[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwN4dxjgrL438Fu8oV4vyqmGzgMpkcrKIN39qbI_Kxw4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},3159,"Kertomus Wilhelmi Tellistä ja Sveitsinmaan vapauttamisesta","Dumas vanh., Alexandre",1802,1870,"3159-dumas-alexandre-kertomus-wilhelmi-tellista-ja-sveitsinmaan-vapauttamisesta","3159__Dumas_Alexandre__Kertomus_Wilhelmi_Tellistä_ja_Sveitsinmaan_vapauttamisesta",null,"romaani",[],[],"fi",1838,1849,13953,86299,false,73969,[23,24],"French fiction -- Translations into Finnish","Tell, Wilhelm -- Fiction",[26,27],"Historical Novels","Novels","\"Kertomus Wilhelmi Tellistä ja Sveitsinmaan vapauttamisesta\" by Alexandre Dumas is a historical novel written in the mid-19th century. The book centers on the legendary figure Wilhelm Tell and his role in the struggle for Swiss independence from oppressive rulers. Through themes of liberty, resistance, and heroism, it encapsulates the spirit of a nation fighting for its freedom.  The opening of the text establishes the historical context of the story, set in the late 13th century during a time when the Austrian Habsburgs exerted oppressive control over Switzerland. We are introduced to key characters such as Werner Stauffacher and Melhtal, who begin to plot their rebellion against their tyrannical rulers. The narrative portrays their conversations emphasizing their desire for freedom and the awakening of their revolutionary spirit, culminating in alliances among the Swiss communities. As conflict arises with powerful figures like Hermann Gessler, the motivations for resistance against authority are powerfully set in motion, foreshadowing significant events that will unfold in the quest for liberation. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Räty, Antti",296,"Historiallinen romaani kertoo sveitsiläisestä vapaussankarista Wilhelm Tellistä ja Sveitsin kantonien liittoutumisesta Itävallan valtaa vastaan 1300-luvun alussa. Teos kuvaa kansan pyrkimystä vapauteen ja Tellin legendaarista jousiammuntakohtausta.","Alexandre Dumas'n 'Kertomus Wilhelmi Tellistä ja Sveitsinmaan\nvapauttamisesta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3159. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","KERTOMUS WILHELMI TELLISTÄ JA SVEITSINMAAN VAPAUTTAMISESTA\n\nKirj.\n\nAlexandre Dumas\n\n\nRuotsista suomentanut\n\nA. Räty\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,\n1849.\n\n\n\n\n\n\n      Imprimatur: _I. U. Wallenius_.\n\n\n\n\nEnsimäinen Luku.\n\nWerner Stauffaherista ja Melhtalista.\n\n\nKeisari Albrehti Itävallasta, Habspurin su’usta, astui keisarilliselle\nistuimelle v. 1298. Tullessaan hallitsemaan ei ollut Sveitsissä\nminkäänlaista liitto- eli yhteys-kuntaa, eikä silloin vielä herroin\npäiviäkän pidetty. Mitä keisarin valtaan tässä maassa tulee, niin oli\nhänellä siinä siellä ja täällä iso joukko kaupunkia, vahvoja linnoja\n(varustuksia) ja maakuntia, joitten ylitse hän niinkuin päämies\nreivillisestä Habspurin su'usta hallitsi. Muut reivilliset heimolaiset,\njoitten omana muu maa oli, olivat reiviä Savoyista, Neufchatelista ja\nRapperschvylista.\n\nWaikea ja vieläpä varsin mahdotoinki olisi kirjoittaa erityistä\nhistoriaa tästä äveriäästä, rauhattomasta ja mielen huvituksiin\nvajonneesta vapasukuisesta säädystä, joka alati oli kääreyttyneenä\ntahi sotiin eli huvittelemisiin, eikä huolien alamaistensa veren\nvuodattamisesta, tuhlasivat he heidän omaisuuksiansa ja tavaroitansa\nsäälimätä ja varustaen jokaisen vuoren nyppylän linnoilla ja\nvarustuksilla laskeutuivat he sieltä kuin raatelevaiset kotkat\npesistänsä, ryövätäkseen ympäristöltä, mitä mielensä halasi, ja\npalasivat kotiinsa vieden saaliinsa säilyyn linnojensa muurin ta'a.\nEikä tässä ole luultava ainoasti maallisen Esivallan harjoitelleen\ntätä ryöstöä; ei suinkaan, hengelliset herratki nimittäin Baseli'n,\nConstanzia'n, Coire'n ja Lausanne'n piispat elivät samate, ja\nrikas papisto S:t Gallenissa kuin myös erokkaat seurasivat näissä\naikeissa uutterasti korkeita esimiehiänsä, niinkuin ala-aateli muita\nsuurisukuisia valtoja.\n\nKeskellä tätä orjilta ja pahantekiöiltä täytettyä maata oli kuitenni\nkolme _liitto-kuntaa_ (communer) päässyt vapaaksi; nimiltään Uri,\nSveitsi ja Unterwalden, jotka jo vuodesta 1291, edellänähden surkeat\nonnettomuuden päivät ja vaarat lähestyviksi, antautuivat toisinensa\nliittokuntaan, vahvasti luvaten puollustaa toistensa henkiä, pereitä\nja omaisuuksia ja tarvista myöten toisiansa myös neuvoilla ja\nkehoituksilla auttaa. Tämä liittolaisuus antoi sille nimen vala-yhteys\n(Eidsgenossen). Albrehti tullen jo levottomaksi tästä vihollisuuden\nmerkistä kohtaansa, koki luovuttaa heitä keisarin, heidän ainoan\npäällikkönsä suojelluksesta ja saattaa Habspurin reivien vallan alle,\narvellen jos ei joku pojistansa tulisi valituksi jälkeiseksensä Ruomin\nkeisariksi, he kuitenkin mahtasivat olla valtivina tämän maan ylitse,\njoka muutoin joutusi pois Itävallan herttuain käsistä.\n\nMutta Uri, Sveitsi ja Unterwalden olivat jo kylliksi vakuutetut niistä\nryöstöistä ja muista vallattomuuksista, joita heidän ympäristöllä\nalituisesti tapahtui, eivät antaneet mokomalta ehdolta pettää\nitseänsä. Sentähden kielsivätki suostumasta niihin aikeihin, joihin\nAlbrehtin lähettiläiset heitä v. 1305 myönnyttelivät, ja anoivat, että\nhe suotasiin olla hallitsevan keisarin suojelluksen alla rauhassa,\ntahi, senaikusen puheen jälkeen, ettei heitä eroitettaisi Saksan\nvaltakunnasta.\n\nAlbrehti vastuutti heille aikovansa tehdä heitä ikään kuin lapsiksi eli\nperillisiksi keisarillisesta su'ustansa, tarjoili maita ja tiluksia\nheidän etuisimmille porvaleillensa ja lupasi tehdä kymmenen heistä\nritaliksi joka liittolais-kunnassa. Mutta nämät vanhat vuorilaiset\nvastasivat ainoan pyyntönsä olevan, että heidän entiset sääntönsä ja\noikeutensa voimassa pidettäisiin, ja että he ei halanneet minkäänlaisia\nuusia ja outoja etuja. Albrehti, havaittuaan ettei maanittelemisensa\nmitään auttaneet, päätti kokea mitä julmuus vaikuttaisi; sentähden\nlaittoi hän heille kaksi voutia Itävaltakunnasta, joitten kopia ja\nkiukkunen mielenlaatu oli hänelle jo entuudestaan tuttu; nämät oli\nHerrman Gessler Brunekista ja ritari Beeringer Landenbergista. Nämät\nuudet voudit asettuivatki suoraan vala-liittolaisten maakuntaan\nasumaan, jota edellisensä ei mitenkään uskaltaneet tehdä; Landenbergi\npysähtyi keisarilliseen Sarnin linnaan Unterwaldissa, ja Gessler,\nei löytäen osakseen joutuneessa köyhässä maakunnassa itselleen\nsopivaista asuntoa, rakennutti linnan, jonka hän nimitti Joch Uri\n(Suomeksi Urin i'es.), ja tästä hetkestä alkoi hän uutterasti täyttää\nAlbrehtin käskyä, joka toivoi tämän julman menetyksen kautta saavansa\nvaltaliittolaiset itsestänsä eriämään valtakunnasta ja antautumaan\nItävallan hallinto-su'un suosioon; arvattavasti korotettiin\ntullimaksot, vähimmätkin rikokset rankaistiin suurilla sakoilla ja\nkansaa kohdeltiin pilkalla ja ylönkatseella.\n\nEräänä päivänä kuin Herrman Gessler ratsasti ympäri Sveitsin\nyhteysmaita, seisahti hän erään rakennettavan talon eteen, joka oli\njo melkeen valmisna, ja jonka isäntää nimitettiin Werner Stauffacher\n(Tämän talon jäännökset ovat vielä tänäpäivänä jäl'ellä ja osotetaan\nmatkustaville). — \"Eikö ole synti ja häpiä\", sanoi hän itseänsä\nseuraavalle sotamiehelle, \"nähdä orjain rakennuttavan tuommosia taloja,\nkuin maankoppolit oikeestaan olisi heille ylen hyvät?\" — \"Antakaapas\nheidän vaan saada sen valmiiksi, suurisukunen herra\", vastasi sotamies;\n\"niin panetamme heti sen portille Habspurin valta-merkin, ja me tahdomme\nnähdä, jos talon isäntä on kylliksi rohkea sanomaan sitä omaksensa\". —\n\"Oikeen sanottu\", virkki Gessler ny'ästen hevoistansa kannuksillaan ja\najaen tiehensä. Wernerin vaimo seisoi oven kynnyksellä; ja kuultuaan\npuheen käski hän työmiesten heti pysähtymään työstänsä ja mennä\ntiehensä, jonka he myös tekivät.\n\nKuin Werner tultuaan kotia näki rakennuksensa työmiehiltä jätetyksi,\nkysyi hän hämmästyen vaimoltansa, miksi työväki oli mennyt pois, ja ken\nheille siihen luvan antanut oli.\n\n— Minä, vastasi vaimonsa.\n\n— Mintähden, vaimo?\n\n— Sentähden, että maankoppoli on hyvin sopiva\n\nWerner huo'ahti ja astui huoneesensa. Hänellä oli nälkä ja jano, ja\narveli lounaan jo valmiina olevan. Sentähden istuin hän pöydän ääreen,\nvaimonsa toi hänelle leipää ja vettä ja istuin hänen viereen.\n\n— Eikös enään löydy viinaa kellarissa, ja vuohia vuorilla eli kaloja\njärvessä, vaimo? kysäsi Werner.\n\n— Täytyy tottua elämään säätynsä jälkeen; leipä ja vesi on orjain ruoka.\n\nWerner mulisti silmiään, söi leipää ja joi vettä.\n\nYön tultua, menivät he vuoteelle. Ennen kuin nukkuivat, tahtoi Werner\nlikistellä vaimoansa, mutta se työkkäsi hänen pois luotansa.\n\n— Miksi sinä minua luotasi pois työkit, vaimo? kysyi Werner (Elkäät\nlukiani oudoksuko jos asetan tämän Sveitsin tapauksen täydellisessä\nluonnollisuudessaan; muutoin olisi se suureksi haitaksi arvollensa ja\ntulisi olemaan puuttuvainen.)\n\n— Ettei orjilla pidä intoa oleman siittämään lapsia, joitten täytyy\ntulla orjiksi niinkuin heidän isänsäki.\n\nWerner kapsahti heti ylös vuoteelta, veti, sanaakan hiiskumatta,\nvaatteet yllensä, otti seinällä rippuvan ison miekan sivullensa ja meni\npois kotoansa.\n\nHän meni suruisilla ajatuksilla Brünniin. Sinne tultuaan soudatti hän\nitsensä eräiltä kalamiehiltä toiselle puolelle järveä, ja ennättikin\njo kappaletta ennen päivän nousua Attinghausiin, ja kolkutti siellä\nappensa Waltter Fürstin ovelle. Ukko tuli itse avaamaan ovea ja vaikka\noudostuen vävynsä öillistä tuloa, ei hän kuitenkaan kysynyt häneltä\nsyytä siihen, vaan käski palveliataan tuomaan vieraallensa vohlan\npaistia ja pikarillisen viiniä.\n\n— Ei, kiitoksia isä, sanoi Werner, minä olen erään lupauksen tehnyt.\n\n— Minkälaisen?\n\n— Etten syödä muuta kuin leipää, enkä juoda muuta kuin vettä siihen\naikaan asti, joka kenties vielä sangen kaukana on.\n\n— Mikäs aika se siis on?\n\n— Kuin me tulemme vapaiksi.\n\nWalter Fürsti istahti Wernerin vastapäätä ja sanoi: kyllähän toi kuuluu\nkauniilta, mutta tohtisitkohan sanoa sitä muilleki eikä ainoasti sille,\njotas isäksesi kutsut.\n\n— Minä olen valmis sanomaan samaa Jumalalle, joka on taivaassa ja\nkeisarille, joka on hänen siainen maan päällä.\n\n— Oikeen sanottu poikani; minä olen jo kau'an sinulta tänlaista tuloa\nja vastausta odottanut. Wiimeiseltä arvelin, ettei molempiakaan tule.\n\nUudestaan kuului kolkutos ovelle, ja Waltter Fürsti meni avaamaan.\nUlkona seisoi eräs nuori mies, kurikka ol'alla; ja samassa valkaisi\nkuun valo hänen vaaleaa muotoansa.\n\n— Melhtal! huusi äkkiä Waltter Fürst ja Stauffaher.\n\n— Mikä sinulle tuli? kysäsi Waltter vieraalta, hämmästyen hänen\nvaaleuttansa.\n\n—Minä ha'en pakopaikkaa ja kostoa, vastasi Melhtal tummalla äänellä.\n\n— Saat molemmat, vastasi Waltter Fürst, jos kosto sekä pakopaikka minun\nvallassani lienevät. Mutta mitäs sinulle tapahtunut on, Melhtal?\n\n— Minulle tapahtui, kuin kynsin peltoani ja atrani edessä oli\npari paraimpia härkiäni valjaissa, niin kulki eräs Landenbergarin\npalvelioista ohitse, seisahti ja sanoi tullessaan minun luo: noi här'ät\novat liian hyvät orjalle; sinun täytyy antaa ne pois.\n\n— Nämät här'ät ovat minun omani, vastasin minä hänelle, ja että minä\nheitä tarvitsen, sentähden en tahdo minä heitä myödä.\n\n— Noh, kenpä niitä sinulta osteleekkan, sen tolvana?\n\nNäitä sanoessaan veti hän vyöteiseltään veitsen ja leikkasi lenkut\npoikki.\n\nMutta jos te minulta här'ät otatte, milläs minä sitten kynnän peltoani?\nkysyin minä.\n\n— Mokomat talonpojat, kuin sinä, taitavat hyvin kyllä itseki vetää\natraa, jos mielivät syödä sitä leipää, jota eivät ole ansainneet.\n\n— Jättäkää här'ät, sanoin minä hänelle, vielä on aika. Jos menette\ntiehenne, niin minä annan teille anteeksi.\n\n— Missäpä sinulla on joutsi ja nuolet, ettäs niin tohdit puhua? kysyi\nhän.\n\n— Luonani seisoi eräs nuori mutta tukeva puu, jonka minä heti taitoin.\nMin'en tarvitse sitä enkä tätä, sanoin minä; te nä'ette olevani\nvarustetun.\n\n— Jos sinä liikahat askeleenkan verran tänne, sanoi hän minulle, niin\nminä heti leikkaan mahasi puhki kuin vasikan.\n\nYhdellä hyppäyksellä seisoin minä hänen vieressään seiväs pystyssä.\n\n— Ja jos te vähääkän koskette minun atraani, niin minä paiskaan teidät\nkuoliaaksi kuin si'an.\n\nHän ojensi kätensä ja kosketti atraani. Minä luulen, että hän liikutti\nsitä hyppysillään.\n\nSeipääni kaatui ja Landenbergarin palvelia sen myötä. Minä löin häneltä\nkäden poikki kuin risun.\n\n— Siinä et sinä muuta tehnyt, kuin mikä oikeus oli, sanoivat molemmat\nmiehet.\n\n— Sen tiedän minäkin, sanoi Melhtali, enkä sentähden kadukkaan sitä,\nmutta kuitenkin täytyi minun pa'eta. Minä jätin sinne härkäni ja\npiiloittelin koko päivän metsässä; mutta pimeän tultua muistin minä\nteitä, joka niin hyvä ja ystävällinen olette; sentähden poikkesin minä\nSürchin vuoritielle, ja tulin näin tänne.\n\n— Terve' tultua, Melhtali, sanoi Waltter Fürst, ojentain hänelle\nkättänsä.\n\n— Mutta siinä ei ole vielä kyllä, sanoi nuori mies; minä soisin myös\nlähetettävän eräs ymmärtäväinen mies Sarniin, tiedustelemaan mitä\nsiellä sitten eilen tapahtunut on ja miten Landenbergari kokee kostaa\nminulle.\n\nWielä tätä sanoessaan kuului joku tulevan ja heti kolkutti eräs mies\novelle, sanoen: avaa, minä olen Rüder.\n\nMelhtali kiiruhti avaamaan ovea, heittäytyäkseen isänsä uskollisen\npalvelian syliin, mutta havaittuaan hänen olevan valjuna ja suruisena,\nperäytyi hän paikalla takasi.\n\n— Mitä kuuluu, Rüder? kysäsi Melhtali tärisemällä äänellä.