[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fMdA5sD495A2DDeVq8BD_o86j-QRaj_p-yh8uxkoSZZs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3157,"Boresko kaunotar y.m. kertomuksia","Jókai, Mór",1825,1904,"3157-j-kai-m-r-boresko-kaunotar-y-m-kertomuksia","3157__Jókai_Mór__Boresko_kaunotar_y.m._kertomuksia",null,"romaani",[],[],"fi",1878,1915,25588,166353,false,50407,[23,24],"Fiction","Short stories",[26,27],"Historical Novels","Short Stories","\"Boresko kaunotar y.m. kertomuksia\" by Mór Jókai and Antonio de Trueba is a collection of stories written in the early 20th century. The book features various narratives, primarily focusing on themes surrounding war and personal relationships, with the titular tale centering around a Russian officer's experiences during the Turkish War and his interactions with a beautiful noblewoman named Boresko.   The opening of the book begins with a detailed setting that places the reader in the midst of a military encampment near the Balkan Mountains, where the protagonist serves as an adjutant. As he deals with the rigors of war and the challenges of duty, he is interrupted by his friend Hershko, who brings news of a betting win and hints at a romantic entanglement with a mysterious woman they had previously encountered. The protagonist's intrigue deepens as the narrative unveils the beauty of the noblewoman Boresko, setting the stage for a love story entwined with danger and deception, particularly as revelations arise about Hershko's intentions. The opening portion effectively establishes a backdrop of tension, both militarily and emotionally, hinting at the dramatic turns the story may take. (This is an automatically generated summary.)",[],234,"Novellikokoelma sisältää unkarilaisen Mór Jókain ja espanjalaisen Don Antonio de Trueban kertomuksia. Nimitarina sijoittuu Venäjän ja Turkin väliseen sotaan Balkanilla ja kuvaa venäläisen upseerin kokemuksia rintamalla.","Mór Jókain 'Boresko kaunotar y.m. kertomuksia' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3157. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","BORESKO KAUNOTAR Y.M. KERTOMUKSIA\n\nKirj.\n\nMór Jókai\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Oy,\n1915.\n\n\n\n\n\n\n SISÄLLYS:\n\n Boresko kaunotar.\n Miranda. (Mauri Jokai)\n Äitipuoli. (Don Antonio de Trueba)\n Paossa. (Mauri Jokai)\n\n\n\n\n\n\nBORESKO KAUNOTAR\n\nVenäläisen upseerin kertomus turkkilaissodasta.\n\n\n\n\nMeidän leiripaikkamme oli Balkan-vuorten rinteellä muutamia virstoja\nShipka-solan päälinnoituksesta. Toimenamme oli helpottaa itse solassa\nmajailevien osastojen vaivaloista vartioimista joko astumalla\nvuorotellen heidän sijaansa tahi vaaran uhatessa rientämällä heille\navuksi. Suleiman Pashan raivoisat hyökkäykset, joissa enin osa hänen\nkelpo sotajoukkoansa tuli tuhotuksi, olivat tosin torjutut, ja\nsentähden tiesimme myös ettei meillä aivan kohta ollut odotettavissa\nmitään suurempia hyökkäyksiä, varsinkaan ei kovimman pakkasen aikana;\nkuitenkin täytyi meidän yhä edelleenkin aina olla varuillamme ja\nvalppaina. Tapaukset Plevnan luona tekivät siellä seisovien joukkojen\nvahvistamisen välttämättömäksi, ja vaikka meidän asemamme Shipkan\nsolassa oli sangen tukala ja vaarallinen, täytyi meidän kumminkin\nlähettää rykmenteistä muutamia sinne avuksi, mutta tämän täytyi\ntapahtua niin salaisesti kuin mahdollista, ettei vihollinen meidän\nheikkouttamme huomaisi ja sen johdosta alkaisi uusia ryntäyksiä. Siitä\nsyystä oli myös ylipäällikkömme kenraali R., jonka adjutanttina minä\nsatuin olemaan, täällä synkässä erämaassa, etujoukkojensa luona, itse\njoukkojen liikkeitä määräämässä ja johtamassa.\n\n\"Hyvää huomenta, hyvää huomenta, herra adjutantti! Onnittelen,\nonnittelen sydämestäni!\"\n\nNäin sanoen astui eräänä päivänä ystävämme Hershko, meidän kaikkien\nyleinen toimitsija ja hankkija, siihen luolaan, joka minulla oli\nsamalla makuuhuoneena, vierashuoneena ja ruokahuoneena, ja joka\nlyhyesti sanoen oli yhdeksän kuutiometrin suuruinen, vuoren syrjään\nkaivettu kolo, josta meidän majoittajamme oli täytynyt ajaa pois eräs\nbulgarialainen perhe hankkiakseen minulle jonkinlaista suojaa sadoista\nvuorenrotkoista ja halkeamista syöksyviä lumiryöppyjä vastaan.\nJonkinlaista, sanoin minä, sillä täydellisessä suojassa en minä\ntäälläkään ollut, koska aukkoa, jossa oven olisi pitänyt olla, verhosi\nainoastaan siihen ripustettu peite. Samanlaisessa, oman asuntoni kanssa\nyhteydessä olevassa huoneessa olivat palvelijani ja molemmat hevoseni\nsaaneet suojaa, ja nämä viimeksi mainitut lämmittivät asuntoni\ntallihöyryillään, jotka tosin eivät olleet kovin hyvänhajuisia.\n\n\"Oletko hullu! Mitä varten sinä minua onnittelet?\" huudahdin puoleksi\nsuuttuneena siitä että hän minua tuli häiritsemään juuri kun olin\nkenraalin käskystä kirjoittamassa salaista kirjettä ylipäällikölle.\n\n\"No mihinkäs muuhun kuin siihen että olette voittaneet kaksisataa\ntukaattia! Kaksisataa tukaattia! Oi sinä isäini Jumala, mitä ei Hershko\nparka tekisi voittaakseen yhtenä yönä kaksisataa, sanoo: kaksisataa\nkappaletta tuommoista kaunista, keltaista, kiiltävää tukaattia!\"\nhuokasi Hershko niin kujeellisen näköisenä että minun täytyi hymyillä.\n— \"Niin, niin, ja vielä aivan uusia, rahapajasta suorastaan tänne\nlähetettyjä tukaatteja! Mutta mistä tiedät sinä että minä viime yönä\nolen pelannut?\" kysyin minä.\n\nVaikka peli tosin oli kielletty, emme juuri paljon huolineet koko\nkiellosta, sillä miten muuten olisimme aikamme kuluttaneet! Me asuimme\nnäet kuopissa, jotka olisivat olleet koirillekin liian huonot. Näissä\npimeissä koloissa oli lukeminen mahdotonta, ja vaikkapa olisi voinutkin\nlukea, niin mitä olisi lukenut, kun ei ollut muuta kirjallisuutta\ntiedonhalumme tyydyttämiseksi kuin vanhoja rikkirevittyjä sanomalehtiä,\njotka olivat olleet juustojen, makkarain tahi muiden senlaatuisten\naineiden kääreinä. Sentähden kokoonnuimme aika ajoin pelaamaan\nrykmentinpäällikkömme, kreivi S:n asuntoon, joka oli vähän suurempi\nkuoppa, missä ennen kylän knjäs eli ruhtinas oli asunut, — sillä\ntäällä, samoin kuin Kaukasus-vuoristossa, nimitettiin kylien päämiestä\ntällä korkealla arvonimellä. Kreivi S. oli valmis ryntäämään\nturkkilaisten tabor'eja eli pataljonia vastaan. Vastoin tapaani olin\nedellisenä yönä sattunut voittamaan suurehkon summan; eikä minusta\nollut ihmeellistä ollenkaan, että Hershko tämän tiesi, sillä meidän\nhankkijanamme tunsi hän luonnollisesti taloudelliset asiamme paremmin\nkuin me itse; kuitenkin tein hänelle edellämainitun kysymyksen\nsanoakseni jotakin.\n\n\"Hershkoko ei tietäisi semmoisia asioita, jotka koskevat hänen\nkorkea-arvoista suosijataan?\" sanoi hän viekkaasti hymyillen, samalla\nkun hän koukisti pitkän, laihan ruumiinsa suorakulmaiseen asentoon,\nnäyttäen siten alamaisuuttaan, sillaikaa kun hänen silmänsä uteliaasti\nvilkuivat ympärilleen. \"Mutta enpä yksistään sentähden onnittele herra\nratsumestaria —\"\n\n\"Luutnantti olen! Siitä et saa mitään maksua, että minun virka-arvoni\nennenaikaisesti ylennät\", keskeytin hänet nauraen. \"Mutta sanohan,\nmiksi vielä onnittelet?\"\n\n\"No, herra luutnantti sitten\", vastasi Hershko ilkeän näköisenä.\n\"Niinkuin herra ei tietäisi? — Turhaankos me bulgari-raukat olisimme\nvenäläisiltä piilottaneet tyttäremme ja vaimomme, ihan samaten kuin\nturkkilaiset kätkevät omansa haaremiin. Enkö ole aina sanonut että\nsananparsi 'onni pelissä — onni rakkaudessa' ei ole tehty herroja\nvenäläisiä varten, sillä he...\"\n\n\"Asiaan, asiaan\", keskeytin hänet tuskastuen, \"sano nyt vihdoin, mitä\nsinä tarkoitat, sinä vanha kurkunleikkaaja!\"\n\n\"Armollinen herra luutnantti, älkää toki olko olevinanne niin viattoman\nnäköinen; tiedättehän, teidän armonne, yhtä hyvin kuin minä, että\nkaunis bojaritar...\"\n\n\"Mikä bojaritar? Tahdotko vihdoin puhua suusi puhtaaksi?\" huudahdin\nhypäten multapenkiltä, jonka päälle olin levittänyt hevosen loimen\nverhoksi, niin että sitä paremman puutteessa saattoi käyttää sohvana,\nja tavoittaen näön vuoksi seinällä riippuvaa sapeliani.\n\n\"Antakaa toki sapelin olla seinällä; minä tahdon puhua, koska\narmollinen herra käskee\", huusi Hershko vetäytyen ovelle.\n\n\"No hyvä, avaa siis sana-arkkusi; kenestä puhut?\"\n\n\"Eikö teidän armonne muista kaunista naista, jonka näitte kahdeksan\npäivää sitten, palatessanne kenraalin kanssa Gabrovasta, sieltä, jossa\nvanha roomalainen torni on tien vieressä?\"\n\n\"Ah, kaunotarta, jolla oli huntu silmillä?\" huudahdin kummastuneena,\nsillä tapaus, jota Hershko tarkoitti, oli vallan tarkkaan muistissani.\nKun näet edellä mainittuna päivänä palasimme eräältä virkamatkalta ja\nratsastimme vuoren solaa ylöspäin, näyttivät kasakat, jotka olivat\nvartiaväkenämme, meille ratsun selässä istuvan naisen, joka oli\nseisahtunut tien syrjään erään vanhan rakennuksen viereen. Hän istui\nmuulin selässä, ja kun hän näki meidän huomanneen hänet, nosti hän\nhetkeksi valkoisen huntunsa niin, että näimme hänen erinomaisen ihanat,\nmustien kiharien ympäröimät kasvonsa. Hänen silmänsä säteilivät niin\nviehättävästi ja hänen huulillaan oli lumoava hymy, kun hän kädellään\ntervehti meitä — vaiko minua yksin? — ennenkuin hän katosi pitkin\nvuoren rinnettä alaspäin johtavaa polkua.\n\n\"Olette tehneet valloituksen\", sanoi kenraali R. nauraen, ja minä\ntunsin että punastuin, vaikka olin olevinani välinpitämätön. Kauniin,\ntuntemattoman kuvaa en kuitenkaan saanut mielestäni, varsinkin kun\nerämaan yksinäisyys ja pakollinen työttömyys saivat mielikuvitukseni\nliikkeelle tämän kohtauksen johdosta. Mutta miten tiesi Hershko tämän?\n\nVihdoinkin ja sittenkun antamalla hänelle muutamia hänen jumaloimiansa\ntukaatteja olin tehnyt hänet taipuvaisemmaksi, sain häneltä\nhoukutelluksi sen tiedon, että tuo ihana tuntematon oli eräs\nromanilainen bojaritar, kreivinna Boresko, jonka mies oli kaatunut jo\nensi taistelussa, ja joka nyt oli tullut tänne lähellä oleville\nmaatiloilleen odottamaan, kunnes venäläiset sotajoukot kulkisivat yli\nBalkan-vuorten, jolloin hänen aikomuksensa oli seurata jäljessä\nKasanlikiin, jossa hänellä muka oli suuria ruusutarhoja. Hershkolta,\njoka oli ollut asioissa tuon äärettömän rikkaan kreivinnan kanssa, oli\ntämä kysellyt minua — tunsin kuinka sydämeni tykytti ja veri nousi\npäähäni — ja lausunut halunsa tehdä minun tuttavuuttani. — Mikä\nviehättävä kohtaus täällä erämaassa, mikä aavistamaton onni! — Minä\nsaisin siis tavara kaunottareni, puhua hänen kanssaan, voittaa hänen\nsuosionsa. Varmaankin hän rakasti minua, ja minulla oli siksi\nluottamusta itseeni, etten luullut hänen antavan minulle rukkasia, jos\nkosisin. Mutta Hershko yksin voi minut viedä hänen luokseen, hän yksin\ntiesi, missä kaunotar nykyään asui; hänen täytyi siis johtaa minut\nsinne. Muutamat kultarahat tekivät hänet pyyntööni myöntyväksi, ja\nsitten teimme sopimuksen, että hän iltapuoleen — ennemmin ei hän\nsanonut joutavansa — tulisi minua hakemaan, johdattaakseen minua\nromanttiselle retkelleni.\n\nMinä olin niin hurmaantunut, etten vähintäkään ajatellut niitä vaaroja,\njotka tämmöisellä öisellä retkellä sodan aikana voisivat uhata minua.\nIltapuoleksi pyysin jollakin tekosyyllä kenraalilta vapautusta\npalveluksestani, ja se vapautus myös paikalla myönnettiin. Ja sitten\nodotin yhä kasvavalla kärsimättömyydellä opastani.\n\nTuskin alkoi pimetä, ennenkun oviaukkoa verhoava peite nostettiin ylös,\nja siitä tuli näkyviin yhtaikaa ihmisen kasvot ja aasin pää. Se oli\nHershko, joka siinä, aasinsa Mikola'n selässä istuen, haki minua. Hän\nastui alas ja tuli syvästi kumartaen kurjan talikynttilän valaisemaan\nhuoneeseeni.\n\n\"Kreivinna tietää että teidän armonne tulee\", sanoi hän hieroen\nkäsiään, \"ja hän odottaa herra luutnanttia!\"\n\n\"Mitä, oletko käynyt hänen luonaan?\" huudahdin minä kummastuneena.\n\n\"En, mutta minä olen lähettänyt sanan luotettavan miehen kanssa.\"\n\n\"Sinä olet kunnon mies\", sanoin, \"etkä tule kauppojasi katumaan, jos\npalvelet minua uskollisesti.\"\n\nHershkon itämaisella suulaudella vakuuttaessa ja vannoessa, että hän\njoka silmänräpäys oli valmis antamaan repiä itsensä tuhanneksi\nkappaleeksi minun edestäni, tuli uskollinen palvelijani Danilo\nilmoittamaan että hevosemme olivat valmiit. Sitä ennen olin jo pukenut\nitseni niin huolellisesti, kuin jos olisin ollut menossa\nhovitanssiaisiin Pietarissa; nyt otin vielä revolverini ja tahdoin\nsammuttaa kynttilän. Huomasin kuitenkin silloin että taskussani oli\nkirjekotelo, joka sisälsi virallisia tietoja sekä kopioita samana\npäivänä tulleista ja menneistä päiväkäskyistä.\n\nMinä aukaisin pienen kirstun, joka oli vuoteeni vieressä, pannakseni\nkotelon sinne.\n\n\"Eikö olisi parempi että teidän armonne ottaisi sen mukaansa, niin\nolisi se varmemmassa tallessa\", arveli Hershko.\n\n\"Varmemmassa tallessa!\" nauroin minä. \"Sinä uneksit, kun luulet ett'ei\nse täällä olisi tallessa koko rykmentin keskellä; kuka sen täältä voisi\nviedä? Sitä paitse en tahdo kuljetella sitä mukanani.\"\n\nHän ei vastannut mitään, mutta kun satuin katsomaan sivulle, huomasin\n— kuten myöhemmin muistin — hänen kasvoillaan omituisen ilmeen, ja\nhänen silmänsä välähtelivät kuin pedon; tätä en siinä silloin enemmän\najatellut, vaan suljin arkun, sammutin kynttilän, ja muutamia minuuttia\nmyöhemmin istuin ratsuni selässä, käärittynä burkaani- eli\nlammasnahkaiseen turkkiini, jonka karvat olivat ulospäin. Yö oli pimeä,\nja ankara lumipyry teki sen vielä pimeämmäksi. Palvelijani Danilo\nratsasti takanani ja edellä ratsasti oppaani Hershko aasinsa selässä.\n\nPitkän ja sangen vaivaloisen ratsastuksen jälkeen pilkoitti vihdoin\nvaloa kaukaa; koiran haukuntaa kuului, ja hetken perästä tulimme\nvanhan, puoleksi hajonneen portin läpi eräälle pihalle, jossa Hershko\nkäski minun astua alas. Danilon, jolle jätin hevoseni, käskin pysyä\nratsullaan sekä, jos vähinkään vaara uhkaisi, laukaisemaan\nrevolverinsa, jolloin kiiruhtaisin heti hänen luokseen. Tosin en mitään\nvaaraa pelännyt, mutta tahdoin kuitenkin olla varuillani. Sitten\nirroitin revolverini ja sanoin Hershkolle: \"nyt eteenpäin!\"\n\nHämärän eteisen läpi astuimme nyt pieneen huononlaiseen tupaan, jota\npieni öljylamppu valaisi ja jossa bulgarialainen palvelija istui. Tämä\nantoi Hershkolle soihdun, ja nyt menimme parin huoneen läpi, jotka\nolivat huonosti kalustetut — mikä minua ei kumminkaan kummastuttanut,\nsillä rikkaimmatkin bulgarit asuivat näennäisesti sangen kurjissa\nasunnoissa, välttääkseen siten turkkilaisten saaliinhimoa. Näillä\nrikkailla, jotka olivat asuneet muualla Europassa sekä tottuneet\neuropalaiseen ylöllisyyteen, oli sitävastoin jossakin rakennusten\nsyrjäisissä osissa, vieläpä maan allakin piilotettuna komeita huoneita.\nNiin oli täälläkin laita, sillä näistä köyhännäköisistä huoneista\nastuimme yht'äkkiä hyvin valaistuun kamariin, joka oli niin ylellisesti\nvarustettu, että se olisi kelvannut minkä rikkaan europalaisen\nsalonkinaisen huoneeksi tahansa. Huonekalut olivat sametilla verhotut,\novien verhot tehdyt vahvasta silkistä; lamput olivat kristalleilla\nkoristettuja, kamiini-uunit mustaa marmoria, seinäkello ranskalaista\npronssia, yhdellä seinällä oli ranskalainen piano, toisilla etevien\nmestarien tauluja; sanalla sanoen: kaikki todisti omistajan tahi\nomistajattaren rikkautta ja taideaistia. Ikkunoita vaan puuttui,\nmikä ei ollutkaan kummallista sille, joka tuntee maan tavat,\nsillä turkkilaisten, pomakien ja Muhamedin uskoon kääntyneiden\nbulgarialaisten ja Tsherkessien ahneuden tähden olivat tämmöisten\nkomeiden huoneiden ikkunat joko kiinni muuratut tahi peitetyt oljilla\ntahi jollakin muulla.\n\nTuskin olimme astuneet sisään, ennenkun edessäni seisoi bojaritar koko\nkauneutensa loistossa, tarjoten hurmaavalla hymyllä kätensä, jota\ninnokkaasti suutelin. Kun Hershko oli minut esittänyt, sanoi kaunotar\nminut tervetulleeksi niin kohteliaasti, että ensi hämmästykseni katosi,\nmuuttuen sitä suuremmaksi ihailuksi. Hän laski leikkiä nykyisestä\nasunnostaan ja sanoi sitten suoraan, että nykyiset olot eivät olleet\nsallineet hänen tavanmukaisesti tehdä minun tuttavuuttani, ja siitä\nsyystä oli hän valinnut tämän oudonlaisen keinon.\n\n\"Toivon kumminkin\", lisäsi hän, \"ettette väärin käsitä käytöstäni. Jos\nhaluatte juoda teetä sekä pitää vähän seuraa minun kanssani, joka olen\nikävyydestä menehtymäisilläni, niin olkaa hyvä ja istukaa!\"\n\nMinä tiesin tuskin kuinka löytäisin tarpeeksi lämpimiä sanoja\nkiittääkseni kaunista kreivinnaa. Minä lupasin hänelle ritarillisen\npalvelukseni nyt ja vastedes. Kummallinen ahdistus valtasi minut\nkumminkin istuessani pehmeässä nojatuolissa suloisen kreivinnan\nvastapäätä.\n\nNyt vasta saatoin tarkemmin nähdä hänen kasvonsa, jotka olivat täysin\nitämaalaista mallia. Hänen tukkansa oli ihan musta, hänen vartalonsa\nhoikka ja notkea, hänen silmänsä säteilevät, hänen äänensä miellyttävä.\nHänen pukunsa oli kokonaan pariisilainen, sillä erotuksella vaan, että\nhänen päässään oli pieni fetsi eli turkkilainen lakki, joka teki hänen\nnäkönsä vielä omituisemmaksi.\n\nHershko meni ulos; kaunis teeserviisi sekä paljo kylmää ruokaa oli\nkatettuna pöydällä. Kreivinna täytti kupit tuoksuavalla nesteellä, ja\nkohta puhelimme kuin olisimme olleet vanhoja tuttuja. Johduttiin\npuhumaan kohtauksestamme kahdeksan päivää takaperin, ja kreivinna\nmyönsi, luoden silmänsä maahan, että hänellä siitä asti oli ollut\njonkunlaista mieltymystä minuun, osasi kumminkin pidättää minun\ntunteitteni kuohun, josta hän ei suinkaan voinut olla epätietoisena,\nniin että puheemme oli aivan viatonta laatua. Hän kertoi minulle\nmiellyttävästi entisestä elämästään — mies-vainajastaan, jonka kanssa\nhän nähtävästi ei liene ollut onnellinen, puhui hän ainoastaan\nohimennen — kertoi Bukarestista, Konstantinopolista ja Parisista,\njonka hän myös oli nähnyt. Puhellessamme kysyi hän minulta usean kerran\nmeidän sota-asemastamme, joka olikin minusta aivan luonnollista, koska\nhän odotti vain päästäkseen Balkanin yli meidän jäljessämme. Minä\nkerroin hänelle vaan yleisesti asemamme, antamatta mitään lähempiä\ntietoja. Suloinen emäntäni täytti silloin pikarin vanhalla Burgundin\nviinillä, maistoi itse ja tarjosi sitten minulle. Minä pidin\ninnostuneen puheen hänen menestyksekseen ja kiitin siitä\nystävällisestä, ansaitsemattomasta kohtelusta, joka oli tullut\nosakseni. Siten kului äkisti muutamia hauskoja tunteja, ja vasta kun\nHershko koputti ovelle, muistin että oli aika lähteä paluumatkalle.\n\nPyysin saada tulla uudestaan, ja sen myönsi ihana Boresko ehdolla että\nHershko saattaisi minua ja ainoastaan pimeässä, jotta käyntini eivät\nherättäisi huomiota. Minä suutelin hänen kättään jäähyväisiksi ja\nhyppäsin ratsuni selkään, jonka Danilo, jolle myös oli annettu pullo\nhyvänmakuista juomaa, toi esille. Hershko nousi aasinsa selkään, ja\npuoliyön aikana jätimme kylän, Muezimin huutaessa minaretista: \"Allah\nakkar la akkar, la Mahehlalah!\"\n\nKuin unessa ratsastin kotiinpäin ja heräsin vasta kun olimme tulleet\nvartiaimme ohitse. Hershko erosi silloin meistä ojentaen oikean\nkätensä, jonka mielelläni täytin tukaateilla.\n\nVielä kaksi kertaa kahdeksassa päivässä ratsastin saman matkan Hershkon\nja Danilon kanssa, ja minun rakkauteni ihanaan bojarittareen kasvoi\nkasvamistaan. Hänenkin käytöksensä osoitti ettei hän ollut aivan\nvälinpitämätön minua kohtaan, kumminkaan ei hän sitä koskaan\ntunnustanut, osasipa myöskin pidättää minua tunnustamasta, niin että\nolin vielä yhtä kaukana päämaalistani kuin alussa. Meidän keskustelumme\noli vilkasta ja sen esineenä oli kaikenlaiset asiat; aina palasi hän\nkumminkin meidän asemaamme Shipkan solassa, ja aina sanoin minä, etten\ntietänyt siitä mitään lähemmin; vaikka en häntä ollenkaan epäillyt,\nolin kuitenkin liian hyvä sotamies kertoakseni missään tapauksessa\nvirkasalaisuuksia; ja siten sulki velvollisuudentunne suuni, vaikka\nmuuten sangen mielelläni olisin tahtonut täyttää hänen tahtonsa.\n\nYöt päivät oli kauniin Boreskon kuva mielessäni, ja Hershko, joka tähän\naikaan usein kävi luonani kulkiessaan meidän leiripaikallamme, koetti\nparastaan kertomuksillaan yhä enemmän innostuttaakseen ja\nvahvistaakseen minussa sitä luuloa että vihdoin tulisin voittamaan\nsuloisen Boreskon sydämen ja käden.\n\nTilani kävi epätietoisuuden tähden sietämättömäksi, jonka tähden päätin\nensi matkallani saada asian ratkaistuksi. Saman päivän aamuna, jolloin\ntaaskin olin sopinut Hershkon kanssa uudesta retkestä, olin kuin\nkuumeessa levottomuudesta, ja kun sain tietää että toverini B. aikoi\nkomppanioineen lähteä suuremmalle ruokavarojen hankkimisretkelle,\npyysin kenraalilta lupaa saada seurata mukana; ja koska ei ollut mitään\nerityistä tehtävää, myönnettiin se minulle.\n\nKohta sen jälkeen ratsastimme kirkkaana talviaamuna ulos, kasakkajoukko\netunenässä, toinen sivulla; toista sivua suojasi itse vuoren seinä.\nVähän matkaa kuljettuamme poikkesimme pohjoiseen päin vievältä\npäätieltä erääseen syrjässä olevaan rotkoon. Kuljimme hyvin vaivaloista\ntietä monen metsikön läpi, kun yht'äkkiä kasakka ratsasti luoksemme ja\nkertoi että olimme aivan lähellä erästä bulgarialais-kylää. Varovasti\nmarssimme sinne; osa komppaniaa pysytettiin koossa, toinen osa sai\nkäskyn mennä kylään hankkimaan ruokavaroja. Kohta kuului joka haaralta\nhanhien kaakatusta, härkien mylvinää, sikojen röhkinää ja lammasten\nmääkimistä.\n\nVälinpitämättömästi tätä katsellessani kuiskasi Danilo korvaani:\n\n\"Teidän armonne, tämähän on se kylä, jossa olemme hiljattain niin\nuseasti käyneet.\"\n\nMinä säpsähdin; minustakin oli kylä alussa näyttänyt tutulta, mutta\ntäällä käydessäni olin ollut niin ajatuksissani, etten pimeässä ollut\ntullut paikkaa lähemmin tarkastaneeksi; Danilo sitä vastoin, joka useat\ntunnit oli ulkona odottanut minua, tunsi paikan hyvin.\n\n\"Se on mahdotonta\", sanoin, \"sillä matkallamme viivyimme aina puoli\nkolmatta tuntia, vaikka ratsastimme kovasti; mutta tähän kylään on\ntuskin tunnin matka leiristämme.\"\n\n\"Teidän armonne\", vastasi Danilo; \"minä olen huomannut että juutalainen\nkuljetti meitä kaikenlaisia harhateitä; minua, vanhaa soturia, ei hän\nkumminkaan pettänyt.\"\n\nViimeisellä matkallani olin jo itsekin tehnyt sen huomion, mutta en\ntahtonut sittenkään uskoa sitä. Yht'äkkiä luulin kuulevani tutun äänen\nhuutavan apua. Minä ratsastin seuraavan kulman ohitse ja luulin tuskin\nvoivani uskoa silmiäni. Kahden sotamiehen seuraamana pakeni eräs mies\nminua kohden, ja nuori nainen, bulgarialaiseen asuun puettuna, koetti\nsuojella häntä.\n\n\"Herra upseeri, armollinen herra upseeri, kaikkivaltiaan Jumalan tähden\npelastakaa isäni!\" huusi hän hädissään, langeten polvilleen hevoseni\nviereen... Oliko tämä helvetin taikaa, vai oliko se hirmuista\ntodellisuutta?\n\nTakaa-ajettava, jonka luona sotamiehet lienevät luulleet aarteita\nlöytyvän, oli Hershko, ja nainen, joka sanoi olevansa hänen tyttärensä,\noli — ihana Boresko. Ja minä? — Minä olin narri, tyhmä pöllö, jota\noli koetettu saada kavaltamaan tovereitani! Tuo kurja kylä oli paikka,\njoka minun sydäntäni oli houkutellut kuin magneetti. Minä älysin nyt\nkaikki. Boreskokin oli tuntenut minut, ja tuskallinen huuto kuului\nhänen huuliltaan.\n\nTunsin sydäntäni kouristavan, mutta käännyin pois, huutaen\nsotamiehille: \"Takaisin, takaisin paikalla! Antakaa ihmisten olla\nrauhassa!\"\n\nSitten tahdoin ratsastaa pois, mutta luultu kreivinnani tarttui oikeaan\npolveeni, huutaen epätoivon vimmalla:\n\n\"Oi, herra upseeri, armollinen herra upseeri, armoa, armoa! Jääkää\ntänne ja pelastakaa meidät!\" Ja hänen ihanat, marmorinkalpeat kasvonsa\nolivat aivan kyynelten vallassa.\n\n\"Teille ei ole mitään tapahtuva\", vastasin, \"vaikka sekä te että tuo\nkurja kavaltaja olisitte pahempaa ansainneet.\"\n\n\"Oi jos kaikki tietäisitte, niin tuomitsisitte meitä vähemmin\nankarasti\", valitti ihana nainen, ja minä tunsin että hulluuteni alkoi\nvastoin tahtoani palata takaisin.\n\nSamassa silmänräpäyksessä antoivat toitottavat torvet kokoontumisen\nmerkin; sotamiehet kiiruhtivat karjan ja ruokavarojen kanssa kylän\nulkopuolelle ja järjestyivät paluumatkalle.\n\nMinun oli mahdotonta ratsastaa takaisin toverieni seurassa, sentähden\nkiiruhdin jo edeltäpäin Danilon seuraamana leiriin.\n\nMitä tunteita rinnassani riehui, ei voi kukaan edes aavistaa. Petetty\nrakkaus ja varmuus siitä, että olin antanut pettää itseni kuin lapsi,\nherättivät minun kiukkuni; mutta samassa tunsin käsittämätöntä\nkaipausta, jota minun kumminkin täytyi hävetä.\n\nMikä mahtoikaan olla tämän ilveilyn tarkoitus, jonka esineenä olin\nollut? — Turhaan koetin sitä saada selville. Että kaunottareni olisi\nrakastanut minua ja että hänen isänsä tyttärensä mieliksi olisi\nkuljettanut minut hänen luokseen, sitä en voinut enää uskoa. Mahtoi\nsiis varmaankin olla olemassa joku muu syvempi syy. Miten, miten päästä\nasian perille?\n\nMinä käskin uskollisen Danilon luokseni.\n\n\"Sanopas minulle nyt kerran aivan suoraan, mitä sinä ajattelet tästä\nasiasta?\"\n\n\"Herra\", vastasi tämä pitkittä arveluitta, \"minä en usko vanhuksesta\nmitään hyvää; luulen että hän kuljeskelee teillä, jotka johtavat tuonne\ntoiselle puolen!\" Samalla viittasi hän jonkun matkan päässä oleville\nkukkuloille, missä turkkilaisten leiripaikka oli.\n\nSilmänräpäyksessä ymmärsin kaikki. Hershkoko oli kavaltaja? Tämä\nselitti kaikki. Hän oli luullut että hänen tyttärensä suloisuus saisi\nadjutantin ilmaisemaan virkasalaisuuksia! Siitä myös kaunottaren\nalituiset kyselyt sota-asemastamme; siitä vanhuksen huoli minun\nkirjesäiliöstäni! Varmaankin olisi, jos olisin ottanut sen mukaani,\nminut unijuomalla juovutettu ja kirjeeni minulta sitten anastettu.\nMinua kauhistutti ajatellessani tätä. Palattuani leiriin menin kohta\nkenraali R:n luo kertomaan koko asian juurta jaksain.\n\nHän kuunteli minua yksivakaisena, sitten ojensi hän minulle kätensä.