyy "paha" vain aikakaudellisena ilmiönä, ajattelevan ihmisen aikaansaamana vastustavana, häiriötä synnyttävänä tekijänä, joka synnyttää luonnonkulkuun sitä vastaavat seuraukset. Se on hyvän nurea puoli, jumaluuden vastakohta, osoittamassa, mihin joudutaan kun yritetään irtautua jumaluuden ykseydestä ja yritetään toimia irrallisina luonnonlain harmoonisesta ykseysrytmistä. Tämä puoli esiintyykin kalevalaisessa esi-isiemme uskossa suurpiirteisenä. Esimerkillisesti mytologisen sanaverhon alla se ilmentää sen onnettoman kohtalon, johon yksilö joutuu myydessään perintöosuutensa aineellisuudesta, mitkä onnettomuudet kohtaavat kansakuntaa ja rotua, sen irroittautuessa kaikkiallisen harmonian ykseysrytmistä. Pahan aikakaudellinen merkitys niin yksilöön kuin yhteiskuntaan esitetään yksinkertaisen sattuvasti ja annetaan selvät viittaukset siitä, että pahan synnyttäjä on ajatteleva ihminen, joka ajatuskyvyllään kykenee eristäytymään ykseydestä ja siten synnyttämään itsekkyyden, mikä itseasiassa on paha, sen alku ja juuri. Pelkän persoonallisen tietoisuuden äärimmäisin varjokohta on irroittautuminen ykseydestä; se on itsekkyyttä ja se on "paha". Ainoastaan tässä mielessä käsittelee esi-isiemme usko pahan alkuperää — ja se jo sinänsä sulkee tien "pimeyden pääruhtinaalta" sen jumaluusopista.

Ei ole suinkaan mikään ihme, että kirkko asettui, sotajalalle semmoista uskontoa vastaan, missä ei ollut tilaa pimeyden pääruhtinaalle. Muodostihan Beelzebub sen dogmiopin yhden tärkeimmän pääpylvään, jonka luhistuttua luhistui myöskin se oppirakennelma, jolla kirkko seisoi. Ken uskoi kirkon persoonalliseen jumalaan, hänen oli uskottava myös persoonalliseen pimeyden pääruhtinaaseen. Toisen kukistuttua valtaistuimeltaan kukistuisi myös toinenkin ja niin ollen oli vaarallista sallia missään maailmankolkassa sellaisen maailmankatsomuksen vireillä pysymistä, missä elämän alkusyynä säilyi ehdoton hyvä, absoluuttinen oikeus ja rakkaus. Sen vuoksi käytiin sotaan kaikkia niitä uskontomuotoja vastaan, jotka eivät voineet tunnustaa kirkollisen oppirakennelman kumpaakaan pääpylvästä. Väkivalloin pakoitettiin kansakunta toisensa jälkeen kirkon epäjohdonmukaisuuksien tunnustukseen, heidän entiset jumaluutensa sijoitettiin pimeyden pääruhtinaan suuriin legiooneihin, jotka siten saivat suuren henkilölisän ja joiden valta laajentui sitä mukaa. Tämä kaikki kulki käännytystyön nimellä, vaikka vapaaehtoisesta kääntymisestä ei voinut olla puhettakaan. Siten sai esi-isiemme usko tuhatvuotisen kamppailun aikana siirtyä syrjään kirkonopin kannattajien miekkojen tieltä. Sen ykseysopin tilalle asetettiin dualistinen maailmankatsomus kaksine persoonallisine kaikkivoipaisine suuruuksineen kaikkine suuremmoisine enkelijoukkoineen.

