[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fs_b0G1TYjVf3epENeiHTk7eQ70gTSKJFtt8cb8zm8pM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},3156,"Kalevalaisten esi-isiemme usko","Angervo, Willie",1875,1938,"3156-angervo-willie-kalevalaisten-esi-isiemme-usko","3156__Angervo_Willie__Kalevalaisten_esi-isiemme_usko",null,"tietokirja",[],[],"fi",1939,48877,374007,true,[],[],[],"Tutkielma tarkastelee suomalaista muinaisuskoa ja mytologiaa Kalevalan runojen ja hahmojen kautta. Teos syventyy maailman luomiseen, Sammon merkitykseen sekä Väinämöisen ja Ilmarisen kaltaisten hahmojen symboliikkaan ja uskonnolliseen taustaan.","Willie Angervon 'Kalevalaisten esi-isiemme usko' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3156. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KALEVALAISTEN ESI-ISIEMME USKO\n\nKirj.\n\nW. Angervo\n\n\n\n\n\nRaumalla,\nMystica,\n1939.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nAlkulause.\nJohdanto.\nMaailman luominen.\nKalevalan tammi.\nPohjan neito.\nJoukahainen.\nAino.\nVäinämöinen.\nAntero Vipunen.\nIlmarinen.\nLemminkäinen.\nSampo.\nSota Sammosta.\nKantele.\nKullervo.\nMarjatta.\nYleiskatsaus.\n\n\n\n\nALKULAUSE.\n\n\nEnsimmäisen sysäyksen käydä käsiksi tämänlaatuiseen\nKalevala-tutkielmaan sain lukiessani suurmiehemme Juhana Wilhelmi\nSnellman'in elämäkertaa ja koottuja teoksia. Monien syvämietteisten\nkirjoitelmien joukosta tapasin erään, jonka äärelle jäin mietteisiin.\nKirjoitelma oli arvostelu, joka koski Johan Fredrik Kajaanin\njuuri ilmestynyttä Suomen Historiaa. Arvostelu on julkaistu\nLitteraturbladet'in toukokuun numerossa v. 1847.\n\nKajaanin näkemys Suomen kansan historiasta ei näytä ensinkään\ntyydyttäneen Juhana Wilhelmi Snellmania. Ennen kaikkea näkyy Snellman\nkimmastuneen perusteluista, joilla Suomen valloitus esitettiin\nsiveellisesti oikeutetuksi teoksi. Että valloituksen oikeutusta\npuolustettiin pakanuuden hävittämisen ja kristinuskon levittämisen\ntekosyyn varjolla, näkyy erikoisesti kiihdyttäneen perin oikeamielistä\nja totuutta rakastavaa Snellman'ia. Säälimättä ja rohkeasti hän tuokin\nvastakkaisen mielipiteensä esille. Näin Snellman sanoo:\n\n\"Pätemättömänä voidaan kaiketi pitää tekijän yleistä käsitystä,\nettä pakanallinen jumalaisoppi on tärveltynyttä jätettä jostakin\nalkuperäisestä oikeasta ilmoituksesta. Semmoinen käsitys halventaa\nKaitselmuksen viisautta, joka niin muodoin ei olisi tarjonnut\nihmissuvulle niin selvää ja voimakasta uskonnollista tietoa, että se\nvoitaisiin säilyttää ikuisesti, ja se on yhtä alentava ihmiskunnalle,\njonka auttamattomana kohtalona niin muodoin olisi vaipua yhä syvemmälle\neläimelliseen tietämättömyyteen ja välinpitämättömyyteen. Olisi näet\nkaiketi mielivaltaista edellyttää, että toinen jumalallinen ilmoitus on\narvokkaampi kuin toinen.\"\n\nEttä Suomen kansa asettui ase kädessä puolustamaan maataan ja\nuskontoaan, joka sille oli kaiken kehityksen pohjana ja perustana pitää\nSnellman itsetunnon luonnollisena ja oikeutettuna ilmaisuna ja jatkaa:\n\n\"Taistelevissa suomalaisissa on näet hänen nähdäkseen eräs vika, että\nhe ovat 'pakanoita', jotka hylkäävät 'autuaaksitekevän kristinuskon'.\nMe puolestamme voimme pitää heitä ainoastaan jalona kansana, joka\ntaistelee urheasti ylivoimaa vastaan uskonsa ja itsenäisyytensä\npuolesta ja kristinuskon voittoa voimme pitää ainoastaan tämän kansan\nhenkisenä ja aineellisena sortona. Tai missä olisikaan suomalaisten\nkannalta katsoen semmoisen uskonnon suoma etu, joka pyrkii tulella\nja miekalla hankkimaan itselleen tunnustusta — tämän uskonnon, joka\nvielä siihen aikaan raivosi omiakin tunnustajiansa vastaan yhtä\nhurjasti kuin pakanallisia suomalaisia vastaan. Millään uskonnolla,\nMuhammedin uskontoa lukuunottamatta, ei olekaan ollut niin verinen\nura kuin kristinuskolla, ja tämän seikan muistamisen pitäisi hillitä\nparastakin intoilua kristinuskon puolesta. Mikäli inhimillinen harkinta\nvoi oivaltaa, on kristinuskon väkivaltainen levittäminen ollut mitä\nsuurin onnettomuus kaikille kansoille, joita se on koskenut, tai on\nainakin merkinnyt näiden kansojen henkisen rappeutumisen aikaa. Sillä\nkansakunnan usko ja vakaumus on sen kallein omaisuus. Mutta kun se\ntukahdutetaan väkivalloin, tuhotaan kansakunnan elinvoiman syvin juuri.\"\n\nNämä olivat Juhana Wilhelmi Snellman'in, suurmiehemme suuria sanoja,\nja niitä jäin miettimään. Silmieni ohi vieri historian lehtien luomia\nkuvia elävöityneinä. Näin Ruotsin kuninkaan, Pyhän Eerikin ja piispan,\nPyhän Henrikin, laivoineen saapuvan Suomen rannikolle tuodakseen meille\nmuka ainoaa autuaaksi tekevää kristinuskoa Rooman katoolisen kirkon\nmuodossa. Rannalle oli kerääntynyt suuri joukko kansaa katselemaan ja\nihmettelemään uutta tulokasta, jonka emälaivan kokassa komeili kullalla\nkirjailtu ristilippu ja kannella seisoi kuningas ja piispa komeissa\npukimissa pappien ja asemiesten ympäröiminä. Vasta kun laiva laski\nankkurinsa Aura-joen suuhun ja tyhjensi sisältönsä rantamantereelle,\nalkoi laivastovierailun tarkoitus paljastua. Suomalaisten pyhän tammen\njuurella sijaitsevan lähteen äärelle pystytettiin outo alttari,\njolle nostettiin heille kylläkin tuttu ristin merkki, mutta he\nkauhistuivat, kun ristin pyhälle merkille oli naulittu ihmisen kuva\nja kauhistus muuttui melkein aavemaiseksi peloksi, kun alttarille\nnostettiin hostia ja oblaattirasia, joissa kuiskailtiin olevan tuon\nristiinnaulitun lihaa ja verta, ja joilla sanottiin olevan kummallisia\nmaagillisia ominaisuuksia. Papit alkoivat lausua outoja taikalukuja,\nmanauksia, oudolla kielellä, laulettiin outosävelisiä lauluja, ja\npyhän lähteen vedellä valeltiin muutamia heidän kansalaisiaan, jotka\nymmärtämättöminä uuden taikaseremonian merkityksestä olivat antautuneet\nkiiltokaapuisten loitsijoiden puoskaroitaviksi. He olivat alistuneet\nseremoniaan, sillä olihan välikappaleena heidän pyhän lähteensä vesi,\njonka siunaukselliset ominaisuudet he tarkoin tunsivat ja olivat sen\nhenkilökohtaisesti todenneet omien tietäjiensä loitsujen tehosta.\n\nLoitsutoiminnan pohjimmainen tarkoitus paljastui kumminkin pian\nkaikessa kaameudessaan. Kovin outo oli sen vaikutus. Kastaminen\nmerkitsi ei ainoastaan ruumiinsa uudelle uskolle luovuttamista, vaan\nheidän oli myös luovutettava omaisuutensa kastajillensa, vieläpä\nmaansakin, jota he niin vaalien olivat viljelleet. Kaikesta maallisesta\ntulosta oli suoritettava kymmenykset valtaherroille, piispoille ja\npapeille, ja mikä heitä katkeroitti kaikista eniten, oli se, kun he\ntotesivat verotuloja käytettävän väkivaltaiseen veljiensä uuteen\nuskoon käännyttämiseen. Niin — käännytettyjen oli luovuttava kaikesta,\nmikä heille tähän saakka oli ollut suurmerkityksellistä ja rakkainta,\nluovuttava uskonnostaankin — heidän oli kirottava se. Heidän oli\nkaadettava kaskeksi uhrilehtonsa, johon he olivat kätkeneet niin\nmonen rakastamansa ja kunnioittamansa tietäjän luut, ja heidän oli\nalettava palvoa uusien, heille tuntemattomien pyhimysten luita ja\njätteitä. Elleivät he itse käyneet kasken kaadantaan ja alistuneet\ntuohon heille niin pyhää loukkaavaan tekoon, niin astui uuden uskon\nedustaja heidän pyhän tammensa ja pihlajansa juurelle kirves kädessä,\niski sen runkoon säikähtäneen suomalaisjoukon silmien edessä ja kaatoi\nsen maahan — herjaten Ukko-Ylijumalaa, joka ei tullut puolustamaan\npyhää puutaan, vaikka sen juurella suomalaiset sukupolvesta sukupolveen\nolivat palvoneet ja mietiskelleet korkealle tähtääviä jumalallisia\nmielikuviaan.\n\nJoukossa oli jokin kiihkomielinen uskalikko, joka kimmastui kansan\npyhimpien tunteiden häväisemisestä ja rohkeni nousta aseelliseen\nvastarintaan. Tällöin paljastuivat ristiritarien miekat kahvoistaan ja\nuskalikko sai verellään maksaa intoilunsa. Vähitellen alkoi kaikille\nselvitä, mistä oli todella kysymys ja kuinka oli suhtauduttava uuteen\ntulokkaaseen. \"Kova kovaa vastaan\" alkoi tulla iskulauseeksi ja kansa\nasettui kirvein ja keihäin puolustamaan maataan, uskontoaan ja isiltä\nperittyä jumalkäsitystään.\n\nLehti lehden jälkeen vyöryy historiallisia tapahtumia silmieni ohi.\nSitkeästi taistelee Suomen kansa puolustaakseen kotiaan, maataan ja\nkansallis-uskontoaan. Ja hillittömällä vimmalla hyökkää vallanhimoinen\ntulokas anastettujen oikeuksiensa tukemiseksi. Vain askel askeleelta\njättää Suomen kansa maansa paremmilla tuhoaseilla varustetun anastajan\nkäsiin. Mutta uskonnostaan se ei sielunsa sisimmässä luovu. Sinne ei\nylety anastajan aseet — ei sen tuhoisimmat viisastelun nuolet, vaikka\nne ovatkin tekopyhyyden myrkyllä myrkytetyt. Ulkonaisesti, olosuhteiden\npakosta, oli näennäisesti alistuttava kirkon valtaan, mutta esi-isien\ntotuus jäi sykkimään sydämen salaisimpiin veriin. Kansan parhaimmat\ntietäjät painuivat synkkien salojensa siimeksiin ja saariensa suojiin.\nSiellä he neitseellisten luonnonvoimien vartioimina koettivat säilyttää\nisien tietoa toivossa, että tulevat sukupolvet sitä vielä kerran\ntarvitseisivat. He aivan kuin vaistomaisesti aavistivat, että kansa\nkerran tulisi huomaamaan pimeyden, johon kirkko sen sulkisi, ja silloin\nkaipaisivat he tiedon valoa — esi-isiensä kirkasta valon uskontoa.\n\nTämäköhän esi-isiemme uskonnon valo lienee välkähdellyt Juhana\nWilhelmi Snellman'in tajunnalle, kun hän puolusti Suomen kansan ainoan\nuskontaistelun oikeutusta kristinuskoisen kirkon hyökkäystä vastaan? Ja\nmitä ja kuinka paljon hän tiesi suomalaisten muinaisuskonnosta, koska\nhän asettui sitä niin pontevasti puolustamaan? Sitäkin jäin miettimään.\n\nEihän esi-isiemme uskonnosta ollut tallella muuta kuin kirkon\nvääristämiä valheellisia katkelmia, jotka olivat löydettävissä\npaavin pannaanjulistus-bullista ja harhauttavista kirkolliskokousten\npäätöksistä, mikäli niissäkään oli tilaa niin kaukaisen ja vaarattoman\nmaan uskonnolliselle mietiskelylle kuin mitä Suomi siihen aikaan oli.\nVarmasti tiesi tai ainakin aavisteli Snellman siitä sisäisesti enemmän\nkuin mitä nuo vääristetyt asiakirjat kykenivät kertomaan. Mutta hänkään\nei paljastanut sisäistä näkemystään kenellekään. Hän vei salaisuutensa\nvanhojen tietäjien tavoin mukanaan hautaan, missä Tuoni valvoo sille\nuskotun salaisuuden vartiointia yhrä varmasti kuin luonnonhenget\nvartioivat heille uskottua ikitietoa synkkien korpimetsien varjoisissa\nsiimeksissä.\n\nKuinka lähellä Snellmanin kanta oli esi-isiemme uskoa, sitä on\ntietenkin mahdotonta mennä arvioimaan, mutta että hänen mielipiteensä\nsuuresti erosivat vallalla olevan kirkon kannasta, siitä ei ole\nepäilystä, ja siitä on selvimpänä todistuksena hänen mainittu\narvostelunsa Suomen kansan uskonsodasta. Vaikkakaan ei ole tämän\nesityksen tarkoitus tunkeutua hänen sielunelämänsä salaisuuteen —\nmikä olisikin mahdottomuus, niin hänen filosofisista teoksistaan\nja lausunnoistaan voi tehdä johtopäätöksiä ja niiden avulla nähdä\nvälkähdyksen aatteilusta, joka nousee huimaavasti kirkon dogmiopin\nyläpuolelle. Johdonmukaisella logiikalla käy hän pohtimaan elämän\ntärkeimpiä kysymyksiä, kysymyksiä jumalasta, ihmisestä ja pahan\nsynnystä, ratkaistakseen ne järjellisellä tavalla elämänohjeeksi\nitselleen, voidakseen niitä sitten soveltaa julkisen elämän\nmonivivahteiseen kulkuun.\n\nSuuremmoista rohkeutta ja luonteenlujuutta todistaa Snellman'in kanta\nhänen suhteessaan kirkkoon aikana, jolloin kirkko oli vielä tavallaan\nkaikkivaltias yhteiskunnallinen tekijä. Vaikkakaan kirkon valta ei\nenää ulottunut polttorovioiden pystyttämiseen, missä se sai tuhota\nvastustajiensa ruumiit, kun se ei kyennyt tuhoamaan vastustajiensa\naatteita, niin sillä oli vielä yliherruus joukkojen yleisen mielipiteen\nmuovailijana. Silloisen mielipiteen vastustajaksi nouseminen,\nvastahankaan asettuminen yleiselle suuntavirtaukselle oli teko,\njohon kykeni vain todellinen totuuden etsijä, jommoinen suurmiehemme\nehdottomasti oli. Mitä hän ei löytänyt kirkon dogmi-opista, sitä läksi\nhän etsimään dogmi-oppien ulkopuolelta uhmaten kirkkoa ja sen luomaa\nyleistä mielipidettä. Tutkittuaan laajasti länsimaisen filosofian\nspekulation eri haarat, päätyi hän Hegelin ajatteluun, joka antoi\npaljon hänen itsenäiselle ajattelulleen. Hengen kaikkiallisuus,\njumaluuden immanenssi, joka periytyneenä itämaisesta esi-arjalaisesta\najattelusta muodosti pohjan tälle filosofian haaralle, jäi myös\nsuurmiehemme aatteilun perussäveleeksi, jonka hän sittemmin sovelti\nsekä yksilöön että yhteiskuntaan, valtioon ja kansakuntaan.\n\nJumaluuden näkyy hän käsittäneen kaikki läpäisevänä henkenä, voimana,\njoka on kaiken ilmenneen takana sen pohjana ja perustana. Se on\nkaiken alkulähde, ja sen itsensä ilmentämistä on maailmankaikkeuden\nkokonaisuus. Siitä hän sanoo: \"Henki on aineen edellyttämisen nojalla\nitsensä asettama\", ja lisää vetoamalla toisen suurmiehen sanoihin: \"Sen\nettä luonnossa on henkeä, järkeä ja sisäistä tarkoituksenmukaisuutta,\noivaltaa lopulta tosin ainoastaan filosoofinen ajatus, joka tapaa\nluonnossa jälkikuvansa.\"\n\nJumaluuden näkemys kaikkiallisena prinsiippinä johtaa hänet käsittämään\nihmisen tämän prinsiipin erikoisena kohteena, jonka erikoisominaisuuden\nmuodostaa järki. Ihminen on eräällä tavalla äly-kiteytymä, joka\naikakaudellisen kehityskulun pyörässä nousee yhä korkeampaan\ntäydellisyyteen sitä mukaa kuin persoonallisuus, jossa äly ilmenee,\nkykenee sitä itsessään kehittämään. Sen kehitystä ei edistä usko\nainakaan semmoisena kuin kirkko sen selostaa, vaan lisääntyvä tieto\nhengestä.\n\nNiinpä hän teoksessaan \"Persoonallisuuden aate\" sanoo: \"Usko ei ole\nuskoa yhteen tai useampaan määrättyyn dogmiin, vaan olennaisesti, fides\nqua creditur, hengen todistus hengestä.\"\n\n\"Vain nykyisyydessä on totuus, ja nykyisyys on koko totuus; sillä\nse sulkee itseensä menneisyyden ja tulevaisuuden, joiden totuus\non vain nykyisyydessä. Siten voidaan käsittää, miten sellainen,\nmikä vuosisatoja on käynyt totuudesta, on kuitenkin voitu alentaa\nrelatiiviseksi epätotuudeksi, sillä vain yksi on pysyvä totuus,\nnimittäin totuuden pysyminen.\"\n\nPohtiessaan persoonallisuuden aatetta, persoonallisuuden suhdetta\nhenkeen sanoo hän muun muassa: \"Se on substantiaalisen hengen\nitsensä-tietämistä — — — Jumalan alentumista ihmiseksi, Jumalan\nitsensä-tietämistä ihmisessä, ja ihmisen kohoamista Jumalaksi, ihmisen\nitsensä-tietämistä Jumalassa samana identtisenä toimintana: äärellisen\nja äärettömän totuudenmukaista identiteettiä.\" Persoonallisuuden ja\nihmisen itsen, — siis alemman ja korkeamman minuuden välistä suhdetta\nmäärittelee hän seuraavasti:\n\n\"Persoonalliselle hengelle luonto yleensä ja siten myös sen oma\nluonnollinen, ruumiillinen oleminen on mitättömyys, jonka yläpuolella\nse on ja johon se suhtautuu vain kuten hävitettyyn edellytykseensä,\ntietäen itse olevansa sen totuus.\"\n\n\"Jumala on yksi, ja siellä missä hän asuu, millään minällä ei ole\npaikkaa hänen rinnallaan.\n\n    \"Wo die Lieb erwachet, stirbt\n    das Ich, der dunkle Despot.\n    Du lass ihn sterben in der Nacht\n    und athme frei in Morgenroth.\"\n\n\"Vain henkenä ihminen voi tehdä ruumiistaan välineen, vieläpä uhrata\nelämänsä hengen tarkoitusten hyväksi, ja tämä hänen ruumiissaan olevaa\nluonnon välttämättömyyttä hallitseva valta tekee hänestä luomakunnan\nherran.\"\n\nPahan alkuperän sijoitti hän myös kehityskulun mukana johtuneeseen\ntosiseikkaan, joka ilmeni välttämättömyytenä hengen ja aineen\nvälisessä ikuisessa vuorovaikutuksessa. Se oli aikakaudellinen\nilmiö, jonka hän määritteli seuraavasti: \"Itsensä asettavan hengen\nkaikkien objektiivisten muotoutumisten epätäydellisyys on paha, malum\nmetaphysicum.\"\n\nTäten hän kielsi jumaluuden ykseyden ehdottomuuden johdonmukaisena\nseurauksena pahan ehdottoman prinsiipin olemassaolon ja kirkon\ndualistisen kannan, missä jumala ja paholainen olivat kaikkeudellisia\nrinnakkaisia voimatekijöitä. Aikakaudellisenakin ilmiönä oli pahalla\nkylläkin voimaa synnyttää syyllisyyden tunnetta siitä, että oli\nrikottu maailmanhengen yleistä värähtelyrytmiä, sen sopusointuisaa\nsykintää. Syyllisyyden tunne vaati sovitusta, sopusoinnun ennalleen\nasettamista. Tämä vei hänet lausumaan mielipiteensä sovituksesta,\njoka muodosti huippukohdan kirkollisen dogmi-opin yksipuolisesta\nmaterialistisuudesta. Siitä sanoo hän seuraavasti: \"Uskonnollinen\nsovitus on lähemmin siinä, että _ihminen itse_, jos muuten tajuaa\nitsensä absoluutissa, tietää tekemisensä maailmanhengen tekemiseksi,\non _itse objektiivisen sovituksen täyttäjä_, toteuttaa itse hyvän\nvoimassaolevana ja näkee siinä Jumalan hengen toteutuneen itsessään.\"\nIhmiskunnan oli itse sovitettava rikkomuksensa maailman henkeä\nvastaan, rodun rotuna, kansakunnan kansakuntana, yksilön yksilönä.\nSijaissovitukselle siinä ei ollut mahdollisuuksia, mikä olisikin\nluonnottomuus kaikkeudellisen Ykseyden käsitteelle. Sen tilalle astui\nsyysiteisyyden ehdoton luonnonlaki, joka ylläpitää kaikkeudellista\nharmoniaa.\n\nOn täysi syy olettaa, että nämä kauaksikantavat ja rohkeat teesit,\njoihin Snellman totuuden etsinnässään oli päätynyt, eivät olleet\nkotoisin esi-isiemme uskon kirjallisista lähteistä, sillä niitä ei\nollut olemassa. Mikäli niillä on oleellista yhteyttä keskenään,\nniin täytynee se lukea hänen intuitiivisen näkemyksensä ansioksi.\nEsi-isiemme uskon pääpiirteet, mikäli niitä oli jäljellä, olivat\nedelleen kätkössä luonnonhenkien vartioimina Suomen luonnon\nkoskemattomassa helmassa ja kansan alitajunnallisessa säilössä\ntietäjävainajien sinne piirtäminä. Oliko se sieltä koskaan päivänvaloon\nirtautuva? Oliko se sieltä koskaan ilmestyvä ihmiskunnan keskuuteen\nkertomaan rotumme synnystä ja esi-isiemme jumalaattelusta ennen sen\norjuuttamisaikaa?\n\nMutta Kaitselmuksella, syysiteisyyden ehdottomalla lailla, johon\nSnellman'kin viittasi ihmiskunnan ja kansojen johtajana, on valta\nTuonen ja luonnonhenkien yli. Kaitselmus määräsi toisen henkilön,\nElias _Lönnrotin_, Suomen kansan kohtalon hetkellä kokoamaan kansan\nalitajunnassa piilleet totuuden sirpaleet, jotta ne kautta aikojen\nolisivat todistamassa kansamme suurten tietäjien uskonnosta, siitä\nuskonnosta, joka aikoinaan oli luonut ja kasvattanut Suomen kansan\nsiksi \"jaloksi kansaksi\", jona Snellman sen näkee \"pakanallisten\"\ntietäjiemme ollessa sen ohjaajina. Näitä sirpaleita on koottu\nkansalliseepokseemme Kalevalaan, josta täten on muodostunut\nainutlaatuinen aarre kansallemme viittomaan tietoon, mikä aikoinaan\noli nostanut rotumme ja kansamme siihen huimaavaan henkiseen\nsivistykselliseen suuruuteen, josta sen sirpaleet puhuvat vielä niin\nselvää kieltä. Katkelminakin ne puhuvat siitä \"esi-isiemme uskosta\",\njonka olisi päästävä ei ainoastaan kirkkojen pannasta, vaan myöskin\nvapauduttava kansamme ennakkoluuloisuuden kahleista antamaan rotumme\nnuorille jälkeläisille valoa ja elinvoimaa täyttämään rotumme\nkeskeneräiset sivistyssaavutukset, tehtävät, joihin länsimaisten\nuskontojen virvatuli tuhatvuotisella toiminnallaan on osoittautunut\nkykenemättömäksi.\n\nElias Lönnrotin väsymättömän työn tuloksena on nyt Suomen kansalla\nKalevala, jossa pääasiallisimmin on tallella sen muinaisuskonnon\njäännökset. Semmoisenakin se sisältää siksi paljon jumaltietoa ja\nsiihen liittyvää eetillistä opetusta, että Kalevala täydellä syyllä\nvoidaan rinnastaa muiden kansojen \"pyhiin kirjoihin\". Kun tutkii\nvarhais-arjalaisten, hindulaisten, egyptiläisten, iraamiaisten,\nkreikkalaisten, juutalaisten ja juutalaisuuteen pohjautuvien\nkristittyjen \"pyhiä kirjoja\", niin — ennakkoluulottomasti niitä\narvioiden — voi tehdä havainnon, ettei yksikään niistä ole ollut mikään\n\"erikoinen jumalallinen ilmoitus\", vaan että kaikki viittaavat johonkin\nkaukaiseen alkulähteeseen, joka on perustunut ensikäden tietoon\njumalten synnystä, maailmoiden synnystä, henkivaltojen ilmennyksestä,\nniiden toiminnasta, ja ihmisen esiintymisestä kuortuneen maapallon\nviljelijänä. Kaikki vanhimmat uskonnot kertovat ja kuvaavat näitä\ntapahtumia omalla tavallaan, ja kirjojen \"pyhyys\" riippunee varmastikin\nsiitä, mihin määrin niiden tiedonannot lähentelevät _Ikuista Totuutta_,\neikä siitä, miten yliluonnollisella tavalla niiden ilmoitukset ovat\nihmiskunnalle saapuneet.\n\nTässä mielessä — Juhana Wilhelmi Snellman'in innoittamana — olen\nryhtynyt tähän Kalevala-tutkielmaani. On tietenkin luonnollista,\nettä tutkielmani on alkeellinen ja puutteellinen sekä kalevalaisten\nalkulähteiden sirpaleellisuuden että puutteellisen näkemykseni vuoksi,\nmutta tuon ne julki siinä mielessä, että ne kiihottaisivat toisia\nnäkevämpiä yhä jatkuvaan tutkimukseen tällä alalla, sillä — Juhana\nWilhelmi Snellman'in sanoja käyttääkseni — \"kansan usko ja vakaumus\non sen kallein omaisuus\". Tämä omaisuus olisi saatava takaisin\ntakaamaan Suomen kansan itsenäisyyttä nyt sen astuttua tasavertaiseen\nasemaan muiden itsenäisten kansojen ja valtioiden rinnalle. Ilman\nsen omaa syvää uskonnollista vakaumusta on sen itsenäisyyskin kuin\nhiedalle laskettu rakennus, jonka myrskyt ja rajutuulet voivat kaataa.\nVuosituhannen ajan on se elänyt lainatavaralla, jonka se on saanut\nkatkerasti maksaa takaisin korkoineen lainatavaran tuomien erhetysten\nja haparoimisten muodossa. Itsenäisyytensä aatteen sai Suomi sen\nesi-isien uskon uudelleen heräämisen hetkenä, sen aamun sarastuksessa,\nja nyt kun sen valtiollinen itsenäisyys on tosiasia, on sen käytävä\nottamaan selvää kalleimman omaisuutensa todellisesta pohjasta — ja\nastuttava sen kirkkaaseen keskipäivän valoon. Kun se hetki on lyönyt,\nseisoo sen itsenäisyyskin kalliopohjalla, joka takaa sille tuen niin\npitkäksi aikaa kuin Kaitselmus on sen olemassaolon tarpeelliseksi\nnähnyt maailmanruumiin toimivana jäsenenä.\n\nVuolingolla lokakuussa 1938.\n\n_W. Angervo._\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\nKalevalaa — niinkuin muitakin \"pyhiä kirjoja\" — lukiessa saa aluksi\nsen ensi vaikutelman, että ollaan tekemisissä joko lastentarujen tai\nkorkealentoisten myyttien kanssa. Niin vähän todellisuuspohjaa näyttää\nsillä olevan. Mutta mitä on myytti?\n\nNykyaikainen länsimainen tiede, joka on alkanut kiinnittää\nenemmän huomiota myyttien tutkimiseen maailman eri roduissa ja\nkansallisuuksissa muodostaen niistä — niitä toisiinsa vertailemalla\n— aivan erikoisen tieteen, mytologian, on määritellyt aluksi myytin\neräänlaatuiseksi tulokseksi ihmiskunnan lapsuuskautenaan huomioimista\nluonnonilmiöistä. Se on ollut näkevinään myyteissä lapsi-ihmiskunnan\nalkeellisen mahdollisuuden määritellä ja kuvata niitä luonnonilmiöitä,\njotka sitä kaikkialla ympäröivät, mutta joita se ei käsittänyt, ja\njoiden syyt olivat niin syvällä, ettei sen alkeellinen äly kyennyt\nniihin tunkeutumaan ratkaistakseen ilmiöiden todellisen syyn. Siksi\nolisi myyttien kokoonpanoon liittynyt niin paljon lapsellista\nmielikuvitusta, vieläpä runollista tunteen purkausta, ettei niille\nvoida ajatella todellisuuspohjaa eikä vastaavaisuutta ilmiön\nluonnollisen syyn kanssa. Tuon mytologisen suunnan kannattajat\nhylkäävät myyttien todistusarvon elämän ilmiöiden syitä ja seurauksia\nratkaistaessa, antamatta niille muuta arvoa kuin mikä niillä\nmahdollisesti on alkuaikaisen ihmiskunnan mentaliteettia ja älyn lentoa\narvosteltaessa. Tämän nojalla he tahtovat siirtää alkuaikaisen ihmisen\nmahdollisimman lähelle eläinkuntaa.\n\nMutta on olemassa toisenkinlaatuinen suuntaus mytologien keskuudessa.\nToiset ovat pidättyväisempiä johtopäätösten tekemisessä, varsinkin\nmikäli niiden perustalla pitäisi arvioida koko rodun — vieläpä\nalkuaikaisen ihmiskunnan — älynlahjat, ja ovat niin ollen jättäneet\nloppuratkaisun myöhempien tutkimusten tuloksista riippuvaksi.\n\nNäillä viimemainituilla mytologisen tieteen kannattajille on ollut\npätevät syynsä tuohon pidättyväisyyteensä.\n\nTutkimuksissaan he ovat huomanneet melkoisen ristiriidan myytin\nusein liiankin mielikuvituksellisen sisällön ja sen ilmaisumuodon\nvälillä. Mielikuvituksellisen luonnonilmiön kuvaus ei ole suhteellinen\nesitystapaan, jolla ilmiötä myytissä kerrotaan. Myytin esitystapa\non usein niin verraton muodollisen eheytensä ja runollisen\nnäkemyksen syvyyden kannalta, ettei parhaalla tahdollakaan uskalleta\nväittää myytin syntyneen alkeellisälyisen ihmisen puutteellisesta\ntietovarastosta. Onpa vielä todettu semmoinen merkillinen tosiasia,\nettä kuta kauvemmaksi menneisyyden yöhön tunkeudutaan, sitä jalommat\npiirteet saa myytillisen kertomuksen muoto ja sisältö ja sitä selvemmin\nkuultaa myytin sanaverhon alta jokin syvä metafyysillinen totuus, jota\nmyytti pyrkii verhotusti esittämään.\n\nSiksipä nykyaikaisen mytologisen tutkimuksen eturivin mies,\nranskalaisen tiedeakatemian jäsen, professori Felix _Guirand_ sanookin\nlaajan teoksensa \"Mythologie générale'n\" alkulauseessa:\n\n\"Olisi raskas erehdys takertua vain myytin muodolliseen puoleen,\nsyventymättä itse kätkettyyn sisältöön... Olemme tässä suhteessa\nolleet useinkin liian itsetietoisen ylpeitä, sillä myyttien selostus\non hellävaraisen vaikea tehtävä, ja joudutaan varmasti vaaraan\npäätyä harhapoluille, jos niiden arviointiin käydään käsiksi liian\nkovakouraisesti.\"\n\nTämä lausunto asettaa mainitun tiedemiehen kuuluvaksi niiden\nmytologien ryhmään, jotka jo uumoilevat myyttien sanaverhon takana\npiilevän jotakin korkeampaa kuin vain alkeellisen ihmiskunnan heräävää\nälyllistä tiedonjanoa, tai myöhempien rotujen mielikuvituksellisia\n\"lastenkamaritaruja\". Hänkään ei ryhdy niiden vaativaan\nselostustehtävään, vaan esittää mytologisia katkelmia, sikäli kuin\narkeologinen tutkimus on ehtinyt niitä kaivaa esille maan uumenista,\nmissä ne ovat olleet vuosituhansien ajan kätkettyinä. Korkeintaan\nrinnastelee hän niitä ajanjaksollisessa yhteydessä, mutta jättää\nlukijan intuition varaan tehdä huomiointeja niiden metafyysillisistä\narvoista.\n\nTähän humaaniseen ja varovaiseen asennoitumiseen mytologian alalla on\ntiedemiesten ollut pakko asettautua tutkittuaan semmoisia mytologisia\ntodistuskappaleita kuin Iliadi ja Odysseia esi-helleeniseltä kaudelta,\nGilgamesh babylonialaiselta kaudelta, Mabinogion kelttiseltä kaudelta,\nEdda germaaniselta kaudelta, Kalevala esi-suomalaiskaudelta, Chah-Nameh\npersialaiskaudelta, Mahâbhârata ja Râmâyana intialais-hindulaiselta\nkaudelta ja Kuolleitten Kirja muinais-egyptiläiseltä kaudelta.\nVarsinkin on esi-helleeninen ja egyptiläinen mytologia erikoisesti\nkiinnostanut nykyaikaisia mytologeja, sillä aineisto niiden alalla\non ollut runsain ja niiden saavutukset sivuavat lähimmin länsimaiden\n\"historiallista\" aikaa. Myyttien luetteloon voisi myöskin liittää\njuutalaisten Vanhan Testamentin, mutta sen ovat useimmat mytologian\ntutkijat syrjäyttäneet. Syrjäyttäminen ei suinkaan ole aiheutunut\nsiitä, että he olisivat asettaneet sen \"jumalallisena ilmoituksena\"\nerikoisasemaan, vaan se seikka, että he ovat todenneet sen niin\nmyöhäissyntyiseksi, että sen mytologinen arvo haihtuu olemattomiin\nvallankin kun ne harvat mytologiset ainekset, joita siihen on\nsisällytetty, on huomattu suoranaisiksi kopioinneiksi muista\nvanhemmista — varsinkin kaldealais-babylonialaisista myyttikatkelmista.\n\nVaikkakaan mytologia nykyisellä asteellaan ei ole kyennyt selostamaan\nikivanhojen myyttien sisäistä merkitystä vaan on ottanut viisaan\nasenteen olla pitämättä tähänastisia saavutuksiaan tieteen lopullisena\nratkaisuna, niin se on kumminkin ottanut melko askeleen myyteissä\nesiintyvän totuuden salaperäisellä alueella. Aivan kuin aavistaen,\nettä niiden ratkaisuun tarvitaan erikoinen avaimisto, se on käynyt\netsimään tiirikoita ja käyttääkin jo muutamia niistä. Pääasiallisimmin\npohtivat tiedemiehet myyttejä historialliselta, teogoniselta ja\nmaagilliselta kannalta pannen pääpainon tutkimuksissaan näille\nkolmelle suuntaukselle, eritellen niiitä sen mukaan mihin myytti\nmilloinkin lähimmin tähtää. Tulokset tästä ovatkin osoittautuneet\nhämmästyttäviksi. Niiden perusteella on \"historiallisten\" ajanjaksojen\nsarjaa täytynyt siirtää melkoisesti menneisyyteen päin ja ne ovat\nolleet omiaan tukemaan arkeologian löytöjä aikaisten sivistyskausien\nsaavutuksista. Niiden teogoninen pohja on pakostakin vaatinut\nsivistynyttä ajattelijaa tarkistamaan kantaansa jumalsynnystä ja\njumalkäsitteistä yleensä. Mytologian magiaan tähtäävä tutkimussuunta\non varmasti avartanut ihmismieliä näkemään magiassa jotain muutakin\nkuin vain pimeää noituutta. Tuon tutkimussuunnan miehet ovat alkaneet\naavistaa, että magia pohjimmaltaan tähtäsi pyrkimykseen päästä\nyhteyteen jumaluuden ja eriasteisten jumalolentojen kanssa, jotka\nkunkin ajan tietäjät olivat todenneet olevan erilaisten luonnonvoimien\nelähdyttäjinä ja ohjaajina. Myytteihin liitetyt maagilliset säkeet ja\nrukoukset olivat näille jumaluuksille kuuluvan palvonnan ulkonaisia\nilmauksia ja avaimia, joilla niille kuuluvaan voimavarastoon voitiin\navata jokin salainen ovi.\n\nTutkimuksen ollessa tällä asteella ei liene liian uskallettua\ntuoda mytologisten saavutusten rinnalle myöskin salatieteen,\nokkultismin, tutkimuksen tuloksia. Mainitessani salatieteellisen\ntutkimuksen en tällöin tarkoita psykometrian, psykologian ja\nparapsykologian tieteenhaaroja, jotka selvänäön ja selvätunnon\navulla pyrkivät paljastamaan menneisyyksien yöhön kätkettyjä\nmytologisia salaisuuksia. Näiden tieteenhaarojen loppupäätelmät ovat\nennenaikaisia, sillä äänteleehän kukin näistä tieteellisessä mielessä\nvielä syntymäkapaloissaan. Tarkoitan sitä salatieteen muotoa, jota\nsuuren tietomääränsä takia \"tietäjiksi\" nimitetyt henkilöt ovat\naikoinaan edustaneet. Niin rohkealta kuin tämmöinen väite tuntuukin,\npysyy kumminkin todettuna tosiasiana, että maailmankaikkeuden\näärettömän pitkän ajan kuluessa on aika ajoittain esiintynyt henkisiä\nsuuruuksia, jotka päätään pitempinä suurta rahvaan joukkoa ovat\nsaaneet tietäjä-mestarin nimen ei ainoastaan aikalaisiltaan vaan myös\njälkimaailmalta, mikäli heitä on opittu tuntemaan. Useiden näiden\ntietäjien opetukset ovat tallessa aina vaihtuvien ihmiskunnan rotujen\nvaralle, ja niistä on annettu viittauksia kullekin aikakaudelle sen\nhenkisen käsittämiskyvyn mukaisesti. Tämän toteamisen soveltamisella\nmyyttien syntyyn olisi mitä yksinkertaisimmin selitettävissä myyttien\nmuodon ja sisällön välinen ristiriitaisuus ja varsinkin ylitajuiseen\nmetafyysilliseen maailmaan tähtäävien myyttien korkealentoisuus.\nMyyttien ei siis tarvitse millään tavoin olla alkeellis-älyisen\nlapsi-ihmiskunnan älynvoimisteluharjoitusta sen pyrkiessä ratkaisemaan\nsille tuntemattomien luonnon voimien salaisuuksia, vaan niissä voi\nyhtä hyvin kuvastua se alkeellinen muoto henkisistä totuuksista,\njoita nuo suuret tietäjät tahtoivat juurruttaa johtamiensa rotujen\nja kansallisuuksien joukkotajuntaan. Niinpä vanhat egyptiläiset\naikakirjat mainitsevat pitkien ajanjaksojen kuuluneen niinkutsuttuihin\n\"jumalallisiin dynastioihin\", joissa tietäjä-kuninkaat johtivat ja\nopastivat kansojaan vertauskuvannollisten rituaalisten esitysten\navulla, avatakseen rahvaan tajunnalle asioita, joita ei ollut\naistittavissa fyysillisessä luonnossa, missä näkyivät vain\nkarheimmat seuraukset niiden takana olevista metafyysillisistä\nvoimatodellisuuksista.\n\nTämmöisiä suuria tietäjä-mestareita — jo vapautuneina tarumaisista\nverhoistaan eläviksi todellisuuksiksi — voisi luetella useita\nkaikkien kansojen keskuudesta sekä historialliselta ajalta että\nkaukaisesta muinaisuudesta. Heidän tietonsa on säilynyt mikä ehjänä\nmikä hajanaisena katkelmana myöhemmille sukupolville. Tietoa on\nsäilytetty joko erikoisissa salaisissa pyhätöissä tai kansojen\nalitajunnallisessa muistossa. Toisia opetuksia on ollut kaiverrettuina\ntemppeleiden ja pyhien paikkojen pylväikköihin, joista myöhempi aika\non koonnut aineistoa mytologisiin tutkimuksiinsa. Vanhimman aikain\nviisauden, joka muodostaa pohjan salatieteelle, kokosivat jo vanhojen\nsivistyskausien viisaat jonkinlaisiksi kokonaisuuksiksi, ja kansat,\njotka olivat tietoisia näiden opetusten alkuperäisestä laadusta,\nalkoivat kunnioittaa näitä kokoelmia \"pyhinä kirjoina\". Mikään\nnäistä pyhistä kirjoista ei ole ollut jonkin persoonallisen jumalan\nainutlaatuinen ilmoitus, ainoa ehdoton totuus. Käsitettiin, että\njumalallisen _ihmisen_, korkean tietäjän, esittämät opetukset olivat\n_totuutta sinänsä_ ja seurattava osviitta asianomaiselle aikakaudelle.\nPyhien kirjojen eetillisestä arvosta olivat kaikki yksimielisiä ja se\nnäkyy olleen myös tietäjä-mestarien tarkoitus. Mitään jumalallista\nkunnioitusta opetustensa jakamisesta ei kukaan heistä pyytänyt tai\netsinyt, huolimatta siitä, että heidän opetuksensa tähtäsi korkeimman\njumaluuden ikuisiin lakeihin, ja että heidän esittämänsä viittaukset\nnäihin totuuksiin sisälsivät totuusarvoja, joiden pätevyys ulottui\nkauaksi tuleviin aikoihin sekä heidän johtamilleen kansoille että\nkoko ihmiskunnalle yleisesti. Myyttien muodossa jäivät ne perinnöksi\ntuleville sukupolville, painautuen kansojen alitajuntaan häviämättöminä\ntotuuksina, pulpahtaakseen sieltä tarpeen tullen uudelleen esiin\ntodistamaan näkymättömän elämän ikuisista laeista vastapainoksi\nälyllisen kehityksen yhä jatkuvalle nousulle — ihmisälyn, joka oli\naltis mestaroimaan henkisen maailman lakeja oman lyhyen näkökulmansa\nmukaisiksi.\n\nTämän laatuinen pääpiirteissään on salatieteilijäin kannanotto\naikain viisauden myyttien ja \"pyhäin kirjojen\" syntyyn. Niissä on\nlöydettävissä aikakausien kokemusperäinen tieto omalaatuisessa\nsanaverhossaan, jonka salatieteeseen perehtynyt voi helposti riisua\npaljastaakseen verhon alta siihen kätketyn totuuden. \"Pyhiä kirjoja\" on\nkaikilla roduilla — melkeinpä kaikilla kansoilla — ja ne muodostavat\nkunkin kansan kalleimman kansallisomaisuuden, parhaimman siveellisen\noppaan kansallisen henkisen kehityksen nousulle.\n\nSiinä mielessä ei liene liian rohkeata lukea Kalevalaa noiden\nmonien \"pyhien kirjojen\" joukkoon, jommoiseksi se mytologisten\ntutkimusten perustalla jo on mytologien keskuudessa nostettu. Tämä\ntietoisuus tuo sen omistajalle, Suomen kansalle, uuden velvoituksen.\nKalevalaa on käytävä tutkimaan uudessa avartuneemmassa mielessä. Ei\nriitä, että sen herkät runoudelliset arvot tunnustetaan. Ei riitä,\nettä sen kauneusarvot otetaan taiteellisten luomusten pohjaksi.\nEi riitä, että sen jalot persoonallisuudet otetaan psykologisen\ntutkimuksen esimerkillisiksi kohteiksi. Ei myöskään riitä, että sen\ntapahtumien tunnustetaan merkillisesti liittyvän yleismaailmallisen\nmytologian kokonaisuuteen; vaan vaaditaan pohjimmainen näkemys siitä\n_totuudesta_, mikä Suomen kansalle on varattu Kalevalassa mytologisen\nsanaverhon alla. On tunkeuduttava sen oikeaan ilmapiiriin, sen\nmetafyysillisen maailman salaisuuteen, omaksuttava siellä piilevä\ntotuus ja sovellettava se lähtökohdaksi uusien korkeammalle tähtäävien\ntotuuksien löytämiseksi. Näin tehden voidaan aste asteelta nousta\nkalevalaisen myytin henkiseen ytimeen, sellaisena kuin ammonaikaiset\ntietäjä-opettajat piirsivät sen älyn timanttiveitsin esi-isiemme,\nSuomen kansan tajuntaan. Silloin vasta voivat sisäiselle katseelle\nkirkastua tietäjien antamat opetukset kauaskantavina elämänohjeina\nkaikkiin — niin yksilöllisiin kuin kansallisiin — pyrkimyksiin.\n\nKalevala-tutkimuksessa on aluksi noudatettava niitä yleisiä\nperiaatteita, jotka yleinen mytologia asettaa. Rinnakkain on aina\npidettävä silmällä myytin historiallinen, teogoninen ja maagillinen\npuoli. Kalevalassa ne useinkin ovat niin kiinteässä yhteydessä\nkeskenään, ettei niitä ole helppo erottaa toisistaan. Toisinaan taas\njokin näistä kolmesta ominaisuudesta on etualalla. Näin on asianlaita\nvarsinkin silloin, kun myyttikatkelma pyrkii erikoisesti korostamaan\njotakin joko siveellisen tai metafyysillisen opetuksen tärkeää puolta,\njolloin on tahdottu tahallisesti syrjäyttää sivuseikat korkeamman\ntarkoitusperän tehostamiseksi. Kun opetukset ja metafyysilliset\nviittaukset on annettu myytille ominaisessa hengessä, on erikoisen\ntärkeätä, että tutkija käy niihin käsiksi ennakkoluulottomasti,\nvapautuneena ennakkomielteistä, sillä ne ovat suurin este kalevalaiseen\nilmapiiriin nousulle ja ehkäisevät sen näkemyksen, minkä myytti muussa\ntapauksessa mahdollisesti toisi esille. Sisänäkemys, intuitio, onkin\nvälttämätön ominaisuus Kalevalan ymmärtämiselle.\n\nTämä on huomioonotettava seikka jo Kalevalan _historiallista_ puolta\ntarkastettaessa. Kalevalan historialliset viittaukset ovat niin niukat\nja arvoitukselliset, että ei ole ihmeteltävä, jos kalevalaisen myytin\ntapahtumat on tahdottu vetää niin nykyaikaisiksi kuin mahdollista.\n\nMutta tämäkin on ymmärrettävissä myyttien yleisluontoisuuden takia.\nKuta vanhempi myytti on, kuta lähempänä se on aikakautta, jolloin\nihminen oli kuin \"yksi elohimeistä\", luojista, sitä valtavampana\nesiintyy siinä kuvattu totuus yleismaailmallisena, yleisinhimillisenä,\njoka niin ollen kuuluu kaikille kansoille ja kaikille aikakausille.\nTämä ei kumminkaan oikeuta vetämään myytin tapahtumaa ja alkua mihin\naikakauteen tahansa. Ja vaikkakin myytti kuvaa ihmishengen avautumista\nalkeellisesta eläimellisyydestä huimaavaan ihmisjumaluuteen saakka,\nniin ei tämä seikka millään tavoin todista ihmisen juontavan alkuansa\neläimestä, vaan aineellisuuteen vaipuneen ihmiskunnan irtautumista\naineesta ja sen nousua tietoiseen yhdyntään alkulähteensä kanssa.\n\nKalevalaisissa kuvauksissa ovat tilanteet erikoisen laajapiirteiset,\nniiden on täytynyt tapahtua joko hirvittävän kaukaisessa menneisyydessä\ntai pitkien ajanjaksojen kuluessa, joten niiden opetukset ja viitteet\nvarsinkin eetillisiin kysymyksiin nähden voivat tuntua hyvinkin\nläheisiltä ja nykyaikaisilta.\n\nNykyaikaisen kielitutkimuksen ja vallassaolevan kirkollisen\najanlaskuteorian nojalla on kalevalaisissa myyttikatkelmissa oltu\nlöytävinään kosketuskohtia siihen lyhyeen historialliseen aikakauteen,\njonka virallinen historia tunnustaa ainoaksi tieteellisesti päteväksi.\nTulokset tästä täytynee pitää hyvinkin hypoteettisina, vallankin\nkun eri tutkijoiden päätelmät poikkeavat useimmiten sangen suuresti\ntoisistaan — puhumattakaan itse kalevalaisesta hengestä.\n\nAikalaskelmat saavat toisen muodon alku-arjalaisissa hindulaisissa\nlaskelmissa, jotka perintätietoon perustuen siirtävät myyttiensä\nkuvaamat tapahtumat jopa geologisiin kehityskausiin. Nämä ylittävät\nhuimaavasti länsimaalaisia aikalaskelmia. Kalevalan historiikki on ehkä\nhämäräperäisin kaikista, mutta se on ymmärrettävissä, koska Kalevala on\nvain katkelmallinen kokoelma siitä perintätiedosta, joka arvaamattoman\npitkien aikojen kuluessa on säilynyt Suomen kansan piilotajunnassa.\nEttä paljon tärkeää on jäänyt kokoamatta ja on aikojen kuluessa voinut\nhukkua, on luonnostaan selvää. Mutta kun vertailee kalevalaisia\njäljelle jääneitä myyttikatkelmia toisten kansain samanlaatuisiin\nkokoelmiin, niin ei voi olla näkemättä kalevalaisissa myyteissä\ntapauksia, jotka kuuluvat rotumme alkuaikaisimpiin kehitysvaiheisiin,\n— ja niin ollen niiden historia on siirrettävä ajassa huimaavasti\ntaaksepäin menneisyyteen, jota virallinen \"historiamme\" ei vielä tunne.\n\nKalevala-myyttien teogoninen ja siveellis-eetillinen puoli on ilmeisin,\nja ehkä selväpiirteisimpänä säilynyt. Sen myytilliset katkelmat\nosoittavat syvää jumaltuntemusta, joka osaltaan on todistamassa\nkalevalaisen maailmankatsomuksen vanhuutta, koska siinä ei näy\nmerkkiäkään Suomen kansalle myöhemmin tyrkytetystä ja pakolla kansaan\nupotetusta materialistis-kirkollisesta ajatussuunnasta. Kalevalainen\nmaailmankatsomus on itsenäistä, aitoa, joka näkyy pohjautuvan\njohonkin alkulähteeseen, salatieteeseen, viisaususkontoon, josta\nmuutkin mytologiset pyhät kirjat näkyvät ammentaneen tietoaan. Samaa\non sanottava kalevalaisesta siveellis-eetillisestä käsityksestä. Se\nseisoo ylevänä ja kirkkaana kaikkien muiden pyhien kirjojen moraalisten\nopetusten rinnalla, eikä sen korkeampia siveellisyysohjeita esiinny\nmuuallakaan. Usein on kalevalaiset siveellisyysohjeet liitetyt yleistä\nmoraalitasoa hipovien tuomittavien tekojen yhteyteen, jotta teon\nseuraukset paljastaisivat siveellisyyteen tähtäävien luonnonlakien\nloukkaamattomuuden. Valtavana esiintyy esi-suomalaisessa mytologiassa\nsyysiteisyyden ikuinen laki, eikä sitä kalevalaisella ajalla näytä\nmikään sivuvaikutus päässeen turmelemaan. Se on pohjasävynä kaikkien\ntapahtumien alla ja tämän lain nojalla saavat kaikki inhimilliset\ntunne- ja ajatusvärähtelyt oikeudenmukaisen korvauksensa, rikkomukset\nrangaistuksensa ja hyvät teot palkkionsa. Tämä laki virtaa\nylijumaluudesta lähteneenä, kaikkialla vallitsevana voimana, joka\nei koskaan hairahdu rikkomaan omaa oikeusvärähtelyänsä, eikä mikään\ninhimillinen tai puolijumalallinen voima kykene muuttamaan sen\nehdotonta oikeutta. Maagillinen puoli taas Kalevalassa on runsaasti\nedustettu, ja siinä lieneekin yksi syy, miksi länsimaalaisesti\najatteleva ihminen helposti vieroksuu kalevalaista maailmankatsomusta.\nMagialla on länsimailla huono kaiku. Kirkkojen juurruttamana on\nlänsimaiseen tajuntaan liitetty magiaan kuva noituudesta, jota vain\nmatalaälyiset, pahansuopaiset ihmiset harjoittavat, villitäkseen ja\npettääkseen vielä yksinkertaisempia ihmisiä rahan ja itsekkäiden etujen\ntoivossa. Historiasta on tuoreessa muistissa ajat, jolloin tämmöiseen\ntaikuuteen uskottiin ja jolloin kirkko sytytti polttorovionsa\nroihuamaan polttaakseen tuollaiset \"petkuttajat\" pois rehellisten\noikeauskoisten joukosta. Mutta usko magiaan ei palanut polttorovioilla.\nSe jäi edelleen elämään. Mutta noiden \"noitien\" onneton kohtalo on\nedelleenkin lisäämässä magiaan liittyvää kaameaa leimaa.\n\nIhmiskunnan kehityksen pitkässä ajanjaksossa on kumminkin ollut aika,\njolloin magia muodosti henkisen ohjauksen ja uskonnon perimmäisen\nytimen. Tietopuolinen magia oli opastusta siihen yliluonnollisten\nvoimien hallitsemiseen, mikä vielä tänäkin päivänä on perehtyneellä\nsalatieteilijällä omaisuutenaan. Puhtaassa muodossaan pysyi se\narvaamattoman pitkät ajat, kunnes itsekkyys — älykehityksen\nrinnakkaisilmiönä — alkoi voittaa jalansijaa sekä yksityisessä että\njulkisessa elämässä. Ja kun alkuaikainen ihmiskunta eli niin läheisessä\nyhteydessä luontoon, että luonnonvoimat kuuluivat sen perusolemukseen\nyhtä tiiviisti kuin äidin veri kohdussa olevaan sikiöön, niin —\neläessään luonnon kohdussa — se oppi omassa olemuksessaan tuntemaan\nluonnon kaikki — niin elähdyttävät kuin kuolettavat — voimat.\nOppiessaan älyllisesti erottamaan voimien laadut, heräsi ihmisessä\nitsekkyyden yllyttämänä halu omistaa niitä itselleen, omiin\ntarkoituksiinsa. Tällöin alkoi valkoinen magia tummua ja siitä kehittyi\naikojen kuluessa niinkutsuttu musta noituus, joka — laajentuessaan\nyleiseksi — oli syynä pitkäaikaisiin selkkauksiin aikoja sitten\nvaltameren syvyyksiin vajonneiden valtakuntien asukkaiden välillä.\nNäistä sodista puhuvat monet mytologiset teokset, ja hyvin lähellä\non olettamus, etteivätkö sodat Kalevalassa myös viittaisi noihin\naikoihin. Ainakin kalevalainen kertomus kuvatessaan sodankäyntitapaa\nPohjolan ja Kalevan välillä lähentelee suuresti samanlaisia kuvauksia\nesi-arjalaisissa vanhimmissa myyteissä. Varsinkin magian käyttö\nkalevalaisissa sodissa sivuaa suuressa määrin samanlaisia magian\nmuotoja, joista juuri nuo vanhimmat myytit kertovat. Yhtäläisyydet\novat siksi yllättävät, että jotkut magian tutkijat ovat näiden\nperustalla olleet pakotetut olettamaan suomensukuisten kansojen olleen\nsuoranaisessa kosketuksessa noihin esihistoriallisiin kansoihin. Onpa\nvedetty johtopäätöksiä niinkin pitkälle, että nykyiset suomensukuiset\nkansat olisivat perua akkadilaisesta rodusta, joka kuului\nmuinais-atlantilaisiin myöhäisimpiin rotuihin. Kalevalan kertomukset\neivät suinkaan ole vieraat tällekään olettamukselle, vaikkakin monet\nseikat viittaavat lähemmin esi-arjalaisuuden alkuaikoihin, jonka\ntapahtumiin kalevalainen kansa näyttää ottaneen aktiivisesti osaa.\n\nSalatieteen yksityisseikat eivät ole suuren yleisön, eivät edes\ntavallisten tieteilijöiden ulottuvilla. Ainoastaan sen pääpiirteitä on\njulkaistu juuri noissa mainituissa \"pyhissä kirjoissa\" ja myyteissä.\nMuutamissa niistä ovat ne enemmän näkyvissä kuin toisissa. Kuta\nkauvemmaksi mytologia tunkeutuu ajassa taaksepäin, sitä kirkkaampana\nkuvastuu niissä salatiede totuuksineen. Kalevalaisen taruston\nyhteydessä on tehty viittauksia ja vertailuja muutamiin lähdekirjoihin\n— vanhimpiin mitä tunnetaan. Etualalla on vanhin ja länsimailla vähän\ntunnettu Dzyanin kirja, sitten Veedat ja niiden vanhat kommentaariot\nPuraanat sekä muinais-egyptiläinen Kuolleitten Kirja. Vertailuissani\nolen pääasiallisimmin rajoittunut näihin kolmeen teokseen, koska\nne ikänsä takia ovat sopivimmat arvioimaan Kalevalan ikää ja\nhistoriallisuutta niiden historiallisuuden määrittelyn perustuessa\nsilloin yhdenkaltaisuuksiin, jotka olen ollut huomaavinani niiden\nmyytillisissä kertomuksissa. Yhtäläisyydet ovat sitä suuremmat kuta\nkorkeammalle metafyysilliseen aatteiluun myyttien sisältö tähtää.\nTässä mielessä on syytä luoda lyhyt yleissilmäys periaatteeseen,\nmikä muodostaa pohjan salatieteelliselle näkemykselle yleensä ja\nmytologisessa mielessä erikoisesti.\n\nPohjana kaikelle on elämän ykseyden huomioiminen. Sillä tarkoittaa\nsalatiede, että kaikki — koko maailman kaikkeus on alkuisin yhdestä\nalkusyystä — Elämästä. Nimettömänä tai nimettynä se kulkee punaisena\nlankana kaikissa salatieteellisissä teoksissa, ja on salatieteellisen\ntutkimuksen A ja O, alku ja loppu. Se näkee Elämää kaikkialla yli koko\nmaailmankaikkeuden. Missään ei ole ainuttakaan kuollutta pistettä.\nMissä vain on muotoa, joko näkyväisessä tai aisteille näkymättömässä\ntilassa, siellä on myös tuo sanoinkuvaamaton Elämä olemassa,\nkuolemattomana ikuisena. Tämä ei ole tullut salatieteeseen jonkir\nälyllisen tutkinnan tuloksena, vaan kokemusperäiseni toteamuksena\nlukemattomien näkijöiden, tietäjien ja jumalkorkeiden yksilöiden\nhuomioinneista, joita aikakausien kuluessa on tehty ja kokeiltu niiden\npaikkansapitäväisyydellä.\n\nSamaa voidaan sanoa näiden tietäjien huomioinneista luonnon\nhierarkioista. He selostavat ikuisesta Elämän lähteestä emanoituvan\neli ulosvirtaavan erilaisia voimavärähtelyjä, jotka kukin toimivat\nja vaikuttavat vain omalla värähtelytasollaan sillä tavoin, ettei\ntoisen värähtelytason rytmi häiritse toista vaan päinvastoin on\nedellytyksenä toisen tason rytmille ylläpitääkseen kokonaisuuden\nehdotonta tasapainoa. Kullakin hierarkialla on lukematon määrä\nvoimakeskuksia, polttopisteitä, joista kunkin tason värähtelyrytmi\nerilaistuu sille kuuluviin ilmenemismuotoihin. Nämä voimakeskukset\nsaivat useinkin jonkinlaisen aistittavan muodon, jonka vuoksi niitä\nalettiin nimetä \"jumaliksi\", henkiolennoiksi ja milloin milläkin\nnimillä. Hierarkioja ja värähtelytasoja on erilaisia ja eri asteisia\nriippuen niiden tehtävistä. Ihmisaste on yksi näistä hierarkiojen\nmuodoista. Ihmisten henkinen hierarkia ei ole korkein eikä myöskään\nmatalin niistä. Sen yläpuolella on valtavia voimakeskuksia, jotka\nhuimaavasti ylittävät ihmis-asteen, mutta sen alapuolella on myös\nhierarkioja, jotka sekä älyllisesti että kehityksellisesti ovat\nihmiskuntaa alempana. Tämä ei silti ehdottomasti merkitse sitä, että\nihmiskehitys olisi niille vieras, ettei korkeampien hierarkiojen\nkeskuudessa olisi voimakeskuksia, jotka edellisinä kehityskausina\nolisivat kulkeneet henkisen ihmiskehityksen läpi, eikä myöskään sitä,\nettei alempien hierarkiojen keskuudessa olisi semmoisia, joiden on\njonakin kehityskautena tultava ihmiskehityksen värähtelytasoon.\n\nElämä kulkee salatieteellisen näkökannan mukaan yhtämittaisessa nousu-\nja laskurytmissä. Muodot vaihtelevat alinomaa. Vanhat kuihtuvat\nja kuolevat, samalla kuin uusia muotoja astuu vanhojen tilalle.\nSpiraalimainen nousu tapahtuu kerroksittain, ja tämän pohjana on\naika — mytologian Kronos, joka esitetään myyteissä sikiönsä syövänä\nhirviönä. Mikäpä sattuvammin kuin aika kuvastaisikaan elämän\nikuista muodonvaihtelua. Se esittää Elämän ehdottomuuden astumista\ntajuttavuuteen, ajattomuuden astumista aikakaudellisuuteen, joka\nilmenneessä elämässä esiintyy muotoina ja niiden häviämisinä,\naikakaudellisina päivinä ja öinä, toiminta- ja lepotiloina. Kronoksen\nvaikutuksesta astuu näyttämölle Kaitselmus, Kohtalo (Moros), joka\nElämään kuuluvalla ehdottomuudella vaalii kaikkiallista sopusointua.\nMyytit tuovat tällöin ilmenneen elämän näyttämölle jumaluudet,\njotka ovat alistetut ehdottoman kohtalon alaisuuteen, toimintaan\naikakaudellisina päivinä ja häviämään näyttämöltä aikakaudellisina\nöinä. Tätä häviämistä tarkoitetaan, kun Kronos syö lapsensa, jolloin\nyhden kehitysjakson on siirryttävä pois nousevan uuden jakson tieltä.\n\nElämän ykseydestä johtuu salatiede loogillisesta aksioomiin aineen\nkatoamattomuudesta. Kaiken ilmenneen pohjana näkee se alkuaineen,\nerilaistuneen aineen alkutyypin, joka on perustana kaikelle\nilmenneelle. Samoin kuin nykyaikainen tiede ei voi ajatella voimaa ja\nainetta erillisinä tekijöinä, samoin on salatieteelle mahdottomuus\najatella minkään ilmenneen maailmankaikkeuden syntyneen \"tyhjästä\".\nMaailmankaikkeus on alkuaikaisen henkiaineen kehityksen tulos —\nei kenenkään tyhjästä \"luoma\". Eri voimahierarkiain kehittämänä\nse aikakaudellisessa Elämän kiertokulussa, sen syklisessä\nmuovailuprosessissa on yhtäjaksoisesti muuntunut siksi ihmeelliseksi\nkosmokseksi, jonka nyt näemme silmiemme edessä, ja joka edelleen\nkehkeytyy yhä suurempaa, suunnitelman mukaista täydellistymistä\nkohden. Että vanhat viisaat tietäjät alkoivat tätä ilmennyttä\nmaailmaa katsoa suureksi \"illusioniksi\", harhaksi, maajaaksi,\nturhuudeksi — vanha-testamentillistä Salomonin sanontatapaa käyttäen\n— johtui tietenkin siitä, että he näkivät muotojen vaihtumisessa\nvain yhtämittaisen Olevaisen Elämän sisäisten voimien kehkeytymisen,\njotka voimat olivat todellisuutta, muuttumattomuutta — ja itse\nmuuntumisprosessi hetkellistä värähtelyä muodosta toiseen.\n\nTämän voimien yhtäjaksoisen muovailuprosessin näkivät suuret tietäjät\nkaikkialla luomakunnassa, jokaisessa sen pienimmässä atoomissa ja\nennenkaikkea ihmisessä, joka täten muodostui likeisimmäksi huomioinnin\nkohteeksi. Ihmisen huomiointi johti tekemään johtopäätöksen, että\nihmisessäkin oli olemassa sen kuolematon, katoamaton osa, vaikka\nsen aineelliset muodot vaihtelivat aikakaudellisten kehityskausien\nmukaisesti. Yhtäläisyydet maailmankaikkeuden ja ihmisen kehityksen\nvälillä olivat heistä siksi yhdenmukaiset, että he alkoivat\nnimetä ihmistä pieneksi maailmankaikkeudeksi, mikrokosmokseksi.\nMikrokosmoksessa oli erikoinen, omalaatuisensa katoamaton Elämä,\njoka esiintyi ikuisena ja loi verhoja kummoisia kulloinkin\ntarvittiin. Ihminen kulki omaa kehityksellistä rataansa, suorittaen\nsille kuuluvaa kehityksellistä tehtäväänsä maailmankaikkeuden\nsuuressa kokonaisuudessa — Elämän antaman suunnitelman ja sysäyksen\nmukaisesti —. Salatiede nimeää tätä ihmisen kuolematonta osaa milloin\nmonaadiksi, yksiöksi, minuudeksi, egoksi, korkeammaksi minuudeksi,\nriippuen siitä, mistä kehityksen näkökulmasta se sitä kulloinkin\ntarkastaa. — Yksiöiden kulkiessa koko maailmankaikkeuden kehityksen\nmukana sen alkuaikaisimmasta alusta saakka, kehkeytyi yksiöstä se\naineellinen olio, jonka nyttemmin tunnemme ihmisenä, jonka korkein\nosa on todellinen ihminen, ylempi minuus — sen verhojen muodostaessa\nsen alemman minuuden —. Verhojen muovailuun ottivat osaa kaikkien\nvoimien hierarkiat, joten ihminen oppi ne tuntemaan ja perehtyi\nkunakin kehitysjaksona niitä osittain hallitsemaan. Jotkut yksiöt\nentisten kehityksellisten kokemusten perustalla pääsivät voimien\nherruuteen aikaisemmin, kuin mikä oli mahdollista tavallista elämän\nkiertokulkua seuraavalle ihmiskunnan suurelle laumalle, tämän saman\npäämäärän ollessa kumminkin ehdoton perintöosuus jokaiselle ihmiselle\nkierroskauden lopussa.\n\nNäistä kehittyneemmistä yksiöistä muodostui jo ammoisina aikoina\npersoonalliset jumalat ja ne \"jumalalliset dynastiat\", joista\negyptiläinen mytologia puhuu historiallisuuksina. Ne eivät kumminkaan\nole oleellisia ainoastaan egyptiläiselle mytologialle, ne ovat pohjana\nmyös muinaispersialaiselle tarustolle. Kaikki ne kuvaavat jumalallisten\nkuninkaiden aikakautta, joka ulottuu uskomattoman pitkälle ennen\nvanhatestamentillista \"vedenpaisumusta\".\n\nEsi-arjalaiset myytit, joiden joukossa \"Kolmenkymmenenviiden\ntunnustuksen Buddhat\", kuvaavat menneitä aikakausia, jolloin Gautama\nBuddhan kaltaisia suuruuksia olisi ollut lapsi-ihmiskunnan johdossa.\nMyytin nimi jo antaa aavistuksen niiden lukumäärästä. Myöhempien\nselostusten mukaan olisi yksitoista näistä kuulunut atlantilaiseen\naikaan ja kaksikymmentäneljä alku-arjalaiseen aikaan. Kumminkin tämä\nmyytti esittää vain valikoiman ennen Gautamaa esiintyneistä Buddhoista,\njoiden lukumäärä oli todellisuudessa paljon suurempi. Heidän\nopetuksiansa on koottu palmunlehdistä tiivistetyille \"papyruksille\" ja\nsäilytetään heidän kannattajiensa \"koreissa\". Onpa annettu viittauksia,\nettä yksi näistä Buddhoista olisi sama kuin alkugermaaninen Odin eli\nWotan, joka olisi antanut perustan alkugermaaniselle uskonnolle.\nNäinollen ei suinkaan olisi luonnotonta olettaa, että kalevalainen\nVäinämöinen olisi myös kuulunut niihin korkeisiin jumalallisiin\nopettajiin, jotka esihistoriallisina aikoina opettivat ja johtivat\nkukin rotuaan, Väinämöisen ollessa alkusuomalaisten suuri johtajasielu,\njommoisena hänet Kalevalassa esitetään. Hänen opetustensa ylevyys,\nsamoin kuin hänen henkilökohtainen esimerkkinsä eivät suinkaan ole\npienemmät kuin monen muun myytin esittämän suuruuden, joten hänet\ntäydellä syyllä voi rinnastaa noihin toisiin. Hänkin on voinut olla\naikoinaan uskonnon perustaja, muinaissuomalaisen uskonnon — esi-isiemme\nuskon luoja, uskonnon, josta on vain sirpaleita enää jäljellä\ntodistamassa sen muinaisesta ylevyydestä jossain suomensukuisten\nkansojen etäisessä loistokaudessa.\n\nYkseydellisen Elämän puitteisiin liittyy vielä eräs piirre, jota\nsalatiede tarkemmin erittelee. Ihmiskunnan kehityksen äärettömän\npitkänä ajanjaksona olisi tämän mukaan kerran vallinnut aika, jolloin\noli vallalla vain yksi koko ihmiskuntaa käsittävä yleinen uskonto,\njoka siellä nimetään viisaususkonnoksi. Tämä poikkeaa siinä suhteessa\nnykyisin vallalla olevista uskonnoista, että se perustui yksinomaan\n_tietoon_. Silloisen ihmiskunnan ei tarvinnut sokeasti uskoa mihinkään\nmetafyysilliseen tai yliluonnolliseen henkisyyteen, se _tiesi_ sen\nkokemusperäisesti, ja usko niinmuodoin vain oli paremminkin tiedon\ntunnustamista omaksi yksilölliseksi omaisuudekseen. Se ei tarvinnut\nsiihen toisten vakuutteluja. Elämä itse kaikkine voimineen värähteli\nsiksi läheisenä ihmisen olemuksessa, ettei tarvittu ulkopuolisten\nvakuutteluja henkisten asioiden todenperäisyydestä. Tämän tiedon\nkokosivat myöhemmin suuret opettaja-johtajat talteen — ja se _tieto_\ntunnustettiin viisaususkonnoksi, ainoaksi oikeaksi ensikäden tiedoksi\n—. Tästä on sittemmin aikojen kuluessa — ihmiskunnan kehityksen\ntultua yhä aineellistuneemmaksi — annettu sirpaleita silloin tällöin,\ntarkasti huomioiden, että tiedon sirpaleet kulloinkin vastaavat ihmisen\nhenkisen tiedon tarvetta ja hänen vastaanottavaisuuskykynsä määrää.\nSiksi on uskontoja esiintynyt lukuisasti ihmiskehityksen ajanjaksoina.\nAikansa eläneet vanhat uskontomuodot ovat vanhettuneet, rappeutuneet\nja kuolleet. Tilalle on tullut uusia ylläpitämään ikuisten totuuksien\nsammumatonta tulta, nekin taas vuorostaan kerran kuollakseen, siksi\nkunnes ihmiskunta kehittyy asteelle, missä iki-tieto on hänen koettu\nkallein omaisuutensa, hänen sisäisin aarteensa, joka värähtelee ikuisen\nElämän ykseysrytmiä ja on niin ollen hänen ainoa uskontonsa.\n\nSalatiede hylkää ehdottomasti kaikki sellaiset uskontokäsitteet, jotka\npohjautuvat taikauskoon eikä tietoon, ja sama kannanotto toistuu\nkaikkien vihittyjen huulilta, kuuluivatpa he mihin uskontoryhmään ja\nmihin aikaan tahansa.