\n\n\"Minua ilahuttaa todellakin\", sanoi hän sydämellisesti, \"että te niin\nonnellisesti pääsitte teille viritetystä ansasta, ja vielä enemmän\niloitsen siitä, ettette hetkeäkään ole unhottanut velvollisuuttanne. —\nMinä olen myös ollut nuori ja tiedän, mitä viehättävien huulien hymy ja\ntummat säteilevät silmät voivat! — Vanha Hershko on jo kauan ollut\nepäilyksen alainen; nyt tahdon kohta tehdä lopun hänen vehkeistään.\nPysykää varuillanne, sillä tiedättehän kuinka vaaralliset nyt seuraavat\npäivät meille ovat. Minä kiitän teitä!\"\n\nKoko seuraavana yönä en voinut ummistaa silmiäni, niin olivat päivän\ntapaukset kiihoittaneet minua.\n\nSeuraavana aamuna istuin alakuloisena teelasin ääressä, jonka Danilo\noli minulle valmistanut. Surullisesti kiehui ja sihisi samovarini,\nikäänkuin säestäen suruisia ajatuksiani, kun yht'äkkiä rotkoasuntoni\novea peittävä verho kohosi ja — en ollut uskoa silmiäni — Hershkon\nilkeä naama irvisti vastaani. Tuskin ennätin tointua hämmästyksestäni,\nniin oli hän jo kadonnut ja hänen sijaansa astui hänen ihana tyttärensä\npieneen asuntooni.\n\nOlin hänen tulostaan niin hämmästyksissäni, etten voinut sanaakaan\nsanoa; mutta hän kiiruhti luokseni, lankes polvilleen ja suuteli\nkättäni. Nyt vasta heräsin hämmästyksestäni, vedin pois käteni ja\nsanoin: \"Nouskaa toki! Mitä teette te!\"\n\n\"En, minä en tahdo nousta ennenkuin olette anteeksi antanut! Tosin\nolemme teitä häpeällisesti pettäneet, eikä minun missään tapauksessa\nolisi pitänyt antautua siihen, mutta kuulkaa toki ja olkaa\njalomielinen!\"\n\nHänen itkunsa liikutti minua vasten tahtoani, ja minä käskin hänen\nistumaan tyhjälle arkulle, jota käytin sohvanani.\n\nHän oli peittänyt kasvonsa käsillään ja itki ääneen; suuret\nkyynelpisarat juoksivat hänen sormiensa välistä.\n\n\"Niin kyllä, me olemme pahasti teitä pettäneet, mutta ajatelkaapas\nmeidän turvattomien raukkojen asemaa, joilla ei missään ollut suojaa ja\nsääliä odotettavana!\"\n\nJälleen jouduin entiseen hulluuteeni; en ajatellut enää minua kohtaan\ntehtyä petosta, vaan ainoastaan hänen verratonta ihanuuttaan, kaikki\nmuu oli unhotettu. Minä otin hänen kätensä ja koetin lohduttaa häntä,\nsen sijaan että minun olisi pitänyt nuhdella häntä hänen käytöksestään\nminua kohtaan.\n\n\"Ei, ei!\" Huusi hän, \"älkää koettako tehdä tekoani paremmaksi kuin se\non. Minä olen Hershkon tytär, nimeni on Rebekka; isäni sanoi minulle:\nme olemme hukassa, jos emme venäläisten luona löydä turvaa. Sinun\ntäytyy koettaa voittaa puolellemme se upseeri, jonka tänään tuon\nluoksesi — ja silloin lupasin tehdä niinkuin hän käski. Se on minulle\nkyllä ollut vaikeata, uskokaa se; mutta onnen vaihtelu oli kovasti\nkohdannut meitä. — Vuosi sitten olimme rikkaita, sangen rikkaita.\nTavallisesti asuimme Konstantinopolissa, jossa isälläni oli suuri\nhajuvesikauppa, kesiksi vaan muutimme tänne, jossa meillä Shipkan ja\nKasanlykin tienoilla oli suuria ruusu- ja jasminitarhoja. Minä olen\nkasvatettu suuressa kasvatuslaitoksessa Konstantinopolissa ja\nsittemmin, kun äitini kuoli, olen täydentänyt kasvatustani Pariisissa;\nsillä me olimme rikkaita, hyvin rikkaita. Sitten tuli sota;\nturkkilaiset hävittivät hajuvesikauppamme sentähden että olimme\nbulgarialaista sukuperää, polttivat sen kaupungin-osan, jossa asuimme\nja jossa oli monta sekä juutalaista että myös kristittyä perhettä.\nMeidän täällä ja Kasanlykissa olevat ruusutarhamme ovat bashibozukit\nhävittäneet repimällä pensaat juurineen maasta ja polttamalla ne\nsitten. Kaikki tämä onnettomuus oli saattanut meidät epätoivoon;\nsentähden antakaa meille anteeksi, niin tahdon olla teidän orjanne ja\nsiunata teitä koko elinaikani.\"\n\nEnnenkuin voin sitä estää, oli hän jälleen polvillansa edessäni. Vereni\nrupesi kuohumaan; minä ojensin käteni painaakseni hänet rintaani —\n\nJuuri silloin puhallettiin ulkona aseisiin, kuulin sotamiesten\njuoksevan edestakaisin. Hurmioni katosi. Minä nousin ja sanoin\nkylmästi:\n\n\"Nouskaa! Isänne puolesta en voi mitään tehdä, hänen on vastattava\nsiitä, mitä hän on tehnyt; menkää asuntoonne jälleen, olen pitävä\nhuolta siitä, ettei teille siellä mitään tapahdu.\"\n\nKyynelsilmin nousi hän; varmaankin arvasi hän että lumous nyt oli\nloppunut, sillä hän sanoi hiljaa:\n\n\"Olkaa kumminkin niin armollinen, että saatatte minut leirin\nulkopuolelle päästäkseni vahtien läpi!\"\n\n\"Se on tapahtuva\", vastasin ja astuin edeltä. Rebekka seurasi, mutta\ntuskin olimme kulkeneet muutamia satoja askeleita, kun kova meteli\nsaattoi minut katsomaan taakseni.\n\nMinä näin sotamiesjoukon, joka keskellään kuljetti \"vahtiin\" epätoivon\nvimmalla ponnistelevaa Hershkoa. Samalla tuli Danilo juosten\nperässämme.\n\n\"Vihdoinkin on meillä petturi kiinni!\" huusi hän iloisesti. \"Hän oli\nsill'aikaa, kun te puhelitte tytön kanssa, hiipinyt talliin. Minua hän\nei huomannut, kun satuin istumaan kaura-arkun takana hakemassa solkea,\njoka oli sinne pudonnut. Minä olin hiljaa kuin hiiri, hän myös. Tuskin\nolitte, herra luutnantti, mennyt huoneestanne, ennenkuin hän kiipesi\nkuin kissa ikkunasta, otti laatikon, joka on vuoteenne vieressä, lavean\nkauhtanansa alle ja alkoi sitten täyttä vauhtia juosta tuonne\nturkkilaisten puolelle; mutta silloin olin minä perässä!\"\n\n\"Se ei ole totta!\" huusi Rebekka tuskallisesti, \"hän valehtelee;\npelastakaa isäni!\"\n\nHän tarttui käsivarteeni, mutta minä puistin hänet pois kuin\nmyrkyllisen käärmeen ja kiiruhdin paikalta.\n\nKun minä tulin kenraalin luo, sanoi tämä:\n\n\"Asia on selvinnyt pikemmin kuin ajattelin; olen antava tutkia\npetturia, silloin saadaan nähdä, mitä miehiä hän on. Tässä on teille\nkäsky, joka on vietävä översti K:lle; ratsastakaa sinne niin nopeasti\nkuin voitte. Tuolla turkkilaisten puolella on huomattu liikettä.\nSuleiman näkyy vielä kerran koettavan syöstä päänsä seinään. Mikä onni,\nettemme vielä ole laskeneet kahta rykmenttiä luotamme. Päivää myöhemmin\nolisi tämmöinen hyökkäys voinut olla meille sangen vaarallinen. Luulen\nmuuten, että teidän Hershkollanne on jotakin tämän asian kanssa\ntekemistä; hän lienee jostakin merkistä huomannut, että aiomme lähettää\nosan väestämme pois, ja on siitä turkkilaisille ilmoittanut. Senpä\nkohta näemme; mutta nyt — kiiruhtakaa!\"\n\nRatsuni selkään noustessani näin, kuinka Hershkoa kuljetettiin, kädet\ntaakse sidottuina, sotaoikeuden eteen. Hiukset hajallaan ja kuoleman\nkalpeana syöksyi hänen tyttärensä tielleni, huutaen jo kaukaa:\n\n\"Pelastakaa isäni!\"\n\nMinä pudistin päätäni.\n\n\"En voi mitään tehdä hänen hyväkseen!\" sanoin.\n\n\"Niin ole kirottu! kirottu sinä ja sinun kansasi, jotka olette\nmurhaajia ja ryöväriä!\" huusi hän, puistaen nyrkkiään minua kohden.\n\nMinä kannustin hevostani ja kiiruhdin pois.\n\nKun tulimme S:t Niklas nimisille linnoituksille antamaan kenraalin\nkäskyn översti K:lle, oli taistelu jo alkanut; ampumahaudoista ratisi\nkiväärin tuli ja kanuunat lähettivät molemmin puolin tuliset\ntervehdyksensä. Puolen päivän aikaan koettivat turkkilaiset tehdä\nryntäyksen, mutta kun huomasivat meidän olevan varuillamme ja heitä,\nvahvemmat, vetäytyivät he takaisin, jonka jälkeen eivät enää\nyrittäneetkään uutta hyökkäystä.\n\nKun sitten iltapuoleen olin antanut kenraalille kertomuksen päivän\ntapauksista, sanoi hän:\n\n\"Minun luuloni on toteutunut; Hershko oli Suleimanin vakooja, niinkuin\nmuutamat kirjeet, jotka hän oli ommellut kauhtanaansa, todistivat. Kun\nhän huomasi, että hänen petoksensa oli tullut ilmi, tunnusti hän kaikki\nsiinä toivossa että sen kautta pelastaisi itsensä. Hän oli todellakin\nsaanut selvän siitä, että käsky oli tullut vähentää täällä olevia\nsotavoimia, ja sitten oli hän käyttänyt kaiken viekkautensa\nurkkiakseen, minä päivänä se oli tapahtuva, jotta saisi sen ilmaistuksi\nSuleimanille. Hän oli koettanut tyttärensä kautta houkutella teiltä\ntietoja siitä, ja kun se ei onnistunut, oli hän koettanut saada\nkäsiinsä teidän kirjesäiliönne. Kun tämäkään ei onnistunut, oli hän\nkoettanut tänä aamuna varastaa sen; mutta yritys päättyi onnettomasti\nhänelle. Hän tiesi, missä tavallisesti säilytitte virallisia\nkirjeitänne, ja koetti sentähden tyttärensä kautta houkutella teitä\npois asunnostanne, saadakseen teidän kirjesäiliönne käsiinsä ja\nkiiruhtaaksensa sitten sen kanssa Suleimanin luo. Ja hän olisi\nonnistunutkin, ellei uskollinen ja valpas Danilonne olisi joutunut\nväliin. Iloitsen siitä, että tämä asia on näin hyvin päättynyt. —\nMenkää nyt lepäämään, sitä kyllä tarvitsette päivän ponnistuksien\njälkeen.\"\n\nAsuntooni mennessäni näin leirin vieressä olevalla kukkulalla hämärässä\njonkinlaisen rakenteen. Danilo sanoi sen olevan hirsipuun, jossa\nHershko, sotaoikeuden tuomion mukaan, oli saanut petoksensa palkan —\nhänen tyttärestään en ole sittemmin mitään kuullut.\n\n\n\n\n\n\nMIRANDA\n\nKirj.\n\nMauri Jokai\n\n\n\n\nI.\n\nHyökkäys.\n\n\nKuusi kuukautta oli kulunut siitä päivästä, jona vaskenväriset\nalku-asukkaat hävittivät Diaz de Solis'in uutisasutuksen; jo olivat\nRioterion linnan rauniot ruohoittuneet, ikäänkuin olisi luonto itse\ntahtonut valloittaa takaisin kaikki mitä vanhan maailman asukkaat\nolivat siltä vieneet.\n\nJa kumminkin oli Solis rakennuttanut linnansa muurit poltetuista\ntiilistä ja varustanut sen paalutuksella, vaikkakin Rioterion virta\nsitä kahdelta ja meri kolmannelta taholta suojeli. Siitä paikasta,\nmissä virta oli kapein, vei vipusilta rakennukseen, jonka porttia oli\naivan mahdoton lähestyä, kun silta nostettiin. Tornit olivat varustetut\nampumareijillä ja kaivoshaudat reunustetut terävillä paaluilla; kaksi\nkanuunaa suojeli siltaa ja kolmesataa rautahaarniskoihin puettua\nsotilasta muureja; mutta kumminkin tapettiin kaikki, jotka linnassa\nasuivat, viimeiseen mieheen saakka. Joukko alastomia villi-ihmisiä ui\neräänä sysimustana yönä virran poikki; ne kiipesivät muureille,\nhiipivät nukkuvien asuntoihin, löivät ne kuoliaaksi ja sytyttivät\nlinnan tuleen.\n\nAutiot muurit jätettiin seisomaan, ja jo kuuden kuukauden kuluttua oli\npaikka, missä sivistyksen vartiapylväs oli kohonnut, täydellisesti\nvilliytynyt; istutuksilla ja teillä rehoitti rikas villi-kasvullisuus,\njoka omituisella tavalla erosi ympäristön kasvullisuudesta niillä\npaikoin, missä lapiot olivat maata kaivaneet tahi hevosten kaviot sitä\ntallanneet; sillä näillä paikoin rehoitti tuntematon, punaiseen\nvivahtava rikkaruoho, joka myöskin näkyi menestyvän valko-ihoisten\nmaahan painamissa jäljissä. —\n\nKuusi kuukautta tämän verisen yön jälkeen saapui uudelleen laiva\nArgentinan rannalle ja laski ankkurinsa noin penikulman päähän\nRioterion suusta, vastapäätä linnan raunioita.\n\nMiksi se ei tullut likemmäksi? Miksi pysyi se niin etäällä? Sillä oli\nkyllä syynsä siihen.\n\nKiireesti laskettiin laivasta vesille kaksi venettä; kumpaisessakin oli\nkaksikymmentä kookasta, rautaan puettua, hyvillä muskettipyssyillä\nvarustettua sotilasta; niiden kallellaan olevista leveälierisistä\npäähineistä liehui suuria, valkoisia sulkia; vyötäreillä oli heillä\npistooleja ja sivuillaan leveät, suorat miekat.\n\nVeneiden lähestyessä liukuu pitkiä, kapeita pirogeja pitkin\nRioterion pensaista rannikkoa, väijyvien intianien aluksia, niiden\nkaimani-eläinten kaltaisia, mitkä katosivat veden pinnalta heidän\nedessään.\n\nMurhattujen valko-ihoisten veljet olivat tulleet!\n\nHeidän veneensä saapuivat rantaan. Kaksi miestä astuu ensinnä maalle,\nkaksi hartiakasta miestä, joiden olkapäillä leveät, siniset nauhat\nosoittavat heidän arvoansa. Toinen heistä on punaverinen,\npyöreäposkinen; päähine on luisunut taaksepäin, joten sulat\nkoskettelevat olkaa; hänen kulkunsa ja ryhtinsä ilmaisee miestä, joka\ntuntea olevansa kotona missä tahansa. Toinen on paljoa nuorempi, hänen\nkasvonsa ovat kauniit, joskin hiukan synkät; hänen silmäripsensä ovat\nmustat, viikset ja poskiparta ovat tuskin alkaneet nousta.\n\nEdellinen on Nunjo de Lara, Sebastian Cabotin jälkeinen kapteeni;\ntoinen taasen Sebastian Hurtado, espanjalaisen ritarikunnan ensimäinen\nluutnantti.\n\nNäiden jälkeen astuvat sotilaat maalle; kymmenen jää vartioimaan\nveneitä, kolmekymmentä seuraa johtajiansa raunioiden luo.\n\n\"Luulenpa melkein, ystäväni\", sanoi Nunjo välinpitämättömästi, \"että\nkiikarisi oli oikeassa, ja että meillä todellakin on raunio edessämme.\"\n\n\"Niin, eikö ole? Ja kumminkin vakuutit sinä näkeväsi kattoja.\"\n\n\"Hahaa! Ja lopulta rupesin minä vakuuttamaan sinulle, ettei tässä\nmaassa ole tapana pitää katettuja huoneita. No niin, kaikki on siis\ntyyten poltettu! Olipa todellakin hyvä asia, etten purjehtinut\nlikemmäksi rantaa. Nyt eivät voi naisemme nähdä täällä vallitsevaa\nkurjuutta, ennenkuin olemme saaneet kaikki järjestykseen.\"\n\n\"Kaikki?\"\n\n\"Niin juuri, eli toisin sanoen: niin paljon kuin suinkin. Sillä\nnäyttäähän täällä siltä kuin linnaväki, jonka olisi pitänyt tulla meitä\nilolla vastaanottamaan, olisi saanut surmansa viimeiseen mieheen\nsaakka. Mutta se ei muuten minua ensinkään kummastuta. Diaz oli narri.\nJo hänen lähtiessään sanoin hänelle, että hänen näin tulisi käymään —\nsillä tahtoihan hän kukistaa villikansat peukaloraudoilla ja kiehuvalla\nöljyllä. Jos hän sitävastoin olisi lahjoittanut heille lasihelmiä ja\nkohdellut heitä lempeydellä, niin eläisi hän ja koko hänen seurueensa\nvielä tänäkin päivänä. Mutta ei! Hänen mielipiteensä olivat\ntoisellaiset. Hän tahtoi juurta jaksain hävittää villien epäjumalat.\nMies parka! Suon hänelle lepoa ja rauhaa tuolla elämän toisella\npuolella; me tahdomme koettaa saavuttaa ne jo täällä.\"\n\n\"Niin, mutta käsi miekan kahvalla ja toinen silmä auki, kun nukumme.\"\n\nTällä välin oli pieni aseellinen joukko saapunut linnan portille.\nLinnan pihalla kasvoi kaislankaltaista, miehen korkuista ruohoa, jotta\nmiesten täytyi raivata tietä miekallaan.\n\nHurtado kulki joukon etupäässä, Lara seurasi häntä.\n\nKun he ehtivät linnan pihan keskipaikoille, kuului epäilyttävää myrinää\nheidän korviinsa.\n\n\"Tänne on varmaan peto-eläimiä asettunut\", sanoi Lara\nvälinpitämättömästi.\n\nHurtado astui askeleen sinne päin, mistä tuo epäilyttävä ääni kuului;\nja raivattuansa miekallaan leveän aukon kaislikkoon, huomasi hän\njaguari-pesän; siinä makasi emä ja imetti kahta poikaansa.\n\nHurtado otti esiin pistoolin, mutta Nunjo painoi alas hänen kätensä.\n\n\"Minä pyydän, älä ammu; laukaus voisi kuulua laivaan ja pelottaa\nylhäiset naiset. Nämä nelijalkaiset eivät tee sinulle vahinkoa, jollet\nhyökkää niiden päälle.\"\n\nJa todella, jaguari ei rynnännyt miehiä vastaan, vaan otti toisen\npojista hampaittensa väliin ja katosi eräästä muurissa olevasta\nampuma-reiästä, vihaisesti myristen ja heittäen leimuavia silmäyksiä\nympärilleen. Toinen pentu jäi pesään. Sotilaat olisivat tahtoneet\ntappaa sen, mutta Nunjo esti heidät sitä tekemästä. \"Miksi tappaa, kun\neläin ei ole meille mitään tehnyt?\" kysyi hän. \"Emä kaiketi kohta tulee\nsitä noutamaan; parempi on, että asetamme pojan reiän viereen, niin\nettä emä sen kohta löytää.\"\n\nJa niin tehtiin. Jaguari, joka uiden oli vienyt toisen poikansa virran\nyli, palasi kohta takaisin, milloin hiipien, milloin hyppien, reiän\nluo, tapasi toisen poikansa, otti sen kauheitten hampaittensa väliin ja\nvei senkin toiselle rannalle.\n\n\"Näet sen, villipedot eivät tee meille mitään, jos annamme niiden olla\nrauhassa.\"\n\nMutta kohta sen jälkeen ilmestyi eräs, joka ei tahtonut vastaanottaa\ntulijoita yhtä jalosti. Askeleet, jotka olivat panneet korkean\nkaislikon liikkeeseen, olivat pelästyttäneet erään mustan käärmeen,\njoka nyt pää pystyssä kiemuroi sotilaita vastaan. Myrkkyhampaat\npistivät leuasta ulos ja viheriät silmät säkenöivät Hurtadoa vastaan.\n\n\"Se ei ole myrkyllinen\", huudahti Lara rauhoittaaksensa luutnanttiaan.\n\nMutta hänen varoituksensa myöhästyi. Hurtado oli jo käyttänyt\nmiekkaansa ja sen oivallinen terä oli yhdellä sivalluksella katkaissut\nkäärmeen pään. Ruumis siinä kiemuroi ja musta veri ruiskusi ympäri.\nKatkaistu pää repi raivossa rikki vieressään olevan ruohon ja katseli\nyhä kiivaalla vihalla murhaajiaan. Hurtado irroitti itsensä kuoleman\nkourissa kiemuroivasta ruumiista, eikä asiasta sen enempää puhuttu.\n\nNyt tuli miesten päästä sisään aution linnan huoneisiin.\n\nPortaat olivat palaneet, mutta kun Hurtado varovaisuuden vuoksi oli\nottanut mukaansa lujan köyden, pääsi kun pääsikin hän sen avulla\nerääseen ovi-aukkoon. Sinne katosi hän.\n\nSiellä katseli hän ympärilleen, kääntyi kumminkin pian kauhistuneena\ntakaisin ja peitti käsillään silmänsä.\n\nHän oli nähnyt palaneen luurangon ja sen vieressä krusifiksin\n(ristiinnaulitunkuva), joka ilmaisi, että onneton oli ollut\nespanjalainen; hän oli nähnyt palaneita parruja, hiiltyneitä palkkeja\nja puoleksi palaneita ja katkaistuja pertuskan varsia. Savu oli\nmustannut seinät. Tämä huone oli kenties ollut asuinhuone, joka\nkokonaan oli palanut poroksi, se kun oli ollut puusta rakennettu; muut\nhuoneet olivat korkeine muurattuine holvineen paremmin voineet kestää\ntulen hävitystä — näyttääksensä sitä surkeammilta.\n\nSuuri yhteinen ruokasali oli joutunut lieskojen uhriksi. Diaz oli\nmaalauttanut sen seinille pyhimyskuvia, joiden kasvot intiaanit olivat\nmitä raa'immalla tavalla häväisseet. Kivilattia oli musta hyytyneestä\nverestä, ja jos akkuna-aukoista minne alas katseli, kohtasi silmä\nvaljenneita luita, joista voi tulla siihen päätökseen, että murhattujen\nruumiit olivat heitetyt akkunoista ulos. Kaiketi oli peto-eläimillä\nollut paljon tekemistä, ennenkuin olivat ehtineet ne ahmia.\n\nSurullisimmalta näytti pieni huone, jonka akkuna oli merelle päin.\nVarmaan lienee se ollut Diazin puolison makuukamari. Seinät siinä\nolivat olleet maalatut vaaleansinisiksi; mutta taivaanvärisellä\npohjalla näkyi — kaiketikin oli isän vuode ollut niillä paikoin —\nkymmenen pienen sormen veriset merkit. Lattialla makasi revityitä\nhiuskutreja, jotka olivat kuivuneet kiinni avojalkaisten intiaanien\nverisiin jälkiin.\n\nSebastian Hurtado huokasi syvään. Myöskin hänellä oli mukanansa nuori\nvaimonsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUudet uutisasukkaat olivat varustetut kaikella, mitä heidän asemassaan\nolevat tarvitsevat. Heidän joukossaan oli kaikenlaisia käsityöläisiä;\njokainen sotilas oli perehtynyt johonkin ammattiin. Mikä oli rakentaja,\nmikä kirvesmies, mikä suutari tahi seppä, ja miekan ja musketin ohessa\noli jokaisella myös tarpeelliset ammattikapineensa mukanansa.\n\nNunjo pani kohta sata miestä työhön — ainoastaan viisikymmentä oli\njätetty laivaa vartioimaan — ja muutaman viikon kuluttua oli linnalla\ntaas katto päällä. Palosta ja hävityksestä ei enää näkynyt jälkeäkään.\nLinnan pihalta ja lähiseuduilta oli rikkaruoho perattu; huoneet olivat\nyksinkertaisesti kalkitut, lapsenkäden veriset merkit hävitetyt, ja\nkaikki suojat kalustetut ruo'oista kudotuilla vuoteilla ja tuoleilla.\nSitten pystytettiin Espanjan lippu linnan katolle ja kolmella\nlaukauksella ilmoitettiin laivassa odottaville, että linna oli valmis\nvastaanottamaan vieraansa.\n\nLaivaan jätetyt sotilaat ynnä vaimot ja lapset, jotka kuuluivat\nuutisasukkaiden perheisiin, saatettiin tavaroineen ja kesyine\nkoti-eläiminensä maalle. Kuinka iloisia kaikki olivat! Rannalla odotti\njokaista sukulainen; puoliso, isä tahi veli, ja hauskassa keskustelussa\nastuskeli joukko vanhaa bambusiltaa myöten korjattuun linnaan. Mitä\nkauhistuttavaa ensintulleet olivat nähneet, sitä eivät saaneet naiset\nkoskaan tietää.\n\nNiin pian kuin oli laivasta tuotu, mitä uutisasutuksessa tarvittiin,\nmuun muassa europalaisia koti-eäimiä (niiden joukossa viisikymmentä\nhevosta), purjehti laiva eräänä päivänä pois satamasta, sanoi Espanjan\nkuninkaallisella kunnialaukauksella jäähyväiset uutisasukkaille ja\nkatosi taivaanrannalle näkyvistä. Uutisasukkaat jäivät uudistettuun\nlinnaan, josta entinen väestö oli viimeiseen mieheen tapettu.\n\nKun laivan ylimmäinen purje oli kadonnut meren siintävältä pinnalta,\nalkoi taas ilmestyä pienissä kanoteissaan [intialainen vene, joka on\nkovertamalla yhdestä puusta tehty] maan alku-asukkaita, uuden maailman\nvaskenvärisiä asujamia, jotka olivat vaskisilla aseilla varustetut.\n\nKentiesi juuri ne samat, jotka olivat tahranneet kätensä Diaz de\nSolis'in verellä.\n\nNyt tulivat ne, tulivat harvalukuisina, eivätkä ensinkään\nvihamielisessä tarkoituksessa; — ne olivat vain sen kansan\nlähettiläitä, jolla on tapana pitää Tahun sulkia hiuksissaan. Ne\nlaskivat aseensa maahan ja kantoivat sen sijaan muukalaisille\nvirkistäviä hedelmiä pienissä koreissa sekä sikoja ja muuta riistaa\npitkillä seipäillä. Johtajan vieressä kulki joukko vaimoja, kukin\nkantaen selässään lastansa.\n\nSen, jolla on vaimonsa ja lapsensa mukanaan, ei luulisi tulevan pahassa\ntarkoituksessa.\n\nLähetystön johtaja oli Mangora, intianien päällikkö.\n\nLinnan suurissa saleissa ottivat Nunjo de Lara, Hurtado ja muut\nylhäiset espanjalaiset vastaan Mangoran ja hänen seuralaisensa.\n\nIntianipäällikkö tervehti isäntiään murteellisella espanian kielellä,\njota hän epäilemättä oli oppinut Diaz de Solis'ilta.\n\n\"Urhoolliset valko-ihoiset sankarit\", alkoi hän. \"Paraguai-kansan\npäällikkö on Mangora. Mangora ei ole mikään paha ihminen. Mangora ei\nole tappanut valkoihoisia. Hän ei tapa nukkuvia. Makhijaiitit ja\nGujatsit tappoivat heidät yöllä. Paraguailaiset taistelevat päivän\nvalossa. Paraguailaiset ovat valkoihoisten ystäviä, vievät heille\nkesyjä eläimiä ja teurastettua riistaa, vievät hedelmiä heidän\nsyödäksensä, hamppua vaatteiksi ja mahlaa sairaiden parantamiseksi.\nParaguailaiset tahtovat rakastaa valko-ihoisia. Toiset valko-ihoiset,\njotka tapettiin, pitivät kauan Mangoran isän luonansa. Mangoran isä\npalasi sitten omaistensa luo ja toi mukanaan valkoihoisilta saadun\nlahjan, ja sitä lahjaa kantoi hän kuolinpäiväänsä. Se ei lähtenyt hänen\nkädestään. Mutta kuolleen miehen kädestä leikkasi Mangora irti vanhan\nvalkoihoisen lahjan ja antaa sen nyt takaisin vastatulleille\nvalko-ihoisille.\"\n\nNäin puhuen otti Mangora esiin kirjavasta pussista käsiraudat.\nTällaisen lahjan oli Diaz de Solis antanut intianipäällikölle —\nlahjan, joka ei irtautunut hänen kalvosistaan ennenkuin hänen\nkuolemansa jälkeen — leikkaamalla.\n\nMangora oli puhunut niin viehkeällä ja lapsellisella äänellä, ettei\nLara voinut siinä mitään ivaa huomata.\n\n\"Mitä vanha valko-ihoinen on rikkonut\", sanoi Nunjo, \"sen korvaavat\nvastatulleet. Vastatullut valko-ihoinen ei anna ystävilleen sellaisia\nlahjoja, ja vakuudeksi siitä, että hän puhuu totta, murtaa hän rikki\nrautasormuksen.\"\n\nJa tämän sanottuaan otti hän käsiraudat voimalliseen käteensä ja\npusersi ne rikki, kahdeksi eri kappaleeksi, yhtä helposti kuin\nrinkilän; toisen kappaleen antoi hän Mangoralle, toisen piti hän itse.\n\n\"Pitäkäämme kumpikin puoliskomme merkiksi, ett'emme koskaan riitaannu\",\nsanoi hän.\n\nTämän voiman-osoitteen nähdessään lankesi päällikkö polvilleen Laran\neteen, suuteli hänen kättänsä, tunnusteli hänen sormiansa ja tarkasteli\nhänen kämmentänsä, havaitaksensa, missä tuo yliluonnollinen voima\nsijaitsisi.\n\n\"Iäti on Mangora pysyvä sinun liittolaisenasi\", änkytti hän nöyrästi.\n\"Niin väkeviä miehiä ei tavata paraguailaisissa. Paraguailaiset ovat\nmyös väkeviä, mutta valkoihoisen yksi sormi on yhtä väkevä kuin\nkokonainen paraguailainen, valko-ihoisen käsi yhtä voimakas kuin\nparaguailainen armeija, ja valko-ihoinen itse yhtä voimallinen kuin\nsuuri kansa.\"\n\nNunjo tahtoi lieventää vaikutusta, minkä hänen erinomainen voimansa oli\ntehnyt uuden maailman asukkaihin, ja samassa miellyttävällä tavalla\ntätä vaikutusta kohottaa. Hän toi puolisonsa, Doloreksen, intianien luo\nja sanoi:\n\n\"Tässä, ystäväni, näette äitinne; siksi tahtoo hän ruveta; ne, jotka\npitävät meitä ystävinänsä, saavat hänestä äidin, jonka luo voivat\nkääntyä.\"\n\nJa donna Doloreksella olikin semmoinen ulkomuoto, joka täydelleen\nvastasi sitä käsitystä, mikä intianeilla oli \"kansan äidistä.\" Hän oli,\nnäet, niin vankka, että hän itseänsä varten tarvitsi suurimman veneen,\nkun häntä kuljetettiin maalle laivasta.\n\nHämmästyneenä suuteli Mangora tämän silavaisen epäjumalan kättä —\nsillä ihan Doloreksen muotoisia olivat näiden alku-asukkaiden\nepäjumalat näöltään, erotuksena oli vain se, että epäjumalat olivat\nkivestä veistettyjä. Intiaanit eivät koskaan tule jykeiksi, eikä heidän\nkeskuudessaan ensinkään tavata lihavia naisia. Sentähden kuvaavatkin he\njumalansa niin ruumiikkaiksi ja veistävät heidät niin lihaviksi,\netteivät niiden kädet ylety yhtymään vatsalla. Ja nyt saivat he nähdä\nihanteensa elävänä! Niin, valko-ihoiset ovat jumaloitavia, eikä\nainoastaan sentähden, että voivat jyristä ja salamoida, mutta myös\nsentähden, että osaavat \"paisua.\"\n\nSangen tyytyväisenä vaikutukseen, minkä tämä ensimäinen yhtyminen oli\ntehnyt villiin ruhtinaaseen, arveli Nunjo olevan paikallaan suositella\nhäntä vielä sillä, että esitti hänelle Mirandan, Hurtadon nuoren\npuolison. Tämä oli vasta kahdenkymmenen vuotias; hänen pitkien, mustien\nsilmäripsiensä alta loisti kaksi lempeätä, sinistä silmää. Miksi näytti\nhän juuri Mangoralle näitä sinisiä silmiä?\n\n\"Ja tässä\", sanoi Nunjo, \"saat sinä, Mangora, rakastavan sisaren, jos\npysyt meille uskollisena.\"\n\nVilli ruhtinas heittäytyi kasvoilleen ihanan naisen eteen ja katseli\nsitten, ihastuksesta vavisten, nuoren rouvan pieniä, valkoisia käsiä,\nhänen pehmeitä, korallipunaisia huuliaan, hänen lempeitä, sinisiä\nsilmiään. Miranda tunsi, kuinka intianin hehkuvat silmäykset polttivat\nhänen poskiaan, ja loi alas silmänsä.\n\nMielettömänä luulossaan, että kerran saisi omistaa tämän ihanan naisen,\nhuudahti Mangora, polvillaan maaten ja oikaisten kätensä taivasta\nkohden: \"Minä vannon kautta taivaan, että tahdon olla sinun veljesi.\"\n\nOn muistettava, että näissä villikansoissa sanotaan miestä ja naista,\njotka rakastavat toisiaan, veljeksi ja sisareksi.\n\nNunjo de Lara oli varsin hyvillään voitosta, minkä hänen\ndiplomatillinen viekkautensa oli hänelle antanut. Mutta siinä oli myös\nsaapuvilla Hurtado, ja hän ei olisi ollut espanjalainen, jos hän ei\nolisi huomannut intiaanin intohimosta palavia silmäyksiä, mitkä\npakottivat hänen puolisonsa katsomaan alas. Hurtado puristi kovasti\nmiekkansa kahvaa ja koetti hillitä mustasukkaisuuttaan ajattelemalla,\nettä hän yhdellä ainoalla miekkansa iskulla voisi halaista kavalan\nintianin kahdeksi kappaleeksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Niin kauan kuin minulla on miekka ja musketti, en mene kerjäämään!