\n\n— Woih teitä poloista, te nuori isäntä! Woih sitä onnetointa maata,\njoka hiljaan taitaa katsella senlaisia rikoksia! voih minua onnetointa,\njonka täytyy tuoda teille niin kauhistavia sanomia!\n\n— Eihän toki lie jotain vanhalle isälleni tapahtunut? kysyi Melhtal;\novathan he toki kunnioittaneet hänen korkea ikäänsä ja harmaata\npäätänsä? Wanhuus on pyhä!\n\n— Wielä vain he pitävät mitään arvossa? tahi on joku pyhä heille?\n\n— Rüder!... huusi Melhtal väännellen käsiänsä.\n\n— Ja, he ottivat hänen kiini, kertoi toinen, he vaativat häntä\nsanomaan, kussa te olisitte, ja kuin ei hän ukko parka sitä tietänyt...\nniin he puhkasivat häneltä silmät. Melhtal parkasi kauhialla äänellä.\nWerner ja Waltter Fürst katselivat hämmästyen toisiansa silmiin.\n\n— Sinä valehtelet, huusi Melhtali, kaapaten Rüderiä niskasta kiini;\nsinä valehtelet: ei ole mahdollista, että niitä ihmisiä löytyy\nmaailmassa, jotka senlaisia rikoksia tehdä taitavat; oh, sinä\nvalehtelet; tunnusta vaan, ettäs valehtelet!\n\n— Woih! oli Rüderin ainoa vastaus.\n\n— He puhkasivat häneltä silmät, sanot sinä? Ja he tekivät sen ainoasti\nsiitä syystä, että minä pakenin kuin pelkuri! he puhkasivat isältäni\nsilmät sentähden, ettei hän tietänyt, kunne poikansa joutui! he\npistivät terävän raudan vanhan miehen silmiin ja he tekivät sen päivän\nja auringon valossa, Jumalan silmäin edessä! Ja vuoremme ei ole\nlangenneet heidän päällensä, järvemme eivät ole kohonneet ääriensä yli\nja hukuttaneet heitä; Ukkosen leimaus ei ole tullut taivaasta alas\nja musertanut heitä!. heillä ei ole kylliksi meidän kyyneleistämme,\nvaan he tahtovat saattaa meitä itkemään verta! O Sinä laupias Jumala,\narmahda meitä! näitä sanoessaan kaatui Melhtal ikäänkuin juuriltaan\nnyväisty puu maahan, piehtaroi ja heitteli itsiään kuin mato ja\npureskenteli maata. Werner läheni häntä. — Elä itke kuin lapsi, sanoi\nhän: eläkä piehtaroi maassa kuin järjetöin luontokappale, vaan nouse\nylös kuin mies: me tahdomme kostaa isäsi edestä, Melhtali!\n\nNuorukainen kapsahti samassa seisalleen ikään kuin jänne olisi hänen\nylös heittänyt. — Kostaako, sanoitta te, Werner?\n\n— Ja, totisesti me tahdomme kostaa sen, kertoi Waltter Fürst.\n\n— Ah! huusi Melhtali kauhealla äänellä, ikään kuin mieli puoli.\n\nSamassa kuului kaukaa ihana veisun hyminä, ja tien käännöksessä näkyi,\näsken nousseen auringon valossa, eräs mies tulevan tietä myöten.\n\n— Menkää, herra kulta, sisään, virkki Rüder Melhtalille.\n\n— Jää paikallesi, sanoi Waltter Fürst; hän on ystävä.\n\n— Ja joka kenties on meille hyödyksi, lisäsi Werner. Melhtali parka\nvaipui eräälle pankolle.\n\nSill'aikaa tuli vieras yhäti lähemmäksi; hän oli noin 40:nen vuoden\npaikoilla oleva mies, vaatehittu mustan puhakkaan kauhtanaan, joka\nhänelle ainoasti polviin asti ylettyi ja näkyi olevan puoleksi\nmunkkipuoleksi tavallisen vaateparren kaltainen; kuitenkin havaittiin\nhänen pitkästä tukastaan, viiksistään ja parrastaan, joka keritty\nvapain maalaisten tavalla, jos hän olisiki luostari-väkeä, niin olisi\nse sangen kaukaisesta maakunnasta. Päälliseksi näkyi hänen käyntinsä\nenemmin sotijan kuin munkin kaltaiselta, ja olisi voitu arvella\nsotamieheksi, jos hällä miekan siassa ei olisi ollut kirjoitus-aineet\nsivullansa ja tyhjässä nuoli-torvessaan perkamenttikääry ja sulkia.\n\n[Pergamentiksi mainitaan kuivattua ja ennen muinon Pergamos\nnimisessä kaupungissa valmistettua eläimen luultavasti vasikannahkaa,\njolle muinoseen aikaan kirjoitettiin. Paperi sai taas nimensä eräästä\nPapyrus nimisestä puusta, jonka isoja ja leveitä lehtiä al'ettin\nsittemmin pergamentin puutteessa käyttämään kirjoitus-levyksi.\nWasta aikain oloon keksittiin tätä meidänki maassa käytettävää\npaperia ruveta valmistamaan, jota eräät sanovat tehtävänki vanhoista\nrievuista, rättilöistä, jauhetusta luusta j.n.e., joka kaikki ihan\npuuroksi vatkattua, lasketaan sitten kulkemaan monen monituisen\nlitistys koneiden läpitse, siksi kuin siitä viimein syntyy paperi.\nJa arvanneehan tuon jokainen, mistä kaikkia niitä vasikoita\notettaisiin, jos mekin aina vielä niitten nahalle vaan kaikki asiamme\nkirjoittaisimme. Suom.]\n\nMuutoin oli hänen yllänsä siniset pintaa myöten kiinitetyt housut,\nja jaloissaan puoli-saappaat päkiältä nahka nauhoilla kiini kurotut,\nkädessään oli hänellä rauta-kärkinen sauva, jota paitsi ei vuorilainen\nkoskaan lähde liikkeelle loitommaksi.\n\nAkättyään miehet Waltterin oven edessä herkesi hän laulamasta ja läheni\nheitä ollen vakuutettu siinä tuttuja kohtaavansa. Tosin olikin hän\nvielä hyvän matkan päässä, kuin jo Waltter Fürsti alkoi puhutella häntä.\n\n— Terve, terve, Wilhelmi! sanoi hän hänelle. Mihin sinä jo näin varhain\nkul'et?\n\n— Jumalan terve', Waltter! käynpähän ympäri maata, kokoillen saatavia\nnais-luostarille Zürichissä, jonka toimitus-miehiä minä olen, niinkuin\nte tiedätte.\n\n— Etkö viipysi vähää aikaa luonamme?\n\n— Mintähden?\n\n— Kuullaksesi, mitä tällä nuorella miehellä olisi sanottavaa sinulle\n\n— Wieras kääntyi Melhtalin puoleen ja nähden hänen itkevän, tuli hän\nhänen luo ja ojensi hänelle kättänsä. Jumala kuivatkoon kyyneleesi,\nveljeni! sanoi hän.\n\n—Jumala kostakoon veren-vi'an! vastasi Melhtali... Ja nyt kertoi hän,\nmitä hänelle äsköttäin tapahtunut oli.\n\n— Wilhelmi kuunteli kertomisen suurella surkuttelemisella ja\nmieli-pahalla.\n\n— Noh mitäs te olette päättäneet tehdä? kysyi Wilhelmi, kertomisen\nlopulla.\n\n— Kostaa ja vapauttaa maamme! vastasivat kaikki kolme miestä.\n\n— Jättäkäät veikkoset sekä kosto että Kansan vapauttaminen Jumalan\nhalttuun, sanoi Wilhelmi, se on Hänen työnsä.\n\n— Mutta mitäs hän on jättänyt meidän tehtäväksi? Rukoilla ja kärsiä, ne\non aineet, jotka saattavat aikanansa koston pahalle.\n\n— Ei hyvä Wille, ei se kelpaa, että sinä, joka niin tarkka ja uhkea\njoutsi-mies olet, vastailet kuitenkin kuin munkki, koska sinua\npuhutellaan niinkuin tavallista vapaata kansalaista.\n\n— Jumala on luonut vuoret hirveä ja mäki-vuohta varten, ja mäki-vuohen\n(filon) ja hirven ihmistä varten. Ja sentähden on Hän antanut nopeuden\neläimelle ja nerokkuuden ampujalle. Te petytte siis, Waltter Fürst,\nkutsuissanne minua uhkeaksi joutsi-mieheksi, joka en ole muu kuin\nkunnotoin ampuja parka.\n\n— Noh hyvästi Wille, mene' rauhaan!...\n\n— Jumala olkoon teidän kansanne, veljeni!\n\nWilhelm meni tiehensä. Miehet katsoivat vielä kau'an hänen jälkeensä,\nsiksi kuin hän ensimmäisessä tien käännöksessä katosi heidän\nsilmistänsä.\n\n— Eipä nä'y olevan häneenkän luottamista, sanoi Werner Stauffaher, ja\nkuitenkin olisi hänestä ollut hyvä apu. Jumala on näköjään jättänyt\nmaamme vapauttamisen yksinään meidän haltuumme. Kiitos olkoon Herralle!\nKoskas me tartumme asiaan käsiin? kysyi Melhtali. Minulla on kiiru...\nomat silmäni itkevät ja isäni vuotavat verta...\n\n— Me olemme jok' ainua eri kihlakunnasta; sinä Werner olet Sveitsistä;\ntoi Melhtali Unterwaldista ja minä Urista. Walitkaamme kukin\nystävistämme kymmenen uskottua miestä; ja kokoutukaamme sitten\nRütliin... Luojalla on voimaa tehdä, mitä tahtoo, ja kolmekymmentäki,\nhänen teitänsä noudattamaa miestä, saavat kyllä Hänen avulla niin\npaljon aikaan kuin koko sotajoukko...\n\n— Koskas me kokoontumme? kysyi Melhtali.\n\n— Ensi maanantakia vasten yöllä, vastasi Waltter Fürst.\n\n— Me tulemme kaiken mokomin, vakuutti Werner ja Melhtali. Tämän liiton\ntehtyä erosivat he, toisistansa.\n\n\n\nToinen Luku.\n\nKonrad Baumgartenista.\n\nNiiden kolmen miehen se'assa, jotka Unterwaldin kihlakunnasta piti\nseuraaman Melhtalia Rütliin 17:ta Marraskuuta vasten yöllä, oli eräs\nnuori mies nimeltään Konrad; hän oli äsköttäin nainut kauneimman\nneidon Alzellissa, ja ainoasti halu vapauttaa maatansa saattoi hänen\nyhdistymään liittolaisten kera, sillä hän oli muutoin onnellinen.\n\nSentähden ei hän nuorelle vaimollensakaan virkkanut mitään asiastansa,\njonka tähden hänen täytyi kotoa lähteä. Hän teeskenteli suuresti\ntarvitsevansa mennä Brünnin kylään ja vasta ehdolla 16 p. mainittua\nMarraskuuta, ilmoitti hän vaimollensa, yöksi kotoa pois lähtemänsä eikä\nennen huomenta palautuvansa. Nuori puolisonsa valkeni.\n\n— Mikä sinulle tuli, Rosa? kysyi Konrad. Taitaako niin vähäpätöinen\nasia niin kovin liikuttaa sinua!\n\n— Kuules, Konrad, sanoi nuori vaimonsa, etkös voisi jättää lähtöäsi\ntoistaseksi?\n\n— Se on mahdotoin.\n\n— Noh etkös voisi ottaa minua kanssasi?\n\n— Se on myös mahdotoin.\n\n— Niin mene' sitten!\n\nKonrad katsahti vaimoansa silmiin. Epäiletkös sinä jotakin minusta?\nkysyi hän. Rosa nyhähti suruisesti. Ei, ei se ole mahdollista, sanoi\nhän, Konrad, varmaanki on jotain tapahtunut, jotas salaat minulta.\n\n— Kenties ei ole minulla syytä pel'ätäkän, virkki Rosa huo'aten.\n\n— Mitäs sulla olisi juuri pel'ättävääkän täällä kylässä, sukulaisten ja\nystävien keskellä?\n\n— Tunnethan sinä, Konrad, meidän nuorta herraa?\n\n— Tunnen kyllä, vastasi toinen mulistain filmiään; mitäs sitten? — Hän\nnäki minua Alzellissa, ennen kuin vaimoksesi tulin.\n\n— Ja rakastui sinuun? kiljasi Konrad puristellen nyrkkiänsä ja\nkatsellen vaimoansa tuimilla silmin.\n\n— Hän sanoi minulle sen.\n\n— Jo ennen?\n\n— Ja, mutta minä unhotin sen; vaan eilen kohtasin minä hänen tiellä\nStantsiin, ja hän sanoi minulle sitä samaa.\n\n— Hyvä, hyvä! sanoi Konrad itsekseen. Sen hävyttömiä herroja! te etten\ntyydy rakkauteeni isänmaatani kohtaan, vaan te tahdotte että minä sen\nohessa alʼan vihaata teitä! mutta ko'olkaa vaan uusia vikoja päällenne,\nsillä koston hetki on läsnä!\n\n— Ketä sinä niin uhkailet? kysyi Rosa. Muista, Konrad, että hän on\nmeidän päällysmies!\n\n— Hän on tosin herra ja päällysmies käskyläistensä, renkiensä ja\norjainsa ylitse, mutta minä, Rosa, minä näetsen olen vapa mies,\nStantsin kaupungin kansalainen, herra maani ja taloni ylitse, ja vaikk'\nen minä ole mikään riitoin ratkaisia ja tuomari, niinkuin hän, on\nminulla kuitenkin vapaus puolustaa itseäni ja hankkia oikeutta Lain ja\nasetusten jälkeen.\n\n— Nä'etsen nyt Konrad, olihan minulla syy pelätä?\n\n— Ja.\n\n— Ethän sinä siis jätä minua?\n\n— Mitä minä kerran luvannut olen, sen tahdon minä täyttää.\n\n— Noh otathan minut myötäsi?\n\n— Johan minä sanoin sinulle kerran, että se on mahdotoin.\n\n\nO hyvä Jumalani! huo'ahti Rosa.\n\n— Kuuleppas nyt, sanoi Konrad lauhtuneempana; kenties me syyttä\npelkäämme; minä en ole kellenkään virkkanut lähteväni pois kotoa; sitä\nlukua ei siis kukaan tiedä sitä. Minä en ole kau'emmin pois kotoa kuin\nhuomiseen puoleen päivään asti. Minut arvellaan siis olevan luonasi,\neikä sinulle mitään hätää tapahdu.\n\n— Suokoon hyvä Isä, että niin olisi!\n\nKonrad syleili Roosaa ja meni matkaansa.\n\nKohtaus-paikka oli, niinkuin jo sanoimme, Rütlissä; ei yhtään\nkutsutuista puuttunut.\n\nTässä vähässä puilta ja pensailta piiritetyssä laaksossa, Seelis-vuoren\njuurella, tapahtui yöllä, 17 p. Marras-kuuta v. 1307, se kaikkein\nkummalisin kohtaus maan päällä, nimittäin niiltä kolmelta mieheltä\nvahvistettu liittolaisuus, jotka valalla vannoivat panna vaikka\nelämänsä altiksi, saadaksensa vapauden koko Kansakunnalle. — Waltter\nFürst, Werner Stauffaher ja Melhtali, nostivat kätensä taivaaseen ja\nvannoivat sen Kaikkivaltiaan Jumalan edessä, jonka kädessä Kuninkaat\nja Kansakunnat ovat, että elää ja kuolla veljeinsä edestä, yhteisesti\nkärsiä ja kantaa kaikki vaivat ja vastukset, kuin heitä tässä\naiheessaan kohtaajaisi, mutta ettei tehdä pienintäkään vääryyttä\nkellenkään, arvossa pitää ja puollustaa Habspurin reivin oikeuksia ja\nomaisuuksia, ei tehdä keisarin voudeillekan mitään pahaa, vaan ainoasti\ntehdä loppu heidän julmuudellensa; sitten rukoilivat he Jumalata, jos\nmuka tämä vala olisi Hänelle otollinen, Hän mahtasi sen jonkun ihmetyön\nkautta heille ilmoittaa. Samassa sanotaan kolme lähte-suonta ruvenneen\nruiskuamaan näitten kolmen pää-liittolaisten jalkain juuressa.\n\n[Nämät kolme lähdettä juoksevat vielä tänä päivänä niinkuin 500 vuotta\ntakasin, ja matkalaiset käyvät niitä katsomassa; niiden sanotaan,\nvanhan ennustuksen jälkeen, vasta sillon kuivauvan, kuin Sveitsinmaa\nkadottaa vapautensa. Ensimmäinen vasemmalla kädellä on Waltter Fürstin,\ntoinen Werner Stauffaherin ja kolmas Melhtalin. Silloin huusi koko\nseura: Kunnia olkoon Herralle! ja taas nostaen kätensä ylös, vannoivat\nhe uudestaan vapauttaa maatansa. Tämän aiheen täyttäminen päätettiin\ntehtäväksi Uutta Joulua vasten v. 1308; päivän val'etessa erkanivat he\ntoisistansa ja kukin heistä läksi kotiansa.]\n\nWaikka Konrad kyllä kiiruhti, oli kuitenkin päivä puolessa, ennen kuin\nhän päästyään Dallenvylistä, näki kaukaa Wolffenschiessin kylän ja\nkylän tällä puolella olevan talonsa, jossa Rosa häntä odotti; kaikki\ntuntui olevan hiljaan. Tämän nähdessä heikkeni pelkonsa; sydämmensä ei\nenää niin kovin tykyttänyt ja hän seisahtiin vähän levätäksensä. Äkkiä\ntuntui hänestä, kuin olisi tuuli hymissyt hänelle nimeänsä korviin. Hän\nvavahti ja alkoi taas kiiruhtaa edespäin.\n\nWähän ajan perästä kuuli hän toistasesti äänen huutavan hänen nimeänsä.\nHän kauhistui, sillä ääni oli valittavainen ja hän arveli siinä\ntuntevansa Roosan äänen. Tämä kuului maantieltä, ja hän alkoi siis\njuosten kiiruhtaa kylään.\n\nTuskin harppasi hän parikymmentä askelta, kuin hän äkkäsi erään vaimon\nhajalla hapenin juoksevan vastaansa, ja joka nähtyään Konraadin huusi\nhäntä nimeltänsä, viimen voimien rau'ettua lankesi se maahan keskelle\nmaantietä. Yhdessä hyppäyksessä oli Konrad hänen luonansa. Hän tunsi\nRosan.\n\n— Miten kanssasi on laita, kultani? kysyi hän.\n\n— Pa'etkaamme, pa'etkaamme! sihisi Rosa henkästyneenä, kokein nousta\nseisalleen.\n\n— Miksi meidän siis täytyy pa'eta?\n\n— Siksi että hän tuli, sinun poisollessasi...\n\n— Hän tuli!...\n\n— Ja... sinun poisollessasi tuli hän, ollessani yksin kotona...