\n\nTämäkin salatieteellinen piirre on huomioitavissa suomalaisessa\nKalevalassa. Sen viisaususkonnolliset viittaukset ovat ilmeiset. Monet\ntotuudet siellä ovat hämmästyttäneet maailmaa yleispätevyydellään — ja\nse jo sinänsä on todistus kalevalaisen uskonnon viisaususkonnollisesta\nsyntyperästä. Sillä kaikki tosi tieto on kotoisin viisaususkonnosta, ja\nse on yleisinhimillistä, yleispätevää.\n\nSalatieteellisessä kirjallisuudessa, mikäli sitä on suurelle yleisölle\nsaatavissa, käyvät nimitykset salatiede ja viisaususkonto usein\nsynonyymeina, ja viisaususkonto-nimitystä käytetään aina silloin, kun\n_tieto_ kohdistetaan suorastaan uskontojen puitteisiin. Salatiede taas\nkäsittää yleisen nimityksen _tiedolle_, joka selostaa yli-inhimillisiä\nilmiöitä laajemmassa kuin uskonnollisessa mielessä, siis metafysiikassa\nmuillakin tajunnallisilla tasoilla. — Siksi tässäkin kalevalaisen\nmetafysiikan selostamisyrityksessä käytetään näitä nimityksiä\nrinnakkain, ja samalla koetetaan asettaa ne oikeille paikoilleen\nkussakin erikoiskohdassa.\n\n\n\n\nMAAILMAN LUOMINEN.\n\n\nKalevalan luomiskertomus on esi-isiemme uskon ehkä kaikkein ehein\nsirpale. Siinä paljastuu suomalaisen rodun käsityskanta maailmoiden\nsynnystä mitä yhdenmukaisimpana maailman kaikkien uskonnoiden\nkanssa ja siinä kuvastuu kirkkaana heijastus maailman luomisesta\nsemmoisena kuin se esiintyy viisaususkonnossa — mikäli sitä\ntunnetaan. Kertomuksessa on etualalla jumaluuden ykseyskäsite ja sen\nehdoton kaikkiallisuus. Jumalsyntyoppi, toisarvoisten jumalvoimien\nesiintyminen, niiden toimintaan astuminen on siinä yhtä täydellinen\nkuin missä vanhassa uskonnossa tahansa ja näyttääpä melkein siltä,\nkuin suomensukuisten kansojen teogoninen perusta nousisi filosofisessa\nmetafyysillisyydessään monen yläpuolellekin.\n\nRunollisen hellävaraisesti on siinä viitoiteltu luomistapahtuman\nmaagillinen puoli antamalla aavistuksellinen välkähdys siitä\nkehityksellisestä alkuajasta, jommoisena ilmenneen elämän on täytynyt\nesiintyä maailmankaikkeuden syntymishetkellä. Sanontatavan kauneus\non vertaansa vailla maailman suurten uskonnoiden luomiskertomuksen\nrinnalla — eikä sen mytologinen vertauskuvastokaan — katkonaisuudestaan\nhuolimatta — joudu varjoon. Luomiskertomus muodostuu Kalevalassa\npohjaksi sitä seuraaville mytologisille tapahtumille.\n\n    \"Yksin meillä yöt tulevat,\n    yksin päivät valkenevat...\",\nalkaa luomiskertomus jylhässä yksinkertaisuudessaan. Pintapuolisinkin\nlukija jää miettimään näiden säkeiden äärellä jo niiden arkaistista\nsanontatapaa. Outo kielenkäyttö yön ja päivän tulosta pakottaa jo\nmiettimään, mistä yöstä mahtanee olla kysymys, mikähän yö mahtanee\nyksin tulla ja mikä päivä yksin valjennee? Mytologian tutkijalle\nvälkähtää heti mieleen vanhojen uskontojen ja viisaususkonnon\nluomiskertomus, joissa kuultaa sama sävy. Niissäkin alkaa\nmaailmankaikkeus ykseyden yöstä — valjeten ykseyden päiväksi.\nYkseyden yöllä yhtä vähän kuin ykseyden päivällä ei tällöin\ntarkoitettu tavallista aurinkopäivää ja sitä seuraavaa yötä, vaan\nmaailmankaikkeuden ilmenemispäivän valkenemista Ikuisuuden yöstä,\ntuntemattoman _olemassa olon_ tutkimattomasta pimeydestä.\n\nVanhassa babylonialais-assyrialaisessa luomiskertomuksessa, josta\non kiilakirjoitus-kertomus säilössä Assurbanipalin historiallisessa\nkirjastossa ja jonka meidän aikamme assyriologit ovat onnistuneet\ntulkitsemaan, alkaa maailmoiden synty öisestä kaaoksesta, jonka\nnaisellinen ainemuoto on kuvattu aaltoilevana valtamerenä. Sen\nelähdyttäjänä esiintyy Elämän, Olemassaolon alku-aikainen aatteilu,\njoka luo valon ykseydelliseen aine-yöhön. Aineen valtameressä saa\naatteilu syntymään suunnattoman voimavärähtelyn, jonka määrittelemätön\nvoimatekijä on Tiamat, esiintyen kolminaisuutena, Anu, Bel ja\nEa nimisinä, joiden yhteistoiminnasta syntyy maailmankaikkeuden\nsuunnittelija Marduk.\n\nSamanlainen on vanhatestamentillinen luomiskertomus, joka on Esran\naikuinen sommitelma Mooseksen kirjoista — siis babylonialaisen\nvankeuden jälkeinen tuote. Se alkaa kuvauksensa samantapaisesti.\n\n\"Pimeys oli syvyyden päällä ja jumalten (Elohim) henki liikkui vetten\npäällä ja jumalat sanoivat: 'Tulkoon valkeus.'\"\n\nKalevala puhuu maailmankaikkeuden öistä ja päivistä — monikossa.\nSiinä kuvastuu tietäjä-mestarien julistus maailmoiden ajanjaksoisista\nvaihteluista, ilmennyskausien vuorottaisista esiintymisistä\ntajuttavina objektiivisuuksina, päivinä, ja niiden häipymisistä\nsubjektiivisiin tajuttomuustiloihin öihin, kypsyttääkseen viimeksi\nmainitussa mahdollisuuksia uuteen ilmenemiskauteen — elämän aamun taas\nuudelleen valjetessa. Tätä äärettömyyksien syklistä kierroskulkua,\niankaikkisuuksien yhtämittaista jatkuvaa elämää, kuvastavat Kalevalan\njylhät arkaistiset säkeet. Niitä lukiessa johtuu mieleen maailman\nvanhimman luomiskertomuksen Dzyanin runojen mahtavat säkeet:\n\n\"Ikuinen äiti, verhottuna ijäti näkymättömiin vaippoihinsa oli taasen\nuinunut seitsemän iankaikkisuutta.\n\n\"Pimeys yksin täytti äärettömän kaikkeuden, sillä Isä, Äiti ja Poika\nolivat jälleen yhtä, eikä Poika vielä ollut herännyt uuteen pyörään ja\ntoivioretkeensä siinä.\n\n\"Vain Olemassa-Olon muoto levisi rajattomana, äärettömänä,\nsyyttömänä, nukkuen unta näkemättä, ja elämä sykki tiedottomana\nmaailmankaikkeudessa kautta koko kaikkialla-olon, jonka tajuaa vain\nDangman avattu silmä.\"\n\nNämä monumenttaaliset säkeet välkähtävät väkisinkin mieleen\nKalevalan maailmanluomiskertomuksen alkusäkeistä, ja tajunnassa\nvälkähtelee kuvasarjoja siitä sanoin kuvaamattomasta hetkestä,\njolloin Ykseyden yöstä alkaa sarastaa aikakaudellinen aamu, jolloin\nsubjektiivinen Elämä astuu objektiiviseen ilmennyskauteensa. Tämän\nhetken juhlallista majesteettiutta voi ainoastaan \"Dangman avattu\nsilmä\", hengen intuitiivinen näkö, osittaisesti aavistella valtavina\nkuvina, semmoisina kuin ne kuvastuvat korkean tietäjän hengen\nsilmän verkkokalvolle. Täten on ymmärrettävissä, miksi kaikki tähän\ntähtäävät kuvaukset ovat kuin runollisia haavekuvia, jotka tavallinen\narki-ihminen on altis tulkitsemaan harhailevan mielikuvituksen\ntuotteiksi. Aineiston valtavuuden ja näkemyksen omalaatuisuuden vuoksi\nne ovat mahdottomat sanoin kuvailla, ja eri näkijäin kuvaukset voivat\nyksityiskohdissaan poiketa suuresti toisistaan. Mutta vertaamalla\nnäitä kuvauksia toisiinsa huomaa niissä ominaisuuksia, joita ei voi\nselvittää muulla tavoin kuin, että näkemyksien kuvaaja on tosiaankin\nomannut avautuneen hengen silmän, jolla hän on kyennyt toteamaan syiden\nmaailmoista tietoa, joka on tavallisuudesta poikkeavaa, salaista.\nVertailussa voi tällöin todeta — yksityiskohtien ja kuvaajan erikoisen\nnäkemystyylin luonteesta huolimatta — yhtäläisyyksiä, jotka koskevat\nenemmän sisältöä kuin yksityisseikkojen ulkopiirteitä. Yhtäläisyydet\nvoivat ulottua niinkin pitkälle, että voi todeta kuvauksen saaneen\nalkunsa samasta alkulähteestä, ikäänkuin olisi luettu sivu \"elämän\nkirjasta\", tietenkin tulkittuna asianomaisen tutkijan näkökulmasta.\nJa mitä onkaan tuo niin moniniminen ja pintapuolisesti selostettu\n\"elämän kirja\" muuta kuin syiden taso, ideatioiden maailma, missä\nkaikki ilmenneen maailman tapahtumat, menneet, nykyiset ja tulevat,\novat aatteina olemassa, ja joita sille tasolle kohoutuva tietäjä\nvoi lukea ja tulkita sikäli, kun hän siihen kykenee. \"Elämän kirja\"\non maailmankaikkeuden ruumiin aatteellinen kodex, jossa tapahtumien\nsyysiteisyys kuvastuu koko sen kierroskauden ajan, mistä nykyisin\ntoteamme vain silmänräpäyksellisen nykyhetkemme.\n\nNäitä kuvauksia löytyy kaikissa vanhoissa \"pyhissä kirjoissa\".\nEsi-arjalaisten tietäjien näkemyksiin pohjautuvat Veedat ja\nPuraanat, jotka kommentarioineen kuvaavat alkuaikaista ainetilaa,\njosta maailmat muodostuvat myös suurena valtamerenä, henkivaltojen\nkirnuamana ainemassana. Kalevalainenkin maailmoiden synty\ntapahtuu aaltoilevassa, tuulten myllertämässä meressä. Ja mikäpä\nsoveltuisikaan paremmin kuvaamaan sitä alkuaikaista, kaaosmaista\naineen kehkeytymistilaa, mistä äärettömät maailmankaikkeuden muodot\nsaavat objektiivisen havainnollisuuden, kuin aaltoileva valtameri.\nSanoin kuvaamaton on tähtiusvien pyörteily \"kaukoputkeen\" katselevan\nsananiekan sanavarastolle — hänen katsellessaan sideerisen tähtiusvan\npyörteilyä ja sen kehkeytymistä auringoiksi ja kiertotähdiksi. Ja\nyhtä sanoinkuvaamaton on huomiointi aurinkokuntien hajaantumisesta\nsamanlaiseen tuntemattomaan alkuainetilaan, mistä ne miljoonia vuosia\nkestäneen kehityskauden jälkeen olivat aurinkokunniksi kehittyneet.\nNämä molemmat rinnakkaisilmiöt ovat tiedemiesten todettavissa,\nvaikkakin lait, joiden pakosta sideeriset värähtelyt alkavat, jatkuvat\nja loppuvat, ovat arvoituksia, joihin tiedemiehen silmä ei vielä\nole tunkeutunut antamaan tapahtumalle lopullista ratkaisua. Jotta\nnäille arvoituksellisille tapahtumille olisi saatu jonkinmoinen\naavistuksellinen selvitys, pukivat vanhat tietäjä-näkijät näkemyksensä\nkuvakielen muotoon, joka oli omiaan herättämään mielikuvitusta\nintuitiiviseen näkemykselliseen nousuun toteamaan sisäistä tietä edes\njotakin tapahtumain tavallisuudesta poikkeavasta luonteesta.\n\nKalevalassa maailmoiden synnyn alkusyynä on Ukko Ylijumala. Se\non puhaltanut aineen valtamereen aaltoilemaan, pannut liikkeelle\nne sisäiset voimat, henkivallat, jotka alkavat kiiruhtaa aamun\nvalkenemista ykseyden yöstä. Ja valtavaksi Kalevala kuvaileekin tuon\nvoimamyllerryksen tapahtumaa. Meri kohoilee vaahtopäisiksi kuohuiksi\n\"itäisen ilmaviiman\" siihen yhtämittaisesti porottaessa.\n\nMerkillinen muutoin on jo Ukko Ylijumalan-nimitys. Sekin kuvastaa\nosaltaan kalevalaisen luomiskertomuksen esihistoriallista vanhuutta.\nSamanlaisia nimityksiä on käytetty muissakin vanhoissa \"pyhissä\nkirjoissa\". Niinpä esimerkiksi Siphra Dzeniouth assa, joka kuuluu\nvanhimpiin salatieteen lähdekirjoihin, on lause, joka antaa valoa\nUkko Ylijumala-käsitteeseen. Sen seitsemännessä säkeessä sanotaan:\n\"Vaaka on _iäkkään, päivistä vanhan_ ruumiissa.\" Tämä lauselma on\nlausuttu elämän tasapainolain kuvauksen yhteydessä ja sillä on tahdottu\nosoittaa, kuinka jumaluuden olemus on kaikkien aikojen takainen\nabstraktinen prinsiippi, jossa vallitsee ehdoton tasapainoisuuden\nlaki, jonka voimasta elementtien hierarkiat toimivat suunnitelman\nmukaisesti kuin vaa'alla punnittuina. Nimitys \"Iäkäs\" muistuttaa\nkalevalaista Ukko-nimitystä, joka yhtä vähän Siphra Dzeniouthassa kuin\nsuomalaisessa Kalevalassakaan tarkoitti ihmismuotoista oliota, jolle\nolisi kuviteltu ihmismäisiä ominaisuuksia. Missään kohdassa Kalevalassa\nei Ukko esiinny persoonallisena tekijänä. Sen puoleen käännytään\näärimmäisenä voiman lähteenä. Se on jonkinmoinen abstraktinen käsite,\njosta ovat lähtöisin muut jumaluudet, joiden kanssa ilmennyt maailma\non läheisessä kosketuksessa. Se on \"päivistä vanha\", kaikkien ajan\nkierrosten, öiden ja päivien, äärettömien kehityskausien, alkusyy,\nalkulähde, juureton juuri, joka kantaa olemuksessaan ilmenneiden\nmaailmoiden syyn, niiden perusolemuksen kaikkine niihin liittyvine\nvoimineen, niiden ainevaraston ja maailman rakennuksen aatteellisen\nsuunnitelman, jonka toimeenpaneviksi tekijöiksi hänen olemuksessaan\nlöytyy toisarvoisia voimatekijöitä, jumaluuksia. Tämä kaikki kuvastuu\nkirkkaana kalevalaisessa maailmansynty-säkeistössä.\n\nJumalallisen aatteilun ilmentäjänä Kalevalassa esiintyy Ilmatar emo.\nSalatieteen ja viisaususkonnon mukaisesti on jumalallisen aatteilun\nilmentäjä kuvattu naiselliseksi prinsiipiksi, jonka olemuksessa\npiilevät henki-aineistuneina tulevan maailmankaikkeuden kaikki\nilmenemismahdollisuudet. Ilmattaren henkistä olemusta kuvaa Kalevala\nrunollisesti:\n\n    \"Olipa impi ilman tyttö\n    kave, luonnotar korea,\n    piti viikkoista pyhyyttä,\n    iän kaiken impeyttä\n    ilman pitkillä pihoilla\n    tasaisillatanterilla.\"\n\nAlkumaailmallinen aatteilu kuvataan kaikissa \"pyhissä kirjoissa\"\ntapahtuvaksi korkeilla tajuntatasoilla, kalevalaisesti lausuttuna:\n\"ilman pitkillä pihoilla\", ja aluksi on se täydelleen abstraktista.\nEräällä kehitysjaksolla alkaa aatteilu muuntua ulkokohtaisemmaksi.\nSe saa sysäyksen Iäkkään hengityksestä, sen iankaikkisesta\nelonvärähtelystä — tuulesta kalevalaisen sanontatavan mukaan —\nhedelmöittyy konkreettisempaan erilaistumiseen, ilmentääkseen\naatteellisen raskausajan päättyessä ilmenneen maailmankaikkeuden.\nAatteilu siirtyy henkiaineen tiivistymisen mukana korkeammilta\ntajuntatasoilta alemmille. Niinpä kalevalainen Ilmatar-Emokin, Iäisen\nhengityksestä hedelmöittyneenä, laskeutuu alas henkisistä korkeuksista\ntiivistyneemmän ainemeren aallokolle, missä sen tehtäväksi tulee\nmuuntaa jumal-aatteilu ulkokohtaisesti havainnoilistettuihin muotoihin.\nSattuvasti kuvaakin tätä henkistä laskeutumista kalevalainen runo:\n\n    \"Jop' on astuiksen alemma,\n    laskeusi lainehille\n    meren selvälle selälle.\n    — — —\n    Tuuli neittä tuuitteli,\n    aalto impeä ajeli\n    ympäri meren sinisen\n    lakapäien lainehien.\"\n\nKuinka seikkaperäisesti kalevalainen luomismyytti seuraa\nviisaususkonnon perinnäistietoa, ilmenee siitäkin, että Ilmattaren\njumal-aatteilulliseen hedelmöittymiseen sisältyy ihmiskunnan\nsiemen, Väinämöinen, joka tässä edustaa kollektiivista ihmiskunnan\nkokonaisuutta. Salatiede väittää, että ihmisen olemassaolo\nhenkioliona on alkuaikaisempi kuin minkään muun luomakunnan, vaikka\nse muodollis-kehityksellisesti käy yhtäjaksoisesti muun luomakunnan\nkehityskulun mukana.\n\nAjanjaksot ovat mittaamattoman pitkiä, ne ilmaistaan Kalevalassa\nvain vihittyjen salaisella sanontatavalla. Ensimmäisen aatteilun\naineellistumiskauden sanotaan kestäneen:\n\n    \"Vuotta seitsemän satoa,\n    yheksän yrön ikeä\",\n\njolla tahdotaan viittauksellisesti ilmoittaa kuluneen iankaikkisuuksia,\nennenkuin erilaistumisprosessi oli astunut objektiivisuuteen. Eivät\nauringot eivätkä kuut olleet silloin vielä ajanmittareina — toisin\nsanoen aikaa ei vielä ollut, minkä käsitteen _Dzyanin runot_ ilmentävät\nsäkeellä:\n\n\"Aikaa ei ollut, sillä se nukkui jatkuvaisuuden helmassa.\"\n\nSama salatieteellinen totuus ilmenee ensimmäisen Mooseksen kirjan\nensimmäisessä luvussa esitetyssä luomismyytissä, jossa puhutaan\nvaloisasta ajanjaksosta ennen auringon ja kuun asettamista taivaalle.\nEttä myytti tässä käsittelee vain erilaatuisia tajunnantiloja, sen ovat\ntunnustaneet jo kaikki hiukankin syvemmin ajattelevat henkilöt, vieläpä\nkirkonkin taholta. Kirkkoisä _Origines_ — tunnustetusti suurin heistä —\ntuo sen julki seuraavasti:\n\n\"Kuka järkevä ihminen hyväksyisikään raamatun luomiskertomuksen\nensimmäistä, toista ja kolmatta päivää aamuineen ja iltoineen, kun\nsilloin eivät vielä olleet aurinko ja kuu ja tähdet luodut, eikä ollut\ntaivaan kantta? Olen vakuutettu, että jokaisen on pidettävä kertomusta\nkuvannollisena, johon sisältyy salaisuus.\"\n\nKalevalainen luomiskertomus tiivistyy, ja sen salatieteellinen\nmerkityksellisyys paljastuu sitä mukaa. Aattelumuotojen ajelehtiessa\nIlmattaren vertaus kuvannollisessa muodossa alkuaineitten vellovilla\nvesillä ilmestyy\n\n    \"sotka suora lintu,\n    lenteä lekuttelevi\n    etsien pesän sijoa\",\n\nkunnes keksii Ilmattaren polven aaltojen pohjalla.\n\n    \"Siihen laativi pesänsä,\n    muni kultaiset munansa:\n    kuusi kultaista munoa,\n    rautamunan seitsemännen.\"\n\nViisaususkonnossa esiintyvä aikakausien syklinen kiertokulku alkaa\npaljastua kalevalaisessa luomismyytissä. Sen mukaan on olemassa\nseitsemän jaksottaista aioonisuutta, ikuisuutta, äärettömän pitkää\naikakautta, jotka kuuluvat kehityssuunnitelmaan kunakin ykseyden yöstä\nvaljenneena päivänä eli ilmestyskautena. Sitä kuvaannoi vesilintu\npesineen ja munineen, eikä voitane väittää, etteikö kuvakieli olisi\nsattuva ja nähtävästi sopiva tuonlaatuista metafyysillistä seikkaa\nilmentämään, koska se on kaikkialla muinaisuudessa otettu käytäntöön.\n\nLintu — symbooli — lähinnä vetten yllä leijaileva lintu, tai suorastaan\nvesilintu — on ominainen kaikille vanhoille uskonnoille. Se esiintyy\nvanhimmilla arjalaisilla, hinduilla, egyptiläisillä, kaldealaisilla,\nkreikkalaisilla, juutalaisilla ja onpa se tavattavissa ainakin\nmyöhemmillä länsimaalaisilla kristillisilläkin kirkkokunnilla.\nNäitä ovat joutsen, ibis, pelikaani, sotka, kyyhkynen, j.n.e. Lintu\nkuvaannoi kosmogonioissa henkivoimaa, jotakin salaperäistä henkisten\ntasojen korkeudessa liitelevää aatteilua, jonka vaikutus ilmenee\nhavainnollistettuna muotomaailmassa. Näin on asianlaita ainakin\nsilloin, kun lintu-symbooliin liittyy muna, mikä suoranaisesti\nedustaa ainetta, josta ilmiömaailma kehittyy. Niinpä esi-arjalaisessa\nbrahmalaisuudessa esiintyvä lintu-symbooli Kalahamsa, ajanlintu,\non ajassa ja paikallisuudessa asustava joutsen, joka jokaiseen\nmaailmankaikkeuden kierroskauteen laskee yhden kultaisen munan.\nSenvuoksi kutsuttiin koko kierroskautta loistavaksi munaksi,\nhiranjagarbhaksi. _Vishnu-Puraanassa_ sanotaan:\n\n\"Äly (Mahat), karheine aineksineen muodosti munan, ja maailman herra\nitse asui siinä Brahman muodossa. Siinä munassa olivat mantereet,\nmeret, vuoret, planeetat ja planeettojen jumalain, demoonien ja\nihmisten joukot.\"\n\nKreikkalaisten Dionyysos lähti maailmanmunasta, josta kuolemattomat\nja kuolevaiset saivat alkunsa. Egyptiläisten Raa, auringon jumala,\nastuessaan aurinkomunasta huudahti: \"Ei kukaan kuolevainen voi minun\nmunaani särkeä, eikä nähdä pesääni, sillä minä olen sen herra.\"\n\nKalevalaisessa luomiskertomuksessa laskee sotkalintu Ilmatar-Emon\nhelmaan koko aikakautisen suunnitelman täydellisenä kokonaisuutena,\nkuusi kultaista munaa ja rautamunan seitsemännen, siis kaikki\nkierroskaudet, mitkä kuuluvat yhteen ykseyden päivään. Kuusi\nkierroskautta kuuluu henkisimmille tasoille, minkä vuoksi niille\nkuuluvia munia kutsutaan kultaisiksi ja yksi kierroskausi on siksi\naineellinen ja karhea, että sitä on kuvaannoitu rautamunalla.\nSalatieteen antamien tietojen mukaan on tämmöinen aineellinen\nkehityskausi suuren kierroskauden, ykseyden päivän, keskivaiheilla,\njolloin aine on saavuttanut äärimmäisen jareysasteensa. Esi-arjalaiset\n\"pyhäfl kirjat\" antavat viittauksia siitä, että maapallomma nykyinen\nkehityskausi vastaisi juuri tätä kaikkein aineellisinta aikakautta ja\nne kutsuvatkin sitä senvuoksi Kali-Yuga'ksi, eli rautakaudeksi.\n\nNäiden erilaatuisten ajanjaksojen kuvaukseen ei kalevalainen\nluomiskertomus seikkaperäisemmin kajoa. Se pysyttelee kiinteästi\nvain — niin sanoakseni — praekosmillisella, ainekehityksen\nesi-maailmankaikkeuden aikaisella asteella. Sotka hautoo munia\nIlmattaren polvella sijaitsevassa pesässä, kunnes Ilmatar-Emo \"tuntee\npolvensa tulistuvaksi\", jolloin hän liikahuttaa polveansa, ja munat\nvierähtävät vesiin murskautuen kappaleiksi. Alkuaine joutuu kiihkeään\nvärähtelyyn. Värähtely leviää maailmankaikkeuden jokaiseen hiukkaseen,\nja aine alkaa hahmottua tajuttaviin muotoihin. Suunnitelmaan sisältyvä\nvalovoima tunkeutuu aineen vesiin ja saa sen pyörtävään liikehtimiseen.\nValousvat muodostuvat aurinkokunniksi, planeetoiksi ja kuiksi. Mikä\nosuus \"munilla\" on tässä muovausprosessissa, käy selville runon\nkuvaavasta säejaksosta:\n\n    \"Ei munat mutahan joua\n    sirpalehet veen sekahan;\n    muuttuvat murut hyviksi,\n    kappalehet kaunoisiksi:\n    munasen alinen puoli\n    alaiseksi maa-emäksi,\n    munasen yläinen puoli\n    yläiseksi taivahaksi.\"\n\nAikakaudet vierivät, kierros kierroksen jälkeen siirtyy eteenpäin — ja\nyhä edelleen uiskentelee Ilmatar-Emo noilla vienoilla vesillä, utisilla\nlainehilla.\n\nAineen mantereiksi tiivistyminen vaatii yksityiskohtaisempaa huoltoa.\nLuonnotar näkyy käyvän voimakkain ottein luomistyöhön käsiksi. Tätä\ntapahtumaa kuvannoi runo:\n\n    \"Kussa kättä käännähytti\n    siihen niemet siivoeli,\n    kussa pohjasi jalalla\n    kalahauat kaivaeli\n    kylin maahan käännältihe\n    siihen sai sileät rannat.\"\n\nTällöin ei maalla vielä ollut mahdollisuuksia yksilöityneen elämän\nelinehdoille. Hedelmöittyneenä prinsiippinä kulkee se edelleen\nIlmatar-Emon kohdussa, kokien siinä luonnon kaikki kehitysvaiheet,\nniinkuin sikiö äitinsä kohdussa. Alkuaikainen luonto pitää sen elossa,\nravitsee ja kasvattaa sille sopivaa ulkonaista kehystä vastaamaan niitä\nvaatimuksia, jotka samanaikaisesti kehkeytyvä luonto vaatii luomakunnan\nherralta, ihmiseltä. Tähänkin kehityskauteen tarvitaan aikaa ja sen\nkuvaa runo suurpiirteisesti paljastaen samalla uusia näkökohtia\nluomistapahtuman Salatieteellisestä puolesta. Näin kuvaa kalevalainen\nmyytti ihmiskunnan alkuaikaista kehityskautta:\n\n    \"Kulki äitinsä kohussa\n    kolmekymmentä keseä,\n    yhden verran talviaki\n    noilla vienoilla vesillä\n    utuisilla lainehilla.\"\n\nSalatieteen mukaan olisi ihmiskunnan alkeellisin _fyysillinen_\nesiintyminen tapahtunut vasta niinsanotussa kolmannessa\nkierroskaudessa. Tähän saakka olisi sen ulkomuoto ollut siinä määrin\neteerinen, ettei ole voinut olla puhetta erikoisemmasta ihmismäisestä\nhahmoittumisesta, semmoisena kuin se meidän kehityskaudellamme\nkäsitetään. Vasta kolmas kierroskausi olisi tuonut tämmöisen\nhahmoittumismahdollisuuden. Tällöin alkeellinen, miesnaisellinen,\nlapsi-ihmismuoto puhkeaa vähitellen luonnonkohdusta objektiiviseen\nulkokohtaisuuteen, mutta on fyysillisesti vielä niin alkeellinen, ettei\nse suurestikaan eroa sitä ympäröivästä eläinmaailmasta muussa suhteessa\nkuin, että sillä jo luomuksessaan on ikuisesta ylijumaluudesta\nperiytynyt laajempi älyn kipinä, joka erikoisella tavalla kiihdyttää\nsen kehitystä samanaikaisesti kehkeytyvän eläinmaailman yläpuolelle.\n\nNäinollen ei suinkaan ole pidettävä kalevalaista sanontatapaa\nkolmestakymmenestä kesästä runollisena mielikuvana vailla\ntodellisuuspohjaa, vaan oltanee lähempänä totuutta ja myytin henkeä,\njos siinä oivalletaan viittaus salaiseen tietoon, joka näki ihmissynnyn\nalkujuuria syvemmälle ja laajemmassa näkökulmassa, kuin mitä niitä\nyleensä ollaan halukkaita näkemään. Samanlaatuinen viittaus esiintyy\nmyös _Dzyanin kirjan_ luomiskertomuksen säkeissä:\n\n\"Pyörä pyöri vielä kolmekymmentä ajastaikaa. Se synnytti\nmuotoja — pehmeitä, kovenevia kiviä, näkyviä näkymättömästä. Se\nsynnytti vesi-ihmisiä.\" Kalevalainenkin luomiskertomus lähenee\ntätä tiivistymisastetta. Sitä mukaa kun muodot valmistuvat\nkypsymisasteelleen, sitä mukaa alkaa myös ihmiskunnan joukkosielu\nirtautua luonto-äidin kohdusta astuakseen muotoihin, joissa\nalku-aikaisen ihmiskunnan tuli kehittyä. Tätä kypsymiskautta, sen\ntajunnallista eristäytymistä kuvaa Kalevala sattuvasti:\n\n    \"Ouosteli aikojansa,\n    tuskastui elämätänsä;\n    — — —\n    tuli kynsin kynnykselle\n    polvin porstuan ovelta.\n    Siitä suistui suin merehen,\n    käsin kääntyi lainehesen;\n    jääpi mies meren varahan,\n    uros aaltojen sekahan.\"\n\nVäinämöisen edustama kollektiivinen ihmiskunta on vielä sanan täydessä\nmerkityksessä joukkosielu, jolloin sen yksilöllinen koteloituminen\noli vielä hahmoittelemisasteellaan. Se vaelteli, \"vetten varassa\",\ntunneainemaailman värähtelyjen viskomana. Tämäkin aikakausi näyttää\nkalevalaisen kuvauksen mukaan vaatineen mittaamattomia ajanjaksoja,\njonka runo kuvaa seuraavasti:\n\n    \"Virui siellä viisi vuotta,\n    sekä viisi, jotta kuusi,\n    vuotta seitsemän kaheksan\",\n\nkunnes maan pinta oli siinä määrin kuortunut, että orgaanisen elämän\nmahdollisuudet olivat kehkeytyneet asteelle, jossa ihmiselämää\ntavallisuutta lähentelevässä muodossa yleensä voi ajatella. Tätä tilaa\nkuvaa runo:\n\n    \"Seisottui selälle viimein,\n    niemelle nimettömälle,\n    manterelle puuttomalle.\"\n\nMikä manner tämä mahtoi olla, sitä ei ainakaan länsimainen\ntiede ole kyennyt ratkaisemaan, mikäli se yleensä on käynyt\nasiaa arvailemaankaan. Se on edelleenkin arvailujen varassa\nvanhatestamentillisena Edenin puutarhana, joka kuvataan ensimmäisen\nMooseksen kirjan toisen luvun luomiskertomuksessa. Mutta jos ottaa\nhuomioon kalevalaiset viittaukset kolmestakymmenestä ajastajasta ja\nniiden yhteydessä mainitun salatieteellisen tiedonannon kolmannesta\nkierroskaudesta, niin olisi siinä johtolanka tämän mantereen\nmäärittelemiselle. Tämä johtaisi olettamukseen, että tällöin oltaisiin\ntekemisissä niin sanotun Lemurilaismantereen kanssa. Mantereen nimitys\nei ole alkuisin salatieteen taholta — sillä on siellä oma, toisenlainen\nnimensä — vaan sen on länsimaalainen tiedemies P.L. _Sclater_, tunnettu\nkasvitieteilijä viime vuosisadalta, antanut mantereelle, jonka olisi\npitänyt sijaita osittain nykyisen Tyynenmeren tienoilla sijainneella,\nmuinaisina aikoina uponneella suurella maa-alueella. Hänen oli pakko\nolettaa tuon mantereen olemassaolo kasvitieteellisistä syistä. Saman\nnimityksen on omaksunut kehitysoppiteorian edustaja _Haeckel_, joka\nsamanlaatuisista syistä oli pakotettu edellyttämään tuon kadonneen\nmantereen, minne hän sijoitti ihmiskunnan ensimmäisen kehdon. Tämä\nolisi näiden tiedemiesten laskelmien mukaan ollut olemassa niin\nkaukaisella kuin tertiääriajalla — siis ainakin erinäisiä miljoonia\nvuosia sitten.\n\nVaikka nämä tiedemiesten laskelmat lemurilaisen mantereen iästä ovat\nmelko korkeat, lienevät ne kumminkin liian alhaiset, kuten myöhemmät\ngeologiset ja arkeologiset tutkimukset myöntävät. Tässä yhteydessä\nei ole tilaisuutta käydä pohtimaan laskelmien eroavaisuuksia. Varmaa\nkumminkin on, että kalevalaisen myytin ensimmäinen ihmisrotu on\nsiirrettävä noille kaukaisille ajanjaksoille, eikä tällöin ole vielä\nkosketeltu niitä aikaisempia eetterisiä ihmisrotuja, jotka esiintyvät\nennen kolmannen kierroskauden alkua. Kalevalakaan ei niistä lähemmin\nkerro, joten ne täytynee lukea ilmenneeksi sinä mittaamattomana\najanjaksona, jolloin Väinämöinen virui eetteri-meren aallokoissa vuotta\n\"seitsemän kaheksan\". Varmaa myöskin on, ettei se mantere, jolle hän\nvihdoin polvin ponnistautui, ollut edes vielä vanhatestamentillinen\nEdenin-paratiisi, sillä siellä ei ollut kasvamassa elämänpuuta\neikä hyvän- ja pahantiedonpuuta, koska runo nimenomaan mainitsee\nmantereen olleen \"puuttoman\". Paratiisillisen kehitysjakson aika\non nähtävästi sattunut jonakin myöhempänä ajanjaksona, joskin\npaikallisuus on voinut mantereellisesti lähennellä lemurilaista\naikakautta, sillä vanhatestamentilliset kuvaukset paratiisin puista\n— elämänpuusta ja hyvän- ja pahantiedonpuusta — täytynee ottaa\ntäydelleen metafyysillisinä käsitteinä, jotka kuvastavat sitä\nkehityksellistä ajanjaksoa, jolloin \"paha\" astui tekijäksi yleiseen\nkehityssuunnitelmaan. Historiallisuus puuttuu vanhatestamentillisesta\nkuvauksesta samoin kuin kalevalaisestakin maailmanluomis-kertomuksesta.\nMolemmissa niissä kosketellaan metafyysillistä alkuaikaa, jolla on\nollut jonakin kehityskautena objektiivinen vastaavaisuutensa jollakin\nmeille tuntemattomalla mantereella.\n\nMetafyysilliset tapahtumat ovat teoreettisesti katsoen ajasta\nja paikasta riippumattomia. Ne tapahtuvat siinä Olemassa-Olon\ntajuntatasossa, missä aika ja tila sulautuvat yhtenäiseksi\nmäärittelemättömäksi käsitteeksi. Mutta kun on puhe kosmogonisesta\ntapahtumasta, maailmankaikkeuden ulkokohtaisesta ilmennyksestä,\nmetafyysillisyyden astumisesta fyysillisyyteen, niin johdonmukaisuuden\npakosta täytyy näiden molempien joskus sivuta toisiaan tasossa,\nmissä aika ja paikka sivuavat metafyysillisyyttä siinä määrin,\nettä voidaan puhua konkreettisen elämän alusta. Kaikki mytologiset\nluomiskuvaukset, mikäli niitä on jäljellä maailman uskonnoiden\n\"pyhissä kirjoissa\", alkavat tavallisesti tästä sivuamistasosta.\nKalevalainenkaan maailmanluomis-kertomus ei tee tässä suhteessa\npoikkeusta. Aina \"puuttoman niemen\" esiintymiseen saakka on sen\nmaailmanluominen tapahtunut metafyysillisillä ainetasoilla. Orgaanisen\nelämän ilmeneminen alkaa vasta silloin, kun aine maapallolla tarjoaa\nsille orgaaniset aine-muodot. Tässä kohden sivuavat tieteen tutkimukset\nja salatieteen tiedonannot läheisesti toisiaan. Kummankin mukaan\nolisi tämä tapahtunut tuolla kaukaisella Lemurian mantereella, sen\nneitseellisimpänä aikana. Ainoastaan aikamäärän pituudessa esiintyy\nhuomattavaa erimielisyyttä, mikä johtunee siitä, ettei mekaanisella\ntieteellä ole vielä kylliksi paljon arkeologista aineistoa eikä\ntarpeeksi tarkkoja kojeitakaan huomioittensa tekoon, jonka vuoksi sen\nomatkin huomioinnit ovat vielä sangen ristiriitaisia arvailuja.\n\nAika, kronos, tuo mytologian sikiönsä syövä hirviö, on tässä suhteessa\nnäyttävä, kumpainenko, salatiedekö vai nykyinen induktiivinen tiede\non ollut lähempänä totuutta. Uskomukset puoleen tai toiseen ovat\narvottomat, mikäli ne eivät perustu ensikäden omakohtaiseen tietoon.\n\n\n\n\nKALEVALAN TAMMI.\n\n\nKalevalan metafyysillinen luomiskertomus muuntuu vähitellen\nfyysillisemmäksi. Se on siinä suhteessa sekä tieteellinen että\nyhdenmukainen salatieteen kanssa, että se ei omaksu kertakaikkista\nluomistapahtumaa \"tyhjästä\", vaan että se näkee ikuisen aineen\nyhtämittaisessa käymistilassa, näkee aineessa vallitsevien voimien\nmuovailevan ainetta konkreettisempiin ja yhä täydellisempiin muotoihin.\nLuomisrunossa on muun muassa säe, joka tähtää tähän kehitykselliseen\npuoleen erikoisen suggeroivasti. Mantere, jolle ilmestyy ensimmäinen\nihmishahmoinen rotu, jota Väinämöinen kuvannoi, oli puuton, ja\nmäärittelee lähemmin lisäten, että se oli myös \"sanaton saari\".\nTässä laatusanallisessa määritelmässä ollaan lähinnä löytävinään\nrunollinen, alkusoinnullisesti tarpeellinen sanontatapa, mutta kun se\nsamalla sattuvasti kuvastaa sitä alkuaikaista kehitysastetta, mikä oli\nsalatieteen mukaan vallalla kolmannen kierroskauden alkuasteella, niin\nei liene harhaotaksuma nähdä siinä hiukan muutakin kuin vain runollinen\nsanontatapa. Tämä seikka tarvinnee hiukan selostusta.\n\nSalatiede viittoo, että ihmiskunnan ensimmäiset kahden alkuaikaisen\nkehityskierroskauden rodut olivat siihen määrin henkisiä ja\nmuodoiltaan eetterisiä, ettei puhetaito, sanankäyttö siinä\nmerkityksessä, jommoisena meidän aikamme sen tuntee, ollut olemassa\neikä tarpeellinenkaan, sillä näiden ihmisten keskinäinen vuorovaikutus\ntapahtui tajunnallisesti ilman tavallisia sanoja. Älyllinen kehitys\nei myöskään vielä ollut saavuttanut niitä mittasuhteita, jotka\nolisivat vaatineet sanallisen ilmaisumuodon tarvetta. Vasta kehittyvä\näly tarvitsi sanallista ilmaisumuotoa älyn luomalle aatteilulle.\nKolmannen eli lemuurilaisen rodun alkuaikoina oli ruumiilliseen\nmuotoon kehkeytyvän ihmiskunnan puheellinen ilmaisutapa luonnonäänien\njäljittelemistä, jolla ilmaistiin niitä tunnevärähtelyjen vaihteluja,\njotka ilmenivät heidän kehkeytyvissä inhimillisissä prinsiipeissään\n— tapa, mikä vielä on jäljellä myöhäisimmistä lemurilaisista\nroduista polveutuvilla Tyynen valtameren saarilla ja Austraalian\nsaariston aarniometsistöissä asuvilla alkuasukasheimoilla. Pitkien\naikakausien kuluttua kehkeytyi äänienjäljittelystä yksitavuinen\nkielenkäyttö, eräänlainen kaikille \"yhteinen kieli\" — käyttääkseni\nvanhatestamentillista sanontatapaa — minkä siellä sanottiin\nolleen ihmiskunnassa vallalla ennen Babelin tornin rakentamista.\nTämä \"sanattomuus\" ei näyttänyt olleen esteenä kehityksen\n\"sivistykselliselle\" kululle, johon viittaa vanhatestamentillinenkin\nmyytti kaupunkien ja korkeiden tornien rakentamisesta.\n\nNiinpä \"puuttomalla mantereella, sanattomalla saarella\" kehittyy\nkalevalaisen luomiskertomuksen elämä edelleen. Luonto siinä piilevän\nalkusysäyksen pakosta pukeutuu kehittyneempään muotoeheyteen.\nKasvillisuuden salaista voimaa kuvannoi Kalevalassa \"Sampsa poika\npikkarainen\", joka käy \"maita kylvämään ja toukoja tihittämään\" —\nsiis panemaan alulle jonkinlaisen maanviljelyksen. Aluksi on tämän\npäätehtävänä kumminkin puuttoman mantereen verhoaminen luonnon\nkasvillisuudella. Suomalaisen mielikuvituksen kannalta tekeekin Sampsa\nsen niin täydellisesti luonnonmukaisesti, ettei siinä jää moitteen\nsijaa. Kukin kasvi ja puu saa semmoisen maaperän, missä sillä on\nmahdollisimman hyvät kehityselinehdot. Kun työ on tehty, ja kylvö\njuurtuneena päässyt kasvun mahtiin, käy Väinämöinen työtä tarkastamassa\nja \"näkee kaikki hyväksi\", mutta huomaa tällöin, että yksi puu on\nkylvämättä — nimittäin jumalalle pyhitetty tammi. Erikoinen puu näkyy\ntämä tammi olleenkin ja syystä saikin se nimekseen \"jumalan puu\".\nSen siementymiselle ja juurtumiselle tarvittiin erikoiset elinehdot.\nVeden ja maan henget yhteisvoimin valmistivat maaperän, niittivät\nneitseellisen maan nurmikkoa, joka tulenjumalan avuin poltettiin\ntuhkaksi, ennenkuin aineen laatu tuli semmoiseksi, että jumalan puu\nsiinä pääsi alkuun ja versoamaan \"lemmen lehteä\". Luomisvoiman suuri\nsalaisuus monen muun erikoisen ominaisuuden ohella näkyi liittyneen\ntuohon ihmeelliseen puuhun, joka nähtävästi kuvannoi aineessa piilevien\nerilaisten voimien metafyysillistä aatetta, jolle tammi, jumalan puu\notettiin vertauskuvaksi.\n\nTämä antaa aiheen käydä tutkimaan muiden kansallisuuksien\njumaltarustoa, onko siellä myös käytetty puuta vertauskuvastossa ja\nmissä mielessä niin on tehty. Tällöin saa tehdä merkillisen havainnon.\nPuu-symbooli muodostaa yhden yleisimmän vertauskuvan, ollen käytetty\nammoisista ajoista saakka niin pitkälle kuin mytologinen tieto ja\nihmissilmä suinkin kykenevät kantamaan. Kaikkialla, missä se tavataan,\nedustaa se — ellei maailman luomiseen, niin ainakin aineellisen\nkehityksen asteittain nousevaan sarjaan liittyviä metafyysillisiä\naatteita, joita muulla tavoin ei oltu voitu suurelle joukolle\nhavainnollistuttaa.\n\nVeedoissa, Mahâbhâratassa ja Anugitassa mainitaan ja kuvataan\nmerkillinen Ashvatta-puu, jonka juuret häipyvät taivaallisiin\nkorkeuksiin ja oksatl lehvineen versovat alaspäin täyttäen koko\navaruuden ja maan. Vetoamatta erikoisemmin intuitiiviseeni näkemykseen,\nantavat näiden teosten myöhemmät selostukset aavistuksen siitä,\nmihin tämän vertauskuvan merkitys tähtäsi, ja niistä käy selville,\nettä vanhan ajan viisaat olivat Ashvatta-puun vertauskuvaan — monen\nmuun salaisuuden ohella — verhonneet maailman synnyn metafyysillisen\nsalaisuuden semmoiseksi, että yksinkertaisinkin voi siitä aavistella\nilmenneen elämän synnyn sanoinkuvaamatonta totuutta. Taivaisiin\nkätketyt juuret esittivät näkymättömän alku-aineen elollisuuden\nalkua siitä _Tuntemattomasta_, jolle he eivät edes antaneet nimeä,\npuhumattakaan sen muusta hahmoittelemisesta, jotteivät inhimillisillä\nrajoituksilla ja määrittelyillä himmentäisi Sen ehdotonta, ääretöntä\nsuuruutta. Puun runko, oksat ja lehvät kuvannoivat alku-aikaisen\naineen mukautumista muotoihin luonnon sille tarjoamissa olosuhteissa,\nja se oli havaittavissa ilmenneenä maailmankaikkeutena kaikkine sen\nerilaistuneine ilmausmuotoineen. Juuret olivat henkisen puhtaimmassa\nerilaistumattomassa tilassa ja puun runko oksineen ja lehvineen\ntiivistyneempi henki-aine, jossa vaikutti tuntemattoman jumalvoiman\naatteilu alinomaa virtaavana ja elinvoimaa antavana — niinkuin mahla\nkeväisessä lehvään puhkeavassa puussa. Puusymbooliin sisällytettiin\njumalallinen viisaus, mistä seikasta aiheutuikin myöhempi sanonta:\n\"Ashvatta puun juuret ovat Para-Brahman, sen oksat Veedat ja sen lehvät\nmantrat\" — siis viisaususkonnollisen tiedon kaikki olemuspuolet.\n\nMuinaisgermaanisessa Eddassa on myös ylhäältä alaspäin kasvava\nYggdrasil-puu. Sen alku on jo hiukan modifioitunut. Sillä on\nkolme juurta, joista pääjuuri ulottuu taivaaseen, tuntemattoman\njumaluuden asuinsijoille, toinen Mimer-maagikkojen lähteeseen ja\nkolmas lähteeseen, jonka vesisuonia vaalii Nidhögg, katoavaisuuden\nhirviö, mutta jolla on ominaisuus houkutella ihmiskuntaa lankeamaan\nitsekkyyteen ja pahaan.\n\nMuinais-iranilaisten pyhä puu oli Gogard-tammi, joka kasvoi alhaalta\nylöspäin, maasta taivaaseen. Sen vehmaassa lehvistössä luikerteli\nkäärme — viisauden symbooli — ihmiskuntaa houkuttelevana, mutta\nsamalla valmiina pistämään ja myrkyttämään sitä, joka omien etujensa\nkiihoittamana tai nautinnon himoisena tahtoi sen lehviä riipiä tai sen\nhedelmiä maistaa. Vaikka juurtuneena maasta — oli tämäkin, puu kotoisin\nikuisen elämän alkulähteestä.\n\nVanhatestamentillinen Edenin puutarhaa koskeva myytti, joka on\njuutalaisuuteen tullut kaldealais-babylonialaisista lähteistä, kuvaa\npuuvertauskuvaa myöhemmässä modifioinnissa, jolloin kaksinaisuuden\nvastakohtainen esiintyminen — kaldealaisille niin erikoisen ominainen\n— oli jo yleisemmin saavuttanut vastakaikua. Siinä rinnatusten hyvä\nja paha, hyvän- ja pahantiedon puu sekä Elämän-puu, jolla myytti\nkertoo olleen ominaisuutena, että sen hedelmän maistaja eläisi\nijankaikkisesti. Hyvän- ja pahantiedon puulla on täälläkin käärmeensä,\njoka saa ihmiskunnan maistamaan sen kypsynyttä hedelmää. Käymättä\nlähemmin selostamaan tämän allegorian salatieteelHstä sisältöä tulkoon\nmainituksi, että tällä viisaususkonnon selostusten mukaan kuvattiin\nsitä aikakautista tapahtumaa, jolloin äly ihmiskunnalle avautuis\nosviitaksi aineen ja hengen, pahan ja hyvän eroittamiseksi toisistaan.\nVasta aineen kautta, sen pauloihin lankeamalla, on ajattelevalla\nihmisellä mahdollisuus oppia tuntemaan aineen perusolemus ja siinä\npiilevien voimien laatu päästäkseen niiden herraksi. Murskattuaan\n\"aineen käärmeen pään\" oli ihmisellä oikeus ja mahdollisuus maistaa\nelämän-puun hedelmää, se on tulla tietoiseksi kuolemattomuudestaan,\njumalallisuudestaan ja olla \"niinkuin yksi meistä\", Elohimeista,\njumalista.\n\nVeisi liian pitkälle kerrata puu-vertauskuvien moninaisuutta jo\nsiltäkin suppealta alalta, minkä mytologia niistä esittää. Lisään\nsen vuoksi näihin vain tibetiläisten Zampun-puun ja kiinalaisten\nKonboum-puun, joiden ihmeellisyyksistä sekä heidän \"pyhät kirjansa\"\nettä muut tarustonsa antavat mitä ihmeellisimpiä seikkaperäisiä\nkuvauksia, ja nimeän lisäksi muinaiskreikkalaisten Dodonan-tammen,\njonka lehtien suhinasta herkkäkuuloiset, mediumistiset papittaret\nolivat kuulevinaan jumalien puheen ja ennustivat siitä ihmisten\nkohtaloita ja tulevia tapahtumia. Kalevalainen tammi-myytti näyttää\nviittaavan myöhäisempään kosmogoniseen kehitysjaksoon kuin mikä\non asianlaita muissa mainitsemissani puuvertauskuvissa. Maa oli\nainakin jo maatunut ja kuortunut, ja sillä kasvoi Sampsan kylvämä\nkasvikunta. Annetaanpa viittaus siihen, että olisi jo ollut olemassa\nihmiskuntaakin. Olisin halukas olettamaan, että kalevalainen\ntammi-myytti kuvannoisi yksinomaan ihmiskunnan henkisyysasteen\npimennyskautta, ajanjaksoa, jolloin aineellisuus ihmiskunnan\ntajuntatilassa sai jalansijaa niin suuressa määrin, että siltä unohtui\nhengen valkeusaika. Taivas pimentyi, henkinen tieto häipyi, kuten runo\nsanoo:\n\n    \"Ojenteli oksiansa,\n    levitteli lehviänsä,\n    latva täytti taivahalle,\n    lehvät ilmoille levisi,\n    piätti pilvet juoksemasta,\n    hattarat hasertamasta,\n    päivän peitti paistamasta,\n    kuuhuen kumottamasta.\"\n\nEpäilemättä on tällä kuvauksella myös aineellisuuteen tähtäävä\nsalatieteellinen merkityksensä. Se kuvaa selväpiirteisesti tajunnan\nlaskeutumista aineellisuuteen henkisyyden kustannuksella. Sen\nlopullinen tulos on valon himmeneminen, tajunnan hämärtyminen näkemästä\nelämän henkistä aurinkoa. Tämän asiantilan tuokin Väinämöinen julki\nsanoessaan:\n\n    \"Ikävä inehmon olla,\n    ilman päivän paistamatta,\n    kuuhuen kumottamatta.\"\n\nKun silloisessa ihmiskunnassa ei ollut ketään, joka olisi kyennyt\nasiantilaa korjaamaan, eikä liioin tietoa, kuinka tällöin olisi\nmeneteltävä, kääntyy rodun johtaja ja sielu Väinämöinen emonsa\nIlmattaren puoleen, jolla oli Ukko-Ylijumalan, alkusyyn suunnattomat\nvoimat käytettävissään, ja rukoilee:\n\n    \"Kave, äiti kantajani,\n    luonnotar ylentäjäni,\n    laitapa vee'en väkeä,\n    — veessä on väkeä paljon —\n    tämä tammi taittamahan,\n    puu paha hävittämähän;\n    eestä päivän paistavaisen,\n    tieltä kuun kumottavaisen.\"\n\nOn tietenkin omituista ajatella, ettei rukouksin käännytty itse\nUkko-Ylijumalan puoleen, vaan jonkin alemman jumaluuden, kuten tässä\ntapauksessa Ilmattaren puoleen. Tämäkin seikka saa selvityksensä, kun\nottaa huomioon, kuinka likeisessä suhteessa alkuaikainen ihmiskunta\noli luontoon ja minkälainen oli se jumalkuva ja maailmankatsomus,\nminkä ihmiskunnan, korkeat johtajat olivat pyrkineet juurruttamaan\nsen tajuntaan. Alkeellinen selostus tähän asiaintilaan on vielä\nlöydettävissä lähinnä hermeettiläis-egyptiläisestä filosofiasta, joka\nsieltä Platonin välityksellä tuotiin länsimaisen filosofisen ajattelun\npohjaksi.\n\nViisaususkonnon mukaisesti oli kaikilla muinaisten kansojen\nuskonnoilla jumaluuskäsite ehdottomasti monoteistinen. Uskottiin\nyhteen alkujumaluuteen, joka oli niin absoluuttinen, ettei sille\nmääritelty nimeäkään. Se oli ennenkaikkea ilmenneen maailmankaikkeuden\npohja ja perusta. Se yksinkertaisesti _on_, ja siinä kaikki eli ja\noli. Jotta tästä abstraktisesta käsitteestä yleensä voitiin puhua,\nolivat sille kohdistetut nimitykset senlaatuisia, ettei niillä voitu\nvaarantaa Sen ehdottomuuskäsitteen filosofista merkitystä. Hindulaisten\nPara-Brahman merkitsi luovan jumaluuden ulkopuolella olevaa, ja samaa\nmerkitsi kaldealaisten Zeroana. Juutalaiset kabbalistit olivat vielä\nankarampia, koska he tätä samaa käsitettä selostivat sanoilla Ain\nSuph, joka merkitsi \"ei olevainen\", kun taas helleeninen maailma\nkäytti aivan päinvastaista sanontaa \"olevainen\" (oon, ho ontoos).\nTästä kaikkeudellisesta alkusyystä emanoitui alkuaineen henkiaine\nkaikkine siihen sisältyvine valtavine voimineen, jotka toimivat\nalkusyyn niille antamien ehdottomien lakien alaisina. Vasta tällä\nelämän ilmenemisasteella alettiin puhua luovista jumaluuksista ja\njostakin erikoisesta luovasta jumaluudesta tai maailmankaikkeuden\nsuunnittelijasta, jolle hellenismi antoi nimen demiurgos, jommoisena\nse on siirtynyt uusitestamentilliseen kielenkäyttöön. Mutta tällekään\njumaluudelle ei määritelty eikä kaavoiteltu inhimillistä muotoa, vielä\nvähemmän inhimillisiä ominaisuuksia.\n\nTämän luovan jumaluuden — eli oikeastaan suunnitelman toimeenpanijan\n— toimintakautena, Ykseyden päivänä, tuona äärettömän pitkänä\najanjaksona, toimi aine-luonto alkusysäyksen antamien voimiensa\npakosta. Näiden _voimien_ huomiointi synnytti yleiseen mielipiteeseen\nkäsityksen monista jumaluuksista ja niiden vaikutukset ilmenivät niin\nvaltavina, ettei ihmistajunta tai äly kyennyt niitä hallitsemaan\ntai ehkäisemään niiden toimintaa. Niiden alle oli alistuttava ja\nmukauduttava elämään täydellisesti niiden mukaisesti. Näin syntyi\nalempien jumaluuksien monilukuisuus, joiden hallitsemiseksi syntyi\nseremoniallinen magia keinoineen ja ohjeineen tämän hallitsemistaidon\nsaavuttamiseksi.\n\nHermeettinen filosofia — semmoisena kuin se esiintyy egyptiläisen\nhierofantin Abammonin kirjeessä Porfyriokselle — jakaa nämä voimat\neli alijumaluudet neljään pääluokkaan, joilla kullakin oli valtava\nmäärä alajaoituksia. Pääluokkaan kuuluivat jumalat, puolijumalat,\ndaimonit ja sielut. Kullekin niistä kuului omalaatuinen värähtelyltään\neroava voimataso, joka pakotti kunkin toimimaan vain sille kuuluvan\nluonnonvaltakunnan rajojen sisällä. Opettajien taholta ei näille\nkuviteltu erikoista muotoa, vaikka ne rahvaan mielikuvituksessa\nniille kuuluvien erikoisominaisuuksien takia esiintyivät milloin\nminkinlaisina, mikä hahmoittelu olikin sikäli todellinen, että se\noli voimakkaan mielikuvituksen aikaansaama muoto, johon voimat\nvoitiin kehystää. Tästä seikasta johtuvat ne monet kertomukset ja\nkuvaukset luonnonhengistä ja daimooneista, joita on tavattavissa monen\nasioihin perehtymättömän kirjailijan vanhoissa ja uusissa teoksissa.\nItse asiassa ollaan tällöin tekemisissä vain luonnon voimien eri\nvärähtelytasojen kanssa, jotka täyttäessään omaa osuuttaan luonnon\nsuuressa koneistossa, ylläpitävät kokonaisuuden ehjää sopusointua ja\nharmoniaa. Puhutaan eri elementtien, maan, veden, ilman, tulen ja\neetterin jumaluuksista, joilla kullakin on käytettävänään pienempiä\nvoimakeskuksia, sikäli kuin näiden ainetasojen kehitys sitä vaatii.\nTietenkin vain harvat rahvaan keskuudessa kykenivät näkemään\nvoimakeskuksien filosofista pohjaa tai saamaan käsiinsä voimakeinoja,\njoilla niiden hallitseminen jokapäiväisessä elämässä olisi tullut\nyleistetyksi taidoksi.\n\nTämä jaoitus, joka ei suinkaan ole mielivaltainen, vaan pohjautuu\nvanhimpaan viisaususkontoon, on tavattavissa kaikissa vanhojen kansojen\nsuurissa uskonnoissa ja maailmankaikkeutta käsittelevissä myyteissä.\nEikä se näytä olleen vieras alkuperäisimmälle kristillisellekään\najattelulle, vaikka myöhemmät kirkolliset suuntaukset leimaavat sen\nala-arvoiseksi ja \"pakanalliseksi\". Mitähän silloin sanotaan kirkon\nvarsinaisen perustajan, apostoli Paavalin kristillisyydestä, koska\nhän kirjeissään kaldealais-kreikkalaisen jumaljärjestön mukaisesti\npuhuu demiurgoksesta, arkooneista, arkkienkeleistä ja enkeleistä y.m.,\nja onpa Jeesuksenkin sanomaksi merkitty lauselma, että hänellä olisi\nvalta ja voima kutsua legioonittain daimooneja avukseen, ja että hän\nkarkoitti sairaista useitakin daimooneja.\n\nTätä samaa voimaa näkyy Väinämöinenkin käyttäneen, milloin hän esiintyi\njoko demiurgoksen tai suureen taituruuteen kohoutuneen yli-ihmisen,\ntietäjän osassa. Kalevalan tammi-myytissä hänen voimankäyttönsä alkoi\nrukous-manauksella Luonnotar-Emon puoleen, jonka apua tarvittiin tammen\nkaadantaan ihmisvoimien ollessa siihen riittämättömien. Merestä —\ntunnetason värähtelyvoimakeskuksesta, jota kuvakielessä usein verrataan\nvedeksi, nouseekin olio, joka muutteleikse muotoaan semmoiseksi kuin\ntyö ja työn teettäjä vaativat. Valtavat luonnonvoimat näkyivätkin\nolleen tällä oliolla käytettävinään. Tämä hioo kirvestänsä:\n\n    \"kuutehen kovasimehen,\n    seitsemähän sieran päähän\",\n\nottaen kyseeseen koko seitsenkautisen kierrossuunnitelman ennenkuin\nkäy niin vaativaan tehtävään, kuin aineellisuuden alkujuurta, tammea,\nkaatamaan.\n\nAlkuvalmistelut olivat vihdoin suoritetut, ja tammea oli käytävä\nkaatamaan. Kolmeen otteeseen tapahtui kaatotyö, joka oli niin\nvoimiakysyvä, että tulet tuiskivat kirveen terästä. Tässäkin lienee\nviittaus pitkiin ajanjaksoihin, jolloin liian rehevän aineellisuuden\nversoamista ehkäistiin. Kolmannella iskulla — siis mahdollisesti\nkolmannen kierroskauden kolmannessa kehitysjaksossa — tapahtuu tammen\nluhistuminen, jota runo kuvaa:\n\n    \"Tyven työnnytti itähän,\n    latvan laski luotehesen,\n    lehvät suurehen suvehen,\n    oksat puolin pohjosehen.\"\n\nAineellisuuden juuri irroitettiin liian yksipuolisesta\nvoimasuuntauksestaan ja sen osat erilaistettuna jaettiin nousevan\nkehityksen kaikille eri aloille.\n\n    \"Kenpä siitä oksan otti,\n    se otti ikuisen onnen,\n    kenpä siitä latvan taittoi,\n    se taittoi ikuisen taian;\n    kenpä lehvän leikkaeli,\n    se leikkoi ikuisen lemmen.\"\n\nKaikki nämä ominaisuudet olivat aineelle ominaiset ja piilivät\nsiinä salattuna voimana. Vieläpä tammen lastuillakin oli salattuja\nvoima-ominaisuuksia, sillä kun meren aaltojen ajelemina tuuli toi niitä\nPohjolaan, ja Pohjolan piika ne keräsi talteen, niin niistä muodostui\npohjimmainen voimalähde sille taikatiedolle, joka sittemmin teki\nPohjolan niin kuuluisaksi, että se kykeni kilpailemaan taituruudestaan\nitse Väinämöisen johdossa olevan Kalevan kansan kanssa.\n\nNämä tapahtumat kuuluvat kumminkin paljon myöhäisempään kehityskauteen.\nTämän psykologisen — ellen sanoisi kehityshistoriallisen — tapahtuman\njälkeen, jota Kalevalan tammen kaadanta kuvaa\n\n    \"pääsi päivät paistamahan,\n    pääsi kuut kumottamahan,\n    taivon kaaret kaartamahan\",\n\nsaa uuden sysäyksen, uuden vauhtivärähtelyn:\n\n    \"Siit' alkoi salot silota,\n    metsät mielin kasvaella,\n    lehti puuhun, ruoho maahan,\n    linnut puuhun laulamahan.\"\n\nEläinkuntakin ilmenee alkukantaisena täyttämään luomakunnan kosmosta.\n\nKun Kalevala — ainakin siinä katkelmallisessa muodossa, missä se\nmeillä nyt on — ei voi olla täydellinen kehityshistoriallinen tai\nhistoriallinen dokumentti, niin täytyy siinä esiintyä tässä suhteessa\nuseitakin puutteellisuuksia. Varsinkin kalevalaisen tammi-myytin\nloppuosan katkelmaa on hyvin vaikea sijoittaa yhtäjaksoiseen\nmaailman-syntyhistoriaan. Arvailukin siinä suhteessa on arveluttavaa,\nmutta runon henki viittaa kumminkin paljon myöhäisempään ajanjaksoon.\nTammi-runon alku- ja loppuosan välillä on täytynyt vierähtää\nyksi tai useampi niitä pienempiä aikakaudellisia öitä ja päiviä,\njoista mytologiset kosmogoniset kuvaukset puhuvat. Tämänlaatuiseen\nolettamukseen antaa aiheen siinä esiintyvät kulttuurikehitykselliset\nkuvaukset ja ennen kaikkea itse Väinämöisen siinä esittämä\nosa. Ihmiskunta on tällä kaudella kehkeytynyt kykeneväksi\nmaanmuokkaustehtäviin, joten maan laatu kykeni täyttämään orgaaniseen\nelämään tottuneen ihmiskunnan elinehtojen vaatimuksia. Tämän johtoon\nastuu Väinämöinen, ei enää demiurgoksena, vaan joukkoihmiskunnasta\nerillistyneenä korkeana inhimillisenä johtajana. Tämä seikka tarvinnee\nhiukan lisävalaistusta.\n\nKuten mainittiin hahmoittelivat vanhat tietäjät kosmilliset alemmat\nvoimatekijät neljään eri luokkaan, joista toista luokkaa kutsuttiin\npuolijumaliksi. Näiden luokkaan on luettava ne oliot, joista\nesi-arjalaiset mytologiset aikakirjat puhuvat Manujen nimisinä.\nNe muodostivat eräänlaatuisen henkijärjestön, jonka tehtävänä oli\neri rotujen ja kansakuntien opastaminen ja johto. Eri asteisina\nruumiillistuvat nämä järkiolennot heille kuuluviin rotuihin, valiten\nniistä itselleen sopivat ruumiilliset verhot. Korkeimmat näistä\nnousevat yläpuolelle muita kuolevaisia, puolijumaliksi, kehittääkseen\nja kypsyttääkseen kunkin rodun erikoisominaisuuksia senlaatuisiksi\nkuin rodun kehityssuunnitelma vaati. Tämänlaatuisia johtajasieluja\ntarkoittavat vanhat egyptiläiset myytit kertoessaan jumalallisista\ndynastioista, joissa egyptiläinen sivistys niin aineellisessa kuin\nhenkisessä suhteessa kohosi loistoon, jonka jäännöksiä nykyinenkin\nmaailma vielä ihmetellen katselee.\n\nTämmöistä johtajasielua edustaa Väinämöinen tammi-myytin loppuosassa.\nJohtajan tavoin hän tällöin valmentaa maankolkkaa nuoren rotunsa\nvaralle. Varsin mielenkiintoinen yksityisseikka on Väinämöisen\nmaanviljelyksellisen puolen alkuunpaneminen ja ohran kylvö, jonka\nsalainen puoli jää lukijalta usein huomaamatta. Viljakasvien joukossa\non vielä tänäkin päivänä lajeja, joiden johdannaisuutta ei tunneta.\nEi tiedetä, mikä alkuaikaisempi ruoholaji olisi ollut kantakasvina\nmonelle kasville, joka nyt kuuluu tärkeimpiin elinkeino-tuotteisiimme.\nVehnälle esimerkiksi ei ole löydetty sitä alkuperäis-heinäkasvien\nluokkaan kuuluvaa alkutyyppiä, josta vehnä olisi kehittynyt nykyiseen\nmuotoonsa. Tiedetään sen esiintyneen nykyisessä muodossaan ammoisina\nesihistoriallisina aikoina, koska sitä on löydetty tuhansien vuosien\nvanhoissa egyptiläisten faaraoiden muumio-haudoissa. Hermeettisten\ntaulujen katkelmissa, joiden ikä ulottuu tuhansien vuosien taakse,\npuhutaan muun muassa viljelyskasvien siementen valmentamisen ja\nsoveltamisen viljelykseen kuuluneen noiden jumalallisiin dynastioihin\nkuuluneiden johtajien tehtäviin. Kuolleitten Kirjassa mainitaan vehnä\nsymboolisessa merkityksessä kasvina, joka kuuluu tuonpuoleisen elämän\ntasoille, jonka vuoksi sen siementä pantiin vainajien mukaan heidän\nlähtiessään matkalle haudantakaiseen elämään. Tämä käsityskanta lienee\nperiytynyt egyptiläisille esi-arjalaisilta roduilta, joille vehnä\nmyös oli heidän suurten opettajiensa jalostamana pyhä vilja, mikä käy\nilmi eräästä vanhasta kommentariosta, jossa sanotaan: \"Hedelmät ja\nsiemenet olivat alussa tuntemattomat maan päällä, minne 'viisauden\nherrat' ne toivat toisista Lobista (seuduista) hyödyksi niille, joiden\nhallitsijoita he olivat.\"\n\nTämä vain osoittaa, kuinka tärkeä näiden johtajien asema oli varsinkin\nkehityksen alkuaikaisimmilla asteilla, jolloin he tekivät voitavansa\nsaadakseen lapsikansallisuuksien menestymismahdollisuudet siksi\nsuotuisiksi, ettei niillä olisi suuria vaikeuksia ottaa vastaan\nheidän viittauksiaan ja johtoaan kehitykselle, joka niiden kerran oli\nitsenäisesti toteutettava. Rotunsa eturivin miehenä toimii Väinämöinen.\nHän etsii ja löytää \"rannalta meren sinisen\" seitsemiä siemeniä ja\nlähtee niitä kylvämään tulevan kotitanhuansa \"Kalevan kaivon\" vierelle\n\"Osmon pellon penkereeseen\". Luonto ja sen lintumaailma neuvoo johtajaa\nja hän — tiedoistaan huolimatta — ei heitä syrjään luonnolta saamiaan\nviittauksia ja lisäohjeita. Niitä seuraten kaataa hän kasken, polttaa\nsen \"kokon, ilmalinnun\" iskemällä tulella kuohkeaksi palomaaksi, mihin\nohran siemenet ovat kylvettävät. Jo kylvötyö on siksi tärkeä tehtävä,\nettei siinä saa toimia luonnonvastaisesti. Sille on anottava apua\nniiltä luonnonvoimilta, joille kylvön ja kasvun huolto kuuluu ja niiden\nnäkymättömään huoltoon on sen onnistuminen uskottava. Lähinnä tulee\ntällöin kyseeseen maan elinvoiman huoltaja, maa-emo, jolle kohdistetaan\nrukous:\n\n    \"Mannun eukko, maan emäntä,\n    pane nyt turve tunkemahan,\n    maa väkevä vääntämähän,\n    eip' on maa väkeä puutu.\"\n\nSamalla kiitää kylväjän ajatukset korkeampiin jumaluuksiin — aina\nUkko-Ylijumalaan saakka — jotta ne huoltaisivat touon ravinnosta.\n\nKaikki tämä tapahtuu likeisessä yhteydessä luontoon. Sopusointua, joka\nsiinä vallitsi, ei saanut edes kaskenkaato häiritä. Silloinkin oli\notettava huomioon, ettei edes lintu saanut jäädä ilman laulupuuta.\nLuonnon sopusoinnun säilyttäminen ja luonnon kanssa yhdessätoimiminen\novat pääpiirteinä kalevalaisen rodun kehityssuuntauksen ensi askelilla.\nTämä on kaikkina aikoina ollut suurten opettajain ja johtajain\nopetusten ydin. Vieläpä niinkin myöhäisellä ajalla kuin historiamme\nkeskiajalla esiintyy samanlaatuinen luontoon suuntautuminen — ainakin\nalkemistit edustivat sitä erikoisesti. Hekin uskoivat luonnonvoimien\nhierarkioihin, puhuivat tulenhengistä — salamantereista, ilmanhengistä\n— sylphideistä, vedenhengistä — undineista, ja maanhengistä —\ngnoomeista. Uskollisina hermeettisen filosofian periaatteille pyrkivät\nhe käsittämään näiden voimien luonnetta ja toimimaan sopusoinnussa\nniiden kanssa. Täten on ymmärrettävissä taituruus, minkä he saavuttivat\nja josta on luotettavia historiallisia todistuksia.\n\nKaikessa tässä kuvastuu vielä usko daimooneihin, joita puolijumalat\nManut käyttivät apunaan luonnon sopusointuisaan kehitykseen. Ja niihin\non Kalevalassa tuon tuostakin annettu viittauksia sovellettuina\nmuinais-suomalaisen mentaliteetin mukaisiksi.\n\nSanottakoon sitä pakanuudeksi — jos niin halutaan — mutta joka\ntapauksessa perustuu niiden esitys lujemmalle filosofiselle pohjalle\nkuin mikään puolitieteellinen tai kirkolliseen saivarteluun perustuva\nihmisviisastelu.\n\nJa mitä kalevalaiseen tammi-symbooliin tulee, niin se — siitä\nhuolimatta tai ehkä juuri sen perusteella, että se niin raikkaasti\nkuvaa daimoonien valtakuntaa — muodostaa mitä valtavimman aineen\nvertauskuvan, kuulukoonpa se sitten mihin kosmogoniseen aikakauteen\ntahansa. Se seisoo tammenlujana kaikkien niiden puu-symboolien\nrinnalla, joista vanhimmat \"pyhät kirjat\" kertovat, vaikkapa sen\nyhteydessä ei mainitakaan viekoittelevaa käärmettä pahan alkusyyn\nilmentäjänä. Kalevalassa _aine sinänsä_ on maaperä, missä paha\nvoi syntyä ja juurtua. Se kasvaa vihantana virpenä, nousee maasta\nmansikkaisna, ihmistä pauloihinsa houkuttelevana ja on olemassa\nniin kauan kuin sen vaikutus on tarpeellinen kehityksen suuressa\nsuunnitelmassa. Kalevalan tammi kuvannoi suurenmoisesti suomalaisen\nrodun paratiisillista hyvän- ja pahantiedon puuta, jonka hedelmän\nmaistamisella kaksinaisuuden maailman syntymiseen on niin ratkaisevat\nsyynsä. Myöhemmät kalevalaiset myytit kertovatkin hyvän ja pahan\nkeskinäisestä kamppailusta, osoittaen suurpiirteisesti, mihin johtaa\nitsekkyyden värittämä aineen hallinta, jollaista oli Pohjolan musta\nmagia, ja toisaalta kuinka sen käyttö luonnonlakien sopusointuun\nsuhtautumalla synnyttää sen magian haaran, jota kutsutaan valkoiseksi\nmagiaksi ja joka luo ikuista onnea harjoittajalleen ja tehostaa elämän\nikuisen harmonian niin voimakkaaksi, että sen värähtely tuntuu kaikkein\nkarheimmallakin aineellisella tasolla.