[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fEtOeXcTVQASM7mdgtQIEYWL8_Q0WUim96P9wJ2B9Kk0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},3158,"Erämaan henki","May, Karl",1842,1912,"3158-may-karl-eramaan-henki","3158__May_Karl__Erämaan_henki","Seikkailuja Suuressa Lännessä","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1888,1904,57526,361593,false,73970,[24,25],"Apache Indians -- Fiction","Western stories",[27,28],"Adventure","Novels","\"Erämaan henki: Seikkailu Suuressa Lännessä\" by Karl May is a novel written in the early 20th century. The storyline unfolds in the wild landscapes of the American West and focuses on the adventures of two main characters: a white man named Rankko and the African American man Veijo as they journey towards a place called Helmiaho. The narrative highlights themes of friendship, cultural encounters, and the challenges of survival in a rugged environment.  At the start of the novel, two riders, Rankko and Veijo, are depicted as they travel along a riverbank, discussing their unfavorable surroundings. They encounter a young, well-armed man named Veri-Repo, who introduces himself with a mysterious past. The dialogue reveals the characters' backgrounds and intentions, with tension building around the dangers of the wilderness. Their mission is to reach Helmiaho, where they hope to find refuge and perhaps information about a tragedy that occurred in their past. The opening sets the stage for a rich adventure filled with diverse characters and the complexities of life in the untamed West. (This is an automatically generated summary.)",[31,32],"Jaakkola, K. (Kaarle Kustaa)","Jaakkola, M. (Maria)",265,"Seikkailuromaani sijoittuu Pohjois-Amerikan Villin lännen aavikoille, joilla liikkujia uhkaavat vaarat ja rosvojoukot. Tarinassa seurataan kokeneiden erämiesten edesottamuksia heidän selvittäessään salaperäisen Erämaan hengen arvoitusta.","Karl Mayn 'Erämaan henki' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3158.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen\nja Projekti Lönnrot.","ERÄMAAN HENKI\n\nSeikkailuja Suuressa Lännessä\n\n\nKirj.\n\nKARL MAY\n\n\nSuomentaneet\n\nM. & K. Jaakkola\n\n\n\n\n\nPorissa,\nOtto Andersin'in kirjapainossa,\n1904.\n\n\n\n\n\n\nSuomennoksen alkulause.\n\n\nTämä raikas ja viehättävä kirja tapahtuelmista Suuren Lännen aavikoilla\non saanut etevän sijan sivistyskansain kirjallisuudessa. Maisemien,\nolojen ja seikkailujen kuvauksillaan se esittää näkemyksiä, jotka\novat omiansa näköpiiriä laajentamaan sekä hyvän ja uljuuden voitolle\npääsemistä harrastamaan. Sentähden onkin suomennettavain kirjain\nluettelossa tätä teosta ehdotettu meidän kieleemme kiinnitettäväksi ja\nsenvuoksi tämä nyt suomalaisessa muodossa ilmaantuu.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nVeri-Repo.\n\n\nKaksi miestä tuli ratsastaen pitkin joenvartta: valkoinen ja\nneekeri. Ensinmainittu oli sangen omituisesti puettu. Hänellä oli\nintiaani-jalkineet ja nahkahousut sekä hännystakki, joka ennen\noli ollut tummansininen, mutta oli nyt hyvin virttynyt. Siinä oli\npuuhkahihat, kirkkaat messinkinapit ja taskuissa kannet. Pitkät\nliepeet riippuivat siipien tavoin hevosen kummallakin puolen. Päässään\noli hänellä suuri, musta amatsoonihattu ja siinä liehui keltainen,\nkeinotekoinen kameelikurjen sulka. Tällä pienellä, hoikalla miehellä\noli aseena kaksipiippuinen pyssy hihnassa hartioilla ja vyössään oli\nhänellä veitsi ja kaksi revolveria. Useita kukkaroita oli myös vyössä\nampumavaroja ja muita tarpeita varten; nyt näyttivät ne kuitenkin\njotenkin tyhjiltä.\n\nMusta mies oli pitkä ja hartiakas. Hänelläkin oli makasiini-jalkineet\nja intiaani-nahkahousut. Tähän jalka- ja sääripukimeen ei yläruumiin\npuku oikein hyvin soveltunut, siinä kun oli asetakki, joka luultavasti\njoskus oli ollut jonkun ranskalaisen rakuunaupseerin. Tämä vaatekappale\noli kai joutunut Mejikkoon ranskalaisten maahan hyökätessä ja sitten\nkauvan harhailtuaan, vihdoin eksynyt neekerin ruumiille. Takki oli\njättiläismäiselle neekerille sekä liian lyhyt että liian ahdas, eikä\nulottunut kiinni, josta syystä saattoi nähdä ratsastajan leveän,\npaljaan rinnan, sitä näet ei peittänyt paita, luultavasti siitä\nsyystä, ettei lännessä ole pesiöitä eikä silittäjiä. Mutta sen sijasta\noli hänellä kaulassa puna- ja valkokirjava huivi, joka edestä oli\nsolmittu suureen solmuun. Pää oli patja;-, jotta nuo lukemattomat,\nrasvakiiltoiset kiharat paremmin näkyisivät ja saisivat ihmettelyä\nosakseen. Aseina hänelläkin oli kaksipiippuinen pyssy, veitsi, painetti\nja ratsastuspistooli, joka varmaankin oli yhdenikäinen kuin tupakki.\n\nMolemmilla miehillä oli hyvät ratsut. Hevosista saattoi nähdä, että\nniillä tänään oli pitkä taival takanaan, ja kuitenkin astuivat ne\nniin reippaasti ja vakavasti kuin olisivat ne tuskin tuntikauden\nratsastajiaan kantaneet.\n\nPuron rannat kasvoivat mehevää ruohoa, mutta vaan jonkun verran\nrannoilta uloten.\n\n\"Huono seutu tämä\", sanoi valkoinen mies. \"Pohjoisessa oli meillä\nparempi! Eikö niin, Veijo?\"\n\n\"Yes\" (kyllä), vastasi kysytty. \"Massa Rankko olema oikeassa. Masser\nVeijo ei pitämäs tästä. Jos vaan pian tulla Helmiahoon, sillä Masser\nVeijo olemas nälkä kuin valaskala, joka niellä taloja.\"\n\n\"Valaskala ei voi niellä taloja\", selitti Rankko, \"sillä sen kita on\nsiihen liian ahdas.\"\n\n\"Harvat niin leukojaan levittää kuin Masser Veijo, kun hän syödä.\nPitkäkö matka vielä olla Helmiahoon?\"\n\n\"Sitä en niin tarkoin tiedä. Sen tiedon mukaan, minkä aamulla saimme,\npitäisi meidän jo pian olla perillä. Katsos, eikö tuolla kaukana tule\nratsastaja?\"\n\nHän viittasi oikealle puron yli. Veijo-neekeri pidätti hevosensa,\nvarjosti kädellään silmänsä auringolta, joka jo oli alhaalla lännessä,\naukasi omituisella tavallaan suunsa, voidakseen paremmin nähdä, ja\nvastasi hetken päästä:\n\n\"Kyllä se ole ratsastaja, pieni mies isolla hevosella, Hän tule tänne\nMassa Rankon ja Masser Veijon tykö.\"\n\nKaukaa näkyvä ratsastaja tuli täyttä laukkaa, mutta ei ohjannut heitä\nkohti, vaan näytti aikovan vinosti heidän ohitsensa. Hän ei näyttänyt\nheitä huomaavan.\n\n\"Kummallinen ihminen\", mutisi Rankko. \"Täällä villissä lännessä\ntavallisesti ollaan iloisia, kun näkee ihmisen, mutta tuo ei näytä\nvälittävän tavata meitä. Hän on joko ihmisvihaaja, tahi on hänellä paha\nomatunto.\"\n\n\"Huutaako Masser Veijo häntä?\"\n\n\"Kyllä, huuda häntä! Sinun elehvanttitorveasi hän kyllä paremmin\nkuulee, kuin minun länsituulen suhinaani.\"\n\nVeijo piti molemmat kätensä suunsa edessä ja huusi täyttä kurkkua:\n\n\"Halloo! Seis! Odota! Miksi pakene Masser Veijoa?\"\n\nNeekerillä oli todellakin ääni, jolla sopi herättää valekuolleen\nelämään. Ratsastaja pysähtyi äkkiä ja molemmat miehet kiirehtivät häntä\nsaavuttamaan.\n\nLähemmäksi tultuaan havaitsivat he, ettei heidän edessään ollutkaan\npieni mies, vaan nuorukainen, joka tuskin oli jättänyt poika-iän. Hän\noli, samoin kuin nuo tunnetut kalifornialaiset veijarit, kiireestä\nkantapäähän puettu puhvelinnahkaan, ja kaikissa saumoissa oli ripsut.\nPäässään oli hänellä leveälierinen hattu. Vyönä oli hänellä leveä,\npunainen villanauha, joka riippui alas vasemmalta sivulta. Tässä oli\nkäyräveitsi ja kaksi hopealla huoltua pistoolia. Polviensa poikki\npiteli hän raskasta, kaksipiippuista pyssyä, ja edessä, satulan\nmolemmin puolin oli mejikkolaiseen tapaan nahkasuojus, asetettu säärien\npeitoksi ja varjelemaan niitä nuolilta ja keihäänpistoksilta.\n\nHänen kasvonsa olivat päivettyneet ja, hänen nuoruudestaan huolimatta,\nahavoittuneet. Otsan vasemmalta sivulta oikeaan silmään kävi punainen,\nleveä arpi, joka teki hänet sangen sotaisen näköiseksi Yleensä hän ei\nnäyttänyt nuorelta, varttumattomalta, kokemattomalta henkilöltä. Raskas\npyssy näytti tuntuvan hänelle höyhenkeveältä, tummat silmät olivat\nvakaasti vieraisiin kiintyneet ja hän istui satulassa niinkuin vanha\nmies.\n\n\"Good day, my boy!\" (Hyvää päivää, poikani) tervehti Rankko. \"Tunnetkos\ntätä seutua?\"\n\n\"Very well\", (sangen hyvin), vastasi hän, ivallisesti hymyillen, ehkä\nsiitä syystä, että kysyjä oli häntä sinutellut.\n\n\"Tunnetko Helmiahoa?\"\n\n\"Ay!\" (kyllä).\n\n\"Kuinka kauvan saa ratsastaa sinne ehtiäksensä?\"\n\n\"Mitä hitaammin, sen kauvemmin.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista! näytät olevan pikapäinen, poikani!\"\n\n\"Ehkä niinkin, minä en ole mikään mormoonisaarnaaja.\"\n\n\"Vai niin! Suo anteeksi! Olet ehkä vihoissasi siitä, että sinuttelin\nsinua?\"\n\n\"Semmoinen ei juolahtanut mieleenikään. Jokainen puhutelkoon kuinka\ntahtoo, mutta tyytyköön sitten minunkin puheeseeni.\"\n\n\"Hyvä, sitten me sovimme! Minä pidän sinusta. Tässä käteni! Sinuttele\nsinäkin minua; mutta vastaa minulle asianmukaisesti. Olen vieras näillä\nseuduin ja aion Helmiahoon. Toivon, ettet opasta minua väärää tietä.\"\n\nHän ojensi kätensä nuorukaiselle, joka tarttui siihen ja hymyillen\nsilmäili hännystakkia ja amatsoonihattua sekä vastasi:\n\n\"Konna on se, joka johdattaa muita harhaan! Sen olen itse saanut kokea.\nMinä ratsastan nyt juuri Helmiahoon. Tahdotteko seurata minua, niin\ntulkaa!\"\n\nRatsu lähti taas liikkeelle ja toiset kaksi seurasivat häntä. He\npoikkesivat purolta ja ratsastivat nyt etelään päin.\n\n\"Me olisimme seuranneet puroa\", huomautti Rankko.\n\n\"Olisitte sitäkin tietä Helmiahoon päässeet\", vastasi poika, \"mutta\nsieltä olisi ollut sangen pitkä matka; nyt pääsette kolmessa\nneljännestunnissa, mutta siihen olisi mennyt kaksi tuntia.\"\n\nOlipa onni, että kohtasimme sinut. Tunnetko uutistalon omistajan?\"\n\n\"Jopa hyvinkin hyvästi.\"\n\n\"Mimmoinen mies hän on?\"\n\nMolemmat ratsastajat olivat nuoren oppaansa kummallakin puolen. Tämä\nkatsoi heitä tutkivasti ja vastasi:\n\n\"Jos teillä ei ole puhdas omatunto, niin älkää ratsastako hänen\ntykönsä, vaan kääntykää ennemmin takaisin!\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Hänen terävä silmänsä keksii kaiken konnamaisuuden ja hän vaatii\nankarasti kunniallista menoa.\"\n\n\"Se on minun mieleeni. Meidän siis ei tarvitse häneltä mitään peljätä?\"\n\n\"Ei, jos olette kunnon miehiä. Hän on silloin valmis tekemään teille\nminkä palveluksen hyvänsä.\"\n\n\"Olen kuullut, että hänellä on kauppahuone.\"\n\n\"On niinkin, mutta hän ei tee kauppaa pelkän voitonhimon vuoksi,\nvaan palvellakseen luonansa vaeltavia lännen miehiä. Hänellä on joka\nlajia metsästystarpeita ja niitä hän myy niin helpolla kuin suinkin\nmahdollista on. Mutta se, josta hän ei pidä, ei saa häneltä mitään\nmillään hinnalla.\"\n\n\"Hän siis taitaa olla sangen omituinen mies?\"\n\n\"Eikä sitten; mutta hän koettaa kaikin tavoin pysyä erillään\nsemmoisista ihmisistä, jotka laittavat lännen epävarmaksi. Minun on\nmuuten suotta kuvailla häntä teille, sillä pian saatte itse häneen\ntutustua. Ainoastaan yhden asian kerron teille, asian, jota kenties\nette heti ymmärrä ja jolle ehkä naurattekin: hän on saksalainen\nsyntyään. Ja sillä on sanottu kaikki.\"\n\nRankko nousi jalustimissa ja huudahti: \"No mitä kummaa? Enkö minä\nsitä ymmärtäisi! Kuinka sille nauraisin! Mitä ajatteletkaan?\nRiemuitsen ruhtinaallisesti, kun täällä Ljaano estakaadon [viitoitetun\nruoho-aavikon] laidassa saan kohdata kansalaisiani.\"\n\nOppaan kasvot kävivät sangen totisiksi. Hän oli pari kertaa hymyillyt,\nmutta siitä saattoi päättää, ettei hän osannut nauraa. Nyt katseli hän\nRankkoa lempein silmin ja kysyi ystävällisesti:\n\n\"Oletkos saksalainen? Onko se oikein totta?\"\n\n\"On totta! Eikö näy päältänikin?\"\n\n\"Ei! Sinä et puhu vieraalla murteella ja olet ihan ameriikkalaisen\njankee-sedän näköinen, jonka hänen veljensä pojat ovat ulos akkunasta\nviskanneet.\"\n\n\"Lampuri! Mitäs sanot? Minä olen sitä kansallisuutta kuin sanoin ja\njoka sitä ei usko, sen minä lävistän pyssylläni.\"\n\n\"Eikö muka puukko piisaa! Mutta jos niin on, kyllä vanha Helmiaho\ntulee varsin iloiseksi, sillä hänkin on hyvin ylpeä isänmaastansa ja\näidinkielestänsä.\"\n\n\"Sen uskon. Meikäläinen ei milloinkaan unhota näitä kumpaakaan. Nyt\niloitsen vielä enemmän käynnistäni Helmiahossa. Oikeastaan olisi minun\njo heti pitänyt älytä hänen kansallisuutensa. Sillä Jankee olisi\nnimittänyt uutisasuntonsa Helmihorhoksi, t.m.s., mutta Helmiaho on\nsemmoinen nimi, joka meidän puolen miesten mielestä sopii paikalle.\nOletko sinä hänen naapurinsa?\"\n\n\"En ole. Minulla ei ole Horhoa eikä Ahoa. Minä olen niinkuin ilman\nlintu tai metsän eläin.\"\n\n\"Olet siis köyhä poika?\"\n\n\"Niin olen.\"\n\n\"Eikö sinulla ole vanhempia vaikka olet noin nuori?\"\n\n\"Ei ketään omaista.\"\n\n\"Mutta joku nimi sinulla sentään on!\"\n\n\"On kyllä. Minua sanotaan Veri-Revoksi.\"\n\n\"Veri-Repo! Se muistuttaa jotakin veristä tapausta.\"\n\n\"Juuri niin! Vanhempani murhattiin perheineen ja väkineen Ljaano\nestakaadolla; minä yksin jäin henkiin. Minut löydettiin pääkallo\npuhkaistuna. Olin silloin noin kahdeksan vuotias.\"\n\n\"Herran tähden! Siis sinä olet oikein täyttä totta köyhä poika,\nniinkuin äsken arvelin. Hyökättiinkö teidän kimppuunne ryöstötuumissa?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Sinulle ei siis jäänyt muuta kuin henkesi, nimesi ja kauhea muisto?\"\n\n\"Eipä niinkään paljon jäänyt. Helmiaho löysi minun makaamassa\nohdakepensaissa, nosti minut hevosensa selkään ja vei kotiinsa. Makasin\nkoko kuukauden kuumeessa, ja kun taas tulin tuntoihini, en enää tiennyt\nmitään. Olinpa unohtanut nimenikin, enkä sitä vielä tänäpäivänäkään\nmuista. Ainoastaan sen hetken, jolloin ryöväys tapahtui, muistan\nselvästi. Mutta onnellisempi olisin, jos senkin olisin unohtanut, sillä\nsilloin ei palava kostonhimo aina uudelleen pakottaisi minua ulos\ntuohon kamalaan erämaahan.\"\n\n\"Mutta minkätähden on annettu sinulle nimeksi Veri-Repo?\"\n\n\"Sentähden että olin ihan verissä ja houraillessani usein mainitsin\nRepoa. Siitä päätettiin, että se oli oma nimeni.\"\n\n\"Olivatko vanhempasi saksalaisia?\"\n\n\"Luultavasti. Kun jälleen tulin tajuuni, en ymmärtänyt englantia\nenkä saksaakaan. En osannut mitään kieltä. Mutta oppiessani hitaasti\nenglantia, ikäänkuin jotakin ihan uutta kieltä, aloin hyvin nopeasti\npuhumaan sujuvaa saksaa, niin että varmaan olin ennenkin sitä osannut.\nHelmiaho oli minulle isänä. Siihen aikaan hän ei vielä asunut\nnykyisessä uutisasunnossaan. Mutta minä en viihtynyt hänen luonaan.\nMieleni paloi erämaahan niinkuin nuoren haukan, jolta korppikotkat\novat vanhemmat repineet ja jonka täytyy leijailla tuon verisen paikan\nympärillä, kunnes hänen onnistuu saada murhaajan kiinni: Olkootpa\nvaikka sata kertaa häntä väkevämmät ja vaikka hän henkensäkin\nmenettäisi: sen hän mielellään uhraa, sillä hänen kuolemansa on samalla\nheidänkin henkensä meno.\"\n\nHän kiristeli hampaitaan ja tempasi niin äkkiä hevostaan suitsista,\nettä tämä nousi takajaloilleen.\n\n\"Saitko silloin myös tuon arven otsaasi?\" kysyi Rankko.\n\n\"Sain\", vastasi hän synkästi. \"Mutta älkäämme enää puhuko tästä! Se\nsaattaa mieleni liiaksi kuohuksiin ja silloin saattaa tapahtua, että\nlaukkaan pois teidän luotanne ja saatte yksin ratsastaa Helmiahoon.\"\n\n\"No, puhukaamme sitte sen omistajasta! Mikä mies hän oli tuolla\ntoisella puolella, vanhassa isänmaassaan?\"\n\n\"Metsäherra, luulen ma.\"\n\n\"Mi-mi-mi-mitä?\" huudahti Rankko. \"Semmoinen minäkin olin.\"\n\nVeri-Repo säpsähti hämmästyksestä, katseli tarkasti puhujaa ja lausui:\n\n\"Vai sinäkin? Sepä on sangen iloinen yhtymä.\"\n\n\"Kyllä vaan! Minun virka-urani oli sama. Mutta miksi hän jätti hyvän\nvirkansa?\"\n\n\"Suuttumuksesta. Luulen, että kysymyksessä olevat metsät olivat\nyksityisomaisuutta ja hänen isäntänsä oli kopea ja kärttyisä herra. He\nriitaantuivat, ja Helmiaho sai huonon todistuksen, jotta hän ei enään\nvoinut saada uutta paikkaa. Silloin hän meni niin pitkälle kuin pääsi.\nNäetkös punaiset ja mustat tammiviidakot tuolla.\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Rankko, katsellen osotettuun suuntaan.\n\n\"Siellä me taas saavutamme puron, ja metsän takana alkavat Helmiahon\nmaat. Tähän asti olet sinä minua kysellyt; nyt on minun vuoroni\nkysellä. Eikö tämän reippaan neekerin nimi ole Liukas Veijo?\"\n\nTämän kuultuaan hypähti Veijo satulassaan, ikäänkuin olisi hän aikonut\nliukua hevoseltaan alas.\n\n\"Voi, voi!\" huudahti hän. \"Miksi Massa Veri-Repo soimaa kilttiä,\nurhoollista Masser Veijoa?\"\n\n\"En tahdo sinua soimata, enkä loukata\", vastasi nuorukainen. \"Luulen\nolevani ystäväsi!\"\n\n\"Miksi siis nimittää Masser Veijoa intiaanein hänelle antamalla\nnimellä, syystä että hän aina liukuu alas hevosen selästä? Mutta nyt\nMasser Veijo ratsasta heikkarin hyvin!\"\n\nNäyttääkseen puhuneensa totta, kannusti hän hevostaan ja laukkasi\näskenmainittuun viidakkoon. Rankko oli myös ihmeissään nuorukaisen\nkysymyksestä.\n\n\"Sinä tunnet Veijon?\" virkkoi hän. \"Se on melkein mahdotonta!\"\n\n\"Ei suinkaan! Tunnen sinutkin.\"\n\n\"Olisipa se —! Mikä sitten on nimeni?\"\n\n\"Ontuva Rankko.\"\n\n\"Juuri niin. Mutta kuka on sinulle sen sanonut? Enhän minä ole\nikimaailmassa ollut näillä seuduin.\"\n\n\"No\", hymyili nuorukainen. \"Tulee kai tuntea niin kuuluisan lännen\nmiehen kuin sinä olet.\"\n\nRankko paisui niin että hännystakki oli käydä liian ahtaaksi ja lausui:\n\n\"Minäkö? Kuuluisa? Senkö sinäkin tiedät?\"\n\n\"Kyllä tiedän.\"\n\n\"Kuka sen sinulle on sanonut?\"\n\n\"Eräs aikaisempi tuttu: Paavo Pippuri, joka tavallisesti käy vaan\nnimellä Paksu Paavo.\"\n\n\"No herranen aika! Minun läheinen ystäväni! Missä olet hänet tavannut?\"\n\n\"Muutamia päiviä sitten hän kertoi minulle, että olitte sopineet\nkeskenänne tavata toisenne Helmiahossa.\"\n\n\"Aivan oikein. Tuleeko hän sinne?\"\n\n\"Tulee. Hän lähti aikaisemmin ja tulee suoraan sinne. Hän on kyllä pian\nsiellä.\"\n\n\"Olipa se mukavaa. Vai niin, että hän on kertonut sinulle meistä.\"\n\n\"Hän kertoi teidän retkestänne Kellokiven puistoon. Kun äsken mainitsit\nolleesi metsämies, tiesin heti kuka sinä olit.\"\n\n\"No, uskotko nyt, että olen oikea saksalainen?\"\n\n\"En ainoastaan sitä usko, vaan olet kokonaan hyvä mies\", vastasi\nnuorukainen hymyillen.\n\n\"Ei siis 'paksu' ole minua ihan mustaksi maalannut.\"\n\n\"Ei suinkaan. Kuinka hän olisi saattanut puhua pahaa rakkaasta\nRankostaan!\"\n\n\"Niin, tiedäppäs, me olemme toisinaan tavattomasti väitelleet asioista,\njoita koulunkäynti ei saa meitä oikein käsittämään. Mutta onneksi on\nhän huomannut, että olemme toisiamme etevämmät, eikä koko maailmassa\nlöydy parempia ystäviä kuin me. Mutta tässä on Veijo ja tuossa\nviidakko. Miten nyt tulee ratsastaa?\"\n\n\"Puron yli ja puitten lomitse; tuo on ihan oikein. Niin kelpo\nratsastaja kuin Veijo on, ei tarvitse raivattua tietä.\"\n\n\"Aivan niin\", myönsi neekeri ylpeästi. \"Massa Veri-Repo näkemä että\nMasser Veijo ratsastama niinkuin intiaani. Masser Veijo pääsemä sekä\nsuon että saven läpi.\"\n\nHe ratsastivat yli puron ja läpi viidakon, jossa ei ollut näreikköä\nheitä estämässä, ja kulkivat sitte maissi- ja kauravainioiden sekä\nperunamaan halki.\n\nTäällä oli paikoin hedelmällistä, mustaa hietikkoa, josta Teksasin\nylänkö on tunnettu. Puron vesi enensi uutisasumuksen arvoa ja juoksi\nihan talon asuinrivin ohi, jonka takana talli ja ulkohuoneet olivat.\n\nTalo oli kivestä, pitkä ja leveä, ilman yläkerrosta; päädyissä oli\nkuitenkin kaksi pientä vinttihuonetta. Oven edessä oli neljä suurta\nsuorarunkoista tammea, joitten haarat levittivät suloista siimestä.\nPuitten suojassa oli yksinkertaisia pöytiä ja penkkejä. Ensi\nsilmäyksellä näki, että asuinhuone oli sisäänkäytävästä oikealle ja\nVeri-Revon mainitsema kauppahuone sen vasemmalla puolen.\n\nErään pöydän ääressä istui vanhanpuoleinen mies, tupakkapiippu suussa\nja katseli tutkivasti läheneviä miehiä.\n\nHän oli pitkä ja lujarakenteinen, kasvonsa olivat ahavoituneet ja\ntäyspartaiset; hän oli oikea lännen mies, jonka käsistä saattoi nähdä,\nettä ne olivat hyvin vähän levänneet, mutta ahkerasti työtä tehneet.\n\nTunnettuaan vieraitten oppaan, nousi hän ja huusi kaukaa hänelle:\n\n\"Tervetuloa Veri-Repo! Saako sinut vihdoinkin nähdä? Minulla on\nuutisia.\"\n\n\"Mistä?\" kysyi nuorukainen.\n\n\"Tuolta kaukaa.\" Hän osotti länteen.\n\n\"Mimmoisia? Hyviäkö?\"\n\n\"Valitettavasti ei. On tosiaan ollut hyeenoja liikkeessä.\"\n\nTämä tieto näkyi vaikuttavan poikaan sähkön tavoin. Hän heittäysi\nsatulasta, astui reippaasti miehen luo ja sanoi:\n\n\"Tuon täytyy sinun heti kertoa minulle.\"\n\n\"Siinä ei ole paljon kerrottavaa ja se on pian sanottu. Mutta ensin\ntäytyy sinun olla kohtelias ja sanoa näille herroille kuka minä olen.\"\n\n\"Sekin on pian sanottu. Sinä olet herra Helmiaho, tämän maatalon\nomistaja, ja nämät herrat ovat minun hyviä ystäviäni, herrat Rankko ja\nVeijo, jotka ovat tulleet jotakin sinulta ehkä ostamaan.\"\n\nHelmiaho tarkkasi äskentulleita ja huomautti:\n\n\"Haluan ensin oppia heitä tuntemaan ennenkuin teen heidän kanssaan\nkauppaa. En ole heitä vielä koskaan nähnyt.\"\n\n\"Saat ihan levollisesti ottaa heidät vastaan: sanoinhan minä heitä\nystävikseni.\"\n\n\"Oliko se täyttä totta, vai kohteliaisuuttako.\n\n\"Täyttä totta.\"\n\n\"No sitte olette tervetulleita luokseni.\"\n\nHän ojensi kätensä Rankolle ja sitte neekerille, pyytäen heitä istumaan.\n\n\"Hevoset ensin, herrani\", sanoi Rankko. \"Tunnettehan te lännen miehen\nensi velvollisuuden.\"\n\n\"Aivan oikein! Huomaan teidät kunnon pojiksi siitä, kun pidätte huolta\nelukoistanne. Koska taas aiotte lähteä?\"\n\n\"Meidän täytyy ehkä viipyä täällä pari päivää, sillä odotamme hyviä\ntovereita.\"\n\n\"Viekää siis hevosenne asuinrakennuksen taakse ja huutakaa Herkulesta,\nneekeriä. Hän on mielellään teidän käytettävänänne.\"\n\nMolemmat noudattivat kehotusta. Helmiaho katsoi heidän jälkeensä,\npudisti päätään, ja sanoi Veri-Revolle:\n\n\"Kummallisia miehiä sinä tuot mukanasi. Ranskalaisen ratsumestarin ja\nmustaihosen, viidenkymmenen vuotiaan herran, jolla on kameelikurjen\nsulka hatussa. Se on kummallista täällä lännessäkin.\"\n\n\"Älä anna pettää itseäsi, vanha ystäväni! Tahdon mainita yhden ainoan\nnimen ja sinä olet heitä uskova. He ovat Vanhan Kovakouran tuttuja ja\nodottavat häntä täällä.\"\n\n\"Mitä puhutkaan? Onko se totta?\" huusi tilanomistaja. \"Tuleeko Vanha\nKovakoura tänne Helmiahoon?\"\n\n\"Tulee hän.\"\n\n\"Keneltä sen olet kuullut? Heiltä itseltäänkö?\"\n\n\"Ei, Paksu Paavo Pippuri sen sanoi.\"\n\n\"Oletko hänetkin tavannut? Olemme vaan kerran ennen olleet yhdessä,\nmutta tahtoisin mielelläni taas nähdä hänet.\"\n\n\"Saat pian nähdä hänen. Hänkin tulee tänne. Hän kuuluu siihen\nseurueeseen, jota nämät kaksi täällä odottavat.\"\n\nHelmiaho veti muutaman sauhun puolisammuneesta piipustaan; sitten\nhuudahti hän ilosta säteilevin kasvoin:\n\n\"Mikä uutinen! Vanha Kovakoura ja Paksu Paavo! Se on ilo ja kunnia,\njolle kyllä ymmärrän arvon antaa. Minun täytyy heti mennä kertomaan\nvanhalle Eevalleni, että — — —\"\n\n\"Odotas vähän\", sanoi Veri-Repo asettuen hänen tiellensä ja tarttuen\nhäntä käsivarteen, \"ensin tahdon kuulla, mitä on tapahtunut tuolla\naavikolla!\"\n\n\"Rikos tietysti\", vastasi Helmiaho, kääntyen hänen puoleensa. \"Kuinka\nkauvan olet poissa ollut?\"\n\n\"Lähes kaksi viikkoa.\"\n\n\"Silloin sinä et nähnyt täällä minun luonani niitä neljää perhettä,\njotka aikoivat aavikon yli. He lähtivät täältä viikko sitten, mutta\neivät ole vielä tulleet perille. Walli, kauppias, on tullut sieltä\ntännepäin. He olisivat hänet kohdanneet.\"\n\n\"Olivatko viitat kunnossa?\"\n\n\"Eivät olleet. Jos hän ei jo kaksikymmentä vuotta niin hyvin olisi\ntuntenut tuota autiota aavikkoa, olisi hän ollut hukassa.\"\n\n\"Missä hän on?\"\n\n\"Hän on levolla tuolla ylhäällä kamarissa. Hän oli tullessaan ihan\nnäännyksissä; ei kuitenkaan huolinut ruuasta, vaan meni heti maata.\"\n\n\"Minun täytyy, hänen väsymyksestänsä huolimatta, mennä häntä\nherättämään. Hänen täytyy kertoa minulle.\"\n\nNuorukainen kiiruhti, mieli kuohuksissa, tiehensä ja katosi huoneisiin.\nIsäntä istui polttamaan piippuansa. Hän ravisti päätään ihmetellen\nnuorukaisen kiirettä, mutta sitten näytti hän sangen tyytyväiseltä. Syy\nsiihen oli helposti huomattavissa sanoista, joita hän itsekseen supatti:\n\n\"Paksu Paavo! Hm...! Ja Vanha Kovakoura itse! Hm...! Ja semmoiset\nmiehet tuovat vaan kunnon ihmisiä mukanansa Tännehän tulee kokonainen\nseurue. Hm... Mutta pitäisihän minun sentään kertoa Eevalleni, että...\"\n\nHän nousi, ilmoittaaksensa vaimolleen iloisen uutisen, mutta pysähtyi\nsamassa, sillä Rankko tuli juuri nurkan takaa hänen luokseen.\n\n\"No, hyvä herra, löysittekö neekerin?\" kysyi Helmiaho häneltä.\n\n\"Löysin\", vastasi Rankko. \"Veijo on hänen luonaan ja heille minä jätin\nhevoset. Minä kiirehdin heti luoksenne, lausuakseni suuren iloni siitä,\nettä saan tavata virkaveljen.\"\n\nHän puhui englantia, jota kieltä tähän asti yksinomaan oli käytetty.\n\n\"Virkaveljen?\" kysyi uutisasukas. \"Missä niin?''\n\n\"Täällä! Tarkoitan tietysti teitä.\"\n\n\"Minua? Mitenkä niin?\"\n\n\"Nähkääs, Veri-Repo kertoi teidän olleen metsäherrana.\"\n\n\"Aivan oikein.\"\n\n\"Olemme siis virkaveljiä, sillä minäkin olen ollut metsätieteen\noppilas.\"\n\n\"Vai niin. Missä sitten, rakas ystävä?\"\n\n\"Saksassa, itse Saksenissa.\"\n\n\"Todellako? Saksenissa! Olettehan siis saksalainen? Miksi puhutte\nenglantia? Käyttäkää kaunista äidinkieltänne!\"\n\nTämän Helmiaho lausui ja Ontuva Rankko tokasi heti:\n\n\"Suurimmalla mielihyvällä, herra metsäherra. Kun myötäsyntyinen\näidinkieleni on kysymyksessä, en ollenkaan vastaan vänkää, vaan suostun\nheti. Saatte puhtaista ja selvistä lauseistani kuulla minun oleskelleen\nsiinä osassa syntymämaata, jossa, niinkuin tunnettu, puhutaan sujuvinta\nja sointuvinta kieltä, nim. Moritsburgissa, Dresdenin kaupungin\nlähellä, te tiedätte, jonka linnassa on Aukusti Väkevän valokuva, sekä\nkuuluisat lammikot. Tervehdin teitä siis jalon metsätieteen nimessä,\ntoivoen teidän heti huomaavan, että olette tekemisissä etevän, ingenium\nmagnum miksture Klementiuksen kanssa.\"\n\nKummallista! Kun Rankko puhui englantia, oli hän sangen järkevä ja\nkuin mies; mutta niin pian kun hän alkoi saksaa puhumaan, heräsivät\nsuuruuden ajatukset hänessä.\n\nHelmiaho ei ensin tiennyt mitä ajatella Hän pusersi ystävällisesti\nojennettua kättä, ei antanut suoranaista vastausta, vaan pyysi herran\n\"virkaveljen\" istumaan ja koetti voittaa aikaa menemällä asumukseen\ntuomaan virvokkeita. Takasin tullessaan toi hän pari pulloa olutta ynnä\nkaksi lasia.\n\n\"Helkkarissa, tuopa oli hauskaa!\" huudahti Rankko. \"Olutta! Se on\nmaistuva hyvältä! Tämän ääressä miehuullisen kaunopuheliaisuuden sulut\naukenevat. Valmistetaanko tämmöistä myös täällä Teksasissa?\"\n\n\"Kyllä, jopa suuretkin määrät. Teidän tulee tietää, että täällä on ehkä\nenemmän kuin neljäkymmentätuhatta saksalaista, ja johon saksalainen\nmuuttaa, siellä myös varmasti tämmöistä valmistetaan.\"\n\n\"Niin, kauvan eläkööt humalat ja maltaat! Oletteko itse tätä villittyä\ntehneet?\"\n\n\"En! Tuotan silloin kun sopii tynnyrillisen Koleman Citystä. Maljanne,\nherra Rankko.\"\n\nHän oli täyttänyt lasit ja kilisti Rankon kanssa. Mutta tämä sanoi:\n\n\"Minä pyydän, herra metsäherra, älkää vaivatko itseänne! Olen\nhyvin vaatimaton ihminen, älkää minua herratelko, vaan sanokaa\nihan yksinkertaisesti: herra virkaveli! sillä helpommin pääsemme\nmolemmin. En ole koskaan oikein voinut kärsiä tuota ruhtinaallista,\nkulkutaudinkaltaista hovisääntöä. Teidän oluenne ei ole huonoa.\nMiksi siis turmelisimme pitomme yltiöpäisillä ja tehdyillä\nuudenvuodentoivotuksilla? Eikö niin, teidänkin mielestänne?\"\n\n\"Kyllä, kyllä!\" nyökkäsi Helmiaho hymyillen.\n\n\"Te olette minun mieleiseni mies.\"\n\n\"Tietysti. Sen, jolla on sivistynyt, älykäs järki, täytyy olla vähän\nalentuvainen ja vapaamielinen. Mitä minuun tulee, ei se ole minun\nfakkilahjoillani ollut vaikeata. Mutta missä te oikeastaan olette\nopiskelleet?\"\n\n\"Tarantissa.\"\n\n\"Sitä minäkin ajattelin, sillä Tarant on kaikkien metsävirkailioiden\nAlma Pater.\"\n\n\"Te tarkoitatte Alma Mater.\"\n\n\"En suinkaan. Älkää ryhtykö kritiseeraamaan minun klassillista heprean\nlatinaani. Niin Paksu Paavokin teki, mutta omaksi vahingokseen! Siinä\ntapauksessa saattaisi helposti sydämmellinen ja hyvä suhteemme kääntyä\nhuonoksi. Mehän olemme tieteen ylimyksiä, emmekä tarvitse sellaista\nkärsiä. Mutta missä ystäväni Veri-Repo oikeastaan oleskelee?\"\n\n\"Hän on mennyt erään minun vieraani luo saamaan joitakuita tietoja.\nMissä te hänet tapasitte?\"\n\n\"Tuolla puron lähellä, noin tunnin matkan päässä täältä.\"\n\n\"Luulin teidän kauvemmin olleen yhdessä.\"\n\n\"Ei ollut tarpeellista. Minussa on jotakin niin viehättävää, että\nminusta hyvin pian tulee koko maailman ystävä. Fysioloogi nimittää\ntätä maku- ja tuntoaistien vertaussoinnuksi, jota valitettavasti ei\nole kaikille annettu. Nuorukainen on jo salassa uskonut minulle koko\nelämänuransa. Lahjoitan hänelle sydämmeni koko myötätuntoisuuden,\njoten uusi tuttavuutemme olisi hänelle onnenpotkauksen\nkalospinterokromatokreenee. Tiedättekö hänestä vielä jotakin\ntarkempaa?\"\n\n\"En tiedä, koska hän jo on teille kertonut koko elämänuransa.\"\n\n\"Mistä hän oikeastaan elää?\"\n\n\"Hm! Hän tuo toisinaan minulle muutamia kultamöhkäleitä. Siitä päätän,\nettä hän jossakin on löytänyt kultaa.\"\n\n\"Sen minä hänelle suon, koska hän näkyy olevan meidän kansaamme.\nTuntuu kamalalta kun ihminen ei tiedä, missä päiväntasaajan alla\nensimmäinen kehtonsa on ollut. Me molemmat, te ynnä me, emme tunne tätä\nHippokrateen tautia. Onneksemme tiedämme että meidän koti-ikävämme\non suunnattava Saksanmaahan — — — 'sinne, sinne', niinkuin Galilei\nMignonlaulussa niin kauniisti laulaa.\"\n\n\"Götheä te tarkoitatte.\"\n\n\"Enpä vainkaan. Minä osaan hyvin hyvästi erottaa Göthen ja Galilein.\nGöthe kuuluu kokonaan toiseen, korkeampaan kansakouluun. Häneltä ei\nherunut noin tunteellista runoa. Mutta Galilei on kaukoputkellaan ja\neleegillisine pyrstötähtineen osunut siihen oikeaan tyroolilaiseen\nkoti-ikävään, kun hän kirjoitti: '_Mä tiedän maan_' —\" Hän oli noussut\nseisomaan, lausunut värsyn kaikellaisilla eleillä. Nyt katseli hän\nmaatalon omistajaa kysyväisesti. Tämä saattoi vaivalla pysyä totisena.\nKun hän ei lausunut kehuvaa sanaa, kysyi Rankko pahoillaan:\n\n\"Näyttää siltä kuin runo ei teihin mitään vaikuttaisi. Onko teillä\nsitte niin raitis luonnonlaatu?\"\n\n\"Ei, ei. Minä vaikenin vaan hämmästyksestä, kun niin tarkkaan ja kauvan\nvoitte runoilian sanoja muistaa.\"\n\n\"Se on ylen helppoa. Minkä luen, sen minä tarkkaan. Ja jos se unohtuu,\nkorjaan sen itse. Sillä tavoin en jää kiitosta paitse.\"\n\n\"Olette siis syntyperäinen runoilia.\"\n\n\"Niin, eipä paljon puutu.\"\n\n\"Silloin kadehdin teitä. Olen kerran kokonaista kaksi päivää vaivannut\naivojani tekemällä syntymäpäivärunoa, mutta turhaan. En voinut\nhuudahtaa: heureeka!\" (löysin).\n\n\"Kuulkaa, älkää käyttäkö sitä sanaa väärin! Se on araapialainen\ntaikasana ja merkitsee: piru on merrassa. Senkaltaisten taikasanojen\nkäyttämisessä tulee olla hyvin varovainen, sillä eipä tiedä,\nmitä niillä loihtuu esiin. Ajatelkaas kuinka kävi kuuluisalle\nTshingiskaanille ja hänen kolmellesadalle sparttalaiselleen!\"\n\n\"Kuinka hänen kävi?\" kysyi tilanomistaja uteliaasti, ihmetellen mitä\nnyt seuraisi.\n\n\"Hän oli heidän kanssaan Gibraltarin salmessa, kun Tsherkessit aikoivat\nhyökätä linnoitusta vastaan. Kun hänellä oli näin vähän väkeä, kutsui\nhän Endorin noita-akan avuksensa. Hän istui nyt tämän ynnä väkensä\nkanssa erään padan ympärille, johon heitettiin kaikellaisia ruohoja\nynnä elehvantinjalkoja. Varmaankin tuli heille joku erehdys, sillä\näkkiä halkesi pata ja Tshingiskaani kaikkine sparttalaisineen lensi\nilmaan. Hän lensi muita korkeammalle ja huomasi silloin, että maa hänen\nallansa pyöri akselinsa ympäri, jolloin hän hepreaksi huudahti: 'O\nsancta simplicius!' joka merkitsee: ja sittenkään se ei liikahda.\"\n\nSilloin ei Helmiaho voinut itseään kauvemmin pidättää. Hän kavahti\npystyyn ja puhkesi raikuvaan nauruun. Ontuva Rankko yhä hännystakissaan\nja amatsoonihatussaan täytenä totena puheli tämmöistä sekamelskaa — se\noli liian hullunkurista.\n\n\"Mitä nauratte?\", kysyi Rankko loukkaantuneena. \"Luuletteko, vaikka\nolettekin virkaveljeni, voivanne rankaisematta — —\"\n\nOnneksi Veri-Repo tuli ulos asunnosta, joten Rankon puhe keskeytyi,\nmuuten hän olisikin pitänyt jyrisevän nuhdesaarnan. Nuorukainen katseli\nRankon tulistunutta naamaa ja kysyi:\n\n\"Mistä on kysymys? Mitä sinä lavertelet?\"\n\n(Hän puhui saksaa, kun hän kuuli Rankon tätä kieltä käyttävän). Tämä\nvastasi:\n\n\"Mistäkö syystä minä suuttunut olen? Siitä, että virkaveljeni\ntäällä nauraa minua. Ja mistä syystä? Siitä ettei hän ole selvillä\nmaailmanhistoriasta. Minä tässä vaivaan itseäni kertomalla\ntsherkessiläisten sotahistoriaa. Mutta hänellä ei ole ensinkään\ntaipumusta keskiajan sotatemppuihin ja suunnitelmiin.\"\n\n\"Sotatemppuihin ja suunnitelmiin?\" kysyi nuorukainen hämmästyen.\n\n\"Niin, tietysti! Tiedätkö sinä siitä mitään?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Sitten minä selitän sinulle.\"\n\n\"Sodankäynti on sotimiseen samassa suhteessa kuin mittausoppi on\nlaskuoppiin, nim. säde + säde — X = neliö kolmion nelikulmasta, jossa\non kaksi kaarta neljännen luokan nurkassa. Ymmärrätkös sitä?\"\n\n\"En vähintäkään\", vastasi Veri-Repo totuudenmukaisesti.\n\n\"Sen juuri uskonkin, sillä semmoisiin älykkäisiin mietelmiin tarvitaan\nsynnynnäistä käsityskykyä ja sitä paitsi sielunvoimien ahkeraa\nharjoitusta. Se, jolla ei ole näitä kumpaakaan, se ei käsitä semmoisia\nasioita. Sinä sen ainakin tunnustat. Mutta virkaveljeni tässä ei\nkäsitä sitä, vaan päällepäätteeksi nauraa minulle. Mitä minun tulee\nhänestä ajatella? Hän ei minua tunne. Minä olen syntynyt, niinkuin\nkreikkalainen sananlasku sanoo: inter sacrum et saxum stat — Saksenin\npyhässä valtiossa — enkä ole tottunut siihen että minulle nauretaan\nAjatteles tätä asiaa ja — —\"\n\n\"Sen tahdon tehdä\", keskeytti hänet Veri-Repo, \"mutta nyt ei minulla\nole aikaa. Nyt minun vaan täytyy ajatella noita ihmisraukkoja, jotka on\nmurhattu Ljaano estakaadolla.\"\n\nHän oli luultavasti paksulta Paavolta kuullut tarpeeksi Rankosta,\ntietääkseen miten kohdella häntä. Sentähden hän ei häntä vastustellut,\nvaan johti puhetta semmoiselle alalle, jonka hän tiesi herättävän\nRankon huomiota ja lopettavan hänen nuhdesaarnansa. Hän saavuttikin\ntarkoituksensa, sillä Rankko unohti heti suuttumuksensa ja kysyi:\n\n\"Onko ihmisiä murhattu Ljaano estakaadolla? Koska?\"\n\n\"Sitä ei tiedetä. He lähtivät täältä kahdeksan päivää sitten, eivätkä\nvielä ole tulleet aavikon poikki. Siitä päättäen ovat he hukassa.\"\n\n\"Ehkeivät sentään ole. He ovat ehkä ratsastaneet toiseen suuntaan kuin\nsinne, mihin ensiksi aikoivat.\"\n\n\"Sitä juuri pelkään. Tästä pääsee vain yhdelle suunnalle aavikon yli.\nSe on yhtä vaarallinen kuin esim. Saharan tai Gobin erämaa. Ljaano\nestakaadolla ei ole ainoatakaan lähdettä, ei kosteikkoa, ei kameeleja,\njotka päiväkausia jaksavat janoa kärsiä. Tästä syystä on tämä erämaa\nniin peljättävä, vaikka se on pienempi kuin tuo suuri Afrikan tai\nAasian erämaa. Täällä ei ole mitään raivattua tietä. Siksi on tolpilla\nviitoitettu se tie, joka on ainoa mahdollinen kulkea ja siitä on erämaa\nsaanut nimensä Ljaano estakaado, viitotettu aavikko. Se joka joutuu\nviittojen ulkopuolelle, on hukassa, hänen täytyy nääntyä ja kuolla.\nKuumuus ja jano turmelevat hänen aivonsa, hän kadottaa ajatuskykynsä ja\nratsastaa ympyrässä kunnes hevosensa kaatuu.\"\n\n\"Sentähden hänen ei pidä poiketa viitotetusta tiestä, tarkoitat kai?''\nkysyi Helmiaho, joka huomasi Rankon ravistavan päätään.\n\n\"Niin, sitä minä tarkoitan\", vastasi Veri-Repo.\n\n\"Sitä varovaisuutta kukin noudattaa. Hyvin harva tuntee Ljaano\nestakaadon niin hyvin, että hän osaisi tien viittojen avutta. Mutta\novatko nyt pahat ihmiset näitä muutelleet.\"\n\n\"Sehän olisi pirullista.\"\n\n\"Niinhän se olisi; mutta kuitenkin semmoista tapahtuu. Löytyy\npahantekiöitä, jotka kiskovat viittatolpat maasta ja asettavat ne\nväärään suuntaan. Joka näitä sitten seuraa, on hukassa. Viitat loppuvat\näkkiä, hän on joutunut turmioon, eikä enää löydä tietä.\"\n\n\"Mutta sopiipa hänen ratsastaa tolppien mukaan takaisin.\"\n\n\"Se on myöhäistä, sillä hän on jo niin kaukana aavikolla, ett'ei\nhän enään pääse ruohikolle, ennenkuin nääntyy. Ryöväreillä ei ole\ntapana häntä tappaa; he odottavat kunnes hän on lopussa ja silloin he\nryöstävät ruumiin. Niin on usein tapahtunut.\"\n\n\"Mutta eikö semmoisesta voi tehdä loppua?\"\n\nHelmiaho oli juuri vastaamaisillaan, kun hänen huomionsa kääntyi\nmieheen, joka hitaasti lähestyi talon takaa. Hän oli kiireestä\nkantapäähän mustiin puettu ja kantoi kädessään pientä myttyä. Hän\noli hoikka ja pitkä, rinta sisäänpainunut, kasvot laihat ja suipot.\nAlhaalla niskassa istuva korkea hattu sekä lasisilmät ja tumma puku\ntekivät hänen papin näköiseksi. — Hiipivin askelin tuli hän esille,\nkajosi hattuunsa ja lausui:\n\n\"Hyvää päivää, herrani. Olenko osannut oikein Herra Rauhantuomarin Juho\nHelmiahon luokse?\"\n\nHelmiaho loi mieheen silmäyksen, josta näkyi, ett'ei tämä häntä\nsuuresti miellyttänyt ja virkkoi:\n\n\"Nimeni on Helmiaho, mutta herra nimen saatte tyynesti jättää pois. En\nole rauhantuomari enkä muutenkaan pidä arvonimistä. Todellinen kunnon\nmies ei suvaitse sumua silmiinsä. Koska minun nimeni tiedätte, uskallan\nehkä kysyä teidänkin nimeänne?\"\n\n\"Miksipä ei, herrani! Nimeni on Topias Taivola ja olen\nlähetyssaarnaajana 'Viimeisten päivien pyhien' luona.\"\n\nTämän hän sanoi pöyhkeällä, tekopyhällä äänellä, josta tilanomistaja ei\nkuitenkaan välittänyt, sillä hän vastasi olkapäitään kohottamalla:\n\n\"Te olette siis mormooni. Se ei suinkaan ole teille mikään\npuoltolause Te nimitätte itseänne 'Viimeisten päivien pyhiksi'.\nSe on liian vaateliasta ja uhkamielistä, ja koska minä olen hyvin\nvaatimaton ihmislapsi, johon teidän omavanhurskautenne ei vähintäkään\nvaikuta, katson parhaaksi, että heti astelette eteenpäin hurskaissa\nlähetyssaappaissanne. En kärsi mitään uudestaan kääntäjää täällä\nuutisasutuksessa.\"\n\nTämä oli selvää, jopa loukkaavaakin kieltä. Mutta Taivola pysyi\nnöyränä, koski taas kohteliaasti hattuunsa ja vastasi:\n\n\"Te erehdytte, herrani, jos luulette minun aikovani kääntää tämän\nsiunatun maatalon asukkaita. Minä pyydän vaan tässä levähtää sekä\nsammuttaa nälkääni ja janoani.\"\n\n\"No, jos ette muuta tahdo, niin saatte kyllä mitä tarvitsette, mutta\nvaan sillä ehdolla, että maksatte. Teillä on arvatakseni rahaa\nmukananne?\"\n\nHän katseli vierasta terävästi ja tutkivasti ja näytti siltä kuin olisi\nhän edessään nähnyt kaikkea muuta kuin jotakin mieluista. Mormooni\nkohotti katsettaan taivasta kohti, rykäsi ja virkkoi:\n\n\"Tosin minulla ei ole liiaksi tämän syntisen maailman aarteita, mutta\nruuan, juoman ja yösijan voin kuitenkin maksaa. En tosin ollut ottanut\nlukuun tämmöistä laskua, sillä minulle kerrottiin Juhana Helmiahon\nolevan erittäin vieraanvaraisen.\"\n\n\"Vai niin, kuka teille semmoista kertoi?\"\n\n\"Minä kuulin sen Tailorsvillen kauppalassa, josta tulen.\"\n\n\"Silloin on puhuttu totta, mutta on unohdettu kertoa, että olen\nvierasvarainen vaan niille henkilöille, jotka ovat tervetulleita\nluokseni.\"\n\n\"Enkö minä siis ole tervetullut?\"\n\n\"Ette suinkaan.\"\n\n\"Mutta enhän minä ole teille pahaa tehnyt?\"\n\n\"Mahdollista kyllä. Mutta kun katselen teitä, niin tuntuu siltä, kuin\ntulisi minulle tapahtumaan jotakin pahaa teidän kauttanne Älkää panko\npahaksenne, herrani. Minä olen suorapuheinen mies. Teidän kasvonne —\n— teidän kasvonne — — niin, oikein kädestä tempaa kun niitä katselee.\nTekisi mieli antaa teille korvapuustin.\"\n\nEi mormooni nytkään näyttänyt loukkaantuneelta. Hän koski kolmannen\nkerran hattuunsa ja sanoi lempeällä äänellä:\n\n\"Vanhurskaitten osana tässä maailmassa on joutua väärinkäsitetyksi. En\nvoi mitään kasvoilleni. Jos ne eivät teitä miellytä, ei se ole minun\nsyyni, vaan teidän.\"\n\n\"Vai niin. Mutta ette suinkaan suvainne sitä teille sanottavan. Jos\njoku niin suoraan ilmoittaisi minulle etteivät kasvoni häntä miellytä,\nsaisi hän siinä silmänräpäyksessä maistaa minun kourastani naamaansa.\nSe on kunniantunnon puute, kun tyyneenä vastaanottaa semmoista. Muuten\nsaan sanoa teille, etteivät kasvonne minulle epämieluiset ole, vaan\nte pidätte ne niin että se on minulle epämieluista. Ja lisäksi tuntuu\nkuin nuo eivät olisi todelliset kasvonne. Luulen että niissä on ihan\ntoisellainen ilme, kun olette yksinänne. Lopuksi on teissä jotakin\nmuutakin minulle vastenmielistä.\"\n\n\"Uskallanko kysyä, mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Sen teen kysymättännekin. Minulle on hyvin vastenmielistä, että\ntulette Tailorsvillestä.\"\n\n\"Mistä syystä? Onko teillä vihollisia siellä?\"\n\n\"Ei ainoatakaan. Mutta sanokaa, mihin aiotte?\"\n\n\"Ylös Prestoniin Red Riverin varrella.\"\n\n\"Hm. Käykö tämän kautta sitten oikotie?\"\n\n\"Ei, mutta olen kuullut niin paljon hyvää ja rakastettavaa teistä\nkerrottavan, että sydämmestäni halusin oppia teitä tuntemaan.\"\n\n\"Älkää halutko sitä, herra Taivola, sillä siitä saattaisi koitua teille\npahaa. Oletteko jalkaisin?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Teillä ei ole hevosta?\"\n\n\"Hevosta ei ole minulla.\"\n\n\"Älkää yrittäkö petkuttaa minua. Te olette kätkeneet hevosen tänne\njohonkin ja minä epäilen, että teillä siihen ei ole niin ihan\nkunnialliset syyt. Näillähän main ratsastaa jokainen mies, jokainen\nnainen ja lapsi. Täällä ei pääse mihinkään hevosetta. Vieras, joka\nkätkee hevosensa ja sitten kieltää omistavansa hevosta, hänellä\nvarmaankaan ei ole hyviä aikeita.\"\n\nMormooni pani kätensä ristiin ja lausui juhlallisesti: \"Herra Helmiaho,\nminä vannon, ettei minulla ole hevosta. Minä käyn nöyrästi jalan maan\nläpi, enkä vielä milloinkaan ole istunut satulassa.\"\n\nSilloin Helmiaho nousi rahilta, meni miehen luokse, laski kätensä\nraskaasti hänen olalleen ja lausui:\n\n\"Mies, noinko te puhutte minulle, joka monet vuodet olen täällä rajalla\nelänyt? Luuletteko minun olevan sokean? Näenhän minä, että olette\nratsastaneet housunne kiiltäviksi sisäpuolelta, ja näen kannusten\ntekemät reiät saappaissanne, sekä — — —\n\n\"Se ei todista mitään, herra! keskeytti hänet mormooni. Olen ostanut\nsaappaat vanhoina ja reiällisinä.\"\n\n\"Todellako? Kauvanko olette niitä käyttäneet?\"\n\n\"Kaksi kuukautta.\"\n\n\"Silloin olisi pöly ja lika täyttänyt reiät. Tai kaiveletteko\nhuviksenne ne joka päivä auki? Yöllä satoi; niin pitkällä jalkamatkalla\nolisivat saappaanne käyneet likaisiksi. Kun ne ovat puhtaat, todistaa\nse vaan että olette ratsastaneet. Sitä paitsi haisette te hevoselta, ja\nkatsokaa tuonne! Kun toisten panette kannukset taskuunne, niin varokaa\netteivät ne pistä esille.\"\n\n\"Nämät kannukset löysin eilen\", puolustihe mormooni.\n\n\"Olisi ollut parempi jättää ne maahan, kun ette niitä tarvitse. Muuten\nei se koske minuun, ratsastatteko vai purjehditteko. Minun puolestani\nsaatte vaikka kulkea iuistilla maailman läpi. Maksusta saatte ruokaa\nja juomaa, mutta sitte saatte mennä. Yöksi ette saa jäädä meille. Otan\nvaan semmoisia ihmisiä vastaan, joita en epäile.\"\n\nHän meni akkunaan, lausui puoliääneen muutamia sanoja huoneeseen\nja palasi sitten paikoilleen, näennäisesti sen enempää vieraasta\nvälittämättä.\n\nTämä istui pöydän ääreen, laski myttynsä siihen pani kätensä ristiin,\nja istui katse maahan luotuna kärsivällisesti odottaen että hänen\neteensä asetettaisiin syötävää. Hän näytti vääryyttä kärsineeltä\nmieheltä.\n\nOntuva Rankko oli mielenkiinnolla kuunnellut lyhyttä keskustelua, mutta\nsen loputtua ei hän sen enempää huomiota mormooniin luonut. Toisin oli\nVeri-Revon laita.\n\nTämä oli heti kun vieras ilmestyi ollut silmät leveillään, eikä\nkääntänyt katsettaan hänestä Hän ei ollut istunut, vaan aikonut\nratsastaa pois talosta, josta syystä hänen hevosensa oli hänen\nvieressään. Nyt pani hän kätensä otsalleen ikäänkuin koettaisi hän\nmuistella jotakin. Sitten laski hän kätensä alas ja istui hitaasti\nisännän vastapäätä, joten hän saattoi pitää mormoonia tarkasti\nsilmällä. Hän koetti olla ihan välinpitämättömän näköinen, mutta tarkka\nkatselia olisi kuitenkin nähnyt, että hänen ajatuksensa työskentelivät\nihan erityisellä tavalla.\n\nSilloin astui vanhanpuoleinen, lihavanläntä rouva ulos ovesta. Hän\nkantoi isoa häränpaistia ja leipää.\n\n\"Tämä on vaimoni\", sanoi Helmiaho Ontuvalle Rankolle saksaksi —\nmormoonille oli hän puhunut englantia — \"hän ymmärtää saksaa yhtä hyvin\nkuin minä.\"\n\n\"Sepä ilahuttaa minua suuresti\", sanoi Rankko ja ojensi hänelle\nkätensä. \"Siitä on hyvin kauvan kuin kenenkään rouvasihmisen kanssa\nolen äidinkieltäni puhunut. Olkaa tervehditty ja siunattu, ihastuttava\nrouva Helmiaho! Onko teidänkin kehtonne keinunut isä Rheinissä tai\nsisar Elbessä?\"\n\n\"Ei juuri\", vastasi hän hymyillen, \"eipä meillä tuolla kotona, vanhassa\nemämaassa ole tapana asettaa kehtoja veteen. Mutta syntyperäinen\nsaksalainen olen minä kuitenkin.\"\n\n\"No niin, tuo puhe Rheinistä ja Elbestä ei tietysti ole niin\npuustavillisesti ymmärrettävä. Se on pidettävä runollisena kuvakielenä.\nMinä olen vetänyt ensimmäiset autuaat henkäykseni lähellä Dresdeniä,\neikä ole ihmeteltävää että se kaikkine taideaarteineen on totuttanut\nminua puhumaan korkeammassa, lyyrillisessä tyylissä. Schiller\ntarkoittaa eräässä kauniissa runossa etupäässä meitä saksilaisia,\nsillä runoilian sydän kuului meille, koska hänen rouvansa oli syntynyt\nSaksenissa. Kuitenkin pidän minä arvossa kaikkia saksalaisia ja\npyydän sydämmestäni että levittäisitte vieraanvaraiset siipenne minun\nympärilleni. En koskaan, hyvä rouva, unohda olla kiitollinen, se on\nitsestään selvä minun kaltaiselleni sivistyneelle miehelle.\"\n\nHyvä rouva ei todellakaan tiennyt mitä vastata tuolle omituiselle\nmiehelle. Hän katsoi kysyväisesti mieheensä, joka tulikin hänelle\navuksi sanoen:\n\n\"Tämä herra on arvossa pidetty virkaveli, joka kotimaassaan olisi hyvin\nedistynyt urallaan; lukenut ja kunnon metsävirkamies.\"\n\n\"Ihan niin\", tokasi Rankko, \"korkeampi, voimaperäinen metsätiede oli\nporras, jota myöden minä olisin käsin ja jaloin kivunnut, jollei\nkohtaloni olisi saanut minusta kiinni ja laahannut minut tänne\nAmeriikkaan. Onneksi ei minun tarvitse katua, että olen lainannut\ntarkan korvani kohtalon äänelle. Kun kaikki kaksitoista runotarta ovat\nminun kohottaneet sivistyksen huipulle, jossa käy kaikelle alhaiselle\nvälinpitämättömäksi, todistan täten, että rouvat ne meille taivaallista\nnektaria ja amproosiaa tarjoovat, jolla vertauksella minä tietysti\ntarkoitan teidän oluttanne ja häränpaistianne. Käykäämme siis käsiksi\nnäihin hyväntahtoisuutenne lahjoihin, joista meidän on kiittäminen\nteidän rakastettavaisuuttanne. Toivon että pian opimme tuntemaan\ntoisemme, hyvä rouva Helmiaho.\"\n\n\"Siitä olen ihan varma\", vastasi tämä päätään nyökäten.\n\n\"Niin se on luonnollista. Korkeasti sivistyneitä henkilöitä yhdistää\nheidän syntyperäinen vaistonsa. Mitä on pilvien alapuolella, siitä emme\nhuoli. Mutta nyt on olueni lopussa. Saisinko vielä lasillisen?\"\n\nRouva otti hänen lasinsa tuodakseen hänelle pyytämäänsä olutta. Samalla\ntoi hän mormoonille leipää, juustoa, vettä ja pienen lasillisen\nväkevää. Tämä tyytyi yksinkertaiseen ateriaansa, valittamatta sitä,\nettei ollut saanut lihaa.\n\nSilloin Veijo tuli.\n\n\"Masser Veijo ollos valmis hevosineen\", sanoi hän. \"Masser Veijo myös\nsyödä ja juoda!\"\n\nSilloin lankesi hänen katseensa \"Viimeisten päivien pyhään.\" Hän\ntuijotti muutaman silmänräpäyksen mieheen ja huusi sitten:\n\n\"Mitä Masser Veijo näke? Kuka täällä istu? Se olla Massa Welho, varas,\njoka varasti Massa Baumannin monet rahat.\"\n\nMormooni hyökkäsi pystyyn ja tuijotti peljästyksissään neekeriin\n\n\"Mitäs sanot\", kysyi Rankko, hypäten pystyyn hänkin. \"Olisiko tämä mies\ntuo Welho?\"\n\n\"Kyllä se olla hän. Masser Veijo tuntemas hänen hyvin. Masser Veijo\nhäntä katseli silloin hyvin tarkasti.\"\n\n\"Herranen aika! Olisipa se hauska kohtaus. Mitä sanotte itse, master\nTopias Taivola?\"\n\nMormooni oli voittanut ensimmäisen säikähdyksensä. Hän teki halveksivan\nliikkeen kädellään neekerille ja vastasi:\n\n\"Tuo musta ei ole kai oikein viisas? Minä en käsitä häntä, enkä tiedä\nmitä hän tahtoo?\"\n\n\"Hän puhui kyllä; selvästi. Hän nimitti teitä Welhoksi ja sanoi että\nolette varastaneet hänen herraltansa, Baumannilta.\"\n\n\"Minun nimeni ei ole Welho.\"\n\n\"Ehkä se on entinen nimenne?\"\n\n\"Minun nimeni on ja on aina ollut Taivola. Nikkeri näyttää\nsekoittavan minua johonkuhun muuhun.\"\n\nSilloin astui neekeri esille, uhkasi häntä ja huusi:\n\n\"Mikä Masser Veijo olla? Masser Veijo olla neekeri, eikä mikään\nkirottu nikkeri. Masser Veijo olemas kunnon musta mies. Jos Massa\nWelho vielä kerran sano nikkeri, niin Masser Veijo lyödä häntä\nnyrkillä, niinkuin Massa Vanha Kovakoura opetti.\"\n\nNyt asettui Helmiaho heidän väliinsä:\n\n\"Älä rupea käsikähmään. Sinä syytät tätä miestä varkaudesta. Onko\nsinulla todistuksia?\n\n\"Kyllä Veijolla olla todistuksia! Massa Rankkokin tietämäs, että Massa\nBaumannilta on varastettu. Hän olla todistaja.\"\n\n\"Onko se totta, master Rankko?\"\n\n\"On\", vastasi tämä. \"Voin sen todistaa.\"\n\n\"Kuinka se tapahtui?\"\n\n\"Seuraavalla tavalla: Toverillani Baumannilla, jota tuttavansa myös\nlyhyesti nimittävät Karhunampujaksi, oli Platto Riverin lähellä\nkauppahuone ja minä olin hänen apulaisensa ja osallisena liikkeessä.\nAlussa oli hyvä liike, kun siellä kävi paljon kullankaivajia, jotka\nsiihen aikaan olivat kokoontuneet Mustienkukkuloitten luo. Ansaitsimme\npaljon rahaa ja usein oli meillä kätkettynä koko joukon rahaa ja\nkultamöhkäleitä. Kerran täytyi minun lähteä kiertämään kaivajien luo\nvaatimaan saataviamme. Kun kolmantena päivänä palasin, sain tietää,\nettä Baumannilta minun poissaollessani oli varastettu. Hän oli ollut\nkahden Veijon kanssa ja eräänä yönä oli heillä ollut vieras, nimeltä\nWelho. Seuraavana aamuna oli tämä poissa ja hänen mukanaan kaikki rahat\nEi olisi hyödyttänyt ajaa häntä takaa, sillä tämän jälestä puhkesi\nrajuilma, joka hävitti kaikki jäljet. Emme sittemmin ole voineet keksiä\njälkeäkään hänestä, vaikka usein olemme kuulustelleet tuota kunnon\nWelhoa. Nyt luulee Veijo löytäneensä hänet tässä 'Viimeisten päivien\npyhässä', enkä voi otaksua hänen erehtyneen. Veijolla on silmät auki\nja hyvin kyllä muisti. Hän vakuutti silloin niin tarkasti miestä\nkatselleensa, että tuntisi hänet, vaikka hän olisi valepuvussakin.\nSiinä kaikki, mitä minulla on tässä asiassa sanottavaa.\"\n\n\"Vai niin, ette siis itse nähneet varasta?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Silloin ette voi todistaa, että meillä todellakin on varas tässä.\nVeijokin on sitä väittämässä. Mitä siinä tapauksessa on tehtävä,\ntiedätte te yhtähyvin kuin minä.\"\n\n\"Masser Veijo hyvin tietäjä, mitä tehdä, huudahti neekeri. Masser Veijo\ntappaa konnan. Masser Veijo ei erehdy, vaan tuntea tuota hyvin.\"\n\nHän yritti tuupata Helmiahon sivulle, päästäksensä mormoonin luokse,\nmutta tilanomistaja pidätti hänet sanoen:\n\n\"Pidätäs! Semmoista väkivallantekoa minä en kärsi maallani.\"\n\n\"No, sitten Masser Veijo odottaa, kunnes konna olla poissa Masser\nHelmiahon maalta; mutta sitten hänet hirttämä ensi puuhun. Master\nVeijo odottama kunnes varas on lähtenyt, hän ei päästämä häntä pois\nsilmistään.\"\n\nHän asettui istumaan mormoonia vastapäätä. Saattoi nähdä, että hän\noli tarkoittanut täyttä totta uhatessaan mormoonia. Taivola katseli\npelvolla neekerin jättiläisvartaloa ja kääntyi sitten Helmiahoon:\n\n\"Herrani, minä olen todellakin viaton. Tämä musta masteri on\ntäydellisesti erehtynyt ja minä toivon saavani luottaa teidän\nsuojelukseenne.\"\n\n\"Älkää liiaksi minuun luottako\", kuului vastaus. \"Ei ole tuotu mitään\nsitovia todistuksia, eikä sitäpaitsi varkaus koske minuun, kun ei\nminulla ole mitään virallista tehtävää. Saatte siis olla turvallisena\nniin kauvan kun täällä olette. Mutta olen jo teille sanonut, että\nteidän on niin pian kuin suinkin täältä lähteminen, ja mitä sitte\ntapahtuu, on minusta yhdentekevä. En voi kieltää master Veijon oikeutta\nsuorittaa asiansa loppuun kahden kesken. Rauhoittaakseni teitä,\nvakuutan, etten aio mennä tainnoksiin kauhusta, jos huomenna tapaisin\nteidät riippumassa jossakin puussa.\"\n\nNäin oli siis asia hetkeksi ratkaistu. Mormooni asettui taas\naterioimaan, mutta hän söi hyvin hitaasti ja piti pitkät väliajat,\nnauttiakseen mahdollisimman kauvan luvattua turvaa. Veijon mulkoilevat\nsilmät eivät hetkeksikään kääntyneet hänestä ja Veri-Repo, joka oli\nvaan istunut ja kuunnellut, silmäsi häntä nyt yhtä järkähtämättä kuin\nennen. Nuorukaisen huomio lienee aivan erityisesti kiintynyt tuohon\nmuka mormoniin.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nLaukaus otsaan.\n\n\nNyt oli kukin niin kiintynyt aterioimiseen ja omiin ajatuksiinsa,\nettä sananvaihto aivan taukosi. Ja kun sitten Rankko alkoi jatkaa\nkeskeytettyä puhetta Ljaano estakaadosta, häiriintyi hän taas uuden\nvieraan tulosta.\n\n\"Talossanne näkyy käyvän paljon vieraita, master Helmiaho\", sanoi hän.\n\"Tuolla tulee taas joku tänne ratsastaen.\"\n\nIsäntä kääntyi katsomaan tulijaa. Hänet tunnettuaan, virkkoi hän\neloisasti: \"Se on eräs, joka aina on tervetullut, kunnon mies, johon\nkaikin puolin saa luottaa.\"\n\n\"Hän näyttää kauppiaalta, joka tulee teille tuomaan uusia tavaroita.\"\n\n\"Niinkö luulette sentähden, että hänellä on niin suuret pussit\nriippumassa satulan molemmin puolin.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Silloin erehdytte. Hän ei ole kauppias, vaan parhaita\ntiedustelijoitamme, johon teidän tulee tutustua.\"\n\n\"Ehkä olen kuullut hänen nimensä?\"\n\n\"En tiedä mikä hänen oikea nimensä on. Häntä sanotaan yleensä\nSilmänkääntäjä-Reitoksi, eikä hänellä ole koskaan ollut mitään sitä\nnimeä vastaan.\"\n\n\"Minkä vuoksi kutsutaan häntä Silmänkääntäjä-Reitoksi?\n\n\"Kun hän osaa satoja mitä hämmästyttävämpiä temppuja. Niihin\ntarvittavat apuneuvot kuljettaa hän mukanansa pusseissa, joihin\nhuomionne kiintyi.\"\n\n\"Hän on siis kuljeksiva silmänkääntäjä, ja sillä välin toisinaan opas\nja jälkien löytäjä.\"\n\n\"Päinvastoin: hän on erinomainen tienlöytäjä, joka tarkoin tuntee\njäljet ja huvittaa seuruettaan noitatempuilla. Jos joku tahtoisi häntä\nnäistä palkita, loukkaantuisi hän kovin. Hän näkyy kulkeneen kuuluisain\nsilmänkääntäjien seurassa ja osaa hyvin saksaa. Miksi hän on länteen\ntullut ja tänne jäänyt, vaikka hän muualla olisi näppäryydellään\nkoonnut suuria rikkauksia, sitä en tiedä eikä se minuun kuulu; siitä\nvaan olen varma, että hän teitä huvittaa.\"\n\n\"Se henkilö, josta tätä puhuttiin, oli nyt tullut ihan lähelle. Vähän\nmatkan päässä talosta pysähti hän hevosensa ja huusi:\n\n\"Halloo, vanha setä, vieläkö sinulla on tilaa köyhälle raukalle, joka\nei voi maksaa ravintolalaskuansa?\"\n\n\"Sinulle on aina tilaa\", vastasi Helmiaho. \"Tule tännemmäksi ja astu\nalas pukilta! Ole kuin kotonasi! Tulet hauskaan seuraan.\"\n\nSilmänkääntäjä katseli läsnäolevia tutkivasti ja sanoi:\n\n\"Toivon tulevani. Veri-Revon jo tunnen; neekeri ei minua tee\nlevottomaksi; tuo toinen pikku herra hännystakissa ja naisen hatussa\nei näytä pahalta mieheltä. Ja tuo kolmas tuossa, joka puree juustoansa\nniinkuin söisi hän siilin nahkaa, no, häneen kai minä myös tutustun.\"\n\nOlipa omituista, että tämäkin mies heti näytti epäilevän mormoonia. Hän\nratsasti esille ja hyppäsi satulastaan. Sillä aikaa kun hän ikäänkuin\nvanhalle ystävälle ojensi molemmat kätensä isännälle, saattoi Rankko\ntarkasti häntä katsella.\n\nTäällä lännessäkin tämän Silmänkääntäjä-Reiton ulkomuoto herätti\nhuomiota. Ensimmäisenä pisti silmiin suuri kyttyrä, joka rumensi\nhänen muuten kaunista vartaloansa. Hän oli keskikokoinen ja hyvin\nlujarakenteinen, rinta sisäänpainunut ja käsivarret pitkät, niinkuin\nkyttyräselkäisillä tavallisesti on. Hänen pyöreät, sileäksi ajellut\nkasvonsa olivat päivänpolttamat, vasen puoli pahoin runneltu, ikäänkuin\nsiinä olisi ollut kamala, huonosti parantunut haava. Silmänsä olivat\nomituiset, eriväriset, vasen taivaansininen ja oikea musta.\n\nHänellä oli korkeat, puhvelinnahkaiset saappaat, joissa oli isot\nmejikkolaiset kannukset, mustat nahkahousut, samallaiset liivit ja\nsininen verkapusero. Uumassaan oli hänellä leveä nahkavyö, joka oli\nmuinoisen niinsanotun \"rahakissan\" näköinen ja sisälsi patruuneja,\nsuuren revolverin sekä kaikellaisia pikkukaluja, joita lännen\nmies tarvitsee. Syvälle otsaan oli hän painanut jotenkin uuden\nmajavannahkaisen lakin, josta pitkin niskaa riippui samasta eläimestä\notettu häntä. Ellei hän olisi ollut kyttyräselkäinen, olisi hän\nnäyttänyt voimakkaalta, jopa kunnioitusta herättävältä henkilöltä.