\n\n— Mitä vielä, puhu Luojan tähden pikemmin! Hän käski minua valmistamaan\nitsellensä saunaa...\n\n— Sen hävytöin!... ja sinä tottelit?...\n\n— Mitäs minä, kultaseni, taisin muuta tehdä... sitten alkoi hän minulle\npuhella rakkaudestansa ja tahtoi kaapata minua... ja silloin pakenin\nminä, huutaen sinua avukseni... minä olen juossut kuin mielipuoli ja\nnähtyäni sinun, raukenivat voimani niin että minä kaaduin kumoon, ikään\nkuin maa olisi letkahtanut altani.\n\n— Missäs hän on?\n\n— Hän on kotonamme... saunassa...\n\n— Se hävitöin! kyllä minä hänelle näytän! kiljasi Konrad alkaen rientää\nkotiinsa.\n\n— Mitä ai'ot tehdä, onnetoin?\n\n— Odotahan tässä vähän aikaa, Rosa, minä tulen paikalla takasi!\n\n— Rosa lankesi polvillensa ojentain kätensä sinnepäin, johon\nKonrad juoksi. Tässä tilassa oli hän noin neljännen-osan tuntia,\nliikkumatoinna ja äänettömänä kuin kivi; sitten kapsahti hän äkkiä\nylös ja parkasi kauhistavalla äänellä. Sillä Konrad palautui valjuna\nkasvoiltaan ja pidellen kädessään verellä tahrattua kirvestä.\n\n— Pa'ettaamme Rosa, sanoi hän nyt vuorostaan; pa'etkaamme, sillä emme\nvoi olla rauhassa ennen kuin toisella puolella järveä. — Pa'etkaamme\ntietämättömiä polkuja myöten... kau'as maantieltä ja kylien tienoilta\npa'etkaamme, jos et tahtone minun kuolla pel'osta, ei omani vaan sinun\nelämäsi edestä!... Näitä sanoessaan sieppasi hän vaimonsa myötänsä\nniitulle aidan yli.\n\n— Rosa ei ollut joku niistä heikoista ja ar'oista kukista, joita meidän\nmaissa kasvaa, vaan hän oli vahva ja raitis vuorilais-vaimo, rohkea ja\npelkäämätöin vaarassa, luotu työtä ja helleyttä varten. Konrad ja hän\njoutuivat siis pi'an vuoren toiselle puolelle. Tässä tahtoi Konrad että\nlevähtäsivät vähän, mutta Rosa osotti sormellaan verta, jolla kirveen\nterä oli tahrattu.\n\n— Kenen verta se on? kysyi hän.\n\n— Hänen!.. vastasi Konrad.\n\n— Pa'etkaamme! parkasi Rosa. Ja alkoi taas rientää tietä myöten.\n\nSitten peittyivät he metsän sakeuteen ja kapuilivat kalttoja mäkiä\nja vuoren rinteitä myöten, senlaisia polkuja, jotka ainoastansa\nmetsästäjille olivat tiettyjä. Jo monasti tahtoi Konrad seisahtua\nlevähtämään, mutta Rosa rohvaisi yhdäti toveriansa, vakuuttaen ei\nolevansa väsyksissä. Wihdoin, melkeen jo syvän yöllä tulivat he erään\nsangen korkian vuoren nyppylälle; sieltä kuului selkeästi karjain\näänteleminen, joita ajettiin Seidorffiin Bauin kyliin, ja näitten\nkylien takaa äkkäsivät he laakson pohjalla Wahlstädtin järven, tyyneenä\nja kirkkaana kuin peili. Tämän nähdessä aikoi Rosa vielä matkata\neteenpäin, mutta eipä enää jaksanut, jo ensi askeleita ottaessaan\nalkoi hän horjua. Silloin kehoitti Konrad häntä kaiken mokomin vähän\nlevähtämään, tehden puolisollensa pehmeän vuoteen puitten lehdistä ja\nsammaleista, jolle Rosa käytyään levolle samassa nukkui, mutta Konrad\njäi valveille vartioimaan häntä.\n\nWähitellen kuuli Konrad kaikki äänet laaksossa vaikenevan ja näki\nval'ot siellä, jotta vuorelta näkyivät kuin maalle pudonneet\ntähti-sikerit, yhden toisensa perään sammuvan. Ihmellisten äänien ja\nliikuntoin perästä seurasi luonnon omituinen hyminä; kuolevaisten\nkäsillä tehtyin val'oin siaan, aukeni taivaan avaruudelle Luojalta\nluodut kirkkaat tähdet; maalla ja merellä ja koko luonnolla on omat\nmonet monituiset ääntelemisensä, jotka äkkiä keskellä yötä nousevat\nsekä järvien pinnoilta että synkkäin metsäin sisältä. Wälistä kuulet\nkosken kohinan, välistä tuulen kohinan, kaikki nämät luonnon äänet\npuhutteleevat vuorilaista omituisella kielellä, jonka hän hyvin kyllä,\ntotutusta tavastaan, käsittää ja jolle hän vastailee tahi kovalla\nhuutoäänellä tahi iloisella kiitollisuuden veisuilla, sillä nämät äänet\nennustavat hänelle tahi elämän myrskyä eli levon ja rauhan suloisuutta.\n\nSamoin seurasi Konradikin sumua, joka alkoi järven pinnalta nousta,\nhämärtäen sen välkkyyttä, ja joka vähitellen kokouten laaksoon, vihdoin\nkeräyty Axemin lumivuoren nyppylän ympärille. Monasti vilkkui hän\npel'olla sille puolelle taivasta, josta kuun piti nouseman ja joka\nviimein näyttäytykin, mutta tummana ja ympäröity sumun kiehkuralta,\njoka värjäsi sen vaaleeta val'oa; vähitellen alkoivat myös pienoset\ntuulen-puuskatkin liikkua, tuoden mu'assaan kastean maan löyhkää;\nKonrad kääntyi etelään päin, henkäsi sitä metsä-koiran tavoin ja\nvirkkoi itsekseen: jaa, kyllä minä tunnen teidät, myrskyn ennustajat,\nja minä kiitän teitä siitä; sanomanne eivät ole turhaan annetut.\nWihdoin lennätti viimeinen tuulen-puuska mu'assaan ensi sumut\nNeufchatelin järvestä ja Moratin suon mutaa. Silloin hoksasi Konrad\nolevan ajan lähteä liikkeelle ja kuuristui herättämään Roosaa.\n\n— Rakas puolisoni, sopotti hän hänelle korvaan, elä säikähdä; minä\nolen, joka nostatan sinua...\n\n— Rosa aukasi silmänsä ja heitti molemmat kätensä Konradin kaulan\nympäri.\n\n— Kussa olemma me? kysäsi Rosa. Minua viluttaa...\n\n— Meidän täytyy lähteä matkalle; taivas uhkaa kauhiaa myrskyä, ja\nmeillä on tuskin aikaa ker'etä Nischenbachin luolaan, jossa taidamme\nolla suojassa; sen ohitse mentyä laskeumme me Baviin, jossa me kyllä\njonkun saattajan tapaamme, joka meidät Brünniin eli Sissigiin viepi.\n\n— Mutta emmekös me sillä tavoin kadota aikaa, Konrad tulta? Ja eikös\nmeidän olisi parempi mennä suoraan alas järven rannikoille? Mitäs jos\nmeitä takaa ajettaisiin...\n\n— Samoin olisi huokea löytää mäki-vuohen ja kotkan jälkiä, jos joku\nnyt meidät tapaasi, vastaisi Konrad. Ole vaan siitä rauhassa, armaani,\nmutta katso! myrsky nousee, lähdetään matkalle.\n\nTosin kuuluikin jo kaukana ukon-jylină, joka kiersi laakson ympäri ja\nvaipui Arembergin vuoren seuduilla.\n\n— Oikeen sinä sanoit; meillä on tukala ajasta, sanoi Rosa;\nkiiruhtakaamme, Konrad!\n\nNäitä sanoessa ottivat he toisiaan kädestä ja riensivät niin kiiruusti\nkuin mahdollista oli Rischenbachin luolaa kohti.\n\nSill'aikaa alkoi myrsky pauhata kauhiasti, sikäli kuin aamu valkeni.\nIdästä vähän ajan takaa leimahteli taivas helkka-punasena ukon-tulelta\nja jyrinältä, pakolaisten päällitse, niin ettei he välistä hoksanneet\nlaksoakaan edessään; kiiruusti rientäen vuoren sivua alas tulivat he\nmelkeen läpimär'äksi hallasta, joka lievitti heitä varin pakosta.\nÄkkiä, ukon-ilman vähän tau'ottua, jona koko luonto tuntui kuin\nvarustauvan vieläki kauheampaan liikuntoon, kuului kaukana koiran\nhaukunta.\n\n— Se on Merkin ääni, sanoi Konrad, seisattuen äkisti paikalleen. Hän\non varmaanki päässyt kahleistaan irti, virkkoi Rosa, ja on jahdilla\nvuoristossa.\n\nKonrad käski hänen olla hiljaan ja kuulusteli ikään kuin nerokas\njahtaaja eli vuorilainen muinonkin, joka pienimmästä hiiskusta hoksaa\nheti vaaran eli avun saapumilla olevan. Haukunta kuului uudestaan;\nKonrad vapisi.\n\n— Ja, ja, kyllä hän on jahtaamassa, sanoi hän hiljaan; mutta tiedätkö\nminkälaista metsänotusta hän tavoittaa?\n\n— Mitäs se meihin tulee?\n\n— Mitäs on elämä sille, joka pakenee sitä suojellaksensa? Meitä ajetaan\ntakaa, Rosa; saatana on riivatuille pistänyt sen mielen päähän,\nlaskemaan Merkkiä irti ja seuraamaan hänen haistin johtaa, kuin eivät\ntienneet minua muutoin kiini saavansa.\n\n— Miten sinä sitä luulla taidat?...\n\n— Kuunteleppas tarkemmin, miten Merkin haukunta lähenee meitä; he\npitävät häntä vitjassa kiini etteivät meidän pol'ulta eksyisi; muuton\nolisi Merkki jo nyt meidän luonamme, sen siaan kuin kulun vielä hyvä\ntunti aikaa, ennen kuin hän meidät ennättää.\n\nMerkki haukkui taas, mutta tuntuvasti lähenemättä; ja vieläpä olisi\nvoitu luulla hänen olevan loitompana entistä.\n\n— Hän eksyy jäliltämme, virkki Rosa ilolla; ääni kuuluu loitompaa.\n\n— Ei, ei, sanoi Konrad. Merkki ei ole tuhma koira poikkenemaan harha\njäl'ille; se on ainoasti tuulen vika; kuule, kuule! Mutta hirvittävä\nukon-jyräys esti haukkua kuulemasta, joka toen kuuluiki lähempää;\ntuskin heikkeni ukon-jyrinä, kuin se taas kuului.\n\n— Pa'etkaamme, sanoi Rosa hätäytyneenä; pa'etkaamme luolaan!\n\n— Ei se meitä nyt hyödytä, jos emme kahden tunnin kuluttua liene\ntoisella puolella järveä, niin olemme hukassa.\n\nNäitä sanoessaan kaappasi hän häntä kädestä ja veti kanssansa.\n\n— Kunne sinä kul'et? kysäsi Rosa; ethän sinä ensinkään järvelle päin\nmene.\n\n— Tule, tule; meidän täytyy kavaluudella taistella näitten\nihmisjahtaajain kera; tästä on vielä pari virstaa järvelle, ja jos\nmenisimme suoraa tästä sinne, niin sinä et vähän ajan perästä jaksasi\npaikaltasi liikahtaa; tule, minä sanon.\n\n— Rosa yhdisti hiiskumatta voimansa ja vähän aikaa kiiruusti käytyä\njoutuivat he äkkiä erään jyrkän kallio-loman reunalle; luultavasti\njo iki-vanhoina aikona maanjärinältä lohkaistuna. Wuoren aukeama oli\nsangen syvä ja leviä. Tähän tultua parkasi Konrad kauhealla äänellä,\nsillä lauta joka siihen yli-käytäväksi oli laitettu, oli muserrettuna\neräältä isolta kallio-lomalta, joka oli vierynyt aina Rostakki-vuoren\nharjalta asti. Rosa älysi, mitä Konradin parkaus tarkoitti, hän\nlaskeutu polvillensa uskoen olevansa kokonaan hukassa.\n\n— Ei, ei tässä nyt ole vielä aika rukoilla, kiljasi Konrad ilosta\nvälkkyvin silmin. Ole huoletta Rosa! ei Jumala meitä jätä.\n\nNäitä sanoessaan hyppäsi hän erään vanhan juuriltaan nyväistyn\nkuusen luo, joka oli kallistuneena avoimen reunalla, ja hakkasi sitä\nkirveellään, saadakseen siitä välikappaletta päästäkseen toiselle\npuolelle; puun, joutuen voimakkaamman vihollisen kynsiin kuin\ntuuliaisen, kaatui heti maahan; tosi on, ettei yksikään puun hakkaaja\nole koskaan nopeemmin ja kovemmin puuta hakannut.\n\nRosa toki kaiketi rohkeuttaa puolisotaan, sikäli kuin kuuli Merkin\nhaukuntoa, joka kaikkein näiden vastusten ja esteiden alla kuului\nyhdäti lähemmältä. — Elä pelkää, armaani, sanoi hän; rohkia! katso\nmiten puu heiluu! ah, miten vahva ja uhkea sinä olet; hakkaa päälle,\nKonrad, katso puu letkuu, se kaatuu paikalla! Ja, totisesti jo\nkaatuukin! ah, hyvä Jumala, minä kiitän sinua; me olemme pelastetut!\n\nSamassa räpäyksessä kaatuikin kuusi kumoon, ja kaikeksi onneksi sille\npuolelle kunne Konrad tarkoittikin, nimittäin suoraan vuori-aukeaman\nyli, jolla tavoin se tosin tuli olemaan siltana pakolaisille, mutta\njonka päällitse ei suinkaan pelkuri ja kokematoin olisi vuovannut.\n\n— Elä pelkää, sanoi Rosa, hypäten esinnä sitä myöten; elä pelkää,\nKonrad, vaan seuraa minua!\n\nMutta seuraamisen siaan, heittäyty Konrad maahan painamaan rinnallaan\nhirttä, minkä jaksoi, että se olisi muka sitä tukevampana pysynyt\narmaansa jalka-portaana, myös hän ei vuovannut katsella tätä\nvaarallista kulkua; sillä välillä kuului Merkin haukunto tuskin parin\nvirstan päästä; äkkiä tunsi Konrad puun heilunnan Rosan käynnistä\nla'anneen ja hän uskalsi katsahtaa puolisotansa, joka seisoen toisella\nreunalla ojensi käsiänsä hänen puoleensa ja kehoitti tulemaan perästän\nylitse.\n\nKonrad tapsahti paikalla seisaalleen ja lähättiin tälle samalallee\nportaalle, hän astui sitä niin tarkoilla askeleilla kuin kivisiltaa\nmyöten, ja tultua onnellisesti vaimonsa luo, käänsiin hän ja potkasi\nhirren syvyyteen. Rosa katsoi sen perään, ja nähtyään sen musertuneena\nkeikkuvan yhdeltä kalliolta toiselle, käänsi hän silmänsä pois\nja valkeni. Konrad nosti sitävastaan ilo-huudon, niinkuin kotka\neli jalopeura voiton perästä; sitten kulkivat molemmat käsityste\nsenlaisia polkuja myöten, joita ainoasti metsäläiset heitä ennen oli\nkäyneet. Wiisi minuuttia heidän jälkeen, tulivat takaa-ajajat Merkiltä\njohdatettuina vuori-syvyyden kohalle!...\n\nSillä välillä eneni rajuilma hirviästi; tulen leimaukset välähtelivät\nilmassa ehtimiseen, ja ukon-jyrinä ei räpäyksenkän ajaksi her'ennyt;\nranka sade valui kuin koski taivaasta; jahtaajain huuto, Merkin\nhaukunta, kaikki katosi myrskyn pauhatessa. — Min'en jaksa enempätä\nkäydä, sanoi Rosa, kyykistyen polvilleen maahan; pakene yksin, pakene\nKonrad, pakene, minä rukoilen sinua.\n\nKonrad katseli ympärillensä nähdäkseen, miten loitolla olisi järveltä;\nmutta ilma oli niin tumma, koko tieno myrsky-säältä niin yhtänäköiseksi\nvetäytynyt, ettei hän mitenkän taitanut nähdä, kussa hän edes olikan!\nhän katsahti taivaaseen, mutta ei sielläkän havainnut hän muuta kuin\njyrinää ja leimauksia, aurinko oli myös kadonnut ikään kuin hänki\nolisi pa'ennut tätä hävityksen kauhistusta. Ainoasti maan mutka näytti\nhänelle, mitä kohti hänen olisi kul'ettava, mutta tällä tiellä tiesi\nhän olevan senlaisia notkelmuksia, ja kallioita ja jyrkkyyksiä, joita\nei muu kuin mäkivuohen sorkat eli kotkan siivet tainnut yli päästä.\nKonrad seisahtui myös vuorostaan ja huokasi hartaasti ikään kuin\npuoleksi voitettu sankari.\n\nNytpä alkoi kuulua erinomainen kohina Rostakki vuoren nyppylältä; vuori\nvavahti kolmasti kuin juopunut ihminen, ja lämmin höyry löyhähti pitkin\nkoko ympäristöä, ikään kuin kiehuvasta vesi padasta.\n\n— Pilven veto! kiljasi Konrad, pilven veto on liikkeellä!... Ja samassa\nkaapaten Rosan syliinsä, heittäytyi hän erään mahdottoman ison kallion\nalle, yhdellä kädellään painaen puolisotaan rintaansa vasten, toisella\npidätellen eräästä riippuvasta vuoren kolkka-kivestä.\n\nTuskin ennättivät he päästä tähän suojaan, kuin jo vuorella olevat\nhongat alkoivat letkua ja heti olivat kaikki puut liikunnossa. Samassa\nalkoi tuuli vinkua hirvittävästi; koko korpi heilui kuin kasvava\nheinämaa: kauhia rätinä alkoi kuulua yliympäri, ja heti näkivät he\nne paksuimmatkin puut taittuvan paloiksi, juuriltaan kohoilevan ja\nilmassa sinkoilevan, ikään kuin olisi joku mahtava henki sivumennessään\nheidän latvohin ruvennut, ja viskonut heitä taivasta kohti. Pakolaisten\npäällitse sinkoeli joukottain taittuneita puunoksia ja hirren päitä,\nheidän allansa taas keikahteli tuhansittain vuoresta irtautuneita\nsuuria kiviä ja kallion kappaleita, kaikki yhdessä humussa. Kaikeksi\nonneksi pysyi se kallio lujana paikallaan, jonka alla pakolaiset olivat\nsäilyssä; he katsoivat tätä kauheata menoa pel'olla ja kauhistuksella,\njoka rientäen suoraan vasempaan käteen tullakseen ympäri kalliota.