[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fpF_3d5qqlCfO2dnIqVilsNSXMByxVg73icTNqIN93LM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},3160,"Kansanmies","Dumas vanh., Alexandre",1802,1870,"3160-dumas-alexandre-kansanmies","3160__Dumas_Alexandre__Kansanmies","Romaani Ranskan vallankumouksesta","romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1852,1925,62197,420420,false,73947,[24,25],"France -- History -- Revolution, 1789-1799 -- Fiction","Marie Antoinette, Queen, consort of Louis XVI, King of France, 1755-1793 -- Fiction",[27,28,29],"French Literature","Historical Novels","Novels","\"Kansanmies: Romaani Ranskan vallankumouksesta\" by Alexandre Dumas is a historical novel written in the late 19th century. The book explores themes of revolution, class struggle, and loyalty during the tumultuous period of the French Revolution. The narrative begins with tensions between a nobleman, Count Charny, and a peasant named Billot, who embodies the anger of the oppressed against the aristocracy.  The opening of the novel introduces a heated confrontation between Billot and Count Charny, highlighting their differing social standings and the underlying resentment Billot feels toward the nobility. Billot recounts his transformation from a loyal subject to a man driven by vengeance due to the injustices he has faced, particularly concerning his daughter. As Billot shares his experiences during the uprising, including the storming of the Bastille and the ensuing chaos, he reveals the growing rift between the monarchy and the people. The atmosphere is charged with emotion as these personal stories intersect with the broader historical events, setting a dramatic stage for the unfolding revolution. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Kivimäki, Urho",289,"Historiallinen romaani sijoittuu Ranskan vallankumouksen vuosiin ja kuvaa monarkian murenemista kuninkaan epäonnistuneen pakoyrityksen jälkeen. Teos seuraa maanviljelijä Billot'n ja aateliston välistä aatteellista kamppailua tasavaltalaisten aatteiden vahvistuessa.","Alexandre Dumas'n 'Kansanmies' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3160.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KANSAN MIES\n\nRomaani Ranskan vallankumouksesta\n\n\nKirj.\n\nALEXANDRE DUMAS\n\n\nRanskankielestä suomentanut\n\nUrho Kivimäki\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Kansanmiehen viha\n    II. Markiisi de Bouillé\n   III. Lähtö\n    IV. Tuskien tie\n     V. Toivonkipinä, joka sammuu heti\n    VI. Uudet vartijat\n   VII. Charnyn suru\n  VIII. Barnave kunnostautuu\n    IX. Golgata\n     X. Kalkki\n    XI. Keihäänpisto\n   XII. Date Lilia\n  XIII. Vähän varjoa auringon jälkeen\n   XIV. Ensimmäiset tasavaltalaiset\n    XV. Tuileriein keskikerros\n   XVI. Heinäkuun 15 päivä\n  XVII. Saavumme lopultakin rouva Rolandin jäljentämään vastalauseeseen\n XVIII. Anomus\n   XIX. Punainen lippu\n    XX. Verilöylyn jälkeen\n   XXI. Ei enää valtiasta! Ei enää valtiatarta!\n  XXII. Barnaven jäähyväiset\n XXIII. Taistelutanner\n  XXIV. Gros-Cailloun sairaala\n   XXV. Catherine\n  XXVI. Tytär ja isä\n XXVII. Tytär ja äiti\nXXVIII. Apotti Fortier panee täytäntöön uhkauksensa\n  XXIX. Apotti Fortier huomaa, ettei annettua lupausta ole niin\n        helppo pitää kuin luulee\n\n\n\n\n\nI\n\nKansanmiehen viha\n\n\nNämä kaksi miestä seisoivat vastakkain ja silmäilivät toisiaan, mutta\naatelismiehen katse ei saanut kansanmiehen katsetta vaipumaan. [Romaani\non suoranaista jatkoa _Pakiolaiskuninkaallle_]\n\nBillot lisäksi aloitti puhelun.\n\n»Herra kreivi on suonut minulle kunnian saada kuulla, että teillä oli\nminulle jotakin asiaa. Odotan teidän puhuvan.»\n\n»Billot», kysyi Charny, »mistä johtuu, että tapaan teidät täällä koston\ntehtävissä? Luulin teitä ystäväksemme, meidän aatelisten ystäväksi, ja\nsen lisäksi kuninkaan rehdiksi, uskolliseksi alamaiseksi.»\n\n»Olen ollut, herra kreivi, rehti ja uskollinen alamainen, olen\nollut, en teidän ystävänne, sillä sellaista kunniaa ei ole suotu\nminunlaiselleni maanviljelijä-pahaiselle, vaan olen ollut teidän nöyrä\npalvelijanne.»\n\n»Entä sitten?»\n\n»Entä sitten, herra kreivi, kuten huomaatte, en ole enää kumpaakaan.»\n\n»En ymmärrä teitä, Billot.»\n\n»Miksi haluatte ymmärtää minua, herra kreivi? Kysynkö minä teiltä,\nmiksi olette uskollinen kuninkaalle, miksi kuningattaren uhrautuva\npalvelija? En kysy, sillä oivallan, että teillä on syyt toimia siten\nja että, rehellinen ja järkevä mies kun olette, tekojenne perustelut\novat niinikään rehelliset tai ainakin omantuntonne mukaiset.\nYhteiskunnallisesti en ole niin korkealla kuin te, herra kreivi, eikä\nminulla ole teidän laajaa tietomääräänne, mutta te tunnette minut tai\nolette tuntenut minut rehelliseksi ja järkeväksi mieheksi. Voitte siis\notaksua, että minulla on, kuten teilläkin, omat perusteeni, elleivät\nhyvät, niin toki omantuntoni mukaiset.»\n\n»Billot», sanoi Charny, joka ei voinut aavistaakaan, mistä syystä\ntilanhoitaja vihasi aatelistoa tai kuninkuutta, »olen tuntenut teidät,\nja joku aika sitten te olitte vallan toisenlainen kuin tänään».\n\n»Oh, niinpä tietenkin, en sitä kielläkään», vastasi Billot katkerasti\nhymyillen, »niin, olette nähnyt minut vallan toisenlaisena kuin mikä\nnykyisin olen. Kerron teille, mikä minä olin, herra kreivi. Olin\ntodellinen isänmaanystävä, uhrauduin kahdelle ihmiselle ja yhdelle\nasialle. Nämä kaksi ihmistä olivat kuningas ja herra Gilbert ja\nse asia oli minun kotimaani. Yhtenä päivänä kuninkaan poliisit —\nja minä tunnustan», lisäsi tilanhoitaja päätänsä ravistaen, »että\nsilloin meidän välimme alkoivat rikkoontua — yhtenä päivänä kuninkaan\npoliisit tulivat minun luokseni ja puolittain väkivallalla, osittain\nyllättämällä ryöstivät minulta erään lippaan, kallisarvoisen\nsijoituksen, jonka herra Gilbert oli uskonut huostaani. Päästyäni heti\nvapaaksi riensin Pariisiin. Saavuin sinne heinäkuun kolmannentoista\npäivän illalla. Jouduin keskelle Orleansin herttuan ja ministeri\nNeckerin patsaskuvien mellakkaa. Kaduilla kannettiin naiden rintakuvia\nja huudettiin: 'Eläköön Orleansin herttua, eläköön Necker!' Siitä\nei olisi pitänyt koitua pahaa haittaa kuninkaalle, mutta sittenkin\nkuninkaan sotamiehet ampuivat meihin. Minä näin poloisten maanmiehieni,\njotka eivät olleet tehneet muuta rikosta kuin huutaneet _eläköötä_\nkahden miehen kunniaksi, joita he varmaankaan eivät edes tunteneet,\nnäin heidän kaatuvan lähelläni, kellä pää sapelin iskun ruhjomana,\nkellä rinta luodin lävistämänä. Minä näin Lambesogin ruhtinaan\nkarkoittavan Tuileriein alueella vaimoja ynnä lapsia, jotka eivät\nolleet huutaneet ensinkään, ja tallaavan ratsunsa kavioihin\nseitsenkymmenvuotiaita vanhuksia. Se näky oli omiaan yhä pahemmin\nrikkomaan minun ja kuninkaan välit. Seuraavana päivänä käväisin pikku\nSebastianin täysihoitola-opistossa ja poika-poloinen kertoi, että\nhänen isänsä oli vankina Bastiljissa kuninkaan määräyksestä, jonka\noli hankkinut joku hovinainen, ja minä jatkoin omia mietteitäni, että\nkuninkaalla, jota yleisesti väitettiin hyväksi, oli hyvien hetkiensä\nohella erehdyksen, tietämättömyyden tai unohduksen hetkiä, ja\nkorjatakseni omalta osaltani yhden niistä virheistä, jotka kuningas oli\ntehnyt jonakuna unohduksen, tietämättömyyden tai erehdyksen hetkenä,\nminä otin kaikella voimallani osaa Bastiljin valtaukseen. Me valtasimme\nsen — se ei ollut helppo tehtävä: kuninkaan sotamiehet ampuivat meihin\nja surmasivat arviolta kaksisataa meikäläistä. Siitä tuli minulle\nuusi tilaisuus olla eri mieltä kuin muut kuninkaan paljon puhutusta\nhyvyydestä. Mutta Bastilji vallattiin. Eräästä sen kopista löysin\nherra Gilbertin. Hänen takiaan olin vaarantanut henkeni parikymmentä\nkertaa, ja ilo siitä, että olin hänet löytänyt, sai minut unohtamaan\nmonen monta seikkaa. Ensi töikseen herra Gilbert muuten sanoi, että\nkuningas oli hyvä, ettei tämä tiennyt monestakaan hänen nimessään\ntehdystä häpeällisestä teosta ja ettei häntä, vaan hänen ministerejään\noli moitittava. Ja koska herra Gilbertin sana siihen aikaan oli minulle\nkuin pyhä sana, minä uskoin herra Gilbertiä, ja todettuani, että\nBastilji oli vallattu, herra Gilbert vapaa, Pitou ja minä terveinä\nja ehjinä, minä unohdin Saint-Honoré-kadun ammuskelut, Tuileriein\nrynnäköt, ne sataviisikymmentä tai kaksisataa lähimmäistäni, jotka\nSaksenin marskin _huilunen_ oli surmannut, herra Gilbertin vankeuden,\njonka oli aiheuttanut jonkun hovinaisen yksinkertainen pyyntö...\nMutta anteeksi, herra kreivi», keskeytti Billot oman puheensa,\n»tämähän ei koske teitä, ettekä te ole pyytänyt kahdenkeskistä puhelua\nkuunnellaksenne jonkun oppimattoman talonpoikaispahasen jaarittelua.\nTehän olette sekä suuri herra että oppinut mies.»\n\nJa Billot oli tarttumaisillaan ovensäppiin astuakseen kuninkaan\nhuoneeseen.\n\nMutta Charny pidätti hänet.\n\nTähän pidättelyyn Charnylla oli kaksi syytä:\n\nEnsiksi hän halusi saada selville Billotin ynseyden syyn, Billotin,\njoka tässä tilanteessa oli varsin huomattava henkilö, ja toiseksi hän\nhalusi voittaa aikaa.\n\n»Kertokaa minulle kaikki, Billot», sanoi hän. »Te tiedätte, että me\nolemme ystäviänne, poloiset veljeni ja minä, ja että minua huvittaa\ntavattomasti kaikki mitä te sanotte.»\n\nKuullessaan sanat poloiset veljeni Billot hymyili katkerasti.»\n\n»Olkoon menneeksi», sanoi hän, »kerron teille kaikki, herra kreivi,\nja minua pahoittaa, etteivät _poloiset veljenne... varsinkaan yksi\nheistä... herra Isidor_ ole täällä kertomustani kuuntelemassa».\n\nBillot oli lausunut sanat _varsinkaan yksi heistä, herra Isidor_ niin\nomituisesti korostaen, että Charnyn täytyi tukehduttaa tuskantunne,\njonka hänen rakkaan veljensä nimen mainitseminen herätti hänen\nsydämessään. Vastaamatta Billotille, joka kaikesta päättäen ei tiennyt,\nmikä onnettomuus oli kohdannut juuri sitä Charnyn veljeä, jonka\nläsnäoloa hän toivoi, Charny viittasi häntä jatkamaan.\n\nBillot jatkoi:\n\n»Kun kuningas lähti Pariisiin, minä näin hänessä vain isän, joka\npalaa lapsiensa pariin. Minä astelin herra Gilbertin kanssa\nkuninkaallisten vaunujen vieressä, Suojasin niitä omalla ruumiillani\nja huusin: 'Eläköön kuningas!' Se oli kuninkaan ensimmäinen matka,\nja hänen ympärillään, edessä ja takana, tiellä, hänen hevostensa\nkavioitten, hänen vainujensa pyörien alla, oli siunauksia ja kukkia.\nKun saavuttiin kaupungintalon aukiolle, huomattiin, ettei kuninkaalla\nollut enää valkoista kokardia, mutta ettei hänellä vielä ollut\nkolmiväristä kokardia. Kansa alkoi huutaa: 'Kokardi, kokardi!' Minä\nirroitin lakistani omani ja annoin sen hänelle. Hän kiitti minua ja\nkiinnitti kokardin hattuunsa rahvaan riemuhuutojen raikuessa. Minä\nolin hulluna ilosta, kun näin oman kokardini hyvän kuninkaani hatussa,\nja minä huusin kovemmin kuin kukaan toinen: 'Eläköön kuningas!' Olin\nniin ihastunut siihen hyvään kuninkaaseen, että jäin Pariisiin. Vilja\noli tuleentunut ja vaati minun läsnäoloani, mutta viis minä välitin\nelostani! Olin kyllin rikas voidakseni menettää yhden sadon. Jos minun\nläsnäolostani koituisi jotakin hyötyä sille hyvälle kuninkaalle,\nkansanisälle, Ranskan vapauden palauttajalle, joksi me tomppelit häntä\nsiihen aikaan sanoimme, oli ihan varmasti parempi, että minä jäin\nPariisiin, kuin että palaisin Pisseleuhun. Sato, jonka korjuun olin\nuskonut Catherinen huostaan, oli miltei mennyttä kalua! Catherinella\nnäyttää olleen silloin muuta mielessä kuin huolehtia elonkorjuusta!\nÄlkäämme puhuko siitä enempää!\n\n... Mutta ihmiset puhuivat, ettei kuningas hyväksynyt vallankumousta\nvilpittömin mielin, että hän suostui siihen vastahakoisesti ja\npakotuksesta ja ettei hän olisikaan halunnut hattuunsa punaista\nkokardia vaan valkoisen. Näin puhelivat panettelijat, siitä saatiin\nselvä todistus henkikaartin herrojen juhla-aterialla; missä\nkuningattarella ei ollut kolmiväristä kokardia, ei valkoista kokardia,\nei kansalliskokardia, ei Ranskan kokardia, vaan yksinkertaisesti\nveljensä Josef toisen kokardi, Itävallan kokardi, musta kokardi! Ah,\nminä tunnustan, että epäilykseni alkoivat jälleen. Mutta herra Gilbert\nsanoi silloin: 'Eihän kuningas ole sitä tehnyt, vaan kuningatar;\nkuningatar on nainen ja naisia kohtaan täytyy olla suvaitsevainen.'\nMinä uskoin häntä silloinkin, vieläpä niin lujasti, että kun Pariisista\nkäsin tultiin hyökkäämään linnaan ja vaikka minä sydämessäni tunsinkin,\nettä ne, jotka tulivat hyökkäysaikeissa, olivat ihan oikeassa, minä\nasetuin niiden rinnalle, jotka sitä puolustivat. Minäpä se kävin\nherättämässä herra Lafayetten, joka nukkui, se rakas mies-rukka! Se oli\nhyvä työ! Minä vein hänet linnaan juuri oikealla hetkellä, jotta hän\nvoi pelastaa kuninkaan. Ah, sinä päivänä minä näin madame Elisabethin\nsyleilevän herra Lafayettea, näin kuningattaren ojentavan hänelle.\nkätensä suudeltavaksi, kuulin kuninkaan sanovan häntä ystäväkseen ja\nminä päättelin itsekseni: — Herra Gilbert tuntuu lempo soikoon, olevan\noikeassa! Kuningas, kuningatar tai kuninkaallinen prinsessa eivät\nvarmaankaan tekisi moista pelkästä pelosta, ja vaikka he eivät olekaan\nsamaa mieltä kuin se mies, kolme niin ylhäistä henkilöä ei alentuisi\nvalehtelemaan, ei edes hetkellä, jolloin siitä miehestä on heille näin\nsuurta hyötyä! — Niin minä päättelin ja silläkin kerralla minä säälin\nkuningatar-parkaa, joka oli vain ymmärtämätön, ja kuningasrukkaa, joka\noli vain heikko. Mutta minä annoin heidän palata Pariisiin saattamatta\nheitä... Minulla oli puuhaa Versaillesissa, tiedättehän mitä, herra de\nCharny?»\n\nCharnylta pääsi syvä huoahdus.\n\n»Kerrotaan», jatkoi Billot, »ettei se toinen matka ollut yhtä iloinen\nkuin ensimmäinen. Siunausten asemasta kuuluu olleen kirouksia,\neläköön-huutojen tilalla kuolemantoivotuksia, hevosten jalkoihin ja\nvaununpyörien alle siroteltujen kukkien asemasta kuuluu kannetun\nkeihäitten kärjessä ihmispäitä! Minä en tiedä siitä mitään, sillä en\nollut läsnä, olin jäänyt Versaillesiin. Maatilani oli yhä hoitajatta!\nViis siitä, minä olin kyllin rikas menettääkseni vuoden 1790 sadon kun\nolin menettänyt vuoden 1789:kin sadon! Mutta sitten eräänä aamuna Pitou\ntuli luokseni ilmoittamaan, että olin menettämäisilläni jotakin mitä\nkadottamaan isä ei milloinkaan ole liian rikas: tyttäreni!»