Toinen kauaksikantava piirre kalevalaisessa esi-isiemme uskossa koskee ihmisprobleeman ratkaisua, ihmisen alkuperää, kehitystä ja päämäärää. Esi-isiemme uskon mukaan oli ihminen jo olemassa jumaluuden ilmentäessä maailmankaikkeutta, siis jo "ennenkuin maailman perustus laskettu oli". Ihmistä ei "luotu" vasta sitten kun kaikki muu ilmennyt oli jo täydellisiin muotoihinsa kehkeytynyt, se oli henkiolentona olemassa jo muotokehityksen alkuaikaisimmalla asteella, kuuluen siihen erikoiseen voimahierarkian luokkaan, jonka tuli viedä maailmankaikkeuden kehityssuunnitelmaa eteenpäin omaa värähtelytasoaan pitkin kehityksen määräämään suuntaan. Ihminen oli jumalsyntyinen ja pysyi semmoisena koko kehityksellisen kierroskauden, oli kuolematon. Siinä piilevä jumaluus oli häviämätön, sitä ei mikään muodoille kuuluva metamorfoosi voinut turmella, vaikka se niissä eli ja oli. Henkisenä minuutena oli se ihmismuodon ylläpitäjä kaikissa elämän sille luomissa puitteissa. Saman metafyysillisen tosiasian ilmensi myöhemmin eräs vihitty yksinkertaisesti sanoilla: "Hänessä me elämme, liikumme ja olemme." Tämä oli selviö kalevalaiselle esi-isiemme uskolle, ei ulkoapäin tyrkytettynä uskonkappaleena, vaan tietäjien toteamana aksioomina. Kokemusperäisesti olivat he todenneet henkisen ihmisen olemassaolon omassa itsessään, sen itsenäisen toiminnan niin fyysillisissä verhoissa kuin niistä riippumatta ulkopuolella fyysillisen ruumiin. Ihmisen kuolemattomuus oli täten' koettu tosiasia. Se muodosti vain toteamisen siitä luonnonlaista, joka karheimmassa muodossaan tunnetaan aineen häviämättömyyden nimellä, mutta johon ennenkaikkea sisältyy hengen ikuisuus, ykseyden ainoa olevaisuus ja ihmisen eroittamaton osuus Siihen. Ihmisen ulkonaiset verhot, joihin se pukeutui aikakaudellisten kehitysjaksojen mukaisesti, olivat aikakaudellisen katoamislain alaiset, ne voivat vaihdella, ne voivat kuolla, mutta henkinen ihminen oli aina ikuisena tekijänä, toimeenpanevana agenttina kaikissa muodonvaihdoksien aikakaudellisissa prosesseissa.

Loogillisena johdonmukaisuutena tästä seurasi omalaatuinen näkemys ihmisen kehityksestä. Henkinen ihminen sinänsä oli tavallaan täydellisyys, joka ei sinänsä tarvinnut kehitystä täydellistyäkseen. Ollen syntyperältään ja luonnoltaan jumaluuden ykseyttä, se aikakaudellisessa ilmestyskaudessaan vain avautui, irroitti olemuksessaan piileviä voimia muodonvaihdosten jatkuvaan kulkuun. Kussakin aikakaudessa 285 sen voima loi uusia käyttövälineitä ilmenemisvirtauksen lain mukaisesti. Näissä verhoissa kehkeytyi ihmiselle tietoisuus olemuksensa alemmasta minuudesta, jonka kulloinkin muodostivat ne verhot, joihin henkinen ihminen pukeutui avatakseen sisäisiä subjektiivisia mahdollisuuksiaan ulkokohtaiseen objektiiviseen havainnollistumiseen. Nämä verhot olivat kehityksenalaiset ja puhuttaessa ihmisen kehityksestä tarkoitettiin tällöin aina ulkonaisten verhojen, alemman minuuden kehitystä, sen nousua alemmasta toimintamahdollisuudesta korkeampaan kykyyn vastata värähtelyihin, jotka olivat henkisen ihmisen perintöosuus Elämän ykseydestä. Alempi minuus oli luonnon elementaalien luoma ase korkeamman minuuden käytettäväksi, ja se kehittyi sitä mukaa kuin luonto aineellistui ja tiivistyi, ja sille oli ominaista omaksua sama värähtelyrytmi, mikä oli vallalla ilmenneessä luonnossa. Korkeamman minuuden tehtäväksi jäi täten yhtäjaksoinen alemman minuuden värähtelyrytmin muovailu sen saattamiseksi sopusointuiseksi korkeamman minuuden voimavärähtelylle ja samalla sopusointuiseksi kokonaisuuden suurelle harmonialle. Tämä on sitä ikuista taistelua, aioonista kamppailua, sotaa hengen ja aineen, valon ja pimeyden, todellisen ja epätodellisen välillä, joka kestää koko ilmennyskauden, josta kaikki "pyhät kirjat" puhuvat, ja jonka jokainen ihminen tuntee tajunnassaan, voimatta useinkaan ymmärtää sen syytä kunnes hän tajunnallisesti nousee raja-alueelle, kaksinaisuuden rajaviivalle, mistä hän kykenee näkemään kummankin taistelevan puolen täydessä sota-asussaan, jolloin hänelle ilmenee kummankin puolen suunnitelma ja päämäärä. Tällöin on mahdollisuus aivotajuisesti nähdä ihmisen päämäärä ja kunkin yksilön osuus sen saavuttamiseksi.