\"\n\nNäin oli Hurtadolla tapana vastata, kun Lara esitti hänelle, että\nkäyttäisivät hyväkseen alku-asukasten tarjoamaa ystävyyttä.\n\nMutta ruokavarat alkoivat käydä vähiin ja sade-aika lähestyi yhä.\nUutisasukkaat eivät vielä saaneet tarpeitaan omista viljelyksistään.\nHurtado ei sittenkään tahtonut sallia miestensä vastaanottaa lahjoja,\njoita paraguailaiset usein tarjosivat ystävyytensä osoitteeksi.\n\n\"Vaatikaamme mieluummin lahjoja niiltä, jotka ovat meidän\nvihamiehiämme!\"\n\nHyvien ystävien lahjat ovat kallisarvoiset; vihollisten pakosta antamat\nmaksavat sitä vastoin vähemmän; — niitä saa verellä!\n\nJa sitä paitsi — olihan vielä uutisasukasten ja naapurien välillä\npieni lasku kuittaamatta. Hurtado käski ratsumiehensä — näitä oli 50\n— nousta hevostensa selkään ja ratsasti niiden etupäässä ulos\nlinnasta.\n\nMutta ennen lähtöään syleili hän kaunista puolisoaan. Kentiesi kesti\njäähyväissuutelo tavallista kauemmin, kentiesi tykytti sydän tavallista\nkovemmin; — mutta eihän Miranda missään vaarassa ollut, olihan hän\nhyvässä turvassa. Ja mikä vaara voisi Hurtadoa uhata, kun hänellä oli\nhyvä juoksijansa ja oivallinen miekkansa?\n\nKaksi viikkoa viipyi Hurtado vihollisella alueella. Hän teki kauppaa\nintianien kanssa ja kokoili kauniilla sanoilla ja vähäpätöisillä\nvastineilla koko joukon savustettua lihaa, jauhoja, paahdetuita juuria,\npalmuviiniä, kesyjä lehmiä ja puhveleita, mitkä olivat kuljetettavat\nlinnaan — ja kaiken tämän oli hän saanut aikaan, tarvitsematta\nainoatakaan kertaa vetää miekkaa tupestaan.\n\nMinne ikänä hän tuli, kohta kiirehti heimokunnan vanhin hänelle valalla\nvakuuttamaan heimonsa viattomuutta valko-ihoisten murhaan; tämän\nilkityön olivat muka tehneet vuorten toisella puolella asuvat. Nämä\ntaasen syyttivät Pampaksen intianeja — mutta niiden luo ei Hurtadon\ntehnyt mieli tunkeutua.\n\nOlivathan kaikki niin viattoman näköisiä! He olivat ihan alastomia,\naseettomia, heidän jäsenensä olivat niin pyöreitä ja hentoja kuin\nnaisen, ja sen lisäksi olivat he arkoja kuin linnut ja kuuliaisia kuin\nlapset.\n\nJa heidän aseensa! Nehän herättävät vain säälivää naurua. Rautaa eivät\nintiaanit tunne; heidän muodottomat miekkansa ovat vaskea, heidän\nnuoliensa päät kalanluuta, kilvet punotut kaisloista. Täytyihän\nespanjalaisten muhkeiden muotojen, tarmokkaiden käsivarsien ja\nkauheiden aseiden järkyttää yksinkertaisia, tuhmia alkuasukkaita,\nsemminkin kun heidän pukunsa oli teräksinen! Kaikessa hiljaisuudessa\npalasi Hurtado ratsujoukkonsa kanssa retkeltään takaisin.\n\nIllan hämärä levisi leviämistään, kun hän pääsi metsästä, joka esti\nhänet näkemästä rannalla sijaitsevaa linnaa; mutta kun tämä vihdoin oli\nnäkyvissä hänen edessään, niin nousipa tuskan hiki hänen otsalleen ja\nkauhistuksen huuto hänen rinnastaan. Linnalla ei ollut kattoa.\n\nIhan tuommoiselta kuin nyt, oli se näyttänyt, kun hän sitä ensikerran\nmereltä katseli. Akkunoissa ei ollut uutimia, muurit olivat savusta\nmustat ja linnanpihan keskeltä nousi hieno savu, osoittaen että tuli\noli linnassa vieraillut.\n\nNunjo de Laran uutisasutus oli hävitetty.\n\n\"Miranda!\" huudahti Hurtado kauhistuksesta, ja raivoisana kannusti hän\nhevostansa ja samosi virran luo. Silta oli poltettu; hänen täytyi uida\nvirran yli. Sitte kiiti hän avoinna olevasta linnanportista sisään.\n\nMiltei mielettömänä ryntäsi hän kiviportaita ylös. Hän näki\ntoistamiseen, mitä jo kerta ennen oli nähnyt: rikkinäisiä huonekaluja,\nverellä tahrattuja seiniä, avojalkojen hurmeisia jälkiä taittuneiden\nnuolien ja revittyjen hiuskutrien vieressä.\n\nKuin haavoitettu metsänpeto syöksyi Hurtado Mirandan huoneeseen. Tyhjä\nse oli, niinkuin toisetkin; seinissä näkyi keihäänpistojen ja\nammuttujen kuulien jälkiä; verta oli lattialla.\n\nMutta kun hän miltei mielettömänä huoneen keskellä seisoen oli\ntarkastanut ympärillään vallitsevaa hävitystä ja hänen epätoivoiset\nsilmänsä siten tuijottivat lattiaan, näytti hänestä kuin olisi siinä\nristiin rastiin käyvien veritahrojen välillä kirjaimia.\n\nNiin, siinä oli todellakin kirjaimia. Joku kuoleman kourissa oleva oli\nkirjoittanut ne vereen kastetulla sormellaan, ilmoittaaksensa jotakin\ntakaisin-palaaville.\n\nHävitys ei ollut kokonaan näitä kirjaimia poistanut, kaksi sanaa\nsaattoi selvästi erottaa, kaksi paljon sisältävää sanaa:\n\n_Paragualaisia — Miranda_.\n\nHurtado heittäytyi maahan ja suuteli kallista nimeä, kallista verta. —\n\nMitä olikaan täällä tapahtunut?\n\n\n\n\nII.\n\nKosto.\n\n\nKohta sen jälkeen kun Hurtado miehinensä oli lähtenyt linnasta, saapui\nsillan luo vihollisien lähetystö. Mangora, päällikkö, oli heidän\njohtajansa; hän oli ainoa miespuolinen koko seurueessa, muut kaikki\nolivat naisia.\n\nNunjo laski heidät linnaan.\n\nMangoralla ei ollut mitään asetta; hänen seuralaisensa olivat, kuten jo\nsanottiin, kaikki naisia; eihän sellaista seuruetta tarvinnut pelätä.\n\nAlku-asukkaat olivat saaneet tietää, että valko-ihoisten muonavarat\nolivat loppumaisillaan. He toivat heille ruokaa: makeita hedelmiä\nkudotuissa koreissa, viiniä nahkasäkeissä ja teurastettuja eläimiä.\n\n\"Syökää ja juokaa\", sanoi Mangora; \"paraguailaiset eivät maksua vaadi;\nne haluavat vain valko-ihoisten ystävyyttä, lempeitä sanoja ja\nsukulaisuutta. Sukulaiset eivät lahjoita toisilleen ainoastaan\nruokavaroja, ne rakastavat myös toisiaan. Vanhimmat ovat valinneet\nkauneimmat tyttärensä ja lähettäneet ne tänne. Tutustukoot valkoihoiset\nveljet niihin, valitkoot niistä. Yhdistäköön rakkaus hyvät ihmiset\nväkeviin. Valko-ihoiset ovat väkeviä, paraguailaiset hyviä. Jos teitä\nmiellyttää sanani, niin vastaanottakaa lahjani.\"\n\nNunjo oli hyvänsävyinen, herkkä-uskoinen sotilas. Hän ei voinut edes\naavistaakaan mitään petosta näiden näennäisesti lapsellisten ihmisten\ntaholta, joille hän ei koskaan ollut mitään pahaa tehnyt. Heidän\nhyväntahtoisuutensa ilahutti häntä. —\n\nHedelmät, viini ja muut ruokavarat jaettiin espanjalaisten kesken; ja\njotta nämä tulisivat vakuutetuiksi siitä, ettei ruuassa eikä juomassa\nollut myrkkyä, istuutuivat lempeät, mielistelevät naiset espanjalaisten\nviereen, yhtyivät aterioimaan heidän kanssaan, haukkasivat palan\ntuntemattomasta hedelmästä, jota espanjalaiset katselivat epäilevin\nsilmin, maistelivat viiniä ja lipoivat kieliänsä, näyttääksensä ettei\ntämä \"agavis\" niminen juoma ollut myrkyllistä. Mutta mitä on tämä\njuoma?\n\nEtelä-Amerikassa kasvaa mehuisa, pitkä ja leveälehtinen kasvi, mikä\nmeillä on \"agave\"-nimellä tunnettu, Europan pohattojen kasvitarhoissa\nnäkee silloin tällöin jonkun semmoisen ruukkukasvina, mutta Amerikassa\nviihtyy se niin hyvästi kuin meillä rikkaruoho. Europassa kukkii se\njoskus pitkien aikojen kuluttua, kerta sadassa vuodessa, sanovat\nmuutamat. Ja kun se tapahtuu, puhutaan siitä sanomalehdissä, tehdään\noikea luettelo Europassa olevista \"agaveista\" j.n.e., kunnes kukka\nsaavuttaa suuruuden, joka ympäri-mitaten on noin kolme syltä; silloin\nannetaan joka päivä sähkösanoma-tietoja sen voinnista ja luetellaan sen\nkukkakuvut, jotka nousevat tuhatlukuisiksi.\n\nTämä kasvi on Etelä-Amerikassa niin yleinen kuin meillä esim. nauris,\nja vaikka se sielläkin tarvitsee paljon aikaa kehkeytymiseensä, niin\nkukkii alituiseen joku agavismetsä, milloin täällä milloin tuolla, ja\ntarjoaa lumoavan näyn.\n\nJos silloin joku tällaisen metsän jättiläisistä leikataan poikki, niin\nsiitä parin viikon kuluttua juoksee nestettä niin runsaassa määrässä,\nettä se täyttää monta saavia. Ja tätä nestettä käyttävät intiaanit\nsamaan tarkoitukseen kuin me olutta, viiniä ja muita väkeviä juomia.\n\nSillä levoton ihmishenki on kaikissa ilmanaloissa onnistunut keksimään\nkeinoja juopuakseen, eli toisin sanoen — himmentääkseen jalointa\nlahjaansa, järkeään. Kaikkialla Maailmassa on ihminen hankkinut tietoja\neläimenä olemisen onnellisuudesta.\n\nJa tähän soveltuu agavis erinomaisen hyvin.\n\nSe on mietoa, makeata ja päihdyttävää.\n\nSe on — sanokaamme se suoraan: juovutusjuomaa.\n\nMutta sitäpaitsi on sillä se ominaisuus, että se, joka sitä ensikerran\njuo, vaipuu raskaaseen uneen, jota seuraa \"paha elämä\" ja oksennuksia.\nSen, joka kerran on ne kestänyt, ei sitten enää tarvitse mitään pahoja\njälkiseurauksia pelätä. Se vaikuttaa aloittelevassa samoin kuin\ntupakka; joka ensikerran sitä nauttii, voi pahoin; tottunut taasen\nrakastaa sitä intohimoisesti.\n\nIntiaanit olivat tottuneet agavisviiniin, olihan se heidän\njokapäiväistä juomaansa. Espanjalaiset maistoivat sitä nyt ensi kerran\nja joivat arvatenkin ylenmäärin — sillä jos kauniit naiset täyttävät\nmaljan ja kauniit huulet sitä koskettelevat, niin tuskinpa mikään\nmiehen sydän voi vastustaa.\n\nKun ilta tuli, makasi koko espanjalainen siirtokunta sikeässä\nuupumuksen unessa; naisten oli täytynyt vetäytyä makuusuojiinsa —\nmutta vaskenväriset intiaanit olivat valveilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikkien nukkuessa tunkeutui Mangora Mirandan makuuhuoneeseen. Hiljaa,\nhiipien kuin kissa, tuli hän sisään, ja kumminkin herätti hänen tulonsa\nHurtadon puolison.\n\nJa taasen kohtasivat häntä nuo palavat silmät, mitkä jo kerran ennen\nolivat saaneet hänet katsomaan maahan. Mutta tällä kertaa tirkisteli\nhän intiaania inholla ja kauhistuksella.\n\n\"Mitä tahdot sinä täältä, kuningas?\"\n\nNiin huusi hän rosvojoukon päällikölle. Hän nimitti häntä kuninkaaksi,\nmuistuttaakseen häntä hänen arvostaan. Arvosta! Mangora ei nyt ollut\nihminenkään, oli eläin.\n\n\"Mitä minä tahdon? Minä rakastan sinua. Seuraa minua, kaikki täällä\nnukkuvat; rupea kuninkaan puolisoksi. Minä rakastan sinua, rakasta sinä\nminua! Älä huuda, kaikki nukkuvat; mutta portin ulkopuolella vartioivat\nparaguailaiset; ne ovat varustetut kirveillä ja myrkytetyillä nuolilla.\nJos huudat, vihellän minä, ja silloin tappaa minun väkeni teidät\nkaikki, niinkuin se tappoi ne, jotka teitä ennen täällä asuivat. Sinua\nei voi kukaan auttaa, sillä se, joka juo agavista, makaa uuvuksissa\nkaksi päivää. Ojenna minulle kätesi! Minä joko talutan sinut asuntooni\ntahi laahaan sinut sinne silkkisistä kutreistasi.\"\n\nMiranda koetti hymyillä; hän pakotti itsensä siihen, mutta hänen\nhuulillaan kävi suonenvedon tapaisia nykäyksiä. Sitten ojensi hän\npäällikölle kätensä.\n\nHän hymyili, voidaksensa paremmin saada käsiinsä intiaanin rinnalla\nvitjassa riippuvan vaskipillin. Hän tahtoi heittää sen ulos akkunasta.\nKun Mangora lähestyi, tempasi Miranda pillin ja viskasi sen ulos.\n\nSitten huusi hän kauhistuksen ja epätoivon koko voimalla:\n\n\"Nunjo, herää! Viholliset ovat täällä!\"\n\nMirandan huudosta alkoi raskaita askeleita kuulua Nunjon huoneesta;\ntämän espanjalaisen pää kesti enemmän kuin tavallisen ihmisen;\njuovuttava juoma ei ollut voinut häntä niin kokonaan voittaa, ettei hän\nolisi herännyt Hurtadon puolison hätähuudosta. Kuului kilisevä ääni.\n\nMangora, kun oli kadottanut vihellyspillinsä, huomasi joutuneensa\npetetyksi.\n\nHän riensi akkunan luo ja heittäytyi sieltä alas pihalle. Intianinaiset\nolivat jo avanneet portit. Linnan pimeissä solissa odotti aseellisia\nparaguailaisia.\n\nNunjo esiintyi etehisessä; unisena kun oli, oli hänestä piha täynnä\nperkeleitä. Kädessään oli hänellä sarvi, jonka toitotuksilla hänen oli\ntapana kutsua kokoon väkensä. Hän asetti sen suutansa vastaan ja\npuhalsi kolme kertaa.\n\nVastaukseksi kajahti helvetillinen ivanauru pihalta; sitten kuului\ntuskallinen änkytys.\n\nIntiani-naiset olivat kahlinneet nukkuvien sotilaiden kädet, ja\njokainen, joka koetti nousta vuoteeltaan, tukehtui Delilojen ansoihin.\n\nPuna-ihoiset nauroivat valko-ihoisten päällikölle, jolla ei ollut\nsotilaita.\n\nMutta Nunjo ei siinä kauan miettinyt. Pikaisesti puki hän yllensä\npuhvelinvuodasta tehdyn haarniskansa, pani kypärin päähänsä, tarttui\nsuureen, oivalliseen miekkaansa ja päätti yksin syöstä vihollisia\nvastaan.\n\nAlussa ampuivat nämä häntä nuolillaan. Mutta heikot, kalanluusta tehdyt\nkärjet ponnahtivat takaisin.\n\nNunjo oli myös varustettu pistoolilla, mutta hän ei tahtonut tuhlata\nkuuliaan vastustajiinsa. Himmeän aamukoitteen valossa tähysteli hän\nMangoran sulilla koristettua päätä. Tämän pään varalle säästi hän\nkuulan, sillä se pelkuri tietysti ei uskaltaisi antautua miekkailuun.\n\nMutta Mangoralla oli toinen taistelu-tuuma mielessä,\n\nSillaikaa kuin hänen toverinsa vetivät puoleensa Nunjon huomion,\nkiipesi hän, nuorteana kuin käärme, erään ampuma-reiän luo, ryömi\nsisälle ja kiinnitti köyden, jota myöten hänen rohkeimmat seuraajansa\nkapusivat ylös; ja kun niiden luku oli riittävään määrään noussut,\nhiipi joukko Nunjon selän takaa tyhjiin suojiin, joissa ainoastaan\nDolores ja Miranda olivat valveilla.\n\nNunjon puolison täytyi kuolla paikalla, hän kun oli niin ruumiikas,\netteivät ryövärit voineet kantaa häntä ulos. He tappoivat hänet\nkeihäillä. Mirandan pään ympäri heitettiin lasso, joka esti hänet\npuolustamasta itseään.\n\nNaisten huudosta ryntäsi Nunjo heidän huoneeseensa. Siinä odottivat\nhäntä intiaanit oven takana.\n\nKymmenen myrkytetyillä kärjillä varustettua keihästä syöstiin hänen\nruumiiseensa. Mutta mitä välittää raivoisa leijona kymmenestä\nkuolettavasta haavasta, kun se heittäytyy vihollisensa päälle? Nunjo ei\nnähnyt eikä tuntenut muuta kuin murhatun, verisen puolisonsa, Mirandan,\njonka Mangora juuri oli poiskantamaisillansa, ja oman sydämensä raivon.\n\nKeihäät ruumiissaan ja huolimatta niistä kirveeniskuista, joita sateli\nkahtaalta päin, ryntäsi hän karjuen ryöväriä vastaan ja kiinnitti hänet\nmiekantyönnöllä seinään.\n\nMitä sitten tapahtui, siitä tiesivät suitsuavat rauniot, palaneet\nihmisruumiit ja tuhka kertoa paremmin kuin sanat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHurtadon veri kiehui. Kaksi tunnetta poltti hänen sydäntään: kosto ja\nsukkamielisyys.\n\nMissä oli hänen Mirandansa?... Jos hän on kuollut, silloin huutaa\njokainen hänen veripisaransa — jos hän on hengissä, silloin itkee\njokainen hänen kyyneleensä veristä kostoa!\n\n\"Tahdotteko seurata minua?\" kysyi hän raivostuneilta sotilailtaan,\njoilla ei enää ollut suojaa raunioissa. \"Maailman loppuun saakka!\"\n\nTottahan rautaiset, hyvillä aseilla varustetut miehet voivat valloittaa\nvaikka kokonaisen maailman tuollaisilta vaskenvärisiltä ihmisiltä,\njoiden aseetkin ovat vaskea.\n\nMutta mitä näiltä ihmisiltä puuttui voimaan ja aseisiin nähden, sen oli\nluonto korvannut varustamalla heidät erinomaisella viekkaudella. Me\ntiedämme, että vasken ruoste on myrkkyä. Vaski-ihoisten pahat ajatukset\novat tappavia.\n\nAlku-asukkaat, jotka aivan hyvin älysivät, että takaisin palaavat\nespanjalaiset raivostuneina ja kostonhimoisina ajaisivat rosvoja ja\nmurhapolttajia takaa, ryhtyivät ajattelemaan varokeinoja.\n\nUudenmaailman sivistys oli jo keksinyt raivatut tiet. La Platan\nympärillä sijaitsevat kylät olivat yhdistetyt sisämaissa oleviin\nkaupunkeihin piikivillä peitetyillä teillä, ja Lima'ssa näkivät\nespanjalaiset taidokkaasti kivitettyjä katuja. Meren rannalla ei tosin\nollut teitä, sillä merellehän pääsivät alku-asukkaat pirogeilla virtaa\nmyöten; kumminkin ulottui teitä virran rannalla oleviin kyliin.\n\nKun Hurtado urhoollisine ratsumiehineen lähti matkalle ja seurasi\nRioterion virtaa, oli hän varma siitä, että tapaisi tien, joka vei\nintiaanien pääkaupunkiin, ja kun hän kerran tälle tielle oli saapunut,\nniin koko maakunnan yhteiset sotavoimat eivät voisi estää häntä\ntyydyttämästä kostoaan.\n\nJoen rannalta kävi polku korkeata ruohoa kasvavien suomaiden yli. Tätä\nruohoa saadaan joskus nähdä Europan akvarioissa. Se on se rehevä\nvesikasvi, jonka lieriönmuotoiset, hienot korret saavat Llanos- ja\nPampaskenttien äärettömät lakeudet muistuttamaan valtamerta. Tämän\nsuomaan poikki olivat alku-asukkaat sanomattomalla vaivalla tehneet\npaaluista ja upotetuista kivistä kuljettavan polun. Murhapolttoretkensä\njälkeen olivat he suon liejuperäisimmällä kohdalla rikkoneet tämän\npolkutien, ja jotteivät muukalaiset saisi vihiä edes polun suunnasta,\nasetettiin sen kohdalle tuoretta ruohoa. Polun entistä paikkaa ei\nvoinut tottunutkaan silmä huomata.\n\nMutta ei siinä kyllä.\n\nRosvot raivasivat uuden tien vähän toiselle taholle; polttivat pois\nruohon ja peittivät tien piikivillä; kaksi tahi kolme matkustajaa\nsaattoi se kantaa, vieläpä kentiesi ratsumiehenkin; mutta jos\nhaarniskoihin puetut espanjalaiset sille antautuisivat, olisivat he\nauttamattomasti hukassa; pohjaton lieju nielisi heidät.\n\nTehdäksensä petoksensa vielä eksyttävämmäksi, olivat ilkiöt asettaneet\nsinne tänne vakoojia, joiden tuli antaa espanjalaisten lähestyä\npyssyn kantaman päähän, mutta sitten äkkiä paeta ja viekoitella\ntakaa-ajajiansa vaaralliselle uralle.\n\nRaivosta ja kostonhimosta sokeana ryntäsi Hurtado ansaan.\n\nNähtyänsä vihattuja puna-ihoisia kannusti hän hevostansa ja ryhtyi\nkohta ajamaan takaa. Vielä lensi kavioiden alta säkeniä, mutta kuta\nkauemmaksi ratsastettiin, sitä liejuisemmaksi muuttui maa; vettä nousi\nkavioiden jälkiin, ja viimein vaipuivat vaahtoiset hevoset polviansa\nmyöten suohon.\n\nMutta espanjalaiset eivät aavistaneet petosta; he eivät uskoneet\npakenevia niin kekseliäiksi.\n\nHe astuivat maahan ja taluttivat hevosiaan. Nämä vapisivat ja tekivät\nvastarintaa, kun tunsivat maan myötäävän ja jalkojensa vaipuvan yhä\nsyvemmälle. Takaisin ei käynyt palaaminen, sillä tien heikko perustus\noli sotilaiden eteenpäin pyrkiessä kokonaan uponnut. Mutta kukapa tässä\npaluumatkaa ajatteli! Yhä enemmän raivostuneina ajoivat raskasaseiset\nespanjalaiset alastomia, keveäjalkaisia vihollisiaan takaa. Viimein\nvaipui Hurtado, joka kulki joukkonsa etupäässä, niin syvään, että hänen\nkannuksensa estivät hänet saamasta ylös jalkojansa. Sotilaat, jotka\nkiiruhtivat häntä auttamaan, tekivät vain vaaran suuremmaksi; ohut\nmaakamara ei voinut kantaa niin monimiehistä ryhmää; ruohojen\njuuriverkko, jonka päällä multakerros lepäsi, murtui kerrassaan, ja\nHurtado näki uljaan joukkonsa auttamattomasti katoavan mustaan liejuun.\n\nSe oli kauheata nähdä. Hän ummisti silmänsä. Kauan soi hänen korvissaan\nkuoleman kanssa taistelevien hätähuudot, samalla kun hän itse tunsi\nvaipuvansa tuuma tuumalta yhä syvemmälle.\n\nMutta kun elämän taistelu oli lakannut, alkoi kuoleman hiljaisuuden\nvallitessa yht'äkkiä toisia ääniä tunkeutua Hurtadon korviin,\nihmis-ääniä — raakalaisten ilohuutoja — ja juuri sentähden sitä\nkauhistuttavimpia: viholliset olivat palanneet takaisin.\n\nNiin, kettu ei enää pelkää leijonaa, kun tämä on heittänyt henkensä.\nPuna-ihoiset nauroivat jo Hurtadon läheisyydessä, kaislaruo'ot\nratisivat heidän jalkojensa alla. Hurtado toivoi vain, että hän\nnopeammin vaipuisi alas ja että kuolema kiireemmästi tekisi työnsä,\njotta hän pääsisi elävänä joutumasta inhottavien vihollistensa käsiin.\n\nLikainen, pahanhajuinen muta kosketti jo hänen leukaansa.\n\n\"Miranda!\" huokasi hän ja painoi alas päänsä, niin ettei hänestä enää\nnäkynyt muuta, kuin hänen pitkät, mustat hiuksensa.\n\nMutta äkkiä tarttuu joku näihin kauniisiin hiuksiin, käärii ne kätensä\nympäri ja vetää hiljalleen suosta taintuneen ritarin...\n\nKun Hurtado taasen avasi silmänsä, makasi hän kivihuoneessa, joka oli\nrakennettu samaan muotoon kuin ne huoneukset, mitkä pienokaisten kädet\nkyhäilevät kokoon korteista ja palikoista: maasta nousi ylöspäin kerros\nkerroksen päällä, ylempi aina allansa olevaa pienempi, kunnes vihdoin\nrakennuksen huipussa oli vain yksi ainoa pieni suoja. Inkan lapsilla ja\nnaapuri-kansoilla oli tapana tähän malliin rakentaa asumuksiansa.\n\nVarmaan makasi Hurtado alikerrassa, sillä hän näki pitkän jonon\nhuoneita; — jokaisen ovella seisoi vartioita, keihäillä varustettuja.\n\nHänen ympärillään kulki naisia — nuorempia ja vanhempia,\noudonnäköisiä, vaskenvärisiä tyttöjä — kauniita ja rumia. Hänen\nkätensä olivat sidotut; hän ei voinut kohoutua makuusijaltansa.\n\nSamassa kun Hurtado avasi silmänsä, päästivät naiset ylen kauhean\nhuudon, jonka johdosta takimaisista huoneista ryntäsi joukko miehiä,\netupäässä päällikkö, joka sangen suuresti muistutti Mangoraa.\nIntiaanien kasvoja on muukalaisen varsin vaikea erottaa. Hurtado luuli\nsentähden, että hänellä oli Mangora edessänsä, ja hän ajatteli, voisiko\nlöytyä suurempaa, helvetillisempää tuskaa, kuin nähdä verivihollisensa\nedessänsä ja itse maata voimattomana kahlituin käsin!\n\nPäällikkö viittasi seuraajilleen, että jäisivät huoneen ulkopuolelle,\nja astui sitten yksin vangitun espanjalaisen luo.\n\n\"Valkoinen vihollinen\", alkoi hän murteellisella espanjan kielellä;\n\"sinä olet kahleissa, olet kuin kapaloitu lapsi minun käsissäni! Olet\nviimeinen kaikista niistä valkoisista miehistä, jotka meri lähetti\ntänne uivissa huoneissa; toiset kaikki olemme me tappaneet. Heillä oli\nlujat aseet — me tapoimme heidät viekkaudella. Te tulitte tänne\nkostamaan; me vangitsimme teidät kaikki viekkaudella. Kaksikymmentä\nsinun tovereistasi joutui elävältä minun käsiini. Meillä ei ole\nrautavaatteita; emme koetakaan pukeutua teidän asuihinne, sillä niissä\nluulee liikkuvansa omassa vankilassaan. Ja kumminkin olemme voittaneet\nteidät! Sinun veljesi, valkoinen jalopeura, on kumminkin surmannut\nminun veljeni Mangoran.\"\n\nKun Hurtado kuuli nämä sanat, purkautui tyydytyksen huokaus hänen\nrinnastaan.\n\n\"Sovittaakseni kaatuneen hengen olen antanut tappaa sinun seuralaisesi.\nKaikki! Minä annoin heidän kuolla tuskissa. Ensimäisen sidoimme\nmuurahaispesään; punaiset muurahaiset söivät hänet elävältä. Toisen\nompelimme me raakoihin puhvelinnahkoihin ja asetimme hänet polttavan\nauringon paisteeseen; raa'at nahat kuivuivat ja musersivat hänet\nkuoliaaksi. Kolmannen tervasimme me, ja tulisoihtuna loisti hän eräänä\niltana. Neljännen sidoimme jaloista kahden maahan taivutetun palmupuun\nlatvaan; nämä jälleen kohoutuessaan vitkalleen repivät kahtia hänen\nruumiinsa. Tällaisilla tahi muilla tavoin tapoimme toisetkin. Vainajien\nhenget iloitsevat siitä, ja vainajien henget ovat sovitettavat. Nyt\nolet sinä yksin jälellä. Yksin? Ei, myöskin nainen, sinun vaimosi.\"\n\nHurtado hämmästyi kovin näitä sanoja kuullessaan. \"Miranda elää — on\ntäällä!\"\n\n\"Te rakastatte toisianne niin paljon; juuri tämä teidän rakkautenne on\nsyynä monien, monien kuolemaan. Vaimosi silmät lumosivat Mangoran niin,\nettei hän tahtonut ketään muuta rakastaa kuin häntä. Te molemmat, sinä\nja sinun vaimosi, olette syypäät kaikkeen: vaimosi sentähden, että hän\non niin kaunis, ja sinä sentähden, että rakastat häntä niin paljon.\nMinä olen luvannut veljeni Mangoran hengelle, että teidän on kärsiminen\nkauheimmat tuskat — kauheammat kuin valkoihoiset veljesi, joista moni\nsai hirveissä tuskissa kiemuroida kokonaisen viikon. Te tulette\nkärsimään enemmän ja kauemmin. Valkoinen mies, kuule millä tavalla.\"\n\nHurtado ajatteli, että olisi ollut parempi, jos Miranda olisi saanut\nsurmansa linnassa.\n\n\"En aio tappaa sinua enkä vaimoasi\", jatkoi päällikkö entisellä\njärkähtämättömällä tyyneydellä. \"Te saatte kumpikin elää. Minä en pane\nteitä vankeuteenkaan — vapaasti saatte te liikkua. Minä en edes erota\nteitä toisistanne. Minä annan teille huoneen, jossa saatte asua. Minä\nannan teille kaikki, mitä tarvitsette elääksenne. Palvelijat palvelevat\nteitä, ja onneton se, joka teihin koskee. Hän on siitä kärsivä saman\nrangaistuksen kuin se, joka sylkee jumalamme kuvaa kasvoihin.\"\n\nKummastuksesta peräti hämillänsä katseli Hurtado julmaa päällikköä,\njoka hänelle kaikkea tätä lupasi ja jonka silmissä kumminkin sanomaton\nviha leimusi.\n\n\"Mutta yksi seikka tulee sinun tietää, valko-ihoinen mies! Vaimosi\nkanssa saat asua, puhua, kulkea ja syödä; mutta terävä miekka on teidän\nvälillänne. Tiedätkö, mikä tämä miekka on? Et! Hyvä, minä tahdon sen\nsinulle sanoa. Te rakastatte toisianne. Hyvä se! Te olette nuoria. Se\nvielä parempi! Katselkaa toisianne, puhelkaa toistenne kanssa,\nhyväilkää toisianne, kaikki tämä on teille suotu. Mutta — syleillä\ntoisianne ette saa, suudella toisianne ette saa. Yötä päivää on alati\nvalvova silmä teidän vieressänne, sisällä, ulkona, makuusuojassa ja\nmetsässä. Lahjomattomana varjona seuraa teitä tämä silmä, ja jos sinä\npainat pienimmänkään suudelman vaimosi huulille, niin piinautan minä\nteidät kuoliaaksi ja annan teidän olla toistenne tuskien todistajina.\nNyt irroitan kahleesi. Mene asuntoosi, jossa vaimosi sinua odottaa.\nHänkin jo tietää, että hänen suudelmansa tappaa sinut, tietää sen yhtä\nhyvin kuin sinä nyt tiedät, että sinun suudelmasi tappaa hänet. Mene\nhänen luokseen ja elä — niin kauan kuin haluat. Kuningas Siriga on\ntuominnut teidät.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOh! Kuningas Siriga oli todellakin julma kostaja, antaessaan niiden\nelää, jotka tahtoivat kuolla.\n\nMitä tunsivatkaan nuo kaksi rakastavaa, jotka pitkän, tuskallisen eron\njälkeen taasen saivat nähdä toisensa, mutta eivät uskaltaneet edes\nkoskea toisiinsa! Nuori mies ja hänen nuori puolisonsa, joita kumpaakin\nelähyttää tulinen, innollinen rakkaus — he näkevät toisensa päivät\npääksytysten, he kulkevat vierekkäin tuoksuvassa metsässä, kukkivilla\nkentillä, missä puut, kasvit, linnut, perhoset, niin, missä koko luonto\nrakastaa — mutta he eivät uskalla yhtyä tähän rakkauteen. He saavat\nsanoa toisilleen suloisimpia, herttaisimpia sanoja, mutta heidän\nhuuliaan erottaa toisistaan tuo terävä miekka: vakoojan silmä, joka\nalati seuraa heitä.\n\nMiranda vapisi pelosta, kun ajatteli rakastetun miehensä vaaraa.\n\nSentähden oli hänellä tapana kertoa Hurtadolle legendoja suurista\nkuninkaista ja kiitetyistä ruhtinattarista, jotka Jumalan edessä olivat\nluvanneet toisilleen ainaista puhtautta. Näiden tavoin oli heidänkin\nrakastaminen toisiansa.