\n\n\n\n\nPOHJAN NEITO.\n\n\nPohjan neito on keskeinen vertauskuva kalevalaisessa mytologiassa.\nSe on eräänlaatuinen haaveellinen ihanne, jota kaikki kalevalaiset\n_urhot_ tavoittelevat ja joka saa heidät ryhtymään yli-inhimillisiin\nponnistuksiin.\n\nTätä taivaisissa korkeuksissa asustavaa ihannetta ei tavallinen ihminen\nnäe. Sen tajuavat vain kalevalaisen kansan valioyksilöt, sen jaloimmat\nsankarit ja heille se muodostuu heidän elämänsä ratkaisevimmaksi\ntekijäksi, joka irroittaa heidän harrastuksensa arkisista toiminnoista\nkiihoittaen sen korkeampaan tavoitteluun ja kilvoitteluun. Se luo\nheille uuden suuntautumisviitteen, jonka rinnalla entisyys osoittautuu\nvähäarvoiseksi.\n\nIhmiskunnan henkinen kehkeytyminen on käytännöllisesti katsoen\ntapahtunut ihanteiden merkeissä. Näin on ollut asianlaita ainakin\nsenjälkeen, kun sen katseilta himmeni sen oma alkuperäinen\njumaluustuntemus, kun se ei enää oivaltanut omassa olemuksessaan\npiilevää ikuista jumaluutta. Monivaiheisen muotokehityksen aikana\nunohtui siltä sen henkinen perusta ja minuustietoisuus rajoittui\nvähitellen vain sen aineelliseen persoonallisuuteen. Se tarvitsi\nlopulta erikoista kiihotinta, jotta sen huomiokyky suuntautuisi\nuudelleen alkuperäiseen todellisuuteen ja sen henkinen kehkeytyminen\nlopulliseen päämäärään. Tämä on suoranainen syysiteellinen ilmiö\nsen luonnonlain toiminnasta, joka salatieteessä esiintyy hengen\naineeseen laskeutumiskäsitteenä. Elämän suureen suunnitelmaan näkyy\nkuuluvan aineen henkevöittäminen, sen kirkastaminen sille kuuluvien\nsisäisten ominaisuuksien mukaisesti. Siinä tehtävässä ihmishierarkialla\non valtava osuus, ja siihen tähtää moni merkillinen lause meille\nsäilyneissä vihittyjen lausunnoissa, kuten semmoinenkin sanonta,\nettä koko luomakunta huokaa ja ikävöi jumalan poikien ilmestymistä\nkehityksen keskuuteen. Tämä puoli asiasta onkin siksi tärkeä, että\nihmiskunnan kehitystä on erikoisesti johdettu tätä päämäärää varten,\nja ihanteet ovat siinä suhteessa olleet suurena tekijänä. Niitä on\nihmiskunnalle aikakautisesti annettu kiihottamaan sitä hetkellisesti\ntoteuttamaan tuota valtavaa luonnonlakia.\n\nKiihottimeksi muodostuivat aluksi ne henkiset yksilöt, jotka edellisen\nkehityksen tuloksena olivat säilyttäneet ihmiskehityksen päämäärän\nkirkkaana ja sumentumattomana. Nämä yksilöt olivat sekä opetuksillaan\nettä elämällään esimerkkeinä muistuttamassa nuoremmille veljilleen\npäämäärän henkisen puolen tärkeydestä aineellisen muotokehityksen\nprosessissa. Persoonallisuuksina olivat he kuin ihmiskunnan sumenevan\ntajunnan taivasta. Kokemusperäisen tietonsa pukivat he valaiseviin\nopetuksiin, ottaen tähtitaivaalliset kuviotkin havainnollisiksi\nesimerkeiksi henkisten aatteiden todellisuudesta. Ihanteiden esikuvaksi\nsoveltuivatkin sideeriset kuviot erinomaisesti. Ne olivat pysyviä,\nikuisessa korkeudessaan saastuttamattomia.\n\nMutta nekin madaltuivat. Ne vedettiin alas sideerisistä korkeuksistaan\nmaiselle tasolle ihmiskunnan madaltuneen mentaliteetin mukaisiksi.\nMaisellakin tasolla näkyi kuitenkin osa niiden loistetta himmenevän\ntähden tavoin ihmistajunnan aineellisessa yössä. Alkusysäyksenä\nsuureen suunnitelmaan näkyykin kuuluneen ihmiskunnan aineellisuuteen\nvaipuminen ja sen sieltä kohoutuminen henkiseen kirkkauteen osittain\nihmiskunnan älyllisen toiminnan avulla. Älyn tuli toimia kaksinaisuuden\nmaailmassa, ollen yhtämittaisessa yhteydessä henkisten tasojen kanssa.\nSen tuli — niin sanoakseni — toimia käsillään ja jaloillaan aineen\nvaltakunnassa, pään ja aivo-tajunnan kohoutuessa aineen yläpuolella\nolevaan hengen maailmaan. Ja tässä kaksinaisuuden rajaviivassa sille\nloisti yhtämittaisesti ihanteiden tähti ilmoittamassa muotomaailman\nja hengen valtakunnan likeisyyttä ja jatkuvaa vuorovaikutusta.\nMikäli ihanteet säilyivät kirkkaina, sikäli oli rajaviiva selvä ja\ntoimintaohjeet aineen maailmassa havainnollistetut; mikäli ihanteet\nmadaltuivat, sikäli olivat toiminnan tulokset aineellisuuteen painuvat\nja muotomaailman tavoin kuolemaantuomitut.\n\nMytologisessa mielessä Pohjan neito on erikoisen osuva kuvaus siitä,\nkuinka vertauskuvakin, ihanne, on alituisesti muodonvaihdoksen alainen,\nriippuen kulloinkin ihmis-ajattelun kulusta ja älyn asteikosta. Sitä\nmukaa kun ihmisajattelu yleensä tiivistyy aineellista konkreettisuutta\nkohden, samassa määrin alkeellinen, hienoaineinen, metafyysillinen\nihanne saa piirtyneemmät ääriviivat. Tällöin metafyysillinen\nhenkinen käsite voi ihmisajattelussa tiivistyä aivan orgaaniseen\nmuotoon ja saada ihmishahmoisenkin verhon, kaikkine tunnettuine\ninhimillisine ominaisuuksineen. Tämänlaatuinen metamorfoosi on ilmeinen\nkalevalaisessa Pohjan neidon myytissä.\n\nEi tarvinne kerrata tämmöisten vertauskuvien esiintymistä\nkaikkien kansojen pyhissä myyteissä. Taivaallisia morsiamia,\ntähti- ja kuuneitsyeitä, esiintyy niissä kaikissa, vieläpä\nkristillis-kirkollisissakin morsian-kuvauksissa, jotka ovat lainatut\nvanhoista pakanallisten tietäjien apokalyptisistä näyistä ja sittemmin\ntulkitut kirkollisen dogmatikan etujen mukaisiksi. Vaikkakaan\nkalevalainen Pohjan neidon vertauskuva ei siis ole mikään erillinen,\nvain muinaissuomalaisten alkuperäiselle uskonnolle kuuluva ilmiö, niin\nse oleellisena metafyysillisenä vertauskuvana seisoo ehjänä ja pätevänä\nmuiden samanlaisten vertauskuvien rinnalla kuvaten muinaissuomalaisten\nkansojen luomaa mielikuvaa niistä korkeista henkisistä ihanteista,\nminne ajatusmaailman tuli kohoutua taivaankantta ja tähtitaivasta\nkatsellessaan.\n\nJo ensimmäinen kalevalainen maininta Pohjan neidosta viittaa sen\nsideeriseen luonteeseen, ja runo kuvaa sen seuraavasti:\n\n    \"Tuo oli kaunis Pohjan neiti\n    maan kuulu, ve'en valio,\n    istui ilman vempelellä,\n    taivon kaarella kajotti.\"\n\nKun Väinämöinen kerran matkallaan keksii tämän tähtitaivaisen olennon,\njää hän sitä katselemaan ja määrittelee sen asentoa tarkemmin:\n\n    \"Kaari on kaunis taivahalla,\n    neiti kaaren kannikalla\",\n\nja tekee huomioita sen askareista. Neito kutoo kultaista kangasta,\nhelskyttelee hopeaista aivinaa kulta-autereisilla kangaspuilla ja\nhopeapirralla. Sukkulainenkin neidon kädessä on kullan hohtoinen ja\navaruuden äärettömässä hiljaisuudessa kuuluu vain sukkulan heittojen\nyhtämittainen sopusointuinen surina. Väinämöinen huumaantuu näkyä\nkatsellessaan, jää sitä miettimään ja arvailemaan, jolloin hänessä\nherää halu voittaa tuo ihmeolento ikiomakseen.\n\nTähtitaivaan katseleminen onkin alkeellisin ulkonainen kohde, joka saa\nihmismielen kohoutumaan ylimaallisiin todellisuuksiin ja tutkimaan\nsen ihmeellisyyksiä, jotta ajatus vihdoin kohdistaisi nuolensa sen\ntakaiseen _Tuntemattomaan_, jota puutteellisesti on totuttu nimittämään\njumaluudeksi, mutta jonka äärimmäistä olemusta terävinkin ajatus voi\nvain aavistella voimatta koskaan tajuta sen syvintä olemusta. Sama\ntunne kajastaa vanhan hebrealaisen runoilijan sanoista, kun hän laulaa:\n\n\"Kun minä näen taivaat, kuun ja tähdet, jotka valmistit — niin mitä\non ihminen, että häntä muistat, taikka ihmisen poika, että häntä\netsiskelet.\"\n\nTähtitaivaan katseleminen ja siellä Pohjan neidon huomioiminen sai\nVäinämöisen ja kaikki muutkin kalevalaiset urhot etsimään ikitietoa ja\nsen avulla jumaluutta — sikäli kuin se oli ihmiselle mahdollista. Se\nherätti heissä pyyteen, sammuttamattoman ikävöinnin pohjautua elämän\nsyvään, _luovaan salaisuuteen_ ja vihkiytyä täydelleen siihen, niinkuin\nsulho morsiameen ja mies vaimoon.\n\nPohjan neidon sideraalinen merkitys on lähinnä astrologinen. Vanhoilla\nsivistyskausilla oli astrologia suuressa maineessa ja vastasi ei\nainoastaan nykyaikaista astronomiaa, vaan siihen liittyi vielä\nsyvempi taivaankappalten keskinäistä suhdetta, niiden voimavaikutusta\nkäsittelevä tutkimuspuoli, joka ei rajoittunut yksinomaan niiden\nkeskinäisen työntö- ja vetovoiman tutkimiseen. Se muodostui laajaksi\ntieteeksi, jonka tulokset otettiin käytäntöön jokapäiväisessä\nelämässäkin. Linnunradan ja aurinkomme keskinäiset asennoitumiset\nnäkyivät olleen heille tunnetut, ja merkinnät niistä puhuvat\ntänäkin päivänä merkillisiä totuuksia, jotka tuovat valoa moneen\naikakaudellisesi hämärään seikkaan. Sellainen on esim. Ylä-Egptissä\nlöydetty Dendera-linnunratamerkintä, jonka perustalla on jossakin\nmäärin voitu arvaella muun muassa pyramiidien lähimalkaista ikää.\n\nKalevalainen Pohjan neito symbolisoi likeisesti linnunradan\nneitsyt-merkkiä, joka tavallaan muodostaa linnunrata-tähdistön\nkeskuskohdan, ollen kaaren korkeimmalla kohdalla, \"taivon kaaren\nkannikalla\". Oli nimittäin aika, jolloin linnunradan keskusmerkkiä,\nvaakaa, pidettiin salaisena, ollen neitsyt- ja skorpiooniryhmien\nvälillä, kun taas neitsyttä ja skorpioonia pidettiin yhteenkuuluvina.\nNeitsyt-merkin katsottiin kuvaavan sitä ihanteellista kulta-aikaa,\njolloin paha — inhimillisessä mielessä — ei vielä ollut ilmaantunut\nalkuaikaiseen kehityskulkuun. Neitsyt kutoi vain kullanhohtoista\nainekangastaan kultaisella sukkulallaan ja aine välkähteli\nalkuaikaisessa puhtaudessaan hänen kähärällään. Vasta myöhemmällä\nkehityskaudella — kun eri sukupuoliin jakautuminen ihmiskunnassa oli\ntapahtunut ja paha eli skorpioonin myrkyn vaikutus oli tunnettavissa\n— jaettiin yhtynyt neitsyt-skorpiooni kahdeksi ja niiden välille\nmerkittiin vaaka syysiteisyys-lain toiminnan mittariksi. Täten voi\nymmärtää kalevalaisen Pohjan neidon esittävän ehtojaan jokaiselle\nhäntä omakseen haluavalle, ikäänkuin vaakapunnukset olisivat hänellä\nkäsissään. Linnunradan neitsyt-merkki oli kaukainen, tottumattomalle\nsilmälle näkymätön. Varsinkin rahvaan oli mahdoton siihen tutustua.\nSe tarvitsi jotakin läheisempää taivaan merkkiä. Vähitellen alkoikin\ntaivaan neitsyeitä ilmetä läheisimmistä taivaankappaleista. Lähinnä\ntässä suhteessa oli kuu, ja siitä kehittyikin houkutteleva vertauskuva.\nKuu-jumalattaria ilmestyi kaikkialle, saapa Pohjan neitokin kuun\nkoristamana esiintyä kalevalaisia urhoja houkuttelemassa. Runo kertoo:\n\n    \"kun onpi kovin korea:\n    kuuhut paistoi kulmaluilta,\n    päivä rinnoilta risotti,\n    otavainen olkapäiltä,\n    seitsentähtinen selältä.\"\n\nAlku-arjalaisessa mytologiassa vastaa Pohjan neitoa Maaja-durga, jonka\nnimen orientalistit ovat kääntäneet \"saavuttamaton\", kuten Pohjan\nneitokin oli monessa suhteessa \"saavuttamaton\". Onko suomalainenkin\nPohjan neito lainaus täältä vai onko se vieläkin aikaisempi piirros\naikain viisauden uskonnoista, sen on vastainen tutkimus toteava. Varmaa\nkumminkin on, että Pohjan neidon vastaavaisuudet kuu-jumalattarien\nlukuisasta joukosta on havaittavissa niin kaukaisilta ajoilta saakka\nkuin silmä vain suinkin kantaa. Muinais-kaldealaisilla esiintyy\nse Ishtar-Astartena, egyptiläisillä esiintyy se Isis-Hathorina,\nesi-helleeneillä ja myöhemmillä kreikkalaisilla Magna-materina,\nmarena, merenä, mistä se lainautuu länsi-eurooppalaisten kansojen\nMariaksi. Sideerinen neitsyt-vertauskuva tiivistyy kehityksen mukana\nyhä aineellisemmaksi. Kuu-jumalattarena se on jo maan suoranaisessa\nläheisyydessä, mutta vihdoin se aineellistuu ihmishahmoiseksi\nneitsyeksi, neitsyt Maariaksi, puuseppä Josefin vaimoksi, samoinkuin\nPohjan neitokin tulee lopulta seppä Ilmarisen vaimoksi.\n\nBabylonialainen sivistyskausi on historiallisesti ainakin länsimailla\nvielä täydelleen hämärän peitossa. Arkeologisten kaivausten nojalla\ntiedetään vain, että ainakin noin kolmetuhatta vuotta ennen meidän\najanlaskuamme oli Eufrat- ja Tigris-virtojen varsilla kukoistamassa\nvaltava akkadilais-sumerilaisten rotujen luoma sivistyskausi korkeine\nrakennustaiteellisine ja henkisine sivistyksineen, joiden alkukausi\non toistaiseksi täytynyt jättää määrittelemättömäksi. Kun on kyetty\njossain määrin tulkitsemaan heiltä jääneitä kirjoituskatkelmia, niin\non todettu, että heidän maailmoidensynty- ja jumalsyntyjärjestelmänsä\novat olleetkin pohjana niille luomiskertomuksille, joita myöhemmin\non ruvettu pitämään suoranaisina jumalallisina ilmoituksina vain\njuutalaisten muka valitulle kansalle. Täältä — näiden kansojen\nastrologisista tutkimuksista ovat kotoisin linnunrataan pohjautuvat\nsideeriset jumaluudet, täältä kuu-jumalattaret, täältä neitsyt\nMaariat, ja täältä samaan ryhmään kuuluva kalevalainen Pohjan neito —\nellei viimeksi mainittu ole jo aikaisempaa perua, joutuen sittemmin\nakkadilais-sumeristen rotujen välityksellä assyrialais-babylonialaisten\nastrologien omaisuudeksi. Yhtäläisyydet näiden jumalattarien ja\nkalevalaisen Pohjan neidon välillä ovat ilmeiset. Niinpä Ishtar\nesiintyy houkuttelevana ja lumoavana taivaallisena kuningattarena, joka\nkiihottaa luomistyöhön, ollen itse luovan aineen edustaja. Myöhemmin,\nrodun vajotessa aistillisuuteen, muuntui symboli seksualiseksi,\nja tästä johtuivat ne Astarten palvontamuodot, joihin myöhemmin\nkertomukset viittaavat ja jotka aikaansaivat rodun siveellisen ja\nhenkisen kuihtumuksen sekä lopulta sen valtiollisen ja rodullisen\nperikadon. Ishtarista tulee loppujen lopuksi sodan ja riidan jumalatar.\nRakkausaatteen vastakohta on viha, jommoiseksi kalevalainenkin Pohjan\nneito symbolina — ainakin välillisesti — muuntuu.\n\nEgyptiläisten Pohjan neito kantoi nimeä Hathor ja oli alkujaan\nkorkeimmasta naisjumaluudesta, Isiksestä, emanoitunut olento.\nHän oli taivaan ihannoitu kuningatar. Hathor edusti rakkautta ja\nhedelmällisyyttä, oli ikuisen ilon personoituma. Hänenkin kutomansa\nkangas oli kulta- ja hopealoiminen, ja sitä hänen sukkulansa kutoi\nniin runsaasti, että kangas ulottui taivaasta maahan, ja sitä myöten\nvoivat jumalat ja ihmiset tulla hänen luokseen. Varsinaisena asuntonaan\noli hänellä kylläkin taivaankansi, mutta hänen ilonjakamishalunsa\noli siksi voimakas, että hän usein laskeutui Egyptiä ympäröivän\nhieta-aavikon laidalle, kätkeytyi keitaalla kasvavaan tuuheaan\nsykomooriin, kuiskiakseen puun varjossa lepääville ihmislapsille\nrakkauden ja ilon pyhiä salaisuuksia. Moni huumautuikin rakkauden\njanoisena etsimään ei ainoastaan lemmen haihtuvaa haavetta, vaan\nulotti etsintänsä ikitiedon sopusointuisalle, kirkkaalle onnen\nlähteelle. Kun ikitiedon etsijä oli saanut yllykkeen saada Hathor\nomakseen, joutui hän vihkimykseen vievälle tielle, jolloin hänelle\nvihkimyshetken juhlallisuudessa kuiskattiin korvaan, sinetöitiin\nhänen tajuntaansa ne Hathorin ominaisuudet, jotka tälle kuuluivat\ntajunnan korkeimmilla tasoilla. Esi-helleenisessä mytologiassa vastaa\nPohjan neitoa Afrodite, rakkauden jumalatar. Tämäkin — vaikka myytti\nkuvaa Afroditen nousevan \"vedestä\" — kuuluu kuu-jumalattariin.\nIhanana ja kauniina on hän muille jumaluuksille melkeinpä kateuden\nja mustasukkaisuuden alinomainen riidanaihe, jonka vuoksi hänet\nnaitetaan kuuluisalle sepolle, Hephaistonille, aivan samalla tavoin\nkuin kalevalainenkin kuujumalatar menee naimisiin seppo Ilmarisen\nkanssa. Afroditeakin houkutellaan muiden jumalien puolisoksi, kuten\nPohjan neitoa kalevalaisten urhojen puolisoksi. Helleeninen rakkauden\njumalatar Afrodite muuntuu myöhemmillä kreikkalaisilla ja roomalaisilla\nheidän madaltuneen ihanteensa mukaisesti Cupidoksi, seksuellisen\nhimon jumalattareksi. Molempien näiden kansojen historia on vielä\nnykyhetkellä siksi tuoreessa historiallisessa muistissa, ettei tarvitse\nlähemmin kerrata sitä surullista kohtaloa, mihin tämänlaatuinen\nhenkisten ihanne-vertauskuvien alentaminen johtaa. Kumpaisetkin nämä\nmuinoin korkealla seisoneet historialliset kansat ovat rappeutuneet, ja\nheidän loistavasta sivistyksestään on vain sirpaleita jäljellä.\n\nVoitaneen pitää pyhyyden loukkauksena kosketella tässä yhteydessä\nlänsimaista kuu-jumalatarta nykyaikaisessa asussaan. Se on nähtävissä\nkaikkien suurten katedraalien pääalttareiden alttarimaalauksena. Eikä\nsuinkaan voida soimata tätäkään kuujumalatarta voiman puutteesta.\nMadaltuneesta ihanteestaan huolimatta se on ollut vuosisatojen aikana\nkiihoittamassa etevimpäin taiteilijoiden mielikuvitusta mitä ihanimpiin\ntaideluomuksiin, ja se on valtava voimatekijä pitämään edelleenkin\nmiljoonaista rahvasta lumonsa pauloissa. Kuvaa kutsutaan nykyisin\nmadonnaksi, äidiksi, jumalan äidiksi, maailman äidiksi, ja luulotellaan\nhäntä — ellei jumalan — niin ainakin jonkin jumalan pojan äidiksi.\nAihetta ei millään tosiasioihin pohjautuvalla perustelulla voida sanoa\nyksinomaan länsimaiseksi ja vielä vähemmän kristilliseksi, kristinuskon\ntosimerkityksessä. Useimmiten maalaus kuvaa ihaniin siniverhoihin ja\nkultakruunuihin puettua nuorta naista, joka usein seisoo kuunkäyrällä\npitäen käsissään joko aurinkoa tai jumalaista Horus-lasta, kuten\nkonsanaan muinaisilla egyptiläisillä, tai on hän kuvattu kokonaan kuun\ntai auringon hohteen ympäröimäksi. Länsimaalaisessa mytologiassa,\nkuten Johanneksen Ilmestyskirjassa oleva kuvaus, on jokseenkin\nsanantarkka kerranta babylonialais-helleenisestä kuu-jumalattaresta.\nNäin siellä sanotaan: \"Ja suuri ihmemerkki näkyi taivaalla, nainen,\njoka oli puettu aurinkoon ja jonka jalkojen alla oli kuu. Hänellä oli\npäässään kaksitoista-tähtinen kruunu. Ja hän oli synnytystuskissaan\nja huusi apua.\" Onhan kuvaus täydelleen sideerinen aina linnunradan\nkahteentoista merkkiin saakka, ja semmoisena se ainakin yhdessä\nmerkityksessä on katsottava myytilliseksi kuvaukseksi tähtitaivaan\nmerkeistä.\n\nVanhat iänikuiset vertauskuvat ovat siirtyneet rodusta rotuun,\nsukupolvesta sukupolveen vaihtaen vain jonkin verran ulkonaista asuaan.\nMutta niihin sisällytetty metafyysillinen aate on kaikissa sama.\nIkuista totuutta ei voida muuttaa, vaikkakin sen ilmaisumuoto voi\nvaihdella eri aikakausien vaatimusten ja käsityskyvyn mukaisesti. Usein\nhairahtuvat nuoremmat polvet pitämään omaa käyttämäänsä vertauskuvaa\nainoana oikeana ja monopolisoivat sen omaksi luomakseen, aliarvioiden\nsamaan aatteeseen tähtääviä vertauskuvia toisilla kansoilla ja\ntoisilla roduilla. Sellainen kannanotto vie tietenkin suunnattomaan\nomahyväisyyteen, toisten tuomitsemiseen, riitaan ja sotiin, niinkuin\nkävi Suomenkin kansalle, joka joutui vierasten valloittajien\npoljettavaksi ja häväistäväksi omahyväisten tunkeilijain taholta. Uusi\ntulokas ei käynyt edes tutkimaan kalevalaisen kansan vertauskuvastoa,\nmissä määrin sillä olisi kosketuskohtia kansalle tyrkytetyn uuden\nuskonnon vertauskuvaston kanssa siitä huolimatta, että jos semmoisia\nolisi löydetty, olisi se ollut omiaan korottamaan uusilta näyttävien\nvertauskuvien arvoa. Muitta mutkitta tuomittiin kalevalainen uskonto\npakanuudeksi, joka oli hävitettävä.\n\nSideraalisessakin mielessä Pohjan neito esiintyy siksi laajapiirteisenä\nkäsitteenä, ettei sitä voi ajatella joksikin tuulesta temmatuksi\nharhakuvaksi, joksikin runolliseksi mielijohteeksi, joka jolloinkin\nolisi pälkähtänyt jonkun vanhan runolaulajan päähän. Moinen olettamus\nrauennee omaan mahdottomuuteensa, sillä edellyttäisihän se tavalliselta\nrunolaulajalta melkein liiaksi korkealle tähtäävää metafyysillistä\nsisäistä näkemystä. Heijastuuhan sideerisessä jumalatar-myytissä\nkaikessa loistossaan korkeimpien tasojen sisäinen olemus, jonka\nerikoisuudet voi nähdä vain äärimmäisen herkistynyt sisäinen silmä.\nSamalla annetaan selvä vakuutus siitä, että se, joka kerran huomaa sen\nsisäisellä aistillaan, jää ikuisiksi ajoiksi näkemyksensä pauloihin. Ei\nmikään mahti maailmassa voi tätä näkemystä himmentää. Se jää hänessä\nelämään ja muodostuu hänen toimintansa pysyväiseksi kiihottimeksi. Se\nkiehtoo häntä kesken ulkonaisen hyörinän ponnistautumaan näkemyksensä\nyksityiskohtaiseksi toteajaksi todellisemmin, kuin mitä hetkellinen\nnäkemyksellinen tapahtuma oli.\n\nTämmöisenä kiihottajana esiintyy Pohjan neito kalevalaisessa myytissä.\nSe saa Väinämöisen ryhtymään vaivalloiseen venheen veistoon,\npurjehtiäkseen näkemyksellisesti havannoidun utukuvan asuntasijoille,\nmissä voi ryhtyä yksilöllisyyden ratkaisevaan muovailuun, kohoutuakseen\nikitiedon äärimmäisiin saavutuksiin. Se saa Ilmarisen ponnistamaan\ntaontataitonsa huipennettuun taituruuteen kyetäkseen takomaan\nSammon, tuon koko rodulle kuuluvan ihmemyllyn, jolla oli jauhettava\nihmiskunnalle aineellista ja henkistä hyvinvointia. Se saa Kaukomielen\nuskaltautumaan seikkailuihin, joissa hän saa kamppailla elämästä\nja kuolemasta, noustakseen tavallisesta arki-ihmisestä arhatiksi,\nyli-ihmiseksi, kohoutuakseen vihittyjen valkeuteen, elämän ja kuoleman\nherraksi. Ja niin kauan kuin tämä Pohjan neidon vertauskuva säilyy\nhellävaraisessa metafyysillisessä puhtaudessaan, niin kauan kestää\nsen maagillinen lumo sielullista ja henkistä voimaa antavana, mutta\nsamalla kuin sen henkinen sisältö vedetään aineellisuuteen, himmenee\nsen kauneus, ja maagillinen voima häipyy olemattomiin. Magia, kaikkein\njaloin ja henkisin voima, ei voi ilmetä eikä tehota itsekkyyden\nkarheimmilla värähtelytasoilla — muuten kuin — noituutena.\n\nKuten jo on viitattu, madaltuvat henkisimmätkin vertauskuvat\njouduttuaan alemmille aineellisille tasoille. Kuunjumalattaret voivat\nihmisten keskuudessa muuntua tavallisiksi porvarisvaimoiksi. Pohjan\nneitokin — kalevalaisen kehityksen tiivistyttyä aineellisemmaksi —\ntulee sepän vaimoksi eikä esiinny tavallista ihmistä kummempana. Onpa\nehkä tavallista porvarillista emäntää poroporvarillisempikin. Hän on\noikullinen, joutavaan pilaan taipuvainen, mikä ilmenee hänen jakaessaan\norjalleen kiven kalan asemesta, laatiessaan leivän, jonka sisälle\non leivottu kova pii. Lapseton hän on myös — eikä hänestä ainakaan\nsynny ihmeitätekevää poikaa. Lankeemuksiensa tuloksena joutuu hän\nsyysiteisyyden lain pakosta metsänpetojen raadeltavaksi.\n\nTuskinpa voitaneen sattuvammin kuvata ihanteen madaltumista.\nEi ainakaan missään mytologisessa katkelmassa se esiinny\nselväpiirteisempänä. Ihanteen aineellistuessa katoaa siitä sen eloa-\nja voimaa-antava ydin, sen toimintaan kiihottava maagillinen voima,\nja jäljellä on sen ytimenä vain karhea aine, kova kivi, joka tuo\nmukanaan turmaa, kostoa ja kuolemaa. Ulkokuori voi vielä olla kaunis ja\nelinvoimaa sisältävän näköinen, mutta sisältö on kuollut. Sitä kuvaa\nKullervon sanat Pohjan neidon kohtalon hetkellä:\n\n    \"moni on kakku päältä kaunis,\n    vaan on silkkoa sisältä —\"\n\nKivettynyt ihanne joutuu aineen saaliiksi kuten Ilmarisen emäntä,\nentinen Pohjan neito\n\n    \"muuttui mullanmuotoiseksi,\n    kaatui kattilanoeksi\n    oman pirttinsä pihalle\".\n\nSamanlaatuinen vertauskuvannollinen puhetapa ilmenee myös\nuustestamentillisessä myytissä, ja onpa se mainittu Suurlähettilään,\nJeesuksen, lausumaksi hänen vuorisaarnassaan (Math. 7: 9—10). Sielläkin\nhuomautetaan, kuinka kuollut ihanne on kuin kivi leivän sijasta, ja\nkala myrkyllinen kuin skorpiooni, kun siitä on poistunut sen henkistä\nelämää antava ydinmehu. Se on kuin raato, joka ei enää voi tuottaa iloa\nkenellekään, vaan on määrätty luonnonlain mukaiseen hajautumiseen.\n\nKaiken tämän kuvaa kalevalainen myytti omalaatuisella tavallaan\nsuurenmoisen yksinkertaisesti ja sattuvasti.\n\nIhanteen madaltumiskuvaus jatkuu edelleen aina sen korvikkeeseen\nsaakka. Ihminen ja ihmiskunta eivät näy voivan elää ja olla ilman\nihanteita. Ellei sen katse kanna korkeuksiin, niin se luo itselleen\npalvonnan esineiksi aineellisia ihannekuvia. Tästäkin seikasta on\nolemassa sekä historiallisia että mytologisia todisteita. Erittäin\nsattuva todistus kuvataan vanhatestamentillisessa myytissä toisen\nMooseksen kirjan 32. luvussa. Juutalaisen kansan kerrotaan siinä\nviipyvän Siinain (kuunvuoren) juurella ja kadottaneen näkyvistään\nlakinsa — ihanteidensa — laatijan Mooseksen, joka viipyi \"vuorella\".\nKansa halusi uutta ihannetta, jolloin heidän korkein pappinsa Aaron\nmuutaltihe sepoksi, takojaksi, vaatien haltuunsa kansan kalleimmat\nlelut, kultakoristeet, joista hän sitten takoi, \"muodosti taltallaan\"\nkultaisen vasikan, rakensi sen eteen alttarin, jolla kansa sai uhrata\nuhrejaan uudelle jumalalle, uudelle ihanteelle. Sen äärellä kansa\nuhrasi, söi, joi ja huvitteli. Tämäkin ihanne oli kuolemaan tuomittu.\nMooses murskasi vasikan ja poltti sen tuhkaksi. Tämän tuhon ohella\nmurskautuivat myös alkuperäiset lakitaulut, alkuperäiset ihanteet —\nniinkuin aina käy aineellisten korvikkeiden pirstoutuessa. Alkuperäisen\nkalevalalaisen Pohjan neidon hävittyä, taotaan kalevalaisellekin\nkansalle kultainen kuvatus. Se on kylmä ja eloton eikä ilahduta ketään,\nei edes taitavaa takojaa itseään. Se ei kykene innostamaan urotöihin\ntai toimintaan, vielä vähemmin innostamaan ikitiedon etsintään. Tapaus\nsai Väinämöisen esittämään korkealle tähtäävän siveyssäännön:\n\n    \"Kielti vanha Väinämöinen\n    kullalle kumartamasta,\n    hopealle horjumasta.\"\n\nIhanteen personoitumista ihmishahmoisuuteen kuvaa Kalevala erikoisen\nepäonnistuneeksi yritykseksi — varsinkin jos metafyysillisen aatteen\ntilalle asetetaan ihmishahmoinen korvike, ikäänkuin henkistä\nvertauskuvaa ylipäänsä voitaisiin jollakin korvikkeella korvata.\nTätä kuvaa Kalevalassa toinen Pohjan neito, jonka Ilmarinen ryöstää\nväkivalloin omakseen, entisen tapaturmaisesti kuolleen tilalle. Toinen\nPohjan neito osoittautuu suorastaan petolliseksi, pahantapaiseksi,\nepäsiveelliseksi, minkä Ilmarinen huomaa vasta unesta herättyään.\nMitätönkin ihanteen korvike voi pitää valtiastaan pauloissa siksi,\nkunnes \"herätään\" näkemään sen sisäinen olemus todellisessa\nluonnossaan. Ilmarisenkin kerrotaan huomanneen tämän, ottaneen sen\nopikseen ja karkoittaneen korvikkeen luotaan, loihtien sen kalalokiksi\n\n    \"luo'olle lokottamahan\".\n\nKalevalainen Pohjan neito-myytti kuvannoi sattuvasti ihmisihanteiden\nolemuksen, sen muuntumisen alkuperäisestä puhtaudesta aistilliseen\ntahrautumiseen saakka. Se on vanhan esi-isiemme uskonnon jaloin opetus\nkiihottamaan yksilöä ja kansaa etsimään ihanteensa ajatuksen, tunteen\nja toiminnan puhtaimmasta piiristä. Sen yhteydessä on kalevalainen\nmyytti saanut sopivan kehyksen melkein jokaiselle yksilöllisen\nelämän vivahdukselle, osoittaakseen seikkaperäisesti, mihin korkean\nihanteen suuntauksesta poikkeaminen johtaa, samalla kun esityksessä\nsäilyy kirkkaana se kaita polku, jota myöten kulkien totuuden\netsijä ja korkeiden ihanteiden palvoja vihdoin saavuttaa päämäärän,\nvihkiytymisen ihannekuvaan, nousun tietäjä-yli-ihmisasteelle. Tätä\npäämäärää ei kalevalainen runohenki koskaan turmele, päinvastoin se\nsaa merkillisellä, melkein loitsullisella magiallaan sen kirkastumaan\nkatseelle silloinkin, kun polun kulkijan elämän tilanteet ovat vähemmän\nsuotuisat ja ihanteelliset.\n\n\n\n\nJOUKAHAINEN.\n\n\nJoukahais-myytti ja kuvaus hänen sisarestaan Ainosta astuu\nkalevalaisessa kertomuksessa näyttämölle maailmoiden luomisen jälkeen\nyhtä äkkiarvaamatta, kuin Kainin edesottamukset juutalaisessa\nvanhatestamentillisessa myytissä. Kohta \"syntiin lankeemuksen\"\njälkeen poistuu Kain ihmiskunnan syntymäkehdosta sukunsa ja Elohimien\nkiroamana, koska hänen uhrinsa maanhedelmästä ei muka jumalille\nkelvannut, tappaa veljensä Aabelin ja pakenee tekonsa seurauksia Nodin\nmaahan, missä jo on ihmisiä ja ihmiskehitystä siinä määrin, että hän\nperustaa perheen, nousee siksi korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan,\nettä perustaa kaupunkeja ja kohoaa sukukunnan suurimmaksi taituriksi\ntekniikan ja yleensä käytännöllisen elämän kaikilla aloilla. Kuvaahan\nensimmäisen Mooseksen kirjan neljäs luku Kainin jälkeläiset monin\nverroin korkeampaan kehitykselliseen taituruuteen nousseiksi kuin\nminkään muun adamiittisen jälkeläisen. Jabal, Kainin jälkeläinen\nedustaa karjanhoidollisen kehityksen perustyyppiä ja tämän veli Jubal,\noli kanteleitten ja huilujen sekä tekijä että soittaja. Tubal-Kain\noli taas teknillinen taituri kaikissa vaski- ja rautatöissä. Kaikki\ntavalliseen mekaanis-koneelliseen kehitykseen kuuluva oli ominaista\ntälle veljensä murhaajan suvulle.\n\nRabbinien selostusten mukaan ei näitä adamiittisia henkilöitä ole\npidettävä vain tavallisina persoonallisuuksina, vaan niillä on tahdottu\nkuvata sekä sideerisiä että kosmillisia tapahtumia. Samaan tulokseen on\ntullut Ralston Skinner, jonka merkillinen teos \"Mittojen alkulähde\" on\nliiankin vähän saanut huomiota osakseen. Tässä tutkimuksessaan on hän\ntullut siihen merkilliseen tulokseen, että vanhatestamentilliset nimet\nja henkilöllisyydet ovat astronomisia tekijöitä, jotka on suorastaan\nlainattu kaldealais-babylonialaisesta korkealle kehittyneestä\ntähtitieteestä. Nimet vain ovat muunnetut, mutta muuntaminen on tehty\nsiksi nerokkaasti, että numeroarvoilla on vieläkin vastaavaisuutensa\nvanhojen mytologisten nimitysten kanssa.\n\nKäymättä tarkemmin selostamaan Kain-myytin siveellistä puolta\non se tullut mainituksi osoittamaan, kuinka monella avaimella\nyleensä on mytologisia kuvauksia avattava ja kuinka kukin avain\npaljastaa vain yhden puolen myyttiin sisältyvästä salaisuudesta.\nKain-myytissä on vielä eräs puoli, joka tuo sen lähelle kalevalaista\nJoukahais—Aino-myyttiä, nimittäin tapahtuman yhdenkaltaisuus. Rabbinien\nselostusten mukaan olisi Kainin veli Abel feminininen tekijä.\nSalatieteen ja vanhimpien arjalaisten lähteiden mukaan kuvannoisivat\nnämä nimitykset makrokosmillisesti alkuihmiskunnan hermafrodiitista\naikaa, jossa Kain edustaisi miehistä ja Abel naisellista prinsiippiä.\nMikrokosmillisesti olisi vastaavaisuus sama, mikä on ihmisen ylemmän ja\nalemman minuuden välillä. Tätä puolta ei ainakaan vanhatestamentillisen\nmyytin ulkonainen puoli erikoisemmin selosta, mutta sen sijaan\nkalevalaisen myytin henki viittaa hyvin likeisesti tämän laatuiseen\nerittelymahdollisuuteen Joukahaisen ja Ainon henkisessä yhteydessä\ntoisiinsa.\n\nRodullisesti on näillä mytologisilla henkilöillä monia toisiaan\nsivuavia kosketuspisteitä.\n\nSamanlainen aikakaudellinen hyppäys kuin mikä esiintyy\nvanhatestamentillisessa myytissä, käy ilmi kalevalaisessakin\nkehityshistoriallisessa kuvauksessa. Kun runo käy kertomaan Väinämöisen\nkosketuksesta Joukahaiseen, on Väinämöinen jo täysin kehittynyt\ntietäjä, ja maapallon elämä on lähimain organisoitunut siihen muotoon,\nmitä yleensä orgaanisella kehityksellä tarkoitetaan. Luonto on\ntullut aistittavaksi, kasvillisuus on rehevä, eläinkunta käsittää\nmelkein kaikki myöhemminkin tunnetut eläinlajit, ihmiskuntaa esiintyy\nmelkein kaikilla silloisen maapallon mannerkolkilla muodostaen\nellei valtiollisia niin ainakin rodullisia ryhmittymiä. On olemassa\nKalevankangasmaa, missä Väinämöinen rotunsa eturivissä viljelee maata\nja opettaa kansalleen tietoa alkuasteista\n\n    \"syntyihin syvihin,\n    joit'ei laula kaikki lapset,\n    ymmärrä yhet urohot\".\n\nOn olemassa Pohjola ominaisine kansoineen, jotka ovat korkealla\ntaikuudessa mutta siveelliseltä luonteeltaan kehittymättömiä, koska\nniitä mainitaan \"ihmissyöjiksikin\". On olemassa Lappi, jossa asustaa\nmuunmuassa Joukahainen, teknillisen taituruuden melko kuulu edustaja.\n\nMitä kosmillisia tapauksia tämän nähtävästi pitkäaikaisen \"hyppäyksen\"\naikana on tapahtunut, siitä vaikenee Kalevala, eikä kalevalainen\nmyytti anna mitään kouraantuntuvaa viitettä, mihin historialliseen\ntai esihistorialliseen aikaan Joukahais-myytti tähtäisi, jonka vuoksi\nlänsimainen historiantutkimus on sen kokonaan syrjäyttänyt jättäen sen\nkokonaan pois laskelmista \"historiallisena\" tapahtumana.\n\nMutta asia saa toisen värityksen yleisen mytologian valossa — vallankin\nkun on tultu huomaamaan ja alettu tunnustaa, että useilla myyteillä\n— paitsi niiden astronoomista ja sideeristä merkitystä — voi olla\njoihinkin esihistoriallisiin tositapahtumiin pohjautuva alku, vaikka\nne sittemmin ovat joko tahallisesti muunnetut tai ovat saaneet\ntarunomaisen värityksen eri kansallisuuksien esittäminä. Verrattaessa\nnäitä toisiinsa tulee myytin luonne selvemmäksi. Jonkun kansan myytille\nvoi toisen kansan myytti luoda lisävalaistusta ja saa sen ytimen\nkirkastumaan. Henkilöiden nimet voivat vaihdella, tilanteet voivat\nolla erilaatuiset, mutta henkilöiden luonne ja luonteiden yhtäläisyys\nasettaa ne samaan luokitukseen, jonka perustalla usein on mahdollista\nsummittaisesti arvioida ajanjaksokin, mihin myytti oleellisesti kuuluu\nja henkilöt pääsevät eräänlaatuiseen historialliseen oikeutukseen.\n\nTämän nojalla voi tehdä kysymyksen, onko Joukahais-myytillä\ntämänlaatuista edellytystä todellisuuspohjaksi. Ja jos niin on, niin\nmihin esihistorialliseen aikaan se tähtäisi?\n\nEnnenkuin voi olla toiveita likimääräisenkään arvioinnin\noikeaanosumisesta, on tutkielmaan käytävä käsiksi\nennakkoluulottomuudella. Ensikädessä on luovuttava niistä\nperusteettomista aikalaskelmista, jotka ovat vallalla länsimaisessa\najattelussa, ja jotka ovat osittain perua länsimaisen kirkollisen\nkylvön sadosta. Kirkkojen tehostama maailmansynty-oppi adamiittisine\nihmisalkuineen on jätettävä lastenkamari-tarustoon, minne se on\ntahtonut teljetä mytologian sinänsä, huolimatta siitä, että sen\nomatkin dogmit loppujen lopuksi kuuluvat mytologiaan, jonka karheimmat\nmuodot se on aineellistanut melkein tuntemattomiksi ja ehdottomasti\npaikkansapitämättömiksi. Niin kiihkeä on ollut kirkkojen kylvö, että\nse on luonut aitoja länsimaiselle tieteellekin, tieteen vakavassa\npyrkimyksessä päästä perille maailman ja ihmisen synnyn salaisuuksista.\nGeologinen tutkimus osoittaakin maailmansynnyn miljoonia vuosia\nkestäneeksi — yhä jatkuvaksi luomiskaudeksi. Maakerroksista tehtyjen\nlöytöjen perustalla täytyy ihmiskehityksen alku siirtää miljoonien\nvuosien takaiseen aikakauteen. Kehitysopillisen tutkimuksen on\ntäytynyt tavalla tai toisella alkaa hyväksyä mytologian ja salatieteen\nesittämät kuvaukset maapallon muinaisaikaisista hahmoituksista,\nmuinaisista maanosista, mantereista ja maista, joiden kehdossa lajien\nsynty alemmasta muodosta korkeampaan on yleensä käynyt mahdolliseksi.\nMaakerrostumista on kaivettu esille orgaanisia lajimuotoja jo ammoin\neläneistä ja kuolleista lajeista, joita nykyhetkellä vain myytit\nkuvaavat. Näiden kouraantuntuvien todistuskappaleiden nojalla on\nlänsimaisen tieteenkin täytynyt olettaa ainakin totuuden varjo\nmytologiselle historialle, joka kertoo kadonneista mantereista ja\nsivistyskausista jo ennen nykyisen historian tuntemia aikoja ja\nsivistyksestä, joka kukoisti maapallollamme ennen arjalaista aikaa ja\nosittain samanaikaisesti esi-arjalaisen sivistyksen kanssa.\n\nKaikkien vanhimpien sivistyskansojen tapaan viittoo kalevalainenkin\nmyytti noihin kadonneisiin mantereihin, ja useat luonnekuvaukset\nniiden kansoista ja asutuksista käyvät pääpiirteissään yhteen.\nSamanlaisena on muunmuassa esitetty rotujen sijoitus joko napaseutujen\ntai päiväntasaajaseutujen läheisyyteen. Mantereita kutsutaan\nyön eli pimeyden maaksi, sekä päivän eli valon maaksi, ja eri\nroduilla on vastaavat manneralueensa tarkoin määriteltyinä. Monet\nmyytit — kalevalainen niiden mukana — kertovat tapahtumista sillä\nmantereella, joka nyttemmin kulkee Atlantis-mantereen nimellä.\nVieläpä niin myöhäisellä ajalla kuin Herodotoksen aikoina oli jaoitus\npohjolan- ja valonmaista olemassa paikallisena käsitteenä, tämän\npuhuessa seudusta, missä vallitsi puolivuotinen yö, kun taas toinen\nseutu — ekvatoriaalinen seutu — oli siinä suhteessa tavallinen,\nettä päivä ja yö vaihtelivat niissä tavallisissa mittasuhteissa.\nNäissä seuduissa asuva ihmiskuntakin oli erilaista, ja kaikki\nmyytit kertovat yksimielisesti, että eri maanosien kansat olivat\nalituisessa kahnauksessa keskenään. Taisteltiin ei ainoastaan\nmaanomistusoikeuksista ja elinkeinoelämän eduista, vaan myös tietojen\nja taitojen etevämmyydestä, kilpailtiin niiden omistamisesta, ja\ntietokeinoja käytettiin toisen kukistamiseen. Tämmöisiä taisteluita\nkuvaa Mahâbhârata, ja sama piirre on olemassa kalevalaisessa\nyhteiskuntaelämässä. Mytologia viittaa kaikkein ilmeisimmin muinaiseen\nAtlantilais-aikaan, ja sieltä käsin lienee Joukahais-myyttikin saanut\npääasiallisimman värityksensä. Sen suunnattoman mantereen pohjoisissa\nosissa lienee sijainnut se \"Lappi\", missä Joukahainen kasvoi isänsä\nkodissa, perheensä keskuudessa, ja vietti niukanpuoleista elämää, koska\nruno kuvaa hänet nimenomaan \"laihaksi lappalaispojaksi\". Näyttää siltä\nkuin olisi hän kuulunut siihen mytologiseen \"pimeyden poikien\" ryhmään,\njotka olivat alentamassa magiaa noituudeksi, vaikkakaan Joukahaisen\nsuvussa ei noituus esiinny siinä asteessa, kuin mitä Pohjolan päärotu\nedustaa. Mutta hänen yhteenottonsa Väinämöisen kanssa viittasi selvästi\nsiihen, ettei hän kuulunut \"päivän poikien\" puolelle, samalla kun se\nselvästi osaltaan todistaa tapahtuman kuuluneen sille merkilliselle\nkehityskaudelle, jota atlantilainen aikakausi edustaa Puraanoiden\nkertomana. Väinämöisen ja Joukahaisen tiedollinen kaksintaistelu\npaljastaa suuntauksen, missä atlantilainen ja esi-arjalainen rotu\ntörmäsivät toisiaan vastaan.\n\nTätä asiain tilaa kuvaa ensimmäisen Mooseksen kirjan kuudes luku\nvarsin yhdenmukaisesti muiden kansojen myyttien kanssa. Siinä\npaljastuu Kainin suvun atlantilaisaikainen itsekkyys, ja monia muita\nyksityisseikkoja, jotka esimerkiksi Puraanoiden mukaan kuuluvat\nyksinomaan atlantilaiselle rodulle. Siitä saa myös tuomitun rodun\nmentaliteetista kuvauksen, joka paljastaa niitä psykologisia syitä,\njotka sittemmin olivat syynä ihmiskunnan suureen tragediaan, joka\nvanhatestamentillisessa myytissä kulkee vedenpaisumuksen nimellä.\n\nSalatiede kertoo maapallon mantereiden aikakaudellisista katoamisista\nja nousemisista. Muinaisen atlantilaisen mantereen häviäminen olisi\nsen mukaan neljäs järjestyksessä. Aikaisempien mantereiden häviämiseen\nolisi ollut syynä maanalaisten tulivuorten purkaukset y.m., mutta\nAtlantis-mantere olisi tosiaankin uponnut useampaan otteeseen\ntuhotulvien vaikutuksesta, jotka olisi aiheuttanut maan akselin\nvähittäinen deviatio. Nämä valtavat luonnonmullistukset — oleellisesti\nkehitykseen kuuluvina — olisivat tapahtuneet aikoina, jolloin\nihmiskunnan siveellinen tila oli joutunut sellaiseen rappeutumistilaan,\nettä sen on täytynyt hävitä muun aineellisen kehityksen ohella\nalkaakseen uuden kehityskierroksen uudessa elämän suuntauksessa.\n\nTehostaakseen rodun rappeutumisen psyykillistä perustelua keskitti\nmyytti usein koko tapahtuman sisäisen puolen yhteen ainoaan henkilöön,\ntavallisimmin johonkin rodun edustavimpaan edustajaan, jossa ilmeni\nrodun niin hyvät kuin huonotkin puolet.\n\nTämä menetelmä on Kalevalan Joukahais-myytissä ilmeinen. Joukahainen\nsaa siinä edustaa koko lappalaisrodun siveellis-eetillistä tasoa, sen\nhuippusaavutusta ja samalla sen arkaa kohtaa, missä piili mätäpesä,\nsyy sen kuolemantuomiolle. Se saa edustaa samalla sitä yksilöllistä\nminäkeskeisyyttä, joka on altis uhraamaan kaikki henkisyys-arvot\noman persoonallisuutensa korostamiselle ja sen säilyttämiselle. Mitä\nkirkkaimmin se täten kykenee kuvastamaan itsekkään elämän suuntauksen\nturmiollisuutta niin yksilöllisesti kuin kansallisesti ja rodullisesti.\n\nJoukahainen on rotunsa edustava tietomies. Hän kuulee huhuna\nuuden rodun kehkeytymisestä ja Väinämöisen suurista tiedoista,\njotka huhun mukaan olisivat suuremmat kuin mitä hän oli isiltään\noppinut. Vastoin vanhempiensa varoitusta käkeää hän matkalle\nkaksintaistelu-tarkoituksessa, valjastaa tulisen ruunansa, älynsä\nkiihkeimmän käyttövälineen, kultaisen reen eteen ja lähtee matkalle\nkalevalaisen rodun asuinpaikkaa kohden. Pitkälti saikin hän ajella,\nennenkuin hän läheni Kalevanmaata, mutta päätyi vihdoin aivan Väinölän\nahoille, seudulle, joka kuului itse rodun päämiehen viljelysalueeseen.\n\nVäinämöinen on tavallisella arkiajelullaan tiluksillaan, olematta\nerikoisesti tietäjävireessä. Oli vain \"teittensä ajaja, matkojensa\nmittelijä\", miettien arkisten asioiden järjestelyä.\n\nTällöin tapaavat he tiellä toinen toisensa, ja yhteentörmäys alkaa\naluksi fyysillisesti:\n\n    \"Tarttui aisa aisan päähän,\n    rahe rahkehen takistui,\n    länget puuttui länkilöihin.\"\n\nAineellinen yhteentörmäys nousee aste asteelta korkeampiin arvoihin,\ntietopuolisiin, psyykillisiin, menttaalisiin ja henkisiin. Rauhallisena\nVäinämöinen kuuntelee Joukahaisen lavertelua tavallisista arkisista\nasioista, tämän heti kohta alettua väitellä tiedoista. Joukahainen\ntuo esille kotoiset oppinsa ja luonnonhuomioimisensa, koskettelee\nmaantieteellisiä, eläinopillisia ja fysiologisia havaintojaan,\ntutkimustuloksia, jotka hänen mielestään olivat kuulun Lapin\nhuippusaavutuksia tiedon alalla. Hänen itsetietoinen esittämisensä\nryyditti kaikelle pisteliäältä tuntuvan lisämaun. Väinämöinen kuuntelee\nlavertelua tyyneesti, hymähtäen lopulta:\n\n    \"Lapsen tieto, naisen muisti,\n    ei ole partasuun urohon.\n    Sano syntyjä syviä,\n    asioita ainoisia.\"\n\nTällä tietäjä tahtoi heti huomauttaa, ettei luonnon ulkonainen\nhuomioiminen sinänsä, eikä siinä esiintyvien tosiasioiden\nluetteleminen, ei edes niiden järjestelmällinen yhteys keskenään\nollut vielä lopullista tietoa, senhän lapsikin voi nähdä, ja nainen\nmuistaa, vaan tiedon saavuttamisen edellytyksenä oli tunkeutuminen\nulkonaisten ilmiöiden taakse, niihin syihin ja lakeihin, jotka olivat\nluonnonilmiön aiheuttajina. Se vasta alkoi olla tietoa, miehen\ntietoa, vanhettuneen partasuu-urohon tietoa. Tämä tietenkin kiihdytti\nJoukahaista pinnistämään esille tietomääränsä. Hän kiteyttää sanoiksi\nmineraalimaailman, veden ja eläinmaailman biologiaa siltä alkeelliselta\nnäkökulmalta, minkä ulkonaisiin aistimuksiin perustuva tieto näillä\naloilla kykenee saavuttamaan. Kun tämäkin Väinämöisen mielestä oli vain\nlorua, turvautuu Joukahainen hypoteeseihin ja otaksumiin, jotka lopulta\npäätyivät suoranaiseen valheeseen. Oman mielikuvituksensa sokaisemana\ntokaisee hän viimeiseksi:\n\n    \"Viel' olin miesnä kuuentena,\n    seitsemäntenä urosna,\n    tätä maata saataessa,\n    ilman pieltä pistämässä,\n    taivon kaarta kantamassa,\n    kuuhutta kulettamassa,\n    aurinkoa auttamassa.\"\n\nTähän saakka Väinämöinen on myhäillen kuulostellut lappalaisen\ntietomiehen selostuksia ja tiedonnäytteitä, mutta kun tämä yrittää\nnäytellä ikitietoon vihityn tietäjän osaa valheellisilla perusteilla,\nalkaa hänen tietäjäominaisuutensa virittäytyä, ja Väinämöinen suoraan\nsyyttää Joukahaista valheesta. Kun Joukahainen ei kykene puolustamaan\nväitettään, hän tarttuu miekkaansa yrittääkseen surmata Väinämöisen\nja siten poistaa tieltään häntä taitavamman. Ilmeinen kuvaus siis\nsiitä tavallisesta keinosta, jolla matalamielinen, itserakas ihminen\nluulottelee voittavansa totuuden. Joukahainen uhkaa kiihdyksissään\nloihtia Väinämöisen alimpaan aineen valtakuntaan.\n\nIhmismielen salaisuuksien tuntijana täyttää Väinämöisen häpeän tunne.\nHän häpeää Joukahaisen pikkumaisuutta, hänen mielensä mataluutta, joka\noli syynä hänen itserakkauteensa ja ylpeyteensä. Tässä mielentilassa\nVäinämöisen tietäjäominaisuudet virittyvät täyteen voimapotenssiinsa.\nHän ryhtyy laulamaan todellisia syntyjä syviä, osoittaa _äänen_\nkaikkeudelliset voimavärähtelyt ihmisen vallanalaisuudessa.\nLaulunmahdista maa järisi, järvet läikkyi, vuoret vaskiset vapisi,\nkalliot halkeilivat. Hän tahtoi näyttää Joukahaiselle tositiedon\nvaltavan voiman ja puolinaisten taitojen harhanomaisuuden. Tositietojen\nvoiman hän kohdistaa lopuksi Joukahaiseen itseensä, osoittaakseen\nhänen persoonansa kuuluvan harhanmaailmaan, jonka hän oli luullut\ntodellisuudeksi. Aluksi hän hajoittaa Joukahaisen ulkonaiset varusteet\nalkuosiinsa, huomauttaakseen kuinka ne olivat vain harhaa, joiden apuun\nei ollut pohjimmaltaan luottamista. Aavistellen Joukahaisen vielä\nluottavan ruumiiseensa, käy laulun mahti siihenkin käsiksi. Joukahainen\nuppoaa suohon suolivyötä myöten, tuohon aineeseen, jonka herra hän niin\nitserakkaasti ylvästeli olevansa. Uppoaminen käy asteittain, kunnes\nJoukahainen luulee kokonaan hukkuvansa hyllyvään hetteeseen. Ruumiin\nkadottamisen pelko käy Joukahaiselle niin tuskalliseksi, että hän\nturvautuu avun anomiseen. Hän lupailee lunnaita persoonallisuutensa\nsäilyttämiseksi. Vuorokeskustelu heidän välillään on monessakin\nsuhteessa merkillinen osoittaen ennenkaikkea ensi ehdot alkeellisen\nhenkisen elämän alkamiselle ja todelliseen tietoon pyrkimiselle.\nTotuuden tietoon pyrkivä ihminen, joka näkee olevansa aineellisuuteen\nkytketty ja on aluksi halukas siitä luopumaan, luulottelee siinä olevan\nsuurimman esteen pyrkimyksilleen. Luopumalla taipumuksistaan hän luulee\nsillä voivansa ostaa itselleen totuuden tiedon. Vasta kun pyrkimys\ntulee hengenhädässä olevan avunhuudoksi, lunnaiden tarjoilu suurenee.\nNiinpä Joukahainenkin aluksi tarjoilee maallista omaisuuttaan, tarkkaan\nosuvia nuoliaan, aumoja pelloiltaan, kultiaan ja hopeitaan, vieläpä\nkiinteätä omaisuuttaan, valmiiksi muokattuja peltojaan, mutta mikään\nniistä ei riitä syntyjen syvien lunnaiksi. Millään niistä ei voida\nhenkistä tietoa ostaa. Väinämöinen sanookin:\n\n    \"En huoli hopeitasi,\n    kysy en kurja kultiasi.\"\n\nLupaileepa Joukahainen purtensakin — ajattelevan minuutensa\nkäyttövälineen — ruumiinsa pantiksi, mutta nekään eivät riitä.\nVäinämöinen vakuuttaa:\n\n    \"On noita itsellänikin,\n    joka lahelma laottu,\n    mikä tuulella tukeva,\n    mikä vastasään menijä.\"\n\nEi kelpaa ajatusmaailman parhaimmat käyttövälineet, eivät mitkään\ntavalliset tarjoukset — yhä vain Joukahainen tuntee vaipuvansa\nsyvemmälle kohti varmaa kuolemaa.\n\nNyt vasta ymmärtää Joukahainen tiedon saavuttamisen ehdot kaikessa\nankaruudessaan. Viime hetkessä tarjoo hän minuutensa puhtaimman osan\n— Aino-sisarensa. Tämä riitti tietäjälle pyörtämään pyhät sanansa\nja lisäämään Joukahaiselle elonpäiviä ilmentääkseen lupauksensa\ntodenperäisyyden ja pyrkimyksensä vakavuuden.\n\nKorkeampi minuus vanhoilla tietäjillä kuului siihen henkisen\nhierarkian ryhmään, jonka egyptiläinen hierofantti _Abamman_\nkirjeessään Porfyriokselle määritteli nimityksellä \"sielut\". Osasena,\nkipinänä korkeimmasta Elämän lähteestä, oli se yksilön kallein\nomaisuus. Se oli se katoamaton ja kuolematon jumaluuden osanen,\njoka laskeutui aineeseen, joka pukeutui aikakaudellisesti lihan ja\npersoonallisuuden verhoihin. Se pyrki korkeuksiin — persoonallisuuden\nsitä samanaikaisesti vetäessä alaspäin aineellisuuteen. Nämä voimat,\ntoinen keskihakuisena ja toinen keskipakoisena, vaikuttavat jokaisessa\nyksilössä ollen jokaisen tunnettavissa hänen sisäisessä elämässään.\nKumman virtauksen alaiseksi tahansa yksilö asennoituu, sen mukaiseksi\nvärittyy hänen olemuksensa. Samoin on ihmisryhmien, rotujen ja\nkansallisuuksien laita, sillä nehän ovat vain yksilöiden muodostamia\nryhmityksiä.\n\nTästä suuntauksesta oli kysymys Joukahaisen viimeisessä\nlunnastarjouksessa. Vanhettunut lienee ajatuskanta, että tässä\nolisi ollut kysymys todellisesta naimatarjouksesta vaka vanha\nVäinämöiselle. Semmoinen ajatus on mitä vastakkaisin myytin hengelle,\nja psykologisessakin mielessä aivan sopimaton vihitylle Väinämöiselle.\nOlettamus lunnastarjouksen metafyysillisestä puolesta, Joukahaisen\ntarjotessa korkeimman minuutensa, osunee lähimmin myytin henkeen ja\nantaa läheisesti pyskologisen pohjan Väinämöisen asennoitumiselle, kun\nhän kuulee tämän tarjouksen.\n\nTarjous saa Väinämöisen ihastumaan ikihyväksi. Hänen tietäjä-katseensa\ntunkeutuu Joukahaisen sielun syvimpään pimentoon, näkee siellä piilevän\ntodellisen tiedonkaipuun, jumal-ikävöinnin, jonka saavuttamisen\nlunnaiksi hän on lopulta valmis uhraamaan korkeimman minuutensakin,\nolemuksensa ylevimmän osan. Tämän näkemyksen pakottamana Väinämöinen\nirroittaa Joukahaisen suosta, loitsii hänelle takaisin hänen entiset\nvarusteensa ja antaa hänelle vapauden palata entisille kotiseuduilleen.\n\nKalevalainen myytti kuvaa siis todenmukaisesti ihmismielen\nvaihtelevaisuuden ja monen tiedon tielle pyrkivän alokkaan lankeemuksen\nja kompastuksen.\n\nTuskin oli Joukahainen rekeensä istunut ja alkanut vaeltaa kotiaan\nkohden, kun hän tuntee pettymystä ja alkaa katua lupaustaan.\nEntinen uhmaava luonne leimahtaa esiin ja saa hänessä täyden\nvallan. Mielipuolen tavoin hän saapuu kotiinsa, ajaa rekensä rikki\nportinpieleen, taittaa aisat portaaseen. Kun häneltä tiedustellaan\nmoisen mielialan syytä, hän ilmoittaa vetistellen joutuneensa\ntilanteeseen, missä hänen oli luvattava Aino-siskonsa kalevalaiselle\ntietäjälle, mikä merkitsi hänen astumistaan kalevalaisen magian\noppilaaksi. Muu suku ihastui siitä, mutta hän itse tunsi joutuneensa\nentisen suuntauksensa tappion toteajaksi, ja sitä ei hänen\nitserakkautensa eikä ylpeytensä tahtonut sulattaa. Hän katuu\nlupaustaan, päättää pysyä entisellään, ja hänen mielessään alkaa\nsyttyä viha suurta kalevalaista tietäjää kohtaan, jonka hän päättelee\nonnettomuutensa syyksi. Viha hänen sydämessään kasvaa päivä päivältä,\nviikko viikolta ja hän harkitsee keinoja, millä saada Väinämöinen\npäiviltä, veistelee jousia ja nuolia, myrkyttää ne \"madon mustissa\nmujuissa\" ja painautuu piiloisaan paikkaan vuottamaan sopivaa\ntilaisuutta iskeäkseen myrkylliset nuolensa maankuuluun tietäjään.\nKostotilaisuuden viivästyessä tuli hänen sieluunsa parempiakin\nhetkiä, jolloin hän tunsi menettelevänsä mielettömästi ja oli\njoskus kahden vaiheilla, kuinka tehdä. Hänen omantuntonsa ääni\npuhui siksi voimakkaasti, että \"vuoroin käsi käski, toinen kielsi\",\nmutta lopulta hän päättäytyi mustalle puolelle. Kerran hän näki\nVäinämöisen ratsastavan \"pyhän virran viertimellä\" — ja tällöin hän\npäätti toteuttaa kostoaikeensa. Hän ampuu myrkylliset nuolensa kohden\nVäinämöistä, mutta kolmesta nuolesta vain yksi osuu oriiseen, jolla\nVäinämöinen ratsasti. Väinämöinen suistui veteen, josta \"ilmanlintu\nkokko\" pelastaa Väinämöisen vieden hänet Pohjolaan.\n\nTämän myytillisen puitteen sisälle on kätketty psykologinen\ntapahtuma, joka on liiankin tavallinen tiedon tielle pyrkijöiden\nkeskuudessa. Elämä tuo jokaisen pyrkijän eteen tilanteen, jolloin\nhänen on tehtävä ratkaisu, kääntyäkö pimeyden vai valkeuden voimien\ntielle. Ratkaisu on useinkin yli-inhimillisen vaikea ja se johtuu\nsuorastaan asian metafyysillisestä luonteesta. Ei ole helppoa erottaa\nhengen suhdetta aineeseen, mikä on välttämätöntä, kun on kyseessä\nasennoituminen valkeuden voimien puolelle. Ehdottoman hengen lait\novat niin toisenlaiset kuin mitä persoonallinen yksilö luulee niiden\nolevan. Persoonallisuus tajuaa ne vain omalta kehitykselliseltä\nkannaltaan muistamatta, että vähäisinkin itsekäs ajatus voi muuntaa\nhenkisen totuuden aineelliseksi, todellisen epätodelliseksi,\nvalkeuden pimeydeksi. Vasta persoonallisuuden ulkopuolella oleva\njumalallinen minuus voi nähdä valkeuden todellisuudessaan. Ratkaisu\nhuipentuu käytännössä kykyyn erottaa korkeampi minuus alemmasta\nminuudesta ja kykyyn nähdä elämä korkeamman minuuden näkökannalta\neikä persoonallisuuden ja siten asennoitua yksinomaan korkeamman\nminuuden elämänsuuntaukselle. Kysymys koskee tällöin persoonallisuuden\nomistamisoikeutta ja tästä aiheutuva ristiriita on useinkin\nylivoimainen. Ratkaisun päättyessä persoonallisuuden puolelle, muuttuu\nelämä sen mukaiseksi. Rauhattomuus, joka tällöin valtaa mielen, muuttaa\nasennoitumisen ympäristöön tuhoisaksi, kun sielun pyyteet kohdistuvat\nvain persoonallisuuden tukemiseen ja pönkittämiseen. Levottomuus\nkiihtyy sitäkin suuremmaksi, koska silmä ei voi olla näkemättä\npersoonallisuuden yhtämittaista kuihtumista, muotojen katoavaisuuden\nlain pakosta. Tämänlaatuinen sielullinen tilanne on omiaan\nkiihdyttämään itsekkäitä vaistoja, ja syytä tähän etsitään useimmiten\nulkonaisista tekijöistä eikä huomata, että syy onkin itsessä.\nSuurimpana onnettomuuden aiheuttajana pidetään tällöin usein henkilöä,\njoka aikoinaan ensimmäisenä herättäjänä auttoi näkemään erotuksen\nihmisen korkeamman ja alemman minuuden välillä. Entinen opettaja\njoutuu onnettoman harhailijan vihan esineeksi. Tätä hän syyttää\nsielussaan, tätä hän parjaa ympäristölleen, syytäen tätä vastaan\nvihansa myrkytettyjä nuolia jokaisessa sopivassa tai sopimattomassa\ntilanteessa, luullen siten ottavansa onnettomuutensa aiheuttajan\nhengiltä ja saavuttavansa takaisin kadottamansa sielullisen tasapainon.\nTämmöinen menettely pahentaa vain tilannetta ja johtaa lopulta siihen,\nmitä tietäjät nimittävät sielun kuolemaksi.\n\nSielun kuolemaa selostaa viisaususkonto jokseenkin seuraavasti. Sielu,\njoka on osa ihmisen alemmasta puolesta ja tällöin jää vaille korkeamman\nminuuden johtoa, halvautuu ja elää yksinomaan aivo- ja hermotajunnan\nvarassa, joiden kuihtuminen sillä on joka hetki silmiensä edessä.\nLopulta sielu havahtuu näkemään jumalallisen elämän tarkoituksensa\nhäipyneen maallisesta elämästään — persoonallisuudestaan. Puolitajuinen\nsielu elää yksinomaan maallisen elämän myrkkykaasujen huumaamana eikä\nnäe mahdollisuuksia pelastumiselleen. Se on kykenemätön näkemään\nkorkeamman hengen loistoa, kykenemätön kuulemaan suojelusenkelinsä,\nkorkeamman minuutensa ääntä, joka on siirtynyt henkiselle tasolle,\nminne siipirikkoinen sielu raukka ei jaksa kohoutua, koska kaikki\nsen pyyteet kohdistuvat vain maallisen elämän tajuamiseen ja sen\nymmärtämiseen. Persoonallisuuden ilot ja surut, toiveet ja pelko\novat kaikki itsekkyyden myrkkykaasujen peittämät. Se hylkää kaikki\nmitä ei voi tajuta ruumiillisilla aistimilla ja vähitellen kuolettaa\nolemuksestaan sen, mikä on henkistä, jumalallista. Kuolemanprosessi\nalkaa tavallaan jo ennen fyysillisen kuoleman tuloa. Kun luonnollinen\nkuolema vihdoin saapuu, on se jo osittain tapahtunut, sillä\nei ole enää eriteltävänään ihmisen olemuspuolien kaikkia eri\nprinsiippejä. Ne ihminen on jo elämänsä aikana tuhlaten hukuttanut\nja hajoittanut aineosasiinsa aineen eri tasoille. Viisaususkonnon\nlähdekirjallisuudessa on myös kuvattu tapahtumia \"sieluttomien\"\nihmisten kohtaloista, joissa onneton on mielipuolisuudellaan saanut\nnähdä tuloksen tapahtumasta, missä korkeampi minuus luonnottomalla\ntavalla irroitetaan fyysillisestä persoonallisuudesta.\n\nTämänlaatuinen tapahtuma kuvastuu mieleen kalevalaista kertomusta\nJoukahaisesta luettaessa. Ei ole mahdottomuus, etteikö tämänlaatuinen\npsyykillinen tapahtuma olisi ollut kätkettynäkin tähän erikoiseen\nmyyttiin. Joukahainen edustaa siinä sekä yksityistä yksilöä, että\nrotua, joka joutui pimeän Pohjolan kanssa kärsimään sitä ankaraa\nkohtaloa, mikä sitä odotti Atlantis-mantereen uppoamisen mukana.\n\nTästä syysiteisyyden lain äärimmäisestä oikeuden vaalinnasta —\nkostosta, Joukahaisen ja hänen rotunsa suhteen, vaikenee kalevalainen\nmyytti.\n\nVanhatestamentillinen Kain-myytti luo psykologisen pohjan\nvedenpaisumus-myytin suurelle tragedialle. Aineellisuuteen vajonneen\nsieluttoman joukon fyysilliset verhot saivat yhtyä samaan kohtaloon,\njoka odotti fyysillisiä mantereita syysiteisyyslain ehdottomassa\nkehityksen kiertokulun ketjussa. Tätä kosmillista tapahtumaa kuvaavat\nPuraanat Atlantis-mantereen osalta, \"pimeyden poikien\" siinä edustaessa\nKainin suvun sielutonta joukkoa. Ei liene mielikuvituksellista nähdä\nsamansuuntainen kosmillinen viittaus kalevalaisessa Joukahais-myytissä.\nSieluttoman yksilön ja sieluttoman rodun kehitysvaiheen edustajana\nseisoo se toisten \"pyhien kirjojen\" myyttien rinnalla yhdenveroisena\nja yhtä oikeutettuna. Se seikka, että Kalevala vaikenee itse\ntuhotulva-kuvauksesta, ei vähimmässäkään määrin pienennä myytin\nmetafyysillistä oikeudellisuutta toisten suhteen. Sekin puolestaan\nantaa aiheen kysymykselle Kalevalan myyttien vanhuudesta. Puraanoiden\nmyytit tuntuvat melkein kuin silminnäkijäin kertomuksilta, joten voi\nkysyä, olisiko kalevalainen myytti vieläkin vanhempi — periytyen\nkaukaa vedenpaisumusta aikaisemmilta ajoilta. Sekin seikka paljastunee\naikanaan ihmiskunnan vastaisen kehitysmatkan varrella.\n\n\n\n\nAINO.\n\n\nUlkopiirteiltään Aino-myytti viittaa erikoisesti atlantilaiseen\naikakauteen.