\nPilven veto on luultavasti antanut heille aikaa ennättämään meitä ja\nsilloin on kaikki hukassa... ja todistukseksi siihen on, kuunteleppas,\nhe ovat jo läsnä!\n\nJa tosin alkoi taas Merkin haukunta kuulua. Konrad, tieten Rosan voimat\nuupuneiksi, otti hänen kokonaan syliinsä ja tällä kuormalla lastattuna,\nriensi hän tietänsä myöten, vieläkin kiiruummin kuin olisi hän häntä\njalkasin seurannut.\n\nKokonaista kymmenen minuuttia kului, ennen kuin kumpanenkaan\npuolisoista sanaakan vaihtoi toisellensa. Mutta tässä ajassa kerkesi\nKonrad jo hyvän matkan päähän; järvi näkyi jo edessänsä noin viiden\nsadan askeleen päässä. Rosan silmät vilkkuivat yhdäti taaksensa\nkatsomaan sitä hirvittävää ympäristöä, jonka äsken jälkeensä jättivät.\nÄkkiä tunsi Konrad koko ruumiinsa vapisevan ja samassa kuului eräs\nilo-huuto; tämän ilorähinän nostivat sotamiehet keskenänsä, jotka\nehtimiseen takaa-ajaen pakolaisia saivat heidän viimein näkyviinsä.\nPaikalla näkyi myös Merkki juoksevan isäntänsä sivulla; koira oli\nheidän tunnettuansa riuhtautunut niin voimakkaasti vitjastansa irti,\nettä siitä ainoasti eräitä renkaita rippui kaulasimellansa.\n\nJa, ja, virkki Konrad itsekseen; sinä Merkki olet tosin uskollinen\nkoira; mutta uskollisuudellasi saatat sinä meitä tällä kerralla\nkauhiaan vaaraan, josta ei muu kuin nopeus auta.\n\nTämän sanottua hyökäsi Konrad täyttä laukkaa juoksemaan suoraan\njärvelle; häntä seurasi noin kolmen sadan askeleen päässä kymmenen\nWolffenschiessin herran joutsi miestä; mutta tultuaan rannalle kohtasi\nuusi este; järvi aaltoili vaahdessa kuin meri myrskyssä ja vaikka siis\nKonrad miten rukoili ei yksikään kalamiehistä vuovannut panna muka\nelämätänsä altiksi hänen edestä.\n\nKonrad ravaili kuin mieletöin järven rantaa edestakasi, yhdäti\nkanniskellen sitä puoli pyörtynyttä Rosaa sylissään kuin vakaista\nlasta, ja huutaen kohti kulkkua apua; joutsimiehet tulivat häntä joka\nsilmänräpäyksellä lähemmäksi.\n\nÄkkiä hyökäsi mies eräältä kalliolta alas. Ken tässä apua anoo? kiljasi\nhän.\n\nMinä, minä, sanoi Konrad, auttakaa minua ja tuota vaimoani. Wenhettä,\nai Herran tähden, venhettä!\n\nTule tänne, virkki outo hypäten veneehen, joka oli rannassa kiini\nsidottuna.\n\nTe oletta minun Wapahtajani, minun Jumalani!\n\nWapahtaja on, joka vuodatti verensä ihmisten edestä; Jumala on, joka\nlähetti minun avuksenne; rukoilkaat ja kiittäkäät Häntä, sillä jokainen\ntarvitsemme ettei Hän kasvojansa kääntä pois meistä.\n\nMutta vähintäkin täydytte tietää, ketä autatte.\n\nTe olette vaarassa, en minä muuta tarvise tietää; tulkaa!\n\nKonrad hyppäsi veneehen ja istutti Rosan sinne. Sill'aikaa veti outo\nerään vähäsen purjeen ylös, istahti perään ja laski veneen valloilleen.\nPaikalla läksi vene liikkeelle, keiskahdellen aaltoin päällitse ikään\nkuin ruuna ajajansa kannuksilta ja ääneltä intoutuneena. Tuskin\nkerkesivät pakolaiset kymmenkunnan askeleen päähän rannasta kuin jo\njoutsimiehetki siihen tulivat.\n\nTe myöhästyitte, hyvät herrat, virkkoi outo pil'alla; ette nyt enää\nmeitä kiini saa; mutta ei se ole vielä lopussa, sanoi hän kääntyen\nKonradin puoleen; käykää nuori mies pitkällenne veneen pohjalle;\nettenkös näe, miten he jännittelevät joutsiansa? nuoli kulkee\nkiiruummin kuin parhainkaan vene tuuliais-päältä ajettuna. Käykää vaan\npitkällenne, sanon minä. Konrad totteli. Paikalla kuului eräs sohina\nilmassa; yksi nuolista pysähtyi mastoon kiini, toiset katosivat järveen.\n\nOuto katseli rauhallisella kärkkäydellä nuolta, josta koko rautanen\nkärki oli uponnut puuhun.\n\nJa, ja, virkkoi hän itsekseen; metsissämme kasvaa kyllä vahvoja\njoutsipuita, ja jos käsi olisi tarkempi ampumaan ja silmä sihtaamaan,\nolisimme nyt epäilemättä heidän kehänänsä. Mutta eipä ole helppo sattua\njuoksevaa väkivuohta, lentävää lintua ja aaltosilla keikkuvaa venettä.\nLymytkää vielä kerran, nuori mies, lymytkää! tuolta lentää uusi\nlaukeama!\n\nTosin tarttuikin taas yksi nuoli perä mastoon, ja kaksi menivät purjeen\nläpi, jääden siihen rippumaan. Peränpitäjä katseli niitä ylenkatseella.\n\nNyt, sanoi hän Konraadille ja Rosalle, nyt voitte käydä istumaan\nveneen laudoille pystyyn, ikään kuin lystiä ajaessa, sillä ennen kuin\nhe ennättävät laskea kolmannen laukauksen, olemme me jo niin kaukana,\nettä nuolet eivät tapaa meitä; rautajänteinen joutsi taitaa ainoasti\nnäin loitolle, kuin nyt olemme, tuoda surman; ja katsokaapas, jos minä\nvalehtelen!\n\nSamassa lensi kolmas laukaus nuolia veneen taa veteen. Pakolaiset\nolivat jo siis vapautetut ihmisten vihasta, eikä heillä ollut enää\nketään muita pel'ättävänä, kuin Jumala, mutta auttajansa ei tuntunut\npelkäävän kumpaistakaan, ja puoli tuntia siitä, kuin he olivat käyneet\nveneehen, nousivat Konrad ja Rosa järven toiselle rannalle; Merkki,\njonka olivat jo hädässään unouttaneet, oli uimalla seurannut heitä.\n\nEnnen kuin Konrad erosi hyväntekiästään, aatteli hän miten suuri apu\nhänestä olisi liittolaisille, joiden osamies hän oli. Sentähden alkoi\nhän kertoa hänelle mitä Rütlissä oli keskusteltu, mutta vieras ratkasi\nhänen kertomuksensa jo ensisanoissa.\n\nTe olette kutsuneet minua avuksenne, lausui hän, ja minä tulin,\nniinkuin olisin suonut teidän tulevan minun avukseni, jos teidän\ntilassa olisin ollut; mutta elkää vaatiko minulta enämpää, sillä en\nminä suostu enää mitään muuta tekemään.\n\nMutta sanokaa meille nimenne, lausui Rosa, että saamme kätkeä sen\nsydämmihimme, niinkuin meidän vanhempaimme nimet, sillä niinkuin heitä\nolemme me vel'olliset kiittämään teitäkin elämästämme.\n\nJa, ja, ilmoittakaa meille nimenne! jatkoi Konrad; eihän teillä ole\nmitään syytä sitä meiltä salaamaan. Ei suinkaan, vastasi outo sitoen\nvenettä rannalle; minä olen syntynyt Burglenissä, olen nais-luostarin\nsaatavien kantaja Zürichissä ja nimeni on Wilhelm Tell. Tämän\nsanottuansa otti hän jäähyväiset molemmilta puolisoilta ja läksi\nkulkemaan Flyelin tietä myöten.\n\n\n\nKolmas Luku.\n\nWilhelmi Tellistä.\n\n\nToisena päivänä äsken kerrottua tapausta, ilmoitettiin keisarin\nvoudille, Herman Gesslerille Brunekista, että eräs lähettiläisen ritari\nBehringiltä Landenbergista tahtoi puhutella häntä. Tämä käski samassa\nlähettiläisen tulla luoksensa.\n\nLähettiläinen kertoi Melhtalin tapauksen ja miten Landenbergari oli sen\nkostanut.\n\nTuskin oli hän päättänyt kertomisensa, kuin sanottiin erään\njoutsimiehen tulleen Wolffenschiessistä.\n\nJoutsimies kertoi herransa kuolemasta ja miten murhaaja oli päässyt\nkarkuun erään Wilhelmi nimisen miehen avulla Burglin kylästä, joka oli\nGesslerin alustaa. Wouti lupasi rangaista miestä.\n\nHeti tämän luvattuaan tuli eräs sotamies Schvanaun rykmentistä hänen\neteen, kertoen hovin herran jahdissa ammutuksi eräiltä nuorilta\nmiehiltä Artin kylästä, joiden sisarelle hän olisi muka väkivallan\ntehnyt; sitten oli murhaajat pa'enneet vuoriin, joissa heitä ko'ettiin\nturhaan saada kiini.\n\nSilloin nousi Gessler seisalleen ja vannoi että, jos nuori Melhtali,\njoka taittoi Landenbergarin palvelian käden, ja Konrad Baumgartenista,\njoka saunassa tappoi Wolffenschiessin herran, ynnä ne nuoret miehet,\njotka Schvanaun hovi herran olivat murhanneet, joutusivat hänen\nkäsiinsä, hän paikalla tapattaisi ne joka ainoan. Kuultua tämän\nuhkauksen aikoivat lähettiläiset mennä jokainen kotiinsa, mutta Gessler\nkäski heitä ensin seuraamaan häntä Altdorffin torille.\n\nSinne tultua käski hän lyömään maahan pitkän tangon, jonka kär'elle\nhän asetti Itävallan herttuallisella ruunulla koristetun lakkinsa\nja kuuluutti torvi-soitolla, että jokainen, olkoon hän vapasukunen,\nporvali eli talonpoika, joka kulki sen ohitse, piti uskollisuuden\nja alammaisuuden merkiksi paljastaa päänsä tämän Habspurin reivien\nvaltamerkin edessä; sitten laski hän lähettiläiset matkaansa,\nkäskein heitä kertomaan kaikki, mitä olivat nähneet ja kuulleet sekä\nkehoittamaan heidänkin päällikköjänsä tekemään maakunnissansa samate,\nsillä sen kautta tultasiin kaikkein paraiten havaitsemaan Itävallan\nviholliset; viime asetti hän kaksitoista joutsimiestä torille vahtiin,\nkäskeen niiden ottamaan kiini kaikkia, jotka eivät tätä käskyä\ntotelleet.\n\nKolmen päivän perästä ilmoitettiin hänelle, yhden miehen otetuksi\nkiini, sentähden että hän sivumennessään ei ollut ottanut lakkia\npäästänsä Itävallan herttuallisen ruunun edessä. Samassa nousi Gessler\nhevoisensa selkään ja ratsasti seurattuna vahdiltaan Altdorffiin.\nPahantekiä oli sidottu samaan tankoon, jonka kär'ellä voudin\nlakki rippui. Ja minkä vaatteuksesta voitiin nähdä oli vanki eräs\nvuori-jahtaja. Tultuaan hänen luo, käski Gessler päästämään häntä\nirti nuorista, joilla hän oli sidottu. Tämän käskyn täytettyä, laski\njahtaaja kätensä ales, hyvin kyllä tieten ei olevansa sillä vielä\nasiasta kuitti, ja katseli vakaisasti voudin silmiin.\n\n— Onko tosi, kysyi Gessler häneltä, että tälle hatulle et ole kunniata\nosottanut?\n\n— On! hyvä herra!\n\n\n— Mintähden?\n\n— Sentähden että jo isiemme isät ovat opettaneet meitä paljastamaan\npäätämme ainoasti Jumalan, vanhaikäisten ja keisarin edessä.\n\n— Mutta tämä ruunu merkitsee Saksan valtakuntaa.\n\n— Petytte siinä, hyvä herra, sillä tämä on Habspurin reivien ja\nItävallan herttuain ruunu. Asettakaa tämä ruunu torille Lucerissa,\nFriburgissa, Biennissä ja Glarussa, jotka paikkakunnat ovat heidän\nomia, niin en ollenkaan epäile niiden asukkaita sille kunniata\nnäyttämästä; mutta me, jotka keisari Rudolphilta olemme saaneet\nluvan valita itse Tuomareitamme, seurata omaa lakiamme ja olla ei\nkellenkään muille kuin Saksan valtakunnalle alammaiset, me olemme tosin\nvel'olliset kaikkia ruunuja arvossa pitämään, mutta ei tottelemaan eikä\nkunnioittamaan ketään muita, kuin ainoastansa keisarillista ruunua.\n\n— Mutta keisari Albrehti noustuaan Ruomin valtakunnan istuimelle, ei\nole uudistanut niitä vapauksia, joita isänsä oli ja'eskellut.\n\n— Siinä teki hän väärin, hyvä herra, ja ihan sentähden ovatki Uri,\nSchweitz ja Unterwalden yhdistyneet ja valalla vannoen luvanneet\npuollustaa keskenänsä toinen toisensa elämää, palvelioita ja\nomaisuuksia, ja auttaa toisiansa neuvoilla ja töillä.\n\n— Uskotkos sinä heidän täyttävän valansa? kysyi Gessler myhäillen.\n\n— Uskon kyllä, vastasi ampuja vakavasti. Ja että maanmiehet ennen\nkuolevat kuin rikkovat sen?\n\n— Wihon viimeiseen mieheen asti.\n\n— Saadaan nähdä.\n\n— Kavahtakoon keisari itseänsä, hyvä herra, sanoi ampuja, muutoin\nhänelle ei käy hyvin; muistelkoon Bernin kaupungin piirittämistä,\njossa häneltä keisarillinen sota luukarinsa otettiin viholliselta;\nsotaa Zürichiä vastaan, johon hän ei uskaltanut astua, vaikka kaikki\nkaupungin portit seisoivat avoinna, ja näissä kaupungeissa ei syttynyt\nsota vapaudesta, vaan ainoastansa rajoista; minä tiedän että hän\nkosti molemmat nämä onnettomuudet Glaruksen kaupungille, mutta Glarus\noli ylen heikko ja voitettiin ainoasti kavaluudella, niin että se ei\nehtinyt vastustaa vihollistansa, jota vasten me toiset valaliittolaiset\ntiedämme siitä jo edellä käsin ja olemme varustetut.\n\n— Missä sinulla on ollut aikaa oppia lakia ja aika kirjoja, jos et sinä\nliene hiukan isompi kuin joutava ampuja, joksi sinua päältä nähden\nvoisi luulla?\n\n— Minä tiedän lakimme hyvin kyllä, sillä meidän isämme opettavat niitä\nkaikkein esinnä kunnioittamaan ja puoltamaan; minä tiedän aika-kirjat\nettä minä olen hengellisestä säädystä, sillä minä olen kasvatettu\nerokkain luostarissa ja sentähden olenki saanut viran olla Zürichin\nnaisluostarin saatavien kantaja. Mitä taas jahtiin tulee, ei se ole\nelatus-keinoni, vaan sitä harjoitan minä, niinkuin muutkin vapaat\nmiehet, huvituksekseni.\n\n— Mitä nimesi on?\n\n— Ristimä-nimeni on Wilhelmi ja sukunimeni Tell.\n\n— Wai niin! sanoi Gessler iloisesti, kaiketi olet sinä sama mies, joka\nautoit Baumgartenia ja hänen vaimoansa, viimeisessä myrskyssä?\n\n— Minä soudin tosin veneelläni yli järven erään nuoren miehen ja\nvaimon, joita tavoitettiin kiini saada, mutta en minä kysynyt heiltä\nnimeänsä.\n\n— Noh, etkös sinä ole sama mies, jota mainitaan tarkimmaksi ampujaksi\nkoko Schveitsissä?\n\nHän saattasi, puolentoista sadan askeleen päästä, ampua puu omenan\npoikansa pään päältä, huusi eräs ääni joukosta.\n\nJumala, hyvä Isä, armahtakoon sitäkin, joka noi sanat suustansa laski!\nsanoi Wilhelmi; mutta vaarmaanki ei sillä miehellä ole lapsia.\n\n— Onko sulla lapsia? kysäsi Gessler.\n\n— On neljä; kolme poikaa ja yhden tyttären on Luoja siunannut minulle.\n\n— Kukas niistä sinulle kaikkein rakkain on?\n\n— He ovat minulle kaikki yhtä rakkaat.\n\n— Mutta eikös niistä ole yhtään, jota rakastat ja hellit enemmin kuin\nmuita?\n\nJos heistä joku olisi rakkaampi on se se kaikkein nuorin, sillä hän on\nkaikista pienin, ja tarvitsee niinmuodoin kaikkian enemmin minua, sillä\nhän on vasta seitsemännellä vuodella.\n\n— Mikä hänen nimensä on?\n\n— Waltter.\n\nGessler käänsiin samassa erään ratsastajan puoleen. ——— Mene Burgliin,\nsanoi hän hänelle, ja tuo tänne hänen poikansa, Waltter! [Sillä\npaikalla, kussa Wilhelmi Tellin talo oli, on nyt rakettu eräs vähänen\nkappeli, jonka seinillä on koko Wilhelmi Tellin ja Melhtalin tapaus\nkuvattuna.]\n\n— Mitä varten, teidän armonne? Gessler viittasi ja sotamies läksi\ntäyttä laukkaa ajamaan.\n\n— Teillä on varmaanki sillä hyvä tarkoitus, hyvä herra, sanoi Telli,\nmutta mitäs teillä on lapseni kanssa tekemistä?