\n\nCharny säpsähti.\n\nBillot silmäili kreiviä tutkivasti ja jatkoi:\n\n»Teille täytyy tässä mainita, herra kreivi, että penikulman päässä\nmeidän talosta, Boursonnesissa, asuu muuan ylimysperhe, ylhäissukuinen,\näärettömän rikas perhe. Siinä perheessä on kolme veljestä. Kun he\nolivat lapsia ja kun he tulivat Boursonnesista Villers-Cotteretsiin,\nsuvaitsivat nuorimmat näistä veljeksistä miltei aina pysähtyä\nmaatalooni. He sanoivat, etteivät olleet milloinkaan juoneet niin hyvää\nmaitoa kuin minun lehmieni maito oli tai syöneet niin hyvää leipää kuin\neukko Billotin leipoma oli ja silloin tällöin he lisäsivät — ja minä,\ntomppeli, uskoin, että he halusivat siten palkita vierasvaraisuuteni —\nhe lisäsivät, etteivät olleet milloinkaan nähneet niin kaunista lasta\nkuin tyttäreni Catherine oli... Ja minä, minä kiitin heitä, kun he\nolivat juoneet taloni maitoa, syöneet leipääni ja kehuneet tytärtäni\nCatherinea kauniiksi, Minkä sille voi! Minä luotin kuninkaaseen, joka\nkuulemma on puoleksi saksalainen, äitinsä taholta, minä voin siis\nuskoa heihinkin. Ja kun sitten nuorempi veljeksistä, joka oli aikoja\nsitten poistunut paikkakunnalta ja jonka nimi oli Georges, surmattiin\nVersaillesissa kuningattaren ovella lokakuun viidennen ja kuudennen\npäivän välisenä yönä hänen täyttäessään urheasti aatelismiehelle\nkuuluvan velvollisuutensa, niin Jumala yksin tietää, kuinka kipeästi\nminuun koski isku, joka hänet surmasi! Ah, herra kreivi, hänen\nveljensä on nähnyt minut — hänen vanhempi veljensä, se joka ei käynyt\nmaatilalla, ei siksi että hän olisi ollut liian ylpeä, se minun on\nmyöntäminen, vaan koska hän oli lähtenyt paikkakunnalta vieläkin\nnuorempana kuin hänen veljensä Georges — hän on nähnyt minut polvillani\nruumiin ääressä, vuodattamassa kyyneliä yhtä runsaasti kuin hän oli\nvuodattanut verta. Kuvittelen olevani yhä siellä... pienen, vihreän,\nkostean pihan perukassa, minne olin käsivarsillani kantanut hänen\nruumiinsa, jottei sitä poloista nuorukaista ruhjottaisi, kuten hänen\ntoveriensa, herrojen de Varicourtin ja des Huttesin, kävi. Vaatteeni\nolivat yltyleensä veressä, kuten teidän nyt, herra kreivi. Voi, hän oli\nhyvin viehättävä lapsi... olen yhä näkevinäni hänet, kun hän ratsasti\npienellä harmollaan Villers-Cotteretsiin lukioon, vasu käsivarrella...\nja se on niin totta, että ellen ajattelisi ketään muuta kuin häntä,\nminä itkisin häntä yhä vielä, kuten tekin itkette, herra kreivi! Mutta\nminä ajattelen sitä toista», lisäsi Billot, »enkä itke».\n\n»Sitä toista! Mitä sillä tarkoitatte?» kysyi Charny.\n\n»Odottakaa», sanoi Billot, »tulemme siihen pian. Pitou saapui siis\nPariisiin ja lausui minulle pari sanaa, joista kävi selville, ettei\nainoastaan viljapeltoni ollut vaarassa, vaan myöskin lapseni, ettei\nainoastaan omaisuuttani uhannut tuho, vaan myöskin kunniaani! Jätin\nsiis kuninkaan Pariisiin: Koska hän, herra Gilbertin sanojen multaan\ntoimi hyvässä, uskossa, sujuisivat kaikki asiat nyt parhain päin,\nolinpa minä paikalla tai en, ja minä palasin maatilalle. Aluksi luulin,\nettä Catherine oli vain hengenvaarallisesti sairas; hän houraili,\nhänellä oli aivokuume tai jotakin sellaista minulle uppo-outoa.\nHänen tilansa teki minut tuiki levottomaksi, sitäkin levottomammaksi\nkun lääkäri sanoi minulle, että minua oli kielletty astumasta hänen\nhuoneeseensa, ennen kuin hän paranisi. Mutta koska minä, epätoivoinen\nisä, en saanut astua hänen huoneeseensa, arvelin toki saavani luvan\nkuunnella hänen ovellaan. Minä kuuntelin siis. Silloin sain selville,\nettä hän oli kuolemaisillaan, että hänellä oli aivokuume, että hän\noli miltei hullu, sillä hänen rakastajansa oli lähtenyt! Minä olin\nniinikään lähtenyt vuotta aikaisemmin, ja sen sijaan että olisi tullut\nhulluksi isänsä lähtiessä hän vain hymyili minulle hyvästiksi. Eikö\nminun lähtöni sallinut hänen seurustella vapaasti rakastajan kanssa?...\nCatherine parani terveeksi, muttei iloiseksi. Kuukausi, kaksi,\nkolme, kuusi kuukautta kului eikä ainoakaan ilonsäde valaissut hänen\nkasvojaan, joilta minun katseeni ei hetkeksikään poistunut. Yhtenä\naamuna minä näin niiden hymyilevän, ja minä vapisin. Hänen rakastajansa\noli siis palannut, koska hän hymyili? Ja seuraavana päivänä muuan\npaimen, joka oli tavannut hänet, ilmoitti minulle, että hän oli\npalannut paikkakunnalle juuri mainittuna aamuna. Minä en epäillyt,\nettei hän käväisisi saman päivän iltana luonani tai paremminkin\nCatherinen luona. Kun pimeä koitti, panostin luodikkoni molemmat piiput\nja sijoituin väijyksiin...»\n\n»Billot; teittekö sen todella?» huudahti Charny..\n\n»Miksen olisi tehnyt?» vastasi Billot. »Enkö saa väijyä villisikaa\njoka tulee penkomaan perunamaatani, sutta, joka tulee raatelemaan\nlampaitani, kettua, joka tulee hätyyttämään kanojani, enkö saisi väijyä\nmiestä, joka tulee ryöstämään minulta lapseni, rakastajaa, joka tulee\nriistämään tyttäreltäni kunnian?»\n\n»Mutta sitten teidän sydämenne petti, eikö niin?» sanoi kreivi nopeasti.\n\n»Ei», vastasi Billot, »sydän ei pettänyt, vaan silmä ja käsi. Mutta\nverijuova osoitti, etten ollut osannut ihan ohi. Mutta arvaattehan»,\nlisäsi Billot katkerasti, »että valitessaan rakastajan ja isän välillä\ntyttäreni ei ollut epäröinyt. Kun astuin Catherinen huoneeseen, oli hän\nkadonnut.»\n\n»Ettekä ole häntä sen koommin nähnyt?» kysyi Charny.\n\n»En», vastasi Billot. »Mutta miksi hänet näkisinkään? Hän tietää hyvin,\nettä jos hänet tapaan, surmaan hänet.»\n\nCharny liikahti katsellen ihailun ja kauhun sekaisin tuntein sitä\nvoimakasta miestä, joka seisoi hänen edessään.\n\n»Ryhdyin jälleen taloustöihin», pitkitti Billot. »Vähät välitin minua\nkohdanneesta onnettomuudesta, kunhan vain Ranska oli onnellinen. Eikö\nkuningas ollut avoimesti siirtymässä vallankumouksen tielle? Eikö hänen\npitänyt olla mukana yhdistymisjuhlassa? Enkö minä näkisi häntä silloin,\nsitä hyvää kuningasta, jolle minä olin antanut kolmivärikokardini\nheinäkuun kuudentenatoista päivänä ja jonka hengen minä olin pelastanut\nlokakuun kuudentena? Mikä ilo hänelle nähdä koko Ranska kerääntyneenä\nMars-kentälle vannomassa yhtenä miehenä valaa isänmaan yhteydelle! Kun\nminä näin hänet, unohdin hetkeksi kaikki, vieläpä Cartherinenkin... En\nsentään, minä valehtelen, isä ei unohda tytärtään!... Hänkin vannoi\nvuorollaan. Minusta tuntui, että hän vannoi huonosti, hän vannoi kuin\nhuuliensa kärjillä ja hän vannoi paikaltaan eikä noussut isänmaan\nalttarille vannomaan! Mutta pääasia oli, että hän vannoi. Vala on\nvala. Ei paikka, missä se vannotaan, tee sitä enemmän tai vähemmän\npyhäksi, ja rehellinen mies pitää aina vannomansa valan! Kuningas\nolisi siis valansa mittainen. Palattuani sitten Villers-Cotteretsiin\nkuulin tosin — koska minulla ei ollut enää lasta, ei minulla ollut\nmuuta tehtävää kuin harrastella politiikkaa — kuulin kerrottavan,\nettä kuningas oli halunnut ryöstättää itsensä herra de Favrasin\navulla, mutta yritys oli mennyt myttyyn. Kuningas oli sitten aikonut\npaeta tätiensä kanssa, mutta sekin hanke oli rauennut. Kuningas oli\nhalunnut lähteä Saint-Cloudiin ja sieltä yrittää Roueniin, mutta kansa\noli estänyt lähdön. Kaikkea tällaista kuulin kerrottavan, mutta minä\nen uskonut niihin puheihin. Enkö ollut omin silmin nähnyt kuninkaan\nnostavan kätensä Mars-kentällä? Enkö ollut omin korvin kuullut hänen\nvannovan valan kansalle? Saattoiko siis otaksua, että kuningas, joka\noli vannonut kolmensadantuhannen kansalaisen silmien edessä, pitäisi\nvalaansa vähemmän pyhänä kuin muut ihmiset? Se ei ollut uskottavaa.\nTullessani toissapäivänä Meauxin markkinoille minä hämmästyinkin\naikalailla kun päivän koitteessa — mainitsen tässä ohimennen, että\nnukuin postimestarin, hyvän ystäväni, luona, jonka kanssa olin\nvastikään päättänyt isot jyväkaupat — hämmästyin siis aikalailla kun\nnäin eräissä vaunuissa, joiden hevosia paraikaa vaihdettiin, kuninkaan,\nkuningattaren ja kruununprinssin! Erehdys ei ollut mahdollinen,\nsillä minä olin tottunut näkemään heidät vaunuissa, minä! Heinäkuun\nkuudentenatoista olin saattanut heitä Versaillesista Pariisiin!...\nSilloin kuulin erään keltaiseen asuun puetun herrasmiehen komentavan:\n'Châlonsin tielle!' Ääni kuulosti tutulta, minä käännyin katsomaan\nja tunsin — arvatkaapa, kenet? Miehen, joka oli minulta ryöstänyt\nCatherinen, ylhäisen aatelismiehen, joka suoritti lakeijan tehtäviä\nkarauttamalla kuninkaan vaunujen edessä...»\n\nTätä sanoessaan Billot silmäili kreiviä tutkivasti nähdäkseen,\noivalsiko tämä, että oli puhe hänen veljestään Isidorista, mutta Charny\ntyytyi vain pyyhkimään nenäliinalla hikeä, joka valui hänen otsaltaan,\nja oli vaiti.\n\nBillot jatkoi:\n\n»Halusin seurata häntä, mutta hän oli jo kaukana. Hänellä oli hyvä\nratsu eikä minulla ollut hevosta minkäänlaista, hän oli aseistettu\nenkä minä ollut... Hetken minä kiristelin hampaitani ajatellessani,\nettä kuningas pääsisi pakenemaan Ranskasta ja että viettelijä pääsisi\nkäsistäni, mutta silloin juolahti mieleeni tuuma: — Maltahan, —\ntuumin itsekseni, — minäkin olen vannonut valan kansalle ja koska\nkuningas rikkoo valansa, enkö minä silti pidä omaani? Totisesti, se on\npidettävä! Minä olen vain kuudentoista kilometrin päässä Pariisista\nja kello on kolme aamulla. Hyvän ratsun selässä se on parin tunnin\ntaival! Minä puhelen asiasta herra Baillyn kanssa. Hän tuntuu olevan\nniitä rehtejä miehiä, jotka pitävät valansa niitä vastaan, jotka eivät\npidä. — Ratkaisevan päätöksen tehtyäni ja tuhlaamatta sekuntiakaan\nminä pyysin ystävältäni, Meauxin postimestarilta — sanomatta hänelle\ntietenkään, mitä aioin tehdä — lainaksi kansalliskaartin asetakin,\nsapelin ja pistoolit. Otin hänen tallinsa parhaan hevosen ja sen\nsijaan että olisin ratsastanut pikku ravia Villers-Cotteretsiin minä\nratsastin täyttä laukkaa Pariisiin. Lempo, saavuin perille oikealla\nhetkellä! Kuninkaan pako tunnettiin jo, muttei tiedetty, mille\nsuunnalle hän oli paennut. Kenraali Lafayette oli lähettänyt herra\nde Romeufin Valenciennesin taholle! Mutta ajatelkaa, kuinka kohtalo\noli leikitellyt! Tulliportilla hänet oli pidätetty. Hän oli vaatinut,\nettä hänet vietäisiin kansalliskokoukseen, ja hän saapui sinne samalla\nhetkellä kuin herra Bailly minulta saamiensa tietojen mukaan esitti\nhänen majesteettinsa aikeista seikkaperäistä selostusta. Ei tarvinnut\nmuuta kuin kirjoittaa uusi määräys ja muuttaa matkan suunta. Kaikki\noli tuokiossa pantu kuntoon! Herra de Romeuf karautti Châlonsin\ntielle ja minä sain tehtäväkseni seurata häntä. Sen tehtävän olen\nsuorittanut, kuten olette todennut. Nyt», lisäsi Billot synkästi, »minä\nolen tavoittanut kuninkaan, joka on pettänyt minua ranskalaisena, ja\nminä olen rauhallinen, hän ei pääse minulta karkuun! Tehtäväkseni jää\ntavoittaa tällä hetkellä se, joka on pettänyt minua isänä, ja minä\nvannon teille, herra kreivi, ei hänkään vältä minua!»\n\n»Ah, hyvä Billot», sanoi Charny huoahtaen, »te erehdytte!»\n\n»Kuinka niin?»\n\n»Minä sanon, että mies-parka, josta puhutte, on jo välttänyt teidät.»\n\n»Hän on siis paennut?» huudahti Billot silmittömästi raivostuneena.\n\n»Ei», vastasi Charny, »hän on kuollut!»\n\n»Kuollut!» huudahti Billot säpsähtäen vastoin tahtoaan ja pyyhkien\notsaansa, joka oli äkkiä hiestynyt.\n\n»Kuollut», toisti Charny, »ja veri, jonka vaatteissani näette ja jota\näsken vallan oikein vertasitte vereen, joka peitti teidät Versaillesin\npikku pihan nurkkauksessa, on hänen vertansa... Ja jos epäilette\nsanojani, menkää alas, hyvä Billot, ja te löydätte ruumiin pieneltä\npihalta, joka muistuttaa Versaillesin pihaa. Hänet on surmattu samasta\nsyystä kuin toinenkin surmattiin!»\n\nBillot silmäili Charnytä, joka puhui hänelle lempeällä äänellä kahden\nison kyynelen vieriessä hänen poskiaan alas, silmien katsellessa\nhajamielisinä ja kasvojen ilmaistessa syvää tuskaa. Sitten hän huudahti:\n\n»Ah, taivas on siis oikeamielinen!»\n\nRientäessään huoneesta hän virkkoi:\n\n»Herra kreivi, uskon teitä, mutta siitä huolimatta haluan omin silmin\ntodeta, että oikeutta on käyty...»\n\nCharny katseli hänen lähtöään. Hän tukehdutti huokauksen ja pyyhki\nsilmänsä.\n\nSitten hän oivalsi, ettei sekuntiakaan ollut kadotettavana. Hän\nriensi kuningattaren huoneeseen, astui suoraan hänen eteensä ja kysyi\nkuiskaavalla äänellä:\n\n»Herra de Romeuf?»\n\n»Hän on puolellamme», vastasi kuningatar.\n\n»Sitä parempi», sanoi Charny, »sillä toisen miehen taholta ei ole\nmitään toivomista».\n\n»Mitä nyt siis tehdään?» kysyi kuningatar.\n\n»Koetetaan voittaa aikaa, kunnes markiisi de Bouillé saapuu.»\n\n»Mutta saapuuko hän?»\n\n»Saapuu, sillä minä lähden hakemaan häntä.»\n\n»Oh!» huudahti kuningatar. »Kadut ovat tulvinaan väkeä teidät on\ntunnettu, te ette pääse liikkumaan, teidät surmataan! Olivier, Olivier!»\n\nMitään vastaamatta Charny aukaisi hymyillen puutarhan puolella olevan\nikkunan, viittasi kuninkaalle viimeisen lupauksen, kuningattarelle\nviimeisen tervehdyksen ja hyppäsi neljä ja puoli metriä korkealta\nmaahan.\n\nKuningattarella pääsi kauhun parahdus ja hän peitti kasvot käsillään,\nmutta nuoret miehet kiiruhtivat ikkunaan ja heidän riemuhuutonsa\nvastasi kuningattaren kauhunhuudahdukseen.\n\nCharny oli juurikään kiivennyt puutarhan muurin yli ja katosi sen\ntoiselle puolelle.\n\nJo oli aikakin, sillä tällä hetkellä Billot ilmestyi huoneen\nkynnykselle.\n\n\n\n\nII\n\nMarkiisi de Bouillé\n\n\nKatsokaamme nyt, mitä näinä tuskan hetkinä teki markiisi de Bouillé,\njota odotettiin Varennesiin lopen kärsimättöminä ja jonka apuun\nkuninkaallinen perhe pani viimeisen toivonsa.\n\nKello yhdeksän tienoissa illalla eli jotenkin samaan aikaan, kun\npakolaiset saapuivat Clermontiin, markiisi de Bouillé lähti Stenaysta\npoikansa, Louis de Bouillén, kanssa ja marssi Duniin päin kuningasta\nvastaan.\n\nMutta ehdittyään noin kilometrin päähän viimeksi mainitusta kaupungista\nhän alkoi pelätä, että hänen tulonsa huomattaisiin, pysähtyi\ntovereineen tien laitaan, sijoittui erääseen ojaan ja kuljetutti ratsut\ntaemmaksi.\n\nSiinä odotettiin. Kaiken todennäköisyyden mukaan piti kuninkaan lähetin\nsaapua seuraavassa tuokiossa.