\n\nMikäli mytologisesti tiedetään, on Atlantis-mantereen uppoaminen\ntapahtunut useassa erässä, ja siihen viittaa _Platon'inkin_ kertomukset\nsekä Timaioksessa että Kritiaksessa. Sitäpaitsi nykyisten arkeologisten\ntutkimusten nojalla täytyy päätellä, että aikoinaan — jonakin\nesihistoriallisena ajanjaksona — on ollut olemassa nykyisen Kretan\nsaaren tienoilla suurempi manner, missä on vallinnut omalaatuinen,\nkorkea sivistyksensä. Kulttuuri, jonka sirpaleita on koottu sieltä\ntäältä Egeanmeren saaristosta, puhuu selvää kieltään, ja tuota\nkulttuurikautta on alettu kutsua Minos-kauden sivistykseksi. Nimitys\non johtunut siitä, että tällä kulttuurikaudella oli uskonto, jossa\nMinos-jumaluus näyttelee erikoista osaa. Minos-aikakauden mytologia\non myös alkanut päästä päivänvaloon. Minos ei kuitenkaan ollut\nkreetalaisen kulttuurin pääjumaluus. Korkein jumaluus oli ääretön meri,\nmeren jumalatar, jonka nimeä ei ole saatu selville. Myöhemmin muiden\njumal-olentojen ohella esiintyy Minos-niminen miesjumaluus, joka on\nosittain puolijumala, osittain inhimillinen sankariolento, melkeinpä\nkuin kalevalainen Väinämöinen.\n\nMinos joutuu kosketuksiin erään toisen jumalallisen olennon kanssa,\njonka nimi on Britomartis, mikä merkitsee \"suloinen neitsyt\". Tämän\nsuloisen neitsyeen tapaa Minos metsässä, neitosen ollessa tavallisilla\naskareillaan, metsän eläimiä ruokkimassa ja niille lehväksiä\nkeräämässä. Minos ihastuu neitosen kauneuteen ja tekee hänelle\nnaimatarjouksen. Britomartis hylkää kosinnan eikä halua millään ehdoin\nsuostua vanhan puolijumala-sankarin puolisoksi. Minos on kumminkin\nsiinä määrin huumautunut neidon kauneuteen, ettei hän ole halukas\nperuuttamaan tarjoustaan millään ehdoin. Britomartis joutuu syvän\nsurun valtaan. Mikään ei enää ilahduta häntä. Ei metsä, ei kukat,\nei metsän suloiset asukkaat. Hän painuu suruissaan syvälle metsään,\netsii kuolemaa, joka hänet surustaan vapahtaisi. Kaikkialla minne hän\njoutuu, ahdistaa häntä painajaisen tavoin Minoksen mieletön tarjous.\nMetsävaelluksellaan päätyy Britomartis vihdoin meren äärelle ja siinä\nmerta katsellessaan joutuu hän kuin pakkomielteen valtaamana etsimään\naalloissa hautaansa. Hän nousee eräälle korkealle kallionkielekkeelle\nja heittäytyy mereen. Hän ei kumminkaan kuole lopullisesti, vaan\njää jollain tavoin eloon aallokkoon, ja näyttäytyy silloin tällöin\njollekin kalastajalle tai merenkulkijalle. Että tällä kreetalaisella\nmyytillä on silmäänpistävä yhtäläisyys kalevalaisen Aino-myytin kanssa,\nsitä ei voitane kieltää. Yhtäläisyys viittaa samalla kalevalaisen\nkertomuksen ammon-aikaiseen vanhuuteen ja Aino-persoonallisuuden\nmetafyysilliseen luonteeseen, ennen kaikkea sen jumalsyntyisyyteen.\nSekin puolestaan antaa tukea otaksumalle, että niin Britomartis kuin\nAinokin mahdollisesti voisi mikrokosmillisesti kuvaannoida ihmisen\njumalallista korkeampaa minuutta, joka on katoamaton ja kuolematon.\nSiinä kuvastuu ihmisen henkisin puoli, osuus jumaluuteen, jota ei voida\nehdottomasti sitoa aineellisuuteen ja samalla korkeamman minuuden\nkohtalo, minkälaiseksi se muodostuu — vallankin, kun se eroitettuna\nalkuperäisistä verhoistaan luvataan persoonallisuuden lunnaiksi.\n\nVanhoille tietäjille oli ihminen jotakin muuta, kuin mitä nykyajan\nihmistutkijat sillä ymmärtävät. Pääeroavaisuus ilmenee siinä, että\nnäille viisaille oli kokemusperäinen selviö, ettei ihminen ollut vain\nhänen fyysillinen ruumiinsa, ja etteivät sielulliset ja henkiset\nominaisuudet olleet vain fyysillisen ruumiin elinilmiöitä, sen\nsolutoiminnan tuotteita. Päinvastoin he tunsivat ihmisen itsenäisenä\noliona, joka sielullisten ja fyysillisten verhojensa avulla toimi\nelämän eri tasoilla kullekin yksilölle kuuluvan elämänrytmin\nmukaisesti. He voivat ehdoin tahdoin irtautua verhoistaan, joten heille\nei tarvinnut esittää vakuutteluja ihmisen kuolemattomuudesta, sielun\nolemassaolosta tai henkisyyden maailman todellisuudesta. Tavallisimmin\nkuvattiin ihminen kolminaisuutena, ruumiina, sieluna ja henkenä, jotka\njakautuivat vielä seikkaperäisempiin \"prinsiippeihin\" — luvultaan\nkaikkiaan seitsemään eri prinsiippiin. Kolmijaoituksessa kutsuivat\nhe sieluksi toista näistä prinsiipeistä, jolla oli kaksinainen\nvärähtelymahdollisuus, vetovoima, joko fyysilliseen ruumiiseen tai\nhenkeen. Siitä muodostuivat nimitykset alempi minuus ja korkeampi\nminuus. Alemman minuuden eli persoonallisuuden, muodosti se sielullisen\nvärähtelyn osa, joka pyrki fyysillisen ruumiin painostamiseen, ja\nkorkeamman minuuden muodosti taas se sielullinen puoli, joka tähtäsi\nihmisen katoamattomaan henkeen.\n\nNämä käsitteet ilmenevät kaikissa pyhissä kirjoissa, ja ne ovat\nhuomioitavissa kaikkien suurten opettajain lausunnoissa niin\n\"pakanallisella\" kuin kristillisellä aikakaudella. Ne ovat\nylimaailmallisia totuuksia, jotka eivät näy olevan kenenkään\nmonopolisoitavissa, mutta jotka jokainen yksilö voi henkilökohtaisesti\ntodeta, mikäli hän sitä tosissaan haluaa. Sen toteaminen kuului\nvälttämättömänä ehtona \"tietoon\" pyrkijälle, ja sen totuuden\nesittäminen on yksi niitä salaisuuksia, joita Kalevala pyrkii\nesittämään ja johon Joukahais—Aino-myytti hellävaroen tähtää.\n\nKorkeamman minuuden irtautuminen alemmasta minuudesta ei ollut outo\nkäsite esi-arjalaisille esi-isillemme. Se oli luonnollinen seuraus\nopetuksesta \"sielun\" laadusta. Opetuksen syvällisin tieto ei ollut\nrahvaan yleisomaisuutta, vaan sitä annettiin ainoastaan tiedon\ntielle pyrkiville oppilaille temppelien öisissä mysterio-menoissa.\nVihjauksia opetuksesta oli kumminkin päässyt karkaamaan yleisönkin\ntietoon, joka siitä muodosteli ajatuskantoja semmoisia kuin se kykeni\nmielikuvituksissaan luomaan. Jottei heidän mielikuvansa poikkeaisi\nluonnottomuuksiin ja jotta he pääsisivät jotakuinkin oikealle tolalle,\nannettiin rahvaallekin allegorisia kuvauksia tästä mysterioiden\nsyvästä salaisuudesta, ja semmoisia on löydettävissä esi-arjalaisesta\nmytologiasta.\n\nYksi tämänlaatuinen myytti on esi-helleeninen, Trakiasta kotoisin\noleva Orpheus ja Eyrydice-taru. Yleisesti tunnettuna on sen sisältö\nlänsimailla profanoitu matalan seksualisuuden hämäräperäisille aloille,\nvaikka se alkujaan tähtäsi sielukysymyksen hämärään maailmaan. Myytin\nalkuperäisin sisältö oli lyhyesti seuraava.\n\nTrakialainen Orpheus oli jumalsyntyinen olento, joka esiintyi\nkansansa keskuudessa suurena opettajana ja johtajana. Erikoinen\ntaituruus hänellä oli äänen voiman käytössä, joka ilmeni muunmuassa\nkykynä hallita sillä luonnon elementtaalivaltakuntia. Argonauttien\nretkellä hänen äänenvoimansa käytöllä loihdittiin kallioita ja kareja\nkultataljaa kantavan \"arghan\" suojaksi ja ahdistavan laivaston\ntuhoksi, kuten konsanaan kalevalaisessa Sammon ryöstössä. Orpheuksen\nkerrotaan olleen erikoisesti kiintynyt erääseen Eyrydice-nimiseen\nnymphiin, jonka raakaa voimaa edustava Aristeus ahdisti metsään, missä\ntämä käärmeen puremana kuoli ja joutui siten manalaan. Myytti kuvaa\nOrpheuksen vaipuneen lohduttomaan suruun kadotettuaan rakastettunsa.\nSuru sai hänet matkaamaan tuonen valtakuntaan, jotta hän toisi\nEyrydicen takaisin elävien asunnoille. Tuonen valtiatar, Persefone,\nsuostuukin Orpheuksen pyyntöön ehdolla, ettei Orpheus paluumatkalla\nkertaakaan kääntyisi katsomaan Eyrydiceä. Tuonelan portilla kääntyy\nOrpheus katsomaan Eyrydiceä, jolloin Eyrydice jää ikuisiksi ajoiksi\ntuonelaan, ja Orpheus kaatuu kuolleena Hadeksen kynnykselle — luonnon\nelementtaalien kappaleiksi hajoittamana.\n\nSalatieteeseen perehtyneelle lukijalle on Orpheus-myytissä helposti\nhuomiotavissa \"sielun\" salaisen mysteerion kuvaus. Auktoritatiiviselta\ntaholta onkin annettu viittauksia siihen suuntaan, että tämä myytti\nkuvaannoisi orphilaisten mysterioiden huippukohtaa, alemman minuuden\nyhtymistä korkeampaan minuuteen ja persoonallisuuden lopullista\nhäviötä, sen nähdessä todellisen minuutensa ikuisessa loistossaan.\nTämä näkemys tapahtuu kaksinaisuuden rajan tuolla puolen siinä\nmaailmassa, jossa ajallisuus yhtyy ijankaikkisuuteen, katoavainen\nkatoamattomuuteen — taso, jolle rahvaanomaisessa kielessä annettiin\nnimeksi Hades, tuonela. Tällä tajuntatasolla voi korkeampi ja alempi\nminuus joko ikuisesti ja tietoisesti yhtyä — tai ikuisesti erota\ntoisistaan. Yhtyessä tapahtuu se merkillinen metafyysillinen tapahtuma,\njota Orpheus-myytissä kuvaa Orpheuksen häviäminen hänen kääntäessään\nkatseensa Eyrydiceen. Korkeamman minuutensa nähdessään häikäistyy\nalempi minuus siinä määrin, että persoonallisuus sanallisesti palaa\naineosasiinsa korkeammasta minuudesta heijastuvasta tulesta ja\nmuodostuu uudeksi yksilöksi, syntyy uudeksi olioksi elämän rajattomaan\nkiertokulkuun. Tämä on se uudestisyntyminen, johon kaikissa \"pyhissä\nkirjoissa\" viitataan, kun on kyseessä sielun salaperäisen mysteerion\nratkaisu.\n\nSamaa metafyysillistä tapahtumaa kuvataan kalevalaisessa mytologiassa\ntoisissa yhteyksissä, kun käsitellään vihkimystä seikkaperäisemmin,\nkuten Väinämöisen venheen veisto-myytissä ja Kaukomielen\nmatkassa Tuonelan joelle ampuakseen siellä Tuonelan joutsenen.\nJoukahais—Aino-myytti edustaa taas saman tapahtuman negatiivista\npuolta, joko äärimmäistä epäonnistumista vihkimyshetken viimeisellä\naskelmalla tai myös alemman minuuden mieletöntä vastahankaisuutta\nkorkeamman minuuden vaatimuksille sekä sitä kaameata metafyysillistä\ntodellisuutta, mikä on tuloksena kun korkeampi minuus, ihmisen\njumalallisin puoli, myydään persoonallisten etujen ja pyyteiden\npönkittämiseksi.\n\nKorkeamman ja alemman minuuden keskinäinen suhde oli vanhoille\ntietäjille henkilökohtaisesti todettu aksioomi, jonka he olivat\nkokeneet vihkimyksensä yhteydessä ja omasivat jokahetkisenä\ntietoisuutena elämän kaikissa vaiheissa. Korkeampi minuus oli isäntä ja\nkäskijä, alempi minuus oli palvelija ja käskyjen toimeenpanija. Riita\nniiden keskinäisessä vuorovaikutuksessa ei voinut tulla kyseeseen,\nsillä vihityn alempi minuus, persoonallisuus, tiesi asemansa korkeamman\nminuuden käyttövälineenä. Ennen tietäjä-astetta oli kamppailu\ntietenkin yhtämittainen eikä rauhaa ollut odotettavissa, ennenkuin\noli asennoiduttu puolelle tai toiselle. Tämän kamppailun eri asteet\novat Joukahais—Aino-myytissä allegoorisesti kuvattu siihen lopulliseen\nratkaisuun saakka, missä yksilölle annetaan tilaisuus tehdä valinta\nmustan ja valkoisen magian välillä, lähteäkö kulkemaan vasemman käden\neli persoonallisuuden polkua tai alkaako vaelluksensa oikean käden\ntiellä korkeamman minuuden ohjaamana.\n\nAino-myytti on suomalaiselle yleisölle siksi tuttu, ettei siihen\nole tarvis seikkaperäisemmin kajota. Koskettelen sitä siis vain\nylimalkaisesti, mikäli sen ulkopuitteet viittaavat siihen liittyvään\nmetafyysilliseen aatteeseen.\n\nAino on puhdas kuin pulmunen lumella, parhain, mitä Joukahainen tiesi\ntarjotessaan lunnaita persoonallisuutensa säilyttämiseksi. Väinämöinen\nihastui ikihyväksi nähdessään Joukahaisessa niin voimakkaan halun\nelämänsä säilyttämiseksi, että tämä tarjoo parhaimpansa, korkeimman\nminuutensa, lupauksensa pantiksi.\n\nVäinämöinen suhtautuu lupaukseen tosi tietäjän tavoin. Kukaan valkoisen\nmagian tietäjä ei koskaan pyri vallitsemaan toisen yksilön jumalallista\nminuutta, ei pakoittamaan ketään valtansa alaisuuteen, ei edes ottamaan\nvastaan toisen vapaaehtoista tarjousta, ellei tarjoojan jumalallinen\nminuus ole sopusuhtaisesti virittäytynyt tarjoojan persoonallisuuden\nja tietäjän henkisen värähtelyn rytmille. Jos kummalla puolella\ntahansa on ristiriitaisuutta tai epäsointua, on tarjous jo sinänsä\nmäärätty epäonnistumaan. Kullekin yksilölliselle minuudelle kuuluu oma\njumalallinen värähtelyrytminsä ja oma sisäinen elämänsysäyksensä, jota\nsen on käytävä ilmentämään vapaaehtoisesti sille kuuluvien verhojen\npuitteissa, ilman vähintäkään pakkoa joko asianomaisten tai sivullisten\ntaholta.\n\nAinokaan ei anna minkään sivuseikan vaikuttaa itseensä. Ei emonsa\nkehoituksien, ei muun sukunsa, jolle oli kuvastuvinaan suurenmoinen\ntulevaisuus lappalaisen käytännöllisen taian yhdistymisestä\nkalevalaiseen tietoon. Yhtymisen takeena olisi verisitein\nvahvistettu liitto Ainon ja Väinämöisen välillä. Kaikki tämmöiset\nsuunnitelmat tuntuvat Ainosta turhanaikaisilta, mitättömiltä.\nIrroitettuna omasta ympäristöstään, tunsi hän itsensä kodittomaksi,\nyksinäiseksi. Jumalallinen minuus versoo ja kasvaa vain omassa,\nluonnon sille laatimassa maaperässä. Siirrettynä toisaalle lakkaavat\nsen kehitysmahdollisuudet, ja se haluaa palata takaisin entisiin\nvehikkeleihinsä. Milloin minkinlaisista syistä voi korkeamman minuuden\nvaikutus alempaan minuuteen ehkäistyä — se voi jäädä ulkopuolelle\nruumiillisen temppelin, tuon temppelin, jonka piti olla jumalan asunto.\nTällöinkin koettaa se päästä sinne sisälle. Eräässä Uuden Testamentin\nkohdassa kuvataan tätä tilaa seuraavasti: \"Katso minä seison oven\ntakana ja kolkutan: jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven,\nniin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan\nja hän minun kanssani.\" Toisissa \"pyhissä kirjoissa\" se kuvataan\nsuojelusenkeliksi, daimoniksi, joka tekee voitavansa saadakseen alemman\nminuuden alistumaan korkeamman minuuden ihanteihin. Se ottaa kaikki\nmahdolliset seikat laskelmiinsa pysyttaäkseen yhteyden alemman ja\nylemmän minuuden välillä rikkomattomana. Mahdollisuuksien täydelleen\nkatketessa entiseen persoonallisuuteen se näkee edessään vain elämän\nsuuren meren, mihin sen on uppouduttava luodakseen siellä itselleen\ntähänastista kehitystään vastaavan verhon.\n\nTämä suru kuvastuu Ainon olemuksessa niin voimakkaana, ettei mitkään\njärkisyyt voi sitä vaimentaa. Äitikin vetoaa persoonallisuuden\njärkisyihin sanoessaan tyttärelleen:\n\n    \"Paistavi Jumalan päivä\n    muuallaki maailmassa,\n    ei isosi ikkunalla,\n    veikkosi veräjän suulla\",\n\nmutta ne kaikki pysyvät Ainolle tehottomina.\n\nKohtaus Väinämöisen kanssa lehdossa, minne Aino on mennyt taittamaan\nvastaksia \"verevälle veikollensa\", on sama kuin kreetalaisen Minoksen\nja jumalatar Britomartiksen kohtaus. Eroavaisuus on vain siinä, että\nkalevalaisen myytin sankari ei ahdistele mielitiettyään, ei käytä\npakkokeinoja pyyteensä perille viemiseksi. Jo ehdotuksen tekeminen\nsinänsä Väinämöisen taholta oli riittävä saamaan Ainon mielen\nentistä murheellisemmaksi. Se oli merkkinä siitä, että hän näki\nmahdollisuuksien veikkonsa lupauksien peruuttamiseksi raukenevan\nraukenemistaan ja entisyyden palaamisen yhä mahdottomammaksi.\nJoukahaisen mielentilassa ilmennyt viha Väinämöistä kohtaan oli\nmuuttanut entisyyselämänkin toisenlaiseksi, joten sielläkään ei enää\nollut entistä \"kotia\" — entisenlaista verhoa, missä kehitys olisi\nsaanut jatkua luonnollista rataansa. Jäljelle jäi vain tietoisuus\naineen suureen kohtuun takaisin palaamisesta, ja odotuksesta siellä,\nkunnes uusi päivä koittaisi tuomaan hänelle uudet olosuhteet.\n\nSurun ollessa suurimmillaan loihtii äiti tyttärensä katseille muinaisen\nmorsiuskauneutensa. Siinä kalevalainen kertomus saa tilaisuuden\npaljastaa muinaisatlantilaiset vihkiverhot, jotka tulivat käytäntöön\nainoastaan suurissa temppelijuhlallisuuksissa, missä kuuttaren ja\npäivättären kutomat kankaat saivat koristaa temppelimysteerioihin\nvihittävän ruumista, ja joita verhoja ei muulloin otettukaan\nkäytäntöön. Niistä äiti sanoo:\n\n    \"Riisuin kullat kulmiltani,\n    päältäni hyvät hopeat,\n    vein ne aittahan mäelle,\n    panin arkun kannen alle.\n    Siit' on asti siellä ollut,\n    ajan kaiken katsomatta.\"\n\nNäihin kalleuksiin äiti kehoittaa tytärtään pukeutumaan, unohtamaan\nsurunsa ja astumaan morsioksi heikäläisiin temppelimenoihin. Mikään\nei vaikuta Ainoon. Entisistä vehikkeleistään irroittunut korkeampi\nminuus ei taivu alemman maailman ja mustan magian houkutuksiin. Sille\nkajastaa vain päämäärä, joka monaadissa sisäisesti väreilee ja jota\nei edes ennen aikojaan katkenneen kehityksen suru voi saada taipumaan\nhetkelliseen onnea kajastavaan harhanäkyyn. Korkeampi minuus analysoi\nkyllä kaikkia tapahtumaan liittyvien asianhaarojen yksityiskohtia ja\nvalittaa liian aikaista ja luonnotonta elämänuran katkeamista, mutta\nvalmistautuu ottamaan vastaan kohtalon semmoisena kuin se nyt hänelle\ntarjoutuu.\n\nTumma on Ainon mieliala tähän kohtalon kovuuteen alistuessaan. Sen tuo\nhän ilmi merkillisellä lausunnolla:\n\n    \"Miten on mieli miekkoisien,\n    autuaallisten ajatus?\n    Niimp' on mieli miekkoisien,\n    autuaallisten ajatus,\n    kuin on vellova vetonen,\n    eli aalto altahassa.\n    Mitenpä poloisten mieli,\n    kuten allien ajatus?\n    Niimpä on poloisten mieli,\n    niinpä allien ajatus,\n    kuin on hanki harjun alla,\n    vesi kaivossa syvässä.\"\n\nAivan kuin kuvaannoiden tosiseikkaa, että korkeampi minuus lähtiessään\nuudelle kiertokululle ottaa mukaansa kypsyneen tuloksen niin\nyksilöllisestä kuin rodullisesta kehityksestä — nousee Ainokin aittaan\nmäellä, aukaisee kirjokantisen arkun, löytää sieltä \"kuusi kultavyötä,\nseitsemän sinihametta\", pukee ne ylleen ja lähtee tuntematonta\ntulevaisuutta kohden, kulkee metsien ja ahojen poikki, kahlaa soiden\nhalki — kunnes meri avautuu hänen silmiensä eteen. Yön kaltaiselta\nnäyttää hänelle hänen elämänsä reitti. Aamun sarastaessa hän näkee\nelämää meressä, meren neidot, kolme hengetärtä siellä kylpevät nousevan\nauringon kultaamina. Aino herää kuin unesta. Hänen on riennettävä\nneljänneksi. Kaikki mikä ei kuulunut uuden elämän valtakunnan\naineolemukseen oli karistettava rannikolle. Puhtoisena — kaikesta\nmaallisesta vapautuneena — oli sinne mentävä. Ja niin hän lähtee\nuimasillaan meren syliin ja painuu aaltoihin samoinkuin kreetalaisen\nmyytin Britomartis. Runo kertoo Ainonkin kerran näyttäytyneen\nkalastajalle, Väinämöisen ollessa kalastelemassa Joukahaisen suvulle\nkuuluvalla vesialueella, mutta mereen Aino tällöinkin uudelleen pakeni.\n\nKalevala ei myöhemmissä kertomuksissaan enää mainitse Ainoa, ja koko\nepisoodi on irrallinen muiden kalevalaisten persoonallisuuksien\nsuhteen. On aivan kuin sillä olisi erikoinen merkityksensä niin\neepillisesti kuin myöskin mytologisesti, ja se on antanutkin aiheen\nAino-tarun niin moninaiseen käsittelyyn ja tulkintaan. Sen sisältö\nonkin psykologisesti niin erikoinen, että sen antamat aiheet ovat\nriittäneet sangen monipuoliseen erittelyyn. Samaa voitanee sanoa siihen\nliittyvistä metafyysillisistä aiheista, joille tietenkin voi löytyä\nmonta eri avainta, kuten metafyysillisille aiheille yleensä.\n\nAinon ja Joukahaisen mytologinen yhteys on siksi kiinteä, ettei\nsuinkaan ole mielikuvituksellista olettaa niiden edustavan kahta\neri inhimillistä prinsiippiä ja niiden luonnotonta erottamista\ntoisistaan. Näin tehden muodostuu kummankin henkinen psykologinen\nkehitys luonnollisimmin ymmärrettäväksi, samalla kun syysiteisyyden\nlaki yksilöllisesti pääsee luonnollisiin oikeuksiinsa. Mutta tämä on\nvain tämän myytin mikrokosmillinen puoli. Myytti voi yhtä hyvin olla\nkuvaus rodullisista tapahtumista ja olla perusteluna syysiteisyyden\nlain esiintymiselle suuressa mittakaavassa. On otettava huomioon,\nettei Joukahais—Aino-myytti tässäkään mielessä poikkea yleisestä\nmytologiaan kuuluvasta säännöstä. Joukahaisen yhteydessä mainittiin\nKain-myytti vanhatestamentillisessa kertomuksessa. Mytologia näkee\nsiinä viittauksen rotukehityksellisiin, alkuaikaisiin tapahtumiin, ja\nniin ollen ei olisi poikkeuksellista nähdä Joukahaisen edustavan sitä\nrotumuodostelmaa atlantilaisena aikakautena, jolloin henkisyys madaltui\naineellisten etujen ja hyödyn palvontaan. Osa tämän kehityskauden\nroduista myi tosiasiallisesti korkeimman minuutensa persoonallisuutensa\nsäilyttämiseksi ja loi siitä johtuvan syyn, jonka seuraukset sen oli\nkestettävä.\n\nAino kuvastaisi siinä tapauksessa rodullisesti niitä henkisiä arvoja,\njoita pidettiin hintana itsekkäiden tarkoitusperien ylläpitämiseksi ja\nmustan magian harjoittamisen jatkamiseksi. Elämän kehityksen pohjana\nkun ovat henkiset arvot, jotka antavat voiman kaikelle ulkokohtaiselle\nilmenemiselle, niin on luonnollista, ettei syysiteisyyden laki jätä\nkostamatta henkisten arvojen ylenkatsomista. Kalevalainen myytti ei\nsiihen lähemmin kajoa, ainakaan Joukahais—Aino-myytin yhteydessä, mutta\naika on näyttänyt tämänkin Britomartis-myytin muodossa. Vuosituhansia\non kreetalaisen Aino-kauden sivistys maannut meren pohjassa ja\nainoastaan muutamat rippeet sen muinaisesta suuruudesta ovat\ntodistamassa jälkimaailmalle syysiteisyyden ehdottomasta ankaruudesta.\n\n\n\n\nVÄINÄMÖINEN.\n\n\nVäinämöinen Kalevalassa on siinä määrin keskeinen henkilö, että voisi\nsanoa koko Kalevalan käsittelevän vain tätä suurta Kalevan-poikaa.\nTapahtumain yhteyteen liittyvät muut henkilöt ovat useinkin vain kuin\nnäyttämön sivuhenkilöttä, jotka ovat tarpeen kuvaamaan päähenkilön\ntoimia ja tehtäviä saadakseen ne jossain määrin psykologisesti\nperustelluiksi, tai sitten esiintyvät ne hahmoittelemassa personoituja\nvoimia, jotta kussakin eri tapahtumassa esiintyvä Väinämöisen henkinen\nasennoituminen ilmenisi ymmärrettävästi. Hänessä kuvastuvat laajan\nmyytin kaikki eri puolet, kosmillis-historiallisesta, teogonisesta\nja tietopuolisesta aina magian kokemusperäiseen käyttöön saakka.\nHänessä havainnollistuu ihmisen kehitys sen alkuasteista lopulliseen\ntietäjä- eli puolijumala-asteeseen saakka. Pohjana Väinämöiskuvaukselle\non kaksi valtavinta ijäisyysvertauskuvaa — valtameri ja aurinko.\nNiistä hän syntyy ja niihin hän häipyy. Tämän mahtavan kaaren sisälle\nsijoittuu hänen kehityksensä, siinä hän täydellistyy, ja semmoisenaan\nse muodostaa ihmiskehityksen ijäisyysarvon, joka aina pysyy kirkkaana.\nAikakausien vaihtelu ei kykene sitä konsanaan himmentämään.\n\nNäin ollen ei siis suinkaan ole mitään ihmeellistä siinä, että\nVäinämöisen kuva Kalevalassa on mitä monivivahteisin. Ja vasta kun\naletaan käsittää, mitä osaa tai mitä kehitystasoa hän myytillisissä\nkertomuksissa kulloinkin esittää, alkaa hänen persoonallisuutensa\nhahmoittua jonkunlaiseksi kokonaisuudeksi, samalla kun myytti-katkelma\npääsee sisäisiin oikeuksiinsa.\n\nVäinämöis-kuvaus perustuu salatieteen ydinajatukseen jumaluusolennon\nykseydestä ja ihmisen jumalsyntyisyydestä. Ihminen — käsitettäköönpä\nse sitten yksilönä tai kollektiivisena ihmiskunta — ei ole\nmilloinkaan täydellisesti irtautunut jumalallisesta ykseydestä, vaan\nalinomaa siinä olevana, siinä ilmenevänä, siinä kehkeytyvänä, on\nalkusysäyksen ja hänessä itsessään piilevien voimien vaikutuksesta\nkehitysmahdollinen täydellisyyteen saakka. Tämän katsantokannan eri\npuolia esittää Väinämöinen eepoksen eri tilanteissa. Niinpä Kalevalan\nluomiskertomuksessa kuvataan hänet jumalolennon kohdussa siittyneenä\nelämän kipinänä, monaadisena voimakiteytymänä, josta oli kehkeytyvä\njumalallisen aatteilun ilmentäjä, eräänlainen maailmankaikkeuden\nrakennusmestari, valmiin suunnitelman käytännöllinen toimeenpanija,\njota myöhemmässä länsimaalaisessa ajattelussa on totuttu nimittämään\ndemiurgokseksi. Tämä aate ja nimitys on siirtynyt kristilliseenkin\najatteluun, vaikka nimitys on kirkollisten käännösten ja väärien\ntulkitsemisien kautta saanut sille täydelleen alkuperäisestä\npoikkeavan, vieraan merkityksen.\n\nEri nimisinä, joiden nimien luetteleminen on turhaa, esiintyy tämä\njumalallisen aatteilun ilmentäjä kaikissa maailman vanhoissa, suurissa\nuskonnoissa. Se on perintöosuus alkuaikaisesta Viisaususkonnosta,\nja jäte niiden jumalallisten opettajien opetuksista, jotka ovat\nhuolehtineet ihmiskunnan kehityksestä sen hamasta lapsuudesta\nasti. Lienee turha kerrata, ettei mikään näistä uskonnoista esitä\ndemiurgosta maailmankaikkeudellisen valtameren ulkopuolella olevana,\nekstrakosmillisena persoonallisuutena, vaan siinä oleellisesti\nolevana voimakeskuksena, johon sisältyy kaikki, mitä jumal-aatteilun\ntulee ilmentää aistimusten maailmaan. Abstraktinen ideatio suurena\nvoimakeskuksena uiskentelee — kuvannollisesti puhuen — Elämän\nkaaosmaisen meren ainekohdussa niinkuin Väinämöinen emonsa Ilmattaren\nkohdussa, muovaillen siellä ainetta sellaiselle tiivistymisasteelle,\nettä yksilöitynyt elämä siinä kykenee jatkamaan aatteilussa piilevää\navautumista sen sisäisten voimien mukaisesti subjektiivisesta\nolomuodosta objektiiviseksi. Kun hetki lyö, ja aine on valmistunut\nyksilöllisen kehityksen vaatimusten mukaiseksi, syntyy luova jumaluus,\ndemiurgos, maailmankaikkeuden näyttämölle. Näin syntyy Väinämöinenkin\nmaailmankaikkeuden toimeenpanevana voimana, kehittyen siitä koko\nihmiskunnan androgyniseksi joukkosieluksi kätkien olemukseensa\nmaapallon ensimmäisen ihmiskunnan ja sen kaikkien rotujen alkeellisen\nkokonaisuuden.\n\nTämmöisenä Väinämöinen esiintyy Kalevalan tammi-myytissä. Kuvannoiden\nihmiskunnan ensimmäistä rotuyhtymää esittää hän ihmiskunnan likeisen\nyhteyden ilmenneeseen luontoon ja ihmisen alkeelliset ponnistukset\nnostaa luonto ja luomakunta orgaanista elämää vastaavien olosuhteiden\nmukaisiksi. Rehevä aineen tiivistyminen — rinnakkain kehkeytyvän älyn\nkehityksen kanssa — synnyttää yhtämittaisen kamppailun, jonka keskellä\nyksilö luovii. Väinämöinen osoittaa, kuinka se voi tapahtua ilman että\nluonnon jumalallinen sopusointu häiriintyy. Hyvän- ja pahantiedon-puun\nhedelmän maistamisesta lähtien alkoi jo ilmetä syysiteisyyttä ihmisen\ntahtoessa eristää luonnonvoimat eristetyn minuuden yksinomaisuudeksi,\nvaikkakin vielä voi tajuta Luonnottaren värähtelyrytmin ehyenä\nvirtaavan elämän sopusoinnun alkusysäyksessä.\n\nTämä oli sitä miljoonia vuosia kestänyttä kulta-aikaa, joka kulkee\nPuraanoissa Satya-Yuuga nimellä — paratiisillista kehityskautta,\njota kuvataan kaikissa mytologisissa pyhissä kirjoissa — kuten\nKalevalassakin —, joista se sitten on periytynyt juutalaisuuteen ja\nheidän kuvaukseensa Edenin puutarhasta. Vanhatestamentillinenkin\nkuvaus on vielä pohjimmiltaan puhtaasti salatieteellinen, vaikka\nkirkollinen tulkinta on kokonaan tärvellyt siihen kuuluvan myytiilisen\ntotuuden, esittämällä siinä mainitun jumaluuden jonkinlaiseksi\nekstrakosmilliseksi maailmankaikkeuden alkusyyksi ja pahan synnyn\ntoisen ekstrakosmillisen valtiaan aiheuttamaksi, voiman, jolle\nkaikkitietävä ja kaikkivoimainen alkusyy ei mukama voinut muuta kuin\nlausua kirouksensa, joka kohdistui niin ihmiskuntaan kuin viattomaan\nluontoonkin.\n\nMutta aika vieri. Paratiisillinenkin kulta-aika oli pakoitettu\njoutumaan kiihtyvän syklisen kehityspyörän rattaistoon. Kollektiivisen\nihmiskunnan oli yksilöidyttävä täydellisempien muotojen ilmestyessä\nja voimallisempien monaadien ruumiillistuessa niihin. Androgyninen\nihmiskunta jakautui eri sukupuolisiksi yksilöiksi, muodostui roduiksi\nja kansallisuuksiksi. Äly kehittyi sitä mukaa huimaaviin korkeuksiin\nentisyyteensä verrattuna. Kaikkeudellinen, luonnontuntemuksellinen\ntieto oli sillä vielä verissä kulta-aikakauden perintönä. Näillä\nedellytyksillä tapahtui aikakausien kuluessa \"lankeemus\" persoonallisen\nminuuden etukysymyksen hyväksi, mikä seikka on ollut syynä monen\nkukoistavan sivistyksen tuhoutumiseen maineen ja mantereineen. Uusia\nmantereita syntyi ja niille uusia rotuja, joiden tuli viedä henkistä\nkehitystä eteenpäin, samalla säilyttäen sitä osaa vanhasta, joka oli\npysyväisempää laatua, ja ottaa siitä henkisesti kypsynyt hedelmä\npohjaksi uudelle sivistysluomukselleen.\n\nVäinämöiselle, joka tämmöisessä uudessa rodussa sittemmin edustaa\nkorkeampaa yksilöitynyttä monaadia, jää tehtäväksi erään rotuhaaran\nmuodostaminen, sen kantajoukon kehittäminen ja opastaminen. Hän\non rodussa kuin isä. Siinä hän ruumiillistuu, kiintyy ja eläytyy\nsiihen, ollen kuin yksi heistä. Hän tuntee sen ilot ja surut, tuntee\nsen syvimmät pyyteet ja omaksuu ne omikseen. Hän ottaa osaa rotunsa\nkaikkiin elämän kamppailuihin, näkee sen erehdykset ja puutteellisuudet\nsiinä määrin, että hänen on vihdoin henkilökohtaisesti astuttava\nrodullensa tien näyttäjäksi.\n\nTämä piirre vastaa lähinnä monadiryhmää, joka Puranoissa kulkee\nManushien nimellä. Kommentarioiden mukaan kuuluvat ne kaikki älyvoimaan\nkuuluvaan hierarkiaan, joka astuu näyttämölle ihmiskunnan kehityksen\nkriitillisinä hetkinä. Nimitys juontuu sanskriittisesta juuresta\nman, joka merkitsee ajattelua. Ne olivat siis suuria ajattelijoita,\nmenneiden kierroskausien älykehityksen tuloksia, jotka vapaaehtoisesti\nolivat sitoutuneet olemaan vielä alemmalla asteella olevan ihmiskunnan\nälyllisenä tukena. Esiintyen ruumiillistuneina milloin uuden rodun\nilmestyessä milloin sen jatkuvassa hoipertelevassa lapsuuskaudessa,\nolivat he tosiaankin rotunsa isiä sanan täydessä merkityksessä,\ntavallaan sen luojia ja huoltajia. Tämänlaatuisia yksilöitä olivat\nmonet niistä kuninkaista, jotka kuuluivat muinais-egyptiläiseen\njumalalliseen dynastia-ryhmään. Heidän auttamishalunsa huipentui\nniinkin pitkälle, että he alistuivat tavallisen ihmisen kohtaloon\ntarkoituksella osoittaa heille henkisen ihmisen päämäärä ja tie sen\nsaavuttamiseksi.\n\nSemmoisena esiintyy Väinämöinenkin kalevalaisessa myytissä. Tässä on\nyksi niitä korkeita opetuksia, jotka on puettu kalevalaisen myytin\nrunopukuiseen salatieteellisen sanontatavan verhoon. Ammon-aikaisina\nkehityskausina syntyneenä, ensikäden tietoon perustuvana, on se\nsäilynyt puhtaana niiden nähtäväksi, jotka haluavat ensikäden\nväärentämätöntä tietoa elämänsä päämäärään päästäkseen.\n\nMaapallo olikin tänä kehityskautena muuttanut muotoaan useaan\notteeseen. Lemurialainen manner oli vähin erin uponnut, ja uutta\noli tullut tilalle, vaikka osia entisestäkin mantereesta oli vielä\njäljellä. Lemurialainen rotu oli saanut väistyä ja antaa tilaa\nuusille roduille, jotka olivat omaksuneet entisen rodun psyykillisen\ntiedon yhdistäen siihen oman älyllisen tietomääränsä, joka oli\nedelleen voimakkaassa nousuasteessa. Tämä kehityskausi tapahtui\ntoisella suurella mantereella, joka nykyisin kulkee sille jo siihen\naikaan omistetulla nimellä Atalanta eli Atlantismantereella. Useampi\njuurirotu oli sillä jo elänyt, kehittynyt ja luonut sivistyksiään,\nennenkuin se rotu, jota kalevalainen kausi edustaa, oli päässyt\nalkuun. Olosuhteet Atlantis-mantereella olivat Puranoiden mukaan\nmonessakin suhteessa erikoiset. Kansa oli jakautunut kahteen suureen\nryhmään. Ryhmittyminen oli tapahtunut yksinomaan henkisen kehityksen\nperusteella, riippuen siitä, millä tavoin he olivat soveltaneet\nhenkistä näkemystään ja tietoaan kaikkeudellisuuden palvelukseen. Missä\nitsekkyys, nautinnonhimo ja omahyötyisyys olivat vallalla, siellä\nmuodostui niin kutsuttu musta ryhmä eri asteikkoineen; kun taas se\nryhmä, missä ymmärrettiin kaiken edistyksen kuuluvan kokonaisuudelle,\noli valkoisen magian työkenttä. Vaikka ryhmitys oli pääasiallisesti\nhenkinen ja eri ryhmiin kuuluvaa kansaa asui samoissakin seuduissa,\nlöytyi siellä maantieteellisestikin seutuja, missä toinen tai toinen\nryhmä oli pääasiallisimmin vallitsevana. Täten tulivat käytäntöön\nnimitykset Pohjola ja Etelä, joista Pohjola erikoisesti kuului mustan\nmagian tukikohtiin. Kalevalaisessa sanastossa ovat molemmat nimitykset\nsäilyneet, Pohjola aivan semmoisenaan, ja vaikka taas vastapuoli\nKaleva ei suorastaan merkinne Etelää, niin kalevalaisen runon henki\nviittaa yhtäjaksoisesti siihen, että Kalevan maapohja on vastakkainen\nPohjolalle, kuuluen siis eteläisempään maa-alueeseen. Molempien näiden\nalueiden henkinen kehitys viittaa myös siihen, että toisella niistä on\nkehityksen perussäveleenä valkoinen magia ja toisella itsekäs musta,\nja vaikkapa he näkyvät olleen vuorovaikutuksessa keskenään, vallitsi\nniiden välillä ylipääsemätön juopa, jota ei koskaan voitu tavallisin\nkeinoin ylittää. Sattuivatpa keskinäiset edut joskus siinä määrin\nvastakkaisiksi, ettei kahnausta voitu välttää ilman julkisotaa.\n\nNäissä olosuhteissa alkaa Väinämöisen osuus kulkuväylän osoittajana\nkalevalaiselle kansalle. Vaikkakin hän runossa kulkee \"vaka vanha\nVäinämöisen\" nimellä, kuvastaen tällä ikuista, jumaluuteen pohjautuvaa\nsyntyperää, niin esiintyy hän julkisessa elämässä kaikki-tietoon\npyrkivänä tavallisena kuolevaisena, ottaen osaa kaikkiin niihin\ntapahtumiin, jotka näkyivät kuuluneen hänen rotunsa ja kansansa\nehdottomaan kohtaloon. Hän näyttää toiminnallaan, mitkä suunnattomat\njumalalliset voimat ihmisessä hänen jumalsyntyisyytensä perusteella\npiilevät, miten niitä on avattava julkisiksi käyttövälineiksi ja miten\nniitä on käytettävä. Eikä hän suinkaan salannut keinoja ja tietä,\nkuinka nämä voimat olivat saavutettavissa. Tähän opastamiseen viittaa\nerikoisesti runon esittämä veneenveisto-myytti.\n\nVäinämöinen on siinä määrin sulautunut rotuunsa, että hän\nveneenveisto-myyttikatkelmassa esiintyy kansansa kehitystason mukaisena\ntavallisena tiedon tielle pyrkivänä ihmisenä. Hän huumautuu Pohjan\nneidon, tuon ikitiedon haavekuvan, verrattomasta ihanuudesta tämän\nistuessa sateenkaaren värisellä taivaan avaruuden kannikalla kutomassa\nkultaista ainekangastaan. Huumautuminen päätyy kosimiseen haluun\nsaada ikitieto omaksi omaisuudekseen. Tällöin saa Väinämöinen kuulla\nikitiedon omistamisen välttämättömät ehdot. Ne esitetään Kalevalassa\nmonessa yhteydessä ja usein vaihtelevan vertauskuvaston peittäminä,\nmutta pääsisällöltään tähtäävät ne kaikki samaan päätekohtaan —\n_itsen täydelliseen tuntemiseen ja hallitsemiseen_, tähdentäen\nsillä, että tieto onkin itse kussakin itsessään. Tarvitaan vain\nerikoiset ponnistukset sen esillesaamiseksi ja erikoiset tilanteet\nesillepuhkeamishetken kypsyttämiselle, mitkä luonto kyllä järjestää\nkunkin kypsyysasteen mukaan.\n\nPohjan neidon ensimmäinen ehto kuuluu:\n\n    \"Sitte sun mieheksi sanoisin,\n    urohoksi arvelisin,\n    jospa jouhen halkaseisit\n    veitsellä kärettömällä,\n    munan solmuhun vetäisit\n    solmun tuntumattomaksi.\"\n\nPohjan neidon ikitietoon vihkiytymisvaatimukset ovat samat,\nmitkä esiintyvät kaikkien uskontojen salaisissa mysterioissa\nmestariusvihkimyksen yhteydessä kolminaisen systeemin vallitessa,\nnousten alhaalta ylöspäin: fyysillisen aineen tunteminen, tunnetason\nkautta kohoutuminen aina ajatustason kaikkein hienoimpiin värähtelyihin\nsekä niiden hallitseminen. Väinämöiselle asetettu ensimmäinen ehto\nedellytti siis karheimman ainemaailman täydellistä tuntemista. Oli\ntunnettava sen muodon vaihtelut hiuksen hienoon alkuun asti, oli\nopittava halkomaan sen äärimmäiset muodot alkuaineiseen tilaansa,\ntehtävä se sanan ja ajatuksen voimalla käyttämättä siihen teknillisen\ntaituruuden tarjoamia työvälineitä. Oli opittava kyky yhdistää näitä\nmunan kaltaisia alkuaine-atoomeja toisiinsa uusiksi yhdistelmiksi, niin\nehjiksi, ettei niitä enää voitu erottaa toinen toisistaan — sanalla\nsanoen: \"solmun tuntumattomaksi\".\n\nTämän taidon Väinämöinen osasi. Niihin liittyvät tiedot kuuluivat\nhänen rotuverelliseen luonteenominaisuuteensa, ne olivat hänessä,\nvaikkapa ei otettaisi huomioon hänen monaadillista voimakykyisyyttään,\nperintöosuutta, useiden ruumiillistumien kautta hankittua tietoisuutta.\nSiksipä näiden ehtojen täyttäminen tapahtui näennäisesti vaivattomasti\nkäden käänteessä.\n\nPohjan neidon vaatimukset eivät olleet vielä tyydytetyt. Hän esittää\nVäinämöiselle toisen ehdon, joka tähtää korkeammalle:\n\n    \"Ehkäpä tulen Sinulle,\n    kun kiskot kivestä tuohta,\n    säret jäästä aijaksia\n    ilman palan paukkumatta,\n    pilkkehen pirahtamatta.\"\n\nTässä esitetään ikitiedon pyytäjälle tunnetason vaatimus. Ikitietoa\nikävöivän on muokattava tunnemaailmansa sulavan herkäksi. Se mikä\nsiellä on kivistä ja kovaa, on muunnettava jalon koivupuun kaltaiseksi,\njonka tuohi helposti syttyy tuleen lämmittämään ympäristöänsä.\nIhmissydämen oli muovauduttava alttiiksi ikuisuuden perusolemukselle,\nrakkauden tulelle. Se, mikä sydämessä oli kylmää, jäistä, itsekkyyden\ntunteen routaa, sen oli muunnuttava parhaimmaksi polttoaineeksi,\njoka syttyneenä rakkauden, pyhän epäitsekkään tunteen tulikipinästä\nleimahtaisi valtavaksi loimuksi lämmittämään maailmaa hänen\nympärillään. Tässäkin voimatehtävässä Väinämöinen onnistuu — pyytäen\nneittä korjahansa vaivojensa palkaksi. Mutta Pohjan neito olikin\naikaisemmin antanut vain puolinaisen lupauksen ja tuo esille viimeisen,\nvaltavimman vaatimuksensa:\n\n    \"Silleppä minä menisin,\n    kenp' on veistäisi venosen\n    kehrävarteni muruista,\n    kalpimeni kappaleista,\n    työntäisi venon vesille,\n    uuen laivan lainehille\n    ilman polven polkematta,\n    ilman kouran koskematta,\n    käsivarren kääntämättä,\n    olkapään ojentamatta.\"\n\nTämä ehto oli Väinämöisestäkin ennenkuulumaton, sillä eihän silloisen\nkehityksen ajatustaso ollut vielä sillä asteella, että olisi voinut\nolla edellytyksiä vaatimuksen onnistumiselle. Sen hän lausuu julki,\nmutta tuntien sisäiset mahdollisuutensa ja ymmärtäen rotuunsa\ntähtäävien tarkoitusperien tärkeyden, hän käy täyttämään tätäkin\nmahdottomalta näyttävää vaatimusta.\n\nMitähän vaatimus oikeastaan sisälsi, koska rodun esikoinenkin katsoi\nsen niin mahdottomaksi? Siihen kuului ennen kaikkea persoonallisuuden\nja yksilöllisyyden täydellistyttäminen ja sen alistaminen luonnonlakien\nvaatimiin tehtäviin koko rodun ja lopulta koko ihmiskunnan hyväksi.\nSitä varten oli veistettävä venhe — yksilöityneen totuuden etsijän\nkäyttöväline ilmenneen maailman elämän meren tuonpuoleiselle —\nikuisuuden rannalle. Veistoaineksina tuli olla muruset Pohjan neidon\nkehrävarresta, niistä sirpaleista, jotka olivat huomioitavissa\nilmenneen elämän moninaisissa muodonvaihdoksissa ja laeissa, jotka\nolivat muodonvaihdosten aikaansaajina. Vaatimus tähtäsi induktiivisen\ntiedon tiellä kulkevan totuuden etsijän vaivaloiseen polkuun, missä\nainoastaan äly oli etsijän työaseena, joka hänen oli teroitettava\näärimmilleen, jotta elämän huomiointi johtaisi toivottuun tulokseen,\njotta siitä syntyisi ehjä yksilöllisyys, luja pursi jatkuvaa vaellusta\nvarten. Tehtävän vaikeus kuvastuukin selvänä venheen veiston\nyksityiskohdissa. Väinämöinen kokoo värttinän muruja, se on kaiken\nkokemusperäisen tietonsa, laatii veistopaikan lujalle teräksiselle\nkalliolle, missä ei hatarat mielijohteet pääse työtä häiritsemään ja\nmissä tarkalla arvostelukyvyllä voi heittää syrjään tarpeettomat ja\nkehnot tarveainekset. Hän veistää päiviä kaksi kolme, kunnes työn\nvaarallinen luonne ja sen tosi olemus paljastuvat.\n\nVene oli valmistumaisillaan, kun tiedot loppuivat, puuttui kolme\nmahtavinta taikasanaa, ennenkuin se olisi valmistunut, mutta samalla\nsattui esteeksi jotain muutakin. Viimeisenä veistäntäpäivänä \"lempo\ntempasi tereä\", kirves luiskahti kiveen — korkeimman älytason ja\nhenkisen tason väliseen kivikovaan muuriin — ja ponnahti siitä\nVäinämöisen polveen. Haava alkoi vuotaa verta niin tavattomasti, ettei\ntyötä voinut jatkaa, yhtä vähän kuin haavaakaan tukkia. Vuodon sai\nvasta taitava tietäjä — raudan syntysanojen ilmitultua — tuketuksi.\nVäinämöinen elpyy puolikuolleesta tilastaan ennalleen ja lähtee\nuudelleen etsimään lisätietoa viimeistelläkseen venheensä.\n\nTapahtuman salatieteellinen puoli on kirkkaasti esitetty,\nhuolimatta mytologisen kertomatavan kuvannollisista hyppäyksistä ja\nsanarikkaudesta. Ikitiedon omistaminen tapahtuu kehitetyn järjen ja\nterästetyn älyn avulla likelle loppusaavutusta, mutta terävinkään äly\nei voi yksilöllisyyttä nostaa jumaltiedon lopulliseen korkeuteen. Äly\nsinänsä ei voi kohoutua henkiselle tasolle. Uupuu silloin kolme sanaa:\n\"panennassa parraspuiden, kokkien kohentimilla\". Niiden löytämiseksi\ntarvitaan jotakin älyä korkeampaa, jotakin, mikä värähtelee siinä\nvärähtelyrytmissä, missä jumaluus kolmiaspektisena _on_ ikuisessa\ntodellisuudessaan. Ilman noita kolmea sanaa, mitkä itse asiassa eivät\nole tavallisia sanoja, vaan vaistoamista, tietoisuutta, intuitiivista\nnäkemystä, tuntemusta itse jumaluuden värähtelyrytmistä, ei ole\najattelemistakaan yksilöityneen ihmisen pyrkiä jumaltietoisuuteen tai\nkalevalaisesti lausuttuna — saada venhettänsä veistetyksi ikitiedon\nmerimatkalle. Sitä ennen täytyy tapahtua vielä jotakin erikoista.\nPersoonallisuuden on saatava kuolinisku. Sen on vuodatettava alemmille\nainetasoille verensä kaikkine sille kuuluvine ominaisuuksineen ja\nihmisen on tavallaan \"synnyttävä uudesti\" uudeksi kokonaisuudeksi.\nTämän Kalevala kuvaa suurenmoisesti, eikä sitä lukiessa voi olla\nmuistamatta erästä hermeettisen filosofian aksioomia, joka kuuluu:\n\"Oppilas ei voi seisoa Mestarinsa edessä, ennenkuin hänen jalkansa ovat\nhänen sydänveressään pestyt.\"\n\nVenheenveiston viimeistelyyn tarvittavien kolmen sanan etsintä vei\nVäinämöisen persoonallisuutensa kadottamisessa siihen asteeseen,\nettä hän painui Tuonelaan vainajien maailmaan, löytääkseen nuo sanat\nsieltä manan majoilla asuvien suusta. Mutta ne eivät olleet sieltäkään\nlöydettävissä. Eivät vainajat tienneet niistä sen enempää kuin\nelävätkään. Tuonelan emäntä tiuskaiseekin töykeästi Väinämöiselle:\n\n    \"Ei Tuoni sanoja anna,.\n    Mana mahtia jakele\",\n\nja teki kaiken voitavansa pidättääkseen Väinämöisen kokonaan Tuonen\ntuvilla.\n\nTässäkin kohden sivuaa kalevalainen viisaususkonto salatieteellistä\ntodellisuuspohjaa. Kuoleman jälkeinen elämä ei ole tietomäärässä sen\nkorkeampi kuin mitä maallinen elämä on ollut, ja juopa näiden kahden\nmaailman välillä on siksi ahdaspääsyinen, ettei sinne päästä tavallisin\nkeinoin ja sinne päässeille — muuten kuin kuoleman kautta — tuottaa\npoispääsy suunnattomia vaikeuksia. Kuvaukset tuonelaisesta elämästä\novat siksi merkilliset, että ne tarvitsisivat erikoisen selostuksensa.\nPääpiirteenä siinäkin esiintyy kohtalon lahjomaton laki, joka sas\nVäinämöisen sanomaan:\n\n    \"Elkätte imeisen lapset,\n    tehkö syytä syyttömälle,\n    vikoa viattomalle!\n    Pahoin palkka maksetahan\n    tuolla Tuonelan ko'issa:\n    Sija on siellä syyllisillä,\n    vuotehet viallisilla,\n    alus kuumista kivistä,\n    palavoista paateroista,\n    peitto kyistä, käärmehistä,\n    Tuonen toukista kuottu!\"\n\nVäinämöisen lopullinen vihkimys tietoon yksilöllisyyden venheen\nveistosta tapahtuu vasta vanhan tietäjän, Antero Vipusen, luona. Täältä\nlöytyy kolme sanaa monen muun tiedon ohella, jolloin Väinämöinen\non valmis tietäjä astumaan kansansa keskuuteen. Tämän jälkeen hän\nesiintyy opettajana ja johtajana. Kaikkialla hänelle on kunniapaikka\ntarjona. Pohjolan häissä hän on pöydän päässä juhlalaulajana. Otson\npeijaisissa hän on karhunkaato-virsien virittäjänä. Vesiretkillä hän\non purren peränpitäjänä. Ja hyvin hän johtaa kalevalaisen kansan\nyhteiskunnallista purtta, ollen kansansa \"vaka vanha\" tien viittooja ja\naloitteiden tekijä kaikissa kansaa koskevissa tärkeimmissä asioissa.\nEnnenkaikkea hän on maagikko. Hän osoittaa kansalleen, mitä magia\ntodella on ja miten sitä on harjoitettava. Hän havainnollistuttaa\nmagian kalevalaisen uskonnon perustekijänä. Hän koettaa tehostaa,\nkuinka kaikella ilmenneellä, kullakin pienellä seikallakin on henkiset\nsyynsä, kuinka kukin seuraus on syynä uuteen syiden ketjuun, ja\nkuinka vasta tämän henkisen syyn äärimmäinen tuntemus voi muuttaa\nelämään suhtautumisen sekä viedä yksilön elämän seurausten oikeaan\nja perinpohjaiseen erittelyyn, voimaan, joka perustana kullekin\nelämän värähtelyilmennykselle antaa samalla kyvyn sen hallintaan.\nTietäjäksi pyrkivän perussuuntauksen tulee kohdistua syiden eikä\nseurausten maailmaan. Olipa kysymys sodan tai rauhan toimista, aina\nVäinämöinen on neuvojana ja johtajana. Hänen antamansa suuntaviivat\nopastivat kalevalaista kansaa väylille, jotka muutoin olisivat jääneet\nsiltä huomaamatta. Taistelussa Pohjolaa vastaan, missä tieto oli\nseremoniallisen magian käytöllä kiteytynyt itsekkäimpään mustuuteen,\nesiintyy Väinämöinen jalona valkoisena maagikkona, katkaisten\nviimehetkellä purtensa peräsimellä, tiedon melallaan, kynnet Louhelta,\njoka tahtoi anastaa vain Pohjolalle koko ihmiskunnalle kuuluvan Sammon.\n\nKukkeimmillaan esiintyy Väinämöisen valkoisen magian tenhovoima\nhänen soittaessaan kanneltaan. Siinä kuvastuu tietäjän taituruus\nvoida soveltaa äänen ja tiedon värähtelyt yhtymäksi, jonka koko\nluomakunta tajuaa ihanaksi sopusoinnun, ilon ja onnen lähteeksi.\nEi ainoastaan ihmiskunta, vaan koko luomakunta henkivaltoineen\nkäyvät soittoa kuuntelemaan, ja kaikki sanallisesti kylpevät sen\nkauneus- ja rakkausvärähtelyissä. Tämä ei ollut mikään tavallinen\ntaituruusnäyte, vaan siihen oli Väinämöinen kätkenyt kansalleen\nopetuksen kaikkeudellisen elämän sopusoinnusta, samalla kun se oli\nviittaus siihen tulevaan aikakauteen, jolloin vihan värähtelyt ovat\nihmissydämistä häipyneet ja jolloin ihmiskunnan kaikki jäsenet tuntevat\nyhteenkuuluvaisuutensa ja loihtivat ympärilleen tiedon ja äänen\nsuurenmoista magiaa.\n\nEikä hänen tietäjällinen suurpiirteisyytensä himmennyt silloinkaan,\nkun hänen täytyi poistua ruumiillistuneessa muodossaan omiensa\nkeskuudesta, jättääkseen kansansa omin neuvoin ponnistelemaan\nmaagillisen tiedon saavutuksiin. Mikään inhimillinen ei ollut vieras\nhänen tietäjä-minuudelleen. Hän ymmärsi, että kalevalainen kansa —\npuutteellisuuksistaan huolimatta — koetti omin voimin nousta tietoon\n— yksilö yksilöltä — niinkuin hänkin oli tehnyt ja näyttänyt tien.\nVaikka hän näki kansansa tehneen suuren erehdyksen sen ottaessa\noudon tulokkaan johtajakseen vihkimällä Marjatan pojan \"Karjalan\nkuninkaaksi\", hän vain varoitti kansaansa ja huomautti siitä koituvista\nvaaroista, mutta lupautui tarpeen tullen astumaan uudelleen kansansa\njohtoon, silloin kun sen sisäinen tunne valveutuu kutsumaan hänet\ntakaisin.\n\nEron hetkessä on jotakin ylevän juhlallista. Vielä kerran veistää\nVäinämöinen venheen — tällä kertaa umpipurren — kattaa sen\nkullalla ja kuparilla. Siihen astuu tietäjä, kalevalaisen kansan\nsuuri Manu, kaikkine tiedonaarteineen. Aurinko laskee parhaillaan\npurppuranpunaisena elämän meren aallokoille. Väinämöisen tiedosta\nja taiasta täysi umpipursi työntyy laskevan auringon kultaamalle\naallokolle tietäjän itsensä istuessa peräsimessä, mela kädessä.\nHohtoisinta kilovirtaa pitkin kulkee pursi kohden aurinkoa. Väinämöisen\nkatse suuntautuu kiinteästi kultaisen valon takaisiin taivasten\nmaailmoihin — ei sinne jäädäkseen ikuisiksi ajoiksi, vaan varatakseen\nitselleen olinpaikan siihen onnelliseen hetkeen saakka, jolloin hän\nsaisi palata takaisin rakastamansa kansan keskuuteen. Hän tiesi sen\nhetken kerran koittavan. Hänelle oli selviö, ettei elämä eikä kuolema,\neivät edes taivaalliset tasotkaan voi tukahduttaa rakkautta ja sääliä\nmestari-tietäjän rinnasta. Se pakoittaa hänet palaamaan takaisin\nheti, kun rakastetun sydän on herännyt tuntemaan vastarakkauden\nvälttämättömyyttä lopullisen onnen saavuttamiseksi.\n\nAurinkoon ja valtamereen häipyy Väinämöisen juhlallinen haamu.\n\n\n\n\nANTERO VIPUNEN.\n\n\nAntero Vipus-katkelma muodostaa metafyysilliseltä kannalta katsottuna\nyhden merkillisimmistä Kalevalan myytillisistä merkillisyyksistä.\nSe liittyy läheisesti Väinämöisen veneenveisto-kertomukseen, joka\nsiinä saa huippukohtansa. Väinämöisen venheenveisto- Vipus-katkelman\nyhteydessä on yksityiskohtaisesti selostus venhetarpeiden aineista,\njoina aluksi mainittiin vain Pohjan neidon kehrävarren muruset.\nVipus-katkelmassa selostetaan venhetarpeet seikkaperäisesti, mutta\ntässäkin ne ovat sen laatuista ainetta, että niiden valintaan tarvitaan\njo elementaalivoimien apua ja niiden perinpohjaista hallintaa. Sampsa\nPellervoinen, kasvillisuuden voiman toimeenpaneva käskyläinen, saa\ntehtäväkseen puutavaran, fyysillisen aineen valinnan. Eikä siihen\nnäy kelpaavan mikä puu tahansa, ei haapa herkän lahoavaisuutensa\ntakia, ei kuusi oksaisen rosoisuutensa takia. Siihen kelpaa\nainoastaan tammi, tuo Ukko-Ylijumalalle pyhitetty jalo ja luja puu.\nTarkoitus venheellä — yksilöllisyyden käyttövälineellä — oli siksi\nylevä, että siihen tarvittavan puulajinkin piti olla täydellisesti\ntarkoitustaan vastaava. Puun tuli olla kestävä kaikille tuulille.\nSen tuli olla auringon valon kyllästämä, kuun kaikkien vaiheiden\nkuultama, virheetön, oksaton, ennenkuin se kelpasi ja ennenkuin se\nvoitti elementaalisen Sampsa Pellervoisenkaan hyväksymisen. Vasta kun\ntämmöinen jumalan puu löydettiin, voitiin ajatella sen kaatamista\nsemmoisen venheen veistämiseksi, minkälainen nyt oli kyseessä: purren,\njolla oli noudettava Pohjan neito, vihkiyminen ikitietoon, pääsy\nméstariusasteeseen.\n\nSemmoinen puu löydettiin. Sampsa Pellervoinen kaataa tammen,\nkappaloi sen sopiviin osiin ja antaa valmiit työtarpeet Väinämöisen\nkäytettäväksi. Tämän venheen laatiminen ei tapahdu kirvein\neikä taltoin. Se on veistettävä lauluin ja taioin, ajatus- ja\ntahdonvoiman hienoimmilla työkaluilla — mikä sinänsä viittaa venheen\nmetafyysilliseen luonteeseen. Kaikki valmistuu aluksi erinomaisesti.\nPohjasta tuli tanakka, laidoista kylliksi korkeat, soutuhangoista\nsopivat — ja tässä yhtyvät molemmat venheen veisto-myytit —, mutta\nperäsin, venheen johdon tärkein elin, ei ottanut syntyäkseen. Taiat\ntaittuivat, loihdut loppuivat. Tarvittiin kolme merkillistä sanaa,\nennenkuin työ olisi tullut loppuunsuoritetuksi, eikä näyttänyt olevan\ntietoa siitä, mistä niitä etsiä. Väinämöisen itsensä oli ne etsittävä.\nNiitä ei tuotu noin vain. Etsittyään niitä kaikkialla ulkokohtaisesta\nluonnonvaltakunnasta poikkesi Väinämöinen Tuonelaankin niitä\ntavoittamaan. Mutta kaikkialla näkyi etsintä olevan turhaa. Etsintä\nsinänsä näkyy olleen välttämätön tekijä päämäärän saavuttamiseksi. Kun\nhän oli jo aikeissa luopua turhasta etsinnästään, kohtasi hän matkansa\nvarrella — merkillistä kyllä — vanhan paimenen, joka oli niin viisas\nja tietorikas, että hän kykeni antamaan ohjeita tai ainakin viittomaan\ntietä Väinämöiselle. Tämä paimen on kuin hänen oma sisäinen minuutensa,\njumalallinen daimooninsa, joka rohkaisee ja neuvoo häntä hädän\näärimmäisellä hetkellä. Näin puhelee paimen Väinämöiselle:\n\n    \"Saat tuolta sata sanoa,\n    tuhat virren tutkelmusta\n    suusta Antero Vipusen,\n    vatsasta varaväkevän.\"\n\nEnempää ei paimen ilmoittanut, viittoi vain kulkemaan tietä edelleen,\njatkamaan uupumatta etsintäänsä.\n\nKuka mahtoi olla Antero Vipunen? Nimi on outo jo kalevalaisellekin\nsanastolle. Mutta maininta ei liene sattumanvarainen ja ihme on,\nettä se on säilynyt kansan alitajuisessa muistissa. Kalevalassa ei\nsen merkitystä ole lähemmin selostettu. Kalevalan tutkijain taholla\non luultu sen tarkoittavan jotakin mahtavaa jättiläis-tietäjää, joka\nvirittämillään vivuilla ja ansoilla väijyili ohikulkevia ihmisiä\nnielläkseen heidät.\n\nMyytin sisältö on kumminkin siksi erikoinen, että tekee mieli käydä\nottamaan selvää, onko samansuuntaista myyttiä muilla kansoilla, ja mikä\nmerkitys sillä on näillä ollut. Tätä tutkittaessa — jos irrottaudutaan\njoistakin ulkokohtaisista kuvauksen eroavaisuuksista — on tulos\nehdottomasti myönteinen. Lähin vastaavaisuus on löydettävissä vanhoilla\nkaldealaisilla, joiden jättämät kiilakirjoitukset saarnaavat nykypolven\nihmiskunnalle outoa tietoa. Kun ihmiset vaikenevat — saarnaavat kivet,\nennustikin aikoinaan eräs merkillinen tietäjä-lähettiläs. Jo joku aika\nsitten eräs oxfordilainen professori _Sayce_ tutkiessaan kaldealaisia\nkiilakivikirjoituksia, teki sen merkillisen havainnon, että näiden\nvanhojen kansojen Ea-jumaluus, jolla he käsittivät tuntemattoman\njumaluuden toista persoonaa eli ilmenemisaspektia, oli sama\nDagon-Oannes, joka eräässä mielessä on hyvin likeisesti verrattavissa\nkalevalaiseen Vipuseen. Dagon Oanneksella kuvattiin olevan sekä\nihmisen että eläimen muodot yhdistyneinä. Sillä oli ihmisen kasvot ja\nyläruumis, mutta alaosan ruumiista muodosti suuren kalan pyrstö, joten\nsitä kutsuttiin \"ihmiskalaksi\". Kiilakivikirjoituksissa esitetään tämä\nmerkillinen olio suurena tietäjänä, jonka vaikutuksesta muinainen\nkaldealainen oppi kaiken, mitä heidän sivistykseensä kuului. Tältä\ntietäjältä sanotaan heidän saaneen kirjoitustaidonkin alkeet. Joka\ntapauksessa oli tämä henkilö siksi korkea, että sillä oli ei ainoastaan\nelementtaali-valtakuntiin vaan myös henkisille tasoille ulottuvat\ntiedot. Ja sen vatsaan joutuminen merkitsi vihkiytymistä henkisen tason\nkorkeimpiin salaisuuksiin.\n\nKaldealaisilta näkyy myytti periytyneen juutalaisille. Profeetta\nJoonaan kertomuksessa kuvataan Dagon-Oannes suureksi valaskalaksi,\njonka vatsassa hänkin olisi oleskellut kolme vuorokautta ja\nparantuneen siellä siinä määrin uppiniskaisuudestaan, että hän kykeni\nsaarnaamaan parannuksen tietä jumalattomalle Niniven kaupungille.\nTälle kertomukselle ei suinkaan olisi annettu vähääkään uskonnollista\nmerkitystä, ellei nazarealainen suuri profeetta ja suurlähettiläs olisi\nsuorastaan vedonnut tähän myyttiin, tahtoen täten osoittaa, ettei se\nollut tuulesta temmattu ja että sillä oli henkinen merkityksensä.\nSiksipä Uudessa Testamentissa on hänen lausumakseen mainittu sanat:\n\"Tämä huorintekijäsukukunta vaatii ihmeitä ja tunnusmerkkejä, mutta\nsille ei anneta muuta tunnusmerkkiä kuin profeetta Joonaan merkki.\"\n\nKalevalainen Vipus-kertomus antaa erinomaisen kuvan siitä, mitä\ntähän Joonaan merkkiin itseasiassa sisältyy ja minkälainen käsitys\nvanhimmilla suomensukuisilla kansoilla oli Vipus-myyttiin liittyvästä\nhenkisestä tiedosta. Tämä käy selvästi ilmi katseltakoonpa myyttiä joko\nvain kalevalaisessa tai salatieteellisessä mielessä.\n\nJo \"paimenen\" viittoma tie Antero Vipusen luokse tähtää metafysiikan\nkorkeimpiin asteisiin. Se ilmaisee ne henkiset ehdot, joihin on\nmukauduttava, ennenkuin yleensä on mahdollista joutua kosketuksiin\nyliluonnollisen maailman kanssa. Ehdot ovat merkillisesti samat, jotka\nesiintyvät kaikkien uskontojen pyhissä kirjoissa, kun on kyseessä\ntämänlaatuinen metafyysillinen tapahtuma. Tie on kolminainen — vastaten\nihmisen kolmea olemuspuolta, ja kaikkien niiden kautta on asteltava\npäämäärään.\n\n    \"Yks' on juoni juostaksesi,\n    naisten neulojen neniä,\n    tuosta toinen käyäksesi\n    miesten miekan tutkaimia,\n    kolmas kolkutellaksesi\n    uron tapparan teriä.\"\n\nNäiden kalevalaisten säkeiden äärelle seisahtuu yllättyneenä. Luulisi\nlukevansa jotain esi-veedalaista \"kultaisten ohjeiden kirjaa\" tai\nvanhimpia arjalaisia teoksia, esim. Maâbhârataa, sillä senlaatuinen\nsävy niistä heijastuu. Nämäkin teokset käsitellessään ihmisen\nnousua lopulliseen vihkiytymistietoon puhuvat kaidasta tiestä,\njota he vertaavat terävään partaveitsen terään. Sen kulkeminen oli\nvaivaloinen ja vaarallinen, jokainen askel oli kuin miekan terällä\nkäyskentelemistä. Kulkijan tuli omata kyky olla täysin tunteeton\nkaikille ulkonaisille tuskan aistimuksille. Ei ainoastaan fyysillinen\nja sielullinen tuskan aistimus vaan jo _ajatuskin_ tuskan tuntemuksesta\noli lopullisena esteenä tiedon saavuttamiselle. Siksi oli polku\nverrattu miekan teräksi — varoituksena, ettei sille ennen aikojaan\npyrittäisi tai sille astuttaissa tunnettaisi pettymystä.\n\nKaiken tämän kuvaa kalevalainen säkeistö erinomaisesti. Mikäpä onkaan\nsattuvampi kuvaus liiallisesta tunneherkkyydestä kuin neulojen\nnenillä juokseminen? Jokainen tunneherkkä ihminen tietää ja on\ntodennut, kuinka epämiellyttävät sanat, epäystävällinen äänikin\npistää kuin neulanpisto ja kaidalla tiellä kulkijalle kehittyy\ntunneherkkyys huippuunsa, jotta hän oppisi arvioimaan tunnetason\nsille kuuluvaan oikeuteensa, tullakseen sen herraksi ja osatakseen\nkäyttää sen värähtelyjä siten, ettei olisi omalta kohdaltaan\ntuollaisten tuskallisten pistojen herättäjä kaikkeudellisuuden\nmaailmanruumiiseen. Mikäpä kuvaisi alempaa ajatustasoa sattuvammin\nkuin miehen miekanterän pistot? Epäystävällinen, itsekäs ajatus vain\najateltuna — vaikkapa ei ajatusta olisi julkilausuttukaan — on jo\nhaavoittava voima ajatustason maailmassa, ja iskee yksilöön, joka on\nvireessä semmoiselle voimalähetykselle, haavoittavan terävän miekan\ntavoin. Ajateltuna voimaperäisesti, tietoisesti, lyövät vihamieliset\najatukset kuin tapparan terät. Kaikki nämä iskut, neulanpistot, miekan\ntutkaimen työnnöt ja tuhoisan tapparan terät ovat varttumassa tiedon\ntien pyrkijää. Jokainen ihminen on tietenkin pitkän kehitysvaelluksensa\naikana tullut tehneeksi tämmöisiä tavallisia, useinkin liian\nmitättömiksi aliarvioituja erehdyksiä, mutta kaidantien portaikolle\nastuttaessa tulevat ne ilmi ja kohdistuvat tällä ankaralla hetkellä\nhäneen itseensä, joka ne aikoinaan oli avaruuteen lähettänyt. Tätä\npainostaa paimen Väinämöiselle, hänen kysyessään tietä Antero Vipusen\nsalaiselle olinpaikalle ja antaa Väinämöiselle tilaisuuden harkita,\nlähteäkö matkalle vai ei.