\n\nKuningas Sirigan puoliso oli nuori, hänen huulensa paisuvat,\nkorallipunaiset. Hän oli nähnyt kauniin, valkoihoisen muukalaisen; hän\nalkoi sääliä häntä.\n\nJa lopulta rakastui hän häneen.\n\n\"Kuule minua, valko-ihoinen nuorukainen\", sanoi hän. \"Minun sydämeni\nrakastaa sinua; rakastakoon sinunkin sydämesi minua. Ja rakkaudesta\nsinua kohtaan murhaan minä kuningas Sirigan, teen sinut kuninkaaksi ja\nnostan sinut — hänen valta-istuimellensa.\"\n\nInholla torjui Hurtado vaskivärisen kuningattaren tarjouksen.\n\nSirigan puolison rakkaus tästä vaan yltyi. Hurtadoa ja hänen puolisoaan\nväijyi nyt kaksi vartiaa: kuninkaan ja kuningattaren, ja kun toinen\nmakasi, valvoi toinen.\n\nMiranda ja Hurtado tiesivät varsin hyvin, että heidän asunnossaan\njokaisella palvelijalla — niin hyvin mies- kuin naispuolisella —\noli käsky pitää heitä silmällä. Eikä vapautta, eikä pakoa\najatteleminenkaan! Mihin pakenisivat he? Kenenkä luo?\n\nHe tiesivät myös että yksi ainoa suudelma toisi muassaan kuoleman —\ntuskallisen, häpeällisen; ja niin vapauttava, niin suloinen kuin tämä\nsuudelma olisikin ollut — sitä ei annettu, sitä ei toivottu.\n\nJa kumminkaan ei haluttu mitään niin suuresti kuin juuri tätä\nsuudelmaa.\n\nEräs pakanallinen jumalaistaru kertoo, että Manalan kuningas kahdensi\nkirottujen nälkäisten tuskat, näyttämällä heille kaikenmoisia herkkuja\nsekä antamalla heidän tuntea niiden hajua. Unettomuus tuotti\nkiinalaisten kiduttajien mielestä kuolemaan tuomituille suurimmat\ntuskat, ja sentähden he eivät suoneet vangille silmänräpäykseksikään\nunta; he tappoivat hänet yhtämittaisella valvomisella. — Siriga voitti\nkaikki esikuvansa.\n\nEtelä-Amerikassa kasvaa hedelmä — ulkomuodoltaan ananas-hedelmän\nnäköinen. Sen nesteestä valmistetaan juomaa, joka saa juojansa\nvastustamattomaan lemmenhuumaukseem. Tämän juoman ylenmääräinen\nnauttiminen saattaa tappaa ihmisen.\n\nSiriga asetutti joka päivä semmoisen hedelmän vankien pöydälle ja sen\nhuumaavaa nestettä hämmennettiin viiniin.\n\nOnnettomat puolisot eivät kumminkaan koskaan maistaneet kuolemaa\ntuottavaa, makeata viiniä; se iletti heitä, ja siten pelastivat he\njoksikin aikaa henkensä.\n\nMutta kerran taittoi Hurtado helpeen eräästä tuollaisesta hedelmästä;\nnestepisara putosi hänen kädelleen ja jätti jälkeensä maidonvalkean,\npoistamattoman pilkun.\n\n\"Se on myrkkyä\", sanoi hän Mirandalle.\n\n\"Eikö kuolema ole parempi kuin tällainen orjuuden elämä?\"\n\nHe jakoivat hedelmän kahtia ja söivät sen.\n\nMyrkky sekautui vereen. Sen vaikutus oli huumaava.\n\n\"Tuollainenko kuolema on? Onko kuolema todella näin suloinen?\"\n\n\"Syleile minua! Suutele minua!\" kuiskasi Miranda.\n\nVakoojat riensivät kuninkaan ja kuningattaren luo viemään sanaa:\n\n\"Valkoinen mies on suudellut puolisoaan!\"\n\nKiduttajien ja mustasukkaisen puolisonsa seurassa tunkeutui Siriga\nvalko-ihoisen pariskunnan asuntoon.\n\nMirandan ja Hurtadon huulet olivat tavanneet toisensa. Suudelma\noli pitkä. Se päättyi vasta toisessa elämässä. Vapautuksen\nihastuksen-tunteeseen ei ollut kuolema kyennyt kajoamaan. Vaikka heidän\nsydämensä olivat lakanneet tykyttämästä, kuvastui tämä ihastus heidän\nkasvoissaan.\n\n\n\n\n\n\nÄITIPUOLI\n\nEspanjalainen kertomus\n\n\nKirj.\n\nDon Antonio de Trueba\n\n\n\n\nI.\n\n\nGoldamesissa asuivat Martin ja hänen vaimonsa Dominika, kunnollista\ntalonpoikaista väkeä. Kolme tytärtä oli heillä, kolme aamutähteä,\nvanhin nimeltä Isabel, keskimäinen Teresa ja nuorin Markiitta.\n\nEräänä iltana tunsi Dominika kovia pistoksia rinnassaan. Vaimoparka\nkutsui miehensä luokseen ja sanoi hänelle:\n\n\"Martin, Jumalan rakkauden kautta pyydän että menet noutamaan luokseni\nherra pastorin; tunnen, että minun nyt pitää kuoleman. Mutta ennenkuin\nmenet, kuule kumminkin sana, jonka lasken mieleesi, siinä tapauksessa\nettä palattuasi olisin kuollut. Kun en enää ole luonasi, tulet\nkaipaamaan puolisoa, sillä tytöt eivät vielä voi hoitaa taloasi. Olet\nvielä nuori ja tulet menemään uuteen avioliittoon. Minä en sitä sinulta\nkiellä, sillä varsin hyvin tiedän, että missä ei emäntää ole, siinä ei\nole olemassa mitään järjestystä. Mutta kautta pyhän neitsyen vannotan\nminä sinua, jos sieluni tyttärille äitipuolen hankit, ettet salli tämän\nniitä pahoin pidellä ja ettet itse niitä kovuudella kohtele, niin kauan\nkuin he täyttävät lasten ensimäisen velvollisuuden, joka on kuuliaisuus\nvanhempia kohtaan.\"\n\nMartin koetti saada Dominikan luopumaan kuolonajatuksistaan, sillä\neiväthän nuo pistokset voineet olla niin vaarallisia, ja samalla\nhuomautti hän, että lääkäri olisi tässä paremmin tarpeeseen kuin pappi.\nSitten lupasi hän pyhällä valalla, että jos onnettoman kohtalon\nsallimuksesta Dominikan ennustus kumminkin kävisi toteen, hän\nuskollisesti täyttäisi hänen viimeisen pyyntönsä.\n\nDominika-parka ei ollut erehtynyt, sillä kun kuolema lähestyy äitejä,\nkuiskaa enkeli edeltäpäin heidän korviinsa sanoman siitä, jotta he\najoissa tietävät uskoa lapsensa niiden huostaan, jotka tulevat heitä\nhoitamaan, Kun Martin palasi kotiin, lääkäri mukanansa, oli Dominika jo\njättänyt tämän maailman, saatuansa sitä ennen tyttäriltään pyhän\nlupauksen, että aina olisivat kuuliaisia ja tottelevaisia isälleen ja\nsille, joka tulisi täyttämään heidän oikean äitinsä sijan.\n\nPäiviä kului, kuukausia kului ja Martinin talossa oli kaikki mullin\nmallin. Kummako se, kun vanhin tyttäristä vasta oli kahdeksannella\nikävuodellaan.\n\n\"Kuulehan, Martin\", sanoi eräänä päivänä kunnon talonpojalle Ramona,\nnaapurinainen; \"älä rupea tyhmäksi, onhan naisia maailmassa enemmän\nkuin tarvitaankaan, hae heistä se, jonka Jumala määrää, ja nai\nuudelleen, jotta saisitte, sinä itse ja nuo pienoisesi, vähän parempaa\nsiivoa ja järjestystä taloon.\"\n\n\"Minäkö hankkisin äitipuolen tyttärilleni\", huudahti Martin, \"emintimän\nlapsilleni, joita hän, pyhimys, joka nyt on taivaassa, niin koko\nsydämestään rakasti ja helli! Älä ota pahaksi, hyvä ystävä, mutta minua\nvarten ei oi enää maailmassa naisia.\"\n\nJa lohduttamaton isä juoksi tiehensä salataksensa kyyneleensä.\n\nKuukausia kului, vuosi meni umpeen, ja Martin-paran täytyi päivä\npäivältä yhä selvemmin nähdä, että talossa asiat olivat alusta loppuun\nkurjalla kannalla, kun ei niitä valvonut emännän silmä eikä tytöillä\nollut ketään, joka heitä olisi taloudellisiin toimiin neuvonut; ei\nommeltu mitään, ei laitettu kunnollista ruokaa, ei katsottu elukoita,\nei ollut ketään, joka olisi voinut huokeita ostoksia tehdä — kaikki\nmeni, miten sattui, useimmiten päin seiniä.\n\nMartin oli kyllä itse saapuvilla joka paikassa ja teki naisaskareitakin\nymmärryksensä mukaan, mutta miehet ovat syntyneet miehiksi, ja usein\ntapahtui, että kun Martinin tuli jakaa liemikattilan sisällys, hän sitä\nennen sai jakaa leivän, voidaksensa sitten oikein jakaa liemen.\n\nHän pestasi piikoja, toisen toisensa jälkeen, mutta piiat, nuo\nhävyttömät, ajattelivat vain sulhasiansa eikä taloa, ja Martinparalla\nei ollut niistä muuta hyötyä kuin — vastusta ja harmia. Ramona,\nnaapurinainen, yksi noita kunnon vaimoja, jotka paraikaa ovat\nsukupuuttoon kuolemaisillansa, auttoi häntä silloin tällöin; mutta\nhänellä itsellään oli yltäkyllin tekemistä omassa kodissaan, enemmän\nkuin ehtikään, ja sentähden ei hänen apunsa kauas kuulunut.\n\nEräänä päivänä istui Martin huoneensa kynnyksellä taloutensa\nepäjärjestyksen takia kokonaan epätoivoisena. Hän ponnisti aivojansa\nkeksiäksensä jotakin muuta apukeinoa kuin naimista. Mutta kaikki hänen\nviisastelemisensa olivat turhat, muuta keinoa hän ei löytänyt. Kun hän\nsiinä istui ja tuska pusersi hikeä hänen otsallensa, sattui hänen\ntalonsa ohitse kulkemaan tyttö, jolla kylässä oli erinomaisen hyvä\nmaine. Tyttö tervehtää ja tahtoo jatkaa matkaansa.\n\n\"Joakiina\", sanoo silloin hänelle yht'äkkiä Martin; \"tyttärilläni ei\nole äitiä, ei ketään, joka opettaisi heitä, ja talossani ei ole\nemäntää, joka hoitaisi kotia ja ylläpitäisi järjestystä. Tahtoisitko\ntulla vaimokseni?\" — Ja muutamien vastaväitteiden jälkeen, semmoisten\nkuin: \"Mitä höpisette! Kyllähän löydätte tytön, joka on minua\nkauniimpi! E-en tahdo, sillä minä häpeän\" — muutamien tuollaisten\nsoperrusten jälkeen suostuu Joakiina rupeamaan Martinin vaimoksi.\n\nKolme viikkoa sen jälkeen vietettiin talossa iloiset häät.\n\nMartinin koti muuttui muutamien päivien kuluessa niin hienoksi ja\nsiistiksi kuin nukkekaappi. Pyhinä, kun hän meni messuun, oli hänen\npaitansa valkoisempi kuin lumi ja paremmin siloitettu kuin Espanjan\nkuninkaan.\n\nPikku tytöt kävivät koulua ja olivat iloisia kuin kiuru, punaposkisia\nkuin kirsikka ja niin aistikkaasti puetut, että niitä oikein ihmeekseen\nkatseli.\n\nMinino, kissa, joka päivät pääksytysten oli kuihtuneena ja naukuen\ntepastellut ympäri ja jolle ei kukaan ollut muistanut tarjota kuivaa\neikä märkää, makasi nyt takan edessä pyöreänä kuin kerä ja katseli\nmiltei halveksuen maitovelliä, jolla uusi emäntä koetti voittaa sen\nsuosiota. Kanat alkoivat uudelleen munia ja kaakottaa. Ja Leo, koira,\njoka henkeänsä ylläpitääkseen oli metsän tasangot nuuskien juossut ja\nsilloin tällöin onnistunut saamaan kynsiinsä jonkun jäniksen, piti nyt\nhyviä päiviä loikoen erään isäntäväkensä viinitarhan aitauksen sisällä.\nMartinin huoneessa hymyili kaikki: oli kuin olisi sitä joku siunannut.\n\nOlisiko ehkä sen tehnyt taivaastansa Dominika?\n\nKen tietää?\n\n\n\n\nII.\n\n\nOli heinäkuun ilta. Martin, hänen vaimonsa, hänen tyttärensä ja\npoikansa nousivat pöydästä, lausuivat kiitoksensa Jumalalle ruuasta ja\nmenivät ruokalepoa nauttimaan muutamien, huoneen vieressä kasvavien\nkomeiden kirsikkapuiden siimekseen.\n\nJoakiina, joka oikein jumaloimiseen asti helli Antoniota, poikaansa,\nalkoi siinä puhella pienokaiselleen kaikenmoisia mieluisia hullutuksia\nja miltei tukehuttaa häntä suudelmillaan ja hyväilemisillään, kunnes\n\"pieni enkeli\" tuohon kaikkeen niin kyllästyi, että rupesi kurkkunsa\ntäydeltä huutamaan ja parkumaan.\n\n\"Älä itke, sydänkäpyni\", sanoi tahi paremmin uikutti äiti. \"Miksi itket\nsinä, äitisi ylpeys, sinä, joka olet arvokkaampi kuin koko maailman\n_pesetaat_? [Espanjalainen raha.] Kuinka kauniin pojan on Jumala\nminulle antanut! Eikö totta, Martin? Onko Espanjan kuninkaalla poikaa,\njoka pojallemme vertoja vetää? Luo silmäsi häneen, Martin, näet sä,\nkuinka hän nauraa... Ah, siunattu pieni suu! Tahtoisinpa syödä sinut\nsuuteloillani!\"\n\nMartin otti vuorostaan pojan syliinsä ja alkoi hyväillä häntä. Tytöt,\nvarsinkin nuorin, seisoivat äänettöminä ja noloina, huolimatta enää\nihailla korvarenkaita, joita vasta olivat kirsikanmarjoista tehneet.\nKun Martin huomasi tämän, jätti hän jonkinmoisella kiireellä, jossa\nJoakiina oli näkevinänsä ylenkatsetta, pojan takaisin äidin syliin ja\naikoi juuri kysyä syytä tyttärien alakuloisuuteen, kun Markiitan huulet\nyht'äkkiä rupesivat väräjämään.\n\n\"Mikä sinun on, lapseni?\" kysyi Martin.\n\n\"Älä kysy, isä\", vastasi tyttö yhä suuremmassa ahdistuksessa.\n\n\"Miksi en kysyisi?\" sanoi Martin hyväillen häntä. \"Mikä sinua surettaa,\npieni ihmelapseni? Tiedäthän, että sinä ja sisaresi olette isänne\nylpeys.\"\n\n\"Katsopas lutusta! Kuusvuotinen ja jo osaa!\" huudahti Joakiina kovin\nnärkästyneenä.\n\n\"Älä ole milläsikään, vaimo\", sanoi Martin sovinnollisesti. \"Ainahan\nlapset ovat kateellisia, kun näkevät toisia hyväiltävän.\"\n\n\"Kyllä minä hänestä saan kateuden lähtemään muutamilla selkäsaunoilla.\"\n\n\"Joakiina, varo itseäsi sitä tekemästä.\"\n\n\"En, enkä varo! Vaikkakin nuo toiset lutukset eivät puhu mitään, niin\nnäkee selvään, että he ovat samassa liitossa. Mutta onko se heidän\nsyynsä? Ei, syy on isän, joka pilaa heidät.\"\n\n\"Vaimo, Joakiina! Pyhän neitsyen nimessä, ei mitään väärinkäsitystä!\nSemmoisia tulee maailmassa kyllä muutenkin, meidän ei tarvitse niitä\netsiä.\"\n\n\"Samaa sanon minäkin — sinulle!\"\n\nJa Joakiina purskahti itkuun, oikein Magdaleenan tavoin, ja mumisi,\nsuudellen poikaansa ja huuhtoen häntä kyynelillään:\n\n\"Sieluni poika! Kuinka vähän suosituksi Jumala on tehnyt sinut! Ei\nrakasta sinua kukaan muu maailmassa kuin sinun oma äitisi.\"\n\n\"Vaimo!\" huudahti Martin, joka jo alkoi menettää malttinsa. \"Älä\nlörpöttele tuhmuuksia; älä kiusaa minua... Minäkö en rakastaisi\npoikaani!\"\n\n\"En tarvitse silmälasia sitä nähdäkseni.\"\n\nKun Martin huomasi, ettei mikään järkisana pystynyt Joakiinaan, että\ntämä kohtuuttomasti väärinkäytti hänen kärsivällisyyttään ja\nhyvänsävyisyyttään, sekä vielä että sama juttu tulisi joka päivä\nuudistumaan, vaikeni hän vähäksi aikaa tyyntyäkseen ja sanoi sitten\nvakavalla äänellä:\n\n\"Kuulehan, Joakiina, mitä nyt sanon, äläkä unhota sitä koskaan. Ei voi\nkukaan maailmassa rakastaa lapsiansa enemmän kuin minä rakastan\npoikaani; ei voi kukaan maailmassa rakastaa vaimoansa enemmän kuin minä\nrakastan ja kunnioitan vaimoani, eikä kukaan ole enemmän kuin minä\nvakuutettu siitä, että Jumala on pannut miehelle velvollisuudeksi\nsuojella ja tukea naista, joka luonnoltaan on turvaton ja heikko; mutta\nniin vahvasti vakuutettu kuin minä ei voi myös kukaan olla siitä, että\nJumalan kirous ei ole kohtaamatta miestä, joka unohtaa kuolleet ja\nhylkää äidittömät. Puolisoni, joka nyt riemuitsee Jumalan kasvojen\nedessä, hän, joka eli ja kuoli pyhimyksenä, hän, Dominika, jota\nrakastin kuin sinua nyt rakastan, sanoi minulle vähää ennen kuin hän\nheittäysi isän Jumalan helmaan: 'Kautta pyhän neitsyen vannotan minä\nsinua, jos sieluni tyttärille äitipuolen hankit, ettet salli tämän\nniitä pahoin pidellä ja ettet itse niitä kovuudella kohtele, niin kauan\nkuin ne täyttävät lasten ensimäisen velvollisuuden, joka on kuuliaisuus\nvanhempia kohtaan!' Ja tälle samalle vaimolle minä valalla lupasin,\nettä täyttäisin hänen tahtonsa, ja valani aion minä pitää. En suvaitse\nkeneltäkään sydämettömyyttä tyttäriäni kohtaan, joilla, lukuunottamatta\nettä kuoleva äiti ne minun huostaani uskoi ja että ne ovat minun omat\ntyttäreni, vielä siihen lisäksi on nimi pyhempi ja suurempaa\nkunnioitusta ansaitseva kuin mikään muu nimitys maailmassa, nimi:\n_äidittömät_.\"\n\nKun Joakiina kuuli nämä vakavat sanat painoi hän alas päänsä ja näytti\nkatuvan kovuuttansa. Martin ojensi hänelle kätensä ja pyyhki pois\ntunteen kyynelen. Ja Jumalan rauha majaili tänä hetkenä perheessä, niin\nettä nyt, niinkuin aina kun mies on jalomielinen, hyvä ja tunteellinen,\nvaimo, joka ei ole paha, joskin hiukan turhamainen, lopulta tulee\nsanoneeksi: \"tapahtukoon tahtosi!\"\n\n\n\n\nIII.\n\n\nJoakiina ei ollut paha. Mutta hän oli äitipuoli, ja tunnettuhan on\nsananlasku: \"_Madrasta, el diable la arrasta_\" (perkele houkuttelee\näitipuolta puolelleen). Kuta enemmän ponnistuksia Joakiina teki\nrakastaaksensa lapsipuoliaan, sitä vähemmin saattoi hän kärsiä niitä.\n\nMuut ihmiset luulivat että Martin ja hänen vaimonsa sopivat varsin\nhyvin, mutta tämäpä olikin todellisesti vain näennäistä, sillä tiesihän\nMartin ettei Joakiina rakastanut hänen tyttäriään, ja Joakiina taasen\ntiesi ettei Martin rakastanut poika-parkaa niin paljon kuin tyttäriä.\n\nEi tarvittu muuta kuin että Martin hiukkasenkaan hyväili tyttöjä, niin\npaha vihamies oli kohta saapuvilla virittämässä kateuden tulta\nJoakiinan sydämeen. Martin tiesi sen ja suri katkerasti; mutta kun\nhänen vaimonsa salasi tunteitaan, niin teki hän samaten. Tämä kaikki\nkohtasi poika-parkaa, sillä vaikka Martin olisi tehnyt mitä\nponnistuksia tahansa ja koettanut muistaa että Joakiinan lapsi oli\nhänen lapsensa yhtä hyvin kuin tytöt, niin tuli hän lopulta, jollei\njuuri inhonneeksi, kumminkin välinpitämättömyydellä katselleeksi tätä\nlasta.\n\nJoakiina olisi mielellään tahtonut kurittaa tyttöjä; mutta vielä hän ei\nollut saanut tilaisuutta täyttämään tätä haluansa. Syyttä ei hän\nuskaltanut heitä piestä, sillä Martin oli sanonut sallivansa hänen\nkurittaa heitä ainoastaan siinä tapauksessa, että he olivat\ntottelemattomia; mutta tyttöraukat olivat niin nöyriä ja hyvin\nkasvatettuja, että he aina säntilleen tekivät, mitä ikinä äitipuoli\nheiltä vaati, ja osasivat siten välttää kaikkia niitä ansoja, joita\näitipuoli viritti heidän tielleen saadaksensa heidät kiinni\ntottelemattomuudesta ja laiminlyömisestä.\n\nJos Joakiina otti oppia perkeleeltä keksiäksensä lapsipuolilleen\ntavattomia ja vaikeita tehtäviä, niin turvasivat lapsipuolet varmaankin\nJumalan apuun, voidaksensa näitä tehtäviä täyttää, sillä muussa\ntapauksessa olisi ollut mahdotonta, että he olisivat voineet saada\nkaikki äitipuolensa käskyt niin ihmeen täydellisesti toimitetuiksi.\n\nEräänä päivänä käski äitipuoli Isabelin kuljettaa muulilla vehnäjyviä\nmyllyyn ja olla kotona ennen puolen tunnin kuluttua, joka aika ihan\nminuutilleen tarvittiin tällaiseen matkaan, ellei mitään viivytystä\ntiellä sattuisi. Keli oli kovin huono, ja Joakiina oli mielessään\nlaskenut, että muuli kompastuisi, jolloin raskas nisusäkki putoaisi sen\nselästä ja Isabel siitä syystä viipyisi tavallista kauemmin, semminkin\nkun ei auttajaa läheisyydessä ollut.\n\nAivan oikein! Muuli kompastui. Mutta ihmisavun puutteessa lähetti\nJumala toisen avun tytölle, antamalla hänelle neuvon pälkähässä. Siinä\noli tien varrella kohtisuora multakasa. Sen viereen asetti Isabel\nmuulin. Sitten vieritti hän kasan toista, kaltevaa puolta säkkiä ylös\nja sai sen sitten pienellä töytäyksellä uudelleen muulin selkään. Ja\nennenkuin puoli tuntia oli kulunut, oli hän kotona, iloinen ja\nhymyilevä kuin keväinen kukka.\n\nEräänä päivänä vähää ennen puolista meni Joakiina pellolle, jossa hänen\nmiehensä ynnä vanhin ja nuorin tytöistä sekä poika olivat. Lähtiessään\nsanoi hän Teresalle, joka jäi kotiin:\n\n\"Katso tarkkaan pataa ja laita että pöytä on katettu säntilleen kello\n12, sillä silloin tulemme syömään. Tässä on ullakon avain; tuo\nviinirypäleitä ja aseta ne pöydälle ennenkuin palaamme.\"\n\nTeresa katsoi pataa. Kello puoli kaksitoista kattoi hän pöydän; sitten\notti hän ullakon avaimen ja meni noutamaan rypäleitä. Mutta ullakon\noven lukko oli kovin kankea, ja tyttö huomasi pian ettei hän saisi sitä\navatuksi. Tämän tiesi kyllä paha äitipuoli, joka itsekseen kaiketi nyt\nriemuitsi, luullen vihdoinkin saavansa mielin määrin piestä\ntyttöparkaa.\n\nMitä tuli Teresan tehdä? Hän alkoi jo vaipua epätoivoon. Kello oli\nkohta 12, ja jolleivät rypäleet olleet pöydällä, kun äitipuoli tuli\nkotiin, niin oli hänellä selkäsauna valmis. Rypäleet olivat\nullakkokamarissa säkeissä ja hyvin kaukana ovesta. Tyttö koetti kissaa\nvarten oveen tehdyn reijän kautta korennolla haalia säkin luoksensa,\nmutta se ei onnistunut. Hän ajatteli jo juosta naapuritaloon apua\npyytämään, mutta vaikka naapuritalo ei ollut kovinkaan kaukana, huomasi\nhän ettei hän ehtisi, sillä hänellä ei ollut silmänräpäystäkään\nmenettää. Teresalla oli tapana, kuten hyvillä lapsilla on, kun he\nhätään joutuvat, huutaa äitiään avukseen.\n\n\"Minun sieluni äiti, mitä pitää minun tekemän?\" huudahti hän. Ja\nepäilemättä kuuli äiti taivaassansa tämän rukouksen ja ilmaisi hänelle\nkeinon, jonka avulla hän pääsisi pälkähästään. Yht'äkkiä hypähti, näet,\nTeresa ilosta, kuten se, joka vihdoin voittaa, mitä on toivonut\nvoittavansa, otti syliinsä Mininon, joka nurkuen naukui nurkassansa,\nikäänkuin olisi se tahtonut sanoa: \"Mitähän tässä talossa oikein\nsyödään?\", sitoi nauhan sen ympäri, työnsi sen ovessa olevasta reijästä\nsisään, heitti juustopalasen rypälesäkin viereen ja veti kissaa, kun se\ntahtoi käydä juuston kimppuun, nuorasta luoksensa. Kissa iski kyntensä\nrypälesäkkiin, mutta Teresa veti yhä nuorasta, ja niin sai hän\nhinatuksi oven luo kissan ja rypälesäkin. Paha äitipuoli ei saanutkaan\nsyytä piestä pikku Teresaa.\n\nNuorin tytöistä oli erittäin mieltynyt persikkahedelmiin. Eräänä\npäivänä oli äitipuoli noukkinut koko joukon semmoisia, ja Markiitta,\njoka vielä tänä vuonna ei ollut saanut maistaakaan persikoita, katsoa\ntuijotti niitä himosta hehkuvilla silmillä.\n\nJoakiina jätti tytön hedelmien luo, kiellettyään häntä ottamasta\nainoatakaan, ja siirtyi toiseen huoneeseen, varmana siitä että nyt\nvihdoinkin saisi kauan halutun aiheen antaa tytölle selkäsaunan, tämä\nkun tietysti ei voisi sotia himoansa vastaan.\n\nMarkiitta taisteli kauan. Vihdoin päätti hän ottaa yhden persikan. Ja\nhän oli juuri haukkaamaisillansa palasen siitä, kun äiti ryntäsi esiin.\nMutta tyttö kiiruhti siirtämään persikkaa vähän korkeammalle, ikäänkuin\nhän vain olisi tahtonut haistella sitä, ja sanoi, olematta\nmillänsäkään:\n\n\"Oi rouva-äiti, kuinka suloinen haju sillä on!\"\n\nJoakiinan täytyi jättää tyttö rauhaan. Hän oli ilossaan rynnännyt liian\naikaisin esiin väijyntäpaikaltaan.\n\nKuvaavathan nämä tapaukset jo selvästi, kuinka ahkeraan paha vaimo\nkoetti pahan vihamiehen avulla saada tilaisuutta tallata tomuun\nlapsipuolensa, ja mitä ponnistuksia nämä tekivät, jottei se hänelle\nonnistuisi.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nTytöt olivat vähitellen kasvaneet niin suuriksi, että äitipuoli saattoi\nlähettää heidät Valmasedan toripäiville keskiviikoin ja lauantaisin\nmyymään munia ja hedelmiä.\n\nEräänä lauantaina antoi Joakiina viisikymmentä Pyhän Johanneksen\npäärynää Isabellille, kolmekymmentä Teresalle ja kymmenen Markiitalle,\nsanoen:\n\n\"Menkää Valmasedaan. Siellä tulee teidän myydä päärynänne samasta\nhinnasta kappale, mutta jokaisella teistä pitää olla yhtä paljon rahaa\nmukananne, kun kotiin palaatte.\"\n\n\"Jollemme saa, äiti-rouva?\" vastasivat tytöt.\n\n\"Jollette saa, niin saakaa pakosta! En suvaitse mitään intteitä.\nJollette tottele, niin tiedätte minkä oikeuden isänne on antanut\nminulle.\"\n\nPelästyneinä vaikenivat tytöt, ottivat kukin omenavasunsa ja lähtivät.\n\nMartinin talo sijaitsi, kuten jo olen maininnut, kappaleen matkaa kylän\nmuista taloista. Kun tytöt olivat ehtineet kotinsa näkyvistä,\nistuutuivat he tien viereen tuumimaan, millä tavalla voisivat täyttää\näitipuolensa pirullisen vaatimuksen. Ja kylläpä olikin heillä\nmiettimistä.\n\n\"Miten on meidän meneteltävä; miten voimme täyttää äitimme käskyn?\"\nhuokasi huolissaan Isabel.\n\n\"Tyttö\", vastasi Teresa, \"sitä en minä tiedä.\"\n\n\"Jollemme saa mitään keksityksi, niin tulee hän antamaan meille\njotakin, jota en ymmärrä, miten voisimme välttää\", sanoi Markiitta,\nsamalla tehden kädellänsä pudistusta osottavia liikkeitä.\n\n\"Jotta saisimme yhtä paljon rahaa päärynöistämme, täytyy sen, jolla on\nvähin määrä, myydä ne kalliista hinnasta ja sen, jolla on enempi,\nhalvemmasta.\"\n\n\"Mutta sanoihan äiti-rouva, että meidän pitää myydä joka kappale\nsamasta hinnasta.\"\n\n\"Niin hän sanoi.\"\n\n\"Kuulkaahan\", huudahti nuorin, jolla, kuten persikkajutusta\nmuistanette, oli venyvin omatunto; \"kuulkaahan: kun olemme myyneet\npäärynät, ja'amme rahat kolmeen osaan, joista jokainen ottaa yhden.\"\n\n\"_Ca balino, amen Jesus!_ Jos äitimme saisi sen tietää!\" vastasi\nTeresa?\n\n\"Ja muuten on parempi ottaa korvapuusteja, kuin valehdella. Eikö niin,\nTeresa?\"\n\n\"Kyllä, parempi se!\"\n\n\"Mutta jos äitirouva ei saa sitä tietää...\"\n\n\"Hän saa, Markiitta. — Olethan kuullut opettajattaren kertovan\npienestä linnusta, joka aina kantelee, kun pienet tytöt valehtelevat.\"\n\n\"Juttuja! Ei semmoista lintua ole. Luuletko todella minua niin tuhmaksi\nettä uskoisin mitään tuollaista?\"\n\n\"Älä vaivaa päätäsi, tyttö. Äiti-rouva kyllä antaa meille\nkorvapuusteja, mutta me puhumme totta.\"\n\nTytöt istuivat vähän aikaa ääneti ja miettivät, mitä täytymys\npakottaisi heitä tekemään.\n\n\"Tulin ajatelleeksi jotakin\", sanoi äkkiä Isabel. \"Kun kuljemme\nkouluhuoneen sivu, niin voisimme pistäytyä opettaja Don Juan\nSaca-Cuentaan, laskumestarin, luona, joka tietää kaikki, ja tiedustella\neikö hän voisi neuvoa meille, mitä meidän tulee tehdä.\"\n\n\"Niin, niin, menkäämme hänen luokseen!\" huudahtivat Teresa ja Markiitta\nyksin suin ja alkoivat uudelleen toivoa.\n\nJa tytöt ottivat vasunsa ja jatkoivat matkaansa. Nyt tahdon kertoa,\nkuka hän oli, tämä Don Juan Saca-Cuentas.\n\nDon Juan Saca-Cuentas oli kylän koulumestari. Liikanimestään sai hän\nkiittää mainettaan, joka tiesi hänet hyvin taitavaksi luvunlaskijaksi.\nKerran oli hän kumminkin vähällä ollut kadottaa tämän maineensa. Seikka\noli tällainen:\n\nHerra pastori ja oikeuden herrat olivat eräänä päivänä käyneet koulua\ntarkastamassa. He huvittelivat itseään kuulustelemalla etevimpien\npoikien tietoja ja tekivät heille erityisiä kysymyksiä. Eräs\npoikaveitikka, joka ei ollut saanut yhtään kysymystä vastattavakseen,\nja joka sentähden ei ollut saanut loistaa tiedoillansa, päätti itse\nruveta kysyjäksi, koskei häneltä kysytty.\n\n\"Herra maisteri\", sanoi hän, \"tahtoisitteko olla hyvä ja sanoa minulle\nyhden asian?\"\n\n\"Kysy sinä vaan\", vastasi opettaja; \"tiedäthän että minä mielelläni\nkuulen teidän kysyvän, mitä te haluatte tietää — eihän kysymys ole\nhäpeäksi.\"\n\n\"Isäni on nyt kolme kertaa niin vanha kuin minä\", sanoi poika; \"voiko\nkoskaan tapahtua että minun ikäni on vain puoli hänen iästänsä?\"\n\n\"Tuo ei ole mikään kysymys; tuhmaa viisastelua vain\", vastasi opettaja.\n\"Jotta voisi tulla mahdolliseksi mitä tiedustelet, täytyisi kellon\nkäydä hitaammasti isällesi kuin sinulle.\"\n\n\"Mutta minä olen kumminkin sitä mieltä\", intti poika, \"ett'ei kellon\ntarvitse käydä nopeammin toiselle, kuin toiselle ja että minun ikäni\nsittenkin eräänä päivänä on säntilleen puolet isäni iästä.\"\n\n\"Ole vait! Eihän sinun puheessasi ole mitään järkeä\", huudahti\nkiukustunut opettaja.\n\n\"Saanko todistaa, että väitteeni on oikea?\" kysyi poika ja jatkoi\nvastausta odottamatta: \"Olen nyt kahdentoistavuotias ja isäni on\nkuudenneljättä. Kahdentoista vuoden kuluttua olen minä neljänkolmatta\nja isäni kahdeksanviidettä. Siis on isäni, joka nyt on kolme kertaa\nniin vanha kuin minä, kahdentoista vuoden perästä ainoastaan kaksi\nkertaa niin vanha kuin minä.\"\n\nOpettaja kävi kasvoiltaan valkoisemmaksi kuin valkoiseksi kalkittu\nseinä ja herrat purskahtivat nauruun ja huudahtivat:\n\n\"Hän on oikeassa, poika veitikka. Mutta te, Don Juan, joka olette\nparas laskija koko Vozcayassa, ettekö te tiedä, mitä tuollaiset\npoikanulikatkin jo tietävät?