\n\nSellaisessa tilanteessa minuutit tuntuivat tunneilta, tunnit\nvuosisadoilta.\n\nNäin kuultiin kellon verkkaisesti lyövän kymmenen, yksitoista,\nkaksitoista, yksi, kaksi ja kolme; sitä kuunneltiin tylsinä kuten ne,\njotka odottaessaan haluavat laskea sydämensä lyöntejä.\n\nKello kahden jälkeen päivä oli alkanut sarastaa. Näiden kuuden\nodotustunnin kuluessa vähäisinkin melu, joka kantoi valvojien korviin,\nvaloi heihin toivoa tai epätoivoa aina sen mukaan, lähestyikö se ääni\nvaiko loittoni.\n\nPäivän koittaessa tuo pikku joukko oli epätoivoissaan.\n\nMarkiisi de Bouillé arveli, että oli tapahtunut jokin onnettomuus,\nmutta tietämättä, minkälainen, hän komensi palattavaksi Stenayhin,\njotta voisi pääjoukkojensa turvin torjua sen onnettomuuden, mikäli se\noli mahdollista.\n\nHän hyppäsi siis satulaan ja niin alettiin hiljalleen palata Stenayhin\npäin.\n\nOltiin tuskin kilometrin päässä kaupungista, kun Louis de Bouillé\ntaakseen silmäiltyään huomasi kaukana tiellä pölypilven, joka syntyy\nratsujoukon laukasta.\n\nPysähdyttiin odottamaan.\n\nSitä mukaa kuin uudet ratsastajat lähestyivät, ne alkoivat näyttää yhä\ntutummilta.\n\nLopulta ei enää epäilystäkään: tulijat olivat herrat Jules de Bouillé\nja de Raigecourt.\n\nPikku joukko-osasto lähti heitä vastaan.\n\nKun oli tultu lähekkäin, kuului toisen joukon taholta sama yhteinen\nkysymys, toisen joukon antaessa saman yhteisen vastauksen:\n\n»Mitä on tapahtunut?»\n\n»Kuningas on pidätetty Varennesissa!»\n\nKello oli tällöin suunnilleen neljä aamulla.\n\nUutinen oli hirveä isku, sitäkin hirveämpi kun molemmat nuoret miehet,\njotka oli sijoitettu kaupungin laitaan, Grand-Monarquen hotelliin,\nmissä he olivat joutuneet odottamatta puhjenneen kansannousun\njalkoihin, olivat saaneet raivata tien väkijoukon halki eivätkä siis\nvoineet tuoda yhtä ainoata seikkaperäista tietoa.\n\nMutta vaikka uutinen olikin hirveä, ei se sentään riistänyt kaikkea\ntoivoa.\n\nMarkiisi de Bouillé, joka kaikkien ylempien upseerien lailla luotti\nehdottomaan sotilaskuriin, arveli, että kaikki hänen määräyksensä oli\ntoteutettu, eikä ottanut ajatellaksensakaan mahdollisia esteitä.\n\nJos siis kuningas oli pidätetty Varennesissa, olivat eri\njoukko-osastot, jotka olivat saaneet määräyksen yhtyä toisiinsa sitä\nmukaa kuin kuningas sivuutti asemat, niinikään saapuneet Varennesiin.\n\nNäihin eri joukko-osastoihin kuului:\n\nneljäkymmentä Lauzunin rykmentin husaaria herttua de Choiseulin\njohdolla;\n\nkolmekymmentä Sainte-Menehouldin rakuunaa herra Dandoinsin johdolla;\n\nsataneljäkymmentä Clermontin rakuunaa herra de Damasin johdolla;\n\nja vihdoin kuusikymmentä Varennesin rakuunaa herrojen de Bouillén ja\nde Raigecourtin johdolla. Nuoret päälliköt eivät tosin olleet päässeet\nkosketuksiin joukkonsa kanssa lähtönsä hetkellä; mutta he olivat\njättäneet päällikkyyden poissaolonsa ajaksi herra de Rohrigille.\n\nTosin ei herra de Rohrigiin, kaksikymmenvuotiaaseen nuorukaiseen,\nollut paljon luottamista, mutta herra de Rohrig saisi ohjeet toisilta\npäälliköiltä, herttua de Choiseulilta, Dandoinsilta ja de Damasilta, ja\nliittäisi miehensä joukkoihin, jotka rientäisivät kuninkaan avuksi.\n\nKuninkaan ympärillä olisi siis tällä hetkellä noin sata husaaria ja\nsatakuusikymmentä tai satakahdeksankymmentä rakuunaa.\n\nMiehiä siis riittävästi pitämään aisoissa pikku kaupungin\ntuhannenkahdeksansadan asukkaan kapinan.\n\nOlemme nähneet, kuinka olosuhteet olivat tehneet vääriksi kaikki nämä\nmarkiisin sotilaalliset laskelmat.\n\nJa varsin pian muuten tämä markiisin takaama turvallisuus sai\nensimmäisen kolauksen.\n\nHerrojen de Bouillén ja de Raigecourtin selostaessa tilannetta\nkenraalille nähtiin erään ratsastajan tulevan täyttä laukkaa paikalle.\n\nSe ratsastaja toisi uutisia.\n\nKaikki kääntyivät katsomaan tulijaa. Ratsastaja tunnettiin herra de\nRohrigiksi.\n\nTunnettuaan tulijan kenraali syöksyi häntä vastaan.\n\nHän oli siinä mielentilassa, jolloin ihminen ei arkaile purkaa\nkiukkuaan syyttömänkin silmille.\n\n»Mitä tämä tietää, herra», kivahti kenraali sanomaan, »ja miksi olette\npoistunut asemaltanne?»\n\n»Suokaa anteeksi, herra kenraali», vastasi de Rohrig, »mutta minä tulen\nherra de Damasin käskystä».\n\n»Hyvä on, herra de Damas on siis Varennesissa rakuunoineen?»\n\n»Herra de Damas on Varennesissa ilman rakuunoitaan, herra kenraali,\nyhden upseerin, ajutantin ja parin kolmen miehen kanssa.»\n\n»Entä toiset?»\n\n»Toiset eivät ole halunneet lähteä mukaan.»\n\n»Entä herra Dandoins ja hänen rakuunansa?» kysyi markiisi de Bouillé.\n\n»Sainte-Menehouldin viranomaiset kuuluvat vanginneen heidät.»\n\n»Mutta» huudahti kenraali, »totta kai sentään herra de Choiseul on\nVarennesissa husaareineen ja teidän miestensä kanssa?»\n\n»Herra de Choiseulin husaarit ovat menneet rahvaan puolelle ja huutavat\nnyt: 'Eläköön kansa!' Minun husaarejani vartioi kasarmissa Varennesin\nkansalliskaarti.»\n\n»Ettekö te ole asettunut miestenne etunenään, herra, ettekä ole\nlakaissut tieltä koko sitä roskajoukkoa ettekä ole liittynyt kuninkaan\nseurueeseen?»\n\n»Herra kenraali unohtaa, ettei minulla ollut minkäänlaisia ohjeita,\nettä herrat de Bouillé ja de Raigecourt olivat minun päällikköjäni ja\netten minä tiennyt laisinkaan hänen majesteettinsa tulevan Varennesin\nkautta.»\n\n»Se on totta», myönsivät yhteen ääneen herrat de Bouillé ja de\nRaigecourt ja osoittivat siten pitävänsä totuutta kunniassa.\n\n»Ensimmäisen hälinän kuultuani», jatkoi aliluutnantti, »riensin kadulle\ntiedustelemaan. Kuulin, että jotkut vaunut, joissa kuninkaan ja koko\nkuninkaallisen perheen väitettiin matkustavan, oli pidätetty noin\nneljännestunti sitten ja että niissä vaunuissa istuneet matkustajat\noli viety piirin prokuraattorin luokse. Paikalle oli kerääntynyt suuri\njoukko aseellista väkeä, pärrytettiin rumpua, hätäkelloa soitettiin.\nKaiken tämän hälinän keskellä tunsin olkapäälläni kädenkosketuksen.\nKäännyin katsomaan ja näin herra de Damasin, joka oli kietonut\nasetakkinsa ympärille päällysnutun. 'Tehän olette Varennesin\nhusaareja komentava aliluutnantti?' sanoi hän minulle. 'Niin olen,\nherra eversti.' — 'Tunnetteko minut?' — ’Olette kreivi Charles de\nDamas.' — 'Hyvä on, nouskaa satulaan hetkeäkään viivyttelemättä,\nratsastakaa Duniin, Stenayhin... ratsastakaa, kunnes tapaatte\nmarkiisi de Bouillén. Sanokaa hänelle, että Dandoins on rakuunoineen\nvankina Sainte-Menehouldissa, että minun rakuunani ovat kieltäytyneet\ntottelemasta minua, että Choiseulin husaarit ovat siirtymäisillään\nrahvaan puolelle ja että kuninkaallinen perhe, jota pidetään vangittuna\ntuossa talossa, voi toivoa apua vain häneltä.' — Sellaiseen käskyyn,\nherra kenraali, en käsittääkseni voinut esittää minkäänlaista\nvastaväitettä, vaan tunsin, päinvastoin, että sitä oli sokeasti\nnoudatettava. Hyppäsin satulaan, kannustin ratsuani ja nyt olen tässä.»\n\n»Eikö herra de Damas sanonut teille muuta?»\n\n»Hän sanoi lisäksi, että yritettäisiin kaikin keinoin voittaa aikaa,\njotta te, herra kenraali, ehtisitte saapua Varennesiin.»\n\n»Niin, niin», virkkoi markiisi de Bouillé huoahtaen, »kaikesta päättäen\nkukin on tehnyt voitavansa. Nyt on meidän pantava parhaamme.»\n\nSitten hän sanoi kreivi Louisille:\n\n»Louis, minä jään tänne. Nämä herrat saavat minulta ohjeet Ensitöiksi\nmarssikoot Mouzan ja Dunin osastot Varennesiin päin, vallaten sillan\nMeusen yli, ja aloittakoot hyökkäyksen. — Herra de Rohrig, viekää te\ntämä minun käskyni ja sanokaa heille, että he saavat pian apua.»\n\nNuori mies, joka oli saanut käskyn, tervehti ja lähti Duniin suunnalle\nmääräystä toteuttamaan.\n\nMarkiisi de Bouillé jatkoi:\n\n»Herra de Raigecourt, rientäkää Castellan sveitsiläis-rykmenttiä\nvastaan, joka on menossa Stenayhin. Missä hänet tavannettekin,\nmainitkaa hänelle nykyisestä pulmallisesta tilanteesta ja sanokaa,\nettä minä käsken hänen vahvistaa etapin kaksinkertaisiksi. Menkää.»\n\nNähtyään nuoren miehen karauttavan päinvastaiselle suunnalle kuin mille\nherra de Rohrigin jo ennestään väsynyt ratsu oli nelistänyt, hän sanoi\ntoiselle pojalleen:\n\n»Jules, vaihda hevosta Stenayssa ja ratsasta Montmedyyn. Herra de\nKlinglin marssittakoon Duniin Nassaun jalkaväkirykmentin, joka nykyisin\nmajailee Montmédyssa, ja menkö itse Stenayhin. Mene!»\n\nNuorukainen tervehti ja lähti.\n\nLopuksi hän virkkoi vanhimmalle pojalleen:\n\n»Louis, kuninkaan saksalais-rykmenttihän on Stenayssa?»\n\n»On, isä.»\n\n»Se on saanut määräyksen olla lähtövalmiina päivän koittaessa, niinhän?»\n\n»Minä itse olen vienyt määräyksenne rykmentin everstille.»\n\n»Mene noutamaan hänet tänne. Minä odotan täällä. Tulee ehkä toisia\nuutisia. Kuninkaan saksalais-rykmentti on varma, vai kuinka?»\n\n»Niin on, isä.»\n\n»Hyvä on, saksalais-rykmentti riittää. Sen mukana me marssimme\nVarennesiin. Lähde!»\n\nJa kreivi Louis vuorostaan poistui.\n\nKymmentä minuuttia myöhemmin hän palasi.\n\n»Kuninkaan saksalais-rykmentti tulee perässäni», ilmoitti hän.\n\n»Tapasitko sen siis lähtövalmiina?»\n\n»En, suureksi kummakseni. Sen päällikkö on varmaankin käsittänyt minut\nväärin, kun eilen esitin hänelle ohjeenne, sillä hän oli nyt vuoteessa.\nMutta hän nousi heti ja lupasi itse lähteä kasarmeihin hoputtamaan\nlähtöä. Koska pelkäsin teidän tulevan kärsimättömäksi, riensin\nennakolta selittämään myöhästymisen syyn.»\n\n»Hyvä on», sanoi kenraali, »hän siis tulee?»\n\n»Päällikkö sanoi, että hän tulee jäljissäni.»\n\nOdotettiin kymmenen minuuttia, sitten neljännestunti, sitten\nkaksikymmentä minuuttia, ketään ei tullut.\n\nKärsimätön kenraali silmäili poikaansa.\n\n»Lähden sinne jälleen, isä», sanoi nuorukainen.\n\nJa kannustaen ratsunsa laukkaan hän lähti kaupunkiin.\n\nAika, joka oli tuntunut lopen pitkältä kärsimättömän markiisin\nmielestä, oli päällikön käsissä tullut huonosti käytetyksi: vain\nmuutama mies oli lähtökunnossa. Nuori upseeri valitteli katkerin sanoin\nja uudisti kenraalin ohjeet ja kun päällikkö oli nimenomaan luvannut,\nettä viiden minuutin perästä hän ja hänen miehensä olisivat kaupungin\nulkopuolella, palasi hän isänsä luokse.\n\nPoistuessaan kaupungista hän huomasi, että porttia, josta hän oli jo\nneljästi ratsastanut, vartioi kansalliskaarti.\n\nOdotettiin uutisia viisi, kymmenen, viisitoista minuuttia, mutta ketään\nei tullut.\n\nJa markiisi de Bouillé tajusi, että jokainen menetetty minuutti\nmerkitsi yhtä laiminlyötyä vuotta vankien elämässä.\n\nDunin suunnalta nähtiin rattaitten tulevan.\n\nNe olivat Léonardin rattaat. Hän oli yhä matkalla, entistäänkin\nhämmentyneempänä.\n\nMarkiisi de Bouillé pysähdytti hänet. Mutta mitä etäämmälle poloinen\nkähertäjämme loittoni Pariisista, sitä kiinteämmin hän ajatteli\nveljeään, jonka hattu ja päällysnuttu hänellä oli yllään, ja madame de\nl'Aagea, jonka tukan vain hän osasi hyvin kähertää ja joka odotteli\nhäntä tekemään hänen tukkalaitteensa. Lopulta hänen aivonsa olivat\nsellaisessa hämmennystilassa, ettei markiisi de Bouillé saanut hänestä\nirti yhtään ainoaa tolkullista ajatusta.\n\nEikä Leonard, joka oli lähtenyt Varennesista ennen kuninkaan\nvangitsemista, voinut tietääkään mitään uutta.\n\nTämä pikku tapaus oli omiaan rauhoittamaan markiisia muutamaksi\ntoviksi. Mutta kun oli kulunut lähes tunti siitä kun\nsaksalais-rykmentin komentaja sai määräyksen, kehoitti markiisi\npoikaansa menemään kolmannen kerran Stenayhin ja sanoi, ettei hän saisi\npalata ilman rykmenttiä.\n\nKreivi Louis lähti raivostuneena.\n\nKun hän saapui torille, yltyi hänen raivonsa: tuskin viittäkymmentäkään\nmiestä satulassa!\n\nEnsitöikseen hän miehitti näillä viidelläkymmenellä miehellä\nkaupunginportin varmentaakseen itselleen vapaan kulkutien. Sitten\nhän palasi kenraalin luo, joka yhä odotteli, ja vakuutti, että tällä\nkerralla komentaja ynnä rykmentti seurasivat häntä.\n\nNiin hän uskoi. Mutta vasta kymmentä minuuttia myöhemmin ja kun hän oli\nkäväissyt kaupungissa neljännen kerran, palasi hän saksalais-rykmentin\netunenässä.\n\nToisissa olosuhteissa markiisi de Bouillé olisi voinut vangituttaa\nkomentajan tämän omilla sotamiehillä, mutta tällä hetkellä hän pelkäsi\ntehdä päällikköä ja miehistöä tyytymättömiksi. Hän tyytyi lausumaan\ntälle pari moitteen sanaa hänen hitautensa johdosta. Sitten hän puhui\nmiehille, sanoi heille, mikä kunniakas tehtävä heille oli suotu,\nmainitsi, että heistä riippui kuninkaan ja kuninkaallisen perheen\nvapaus, eikä ainoastaan vapaus, vaan elämäkin, ja lupasi upseereille\narvoasteita, sotamiehille palkintoja sekä jakoi aluksi näille\nneljäsataa louisdoria.\n\nPuhe, joka päättyi tällaiseen loppulauseeseen, teki toivotun\nvaikutuksen. Ilmoille kajahti voimakas huuto: »Eläköön kuningas!» ja\nkoko rykmentti lähti hyvää ravia Varennesiin päin.\n\nDunissa tavattiin Meusen siltaa vartioimassa kolmikymmenmiehinen\njoukko-osasto, jonka herra Deslon, Charnyn kanssa Dunista poistuessaan,\noli siihen sijoittanut.\n\nNämä kolmekymmentä miestä otettiin mukaan ja matkaa jatkettiin.\n\nTaivalta oli yli kolme penikulmaa mäkistä maata. Marssi ei käynyt\nniin juoheaan kuin oli toivottu. Perille oli tultava, mutta tultava\nsotamiesten kanssa, jotta voisivat kestää rynnistyksen tai itse hyökätä.\n\nKaikesta näki, että liikuttiin vihollismaassa: oikealla ja vasemmalla\nkylissä soitettiin hätäkelloa, edestä kuului pientä räiskähtelyä kuin\nammuntaa.\n\nGrange-au-Boisissa muuan ratsastaja, hatutta päin ja kumartuneena\nratsunsa yli, joka näytti nielevän tietä, karautti esille ja teki jo\nkaukaa merkkejä. Vauhtia lisättiin, rykmentti ja ratsastaja lähestyivät\ntoisiaan.\n\nRatsastaja oli kreivi de Charny.\n\n»Kuninkaan luo, herrat, kuningasta auttamaan!» huusi hän niin kaukaa\nkuin äänensä jaksoi kuulua ja kohotti kätensä.\n\n»Kuninkaan avuksi, eläköön kuningas!» vastasivat yhteen ääneen\nsotamiehet ja upseerit.\n\nCharny liittyi joukkoon. Hän selosti parilla sanalla tilanteen.\nKuningas oli Varennesissa vielä silloin kun kreivi lähti matkalle.\nKaikki ei siis ollut vielä hukassa.\n\nHevoset olivat lopen uupuneet. Mutta siitä huolimatta vauhtia\nlisättiin. Hevosille oli syötetty kauroja, miehet olivat lämmenneet\npuheista ja markiisin antamista kultarahoista. Rykmentti karautti\neteenpäin kuin myrskypilvi ja yhä huudettiin: »Eläköön kuningas!»