\n\nRuno kertookin, että paimenen opastus pani Väinämöisen miettimään,\nmutta takaisin paluu ei tullut enää kysymykseen. Hän ymmärsi korkean\ntehtävänsä merkityksen ja toimi sen mukaisesti. Hän painuu veljensä,\ntaivastentakojan seppo Ilmarisen puoleen, tämän alinomaa ahkerasti\ntakoessa pajassaan, ja esittää pyynnön:\n\n    \"Taos rautaiset talukset,\n    tao rautarukkahiset,\n    paita rautainen rakenna,\n    laa'i rautainen korento,\n    pane syämehen teräkset,\n    lähen saamahan sanoja,\n    ongelmoita ottamahan\n    vatsasta vara-väkevän,\n    suusta Antero Vipusen.\"\n\nVäinämöinen varustautuu aineen kaikkien ilmennysmuotojen varalta.\nKaikki hänen varustuksensa ovat lujinta laatua. Ne ovat suunnitellut\nulkomuuriksi hänen sisäiselle olemukselleen, ehkäisemään ulkoapäin\ntulevia vaikutuksia, jotka mahdollisesti lannistaisivat hänen\nvakaata tahtoaan päästä toivomansa tiedon omistajaksi. Onpa hänellä\nrautainen ase itse Vipustakin vastaan, jos tarve vaatisi sen käyttöä.\nLuja tahto on Väinämöisen varmin ase, ja siinä onkin voima, mikä on\nvoittava kaikki vastaantulevat vaikeudet. Että yritys kolmen sanan\nsaavuttamiseksi oli uhkarohkea, käy ilmi Ilmarisenkin suhtautumisesta\nVäinämöisen pyyntöön. Ilmarinenkin varoittaa Väinämöistä matkan\nvaikeuksista ja tekee voitavansa ehkäistäkseen häntä mielettömästä\npäähänpistostaan. Ilmarinen tuo esille painavia järkisyitä ja sanoo\nVäinämöiselle:\n\n    \"Viikon on Vipunen kuollut,\n    kauan Antero kaonnut\n    vipunsa virittämästä...\"\n\nSammuttamaton on Väinämöisen ikitiedon ikävä. Hänen on saatava peräsin\npurteensa, hänen yksilöllisyytensä on kypsytettävä täydellisyyteen,\nkelvatakseen Pohjan neidolle, vihkiytyäkseen ikitiedon itsenäiseksi\ntietäjäksi. Hän alistuu kaikkiin koettelemuksiin. Kulkee tien\ntunnemaailman neulanpistojen lävitse, astelee polun ajatusmaailman\nmiekan tutkainten iskemänä, ei käänny takaisin urhojen tapparainkaan\ntaukoamattomasta tavoittelusta, vaikka ne kohdistuvat häneen puolelta\nja toiselta. Väinämöinen ei säikähdä, vaikka hän toteaa veljensä\nIlmarisen varoitukset tosiksi, vaikka näkee ikiviisauden jo ammoin\nsyvälle aineeseen vajonneeksi, vaikka Vipunen viisauksineen oli\nsilminnäkyvistä häipynyt ajan luomaan aineen rehevyyteen. Tätä kuvaa\nruno sattuvasti:\n\n    \"Itse virsikäs Vipunen\n    luottehinensa lojuvi,\n    virui tietovirsinensä\"\n\nsyvällä maan sisässä ankaran aineen alla.\n\n    \"Haapa kasvoi hartioilla,\n    koivu kulmilla yleni,\n    leppä leukaluun nenässä,\n    pajupehko parran päällä,\n    havuhonka hampahilla.\"\n\nTuskinpa voitanee maahan maatunutta henkistä tietoa tarkemmin kuvata.\nSe on syvällä ajan ja sen luoman ennakkoluulojen kasvillisuuden alla,\nse nukkuu kuin kuoleman unta, odotellen ottajaansa, rohkeata tietäjäksi\npyrkivää uskalikkoa.\n\nVäinämöinen tajuaa kohta tilanteen vakavuuden ja ymmärtää, että tässä\ntarvitaan tietoa, jotta Vipunen saataisiin herätetyksi viikkoisesta\nunestaan. Hän tempaakin vennon-selkäisestä huotrastaan esille\naivan ensimmäiseksi tietomiekkansa. Tässäkin esiintyy mytologinen\nvertauskuva. Huotra oli vennon-selkäinen, uljaan pyhän härän\nselkävuodasta laadittu. Härkä kuului niihin mytologisiin vertauskuviin,\njoka kuvannoi voimaa ja etenkin luovaa voimaa. Se tavataan kaikilla\nvanhoilla kansoilla. Egyptiläisillä se kulki Apis-härän nimisenä,\ngermaanisessa Eddassa sillä oli nimenä Audumla, kaldealaisilla ja\nesi-veedalaisilla hinduilla oli myös härkä-vertauskuva suuressa\nkunniassa, ja kaikkialla se oli voiman edustaja. Oppimaton rahvas voi\nkäydä sen ulkonaista symboolia palvomaan, mutta opettajat tunsivat\nsen merkityksen sisäisesti ja tekivät parhaansa avatakseen rahvaan\ntajuntaa vertauskuvan henkiselle tosiasialle, niin vaikeaa kuin se\nolikin. Rahvas oli taipuvainen lankeamaan muodon palvontaan, unohtaen\nopetukset, jotka muotoon oli liitetty. Kalevalan tutkijat ovat tämän\nmytologisen symboliikan keksineet, ja niinpä _Ganander_ \"Mythologia\nFennica'ssaan\" kuvaa vennon härän voimatekijäksi, joka Sampsa\nPellervoisen johdolla kyntää vaot alkuaikaiselle kasvillisuudelle.\n\n    \"Vennon härkä uljamoinen,\n    lähti maita kyntämähän,\n    saloja vakoamahan:\n    Suot kynti; kanervat kasvoi,\n    mäet kynti; nousi männyt.\"\n\nTämä härän maininta esiintyy muuallakin Kalevalassa, ja kuvaa se\ntällöin melkein aina sokeaa voimaa.\n\nVäinämöinen oli voimatekijöistä perillä, siksi oli hänen\ntietomiekkansakin pyhän härän selkänahasta tehdyn huotran suojaama.\nTällä hän käy hälventämään aineen verhoa, joka peitti ikitiedon\ntietäjää. Vipunen herää. Sen ulkohahmo on kaamea. Kuvaus siitä\nmuistuttaa Bhagavad Gitan kertomusta Krishnan ulkomuodosta, jonka\nArjuna tahtoi nähdä saadenkin pyynnöillään Krishnan näyttäytymään\nolemuksensa sisimmässä luonteessa. Siinä oli elämä ja kuolema\nyhtyneenä. Samaan olemukseen oli kätketty luoja ja hävittäjä, elämän\nalku ja loppu, nuoruus ja vanhuus, ja kaikessa sykki ikielämän\nuupumaton sydän.\n\nUnestansa herätetty Vipunen tunsi uskaliaan tiedon etsijän\nlähettyvillään, mutta ei ollut vähimmässäkään määrin halukas jakamaan\ntietoaan tuntemattomalle tulokkaalle. Taistelu, jota Väinämöinen oli\naavistellut, alkoi täydellä todella. Taistelu päättyi siihen, että\nVäinämöinen kaikista varustuksistaan huolimatta joutui näennäisesti\nalakynteen. Hänen valppautensa uupui, \"toinen jalka horjahti\", ja\nhän kompastui kaikki nielevän Vipusen suuhun, ja Vipunen nieli hänet\nvatsaansa. Sama, mikä oli tapahtunut profeetta Joonaalle juutalaisessa\nmyytissä, tapahtui tietäjäksi pyrkivälle Väinämöiselle.\n\nVäinämöisen tappio ottelussa on tosiaankin näennäinen. Tiedon tiellä\ntietäjäksi pyrkivän onkin hukuttauduttava aineen kaikkein syvimpään\nkuiluun, sen vatsaan, ruuansulatuselimiin, missä aineen jalostaminen\nja yhtämittainen muodonvaihdos tapahtuu. Siellä liikkuvat ne voimat\nja näkymättömät tekijät, jotka yhtämittaa muuntelevat alkuainetta\nelämän elinehtojen tarpeiden mukaisesti, siellä toimii syiden\nmaailma alkuaineisessa rytmissään. Ja sinne on tietäjäksi pyrkivän\ntunkeuduttava. Siellä on tiedonhaluisen mukauduttava syiden maailman\nlakien alaisuuteen, mutta kumminkin toimittava täysin itsenäisesti.\nJokaisen on siellä yksilökohtaisesti todettava jumalallinen osuutensa\nluonnon suuressa työpajassa ja opittava takomaan syiden lakien\nmukaisesti, siis oltava _tietoinen tekijä_ Alku-Syyn suuressa\ntyöpajassa. Tämänkin salatieteellisen näkökohdan tuo kalevalainen\nkertomus suurenmoisesti esille. Kun Vipunen ei muulla tavoin alistu\nluovuttamaan \"kolmen sanan\" tietoaan, rakentaa Väinämöinen pajan\nVipusen sydänhermojen kohdalle, aineen muovauskohdan kriitillisimpään\nahjoon, takoo alasimellaan yhtämittaa, uupumatta — kunnes Vipunen\ntajuaa toden olevan kyseessä. Tällöin ratkeaa hänen vaiteliaisuutensa.\nHän alkaa puhella ja avaa vihdoin sanaisen arkkunsa. Ensiksi\nVipunen koskettelee aineen tilaa semmoisena, kuin se aisteille on\nhavannoitavissa, puhuu sairauksista ja niiden parantamisesta, pahasta\nja hyvästä ja kuinka paha olisi poistettavissa maagillisilla loitsuilla\nja yleensä asioista, jotka ylimalkaan tiedonhaluista kiinnostavat.\nMutta nämä eivät kiinnosta enää Väinämöistä, hän vain takoo edelleen ja\nsiirtää alasintaan yhä likemmäksi aineen sykkivää sydänlähdettä. Vasta\ntällöin pursuaa Vipusen suusta vuolas totuuden tieto:\n\n    \"lauloaksensa, hyviä,\n    parahia pannaksensa,\n    noita syntyjä syviä,\n    ajan alkuluottehia.\n    Lauloi synnyt syitä myöten,\n    kuinka luojansa luvalla\n    Kaikkivallan vaatimalla\n    itsestänsä ilma syntyi,\n    ilmasta vesi erosi,\n    vee'stä manner maatelihe,\n    mantereelle kasvut kaikki.\n    Lauloi kuun kuvoannasta\n    auringon asetannasta,\n    ilman pielten pistännästä,\n    taivosen tähyännästä.\"\n\nMaailmankaikkeuden kosmologinen salaisuus paljastuu Väinämöisen\ntajunnalle. Tarkkaavaisena hän kuuntelee syntyjä syviä, tajuaa\nluonnon toiminnan pohjimmaisen syyn ja käsittää niiden ehdottoman\nlakipitoisuuden. Vipusen lausunta on niin merkillinen, että koko luonto\npysähtyy sitä kuuntelemaan:\n\n    \"Aallot seisottui selällä,\n    lainehet lahen perällä,\n    rutjan koski kuohunnasta.\"\n\nSamanlaista luonnon hiljaisuutta sanotaan aina esiintyvän silloin\nkun onnellinen ihmislapsi nousee luonnonsalaisuuksien alkulähteelle\nja vihkiytyy tietoiseen luomakunnan lakien alaisuuteen. \"Kultaisten\nohjeiden kirjassa\" kuvataan samanlaista tilannetta seuraavasti: \"Tiedä\nsinä, joka olet voittanut, että luonto — kunnioituksen täyttämänä\nvavahtelee ilosta tuntiessaan olevansa voitettu.\"\n\nLuonnon syiden, elämänlakien ymmärtämys tuo mukanaan tyyneyden ja\nrauhan ei ainoastaan etsijän mieleen vaan koko luomakuntaankin.\nLuonnonsyiden pohjimmainen rytmi on sopusointu, joka piilee noissa\nkolmessa sanassa, jotka Väinämöinen tarvitsi yksilöllisyytensä purren\nperäsimeksi. Kun hän oli päämääränsä saavuttanut oli hän valmis\npoistumaan Vipusen vatsasta, niinkuin Joonas aikoinaan ihmiskalan,\nDagon-Oanneksen vatsasta. Tällöin ei etsijä enää mitään pyydä,\nluonto on antanut annettavansa. Hän on valmis irroittamaan aineesta\njumalallisen hengen omaksi yksilöityneeksi omaisuudekseen. Hän astuu\nvapautuneena hengen valtakuntaan, vaikkakin hän edelleen toimisi\nfyysillisenä persoonallisuutena. Tämänkin tapahtuman kuvaa kalevalainen\nmyytti kuvakielellään. Vipunen on altis luovuttamaan Väinämöisen\ntakaisin tavalliseen elämään.\n\n    \"Hyvin laait tultuasi,\n    teet paremmin, kun paloat\",\n\nsanoo hän ja antaa Väinämöiselle vapaan pääsyn näennäisestä\nvankilastaan.\n\nMutta Väinämöinen on tänä työskentelyaikanaan kasvanut suureksi.\nHänestä on tullut tietäjä, siksipä hän sanookin Antero Vipuselle:\n\n    \"Oi sie Antero Vipunen,\n    avaa suusi suuremmaksi,\n    leukapielesi levitä\",\n\njotta pääsisin matkoamaan omalle maalle\n\n    \"kotihin kulkemahan\".\n\nPyyntöä ei tarvinnut uudistaa. Väinämöisen sisäinen tahdonilmaus\nriitti. Aine avautui ja hän pääsi vapaana toimintaansa jatkamaan —\nennenkaikkea liittämään peräsimen kauan muovailemaan purteensa.\n\n    \"Itse vanha Väinämöinen\n    läksi suusta suuritieon,\n    mahtipontisen povesta\n    kuin on kultainen orava,\n    tahi näätä kultarinta\",\n\nsekä vakuuttaa Ilmariselle, joka oli koettanut ehkäistä kolmen sanan\netsintää:\n\n    \"Sain sanat salasta ilmi,\n    julki luottehet lovesta.\"\n\nHän menee keskeneräisen veneensä luokse, antaa sille viimeisen\nvalmennuksen:\n\n    \"Sai venonen valmihiksi,\n    peripäähyt päätetyksi,\n    kokkapuut kohotetuksi,\n    veno syntyi veistämättä,\n    laiva lastun ottamatta.\"\n\nNoihin kolmeen sanaan ja niiden löytämiseen huipentuu Antero\nVipus-myytti. Näyttää siltä kuin vain niiden erikoisen tärkeyden takia\ntämä myytti yleensä olisi saanut paikkansa Kalevalan eepillisessä\nkuvauksessa. Ne ovat sen A ja O, sen alku ja loppu, sen kaikki kaikessa.\n\nMitkä mahtanevat nuo kolme sanaa olla?\n\nMoni utelias silmä haluaisi varmasti pilkistää niiden salaisuuteen\nnyt, niinkuin on ollut kautta aikojen. Onhan noihin sanoihin sanottu\nkätkeytyvän ihmeitä tekevän vaikutuksen, ja niiden omistaja on\nsaavuttanut melkein jumaluutta hipovan voiman. Niitä ovat etsineet\nammoisista ajoista saakka kaikki näkijät ja tietäjiksi pyrkivät.\nRuotsalainen näkijä _Svedenborg'kin_ oli aikoinaan niiden lumoissa\nja vakuutti niiden olevan tallella jossakin Tartariassa, Kiinassa\nja Tibetissä. Mutta niin tarkoin on niiden salaisuus kätketty, että\nvain ani harvat ovat onnistuneet ne löytämään. Jos kuitenkin ainutkin\nihmislapsi on konsanaan ne löytänyt ja totuuden mukaisesti vakuuttaa\nne löytäneensä, niin silloin ne ovat olemassa, ja tällöin ei olla\ntekemisissä minkään turhan mielikuvituksen kanssa.\n\nKeinoja niiden löytämiseksi olisi lähinnä etsittävä maailman\nuskonnoiden pyhien kirjojen opastuksista. Mutta ei mikään — pyhinkään\nvanha kirja — anna niitä julki, mutta kylläkin viittauksia, joista voi\naavistaa niiden olemassaolon ja suurimerkityksellisyyden ja senverran\ntietoa niiden sisällöstä, että voi oivaltaa, mihin niiden sisältö\nlopullisesti tähtää. Esiveedalaisista ja veedalaisista lähteistä\npohjautuvien viittausten perustalla voi tehdä sen johtopäätöksen,\nettei ole kyseessä mitkään yksityiset sanat, vaan että ne tarkoittavat\neräänlaista ääntä tai äänivärähtelyä, jota he kutsuvat Vâch'iksi,\njonka rytmin tunteminen antaa määrätyille mantra- eli loitsulauseille\nyliluonnollisen voimavaikutuksen. Tätäkään taitoa ei ole jaettu\njulkisesti, vaan se uskottiin ainoastaan muutamille vihityille, joiden\nepäitsekkäästä elämänsuuntauksesta oltiin ehdottomasti varmoja.\nJotkut vallanhaluiset itsekkäät yksilöt ovat silloin tällöin olleet\ntietävinään nämä salaperäiset sanat ja ovatpa keksineet niille\nkorvikkeitakin, joten siellä täällä uskontojen keskuudessa on löytynyt\njoitakuita, jotka vakuuttelevat olevansa niistä tietoisia, mutta\ntosiasiana pysyy, että niiden salaisin tieto on edelleen kätkössä,\neikä sitä ole koskaan laskettu julkisuuteen. Se vähä, mikä siitä\njulkisuudessa tiedetään, lienee löydettävissä esi-veedalaisesta\nbuddhalaisuudesta.\n\nTällöin ei ole kyseessä Gautama Buddhan reformoima buddhalainen\nbrahmanismi, vaan pohjois-buddhalaisten hallussa olevat ikivanhat\nlähdekirjat. Täällä on ne hahmoteltu kolmeen mystilliseen kirjaimeen,\njotka ovat merkityt kolmion muotoon. Jokainen kirjain on alkukirjain\nsanalle, jota ei ole ilmoitettu.\n\nKirjaimet ovat:\n\n      A.\n    U.  M.\n\neivätkä ne sinänsä tuo suurtakaan valaistusta asian ydintarkoitukseen.\n\nMyöhemmistä selostuksista voi kyllä saada hämärän aavistuksen, mitä\ntuohon kolmion muotoiseen sana-arvoitukseen voi mahdollisesti sisältyä.\nLähinnä on niillä tahdottu kuvata jumaluuden kolmea ilmennys-aspektia,\njoita sekä kolmio, että kolmen voimasanan alkukirjaimet edustavat:\nluovaa voimaa, säilyttävää voimaa ja hävittävää voimaa, Brahmaa,\nVishnua ja Shivaa, eli käyttääksemme platonilais-esikristillistä\nsanontatapaa: Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä. Myöhemmässä\nbuddhalaisuudessa esitettiin tämä metafyysillinen aate yhdistettynä\nlintu-symboliin, Hengen vertauskuvaan Kala-Hamshaan, missä kirjain A\nmuodosti sen oikean siiven, kirjain U sen vasemman siiven ja kirjain M\nsen pyrstön, ja tämän kolmen sanan tietäjästä sanottiin, että hänellä\noli suloinen lepo sen suuren linnun siivillä, joka on syntymätön\nja kuolematon, mutta on AUM kautta iankaikkisuuden. Egyptiläisessä\nmysteriokielessä oli sen nimenä TUM, josta se lainautui myöhempään\nvapaamuurariuteen.\n\nJoka tapauksessa kohdistuivat nämä kolme sanaa kosmillisen\nmaailmankaikkeuden synnyn syvimpään mysterioon kaikissa vanhimmissa\nuskonnoissa. Samaan salaisuuteen tähtää vanha kalevalainen myytti\nVäinämöisen käynnistä Antero Vipusen luona. Maailmoiden synnyn syvä\nsalaisuus oli tunnettava, ennenkuin oli mahdollisuuksia esiintyä\ntodellisena tietäjänä. Tuntemus saavutettiin oman persoonallisuuden\nupottamisella ainemaailman pohjattomaan mereen, ihmiskalan, Dagon\nOanneksen — Antero Vipusen luovaan elimistöön. Täällä oli tiedon\netsijälle mahdollista oppia tuntemaan _oma itsensä_, oman olemuksensa\nkolminainen kokoomus, joka oli samalla tie kaikkeudellisen\nmaailman kolminaisuuden tuntemukseen. Vain itsetuntemuksella, oman\nyksilöllisyyden venheen rakentamisella, asettamalla kolminaisen\nJumaluuden kolmisanainen voimavärähtely sen perämelaksi, on mahdollista\npurjehtia aineen meren yli ja saavuttaa aste, joka kuuluu korkealle\ntietäjälle, ylevälle valkoiselle maagikolle.\n\n\n\n\nILMARINEN.\n\n\nKalevalan päähenkilöllisyyksistä muodostaa Ilmarinen järjestyksessä\ntoisen. Hän on Väinämöisen \"veli\". Kumminkaan ei hänen syntyänsä\ntarkemmin selosteta, ja se ei näy olevan missään suoranaisessa\nyhteydessä Väinämöisen syntymän kanssa. Myöhemmässä kehityskaudessa\nhän on paremminkin Väinämöisen työtoveri. Mutta näkyypä hän olleen\nmukana maailman kosmillisessa luomisessa. Hän on \"takoja iänikuinen\",\non ollut taivonkantta kalkuttelemassa, ja on takojataituri koko\ntoimintakautenaan ilmenneessä maailmassa.\n\nKun hän kalevalaisessa runossa hahmoittuu ihmismäiseksi olennoksi,\nnäkyy hän olevan suoranaisessa sukulaisuussuhteessa kalevalaiseen\nrotuun. Hänen äitinsä on Lokka, \"kalevatar kaunis vaimo\", jonka\nsynnystä ja sukuperästä runo ei mainitse tarkemmin. Hän on\nvastaanottamassa Ilmarista tämän kotiutuessa nuoren vaimonsa Pohjan\nneidon kanssa. Tämä hetki näkyy kestäneen ikuisuuden. Runo kuvaa sen\nhänen kotiutumisensa yhteydessä. Kauan oli Ilmarista vuoteltu:\n\n    \"Silmät vanhoilta valuvi\n    ikkunoissa istuessa,\n    polvet nuorilta nojuvi\n    veräjillä vuottaessa,\n    lasten jalkoja paleli,\n    seinuksella seisoessa,\n    kului kengät kesk'ijältä\n    rantasilla raittaessa.\"\n\nIlmarinen on ihmisenä rauhallinen, hyväsävyinen, totinen, perin\nkunniallinen ja oikeudentuntoinen siinä määrin, että hänen otteensa\nuseinkin näyttävät lapsellisilta, melkeinpä typeriltä. Vaikkakin\nhänet esitetään suurena voimatekijänä maagillisessa mielessä, niin\nnäkyy häneltä inhimillisesti puuttuneen älyllinen ominaisuus ainakin\nkorkeammassa mielessä. Yhteistoiminnassa Väinämöisen kanssa on\nVäinämöinen aivan kuin hänen aivonsa. Väinämöinen innoittaa Ilmarista\nkaikkiin laajakantoisempiin tehtäviin, erittelee toiminnan muodot\nälyllisesti ja Ilmarinen astuu sitten hänelle tarjottujen tehtävien\ntoimeenpanijaksi ja onkin niissä erinomainen mestari.\n\nEsitys Ilmarisen luonteesta antaakin eräänlaatuisen avaimen\nratkaisemaan Ilmarisen muuten niin hämärää persoonallisuutta. Kaikki\nhänen mytologiset piirteensä viittaavat ominaisuuksiin, jotka\nyleensä kuuluvat puolijumalille, elementtaalivoimille, joiden erään\npääluokan korkeinta ilmausta, tulivoimien jumaluuden, Agnin osaa\nhän näkyy esittävän. Tässä mielessä Ilmarista käsitellen muuttuu\nhänen olemuksensa kiinteäksi kokonaisuudeksi siinä valtavassa\njumalien ja puolijumalien sarjassa, joka esiintyy elementtaalivoimien\nhavainnollistamissa esihistoriallisissa teogonisissa myyteissä.\nEsiarjalaisen taruston Agni kiteytyy havainnolliseksi esihelleeneillä,\njoiden jumaltarusto Homeroksen eepoksissa on jo täysin vakiintunut.\nNäistä molemmista eepoksista on myöhemmin (noin 8:lla vuosisadalla\ne.Kr.) _Hesiodus_ kehittänyt esihelleenien jumalsyntyopin, Theogonian,\njonka suuressa Panteonissa Ilmarinenkin löytää vastaavaisuutensa.\n\nTulkoon näistä kuvauksista mainituksi jumalolento, johon jo useampi\nkalevalaisen mytologian tutkija on kiinnittänyt huomiota ja\nyrittänyt käyttää sitä todistuskappaleena siitä, että kalevalainen\njumaltarusto olisi lainaus muinais-kreikkalaisista lähteistä,\nmikä seikka heidän mielestään olisi omiaan korottamaan Kalevalan\nmytologista arvoa, ottamatta ollenkaan huomioon kuinka luonnoton\ntuommoinen lainausotaksuma todellisuudessa on. Voidaan näet kysyä,\nminä \"historiallisena\" ajanjaksona olisi tuommoiseen lainaukseen\nollut mahdollisuutta? Milloin olisi suomensukuinen kansa ollut\nniin läheisessä yhteydessä muinais-helleeniläisiin pelasgeihin,\nettä molemmilla näillä kansoilla vallinneet teogoniset käsitteet\nolisivat siinä määrin juurtuneet kansojen alitajuntaan, että ne\nolisivat säilyneet kautta aikojen vielä silloinkin, kun minkäänlainen\nvuorovaikutus heidän välillään ei ollut enää \"historiallisesti\"\ntodistettavissa? Sopisi mieluummin kysyä, kumpi niistä on aikaisempi,\nkumpi myöhempi ja kumpainenko on ollut pohjana toiselle, jos yleensä\nlainauksesta on kysymys. Suurempi oikeutus on sittenkin otaksumalla,\nettä kumpainenkin niistä on kotoisin samasta alkulähteestä — aikain\nviisauden Viisaususkonnosta. Vastaavaisuus, josta tässä on kysymys,\nkoskee esihelleenistä mytologista puolijumalaa Hephaistonia.\n\nKreikkalainen nimitys Hephaiston ilmaisee jo tämän puolijumalan\nsisäisen olemuksen. Teonsana aptoo merkitsee sytyttää ja estia\nmerkitsee liesi, ahjo. Sama merkitys on Agnin eräällä ilmestysmuodolla,\njota sanskritinkielellä nimitetään Yavisthaksi — sangen nuoreksi\nsepoksi. Hesiodoksen mukaan on Hephaiston jumalsyntyinen, ylijumala\nZeuksen ja hänen puolisonsa Heran poika. Pojalla on kauniit kasvot,\nmutta muut ruumiin muodot siinä määrin rumat, että Hera heittää\nhänet alempiin maailmoihin. Hephaiston joutuu tällöin meren jumalan\nOkeaksen tyttärien hoiviin ja huoltoon. Koko hänen olemuksensa on\ntulta, jota eivät meren vedet kykene sammuttamaan. Hän on seppo,\njoka käyttää taivaista tulta taonnassaan niin alamaailmoissa kuin\nyläisissä taivaissa. Ylijumala Zeus toteaa tämän taituruuden ja\nottaa Hephaistonin uudelleen armoihinsa. Hephaiston saa tehtäväkseen\ntakoa Olympon jumalain asuinpaikan, taivaat, takoa auringon, kuun ja\ntähdet, laatia pysyväisen pohjan maailmankaikkeuden ensimmäiselle\naineelliselle ilmentämiselle. Kaikki tämä uskottiin Hephaistonin\nhuoliteltavaksi. Vieläpä varusteetkin, jotka kuuluvat alempien\njumaluuksien työvälineisiin, jätetään hänen näperreltävikseen. Hän\nvarustaa auringon, Helionin, siivillä. Hän takoo nuolet Apollokselle\nja Artemikselle. Hephaiston sommittelee varusteet Herkulekselle,\npanssarin ja keihään, joilla Herkules vapauttaa taivaisen tulen\nryöstäjän Prometheuksen kivisestä vankilastaan. Hänen takomansa on myös\nhaavoittumattomuuskilpi Akilleukselle, Troijan sodan sankarille.\n\nKuinka samanlaiset ovatkaan tehtävät, jotka kalevalaisessa\nkertomuksessa joutuvat Ilmarisen osalle! Aina on Ilmarinen\nsamanlaatuisissa tilanteissa taiturina ja onnistuu tehtävissään\nyli-inhimillisesti.\n\nMerkillisin tehtävä, jonka ylijumala Zeus uskoo Hephaistonille, on\nnaisen luominen. Hephaiston kokoaa kultaa ja hopeaa, kaikkia jaloimpia\nmetalleja, heittää ne ahjoonsa, takoo ja muovailee tulistunutta\nharkkoa, terästää luomustaan sitä veteen kastelemalla, kunnes lopulta\nahjosta astuu ulos ihana ihmishahmo, nainen, jolle jumalat antavat\nnimeksi Pandora, mikä sanallisesti merkitsee \"kaikkikultainen\".\nSamanlainen kuvaus löytyy kalevalaisessa mytologiassa. Ulkonainen\neroavaisuus näissä kahdessa myytissä on vain siinä, että kreikkalaisen\nmyytin mukaan Hephaiston kykenee antamaan luomukselleen elävän\nhengen, mikä kyky ei kalevalaisessa myytissä onnistu Ilmariselle.\nMutta kreikkalaisen myytin tarkoitus näkyykin olleen toinen kuin\nkalevalaisen. Pandoran luominen vastannee lähimmin kuvausta\nandrogynisen ihmisen kehittymisestä eri sukupuoliin, kun sitä vastoin\nkalevalainen Ilmarisen takoma kultainen nainen on luomus, joka\nkuvannoi sitä kylmyyden tunnetta, mikä on seurauksena tosi-ihanteiden\nsammuttua ja yritettäessä ihanteettomuutta parantaa kultakuvaisilla\nharhaluomuksilla, korvikkeilla.\n\nHephaiston — vastoin muita esihelleenisiä miesjumaluuksia — kehittyy\npartasuiseksi urooksi. Ammattinsa takia on hänet joskus kuvattu noen ja\npölyn tahrimaksi, kuten Ilmarinen Kalevalassa. Mutta siitä huolimatta\nHephaiston on siksi puoleensa vetävä, että itse Afrodite, rakkauden\njumalatar, ihastuu häneen ja lupautuu hänen puolisokseen. Samoin käy\nkalevalaisessa myytissä. Maan kuulu, veen valio Pohjan neito valitsee\nmieluummin Ilmarisen kuin Väinämöisen, vaikka koko Pohjolan suku olisi\nmieluummin ottanut Väinämöisen vävykseen.\n\nHephaiston on kaikessa esiintymisessään tekemisissä tulen kanssa ja\ntulen käytön soveltamisessa luonnon mineraalivaltakunnan muovailuun.\nKuinka syvälle tämän käytön taituruus ulottuu, tulee esille hänen\ntakoessaan haarniskoita, jotka kestivät Tartarossakin — Tuonen\nvaltakunnassa. Niihin pukeutuen voidaan vaarattomasti astua manalan\nmaailmaan. Samoin kestivät Ilmarisen takomat aseet. Semmoisilla\nvarusteilla varustettuna astuu Väinämöinen Tuonen valtakuntaan ja\nIlmarisen takomalla haravalla kokoaa Kaukomielen äiti poikansa\nsilvotun ruumiin palaset Tuonelan joesta. Hephaistonin takomalla\naseella tappaa Odysseus kyklooppimaisen Polyphemoksen, ja monet ovat\nne tilanteet, joissa kalevalainen myytti kuvaa Ilmarisen takomien\naseiden käyttöä elementtaalihirviöiden tuhoamiseksi. Kreikkalaisen\najan-jumala Kronoksen sirppi, veden-jumala Poseidonin atrain ja Apollon\nkultainen lyyra-soitin ovat Hephaistonin tekemät. Tulkoot nämä esineet\nmainituiksi, koska muissakin myytillisissä kirjoissa ne mainitaan.\nNiinpä vanhatestamentillinen Jubal-seppo kuvataan soittokoneen — harpun\nlaatijana. Kalevalassa ne myös esiintyvät. Ilmarinen ei kylläkään ota\nosaa kanteleen tekoon — ainakaan muovaillakseen sitä kalanluusta, vaan\nlausuu yksivakaisesti Väinämöiselle:\n\n    \"Ei tule tyhjästä mitänä,\n    kalanruotasta kalua,\n    ei seponkana pajassa,\n    luona taitavan takojan\",\n\nosoittaen sillä elementtaaliluonteensa, joka ei kajoa muuhun kuin sille\nkuuluvaan ainevaltakuntaan. Mutta että hänkin rakastaa soitannon lumoa,\nosoittaa hänen suhtautumisensa kalanluisen kanteleen etsintään, kun hän\ntakoi rautaisen haravan Väinämöiselle tämän turhaan etsiessä mereen\nkadonnutta, Sammonsodassa hukkunutta soitintaan.\n\nKreikkalainen myyttyi seppo Ilmarisen persoonallisuuden mytologisena\npohjana riittänee osoittamaan sekä kalevalaisen runouden vanhaa perua,\nettä Ilmarisen yhteyttä salatieteelliseen tulijumaluuteen ja sen\nalkuaikaiseen sisäiseen luonteeseen. Sitä varten lienee tarpeen lyhyt\nkuvaus Ilmarisesta, semmoisena kuin se esiintyy Kalevalassa.\n\nIlmarinen esitetään Väinämöisen veljenä, siis merestä syntyneenä,\nja hänellä on jo syntyessään yliluonnolliset ominaisuudet ja kyvyt\nperintönä Ukko-Ylijumaluudesta. Näin sen runo kuvaa:\n\n    \"Se on seppo sen mokoma,\n    ylen taitava takoja,\n    jok' on taivoa takonut,\n    ilman kantta kalkutellut;\n    ei tunnu vasaran jälki,\n    eikä pihtien pitämät.\"\n\nItse syntymä on peitetty salaperäisyyden verhoon, mainitaan vain että\nhän syntyi yöllä, jolla tahdotaan korostaa, että hän jo oli olemassa\naikakaudellisen ilmenemättömyyden, pralayan, aikana, ollen siis\nikuista jumalallista alkuperää. Hänen astumistaan ilmenneen maailman\ntoimihenkilöksi voinee pitää hänen synnyinhetkenään, ja senkin kuvaa\nruno ilmehikkäästi:\n\n    \"Päivällä pajansa laati,\n    etsi paikkoa pajalle\n    maata märkeä vähäisen.\n    Tuohon painoi palkehensa,\n    tuohon ahjonsa asetti.\"\n\nAlkaessaan työnsä ahjonsa ääressä on hän täysin kehittynyt metallurgi,\ntuntee muunmuassa raudan synnyn, sen atoomisen luonteen ja sen\nmahdolliset ominaisuudet heittäessään ruosteisen raudan alkuaineisen\nmassan ahjonsa tuleen. Kalevalassa on luonto elävöitetty. Salatieteen\npohjimmaisen periaatteen mukaisesti ei luonnossa ole mitään kuollutta.\nKaikki siinä elää sisäisellä voimallaan omalaatuista elämäänsä. Siksipä\nraudastakin sanotaan:\n\n    \"Rauta raukka säikähtihe,\n    säpsähtihe, säikähtihe,\n    kun kuuli tulen sanomat,\n    tulen tuimat maininnaiset.\"\n\nMutta selvänäköinen Ilmarinen jatkaa häiriytymättä työtään sanoen\nraudalle:\n\n    \"Ellös olko milläskänä!\n    tuli ei polta tuttuansa,\n    herjaele heimoansa.\n    Kun tulet tulen tuville\n    kasvat siellä kaunihiksi,\n    ylenet ylen ehoksi:\n    miesten miekoiksi hyviksi,\n    naisten nauhan päättimiksi.\"\n\nSamoin kuin Hephaiston nähdään takomassa hopeista tuolia jollekin\nOlympon jumaluudelle, samoin Ilmarinenkin takoo tuolin, ja hänet\nnähdään näpertelemässä kultaista sukkulaista, sormusta, korvakoristimia\nja kultavöitä sisarelleen Annikille. Näpertelytyöt ovat kumminkin\npoikkeuksellisia tehtäviä Ilmarisen suurelle voimataidolle. Ne\novat vain osoittamassa hänen metallurgista taituruuttaan. Muuten\nhän aina tekee suurtöitä, jotka saavuttavat huippunsa Sammon, tuon\nihme-esineen taonnassa, jonka tuli tyydyttää ihmiskunnan tarpeet niin\naineellisessa kuin henkisessäkin mielessä. Aina on Ilmarinen ahjoinensa\ntekemisissä tulen ja mineraalivaltakuntien kanssa ollen useimmiten vain\nkorkeampiälyisten voimien toimeenpanija. Siksipä Ilmarisesta voi saada\nkuvan, että hän olisi vähä-älyisempi kuin muut kalevalaiset urhot,\nmutta eipä mytologia yleensä esitäkään puolijumaluuksia eikä edes\njumaluuksiakaan täydellisyyksinä muulla kuin heidän erikoisalallaan\nluonnon elämän suuressa mekanismissa. Milloin tahansa ne esiintyvät\nulkopuolella heille kuuluvaa elämänsysäystä, alkavat myös heidän\npuutteellisuutensa ja epätäydellisyytensä pilkistää esille, mikä\nseikka erikoisesti korostaa elementtaalijumaluuksien toisarvoisuutta\nUkko-Ylijumalan, elämän alun ja lopun, rinnalla. Ukko-Ylijumala on\nainoa, jossa ei ole epätäydellisyyttä, ei puutteellisuutta; se on joka\nsuhteessa ehdoton, absoluuttinen.\n\nIlmarisen suhde Pohjan neitoon muodostaa erikoisluontoisen katkelman.\nRunossa ei esiinny ketään muuta kalevalaista urhoa, joka olisi päässyt\nPohjan neidon puolisoksi kuin seppo Ilmarinen. Silläkin seikalla on\nomituiset syynsä. Pohjan neito on ikitiedon ihanteellinen kiihotin\nja Ilmarinen eräänlaatuinen elementtaalivoiman personoituma, joiden\nvälille solmittu yhdysside, avioliitto ei missään tapauksessa\nmuistuta tavallista avioliittoa eikä myöskään osoittaudu lopullisesti\nonnelliseksi kummallekaan asianomaiselle.\n\nSalatieteen mukaan kuuluvat elementaalivaltakuntienkin oliot, daimonit\neli enkelit, ikitiedon tavoittelijoihin. Useat niistä eivät voi sitä\ntavoitella sillä voimaperäisyydellä, joka on ihmiselle ominainen sille\nkuuluvan älyn takia. Tämän erikoisuuden ilmaisee Uusi Testamentti aivan\nsuoraan sanomalla, että enkelit kadehtivat ihmisen osuutta ja haluavat\nkatsahtaa sen korkeaan päämaaliin. Kalevalaisen kertomuksen mukaan\npyrkii Ilmarinenkin Agnina, tulenjumalana, tähän tietoisuuteen, mutta\nhän ei lähde Pohjolaan omasta aloitteestaan. Väinämöinen saa hänet\nsinne — vastoin hänen tahtoaan, loitsukeinoin Ilmarisen tavoitellessa\nharhanomaisia tähtikuvioita, otavaa ja kuuta. Kun hän on saapunut\nPohjolaan, takoo hän siellä Sammon ja vaatii palkkioksi Pohjan neitoa.\nSitä ei hänelle ilman ehtoja anneta. Ikitiedon kynnyksen vartija ei\ntee poikkeusta Ilmarisenkaan suhteen, vaan vaatii tiellepyrkijoiden\nehdot täytettäviksi. Ehdot tässä tapauksessa poikkeavat jonkin\nverran vaatimuksista, jotka asetettiin Väinämöiselle ja myöhemmin\nKaukomielelle. Kolme ehtoa on tässäkin, mutta ne kohdistuvat kaikki\npääasiallisesti älytason piiriin, joka juuri elementaaliolioilla on\npuutteellisin, mutta välttämätön ikitietoon vihittävälle. Ilmariseen\nnähden niiden täyttäminen tuo hänet ihmishierarkian linjalle. Kun\nIlmarinen on ymmällä ehtojen laadusta esiintyy hänen auttajanaan ja\nneuvonantajanaan Pohjan neito itse.\n\nEnsimmäisenä ehtona on _kyisen pellon kyntäminen_. Käärme mytologisissa\nteoksissa edustaa aina tietoa ja viisautta. Ja kun ehtona on\nkäärmepellon kyntäminen, niin ei liene harhauttavaa olettaa, että\ntämä kynnyksen vartijan vaatimus sisältää jo alkuhuomautuksen siitä,\nkuinka vaativa tehtävä on. On päästävä älytasolle, päästävä älytason\nhallitsijaksi, se on kyntäjän tavoin muokattava. Siinä on todettava,\nkuinka jokainen elämän auran viiltämä vako on tietoa ja viisautta\ntäynnä. Pohjan neito opastaa Ilmarista takomaan kultaisen auran ja\nvaljastamaan tulisen hevosen sen eteen ja käymään siten kyisen pellon\nkyntöön. Näin opastettuna ja tarkasti opetusta noudattaen onnistuukin\nIlmariselle vihdoin ehdon täyttäminen.\n\nToinen ehto, _manalan suden vangitseminen_, tähtää yhä kiinteämpään\nälyn käyttöön. Myös tuonelaisesta maailmasta tulevat mielijohteet\novat älyllisesti arvioitavat, ja niiden suhteen on saatava\ntäydellinen yliote. Pohjan neidon opastukset riittävät vielä tämän\nkokeen onnistumiseen. Ilmarinen \"saa sutosen suitsisuuhun, karhun\nrautakahlehesen\", mutta vihkimysehdot eivät ole vielä lopussa.\n\nKolmantena kokeena on _Tuonelan hauin pyydystäminen_, jota\n\n    \"sata on saanut pyytämähän, tullut ei yhtänä takaisin\".\n\nTällä viitataan ikitiedon pyytäjältä vaadittavaan persoonattomuuteen,\njoka on niin harvinainen, ettei sadasta pyrkijästä ole ainoakaan\npäässyt pyyteittensä perille. Tuonelan hauin pyydystämiseen tarvitaan\nerikoiset keinot, ylimaallinen älynlento, jonka ainoastaan \"vaakalintu\"\nvoi toimittaa.\n\nTälle kohdalle on moni Kalevalan tutkija seisahtunut kyselemään, mikä\nmahtanee olla tuo merkillinen vaakalintu? Arkeologisten ja mytologisten\nsymbologian selostusten puutteessa on vastaus tietenkin jäänyt\nantamatta, ja onpa täysi syy olettaa, että vastauksen etsimiselle on\nollut esteenä myös se ennakkoluuloisuuden raja-aita, jonka kirkollinen\nkatsantokanta on luonut nykyisten henkisten aatteiden selostukselle\nainoasta oikeaoppisuudesta. Ei ole tahdottu eikä uskallettu käydä niitä\npohtimaan pelosta, että oikeaoppisuus romahtaisi raunioiksi.\n\nVaakalintu kuuluu vanhimpiin metafyysillisen aatteilun\nvertauskuvastoihin ja kuvaa korkeimman älyllisen tason siivekästä\nvoimaa, joka voi nousta taivaallisiin korkeuksiin, yhdistäen\nsen siivillä lentäjän henkisen tiedon syvimpiin salaisuuksiin,\nsamalla kun vaakalinnulla on mahdollisuus laskeutua aineellisuuden\nmeren syvyyksiin iskeäkseen siellä uiskentelevan pedon kimppuun,\nvoittaakseen aineen olemassaolon salaisuuden. Tuommoinen älyllinen\nsaavutus edellytetään korkeimmille jumaluuksille ja ihmisolioille,\njotka ovat nousseet korkeimpien vihkimysten yleville tasoille. Niinpä\nLouvren museossa Pariisissa on olemassa vanha seinäreliefi, joka on\nlöydetty muinaisen babylonialaisen sivistyksen raunioista, kuningas\nSargonin (8:lta vuosisadalta e.Kr.) palatsitemppelin kohdalta, missä\ntemppelin hierofantti kuvataan muutoin ihmishahmoisena, paitsi että\nsillä on siivet ja kotkan pää. Hierofantilla on kädessään vaaka ja\npunnuslipasto. Egyptiläisen Kuolleitten Kirjan 149:ssä kappaleessa\nkerrotaan vihkimystapahtumasta manalan valtakunnassa, missä jumalan\npoika Horus tekee tiliä vainajien henkisistä avuista. Senaikuisissa\npapyruskääröissä on tapahtuma piirretty. Keskellä seisoo Horus\nkotkanpäisenä, kädessään on hänelläkin vaaka, jonka toiseen kuppiin\nhän laske vainajien sielut ja toiseen kunkin sielua vastaavat henkiset\npunnukset. Kuvaus antaa mitä elävimmä aavistuksen \"vaakalinnusta\", joka\nnäyttää oleva vanhempi vertauskuva kuin mitä tavallisesti luulotellaan.\nSuomalaiset Kalevalan tutkijat ovat kylläkin maininneet, että\nkalevalainen vaakalintu olisi jokin tarunomainen mahtava kotkalintu,\nmutta sen enempää he eivät ole sen selostukseen kajonneet.\n\nKalevalainen \"vaakalintu\" edustaa salatieteen mukaisesti viisauden\nsyvää symboolista merkitystä. Kun Ilmarinen on ottanut opikseen Pohjan\nneidon antamat viittaukset, takoo _hän itse_ tuon taikalinnun, laatii\nsille siivet, asettautuu linnun siiville ja neuvoo lintuansa:\n\n    \"Menes, lennä, kunne käsken\n    Tuonen mustalle joelle,\n    Manalan alantehelle.\"\n\nKokko tekee työtä käskettyä, lentää Tuonelan joelle, missä suuri\nsuomuhauki manalan vesissä vengotteli. Taistelu kokon ja hauin välillä\non verraton kuvaus aineen ja hengen välisestä kamppailusta, tuosta\nikuisesta taistelusta, joka lopulta päätyy hengen voittoon aineen yli.\nSitä taistellaan vedessä ja veden alla, vaakalinnun on usein iskettävä\nkyntensä\n\n    \"vuorehen teräksisehen,\n    rautaisehen kalliohon\",\n\nsaadakseen tukipohjaa aineeseen kiskovan vesihirviön varalta. Helpolla\nei aine antaudu henkisyyden vaikutusvaltaan, mutta onnistuipa se\nvihdoin Ilmarisellekin. Ainemeren suuri hirviö nousee Ilmarisen takoman\nvaakalinnun kantamana jumalan puun, tammen, latvukselle, missä kokko\nsen kappaloi, analysoi seikkaperäisesti. Jäljelle jää vain suomuhauin\nsuuri pää, jonka Ilmarinen vie kynnyksen vartijalle näytteeksi\nurotyöstään. Sattuva on lausunto, jonka Ilmarinen tällöin virkkaa\nvaativalle kynnyksen vartijalle:\n\n    \"Tuoss' ompi ikuinen tuoli\n    hyvän Pohjolan tupahan.\"\n\nSillä tahtoi Ilmarinen salatieteen mukaisesti teroittaa, että aine\ntosiaankin on alistettu astuin- ja istuinlaudaksi, ja saavutus on\ntarkoitettu toisten — tällä kertaa koko pohjalaisen rodun käytettäväksi\neikä hankkijansa hyödyksi.\n\nIlmarisen elementaalinen vihkiytyminen Pohjan neitoon on tällöin\ntavallaan päättynyt. Kaikki siihen vaadittavat ehdot on suoritettu\nja Pohjan neito päätetään antaa Ilmariselle. Tässä kohden muuntuu\nkalevalainen metafyysillinen aihe aineellisuuden tasolle.\nIlmarinen personoituu tavallisen kuolevaisen tasolle samalla kun\nPohjan neitokin on vedetty alas tähtitaivaisista korkeuksistaan\nseppo-taiturin vaimoksi. Molemmatkin metafyysilliset oliot muuntuvat\nihmishahmoisiksi ja saavat inhimillisiä ominaisuuksia, inhimillisine\npuutteellisuuksineen. Vasta tässä kohden selostaa kalevalainen runo\nIlmarisen inhimillisen sukuperän ja hahmoittelee kalevattaren Lokan\nhänen äidikseen, joka vuottelee poikaansa miniän kera kotiinpalaavaksi,\nvalmistellen loistavaa tuliaisjuhlaa. Elementaalinen kehitys on\npäättynyt ja ihmishierarkialle tähtäävä suuntaus alkaa.\n\nMitä tulee kalevalaisen runon kuvaukseen häistä Pohjolassa, on\nsillä metafyysillisesti ja symbolistisesti toisarvoinen merkitys.\nSe kuvastaa korkeintaan sen aikuisen sivistyskauden menoja tämän\nlaatuisissa juhlatilaisuuksissa. Nekin ovat sinänsä eräässä suhteessa\nsiksi merkilliset, että niiden \"historiallisuus\" pakottaa tapahtuman\nsiirrettäväksi kauaksi menneisyyteen — ehkä lähinnä johonkin\nesiarjalaiseen alkuaikaan — niihin kuuluvan seremoniallisen magian ja\nsiihen liittyvän uhritoimituksen takia. Suuren härän teurastaminen muka\npitovieraiden kestitsemiseksi on paremminkin katsottava uhriteuraaksi\njumalille, jonka uhriteuraan liha sitten jäi juhlavieraiden\nnautittavaksi, kuten oli tapa muinaisissa uhritilaisuuksissa. Sonnin\nteurastajaa — uhripappiakaan, ei ollut saatavissa tavallisten\nkuolevaisten keskuudesta, vaan hänenkin täytyi olla vihitty\ntehtäväänsä, \"uros umpilainehista\", jotta hän kykeni uhritoimituksen\nsuoritukseen. Tämäkin viittaa siis eräänlaatuiseen seremonialliseen\nmagiaan. Sama on asianlaita juhlajuomien kanssa. Olueeseen käytettävä\nohra ja vesikin vihitään erikoisilla maagillisilla loitsuilla, eikä\nmikään niistä synny ja tule tarkoitukseensa käyttökelpoiseksi,\nennenkuin ainesten syntysanat tunnetaan, joten niiden vihkiminen vaatii\ntietäjää tekijäkseen saamaan uhrijuomaan sen voiman, mikä sille on\ntarkoitettu. Uhrijuhlan suurin merkitys on kumminkin opastuksilla,\njoita tässä tapauksessa annetaan sulhaselle ja morsiamelle\nheidän alkaessaan yhdyselämäänsä ja uutta kotiaan perustaessaan.\nJuhlatunnelmaa kohottaa \"laulujen\" henkinen sisältö. Pääpainoa ei\npanna äänen taituruudelle, ei sanojen rikkaudelle, vaan niiden\naiheuttamalle maagilliselle lumolle. Pohjolan hääjuhlassa esiintyvät\nkaikki tietäjänalut, lapset lattialla ja ukot uunin päällä, mutta\nonpa mukana vihittyjäkin, on Väinämöinen, joka astuu laulajarahille\nlaulamaan uhrijuhlan korkeinta opetusta. Suurenmoinen onkin siinä hänen\nopetuksensa magiasta. Sen tulisi:\n\n    \"laulella meret mesiksi,\n    meren hiekat hernehiksi,\n    meren mullat maltahiksi,\n    suoloiksi meren somerot,\n    lehot laajat leipämaiksi,\n    ahovieret vehnämaiksi,\n    mäet mämmikakkaroiksi,\n    kalliot kananmuniksi.\"\n\nKaikki kohdistuu rauhan ja hyvinvoinnin edistämiseen.\n\nIlmarisen hääjuhla on arkaistinen kuvaus niistä viimeisistä\nesiarjalaisista ajoista, jolloin vielä jonkinmoinen sopu vallitsi\nKalevan ja Pohjolan välillä. Se oli viimeinen ystävyyden liittosopimus,\njoka ei näy kestävän kauemmin kuin mitä tuo arvoituksellinen avioliitto\nIlmarisen ja Pohjan neidon välillä kestää. Kohta sen jälkeen, kun\nIlmarisen emäntä joutuu Kullervon koston uhriksi, riitaisuudet alkavat\nja ilmisota puhkeaa vähitellen Kalevan ja Pohjolan kansojen välille.\nLeskeyden alkuaikoina tapahtuu vielä muutama taidonnäyte Ilmarisen\nsepänammatissa, muunmuassa hänen kultaisen naisensa takominen,\nniinkuin Hephaistonin Pandoran taonta. Ilmarinenkin kokoaa \"merestä\"\nhiilitarpeet, kullat ja hopeat ja alkaa orjiensa — alkeellisen\nihmiskunnan — avulla naisen luomisen. Työ ei näytä olevan aivan\nyksinkertainen. Ahjosta astuu ulos ensin karitsa ja sitten varsa.\nMolemmat nämä eri kehitysjaksoja kuvaavat symboolit tuntee Ilmarinen,\nrikkoo ne kappaleiksi ja heittää ainekset uudelleen ahjoon. Vihdoin\nilmestyy ahjon hehkusta kultalettinen, kultakassainen kuvatus, jota\nkaikki muut kauhistuivat, paitsi Ilmarinen. Hän ottaa kultaisen naisen\nalasimelleen, takoa kalkuttelee sitä huolellisesti, kunnes saa ulkonäön\nmielensä mukaiseksi, mutta elämää ja sielua ei hän voinut palkeillaan\nkuvatukseen puhaltaa. Eikä kuva voinut puhua hänelle muulla kuin\nulkonaisella kauneudellaan. Ilmarinen koettaa antaa sille elinvoimaansa\nottamalla sen vuoteeseensa, mutta se vain uhkui kylmää kauneuttaan,\nelotonna, sielutonna. Ilmarinen itsekin kyllästyy vihdoin luomukseensa\nja koettaa päästä siitä erilleen. Mutta kuva ei kelpaa kellekään.\n\nViisas Väinämöinen kehottaa Ilmarista tunkemaan senkin uudelleen tuleen\nja takomaan siitä tarpeellisempia tarvekappaleita — kieltäen\n\n    \"kullalle kumartamasta,\n    hopealle horjumasta\".\n\nRotujen välisen sodan lopullisen aiheen antoi Ilmarisen toisen Pohjan\nneidon väkivaltainen ryöstö, samalla kun se oli romahdus hänen Pohjan\nneidon palvonnalleen. Pettyneenä ja epätoivoisena loihtii Ilmarinen\ntoisen naisensa lokiksi meren luodoille lokottelemaan.\n\nMyytillä on kumminkin sattuva metafyysillinen puolensa ihanteiden\nmadaltumisesta. Tekemällä tehdyt ryöstetyt ihanteet ikitiedosta\nosoittautuvat tehottomiksi, petollisiksi ja uskottomiksi ja vievät\npalvojansa harhaan, nukuttavat uneen, josta vasta herättyä nähdään\nteennäisen ihanteen harhanomaisuus ja sen petollisuus kaikkine\nsurullisine seurauksineen. Ilmaris-myytissä ne ovat suoranaisena sodan\nsyynä Pohjolaa vastaan, ja Ilmarisen oma mielikin tulee sotaisaksi\nentisiä omaisiaan kohtaan. Pohjolassa olivat hänen parhaimmat\ntyönsaavutuksensa, siellä ennenkaikkea Sampo, joka nyt oli ryöstettävä\ntakaisin. Korkeampien ihanteiden sammuttua elähdyttää nyt häntä\naiheeton kostonhalu, vaikka hän itse oli ollut onnettomuuksiensa\naiheuttaja. Ryöstön halu on hänen pimentyneen sielunsa ilmiö.\nSammon ryöstökin epäonnistuu, ja viha naapuruksien välillä jatkuu\nentistä katkerampana. Taikakeinoja toinen toisensa tuhoamiseksi\nsuunnitellaan ja toimeenpannaan puolelta ja toiselta, mutta kärsimys\non yhteinen. Viimein katoaa valokin heidän keskuudestaan. Aurinko\nja kuukin kytketään Pohjolan kivimäkeen kostotekojen mielettömässä\ntemmellyksessä. Henkinen valo himmenee vähitellen. Eikä sitä auta\nIlmarisen takomat keinotekoiset auringot ja kuut. Rotujen välistä vihan\npimeyttä ei mikään keinotekoinen virvatuli voi poistaa. Keinotekoinen\nvalo leimahtaa hetkeksi, mutta samalla se sammuu ja pimeys on\nennallaan. Kalevalainen kuvaus tästä tilanteesta on jokseenkin\nsamanlaatuinen kuin Puraanoiden kuvaus Atlantis-mannermaasta ennen sen\nkahden mantereen Rutan ja Daityan uppoamista.\n\nPimeä asiantila murehduttaa etenkin Väinämöistä, joka tietäjä-asteensa\nkorkeimmalta huipulta näkee synkkien syiden luomat, tuhoisat seuraukset\nsilloin vallitseville roduille ja ennenkaikkea hänen omalle kansalleen.\nÄärimmäisen hädän hetkellä alistuu hänkin sodan puoltajaksi, ryhtyy\näärimmäisiin keinoihin tuhon varalta, menee seppo Ilmarisen pajalle ja\nneuvoo häntä takomaan erikoisia aseita auringon ja kuun vapauttamiseksi\nPohjolan kivimäestä. Tällöin Ilmarinen osoittaa kalevalaisessa\nmyytissä viimeisen seppo-taituruutensa. Hän takoo kolmihaara-atraimen,\njommoisen kreikkalainen Hephaistonkin oli takonut merenkuninkaalle\nPoseidonille. Vielä Väinämöinen kehoittaa Ilmarista takomaan tusinan\ntuuria, keihäitä kimpun ja avaimia suuren määrän, joilla avattaisiin\nkivikkomäen kellarit ja laskettaisiin valot maailmaa valaisemaan.\nOmasta aloitteestaan — kostonhalunsa sokaisemana — takoo Ilmarinen\nvielä kahleita entisen anoppinsa, Louhen varalle.\n\nLouhi, Pohjolan mustan magian pääedustaja, aavistaakin vaaran suuruuden\nja itseensä kohdistuvan tuhon olevan lähellä, muutaltaihe harmaaksi\nhavukaksi ja käy urkkimaan tietoja Ilmarisen pajan akkunasta. Hän\nnäkee vaaralliset sotavarustukset, joiden torjuntaan ei Pohjolan tieto\nriittäisi ja uumoillen oman tuhonsakin olevan oven edessä, jos sota\ntällä tavoin jatkuisi, katsoo parhaimmaksi peräytymisen. Hän rientää\nkiireesti takaisin Pohjolaan ja laskee kivikkomäestä irroilleen\nauringon ja kuun ja käy kyyhkysenä Ilmarisen pajan akkunan alle\nkuhertamaan:\n\n    \"Tuota lienen kynnyksellä\n    sanomata saattamassa:\n    jopa kuu kivestä nousi,\n    päivä pääsi kalliosta.\"\n\nIlmarinen käy pajansa pihalle katsomaan, onko kuherrus tosi. Paljain\npäin hän seisoo kirkkaan auringon alla ja kiirehtii ilmoittamaan\nilosanomaa veljelleen Väinämöiselle. Väinämöinen puhkeaa huudahdukseen:\n\n    \"Terve kuu kumottamasta,\n    päivä kulta koittamasta!\n    Nouse aina aamusilla\n    tämän päivänkin perästä!\n    Teepä meille terveyttä,\n    siirrä saama saatavihin,\n    pyytö päähän peukalomme,\n    onni onkemme nenähän.\"\n\nSodan varustaminen oli nyt tarpeeton — ainakin hetkellisesti.\nNäennäinen rauha vallitsi molempien rotujen välillä — kohtalon\nankara käsi astui syiden aiheuttamaa palkkaa maksamaan. Puraanoiden\nkertomuksen mukaan tuhotulva hukutti nuo muinoin ihanat mantereet.\n\n\n\n\nLEMMINKÄINEN — KAUKOMIELI.\n\n\nLemminkäinen on kolmas kalevalaisista pääsankareistä.\n\nOn merkillinen \"sattuma\", että kalevalaisessakin sankarirunoelmassa\non kolme suurinta pääurhoa, kuten arjalaisessa eepoksessa\nMahâbhâratassa. Mahâbhâratassa esiintyvät Dritarâshtra, Pandu ja\nVidura, joiden omituisia edesottamisia arjalainen seitsemäntoista\nvolyymia sisältävä eepos käsittelee. Kummankin näiden eeposten\nsankareita voidaan monessa suhteessa rinnastaa, vaikkakin toiminnan\nyksityiskohtien erilaisuus on silmiinpistävä ja luonnollinen, koska\nkummankin eepoksen tapahtumat ovat sijoitetut aivan erilaisiin\nolosuhteihin. Tapahtumapaikka on erilainen, ympäristö on erilainen\nja toimintakausikin voi molemmissa olla eriaikuinen. Molemmille on\nkumminkin yhteistä se, että ne kuvastavat ajanjaksoja, jotka kuuluvat\nkaukaiseen menneisyyteen ja ovat niin ollen lähempänä luomakunnan\nalkeellisimpia aikoja. Eepoksien sankarit ovat tietoisia aineen\nyliluonnollisten voimien toiminnasta, tuntevat kosketuksellisesti niitä\nvoimatekijöitä, joita on sittemmin alettu kutsua jumaliksi. Eepoksien\nhenkilöt kertovat tapahtumista ensikäden tiedolla, näyttivätpä heidän\nkertomuksensa kuinka haaveellisilta tai mielikuvituksellisilta tahansa.\nMolemmille näille esihistoriallisille kansoille näkyy selvänäköinen\nhuomioiminen olleen yhtä oleellinen kuin myöhemmille kansoille\nfyysillinen aistihavainnoiminen, ja heillä näkyy olleen taito vetää\nselvänäkö-aistimuksensa fyysilliselle tasolle ja asettaa ne siten\neräällä tavalla palvelukseensa.\n\nToinen samansuuntainen \"yhtäläisyyssattuma\" varsinkin Lemminkäis-myytin\nosalta on huomattavissa toisessa vanhassa lähteessä, nimittäin\negyptiläisessä Kuolleitten Kirjassa. Tämä yhtäläisyys koskee enemmän\naatteellista metafysiikkaa kuin suoranaisia tapahtumia ja ilmenee\nenemmän filosofis-optimistisena piirteenä. Se koskettelee niin\nkalevalaisessa kuin osirilaisessa maailmankatsomuksessa kysymystä\nelämästä ja kuolemasta.\n\nKuolleitten Kirjan uskonto ei usko kuolemaan ehdottomassa\nmielessä. Vaikkakaan se ei voi sulkea silmiään katoavaisuuden ja\nmuotojen vaihtelevaisuuden tosiasialta, niin näkee se ikuisen\nelämän kuolemattoman voiman kaiken muodonvaihtelun alta. Tässä\nmuodonvaihdoksessa — transsubstatiossa — toteaa se vain aineen\nmuuttumisen hienommaksi, henkevöityneemmäksi ja kirkastuneemmaksi\njälleensyntyvän, ikuisen ja kuolemattoman olion käyttöä varten.\nTämän he ilmaisevat rituaalissaan, joka on jäljellä Kuolleitten\nKirjassa, sanoilla: \"Minä olen ylösnousemus ja elämä.\" Lauselma kuuluu\nosirisoituneelle jumalanpojalle Horukselle, vaikka se myöhemmin on\nlainattu samanlaisessa tilanteessa olleen toisen suuruuden lausumaksi.\nIhmisen kuolema on näennäinen. Vainajan astuminen Amentaan eli\nTuonelaan on vain askelma uutta elämää kohden, jonka ulkonaiset verhot\novat riippuvaiset sen entisten elämien kyvystä henkevöittää ainetta\nuutta ja korkeampaa elämän vaellusta varten. Tätä kuvaa heille myös\naurinko ja aurinko-jumaluudesta syntynyt poika, Horus. Aurinkokin\npoistuu näkyvistä vain hetkiseksi ja palaa uudelleen elähdyttämään\npimeydessä levännyttä luontoa. Samoin on ihmisenkin suhde elämään ja\nkuolemaan.\n\nTämä metafyysillinen puoli esiintyy erikoisen kirkkaana\nLemminkäis-myytissä. Pääasiat ovat siinä samat — vieläpä ympäristökin\non sama kuin egyptiläisten rituaalien esityksissä Kuolleitten Kirjassa,\nvaikka tietenkin nimet ja tapahtumien seikkaperäinen selostaminen\nsaavat erilaiset piirteet joutuessaan esittämään henkistä totuutta\ntoiselle rodulle ja kansallisuudelle, jonka henkisen näkemyksellisyyden\non täytynyt olla jossakin suhteessa erikoisluontoinen. Sielun kasvu,\npersoonallisuuden nousu hengen huimaaviin korkeuksiin, jumaluuteen,\non egyptiläisen rituaalin sisin tarkoitus, ja se on pääpiirteenä\nmyöskin Lemminkäis-tyypissä, jonka vuoksi häntä runossa kutsutaankin\nvaihtoehtoisesti Kaukomieleksi — kauaksi pyrkiväksi, korkealle\ntähtääväksi yksilöksi, joka matalasta alkuasteestaan kohoutuu elämän ja\nkuoleman herraksi, vihityksi arhatiksi.\n\nKaukomieli on — kaikkien ihmislasten tavoin — jumalsyntyinen. Hänen\npohjimmainen olemuksensa sisältää osan suurta tuntematonta jumaluutta.\nRuno esittää hänet vetten jumalan, Ahdin, pojaksi, korostaen sillä,\nettä hänen luontaisiin ominaisuuksiinsa kuuluivat erikoisesti\ntunnetasolle kuuluvat värähtelyt, jotka hänen tuli muovailla, hienostaa\nja jalostaa. Tunne-elementti onkin määräävänä tekijänä Kaukomielen\nluonteessa. Se on jo synnynnäisesti saanut hänessä ylivallan.\nHänen tunnepuuskansa viskelevät häntä milloin sinne milloin tänne.\nHän heilahtelee niiden mukaisesti kuin heinä tuulessa. Varsinkin\nsukupuolivietti, joka onkin ihmisen voimakkaimpia intohimoja, on\nhänessä kehittynyt äärimmilleen, ja kalevalaisessa kuvauksessa määrää\nse melkein yksinomaan hänen pyyteittensä ja toimintansa ääriviivoja\nvärittäen hänen tekonsa pieniäkin piirteitä. Runo sanoo:\n\n    \"Ain' oli naisissa eläjä,\n    yli öitä öitsilöissä\n    noien impien iloissa,\n    kassapäien karkeloissa.\"\n\nElellyssään sai Kaukomieli oppia, kuinka tyydyttämätön on tunteen\npalo. Mikäli sen oikkuja noudattaa, tunteentuulahduksia tyydyttää,\nluo se samalla uuden kiihtottimen, antaa sysäyksen uudelle syylle,\njota kohden on uudelleen ponnisteltava, ja lopullinen tyydytys siirtyy\ntuonnemmaksi ja tuonnemmaksi, kunnes se lopulta näyttäytyy olevan\nsaavuttamattomissa. Tämä seikka havainnollistutetaan Kaukomielen\nja Saaren Kyllikin välisessä suhteessa. Kaukomielen korviin on\nsaapunut huhu Kyllikin kauneudesta, kopeudesta ja ylimielisestä\nitsearvioinnista. Hänelle ei kelpaa kotoiset urhot, ei rajantakalaiset,\nei edes auringon eikä kuunkaan pojat. Kyllikki ihailee vain itseään ja\nmuotokauneuttaan, mikä tyydyttää hänen naisellista tunne-elämäänsä.\n\nTämän kaiken kuulee Kaukomieli viesteinä, ja se saa hänen\nlemmenkaihonsa kohoutumaan äärimmilleen. Seksualiseen tunneviettiin\nliittyy aina eräänlainen voittamisen halu, fyysillisen voimannäytteen\nosoittaminen, kiihkoisa ylväily, ja nämä kaikki purkautuvat\nvaistomaisesti Lemminkäisessä esille. Hänen mielikuvituksensa kiihottaa\nhänen lemmenkohteensa yksityisseikat rusohohteisemmiksi kuin mitä\nne oikeastaan ovatkaan. Lopulta hän ei voi vastustaa mielikuviensa\npainostusta. Hän päättää lähteä valloitusretkelle ja ryöstää itselleen\ntunteensa hautoman mielikuvan. Himonsa vallassa oleva yksilö ei tunne\nolevansa tyydytetty, ennenkuin himon tähtäämä kohde on täysin hänen\nvallassaan. Sokeana, järkisyitä ajattelematta, syöksyy hän himonsa\nviittomaa väylää pitkin.\n\nKaukomielen äiti, joka hänen korkeampana minuutenaan tuntee\nperinpohjin muotomaailman, varsinkin tunnemaailman harhanomaisuuden,\nneuvoo poikaansa. Hän vetoaa tosiasioihin, puhuu muotomaailman\nkatoavaisuudesta ja sen tavasta arvostella tilanteita, varoittaakin\nvetoamalla lopulta Kaukomielen itserakkauteen:\n\n    \"Siellä piiat pilkkoavat,\n    naiset nauravat sinua.\"\n\nMutta tämäkin on kiihoituspuhallus hänen himonsa hehkuvaan hiileen.\nKorkeamman minuuden ääni on etäinen Kaukomielen tajunnalle ja se\nmikä siitä hänen tajunnallensa kaikuna kantaakin ei saa tilaa hänen\nalemmassa minuudessaan, joka on kokonaan himoluonnon kyllästämä.\nRöyhkeästi asettuu hän korkeampaa minuuttaan vastaan ja\n\n    \"ottavi hyvän orosen,\n    valjasti valion varsan,\n    ajavi karittelevi\n    Saaren kuuluhun kylähän,\n    Saaren kukkoa kosihin.\"\n\nVerraton sanonta himon pauloissa olevan menettelystä. Alemman minuuden\näly, jota ratsu kuvaa, on kuin varsa ja se jää asian lopulliseksi\nratkaisijaksi. Hänen orhinsa, alemman minuutensa luomat ajatukset,\nhimon yllyttäminä asettuvat valjaisiin ja näin lähdetään tekoihin. Ei\nvälitetä jos matka käy \"kummasti\", jos korja kaatuu kumoon, vierähtää\nveräjänpieleen, jos tosiaankin — naiset nauravat moiselle ajajalle.\nVasta vastoinkäymiset ja sen aiheuttamat kärsimykset havahduttavat\ntunnehuumansa pauloissa ajelehtivan. Mitä voimakkaampi pyyde on, sitä\ntiukemmin pysytään päätöksessä alemmankin päämäärän saavuttamiseksi ja\nalistutaan jatkuviin ponnistuksiin.\n\nNäin käy Kaukomielenkin. Hänen varsansa on liian raisu, ja hän\nitse liian tunneherkkä, liian tulinen välttyäkseen kommelluksista.\nHän ei kykene suhtautumaan omaan itseensä eikä ympäristöönsä\nmielenhallinnallisella tyyneydellä. Saaren kansa, joka runon mukaan\nnäyttää olevan verrattain korkealla sivistyksellisellä tasolla, asettuu\nivailemaan uskalikkoa, joka mielettömyydessään on rohjennut tulla\nkosimaan heidän naisellisen ihanteensa kukkaa. Ulkonaiseen kohteluun\n— olipa se minkälaista tahansa — alistuu Kaukomieli, pyrkimättä silti\nvähimmässäkään määrin hillitsemään tai kasvattamaan ajatusmaailmaansa.\nEikä Kyllikkikään, jonka Kaukomieli joskus sattumoilta kohtaa,\nrohkaise hänen toiveitaan. Päinvastoin ivailee hänkin Kaukomielen\nsokeaa tunnetta ja vieläpä hänen ulkonaisia etuisuuksiaankin, joihin\nKaukomieli oli lopullisen voittonsa perustanut ja pitänyt niitä\npainavimpina tekijöinä himonsa tyydyttämishommissa.\n\nTällä kannalla olivat asiat, kun Saaren kansa oli kerran kesäkisoissa\n\"mannerpuolella saloa\". Paikka viittaa johonkin päämantereen\nlähettyvillä sijaitsevaan saariryhmään, minne voitiin ratsainkin\nkulkea, vieläpä korjankin kanssa. \"Saaren\" sivistyksellisistä oloista\nantaa kalevalainen runo melkeinpä yksityiskohtaisia selostuksia. Saaren\nyhteiskunta oli laillisesti järjestetty:\n\n    \"Saaren maat saroin jaettu\n    pellot pirstoin mittaeltu,\n    aholoista arpa lyöty,\n    nurmista keräjät käyty.\"\n\nSiellä ei ollut tilaa vierailta mailta tulleelle onnenonkijalle,\nei edes pienenkään kasken kaatoon. Väkiluku oli siksi suuri, ettei\nuusille tulokkaille ollut toiminta-alaa. Sivistys oli korkealla — ehkä\nliiallisen ylikuormitettukin, koska runo sanoo:\n\n    \"Liiat meill' on linnat täällä,\n    kaihot kartanot asua.\"\n\nEi siis ollut puhettakaan jonkin alkuasukasmaisen kansan olosuhteista,\nvaan jo korkealla yhteiskunnallisella kehityksellä seisovan\nkansallisuuden elämänsaavutuksista järjestelmällisen johdon puitteissa.