\"\n\nDon Juan Saca-Cuentaan maine tarvitsi kauan aikaa kohoutuakseen\nentiselleen tämän onnettomuuden jälkeen, jonka sitten poikaparat kyllä\nsaivat maksaa.\n\n\n\n\nV.\n\n\nOli lauantai. Lauantai on, kuten tiedätte, puoleksi lupapäivä. Mutta\nkoululaisilla oli tapana olla joutilaina aamupäiväkin, ja opettaja\nmukautui siihen, mukavuutta rakastava kun oli.\n\nDon Juan Saca-Cuentas istui viiniköynnös-majassa, joka kaunisti koulun\nedustaa, ja piti luentoa _sodasta Flandern'issa_ muutamille\nnaapurivaimoille, joiden joukossa myös Ramona oli — sama kunnon eukko,\njoka ennen muinen oli neuvonut Martinia menemään uusiin naimisiin.\nLuulisi ettei sotilailla ja koulumestareilla ole mitään yhteyttä, mutta\nDon Juan Saca-Cuentas näki heidän välillään paljon yhtäläisyyttä —\nsotilaathan antavat opetusta kansoille, koulumestarit kyläläisille; ja\njos sotilaat vuodattavat verta, niin koulumestarit pusertavat esiin\nkyyneleitä.\n\nMartinin tytöistä oli kuin olisi taivas auennut, kun he näkivät\nkoulumestarin. He pelkäsivät vain että hän ehkä oli parhaillaan valmis\nmenemään ulos hakemaan ympäristöstä tulevan viikon kuluessa tarvittavan\nmäärän pähkinäkeppejä — toimi, johon hän aina käytti osan\nlauantaipäivää.\n\n\"Tuollahan Martinin tytöt tulevat!\" huudahti muuan naisista, kun näki\nsisarten lähestyvän.\n\n\"Mimmoinen sydän mahtaneekaan tuolla Joakiinalla olla\", sanoi Ramona.\n\"Aina ovat nuo pienet olennot liikkeellä.\"\n\n\"Se ei ole hänen vikansa. Syy on Martin nahjuksessa, joka sanoo kyllä,\nkyllä kaikkeen.\"\n\n\"Jospa Dominika vainaja voisi pistää päänsä maasta ja nähdä miten niitä\ntyttöjä kohdellaan, jotka ovat levänneet hänen sydämensä alla!\"\n\n\"Lurjuksia äitipuolet! Ei niillä vertaisia.\"\n\nTytöt ehtivät nyt paikalle.\n\n\"Hyvää päivää, armolliset\", tervehtivät he ja asettivat maahan vasunsa.\n\n\"Jumal' antakoon teillekin hyvän päivän, tytöt.\"\n\n\"Tahtoisitteko, herra Don Juan, olla hyvä ja selvittää meille yhden\nlasku-arvoituksen.\"\n\n\"Mielelläni, vaikkapa kaksi\", vastasi koulumestari ylpeästi.\n\n\"Rouva-äitimme on antanut yhdelle meistä viisikymmentä päärynää,\ntoiselle kolmekymmentä ja kolmannelle kymmenen, ja vaatii että me\npanemme joka päärynälle saman hinnan ja että meillä kullakin on yhtä\npaljon rahaa, kun me tulemme kotiin.\"\n\n\"Ole tervehditty, saastuttamaton Maria! Mitä hulluutta!\" huudahtivat\nnaiset.\n\n\"Tytöt\", sanoi koulumestari äreästi, \"muistakaa, ett'en suvaitse ivaa.\"\n\n\"Me emme ivaa, me vakuutamme...\"\n\n\"Menkää tiehenne, lutukset!\"\n\n\"Jesus, Jooseppi ja Maria, kuinka epäluuloinen te olette, Don Juan!\"\nhuudahti Ramona.\n\n\"Mutta eihän se ole mahdollista...\"\n\n\"Sanoittehan mahdottomaksi senkin että isä, joka oli kolme kertaa\npoikaansa vanhempi, voisi kerran tulla häntä vain kaksi kertaa\nvanhemmaksi...\"\n\nTämä muistutus sai koulumestarin punastumaan; hän otti esiin\nlyijykynän ja rupesi piirtämään numeroita kirjan kannen valkoiselle\nsuojapaperille.\n\nTytöt katselivat huolellisina ja naiset uteliaina hänen numeroitaan.\n\n\"Saatteko selvän siitä, Don Juan... saatteko?\" kysyi yksi heistä.\n\n\"Menkää syrjään vähän matkaa, älkää minua keskeyttäkö\", vastasi\nkoulumestari närkästyneenä.\n\nHän alkoi uudelleen kirjoittaa numeroita, pyyhkiä pois ja piirtää\nuusia, jotta viimein koko paperi oli täynnä numeroita ja tuhrauksia.\n\n\"No, Don Juan... tuleeko mitään?\" kysyi yksi naisista, ja toinen\ntuumasi, ivallisesti hymyten:\n\n\"Kärsivällisyyttä, naapurit, kyllä tulee!\"\n\n\"Menkää, sen riivatut!\" huusi koulumestari raivostuneena ja viskasi\nmaahan kynän ja kirjan.\n\n\"Tehän olette siis lörpöttelijä vain!\" sanoi muuan naisista.\n\nJa kaikki purskahtivat nauruun.\n\n\"Vaimot, vaimot!\" änkytti Don Juan, jolta viha miltei tukki suun.\n\n\"Taitavin luvunlaskija koko Vozcayassa! Ha, haa!\"\n\nDon Juan, joka oli kadottanut viimeisenkin malttinsa, syyti suustaan\njoukon haukkumasanoja erityisesti ympärillään olevia naisia vastaan ja\nsen jälkeen kaikkia naisia vastaan yleisesti; sitten juoksi hän sisään\nkouluhuoneeseen ja paiskasi oven kiinni, jotta pamahti.\n\nVähän aikaa sen jälkeen olivat tytöt, vasut päänsä päällä, taasen\nmatkalla Valmasedaan surullisina, huolestuneina ja yhtä neuvottomina\nkuin ennen. Millä tavalla voisivat he välttää äitipuolen iskut? Toivon\nkipinöitä oli heissä kumminkin virittänyt Ramonan sanat:\n\n\"Menkää, tytöt, älkää peljätkö! Tietäkää että minä menen kotiinne, ja\nkyllä hän saa totuuden kuulla, se narttu!\"\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKun tytöt saapuivat Valmasedan torille, sanoi Isabel pienille\nsisarilleen:\n\n\"Jollemme voikaan totella äiti-rouvaa kaikessa, niin totelkaamme häntä\nniin pitkälle kuin voimme. Myykäämme joka päärynä samaan hintaan, ja\njotta voisimme alati olla yhtä mieltä, niin pysykäämme niin likellä\ntoisiamme kuin mahdollista.\"\n\nTämän johdosta asettausivat tytöt istumaan liki toisiansa San\nSeverino-kirkon muurin viereen, kukin vasunsa viereen.\n\nVähän ajan kuluttua tuli muuan herra Isabelin luo ja kysyi:\n\n\"Tyttö, montako päärynää saa yhdellä cuartolla?\"\n\n\"Seitsemän.\"\n\n\"Tässä seitsemän cuartoa, anna minulle niin monta kuin niillä saa.\"\n\nIsabel luki yhdeksänviidettä päärynää ja sai seitsemän cuartoa.\n\n\"Ettekö osta minultakin?\" kysyi Teresa.\n\n\"Paljonko ne sinulla maksaa?\"\n\n\"Yhtä paljon kuin hänellä tuolla.\"\n\n\"No, anna minulle neljästä cuartosta.\"\n\nTeresa antoi herralle kahdeksankolmatta päärynää ja sai neljä cuartoa.\n\n\"Kuulkaa, herra\", sanoi Markiitta, \"ostakaa yhdellä cuartolla\nminultakin, jottei minun tarvitse hävetä sisarien! rinnalla.\"\n\n\"Oikein! Säälin sinua muuten; sinähän olet pienin. Mikä on hinta?\"\n\n\"Sama kuin toisten.\"\n\n\"No, tässä saat pienen cuartosi.\"\n\nKun tytöt taasen olivat yksin, tutkivat he raha-asioitaan ja huomasivat\nettä Isabelilla oli yksi päärynä ja seitsemän cuartoa, Teresalla kaksi\npäärynää ja neljä cuartoa ja Markiittalla kolme päärynää ja yksi\ncuarto. Ei näyttänyt käyvän päinsä täyttää äitipuolen käskyä.\n\nKului tunti, kului toinen, mutta jälellä olevat päärynät olivat yhä\nmyymättä.\n\n\"Oi äitini! Kuinka käy meille!\" huudahtivat tytöt itkien, kun samassa\nkuului tam, tram tarararatam — torvien toitotuksia ja rumpujen\npärinää. Väkeä juoksi kiireesti _puerta de Mena'n_ luo.\n\nPataljoona sotaväkeä marssi esiin. Se hajosi torille ehdittyään.\n\nUpseerit ja sotamiehet riensivät kaupitsijain luo ja ostivat niin\npaljon hedelmiä kuin käsiinsä saivat, — niitä ei enää paljon ollut\njäljellä.\n\nMuutamat sotamiehet huomasivat tytöt ja ryntäsivät kukkarot käsissään\nniiden luo.\n\n\"Mitä maksavat päärynät?\"\n\n\"Kolme cuartoa kappale.\"\n\n\"Hävytöntä!\"\n\n\"Niitä ei myydä halvemmasta\", inttivät tytöt.\n\nKun sotamiehet tiesivät että oli toisia, jotka mielellään maksaisivat\nvaaditun hinnan, eivät he enää tinkineet. Pian tehtiin kaupat ja niin\nsai Isabel kolme cuartoa yhdestä päärynästä, Teresa kuusi kahdesta ja\nMarkiitta yhdeksän kolmesta.\n\nKun tytöt sitten taas lukivat rahansa, oli heillä kullakin kymmenen\ncuartoa. Ja siten oli selviytynyt laskuarvoitus, jota Don Juan,\nlaskumestari, ei ollut saanut selvitetyksi.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nTuli ilta. Kotirakennuksen vieressä kasvavan kirsikkapuun juurella\ntapaamme Martinin, Joakiinan ja Antonion.\n\nMartin lypsää paraikaa vuohta. Joakiina auttaa häntä pitämällä\nlypsettävää sarvesta toisella kädellään, toisella pitää hän Antoniota\nkädestä.\n\n\"Minä tahdon imeä kirjavaa vuohta\", sanoo Antonio, joka oli kasvanut\njonkinlaiseksi enkeliksi, härkää väkevämmäksi.\n\nÄiti koettaa viihdyttää häntä.\n\n\"Minä tahdon imeä kirjavaa vuohta\", kertaa poika.\n\n\"No mene sitten junkkari\", sanoi viimein Joakiina ja päästi hänet.\n\nPoika lyllersi erästä mustanjuovikasta vuohta kohden, joka juoksi häntä\nvastaan ystävällisesti määkyen ja ikäänkuin jo edeltäpäin tuntien\nhelpotusta täyteläisille utarilleen pojan pehmeitten, ruusunväristen\nhuulten koskettelemisesta.\n\nLeo, koira, istui arvokkaana vähän kauempana ja katseli isäntäväkensä\ntoimia, ja Minino, kissa, kulki heidän ympärillään ja näytti tahtovan\nsanoa:\n\n\"Tulenhan minäkin saamaan osani maidosta, vai kuinka?\"\n\nKirjava vuohi, jolla ei ollut karitsaa — kotka oli sen vienyt —\nseisoi ihmeen rauhallisena, kun pikku Antonio sitä imi.\n\n\"Etkö huomaa, Martin\", sanoi Joakiina, joka suuresti nautti tästä\nnäystä; \"etkö jo huomaa, kuinka herttainen, kuinka suloinen hän on, kun\nhän tuossa imee, poika, jonka Jumala on minulle antanut? Oi, sinä\nkaikkein ihmeellisin kaikkein äitien synnyttämistä pikku nulikoista,\nvoisin syödä sinut elävältä suudelmillani!\"\n\n\"Äiti, milloin syödään? Minä tahdon ruokaa!\" huudahti poika.\n\n\"Mitä?\" sanoi Joakiina, \"olethan juuri täyttänyt vatsasi vuohen\nmaidolla.\"\n\n\"Niin, mutta imeä ei ole samaa kuin syödä.\"\n\n\"Oi, kuinka suloinen se poika on! Oikein pikku enkeli!\" Ja Joakiina\npurskahti nauruun ja suuteli enkeliä, jotta ei tahtonut loppua tulla.\n\n\"Siunattu pieni suu! Ettekö huomaa, Ramona, kuinka ihmeen älykkään\npojan Jumala on minulle antanut?\"\n\n\"Jumala siunatkoon häntä\", sanoi naapurivaimo; \"Jumala siunatkoon häntä\nja varjelkoon myös hänen äitiänsä, sillä mitä tulisi hänestä, jos sinä,\nJoakiina, temmattaisiin hänen vierestään pois?\"\n\n\"Jos hänen äitinsä kuolisi, niin kuolisi hän itsekin, tämä herttainen\npoika, joka on levännyt minun sydämeni alla!\" vakuutti Joakiina ja\npurskahti itkemään.\n\n\"Hän ei kuolisi\", sanoi naapurivaimo, \"yhtä vähän kuin sinun\nlapsipuolesi ovat kuolleet. Mutta parempi olisi hänelle, jos hän sinua\nennen kuolisi, kuin että hän saisi äitipuolen, joka ei ole synnyttänyt\nhäntä.\"\n\nJoakiinan punakat posket kalpenivat äkkiä. Kauhea, lohduton ajatus\nsekausi ensikerran poikaa jumaloivaan rakkauteen, ajatus että hänen\npoikansa voisi saada äitipuolen ja kärsiä, mitä Dominikan tyttäret\nolivat saaneet kärsiä.\n\nNaapurivaimo, vanha ja kokenut, aavisti mitä Joakiinan mielessä liikkui\nja päätti tehdä uuden ryntäyksen hankkiakseen äidin turvattomille\ntytöille, jotka niin kauan olivat äidin rakkautta kaivanneet.\n\n\"Joakiina\", sanoi hän juhlallisella äänellä, \"Jumala antaa väliin\nvanhurskaiden maksaa jumalattomien väärinteot. Äidit kuolevat,\nleskimiehet naivat uudestaan ja hankkivat äitipuolia lapsillensa, kun\nhe eivät voi hankkia äitejä.\"\n\n\"Äitipuolia!... Sydämeni poika!\" mumisi Joakiina ja painoi Antoniota\nrintaansa vastaan.\n\nSamassa tulivat tiellä näkyviin tytöt, jotka palasivat Valmasedasta.\n\nHe olivat iloisen näköisiä.\n\nJoakiina meni heitä vastaan, tervehti heitä lempeästi ja tunsi ensi\nkerran halun sulkea heidät syliinsä ja suudella heitä.\n\nEnnenkuin tytöt olivat ehtineet oikein perille, kiiruhtivat he\nkertomaan, millä ihmeen tavalla heidän oli onnistunut täyttää\näitipuolensa määräykset.\n\n\"Joakiina!\" huudahti mummo, \"etkö näe tässä ihmeessä Jumalan ohjausta?\"\n\n\"Näen, näen!\" vakuutti Joakiina. \"Vihdoinkin avaa Jumala silmäni; kunpa\nei vain liian myöhään...\"\n\n\"Ei ole koskaan myöhäistä tehdä hyvää!\" sanoi Ramona melkein\nprofeetallisella äänellä.\n\nJa Joakiina, joka nyt ei enää voinut vastustaa sitä jaloa tunnetta,\njoka oli ruvennut puhdistamaan hänen sydäntänsä, avasi sylinsä\ntytöille, ja nimittäen heitä ehtimiseen tyttärikseen, jota hän ei\nkoskaan ennen ollut tehnyt, puristi hän heitä sanomattoman hellästi\nrintaansa vastaan, suuteli heitä ja kasteli heitä kyynelillään.\n\nTänä hetkenä vuodatti varmaan Dominika, joka taivaasta vartioitsi\nlapsiansa, pyhän riemun kyyneleitä.\n\n\"Martin, Martin!\" huusi Ramona ilosta itkien.\n\n\"Mikäs on?\" kysyi kunnon mies ja kurkisti ulos ovesta.\n\n\"Mikä? Näet sinä, Jumala on antanut tyttärilleni äidin.\"\n\n\"Siunatkoon häntä Jumala ja hän, autuas, joka on taivaassa!\" huudahti\nMartin ilosta haltioissaan.\n\nJa hän juoksi pojan luo, jonka hän oli huomannut kirsikkapuiden takana,\nsulki hänet syliinsä ja hyväili häntä yhtä sydämellisesti kuin äiti\nhänen tyttäriään.\n\nJoakiina, joka ei illan pimeydessä ja tunteiltansa saanut täysin\nselville, mitä kirsikkapuiden takana tapahtui, loi huolestuneen ja\nkysyvän silmäyksen mummoon. Mutta tämä huusi, ihastuksissansa:\n\n\"Joakiina! Nyt on poikasi saanut isän!\"\n\n\n\n\n\n\nPAOSSA\n\nKirj.\n\nMauri Jokai\n\n\n\n\nI.\n\n\nKertomuksemme alkaa maaliskuun 18 p. 1808.\n\nVoittoisat ranskalaiset sotajoukot olivat anastaneet haltuunsa\nsuurimman osan Espanjaa, ja kuningas oli juuri lähtemäisillään pakoon\nMeksikoon, kun Espanjan kansa Aranjuez'issa pystytti sotalipun\nvapauttaaksensa valtakunnan ja kuninkaansa Ferdinand VII:n\nranskalaisten vallasta.\n\nTieto tästä päätöksestä kulki heti kautta koko maan. Pääkaupunki vietti\nriemujuhlia, jotka tekivät koko Madridin öisen _fata morganan_\n[kangastuksen] kaltaiseksi, jonka äärettömissä valoaalloissa suurien\nloistavien palatsien varjot kohosivat mustaa taivasta kohden, tuhansien\nvälkkyvien lamppujen muodostamien liekkiviivojen reunustamina. Kaikissa\npalatseissa Manzanares'in rannoilla oli otsikoissa tulikirjaimin sana\n\"_la libertad_\" [vapaus], ja itse syrjäisten kalastajamökkienkin\nasukkaat ottivat kykynsä mukaan osaa yleiseen juhlaan panemalla palavia\nkynttilöitä ikkunoihinsa ja jutellen keskenään Cortes'in (säätyjen)\nkokoontumisesta.\n\nManzanares'in mustalla pinnalla tulee näkyviin tulinen ihme: kaikin\npuolin valaistu laiva, joka on ankkurissa keskellä virtaa ja jonka\npyöreät, myöskin lampuilla reunustetut ikkunat loistavat kauas\nikäänkuin jonkun merihirviön tulta sinkoilevat silmät.\n\nKomean kivisillan arkkujen päältä nousee monivärisiä raketteja\npilvipeitteistä taivasta kohden, kuin tahtoisivat ne asettua tähdiksi\nsen lakeen. Mutta maan lähettiläät räjähtävät pirstoiksi tuolla\nylhäällä, hajoittaen ympärilleen sinisiä, vihreitä ja ruusunvärisiä\ntähtösiä, jotka putoavat takaisin veden pintaan ja siinä hiljaisella\nsihinällä sammuvat.\n\nJa valaistuilla kaduilla tulvaili ja tunkeili lukematon ihmislauma,\niloisia, innostuksesta säteileviä kasvoja; ja vaikk'ei kukaan\noikeastaan ollut täysin selvillä tunteistaan, saattoi kuitenkin lukea\njokaisen sydämestä kuin avatusta kirjasta; ja jokainen piti päänsä\npystyssä, ylpeänä päätöksestä, jonka maa oli tehnyt ja johon hänkin oli\nroposen avuksi antanut; ja jokainen kieli innostui puhumaan jotakin\nsiitä, minkä kaikki tunnustivat olevan jaloa, kaunista ja ihmeteltävää.\n\nMonen riemuisan \"eläköön!\" huudon tervehtimät avonaiset vaunut\nliikkuivat katuja pitkin. Niissä istuja tervehti kaikille suunnille,\nkuin olisi hän ollut jokaisen yksityisen ystävä tässä lukemattomassa\nväkijoukossa; ja yhä laajemmalle, kadulta kadulle kaikui eläköön-huuto;\nikkunoista liehuivat valkoiset nenäliinat, parvekkeilta siroteltiin\nkukkia, hatut ja lakit heiluivat korkealla ilmassa, innostuneiden\nsotilaitten ja vapaaehtoisten joukkojen liput liehuivat tuulessa ja\nBuen-Retiron muurien kanuunoista paukkuivat tervehdyslaukaukset.\n\nHerttua Infantado, kuninkaallisen puolueen johtaja, se oli, jota näin\nmyrskyävillä ja riemuisilla kunnianosoituksilla tervehdittiin.\n\nKorkealla tämän tarumaisen näyn yläpuolella kohosi vielä lumoavampi\nilmiö. Yön pimeydessä oli se korkealla ilmassa riippuvan äärettömän\nsuuren tulikruunun kaltainen. Se oli Buen-Retiron linna; sen muurit,\njoita palavat lamput ylt'yleensä peittivät, näyttivät riippuvan\nilmassa, kun yön pimeys yhdisti yhdeksi taivaan ja maan.\n\nBuen-Retiron luona näemme suuren rakennuksen, jonka ensi kerros ja\nparvekkeet ovat loistavasti valaistut. Ihan sen vieressä seisoo synkkä\nrakennus, ja yhdessä ainoassa sen ahtaista ikkunoista palaa kaksi\nohutta kynttilää.\n\nTämä synkkä rakennus on... valtiovankila. Yleisen anteeksi-annon\njohdosta päästettiin tämän vuoden alussa sen asukkaat vapauteen. Yksi\nainoa jäi — vanki, joka oli murhannut kilpakosijansa ja siitä tuomittu\nelinkautiseen vankeuteen.\n\nHänkin kuuli tuon iloisen melun ja pauhinan kaupungista, näki komeasti\nvalaistut huonerivit ja niiden otsikoilla sanan _Ia libertad_; ja\nsilloin pani hänkin ikkunaansa kaksi palavaa kynttilää — vapauden\nkunniaksi!\n\nMeteli tunkeutui kadulta hänen vankilaansa saakka; hän kuuli sen,\nymmärtämättä sen merkitystä. Sen näki hän, että ihmiset iloitsivat,\nettä he ikäänkuin virkosivat uuteen elämään ja olivat onnelliset; syytä\nsiihen hän ei tiennyt. Mistäpä hän sen tietäisikään, hän, joka neljä\nvuotta oli elänyt erillään maailmasta tässä ikävässä vankilan\nkomerossa?\n\nHän nojautui tiheäristikkoiseen ikkunaansa ja ihmetteli kaupungin\nsuurenmoista valaistusta, juhlallista ulkomuotoa, aaltoilevia\nihmislaumoja ja pitkää, loistavaa vaunuriviä, joka vaivoin pääsi\ntungoksessa eteenpäin. Siellä täällä kykenivät hänen silmänsä\nerottamaan vastapäätä olevien talojen liekkiriveistä sanoja, ja nämät\nsanat olivat aina: _la libertad!_ Yhden äänen saattoi hän erottaa\nkansan riemuisasta hälinästä; se oli: _la libertad!_\n\nSuuren, vankilan vieressä olevan rakennuksen ikkunat olivat\nmonivärisillä lyhdyillä valaistut; ensimäisen kerroksen saleista kaikui\niloinen soitanto, ja ikkunaverhoja vasten syntyi pian katoavia varjoja\nnopeasti liitävistä tanssijoista. Toisinaan ilmestyi joku tanssija\nnaisensa kera lipuilla koristetulle parvekkeelle hengittääkseen\nraitista ilmaa ja kootakseen uusia voimia. Avonaisen parvekkeenoven\nkautta kadulle tunkeutuvat tuliset fandango-säveleet innostuttivat\nmuutamia ilon hurjistuttamia nuoria miehiä, jotka juuri ohi kulkivat,\nliehuttamaan sulkatöyhtöisiä hattujaan ja innokkaasti huutamaan: \"_el\nrei Fernando_!\"\n\n\"Eläköön!\" kaikui joka kerta, samoin kuin ylhäältä: \"sen Jumala\nsuokoon!\" Iloinen soitto tukahdutti parvekkeella juuri seisovan parin\nkuiskaukset.\n\n\"Mitähän on täällä tapahtunut, kun kaikki nuo ihmiset noin\nriemuitsevat? Ovatko kaikki nuo tuhannet päässeet juuri vankilasta,\nkoska he noin innokkaasti heittäytyvät ilon valtaan? Olivatko kaikki\nnuo suuret rakennukset vankiloita ja ovatko ne nyt valaistuja vaan\nsiitä syystä että ne ovat saaneet toisen tarkoituksen? Kuinka tuolla\nylhäällä tanssivat! Oi — nuo ihmiset ovat kaikki oikein\nonnellisia!\"...\n\nVaipuen ajatuksiinsa silmäsi vanki ikkunoistaan hupaista elämää tuolla\nylhäällä. Hän yksin oli vangittuna; hänelle yksin olivat vieraita nuo\ninnostuksen sävelet, jotka tunkeutuivat hänen yksinäiseen vankilaansa\nsaakka. Vielä neljä viikkoa sitten oli hän kuullut vankeustoveriensa\nviereisissä kammioissa meluavan, laulavan ja lystiä pitävän; nyt on\nsekin vaiennut: kaikki vapautettiin — hän yksin jäi tähän suureen,\nkolkkoon rakennukseen.\n\nEräänä päivänä oli tämän talon edustalle ilmestynyt lauma iloisesti\nliikkuvia ihmisiä. Neliönmuotoisessa pihassa julkiluettiin\narmahduskirja, sitten kuuli hän viereisten kammioiden ovia aukaistavan,\nkuuli, kuinka vapautetut yhtyivät omaistensa ja tuttaviensa kanssa,\nkuinka he itkivät ja nauroivat; kaikki menivät he hänen ovensa sivu, ja\njo heidän katkonaisissa sanoissaankin ilmeni heidän miltei mieletön\nilonsa. Joka huone tuli tyhjäksi. Iltasella vallitsi äänettömyys koko\ntuossa suuressa rakennuksessa; ei kuulunut missään kahleiden kalinaa;\nhän yksin oli sinne jäänyt. Oikealta ja vasemmalta, ylhäältä ja\nalhaalta, joka paikasta menivät he menojaan, nuo kolkot naapurit —\njokaisen luo oli hyvästiä sanovan vanginvartijan mukana tullut\nriemuitsevia tuttavia tai sukulaisia: hänen ovelleen vain ei ollut\nkukaan kolkuttanut.\n\nNeljän pitkän vuoden kuluessa oli hän ehtinyt tottua siihen kolkkoon\najatukseen, että yksin kuolema tulisi pelastamaan hänet näistä\nkahleista. Hän oli tottunut yksitoikkoisiin kävelyihinsä ovelta ikkunan\nluo ja taas takaisin. Hän oli rakentanut tuttavuutta suurien\nhämähäkkien kanssa, jotka vuosi vuodelta rakensivat samaan nurkkaan\nverkkonsa, viettäen hänen kanssaan vankilan ikävää yksinäisyyttä.\n\nKun hän iltaisin veti esiin huilunsa ja sillä huvikseen soitteli,\nsilloin kömpivät ne kaikki esiin loukoistaan, kapusivat verkkonsa\näärimmäiselle reunalle, hyppivät edes takaisin seinällä, jäivät\nasemilleen ja juoksivat taasen lähemmäksi hänen luokseen.\n\nNeljä vuotta oli hän elänyt oman säännöllisen elinjärjestyksensä\nmukaan, kuten ainakin vangit, jotka kärsivällisesti alistuvat osaksensa\ntulleeseen kohtaloon. Laululla, huilunsoitolla, piirustuksella,\nkävelyillä ja ilmaa ennustavien hämähäkkiensä elämän tarkastamisella\nsai hän päivänsä kulumaan.\n\nSemmoinen on se elinjärjestys, joka estää vankilan asukkaan\najattelemasta omaa surkeata kohtaloaan ja varjelee häntä ajatusten\ntavallisesta seurauksesta: mielipuolisuudesta.\n\nJos sittenkin joskus kauhistavat öiset näyt menneisyydestä ja\ntulevaisuuden himmeydestä astuivat esiin ja karkoittivat unen silmistä,\nhaihtuivat ne pian jälleen sen kaikki kukistavan ajatuksen voimasta,\nettä entisyys kumminkin on auttamattomasti mennyt, tulevaisuus on\nijäisyyden oma ja nykyhetki vietettävä vankilan neljän seinän välissä.\nSilloin oli vangin tapana istua lujalla rautaristikolla varustetun\nikkunansa ääreen ja hitaasti laskea vastapäisten kattojen tiilikivien\nlukua, rivi riviltä, kunnes sielu, tästä ajatuksia tappavasta toimesta\ntykkänään väsähtäneenä, vaipui itseensä.\n\nKesäisin siroitteli hän siemeniä ikkunalle. Pikkulinnut tottuivat\ntuohon, lensivät ristikon raudoille ja noukkivat, lauloivat ja\nvisertelivät. Talvisin istui hän pienen rautauunin eteen ja tirkisteli\nhehkuviin hiiliin.\n\nPitkällinen tirkisteleminen tuleen on onnettomalle sielulle erinomaisen\nterveellistä, sillä se haihduttaa ajatukset. Liekki paisuu, kiemurtelee\nmilloin oikealle, milloin vasemmalle, kipinät säihkyvät milloin\noikeaan, milloin vasempaan, aina on eloa ja sihinää hiiloksessa, hiilen\nhehkuva puna muuttuu alituisesti kiiltävän valkoiseksi, siksi kunnes\ntaas sen ympärille muodostuu musta tuhkaverho. Liekki toisensa perästä\nsammuu, kunnes viimeinenkin pala on hiiltynyt. Vihdoin vaipuu sielu\nväsyneenä lepoon, tietämättä missä se kaiken aikaa on oleillut.\n\nTämän meidän vangitun sankarimme elinjärjestyksen olivat yhden ainoan\npäivän tapaukset tykkänään mullistaneet. Hirveän kiihkoisessa\nmielentilassa lähti hän ikkunansa luota ja heittihe kylmälle\nvuoteellensa nukkuakseen. Mutta kadulla vallitseva melu ja\nnaapuritalosta kuuluvat soiton sävelet ajoivat hänet pian ylös\nleposijaltaan. Hän nousi ja mitteli kiivain askelin ja levottomasti\nvankilansa lattiata.\n\nPitkän ajan kuluttua melu vihdoin taukosi kadulta. Nyt luuli hän\nvoivansa nukkua rauhallisesti ja pani uudestaan maata; mutta mitä hän\noli kuullut, se yhä vaan kaikui hänen korvissaan. Hänen sielussaan\nkohosi kammottava vastakaiku noihin kaikilta puolin kuuluneisiin\nääniin. Sydämen myrskyinen tykytys ei suonut hänelle lepoa; veri\nvirtasi kiihkeästi hänen suonissaan. Yhä vielä luuli hän kuulevansa\nmiljoonia ja taas miljoonia ääniä; kiihkoisena syöksähti hän vielä\nkerran ylös vuoteeltaan ja siveli muutaman kerran otsaansa kädellään.\nOtsa oli hehkuvan kuuma, käsi kylmä kuin jää. Kynttilät ikkunoissa\nolivat loppuun palaneet. Hän kuunteli, tavoittaaksensa edes yhden\nihmisäänen, joka karkoittaisi haavekuvat hänen sielustaan. Kuolon\nhiljaisuus vallitsi! — Muutamassa nurkassa oli kärpänen takertunut\nhämähäkin verkkoon. Hämähäkki hääri sen ympärillä, punoen lankojaan\nyhä tiheämpään, ja kärpänen oli tahtomattansa joutunut turmiolliseen\nkudokseen.\n\n\"Haa, sinäkin — siis olet sinäkin vanginvartija?\" huusi vanki,\nhypähtäen vuoteeltaan; ja rientäen verkon luo vapautti hän vangitun\nkärpäsen varmasta kuolemasta. Hän katseli hyönteisen iloista lentoa\nsemmoisilla tunteilla, kuin olisi hän itse vapautettu suuresta\ntaakasta. Hämähäkki katosi loukkoon.\n\n\"Mihinkähän se on voinut paeta\", puheli vanki miettiväisenä itsekseen.\n\n\"Mihinkä pääsit, sinä katala murhaaja\", huusi hän kadonneelle\nhämähäkille äkillisen vihan vallassa. \"Siksikö vain oletkin vankilaani\nasuntosi rakentanut, jotta tappaisit minun vieraani? Minä tapan sinut,\nsinä mykkä salamurhaaja; et saa koskaan enää täällä vaania noita\nhupaisia, vilkkaita, auringon säteistä iloitsevia, kultasilmäisiä\nolennoita!\"\n\nJa nopeasti tarttui hän nurkassa olevaan hiilihankoon ja ryhtyi ajamaan\nhämähäkkiä takaa; mutta tämä pujahti pois verkostaan, juoksi ylös\nseinää myöten ja katosi yht'äkkiä hänen silmistään sillä kohdalla,\njossa uunitorvi oli yhdistetty seinään.\n\nLapsellisessa raivossa, joka oli ihan hänen silloisen mielentilansa\nmukaista, nousi vanki tuolille tavoittaaksensa huonekumppaniansa.\n\nMinne se on voinut piiloutua?\n\nHän haki hakemistaan... vihdoin huomasi hän halkeaman, joka kuumuuden\nvaikutuksesta oli syntynyt seinään. Tämän halkeaman kautta oli\nhämähäkki päässyt takaa-ajajansa käsistä.\n\nSilloin heräsi äkkiä hänen sielussaan ajatus.\n\n\"Kuinkahan olisi, jos koettaisit tuosta pujahtaa ulos? Miksi en minäkin\nvoisi löytää tuosta pääsypaikkaa?\"\n\nTämä ajatus juurtui syvälle hänen sieluunsa — ajatus, että voisi\npäästä vapaaksi — päästä pois täältä — _olla vapaa_ — uusin voimin\nliikkua maailmassa, kuten miljoonat muut!!\n\nKynttilät olivat sillä välin palaneet sammuksiin. Hän laskeutui\npimeässä vuoteelleen. \"_Olla vapaa_!\" — ne sanat kaikumistaan\nkaikuivat hänen levottomassa sielussaan kehotushuutona.\n\n\n\n\nII.\n\n\nNaapuritalosta yhä kaikui iloinen soitanto.\n\nTämän palatsin omistaja oli donna Serena de Reynos, jonka saleihin tänä\niltana oli kokoontunut lukuisa seurue. Iloiset, huolettomat herrat ja\nnaiset huvittelivat tanssisalissa vilkkaalla ja hauskalla keskustelulla\nja huolia haihduttavalla tanssilla. Mimosaryhmäin suojassa, jotka\nolivat asetetut salin nurkkiin, näkyi siellä täällä joku pari seisovan,\nsalaperäisesti kuiskaillen — nopeasti poistuen, kun luulivat\nhuomanneensa vakoojan silmän heitä seuraavan. Edes takaisin käveleviä\nvanhoja ylimyksiä tervehtivät sievistelevällä tavalla keveäjalkaiset ja\nkumminkin väsyneet kaunottaret, jotka pian taas katosivat tanssin\nhurmaavaan pyörteeseen.