Tätä päämäärää ovat maailman kaikki suuret uskonnot teroittaneet aikanaan, kukin omalla erikoisella kullekin aikakaudelle sovelletulla sanontatavallaan, ja se on kaikuna nykyhetkenäkin vallitsevissa maailmanuskonnoissa. Se on läpikäyvänä punaisena lankana ja siihen tähtäävät muut pienemmät eetilliset ohjeet. Jos vertailee niitä toisiinsa, niin lopputuloksena voi havainnoida tämän yhteisen päämäärän samaksi huolimatta sen erilaisista esittämistavoista. Mitä se loppujen lopuksi sisältää, voidaan lausu? muutamalla sanalla: Se on totuuteen pyrkimistä, Elämän totuuden lopullista etsimistä. Yhteen ainoaan sanaan on tämä päämäärä huipennettu uus-platonilaisessa filosofiassa. Siellä sana gnoosis, tieto, jota sanaa myös uus-testamentillinen vihitty Paavali käyttää, merkitsi elämän totuuden tietoa. Gnoosis oli se tavoittelemisen arvoinen päämäärä, johon ihmisen oli pyrittävä ja se oli todellisen pyrkijän, tosissaan totuutta etsivän määrätyillä tarkoitukseen sovelletuilla ehdoilla saavutettavissa.

Kalevalaisessa sanontatavassa tämä sama aate sisältyy sanoihin "synnyt syvät", jotka jokaisen tietoonpyrkivän oli etsittävä ja omistettava itselleen. Ja mitä sisältyykään noihin sanoihin? Ehdottomasti pohjimmaltaan käsite, mikä viisaususkonnolla on ilmenneestä ja ilmenemättömästä maailmankaikkeudesta. Ilmennyt maailmankaikkeus on ohimenevä syitten seuraus, muotoihin sisältyvän aatteen ja voiman objektiivinen hahmoittuminen, joka ei voi olla ehdotonta todellisuutta, eikä myöskään totuus, koska se on yhtämittaisen katoavaisuuden ja muodonvaihdoksen lain alainen. Vasta "synnyt syvät", ne voimat, jotka piilevät muotojen takana, alkavat olla totuutta, jota on käytävä etsimään, ja mikäli sitä päästään tuntemaan sikäli aletaan aavistella tietoa, tuota gnoosista, salaista tietoa, joka ammoisina aikoina kalevalaisessa esi-isiemme uskossa kantoi syntyjen syvien nimitystä. Sanat ja nimitykset voivat muuttua ja vaihtelevatkin aikakausien mukaan, mutta asian sisältö ainakin tässä tapauksessa on sama. Kalevalaisenkin uskonnon mukaan syntyjen syvien tunteminen merkitsee ihmisen minuuden pääsemistä tietoiseen, kokemusperäiseen yhteyteen syiden maailman kanssa, tietoiseksi tulemista niistä aatteellisista voimista, jotka vaikuttavat muotomaailman vaihtuvien ilmiöiden takana, osallistumista niiden värähtelyihin voidakseen astua tietoiseksi tekijäksi elämän mahtavassa koneistossa.