\n\nKisailu ja leikki näkyy kuuluneen senaikuisen sivistyskauden\npääasiallisimpiin huveihin, niinkuin on aina ollut nuorten keskuudessa,\nmutta tämä kalevalaisen myytin antama kuvaus viittaa kylläkin siihen,\nettei ole kyseessä jonkun alkuaikaisen kansan villit, remuavat\njuhlinnat, vaan jo kehittyneen kansan ajanmukaiset kevätjuhlat, joissa\nsäädyllisesti nautitaan nuoruuden ja puhjenneen kevään suomista\nilonhetkistä. Siellä tanhutaan ja Kyllikki on mukana ylinnä muiden\nleikissä.\n\nSilloin tapahtuu jotakin tavatonta. Kaukomieli on kadottanut viimeisen\nkipinän terveesti ajattelevasta toiminnasta, syöksyy keskelle\nkisakenttää, reuhtoo Kyllikin korjanansa ja lähtee saaliinensa ajamaan\nkotia kohden. Matkalla kumpikin, niin Kaukomieli kuin Kyllikkikin\ntyyntyvät sovitteluihin yhdyselämän onnen ehdoista, lupautuvat\nkarsimaan olemuksestaan aineksia, joiden he luulevat olevan yhdyselämän\nonnen esteinä. Riehahtaapa Kaukomielen mieli vaikka \"hiidessä hiotuin\"\nmiekoin tukemaan onneansa, mutta tämän tarjouksen Kyllikki heti hylkää\naavistaen, ettei onnea voida väkivalloin rakentaa eikä onnen ehtojen\nsopimuksia miekoin suojella. Suojeluksen on tultava sisästä päin,\nomasta sielusta, minne Kaikkivallan sopusoinnun laki kohdistuu, ja\ntällöin he molemmat\n\n    \"alla kasvon Kaikkivallan\n    vannoivat pyhän valansa\"\n\npitää lupauksensa pyhinä ja rikkomattomina. Nyt he ovat valmiit\nastumaan Kaukomielen kotiin.\n\nTätä katkelmaa voisi syyllä pitää psyykillisenä tapahtumana, joka\nkuului yksinomaan Kaukomielelle, vaikka runo sen selostamiseen\ntarvitsee kaksi eri henkilöä. Se on se vaihe Kaukomielen sielullisessa\nkehityksessä, jolloin himoluonto tekee sopimuksia alemman älyluonnon\nkanssa välttämättömistä elämän onnen sovinnaisista ehdoista.\nSopimuksilla koetetaan hillitä himoluonnon liiallisia värähtelyjä,\nasettaa ne aitaukseen, jota käydään valvomaan ja vartioimaan, ettei\nliialliset himonpurkaukset — olivatpa mitä laatua tahansa — pääsisi\nkarkaamaan aitauksen yli. Se on eräänlainen yritys asennoitua rauhaan,\njota sielu sisimmässään syvästi kaipaa, mutta ei kykene tavallisissa\nelämän vaihteluissa saavuttamaan. Tällöin tehdään pyhiä valoja\nKaikkivallan kasvojen alla, mutta valoista huolimatta niitä rikotaan,\nkun ei ole voimaa pitää vala pyhänä. Eikä siihen ole edellytyksiäkään,\nkun alemman minuuden ei ole onnistunut päästä kosketuksiin itse voiman\nalkulähteen, korkeamman minuuden kanssa.\n\nKaukomielen äiti on tällä välin kärsivällisesti kotona odotellut\npoikansa paluuta. Kun Kaukomieli vihdoin Kyllikkineen saapuu,\nhyväksyy äiti ilomielin yhtymän. Äiti ymmärtää ja tietää kehityskulun\näärettömyyden, ja oivaltaen, ettei täydellisyyttä saavuteta käden\nkäänteessä, hän iloitsee jokaisesta askeleesta, minkä alempi minuus\nottaa täydellisyyspäämäärää kohden. Korkeampi minuus iloitsee\nalemman minuuden tekemistä aitauksistakin, päätöksistä, joita on\ntehty sopusoinnun lain noudattamiseksi. Kalevalainen kertomus äidin\ntällöisestä onnesta puhkeaa toivomukseen, että Kaukomieli rakentaisi\nuudet tuvat uudelle mielenasenteelle, avartaisi tajunnan akkunat\nuusille elämän virtauksille ja korkeammat ukset uudelle temppelille,\njotta henkisyyden auringon asukkaat, korkeammat ja ylevämmät oliot kuin\nhänen entinen itsensä siitä sisälle kulkisivat.\n\nSielun nousu ei onnistu aitauksen sisällä, eikä persoonallisuus kehity\nvankilassa. Sielu, mikä on persoonallisuuden ydinaines, on aurinkoa\ntarvitseva arka kasvi ja vaatii ennenkaikkea vapautta puhjetakseen\nkukkaan. Persoonallisuus, mikä on pakkokeinoin kehitetty sovinnaisten\nolosuhteiden mukaiseksi, on kuin kahlehdittu koira, joka pakosta\nkulkee, minne määrätään ja on alinomaa ohjaajansa ruoskaniskujen\npelossa. Sielun sisäiset ominaisuudet puhkeavat ennemmin tai myöhemmin\nesille kaikessa alastomuudessaan — ainakin sille, joka pyrkii ikitiedon\ntietäjäksi. \"Tunne itsesi\" käsky esiintyy tällöin ehdottomana\nvaatimuksena. Persoonallisuuden pienimmätkin vivahdukset ovat tällöin\ntunnettavat. Salaisinkin sielun komero on tarkoin siivottava. Sinne\nei saa jäädä kahlehdittuja itsekkyyden olioita. Ne on muunnettava\nhyveiksi, kaikkeudellista sopusointua vastaaviksi epäitsekkyyden\npuhtaimmiksi värähtelyiksi. Vangittu pahe on passiivinen, orjuutettu\nvoima, kun sitä vastoin jokainen hyve on aktiivinen tieto, joka ilmenee\nitsenäisenä, kauaksi tähtäävänä voimana, kykynä toimia sopusoinnun\nrytmin mukaisesti. Se on salatieteellinen selviö, minkä vuoksi\nikitietoon pyrkijä ei voi sieluunsa kätkeä pienintäkään itsekästä\npiirrettä eikä teeskennellä hyveitä, joita hänellä ei ole. Paheet\novatkin vain hetkeksi vangitut sovinnaisuuden kahleilla. Syvimmässä\nsalassa piilleet intohimot astuvat päivänvaloon ja jo voitetuiksi\nluullut taipumukset nousevat uudelleen esiin, ellei niitä ole juuria\nmyöten kuoletettu.\n\nTämäkin seikka paljastuu Kaukomielen vihkimykseen nousussa. Hän\npitkästyy sovinnaiseen elämään kotonaan. Käy \"kalassa\", viipyy siellä\nusein tavallista pitempään. Tällä aikaa alkaa Kyllikkikin havahtua,\nhuomaa ikävystyvänsä sovinnaisuuden aitauksessa olemiseen. Alempi äly\nhellittää otteensa himoluonnon suostumuksella. Lupaukset rikotaan ja\nentisyys näyttää olevan muuttumattomana edessä. Tilanne ei kumminkaan\nenää ole sama kuin ennen. Sovinnaisuuden riittämättömyys elämän\npysyväisen onnen saavuttamiseksi on koettu tosiasia tajunnassa, ja\nkatseelle alkaa häämöttää uusi askelma, pääsy korkeampaan tietoisuuteen\nelämän salaisuuksista. Pohjan neidon kuva astuu tällöin Kaukomielen\ntajuntaan, ja hän sanoo äidilleen:\n\n    \"Oi emoni, kantajani!\n    Tuo tänne sotisopani,\n    kanna vainovaatteheni,\n    mieleni minun tekevi\n    juomahan soan olutta,\n    soan mettä maistamahan.\"\n\nTässä pyynnössä on vielä syvä persoonallisuuden sävy, siksipä äiti\nkieltääkin matkalle lähtemästä, varoittaa kaikista siellä uhkaavista\nvaaroista. Varsinkin on tuho varma, jos minuus-yliarvioinnin lumoissa\n— kohdistetaan matka Pohjolaan, taian ja mustan magian maahan, missä\nsen \"ihmissyöjät\" asukkaat varmasti loitsivat hänet \"kypeneisiin\nkyynäsvarren paksuudelta\", hänen omien loitsujensa kykenemättä häntä\nvähintäkään turvaamaan. Elämän uudelle askelmalle nouseminen on\nKaukomielessä kasvanut valtavaksi, pakottavaksi voimaksi, jota hän\nei voi vastustaa. Siksi hän ei kuuntele mitään ulkoapäin tulevaa\nvaroitusta tai neuvoa. Kaukomieli sonnustautuu täyteen sota-asuun,\n\n    \"telkitäikse teräsvöihin,\n    rautapaitoihin paneikse\",\n\ntempaa hiidessä hiotun tuliterä-miekkansa, sulloo mielensä täyteen\nkaikella omaan tietoonsa pohjautuvalla taialla, hyppää orhinsa selkään\nja suuntautuu ajamaan suoraan Pohjolaa kohden. Hän ratsastaa rajusti.\nKannustinkin höltyy hänen kantapäästään, mutta Pohjolaa ei näy eikä\nkuulu. Sen sijaan hän joutuu tienristeykseen, josta tiet menevät\nkolmelle eri suunnalle, eikä hänellä ole aavistustakaan, mitä tietä\nhänen olisi ajettava. Hän huomaa, ettei ratsastusasukaan enää ole\nkunnossa. Ennenkuin hän kykenisi jatkamaan matkaa edelleen, tarvitsisi\nhän apua, rinnuksien riisujaa ja sen uudelleen kytkijää. Esille astuvat\nvaikeudet, jotka ovat jokaisen \"tielle\" pyrkijän edessä. _Hänen on\nitsensä löydettävä tie_, ja sen hän löytää ajamalla kappaleen kutakin\ntietä. Ensimmäistä tietä ajettuaan hän kohtaa kylän, missä \"lapsi\"\nantaa hänelle ohjeita kykenemättä kumminkaan neuvomaan oikeaa tietä.\nToisella tiellä kehoitetaan Kaukomieltä palaamaan takaisin, yrittämättä\nlainkaan pyrkiä Pohjolaan. Kaukomieli lähtee neuvotonna ratsastamaan\nkolmatta tietä, ja se johtaa hänet lopulta Pohjolaan, missä varsinaiset\nvaikeudet häntä odottavat.\n\nPohjolan kartanon lähettyvillä on vastassa Hiiden koira, joka vartioi\nPohjolan porttia. Samanlaisen vartijan mainitaan Kuolleitten Kirjassa\nvartioivan Amentaa, kuolleitten valtakuntaa, jonka läpi vihittäväksi\npyrkijän on kuljettava. Egyptiläisen Hiiden koiran nimi on Oupouaout,\njolla oli shakaalin pää, joskin se joissakin kuvauksissa kuvataan\nruumiiltaan ihmisen muotoiseksi. Sen nimi merkitsee sen tehtävää: \"se,\njoka aukaisee tien\". Ilman sen lupaa ei tähän valtakuntaan saanut\nastua, ellei ollut tärkeätä asiaa.\n\nKaukomieli oli päättänyt rynnäköllä saavuttaa päämääränsä, ja\nkäyttämällä jo omaamaansa tietoa saa hän tukituksi vartioivan koiran\nsuun. Vasta täällä — tiedon taikamaan eteisessä — Pohjolan pihamaalla\nkunnostetaan Kaukomielen rempalleen joutuneet varusteet.\n\n    \"Lyöpi maata ruoskallansa,\n    utu nousi ruoskan tiestä,\n    mies pieni u'un seasta,\n    sepä riisui rinnuksia,\n    sepä aisoja alenti.\"\n\nPersoonallisuuden puitteita pienennettiin, selvänäön esteitä\npoistettiin, jotta hän kykenisi tarkkaamaan näkemäänsä ja kuulemaansa.\nHavainnot ovatkin outoja. Pohjolan tuvasta, jonka portit on lujasti\nsuljettu näkymättömillä salvoilla, kuuluu kummaa puheen sorinaa. Se\nkiinnostaa Kaukomieltä siinä määrin, että hän selvänäköisesti kurkistaa\npirttiin.\n\n    \"Tupa on täynnä tuntioita,\n    lautsat täynnä laulajoita,\n    sivuseinät soittajoita,\n    ovensuu osoavia,\n    peripenkki tietäjiä,\n    karsina karehtijoita.\"\n\nHän ei ollut ainoa tiedon tavoittelija, niitä oli täällä jo lukuisasti\neriasteisia ja eri tavalla taitavia. Kaikki nämä lauloivat Lapin\nrunoja, Hiiden virttä vinguttivat, kokeilivat sillä samalla tiedolla,\njota Kaukomielikin osittain osasi ja joka oli hänen ylpeytensä.\nTietoniekkana muutteleikse hän muuksi — astuu ulos fyysillisestä\nruumiistaan — ja tulee tupaan. Ikitiedon valpas valtiatar huomaa heti\ntupaantulijan ja alkaa kysellä hänen asiaansa. Ennenkuin Kaukomieli\nennättää vastata kynnyksenvartijan kysymykseen, nousee hänen itserakas\npersoonallisuutensa voimakkaana etu-alalle ja hän näyttää taituruutensa\nlaulamalla pirtissä olevat muut tiedontavoittelijat\n\n    \"minkä minne, kunka kunne,\n    ahoille vesattomille,\n    maille kyntämättömille\".\n\nTällä teollaan hän paljasti sisäisen persoonallisuutensa suurimman\nvirheen, vallan tavoittelupyyteen, olla yksin kaikki kaikessa, olla\nyksin tiedon omistajana muista välittämättä. Samalla paljastui\nsiinä hänen puutteellinen tietonsa ja arvioimiskykynsä puute.\nJättäen laulamatta \"ukon vanhan umpisilmän\", jonka luuli taioista\ntietämättömäksi, valmisti hän maaperää tuholleen. Tämä teko kehittyi\nhänen etsijävaelluksensa ratkaisevimmaksi tekijäksi ja antoi viimeisen\niskun persoonallisuudelle. Ilman eroittamiskykyä on turha pyrkiä\nvihkimyksen esikartanoihin.\n\nLoitsutaitonsa kultaamana joutuu Kaukomieli viimein vastaamaan\nKynnyksenvartijan kysymykseen, selostamaan saapumisensa syyn, ja hän\nkäykin suoraan asian ytimeen pyytämällä Pohjan neitoa vaimokseen.\n\nKaukomielen hämmästys on suunnaton, kun Louhi ei ainoastaan\nanna kielteistä vastausta, vaan käy suoranaisesti soimaamaan ja\nsyyttämään Kaukomieltä rikoksista ja hänen eetillisen luonteensa\npuutteellisuuksista. Louhi toruu:\n\n    \"Sull' on ennen naitu nainen,\n    ennen juohettu emäntä.\"\n\nKynnyksen vartija tietää, kuinka mustasukkainen ikitieto on, kuinka se\nei suvaitse rinnalleen toista vihkivaimoa, vaikkapa se olisi alemman\nminuuden kopeileva, järkeilevä Kyllikki. Tiedon tavoittelijan tulee\nolla vapaa kaikista kahleista, vapaa omistautumaan yksinomaan vain\nsille, jonka kuvan hän on aavistellen nähnyt, mutta ei vielä tunne\nsen täydellisyyttä. Ei auta Kaukomielen selostukset ja lupaukset\nkytkeä Kyllikki kylähän, ulkopuolelle omaa persoonallisuuttaan, ei\nauta kerskaileva kehunta hänen uuden ihanteensa kauneudesta. Rikos,\nentisyyden luoma syy on olemassa, jonka painoa ei ole väheksyttävä.\nRikos on ehdottomasti sovitettava, sen syyt ovat perinpohjin\npoisjuurrutettavat, etteivät joskus uudelleen pääsisi kasvun alkuun.\nPuhdistuksen oli alettava Kaukomielen omasta sielusta, ja siksipä Louhi\niskeekin asian ytimeen lausuessaan Kaukomielelle:\n\n    \"Äsken tyttöjä anele,\n    kuulustele kukkapäitä,\n    kun sä hiihät Hiien hirven\n    Hiien peltojen periltä.\"\n\nTämän aikakausia vanhan, vertauskuvannollisen puhetavan ymmärsi\nKaukomieli tähtäävän hänen himoluontoonsa, sen täydelliseen\nalistamiseen korkeimman minuuden vallanalaisuuteen. Hiiden pelto oli\nhänen oman tunne-elämänsä viidakko, missä hänen alempi minuutensa\nlaidusteli voimakkaan hirven tavoin, tyydytti eläimellisiä pyyteitään,\npitäen niitä niin ehdottoman tärkeinä, että niistä kehkeytyi hänelle\nlaki, joka pakotti alistumaan kaikkiin oikkuihin. Himoluonnosta oli\nkehkeytynyt vaativa demooni, sarvipäinen hirviö, joka elosteli hänen\ntunnemaailmassaan hillittömänä, nopeajalkaisena eläimenä. Tämä oli\nKaukomielen nyt vangittava ja tuotava Kynnyksenvartijalle, ennenkuin\noli puhettakaan Pohjan neidon luovuttamisesta.\n\nHimoluonnon hillitseminen ei suinkaan ole mikään yksinkertainen\ntehtävä. Sen tärkeys arhat-vihkimyksen ehtona onkin selostettu\nseikkaperäisesti kaikissa vanhoissa katkelmissa ammoisilta ajoilta,\nniin Kuolleitten Kirjan rituaaleissa kuin hindulaisessa Mahâbhâratassa.\nEikä kalevalainenkaan esitys tee poikkeusta. Kaukomieli ryhtyy\ntehtäväänsä huolellisesti valmistautumalla kaikkia vastaansattuvia\nvaaroja varten. Hän varustautuu kaikilla mahdollisilla ajattelemillaan\nvarusteilla, teroittaa nuolensa — ajattelutehonsa — mitä\nluotettavimmaksi, tarkistaa älynsä jousen, jotta se varmasti osuisi\ntarkoitettuun kohtaan, eikä hän halveksi käyttää ulkopuolistakaan apua\ntähän vaativaan tarkoitukseen. Hän käy Kaupin luona saamassa sukset\nsauvoineen — ottaen täten huomioon toisten toteamat tiedot ja taidot,\nhylkää entisten, epäonnistuneiden etsijäin varoitukset muka turhasta\nyrityksestä, koska Hiiden hirvi ei olisikaan muuta, kuin \"palanen\nlahoa puuta\", joka saavutetaan suunnattomalla surulla. Näin arvostelee\nja neuvoo alempaan järkeen perustuva, tavallinen ihmisajattelu\nvihkimykseen pyrkijän tavallisuudesta poikkeavaa pyrkimystä.\n\nKaukomieli varustuksineen on vihdoin valmis tehtäväänsä. Hän ei tällöin\nvielä aavistanut tehtävänsä vaikeutta eikä tuntenut tunne-elämänsä\nlaajaa laidunmaata, jossa Hiiden hirvi irrallaan iloitteli.\nTuntematonta oli hänelle myös, mihin ristiriitaan hän joutuisi\nympäristönsä kanssa tässä näennäisesti niin yksilöllisessä, vain\nhäneen itseensä kohdistuneessa tehtävässä. Hiiden hirvi juoksi kaikki\nmahdolliset lymypaikat hänen tunnemaailmassaan ja Kaukomieli perässä\nkoetuilla suksillaan:\n\n    \"Hiihti kaikki Hiien korvet,\n    kaikki Kalman kankahatki,\n    hiihti Surman suun e'itse,\n    Kalman kartanon perätse.\"\n\nKaikkialla, minne hänen suksensa syöksyi, minne hänen latunsa jätti\njäljen, syntyi huutoa ja melua. Ympäristö luuli itseään häirittävän.\n\n    \"Naiset nauroi, lapset itki,\n    väki vanha vaikeroitsi,\n    hallikoirat haukahteli.\"\n\nKerran hänelle ilmaantui tilaisuus todeta, ettei hän tavoitellut\nmahdottomuuksia. Hän kohtasi tunne-elämänsä demoonin, otti sen\nkiinni ja oli kammitsoivinaan sen varmasti korkeamman minuutensa —\n\"jumalpuisen tammen vesoista\" laadittuun tarhaan. Mutta vielä eli\nhänen alempi minuutensa voimakkaana, ja hän ilmaiseekin sielunsa\nkypsymättömyyden sivellessään Hiiden hirven kiiltävää lautasta:\n\n    \"Oisi tuossa ollakseni,\n    sopisipa maatakseni,\n    nuoren neitosen keralla.\"\n\nSiitä kiihtyi Hiiden hirvi, ponnistautui tilapäisestä tammitarhastaan\nirti, ja karkasi vanhoille laitumilleen. Kaukomielen ajojahti alkoi\nuudelleen.\n\nTämäkin on tavallinen psykologinen ilmiö vihkimykseen pyrkivän\nsielun elämässä. Epäonnistumisia sattuu, ja ne osoittavat etsinnän\nvirheellisyyttä ja sielunelämän monivivahteisuutta. Epäonnistumiset\novat osviittoja sille, kuinka on asennoiduttava onnistuakseen\netsinnässä.\n\nKaukomielelle jäi nyt hetkinen hengähdysaikaa tutkiakseen tarkemmin\ntilannetta. Hänen etsintänsä pohjimmaisin kiihotin oli vielä\nkohdistunut hänen persoonallisiin pyyteisiinsä. Nautinnonhimo sielussa\noli vielä elossa, siksi oli hän epäonnistunut. Jos hän itse oli\nmurheellinen epäonnistumisestaan, niin murehti ulkonainen luonto\nsitä voimakkaammin. Senkin kuvaa Kalevala. Luonto muuttui arkisen\njokapäiväiseksi. Metsän henget ja hengettäret eivät osoittaneet\npienintäkään halua herätä elämänilon aamuiseen nousuun. Kaukomielen\nkamppailu oli kohdistunut vain häneen itseensä, eikä luomakuntaa\nvapauttavaan onnen saavutukseen. Tämän huomaa Kaukomielikin\nmietiskelyissään. Hän toteaa epäonnistumisensa syyksi itsekkyyden,\npersoonallisuutensa liiallisen yliarvioinnin, ja sen eristämishalun.\nSiksipä mietiskely kohottaakin hänet Ukko-Ylijumaluutta kohden, jolle\nhän puhelee korkeimman minuutensa välityksellä:\n\n    \"Oi Ukko-Ylijumala,\n    tahi taatto taivahinen,\n    tee nyt mulle suorat sukset,\n    joilla hiihteä hivitän,\n    Hiien hirven käytäville,\n    poropeuran polkemille.\"\n\nKaikkeudellisesti asennoituneena lähtee Kaukomieli uudelleen\nmetsästämään himoluontonsa demoonia. Uuden asennoitumisen seuraukset\nnäkyvät heti. Hänen harmooniset ajatuksensa verhoavat metsän\nkulta-asuun. Luonto pukeutuu puhtoisiinsa, paneutuu parhaisiin\npalttinoihinsa. Kaukomielen etsintä ei saa rikkoa luonnon sopusointua,\nsen on tapahduttava rauhan ja sopusoinnun merkeissä. Sitä varten\npanee metsän haltia Tapio käskyläisensä Nyyrikin merkitsemään puihin\nkulkuväylän niin hirvelle kuin Kaukomielellekin. Pyydystäminen\ntapahtuu nyt uuden mielialan merkeissä. Käyskennellessään luonnon\nsopusointuisessa temppelissä laulaa hän metsän emännän Mielikin\nsuopealle tuulelle siinä määrin, että Hiiden hirvi uudelleen joutuu\nKaukomielen kammitsoihin ilman että luonnon sopusointu häiriytyy. Nyt\non Hiiden hirvi säyseä, ei säikähdä sen lautasta siveltäessä, eikä\nKaukomielen mieli kiihoitu vanhojen himojen muistosta. Kiitollisena\nkaikkeuden voimille suuntaa Kaukomieli kulkunsa Kynnyksenvartijan\nluokse, mukanaan arvaamattoman kallis saalis, jolla hän luulee\npäämääränsä saavuttaneensa tarjotessaan sen ankaralle vartijalle.\n\nSuuri on Kaukomielen hämmästys, kun palkinto edelleen kielletään ja\nasetetaan uusi vaatimus — ehkä entistä ankarampi. Jyrkkänä esittää\nLouhi:\n\n    \"Äsken annan tyttäreni,\n    kun sä suistat suuren ruunan,\n    hiien varsan vaahtileuan,\n    hiien nurmien periltä.\"\n\nKaukomieli ei napise uuden ehdon esittämisestä. Hänelle alkaa\nhäämöittää päämäärän suunnaton ylevyys. Ikitiedon omistaminen on\naiheeton ja tarpeeton, ellei tunnemaailman hallinnan ohella päästä\nmyös ajatusmaailman herraksi. Tämä oli hänelle tullut selviöksi Hiiden\nhirven vangitsemisessa. Ei hän olisi kyennyt edelliseenkään tehtävään\nilman ajatusmaailman apua, jonka puutteellisuuden itsessään hän nyt\ntäysin tajusi. Nurkumatta ryhtyy hän uuteen tehtävään ja suuntaa\norhinsa, ajatusmaailman vertauskuvan, pyhän pellon pientareelle, sille\nrajamaalle, joka lähinnä koskettaa henkisen tason alueita. Siellä\nlaiduntava ajatusmaailman ratsu on hänen saatava, sillä se ainoastaan\nvoi laukata ajatusmaailman rajan yli henkisyyden maailmaan. Kun hän\ntätä ratsua on etsiskellyt päivää kaksi, niin päivänä kolmantena\nnousee hän korkealle mäelle — nostaa persoonallisuutensa tavallisten\narkisten aateskelujen yläpuolelle, ja luo katseensa itään auringon\nnousua kohden. Tällöin hän näkee minuutensa ihanne-ajatusratsun\ntultatuiskivana, herkistynyttä älyä säihkyvänä, korkealle jumaluutta\nkohden pyrkivänä. Sen omistaminen, iestäminen, hallitseminen on nyt\noleva hänen päätehtävänsä. Tähän tehtävään ei hän enää ryhdy omin\nvoimin, vaan kääntyy suoraan Ukko-Ylijumalan puoleen avautuakseen\nniille korkeille värähtelyille, jotka sieltä tulvivat alemmille\najatusmaailmoille ja hänen persoonallisuuteensa. Niistä on hänen\nassimiloitava itselleen aseet sekä suitset ja valjaat tuolle tuliselle\nratsulle. Tulos asennoitumisesta on ihmeellinen. Ratsu alistuu\nvapaaehtoisesti Kaukomielen varaamiin valjaisiin. Se tottelee hänen\näänensä värähtelyä silmänräpäyksellisesti. Ei tarvitse ohjaukseen\npienintäkään pakkokeinoa. Se seuraa kuuliaisesti Kaukomieltä Pohjolaan.\n\nNäin kuvaa kalevalainen vihkimysmyytti yksilöllisen ajatussuuntauksen\nalistamista kaikkeudellisten lakien alaisuuteen, mikä on älyllisen\nmaailman korkein saavutus. Ja samalla kun sen teho ja hyöty\nmaailmankaikkeuteen nähden on antoisin, on se samalla kaikkeudellista\nsopusointua häiritsemätön, maailman ruumiin rauhaa rikkomaton.\n\nOlisi luullut, että arhat-vihkimyksen ehdot olisivat tähän\npäättyneet, mutta niin ei ole asianlaita. Vielä on jotakin jälellä,\neristäytymishaluisen persoonallisuuden lopullinen uhraaminen kaikkeuden\nelämän alttarille. Se esitetään kaikissa vanhoissa mysteerioissa\nsamansisältöisenä, vaikka ulkonaisesti hiukan eri tavalla.\nKalevalaisessa myytissä esiintyy se Louhen viimeisenä vaatimuksena.\nTinkimättömästi esittää hän sen Kaukomielelle, selostaen, että\nikitiedon taivainen impi kuuluu vain sille, joka on ampunut Tuonelan\njoutsenen, Tuonen pyhän virran pyörteheltä:\n\n    \"Yhellä yrittämällä\n    yhen nuolen nostamalta.\"\n\nIkitiedon salaisuuteen vihityksi pyrkijän on kokemusperäisesti\nopittava tuntemaan elämän ja kuoleman tosi-olemus, persoonallisuuden\nmerkitys elämän salaisuudelle. Hänen tulee eläytyä siihen ja todeta\nelämän lahjomaton laki, jonka puitteissa ikitietokaan ei ole kenenkään\nyksityisomaisuutta, ei kehittyneimmänkään persoonallisuuden, johon\ntarrautuminen pikemmin voi olla esteenä ikitiedon saavuttamiselle.\nElämän tietokin kuuluu Kaikkeudelle ja sen yksilöllisen saavuttamisen\nehtona on elämän salaisuuden omaksuminen \"yhden nuolen nostamalla\",\najatuksen keskittämisellä vain elämän ykseyteen ja älyn äärimmäisellä\njännityksellä nousemaan ajatusmaailman rajan yli hengen katoamattomaan\nmaailmaan, nirvaaniseen kirkkauteen. Vakava ikitietoon pyrkijä\nei säikähdä tätä äärimmäistäkään ehtoa, vaikka aavistaa siinä\npersoonallisuutensa, aivoälynsä kadottamisen mahdollisuuden. Näin\nselostavat pyhät kirjat ja niin vakuuttavat vihittävät, mutta\nvaara on kumminkin eräässä mielessä näennäinen. Kysymys ei ole\naivoälyn kadottamisesta vaan sen rajan siirtämisestä korkeampaan\nkäyttövälineeseen. Tämä tapahtuma voi outoutensa takia näyttää ja\ntuntua kuolemaakin kaameammalta — minuustietoisuuden, ajattelemiskyvyn,\nälyn kadottamiselta.\n\nKaukomieli lähtee Tuonelan joelle, tiedon joutsenta etsimään, missä\nhäntä vartoo aliarvioimansa \"umpisilmä ukko\", minuustietoisuuden\nsokea elementtaali, häntä vaanivana. Kuolleitten Kirjassa tämä\ndemooni kuvataan Sufina, aineen pimeänä elementtaalina, joka aineen\nkäärmeen kuolettavimmalla myrkyllä iskee vihittävään, hajoittaakseen\nvihittävän verhot kappaleiksi. Kalevalainen \"sokea paimen\" kappaloi\nKaukomielen kahdeksaksi kappaleeksi — viideksi muruseksi, erittelee\nihmisolemuksen prinsiipit aineosasiinsa, ja heittää ne elämän ja\nkuoleman ainevirtoihin. Tapahtuma on melkein kirjaimellisesti sama kuin\nse, mikä esitetään Kuolleitten Kirjan rituaaleissa. Ennen lopullista\nhajautumistaan keskittyy Kaukomielen tajunta ainoastaan \"äitiin\",\nelämän antajaan ja ylläpitäjään.\n\nTällä välin on Kaukomielen kodissa ikävöity häntä kotiinpalaavaksi.\nOdotus ja kaiho herkistävät kaikkien mielet selvänäköisyydeksi, ja\nhe alkavat aavistaa jotakin erikoista tapahtuneeksi. Äiti yksin\ntietää tapahtuman oikean laadun ja lähtee etsimään poikaansa,\nkuten Kuolleitten Kirjan Isis lähtee etsimään Sufin kappaloimaa\npoikaansa Amentan sotkuisista vesistä. Vertailematta näitä kahta\ntoisiinsa, rajoitun vain viittailemaan kalevalaisen myytin syviin\nmetafyysillisiin totuuksiin. Se on sinänsä mitä kirkkain kuvaus ihmisen\nkuolemattomuudesta ja hänen jumalallisen monaadinsa osallisuudesta\nvihkimyshetken kuoleman tapaisessa juhlallisuudessa. Poikansa\nkadonnutta minuutta etsiessään lähtee \"äiti\" tiedustelemaan kynnyksen\nvartijalta \"poikansa\" kohtaloa. Tämä antaakin pääasiallisimmat tiedot.\nKun äidille luulotellaan Kaukomielen joutuneen eläinmaailman uhriksi\nvastaa äiti:\n\n    \"susi ei syö minun sukua,\n    karhu ei kaada Kaukomieltä\",\n\ntahtoen sillä ilmaista, ettei kuolematonta minuutta voi eläinmaailma\ntuhota, ei \"vedet\" sitä upottaa. Kun hän vihdoin kuulee Kaukomielen\nlähteneen Tuonelan joutsenen ammuntaan, ymmärtää äiti, että Kaukomielen\nentinen persoonallisuus on voinut tukehtua Tuonelan virtoihin, ja\ntällöin on tarpeen uusien verhojen luominen uudelle, uudestisyntyvälle\nminuudelle. Egyptiläisen Isiksen tavoin käy \"äiti\" Ilmarisen takomalla\nharavalla kokoamaan Tuonelan joesta entisen Kaukomielen ruumiin\nkappaleet, s.o. ne osat ainetta, jotka luonto on säilyttänyt ja\nKaukomieli kirkastanut uutta ruumista varten. Kun kaikki on löydetty ja\nkoottu, asettelee äiti ne paikoilleen, kaikkien luonnon elementtaalien\navustamana. Hengen tuo sille kalevalaisen kertomuksen mukaan vihdoin —\nmehiläinen.\n\nKuolleitten Kirjassa on mehiläinen sielun vertauskuva, ja se on\nvainajien ohjaaja sekä maanalaisessa Amentassa että taivahassa\nAarrussa. Hunaja kuvaannoi elämää, elämää säilyttävää voimaa. Sitä\nkäytettiin siinä tarkoituksessa muumioiden balsamoinnissa, jotta\nruumiin elinaine säilyisi uutta ruumistusta varten. Kalevalaisessa\nKaukomielen henkiinherättämis-kertomuksessa saa mehiläinen lennellä\nyli yhdeksän meren sekä puolen kymmenettä, tuodakseen sieltä hunajaa\nelämän uudelleen herättämiseksi. Sama temppu uudistuu kolme eri kertaa\nylimpiin taivaisiin saakka, jotta elinvoimaa virtaisi uuden Kaukomielen\nkolminaiseen olemukseen. Tällöin herää Kaukomieli. Elämän ja kuoleman\nprobleema on ratkaistu. Äiti on synnyttänyt uuden pojan. Uusi minuus\non luonut uuden ihmisen — onnellisen arhatin. Myytti kuvaa sen sangen\nvaatimattomasti, mutta kauniisti: Kaukomieli on kotiutunut\n\n    \"Entisillehen eville,\n    muinaisille muo'oillensa,\n    pikkuista paremmaksiki,\n    ehommaksi entistänsä.\"\n\nKalevalainen myytti antaa myös viittauksia arhat-vihkimyksen\nläpikäyneen ihmisen elämästä vihkimyksen jälkeisenä aikana. Niinpä\nKaukomielikin esitetään paljonkin entisestään muuttuneena. Kun hän\nuudelleen saapuu Saaren valtakuntaan, ei hän enää esiinny ylimielisenä\nylvästelijänä, ja tyyntynyt on hänen suunnaton sukupuoliviettinsäkin —\nvaikkeivät Saaren asukkaat tahdo ottaa sitä uskoakseen. Itse hän siitä\nsanoo:\n\n    \"Minä piilin piikasia,\n    varoin vaimon tyttäriä,\n    kuin susi sikoja piili,\n    havukat kylän kanoja.\"\n\nÄlyllisestikin hän on noussut, tullut maltillisemmaksi, joten hän\nsaa olla mukana niin tärkeässä yrityksessä kuin Sammon takaisin\nvaltaamisessa Pohjolasta. Tällä matkalla hänellä on tilaisuus\nosoittaa, mihin kaikkeen hänen kykynsä riittävät jokapäiväisen\nelämän vaatimuksissa ja tällöin hän saa myös todeta, etteivät hänen\ntähänastiset saavutuksensa vielä vastaa elämänkehityksen lopullista\npäämäärää. Kumminkin hän kykenee olemaan soutajana alahangoissa\npurressa, jonka perämiehenä Väinämöinen johtaa joukkuetta Sammon\nvaltaamisyritykseen.\n\nPitkä on vielä henkinen välimatka Kaukomielen ja Väinämöisen välillä,\npitkä on välimatka arhat-vihkimyksestä mestari-vihkimykseen. Mutta\ntähän on Kaukomielellä tilaisuus perehtyä, hänen ollessaan samassa\npurressa suuren tietäjän, johtajan ja opettajan kanssa. Tätä\nkehityskautta ei kalevalainen runo Kaukomieleen nähden lähemmin kuvaa,\nmutta kalevalaisen kolmen urhon kohtalossa ja elämän väylässä se on\nantanut kalevalaiselle kansalle ääriviivat henkisen todellisuuden\nolemassaolosta ja sen noususta yksilöllisyyden puitteissa korkeuksiin,\nmihin Suuren Suunnitelman alkusysäys näkyy tähtäävän. Siinä asteikossa\nvoi jokainen löytää oman paikkansa, jokaiselle on siinä ohjeet ylöspäin\nnousua varten eikä kenenkään tarvitse missään tilanteessa jäädä\nhaparoimaan tieviitan puutteessa.\n\nTähän päättyykin oikeastaan kalevalainen Kaukomieli-myytti.\nSemmoisenaan se muodostaa ydinkohdan muinaissuomalaisesta eetillisestä\nkäsityksestä ihmissielun noususta epäitsekkyyteen ja arhat-vihkimyksen\npuhtauteen. Se on samalla havainnollinen ohje \"kaidan tien\"\nmetafyysillisille tapahtumille, jotka varmasti monet esi-isistämme\nkokivat pyrkiessään henkiseen tietäjä-asteeseen.\n\n\n\n\nSAMPO.\n\n\nSampo, konkreettisin Kalevalan vertauskuvista, on kumminkin siksi\narvoituksellinen, että se on tavattomasti askarruttanut ainakin\nsuomalaisten Kalevalatutkijain mieliä. Onpa sille uhrannut ajatusvaivaa\nmyös moni ulkomaalainenkin muinaistaruston tutkija. Kun Kalevala\nei lähemmin ilmaise Sammon ulkonaisia piirteitä, eikä selosta sen\nulkomuodosta muuta kuin, että se on jokin kirjokantinen ihmearkku,\nniin on luonnollista, että se on kiihottanut tutkijain mielikuvitusta\narvailemaan puoleen ja toiseen. Sitä on luuloteltu joksikin\ntalismaniksi, johon olisi kytketty yleisesti talismaneille kuuluvia\ntaikaominaisuuksia. Sille on luuloteltu löytyvän vastaavaisuutta\nlappalaisten ja shamaanien taikarummussa, jonka avulla näiden\ntietäjille avautuu näkymätön maailma kaikkine ihmeellisyyksineen.\nSitä on verrattu arkkeihin, Noakin arkista ja \"liiton\" arkista, joka\nvanhatestamentillisen eksoterisen kuvauksen mukaan oli myös merkillinen\ntaika-arkku, aina permalaiseen ja esigermaaniseen laivaan saakka, jotka\nolivat myös jonkinlaisia arkkeja. Sammon merkillisistä ominaisuuksista\non myös päätelty, että se voisi olla vain jonkinmoinen onnen symbooli,\nja tällöin ei ole syrjäytetty sideerisiä ja tähtimaailmaan kuuluvia\nkappaleita sen symboolisten ominaisuuksien valaisemiseksi. Ei ole\npuuttunut vertailevan mytologiankaan antamia selostuksia. Joku on\nollut näkevinään siinä Hephaiston-sepon takoman ja Pandoralle antaman\nihmerasian, jonka avaaminen tuottaisi onnettomuutta maailmalle.\nGermaaniset tutkijat ovat olleet siinä näkevinään joko Hymirin kattilan\ntai Graalin maljan. Mathias Alexander Castrén sivuaa jo psykologista\nsalatieteilijää, kun hän eräässä buddhalaisessa luostarissa\nBaikal-järven läheisyydessä kuulee mainittavan Sampo-temppelistä, jossa\npalvotaan Sangfun eli ikitiedon lähdettä, jolloin Sampo näin ollen\nolisi vain kuvannollinen nimitys ikitiedolle.\n\nViimeisimmin ja laajimmin on Sampo-probleemaa käsitellyt professori\nE.N. Setälä. Hän on perusteellisesti ja puolueettomasti ottanut\nhuomioon kaikki mahdolliset Sampo-tutkielmain tulokset, punninnut\nniitä monelta näkökulmalta, mutta hänkin päätyy hypoteettiseen\nsideraaliseen lopputulokseen — siis symboliikkaan — lausuessaan: \"Sampo\non kiinteimmin paikallaan pysyvä Pohjantähti, maailmankaikkeutta\nkantava patsas tai kuviteltu vuorenhuippu.\" Tämä on lopputulos\nhänen tutkimuksistaan, mutta hänkään ei käy lähemmin perustelemaan\nsymboolisen tuloksensa syitä.\n\nSampo on siis edelleen empiiriselle tutkimukselle tuntematon käsite ja\nkaikki arvailut sen laadusta — niin luonnollisilta kuin ne näyttävätkin\n— ovat hypoteettisia olettamuksia, joille ei ole löydetty aistittavia\nja täysin hyväksyttäviä todistuskappaleita.\n\nTällainen tulos eksaktisen tieteen taholta oikeuttanee katselemaan\nSampo-probleemaa eräänlaatuisena mytologisena vertauskuvana\nsalatieteellisessä mielessä, varsinkin kun selostukset, johon\neksaktisen tieteen edustajat ovat päätyneet, viittaavat jo\nsymboliikkaan ja edellyttävät sen mahdollisuuden, että probleema\nolisikin vertauskuvannollisesti ratkaistava, jolloin sille\nmahdollisesti saataisiin lähinnä todellisuutta vastaava selostus.\nSiihen viittaakin kokonaan Kalevalan henki sekä esitys, mikä on annettu\nkalevalaisen Sammon taonnasta.\n\nErikoiset ovat jo Sammon synty-ehdot ja ainekset, joista se oli\ntaottava.\n\nSammon taontaan eivät saaneet ottaa osaa muut kuin ne, jotka\nhalusivat omakseen Pohjan neidon. Sen aikaansaaminen oli\njonkinmoinen kypsyysnäyte sen henkilön kyvyistä, joka oli oikeutettu\nvihkiytymään Pohjolan ihanaan tyttäreen. Eikä tähän tehtävään\nnäy kykenevänkään tavalliset urhot ja kuolevaiset. Taontaan\ntarvittiin jo yli-inhimilliset voimat, jotka takojan täytyi tuntea\nja hallita taivastentakaisilla kyvyillä. Kaikki tämä edellytti\npitkälle tiedontiellä kehittynyttä yksilöä, jonka tällä viimeisellä\nvaatimuksella vain tuli toteuttaa havainnollisesti sisäinen tietonsa\nja taituruutensa. Ei tullut kyseeseenkään, että tähän taituruuden\nnäytteeseen olisi saanut ryhtyä jokin tavallinen ja pintapuolisin\ntiedoin varustettu Pohjan neidon tavoittelija.\n\nMerkilliset olivat ainekset, joista Sampo oli taottava. Louhi toi\nne ilmi ehdottomalla vaateliaisuudella, josta ei ollut hituistakaan\ntinkimisen varaa. Pohjan neidon vartijana sanoo hän kaikille:\n\n    \"Saatatko takoa Sammon,\n    kirjokannen kirjaella\n    joutsenen kynän nenästä,\n    maholehmän maitosesta,\n    ohran pienestä jyvästä,\n    kesäuuhen untuvasta?\"\n\nMytologien keskuudessa on jo omaksuttu eräänlaatuinen yhtenäinen\nvertauskuvien selostus ja sikäli kuin sitä tunnetaan ja käytetään\nSampo-probleeman ratkaisuun, voi sen avulla saada Sampo-arvoitukseen\nvastauksen, joka voi seistä edellisten tutkimusten tuloksien rinnalla\nainakin yhtä hypoteettisena kuin monet muutkin edellämainitut ratkaisut.\n\nEnsimmäinen Sammon valmistukseen tarvittava aines kuului\nlintumaailmaan. \"Yhden joutsenen kynästä\", sen pyrstöhöyhenen tyngästä\noli aines otettava.\n\nLintu-vertauskuva kuuluu kaikkein vanhimpiin symbooleihin. Sen on\ntäytynyt olla vakiintunut jo ammoisina esihistoriallisina aikoina,\nkoska se nyttemmin on löydettävissä alku-aikaisimman arjalaisen rodun\n\"pyhissä kirjoissa\" vakiintuneena käsitteenä, joissa sitä käytetään\ntunnettuna tekijänä. Kaikkialla se esiintyy mitä korkeimpiin henkisiin\npiireihin kuuluvana. Usein esiintyy se jo silloin, kun henki ja aine\neivät vielä ole erilaistuneita maailmoiden synnyn alkukaudessa, aikana\njolloin iäisyys ja ajallisuus vielä ovat määrittelemättömät. Tällöin\nedustaa lintu jollain tavoin aineen ja hengen, ajan ja iäisyyden\nyhtymäkohtaa. Semmoisena esiintyy se hindulaisuudessa ja tämän\nlinnun tunteminen merkitsi samaa kuin tajunnan kohoutuminen niille\nhenkisille tasoille, joissa aineen synty on \"in statu nascendi\",\nsiittymistilassaan, jolloin oli mahdollista oppia tuntemaan kaiken\nilmenneen alkuperäisin syy. Sitä tajunnallista tiedon tilaa kuvasi\nheidän lausuntatapansa: \"kuinka suloista onkaan nousta suuren linnun\nsiiville\", sillä tällöin voitiin nähdä ajasta iankaikkisuuteen,\naineesta hengen maailmaan, epätodellisesta ehdottomaan todellisuuteen.\n\nEgyptiläisillä oli pyhänä lintuna jokin arvoituksellinen\nlinnunhahmoisena kuvattu auringon henki Benou, johon oli kytketty\nkaikki se eetterinen voima, mikä sisältyi aurinkoon, kaiken ilmenneen\nelämän antajaan ja ylläpitäjään. Siksi olivat heidän mysterioissaan\nkaikki jumaluudet varustetut lintujen päillä, kuvannoiden kaikkien\nniiden yhteenkuuluvaisuutta Osirikseen, aurinkoon. Tietäjäksi pyrkivän\noli saavutettava kaikkien näiden jumaluuksien hyväksyminen, ennenkuin\nvihkimys oli mahdollinen.\n\nKreikkalaistuneena sai Benou nimekseen Phoenix, jonka sanottiin\nsyntyvän tuhkastaan aina uudelleen, kuvannoiden sangen sattuvasti\nilmenneiden maailmoiden yhtäjaksoista syntymistä entisyyden tuhkastaan.\nMyöhemmässä kreikkalaisuudessa aineen jumalatar Leda ottaa joutsenen\nmuodon yhtyäkseen Zeukseen, eli henkeen.\n\nMuinais-germaanisessa tarustossa jumaluus joutsenen hahmoisena\nkuljettaa \"jumalan poikia\" Graalista ihmiskunnan vapahtajiksi.\n\nJuutalaisuudessa on pyhä henki kyyhkysen muodossa leijailevana\nalkuaineisten \"vetten\" yllä ja kristillisissä lähteissä mainitaan\npyhän hengen kyyhkysenä laskeutuneen Jeesuksen ylle hänen\nkastetilaisuudessaan.\n\nMytologit ovat toteavinaan, että kuta kauemmaksi nähdään menneisyyteen,\nsitä ylevämmän metafyysillisen luonteen lintu-symbooli saa. Kun Louhi\nvaatii Sammon taontaan tarvittavaan aineistoon kuuluvan joutsenen\nkynän, niin ei liene mielikuvituksellista otaksua, että hän tällöin\ntähtäsi juuri niihin korkeisiin henkisiin aatteisiin, jotka lintuun\nsisältyivät myöskin kalevalaisilla kansoilla. Sammon takojan tuli\nolla tietoinen niiden aineosasten kokoonpanosta, jotka kuuluivat\nhenki-aineen äärimmäiseen alkuun ja osata käyttää sitä ainetta tuon\nihmeellisen taikakalun sommitteluun. Riittävä oli yksikin kynä — kunhan\nse vain oli otettu tuon ihmeellisen joutsenen puvustosta, mikä merkitsi\nsitä, että jo yhden kynäsen omaaminen toi mukanaan kaikkitietoisuuden\nehtymättömän ainemäärän.\n\nToinen Sammon taontaan tarvittava aine oli maholehmän maito. Se tuo\nilmi jo tiivistyneemmän, alemman aineen vertauskuvan.\n\nLehmä on vielä tänäkin päivänä hindulaisen brahmanismin pyhä eläin. Kun\nottaa huomioon näiden kansojen oppineiden korkean filosofisen tason,\nniin täytynee olettaa heidän sisällyttävän tähän vertauskuvaan enemmän\nkuin mitä pintapuolisesti tuomitseva länsimaalainen ajattelu siihen\nliittää. Se vastaa heille länsimaista \"karitsa\" vertauskuvaa. Tämä\nkäykin ilmi muun muassa mahatma Gandhin julkituomassa uskonkappaleessa,\njonka kolmas pykälä kuuluu: \"Minä uskon lehmän suojelukseen laajemmassa\nmittakaavassa kuin mitä karhea rahvaanomainen käsitys siihen liittää.\"\nSiihen on kytketty ammoisista ajoista saakka jokin salaperäinen\naate, joka on siihen kiteytynyt ja vieläkin siinä piilee, vaikka sen\nsalainen merkitys on jokapäiväisen elämän arkitouhussa rahvaalta\nunohtunut. Hindulainen mytologia antaa sen ymmärtämiseksi lähinnä\nkäytettävän avaimen. Ammoisina aikoina kantoi se nimeä Kaamadug, joka\n— samalla kun se merkitsi runsauden lehmää — viittasi suorastaan\n\"kaarnaan\" eli himotasoon. Himon alun he sijoittivat Brahmaan, luovaan\njumaluuteen, jonka sydämessä ilmeni halu ilmentää näkyväinen maailma.\nHaluun ilmentää maailmankaikkeus sisältyy tunnemaailman kaikki\nvärähtelymuodot, kaikkein korkeimmasta rakkausaspektista matalimpiin\nilmaisumuotoihin saakka. Tunneaineen tunteminen, sen varaaminen Sammon\nrakennustarpeisiin kuului välttämättömänä ehtona sen taonnalle.\nTunnemaailman erikoista laatua kuvaa kalevalainen sanonta, että\nmaidon tuli olla maholehmän maitoa, s.o. siinä ei saanut olla matalan\nhimon alkeellisintakaan värähtelyä, vaan sen tuli sisältää tunnetason\npuhtainta ja saastuttamatonta voimaa.\n\nKolmas ja neljäs Sampoon tarvittava aine kuuluivat kokonaan\naineelliselle tasolle esittäen fyysillisen aineen erilaatuista ja\neritiivisteistä muotoa. Ohran jyvän elinvoima esittää orgaanista elämää\neetterimäisessä muodossa.\n\nEetterisen elinvoiman vertauskuvana esiintyy brahmalaisessa\nmytologiassa lootuskukan siemen. Tällä tahtoivat vanhat opettajat\nerikoisesti tehostaa hermeettistä aksioomia: \"niinkuin ylhäällä,\nniin alhaalla\", s.o. että kullakin ilmenneessä maailmassa olevalla\noliolla on olemassa eetterinen alkutyyppinsä fyysillistä tasoa lähinnä\nvastaavassa värähtelymaailmassa, ja niinkuin lootuskukan siemenessä\npiilevä alkuvoima pakoittaa sen nostamaan kukkavartensa vetten läpi\nauringon eloa-antavaan kirkkauteen, samoin oli ihmisen kohouduttava\nainemaailmasta tunnevetten läpi elämän korkeammille tasoille.\nKalevalaisessa myytissä saa ohrajyvänen edustaa tätä samaa kaikille\nuskonnoille kuuluvaa aatetta.\n\nKarhealle aineelliselle tasolle vie neljäs Sammon taontaan tarvittava\nrakennusaine \"yhden uuhen villanen\". Karitsa ja kauris kulkevat\nmytologiassa fyysillisen aineen vertauskuvana. Karitsan ja oinaan\nuhraaminen jumalille kuvannoi tavallisimmin aineen alistamista\nhengen herruuteen, veren voiman omistamista elementtaalivaltakunnan\nkäytettäväksi. Merkillinen on yhteensattuma, että vielä niin\nmyöhäisellä sivistyskaudella kuin mitä oli klassillinen kreikkalaisuus,\nfyysillisen luonnon vertauskuvana oli Pan, joka esitettiin villaiseksi\nvuoheksi, kauriiksi ja lampaaksi, vaikkakin sillä oli ihmisen pää.\nDionysiläisissä mysterioissa oli tämä olio fyysillisen luonnon\nvertauskuva.\n\nNäistä neljästä aineesta tuli siis takojan kokoonpanna tuo ihmearkku,\njonka neljää sivua nämä eri aineet edustivat. Ja tietenkin tuli\ntakojan omata täydellinen tuntemus kaikkien näiden neljän ainetason\nominaisuuksista.\n\nSamanlainen arkku selostetaan kabbalistis-gnostillisessa\nkirjallisuudessa. Sen neljällä seinällä on metafyysilliset\nominaisuudet. Arkun yhden seinän muodosti Sige, absoluuttisen\nhenkisyyden äänettömyys, toisen seinän Bythos, syvyys eli aineen\nkaaosmainen alkutila, kolmannen seinän Nous, jumalallinen aatteilu,\nluomissuunnittelun potentiaalinen voima, ja neljännen seinän muodosti\nAletheia, totuus eli elämän ehdoton laki, joka johti suunnitelman\ntäyttymystä ikuisen sopusoinnun mukaisesti. Muutamissa myyteissä on\ntämänlaatuisen arkin ympärillä ympyrä, joka kannen kohdalla kuvasi\nmaailman kaikkeuden tähtitaivasta, muuttuen siten kirjokanneksi arkuksi\nsanan täydessä merkityksessä.\n\nLieneekö tämmöistä arkkua koskaan aineellistettu rahvaalle edes\nmetafyysillisten aatteiden havainnolliseksi opetusvälineeksi, siitä\nei ole tarkempia tietoja muualta kuin juutalaisuudesta, joilla oli\nliitonarkki kirjokantisine keruubeineen ja jonka maagilliset voimat\nolivat niin suuret, että sitä kuljetettiin taisteluissakin mukana.\nJos liitonarkki joutui vihollisten leiriin, tuotti se kaikille suurta\nonnettomuutta, tuhoa ja kuolemaa. Kalevalainen Sampo ei koskaan\njoutunut rahvaan nähtäville, eikä sen aikaansaama magia milloinkaan\nlaskeutunut niin matalalle tasolle kuin juutalaisten liitonarkin. Se\nei esineenä sinänsä koskaan tuottanut omistajalleen tuhoa ja turmaa.\nSillä säilyivät aina sen onnea ja hyvyyttä tuottavat ominaisuudet ja —\nniin sanoakseni — sen henkiset, metafyysilliset ominaisuudet kaikessa\npuhtaudessaan.\n\nYhä metafyysillisemmän luonteen saa kirjokansi arkku siirrettynä\nmikrokosmilliseksi käsitteeksi. Semmoisenakin se esiintyy vanhimmassa\nbrahmalaisuudessa, mistä se Pythagoraksen kautta saapui aikaisempaan\nhellenismiin, jota Platon sittemmin filosofisesti käsitteli.\nTämän mukaan olisi ihmisen persoonallisuus nelinäisyytenä arkku,\njonka sisällä asusti ihmisen jumalallinen kolminaisuus. Nämä\nyhdessä muodostivat siten seitsenluvun, ihmisen kaikki seitsemän\nprinsiippiä. Mittausopillisesta alkeellisesta neliökuviosta tuli\nsiten stereometrinen kappale, tavallaan arkku, jonka kansi muodostui\nkolmiomaisista osista. Se oli täten pyramiidimainen kappale, joka\nmetafyysillisesti käsitti maailmankaikkeuden pienoiskoossa eli ihmisen.\nSen muodostamiseen tarvittiin maailmankaikkeuden kaikki voimat, ja\nsen aineosaset sisälsivät ilmenneen maailman kaikki aineyhdistelmät,\nniin epäorgaaniset kuin orgaaniset aineet, fyysillisestä eetteriseen\naineeseen, jatkuen henkisyyden korkeimpaan värähtelypotenssiin\nsaakka. Se oli täydellisyyden ja elämän runsauden arkku, missä oli\nkätkettynä koko elämän voima ja ihmis-onnen kaikki mahdollisuudet.\nAineellisen arkun tuli edustaa ihmisen alempaa minuutta nelinäisyytenä,\nfyysillisenä ruumiina, eetterisenä ruumiina eli fyysillisen ruumiin\neetterisenä muottina, himoruumiina eli tunne-elämän välittäjänä ja\nalempana ajatusruumiina eli aivoälyisen toiminnan työvälineenä.\nSen kantena oli kolmiomainen korkeampi minuus, johon kuului puhdas\nälytoiminta, intuitiivinen näkemys ja jumalallinen henki, joka\ntoimi yksinomaan intuitiivisen näkemyksen välityksellä. Tämän\nkolmiomaisen kannen tehtävänä oli säteillä alinomaa korkeimpien\ntasojen voimaa alempaan nelinäisyyteen. Säteilyn välittäjänä oli\nlähinnä aivoälyllinen aine, joka muodosti korkeamman eli puhtaan\nälyn aineellisen vastaavaisuuden. Kuta kiinteämpi yhteys vallitsi\nmolempien älytoimintojen välillä, sitä suuremmat mahdollisuudet\nolivat alemmalla nelinäisyydellä tulla korkeiden jumalallisten\nvärähtelyjen vaikutuspiiriin ja saada intuitiivisen näkönsä toimimaan\nsamalla tavoin kuin fyysillinen näkö toimii aistimaailmassa.\nErikoisen kehitysmenetelmän avulla pyrittiin inhimillisen minuuden\ntäydellistämistä toteuttamaan käytännössä, ja sitä varten oli olemassa\nerikoisia koulukuntia. Kouluutuksen lopputuloksena oli tietäjäaste,\njoka kykeni luomaan elämän täydellisyyden tavallisesta ihmisestä.\nKalevalaista kieltä käyttäen — se oli eräänlaatuista Sammon taontaa,\njolloin ahjossa ja alasimella oli ihmisolemuksen nelinäisyys kaikkine\nsille kuuluvine aineosasineen. Takojana oli ihmisen korkeampi\nkolminaisuus ja taottavana oli alempi minuus — sen persoonallisuus.\n\nSiihen tähtäsi Sammon taonnan mestarinäyte ja vasta sen\ntaottuaan oli takojalle — jos hän siinä täydellisesti onnistui —\nmahdollisuus vihkiytyä Pohjan neitoon. Eikä tätä tehtävää tarjottu\nmonelle — ainoastaan kaikkein kehittyneimmille, ja ainoastaan\nelementtaali-vihkimyksen läpikäynyt Ilmarinen — erikoisen\nkehityssuunnallisen tarkoituksen takia — siinä onnistuu.\n\nKun vihkimyksen kynnyksen vartija kysyy Ilmariselta, kykenisikö tämä\ntakomaan Sammon, vastaa Ilmarinen:\n\n    \"Saattanen takoa Sammon,\n    kun olen taivoa takonut,\n    ilman kantta kalkutellut,\n    ilman alkusen alutta,\n    riporihman tehtyisettä.\"\n\nMutta kun oli työhön ryhtyminen, — puuttui sepinkaluja, ei ollut\npaikkaa, mihin olisi voinut pajan pystyttää. Vasta kolmantena päivänä\n— salatieteellisesti kolmannessa kierroskaudessa — löytää Ilmarinen\nkirjavan kiven, jonka pohjalle hän rohkenee sijoittaa palkeet, ahjon\nja alasimen. Ilmenneen elämän konsolidoituminen, tiivistyminen oli\nvasta kolmannessa, lemurialaisessa kierroskaudessa — tarkemmin\nmääriteltynä sen puolivälissä — saavuttanut semmoisen asteen, jossa\nedellytykset Sammon taontaan olivat ylimalkaan olemassa. Tässä samassa\nkierroskaudessa pantiin myös pohja sille jumalalliselle viisaudelle,\njoka oli varattava tulevien rotujen käytettäväksi kierroskauden\nja kehityksen edelleen jatkuessa Suuren Suunnitelman mukaisesti.\nSiihen saakka oli ihmiskunta ollut vielä \"synnitön\". Itsekkyys ei\nollut saavuttanut mittasuhteita, mikä olisi tehnyt \"ikitiedon\"\nkätkemisen tarpeelliseksi. Ihminen eli siinä määrin elämän syiden\nkanssa sopusoinnussa, että se sisäisestä pakosta toimi luonnonvoimien\nkanssa yhdenmukaisesti — muodosti osan voimien suuntauksesta.\nVasta kolmannella kierroskaudella — kehityssuunnitelman mukainen\nyksilöityminen ahtaammassa mielessä alkoi vähitellen saada jalansijaa,\nja tällöin alkoi myös se tehtävä, josta Puraanat kertovat, nimittäin\nikitiedon varaaminen tuleville ajoille, sen säilöön ottaminen\nmuutamien harvojen omaisuudeksi, s.o. semmoisten yksilöiden, jotka\nolivat \"minuuskehityksen\" läpikäyneet aikaisemmissa elämänkierroksissa\nja oppineet tuntemaan itsekkyyden petollisen harhan. Tähänkin on\nviittauksia pyhissä kirjoissa eikä Kalevalakaan tee siitä poikkeusta.\nSammossa on viittaus siihen ilmeinen.\n\nPajan ja sepintarpeiden oltua kunnossa käy Ilmarinen vaativaan\ntehtäväänsä. Hän työntää aineet tuleen. Kaikki taontaan tarvittavat\naine-osaset paiskataan ahjoon. \"Orjat\", syysiteisyyslain pakonalainen\nalkuaikainen ihmiskunta, pannaan palkeita vääntämään ja lieden tulta\nlietsomaan. Koko ihmiskunnan saavutukset ovat kyseessä, siksi on koko\nihmiskunta sitä lietsomassa. Lietsominen kestää kauan — arvatenkin\naikakausia, koska runo sitä kuvaa sattuvasti:\n\n    \"Orjat lietsoi leyhytteli,\n    kolme päiveä kesäistä,\n    ja kolme kesäistä yötä.\n    Kivet kasvoi kantapäihin,\n    vahat varvasten sijoille.\"\n\nKolmannen kierroksen aika, johon salatieteen mukaisesti kuului\nseitsemän juurirotua, kesti uskomattoman pitkän ajanjakson. Se oli\ntavallaan kesäistä kehitysaikaa. Sinä aikana ihmiskunnan muodollinen\nhahmoittuminen kehkeytyi vähitellen muotoon, mikä myöhemmin kuului\ntulevien rotujen, kalevalaisenkin rodun ulkopiirteisiin. Tänä kesäisenä\naikana ahjottiin aineen henkinen puoli eräänlaatuiseen tiiveyteen,\njonka tulokset kuvastuvat Sammon taonnan eri asteissa. Ilmarinen käy\naika ajoin katsomassa tulosta ahjoon pannuista aineksista. Ensimmäinen\nesine, joka ahjosta työntyy, on jalo kaarinen, kauniisti kirjailtu\njousi.\n\nLienee käynyt jo ilmi, että päivät kalevalaisessa mytologiassa kuvaavat\naikakaudellista kehityksen kiertokulkua, ja Sammon taonnasta ilmenevät\nesineet erikoisesti kuvastavat kullekin kierroskaudelle kuuluvien\nrotujen kehityskautta, niille kuuluvine erikoisominaisuuksineen.\nSammon taonta, ikitiedon rajoittaminen määrättyihin puitteisiin, ei\nonnistukaan ennen kuin on päästy neljänteen kierroskauteen, kylliksi\naineellistuneeseen ihmisrotuun, jolle ikitiedon rajoittaminen Sammoksi\nosoittautuukin välttämättömäksi.\n\nEnsimmäisen lietsonnan tulos, jousi — älykyvyn symbooli — kuvannoi\nalkeellisen ihmisen älyn käyttöä, ja tästä sanoo runo, että se oli\npahan tapainen,\n\n    \"joka päivä pään kysyvi,\n    parahana kaksi päätä\".\n\nTätä kehityskautta kuvaavat Puraanat seikkaperäisesti, ja siitä käy\nilmi, että älyn käyttö, jota jousi kalevalaisessa kertomuksessa\nkuvaa, astui silloin itsetietoisesti ihmiskuntaan ja että tällöin sen\nalkeelliset muodot loivat pohjan kylvölle, joka sai syysiteisyyslain\ntoimimaan siinä muodossa, jossa se tavallisesti käsitetään, nimittäin\npahan ja hyvän korvaajana. Älyn vaikutuksesta — sen ollessa tavallaan\nhyvän- ja pahantiedon-puun hedelmän maistaja ja erittelijä — sukeutui\nluonnon paratiisilliseen sopusointuun itsekkyyden värähtely,\njoka — tuhoamalla elämää — synnytti pahan ja käyttämällä luontoa\n\"hyöty\"-tarkoitukseen ravitsi itsekkyyttä ja kehitti sen valtavaksi\nvoimatekijäksi.\n\nSammon syntyyn ei jousi kelvannut, mutta sen aineosasten\nkehityskelpoiset osaset kylläkin. Ilmarinen rikkoo jousen:\n\n    \"Kaaren katkaisi kaheksi,\n    siitä tunkevi tulehen\",\n\nja pani uudelleen syysiteisyyslain alaiset \"orjat\" lietsomaan palkeita.\nIlmarinen tekee uuden yrityksen ikitiedon arkun ilmentämiseksi.\n\nKun Ilmarinen uudelleen — nyt yhden päivän päästä — käy katsomaan\nlietsonnan tulosta, niin tunkeutuu kultakokkainen, punapurjeinen\nvenhe ahjosta. Alus on ulkonäöltään soman näköinen, mutta tavoiltaan\nepäonnistunut sekin.\n\nPuraanoiden mukaan käy kehitys rotukehityksen ajanjaksoissa myöhempien\nrotujen aikana nopeammassa tahdissa, ainakin ovat aikalaskelmat niissä\njonkin verran lyhyemmät kuin kehityksen alkeellisimmilla ajoilla. Kuten\nnäkyy on tähänkin seikkaan annettu viittaus Sammon-taonta myytissä.\nPurren ilmaantuminen kuvannoi sattuvasti älyllisen kehityskauden kulkua\ntunne-elämän vesillä. Sekin muuttui älyn vaikutuksesta itsekkääksi,\nmuuttui sotaiseksi, sen teki mieli vain ryhtyä riitaisiin otteisiin.\nSiksipä se ei Ilmarista miellyttänyt. Empimättä murskasi hän veneen\nmuruiksi ja tunki senkin aineosaset uudelleen ahjoon. Ihmiskunnan\norjat saivat edelleen lietsoa ahjon tulta. Ahjosta astuu vihdoin\nulos kultasarvinen hieho. Tämä taontajakso viittaa jo kolmannen\nkierroskauden loppuaikoihin tai neljännen kierroksen alkuun, missä\nkorkeat vertauskuvat vedetään alas aineellisuuteen. Jumalallisen\nvoiman symbooli tehdään palvonnan esineeksi. Hieho esiintyy —\naurinko-otsaisena, otavan tähtisikermä sarvien välissä, epäjumalana,\njolle omaksutaan kunnioitus unohtaen sen takana oleva henkinen aate.\nSen palvonnassa ilmenee myös sen huonot tavat. Senkin Ilmarinen rikkoo\nja heittää uudelleen elämän kaikkinielevään tuleen.\n\nKultaisesta aurasta, joka tämän jälkeen astuu ahjosta esiin, sanoo\nruno, että se tapahtuu \"päivänä neljäntenä\", siis neljännen kierroksen\neli atlantilaisen kehityskauden aikana. Sekin on ulkonaisesti taideteos\nsinänsä, ja sillä varmasti atlantilaiskauden älyllinen ihmiskunta\nauroi aineen täydelliseen vallanalaisuuteensa. Mutta senkin huonot\npuolet paljastuivat pian esille. Se kynti kylän pellot, työntyi toisten\nalueille, anasti itselleen kaikki luonnon antimet ollen siis alistunut\nitsekkyyden ja itsekkään hyödyn ja omistusoikeuden palvelukseen.\nSenkin Ilmarinen rikkoo ja katkoo kappaleiksi, heittää kappaleet ahjon\nliekkiin käyttääkseen kaikki näin saadut tarpeet Sammon lopulliseen\nesille saattamiseen.\n\nJoutsenen kynä, hengen maailman aineet, maholehmän maito, tunnemaailman\naineet ja ohran jyvä sekä uuhen villa, fyysillisen maailman aineet ovat\nsaaneet kehityskulun ahjossa lietsoutua, erilaistua, degeneroitua, ja\nniistä jäänyt pohjimmainen ydin on nyt jäljellä Sampoa varten.\n\nJousi, venhe, hieho ja aura kuvannoivat kylläkin sattuvasti älyn\nkehitystä sinänsä, mutta vielä enemmän älyn vaikutusta teknillisen\ntaituruuden tekijänä suuntaamaan elämää eristäytymisen ja itsekkyyden\npoluille, mikä myöhemmin atlantilaisessa rodussa edustaa mustaa magiaa\nja aiheuttaa rodun keskuudessa ilmenneet hirvittävät roturiidat ja\nveljesvainot. Tämän synkän tulevaisuusvarjon uhkaamana olikin tarpeen\nrajoittaa ikitieto — Sammon muotoisena — vain muutamien harvojen\nyksityisomaisuudeksi. Sampo ilmeneekin lopulta Ilmarisen ahjosta,\nmutta tällöin ei riitäkään lietsontaan ainoastaan orjien voimat.\nIlmarisen täytyy ottaa avukseen luonnon elementtien suuret henkivoimat.\nIlmapiirin neljä suurta valtiasta saa astua avuksi ahjon tankoon\npuhaltamaan voimiaan ikitiedon arkulle.\n\n    \"Itä lietsoi, lietsoi länsi,\n    etelä enemmän lietsoi,\n    pohjoinen kovin porotti.\"\n\nAhjon tuli pääsikin mahtavaan loimuun. Pajan akkunoista tuiski tuli\nkaikkien nähtäville, tomu kohosi taivahalle, ja savu häipyi pilviin.\nNäin kesti taontaa kolme päivää — neljännen rodun kolmanteen alarotuun\nsaakka — kun Ilmarinen kääntyy katsomaan ahjoon. Tällöin työntyy\nsieltä esiin Sampo kirjokantisena ja kauniina. Ulkoasu tarvitsi vain\nhieman lopullista muovailua, minkä Ilmarinen toimittaa, takoen Sampoa\nvarovaisesti alasimellaan. Valmiiksi taottu Sampo\n\n    \"jauhoi purnun puhtehessa,\n    yhen purnun syötäviä,\n    toisen jauhoi myötäviä,\n    kolmannen kotipitoja\",\n\n    siis kaikki ihmisolemuksen kolmeen olemuspuoleen kuuluvat tarpeet. Se\n    saatettiin Pohjolan kivimäkeen, vaaran vaskisen sisään ja lukittiin\n    yhdeksän lukon taakse. Sen juuret juurrutettiin, toiset maahan, toiset\n    vesivierteisiin ja kolmannet kotimäkeen. Oven vartiointi\n    uskottiin Louhelle, Pohjolan mahtavalle valtiattarelle, jonka\n    tuli valvoa sen turvallisuutta.\n\n    Moni on varmasti kautta aikojen kysellyt ja moni kyselee vielä tänäkin\n    päivänä, miksi ikitieto, elämän suurin salaisuus, jota kalevalainen\n    Sampo nähtävästi symbolisoi, on kätketty niin syvälle, teljetty niin\n    monen lukon taakse, eikä avaimia ole annettu lukkojen avaamiseksi\n    muille kuin tuolle vaativalle kynnyksen vartijalle, joka tinkimättömien\n    ehtojen alaisena pitää jokaista avainta huolellisesti huostassaan.\n    Mutta jos ajattelee minkälaisen aikakauden pakottamana tuohon\n    äärimmäiseen keinoon oli ryhdytty, niin on helppo käsittää syy siihen.\n    Älyllinen puoli ihmisessä oli kehittynyt verraten nopeasti ja sen\n    mukana älyyn sisältyvä itsekkyys, minuusvaiston ollessa ensimmäinen ja\n    voimakkain ilmennys älyn toiminnassa. Likeisyys luonnonlakien takana\n    olevien voimien kanssa oli erikoisena kiihottimena käyttämään voimia\n    minuuden pyyteisiin. Tuloksena tästä oli ennen kaikkea harmoonisen\n    kehityksen hidastuminen, luonnon sopusoinnun häiriytyminen. Tällainen\n    asiantila muuttui yleiseksi atlantilaisen sivistyskauden kuluessa ja\n    veikin rodun lopulliseen perikatoon. Mutta ikitieto — sellaisena mihin\n    kehitys oli sen jouduttanut — ei saanut hukkua. Se jäi varmaan talteen\n    tulevien aikojen varalle. Se jäi \"valon poikien\" huostaan, muutamien\n    korkeammalle kehittyneiden ihmisyksilöiden ja korkeiden henkivaltojen\n    tietoisuuteen, jotka huolehtivat siitä, ettei se joutunut arvottomien,\n    itsekkäiden pyyteiden käyttövälineeksi. Tietoon liittyi voima, joka\n    kohdistettuna itsekkyyteen tuottaisi enemmän onnettomuutta kuin onnea.\n    Eetillisen kehityksen oli noustava tietoa vastaavaksi ja vasta sitten,\n    kun siveellinen ja henkinen\n    taso oli noussut tasavertaiseksi, olisi mahdollista ajatella ikitiedon\n    yleistämistä.\n\n    Näiltä ajoilta polveutuu myös sen suuren veljeskunnan synty,\n    josta itämaiset mytologiset katkelmat kertovat ja josta saa\n    myös viittauksellisia aavistuksia vanhoista kalevalaisista\n    myyttikatkelmista. Yksi semmoinen viittaus on Sampo-myytti, sen\n    taonta ja sen kytkeminen kolmenlaisen aineolemuksen juuriin ja\n    yhdeksän salaperäisen lukon taakse. Että yksi sen juurista on kätketty\n    \"kotimäkeen\" on selvä viittaus siihen, että yksi sen salaisimmista\n    juurista on ihmisessä itsessään ja sieltä myös löydettävissä. Tämän\n    saman salaisuuden lausui muinoin myös delfolainen oraakkeli tiedon\n    etsijälle muutamin sanoin: \"Ihminen, tunne itsesi.