\n\nKyllä sen saat nähdä, vastasi Gessler lyhyesti, kääntyen kansajoukon\npuoleen ja alkaen rauhassa puhella myötänsä tulleiden sotamiesten\nkanssa. Mutta Wilhelmi seisoi ääneti paikallaan hätähiki päässä, silmät\nmulissa ja kädet ristissä.\n\nKymmenen minuutin kuluttua palautui sotamies tuoden poikaista\nmu'assansa, ja tultuaan Gesslerin eteen, laski hän hänen maahan\nsatulalta.\n\n— Tässä on nyt vähä Waltteri, sanoi sotamies.\n\n— Hyvä, hyvä, vastasi vouti.\n\n— Armas poikani! sanoi Wilhelmi. Paikalla hyppäsi poikainen isänsä luo\nja heittäytyi hänen kaulaansa.\n\n— Laitoitko sinä, isäni, minua noutamaan tänne? kysäsi poikainen,\npannen ilosta pienoiset sormensa ristiin.\n\n— Miten äitisi saattoi sinua laskea tänne? kysyi Wilhelmi hiljaan.\n\nÄiti oli kylässä, vastasi poika; kotona ei ollut ketään muita kuin\nmolemmat veljeni ja sisar. Tiedätkös kuin he alkoivat katehtia minua;\nhe sanoivat, sinun minua enemmin rakastavan kuin heitä.\n\nWilhelmi huo'ahti ja likisti poikaa rintaansa vasten.\n\nGessler katseli tätä näkyä ilosta, julmuudesta kiiluvilla silmillä, ja\nisän ja pojan sydämmille antaen näin aikaa avautua toisillensa, sanoi\nhän sotamiehille: ottakaa tämä poika ja sitokaa tuohon puuhun kiini!\nOsottaen erään hongan päälle, joka kasvoi toisella puolella toria.\n\n— Mitä varten? kysyi Wilhelmi pidellen poikaa sylissänsä.\n\n— Näyttääkseni sinulle, että sotamieheni joukossaki löytyy senlaisia\njoutsen jännittäjiä, jotka, ehkä nimeltään ei niin kuuluisia, kuin\nsinä, kuitenkin osaavat hyvin käyttää joutsiansa.\n\n— Wilhelmi lonkautti suutaan, ikään kuin ei olisi ymmärtänyt puhetta,\nvaikka kasvonsa vaaleus ja hikipisarat otsassaan, kylliksi todistivat,\nhänen sen käsittäneen.\n\nGessler viittasi, ja sotamiehet lähenivät poikaa.\n\n— Sitoa lastani sotamiesten ammuttavaksi! sitä ei ole yritääkkään\ntehdä, vouti! Jumala ei sitä salli!\n\n— Saadaan nähdä, sanoi Gessler ja uudisti käskyänsä.\n\n— Wilhelmin silmät välkkyivät kuin jalopeuran; hän vilkkui\nympärillensä, eikö muka jostain pääsisi pakoon; mutta hän oli\njokahaaralta piiritetty.\n\n— Mitä he mielivät tehdä minulle, isä? kysäsi vähänen Waltter\nsäikähtyneenä.\n\n— Mitäkö mielivät sinulle tehdä, lapseni? he, ihmisen näköset\nmetsän-pedot, tahtovat tappaa sinua.\n\n— Mintähden, isä? kysyi poikanen parahtain itkemään, enhän minä ole\nyhdellenkän ihmiselle pahaa tehnyt. Woi teitä julmia murhamiehiä! huusi\nWilhelmi siristellen hampaitansa.\n\n— Ei tässä ole mitään viivyttelemistä, sanoi Gessler, kiiruhtakaa asiaa\nloppuun. Sotamiehet ryykäsivät Tellin päälle ja tempasivat lapsen hänen\nsylistä. Wilhelmi heittäytyi polvilleen Gesslerin hevoisen eteen.\n\n— Teidän armonne, sanoi hän hänelle pannen kätensä ristiin, teidän\narmonne, minähän olen rikkonut teitä vastaan; sentähden olen minä se,\njonka täytyy tulla rangaistuksi; teidän armonne, rangaistaa minua,\ntappakaa minut! mutta laittakaa tämä lapseni äitinsä luo takasi!\n\n— Minä en tahdo, että he tappasivat sinun, huusi poika, rimpuillen\nsotamiesten sylissä.\n\n— Teidän armonne, sanoi Wilhelmi vielä, vaimoni ja lapseni täytyvät\nlähteä koko maakunnasta pois; he jättävät teille koko talouteni, maani\nja karjani; he saavat kerjätä ympäri maita, kaupungista kaupunkiin,\ntalosta taloon; mutta armahtakaa, herran tähden, tätä lasta!\n\n— Kuule, Wilhelmi, sanoi Gessler, yksi ainoa keino löytyy lapsesi\npelastukseksi.\n\n— Mitä? miten? lausui Telli ja kapsahti seisalleen, käsiänsä\nväännellen; minkälainen keino? sanokaa minulle, sanotaa pi'an, jos\nihmisen vallassa lie vaatimuksenne, täytän sen?\n\n— En minä sinulta vaadi muuta, kuin mitä sanotaan sinun voivan tehdä,\nsanoi Gessler.\n\n— Niin ilmoittakaat se siis minulle?\n\n— Äsken kuului ääni, joka sanoi sinun olevan tarkan ampujan, että sinä\nmuka puolentoista sadan askeleen päästä taidat ampua omenan poikasi\npään päältä.\n\n— Oh! olkoon se ääni kirottu, minä luulin, ettei sitä muut kuulleet\nkuin minä ja Jumala.\n\n— Noh, Wilhelmi, olkoon männeeksi, jos käynet siihen kauppaan ja näytät\nsukkeluutesi, annan sinulle anteeksi rikoksesi, ettet kunnioittanut\ntätä hattua.\n\n— Ei se ole mahdollista, teidän armonne; se olisi ainoasti kiusata\nJumalaa.\n\n— Noh niin kyllä minä näytän sinulle, että minulla on joutsimiehiä,\njotka eivät ole pelkuria, niinkuin sinä.\n\n— Sitokaat poikaa, sanon minä!\n\n— Odottakaa vähän, teidän armonne, odottakaa; vaikka tämä on kyllä\nkauhea, hirmuinen, julma, eikä koskaan kuultu asia, ko'en kuitenkin\ntuumailla sitä!\n\n— Minä annan sinulle aikaa viisi minuuttia.\n\n— Antakaa minulle poikani edes siksi ajaksi!\n\n— Päästäkää lapsi irti, sanoi Gessler. Poikainen hyppäsi isänsä luo.\n\n— He ovat siis sinulle autaneet anteeksi, isä? virkkoi poika ja pyhki\npikku käsillään silmiänsä, itkein ja naurain yht'aikaa.\n\n— Antaneet anteeksi? Etkös tiedä mitä he tahtovat? oh, minun Jumalani!\nmiten taisi senlainen ajatus tulla yhden ihmisen päähän? He tahtovat,\nmutta ei, he ei tahdo sitä. Mahdotoin on, heidän jotain senlaista\nvaatia. Se tahtovat, lapsi parka, että minä puolentoista sadan askeleen\npäästä nuolella ampusin omenan sinun päältäsi.\n\n— Noh, minkä tähden sinä et tahdo sitä tehdä, isä? kysyi poika\nujostelematta.\n\n— Mintähdenkö? Mutta jos en osaasikaan omenaan, vaan nuoli sattusi\nsinuun?\n\n— Oh, elä huoli, isä, tiedäthän sinä ettei se olisi vaarallista, sanoi\nlapsi myhäillen.\n\n— Wilhelmi! kiljasi Gessler.\n\n— Odottakaa, teidän armonne, eihän vielä ole viisi minuuttia kulunut.\n\n— Erehdyt, aika on kulunut; Wilhelmi, joudu pikemmin!\n\n— Lapsi viittasi isälleen kehoitukseksi. No hyvä! sanoi Wilhelmi\nhiljaan. Mutta ei, ei koskaan!\n\n— Ottakaa poika takasi! huusi Gessler.\n\n— Isä tahtoo kyllä, sanoi poika ja laskiin isänsä sylistä juoksemaan\npuun luo.\n\nWilhelmi jäi seisomaan hämmästyneenä paikalleen kädet ristissä ja pää\nriipuksissa.\n\n— Antakaa hänelle joutsi ja nuolia, sanoi Gessler.\n\n— Minä en ammu tavallisella puujoutsella, lausui Wilhelmi\nrohkaistuneena; minä käytän rauta-jousta.\n\n— Niin on, niin on, huusi kansa.\n\nGessler kääntyi niiden sotamiesten puoleen, jotka olivat Wilhelmin\nkiini ottaneet, ikään kuin kysyäkseen heiltä.\n\n— Ja, ja, sanoivat he, hänellä oli rauta joutsi ja rauta nuolia.\n\n— No, mihin ne joutuivat? Me otimme ne häneltä pois kiiniottaissamme.\n\n— Antakaa ne takasi hänelle, käski Gessler. Paikalla tuotiin ne esiin\nja annettiin Wilhelmille.\n\n— Antakaapas nyt tänne yksi omena, sanoi Gessler. Hänelle tuotiin\nniitä koko korillinen. Gessler valitsi yhden heistä. Ah, ei suinkaan\ntuota omenaa, sanoi Wilhelmi; ei suinkaan, tuskinhan minä näkisinkän\nsitä puolentoista sadan askeleen päästä; eihän teillä ole vähääkän\nlaupeutta, noin pienoista valitessa.\n\nGessler laski sen takasi koriin ja otti toisen, kolmatta osaa isomman.\n\n— No hyvä, Wilhelmi! minä tahdon kaikessa olla sinun kanssasi kuin\nrehellisen miehen tulee, mitäs tuosta sanot? Wilhelmi otti sen, katseli\nsitä ja antoi sen takasi myhäillen.\n\n— No, se on siis päätetty; mitatkaamme nyt askeleet!\n\n— Odottakaa vielä vähän! virkkoi Wilhelmi; laillinen askeleen mitta on,\nteidän armonne, kaksi ja puoli jalkaa; eikö niin joutsimiehet, sehän\njoutsella ampujain mitta on?\n\n— Pitää mitattaman, niinkuin tahdot, sanoi Gessler. Samassa al'ettiin\nmitata, lukein sata viisikymmentä askeletta, joka kahden ja puolen\njalan pituinen.\n\nWilhelmi kävi mittaajain sivulla, ja mittasi senjälkeen itse vielä\nkolme kertaa sitä; nähtyään vihdoin sen oikeen mitatuksi, meni hän\ntakasi sinne, kussa rautajoutsensa ja nuolet olivat.\n\n— Yksi ainoa nuoli, kiljasi Gessler.\n\n— Suokaa minun kuitenki saada valita sitä, sanoi Wilhelmi; ei se ole\npieni asia saada hyvää nuolta; eikö ole tosi, ampujat, nuolia löytyy,\njotka eivät kul'e suoraan, että niissä on joku rauta ylen raskaalta\ntahi muu vika? Se on tosi, vastasivat joutsimiehet.\n\n— No, niin valitse sitten, sanoi Gessler; mutta ainoasti yksi ainoa\nnuoli, ymmärrätkös!\n\n— Ja, ja, hymisi Wilhelmi itsekseen, salaten yhden nuolen poveensa;\nyhden ainoan, se on tietty!\n\nWilhelmi katseli nuolia tarkkaan; hän otti niitä käteensä, pani pois\nja otti taas monta kertaa, sovitteli niitä joutsellensa tarkoin\ntiedustaakseen, miten kulkisivat, punnitsi niitä sormillansa, eivätkö\nmuka olisi lii'an raskaita, joka saattasi laukauksen kovin matalalta\nkulkemaan. Wihdoin löysi hän yhden, joka oli kaikin puolin hyvin\nsopiva, mutta pitkittääkseen aikaa oli hän vielä mukavampaa etsimänänsä.\n\n— Noh! kiljasi Gessler suuttuneena.\n\n— Nyt olen valmis, teidän armonne, sanoi Wilhelmi; suokaa minulle vielä\naikaa rukoilla! Olkoon sekin sinulle luvallinen!\n\nJa koska en minä taida löytää laupeutta ihmisiltä, rukoilen armoa\nJumalalta; tätä ei kielletä pahantekiältäkään mestauspaikalla.\n\n— Niin rukoile sitten!\n\nWilhelmi lankesi polvillensa ja rukoili hartaasti. Tällä välillä\nsidottiin poika puuhun; ai'ottiin myös sitoa häneltä silmät, mutta hän\nkielsi.\n\n— No, kiljasi Wilhelmi keskeyttäin rukouksen, ettenkös te sidokkaan\nhäneltä silmiä?\n\n– Hän tahtoo katsoa teitä, huusivat joutsimiehet vastimeksi.\n\n— Mutta minä en tahdo hänen katsovan päälleni, huusi Wilhelmi; minä\nen tahdo sitä, kuulettekos! Sillä se on vastoin välipuhettamme; hän\nliikahtaa, nähdessään nuolen tulevan, ja minä tulen sillä tavoin oman\nlapseni murhaajaksi. Anna sitoa silmäsi, Waltter, minä pyydän sinua,\npoikani!\n\n— Sitokaa sitten, sanoi poika.\n\n— Kiitoksia lapseni! sanoi Wilhelmi pyhkien otsaansa ja katsellen\nympärillensä hämmästyneenä; kiitoksia siitä poikani, sinä olet hyvä\nlapsi!\n\n— No, ammu nyt rohkeasti, isä! huusi Waltter hänelle. Ja, ja, kyllä\nminä ammun, sanoi Wilhelmi laskeutuen yhdelle polvelleen maahan ja\njännittäen joustansa. Sitten kääntyi hän vielä kerran Gesslerin puoleen\nja sanoi:\n\n— Teidän armonne, vielä on aika; elkää saattako minua tekemään murhan\ntyötä ja itsellenne tunnon soimauksia. Elkää enää salatko, kaiken tämän\ntapahtuneen ainoasti minulle rangaistukseksi ja koitteeksi, ja että\nnyt kylliksi nähtyänne, mitä olen kärsinyt, annatte minulle rikokseni\nanteeksi! eikö niin, teidän armonne? Armahattehan minua? sanoi hän\nryömien polvillaan hänen edessänsä. Armoa, teidän armonne, herran\nJumalan tähden, armoa...\n\n— Joudu, Wilhelmi, sanoi Gessler, eläkä suututa minua! emmekös me tästä\nasiasta välipuhetta pitäneet? Kas niin, joutsimies, osota nerosi!\n\n— Herra Jumala, ole minulle armollinen! huokasi Wilhelmi, katsahtaen\nylös taivaaseen. Sitten otti hän rauta-joutsensa, pani sen päälle\nnuolen, kohotti jousta vähitellen ylös, ja kuin se tuli pojan kohdalle,\nmuuttui tämä mies, joka äsken vapisi kuin puun lehti, tuulelta\nliikutettuna, äkkiä liikkumattomaksi kuin kivi. Ei henkäystäkään\nkuulunut; kaikki kansa seisoi silmiänsä räpäyttämättä kuin naulattu.\nWilhelmi laukasi ja samassa kuului ilohuuto; omena istui kiini hongassa\nja lapsi oli vahingoittamatta. Wilhelmi tahtoi nousta ylös, mutta ei\njaksanut; hän alkoi horjua, laski joutsensa käsistään ja lankesi itse\ntunnottomana maahan.\n\n[Tultua Altdorfin torille nähdään eräs nelikulmanen torni ja sen\nkohdalla kaunis rakennus erään lähteen päällä; torni on rakettu sille\npaikalle, kussa Gessler antoi pystyttää seipään maahan, jolla hänen\nlakkinsa riippui; lähde-rakennus on taas sillä paikalla, kussa se\nvähänen Waltter seisoi sidottuna puuhun, koska isänsä ampui omenan\nhänen päältänsä. Torni on kahden puolen kuvailtuna, yhdellä puolella\non tappelu Morgartissa, toisella Schveitsin maan vapauttaminen.\nLähteen rakennuksessa seisoo kaksi kivestä hakattua kuvaa; yksi on\nWilhelmi Telli joutsi kädessä, toinen poikansa Waltter pidellen omenaa\nkädessänsä. Saattajani sanoi minulle, vielä nuorena ollessaan sen\npuun seisoneen, johon poika oli sidottu, mutta tämä puu, joka silloin\noli vähintäi 500 ajastajan vanha, varjosi suuresti kenraali Gesslerin\ntaloa, jonkatähden tämä hakkuutti sen pois ja rakennutti sen siaan\nlähde-rakennuksen. Mutta minä lu'in 118 askeletta tornista lähteelle.\nWilhelmi Telli oli siis tämän matkan päästä osottanut erinomaisen\nampuma-neronsa, josta hän ansaitsi itselleen ikuisen nimen. A. Dumas.]\n\nKuin Wilhelmi heräsi tunnottomuudestaan, oli poika hänen luonansa.\nLukemattomia kertoja poikansa suudeltuaan, kääntyi hän voudin puoleen,\nmutta äkkäsi hänen olevan suuresti vihastuneena.\n\n— Olenhan minä nyt jo täyttänyt käskynne, teidän armonne! sanoi hän.\n\n— Ja, vastasi Gessler, sinä olet nerokas ampuja. Myöskin annan minä\nsinulle, niinkuin lupasin, anteeksi tottelemattomuutesi kohtaani.\n\n— Ja minä, teidän armonne, virkkoi Wilhelmi, unhotan puoleltani kaiken\nhätäni.\n\n— Mutta meillä on vielä toinen temppu suorimatta. Sinä olet auttanut\npakenemaan Konrad Baumgartenia, joka on murhamies, ja sentähden täytyy\nsinun tulla rangaistuksi, niinkuin osa-mies hänen pahuudessansa.\n\nWilhelmi vilkkui ympärillensä, ikään kuin olisi tahtonut tulla\nmielipuoleksi.\n\n— Wiekää tämä mies vankeuteen, pojat, kiljasi Gessler; ensi käräjässä\npitää hän tutkittaman ja niinkuin murhaaja ja maanpettäjä rankaistaman.\n\n— Noh, kyllähän yhden silmä näkee viattomuuden ja maksaa kerran\njokaiiselle töittensä jälkeen, sanoi Wilhelmi ja antoi rauhassa viedä\nitsensä vankeuteen.\n\n[Tämä vankihuone on vielä nytkin paikollaan;\nse oli erään Altdorffi torin sivulla olevan kestkiiverin kellari.\nSen la'essa on kaksi rautarenkasta, joihin Wilhelmi Tellin kädet oli\nyöksi sidottuna; vankihuoneen molemmista honkaovista ei ole muuta kuin\nseinässä olevat rauta-ha'at jäl'ellä.]\n\nMutta lapsi toimitettiin rehellisesti äitillensä.\n\n\n\n\nNeljäs luku\n\nGessleristä.\n\n\nTieto tämänpäiväsistä tapauksista leveni pi'an likimäisiin kyliin ja\nvaikutti siellä monella tavalla. Kaikki olivat Wilhelmin puolella.