\n\nHelmiaho oli pilalla nimittänyt hänen hevostaan pukiksi, eikä tämä\nnimitys ollutkaan ihan tuulesta temmattu. Eläin oli erinomaisen\nkorkeajalkainen ja näytti väsyneeltä. Lyhyessä hännäntynkässä oli\nvaan muutama lyhyt jouhi, joka varmaankin rakkaudesta vanhaan\nkasvinpaikkaansa oli sinne jäänyt. Mahdotonta oli nyt enään sanoa\noliko hevonen ennen ollut musta, vai raudikko, sillä sen ruumis oli\nmonin paikoin ihan paljas ja siinä, missä vielä oli karvoja, olivat\nnämät epämääräisen harmajan väriset, ikäänkuin olisi joku gepiidi\njo kansainvaelluksen aikana tuolla vanhalla oriilla ratsastanut.\nSuhteettoman iso pää riippui niin syvään alaspäin, että kuono melkein\nkoski maahan ja näytti siltä, kuin jaksaisi se tuskin kannattaa noita\npitkiä, paksuja ja kaljuja aasinkorvia, jotka isojen nahkakotelojen\ntavoin painuivat alaleukaan. Sitäpaitsi seisoi eläin silmät kiinni ja\nliikkumatonna joten se oli tuhmuuden ja ruumiillisen kykenemättömyyden\nverraton kuva.\n\nSitten kun hevosen omistaja oli isäntää kätellyt, kysyi hän:\n\n\"Sinulla on siis minullekin tilaa? Saanenko aterioidakin?\"\n\n\"Tietysti saat. Asetu tänne. Täällä on vielä jälellä lihaa sinulle.\"\n\n\"Kiitos, mutta eilen turmelin vatsani, jotta häränliha on tänään liian\nraskasta minulle. Kananpojasta enemmän pitäisin. Voitko hankkia minulle\nsemmoisen?\"\n\n\"Miksi ei? Katsos tänne! Täällä on kananpoikia oikein kosolta.\"\n\nHän viittasi kahteen kananpoikais-pesäkuntaan, joka kanan suojelemana\npiiperteli pöytien ympäri noukkiakseen murusia.\n\n\"Mainiota\", sanoi Reitto päätään nyökäten, \"saanko minä yhden. Vaimosi\nvalmistaa kai sen minulle?\"\n\n\"Siihen hänellä ei ole aikaa. Tuommoisen kalun kyniminen ei ole hänelle\nmieluista. Ja palvelustytöt ovat maissivainioilla.\"\n\n\"Kuka kynimisestä puhuu. En minä semmoista pyydä.\"\n\n\"Onko kananpoika ehkä paistettava höyhenissään?\"\n\n\"Ihminen, mitä minusta ajattelet? Tunnetkos minua niin vähän, ett'et\nluule minun tietävän, miten höyheniä kanasta kynitään. Mutta jollet\nsitä vielä tietäisi, tahdon näyttää sinulle, kuinka se tapahtuu.\"\n\nHän otti kaksipiippuisen pyssynsä satulanastasta, tähtäsi erästä\nkananpoikaa ja ampui. Paukahtaessa ei hevonen avannut edes toista\nsilmäänsäkään. Se näytti olevan niin kuuro, ettei se näinkään läheltä\nvoinut kuulla laukausta.\n\nKananpoika oli kuolleena kaatunut. Mies nosti sen maasta ja näytti\nsitä. Kaikkien kummastukseksi ei siinä ollut ainoatakaan höyhentä ja\nsitä saattoi heti ruveta valmistamaan.\n\n\"Oivasti!\" nauroi Helmiaho. \"Tällä kertaa sinä minut kuitenkin yllätit.\nSaattoihan juuri arvata, että sinulla oli jotakin ilveilyä. Mutta miten\nsinä käyttäydyit?\"\n\n\"Minä käytin kaukoputkea.\"\n\n\"Hullutuksia, sinähän ammuit pyssyllä?\"\n\n\"Tietysti. Mutta sitä ennen olin kaukaa tähystellyt putkellani, sekä\nteitä että kananpoikia. Tietysti minä heti valmistauduin esiintymään\ntuhattaiturina vieraillesi.\"\n\n\"Saanko kuulla millä tavalla?\"\n\n\"Miks'ei, onhan se vaan leikkiä. — Pannaan aika panos karkeita\nraudanlastuja kuulan tahi haulin sijasta ja tähdätään niin, että\nlaukaus sivaltaa siipilintua takapuolelta eteenpäin; tämä ajaa ja\nkäristää kaikki höyhenet pois, jolleivät jo ole liiaksi vahvoja.\nNäet, ettei tarvitse tutkia noitatemppuja ollaksensa muka noita.\nMuuten tahdoin vaan esittää itseni näille herroille jonkunlaisella\nmahtipontisuudella; kananpojasta en välitä. Toivon suvaitsevanne minun\nistahtaa joukkoonne?\"\n\n\"Sehän on luonnollista. Nämät molemmat herrat tässä ovat minun\nystäväni, kuuluvat Vanhan Kovakouran tuttaviin ja odottavat häntä\ntäällä.\"\n\n\"Vanhaa Kovakouraa?\" sanoi Silmänkääntäjä-Reitto, kavahtaen pystyyn.\n\"Onko se totta?\"\n\n\"On, ja Paksu Paavokin tulee tänne.\"\n\n\"Heleijaa! Sehän on paras uutinen, minkä kuulla voi. Olen kauvan\ntoivonut saavani nähdä Vanhan Kovakouran, vaikka vaan kaukaakin,\nsillä semmoista miestä kuin häntä, ei voi lähestyä. Että toivoni nyt\ntoteutuu, on minulle rakkaampaa, kuin jos löytäisin kultamaan. Minua\nsuuresti ilahuttaa, että nyt tulin tänne.\"\n\n\"Samoin on sinua ilahuttava kuulla, että tämä herra on saksalainen.\nHänen nimensä on Rankko ja hän on minun — — —\"\n\n\"Rankko\", keskeytti silmänkääntäjä, \"Ehkäpä itse Ontuva Rankko?\"\n\n\"Tuhat tulimmaista!\" huudahti pikku saksalainen. \"Te tunnette nimeni!\nKuinka se on mahdollista?\"\n\nHän oli puhunut saksaa, sentähden Silmänkääntäjä-Reitto myös vastasi\nsamalla kielellä:\n\n\"Sitä ei teidän ollenkaan tarvitse ihmetellä. Ennen maailmassa oli\ntoiset ajat; silloin täällä kaukaisessa lännessä tehtiin kauniita\nja rumia töitä runsaasti, ja silloisten vaillinaisten kulkuneuvojen\nvuoksi kulki tieto niistä hyvin hitaasti. Mutta nyt on toista: jos\nmitä hyvänsä tapahtuu, lentää tieto siitä tuossa tuokiossa. Järviltä\nMejikkoon ja Kaliforniasta Newyorkiin. Teidän rohkea retkenne\nKeltaisenkiven puistoon ja teidän nimenne ovat maineen siivillä\nlentäneet. Jokaisessa uutisasumuksessa, joka nuotion ääressä, missä\nvaan kaksi yhteen osui, puhuttiin teidän ratsastuksestanne ja sen\nretken osanottajista, eikä siis tule ihmetellänne, että minä tunnen\nnimenne. Pauloillapyytäjä, joka Sopotti-virralla oli puhutellut\nMohavia, Tokvitein poikaa, ja nyt tullut etelään Arbuklen varustukseen,\non kertonut jutun kaikille, jotka hän on tavannut ja viimeksi minulle,\nyhtä seikkaperäisesti kuin hän itse on sen kuullut.\"\n\n\"Mutta eipä tiedä, mitä kaikkea tuohon juttuun on lisätty sen\nkierrellessä Sopotti-virralta Arbuklen varustukseen asti! Rotasta\ntehdään jääkarhu, kasimadosta jättiläiskäärme, vaatimattomasta\nmajavanpyytäjästä tulee lopuksi lopen kuuluisa Ontuva Rankko. Myönnän\nmielelläni, että kaiketi on ollut Herkuleita ja Minotauruksia,\nmutta muuta kuin tosiasioita ei saa minulle jaaritella. Ehjä hyve\non sankarin ainoa kaunistus. Sentähden minä mitä ankarimmin torjun\nkaikki liioittelut ja tyydyn omaan persoonallisen arvon ja etevyyden\nkruunausvaippaani. Ellen niin tekisi, ei kukaan enään uskaltaisi minua\npuhutella. Siksi olen päättänyt olla niin alhainen ja kansantajuinen\nkuin mahdollista ja toivon, että pidätte tämän kaksinkertaisessa\narvossa, kun kuulette kerrottavan minun ylistetyistä taidoistani ja\nkokemuksistani. Enempää en tahdo tässä paikassa ja tällä hetkellä\nsanoa, sillä jo Tor, joka muinaisten saksalaisten mukaan oli ukkosen\nJumala, sanoi; puhuminen on hopeata, mutta vaitioleminen on kultaa!\"\n\nReitto katsoi ällistyneenä Helmiahoon. Tämä kuiskasi hänen korvaansa:\n\"rakastettava omituinen mies\", joten silmänkääntäjä sai tietää miten\nolla kuten eleä. Vilpittömästi ja luontevasti virkkoi hän:\n\n\"Teidän puoleltanne ei tarvita selvityksiä. Olen jo äskenmainitulta\nkertojalta kuullut, että te olette vaatimattomuuden esikuva. Tämä\nseikka luonnollisesti asettaa etevät ominaisuutenne kolminkertaisesti\nselvempään valoon ja tunnen kymmenkertaista mielihyvää saadessani\ntutustua teihin. Toivon koko sydämmestäni päästä teidän ystäväksenne.\nMinä pyydän, ojentakaa minulle kätenne.\"\n\nHän ojensi kätensä Rankolle. Mutta tämä veti kätensä pois lausuen:\n\n\"Ei niin kiirettä, teidän armonne! Mitä ystävyyteen tulee, olen minä\nsiinä asiassa hyvin vakavalla kannalla, sillä siinä suhteessa on\nminulla surullisia kokemuksia ja aion vastedes tehdä liiton ainoastaan\nsemmoisen sielun kanssa, joka on sulanut yhteen todellisen sivistyksen\nkanssa. Puolisivistyksestä tulee veri epäpuhtaaksi. Jos minä joskus\nostan itselleni huonekaluston, tulee sen olla oikeata pähkinäpuuta.\nSamoin on asianlaita ystävyydenkin alalla. Ennenkuin me siis nimitämme\ntoisiamme Oresteeksi ja Pyladeeksi, täytyy minun ensin oppia lähemmin\nteitä tuntemaan.\"\n\n\"Niinkuin tahdotte, master Rankko. Olette kyllä oikeassa, mutta\nen hetkeäkään epäile, että pian opimme toisiamme sydämmellisesti\nrakastamaan.\"\n\n\"Sen minäkin luulen, sillä olen herra Helmiaholta kuullut, että\nolette lavialta matkustanut taiteilija. Huomaan myös, että teillä on\nluonnonlahjoja, jotka saavuttaisivat kauniimman kehityksensä, jos\npäättäisitte astua länsigoottilais- bysanttilaista rataa, jota minä\nniin voittoisasti olen kulkenut. Jos teidän henkinen käsityskykynne\nehkä joskus tarttuu kiinni johonkin filosoofiseen asemaan, niin\nkääntykää vaan minun puoleeni; halulla minä autan teitä pääsemään\nilkeästä Filomeelestä irti.\"\n\n\"Filomeelestä? Mitä tarkoitatte? Ettekö tiedä, mikä Filomeele on?\"\n\n\"Tiedän, se on satakielen runollinen nimi.\"\n\n\"Satakielen! Oletteko villissä? Mitä tehtävää satakielellä on manalan\nkanssa? Filomeele on manalan koira, jonka Kerberus puristi kuoliaaksi\nsäärtensä välissä.\"\n\n\"Vai niin\", vastasi Reitto, koettaen tukahuttaa nauruansa. \"Mikä\nKerberus sitten oli?\"\n\n\"Ettekö sitäkään tiedä. No sitte teillä on perinpohjainen hyöty\nminusta. Kerberus oli toinen tähti Kaksoisten tähtisikerössä ja\non keksinyt rokotuksen, toinen tähti taas sanoi Alman tappelun\njälkeen: 'yksi muna jokaiselle, mutta urhoolliselle Silbermannille\nkaksi, sillä hän on keksinyt sakkipelon.' Tämmöiset hetket entisestä\nmaailmanhistoriasta — — —\"\n\n\"Ette suinkaan sakkipeliä tarkoita\", keskeytti Reitto. \"Silbermann oli\nurkujenrakentaja, syntynyt Frauensteinissä Saksenissa.\"\n\n\"Aivan oikein! Aivan oikein! Mutta juuri siksi, että hän oli\nurkujenrakentaja, oli harmonikan keksiminen hänelle helppoa.\nEnsimmäisen vei hän Napoleonille lahjaksi, mutta tämä ajoi hänet\ntuhman espanjalaisen tavoin ylpeästi pois. Mutta sitä sai hän katua.\nHän otettiin Kanneen tappelun jälestä vangiksi ja englantilaiset\nveivät hänet Sant-Helenan kalliosaareen. Matkalla sinne sanoi hän\nvanhalle Derfflingerille, joka yksin oli pysynyt hänelle uskollisena:\n'lähettäessäni pois Silbermannin säkkipelinensä Kalkutasta, heitin minä\nkeisarikruununi pois.'\"\n\nNyt ei Reitto voinut kauvemmin pidättää nauruansa. Hän purskahti\nkaikuvaan nauruun ja siihen yhtyi Helmiaho sydämensä pohjasta.\n\n\"Mitä naurettavaa siinä on?\" kysyi Rankko, puoleksi ihmeissään,\npuoleksi vihoissaan.\n\n\"Tehän olette oikea hämmennysneuvos.\"\n\n\"Oo, pyydän anteeksi, toimennusneuvos. Mutta semmoinen minä en ole.\nYlipäänsä en koskaan vaadi arvonimiä, jotka eivät minulle kuulu.\"\n\n\"Sitä en tarkoittanutkaan. Tahdoin vaan sanoa, että te sekoitatte eri\najat ja ihmiset maailmanhistoriassa.\"\n\n\"Mitä nyt? Minäkö? Kuinka sanoitte? Sekoitan? Millä tavoin? Tehkää\nhyvin, todistakaa se!\"\n\n\"Aivan kernaasti. Fulton, nykyisen höyrylaivaliikkeen luoja, oli\ntarjonnut keksintönsä Napoleonille, mutta hän ei huolinut siitä.\nSentähden sanoi keisari kerran, muistellessansa tätä erehdystään:\nKäskiessäni Fultonin Tuilerioista pois, heitin minä pois\nkeisarikruuuuni! Mutta Silbermann ei elänyt siihen aikaan.\"\n\n\"Vai niin, niinkö väitätte? Olettepa nyt kauniisti tuosta asiasta\nselvinneet. Mutta älkää kertoko minulle tuommoista hölynpölyä.\nMinä osaan maailmanhistoriani. Minun on ihan mahdoton erehtyä.\nPitäkää se muistissanne tulevaisuudessa, jos meistä on tuleva\nystäviä. Oikaisua en siedä, sillä se käy kunnialleni. Tiedän\nvarsin hyvin, että maailmanhistoria on ihmisyyden korkein tuote\nja minä yhdyn vanhaan Sooloniin, joka keksi kladnilaiset sävelet\nja kuollessaan huusi: Maailmanhistoria on korkein tuomioistuin,\njossa on kolme tuomaria! Sentähden olen rautaisella ahkeruudella\ntutkinut juuri maailmanhistoriaa. Ole lukenut Robinsonia, Pierer'in\nkonversationisanakirjaa. Kladderadatshia ja Stielerin Kartastoa.\nSiten olen hitaasti ja järkevästi läpikäynyt maailmanhistorian ja\nvähitellen hiipinyt sen sisälle, kunnes tulin keskipisteeseen.\nMutta te tahdotte käsin ja jaloin yhtaikaa hyökätä siihen ja jäätte\nsentähden istumaan itse kehään. Maailmanhistoriaa on hyvin varovasti\nkäsiteltävä. Jos se huomaa, että aiotaan siihen ryhtyä, pelästyy se ja\nkiskaisee irti. Minä olen käsittänyt asiata oikein, sentähden istun\nkiinni, teidät on se heittänyt pois, ja kuitenkin luulette saavanne\naikaan suurtekoja. Ja mitä Silbermanniin tulee, tietänen parhaiten\nminä, joka olen saksilainen ja hänen maamiehensä miten sakkipelin\nlaita oli. Ja Fultonia ette tarvitse esille vetää! Hänet minä tunnen\nsekä ulkoa että sisältä. Hän on tehnyt tuon kauniin iltalaulun\nkultaisesta ilta-auringosta, jonka kotona Saksassa jokainen koululapsi\noppii laulamaan. Ja tämän poikkeuksen tehtyäni, olette kai kyllin\noikeamielinen myöntääksenne, että olen teidät tieteissä voittanut ja\nettä varsinkin maailmanhistoriassa olen teitä etevämpi. Eikö totta?\"\n\n\"Kyllä, sen me tunnustamme\", sanoi Reitto nauraen. \"Olettepa\nrunoudessakin mestarimme. Siinä olette päässeet pitkälle, sen mukaan\nkuin äsken kuulin.\"\n\n\"Sepä ei olekaan vaikeata. Jambit tulla suhisevat ohitseni. En\nusko, että taiteessa ja tieteessä olisin kenestäkään takapajulla.\nOlenpa usein kampaakin soittanut. En kuitenkaan tahdo ylvästellä.\nSyntyperäisistä taipumuksista ei vaatimaton luonne kerskaile, enkä\nsentähden pane pahaksi, jos te joskus erehdytte ajattelemaan olevanne\nminua taitavampi. Annan sen kernaasti anteeksi ja mietin mielessäni:\n'Cassatam ventis liceat subducere classem', joka merkitsee: kas\nsaaturin Venttiä: lykkää suolatynnyriä lasin alle... Ja kun minun\nsuolatynnyrini on onnellisesti vedestä vedetty, niin saa sanoa, että\nminä olen mies, jolla on tallella kädet ja sormet, sääret ja jalat.\"\n\n\"Kyllä niin, oikeassa olette.\"\n\n\"Ja niissä te olette olleet?\"\n\n\"Ensin kävin lukiossa, jossa minä — — —\"\n\n\"Olipa se ikävää, se ei ole suositusta teille.\"\n\n\"Miksi ei?\"\n\n\"Koska minulla on suuri aatteellinen mielisuosio kaikkia niitä vastaan,\njotka ovat lukiolaisia olleet. Sellaiset ihmiset ovat pöyhkeileviä.\nHe eivät luule, että metsämiehestäkin voi tulla tieteen ylimys. Sen\nolen monet kerrat kokenut. Luonnollisesti on minun aina ollut helppoa\nsaada näitä ihmisiä huomaamaan, että minussa on miestä harppaamaan\njättiläisaskelin heidän ohitsensa. Siis olette tekin läpikäynyt\nvähäisen opintokurssin?\"\n\n\"Niin olen. Kun päätin lukiossa, antauduin suosijani neuvoista\nmaalailemaan ja kävin akatemiassa. Minulla oli hyvä taipumus sille\nalalle, mutta minussa ei ollut kestävyyttä. Väsyin ja alennuin\ntodellisesta taiteesta taiteen varjoon — minusta tuli taideratsastaja.\"\n\n\"Voi teitä! minä säälin teitä.\"\n\n\"Niin, niin\", nyökkäsi Silmänkääntäjä-Reitto totisena. \"Minä olin\nhilpeä mies, mutta veltto ja tyhjä. Sanalla sanoen: minä olin\nkevytmielinen. Tuhansia kertoja olen sitä katunut. Mikä mies olisinkaan\ntänään voinut olla, jos vaan olisin tahtonut!\"\n\n\"No mutta, kai teissä vielä on lahjakkaisuutta? Alkakaa uudestaan.\"\n\n\"Nytkö? Kun nuoruuden pontevuus on kadonnut? Mutta sitäpaitsi on\nminulla eräs tehtävä, joka sitoo minut tänne länteen.\"\n\n\"Saanko kysyä, mikä tehtävä se on?\"\n\n\"En koskaan puhu siitä, niin paljon voin kumminkin teille sanoa, että\nkoetan löytää erästä henkilöä, jota tähän asti olen turhaan etsinyt.\"\n\n\"Saattaisi olla teille hyödyksi, jos sanoisitte kenestä puhutte.\"\n\n\"Se on minun salaisuuteni.\"\n\n\"Vahinko, suuri vahinko! Näinä päivinä saan kohdata miehiä, jotka\ntuntevat melkein joka kolkan lännessä. Heiltä saisitte neuvoa ja apua.\nTarkoitan tietysti Vanhaa Kovakouraa, paksua Paavoa, pitkää Pekkaa sekä\nvinnetuuta, joka — — —\"\n\n\"Vinnetuu?\" keskeytti Reitto. \"Tarkoitatteko kuuluisata\napakerpäällikköä?\"\n\n\"Tarkoitan!\"\n\n\"Oi, se on totta! Hänethän te myös tunnette, koska hän otti osaa tuohon\nvaaralliseen ratsastukseen! Vai että hänetkin tapaatte?\"\n\n\"Ihan varmaan.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Siitä hän on sopinut vaan Vanhan Kovakouran kanssa. Mutta luultavasti\non hän Ljaano estakaadon tuolla puolen.\"\n\n\"Hm! Sitten toivon näkeväni hänet. Minä aion nim. aavikon yli. Minä\nsaatan erään seurueen sen yli ja sitten eteenpäin El-Pasoon. Nämät\novat ameriikkalaisia, jotka aikovat mennä Aritsoonaan tekemään hyviä\nkauppoja.\"\n\n\"Ehkä timanteilla?\"\n\n\"Niin juuri. He näyttävät kuljettavan mukanansa suuria summia,\nostaaksensa kivet helpommalla itse paikalla.\"\n\nHelmiaho ravisti päätään ja kysyi:\n\n\"Uskoitko sinä noita timanttilöytöjä?\"\n\n\"Miksi en?\"\n\n\"Hm! Minä puolestani pidän koko jutun suurena hullutuksena.\"\n\nHän oli ihan oikeassa. Tähän aikaan syntyi äkkiä huhuja, että\nAritsoonassa olisi löydetty timanttikenttiä. Mainittiin henkilöitä,\njotka onnellisten löytöjen kautta olivat muutamissa päivissä tulleet\nupporikkaiksi. Näytettiin myös todellisia timantteja, osaksi\nkalliitakin, jotka oli muka sieltä löydetty. Tämä huhu lensi muutamassa\nviikossa, jopa päivässäkin läpi koko mantereen. Kaivajat Kaliforniassa\nja pohjoisissa piireissä jättivät tuottavaiset kullansaantipaikkansa ja\nriensivät Aritsoonaan. Mutta keinotteliat olivat jo iskeneet kyntensä\nkenttiin. Suurimmassa kiireessä oli muodostettu yhtiöitä, joilla oli\nmiljooneja käytettävinä. Timanttikentät piti ostettaman, jotta suurissa\nmäärin voitaisiin harjoittaa niitten vaihtokauppaa. Yhtään lohkoa\nei jätettäisi. Asiamiehet kulkivat ylt'ympäri timanttinäytteineen,\njoita vaan sopi noukkia puheenalaisilta kentiltä. He kaikin voimin\nyllyttelivät timanttikuumetta ja lyhyessä ajassa oli se noussut\nkorkeammalle kuin kultakuume milloinkaan oli ollutkaan. Varovaiset\nihmiset kiristivät kukkaroitaan ja heidän ennustamansa keikahdus\ntapahtuikin pian. Muutamat viekkaat ameriikkalaiset olivat koko\nkeinottelun alkaneet. He olivat ihan tuntemattomina äkkiä ilmoille\npujahtaneet ja yhtä tuntemattomina he taas katosivatkin; ja heidän\nkanssaan katosivat myös miljoonat. Turhaan osakkeiden omistajat\nsadattelivat. Useimmat kielsivät omistaneensa mitään osakkeita, sillä\neivät tahtoneet joutua naurunalaisiksi. Äkkiä kuuluisiksi tulleet\ntimanttikentät, joutuivat taas autioiksi kuin ennenkin, ja petetyt\nkullankaivajat palasivat taas kultamaihinsa, löytämään muita heitä\nviisaampia sinne sijoittuneina. Siihen se juttu päättyi, eikä kukaan\nsiitä sen enempää puhunut.\n\nYllämainitut seikat Helmiahon luona tapahtuivat juuri kun timanttikuume\noli alkanut. Hän kuului niihin, jotka eivät uskoneet timanttihuhuja.\nSilmänkääntäjä-Reitto sitävastoin lausui:\n\n\"En minä vielä totuutta epäile. Jos muilla paikoin on timantteja\nlöydetty, miks'ei niitä voisi löytää Aritsoonasta? Minä tietysti en\nniistä välitä, sillä minulla on muuta tehtävää. Mitä te master Rankko\nasiasta arvelette? Noin älykkään, kokeneen ja taitavan miehen arvostelu\nasiasta on meille ratkaisevan tärkeä.\"\n\nOntuva Rankko vastasi hyvillänsä:\n\n\"Iloitsen, että te luottamuksella olette minuun kääntyneet ja\noikeaan mieheen olettekin osuneet. Tässä olisi nyt tilaisuus loistaa\nmineraloogisilla tiedoillani. Voisin kertoa teille, että timantti on\nilmaa, liitua, keittosuolaa ja lasia, josta syystä se on läpinäkyvää,\nmutta minä tiedän, että teillä on liian vähän alkutietoja, voidaksenne\nseurata minun hienoja, väliaikaisia järjestelmiäni. Voisin myös\nkertoa, että timantti hiotaan vanhoista tulitikkulaatikoista revityllä\nsantapaperilla, mutta tähänkin vaaditaan virheetöntä ja hyvää\nkäsityskykyä Tahdon siis nyt vaan sanoa, että timantti on sangen\nkaunis kapine, mutta löytyy muita yhtä kauniita kapineita. Kun olen\nnälissäni, on savustettu makkara minulle paljon rakkaampi — kuin suurin\ntimantti. Ja janoani en voi sammuttaa hohtokivillä. Ja voiko ihminen\nmuuta kuin syödä ja juoda itsensä kylläiseksi. Minä olen kohtalooni\nhyvin tyytyväinen, enkä tarvitse jalokiviä. Jos tietäisin, että tuolla\nAritseonassa olisi kolmen sentnerin painoinen timantti, menisin\nottamaan sen. Vähemmästä en huolisi, vaan halveksisin. Mutta nyt ei\ntiedetä, löytyykö siellä ensinkään timantteja, ja jos löytyy, niin\nehkä ne ovat pienet kuin unikukan siemenet. Ei, kukaan ei saa minua\nlähtemään timanttikentille. Me olemme saksalaisia, emmekä tarvitse\ntimantteja, sillä jokaisella meistä on jalokivi sydämessään, nim.\nuskollinen sydän, josta runoilija laulaa:\n\n    \"Timantti ei sen arvoinen Välillä maan ja taivaitten.\n\n\"Ja kuka teistä uskaltaa minua tässä asiassa vastustaa? en neuvoisi\nhäntä sitä tekemään, sillä silloin hän saisi korjata koipensa.\"\n\n\"Hyvin puhuttu!\" sanoi Helmiaho, ojentaen kätensä pikku\nsaksenilaiselle. \"On luultavaa, etten minä koskaan tule palajamaan\nisänmaahani. Minä en koskaan saa sitä nähdä, mutta sydämmeni on aina\nsiellä. Te olette ihan oikeassa mitä jalokiviin tulee, emmekä myös aio\npiitata Aritsoonassa muka löytyvistä timanteista. Se seurue, jonka\nsinä, Reitto, sinne aiot viedä, ei taida parhaimpia kauppoja tehdä.\nOlisi kaikissa tapauksissa ollut parempi, jos he olisivat jääneet\nrunsaine rahoinensa kotiin. He voivat hyvin helposti niistä päästä,\nsaamatta sijaan ainoatakaan timanttia. Viisaita miehiä eivät he muuten\nnäy olevan, koska he ilmaisevat kuljettavansa paljon rahaa mukanaan. Se\nei ole koskaankaan varovasti tehty, mutta täällä on se vielä tuhmempaa\nkuin muualla.\"\n\n\"Huomenna iltapäivällä saapuvat he tänne. Heidän piti ostaa kaksi\nkuormahevosta lisää, johon toimeen he tarvitsevat ainakin puolen\npäivää. Sentähden ratsastin tänne edeltäpäin, viettääkseni ajan täällä\nhuomiseen.\"\n\n\"Siinä teit oikein, vanha ystävä. Montako henkeä heitä on?\"\n\n\"Heitä on kuusi. Muutamat heistä näyttävät sekä ulkomuodoltaan että\nkäytökseltään jotenkin 'keltanokilta', mutta siitä en luonnollisesti\nvälitä. He kuuluvat tulevan New-Orleansista ja luulottelevat\npalaavansa takaisin miljoonien omistajina. He käyttäytyvät myös vähän\nylimielisesti, mutta ei sekään minuun kuulu. He palkkaavat minut, ja\nmuusta en välitä.\"\n\n\"Osaavatko he sitte tänne minun luokseni?\"\n\n\"Aivan varmaan, olen niin tarkoin neuvonut heille tien, etteivät voi\nerehtyä. Mutta mikä nyt on, Veijo?\"\n\nTämä kysymys tehtiin neekerille.\n\nPäivä oli jo loppumaisillaan ja hämärä, joka näillä seuduin on niin\nlyhyt, oli yllättänyt. Oli jo niin pimeä, ettei voinut nähdä kauvaksi\neteensä. Veijo ja Veri-Repo olivat vilkkaasta keskustelusta huolimatta\nkoko ajan pitäneet mormoonia silmällä. Tämä oli tekeytynyt aivan\nväliäpitämättömäksi keskustelusta, ja kun muut kai olivat olleet sitä\nmieltä, että mormooni, joka näytti ihan ameriikkalaiselta, ei vähääkään\nymmärtäisi saksaa, olivat he puhuneet niin kovalla äänellä, että hän\nsaattoi kuulla joka sanan.\n\nHän ei ollut edes vetänyt suutaan nauruun Ontuvan Rankon lörpötyksille\nja siitä vielä enemmän vakaantuivat luulossaan, ettei hän mitään\nymmärtänyt. Mutta niin pian kuin puhe kääntyi timanttilöytöihin, oli\nhän hitaasti ja huomaamatta siirtynyt lähemmäksi penkillä. Ja kun\nSilmiinkääntäjä-Reitto puhui niistä kuudesta miehestä, jotka hänen\ntuli viedä Ljaano estakaadon yli, oli hän näyttänyt olevan hyvin\njännityksessä. Kun mainittiin, että näillä kuudella luultavasti\noli paljon rahaa mukanansa, levisi tyytyväinen hymy hänen ohueille\nhuulilleen, jota kuitenkaan ei hämärässä huomattu. Toisinaan oli\nhän nostanut päätään ikäänkuin kuunnellakseen ja kärsimättömästi\nkatsonut siihen suuntaan, josta hän oli tullut. Hän tiesi olevansa\nmelkein vankina, sillä neekeri silmäili häntä taukoamatta. Hän huomasi\nmyös, että Veri-Repo tarkasti piti häntä silmällä. Mielensä kävi yhä\nkaameammaksi hetki hetkeltä; hän muisti neekerin uhkauksia ja luulikin,\nettä hänessä oli miestä ne täyttämään.\n\nJuuri nyt, kun oli tullut melkein pimeäksi, piti hän mahdollisena\näkkiä pötkiä pakoon, sillä myöhemmin kävisi se paljon vaikeammaksi,\nkoska Veijo varmaankin yön pimeydessä ryhtyisi varokeinoihin, jotka\nestäisivät hänet pakenemasta. Sentähden hän nyt ojentui ottamaan\npientä myttyänsä ja veti sen vähitellen luoksensa. Sitten aikoi hän\näkkiä nousta ja kiirein askelin poistua nurkan taakse. Kun hän vaan\nehtisi tuonne pensaitten taakse, niin ei hänen enää tarvitsisi peljätä\ntakaa-ajajia.\n\nMutta Veijosta hän oli erehtynyt. Tämä oli muitten neekerien\nkaltainen siinä, että kun hän kerran jotain päätti tehdä, pani hän\nmyös päätöksensä suurimmalla sitkeydellä toimeen. Neekeri oli kyllä\nhuomannut, että mormooni tavotteli myttyänsä, ja juuri kun tämä oli\nlähdössä, nousi Veijo niin äkkiä, että oli kaataa Helmiahon, joka siitä\njohtui tekemään yllämainitun kysymyksen. Veijo vastasi:\n\n\"Masser Veijo näkemä, että varas tahto pois. Tavotteli jo myttyänsä.\nTahtoi jo juosta pois. Mutta Masser Veijo tappa hänet tuolla poissa.\nMasser Veijo mennä hänen kanssan eikä päästä näkyvistä.\"\n\nHän istahti penkin ääri päähän, niin että hän oli ihan likellä\nmormoonia, vaikka tämä istui toisen pöydän ääressä.\n\n\"Anna miehen mieluummin juosta tiehensä\", neuvoi isäntä. \"Hän\nluultavasti ei ansaitse, että niin tarkasti häntä vartioinet.\"\n\n\"Masser Helmiaho olla oikeassa, ei hän, vaan rahat, jotka hän varasti,\nansaitsevat että Masser Veijo häntä valvo. Hän ei pääsemä täältä,\njollei Masser Veijo seurama, se olla varma.\"\n\n\"Mikä tuo mies oikeastaan on?\" kysyi silmänkääntäjä. \"Hän ei ensi\nhetkestä minua miellyttänyt. Hän näyttää olevan susi lammasvaatteissa.\nKun ensin hänet näin, tuntui siltä, kuin jos jo ennenkin olisin nähnyt\ntuota terävää suippoa naamaa, ja juuri semmoisissa oloissa, jotka eivät\nole olleet hänelle kunniaksi.\"\n\nHelmiaho selitti hänelle miksi Veijo niin taukoamatta oli häntä\nkatsellut ja lisäsi:\n\n\"Veri-Revon huomio näkyy myös olevan häneen kiintynyt enemmän kuin hän\ntahtoisi näyttää.\"\n\n\"Hyvä\", vastasi nuori mies, \"tämä 'viimeisten päivien pyhä' on tehnyt\nminulle jotakin hyvin pahaa.\"\n\n\"Todellako? Mitä sitten? Miksi et nosta kannetta häntä vastaan?\"\n\n\"Koska en tiedä, mitä pahaa hän on minulle tehnyt.\"\n\n\"Sepä olisi merkillistä. Jos olet siitä varma, että hän on tehnyt\nsinulle paljon pahaa, täytyy sinun kai tietää, mitä se on ollut.\"\n\n\"Sitäpä en juuri voi sanoakaan. Olen ajatellut aivoni puhki\nmuistaakseni sitä, mutta turhaan. Tuntuu siltä, kuin olisin unissani\nnähnyt tuon kauhean ja taas unohtanut tuon unen yksityiskohdat. Enkä\nminä voi tuommoisen epämääräisen, hämäräperäisen aavistuksen johdosta\nhyökätä miehen kimppuun.\"\n\n\"Tuota minä en ymmärrä. Minkä tiedän, sen tapaan tietää.\nHämäräperäisistä aavistuksista en koskaan voi puhua. Mutta nyt on\npimeä, emmekö mene huoneeseen?\n\n\"Emme mene, sillä talo on tuolle miehelle lukittu, ja minun täytyy\njäädä tänne häntä vartioimaan. Siksi jään tänne ulos. Ehkä voin\npalauttaa muistiini, mitä minulla on tämän miehen kanssa suoritettavaa.\"\n\n\"Siinä tapauksessa tahdon kumminkin hankkia tänne valaistusta, ett'ei\nhän voi hiipiä tiehensä.\"\n\nHän meni sisälle ja palasi heti, tuoden kaksi lamppua. Nämä olivat\nyksinkertaisia läkkisiä öljysäiliöitä, joissa oli vahva sydän. Lasia ja\nkupua niissä ei ollut. Kuitenkin niiden loimuavat ja savuavat liekit\ntarpeeksi valaisivat oven edustaa.\n\nJuuri kun isäntä oli ripustanut lamput kahteen puunoksaan, kuului\naskeleita maissivainioitten puolelta.\n\n\"Minun 'käteni' tulevat kotiin\", sanoi Helmiaho.\n\n\"Kädellä\" tarkoittaa ameriikkalainen jokaista miestä tai naista, joka\non hänen palveluksessaan. Hän erehtyi. Kun tulia saapui valopiiriin,\nhuomattiin hänen olevan vieras.\n\nHän oli pitkä, vahva mies, täysiparrakas, mejikkolaiseen tapaan\nvaatetettuna, vaikk'ei hänellä ollut kannuksia, joka oli silmäänpistävä\nseikka näillä seuduin. Vyössään näkyi puukon varsi ja kaksi pistoolia\nja kädessään oli hänellä raskas, hopearenkailla koristettu pyssy.\nKun hän tummilla silmillään terävästi katseli jokaista läsnäoliaa,\nnäytti hän olevan ruumiillisesti vahva, mutta myös raaka henkilö,\njolta ei sopinut odottaa mitään lempeämpiä tunteita. — Kun hän huomasi\nmormoonin, vilkutti hän silmiään omituisella tavalla. Sitä ei huomannut\nkukaan muu kuin mormooni. Se oli varmaankin joku hänelle aiottu merkki.\n\n\"Buenas tardes, sennores!\" (hyvää iltaa, herrat) tervehti hän.\nTäällähän on illanvietto Bengaalin tulien ääressä! Tämän maatalon\nomistaja näkyy olevan runollinen mies. Sallikaa minun levähtää täällä\nneljännestunnin ja antakaa minulle suunkasto, jos on saatavissa.\"\n\nHän puhui tuota espanialais-englantilaista sekamelskaa, jota täällä\nMeksikon rajalla usein käytetään.\n\n\"Istukaa, herra!\" vastasi Helmiaho samalla murteella. \"Mitä haluatte?\nOlutta tai ryypynkö?\"\n\n\"Älkää kiusatko minua oluellanne! Minä en huoli tuosta saksalaisesta\nnesteestä. Antakaa minulle ryyppy, mutta ei liian pieni, ymmärrättehän!\"\n\nHänen ryhtinsä ja äänensä ilmaisivat hänet mieheksi, jonka kanssa ei\nollut leikitteleminen. Hän käyttäytyi ikäänkuin hän olisi käskiänä\ntäällä. Helmiaho nousi tuodakseen pyydettyä ja osoitti penkkiä, johon\nhän oli tehnyt vieraalle tilaa. Mutta tämä pudisti päätään ja sanoi:\n\n\"Kiitos, Herra! Täällä istuu jo neljä. Teen mieluummin seuraa tuolle\nritarille, joka istuu tuossa yksinään. Minä olen tottunut laajaan\nsavanniin [ruohoaavikko], enkä pidä tungoksesta.\"\n\nHän asetti pyssynsä puuta vasten ja istui mormoonin viereen, tervehtien\ntätä keveästi leveälieriseen hattuunsa koskettamalla. \"Viimeisten\npäivien pyhä\" vastasi tervehdykseen samalla tavalla. Molemmat\ntekeytyivät ihan vieraiksi toisilleen.\n\nHelmiaho oli mennyt sisälle. Muut eivät luonnollisesta\nkohteliaisuudesta tahtoneet pitää vierasta erityisesti silmällä. Tästä\nsai hän mieluisan tilaisuuden kuiskata mormoonille:\n\n\"Miksi et tule? Tiedät että tahdomme tietoja?\"\n\nHän puhui puhtainta Ameriikan englantia.\n\n\"Minua ei päästetä\", vastasi tämä.\n\n\"Kuka ei päästä?\"\n\n\"Tuo kirottu neekeri.\"\n\n\"Joka ei käännä silmiänsä sinusta? Mikä hänen on?\n\n\"Hän väittää, että minä olen varastanut hänen isäntänsä rahat, ja\ntahtoo tappaa minut.\"\n\n\"Edellinen väite saattaa olla oikea, mutta jälkimmäisestä saa hän\nluopua, joll'ei hän tahdo, että piikaamme hänen mustan nahkansa\nveripunaiseksi. Onko mitään uutta kerrottavaa?\"\n\n\"On, kuusi timanttipoikaa aikoo, suuret rahat mukanaan, Ljaanon yli.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista! He ovat tervetulleita. Me aiomme tutkia heidän\ntaskunsa. Viimeisellä kurjalla seurueella ei ollut mitään. Mutta vaiti!\nHelmiaho tulee.\"\n\nViimemainittu palasi takaisin, olutlasi täynnä väkevää. Sen hän asetti\nvieraan eteen lausuen:\n\n\"Terveydeksenne, herra! Te olette ehkä ratsastanut pitkän taipaleen\ntänään?\"\n\n\"Ratsastanut?\" vastasi mies, kaataen kurkkuunsa melkein puolen lasia.\n\"Eikö teillä ole silmiä, tai onko teillä niitä liiaksi, kun näette\nnäkemättömiä. Täytyyhän sillä, joka ratsastaa, olla hevonen.\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"No, missä on minun hevoseni?\"\n\n\"Varmaankin siellä, minne sen jätitte.\"\n\n\"Olisinko minä jättänyt hevoseni viiden kilom. matkan päähän täältä\njuodakseni täällä kelvotonta juomaa.\"\n\n\"Olkaa juomatta, jollei maistu! Sitä paitsi en muista puhuneeni\nviidestä kilometristä. Niinkuin te nyt tässä istutte olette te mies,\njolla on hevonen. Missä se on, ei ole minun asiani, vaan omanne.\"\n\n\"Sitä minäkin ajattelen. Ei teidän minuun mitään tule. Oletteko\nymmärtäneet?\"\n\n\"Eikö minun tule mitään siihen, joka tulee tänne minun yksinäiseen\ntalooni; kieltäisittekö minulta sen oikeuden?\"\n\n\"Pelkäättekö ehkä minua?\"\n\n\"Oho! Tahtoisin nähdä sen ihmisen, jota Helmiaho pelkää.\"\n\n\"Hauskaa kuulla, sillä aion juuri pyytää teiltä yösijaa.\" Tätä\nsanoessaan loi vieras väijyvän katseen Helmiahoon.\n\n\"Ei ole tilaa teille\", vastasi tämä.\n\n\"Miks'ei?\n\n\"Koska itse olette väittäneet, ett'ei minun tule teihin mitään.\"\n\n\"Mutta enhän minä voi keskellä yötä juosta läheisimpään naapuriinne,\njonne vasta huomenna päivällisaikaan pääsisin.\"\n\n\"Maatkaa sitte taivasalla! Ilta on leuto, maa pehmeä ja taivas on paras\npeitto minkä löytää.\"\n\n\"Ajatteko minut todella pois?\"\n\n\"Ajan, herra. Sen, joka tahtoo olla minun vieraanani, tulee koettaa\nolla kohteliaampi, kuin minkä te olette olleet.\"\n\n\"Saadakseni nukkua jossakin nurkassa, pitäisi minun ehkä laulaa kitaran\ntai mandoliinin säestyksellä? Minä en kaipaa vieraanvaraisuuttanne, ja\nolen aina löytävä paikan, jossa minä, ennen nukkumistani, voin miettiä\nmitä teille vastaan, jos joskus tapaisin teitä muualla.\"\n\n\"Mutta älkää silloin myös unohtako miettiä, minkä vastauksen minä\ntuommoisessa tilaisuudessa teille annan!\"\n\n\"Onko tuo uhkaus, herra?\"\n\nVieras nousi seisaalle, ja ojensi käskevästi korkeata, hartiakasta\nruumistaan.\n\n\"Ei suinkaan\", vastasi Helmiaho hymyillen. \"Olen hyvin rauhallinen mies\nniin kauvan kuin minua ei pakoteta riitaan.\"\n\n\"Siihen minäkin teitä kehotan. Te asutte täällä ihan tämän kuoleman\naavikon laidassa. Varovaisuus vaatii, että mahdollisuuden mukaan elätte\nrauhassa ihmisten kanssa täällä, muuten saattaisi 'Erämaan henki' ihan\nodottamatta löytää tien tänne.\"\n\n\"Ehkä tunnette hänet?\"\n\n\"En ole vielä häntä nähnyt; mutta onhan tunnettua, että hän mieluummin\nilmestyy pöyhkeileville ihmisille, saattaakseen heidät tuolle puolelle.\"\n\n\"En tahdo teitä vastustella. Kenties kaikki ne, jotka on kuolleina\nlöydetty Ljaano estakaadolla ja jotka 'Erämaan henki' on tappanut\nampumalla luodin otsaan, kenties ne kaikki ovat olleet pöyhkeileviä\nlurjuksia. Mutta omituista vaan on, että he kaikki ovat olleet\nryöväreitä ja murhamiehiä.\"\n\n\"Niinkö arvelette\", kysyi mies ivallisesti. \"Voitteko sen todistaa?\"\n\n\"Melkein. Poikkeuksetta on näillä ihmisillä aina löydetty esineitä,\njotka ennen ovat olleet Ljaano estakaadolla murhattujen ja ryöstettyjen\nhenkilöitten omia. Siinä on todistusta kylliksi.\"\n\n\"Jos niin on, niin tahdon ystävällisesti varottaa teitä: Älkää koskaan\ntappako ketään ihmistä täällä kaukaisella talollanne, muuten saattaisi\ntapahtua, että teidätkin löydetään reikä otsassa.\"\n\n\"Herra!\" sanoi Helmiaho kiivastuen. \"Sanokaa vielä semmonen sana, ja\nminä lyön teidät maahan. Minä en ole mikään murhaaja, vaan kunniallinen\nmies. Pikemmin voisi epäillä semmoisesta teosta sitä henkilöä, joka\nkätkee hevosensa, jotta ihmiset luulisivat hänet vaarattomaksi\nihmiseksi, eikä suinkaan salamurhaajaksi.\"\n\n\"Minulleko tuo oli tähdätty?\", sähisi vieras.\n\n\"Jos siitä otatte itseenne, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan.\nTe olette jo tänään toinen, joka minulle valehtelee, ett'ei hänellä\nole hevosta. Ensimmäinen on tuo 'viimeisten päivien pyhä'. Kenties\nseisovat hevosenne vieretysten ja ehkä niitten vieressä on vielä muita\nhevosia ja ratsastajia, jotka odottavat teitä. Sanon teille, että aion\ntänä yönä vartioida taloani ja huomenna tutkin aamuhämärässä koko\nlähiseudun. Silloin käy varmaan ilmi, että teillä on ratsut.\"\n\nVieras puristi molemmat nyrkkinsä, nosti oikeata lyödäksensä, astui\naskeleen Helmiahoa kohti ja kirkui:\n\n\"Ihminen, väitätkös sinä, että minä olen murhaaja? Sano se suoraan, jos\nsinulla on rohkeutta! Sitten lyön minä — — —\"\n\nHän keskeytettiin.\n\nVeri-Repo oli vähemmän tarkastanut miestä kuin hänen pyssyänsä.\nKun vieras nousi ja seisoi selin päin puuta, läheni hän runkoa\nkatsellakseen tarkasti pyssyä. Hänen tähän asti välinpitämättömät\nkasvonsa saivat ihan toisen ilmeen. Hänen silmänsä loistivat ja hänen\nsuunsa ympäri ilmestyi kova, säälimätön päättäväisyyden piirre. Hän\nkääntyi vieraan puoleen ja keskeytti hänet puheessaan laskemalla\nkätensä hänen olalleen.\n\n\"Mitäs tahdot poika?\" kysyi mies.\n\n\"Tahdon Helmiahon puolesta vastata sinulle\", vastasi Veri-Repo\ntyyneesti. \"Sinä olet ryöväri ja murhaaja. Varo itsesi 'Erämaan\nhengeltä', jota me nimitämme 'koston hengeksi', koska hän kostaa\njokaisen murhan ajamalla kuulan murhaajan otsan läpi.\"\n\nJättiläinen astui muutaman askeleen taaksepäin, mittaili nuorukaista\nhämmästyneellä ja halveksivalla katseella ja sanoi sitte ivallisesti\nnauraen:\n\n\"Poika nulikka, junkkari, oletkos hullu! Muserran sinut mäsäksi yhdellä\nainoalla käteni iskulla.\"\n\n\"Sen saat jättää tekemättä. Veri-Repoa ei niin pian muserreta.\nOlet luullut saavasi hävyttömästi kohdella miehiä. Nyt tulee poika\nnäyttämään, että sinua pelätään yhtä vähän kuin vainajaa. Pidä itsesi\ntästä hetkestä alkaen semmoisena. 'Koston henki' rankaisee Ljaanon\nmurhaajia kuolemalla. Sinä olet murhaaja, ja kun henki ei ole täällä\nläsnä, olen minä hänen sijaisenaan. Rukoile viimeinen Isä meitäsi;\nsinun täytyy nyt astua iankaikkisen tuomarin eteen.\"\n\nNuorukaisen sanat tekivät erinomaisen vaikutuksen läsnäolioihin,\nsillä olihan hän vielä melkein lapsi. Hän näytti heistä ihan\ntoisellaiselta kuin ennen. Hänen esiintymisensä oli vielä arvokkaampi\nkuin täysi-ikäisen miehen. Siinä hän seisoi uljaana ja suorana,\nkäsi uhkaavassa asennossa, silmät säkenöivinä, järkähtämätön piirre\nkasvoissaan — oikeuden sanansaattajana, ansaitun rangaistuksen\ntoimeenpaniana.\n\nVieras, vaikka olikin päätään pitempi poikaa, oli käynyt kalpeaksi.\nPian hän kuitenkin tointui, purskahti nauruun ja huusi:\n\n\"Hän on todellakin hullu! Kirppu tahtoo niellä leijonan. Senkaltaista\nei ole milloinkaan kuultu. Todistappas, ihminen, että olen murhaaja!\"\n\n\"Älä ilku! Mitä sanon, se tapahtuu, siitä saat olla varma. Kenen on tuo\npyssy tuolla puun juurella?\"\n\n\"Tietysti minun.\"\n\n\"Kuinka kauvan se on ollut omasi?\"\n\n\"Yli kaksikymmentä vuotta.\"\n\nPojan ryhti teki semmoisen vaikutuksen tuohon vahvaan mieheen, ettei\nhän tullut kieltäneeksi hänelle vastaamasta, vaikka hän olikin poikaa\nhalveksinut ja nauranut.\n\n\"Voitkos sen todistaa?\", jatkoi Veri-Repo.\n\n\"Mies! Miten minä sen todistan? Voitko sinä todistaa sanojani vastaan?\"\n\n\"Voin. Tämä pyssy oli sennor Rodriges Pinton, Merison maatilanomistajan\noma, tuolta vastapäätä, seetrimetsän läheltä. Kaksi vuotta sitten\noli hän vaimoineen, tyttärineen ja kolmen muun henkilön seurassa\nkäynyt Kaddo nimisellä maatilalla. Hän lähti sieltä, mutta kotiin hän\nei koskaan tullut. Vähän aikaa tämän jälestä löydettiin nuo kuusi\nruumiina. Jäljet Ljaano estakaadolla ja maassa ilmaisivat, että niissä\ntolpat oli siirretty väärään suuntaan. Tämä pyssy oli hänen. Se oli\nhänellä silloin muassaan. Jos olisit väittänyt ostaneesi pyssyn\ntämän ajan jälkeen, olisi asia vaatinut tutkimista. Mutta kun sanot\nomistaneesi sen jo kaksikymmentä vuotta, niin et ole ostanut sitä\nsyylliseltä, vaan olet itse murhaaja ja Ljaano estakaadon lain alainen.\"\n\n\"Koira!\", ulvoi vieras. \"Muserranko sinut? Tämä pyssy on minun. Todista\nsinä, että se on ollut tuon maatilanomistajan omana!\"\n\n\"Sen teen heti.\" Hän otti kiväärin ja painoi erästä pientä hopealevyä,\njoka oli pyssyntukin alapäähän upotettu. Se aukesi ja nyt tuli näkyviin\ntoinen pieni levy, johon oli kirjoitettu koko se nimi, jonka hän äsken\noli maininnut.\n\n\"Katsokaa tänne\", sanoi nuorukainen, näyttäen pyssyä läsnäolioille.\n\"Tässä on kumoamaton todistus siitä, että tämä pyssy oli tuon maatilan\nomistajan. Se oli minulla muutaman kerran lainassa, siksipä minä sen\ntunnen. Murhaajalle on sangen vaarallista käyttää ryöstettyä esinettä,\njonka omituisuuksia hän ei tunne. En aio kysyä teiltä, pidättekö tätä\nmiestä murhaajana, sillä minun silmissäni hän on murhaaja, eikä muuta\ntarvita. Hänen hetkensä ovat luetut.\"\n\n\"Niin ovat sinunkin\", huusi vieras, hyökkäsi hänen päälleen ja koetti\nriistää häneltä aseen.\n\nMutta Veri-Repo astui salaman nopeudella muutaman askeleen taaksepäin,\ntähtäsi häntä pyssyllä ja käski:\n\n\"Pysy alallasi, muuten sattuu kuula sinuun. Tiedän varsin hyvin miten\nkohdella tuollaista väkeä. Rankko, Reitto, tähdätkää häntä ja jos hän\nliikahtaa, ampukaa hän heti paikalla!\"\n\nNämät molemmat nostivat aseensa ja tähtäsivät vierasta. He toimivat\nljaanolain mukaan, jolla on vaan yksi ainoa, mutta täysin tyydyttävä\npykälä; sen edessä ei urhoollinen lännen mies epäröitse.\n\nVieras huomasi, että tässä oli leikki kaukana. Hänen henkensä oli\nkysymyksessä ja siksipä seisoi hän liikkumatta.\n\nVeri-Repo laski nyt pyssynsä, koska ne muut kaksi kivääriä piti miestä\nalallaan.\n\n\"Olen lukenut sinulle tuomiosi ja se on heti pantava täytäntöön.\"\n\n\"Millä oikeudella?\", kysyi vieras kiukusta vapisevalla äänellä. \"Minä\nolen viaton. Ja vaikka olisinkin syyllinen, ei minun tarvitse antaa\ntuommoisten kulkurien ja vielä vähemmin tuommoisen lapsen itseäni\ntappaa.\"\n\n\"Näytän sinulle, ett'en ole mikään lapsi. En tahdo pyövelin tavoin\ntappaa sinua, vaan seisoen vastatusten ja molemmilla tulee olla\nkiväärit. Sinun kuulasi voi sattua minuun, yhtähyvin kuin minun kuulani\nsinuun. Tämä ei ole murha vaan rehellinen kaksintaistelu. Panemme\nhengen henkeä vastaan, vaikka voisin ampua sinut heti, koska olet minun\nvallassani.\"\n\nNuorukainen seisoi suorana ja vakaana vieraan edessä. Hänen äänensä oli\ntotinen ja vakava ja hänen puheensa oli niin kiihkotonta kuin olisi\ntuommoinen taistelu elämästä ja kuolemasta hänelle ihan yksinkertainen\nja jokapäiväinen asia. Hän herätti kaikkein muitten läsnäolioitten\nkunnioituksen, paitsi sen ainoan, jolle hän sanansa lausui. Saattoi\nmyös olla niin, että tämä tekeytyi välinpitämättömäksi. Hän remahti\nleveään pilkkanauruun ja vastasi:\n\n\"Mistä ajasta alkaen ovat keskikasvuiset pojat ruvenneet tuommoista\nkieltä täällä käyttämään? Älä usko, että minä rohkeutesi ja\ntoimeliaisuutesi tähden olen sinun vallassasi. Jolleivät nuo miehet\nseisoisi tuolla pyssyt minuun tähdättyinä olisin jo kauvan sitte\nvääntänyt niskasi nurin. Jos todellakin olet niin hullu, että vertaat\nitsesi minuun, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan. Mutta valmistu\ntänään puhumaan viime sanasi. Minun luotini ei ole vielä koskaan käynyt\nharhaan. Saat varmasti luottaa siihen, että se lähettää sinutkin\nhelvettiin. Mutta minä pidän sanastasi kiinni. Minä haluan julkista\ntaistelua ja sitten voittajalle oikeuden lähteä pois.\"\n\n\"Molemmat saat\", vastasi Veri-Repo.\n\n\"Oletkos ymmärtänyt minua oikein. Jos sinä kaadut minun luodistani,\nmenen minä mihin tahdon, eikä kenelläkään ole oikeutta minua pidättää.\"\n\n\"No, no!\" huudahti Helmiaho. \"Emme ole niin suostuneet. Jos sinun\nluotisi osuisikin, on täällä vielä muutamia muita herroja, jotka\nhaluavat sinua puhutella. Heille sinun tulee asiasta vastata.\"\n\n\"Ei niin\", keskeytti Veri-Repo. \"Mies kuuluu minulle. Teillä ei ole\nmitään oikeutta häneen. Minä yksin olen hänen taisteluun vaatinut, ja\nolen antanut sanani siitä, että se on oleva rehellinen taistelu. Tämän\nlupauksen teidän täytyy pitää, jos minä kaadun. Minun kuoltuani ei saa\nsanoa, ett'ei minun lupaustani täytetty.\"\n\n\"Mutta poika, ajatteles kuitenkin — — —\"\n\n\"Ei siinä ole mitään ajateltavaa.\"\n\n\"Mutta pitääkö julkisen konnan saada rankaisematta sinut tappaa?\"\n\n\"Pitää kyllä, jos hän voi, sillä minun tahdostani hän ryhtyi\nkaksintaisteluun. On kyllä totta, että hän epäilemättä kuuluu\nnoihin Ljaano estakaadon korppikotkiin, joita muitta mutkitta saisi\nkepillä kuoliaaksi lyödä. Mutta tuommoinen pyövelin virka on minulle\nvastenmielistä ja jos suon hänelle paremman kuoleman, niin on tuota\nsuosiota osotettava hänelle vielä kuolemani jälkeenkin. Luvatkaa siis\nkäsin ja suin, että hän esteettömästi saa poistua, jos hän minut ampuu!\"\n\n\"Jos välttämättömästi niin tahdot, täytyy meidän suostua, mutta jätät\nmaailman sillä tiedolla, että olet epäoikeutetulla lempeydellä saanut\naikaan sen, että tuo konna vielä edespäinkin voi ammattiansa harjottaa.\"\n\n\"Siinä suhteessa olen hyvin levollinen. Hän on väittänyt, ett'ei hän\nkoskaan ammu harhaan. On vielä näkemättä, onko minulla luoti pyssyssäni\nvaan siksi, että ampuisin reikiä ilmaan. Sano siis mies, kuinka kaukana\ntoisistamme tulee meidän ampua?\"\n\n\"Viisikymmentä askelta\", vastasi vieras.\n\n\"Viisikymmentä!\", nauroi Veri-Repo. \"Se ei ole liiaksi lähellä. Näyt\npitävän nahkasi suuressa arvossa. Mutta se ei sinua hyödytä. Tiedätkös\nmitä? Ilmoitan sinulle nyt ystävällisesti, että minulla on tapan\ntähdätä ihan samaan kohtaan, kuin \"koston henki\" nim. keskelle otsaa.\nVaro siis otsaasi. Pelkään että sinä tänä siunattuna päivänä saat\nmuutaman luodin lyijyä aivojesi läpi. Jos sen voit kestää, ei ole minun\nasiani vaan sinun.\"\n\n\"Lörpötyksiä, poika!\" huusi vastustaja hampaitaan kiristäen. \"Olen\nsaanut, minkä olen pyytänyt luvan poistua esteettömästi. Pian toimeen!\nAnna minulle aseeni!\" —\n\n\"Kun ollaan valmiit, olet sen saapa, mutta et ennen, sillä ei sinuun\nole luottamista. Isännän tulee mitata välimatka, viisikymmentä askelta.\nKun olemme paikoillemme asettuneet, tulee Veijon asettua sinun\nlähellesi ja Ontuvan Rankon minun luokseni, molemmat lamppu kädessä,\njotta voimme toisemme selvästi erottaa ja varmasti tähdätä. Sitten\nantaa Silmänkääntäjä-Reitto sinulle pyssysi ja Helmiaho antaa minulle\nminun pyssyni. Helmiaho käskee ampua ja sitten saamme ampua mielemme\nmukaan, kaksi luotia kumpikin koska pyssymme ovat kaksipiippuiset.\"\n\n\"Tuleeko meidän lähennellä sillä aikaa?\" kysyi vieras.\n\n\"Ei tule, sinä olet itse määrännyt välimatkan ja siinä on pysyttävä.\nJoka jättää paikkansa ennenkuin luodit on ammuttu, sitä saa ampua se,\njoka pitää hänelle kynttilää. Veijon ja Rankon tulee sentähden pitää\npistoolinsa tahi revolverinsa vireessä. Samoin saa ampua sitä, joka\naikoo poistua, ennenkuin vastustajansa on ampunut molemmat laukauksensa.\n\n\"Mainiota, oikein mainiota!\" huusi Veijo. \"Masser Veijo heti ampuma,\nkun konna tahto juosta.\"\n\nHän veti kiväärinsä vyöstään ja näytti sitä uhkaavasti irvistellen\nvieraalle.\n\nMuut suostuivat Veri-Revon ehtoihin ja valmistuksiin ryhdyttiin heti.\nHe olivat niin touhussaan, ett'ei kukaan muistanut pitää hurskasta\nTopias Taivolaa erityisemmin silmällä. Tämän mielestä oli otollinen\nhetki nyt käsissä. Hän siirtyi nyt hitaasti penkin päähän, siirsi\njalkansa, jotka hän oli pöydän alle ojentanut, ja oli näin valmis\noikealla hetkellä pakenemaan.\n\nNyt olivat molemmat vastustajat asettuneet paikoilleen, 50 askelta\ntoisistaan. Muukalaisen vieressä seisoi neekeri, lamppu vasemmassa\nkädessä ja ratsupistooli oikeassa kädessä vireessä. Veri-Revon luona\nseisoi Ontuva Rankko lamppu toisessa kädessä ja revolveri toisessa,\nmuodon vuoksi vaan, koska arvattavaa oli, ett'ei hän saisi syytä sitä\nkäyttää rehellistä nuorta miestä vastaan.\n\nHelmiaho ja Silmänkääntäjä-Reitto pitivät molemmat ladatut kiväärit\nvalmiina. Tämä oli erinomaisen jännittävä hetki näillekin\ntaisteluihin tottuneille miehille. Ilmanvedossa loimuavat liekit\nvalaisivat punertavalla valollaan kumpaakin ryhmää. Miehet seisoivat\nliikkumatonna, mutta läpyttävässä valossa näytti siltä kuin olisivat he\nolleet alinomaisessa liikkeessä. Näin ollen oli sangen vaikeata tähdätä\noikein, varsinkaan kun ei valoakaan ollut tarpeeksi.\n\nVeri-Repo seisoi tuossa niin vapaana ja huolettomana ikäänkuin ei\nolisi kysymyksessä muu, kuin krokettipeli. Hänen vastustajansa oli\nsitävastoin ihan toisessa mielentilassa. Silmänkääntäjä-Reitto, jonka\ntuli antaa hänelle pyssy ja joka siis seisoi ihan lähellä häntä, näki\nhänen silmänsä kiukusta säkenöivän ja kätensä kärsimättömyydestä\nvapisevan.\n\n\"Oletteko valmiita?\" kysyi nyt Helmiaho.\n\n\"Olemme\", vastasivat molemmat, jolloin vieras mies ojensi kätensä\npyssyä kohti.\n\nHän aikoi varmaankin ennättää ampua edes puolen sekuntia ennen\nVeri-Repoa.\n\n\"Onko jommallakummalla teistä, siinä tapauksessa, että hän kuolisi,\njotain määräyksiä annettavana? kysyi Helmiaho edelleen.\n\n\"Mene hiiteen utelemisillasi!\" huusi kovin kiihtynyt vieras.\n\n\"Ei ole\", vastasi nuorukainen yhä levollisempana. \"Näen että tuo mies\nvaan sattumalta minuun osaisi, sillä hän vapisee. Jos minä kaatuisin,\nlöydät satulalaukustani, mitä tietää tarvitset. Ja tehkäämme nyt tästä\nloppu!\"\n\n\"No hyvä, tänne pyssyt! Ammu!\"\n\nHelmiaho ojensi pyssyn Veri-Revolle. Nuorukainen tarttui siihen ihan\nlevollisesti, punnitsi sitä kädessään ikäänkuin tahtoisi hän tietää sen\npainon. Hän ei näyttänyt ensinkään siltä kuin riippuisi hänen henkensä\nlyhyestä silmänräpäyksestä.\n\nToinen oli melkein kiskonut pyssyn Silmänkääntäjä-Reiton käsistä. Hän\nkäänsi vasemman sivunsa, tarjotakseen niin kapean ampuma-alan kuin\nsuinkin, ja tähtäsi. Pyssy laukesi.\n\n\"Halloo! Läiskis!\", ulvoi neekeri. \"Massa Veri-Repoa ei ole sattunut.\nMikä onni! Mikä ilo!\"\n\nHän hyppi tasajalkaa, kiersi ympäri ja käyttäytyi ilosta kuin riivattu.\n\n\"Pysytkös alallasi mies!\", jyrisi Helmiaho hänelle. \"Mitenkä voi\ntähdätä, kun sinä noin lamppua heilutat?\"\n\nVeijo älysi heti, että hän käytöksellään juuri vahingoitti sitä, jonka\nhän toivoi voittavan.\n\nSiinä silmänräpäyksessä seisoi hän suorana kuin kynttilä ja huusi:\n\n\"Masser Veijo seisoma liikkumatta nyt. Masser Veijo ei säpsähdä! Massa\nVeri-Repo ampuma pian!\"\n\nMutta muukalainen ei laskenut pyssyä poskeltaan. Hän laukaisi — ei\ntämäkään luoti osunut, vaikka Veri-Repo seisoi samalla tavalla kuin\nennen, ruumiin koko leveä puoli häneen kääntyneenä sekä punniten\npyssyään kädessä.\n\n\"Saakeli olkoon!\", kirosi vieras. Hän seisoi muutaman silmänräpäyksen\nkauhusta liikkumatonna. Sitten päästi hän mahtisanan, jota ei voi\nkertoa, ja hyppäsi sivulle, paetaksensa.\n\n\"Pysähdy!\" huusi neekeri, \"minä ampuma.\"\n\nHän ampui, mutta ampui toinenkin.\n\nSe lyhyt hetki, jolloin hänen vastustajansa oli seisonut liikkumatonna,\noli ollut tarpeeksi Veri-Revolle ehtiäkseen nostaa aseensa. Hän laukasi\nniin pian, kuin jos hänen ei tarvitsisi ensinkään tähdätä, kääntyi\nsitten ympäri, tarttui kukkaroon, jossa ampumavarat olivat, ladatakseen\nuudestaan, niinkuin näillä seuduin oli tapana ja sanoi:\n\n\"Hän on osansa saanut. Mene sinne, Rankko, saat nähdä reiän keskellä\notsaa!\"\n\nHän kääntyi selin sinnepäin, missä vastustajansa oli seisonut ja hänen\näänensä oli niin levollinen kuin olisi hän ollut ihan jokapäiväisissä\ntoimissaan.\n\nRankko ja Helmiaho kiirehtivät sinne, mihin vieras oli kaatunut. Veri-\nRepo seurasi heitä hitaasti, sittenkun hän oli ladannut.\n\nSilloin kuului sieltä neekerin voitonhuudot:\n\n\"Mikä rohkeus! Mikä urhoollisuus! Masser Veijo ampuma kuoliaaksi koko\niso konna. Tässä mies maka, eikä liikkuma paikaltaan. Katso, Massa\nHelmiaho ja Massa Rankko, Masser Veijon luoti osu keskelle otsaa. Siinä\nolla reikä koko pään läpi. Masser Veijo olla urhoollinen lännen mies.\nHän hyvin helposti voittama tuhannen vihollista.\"\n\n\"Niin sinä olet erinomainen ampuja!\", lausui Helmiaho nyökäten,\nlangettuaan polvilleen vainajan viereen ja häntä tarkastettuaan. \"Mihin\nsinä oikeastaan tähtäsit?\"\n\n\"Masser Veijo tähtämä suoraan otsaan ja myös sinne osunut. Oi. Masser\nVeijo olla jättiläinen, olla sankari. Masser Veijo olla voittamaton!\"\n\n\"Vaiti neekeri! Sinä et ole sankari, et jättiläinen, etkä voittamaton.\nSinä et ole tehnyt mitään rohkeutta osoittavaa tekoa. Sinä olet ampunut\npakenevaa eikä se merkitse mitään. Sitäpaitsi ei mieleesi johtunutkaan\ntähdätä miehen otsaan. Silmäile hänen housujaan. Mitä tuo on?\"\n\nVeijo laski valon sille kohtaa, jonne Helmiaho osoitti.\n\n\"Se olla reikä\", vastasi hän.\n\n\"Niin, sinun luotisi tekemä reikä. Olet ampunut housunlahkeen läpi ja\nväität tähdänneesi otsaan, tuskin kuuden askeleen päässä. Sinun pitäisi\nhävetä!\"\n\n\"Ei vainenkaan. Masser Veijon ei tarvitse hävetä. Masser Veijo osunut\notsaan. Mutta Massa Veri-Repo myös ampua, mutta vaan housuun. Veijo\nampu erinomasesti, paljon paremmin kuin Massa Veri-Repo.\"\n\n\"Niin, tuon me tiedämme! Mutta tuommoinen laukaus, Veri-Repo! Niin ei\nammu kukaan muu. Minä en nähnyt sinun tähtäävän.\"\n\n\"Minä tunnen pyssyni\", vastasi nuorukainen vaatimattomasti, \"ja tiesin\nettä kävi niinkuin kävi, sillä mies oli liian kiihtynyt. Hän vapisi. Se\non todellakin tyhmästi, kun henki riippuu vaan kahdesta laukauksesta.\"\n\nMies oli kuollut. Keskellä otsaa oli pyöreä, teräväreunainen reikä.\nKuula oli mennyt takaraivosta ulos.\n\n\"Ihan niinkuin Erämaan henki kuuluu ampuvan\", sanoi\nSilmänkääntäjä-Reitto ihaillen. \"Se oli todellakin mestarilaukaus. Mies\non saanut palkkansa. Mitä on ruumiille tehtävä?\"\n\n\"Minun väkeni saa kaivaa sen maahan. Ruumis ei ole hauska katseltava,\nja pahinkin konna on kuitenkin ihminen. Mutta oikeutta täytyy\nnoudattaa, ja siinä, missä lailla ei ole voimaa, täytyy itse käydä\nasiaan käsiksi. Ja tämä ei ollut edes nyrkkioikeutta, sillä Veri-Repo\nantoi hänelle samat edut. Todistettu on, että hän oli murhaaja. Jumala\nolkoon hänen sielullensa armollinen! Ja nyt tulee meidän — — mutta mikä\nnyt on? Mikä on hätänä?\"\n\nVeijo oli kovasti huudahtanut. Hän oli ainoa, joka ei nyt katsonut\nruumista.\n\n\"Ohoh\", vastasi neekeri, \"Massa Helmiaho, katso tuonne!\"\n\nHän viittasi sinne, missä pöydät ja penkit olivat. Siellä oli pimeä,\nkoska molemmat lampunpitäjät seisoivat muitten kanssa ryhmässä.\n\n\"Miksi sinne katsoisin? Mitä siellä on?!\"\n\n\"Siellä ei olla mitään. Jos Massa Helmiaho ja ne muut Massat katsovat\nsinne, ne ei näkemä mitään, sillä hän olla poissa.\"\n\n\"Aa, totta vieköön! Mormooni on poissa\", vastasi Helmiaho, hyökäten\nylös. \"Pian ajamaan häntä takaa. Saa nähdä, onnistuuko meidän saada\nhänet kiinni!\"\n\nRyhmä hajaantui silmänräpäyksessä. Jokainen juoksi mihin sattui,\ntahi mihin juuri sinä hetkenä mieleen johtui. Ainoastaan yksi jäi\npaikoillaan — ja tämä oli Veri-Repo. Hän seisoi liikkumatta kuunnellen\nyön pimeydessä, kunnes muut palasivat takasin, kertomaan, minkä jo\nedeltäpäin saattoi aavistaa: etteivät olleet nähneet eivätkä löytäneet\nmitään jälkiä mormoonista.\n\n\"Sen juuri uskoinkin\", sanoi hän. \"Olemme tehneet tyhmästi. Ehkä tuo\nhurskas mormooni on paljon vaarallisempi ihminen kuin tuo vainaja\nkoskaan olikaan. Olen hänen nähnyt, mutta en tiedä missä; olen\nkuitenkin pitävä siitä huolta, että saan hänet nähdä, mitä pikemmin sen\nparemmin. Hyvästi, herrat!\"\n\nHän otti vainajan pyssyn ja meni hevosensa luokse.\n\n\"Aiotko lähteä pois?\" kysyi Helmiaho.\n\n\"Aion. Olen jo kauvan aikonut ja nyt olen kallista aikaa kuluttanut\ntähän muukalaiseen mieheen. Pyssyn otan mukaani, viedäkseni sen\nomistajan laillisille perillisille.\"\n\n\"Koska saan taas nähdä sinut?\"\n\n\"Tarpeen tullessa. Ei ennemmin, eikä myöhemmin.\"\n\nHän nousi hevosensa selkään ja, ojentamatta kenellekään kättä, ajoi hän\npois.\n\n\"Omituinen nuorukainen\", sanoi Silmänkääntäjä-Reitto päätään pudistaen.\n\n\"Jättäkäämme hänet rauhaan!\", vastasi Helmiaho. \"Hän tietää aina mitä\ntekee. Hän on nuori, mutta voi vetää vertoja monelle vanhemmalle, ja\nolen varma siitä, että hänen ennemmin tai myöhemmin onnistuu saada\nkiinni tuo Topias Taivola ja vielä moni muukin.\"\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nHono-veljekset.\n\n\nNoin kaksi tuntia ennenkuin Ontuva Rankko ja Veijo tapasivat\nVeri-Revon, tuli kaksi muuta miestä ratsastaen Koleman Sitystä päin.\nSieltä eivät he kuitenkaan liene tulleet, sillä he näyttivät siltä kuin\nolisivat he kauvan olleet asutuilta seuduilta poissa.\n\nMuulit, joilla nämät miehet ratsastivat, olivat kyllä väsyneen\nnäköiset, mutta muuten ne näyttivät jotenkin hyvinhoidetuilta. Toisin\noli ratsastajien laita: he olivat pitkät ja niin erinomaisen laihat,\nettä olisi luullut heidän monta viikkoa nälkää nähneensä. Ett'ei niin\nkumminkaan ollut, sitä todisti heidän terve hipiänsä ja voimallinen\nryhtinsä. Lännen ilmasto on kuivaa, eikä salli mitään liikaa lihaa\nluissa, mutta sensijaan terästää se jäntereitä ja suo jäsenille\ntuota kestävyyttä ja joustavuutta, jota paitsi ihmiset siellä pian\nmenehtyisivät.\n\nNämät miehet olivat erinomaisesti toinen toisensa näköisiä. Ken heidät\nnäki, täytyi ehdottomasti huomata he veljeksiksi, jopa kaksoisiksi.\nAinoa eroavaisuus oli arpi, joka toisella miehellä oli vasemmassa\nposkessa. Muuten oli heillä samallaiset vaatteet ja aseet.\n\nHeillä oli yllään väljät, tummanharmaat villaiset päällysnutut ja\nsamallaiset housut, vahvat paulakengät, leveälieriset majavanhatut\nja hartioilta riippui heidän suuret, paksut telttapeitteensä. Heidän\nnahkavöitään verhosi kalkkarokäärmeennahka ja niissä oli aseita ja\nmuita tamineita, joita aavikonmies tavallisesti tarvitsee. Pyssyjä\nheillä myös oli, mutia ne eivät tulleet juuri suoraan asekaupasta, vaan\nnäyttivät pikemmin vastaavan väkipyssyn nimeä. Mutta joka tietää, mitä\nkunnon lännen mies saa tämmöisellä vanhalla aseella aikaan, sille ei\nsuinkaan johdu mieleenkään nyrpistää nenäänsä tuommoiselle aseelle.\nLännen mies rakastaa pyssyänsä, mutta hän ei keikaile sillä. Mitä\nvanhemmaksi se on pitkällisestä käyttämisestä käynyt, sitä enemmän hän\nsitä kunnioittaa.\n\nValitettavasti ei näitä molempia ratsastajia saattanut kauniiksi kehua,\nsyystä että heidän kasvojensa enin esille pistävä osa oli tavattomasti\nkehittynyt. Hyvänen aika noita neniä. Olisi levollisesti saanut vannoa,\nett'ei koko maassa löytyisi kahta semmoista hajukonetta näiden lisäksi.\n\nNe olivat tavattomat ei ainoastaan suuruudelleen, vaan myös muotonsa\nja värinsä puolesta. Saadakseen niistä käsityksen, täytyisi saada ne\nnähdä. Jos ajattelee koivunmahlajaa kuivuneena rypäleen muotoiseksi ja\nmahdollisimman monivärisen loistavana, saattaa saada jonkunmoisen kuvan\nnäistä nenistä. Ja siihen lisäksi olivat ne hämmästyttävästi toisensa\nnäköiset Veljekset eivät saata olla enemmän toistensa näköiset kuin\nnämät miehet, jotka jo lienevät monessa myrskyssä olleet, koska he\nolivat vähintään viidennellä kymmenellä.