\" Siellä on kätkössä\n    pythagorealaisen arkun salaisin ja varmimmin avaava avain.\n\n\n\n\n    SOTA SAMMOSTA.\n\n\n    Maailman historia on yleensä sotahistoriaa — voisipa melkein sanoa,\n    että se on ollut yhtämittaista sotaa. Sotien välillä on ollut\n    pieniä taukoja, jonka vuoksi on alettu laskea aikakausien kulkuakin\n    sodasta toiseen. Kun vertaa näitä vaihteluja toisiinsa, niin näyttää\n    melkein siltä, että sota-ajat olisivat oleellisimmat ihmiselämän\n    ilmenemismuodot ja rauhanajat vain hetkellisiä levähdystaukoja uusia\n    sotaponnistuksia varten. Tämmöinen on ollut asian laita niin pitkälle\n    kuin silmä kantaa historiallisiin aikoihin.\n\n    Maapallomme ei ole aina osoittanut samaa mantereellista ryhmitystä,\n    jommoisena sen nyt tunnemme. Nykyaikainen kuuluisa tähtitieteilijä\n    ja fyysikko _James Jeans_ esittää sen tähänastiseksi iäksi noin\n    kaksituhattamiljoonaa vuotta, ja geoloogit ovat maakerrostumalaskelmien\n    mukaan arvioineet sen vieläkin suuremmaksi. Geoloogit ovat myös\n    todenneet, että monin paikoin nykyinen mantere esittää järvijättöä,\n    jolloin maapallon nykyiset mantereet ovat olleet veden alla, nousten\n    sieltä vähitellen pitkien aikakausien kuluessa.\n\n    Tämä huomiointi on yhdenmukainen salatieteellisten tiedonantojen\n    kanssa, jotka puhuvat eri mantereiden olemassaolosta eri kierroskausien\n    aikana. Näiden viittausten jo tieteen tunnustamiin mantereisiin kuuluu\n    jo aikaisemmin mainittu kolmannen kierroksen\n    lemurialainen manner, joka sai antaa kehityksensä tulokset\n    sitä seuraavalle, neljännen kierroksen atlantilaiselle mantereelle,\n    joka nyt suurimmalta osaltaan on Atlantin valtameren peitossa.\n    Tämänkin mantereen olemassaolosta on jo osa tiedemiehiä vakuutettu,\n    vaikkakaan sitä ei ole yleisesti hyväksytty. Lukuunottamatta muutamien\n    klassillisten muinais-aikaisten kirjailijain vakuutuksia, puhuvat\n    mytologiset teoksetkin Atlantiksesta varmana tosiasiana, ja siellä\n    tapahtuneista sodista kertovat monet perintätietoon perustuvat vanhat\n    myyttikatkelmat. Jos mytologiset kuvaukset näistä sodista poikkeavatkin\n    nykyaikaisista sodankäynneistä, niin on otettava huomioon kuinka\n    toisenlaisen on tällöin täytynyt olla sekä maa-elämän että ihmiskunnan.\n    Olosuhteiden erilaisuus on lyönyt tietenkin leimansa senaikuisiin\n    sotiin.\n\n    Tieteellinen historiallinen aika on näin ollen vain silmänräpäys\n    maapallomme miljoonaisvuotisesta kehityksestä ja siitäkin ajasta,\n    joka jo tunnustetaan ihmiskunnan esiintymisajaksi maapallollamme,\n    tällä pienellä hiekkajyväsellä avaruuden taivaankappalten joukossa.\n    Historiallisten sotien hävitessä katseelta, alkavat sodat mytologisissa\n    muistiinpanoissa esiintyä aikakausina, joihin historiantutkija\n    ei tahdo kiinnittää suurempaa huomiota. Puhuvatpa jotkut pyhät\n    myytit vielä sodista, jotka olisivat tapahtuneet \"taivaissa\".\n    Kuvaukset näistä kuultavat vertauskuvannollisen kirjoitustavan alta\n    siksi selväpiirteisinä, että täytyy olettaa niille jonkinmoinen\n    todellisuuspohja. Sittemmin ne muistitiedon nojalla ovat saaneet\n    tarunomaisia piirteitä nykyaikaisen lukijan mielestä, koska\n    olosuhteilla, joita myytti kuvaa ei ole minkäänlaista vastaavaisuutta\n    nykyaikaisessa kehityksessä. Ammoisina aikoina\n    tapahtuneiden sotien käyntikään ei nykyisyydessä löydä\n    vastaavaisuutta, koska ihmisen kehitys on ollut yhtämittaisten\n    muutosten alaisena niin fyysillisesti kuin mentaalisestikin.\n\n    Näin ollen ei ole suinkaan pidettävä sattuman oikkuna, että kaikkein\n    vanhimmat mytologiset kertomukset esihistoriallisten aikojen\n    merkillisistä sodista, sodista kansojen ja rotujen välillä, joista\n    historia ei tiedä mitään ja haluaisi ne kieltää, ovat tapahtumia,\n    joita ei ole noin vain käytävä kieltämään. Kylmät tosiasiat ovat\n    astuneet esille varoittamaan tuollaisesta kielteisestä kannanotosta.\n    Tuntuvimpana todistuksena tästä on esimerkiksi esi-helleeninen Troijan\n    sota, jota Homeros kuvaa sekä Iliadissaan että myös Odysseiassaan.\n    Meidän aikakautemme historioitsijat olivat jo alkaneet omaksua\n    semmoisen kannan, että koko Troijan sota oli vain runollista\n    mielikuvitusta, sepustusta alusta loppuun saakka, koska Troijaa\n    ei koskaan olisi ollutkaan olemassa. Tohtori _Schlieman'in_\n    arkeologiset kaivaukset muinaisen Troijan oletetuilla raunioilla\n    toivat kumminkin päivän valoon eittämättömiä todistuksia Troijan\n    esihistoriallisesta olemassaolosta ja myös todistuksia siitä, että\n    Homeroksen runouden tapahtumat perustuivat tosiaankin seikkoihin,\n    joilla on todellisuuspohja, joskin kertomusten elävöittämiseen on\n    yhdistetty melkoinen erä senaikaista myytillistä aineistoa, joka —\n    olematta suoranaisessa yhteydessä silloisten tapahtumien kanssa —\n    viittaa vuorostaan sivistyskauteen, joka kukoisti ennen tätä aikaa,\n    yhteiskuntiin, jotka olivat ammoin eläneet, kukoistaneet ja vanhuuttaan\n    kuolleet. Näin saa historian tutkimus siirrellä rajojaan, ja vasta\n    opittuaan käsittämään mytologian antamat tiedot lähteiksi uusille\n    menneisyyden tutkimuksille, voivat sen tiedonannot lähennellä\n    alkuperäistä historiallista totuutta.\n\n    Omituinen esihistoriallinen sotakuvaus esiintyy myös Mahâbhâratassa.\n    Ei suinkaan liene sattuma, että sillä on merkillisiä yhtäläisyyksiä\n    Homeroksen runoelmien kanssa. Tiedemiehet, jotka ovat verranneet näitä\n    mytologisia teoksia toisiinsa ovat olleet epätietoisia siitä, kumpi\n    niistä olisi lainaus toisesta, kumpi alkuperäisin ja vanhin. Tämäkin\n    vertailu on omiaan osoittamaan molempien eeposten ammonaikaista\n    vanhuutta, joka jättää siinä suhteessa nykyisten tiedemiesten\n    arvioinnit epäilyttävään asemaan, samalla kun eeposten ikä täytyy\n    siirtää arvaamattoman kaukaiseen menneisyyteen. Brahmalaiset oppineet,\n    jotka vielä edustavat arjalaisen rodun jälkeläisiä puhtaimmassa\n    muodossaan, kuuluen verisitein nykyisen ihmisrotumme vanhimpaan\n    polveen, eivät hetkeäkään epäile vanhan eepoksensa historiallisuutta.\n    He huomaavat siinä tarunomaisen muistitiedon menneisyyden\n    sivistyskausista ja kykenevät lukemaan vertauskuvannollisen sanaston\n    alta huomiointeja ammonaikaisista tositapahtumista, jotka he osaavat\n    sijoittaa jotakuinkin oikeaan historialliseen aikaan. Nämäkin\n    sotakertomukset viittaavat atlantilaiseen kehityskauteen, ja niiden\n    yksityisseikkoja selostavat heidän Puraanansa lähemmin.\n\n    Tähän sotaryhmityskertomukseen lienee kalevalainen sota Sammosta\n    lähinnä liitettävä. Mikäli siinäkin on jälellä historiallista ainesta,\n    niin on se senlaatuista, ettei sille ole vastaavaisuutta tavalliselta\n    historialliselta ajalta, mutta sensijaan moni sen tapahtumista\n    viittaa mytologisiin lähteisiin, jotka kuvastavat muiden kansojen\n    perintätiedollista kuvaussarjaa ammonaikaisista arkaistisista\n    sivistyksistä.\n\n    Niin Puraanoiden kuin Kalevalankin paikallisuudet ovat etsittävät\n    kadonneelta mantereelta. Atlantis-mantereella oli pohjoisensa ja\n    etelänsä eri rotujen paikallisuuksina. Oli Pohjolan valtakunta, jossa\n    säilytettiin Sammon ulkonainen kehys, ja Kalevalan valtakunta, jossa\n    asustivat arjalaisen rodun aikaisimmat edustajat. Puraanat ryhmittävät\n    edelliset \"pimeyden pojiksi\" heidän itsekkään seremoniallisen magian\n    käyttönsä takia, ja jälkimmäisiä kutsuttiin \"valkeuden pojiksi\", sillä\n    heidän tuli astua edustamaan tiedon voimien käyttöä kaikkeudellisen\n    suunnitelman puitteissa epäitsekkäämmin kuin mitä silloinen\n    atlantilainen päärotu oli tehnyt. Kahnaus valkeuden ja pimeyden,\n    hyvän ja pahan välillä oli silloin olemassa — niinkuin kaikkialla\n    aina on ollut, mutta taistelu oli tähän aikaan ehkä ilmeisempi kuin\n    koskaan ennen. Riitaisuudet päätyivät ilmi sotaan sivistyksellisten\n    saavutusten ja rodullisten erilaatuisuuksien törmätessä yhteen.\n    Kalevalaisten Sammon ryöstö oli ilmisodan ulkonainen aihe, mikäli\n    Sampo oli hahmoittunut siksi aineelliseen muotoon, että sen ryöstö oli\n    voinut tulla kyseeseen. Pohjimmaisena syynä sotaan olivat tietenkin\n    aatteelliset ristiriitaisuudet, kunkin rodun pitäessä itsepintaisesti\n    kiinni omista yksityisistä mielipiteistään ja sivistyksellisistä\n    suuntauksistaan. Tältä kannalta katsottuna saa kalevalainen kuvaus\n    Sammon sodasta omalaatuisen värityksensä. Kuvarikkaalla esityksellään\n    antaakin se aavistuksen senaikaisesta \"sivistyksestä\", sen tiedoista ja\n    siitä, mihin heidän tietonsa pohjautui. Siitä ilmenee myös kuihtuvan\n    atlantilaisen kehityssuuntauksen perusteet ja niiden rinnalla ne\n    ääriviivat, joiden sisällä uuden eli arjalaisen sivistyksen oli\n    alettava vastainen vaelluksensa.\n\n    Se, mikä Sammon sodassa eniten yllättää nykyaikaista lukijaa, on tapa\n    jolla sotaa käytiin. Sen taktiikka on siksi tarunomainen, että se on\n    riittänyt syyksi heittää koko kertomus lastenkamari-satujen joukkoon.\n    Mutta vertaileva mytologia on siinä nähnyt muutakin ja merkillisesti\n    se monessa kohdin sivuaakin samaa tapahtumaa Puraanoiden kuvaamana.\n    Sotaa käydään melkein yksinomaan yliluonnollisin voimin, ja kun karhean\n    materialistisen ajatustavan mukaan semmoisia voimia ei nykyisin ole —\n    ei ainakaan kenenkään ihmisen käytettävissä, niin täytyi tarun olla\n    mitä mielettömintä mielikuvitusta. Länsimailla on yleensä totuttu\n    siihen ylpeään ja itsetietoiseen luulotteluun, että vasta nykyaikainen\n    länsimainen sivistys on keksinyt tiedon luonnon näkymättömistä voimista\n    ja niiden soveltamisesta käytännölliseen elämään, ja että kaikki mitä\n    \"voimista\" tiedetään, on nykyaikaisen tutkimuksen tulosta. Sen mukaan\n    ei voi olla puhettakaan siitä, että mikään aikaisempi sivistyskausi\n    olisi omannut näkemystä salaisiin luonnonvoimiin, puhumattakaan siitä,\n    että ne olisivat ylittäneet nykyhetken tietomäärän. Vaikkapa tässä\n    itsetietoisessa oman aikakauden yliarvioimisessa olisikin totuuden\n    leimaa — mikäli on kyseessä mekaaninen ja koneellinen luonnonvoimien\n    vangitseminen —, niin on ehdoton harhaluulo olettaa ajanlaskuumme\n    kuuluvan historiallisen kauden olevan ainoan sivistyksellisen korkean\n    tason ilmentäjän. Aika on tässäkin suhteessa osoittanut, että\n    mainitussa länsimaisessa olettamuksessa on paljon tinkimisen varaa,\n    että vanhoissa perintätiedoissa piilee totuutta yhtä paljon kuin\n    eksaktisen tieteen tuloksissa, ja että niissä voi olla totuuksia, jotka\n    vielä tähän päivään mennessä ovat eksaktiselta tieteeltä toteamatta.\n\n    Yksi senlaatuinen huomiointi on ihmiskunnan kehityksen kaarimainen\n    kulku henkisemmästä ja hienompiaineisesta olomuodosta tiivistyneempään.\n    Se on luonnonlaki, jonka länsimainen tiede on osittain todennut\n    maailmankaikkeudellisessa mielessä, nähden taivaankappalten\n    muodostumisen sideerisistä tähtiusvista planeetoiksi, auringoiksi ja\n    kuiksi ja nähden niiden äärettömien aikakausien kuluessa sulautuvan\n    takaisin sideerisiin alkuaineisiin ja lopulta häipyvän avaruuden\n    äärettömään tilaan. Jos tämän tosiasian toteaminen olisi analogisesti\n    vedetty pikkumaailmaan — ihmiseen —, seurattu hermeettistä aksioomia\n    \"niinkuin ylhäällä niin alhaalla\", niin varmasti moni hämärä\n    ihmiskehityksellinen pulma olisi saanut loogillisen ja ymmärrettävän\n    ratkaisunsa. Olisi tällöin huomattu, että ihmisen muotokehitys on\n    tulos tuosta kaarimaisesta aineellisuuteen laskeutumisesta, ja\n    muotokehityksensä ohella inhimillinen kehitys on äärettömän pitkien\n    ajanjaksojen aikana ilmentänyt sitä vastaavia älyllisiä saavutuksia,\n    jotka ovat olleet monessa suhteessa ihmeellisempiä kuin mitä nyt on\n    saavutettu raskaan ja karhean aineen kehityskautena. Monet senaikaiset\n    ilmenemismuodot esiintyvät nyt uusiintuneina nykyistä ainetiiveyttä\n    vastaavissa olosuhteissa. Tässä toteutuu eräs vanhan viisaan toinen\n    selviömäinen lausunto:\n\n    \"Ei ole mitään uutta auringon alla. Jos on jotakin, josta sanotaan:\n    'Katso tämä on uutta', on se jo aikoja sitten ollut aikakausina, jotka\n    meidän edellämme olivat.\" (Sal. saarn. 1: 9—10.)\n\n    Ihmiskunnalla on ollut aikakautensa, jolloin se on ollut\n    \"selvänäköisempi\" ja se on kyennyt hallitsemaan voimia, joita kaikkia\n    vielä ei edes tunneta. Se ei hallinnut niitä teknillisellä\n       mekaanisella koneistolla,\n    vaan toisilla, sen ainetason tiiviyttä vastaavilla keinoilla.\n    Useat heidän keinoistaan ilmenevät nyt tiiviin ainemuodon\n    aikana \"uusina\" keksintöinä ja uusia ne tavallaan ovatkin tälle\n    aikakaudelle. Tuommoinen selvänäköinen voimien hallintakyky kuului\n    vielä atlantilaiselle aikakaudelle ja osittain arjalaisen rodun\n    alkuaikaiselle päärodullekin, ja erikoisen taitava niiden käytössä\n    näkyi olleen rodun johtaja, tietäjä Väinämöinen.\n\n    Sammon sodan syttyminen ei alkanut sivistymättömin elein — ilman\n    edelläkäypää sovinnollista neuvottelua —, sillä Väinämöinen käy\n    henkilökohtaisesti neuvottelemassa Pohjolan valtiattaren Louhen kanssa\n    ja esittää hänelle sovinnollisen ehdon, Sammon jakamisen kahtia\n    kummallekin. Louhi, rotunsa edustajana, antaa itsekkään vastauksen:\n\n        \"Ei pyyssä kahen jakoa,\n        oravassa miehen kolmen\",\n\nnäin teeskennellen ja halveksuen Sammon arvoakin; ja jos sillä on\netuisuuksia, niin:\n\n    \"Hyvä on Sampuen hyrätä,\n    kirjokannen kannatella,\n    Pohjolan kivimäessä,\n    vaaran vaskisen sisässä.\n    Hyvä on olla itseniki\n    Sammon suuren haltiana.\"\n\nTämä oli Pohjolan tinkimätön ultimaattumi, joka kuvastaa atlantilaisen\nrodun mentaliteettia, ja se oli samalla merkinanto rotujen väliseen\nristiriitaan, jota ei voitu ratkaista ilman julkisotaa. Väinämöinenkin\nlausuu sen julki:\n\n    \"Kun et antane osoa,\n    tuota Sammon toista puolta,\n    niin kaiken kantanemme,\n    vienemme venehesemme.\"\n\nMolemmat sotaakäyvät puolueet olivat julkisesti ilmoittaneet\nsodanjulistuksensa — kuten sivistyneet kansat ainakin —, ja sota alkoi\ntäydellä todella.\n\nSodan yksityisseikat ovat tietenkin jokaiselle suomalaiselle kylliksi\ntunnetut, joten niitä ei ole tarvis erikoisemmin toistaa. On\nkiintoisampaa kosketella muutamia erikoisuuksia, joissa näkyy silloisen\nsodankäynnin yliluonnollisten voimien käyttö, joka oli kummallekin\nsotaakäyvälle puolelle mahdollista, ja joista puhuvat myös muiden\nvanhimpien kansojen mytologiset muistelmat.\n\nJo sodan alkuasteella otettiin käytäntöön äänenvoimankäyttö, joka\nmuinais-arjalaisessa kirjallisuudessa kulkee mantrika-shaktin\nnimellä. Tähän kuuluu äänen värähtelyihin liittyvän rytmin\naiheuttama mekaaninen voimanilmennys, joka on suurimmaksi osaksi\nvielä tuntematon länsimaisille ääni-opin tutkijoille. Korkeimpaan\npotenssiinsa nousee tämä voima soitannon eri asteissa silloin,\nkun äänivärähtelyjen ja soiton aikaansaaja on korkea tietäjä ja —\nmikäli tiedetään — hallitsevat tätä taitoa tänäkin päivänä muutamat\nitämaiset rishit hypnotisoidessaan eläin- ja ihmiskuntaa haluamissaan\nerikoistilanteissa. Väinämöinenkin otti kanteleensa, kävi sitä\nsoittamaan ja sen vaikutus ilmeni Pohjolan väkeen huumaavana siinä\nmäärin, että Pohjola lopulta vaipui sikeään hypnoottiseen uneen, jonka\nkestäessä oli mahdollista irroittaa Sampo kivimäestään.\n\nPuraanat kertoessaan atlantilaisten ja arjalaisten välisestä\nkeskinäisestä sodasta mainitsevat joukkosuggestion olleen keinona\nkummallakin puolella. Valkoisen magian harrastajien kerrotaan\nnukuttaneen mustat syvään uneen, jotta valkoiset sen kestäessä saisivat\ntäyttää tehtävänsä ja ottaa haltuunsa mustien käyttämät taika-esineet\npäästäkseen siten varmemmin turvaan ennen uhkaavan tuhotulvan\nalkamista, jonka he tiesivät olevan odottamassa Atlantismannerta.\nMustien, \"pimeyden poikien\", aseistuksestakin annetaan eläviä\nkuvauksia. Paitsi tehoisia, magian avulla valmistettuja tuliaseita, oli\nheillä käytännössä vimanoiksi nimitettyjä ilmalaivoja ja lentokoneita,\njoilla oli helppo ahdistaa vihollista merimatkallakin. Salaisimmat\naseistuksensa olivat he kätkeneet maanalaisiin komeroihin, joiden\nsuulla oli vartiona \"puhuvat eläimet\", jonkinlaiset koirat, jotka\nhaukunnallaan ilmaisivat lähenevän vaaran. Sotamääräyksessä, joka\noli annettu valkoisille, kuului ensimmäisiin tehtäviin hypnoottisen\nunen käyttö. Sanallisesti kuului määräys: \"Jokainen valkokasvoinen\nlähettäköön itsestään unen nukuttamaan mustakasvoiset.\" Selvästi on\ntässä kysymyksessä mesmeerisen menettelyn avulla aikaansaatu hypnoosi,\njonka kestäessä valkoisten oli tuhottava mustien vimanat, jotta\nestettäisiin heidän pakoonpääsynsä tuhotulvalta ja mahdollisuudet käydä\nvoittajia takaa-ajamaan.\n\nKun lukee tätä Puraanojen kertomusta, niin tuntuupa melkein siltä\nkuin olisi edessä kalevalainen kuvaus Sammon ryöstöstä. Kumpikohan\nnäistä lienee alkuperäinen? Tai lienevätkö kummatkin alkuisin samasta,\njostakin vieläkin vanhemmasta alkuperästä?\n\nLaulun mahdilla avasi Väinämöinen vielä linnoituksen portit, joiden\ntakana Sampoa säilytettiin, seppo Ilmarinen tiirikoi lukot viimeisestä\nsalvasta ja niin saatiin Sampo näkyviin. Mantrika-shakti ei näy\nriittävän Sammon juurien irroittamiseen sen kolmesta maaperästä, eikä\nsitä näy Lemminkäinen, kalevalaisen joukon kolmas urho, haluavan\nkäyttääkään, luulotellen omien voimiensa siihen riittävän. Hän\n\n    \"sylin Sampoa syleili,\n    polvin maassa puuhaeli\".\n\nKun Lemminkäisen omat voimat näyttäytyivät riittämättömiksi, eikä\nSampo hiventäkään hievahtanut paikoiltaan, keksi hän Pohjolan härän\nlaitumella, kyntääkseen sillä irti Sammon juuret. Härkä, animistinen\nvoiman symbooli, edusti myös maa-elementtien valtiutta, jolla\nniinmuodoin oli kyky irroittaa maassa ja mineraalivaltakunnissa olevat\ntiedon alkusyyt. Valjastettuaan sen voiman auransa eteen ja kynnettyään\nsillä Sammon juuret, irtautui Sampo juuristaan purteen kannettavaksi.\n\nKun Sampo oli onnellisesti saatu veneeseen, työnnettiin vene vesille,\nja kalevalaiset kolme urhoa yksin neuvoin tuumiskelivat, minne Sampo\noikeastaan olisi saatettava. Keskustelusta voi aavistella, ettei uuden\nrodun uusi manner vielä ollut merestä noussut tai, ettei ainakaan\nAtlantis-manner ollut kokonaisuudessaan hävinnyt, sillä uuden rodun\npääasuinpaikka ei kuulunut vakituiseen vanhaan mantereeseen, vaikkakin\nosia siitä jäi jalelle viimeistenkin uppoamisten jälkeen. Ainoastaan\nVäinämöisen tietäjä-katseelle kuvastui rodun tuleva asuinsija, ja\nse silmiensä edessä hän antoi määräyksen Sammon sijottamispaikaksi.\nNäkemyksensä hän toi ilmi näkijän sanonnalla:\n\n    \"Tuonne Sampo saatetahan,\n    kirjokansi kaimatahan,\n    nenähän utuisen niemen,\n    päähän saaren terhenisen.\"\n\nSammon sijoituspaikalta vaadittiin muitakin ehtoja. Sen täytyi olla\ntäydellisesti vapaa entisestä magnetismistaan, siinä ei saanut olla\nhiventäkään jälellä atlantilaisen mustan magian häivettä. Uusissa\nolosuhteissa tuli sen jauhaa uuden rodun epäitsekkäitä värähtelyjä.\nTämän Väinämöinen tuo julki sanoessaan:\n\n    \"On siellä vähän sijoa,\n    toki paikkoa palanen\n    syömätöintä, lyömätöintä,\n    miehen miekan käymätöintä.\"\n\nKoko Sammon siirtoretki kuvaa tavallaan tapahtumia, jotka esiintyvät\nyleensä jokaisen uuden rodun alkuasteilla siirryttäessä toiselta\nmantereelta toiselle. Niistä on kuvauksia kaikkien vanhojen\nkansojen myytillisissä katkelmissa. Niinpä vanhimpien arjalaisten\nArgha, juutalaisten Noakin arkki, babylonialaisten Xisustrus, ja\nesi-helleeniläisten Deukalion olivat pelastusvehkeinä toimivia laivoja,\npursia tai venheitä, mihin oli koottu kaikki uutta elämää varten\ntarvittavat elon siemenet pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Samoin\nkalevalaisten Sampo voittajien purressa edusti ei ainoastaan uutta\nrotua varten rajoitettua maagillisen tiedon osaa, vaan myös kaikkea\nmuuta, joka muodosti jokapäiväisen elämän jatkumisen elinehdot.\nSampoonhan sisältyi edellisen rodun kaikki teknillinen taituruus ja\npohjatieto uudelle suuntaukselle uuden rodun alkaessa elämäänsä.\n\nSiirto vanhasta uuteen — uuden rodun sijoittuminen uuteen maan\nkolkkaan — ei ole koskaan tapahtunut kivuttomasti. Sillä on ollut\nsekä sisäisiä että ulkonaisia vaikeuksia voitettavanaan ja varsinkin\nulkonaisia. Vanha, rappeutunut ja kuolemaantuomittu rotu ei ole\nkoskaan mielisuosiolla luopunut valta-asemastaan muka ainoan kestävän\nsivistyksen ylläpitäjänä, olkoonpa sen rappeutuneisuus ollut kuinka\nsilmiinpistävä tahansa. Viimeiseen saakka se on astunut puolustamaan\nonttojenkin sivistysmuotojensa puitteita ja tehnyt voitavansa\nkaataakseen uuden rotu-tulokkaan jo alkuunsa. Tämänkin puolen kuvaa\nkalevalainen Sampo-retki myytillisesti varsin oikeudenmukaisesti\nsopeutuvaksi muihin samansuuntaisiin kuvauksiin.\n\nKalevalainen \"argha\" on ehjänä matkalla kohden \"terhenistä saarta\".\nVenheessä on aarre, joka olisi saatava ehjänä varmaan turvaan.\nMatka kuluu alussa hyvin ja soutajat onnellisina soutavat purttaan\nVäinämöisen ollessa meloineen perää pitämässä. Yksitoikkoisuus\nikävystytti lieto-Lemminkäistä, ja hän vain arhat-vihkimyksen\nsaaneena sai päähänpiston kokeilla mantrika-shakti-taidollaan,\nhuvin vuoksi. Harkitsematon motiivi ja tottumattomuus äänenvoiman\nkäyttöön saa aikaan tuhoisat seuraukset, kuten jokainen teko, joka ei\nole sopusoinnussa luonnon harmonian kanssa. Se saa maailmanruumiin\nvärähtelyyn ja häiritsee sen maagillista rauhaa. Lemminkäisen laulua\nsäikähtää luonto. Suurella suolla lepäilevä lintu säpsähtää ilmassa\nvärähtelevää outoa säveltä, päästää kurkustaan hätähuudon ja pyrähtää\nlentoon suunnaten kulkunsa kohden Pohjolaa. Maagillinen lumo Pohjolan\nväessä laukeaa ja ennenkaikkea herää heidän valtiattarensa, Louhi,\ntoteamaan, että heidän kallein aarteensa, Sampo, on kadonnut. Louhi\ntarkastaa talonsa aitat, tutkii riistariihet ja karjakartanot. Kaikki\non paikoillaan — vain Sampo on poissa. Louhi arvaa tuhon syyn ja näkee\nvallan luisuneen Pohjolaiselta rodulta. Loitsuilla olisi ryöstäjien\npako ehkäistävä. Kun eivät näy nekään auttavan, niin oli lähdettävä\nryöstäjiä ajamaan takaa. Mutta purretkin olivat hävinneet, joten täytyi\nloitsia erikoinen sota-alus takaa-ajoa varten. Tätä hetkeä kuvaavat\nPuraanat: \"Kun mustien kasvojen pojat heräsivät unestaan ja tahtoivat\nottaa vimanansa, eivät he niitä löytäneet — vedet alkoivat jo nousta.\"\nPohjola ottaa kaikki luonnonvoimat avukseen, jotta Sammon ryöstäjät\npursineen saataisiin tuhotuiksi. Seulotaan sumua matkailijoiden tielle,\nloihditaan kareja purren pirstomiseksi, puhalletaan myrskytuulia ja\nrajuilmoja, jotta uusi rotu tuhottaisiin. Mutta uudella rodulla on\nvastakeinonsa — valon tieto, joka tekee tehottomaksi kaikki siihen\nkohdistetut tuhoaikeet. Ainoa menetys, joka heille sattui, oli\nensimmäisen, kalanluisen kanteleen, mantrika-shaktin alkuperäisemmän\nkäytön kadottaminen, jota taitoa ei edes arhat-vihkiytynyt Lemminkäinen\nosannut oikealla tavalla elämään soveltaa. Sen menetys merkitsi uudelle\nrodulle sitä, että sen oli itse laadittava uusi soitin, opittava siitä\nloihtimaan esille säveliä, joita ei itsekäs huvin halu tai muukaan\nluonnon sopusointua häiritsevä värähtely pääsisi turmelemaan. Louhen\nlietsoma takaa-ajo paljastaa monta seikkaa silloisen aikakauden\nsodankäynnistä. Pohjola panee liikekannalle koko voimansa, varustaa\nlaivan täysiin purjeisiin, sijoittaa siihen asekuntoisen miehistönsä\ntäysine varusteineen. Purjeiden apuna toimi satainen soutajien joukko.\nIlmalaivat — vimanat — olivat hävinneet.\n\nKalevalaisella puolella aavisteltiin takaa-ajon mahdollisuutta ja\nsitä varten toimi heidän tähystyksensä erikoisen valppaasti kaikille\nilmansuunnille. Kun vihdoin huomattiin takaa-ajo, käytiin aluksi\npuolustuskeinoihin samoilla aseilla, joita Pohjolakin käytti. Manattiin\nkareja ahdistavan purren eteen ja kalevalaisten magian etevämmyys\nosoittautuu siten, että Pohjolainen alus tarraakin karille ja\nhaaksirikkoutuu täydelleen.\n\nPuraanoissakin kuvataan tätä takaa-ajoa seikkaperäisesti. Joillakuilla\nmustien kasvojen pojilla oli voimia siksi paljon, että he voivat\nosittain tuhota valkoisia pakolaisia. Jollakin oli vielä vimanansakm\nturmeltumattomana, jolla hän ahdisti pakolaisia heidän matkansa\nviimeisellä erällä. Tätä kuvaa kalevalainen kertomus Louhen\nmuuttelehtimisesta suureksi linnuksi — vimanaksi — ottaen siipiensä\nalle tuhat ampuja-urosta, hyökätäkseen ilmateitse Väinämöisen kimppuun.\nTämä muutahtaminen paljastaa atlantilaisen noituuden äärimmäisen\nröyhkeyden. Olihan \"lintu\" magian pyhin vertauskuva, joten oli\näärimmäistä pyhyyden häpäisemistä ottaa edes sen hahmo, ja käyttää\nsitä sotaisaan tuhotarkoitukseen. Mutta mustakasvoisilla ei enää ollut\nmitään pyhää. He olivat käyttäneet itsekkään hyödyn palvelukseen\nkaikki henkiset aatteet, muuntaneet pyhät symboolit aineellisiin\nmuotoihin, tehneet niistä taika-esineitä, talismaneja, sitoneet niihin\nelementaaleja ja palvoneet niitä ihmeitätekevinä jumalina. Ristinkin\nhe olivat saastuttaneet ihmishahmoisuuteen, ja nyt turmionsa viime\nhetkellä korkeimman symboolinsa — linnun.\n\nVäinämöisen äiti, Veen-Emonen, varoittaa poikaansa lähenevästä\nvaarasta. Kun loihdittu kokko vihdoin laskeutuu ulottuville, syntyy\näärimmäinen ottelu kalevalaisten ja pohjolaisten välille. Vielä yrittää\nVäinämöinen sovinnollista Sammon jakoa, mutta kun se raukenee Louhen\njyrkän esiintymisen johdosta ja kiihkomielinen Lemminkäinen jo tarttuu\nmiekkaansa lintua ahdistellakseen, niin tempaa Väinämöinen \"melansa\nmerestä\", tottuneen ajatusvoimansa älyllisen peräsimen ja rikkoo sillä\nLouhen kaikki keinotekoiset varusteet. Kokko tavoitellessaan Sampoa\nsai sen vierähtämään vesiin, jolloin se murskautui kappaleiksi. Sammon\nkansi jäi vain Louhen saaliiksi. Ikitiedon ulkonaisin kehys — taivaan\nkirjokansi — jäi Pohjolalle puhumaan siitä onnellisesta ajasta, jolloin\nsillä oli ikitieto hallussaan ja jonka se oli turmellut itsekkyyden ja\naineen palvelukseen.\n\nSammon sirpaleet jäivät \"meren\" saaliiksi. Uuden rodun oli ne\nsieltä vaivoin kerättävä — jokaisen yksilön erikseen. Suurimmat\nsen sirpaleista Väinämöinen piiloitti \"terhenisen saaren\" utuiseen\nympäristöön odottelemaan aikaa, kunnes jokin urhea rotunsa poika ne\nsieltä löytäisi.\n\nEi voitane pitää sattumana, että tämänlaatuinen kuvaus on löydettävissä\natlantilaista alkuperää olevien meksikolaisten Popol-Vuh'issa.\nAiheen samaisuus, vieläpä yksityisseikkojen yhtäläisyys pakoittaa\notaksumaan tämänkin aiheen lähteneen samasta lähteestä ja kuvaavan\nsamaa esihistoriallista tapahtumaa — lähinnä tietenkin oman arjalaisen\nrotumme alkuaikaa. Eikä myöskään liene sattuma, että kalevalaisetkin\nvertauskuvat nyttemmin esiintyvät kaikissa maailman uskontojen \"pyhissä\nkirjoissa\". Perintönä esihistorialliselta ajalta mainitaan ne myös\nlänsimaalaisten Uudessa Testamentissa. Siellä esiintyvät härkä,\nkaritsa ja kotka tuontuostakin jos missäkin yhteydessä kuvastamassa\naikaa, jolloin niihin liittyi korkeampi aate kuin mitä länsimaalainen\nkirkollinen ajattelu on jaksanut niille antaa. Eikä kalevalainen\nmyytti Sammon sodastakaan — ottipa sen joko historiallisena tai\nmetafyysillisenä tapahtumana — ole suinkaan merkillisempi kuin\nuustestamentilliset kuvaukset enkelten välisestä sodasta taivaissa,\njoissa arkkienkeli Mikael syöksee joukon enkeleitä alas taivaasta ja\nkolmannenosan taivaan tähtiä niiden mukana. Tämmöiseenkin myyttiin\nuskotaan sanallisesti. Ja uskottavaa se voisikin olla, jos enkeleiksi\nkatsotaan ihmiskunta sen alkuaikaisimpana aikana ja arkkienkeleiksi\nsen korkeat johtajat, jotka johtavat ihmismonaadeja, jumalallisia\nolentoja laskeutumaan aineeseen, vapahtaakseen aineen sen synneistä,\naineellisesta järeydestä, elämän korkeaan kirkkauteen.\n\n\n\n\nKANTELE.\n\n\nKalevalassa mainitaan usein äänen voiman, mantrika-shaktin käyttö, ja\nmagia huipentuu heidän soittimessaan, kanteleessa. Kantele edustaa\nkoneellista mantrika-shaktia.\n\nSalaisia luonnonvoimia sanotaan olevan seitsemän pääluokkaa, joista\näänenvoima muodostaa viimeisen, laajakantoisimman. Siihen sisältyvät\ntavallaan kaikki muutkin, joiden käyttö ei loppujen lopuksi onnistu\ntäydellisesti, ellei ainakin johonkin määrin kyetä hallitsemaan\näänenvoimaa.\n\nKun vanhoilla kansoilla oli kyseessä esimerkiksi tautien parantaminen,\ntäytyi tuntea taudin alkusyy ja vasta sitten voi parantaja käyttää\nparantavaa voimaa, johon tarvittiin myös mantrika-shaktia. Sama oli\nasianlaita veren tyrehdyttämisessä, käärmeen pistossa, palohaavojen\nparantamisessa — ja yleensä kaikissa niin fysiologisissa kuin\npatologisissakin parannustehtävissä, missä yli-inhimillinen\nvoimankäyttö tuli kyseeseen. Kalevalaisessa magiassa näkyy äänenvoiman\nkäyttö olleen ylivoimaisesti etualalla. Siihen häipyvät kaikki toiset.\nKanteleen tultua käytäntöön kootaan mantrika-shakti \"soittoon\"\nkollektiivisena voimayhtymänä, jolla on mahdollisuuksia lumota kaikki\nluonnon elementaalivaltakunnat.\n\nEikä kalevalainen kansa näy olevan ainoa esihistoriallinen kansa,\njoka käyttää koneellista mantrika-shaktia lumoavien voimavärähtelyjen\naikaansaamiseksi. Vanhimmilla arjalaisilla on vielä tänäkin päivänä\nVinâ, eräänlaatuinen kielisoitin, jolla taituri voi saada aikaan\nluomakuntaa huumaavia sävelyhtymiä. Samat ominaisuudet omistaa\nmyytti orpheolaiselle huilulle. Apollon seitsenkielinen lyyra soi\njumaluuden kaikki seitsemän voimasäveltä viisaan tietäjän näppäilemänä.\nTaituruus näppäilemisessä ei näy riippuvan niin paljon melodian\nkekseliäisyydestä ja sointiyhdistelmien monimutkaisuudesta, eikä edes\ntahdin erikoisuuksista kuin kyvystä kohottautua soiton avulla sille\nrytmitasolle, millä kaikkeudellinen harmonia vallitsee, ja kyvystä\ntuoda sen sopusointu alas tajuttaville tasoille.\n\nKalevalaisessa myytissä esiintyy kaksi kanteletta, jotka ovat\nrakenteeltaan ja ominaisuuksiltaan niin erilaisia, että ne ovat\nkatsottavat kuuluvan eri aikakausiin, vaikkakin runo esittää niiden\nsyntymisen jokseenkin yhtäjaksoisesti.\n\nEnsimmäinen kantele oli \"kalanluinen\", suuren hauin leukaluusta\nsommiteltu, ja sen kielet olivat \"hiiden hirven\" jouhia. Sen synty\ntapahtui poikkeuksellisissa olosuhteissa, sodan riehuessa Kalevan ja\nPohjolan välillä. Sen maagillista voimaa tarvittiin Pohjolan väen\nhuumaamiseksi mesmeriseen uneen Sammon ryöstöretkellä.\n\nKalevalaisen joukon ollessa matkalla Sampoa ryöstämään, tarttui\nheidän emälaivansa suuren hauin hartioille — niin suuren, että kala\ntäytyi kappaloida ennenkuin alus saatiin uudelleen liikkeelle. Hauin\npää nostettiin venheeseen ja siitä riitti ravintoa koko laivaväelle.\nJälelle jääneestä leukaluusta sommitteli Väinämöinen sitten\n\"soittonsa\", kanteleen. Kun se oli valmis, ja ennenkuin Väinämöinen\npaljasti sen ihmeominaisuudet maailmalle, tarjosi hän kanteleen\nkansalleen, jotta sillä olisi tilaisuus keksiä sen taikavoima, mutta\nei kukaan siihen kyennyt. Pohjolakin sai sillä kokeilla, mutta\nyhtä epäonnistuneesti. Suuren yleisön teknilliset taiturit olivat\nkypsymättömät sen voimaa esille loihtimaan. Vieläpä sitä moitittiinkin.\nPohjolan kokeilusta antaa runo hyvin kuvaavan todistuksen. Kun sillä\nPohjolassa soiteltiin sanoi heidän tietäjänsä:\n\n    \"Heretkätte, heittäkätte,\n    luokatte, lopettakatte;\n    puhki korvani puhuvi,\n    läpi pääni läylentävi,\n    kaikki käypi karvoilleni,\n    viepi viikoksi uneni.\"\n\nVasta kun Väinämöinen sopivan tilaisuuden tullen ottaa kanteleen\nkäteensä, asettaa sen polvilleen ja alkaa sen kieliä näppäillä,\nilmenevät \"soiton\" maagilliset ominaisuudet täydessä loistossaan.\n\nTämä kalanluinen kantele ja sen luomiskertomus jäisi seisomaan\nkalevalaisen runouden mielikuvituksellisen kauneusarvon varaan, ellei\nsitä verrattaisi muiden mytologisten lähteiden luomiin selostuksiin.\nHauki eli kalasymbooli esiintyy esi-veedalaisessa vertauskuvastossa\nomalaatuisessa merkityksessään. Brahmalainen viisaustiede kuvaa\nanimaalisilla vertauskuvilla jumaluuden ilmennyksiä aineen eri\ntiivistyskausina. Niinpä Vishnu, jumaluus-ilmennyksen toinen aspekti,\nesitetään ilmenneeksi useampia kertoja eri eläinhahmoissa, jotka kukin\nesittävät erilaatuisia aineen tiivistymiskausia ja samalla erilaista\nkehityskautta koko luomakunnan kehityshistoriassa. Yksi näistä\naikakausista kulkee Matsyn-avataaran eli kala-avataaran aikakauden\nnimellä. Se kuvaa sitä tajunnallista ajanjaksoa, jossa ihmistajunta ei\nollut noussut korkeammalle kuin mitä kalaan kuului. Tämä ei kumminkaan\nmerkinnyt sitä, että se muodollisesti, morfologisesti, olisi yhtäpitävä\nkalamaailman kanssa, vaan että ilmenevä ihmiskunnan yleistajunta olisi\njotakuinkin sitä vastaavalla asteella. Kala-avataaran palvontaan kuului\neräänlaatuinen seremoniallis-maagillinen rituaali, joka sittemmin\nrappeutui atlantilaisella sivistyskaudella tyhjäksi ulkonaiseksi\nmuotomenoksi ja sen metafyysillinen puoli jäi kokonaan unohduksiin.\nRituaalin tosimaagillinen puoli jäi puhtaana ainoastaan muutamien\nvalkoisten tietäjien omaisuudeksi.\n\nMuita Vishnu-avataaran muotoja oli kilpikonna. Siihen viittaa\nhelleeninen Apollon lyyra, joka oli tehty kilpikonnan luusta.\nJumalainen Hermes oli kaivertanut sen erikoisen taidokkaasti ja\nsommitellut siihen \"härän\" nahasta jännitetyn kaikupohjan, jolle\nsointuivat seitsemälle värähtelytasolle kuuluvat — alkujaan karitsan\nkarvoista punotut — seitsemän \"kultaista\" kieltä.\n\nMantrika-shakti lävisti kaikki olemassaolon ainetasot, ulottuen\nhenkisyyden korkeimpiin sopusoinnun maailmoihin saakka ja tämän voiman\nkaikkiläpäiseväisyys ilmenee kaikissa myyteissä, missä äänenvoiman\nkäyttöä kuvaillaan. Äänenvoiman kaikkiläpäisevyyttä kuvastaa muinaisen\nGraecia Magnan ajoilta eräs seinämosaikki, joka on säilössä Palermon\nantiikkisessa museossa. Se on tässä suhteessa varsin suggeroiva.\nMantrika-shaktin käyttäjänä tässä on esi-helleeninen Orpheus,\njoka käsittelee soitintaan. Ei tarvitse paljonkaan mielikuvitusta\nnähdäkseen siinä kalevalaisen tietäjän soittotilaisuuden semmoisena\nkuin se esitetään Kalevalassa. Koko luomakunta näkyy kokoontuneen\nkuuntelemaan Orpheuksen soittoa, hänen istuessaan pyhän tammen juurella\nnäppäilemässä seitsenkielistä soitintaan. Petoeläimet, arat kauriit\nja hirvet, loikoivat hänen jalkainsa juuressa kaikessa sovinnossa\nhuumautuneina kuulemansa soiton säveleistä. Yläilmoissa liitelevät\nlinnut, kotkatkin, ovat seisahtuneet lennossaan ja laskeutuneet kivelle\nlähelle soittajaa. Onpa jokin lintu sijoittunut itse pyhän puun\noksalle nauttimaan soiton sulosta. Sisiliskot, käärmeet ja kilpikonnat\nedustavat alemman luomakunnan kuulijakuntaa. Koko kuvan yllä lepää\ntyyneys ja rauha, kuvastaen mantrika-shaktin luomaa korkeamman maailman\nsopusointua.\n\nVastaavassa kalevalaisessa kanteleensoitto-kuvauksessa ilmenevät\n\"soiton\" maagilliset ominaisuudet mitä selvimmin. Kanteleen\nmantrika-shakti kohdistuu pääasiallisimmin näkymättömiin maailmoihin,\netenkin luonnonhenkiin. Maan ja metsän hengettäret herpautuvat\nhetkellisesti heille kuuluvista tehtävistään ja hiljentyvät soiton\ntaikaväreilyä tarkkaamaan. Metsän kansa, koko eläinkunta rauhoittuu\nsoiton voimasta ihmettelemään sopusointua, joka jollain oudolla\ntavalla on yhtäkkiä laskeutunut luomakunnan ylle taholta, mistä\nne ovat tottuneet saamaan vain vihamielisiä värähtelyjä. Veden\nvaltiaat kokevat samaa siinä määrin, että itse veden emäntä nousee\nrantakivelle ja nukahtaa luonnon suloiseen rauhaan. Ilman korkeimmat\nhenget kuuntelevat soittoa ihmetellen. Kuutar ja päivätär, valon\nvärähtelytasojen ilmentäjät, kuuntelevat hetkisen tuota \"kalanluista\nluikutusta\". Ihmiskunta laukeaa jokapäiväisestä arkisuudestaan. Sen\ntunnemaailma irtautuu patoutuneisuudestaan, jonka sovinnaisuus on sen\ntunnevirtaukselle rakentanut. Soitto irroittaa ilmoille sen hellimmät\ntunteet kahleettomina:\n\n    \"Itki nuoret, itki vanhat,\n    itki miehet naimattomat,\n    itki nainehet urohot,\n    itki pojat puol'ikäiset,\n    sekä pojat jotta neiet,\n    jotta pienet piikasetki,\n    kun oli ääni kummanlainen,\n    soitanto ylen sorea.\"\n\nVäinämöinen itsekin äänen voiman lumoissa hurmautui siinä määrin, että\nkyyneleet karpaloina alkoivat tipahdella hänen silmistään vierien\ntunnemaailman \"vesiin\", muuttuen siellä heleiksi helmiksi, joita ei\nkyennyt poimimaan kukaan muu kuin jumalallinen suorsalintu, sotka, joka\njumaluuden korkeinta aatteilua kuvannoiden oli ilmenneen elämän alussa\nlaskenut Ilmattaren povelle maailmoiden kiertokulun salaisuudet.\n\nTämän kalanluisen kanteleen maagillinen taito ei voinut jäädä\nrappeutuneen atlantilaisen eikä edes lapsiasteella olevan arjalaisen\nrodun yleiseksi omaisuudeksi. Siihen liittyvät voimat olivat liian\nvaltavat tullakseen itsekkään ja riitaisan ihmiskunnan käsiin.\nSampo-sodan retkellä kertoo runo sen syntyneen ja olleen vain kerran\nkäytännössä yleisessä elämän menossa, ja Sampo-sodan retkellä se\nhukkui. Itse Ukko-Ylijumala oli nostanut tuiman tuulen puuskan, joka\nlaivaväen ponnistellessa sitä vastaan tempasi kanteleen pyörteisiinsä\nja heitti sen mereen. Hetki oli järkyttävä Väinämöisellekin. Ääneen\nvalitti hän kohtalon kovuutta, mutta kohtalon alle oli alistuminen.\nVäinämöinen ymmärsi, että oli kuluva aikakausia, ennenkuin äänen magian\nkalanluinen mahti maailmalle julistettaisiin. Niin suuri oli hänen\nkaipuunsa, että hän Sampo-sodan päätyttyä veljensä Ilmarisen kanssa\nlähtee kadonnutta kantelettaan merestä etsimään. Yritys oli turha.\nKohtalolla oli suunnitelmansa ihmiskunnan vastaiselle vaellukselle ja\nsiihen oli mestarivihkiytyneen Väinämöisenkin alistuttava.\n\nToinen kantele kyhätään aineellisemmista tarpeista» aineellisempana\ntajuntakautena. Kehitys oli tällä välin ennättänyt järeämpiin elämän\nmuotoihin. Salainen tieto, jota \"kalanluinen luikutus\" kuvasti, oli\njäänyt \"vesiin\", eikä se sieltä ollut esiin manattavissa muuten\nkuin korkeimmilla maagillisilla keinoilla. Se ei enää ollut käden\nulottuvilla, ihmiskunnan itsensä oli se omin ponnistuksin sieltä\nesiin kaivettava. Tämä käy ilmi koivuisen kanteleen laadinnasta,\njoka sai aikanaan korvata edeltäjänsä tehtävät. Koivuisen kanteleen\nlaadinta oli vaivan ja murheen takana. Siihen viittaa kalevalainen\nsanonta: \"Soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu\". Luonto oli\njoutunut ihmiskunnan itsekkyyden raiskaamaksi. Se itki, ja vaikeroiva\noli koivukin, josta oli kyhättävä uuden kanteleen emäpuu. Visaisen\nkovat olivat ne puuosat, joista oli laadittava kiinnepohja tammisille\nnauloille kanteleen kielien kiinnittämistä varten. Koivuisen kanteleen\nkieliä ei enää tehty \"hiiden hirven jouhista\", sillä niiden tuli laulaa\nihmisyyden omaa säveltä. Siksipä toisen kanteleen kieliksi valittiin\nahon laidassa hapsiaan harjaavan immen kutrit:\n\n    \"Antoi impi hapsiansa,\n    hienoja hivuksiansa,\n    antoi hasta viisi, kuusi,\n    sekä seitsemän hivusta.\n    Siit' on kielet kantelessa,\n    ääntimet iki-ilossa.\"\n\nOmituinen on taas \"sattuma\", että kalevalaisten toisessa kanteleessa on\nseitsemän kieltä, samoin kuin Hermeksen Apollolle tuomassa lyyrassa.\nTästäkin yhteensattumasta voi vetää johtopäätöksen kumpaisenkin\nsoittimen mahdollisesta ijästä. Koska kreikkalainen myytti ainakin\nkuuluu harmaaseen esihistoriallisuuteen, voinee sinne kuulua\nkalevalainenkin kannel.\n\nKalevalan koivuisen kanteleen soittonäyte — vaikkakin myös tarunomainen\n— näyttää viittaavan myöhäisempään kehityskauteen kuin kalanluisen\nkanteleen soittonäyte. Teknillinen taituruus koivuisen kanteleen\nkäytössä on silmiinpistävämpi, eikä sen soittoon tarvittu niin suurta\nmagian määrää kuin mitä ensimmäinen vaati. Sen teho ei ulottunut\nluonnonvaltakuntiin niin voimakkaana kuin kalanluisen kanteleen.\nVaikka koivu-kanteleenkin kaiusta vuoret kajahtelivat ja paadet\npaukkuivat, niin ei sen voimasta luonnonhenget heränneet aikaisemman\nkanteleen soiton riemuun. Eikä silloinen ihmiskuntakaan kyennyt\nsen säveliä sulattamaan syvemmälle kuin pintapuolisen taituruuden\nihmettelyyn saakka, vaikkakin ne vastasivat tenhoisasti ihmisten\ntunnevärähtelyihin. Sielun salaisiin komeroihin ei soitto ulottunut.\nSen pääasiallisin teho aikaansai etusijassa ihmettelyä ja kunnioitusta,\nkuten runo kertoo:\n\n    \"Mi oli miehiä lähellä,\n    ne kaikki lakit käessä,\n    mi oli akkoja lähellä,\n    ne kaikki käsi posella.\n    Tyttäret vesissä silmin,\n    pojat maassa polvillansa,\n    kanteloista kuuntelivat.\"\n\nAsenteet kuulijakunnassa ovat verrattain nykyaikaiset, joten\nsen nojalla olisi altis otaksumaan soittonäytteen tapahtuneen\nverrattain myöhäisellä ajalla. Kehuntaa oli heidän arvostelunsakin.\nEi oltu ennen kuultu moista soitantoa. Antaapa runo aavistuksen\nsoiton madaltumisestakin ja sen lankeamisesta sukupuolisen hekuman\nkiihoittamiseksi, sillä kuinka olisi muutoin tulkittavissa runon säe\nVäinämöisen soitannon myöhemmistä vaiheista:\n\n    \"Kun hän liikahti lehossa,\n    tahi astahti aholla,\n    lehot leikkiä pitivät,\n    ahot ainoista iloa,\n    kukat kulkivat kutuhun,\n    vesat nuoret notkahteli.\"\n\nSe voisi kyllä kuvata nuoren luonnon puhtaiden lemmentunteiden\nesiinpuhkeamista, mutta siinä voi olla myös näkemyksellinen viittaus\naikaan, jolloin kanteleen pyhä taika saa astua palvelemaan ihmiskunnan\nintohimoja niinkin pitkälle kuin sukupuolisuhteiden arkaluontoiselle\nalalle saakka.\n\nVäinämöinen soitti kantelettaan rodulleen aikakausien ajat, mutta\nei soittokaan kyennyt ehkäisemään ihmiskunnan ja hänenkään rotunsa\nyhtämittaista aineellisuuteen vaipumista. Voisipa olettaa, että\nkanteleen soiton väärinkäyttö olisi ollut syynä kehityksen nopeampaan\naineellistumiseen. Runo näet kertoo, kuinka kanteleen soitto kerran sai\nauringon ja kuun — tiedon ja elämän symboolit — laskeutumaan niin alas,\nettä Pohjolan yhä valpas valtiatar kykeni ne vangitsemaan ja kytkemään\nsamaan kivikkomäkeen, missä Sampokin oli ennen sijainnut. Tämän\njälkeen täytyi ihmiskunnan oleilla tietämättömyyden pimeyden vallassa\nymmärtääkseen valon oikean arvon sekä maagillisten voimien oikean\nsoveltamisen käytännöllisessä elämässä, ennenkuin sille uskottaisiin\näänen voiman tai muidenkaan maagillisten voimien tietoa suuremmassa\nmittakaavassa. Magian väärinkäytön luomaa tilannetta kuvaa runo:\n\n    \"Jo oli yö alinomainen,\n    pitkä pilkkoisen pimeä.\n    Oli yö Kalevalassa,\n    noilla Väinölän tuvilla,\n    sekä tuolla taivahassa.\"\n\nEi Ukko-Ylijumalakaan tahtonut tilannetta korjata. Tietämättömyyden\npimeys oli ihmiskunnan itsensä poistettava ja Kalevalan viimeinen\ntaistelu kohdistuukin kadonneen auringon ja kuun irroittamiseen.\n\nViimeisen kerran mainitsee Kalevala kanteleen sinä juhlallisena\nhetkenä, jolloin Väinämöinen häviää rotunsa keskuudesta. Hän oli\nponnistellut äärimmilleen pitääkseen rotunsa katseen kirkkaana valon\nja ikuisuuden totuuksille. Kun hän näki kansansa aineellistuneen siinä\nmäärin, että se hyväksyi taikuri Virokannaksen ristimään Marjatan\npojan Karjalan kuninkaaksi, kansansa vallanpitäjäksi, niin \"vaka\nvanha Väinämöinen\" suutahti ja häpesi kansansa puolesta ja alkoi\nastella merta — äärettömyyden ihmerantaa kohden, merta, joka oli\nhänet synnyttänyt ja jota hän oli ristiin rastiin elämänsä aikana\nmelonut. Saavuttuaan meren rantaan otti hän kerran vielä kanteleen\nsormeiltavakseen, käytti viimeisen kerran sen mantrika-shaktin tehoa\nloihtiakseen itselleen vaskisen purren, millä purjehtia meren yli —\noikeammin yli sen aikakauden, joka harhan pauloissa ei näyttänyt häntä\nenää tarvitsevan. Tietoisena siitä, että Marjatan pojan kuninkuus oli\nvain väliaikainen lankeemus hänen kansansa loistavassa historiassa ja\nettä aika oli piankin tuleva, jolloin häntä uudelleen tarvittaisiin,\nei hän soittanut kantelettaan sen enempää, vaan jätti \"soiton\"\nkansallensa puhumaan elämän suurista voimista, ikuisuusvoimista,\njoiden valaisemiseksi hän oli koko elämänsä uhrannut. Hän tiesi\nmyös, ettei kanteleen säveltaikaa kukaan muu kuin tosi tietäjä\nkykenisi irroittamaan, ja silloin kun tositiedon kaipuu heräisi hänen\nkansassaan, silloin häntä kipeästi kaivattaisiin takaisin palaavaksi,\nuuden säveleen virittäjäksi, uuden Sammon saattajaksi. Umpipurressaan,\nkanteleettomana istuu mestari-tietäjä venheensä perässä, mukanaan\nvanhan kauden saavutusten ydin. Melonta suuntautuu \"yläisihin\nmaaemihin, alaisihin taivosihin\". Laskevan auringon hehkuva kulta\nhyväilee merta, jonka laineilla Väinämöinen hiljalleen häipyy aurinkoon.\n\n\n\n\nKULLERVO.\n\n\nKullervo-taru on erillinen episoodi Kalevalan myyttien lukuisassa\nsarjassa. Sen sisältö on kuin syysiteisyyden ankaran lain yhtäjaksoinen\nhavainnollistaminen, joka kietoutuu Kullervo-persoonallisuuden\nympärille. Kullervo on myytin värittäjänä siinä määrin, että kaikki\nmuut sen henkilöt jäävät varjoon. Myyttiin liittyy uusi henkilökunta.\nUntamo on aikaisemmin vain ohimennen mainittu. Vanhoista kalevalaisista\nurhoista esiintyy Ilmarisen ohella ainoastaan Väinämöinen, mutta hänkin\nvain tilapäisesti, vasta episoodin lopulla toteamassa tapahtuman\ntragiikkaa ja tekemässä siitä johtopäätöksiä kansan kasvavan varalle,\nomaksuen Kullervon tällöin ikäänkuin oman rotunsa jonkun heimohaaran\nkohtalon edustajaksi. Kullervo-myytti, samalla kun se traagillisesti\nkuvaa arjalaisen rodun jonkun alaheimon sisäisiä vaiheita, on\napokalyptinen allegoria rodun vastaisesta aineellisuuteen vajoamisesta\nja eetillisestä rappeutumisesta, ennustus raskaan rauta-ajan\nastumisesta kehityksen kierroskauteen ja sen aiheuttamasta rodun\nrappeutumisesta ja kuolemasta. Tätä kierroskauden jaksoa nimittää\narjalainen perintätieto Kali-yuga-kaudeksi ja selostus lisää vielä,\nettä sen alkuosaa elää nykyinen ihmiskuntamme parhaillaan.\n\nJokaisella juurirodulla on salatieteen mukaan seitsemän alarotua ja\nvieläkin useampia heimoja ja alaheimoja. Sitä kuvaa Kullervo-myytin\nrunopukuinen selostus sattuvasti:\n\n    \"Kasvatti emo kanoja,\n    suuren joukon joutsenia,\n    kanat aialle asetti,\n    joutsenet joelle saattoi.\n    Tuli kokko, niin kohotti,\n    tuli haukka, niin hajotti,\n    siipilintu niin sirotti.\"\n\nKaksi arjalaisen rodun haaraheimoista oli laskenut asuinsijansa\ntoistensa läheisyyteen. Toinen kantoi Kalervon ja toinen Untamon\nnimeä, joista viimeksimainittu oli kotiseudulle jäänyt tai ainakin\nmuodosti jonkinlaisen alkuperäistä perintömaata asuvan heimon.\nKummallakin näistä oli mukanaan alkurodun tietoa ja taikaa, vaikka\nuntamolaisen heimon keskuudessa näytään harjoitettavan enemmän\nmustaa noituutta kuin valkoista magiaa. Kummankin heimon yllä tuntuu\nleijailevan atlantilaisen rodun kova kohtalo ja sen synkät perinnäiset\nkirot. Epäveljellisyys ja itsekkyys ovat pääpiirteenä kummallakin.\nAineellisten etujen tavoittelu oli oleellinen piirre molemmilla eikä\ntullut kyseeseenkään, että olisi tehty tiliä siitä, tapahtuiko hyödyn\nsaaminen toisen kustannuksella vai ei. Oma etu oli etualalla ja\nkadehdittiin toinen toistansa, jos toinen oli onnistuvinaan jossakin\nseikassa paremmin kuin toinen. Ja kateus sai kieroihin tekoihin\npuolelta ja toiselta.\n\n    \"Untamoinen verkot laski,\n    Kalervon kalavetehen,\n    Kalervoinen verkot katsoi,\n    kalat konttihin kokosi.\"\n\nSamaa itsekästä kahnailua näkyi tapahtuneen kaikessa jokapäiväisen\ntoiminnan alalla, mikä antaa selvän kuvauksen heimojen sielullisesta\nmataluudesta. Molemmat heimot olivat kehityksellisesti jo\nnousseet kuljeksivasta nomaadiheimosta kiinteämpään asutukseen,\njolle muiden elinkeinojen ohella maanviljelys muodosti tärkeän\nelinkeinohaaran, karjanhoidon ollessa siihen liittyvä oleellinen\nosa. Runo kertoo, kuinka kalervolaiset kylvivät kaurahalmeensa aivan\nuntamolaisten aitauksen taakse ja kuinka untamolaisten lampaat\nkävivät vierailulla naapurin kaurahalmeessa syöden ja tallaten sen\nsirpintarvitsemattomaksi. Teko kostettiin siten, että kalervolaiset\nusuttivat koiransa untamolaisten lampaita hätyyttämään, jolloin\njokin uuho jäi koirien raadeltavaksi. Tästä riitti aihetta julki\ntappeluun. Untamo päätti kurittaa nuorempaa veljeään Kalervoa ja\nsuunnitteli kurilliset toimenpiteensä mahdollisimman kovakouraisiksi;\npäätti sodalla rangaista koko heimoa. Salakavalasti hyökkäsi hän\nvarustautumattoman Kalervon kotiin, sytytti asumukset tuleen ja luuli\ntuhonneensa koko Kalervon heimon. Hyökkäys ei paljonkaan poikennut\nnykyaikaisesta sotamenettelystä:\n\n    \"Kaatoivat Kalervon joukon,\n    su'un suuren surmasivat,\n    talon polttivat poroksi,\n    tasoittivat tantereksi.\n    Jäi yksin Kalervon impi,\n    kera vatsan vaivaloisen.\n    Senpä Untamon urohot,\n    veivät kanssansa kotihin.\"\n\nImpi synnytti sotavankeudessaan poikalapsen, jota emonsa kutsui\nKullervoksi, mutta Untamo risti hänet \"sotijaloksi\", toivoen hänestä\nsuvulleen sotijaa, jonka tulisi sotilasavuillaan nostaa Untamon suku\nennenkuulumattomaan loistoon. Untamo aavisteli Kullervossa sotilasverta\nja sotaista kiihkoa.\n\nKullervon synty on kalevalaisessa myytissä arvoituksellinen. Aluksi\nesitetään hänet sodassa ryöstetyn \"piian\" aviottomaksi lapseksi,\njonka isä mahdollisesti olisi Kalervo, mutta orjatar häviää myytissä\nmyöhemmin olemattomiin. Toisaalta kerrotaan, että kuolleiksi luulleet\nKullervon isä ja äiti olisivatkin sodassa pelastuneet ja Kalervo\nvaimoineen asunut sittemmin jossakin kaukana — piilopirtissään\nkalalammin rannalla. Myöskin olisi Kullervolla ollut veli ja kaksi\nsisarta, joista toinen olisi joutunut kohtalokkaasti ottamaan osaa\nKullervon traagilliseen elämäntarinaan. Veli ei koskaan noussut\nKullervon veroiseksi voimassa eikä traagillisuudessa, oli vain\ntavallinen jäsen perheessään ja heimossaan.\n\nKullervon lapsuus on oireellinen. Kapalokaudesta alkaen on hänessä\nsilmiinpistävänä piirteenä voima, joka jostain sisäisestä pakosta\npurkautuu väkivaltaisuuksiin. Rodun ja suvun syysiteisyyden kirot\npakoittavat voiman ilmenemään kostoisena. Kullervo ei tällöin vielä\naavista, että hän tavallaan on verissään perinyt kaameat syyt, jotka\nolivat saattaneet hänen sukunsa perikatoon, ja että hän oli vain\nmaaperä, jossa niiden täytyi puhjeta kylvön mukaiseen kasvuun. Orjan\nasema setänsä kodissa ylläpitää jatkuvasti kehystä, joka ravitsee\nsyiden versomista niiden alkuvaistoisimpaan muotoon. Untamo uumoileekin\nkaikesta tästä voivan koitua tekijän, jossa piilee kohtalon kosto\nhänen omalle syyllisyydelleen. \"Sotijalo\", joksi hän Kullervon oli\nristinyt, voisi mahdollisesti osoittaa jaloutensa kostamalla hänelle\nitselleen hänen epäveljellisyytensä — kostavan ei ainoastaan hänelle\nvaan koko hänen suvulleen. Välttyäkseen siitä, tekee hän kaikkensa\ntuhotakseen Kullervon jo kapalovauvana. Mutta siinä hän ei onnistunut.\nHän ei käsittänyt, ettei pahan syitä ja seurauksia, tapahtuipa niiden\nalku joko yksilössä tai kansassa, voida tuhota tuhoteoin, vaan niiden\nmuuntaminen on suoritettava vastakkaisilla voimilla, hyvän voimilla.\nViha kyti edelleen Untamolassa. Siksi Kullervossa versoo vain vihan\nvaistot. Jo poikaikään saavuttuaan hänen itsenäinen älynvärähtelynsä\nsuunnittelee kostonaikeita.\n\n    \"Kunpa saisin suuremmaksi,\n    vahvistuisin varreltani,\n    kostaisin isoni kohlut,\n    maksaisin emoni mahlat\",\n\ntuumiskelee hän orjuudellisessa yksinäisyydessään ja hänen ajatuksensa\naineellistuvat ympäristönkin aavisteltaviksi. Untamo ryhtyy uudelleen\ntuhotoimenpiteisiin Kullervon suhteen, mutta turhat ovat yritykset\ntuhota kohtalon varaamaa asetta ja yhtä turhaa on havittelu käyttää\nKullervoa kotinsa varallisuuden tukemiseksi. Kohtalo on tinkimätön,\ntaipumaton ja ennen kaikkea — peloton. Kun eivät mitkään keinot näy\nauttavan, yrittää Untamo siirtää tuhon toisten osalle ja myy orjansa\nmuutamien rautakappaleiden arvosta seppo Ilmariselle.\n\nTällöin joutuu Kullervo kosketuksiin toisen sukulaisheimon kanssa,\njonka pitäisi olla siveelliseltä kehitykseltään korkeammalla tasolla.\nMutta pettymys kohtaa häntä täälläkin. Hänen vihamieliset vaistonsa\neivät löydä täältäkään muuta kuin samaa mitä hän oli kokenut\nUntamolassa. Hyödyn tavoittelu, omanvoitonpyynti ja aineellisten etujen\nensisijalle asettaminen olivat vallalla täälläkin ja orjana oli hän\nkahlehdittu astumaan näiden pyyteiden palvelukseen. Karjapaimenen toimi\noli hänen tehtävänsä.\n\nPaimenpoikana oleskelu Ilmarisen luona on liiankin tuttu\nyksityiskohtaisemmin kerrattavaksi. Siellä elettiin yksinomaan\naineellisten etujen merkeissä. Ihanteet olivat tiivistyneet karheaan\naineellisuuteen. Pohjan neitokin, ihanteiden ihmesymbooli, oli\ntavallinen talousihminen, joka harkitsi vain talonsa ja sukunsa\nhyvinvointia. Orjan asema hänen alaisuudessaan oli kaikkea muuta kuin\nkadehdittava. Orja voi joutua ivan ja herjauksen esineeksi. Niinpä\noli Ilmarisen emäntä leiponut paimenpoikansa eväspiirakkaan kiven\nkalan asemesta, mikä teko muuttui ulkonaiseksi aiheeksi Pohjan neidon\nkohtalon täyttymiselle. Kullervon isältään perimä veitsi taittuu kiveen\nkappaleiksi. Aseettomana ja myrtyneenä hautoo hän yhä voimakkaammin\nkostoaikeitaan. Kosto — kosto toistuu yhtämittaa hänen tajunnassaan ja\nse kohdistuu lähinnä Ilmarisen emäntään, siitä Untamoon ja koko hänen\nsukuunsa.\n\nIntohimo, olkoonpa se mitä laatua tahansa, luo voimakkaimmillaan\nollessaan leimansa maailmanruumiiseen, luonnon herkkään värähtelyyn.\nLuonnon elementaalit, nuo \"sokeat\" voimat, ovat kaikupohjana\nihmistahdon voimille, jotka ovat tunnetasoa korkeammat. Tämäkin\ntosiasia kuvastuu Kullervo-myytissä hetkenä, jolloin hän on altis\nkiroamaan ympäristöään ja elämänsä kurjuutta. Luomakunta osallistuu\nhänen kiihkoisaan mielentilaansa ja lisää hänen vihansa ja kostonsa\ntunnetta.\n\n    \"Vaakkui varis, koikkui korppi,\n    ota vitsa viiakosta...\n    lehmät liejuhun levitä,\n    puolen suurille susille,\n    toisen korven kontioille.\"\n\nKullervosta tuntuu kuin koko luonto kiihottaisi häntä kostoaikeittensa\ntoteuttamiseen, ja hän huumautuu kostosuunnitelmansa suurenmoisuudesta\n— vieläpä sen \"oikeudellisuudesta\", koska luonto on siinä hänen\nkanssaan yhtä mieltä. Karja loihditaan petoeläimiksi, joille Kullervo\nkostontahtoisella voimallaan antaa määräyksen repiä Ilmarisen emännän\nkappaleiksi. Tuloksia tekonsa mielettömyydestä ei Kullervo ymmärrä\neritellä. Pääasia hänen mielestään on vain se, että hänen vihansa\nvärähtelyt löytävät kohteen ja tässä tapauksessa sen, minkä hän luulee\nhetkellisen onnettomuutensa näkyväksi syyksi. Jotta kosto toteutuisi\nmahdollisimman nopeasti, tekee Kullervo itselleen lehmän reisiluusta\npaimentorven, jolla hän ilmoittaa Ilmarisen emännälle karjan kotiin\nsaapumisesta.\n\nTämä pieni väliviittaus runossa antaa pilkahduksen kalervolaiseen\nmaagilliseen koneistoon. Pyhän eläimen reisiluulla katsottiin olevan\nmaagillisia vaikutuksia, niinkuin pyhäinjäännöksillä yleensä. Siitä\nkaiverrettiin huilun — tai torventapainen soittokone, johon yhdistetty\nmantrika-shakti saisi suuremman voimatehon. Sitä mukaa kuin symboolien\nmerkitys madaltui, alettiin tarkoitukseen käyttää myös ihmisen\nreisiluuta, mikä tapa vielä on käytännössä muutamiin vanhimpiin\nroturyhmiin kuuluvilla pohjois-Intiassa ja Tibetissä asuvilla\nalkuasukasheimoilla, varsinkin niillä, jotka tietoisesti viljelevät\nmustaa magiaa. Se on heille tärkeä taikakalu eraänlaatuisten ilmiöiden\naikaansaamiseksi.\n\nTämmöisen taikatorven avulla loihtii Kullervo petoeläimiksi muuttuneen\nkarjan Ilmarisen kotitanhuville, ja toitannasta aavisti Ilmarisen\nemäntä karjan kotiinsaapuneeksi.