\n\nCrépyssâ tavattiin tiellä pappismies. Hän oli perustuslaillinen pappi.\nHän katseli tätä joukkoa, joka kiiti Varennesiin päin, ja sanoi:\n\n»Menkää, menkää! Onneksi tulette perille liian myöhään.»\n\nKreivi de Bouillé kuuli hänen sanansa ja syöksyi miekka ojossa hänen\nkimppuunsa.\n\n»Onneton, mitä sinä teet?» huusi hänen isänsä.\n\nNuorukainen huomasi ajoissa, että aikoi surmata aseettoman miehen ja\nettä tämä mies oli pappi kaksinkertainen rikos. Hän irroitti jalkansa\njalustimesta ja iski saappaallaan pappia rintaan.\n\n»Tulette perille liian myöhään!» hoki pappi yhä maantien pölyyn\ntuupertuessaan.\n\nMatkaa jatkettiin ja manattiin tuota pahan ennustajaa.\n\nMutta ammunta alkoi kuulua yhä lähempää.\n\nHerra Deslon ja hänen seitsemänkymmentä husaariaan siellä paukuttelivat\nmiltei yhtä mieslukuisan kansalliskaartin kanssa.\n\nKansalliskaartin kimppuun hyökättiin, joukko hajoitettiin — tie oli\nselvä.\n\nMutta silloin saatiin herra Deslonilta kuulla, että kuningas oli\nlähtenyt Varennesista kello kahdeksan aamulla.\n\nMarkiisi de Bouillé otti esille kellonsa: se oli viisi minuuttia vailla\nyhdeksän.\n\nMitä siitä, kaikki toivo ei ollut vielä mennyttä. Kun ei käynyt\najatteleminenkaan marssia kaupungin kautta, johon oli pystytetty\nkatusulkuja, oli Varennes kierrettävä.\n\nSe oli kierrettävä vasemmalta. Oikealta se olisi mahdotonta vaikean\nmaaston takia.\n\nVasemmalla oli mentävä erään joen poikki, mutta Charny vakuutti, että\nsen yli voi kahlata.\n\nVarennes jätettiin oikealle ja karautettiin tasangoille. Clermontin\ntiellä hyökättäisiin saattojoukon kimppuun, olipa se kuinka\nmieslukuinen tahansa, kuningas vapautettaisiin tai kuoltaisiin.\n\nKaupungin takana tuli eteen joki. Charny kannusti ensimmäisenä\nsiihen ratsunsa, markiisi de Bouillé poikineen seurasi häntä, sitten\nsyöksyivät veteen upseerit ja sotamiehet seurasivat upseerejaan. Joki\nkatosi hetkeksi hevosten ja asetakkien alle. Kymmenessä minuutissa joki\noli takana.\n\nKahluu virtaavan veden yli oli reipastuttanut sekä hevoset että\nratsastajat. Täyttä neliä jatkettiin taivalta suoraan Clermontin tielle\npäin.\n\nÄkkiä Charny, joka ratsasti parikymmentä askelta toisten edellä,\npysähtyi ja kiljahti. Hän oli tullut syvän kanavan partaalle.\n\nHän oli unohtanut tämän kanavan, jonka hän oli merkinnyt täkäläistä\nmaastoa koskevaan karttaansa. Kanava oli kymmeniä kilometrejä pitkä ja\nkaikkialla yhtä vaikearantainen kuin silläkin kohdalla, minne nyt oli\ntultu.\n\nEllei sen yli päästäisi heti, ei päästäisi milloinkaan.\n\nCharny näytti esimerkin, hän syöksyi ensimmäisenä veteen. Kanavaa ei\nvoinut kahlata, mutta kreivin ratsu ui voimakkaasti toista rantaa\nkohden.\n\nMutta rantatörmä oli äkkijyrkkä ja savinen eivätkä hevosen rautakengät\nvoineet saada mistään kiinnekohtaa.\n\nKolme neljä kertaa Charny yritti nousta rannalle, mutta vaikka hän\nolikin tottunut ja taitava ratsastaja, aina hänen hevosensa, joka\nyritti epätoivoisesti, älykkäästi, miltei kuin ihminen, luisui\ntakaisin, sillä sen etujalat eivät tavanneet kestävää tukikohtaa. Se\nvaipui takaisin veteen tuskallisesti päristellen ja oli monesti haudata\nratsastajan allensa.\n\nCharny oivalsi, että mitä ei hänen hevosensa, rotu- ja valioeläin,\nharjaantuneen ratsastajan johdolla pystynyt tekemään, siihen ei liioin\npystyisi ratsuosaston neljäsataa hevosta.\n\nSe oli siis turhaa yritystä. Kohtalo oli voimakkaampi. Kuningas ja\nkuningatar olivat hukassa, ja koska heitä ei voitu pelastaa, oli\ntäytettävä muuan velvollisuus, oli tuhouduttava heidän mukanaan.\n\nHän yritti vielä kerran, turhaan kuten ennenkin. Tämän ponnistelun\naikana hän työnsi miekkansa rantasaveen puoliterää myöten.\n\nSapeli törrötti maasta turhana tukena hevoselle, mutta sitä saattoi\nratsastaja käyttää hyväkseen.\n\nNiinpä Charny hellittikin jalustimet ja ohjakset ja jätti ratsun\nselviytymään omin voimin tästä kohtalokkaasta vedestä. Hän ui miekkaa\nkohden, tarttui siihen, kohottautui sen varassa ylemmä, sai jonkun\ntovin turhaan, ponnisteltuaan jalkansa miekan tuelle ja hypähti siitä\nrannalle.\n\nHän kääntyi ja näki vastakkaisella rannalla markiisi de Bouillén\npoikineen vuodattavan voimattoman kiukun kyyneliä ja sotilaitten\nseisovan synkkinä, liikkumattomina, sillä he käsittivät, että sen\nkamppailun jälkeen, josta Charny oli selviytynyt, olisi turhaa yrittää\npäästä tuon voittamattoman kanavan yli.\n\nMarkiisi de Bouillé varsinkin väänteli käsiään epätoivoisena, hän,\njonka kaikki yritykset olivat tähän asti onnistuneet, hän, jonka\nkaikkia tekoja menestys oli suosinut, hän, jonka mukaan armeijassa oli\nsyntynyt puheenparsi: _Onnekas kuin Bouillé_.\n\n»Voi, herrat», huudahti hän viiltävällä äänellä, »sanokaa vielä, että\nminä olen onnekas!»\n\n»Sitä emme sano, herra kenraali», vastasi Charny toiselta rannalta,\n»mutta olkaa levollinen, minä sanon, että olette tehnyt mitä ihminen\nsuinkin voi, ja kun minä sen sanon, minua uskotaan. Hyvästi, kenraali!»\n\nJa Charny lähti matkalle jalkaisin, loan tahraamana, likomärkänä,\nvailla miekkaa, joka oli jäänyt kanavaan, aseettomana, sillä hänen\npistooliensa ruuti oli kastunut, ja katosi puiden sekaan, joita oli\nistutettu tien varrelle kuin metsästä lähteviksi vartijoiksi.\n\nSamaa tietä oli kuljetettu kuningasta ja kuninkaallisen perheen\nvankeja. Hänen oli vain vaellettava sitä tietä tavatakseen heidät.\n\nMutta ennenkuin poikkesi tälle tielle, hän kääntyi vielä kerran ja\nnäki tuon kirotun kanavan toisella rannalla markiisi de Bouillén\njoukkoineen, jotka vaikka tiesivätkin hyvin, etteivät voisi\njatkaa matkaa eteenpäin, eivät vielä olleet päättäneet lähteä\nperäytymismatkalle.\n\nHän viittasi heille viimeisen tervehdyksen, kiiruhti sitten tielle,\njoutui tienmutkaan ja katosi näkyvistä.\n\nMutta hänen täytyi välttää sitä tavatonta hälinää, joka kulki hänen\nedellään ja jonka synnyttivät kymmentuhantisen ihmisjoukon huudot,\nhoilaukset, uhkailut, naurunhohotukset ja sadattelut.\n\n\n\n\nIII\n\nLähtö\n\n\nYleisesti tiedetään, kuinka kuningas lähti.\n\nMutta meidän on mainittava pari sanaa tästä lähdöstä ja tästä matkasta.\nNiiden kuluessa me näemme niiden uskollisten palvelijain ja viimeisten\nystävien, jotka kohtalo, sattuma tai alttius oli ryhmittänyt kuolevan\nkuninkuuden ympärille, joutuvan täyttämään kohtalon heille määräämät\ntehtävät.\n\nPalatkaamme siis herra Saussen taloon.\n\nOlemme jo maininneet, että samalla hetkellä kun. Charny hyppäsi\nikkunasta maahan, ovi aukeni ja Billot ilmestyi kynnykselle.\n\nHänen kasvonsa näyttivät synkiltä, hänen katseensa, jonka yläpuolella\najatustyö pani kulmakarvat rypistymään, oli tutkiva ja syvä. Hän\nsilmäili kaikkia murhenäytelmän henkilöitä, mutta tämän silmäilyn\naikana hänen katseensa näytti huomaavan vain seuraavat kaksi seikkaa:\n\nCharnyn paon — se oli ilmeinen tosiasia. Kreivi ei ollut enää paikalla\nja herra de Damas sulki juuri ikkunaa hänen jälkeensä. Jos Billot\nolisi kumartunut ikkunasta ulos, olisi hän nähnyt kreivin kiipeämässä\npuutarhamuurin yli;\n\nJa että kuningattaren ja herra de Romeufin kesken oli solmittu\njonkunlainen sopimus, jonka mukaan de Romeuf oli luvannut kaikki mitä\nvoi luvata, pysyä näet puolueettomana.\n\nBillotin takana oli eteishuone täynnä rahvasta, aseina pyssyt,\nviikatteet ja sapelit. Tilanhoitajan kädenliike oli työntänyt miehet\nsiihen huoneeseen.\n\nNäihin miehiin näytti muuten tehoavan jokin magneettinen voima. Se pani\nheidät tottelemaan tätä päällikköä, joka oli kansanmies kuten hekin ja\njossa he vaistosivat samaa isänmaallisuutta tai oikeammin samaa vihaa,\nmitä hekin tunsivat.\n\nBillot silmäili taakseen. Katse, jonka hän sai näiltä aseellisilta\nmiehiltä, sanoi hänelle, että hän voisi luottaa heihin siinäkin\ntapauksessa, että täytyisi ryhtyä väkivaltaisuuksiin.\n\n»No», kysyi hän de Romeufilta, »ovatko he päättäneet lähteä?»\n\nKuningatar loi Billotiin sivusilmäyksen, joka olisi muuttanut poroksi\njokaisen kehen hän sen suuntasi, jos hän olisi voinut saada siihen\nsalaman voiman.\n\nMitään vastaamatta hän istuutui ja tarttui tuolin käsinojaan, ikäänkuin\nolisi mielinyt siitä ponnahtaa ylös.\n\n»Kuningas pyytää vielä odottamaan jonkun tovin», vastasi de Romeuf.\n»Kukaan ei ole nukkunut tänä yönä ja heidän majesteettinsa ovat tuiki\nuuvuksissa.»\n\n»Herra de Romeuf», sanoi Billot, »te tiedätte hyvin, etteivät heidän\nmajesteettinsa pyydä jonkun tovin odotusaikaa senvuoksi, että ovat\nväsyksissä, vaan koska he toivovat, että niinä odotushetkinä markiisi\nde Bouillé ehtisi saapua. Mutta», lisäsi Billot teeskentelevästi,\n»heidän majesteettinsa varokoot, sillä jos he kieltäytyvät lähtemästä\nvapaaehtoisesti, heidät raahataan jaloistaan vaunuille asti».\n\n»Kurja heittiö!» huudahti de Damas ja syöksyi miekka ojossa Billotiin\npäin.\n\nMutta Billot kääntyi selin ja pani käsivarret ristiin rinnalleen.\n\nHänen ei tosiaankaan tarvinnut itse puolustautua. Kahdeksan-kymmenen\nmiestä syöksyi eteisestä sisähuoneeseen ja de Damas huomasi kymmenen\nerilaisen aseen uhkaavan häntä yhtaikaa.\n\nKuningas huomasi, että yksi ainoa sana tai ele riittäisi tuhoamaan\nmolemmat henkivartijat, de Choiseulin ja de Damasin ynnä ne pari kolme\nupseeria tai aliupseeria, jotka seisoivat hänen lähellään.\n\n»Hyvä on», sanoi hän, »valjastuttakaa hevoset. Me lähdemme.»\n\nRouva Brunier, toinen kuningattaren naisista, kiljahti ja pyörtyi.\n\nSe huuto havahdutti molemmat lapset.\n\nNuori kruununprinssi alkoi itkeä.\n\n»Ah, hyvä herra», sanoi kuningatar Billotille, »eikö teillä siis ole\nlasta, koska voitte olla näin tyly äidille?»\n\nBillot hätkähti, mutta sitten hän vastasi katkerasti hymyillen:\n\n»Ei, madame, minulla ei ole enää lasta.»\n\nKuninkaalle hän sanoi:\n\n»Ei ole tarvis valjastuttaa hevosia, ne ovat jo valjaissa.»\n\n»Ajattakaa vaunut siis esille.»\n\n»Ne ovat jo portin edessä.»\n\nKuningas lähestyi katuikkunaa ja näki portin edessä täysin valjastetut\najoneuvot. Tavattoman katuhälinän takia hän ei ollut kuullut niiden\ntuloa.\n\nRahvas huomasi kuninkaan ruutujen takaa.\n\nHirveä huuto tai oikeammin hirveä uhkankiljunta kohosi ilmoille.\nKuningas kalpeni.\n\nHerttua de Choiseul lähestyi kuningatarta.\n\n»Mitä teidän majesteettinne käskee?» kysyi hän. »Minä ja minun toverini\npidämme parempana kuolla kuin katsella, mitä täällä tapahtuu.»\n\n»Luuletteko kreivi de Charnyn pelastuneen?» kuiskasi kuningatar\nnopeasti.\n\n»Kyllä, olen siitä ihan varma», vastasi herttua.\n\n»Hyvä on, lähtekäämme. Mutta taivaan tähden, älkää jättäkö meitä, te ja\nystävänne. Rukoilen sitä enemmän teidän takianne kuin, meidän!»\n\nKuningas käsitti, mitä kuningatar pelkäsi.\n\n»Tosiaankin», virkkoi hän, »herrojen de Choiseulin ja de Damasin\npitäisi seurata meitä, mutta minä en näe heidän hevosiaan».\n\n»Se on totta», huomautti de Romeuf Billotille, »me emme voi estää näitä\nherroja seuraamasta kuningasta ja kuningatarta».\n\n»Nämä herrat», sanoi Billot, »seuratkoot kuningasta ja kuningatarta,\njos voivat. Meidän saamamme ohjeet käskevät tuoda kuninkaan ja\nkuningattaren takaisin eivätkä puhu mitään näistä herroista.»\n\n»Mutta minä», sanoi kuningas äänessä pontta, jota ei olisi voinut\nodottaakaan, »minä selitän, etten lähde ollenkaan, elleivät nämä herrat\nsaa hevosiaan».\n\n»Mitä tästä arvelette?» kysyi Billot miehiltä, joita huone oli täynnä.\n»Kuningas ei lähde, elleivät nuo herrasmiehet saa hevosiaan.»\n\nMiehet purskahtivat nauramaan.\n\n»Minä menen toimittamaan ne esille», sanoi de Romeuf.\n\nMutta herttua de Choiseul sulki häneltä tien ja sanoi:\n\n»Älkää poistuko heidän majesteettiensa luota! Saamanne tehtävä\nantaa teille jonkunmoista vaikutusvaltaa noihin miehiin ja\nteidän kunnia-asianne on, ettei hiuskarvaakaan katkaista heidän\nmajesteettiensa päästä.»\n\nHerra de Romeuf pysähtyi.\n\nBillot kohautti olkapäitään.\n\n»Hyvä on», sanoi hän, »minä menen».\n\nJa hän lähti huoneesta ensimmäisenä.\n\nMutta kynnyksellä hän kääntyi ja sanoi kulmakarvat kurtussa:\n\n»Minua seurataan, eikö niin?»\n\n»Oh, olkaa huoleti», vastasivat miehet naurussa suin, mikä todisti,\nettä kaikkinaiseen hangoitteluun he suhtautuisivat säälimättömästi.\n\nJa silloisessa kiihtymystilassaan nämä miehet eivät tosiaankaan olisi\nkaihtaneet käydä käsiksi kuninkaallisen perheen jäseniin tai ampua\njokaista, joka yrittäisi paeta.\n\nBillotin ei tarvitsisi palata.\n\nYksi miehistä seisoi ikkunan ääressä ja katseli, mitä kadulla tapahtui.\n\n»Kas tuolla ovat hevoset», sanoi hän. »Nyt matkaan!»\n\n»Matkaan!» toistivat hänen toverinsa äänellä, jossa ei ollut tilaa\nkeskustelulle.\n\nKuningas lähti ensimmäisenä.\n\nHerttua de Choiseul tarjosi käsivartensa kuningattarelle, herra de\nDamas madame Elisabethille. Heitä seurasi rouva de Tourzel molempien\nlapsien kanssa ja heidän ympärilleen ryhmittyneinä tämän uskollisen\npikkujoukon muut jäsenet.\n\nKansalliskokouksen lähettinä herra de Romeufillä oli eräänlainen pyhä\ntehtävä varjella erikoisesti kuninkaallista saattuetta.\n\nMutta on myönnettävä, että herra de Romeuf itse tarvitsi silmälläpitoa.\nHuhu tiesi jo kertoa, ettei hän ainoastaan ollut pannut veltosti\ntäytäntöön kansalliskokouksen määräyksiä, vaan oli lisäksi, ellei\nihan aktiivisesti niin ainakin toimettomuudellaan edistänyt kuninkaan\nuhrautuvimman palvelijan pakoa ja että tämä kuulemma oli poistunut\nheidän majesteettiensa luota viemään markiisi de Bouillélle määräystä\nrientää nopeasti heidän avukseen.\n\nSiitä johtui, että ilmestyessään kynnykselle herra de Romeuf kuuli\nympärillään uhkailevaa murinaa, josta erottuivat sanat _aatelinen_\nja _petturi_, kun sen sijaan Billot oli saanut toiminnalleen kansan\nsiunauksen, sillä rahvas näytti olevan valmis tunnustamaan hänet\nainoaksi johtajakseen.\n\nVaunuihin astuttiin samassa järjestyksessä, missä oli tultu portaat\nalas.\n\nMolemmat henkivartijat asettuivat paikoilleen.\n\nAlas tultaessa herra de Valory oli lähestynyt kuningasta.\n\n»Sire», oli hän sanonut, »toverini ja minä pyydämme erästä\nsuosionosoitusta teidän majesteetiltanne».\n\n»Minkälaista, hyvät herrat?» vastasi kuningas kummastellen, että hänkin\nvielä voisi myöntää jonkin suosionosoituksen.