Huimaava päämäärä. Sitä ovat "pyhät kirjat" ja suuret ajattelijat kutsuneet vuoroin ihmisen jumalaksi tulemiseksi vuoroin jumaluuden ihmiseksi tulemiseksi tai jumaluuden lihaan astumiseksi, ja vaikka tapahtuma on sama kummassakin katsantokannassa, niin on se aiheuttanut sanansaivartelullaan tavatonta ristiriitaa kautta aikojen eikä suinkaan vähimmin meidän historiallisena aikanamme. Tämän metafyysillisen aatteen oikea ratkaisu paljastaa kumminkin varmasti persoonallisen jumalan aatteen ymmärrettävimmällä ja ehkä oikeimmalla tavalla. Niinpä eräs nykyaikamme suuri opettaja lausuu: "En tunne muuta persoonallista jumalaa kuin jumaluuteen kohoutuneen ihmisen, mikä on samaa kuin ihmiseen astunut jumaluus." Tähän huimaavaan päämäärään tähtää kalevalaisen esi-isiemme uskon opetus ihmiskehityksen tarkoituksesta.

Kuinka toisenlainen onkaan opetus, jonka kirkko toi suomensukuisten kansojen rippeille hävittäessään heidän esi-isiensä uskoaan. Se puhui ihmisen kertakaikkisesta luomisesta jumalan kuvan kaltaiseksi mielivaltaisesti tulkitun vanhatestamentillisen luomiskertomuksen kuudentena luomispäivänä. Se antoi sille elävän hengen, salli sen maistaa hyvän- ja pahantiedon puusta ja tuomitsi sen siitä ikuiseen kadotukseen. Kirous oli niin suunnaton, että kirkon on täytynyt vuosituhannen ajan keksiä keinoja, jotta edes jokunenkaan pelastuisi tuosta hirvittävästä ikuisen kadotuksen kohtalosta. Keinoja on vaihdettu kirkon etujen mukaisesti — on pyritty ostamaan vapautus ihmiskunnan yllä lepäävästä kirouksesta. Hintakin, on vaihdellut rahasta — viattomaan karitsan vereen saakka —, ihmiset ovat ostaneet autuuttaan, mutta kukaan sivullinen ei tiedä ovatko he autuaita vai ei, kukaan ei ole tullut sanomaan kuoleman takaa, miten asianlaita heidän osaltaan oikeastaan on.

Tämän umpimähkäisen mielettömyyden voi ymmärtää vain persoonallisuuteen, ihmisen alempaan minuuteen pohjautuvan suunnattoman kiintymyksen perustalla. Kirkko on osannut käyttää sitä hyväkseen, vetoaa siihen luvaten persoonallisuudelle ikuista autuutta kirkon sille tarjoamilla ehdoilla, ja kun ei ole muutakaan mahdollisuutta persoonallisuuden säilyttämiseksi ikuisiksi ajoiksi, niin tartuaan siihen kuin hukkuva oljenkorteen uskaltamatta edes epäillä kirkon julistuksen todenperäisyyttä. Kirkko varoittaakin epäilystä, koska se vaarantaa persoonallisen autuuden mahdollisuuden. On uskottava sokeasti: "Credo quia absurdum", sanookin eräs kuuluisa kirkon pyhimys.

Perin vieras on tämänlaatuinen kannanotto esi-isiemme uskolle, joka puhui vain tiedosta, "synnyistä syvistä". On muutoin merkillepantava seikka, ettei kalevalainen uskonto sanallakaan mainitse haudantakaisesta taivaasta, minne olisi pyrittävä. Sille riittää tiedon saavutus, jonka pohjalla uskalletaan elää, uskalletaanpa astua Tuonelaankin, missä palkka tarkoin maksetaan kaikista töistä niin hyvistä kuin pahoistakin. Syvien syntyjen tunteminen oli ainoa autuuden lupaus — tieto itsessään oli autuutta ja voimaa, joka avasi Tuonelaankin portit ja poisti kuoleman yltä kauhun tunteen. Se ei voinut peloittaa, sillä ikuista henkeä, henkistä ihmistä eivät kuolemankaan verkot voineet vangita.