\nHänen hyvä ja hellä mielensä laatu, hänen isällinen sydämmensä, hänen\nvilpitöin ihmis-rakkautensa kaikkia onnettomia kohtaan saattoivat\nhänen rakkaaksi jokapaikassa. Sen lisäksi ihmeytti suuresti kaikkia\nhänen eriskummanen ampuma-neronsa, milt'ei luultu häntä toisenlaiseksi\nolennoksi. Walistumatoin kansa on sen tapanen; täytyen aikoin tulla\nnerollansa ja puollustaida voimallansa tuntuvat heistä molemmat nämät\nomaisuudet kor'ottavan ihmistä puoli-jumalaksi. Muinoset sankarit,\nniinkuin: Herkules, Theseus, Castor ja Pollux eivät ole muita tikapuita\nnousseet taivaaseen. [S.o. Nämät Greekan mainiot miehet ovat\nsuurimmasti erinomaisen väkevyytensä ja neronsa kautta tulleet aivan\nkuuluisiksi, ylistetyiksi ja arvossa pidetyiksi koko maailmalta. Suom.]\n\nSentähden tultiin yöllä Gesslerin luo ja ilmoitettiin kapinan nousevan,\njos ei ajoissa estettäisi sitä. Gessler arveli paraimman keinon sen\nestämiseen olevan viedä Wilhelmiä pois koko Urista erääsen Itävallan\nherttuain alus-maahan, joka oli Righin vuoren juurella, Kyssnahdin ja\nWeggin välillä. Havaittuaan siis vesimatkan sinne mukavammaksi, käski\nhän varustaa veneen ja antoi kappaletta ennen päivän nousua kul'ettaa\nWilhelmin rantaan. Tähän vähäseen veneesen astui Gessler, kuusi\nsotamiestä, kolme matroosia ja vanki.\n\nWouti, tultuaan Flüeliin, sille paikalle, kussa hänen piti veneesen\nastua, löysi käskynsä tesmälleen täytetyksi. Wilhelmi, kädet ja\njalʼat sidottuna, venyi veneen pohjalla; ja ikään kuin pahantekonsa\ntodistukseksi oli joutsensa vierellänsä, ja samassa kuin Wilhelmi oli\nsillä kauniisti osottanut ampuma-neronsa, heräsi Gesslerin sydämmessä\npelonalaiset tuntemukset. Joutsimiehet, istuen alalaudoilla vartioivat\nhäntä; kaksi merimiestä istuivat vieretyste vähän maston sivulla, ollen\nvalmiina vetämään purjeita, ja odotti rannalla voudin tuloa.\n\n— Saameko myötä tuulen? kysäsi Gessler.\n\n— Werrattoman hyvän, teidän armonne; siltä se nyt varmaan näyttää.\n\n— Entäs miltä sää näkyy?\n\n— Tänään tulee kaunis ja tyyni päivä.\n\n— Lähdetään sitten viivyttelemättä matkaan. Paikalla, teidän armonne.\n\n— Gessler, istuin ylimäiselle sialle veneessä, kävi perään, merimiehet\nvetivät purjeen ylös, ja tämä vähänen, köykänen ja liukas vene, alkoi\nsamassa kuin joutsen hiihtää, pitkin järven rasvatyyntä ja välkkyvää\npintaa.\n\nMutta kaiken tämän luonnon ihanaisuuden, ohessa, oli kuitenkin tällä\najolla jotain murhetta mu'assa. Wouti tuntui syvältä miettimän jotakin,\nsentähden eivät sotamiehet uskaltaneet hiiskahtakaan, ja muuki vä'estö\ntäytyi vastoin tahtoansa ääneti toimittaa askareitaan, kippari\nviittaukselta. Äkkiä välähti leimaus ilmassa ja katosi mereen. Molemmat\nmerimiehet iskivät silmää toisillensa ja kippari teki ristin merkin\nrintaansa.\n\n— Mikä se on, kippari? kysyi Gessler.\n\n— Ei se ole vielä mitään, teidän armonne, vastasi tämä vanha merimies.\nMoniaat sanovat tähden putoamisen taivaasta olevan autuaan sielun\nmerkin toisellensa maan päälle.\n\n— Noh, onko se muutoin hyvä eli paha merkki?\n\n— Hm! vastasi kippari huo'aten, harvoin ovat mokomat taivaan merkit\nonneksi. Mutta toivottavahan toi olisi.\n\n— Sitä lukua on siis tuommonen tähden putoaminen paha merkki?\n\n— Wanhat merimiehet sanovat, semmosen merkin kohdatessa matkan alussa,\nolevan parasta kääntyä takasin, jos aikaa on.\n\n— Jaa, mutta kuin sangen tärkiä asia vaatii matkustaa edelleen?\n\n— Silloin pitää luottaida hyvään tuntoonsa, vastasi kippari, ja jättää\nasiansa Jumalan huostaan. Nämät sanottuaan alkoi taas vaiti-olo ja vene\nhiihti hiihtämistään edelleen veden pinnalla, kuin olisi sillä ollut\nmerilinnun siivet sivullaan.\n\nMutta kuitenkin vilkkui kippari ehtimiseen etelään päin, sillä sieltä\nodotettiin pahain sanomain ilmoittajaa. Wähän ajan kuluttua ei siis\nensinkään epäilty ilman muutoksesta; sikäli kuin aamu valkeni,\ntummentuivat tähdetkin taivaalla, et kirkkaamman val'on edessä,\nniinkuin tavallisesti, vaan ikään kuin eräs näkymätöin käsi olisi\nvetänyt peitteen taivaan ja maan välille. Wähäistä ennen auringon\nnousua lakkasi äkisti tuuli; järvi vetäytyi harmaankarvaiseksi ja\nveden pinta alkoi ilmo itsestään aaltoilla vaahdessa, ikään kuin olisi\nmielinyt ylös kuohuta.\n\n— Wedä purjeet alas! huusi kippari.\n\nMolemmat merimiehet nousivat mastoa vasten, mutta ennen kuin ennättivät\ntäyttää käskyn, näkyivät vähäset valkeat aallot äkkiä lähenevän venettä\nBrünnistä päin.\n\n— Myrsky nousee! kiljasi kippari. Wetäkää pi’an kaikki purjeet kokoon!\n\nMutta siinä pyryssä eivät matroosit varmaan voineet oikeen askarettansa\ntoimittaa eli eivät ennättäneet päästää jotain pahaa solmua irti,\nolkoon sen kanssa miten tahtonsa, myrsky tapasi veneen, ennen kuin\npurjeet ker'ettiin alaslaskea. Wene vapisi ja keikkui kuin hevoinen,\njoka kuulee jalopeuran kiljuvan; vihdoin peräytyi se takasi, ikään\nkuin olisi mielinyt pa'eta niin voimakasta päälle karkaajata; mutta\ntämän kautta tuli enämmin vahinkoimaan itseänsä. Purje, joka äsken\nhäilyi sinne tänne, täyttyi nyt niin tuulelta, että oli hal'eta ja\njoka silmänräpäys arveltiin veneen menevän kumoon. Heti leikkasi\nkippari veitsellään sen nuoran poikki, joka piti purjetta kiini, ja\npurje heilui kuin lippu mastossa, jossa se vielä oli kiini; vihdoin\nleikattiin nekin nuorat poikki, jotka sitä vielä pitelivät, ja purje\nlensi, kuin lintu, ensi tuulen puuskassa ilmaan, ja vene, jota ei\nenää mitään estänyt tuulen mukaan mennessä, kohosi taas vähitellen\ntasaiseksi. Samassa näkyivät myös auringon ensimmäiset säteet. Kippari\nistahti taas perään.\n\n— Jaa, jaa, kippari, sanoi Gessler, toteenpa se merkki kävi, myrsky ei\nviipynyt kau'an!\n\n— Jaa, meidän Herramme merkit ovat totisemmat ihmisten sanoja ja\nharvoin käy hyvin, jos Hänen varoituksiansa ylenkatsotaan...\n\n— No, luulettenkos tämän tuulenpuuskan olevan jo lopussa, vai seuraako\ntätä vielä voimakkaampi myrsky?\n\n— Wälistä tapahtuu, että ilman ja veden henget käyttävät auringon\npois-olon tämmöisille melskeille, meidän Herramme luvatta, ja heti\npäivän noustua katoaa myrsky sinne, kussa pimeys asuu. Mutta monasti\non se herran ääni, joka sallii myrskyn pauhata. Silloin täytyy sen\nkokonansa täyttää aikomuksensa, ja onnettomat ne, jotka silloin\nsattuvat hänen tiellensä!\n\n— Taidat kaikki muistaa, kuulen minä, sen niin hyvin sinulle kuin\nminulleki koituvan.\n\n— Jaa, teidän armonne, hyvin minä tiedän kuolemassa kaikki yhtäläiset\nolevamme; mutta Jumala on kaikkivaltias; hän rankaisee, ketä hän\ntahtoo ja säästää, ketä hän tahtoo. Hän käski Apostolia käymään veden\npinnalla, ja apostoli käveli kuin kuivalla maalla. Ja vaikka toi\nvankinne on tuossa niin kovin sidottuna ja kahleissa, taitaa hän olla\nenämmin vakuutettu vapaudesta, jos hän on herran armossa, kuin se\nkaikkein vapaampi ihminen, jota hän vihaa. Wetäse airolla, Ranssi,\nkääntyäksemme tuulen mukaan, sillä myrsky ei ole vielä ohitse, ja\ntuossapa toi onkin taas.\n\nTosin tulivatkin aallot, vielä suuremmat entisiä, ja vaikka vene\noli tarkoin tuulen mukaan sovitettu, oli se kuitenkin syrjitse\nkeiskahdella, niinkuin kivet, joita lapset heittelevät veden pintaa\nmyöten.\n\n— Mutta jos tuuli on lii'an vastoinen, tullaksemme Brünntin, sanoi\nGessler, joka nyt alkoi nähdä vaaran, eikös olisi parasta palautua\nAltdorffiin.\n\n— Sitä olen minäkin tuumaillut, vastasi kippari, ja sentähden olen\nminäki usiasti katsellut sinne päin. Mutta katsokaapas taivasta,\nteidän armonne, ja noita pilviä, jotka juoksevat tuolla, Dodi-vuoren\nja Titlin välillä; ne tulevat S:ta (Santta) Gotthardista ja seuraavat\nReussivirran kulkua; se on semmonen tuulen puuska, joka puhuu kokonaan\nsitä tuulta vastaan, joka näitä aaltoja ajaa, ja viiden minuutin\nkuluttua sattuvat he toisiinsa.\n\n— Noh, mitäs sitten?\n\n— Sitten tulee senlainen silmänräpäys, jona tarvitaan, että Jumala\nmuistaa meitä tahi me Jumalata.\n\nKipparin ennustus ei viipynytkään toteen käymästä. Ne molemmat\nmyrskypilvet kohtasivat vihdoin toisensa. Leimaus vilahti ilmassa ja\nkauhia jyrinä ilmoitti sodan alkaneen.\n\nJärvi ei ollut myöskään osaa ottamata tässä luonnon kapinassa;\nsen aallot edestakasin tuulilta ajettuina, kohoilivat ikään kuin\nmaanalainen myrsky olisi ne saattanut kuohumaan, ja pi'an tuntui vene\nheistä painavan saman verran kuin vaahe-tilkka aaltoen kär'illä.\n\n— Nyt on kuolema edessä, sanoi kippari; käykööt ne rukoilemaan, joilla\nei ole veneen kanssa tekemistä...\n\n— Mitä sinä sanoit, onnetoin? kiljasi Gessler; mintähden et ennen sitä\nmeille muistuttanut?\n\nMinä tein sen jo alussa, kuin herramme meille ensimmäisen merkin\nantoi... mutta te ette tahtoneet siitä ottaa vaaria.\n\nSinun olisi pitänyt vastoin tahtoani soutaa maalle...\n\n— Minäpä lu'in velvollisuudekseni totella teitä, niinkuin teidän täytyy\ntotella keisaria, ja keisarin Jumalata.\n\nSamassa lähetti iso aalto veneen sivulle, oli sen kaataa kumoon ja\nheitti siihen puolilleen vettä.\n\nOttakaat pi'an kiulut, te sotamiehet, huusi kippari, ja heittäkäät\nvettä veneestä järveen takasi, sillä muutoin käy pahasti. Pi'an, pi'an,\njos senlainen aalto tulee lisäksi, niin me olemme hukassa, sillä vaikka\nkuolema olisi miten lähellä tahansa, on ihmisen vel'ollisuus kuitenkin\naina sotia sitä vastaan niin kau'an, kuin mahdollista on.\n\n— Etkö sinä tietäsi, miten päästäsiin tästä vaarasta? Eikö ole\nensinkään toivoa?\n\n— Toivo ei ole koskaan kadonnut, teidän armonne, vaikka ihminen\narveleist olevansa jo kokonaan hukassa; sillä Herramme armo on suurempi\nkuin ihmisen taitoja ymmärrys.\n\n— Miten olet sinä raukka semmoseen ammattiin antautunut, jotas et\nparemmin ymmärrä? sanoi Gessler.\n\n— Mitä toimitukseeni tulee, teidän armonne, vastasi tämä vanha\nmerimies, niin olen minä sitä jo neljäkymmentä vuotta toimittanut, ja\nluullakseni ei löydy koko Schveitsissä muuta kuin yksi ainoa mies, joka\ntämän asian paremmin ymmärtää, kuin minä.\n\n— No, miksi häntä siis ei tässä sinun siassasi ole? sanoi Gessler.\n\n— Kyllä hän täällä on... sanoi kippari.\n\nGessler katseli oudoksuen ukkoa.\n\n— Antakaat lupa päästää tuota vankia kahleistansa irti, sillä jos joku\nihminen taitanee nyt auttaa meitä, niin se on hän.\n\nGessler nyykäytti suostumuksella päätänsä. Wilhelmin huulet myhähti\nnauruun.\n\n— Kuulitkos sitä? kysäsi kippari, leikellen veitsellä niitä nuoria\npoikki, joilla Telli oli sidottu.\n\nWilhelmi nyykäytti päätänsä, hajotti kätensä, niinkuin vapaaksi pääsnyt\nmies, ja astui perään kipparin siaan, sill'aikaa kuin tämä, ollen\nvalmis tottelemaan häntä, istahti maston viereen molempain merimiesten\nsivulle.\n\n— Onko sinulla, Rudenz, vielä yhtä purjetta lisäksi? kysyi Wilhelmi.\n\n— On, mutta eihän sitä nyt mihin tarvita.\n\n— Laita se paikalleen ja ole valmis vetämään sitä ylös samassa kuin\nminä sanon!\n\n— Ukko katseli ihmetellen hänen päällensä.\n\nMutta te pojat, sanoi Wilhelmi, kääntyen merimiesten puoleen, käykäät\nairohin käsiksi ja soutakaat samassa kuin minä sanon teille! Näitä\nsanoessaan, käänsi hän melaa, ja vene, ikään kuin hämmästyen tätä\näkkinäistä muutosta, seisattui vähäksi ajaksi, käänsiin sitten kuin\nhevoinen, jonka täytyy totella ajajansa tahtoa. Soutakaat nyt, huusi\nWilhelmi merimiehille, jotka vetäen airoilla, pakottivat venettä,\nvaikka aallot kyllä vastustivat sitä, kulkemaan ai'ottua paikkaa kohti.\n\n— Ja, ja, sanoi vanha kippari, kylläpä on oppinut tuntemaan isäntäänsä,\nja siksipä totteleeki sitä.\n\n— Me olemme siis pelastetut! sanoi Gessler.\n\n— Hm! vastasi ukko katsoen Wilhelmin silmiin, ei vielä; mutta me\nolemme, uskon minä, hyvällä tiellä siihen. Niinpä maar onkin sinun\ntotta, Wille; varmaanki on tuolla, noitten kahden vuoren välissä,\noikealla rannalla tuulen veto, joka meidän saattaa kymmenessä\nminuutissa toiselle rannalle, jos me sen alle joudumme; oikeen sinä\nhoksasit, tällä järvellä olisi ensimäinen kerta tämmönen myrsky, paitsi\nitätuulta, ja tuossapa toi onkin, hohottaa, näetsen, niin kuin olisi\nyksin valtias järvellä.\n\nTosin laskikin Wilhelmi veneen siihen aukeamaan, johon vanha kippari\noli osottanut; eräs laakso eroitti siellä kahta vuorta toisistaan\nja juuri tämä saattoi itätuulelle sivutuulen, joka puhui niin\nvoimakkaasti, että teki kuin eri tien järvellä. Tähän laski nyt\nWilhelmi veneen, ja kääntäen peräpuolen tuulelle, käski hän soutajain\ntarttua airohin ja kipparin vetää purjeen ylös. Tämä tuli paikalla\ntäytetyksi, ja vene alkoi samassa kuin nuoli hiihtää Arembergin vuorta\nkohti.\n\nTosin ei kulunutkaan kymmentä minuuttia, niinkuin vanha kippari oli\nennustanut, ja ennen kuin Gessler ja sotamiehet ennättivät selitä\näimäyksestään, oli vene jo rannalla. Wilhelmi käski laskea purjeen\nalas ja kuuristuen ikään kuin sitomaan nuoraa, kaappasi hän vasemmalla\nkädellä joutsensa ja käänsi oikealla melaa, niin että vene äkisti\nkääntyi, ja kuin siis peräpuoli tuli aivan liki rantaa, hyppäsi\nWilhelmi, kuin mäkivuohi, veneestä rannassa olevalle kalliolle,\ntyöntäen veneen hypätessään takasi järveen; uudella hyppäyksellä oli\nWilhelmi maalla, ja ennen kuin Gessler toverineen ehtivät nostaa\nhätähuutoakaan, oli hän jo näkyvistäkin kadonnut metsään.\n\nNiin pi'an kuin hämmästys, tästä kummallisesta tapauksesta, oli\nohitse-mennyt, käski Gessler nousta maalle tavoittamaan karkulaista;\ntämä oli helposti tehty, sillä tarvittiin ainoasti pari kertaa ny'äistä\nairoilla, niin vene oli rannassa. Muuan merimiehistä hyppäsi maalle,\nveti veneen nuoralla niin liki rantaa kuin mahdollista oli, ja kaikki\npääsivät onnellisesti maalle; eräs sotamies laitettiin paikalla\nAltdorffiin, jonka piti käskeä sieltä lähettämään sotamiehiä ja\nhevoisia Brünniin, jonne Gessler läksi heidän tuloa odottamaan.