\n\nSillä välin olivat vanhemmat ja vakavammat vieraat asettuneet\ntanssisalin viereiseen soittosalonkiin, jossa jo ennen heitä istui\nuseampia politikoivia herroja ja tarkkasilmäisiä naisia, jotka eivät\nenää olleet itseoikeutettuja osanottajia tanssiin, vaan jotka kumminkin\nolivat asettuneet istumaan lähelle tanssisalia sen tapauksen varalta,\nettä jonkun mieleen johtuisi pyytää heitä tanssiin. Tanssin lomahetkiä\nkäytti eräs vanhanpuoleinen nainen istuakseen piaanon eteen. Hän\nsoitteli mitä vaikeimpia kappaleita, heittäen joka kerta asianomaisten\nihmettelyhuutojen jälkeen batistiliinansa valkeiden norsunluisten\nkoskettimien yli ja antaen sitten sormiensa solua pitkin peitetyitä,\nnäkymättömiä koskettimia.\n\nViereisissä saleissa istui vanhempia naisia whistipöytäinsä ääressä\njärjestellen korttejansa taitavasti kuin sotapäälliköt. Pienessä\nkomeassa sivuhuoneessa oli pöydällä sanomalehtiä, kirjoja sekä\nvaskipiirroksia aistikkaassa epäjärjestyksessä; siellä istui yksi ainoa\nvieras, joka selaili koruteoksia ja tuon tuostakin puheli itsekseen.\nTalon emäntä kulki kaikkien huoneiden läpi, pannen vieraissaan vireille\nhupaisen seurustelun, jonka jo pelkkä hänen ilmaantumisensa sai\nvirkistymään ja jalostumaan.\n\nTanssijat eivät tarvinneet kehoituksia, mutta soittosalissa tapasi hän\nkorkeakasvuisen herran, jonka muutoin niin hyvänsävyisillä kasvoilla\nnyt näytti lepäävän sanomaton suru, hajamielisyys tai ikävystyminen.\n\nRouva lähestyi häntä, laski hiljaa kätensä hänen olkapäälleen ja kysyi,\nmiks'ei hän huvitellut? \"Teillä ei varmaankaan ole ketään\nriitakumppania, niinkö?\"\n\n\"Todellakin, kaunis emäntä\", vastasi puhuteltu, \"mitään muuta ei\nminulta puutu! Nämä lapset myöntävät heti oikeaksi kaikki, mitä minä\nväitän. Ei ole ketään, jonka kanssa voisin väitellä!\"\n\n\"Kylläpä semmoinen löydetään\", puhui kreivinna veitikkamaisesti\nnaurahtaen, ja silmäillessään nopein, tutkivin katsein seuraa\nympärillään huomasi hän nyt piaanon ääressä istuvan naisen, joka\nsoitteli valkoisella liinalla peitetyillä koskettimilla ja näytti\ntahtovan herättää ihmettelyä. Ja todella onnistuikin hänen vetää\nluokseen muutamia suuresti ihmetteleviä.\n\n\"Mitä silmänkääntämistä tuo on, hyvä täti?\" sanoi donna Serena käyden\nlähemmäksi. \"Tuota en voi sanoa taiteeksi; se todistaa vain kätevyyttä.\nSoittakaa toki mieluummin: _la hya del campo_. Te osaatte sen soittaa\nmainiosti, ja saatte nähdä, että se tekee paljoa suuremman\nvaikutuksen.\"\n\nNeiti ymmärsi oikein noiden sanojen merkityksen; ja tuon tutun marssin\nensi säveleitä seurasi heti myrsky kätten taputuksia, jotka todistivat,\nettei donna Serena ollut pettynyt.\n\nDonna Serena pujahti sillä välin takaisin saliin, jossa vanhemmat\nnaiset istuivat pelipöytäin ääressä. Lähellä erästä näistä, puoleksi\ntämän peittämänä, puoleksi pois kääntyneenä, istui nuori valkoverinen\nnainen, joka ei näyttänyt ottavan osaa mihinkään huvituksiin.\n\nHän oli ihmeen kaunis englannitar, joka tuskin vuosi sitten oli mennyt\nnaimisiin espanjalaisen caballeron kanssa — hento, vaalea olento,\nsyvät siniset silmät, pitkät silkkiset hiuspalmikot ja kasvoissa\nhurskas, raskasmielinen katse. Puku oli varsin yksinkertaisesta\nkankaasta, johon oli kirjailtu hienoja silkkisiä kukkaköynnöksiä.\n\nDonna Serena kallistui tuon hennon, miettiväisen naisen puoleen ja\nkuiskasi hänen korvaansa:\n\n\"Miehesi on saapunut.\"\n\nKeveä puna lensi puhutellun kasvoille, ja hänen silmänsä loistivat kuin\nkirkkaat tähdet. \"Pysy vaan täällä\", lohdutti häntä Serena, \"hän tulee\nkohta tänne.\"\n\nNuori englannitar jäi entiseen asemaansa, nyt kumminkin paljoa\ntyytyväisemmän ja hilpeämmän näköisenä kuin ennen.\n\nSerena ei tavannut missään sitä, jota etsi. Lopuksi heitti hän\nsilmäyksen sivuhuoneeseenkin. \"Ahaa, tännekö olette piiloutunut\", huusi\nhän herralle, joka penkoi kirjoja ja sanomalehtiä. \"Tavoistanne teidät\naina tuntee: kun vaan näette kirjoja, ette voi estää oppineen tapoja\nilmaantumasta. Mutta että olette noin piiloutunut! — Ettekö siis\nkoskaan tanssi?\"\n\n\"Siihen olen liian vanha, hyvä armollinen rouva\", vastasi hämillään\nherra, joka katsoi voivansa ruveta pisteliääksi, kun kuuli itseään\noppineeksi mainittavan.\n\n\"Tulkaa siis minun mukaani\", sanoi emäntä, pistäen käsivartensa\nitsepäisesti istuvan kansanvaltalaisen kainaloon. \"Minä teen teidät\ntutuksi erään henkilön kanssa.\"\n\n\"Kuka se olisi?\" kysyi toinen yhä istuen.\n\n\"Don Aquiles de Mendoza.\"\n\n\"Oh, tuo kuuluisa mies, jota sanotaan don Godoyn oikeaksi kädeksi;\nvaikka suuremmalla syyllä tulisi sanoa vasemmaksi kädeksi, sillä hän\ntekee taitamattoman teon toisensa perästä. Sitäpä miestä on hupainen\ntavata\", vastasi herra nauraen, ja antoi kreivinnan viedä hänet salien\nläpi tuon pitkän herran luo, joka etsi riitaveljeä.\n\nEsittelyn jälkeen jätti donna Serena herrat kahden kesken, ja jo\nennenkun hän oli salista pois ehtinyt, saattoi hän suureksi\ntyytyväisyydekseen huomata, että molemmat jo olivat takertuneet\ntoisiinsa ja riita oli leimahtanut ilmi kuin \"tuli tappuroissa\".\n\nHyvä neiti oli ruumiillisesti väsyneenä poistunut piaanon äärestä; hän\nei muistanut koskaan koko aikana, jona hän oli taidettaan harjoitellut,\nsaavuttaneensa niin loistavaa menestystä, kuin tänään.\n\n\"Tänään olette saanut voiton itsestänne, hyvä täti\", sanoi Serena,\nkumminkin äänenpainolla, joka yhtä hyvin saattoi ilmaista pilantekoa\nkuin totta.\n\n\"Nuoriso on aivan ihastuksissaan, rakas sisarentytär, ja jos vielä\nsaisin sinulta kuulla 'Maurilaisten hyvästijätön Cordovalle', ei\nminulta tänä iltana jäisi mikään toivo täyttämättä.\"\n\nSerena, joka näki, että täti oli liian väsynyt, voidakseen enää antaa\ntodisteita soittotaidostaan, istui piaanon ääreen ja alkoi soittaa\n\"Maurilaisten hyvästijättölaulua\".\n\nJo ensi säveleiden kaikuessa vaikeni hälinä viereisissä saleissa, ja\nitse tanssijatkin naistensa kera riensivät kevein, mutta nopein askelin\nsoittosaliin, asettuen talon emännän ympärille, johon nyt kaikkien\nsilmät olivat suunnatut.\n\nKaunis emäntä saattoi olla noin kolmenkymmenen ikäinen ja siis siinä\niässä, jolloin Euroopan naiset ovat kauneimmillaan. Hänen kasvojensa\njaloissa juonteissa kuvastui selvästi jonkinlainen majesteetillinen\nkaipuu. Kerrottiin, että häntä muutamia vuosia sitten oli kohdannut\nsuuri onnettomuus, mutta siitä ei mielellään puhuttu.\n\nSormien liikkuessa soittokoneen norsunluisilla koskettimilla toivat\nhänen alabasterinvalkeat, miltei läpikuulakat kätensä siitä ilmoille\ntuon laulun säveleitä, jonka säveltäjä oman teoksensa hurmaamana oli\nlyönyt päänsä murskaksi. Hänen solakka vartalonsa näytti silloin\nkorkeammalta, hänen silmistään hehkui yliluonnollinen loiste ja\nsysimustat suortuvat hänen otsallaan värähtelivät. Innostuneeseen\nsoitantoon sekautuivat huokaukset hänen liikkumattomilta huuliltaan.\nJoka väre, joka tunne, jonka hän loihti esiin koskettimista, kuvastui\nhänen kasvoissaan, joiden juonteisiin hänen jalo sielunsa oli lyönyt\nleimansa. Vienoa tulisuutta, joka laulussa leimuaa, kiihkoisia\ntoisteluja, surullisen kolkkoa mielikuvitusta, kammottavan tuskan\ntunnetta, joka saa voimakkaan sydämen valittamaan ja tekee heikon\nmielettömäksi, kaikkea tätä säesti hänen kauniin sielunsa tasapaino.\nValkeat kuin lilja olivat hänen kasvonsa, huulet vapisivat,\nsilmäkulmien yli näyttivät pilvet kevein siiven-iskuin liitävän,\nvaaleansininen hyasintti hänen lumivalkealla povellaan värisi, ja kun\nvienoa soittoa taas seurasi epätoivon raivoisat sävelet, surullisen\nkunnialoiston toivo, nuo hurjat, tulta suitsuavat, myrskynkiihkoiset\nsoinnut: silloin tulistuivat hänenkin kasvonsa, niilläkin kuvastui\nsisällinen liekki, silmät säihkyivät salamoita kuten jalokivet ja\npuoliavointen huulten ympäri liiteli vastustamattoman hurmaava hymy.\nSitten kävi laulu taas vienommaksi, hiljaisemmaksi, yhä hiljaisemmaksi,\nkuollen, valittaen, ja sävelet kaikuivat kuin kuolevan joutsenen\nviimeiset siiven-iskut. Kauniin naisen kasvot olivat metsäruusun\nväriset, kun hänen puoleksi suljetuista silmistään putosi kyynelhelmi.\nKaikkien katseet olivat häneen kääntyneet, jokainen sielu seurasi hänen\nsielunsa lentoa ja kyllä useamman kuin yhden läsnäolijan povesta nousi\nsalaperäinen huokaus. Ei kukaan tuntenut itseään kyllin arvolliseksi\nhäntä saavuttaakseen, häntä omistaakseen. Tämän ylevän olennon edessä\nmuuttui kaikki rakkaus kunnioitukseksi, jumaloimiseksi. Riemua hän ei\nkellekään suonut, mutta tuskakin, jonka hän tuotti, oli monin verroin\nsuloisempaa kuin kaikki suosio, minkä nainen voi meille suoda.\n\nHäntä täytyi kohdella niin hellästi kuin ainoanlaatuista kukkaa, jota\nei missään muualla tavata, jonka kauneudesta jokainen iloitsee, mutta\njota ei kenenkään ole sallittu poimia — joka on niin kallisarvoinen,\nettä itse sen omistajakin kadehtii omaa onneaan. Hän olikin lumonnut\nkaikki, ja itse nuo kaksi riitaveljeä unhottivat niin tyyten toisensa,\nettä he nyt seisoivat käsi kädessä eivätkä voineet temmata pois\nsilmiään innostuneesta naisesta.\n\nMiltei samalla hetkellä saapui joukkoon uusi vieras, omituinen katse\nkasvoissaan, päätänsä pitempi ympärillä olijoita. Espanjalainen\npiikkiparta, laihat, ilkulliset kasvot, otsa, joka ilmaisi henkistä\netevyyttä, säihkyvät silmät, joista toisen eteen nelikulmainen lasi oli\npuristettu — tämä kaikki antoi hänen ulkomuodolleen jotakin omituista\nja osoitti hänen olevan niitä ihmisiä, jotka ovat seuraelämän\nvitsauksia.\n\nNiin pian kuin Serena oli tulijan huomannut, nousi hän heti\nistuimeltaan, riensi hymyillen hänen luokseen ja tarttui hänen\nkäteensä, esitelläksensä hänet seuralle veljenään, don Jacintona.\n\nPiiri laajeni nopeasti, tehdäkseen tilaa vieraalle, joka terävillä\nsilmillään silmäili joka haaralle niin tarkoin, kuin olisivat kaikki\nolleet hänelle vieraita.\n\nEnsin riensi hänen luoksensa nuori majuri, pulska viiksiniekka\nlansierisoturi, joka reippaasti pudisti hänen kättänsä.\n\n\"Kuka tämä mies on?\" kysyi kreivi lystillinen juonne kasvoissaan,\ntarkastaen tervehtijää kiireestä kantapäähän saakka, \"Taidatpa totta\ntosiaan olla lankomieheni haudasta noussut haamu, vaikka sinut\nseitsemän kuukautta sitten peitettiin yliopiston kirjapölyyn?\"\n\nSeurue purskahti nauruun.\n\n\"Täällä on vielä useita muitakin vieraita, joita kaksikuukautisen\npoissaolosi jälkeen tuskin taidat tuntea —\", puhui veitikkamaisesti\nhymyillen Serena, tuoden yhdestä salin ovesta veljeänsä vastaan tuon\nnuoren, solakan englannittaren, joka iloisesti hämmästyen ojensi\nkreiville hennon kätösensä ja tervehti häntä puhtaimmalla\nkastiliankielellä: \"Taivas sinua siunatkoon, rakas puolisoni!\"\n\nDonna Serena taputti lapsellisella ilolla käsiänsä; itse kreivikin\nunhotti hetkeksi tapansa. Samassa kun entinen hienosti pahankurinen\nkatse hänen kasvoissaan muuttui iloiseksi hämmästykseksi, kallistui hän\nalas kauniin rouvansa käden puoleen ja suuteli sitä kiihkoisen\nliikutuksen valtaamana. Kun hän taas katsahti ylös, oli entinen\nveitikkamainen ja ivallinen katse palannut hänen kasvoihinsa.\n\n\"Oletpa tosiaankin poissaollessani tehnyt vaimostani oikean pienen\nherttaisen... papukaijan\", sanoi hän nauraen, donna Serenaan kääntyen.\n\n\"Niinkö?\"\n\nMolemmat naiset heittivät nopeasti ja huomaamatta toisiinsa silmäyksen.\n\n\"Jotta muuten näin monen tuntemattoman joukossa tapaisit luonani\njoitakuita tuttaviakin\", sanoi Serena kreiviin kääntyen, \"niin seuraa\nminua.\" Ja nyt esitti hän veljelleen nuo kaksi valtiollista\nriitaveljeä.\n\nKreivin huulilta pääsi leikillinen \"Ohoh!\" huudahdus, joka kuului\nmelkein kuin äkkiä tukahtetun naurun loppuhohotus; sitä seurasi pian\nhiljainen naurahdus ja kaikkien nähden teki kreivi, tuo pahankurinen\nilme kasvoillaan, ristinmerkin, ikäänkuin torjuakseen luotaan jotakin\npahaa.\n\nToinen herroista huomasi tämän ja vastasi nauraen:\n\n\"Eikö niin, herra kreivi, eihän ole hyvä olla pahan hengen\nläheisyydessä?\"\n\n\"Kun se päälle päätteeksi ilmestyy oikein kaksittain. Mitähän, jos don\nManuel Godoy näkisi 'oikean kätensä' kietoutuneen don Escoigniz'in\nkäsivarteen?\"\n\nMolemmat huomasivatkin nyt vasta, että he olivat käsikädessä seisoneet.\nNyt irtautuivat he kiireesti toisistaan. Kreivi asettui nauraen\nmolempien väliin ja tarttuen kumpaisenkin käsivarteen pyysi hän:\n\n\"Antakaa minun olla kahleena, joka pitää teidät koossa.\"\n\nSamassa aukaisi palvelusväki ruokasalin ovet ja vieraat riensivät,\nvälittäen viisi koko espanjalaisesta etiketistä, kirjavassa tungoksessa\nruokien luo.\n\nTäällä saattoi yhdellä silmäyksellä nähdä koko vierasjoukon, joka tähän\nsaakka oli ollut hajaantuneena eri huoneisiin, ja huomata, mitä kaikkia\nomituisia aineksia seurassa oli.\n\nSilloinen aika oli yhdistänyt kaikkien puolueitten ja mielipiteitten\nkuuluisimmat edustajat, ylpeän ylimyksen ja vielä ylpeämmän\ntasavaltalaisen. Täällä seisoi kuuluisa runoilija, tuolla harmaapää\nsoturi, tuossa seinään nojaten sanomalehtimies, tuossa nuori\nmustaverinen kansanpuhuja tai vanha naurahteleva hidalgo — ja\nkeskustassa oleva naismaailma oli kuin ruusuköynnöksillä kietonut koko\ntämän eriaineksisen seuran yhteen, kaikki toisiinsa sulattanut.\n\n\"Ajatus on todella kaunis\", sanoi Jacinto, tarjoten Serenalle\nkäsivartensa. \"Sinä tahdoit saattaa meitä kaikkia lähemmäksi toisiamme,\nyhdistää meidät; katsoppas nyt ympärillesi ja ota selkoa siitä,\npaljonko olet aikaan saanut.\"\n\n\"Tarkastelehan vaan\", jatkoi hän, viedessään Serenaa salin läpi, \"näitä\nrehellisiä ihmisiä!\" — ja puhuja oli sen näköinen, kuin olisi\ntorttutaikinasta leivottu kuva, jota hän nyt kädessään käänteli, ollut\nhänen tutkimuksiensa esineenä — \"kuinka erilaisiin ryhmiin he nytkin\nvielä kokoontuvat. Joka nurkkaan on eri seurue keräytynyt, eivätkä he\ntoiseen joukkoon kuuluvan kanssa lyöttäydy puheisiin muutoin kuin jos\nsattumalta yhteen joutuvat. Huomaahan nyt, tuolla tapaa rauhanpuolueen\nmies erään don Infantadon puoluelaisen. Don Manuelin mies on happamen\nnäköinen, toinen naurahtaa. Nyt he yhtyvät — he eivät kumpikaan voi\npäästä toistaan väistämään. Äkkiä tekee don Manuelin edustaja\nnaurahduksen yrityksen ja samassa muuttaa don Infantadon mies muotonsa\nvakavaksi. He sanovat pari sanaa toisilleen, sitten menee kumpikin taas\nomaa tietänsä. Rauhan miehen kasvot taas venyvät pitkiksi, toinen\nnauraa partaansa. Tuommoistenkin miesten sulattaminen toisiinsa olisi\nmaailman kahdeksas ihme.\"\n\nKreivinna irroitti kätensä don Jacinton käsivarresta ja riensi taas\ntuon yksinäisen kansanpuoluelaisen luo, joka varmaankin oli joutunut\nkiivaaseen väittelyyn don Godoyn \"oikean käden\" kanssa, koska tämä\npiteli häntä kiinni napinlävestä.\n\n\"Minä pyydän teitä esittämään maljan — mutta pian\", sanoi don Jacinto,\nerottaen molemmat taistelutoverit toisistaan.\n\nDon Aquilez nousi ja lausui vain muutamia, mutta nerokkaita ja\ninnostuneita lauseita, joissa hän kosketti kaikkea, mikä läsnäolijoiden\nsydämmille oli rakasta ja kallista ja esitti eläköönhuudon isänmaalle,\ndon Hernandolle, de la Romanalle ja voitolle.\n\nLasit kilisivät.\n\nNyt on kansanvaltalaisen vuoro.\n\nHän nousi, astui seurueen keskelle ja esitti lyhyesti, selvin vaikka\nkoruttomin sanoin, eläköönhuudon emännälle. Muuten kääntyi tämäkin\nmalja Espanjalle omistetuksi, kun puhuja lausui toivovansa, että rakas\nJumala siunaisi tätä maata antamalla sille monta yhtä jaloa naista.\n\nSitten oli don Jacinton vuoro.\n\nHänkin kohotti lasinsa — hetken aikaa silmäili hän helmeilevässä\nnesteessä nousevia kuplasia, siksi kunnes nämä lasin reunoja vasten\nolivat särkyneet; sitten lausui hän lyhyeen:\n\n\"Jumala suojassansa pitäköön kaikkia niitä, jotka saavat elää ensi\nvuoteen!\"\n\nKohotetut lasit vapisivat kaikkien käsissä; oli kuin olisi näistä\nsanoista viini kaikkien huulilla jääksi jäätynyt. Eihän tiennyt\nyksikään, erottiko hän kenties itsensäkin pois niiden luvusta, joille\nhän tämän toivomuksen lausui. Useimmat läsnäolijat kääntyivät pois\näsken tulleesta vieraasta, joka nyt lähti sen pienen, pyöreän pöydän\nluota, minkä ääressä hän viimeksi oli istunut, ja lähestyi rakuunoita,\njoille hän puoliääneen puhui:\n\n\"Onhan hyvin mahdollista, ettemme saa elää ensi vuoteen!\"\n\nMahdotonta oli olla huomaamatta kreivin esittämän maljan masentavaa\nvaikutusta, kun vielä samalla hetkellä jokaisessa taas heräsi suureksi\nosaksi unhotuksiin jäänyt puoluevimma. Pilkallisin, katkerin lausein\nkääntyi kukin toiseensa, vaikk'ei kukaan puhunut sanaakaan.\n\nSilloin astui kreivitär Serena ja hänen kerallansa nuori englannitar —\ndon Jacinto kreivin puoliso — jännittyneen seurueen keskelle.\n\n\"Pyydän hiljaisuutta muutaman silmänräpäyksen ajaksi\", lausui kreivitär\nkokoontuneelle seurueelle. Vieraat keräytyivät puoliympyräksi emännän\nympärille — syvä hiljaisuus vallitsi.\n\nEnglannitar, joka tuli seisomaan jokseenkin keskustassa, oli hyvin\nkalpea. Hänen suurien, tummansinisten silmiensä katse oli\nsyvämietteisen levollinen. Hän vetäisi kädellään silkkihiuksiansa\ntaaksepäin ja alkoi, suonenvedontapaisesti Serenan kättä puristaen,\nylevän juhlallisena hennolla, sydämeen käyvällä äänellä lausua erästä\nCamoens'in kuolemattomista runoista, \"_Granadan valloitus_\"-nimistä,\njoka samoin kuin moni muukin on vain kirjoitettuna olemassa, mutta\nkumminkin jok'ainoalle espanjalaiselle tuttu.\n\nKuin salaman isku sattuivat tuon tutun laulun sanat jokaisen sydämeen\nja sitä suuremmalla voimalla, kun ne kaikuivat vieraan huulilta, joka\nvuosi sitten tuskin tiesi mitään koko Espanjasta tai sen kielestä. Nämä\npyhät sanat valtasivat kaikki mielet innostuttavalla tenholla ja sielun\nliikutus sai kyyneleet tunkeutumaan silmiin, kun isänmaallisen laulun\nkyllä tuttu, mutta unhotuksiin jäänyt kehoitus kaikui muukalaisen\nihanilta huulilta. Jokainen tunsi vetovoiman, joka liitti hänet\nlikemmäksi muihin ihmisiin.\n\nKuinka kaikkien ympärillä seisojain kasvot hehkuivat! Kuinka jänteväksi\nkävi jokaisen käsivarsi, kuinka säihkyi jok'ainoa silmä! Ahtaaksi kävi\nrinta, katse kohosi taivasta kohden!\n\nKun laulun viimeinen säe alkoi, ei enää kukaan voinut pysyä kylmänä;\nitse kreivinkin silmät täyttyivät kyynelistä. Hän syöksähti vaimonsa\njalkoihin, tarttui hänen käteensä, peitti sen suudelmilla eikä hävennyt\nkyyneliänsä. Ei kenenkään silmä jäänyt kyynelettömäksi.\n\nEntiset vihamiehet ojensivat toisillensa käden sovinnon merkiksi.\nKyynelistä, joiden he olivat nähneet virtaavan toistensa silmistä, kun\nheidän yhteistä äitiänsä mainittiin, olivat he tunteneet toinen\ntoisensa veljiksi ja sisariksi.\n\n\"Sinä olet voittanut, nainen!\" puhui kreivi kääntyen Serenaan, \"sillä\nsinä olet lahjoittanut meidät kaikki toisillemme!\" Hän tarttui kauniin\nvaimonsa käsivarteen ja vetäytyi hänen kanssansa erilleen seurueesta.\n\nToisetkin seurasivat hänen esimerkkiään. Sellaisen hetken perästä\nolisi todellakin tavallinen, kevytmielinen keskustelu tuntunut\nvastenmieliseltä, jopa inhottavalta.\n\nJokaisesta tuntui paremmalta kuin vielä vähän aikaa sitten; jokainen\nomisti itselleen pyhän, suuren, verrattoman tehtävän ja jokainen oli\nonnellisempi kuin ennen tuota hetkeä.\n\nKolme päivää myöhemmin seisoi aseissa _satakahdeksankymmentätuhatta_\nsoturia valmiina karkoittamaan vihollisen isänmaan rajain sisäpuolelta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kaikki vieraat olivat poistuneet, vetäytyi Serenakin\nmakuuhuoneeseensa.\n\nMelu kaduilla oli tauonnut; ainoastaan silloin tällöin kuului kotiin\npalaavien vaunujen ratinaa.\n\nKellä on puhdas omatunto, kenen ei tarvitse pelätä yksinään-oloa, se\ntuntee, kuinka yksinäisyys suuressa, vilkkaassa seurassa vietetyn yön\njälkeen on suloinen. Kruunujen häikäisevän loisteen sijaan tulee\nyölampun tasainen, heikosti palava liekki, nuo pitkät rivit suuria\nsaleja muuttuvat pieneksi, ahtaaksi makuuhuoneeksi, jossa kaikki on\nniin tuttua, niin levollista ja lepoon houkuttelevaa; soiton ja\nsekaisten, katkonaisten ihmisäänien kaiku yhä kuuluu kiihoittuneessa\nmielikuvituksessamme, vaikka ympärillämme jo vallitsee syvin\nhiljaisuus, jota ainoastaan seinäkellon yksitoikkoinen raksutus vähän\nhäiritsee.\n\nSilloin vapaudutaan ahtaista epämukavista vaatteista ja usein vielä\nkankeammista kasvojenjuonteista, ja samalla kun tavanmukainen makuusija\nhoukuttelee nautinnosta väsyneet jäsenemme lepoon, tekee sielullemme\nniin ihmeen hyvää, kun se vihdoinkin on itsekseen, vapaana pakosta\nseurata muiden mielitekoja.\n\nSilloin herää toinen toisensa perästä meissä noita salaperäisiä,\nhaaveksivia ajatuksia, jotka eivät päivillä saa tajunnassamme sijaa —\nunohtumattomat muistot, monivuotiset toiveet, joiden alkulähde on\npaljon kauempana ajassa kuin äskeinen pian haihtuva huvittelu, ja jotka\nvain silloin saattavat palata, kun sielu käy levolle, noina himmeinä,\nhuntupeitteisinä hetkinä, jotka ovat nukkumisen ja valvomisen välillä\nja joiden viimeisistä aineksista unennäöt muodostuvat.\n\nLähetettyänsä pois viimeisenkin kamarineitsyensä vetäytyi kreivinna\nalkoovinsa sisimpään osaan, missä hän veti pois mustan damastipeitteen,\njoka verhosi erästä taulua; sen eteen jäi hän synkkänä, surumielisenä\nseisomaan.\n\nTaulu kuvasi kauniinpuoleista, kalpeata miestä. Hymyilevät kasvot,\nelävät silmät, jalo, ylpeä ryhti ja korkea, vakava, suurta\narvokkaisuutta todistava otsa — siinä tuon kuvan pääpiirteet.\n\nTämän kuvan näköinen ei ollut yksikään niistä miehistä, jotka äskettäin\nolivat talossa olleet.\n\nNainen heitti pitkän, ikävöivän silmäyksen kuvaan ja laski sitten\nkuuluvasti huoahtaen peitteen uudelleen alas; sitten istahti hän pöydän\nääreen, jossa lamppu heikosti valaisten paloi. Hän otti esiin\npäiväkirjansa, johon hän nyt aikoi muutamina riveinä säilyttää tämän\npäivän muistot. Päiväkirjaan oli mustalla nauhalla kiinnitetty toinen\npieni muistikirja, jonka kanteen sama muotokuva mustaan verhottuna oli\nmaalattu. Tämänkin kirjan aukaisi Serena. Hän kirjoitti siihen muutaman\nrivin, muutamia surullisia ajatuksia — niillä päätti hän iloisen\npäivänsä.\n\nNäin ne kuuluivat:\n\n_\"Tänäänkin olin onneton... tänäänkin täytyi minun sinua muistella.\nTänäänkin itkin, koska sinä minun tähteni ja itsesi tähden kärsit;\ntänään vieläkin kerran annoin anteeksi, mitä minua ja itseäsi vastaan\nolet rikkonut. Kuolema olkoon sinulle... minulle... meille molemmille\narmollinen!\"_\n\nSitten laski nainen päiväkirjan takaisin verhon taakse, josta hän sen\noli ottanut, ja asetti vielä alabasteriverhon lampun eteen, ennenkuin\nhän katosi alkoovin koruompeluilla kaunistetun esiripun taakse.\n\nMuutamien minuuttien perästä vallitsi juhlallinen hiljaisuus.\n\nVanhurskaat nauttivat rauhallisen unen suloisuutta.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nOvenvartian asunnossa oltiin vielä valveilla.\n\nRautaiset ikkunaluukut olivat suljetut. Ovenvartia istui eräässä\nnurkassa ja jutteli vaimonsa kanssa — vanha punanokkainen juopporatti\nvanhan tylppänokkaisen irvinaaman kanssa.\n\n\"Luitko tarkasti vieraat, kun ne talosta lähtivät?\" kysyi ovenvartia.\n\n\"Ihan joka sorkan\", vastasi Isebel, ripustaen suuren, raskaan avaimen\nnaulaan.\n\n\"Eikö yksikään jäänyt taloon?\"\n\n\"Sen sanon, että ihan yhtä monta on tänä iltana täältä lähteneitä kuin\ntänne tulleitakin.\"\n\nVihaisena ja kasvojansa vääristäen pisti ovenvartia aika hyppysellisen\nnuuskaa nenäänsä, ja samalla pudisti ja väänteli hän tätä lihalönttiä,\nkuin olisi hän ollut tappelussa raivostuneen härän kanssa.\n\n\"Vaivannäkömme, vartioimisemme on kaikki turhaa; sillä tämä nainen on\ntodella ennemmin paha henki kuin vaimoihminen; eihän hän yhtään välitä\nmiehistä.\"\n\n\"Minäpä olen sittenkin sitä mieltä, että hän saa meidät petetyksi;\nsillä välin kun me täällä vaivaamme päätämme ja jännitämme kaiken\nhuomiokykymme, on hänellä Herra ties missä lemmenkauppoja vireillä.\"\n\n\"Se on mahdotonta\", vastasi ovenvartia, muokaten liikkuvan\nintiaaninenänsä taas toiseen muotoon. \"Jok'ainoa hänen palvelijoistaan,\nvieläpä kuskitkin, on liitossa kanssamme ja valmis ilmiantamaan\njokaisen askeleenkin, minkä hän ottaa.\"\n\nTuskin oli ovenvartia saanut tämän sanotuksi, kun ovea hiljaa\nkoputettiin ja naisen ääni kuului kuiskaavan:\n\n\"Minä täällä olen; laskekaa sisään!\"\n\nPieni pystynenäinen kamarineitsyt puikahti ovesta sisään, tehden\nsalaperäisen liikkeen kädellään.\n\n\"No Dinita, hyviä uutisiako, häh?\" kysyi ilkeästi naurahtaen\novenvartia.\n\n\"Uutisiako? Joku salaisuusko, vai kuinka?\" lisäsi siihen hänen\naviopuolisonsa, tarttuen hyväillen tytön käteen.\n\n\"Olkaahan hiljemmin, hätäilemättä; vihdoin viimeinkin olen toki jotakin\nsaanut tietää!\"\n\n\"Mitä, mitä?\" kysyi pariskunta yht'aikaa, jännityksellä kuunnellen,\nmitä tytöllä olisi sanomista.\n\n\"Kun emäntäni lähetti minut pois...\" alkoi tämä, silmäillen pelokkaasti\nympärilleen — \"mutta eihän vain kukaan voi kuulla meitä?\"\n\n\"Ei kukaan! Ei täällä ole ketään!\"\n\n\"Entäs ikkuna?\"\n\n\"Kaikissa ikkunoissa on rautaluukut, jotta meidän ei siltä puolen\ntarvitse mitään pelätä.\"\n\n\"No kuulkaa sitten. Kun siis emäntäni oli jäänyt yksin, pujahdin minä\nlasioven taa, jonka esirippuun minä edeltäpäin olin leikannut reiän,\nvoidakseni sen kautta nähdä kaikki, mitä huoneessa tapahtui. Kun nyt\nemäntäni luuli yksin jääneensä, meni hän alkooviinsa ja veti siellä\nmustan esiripun kehyksen edestä, jota en ennen ole huomannut. Sieltä\ntuli esiin hyvin kauniin nuoren miehen kuva, jolle hän näytti hyvin\nlemmekkäästi hymyilevän.\"\n\n\"Siinäkö kaikki?\"\n\n\"Minusta siinä on kyllä aluksi,\"\n\n\"Kuvaako taulu miestä, jolla on ruskea piikkiparta, korkea otsa, tumma\npuku ja alas taivutettu paidankaulus?\"\n\n\"Ihan niin.\"\n\n\"Sitten uutisesi ei ole mistään kotoisin!\" sanoi ovenvartia.\n\n\"Mistä minä sen voin tietää, mitkä uutiset kelpaavat ja mitkä ei!\"\nhuudahti tyttö suuttumuksesta miltei itkien. \"Te annoitte minulle\ntehtäväksi pitää silmällä emäntääni ja koettaa päästä selville, onko\nhän rakastunut kehenkään. Nyt arvelen, että hän on rakastunut siihen\nmieheen, jonka kuvan siellä näin — mistä minä tiedän, mitä te muuten\noikeastaan tahdotte!