Kolmas tärkeä ja selvä piirre kalevalaisessa esi-isiemme uskossa on tien osoittaminen ihmiskehityksen korkeimpaan päämäärään. Se kulki silloin niinkuin tänäkin päivänä — kaitana polkuna vihkimyksien ahtaalle portille, missä kynnyksen vartija esittää timantinkovat ehdot ennenkuin portin salpa avautuu. Ehdot ovat järkkymättömät ja ankaruudestaan huolimatta ne ovat säilyneet muuttumattomina eikä ole mahdollistakaan ajatella niiden helpoitusta, koska jokainen vihkimys tuo ihmiselle kykyjä kaikkiallisten voimien käyttöön, voimien, jotka aineellisuuteen vajonneen ihmiskunnan hallittavina voisivat tuottaa mitä suurinta tuhoa kehityksen suunnitelmalliselle harmooniselle menestymiselle. Halukkaana voimien omaksumiseen on ihmiskunta pyrkinyt mestaroimaan vihkimyksen ehtoja, on laatinut omia suunnitelmiaan, luonut omia määritelmiään ihmiskehityksen päämäärästä, tiestä päämäärään ja ehdoista sille astumiseen, mutta ne ovat olleet ihmismestaroimisia, ihmisajattelun haihattelua, jolla ei ole pohjaa tositiedon, gnoosiksen, syntyjen syvien vihkimysvaatimuksissa. Ne ovat harhakuvia ja muodostavat sen suuntauksen, josta kaikkien aikojen vihityt ovat varoittaneet siihen liittyvien yksilöllisten vaaran mahdollisuuksien takia. Esi-isiemme uskossa esiintyvät tiedon saavuttamisen ehdot eivät ole "uskonkappaleita", eivät mihinkään erikoiseen uskonnolliseen käsitteeseen uskomista, eivät minkään erikoisen ritualismin ulkonaista noudattamista, eivät alistumista jonkin kuinkakin korkean auktoriteetin arvovaltaisuuteen, eikä ylipäänsäkään mitään passiivista, vaan niihin kuuluu mahdollisimman aktiivinen, terävöitynyt pyrkimys oppia tuntemaan oma itsensä ja toteuttamaan tuota kautta aikojen säilynyttä sfinksimäistä aksioomia: "Ihminen, tunne itsesi." Siihen ei sisälly ainoastaan oman» alemman minuuden täydellinen tuntemus, ruumiillisten, sielullisten ja aatteellisten ominaisuuksien perinpohjainen arvioiminen niiden oikeaan rytmivärähtelyynsä, vaan alemman minuuden rytmivärähtelyn täydellinen hallitseminen ja alistaminen ihmisen korkeamman minuuden käytettäväksi. Itsetuntemuksen korkeimman potenssin muodostaakin korkeamman minuuden löytäminen, oman sisäisen jumaluutensa näkeminen kasvoista kasvoihin, sen kuninkaaksi kruunautuminen, sen kirkkauteen kietoutuminen ja sen kirkkauden valoksi pääseminen ilmenneen maailman synkässä kuoleman yössä.

Vihkimyksiä on eri asteisia vastaten ihmisen henkistä nousua. Ensimmäisissä vihkimyksissä saa pyrkijä jo todeta korkeamman minuutensa olemassaolon kokemusperäisesti ja oivaltaa sen vaatimukset, mutta vasta mestariusvihkimyksessä kruunautuu korkeampi minuus alemman minuuden ainoaksi kuninkaaksi ja alempi minuus muodostuu täydelliseksi välineeksi heijastamaan ulkomaailmaan ihmisen korkeamman minuuden, jumaluuden kirkkautta. Tällöin myöskin kirkastuu vihitylle täydellinen tieto hänen omasta osuudestaan ehdottoman Olemassaolon rajattomassa totuudessa, joka ei konsanaan kokonaan voi rajoittua ehdonalaisuuden ja yksilöllisyyden puitteisiin. Tämä tieto ilmenee mestariusvihitylle ulkonaisen elämän kaikissa vaiheissa viisautena ja voimana tehtävien suorituksessa, jotka kohdistuvat ihmiskuntaan, kansaan ja rotuun eikä enää omaan pieneen minuuteen ja sen pyyteiden tyydyttämiseen. Vihkimykset sinänsä eivät ole mitään erikoisia taikaseremonioita, jotka olisivat tekijänä ihmisen nostamisessa henkisyyteen, paremminkin ne ovat vain sinetöimisiä tapahtumille, jotka ilmenevät ihmisen sielussa hänen kulkiessaan kaitaa polkua kohti Elämän ehdotonta kirkkautta.