\n\n»Sire, sen, että me saisimme esiintyä palvelijoinanne, koska meillä ei\nenää ole kunniaa palvella teitä sotilaina.»\n\n»Palvelijoina, hyvät herrat!» huudahti kuningas. »Mahdotonta!»\n\nMutta herra de Valory kumarsi.\n\n»Sire», sanoi hän, »siinä asemassa, missä teidän majesteettinne nyt\non, tuntuu meistä, että se paikka olisi kunniaksi kuninkaallisille\nprinsseille ja sitäkin suurempi kunnia meidän laisillemme\nvähäpätöisille aatelismiehille».\n\n»Olkoon niin, hyvät herrat», sanoi kuningas kyynelet silmissä. »Jääkää\nälkääkä jättäkö meitä enää milloinkaan!»\n\nSiten nämä kaksi nuorukaista joutuivat päästämään oikeaan valoon\nliveripukunsa ja tekaistut lähettitoimensa ja istuutuivat entisille\npaikoilleen.\n\nHerttua de Choiseul sulki vaunujen oven.\n\n»Hyvät herrat», sanoi kuningas, »minä annan nimenomaisen määräyksen,\nettä minut viedään Montmédyyn. Ajomiehet, Montmédyyn!»\n\nMutta yksi ääni, suunnaton ääni, ei yhden kansan ääni, vaan kymmenen\nkansan ääni hurisi:\n\n»Pariisiin, Pariisiin!»\n\nKun syntyi hetkeksi hiljaisuus, osoitti Billot miekkansa kärjellä\ntietä, jota oli kuljettava, ja komensi:\n\n»Ajomiehet, Clermontin tielle!»\n\nAjoneuvot nytkähtivät noudattaakseen tätä määräystä.\n\n»Minä haastan teidät kaikki todistajiksi, että minulle tehdään\nväkivaltaa», sanoi Ludvig XVI.\n\nSitten tuo poloinen kuningas, väsyneenä tähän tahdonponnisteluun, joka\nylitti kaikki hänen tähän asti esittämänsä, vaipui vaunujen perälle\nkuningattaren ja madame Elisabethin väliin.\n\nAjoneuvot jatkoivat matkaansa.\n\nViisi minuuttia kului ja vaunut olivat kulkeneet tuskin kahtakaan sataa\naskelta, kun takaa alkoi kuulua kovaäänistä huutoa.\n\nKuningatar, joka istui sopivimmalla paikalla ja joka luonteeltaan oli\ntoisia vilkkaampi, kurkisti ensimmäisenä vaunujen ovesta ulos.\n\nMutta miltei samassa hän vetäytyi takaisin vaunuihin ja peitti kasvot\nkäsillään.\n\n»Voi, meitä onnettomia!» huudahti hän. »Herttua de Choiseul murhataan!»\n\nKuningas yritti nousta paikaltaan, mutta kuningatar ja madame Elisabeth\npidättivät hänet ja painoivat hänet takaisin keskelleen. Vaunut\nkääntyivät samassa kadunkulman taa. Olisi ollut mahdotonta nähdä, mitä\ntapahtui kahtakymmentä askelta tuonnempana.\n\nOli tapahtunut seuraavaa:\n\nHerra Saussen portin kohdalla herttua de Choiseul ja de Damas olivat\nhypänneet satulaan, mutta herra de Romeufin hevonen — hän olikin tullut\npostikyydillä — oli kateissa.\n\nHerrat de Romeuf ja de Floirac sekä ajutantti Foucq kulkivat siis\njalan. He toivoivat löytävänsä jostakin rakuunien tai husaarien\nhevosia, mikäli uskollisina pysyneet rakuunat tai husaarit antaisivat\nheille hevosensa, tai he tapaisivat jonkun isäntiensä hylkäämän\nhevosen, koska husaareista suurin osa veljeili rahvaan parissa ja joi\nmaljoja kansan kunniaksi.\n\nTuskin oli ajettu viittätoistakaan askelta, kun herttua de Choiseul\nhuomasi saattamiensa vaunujen vierestä, että herrat de Romeuf, de\nFloirac ja Foucq olivat vaarassa joutua väentungoksen kuolettavaan\npuserrukseen.\n\nHän pysähtyi, jätti vaunut oman onnensa nojaan ja arvellen, että\nherra de Romeuf saamansa tehtävän nojalla voisi niiden neljän\nmiehen joukosta, jotka nyt olivat samanlaisessa vaarassa, tehdä\nkuninkaalliselle perheelle parhaimman palveluksen, hän huusi\npalvelijalleen, James Brisackille, joka niinikään oli keskellä tungosta:\n\n»Toinen hevoseni herra de Romeufille!»\n\nTuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun ärtynyt joukko kiertyi muristen\nhänen ympärilleen ja huusi:\n\n»Se on kreivi de Choiseul, yksi niistä, jotka tahtoivat ryöstää\nkuninkaan! Kuolema ylimykselle, kuolema petturille!»\n\nJokainen tietää, kuinka nopeasti kiihtyneessä kansanjoukossa teko\nseuraa uhkausta.\n\nHerttua de Choiseul riuhtaistiin satulasta alas ja hän katosi siihen\nhirveään kurimukseen, jota sanotaan joukoksi ja josta tänä tappavien\nintohimojen aikakautena harvoin pääsi lähtemään muuten kuin riekaleina.\n\nMutta samalla hetkellä, kun hän kaatui, riensi viisi miestä hänen\navukseen.\n\nNe viisi olivat de Damas, de Floirac, de Romeuf, ajutantti Foucq ja\npalvelija James Brisack, jonka käsistä riuhtaistiin hänen taluttamansa\nhevonen ja joka näin vapauduttuaan saattoi ryhtyä auttamaan isäntäänsä.\n\nSiinä syntyi hetkeksi hirveä käsikähmä, sekamelska, jota voisi verrata\nantiikin ajan kansojen tai meidän päiviemme arabialaisten taisteluihin,\nkun ne kamppailevat haavoittuneitten tai vainajien ruumiiden ympärillä.\n\nKaikeksi onneksi de Choiseul ei ilmeisestikään ollut kuollut eikä\nhaavoittunut tai oli haavoittunut vain lievästi, vaikka häneen olikin\nisketty vaarallisilla aseilla.\n\nMuuan santarmi väisti muskettinsa piipulla häneen suunnatun\nviikatteeniskun. James Brisack torjui toisen sauvalla, jonka oli\nsiepannut erään hyökkääjän kädestä.\n\nSauva katkesi kuin ruusupuun oksa, mutta sivulle kääntynyt isku\nhaavoitti vain herttuan hevosta.\n\nAjutantti Foucq älysi silloin huutaa:\n\n»Tänne, rakuunat!»\n\nJotkut sotamiehet noudattivat kutsua ja häpeissään, jos sallisivat\nmiehen, joka oli heitä komentanut, tulevan murhatuksi, he raivasivat\ntien hänen luokseen.\n\nHerra de Romeuf syöksyi nyt esiin.\n\n»Kansalliskokouksen nimessä, jonka valtuuttama edustaja minä olen,\nja kenraali Lafayetten nimessä, jonka lähetti minä olen», huusi hän,\n»viekää nämä herrat kaupunginvaltuustoon!»\n\nKansalliskokouksen ja kenraali Lafayetten nimillä oli silloin vielä\nkansanomainen leima, ja ne tepsivät heti.\n\n»Kaupunginvaltuustoon, kaupunginvaltuustoon!» huusivat monet äänet.\n\nAvuliaat miehet tekivät yhteisen ponnistuksen ja herttua de Choiseulia\nja hänen tovereitaan alettiin raahata kaupungintalolle päin.\n\nMatkaa kesti puolitoista tuntia. Jokainen minuutti tästä puolestatoista\ntunnista oli kuoleman uhkaa tai murhan yritystä. Tie, jonka vankien\npuolustajat raivasivat, kulki sapelinterien, heinähankojen piikkien ja\nviikatteitten kärkien välitse.\n\nLopulta tultiin kaupungintaloon. Yksi ainoa virkamies oli jäänyt sinne\nja hän kauhistui vastuuta, joka nyt tuli hänen kestettäväkseen.\n\nPäästäkseen tästä vastuusta hän määräsi, että herrat de Choiseul,\nde Damas ja de Floirac pantaisiin vankikoppiin kansalliskaartin\nvartioitaviksi.\n\nHerra de Romeuf selitti silloin, ettei halunnut jättää herttuaa, joka\nhänen takiaan oli joutunut kärsimään kaikki mitä oli tapahtunut.\n\nValtuuston virkamies määräsi tällöin, että herra de Romeuf saisi\nseurata toisia vankikoppiin.\n\nHerttua de Choiseulin viittauksesta hänen palvelijansa, joka oli liian\nvähäpätöinen henkilö, jotta hänestä olisi piitattu, poistui.\n\nHänen ensimmäinen tehtävänsä — älkäämme unohtako, että James Brisack\noli tallimies — oli lähteä hakemaan ratsuja.\n\nHän sai kuulla, että hevoset, miltei kaikki hyvässä kunnossa, olivat\nerään majatalon pihalla vahtisotamiesten varioimina.\n\nTästä seikasta varmennuttuaan hän meni erääseen kahvilaan, tilasi\nteetä, kynän ja mustetta ja kyhäsi rouva de Choiseulille ja rouva de\nGrammontille kirjeen, jossa hän rauhoitti heitä heidän poikansa ja\nveljenpoikansa kohtalosta, sillä tämä oli ilmeisesti pelastettu samalla\nhetkellä, jolloin hän joutui vangiksi.\n\nPoloinen James Brisack meni tapahtumien edelle mainitessaan nämä\nhyvät uutiset. Herttua de Choiseul oli tosin vanki, herttua oli tosin\nvankikopissa, herttuaa vartioi tosin kaupungin miliisi, mutta tämän\nvankikopin henkireikien eteen oli unohdettu panna vartijat ja näistä\nhenkirei’istä vankeihin ammuttiin monta laukausta.\n\nVankien täytyi piiloutua kopin nurkkiin.\n\nTätä melko kestämätöntä tilannetta kesti neljäkolmatta tuntia ja\nihmeteltävän alttiina toverina herra de Romeuf kieltäytyi jättämästä\ntovereitaan.\n\nVasta kesäkuun 23 päivänä, kun Verdunin kansalliskaarti saapui\npaikalle, herra de Romeuf sai aikaan, että vangit siirrettiin toiseen\nkoppiin, ja hän jätti heidät vasta kun oli saanut upseereilta\nkunniasanan, että heitä vartioitaisiin hyvin, kunnes heidät\nsiirrettäisiin ylemmän asteen vankilaan.\n\nPoloisen Isidor de Charnyn ruumis raahattiin erään kankurin taloon,\nmissä hartaat, mutta vieraat kädet käärivät hänet kuolinliinoihin — hän\noli siis vähemmän onnellinen kuin hänen veljensä Georges, jolle tämän\nviimeisen palveluksen olivat tehneet veljenkädet, Gilbertin ja Billotin\nystävänkädet.\n\nSillä silloin vielä Billot oli ollut altis ja kunnioittava ystävä\nOlemme nähneet, kuinka tämä ystävyys, tämä alttius ja tämä kunnioitus\nolivat muuttuneet vihaksi, yhtä heltymättömäksi vihaksi kuin tämä\nystävyys, tämä alttius ja tämä kunnioita» oli ollut syvää.\n\n\n\nIV\n\nTuskien tie\n\n\nSillävälin kuninkaallinen perhe jatkoi matkaansa Pariisia kohden\nkulkien tietä, jota voisimme sanoa _tuskien tieksi_.\n\nAh, Ludvig XVI:lla ja Marie-Antoinettella oli heilläkin golgatansa!\nLunastaisivatko he tällä kauhealla kärsimysuhrillaan kuninkuuden\nsynnit, kuten Jeesus Kristus oli lunastanut maailman synnit? Sitä\nongelmaa ei menneisyys ole vielä ratkaissut, mutta tulevaisuus sen\nmeille selvittänee.\n\nMatka edistyi hitaasti, sillä hevosten oli astuttava saattojoukon\ntahtiin ja tämä saattue — johon suurimmalta osalta kuului heinähangoin,\npyssyin, viikattein, sapelein, varstoin aseistautuneita miehiä —\nlisääntyi ehtimiseen naisten ja lasten lukemattomalla laumalla.\nNaiset nostivat lapsensa korkealle päänsä päälle näyttääkseen heille\nkuninkaan, jota väkivalloin vietiin pääkaupunkiin ja jota he eivät\nolisi milloinkaan nähneetkään näittä olosuhteitta.\n\nJa keskellä tätä tungosta, joka tulvaveden lailla vyöryi tietä pitkin,\nkuninkaan isot ajoneuvot, rouva Brunierin ja rouva de Neuvillen\nrattaitten saattamina, näyttivät laivalta, joka hinaa pikkuvenettä\nperässään ja joka on hetkellä millä tahansa hukkumaisillaan aaltojen\nraivopyörteeseen.\n\nAjoittain jokin odottamaton seikka — mikäli meidän sallitaan jatkaa\näskeistä vertausta — sai tämän myrskyn riehahtamaan entistä rajumpaan\nvauhtiin. Huudot, sadattelut, uhkailut yltyivät, ihmisaallot\nkohoilivat, nousivat ja laskivat, kasaantuivat kuin vuoksilaineet ja\nhukuttivat toisinaan syvyyksiinsä koko sen aluksen, joka vaivaloisesti\nhalkoi keulallaan tätä ihmismerta, haaksirikkoiset, jotka siinä\npurjehtivat, ja pikkuveneen, jota se hinasi perässään.\n\nNäin saavuttiin Clermontiin eikä tällä puolentoista penikulman\npituisella taipaleella tuo hirveä saattue vähentynyt ollenkaan,\nsillä niiden tilalle, joiden täytyi palata kotiaskareilleen, tuli\nympäristöltä aina uutta väkeä, joka puolestaan halusi nauttia\nnäytelmästä, johon toiset jo olivat kyllästyneet.\n\nNiiden vankien joukossa, joita tämä pyörivä vankila kuljetti, joutui\netenkin kaksi kansan vihan ja uhkausten maalitauluiksi: ne poloiset\nvartijat näet, jotka istuivat vaunujen leveillä etuistuimilla.\nJoka hetki — ja siten haluttiin jotenkuten iskeä kuninkaalliseen\nperheeseen, jonka kansalliskokouksen määräys teki loukkaamattomaksi\n— joka hetki olivat pistimet suunnattuina heidän rintaansa vasten,\nviikatteet, oikeat kuoleman viikatteet, heilahtelivat heidän päänsä\npäällä, ja piikit sujuivat kuin salakavalat käärmeet puremaan terävällä\nkärjellään heidän elävää lihaansa ja nopean liikkeen jälkeen näyttivät\nisännilleen, jotka tyytyväisinä huomasivat iskun osuneen, kosteaa,\npunaista päätänsä.\n\nÄkkiä kaikki näkivät kummakseen, kuinka muuan lakiton, aseeton,\nyltyleensä lokainen mies tunkeutui joukon halki. Tervehdittyään\nkunnioittavasti kuningasta ja kuningatarta hän hypähti vaunujen\netuistuimelle ja istuutui molempien henkivartijoitten väliin.\n\nKuningattarelta pääsi pelon, ilon ja tuskan huudahdus.\n\nHän oli tuntenut Charnyn.\n\nPelon huudahdus, sillä mitä Charny teki kaikkien nähden, oli niin\nuhkarohkeaa, että oli sula ihme, kuinka hän oli päässyt tuolle\nvaaralliselle paikalle haavoittumatta.\n\nIlon huudahdus, sillä hän oli onnellinen nähdessään Charnyn välttäneen\nne tuntemattomat vaarat, joihin hän tietenkin oli pakomatkallaan\njoutunut, vaarat sitäkin suuremmat kun todellisuus, esittämättä\nerikoisesti ainoatakaan, salli mielikuvituksen loihtia esille kaikki.\n\nTuskan huudahdus, sillä hän käsitti, että huomatessaan Charnyn tulevan\nyksin ja sellaisessa kunnossa hänen oli luovuttava toivomasta markiisi\nde Bouillén apua.\n\nJoukkoa hämmästytti tuon miehen rohkeus ja se tuntui kunnioittavan\nhäntä nimenomaan hänen rohkeutensa takia. Kuullessaan melua vaunujen\ntaholta Billot, joka ratsasti saattueen etunenässä, kääntyi taakseen ja\ntunsi Charnyn.\n\n— Ah! — jupisi hän. — Olen mielissäni, ettei hänelle ole mitään\ntapahtunut. Mutta tuho perii sen mielettömän, joka nyt yrittää samaa,\nsillä ihan varmaan hän saa sen hengellään maksaa.\n\nSainte-Menehouldiin saavuttiin kehon lähetessä kahta iltapäivällä.\n\nLähtöyön unettomuus, seuraavan yön väsymys ja mielenliikutus rasittivat\nkaikkia ja etenkin kruununprinssiä. Sainte-Menehouldiin tultaessa\nlapsirukka oli kauheassa kuumeessa.\n\nKuningas määräsi pysähdyttäväksi.\n\nValitettavasti kaikista matkan varrella sivuutetuista kaupungeista\nSainte-Menehould oli pahimmin kiihtynyt tätä kovaonnista perhettä\nkohtaan, jota nyt raahattiin vankina.\n\nKuninkaan määräyksestä ei siis piitattu nimeksikään ja Billot antoi\nvastamääräyksen: vaunujen hevoset oli vaihdettava.\n\nHäntä toteltiin.\n\nKruununprinssi itki ja kysyi nyyhkytystensä lomasta:\n\n»Miksei minua riisuta ja panna nukkumaan hyvään vuoteeseeni, koska\nkerran olen sairas?»\n\nKuningatar ei voinut pidättää voihkaisua ja hänen ylpeytensä murtui\nhetkeksi.\n\nHän nosti käsivarsilleen kyynelehtivän nuoren prinssin, näytti häntä,\nkoko ruumis väristen, kansalle ja sanoi:\n\n»Ah, herrat, säälikää tätä lasta ja pysähdyttäkää!»\n\nMutta hevoset olivat jo valjaissa.\n\n»Matkaan!» komensi Billot.\n\n»Matkaan!» kertasi väkijoukko.\n\nJa kun tilanhoitaja sivuutti vaununikkunan mennäkseen jälleen joukon\netupäähän, huudahti kuningatar hänelle:\n\n»Ah, hyvä herra, sanon teille toistamiseen, ettei teillä varmaankaan\nole lasta!»\n\n»Ja minä, madame, minä puolestani toistan», vastasi Billot, katse ja\nääni synkkänä, »että minulla on ollut, muttei ole enää!»