\n\nNyt ei kuitenkaan pidä ajatella, että heidän kasvojensa ilme oli\nvastenmielinen. Ei suinkaan. Kasvot olivat sileäksi ajellut, niin ettei\nmikään parta peittänyt niitten hyväntahtoista ilmettä. Suupielissä\nasusti iloisuus ja huolettomuus ja kirkkaissa, terävissä silmissä oli\nniin ystävällinen ja hyvä katse, että ainoastaan huono ihmistuntia\nsaattoi olettaa niissä olevan jotakin peljättävää.\n\nSeutua, jossa he nyt kulkivat, saattoi sanoa karuksi. Se kasvatti\nainoastaan nysäisiä vaivaispensaita.\n\nSiellä täällä näkyi aloe- ja kaktuskasveja. Vettä ei lähiseuduilla\nlöytynyt. Ratsastajien etsivistä katseista päättäen, olivat he\nihan oudot näillä paikoin. Toisinaan nousi toinen heistä pystyyn\njalustimissa, luodakseen laajemman näköalan, mutta laskeusi taas\nsatulaan, kasvoissaan ilme, josta huomasi ett'ei hän ollut mitään\nnähnyt.\n\n\"Heikkarin huonoa seutua tämä\", sanoi arpiposki-ratsastaja. \"Kuka\ntietää, onnistuuko meidän tänään saada raitista juomavettäkään? Mitäs\nsanot sinä, Timi?\"\n\n\"Hm!\" murisi toinen. \"Me lähenemme Ljaano estakaadoa, siellä ei ole\nmuuta odotettavissa. Taikka luuletko sinä, Jimi, että näillä autioilla\naavikoilla löytyy viini- tai kirnupiimälähteitä?\"\n\n\"Vaiti, veikkoseni, muuten tulee minulle vesi suuhun. Mistä täällä\nedes kirnupiimään pääsisi? ja minä pelkään, että lopuksi saamme tyytyä\nkaktus-nesteeseen!\"\n\n\"Emme suinkaan sentään. Vielä emme ole aavikolla. Helmiahon maatila,\njonne huomenna pääsemme, kuuluu olevan jonkun veden varrella. Siis ei\nmeidän takanamme vielä ole tuo hedelmällinen maakaistale. Minä toivon,\nettä tuo vanha hopeakaivo, johon tänään pyrimme, on jonkun semmoisen\npuu- tahi pensassaaren keskellä, joita näinkin autioilla seuduilla\nsentään löytyy. Ja sinä tiedät, että toivoni harvoin pettää, sillä se\nliikkuu tavallisesti todellisuuden piirissä!\n\n\"On parempi olla siitä puhumatta. Toivomme ei ole tähän asti ollut\nmiksikään hyödyksi.\"\n\n\"Älä sano niin, Jimi. Totta on, ett'emme ole tähän asti voineet viettää\ntyhjäntoimittajan elämää, mutta meillä on sievä summa taskussamme ja\njos onni meitä potkasee tuolla puolen Ljaanoa ja Kuadeluppea, olemme\nrikkaat miehet.\"\n\n\"Niin, jos! Miljoonan omistajana oleminen on makeinta mielelle. Mutta\ntällä hetkellä ei meillä ole mitään syötävääkään. Mehän koetimme\nvaan päästä pikaisesti eteenpäin, emmekä pysähtyneet edes paistia\nhankkimaan. En pyydä kalkkunaa, mutta tahtoisin hyvin kernaasti kohdata\naavikkokanan, joka ei olisi aivan vanha. Ehkä se suvaitsisi pyssyni\ntervehdyksen.\"\n\n\"Sinulla on liian herkulliset tuumat. Minä olisin täysin tyytyväinen,\njos jonkun ystävällisen jäniksen mieleen johtuisi hiipiä vastaamme.\nSilloin me — — ole vaiti! Tuolla on yksi. Polle, seiso nyt tämän ainoan\nkerran paikallasi.\"\n\nTämä kehotus, jota seurasi tempaus ohjaksista, oli lausuttu muulille.\nSe seisoi liikkumatta, ikäänkuin olisi se tarkoin käsittänyt\nkehotuksen. Juuri heidän edessänsä oli eräs muulijänes juossut\nruohoturpeitten välistä esille. Timi laukasi heti pyssynsä. Jänis\nteki kuperkeikan ja jäi makaamaan. Kuula oli osunut päähän — se oli\nmestarilaukaus semmoisesta pyssystä.\n\nJänis Teksaassa on yhtä suuri kuin sen sukulainen vanhassa maailmassa;\nniitä löytyy täällä runsaasti ja niitten liha on maukasta. Sillä on\nsangen pitkät korvat, samallaiset kuin muulilla, josta se on saanutkin\nnimensä.\n\nTimi ratsasti jäneksen luo, nosti sen maasta ja sanoi, jatkaen\nmatkaansa:\n\n\"Nyt on meillä paisti, ja ajattelen että löydämme vähän vettäkin. Näet,\nettä aavistukseni käyvät toteen. Kaksi tämmöistä miestä löytää aina\nmitä tarvitsevat.\"\n\n\"Löydämmekö timanttejakin? Sen on tulevaisuus osoittava.\"\n\n\"Timantteja löydämme myös, sen sanon sinulle\", vastasi Timi\npäättävästi. \"Tietysti edellytän, että semmoisia todellakin löytyy\ntuolla kaukana. Jos koko juttu on keinottelua, käy meille samoinkuin\nniille, jotka eivät ole mitään löytäneet. En minä ainakaan aio tappaa\nitseäni, jos saan kuulla että turhaan olemme olleet onnen etsinnässä.\nVaiti! Etkö kuullut laukausta?\"\n\n\"Kyllä. Pollekin sen kuuli.\"\n\nPolle oli hänen muulinsa, joka nyt veti ilmaa sieramiinsa ja ahkeraan\nlöyhytteli suuria korviansa. On sangen tavallista että aavikkomiehet\nantavat eläimelleen nimen. Näitten muulien nimet, Pulle ja Polle,\nkuuluivat yhtäläiseltä samoin kuin heidän isäntiensä nimet, Jimi ja\nTimi.\n\nVeljekset oikaisivat itsensä ja katselivat siihen suuntaan, mistä\nlaukaus oli kuulunut. Se kuului kauvempaa kuin he saattoivat nähdä,\nsillä he olivat nyt kaukalonmuotoisessa notkelmassa. Mutta Timi osotti\nilmaan, jossa suuri petolintu raskaasti kaarteli. \"Kanakotkako tuo on,\nvai kuinka, Jimi?\"\n\n\"Ei. Se on korppikotka, sen näkee kirjavista höyhenistä. Sillä on\nharmaankellertävät höyhenet ja se on istunut raadolla, ja on syönyt\nitsensä niin kylläiseksi, että se tuskin jaksaa lentää. Laukauksesta\npeljästyneenä on hän keskeyttänyt kekkerinsä ja meidän täytyy katsoa,\nmitkä ihmislapset ovat siihen syynä. On täysi syy ottaa selkoa siitä,\nmitä ihmisiä tuolla edellämme on. Ljaano estakaadon lähettyvillä ei\nkuulu olevan aivan turvallista. Voipi helposti joutua korppikotkan\nsaaliiksi, eikä tuo juuri olisi makeinta mielelle. Siis, eteenpäin,\nTimi.\"\n\nHe kannustivat ratsujansa. Mutta muulit ovat, niinkuin tunnettu, sangen\nitsepäiset. Tätä elukkaa ei tavallisesti saada paikoiltaan liikkumaan\njuuri silloin, kun on kovin kiire käsissä, ja korvataksensa tuota\nseikkaa, alkaa se tavallisesti hurjasti laukkaamaan juuri sinä hetkenä,\nkun ratsastajan olisi pakko olla yhdessä kohdin. Tästä säännöstä ei\nvalitettavasti Pullekaan ollut mikään loistava poikkeus. Tuskin oli\nse kannuksia tuntenut, kun se asetti kaikki neljä jalkaansa yhteen ja\nseisoi liikkumatta kuin sahapukki. Timi painoi kannukset lujemmin,\nmutta siitä oli vaan se seuraus että Pulle painoi päänsä etujalkojen\nväliin ja nosti takapuolensa ilmaan, heittääksensä ratsastajansa\npois. Mutta Timi tunsi monivuotista ystävätärtänsä tarpeeksi hyvin,\nantaaksensa heittää itsensä satulasta. \"Mikä sinun nyt on, vanha hupsu?\nKyllä minä houreet päästäsi otan.\" Hän kumartui taaksepäin, tarttui\nelukan häntään ja repi siitä aikatavalla. Pulle lähti heti semmoista\nvauhtia lentämään, että Jimi tuskin voi seurata muassa Pollellansa.\nTämä hännästä vetäminen oli se salainen keino, joka mursi tuon muuten\nrakastettavan Pullen itsepäisyyden. Se, joka ei tuota keinoa tuntenut,\nsai, vaikka käyttikin kannuksia, ja piiskaa, taipua Pulien oikkujen\nmukaan. Jokaisella eläimellä on oma pikku huvinsa. Mutta hyvä on, että\nlöytyy keinoja, jotka eivät auta ainoastaan yksityistä, vaan myös koko\nsukua. Niinpä löytyy esim. aasien mainioon perheeseen kuuluvia jäseniä,\njotka öisin hyvin häiritseväisesti antavat kuulla kaksitavuista\nlauluaan. Mutta jos tämmöisen elukan häntään sitoo jonkun painavan\nesineen, esim. kiven, tai muun painon, seisoo se heti korvat ja häntä\nlotossa, eikä päästä vähintäkään ääntä.\n\nKun molemmat ratsastajamme olivat notkelmasta päässeet, havaitsisivat\nhe ihmeekseen useampien kilom. päässä edessään omituisesti rikkinäisen\nkukkulan, jommoista he eivät olleet odottaneet näkevänsä täällä Ljaanon\nlähellä. Samalla näkivät he ryhmän ratsastajia jonkun maassa makaavan\nesineen luona, niin lähellä veljeksiä, että nämät tarvitsivat vaan\nmuutaman minuutin ehtiäkseen ryhmän luo. He kiristivät heti ohjaksia.\nHeidän tuli ensin saada tietoa siitä, olivatko ne kuusi ratsastajaa\nheille ehkä vihamielisiä.\n\nHeidät oli huomattu. Piiri, jonka nuo kuusi muodostivat, avautui, mutta\nmitään uhkailua ei havaittu.\n\n\"Mitäs sanot?\" kysyi Jimi. \"Ratsastammeko heidän luoksensa?\"\n\n\"Tehdään niin. Ovatpa he nyt meidät nähneet ja jos ne ovat\nLjaano-kotkia, tulee siitä kumminkin tappelu. On siis parempi, että\nhiivimme ulkoapäin heidän joukkoonsa, mutta varovaisesti, ett'eivät\npiiritä meitä. Olkaamme valmiit ampumaan.\"\n\n\"No, no, tuskinpa ne ovat Ljaano-kotkia. He näyttävät ennemmin kunnon\nmiehiltä, jotka ovat huviretkellä. Pukunsa riippuivat luultavasti vielä\nviikko sitte räätälipuodissa. Heillä on aseita koko varasto, mutta ne\nkiiltävät vielä niin, ett'eivät liene olleet paljon käytännössä. Ja\nhevosensa näyttävät niin reippailta ja hyvinhoidetuilta, että meidän\non otaksuminen heidän olevan ihan vaarattomia huvimatkailioita. Tosin\nei minulle ole mieluista kohdata tuommoisia keltanokkia, mutta pidän\nsen kumminkin parempana, kuin joutua semmoisten ihmisten pariin, joilla\non taskut vaan sentähden, että saisivat täyttää ne muitten ihmisten\nomaisuudella. Ratsastakaamme siis heidän luoksensa.\"\n\nHeidän ei olisi sopinutkaan tehdä toisin, sillä nuo kuusi miestä\najoivat heitä vastaan.\n\n\"Tulkaa tänne, tulkaa tänne, niin saatte nähdä jotakin!\" huudettiin\nveljeksille.\n\n\"Mitä sitten?\", kysyi Jimi.\n\n\"Tulkaa tänne nyt vaani Pian!\"\n\nNyt he saapuivat toistensa luokse. Nuo kuusi miestä olivat tähän asti\nolleet totiset ja miettiväiset, mutta nyt tuli heidän kasvoihinsa\ntoinen ilme. Kaksitoista silmää tuijotti seposeljällään ja\nhämmästyksissään veljesparia, sitten heidän huulensa vavahtivat ja\nlopuksi puhkesivat he kaikuvaan kuusiääniseen nauruun.\n\n\"Tuhat tulimmaista!\", huusi yksi. \"Keitä nuo ovat? Mitkä kärsät!\"\n\n\"Mitkä kärsät!\" yhtyivät toiset heti.\n\n\"Todellakin! Kaksi kärsää! Kuinka kaunista, kuinka kaunista!\", huusivat\nja nauroivat he kilpaa.\n\n\"Minä pyydän teitä, herrani, suvaitkaa, että katselemme teitä\nläheltä!\", sanoi se, joka johti puhetta. \"Tuonkaltaista emme ole\nmilloinkaan ennen nähneet. Antakaa minun koskea noihin kärsiin! Minun\ntäytyy saada varmuutta siitä, ovatko ne luonnolliset, vai ovatko ne\nviime naamiaisista.\"\n\nVeljekset olivat tähän asti seisoneet silmää räpyttämättä; mutta kun\nmies todellakin ojensi kätensä koskeaksensa Jimin nenään, peräytti hän\nmuulinsa muutaman askeleen sanoen:\n\n\"Tahdotteko ensin sanoa nimenne, hyvä herra?\"\n\n\"Hyvin kernaasti. Nimeni on Kipsinen.\"\n\n\"Kiitoksia! Suostun mielelläni jokaisen pyyntöön, niinpä\nteidänkin, mutta sanon edeltäpäin, että pyssyni pamahtaa samassa\nsilmänräpäyksessä, kun joku nenääni koskee. Jos te sittenkin tahdotte\nsiihen kajota, ei minulla ole mitään sitä vastaan. Mutta minä pyydän\npäästä vastaamasta seurauksista arvoisille kumppaneillenne.\"\n\nTämä kuului niin totiselta, että nauru heti lakkasi. Kipsinen koetti\nkuitenkin vielä laskea leikkiä ja sanoi hymyillen:\n\n\"Mutta master, ette suinkaan voi, ettekä tahdo panna pahaksenne, että\nme nauramme tuommoiselle sarvikuononkaltaiselle kärsälle.\"\n\n\"Mitä siihen tulee, niin naurakaamme toisillemme mielemme mukaan. Kukin\non semmoinen, joksi hänet Luoja loi, ja jos minä olen saanut ison nenän\nja te pienet aivot, niin emme voi noita vajavuuksia auttaa, vaan täytyy\nnurkumatta niihin tyytyä.\"\n\n\"Tuli ja leimaus!\", huusi Kipsinen loukattuna, \"aiotteko löylyttää\nminua?\"\n\n\"En suinkaan. Ottakaa itse löyly ja viruttakaa sitten itsenne vedellä,\njos olette likainen. En minä teidän kylvettäjänne ole.\"\n\nSilloin Kipsinen kajosi revolveriinsa ja uhkasi: \"Tyyntykää herrani!\nMinun kuulani eivät istu niin höllässä, kuin näytte otaksuvan.\"\n\n\"Loruja!\", nauroi Jimi. \"Älkää hassutelko. Uhkauksenne kuuluu niin\nlapselliselta.\"\n\n\"Suu kiinni! Tahdotteko että opetamme teitä? Näettehän, että olemme\nkuusi teitä kahta vastaan.\"\n\n\"Aivan niin. Kuusi tuollaista ei saa meitä suunniltamme. Jos olisi\nnolla kuutosen perässä, saattaisimme ruveta miettimään, kannattaako\nkoukistaa sormensa laukaisuun.\"\n\n\"Te näytte olevan liukaskielinen.\"\n\n\"Ja liukkaat ovat aseetkin. Sen kai huomaatte?\"\n\n\"No, tehkää hyvin, mainitkaa nimenne, että tietäisimme kuinka\nkuuluisain sankarien seuraan olemme joutuneet.\"\n\n\"Nimemme on Hokmanni ja me olemme veljekset.\"\n\n\"Sen todistaa jo nokkannekin. Älkää ensinkään nimestänne ylvästelkö,\nsillä ainoastaan saksalaisella saattaa olla semmoinen nimi, ja ehkä\njo olette huomanneet, että siihen kansakuntaan kuuluva väki ei tässä\nmaassa ole minkään arvoista.\"\n\n\"Tuota mielipidettä en tahdo teiltä riistää. Jolla on siitä huvia\nettei hänellä ole kaikki kaistat päässänsä paikoillaan, niin pitäköön\nhuvinsa. Minä en ole mikään hourujen lääkäri. Tule, Timi!\"\n\nMuuli lähti liikkeelle hänen käskystään ja hänen veljensä seurasi\njälestä. Ei kumpikaan katsonut arvonsa mukaiseksi heittää silmäystä\nmiehiin, vaan ratsastivat sille paikalle, johon nämät äsken\npysähtyivät. Siellä kohtasi heitä kauhea näky. Maa oli täynnä\nihmisjalan- ja kavionjälkiä, ikäänkuin olisi siinä äsken taisteltu.\nKuollut hevonen makasi siinä ilman satulaa ja hihnoja..Ruumis oli\naukirevitty ja ylt'ympäri oli sisälmyksenretaleita — tuo oli veljesten\näsken näkemän korppikotkan työtä.\n\nTämän näkeminen ei veljeksiä niin peloittanut, kuin erään valkoisen\nihmisen ruumis, jolta puuttui päänahka ja jonka kasvot oli niin\nristiin rastiin puukotettu, että oli mahdoton noita tuntea. Kuluneesta\nvillanutusta päättäen oli tämä ollut lännen mies. Kuula oli läpässyt\nhänen sydämensä ja päättänyt hänen elämänsä.\n\n\"Hyvä Jumala! Mitä on täällä tapahtunut?\", huudahti Jimi, hypäten\nhevosensa selästä ja mennen ruumiin luo.\n\nTimi hyppäsi myös hevosensa selästä ja polvistui kuolleen viereen.\n\n\"Hän on ollut kuolleena jo useita tuntia\", sanoi hän, koeteltuaan\nkuolleen kättä ja rintaa. \"Hän on kylmä, eikä veri enää juokse.\"\n\n\"Tutki hänen taskunsa! Ehkä niissä olisi jotakin, josta voisi arvata,\nkuka hän on ollut.\"\n\nTimi oli tuossa toimessa juuri silloin kun nuo kuusi ratsastajaa, jotka\nheitä hitaasti seurasivat, ehtivät heidän luoksensa.\n\n\"Seis!\" huusi Kipsinen. \"Ankarasti me kiellämme teitä tutkimasta\nvainajan taskuja. Minä en suvaitse että ruumista ryöstetään.\"\n\nSekä hän että hänen kumppaninsa astuivat veljesten luo. Hän veti Timin\nkäsivarresta seisaalle, ja tämä antoi sen vastustelematta tapahtua.\nVeljekset silmäilivät toisiansa merkitseväisesti ja sitten kysyi Jimi:\n\n\"Mistä saitte sen älykkään ajatuksen, että me kuollutta ryöstäisimme?\"\n\n\"Tehän kaivelitte taskuja.\"\n\n\"No, eikö siihen olisi muuta syytä?\"\n\n\"Ei, kun te siinä toimessa olette. Teistä heti näkee, minkä hengen\nlapsia te olette.\"\n\n\"Siinä te todellakin osoitatte erinomaista teräväpäisyyttä, master\nKipsinen. Noin ihmeteltävä ihmistuntemus mahtaa olla mielelle makeinta.\"\n\n\"Älkää jankuttako, taikka aion hyvin pian teistä päästä. Olemme\ntavanneet teidät itse teossa. Veljenne kädet olivat vainajan taskuissa.\nSiinä oli todistusta kylliksi. Te kuljeksitte täällä ympäri. Se on\nepäiltävää. Kutka ovat murhaajat? Varokaa, taikka voitte menettää\npäänne!\"\n\nJimi tarttui kiivastuneena veitseensä; mutta tällä kertaa oli Timi\nvarovaisempi. Hän katsoi rauhoittavaisesti veljeensä ja lausui:\n\n\"Te olette ankara herra. Kuuluu siltä kuin olisitte Yhdysvaltain\nkorkein virkamies.\"\n\n\"Olen lakimies\", vastasi Kipsinen ylpeästi ja lyhyesti.\n\n\"Vai niin, juristi! Siis olette te niitä korkeaoppisia herroja, joilla\non pykälien kanssa tekeminen. Kunnioitukseni, herra!\"\n\nHän nosti ivallisen nöyrästi hattuansa.\n\n\"Ei mitään hullutuksia, master Hokmann\", jyrisi Kipsinen. \"Minä olen\ntodellakin asianajaja ja ymmärrän kyllä hankkia kunnioitusta itselleni.\nNämät arvoisat herrat ovat valinneet minut retkensä johtajaksi ja minä\ntässä siis määrään.\"\n\n\"No hyvä\", nyökkäsi Timi vilkkaasti, \"eihän meillä mitään sitä vastaan\nole. Koska olette lainoppinut, lienee teidän helppoa käsitellä tätä\nrikosasiaa.\"\n\n\"Se on tietty, ja minä vaadin, ettette poistu, ennenkuin olen tarkasti\nkaikkea tutkinut ja järjestänyt. Tapaus on kauhea ja voisi saattaa\nteitä ikäviin rettelöihin.\"\n\n\"No, siitä emme huoli, sillä olemme vakuutetut siitä, että älynne kyllä\njohtaa teitä selvittämään nämä selkkaukset.\"\n\nKipsinen ei vastannut mitään tuohon uudistettuun solvaukseen, vaan\nsanoi seuraajilleen:\n\n\"Pitäkää muuleista kiinni, etteivät nämät epäiltävät miehet pääse\npakenemaan.\"\n\nVeljekset antoivat tämän vastustamatta tapahtua. Heitä huvitti\nnähtävästi katsella, mitä nämät kaukaisen lännen oloja tuntemattomat\nmiehet, aikoivat toimittaa.\n\nTuommoinen päästään nyljetty ruumis ei suinkaan ollut veljeksille\nmikään ilahuttava näkemys. Aavikon metsästäjä on tämmöisiin tapauksiin\njotenkin karaistu, mutta tämän muodottomaksi surmatun ruumiin\nkatseleminen herätti kauhua. Sitäpaitsi liittyi siihen pelko omasta\nturvallisuudesta. He olivat vakaat siitä, että tämän miehen tappaminen\nja nylkeminen oli intiaanin tointa, ja koska oli otaksuttavaa, ettei\npunanahka rohkenisi yksinään tulla näin kauvaksi itään, saattoi siis\narvata, että heitä oli koko lauma läheisyydessä. Oli siis syytä\nolla varuillaan, kunnes tarkemmat tutkinnot ehkä johtaisivat muuhun\npäätökseen. Veljekset huolivat niin vähän kuin suinkin Kipsisestä ja\nhänen kumppaneistaan, s.o. eivät ensinkään hänestä välittäneet.\n\nAsianajaja tarkasteli nyt itse vainajan taskuja. Ne olivat tyhjät ja\nniin oli vyökin.\n\n\"Hän on jo ryöstetty\", virkkoi hän. \"Tässä on siis ryöstömurha,\nja meidän velvollisuutemme on keksiä murhaaja. Jäljet osoittivat,\nett'ei yksinäinen mies ole rikosta tehnyt. Heitä on ollut monta ja\najatellessani, että paha omatunto usein ajaa syyllisen takaisin\nrikoksen paikalle, otaksun, ett'ei meidän tarvitse kulkea kauaksi\nlöytääksemme murhaajan. Hokmannin veljekset, te olette minun vankini,\nja teidän tulee seurata minua seuraavaan uutisasutukseen, niin,\nHelmiahoon. Siellä me kaikella mahdollisella ankaruudella tutkimme\nasiata.\"\n\nKunnioitusta muka herättävällä ryhdillä astui hän veljesten luo.\n\n\"Luopukaa aseistanne!\" lausui hän käskevällä äänellä.\n\n\"Aivan kernaasti\", vastasi Jimi. \"Tässä on minun aseeni. Ota kiinni.\"\n\nHän tähtäsi häntä. Hanat napsahtivat. Kipsinen hyppäsi peljästyen\nsivuun, huutaen:\n\n\"Konna, aiotkos vastustella?\"\n\n\"En suinkaan\", nauroi Jimi, \"vastustelemisesta ei tässä ole puhetta.\nTahdoin vaan sanoa, että ottaisit varovaisesti kiväärin kädestäni;\nmuuten se saattaisi laueta ja silloin loppuisi mainio asianajosi. Ota\nse siis varovasti.\"\n\n\"Vieläkös yhä ilkut! Ihminen, minä sidotan sinut niin, että vääntelet\nvaivoissasi.\"\n\n\"Sepä käy sangen mieluiseksi, tuommoinen sitominen; ja että muutkin\nherrat voisivat vapain käsin tuohon toimeen ryhtyä, tahdon päästää\nheitä muuleistamme. Polle tänne!\"\n\n\"Pulle, tule\", huusi nyt myös Timi.\n\nEläimet olivat tähän asti levollisesti antaneet heidän pitää ohjaksista\nkiinni, mutta niinpian kuin kuulivat herrojensa käskyn, riistivät he\nitsensä irti ja tulivat pärskyen heidän luokseen.\n\n\"Ota ne kiinni!\", huusi Kipsinen, mutta oli jo myöhäistä.\n\n\"Älkää enempää itseänne vaivatko!\" nauroi Jimi. \"Te ette voisi pidättää\neläimiä, ne sotkisivat teidät kavioillaan. Ei ole niin helppoa ottaa\nkaksi oikeata lännen miestä kiinni.\"\n\n\"Jos ette tottele, annan ampua teidät.\"\n\n\"Oo, sen tempun saatte kauniisti jättää tekemättä. Kuinka vähän me\nteitä pelkäämme, näette siitä, että lasken kiväärini. Sanon kuitenkin,\nettä se, joka tulee minua lähemmäksi kuin kolmen askeleen päähän,\nsaa heti kuulan ruumiiseensa. Teidänkaltaisenne väki ei täällä\nmerkitse mitään. Korkeintaan heille nauretaan. Mitä on täällä Ljaano\nestakaadon rajalla kymmenen asianajajaa yhtä ainoata kunnollista\naavikkoratsastajaa vastaan. Täällä ei puhuta sanoilla vaan ruudilla ja\nlyijyllä ja siinä suhteessa olette te lapsia, meidän suhteen. Meidän\npyssyillemme eivät teidän koliprikiväärinne vedä vertoja; siihen saatte\nluottaa. Me emme tarvitse lakimiestä idästä. Me olemme tutkineet\naavikon lait ja ymmärrämme hankkia niille kuuliaisuutta. Olemme\nkunniallisia miehiä, ja te olette meistä erehtyneet, mutta ei teidän\ntarvitse siitä kärsiä, sillä teidän poliisijärkenne on meitä hyvin\nhuvittanut. Olette seisoneet tämän kuolleen edessä ikäänkuin joukko\nensiluokkalaisia Egyptin pyramiitien edessä. Tämmöistä tapahtumaa ei\nopi koulussa eikä yliopistossa selittämään; pankaa se muistoonne.\nSiihen tarvittavat tiedot saa ainoastaan aavikon korkeakoulussa ja\nsiellä te olette vaan vasta-alkajia. Nyt käymme me kaksi asiaan käsiksi\nomalla tavallamme ja sitten saatte nähdä, mihin päätöksiin tulemme.\nValitettavasti ette tiedä mitä merkitystä on selvillä jäljillä tässä\nasiassa. Olette antaneet hevosenne sotkea täällä mielin määrin. Nyt\non melkein mahdotonta löytää alkuperäiset jäljet. Mutta tahdomme\nkuitenkin koettaa. Me muodostamme piirin; sinä Timi menet oikealle,\nminä vasemmalle ja tuolla me yhdymme.\"\n\nTämä puhe vaikutti. Ei kukaan vastustanut sanallakaan, Kipsinenkin\nvaikeni. Tosin heidän naamansa olivat muikeat, mutta kun veljekset nyt\npoistuivat vastakkaiseen suuntaan, ei uskaltanut kukaan heitä estää\neikä ottaa heidän muulejansa haltuunsa.\n\nVeljekset kulkivat kumpikin isossa puoliympyrässä ruumiin ympäri,\nyhä tarkasti maata tutkien. Kun toisensa kohtasivat, kertoivat\nhe havaintonsa toisilleen ja palasivat sitten muitten tykö. Nyt\ntarkastivat he myös hevosta, kuollutta, ja sotkettua tannerta. He\ntutkivat niin tarkasti yksityisiä pikkukiviäkin, että se muitten\nmielestä oli melkein naurettavaa. Lopuksi he hetken keskustelivat\nmatalalla äänellä, jolloin näyttivät päässeen johonkuhun päätökseen.\nSitten kääntyi Timi asianajajan puoleen ja lausui:\n\n\"Master Kipsinen, te tahdoitte meitä vangita, kun olemme täällä ja\nkun minä tarkastin kuolleen taskut. Samalla oikeudella voisimme mekin\nteidät vangita, koska tekin hiivitte täällä ympäri ja tekin tarkastitte\nsamat taskut. Mutta me tiedämme, että olette syyttömät, eikä teillä\nsiis ole mitään peljättävää.\"\n\n\"Niin, sen me hyvin tiedämme. Mitä te voisitte meille tehdä?\"\n\n\"Mitä vaan tahdomme. Teillä ei ole aavistustakaan lännen miehen\ntavoista. Jos meitä niin haluttaa, viemme teidät kaikki kuusi\nsidottuina Helmiahoon. Teidän olisi vaan valittava: totella taikka\nkuolla. Hyvä teille, ett'eivät asiat ole niin! Tullessamme näimme\nteidät ruumiin ääressä. Meillä oli siis syytä epäillä teitä, mutta\nperin hullua oli, että te epäilitte meitä. Jo sen seikan, että häneltä\noli päänahka nyljetty, olisi pitänyt ilmaista teille, että intiaanin\nluoti oli hänet kaatanut. Sen me heti oivalsimme ja olemme siinä\ntiedossa vakaantuneet. Muuten on vainajalle käynyt oikeuden mukaan.\nEnsin me säälimme häntä, vaikka syyttä, niinkuin nyt huomaamme. Hän\non huono mies, erästä roistoliittoa, joka täällä näkyy harjottavan\nammattiaan. Olkaa siis varuillanne.\"\n\nHänen sanansa vastaanotettiin suurimmalla kummastuksella.\n\n\"Ja tämän kaiken te jäljistä päätätte?\" kysyi Kipsinen\n\n\"Tämän ja vielä paljon muuta.\"\n\n\"Sehän on ihan mahdotonta!\"\n\n\"Niin te arvelette, syystä että olette vasta-alkaja. Voi lukea jäljistä\nyhtä selvästi kuin kirjasta Mutta siihen vaaditaan, että on vuosikausia\nretkeillyt täällä villissä lännessä, niinkuin me olemme tehneet Miestä\nei ole ammuttu siinä paikassa, jossa hän nyt on. Oletteko huomanneet,\nettä luoti on lävistänyt hänen ruumiinsa ja tunkenut selästä ulos?\"\n\n\"Olemme.\"\n\n\"Seuratkaa siis minua vähän matkaa sivulle.\"\n\nToiset seurasivat häntä muutaman askeleen kunnes hän pysähtyi ja osotti\nmaahan, joka oli kovien, paljaitten kivien peittämää. Siinä oli iso\nverilätäkkö.\n\n\"Mitä tuo on?\" kysyi hän.\n\n\"Se on verta\", vastasi Kipsinen, \"Huomaatko mitään muuta?\"\n\n\"En mitään.\"\n\n\"Silloin teillä tosiaan ei ole lakimiehen silmiä, vaikka aiotte\nuskaltaa meidät vangita. Katselkaa nyt tuota pientä esinettä! Mitä\nte luulette sen olevan?\" Hän nosti osotetun esineen verilätäköstä.\nSe oli pieni ja melkein litteä kuin raha ja vaikka se olikin verellä\ntahrattuna, oli siinä kuitenkin heikko metallikiilto. Kaikki katselivat\nsitä tarkasti ja Kipsinen virkkoi: \"Sehän on litistetty lyijykuula.\"\n\n\"Niin on, ja juuri se, joka on miehen tappanut. Se on tunkenut sydämen\nläpi; hän siis kuoli silmänräpäyksessä, eikä enää voinut liikahtaa. On\ntuiki mahdotonta, että hän olisi voinut laahaantua sinne, missä hän nyt\non, vaan joku tai jotkut ovat hänet sinne vieneet. Eikö totta?\"\n\n\"Niinkuin te nyt asian selitätte, näyttää se todellakin, jollei\nvarmalta, niin kuitenkin luultavalta.\"\n\n\"Hyvä, silmätkää nyt myös tätä ruohoista paikkaa tuon verilätäkön\nvieressä! Mitä siellä näette?\"\n\n\"Ruoho on tallattu.\"\n\n\"Kuka, tahi kutka sen ovat tehneet?\"\n\n\"Kukapa sen tietäisi.\"\n\n\"Me sen tiedämme. Tässä on joku ihminen maannut, ja koska täällä ei näy\nmitään verta, täytyy otaksua hänen olleen haavoittumattoman. Hän ei\nole nukkunut tuossa, sillä jokaisella lännenmiehellä köyhimmälläkin,\non peitto, jonka hän allensa levittää, kun hän tahtoo maassa levähtää.\nTämä jälki on myös niin epäselvä, että jotenkin varmasti voi päättää\nmiehen maanneen tässä vaan lyhyen hetken. Ihan täällä vieressä näette\nviivan höllässä hiekassa. Se on ylhäältä leveä ja kapea alhaalta. Millä\ntämä viiva lienee tehty?\"\n\n\"Ehkä saappaankorolla?\"\n\n\"Eipä niinkään. Tahdon heti teille todistaa, että miehellä, joka\ntässä makasi, ei ollut saappaita vaan mokassiinit. Tämä viiva\nolisi toisellainen, jos se olisi saappaan tekemä. Se olisi silloin\nkaukalonmuotoinen. Saa tuhannesti vannoa, että se on tehty pyssynperän\nkulmalla, ja kun ei viiva ole samallainen koko matkaltaan, vaan alkaa\nsyvältä ja muodostaa sitten litteän, ulospäin kaareutuvan mutkan, on\nvarmaa, ett'ei se ole tehty hitaasti, vaan ihan äkkiä. Vihdoin pyydän\nteidän tarkastamaan merkkiä tässä alapäässä. Kuinka se on aikaansaatu?\"\n\nVasta sitten kun Kipsinen oli tarkasti katsellut santaa, vastasi hän:\n\n\"Näyttää melkein siltä kuin joku olisi kääntynyt korollaan.\"\n\n\"Tällä kertaa olette oikeassa. Mutta merkki onkin niin selvä, että\ntuskin voi muuta arvata. Jos tarkoin paikkaa tutkitte, täytyy teidän\nmyöntää, ettei täällä voi olla kysymys saappaankorosta vaan kengästä,\njossa on sileä kantapää, siis mokassiinistä. Te näette ainoastaan\ntoisen jalan jäljen, mutta ei toisen, vaikka maa on hyvin pehmeää. Mitä\nsiitä seuraa?\"\n\n\"Sitä en todellakaan tiedä.\"\n\n\"Että on ollut kiire, niinkuin äsken mainittiin. Puheenalainen\nhenkilö on suurimmalla kiireellä heittäytynyt tänne alas, niin että\ntoinen jalka on ilmassa, eikä siis jättänyt santaan mitään merkkiä.\nJos miehellä olisi ollut aikaa oikaista itsensä tänne kaikessa\nlevollisuudessa, näkisi nyt välttämättömästi molempien jalkojen jäljet.\nOn siis täysin otaksuttavaa, että hänellä on ollut syytä heittäytyä\näkisti maahan. Ja mikähän tuo syy lienee?\"\n\nAsianajaja raappi miettiväisenä korvansa taustaa. \"Herrani\", sanoi hän,\n\"minun täytyy tunnustaa, että meidän on ihan mahdotonta noin äkkiä\nseurata teidän otaksumisianne ja laskujanne.\"\n\n\"Se juuri todistaa, että olette keltanokkia. Tämmöisissä oloissa\nriippuu elämä usein muutamista silmänräpäyksistä. Silloin ei saa kauvaa\nmiettiä, vaan silmän tulee olla selvän, nopean ja varman. Tahdon siis\nsanoa teille tuon syyn. Mutta katsokaa ensin ympärillenne ja sanokaa,\nhuomaatteko jotain erityistä täällä lähettyvillä?\"\n\nKaikki kuusi katselivat ympärilleen, mutta ravistivat sitten päätään.\n\n\"No niin\", jatkoi Timi, \"katsokaa tuota jukkakasvia tuolla! Siinä kai\nte sentään jotakin huomaatte.\"\n\nTuo kasvi oli eräs jukka gloriosa, joka täällä kuivassa hiekkamaassa\noli hitaasti kehittynyt. Se kukki vielä ja sen kukat olivat valkoiset,\npurppuran vivahteiset. Maassa makasi monta sen kankeista, suikeista,\nsiniharmaista lehdistä. Ne eivät olleet itse pudonneet, vaan ne olivat\nsinne revityt.\n\n\"Täällä on ollut joku jukkaa pitelemässä\", sanoi Kipsinen viisailevasti.\n\n\"Vai niin, ja kuka on täällä ollut?\"\n\n\"Sitä ei voi tietää.\"\n\n\"Kyllä voi, jopa täytyykin tietää. Kukaan ihminen ei ole kasviin\nkoskenut, mutta hän on etäältä lähettänyt kuulan, joka on repinyt siltä\nlehdet, ja tehnyt runkoon tämän reiän. Ettekö näe?\"\n\nNyt vasta he sen huomasivat. Timi jatkoi:\n\n\"Ei kukaan ammu kasvia huviksensa. Kuula lähetettiin sille, joka\nheittääntyi maahan tuolla takanamme. Jos nyt ajattelemme viivan\nvedetyksi jukasta, ja koskien sitä paikkaa, missä äskenmainittu mies on\nseisonut, sekä jatkamme sitä suoraan suuntaan, niin tiedämme tarkkaan\nmistä kuula on tullut. Koska se on lävistänyt rungon alemman osan, on\npyssynpiipun, josta se lähti, täytynyt olla jotenkin korkealla maasta,\nja nyt osaatte varmaankin sanoa, mitä tästä voidaan päättää?\"\n\nHe katselivat hämillään häntä, mutta eivät vastanneet mitään. Sentähden\nselitti hän edelleen.\n\n\"Se, joka ampui, ei seisonut maassa, vaan istui satulassa. Se on ihan\nvarma. Kaikesta minkä tässä olemme nähneet, saamme päättää seuraavaa:\nEräs pyssyllä varustettu intiaani on seisonut maassa, jossa jälki oli.\nEräs koillisesta tuleva ratsastaja ampui hevosensa selästä tätä, mutta\nkuula ei sattunut, silloin punanahka silmänräpäyksessä heittäytyi\nmaahan, kasvot ylöspäin. Mutta miksi intiaani teki niin? Mistä syystä\nheittäytyi haavoittumaton maahan, kun häntä ammuttiin? Siihen on vaan\nyksi selitys: hän tahtoo viekotella ampujaa lähestymään, hän tahtoo\nuskotella hänelle olevansa kuollut. Ratsastaja todella tulikin.\n\n\"Mistä te sen näette?\" kysyi Kipsinen ihmeissään.\n\n\"Sen tahdon teille näyttää. Palatkaamme sille paikalle, missä kuollut\nmakaa. Osaan kuvitella itselleni koko tapahtuman niin selvästi, kuin\nolisin itse ollut sitä näkemässä Se, jolla on tarkka ja harjaantunut\najatus ja huomiokyky, pääsee pian selville tuommoisesta salaperäisestä\ntapauksesta. Teidän lakitieteenne ei siinä pitkälle piisaisi.\"\n\nHän vei hänet ruumiin ohi, jossa kasvoi harvalehtistä vaivaispuuta\nja näitten välillä oli vähäisiä, paljaita hiekkapaikkoja. Täällä oli\nhiekassa iso jälki, ja hän kysyi:\n\n”Mistä se on tullut?”\n\n\"Näyttää siltä, kuin olisi joku tässäkin maannut\", vastasi Kipsinen.\n\n\"Olette oikeassa, mutta kuka se on ollut?\"\n\n\"Ehkä tuo vainaja, ennenkuin hän kuoli?\n\n\"Ei, hän sai luodin niin suoraan sydämeensä, ett'ei hän enään voinut\nliikahtaa. Hänen oli mahdotonta laahaantua tänne ja sitäpaitsi olisi\ntäällä siinä tapauksessa verilätäkkö.\"\n\n\"No, ehkä se on ollut intiaani, joka ensin heittääntyi tuolla maahan.\"\n\n\"Ei hänkään. Eihän hänellä ollut mitään syytä uudistaa viekasta\ntemppuaan. Sitäpaitsi tiedämme ett'ei hän ollut haavoittunut, kun\nsitävastoin tässä maannut henkilö on ollut kovin haavoittunut. Tässä on\nsiis kysymyksessä kolmas henkilö.\"\n\n\"Mutta\", sanoi Kipsinen suuresti ihmeissään, \"onpa tämä hiekka teille\nkuin avonainen kirja. Minä en osaisi lukea siitä rahtuistakaan.\"\n\nHänen kumppaniensa kasvot osottivat myös ilmi ihmettelyä. Jimi oli\ntähän asti antanut veljen selitellä. Nyt hän virkkoi:\n\n\"Ei sentähden, herrani, tarvitse seisoa suut, silmät ammollaan.\nSe, mikä teistä nyt tuntuu niin uskomattomalta, sen tekee jokainen\nlännen mies. Se, joka ei pian täällä opi jäljistä lukemaan, lähteköön\nJumalan nimessä pian täältä pois, sillä hänen ei pidä oleskella\ntäällä lännessä. Kaikkien kuuluisien metsästäjien on kiittäminen\nmenestyksestään, paitsi rohkeuttaan, viekkauttaan ja kestävyyttään,\nsitä seikkaa, että jokainen jalanjälki, jonka näkevät, on heille\nselvästi kirjoitettu kirje, jonka asianomainen tahallaan tai ilman\non jälkeensä jättänyt. Mutta joka ei tämmöistä kirjettä käsitä, hän\nsaa pian kuulan tai puukoniskun ruumiiseensa ja saa mädätä jossakin\nsellaisessa paikassa, johon ei ole juuri mahdollista pystyttää hänelle\nmuistopatsasta. Veljeni lausui, ett'ei tässä ole verilätäkköä, ja\nhän on oikeassa. Lätäkköä tässä ei ole, mutta kuitenkin huomaa tässä\nvähän verta. Nämät pienet, tummat pilkut hiekassa ovat veripisaroita\nSe, joka tässä makasi, oli siis haavoittunut, jopa kovinkin, sillä\njäljestä näkyy, että hän on kivusta kiemurrellut. Katselkaa nyt nyt\ntarkasti tuossa vieressä kasvavaa vaivaispuuta sekä hiekkaa matalassa\nmatelevien oksien alla! Tuo poloinen on vaivoissaan kiskonut oksat irti\nja sormillaan kaivanut maata. Osaatte ehkä sanoa, mikä ruumiinosa oli\nhänellä haavoittunut?\"\n\n\"Täytyyhän olla kaikkitietävä, voidakseen sitä sanoa.\"\n\n\"Ei tarvitse. Haava päässä tai ruumiin yläosassa vuotaa enemmän verta\nkuin tämä on tehnyt. Hän on haavoittunut vatsapohjaan, ja siitä hänen\nkovat tuskansa. Ja huomatkaa vielä, miten oksat ovat täällä tallatut\nja hajallaan aina siihen asti, missä haavoittunut intiaani makasi.\nJa katsokaa nyt tuota vähäpätöistä esinettä tuossa maassa, jota ette\nollenkaan ole huomanneet. Ehkä tiedätte sanoa mikä se on?\"\n\nHän otti pienen nahkapalasen maasta. Se oli alkujaan ollut vaaleaksi\nparkittu, mutta aikojen kuluessa tummentunut. Se oli leikattu pitkiin,\nkapeisiin kaistaleisiin. Kaikki kuusi tarkastivat sitä, mutta\nravistivat päitään.\n\n\"Tämä on\", selitti Jimi, \"palanen irtirevityistä housujenripsuista; se\non intiaanilaista tekoa. Se, joka tässä makasi, oli siis myös intiaani.\nHänellä oli peuran aivoilla parkitut nahkahousut. Tuskissaan repi hän\nhousujaan ja sai tämän pienen ripsupalasen irti. Laukaus vatsanpohjaan\nei suinkaan ole makeinta mielelle. Jos teidän sisälmyksissänne olisi\nkuula, niin te kiemurtelisitte kuin madot. Minua ihmetyttäisi, jollei\ntuo intiaani jo ole ikuisilla metsästysmailla. On ihan mahdotonta, että\nhän kauvan olisi kestänyt ratsastaa, varsinkin kun heitä täytyi olla\nkaksi yhdellä hevosella.\"\n\n\"Onko hän ratsastanut pois?\" kysyi Kipsinen. \"Ja onko heitä ollut kaksi\nyhdellä hevosella?\"\n\n\"Kyllä, ihan varmaan. Tulkaa täältä kappaleen matkaa sinnepäin, josta\nnämät miehet tulivat!\"\n\nHän meni koilliseen suuntaan, ja muut seurasivat, uteliaina siitä, mitä\nnyt saisivat nähdä. Hänen saapuessaan sille piirille, jonka olivat\nkäyneet, pysähtyi hän ja sanoi:\n\n\"Herrani, te saatte nyt opetuksen jälkien lukemisessa. Jos teillä\non tilaisuutta muualta saada lisää, ei teitä enään saa nimittää\nkeltanokiksi, jos teillä on taipumusta ruveta lännenmiehiksi. Jos vaan\nkatsoisin teidän etuanne, pitäisin teille hyvin pitkän esitelmän ja\nselittäisin tarkasti nämät jäljet. Mutta siihen ei minulla ole aikaa.\nMinun täytyy kiirehtiä, sillä edellämme on hyvin vaarallinen ryöväri- ja\nmurhaajajoukko ja meidän tulee pelastaa yhden, tai ehkä kaksi intiaania\nnäitten vainosta. Puhun siis niin lyhyesti kuin mahdollista. Tästä,\nmissä nyt seisomme, ovat nuo äskenmainitut kaksi intiaania, haavoitettu\nja haavoittumaton menneet ohi. Viimemainittu ei saanut haavaansa siinä,\nmissä hän makasi, vaan se on jo ollut hänellä. Siitä minä päätän, että\nnuo molemmat ovat ratsastaneet rinnakkain, niinkuin jäljistä näkyy. He\novat ratsastaneet ihan lähellä toisiansa ja haavoittumaton on pitänyt\ntoista hevosta ohjaksista. Toinen tarvitsi siis kätensä peittääksensä\nniillä haavansa, tahi pysyttääksensä itsensä satulassa, heikko kun oli.\"\n\nSitten meni hän muutaman askeleen takaisin, osotti maahan ja sanoi:\n\n\"Kavioitten jäljet todistavat, että nämät todellakin ovat olleet\nintiaaneja, sillä niistä näkee, että molemmat hevoset ovat\nkengittämättömiä. Tässä saatte nähdä, että se hevonen, jolla\nhaavoittunut ratsasti, on tehnyt pitkän hypyn. Juuri tässä sai se\ntakaa kuulan, joka tunki sen ruumiiseen, niin ett'ei se enään jaksanut\nkulkea kuin vähän matkaa ja sitte se kaatui tuohon, missä se vieläkin\non. Silloin putosi haavoittunut intiaanikin satulasta sivulle päin,\nvaivaispuun juurelle, jossa tarkastimme paikkaa, missä hän makasi.\" Nyt\nJimi meni oikealle puolelle, osotti taas maata ja selitti edelleen:\n\n\"Tässä on yksinäisen ratsastajan jälki, juuri sen, joka ampui hevosta\nja sitten haavoittumatonta intiaania. Hänen hevosensa oli kengässä.\nHän oli valkoinen mies. Hevosta ampui hän, ennenkuin hän saapui tänne;\nsen minä todistaisin jos olisi aikaa. Mutta juuri tästä, missä me nyt\nolemme, ampui hän haavoittumatonta intiaania.\"\n\n\"Ette kai sentään tohdi sitä niin varmasti sanoa?\", keskeytti Kipsinen.\n\n\"Kyllä minä vaikka vannoisin. Katsokaa tuonne eteenpäin, niin näette\nettä paikka, jossa nyt seisomme, on suorassa linjassa sen paikan\nkanssa, jossa intiaani heittäysi maahan ja myös kuulan lävistämän\njukkakasvin kanssa. Tässä ei ole epäilemistä. Ja vielä: kahdeksan tai\nkymmenen askelta tästä näette toiset jäljet vievän tästä ohi. Siinä on\nviisi valko-ihoista ratsastanut ja ovat pysähtyneet tuonne, missä maa\non tallattu. Nyt pyydän teidän seuraamaan minua takaisin. Sitten olemme\nheti valmiit.\"\n\nHän vei heidät ei ainoastaan samalle paikalle vaan myös vähä edemmäksi\nja näytti heille siellä kolmet jäljet, joista yhdet veivät sivulle.\nTästä jälkimäisestä sanoi hän:\n\n\"Nämät ovat yhden hevosen jäljet ja se hevonen on kuulunut\nvalko-ihoiselle miehelle. Kaviot ovat jättäneet syvät merkit, eläin\non laukannut. Mutta hevonen, joka laukkaa jo kahdenkymmenen askeleen\npäässä siitä, mistä hän lähti, on varmaankin peljästynyt jostakin.\nJos seuraisimme sen jälkiä, löytäisimme sen varmaan jossakin tyhjin\nsatuloin ruohoja syömässä. Tästä vasemmalle näette toiset jäljet. Ne\novat hitaasti kulkevan, kengittämättömän hevosen jäljet. Koska jäljet,\nhitaasta kulusta huolimatta, ovat syvemmät kuin intiaani-hevosten\nedelliset jäljet, on tällä eläimellä välttämättä ollut raskaampi taakka\nkuin ennen. Haavoittumaton intiaani on istunut satulassa ja edessään\non hän pitänyt haavoittunutta kumppaniansa makaavassa asennossa. Ja\nnyt näette juuri tässä vieressä niiden viiden valkoihoisen jäljet.\nNe seurasivat edellistä jälkeä, mutta eivät tahtoneet tallata sitä\nnäkymättömiin. No, nyt olen puhunut loppuun. — Olisin voinut puhua\npaljon laveammalta ja paljon enemmän, mutta, niinkuin sanottu, minulla\nei ole aikaa. Sanokaa nyt siis lyhyesti, kuinka kaikki tämä tapahtui.\"\n\n\"Sen jätämme mieluummin teidän sanottavaksenne, herrani\", vastasi\nKipsinen, mutta nyt hyvin sävyisästi.\n\n\"Minun mielestäni olen minä puhunut selvästi kyllä\", sanoi Jimi,\n\"tietääksenne miten tämän asian nyt on. Toivon kuitenkin antavanne\nminulle anteeksi, kun pidän, että jälkien oikea lukeminen on mielelle\nmakeinta. Tutkimuksemme ovat nyt antaneet seuraavat tulokset: Kuusi\nvalkoihoista miestä on täällä koillisessa tavannut kaksi punanahkaa ja\nryhtynyt taistelemaan heidän kanssansa, jolloin toinen intiaaneista\nsai kuulan ruumiiseensa. Punanahat pakenivat ja valkoihoiset ajoivat\nheitä takaa Mutta intiaaneilla oli paremmat hevoset, ja ne pääsivät\npitkän matkan edelle. Katselkaa tuossa makaavaa hevosta. Se on\nhienointa Mejikon rotua ja on varmaan puhdasta andaluusialaista\nalkuperää. Omistajan merkki (totem) on leikattu kaulan vasempaan\npuoleen. Haavoittunut intiaani ei ole ollut mikään tavallinen\nsoturi, sillä totemia saavat ainoastaan päälliköt ja arvossa pidetyt\nsotaneuvoston miehet käyttää. Samoin näette, että vihollisen luoti on\ntunkenut eläimen ruumiin etupuoliseen pehmeään osaan. Valko-ihoisten\nhevosista on ainoastaan yksi jaksanut seurata intiaanien hevosia\nkintereillä, ja tämä onkin raivostuneena ajanut heitä takaa. Siitä\nsyystä valkoihoinen uskalsi niin kauaksi erota kumppaneistaan, koska\npunanahat eivät voineet hänelle mitään tehdä, haavoittumattoman kun\ntäytyi tukea ja hoitaa haavoittunutta, eivätkä he siis voineet muuta\nkuin paeta. Jos minä olisin ollut tuon terveen sijassa, olisin hypännyt\nalas satulasta ja odottanut valko-ihoista, ampuakseni häntä. Hänellä\noli kai syynsä, miks'ei hän niin tehnyt, tahi oli hän vielä jotenkin\nnuori ja kokematon. Suru haavoittuneesta lienee häntä hämmentänyt.\nMutta viekas ja rohkea on hän ollut, sen tulemme heti näkemään.\nValkoihoisella oli ladattu kaksipiippuinen pyssy. Hän pääsi intiaaneja\nniin lähelle että hän saattoi, siitä paikasta, missä seisoimme, ampua\ntoisen hevosta. Tämä hypähti, ryntäsi vähän matkaa eteenpäin ja kaatui\nsitten, jolloin ratsastajakin putosi sen selästä. Heti pysähtyi toinen\npunanahka ja hyppäsi alas, suojellaksensa kumppaniaan. Valkoihoinen\nampui toisen kuulan, mutta koska hänen hevosensa vielä juoksi täyttä\nvauhtia, tähtäsi hän epävarmasti ja luoti sattuikin jukka-kasviin,\neikä intiaaniin. Viimemainittu olisi nyt voinut ampua vihollistaan,\nmutta hänen mielensä oli kuohuksissa, hän vapisi vihasta, surusta ja\nylönmääräisistä ponnistuksista, ja jos ei hän nyt olisi oikein osannut,\nolisi hän varmaan henkensä menettänyt. Sentähden hän ei ampunut, vaan\ntekeytyi kuolleeksi ja heittäytyi maahan, pitäen kivääriään lujasti\nkädessään. Silloin teki hän pyssyn perällä maahan viivan, jonka tuossa\nnäimme. Tässä hän nyt odotti valko-ihoista, voidakseen niin läheltä\nkuin suinkin, ampua luodin hänen aivoihinsa. Valko-ihoinen hyppäsi\nsatulasta ja juoksi ensin maassa makaavan haavoittuneen intiaanin\nluokse, joka tietysti tekeytyi kuolleeksi. Täältä meni hän toisen\nintiaanin luokse. Nyt tämä salaman nopeudella kavahti pystyyn, löi\nhänet maahan ja ampui häntä sydämeen, pitäen pyssyn suun niin lähellä\nrintaa, että villanuttu kärventyi ja luoti tuli selästä ulos sekä\nlitistyi kiveä vastaan. Valko-ihoisen hevonen pelästyi laukauksesta,\nja kiskoi itsensä tuolta lävitse, niinkuin jäljistä näimme. Mutta\npunanahka laahasi kuolleen vihollisensa ruumiin haavoittuneen toverinsa\nluo, jotta tämä saisi iloita onnistuneesta kostosta. Siellä nylki hän\npäänahan vainajalta. Silloin huomasi hän jälelle jääneiden viiden\nvihollisen lähestyvän. Hän ei uskaltanut viipyä, nosti äkkiä toverinsa\nterveelle hevoselle, nousi itse satulaan ja ajoi sieltä pois. Kun\nnuo viisi lähestyivät ja näkivät kuolleen toverinsa maassa, astuivat\nhe alas hevosiltaan, tarkemmin asiaa tutkimaan ja keskustelemaan. He\nolivat ryöväreitä ja tämä oli heidän kumppaninsa. He pelkäsivät, että\nlöytyy ihmisiä näillä tienoin, ehkäpä Helmiahossa, jotka tuntevat\ntämän ja siten tulisi heidän läsnäolonsa täällä ilmi. Siitä syystä he\npuukolla raatelivat hänen kasvonsa tuntemattomiksi. Te näette, kuinka\nkonnamaisesti he ovat menetelleet. Sitten he eivät kauemmin viipyneet;\nheidän täytyi lähteä ajamaan takaa molempia intiaaneja, jotka jo olivat\npäässeet pitkän matkaa edelle. Mutta ensin ottivat he kaiken, minkä\nkuollut päällään kantoi. He veivät myös hevosenkalut, koska etevän\nintiaanisoturin nahkatavarat ovat arvokasta saalista. Nyt he seurasivat\npunanahkojen jälkiä, ja otaksuttavaa on, että he saavuttavat intiaanit,\nkun näitten hevosella oli kaksinkertainen kuorma kannettavana. Kun te,\nmaster Kipsinen, tulitte tänne, oli hevosraadolla jo korppikotka. Te\najoitte sen pois laukauksella, jonka me kuulimme ja joka viekotteli\nmeidät tänne. Tämmöinen on siis tämä tapaus minun käsitykseni mukaan.\nEn luule suurestikaan todellisuudesta erehtyneeni ja minun on mieluista\nkuulla teidän sanovan, että olen oikeaan osannut.\"\n\n\"No, jos se on teille niin mieluista, niin emme me tahdo iloanne\nhäiritä\", sanoi Kipsinen. \"Minustakin tuntuu siltä, kuin olisi asia\nniin, kuin te sen havainneet olette. Otaksun teillä olevan tarkan\nsilmän ja yhtä tarkan pään!\"\n\n\"Mitä päähäni tulee, niin täytyyhän minun siihen tyytyä, koska en\nvoi sitä parempaan vaihtaa. Toivon teidän jo huomanneen, että olitte\ntekemässä hullutuksen, kun tahdoitte meidän vangita. Nyt kysyn teiltä,\nmitä muuta aiotte tässä asiassa tehdä?\"\n\n\"Emme ensinkään mitään. Se ei enää koske meihin. Sehän koskee vaan\nintiaaneja.\"\n\n\"Vaan intiaaneja?\", kysyi Jimi. \"Vaan! Eivätkö intiaanitkin ole\nihmisiä?”\n\n\"Emme kiellä että he ovat ihmisiä, mutta he ovat meitä niin paljon\nalempana, että se olisi loukkaus meitä vastaan, jos meitä verrattaisiin\nheihin.\"\n\nJimi teki kädellään halveksivan liikkeen. Timin iso nenä heilui ylös ja\nalas, eteen ja taakse, ikäänkuin raivostunut, itsenäinen olento. Hän\nhieroi sitä hiljaa etusormellaan, ikäänkuin tyynnyttääksensä sitä ja\nsanoi sitten äänellä, jonka hän pakotti ystävälliseksi:\n\n\"Jos niin on, herra, niin meillä todellakaan ei ole tilaisuutta\nloukata teitä, sillä mieleemme ei pälkähtäisi ruveta vertailemaan\nteitä ja heitä keskenänne. Nämät kaksi punanahkaa ovat käyttäytyneet\nsankarimaisesti, varsinkin toinen heistä, jonka me pidämme nuorempana.\nEi ole ensinkään mahdollista verrata heitä niin kokemattomiin\nihmisiin, kuin te olette. He ovat teitä paljon ylempänä. Älkää\nmillään muotoa pitäkö itseänne heitä parempina. Valkoihoiset ovat\ntulleet maahan, karkoittaaksensa sen oikeat omistajat, intiaanit.\nVerta ja viinaa on virtana juossut tämän kansallismurhan aikana.\nSaadakseen näitä ruohoaavikkojen asujamia vähenemään, on harjoitettu\nväkivaltaa, viekkautta petosta ja lupauksien rikkomista. Heitä\non ajettu paikasta paikkaan, alueelta alueelle. Tuskin on heille\nosoitettu joku ala, jossa he rauhassa saisivat elää, kun jo taas\nkeksitään joku syy, jonka nojalla heitä taas sieltä karkoitetaan.\nHeille myydään maasälpää jauhoina, hiiliporoa ruutina ja leikkipyssyjä\nkarhunpyssyjen sijasta. Jos eivät he tähän tyydy, sanotaan heitä\nkapinoitsioiksi ja heitä ammutaan joukottain. Näillä ihmisraukoilla\nei ole muuta valittavana kuin joko alistua sorron alle, kunnes\ntylsistyvät, tahi taistella viimeiseen hengenvetoon valloittajien\nääretöntä ahneutta vastaan. Jos he tyytyvät kohtaloonsa, sanotte te\nheitä tylsiksi ja välinpitämättömiksi. Jos he puolustautuvat, sanotte\nte heitä ryöväreiksi ja murhaajiksi, joita armotta ja laupeudetta\ntulee sukupuuttoon hävittää. Täällä tapahtuu kuin petojen kesken:\ntoinen syö toista ja väkevin väittää aina olevansa oikeassa. Mutta\nsen sanon teille, herrani, että näitten halveksittujen ja vainottujen\nihmisten joukossa olen oppinut tuntemaan miehiä, joista yksi ainoa\noli kymmenen kertaa arvokkaampi kuin te kaikki yhteensä ja satakunta\ntusinaa samankaltaisia kuin te. Te olette itse tehneet punatakit\nsemmoisiksi kuin he nyt ovat, mitä heissä on moitittavaa, on teidän\nomillatunnoillanne Älkää siis heitä parjatko, taikka saatte minusta\ntekemistä.\"\n\nHän oli puhunut itsensä kuumaksi ja tähtäsi viime sanojaan sanoessaan\nKipsistä, ikäänkuin aikoisi hän ampua hänet. Tämä karahti äkkiä sivulle\nja huusi peljästyneenä:\n\n\"Seis, herra, tahdotteko murhata minut?\"\n\n\"En nyt Mutta jos te vielä kerran sanotte että intiaaneja täytyy\nhalveksia, tapahtuu pian että vanha pyssyni laukeaa, pyytämättä minulta\nlupaa. Jos te noin ylimielisesti lavertelette, on teillä odotettavissa\nkaikkea muuta kuin ystävyyttä minulta.\"\n\n\"Mitä siihen tulee, emme ole sitä pyytäneet\", vastasi Kipsinen\nuhkamielisesti. \"Teitä emme tarvitse, sillä me olemme vapaita,\nitsenäisiä miehiä, ja tiedämme hyvin, mikä on parasta meille.\"\n\n\"Minun mielestäni ei siltä näytä. Te sanotte esim. ett'ette tarvitse\nvälittää siitä, mitä tässä on tapahtunut. Jos niin ajattelette, saatte\nhyvin pian kellistyä kuolemaan.\"\n\n\"Vai niin, tarkoitatte, että meillä olisi enemmän peljättävää kuin\nmuilla?\"\n\n\"Juuri niin, sitä minä tarkoitan. Te olette vielä liiaksi 'keltanokkia'\ntäällä lännessä.\"\n\n\"Kuulkaa, me kieltäydymme ankarimmasti ottamasta tuommoisia herjauksia\nvastaan. Olemme tulleet New-Orleansista tänne ja aiomme myös päästä\neteenpäin.\"\n\n\"New-Orleansista tänne\", nauroi Jimi. \"Onko tuo olevinaan jotain\nsuurta? Sen tekee mikä kaksitoistavuotias poika hyvänsä Minä sanon\nteille, että vaarat alkavat vasta tässä. Me olemme nyt sen alueen\nrajalla, jonka sisässä semmoiset ihmiset elämöivät, jotka pitävät\nmuitten omaisuutta suuriarvoisena, mutta heidän henkensä vähässä\narvossa. Ja Ljaanon tuolla puolen alkaa komankhien ja apakhien alue.\nHeitä täytyy vielä enemmän peljätä, koska he ovat riidassa keskenään\nja ovat juuri kaivaneet sotakirveen maasta. Se joka kevytmielisesti\nlähtee tämmöisten myllynkivien väliin, jauhetaan helposti rikki.\nTällä paikalla on valkoisia ryöväreitä ja punaisia sotureita toisiaan\ntavannut. Se ei ole meille yhdentevää. Joll'emme otakaan valkoisia\nlukuun, tulee meidän kumminkin kysyä mitä tehtävää on intiaaneilla\ntäällä ollut? Kun kaksi punanahkaa noin yksinänsä rohkenee maahan\ntunkea, saa yhdeksässä tapauksessa kymmenestä otaksua heidän olleen\nvakoojia tutkimassa maata sotaretkeä varten. Minusta asia ei ole niin\nrauhallista laatua kun se teistä näyttää. Minä en tunne teidän matkanne\ntarkoitusta, eikä päämäärää; mutta me aiomme Ljaanon yli ja silloin\ntulee pitää silmät auki, muuten saattaa tapahtua, että illalla panee\nelävänä maata ja aamulla pääsee kotiin ruumiina.\"\n\n\"Mekin aiomme Ljaanon yli.\"\n\n\"Vai niin! Ja minne?\"\n\n\"Aritsoonaan.\"\n\n\"Luultavasti ette ole siellä ennen olleet?\"\n\n\"Emme ole.\"\n\n\"Älkää pahaksenne panko, vaikka sanon, että olette verrattoman\nvaromattomia. Luulette varmaankin Ljaano estakaadon kauniimmaksi ja\nmieluisammaksi paikaksi, missä kulkea voi?\"\n\n\"Emme suinkaan, niin tuhmia emme ole. Me tunnemme hyvin tarkoin vaarat\nsiellä.\"\n\n\"Kuinka ne tunnette?\"\n\n\"Me olemme kuulleet ja lukeneet niistä.\"\n\n\"Vai niin! Hm, hm! Kuulleet ja lukeneet. Se on samallaista kuin jos\njoku olisi kuullut ja lukenut, että arsenikki on myrkkyä, ja sitten\nluulee voivansa haitatta syödä naulan sellaista. Eikö teihin edes ole\njuolahtanut niin järkevää ajatusta, että olisitte ottaneet aavikkoon ja\nsen vaaroihin tottunutta opasta?\"\n\nJimi tarkoitti vieraitten parasta; mutta sittenkin huusi Kipsinen\nsuuttuneena:\n\n\"Olkaa hyvä, lakatkaa puhumasta tuolla koulumestarin äänellä. Me olemme\nmiehiä, saan ilmoittaa teille. Ja sitäpaitsi on meillä opas.\"\n\n\"Vai niin. Missä hän on sitten?\"\n\n\"Hän on ratsastanut edeltäkäsin.\"\n\n\"Todellakin hyvin omituinen tapa näyttää tietä. Missä tämä mies teitä\nodottaa?\"\n\n\"Helmiahossa.\"\n\n\"Käyhän se päinsä, jos niin on. Helmiahoon helposti löydätte. Ja jos\ntahdotte, saatte yhtyä meihin, sillä mekin aiomme sinne. Saako kuulla\ntuon oppaan nimen?\"\n\n\"Meille on sanottu, että hän on hyvin kuuluisa lännen mies ja\non monasti kulkenut Ljaanon ristiin rastiin. Hän ei ole sanonut\nmeille oikeata nimeään, mutta tavallisesti häntä sanotaan\nSilmänkääntäjä-Reitoksi.\"\n\n\"Onnea! Silmänkääntäjä-Reitto!\" huudahti Jimi. \"Onko se mahdollista,\nherrani?\"\n\n\"On kyllä. Tunnetteko hänet?\"\n\n\"Oikein hyvin.\"\n\n\"Mimmoinen mies hän on?\"\n\n\"Sangen kunnon mies, jonka johtoon te turvallisesti saatte antautua.\nIloitsen saadessani vielä kerran hänet nähdä. Ratsastamme kai samassa\nseurassa, sillä mekin aiomme Aritsoonaan.\"\n\n\"Tekin! Missä tarkoituksessa?\"\n\n\"Se on yksityinen asia\", vastasi Jimi varovaisesti.\n\n\"Koskeeko tuo asia ehkä siellä löytyviä timantteja?\"\n\n\"Ehkä.\"\n\n\"Siinä tapauksessa emme sovi yhteen.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Koska me samoissa asioissa pyrimme sinne. Te olette siis\nkilpailioitamme.\"\n\n\"Ja siksi ette meistä huoli.\"\n\n\"Juuri siksi!\"\n\nHän sanoi tämän hyvin päättävästi ja katseli veljeksiä melkein\nvihaisesti. Jimi purskahti nauruun ja virkkoi:\n\n\"Sepä lystillistä. Vai niin, te kadehditte meitä! Sekin on vielä yksi\ntodistus teidän keltanokkaisuudestanne. Luuletteko, että timantit\novat maahan siroitetut Aritsoonassa, niin ett'ei tarvitse muuta kuin\nkumartua niitä ottamaan. Kullankaivajienkin täytyy lyöttyä yhteen, jos\ntahtovat hyviä tuloksia; tämä on timanttipojille vielä tarpeellisempaa.\nYksinänsä joutuu hukkaan.\"\n\n\"Meitä on jo kuusi, ja meillä on tarpeeksi rahaa, tullaksemme toimeen.\"\n\n\"Kuulkaa, älkää sanoko tuota kenellekään muulle! Me olemme kunnollisia\nihmisiä, joita ei teidän tarvitse peljätä. Mutta muut pitäisivät\nkyllä huolen siitä, ettette saisi runsaita rahojanne niin pitkälle\nmukaanne. Mutta jos te luulette tyhjillä taskuilla palaamisen olevan\nmakeinta mielelle, niin kertokaa vaan muillekin; minulla ei ole mitään\nsitä vastaan. Jos ette seuraa tahdo, on se meille yhdentekevää. Minä\nkuitenkin ehdotan että yhdessä kulkisimme Helmiahoon. Te ette ehdi\nsinne tänään ja teidän täytyy siis viettää yö taivasalla. Silloin on\nhyvä olla sellaisten ihmisten parissa, jotka ovat täällä villissä\nlännessä kotiutuneita.\"\n\n\"Koska lähdette?\"\n\n\"Heti, tietysti.\"\n\n\"Minä kysyn kumppaneiltani.\"\n\n\"Se on oikeastaan loukkaus meitä kohtaan, teettekö sen sitten siitä\nsyystä, että epäilette meitä, tahi ammattikateudestako? Pitäkää vaan\nsalainen neuvottelu, emme teitä häiritse. Tehkää miten tahdotte.\"\n\nHän asteli hitaasti muulinsa luokse ja nousi sen selkään. Jimi teki\nsamoin; sitten ratsastivat he verkallensa länteen johtavien jälkien\nmukaan.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nTerässydän.\n\n\nEdellisessä mainitut kummut lähenivät yhä enemmän. Maa kävi soraiseksi\nja Jimi ja Timi kumartuivat yhä enemmän eteenpäin, kun kävi yhä\nvaikeammaksi erottaa jälkiä. Äkkiä pysähtyi Jimi, viittasi suoraan\neteensäpäin ja sanoi:\n\n\"Katsoppas tuonne, vanha Timi! Mitä olentoja nuo ovat, jotka tuossa\nyhdessä seisovat?\"\n\nTimi varjosti kädellään silmänsä, vaikkei aurinko suinkaan nyt silmiä\nhäikäissyt, koska se jo oli laskenut.\n\nTarkkaan katseltuaan Jimin mainitsemia esineitä, vastasi hän:\n\n\"Ne ovat kaksi tunnettua eläinlajia: viisi hevosta ja yksi ihminen,\njoista ensinmainitut varmaankin ovat suuremman arvoisia kuin\nviimemainittu.\"\n\n\"Vai niin, viisi hevosta! Niihin kuuluu tietysti myös viisi ratsastajaa\nja kun yksi on näkyvissä, olisi hauska tietää, missä muut neljä\nlymyävät.\"\n\n\"Otaksun, etteivät ole kaukana. Jos kuljemme vielä vähän matkaa, voimme\nehkä nähdä ne. Välimatka on vielä niin pitkä, ettei selvästi voisi\nihmistä tuntea.\"\n\n\"Katsastakaamme siis vielä kappaleen matkaa etiäpäin. Se seikka, että\ntuossa on juuri viisi hevosta, antaa meille ajattelemisen aihetta. Eikö\nniin?\"\n\n\"Tietysti. Jos eivät silmäni petä, ovat nuo ne samat viisi miestä,\njotka ajavat intiaaneja takaa. Ne ovat luultavasti samat valko-ihoiset,\njoista yksi tapettiin. Ja nyt olen tuolla näkevinäni jotakin\nmerkillistä matelevan maassa. Katsos noita liikkuvia pisteitä!\"\n\nPisteet olivat neljä miestä, jotka yhtä kaukana toisistaan muodostivat\nsuoran viivan, joka hitaasti liikkui samalle suunnalle.\n\n\"Nuo ovat ne muut neljä ratsastajaa\", sanoi Jimi. \"Ne ovat\nkallioperäisellä maalla ja etsivät heitä pakenevien intiaanien jälkiä.\nJos otamme lukuun, että olivat päässeet pitkän matkaa meidän edellemme,\novat ne varmaan olleet tuossa toimessa jo kauvan. Siitä päättäen eivät\nhe ole hyviä jälkienlukioita. Nyt he huomasivat meidät. Näetkös, että\nhe juoksevat hevostensa luo? Olisin iloinen, jos intiaanit olisivat\npäässeet heiltä pakoon. Minä puolestani teen, minkä voin, auttaakseni\nheitä.\"\n\n\"Ja kuinka meidän tulee käyttäidä heitä kohtaan?\"\n\n\"Hm! Konnia ovat, se on varma asia; oman turvallisuutemme tähden\ntulee meidän pitää heitä silmällä; mutta luulen parhaaksi, ettemme\npaljon sekaannu heidän asioihinsa. On parempi, ettemme anna heidän\nhuomata, mitä heistä ajattelemme. Niinkauvan kuin he eivät osota mitään\nvihamielisyyttä meille, voimme mekin pysyä rauhallisina. Eteenpäin\nsiis! He odottavat meitä.\"\n\nNuo kuusi \"timanttipoikaa\" oli myös huomannut hevosryhmän ja\npysyttelivät siitä syystä nyt veljesten lähellä. Heidän seurassaan\ntuntui kuitenkin turvallisemmalta kuin yksinään oleminen.\n\nNuo viisi vierasta miestä seisoivat hevostensa sivulla ja pitivät\npyssyt käsissään, valmiina ampumaan. Eräs heistä huusi käskevällä\näänellä muutaman metrin etäisyydessä:\n\n\"Pysähtykää, muuten ammumme!\"\n\nJimi ja Timi ratsastivat siitä huolimatta eteenpäin, mutta muut\npysähtyivät tottelevaisesti.\n\n\"Pysähtykää, sanon minä\", toisti mies. \"Yksi askel vielä ja te saatte\nmaistaa luotejamme!\"\n\n\"Hassutuksia!\" nauroi Jimi. \"Ette vaan peljänne rauhallisia ihmisiä.\nSäästäkää luotinne! Onhan meilläkin luodit pyssyissämme.\"\n\nMiehet eivät ampuneet; ehkeivät he todellakaan mitään peljänneet, vaan\ntahtoivat vaan uhitella, mutta ehkä veljesten varma ryhti myös heihin\nvaikutti. He päästivät heidät tulemaan, mutta eivät laskeneet aseitaan.\n\nSe, joka oli käskyn antanut, oli hartiakas, lyhytkasvuinen mies. Paksu,\nmusta parta peitti kasvojen alaosan, jotta huulia ei näkynyt; kuitenkin\nsaattoi puheesta kuulla, että hän oli ristisuinen.\n\nKun nyt Hono-veljekset pysähtyivät hänen eteensä, sanoi hän äreällä\näänellä:\n\n\"Ettekö tunne lakia ja järjestystä täällä lännessä? Jota käsketään\npysähtymään, hänen tulee pysähtyä. Saatte kiittää armahtavaisuuttamme,\nettä vielä elätte.\"\n\n\"Älä lörpöttele, mies!\" vastasi Jimi. \"Ketä teidän tulee sitte kiittää\nsiitä, että vielä elätte? On meilläkin aseet. Lännen lain tunnemme\nvarsin hyvin; se kuuluu: ammu heti jokaista, joka sinuun tähtää! Te\nolette nostaneet aseenne meitä vastaan, emmekä me ole tavanmukaisesti\nteitä vastanneet siitä syystä, että heti näimme, ettei teissä ole\nmiestä varmasti ampumaan. Teidän kuulanne olisi varmaan lentänyt\npenikulman etäisyydellä meistä.\"\n\n\"Tuli ja leimaus! Siinä suuresti erehdyitte. Sadan askeleen päästä\nammumme kärpäseltä pään; tietäkää se! Missä tarkoituksessa te\noikeastaan kuljeskelette näillä seuduin?\"\n\n\"Sen osaatte kai parhaiten itse keksiä. Tahdomme nähdä ensi\nauringonpimenemisen, joka kuuluu olevan täällä parhaiten nähtävissä.\"\n\nParrakas mies ei tiennyt, miten hänen oli ottaminen tuota hyvin\ntotisella äänellä annettua vastausta. Hän näytti epäilevän ja vastasi:\n\n\"Koska se alkaa?\"\n\n\"Tänä iltana, viisi minuuttia ja yksitoista sekuntia yli kahdentoista.