\"\n\n\"Kuunnelkaa nyt minua koreasti, hyvä Dinita. Sen mitä nyt teille\nilmaisen, tulee pysyä salaisuutena, sillä siitä riippuu meidän kaikkien\nonni tai onnettomuus. Meidän emäntämme isoisän kolmen pojan lapsista on\nkolme elossa. Tällä isoisällä ei alussa ollut varsin suurta omaisuutta,\nmutta hän säästi eläessään äärettömän paljon. Huomatkaa nyt!\nTestamentissaan jakoi ukko kaiken omaisuutensa tasan lastensa lasten\nkesken. Meidän emännästämme hän ei koskaan pitänyt, don Jacintosta\nvielä vähemmän, mutta sitä enemmin hän joka tilaisuudessa hemmotteli\ndon Eustaquio'ta, joka on hyvin arvossa pidetty, hurskas ja armollinen\nherra. Emäntämme oli jo kahdeksantoista vuoden ikäisenä hyvin\nomapäinen, ei kärsinyt ketään luonansa, ei opettajatarta eikä\nseuranaista, ja vanha kreivi ennusti aina, että donna Serena vielä\nkerran tulisi tahraamaan sukunsa kunnian. Ymmärrättehän, Dinita, millä\ntavalla? Mutta kumminkaan — ei kateus eikä viha ole voinut saada häntä\nmihinkään huonoon syypääksi. Hän oli kaunis... hyvin kaunis; hänellä\noli paljon ihailijoita, eikä kuitenkaan yksikään niistä voinut kerskata\nsaaneensa häneltä jotakin suosionosoitusta — ei edes hymyilyä —\nosaksensa. Vanha don Desiderio ei elänyt niin kauan, että olisi nähnyt\nennustuksensa käyvän toteen; hän siis teki testamenttinsa ja kuoli.\nMutta maltappas, tässäpä se mutka onkin. Testamentissa oli, näet,\nsemmoinen pykälä, että jos donna Serena joskus tuottaisi häpeätä\nsukunsa nimelle, menettäisi hän kaiken omaisuutensa, josta ainoastaan\npieni osa annettaisiin hänelle 'armopalana' — muun osan saisi, ei don\nJacinto, joka on hyvin irstas ja suuri tuhlari, vaan don Eustaquio,\njoka on hyvä ja armollinen herra. Tokkos nyt ymmärrätte?\"\n\n\"Niin paljon ymmärrän nyt, että don Eustaquio on nähnyt hyväksi maksaa\nsekä minulle että meidän emäntämme muille palvelijoille hyvät rahat,\npäästäksensä siten jonkun tärkeän salaisuuden perille, mutta muuten en\nymmärrä asiasta mitään. Onko siitä mitään häpeätä suvun hyvälle\nnimelle, jos emäntämme johonkin mieheen rakastuu? Ei muuta kuin häät ja\nsillä hyvä!\"\n\n\"Mitä puhuttekaan, Dinita!\" huudahti ovenvartian vaimo, raapien\nehtimiseen pystynokkaansa vihaisena siitä, ettei hän tähän asti ollut\nsaanut sananvuoroa. \"Johan emäntämme on naimisissa.\"\n\n\"Pidä suusi kiinni, senkin vietävä!\" huusi ovenvartia.\n\n\"Mitä!\" huudahti kamarineitsyt aivan ihmetyksissään. \"Missä on sitten\nhänen miehensä?\"\n\nOvenvartia viittasi ehtimiseen aviopuolisolleen, että tämä olisi vaiti,\nja vastasi sitten, pyrkien kiertelemään pois asiasta:\n\n\"Kuva, jonka näitte alkoovissa — on hänen kuvansa!\"\n\nKamarineitsyt oli joutua ihan pyörälle kummastuksesta.\n\n\"Mutta kun emäntä häntä rakastaa, niin miks'eivät he sitten asu\nyhdessä?\"\n\n\"Älkää puhuko tästä, hyvä Dinita.\"\n\n\"Tai jolleivät he rakasta toisiaan, niin miks'eivät he ota avioeroa?\nKäyhän se laatuun!\"\n\n\"Ei puhuta tästä; eihän se kuulu asiaankaan, ei ensinkään. Teidän\ntehtävänne on: niin pian kuin huomaatte jonkun, joka ei ole tuon\nmuotokuvan näköinen, lähentelevän meidän emäntäämme, niin tulee teidän\nsiitä meille ilmoittaa. Mutta niin kauan kuin hän vaan tuon kuvan\ntähden itkee ja huokaa, olemme vielä hyvin kaukana toivotusta\npäämäärästämme.\"\n\n\"Ei, ei, minun täytyy saada tietää, mitä meidän emäntämme miehelle on\ntapahtunut, sillä muuten en saa rauhaa yöllä enkä päivällä!\"\n\n\"Teidän uteliaisuutenne on hyödytön, sillä kukaan talonväestä ei sitä\ntiedä, ja jos emäntämme älyäisi teidän häntä väijyilevän, niin saatte\nolla varma että pian tulee potkut talosta pois; muistakaa, hyvä Dinita,\nvanhaa sananpartta: käsi pesee toistaan ja molemmat kasvoja!\"\n\nTyttö kuuli kilinätä ja katosi heti ovenvartian huoneesta, Molemmat\nilkeänaamaiset vanhukset menivät makuulle.\n\nUlkona kadulla röykytti yksi ja toinen ohikulkija nyrkillään pimeitä\nikkunaluukkuja, mennen sitten meluten eteenpäin.\n\n\"Lempo soikoon!\" karjasi ovenvartia joka kerran, kun tämmöinen melu\nhänet unestaan herätti.\n\nMadridin katuja kuljeksivat sotamiesten-värvääjät iloinen soitto\nmukanaan. Heidän lippujensa ympärillä tanssivat laulellen ja\nvihellellen tarjokkaat, jotka jo muutamien päivien perästä saivat\nkuulla kanuunain pauketta ja kuulien sihinätä.\n\nLipun edellä kulki surullisena, pää kallellaan nuorukainen — sotilaan\nhöyhentöyhtöinen lakki jo päässään — nojaten kultansa käsivarteen ehkä\nviimeisen kerran elämässään... kukapa sen tiesi?\n\nNyt tuli iloinen sotilasjoukko vankilan kohdalle.\n\nVankilan kapean ikkunan rautaristikon lomasta kurkistivat kalpeat\nkasvot alas kadulle. Mies siellä ylhäällä koetti lukea, mitä lipussa\nseisoi.\n\nTaaskin — \"_la libertad_\"!\n\n\"Siis taistelevat he jo sinun tähtesi...\" Vanki katseli heidän\njälkeensä, niin kauan kuin hänen silmänsä vielä saattoi seurata heitä\nikkunasta; sitten kuunteli hän soittoa niin kauan kuin vielä yksikään\nääni hänen korvansa tapasi, ja vielä sittenkin, kun he jo olivat kauas\npoistuneet, luuli hän sitä kuulevansa.\n\nVihdoin meni hän vuoteellensa ja odotti yötä.\n\nKun jo oli pimeä, tuli vanginvartia hänen komeroonsa. Vangin kalpeus ja\nkiihkoinen mielentila ei voinut olla herättämättä hänen huomiotansa.\n\n\"Ettekö ole terve?\" kysyi vanginvartia.\n\n\"Olen; ei minua mikään vaivaa.\"\n\n\"Teidän on kuultu viime yönä kovin ähkivän ja ääntävän.\"\n\n\"Mitä on kuultu?\" kysyi vanki, saaden vaivoin salatuksi pelästystänsä.\n\"Kuka on kuullut jotakin?\"\n\n\"Vahtimies, joka kävelee edes takaisin käytävässä teidän ovenne\nedustalla, sanoi kuulleensa teidän ähkivän ja kopeloivan huoneessa\nsinne tänne.\"\n\n\"Niin, niin... se oli... minulla oli pahoja unia... Minun täytyi pari\nkertaa nousta ylöskin vuoteeltani.\"\n\n\"Minä toimitan täksi yöksi jonkun teidän luoksenne valvomaan.\"\n\n\"Ei, ei — kiitoksia. Tänään olen jo parempi.\"\n\nVanginvartia silmäili tarkoin ympärilleen; hän tutki seiniä, lattiaa,\nikkunapuitteita.\n\n\"Eikö teillä ole näistä vaivaa?\" kysyi hän, katsellessaan syöpäläisiä\nnurkissa.\n\n\"En ole vielä tiennyt niistä mitään\", vastasi puhuteltu.\n\nVielä kerran tarkoin tutkittuaan huoneen poistui vanginvartia.\n\nVanki hypähti nyt kiihkoisasti vuoteeltaan... \"Nyt täytyy kiirehtiä. He\novat ruvenneet aavistamaan ja pitävät minua nyt tarkemmin silmällä.\"\n\nVanginvartian askeleet kajahtivat pitkässä käytävässä. Oli tullut\npilkkopimeä yö; vankilassa oli vielä kaksin kerroin pimeämpi.\n\nVanki sammutti kynttilänsä, ratkoi sukkelaan päänaluksensa ja veti sen\nsisästä muutamia syliä pitkän nuoran, joka mitä suurimmalla huolella\noli punottu hienosta langasta. Hän oli pyytänyt saada lankaa, ajan\nkuluksi, kuten hän oli sanonut, kutoakseen sukkaa; mutta tuskin puolet\nlangasta oli todella käytetty kudontaan. Nuora oli tuskin\nsormenpaksuinen, mutta pituus näytti siksi riittävältä, että rohkea\nhyppääjä sen avulla saattoi uskaltaa laskeutua alas toisesta\nkerroksesta maahan.\n\nTämän jättiläistyön oli hän saanut suoritetuksi neljässä kuukaudessa;\nniiden kuluessa oli hän myöskin — murtanut aukon vankilansa seinään.\n\nUunin savutorvi päättyi seinään; sen sisässä arvasi hän torven\njatkuvan, ja tässä kohden oli hän alottanut työnsä. Hän oli katkonut\nhuilunsa kahdeksi kappaleeksi ja vähitellen siinä olevien\nmetallilaattojen avulla raapinut pois muurisaven, joka liitti seinän\nkivilohkareet toisiinsa. Mutta kun tämä osa seinää oli savusta mustunut\nja siis valkeat, raapimisesta syntyneet jäljet helposti olisivat\nvoineet ilmiantaa hänen yrityksensä, täytti hän joka aamu — sillä hän\nteki vain öisin työtä — halkeamat uudelleen leipäpurulla, sirotti\nniiden päälle hiekkaa ja mustasi sitten seinän kynttilänsä liekillä.\n\nMitä työn kuluessa kerääntyi hiekkaa ja roskia, ne puhalsi hän joka yö\nhuilunsa kautta kadulle, niin ettei aamulla ollut hitustakaan jälkeä\nyötyöstä. Kivet ja tiilet pani hän koreasti paikoilleen joka aamu ja\nkoko laitoksen osasi hän niin taitavasti salata, ettei tarkinkaan silmä\nolisi siinä voinut mitään huomata.\n\nKun neljäs kuukausi oli kulumassa, huomasi hän vihdoin muurin kaiusta,\nettä korkeintaan yksi ainoa tiilirivi hänet enää erotti viereisestä\nhuoneesta, ja vanginvartian epäluuloinen tarkastelu oli hänelle\nyllykkeenä pian ryhtymään tuumansa toteuttamiseen.\n\nKun kaikki muu melu, paitsi vahdin säännöllisten askeleiden kaiku\ntuolla ulkona käytävässä, oli vaiennut, nousi hän lavitsalle, sitoi\nnuoran vyötäistensä ympäri ja otti yksitellen ulos kivet seinästä,\njossa nyt oli niin suuri aukko, että ihminen hädin tuskin sopi sen\nkautta ryömimään.\n\n\"Tuli mikä tuli, nyt sen täytyy tapahtua!\" ajatteli hän päättäväisesti\nja iski nyrkillään ainoata tiiltä, joka vielä oli aukossa; — — se\nputosi suurella ryminällä alas.\n\nJos nyt on joku tuolla ylhäällä, niin on koko tuuma mennyt myttyyn ja\nhän hukassa — jollei, niin on kenties tullut loppu hänen\nkärsimyksillensä!\n\nVartia oli juuri nyt käytävän toisessa päässä; kumminkin kuuli hän\nmelun ja riensi nopeasti oven luo kuunnellakseen.\n\nMutta vanki oli arvannut niin käyvän; hän nosteli suurella melulla\nlavitsaa ja oli asettavinaan sen taas jaloilleen sekä haukotteli hyvin\nkuuluvasti, ikäänkuin olisi hän ollut maata menemäisillään ja\nsattumalta potkaissut lavitsan kumoon.\n\nVahti meni matkaansa, huomaamatta mitään epäluulon alaista. Vanki\nasetti lavitsan uudelleen seinää vasten, päästäkseen siten helpommin\naukkoon, joka oli jokseenkin ylhäällä.\n\nHitaasti ja jännityksestä väristen työntäysi hän aukkoon, kuten jänis\ntahi muu pikkueläin katoaa jättiläiskäärmeen kitaan, ja antoi ruumiinsa\nluisua pää edellä alas toiselle puolelle.\n\nHän oli arvannut oikein!\n\nHän oli autiossa keittiöhuoneessa, jossa vahdit läpi talven pitivät\ntulta vireillä. Nyt olivat hella ja savutorvi kylminä ja\nkäyttämättöminä.\n\nMies, jota olemme tähän saakka seuranneet, pääsi pian selville\nasemasta.\n\nHän asetti erään kivilohkareen, joka hyödyttömänä siellä makasi,\ntulisijalle, nousi reippaasti ylös ja alkoi, kädet ja jalat harallaan,\nponnistautua ylös savutorvesta. Vaivaloisesti kiiveten oli hän jo\npäässyt muutamia syliä ylöspäin, kun hän äkkiä löi päänsä\nristinmuotoiseen rautaan, joka oli muurattu savutorven poikki...\n\nTästä oli aivan mahdotonta työntäytyä läpi... Rauta oli saatava pois...\nYhtä nopeasti kuin tämä ajatus hänessä syntyi, pisti hän käden\ntaskuunsa, ottaakseen sieltä nuo huilun metallikappaleet, joita hän jo\noli niin suurella menestyksellä käyttänyt työaseina, mutta... niitä ei\nlöytynyt... ne olivat epäilemättä unohtuneet vankikomeroon... Hänen\ntäytyi — muuta neuvoa ei ollut — noiden metallikappaleiden takia\npalata takaisin vankikoppiinsa... Samaa tietä, jota hän oli tullut,\nluisui hän alas samalla tavalla aukon kautta vankilaan... muutamassa\nsilmänräpäyksessä löysi hän kaivatut esineet tyynystään ja alkoi\nvaivaloisen yrityksensä viipymättä uudestaan.\n\nUudelleen päästyänsä ylös rautaristikon luo, joka sulki savutorven,\nraapi hän pois saviruukin tangon päästä, ja voimalla, jonka ainoastaan\nepätoivon asema hänelle antoi, väänsi hän raudan irti muurista... Se\noli tuskin puolen tunnin työ; rautakappale, jonka hän oli saanut\nkäsiinsä, tuli vielä olemaan hänelle hyödyksi, sillä kun hän vihdoin\noli kavunnut melkein yläpäähän savutorvea, oli siellä hänen tiellänsä\nkaksinkertainen rautaristikko; sen sai hän nyt helposti irti\nmurretuksi... Jo näki hän ahtaan aukon kautta öisen taivaan tähtien\nvälkkeen, kun äkkiä uusi epätoivoinen ajatus sai hänen sielunsa\nvapisemaan.\n\n\"Nuora — minne jäi nuora!?\"\n\nTällä kertaa oli hän vähällä menettää järkensä...\n\nPitikö hänen vielä kerta palata sinne, josta hän jo kaksi kertaa oli\npaennut?... pitikö hänen vielä kolmas kerta kulkea tämä kamala tie\npäästä päähän?... Hänen rohkeutensa katosi; hänessä heräsi ajatus, että\nolisi parempi heittäytyä katolta maahan ja musertaa kallonsa, kuin\nvielä kerran palata takaisin.\n\nTänä epätoivon hetkenä juolahti toki vihdoin hänen muistiinsa, että hän\noli kietonut tuon kaivatun nuoran ruumiinsa ympäri vaatteiden alle.\nUudelleen hengitti hän keveämmin; jo muutamien silmänräpäyksien perästä\nkapusi hän savutorven reunan yli ja ryömi kattotiiliä myöten alas,\nkunnes seisahtui muutaman kattoluukun luo, ottaakseen esiin nuoransa.\nHän oli pahoin pettynyt!\n\nNuora oli kenties siksi pitkä, että se olisi ulettunut toisesta\nkerroksesta maahan, mutta nyt oli hän ainakin neljä syltä ylempänä\nvankikoppiansa. Hän ei ollut ottanut lukuun, että hänellä, kun hän\ntäältä luisui nuoran alapäähän, vielä olisi ainakin kuusi syltä maahan.\n\nHän laskeutui kattoluukusta vinnille ja haki jotakin, joka tässä\npulmassa voisi olla hänelle avuksi. Hän löysi täältä muutamia pitkiä\nriukuja. Yhden niistä hinasi hän katolle, laskeutui varovasti\nräystäälle ja koetti työntää riukua kadun yli vastapäisen talon katolle\n— mutta riuku oli liian lyhyt.\n\nVanki kiipesi katon harjan yli toiselle puolelle. Siellä erotti\nainoastaan kapea kuja suuren, palatsimaisen rakennuksen vankilasta.\nTuon rakennuksen räystäs päättyi vaskiseen delfiinin kuvaan, joka\npistäytyi jokseenkin pitkälle ulospäin.\n\nTuonne asti riuku varmaankin ulottuu?!... ja iloisesti huoahtaen\nhuomasi pakolainen, että niin olikin laita.\n\nNyt riippui henki siitä, kestäisikö riuku hänet.\n\nHän riensi takaisin vinnille, sitoi kiireesti nuorallaan neljä riukua\nyhteen, laski tämän kapean sillan kumpaisenkin talon välisen kuilun yli\nja lähti päättäväisenä, heitettyänsä lyhyen silmäyksen ylös taivasta\nkohden, vaaralliselle retkelleen...\n\nHänen allansa, tuolla kammottavassa syvyydessä, ei näkynyt muuta kuin\ntyhjän kadun kivitys. Pieninkin hairahdus... silloin olisi hän\nauttamattomasti musertunut katukiviä vasten. Hienot riu'ut notkuivat\nhänen painostaan. Se oli onni, ettei hän silmäillyt ylös taivaalle, kun\nhän varovasti hiipien siirsi yhden jalan toisen edelle.\n\nTuskin puoli tuota vaarallista tietä oli kuljettu, kun hän äkkiä kuuli\naskeleita, joiden säännöllisyydestä hän tunsi tulijat kaupungin\nvartiasotamiehiksi. Nyt ei saanut viipyä — muuten oli hän hukassa.\nPelolla ja kuolemankauhulla silmäili hän alas syvyyteen, heittäytyi\nparilla horjuvalla askelella vastapäisen rakennuksen katolle ja vajosi\nsiellä kokoon, tarttuen käsillään epätoivon voimalla katon vaskiseen\nräystäskuurnaan. Ummessa silmin jäi hän sitten siihen makaamaan, siksi\nkunnes askeleitten kaiku yhä kauemmaksi poistuen vihdoin vaikeni.\n\nSitten silmäsi hän taas ylös korkeuteen. Kun vaara oli ohitse, palasi\nrohkeuskin taasen kaksinkertaisella voimalla hänen rintaansa.\n\nOlihan hän toki vankilastaan pois päässyt!\n\nVarovasti veti hän nyt tuon vaarallisen sillan, jota myöten hän oli\ntullut, omalle puolelleen, irroitti nuoran riu'uista, jotka hän laski\nikkunaluukun kautta vinnille, sitoi sitten vyötäistensä ympäri nuoran,\njonka toisen pään hän kiinnitti räystäskuurnasta ulospistävään\nrautakoukkuun, ja laskeutui sitten alas toisen kerroksen ikkunan edessä\nolevalle parvekkeelle.\n\nPari korttelia oli hän vielä parven yläpuolella, kun hieno nuora\nkeskeltä katkesi. Jos hän olisi laskeutunut suoraan kadulle, niin olisi\nhän nyt mäsänä maannut siellä alhaalla! Vielä oli jäljellä oleva\nnuorankappale siksi pitkä, että hän sen avulla pääsi laskeutumaan ensi\nkerroksen parvekkeelle.\n\nEntäs nyt? Kadulle hän ei voinut hypätä, sillä siinä oli hän vaarassa\ntaittaa jalkansa, ja samalla olisi myöskin läheinen vahtimies voinut\nhuomata hänet.\n\nVihdoin päätti hän tunkeutua parvekkeelle vievän oven kautta\nrakennuksen sisustaan, etsiäksensä sieltä käsin jotakin pääsytietä, ja\njollei muu auttaisi, aikoi hän uhkauksilla pakottaa ensimäisen, joka\nhänen tiellensä sattui, avaamaan hänelle talon ulko-oven. Jos hänet\nsilloin vahti huomaa, niin ampukoon; jos sattuu, on kaikki lopussa, jos\nei satukaan, niin juoksee hän Manzanares virtaan, ui toiselle puolelle\nja pakenee vuoristoon tai minne hyvänsä...\n\nTämän päätöksen tehtyänsä pisti hän kätensä parvekkeen ikkunassa olevan\nvaateverhon läpi ja väänsi avainta, joka oli ovessa. Se aukesi; hän\ntuli suureen saliin.\n\nOikealla ja vasemmalla oli kaksois-ovet.\n\nMuutaman silmänräpäyksen ajan seisoi hän neuvotonna, voimatta päästä\nselville asemasta. Kummalle päin piti hänen kääntyä? Vihdoin aukaisi\nhän umpimähkään toisen ovista; se vei pimeään huoneeseen. Hän haparoi\nsiellä ympärilleen ja tapasi vastapäisellä seinällä taas oven — mutta\nse oli suljettu. Pieninkin melu saattoi ilmaista hänet. Hän oli\npalaamaisillansa, koettaakseen onneansa salin toisella puolen —\nsilloin, hänen haparoidessaan seinää pitkin eteenpäin, tapasi hänen\nkätensä pienen ovisalvan — hän painoi — ovi aukesi ja hänen edessään\noli yksi noita kapeita, pimeitä käytäviä, jotka ovat niin tavallisia\nvanhoissa aateliskartanoissa ja jotka useimmiten ovat vain isäntäväkeä\nvarten.\n\nHän astui sisään. Samahan se oli hänelle, minne käytävä päättyi;\ntulipahan hän ainakin vielä muutamia askeleita lähemmäksi vapauttansa.\nLattia oli peitetty paksuilla matoilla. Hänen ei tarvinnut peljätä,\nettä askelten kolina ilmiantaisi hänet. Taasen tuli hän kapean oven\nluo, johon käytävä päättyi. Tämäkin ovi oli auki. Seinälle ripustettu\nlamppu levitti valoansa koko huoneeseen — se oli palvelijattarien\nmakuuhuone. Ei henkäystäkään kuulunut. Tässäkin huoneessa oli kaksi\nmuuta ovea, yksi kummallakin puolella huonetta. Ei ollut paljon\narvelemisen aikaa — hän aukaisi sen oven, joka oli lähinnä — ja\ntaasen oli hän tullut makuuhuoneeseen. Ovesta tultiin aikooviin, jota\nkuuleaksi hiotulla lasikuvulla varustettu lamppu valaisi niin heikosti,\nettä tässä puolihämärässä vaivoin saattoi erottaa yksityisiä esineitä.\nAlkoovin perällä oli vuode, jonka kukitetut silkkiuutimet ulottuivat\nmaahan saakka.\n\nKuuluvat henkäykset ilmaisivat, että täällä joku nukkui.\n\nTästä huoneesta ei ollut enää mihinkään ovea. Pakolaisen päässä välähti\näkkiä aatos. Vuoteen vieressä näki hän mustan, kehyksiin kiinnitetyn\ndamastiripun. Tässä esiripussa olevan silkkinuoran avulla olisi helppo\npäästä alas kadulle... ja sitten... oli kysymys vain siitä, laskeeko\nvartiamies kuulan hänen jälkeensä ja sattuuko se.\n\nSalaman nopeudella ryhtyi hän irroittamaan tuota nuoraa; samassa kuin\nse hänelle onnistui, putosi koko esine alas kehyksen edestä.\n\nSäikähtyneenä hoiperteli hän taaksepäin.\n\nKuva, joka seinältä silmäili häntä ja jota hän nyt tuijottavin silmin\nkatseli, täytti hänet miltei mielettömällä kauhulla. Elävän olennon\ntapaaminen ei olisi niin häntä kauhistuttanut — tämä eloton kuva sai\nhänen kasvonsa sävähtämään kalman kalpeiksi ja veren hyytymään hänen\nsuonissansa.\n\nTämän suuren kuvan alapuolella oli suuri kirja, jonka kannella hän\ntunsi saman kuvan. Ahneesti tarttui hän kirjaan, avasi sen ja luki\nsanat:\n\n\"Tänäänkin olin onneton — myöskin tänään ajattelin sinua. Taasen olen\nitkenyt sinun kohtaloasi ja antanut sinulle anteeksi!...\"\n\n\"Jumalani, missä minä olen?\" huudahti hän, unhottaen kaiken muun; kirja\nputosi hänen vapisevista käsistään.\n\nTästä syntyneen melun jälkeen liikkuivat vuoteen uutimet. Lumivalkea\nkäsivarsi veti ne syrjään — kalpeat naisen kasvot tulivat näkyviin.\n\nKun nainen huomasi ihmisen makuuhuoneessansa, vajosi hän kolkosti\nhuudahtaen takaisin vuoteellensa.\n\nPakolaisen vankipuku oli hänen pakoretkensä seikkailuissa tahraantunut\nja osittain repeytynyt; hänen kasvonsa olivat verissä. Tuijottavat\nsilmät, kalpeat kasvot... todellakin kamala ilmiö tämmöisenä\nlevollisena sydänyön hetkenä!\n\nMies ei kyennyt saamaan ääntä suustansa — ei paikaltansa liikahtamaan\n— jalat olivat kuin maahan kiinni kasvaneet.\n\nMuutaman minuutin perästä veti nainen ikkunauutimet taas syrjään. Nyt\noli hän jo niin paljon selvinnyt säikähdyksestään, että hän rohkeni\npuhutella tuota sydänyön aavetta.\n\n\"Älkää peljätkö\", sanoi hän, \"minä en nosta meteliä. Tässä ovat\navaimeni. Ottakaa ne! Tuolla lippaassa ovat kalleuteni.\nKirjoituspöytäni avonaisessa laatikossa on rahaa. — — Vai\npelkäättekö, että petän teidät ja herätän talonväen? Odottakaa silloin\nvähän, minä tulen itse viemään teitä. Kääntykää vain hiukan poispäin,\nettä saan...\"\n\nPuhuessaan heitti hän levollisella varmuudella kepeän, silkkisen\nyövaipan hartioilleen ja astui hyvin huolellisesti esille vuode-uutimen\nvälistä, ruusunvärisillä jaloillaan tapaillen kirjailtuja tohveleitaan.\n\nOi... kuinka kaunis oli hän silloin!... Hänen pitkä, musta tukkansa\nvalui hajanaisina suortuvina liljanvalkeille olkapäille; hivuksiensa\nsynkkä tummuus loi hurmaavaa suloutta kalpeille kasvoille, ja kun hän,\nkäsi rinnoillaan, piti koossa laajaa yöviittaa, saattoi sen läpi\nhuomata sydämen kiivaan sykkimisen. Hänen kasvoillaan ja koko hänen\nolennossaan kumminkin lepäsi tuo majesteetillinen levollisuus, joka\nylläpiti häntä tässä mitä avuttomimmassa tilaisuudessa.\n\n\"Tulkaa\", kuiskasi hän hiljaa, kääntyen tuohon kammottavaan olentoon —\neivätkä kumminkaan edes hänen huulensa tai kätensä vapisseet —\n\"tulkaa, niin itse annan kaikki teidän käsiinne.\"\n\nPuhuteltu vapisi yhä enemmän joka sanasta. Hänen silmänsä olivat\nkiintyneet naiseen — katse niissä oli samanlainen kuin suden silmissä,\nkun se tavatessaan ihmisen on kahdella päällä, käydäkö kimppuun vai\nitsekö kääntyä pakosalle.\n\n\"Jumalan tähden, mitä te sitten tahdotte?\" kysyi nainen, ja koko hänen\nruumiinsa vapisi kun hän näki tuon ihmisen yhä vielä siinä seisovan\nliikkumattomana kuin patsas.\n\nHänen silmistään tunkeusi kyynel, hänen voimansa oli katoamaisillaan,\nkun tuo kummallinen olento syöksyi hänen jalkoihinsa ja ääneen\nnyyhkyttäen peitti kasvonsa käsillään.\n\n\"Pyhä Jumala! Kuka olette?\" huudahti nainen tuolla tukahdutetulla\näänellä, joka hiljaisessa keskustelussa ilmaisee suurinta\nmielenliikutusta.\n\nMies sai vaivoin pidätetyksi kyyneleensä ja silmäili, yhä vielä\npolvistuneena, ylös naisen kasvoihin; nyt, kun hän ei enää valittanut,\ntulivat hänenkin kasvoissansa jalommat juonteet näkyviin.\n\nHän osoitti kuvaa.\n\n\"Kerran — monta aikaa sitten\", sanoi hän kolkosti, \"_olin se, jota tuo\ntaulu kuvaa_ — nyt olen paossa oleva vanki.\"\n\nTuskin oli hän nämä sanat saanut lausutuksi, kun nainen kuumeentapaisen\nkiihkon valtaamana huudahti tukahdutetulla äänellä ja painoi kädellään\nrintaansa vasten. Ilosta, surusta, mielettömästä säikähdyksestä ja\nhämmästyksestä puhui nyt yhdessä silmänräpäyksessä koko hänen\nolentonsa. Seuraavalla hetkellä syöksyi hän intohimoisella kiireellä ja\nlevitetyin käsin pakolaista kohti.\n\n\"Diaz!\" huiskasi hän.\n\nMutta tämä seisoi kääntäen kasvonsa poispäin ja teki kädellään liikkeen\nkuin olisi hän torjunut naista luotansa.\n\n\"Se on totta\", puhui nainen, luoden silmänsä maahan ja seisten kuin\npatsas miehen edessä, joka yhä makasi polvillaan.\n\n\"En voi sallia sinun tarttua käteeni\", sanoi Diaz tuskallisesti.\n\"Ikuiseksi olen kadottanut sieluni autuuden. Mutta mitä onkaan kaikki\nmuu onni siihen verraten, jonka kadotin, kun sinut kadotin. Oi, paljon\nolen kärsinyt ja paljon vielä saan kärsiä!\"\n\n\"Samoin kuin minäkin\", sanoi kyynelsilmin ja vapisten nainen, joka oli\npeittänyt kasvonsa käsillään ja vajosi likimmäiselle tuolille.\n\n\"Sinä tiedät kuinka suuri rikokseni on; mahdotonta on, että vielä voit\nminua rakastaa. Mutta sinä tiedät myöskin, kuinka syvästi minä sinua\nrakastin; mahdotonta on sinun sentähden minua vihatakin. Myönnäthän sen\n— eikö olisi parempi meille molemmille, jos minä en enää olisi elävien\njoukossa?\"\n\n\"Jos me emme enää olisi elävien joukossa!\" toisti Serena.\n\n\"Vankilassa ei voi kuolla. Vankilassa kaikki elävät kauan, ja sitten on\nsiellä kuolema aivan yhtä kauhea kuin — elämäkin. Minun täytyi paeta\nsieltä, ei siksi että saisin elää, vaan ainoastaan voidakseni kuolla.\nEikä pitempi viipyminen siellä olisi yhtään hyödyttänytkään, sillä minä\nen ole vähääkään paremmaksi tullut. Vielä on mieleni yhtä kurja kuin\nsilloinkin, kun sain tietää siitä loukkauksesta, joka sinulle tehtiin,\nja samoin kuin silloin tapoin loukkauksen tekijän, samoin tekisin ihan\nvarmaan nytkin.\"\n\n\"Oi — älä sano niin.\"\n\n\"Rikoksen tähden tahdon mielelläni kuolla; sen voit sinä, sen voi\nJumala, jota vastaan olen rikkonut, vaatia. Mutta kuule kumminkin sitä\nennen viimeinen sanani. Tiesitkö minun olevan tässä vankilassa?\"\n\n\"Sitähän varten tähän taloon muutin, että ainakin saisin olla sinun\nläheisyydessäsi.\"\n\n\"Sinäkö siis olit se tuntematon nainen, joka yhä piti huolta kaikista\nminun tarpeistani?\"\n\nSerena nyökäytti päätänsä myöntävästi.\n\nDiaz hengähti syvään.\n\n\"Niinhän aina luulinkin. Jumala siitä sinua siunatkoon älköönkä salliko\nsinun koskaan unhottaa, että tämä ajatus on tekevä kuolinhetkenikin\nonnelliseksi.\"\n\nSitten nousi hän ylös ja meni ovea kohden. Serena riensi hänen\njälkeensä ja tarttui hänen käteensä. Sanomattoman paljon\nnaisellisuutta ja sydämellisintä hellyyttä ilmeni hänen\nenkelikasvoillaan, kun hän kuiskasi miehelleen sanat:\n\n\"Minä olen antanut sinulle anteeksi, Diaz!\"\n\n\"Kiitos, Serena! — Oi, kuinka kauan siitä on, kun viimeksi olen\nrohjennut nimesi mainita! Mutta vaikka sinä annatkin anteeksi minulle,\nniin mitä se hyödyttää; — eiväthän ihmiset minulle ikinä anna\nanteeksi.\"\n\n\"Vielä on yksi tapa, jolla voit uudelleen puhdistaa tahraantuneen\nkunniasi — — yksi keino, joka vielä voi uudelleen antaa sinulle\nelämäsi, maailmasi, kunniasi ja minut... taistelutanner! Jo liehuvat\nliput ilmassa — lähde sinne! Jos siellä kaadut, saat siunauksen\nhaudallesi ja kyyneleen muistollesi — jos taas on Jumalan tahto, että\nsieltä palajat, silloin antaa suuri isänmaa sinulle anteeksi ja\nvaimosi, lemmestä vavisten, voi taasen ojentaa kätensä sinulle.\"\n\nPakolainen liitti kätensä ristiin kuin rukoillakseen.\n\n\"Jumala, taivahan Jumala! Sinä lähetät enkelisi nostamaan minua\nlangennutta ja tarjoat minulle armoa! Minä tahdon mennä ja taistelussa\nosoittaa sen ansainneeni!