\n\n»Tehkää siis mitä haluatte», sanoi kuningatar, »te olette nyt\nväkevämmällä puolella. Mutta varokaa, ei ole toista ääntä, joka huutaa\nonnettomuutta korkeammalle kuin lasten heikko ääni!»\n\nMatkue lähti liikkeelle.\n\nKulku kaupungin halki oli julmaa. Innostus, joka valtasi mielet, kun\nnähtiin Drouet, jonka ansioksi kuninkaallisten vangitseminen luettiin,\nolisi ollut heille hirveä opetus, mikäli kuninkaita mikään voi opettaa.\nMutta näissä huudoissa Ludvig XVI ja Marie-Antoinette näkivät vain\nsokeaa raivoa, näissä isänmaanystävissä, jotka olivat vakuutettuja\nsiitä, että he pelastivat Ranskan, kuningas ja kuningatar näkivät vain\nyltiöpäisiä kapinoitsijoita.\n\nKuningas oli mykistynyt liikkumattomaksi, häpeän ja vihan hiki helmeili\nkuningattaren otsalla, madame Elisabeth, maan pinnalle eksynyt taivaan\nenkeli, rukoili hiljaa, ei itsensä puolesta, vaan veljensä, kälynsä,\nveljen poikansa ja koko tuon väkijoukon puolesta. Tämä hurskas nainen\nei erottanut niitä, joita hän piti uhreina, niistä, joita hän piti\npyöveleinä, ja samassa rukouksessa hän laski niin toiset kuin toisetkin\nHerran jalkojen juureen.\n\nSainte-Menehouldiin tultaessa kansanjoukko, joka tulvan lailla peitti\nkoko tasangon, ei mahtunut kaupungin ahtaalle kadulle.\n\nSe vyöryi kaupungin molemmille laidoille ja sitä tietä ulkopuolelle.\nMutta kun Sainte-Menehouldiin pysähdyttiin vain vaihtamaan hevoset,\nsyöksyi se kaupungin toisessa päässä entistä kiihkeämpänä vaunuja\nvastaan.\n\nKuningas oli uskonut — ja se usko kenties oli työntänyt hänet tälle\nväärälle tielle — kuningas oli uskonut, että vain Pariisin mieliala\noli johdettu harhaan. Hän oli luottanut kelpo maaseutuunsa. Ja nyt\ntämä kelpo maaseutu ei ainoastaan hylännyt häntä, vaan kääntyi\nsäälimättömänä häntä vastaan. Sama maaseutu oli pelästyttänyt herttua\nde Choiseulin Pontde-Sommevellessä, se oli vanginnut herra Dandoinsin\nSainte-Menehouldissa, se oli ampunut herra de Damasia Claramuntissa,\nse oli surmannut Isidorin kuninkaan silmien edessä. Kaikki nousi\ntätä pakoa vastaan, yksinpä se pappikin, jonka ritari de Bouillé oli\nsaappaansa korolla lingonnut maantielle.\n\nJa vielä pahemmin olisi ollut laita, jos kuningas olisi voinut\nnähdä, mitä tapahtui keskuspaikoissa, kaupungeissa ja kylissä,\njoihin saapui uutinen hänen vangitsemisestaan. Siinä tuokiossa\nkoko asujamisto riehahti kapinaan. Naiset sieppasivat syliinsä\nkapalolapset, äidit taluttivat kädestä niitä, jotka osasivat jo\nkävellä, miehet varustautuivat aseilla; kaikki aseet otettiin mukaan,\nniitä riippui miesten vaatteista tai niitä kannettiin olkapäillä.\nHe riensivät paikalle, eivät muodostaakseen kuninkaan saattuetta,\nvaan surmatakseen kuninkaan, kuninkaan, joka elonkorjuun hetkellä\n— vaivainen sato Châlonsin tienoon köyhässä Champagnessa, joka on\nniin köyhä, että omalla ilmeikkäällä kielellään kansa sanoo sitä\n_täiseksi Chamgapneksi_ — kuninkaan, joka elonkorjuun hetkellä lähtee\nnoutamaan ryöstönhimoisia pandureja, varastelevia husaareja, jotta\nnämä tälläisivät sadon ratsujensa kavioihin! Mutta kolme enkeliä oli\nsuojelemassa kuninkaallisia vaunuja: Pikku kruununprinssipoloinen,\njoka yhä sairaana itki äitinsä sylissä, kuninkaallinen prinsessa,\njoka kauniina — hän oli häikäisevä, punatukkainen kaunotar — seisoi\nvaunun oviaukossa ja katseli kaikkea tätä menoa kummastunein, mutta\nlujin silmin, ja madame Elisabeth, joka oli jo seitsemänkolmatta\nvuoden ikäinen, mutta jonka otsan, ruumiin ja sielun puhtaus kruunasi\nkaikkein nuorekkaimmalla sädekehällä. Nämä aseelliset miehet näkivät\nkaiken tämän ja vielä enemmänkin: kuningattaren kumartuneena lapsensa\nyli ja murtuneen kuninkaan. Heidän vihansa lauhtui, se vaati toista\nkohdetta, johon voisi purkautua. He alkoivat sadatella henkivartijoita,\nhe ilkkuivat heitä, sanoivat heitä — näitä yleviä, uhrautuvia miehiä!\n— kurjiksi vätyksiksi ja pettureiksi. Ja näille kiihtyneille päille,\njoista useimmat olivat hatuttomat ja vielä useammat kapakoissa nautitun\nhuonon viinin kuumentamat, valoi kesäkuun aurinko hellettään ja\nheijasti sateenkaaren liekkejä siihen liidunvalkoiseen tomuun, joka\ntämän suunnattoman saattueen jaloissa kohosi ilmaan.\n\nMitä tämä kuningas, jolla ehkä vielä oli joitakin harhakuvitelmia,\nolisi sanonut, jos hän olisi nähnyt erään miehen lähtevän Mézièresistâ,\npyssy olalla, taivaltamaan kolmessa vuorokaudessa kuusikolmatta\npenikulmaa surmatakseen kuninkaan, tapaavan hänet Pariisissa ja\nPariisissa, nähtyään hänet niin kurjana, niin onnettomana, niin\nnöyryytettynä, ravistavan päätänsä ja luopuvan aikeestaan.\n\nMitä hän olisi sanonut, jos hän olisi nähnyt erään nuoren puusepän —\njoka ei epäillyt, ettei kuningasta heti pakonsa jälkeen tuomittaisi\nkuolemaan — lähtevän Bourgognen sydänmailta ja kiitävän maantietä\npitkin ehtiäkseen olemaan läsnä tätä tuomiota laadittaessa ja\nsitä täytäntöön pantaessa? Matkalla muuan puuseppä-mestari sai\nhänet käsittämään, että tie oli pitempi kuin hän oli luullutkaan,\nja neuvoi häntä jäämään veljeilemään hänen kanssaan. — Nuori\npuuseppä jäi tosiaankin vanhan mestarin luokse ja nai hänen\ntyttärensä. [Nämä molemmat jutut on kertonut Michelet, maalauksellinen\nrunoilija-historioitsija. Hän mainitsee molempien sankarien nimetkin,\nhänen kertomuksensa majesteetillisuus sallii hänen sen tehdäkin.]\n\nMitä Ludvig XVI näki, oli kenties ilmeekkäämpää, mutta vähemmän\njulmaa, sillä olemme jo maininneet, että viattomuuden kolminkertainen\nkilpi suojasi hänet kansan vihalta ja sai sen kohdistumaan hänen\npalvelijoihinsa.\n\nSainte-Menehouldista oli edetty arviolta pari kilometriä, kun peltojen\npoikki nähtiin karauttavan täyttä neliä erään iäkkään aatelismiehen,\nPyhän Ludvigin järjestön ritarin. Napinreiässä näkyi hänen\nkunniamerkkinsä. Rahvas luuli, että häntä kannusti pelkkä uteliaisuus\nja teki hänelle tilaa. Vanha ylimys lähestyi vaununovea, hattu kädessä,\ntervehti kuningasta ja kuningatarta ja puhutteli heitä majesteeteiksi.\nVäkijoukko oli juurikään todennut, millä taholla oli oikea voima ja\ntodellinen majesteetti, ja närkästyi, kun sen vangeille annettiin\narvonimi, joka kuului sille itselleen. Se alkoi murista ja esiintyä\nuhkaavasti.\n\nKuningas oli jo alkanut ymmärtää tuon murinan, hän oli kuullut sen\nVarennesissa, hän arvasi sen merkityksen.\n\n»Hyvä herra», sanoi hän Pyhän Ludvigin järjestön ritarille, »kuningatar\nja minä olemme syvästi liikutettuja alttiudestanne, jota olette meille\nosoittanut näin julkisella tavalla, mutta, Jumalan tähden, poistukaa,\nhenkenne ei ole täällä turvassa!»\n\n»Minun elämäni on kuninkaan», vastasi iäkäs ritari, »ja elämäni\nviimeinen päivä on kaunein, jos kuolen kuninkaani puolesta!»\n\nJotkut kuulivat nämä sanat ja murina alkoi yltyä.\n\n»Poistukaa, hyvä herra, poistukaa!» kehoitti kuningas..\n\nSitten hän kumartui ikkunasta ulos ja sanoi:\n\n»Tehkää tilaa, hyvät ystävät, tehkää tilaa herra de Dampierrelle!»\n\nLähinnä seisovat, jotka kuulivat kuninkaan pyynnön, suostuivat\nja tekivät tilaa. Valitettavasti ratsastaja ja hevonen joutuivat\nkauempana tungokseen. Ratsastaja hoputti hevostaan ohjaksilla ja\nkannuksilla, mutta väkijoukko oli niin kiinteä, ettei se itsekään\nkyennyt hallitsemaan liikkeitään. Jotkut likistykseen joutuneet naiset\nparahtivat, joku pelästynyt lapsi alkoi itkeä, miehet heristivät\nnyrkkejään ja itsepäinen vanhus kohotti ruoskansa. Uhkaukset muuttuivat\nulvonnaksi, tämä raisu jalopeuranomainen kansanviha puhkesi tekoihin.\nHerra de Dampierre oli jo tämän ihmismetsän laidalla, hän iski\nkannukset hevosensa kupeihin, ratsu loikkasi komeasti ojan yli ja\nnelisti vainioille päin. Tällöin vanhus kääntyi taakseen, heilautti\nhattuaan ja huusi: »Eläköön kuningas!» Viimeinen kunnianosoitus\nhallitsijalle, mutta hirveä loukkaus kansaa kohtaan.\n\nKajahti laukaus. Vanhus tempasi pistoolinsa ja vastasi laukaukseen.\n\nSilloin kaikki, joilla oli pyssy, laukaisivat aseensa tuota mieletöntä\nkohden.\n\nLuotien lävistämänä ratsu kaatui.\n\nOliko ratsastaja haavoittunut vai kuollut tuohon hirveään\nluotisateeseen? Kukaan ei tiedä. Väkijoukko vyöryi kuin tulvavesi\npaikalle, mihin ratsastaja hevosineen oli kaatunut, noin viidenkymmenen\naskeleen päähän kuninkaan vaunuista. Siellä syntyi sellainen hälinä,\njoka usein riehuu ruumiitten ympärillä, täydellinen sekamelska,\nmuodoton temmellys, huutojen ja mekastuksen kurimus, ja sitten äkkiä\nnähtiin piikin kärjessä valkohapsinen miehenpää.\n\nSe oli poloisen de Dampierren pää.\n\nKuningatar kiljahti ja lyyhistyi vaunujen perälle.\n\n»Kummitukset, ihmissyöjät, murhaajat!» ärjyi Charny.\n\n»Olkaa vaiti, olkaa vaiti, herra kreivi», kehoitti Billot, »muutoin en\nvoi taata henkeänne».\n\n»Mitä siitä, olen väsynyt elämään», vastasi Charny. »Voiko minulle\nsattua pahempaa kuin veli-rukalleni on sattunut?»\n\n»Veljenne oli rikollinen, te ette ole», sanoi Billot.\n\nCharny yritti hypätä istuimelta alas, mutta henkivartijat estivät sen.\nParikymmentä pistintä suuntautui häneen.\n\n— »Hyvät ystävät», sanoi Billot lujalla ja vakuuttavalla äänellään,\n»mitä tämä mies tehneekin tai sanoneekin» — ja hän osoitti\nCharnyta—»minä kiellän taittamasta hiuskarvaakaan hänen päästänsä...\nMinä olen vastuussa hänestä hänen vaimolleen.»\n\n— Hänen vaimolleen! — jupisi kuningatar hätkähtäen, ikäänkuin joku\nCharnyta uhanneista pistimistä olisi työntynyt hänen sydämeensä. —\nHänen vaimolleen! Miksi...?\n\nMiksi? Billot itsekään ei olisi voinut siihen vastata. Hän oli vedonnut\nCharnyn vaimon nimeen ja kuvaan tietäen, kuinka voimakkaasti ne nimet\ntehoovat rahvaaseen, jossa on etupäässä isiä ja aviomiehiä!\n\n\n\n\nV\n\nToivonkipinä, joka sammuu heti\n\n\nChâlonsiin tultiin myöhään. Vaunut ajoivat intendentin pihaan. Lähetit\nolivat käyneet ennakolta varaamassa huoneet.\n\nTämä piha oli täynnä kansalliskaartilaisia ja uteliaita.\n\nKatselijat oli työnnettävä syrjään, jotta kuningas pääsisi poistumaan\nvaunuista.\n\nHän astui ulos ensimmäisenä, sitten tuli kuningatar kantaen sylissään\nkruununprinssiä, sen jälkeen madame Elisabeth, kuninkaallinen prinsessa\nja viimeisenä rouva de Tourzel.\n\nKun Ludvig XVI kosketti jalallaan portaitten alinta lautaa, pamahti\nlaukaus ja luoti suhahti kuninkaan korvan ohi.\n\nOliko se murhayritys? Oliko se vain vahingonlaukaus?\n\n»Hyvä!» sanoi kuningas ja kääntyi hyvin rauhallisena. »Joku varomaton\non päästänyt pyssynsä laukeamaan.»\n\nSitten hän lisäsi kovemmin:\n\n»Olkaa varuillanne, hyvät herrat. Tapaturma voi helposti sattua.»\n\nCharny ja molemmat henkivartijat seurasivat esteettömästi\nkuninkaallista perhettä.\n\nMutta nyt jo, vahinkolaukauksen uhallakin, kuningattaresta tuntui, että\nhän astui kevyempään ilmapiiriin. Ovella, jonka eteen matkan meluava\nsaattue oli pysähtynyt, huudotkin taukosivat. Jonkunlaista säälin\nhyminääkin oli kuulunut, kun kuninkaallinen perhe astui ulos vaunuista.\nEnsimmäisessä kerroksessa nähtiin ruokapöytä, joka oli katettu niin\nylelliseksi kuin silloisissa oloissa kävi mahdolliseksi ajatella.\nVangit silmäilivät toisiaan tuiki kummastuneina.\n\nPalvelijat olivat paikoillaan heitä odottamassa. Mutta Charny\nvaati itselleen ja molemmille henkivartijoille etuoikeuden päästä\npalvelemaan. Tähän nöyryytykseen, joka meidän päivinämme voisi tuntua\nomituiselta, kreivi kätki halunsa saada olla kuninkaan lähellä ja\nvalmiina jokaisen tapahtuman varalta.\n\nKuningatar ymmärsi sen, mutta hän ei edes kääntynyt kreiviin päin, ei\nkiittänyt häntä, ei kädenpuristuksin, ei katsein eikä sanoin. Billotin\nlause: »Minä olen vastuussa hänestä hänen vaimolleen!» kajahteli\nukkosen lailla Marie-Antoinetten sydämessä.\n\nCharny, jonka hän luuli ryöstävänsä Ranskasta, Charny, jonka hän luuli\nlähtevän maanpakoon hänen kanssansa, Charny palasi hänen kanssansa\nPariisiin, Charny menisi tapaamaan Andréeta!\n\nKreivi puolestaan ei tiennyt, mitä kuningattaren sydämessä liikkui.\nHän ei voinut aavistaa, että kuningatar oli kuullut nuo sanat. Ja\nsitäpaitsi hän oli alkanut toivoa jälleen.\n\nKuten olemme maininneet, Charny oli lähetetty ennakolta tutkimaan\ntietä ja hän oli täyttänyt tämän tehtävän tunnontarkasti. Hän tunsi\nsiis pienimmänkin kylän mielialan. Chälonsissa, vanhassa kaupungissa,\njoka ei käynyt kauppaa ja jonka asujamisto oli porvaristoa,\nkoroillaan-eläjiä ja aatelisia, yleinen mielipide oli rojalistinen.\n\nSiitä johtui, että korkeat vieraat olivat tuskin ehtineet istuutua\npöytään, kun heidän isäntänsä, departementin intendentti, kumarsi\nkuningattarelle, joka odottamatta enää mitään hyvää silmäili häntä\nlevottomana, ja sanoi:\n\n»Madame, Châlonsin nuoret tytöt pyytävät armonosoitusta saada tarjota\nteidän majesteetillenne kukkia.»\n\nKuningatar kääntyi tuiki kummastuneena ensin madame Elisabethiin,\nsitten kuninkaaseen päin.\n\n»Kukkia?» sanoi hän.\n\n»Madame», jatkoi intendentti, »jos hetki on huonosti valittu tai pyyntö\nliian rohkea, niin minä annan määräyksen, etteivät nuoret tytöt tule\ntänne».\n\n»Oh, ei, ei, hyvä herra, päinvastoin!» huudahti kuningatar.\n\n»Nuoret tytöt! Kukkia! Antakaa heidän tulla!»\n\nIntendentti poistui ja hetken kuluttua kaksitoista nuorta tyttöä,\nneljäntoista kuudentoista vuoden ikäisiä, kauneimpia mitä kaupungista\noli voitu löytää, astui eteiseen ja pysähtyi kynnykselle.\n\n»Ah, astukaa sisään, lapsi kullat!» kehoitti kuningatar ja ojensi heitä\nkohden käsivartensa.\n\nMuuan tytöistä, joka oli ei ainoastaan toveriensa, vaan lisäksi heidän\nvanhempiensa ja koko kaupungin tulkki, oli opetellut kauniin puheen,\njonka hän nyt aikoi esittää, mutta kuningattaren huudahdus, hänen\navoin sylinsä ja kuninkaallisen perheen mielenliikutus hämmensivät\nlapsi-paran niin kokonaan, ettei hän keksinyt muuta kuin kyyneliä,\nja nämä sanat, jotka lähtivät hänen rintansa syvyydestä, tulkitsivat\nparhaiten yleisen mielialan:\n\n»Voi, mikä onnettomuus, teidän majesteettinne!»\n\nKuningatar otti kukkavihon ja syleili nuorta tyttöä.\n\nSillä välin Charny kumartui kuiskaamaan kuninkaalle:\n\n»Sire, tässä kaupungissa voi kenties jotakin tehdä. Kaikki ei liene\nvielä hukassa. Jos teidän majesteettinne suo minulle tunnin loma-ajan,\nniin käväisen kaupungilla ja kerron teille sitten, mitä olen nähnyt,\nkuullut tai tehnyt.»