\nSen sanon teille, että auringonpimennys keskiyön aikaan on mielelle\nmakeinta!\"\n\n\"Mies, teettekö meistä pilkkaa?\" huusi toinen kiukustuneena. \"Kyllä me\nsen halun teistä pian lopetamme. Emme ole tässä nenästä vedettävinä.\nTeidän nenänne sopivat siihen paremmin. Varokaa, ettemme kajoo niihin!\"\n\n\"Oo\", nauroi Jimi. \"Sen saatte kernaasti tehdä. Ei meillä ole mitään\nsitä vastaan. Mutta varotukseksi sanon vaan teille: meidän nenämme ovat\nlatingissa, niinkuin kai näette. Jos vähänkin niihin kajoo, laukeevat\nne heti ja sentähden niitä laajalti peljätään. Tahi ettekö te, herrani,\nolisi kuulleet puhuttavan Hono-veljeksistä?\"\n\n\"Honottajat? Olisitteko niitä?\" huudahti hän. \"Tuhat tulimmaista!\nKyllä me olemme teistä paljon kuulleet. Jimi ja Timi, Timi ja Jimi,\nkuuluvat olevan helsingin hauskoja poikia, joita aina olen halunnut\nsaada tavata. Iloitsen suuresti, kun toivoni nyt toteutuu. Teidän\nnenänne kuuluvat osaavan tehdä mitä kauniimpia keikahduksia. Toivon,\nettä huvitatte meitä klovni-näytelmällä. Löydätte meistä tarkat ja\nkiitolliset katseliat. Me maksamme hyvin: viisi senttiä mieheltä ja\nyksi sentti hevoselta.\"\n\n\"Se joltakin kuuluu. Tuskin uskalsimme semmoisia tuloja tässä\nsirkuksessa odottaakaan. Mutta me esiinnymme vaan auringonpimenemisen\naikana, saatte siis odottaa kello kahteentoista yöllä. Mutta jos\nette tahdo niin kauvaa odottaa, niin saatatte itse heittää muutaman\nkuperkeikan sillä välin. Sen konstin kai osaatte, sillä näytätte siltä,\nkuin olisitte hiljakkoin karanneet jostakin apinahäkistä.\"\n\n\"Mies, älä ole liiaksi rohkea! Huvittelemme mielellämme, mutta itse\nemme esiinny.\"\n\n\"Vai niin, kuulutte siis hienompiin babiaaneihin. Mutta valitettavasti\nsitä ei voi päältä nähdä, ja tehkää sentähden hyvin ja antakaa minulle\nanteeksi. Saaneeko tietää, minkä nimen ovat kunnioitettavat vanhempanne\nteille antaneet?\"\n\nNämät sanat lausuttiin niin sydämmeen käyvällä ystävällisyydellä, ettei\npartaniekkakaan voinut käydä röyhkeämmäksi. Hän vastasi:\n\n\"Minun nimeni on Isäntä. Toverien nimet saavat jäädä mainitsematta.\nEtte kumminkaan voisi pitää niitä muistissanne, koska päänne näkyy\nolevan sangen surullisessa tilassa. Mistä oikeastaan tulette?\"\n\n\"Tuolta seudulta takanamme päin.\"\n\n\"Ja mihin aiotte?\"\n\n\"Tuonne seudulle edessämme päin.\"\n\n\"Vai niin. Olipa se älykäs vastaus. En siis ole aivo-raukoistanne\nerehtynyt. Näyttää siltä kuin aikoisitte Helmiahoon?\"\n\n\"Niinpä niinkin. Kun ei se tule meille, täytyy meidän mennä sinne.\nSaammeko seuraa?\"\n\n\"Kiitoksia paljon. Tekisimme sangen varomattomasti ratsastaessamme\nteidän seurassanne, koska tuhmuus kuuluu olevan tarttuvaista.\"\n\n\"Se tarttuu ainoastaan siihen, jolla jo ennestään on taipumusta siihen,\nniinkuin luulen olevan teidän laitanne. Näimme kaukaa teidän tarkoin\nmaata tutkivan. Mitä haitte? Ehkä täällä voi löytää sadan dollarin\nseteleitä?\"\n\n\"Ei voi. Me etsimme aaseja ja olemme nyt teistä löytäneet kaksi, oikein\njättiläisaasia. Sillä ainoastaan aasi voi kysyä niinkuin te. Ettekö\nnähneet jälkiä juuri nenänne edessä?\"\n\n\"Mitä se meihin koski? Ne ovat niitten ihmisten jälkiä, jotka ovat\nHelmiahoon menneet ja me löydämme sinne ilman jälkiäkin.\"\n\n\"Ratsastitteko tuolla makaavan ruumiin ohi?\"\n\n\"Ratsastimme\",\n\n\"Mitä siitä ajattelette?\"\n\n\"Että se oli kuollut. Ja kuollut ei tee meille mitään. Jos muut\ntaittavat niskansa, niin taittakoot, mitä se meihin kuuluu.\"\n\nIsäntä katsoi pitkään ja tutkivasti Jimiä ja Timiä. Hän ei näkynyt\noikein luottavan heidän ruumiista piittaamattomuuteensa. Hono-veljekset\nolivat kuuluisia lännen miehiä, olisivatko he todella ratsastaneet\nkuolleen ohi, tarkoin sitä tutkimatta, eikö se olisi heidän epäilystään\nherättänyt. Kun ei hän voinut heidän avonaisissa, rehellisissä\nkasvoissaan keksiä pahan ajatuksen jälkeäkään, sanoi hän:\n\n\"Mekin näimme miehen ja hänen hevosensa siellä makaavan. Olisi ollut\nvahinko jättää satula ja ohjakset sinne mätänemään Siksi me ne otimme.\nEtte suinkaan sitä varkaudeksi sano?\"\n\n\"Ei semmoinen johtuisi mieleemmekään. Jos me olisimme tulleet ennen\nteitä, olisimme tehneet samoin.\"\n\n\"Aivan oikein. Me seurasimme sitten hevosenjälkiä, vaikkeivät ne\nvieneet meidän suunnallemme. Tässä me ne kadotimme ja menestyksettä\nolemme niitä tähän asti etsineet.\"\n\n\"Sepä kummallisia! Pitäisihän lännen miehen löytämän kadonneen jäljet.\"\n\n\"Totta kyllä; jos tuota kivikkoa olisi vähempi ala, voisi sitä kiertää\nja silloin löytäisi kyllä taas jäljet siinä, missä pehmeä maa alkaa,\nmutta tätä kivikkoa kestää monen tunnin matkan etelään, länteen ja\npohjoiseen. Etsiminen veisi monta tuntia, eikä siihen aika riitä, sillä\npian tulee yö. Olemme sentähden päättäneet laata etsimästä ja palata\nvanhalle tiellemme.\"\n\n\"Mihin se vie?\"\n\n\"Me menemme Fort Khadburneen.\"\n\n\"Se on Ljaanon rajalla. Menettekö aavikon yli?\"\n\n\"Menemme, ensin El Pasoon ja sitten Aritsoonaan.\"\n\n\"Timanttejako hakemaan?\"\n\n\"Emme suinkaan. Se kuume ei ole meihin tarttunut. Me olemme\nkunniallista, köyhää väkeä, jolla on siellä sukulaisia ja nämät ovat\nhankkineet meille hedelmällistä maata, jota me alamme viljelemään;\nhakekoot muut jalokiviä. Maatila antaa hitaamman, mutta sen varmemman\nhedelmän.\"\n\n\"Jokainen tekee niinkuin parhaaksi näkee. Mutta minua ihmetyttää\nettette löydä jälkiä, vaikka olette maanviljelijöitä. Hyvän\njälkienlöytäjän ei tarvitsisi kauvaa hakea.\"\n\n\"Hyvä, tehän olette kuuluisia jälkienlöytäjiä! Hakekaa itse! Olen\nutelias näkemään, löydättekö te ne.\"\n\nTämän hän sanoi ivallisella äänellä, mutta Jimi vastasi tyynesti:\n\n\"Sen voimme helposti tehdä, vaikkemme asiasta huoli. Saatte nyt\nkumminkin nähdä, että löydämme mitä haemme.\"\n\nVeljekset hyppäsivät maahan. Molemmat alkoivat kiertää paikkaa\nlaajassa piirissä. Hiljaisesti viheltäen kutsuivat he muulinsa, ja\nnämät seurasivat isäntiänsä kuin koirat. Veljekset eivät luottaneet\nseurueeseen niin, että olisivat uskaltaneet jättää eläimet sinne.\n\nMuut \"timanttipojat\" olivat myös lähestyneet ja vaieten kuunnelleet\nkeskustelua. Kun veljekset olivat poistuneet, kysyi Isäntä:\n\n\"Te kuljette näitten 'nenäihmisten' seurassa, mutta näyttää siltä, kun\nette heihin kuuluisi. Tahdotteko selittää sen asian meille?\"\n\n\"Mielellämme\", vastasi Kipsinen. \"Me tapasimme heidät ruumiin ääressä,\nmutta heidän käytöksensä tähden emme ole ruvenneet heidän ystäviksensä.\"\n\n\"Siinä teitte oikein. Hono- veljekset eivät ole hyvämaineisia. Tietysti\nen sano heille sitä vasten naamaa. Meitä on heistä varotettu. He\nkuuluvat olevan niitten ryövärijoukkojen tiedustelijoita, jotka Ljaano\nestakaadolla matkustavaisia hätyyttävät. Äskettäin on taas ihan täällä\nlähellä neljä perhettä murhattu ja ryöstetty. Kun Hono-veljekset\nnyt kuljeksivat täällä, on meillä syytä otaksua heidän olleen tässä\njutussa osallisina ja nyt etsivän uusia uhria. Mutta meitä he eivät saa\nkynsiinsä.\"\n\n\"Enkö minä sitä ajatellut. Ensi hetkestä minä heitä epäilin. He\ntahtoivat viekoitella meitä ratsastamaan heidän seurassaan.\"\n\n\"Minne?\"\n\n\"Helmiahoon ja sitte Ljaanon yli Aritsoonaan.\"\n\n\"Jättäkää se tuuma. Te ette ikänä pääsisi sinne. Aiotteko etsiä\ntimantteja Aritsoonassa?\"\n\n\"Ostaa aiomme, emmekä etsiä.\"\n\nIsäntä vilkasi pikaisesti ja merkitseväisesti kumppaneihinsa ja sanoi\nsitte mitä huolettomimmalla äänellä:\n\n\"Sitte ette joudu suuriin kauppoihin, herrani. Timantinostajalla täytyy\nolla paljon, hyvin paljon rahaa.\"\n\n\"Sitä meillä tietysti on.\"\n\n\"Mutta yhteys Aritsoonan ja Friskon (San Fransisko) välillä on sangen\nepäluotettava. Otaksun nim. että rahat lähetetään teille Friskosta.\nSaattaa tapahtua, että ne jäävät tulematta juuri silloin kun niitä\nparhaiten tarvittaisiin. Meidänkin on maksettava melkoiset summat\nostamastamme maasta, mutta sen sijaan että ne olisi Friskosta meille\nlähetetty, otimme rahat mukaan. Se on paljon varmempaa.\"\n\n\"Soo, tekö yksin niin viisaita olisitte? Meillä on myös rahat\nmukanamme.\"\n\n\"Sepä viisasta. Mutta ne täytyy hyvin kätkeä, sillä ei tiedä, mitä voi\ntapahtua. Me olemme neuloneet rahat vaatteisiimme, sieltä ei Ljaano\nmieskään niitä löydä. En luota noihin Hono-veljeksiin, niinkuin jo\nsanoin. He tietävät, mihin aijomme ja kiirehtivät kyllä ilmoittamaan\nsitä sieville kumppaneilleen, antaaksensa meidät heille alttiiksi.\nMutta me olemme niin viisaat, ettemme lähdekään Fort Khadburneen,\nvaan peräti toiselle suunnalle. Neuvon teitä tekemään samoin, sekä\nhankkimaan kunnollisen ja varovaisen oppaan.\"\n\n\"Sen olemme jo hankkineet. Hän odottaa meitä Helmiahossa.\"\n\n\"Kuka se on?\"\n\n\"Häntä sanotaan Silmänkääntäjä-Reitoksi.\"\n\n\"Silmänkääntäjä-Reitto!\" huudahti Isäntä, tekeytyen hyvin\nsäikähtyneeksi. \"Oletteko hullu, herra?\"\n\n\"Hullu? Miksi niin?\"\n\n\"Koska tuo mies on tunnettu veijari. Hänen nimensäkin jo sitä\nilmoittaa. Hän tekee kaikellaisia petollisia temppuja ja on kaikkialla\ntunnettu vääräksi pelaajaksi. Voisin vannoa, että hän on näitten\nmolempien veljesten liittolainen.\"\n\n\"Mutta he väittävät, etteivät ole häntä koskaan nähneet.\"\n\n\"Ja sen te uskotte? Älkää paheksuko, mutta tuo ei osoita teissä olevan\nälyä. Tietysti kieltävät he tuntevansa häntä, mutta hän on Helmiahossa\nja he aikovat myös sinne. Onhan selvää, että he tahtovat tavata\ntoisensa siellä. Sitten te ratsastatte heidän seurassaan ja Ljaano\nestakaadolla he teidät tappavat. Eihän meillä ole teidän kanssanne\ntekemistä, mutta velvollisuuteni on teitä varoittaa.\"\n\nHän puhui tämän niin vilpittömästi ja huolestuneena, että Kipsinen\nantoi pettää itsensä. Hän pudisti epätietoisena päätään ja lausui:\n\n\"Sepä on ilkeätä meille. Kiitämme teitä varoituksesta ja uskomme siihen\nolevan syytä; mutta nythän olemme opasta vailla. Mistä nyt saamme\ntoisen otettavamman?\"\n\n\"Vaikeata se on. En ymmärrä, miksi olettekaan Helmiahoon lähteneet.\nKuka asettuisikaan asumaan juuri niin lähelle Ljaano estakaadoa?\nSekin jo todistaa, että tämän miehen täytyy olla liitossa aavikolla\nmellastavien ryövärien kanssa. Hänellä on kauppahuone. Hän vastaanottaa\nheidän saaliinsa ja he saavat siitä sen sijaan mitä tarvitsevat. Onhan\nse selvä. Ei kukaan saisi minua vietellyksi tähän taloon, jota hän niin\nkauniisti nimittää Helmiahoksi. Tuon kauniin naamarin takana piilee\nkoko ryövärijoukko.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista! siltä kannalta emme ole asiaa katselleet. Ei siis\nole muuta neuvoa kuin palata takaisin hankkimaan toisen oppaan, sillä\ntuon Silmänkääntäjä-Reiton kanssa emme tahdo olla missään tekemisissä.\nMutta sanokaa, onkos teillä itsellänne opasta?\"\n\n\"Emme tarvitse, kun kaksi kumppaneistani hyvin tuntee Ljaanon. Niihin\nsaatamme luottaa.\"\n\n\"No, emmekö sitten saisi ratsastaa teidän seurassanne?\"\n\n\"Kävisihän tuo päinsä. Mutta tahdon huomauttaa teitä siitä, että te\ntaas olette varomattomat. Ettehän tunne meitä.\"\n\n\"Näkeehän heti, että te olette rehellisiä miehiä, vaikka 'Honottajat'\ntahtoivat luulotella meille, että olette ryöväreitä.\"\n\n\"Niinkö tahtoivat?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"No, mistä syystä?\"\n\n\"He tutkivat tarkoin paikan, missä ruumis makasi; he sanoivat, että\nolette ajaneet kahta intiaania takaa ja että murhasitte toisen. Toinen\nampui sitten teidän kumppaninne ja tämän kasvoja te itse raatelitte.\"\n\n\"No helkkarissa! sanoivatko he niin?\", kysyi Isäntä nolona. \"Ja meille\nhe luulottelivat, etteivät ruumiista ensinkään piitanneet. Se todistaa,\nettei noihin valhettelijoihin ole luottamista. Noin kavalasti ei mikään\nkunniallinen ihminen käyttäydy. Me jouduimme sattumalta sen paikan\nohi. Että otimme satulan ja ohjakset mukaamme, siitä ei kukaan voi\nmeitä moittia, sillä se on aavikon lakien mukaista. Sitten näitte,\nettä tutkimme jälkiä tässä, mutta se tapahtui vaan varovaisuudesta.\nOlisimmeko niin tehneet, jos olisimme murhaajia?\"\n\n\"Ette suinkaan. Ei teidän tarvitse puolustautumisella itseänne vaivata.\nMe näemme, että olette kunniallisia ihmisiä, ja luotamme täydellisesti\nteihin. Sanokaa, saammeko ratsastaa teidän seurassanne?\"\n\n\"Hm!\" mutisi Isäntä miettiväisesti ja olkapäitään kohauttaen. \"Tahdon\npuhua suoraan. Me tunnemme teitä yhtä vähän kuin te meitä. Täällä\nlännessä ei pidä tehdä tuttavuutta ilman edelläkäypää tutkimusta. Onhan\nse ilahuttavaa, että luotatte meihin, mutta parempi kuitenkin on, että\npysymme erikseen. Tästä kumminkin nyt näette, ettemme mitään ryöväreitä\nole, niinkuin Honottajat ovat väittäneet. Jos me todellakin olisimme\ntuollaisia hirtehisiä, sanoisimme teidät tervetulleiksi ja ottaisimme\nteidät mukanamme, ryöstääksemme rahanne. Tosin en ole teidän pulastanne\nvälittämättä. Saatatte helposti joutua jonkun konnan kynsiin, ja siksi\nannan teille hyvän neuvon. Me kohtasimme suuren siirtolaisseurueen,\njoka aikoi Ljaano estakaadon yli, ostaakseen itsellensä maata sen\ntuolla puolen. He ovat suurimmaksi osaksi saksalaisia. Eilen illalla\nhe meistä erosivat ja aikoivat leiriytyä vähän matkaa täältä, ja\nsiinä piti heidän oppaansa varhain huomisaamuna heihin yhtyä. Hän\non kuuluisin ja luotettavin Ljaano estakaadon tuntia, sekä samalla\nymmärtäväinen ja hurskas mies, nimeltä Topias Taivola. Yhtykää tuohon\nkaravaaniin, niin olette hyvissä käsissä. He ovat runsaasti aseilla\nvarustetut, niin ettei kukaan uskalla heitä hätyyttää.\"\n\n\"Niinkö neuvotte? Mutta missä me noita ihmisiä tapaamme?\"\n\n\"Se käy helposti. Jos ratsastatte täältä jotenkin rivakasti suoraan\netelään, näette noin puolen tunnin päästä yksinäisen vuorentöyryn\nsuoraan edessänne. Siitä juoksee pieni puronen santaan tasangolle sen\nitäpuolella. Tämän puron luo on karavaani leiriytynyt. Ette voi kulkea\nharhaan, jos tällä välin kävisikin pimeäksi, sillä jo kaukaa voitte\nnähdä tulet leiristä. Jos tätä neuvoa seuraatte, tiedän teidän olevan\nhyvissä käsissä.\"\n\n\"Kiitän teitä, herrani, että pelastatte meidät suuresta pulasta.\nMe lähdemme tietysti heti, yhtyäksemme noihin saksalaisiin. Tosin\nsaksalainen tavallisesti on tyhmä, mutta hän on rehellinen. Sinne me\nratsastamme.\"\n\n\"Mitä sanon Honottajaveljeksille, jos he kysyvät, mihin olette menneet?\"\n\n\"Sanokaa mitä tahdotte ja mitä mieleenne johtuu!\"\n\n\"Hyvä, mutta tahdon huomauttaa teitä siitä, että teidän tulee uskotella\nheille, että ratsastatte toiseen suuntaan. Muuten he seuraavat teitä ja\nte joudutte kaikissa tapauksissa heidän käsiinsä. Ratsastakaa sentähden\nnäön vuoksi vähän matkaa takaisin, kunnes eivät enää voi teitä nähdä;\nsitte poikkeette etelään. Jos he kysyvät, miksi olette kääntyneet,\nkeksin kyllä jonkun tyydyttävän vastauksen.\"\n\nNäin oli siis asia päätetty. Seurueet jättivät niin ystävälliset\njäähyväiset toisilleen, ikäänkuin olisivat monet vuodet olleet tuttuja.\nTimantinostajat ratsastivat vanhoja jälkiään myöden takaisin edes\nkatsomatta Hono-veljeksiä. Kun he olivat päässeet niin pitkälle,\netteivät enää voineet kuulla Isännän sanoja, kääntyi tämä ivallisesti\nnauraen kumppaneihinsa ja sanoi:\n\n\"Noita olen hyvin neuvonut. He varmaan meidän käsiimme lankeevat.\nOstamaan timantteja! Siihen tarvitaan kumminkin viisikymmentätuhatta\ndollaria. Kaunis summa meidän taskuihimme pistää! Ja mitä sanotte\nHono-veljeksistä?\"\n\n\"Konnia ovat!\" vastasi eräs heistä.\n\n\"Ovatpa minkin, ja kuinka tekopyhiä he muka olivat, eivät olleet\nosaavinansa laskea kymmeneen, ja ovat kuitenkin arvanneet kaiken. Se\ntodistaa, että ovat kelpo miehiä. He ovat selvästi lukeneet jäljistä\nkoko jutun. Tietävätpä vielä että intiaaneja oli kaksi ja että itse\nolemme kumppanimme tuntemattomaksi raadelleet. Heidän teräväpäisyytensä\non meille sangen vaarallista. Meidän täytyy toimittaa heidät pois\ntieltä.\"\n\n\"Mutta milloin ja miten? Eihän meillä ole siihen aikaa. Meidän täytyy\nlähteä muuttamaan aavikon viitat ja eksyttämään karavaania.\"\n\n\"Hm, niin, paljon aikaa ei meillä ole. Jos nyt päästämme nuo kaksi\nkäsistämme, niin on tilaisuus ohitse. Helmiahossa tapaavat he\nSilmänkääntäjä-Reiton ja ehkä myös tuon aina ja kaikkialla läsnäolevan\nja saavuttamattoman Veri-Revon, joka on pahin ja kiukkuisin\nvastustajamme. Nuo neljä yhdessä voivat kyllä vielä viime tingassa\nriistää meiltä toivotun saaliimme.\"\n\n\"Me ammumme heidät muitta mutkitta.\"\n\n\"Se olisi kyllä parasta, mutta — — —\"\n\nHän mumisi jotakin epäselvästi.\n\n\"Mitä muttaat?\" kysyi toinen. \"Minun mielestäni emme voi viisaimmin\ntehdä. Meitä on viisi ja heitä vaan kaksi. He eivät oikeastaan voi\npuolustaa itseään. He kaatuvat kuulistamme, ennenkuin he ehtivät meihin\ntähdätä.\"\n\n\"Niinkö luulet? No katsoppas heihin ja tee sitten hyvin ja ammu! Olen\nutelias kuulemaan miten aijot toimia.\"\n\nHän osotti veljeksiin, jotka näyttivät täydessä touhussa etsiskelevän\njälkiä, ensinkään välittämättä heille niin vaarallisesta ryhmästä. He\neivät olleet kiinnittäneet huomiotansa \"timanttipoikien\" lähtöönkään.\n\n\"Kirottu\", ulvoi mies. \"Sinä olet oikeassa. Nyt vasta huomaan, miten\nviekkaasti nuo lurjukset menettelevät, ettemme voi heihin tähdätä.\"\n\n\"Niin heillä on eläimensä meidän ja heidän välissään, niin että\nosaisimme vaan eläimiin, jos ampuisimme. Tällä tavoin he ovat koko\nympyrän kiertäneet. Etkös huomaa, että heillä aina on oikea käsi\nkiväärinlukoissa, vasemmalla ovat valmiit ampumaan. Ei tarvita muuta\nkun että joku meistä tähtää heihin, niin kaatuu hän heti heidän\nluodistaan. He ovat helkkarin liukkaita miehiä. Ja muulinsa ovat heidän\nkaltaisensa. Näyttää siltä, kun eläimet ymmärtäisivät, että heidän\ntulee suojella isäntiään. Itsestään ne pysyvät heidän rinnallaan,\neivätkä ole hetkeäkään meitä pahoilla silmillään katselematta.\"\n\nAsia olikin niinkuin he sanoivat: he eivät saaneet tilaisuutta\nampumaan. Ja kun veljekset nyt herkesivät piiriä tarkastamasta, pitivät\nhe verkalleen lähestyen, aseensa ampumavalmiina. Muulit kulkivat heidän\nperässään, ikäänkuin olisivat olleet siihen opetetut, ja niin kai\nolivatkin.\n\n\"Mitä näen? Pojat ovat poissa\", huudahti Jimi ihmeissään, ikäänkuin\nhuomaisi hän vasta nyt, että he olivat kadonneet.\n\n\"Tuolla kaukana he vielä näkyvät\", vastasi Isäntä.\n\n\"Mihin he ratsastavat?\"\n\n\"Takaisin, niinkuin näette.\"\n\n\"Sen kyllä näen. Mutta aikoivathan he meidän kanssamme Helmiahoon.\nMiksi siis palaavat takaisin?\"\n\n\"Koska ovat tyhmiä. He ovat olleet niin varomattomia, ettei uskoisi\nsitä mahdolliseksi. Ajatelkaa, he ovat hukanneet rahansa!\"\n\n\"Vai oli heillä rahoja?\"\n\n\"Oli. Eräällä heistä oli lompakko setelineen satulalaukussa. Meidän\nteitä odottaessamme, huomasi hän sauman ratkenneeksi satulalaukusta\nja lompakon siitä pudonneen. He tietysti siitä kovin kauhistuivat\nja palasivat heti takaisin, teitä ensin puhuttelematta. Mennessänsä\nhuusivat he meille että kertoisimme teille, heidän huomisiltana,\ntahi viimeistään ylihuomenna päivällisaikaan saapuvan Helmiahoon,\nlähteäksensä sitten Silmänkääntäjä-Reiton kanssa Ljaano estakaadolle.\"\n\n\"Vai niin! En minä aijo päätäni vaivata miettimällä todellista syytä\nheidän katoamiseensa.\"\n\n\"Tarkoitatteko, että he ovat meille valhetelleet?\"\n\n\"En tarkoita, että he teille, vaan te olette meille valhetelleet. Minä\nen usko tuota kadonnutta lompakkoa. Meidän nenämme ovat kylliksi isot,\njotta meille ei enää tarvitse näyttää pitkää nenää. Olen varma siitä,\nettä he ratsastavat ihan toiselle suunnalle, jahka pääsevät meidän\nnäkyvistämme.\"\n\n\"Herra, te käytte taas loukkaavaiseksi!\"\n\n\"En vainenkaan. Minä vaan lausun teille ajatukseni, eivätkä ne voi olla\nloukkaavia. Muuten tahdon antaa teille hyvän neuvon, master Isäntä. Kun\nte toisten tahdotte muille neuvoa semmoista, jota ei kaikkien tulee\ntietää, niin älkää viitatko niin paljon käsillänne ilmassa, sitä on\ntoisinaan yhtä helppoa ymmärtää kuin sanoja.\"\n\n\"Olisinko minä viitannut? Siitä en tiedä mitään?\"\n\n\"Kyllä, jopas oikein aika tavalla. Te löitte niin käsillänne ilmaa,\nettä luulin teidän oikein lentävän pois.\"\n\n\"Sitä en suinkaan aikonut. Muuten saitte kernaasti tarkata liikkeitäni.\nJa puhettamme sai kuka hyvänsä kuulla. Ei se mikään salaisuus ollut. Me\npuhuimme kadonneista jäljistä.\"\n\n\"Niinkö? Ja sitte te luulitte, että ne löydettäisiin tuolla etelässä.\"\n\n\"Tuolla etelässä! Mistä te sen päähänne saitte?\"\n\n\"Juuri tuulimyllyn siivistänne. Te osotitte vasemmalla kädellänne\netelään, ja liikutitte oikeata kättänne niin kuin tahtoisitte sillä\npiirtää jonkun vuoren ääriviivat. Sitten ojensitte vasemman käden\nsuoraan eteenpäin, joka tietysti merkitsi tasankoa. Sittemmin\nviittasitte taas itään ja sitte etelään. Se oli niin selvää, että\nvoisin kertoa koko asian.\"\n\n\"No, tehkää se sitten!\"\n\n\"Aivan kernaasti. Pojat ratsastavat takaisin itään ja sitte kun en\nenää heitä näe, poikkeevat he etelään. Siellä on vuori oikealla ja\nsiitä vasemmalle on tasanko, johon heidän tulee ratsastaa. Koska he\novat oudot paikkakunnalla, ja te kuitenkin, lähenevästä pimeydestä\nhuolimatta, neuvotte heidät sinne, ei tuo tasanko varmaankaan ole\nkaukana täältä. Tiedän hiekkaperäisen paikan löytyvän siellä. Puro\njuoksee vuorelta alas ja häviää hiekkaan. Sinne pääsee kolmessa\nneljännestunnissa ja minua haluttaa leiriytyä sinne yöksi.\"\n\nTätä sanoessaan katsoi hän Isäntää terävästi silmiin, tämän ei\nonnistunut täysin itseänsä hillitä; näki selvästi, että hän alkoi\npelätä.\n\n\"Tehkää mitä tahdotte, mutta älkää keksikö juttuja, herra\", huudahti\nhän raa'asti. \"Missä te aijotte nukkua, on meille yhdentekevää. Te\nolette muka kaikkitietävä! Mutta sanokaa ennemmin, oletteko löytäneet\njäljet?\"\n\n\"Tietysti me löysimme.\"\n\n\"No missä?\"\n\n\"Tulkaa mukaan, niin näytän teille. On vielä tarpeeksi valoisaa\nnähdäksemme.\"\n\n\"No menkää sitte edellä.\"\n\n\"Kyllä, mutta Timin tulee käydä perässä.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Hänen tulee pitää silmällä, aikoisivatko aseenne tehdä jonkun\nkepposen. Pidelkää siis varovasti ampuma-aseitanne! Jos jollakin niistä\nolisi taipumusta laukeamiseen, saisi sen omistaja heti kuulan Timin\npyssystä.\"\n\n\"Master, te käytte todellakin liian röyhkeäksi.\"\n\n\"En suinkaan. Parastannehan minä tahdon, varoittaessani teitä. Tulkaa\nnyt!\"\n\nHän kävi edellä samaan suuntaan, josta äskeiset ratsastajat olivat\ntulleet; muut seurasivat ja viimeisenä kulki Timi, pitäen pyssyä\nvalmiina ampumaan, ja tarkasti pitäen noitten viiden miehen joka\nliikettä silmällä.\n\nHetken päästä Jimi pysähtyi, osoitti maahan ja kysyi:\n\n\"Master Isäntä, mitä tämä on?\"\n\nPuhuteltu kumartui katsomaan erästä paikkaa maassa ja vastasi:\n\n\"Täällä kalliolla on ollut pieni kivi, jonka hevosenkavio on\nrikkimusertanut.\"\n\n\"Voiko kengitetty kavio täydellisesti musertaa tämmöisen pienen kiven?\"\n\n\"Ei voi, hevonen on ollut kengittämätön.\"\n\n\"Se oli siis intiaanihevonen. Tulkaa vielä vähän matkaa!\" Vähän matkan\npäässä tavattiin toinen muserrettu kivi.\n\n\"Jälki on siinä selvästi\", sanoi Jimi. \"Molempien kivien välinen suora\nviiva osottaa länteen. Sinne on siis intiaani ratsastanut.\"\n\n\"Intiaani! Mistä tiedätte sen olleen intiaanin?\", kysyi Isäntä hyvin\npisteliäästä.\n\n\"Phyy\", vastasi Jimi. \"Nuo tuhmat 'timanttipojat' ovat varmaankin\nsanoneet että täydellisesti teidät tunnen. Emme siis enään tarvitse\nteeskennellä. Te olette Ljaano-varkaita, ja me olemme rehellisiä\nmetsästäjiä, joita ette voi pelättää. Minä en välitä millä tavalla te\nolette saaneet timanttipoikien luottamuksen. Kaikissa tapauksissa te\nolette aikatavalla heille valehdelleet. Mitä te edelleen aiotte heille\ntehdä, on meille yhdentekevää. Me emme aijo ratsastaa etelään heitä\nvaroittamaan. Antaa vietellä itsensä Ljaanolle, siellä murhattavaksi,\nnäkyy olevan heille makeinta mielelle, eikä meidän päähämme suinkaan\npälkähdä riistää heiltä tuota huvia. Olemme velvollisuutemme tehneet\nja nyt meidän tulee pitää huolta itsestämme. Tässä tiemme eroavat. Te\nlähdette ennen meitä, jopa melkein yhtaikaa. Ratsastakaa intiaaninne\njälestä, mutta varokaa suuntaamasta kiväärinne suut meitä kohti!\nMe ymmärrämme hyvin, miten tulee kohdella tuonkaltaista väkeä. Jos\nhuomaamme sanan tahi epäiltävän liikkeen, niin ammumme. Kääntykää\nmeistä pois; ripustakaa aseenne satulanastoihin ja nouskaa hevostenne\nselkään! Voikaa hyvin ja varokaa koskaan tulemasta silmiemme eteen!'\n\n\"Master Jimi!\" huudahti isäntä vimmastuneena. \"Sillä tavalla te ette\nmeistä pääse! Me olemme — — —\"\n\n\"Konnia te olette\", keskeytti hänet Timi jyrisevällä äänellä. \"Meillä\non neljä panosta ja teitä on viisi; viimeisen lyömme pyssyn perällä\nkuoliaaksi. Ja nyt sanon minäkin: joka vaan sanaakaan lausuu, sen pään\nläpi minä lähetän kuulan. Pötkikää tiehen niin pian kuin mahdollista.\nMinuutti vielä lisäksi ja te olette hukassa!\"\n\nTämä sanottiin semmoisella äänellä, että eivät suinkaan saattaneet\nepäillä veljesten puhuneen täyttä totta ja että he todellakin\nampuisivat. Nuo viisi miestä huomasivat että jos yrittäisivätkin\nvastustaa, olisivat he samassa ruumiina. He tottelivat vaikka\nraivostuneina, kääntyivät ympäri, ripustivat pyssynsä satulanastoihin,\nnousivat hevostensa selkään ja ratsastivat pois sanaakaan lausumatta.\nEräs heistä oli taaksensa sitonut ennenmainitun satulan ja ohjakset.\n\nKuljettuaan pitkän matkan täyttä ravia, antoivat he hevosten kävellä ja\nkääntyivät katsomaan taaksensa. He näkivät silloin Jimin ja Timin vielä\nsamalla paikalla, mutta alaslasketun kiväärin.\n\n\"Pekana!\" sähisi Isäntä. \"Tuommoista ei ole minulle vielä koskaan\ntapahtunut. Pitääkö viiden miehen, jotka eivät pelkää itse paholaista,\npaeta noita kahta pitkänokkaista apinaa? Panen pääni pantiksi, että\nnuo koirat todellakin olisivat vähimmästäkin sanasta meidät ampuneet.\nEttekö tekin niin luule?\"\n\n\"Minusta tuntui ihan siltä kuin olisivat olleet kaikkitietäviä. Käsien\nliikkeenkin nuo konnat arvasivat oikein. Jos nyt vaan tietäisi, mitä he\naikovat tehdä.\"\n\n\"Sehän on hyvin helppoa arvata\", sanoi eräs.\n\n\"No, mitä sitten?\"\n\n\"He ratsastavat varoittamaan 'timanttipoikia'.\"\n\n\"Sitä minä epäilen. Heidän varoituksistaan ei ole huolittu, eivätkä\nHono-veljekset kahta kertaa neuvoansa ja apuansa tarjoa. Mutta meidän\ntäytyy ryhtyä toimiin. Meidän tulee ratsastaa etelään. Niinpian kun\nnäemme karavaanileirin tulet, pysähdymme ja muodostamme vartioketjun,\njonka lävitse emme päästä ketään muuta kuin hurskaan Topias Taivolan,\nkun hän palaa Helmiahosta. Siirtolaiset eivät tietysti saa aavistaa\nmeidän olevan läheisyydessä. Jos, vasten luuloani, Honoveljekset\ntulevat, ammumme heidät. Intiaanin täytyy meidän nyt tosin jättää,\nvaikka halusta olisin ottanut hänen hevosensa ja henkensä. Se oli, näin\nveljesten kesken sanottuna, kolmensadan dollarin arvoinen, ehkäpä vielä\nenemmänkin.\"\n\n\"Oikeastaan teimme hullusti, kun hevosten tähden ryhdyimme\nintiaaneihin. Toinen on nyt ammuttu ja toinen poissa. Sentähden saimme\nHono-veljekset kintereillemme. He asettuvat kyllä tänne likittyville,\nja huomenna aamunkoittaessa seuraavat he jälkiämme. Silloin he\nkohtaavat karavaanin ja tekevät koko oivallisen tuumamme tyhjäksi.\"\n\n\"Eivät tee. 'Pojat' ovat heitä loukanneet, eivätkä he enää heistä\nvälitä. Varmaankin he ratsastavat Helmiahoon ja kertovat siellä meitä\ntavanneensa. Mitä silloin siellä päätetään, emme voi tietää.\"\n\n\"Meidän ei auta muu kuin täytyy saada Taivolan heti aamuhämärässä\nlähtemään liikkeelle ja tekemään pitkän päivämatkan, jotta karavaani\nniin pian kuin suinkin ehtii täältä kauaksi pois. Me katoamme tietysti\nvielä pikemmin.\"\n\nHe ratsastivat vielä vähän matkaa länteen ja poikkesivat sitten etelään.\n\nJimi ja Timi eivät olleet laskeneet pyssyänsä ennenkuin ratsastajia ei\nenää voitu ampua. Silloin kääntyi Jimi Timin puoleen, levitti suutaan\ntavallista leveämmäksi ja kysyi tyytyväisesti hymyillen:\n\n\"No veliseni, miten tämä jupakka sinua mielutti?\"\n\n\"Ihan yhtä hyvin kuin sinua\", vastasi tämä tyytyväisesti irvistellen.\n\n\"Eikö tämä ollut mielelle makeinta?\"\n\n\"Makeinta oli. Kun tuommoiset miehet pakenevat kuin koirat, häntä\nkoipien välissä, kahta urhoollista metsästäjää, on se oikein hupaista.\nHenkemme oli todellakin vaarassa.\"\n\n\"Ihan varmaan! Sen näki heidän silmäyksistään ja liikkeistään. Et\nsuinkaan sinä usko 'poikien' hukanneen rahansa?\"\n\n\"Ei tule kysymykseenkään. He ovat lähteneet etelään — mistä syystä,\nei koske meihin. Me olemme heitä varoittaneet, eikä meillä enää ole\nvelvollisuuksia heitä kohtaan. He pitävät itsensä niin viisaina. Onhan\ntuo Kipsinen lakitiedettäkin lukenut; siksipä minä en ymmärrä että\nmeidän tarvitsisi suorastaan pakottaa heitä vastaanottamaan apuamme.\nJos he uhkamielisyydessään lyövät päänsä puuhun, tulkoot omin neuvoin\ntoimeen. Minä ajattelen että intiaani parka paremmin tarvitsee meidän\napuamme ja paremmin sen ansaitseekin.\"\n\n\"Se on ihan varma. Lähdemmekö häntä etsimään?\"\n\n\"Lähdemme. Tiedämme missä päin hän on tuolla; vastapäätä oikealla\npuolella, vanhan hopeakaivoksen lähettyvillä. Narripeliähän se\nvaan oli tuo pikku kivien juttu, niitähän me itse astuimme rikki,\njohtaaksemme roistot harhaan. Näin selvästi veripisaroita ja hyvin\nminua kummastuttaisi, jollemme löytäisi intiaania kaivoksessa.\"\n\nHe lähtivät liikkeelle ja muulit kulkivat kukin isäntänsä jäljissä.\nHe eivät nousseet muuliensa selkään, koska jo kävi vaikeaksi pimeyden\ntähden sieltä tarkasti maata tutkia.\n\nKuljettuaan vähän matkaa, huomasivat he pienen esineen maassa. Se oli\npunainen huolellisesti veistellyn rauhan piipun pesä. Jimi otti sen\nmaasta, pisti taskuunsa ja sanoi tyytyväisenä:\n\n\"Olemme oikealla tiellä. Tämä piipunpesä on lähtenyt varresta ja\nhuomaamatta pudonnut maahan. Pian saamme tietää, kuuluuko se vanhalle,\nhaavoitetulle intiaanille vai nuorelleko.\"\n\n\"Varmaankin vanhemmalle. Nuorukainen on tuskin vielä käynyt\nMinnesotassa hankkimassa pyhistä kivilouhoksista savea piippuansa\nvarten.\"\n\n\"Onhan hän saattanut saada piipun saaliina. Semmoista hän saa käyttää,\nmutta ei perittyä.\"\n\n\"Onko milloinkaan intiaani perinyt piipun? Sehän aina haudataan\nomistajan kanssa.\"\n\n\"On heimoja, jotka valitettavasti eivät niin tarkasti pidä tästä\ntavasta kiinni. Kilttien, hyväsydämisten kalpeanaamojen onneatuottava\nvaikutus tuntuu tässäkin. Muuten osoittaa pesään leikattu 'totem' sen\nomistajana olleen komankhin, vieläpä päällikönkin. Onpa hyvä, että\nymmärrämme tämän heimon murretta. Meidän pitää huutaa heille, muuten\nsaattaisi tapahtua, että tervehtäisivät meitä kuulilla, eikä se olisi\nensinkään mielelle makeinta.\"\n\nVuori alkoi nyt yletä. Veljesten vasemmalla puolella oli kallioseinä ja\noikealla oli kallionlohkareita joiden välitse tuskin ihminen saatikka\nsitte hevonen, pääsi kulkemaan. Heidän kulkemansa kohta oli ainoa,\nmistä pääsi ja siksipä saattoivat jotenkin varmasti otaksua intiaanien\ntäältä ratsastaneen.\n\nPian he seisoivat korkean, pimeän kivikummun edessä. Se oli muodostunut\nkaivoksesta heitetystä sorasta. Kummun korkeutta eivät saattaneet\nerottaa, kun jo oli ihan pimeä.\n\nHe kiinnittivät ohjakset kahteen raskaaseen kiveen. Sitte alkoivat he\nhitaasti kiivetä kumpua ylös. He eivät koettaneet välttää kolinaa, vaan\nkoettivat päinvastoin sitä synnyttää. Mutta joka askeleella pysähtyivät\nhe kuuntelemaan. Tulihan heidän tietää, oliko siellä ylhäällä ketään,\njolle täytyi huutaa, ennenkun tämä ehtisi pyssyään käyttää.\n\nHeidän näin kuunnellessaan, kuulivat he pienen kiven vyöryvän alas.\n\n\"Kuules\", kuiskasi Jimi. \"Oikein arvattu, tuolla ylhäällä ne ovat. He\novat varuillansa. Haavoitettu intiaani on kyllä kaivoksessa jos hän\nvielä on elossa ja nuorukainen vartioitsee kummulla. Puhuttele häntä,\nTimi.\"\n\nTimi noudatti kehotusta ja huusi selvällä ei ihan kovalla äänellä.\n\n\"Tuquoil, omi gag nina; tau umi tsah! — Nuori sotilas, älä ammu, olemme\nystäviäsi!\"\n\nNyt he odottivat vastausta. Hetken perästä kuulivat he kysymyksen:\n\n\"Haki bit? Kuka tulee?\"\n\nSiinä oli vaan kolme lyhyttä tavua, mutta ne olivat kylliksi\nilmoittamaan heille, että se oli samaa murretta, jota nuo laajalti\nsamoilevaiset komauhkit käyttävät.\n\n\"Gia oti masslok skona — kaksi hyvää, valkoista miestä\", vastasi Timi.\n\n\"Piete uma Jepe! Tulkaa tänne ylös!\" kuului hetken miettimisen päästä\ntuolta ylhäältä!\n\nHe kiipesivät ylös asti. Päästyään kummun huipulle, näkivät he,\npimeydestä huolimatta, ihmisolennon seisovan heidän edessään ja\nnostavan pyssyn heitä vastaan.\n\n\"Noba o nu neshuano! — Pysähdy muuten ammun\", käski intiaani.\n\nVeljekset huomasivat hänet nuoreksi mieheksi, niinkuin olivat\notaksuneetkin. Timi rauhoitti häntä sanomalla:\n\nNuori, punainen veljeni ei tarvitse ampua. Olemme tulleet häntä\nauttamaan!\n\n\"Ovatko valkoiset veljeni yksin?\"\n\n\"Olemme.\"\n\n\"Ovatko he seuranneet hevoseni jälkiä\"?\n\n”Olemme sattumalta joutuneet taistelupaikalle ja jäljistä nähneet, mitä\nsiellä on tapahtunut. Sitten seurasimme sekä sinun että vihollistesi\njälkiä suojellaksemme teitä heitä vastaan. Te olette urhoolliset\npunaiset sotilaat; mutta nuo toiset ovat pelkuriryöväriä joitten täytyi\nhäpeällä meitä paeta, vaikka heitä oli enemmän kuin meitä.”\n\n\"Puhuuko veljeni totta?\"\n\n\"En valhettele. Merkiksi siitä, että ystävinä luoksesi tulemme,\nlaskemme aseemme tänne eteesi ja sinä saat itse määrätä, saammeko ottaa\nne takaisin.\"\n\n\"Kalpeakasvoilla on hunajaa huulillaan, mutta sappea sydämmessään.\nHerättääksensä luottamusta laskevat he aseet luotaan, mutta sitten\ntulee heidän kolme kumppaniansa meitä tappamaan.\"\n\n\"Sinä luulet meidät kahdeksi niistä, jotka teitä vainosivat. Me emme\nole samoja henkilöitä; sinä erehdyt.\"\n\n\"No sano sitten minulle missä nuo viisi miestä ovat! Kun olette jälkiä\nseuranneet, täytyy teidän tietää.\"\n\n\"Me kohtasimme heidät, kun he tuolla kivikkomaalla etsivät jälkiäsi. Me\npuhuttelimme heitä ensin ystävällisesti, pettääksemme heitä. Heidän ei\nonnistunut löytää jälkiä, mutta me huomasimme heti toverisi haavasta\njuosseet veripisarat. Sitä emme kuitenkaan heille ilmaisseet, vaan\nteimme väärät jäljet, eksyttääksemme heitä länteen päin. Me sanoimme\nheitä ryöväreiksi ja murhaajiksi, ja suuntaisimme pyssymme heitä kohti,\nsamoin kuin sinä nyt teet meitä kohti. Silloin heidän täytyi häpeällä\nmennä tiehensä.”\n\n\"Miksi ette heitä tappaneet?\"\n\n\"Koska eivät tehneet meille mitään pahaa. Me ammumme ihmistä ainoastaan\nsilloin kun meidän täytyy puolustaa henkeämme.\"\n\n\"Te puhutte hyvien ihmisten tavoin. Sydämmeni käskee minun luottamaan\nteihin; mutta toinen ääni käskee minun olemaan varuillani.\"\n\n\"Älä kuuntele sitä vaan sydämmesi ääntä. Me tarkoitamme parastasi.\nKysy itseltäsi, miksi me tänne olemme tulleet. Et sinä ole meille\nmitään tehnyt; emme mekään voi sinulle pahaa tarkoittaa. Tiedämme,\nettä olet vainottu ja olemme jäljistä nähneet, että toverisi on\nhaavoittunut, sentähden tulemme tarjoomaan sinulle apuamme. Jos et\nsiitä huoli, lähdemme heti pois, emme ole tottuneet kenellekään apuamme\ntyrkyttämään.\"\n\nKului lyhyt aika ennenkun hän vastasi. Hän näytti tuumiskelevan. Sitten\nhän sanoi:\n\n\"En tarvitse apuanne, voitte mennä.\"\n\n\"Hyvä, me jätämme sinut, ja toivomme ettei sinun tarvitsisi katua.\"\n\nHe ottivat aseensa ja alkoivat astumaan kumpua alas. Eivät olleet\npitkälle päässeet, kun Timi pysähtyi kysyen:\n\n\"Etkös kuullut mitään, vanha Jimi? Kuului niinkuin olisi kivi vierinyt\nalas tuolla.\"\n\n\"En minä mitään huomannut.\"\n\n\"Mutta minä huomasin selvästi. Ajatteles jos joku ihminen salaisesti\nhiipisi kumpua ylös. Meidän täytyy olla varovaisia.\"\n\nHe kulkivat eteenpäin. Päästyään kummun juurelle kohosi äkkiä maasta\ntumma olento ihan heidän lähellensä.\n\n\"Seis poika!\", huusi Jimi ja tähtäsi. \"Ei askeltakaan eteenpäin, taikka\nammun.\"\n\n\"Miksi tahtoo kalpeaveljeni ampua kun kuitenkin tulin ystävällisellä\nmielellä?\" kuului vastaus.\n\nHän tunsi saman nuoren intiaanin äänen, jonka kanssa hän äsken oli\npuhunut.\n\n”Sinäkö se olet?\" kysyi hän. ”Olet siis kavunut alas samalla kertaa\nkuin me. Sentähden siis Timi kuuli kiven alas vierivän. Jalkasi työnsi\nsen. Mitäs tahdot?\"\n\n\"Tahdoin katsoa, puhuivatko valkoiset miehet totta. Jos olisitte\nvihollisia olleet, ette olisi luotani menneet. Koska noudatitte\nkehotustani minulle mitään pahaa tekemättä, olette koetuksen kestäneet.\nTe ette ole vainoojiani ja minä pyydän teitä taas kiipeemään minun\nkanssani isäni Tevua — shohen luokse.\"\n\n\"Tevua — shohe — Tulitähti — komankhien kuuluisa päällikkö, onko hän\nsiellä\" kysyi Timi ihmeissään.\n\n\"On hän siellä. Hän on kuollut. Minä olen Shiba — bigk — Terässydän\n— hänen nuorin poikansa ja olen kostava murhaajille hänen verestään.\nKalpeakasvot seuratkoot minua.\"\n\nHän kiipesi edellä ja veljekset seurasivat häntä kumpua ylös.\n\nYlös päästyään, meni hän kallioseinän luokse, astui sinne sisälle\neräästä aukosta, jonka veljekset tiesivät siellä löytyvän, koska\neivät ensikertaa täällä olleet. Tämä oli tuon vanhan autioksi jääneen\nhopeakaivoksen sisäänkäytävä.\n\nOhut savu virtasi heitä vastaan. Kuljettuaan noin kolmekymmentä askelta\nkäytävää pitkin, näkivät he pienen tulen. Vaivalla koottu puuläjä oli\nsiinä vieressä. Tulen tarkoituksena oli valaista kuollutta joka oli\nistumaan asetettu, selkä nojassa seinää vastaan.\n\nTerässydän laski pyssyn luotaan ja istui vasta päätä kuollutta. Hän\ntyönsi puukapulan tuleen, veti polvet ylös ja nojasi leukaa niitä\nvastaan. Tässä asennossa tuijotti hän sanatonna kuolleeseen.\n\nVeljekset seisoivat vieressä, hekin vaieten. He tunsivat tarkoin\nintiaanien tavat ja tiesivät että he puhumalla olisivat loukanneet\npojan surua. Molempien intiaanien kasvot olivat maalaamattomat;\ntämä oli varma merkki siitä etteivät olleet liikkeellä vihollisissa\naikeissa. Kuollut oli ollut kaunis mies; komankhit ovat monien\nmuiden intiaani-heimojen suhteen ruumiinsa puolesta etevämmät. Vielä\nkuoltuansakin loistivat hänen kasvonsa kirkkaan pronssin värisinä.\nSilmänsä olivat kiinni ja huulet lujasti yhteen puserretut, sillä\nkuolemansa oli ollut hyvin tuskallinen. Intiaanipaitansa alempi osa oli\navoinna, joten se paikka ruumiista johon vihollisen luoti oli tunkenut,\noli näkyvissä. Kädet olivat sivulla suonenvedontapaisesti nyrkissä, ja\ntämäkin todisti että hänen viime hetkensä olivat olleet tuskaa täynnä.\n\nVasta hetken päästä asettuivat myös Jimi ja Timi maahan istumaan, niin\nhiljaa kuin olisivat he peljänneet jollakin melulla häiritsevänsä\nvainajan rauhaa. Vainajan näkeminen vaikuttaa melkein kuin näkisi\njonkun pyhäkön: pyhä kauhu valtaa kuolevan, tuntiessaan iäisyyden\ntuulahduksen.\n\nSilloin kohotti Shiba — digk päänsä, katsoi veljeksiin ja lausui:\n\n\"Te olette kuulleet puhuttavan Tulitähdestä, komankhien päälliköstä?\nSilloin tiedätte myös, että hän oli urhoollinen sotilas.\"\n\n\"Kyliä\", vastasi Jimi. \"Me tunsimme heti päällikön, nähdessämme hänet\ntäällä. Me opimme tuntemaan hänet tuolla ylhäällä Rio Rokson luona,\njossa hän auttoi meitä paumihs — lauman meitä ahdistaessa.\"\n\n\"Sitte saatte olla varmat siitä, että hän ikuisilla metsästys mailla\non oleva monen sotilaan käskiänä. Mutta Manitun ei ole häntä kutsunut\ntaistelussa pois. Kommankhien päällikkö on murhattu.\"\n\n\"Vainoojanne hänet tietysti murhasivat?\"\n\n\"Niin tekivät.\"\n\n\"Kuinka se tapahtui ja miten te oikeastaan olette tänne joutuneet?\"\n\n\"Me olimme kaukana kalpeakasvoisten maassa. Komankhien sotilaat\novat kaivaneet sotakirveensä maahan ja elivät viimeaikoina sovussa\nvalkoihosten kanssa. Heidän ei tarvinneet peljätä mennä heidän\nkaupunkeihinsa. Tulitähti metsästi miehinensä Rio Pekos-nimisen\njoen luona. Siellä kohtasivat he valkoisia miehiä, jotka aikoivat\nkaupunkiin nimeltä Austin. Koska toiset punaiset miehet tekivät tämän\ntien epävarmaksi, pyysivät he Tulitähden lähettämään taitavan oppaan\nheidän mukanaan. Hän päätti itse seurata heitä ja otti minut mukaan,\njotta saisin nähdä valkoisten kaupunkeja ynnä taloja. Onnellisesti me\nsaavuimme Austiniin, ja sitten ratsastimme yksinämme takaisin. Tänään,\npäivän kolmanneksen alkaessa kohtasivat murhaajat meidät He vaativat\nhevosemme meiltä; mutta kun emme antaneet, ampui eräs heistä Tulitähteä\nvatsaan. Päällikön hevonen peljästyi ja ryntäsi tiehensä. Minun täytyi\nseurata häntä, kun hän oli haavoittunut, eikä siis voinut taistella\nkalpeakasvoisten kanssa. Jos olette jäljet nähneet, niin tiedätte, mitä\nsiellä vielä tapahtui.\"\n\n\"Kyllä tiedämme. Sinä tapoit erään heistä ja nyljit häneltä päänahan.\"\n\n\"Niin tapahtui. Päänahka riippuu tuossa vyössäni. Mutta minä hankin\ntoistenkin päänahat. Yön kuluessa murehdin isääni ja veisaan hänelle\npäälliköitten kuolinlaulun; varhain huomisaamuna hautaan hänet tänne\nkivien väliin ja sitten tuon tänne komankhien sotilaat jotta ne\npystyttäisivät hänen urhoollisuutensa ja korkean arvonsa mukaisen\nhautapatsaan. Ja kun olen peittänyt vainajan päivän silmiltä, etsin\nminä murhaajien jäljet ja minä sanon teille: Shiba- bigk ei vielä ole\nkuuluisa soturi, sillä monta talvea ei ole hänen syntymästään kuluneet,\nmutta hän on kuuluisan päällikön poika, ja voi niitä kalpeanaamoja,\njoitten jäljet hänen silmänsä keksivät. He ovat hukassa.\"\n\nHän nousi, astui isänsä luokse, laski kätensä tämän pään päälle ja\njatkoi:\n\n\"Kalpeakasvot vannovat. Komankhi puhuu valaa tekemättä. Kuulkaa nyt\nsanani: Kun Tulitähden hautakumpu on kohonnut, pitää sen huipulla\nriippuman kaikkien kuuden murhaajan päänahat. Terässydän on sen\nsanonut, se on siis tapahtuva! — —\"\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nVakoilija.\n\n\nPäivällisaikana seuraavana päivänä istuivat Heinäaho,\nSilmänkääntäjä-Reitto ynnä Ontuva Rankko pöydän ääressä talon\nedustalla. Veijo -neekeri ei ollut heidän seurassaan. Hän oleskeli\ntallissa tilanomistajan mustan palvelijan kanssa.\n\nNuo kolme miestä juttelivat eilispäivän tapahtumista, Veri-Revon\nja vieraan miehen kaksintaistelusta, sekä jälkimäisen kuolemasta,\neikä siis ollut kummaa jos johtuvat puhumaan yhtä ja toista kuolemaa\nlikeisistä seikoista, jopa lopuksi kummituksistakin.\n\nHelmiaho ja Reitto selittivät olevan ihan mahdotonta, että kuolleen\nhenki voisi palata takaisin ja ilmestyä, sekä myös, ettei hän voisi\npuhua, koska häneltä puuttui puhe-elimiä. Rankko puhui pontevasti\nkummituksien puolesta ja kun molemmat toiset kuitenkin yhä epäilivät,\nhuudahti hän loukkaantuneena:\n\n\"Te olette molemmat tuhmat, ihan Hölmölästä kotoisin! Ei kannata heittää\nhelmiä sikojen eteen. Ainoastaan se, joka varhaisimmasta nuoruudestaan\nasti on ollut tämän ja tuonpuolisen maailman henkiolentojen yhteydessä,\nvoi arvostella yliluonnollisen elämän oikeata helmeä, s.o. kaikkea,\nmitä on maan ylä- ja alapuolella. Mutta niin ei ole ollut teidän\nasianne laita, eikä minun sentähden pitäisi ihmetellä eikä suuttua\nsiitä ettei teidän harjoittamaton ajatuskykynne voi käsittää henkiä ja\nkummituksia. Olisin minä vainaja, jota en nyt onnekseni ole, hyppäisin\nkeskiyönaikaan teidän niskaanne, niin kyllä saisitte asiasta toisen ja\nparemman käsityksen.\"\n\n\"Tuo ainoakin todiste!\" sanoi Reitto nauraen, \"niin uskomme sinua.\"\n\n\"Todiste! Hullutuksia! Todistukset eivät todista mitään. Jos on\ntodistuksia, eihän minun silloin tarvitse todistuksilla todistaa. Sitä\non täytynyt omin silmin nähdä, ja se on n.s. italialainen silmillinen\ntodistus, jota vastaan kenenkään on mahdoton mitään väittää. Siitä siis\nolemme yksimieliset, että —\"\n\n\"Ei tietysti silmillinen todistus, vaan silmävarainen todistus! niinhän\nsinä tarkoitat?\" oikasi Reitto. Vaiti sinä kielenturmelia, ärjäsi\nRankko, ethän aikone läksyttää minua alialkeiskoulun kielitiedoilla,\njoiden tomun minä jo parikymmentä vuotta sitten olen jaloistani\npuhdistanut. Vertailevan kielitieteen liekkikielet ovat minulle\nsynnynnäisiä, sillä jo kapalovauvana minä karjuin kiinaksi, uneksuin\narameeaksi ja söin pullostani sanskriitiksi. Ja sitten tulee tuo\nihminen ja väittää minun olevan väärässä. Eikö mies sitten tiedä,\nmikä ero on silmillisellä ja silmävaraisella? Edellinen kuuluu\nmetsätieteeseen ja merkitsee ymppäämistä ja istuttamista. Jos minä nyt\nymppään ja istutan sinun todistuksen, eikö se selvästi ole silmillinen\ntodistus? Häh! Mong smi! Ja tämmöisellä silmillisellä todistuksella\nminä nyt väitän aaveita olevan. Ymmärrätkös, pöllö?\n\n\"Oletkos sinä nähnyt aaveita?\"\n\n”Nähnyt aaveita! Tusinottain niitä leijaa minun ympärilläni, kun minä\nolen niin henkinen. Mahnalainen. Asian sopii tietysti todistaa myös\nkielitieteellisesti. Näin kun kielenä on jokin sana on selvä, että on\nsekin, mitä sana merkitsee. Koska nyt on sana aave, on yönselvää että\nyöllä aavehetkinä on aaveita, ja koska aaveita on yöllä, näkee jokainen\nminun tietävän niitä olevan päivälläkin. Joka oli todistettava. Vanha\nkoulumestarini jo älysi minun älyni aaveasioista ja uskoi niitä itsekin.\n\n\"Vai niin! Mikäs sen valistuneen ukon nimi oli?\"\n\n”Hänen nimensä oli Elijas Pimeno.\"\n\n\"Vai niin! Nomen et omen!\"\n\n\"Kuuleppas! Ole niin hyvä äläkä puhu portukaalia! Se ei sovi sinun\nsuuhusi. Kuinka sinä saatat puhutella sankaria tieteitten maailmassa\nvalistuneeksi ukoksi? Hän oli valaistu mies, samoinkuin sanotaan\nettä se ja sekin on valaistu kuvilla, valaistu selityksillä y.m.\nmitä jokainen kirjapainon oppilas tietää. Mutta sinähän olet\nvedenpaisumuksen aikuisella kannalla eikä mikään minne-laulaja ole\nsinun kätkyesi ääressä laulanut:\n\n    \"Gaudeamus igitur.\"\n\n[\"Siis riemuitkaamme nyt\" vanha latinalainen ylioppilaslaulu.]\n\nTällöin rupesi Reitto täyttä kurkkua nauramaan, ja niin myös Helmiaho.\n\n\"Mitä naurettavaa siinä on?\" sanoi Rankko. \"Ette suinkaan luule, että\nminne-laulajat olivat kuokkavieraita. Suomalaisten ristiretkillä? Kun\nsilloin Gottfiiti Öljymäkiläinen hyökkäsi Jerusalemiin, sanoi Parmemie:\nAkan minun saada täytyy vaikka se olisi kahleilla kytketty taivaaseen,\njohon he vastasivat: Älä hulluttele äijä, kaartti kaatuu, mutta ei\nantaudu! Ja semmoisille sankareille te nauratte! Eikö teillä ole älyä\ntajuamaan maailman ja sotahistorian merkillisiä henkilöitä?\n\n\"Emme me naura minne- laulajille, vaan sinun gaudeaamuksellesi!\"\n\n\"Kiitoksia paljon! Siitä saatte lakata! Mutta sinun entymoloogiset\nmuistutuksesi veivät meidät syrjään aaveista —\"\n\nHän vaikeni äkkiä, sillä hän näki erään ratsastajan, jolla oli\nYhdysvaltojen rakuunaunivormu, ja sen merkeistä päättäen hän oli\nupseeri. Tämä mies tuli täyttä laukkaa ratsastaen etelästä ja pysähtyi\nnoitten kolmen miehen eteen.\n\n\"Hyvää päivää!\" tervehti hän. \"Tämä on kai Helmiaho niminen maatila?\"\n\n\"Niin on\", vastasi Helmiaho. \"Minä olen tämän talon omistaja.\"\n\n\"Helmiaho itse! Hauskaa saada tavasta teitä, sillä tulen pyytämään\ntietoja.\"\n\n\"Mitä tietoja?\"\n\n\"Se ei ole niin helposti sanottu. Sallikaa minun istua tähän hetkeksi!\"\n\nHän hyppäsi hevoseltaan ja istui heidän viereensä. He katselivat\nhäntä tarkasti, eikä hän ollut sitä huomaavinaan. Hän oli tanakka,\nlyhytkasvuinen mies, paksu ja musta oli täysipartansa. Katseensa oli\nterävä; huulet eivät näkyneet, koska ne olivat viiksien peitossa.\n\n\"Olen täällä tiedusteliana\", sanoi hän keveällä äänellä. \"Olemme\npysähtyneet tuonne Fort Sillin luo ja aiomme Ljaano estakaadolle.\"\n\n\"Missä tarkoituksessa?\" kysyi Helmiaho.\n\n\"Hallitukselle on tullut tieto, että aavikoilla on viime aikoina\ntapahtunut monta väkivaltaista tekoa. Tämä on ankarasti rangaistava.\nLuultavaa on, että pahantekijät ovat liitossa keskenänsä ja että\ntämä liitto vielä on erittäin hyvin järjestetty. Tämä joukkio on nyt\nankaralla ja voimakkaalla iskulla hävitettävä. Kaksi eskatroonaa on\ntähän toimeen määrätty ja niitten tulee puhdistaa aavikot ja lähiseudut\nkaikesta epäilyttävästä roskaväestä. Tämä voima on nyt sioitettuna Fort\nSillin luona, niinkuin jo äsken mainitsin, ja minut on edeltäkäsin\nlähetetty tänne hankkimaan tietoja ja tekemään liittoa noitten\nrehellisten asukasten kanssa. Edellytämme tietysti, että jokainen\nrehellinen mies meitä auttaa.\"\n\n\"Se on itsestään selvä, herrani. Iloitsen siitä, että olette minun\npuoleeni kääntyneet, ja saatte olla varmat siitä, että teitä kaikin\nvoimin autan. Juho Helmiaho tunnetaan mieheksi, johon jokainen\nrehellinen mies saa luottaa.\"\n\n\"Sen olen kuullut ja siksi tänne tulen.\"\n\nHelmiaho alkoi täysin luottaa upseeriin. Hän kertoi nyt, minkä hän\noli kauppiaasta kuullut, sekä eilisestä kaksintaistelusta että\nvieraanmiehen kuolemasta.\n\nUpseeri kuunteli tarkkaavaisesti. Hänen kasvojensa eleet eivät\nmuuttuneet, mutta hänen silmänsä säkenöivät ja Helmiaho päätti siitä,\nettä soturia viehätti kuulla kaksintaistelusta. Mutta tarkka katsoja\nolisi ehkä huomannut, että silmistä paloivatkin vihan ja kiukun liekit.\nHän puristi kädellään sapelinkahvaa ja kerran kuului siltä, kuin olisi\nhän hampaitaan purrut. Muuten oli hän levollinen, eikä hän näyttänyt\nhuolivan muusta, kun tarkasti seurata kertomuksen juonta.\n\nHelmiaho lopetti kertomuksensa selittelemällä seudun yleisiä oloja\nja miten vaarallista oli kulkea Ljaano estakaadon yli sekä lisäsi,\nettä kahden eskatroonan ratsuväen oli sangen vaikeata, oliko edes\nmahdollistakaan, kulkea aavikon yli, siellä ei ollut laidunta, ja mikä\noli pahinta, heillä ei ollut vettä. Jos rupeaisi kuljettamaan eläimen\nruokaa ja vettä mukanaan, niin tarvittaisiin siihen monta kuormajuhtaa\nja nämät taas vaikeuttaisivat matkaa ja tarvitsisivat itse paljon\nkuljetettavista ruokavarastoista.\n\n\"Saatatte olla oikeassa\", sanoi upseeri. \"Mutta ei se minuun kuulu, se\non päälliköitten asia. Mutta sanokaa minulle herrani, kuinka oikeastaan\non tuon erämaan hengen laita joka kuuluu liikkuvan Ljaano estakaadolla.\nOlen kuullut paljon tästä käsittämättömästä hengestä puhuttavan mutta\nen ole koskaan saanut siitä mitään varmaa tietoa.\"\n\n\"Sitten on käynyt teille samalla tavalla kuin minulle ja kaikille\nmuille. Voin muutamin sanoin kertoa teille, minkä siitä tiedän. Ljaano\nestakaadon henki on salaperäinen ratsastaja, jolta ei kukaan ole\nhenkiin päässyt, joka vaan hänen kasvonsa on nähnyt, vaan on kaatunut\nhänen kuulastaan, mikä aina sattuu keskellä otsaa. Merkillistä on, että\nnämät kaatuneet aina ovat olleet rikollisia, jotka ovat tehneet Ljaano\nestakaadon vaaralliseksi. Tämä henki näkyy siis olevan henkilö, joka\non tehtäväkseen ottanut niitten rikosten rankaisemisen, jotka siellä\ntehdään.\"\n\n\"Hän on siis ihminen?\"\n\n\"Tietysti!\"\n\n\"Mutta miten hän käyttäytyy, ollakseen kaikkialla ja aina\nnäkymättömissä? Hänellä täytyy olla ruokaa ja juomaa sekä itsellensä\nettä myös jollekin eläimelle. Mistä hän sitä saa?\"\n\n\"Sitähän juuri ei kukaan ihminen käsitä\"\n\n\"Ja miten hän käyttäytyy voidaksensa olla ketään tapaamatta?\"\n\n\"Hm! Te kyselette todellakin minulta liikoja, herrani. Hänet on nähty,\nmutta vaan etäältä. Silloin hän kiitää eteenpäin kuin tuulispää ja\nusein rätisee säkeniä sekä hänen edessään että takanansa. Muuan tuttuni\nnäki hänet eräänä yönä. Hän sanoo voivansa vannoa, että ratsastajan\npäässä, hartioissa, kyynäspäissä ja pyssynpiipussa oli pieniä liekkiä,\nolipa niitä vielä hevosen kuonossa, korvissa ja hännässäkin.\"\n\n\"Tuo on pelkkää hullutusta.\"\n\n\"Kyllä se siltä kuuluu; mutta tuo tuttavani on totuutta rakastava mies,\nenkä voi uskoa hänen valhettelevan tai omiansa puhuvan.\"\n\nKun tämä asia tuli puheeksi, puuttui Ontuva Rankko puheeseen. Puhuttiin\nenglantia, ja silloin Rankkokin puhui järkevästi ja luonnollisesti.\nAinoastaan silloin kun puhe kävi saksaksi, alkoivat nuo kirjavat\nhoureet hänen päässään liikkua.\n\n\"Siinä nyt ollaan\", huusi hän. \"Ei kukaan tahdo uskoa yliluonnollisen\nolemassa oloa. Minä en usko Ljaano estakaadon hengen olevan ihmisen,\nvaan hän on joku kummituksen kaltainen olento, jäännös Kreikan\nraivottarista, joka on vetääntynyt autiolle aavikolle, ikäänkuin vanha\nsoturi joka pakenee saunakamariinsa. Uskon aivan mielelläni kummituksen\npurskuvan tulta ja säkeniä. Me kuolevaiset puhallamme tupakinsavua\nsuustamme, miksei siis henki voisi syöksyä tulta?\n\n\"Mutta voiko henki ampua pyssyllä\" kysyi upseeri, katsoen Ontuvaa\nRankkoa halveksivasti.\n\n”Miksi ei? Olen eräässä markkinakojussa nähnyt kanan laukaisevan pientä\nkanuunaa, jänis teki samoin. Minkä kana tai jänis osaa tehdä, täytyy\nkai hengelle olla helppo tehtävä.”\n\n\"Te käytätte sangen merkillisiä todisteita, herrani! Todellakin ette\nsiinä osoita suurtakaan viisautta tahi älyä.\"\n\nNämät sanat loukkasivat Rankkoa. Hän vastasi terävästi:\n\n\"Totta kyllä; mutta minulla on syyni, miksi en puhu niin oppineesti\nkuin taitaisin. Te näytätte niin tyhmältä että pelkään, ettette\nensinkään minua ymmärtäisi, jos käyttäisin lauseita, jotka vähänkin\nolisivat koulupojan ymmärrystä ylempänä..\"\n\n\"Master”, huudahti upseeri kiivastuen. ”Kuinka uskallatte sillä tavalla\nloukata Yhdysvaltojen sotajoukkoon kuuluvaa kapteenia?\"\n\n\"Oo, älkää niin kovin kiukustuko! Minulle on yhdentekevää, oletteko\npyssyn tai lampun sytyttäjä. Itse aloitte loukkaamaan ja nyt saatte\ntyyneesti pitää vastaukseni hyvänänne. Jollette sitä tahdo, olen valmis\nsuoriutumaan asiasta pyssynkuulalla. Teidän säätynne ei vaikuta lännen\nmieheen mitään.\"\n\nNäkyi että upseerin oli vaikea hillitä vihaansa; kuitenkin onnistui\nhänen levollisesti vastata:\n\n\"Olisin pahoillani, jos täytyisin ampua teidät kuoliaaksi. Osaan\njotenkin hyvin pyssyä pidellä, mutta en ole mikään heittiö ja taistelen\nainoastaan upseerien kanssa. Muuten olisi hävytöntä vuodattaa verta\nmaster Helmiahon kodissa. Aion jäädä tänne kunnes sotajoukkoni saapuu\nja tahdon sentähden ylläpitää rauhaa hänen kotonaan.\"\n\n\"Olen teille siitä kiitollinen, herrani\", sanoi Helmiaho. \"Jos tahdotte\nluokseni jäädä, annan teille vierashuoneen ja hevosellenne hyvän paikan\ntallissa.\"\n\n\"Kiitoksia! Vien sen heti talliin. Missä se on?\"\n\n\"Näytän sen teille, ja sitten esittelen teidät vaimolleni, joka näyttää\nteille huoneenne.\"\n\nHän nousi ja upseeri teki samoin, molemmat lähtivät talliin, hevosta\nviemään. Sitten palasi isäntä yksistään, ilmoittaen toisille, että\nkapteeni oli jäänyt huoneeseensa lepäämään. Isäntä iloitsi vieraastansa\nsekä rakuunien tulosta. Mutta Rankko ravisti päätään ja sanoi saksaksi:\n\n\"Minä en pidä tuosta miehestä. Hänen kasvoissaan on jotakin, joka\nloukkaa hienoa myötätuntoisuuttani. Hänen silmänsä ovat kuin kaksi\nrasvapilkkua laihassa lihaliemessä. Niissä on niin kavala ja viekas\nkatse. Minun ei tarvitsisi koetella häntä tietääkseni ettei hän ole\nmikään rehellinen mies. Hän ei osaisi lausua tunnussanaa shibbok.\"\n\n\"Shibbok! Mikä sana se on?\" kysyi Silmänkääntäjä-Reitto.\n\n\"Ettekö sitä tiedä? No, en sitä kummeksi, sillä en ole vielä koskaan\ntavannut ainoatakaan lukiolaista, joka jotakin muistaisi. Onpa hyvä,\nettä Ontuvalla Rankolla on niin tavaton muisto, että hän tietoineen\nvoi auttaa teitä, pienoisylioppilaita Kun hunnit aikoivat Elben yli,\ntahtoivat he pysyä tuntemattomina ja sanoivat itsensä brasilialaisiksi\naraabeiksi. Mutta silloin seisoi vanha marski Derffinger joen luona\nja käski jokaisen lausua sanan 'shibbok'. Joka ei osaisi sitä lausua,\nsiltä hakattaisiin pää poikki. Kun eivät Hunnit osanneet sanoa,\nshibbok, seurasi siitä, että heiltä hakattiin päät poikki.\"\n\nNuo molemmat kuulijat katsoivat silmät selällään puhujaan, eivätkä\ntienneet itkeäkö vai nauraako.\n\n\"Vai niin, Rankko\", huusi lopulta Reikko \"sinä tarkoitat kai\n'shibboleth' sanaa, jota gileadilaiset käskivät Efraimin lasten lausua,\nniinkuin Tuomarien kirjassa mainitaan.\"\n\n\"Suus kiinni! Ei sinun tarvitse minua Tuomarinkirjalla iskeä. Sanon\nsinulle, että minulla on tarkat tiedot Israelin lasten tuomarien ja\npappien nimistä sekä oloista. Ensimmäinen tuomari Mooseksen jälkeen oli\nJosua. Hän se oli joka niin pelotti auringon ja kuun että ne kävivät\nliikkumattomiksi. Tämä tapahtui Toursin ja Poitiersin taistelussa\nKaarle Martellia, Edomin ruhtinasta vastaan. Aurinko oli juuri\nlaskemassa Himalaijan taakse ja kuu oli noussut Khimbovatson yli.\nJotta päivä pitenisi, ojensi Josua kätensä, uhkasi nyrkillään molempia\ntaivaankappaleita ja huusi:\n\n    \"Oribus pictus, boa constrictus,\n    Spiritus rectus, genua flectus.\"\n\n[Latinansotkuista sekamelskaa.]\n\nHeti pysähtyivät Foibos ja Selene ja odottivat kauniisti, kunnes\ntaistelu oli voitettu. Katsos Reitto, minä tunnen historian niin hyvin,\nkuin olisin minä itse ollut kuuna. Tuommoiset historialliset hetket\nistuvat selkäytimeen hyvin lujasti kiinni. Tämä on, niinkuin tunnettu\nmuistin tyyssija. Tunnen hyvin. — — —\n\nRankko olisi kyllä vielä kauvan jatkanut tätä sekasotkua, jollei\nHelmiaho olisi häntä keskeyttänyt näyttämällä pohjoiseen, josta näkyi\nkolme ratsastajaa hitaasti lähestyvän. Rankko huudahti isosti ja nousi\näkkiä paikaltaan.\n\n\"Tunnetkos noita miehiä?\" kysyi Reitto.\n\n\"Tunnen\", vastasi tämä. \"He ovat — — hm en vielä tahdo mainita heidän\nnimiään, vaan odotan, nähdäkseni mitä heistä pidätte.