\n\nTuskin oli Gessler tähän kylään tullut, kuin hän torvisoitolla antoi\nkuuloittaa, että se, joka Wilhelmin kiini ottasi, saisi 50 naulaa\nhopiata palkinnoksi ja olisi vapa kaikista veron maksuista, hän ja\njälkeisensä aina kolmanteen polveen asti; sama palkinto luvattiin\nsillekin, joka Konradin Baumgartenista kiini saisi. Puolenpäivän aikaan\ntulivat sotamiehet ja hevoiset paikalle; Gessler, ajatellen ainoasti\nkostoa, läksi samassa Artin kylään, jossa hänellä oli myös Schvanaun\nmaanherran murhaaja tavoitettavana; kello kolme jälkeen puolen päivän\nratsasti hän tästä kylästä ja seuraten Zugerjärven rantoja, tuli hän\nIlmensiin, josta hän kulki pysähtymättä ja joutui Kyssnahtiin.\n\nNämät, viimeiset meiltä tässä kerrotut asiat tapahtuivat eräänä kylmänä\nja sumuisena päivänä Marraskuussa (nimittäin 19 p. tätä kuuta); päivä\noli jo loppumaisillaan, ja Gessler, tahtoen yöksi joutua linnaan,\nkiiruhti kannuksillaan hevoistansa Kyssnahdin hollitiellä. Tultua sen\nloppu puolelle pidätti hän hevoistaan ja viittasi eräälle takanansa\nratsastamalle sotamiehelle tulemaan rinnallensa. Tämä tuli, ja muut\nsota- ja joutsimiehet ajoivat takana vähän matkan päässä; näin\nratsastivat he hyvän aikaa sanaakaan vaihtamata toisillensa; vihdoin\nkääntyi Gessler sotamiehen puoleen ja katseli häntä silmiin, ikään kuin\nolisi tahtonut havaita hänen sydämmensä ajatukset. Sitten kysyi hän\näkisti: Niklas, taidanko minä sinuun luottaa? Sotamies alkoi vapista.\n\n— Noh? kysyi Gessler.\n\n— Suokaa anteeksi, teidän armonne, mutta en minä senlaista kysymystä\nodottanut.\n\n— Wai et ole sinä valmis vastaaman sen päälle? Noh hyvä, ajattele\nensin, sillä minä odotan sinulta tunnollista vastausta.\n\n— Etten sitä odottaa tarvitse, teidän armonne; sillä minä olen\nkokonansa teidän palvelukseenne, kuitenkin aina ottaen vaaria\nvelvollisuuksistani Jumalata ja keisaria kohtaan.\n\n— Oletko sinä valmis täyttämään minun käskyjäni?\n\n— Olen\n\n— Niin ratsasta nyt heti jo tänä iltana Altdorffin kylään, ota sieltä\nneljä miestä kanssasi, ja mene niiden kanssa tänä yönä Burgliin, siellä\npitää sinun vasta sanomaan heille, mitä heidän tekemän pitää.\n\n— Mitäs heidän siis pitää tekemän, teidän armonne?\n\n— Heidän pitää ottaman kiini Wilhelmin vaimo ja hänen neljä lastansa.\nNiin pi'an kuin he sinun valtaasi joutuvat, pitää sinun heidät viemän\nKyssnahdin linnaan, jossa minä odotan heitä, ja kuin he kerran tulevat\nsinne, niin... [Tämä linna hajotettiin Stauffaherilta Tammikuussa v.\n1308. Jäännökset siitä ovat vielä tänäpäivänä paikoillaan.]\n\n— Kyllä minä jo ymmärrän, teidän armonne.\n\n— Niin hän pakotetaan itse ilmoittamaan itseänsä, sillä kunkin\nviikon edestä, jonka hän viipynee ilmauntumasta, pitää yksi lapsensa\nmurhattaman ja vihdoin vaimonsa.\n\nTuskin ehti Gessler sanoa näitä viimeisiä sanoja, kuin hän nosti\nkauhean hätä-huudon, laski hevosen suihteet valloilleen, levitti\nkätensä ja lankesi hevosen sel'ästä maahan; sotamies laskiin\nhevoiseltaan auttamaan häntä; mutta siinä ei ollut enää mitään\ntekemistä; eräs nuoli oli mennyt hänen sydämmensä läpitse.\n\nTämä oli sama nuoli, jonka Wilhelmi Telli oli kätkenyt povellensa,\nkoska Gessler pakotti häntä ampumaan omenata poikansa päältä Altdorffin\ntorilla.\n\n[Hollitie, jota Gessler ratsasti, on niin kaita, että siitä tuskin\nvaunu pääsee kulkemaan; sen molemmin puolin on 12 jalan korkuiset\nkallio-seinämät, joilla kasvaa niin isoja puita, että niiden oksat ovat\nyli tien toisissansa kiini, josta tulee kuin katos koko tien päällitse;\ntämän hollitien lopulla on kappeli, rakettu sille paikalle, kussa\nGessler kuoli. Kappelin kohdalla kulkee sivutie, noin parikymmentä\naskelta ylöspäin, ja päättyy erään puun juurella. Näiden sammaltunein\npuitten takana oli siis Telli ollut kätkössä, silloin kuin hän, nojaten\njoustansa puuta vasten, oli laukaissut nuolen. Silloin on hän ampunut\nnoin 27 askeleen päästä.]\n\nSeuravana sunnuntai yönä maanantakia vasten kokoutuivat liittolaiset\nBütliin; tämän kummallisen kokouksen matkaansaattoi Gesslerin kuolema.\n\nMonet arveli pitävän kiiruhtaa vapauttamisen kanssa, ja näiden seassa\noli Konrad Baumgartenista ja Melhtali.\n\nMutta Waltter Fürsti ja Werner Stauffaheri kävivät sitä vastaan, sanoen\nLandenbergarin varmaanki pitävän varojansa, joka saattasi linnansa\npäälle karkaamisen paljota vaarallisemmaksi, mutta jos maakunta, ei\nhuolien Gesslerin kuolemasta, pysyisi aloillaan, niin kuolemansa\nlu'ettaisi erinäiseksi kostoksi, eikä huolittais muusta kuin murhaajan\ntavoittamisesta.\n\n— Mutta kuinkas sill’aikaa käy Wilhelmille ja hänen vaimollensa? sanoi\nKonrad, Wilhelmi pelasti minun elämäni, enkä minä tahdo sanottavan\nhyljänneeni hänen...\n\n— Wilhelmi pereineen ovat säilössä, virkki eräs ääni joukosta.\n\n— No niin sitten ei mulla ole enään mitään sanottavaa, sanoi Konrad.\n\n— Miettikäämme nyt veljet, sanoi Waltter Fürst, millä tavalla me\nparaittain taitasimme kapinan nostaa.\n\n— Jos i'äkkäämmät soisivat minulle luvan puhua, sanoi eräs nuori mies\nUnterwaldista, Zagheli nimeltään, tullen joukosta esiin, niin tahtosin\nminä ilmoittaa yhden asian.\n\n— Saat puhua, sanoivat i'äkkäämmät.\n\n— Minä pyydän, antamaan minun halttuuni Rossbergin linnan voittaminen.\n\n— Kuinka monta miestä luulet tarvitsevasi siihen yritykseen?\n\n— Neljäkymmentä!\n\n— Mutta tiedätkös, Rossbergin linnan olevan niitä vahvimpia varustuksia\nkoko maakunnassa!!\n\n— Tiedän kyllä, mutta minulla on eri keinot sinne sisälle päästä.\n\n— Minkälaiset?\n\n— Minä en taida niitä ilmoittaa, vastasi Zagheli.\n\n— Taidatkos olla vakuutettu saavasi ne neljäkymmentä miestä, joitas\ntarvitset?\n\n— Taidan.\n\n— Hyvä on; sinun anomukseesi suostutaan.\n\nZagheli astui takasi muiden joukkoon.\n\n— Minä otan Schvanaun linnan voittaakseni, jos sallitaan, sanoi\nStauffaher.\n\n— Mutta minä, virkki Waltter Fürst, tahdon kukistaa Urin linnan.\n\nNäihin, semminkin kahteen jälkimäiseen yritökseen suostuttiin\nyksimielisesti. Jokainen liitto-jäsen lupasi viiden viikon kuluessa\nvärvätä sotamiehiä rohkeimmista ystävistänsä, ja ennen eriämistä\nvalittiin sota-lipun merkki kullekin liittolaiskunnalle. Uri valitsi\nmuistomerkikseen härän pään poikkinaisen renkaan kanssa, sen ikeen\nmerkiksi, jota he nyt menivät katkaisemaan; Schweitsi otti ristin,\nmeidän Herramme Jesuksen piinan muistoksi, ja Unterwalden kaksi\navainta, apostoli Pietarin muistoksi, jota Sarnissa suuressa arvossa\npidetään.\n\nI'ällisten ennustuksen jälkeen, arveltiin Gesslerin kuolemata\nerinäiseksi kostoksi. Tarpeettomat tavoittamiset lakkasivat Wilhelmiä\nkohtaan, sentähden ettei niillä mitään saatu aikaan, ja kaikki oli taas\nhiljaan niissä kolmessa liittokunnassa aina kapinan nousu-päivään asti.\n\n31 p. Joulukuuta käveli Rossbergin linnan vouti, tavallisuuden jälkeen,\nehtoolla linnan varustuksia katsastamassa, muutti vahtimiehet, jako\nkäskyt kullekin ja käski soittamaan ilta-kelloa. Sitten tuntui\nsekä linna että sen asujamet vaipuvan syvään uneen; kynttilän\nvalot sammuivat siinä, yksi toisensa perästä; kaikki humina katosi\nvähitellen, niin että ainoasti vahti-sotamiesten askeleet kuuluivat\nroiskuvan linnan tornilla, ja heidän yöhuutonsa kaikui joka neljäs-osa\ntuntia.\n\nTämän unen ja levon oheessa aukeni kuitenkin sangen varusasti vähäinen\nakkuna, linnan ulkopuolella; eräs nuori neitonen, noin kahdeksan- eli\nyhdeksäntoista vuotinen, pisti pel'olla päänsä siitä ulos ja koki,\nei huolien yön pimeydestä, katsella jotakin ulkoa. Muutaman minuutin\nturhaan kurkisteltuansa sopotti hän sangen hiljaisella äänellä: Zagheli.\n\nTämä äännettiin niin hiljaan, että olisi luultu sen olevan erään\nhienosen tuulen-puuskan eli lähteen sohinan. Kuitenkin tuli se\nkuultuksi ja toinen, lujempi mutta myös sangen varusa, ääni vastasi\nsille: Anneli.\n\nNeitonen seisoi vähän aikaa ääneti, painaen kädellään rintaansa, ikään\nkuin kokein heikentää sen tykyttämistä. Wieläki kerran kuului nimi\nAnneli.\n\nJa, ja kyllä minä kuulen, kultaseni, sopotti hän vastimeksi sinne päin,\nkusta yökyöpeli tuntui hänelle puhuvan, \"mutta tiedätkös armaani, minä\npelkään niin suuresti!\"\n\nMitä sinun on pelkäämistä? virkki ääni; kaikki makaavat linnassa,\nainoasti vahtimiehet ovat valveilla ylhäällä tornissa... minäkään en\nnäe, tuskin kuulen sinua; mitenkäs taidat luulla heidän näkevän eli\ntuulevan meitä?\n\nNeitonen ei vastannut mitään, mutta pudotti sen siaan jotakin ales.\nTämä oli nuoran pää, johon Zagheli sitoi erään nuorasen tikapuun,\njonka Anneli veti ylös luoksensa ja sitoi akkunan pieleen. Samassa oli\nnuorukainenki huoneessa. Anneli tahdoi nyt vetää ylös tikapuun.\n\n— Odota, armaani, sanoi Zagheli sillä minä tarvitsen vielä tätä\ntikapuuta, eläkä suinkaan säikähdä siitä, mitäs saat nähdä, sillä\nvähinkin kova sana, vähinkin huudahtaminen sinulta saattasi minulle\nkuoleman...\n\n— Mutta mitäs on aiheessa?... sano Herran tähden! rukoili Anneli. Woih\nme olemme hukassa... katso! katso!.. sanoi hän osottain erästä miestä,\njoka näkyi akkunassa.\n\n— Ei, Anneli, me emme ole hukassa; ne on hyviä ystäviä.\n\n— Mutta minä, minä olen häväisty, valitti neitonen, peittäen käsillään\nkasvojansa.\n\n— Et suinkaan, Anneli; ne on vieraat miehet, jotka tulevat todistamaan\nsitä valaa, jonka minä nyt sinulle vannon, ottaakseni sinua vaimokseni,\nniin pi'an kuin isänmaa on vapautettu.\n\nNeitonen heittäytyi armaansa kaulaan. Kaksikymmentä nuorukaista\nnousivat toinen toisensa perästä ylös; sitten veti Zagheli tikapuun\nylös ja sulki akkunan kiini.\n\nNämät kaksikymmentä nuorukaista hajosivat ympäri linnaa. Linnan\nrykmentti oli makaamassa, ja sentähden tuli se huokeasti voitetuksi;\nliittolaiset salpasivat Saksalaiset linnan vankeuteen ja pukiivat\nheidän vaattehinsa; kuitenkin heilui Albrechtin valta-lippu yhdäti\nvielä tornilla linnassa, jonka portit seuraavana päivänä tavalliseen\naikaan avattiin.\n\nPuolenpäivän aikaan älysi tornin vahti monta ratsastajaa, jotka ravaten\nlähestyivät linnaa. Kaksi liittolaisista asettuivat sivu-tielle, muut\nseisahtivat linnan pihalle. Kymmenen minuutin kul'uttua ratsasti ritari\nLandenberg sankasta sisään, joka räiskähti hänen jälkeensä kiini.\nRitari oli siis sotamiehineen paulassa.\n\nZaghelin aihe onnistui täydellisesti. Niinkuin näimme, voitti hän\nlinnan puolta vähemmällä väestöllä, kuin niillä neljälläkymmenellä\nmiehellä, joita hän tähän aiheeseen arveli tarvitsevansa. Ne muut\nkaksikymmentä menivät Sarniin.\n\nIhan samaan aikaan kuin Landenbergari läksi Sarnin keisarillisesta\nlinnasta kirkkoon, astuivat nämät kaksikymmentä hänelle vastaan,\nkantaen tavallisuuden jälkeen hänelle muka lahjaksi lampaita, sorsia\nja kanoja; vouti käski heidän mennä linnaan ja kulki edelleen. Nämät\ntultua sisään, vetivät vaatteinsa alta terävät raudat esiin, jotta he\npistivät matkasauvoinsa kär'ille ja sillä tavoin voittivat linnan.\nSitten nousi eräs heistä linnan muurille ja vihelsi kolmasti joka\nhaaralle. Tämä oli voiton merkkinä, jonka jälkeen alkoi samassa kuulua\nkapinanhuuto joka kadulla. Paikalla riennettiin kirkkoon tavoittamaan\nLandenbergaria, mutta tämä, ollen ajoissa varoitettu, hyppäsi samassa\nhevoisensa selkään ja pakeni Rossbergin linnaan. Juuri tämän olikin\nZagheli jo edellä käsin hoksannut.\n\nTällen keisarillisellen voudillen osotettiin kaikin puolin iso arvo ja\nkunnia muuna osana päivästä. Ehtoolla anoi hän päästäksensä raikkaaseen\nilmaan linnan muurille. Zagheli seurasi häntä sinne. Sieltä taisi hän\nnähdä kaiken maan, joka vielä eilen oli ollut hänen valtansa alla, ja\nkääntäen silmänsä pois tornista, jolla nyt Itävallan kotkan siaan,\nUnterwaldin avaimet olivat valta-merkkinä, katseli hän Sarniin päin,\nseisattui ja alkoi syvästi miettiä.\n\nMuurin toisella kulmalla seisoi Zagheli myös paikallaan ja\najatuksissaan. Molemmat miehet sihaten, kukin eri haaralle, odottivat\nyksi apua julmuudelle, toinen vapaudelle. Äkkiä leimahti tuli\nArembergin vuoren nyppylältä, ja Zagheli nosti ilohuudon.\n\n— Mikä tuli se on? kysäsi Landenberg.\n\n— Merkki.\n\n— Mitä se merkitsee?\n\nWaltter Fürsti ja Wilheömi Telli ovat voittaneet Joch-Urin linnan.\n\nSamassa todisti ilo-huuto linnan ympäristöllä, mitä Zagheli sanonut oli.\n\nOvatko kaikki Alppein vuoret muuttuneet tulta suitseviksi; katsohan\ntuolla Righin vuorella palaa myös valkea! sanoi Landenberg.\n\n— Jaa, vastasi Zagheli hyppien ilosta, myös hän asettaa vapauden lipun.\n\n— Mitä! virkki Landenberg suuttuneena: onko sekin merkki?\n\n— On, ja se ilmoittaa Werner Stauffaherin ja Melhtalin ottaneen\nSchvanaun linnan. Katsokaapas nyt tuonne päin, teidän armonne!\n\nLandenberg parkasi ihmettelemisestä, nähden Pilatuksenkin vuorella\ntulen leimuavan.\n\n— Ja toi antaa tietää, sanoi Zagheli, Urille ja Schweitsille, ett'eivät\nveljensä Unterwaldissa ole olleet heitä huonommat, vaan voittaneet\nRossbergin linnan ja ottaneet keisarillisen voutinsa vangiksi.\n\nUusi ilo-huuto kaikui koko linnassa.\n\n— Mitäs te siis ai'otte minulle tehdä? kysyi Landenberg, kallistaen\npäänsä alas.\n\n— Me ai'omme vannottaa teitä, teidän armonne, ettei koskaan\njalallannekan astua näihin kolmeen yhtyyskuntaan, Schweitsiin, Uriin ja\nUnterwaldiin, ettei koskaan, ei itse käymään sotaa näitä liittolaisia\nvastaan eikä kehoittamaan keisariakan siihen, ja kuin te tämän valalla\nvannoneet olette, pääsette te vapaaksi ja saatte mennä, kuhun tahdotte.\n\n— No, sallittenkos minun tehdä herralleni lukua hallituksestani?\n\n— Aivan kernaasti, vastasi Zagheli.\n\n— Hyvä sitten, sanoi Landenberg. Nyt soisin minä mennä kotiani; sillä\nmokoma vala vaatii peränajattelemista, semmenkin kuin on aikomus\ntäyttää sitä.