\n\n»Menkää, herra kreivi», sanoi kuningas, »mutta olkaa varovainen. Jos\nteille sattuu jotakin ikävää, ei minua voi mikään lohduttaa! Ah, onhan\njo liikaa, kun samasta perheestä on tullut kaksi vainajaa!»\n\n»Sire», vastasi Charny, »elämäni on kuninkaan, kuten oli molempien\nveljienkin!»\n\nJa hän poistui.\n\nMutta lähtiessään hän pyyhki silmästään kyynelen.\n\nTarvittiin koko kuninkaallisen perheen läsnäolo, jotta tämä\nlujatahtoinen, mutta helläsydäminen mies voisi esiintyä sinä\nstoalaisena, joka hän teeskenteli olevansa. Jouduttuaan yksikseen hän\nantoi tuskalleen vallan.\n\n»Isidor-rukka!» — mutisi hän.\n\nJa hän painoi kädellä rintaansa todetakseen, että hänen nuttunsa\ntaskussa olivat yhä herttua de Choiseulin hänelle tuomat paperit, jotka\noli löydetty hänen veljensä vaatteista ja jotka hän oli päättänyt\nlukea ensimmäisenä rauhallisena hetkenään ja lukea hartaasti kuin\ntestamenttia lukisi.\n\nNuorten tyttöjen jälkeen, joita kuninkaallinen prinsessa syleili kuin\nsisaria, tulivat esille niiden vanhemmat. Ne olivat miltei kaikki,\nkuten olemme jo maininneet, joko arvokkaita porvareita tai vanhoja\nylimyksiä. He tulivat arkoina ja pyysivät nöyrästi annonosoitusta saada\ntervehtiä onnettomia hallitsijoitaan. Kuningas nousi, kun he kulkivat\nohi, ja kuningatar sanoi heille herttaisimmalla äänellään:\n\n»Astukaa esille!»\n\nOltiinko Châlonsissa? Oltiinko Versaillesissa? Olivatko vangit\ntosiaankin nähneet pari tuntia sitten poloisen de Dampierren\nmurhattavan silmiensä edessä?\n\nPuolen tunnin perästä Charny tuli takaisin.\n\nKuningatar oli nähnyt hänen poistuvan, kuningatar näki hänen tulevan,\nmutta terävinkään katse ei olisi voinut lukea hänen kasvoistaan, mikä\nvaikutus tällä poistumisella ja palaamisella oli hänen sydämeensä.\n\n»No?» kysyi kuningas kumartuen Charnyyn päin.\n\n»Niin, sire», vastasi kreivi, »kaikki on hyvällä tolalla.\nKansalliskaarti tarjoutuu saattamaan teidän majesteettinne huomenna\nMontmédyyn.»\n\n»Oletteko siis päättäneet jotakin?»\n\n»Olemme, sire, huomattavimpien päällikköjen kesken. Huomenna ennen\nlähtöä kuningas pyytää päästä messuun. Tätä pyyntöä ei voida evätä\nteidän majesteetiltanne, sillä huomenna on juhlapäivä. Vaunut odottavat\nkuningasta kirkon portin edessä. Kirkosta poistuttuaan kuningas astuu\nvaunuihin, eläköön-huudot kajahtavat ja niiden aikana kuningas antaa\nmääräyksen kääntää ohjakset ja suunnata matkan Montmédyyn.»\n\n»Hyvä on», sanoi Ludvig XVI. »Kiitos, herra de Charny. Ellei tästä\nhuomiseen mitään erikoista tapahdu, me teemme neuvojenne mukaan...\nMutta menkää nyt levolle, te ja toverinne, te kaipaatte sitä kipeämmin\nkuin me.»\n\nKuten helposti käsittää, nuorten tyttöjen, kunnon porvarien ja kelpo\naatelismiesten vastaanotto ei vienyt kovin paljon aikaa. Kuningas ja\nkuninkaallinen perhe vetäytyivät suojiinsa kello yhdeksältä.\n\nKun he siirtyivät huoneistoonsa, näkivät he ovensa edessä vartioston,\njoka muistutti kuninkaalle ja kuningattarelle, että he olivat yhä\nvankeja.\n\nMutta tämä vartiosto teki heille kunniaa.\n\nSiitä täsmällisestä liikkeestä, jolla tämä vangitulle kuninkaalle tehty\nkunnia suoritettiin, kuningas tunsi erään vanhan soturin.\n\n»Missä olette palvellut, hyvä ystävä?» kysyi hän vahtisotilaalta.\n\n»Ranskan kaartissa, sire», vastasi tämä.\n\nToivonkipinä, joka sammuu heti\n\n»Silloin minua ei kummastuta nähdä teidät täällä», sanoi kuningas\nkuivasti.\n\nLudvig XVI ei voinut unohtaa, että heinäkuun 13 päivän jälkeen 1789\nRanskan kaarti oli mennyt kansan puolelle.\n\nKuningas ja kuningatar siirtyivät huoneisiinsa. Vartiosto oli asetettu\nmakuusuojankin oven eteen.\n\nTuntia myöhemmin vahtisotilas lähti vartiopaikaltaan hakemaan saattueen\npäällikköä. Tämä päällikkö oli Billot.\n\nBillot oli haukkaamassa kadulla illallista miesten kanssa, jotka olivat\ntulleet matkan varrella olevista kylistä, ja koettamassa houkutella\nheitä jäämään vielä seuraavaksi päiväksi.\n\nMutta suurin osa miehistä oli nähnyt, mitä he olivat halunneetkin\nnähdä, kuninkaan näet, ja enempi kuin puolet heistä tahtoi päästä\njuhlapäiväksi kotikyläänsä.\n\nBillot koetti pidätellä heitä, sillä ylimysmielisen kaupungin asenne\nhuolestutti häntä.\n\nMaaseudun rehdit miehet vastasivat hänelle.\n\n»Ellemme palaa kotikyläämme, kuka silloin järjestää juhlan Jumalalle ja\npanee liput talojemme eteen?»\n\nTämän neuvottelun keskeytti vahtisotamiehen tulo Billot ja hän\nkuiskuttelivat keskenään hyvin vilkkaasti. Sitten Billot lähetti\nhakemaan Drouetia.\n\nSama kuiskaava, vilkas, elehtivä keskustelu uusiintui.\n\nKeskustelun jälkeen Billot ja Drouet menivät postimestarin luo, joka\noli Drouetin hyvä ystävä.\n\nPostimestari käski satuloida kaksi ratsua ja kymmentä minuuttia\nmyöhemmin Billot nelisti Reimsin tiellä ja Drouet Vitry-le-Françaisin\ntiellä.\n\nPäivä koitti. Edellisen päivän saattojoukosta oli jäljellä tuskin\nkuuttasataakaan. Ne olivat joukon hurjapäisimmät tai laiskimmat.\nHe olivat viettäneet yön kaduille levitetyillä olkikuvoilla. Aamun\nsarastaessa heräillessaan he näkivät kymmenkunnan asetakkisen miehen\nmenevän intendentin taloon ja hetken kuluttua poistuvan sieltä\njuoksujalkaa.\n\nChâlonsissa oli Villeroyn kansalliskaartin komppanian majoituspaikka.\nToistakymmentä kansalliskaartilaista oli vielä kaupungissa.\n\nHe olivat käyneet saamassa ohjeet Charnylta.\n\nCharny oli käskenyt heidän pukeutua sotisopaan ja tulla ratsain kirkon\noven eteen kuninkaan poistuessa kirkosta.\n\nMiehet lähtivät valmistautumaan.\n\nKuten olemme maininneet, monet talonpojat, jotka olivat edellisenä\npäivänä kuuluneet kuninkaan saattueeseen, eivät olleet illalla\npoistuneet, sillä he olivat uuvuksissa. Mutta aamulla he alkoivat\nlaskea matkaansa, yhdet olivat neljänkymmenen, toiset kuudenkymmenen\nkilometrin päässä kotoaan. Sata tai parisataa lähti kotimatkalle\npiittaamatta toveriensa pidättelyistä.\n\nUskollisten joukko oli kutistunut neljäänsataan tai puoleen\nviidettäsataa miestä.\n\nSamansuuruiseksi voitiin laskea kuninkaalle uskollisten\nkansalliskaartilaisten joukko, puhumattakaan kuninkaallisesta kaartista\nja upseereista, joista voisi muodostaa eräänlaisen pyhän pataljoonan,\njoka näyttäisi hyvää esimerkkiä uhmaten kaikkia vaaroja.\n\nKuten tiedämme, kaupunki oli muutenkin ylimysmielinen.\n\nAamulla kello kuuden korvissa kuninkaan asialle innokkaimmat asukkaat\nolivat jalkeilla ja odottelivat intendenttitalon pihamaalla. Charny ja\nkaartilaiset olivat heidän joukossaan ja odottelivat niinikään.\n\nKuningas nousi kello seitsemältä ja ilmoitti haluavansa mennä\nkuuntelemaan messua.\n\nEtsittiin Drouetia ja Billotia, jotta heille olisi voitu esittää\nkuninkaan toivomus, mutta kumpaakaan ei löydetty.\n\nMikään ei siis estäisi kuninkaan halua täyttymästä.\n\nCharny meni kuninkaan luokse ilmoittamaan saattojoukon molempien\npäällikköjen poissaolon.\n\nKuningas riemastui, mutta Charny ravisti päätänsä. Ellei hän\ntuntenutkaan Drouetia, tunsi hän sensijaan Billotin.\n\nMutta merkit tuntuivat suotuisilta. Kadut olivat täynnä kansaa, mutta\noli helppo huomata, että se joukko oli kauttaaltaan ystävällisessä\nvireessä. Niin kauan kuin kuninkaan ja kuningattaren huoneitten\nikkunaluukut olivat kiinni, tämä joukko oli liikuskellut äänettömästi\nja hillityin askelin, jottei vankien uni häiriintyisi. Odottelijat\nkohottivat kätensä ja katseensa kohti taivasta, ja heitä oli\nniin paljon, että heidän joukostaan tuskin huomasikaan niitä\nneljää-viittäsataa talonpoikaa, jotka olivat masentaneet halunsa palata\nkotikonnuilleen.\n\nMutta heti kun korkeitten aviopuolisoitten ikkunaluukut aukenivat,\nkajahti ilmoille »eläköön kuningas!» ja »eläköön kuningatar!» niin\nvoimakkaana, että kuningas ja kuningatar, vaihtamatta keskenään\najatuksiaan, kumpikin omasta alotteestaan, ilmestyivät parvekkeelleen.\n\nSilloin huudot muuttuivat yleiseksi riemuhuudoksi, ja viimeisen kerran\nkohtalon tuomitsemat vangit voivat uskoa harhakuvitelmiinsa.\n\n»Kas niin, kaikki käy hyvin!» virkkoi toiselta parvekkeelta toiselle\nLudvig XVI Marie-Antoinettelle.\n\nMarie-Antoinette loi katseen taivaalle, muttei vastannut mitään.\n\nTällöin kirkonkellon kumahdus ilmoitti, että kirkon ovi oli avattu.\n\nSamalla hetkellä Charny koputti keveästi ovelle.\n\n»Hyvä on», sanoi kuningas. »Olen valmis, herra kreivi.»\n\nCharny silmäili pikaisesti kuningasta. Tämä oli tyyni, miltei luja.\nHän oli kärsinyt niin paljon, että olisi voinut sanoa hänen hukanneen\nnäihin kärsimyksiin tahtonsa häälyväisyyden.\n\nVaunut odottelivat portilla.\n\nKuningas, kuningatar ja kuninkaallinen perhe astuivat vaunuihin,\njoita ympäröi yhtä sankka väkijoukko kuin edellisenä iltanakin,\nmutta sensijaan että olisi häväissyt vankeja tämä joukko anoi sanaa,\nkatsetta, tunsi itsensä onnelliseksi, kun sai koskettaa kuninkaan nutun\nliepeitä, ylpeäksi kun sai suudella kuningattaren hameen helmoja.\n\nKolme upseeriamme asettuivat istuimelleen.\n\nAjuri sai määräyksen ajaa kirkon eteen ja tämä totteli vastaan\nhangoittelematta.\n\nMistä muuten olisi tullutkaan vastamääräys? Molemmat päälliköt olivat\nyhä kateissa.\n\nCharny silmäili ympärilleen tutkivasti ja etsi turhaan Drouetia ja\nBillotia.\n\nSaavuttiin kirkon edustalle.\n\nTalonpoikais-saattue oli järjestäytynyt vaunujen ympärille, mutta\nhetki hetkeltä kansalliskaartilaisten joukko lisääntyi. Joka\nkadunkulmauksesta niitä tuli esille komppanioittain.\n\nKirkolle saavuttaessa Charny arvioi, että hänellä olisi käytettävänään\nkuusisataa miestä.\n\nKuninkaalliselle perheelle oli varattu paikat eräänlaisen telttakaton\nalle, ja vaikka kello olikin vasta kahdeksan aamulla, aloittivat papit\nsuuren messun.\n\nCharny huomasi sen. Hän ei pelännyt mitään niin kuin vitkastelua ja\nvitkastelu voisi tehdä tyhjiksi toiveet, joista hän oli vastuussa. Hän\nlähetti sanan virkatoimessa olevalle papille, että oli mitä tärkeintä,\nettei messu kestäisi neljännestuntia kauempaa.\n\n»Ymmärrän», vastasi pappi, »minä aion vain rukoilla Jumalaa suomaan\nheidän majesteeteilleen onnellisen matkan!»\n\nMessu kesti tarkalleen sen ajan kuin oli ilmoitettu, mutta sittenkin\nCharny katsoi kelloaan parikymmentä kertaa. Kuningaskaan ei voinut\nsalata kärsimättömyyttään. Kuningatar, joka oli polvillaan lastensa\nvälissä, nojasi päätänsä rukouspallin tyynyä vasten. Madame Elisabeth,\ntyynenä ja kirkkaana kuin alabasterista veistetty neitsyt Maarian\nkuva, ei näyttänyt kärsimättömyyden oireitakaan; joko hän ei tiennyt\npakosuunnitelmasta tai hän oli jo uskonut oman ja veljensä elämän\nHerran huomaan.\n\nVihdoin pappi kääntyi ja lausui seuraavat pyhät sanat: »_Ite, missa\nest_.»\n\nJa rippileipäastia kädessä hän astui alttarilta ja siunasi ohi\nkulkiessaan kuninkaan ja kuninkaallisen perheen.\n\nNämä taivuttivat päänsä ja papin sydämessä muovautuneeseen toivomukseen\nhe vastasivat kuiskaten: »Aamen.»\n\nSitten he lähtivät kirkon ovelle.\n\nKaikki, jotka olivat olleet heidän kanssansa kuuntelemassa messua,\npolvistuivat heidän kulkiessaan ohitse. Huulet liikkuivat, vaikkei\nääntä lähtenyt, mutta oli helppo arvata, mitä nämä mykät huulet\nrukoilivat.\n\nKirkon portilla nähtiin kymmenkunta kaartilaista ratsun selässä.\n\nRojalistinen saattue alkoi saada valtavat mittasuhteet.\n\nJa silti oli ilmeistä, että talonpojat tylyllä tahdollaan, aseillaan,\njotka tosin olivatkin vähemmän murhaavat kuin kaupunkilaisten aseet —\nyhdellä kolmanneksella oli pyssyt, lopuilla viikatteet ja keihäät —\noli ilmeistä, että talonpojat voisivat ratkaisevalla hetkellä painaa\nvaakakuppia kohtalokkaalla tavalla.\n\nCharny ei siis ollut suotta peloissaan, kun hän kumartui kuninkaaseen\npäin, jonka ohjeita odotettiin, ja sanoi häntä rohkaistakseen:\n\n»Kas niin, sire!»\n\nKuningas oli tehnyt päätöksensä.\n\nHän kurkottautui vaununikkunasta ja sanoi niille, jotka ympäröivät\najoneuvoja:\n\n»Hyvät herrat, eilen minulle tehtiin Varennesissa väkivaltaa. Olin\nkäskenyt ajaa Montmédyyn, mutta pakolla minua nyt viedään kapinoivaan\npääkaupunkiin. Mutta eilen minä olin kapinallisten keskellä ja tänään\nkelpo alamaisten parissa. Minä toistan nyt määräyksen: Montmédyyn,\nhyvät herrat!»\n\n»Montmédyyn!» huusi Charny.\n\n»Montmédyyn!» toistivat Villeroyn komppanian kaartilaiset.\n\n»Montmédyyn!» toisti heidän perässään koko Châlonsin kansalliskaarti.\n\nJa kansanjoukko kajautti ilmoille huudan. »Eläköön kuningas!»\n\nVaunut kääntyivät kadunkulmauksessa samalle tielle, jota eilen oli\ntultu.\n\nCharny silmäili kylien asukkaita. Drouetin ja Billotin poissaollessa\nheitä näytti komentavan sama Ranskan kaartilainen, joka eilen oli\nseissyt vartijana kuninkaan oven edessä. Hän tarkkasi ja antoi\nmiestensä tarkata äänettömänä tätä liikettä, mutta miesten synkkä\nilme todisti riittävän selvästi, ettei tämä liike miellyttänyt heitä\nlaisinkaan.\n\nMutta he sallivat koko kansalliskaartin marssia ohitseen ja\nryhmittyivät jälkijoukoksi.\n\nEnsimmäisissä riveissä marssivat miehet, joiden aseistuksena olivat\npiikit, heinähangot ja viikatteet.\n\nHeidän perässään arviolta sataviisikymmentä pyssyniekkaa.\n\nTämä liike, joka suoritettiin taitavasti kuin harjoitetulla joukolla,\nhuolestutti Charnyta, mutta hän ei kyennyt sitä estämään ja silloisessa\nasemassaan hän ei voinut vaatia edes selitystä.\n\nHän sai pian selityksen.\n\nKaupungin porttia lähestyttäessä alkoi vaunujen kolinasta ja niitä\nsaattavien hälinästä ja huudoista huolimatta kuulua kumeaa kohua, joka\nyltyi yltymistään.\n\nÄkkiä Charny kalpeni ja laski kätensä Hänen vierellään istuvan\nhenkivartijan polvelle..\n\n»Kaikki on hukassa!» sanoi hän.\n\n»Kuinka niin?» kysyi henkivartija.\n\n»Ettekö siis tiedä, mitä kohua tuo on?»\n\n»Se on kuin rummunpärinää... entä sitten?»\n\n»Saatte pian nähdä!» vastasi Charny.\n\nTällöin tultiin erään aukeaman laitaan.\n\nKaksi katua aukeni tälle torille: Reimsin tie ja Vitry-le-Françaisin\ntie.\n\nKummaltakin kadulta marssi, rummunlyöjä etunenässä ja liput liehuen,\nmelkoinen kansalliskaartilais-joukko.\n\nToisessa oli arviolta tuhatkahdeksansataa, toisessa\nkaksituhattaviisisataa tai kolmetuhatta miestä.\n\nToivonkipinä, joka sammuu heti\n\nKumpaakin joukkoa näytti komentavan ratsain ajava mies.