\"\n\nNäistä kolmesta tulijasta oli yksi lyhyt ja paksu, toinen pitkä ja\nhoikka ja kolmas oli keskikokoinen ja ratsasti kauniilla mustalla\nhevosella. Silmänkääntäjä-Reitto varjosti silmiään, katseli heitä\nterävästi ja huudahti sitte:\n\n\"Rankko, sinä salaat meiltä heidän nimensä, yllättääksesi meitä. Mutta\nen olisi lännen mies, jollen heti arvaisi, ketkä nuo kolme miestä ovat.\"\n\n\"No, ketkä he sitte ovat?\"\n\n\"Kaksi heistä, toinen paksu ja toinen hoikka, lyhyt ratsastaen\nkorkealla, virmalla hevosella ja pitkä pienellä muulilla, he eivät voi\nolla muita kuin Pitkä Pekka ja Paksu Paavo. Ja tuo kolmas on varmaankin\nVanha Kovakoura.\"\n\n\"Kuinkas tulit sitä ajatelleeksi?\"\n\n\"Etkös itse sanonut hänen tulevan paksun Paavon seurassa, ja eikö Vanha\nKovakoura aina ratsasta mustalla hevosella, niinkuin kukin tietää, joka\nhänestä on kuullut puhuttavan?\"\n\n\"Hm! Kyllä sinä olet sentään viisas mies vaikket ole kielellisissä ja\ntieteellisissä asioissa vielä päässyt pariisilaista A:ta tuntemaan.\"\n\n\"No, sano, enkö oikein arvannut!\"\n\n\"Kyllä sinä tällä kertaa olet oikeassa. Ne ne ovat. He tulevat paljon\naikaisemmin kuin luulin. Toivon, että heitä tervehditään tarpeellisella\nkunnioituksella ja nöyryydellä.\"\n\nNuo kolme ratsastajaa olivat nyt päässeet perille, pysähtyivät ja\nastuivat hevosiltaan alas. Heillä oli samat aseet ja vaatteet kuin\nratsastaessaan Kansallispuistoon. Helmiaho ja Reitto katselivat\nerityisesti Vanhaa Kovakouraa, joka oli kuuluisimpia metsästäjiä.\nKysymättä Rankolta kutka nuo kaksi outoa miestä olivat, astui Vanha\nKovakoura Helmiahon luokse, oijensi hänelle kätensä ja sanoi:\n\n\"Otaksun että teille on ilmoitettu meidän tulostamme, master Helmiaho\nja että ehkä olemme tervetulleita. He kättelivät toisiansa ja Helmiaho\nlausui:\n\n\"Ontuva Rankko on kertonut teidän tulostanne ja minä olin siitä\nerinomaisen iloinen. Koko taloni on teidän käytettävänänne. Olkaa\nniinkuin kotonanne ja jääkää luokseni niin kauvaksi kuin mahdollista!\"\n\n\"Oo, niin kauvaa emme voi luoksenne jäädä. Me aiomme lähteä Ljaanon yli\ntavataksemme sen tuolla puolen erään, joka meitä odottaa.\"\n\n\"Onko se Vinnetuu?\"\n\n\"On! Onko Rankko sanonut sen teille?\"\n\n\"On ja toivon että voisin seurata teitä sinne, saadakseni nähdä\napakhien päällikön. Mutta sanokaa, herrani, miten te minut tunsitte? Te\nmainitsitte heti nimeni.\"\n\n\"Tarvitseeko mielestänne olla niin älykäs tunteaksensa teidät Helmiahon\nomistajaksi? Tehän olette arkivaatteissa ja olette ihan semmoinen,\njoksi teitä on minulle kuvattu!”\n\n\"Olette siis kyselleet tietoja minusta?\"\n\n\"Tietysti. Lännen mailla on parasta edeltäpäin hankkia tietoja niistä\nhenkilöistä, joitten luokse aikoo lähteä. Sain tietää olevanne\nsaksalaisen, ja siksi puhuttelin teitä heti äidinkielellänne. Saanko\ntietää kuka tämä toinen herra on?\"\n\n\"Minua nimitetään tavallisesti Silmänkääntäjä-Reitoksi\", vastasi\nentinen silmänkääntäjä. \"Minä olen tavallinen aavikkometsästäjä,\nherrani, enkä saata otaksua teidän tuntevan nimeäni.\"\n\n\"Miksen? Sen joka minun laillani niin kauvan on täällä lännessä\nsamoillut, on täytynyt kuulla puhuttavan Silmänkääntäjä-Reitosta. Te\nolette kelpo jälkien löytäjä, ja mikä on vielä parempi, olette kunnon\nmies. Tässä on käteni! Olkaamme hyviä tovereita niinkauvan kun saamme\nyhdessä olla. Eikö niin, herrani?\"\n\nVaikka lännessä ei ole säätyerotusta, on kuitenkin tavallista kohdella\neteviä metsästäjiä erityisellä kunnioituksella. Reiton onnesta\nhymyilevät kasvot ilmaisivat sitä ylpeyttä, jonka hän tunsi siitä,\nkun Vanha Kovakoura häntä näin huomaavaisesti kohteli. Hän tarttui\nojennettuun käteen, puristi sitä sydämellisesti ja vastasi:\n\n\"Jos toveruudesta puhutte, on se minulle kunnia, jonka minun ensin\ntäytyy ansaita. Toivon, että hyvin kauvan saisin olla teidän\nseurassanne niin olisin erinomaisen kiitollinen?\"\n\n\"Miksi ei! Ljaanon yli kuljetaan mieluummin niin suuressa seurassa\nkuin mahdollista; on sentähden minulle mieluista, että yhdytte meihin.\nEdellytän tietysti, ettei kummankaan tarvitse odottaa toisen lähtöä?\nKoska aiotte lähteä?\"\n\n\"Minä olen lupaantunut oppaaksi eräälle 'timanttipoika' seurueelle.\nHeidän pitäisi saapua tänne tänään.\"\n\n\"Sehän sopii hyvin, sillä minä aion lähteä täältä huomenna. No\n'timanttipojat' ovat kai matkalla Aritsoonaan?\"\n\n\"Niin ovat.\"\n\n\"No, silloin saatte luultavasti myös nähdä Vinnetuun. Se paikka\njossa yhdymme häneen on juuri teidän matkanne varrella. Mutta nyt\ntahdon esittää teille molemmat seuralaiseni, jotta oppisitte heitäkin\ntuntemaan.\"\n\n\"Minä jo tunnen heidät, sillä ulkomuotonsa heidät ilmaisee. Muuten on\nRankko jo maininut heidän nimensä.\"\n\nTällä välin oli Helmiaho jo tervehtänyt Paavoa ja Pekkaa. Veijo-neekeri\notti hänet haltuunsa; sitten asetuttiin istumaan ja Helmiaho lähti\ntilaamaan hyvän aamiaisen ystävilleen. Itse toi hän juotavaa ja näin\nistuivat miehet keskustellen edellisen päivän tapahtumista.\n\nRakuunaupseeri oli sanonut tahtovansa levätä. Mutta hän, ei\nlevännytkään, vaikka hän oli saanut toisen päätyhuoneen. Hän oli\nteljennyt oven ja kävi edestakaisin lattialla, ajatuksiin vaipuneena.\nHuone oli pohjoiseen päin, josta syystä hän huomasi edellämainittujen\nkolmen ratsastajan tulon.\n\n\"Keitä lienevät nuo miehet, ja mihin he aikovat? Luultavasti hekin\naikovat Ljaano estakaadon yli Tämä on tukalaa. Toisella on erinomainen\nratsu ja hän näyttää kokeneelta lännen mieheltä. Jos nämät miehet\njoutuvat saksalaisten siirtolaisten jäljille, voivat ne pian tehdä koko\nkelpo juonemme tyhjäksi. Saapa jo varoa Silmänkääntäjä-Reittoakin.\nOnpa onni, etteivät nuo 'timanttipojat' tule Helmiahoon! Hän saa\nodottaa heitä niin kauvan kunnes hän ei voi meitä enää vahingoittaa.\nMinun täytyy koettaa saada noita muitakin viipymään täällä, kunnes\nolemme kepposemme päättäneet. Virkapukuni on oikea ja jollei Helmiaho\nole mitään epäillyt, niin ei noitten äskentulleitten päähänkään saata\njuolahtaa, että minä olen Ljaano-kotkien, valepukuun puettu johtaja.\"\n\nHän odotti vielä hetken aikaa ja meni sitten alas, yhtyäksensä miehiin,\njotka nyt söivät talon edustalla. Tämä, muka rakuuna, ei ollut kukaan\nmuu kuin tuo sama Isäntä niminen mies, joka edellisenä päivänä oli\nnoita kahta intiaania vainonnut ja sitten tavannut Hono-veljekset.\nRistihuuli ei tänään ollut huomattavissa, kun viikset oli kammattu\nhuulia peittämään.\n\nHänen alas tullessaan tiesi jo Vanha Kovakoura eilispäivän\ntapahtumista ja Helmiaho oli myös maininnut upseerin tulosta. Hänen nyt\nsaapuessaan, sanoi Helmiaho:\n\n\"Tuossa kapteeni tulee. Nyt hän itse saa kertoa tänne tulonsa syyn.\nTuoppas, muijaseni lautanen upseerille.\"\n\nTämän viimeisen lausui hän vaimolleen, joka seisoi akkunassa vieraitaan\nkatsellen. Lautanen tuotiin ja upseeri istui aterioimaan. Hän peljästyi\nkuullessaan kolmen viimeksi saapuneen nimet mutta hän koetti olla\nnäyttämättä pelkoonsa. Ei mikään voinut olla hänelle vastenmieiisempää\nkuin Vanhan Kovakouran läsnäolo. Hän katseli häntä tuikeasti, mutta\ntätä ei tuo kuuluisa metsästäjä ollut huomaavinaan, eikä myös ollut\nhänestä paljon valittavinaan.\n\nVale-kapteeni kertoi samaa nyt kuin tullessaan. Hän ei huomannut, että\nVanha Kovakoura painoi hattunsa syvemmälle otsaan, voidaksensa paremmin\nhäntä salaa tarkastaa. Kun upseeri lakkasi puhumasta, kysyi metsästäjä\nhyvin viattomasti: \"Missä sanoitte sotilaanne nyt olevan?\"\n\n\"Fort Sillin luona\"\n\n\"Ja sieltä olette tiedustelunne alkaneet.\"\n\n\"Niin, sieltä.\"\n\n\"Olette siis ollut Fort Sillin luona ja tunnette tarkoin seudun ja sen\nolot.\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Olin kerran siellä, monta vuotta sitte; silloin oli eversti Olmers\nkomentajana siellä. Mikä on nykyisen komentajan nimi?\"\n\n\"Paine.\"\n\n\"En tunne häntä. Oletteko nähnyt ja puhutellut häntä?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Ja teidän rakuunanne tulevat tänne näinä päivinä. Onpa vahinko,\netteivät tule jo tänään tai huomenna! Saisimme silloin ratsastaa heidän\nseurassaan aavikon yli; se olisi paljon turvallisempaa.\"\n\n\"Sopiihan odottaa, kunnes tulevat.\"\n\n\"Siihen ei minulla ole aikaa, eikä halua.\"\n\n\"No yhden päivän te kai voitte uhrata, kun sitte saatte turvallisesti\nmatkustaa.\"\n\n\"Yhden päivän! Hm! Onko tässä todellakin kysymys vaan yhdestä päivästä?\"\n\n\"On, korkeintaan kahdesta.\"\n\n\"Silloin olemme asiasta erimieltä.\"\n\n\"Mitenkä niin?\"\n\n\"Koska olen varma siitä, etteivät teidän rakuunanne milloinkaan tänne\ntule.\"\n\n\"Mikä saattaa teitä ajattelemaan noin omituisesti?\"\n\n\"Kun tiedän varmasti ettei Fort Sillin luona, eikä sen lähelläkään ole\nsotajoukkoa, jonka olisi määrä lähteä Ljaano estakaadolle.\"\n\n\"Vai niin. Tuleeko minun ymmärtää tuota siten, että sanotte minun\nvalhetteliaksi?\" kysyi upseeri kiivastuen.\n\n\"Kyllä, siten tulee teidän ymmärtää sanani. Väitän vakaasti teitä\nvalhetteliaksi\", vastasi Vanha Kovakoura yhtä levollisesti kuin ennen.\n\n\"Perhana! Tiedättekö, tuon loukkauksen voi ainoastaan verellä pois\npestä?\"\n\n\"Niin, oikeastaan meidän tulisi kaksintaistella; s.o. jos todellakin\nolisitte upseeri Yhdysvaltain armeijassa; mutta se ette ole.\"\n\n\"Sanotte vielä senkin\", sanoi vieras ja kavahti uhaten pystyyn. \"Annan\nteille kunniasanani että olen upseeri ja pitäisihän jo minun pukunikin\nsen ilmaista teille. Jollette sittekään usko, kehotan teitä tarttumaan\naseisiin.\"\n\nVanha Kovakoura katseli hymyillen häntä ja sanoi:\n\n\"Tyyntykää herrani! Jos te joskus olette nimeni kuulleet, tulee teidän\ntietää, ettei minun kaltaistani miestä puijata. Minä en tappele roiston\nkanssa, mutta jos siksi tulee, olen minä valmis yhdellä nykäyksellä\nvääntämään teiltä niskat nurin.\"\n\n\"Ihminen!\" huusi Isäntä, kiskoen molemmat pistoolit vyöstään. \"Sanokaa\nvielä kerran ja minä ammun teidät!\"\n\nHän oli tuskin tuon uhkauksen lausunut, kun Vanha Kovakoura seisoi\nhänen edessään, tempasi pistoolit häneltä pois, ja sanoi, tällä kertaa\nihan toisella äänellä:\n\n\"Älä ole niin nenäkäs mies, mutta tällä kertaa tahdon teitä säästää,\nkoska minulla ei ole oikein selvää todistusta teitä vastaan. Aluksi\ntahdon tehdä ampuma-aseenne vaarattomiksi.\"\n\nHän laukasi molemmat pistoolit ja jatkoi:\n\n\"Sitten saan kertoa teille, että tulen Fort Sillistä ja tunnen\nkomentajan siellä varsin hyvin. Edellisen nimi tosin oli Paine mutta\nhän kutsuttiin sieltä pois kolme viikkoa sitten ja hänen sijaansa\ntuli majuri Ovio, mutta siitä ette näy tietävän mitään. Te sanotte\nratsastaneenne Fort Sillistä viikko sitte; jos tämä olisi totta,\npitäisi teidän tuntea majuri Ovion. Kun ette häntä tunne, ette siis ole\nsiellä olleet, ja koko tuo juttu rakuunoistanne ja Ljaano estakaado\n-retkestänne on pelkkää petosta.\"\n\nSangen hämillään oli Isäntä tästä, mutta hän koetti sitä peittää ja\nsanoi:\n\n\"No minä myönnän, ettei joukkoni olekkaan Fort Sillissä, mutta ei tätä\nasiaa sentähden tarvitse petokseksi sanoa. Minun täytyy olla varovainen\nenkä saa ilmoittaa väkeni todellista olopaikkaa.\"\n\n\"Älkää tuhmuuksia laverrelko! Minulta ei teidän tarvitse salata.\nAjattelen jokaisen upseerin olevan iloissaan, jos Vanha Kovakoura olisi\nhänen uskottunsa. Muuten en näe teitä nyt ensikertaa. Ettekö kerran\nolleet oikeudessa Los Aminaksessa erään junan hätyyttämisestä? Teidän\nonnistui silloin muuttamien roistojen avulla todistaa olleenne muualla,\nmutta syyllinen te kuitenkin olitte. Te julistettiin vapaaksi, mutta\nteidät olisi hirtetty jollette olisi päässeet pakenemaan.\"\n\n\"Se en ollut minä.\"\n\n\"Älkää valhetelko! Isänti tai Isäntä tai sinnepäin oli silloinen\nnimenne.\"\n\n\"Nykyistä nimeänne en tiedä, enkä myös miksi olette valepuvussa, enkä\naio sitä tutkiakaan; siirtäkää vähän viiksiänne, olen varma siitä että\nolette ristihuuli.\"\n\n\"Kenen luvalla minua tuolla tavoin tentteeraatte?\" kysyi Isäntä\nvoimattomassa kiukussaan.\n\n\"Omalla luvallanne. Ei minun muuten tarvitsekaan huultanne nähdä,\ntiedän muutenkin mikä te olette. Tässä on aseenne, mutta korjatkaa\nluunne pian täältä pois ja olkaa iloinen päästessänne niin hyvällä\nhinnalla! Mutta varokaa toiste tielleni tulemasta! Silloin saattaisi\nteille käydä pahemmin.\"\n\nHän heitti pistoolit hänen jalkojensa eteen. Mies otti ne maasta, pisti\nvyöhönsä ja sanoi:\n\n\"Teidän syytöksenne minua kohtaan ovat naurettavia. Te varmaankin\nerehdytte henkilöstä. Suon teille sentähden anteeksi. Paperini ovat\ntuolla huoneessa, menen ne noutamaan ja näytän ne teille; olen varma\nsiitä, että pyydätte minulta anteeksi.”\n\n\"Lännen mies nauraa teidän papereitanne, jotka varmaan ovat varastetut.\nMutta jos teitä huvittaa, niin näyttäkää ne vaan meille. Minä en huoli\nniitä nähdä.\"\n\nMies lähti.\n\n\"Olipa tuo tulema!\" sanoi Helmiaho. \"Oletteko varma asiastanne herra?\"\n\n\"Ihan varma\", vastasi Vanha Kovakoura.\n\n\"Enkö sitä heti ajatellut\", tokasi Ontuva Rankko. \"Miehellä on\nperin petollinen naama, ja olen hänelle suoraan sanonut, mutta\nluikertelemalla koetti hän pälkähästä päästä. Olen minäkin ollut\nArkaadiassa ja Hippokrateksella josta runoilia\" — —\n\n\"Hippogryyfi se on, eikä Hippokrates!\" huusi Paksu Paavo hänelle.\n\n\"Vaiti, sinä vanha paksupää! Tuskin olet tänne päässyt, kun jo rupeet\nväittelemään. Et voi pidättää suuttumustasi siitä, että minä olen sinua\ntaitavampi. Kaikki 'hippo' alkuiset sanat johtuvat sanskriitistä ja\nsiinä olen minä sinua paljon taitavampi.\"\n\n\"Eipä niinkään, hippos on kreikkaa.\"\n\n\"Kreikkaa! Kuulkaas häntä! Herra Paksu Paavo, mitä sinä oikeastaan\ntiedät Kreikasta? Sinä et edes tiedä, mikä oli Aleksanteri Suuren kimon\nnimi.\"\n\n\"Mikä se sitten oli?\"\n\n\"Minotaurus, tietysti.\"\n\n\"Vai niin, Pukefalos minä sen muistelen olleen.\"\n\n\"Eipä, nyt iskit kiveen, kimon nimi oli Minotaurus. Se oli sama kimo,\njolla Kustaa Aatolffi ratsasti Pariisin tappelussa, jossa hän kaatui.\"\n\n\"Mutta Rankko! Lytsenissähän tuo tapahtui.\"\n\n\"Ah, juttuja! Jollette minua usko, kysy Vanhalta Kovakouralta. Hän on\ntieteissä ja taiteissa kuin kotonaan ja hän päättäköön, kumpi meistä on\noikeassa.\n\n\"Nyt jätämme noin tieteelliset asiat\", vastasi tämä hymyillen. \"Meillä\non niin paljon muuta ajateltavaa.\"\n\nTällä tavoin johtui puhe vakaville aloille. Vanha Kovakoura kyseli\ntarkasti kaikkia viime tapahtumista, ja varsinkin näytti hän\nkiinnittävän huomiotaan Veri-Repoon. Hän kyseli myös \"timanttipojista\",\njoita Silmänkääntäjä-Reitto odotteli. Sitte puhuttiin laveasti\naavikosta; jokainen tiesi kertoa siitä jotakin kauheata, itse\nkokemaansa, ja näin olisi keskustelu venynyt yhä pitemmälle jolleivät\nVeijo ynnä Helmiahon neekeri olisi tulleet sitä keskeyttämään.\nViimemainittu nim. kysyi isännältään:\n\n\"Mihin Massa Helmiaho asettamas kaikki monet hevoset kun tulevat.\"\n\n\"Mitkä hevoset?\" kysyi isäntä.\n\n\"Sotamiesten hevoset, jotka upseeri lähtimäs hakeen.\"\n\n\"Vai niin, onko hän lähtenyt pois?\"\n\n\"On, hän olla poissa. Mutta ensin hän sanomas tuovan monta ratsastajaa\ntänne.\"\n\n\"Hän on siis salaa poistanut. Se ei todista hyvää omatuntoa. Mihin\nsuuntaan hän ratsasti?\"\n\n\"Hän asettama satula hevoseen, taluttama sen tallista ja ratsastama\ntallin ympäri ja sitte tuonne.\"\n\nNeekeri osoitti pohjoiseen.\n\n\"Se on epäiltävää. Tarvitsisi ratsastaa hänen jälkeensä. Hän sanoo\nheidän varmasti tulevan ja että hän odottaa heitä täällä, ja kuitenkin\nlähtee hän heitä vastaan. Tahtoisin ajaa häntä takaa ja kysyä, miksi\nhän ei ilmoittanut lähtöänsä.\"\n\n\"Sopii niin tehdä\", sanoi Vanha Kovakoura hymyillen, \"mutta ette\njoutuisi kauaksi pohjoiseen.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Koska se vaan oli kepponen häneltä lähteä siihen suuntaan\nratsastamaan. Mies ei ole upseeri ja on kuitenkin upseerin puvussa.\nHänellä siis ei ole hyvää mielessä. Kun hän huomasi olevansa tunnettu,\npiti hän parhaimpana pötkiä pakoon ja ratsastaa tietysti ihan toiseen\nsuuntaan kuin mihin hän oikeastaan aikoi.\"\n\n\"Mutta minne hän aikoo? Lännessä ja lounaassa on Ljaano estakaado;\netelässä hän on ollut, sillä sieltä hän tuli, idästä hänellä ei ole\nmitään etsittävää, jäljillä on siis vaan pohjoinen ja sinne hän myös\nlähti.\n\n\"Master Helmiaho, älkää pahastuko, jos luulen, että olette erehtyneet.\nOtan asiat päinvastaiselta kannalta kuin mitä tuo mies puhui. Hän tuli\netelästä ja lähti pohjoiseen; no, olen varma siitä, että jos seuraamme\nhänen jälkiään, huomaamme pian hänen suuntaa muuttaneen. Se, mitä hän\nsotilaista puhui, oli valhetta.\"\n\n\"Siitä olen minäkin varma; mutta miksi päästitte hänet?\"\n\n\"Koska hän ei ole minun käskettävänäni, enkä voi todistaa häntä\nsyylliseksi.\"\n\n\"No sanokaa kumminkin missä tarkoituksessa hän tänne tuli.\"\n\n\"Te näytte pitävän minut kaikkitietävänä. Mutta minä voin vaan\notaksua. Minusta näyttää siltä, kuin olisi hän tullut tänne jotakin\ntiedustelemaan — — ja mitä? Teidän kotinne on monelle lähtöpaikkana\nLjaanon yli. Ajattelen hänen tahtoneen tiedustella, oliko tälle\nmatkalle aikovaa väkeä, sillä teiltä hän aina jotakin etua odottaa.\nSanokaa itse miksi on hän on huomionsa heihin kiintynyt, ja mitä heistä\non voitettavaa?\"\n\n\"Hm!\" mutisi Helmiaho. \"Minä ymmärrän, te luulette tätä miestä Ljaano\nkotkaksi.\"\n\n\"Niin juuri teenkin.\"\n\n\"Mutta silloin ei teidän olisi pitänyt häntä päästää. Mutta onhan\ntotta, ettei ollut mitään todistuksia häntä vastaan, eikä tuo siis\nkäynyt päinsä. Hän sai kuulla Silmänkääntäjä-Reiton odottavan\ntimanttipoikia. Ehkä hän nyt valmistautuu hyökkäämään heidän\nkimppuunsa.\"\n\n\"Varmasti tuo mies ei ole yksin näillä seuduin, vaan hänen muassaan\non varmaankin muita, jotka odottavat häntä jossakin. Me emme voineet\nhänelle mitään tehdä, vaikka tiesinkin että hän hiipisi pois. Mutta kun\nhän on poissa, tahdon kuitenkin saada varmuuden siitä, olenko arvannut\noikein vai väärinkö. Aion tarkasti seurata hänen jälkiään. Pitkäkö aika\non hänen lähdöstään kulunut?\"\n\n\"Saattamas olla ehkä puolentoista tuntia.\" vastasi neekeri.\n\n\"Silloin täytyy kiirehtiä. Tahtooko kukaan tulla mukaan?\"\n\nKaikki sanoivat haluavansa tulla. Vanha Kovakoura valitsi\nSilmänkääntäjä-Reiton, varmaankin oppiaksensa häntä tuntemaan, sillä\ntämmöisellä matkalla tulisi kyllä tilaisuus koetella häntä.\n\n\"Mutta korkeasti kunnioitettu herrani\" sanoi Ontuva Rankko\ntyytymättömänä, \"kun valitsette toisen ettekä minua mukaanne, ette\nosoita tarpeeksi huomiota minun ansioilleni. Taikka oletteko sitä\nmieltä, etten voi olla teille hyödyksi jälkien etsinnässä? Jos minä\nsaisin mukaan tulla, pitäisin minä sen erityisenä maantieteellisenä\npalkintona.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Vanha Kovakoura nauraen, \"millä olette tuon palkinnon\nansainneet?\"\n\n\"Ensinnä ja ylipäätään maallisella olemassa olollani. Toiseksi siliä,\netten ole vähemmin utelias kuin muutkaan. Ja kolmanneksi, koska minulla\nehkä vielä olisi jotakin opittavaa, jos hyväntahtoisesti ottaisitte\nminut mukaanne.\"\n\n\"Luuletteko todellakin, että teillä vielä olisi mitään opittavaa?\nTuommoista kainoutta täytyy palkita. Saatte tulla mukaan.\"\n\n\"Mainiota\", nyökkäsi Rankko. \"Kiitän teitä sydämellisesti, herrani.\nOlen antanut toisille loistavan esimerkin kiitettävästä kainoudesta.\"\n\nHän lähti ylpein askelin talliin. Helmiaho tarjosi Vanhalle\nKovakouralle muutamia hyviä levänneitä hevosia ja tämä tarjous vastaan\notettiin mieluisasti. Neekerit saivat tuoda kolme hevosta laitumella\nsekä satuloida ne. Sitten ratsastivat Vanha Kovakoura, Reitto ja Rankko\npois, seuraten tallista asti upseerin jälkiä.\n\nNe johtivat todella pohjoiseen mutta vaan vähän matkaa; sitten\nkaarsivat ne mutkassa etelään ja lopuksi lounaseen. Näin oli Isäntä\nratsastanut ympyrän kolmeneljännestä, eikä tuo ympyrä läpimitaten\nsitäpaitsi ollut iso.\n\nVanha Kovakoura ratsasti edellä, hyvin etunojossa, pitääkseen jälkiä\ntarkasti silmällä. Kun hän nyt oli varma siitä, etteivät ne enää\nmutkineet, vaan kulkivat määrättyä suoraa linjaa, pysähti hän hevosen\nja kysyi:\n\n\"Master Reitto, mitä, sanotte näistä jäljistä. Uskallammeko niihin\nluottaa?\"\n\n\"Varmaankin, herrani\", vastasi kysytty, joka hyvin huomasi Vanhan\nKovakouran tahtovan häntä vähän tutkia. \"Tästä alkaen tunnustaa mies\nmaansa. Hän ratsastaa ihan suoraan Ljaano estakaadolle ja — —\"\n\nHän vaikeni ja mietti.\n\n\"No ja — — —?\"\n\n\"Näyttää siltä kuin olisi hänellä kovin kiire ollut. Hän on tehnyt\nhyvin pienen kierron Helmiahon talon ympärillä, sillä hänellä ei ole\nollut aika tehdä suurempaa. Sitäpaitsi on hän ajanut täyttä laukkaa.\nMikä häntä on ajanut?”\n\n\"Niin mikä?\"\n\n\"Jos voisinkin sen sanoa, mutta minun tietoni loppuu siihen. Ehkäpä te\narvaatte sen paremmin kuin minä.\"\n\n\"En tahdo antautua arveluihin. On parempi että ryhdymme varmuudella\ntoimeen. Onhan meillä aikaa uhrata siihen muutama tunti. Seurataan\njälkiä mahdollisimman kiireesti.\"\n\nHe lähtivät liikkeelle ja antoivat hevosten laukata, sillä jäljet\nolivat niin selvät, etteivät ensinkään huolineet viipyä niiden\ntarkkaamisessa.\n\nPian saattoi huomata, että Helmiahon maatila oli viljeltävän maan\nrajalla, sillä seutu muuttui nyt täydellisesti.\n\nUutisasunnosta pohjoiseen oli vielä metsää. Sieltä etelään näkyi vaan\nmuutamia puita. Pensaikot harvenivat, puhveliruoho loppui ja paikottain\nnäkyi karhun heinää, joka aina on karun maan tuntomerkki. Yhä useammin\npilkisti pelkkä kuiva hiekka esille ja aron tähänastinen aaltomainen\npinta muuttui pian tasaiseksi lakeudeksi.\n\nPian oli kaikkialla pelkkää hiekkaa, ainoastaan siellä täällä oli\nkarhunheinää, josta yleni tummanruskeita kukkapuikeloita. Edempänä\nei ollut enään tätäkään heinää, vaan sen sijassa paksuja, okaisia\nkaktus-ohrakkeita, sekä pitkulaisia käärmeen tavoin kiemurtelevia\nlonkerokasveja. Isäntä oli välttänyt näitä hevosellensa vaarallisia\nohrakepaikkoja. Hän oli antanut eläimensä levähtää hetkisen silloin\ntällöin; sitten osoittivat syvät jäljet että hän taas oli mennyt täyttä\nlaukkaa.\n\nNäin he yhä etenivät. Oli jo kulunut enemmän kuin 2 tuntia siitä kun\nnuo kolme ratsastajaa lähtivät Helmiahosta. He olivat jo kulkeneet\nenemmän kuin 20 kilom., eivätkä vielä olleet nähneet takaa ajamaansa\nratsastajaa, sillä tämä oli ennättänyt niin pitkän matkan edelle,\netteivät Helmiahon hevoset saaneet häntä kiinni.\n\nSilloin havaitsivat he äkkiä tumman kaistaleen, joka vasemmalta puolen\nvarjon tavoin tunkeusi tasankoon. Paikka oli jonkinlainen ylänkö, jossa\noli hedelmällisempää maata, mutta siellä ei kuitenkaan kasvanut muuta\nkuin neskiittopensaita. Jäljet johtivat tänne, eikä ratsastajilla ollut\nsinne enempää kuin kahden minutin matka. Mutta silloin Vanha Kovakoura\npysähtyi, viittasi eteensä ja sanoi:\n\n\"Varokaa! Noitten pensaitten takana lienee ihmisiä. Ettekö nähneet\njotakin?\"\n\n\"Emme\", vastasi Reitto.\n\n\"Mutta minusta näytti siltä, kuin siellä jotakin liikkuisi. Menemmekö\nvasemmalta, että pääsemme meskiittopensaitten väliin?\"\n\nHe tekivät mutkan ja jouduttivat hevosiaan, päästäksensä niin pian kuin\nsuinkin pois tasangolta, jossa heidät helposti nähtäisiin. Pensaitten\nluokse, saavuttuaan astui Vanha Kovakoura hevosen selästä.\n\n\"Jääkää tänne ja pitäkää hevostani\", sanoi hän. \"Minä lähden\ntiedustelemaan. Mutta pitäkää aseet käsillä ja olkaa varuillanne! Jos\nminun täytyy ampua, niin tulkaa heti luokseni.\"\n\nHän kumartui alas, ryömi pensaitten sekaan ja katosi. Oli tuskin kolme\nminuttia kulunut kun hän palasi, tyytyväisesti hymyillen.\n\n\"Upseeri ei ole siellä\", sanoi hän. \"Eivätkä ne hänen tovereitaankaan\nole, nuo tuolla pensaitten takana. Luulen että saamme tehdä hyvin\nhauskan tuttavuuden. Master Reitto, oletteko ehkä kuulleet puhuttavan\nHono- veljeksistä?\"\n\n\"Niistäkö puhuttavan! Sehän on tietty.\"\n\n\"No, astukaa alas ja tulkaa mukaan! En ole vielä koskaan heitä nähnyt,\nmutta nenistä päättäen täytyy heidän olla niitä.\"\n\n\"Miten ovat he vaatetetut?\"\n\n\"Heillä on villahousut, villaröijyt, paulakengät, majavannahkahatut\nja kalkalokäärmeen nahkavyöt; peitot riippuvat kaapujen tavoin heidän\nselässään.\"\n\n\"Niitä ne ovat. Oletteko nähneet heidän hevosensa?\"\n\n\"Heillä ei ole hevosia, vaan muulit.\"\n\n\"Sitten ei ole epäilemistäkään. He ovat Jimi ja Timi sekä Polle ja\nPulle.\"\n\n\"Vaiti, vaiti! varoitti Vanha Kovakoura. He eivät ole yksinään, vaan\nheillä on nuori intiaani muassaan.\"\n\n\"Ei tee mitään, herra! Se, joka on Jimin ja Timin seurassa, ei ole\nminulle vaarallinen. Olen monta kuukautta ollut heidän seurassaan\nmustilla kummuilla majavain pyynnissä. Olemme sopineet eräästä\nmerkistä, josta pitkän matkan päästä toisemme tunnemme. Tahdon nyt\nantaa tuon merkin, niin saamme nähdä, mitä he tekevät. Missä toimessa\nhe nyt ovat?\"\n\n\"He lepäävät siimeksessä pensaitten alla.\"\n\n\"Entä muulit?\"\n\n\"Ne nyhtivät niitä harvoja lehtiä joita oksilla on.\"\n\n\"Eivätkö ne ole lieassa?\"\n\n\"Eivät ole.\"\n\n\"No, nyt saatte pian nähdä, että Polle ja Pulle ovat yhtä viisaat kuin\nJimi ja Timi. Lyön vetoa, että molemmat muulit ovat täällä yhtä pian\nkuin heidän isäntänsä. Katsokaa nyt, herrani!\"\n\nHän pisti kaksi sormea suuhunsa ja vihelsi pitkään ja liverrellen. Ei\nmitään vastausta.\n\n”Tämä tuli heille liian äkkiarvaamatta”, lausui Reitto. \"Siis kerran\nvielä!\"\n\nHän vihelsi uudestaan ja tuo oli tuskin tehty, kun jo kuului räikkyvää,\ntorvenkaltaista aasinkiljuntaa: pensaikossa kahisi ja sotkien kaikki,\nmitä tiellä sattui olemaan, ryntäsivät nuo molemmat muulit viidakon\npoiki. Heidän takanaan kuului kova ääninen huuto:\n\n\"Hallo! Mikä nyt on? Tuollainen vihellys autiolla Ljaanolla! Olisiko\nmahdollista?\"\n\n\"Reitto, Silmänkääntäjä-Reitto itse!\"\n\n\"On kyllä, Silmänkääntäjä-Reitto, eikä kukaan muu\", huusi toinen ääni.\n”Mene edeltä minä tulen perästä. Se on hän itse, sillä eläimet tunsivat\nheti hänen vihellyksensä ja hyökkäsivät hänen luoksensa.\"\n\nNyt kahisi taas pensakossa ja sieltä ilmestyivät molemmat veljekset\nJimi ja Timi. Kun he havaitsivat Reiton, juoksivat he, muista\nhuolimatta, hänen luokseen ja halasivat häntä, toinen edestä ja toinen\ntakaa.\n\n\"Jo riittää, pojat, älkää minua kuoliaaksi pusertako!\" sanoi entinen\ntaituri ja pyyhkäsi heitä luotaan. \"Saatte kyllä minua syleillä, mutta\nvaan yksi erältään, ei kaksi tuommoista karhea yhtäaikaa!\"\n\n\"Ole huoleti! Emme sinua kuoliaaksi puserra\", sanoi Jimi. \"Mutta\nkun näin äkkiarvaamatta tapaa Silmänkääntäjä-Reiton täällä, on se\ntodellakin mielelle makeinta! Mutta mitenkä tulit viheltäneeksi?\nTiesitkö, että istuimme tuolla pensastossa piilossa?\"\n\n\"Tiesin. Olettepa kauniita lännen miehiä. Annatte ihmisten hiipiä\nniskaanne, katsella ja tarkastaa teitä, ettekö huomaa mitään. Otaksun\nettä hyvin hämmästyitte nähdessänne meidät täällä?”\n\n\"No emme erittäin, vanha ystävä. Tosin ällistyimme kun näimme sinut\ntäällä, mutta tiesimme, että olet lähittyvillä.\"\n\n\"Tiesitte? Kuka sen on sanonut?”\n\n\"Niin, sinä ihmettelet, eikö totta? Etkö tunne niitä kuutta miestä,\njoitten johtajan nimi on Kipsinen ja hän on lakimies?”\n\n\"Tunnen. Odotan heitä Helmiahossa, sillä minä opastan heitä Ljaano\nestakaadon yli. Oletteko ehkä heitä tavanneet?\"\n\n\"Olemme. He mainitsivat meille nimesi.\"\n\n\"Missä nuo miehet nyt ovat? Ja mikä teitä nyt ajaa takaa tuonne\npensastoon?\"\n\n\"Puhutaan siitä sitten. Nyt meidän ensiksi tarvitsee tietää, kutka ovat\nnuo kaksi herraa sinun seurassasi?\"\n\n\"Sen saatte heti tietää. Tämä kuuluisa mies amotsoonihatussa on Ontuva\nRankko ja on — — —”\n\n\"Ei suinkaan se vaan ole tuo suuri saksalainen oppinut, joka Vinnetuun\nja Vanhan Kovakouran kanssa meni Keltaisenkiven puistoon\", keskeytti\nTimi. \"Hänen nimensä oli Ontuva Rankko.\"\n\n\"Suuri saksalainen oppinut\", oli Timi leikillä sanonut, mutta Rankko\npiti sen täytenä totena ja vastasi itse:\n\n\"Kyllä herrani. Minä olen Ontuva Rankko. Kuinka minun tunnette?\"\n\n\"Olemme kuulleet puhuttavan seikkailuistanne ja ihailemme teidän\nsankaritöitänne. Entäs tuo toinen herra, Reitto, kuka hän on?\"\n\n\"Kysyjä katseli Vanhaa Kovakouraa.\n\n\"Tämä herra?\" vastasi Reitto. \"Katsoppas häntä vähäsen! Kuka hän\nlienee?\"\n\nVeljesten ei tarvinnut arvata. Terässydän, tuo nuori intiaani oli heitä\nseurannut ja astui nyt pensaikosta esille. Hän näki Vanhan Kovakouran,\nkuuli Reiton sanat ja lausui:\n\n\"Mina — nonton — käsi, joka musertaa! Shibobigk, komankhi — poika on\nliian nuori katsomaan noin kuuluisaa soturia silmiin.\"\n\nIntiaanein tavan mukaan kääntyi hän sivulle. Mutta Vanha Kovakoura meni\nreippaasti hänen luokseen, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi:\n\n\"Minä tunnen sinut, vaikka on kulunut monta talvea siitä kun sinut\nnäin ja olet kasvanut. Sinä olet ystäväni. Tevnä- shohen, komankhien\npäällikön poika, jonka ystävän kanssa minä olen rauhan piippua\npolttanut. Hän oli urhoolinen sotilas ja valkoihoisten ystävä. Mihin on\nhän nyt telttansa pystyttänyt?\"\n\n\"Hänen sielunsa on matkalla ikuisille metsästysmaille, jonne hän pääsee\nvasta sitten, kun olen ottanut hänen murhaajiensa päänahat.”\n\n\"Kuollut? Onko Tulitähti kuollut? Murhattu?\" huudahti Vanha Kovakoura.\n\"Sano kuka on hänet murhannut?\"\n\n\"Shibo-bigk ei sitä sano. Kysy valkoisilta ystäväiltäni, jotka ovat\nnähneet hänen ruumiinsa, ja tänä aamuna auttoivat minua hautaamaan\nhänet.\"\n\nIntiaani vetäytyi taas pensaikkoon. Vanhan Kovakouran kääntyessä\ntoisiin, kohtasi häntä veljesten kunnioittavat katseet. Hän oijensi\nheille molemmille kätensä ja sanoi:\n\n\"Näyttää siltä kuin olisi teillä jotakin jännittävää kerrottavana.\nTulitähti oli yksi minun punaisia ystäviäni; minun täytyy tietää kuka\nhänen murhasi. Tässä polttaa aurinko. Mennään siimekseen, jossa äsken\nistuitte. Siellä saatte kertoa tapahtuman minulle.\"\n\nJimi ja Timi menivät suoraan pensaikkoon. Toiset taluttivat hevoset sen\nympäri. Tuonne oli jo nuori komankhi asettunut. Valko-ihoiset tekivät\nsamoin ja Timi alkoi kertomaan eiliset tapahtumat.\n\nPuhuttiin englantia ja siitä syystä pääsi kertoja, keskeytymättä\nkertomuksensa loppuun. Jos olisi puhuttu saksaa, olisi kyllä Ontuva\nRankko pistänyt silloin tällöin jonkun loistavan huomautuksen.\nKerrottuaan kohtauksensa nuoren intiaanin kanssa jatkoi Timi:\n\n\"Aamun koittaessa valmistimme päällikölle väliaikaisen haudan, jossa\nhänen tuli maata kunnes hänen soturinsa tulevat pystyttämään arvokkaan\nhautapatsaan hänelle. Sitten lähdimme ajamaan murhaajaa takaa.\"\n\n\"Luulin olevanne matkalla Helmiahoon\", huomautti Vanha Kovakoura.\n\n\"Sinne ensin aijoimmekin, mutta ei meitä mikään pakottanut sinne\nmenemään. Olimme tehneet ystävyydenliiton Terässydämen kanssa ja\ntietysti oli hänen asiansa myös meidän; hänen mielensä paloi murhaajaa\ntakaa ajamaan ja sentähden luovuimme aikeestamme mennä Helmiahoon ja\nlähdimme sen sijaan hänen kanssaan.\"\n\n\"Siitä tulee minun teitä kiittää. Onko teidän onnistunut seurata\njälkiä?\"\n\n\"On. Oli siinä tosin vaikeuksiakin. Miehet olivat ratsastaneet etelään,\nerääseen paikkaan, jossa he jakaantuivat muodostaakseen jonkinlaisen\netuvartioketjun, jonka tuli siellä vartioida erästä leiriä.\"\n\n\"Kutka olivat sinne leiriytyneet?\"\n\n\"Sitä emme osaa niin tarkoin sanoa. Ne olivat luultavasti siirtolaisia.\nNäimme härkävaunujen pyörien jälkiä sekä hevosen jälkiä ja laskimme\nsiellä yöpyneen noin 50 ihmistä.\"\n\n\"Eivät ole enään siellä? Mihin suuntaan lienevät lähteneet?\"\n\n\"Lounaiseen.\"\n\n\"Siis Ljaano estakaadolle! Härkävaunuja muassaan! Siinä tapauksessa\nlienee heillä erinomaisia oppaita, tahi aiotaan heitä houkutella\njohonkin ansaan. Mitäs te Timi ajattelette?\"\n\n\"Jälkimäistä.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Koska Tulitähden viisi murhaajaa on samassa juonessa osallisina.\n'Timanttipojat' olivat myös liittyneet tähän karavaaniin, joka jäljistä\npäättäen on heti puoliyön jälkeen liikkeelle lähtenyt. Onhan se ihan\nselvää. On tahdottu mahdollisimman pian siirtää ihmiset pois Helmiahon\nlähittyviltä.\"\n\n\"Olette luultavasti karavaania seuranneet?\"\n\n\"Emme ole, meillä oli vaan tekemistä päällikön murhaajien kanssa.\nMutta he eivät jäljistä päättäen, ole liittyneet karavaaniin, vaan\nratsastaneet suoraan länteen. Seurasimme tietysti heidän jälkiänsä,\nSitäpaitsi löysimme erään yksinäisen ratsastajan jäljet, jotka johtivat\nHelmiahosta. Hän on varmaan jo eilen illalla liittynyt karavaaniin.\"\n\n\"Vai niin! Jo eilen illalla? Se oli varmaankin kunnianarvoisa\nlähetyssaarnaaja, Topias Taivola.\"\n\n”Nyt alkaa koko juttu selvitä. Mutta mitä vielä tiedätte, master Timi?\nMiten onnistuitte jälkiä seuratessa?”\n\n\"Miehet olivat ratsastaneet hyvää vauhtia, joten jäljet olivat hyvin\nselvät. Mutta sitten ilmestyi eräs seikka, josta saimme paljon\npäänvaivaa. Noista viidestä miehestä oli yksi muista eronnut ja hänen\njälkensä veivät suoraan pohjoiseen. Me seurasimme niitä vähän matkaa\nsaadaksemme asiasta varmuutta.\"\n\n\"Hm! Siinä on miettimistä. Olen taipuisa uskomaan, että nyt on upseeri\npelissä mukana.\"\n\n\"Upseeri?\" kysyi Timi. \"Ei heidän muassaan mitään upseeria ollut.\"\n\n\"Sen jo tiedän. Mutta ehkä miehillä oli univormu mukanaan. Pääsemme\npian asiasta selville. Te olette noita ihmisiä puhutelleet. Oliko yksi\nniistä lyhyt ja oliko hänellä tumma täysiparta.\"\n\n\"Se oli heidän johtajansa.\"\n\n\"Hänellä oli viikset alaspäin käännetyt, ikäänkuin tahtoisi hän olla\nhuuliaan näyttämättä. Oliko hänen suussaan mitään erityistä huomattavaa?\n\n\"Oli kyllä. Hän oli ristihuuli. Sen näin selvästi.\"\n\n\"Hyvä! Se on sama mies. Hän tuli Helmiahoon vakoilemaan, olisiko\nhänellä ynnä tovereillaan sieltä mitään vaaraa peljättävissä. Jatkakaa!\n\n\"Oikeastaan ei minun pitäisi kertoman mitään lisää, sillä oman\ntuhmuutensa tunnustaminen ei suinkaan ole mielelle makeinta. Veli Jimi\npoikaseni, jatka sinä!\"\n\n\"Kiitoksia vaan!\", sanoi tämä. ”Se, joka on lihan syönyt, nakertakoon\nluutkin. Minkätähden pitäisi minun juuri esiintyä tuhmuuksien\nkertojana?\"\n\n\"Koska sinulla on niin erinomainen kyky saamaan huononkin hyvältä\nnäyttämään.\"\n\n\"Niin kyllä tiedän; aina minä saan kärsiä muitten synneistä. Mutta\nkoska sinä olet veljeni, tahdon kiltisti koettaa käydä tuon tuhman\njutun jatkoon. Nähkääs, herrani, asia on nimittäin niin, että me sitten\nkadotimme jäljet ja vaikka kuinka hakisimme, on ihan mahdoton niitä\nlöytää.\"\n\n\"Mahdotonta!\", huudahti Vanha Kovakoura.\n\n\"Niin mahdoton, sanoin herrani!\"\n\n”Hono-veljekset olisivat jäljet kadottaneet?”\n\n\"Jos joku muu olisi tuon sanonut, olisi väittänyt sitä valheeksi.\"\n\n\"Paljon kiitoksia! Mutta kun Hono-Jimi itse sen sanoo, täytyy teidän\nkuitenkin uskoa.\"\n\n\"Tietysti. Mutta miten tuo oikeastaan tapahtui?\"\n\n\"Mitä yksinkertaisimmalla tavalla. Tuolla, missä meskiittopensaat\nloppuvat, alkaa kallioperäinen maa, joka leviää penikulmittain itään ja\netelään. Tuon maan pitäisi teidän nähdä, ymmärtääksenne, että siellä\nvoi jäljet kadottaa.\"\n\n\"Kyllä minä sen tunnen. Mejikkolaiset nimittävät vielä tänä päivänä\ntuota kallioista maa-alaa pirunpaadeksi.\"\n\n\"Ihan oikein Te siis tunnette sen. Oletteko olleet siellä?\"\n\n\"Jopa kaksikin kertaa.\"\n\n\"No, hyvä, sitte tyynnyn, sillä ette siis pidä meitä keltanokkina, kun\ntunnustan, että jäljet olivat ikäänkuin poispuhalletut.\"\n\n\"Hm! Mutta eihän kukaan voi puhaltaa neljä ratsastajaa pois.\"\n\n\"Ei voi, mutta hevosten kaviot eivät voi tehdä kovaan, sileään kiveen\nmitään jälkiä, herrani. Komankhi-ystävämme on, nuoruudestaan huolimatta\nerinomainen jälkienlukia, mutta ei hänkään tähän pystynyt.\"\n\n\"Olisi hauskaa tietää, kävisikö minunkin samalla tavalla.\"\n\n\"Oo, tehän olette paljon terävämpi mies. Te ja Vinnetuu löytäisitte\njäljet, vaikka ihmiset olivat ilmassa ratsastaneet. Ja minä olisin\nmelkein valmis uskomaan, että niin on tässä tapahtunut. Vakuutan, ettei\nsiellä näkynyt ainoatakaan rikkiastuttua kivensirpaletta tahi hevosen\nkavion tekemää naarmua. Tietysti teimme sen, minkä jokainen lännen mies\nolisi tässä tapauksessa tehnyt: me ratsastimme kalliopaaden päähän\nlöytääksemme sen paikan, missä miehet ovat hiekkamaalle astuneet. Tämä\non käynyt niin hitaasti ettemme ole vielä lopettaneet, vaikka varmaan\njo olemme pohjoispuolella sitä paikkaa, josta tuo yksi erosi neljästä\nkumppaneistaan, ratsastaakseen Helmiahoon, niinkuin te väitätte.\nSitäpaitsi näimme yksinäisen ratsastajan laukkaavan etelää kohti ja\nsaavuttuamme näille pensaille, huomasimme hänen täällä levähtäneen.\"\n\nVanha Kovakoura kuunteli. Hän näytti hetkisen miettivän, sitten nousi\nhän paikoiltaan, tarkasti erilaisia kavioiden jälkiä meskiittopensaston\nreunassa ja poistui sitten toisista. Pian he kuulivat hänen huutavan:\n\n\"Master Timi, oletteko te tahi Jimi olleet tässä jossa nyt seison?\"\n\n\"Emme, herra\", vastasi Jimi.\n\n\"Tulkaa sitte kaikin tänne!\"\n\nHeidän saapuessaan, osoitti hän pensasta sanoen:\n\n\"Tässä näette selvästi jonkun tunkeneen pensastoon. Tuosta on oksa\ntaitettu ja kun taittamispaikka ei vielä ole kuiva, on sen täytynyt\ntapahtua äsken. Seuratkaa minua, herrani!\"\n\nHän tunki yhä edemmäksi taajaan pensakkoon, tarkasti katsellen jokaista\npientä oksaa, jokaista tuumanakin maata, kunnes hän pysähtyi isohkolle\nsannikolle. Siinä ei ollut mitään kasvullisuuden merkkiäkään. Tänne hän\nlaskeutui polvilleen ja näytti siltä kuin tahtoisi hän tutkia jokaista\nhiekkajyvääkin. Lopulta hän nousi tyytyväisesti hymyillen ja katseli\ntarkkaan vielä tätä pientä kenttää ympäröiviä pensaita. Sitten osoitti\nhän erästä kohtaa ja sanoi:\n\n\"Tässä pienessä piilopaikassa on myös joku ollut; lyön vetoa, että\nse henkilö astui hevoselta kivipaadelle pensaitten ulkopuolella.\nJa sanokaa minulle nyt kaksi asiaa, master Jimi tämän paikan\neteläpuolellako tuo yksi mies erosi muista?\"\n\n\"Kaakossa, herra!\"\n\n\"Hyvä! Oliko näkemällänne ratsastajalla univormu?\"\n\n\"Ei ollut.\"\n\n\"Nyt on siis seurava selvillä: noitten viiden miehen johtaja on\nratsastanut tänne noutamaan univormun sa saapuaksensa upseerina\nHelmiahoon. Lähdettyään salaa sieltä, on hän taas tuonut univormunsa\ntänne takaisin ja pukeutunut toisiin vaatteisiin.\"\n\n\"Mitä sanottekaan herra? Pidättekö tätä paikkaa jonkillaisena\nvaatekammiona?\"\n\n\"Pidän. Ottakaa veitsenne esille ja kaivakaa! Näkyy selvästi, että\nsanta on äskettäin huolellisesti siloteltu.\"\n\nMolemmat veljekset katselivat häntä ihmetellen; mutta Ontuva Rankko\nheittäysi maahan ja alkoi paljain käsin kaivaa maata niin ahkeraan,\nkuin olisi hän toivonut löytävänsä kaikki Golkondan aarteet. Toiset\nkiirehtivät seuraamaan hänen esimerkkiänsä.\n\nSanta sinkoili joka taholle. Rankko oli tuskin päässyt parikymmentä\nsenttimetriä syvälle, kun hän jo saksaksi huusi:\n\n\"Tässä se on, herra Kovakoura! Käteni koskivat johonkin kovaan.\"\n\n\"No, eteenpäin\", kehotti Timi myös saksaksi. \"Saattaahan tuo kova olla\nkiveä.\"\n\n\"Mitä ihmettä!\" huudahti Rankko. Tekin puhutte saksaa! olette ehkä\nsyntyneet Montblankin ja Maanselän välillä?'\n\n\"Nimeni on Hofmanni. Siinä tällä kertaa kylliksi. Jatkakaa vaan\nkaivamista!\"\n\n\"Kaivanhan minä niinkuin myyrä. Tuo ei ollut kiveä, vaan puuta. Tuossa\nse on. Pelkkiä kapeita seipäitä!\"\n\n\"Ne ovat varmaan kaktuksen runkoja, jotka on yhdistetty piilopaikan\nkanneksi\", selitti Vanha Kovakoura.\n\nTämä otaksuminen osoittautui oikeaksi: Suorat rungot olivat punomalla\nyhteen liitetyt, jotta ne muodostivat neliskulmaisen kannen, joka\ntäydellisesti peitti syvän, neliömäisen kuopan suun. Tämä kuoppa\noli varmaan toista metriä pitkä ja reunaan asti täynnä kaikellaisia\nesineitä.\n\nEnsimäisenä tuli näkyviin sapeli ja univormu, jota peitti vanha,\nryppyinen sanomalehti.\n\n\"Upseerin puku ynnä hänen ryövärisapelinsa sanoi Rankko, veti säilän\ntupesta ja huitoi sillä ilmaa. Olisi tuo roisto tässä, antaisin hänelle\npäähän aimo löylytyksen.\"\n\n\"Saanko paperin, Rankko hyvä\", pyysi Vanha Kovakoura.\n\n\"Saatte, saatte\" hoki Rankko, ojentaen tälle sanomalehden. Hän avasi\nsen ja siinä oli lyijykynällä kirjoitettu kirje, seuraava:\n\n\"Venid pronto en nuestro escondite! Precaution! Olda Shatterhaud esta\nen casa de Helmers.\"\n\n\"Se merkitsee?\" kysyi Reitto. \"No Rankko, olethan kielimies!\"\n\n\"Olen\", vastasi tämä. \"Siinä puhutaan Vanhasta Kovakourasta ja\nHelmiahosta Mutta tuossa hepreeassa on niin paljon intiaanilaisia\nesiliitteitä ja indoeurooppalaisia trikiinejä, että siitä sekamelskasta\njo ensi sanoista alkaa päätäni huimata. Pesen käteni ja käyn mielummin\nunivormuun käsiksi.\"\n\nHän alkoi kiihkeästi tarkastamaan univormun taskuja, ja Vanha Kovakoura\ntulkitsi nuo espanjalaiset lauseet.\n\n\"Tulkaa pian piilopaikkaamme! Varovaisuutta! Vanha Kovakoura on\nHelmiahon majassa.\"\n\nNyt ei sen enempää noita lauseita ajateltu Ensin tahdottiin nähdä mitä\nkuopassa oli. Siinä oli erimallisia-, värisiä- ja suuruisia käytetyitä,\nmutta vielä käyttökuntoisia vaatekappaleita, pyssyjä, pistooleja,\nveitsiä, lyijyä, nallia läkkirasioissa jopa vähäinen ruutiastiakin.\nViimeksi löydettiin muutamia intiaanipukujakin.\n\n\"Vaatteet me poltamme\", sanoi Vanha Kovakoura. \"Muut tavarat ovat hyvä\nsaalis ja jokainen saa ottaa mitä tahtoo. Loput viemme Helmiahoon.\nOlen varma siitä, että Ljaano-roistoilla on vielä monta tällaista\nvarkaan pesää. Univormu on todenmukaisesti kuulunut jollekin upseerille\nja intiaanipuvut alkuasukkaille, jotka he ovat murhanneet. Kaikista\nnäistä esineistä on ainoastaan tällä kirjeellä minulle arvoa, Mitä sen\nsisällyksestä päättäisitte, master Timi?\"\n\n\"Kaksi asiaa\", vastasi tämä. \"Ensiksikin, että mies pelkää teitä\nkauheasti; hän olisi varmaankin kauemmaksi aikaa jäänyt Helmiahoon,\njollei hän olisi tavannut teitä siellä. Tosin en tiedä, mitä siellä on\ntapahtunut, mutta niin arvelen.\"\n\n\"Ja toiseksi?\"\n\n\"Toiseksi on hänellä kumppaneita, joita hän tällä pikkukirjeellä tahtoo\nvarottaa Hekin aikovat Ljaano estakaadolle; hekin tulevat tänne ja\naukasevat kuopan. Hän kehottaa heitä tulemaan toiseen paikkaan, jota\nhän nimittää piilopaikaksi. Arvelen sen olevan kokouspaikan.\"\n\n\"Niin minäkin arvelen. Asiani näin ollen huomaatte, ettei teidän\ntarvitse etsiä kadonneita jälkiä. Tämä mies varmaankin yhtyy neljään\nkumppaniinsa. Heidän luokseen päästäksenne tarvitsee teidän vaan\nseurata minua! Hänen jälkensä, jotka tästä lähtien kyllä käyvät\nselviksi johtavat varmaankin kirjeessä mainittuun piilopaikkaan.\nYmmärrätte kai miksi hän käskee miehensä sinne?\"\n\n\"Tietysti ymmärrän herra! Hän aikoo heidän kanssaan hyökätä\nsiirtolaisten kimppuun.”\n\n\"Niin minäkin luulen. Ja varmaankin aikoo hän tehdä sen pian, koska\nhänellä näkyy olevan kiire. Hän pelkää minua. Hän tietää, että häntä\nepäilemme, että olemme keksineet hänen tuumansa ja teemme ne tyhjiksi.\nSiksi hän kiirehtii minkä jaksaa.\"\n\n\"Meidänkin täytyy kiirehtiä. Saan kai luottaa teidän apuunne?\"\n\n\"Tietysti: Ensinnä on minulla sana sanottava päällikön murhasta ja\nsitten on estettävä uusi onnettomuus tapahtumasta. Miten meidän tulee\nalottaa? Mitä te meille ehdottelette?\"\n\n\"Mitä minä teille ehdottelen? Hm! Pitäisikö Hono-Timin tehdä Vanhalle\nKovakouralle ehdotuksia? Se on tosiaan mielelle makeinta! Me noudatamme\nihan teidän tahtoanne, herra; eikö totta vanha Jimi?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Pekka. \"Vanha Kovakoura on kaikissa tapauksissa\nkeskipiste ja me saamme vielä kauvan kierellä hänen kehässänsä. Taikka\ntahdotko sinä Reitto, ehdottaa jotakin?\"\n\n\"En\", vastasi tämä. Siihen minä en ole oikea mies mutta silti saattaa\nsentään olla oma ajatus asiasta. Eikö olisi viisainta heti ratsastaa\nmiehen perästä? Hän on koko yrityksen johtaja ja henki. Jos otamme\nhänet kiinni, menee koko rikoshanke myttyyn.”\n\n\"Tuskimpa\" sanoi Vanha Kovakoura. \"Hän on viiden kumppaninsa johtaja se\non totta, mutta emme tiedä, onko hän todellakin kaikkien Ljaanokotkain\npää. Jos saammekin hänet niin emme kuitenkaan voi saada niitä muita\nvaarattomiksi Sitä paitsi en luule, että voimme hänet saavuttaa\nHevosemme eivät ole parhaita, ja aurinko laskee pian. On yö, ennenkun\nhänet saavuttaisimme. Annamme hänen tänään ratsastaa; huomenna näemme\nvielä jäljet. Te jäätte kaikin tänne ottaaksenne kiinni ne joille\ntämä kirje on aiottu, jos ne tulevat. Minä ratsastan yksinäni ja vien\nnuo kolme hevosta Helmiahoon, tuomaan Paavon, Pekan ja Veijon. Aamun\nsarastaessa lähdemme täältä ja ajattelen, että retkestämme koituu hyvät\nseuraukset. Meitä on silloin yhdeksän miestä, ja olen varma siitä, että\ntulemme hyvin toimeen kahden- tahi kolmenkymmenisen kotkajoukon kanssa.\"\n\nTämä ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti. Jokainen otti aseita ja\nampumavaroja mielensä mukaan. Vaatteet vietiin avonaiselle kentälle\nja poltettiin meskiittopensaista tehdyllä tulella. Tämä rovio sauhusi\nvielä, kun Vanha Kovakoura astui hevosen selkään. Hän lupasi toimittaa\neväitä ja vettä ja lähtiessään sanoi hän, länteen viitaten:\n\n\"Minun mielestäni on tuoltapäin jotakin tulossa myrskyä t.m.s.\nTuommoinen rajuilma ei valitettavasti koskaan tuo aavikolle sadetta\nmukanaan.\"\n\nHän lähti pois kolmine hevoisineen pohjoiseen suuntaan Toiset\nkatselivat läntistä taivasta, johon hän oli viitannut. Auringon\nyläpuolella näkyi keveä punertava pilvi, joka muodosti jonkinlaisen\nkehän ja sen keskessä oli kullanvärisiä valonheijastuksia Tämä\nei näyttänyt ensinkään vaaralliselta, joten Vanhan Kovakouran\nhuomautukselle ei annettu suurempaa merkitystä. Ainoastaan intiaani\nkatseli taukoamatta pientä pilveä ja mutisi itsekseen:\n\n\"Temb metan — salaman suu.\"\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nAavehetki.\n\n\nKun Vanha Kovakoura oli lähtenyt, istuivat miehet kertomaan\nHono- veljeksille, mitä Helmiahossa oli tapahtunut. Tätä sitten\nseikkaperäisesti pohdittiin. Aika kului, eivätkä miehet huomanneet,\nettä taivas nyt oli saanut ihan toisen värin. Ainoastaan intiaani, joka\nvaieten istui vähän matkan päässä toisista huomasi muutoksen.\n\nTuo pieni pilvenkehä oli auennut alapuolelta, joten se nyt oli\nhevosenkengän muotoinen, jonka molemmat sivut silminnähtävästi\npitenivät kapeiksi, pitkiksi patsaiksi, ulottuen melkein pohjoiseen\ntaivaanrantaan asti. Lähempi patsas laskeutui, jonka jälestä eteläinen\ntaivaanranta kävi tumman oranssipunaisen väriseksi. Tuolla kaukana\nnäytti myrsky mylleröivän ja nostavan hienon hiedan pilviin asti.\n\nIdässä pimeni niinkuin paksuista pilvistä pimenee, eikä kuitenkaan\nmitään pilviä näkynyt. Silloin kavahti äkkiä komankhi pystyyn ja\nkokonaan unhottaen itsensähillitsemisen, joka on intiaanien suurin\nhyve, osoitti hän mustaa seinää idässä ja huusi:\n\n\"Maho-tim yuavah — Erämaan Henki!\"\n\nKauhistuen hyppäsivät toisetkin pystyyn. Nyt vasta huomasivat he\ntaivaan muuttuneen; mutta katseensa jähmettyivät kauhusta, kun he\nkatselivat Terässydämen viittaamaan suuntaan.\n\nNoin kolme miehen mittaa näköpiiriin yläpuolella näkivät he ratsastajan\nkiitävän taivaan kannella eteenpäin. Mustassa seinässä näkyi, siinä\nkohden missä olento liikkui, pyöreä, kirkkaasti valaistu kohta, joka\nliikkui samassa tahdissa kuin ratsastaja, joten tämä näytti tummalta,\neteenpäin kiitävältä varjokuvalta vaaleassa kehyksessä. Sekä ratsastaja\nettä hevonen olivat yliluonnollisen suurta kokoa. Kaikki jäsenet\nnäkyivät selvästi. Ohjaksia piteli hän oikealla kädellä. Pitkä tuuhea\ntukko liehui hänen päässään ja siinä oli intiaanien pääkoriste. Selässä\nriippuva ase laputteli ylös ja alas. Hevosen harja ja häntä liehahteli\ntuulen muassa taaksepäin. Aaveentapainen eläin lensi ja kiiti ikäänkuin\npahojen henkien takaa-ajamana.\n\nJa tämä tapahtui päivällä, kokonainen tunti ennen auringonlaskua!\nKatsojiin vaikutti tämä näky sanomattoman pelottavasti. Ei kukaan\nheistä päästänyt ainoatakaan ääntä.\n\nMusta seinä laskeusi etelään melkein kohtisuoraan alas. Tälle kohdalle\nriensi ratsastaja vinhaa vauhtia. Hän läheni sitä lähenemistään. Vielä\nkymmenen askelta, nyt viisi, nyt kolme, nyt yksi — eläin hyppäsi\ntyhjään avaruuteen. Ei vaaleata kehystäkään enään näkynyt.\n\nMiehet seisoivat yhä sanattomina toistensa vieressä. Vuorotellen\nkatselivat he sinne, missä ilmiö oli näyttäytynyt ja kadonnut,\nvuorotellen toisiinsa. Timiä puistutti ja hän sanoi.\n\n\"Kaikkien hyvien henkien nimessä! Jollei tuo ollut Erämaan Henki, en\nkoskaan enään anna itseäni nimittää Honoksi. Olen todellakin aina\nluullut tuota hullutukseksi, mutta nyt olisimme päinvastoin hulluja jos\nvielä epäilisimme. Minua oikein kauhistuttaa. Kuinka on sinun laitasi,\nveli Jimi?\"\n\n\"Minä olen kuin vanha kukkaro, jossa ei ole ainoatakaan kolikkaa. Olen\ntyhjä, ihan tyhjä, pelkkää nahkaa ja ilmaa. Ja katsos nyt, kuinka äkkiä\ntaivas muuttuu! Se on aivan tavatonta.\"\n\nÄskenmainitun mustan seinän yläreuna muuttui veripunaiseksi;\nsädekimppu lieskahti ylös ja alas. Toinen patsas taivaankannella vielä\nnäkyvästä hevosenkengästä laskeusi alas. Mitä syvemmälle se laski,\nsitä leveämmäksi ja tummemmaksi se muuttui. Etelässä lensi savua ja\ntomua yhtenä ryöhynä ikäänkuin myrskyssä mylleröivä meri. Auringoa\npeitti synkkä huntu, mikä joka hetki kävi korkeammaksi ja leveämmäksi.\nTumma pilven kaistale näytti laskevan suoraan maahan. Äkkiä tunsivat\npeljästyneet miehet ruumiissaan kovan vilun. Kaukaa kuului kova vinkuna.\n\n\"Kiirehtikää Jumalan tähden pian hevostenne luo!\", huusi\nSilmänkääntäjä-Reitto. \"Pian! Muuten ne pillastuvat. Temmatkaa ne\nkumoon! Niitten täytyy panna maata! Pitäkää niistä kiinni, mutta\nlaskekaa itsekin suullenne.\"\n\nMiehet kiirehtivät hevosten tykö, jotka tuskissaan pärskyivät, eivätkä\nensinkään vastustelleet, kun ne kumoon temmattiin. Ne makasivat ihan\npensaissa kiinni ja pistivät päänsä oksien alle. Ja tuskin olivat\nmiehet ehtineet heittäytyä maahan, kun rajuilma jo puhkesi. Ilmassa\nvinkui, vonkui, ulvoi, suhisi, pauhasi ja jyski tavalla, jota ei voi\nsanoin kertoa. Miehistä tuntui siltä kuin olisi sentnervipainoinen\npeite äkkiä heidän päällensä heitetty. He puristuivat maata kohden\nsellaisella voimalla, että olisi ollut mahdotonta nousta, jos olisivat\nuskaltaneet yrittääkin. He tunsivat ruumiissaan jääkylmyyden. Kaikki\naukot silmät, nenä, suu ja korvat tukkeutuivat ikäänkuin jäätyvällä\nvedellä. He eivät voineet hengittää ja olivat tukehtumaisillaan. Mutta\näkkiä tunsivat he polttavan kuumuuden ja Ljaano estakaadon vinkuvat\näänet sammuivat etäisyydessä. Hevoset hyppäsivät pystyyn, kovasti\nhirnuen. Pimeätä synkkää yötä seurasi äkkiä auringon paiste ja eloisa\nlämpö. Nyt voitiin taas aukoa suu sekä hengittää.\n\nNuo viisi olentoa alkoivat liikkua. He puhdistivat silmänsä hiedasta ja\nkatsoivat ympärilleen.\n\nHeitä peitti noin 30 sentim. paksu kylmä hietakerros. Tämä oli siis se\npeitto, jonka \"tornado\" oli heidän päälleen levittänyt.\n\nNiin, tämä oli ollut tornado, noita Keski-Ameriikan syklooneja\neli tuulispäitä, joilla on niin tavaton voima, että niillä tuskin\non vertaistaan. Tornadon tekemät vahingot ovat kauheat, melkeimpä\nuskomattomat. Se kulkee sadan kilometrin nopeudella tunnissa ja sen\nseurassa on usein sähköilmiöitä, jota kestää vielä kauvan perästäpäin.\nEi Afrikan samun-myrskykään ole niin raju, ja ainoastaan Cobi-erämaan\nkauheata hieta- ja lumimyrskyä sopii verrata tornadon voimaan.\n\nMiehet nousivat ja pudistivat hiedan vaatteistaan. Pensasto oli estänyt\nlentohiedan etenemisen ja nyt se oli noin metrin korkuisena vallina sen\nulkopuolella.\n\n\"Jumalan kiitos, että se niin onnellisesti meni ohitsemme! Onnettomat\nne, jotka tämän tornadon aikana olivat aukealla kentällä. Ne ovat\nhukassa.\"\n\n\"Ei niin ehdottomasti kuin te luulette\", intti Reitto. Nämät kauheat\nmyrskyt kulkevat usein vaan kilometrin alalla; mutta sen rajummat ne\nsitten ovatkin. Tuo raivoava ilma ilmavirta on koskenut meihin vaan\nsivuaalloillaan. Jos olisimme sen keskessä olleet, olisi se raastanut\nmeidät hevoisinemme mukaansa, kukaties miten kauas, ja olisi musertanut\nmeidät.\n\n\"Juuri niin\", sanoi Jimi päätään nyökäten. \"Minä tunnen tuon, olen\nkerran Rio Kontshossa nähnyt tornadon tuottamat vauriot. Se oli\nhyökännyt aarniometsään ja raivonnut itsellensä suoran tien sen läpi;\njuurinen repimällä jättiläispuita joista muutamat saattoivat olla kaksi\nmetriä läpileikaten, ja heittäen ne sikin sokin. Tällä tiellä, joka\ntietysti oli ihan läpipääsemätön ja josta ei ollut ainoatakaan puuta\npystyssä, on niin määrätyt rajat, että oikean- ja vasemmanpuoliset puut\nolivat vaan hyvin vähän vahingoittuneet. Ameriikkalaiset nimittävät\ntämmöistä rajuilmaa orkaaniksi eli hirmumyrskyksi ja antavat saman\nnimen tuolle hävitetylle metsäkaistaleellekin.\"\n\n\"Se oli tarpeeksi kamala tuommoisenakin sanoi Ontuva Rankko.\nOlin läkähtymäisilläni, niin että klarinettini veti melkein\nviimeisen virtensä. Oli meilläkin kotona Saksenissa myrskyjä mutta\neivät ne olleet niin hurjia ja sivistymättömiä kuin täkäläiset\nmyrskyt. Saksenilainen myrsky on amerikkalaisen tormenadon suhteen\npaljasta lastenleikkiä, pelkkiä toukokuuntuulahduksia jotka ovat\nkahvinjäähdyttämiseksi juuri tarpeeksi kylmät. Ja vielä kaiken lisäksi\nolivat muulinne sotkea minun kuoliaaksi, kun eivät ne enään tahtoneet\npysyä alallaan. Oikeastaan pitäisi minun pyytää vahingonkorvausta,\nmutta koska olen yksinäinen mies, ei minua tarvitse korvata. Jätän siis\ntuon pyynnön armosta, vaikka ei ansiosta, mutta pyydän tulevaisuuden\nvaralle päästä tuollaisesta muulimisesta. Fixi et salvavi animal!\"\n\n\"Se on dixi et salvavi animam!\" korjasi Reitto.\n\n\"Suus kiinni sinä! Kun minä puhun arapiaa, välitän minä viisi sinun\najatuksistasi\", huusi Rankko kiukussaan. \"Se vielä puuttuisi, että\ntuommoinen entinen silmänkääntäjä saisi minua oikaista. Opi jotakin,\nniin osaat jotakin! Olen mielelläni sinun ystäväsi, mutta jos noin\npöyhkeilet, lyön sinut murskaksi ja sirottelen sinut avaruuteen, siellä\nsaat ikuisesti lentää tähtitarhassa kynttilän niistäjänä. Fixi se\non, vielä toisen ja kolmannenkin kerran ja merkitsee: minä olen sen\nsanonut, minä, Ontuva Rankko. Muista se!\"\n\nHän heitti kiväärin olalleen ja lähti, vihaisen Akhilleen tavoin\njuhlallisin askelin pois. Muut nyökkäsivät hymyillen toisillensa,\neivätkä lausuneet sanaakaan, häntä lepyttäkseen. Reitto tiesi pikku\nSaksenilaisen taas pian palaavan.\n\nTähän asti himmennyt aurinko loi taas säteitään yli maan. Ne olivat\nomituisen, melkein sahraminväriset. Taivaanranta viskenteli tuossa\nvärissä ja maa näytti kohoovan ylös sitä kohti. Noitten viiden miehen\nmielestä olivat he ikäänkuin onton pallon sisimmässä sopessa.\n\nNuo kolme ratsua eivät vielä olleet tyyntyneet. He pärskyivät pelosta,\nkaappivat maata ja tahtoivat juosta pois, josta syystä täytyi sitoa\nne lujasti. Ilmassa oli jotakin, jota keuhkot eivät tahtoneet\nhengittää. Se ei ollut paljaille silmille näkymättömiä hietamuruja,\njota ilma vielä oli täynnä, vaan siinä oli aivan määrittämätöntä ja\nselittämätöntä.\n\nKomankhi oli levittänyt peittonsa maahan ja asettunut sille. Nytkin\ntämmöisen luonnonilmiön perästä säilytti hän tuon intiaaneille\nomituisen vaiteliaan ujouden. Nuo kolme valkoihoista istuivat hänen\nviereensä ja Timi kysyi:\n\n\"Onko nuori, punainen veljeni ennen nähnyt tämmöistä myrkkyä?\"\n\n\"Monta kertaa\", vastasi intiaani. \"Murhamyrsky on raastanut\nTerässydämmen mukaansa ja haudannut hänet santaan, mutta\nkomankhisoturit ovat kuitenkin hänet löytäneet. Hän on nähnyt maasta\ntuulen tempaamia puita, niin paksuja, että kuusi miestä tuskin ulettui\nniitä syleilemään.\"\n\n\"Mutta et kai ennen ole nähnyt Erämaan Henkeä?\"\n\n\"Terässydän näki senkin, ratsastaessaan kolme talvea sitten isänsä\nseurassa aavikon yli. Me kuulimme laukauksen. Kun lähenimme sitä\npaikkaa, jossa lauaistiin, näimme hengen mustalla hevosella ratsastavan\nsieltä pois. Mutta maassa makasi valkoihoinen otsa kuulan lävistämänä.\nKomankhipäällikkö tunsi kuolleen, tämä oli peljätty murhaaja.\"\n\n\"Mimmoinen oli henki ulkonäöltään?\"\n\n\"Hänellä oli valkoisen puhvelin pää ja ruumis ja kaulassa oli pörröinen\nharja. Hän oli kamala katsella. Mutta hän on hyvä henki, muuten hän\nei ottaisi tämän pyhän eläimen muotoa. Komankhit tietävät myös hyvin\nhänen tappavan ainoastaan pahoja ihmisiä, ja suojelevan hyviä ihmisiä.\nTerässydän tuntee kaksi komankhia, jotka eksyivät aavikolla ja olivat\nnääntymäisillään. Yöllä tuli henki heidän luoksensa, antoi heille lihaa\nja vettä sekä osoitti heille oikean tien.\"\n\n\"Puhuiko hän myös heidän kanssaan?\"\n\n\"Hän puhutteli heitä heidän kielellään. Hyvä henki puhuu kaikkia\nkieliä, sillä suuri henki on hänet opettanut. Howgh.\"\n\nIntiaani kääntyi heidän luotaan. Viime sanallaan tarkotti hän\npuhuneensa kylliksi ja nyt tahtovansa vaieta.\n\nRankko oli seisonut vähän syrjässä ja halukkain silmin katsellut\nkumppanien keskustelevan toistensa kanssa. Hänen oli mahdotonta\njurottaa etäällä, kun toiset tyytyväisinä keskenään keskustelivat. Sen\ntähden palasi hän nyt hitaasti ja sanoi Reitolle:\n\n\"Olen antanut sinulle parannuksen aikaa. Toivon käsittäneesi, että olet\nvaikeasti loukannut minun panoloogista spektrumiani. Tunnustatko sen\nvilpittömästi?