\n\nPahan omantuntonsa soimaamana uumoilee Ilmarisen emäntä karjan\nkotiintulossa tällä kertaa jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. Siksi\nhän yrittää antaa karjan huollon jonkun toisen tehtäväksi — siirtää\naavistamansa koston toisaalle —, mutta voimatta välttää kohtaloaan\nlähtee hän vihdoin itse lehmien lypsylle sillä tuloksella, että pedot\nhyökkäävät hänen kimppuunsa. Kullervo on sillävälin saapunut paikalle\nkatsomaan, onnistuisiko hänen kostoaikeensa. Ilmarisen emäntä katuu\ntekoaan ja yrittää lunnailla lieventää sydämettömän tekonsa seurauksia.\nMutta turhaan. — Syysiteisyyden kosto toimii \"sokeasti\" alulle pannun\nsysäyksen mukaisesti. Ilmarisen emännän itsekkyys paljastuu lopulla\nilmeiseksi. Hän kääntyy ylijumaluuden puoleen huutaen täältä kostoa\nKullervolle. Kohtalon voima kohdistuu kumminkin Ilmarisen emäntään,\nentiseen Pohjan neitoon, herpautumattomana.\n\nKatkelmassa tahdotaan kuvannollisesti osoittaa ihanteiden\nalaspainumisen ehdoton seuraus. Aineellistuneena ja ainemaailman\npalvelukseen alistettuina ovat ne kuolemaan tuomitut. Niillä ei ole\noikeutuspohjaa eikä tarpeeksi maaperää menestyäkseen. Ellei ihanne pysy\nsaastuttamattomana ja korkealla henkisellä tasollaan, kuolee se omaan\nmahdottomuuteensa. Ilmarisen emäntä vieri kuoliaaksi,\n\n    \"kaatui kattilanoeksi,\n    oman pirttinsä pihalle\",\n\nharhaksi, jonka elämän itsekkyys oli ennättänyt nokimustaksi turmella.\n\nTihutyö muodostaa käännekohdan Kullervon yksilöllisessä kehityksessä.\nPoikavuodet ovat päättyneet, ja hän alkaa miehuutensa ensi vuodet\npakenemalla Kalevan kansan keskuudesta, samoilee korpia ja erämaita ja\nmiettii menneisyyttään. Elämä näyttää hänestä tuiki tarpeettomalta.\nHän melkein kiroo syntymäänsä. Tässä mielentilassa ollessaan\nvälkähtää hänen mieleensä entinen kostosuunnitelmansa Untamolle, ja\nse kehittyy kiihottimeksi elämän edelleen jatkamiselle. Pääsyyllinen\nonnettomuuksiin oli vielä kostettava, ja siihenhän kannatti uhrata\nmiehuuden voimat. Tällöin hän sai kuulla, että hänen isänsä ja äitinsä\nolivat vielä elossa. Ne oli käytävä etsimässä. Ehkäpä sieltä tulisi\napua kostoretken toimeenpanemiselle. Pitkän etsinnän jälkeen löytääkin\nhän sukunsa rippeet, mutta jälleennäkeminen ei ollut missään suhteessa\nlohdullinen. Kalalammin rannalla ei vallinnut samanlainen koston\nkiihko, mikä riehui hänen sielussaan. Elämä oli siellä tasaantunut\nrauhalliseksi, mutta Kullervon voima tahdottiin sielläkin vangita\nkotoisen hyvinvoinnin palvelukseen. Missä voimaa tarvittiin hän panikin\nsen käytäntöön viimeistä tippaa myöten. Kun hän oli soutajana nuotan\nvedossa, niin hän\n\n    \"souti poikki puiset hangat,\n    katajaiset kaaret katkoi,\n    venon haapaisen hajotti\".\n\nKun hänet pantiin tarpojaksi nuotan perää venheeseen vedettäessä,\ntarpoi hän taasen siinä määrin tarmonsa takaa, että\n\n    \"tarpoi nuotan tappuroiksi,\n    vee'en velliksi sekotti,\n    kalat liivaksi litsotti\".\n\nMaarahojen maksannassa Kalevalle, johon kalervolainen heimo näkyy\nolleen jonkinlaisessa vasalliussuhteessa, tapahtui sitten se\nonnettomuus, joka vei Kullervon kohtalon kiehumispisteeseensä.\nRuumiillisten voimien yksinomainen kehittäminen kehittää intohimotkin\näärimmäiseen asteeseensa. Varsinkin sukupuolivietti kehittyy\nyli-eläimelliseen himokkuuteen, jonka herruuteen ei ole helppo päästä.\nKotiinpaluumatkalla tapaa Kullervo tiellä kultakutrisia impiä, joiden\ntuttavuutta hän alkoi hieroa aistillisessa mielessä. Kun ei tavallinen\nhoukuttelu auttanut, koppasi hän yhden niistä korjahansa ja viekotteli\nvastustelevan immen koruilla ja vaatekappaleilla suostumaan himojensa\ntyydyttäjäksi.\n\n    \"Siinä neitosen kisasi,\n    tinarinnan riu'utteli,\n    alla vaipan vaskikirjan,\n    päällä taljan taplikkaisen.\"\n\nIntohimon huuman lauettua sukeusi näiden onnettomien välille\nkeskustelu, josta kävi ilmi, että he olivat sisar ja veli. Impi oli\nKalervon kadoksissa ollut tytär, joka täten oli joutunut veljensä\nraiskattavaksi. Syyllisyyden tunto leimahti immessä niin painavaksi,\nettä hän\n\n    \"heti repsahti re'estä,\n    siitä juoksihe jokehen,\n    kosken kuohu'un kovahan.\n    Siihen surmansa sukesi,\n    kuolemansa kohtaeli.\"\n\nTämän, ihmiskunnan historiassa niin jokapäiväisen tapahtuman, esittää\nkalevalainen myytti niin yksinkertaisen järkyttävästi, että se nostaa\nkalevalaisen siveyskäsitteen aavistamattoman korkealle. Se tahtoo\nsillä erikoisesti painostaa, että sukupuolivietin tyydyttäminen\nvain himon ravitsemiseksi on sukurutsausta. Jokainen elämän tiellä\ntapaamamme henkilö on sisaremme ja veljemme, joten suhtautumisemme\nhäneen tulee olla sen mukaisesti intohimotonta ja puhdasta. Kullervo\nhuomaa rikkomuksensa syvyyden, kiroaa syntymänsä, tuhoaa rekensä,\nhevosvaljaansa, itkee katkerasti ja syöksyy ratsain kotipihalle.\nTuvassa kertoo hän kaamean tapahtuman avoimesti omaisilleen. Koko\nsuku tuomitsee teon ja sen tekijän. Kullervo on masentuneena kalpea\nkuin Manalaan matkaaja. Ainoastaan äiti ymmärtää hänen kärsimystensä\nsuuruuden ja antaa neuvoja uutta elämän nousua varten. Neuvot\nvaikuttavatkin siinä määrin, että hän siirtää itsemurha-aikeensa kunnes\non kostanut Untamon. Hän haaveilee sodan melkeisestä onnesta, joka\nsaisi hänet unohtamaan rikkomuksensa kaameuden.\n\nTästäkin yrityksestä varoittaa äiti poikaansa, mutta mikään järkevä\nneuvo ei enää tepsi intohimojen sumentamaan voimaluonteeseen.\nYlimielisesti vastaa Kullervo äidilleen:\n\n    \"Somap' on sotahan kuolla,\n    kaunis miekan kalskehesen.\n    Sorea sotainen tauti:\n    potematta pois menevi,\n    laihtumatta lankeavi.\"\n\nÄiti vetoaa verisiteisiin ja suruunsa, mutta kaikki vetoomukset\nosoittautuvat turhiksi tälle intohimojen myllertämälle voimaluonteelle.\nHän jättää kotinsa ja lähtee yksin kostosotaan.\n\nRuno kuvaa erohetken isänkodista. Se on yksinkertaisuudessaan niin\nvaltava, että se etsii vertaistaan maailmankirjallisuudessa. Siinä\nesiintyvät vastakkain itsekäs yksilöllisyys ja pohjaton äidin\nrakkaus. Ainoastaan emo, elämän antaja, tajuaa, mistä on kysymys, ja\nvoittamattomien esteiden edessä suhtautuu hän poikansa kuolemaankin\nalistuvalla, sammuttamattomalla rakkaudella. Jos kukaan muu suvusta\nei välittäisi Kullervon kuolemasta, niin äitiin vaikuttaisi se\nlohduttamattomasti.\n\n    \"Kun sun kuulen kuolleheksi,\n    sortuneheksi su'usta,\n    itken tulville tupamme,\n    siltalauat lainehille,\n    lumet itken iljeniksi,\n    iljenet suliksi maiksi,\n    sulat maat vihottaviksi,\n    vihottavat viereviksi.\n    Mit' en itkeä ilenne,\n    kut' en voine voivotella,\n    itkeä inehmisissä,\n    itken saunassa saloa,\n    yliset kulasvesille,\n    saunan lauat lainehille.\"\n\nNäillä evästyksillä tuhlaajapoika-Kullervo\n\n    \"läksi soitellen sotahan,\n    iloitellen tappelohon\".\n\nSotaretken valmistelujen aikana saapuu Kullervolle viesti toisensa\njälkeen hänen sukunsa onnettomasta kohtalosta. Kuolee isä, kuolee veli,\nkuolee viimeinen sisar ja lopulta hänen rakkautta hehkuva emonsa. Mutta\nsota on kuolettanut inhimilliset tunteet. Mikään näistä viesteistä ei\nvaikuta häneen syvemmin, hän vain ajattelee sota-aseitaan, rukoileepa\njumalalta miekkaakin, joka olisi kylliksi terävä ja vahva kostoisaan\ntuhotyöhön. Kohtalon lain toteuttaja-ominaisuudessa saakin hän\nsäkenöivän säilän, jolla hän tuhoaa Untamon heimon. Vihansa vimmoissa\npolttaa hänkin vuorostaan rakennukset, jättää kumminkin pihamaalle\njumalan puun, pihlajan, todistamaan syysiteisyyden lain, koston ja\nkorvauksen ehdotonta täyttymystä.\n\nKullervon yksilöllinen kehitys lähenee loppuratkaisuaan. Hän on\ntäyttänyt persoonalliset päähänpistonsa, ja intohimoisen kiihkon\ntilalle astuu kaamea tyhjyyden tunne. Hän tuntee olevansa maailmassa\nypö-yksin, ja tilinteon hetki lähenee ehdottomalla vakavuudella. Se\ntilanne vie aina ihmisen takaisin ennen kulkemilleen raiteille, jotta\ntilinteon vaiheet elävöityisivät oikeassa ympäristössään ja ihminen\nymmärtäisi syysiteisyyden oikeudenmukaisuuden. Näin joutuu Kullervokin\nentisen kotinsa kynnykselle, sen kylmenneille raunioille. Sielläkin\nkohtaa häntä yksinäisyyden kylmyys.\n\n    \"Antoi kättä hiillokselle,\n    hiilet kylmät hiilloksessa,\n    kivet kylmät kiukahassa.\"\n\nVenhe on poissa venevalkamasta. Kaikkialla vain katoavaisuutta ja\nkalmaa. Ilmi itkuun puhjettuaan hän kuulee äitinsä äänen haudassa,\näänen, josta yhä uhkuu rakkaus. Se puhuu Kullervolle elämän toivosta,\nkehoittaen häntä etsimään korvesta olinpaikkaa kohoutuakseen uudelleen\nparempaan elämään. Uskollisen koiran, manalan vartijan, seuraamana\nlähteekin Kullervo korpeen, missä entisyys korven yksinäisyydessä\nkiihtyy entistä elävämmäksi. Se vaatii häntä tilille tarkistamaan\ntekojensa oikeudenmukaisuutta, niiden syitä ja seurauksia. Polku vie\nhänet kohdalle, missä hän aikoinaan oli alentunut eläimellisimpään\nrikokseensa — sukurutsaukseen. Hänen herkistynyt mielensä toteaa nyt,\nkuinka syvät jäljet hänen tekonsa on jättänyt luonnon häviämättömään\nelämänkirjaan. Siellä ovat jokaisen yksityiskohdan piirteet säilyneet\nhäipymättöminä, ja ne puhuvat hänelle selvää — syyttävää kieltään.\n\n    \"Siin' itki ihana nurmi,\n    aho armahin valitti.\n    Ruikutti kukat kanervan,\n    eikä noussut nuori heinä,\n    kasvanut kanervan kukka\n    tuolla paikalla pahalla.\"\n\nEipä voitane sattuvammin kuvata intohimoisten rikosten vaikutusta\nluontoon. Luonnon välitön yhteenkuuluvaisuus ihmiseen ja sen tekoihin\non siinä mitä elävimmin esiintuotu. Kukaan ei voi rikkoa elämänlakeja,\nrikkomatta samalla koko maailmanruumista vastaan. Se kärsii siitä\nvielä pohjattomammin kuin asianomainen itse. Ja rikos sitä kohtaan on\npainavampi kuin rikoksen tekijän oma virheellisyys.\n\nViimeisenä pisarana kohtalon maljasta vuotaa tämä luonnon vaikertaminen\nKullervon sieluun. Se painaa häntä siksi voimakkaasti, että hän kysyy\n\"mieltä miekaltansa\" syöksyäkseen hirvittävimpään rikokseen, mitä\nluonto tuntee — itsemurhaan. Kohtalon oikeuden äärimmäisenä symboolina\nmiekka sanookin tunteettomana:\n\n    \"Miks'en söisi mielelläni\n    söisi syyllistä lihoa,\n    viallista verta joisi?\n    Syön lihoa syyttömänki,\n    juon verta viattomanki.\"\n\nKullervo tämän kuultuaan asettaa miekan perän kankahasen\n\n    \"kärjen käänti rintahansa,\n    itse iskihe kärelle\".\n\nVasta nyt esiintyy runossa Väinämöinen antamassa ohjeita tuleville\nsukupolville Kullervon traagillisen kohtalon johdosta. Rotunsa\nohjaajana aavistaa hän, että samat kokemukset voivat joutua hänenkin\nkansansa osalle, ja siksi on Kalervon sukua kohdannut onnettomuus\nvaroittavana esimerkkinä tuleville suvuille, \"kansalle kasuavalle\".\n\nMyytin draamallinen aines on niin inhimillinen, että se on\nsovitettavissa kaikkiin aikoihin ja kaikkiin kansoihin, eikä\nsuinkaan vähimmin meidän aikaamme. Myytin sisällöllä onkin melkein\napokalyptinen luonne. Kullervon persoonallisuus on havainnollinen\nesitys syysiteisyyslain ehdottomuudesta. Se on samalla kuin\nruumiillistunut aate omanvoitonpyyteisestä voimaihmisestä, jolle\nvoiman ja ruumiin palvonta on elämän korkein saavuttamisen arvoinen\nkohde, huolimatta siitä, tapahtuiko saavutus muiden inhimillisten\nominaisuuksien kustannuksella. Kullervon tarussa on todettavissa, että\ntämänlaatuinen elämänsuuntaus on ehdottomasti onnettomuuteen johtava ja\njo sinänsä kuolemaantuomittu. Semmoinen elämänote synnyttää syitä ja\nseurauksia, jotka kietovat uhrinsa ympärille verkon, johon hän viimein\nitsekin takertuu ja tuhoutuu, synnyttäen aikanaan maailmanruumiiseen\nrauhattomuutta ja sekasortoa.\n\nYksilöllisesti on tämä tulos kaikkina aikoina todettu psyykilliseksi\nja eetilliseksi tosiasiaksi, mutta historiallisestikin — vaikka\nhistoriamme käsittääkin vain mitättömän pienen osan ihmiskunnan\nkehityksen rajattomalta näyttävästä menneisyydestä — on sen paikkansa\npitäväisyydestä todettavissa sattuvia esimerkkejä. Historian lehdet\npuhuvat siinä suhteessa selvää kieltänsä. Missä kansakunnat tai\nvaltiot ovat eksyneet ruumiin palvonnan yksipuoliseen kulttiin,\nmissä fyysillinen voima on astunut ratkaisevaksi tekijäksi elämän\nkehityksessä, siellä on itsekäs omanvoiton pyynti alkanut versota\nsamassa määrässä, ja molemmat nämä tekijät yhdessä ovat luoneet\nsyysiteisyysketjun, joka on vienyt loistavatkin kansat ja rodut\nturmioon. Semmoisia rotuja ja valtioita voisi luetella useampiakin ja\ntodeta, kuinka ne juuri noiden tekijöiden vaikutuksesta ovat syöksyneet\nitsemurhaan ja tulleet pyyhkäistyiksi pois historian näyttämöltä.\n\nTämän opetuksen tahtoi rotumme johtaja, kalevalainen mestari-tietäjä\nVäinämöinen antaa kansallemme Kullervon surullisessa tragediassa.\nEikä sen antama opetus liene pois paikaltaan minään aikakautena. Se\nteroittaa joka hetki ihmiskunnalle, kuinka suuretkin sivistykset\n— joutuessaan ulkonaisen sivistyksensä huippukohdassa palvomaan\nfyysillisen tekniikkansa saavutuksia ja loppujen lopuksi omaa\nfyysiliistä ruumistaan — tuhoutuvat henkisyyden puutteen vuoksi.\nFyysillisen kehityksen aikaansaama ylikuormitus nostaa intohimot\netualalle, jolloin henkiset virtaukset kuihtuvat ja niiden kuihtuessa\nehtyy se värähtely, jota yksinomaan elävöittää — hengen jumalvoima.\n\n\n\n\nMARJATTA.\n\n\nMoni Kalevalan tutkija on Marjatta-myytistä saanut aiheen vetää\njohtopäätöksiä koko Kalevalan eepoksen kuulumisesta kristilliselle\naikakaudelle — siis verrattain myöhäiselle ajalle, koska siinä\nolisi muka selvä viittaus Jeesus nazarealaisen syntymään. Marjatan\npojassa on oltu näkevinään Jeesus-lapsi semmoisena kuin mitä\npakanallinen Suomen kansa kykeni sitä ymmärtämään ja minkälaiseksi\nse sen mielikuvituksessaan luulotteli. Tältä pohjalta lähtien on\nMarjatta-myytissä oltu huomaavinaan yhtäläisyyksiä Uuden Testamentin\nkertomuksen kanssa — aivan henkilöllisyyksiin saakka. Marjatta olisi\ntämän otaksuman mukaan sama kuin Neitsyt Maaria ja Jeesus hänen\navioton poikansa, kalevalainen Virokannas mahdollisesti Simeon, joka\ntemppelissä tunsi Jeesuksen ja nimesi hänet Messiaaksi, ja kalevalainen\nRuotus mahdollisesti Herodes, jonka vihoihin Jeesus joutui samoin\nkuin Marjatan poika oli joutunut Ruotuksen vihoihin. Ruotus-nimeä on\nyritetty kielitieteellisesti johtaa Herodes-nimestä, joka niin ollen\nolisi vain kansanomainen muunnos Herodes-kuninkaan nimestä.\n\nNäennäisestä yhtäläisyydestä huolimatta täytynee väittää, että\nmoinen tulkinta on mitä mielikuvituksellisin. Sille ei löydy\nuskottavaa pohjaa Kalevalan kirjaimellisessa kertomuksessakaan ja\nvielä vähemmin kalevalaisessa hengessä. Mikään piirre kalevalaisen\neepoksen kuvauksista ei anna tukea tämänlaatuiselle otaksumalle, ja\njos kristillinen maailmankatsomus olisi ollut Marjatta-myytin pohjana,\nniin varmasti olisi kielenkäyttö ollut toisenlainen ja kunnioitus\nkristillisen maailmankatsomuksen keskushenkilöitä kohtaan esiintynyt\nselvemmin ja saanut senmukaisen värityksen. Mutta tästä ei ole\nmerkkiäkään. Marjatan ja Neitsyt Maarian kuvat ovat niin erilaiset\nkuin ne suinkin saattavat olla, eikä tehdä oikeutta kummallekaan,\njos käydään niitä samaistamaan. Jos niin tehdään, niin vääristyvät\nkumpaisetkin käsittämättömiksi.\n\nJos yleensä tahdotaan saada aikaan samaistamista, niin pitäisi ainakin\nsamaistamiskohteen alkuperäisellä kuvalla olla todellisuuspohjaa, jotta\nsamaistamisella yleensä voisi olla jotakin oikeutusta. Mutta niin\nei ole asianlaita tässä tapauksessa. On luuloteltu Marjatta-myytin\narvon kohoutuvan, jos voitaisiin todeta sen yhdenkaltaisuus\nNeitsyt-Maaria-myytin kanssa. Mutta tämä länsimaalainen Neitsyt\nMaaria ei ole edes myytti, vaan kirkollinen dogmi, joka on siirtänyt\nsaastattoman sikiämisen syvän metafyysillisen aatteen dogmiteoriansa\npalvelukseen, vääristäen siten sekä metafyysillisen aatteen että\nNeitsyt Maarian kokonaan. Siitä on laadittu uskonkappale, johon on\npitänyt sokeasti uskoa kuin johonkin ehdottomaan totuuteen, ollenkaan\ntutkimatta onko sillä edes todellisuuspohjaista oikeutusta. Ja\ntuskinpa on epäonnistuneempaa yritystä tehty kuin mitä Marjatan ja\nNeitsyt Maarian samaistaminen ovat. Ellei kirkollinen dogmiusko ja\nuustestamentillisen aatteilun karhea materialisointi olisi ollut\nniin voimakkaana tekijänä, niin tuskinpa monikaan vakava Kalevalan\ntutkija olisi voinut langeta moiseen erehdykseen. On uskottu niin\nvarmasti kirkolliselta taholta tulleeseen dogmiin, että on luultu\nMarjatta-myytinkin jalostuneen tuosta luullusta yhdenkaltaisuudesta.\n\nTulos on kumminkin päinvastainen. Marjatta-myytillä ja Marjatan\npojalla on oma salatieteellinen pohjansa ja oma kalevalaiseen henkeen\nkuuluva tarkoituksensa, joka ei tarvitse kirkollista dogmikiilloitusta\npysyäkseen kirkkaana missä jumaluusopissa ja missä aikakaudessa tahansa.\n\nKirkollisella taholla on Marjatta-myytissä oltu näkevinään kristinuskon\nastuminen Suomeen ja Väinämöisen joutuminen Marjatan pojan eli Jeesus\nnazarealaisen tuomitsemaksi, mikä merkitsisi samalla koko vanhan\nesi-isien uskon tuomitsemista ja kirkon uskon oikeutetun aseman\nhyväksymistä suomalaisten ainoaksi autuuttavaksi uskonnoksi. Tämän\notaksuman täytyy olla haettu, ennen kaikkea jo siitäkin syystä, ettei\nMarjatta-myytti voi kuulua edes aikakauteen, missä kalevalainen\nkulttuuri olisi voinut joutua kosketuksiin sen aikakauden kanssa, missä\nkirkollinen dogmioppi syntyi ja kehittyi. Onhan jo kirkollinen taru\nNeitsyt Maariasta niin myöhäissyntyinen — tuskin kaksituhatta vuotta\nvanha —, ettei ainakaan tänä aikana ole voitu todeta Suomen niemellä\nasuneen heimoja ja rotuja, joihin voitaisiin soveltaa kalevalaiset\ntapahtumat yleensä ja vielä vähemmin Marjatta-myytti. Kielteisellä\ntodistusarvollaan pakoittaa sekin seikka siirtämään Kalevalan alkuperän\nesihistoriallisiin aikoihin. Ruotuksen ja Herodeksen rinnastaminen\nkohtaa myös ylipääsemättömiä historiallisia mahdottomuuksia.\nHerodes-kuninkaan syntitiliin on luettu muka Betlehemin viattomain\nlasten teurastus. Tällä olettamuksella on vain se pieni vika, ettei\nole mitään historiallista pohjaa käsityksellä, että Herodes olisi\ntehnyt itseään syylliseksi tämänlaatuiseen rikokseen, vaikkapa hänen\nsyntitilinsä olisikin monessa muussa suhteessa huomattava. Ainoa\nseikka, jolla tässä suhteessa on todellisuuden varjoa, on Herodeksen\nantama vangitsemismääräys nazarealaisille vihityille, joita kutsuttiin\n\"lapsiksi\", koska nämä olivat uhkarohkeasti asettuneet soimaamaan\nHerodesta hänen siveettömästä yksityiselämästään. Suuttuneena\nnazarealaisten tunkeilevaisuudesta tahtoi Herodes rangaista heitä\nja tuomitsikin heistä muutamia vankeuteen ja kuolemaan. Tämä seikka\non antanut aiheen maalata hänet vastasyntyneiden lasten tappajaksi\nja vihaajaksi. Mutta tämäkin historiallinen tosiasia kuuluu niin\nmyöhäiseen aikaan, ettei sillä legendaarisuudestaan huolimatta voi\nolla mitään yhteyttä kalevalaisen Ruotuksen ja kalevalaisen Marjatan\npojan kanssa. Eivät muutkaan seikat viittaa Marjatan ja Neitsyt Maarian\nidentisyyteen.\n\nMaailman uskonnoiden kaikki Neitsyt Maariat, jotka ovat saastattomasti\nsynnyttäneet maailmanvapahtajia, ovat kuuluneet sideerisiin\nkuujumalattariin, jommoista piirrettä kalevalaisessa Marjatassa\nei ilmene pienimmässäkään määrässä. Kalevalainen Neitsyt Maaria —\nkuujumalatar — on läheisimmin Pohjan neito, jonka kalevalainen kuvaus\neroaa täydellisesti Marjatta-kuvauksesta. Kalevala ei omista Marjatalle\npienintäkään sideeristä ominaisuutta, eikä siellä anneta minkäänlaista\ntähtitaivaallista alkusysäystä hänen hedelmöittymiseensä tai\näitiyteensä. Marjatan raskauden tilaan joutumiseen eivät jumalat näy\nottaneen osaa, eikä Marjatan pojan siittymisellä ole mitään kosketusta\nyläilmoihin tai taivaisiin, mikä on ominainen piirre kaikille muille\nNeitsyt Maarioiden pojille. Marjatalle ei ilmesty enkeli ilmoittamaan\nhänen raskaaksi tulemisestaan, ei hän näe unta taivaallisten\nsuuruuksien astumisesta kohtuunsa eikä yleensä mitään, mistä kaikkien\nuskonnoiden eksoteeriset kirjat kertovat, kun on kyseessä heidän\nvapahtajiensa syntymä.\n\nKalevalaisen Marjatan suvusta ja kotioloista sanoo runo:\n\n    \"Marjatta, korea kuopus,\n    se kauan kotona kasvoi,\n    korkean ison kotona,\n    emon tuttavan tuvilla,\n    piti viiet vitjat poikki,\n    kuuet renkahat kulutti,\n    isonsa ava'imilla,\n    helmassa helottavilla.\"\n\nNäin ollen hän on korkeaa maallista syntyperää, elelee upeassa\nkodissaan, esiintyy hienoissa pukimissa, ja kantaa kalliita koruja,\nkultavitjoja ja kultaisia renkaita, ei ota osaa arkisiin askareihin.\nErikoisesti välttää hän kaikkea, mikä näyttää kohdistuvan tai olleen\nkosketuksissa sukupuoliseen elämään. Hän ei edes maista kananmunia,\njotka ovat semmoisesta kanatarhasta, missä on mukana kukko.\n\n    \"Syöpi kaunista kaloa,\n    petäjätä pehmeätä,\n    ei syönyt kananmunia\n    kukerikun riehkatuita,\n    eikä lampahan lihoa,\n    ku oli ollut oinahilla.\"\n\nMarjatta ei lypsä poikinutta lehmää, ei istu astutetun tamman valjaissa\nolevaan rekeen, välttää huolellisesti kaikkea, mikä hänen piikaista\npyhyyttään voisi saastuttaa.\n\n    \"Marjatta korea kuopus,\n    aina piikoina elävä,\n    neitosena niekottava,\n    kassapäänä kainustava\n    päätyi karjan paimeneksi,\n    läksi lammasten keralle.\"\n\nPaimenessa olo, jolloin hän oli tilaisuudessa olemaan yksin, ei näytä\ntuovan ilmi erikoisempia korkealle tähtääviä mietelmiä. Hänellä näkyy\nolleen jonkinmoinen taipumus vaipua eräänlaatuiseen unitilaan, mutta\ntällöinkin haaveilee hänen ajatuksensa maallisia asioita. Niinpä, kun\nhän kerran samoili metsässä, sattui hän uuvahtamaan ja istuessaan\nmarjamättähän reunalle\n\n    \"vaipui vaaranrintehelle\".\n\nHän kuuntelee käkösen kukuntaa — mutta alkaa arvaella onko hänen oltava\nnaimattomana koko elinikänsä, vai onnistuisiko hänen joskus päästä\nmiehelle. Hänen kahlehdittu inhimillisyytensä pullahtaa esiin ja hän\nsanoo:\n\n    \"Paha on olla paimenessa\n    tyttölapsen liiatenki:\n    mato heinässä matavi,\n    sisiliskot siuottavi.\"\n\nTämä oli kuin varoitus luonnon houkutusta vastaan. Hänen naisellinen\nvaistonsa oli herännyt ja koko luomakunta tuntui hänelle saarnaavan\nhänen selibaattiutensa mielettömyydestä. Marjat mättähällä, jonka\nvierelle hän oli uinahtanut, alkoivat puhella houkuttelevasti:\n\n    \"Tule neiti noppimahan,\n    punaposki poimimahan,\n    tinarinta riipimähän,\n    vyö vaski valitsemahan,\n    ennenkuin etana syöpi,\n    mato musta muikkoavi.\"\n\nVäkivalloin pidätetyt sukupuolivaistot ilmaisevat olemassa-olostaan\nja ovat siksi voimakkaat, että hän puoli huumautuneena menee marjan\nkatsantahan ja poimintahan.\n\n    \"On marja näkemiänsä,\n    puola ilmoin luomiansa,\n    ylähähkö maasta syöä,\n    alahahko puuhun nousta.\"\n\nMutta poiminnan halu on siksi voimakas, että Marjatta:\n\n    \"Tempoi kartun kankahalta, jolla marjan maahan sorti\"\n\nja marja nousi maasta vähitellen hänen huulilleen, jolloin Marjatta\nsöi tuon houkuttelevan maan antimen. Tuloksena siitä oli hänen\nhedelmöittymisensä raskauden tilaan ja Marjatan pojan siittyminen.\n\nKalevalainen runo painostaa erikoisesti Marjatan pojan maallista\nsyntyperää, sen aineellisuutta ja samalla Marjatan piikaista pyhyyttä.\nMikään ei viittaa Marjatan sideerisyyteen tai hänen poikansa\nhenkisyntyisyyteen. Mikään piirre ei tähtää siihen, että olisi\nkyseessä jonkin jumalanpojan syntymä. Näin ollen ei voi muuta kuin\nihmetellä, että kalevalaisessa kertomuksessa on oltu huomaavinaan\nselvä viittaus Jeesus nazarealaiseen kirkollisessa mielessä, eikä\ntuommoista kannanottoa voi muuten ymmärtääkään kuin että on oltu niin\nvuorenvarmoja Neitsyt Maarian ja hänen poikansa historiallisuudesta,\nettä on luultu kalevalaisen mytologiankin tähtäävän vain tähän liian\nihmeelliseen tapahtumaan. Mutta samoin on kirkko tulkinnut kaikki\nmuutkin mytologiset allegoriat ja kertomukset ellei luomansa pimeyden\nruhtinaan petoksiksi, niin ainakin ennustuksiksi tämän \"ainoan\nmaailmankaikkeudellisen erikoisilmiön\" tulosta.\n\nTämmöinen olettamus on tietenkin ollut suurena tekijänä harhauttamassa\nvakaviakin tutkijoita sivupoluille, vaikka sillä ei olekaan vastinetta\nhistoriassa ja vielä vähemmän kalevalaisen myytin hengessä.\nKalevalainen Marjatta ei ole missään mielessä minkään jumalan pojan\näiti, mutta on — niinkuin Kalevala sen suoraan sanookin — kalevalaisen\nkansan ja rodun ensimmäisen kuninkaan äiti, ja semmoisena sillä on\nvastaavaisuutta muidenkin kansojen mytologioissa. Erikoisesti tulee\nsilloin kiinnittäneeksi huomiota Marjatan neitseellisyys-kuvaukseen,\njommoista ei ole löydettävissä muiden kuin muinaiskreikkalaisten\nHestian ja Vestan papittarien osalta, jotka atlantilaisten\ntemppelipapittarien tapaan olivat vannoutuneet selibaattiuteen eivätkä\nkoskaan saaneet esiintyä temppeliensä ulkopuolella hunnuttamattomina,\nja joilla piti tällöinkin olla seuranaan suurta vitsakimppua kantava\nvartija, merkkinä siitä, että pieninkin siveellinen hairahdus heti\nrangaistaisiin. Raippojen käyttö, kuolemaan tuomitseminen ja elävältä\nhautaaminen kuuluivatkin rangaistusmenetelmiin muutamien harvinaisten\nrikosten lohduttomana seurauksena. Että nämä onnettomat langenneet\npyrkivät välttymään ankaran rangaistuksen tuskista on tietenkin\nluonnollista.\n\nKalevalainen Marjattakin näkyy noudattaneen näitä esimerkkejä. Hän\nkoetti salata raskauden tilaansa kaikilla mahdollisilla keinoilla ja\nalkoi\n\n    \"käyä saunassa saloa,\n    pimeässä pisteliäitä\".\n\nKun tilannetta ei enää voitu salata, joutui Marjatta kotinsa ja\nomaistensa hylkimäksi. Emo soimaa häntä karkein sanoin — samoin isä.\nKodin turva on häneltä riistetty. Synnytyshetkeäkään varten ei hänen\nsallita jäädä saman katon alle. Kukaan ei usko hänen vakuutuksiaan\nviattomuudestaan. Hän kääntyy hädissään naapuriensa puoleen — Ruotuksen\nisännän ja emännän puoleen. Ruotuskin kieltäytyy avunannista. Kaikki\npitävät häntä sovittamattoman rikoksen tehneenä, pyhyydestään\nlangenneena, jolle ei ole kunniallista osoittaa edes sääliä. Kaikkien\nhylkimänä ja halveksimana päätyy hän vihdoin \"hepohuoneeseen\nhongikossa\" — johonkin langenneille papittarille varattuun\nturvapaikkaan — missä synnyttää lapsensa:\n\n    \"Teki tuonne pienen poian,\n    latoi lapsensa vakaisen,\n    heinille hevosen luoksi,\n    sorajouhen soimen päähän.\"\n\nTässäkin sivuaa Marjatta-myytti erästä vanhaa tapaa, joka oli vallalla\nesihistoriallisilla kansoilla. Useilla näistä löytyi niinkutsuttuja\nvapaakaupunkeja, pakopaikkoja, joihin rikollinen sai paeta saamaan\nturvaa verikostosta. Semmoisia mainitaan olleen juutalaisilla Mooseksen\naikana ja semmoisia oli esihelleeneillä ja muinais-egyptiläisillä.\nJos rikollinen oli ennättänyt päästä tämmöiseen turvapaikkaan,\nsäästyi hän kuolemanrangaistukselta ja voi jonkun ajan kuluttua jopa\npalata takaisin entisiin olosuhteisiinsa. Tämmöinen turvapaikka\nnäkyy Marjatalle olleen \"hepohuone\", jonka muutamat intoilijat ovat\nsamaistaneet \"Betlehemin talliksi\", jossa Neitsyt Maarian sanotaan\nsynnyttäneen poikansa.\n\nMarjatta pesee itse pikku poikuensa, vaalii sitä polvellaan ja\nhelmassaan päivästä päivään hongikkoisessa turvapaikassaan ja pyrkii\nedelleen pitämään tapahtuman salassa. Mutta kun hän kerran unohti\nkatsoa lasta helmassaan, katosi se yhtäkkiä. Marjatta etsii sitä\nturhaan kaikkialta ja kyselee tähdiltä, kuulta ja auringolta neuvoa —\nkuten aito esi-kaldealainen papitar ainakin. Ainoastaan aurinko tietää\npojan olinpaikan ja ilmoittaa sen Marjatalle:\n\n    \"Tuoll' on pieni poikuesi,\n    kultainen omenuesi,\n    onp' on suossa suonivyöstä,\n    kankahassa kainalosta\",\n\nkuten muinoin taikamantroin suohon laulettu Joukahainen.\n\nTässä kohden sivuaa Marjatta-myytti niin likeisesti Kuolleitten Kirjan\nkertomusta, että voi syyllä kysellä niiden kosketusta toisiinsa,\nvaikkapa ne eivät tähtääkään samaan metafyysilliseen tapahtumaan.\nKuolleitten Kirjassa selostetaan Horus-pojan syntymää pyhästä äidistä\nIsiksestä. Isikseltäkin katosi kerran poikansa hänen parhaillaan sitä\nvaaliessaan. Tämä etsiskelee turhaan poikaansa kaikkialta, kunnes hän\nRaan, auringon ohjaamana saa tietää, että hänen poikansa on liejuisessa\ndeltamaassa poimimassa papyrusruohoa, kahlaten suossa vyötäröisiään\nmyöten. Marjatan pojalla ei ollut nimeä.\n\n    \"Emo kutsui kukkaseksi,\n    vieras vennon joutioksi.\"\n\nMarjatan pojan yhteyteen on kalevalainen myytti kietonut \"vennon\", tuon\nsuuren härän, jonka selkänahkaisessa huotrassa vihkimykseen pyrkijät\nsäilyttivät säkenöivää säiläänsä. Tämäkään viittaus ei ole erikoisesti\nmairitteleva kalevalaiselle Marjatan pojalle. Hänen syntysyynsä\npohjautuvat fyysilliselle tasolle, voiman ja tarmon palvontaan.\nRuno kuvaa nämä edellytykset kuuluviksi yksinomaan tavalliselle\nihmiselle, vaikkakin samalla johonkin vihkimykseen pyrkijälle, mutta\npyrkimyksessään epäonnistuneelle \"joutiolle\". Semmoisena näkyy Marjatan\npoika esiintyneen ainakin ulkopuolisten \"vieraiden\" silmissä.\n\nLähemmäksi kalevalaista tarkoitusta saavuttanee, jos Marjatta-myytti\nkäsitetään kuvauksena eräästä aikakaudellisesta tapahtumasta,\njoka salatieteen mukaan on tapahtunut atlantilaisen sivistyksen\nloppupuolella ja arjalaisen rodun alkuaikoina. Tällöin olisi ollut\naika, jolloin jumalallisten dynastiain tilalle astui vähitellen\ntavallisia ihmisjohtajia. Aineellisuuteen vaipuva ihmiskunta oli\nhalukas ottamaan ohjat omiin käsiinsä, tahtoi vihkiä itselleen\nmaallisia kuninkaita tietäjä-johtajiensa tilalle. Ihmiskunta alkoi\nluottaa enemmän omiin voimiinsa, kuin suuriin opettajiin, jotka\nolivat antaneet suuntaviivoja aineellisen ja henkisen kehityksen\ntasapainoistamiselle. Kuinka oireellisen vakava tämä suunnanmuutos\noli, siitä antaa kalevalainen runo selvän viittauksen Marjatan pojan\nristimistilaisuudessa.\n\nUudelle kuninkaan alulle etsittiin nimenantajaa. Sitä ei löydetty\nmuualta kuin loveenlankeavien taikurien keskuudesta. Suomalaiset\nKalevalan tutkijat ovat näet yhtä mieltä siinä, että \"Virokannasta\"\nolisi pidettävä loveenlankeavana noitana. Ennen nimen antamista\nkäännytään kumminkin \"vaka vanha Väinämöisen\" puoleen, joka antaakin\ntietäjä-arvolleen sattuvan neuvon:\n\n    \"Kun lie poika suolta saatu,\n    maalta marjasta si'ennyt,\n    poika maahan pantakohon,\n    marjamättähän sivulle,\n    tahi suolle vietäköhön.\"\n\nVäinämöinen näki Marjatan pojan syvät synnyt, näki niiden aineellisen\nperustan. Mutta näki vieläkin enemmän. Hänen katseelleen oli kirkkaana\nselviönä ennenaikaisuus ryhtyä vielä ottamaan tavallisten ihmisten\nkeskuudesta ohjaajaa epävarmalle tulevaisuudelle. Samalla tahtoi hän\nhuomauttaa, ettei sillä suuntauksella ollut mahdollisuuksia luoda\npysyvää ja kirkasta kuninkuutta. Siksipä hän lisääkin neuvoonsa;\n\"puulla päähän lyötäköhön\", minkä seikan olisi pitänyt olla pätevä syy\nluopumaan yrityksestä vihkiä rodulle uutta kuningasta.\n\nMutta niin ei käynyt. Runo kertoo nuoren kuninkaanalun puhjenneen\npuhumaan ja syyttäneen tietäjä-Väinämöistä hänen muka persoonallisista\nerhetyksistään sinä aikana, jolloin Väinämöinen oppilasasteella\npaljasteli tietäjäksipyrkijän vaihtelevia elämänvaiheita. Marjatan\npojan puhe riitti noita Virokannakselle vihkiäkseen nuorukaisen\n\n    \"Karjalan kuninkahaksi,\n    kaiken vallan vartijaksi.\"\n\nTämän taikurin tempun ovat monet Kalevalan lukijat vetäneet\npuolustuksekseen kirkolliselle kannalle. Siinähän on — he sanovat —\nkristinuskon tuomio vanhalle kalevalaiselle pakanuudelle ja uuden\nkuninkaan Neitsyt Maarian pojan ensimmäinen ele puhdistaakseen\ntemppelinsä myyjistä ja kaupustelijoista. Mutta vieras on tämän\nlaatuinen ajattelu kalevalaiselle hengelle. Vanha tietäjä Väinämöinen\n\"suuttui ja häpesi\" kansansa ja rotunsa sokeutta, sen epävakaista\nmieltä ja herkkyyttä heilahtelemaan noituuden houkutukseen, vaikka se\noli saanut nähdä jumalallisten opettajain tiedon suuruuden ja todeta\nheidän johtonsa ylevyyden niin yksilöllisessä kuin kansallisessa ja\nrodullisessa kehityksessä.\n\nNiille, jotka pitävät tämänlaatuista Marjatta-myytin ja Marjatan\npojan tulkintaa mielivaltaisena, ehkäpä mielikuvituksellisenakin,\nsanottakoon, että sille löytyy vastaavaisuutensa mytologiassa.\nLukuisissa esi-arjalaisissa lähteissä esim. Puraanoissa, Kuolleitten\nKirjassa ja kreikkalaisessa tarustossa puhutaan yhdenmukaisesti\naikakaudesta, jolloin ihmiskunta oli henkisempää — joskaan\naineellisesti ei niin kehittynyttä kuin mitä se nykyisin on, ja\nettä sen johdossa oli jumalia, puolijumalia ja sankareita, jotka\nolivat nousseet johtamaansa ihmiskuntaa korkeammalle asteelle. Nämä\nolivat kylläkin olemuksensa pohjimmaiselta perusteelta ihmisiä,\nmutta entisten kehityskausien tuloksena yläpuolella ihmiskunnan\nsuurta joukkoa. Nämä johtivat ihmiskuntaa sen lapsuusaikana,\nkunnes ihmiskunta oli siksi edistynyt, että sen tuli saada vapaus\nyrittää astella omin jaloin. Tähän hetkeen viittaa kalevalaisen\nMarjatta-myytin ristimiskohtaus. Mihin esihistorialliseen ajanjaksoon\ntapahtuma kuuluu, sitä ei mytologia tai länsimainen tiede ole kyennyt\nkronologisesti määrittelemään, vaikka sen on täytynyt antaa osittainen\nmyönnytys tässäkin suhteessa myyttien historiallisuudelle. On sattuva\ntosiasia, että \"historian isä\" _Herodotos_ mainitsee itse nähneensä\negyptiläisessä temppelissä kolmensadan neljänkymmenen jumalallisiin\ndynastioihin kuuluvan kuninkaan kuvat patsaina, joihin oli kaiverrettu\nhieroglyfi-selostukset heidän hallituskaudestaan ja toiminnastaan, ja\nvasta näiden jälkeen aletaan puhua kuninkaista, joiden syntyperä kuului\ntavallisiin maailmallisiin kuninkuuksiin. Tähän vaihtokauteen näyttää\nkalevalainen Marjatta-myytti parhaiten sopeutuvan sekä hengeltään että\nkertomatavaltaan. Kun on todettu mihin aikaan ja mihin historialliseen\nkauteen se oikeastaan kuuluu, niin silloin ainakin on varmaa, että\nhaaveilut sen kirkollisesta kristillisyydestä lakkaavat.\n\nPsykologisesti olisi luonnotonta ja vastoin Kalevalan eepillistä\nkulkua viskata Väinämöisen silmille syytös oman uskontonsa\nhalveksumisesta ja sen kiroamisesta Marjatan pojan kuninkaaksitulon\ntakia. Väinämöinen, jalona ihmisenä ja suurena tietäjänä, menetteli\nsamoinkuin kaikki mytologiset johtajat ja sankarit, puolijumalat ja\nManut ovat menetelleet kautta aikojen. He ovat selostaneet seuraajiensa\nsynnyt ja viitanneet näille kuuluvaan elämänsuuntaukseen, vieläpä\nvaroittaneet tulevien aikakausien vaikeuksista, mutta ovat sitten\npoistuneet kansansa ja rotunsa keskuudesta näkyväisessä muodossa. Se\nei kumminkaan merkinnyt sitä, että he olisivat hyljänneet rotunsa tai\nkansansa, vaan että he ovat edelleenkin niiden ohjaajina näkymättömillä\ntasoilla siinä missä heitä tarvitaan ja missä kyetään heidän ohjaustaan\nvastaanottamaan. He ovat menneet \"meren\", aistittavan maailman tajunnan\ntakaisille alueille tietoineen ja taitoineen. Heidän umpipurtensa\ntakaa tiedon ja taidon ehdottoman säilymisen, josta he ovat alttiit\nammentamaan tietoa tarvittaessa ja valmiit jatkamaan rodun kehitystä\nsiitä asteesta, mihin oli noustu ja mihin heidän rotunsa omin neuvoin\non päätynyt.\n\n\n\n\nYLEISKATSAUS.\n\n\nSiinä sirpaleisessakin muodossa, missä esi-isiemme usko esiintyy\nKalevalassa, se antaa aavistuksen siitä metafyysillisestä aatteilusta,\nmihin muinaisten suomensukuisten kansojen mietiskely tähtäsi.\nKatkelmallisuudestaan huolimatta voi siitä tehdä sen huomioinnin,\nettä se on mahdollisimman puhdas kaikesta siitä dogmaattisuudesta,\nmikä on ominainen kirkolliselle oikeaoppineisuudelle. Merkkiäkään\nsiitä ei liity kalevalaiseen maailmankatsomukseen, mikä seikka jo\nsinänsä todistaa sen vanhuutta ja viisaususkonnollista alkuperää,\nja se lieneekin ollut syynä siihen, että roomalainen kirkko ryhtyi\nvaivaloiseen tehtävään hävittää esi-isiemme usko pois ihmiskunnan\nkeskuudesta todistamasta aikain viisauden syvää pohjaa ja ehkäisemästä\nkirkon vallanhimoisia pyyteitä olla ihmiskunnan omantunnon vartijana.\n\nKalevalaisen maailmankatsomuksen voidaan sanoa sisältävän muutamia\nperustotuuksia ikivanhasta Viisaususkonnosta, ja ne voidaan lyhyesti\nmääritellä seuraavasti:\n\nSilmiinpistävimpänä piirteenä esiintyy siinä ennenkaikkea jumaluuden\nykseys ja kaikkiallisuus. Persoonattomana prinsiippinä se on olemassa\nennenkuin mitään muuta oli maailmankaikkeudessa. Se on kaiken\nilmenneen alkusyy, sen pohja ja perusta. Siihen sisältyvät kaiken\nilmenneen alkuaineiset voimat ja itse ainekin abstraktisimmassa\nolemuksessaan. Alkusyyn käsittämätön olemus tulee käsitettäväksi vasta\nsen ilmennyksissä, joiden kokonaisuus muodostaa vain verhon ykseyden\nkaikkialliselle voimaprinsiipille, joten jumaluuden kaikkiallisuus, sen\nkaikkiallinen läsnäolevaisuus johtuu loogillisena välttämättömyytenä\nsen ykseydestä. Näin ollen on ymmärrettävissä, ettei alkusyytä\ntahdota hahmoitella persoonalliseen muotoon, mikä tietenkin olisi\nmuuntanut jumaluuden ykseyden ja kaikkiallaläsnäolevaisuuden tyhjäksi\nmielettömyydeksi.\n\nSama käsityskanta on vallalla kaikkialla esi-arjalaisilla\nkansoilla. Se on läpikäyvänä lankana Puraanoissa, joiden jumaluus\nlävistää maailmankaikkeuden — on itse maailmankaikkeus, ja samaan\ntähtää esivanhatestamentillinen lausunta Zoharissa: \"Ilmennyt\nmaailmankaikkeus on verhona Sille, jolla ei ole nimeä ja tämä\nverho on kudottu jumaluuden omasta aineolemuksesta\" (Zohar, 1,\n2 a). Johdonmukaisena selviönä on tästä seurauksena, ettei voi\nolla puhettakaan persoonallisesta luojasta eikä kertakaikkisesta\nIuomistapauksesta yleensäkään, vaan jumaluuden yhtäjaksoisesta\nitsensäilmentämisestä, missä eriasteiset voimat muodostavat luovia\njumalvoimakeskuksia, henkivaltoja, joita voi ilmetä lukematon määrä\nkussakin eri voima-asteikossa. Maailmankaikkeus ei siis niin ollen\nmyöskään ole ilmenemismuodoiltaan valmis kosmos, vaan yhtämittaisen\nkehityslain alaisena alinomaa uusia muotoja synnyttävä ainekohtu, jossa\nhedelmöittävänä voimana oleva jumal-aatteilu avautuu objektiiviseen\nhavainnollisuuteen, saaden äärimmäiset muotonsa vasta \"Sabbatina —\nlepopäivänä\", ilmenemiskauden viimeisellä hetkellä. Jumalvoimien\nlukuisuus -- niin todellinen kuin se onkin sekä tieteellisesti että\nmetafyysillisesti — on saanut kirkolliselta taholta aiheen syytää\nkalevalaisen esi-isiemme uskon silmille syytöksen monijumalaisuudesta,\nvaikka sen omaan dogmioppiin kuuluu suunnattomia laumoja henkivaltoja,\nenkeleitä ja demooneja, jotka ovat päämiestensä käskynalaisia\npalvelijoita, toimien milloin hyvän milloin pahan puolella kirkon\ndualistisessa maailmankatsomuksessa. Syytös monijumalaisuudesta voisi\nparemminkin kohdistua kirkkoon itseensä, joka omaksuessaan juutalaisten\nVanhan Testamentin \"pyhäksi kirjakseen\", on samalla omaksunut\nluomiskertomukseen liitetyt Elohimit maailman luojiksi, vaikka se onkin\nväärin kääntänyt sanan Elohim, joka on monikkomuoto, yksikkömuotoiseksi\nHerra-sanaksi, personoiden siten maailmankaikkeuden Alkusyyn.\nVäärentämisvimmassaan meni kirkko niin pitkälle, että se ehdottoman\nhyvän, kaikkivoimaisen jumaluuden rinnalle, muovaili ehdottoman pahan\nja hahmoitteli sillekin niin voimakkaan pääruhtinaan, ettei kaikkivoipa\njumaluus ole sitä voittanut, vaan käy edelleen sotaa sitä vastaan\nkyseenalaisella tulokselle, ollen milloin toisen milloin toisen puolen\nsotavoimat joko voitolla tai tappiolla.\n\nTästäkään dogmiopista ei kalevalaisessa esi-isiemme uskossa ole\npiirrettäkään, ja kirkon pimeyden pääruhtinas on sille tuntematon\nsuuruus. Tämä seikka jos mikään puhuu esi-isiemme alkuperäisen\nuskon viisaususkonnollisesta syntyperästä, jolle olisi filosofinen\nmahdottomuus esittää kahta ehdotonta, absoluuttia rinnatusten, mikä\nkumoaisi kokonaan ehdottomuuskäsitteen niin toiselta kuin toiseltakin.\nEsi-isiemme uskossa esiintyy \"paha\" vain aikakaudellisena ilmiönä,\najattelevan ihmisen aikaansaamana vastustavana, häiriötä synnyttävänä\ntekijänä, joka synnyttää luonnonkulkuun sitä vastaavat seuraukset.\nSe on hyvän nurea puoli, jumaluuden vastakohta, osoittamassa, mihin\njoudutaan kun yritetään irtautua jumaluuden ykseydestä ja yritetään\ntoimia irrallisina luonnonlain harmoonisesta ykseysrytmistä. Tämä\npuoli esiintyykin kalevalaisessa esi-isiemme uskossa suurpiirteisenä.\nEsimerkillisesti mytologisen sanaverhon alla se ilmentää sen\nonnettoman kohtalon, johon yksilö joutuu myydessään perintöosuutensa\naineellisuudesta, mitkä onnettomuudet kohtaavat kansakuntaa ja rotua,\nsen irroittautuessa kaikkiallisen harmonian ykseysrytmistä. Pahan\naikakaudellinen merkitys niin yksilöön kuin yhteiskuntaan esitetään\nyksinkertaisen sattuvasti ja annetaan selvät viittaukset siitä,\nettä pahan synnyttäjä on ajatteleva ihminen, joka ajatuskyvyllään\nkykenee eristäytymään ykseydestä ja siten synnyttämään itsekkyyden,\nmikä itseasiassa on paha, sen alku ja juuri. Pelkän persoonallisen\ntietoisuuden äärimmäisin varjokohta on irroittautuminen ykseydestä; se\non itsekkyyttä ja se on \"paha\". Ainoastaan tässä mielessä käsittelee\nesi-isiemme usko pahan alkuperää — ja se jo sinänsä sulkee tien\n\"pimeyden pääruhtinaalta\" sen jumaluusopista.\n\nEi ole suinkaan mikään ihme, että kirkko asettui, sotajalalle semmoista\nuskontoa vastaan, missä ei ollut tilaa pimeyden pääruhtinaalle.\nMuodostihan Beelzebub sen dogmiopin yhden tärkeimmän pääpylvään,\njonka luhistuttua luhistui myöskin se oppirakennelma, jolla kirkko\nseisoi. Ken uskoi kirkon persoonalliseen jumalaan, hänen oli\nuskottava myös persoonalliseen pimeyden pääruhtinaaseen. Toisen\nkukistuttua valtaistuimeltaan kukistuisi myös toinenkin ja niin\nollen oli vaarallista sallia missään maailmankolkassa sellaisen\nmaailmankatsomuksen vireillä pysymistä, missä elämän alkusyynä\nsäilyi ehdoton hyvä, absoluuttinen oikeus ja rakkaus. Sen vuoksi\nkäytiin sotaan kaikkia niitä uskontomuotoja vastaan, jotka eivät\nvoineet tunnustaa kirkollisen oppirakennelman kumpaakaan pääpylvästä.\nVäkivalloin pakoitettiin kansakunta toisensa jälkeen kirkon\nepäjohdonmukaisuuksien tunnustukseen, heidän entiset jumaluutensa\nsijoitettiin pimeyden pääruhtinaan suuriin legiooneihin, jotka siten\nsaivat suuren henkilölisän ja joiden valta laajentui sitä mukaa.\nTämä kaikki kulki käännytystyön nimellä, vaikka vapaaehtoisesta\nkääntymisestä ei voinut olla puhettakaan. Siten sai esi-isiemme usko\ntuhatvuotisen kamppailun aikana siirtyä syrjään kirkonopin kannattajien\nmiekkojen tieltä. Sen ykseysopin tilalle asetettiin dualistinen\nmaailmankatsomus kaksine persoonallisine kaikkivoipaisine suuruuksineen\nkaikkine suuremmoisine enkelijoukkoineen.\n\nToinen kauaksikantava piirre kalevalaisessa esi-isiemme uskossa koskee\nihmisprobleeman ratkaisua, ihmisen alkuperää, kehitystä ja päämäärää.\nEsi-isiemme uskon mukaan oli ihminen jo olemassa jumaluuden ilmentäessä\nmaailmankaikkeutta, siis jo \"ennenkuin maailman perustus laskettu\noli\". Ihmistä ei \"luotu\" vasta sitten kun kaikki muu ilmennyt oli jo\ntäydellisiin muotoihinsa kehkeytynyt, se oli henkiolentona olemassa jo\nmuotokehityksen alkuaikaisimmalla asteella, kuuluen siihen erikoiseen\nvoimahierarkian luokkaan, jonka tuli viedä maailmankaikkeuden\nkehityssuunnitelmaa eteenpäin omaa värähtelytasoaan pitkin kehityksen\nmääräämään suuntaan. Ihminen oli jumalsyntyinen ja pysyi semmoisena\nkoko kehityksellisen kierroskauden, oli kuolematon. Siinä piilevä\njumaluus oli häviämätön, sitä ei mikään muodoille kuuluva metamorfoosi\nvoinut turmella, vaikka se niissä eli ja oli. Henkisenä minuutena oli\nse ihmismuodon ylläpitäjä kaikissa elämän sille luomissa puitteissa.\nSaman metafyysillisen tosiasian ilmensi myöhemmin eräs vihitty\nyksinkertaisesti sanoilla: \"Hänessä me elämme, liikumme ja olemme.\"\nTämä oli selviö kalevalaiselle esi-isiemme uskolle, ei ulkoapäin\ntyrkytettynä uskonkappaleena, vaan tietäjien toteamana aksioomina.\nKokemusperäisesti olivat he todenneet henkisen ihmisen olemassaolon\nomassa itsessään, sen itsenäisen toiminnan niin fyysillisissä verhoissa\nkuin niistä riippumatta ulkopuolella fyysillisen ruumiin. Ihmisen\nkuolemattomuus oli täten' koettu tosiasia. Se muodosti vain toteamisen\nsiitä luonnonlaista, joka karheimmassa muodossaan tunnetaan aineen\nhäviämättömyyden nimellä, mutta johon ennenkaikkea sisältyy hengen\nikuisuus, ykseyden ainoa olevaisuus ja ihmisen eroittamaton osuus\nSiihen. Ihmisen ulkonaiset verhot, joihin se pukeutui aikakaudellisten\nkehitysjaksojen mukaisesti, olivat aikakaudellisen katoamislain\nalaiset, ne voivat vaihdella, ne voivat kuolla, mutta henkinen ihminen\noli aina ikuisena tekijänä, toimeenpanevana agenttina kaikissa\nmuodonvaihdoksien aikakaudellisissa prosesseissa.\n\nLoogillisena johdonmukaisuutena tästä seurasi omalaatuinen\nnäkemys ihmisen kehityksestä. Henkinen ihminen _sinänsä_ oli\ntavallaan täydellisyys, joka ei _sinänsä_ tarvinnut kehitystä\ntäydellistyäkseen. Ollen syntyperältään ja luonnoltaan jumaluuden\nykseyttä, se aikakaudellisessa ilmestyskaudessaan vain avautui,\nirroitti olemuksessaan piileviä voimia muodonvaihdosten jatkuvaan\nkulkuun. Kussakin aikakaudessa 285 sen voima loi uusia käyttövälineitä\nilmenemisvirtauksen lain mukaisesti. Näissä verhoissa kehkeytyi\nihmiselle tietoisuus olemuksensa alemmasta minuudesta, jonka kulloinkin\nmuodostivat ne verhot, joihin henkinen ihminen pukeutui avatakseen\nsisäisiä subjektiivisia mahdollisuuksiaan ulkokohtaiseen objektiiviseen\nhavainnollistumiseen. Nämä verhot olivat kehityksenalaiset ja\npuhuttaessa ihmisen kehityksestä tarkoitettiin tällöin aina\nulkonaisten verhojen, alemman minuuden kehitystä, sen nousua alemmasta\ntoimintamahdollisuudesta korkeampaan kykyyn vastata värähtelyihin,\njotka olivat henkisen ihmisen perintöosuus Elämän ykseydestä. Alempi\nminuus oli luonnon elementaalien luoma ase korkeamman minuuden\nkäytettäväksi, ja se kehittyi sitä mukaa kuin luonto aineellistui ja\ntiivistyi, ja sille oli ominaista omaksua sama värähtelyrytmi, mikä\noli vallalla ilmenneessä luonnossa. Korkeamman minuuden tehtäväksi\njäi täten yhtäjaksoinen alemman minuuden värähtelyrytmin muovailu sen\nsaattamiseksi sopusointuiseksi korkeamman minuuden voimavärähtelylle ja\nsamalla sopusointuiseksi kokonaisuuden suurelle harmonialle. Tämä on\nsitä ikuista taistelua, aioonista kamppailua, sotaa hengen ja aineen,\nvalon ja pimeyden, todellisen ja epätodellisen välillä, joka kestää\nkoko ilmennyskauden, josta kaikki \"pyhät kirjat\" puhuvat, ja jonka\njokainen ihminen tuntee tajunnassaan, voimatta useinkaan ymmärtää sen\nsyytä kunnes hän tajunnallisesti nousee raja-alueelle, kaksinaisuuden\nrajaviivalle, mistä hän kykenee näkemään kummankin taistelevan puolen\ntäydessä sota-asussaan, jolloin hänelle ilmenee kummankin puolen\nsuunnitelma ja päämäärä. Tällöin on mahdollisuus aivotajuisesti nähdä\nihmisen päämäärä ja kunkin yksilön osuus sen saavuttamiseksi.\n\nTätä päämäärää ovat maailman kaikki suuret uskonnot teroittaneet\naikanaan, kukin omalla erikoisella kullekin aikakaudelle sovelletulla\nsanontatavallaan, ja se on kaikuna nykyhetkenäkin vallitsevissa\nmaailmanuskonnoissa. Se on läpikäyvänä punaisena lankana ja siihen\ntähtäävät muut pienemmät eetilliset ohjeet. Jos vertailee niitä\ntoisiinsa, niin lopputuloksena voi havainnoida tämän yhteisen päämäärän\nsamaksi huolimatta sen erilaisista esittämistavoista. Mitä se loppujen\nlopuksi sisältää, voidaan lausu? muutamalla sanalla: Se on _totuuteen_\npyrkimistä, Elämän totuuden lopullista etsimistä. Yhteen ainoaan\nsanaan on tämä päämäärä huipennettu uus-platonilaisessa filosofiassa.\nSiellä sana gnoosis, tieto, jota sanaa myös uus-testamentillinen\nvihitty Paavali käyttää, merkitsi elämän totuuden tietoa. Gnoosis oli\nse tavoittelemisen arvoinen päämäärä, johon ihmisen oli pyrittävä ja\nse oli todellisen pyrkijän, tosissaan totuutta etsivän määrätyillä\ntarkoitukseen sovelletuilla ehdoilla saavutettavissa.\n\nKalevalaisessa sanontatavassa tämä sama aate sisältyy sanoihin \"synnyt\nsyvät\", jotka jokaisen tietoonpyrkivän oli etsittävä ja omistettava\nitselleen. Ja mitä sisältyykään noihin sanoihin? Ehdottomasti\npohjimmaltaan käsite, mikä viisaususkonnolla on ilmenneestä ja\nilmenemättömästä maailmankaikkeudesta. Ilmennyt maailmankaikkeus on\nohimenevä syitten seuraus, muotoihin sisältyvän aatteen ja voiman\nobjektiivinen hahmoittuminen, joka ei voi olla ehdotonta todellisuutta,\neikä myöskään _totuus_, koska se on yhtämittaisen katoavaisuuden ja\nmuodonvaihdoksen lain alainen. Vasta \"synnyt syvät\", ne voimat, jotka\npiilevät muotojen takana, alkavat olla totuutta, jota on käytävä\netsimään, ja mikäli sitä päästään tuntemaan sikäli aletaan aavistella\ntietoa, tuota gnoosista, salaista tietoa, joka ammoisina aikoina\nkalevalaisessa esi-isiemme uskossa kantoi syntyjen syvien nimitystä.\nSanat ja nimitykset voivat muuttua ja vaihtelevatkin aikakausien\nmukaan, mutta asian sisältö ainakin tässä tapauksessa on sama.\nKalevalaisenkin uskonnon mukaan syntyjen syvien tunteminen merkitsee\nihmisen minuuden pääsemistä tietoiseen, kokemusperäiseen yhteyteen\nsyiden maailman kanssa, tietoiseksi tulemista niistä aatteellisista\nvoimista, jotka vaikuttavat muotomaailman vaihtuvien ilmiöiden takana,\nosallistumista niiden värähtelyihin voidakseen astua tietoiseksi\ntekijäksi elämän mahtavassa koneistossa.\n\nHuimaava päämäärä. Sitä ovat \"pyhät kirjat\" ja suuret ajattelijat\nkutsuneet vuoroin ihmisen jumalaksi tulemiseksi vuoroin jumaluuden\nihmiseksi tulemiseksi tai jumaluuden lihaan astumiseksi, ja vaikka\ntapahtuma on sama kummassakin katsantokannassa, niin on se aiheuttanut\nsanansaivartelullaan tavatonta ristiriitaa kautta aikojen eikä suinkaan\nvähimmin meidän historiallisena aikanamme. Tämän metafyysillisen\naatteen oikea ratkaisu paljastaa kumminkin varmasti persoonallisen\njumalan aatteen ymmärrettävimmällä ja ehkä oikeimmalla tavalla. Niinpä\neräs nykyaikamme suuri opettaja lausuu: \"En tunne muuta persoonallista\njumalaa kuin jumaluuteen kohoutuneen ihmisen, mikä on samaa kuin\nihmiseen astunut jumaluus.\" Tähän huimaavaan päämäärään tähtää\nkalevalaisen esi-isiemme uskon opetus ihmiskehityksen tarkoituksesta.\n\nKuinka toisenlainen onkaan opetus, jonka kirkko toi suomensukuisten\nkansojen rippeille hävittäessään heidän esi-isiensä uskoaan. Se\npuhui ihmisen kertakaikkisesta luomisesta jumalan kuvan kaltaiseksi\nmielivaltaisesti tulkitun vanhatestamentillisen luomiskertomuksen\nkuudentena luomispäivänä. Se antoi sille elävän hengen, salli sen\nmaistaa hyvän- ja pahantiedon puusta ja tuomitsi sen siitä ikuiseen\nkadotukseen. Kirous oli niin suunnaton, että kirkon on täytynyt\nvuosituhannen ajan keksiä keinoja, jotta edes jokunenkaan pelastuisi\ntuosta hirvittävästä ikuisen kadotuksen kohtalosta. Keinoja on\nvaihdettu kirkon etujen mukaisesti — on pyritty ostamaan vapautus\nihmiskunnan yllä lepäävästä kirouksesta. Hintakin, on vaihdellut\nrahasta — viattomaan karitsan vereen saakka —, ihmiset ovat ostaneet\nautuuttaan, mutta kukaan sivullinen ei tiedä ovatko he autuaita vai ei,\nkukaan ei ole tullut sanomaan kuoleman takaa, miten asianlaita heidän\nosaltaan oikeastaan on.\n\nTämän umpimähkäisen mielettömyyden voi ymmärtää vain\npersoonallisuuteen, ihmisen alempaan minuuteen pohjautuvan suunnattoman\nkiintymyksen perustalla. Kirkko on osannut käyttää sitä hyväkseen,\nvetoaa siihen luvaten persoonallisuudelle ikuista autuutta kirkon\nsille tarjoamilla ehdoilla, ja kun ei ole muutakaan mahdollisuutta\npersoonallisuuden säilyttämiseksi ikuisiksi ajoiksi, niin tartuaan\nsiihen kuin hukkuva oljenkorteen uskaltamatta edes epäillä kirkon\njulistuksen todenperäisyyttä. Kirkko varoittaakin epäilystä, koska\nse vaarantaa persoonallisen autuuden mahdollisuuden. On uskottava\nsokeasti: \"Credo quia absurdum\", sanookin eräs kuuluisa kirkon pyhimys.\n\nPerin vieras on tämänlaatuinen kannanotto esi-isiemme uskolle,\njoka puhui vain tiedosta, \"synnyistä syvistä\". On muutoin\nmerkillepantava seikka, ettei kalevalainen uskonto sanallakaan mainitse\nhaudantakaisesta taivaasta, minne olisi pyrittävä. Sille riittää\ntiedon saavutus, jonka pohjalla uskalletaan elää, uskalletaanpa\nastua Tuonelaankin, missä palkka tarkoin maksetaan kaikista töistä\nniin hyvistä kuin pahoistakin. Syvien syntyjen tunteminen oli ainoa\nautuuden lupaus — tieto itsessään oli autuutta ja voimaa, joka avasi\nTuonelaankin portit ja poisti kuoleman yltä kauhun tunteen. Se ei\nvoinut peloittaa, sillä ikuista henkeä, henkistä ihmistä eivät\nkuolemankaan verkot voineet vangita.\n\nKolmas tärkeä ja selvä piirre kalevalaisessa esi-isiemme uskossa on\ntien osoittaminen ihmiskehityksen korkeimpaan päämäärään. Se kulki\nsilloin niinkuin tänäkin päivänä — kaitana polkuna vihkimyksien\nahtaalle portille, missä kynnyksen vartija esittää timantinkovat\nehdot ennenkuin portin salpa avautuu. Ehdot ovat järkkymättömät ja\nankaruudestaan huolimatta ne ovat säilyneet muuttumattomina eikä\nole mahdollistakaan ajatella niiden helpoitusta, koska jokainen\nvihkimys tuo ihmiselle kykyjä kaikkiallisten voimien käyttöön,\nvoimien, jotka aineellisuuteen vajonneen ihmiskunnan hallittavina\nvoisivat tuottaa mitä suurinta tuhoa kehityksen suunnitelmalliselle\nharmooniselle menestymiselle. Halukkaana voimien omaksumiseen on\nihmiskunta pyrkinyt mestaroimaan vihkimyksen ehtoja, on laatinut omia\nsuunnitelmiaan, luonut omia määritelmiään ihmiskehityksen päämäärästä,\ntiestä päämäärään ja ehdoista sille astumiseen, mutta ne ovat olleet\nihmismestaroimisia, ihmisajattelun haihattelua, jolla ei ole pohjaa\ntositiedon, gnoosiksen, syntyjen syvien vihkimysvaatimuksissa. Ne\novat harhakuvia ja muodostavat sen suuntauksen, josta kaikkien\naikojen vihityt ovat varoittaneet siihen liittyvien yksilöllisten\nvaaran mahdollisuuksien takia. Esi-isiemme uskossa esiintyvät tiedon\nsaavuttamisen ehdot eivät ole \"uskonkappaleita\", eivät mihinkään\nerikoiseen uskonnolliseen käsitteeseen uskomista, eivät minkään\nerikoisen ritualismin ulkonaista noudattamista, eivät alistumista\njonkin kuinkakin korkean auktoriteetin arvovaltaisuuteen, eikä\nylipäänsäkään mitään passiivista, vaan niihin kuuluu mahdollisimman\naktiivinen, terävöitynyt pyrkimys oppia tuntemaan oma itsensä ja\ntoteuttamaan tuota kautta aikojen säilynyttä sfinksimäistä aksioomia:\n\"Ihminen, tunne itsesi.\" Siihen ei sisälly ainoastaan oman» alemman\nminuuden täydellinen tuntemus, ruumiillisten, sielullisten ja\naatteellisten ominaisuuksien perinpohjainen arvioiminen niiden oikeaan\nrytmivärähtelyynsä, vaan alemman minuuden rytmivärähtelyn täydellinen\nhallitseminen ja alistaminen ihmisen korkeamman minuuden käytettäväksi.\nItsetuntemuksen korkeimman potenssin muodostaakin korkeamman minuuden\nlöytäminen, oman sisäisen jumaluutensa näkeminen kasvoista kasvoihin,\nsen kuninkaaksi kruunautuminen, sen kirkkauteen kietoutuminen ja sen\nkirkkauden valoksi pääseminen ilmenneen maailman synkässä kuoleman\nyössä.\n\nVihkimyksiä on eri asteisia vastaten ihmisen henkistä nousua.\nEnsimmäisissä vihkimyksissä saa pyrkijä jo todeta korkeamman minuutensa\nolemassaolon kokemusperäisesti ja oivaltaa sen vaatimukset, mutta\nvasta mestariusvihkimyksessä kruunautuu korkeampi minuus alemman\nminuuden ainoaksi kuninkaaksi ja alempi minuus muodostuu täydelliseksi\nvälineeksi heijastamaan ulkomaailmaan ihmisen korkeamman minuuden,\njumaluuden kirkkautta. Tällöin myöskin kirkastuu vihitylle täydellinen\ntieto hänen omasta osuudestaan ehdottoman Olemassaolon rajattomassa\ntotuudessa, joka ei konsanaan kokonaan voi rajoittua ehdonalaisuuden\nja yksilöllisyyden puitteisiin. Tämä tieto ilmenee mestariusvihitylle\nulkonaisen elämän kaikissa vaiheissa viisautena ja voimana tehtävien\nsuorituksessa, jotka kohdistuvat ihmiskuntaan, kansaan ja rotuun\neikä enää omaan pieneen minuuteen ja sen pyyteiden tyydyttämiseen.\nVihkimykset sinänsä eivät ole mitään erikoisia taikaseremonioita, jotka\nolisivat tekijänä ihmisen nostamisessa henkisyyteen, paremminkin ne\novat vain sinetöimisiä tapahtumille, jotka ilmenevät ihmisen sielussa\nhänen kulkiessaan kaitaa polkua kohti Elämän ehdotonta kirkkautta.\n\n\n\n"]