\n\n\n\n\nWiides Luku.\n\nKeisari Albrehtista.\n\nWalaliittolaisia tuntui onni tällä kerralla kaikessa seuraavan.\nWapauden Uusi-vuosi alkoi Sveitsille 1 p. Tammikuuta 1308 ja 15 p.\nsamaa kuuta, ennen kuin keisari saikaan tietää kapinasta, ilmoitettiin\nhänelle mitä sotajoukkonsa Thüringissä olivat kärsineet. Samassa käski\nhän värvätä uutta sotajoukkoa, ilmoitti itse lähtevänsä heitä sotaan\njohdattamaan ja kaikin tavoin koti tavallisella nerollaan varustaa\ntarpeita tähän uuteen sotaan; nämät varustukset olivat tuskin lopussa,\nkuin ritari von Landenberg tuli Unterwaldista ja kertoi, mitä siellä\ntapahtunut oli.\n\nAlbrehti kuunteli tätä kertomista kärsimättömyydellä ja epäilyksellä;\ntullen vihdoin sen totuudesta vakuutetuksi, ojensi hän kätensä niitten\nkolmen vala-liittolaisten maakuntain puoleen, ja vannoi miekkansa ja\nkeisarillisen ruununsa kautta, tappavansa jok'ainuan kapinan nostajan.\nLandenbergi koki kaikin tavoin estää tätä julmaa kostoa, mutta turhaan;\nkeisari lupasi itse lähteä sotaan näitä vala-liittolaisia vastaan ja\nmääräsi 24 p. Helmikuuta sotajoukon lähtöpäiväksi.\n\nPäivää ennen poislähtöä astui keisarin eteen nuorimman veljensä\nRudolphin poika, Johan Schwabenista; keisari oli nimitetty hänen ja\nhänen perintömaiden hoitajaksi, tämän ala-ikäisenä ollessa, mutta\nJohan oli jo kaksi vuotta ollut laillisessa i'ässä ja kuitenkin kielsi\nAlbrehti alati hänelle perintöä antamasta; hän tuli siis nyt ennen\nsetänsä poislähtöä, vielä viimeisen kerran häntä liikuttaaksensa,\nantamaan sitä. Hän lankesi sangen nöyrästi polvillensa keisarin eteen\nja anoi häneltä isänsä herttuallista ruunua. Keisari naurahti, sanoi\nmuutaman sanan, hiljaan eräälle sota-upserille, tämä meni ulos ja\nsamassa palautu takasi eräs kukka ruunu kädessä. Keisari pani sen\nveljensä pojan kähärän pään päälle, ja kuin tämä oudoksuen katseli\nhäntä, sanoi hän: tämä ruunu on sopiva sinun i’ällesi; leikittele\nsillä, poimien sen lehtiä hovirouaini polvilla ja anna minun maitasi\nhallita. Johan vaikeni, nousi vapisten seisalleen, kaappasi ruunun\npäästänsä, poleksi sitä jalkainsa alla ja meni pois.\n\nSeuraavana päivänä, juuri kuin keisari oli noussut hevoisensa selkään,\ntuli eräs mies täydessä sotakalussa ja peitetyillä kasvoilla ratsastaen\nsiihen ja seisahtiin keisarin sivulle. Albrehti katseli outoa ja\nnähtyään hänen seisattuvan omalle paikalleen, kysyi hän häneltä, ken\nhän olisi ja millä oikeudella hän tohtii ratsastaa keisarin sivulla.\n\nMinä olen teidän veljenne poika, Johannes, sanoi ratsastaja paljastain\nkasvonsa; eilein anoin minä teiltä hallitusta perintömaitteni ylitse,\nmutta te kielsitte sen minulta, ja tosin täytyykin ensin kypäri\nkannettaa siinä päässä, jolle kerran ruunu pannaan, ja valtikkaa\nkäyttävän käden täytyy ensin kantaa miekkaa. Suokaa minun seurata\nteitä, setä, ja palattuani sotia taidatte vallita ylitseni, miten\ntahdotte! Albrehti katsahti sangen tuimasti veljensä pojan päälle.\nTokkohan minä taisin pettyä! sanoi hän itseksensä ja alkoi ratsastaa\nedelleen, ei kieltäen eikä käskein hänelle jotain; Johannes seurasi\nhäntä.\n\n1:nä päivänä Toukokuuta v. 1308 tuli keisarillinen sotajoukko\nReussin virran rannalle. Weneet olivat jo valmiina sotavä'elle\nylitsementäväksi, ja keisari oli juuri aiheessa astua erääsen niistä,\nkuin veljensä poika, Johannes, kävi sitä vastaan, syyttäen veneitä\nlii'an raskaiksi ja ettei hän muka mitenkään taitanut suoda setänsä\nniihin käydä, joissa vaara niin silminnähtävä olisi. Mutta hän anoi\nhäntä sen siaan istumaan erääsen somaan ja pienoseen paattiin, jossa\nainoasti oli maaherra Eschenbahista ja kolme ystävätänsä, vapaherrat\nRudolphi Wart, Robertti Balm ja Konrad Tegelfelt. Keisari istahti\nsiis heidän kanssansa ja kukin ritari kuletti suitsista hevoistansa\nmu’assansa, jotka uivat veneen sivulla, ja pi’an oli sekä keisari että\nseuransa toisella rannalla.\n\nMuutaman askeleen päässä rannasta seisoi eräs jo monen sadan vanha\nhonka; Albrehti istahti sen varjoon katsellaksensa sotava'en tuloa, hän\notti kypärin päästänsä ja pani sen jaluksiinsa maahan.\n\nSamassa kaappasi veljensä poika Johannes keihäänsä, ja nähtyään\nsotajoukon olevan vielä toisella rannalla, nousi hän hevosensa selkään\nja ajellen ensin siinä ympäri ikään kuin leikin vuoksi, ratsasti\nhän siitä pois, tuli sitten täyttä laukkaa takasi keisarin luo ja\npisti keihäällä hänen kaulansa läpitse. Samassa pisti Robert Balm\nmiekkansa keisarin rintaan ja Waltter Eschenbahista halkasi hänen\npäänsä sotakirveellään. Mutta Rudolphi Wartti ja Konrad Tegelfeltti\nhämmästyivät niin suuresti, etteivät tienneet mitä tehdä, vaan jäivät\nseisomaan siihen miekka kädessä.\n\nTuskin olivat he nähneet keisarin kaatuvan, kuin he, katsahtaen\ntoisiansa silmiin, sanaakan hiiskumatta läksivät pakoon, kukin eri\nhaaralle, kauhistuen toinen toistansa. Sillä välillä kamppaili kuoleva\nAlbrehti avutta kuoleman kanssa; ainoasti eräs siitä sivutse kulkeva\nköyhä vaimo, nosti häntä vähän ylös, ja tämä Saksan Waltakunnan pää\nheitti henkensä erään kerjäläis-vaimon sylissä, joka rättilöillään\npyhki hänen vertansa.\n\nMurhamiehet kiersivät mailmata ympäri. Zürich salpasi heille porttinsa;\nne kolme liittokuntaa eivät myöskään sallineet heille pakopaikkaa\nluonansa. Johannes Parricida (isänsä murhaaja) meni Italiaan, seuraten\nReussi-virran juoksua, jonka rannalla hän oli tehnyt pahantekonsa.\nHäntä nähtiin Pisassa vaatetettuna munkiksi, sitten katosi hän kokonaan\nWenetianin maan-äärissä, eikä hänestä enää koskaan kuultu ehk'edes\npuhuttavankaan. Eschenbach eli vielä 35 vuotta senjälkeen, ollen\npaimenena Würtembergin seuduilla, eikä ilmoittanut itsiään ennemmin\nkuin juuri kuolemansa hetkellä; Konrad Tegelfelt katosi, ikään kuin\nmaan alle, eikä tiedetä, kuinka ja kussa hän kuoli. Rudolphi Wart\nannettiin ilmi eräältä sukulaiselta, häntä pantiin vankeuteen,\npiinattiin ja vietiin vielä elämänä raatelevaisten lintuin syötäväksi.\nWaimonsa, ei tahtoen luopua hänestä, oli polvillaan hänen vieressänsä;\nmiehensä puhutteli ja lohdutti häntä aina viimeiseen henkensä vetoon\nasti.\n\nAlbrehtin lapsista (Keisari Albrehtilla oli 21 lasta. Ei yksikään\npojistansa noussut hänen jälkeensä keisarilliselle istuimelle.)\npäättivät kaksi kostaa isänsä kuolemata; nimittäin Leopold Itävallasta\nja Agnes Ungerista. Leopold alkoi täyttää aihettansa sota-voimalla,\nmutta Agnes kotolaisten rankaisemisella. Kuusikymmentä viatointa\nritaria, ollen ainoasti murhaajain ystäviä ja sukulaisia, tulivat\nmestatuiksi Farenghenissa. Agnes ei ollut ainoastansa läsnä\nmestattaissa, mutta hän asettiin myös niin liki mestattavia, että veri\nriuskui hänen jaloillensa ja hakatut päät vierivät hänen ympärillensä.\nHäntä anottiin kavahtamaan, etteivät vaatteensa tulisi verellä\npriiskoitetuksi. Antakaat minun olla rauhassa, sanoi hän, minä kostutan\nitseäni halukkaammasti tällä verellä, kuin ihanimmalla aamu-kasteella.\nMestaamisen päätettyä, perusti hän mestattuin tavaroilla sen äveriään\nKönigsfeldin luostarin samalle paikalle, kussa isänsä murhattiin ja\nmuutti siihen asumaan, lopettaaksensa elämänsä päivät katumuksessa,\nyksinäisyydessä ja rukouksissa.\n\nSill'aikaa varusteliin herttua Leopold sotaan; hänen käskystänsä\nvalmistui kreivi Otto Strassburgista, mennäksensä sotakentälle 4000:nen\nmiehen kanssa. Päällen 1000 miestä varustettiin Wellislaun, Wallhausin,\nRothenburin ja Lucernin Maanherroilta, aiheessa meritse kopristaa\nUnterwaldia. Herttua itse kulki isomman joukkonsa kanssa Schweitsiä\nvastaan ja mu'assa oli iso joukko kärryjä, täynnä nuoria, kapinoitsiain\nhirttämistä varten.\n\nWalaliittolaiset kokosivat heti 1300 miestä, joista 100 oli Urista ja\n300 Unterwaldista. Päällikkyys kaikkein näiden ylitse annettiin eräälle\nvanhalle sotijalle, nimeltään Rudolphi Redingille Biberechistä, jonka\nnerokkuuteen nämät kolme liittolaiskuntaa suuresti uskalsivat. 14 p.\nMarraskuuta asettiin tämä vähänen sotajoukko Satteli vuoren seuduille,\nedessään oli heillä milt'ei pohjattomia soita ja näiden takana Egerin\njärvi.\n\nKukin näistä oli äsken valinnut itsellensä yö-sian, kuin eräs uusi\njoukko, jossa oli 50 miestä, tuli heidän tykönsä. Nämät olivat\nSchweitsistä ajetut maanpakolaisuuteen, mutta nyt tulivat he\nrukoilemaan veljiänsä, että, vaikka ollen minkälaiset pahantekiät\ntahtonsa, he suotasiin myös osamiehiksi tässä yhteisessä\npuollustuksessa. Redingi tiedusti esinnä vanhempain ja älykkäämpäin\ntarkoitusta tässä asiassa. Yhteinen vastin oli, ettei pidä saastuttaa\nvapauden pyhää asiata, sen rikkojia puollustajiksi ottamisella.\nSentähden kiellettiin maapakolaisuuteen ajettuja Schveitsin seuduilla\nsotimasta. Nämät vetäytyivät siis takasi, kulkivat yötä myöten\nympäristöllä ja seisahtivat vihdoin metsään korkialle vuorelle, Zugin\ntienoilla.\n\nSeuraavana aamuna näkivät valaliittolaiset päivän noustessa\nItävaltalaisten kilvet kiiltävän. Itävallan ritarit, nähtyä tämän vähän\njoukon aikovan estää heitä tiellänsä, laskeutuivat hevosiltansa maahan,\nja ei suoden vastustajillensa kunniaa alottamaan sotaa, läksivät he\nheitä vastaan. Liittolaiset antoivat heidän rauhassa kavuta vuorta\nylös, mutta havaittua heidän väsyneiksi vaatteuksensa painosta,\nhyökäsivät he äkisti heidän ylitse, kuin sulanut laava. Jokainen, ken\nvaan tohti kiivetă vuorta ylös, heitettiin nurin niskoin ales, niin\nettä viholliset pyörien joukottain, kuin virran vesi ales vuorelta,\nkaatuivat ja kuolettivat suuresti omiansakin, semminkin jalkaväkeä;\nnäin hirmuinen ja kauhea oli sota.\n\nÄkkiä kuului takana oleva sotamäki alkavan kauheasti parkua. Isot\nkivet, ikään kuin itsestään irtautuneet vuoresta, alkoivat vieriä\nvuorta ales, ja rikki musertaen ihmisiä ja hevoisia tekivät kokonaan\nhävityksen kauhistuksia vihollisten keskellä. Olisi voitu arvella\nvuorta elpyneeksi, puollustaaksensa vuorilaisia ja sentähden haiskaavan\nkuin julma kiljuva jalopeura. Hämmästynyt sotajoukko katseli toistansa\nsilmiin, ja nähtyä ei taitavansa päästä voitolle, kauhistuivat he\nsuuresti ja vetäytyivät takasi. Paikalla peräytyivät myös etujoukot,\najettuina paimenten keihäiltä ja kurikoilta. Herttua Leopold uskoi\nolevansa piiritettynä sangen isolta vihollis-joukolta ja antoi käskyn\neli, oikeemmin sanottuna, esimerkin takasi-lähdöstä, pa’eten kaikkein\nesinnä sotakentältä pois ja nähtiin (sanovat eräät kertojat) jo samana\niltana Wirtenthurissa, valjuna ja murheellisena. Strassburgin kreivi,\nkuultuaan Itävaltalaiset voitetuiksi, vetäytyi myös uudestaan takasi.\n\nTämä voitto Morgartin luona 15 p. Marraskuuta 1308 oli ensimmäinen,\njonka vala-liittolaiset voittivat; suurin ja parhain osa keisarin\nvapasukuisista kaatuivat täällä, köyhiltä paimenilta ja talonpojilta\nlyötyinä, ja tämä kaikki lisäsi vieläi suurempaa arvoa tälle vapauden\nihanalle maalle. Näin tuli Schweitsiläisten miesten nimet kuuluisaksi\nmaailmassa ja tästä hetkestä asti kutsuttiin valaliittolaiset\nSchweitsiläisiksi eli Schveitsin uroiksi. Uri, Schweitsi ja Unterwalden\ntulivat ikään kuin keskinavaksi, joiden ympärille sittemmin muut\nvalta-yhteydet asettuivat, joita rauhaliiton kautta v. 1815 tuli\nolemaan kaksikymmentä kaksi vala-yhteyttä.\n\nMitä Wilhelmi Telliin tulee, joka tässä kapinassa niin voimallisesti,\nvaikka esinnä vastoin tahtoansakin, vaikutti, löydämme me hänen Launin\nsotakentällä, jossa tappeli alhaisena joutsimiehenä, seitsemän sadan\nmiehen seurassa, jotka olivat vähistä kantoneista; sittemmin katoaa hän\nnäkyvistä eikä häntä kohdata ennemmin kuin juuri kuolemansa hetkellä,\njoka luultavasti tapahtui keväillä v. 1354. Jään-sulu paisutti Schahin\njo'en ja vei myötänsä erään huoneen. Telli äkkäsi talon jäännösten\nse'assa yhden kätkyen kulkevan jokea myöten ales; hän heittäyty samassa\nvirtaan, tapaa kätkyen ja ajaa sen onnellisesti rantaan. Mutta juuri\nkuin hän alkoi nousta maalle, kohtasi häntä muuan hirsi, joka loukkasi\nhäntä niin kovin, että hän meni tunnottomaksi ja katosi syvyyteen.\nSenlaisiakin valittuja ihmisiä löytyy, joiden kuolema panee kruunun\nheidän elämällensä. [Samalle paikalle, kuhun Telli hukkui, on nyt\nrakettu silta Schahin jo'en ylitse.]\n\nEräs Tanskalainen kirjoittaja, joka eli noin 600 vuotta takasi,\nnimeltään Saro Grammatikus, kertoo myös tämän omenan tapausta, vaan\nomistaa sen eräälle Tanskan kuninkaalle. Kuin tämä sattumoiltaan tuli\nv. 1760 tutuksi oppineille, alettiin väittää, ettei muka Wilhelmi\nTelliä ole koskaan ollut maailmassa, ja ollen ilosina tästä löydöstä,\nko'ettiin kaikin tavoin poisottaa Schveitsin vapauden juhlalliselta\npäivältä aamuruskonsa kirkkaimpia säteitä, mutta Waldstädteri-kansa\non pitänyt näitä esi-isäinsä kohteloita sangen pyhässä arvossa ja\npysynyt vanhoille muinaisuuksillensa uskollisena. Heillä on nämät\ntapaukset niin tuoreessa muistossa, ikään kuin olisivat äsköttäin\ntapahtuneet, ja vaikka oltasiin muutoin kuinka iso-epäiliä tahansa,\non kuitenkin mahdotoin epäillä tämän tapauksen totuudesta, koska\nvaeltaissa tämän maakunnan läpitse on kohdattuna Waltter Fürstin,\nStauffaherin ja Melhtalin jälkeisiä siinä kappelissa, joka on pyhitetty\nWilhelmin syntymiselle ja Gesslerin kuolemalle, rukoilevan hartaasti\nJumalata, suojelemaan ja varjelemaan heidän vapauttansa. [Altdorffin\nsäilö-huoneen kirjoissa on 114 ihmistä nimitettynä, jotka v. 1380\nolivat saapuvilla Tellin kallion kappelia vihittäissä (samalla paikalla\nkussa Telli hyppäsi maalle Gesslerin veneestä), ja jotka olivat olleet\nWilhelmi Tellin tuttavia. Ilman sitä tiedetään, ettei sukunsa ole\nmies-puolelta la'annut ennen kuin vasta v. 1684 ja vaimo-puolelta\nvasta 1720. Johan Martin ja Verena Telli ovat niiden vihon viimeisten\njälkeistensä nimet.]\n\n\n\n"]