\"\n\n\"Tunnustan\", vastasi Reitto, tekeytyen totiseksi. \"Mielellämmehän\ntunnustamme, että sinä olet meitä paljon etevämpi.\"\n\n\"Ole siis hyvä ja ole tulevaisuudessa varovaisempi, äläkä niin usein\nantaudu henisfeerisen luonnonlaatusi valtaan. Tällä kertaa annan\nsinulle anteeksi, sillä tuommoisten tapausten jälestä, joita äsken\nnäimme, on ihminen kaksin verroin sovintoon taipuvaisempi. Elävän\naaveen näkeminen selvällä päivällä on hengenvaarallista. Ruumiini kävi\noikein kananlihalle, niin minua puistutti.\"\n\nHän istui Reiton viereen. Tämä sanoi hymyillen.\n\n\"Ei sinun tarvitse olla noin tavattomasti kauhistuksissa. Tuo näkö,\nvoidaan ehkä selittää luonnollisella tavalla. Ajattele Brokkenin\n[Brocken eli Blorkhaus on korkea vuori Saksan Braunschweigissa]\naavetta, jonka syntyä tuon paikan isäntä, Nehse, on niin vakuuttavasti\nselittänyt.\"\n\n\"Nehse? Hänetkin minä tunnen. Hänen poikansa on kuuluisa\nsiviili-insinööri ja asuu Blaservitsissä. Hänellä oli kunnia tavata\nminut eräällä matkalla Moritsburgiin, jolloin hän piti arvokkaan\nesitelmän Brokkenin aaveesta. Se on hartsintäyttämä ilmailmiö, jossa\non puoleksi happia ja joka muodostuu ilmakehässä, sekä sitten sumun\nvaikutuksesta liukenee tulisiin rakeisiin. Mutta täällä Ljaanolla\non meillä tekemistä todellisen hengen kanssa. Me näimme hänen\nratsastavan pilvissä; se ei ollut ilmaa, eikä sumua, vaan todellinen\nyliluonnollinen olento. Kuinka tämä saattaisi olla mikään näköhäiriö?\"\n\n\"Hm, minä olen ennen silmänkääntäjänä noitunut esiin tekoaaveita.\"\n\n\"Ole vaiti. Tekoaaveitten esittäminen on pelkkää petkutusta. Miten\nsilloin menettelit?”\n\n\"Käytin vinoon asetettua lasilevyä eli valokuvauskonetta.\"\n\n\"Sen osaan minäkin tehdä. Olen kerran itse valmistanut 'camera\nobscuriosan'; se olisi onnistunut mainiosti mutta onnettomuudekseni\nolin unhottanut jättää aukon okularilinssiä vasten. Muuten ei\nkenelläkään vihanneskauppiaalla ollut myytävänä tämmöistä linssiä, ja\nniin jäi se homma sikseen.\"\n\nSilloin purskahtivat Reitto ja molemmat veljekset niin kaikuvaan\nnauruun, että tuo totinen komankhi äkkiä kääntyi ja katseli heitä\nkummeksien. Mutta Rankon kasvot kävivät hyvin tuimiksi ja hän huusi:\n\n\"Vaiti! Jollei ivanaurunne heti lopu, toimitan teille samallaisen\nverilöylyn, kuin sen minkä Muhametti toimitti karthagolaisille. Te\npidätte itsenne viisaina mutta viisautenne maistuu risiiniöljyltä.\nOlen jo kauvan huomannut tuhmuutenne, mutta olen sen jalosti kärsinyt\nsiinä toivossa, että saisin teitä järkiinne, mutta nyt älyän, että tuo\non turhaa vaivaa. Minä puhdistan tomun jaloistani ja lähden taas pois\nteidän luotanne. Ivanne vaatii kostoa. Minä menen, mutta manus manum\nlavendat, s.o. käteni pesee päänne lavendelillä. Oo, odottakaa vaan!\nHo-ho — howgh!\"\n\nHän oli puhuessaan joutunut ihan vimmaan, polki jalkaansa hiekkaan,\nviskasi hurjilla liikkeillä heille tuon viimeisen intiaanilaissanan,\njuoksi tiehensä ja piiloutui pensasten taakse, rangaistaksensa heitä\nsillä, että pysyi näkymättömissä.\n\nNoin kiukkuiseksi hän ei ollut vielä koskaan käynyt. Nauru vaikeni ja\nReitto sanoi valittaen:\n\n\"En luullut hänen siitä niin pahastuvan. Meidän täytyy hyvitellä häntä\njollakin erityisellä kohteliaisuudella. Onhan hän hyvä mies ja hänen\nopinhoureensa huvittavat, mutta eivät vahingoita.\"\n\nHän kertoi veljeksille kaiken minkä hän tiesi Ontuvasta Rankosta ja\ntaivutti heidän mielensä tämän omituisen pikku miehen puoleen. Sitte\nkeskustelivat he taas tornadosta ja Erämaan Hengen ilmestymisestä.\nNämät kolme eivät olleet ensinkään sivistymättömiä miehiä, varsinkin\nosasi Reitto hyvin luonnontiedettä. He olivat varmat siitä, että näkö\noli ollut valo-ilmiö, mutta eivät voineet sitä, tieteellisesti selittää.\n\nNäin kului aika ja yö joutui. Kävi niin pimeäksi, ettei voinut\nnähdä viittä askelta eteensä. Nyt tuli Rankko taas. Hän ei tahtonut\ntällaisessa paikassa olla yksin tämmöisessä pimeydessä; mutta hänen\nkiukkunsa ei ollut vielä täydellisesti haihtunut. Hän ei puhunut\nsanaakaan eikä asettunut toisten viereen, vaan jonkun matkan päähän\nheistä, mutta kuunteli kuitenkin sangen tarkasti muitten puhetta. He\nhuomasivat hänen liikkeistään että hän oli pystyyn kavahtamaisillaan,\nkun puhuttiin jotakin semmoista, jota hän luuli paremmin ymmärtävänsä.\nNyrpeilemisen halu voitti sen halun, joka halusi loistaa luulotelluilla\ntiedoilla.\n\nIlma oli nyt käynyt puhtaaksi, joten voitiin paremmin hengittää. Leppeä\nlounaistuuli tuntui helteisen päivän perästä sangen virkistävältä.\nTaivaalla näkyi muutamia tähtiä ja niistä tiesivät maassa makaavat\nmiehet ajan kulun.\n\nMiehet eivät keskustelleet, vaan koettivat nukkua. Ei ollut luultavaa,\nettä heitä mikään vihollinen häiritsisi, eivätkä he vielä voineet\nodottaa Vanhan Kovakouran palaavan. Valkoihoiset nukkuivatkin todella,\nmutta komankhi tuijotti avoimin silmin taivaaseen, vaikkei hän ollut\nedellisenä yönä ollenkaan nukkunut. Hänen kostoa himoitseva henkensä\nja ajatuksensa olivat kiintyneet hänen isänsä kuolemaan, tai oikeammin\nsanoen murhaan.\n\nNäin kuluivat neljännestunnit kulumistaan. Äkkiä heräsivät nukkujat\nintiaanin kovasta huudosta. He nousivat istumaan.\n\n\"Mava tushta — katso tuonne!\" sanoi hän, etelään osoittaen.\n\nPimeydestä huolimatta näkivät he hänen ojennetun kätensä ja katselivat\nosoitettuun suuntaan. Taivaanrannalla näkyi himmeästi valaistu\nkohta, joka oli pitkän, kapean ympyrän-lohon muotoinen. Se ei niin\nihmeelliseltä näyttänyt, mutta kiinnitti kuitenkin miesten koko huomion.\n\n\"Hm!\" mutisi Jimi. \"Jos tuolla olisi itä, luulisin meidän jo kauvan\nnukkuneen ja päivän sarastavan.\"\n\n\"Ei\", sanoi Timi. \"Päivänsarastus on toisen näköistä. Tämän vaalean\nkohdan rajaviivat ovat liiaksi terävät.\"\n\n\"Juuri sen tähden, että on pimeä yö.\"\n\n\"Mutta koska juuri on pimeä yö, ei päivä vielä voi sarastaa. Päivä ja\nyö sulavat yhteen, mutta tuolla on tarkat rajat.\"\n\n\"Sen täytyy olla tulen.\"\n\n\"Tulta Ljaanolla, jossa ei ole puita? Hm! Mitä siellä palaisi? Ehkä\nhiekka. Se olisi jotakin uutta.\"\n\n\"Se on totta. Jos nyt hiekka alkaisi palaa, olisi se todellakin\nmielelle makeinta. Silloin ei meidän olisi muuta tehtävää kuin\nhypätä satulaan ja ratsastaa täältä pois. Mutta kuinka te tuon asian\nselitätte?\"\n\n\"En tiedä minäkään. Muuten käy tuo valoisa kohta yhä suuremmaksi. Ja\ntuulikin kääntyy. Se puhalsi lounaasta. Nyt se tulee suoraan lännestä\nja käy yhä voimakkaammaksi ja kylmemmäksi. Mitä se merkitsee?\"\n\n\"Pohjanpaloa se ei ole\", sanoi Reitto. \"Eikä täällä suinkaan ole nähty\netelänpaloa.\"\n\nRankko oli tähän asti vaiennut; mutta nyt hänen täytyi puhua, jotta ei\nsydän pakahtuisi.\n\n\"Tuo valoisa kohta merkitsee jotakin\", sanoi hän. Se on jonkinlaisessa\nsuhteessa Koston Henkeen. Hän ratsasti juuri ikään etelään. Ehkä hänen\nmajansa on siellä ja hän istuu nuotiotulensa ääressä.\n\nToiset olisivat taas mieluummin nauraneet, mutta he hillitsivät itsensä\nja Reitto kysyi:\n\n\"Luuletkos hengen sytyttävän tulen itselleen?\"\n\n\"Kyllä, miksikä ei kun tuulee niin kylmästi kuin nyt.\"\n\nTuuli kävikin yhä purevammaksi, kun kompassin mukaan tuuliruusu oli\npohjoisessa päin. Ja etelästä nousi valo yhä korkeammalle. Näytti\nsiltä, kuin nousisi sieltä iso tähti. Se muodosti nyt melkein\npuoliympyrän, jossa oli veripunainen keskusta, mikä reunoiltaan kävi\nyhä vaaleammaksi. Sen ympärillä oli kaariviiva, jota vastaan tummia\npilvenlonkareita ja tulta syöksyviä palloja näytti vyöryvän.\n\nTuo kaikki oli loistava näky. Nuo viisi miestä hämmästyivät. He\nuskalsivat tuskin puhua.\n\nTuuli puhalsi nyt pohjoisesta. Se oli 15 minuutissa kiertänyt\ntaivaanrannan toisen puolen. Mutta se ei vinkunut eikä suhissut, vaan\npyyhkäsi petollisen hiljaisesti päin tuota suuremmoisesti valaistua\nkohtaa. Ja tällävälin oli niin kylmä, että turkit olisivat olleet\ntarpeeseen.\n\n\"Tämän tarvitsisi Vanhan Kovakouran nähdä\", sanoi\nSilmänkääntäjä-Reitto. \"Valitettavasti hän ei voi vielä palata, sillä\nnyt on vielä keskiyö.\"\n\n\"Keskiyö?\" parahti Ontuva Rankko. \"Se on aavehetki. Nyt tapahtuu\nvarmaan jotakin kauheata tuolla, missä palaa!\"\n\n\"Mitä kauheata siellä olisi paitsi tulta?\"\n\n\"Mutta älä noin hullusti kysy! Keskiyön aikana aukenee tuonela ja\naaveet astuvat esille. Sitten harjoittavat he tunnin ajan kaikellaista\nilkivaltaisuutta. Minä tiedän tuon, sillä minulla on silmät auki\nyölläkin. Samaten kuin jokaisella maalla ja jokaisella kansalla on\noma luonteensa, on myös kummituksilla eri seuduin eri luonteensa ja\nharrastuksensa eli kiihkonsa. Toisin paikoin vääntävät he niskat\nihmisiltä, toisin paikoin repivät he tienristimyksissä ihmisiä\npalasiksi, Saksenissa on suopeimpia ihmisiä, ja siellä on myös\nsuopeimpia kummituksiakin. Mutta kuka tietää vaikka kummitukset täällä\nolisivat vaarallisimpia ja ilkeimpiä. Olkaamme siis varuillamme — — —\nvoi onnettomuutta! Enkö ole oikeassa? Katsokaa tuonne! Tuollahan se\ntulee ratsastaen!\"\n\nViimeiset sanat lausui hän kauhua ilmaisevalla äänellä. Ja se, mikä nyt\ntapahtui oli tosiaan omiansa herättämään kauhua pelkäämättömimmässäkin\nihmisessä. Erämaan Henki tuli.\n\nNiinkuin jo äsken mainittiin muodosti tuo kummallinen valoilmiö\nsuuren puoliympyrän eteläiselle taivaalle. Siinä, missä tuon\nkaaren vasenpuolinen pää nojasi taivaanrantaan, näkyi nyt äkkiä\njättiläissuuruinen ratsastaja. Hevonen oli musta, mutta ratsastaja\noli valkoinen. Hänellä oli puhvelin muoto. Sangen selvästi saattoi\nnähdä pään ja siinä kaksi sarvea, kaulan tuuheine taaksepäin liehuvine\nharjoineen, sekä ruumiin, jonka takapuoli yhtyi hevosen takapuoleen.\nTämän näön rajapiirteitä ympäröivät tulta säihkyväiset viivat. Hevonen\nlaukkasi täyttä vauhtia. Se ei liikkunut eteenpäin suorassa viivassa,\ntahi toisin sanoen, tuon leimuavan puoliympyrän halkaisiaa myöden, vaan\npitkin sen yläkaarta. Hänen allansa oli kappale maata, joka aina pysyi\nhänen jalkainsa alla.\n\nNäin kiiti kummitus puoliympyrää pitkin sen korkeimpaan kohtaan ja\nsitten taas sen oikeata sivua alas sille kohtaa, jossa se yhtyi\ntaivaanrantaan. Siinä katosi hän yhtä äkkiä niinkuin oli tullutkin.\n\nVaikka ilma nyt oli kylmä, tunsivat katsojat polttavan kuumuuden. Oliko\nmahdollista selittää tätä harhanäöksi? Ei, tämä oli selvä, kieltämätön\ntodellisuus. He eivät löytäneet sanoja, lausuaksensa tunteitaan.\nVaitelias intiaanikin huudahti kerta toisensa perästä: \"Uh!\" Se mikä\nteki muut puhumattomiksi, hellitti hänen kielensä siteet.\n\nTuossa he seisoivat odottaen ilmiön vielä näyttäytyvän — mutta turhaan!\nVielä hetken aikaa leimusi yhtä kirkkaasti kuin äskettäin, mutta sitten\nalkoi kaari hälvetä ja säteet sammua.\n\nSilloin kuulivat he kavioiden kopsetta takanansa. Siellä tuli\nratsastajia. He pysähtyivät ja hyppäsivät hevosiltaan. Etummaisena oli\nVanha Kovakoura.\n\n\"Jumalan kiitos, että vielä elätte!\" huudahti hän. \"Luulin teidät\nhukkuneiksi ja olin ihan varma siitä, että saisin kaivaa ruumiinne\nhiekasta.\"\n\n\"Niin pahoin ei tornado sentään ole meitä pidellyt\", vastasi Heitto.\n\"Olemme vaan saaneet siltä selkään. Te olette varmaan äärettömästi\nkiirehtineet; emme osanneet teitä vielä odottaa.\"\n\n\"Niin, olemme ratsastaneet, minkä hevosten kavioista lähti. Pitihän\nmeidän pelastaa teidät. Sentähden seurasi meitä master Helmiaho\nrenkineen, niinkuin näette. Olimme hyvin levottomat teidän tähdenne.\nTornado sivalsi ihan Helmiahon ohi ja me näimme sen tuottamat vauriot,\nja päätimme sen suunasta, että se oli teitäkin kohdannut. Onneksi on se\nhellävaroin teitä pidellyt.\"\n\nMuutkin ilmaisivat ilonsa heitä nähdessään. Siinä oli Paavo, Pekka,\nVeijo ynnä Helmiaho muutamine renkineen. Molemmat ensimainitut olivat\nVanhalta Kovakouralta kuulleet Hono-veljesten tulosta. He iloitsivat\nsiitä, mutta eivät paljon siitä puhuneet, koska oli tärkeämpiä asioita\ntuumittavina.\n\nReitto kertoi lyhyesti, että henki kaksi kertaa oli ilmestynyt. Paavo\nja Pekka ravistivat mitään puhumatta päätään. He eivät tahtoneet\nloukata kertojaa, lausumalla epäilyksiänsä. Helmiaho sanoi:\n\n\"Tuon, minkä kerrotte, täytyy olla totta, sillä kymmenen silmää on sen\nnähnyt, mutta minä en voi sitä käsittää enkä selittää. Lieneekö ketään,\njoka voisi täydellisesti selittää, onko meillä tekemistä valekuvan tahi\ntodellisen olennon kanssa.\"\n\n\"Oo, niitä kyllä on\", vastasi Ontuva Rankko, \"ja minä olen yksi niistä!\nTässä ei saata olla kysymys mistään näköhäiriöstä, sillä me olemme\nselvästi tuon nähneet. Henki on yliluonnollinen olento, joka voi ilman\nläpi ratsastaa. Nyt on keskiyön aavehetki, tämä seikka selvittää\nkoko näön ja on selvin todistus siitä, että tuo henki on toisesta\nmaailmasta. En usko, että kukaan rohkenee väittää minua vastaan.\"\n\nHän oli erehtynyt, sillä Vanha Kovakoura taputteli häntä olalle ja\nsanoi ystävällisesti:\n\n\"Mitä olisi sille odotettavissa, joka rohkenisi teitä vastustaa, rakas\nRankko?\"\n\n\"Hm! Riippuu siitä, kuka sen tekisi. Jokaisen muun minä todistuksillani\nsuoraan musertaisin, mutta jos te itse rohkenette tehdä kainon\nkysymyksen, olen valmis tekemään pienen poikkeuksen ja niin\nystävällisesti kuin suinkin antamaan teille pyydetyn selityksen.\"\n\n\"En pyydä teiltä mitään selitystä. Näyn ilmestyminen toisen\nkerran keskiyöllä ei todista sen yliluonnollista alkuperää, sillä\nnäyttäytyihän se ensi kerralla selvällä päivällä. Jos täydellisesti\nkerrotte minulle koko tapahtuman, olen varma siitä, että voin sen\ntyydyttäväisesti selittää.”\n\n\"Sitä minä en ymmärrä. Mutta kun juuri te kysytte, tahdon vastata\nteille, sillä läsnäolioista olette te ainoa joka voitte minua opettaa.\"\n\nPikku saksenilainen kertoi oivallisesti ja selvästi tuosta toisesta\nnäystä. Vanha Kovakoura aina toisinaan jotakin lisää kyseli.\n\nTällä välin aleni valo etelässä yhä syvemmälle ja vaaleni\nvaalenemistaan. Se näytti ihan hälvenevän. Muutaman minuutin oli se\nvielä vaaleana hohteena taivaanrannan yläpuolella; mutta sitten se\näkkiä taas kirkastui; se ei kuitenkaan noussut entiseen korkeuteensa,\nvaan kulki säkenöivänä soihtuna länteen. Siellä se pysähtyi ja\nmuodostui uskomattoman nopeasti tulimereksi, valaisten puolet\ntaivaankantta.\n\n\"Tuhat tulimmaista!\" huudahti Rankko. \"Tuossa on sama juttu uudestaan!\nTämmöistä aavehetkeä en ole vielä koskaan kokenut. Nämät tulet ovat\nyliluonnollista alkua, sillä — —\"\n\n\"Hullutuksia\", keskeytti hänet Vanha Kovakoura. \"Tuo on hyvin helppo\nselittää. Tuo tuli on ihan luonnollinen.\"\n\n\"Mitä tuolla sitten palaisi?\"\n\n\"Kuiva kaktus. Niinkuin tiedätte, kasvaa Ljaano estakaadolla monen\nkilometrin alan niin taajassa kaktusta, ettei ratsastaja pääse sen\nläpitse. Jos kasvit ovat kuivia ja niihin varomattomuudesta pääsee\nainoakin tulen kipinä, synnyttää se muutamassa silmänräpäyksessä oikean\ntulimeren.\"\n\n\"Niin se on\", myönsi Helmiaho, \"ja minä tiedän varmasti, että etelässä\nja lännessä on melkoisia kaktuskenttiä.\"\n\n\"No, siinähän on meille tulesta selitys, ja kyllä me pian pääsemme\nnoitten molempien luultujen aaveittenkin perille.\"\n\n\"Voi, voi\", valitti Ontuva Rankko \"Luultuja aaveita? Mistä olette\npäähänne saaneet, että niitä oli kaksi?\"\n\n”Olihan se nähtävissä. Ensimmäinen, päivällä näkyvä aave oli ehkä tuo\nvalhe-upseeri toisessa muodossa; niin saammehan nähdä. En vielä osaa\nsanoa kuka tuo toinen oli. En tunne ketään, joka käyttäisi valkoisen\npuhvelin nahkaa.”\n\n\"Ei, olkaa hyvä, jättäkää minä rauhaan\", herra Vanha Kovakoura! \"Olen\ntosin sanonut, että te olette ainoa, joka saatte minua opettaa, mutta,\nmutta sittenkin vaan vissiin määrään. Tuolla taivaankannella ei voi\nkukaan ihminen ratsastaa, ja kuitenkin olemme me viisi omin silmin\nnähneet niin tapahtuvan.\"\n\n\"Niin, varjokuvat ovat liikkuneet ilmassa, mutta niitten alkuperät ovat\nmaassa ratsastaneet.\"\n\n\"Varjokuvat! Onko mokomaa kuultu? En ole vielä koskaan eläessäni\nkuullut, että kuvat voivat ratsastaa ilman hapin lävitse. Miten nuo\nvarjokuvat sitten oikeastaan olisivat syntyneet?\"\n\n\"Useista erilämpöisistä ilmavirroista, niinkuin on esim. tuon tulen\nlaita.\"\n\n\"Vai niin! Kuvat syntyvät siis ilmavirroista. Tämä on minulle ihan\nuutta. Olen tähän asti luullut, että kuvat tehdään kynällä tahi\nvalokuvaamalla.\"\n\n\"No entäs peilikuvat sitten?\"\n\n\"Jaa no, peilikuvat tosin.\"\n\n\"No, ilma vaikuttaa muutamassa suhteessa ihan kuin peili.\"\n\n176\n\n\"Se tuntuu kyllä todenmukaiselta. Kangastusopissa olen minä mestari.\"\n\n\"No, sittenhän myönnätte, että teidän henkenne olivat vaan\nkangastuksia, samoin kuin — —\"\n\nHän keskeytti puheensa. Hänen huomionsa kiintyi tuleen, joka\ntumman-punaisena paloi taivaanrannalla ja tulen yli hölläileviä pilviä.\nJa korkeampana näitä pilviä, tulen tällä puolen, ja vapaasti ilmassa\nriippuvana, näkyi nyt tulen valaisema, tasaisen maiseman ylösalasin\nkäännetty kuva. Vasemmalta tuli pimeydestä sama ratsastaja, jonka\nmiehet jo ennen olivat nähneet, mutta ylösalasin käännettynä.\n\n\"Samoin kuin tuo tuossa\", jatkoi Vanha Kovakoura, osoittaen kangastusta.\n\nHän ei ollut vielä loppuun puhunut, kun jo näkyi toinen ratsastaja,\ntakaa-ajaen ensimmäistä.\n\n\"Voi armoton!\" huusi Rankko. \"Tuo on sama, joka näkyi eilen tornadon\naikana.\"\n\n\"Vai niin, hänkö se on?\" vastasi Vanha Kovakoura. \"Nyt teidän täytyy\nmyöntää että ne ovat kaksi eri henkilöä. Ja katsokaa, tuolla tulee\nvielä lisää muita.\"\n\nÄsken mainittua ratsastajaa seurasi vielä viisi tahi kuusi, kaikki\nlaukaten, mutta ylös alasin.\n\n\"Ei, tämä on jo liikaa!\" sanoi Ontuva Rankko. \"Jos olisin yksin,\nolisin pulassa. Olen tosin kuullut, puhuttavan aaveista, jotka yöllä\nratsastavat pää kainalossa, mutta että kaikki nuo ratsastavat päällään,\non toki liikaa.\"\n\n\"Eihän se niin kauhistuttavaa ole. Edelliset kuvat taittuivat monta\nkertaa, nämät vaan kerran. Muuten tulee meidän pian tutustua noihin\nhenkiin. Pian hevostenne selkään, herrat! Varmaankin on tuo ensimmäinen\nratsastaja Erämaan Henki. Häntä vainotaan, ja koska hän on kunnon mies,\notamme hänet turviimme.\"\n\n\"Oletteko hullu!\" huusi Ontuva Rankko. Sehän olisi henkimaailmaa\nvastaan rikkomista. Muistakaa, kuinka kuolematon Göthe laulaa:\n\n    Äl' ihminen laita luojaa:\n    Sä saavut suurehen vaivaan,\n    Kun vaimoin ja lasten suojaan\n    Noin tuoda tahdot sä taivaan.”\n\n[Sekasotkua Schillerin Sukeltajasta.]\n\nMutta toiset eivät häntä kuunnelleet; he noudattivat Vanhan Kovakouran\nkehoitusta. Häneen luottaen ymmärsivät he, ettei hän vaatisi heiltä\nmitään naurettavaa tahi vaarallista.\n\n\"Otammeko kuormahevosetkin mukaamme?\" kysyi Helmiaho.\n\n\"Otamme. Tuskinpa tulemme tänne kaikin takaisin. Te tosin aiotte vaan\nsaattaa meitä tänne, mutta nykyisissä oloissa te kai ratsastatte vähän\nmatkaa muassa?\"\n\n\"Tietysti. Tahtoisin minäkin mielelläni puhutella Kostavaa Henkeä.\"\n\nRengit ohjasivat kuormahevoset. Rankkokin nousi satulaan. Hän ei ollut\nvastustellut yritystä pelosta, vaan tavallisesta kiistämishalustaan.\nJoukko lähti ajamaan täyttä laukkaa aavikon yli.\n\nKun ratsastajat jättivät tähänastisen olinpaikkansa, katosi kangastus\nheidän näkyvistään. Ainoastaan loimuava tuli näkyi vielä.\n\nEtupäässä ratsasti Vanha Kovakoura, heti hänen kintereillään molemmat\nveljekset, joiden muulit ikäänkuin riivatut seurasivat kuuluisan\nmetsästäjän mustaa hevosta. Hän ei ratsastanut suoraan tulta kohti,\nvaan pohjoisempaan. Hän ei voinut nähdä päämaaliansa; hänen täytyi\nkulkea arvion mukaan. Ja tämä oli hyvin vaikeata, kun kangastus nyt oli\nkadonnut, joten hänellä ei ollut mitään merkkiä matkansa suunnalle ja\nratsastajat, joita hän ajoi takaa, kulkivat hyvin nopeasti.\n\nPieni joukko kiiti eteenpäin kuin hurja metsästys. Vanhan Kovakouran\ntäytyi pidättää hevostaan, muuten eivät toiset olisi voineet häntä\nseurata. Kymmenessä minuutissa kuljettiin useita kilometriä, eikä\nkuitenkaan näyttänyt siltä kuin lähestyisivät tulta, joka pikemmin\nnäytti suurenevan kuin pienenevän.\n\nVielä kului kymmenen minuuttia. Silloin kirkasi Vanha Kovakoura ja\nosoitti oikealle.\n\nSiellä lähestyi kaksi pilkkua, ensin vaalea ja sitten tummempi.\nKauempana heidän takanaan oli koko joukon tummia pilkkuja; nämät\nkoettivat seurata ensimmäisiä. Ne olivat ratsastajia.\n\nValo lankesi takasivulta heihin, jotta jo kaukaa saattoi eroittaa\nensiksi tulevan pörröisen vartalon. Vanha Kovakoura pysähtyi ja hyppäsi\nsatulasta.\n\n\"Astukaa alas!\" huusi hän toisille. \"Koska me tulemme pimeästä, eivät\nhe ole vielä meitä nähneet, vaikka me näemme heidät. Meidän hevostemme\ntulee laskeutua maata. Mutta samassa kun taas istun satulaan, tulee\nteidän tehdä samoin.\"\n\nHe tottelevat hänen käskyänsä.\n\nVanha Kovakoura oli viisaasti valinnut pienen, varjoisen notkon. Kun\nhevoset makasivat ja miehet olivat niitten viereen kyykistyneet, ei\nvalosta tullut ratsastaja voinut nähdä pimeydessä olioita ennenkun hän\noli ihan lähellä heitä.\n\nEtumainen ratsastaja oli nyt ehkä noin kuudensadan askeleen päässä\nheistä; toinen seurasi noin kolmensadan askeleen päässä ja ne muut\nkuusi samalla välimatkalla hänestä.\n\n\"Mitä heille teemme? Ammummeko heidät kuoliaaksi?\" kysyi Helmiaho.\n\n\"Emme, he eivät ole tehneet meille mitään pahaa, enkä minä vuodata\nverta ilman pätevää syytä. Ainoastaan tuon ensimäisen vainoojan kanssa\ntahtoisin pari sanaa puhua. Antakaa minun ensin toimittaa asiani\nyksinäni. Teidän ei tarvitse sillä aikaa tehdä muuta kuin ajaa nuo muut\nkuusi pois.\"\n\nHän irroitti lasson vyötäisistään. Toisen pään, jossa oli solmu,\nkiinnitti hän satulannuppiin. Toisessa päässä oli rengas ja siitä\nteki hän niin suuren silmukan, että se ulettui heittää ihmisen pään\nympäri. Muun osan tuota viisisäistä ja noin 12 metrin pituista hihnaa\nkietoi hän etusormen ja peukalon välitse kyynäspään ympäri kiemuroihin,\njotka hän piti vasemmassa kädessään ja oikeassa kädessä oli hänellä\nensimmäinen vetosolmu, siten että hän piti rengasta etusormella ja\npeukalolla.\n\nNäin hän oli äkkiä valmis, ennenkuin ensimmäinen ratsastaja saapui.\nTuliat suuntasivat suoraan notkoa kohti.\n\nNyt kuului jo ensimmäisen hevosen kavioitten kopse. Se oli korkea\nmusta hevonen. Ratsastajalla oli päässään valkoisen puhvelin pääkallo\nja siitä riippui takkuinen talja hevosen kupeen alapuolelle. Hänen\nkasvonsa olivat niin syvällä pääkallossa, ettei niitä ollut mahdollinen\ntuntea.\n\nKun hän oli noin kymmenen askeleen päässä notkosta, nousi Vanha\nKovakoura pystyyn. Ratsastaja huomasi hänet heti, mutta ei saanut\nhevostansa pysähtymään ennenkuin ihan Vanhan Kovakouran edessä.\n\n\"Pysähdy! Kuka sinä olet?\" kysyi tämä.\n\n\"Erämaan Henki\", vastattiin kolkolla äänellä pääkallon alta. \"Entäs\nsinä?\"\n\n\"Minä olen Vanha Kovakoura. Astu levollisesti maahan. Me suojelemme\nsinua.\"\n\n\"Kostava Henki ei tarvitse suojelusta. Minä kiitän teitä.\"\n\nNäin sanottuaan kiidätti hän yhä hevostaan.\n\nTähän keskusteluun oli tarvittu vaan pari silmänräpäystä. Tällä välin\noli kuitenkin jo toinen ratsastaja saapunut. Vanha Kovakoura asettui\nhajasäärin seisomaan maassa makaavan hevosensa yli, lasso molemmissa\nkäsissään. Hän maiskutti hiljaa kielellään ja tuo erinomaisesti hyvin\nopetettu hevonen oli heti jaloillaan, ikäänkuin maasta kasvaneena.\n\nToinen ratsastaja peljästyi tuota odottamatonta esinettä. Ei hänkään\nvoinut pysäyttää hevostaan niin pian kuin olisi tahtonut, vaan työntyi\nhänkin ihan Vanhan Kovakouran päälle.\n\n\"Pysähdy, punanahka! Kuka te olette?\" kysyi tämä.\n\n\"Tuli ja leimaus, Vanha Kovakoura!\" pääsi miehen suusta. \"Menkää\nhiiteen!\"\n\nHän kannusti hevostaan, päästäkseen sieltä pian pois.\n\n\"Pysähtykää! sanoin\", käski metsästäjä. \"Tahtoisin vähän lähemmältä\nkatsella teidän intiaaninaamaanne, kuka tietää, mitä sen takana piilee.\"\n\n\"Sitten, jahka minulle paremmin sopii.\"\n\nJa niin hän kiiti pois. Mutta Vanha Kovakoura lähti häntä takaa-ajamaan.\n\nKun ratsastaja oli lausunut viimeiset sanansa ivallisella äänellä,\nryntäsi nuori komankhi pystyyn.\n\n\"Uh!\" huudahti hän. \"Tuo oli erään kalpeakasvon ääni, jonka minä\ntunnen. Terässydämmelläkin on tuolle miehelle jotakin sanottavaa.\"\n\nHän nosti aseensa ja tähtäsi; kuitenkin laski hän sen heti ja sanoi:\n\n\"Vanha Kovakoura sai hänet jo kiinni.\"\n\nKarkuri oli päässyt tuskin kymmenen hevosen askelta pakoon, kun jo\nVanha Kovakoura oli hänen kintereillään, heitti paulan neljä, viisi\nkertaa ympäri ja viskasi sen ratsastajaa kohti. Hihna liukui helposti\nkiemuroista, joita Vanha Kovakoura piteli höllinä vasemmassa kädessään\nja paula lankesi lujasti karkurin kaulaan. Heti pysäytti Vanha\nKovakoura hevosensa. Kun lasso oli kiinni satulannupissa, juoksi hihna\npian loppuun, paula vetäytyi tiukemmasti ratsastajan kaulan ympäri\nja tämä temmattiin satulasta. Samassa hyppäsi Vanha Kovakoura maahan\nja kiiruhti hänen luokseen. Maassa makaava mies ponnisteli turhaan,\npäästäkseen lassosta irti.\n\nTällävälin olivat ne muut kuusi ratsastajaa lähestyneet; he olivat\nvalko-ihosia. Vanhan Kovakouran kumppanit olivat silloin antaneet\nhevosensa nousta maasta ja äkkiä astuneet satulaan. Nuo kuusi miestä\nhämmästyivät, tahi oikeastaan peljästyivät, kun he noin äkkiä näkivät\nedessään lukuisamman joukon ratsastajia, kuin mitä heitä oli. He\nväistyivät sivulle, päästäkseen ohi. Mutta silloin huomasivat he että\neräs heidän joukostaan, luultavasti heidän johtajansa, temmattiin\nlassolla hevosen selästä. He tunsivat itsensä kykenemättömiksi häntä\nauttamaan ja pakenivat sentähden täyttä laukkaa kaikille suunnille.\n\nTämän viime tempun tekivät he vaikeuttaakseen takaa-ajamista; mutta\nei kenenkään mieleen juolahtanut lähteä heidän jälkeensä. Eihän\nVanha Kovakoura ollut sitä tahtonut; ja sitäpaitsi osoitti heidän\npakenemisensa, ettei heillä ollut hyvä omatunto. He saivat siis\nesteettömästi paeta ja miehet menivät katsomaan näitten maassa\nrimpuelevaa johtajaa.\n\nVanha Kovakoura, joka nyt oli riisunut häneltä aseet pois, sanoi:\n\n\"Olisitte tehneet viisaimmin, jos olisitte totelleet minun käskyäni,\nherrani. Sen, jonka minä käsken pysähtymään, täytyy pysähtyä.\nTahdotteko sanoa kuka te olette? Ja miksi tuommoinen puku? Ette\nsuinkaan sentään todenteolla luule Vanhan Kovakouran pitävän teitä\nintiaanipäällikkönä? Keneltä olette nuo kauniit kotkansulat ottaneet?\"\n\nMies ei vastannut.\n\n\"Ette sittekään tahdo mieltäni noudattaa? Ette näy tuntevan itseänne\noikein varmaksi. Tahdon siis katsoa teitä kasvoihin.\"\n\nVoimallisilla käsivarsillaan nosti hän hänet jaloilleen, kasvot valoa\nkohti. Sitten kävi hän tukkaan kiinni ja yhdellä nykäyksellä tempasi\nhän sekä tukan että höyhenkoristuksen hänen päästään.\n\n\"No, voi päiviäni!\" huudahti Helmiaho. \"Tuohan on tuo suuri\nrakuunaupseeri! Helkkarissa! miksi miehellä on tuommoinen intiaanipuku.\nOlen iloinen saadessani niin pian teidät nähdä. Olemme löytäneet ja\ntyhjentäneet pukuvarastonne tuolla pensaikossa. Olitte sen huonosti\nkätkeneet; univormunnekin on löydetty. Mitä luulette meidän nyt tekevän\nteille?\"\n\n\"Te ette voi minulle mitään tehdä\", vastasi mies raivostuneena. \"Kuka\nteistä voi todistaa minun tehneen hänelle mitään pahaa?\"\n\n\"Vai siihen te luotatte! Vielä ette ole mitään meille suoraan tehneet,\nmutta teillä oli pahat aikeet ja siitä syystä voisimme me aavikonlakien\nmukaan teitä vähän kiristellä, mutta me emme ole pyöveleitä ja\nsentähden päästämme teidät.\"\n\n\"Niin on teidän tekeminenkin, sillä ette voi näyttää toteen minun\ntehneen pahaa.\"\n\n\"Voisimmepa kyllä, mutta se ei mitään hyödyttäisi. Sentähden me,\nvalko-ihoiset, teidät päästämme. Mutta tuossa seisoo punainen mies,\njolla todenmukaisesti on jotakin kanssanne suoritettavaa. Katsokaa\nhäntä!\"\n\nKomankhi astui esille. Mies katseli häntä ja sanoi:\n\n\"Tuota ihmistä en tunne.\"\n\n\"Älä valhettele, konna!\" ärjäsi Timi hänelle. \"Ehkä et tunne minuakaan,\netkä veljeäni? Ettekö ole hyökänneet näitten syyttömien komankhien\nkimppuun, tappaneet toisen ja vainonneet toista, kunnes meidän\nonnistui viekotella teidät harhateille. Olemme sitten ajaneet teitä\ntakaa ja viisaasti teit, kun nyt juoksit suojaan meidän syliimme.\nSiten säästit meiltä paljon vaivaa, ja älä luulottelekaan pääseväsi\nnyt luikertelemaan valheilla pois. Tunnusta siis muitta mutkitta\nsyyllisyytesi!\"\n\n\"En tiedä mitään syytä\", vastasi vanki, hampaitaan kiristäen.\n\nSilloin laski Vanha Kovakoura kätensä raskaasti hänen olalleen ja\nlausui:\n\n\"Te näette nyt miten asiat ovat, ja luulen teidän kuulleen, ettei minun\nkanssani ole leikittelemistä. Mitä aiotte tehdä siirtolaisille, joita\ntuon hurskaan Topias Taivolan piti viedä Ljaano estakaadon yli? Missä\nnuo ihmiset nyt ovat, ja miksi sytytitte kaktuspensaat tuleen? Jos\nnäihin kysymyksiin vastaatte todenperäisesti, saatte lempeän tuomion.\"\n\nMies oli kuitenkin siksi paatunut, että hän lupauksesta huolimatta\npysyi valheessa kiinni.\n\n\"En tiedä, mitä tahdotte. En tunne tuota intiaania, enkä noita\nisonokkaisia miehiä, vielä vähimmin tunnen Topias Taivola-nimistä\nmiestä. En myös tiedä mitään siirtolaisista.\"\n\n\"Mistä syystä vainositte Erämaan Henkeä?\"\n\n\"Henkeä? Juttuja! Mies on konna, joka ampui erästä joukostamme kuulan\nkeskelle otsaa.\"\n\n\"Teillä ei ole muuta meille sanottavaa?\"\n\n\"Ei sanaakaan.\"\n\n\"Kuulkaa siis tuomionne! Teidän aikeenne menevät myttyyn, sillä me\notamme siirtolaiset suojelukseemme. Te valhettelette siis omaksi\nvahingoksenne. Sanokoon nyt nuori, punainen veljenne, mistä hän tätä\nmiestä syyttää.\"\n\n\"Tämä valko-ihoinen on ampunut minun isäni, päällikön, Tulitähden,\nkuoliaaksi. Howgh!\"\n\n\"Minä uskon sinua. Sentähden on murhaaja tästä hetkestä sinun. Tee\nhänelle mitä tahdot!\"\n\n\"Hyi häpeä!\" huusi vanki. \"On sekin urostyö. Olenhan tässä niin lasson\nkiristämä, ettei tuolla konnalla ole vaikea minua tappaa.\"\n\nKomankhi kohotti kätensä halveksivalla liikkeellä ja sanoi:\n\n\"Komankhi ei ota päänahkaa lahjaksi. Hän tappaa murhaajan, mutta\nsemmoisella tavalla, joka sopii urhoolliselle soturille. Odottakoon\nveljeni tässä hetken!\"\n\nHän kiirehti pois yön pimeyteen, mutta palasi pian, tuoden vangitun\nmiehen, Isännän, hevosen. Se oli juossut kappaleen matkaa ja sitten\npysähtynyt, ja intiaanin tarkka aisti oli sanonut, mistä hän sen\nlöytäisi.\n\nIntiaani laski pois kaikki aseet paitse veistä. Sitte nousi hän hevosen\nselkään ja sanoi:\n\n\"Päästäköön veljeni miehen vapaaksi, ja antakoon hänelle hänen\nveitsensä. Sitten saa hän nousta hevosen selkään ja lähteä minne\ntahtoo. Terässydän seuraa häntä ja taistelee häntä vastaan. Aseet ovat\nsamat: veitsi veistä vastaan, henki henkeä vastaan. Jollei Terässydän\nole tunnin päästä takaisin palannut, makaa hän kuolleena Ljaano\nestakaadon hiekalla.\"\n\nNäin oli urhoollisen nuorukaisen tahto ja sitä täytyi noudattaa. Isäntä\nsai veitsensä, vapautettiin lassosta ja hyppäsi satulaan. Hän kiiti\npois sieltä sanoen:\n\n\"Halloo! Minun aikeitani ette nyt voi vastustaa. Näemme toisemme taas,\nja silloin — Jumala teitä armahtakoon!\"\n\nTerässydän päästi komankhien kimakan sotahuudon ja lähti nuolen\nnopeudella hänen jälkeensä.\n\nMuut jäivät vaieten paikoilleen. Tosin lausui joku jonkun huomautuksen\nsiinä istuessaan, mutta olo tuntui jokaisella niin painostavalta, että\nyleensä mieluummin oltiin puhumatta.\n\nNeljännestunti kului ja vielä toinenkin. Tuli kiihtyi yhä. Äkkiä\nkuulivat he laukkaavien hevosten kavioitten töminän. Komankhi palasi\ntakaisin, taluttaen vihollisensa hevosta suitsista. Vyössään riippui\nuusi päänahka. Itse ei hän ollut haavoittunut.\n\n\"Terässydän on nyt lähettänyt yhden murhaajista isänsä jälkeen\", sanoi\nhän, astuen miesten luo. \"Muut seuraavat pian jälestä. Howgh!\"\n\nTämä oli aavehetken verinen loppu.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nBen Uusikuu.\n\n\nSe kohta, jossa Uuden Mejikon kaakkoiskulma yhtyy Teksasin alueeseen,\non kaukaisen lännen vaarallisimpia paikkoja. Siinä ovat vieretysten ne\nalueet, joissa komankhit ja apakhit kuljeksivat ympäri ja tästä seuraa,\nettä seutu aina on epävarma.\n\nNäitten heimojen välillä ei koskaan voi syntyä rehellistä, pysyvää\nrauhaa. Molemmin-puolinen viha on siksi liian syvälle juurtunut.\nTapahtuupa niinkin, että semmoisinakin aikoina, jolloin sotakirves on\nsyvälle maahan kaivettuna, tuikkaa tuhoa tuottava tuli vielä tuhan alta\nja saattaa vähimmästäkin syystä leimahtaa ilmituleen.\n\nNämät vaan lyhyinä aikoina tauonneet vihollisuudet, vaativat tietysti\nuseimmat uhrit siellä, missä molempien alueet yhtyvät. Raja ei käy\nsuorana viivana, eikä se ylipäätään ole täsmälleen viitoitettukaan;\nsentähden sattuu sangen usein molemminpuolisia rajariitoja, ja silloin\n\"laukeavat pyssyt itsestänsä\", käyttääksemme erästä ruhtinas Bismarkin\nlauselmaa.\n\nLännen mies antaa näille vaarallisille seuduille nimen \"The shears\"\n= sakset, ja tämä on sangen sattuva nimitys. Rajaviivat ovat\nliikkuvaiset; ne aukenevat ja sulkeutuvat saksien tavoin ja se, joka\nväliin joutuu, on onnellinen, jos hän ehein nahkoin pääsee pois.\nSe valkoihoinen, joka siellä näyttäytyy, on joko hyvin uskalias,\ntahi hyvin varomatoin ihminen, kumpaisessakin tapauksessa kiertelee\n\"kuoleman kotka\" alati hänen päänsä päällä.\n\nKomankhien ja apakhien alueitten raja oli tämän kertomuksen aikana\nsiinä, missä Pirunvuorilta alkava Togah-joki laskee Pekos-jokeen.\nSieltä länteen ylenee maa Sierra Kuadalupe, Sierra Pilaros ja Sierra\ndel Diablo nimisiin vuoriin, ja näistä itäänpäin leviää \"Staked plains\"\n— kuuluisa Ljaano estakaado.\n\nMutta Ljaano estakaado ei ala heti rannasta; sitä erottaa rannasta\nvuorijono, joka milloin yhtenä, milloin useampana haarana kulkee\naavikkoa pitkin kaakkoiseen suuntaan. Näitten haarojen eli selänteiden\nvälillä on pitkiä, usein synkännäköisiä laaksoja, ja näitä leikkaa\nahtaat, rotkonkaltaiset poikkilaaksot, jotka päättyvät aavikkoon.\n\nJoen lähettyvillä tapaa toisinaan siinä paikoin, missä maanlaatu\nniin sallii, melkein rehevän kasvullisuuden. Samoin kuin Gobin ja\nSaharan erämaista puhuttaessa, ei sovi tässäkään käyttää sanaa\nerämaa sen ahtaimmassa merkityksessä. Siinä, missä Ljaano estakaadon\nläntinen laita ylenee edellämainittuihin vuoriin, saa se näistä monta\npientä vesistöä, jotka tosin enimmäkseen häviävät hiekkaan, mutta\nkuitenkin aikaansaavat semmoisen kosteuden, että niitten rannoilla\nkasvaa pensaita, jopa puitakin. Nämät viheriät kohdat ovat Ljaanon\nhiekkamerellä ikäänkuin saarekkeita ja näitten välissä on leveämpiä\ntahi kapeampia, syvempiä tai matalampia mutkia, joissa myös kasvaa\nruohoa ja muita kasvia.\n\nJopa kertoi tarukin että keskellä Ljaanoa löytyisi hyvää juomavettä\npulppuava lähde, joka muodostaisi pienen järven ja jonka rannoilla\nkasvaisi varjostavia puita ja pensaita. Vanhat metsästäjät olivat tätä\nkertoneet, mutta itse eivät milloinkaan olleet nähneet lähdettä tai\njärveä. Oppineet, jotka olivat tästä kuulleet puhuttavan, olivat olleet\nsitä mieltä, ettei ollut maantieteellisesti mahdotonta löytää vettä\nkeskellä erämaan aavikkoa.\n\nTogah-joen rannalla istui neljä miestä, joitten ulkonäkö ei juuri\nollut luottamusta herättävä. Heidän pörröistä, kampaamatonta tukkaansa\nja partaansa ei ollut pitkään aikaan siivottu; heidän vaatteensa\nolivat siinä tilassa, että jokainen röttiräätäli olisi pitänyt\nne auttamattomina, ja heidän ruskeat kätensä sekä ahavoittuneet\nkasvonsa eivät suinkaan useaan kuukauteen olleet vettä nähneet. Mutta\nsen paremmin olivat he aseilla varustetut. Jokaisella heistä oli\ntakaaladattava kivääri vieressään, ynnä paitsi veistä, kaksi revolveria\nvyössään.\n\nKolme näistä miehistä oli varmaankin ameriikkalaisia. Sen saattoi\npäättää heidän pitkistä, laihoista vartaloistaan, kamarasta ja\nkapearintaisesta yläruumiistaan sekä terävistä kasvojenpiirteistä.\nMutta vaikeampi oli määrätä mihin kansakuntaan neljäs mies kuului.\n\nTämä mies oli lyhytvartaloinen ja leveäharteinen; hänellä oli\nerinomaisen isot, leveät kädet sekä leveät kasvot ja sangen isot,\nulkonevat korvat. Jos häntä vaan äkkiä katseli, saattoi pitää häntä\nneekerinä sillä hänen kasvonsa olivat silmiin asti ruudin savusta\nmustat, tahi oikeammin sinisenmustat. Hän piti hattuansa tavallisesti\nsyvälle otsaan painettuna, mutta kun hän työnsi sen niskaan, saattoi\nnähdä, että ihonsa oli nenänjuureen asti valkoinen. Varmaankin oli\nräjähtänyt ruuti polttanut miehen kasvot. Tästä huolimatta ne eivät\nkuitenkaan olleet kammottavat. Kun häntä tarkemmin katseli, joutui\nsiihen päätökseen, että hän varmaan oli kunnon ihminen.\n\nSama oli muitten kolmen laita. Jos olisi nähnyt heidät nykyisessä\npuvussaan istuvan jossakin sivistyneessä seudussa, olisi varmaankin\nheidän tieltään väistynyt; mutta ken heitä lähemmin katseli, täytyi\ntuon pelvon kadota.\n\nNäitten neljän hevoset söivät pensaitten välissä kasvavaa runsasta\nruohoa. Ne näyttivät rasittuneilta. Satulat ja ohjakset olivat vanhat\nja monin paikoin huonosti korjatut.\n\nHevosten omistajat olivat päässeet ruoalta. Ympäri sirotelluista luista\nsaattoi arvata heidän paistaneen pesukarhun pienen tulen ääressä,\njoka vielä heikosti hehkui. Keskustellessaan eivät he unohtaneet\nusein terävästi silmäten tutkia seutua. He olivat nyt juuri \"saksien\"\nalueella, joka vaati suurinta tarkkaavaisuutta.\n\n\"Nyt on jo aika meidän tehdä päätös\", sanoi vanhimmalta näyttävä\nameriikkalainen.\n\n\"Jos ratsastamme Ljaano estakaadon yli, pääsemme pikemmin perille,\nmutta silloin saattaa myös käydä niin hullusti, että tämä vanha\npesukarhu on viimeinen lihapalanen, jonka me moneen aikaan saamme\nposkeemme pistää. Mutta jos sitävastoin ratsastamme Pekos-joelle, niin\nei meidän tarvitse kärsiä nälkää eikä janoa, mutta silloin teemmekin\nkierroksen, johon menee viikko. Mitä ajattelet sinä, Tylppä?\"\n\nTylppä, joka istui hänen vieressään, siveli miettivästi partaansa ja\nvastasi sitten:\n\n\"Jos oikein kaikkea punnitsen, ehdotan minä, että ratsastamme aavikon\nyli ja luulen, että myönnät minun olevan oikeassa.\"\n\n\"Anna meidän kuulla syysi.\"\n\n\"Yksi viikko on pitkä aika, jota en tahdo päästää hukkaan menemään.\nPekos-joen luona on meidän peljättävä apakheja, aavikolla taas\nLjaano-kotkia. Ne ovat siis sujut. Meidän ei tarvitse kulkea aavikon\nkoko leveyttä. Jos suuntaamme kaakkoon Rio Kontsjoon päin, joudumme\nsille karavaanitielle, joka vie Fort Masonista Fort Leatoniin, eikä\nmeidän tarvitse peljätä huonoa seuraa, ei nälkää eikä janoa. Tämä on\nminun mielipiteeni. Mitä siitä sanot, Välttäri?\"\n\n\"Olen ihan samaa mieltä\", vastasi Välttäri, kolmas ameriikkalainen.\n\"Ylipäätään olen minä sitä mieltä, ettei Ljaano estakaado ole\npuoltakaan niin vaarallinen kuin luullaan. Joka sitä kerran on\nkulkenut, kerskailee niin paljon sen vaaroista, että luulisi sen olevan\noikean helvetin. Minä puolestani tutustuisin huvikseni tuohon, ja olen\nvalmis.\"\n\n\"Juuri siitä syystä, ettet tunne Ljaanoa\", sanoi Viinanen.\n\n\"Tunnetko sinä sen sitten?\"\n\n\"En, mutta olen kuullut henkilöiltä, joiden totuuden rakkautta en\nvoi epäillä, sellaista, joka saa minut pöyristymään. Nyt vasta kun\nolemme tämän aavikon rajalla, käsitän mihin uhkarohkeaan yritykseen\nme antautuisimme. Ei kukaan meistä tunne Ljaanoa. Ajatteles, jos\njoutuisimme eksyksiin, jos vesi meiltä loppuisi, jos — —\"\n\n\"Jos, jos ja taas jos!\" keskeytti hänet Tylppä. \"Sen, jolla on niin\nmonta _jos'ia_, ei ylipäätään pidä ryhtyä mihinkään. Olethan sinä\nmuuten rohkea mies! Pelkäätkös ehkä nyt?\"\n\n\"Pelkäänkö? Ei tule kysymykseenkään. Varovaisuuden ja pelvon välillä\non ääretön erotus, enkä luule että olette milloinkaan nähneet\nminun pelkäävän. Meitä on neljä henkeä. Mitä enemmistö päättää, se\ntapahtukoon. Ennenkuin tehdään päätös, täytyy miettiä. Sitä minä\ntahdon, eikä sen pitäisi antaa aihetta kysymään: pelkäänkö? Kaksi on\nnyt mielipiteensä lausuneet; he aikovat aavikon yli. Sano nyt sinä, Ben\nUusikuu, yhdytkö sinä heihin, vai kuinka?\"\n\nTämä kehotus lausuttiin miehelle, jolla oli ruudinsavuttamat kasvot.\nHän koski kädellään sotilaan tavoin hattunsa laitaan ja vastasi:\n\n\"Palvelianne, master Viinanen. Minä ratsastan mukaan, mentäköön syteen\ntai saveen.\"\n\n\"Se ei ole suora vastaus, jommoisen minä tahdon. Mennäänkö Pekos-joelle\ntai Ljaano estakaadon yli?\"\n\n\"Ljaano estakaadon yli, jos saan pyytää. Tahtoisin hyvin mielelläni\nnähdä tuon vanhan santakuopan.\"\n\n\"Santakuopan! Oh, älä petä itseäsi, vanha setä! Luuletkos voivasi\nhypätä sen pohjaan ja sitte heti taas ylös? On se vähän isompi, kuin\nsinä näyt otaksuvan. Saat ratsastaa ehkä neljä, viisi päivää ennenkuin\ntuo santakuoppa on takanasi. Ja juuri siinä tapauksessa, että kuljemme\naavikon eteläistä osaa, on hyvin luultavaa, että tapaamme intiaaneja.\"\n\n\"Tulkoot! En ole koskaan tehnyt punanahoille mitään pahaa, eikä siis\nminun tarvitse heitä peljätä. Ja ompa meillä hyvät aseet, jos he ovat\nmeille vihamielisiä. Neljä vahvaa miestä, jotka ovat niin paljon ruutia\nmaistaneet kuin me, tulee kahdenkymmenen, vieläpä useammankin intiaanin\nkanssa hyvin toimeen.\"\n\n\"Totta kyllä. Mutta mitä ruutiin tulee, olet sinä sentään meitä paljon\nkokeneempi. Lienee ollut kokonainen ruutitynnyri, joka on sinun nenäsi\nedessä räjähtänyt.\"\n\n\"Melkeinpä vaan.\"\n\n\"Miten se tapahtui? Sinä et ole vielä sitä meille kertonut. Onko se\nmikään salaisuus?\"\n\n\"Ei ole, mutta minulla ei ole syytä iloita siitä, sentähden en siitä\npuhu. Se oli viedä minulta hengen. Ainakin olivat silmäni vaarassa ja\njollei vanhaa ystävääni, Silmänkääntäjä-Reittoa, olisi ollut, olisin\nnyt sokea tahi kuollut.\"\n\n\"Mitäs sanot? Tunnetko Reiton? Olen usein ja paljon kuullut siitä\nmiehestä puhuttavan.\"\n\n\"Olimme hyvät toverit ja teimme yhdessä monet temput, jotka olisivat\nmuita kauhistuttaneet. Jos kerran vielä saisin hänet nähdä! Mutta\nkadonnut hän näyttää olevan. Minä ihmettelen millä aavikolla hänen\nluunsa vaalenevat! Minun on häntä paljosta kiittäminen siitä asti kun\nhän teki Voro-Revon aikeet tyhjäksi.\"\n\n\"Voro-Revon?\" kysyi Viinanen hämmästyneenä. \"Oletkos sinäkin tuota\nkuuluisata rosvoa tapaellut?\"\n\n\"Valitettavasti tein hänen kanssaan läheisempää tuttavuutta kuin\nminulle mieluista oli. Miehen nimi oli Heikki Repo, niin hän kumminkin\nitsensä nimitti. En tiedä, oliko tämä hänen oikea nimensä, sillä hän\non luultavasti käyttänyt eri nimiä. Missä hän sukelsi esiin, siinä ei\nkukaan ollut varma hevosestaan, majavannahkavällyistään tahi muusta\nomaisuudestaan, eikä kukaan voinut häntä estää, sillä hän menetteli\naina verrattoman viekkaasti. Hän katosi aina yhtä nopeasti, kuin\nhän oli tullutkin. Jos hänet joskus tapaisin, niin kyllä minä hänen\nmuistaisin! Kuulan hän ainakin saisi, sillä minä — — — mutta kuulkaa!\"\n\nHän keskeytti puheensa, nousi puoleksi seisoalleen ja kuunteli jokea\nkohti. Hevosetkin, jotka eivät olleet sieltä kaukana, höristivät\nkorviaan. Kuului kavion kopsetta.\n\nMiehet ponnahtivat pystyyn ja laittoivat aseensa ampumakuntoon.\n\n\"Lienevätkö punanahkoja?\" kuiskasi Tylppä.\n\n\"Ei, ne ovat valkoisia ja niitä on vaan kaksi\", vastasi Ben Uusikuu,\ntarkastaen suojelevan pensaan takaa tulioita. \"He ovat mejikkolaisissa\nvaatteissa. He pysähtyvät tarkastamaan jälkiämme, joita he kai tänne\nasti ovat seuranneet.\"\n\nViinanen asettui viereen, voidakseen hänkin katsella noita kahta\nmiestä. He olivat pysähtyneet ja istuivat hevosillaan hyvin\netukumarassa, osatakseen tarkastaa ruohossa näkyviä jälkiä. Heidän\nvaatteensa ja aseensa olivat mejikkolaisten tavallisia: leveät housut,\nkirjavat liivit, lyhyet, väljät hopeakalunoilla koristetut takit,\nliehuvat, punaiset kaulahuivit, samallaiset vyöt, joista veitsen-\nja pistoolinperät pilkistivät näkyviin, leveälieriset hatut ja,\nviimeisinä, vaikka ei vähimpinä, tavattomat kannukset kantapäissä.\n\nHeidän hevosensa näyttivät niin hyvinvoivilta, että se herätti\nkummastusta näillä seuduin.\n\n\"Noita meidän ei tarvitse pelätä\", kuiskasi Viinanen. \"He ovat\nmejikkolaisia ratsastajia, jotka me kyllä saamme lausua tervetulleiksi.\"\n\nHän astui esille ja huusi:\n\n\"Tässä ovat ne, joita haette, herrat! Toivon, ettette pahassa aikeessa\nole jälkiämme seuranneet?\"\n\nMejikkolaiset peljästyivät nähtävästi, kun he noin äkkiä kuulivat\npuhuttelua ja näkivät pitkän ameriikkalaisen. Tulisesti tempasivat he\naseensa satulannupista.\n\n\"Antakaa olla!\" huusi Viinanen. \"Me olemme kunniallisia miehiä, eikä\nteidän tarvitse meitä peljätä.\"\n\n\"Kuinka monta?\" kysyi toinen heistä.\n\n\"Neljä. Teidän aseenne eivät siis teitä hyödyttäisi, jos me olisimme\nteille vihamiehiä. Tulkaa ihan levollisesti tänne!\"\n\nHe puhuivat ensin muutaman sanan keskenään ja ajoivat sitte hitaasti\nhevosensa eteenpäin. Sitten vasta kun olivat tarkasti katselleet noita\nkolmea ameriikkalaista ja epäluulolla tutkineet paikan, astuivat he\nhevosten selästä.\n\n\"Te olette vietävän varovaisia, herrat\", sanoi Viinanen. \"Näytämmekö\nryöväreiltä?\"\n\n\"No, en juuri saata sanoa, että vaatteillanne paljon komeilette\",\nvastasi toinen hymyillen. \"Ja mitä hevosiinne tulee, sopivat ne tuskin\nsirkusnäytäntöön. Karampoo! tehän näytätte rappiolle joutuneilta, hyvät\nherrat!\"\n\n\"Saatatteko muuta pyytää tällaisessa seudussa? Täytyyhän tässä\nratsastaa kokonaisen viikon ennenkun saapuu seuraavaan uutistaloon.\nKun on matkalla näin kauvan kuin me, ei silloin todellakaan ole siinä\nasussa, että sopisi mennä kunniatervehdykselle presidentin rouvan\nluokse Washingtonissa. Jos te nyt tästä huolimatta tahdotte ojentaa\nmeille kätenne, olette tervetulleet meille.\"\n\n\"On aina hauskaa tavata kunnon ihmisiä, varsinkin näin vaarallisessa\nseudussa. Siihen paiskaamme kättä. Mutta suvaitkaa meidän mainita\nnimemme. Olemme veljeksiä ja nimemme on Korteijo. Etunimeni on Kaarlo\nja veljeni on Eemili.\"\n\nAmeriikkalaisetkin mainitsivat nimensä ja ojensivat äskentulleille\nkätensä, Viinanen kysyi edelleen:\n\n\"Me tulemme vanhasta Kaliforniasta ja aiomme Austiniin. Saanemmeko\ntietää, mitkä asiat vievät teidät näin lähelle Ljaano-erämaata?\"\n\n\"Me emme ainoastaan tule lähelle, vaan me aiomme kulkea sen yli. Me\nolemme ylipaimenia eräällä maatilalla San Diegon lähellä ja olemme\nisännältä saaneet toimeksemme koota veroja tuolla New Brownrokissa.\nVaarallinen toimi, eikö totta? Sentähden on meitä kaksi.\"\n\n\"Vaaralliseksi käy se vasta palatessanne, kun teillä on rahat\nmuassanne. Muitten rahojen kuljettaminen Ljaano estakaadon yli on\naina arveluttavaa. Rahat, jotka me kokosimme Kaliforniassa ja nyt\nmukanamme kuljetamme, ovat meidän omamme. Emme siis ole kenellekään\nniistä vastuunalaiset, emmekä myös niin pahassa pulassa kuin te. Täytyy\nkuitenkin ihmetellä teidän rohkeuttanne. Meitä on neljä miestä, ja\nolemme kuitenkin neuvotelleet eikö olisi viisaampaa mennä toista tietä.\nTe uskallatte kulkea aavikkojen yli ja teitä on vaan kaksi. Se on\nrohkeata!\"\n\n\"Eipä niinkään, herrani\", vastasi Kaarlo. \"Tunnetteko Ljaano estakaadon\nhyvin?\"\n\n\"Ei kukaan meistä ole sitä nähnyt.\"\n\n\"Se on toista. Se joka ei sitä tunne, välttäköön sitä. Me sitä vastoin\nolemme kumminkin yli kaksikymmentä kertaa sen yli ratsastaneet ja\ntunnemme siis sen niin hyvin, ettei oikeastaan sovi olla vaarasta\npuhetta.\"\n\n\"Vai niinkö asiat ovat! Hm! New Brownrokiinko te aiotte! Sehän on\nmelkein meidän tiellämme! Saattaisimme siis kulkea samassa seurassa,\njos teillä ei ole mitään sitä vastaan?\"\n\nKun, hän äsken, varomattomasti kyllä, oli maininnut rahoistaan,\njoita he mukanaan kuljettivat, olivat molemmat mejikkolaiset äkkiä\nvilkaisseet toisiinsa. Nyt vastasi Kaarlo melkein liian hätäisesti:\n\n\"Meillä ei ole ensinkään mitään sitä vastaan. Olette päinvastoin\ntervetulleita joukkoomme, sillä mitä useampia meitä on, sitä paremmassa\nturvassa olemme.\"\n\n\"No hyvä, herrat! Me ratsastamme mukaan eikä teidän tarvitse katua\nkohdanneenne meitä. Mutta mitä olette päättäneet tämän päivän matkasta?\"\n\n\"Olemme aikoneet alas Pekos-joelle, ehkäpä Juavh-Kain suulle.\"\n\n\"Mikä se on?\"\n\n\"Sana on otettu jutahien ja komankhien kielestä ja merkitsee:\n'laulavan laakso.' Kerrotaan, että tässä laaksossa öisin usein kuuluu\nyliluonnollisia, käsittämättömiä ääniä. Mutta emme koskaan ole niitä\nkuulleet, vaikka usein olemme laakson läpi kulkeneet. Te olitte ehkä\naikoneet illaksi tänne leiriytyä?\"\n\n\"Emme. Olisihan se ollut anteeksiantamatonta ajanhukkaa. Mekin aiomme\nPekos-joelle, ja sitten ehkä seuraamalla sen juoksua, kierrämme\nerämaan. Mutta kun nyt kohtasimme teidät ja te otatte meidät mukaanne,\nratsastamme siis erämaan halki. Luuletteko kohtaavamme siellä\nintiaaneja?\"\n\n\"Tuskinpa. Ennemmin on meidän peljättävä niitä täällä, kuin aavikoilla.\nKun emme tähän asti ole punanahkaa tavanneet, ei meidän tästä lähin\ntarvitse peljätä häntä tavata. Intiaanit eivät nyt retkeile, sillä\näskettäin kaivoivat molemmat heimot sotakirveensä maahan.\"\n\n\"Sepä joltakin kuuluu. Mutta kuinka on noitten niin sanottujen\nLjaano-kotkien laita? Ne kuuluvat olevan vielä vaarallisempia kuin\nintiaanit.\"\n\n\"Johan nyt! Semmoista ei pidä antaa itselleen uskotella. Te tiedätte\nnyt, miten usein me olemme Ljaano estakaadolla olleet, mutta ei meidän\nole vielä onnistunut nähdä yhtäkään kotkaa. Ne löytyvät vaan tuhmien ja\npelkurien ihmisten mielikuvituksessa.\"\n\n\"Mutta entäs tuo Erämaan Henki sitten?\"\n\n\"On myös vaan houreita, joilla ei ole vastinetta. Lastensatuja! Ljaano\nestakaado on hiekkakenttä, samallainen kuin monet muut, jossa on\npaljon hiekkaa ja vähän vettä. Maa on niin hedelmätöntä, ettei siellä\nkasva aaveitakaan. Ja mitä veden puutteeseen tulee, on se helposti\nautettavissa, sillä siellä on runsaasti kaktuskasveja, joissa on\njuotavaa nestettä. Ei siis ole syytä pelkoon.\"\n\n\"Minä olen kuullut ihan päinvastoin. Mutta koska te tunnette seudun,\nuskon tietysti sanaanne. Jollette hetkeksi tahdo asettua tänne, olemme\nvalmiit heti lähtemään.\"\n\n\"On parasta, että heti lähdemme. Toivon, että hevosenne kestävät.\"\n\n\"Ne ovat paremmat kuin miltä näyttävät; ei meidän tarvitse heidän\ntähdensä viipyä.\"\n\nMejikkolaiset eivät tosin näyttäneet epäilyttäviltä; mutta kuitenkin\nmenettelivät nämät ameriikkalaiset varomattomasti, kun he näin äkkiä,\ntutkimatta päättivät antautua heidän seuraansa. Ainoastaan yksi näistä\nneljästä, Ben Uusikuu, ei näyttänyt vieraisiin luottavan.\n\nBen Uusikuu oli saanut nimensä siitä, että hänen musta, pyöreä naamansa\nmuistutti tätä meidän maapallomme uskollista seuralaista. Hän oli ehkä\nmuita kumppaniaan kokeneempi ja älykkäämpikin. Kun ratsastajat nyt\nlähtivät liikkeelle pitkin joka ratsasti hän muitten perästä, pitäen\nmejikkolaisia tarkasti silmällä. Hänellä ei ollut selvää syytä heitä\nepäillä, mutta vaistomaisesti hän tunsi, että heihin katsoen oli paras\nolla varovainen.\n\nNäin kuljettiin Togah-joen oikeata rantaa pitkin. Ei mistään saattanut\nhuomata Ljaano estakaadon läheisyyttä. Ruohoa, pensaita ja puita oli\nrunsaasti; tulivatpa he illansuussa metsäänkin, jonka läpi Togah-joki\nlaski Rio Pekokseen. Togah-joki kuljetti mukanansa hiekkaa, joka,\nlaskien vähävetiseen Pekos-jokeen, muodosti karin sen poikki. Tätä\nkaria katkasi vesi vaan muutamasta kapeasta kohdasta. Se muodosti\nsiis helpon ylimenopaikan, kun vaan tarvitsi uida edellämainittujen\nkapeitten kohtien yli.\n\nIltapäivä ei ollut vielä pitkälle kulunut, ja siksi päätettiin jo\ntänään mennä joen yli ja sitten leiriytyä vastapäätä Juavh-Kaissa.\nHevoset uivat erinomaisesti ja miehet pääsivät ehjinä toiselle\nrannalle; housut vaan kastuivat. Sieltä ratsastettiin pohjoiseen,\nsen paikan ohi, missä nyt Teksas-pasifik -rata kulkee Pekos-joen\nyli. Sitten suuntasi tuo pieni seurue erästä vuorijonoa kohti, jonka\njuurella kasvoi vihreitä pensaita, mutta huiput olivat alastomia.\n\nSiinä avautui kapea onkalo, jossa juoksi matala virta. Tänne ohjasivat\nmejikkolaiset, sanoen tämän olevan \"Laulavan laakson\", joka edempänä\ntuntuvasti leveni.\n\nTämä laakso tunki hyvin syvälle, mutta se ei jyrkästi ylentynyt, ja\nvesi juoksi hitaasti sen läpi. Maa oli ruohoisa, mutta kallion luona\nkasvoi koiruohoa, varmana merkkinä siitä, että nyt alkoi karu maa.\nEdenpänä levisi laakso; maata peitti sora, ja ainoastaan veden lähellä\nkasvoi vähän ruohoa.\n\n\"Eikö olisi ollut parempi jäädä Pekos-laaksoon yöksi?\" kysyi Ben.\n\"Siellä oli laidunta hevosille, ja kuivia polttoaineita. Mutta mitä\nkauemmaksi me joudumme tänne onkaloon, sitä niukemmin on kumpaakaan.\"\n\n\"Odottakaa vaan, herrat\", vastasi Kaarlo. \"Ylempänä on eräs kohta, joka\nsopii leiripaikaksi niin hyvin, että kiitätte meitä, kun viemme teidät\nsinne. Neljännestunnin kuluttua olemme siellä.\"\n\nTämän ajan kuluttua laajeni laakso äkkiä, ja muodostui melkein\npyöreäksi umpilaaksoksi, joka saattoi olla noin lähes 300 metriä\nläpileikaten. Sitä ympäröivät jyrkät kallioseinät, joissa ei näkynyt\nmitään aukkoa olevan. Mutta pian ameeriikkalaiset huomasivat, että\nheidän vastapäätänsä oli kapea, syvä halkeama, jonka läpi saattoi\npäästä eteenpäin.\n\nTässä umpilaaksossa alkoi puro. Se paikka, josta lähde pulppusi esille,\noli syvempänä kuin ympäristö, joten vesi muodosti pienen lammikon,\nminkä ympärillä kasvoi tiheä pensasaita. Lammikon tuolla puolen, juuri\nkallioseinän ääripuolella oli omituinen kasviryhmä. Ne olivat kahden,\nkolmen metrin korkuisia, jättiläismäisiä, haara-kynttilänjalan näköisiä\nkasveja, olivatpa muutamat vielä suurempiakin. Niillä ei näyttänyt\nolevan oksia eikä lehtiä, ja kuitenkin oli niitten ylöspäisissä\nhaaroissa runsaasti viikunan näköisiä mukuloita. Nämät olivat\npylväskaktuksia, joilla oli viikunannäköisiä, syötäviä hedelmiä. Eemili\nKorteijo viittasi sinne ja lausui:\n\n\"Noista noukimme illallisemme, ja lammikon luona on hevosillemme\ntarpeeksi ruohoa ja lehtiä. Luulen tulevanne tyytyväisiksi. Tulkaa\nherrat!\"\n\nHän lähti täyttä laukkaa vettä kohti; toiset seurasivat häntä. He\nolivat noin kuuden hevosmitan etäisyydellä pensaista, kun äänekäs\n\"seis!\", kaikui haita vastaan. He tietysti pysähtyivät.\n\n\"Kuka siellä?\", kysyi Viinanen, katsoen, hän niinkuin muutkin,\npensaikkoa kohti, josta huuto kuului.\n\n\"Valkoisia metsästäjiä \", kuului vastaus.\n\n\"Keitä te olette?\n\n\"Matkustavaisia.\"\n\n\"Mistä tulette?\"\n\n\"Kaliforniasta.\"\n\n\"Mihin aiotte?\"\n\n\"Austiniin Teksasissa.\"\n\n\"Menettekö Ljaano estakaadon yli?\"\n\n\"Menemme.\"\n\n\"Muutamilla teistä on rehellinen muoto, toisilla ei. Tahdomme kuitenkin\nuskoa teitä, herrat.\"\n\nPensaat jakaantuivat. Kaksi kiväärin piippua tuli näkyviin, ja\nsitten astuivat näitten molemmat omistajat esille. Toinen heistä\noli hartiakas, täyspartainen mies, toinen vaaleaverinen, parraton,\ntuskin vielä kahdenkymmenen vuotias nuorukainen. He olivat kiireestä,\nkantapäähän puetut nahkavaatteisiin, ja päässään oli heillä\nleveälieriset majavannahkahatut.\n\n\"Perhana!\", sanoi Viinanen. \"Kuinka monta sotajoukkoa teillä on joen\nluona sijoitettuna?\"\n\n\"Ei ainoatakaan, herrani.\"\n\n\"Yksinkö sitten olette?\"\n\n\"Yksin.\"\n\n\"Ja rohkenette astua kuutta, hyvillä aseilla varustettua miestä vastaan?\n\n\"Loruja!\", vastasi vanhempi mies. \"Meillä on kaksipiippuiset pyssyt.\nNiillä olisimme ampuneet neljä teistä alas satulasta, ja muille\nolisivat revolverit riittäneet. Me näimme teidän tulevan. Muutamat\nteistä näyttävät siivoilta, siksi päästämme teidät tulemaan. Mutta jos\nmeistä riippuisi, saisivat muut palata takaisin.\"\n\n\"Muistakaa, että puhutte loukkaavasti.\"\n\n\"Olen puhunut suoraan; en tahdo loukata. En ole sitäpaitsi maininnut,\nkutka eivät minua miellytä. Pitäkää siis rauha, ja astukaa veden luo.\"\n\nNuo kuusi ratsastajaa astuivat siis lammikon rannalle, jossa molempien\nmuukalaisten hevoset kävivät laitumella. Eräällä kohtaa oli tuhkaa, ja\nsiitä saattoi päättää, että siellä oli tulta ollut.\n\nNämä kaksi muukalaista, jotka olivat niin toistensa näköiset, että\nheitä täytyi pitää isänä ja poikana, istuivat tähän.\n\nHe eivät näyttäneet siltä kuin olisivat he äsken tänne länteen tulleet.\nIsä näytti kokeneelta, rohkealta metsästäjältä, ja hänen poikansa\nnuorekkaissa kasvoissa oli niin tyyntä, miettivää vakavuutta, että heti\narvasi hänen jo näin nuorena olleen hyvässä koulussa. Toiset katselivat\nheitä puoleksi uteliaasti, puoleksi epäillen. Sitten he asettuivat\nnäitten viereen ja ottivat esille eväspussinsa, jossa oli kuivattua\nlihaa. Sitä täytyy aina kuljettaa mukanaan sellaisissa seuduissa,\njoissa ei ole metsänriistaa.\n\n\"Tahtoisitteko, herrat sanoa, kuinka kauvan olette täällä oleskelleet?\"\nkysyi Viinanen, joka puhetta johti.\n\n\"Sitten eilisillan\", vastasi vanhempi metsästäjä.\n\n\"Näyttää siltä, kuin aikoisitte viipyä täällä jonkun aikaa.\"\n\n\"Niin aiommekin.\"\n\n\"Mutta tämä seutu on vaarallinen. Ei tänne sovi pystyttää telttamajaa\n(wigwamia).\"\n\n\"Mutta me pidämme siitä, ja se sopii meille. Meillä on eräs\nkokouspaikka tuolla vuoristossa. Ystävät, joita odotamme, tulevat\nLjaano estakaadon yli ja tämän laakson läpi. Kun me tulimme liian\nvarhain, kävi aika meille pitkäksi ja ratsastimme tänne heitä vastaan.\"\n\n\"Koska he tulevat?\"\n\n\"Kahden tai kolmen päivän perästä.