\"\n\nJa näin sanoessaan peitti hän kyyneleillä sen käden, joka hänelle oli\nosoittanut tien taivaaseen.\n\n\"Mutta noin sinä et voi mennä pois; tuossa asussahan sinä välttämättä\nherätät kaikkien huomion. Tule kanssani. Puvut, joita sinä ennen\nkäytit, olen minä ottanut talteen ikuiseksi muistoksi; nyt voivat ne\nsinua hyödyttää.\"\n\nHän aukaisi kaapin ja antoi vaatteet miehelleen, joka ne yksitellen\npuki päälleen. Yhä enemmän silmiinpistäväksi tuli yhtäläisyys tuon\nseinällä riippuvan muotokuvan kanssa.\n\nSerenan mielestä hän kumminkin oli hyvin muuttunut.\n\n\"Sen tekee tuo suuri parta... Sinä et ensinkään ole muuttunut.\"\n\n\"Ei kukaan sinua nyt voi tuntea. Kas niin — kietoudu nyt tähän\nviittaan ja ota nämä rahat, kaikki, kaikki! Sinä tarvitset ne ja minä\n— minä kyllä saan huomenna toista. Joutuin nyt! Hanki itsellesi vielä\ntällä hetkellä vuokravaunut Toledoon ja mene siellä heti eversti\nCuestan luo. Hän asettaa sinut vapaaehtoisten soturiensa riveihin ja\nlähettää sinut Aragoniaan. Siten haihtuvat takaa-ajajat sinun\njäljiltäsi, siksi kunnes kerran voit vapaasti ja kunnialla oman nimesi\nmainita. — Silloin, Diaz, tapaamme mekin taas toisemme!\"\n\n\"Vuoden kuluessa tästä päivästä olen saavuttava joko vapauden taikka\nkuoleman!\"\n\n\"Laittaudu nyt pois tästä talosta! Nyt on yö; kaikki nukkuvat. Ota tämä\navain. Takapihalla on pieni portti, jonka kautta huomaamatta voit\npuikahtaa lähimmälle solakadulle. Sinne saakka tulen saattamaan sinua,\njotta et erehdy ovista.\"\n\nSerena pisti palavan kynttilän pieneen lyhtyyn, tarttui puolisonsa\nkäteen ja vei hänen useiden huoneiden kautta ovelle, josta kapeat\nkiertoportaat johtivat alas pihalle. Siellä puristi hän Diaz'in kättä,\nsanoi jäähyväiset ja jäi odottamaan, siksi kun mies oli saapunut alas.\nHän kuuli hänen askeleittensa kopinan kiviä vasten. \"Hiljempaa!\"\nkuiskasi hän, ikäänkuin olisi rakastettu vielä voinut kuulla hänen\nsanansa.\n\nHän kuuli vielä, kuinka Diaz saapui portin luo ja pisti avaimen\nlukkoon, kun äkkiä pimeässä pihassa kajahti huuto: \"Varas! Varas!\" —\nSilmänräpäyksessä syntyi liikettä joka puolella pihaa ja useita ääniä:\n\"Ottakaa kiinni varas!\" kuului, samalla kuin lamppuja sekä tulisoihtuja\ntuotiin alas pihalle.\n\nDinita, kreivinnan kamarineitsyt, oli kuullut miehen äänen emäntänsä\nkamarista ja heti rientänyt portinvartian luo siitä tietoa antamaan.\nTämä herätti kaikki palvelijat, ja kun Diego saapui takaportin luo,\nsyöksähti useita ihmisiä piilopaikoistaan hänen luoksensa huutaen:\n\"Varas, ottakaa kiinni!\"\n\nSerena tunsi polviensa horjuvan.\n\nMelun kuullessaan kääntyi Diego nopeasti ympäri, kävi kahden hyökkääjän\nkimppuun ja heitti ne silmänräpäyksessä maahan, yhden oikeaan, toisen\nvasempaan, jonka perästä hän parilla nyrkiniskulla sivalsi maahan\nlamput niiden käsistä, jotka niitä kantoivat. Pimeässä, joka tästä\nseurasi tuli melu vielä suuremmaksi. Aika-ajoittain kuului lyönnin\nläimäys ja heti sen jälkeen valitushuuto.\n\nDiego oli jo onnistunut selviytymään talonväestä ja oli juuri\nsaamaisillaan portin auki, kun äkkiä ääni, jonka me tunnemme\nportinvartian omaksi, huusi: \"Juoskaa hakemaan kaupunginpalvelijoita!\"\n\nSerena vavahti.\n\n\"Jos he täällä tapaavat Diegon, niin on hän hukassa.\"\n\nÄkkiä unhottaen kaiken muun ja ajatellen vain vaaraa, jossa hänen\npuolisonsa oli, tempasi hän auki ikkunan, josta hän oli katsellut\nkahakkaa, ja huusi palvelijoilleen:\n\n\"Laskekaa hänet vapaaksi!\"\n\nNämä kääntyivät hävyttömin katsein ja ilkeästi naurahtaen emäntäänsä\npäin. Diego, tuon huomatessaan, sävähti tulipunaiseksi vihasta.\n\n\"Mitä tuo nainen minusta tahtoo!\" huusi hän melkein mielettömänä. \"Minä\nen häntä tunne. Minä olin varas ja tulin vain varastamaan.\"\n\n\"No, ampukaa sitten hänet kuoliaaksi!\" huusi ovenvartia.\n\n\"Seis!\" huusi Serena epätoivoisena. \"Pois sieltä — häneen älköön\nkukaan rohjetko koskea. Minä käsken niin. — Minä!\"\n\n\"Niin, niin, kuka on sitten tuo herra?\" kysyi ovenvartia vihaisesti.\n\n\"Sen minä tiedän eikä kellään muulla ole oikeutta sitä tiedustella.\"\n\n\"Ahaa — no, jos niin on\", vastasi ovenvartia hävyttömällä\nkumarruksella, kohauttaen olkapäitänsä, \"no, jos niin on, niin mennään\nsitten takaisin nukkumaan\", ja kumarrettuaan melkein maahan asti\nDiegolle katsahti hän vielä kerran ylös emäntäänsä sanomattoman\ninhottavalla ivanaurulla ja tehden, vielä selvemmin ilmaistakseen\najatuksiaan, erilaisia kasvojen ja käsien liikkeitä.\n\n\"Kostoa, konna!\" huusi Diego, huomatessaan tuon hampaitaan kiristelevän\nroiston hävyttömän naurun, ja antoi portinvartialle semmoisen\nkorvapuustin, että tämä tuupertuneena kaatui maahan.\n\n\"Riennä — riennä, Jumalan tähden!\" huusi Serena epätoivoisena..\n\nTemmaten nopeasti oven auki katosi Diego.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nVuosi on jo kulunut viime tapauksista. On lämmin toukokuun yö.\n\nRanskalaiset ovat jo lähteneet Madridista. Ainoastaan Buen-Retiron\nlinnoitus on vielä heidän soturiensa hallussa.\n\nMadridin kaduilla on pimeätä. Ei lamppuakaan näe missään palavan.\nIkkunoissa ei näy yhtään kynttilää. Asukkaat ovat jättäneet kaupunkinsa\nautioksi ja rakentaneet majansa läheisiin metsiin Jumalan vapaan\ntaivaan alle. Kaupungin tyhjillä kaduilla vallitsee syvä hiljaisuus ja\npimeys.\n\nMutta kaukana kaupungista, Tajon rannalla, siellä on loistoa ja\nvilkasta elämää.\n\nSadottain leiritulia kimaltelee metsässä; on kuin olisivat kaikki\ntaivaan tähdet tuolta ylhäältä astuneet alas tässä levätäksensä.\n\nAstumme lähemmäksi.\n\nErään leiritulen ympärillä tapaamme koolla nuoria upseereja, jotka\nvilkkaan, kokkapuheisen keskustelun aikana valmistavat punssia, sillä\nvälin kuin toiset ruohostossa torkkuvat. Yksi herroista, jonka\nolkalapuistaan tunnemme esikunta-upseeriksi, kuumentaa rommia\nsavikupissa. Tarkemmin katsoessamme huomaamme hänessä nuoren\nkansanvaltalaisen, jonka tapasimme Serena kreivittären tanssiaisissa.\nSilloin ei hän ollut vielä edes sotamies — mutta vuodessa ehtii paljo\ntapahtua.\n\n\"Hyvää iltaa, toverit!\" lausui nyt eräs äsken saapunut upseeri, joka\noli kietoutunut harmaaseen viittaan ja saattoi nähdä ainoastaan\ntoisella silmällä, koska toista peitti silkkinen kääre.\n\n\"Jumal' antakoon!\" huusivat piirissä istujat, vaikk'ei kukaan näyttänyt\nhäntä tuntevan. Mutta soturien kesken ja vielä juuri sodan aikana on\njokainen \"toveri\".\n\n\"Näyttääpä minusta, ettet enää tunnekaan minua\", puhui äsken saapunut,\ntaputtaen kansanvaltalaista olkapäälle ja katsoen häntä suoraan\nsilmiin.\n\n\"Oi! Onko se mahdollista!?\" huudahti tämä kummastuneena, kun kotvan\naikaa tarkemmin silmäiltyään tunsi tulijan, \"Sinäkö se olet, Jacinto?\"\n\n\"Olenko kaunis yksisilmäisenä, häh?\"\n\n\"Oi, voi!\"\n\n\"Niin — silmäni ja myöskin lasin, jota minä siinä pidin, löivät\nmäsäksi Ciudad Rodrigon valloituksessa.\"\n\n\"No — terve mieheen! Onpa toki toinen vielä jäljellä!\"\n\n\"Onpa niinkin, ja olenhan saapunut tänne saadakseni, jos mahdollista,\nsiihenkin iskun.\"\n\n\"Hupaistapa on sinua tavata. Toverit, lasi tälle urhealle\nkärsimyskumppanillemme! Hän ansaitsee olla meidän joukossamme. — Oi,\ntosiaankin ihmeellinen yhteensattumus!\"\n\n\"Ainoastaan don Aquilez vielä puuttuu, ollaksemme täysilukuiset.\nKerrotaanhan siitä vanhasta pojasta kaikenlaisia kummallisia asioita.\nHän pauhaa ja vaikeroi alinomaa tuon kauhean verenvuodatuksen tähden,\nmutta missä vaan on kahakka tai taistelu, siellä on hän heti\nensimäisenä. Olenhan aina sanonut, että sillä miehellä on _rautainen\npää_!\"\n\n\"Veikkoseni, jos niin olisi, niin olisipa silloin hänen päänsä\nsivaltanut pois kuulan, eikä kuula hänen päätänsä\", vastasi Jacinto,\nheittäytyen iloisesti muiden viereen ruohostolle.\n\n\"Mitä sanot?\" kysyi kansanvaltalainen, äkkiä käyden vakavaksi.\n\n\"Ranskalainen kanuunankuula on siepannut pois hänen päänsä, ja vieläpä\nniin taitavasti, ettei hän itse sitä ensinkään huomannut, sillä hän jäi\nyhä ratsunsa selkään istumaan ja jakeli vielä päätönnäkin ympärilleen\nmiekaniskuja.\"\n\nTämä uutinen tuotti mielipahaa kansanvaltalaiselle.\n\n\"Siis olet sinä todellakin saapunut Madridiin vain ottaaksesi osaa\nväkirynnäkköön Buen-Retiroa vastaan?\" kysyi hän Jacintolta.\n\n\"Minä olin ensimäinen mies Ciudad Rodrigon varustuksien harjalla, ja\nniin tahdon olla täälläkin\", vastasi tämä, sytyttäen sikarinsa\nleiritulen hiilillä.\n\n\"Siinä ehdin minä sinun edellesi, toveri\", keskeytti heidät ääni, joka\nkaikui puhujain selän takaa nuoren, maassa makaavan esikunta-upseerin\nsuusta.\n\n\"Kuka?\" huusi Jacinto kavahtaen ylös.\n\n\"Minä!\"\n\nDon Jacinto katsahti ylpeästi puhujaan päin.\n\n\"Aika poika tuo!\" vakuutti kansanvaltalainen. \"Hän on tavallisesta\nsoturista kohonnut everstiksi.\"\n\n\"Enpä minäkään ole kenraalina tänne tullut!\"\n\n\"No, se olkoon sinään — tässä kohden tulet kumminkin jäämään minun\njälkeeni\", toisti tuo ruoholla makaava.\n\n\"Ei riitaa! Mistä lyötte veikkaa?\" kysyi don Jacinto, nostaen kätensä.\n\n\"Mistä hyvänsä! Kuningaskunnasta!\" vastasi toinen, lyöden kätensä don\nJacinton kouraan.\n\n\"En, veikkonen, minä mikään muonanhankkija ole, jotta semmoisesta\nvoisin vetoa lyödä, mutta — sata tukaattia, olkoon menneeksi!\"\n\n\"Ja ne juodaan!\"\n\nDon Jacinto silmäsi terävästi vastustajaansa. Se oli Diego.\n\n\"Minusta tuntuu, että me jo jossakin olemme toisemme tavanneet\".\n\n\"Voi kyllä niin olla, mutta minä en sitä muista!\"\n\n\"Sinä olet erään henkilön näköinen, jota ajatellessani en koskaan voi\nolla iloinen... Muuten olen nyt itsekin sitä mieltä, että häviän\nveikkani, sillä en koskaan ennen, taisteluun mennessäni, ole tullut\najatelleeksi, että voisin kuolla; mutta nyt en voi päästä vapaaksi\nsiitä ajatuksesta. Tahdonpa kumminkin rohkeasti katsoa kuolemaa silmiin\n— niin, sen teen, ja kun minä kaadun, silloin viettää veli don\nEustaquio taas nimipäiväänsä.\"\n\nDiegon sydämen läpi välähti kamala aatos, kun hän kuuli tuon sanan\n\"taas!\"\n\n\"Kuka on tuo veli don Eustaquio?\" kysyi hän Jacintolta, vaikka hän\nkyllä tarkoin tunsi miehen, josta hän näin oli tietoja urkkivinaan.\n\n\"Ole iloinen, jollet hänestä mitään tiedä\", vastasi don Jacinto,\nheittäen sikarinsa tuleen. \"Muuten olen valmis kuvaamaan sinulle,\nminkälainen hän on, jos vain lupaat hankkia hänen korvansa museoon,\njotta jälkimaailmalle jää edes joku muisto hänestä.\"\n\n\"Kysyn vain siksi, että minua huvittaa kuulla jotakin miehestä, joka\nkaksi kertaa vuodessa viettää nimipäiväänsä.\"\n\n\"Asia on tämmöinen, toveri! Erään todellakin englantilaiseen tapaan\ntehdyn testamentin nojalla on tämä kunnianarvoisa mies viime kevännä\nalottanut oikeudenkäynnin sisartani Serenaa vastaan ja riistänyt\nhäneltä kaiken hänen omaisuutensa siitä syystä vain, että tämän luota\neräänä yönä löytyi joku armas miespuolinen olento. — Johan nyt\njotakin! Eihän hänkään mikään pölkky ole!\"\n\nDiegon täytyi kääntyä poispäin salatakseen mielenliikutustansa. Hän ei\nvoinut enempää tiedustella; hän pelkäsi saattavansa vaimonsa puhtaan\nnimen parjauksen alaiseksi tai ilmiantavansa itsensä.\n\nTänä yönä hän ei saanut unta. Hän nousi makuusijaltaan jo ennen päivän\nkoittoa ja meni kävelemään valleille päin. Vaivoin jaksoi hän odottaa\nrynnäkön hetkeä; hän paloi kiihkosta saada tietää, miten hänen\nvaimolleen oli käynyt. Sen hän kyllä saattoi käsittää, että vaimo\nraukalla nyt oli kärsittävänä vielä enemmän kuin ennen, ja taas hänen\ntähtensä... hänen tähtensä!\n\n\n\n\nV.\n\n\nSeuraavana aamuna alkoi hyökkäys Buen-Retiroa vastaan. Katkeruuden ja\nepätoivon vimmalla taisteltiin molemmin puolin? Maa järisi, taivas oli\nveripunainen. Mitä Madridin kaupungissa vain oli elävää, pakeni\ntaistelutuoksinan edestä, ja talot jäivät autioiksi. Hehkuvia\ntulipalloja lenteli palatsien katoille; korkealle kohoavat liekit\nheittivät synkälle, pilvettyneelle taivaalle kamalan hohteen. Ja\ntuolla, missä vaara oli suurin, missä liekit hurjimmin häilyivät, sinne\nolivat ihmiset tiheimmin joukoin ajautuneet. Sammuttaaksensako\nliekkejä?... eipä, vaan lisätäksensä, sillä he eivät tahtoneet\ntoisiansa suojella, vaan murhata.\n\nSuuressa kuumuudessa, jonka ylt'ympärillä palavat talot synnyttivät,\njatkettiin vimmattua taistelua, ja samalla aikaa kuin muurin aukossa\notteli mies miestä vastaan, päällikkö päällikköä vastaan, olivat\npiirittäjät Toledoportin luona pystyttäneet rynnäkköportaat, joita\nmyöten he nyt ylöspäin kiipesivät. Pommit ja kranaatit lentelivät\nhyökkääjäin päiden yläpuolella, ja luodeista, joita muurilla seisovat\nsoturit lähettivät, meni harva hukkaan. Keskellä sakeinta luotituiskua\ntäytyi vain pyrkiä ylöspäin.\n\nKaksilla vierekkäin seisovilla tikapuilla puristi tässä\nsilmänräpäyksessä kaksi nuorta upseeria — Jacinto ja Diego —\ntoistensa käsiä. Diego kääntyi, ennenkuin hän lähti syöksymään ylös\npuolapuita myöten tovereittensa luo, ja kuiskasi hiljaa, liikutetulla\näänellä hänen korvaansa:\n\n\"Mies, joka tuona yönä tavattiin sisaresi Serenan luona, olin — minä.\nTunnetko minut nyt?\"\n\nDon Jacinto puristi sydämellisesti hänen kättänsä ja vastasi, että hän\nkyllä oli tuntenut lankonsa. Jotakin lisäsi hän vielä, mutta Diego ei\nsitä voinut kuulla, sillä samassa kuului yli kaiken muun hirvittävä\nräjähdys, joka pani maan tärähtämään penikulmien laajuudelta ja hetken\najaksi peitti hyökkääjät tiheällä ruudinsavulla, putoavilla\npikkukivillä ja puun sirpaleilla. Miina, joka oli laskettu linnoituksen\nportin alle, oli räjähtänyt.\n\n\"Eteenpäin! Eteenpäin!\" kajahti samassa joka puolelta. Innostus ja\ntaistelunhalu säihkyi jokaisesta silmästä — itse kuolemaisillaan\nolevatkin vielä huusivat: \"Eteenpäin!\" ja laahasivat itseään hyökkääjiä\nkohden.\n\nKaikkien muiden edellä näemme nuo kaksi upseeria. Yht'äkkiä riensivät\nhe ylöspäin. Kumpikaan ei kykene ehtimään toisen edelle; molemmat\nnaurahtavat, ja iloisista kasvoista päättäen puhuvat he toisilleen\nkeskellä kuuminta taistelutuoksinaa leikkipuheita ja kompasanoja.\n\nDon Jacinto puristi silmälasinsa vielä terveeksi jääneeseen silmään ja\nkatsoi sitten ylös viholliseen päin. \"Pistä toki lasisi toiseen\nsilmään, tällähän silmällä sinä ilmankin näet!\" huusi don Diego.\nJacinto naurahti.\n\nKun molemmat näin kaikin voimin pyrkivät toistensa edelle ja olivat\nenää vain muutamia puolanväliä tikapuiden yläpäästä, aloitti linnaväki\npelottavan ampumisen hyökkääjäin rivejä vastaan. Parin silmänräpäyksen\naikana ei näkynyt muuta kuin valkeita savupilviä. Mutta kun seuraavalla\nhetkellä tuuli oli ne hajoittanut, seisoi don Diego jo ylhäällä\nmuurilla silmäillen takaisin toveriansa kohden, jota hän ei enää nähnyt\nvierellänsä. Don Jacinto oli jäänyt hiukkasen alemmaksi; pää oli\ntaaksepäin taipunut ja vasemmalla kädellä painoi hän rintaansa.\n\n\"Sinä olet voittanut vedon, toveri!\" huusi hän, vielä kerran heikosti\nnaurahtaen. Sitten irtautui käsi puolapuusta ja hän syöksyi kuolleena\nalas.\n\nTuntia myöhemmin oli linnoitus valloitettu. Don Diego riensi katuja\npitkin; siellä täällä lensi vielä laukaus hänen jälkeensä — toisin\npaikoin kaikui taas \"eläköön\"-huuto tervehdykseksi. Kaikesta tästä hän\nei kuullut mitään. Pian oli hän jo tuon tutun vankilarakennuksen\nviereisessä talossa, joka osoitti hirveitä hävityksen merkkejä. Pommi\noli tunkeutunut muurin läpi, ja sen tekemästä aukosta näkyi\npirstaantunut piaano, jolla Serena oli soitellut. Don Diego pyrki\nsisään; pitkiin aikoihin ei kuulunut ketään tulevaksi, vaikka hän\nvoimainsa takaa jyskytti porttia. Hän uhkasi jo tunkeutua sisään\nikkunan läpi; silloin ryömi esiin portinvartia, ehtimiseen kumarrellen,\nja avasi vavisten portin.\n\nSisällä hän jo alkoi puolustella itseään: eihän hän ollut pikemmin\nehtinyt aukaisemaan, kun hänen täytyi ryömiä ylös kellarista asti.\n\n\"Tunnetko minut, roisto?\" kysyi Diego astuen sisään.\n\n\"Suokaa anteeksi\", puhki tuo suuri, punanenäinen löntys ja alkoi itkeä.\n\"En ole tehnyt mitään, en edes yhtä laukausta ampunut.\"\n\nDon Diego ei voinut olla nauramatta. \"Sen kyllä uskon; mutta vastaa,\ntunnetko minut?\"\n\nPortinvartia tointui vähitellen säikähdyksestään, nähdessään tulijan\nhymyilevän; hän katseli vierastaan tarkemmin. \"Luulen tuntevani\",\nvastasi hän vihdoin surkealla äänellä. \"Korvapuustista, joka minulla\noli kunnia menneenä vuonna teidän kädestänne saada, tunnen teidät.\"\n\n\"Sinä kiittämätön! Etkö muistakaan, että minun leivässäni tuommoiseksi\nlihalöntiksi olet paisunut!\"\n\nOvenvartia hoiperteli säikähtyneenä takaisin. \"Don Diego!\"\n\n\"Missä on puolisoni?\"\n\nPuhuteltu vapisi kuin haavan lehti. \"Hän on mennyt pois — Sadeconiin!\"\n\n\"Siihenkö kurjuuden pesään?\" kysyi Diego suuttuen.\n\n\"Niin, hän tahtoi itse päästä maalle.\"\n\n\"Suu kiinni, vanha kettu! Onhan don Eustaquio anastanut kaiken hänen\nomaisuutensa?\"\n\nOvenvartia oli pyörtyä säikähdyksestä.\n\n\"Tänne vain sisälle! Minä tiedän kaikki!\" — Samassa riuhtoi hän\npuhuteltua turkinkauluksesta sisälle. \"Osaatko kirjoittaa?\" ärjäsi hän.\n\n\"Kyllä, hyvä herra — aivan hyvin.\"\n\n\"Istu siis tähän ja kirjoita todistus, jossa vakuutat, että mies, joka\nvuosi takaperin tavattiin kreivitär Serenan luona, olin minä — hänen\npuolisonsa.\"\n\n\"Suokaa anteeksi...\" alkoi ovenvartia.\n\n\"Älä keskeytä minua, lurjus!\" huusi Diego vihaisesti, salaa iloiten\nmiehen tuskasta. \"Onpa nenäsi vielä kierossa korvapuustista, jonka\nvuosi sitten kädestäni sait — varo vain, etten heti samanlaisella\nlaita sitä taas asemilleen.\"\n\nSäikähtynyt ovenvartia kirjoitti kaikki, mitä Diego hänelle saneli.\nPaperissa nimitti hän itseään inhottavaksi roistoksi — niin usein kuin\nkäskettiin.\n\n\"Onko täällä vielä ketään, joka osaa kirjoittaa?\" kysyi Diego\nkatsahtaen ympärilleen kamarissa.\n\n\"Kyllä — vaimoni\", vastasi ovenvartia osoittaen nurkkaan kyyristynyttä\nvapisevaa olentoa. Don Diego tarttui hänen niskaansa ja veti hänet\npöydän luo. \"Pane sinäkin tuohon nimesi!\" ärjäsi hän.\n\n\"Minä en näe ilman laseja!\" valitti vaimo.\n\n\"Pistä nenäsi likemmäksi\", neuvoi don Diego ja painoi armottomasti\nhänen päätänsä alemmaksi. Vaimo kirjoitti alle, ja don Diego pisti\npaperin taskuunsa. \"No nyt\", sanoi hän, \"saa lempo teidät viedä.\"\n\nAviopari kiitti nöyrimmästi, ettei hän sitä itse ottanut vaivakseen.\n\n\"Don Eustaquiolle voitte viedä terveisiä ja sanoa, että olen aikonut\ntoimittaa hänen korvansa museoon, Joutukoon siis minun puheilleni!\"\n\nMuutamia silmänräpäyksiä myöhemmin seisoi Diego paraatitorilla, jossa\nylipäällikkö, herttua Wellington, omakätisesti kiinnitti hänen\nrintaansa kunniamerkin urhoollisuudesta. Samassa tilaisuudessa pyysi\nDiego lomaa muutamiksi päiviksi.\n\nVielä saman tunnin kuluessa riensi hän jo ratsun selässä nopeasti kuin\nnuoli maantietä pitkin kylää kohden, joka oli mainittu hänen puolisonsa\nolinpaikaksi.\n\n\n\n\nVI.\n\n\n\"Minä tulen! jo tulen!\" puheli mitä kiivainta vauhtia helistävä\nratsastaja itsekseen. \"Ennenkuin on vaaksan verta aikaa kulunut, saan\nsinut jälleen nähdä ja _silloin olemme onnelliset!_ — — — Paljon\nolet minua tähteni kärsinyt! Paljon on minunkin täytynyt kärsiä\nkurjuutta ja kovaa onnea — vieläpä enemmänkin, kun minun on täytynyt\npaeta sinun läheisyyttäsi. Mutta nyt ovat kaikki kärsimykset loppuneet,\nja nyt tulemme onnellisiksi!... Tuon yhden kuolonsynnin tähden, jonka\nkerran tein, olen satoja kertoja kuolemaa etsinyt, mutta olen löytänyt\nvain mainetta ja kunniaa! Veren, joka tahrasi käteni ja kunniani, olen\ntaistelutanterella omalla verelläni pessyt pois... Ja nyt _tulemme\nonnellisiksi_!\"\n\n\"Jumala ja ihmiset ovat antaneet minulle anteeksi — ja myöskin sinä!\nEntisyyteni on jo pahan unen tavalla vajonnut unhotukseen. Nimeni on\npuhdas, omatuntoni rauhallinen, isänmaani maineikas; nyt alkaa meille\nuusi elämä, ja me tulemme onnellisiksi! Viiden vuoden ajalla olen ollut\nsinulle jokapäiväinen surun aihe; tästä lähtien tulet sinä olemaan\nminulle ainainen ilon aihe. Tähän saakka olen tuottanut sinulle vain\nhäpeätä — nyt voit ylpeillä minun nimeni kunniasta!\"\n\nTaivas oli puhdas, ilma kirkas, kentillä ja niityillä kukoistivat\nkasvit; kylissä seisoivat vanhukset ja lapset ovien edustalla ja\ntervehtivät rientävää ratsastajaa raikuvilla \"eläköön\"-huudoilla. Tytöt\nja vaimot, jotka menivät vettä hakemaan, lauloivat reippaita\nisänmaallisia lauluja ja kaikkialla liehuivat liput iloisesti. Kaikissa\nnäissä näkee ratsastaja vain kirkkaan kajastuksen oman sydämensä\nilosta.\n\n\"Minä tulen, jo tulen!\"\n\nNuolen nopeudella riensi ratsu yli vuorien, poikki laaksojen, läpi\nkylien. Kunnioituksella tervehtivät kuormankuljettajat ritarimerkkejä\nkantavaa ratsastajaa. Hetken aikaa lensi joukko kyyhkysiä samaan\nsuuntaan kuin hän, laskeutui alas tielle hänen edelleen ja pyrähti ylös\ntaas, kun hän ne saavutti. Aurinko paahtoi siniseltä taivaalta.\nRatsastajan sydän ja koko sielu olivat vain täynnä rakkautta ja riemua.\n\nPuolipäivän jäljestä kerääntyi synkkiä pilviä taivaanrannalle; niiden\nvälitse poltti päivä sitä helteisemmin.\n\nDon Diego oli yltä yleensä hiestä läpimärkä, ja kun hän tunsi\nvähitellen jäähtyvän ilman tunkeutuvan vaatteiden läpi, ja taivas\nkaukaa osoitti kovan rajuilman tuloa, poikkesi hän silmänräpäyksen\najaksi pieneen mökkiin tien poskessa.\n\nHän pyysi kylmää vettä, sammuttaakseen polttavaa janoansa. Mökin\nasukas, vanha, ystävällinen eukko, tarjosi hänelle juoman vihreässä\nruukussa, jonka sisällyksen don Diego tyhjensi viimeiseen pisaraan\nsaakka.\n\nTaivas oli jo puoleksi mustien pilvien peitossa. Silloin tällöin\nvälähteli salama. Puut suhisivat metsässä.\n\n\"Tuolla tulee oikea Jumalan ilma\", sanoi eukko. \"Älkää ratsastako\nedemmäksi, vaan jääkää tänne, siksi kunnes raju-ilma on ohitse.\"\n\n\"Kiitoksia, hyvä vaimo\", vastasi ratsastaja, \"mutta matkani on tärkeä\neikä siedä viivytystä.\" Sen sanottuaan iski hän kannuksensa hevosen\nkupeisiin ja ratsasti eteenpäin.\n\nPuoli tuntia myöhemmin oli rajuilma jo hänet saavuttanut. Polttavaa\nkuumuutta seurasi kamalan kylmä tuuli ja rankkasade, joka pimitti koko\ntaivaanrannan. Ratsastaja kietoi viittansa lujemmin ympärilleen. Tähän\nsaakka oli hänen mielensä ollut niin kiintynyt iloisiin ajatuksiin,\nettei hän muistanut ajatella terveyttään. —\n\nRajuilma oli mennyt ohitse, mutta ilma ei kirkastunut, vaan pysyi\npilvisenä. Hidas sade laskeutui maahan.\n\nKun Diego oli ehtinyt lähimpään kylään, olivat hänen vaatteensa\nkastuneet läpimäriksi, ja hän itse koko lailla kylmettynyt. Arveluttava\nhervottomuus levisi yli koko hänen ruumiinsa ja kädet vapisivat kovin.\n\nEnsimäiseltä vastaantulijalta kysyi hän, pitkäkö matka vielä oli\nSacedoniin.\n\n\"Runsaasti puolen tunnin, hyvä herra\", vastasi tämä, kummastellen\nkysyjän kalpeutta.\n\nDon Diego tunsi jo olevansa niin heikko, että hän vaivoin enää pysyi\nhevosen selässä. Turhaan koki hän istua tanakasti; hänen täytyi\nlaskeutua vasten hevosen kaulaa. Hänen hengityksensä oli polttavan\nkuuma. Verisuonet hänen päässään paisuivat jokaisesta liikkeestä, minkä\nväsynyt hevonen teki.\n\n\"Eteenpäin vain!\" huudahti hän ehtimiseen, Maailma pimeni hänen\nsilmissään; kasvot ja pää hehkuivat kuumeesta, samalla kun kädet\nkylmyydestä värisivät.\n\n\"Silmänräpäys vielä!\" puhui hän itsekseen, kooten viimeiset voimansa,\n— \"silmänräpäys vielä — ja sitten tulemme onnellisiksi!\"\n\nMuutamia minuuttia myöhemmin näki hän jatkuvan sadesumun läpi Sacedonin\nkirkon tornin ja vanhan linnan katon, joka suojasi hänen armastaan.\n\n\"Jo tulen, jo tulen\", kuiskasivat hänen huulensa. Hevonen saavutti\nkylän ensimäiset talot. Don Diego laski minuutit, jotka vielä erottivat\nhänet hänen rakastetusta vaimostaan.\n\nNyt oli hän kirkon luona. Minuutti vielä. Hän ratsastaa linnan pihaan,\ntahtoo hypätä hevosen selästä, mutta — — putoaa tainnotonna\nmaahan. — — —\n\nHän on siellä, minne hän on halannut. Kun hän aukaisee silmänsä, tuntee\nhän päänsä lepäävän rakastetun vaimon helmassa ja virvoittavan palsamin\nvaluvan hehkuvalle otsalleen. Serenan suudelmia ne olivat.\n\n\"Diaz! armaani! Kuinka voit?\" kysyi vaimo äänellä, joka vapisi ilosta\nja epätoivosta.\n\n\"Olen tullut luoksesi\", vastasi hän kolealla, soinnuttomalla äänellä.\n\"Olen tullut sinne, minne halasin. — Olen voittanut takaisin nimeni,\nJumala ja ihmiset ovat antaneet minulle anteeksi — sinä rakastat minua\nyhä, ja — minä luulin, että voisimme vielä tulla onnellisiksi!\"\n\nTässä vaikeni hän. Hän tunsi, kuinka läsnä kuolema oli.\n\n\"Niin, me tulemmekin onnellisiksi\", vastasi Serena, \"Siksihän on Jumala\nsinut vapauttanut, että vielä voit olla onnellinen, minun omani.\"\n\n\"Jumala on vanhurskas!\" kuiskasi sairas. \"Hän on sallinut, että olen\nsaanut puhdistaa kunniani, sinun kunniasi; hän on sallinut minun\njälleen tavata sinut — _mutta että pahantekijä vielä voisi elää\nonnellisena_, sitä hän ei voinut sallia. Siinä on kyllin, että hän suo\nminun kuolla onnellisena.\"\n\n\"Et saa kuolla\", vaikeroi vaimo epätoivoisena. \"Nythän vasta olet tullut\nomakseni — en voi sinua nyt jo kadottaa.\"\n\n\"Muutama hetki sitten kaatui ympärilläni satoja, mutta minut säästi\nkuolema. Nyt olen saavuttanut päämääräni — — sinut olen saanut\njälleen nähdä — nyt voi tuulenhengähdys puhaltaa minut pois.\"\n\nVaimo kallistui hänen ylitsensä katkerasti valittaen.\n\nYhä heikommalla äänellä jatkoi Diego: \"Täällä... rinnallani... on\nkunniaristi... ja sen alla kirjoitus... joka puhdistaa sinutkin\nmaailman edessä.\"\n\nSamassa astui lääkäri huoneeseen. Kiihkeästi pyysi Serena häntä\ntekemään mahdotontakin. Lääkäri koetti sairaan valtasuonta ja antoi\nhänelle muutamia tippoja pienestä pullosta. Ääneti seurasi hän sitten\nlääkkeensä vaikutusta sairaaseen. Tämä tuli vähitellen levollisemmaksi;\nSerena pyyhkieli hänen otsaansa, jolta hiki virtana valui. Kuume oli\nkadonnut.\n\n\"Kuinka voit, armaani?\" kysyi Serena suloisella, tyynnyttävällä\näänellään.\n\n\"Minä rakastan sinua!... ja olen onnellinen!...\" kuiskasi sairas tuskin\nkuuluvasti ja kuoli.\n\n\n\n"]