\"\n\n\"Jos niin kauvan viivytte, saatte tehdä tuttavuutta apakhien ja\nkomankhien kanssa.\"\n\n\"Ei tee mitään. Me elämme sovussa heidän kanssaan.\"\n\n\"Samoin mekin. Mutta punanahkoihin ei ole luottamista. He tulevat aina\nsuurissa laumoin, ja teille kahdelle olisi semmoinen yhtymä sangen\nvaarallista.\"\n\n\"Olkoon vaan, mutta meitä ei se huolestuta. Meillä on seurassamme eräs,\njoka vastaa kokonaisen lauman intiaaneja.\"\n\n\"Ette siis olekaan kahden, vaan kolmen! Missä se kolmas on?\"\n\n\"Hän ratsasti tiedustelemaan, mutta on taas pian täällä.\"\n\n\"Hän vastaa kokonaista laumaa intiaaneja, sanotte? Hänen täytyy olla\nerinomaisen metsästäjän, samallaisen kuin Vanha Kovakoura. Tunnetteko\nhänet?\"\n\n\"Kyllä tunnen, mutta ei se hän ole.\"\n\n\"Kuka sitten?\"\n\n\"Saatte nähdä kun hän tulee. Hän saa itse esittää itsensä teille. Minun\nnimeni on Baumann ja tämä nuori lännen mies on Martti, minun poikani.”\n\n\"Kiitän teitä, herrani! Koska olette nimenne sanoneet, sanomme mekin\nnimemme. Minä olen Viinanen. Nuo kaksi ovat Tylppä ja Välttäri, ja\ntuo tumma kuunaama tuossa on tietysti Ben Uusikuu. Nuo kaksi herraa\ntapasimme tänään päivällisaikana. He tulevat eräältä maatilalta\nSan Diegon ja Kobledon tienoilla, ja aikovat Ljaano estakaadon yli\nkokoomaan veroja isännilleen, joitten ylipaimenia he ovat. Heidän\nnimensä ovat Kaarlo ja Eemili Korteijo.\" Aina kun hän mainitsi\njonkun nimen, osoitti hän sen omistajaan ja Baumann katseli silloin\ntätä tarkasti. Pisimmän ajan katseli hän molempia mejikkolaisia.\nSilmäkulmansa rypistyivät ja partansa vavahteli suun ympäri. Kaarlo\nlienee tämän huomannut ja siitä harmistunut, sillä hän virkkoi:\n\n\"Nyt, kun tiedätte nimemme, tahtoisin kysyä teiltä, herra Baumann,\nkenen kasvot eivät teitä miellytä?\"\n\n\"Eihän tarvitse sitä sanoani, koska asianomaiset muutenkin saavat sen\nhyvin pian huomata. Teidän maatilannehan on siis San Diegon ja Kobledon\ntienoilla? Mikä on sen nimi?\"\n\n\"Sen nimi on Kuhila.\"\n\n\"Entäs omistajan?\"\n\n\"Hänen nimensä on — — — Montano.\"\n\nHän pysähtyi ennenkun hän mainitsi tuon nimen, ikäänkuin tarvitsisi\nhänen sitä miettiä. Se herätti huomiota. Tietäneehän toki palvelia\nisäntänsä nimen. Baumann ei sanoilla ilmaissut epäilyksiänsä, vaan\nkyseli edelleen:\n\n\"Ja te olette herra Montanon ylipaimenia?\"\n\n\"Onko hänellä useita muita ylipaimenia?\"\n\n\"Ei ole, me olemme ainoat.\"\n\n\"No hyvä\", sanoi nyt metsästäjä. \"Tahdon siis vastata edelliseen\nkysymykseenne ja suoraan sanoa, että teidän kasvonne eivät minua\nmiellytä.\"\n\nMolemmat mejikkolaiset tarttuivat heti veitseen.\n\n\"Herra, tuo oli suora häväistys. Äsken se ei ollut niin suora,\nsentähden me vaieten jätimme sen sikseen.\"\n\n\"Saatte sen nyt kuitenkin kärsiä. Olen tottunut sanomaan jokaiselle,\nmitä hänestä ajattelen, enkä aio tehdä mitään poikkeusta teistä.\"\n\n\"No, antakaa sitten kuulla, mitä meistä ajattelette!\"\n\nBaumann veti revolverin vyöstänsä ja oli sen kanssa leikkivinään,\npoikansa teki samoin; sitten hän vastasi:\n\n\"Ajattelen, että olette valehtelioita, jollette vielä jotakin pahempaa.\"\n\nSilloin kavahtivat mejikkolaiset pystyyn ja tempasivat veitset vyöstään.\n\n\"Peruuttakaa heti sananne, herrani, muuten pakotamme teitä siihen!\"\nkäski Kaarlo.\n\nBaumann makasi tyyneenä paikallaan, mutta suuntasi vaarallisen aseensa\npuhujaa kohden ja vastasi:\n\n\"Älkää tulko askeltakaan minua lähemmäksi, master Korteijo! Minun\nkuulani sattuisi teihin ja poikani kuula teidän veljeenne. Niin pian\nkun tartutte pistooleihinne, tai muuten teette jonkun epäiltävän\nliikkeen, lähetämme teidät heti tuomiotta, tutkinnotta toiseen\nmaailmaan. Nimeni on Baumann. Tuo nimi ei pitäisi olla teille\ntuntematon. Sions-intiaanit nimittävät minua Mata-poka, aomankhit\nVila-yalo, apakhit Shoshin-sisk, espanjaa puhuvat metsästäjät El\nkatsador del oso, englantia puhuvat Bearhunter, kaikki nämät nimet\nmerkitsevät Karhunampujaa. Ehkä nyt muistatte kuulleenne minusta\npuhuttavan.\"\n\n\"Mitä sanottekaan?\" huudahti Ben New Moon. \"Oletteko te Karhuntappaja?\nOletteko sama, jolla Mustien kumpujen lähellä oli kauppapuoti, ja joka\nteki elämän niin katkeraksi grisli-karhuille?\"\n\n\"Minä olen juuri se sama.\"\n\n\"Silloin olen paljon kuullut teistä puhuttavan. Eivätkö Sions-intiaanit\nteitä vanginneet ja laahanneet Kansallispuistoon?\"\n\n\"Kyllä todellakin niin tapahtui; mutta Vanha Kovakoura ja Vinnetun\ntoivat minun takaisin. Tämä minun poikani oli heidän kanssaan.\"\n\n\"Se on minulle kerrottu. Tuo lienee ollut Vanhan Kovakouran parhaimpia\nurotöitä. Jos olette sama mies, iloitsen suuresti, että olen saanut\nteitä kohdata ja toivon että pikku riitanne näitten herrojen kanssa\nsaadaan sovitetuksi. Ehkä peruutatte sananne?\"\n\n\"Valehtelia-sananko? En peruuta\"\n\n\"Mutta osaatteko sen todistaa?\"\n\n\"Osaan. En koskaan väitä semmoista, jota en voi todistaa. Tilanhaltia\nei lähetä molempia ylipaimeniaan yhtaikaa aavikolle; siitä saatte olla\nvarma. Hän tarvitsee aina yhden tilallaan. Jos toisen todella tulee\nkoota veroja, lähettää hän tämän kanssa yhden tai useamman paimenen.\nSitäpaitsi olemme juuri oleskelleet kaksi kokonaista kuukautta San\nDiegon ja Albukerken välisillä tienoilla. Olemme käyneet jokaisella\nmaatilalla mutta emme San Diegon ja Kobledon välillä ole tavanneet\nainoatakaan Kuhila nimistä maatilaa, eikä Montano nimistä tilanhaltiaa.\"\n\n\"Silloin olette ratsastaneet maatilamme ohi sitä huomaamatta\", selitti\nEemili.\n\n\"Sitä en usko. Ja jos niin olisi tapahtunutkin, olisin kumminkin\nkuullut puhuttavan siitä ja isännästänne. Pistäkää veitsenne vöihin ja\nistukaa taas levollisesti. Minä en huoli uhkauksista. Minä en aja teitä\nleiristä pois, koska olette tulleet senkaltaisten ihmisten seurassa,\njotka pidän kunniallisina miehinä. Käytöksenne mukaan teitä kohdellaan,\nLjaano estakaadon rajalla ei voi olla tarpeeksi varovainen, ja onhan\nkaikille tunnettu, että on peljättävä valkoihoisia paljon enemmän kuin\npunanahkoja.\"\n\n\"Pidättekö ehkä meitä Ljaano-kotkina?\"\n\n\"Siihen kysymykseen vastaan sitten kun eroamme; silloin olen\noppinut tuntemaan teidät, nyt sitävastoin ei minulla ole mitään\ntukea väitteilleni. Jos todellakin olette rehellisiä ihmisiä, jonka\nsydämmestäni soisin, eroamme ihan varmaan ystävinä.\"\n\nMejikkolaiset katselivat toisiaan kysyväisesti. Edistääkseen salaisia\naikeitaan, huomasivat he olevan parasta käyttäytyä sovinnollisesti.\nSentähden sanoi Kaarlo:\n\n\"Teidän viimeiset sananne hyvittävät edelliset. Koska olemme rehellisiä\nmiehiä, saatamme rauhoittua siitä tiedosta, että hyvin pian tulette\nhuomaamaan tuominneenne meitä väärin.\"\n\nHän istui ja veljensä teki samoin. Baumann lähetti poikansa, paljon\npuhutun 'Karhunampujan pojan' kaktusryhmälle, tuomaan tämän kasvin\nhedelmiä jälkiruuaksi.\n\nNäitä syödessä yllätti yö ja miehet sytyttivät tulen. Polttopuita\nlöytyi runsaasti.\n\nPaitsi päivän ja yön vaihdos oli toinenkin muutos tapahtunut. Korkeat\nkallionseinät erottivat umpilaakson tasangosta, laakson kolme seinää\nsulkivat tien niiltä ilmavirroilta, jotka tasangolla pääsivät täyteen\nvoimaansa kehittymään. Ainoastaan neljänneltä sivulta, siitä mistä\nameriikkalaiset ja mejikkolaiset olivat tulleet, saattoi ilmavirta\npäästä laaksoon ja tämäkin oli mahdollista ainoastaan silloin, kun\ntuuli puhalsi juuri tältä suunnalta ja oli kyllin vahva pääsemään\nlaakson alaosasta sen yläosaan.\n\nJuuri pimeän saapuessa huomattiin ilmanvetoa yllämainitussa suunnassa.\nSe nousi tietysti kallionseinämiä ylös ja ainoastaan vähäinen osa\nsiitä pääsi läpäisemään sitä ahdasta halkeamaa, jonka äskentulleet\npäivällä olivat keksineet ja josta pääsi laaksosta aavikolle. Tämä\nilmanveto ei ollut mikään puuskatuuli, vaan se kävi tasaisena; se oli\nselvästi huomattavissa, eikä kuitenkaan saattanut tulta leimuamaan. Se\nei synnyttänyt mitään ääntä ja kuitenkin oli se korvin käsiteltävissä.\nTämän puhaltaessa hengittivät keuhkot toisin kuin ennen, mutta oliko se\nhelpompaa vai raskaampaako, ei, kumma kyllä voitu sanoa.\n\nKaktus-viikunat olivat syödyt ja Martti Baumann meni noutamaan lisää.\nTuskin oli hän päässyt pensaitten läpi, kun muut kuulivat hänen sanovan:\n\n\"Mitä tuo on? Tulkaa tänne, herrat. Tuommoista en ole koskaan nähnyt.\"\n\nHe noudattivat hänen kehotustaan. Päästyään, pensaitten läpi, näkivät\nhe sangen hämmästyttävän näyn. Koko umpilaakso oli pilkkopimeä,\nsillä vähäinen tuli ei ulottunut pensaitten läpi; mutta siinä, missä\nkaktukset kasvoivat näkyi lukuisia vaaleita, värittömiä liekkejä.\nJokainen näistä kasvikunnan kynttiläjaloista oli näitä liekkejä täynnä.\nSe oli ihmeellinen, aaveentapainen näkö.\n\n\"Mitä tuo saattaa olla?\" kysyi Viinanen.\n\n\"En ole koskaan ennen tuommoista nähnyt\", vastasi Välttäri. \"Tuota\nsaattaa ruveta pelkäämään.\"\n\nSamassa hetkessä kuului syvä, voimakas ääni heidän takanansa\npensastosta, siis tulen ääreltä, jossa olivat istuneet ja jossa ei\nollut muita ihmisiä kuin he itse, lausuvan:\n\n\"Ne ovat Ko-harstesele-yato, suuren Hengen liekit, jotka hän sytyttää,\ntahtoessaan varoittaa lapsiaan.\"\n\n\"Kr! Kuka tuolla takananne on?\" huudahti Eemili Korteijo peljästyneenä.\n\"Olemmeko johonkin paulaan joutuneet?\"\n\n\"Emme\", vastasi Karhunampuja. \"Se on toverini, jota odotimme. Hän on\ntapansa mukaan tullut meidän huomaamattamme.\"\n\nHe kääntyivät. Ja todellakin oli tulen ääressä ratsastaja. Miten oli\nhän huomaamatta päässyt pensaitten läpi hevosella? Hän istui komean\nmustan hevosen selässä, joka oli intiaanien tapaan satuloittu ja\nsuitsitettu. Miehellä oli intiaanilainen puku ja intiaanin kasvot,\njoissa ei ollut parran merkkiäkään. Mutta sen sijaan riippui pitkä,\npaksu, musta tukka hartioitten yli; kädessä oli hänellä hopeanastoilla\nkoristettu kaksipiippuinen pyssy.\n\nAmeriikkalaiset ja mejikkolaiset huudahtivat hämmästyksestä ja\nihailusta.\n\n\"Kuka tuo on?\" kysyi Viinanen. \"Intiaaniko? Onko täällä niitä enemmän?\"\n\n\"Ei ole, hän on yksin\", vastasi Baumann. \"Se on Vinnetuu, apakhien\npäällikkö.\"\n\n\"Vinnetuu, Vinnetuu!\" kaikui kaikkien suusta.\n\nHän astui alas hevoselta, välittämättä häneen kiintyneistä, ihailevista\nkatseista, astui pensaista esille, osoitti pieniä liekkejä ja sanoi:\n\n\"Kun kalpeakasvot olivat tässä umpilaaksossa, eivät he huomanneet, mitä\nsen ulkopuolella tapahtui. Jotta he saisivat sen tietää, lähettää suuri\nManitun heille tämän tulimerkin. Vinnetuu ei tiedä osaavatko he sitä\nlukea.\"\n\n\"Mitä on sitten tapahtunut?\" kysyi Tylppä.\n\n\"Tornado on kulkenut aavikon yli. Vinnetuu näki sen mustan ruumiin\npohjoisessa. Onnettomat ne, jotka ovat sen tavanneet! Heidät on kuolema\nniellyt.\"\n\n\"Tornado, hirmumyrskykö?\" kysyi Karhunampuja. \"Onko punainen veljeni\ntarkoin sen kulkua seurannut?\"\n\n\"Vinnetuu huomaa pienen kovakuoriaisen kulun, kuinka hän silloin\nunohtaisi pitää hirmumyrskyä silmällä!\"\n\n\"Mihin suuntaan se kulki?\"\n\n\"Tästä suoraan itään kohosi tasanko ilmaan, jotta pimeni kuin\nkeskiyöllä. Aurinko syleili pimeyttä veripunaisilla säteillä. Yö eteni\näkkiä koilliseen, jossa Vinnetuu näki sen katoavan.\"\n\n\"Tornado kulki siis etelästä pohjoiseen?\"\n\n\"Veljeni puhuu totta.\"\n\n\"Jumala meitä armahtakoon! Eihän se vaan liene kohdannut ystäviämme?\"\n\n\"Vinnetuun aavistukset ovat mustat kuin myrskyn kasvot. Ystävämme ovat\nviisaat ja kokeneet. Vanha Kovakoura tietää jokaisen tuulenpuuskan\nmerkityksen; mutta tornado tulee äkkiä, ilman varoittavaa merkkiä. Ei\nole sitä hevosta, joka sen edeltä pääsisi. Vanha Kovakoura on juuri\ntänään ehtinyt aavikon yli, ja hänen hevosensa kaviot ovat astuneet\nhiekkaa juuri niissä seuduin, joita kohti myrskyn kotka liiteli. Ehkä\nmakaa hän tovereineen hiekkaan haudattuna.\"\n\n\"Se olisi hirmuista. Meidän täytyy lähteä. Meidän täytyy heti sinne\njoutua. Satulaan!\"\n\nVinnetuu teki kädellään ehkäisevän liikkeen: \"Veljeni ei pidä\nhätäilemän\", sanoi hän. \"Jos Vanha Kovakoura on ollut myrskyn tiellä,\non hän kuollut, ja apumme tulee liian myöhään. Mutta jos hän oli tämän\ntien sivussa, on hän vahingoittumaton, vaikka eksymisen vaarassa,\nsillä myrsky muuttaa niin Ljaano erämaan muodon, että se käy ihan\ntoisennäköiseksi. Meidän tulee ratsastaa hänen jälkeensä, mutta ei tänä\nyönä, sillä meillekin näyttää tasanko toisellaiselta ja ainoastaan\npäivänvalon tulee olla oppaamme. Sen, joka tahtoo eksyneen löytää,\ntulee varoa, ettei itse eksy. Istukoon sentähden veljeni tulen ääreen.\nAamun ensi säteet tulevat näkemään lähtömme.\"\n\nHän oikasihe maahan tulen ääreen ja toiset tekivät samoin, vetäytyen\nehdottomasti vähän matkaa hänen luotaan, näin osoittaen kunnioitustaan\nkuuluisaa päällikköä kohtaan. Samasta syystä he myös hetken pysyivät\näänettöminä. Lopulta ei Ben Uusikuu kuitenkaan voinut hillitä\nuteliaisuuttaan, vaan saadakseen kuulla jotakin apakhi-päällikön\nodottamasta seurasta, kääntyi hän Baumannin luokse sanoen:\n\n\"Niinkuin kuulin, odotatte itse Vanhaa Kovakouraa tänne tulevaksi,\nherrani?\"\n\n\"Kyllä niin, mutta hän ei tule yksin. Muutamia muita tulee hänen\nkanssaan.\"\n\n\"Ketkä sitten?\"\n\n\"Paksu Paavo ja Pitkä Pekka, joitten nimet te ehkä jo olette kuulleet.\"\n\n\"Tietysti olen kuullut muitten kertovan noista molemmista kuuluisista\nlännen miehistä. Nämätkö kaksi vaan tulevat Vanhan Kovakouran kanssa?\"\n\n\"Tulee vielä kaksi muutakin, joita ehkä myös tunnette, koska olette\nkuulleet kerrottavan Vanhan Kovakouran retkestä Kansallispuistoon;\nnämät kaksi ovat Ontuva Rankko ja neekeri Veijo. Te tiedätte kuinka\npaljosta meidän on kiittäminen Vinnetuuta tuon vaikean retken aikana\nYellowstone-joelle. Sen päätyttyä erosi hän meistä etsiäksensä\nheimoaan, mutta pyysi meitä vast'edes kaikin tulemaan apakhien luokse.\nMinä noudatin poikineeni tätä kehotusta aikaisemmin kuin muut, koska\nminulla tuolla Sierra Verden luona oli vähän toimitettavaa. Vanha\nKovakoura tulee jälestä muitten kanssa ja, niinkuin kuulette, tiedämme\nhyvin hänen matkansa sekä ajan että suunnan. Luultavasti ovat muutkin\nkäyttäneet tilaisuutta, saadakseen tämän kuuluisan metsästäjän johdossa\nratsastaa Ljaano estakaadon yli. Ehkä heitä on suuri seurue, ja se\nrauhoittaa minut. Mitä enemmän heitä on, sitä pikemmin ja helpommin voi\ntoinen auttaa toista tornadon tuottamassa vaarassa.\"\n\n\"Voi, mikä vahinko, että meidän kuuden jo huomisaamuna täytyy jatkaa\nmatkaamme! Olisin niin mielelläni tahtonut nähdä ja tutustua teidän\nystäviinne.\"\n\n\"Se ei oikein ole mahdollista, kun aiotte Austiniin. Sitäpaitse mekin\njo huomisaamuna varhain lähdemme. Mutta sanokaa minulle, herrani,\nkuinka olette saaneet kasvonne mustiksi ja niistä seuraavan nimen?\"\n\n\"Molemmista on minun kiittäminen erästä suurinta roistoa, mikä on\nlöytynyt, ja ehkä vieläkin lännessä löytyy, nim. Voro-Repoa.\"\n\n\"Vai niin, häntäkö. En ole nyt pitkään aikaan kuullut miehestä mitään,\nmutta toivoisin että hän joutuisi tielleni.\"\n\n\"Oletteko tekin olleet hänen kanssaan tekemisissä?\"\n\n\"Kyllä. Hän varasti rahani ja niine kaikki säästöni. Silloin nimitti\nhän itseänsä Velhoksi, mutta sitten sain kuulla yhtä ja toista, josta\npäätin, että hän oli tuo kuuluisa Voro-Repo. En päässyt koskaan\nhänen jäljilleen, mutta äskettäin kuulin Uudessa Mejikossa, että hän\nehkä vielä elää. Hän on ottanut nimen Topias Taivola, ja tekeytyen\nhurskaaksi mormooni-lähetyssaarnaajaksi, hän on myös tahtonut\nhoukutella erästä matkustajaseuruetta ulos Ljaano estakaadolle. Eräs\nnäistä kuuluu kuitenkin tunteneen hänen, jolloin hän äkkiä katosi.\"\n\n\"Kuolema ja kirous! Jos minä sentään olisin ollut mukana! En totisesti\nolisi häntä päästänyt pakenemaan; vaan olisin räjähyttänyt kokonaisen\nruutitynnyrin hänen päähänsä. Minua melkein haluttaisi viipyä täällä\nvähän kauvemmin, koska hän oleskelee näillä seuduin. On minullakin asia\nhänen kanssaan suorittamatta.\"\n\n\"Oliko henkenne vaarassa?\"\n\n\"Oli, sekä henkeni että omaisuuteni.\" Tuo tapahtui Timpa-Torkin\nluona Koloradossa. Tulin Aritsoonasta, jossa kullankaivajana olin\nLimestone-Springsen luona tehnyt hyviä kauppoja, ja muassani oli\naimo pakka pankin seteleitä, jotka olin kultasannasta vaihtanut.\nMatkalla yhtyi minuun eräs satimien asettaja; hän oli matkalla Fort\nAbreyhyn, Arkansaassa. Tämän miehen ulkomuoto ja käytös herätti minussa\nluottamusta, ja hänen seuransa oli minulle tervetullut, kun ei kukaan\njuuri mielellään matkusta villissä lännessä yksinänsä.”\n\n\"Ette suinkaan vaan kertoneet kuljettavanne rahoja mukananne?\"\n\n\"Ei tullut kysymykseenkään, mutta hän lienee sen arvannut, sillä\neräänä yönä yllätin hänet, kun hän varovasti tutki taskujani, jolloin\nkumminkin onneksi heräsin. Hän selitti asian siten, että minä olin\nnukkuessani ähkinyt, ja että hän oli aikonut avata takkini, jotta\nvoisin helpommin hengittää. Tietysti en häntä uskonut, vaan olin\ntästä hetkestä tarkasti varuillani. Millä mielellä minä olin, saatte\najatella.\"\n\n\"Kyllä tietysti! Olla tämmöisen hirtehisen kanssa yksin erämaassa! Kun\ntahtoo ja tarvitsee nukkua, mutta kuitenkin täytyy suunnata kaiken\ntarkkaavaisuutensa siihen, ettei joutuisi alakynteen. Se on vaikea\ntehtävä. Yksi puukonpisto, kuula — — — ja henki sekä omaisuus ovat\npoissa?\"\n\n\"Mitä minuun tulee, saatoin pysyä rauhallisena. Olin pian älynnyt\nmikä hän oli miehiään. Itse asiassa hän oli pelkuriraukka. Hän osasi\nkyllä varastaa ja pettää, mutta veren vuodattamiseen häneltä puuttui\nrohkeutta. Timpa Forkin luona me leiriydyimme. Oli helteinen päivä,\nmutta rivakka tuuli virvoitti meitä. Minä olen intohimoinen tupakoitsia\nja olin täyttänyt piippuni, lyhyen suuripesäisen piipun johon mahtui\nneljännes tupakkakukkarollista. Olin valinnut näin suuren pesän,\nettei aina tarvitsisi sitä täyttää. Olin juuri sytyttämässä, kun\nmies sanoi kuulleensa kalkkunan pensastossa. Laskin heti piipun pois\nja lähdin sieltä, voidakseni ehkä ampua linnun. Mutta en löytänyt\nsiitä jälkeäkään, mutta näin sen sijasta pussirotan, jonka ammuin.\nKun palasin, oli jo runsas puoli tunti kulunut. Mies rupesi heti\nteurastamaan ja nylkemään eläintä; mutta minä otin piippuni ja yritin\nsytyttää tupakan. Se ei tahtonut tuulen vuoksi onnistua. Sentähden\nlaskeuduin suulleni, vedin hatun tuulta vastaan ja iskin tulta\ntaulasta. Nyt se onnistui. Painoin taulan tupakkaa vastaan, vedin\nmuutaman siemauksen ja — — sähisi, sitten kuului paukaus ja tulta löi\nkasvoihini ja pääni ympärille. Samassa kävi mies niskaani kiinni ja\npainoi pääni alas, sekä kopeloi toisella kädellään liivintaskuani Olin\nniin peljästyksissäni, että hänen onnistui saada lompakkoni. Mutta\nminä sain hänen kädestään kiinni ja pidin siitä lujasti. Olin häntä\nvoimallisempi, mutta silmäni olivat sokaistut. Hän piti lompakon,\nminäkin iskin siihen kiinni; hän tempasi ja veti, kunnes se halkesi,\nsillä se oli auennut; toinen puolisko joutui minun käteeni, toinen\nhänen. Silloin hyppäsin pystyyn ja vedin puukkoni esille. Onneksi olin\nheti sulkenut silmäni, kun liekki löi silmiini, muuten olisin tullut\nsokeaksi. Silmäluomet olivat kuitenkin haavoittuneet, joten vaan vähän\nsaatoin niitä avata, mutta saatoin kuitenkin nähdä miehen. Hyökkäsin\nhänen päällensä, veitsi kädessä. Siitä hänkin sai rohkeutta temmata\nkiväärinsä maasta ja tähdätä minuun. Pistävä kipu ummisti silmäni;\nminä olin hukassa; pyssy laukesi; mutta ei se minuun osunut. Pyyhin\nsilmäni, avasin ne suurella vaivalla — enkä enää miestä nähnyt; mutta\njoen toisella puolen kuulin jonkun huutavan: 'pysähdy, murhaaja!'\nSitten kuulin poiskiitävän hevosen kavionkapseen. Konna oli kiirehtinyt\nhevonsa luo ja lähtenyt pois, vieden mukaansa lompakon puolen, jossa\noli noin puolet rahoistani.\"\n\n\"Merkillistä\", sanoi Baumann. \"Joku häntä siis häiritsi?\"\n\nNiin kyllä. Eräs tunnettu lännen mies, Silmänkääntäjä-Reitto,\noli ollut läheisyydessä, ja kuullut laukauksen, kun minä ammuin\npussirotan. Hän oli joen toisella puolella mennyt siihen suuntaan,\njosta laukaus kuului, ja nähnyt meidät juuri silloin, kun tuo konna\nminua tähtäsi. Reitto ampui ja osui häntä käsivarteen, joten hän\npäästi pyssyn ja riensi hevosensa luo, kiitääksensä sieltä pois. Nyt\nnouti Silmänkääntäjä-Reitto hevosensa ja tuli luokseni. Ei saattanut\ntulla kysymykseenkään lähteä varkaan jälestä, sillä minä en päässyt\nminnekään, eikä Reitto voinut jättää minua, sillä kasvojani täytyi yöt,\npäivät hautoa kylmällä vedellä. Me jäimme Timpa Forkin luo yli viikon\najaksi. Minulla oli kovia tuskia ja olin kadottanut suuren rahasumman,\nmutta iloitsin kuitenkin siitä, että minulla vielä oli näköni.”\n\n\"Millä nimellä mies itseänsä nimitti?\"\n\n\"Hän sanoi itsensä Velhoksi. Mutta tultuamme Fort Abreyhin ja tarkoin\nhänestä kerrottuani, sain tietää tämän nimen olevan väärän. Hän ei\nollut kukaan muu kuin Voro-Repo.\"\n\n\"Hän oli siis teidän poissaollessanne täyttänyt piipunpesän ruudilla?\"\n\n\"Niin oli. Ja sitten oli hän peittänyt sen tupakalla, pettääksensä\nminut. Saadaksensa siihen aikaa, valehteli hän minulle kuulleensa\nkalkkunan. Hän tiesi, että heti lähtisin sitä etsimään, koska olin\nparempi metsästäjä kuin hän. Hän oli pitkä, laiha mies, enkä koskaan\nvoi unhottaa kasvojensa piirteitä. Tiedän, että heti tuntisin hänet,\njos hänet tapaisin.\"\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\"Laulavassa laaksossa.\"\n\n\nMolemmat mejikkolaiset olivat jännityksellä kuunnelleet Ben Uusikuun\nkertomusta. He olivat aina toisinaan muitten huomaamatta, niinkuin\nluulivat, merkitseväisesti vilkaisseet toisiinsa; mutta olipa eräs,\njoka piti heitä tarkasti silmällä, ja tämä oli Vinnetuu.\n\nSaattoi luulla hänen, katsovan ihan toiseen suuntaan, mutta hän ei\nollut hetkeksikään jättänyt heitä tarkkaamatta. Hän näki heidän\nsilmäyksensä ja terävä-älyisenä miehenä käsitti hän heidän täytyvän\nolla jossakin suhteessa tuohon yllämainittuun roistoon.\n\nBaumann, karhunampuja piti taas vuorostaan Vinnetuuta tarkasti\nsilmällä. Hän tunsi punaisen ystävänsä, joka niin äkkiä ja odottamatta\noli jäänyt hevosen selkään tulen ääreen heidän taaksensa. Baumann\nsaattoi helposti arvata, miten tuo oli tapahtunut. Apakhi oli\npalannut tarkastusretkeltään ja oli tapansa mukaan jättänyt hevosen\nvähän kauemmaksi, voidakseen huomaamatta hiipiä esille. Luultavasti\noli hän jostakin seikasta huomannut vieraita tulleen, ja oli nyt\ntullut katselemaan heitä salaa, ennenkun hän itse näyttäytyi heille.\nKatseltuaan heitä tarpeeksi, muodosti hän itsellen mielipiteen\nheidän luonteestaan ja, oli taas äänettömästi poistunut, palatakseen\nratsunsa selässä ja ollakseen heistä mitään tietävinään. Heidän kaikin\nmennessään toiselle puolen katselemaan tulenliekkejä, olivat he\naikaansaaneet semmoisen melun, etteivät kuulleet hevosen askeleita, kun\nVinnetuu tuli vastaiselta sivulta leiripaikalle.\n\nNyt istui hän tuossa näennäisesti piittaamattomana katsellen lammikon\nvälkkyvää pintaa; mutta Baumann näki selvästi, että hän toisinaan\ntuuheitten silmäkulmien alta loi läpitunkevan katseen mejikkolaisiin.\nApakhi epäili heitä; se oli varmaa.\n\nKarhunampujan pojan piti tuoda kaktusviikunoita, mutta hämmästyen\nihmeellisiä liekkejä, jätti hän ne tuomatta. Tämä oli mejikkolaisille\nmieleen. He koettivat saada puhua muutaman sanan salaisesti keskenään,\nja tämä oli vaan mahdollista, jos he poistuisivat tulen luota.\nSentähden nousi Eemili Korteijo ja sanoi:\n\n\"Me halusimme enemmän hedelmiä, mutta emme saaneet. Tuletkos mukaan\nKaarlo, niin mennään katsomaan löydämmekö vielä.\"\n\n\"Mielelläni\", vastasi tämä, äkkiä nousten. \"Tule!\"\n\nBaumann tahtoi estellä. Hän arvasi näitten molempien vaan aikovan salaa\nkeskenään neuvotella, ja sen hän tahtoi estää. Hänellä oli jo sana\nhuulilla, mutta silloin näki hän apakhin tekevän kädellään kieltävän\nliikkeen.\n\nVeljekset poistuivat. He olivat tuskin kadonneet pensaikkoon, kun\nVinnetuu kuiskasi:\n\n\"Näillä valkoisilla miehillä ei ole rehelliset silmät ja heidän\najatuksensa ovat pahat; mutta Vinnetuu ottaa selvän siitä, mitä he\naikovat.\"\n\nHän liukui pensaista ulos vastakkaiselle puolelle.\n\n\"Eikö hänkään usko heitä?\" kysyi Viinanen. Tahdon lyödä vetoa, että he\novat kunnon miehiä.\"\n\n\"Häviäisit luultavasti vedon\", vastasi Ben Uusikuu. \"Ensi hetkestä asti\nhe eivät ole minua miellyttäneet.\"\n\n\"Se ei merkitse mitään. Vasta silloin tulee ihmistä epäillä, kun voi\ntodistaa, että hän sen ansaitsee.\"\n\n\"Nämät miehet ansaitsevat sen\", vastasi Karhunampuja. \"Ei mikään\nmaatilanomistaja lähetä molempia päällysmiehiänsä yht'aikaa pois.\nJa katsokaa heidän hevosiaan, herra! Näyttävätkö ne siltä, kuin\nolisivat ne kulkeneet San Diegosta tänne. Se matka on, ellen erehdy,\nkumminkin 300 Englannin peninkulmaa. Hevoset, jotka ovat tuommoisen\nmatkan kulkeneet, melkein ihan autiossa seudussa, näyttävät ihan\ntoisellaisilta. Epäilen suuresti, eikö näitten hevosten vakinainen\nolinpaikka ole täällä jossain lähellä ja lyön vetoa tuhannen dollaria,\netteivät nämät miehet ole muuta kuin Ljaano-kotkien kätyreitä.\"\n\n\"Tuli ja leimaus!\" huudahti Viinanen. \"Onko tuo todellakin\nmielipiteenne, herrani?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Silloinhan olemme joutuneet juuri erinomaiseen, seuraan! Ja nuo miehet\naikoivat viedä meidät erämaan aavikon yli!\"\n\n\"Jumalan tähden, antakaa sen tuuman tyhjään raueta! Se olisi teidän\nperikatonne. Uskokaa minua. Minä olen vanha ja kokenut, ja olen oppinut\nihmisten kasvoista lukemaan mistä he käyvät.\"\n\n\"No, enhän minäkään ole mikään kukonpoika. Olen varmaan samanikäinen\nkuin te ja olen poikanulikasta asti kierrellyt tasangoilla. Mutta onhan\nmahdollista, etteivät nämät miehet ansaitse luottamustamme.\"\n\nSilloin virkkoi Martti Baumann, joka tähän asti, nuori kun oli, oli\npysynyt äänetönnä:\n\n\"Sitä he eivät todellakaan ansaitse, herrani. Olen valmis sanomaan\nheille sen päin silmiä.\"\n\n\"Vai niin! Mistä syystä te, nuori mies, ajattelette heistä niin pahaa?\"\n\n\"Ettekö sitten huomanneet miten he iskivät silmää toisilleen, kun tuli\npuhetta Voro-Revosta?\"\n\n\"En. Minä kuuntelin kertomusta, enkä katsellut miehiä.\"\n\n\"Lännessä ei vaan kuunteleminen ole kylliksi, täytyy myös nähdä, sillä\n— — —\"\n\n\"Helkkarissa!\" keskeytti hänet Viinanen. \"Tahdotteko ehkä ruveta\nopettamaan minua, vanhaa miestä?\"\n\n\"Ei, herraseni, tahdoin vaan sanoa itsestäni, en teistä, että minulla\nkertomuksen aikana oli sekä korvat että silmät avoinna. Koska isäni\nheitä epäili, pidin heitä tarkasti silmällä. Sen saatoin helposti\ntehdä, koska he eivät ensinkään välittäneet minunkaltaisestani,\nnuorukaisesta. Huomasin silloin heidän katseistaan, että he hyvin\ntuntevat Voro-Revon.\"\n\n\"Niinkö luulette? Hm! Se kettu kuuluu oleskelevan täällä,\nhoukutellakseen ihmisiä Ljaano estakaadolle ja nämät miehet ovat\nhänen tuttujansa. Kun laskemme nuo molemmat tosiasiat yhteen, on\nmeillä mielestäni turmiota tuottavia seikkoja odotettavissa. Nuo\naaveentapaiset liekit tuolla kaktuskasveilla tuntuvat myös sangen\nkaameilta. En ole taikauskoinen, mutta tuommoiset ilmiöt, eivät ole\nsattuman tuomia; ne merkitsevät aina jotakin.\"\n\n\"Tietysti ne jotakin merkitsevät\", sanoi Karhunampuja hymyillen.\n\n\"No mitä?\"\n\n\"Sitä, että ilmakehä on sähköä täynnä.\"\n\n\"Tuo kuuluu liian oppineelta; sitä en ymmärrä. Tiedän tosin, että käy\npäinsä antaa itsensä sähköittää, mutta väitättekö todellakin, että\ntulet ja liekit noissa kaktuskasveissa olisivat sähköä?\"\n\n\"Väitän todellakin\", master Viinanen.\n\n\"Niihin varmaankaan ei sähkö ole syynä.\"\n\n\"Eikö salama ole valo-ilmiö?\"\n\n\"On kyllä.\"\n\n\"No, hyvä, sähkö synnyttää salaman, eikä tätä kai tarvinne selittää.\nMitä äsken näkemiimme pieniin liekkeihin tulee, näkevät merimiehet\nusein tämmöisiä laivan mastoissa, raakapuissa ja märssyssä; niitä näkee\nkirkon torninhuipussa, puunlatvoissa ja ukkosenjohdattamissa. Näillä on\nnimenä Pyhän Elmintulet tahi myös Kastor ja Polluks. Ne syntyvät ulos\nvirtaavasta sähköstä. Olette kai kuulleet puhuttavan Erämaan Hengestä?\"\n\n\"Olen kyllä, enemmänkin kuin olisi minulle mieluista.\"\n\n\"Onko teille myös kerrottu öisin joskus tapahtuvan, että tämä\nsalaperäinen olento ilmestyy tulenliekeissä?\"\n\n\"On kyllä, mutta sitä en usko.\"\n\n\"Mutta sen te kyllä saatte uskoa. Montanassa ollessani, jouduin kerran\nyöksi isolle tasangolle. Yltympärilläni leimusi Kalevantulia, mutta\noikeata ukkosilmaa ei siitä tullut. Silloin näkyi äkkiä hevoseni\nkorvalehdissä pieniä liekkiä. Nostin käteni, ja katso, sormien nenissä\noli samallaisia liekkejä, sekä sangen kummallinen tunne. Samoin on\nErämaan Hengen laita. Ratsastaessaan aavikon yli, on hänen ruumiinsa\nsilloin ainoa aavikon korkein paikka. Jos silloin on yö ja ilma sähköä\ntäynnä, näkyy Pyhän Elmintuli hänen ruumiillaan.\"\n\n\"Te siis todellakin uskotte Erämaan Hengen olemassaoloa.\"\n\n\"Uskon minä.\"\n\n\"Ja pidätte hänet ihmisenä?\"\n\n\"Mikä hän muuten olisi?\"\n\n\"Hm! Olen paljon kuullut hänestä puhuttavan, mutta en ole viitsinyt\nsen tarkemmin sitä ajatella. Mutta nyt kun on aavikko edessäni,\ntahtoisin mielelläni tietää, mitä minun tulee hänestä ajatella. Onhan\nmahdollista, että tapaan hänet. Mitä silloin on tehtävä?\"\n\n\"Jos minä hänet tapaisin, ojentaisin hänelle käteni ja kohtelisin häntä\nerinomaisena miehenä. On nimittäin — — —\"\n\nHän keskeytettiin. Vinnetuu tuli takaisin Hän liukui nopeasti ja\näänettömästi kuin käärme, asettui paikoilleen, ja oli niin levollisen\nnäköinen, kuin hän ei koskaan olisi sieltä poissa ollut.\n\nMejikkolaisten kulkiessa pimeässä hitaasti kaktuksien luo, oli hän\nensin käsin ja jaloin kontaten, poistunut heistä vähän matkaa, sitten\noli hän noussut ja kiireesti rientänyt kasviryhmän luo. Harjaantunut\nkun hän oli ja jaloissaan kun hänellä oli mokassiinit, eivät he hänen\naskeleitaan kuulleet. Hän pääsi ennen heitä perille ja kätkeysi\nniin hyvin korkeitten kaktusten sekaan, ettei häntä voitu havaita.\nSitäpaitsi oli niin pimeä, että miehet saivat hapuillen noukkia\nkaktusviikunoita. Pikkuliekit olivat nyt myös hävinneet.\n\nJuuri kun hän oli ehtinyt lymytä, saapuivat veljekset. He puhuivat\npuhtainta Ameriikan englantia. Tästä selvisi, etteivät olleet\nmejikkolaisia, vaikka olivat olevinansa. Vennetuu kuuli joka sanan.\nLuultavasti olivat he jo matkalla keskenänsä neuvotelleet, sillä heidän\npuheensa oli nyt jatkoa edelliseen.\n\n\"Rehellisesti minä maksan tuolle niin sanotulle Karhunampujalle hänen\nloukkauksestansa\", sanoi Kaarlo. \"Tosin saamme enemmän tehtävää kuin\nensin luulimme. Apakhien tulo antaa asialle uuden käänteen.\"\n\n\"Valitettavasti! Sillä hän ei anna muutettujen tolppien itseään\neksyttää.\"\n\n\"Näitkös hänen hevosensa?\"\n\n\"Tietysti. Se on kaunein, minkä koskaan olen nähnyt. Ainoastaan Vanha\nKovakoura kuuluu omistavan sen vertaisen. Meidän täytyy välttämättä\nsaada se.\"\n\n\"Se on selvä. Mutta millä tavalla?\"\n\n\"On viisainta antaa heidän nukkua raskaasti ja sitten tappaa heidät.\"\n\n\"Luuletteko sen olevan mahdollista? He katselevat meitä epäluulolla\nja ovat tietysti varoillansa. En luule että kumpikaan meistä saa\nvartioida.\"\n\n\"Minä olen samaa mieltä; he ovat varovaisia. Saadaan kuitenkin nähdä,\neikö tuumamme käy mahdolliseksi. Edeltäpäin ei voi mitään päättää.\nJos meidän onnistuu saada heidät huolettomiksi, tarvitsee meidän vaan\nkäyttää veistämme joilla äänettömästi iskemme heitä sydämmeen.\"\n\n\"Mutta jos ei tuota tuumaa voi toteuttaa?\"\n\n\"Se olisi tuhmaa! Ajatteles seitsemän hevosta, niiden joukossa apakhin\nja lisäksi vielä kaikki aseet ja rahat! Olisi tuo vaan meidän molempien\ntasattava! Olisihan tuo mestarillinen kepponen. Mutta jollei se\nonnistu, täytyy meidän kutsua toverit avuksi. Me etsimme jotakin syytä\nerotaksemme heistä. Vinnetuu ynnä molemmat karhun ampujat ratsastavat\nVanhaa Kovakouraa vastaan, ja ameriikkalaiset yhtyvät heihin, koska\nhe meistä ovat oppaansa kadottaneet. Me ratsastamme edeltäpäin\nMurha-Rotkoon, missä varmasti löydämme jonkun etuvartian, joka\nkiirehtii tovereita noutamaan. Silloin he varmaan ovat vallassamme,\nVanha Kovakourakin ynnä koko hänen seurueensa. Mutta nyt emme saa\nviipyä kauvemmin, sillä sitte epäilevät he meitä vielä enemmän. Hattuni\non hedelmiä täynnä.\"\n\n\"Samaten minun.\"\n\n\"Lähtekäämme siis!\"\n\nHe lähtivät, mutta heidän edellänsä livisti Vinnetuu takaisin. Välttäen\nkaikkea melua, teki hän mutkan ja saapui onnellisesti tulen ääreen,\njonne hän istui, niinkuin jo ennen mainittiin, ja näin oli heidän\nmahdoton ajatella, että kukaan olisi heitä kuunnellut. He alkoivat\njakaa viikunia. Kaikki, paitsi Vinnetuu, ottivat niistä. Hän kieltäytyi\nottamasta, lausuen:\n\n\"Apakhien päällikkö ei nauti mitään sumash-kasvista.\"\n\n\"Sumash-kasvista?\" kysyi Eemili Korteijo ihmeissään. \"Eikö Vinnetuu\ntunne kaktusviikunoita?\"\n\n\"Hän tuntee kaikki kasvit ynnä niitten hedelmät.\"\n\n\"Ja kuitenkin hän sekoittaa kaktuksen myrkylliseen sumash-kasviin.\"\n\n\"Vinnetuu ei sekoita, hän antaa näille hedelmille sumash-nimen, koska\nne ovat myrkyllisiä.\"\n\n\"Myrkyllisiä? Kuinka ne nyt äkkiä olisivat myrkyllisiksi käyneet, kun\neivät ennen ole olleet?\"\n\n\"Koska ne ovat käsissä, joiden tapana on aikaansaada onnettomuutta ja\nkuolemaa.\"\n\nHän lausui nämät kovin loukkaavat sanat niin tyvenesti, kuin olisivat\nne olleet ihan tavallisia.\n\n\"Perhana!\" huudahti Korteijo. \"Tuleeko meidän tyytyä tuommoiseen. Minä\nvaadin, että peruutatte sananne.\"\n\n\"Vinnetuu puhuu vaan semmoista, jota hän on tarkkaan miettinyt. Hän\nei ole vielä koskaan ainoatakaan sanaa katunut, eikä nytkään aio\nperuuttaa.\"\n\n\"Mutta meitä on loukattu.\"\n\n\"Tätä sanoessaan teki apakhi torjuvan liikkeen kädellään; tällä\nliikkeellä ja sanalla ilmaisi hän niin selvää välinpitämättömyyttä\nja itseensä luottamista, että molemmat veljekset katsoivat parhaaksi\nvaieta. Ja vaikka päällikkö olisi ollutkin yksin heitä vastaan, eivät\nhe olisi tahtoneet ryhtyä julkitaisteluun hänen kanssaan. Ja tässä oli\nmuitakin, jotka varmaankin pitäisivät apakhin puolta. Tästä syystä\nsanoi Eemili rauhoittavaisella äänellä veljelleen:\n\n\"Rauhoitu! Mitä riiteleminen hyödyttää, intiaanin sanoja ei pidä\nkultavaa'alla punnita.\"\n\n\"Olet oikeassa. Rauhan vuoksi olkaamme niitä muistamatta.\"\n\nVinnetuu ei enää muuta puhunut. Hän laskeusi ruoholle, sulki silmänsä\nja näytti tahtovan nukkua.\n\nTämä pikku tapahtuma oli tehnyt toiset levottomiksi. Koska Vinnetuu\nnäin puhui, oli hän varmaan kuullat näitten molempien puhuvan jotakin\npahaa. Mitä he aikoivat? Hän ei siitä mitään puhunut. Heidän ei siis\nnyt juuri tarvinnut odottaa vihollisuuksia heiltä. Mutta epäilykset\nolivat lisääntyneet ja tästä oli luonnollisena seurauksena, ettei\nkukaan näyttänyt haluavan jatkaa keskustelua. Nyt alkoi vaitiolo, joka\npuhui yhtä paljon kuin jos olisi epäilykset ilmilausuttu.\n\nKarhunampuja ja hänen poikansa panivat maata, seuraten Vinnetuun\nesimerkkiä; toiset tekivät samoin.\n\nHetken päästä näytti siltä, kuin olisivat kaikki nukkuneet. Mutta niin\nei kuitenkaan ollut. Mejikkolaiset eivät tuumailujensa tähden voineet\nnukkua eivätkä toiset valkoiset epäilystensä vuoksi.\n\nNäin kului puolen tuntia. Miehet eivät muutenkaan olisi voineet nukkua,\nsillä ilma oli taas käynyt sähköisemmäksi. Pensaissa sähisi heikosti.\nLempeä tuuli alkoi puhaltaa, ja se kiihtyi yhä, löyhyttäen oksia niin,\nettä ne koskivat toisiinsa. Silloin näkyi pieniä, tuskin silmille\nnäkyviä kipinöitä hypähtelevän oksien latvoissa.\n\nJa nyt oikaisihe kaikki; korkealla heidän päänsä yläpuolella oli soinut\nsävel, ihan omituinen, kellonäänen kaltainen sävel. Se kesti puolen\nminuuttia, paisui paisumistaan, laskihe pensaisiin ja hävisi lopuksi\nveteen.\n\n\"Mitä se oli?\" kysyi Ben. \"Eihän täällä ole kirkkoja eikä kelloja. Jos\nen tietäisi että — — —\"\n\nHän vaikeni äkkiä. Nyt kuului toinen, korkeampi sävel kuin ensimmäinen.\nSe oli kuin pasuunasta puhallettu. Se paisui hitaasti, heikkoni\nsitten semmoisessa diminuendossa, jota ei taiteillakaan olisi voinut\naikaansaada.\n\n\"Se on Jalieh juavhk-kai, — Laulavan laakson ääni\", selitti\napakhi-päällikkö.\n\n\"Sekö se on?\" sanoi Karhunampuja. \"Kuule.\"\n\nIlmassa kuului kuin kevyt huokaus. Tämä huokaus oli erinomaisen\npuhdas säestys edelliselle säveleelle, ja sillä oli sama sointu kuin\nurkujen pää-äänellä, sekä kesti siksi kunnes uusi, vienompi sävel\nvoitti edellisen. Tämä ääni-ilmiö oli hyvin omituinen. Sitä kuuleminen\noli kamottavaa, ja kuitenkin oli se niin ylevää, että se koski\nsydämmeen. Oli ikäänkuin näkymätön, jättiläispuhaltaja olisi koetellut\nsoittokonettaan, jota ei ollut soittokunnan muissa koneissa.\n\nMiehet kuuntelivat uudistuisiko ilmiö. Ja todellakin, tuntuva ilmavirta\npuhalsi pensaikossa, tuoden mukanaan taajaan toisiansa seuraavia\nsäveljaksoja, jotka erinomaisen puhtaasti sointuivat toisiinsa.\nNe olivat eripituiset. Syvemmät olivat kestävämmät ja muodostivat\nkorkeampien, pikemmin sammuvien sävelten kanssa sointusarjan, jossa\naina oli samoja ääniä luonnollisessa asteikossa, vaikka kolmisoinnun,\nseptimasoinnun ja honasoinnun eri toisinnoissa eli variatsiooneissa.\n\nNäitä ääniä ei voisi mihinkään verrata. Näitä ääniä ei mikään\nsoittokone olisi voinut aikaansaada, ne olivat niin ylevän\nmajesteetillisia, toiset taas olivat kuin hienoimmasta kurkusta,\nsuloisimmilta huulilta lähteneet. Toisinaan olivat ne ihmisäänen,\ntoisinaan tuuliharpun kaltaisia ja näitten välillä vaihteli\nerikorkuisina ja sydämeen käypinä kornetin, pasuunan ja passoviulun\nkaltaisia ääniä. Näitten sävelten luonnetta, väriä ja vaikutusta ei\nvoi sanoin kertoa. Ne täyttivät koko laakson, ja yhtyneinä ikäänkuin\nsyväksi, kapeaksi virraksi, nousivat ne korkealle aaltoillen laakson\nyläpuolelle.\n\nKuunteliat eivät uskaltaneet puhua. Tunnottomat mejikkolaisetkin\nolivat liikutetut. He olivat taivaan mahtavan kuvun alla, jota\nkohtisuorat kalliot yliympäri ikäänkuin kannattivat. Näkymättömiltä\nurkulehteriltä virtasi säveliä, jotka toisinaan olivat ukkosen jyrinän,\ntoisinaan enkelinäänien kaltaiset; tuolla tyrskyjen syvä pauhu, tuolla\nyliluonnollisia ääniä paremmasta, puhtaammasta maailmasta. Raaimmankin\nmieltä juhlallisesti pöyristytti.\n\nJa tähän lisäksi tuli vielä toinen, ei korvin vaan silmin käsitettävä\nilmiö.\n\nNäytti siltä kuin taivas kohoisi ja etenisi. Harvalukuiset tähdet\ntaivaan kannella näyttivät tavallista pienemmiltä. Siinä missä\ntaivaankansi etelässä näytti nojaavan kallioon, sukelsi äkkiä esille\nkeltainen, säteilevä levy. Sen rajaviivat olivat hyvin selvät ja se\nliikkui hitaasti, ei kaarevasti, vaan näytti se puhkeevan esille\ntähtimaailmasta ja suorassa suunnassa ja yhä suuremmalla nopeudella\nlähenevän laaksoa.\n\nMitä lähemmäksi se tuli sitä enemmän se suureni ja sitä selvemmin\nnäkyi, ettei se ollut levy, vaan pallo.\n\nNyt sen ääriviivat kävivät epäselvemmiksi; siitä lähti salamantapaisia\nleimauksia ja sitte muodostui häntä, joka loisti selvästi ja vilkkaasti\nkuin pyrstötähden töyhtö.\n\nNyt pallo ei ollut enää ainoastaan keltainen. Se näytti juoksevalta\ntulelta, joka hehkui ja säkenöitsi monenvärisenä. Se näytti pyörivän\nakselinsa ympäri, ainakin sai se pyörivistä väreistä sen näön. Sen\nnopeus kiihtyi peloittavassa määrässä. Sitten näytti se muutamaksi\nsilmänräpäykseksi pysähtyvän suoraan laakson yläpuolelle. Nyt kuului\npaukahdus, ikäänkuin olisi monta kanuunaa yht'aikaa lauaistu; kuula\nräjähti lukemattomiin pikkupalasiin, jotka pudotessa sammuivat; häntä\nnäkyi vielä muutaman sekunnin; sitten kuului loiskaus lammikossa ja\nvesi purskui korkealle ylös, ikäänkuin olisi korkealta jotakin raskasta\nsinne heitetty. Vesi kostutti miesten vaatteet.\n\nNyt oli taivas taas tumma kuin äskenkin, tähdet näkyivät taas pieninä\npilkkuina, mutta täyteläinen, mahtava sävel pauhasi yksiäänisenä\npeljästyneitten miesten yläpuolella.\n\nAinoastaan Vinnetuu oli yhtä rauhallinen kuin ennen. Semmoista tapausta\nei löytynyt, joka olisi hänen levollisuuttaan häirinnyt.\n\n\"Ku-begay -tulipallo\", sanoi hän. \"Suuri Manitun on sen taivaasta\nheittänyt ja antanut sen maata vastaan musertua.\"\n\n\"Tulipallo?\" kysyi Tylppä. \"Niin, se näytti pallolta. Mutta ettekö\nhäntää huomanneet? Se oli lohikäärme, se oli perkele, paha henki, joka\npitää peliänsä keskiyöllä.\"\n\n\"Pyh!\" vastasi apakhi ja kääntyi pois taikauskoisen miehen luota.\n\n\"Niin, lohikäärme se oli\", myönsi Viinanen toverilleen. \"En ole häntä\nennen nähnyt, mutta olen kuullut muitten hänestä kertovan. Mummoni näki\nhänen syöksevän naapurimme uuniin, tämä oli näet luvannut sielunsa\npaholaiselle.\"\n\n\"Älkää tehkö itseänne naurettavaksi, hyvä herra!\" sanoi Karhunampuja.\n\"Nyt emme enää elä pimeässä keskiajassa, jolloin lohikäärmeitä ja\naaveita uskottiin, tahi jolloin, oikeammin sanottuna, yksinkertaisille\ntämmöistä uskotettiin, jotta viisaammat saivat sitä hyödyksensä\nkäyttää.\"\n\n\"Mitä silloin löytyi, löytyy myös nyt. Taikka pidättekö itsenne minua\nviisaampana?\" kysyi Viinanen terävästi.\n\n\"Mitä joutavia? Minulla ei ole mitään luuloja omasta viisaudestani.\nMutta muinoin luultiin kaiken sen, jota ei voitu selittää, olevan\npaholaisen lähettämää. Mutta nyt ollaan, Jumalan kiitos, jo niin\nvalistuneita, että varsin hyvin tullaan toimeen ilman paholaisen\nkuuluisata mummoa.\"\n\n\"Vai niin, te kuulutte siis noihin valistuneisiin oppineisiin?\"\n\n\"Minä en ole oppinut, mutta sen kumminkin tiedän, ettei tulipallo ole\nmikään paholainen.\"\n\n\"No mikä se sitten on?\"\n\n\"Se ei ole muuta kuin pieni, hehkuva, muodostuva, tahi entinen\ntaivaankappale, joka on joutunut niin lähelle maata, että tämän\nvetovoima on sen mukaansa temmannut.\"\n\n\"Taivaankappale? Siis tähti?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mikä tyhmeliini on teille tuommoista uskotellut?\"\n\n\"Eräs, jota te ette uskaltaisi sanoa tyhmeliiniksi, nim. Vanha\nKovakoura.\"\n\n\"Hänkö, onko se totta?\"\n\n\"On. Istuessamme iltasin nuotiotulen ääressä, keskustelimme me usein\ntuommoisista näennäisen selittämättömistä asioista ja ilmiöistä ja\nhänellä oli kaikesta luonnollinen selitys. Jos tahdotte olla tuota\nmiestä viisaampi, niin kernaasti minun puolestani. Ettekö kuulleet,\nettä jotakin putosi veteen?\"\n\n\"Kuulin, näin ja tunsin. Kaikinhan me kastuimme.\"\n\n\"Jos teidän mielipiteenne olisi oikea, olisi siis paholainen pudonnut\ntänne lammikkoon, ja koska olemme unohtaneet vetää hänet ylös, on hän\nsiis hukkunut.\"\n\n\"Oo, hän ei tietysti huku. Hän on heti mennyt alas helvettiin.\"\n\n\"No, kuivatkoon itsensä sitten siellä tulen ääressä, ettei hän\nkylmettyisi ja saisi nuhaa. Jos voisimme poistaa veden tästä, niin\nnäkisimme lammikon pohjalla reiän, johon meteoorikivi eli tulipallo\nvaipui.\"\n\n\"Kivikö! Sehän olisi voinut meidät tappaa.\"\n\n\"Niin olisikin. Onneksi meille, että se veteen putosi.\"\n\n\"En tahdo väitellä kanssanne, mutta onko Vanha Kovakoura myös\nselittänyt teille äsken kuulemamme säveleet?\"\n\n\"Tästä laaksosta emme puhuneet, mutta muistelen hänen puhuneen\ntuosta tunnetusta Sakbu-solasta, joka on tuolla ylhäällä Rattlesnake\nvuoristossa. Kun tuuli suorassa suunnassa puhaltaa tämän ahtaan, syvän\nsolan läpi, kuuluu pasunan kaltaisia ääniä. Rotkotie on soittokoneena\nja tuuli on soittajana.\"\n\n\"Tuo selitys kuuluu tosin jotenkin epäluotettavalta, mutta en siitäkään\nasiasta tahdo kanssanne väitellä. Uskokaa mitä tahdotte; minä uskon,\nmitä minua haluttaa.\"\n\n\"Karhunampuja on oikeassa\", sanoi Vinnetuu. \"On monta laaksoa, joissa\ntuonkaltaisia säveliä kuuluu ja apakhien päällikkö on myös nähnyt\nkiviä, jotka suuri henki on taivaasta alas heittänyt. Suuri Manitun on\njokaiselle tähdelle määrännyt ratansa, ja jos se sen jättää, täytyy sen\nrikki murtua. Minä koetan keksiä kiven jäljet vedessä.\"\n\nHän oli sanonut tämän erityisen korkealla äänellä. Sitte poistui hän\nvettä kohti ja katosi pimeään.\n\nToiset istuivat taas ja odottivat häntä. Ei puhunut kukaan sanaakaan.\nAinoastaan Martti kuiskasi isälleen:\n\n\"Mikä Vinnetuulle tuli? Hän puhui niin kummallisen korkealla äänellä,\nikäänkuin tahtoisi hän, että joku ulkopuolella kuulisi hänen sanansa.\nKiven etsiminen oli ilmeisesti vaan joku tekosyy.\"\n\n\"Tietysti. Lyön vetoa, että joku vakoilia on meitä kuunnellut. Apakhi\non luultavasti havainnut hänet ja on hiipinyt ottamaan hänet kiinni.\nSaammepa nähdä.\"\n\nHeidän ei tarvinnut kauvan odottaa. Jo muutaman minuutin oli pensaissa\nkuulunut töminää, ikäänkuin murtaisi joku eläin niitten läpi; sitte\nseurasi lyhyt, tuskallinen huudahdus ja nyt kuului Vinnetuun ääni:\n\n\"Karhunampujan on tuleminen tänne. Eräs vakooja on meitä väijynyt.\"\n\nBaumann katosi pensaikkoon, sinnepäin mistä huuto kuului, ja muutaman\nsilmänräpäyksen kuluttua vetivät he molemmin sieltä kolmannen esille,\njoka puvustaan heti tunnettiin intiaaniksi.\n\n\"Mimmoiset silmät tarvitaankaan keksimään pimeässä yössä pensastoon\nkätkeytyneen kuuntelian! Ja ainoastaan Vinnetuun kaltaisen miehen voi\nonnistua hiipiä hänen luokseen ja ottaa hänet kiinni siten, että kaikki\nvastustus oli mahdotonta.\"\n\nMuut ympäröivät näitä kolmea. Vangilla ei ollut muuta asetta ollut kuin\nveitsi, jonka Vinnetuu oli häneltä temmannut. Hänen vartalonsa oli\nhento ja hoikka, eikä hänen kasvojaan voitu pimeässä selvästi erottaa.\n\nMutta Vinnetuun silmät olivat pimeään tottuneet ja hän näki ken hänellä\noli edessään.\n\n\"Miksi ei nuori, punainen veljeni tullut suoraan meidän luoksemme?\"\nkysyi hän. \"Me olisimme ystävällisesti ottaneet hänet vastaan.\"\n\nVanki ei vastannut. Sentähden jatkoi apakhi:\n\n\"Veljeni on siis itse syypää vangitsemiseensa. Mutta hänelle ei tapahdu\nmitään pahaa. Tässä annan hänelle veitsensä takaisin, hän saa palata\nomaistensa luo ja sanoa heille, että he ovat tervetulleet meidän\nluoksemme ja että saavat luonamme levähtää.\"\n\n\"Uh!\" huudahti vanki ihmeissään, saadessaan veitsensä takaisin \"Miten\nsinä tiedät, että sotilaamme ovat täällä lähellä?\"\n\n\"Vinnetuu olisi lapsi, jollei hän sitä ymmärtäisi.\"\n\n\"Vinnetuu, apakhien päällikkö!\" huudahti vanki suuresti ihmetellen. \"Ja\nsinä annat minulle veitsen takaisin? Pidätkö minua apakhina?\"\n\n\"En. Nuori veljeni ei käytä sodan värejä, mutta kuitenkin otaksun hänen\nolevan komankhin. Ovatko sotilaasi kaivaneet ylös sotakirveen apakheja\nvastaan?\"\n\n\"Eivät ole. Nuolen päät ovat maahan pistetyt, mutta teidän ja meidän\nvälillämme ei ole rakkautta.\"\n\n\"Vinnetuu rakastaa kaikkia ihmisiä, kysymättä heidän nimeään ja\nväriään. Hän on valmis sytyttämään tänne tulen ja polttamaan\nrauhanpiippua kanssanne. Hän ei kysy, miksi veljesi ovat Laulavaan\nlaaksoon tulleet. He tietävät, että jokainen, joka tänne saapuu,\nleiriytyy tänne veden luo. Siksi ovat he pysähtyneet vähän matkan\npäähän täältä ja lähettäneet sinne katsomaan löytyisikö täällä ketään.\nEikö niin?\"\n\n\"Kyllä\", myönsi komankhi.\n\n\"Jos toisen kerran makaat pensastossa vakoilemassa vieraita sotilaita,\nniin sulje silmäsi, sillä ne ne olivat, jotka sinut ilmaisivat. Montako\nteitä on?\"\n\n\"Kaksi kertaa kymmenen.\"\n\n\"Palaa siis heidän luoksensa sanomaan, että Vinnetuu ynnä kahdeksan\nkalpeakasvoa heitä odottaa, ja että he kohtelevat heitä ystävinä,\nvaikkeivät tiedä, missä tarkoituksessa he ovat tulleet. Sinun ei\ntarvitse mainita, että vangitsin sinut; minä en sitä kerro.\"\n\n\"Suuren päällikön hyvyys ilahuttaa sydäntäni. Minä en salaa heiltä\nmitään, vaan kerron koko totuuden, jotta veljeni olisivat varmat siitä,\nettä otatte heidät hyvin vastaan. Joutua Vinnetuun löydettäväksi ei ole\nmikään häpeä; mutta tahdon muistaa hänen antamaansa neuvoa.\"\n\nPiiri hänen ympärillään aukeni ja hän riensi pois..\n\nValkoihoiset ja varsinkin meijikkolaiset olivat sitä mieltä, että oli\nsangen rohkeata noin muitta mutkitta päästää komankhijoukko tänne\ntulemaan. Mutta apakhi lausui päättävästi:\n\n\"Vinnetuu tietää aina mitä hän tekee. Jos komankhisotilaita ratsastaa\nLaulavaan laaksoon, ei heidän matkansa tarkoituksena voi olla apakheja\nvastaan taisteleminen. Tämän laakson tuolla puolen on erään heidän\nsuurimman päällikkönsä hauta. He aikovat luultavasti sinne virittämään\njokavuotisen kuolinlaulun. Sytyttäkäämme kuitenkin tuli, jotta selvästi\nvoimme heidän kasvonsa nähdä. Ollaksemme varmat, emme vastaanota heitä\ntäällä, vaan tuolla pensaitten ulkopuolella.\"\n\nTuli sytytettiin uudestaan. Tällä aikaa veti Vinnetuu Karhunampujan\npoikineen ulos pensaikosta ja kuiskasi heille:\n\n\"Nuo kaksi kalpeanaamaa eivät olekaan niitä, joiksi itsensä sanovat. He\npuhuvat ameriikkalaisten kieltä ja aikovat murhata meidät täällä. He\novat Ljaano- kotkia. Vinnetuu otaksuu komankhien aikovan aavikoille.\nNuo kaksi eivät saa sitä tietää. Sentähden on Vinnetuu sanonut heille\nlaakson tuolla puolen löytyvän haudan; tämä ei ole totta.\"\n\nHän ei saanut jatkaa, sillä nyt saapuivat muut, jotka olivat\nsytyttäneet niin suuren tulen, että sen valo tunki pensaitten läpi\nja täydellisesti valaisi paikan. Heillä oli tietysti aseet mukanaan,\nkäyttääksensä niitä siinä tapauksessa, etteivät komankhit vastoin\nVinnetuun luuloa pysyisi ystävällisinä.\n\nPian kuului kavioitten kopse. Intiaanit saapuivat, mutta pysähtyivät\njonkun matkan päähän; johtaja astui hevoselta alas ja lähestyi\nhitaasti. Vinnetuu meni häntä vastaan ja ojensi hänelle kätensä.\n\n\"Komankhien sotilaat ovat tervetulleet meidän luoksemme\", sanoi hän.\n\"Vinnetuu ei kysy, mitä he täällä tekevät; hän tietää heidän aikovan\nkäydä päällikkönsä haudalla ja sitten palaavansa telttamajoihinsa.\"\n\nTämän hän puhui ääneen, mutta sitte kuiskasi hän:\n\n\"Veljen tulee myöntää tämän. Minä puhun sitten salaisesti hänen\nkanssaan.\"\n\nKomankhi siis vastasi:\n\n\"Minun käteni ilolla pudistaa Vinnetuun kättä. Hän on apakhien suurin\nsoturi, ja on kuitenkin aina rauhan ruhtinas. Me olemme valmiit\npolttamaan hänen kanssaan rauhan piippua, sillä emme ole sotaretkellä,\nvaan tahdomme vaan kunnioittaa kuolleen päällikön muistoa.\"\n\n\"Vinnetun uskoo veljensä sanan ja pyytää hänet ynnä sotilaansa tulemaan\ntulen ääreen polttamaan rauhan piippua.\"\n\nMolemmat päälliköt olivat toisiaan katelleet. Tämä oli riittävä\ntodistus siitä, ettei komankheilla ollut pahaa mielessä. Heidän\njohtajansa antoi Vinnetuun taluttaa itsensä tulen luo ja hänen väkensä\nseurasi häntä.\n\nHe hajaantuivat ensin ruoholle lammen ympärille ja sitoivat sitten\nhevosensa liekaan, jotta nämät saivat ruohoa sekä vettä; sitten tulivat\nhe yksitellen tulen ääreen.\n\nSiellä oli jotenkin ahdasta, sillä pensaitten ja veden välinen aukea\npaikka ei ollut leveä. Täytyi istua ihan vierekkäin ja näin muodostui\npiiri, jonka sisäpuolelle Vinnetuu ynnä komankhien päällikkö asettuivat.\n\nEräs komankheista oli häärännyt hevosensa luona kauvemmin kuin muut;\nnyt hän saapui tulen ääreen. Ennenkuin hän istui, silmäili hän piiriä\nympärillään. Kun hänen huomasi Korteijon veljekset, vavahtivat hänen\ntummat kasvonsa äkkiä ja hän huudahti:\n\n\"Uh! Aletehlkua ekkvan mava — mitä koiria tuossa istuu?\"\n\nKoska piiri ei ollut vielä oikein järjestetty ja kukin oli paikan\netsinnässä, eivät kaikki tuota huudahdusta kuulleet. Mutta komankhien\npäällikkö oli sen kuullut ja hän nousi äkkiä, sekä kyseli mieheltä:\n\n\"Hong tuhshtaha nai — mitä näet?\"\n\n\"He ehlbak, enko-ola nahtuhvua — nuo Ljaano estakaadon kotkat.\"\n\n\"He ehlbak hetelsha enuka — missä ne ovat?\"\n\n\"Mava he ehlbak kenklah — tuossa ne istuvat.\"\n\nNäin sanoen osotti hän mejikkolaisiin.\n\nKun nämät kysymykset ja vastaukset oli korkealla ja vihaisella äänellä\nvaihdettu, olivat ne herättäneet kaikkien huomion. Ljaano estakaadon\nkotkia mainitessa, olivat komankhit taas hypänneet pystyyn. He\ntarttuivat veitsiinsä ja nyt ei enää näyttänyt niin rauhalliselta kuin\nennen.\n\nValkoihoiset eivät olleet ymmärtäneet näitä sanoja, kun he eivät\nosanneet näitten heimojen kieltä, mutta nähdessään punanahkojen\nuhkaavat katseet, nousivat hekin ja tarttuivat aseisiin.\n\nAinoastaan Vinnetuu istui rauhallisena. Hän lausui käskevällä äänellä:\n\n\"Veljeni ei pidä hätääntymän. Jos punaiset miehet näkevät kaksi\nvihollistaan meidän seurassamme, vakuutan minä, ettei meillä ole mitään\nyhteyttä heidän kanssaan. Heidän tähtensä ei saa meidän keskenämme\nvuodattaa tippaakaan verta. Mistä komankhin sotilas heitä syyttää?\"\n\nHän puhui näillä seuduin käytettyä murretta, joka on espanjan,\nenglannin ja intiaanikielten sekoitusta.\n\nKomankhi vastasi samalla kielellä, jota kaikki ymmärtävät:\n\n\"Minä metsästin tuolla Tovitshuna-joen lähellä, jota valko-ihoiset\nsanovat Kärpäsjoeksi, ja silloin näin kahden ratsastajan jäljet, joita\nseurasin. Löysin heidän istumassa puitten alla ja hiivin kontaten\nheidän luoksensa, kuullakseni, mitä he puhuivat. He puhuivat Ljaano\nestakaadosta, ja että sen yli piti muutaman päivän kuluttua kulkeman\nkoko joukon valkoihoisia. Ljaano-kotkat aikoivat kokoontua ja hyökätä\ntämän retkikunnan kimppuun. Ymmärsin heidän puheestaan, heidänkin\nolevan Ljaano-kotkia ja minä kysyin sielultani, tappaisinko heidät.\nOli järkevämpää antaa heidän elää, sillä ainoastaan sen kautta olisi\nmahdollista — — —.\"\n\nHän aikoi sanoa jotakin, jota Vinnetuu ei tahtonut mejikkolaisten\nsaavan kuulla. Sentähden keskeytti hän äkkiä komankhin:\n\n\"Minä tiedän, mitä veljeni vielä aikoo sanoa ja olen kuullut kylliksi.\nTunteeko hän miehet niin tarkoin, että erehtyminen on mahdoton?\"\n\n”Ne ovat samat.\"\n\n\"Mitä molemmat kalpeakasvot tästä syytöksestä sanovat?\"\n\n\"Että se on tyhmä valhe\", vastasi Kaarlo Korteijo. Me emme ole\nKärpäsjoella olleet.\n\n\"Nuo ovat samat\", huudahti komankhien päällikkö, sillä me olemme — — —\"\n\n\"Veljeni tulee antaa minun puhua\", sanoi Vinnetuu hätäisesti, peljäten\ntämän sanovan jotakin semmoista, jota ei mejikkolaisten tulisi kuulla.\n\nMutta komankhi suuttui, kun hän keskeytettiin, joka oli ihan vastoin\nintiaanilaista kunnioitusta ja kohteliaisuutta. Hän ei ollut kylliksi\nviisas, ymmärtääkseen syytä siihen ja huudahti suuttuneena:\n\n\"Miksi en saisi puhua? Se, jolla on murhaajia seurassaan, on itse\nmurhaaja. Onko apakhien päällikkö houkutellut meidät ansaan?\"\n\nSilloin Vinnetuu laski luotaan kaikki aseensa, nousi ja sanoi:\n\n\"Onko veljeni koskaan kuullut sanottavan että Vinnetuu olisi petturi?\nApakhin sana on luja kuin kallio, jonka päällä turvallisesti asutaan.\nSeuratkoon veljeni minua ja pitäköön aseensa.\"\n\nHän meni hitaasti pensaston läpi. Komankhi mietti hetkisen ja seurasi\nsitten häntä, mutta osoitti ensin miehilleen, että tarkasti pitäisivät\nmejikkolaisia silmällä. Pensaston ulkopuolella otti Vinnetuu hänet\nkäsivarresta ja talutti häntä kauvemmaksi. Sitten hän pysähtyi ja\nvirkkoi:\n\n\"Veljeni ei ole minua ymmärtänyt. Vinnetuu oli jo silloin tänne\nleiriytynyt, kun nuo valko-ihoiset saapuivat. Hän piti heitä silmällä\nja huomasi, että nuo kaksi miestä ovat Ljaano-kotkia. Hän on siis siinä\nkohden yhtä mieltä komankhisotilaan kanssa. Mutta miksi pitäisi noitten\nmyrkyllisten käärmeitten saada huomata, että tiedämme, keitä he ovat?\nMeidän täytyisi silloin tappaa heidät, ja on kuitenkin viisaampi antaa\nheidän vielä elää. Uskokoot nyt vaan komankhien aikovan päällikkönsä\nhaudalle. Tahtooko veljeni kuitenkin sanoa minulle, miksi hän ajoi\nheitä takaa?\"\n\nKomankhi häpesi. Hän vastasi:\n\n\"Tulitähti, komankhien päällikkö, ratsasti poikansa, Terässydämmen\nkanssa itäänpäin, valko-ihoisten asunnoille. He palasivat aavikon\nyli ja ovat luultavasti nyt siellä. He varmaankin kohtaavat noita\nvalkoihoisia, joten Ljaano-kotkat siis hyökkäävät heidänkin kimppuunsa.\nSentähden lähdimme äkkiä ratsastamaan heitä vastaan, suojellaksemme\nheitä. Me emme tienneet kotkien kokouspaikasta, sentähden annoimme\nnoitten molempien kalpeanaamojen, jotka ovat heidän kumppaninsa, elää,\njotta heidän jälkensä johtaisivat meitä kotkien luokse. Togah-virran\nluona yhtyivät heidän jälkensä neljän valkoihoisen jälkiin ja näitä\nmeidän myös täytyy pitää kotkina. Nyt kohtasimme sinut. Mitä aiot\ntehdä?\"\n\n\"Minä ratsastan teidän kanssanne, sillä minäkin odotan ystäviä, jotka\ntulevat aavikon yli, eivätkä tiedä mitään kotkien konnankoukuista.\nNämät viimemainitut ovat leiriytyneet erääseen paikkaan, jonka he\nnimittävät Ryöväri- Rotkoksi. Mutta koska en tiedä, missä se on,\nannan mejikkolaisten paeta, jotta he, tietämättänsä, tulisivat meidän\noppaaksemme.\n\n\"Keitä miehiä odotat?\"\n\n\"Ne, joita odotan, ovat Vanha Kovakoura ynnä muutamat muut\nkalpeakasvoset, jotka haluavat minua tavata.\"\n\n\"Vanha Kovakoura, valkoihoisten kuuluisa soturi! Jos sallit, niin\nratsastamme sinun kanssasi.\"\n\n\"Vinnetuu ei ainoastaan sitä salli, vaan hän pyytää sinua niin tekemään.\nNäyttää siltä kuin nuo hajaantuneet kotkat tällä kertaa kokoontuisivat\nyhteiseen suureen yritykseen. Täytyy siis käyttää tilaisuutta hyväkseen\nja yhdellä iskulla hävittää heidät. Minä ajattelen — — —\"\n\nHän vaikeni, sillä pensaitten sisäpuolelta kuului huutoja; muutamia\nlaukauksia ja kavioitten kopsetta kuului sitten leirin toisella\npuolella.\n\nVinnetuu ja komankhi kiirehtivät sinne. Siellä oli vilkas liike.\nKomankhit olivat kiirehtineet hevostensa luo ja olivat pois\nratsastamaisillaan. Mejikkolaisia ei näkynyt. Ben, Viinanen, Tylppä\nja Välttäri näyttivät siltä, kun eivät tietäisi mihin ryhtyä. Mutta\nKarhunampuja ja hänen poikansa olivat jääneet rauhallisesti istumaan\ntulen ääreen ja edellinen huusi nyt Vinnetuulle:\n\n\"Miehet ovat poissa.\"\n\n\"Kuinka se on mahdollista?\"\n\n\"He hyökkäsivät niin äkkiä hevostensa luokse ja hyppäsivät niitten\nselkään, ettei kukaan ehtinyt tarttua aseisiin ampuaksensa heitä.\"\n\n\"Se oli oikein. Antaa heidän olla! He syöksyivät liittolaisineen\nomaan turmioonsa. Astukoot komankhien pojat alas hevosiltaan ja\njääkööt tänne. Mutta aamunkoitossa saavat he jättää Laulavan laakson,\nlähteäksensä metsästämään Ljaano estakaadon ihmishaamuun puettuja\npetoja.\"\n\nNämät sanat lausuttiin niin kovalla äänellä, että kaikki sen kuulivat.\nKuitenkaan eivät komankhit astuneet hevosiltaan alas, ennenkuin heidän\njohtajansa toisti apakhien käskyn, sekä selitti heille, miksi oli\nparempi antaa pakenioitten mennä menojaan.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nErämaan Hengen asunto.\n\n\n    \"My darling, my darling,\n    My love child much dear,\n    My joy and my smile,\n    My pain and my tear!\"\n\nNäin kuului tuo vanha, vieno Tennessiläis-kehtolaulu hiljaisena\naamuhetkenä. Näytti siltä, kuin nyökkäisivät läheiset manteli- ja\nlaakeripuut tahtia siihen; veden äärellä istui vanha neekerivaimo ja\nhänen ympärillään liehui sadottain kirjavia kolibri-lintuja.\n\nAurinko oli juuri noussut taivaanrannan yli ja sen säteet kimaltelivat\nkirkkaassa vedenpinnassa. Korkealla ilmassa leijaili kotka; rannalla\noli useita hevosia, jotka kylläisinä herkkusuina nuuskivat mehevää\nruohoa ja erään kypressin latvassa istui laulurastas, kuunnellen pää\nkenassa neekerittären laulua ja jäljitellen viime värsyn loppusanoja,\nterävästi huutaen \"mitter mitter mitter.\"\n\nVeteen kuvastuvien, matalien viuhkapalmujen yli levittivät korkeat\nseeteripuut ja sykomoorit suojelevat latvansa, joitten alla vielä\nkirjavat korennot ajoivat kärpäsiä ja muita hyönteisiä takaa ja pienen\nmajan takana järven rannalla riitelivät kääpiöpapukaijat kultaisista\nmaissijyvistä.\n\nUlkopuolelta ei voinut nähdä mistä aineesta tuo pikku asumus oli tehty,\nsillä sen seinät ja katto olivat kokonaan valko- ja punakirjavien\npääsiäiskukan köynnösten peittämät, joitten keltaiset, makeat,\nkananmunan muotoiset hedelmät hohtivat taajojen, liuskaisten lehtien\nvälitse. Kasvullisuudesta päättäen olisi luullut olevansa Etelä-Mejikon\ntai Keski-Bolivian laaksoissa ja kuitenkin oli tämä järvi köynnösten\npeittämine majoineen ja rikkaine kasvullisuuksineen — keskellä\nhedelmätöntä Ljaano estakaadoa. Tämä oli se salaperäinen järvi, josta\nniin moni oli puhunut, sitä milloinkaan näkemättä.\n\n    \"My heart-leaf, my heart-leaf,\n    My life and my Star,\n    My hope and my delight,\n    My sorrow, my care!\"\n\nlauloi neekerivaimo edelleen.\n\n\"My care — my care — my care\", härmäili jäljitteliälintu.\n\nMutta laulajatar ei siitä välittänyt. Hän silmäili vanhaa valokuvaa,\njoka oli hänen käsissään ja jota hän aina toisinaan suuteli.\n\nMonta, monta kyyneltä oli tuolle kuvalle pudonnut ja yhtä monta\nsuuteloa oli sitä niin kuluttanut, että vaan hyvin tarkka silmä voi\nerottaa mitä sen piti kuvaaman, nim. neekerivaimoa, musta lapsi\nkäsivarrella. Lapselta puuttui pää kokonaan, suutelot ja kyyneleet\nolivat sen pois viruttaneet.\n\n\"Minun rakas, suloinen pikku Veijoni\", sanoi hän hellällä äänellä.\n\"Minun pikku, pikku Pojuni. Minä olen äitisi. Emäntäni olima hyvä ja\nystävällinen ja kun valokuvaaja tulema ottamaan hänen kuvansa, hän\nmyös antamas ottaa Sannan ja hänen pikku Veijonsa kuvat. Kun emäntä\nkuoli niin isäntä myi pikku Veijon. Voi isäntä olima paha isäntä!\nSanna paljon itkemä kun isäntä sanoma myydä lemmikkini. Sanna kovin\npyytämä saada pitää pikku Veijonsa, mutta isäntä sanoma: 'miksi tuhma\nneekerivaimo tahtoma pikku pojun?' Paha isäntä ratsastama pois pikku\nVeijon kanssa.' Nyt vaan kuva jälellä. Sanna sen kätkemä; kun hän itse\nmyytiin, ja silloinkin kun hyvä Massa Veri-Repo hänet tänne tuomas; hän\nkätkemä sen kuoloon asti eikä enää koskaan näkemä Veijon joka kyllä\nnyt olema iso, vahva mies, eikä unohtama rakasta Sanna äitiään. Oi,\nmy darling, my darling, my joy and my — — —\" Hän vaikeni ja kuunteli,\nnostaen päänsä, jonka lumivalkea, villava tukka kummallisesti erosi\nkasvojen tummasta väristä. Hän kuuli ihmisaskeleita lähestyvän. Hän\nhyppäsi ylös, pisti valokuvan pumpulihameensa taskuun ja huudahti:\n\n\"Herranen aika, kuinka iloinen Sanna olemas! Repo vihdoinkin tulema\ntakaisin. Kiltti Veri-Repo taas olema täällä! Heti antamas hänelle\nlihaa ja maissikakkuja.\"\n\nHän kiirehti majaa kohti, mutta ennenkuin hän vielä ehti sisälle,\nnäkyi jo mainittu henkilö puitten alla. Hän näytti hyvin kalpealta ja\nväsyneeltä, hevosensa oli vaahdossa ja astui väsyneesti ja horjuen..\nMolemmat olivat varmaan ihan näännyksissä.\n\n\"Tervetuloa Massa!\" tervehti eukko. \"Sanna heti tuomas ruokaa. Sanna\nkiirehtiä.\"\n\n\"Ei Sanna\", vastasi tämä hypäten satulasta. \"Täytä kaikki nahkaleilit,\nkaikki, kaikki. Se toimi on nyt tärkein.\"\n\n\"Miksi nahkaleilit? Kenelle? Miksi Massa? Repo ei syömä? Hän nyt täytyy\nolla nälkä.\"\n\n\"Niin onkin, mutta otan itse, mitä tarvitsen. Sinä et siihen ehdi.\nSinun täytyy täyttää nahkaleilit, että pääsen ne viemään.\"\n\n\"Herranen aika! Nyt taas heti. Miksi vanha Sanna aina täytyy olla\nyksin, isolla, autiolla estakaadolla?\"\n\n\"Koska muuten koko retkikunta vieraita siirtolaisia nääntyisi. Kotkat\novat heidät eksyttäneet.\"\n\n\"Miksi Massa Repo ei vienä heitä oikealle tielle?\"\n\n\"En voinut, sillä heitä piiritti semmoinen kotkalauma, että olisin\nollut kuoleman oma, jos olisin uskaltanut murtaa heidän muodostamansa\nketjun.\"\n\n\"He siis tappavat hyviä siirtolaisraukkoja?\"\n\n\"Sitä eivät tee. Pohjoisesta saapuu rohkeita, voimallisia metsästäjiä,\njoitten apuun varmasti luotan. Mutta mitä heidän apunsa hyödyttää,\njos ei ole vettä! Siirtolaiset nääntyisivät janoon jos pääsisivätkin\nkotkien käsistä Sentähden, vettä, Sanna! Pian vettä! Minä kuormitan\nkaikki hevoset nahkaleileillä. Ainoastaan mustan jätän tänne, sillä se\non liiaksi väsynyt.\"\n\nRepo meni pikku majaan. Siinä oli yksi ainoa huone, jonka neljä seinää\nolivat rakennetut ruovosta ja hienosta savesta sekä pitkien kuivien\nputkien päällystäminä. Mullasta rakennetun tulisijan yläpuolelle\navautui savupiippu, joka myös oli tehty ruovosta ja savesta; ja sen\nalla riippui rautapata. Kolmessa seinässä oli akkuna, joka pidettiin\nköynnöksille vapaana.\n\nKatossa riippui savustettua lihaa ja seinillä kaikellaisia lännessä\nsaatavia aseita. Lattiata peitti eläinvuodat. Tolppien väliin oli\npingoitettu hihnoja ja näille oli levitetty karhunnahkoja. Täten oli\nsaatu kaksi makuusijaa. Huoneen parhaana koristeena oli kuitenkin\nvalkoinen, paksu puhvelinnahka, johon pää oli jätetty kiinni. Se\nriippui vastapäätä ovea ja sen molemmille puolille oli enemmän kuin\nkaksikymmentä veistä seinään pistetty. Niillä oli puiset tahi sarviset\nkahvat, joihin oli erilaisia merkkejä leikattu.\n\nYksi pöytä, kaksi tuolia ja kattoon ulottuvat tikapuut olivat tämän\nköynnösten peittämän pikku mökin huonekaluina.\n\nVeri-Repo astui puhvelitaljan luo, siveli sitä kädellään ja sanoi\nitsekseen:\n\n\"Hengen univormu ja sen vieressä hänen kuulansa tappamien murhaajien\nveitset — — niitä on jo 26. Mutta koska olen löytävä sen, joka enemmän\nkuin muut ansaitsee kuoleman? Ehken milloinkaan! Vielä kuitenkin\ntoivon, sillä pahantekiä palaa aina omantuntonsa pakoittamana rikoksen\npaikalle. Nyt minun täytyy levätä neljännestunnin.\"\n\nHän heittäytyi vuoteelle ja sulki silmänsä, ei kui tenkaan nukkumisen\naikeessa. Mitkä kuvat kulkevatkaan tuon vielä niin nuoren miehen sielun\nläpi!\n\nPuolentunnin päästä tuli Sanna ilmoittamaan nahkaleilien olevan täynnä.\nHän hyppäsi vuoteeltaan ja nosti erään vuodan lattialta. Sen alla oli\npieni sala-aukko, josta hän otti läkkirasian. Siinä oli ampumavaroja,\njoilla hän täytti vyössään riippuvan kukkaron. Sitten kiipesi hän\ntikapuita myöden kattoon ja otti sieltä lihaa. Tämän tehtyään läksi hän\njärven rannalle; siinä oli kahdeksan isoa leiliä sidottuina kaksittain\nleveään nahkavyöhön ja monella hihnalla. Näitten nahkaleilien vedellä\noli Veri-Repo jo pelastanut monen eksyneen matkustajan janoon\nkuolemasta.\n\nViisi hevosta söi järven rannalla. Yhden selkään pani Repo\nratsastussatulan, toiset saivat kantaa leilit. Nämät asetettiin siten,\nettä nahkavyö oli selässä ja molemmin puolin oli leili, sitten nämät\nsidottiin hihnoilla kiinni. Hevoset asetettiin riviin, jälkimmäinen\nohjaksista edellisen hevosen häntävyöhön kiinni; ratsuhevonen\netupäähän. Sitten nousi Veri-Repo satulaan.\n\nNeekeritär oli taitavin käsin ollut näissä valmistuksissa avullisena;\nse ei tapahtunut nyt ensi kertaa.\n\nNyt virkkoi hän:\n\n\"Massa Repo olla tuskin kotona, ennenkun taas lähtemä uusiin vaaroihin.\nMihin vanha Sanna raukka joutuma, jos Massa Repoa ammutaan eikä enään\npalaja?\"\n\n\"Minä palajan taas, rakas Sanna\", vastasi hän. \"Minun henkeni on\nvahvassa turvassa. Jos niin ei olisi, en nyt eläisi, usko minua!\"\n\n\"Mutta Sanna aina olemas niin yksin. Ei ole ketä puhutella, muita kuin\nhevonen, papukaijat ja pikku pojun valokuva.\"\n\n\"No, ehkä tällä kertaa tuon mukanani seuraa. Minä tapaan miehiä, joille\nmielelläni näyttäisin kotini, vaikka tähän asti olen sen salannut.\nHeidän seurassaan on myös Veijo-niminen neekeri, ihan niinkuin sinun\npojusi.\"\n\n\"Neekeri Veijo? Herranen aika. Hänellä ehkä olla äiti Susanna, mutta\nsanotaan Sannaksi.\"\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\n\"Onko hän myyty Tenessistä Kentukkiin?\"\n\n\"En ole häneltä kysynyt.\"\n\n\"Se kuitenkin olema minun pikku pojuni.\"\n\n\"Älä luulottele! Tuhansien neekerien nimenä on Veijo. Kuinka sinä\nluulet että juuri tämä olisi sinun? Ehkä hän tulee muassani tänne, ja\nsilloin saat itse häntä puhutella. Hyvästi, Sanna! Hoida mustaa hyvin!\"\n\n\"Hyvästi, Massa! Nyt jäämä Sanna taas yksin! Massa tuoma tänne Veijon,\ntehdä niin!\"\n\nRepo nyökkäsi ystävällisesti hänelle ja lähti joukkoineen liikkeelle;\npian oli hän puitten alle kadonnut.\n\nKypressit, seetripuut ja sykomoorit veden partaalla olivat vanhoja\npuita, mutta manteli- ja laakeripuut oli Veri-Repo istuttanut, sekä\nmyös kastanja- ja oranssilehdon, jonka läpi hän nyt ratsasti. Sitten\nseurasi pian kasvava, taaja pensasrivi, jonka tehtävänä oli estää\ntuulen ja hiekan pääsemistä tälle pienelle keitaalle. Nuorukainen oli\nkaivanut ojia järvestä, kastellaksensa näitä pensaita, jotka siinä\npaikoin, missä ei enään maa ollut kostea, äkkiä muuttuivat maata\npitkin mateleviksi kaktuslajeiksi, kunnes alkoi tuo kasvuton, autio\nhiekkatasanko.\n\nTänne päästyään lähti hän joukkoineen laukkaamaan, ja pian he katosivat\ntummana pisteenä etäiselle taivaanrannalle.\n\nPuolen päivänmatkan päässä köynnösmajasta luoteeseen ratsasti\npäivällisaikaan samana päivänä melkoinen ratsastajajoukko koilliseen\nsuuntaan Ljaano estakaadon yli. Etupäässä kulkivat Vinnetuu; ynnä\nkomankhien päällikkö, heidän takanansa Karhunampuja poikineen; sitten\nseurasivat vieretysten Ben Uusikuu, Viinanen, Tylppä ja Välttäri,\nviimeisinä tulivat komankhisotilaat.\n\nHe olivat niin ääneti, kuin olisi heidän täytynyt hengellään maksaa\njoka sanan. Viimeksikulkiat silmäsivät etsivästi vasemmalle ja\noikealle tahi eteensä, mutta useimmin pysähtyivät heidän katseensa\nkuitenkin johtajiin, varsinkin Vinnetuuhun, joka istui satulassa hyvin\netukumarassa, voidakseen tarkoin silmätä jälkiä, joita he seurasivat.\n\nTähän asti olivat he seuranneet Korteijo- veljesten jälkiä, päästäkseen\nniitä myöden \"Ryöväri- Rotkoon.\" Äkkiä Vinnetuu pysähtyi ja hyppäsi\nsatulasta. Hienon hiedan peittämässä maassa oli tällä paikoin enemmän\njälkiä, kuin tähän asti oli ollut. Näytti siltä, kuin olisi tässä\nollut monta ratsastajaa. Siinä ei ollut ainoastaan kavioiden, vaan\nmyös ihmisjalan jälkiä. Ratsastajat olivat tässä hypänneet satulasta\ntutkiakseen muutamia jälkiä.\n\nToisten ollessa paikoillaan, tutki Vinnetuu hyvin tarkasti tuota\nsotkettua kohtaa. Sitten kulki hän hitaasti ja etukumarassa pitkän\nmatkaa oikealle. Palattuaan, sanoi hän komankhipäällikölle niin lujalla\näänellä, että kaikki kuulivat:\n\n\"Tässä ovat molemmat kalpeakasvot tavanneet jäljet, ja astuneet alas\nniitä lukemaan. Nämät jäljet ovat viiden hevosen, jotka ovat olleet\ntoisiinsa sidotut yhteen riviin, toinen toisensa perään. Jos kullakin\nolisi istunut ratsastaja, eivät hevoset olisi olleet toisiinsa sidotut;\ntässä 'troikassa' on siis ollut viisi hevosta, mutta ainoastaan\nensimäisellä hevosella oli ratsastaja. Ne ovat kulkeneet tästä kolme\ntuntia sitten. Nuo kaksi valkoihoista löysivät nämät jäljet kaksi\ntuntia sitten ja seurasivat niitä. Katselkoon veljeni näitä jälkiä,\njoitten reunat vielä paikottain ovat terävät, vaikka paikottain jo\ntasaantuneet. Hänen täytyy silloin myöntää, etteivät ne ole vanhemmat\neikä tuoreemmat kuin vähintään kaksi, korkeintaan kolme tuntia.\"\n\nKomankhi astui satulasta, nyt vuorostansa tutkiaksensa jälkiä. Sen\ntehtyään, oli hän kaikin puolin samaa mieltä kuin Vinnetuu.\n\nNyt astui Karhunampujakin alas. Hitaasti ja etukumarassa hän kulki\npaikan ympäri, sitten meni hän vähän kauemmaksi oikealle, kuin Vinnetuu\noli käynyt. Eräällä kohtaa laskeutui hän maahan, ikäänkuin tahtoisi\nvielä tarkemmin sitä paikkaa tutkia. Sitten viittasi hän Vinnetuulle,\nja tämän saavuttua, sanoi hän, santaan osoittaen:\n\n\"Apakhien päällikkö näkee, että ratsastaja on astunut tässä satulasta\nalas. Miksi lienee hän niin tehnyt?\"\n\nVinnetuu katseli jälkeä ja vastasi:\n\n\"Jaloista päättäen, on mies valkoihoinen. Hän on nuori mies. Hän on\nläikyttänyt vettä, niinkuin näkyy. Tästä alkaen ei tuota vedenhukkaa\nenään ole tapahtunut. Hän on siis astunut tässä alas, sulkemaan tuon\npullon eli leilin, josta se juoksi.\"\n\n\"Oliko hänellä, veljeni mielestä, vaan yksi pullo eli leili?\"\n\n\"Ainoastaan yksi vuoti, mutta hänellä oli kahdeksan mukanaan;\njokaisella hevosella oli kaksi, eräällä hevosella hän itse ratsasti,\nmutta hevosia oli viisi; siis neljä kuormahevosta hänen takanaan on\nkantanut kahdeksan leiliä.\"\n\n\"Mutta mihin kaikki tuo vesi? Itselleen ja hevoselleen hän ei sitä\ntarvinnut.\"\n\n\"Ei. Hän oli varmaankin matkalla jonnekin, jossa on monta\nvedentarvitsiaa. Hän on joko Ljaano-kotka, joka vie muille pedoille\nvettä, taikka on hän kunnon mies, joka tahtoo auttaa toisia kunnon\nihmisiä. Hän varmaankin tietää semmoisia täällä löytyvän. Kutkahan ne\nlienevät?\"\n\n\"Ehkä tuo odotettu valkoihoinen siirtolaisjoukko?\"\n\n\"Veljeni on kyllä oikein arvannut. Istukaamme heti satulaan ja\nrientäkäämme noita täällä yhtyneitä jälkiä.\"\n\nHe nousivat taas satulaan ja kulkivat nyt vilkkaampaa vauhtia jälkiä\nmyöden, jotka eivät nyt enää vieneet koilliseen, vaan suoraan\npohjoiseen.\n\nNyt joka suunnalla vain oli santaa, pelkkää santaa, ja siinä näkyivät\njäljet aivan selvästi. Ainoastaan siellä täällä pilkisti paljas kallio\nnäkyviin; mutta enimmäkseen oli aavikko ison, vuosisatoja-, tai\nvuosituhansia sitten kuivaneen järvenpohjan näköinen.\n\nToisinaan näkivät he oikealla tahi vasemmalla harmaanruskeita\njuovia etäisellä taivaan rannalla; nuo kaukaiset juovat olivat\nkaktuskasvijonoja, joitten läpi ratsastajan oli mahdoton päästä.\n\nNäin kuljettiin eteenpäin, yhä vaan eteenpäin. Jäljet kävivät yhä\ntuoreemmaksi, ja tämä oli varma merkki siitä, etteivät takaa-ajettavat\nenään olleet kaukana.\n\nKun iltapäivä läheni loppuansa, saapuivat ratsastajat eräälle paikalle,\njossa jäljet kävivät yhä lukuisimmiksi, ei kuitenkaan siitä syystä,\nettä niitä olisi tullut uusia lisäksi, vaan sentähden, että tässä oli\nlevätty. Vinnetuu astui alas satulasta tutkimaan paikkaa. Hän meni\nensin pohjoiseen ja, takaisin palattuaan, yhtä kauas itään ja sanoi\ntakaisin tultuaan:\n\n\"Vettä kuljettava mies on ratsastanut suoraan pohjoiseen; molemmat\nmejikkolaiset ovat tässä neuvotelleet, seuraisivatko häntä, mutta ovat\nratsastaneetkin itään. Kumpaa me seuraamme?\"\n\n\"Veljeni osaa itse parhaiten päättää siitä asiasta\", vastasi komankhien\npäällikkö.\n\n\"No, sitten minä lausun mielipiteeni. Ne, joitten luokse tuo nuori mies\non matkalla, ovat pohjoisessa. Hän on hyvä mies, koska hänen jälkensä\neroavat mejikkolaisista. Me voisimme häntä seurata, varoittaaksemme\nhäntä. Mutta koska mejikkolaiset niin jyrkästi ovat hänen jäljistään\npoikenneet, täytyy heidän Ryöväri-Rotkonsa olla täällä lähellä. He\novat ratsastaneet sinne ilmoittamaan kotkille, että he ovat nähneet\ntämän nuoren miehen jäljet. Nyt he ajavat häntä takaa, estääksensä\nhäntä viemästä vettä niille, jotka hän tahtoo pelastaa. Hänen jälkensä\novat niin tuoreet, että saavutamme hänet ennen iltaa. Nyt saavat\nveljeni valita, kummanko teemme. Seuraammeko vettäkuljettavaa miestä,\nauttaaksemme häntä, tahi ratsastammeko Ryöväri-Rotkoon vangitsemaan\nkotkat, etteivät pääse hänen kimppuunsa? Edellisessä tapauksessa\nluopuvat he hänestä, kun näkevät meidän hänen luonansa, ja täten he\nehkä pääsevät meiltä pakoon; jälkimmäisessä tapauksessa sitä vastoin\nsaamme heidät vangiksi ja saammehan vielä silloinkin ratsastaa hänen\njälkeensä ja seurata häntä valkoihoisten luokse, jotka hän aikoo etsiä.\"\n\nHän oli näillä sanoilla esittänyt heille asian niin selvästi, ettei\ntarvinnut kauvan sitä miettiä. Komankhit olivat ääneti, paitsi heidän\njohtajansa, joka lyhyeltä neuvotteli kuuden valkoihoisen kanssa ja\nlausui sitten apakhille:\n\n\"Me ratsastamme 'Ryöväri-Rotkoon' ja seuraamme siis mejikkolaisten\njälkiä. Onko punainen veljeni myös sitä mieltä?\"\n\nVinnetuu nyökkäsi myöntyväisesti ja ohjasi sitten hevostaan itään\nvieville jäljille. Jos olisivat hevosiaan hoputtaneet, olisivat he\nkyllä pian saavuttaneet mejikkolaiset, mutta se ei ollut Vinnetuun\ntarkoitus. Mitä pikemmin hän heidät saavutti, sitä vähemmän toivoa\nhänellä oli saada tietoa \"Ryöväri-Rotkon\" paikasta. Hän halusi kovin\nsaada nähdä tätä paikkaa, ja kulki sentähden samaa vauhtia, kun hän\njäljistä saattoi nähdä mejikkolaisten kulkeneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähän enemmän kuin päivämatkan päässä köynnösmajasta koilliseen\nliikkui pitkä jono. Se kulki suorassa linjassa hiekan halki, joka\nnäillä paikoin oli sangen syvää. Siinä oli 20 härkävaunua, aseellisten\nratsastajien seuraamina.\n\nVaunut olivat lujarakenteiset ja jokaisen eteen oli valjastettu kuusi\ntahi kahdeksan härkää, jotka hyvin hitaasti laahasivat raskaita kuormia\nperässään. Eläimet olivat väsymyksestä ihan uupuneet. Ratsuhevosetkin\njaksoivat tuskin enää kantaa ajajaansa. Kielet riippuivat niitten\nsuusta, ne läähättivät ja sääret vapisivat.\n\nAjajatkin kävelivät ihan näännyksissä horjuvien härkien vieressä.\nHe kulkivat pää riipuksissa ja näyttivät tuskin jaksavan heiluttaa\nisoja piiskojansa pakottaakseen juhdat viimeisiin ponnistuksiin. Koko\nkaravaani näytti olevan nääntymäisillään.\n\nAinoastaan etunenässä ajavan oppaan ratsu oli niin vilkas, ettei siinä\nhuomattu väsymyksen merkkiäkään. Mutta ratsastaja istui yhtä raskaasti\nja etukumarassa satulassa kuin toisetkin, ikäänkuin hän, samoinkuin\nmuutkin kärsisi kauheasta vedenpuutteesta; mutta kun joku vaunuissa\nistuvista naisista tahi lapsista päästi jonkun valitushuudon, oikasihe\nhän voimakkaasti ja hänen ohuet huulensa vetäytyivät pirulliseen hymyyn.\n\nTällä miehellä oli intiaanin tavoin pitkä tukka ja ruumiinmukainen,\npunaisenruskea, tummaraitainen trikoopaita, niin että hän kaukaa\nkatsottuna näytti intiaanipäälliköltä. Päässään oli hänellä pitkät\nkotkansulat, joka vielä enemmän lisäsi tätä yhdennäköisyyttä; kasvot\nja niskakin olivat punaisenruskeat. Tämä mies ei ollut kukaan muu kuin\nTopias Taivola, hurskas mormooni-lähetyssaarnaaja. Hän oli tarjoutunut\nja otettu karavaanin oppaaksi sekä oli nyt ohjaamassa sitä varmaan\nkuolemaan.\n\nNyt kannusti ensimmäinen ratsastaja hevosensa ja pääsi, kovasti\nponnistaen, Taivolan viereen.\n\n\"Tämä ei enään käy päinsä\", lausui hän tälle. \"Me ihmiset emme toissa\npäivästä asti ole saaneet tippaakaan vettä, kun meidän täytyi säästää\nviime jäännöksen eläimillemme. Ja tämäkin loppui jo tänä aamuna, kun\nmolemmat viimeiset astiat selittämättömällä tavalla olivat tyhjiin\njuosseet.\"\n\n\"Se oli kuumuuden syy\", selitti Taivola. \"Tynnyrinvanteet eivät ole\ntiiviit, kun ne ovat kuumuudesta ravistuneet.\"\n\n\"Asian laita ei ole niin. Niin kauvan kuin astiassa on vettä, ei se\nravistu. Joku on nävertänyt niihin reiän, niin että vesi on yöllä\nhuomaamatta juossut pois. Meidän joukossa on joku, joka tahtoo saattaa\nmeidät turmioon.\"\n\n\"Mahdotonta! Joka salaa päästää veden poisjuoksemaan, täytyyhän sen\nitsekin janoon nääntyä.\n\n\"Sen olen kyllä itselleni sanonut, mutta kuitenkin on asia niin.\nEn ole tästä puhunut sanaakaan toisille, etteivät he vielä enemmän\nhätääntyisi. Vielä olen salaa pitänyt jokaista tarkasti silmällä, mutta\nen ole nähnyt mitään semmoista, josta voisin ketään syyttää Eläimet\nkuolevat janoon; ne jaksavat tuskin eteenpäin, naiset valittavat\nja lapset itkevät vedenpuutetta — mutta kaikki turhaan! Ei löydy\ntippaakaan enää jäljellä. Katsokaa taivasta kohti! Tuolla liitelevät\nkorppikotkat, ikäänkuin tietäisivät meidän pian joutuvan heidän\nsaaliikseen. Oletteko sitäpaitsi varma siitä, että olemme oikealla\ntiellä?\"\n\nTaivolahan itse juuri oli yöllä nävertänyt reiän molempiin\nvesiastioihin. Silloin oli hän itse juonut ja juottanut hevosensakin.\nSitten hän oli täyttänyt ison läkkisen kotelon, joka nyt, vuotaan\nhyvin käärittynä oli hänen satulansa taakse kiinnitettynä, jotta hän\ntänäänkin, pimeän tultua, voisi salaisesti virvoittaa itsensä ja\nhevosensa.\n\n\"Olen ihan varma\", sanoi hän, viitaten tolppiin, jotka seisoivat\nsannassa, yhtä kaukana toisistaan. \"Tuossahan näette oppaamme, joihin\nlevollisesti saamme luottaa.\"\n\n\"Levollisesti? Olemmehan kaikin kuulleet puhuttavan siitä, että\nLjaano-kotkat toisinaan kiskovat tolpat maasta ja asettavat ne ihan\ntoiseen suuntaan, johtamaan matkustajaa turmioon.\"\n\n\"Niin, semmoista tapahtui ennen maailmassa, mutta ei nyt enään, kun\nnoitten roistojen toimi on lopetettu. Muuten tunnen minä tämän seudun\nsangen hyvin, ja tiedän, että tämä on oikea tie.\"\n\n\"Sanoittehan aamulla, että olemme aavikon hedelmättömimmällä alalla.\nMistä syystä ovat viitat juuri tänne asetetut? Tulisimmehan jollekin\ntoiselle suunnalle noitten suurten kaktusvainioitten luo, joitten\nhedelmät sisältävät niin paljon kosteutta, että niillä voisimme\nvirvoittaa itsemme ja eläimemme.\"\n\n\"Se tekisi liian suuren mutkan. Rauhoittaakseni teitä, voin vakuuttaa,\nettä jos vähän kiirehdimme, niin joudumme illalla tuommoiselle\nvainiolle. Huomenna saavumme lähteen luo, jolloin kärsimyksemme\nloppuvat.\"\n\n\"Jos vähän kiirehdimme! Näettehän, etteivät eläimet enää pääse pikemmin\nkulkemaan.\"\n\n\"No, sitte pysähdymme, että ne saavat levätä.\"\n\n\"Ei, sitä emme uskalla. Jos pysähdymme, emme enään saa niitä\nliikkeelle. Jos ne panevat maata, niin ne varmaan eivät enää koskaan\nnouse. Meidän täytyy pakoittaa niitä eteenpäin, kunnes joudumme\nmainitsemallenne kaktusvainiolle.\"\n\n\"Niinkuin tahdotte, herrani. Minua ei janota vähemmän kuin teitä, näen\nkuitenkin lohdutuksekseni, että tässä on äskettäin muitakin kulkenut.\nKatsokaa jälkiä, jotka aamulla tapasimme. Ne osoittavat suurta\nratsastajajoukkoa, joka tuskin olisi uskaltanut ruveta tässä kulkemaan,\njos se ei olisi varmasti tiennyt olevansa oikealla tiellä. Meillä ei\nole mitään peljättävää. Huomenna tähän aikaan on kaikki ohi.\"\n\nHän puhui totta, sillä tuon aiotun hyökkäyksen piti tapahtua ennen\ntätä aikaa. Että nuo mainitut ratsastajat olivat hänen liittolaisensa,\njotka olivat muuttaneet viitat väärälle suunnalle, sitä hän tietysti ei\nmaininnut. Hän hymyili itsekseen, kun nuo kaksimieliset sanat näyttivät\ntoista rauhoittavan.\n\nTuon jo monesti ennen mainitun köynnösmajan ja Murha-Rotkon välillä\nlevisi pituudelleen ja leveydelleen monen tunnin kestävä kaktusvainio.\nSiitä ei päässyt hevonen eikä ratsastaja lävitse kulkemaan. Siinä\nsyy, miksi Veri-Repo ei koskaan ratsastanut tähän suuntaan, eikä\nsiis milloinkaan joutunut Murha-Rotkoon. Hän kiiti nyt tämän vainion\nläntistä laitaa pitkin pohjoiseen suuntaan. Jos hän silloin olisi sen\npohjoisesta laidasta poikennut itään, olisi hänen täytynyt keksiä se\nnotko, joka jo niin monelle oli turmion tuottanut. Mutta hän tiesi,\nettä hänen pelastettavansa olivat koillisessa ja sentähden hän ratsasti\nsiihen suuntaan, jättäen kaktus-vainion taaksensa.\n\nPäivä oli polttava. Kuumuus oli uuvuttava; hevoset hikoilivat, mutta\nhän ei sallinut niiden levähtää. Yhtämittaa taivaanrantaa silmäten,\nratsasti hän yhä eteenpäin.\n\nSiihen, missä taivas koillisessa näytti maahan yhtyvän, ilmestyi nyt\njoukko tummia pisteitä.\n\n\"Nuo ovat siirtolaiset!\" huudahti hän iloisesti. \"Minä tiesin heidän\ntulevan sieltä päin ja minä kohtaan heidät juuri oikeaan aikaan.\"\n\nHän kannusti ratsuansa ja luikkasi kuormahevosille niin, että ne\nlensivät aavikon yli.\n\nMutta hetken päästä huomasi hän, että vastaantuliat olivatkin\nratsastajia, vaunuja ei ollut. Kuitenkin luuli hän näitä ratsastajia\nsiirtolaisten etujoukoksi ja ajoi sentähden suoraan heitä vastaan.\n\nVasta sitten kun hän oli tullut heitä jotenkin lähelle, herättivät\nratsastajien sekä luku että heidän käytöksensä hänen ihmettelynsä.\nHe olivat nyt myös hänet huomanneet. Mutta sen siaan, että olisivat\nrauhallisesti hänen tuloaan odottaneet, jakaantuivat he kolmeen\nosaan. Yksi osa jäi paikalleen; molemmat muut ratsastivat oikealle ja\nvasemmalle Veri-Repoa vastaan; ikäänkuin tahtoisivat hänet piirittää ja\nkatkaista häneltä paluumatkan.\n\nNyt hän huomasi erehdyksensä. Hän nousi satulassa ja katseli asemaa.\n\n\"Taivahinen!\" huudahti hän. \"Heitä on enemmän kuin 30 henkeä. Eihän\nsiirtolaisetujoukko voi niin lukuisa olla. Heillä on kuormahevosia\nmuassaan, joihin on sälytetty viittatolppia. Voih! Nuo ovat juuri\nLjaano-kotkia, ja niitten ansaan olen minä ratsastanut. He aikovat\nvangita minut. Noin monta minä en voi vastustaa. Minun täytyy paeta.\"\n\nHän kääntyi ja ajoi takaisin. Mutta yhteensidotuilla hevosillaan hän\nei voinut kulkea tarpeeksi nopeasti, varsinkin kuin ne jo olivat\nihan väsyksissä. Vainoojat yhä lähenivät. Nyt alkoivat kuormahevoset\njuonittelemaan, kiskoivat ohjaksista ja hihnoista sekä potkivat.\nTämä viivähdys oli turmiollinen: ensimmäiset ratsastajat olivat jo\nmelkein ampumamatkan päässä. Silloin katkesi ratsuhevosen häntähihna,\njohon ensimmäinen kuormahevonen oli sidottuna ja nyt kaikki neljä\nkuormahevosta hyökkäsi sivulle.\n\n\"Ne ovat hukassa ja vesi samoin!\" valitti Repo. \"Mutta minä kostan\nheti.\" Hän viihdytti hevosensa ja sai sen pysähtymään. Hän tarttui\nkaksipiippuseen pyssyynsä, tähtäsi, sitten kuului laukaus, vielä\ntoinenkin ja molemmat etumaiset vainoojat putosivat hevosiltaan.\n\n\"Nyt taas eteenpäin! Eiväthän taas aivan heti tule niskaani. Nyt\nen voi muuta tehdä, kuin hakea Vanhaa Kovakouraa ja johtaa hänet\nsiirtolaisraukkojen jäljille.\"\n\nNäin lausui hän kiukkuisena ja lähti täyttä laukkaa ajamaan pohjoiseen.\n\"Kotkat\" seurasivat häntä vielä hetken vimmatusti kirkuen; mutta pian\nhe huomasivat Revon hevosen paremmaksi ja palasivat takaisin ammuttujen\nluokse.\n\nJa vielä kerran: yhden päivämatkan päässä pienestä köynnösmajasta,\nmutta siitä pohjoisessa, oli vielä yksi ratsastajajoukko, matkalla\netelään. Sen voima ei ollut miesten luvussa, vaan heidän älyssään, ne\nolivat Vanha Kovakoura seuralaisineen.\n\nHe seurasivat syviä jälkiä höllässä hiekassa. Nämät olivat niitten\n\"kotkain\" jäljet, jotka olivat kiskoneet maasta tolpat ja asettamassa\nne Murha-Rotkoon vievälle suunnalle.\n\nVanha Kovakoura ratsasti tapansa mukaan ensimmäisenä; hänen rinnallaan\nratsasti Terässydän, nuori komankhi, Jimi ja Timi, Hono-veljekset\nratsastivat heidän takanaan ja sitten tulivat Ontuva Rankko ja Paksu\nPaavo. Muut olivat jälkijoukkona.\n\nVanha Kovakoura oli ääneti. Hän silmäili taukoamatta jälkiä ynnä sitä\nkohtaa taivaanrannalla, jonne ne johtivat. Hän näytti olevan kokonaan\nsiihen toimeen kiintynyt.\n\nSitä kovaäänisemmät olivat toiset, varsinkin Rankko. He keskustelivat\nasiasta, johon hänen huomionsa oli erittäin kiintynyt, ja josta\nkumppaninsa näytti olevan toista mieltä, sillä pikku saksenilainen\npuhkesi vihaisesti sanomaan:\n\n\"Tieteellisissä asioissa olet sinä ihan typerryksissä. Jollet olisi\nminua tavannut, istuisit vielä kurkkujasi myöden tietämättömyyden\nliejussa ja ravitsisit pimeätä sieluasi harakanvarpailla ja\nkilpikonnahöystöllä. Heikko pääsi on saanut nykyisen ajatuskykynsä vaan\nminun älykkäästä kirnupiimästäni. Sentähden on minulla oikeus vaatia,\nettä myönnät minun hevoseni paremmaksi. Sinun mielipiteesi on ihan päin\nmäntyä! Tulipallo, jonka näimme, olisi tullut ilmakehästä! Niinkuin\nilmankannella ei olisi muuta tehtävää kuin valaista sinun pimeätä\nsieluasi tulipallolla ja raketeilla!\"\n\n\"No, sano sinä sitte mielipiteesi!\" kehotti Jimi nauraen.\n\n\"Sitä en huoli tehdä.\"\n\n\"Miksi et?\"\n\n\"Koska silloin tekisin sinut muutaman Selsiuksen asteen viisaammaksi,\netkä sinä sitä kuitenkaan kiitollisuudella tunnustaisi.\"\n\n\"Tahi, koska et itsekään tiedä siihen mitään selitystä.\"\n\n\"Voi, voi! Minä osaan, niinkuin kuningas Salomo, selittää kaikki,\nseetripuusta aina siirappiin asti.. Ja mitä tuohon tulipalloon tulee,\nniin sille minä tempun teen. Se on muodostunut sulikiven pitoisesta\nrikistä ja — — —\"\n\nHäntä keskeytti Vanhan Kovakouran huudahdus. Tämä osoitti etelään ja\nvirkkoi:\n\n\"Tuolla tulee yksinäinen ratsastaja. Sen, joka täällä yksin\nratsastelee, tarvitsee olla erinomaisen rohkea ja sangen tarkoin tuntea\naavikon.\"\n\n\"Kuka tuo lienee?\" kysyi Timi. \"Hän näyttää kiirehtivän meitä vastaan.\"\n\nVanha Kovakoura pysäytti hevosensa, otti esille kiikarinsa ja tarkasti\nsillä ratsastajaa, joka täyttä laukkaa läheni. Sitten sanoi hän\niloisesti:\n\n\"Se on Veri-Repo, joka on ollut meiltä niin kauvan kadoksissa. Me\nodotamme häntä tässä.\"\n\nHetken päästä tunsi Repokin heidät, heilutti kättänsä tervehdykseksi ja\nhuusi jo kaukaa:\n\n\"Mikä onni, että teidät tapasin! Minun täytyy pyytää teiltä pikaista\napua.\"\n\n\"Kenelle?\" kysyi Vanha Kovakoura.\n\n\"Eräälle saksalaiselle siirtolaisjoukolle, jonka kimppuun 'kotkat'\nluultavasti jo tänään hyökkäävät.\"\n\nTätä sanoessaan oli hän jo ehtinyt paikalle, pysäytti hevosensa ja\nojensi kätensä tervehdykseksi.\n\n\"Ne ovat luultavasti samoja, joita me etsimme.\"\n\n\"Missä ne ovat?\"\n\n\"Kaakkoisessa täältä. He näyttävät suuntaavan matkaansa suoraan isoa\nkaktusvainiota kohti.\"\n\n\"Sitä en tunne.\"\n\n\"Se on laajin koko aavikolla. Minä olen lukenut yli kolmekymmentä\nkotkaa, ja olen ampunut niistä kaksi. He ovat kiskoneet tolpat maasta\nylös ja asettaneet ne viemään kaktusvainiolle. Siitä on mahdotonta\nlävitse päästä ja tästä saa varmasti päättää että siirtolaiset viedään\nsinne kuolemaan.\"\n\n\"Kuinka kauvan tulee meidän ratsastaa, päästäksemme sinne?\"\n\n\"Kolme tuntia, jos nelistämme.\"\n\n\"Hyvä! Eteenpäin siis! Älkäämme hukatko aikaa. Puhukaamme\nratsastaessamme!\"\n\nNyt kiiti tuo pieni joukko tuulen nopeudella aavikon yli. Veri-Repo\nratsasti Vanhan Kovakouran rinnalla ja kertoi hänelle tavanneensa\n\"kotkat\" ja menettäneensä neljä hevosta. Metsästäjä katsoi häneen\ntutkivasti, ja sanoi, merkitseväisesti hymyillen:\n\n\"Teillä on viisi hevosta, sanotte, Repo? Täällä keskellä erämaata!\nKuuluuko teille sekin, jolla Kostava Henki äskettäin ajoi.\"'\n\n\"Kyllä, herrani\", nyökkäsi Repo.\n\n\"Kyllä minä sitä ajattelin.\"\n\n\"Nyt en enään voi salaisuuttani säilyttää, koska te kaikissa\ntapauksissa saatte nähdä 'Hengen asunnon'. Ei tarvitse myös enää\nteeskennellä, koska toivon meidän nyt onnistuvan hävittää koko tuon\nroskajoukon viimeiseen mieheen. Ainoastaan yksi minulta vielä puuttuu.\"\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Sen joukon johtaja, joka murhasi vanhempani, jolloin ainoastaan minä\njäin eloon.\"\n\n\"Kukaties hänen luunsa jo ovat vaalenneet! Repo, te olette,\nnuoruudestanne huolimatta, oikea sankari. Minä kunnioitan teitä.\nSitten tulee teidän joskus kertoa meille kaikki. Mutta nyt jo tiedän,\nmikä mies te olette, ja mitä vaaroja vastaan te voitollisesti olette\ntaistelleet. Mutta koska teillä on näin monta hevosta, ja koska noin\nmielinmäärin voitte mennä ja tulla, täytyy teillä välttämättä itse\naavikolla olla joku paikka, jossa on vettä, puita, ruohoa ja hedelmiä.\"\n\n\"Semmoinen minulla todella onkin. Asun erään pienen järven luona,\nkaktusmetsän tuolla puolen.\"\n\n\"Vai järven rannalla! No, tuo vanha taru on siis totta puhunut.\nKertoisitteko minulle tuosta paikasta?\"\n\nVeri-Repo teki niin. Ei kukaan muu paitsi Vanhaa Kovakouraa kuullut\nsitä, ja tämä päätti olla tätä salaisuutta vielä ilmaisematta.\n\nPitemmän ajan päästä saivat hevoset kulkea hitaammin, koska ei\nuskallettu niitä liiaksi rasittaa; mutta sitten täytyi niitten taas\nlaukata.\n\nJuuri kun päivä meni mailleen, tultiin vaunujen jäljille, joita\nnyt seurattiin suoraan etelään. Tämä ei ollut vaikeata, sillä kuu\nnousi pian ja levitti valoaan yli seudun. Kun oli noin tunnin ajan\nratsastettu, pysäytti Vanha Kovakoura äkkiä hevosensa, osoitti suoraan\neteensä ja lausui:\n\n\"Tuossa ovat siirtolaiset. Näen heidän vaunuvarustuksensa. Jääkää\ntänne! Minä hiivin heidän luoksensa ja tuon sitten sieltä tietoja.\"\n\nHän astui satulasta ja hiipi pois. Hän viipyi puolen tuntia ennenkuin\nhän palasi. Silloin hän kertoi:\n\n\"Siellä on kaksitoista suurta härkävaunua, asetetut neliskulmaan ja\nsen sisäpuolella istuvat ihmiset. Heillä ei ole ruokaa, ei juomaa,\neikä polttopuita. Heidän oppaansa on heidät pettänyt, muutenhan heillä\nolisi tuota kaikkea. Härät makaavat ähkyen maassa; ne ovat janoon\nkuolemaisillaan, eivätkä varmaan jaksa huomenna minnekään. Meidän\nvesivarastomme ei riitä ihmisillekään. Pelastaaksemme eläimet, tulee\nmeidän välttämättömästi hankkia sadetta.\"\n\n\"Sadettako? kysyi Ontuva Rankko Luuletteko ehkä täällä keskellä Ljaano\nestakaadoa voivanne hankkia sadetta?\"\n\n\"Luulen!\"\n\n\"Mi — mi — mi — mitä nyt? Se ei pysty minun järkeeni. Olette tosin\nhyvin välttämätön henkilö, mutta en sittenkään luule, että noin\nvaan mielin määrin, voitte puhaltaa pilviä taivaalle. Millainen\n'pilvenpiirtäjä' teillä sitten on?\"\n\n\"Sähkö. Ei nyt ole aikaa selittää teille tuota. Saadakseni vettä,\ntarvitaan tulta, niin laaja, palava ala kuin suinkin. Veri-Repo puhui\nlaajasta kaktusmetsästä tuolla etelässä. Siellä toivon voivani hankkia\naimo sateen. Mutta seuratkaa nyt minua!\"\n\nHän nousi taas satulaan ja ajoi vaunuvarustuksille. Toiset seurasivat\nhäntä, epäillen päätään pudistaen tuolle luvatulle sateelle, sekä\nuteliaina näkemään noita ihmisraukkoja, joita he tulivat pelastamaan.\n\nVaunut olivat lykätty kokoon, eikä niitten väliin päässyt ketään\nratsastajaa; mutta he kuulivat pelastajien tulon. Nämät astuivat\nhevosiltaan alas vaunuvarustuksen ulkopuolella. He kuulivat jonkun\nsisäpuolella huutavan:\n\n\"Kuule! Ihmisiä tulee! Herra Jumala, jos toisivat apua! Tahi ovatko\nryöväreitä?\"\n\n\"Emme ole ryöväreitä. Me tuomme teille ennen kaikkea vettä\", vastasi\nVanha Kovakoura lujalla äänellä. \"Tulkaa tänne ja päästäkää meidät\nsisään.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista!\" huudahti eräs suuttunut ääni. \"Olisiko se ehkä...\nOdottakaa te muut. Minä katson.\"\n\nMies tuli, nojasi väliaisan yli ja kysyi:\n\n\"Keitä te, vieraat, olette?\"\n\n\"Minä olen Vanha Kovakoura ja nämät ovat kumppanini, pelkkiä rehellisiä\nihmisiä.\"\n\n\"Vanha Kovak — — — —. Senkin vietävä?\"\n\nTämä mies, joka sadatellen vastaanotti pelastajat, siunaamisen sijasta,\nei ollut kukaan muu kuin Topias Taivola.\n\n\"Vai niin, tekö se olette!\" sanoi Vanha Kovakoura, joka tunsi hänet,\npimeydestä ja intiaanipuvusta huolimatta. \"Sangen hupaista tavata\nteidät täällä!\"\n\nMutta Taivola oli jo poissa. Hän ymmärsi, ettei hänen nyt pitäisi\nviipyä silmänräpäystäkään kauvemmin. Sentähden hän hiipi toiselle\npuolelle, veti äkkiä pari vaunua syrjään, päästäkseen neliöstä ulos,\nheittäysi satulaan ja ryntäsi pois.\n\nTakanaan kuuli hän siirtolaisten ilohuudot hänen poistumisestaan.\n\n\"Odottakaa vaan!\" sähisi hän. \"Palaan pian takaisin, ja silloin ovat\nnekin hukassa, jotka ovat teitä pelastamaan tulleet. Vanha Kovakoura!\nSemmoinen saalis!\"\n\nHänen ei tarvinnut pitkälle ratsastaa. Tuskin neljännestunnin kuluttua,\ntapasi hän tovereitaan, jotka odottivat hänen käskyänsä: suorittamaan\njoukkomurhaamista.\n\nHe eivät ensinkään saaneet silmiänsä auki siitä, että niin kuuluisa\nmetsästäjä, kuin Vanha Kovakoura oli, nyt oli saapunut siirtolaisten\navuksi, vaan iloitsivat yhä uuden saaliin toivosta. He eivät pitäneet\nyrityksensä epäonnistumista mahdollisena. Tosin eivät he taistelutta\nuhriansa voittaisi, mutta voittaa heidän tuli, jos vaan aamuhämärää\nodottaisivat, jolloin paremmin kuin yöllä eroittaisi ystävän\nvihollisesta.\n\nVale-mejikkolaiset olivat myös jo täällä. He olivat Murha-Rotkossa\nlöytäneet vaan yhden ainoan etuvartian ja tämä oli vienyt heidät\ntänne. He kertoivat seikkailustaan Laulavassa laaksossa ja herätti\nsillä suurta iloa. Päätettiin ensin voittaa siirtolaiset, sitten etsiä\nVinnetuuta ja hyökätä hänen ynnä tämän seuralaisten kimppuun ja täten\nsaada runsaan saaliin.\n\nHe eivät ensinkään ajatelleet apakhin saattavan olla ihan lähellä; ja\nlähellä hän kuitenkin oli.\n\nHän oli joukkoineen saapunut Murha-Rotkoon ja löytänyt sen tyhjänä Tämä\n\"murharotko\" oli jotenkin syvä ja jyrkkä alanne maassa, jonka pohjana\noli samera vesirapakko. Ehkä tämä kosteus johtui läheisestä järvestä\n\"Erämaan Hengen asunnon\" luona. Vaikka vesi olikin sakeata, olisi se\nkuitenkin erinomaisen arvoista täällä aavikon keskellä, ja sentähdenpä\n\"kotkat\" käyttävät tätä paikkaa vasituisena asemapaikkanaan. Missä\npaikoin he aavikolla retkeilivätkin, aina palasivat he tänne ja aina\ntäytyi jonkun jäädä tänne antamaan toisille tarpeellisia tietoja.\n\nTänä päivänä oli tämä tiedonantaja ratsastanut mejikkolaisten mukana\nja siitä syystä ei Vinnetuu löytänyt siellä ketään. Mutta hänen\nharjaantunut silmänsä sanoi hänelle kuitenkin heti, mille suunnalle\nhänen oli kääntyminen. Seuraten noitten kolmen miehen jälkiä, löysi hän\nillalla sen paikan, jonne \"kotkat\" olivat leiriytyneet.\n\nHänen väkensä sai pysähtyä. Itse hän mateli kuin käärme ryövärijoukon\nluokse. Hän näki erään intiaanin tulevan ja yhtyvän heihin. Hänen\nterävä silmänsä tunsi heti miehen. Mutta valitettavasti hän ei\nuskaltanut mennä niin lähelle, että hän olisi käsittänyt \"kotkien\"\npuheen; mutta hänen onnistui kuitenkin lukea heidät. Sitten hän palasi.\n\n\"Kolmekymmentäviisi kotkaa\", ilmoitti hän. \"Huomenna tähän aikaan ovat\nnämät jo oikeitten kotkien ruokana.\"\n\n\"Mitä ne tekevät?\" kysyi Ben Uusikuu.\n\n\"Ne vaanivat saalista ja sitä on pohjoisessa, sillä mejikkolaiset\nratsastivat sinne, ja äsken tuli sieltä tieto, että murhaaminen on\naloitettava. Veljeni ratsastakoon nyt minun kanssani pohjoiseen, siellä\ntapaamme varmaan ne ihmiset, jotka he aikovat murhata.\"\n\nHän nousi taas satulaan ja ratsasti ensin suuressa kaaressa, ettei\nhäntä ynnä väkeänsä nähtäisi: sitten lähti hän taas äsken määräämäänsä\nsuuntaan.\n\nRatsastettuaan jonkun aikaa, näkivät he vaunuvarustuksen edessään.\nSinne oli asetettu vartioita. Vanha Kovakoura oli ryhtynyt\nvarokeinoihin. Kun vartiat huusivat heille, vastasi Vinnetuu:\n\n\"Valkoisten miesten ei tarvitse olla levottomia. Tässä tulee Vinnetuu,\napakhien päällikkö, tuoden heille apua, lihaa ja vettä.\"\n\nHänen sointuva äänensä kuului selvästi. Tuskin oli hän loppuun puhunut,\nkun jo vaunuvarustuksesta kuultiin Ontuvan Rankon iloisesti huudahtavan:\n\n\"Vinnetuu! Silloin saamme soittaa voitonvirttä! Ja siinä, missä apakhi\non, siellä on myös Karhunampuja ynnä hänen pikku poikansa, Martti.\nPäästäkää minä ulos! Minun täytyy oikopäätä halata heitä. Tämmöinen\njuhla! Onhan tuo liian suuri ilo, kun täällä keskellä Saharaa,\npikimustassa yössä, kohtaa parhaita ystäviään!\"\n\nHän kiipesi erään vaunun yli ja hyppäsi siitä maahan, mutta pysähtyi\nhämmästyneenä, nähdessään komankhijoukon.\n\n\"Tuli ja leimaus, mitä tämä merkitsee?\" kysyi hän. \"Täällähän on koko\npataljoona ratsuväkeä. Se näyttää epäilyttävältä. Tulkaa tänne, herra\nVanha Kovakoura, saatte nähdä aaveita hevosten selässä!\"\n\nMutta Martti sulki hänet jo syliinsä ja samoin teki Karhunampuja.\nNyt syntyi iloa ja riemua. Vinnetuukin tervehti iloisesti vanhaa\ntuttavaansa ja sanoi sitten:\n\n\"Täytyy kai veljeni Kovakourankin olla täällä. Eikö hän ole ääntäni\nkuullut?\"\n\n\"Olen kyllä, tässä olen!\" huudahti tämä, joka muutamien avulla\noli äkkiä lykännyt kaksi vaunua sivulle ja nyt astui esille,\nsulkemaan punaisen ystävänsä syliinsä. Häntä seurasivat Paavo,\nPekka, Silmänkääntäjä-Reitto, Jimi ja Timi, toiset tervehtiäkseen\nystäviään, toiset saadakseen mahdollisen pian nähdä Vinnetuun. Siinä\nsyntyi nyt vilkas elämä, sydämmellisiä kätten puristuksia, kysymyksiä\nja vastauksia, vaikka ilman melutta, niinkuin tila vaati.\n\nMutta totisena ja suruissaan seisoi nuori Terässydän komankhiensa\nluona, jotka ihmetellen näkivät hänen täällä olevan, ja hän kertoi\nheille isänsä murhasta. He kuuntelivat sanaa lausumatta, mutta\nitsekseen vannoivat he kotkille kuoleman.\n\nNyt alkoivat he kiihkeästi, mutta äänettöminä toimimaan\nvaunuvarustuksen sisäpuolella. Se laajennettiin, jotta komankhitkin\nsinne mahtuivat. Kotkat eivät saisi etäältä nähdä, että heillä oli niin\nlukuisa vastustajajoukko. Hevosetkin vietiin varustuksen sisäpuolelle.\nKomankhit jakelivat siirtolaisille lihaa ja vettä, jota viimemainittua\nne olivat kuljettaneet koverretuissa kurpitsipulloissa, mutta Vanha\nKovakoura lupasi pian toimittaa enemmän vettä, sillä tämä ei riittänyt\ntyydyttämään noitten ihmisraukkojen janoa.\n\nTäällä tapahtui myös odottamattomia tapauksia, niinkuin esim.\nsilloin kun Ben Uusikuu tunsi Silmänkääntäjä-Reiton, joka kerran\noli pelastanut hänet Voro-Revon käsistä. Pian vallitsi täydellinen\nhiljaisuus vaunuvarustuksen ympärillä. Tosin ei kukaan nukkunut, mutta\nnämät kaikki, joilla oli toisilleen niin paljon kerrottavaa, puhuivat\nvaan kuiskaamalla, joten vaunuvarustuksen ulkopuolella ei kuulunut\nhiiskaustakaan.\n\nVanha Kovakoura oli ruvennut näitten kaikkien johtajaksi. Hän oli\nistunut Veri-Revon viereen, kuuntelemaan kun tämä mitä tarkemmin kertoi\nelämänsä vaiheet, ja siitä seudusta, jossa nyt oltiin. Jos mahdollista\nei nyt kukaan kotkista pääsisi pakoon, jotta heidän katalasta\ntoimestansa nyt kerrassaan tehtäisiin loppu.\n\nHäntä huvitti erinomaisesti kuulla, että tuon ennen mainitun ison\nkaktusvainion tasalla löytyi vielä toinen kapeampi ja että näitten\nmolempien välissä oli kapea hiekkakaistale, joka johti \"Erämaan Hengen\"\nasunnolle.\n\n\"Hyvä\", sanoi Vanha Kovakoura, \"silloin ei kukaan noista konnista pääse\npakeneman. Jos he liian varhain huomaavat ylivoimaamme, tahi jos ensi\nhyökkäyksessä pakenevat, ajamme heidät noitten molempien kaktuskenttien\nväliin ja pistämme ne sitten tuleen. Siten saamme samalla juhdille\nvettä, sillä muuten ne nääntyvät.\"\n\n\"Mutta silloin joutuvat 'kotkat' minun järveeni asti, ja voivat sitä\ntietä paeta.\"\n\n\"Eipä niinkään, Repo; teidän tulee heti lähteä kymmenen komankhin\nkanssa sinne, vastaanottamaan ne miehet, jotka me sinne ajamme. Te\nehditte sinne aikanaan, sillä minä lyön vetoa siitä, että hyökkäys\ntulee vasta aamupuoleen tapahtumaan.\"\n\nTämä tuuma pantiin heti toimeen. Repo ja komankhit päästettiin ulos\nvaunuvarustuksesta ja sitten vallitsi taas mitä syvin hiljaisuus.\n\nVaunuvarustuksen ympärille asetettiin vartioita, ja näitten tuli heti\nvihollisten lähestyessä äänettöminä hiipiä pyörien väliin. Siellä\nseisoivat satuloidut hevoset valmiina silmänräpäyksessä ajamaan\npakenevia takaa, ja jokainen ratsastaja oli saanut eri määräyksensä.\n\nNäin kului yö. Idässä alkoi päivä koittaa, ja vaunujen ja muitten\nesineitten hahmot näkyivät yhä selvemmin. Aamu-usvasta ei ollut\nmerkkiäkään. Päivä yhä valkeni ja nyt nähtiin etelässä \"kotkat\"\nhevosten selässä, enemmän kuin tuhannen askeleen päässä.\n\nHe pitivät nyt ajan otollisena ja lähtivät hevosineen liikkeelle.\nHe luulivat, että ainoastaan joku vartia pysyttelisi valveilla\nvaunuvarustuksen sisäpuolella.\n\nVartiat olivat vetäytyneet takaisin ja kaikki miehet seisoivat nyt\nsillä puolella, josta hyökkäys tapahtuisi.\n\n\"Älkää ampuko hevosia, vaan ratsastajia!\" käski Vanha Kovakoura.\n\nNyt olivat \"kotkat\" sadan askeleen päässä, nyt kahdeksankymmenen, nyt\nviidenkymmenen.\n\n\"Ampukaa!\" huusi Vanha Kovakoura.\n\nEnemmän kuin kolmekymmentä laukausta paukahti. \"Kotkat\" joutuivat\nheti epäjärjestykseen. Kuolleita ja haavoitettuja putosi hevosilta\nmaahan; vapautuneet hevoset juoksivat pois. Vähän tahi ei ensinkään\nhaavoittuneita oli tuskin yli kymmenen.\n\n\"Eläköön, eläköön Vanha Kovakoura ja Vinnetuu!\" huusi Ontuva Rankko.\n\nKun kotkat nyt kuulivat tämän viimemainitunkin nimen ja käsittivät\näkkinäisen tappionsa koko suuruuden, tekivät he äkkiä koko käännöksen\nja ryntäsivät etelään, etunenässä Topias Taivola, joka helposti\ntunnettiin heiluvista kotkansulistaan ja joka oli peljästynein kaikista.\n\n\"Ulos! Ja jokainen paikoilleen!\" käski Vanha Kovakoura.\n\nKaksi vaunua vedettiin heti erikseen, jotta kaikki pääsivät ulos.\nSiirtolaiset kiirehtivät ennen saaneitten käskyjen mukaan kuolleitten\nja haavoittuneitten luokse. Toiset alkoivat ajaa pakenevia takaa,\nalussa ei kovin kiirettä pitäen.\n\nAinoastaan kaksi heistä kulki minkä hevosten kavioista lähti\nlounaiseen suuntaan, pistämään kaktuskentän tuleen. Nämät kaksi olivat\nHono-veljekset, Jimi ja Timi.\n\nKymmenen komankhia ratsasti itään, poiketakseen sitten etelään\nja sulkeakseen pakolaisilta tien, joten näitten täytyi poiketa\nkaktuskenttien väliin. Muut ratsastivat Vanhan Kovakouran ja Vinnetuun\njohdossa etelään \"kotkien\" takana, jotka laukkasivat ja näyttivät\nolevan pakoon pääsemässä.\n\n\"Kotkat\" olivat raivoissaan, kun heidän aikeensa oli näin huonosti\nonnistunut. He kiitivät eteenpäin kauaakaan keskenään puhumatta.\nAinoastaan kirouksia kuului heidän huuliltaan. Vasta sitten kun\nsaapuivat Murha-Rotkoon pysähtyivät he.\n\n\"Mitä nyt on tehtävä?\" kysyi Taivola läähättäen. \"Tänne emme voi jäädä,\nsillä koirat ovat takanamme.\"\n\n\"Emme suinkaan\", myönsi Kaarlo Korteijo, joka samoin kuin veljensäkin\noli haavoittumatta. \"Tännepäin!\"\n\nHe poikkesivat hänen osoittamaansa suuntaan, mutta näkivät pian kaukaa\npaksun savun nousevan.\n\n\"Perhana!\" huusi Eemeli. \"Siellä he ovat ennen meitä. He ovat\nsytyttäneet kaktukset tuleen. Takaisin siis!\"\n\nHe ryntäsivät taas takaisin, sivu Murha-Rotkon, itäiseen suuntaan.\nTuskin kymmenen minuutin päästä näkivät he vasemmalla Vanhan\nKovakouran tulevan joukkoineen vinosti heitä vastaan. He kauhistuivat.\nHe kannustivat hevosiaan ponnistamaan viimeisiä voimiaan, ohi\npäästäksensä, joka myös näytti onnistuvan.\n\nSitten aikoivat he raivata itselleen tien sivulta, mutta käsittivät\npian tämän mahdottomaksi, kun näkivät tänne asetetut kymmenen\nkomankhia, jotka sulkivat heiltä tien.\n\n\"Tänään on piru merrassa\", huusi Taivola. \"Luulenpa tuon Vinnetuunkin\nolevan muassa. Ainakin kuulin hänen nimensä mainittavan. Meidän on\nmentävä oikealle, kaktusten sekaan.\"\n\n\"Pääseekö sieltä pois? Eiköhän se vaan ole umpikuja?\" kysyi Kaarlo.\n\n\"En tiedä. En ole milloinkaan siellä ollut. Mutta muuta neuvoa ei\nmeillä ole.\"\n\n\"Mutta pian vaan, ettei tuli pääse sinne ennen meitä!\"\n\nNyt he ratsastivat juuri sinne, mihin Vanha Kovakoura heidät tahtoi.\nJa nyt hänkin kannusti hevostansa. Vasemmalta tulivat nuo kymmenen\nkomankhia, oikealta Timi ja Jimi, jotka nyt olivat tehtävänsä\ntoimittaneet, ja kaikki nelistivät \"kotkien\" jälestä kaktuskentille,\netäistä \"Erämaan Hengen\" asuntoa kohti.\n\nKaarlo Korteijo oli ollut oikeassa, varoittaessaan tulesta. Se\nlähestyi, ensin hitaasti, mutta sitten yhä nopeammin.\n\nVuosisatoja olivat nuot rutikuivat kaktusjäännökset tuossa maanneet\nja aika ajottain oli niistä noussut uusia vesoja. Kaikki oli kuin\ntaulaa. Liekit loimusivat ensin hiljalleen, sitten alkoivat ne rynnätä\neteenpäin, hypätä ja nousta pilviin asti. Pian oli koko kenttä tulessa\nja räiske kuului kaukaiselta ukkoselta. Kuumuudesta syntyi ilmavirta,\njoka yhä kiihtyi ja muodostui tuuleksi. Mitä enemmän tuli levisi\nja mitä kauvemmaksi se etelään ulettui, sitä enemmän näkyi Vanhan\nKovakouran toivo toteutuvan. Taivas kadotti sinisen värinsä, kävi\nensin kalpean keltaiseksi, sitten harmaaksi, sitten yhä tummemmaksi ja\ntummemmaksi; ja todellakin kokoontui nyt raskaita, tummia ainejoukkoja,\njotka eivät olleet savua. Kova tuuli kokosi ne paksuiksi pilviksi,\njotka vähitellen levisivät yli koko taivaan.\n\nIlma oli painostavan kuuma; santa tuntui polttavan. Salamoita alkoi\npilvissä risteillä; nyt putosi muutama pisara, sitten yhä useampia; nyt\njo satoi ja lopuksi tuli vettä kuin saavista kaatamalla.\n\nSiirtolaiset olivat muitta mutkitta ampuneet pahimmin haavoittuneet\nvihollisensa kuoliaiksi, anastaneet heidän tavaransa ja koonneet\nhevosensa. Nyt tuli heidän odottaa ystäviensä tuloa, mutta — ilman\nvettä. Silloin näkivät he tulen, näkivät miten pilvet muodostuivat\nja tunsivat putoavat pisarat. Lopuksi valui sade virtana heidän\nylitsensä ja he toivat esille kaikki astiansa, täyttääksensä ne. Janoon\nnääntyväiset härät saivat uutta eloa. Ne ammuivat ilosta, petaroivat\nsateessa ja saivat juodakseen. Ne olivat pelastetut, samoinkuin heidän\nherransakin, jotka ilman eläimiä eivät olisi vaunuineen mihinkään\npäässeet. Ja tämän oli Vanha Kovakoura saanut aikaan!\n\nVeri-Repo ynnä kymmenen komankhia olivat heti päivän valjettua\nsaapuneet köynnösmajalle. Sanna ei peljästynyt intiaanien tulosta, hän\nvaan iloitsi, nähdessään ihmisiä. Hän kysyi silmänräpäyksessä nuorelta\nisännältään Veijo-neekeriä. Tämä elähytti hänen toivoaan ja sitten\nhän meni majaan. Kun hän sieltä palasi, oli hänellä yllään valkoinen\npuhvelinnahka.\n\n\"Timo-ua-ungva — Erämaan Henki!\" huudahti Terässydän, joka myös oli\nmukana.\n\nNäin oli siis tuo arvoitus ratkaistu, josta he niin usein olivat\nkeskustelleet. Muutkin tuijottivat siihen, mutta he eivät puhuneet\nmitään. Veri-Repo nousi taas hevosensa selkään ja ratsasti toisten\nkanssa pois keitaalta, kaktusmetsän kaakkoiskulmaan, jonne hän asettui.\nHän tähysteli pohjoiseen.\n\nNyt yleni tumma seinä, jota vastaan kirkkaita liekkejä leimusi.\n\n\"Nyt ajaa tuli kotkat tänne\", sanoi hän Terässydämmelle. \"Ehkä punainen\nveljeni niissä löytää jonkun isänsä murhaajista.\"\n\nHän tarttui aseeseensa. Terässydän teki samoin.\n\nPilvenseinä läheni; sen edellä kulki tuli. Ilma kävi yhä raskaammaksi.\nTuli ei päässyt edemmäs, sen täytyi pysähtyä kaktusmetsän rajaan.\n\n\"Uh!\" huudahti eräs intiaani, pohjoiseen osoittaen. \"Ne tulevat.\"\n\nNiin, \"kotkat\" tulivatkin, mutta heitä oli nyt vaan kolme. Toiset\noli tapettu. Heidän hevosensa olivat vaahdossa; itse he vaan vaivoin\npysyivät satulassa. Vähän matkan päässä heidän takanaan näkyivät Vanha\nKovakoura ynnä Vinnetuu ja heitä seurasivat kaikki muut. Näin lähestyi\ntuo hurja metsästys. Johtajat eivät hevosiaan rasittaneet. He tahtoivat\nsäästää kolme viimeistä \"kotkaa\" Veri-Revolle ja hänen komankhilleen.\n\nEnsimmäisenä tuli Taivola, paljon muitten edellä. Hän huomasi puut,\njotka näillä paikoin olivat varsin ihmeellisiä esineitä, ja ohjasi\nsuoraan niitä kohti. Repo lähti hänen perässään. Kun mormooni näki\nhänet, huusi hän kauhusta ja pakotti hevosensa ponnistamaan viimeiset\nvoimansa päästäkseen puitten luo.\n\nNyt saapuivat molemmat toiset. Heidän täytyi kulkea Terässydämmen ohi\nihan läheltä. Hän tunsi heidät osallisiksi isänsä murhaan. Hän tähtäsi\n— kaksi laukausta ja he olivat pudonneet maahan. Hän ratsasti heidän\nluoksensa ja otti heiltä päänahat.\n\nTällä välin ajoi Veri-Repo \"hurskaan\" Taivolan, pahimman pedon\nheistä kaikista, edellään puita kohti ja edelleen aina majalle esti.\nTämä ratsastus oli niin tuima, että Repo siinä pudotti valkoisen\npuhvelinnahkansa. Majan edessä kaatui \"kotkan\" hevonen ja Taivola lensi\nsatulasta. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Repo hänen vieressään,\ntempasi veitsen vyöstään ja kohotti kätensä, antaakseen hänelle kuolon\niskun. Mutta silloin hän säpsähti ja huudahti kauhusta. Pudotessaan\noli Taivolan intiaanipääkoriste irjenryt ja silloin huomasi Repo, että\nsenkin alla oli tekotukka, sillä se putosi pois, ja näkyviin tuli\nluonnollinen, lyhyeksi leikattu tukka. Kasvonsa olivat rasittavasta\nratsastuksesta vääntyneet ja pöhöttyneet; silmissä jäykkä, lasimainen\nkatse — hän oli taittanut niskansa. Nyt tunsi Veri-Repo vanhempainsa\nmurhaajan. Hän oli silloin kuullut tämän miehen nimen huudettavan, ja\ntämä nimi, Repo, oli ainoa, joka oli hänen muistoonsa jäänyt. Hän oli\nmainitsemistaan sitä maininnut ja sentähden oli hän Helmiaholta itse\nsaanut sen nimen.\n\nRevon astuessa taas satulaan, mennäkseen pudonnutta puhvelinnahkaansa\netsimään, saapuivat muut rynnäten paikalle. Kaikki muut, paitsi Vanha\nKovakoura, ihmettelivät suuresti nähdessään valkoisen puhvelinnahan\nVeri-Revon yllä.\n\n\"Henki — Erämaan Henki — se oli siis Veri-Repo\", huusivat he toisilleen.\n\nVeri-Repo ei heitä kuunnellut. Hän osoitti Taivolan ruumista ja lausui:\n\n\"Tuossa on murhaaja. Sentähden näytti hän minusta niin tutulta. Nyt hän\non kuollut, enkä milloinkaan saa tietää, kutka vanhempani olivat.\"\n\nBen Uusikuu katseli kuollutta ja huudahti:\n\n\"Voro-Repo! Nyt on hän vihdoinkin vaaraton! Vahinko, että hän niskansa\ntaittoi, sillä nyt jään ainaiseksi hänelle kuulan velkaa.\"\n\n\"Jumalan kiitos, että hän on kuollut!\" sanoi Vanha Kovakoura\nvakavasti. \"Hänen kanssaan ovat kaikki 'kotkat' poissa ja nyt tulee\nLjaano-estakaadolla olemaan rauhallista. Ja jos vieläkin olisi\njoitakuita jälellä, on helppo karkoittaa heidät täältä pois. Ei kukaan\nvoisi aavistaa tämmöisen keitaan täällä löytyvän.\"\n\nVeijo oli tietysti myös mukana. Mutta, hän ei katsellut kuollutta, eikä\nLjaano-Henkeä. Hän katseli neekerivaimoa, ja tämä häntä. Neekeritär\nkiirehti hänen luokseen ja kysyi kiihkeästi:\n\n\"Ollako sinä neekeri Veijo?\" Ja kun tämä myönsi, jatkoi hän: \"Ollako\näitisi nimi Sanna? Ollako sinä joskus nähnyt tämän kuvan Sannasta ja\nhänen pikku Veijostaan?\"\n\nSanna piti tuon vanhan kuvan Veijon edessä. Hän katsahti siihen ja\nhyppäsi ilosta huutaen hevoselta alas. He syleilivät toisiaan, eivätkä\nvoineet pitkään aikaan ilmoittaa iloansa muuten kuin tolkuttomilla\näänillä.\n\nOn enään vaan vähän lisättävää. \"Kotkat\" olivat voitetut, ja\nkomankhijoukko ratsasti noutamaan siirtolaiset, että saisivat täällä\nköynnösmajan luona virvoittaa itsensä, ennenkun he saatettiin Ljaano\nestakaadon yli. Tuli sammui, kun ei sillä, enään ollut ravintoa, ja\nkoko laaja kaktuskenttä oli tuhkana.\n\nMutta Erämaan Hengen asunnossa ja sen ulkopuolella oli vilkas elämä.\nVeri-Repo oli päivän sankari; hänen täytyi laajasti kertoa koko\nelämänhistoriansa. Siinä oli melkein pelkkiä surullisia kohtia.\nKuitenkin lausui hän vakavan päätöksensä ainiaaksi jäädä tänne,\npitämään aavikkoa \"kotkista\" vapaana. Sanna ynnä Veijo sanoivat\ntahtovansa jäädä hänen luokseen.\n\nHänen kertomuksensa oli niin huvittava, ettei tuo muuten niin puhelias\nOntuva Rankkokaan häntä ainoatakaan kertaa keskeyttänyt. Mutta kun tuo\npikku saksenilainen sitten Paavon ja Hono-veljesten seurassa käveli\njärven ympäri, kysyi Timi:\n\n\"No, Rankko, nyt olemme saapuneet itse henkimaahan; vieläkö luulet\nErämaan Hengen aaveeksi?\"\n\n\"Ole vaiti!\" vastasi Rankko. \"Jos nyt sattumalta olen tänne eksynyt,\nlöytyy kuitenkin muualla korkeampia Siirius-seutuja, ja mitä ei\njärjellisten järki näe, sen näkee jokainen Saksenilainen, niin pian\nkuin se tapahtuu.\"\n\n\"Niinpä niinkin, Sakseni ja varsinkin Meritsburg ovat mielelle\nmakeimmat\", nauroi Jimi.\n\n\"Mene hiiteen mielinesi, vanha Hono! Sinä et ole vielä tarpeeksi kauvan\nminua tuntenut, mutta koska joudumme olemaan vielä muutaman kuukauden\nyhdessä, opit sinä minua sekä tuntemaan että kunnioittamaan. Minun\npersoonani herättää jokaisessa kunnioitusta. Eikö totta, Paavo?\"\n\n\"Ihan varmaan\", sanoi tämä hymyillen.\n\n\"Tuossa sen nyt molemmin kuulette. Ja oikeastaan tulee teidän\nkiittää minua kaikesta, sillä jos minä en olisi tavannut Veri-Repoa\nHelmiahossa, ette koskaan olisi päässeet Erämaan Hengestä selville.\nSen tunnustuksen minä nyt jo tinkimättä, vaadin. Tulevien sukupolvien\non sallittu valaa minut ynnä 'Henki' rautaan, tahi veistää meidät\nmarmoriin, jotta nimeni kultakirjaimissa säteilisi niinhyvin täällä,\nkuin tuolla Kansallispuistossa, jossa maailma luultavasti piankin saa\nhämmästyksellä minun muistopatsastani katsella.\"\n\n"]