\n\nToinen näistä miehistä oli Drouet, toinen Billot.\n\nCharnyn tarvitsi vain luoda silmäys suunnalle, mistä nämä joukot\ntulivat, käsittääkseen kaikki.\n\nDrouetin ja Billotin poissaolo, joka oli tuntunut selittämättömältä,\nselveni liiankin kirkkaaksi.\n\nHe olivat varmaankin saaneet vihiä Châlonsissa puuhatusta\nsalahankkeesta. He olivat lähteneet, toinen kiirehtimään\nReimsin kansalliskaartin saapumista, toinen noutamaan paikalle\nVitry-le-Françaisin kansalliskaartin.\n\nHe olivat toimineet kuin yhteisen sopimuksen mukaan: molemmat saapuivat\nyhtaikaa.\n\nHe komensivat miehensä pysähtymään torille, jonka he sulkivat\nkauttaaltaan.\n\nEnemmittä mutkitta annettiin määräys, että pyssyt oli pantava\nampumakuntoon.\n\nMatkue pysähtyi.\n\nKuningas kurkisti vaununikkunasta.\n\nHän näki Charnyn seisovan kalpeana, hampaat lujasti yhteen\npuristettuina.\n\n»Mitä nyt?» kysyi kuningas.\n\n»Sitä, sire, että vihollisemme ovat saaneet lisävoimaa ja että, kuten\nnäette, pyssyjä panostetaan ja kaartin takana talonpojat seisovat\nvalmiina ampumamaan».\n\n»Mitä te arvelette, herra de Charny?»\n\n»Minä arvelen, sire, että olemme joutuneet kahden tulen väliin! Se ei\nestä teitä yrittämästä eteenpäin, jos tahdotte, sire. Mutta en tiedä,\nminne asti teidän majesteettinne pääsee.»\n\n»Hyvä on», sanoi kuningas, »kääntykäämme takaisin!»\n\n»Teidän majesteettinne on siis päättänyt?»\n\n»Herra de Charny, minun takiani on vuotanut kylliksi verta, ja sitä\nverta minä itken katkerin kyynelin. Minä en tahdo, että pisaraakaan\nenää vuodatetaan... Kääntykäämme takaisin.»\n\nNämä sanat kuullessaan molemmat komppanian miehet hypähtivät\nistuimeltaan vaununoven eteen. Villroyn komppanian kaartilaiset\nriensivät niinikään paikalle. Nämä rehdit, intomieliset soturit eivät\nparempaa pyytäneetkään kuin päästä taistelemaan porvariston kanssa,\nmutta kuningas toisti määräyksensä äskeistä pontevammin.\n\n»Hyvät herrat», sanoi Charny lujalla ja käskevällä äänellä,\n»kääntykäämme, kuningas tahtoo!»\n\nJa hän itse tarttui ohjaksiin ja pani raskaat ajoneuvot kääntymään.\n\nPariisin portilla Châlonsin kansalliskaarti, joka nyt oli tarpeeton,\nluovutti paikkansa talonpojille, Vitryn ja Reimsin kansalliskaarteille.\n\n»Olenko tehnyt oikein, madame?» sanoi Ludvig XVI Marie-Antoinettelle.\n\n»Olette, hyvä herra», vastasi tämä. »Mutta minusta tuntuu, että herra\nde Charny totteli teitä kovin nopeasti...»\n\nJa hän vaipui synkkiin mietteihin, jotka eivät oikein sopineet siihen\nhirveään tilanteeseen, missä kuninkaallinen perhe tällöin oli.\n\n\n\n\nVI\n\nUudet vartijat\n\n\nAlakuloisesti vierivät kuninkaallisten ajoneuvot Pariisin tiellä.\nNiitä vartioi kaksi synkännäköistä miestä, jotka juurikään olivat\nkääntäneet ne toiselle suunnalle. Epernayn ja Dormansin välillä Charny,\npitkänä miehenä ja korkealla istuessaan, näki toisten vaunujen neljän\npostihevosen vetäminä kiitävän Pariisin suunnalta heitä vastaan.\n\nCharny arvasi heti, että noiden vaunujen mukana tuli jokin vakava\nuutinen tai että niissä matkusti joku huomattava henkilö.\n\nJa kun vaunut ehtivät saattojoukon etuvartion kohdalle ja kun oli\nvaihdettu pari kolme sanaa, aukenivat etuvartion rivit ja miehet\nkohottivat aseensa kunnia-asentoon.\n\nKuninkaan berliniläis-vaunut pysähtyivät ja silloin kuultiin\nvoimakkaita huutoja.\n\nKaikki äänet toistivat yhteisenä kuorona: »Eläköön kansalliskokous!»\n\nPariisin suunnalta tulleet vaunut jatkoivat matkaansa, kunnes saapuivat\nkuninkaan berliniläis-vaunujen kohdalle.\n\nVaunuista astui ulos kolme miestä, joista kaksi oli ihan tuntematonta\nkorkeille vangeille.\n\nKolmas ehti tuskin kurkistaa vaununikkunasta, kun kuningatar kuiskasi\nLudvig XVI:n korvaan:\n\n»Herra de Latour-Maubourg, Lafayetten kirottu sielu.»\n\nSitten hän ravisti päätänsä ja lisäsi:\n\n»Tämä ei ennusta meille hyvää.»\n\nIäkkäin näistä kolmesta miehestä astui esiin, riuhtaisi siekailematta\nkuninkaan vaunujen oven auki ja sanoi:\n\n»Minä olen Pétion ja tässä ovat herrat Barnave ja Latour-Maubourg,\njotka, kuten minutkin, kansalliskokous on lähettänyt teitä noutamaan\nja pitämään huolta, ettei kansan viha ryhtyisi teitä omavaltaisesti\ntuomitsemaan. Ahtautukaa hukan tiukempaan ja tehkää meille tilaa.»\n\nKuningatar loi Chartresin edustajaan ja hänen tovereihinsa\nylenkatseellisen silmäyksen, jommoisia silloin tällöin leimahti\nMaria-Teresian tyttären ylpeästä korkeudesta.\n\nHerra de Lautour-Maubourg, Lafayetten koulun sulava aatelismies, ei\nkestänyt tuota katsetta.\n\n»Heidän majesteeteillaan on ilmankin kovin ahdasta näissä vaunuissa»\nsanoi hän, »minä nousen seuraaviin ajoneuvoihin».\n\n»Nouskaa mihin haluatte», sanoi Pétion, »mutta minun paikkani on\nkuninkaan ja kuningattaren vaunuissa ja minä nousen niihin».\n\nJa muitta mutkitta hän astui vaunuihin.\n\nPerällä istuivat kuningas, kuningatar ja madame Elisabeth.\n\nPétion silmäili heitä vuoron perään jokaista.\n\nSitten hän sanoi madame Elisabethille.\n\n»Anteeksi, madame, mutta kansalliskokouksen edustajana minulla on\noikeus päästä kunniapaikalle. Suvaitkaa siis nousta ja istuutua\netupenkille.»\n\n»Oh, jopa jotakin!» mutisi kuningatar.\n\n»Hyvä herra», aloitti kuningas.\n\n»Niin se nyt on... Nouskaa siis, madame, ja luovuttakaa minulle\npaikkanne.»\n\nMadame Elisabeth nousi ja jätti paikkansa ja viittasi veljeään ja\nkälyään alistumaan.\n\nSillävälin herra de Latour-Maubourg oli pujahtanut tiehensä ja\nmennyt pyytämään paikkaa molempien rouvien ajoneuvoihin ja teki sen\nvarmaankin paljoa kohteliaammin kuin Pétion kuningasta ja kuningatarta\npuhutellessaan.\n\nBarnave seisoi ulkona epäröiden astua vaunuihin, joihin oli ahtautunut\njo seitsemän henkeä.\n\n»No, Barnave», sanoi Pétion, »ettekö tulekaan?»\n\n»Mutta minne minä sijoitun?» kysyi Barnave hieman hämillään.\n\n»Haluatteko minun paikkani, hyvä herra?» kysyi kuningatar terävästi.\n\n»Kiitän teitä, madame», vastasi Barnave pahastuneena, »minulle riittää\netupenkin paikka».\n\nMadame Elisabeth siirsi kuninkaallisen prinsessan lähelleen ja\nkuningatar otti kruununprinssin polvilleen.\n\nSiten tuli vaunujen etupenkille paikka vapaaksi ja Barnave joutui\nistumaan vastapäätä kuningatarta polvi tämän polvissa kiinni.\n\n»Ja nyt matkaan!» sanoi Pétion kysymättä kuninkaan suostumusta.\n\nJa vaunut lähtivät liikkeelle kansan huutaessa: »Eläköön'\nkansalliskokous!»\n\nBarnaven ja Pétionin mukana rahvas oli noussut kuninkaan vaunuihin.\n\nSe oli tehnyt aloitteet jo heinäkuun 15 ja lokakuun 5 ja 6 päivinä.\n\nVaunuissa synty! hetkeksi hiljaisuus, jonka kuluessa kaikki muut paitsi\nPétion, joka tylyyteensä sulkeutuneena näkyi olevan välinpitämätön\nkaikelle, silmäilivät toisiaan.\n\nSallittakoon meidän lausua pari sanaa henkilöistä jotka nyt olivat\nastuneet näyttämölle.\n\nJérôme Pétion, lisänimeltä de Villeneuve, oli noin kahdenneljättä\nvuoden ikäinen, voimakaspiirteinen mies, jonka kaikki ansio oli hänen\nvaltiollisten periaatteittensa yltiömäisyydessä, selvyydessä ja\npuhtaudessa. Hän oli syntynyt Charlesissa, toiminut siellä asianajajana\nja tullut Pariisiin 1789 kansalliskokouksen jäsenenä. Myöhemmin hän\noli Pariisin pormestari nautti kansansuosiota, joka voitti Baillyn ja\nLafayetten kansanomaisuuden. Kuoli Bordeauxin lakeuksilla, ja sudet\nraatelivat hänen ruumistaan. Ystävät sanoivat häntä hyveelliseksi\nPétioniksi. Hän ja Camille Desmoulins olivat jo tasavaltalaisia\nRanskassa aikaisemmin kuin kukaan muu.\n\nPierre Joseph Marie Barnave oli syntynyt Grenoblessa. Hän ei ollut\nvielä täyttänyt kolmeakymmentäkään. Kansalliskokouksessa hän oli\nniittänyt mainetta ja päässyt suureen huutoon taistellessaan Mirabeauta\nvastaan, silloin kun Auxin edustajan maine ja kansanomaisuus olivat\nsammumaisillaan. Kaikki tämän suuren puhujan vihamiehet — Mirabeaulla\noli nerokkaitten miesten etuoikeus saada vihollisekseen kaikki, mikä\non keskinkertaista — kaikki Mirabeaun viholliset olivat tekeytyneet\nBarnaven ystäviksi ja olivat kannattaneet ja tukeneet häntä ja tehneet\nhänet suureksi niissä jyrisevissä otteluissa, jotka olivat riehuneet\nkuulun kansantribuunin elämän ehtoona. Hän oli — Barnave näet —\nnuori mies, joka ei ollut, kuten emme jo maininneet, vielä täyttänyt\nkolmeakymmentäkään ja joka näytti viisikolmattavuotiaalta kauniine\nsinisilmineen, isoine suineen ja kyömynenineen. Hän puhui terävällä\näänellä, Koko hänen olemuksensa vaikutti komealta. Hyökkäävänä,\naina taisteluvalmiina hän näytti nuorelta sotakapteenilta, joka on\npukeutunut porvariksi. Hänen ilmeensä oli kuiva, kylmä ja häijy. Hän\noli pohjaltaan parempi kuin miksi hänen ilmeensä hänet teki.\n\nHän kuului perustuslaillista kuninkuutta kannattavaan puolueeseen.\n\nJuuri kun hän oli istuutumaisillaan kuningatarta vastapäätä, sanoi\nkuningas:\n\n»Hyvät herrat, minä aloitan selittämällä, ettei minun tarkoitukseni ole\nkoskaan ollut poistua kuningaskunnastani.»\n\nBarnave pysähtyi puoli-istuvaan asentoon ja silmäili kuningasta.\n\n»Puhutteko totta, sire?» sanoi hän. »Siinä tapauksessa nuo sanat\npelastavat Ranskan.»\n\nJa hän istuutui.\n\nSilloin tapahtui jotakin omituista tämän pienen maaseutukaupungin\nporvaristosta lähteneen miehen ja tämän maailman korkeimmalta\nvaltaistuimelta puoleksi suistuneen naisen välillä.\n\nMolemmat koettivat lukea toistensa sydämen ajatukset, eivät niinkuin\nkaksi poliittista vihollista, jotka tahtovat penkoa valtiosalaisuuksia,\nvaan niinkuin mies ja nainen, jotka etsivät rakkauden salaisuuksia.\n\nMistä tuli Barnaven sydämeen tämä tunne, jonka Marie-Antoinetten terävä\nkatse keksi lyhyen tarkastelun jälkeen?\n\nMe sanomme sen pian ja paljastamme siten yhden niistä sydämen\nkuutioista, joista syntyy historian salaisia legendoja ja jotka\nkohtalon suurina hetkinä painavat vaa'assa enemmän kuin julkisten\ntapausten iso punnus.\n\nBarnave kuvitteli olevansa kaikissa asioissa Mirabeaun seuraaja ja\nperillinen. Omasta mielestään hän oli jo puhujalavalla suuren puhujan\nseuraaja ja perillinen.\n\nMutta puuttui muuan seikka.\n\nKaikkien silmissä — me tiedämme, kuinka oli laita — Mirabeau oli\nnauttinut kuninkaan luottamusta ja saanut osakseen kuningattaren\nystävyyden. Se yksi ja ainoa keskustelutilaisuus, jonka tämä kansan ja\nkuninkaan välittäjä oli saanut Saint-Cloudin linnassa, oli muuttunut\nmoneksi salaiseksi tapaamiseksi, joissa Mirabeaun itserakkaus oli\nlähennellyt rohkeutta ja kuningattaren myöntyväisyys heikkoutta. Siihen\naikaan oli muodissa ei ainoastaan poloisen Marie-Antoinetten parjaus,\nvaan myöskin parjausten uskottelu todellisiksi.\n\nBarnaven kunnianhimo tähtäsi siis Mirabeaun jäljittelyyn kaikessa.\nSiitä hänen intonsa tulla nimitetyksi yhdeksi niistä asiamiehistä,\njotka lähetettiin kuningasta noutamaan.\n\nHänet oli nimitetty ja hän tuli varmana kuin mies, joka tietää, että\nellei hänellä olekaan kykyä tehdä itseään rakastetuksi, hänellä on toki\nvalta tehdä itsensä vihatuksi.\n\nTämän kaiken oli kuningatar terävällä katseellaan aavistanut, muttei\narvannut.\n\nHän arvasi lisäksi, mitä Barnave paraikaa hautoi mielessään.\n\nViisi kuusi kertaa sen neljännestunnin kuluessa, jonka Barnave oli\nistunut kuningatarta vastapäätä, nuori kansanedustaja oli kääntynyt\nsilmäilemään siekailemattoman tarkasti vaunujen etuistuimella olevaa\nkolmea miestä ja joka kerta hänen katseensa oli siirtynyt entistä\ntylympänä ja vihamielisempänä kuningattareen.\n\nBarnave tiesi, että yksi noista kolmesta miehestä — mutta kuka? sitä\nhän ei tiennyt — oli kreivi de Charny. Ja huhu tiesi kertoa, että\nkreivi de Charny oli kuningattaren rakastaja.\n\nBarnave oli lemmenkade. Selittäköön, ken taitaa, tämän tunteen nuoren\nmiehen sydämessä, mutta niin vain oli laita.\n\nSen kaiken kuningatar arvasi.\n\nJa kun hän oli sen arvannut, tunsi hän itsensä ylen voimakkaaksi. Hän\ntunsi vastustajansa rautapanssarin heikon kohdan. Täytyi vain osata\niskeä ja iskeä paikalle.\n\n»Hyvä herra», sanoi hän kuninkaalle, »kuulitteko, mitä saattueen\njohtaja sanoi?»\n\n»Sanoi mistä, madame?» kysyi kuningas.\n\n»Kreivi de Charnysta.»\n\nBarnave hätkähti.\n\nTämä säpsähdys ei välttänyt kuningattaren huomiota, sillä hänen\npolvensa oli kiinni Barnaven polvessa.\n\n»Eikö hän selittänyt», sanoi kuningas, »olevansa vastuussa kreivin\nhengestä?»\n\n»Vallan niin, ja hän lisäsi olevansa siitä vastuussa kreivittärelle.»\n\nBarnave ummisti silmänsä raolleen, mutta kuunteli tarkasti, jottei\nainoakaan kuningattaren lausuma sana menisi hukkaan.\n\n»Entä sitten?» kysyi kuningas. »Sitä vain, että kreivitär de Charny on\nvanha ystävättäreni, entinen neiti Andrée de Taverney. Eikö teidänkin\nmielestänne ole paikallaan, että Pariisiin palattuamme minä annan herra\nde Charnylle loman, jotta hän voisi mennä rauhoittamaan vaimoaan? Hän\non ollut monessa vaarassa, hänen veljensä on kaatunut puolestamme.\nMinun käsittääkseni, sire, olisi julmaa näille aviopuolisoille pyytää\nhäneltä jatkuvaa palvelusta.»\n\nBarnave hengitti jälleen ja avasi silmänsä.\n\n»Olette oikeassa, madame», vastasi kuningas, »vaikka, totta puhuen,\nminä epäilen, ettei herra de Charny suostu.»\n\n»Siinä tapauksessa», sanoi kuningatar, »kumpikin puoli on täyttänyt\nvelvollisuutensa: me tarjoamalla herra de Charnylle lomaa ja herra de\nCharny kieltäytymällä siihen suostumasta».\n\nKuningatar tunsi eräänlaisen magneettisen kosketuksen avulla, kuinka\nBarnaven kiihtymys laukesi. Samalla haavaa tämä ylevä sydän ymmärsi,\nkuinka väärin hän oli arvostellut vastapäätä istuvaa naista, ja hän\nhäpesi.\n\nHän oli tähän asti pitänyt päänsä julkeasti pystyssä kuin tuomari\nsyytetyn edessä, joka hänellä on oikeus tuomita ja tuomita kuolemaan.\nJa nyt äkkiä tämä syyllinen vastasi syytökseen, jota hän ei voinut\narvata, vastasi sanoilla, jotka ilmaisivat joko viattomuutta tai\nkatumusta.\n\nMutta miksei viattomuutta?\n\n»Me olemme paremmalla puolella», jatkoi kuningatar, »sillä me emme\nole tuoneet herra de Charnyta mukanamme. Minä puolestani luulin hänen\nolevan kaikessa rauhassa Pariisissa kunnes äkkiä näin hänen ilmestyvän\nvaunujemme oven eteen.»\n\n»Se on totta», myönsi kuningas, »mutta se vain todistaa meille, ettei\nkreivi kaipaa kannustajaa, kun hän uskoo täyttävänsä velvollisuutensa».\n\nEi enää epäilystäkään, kuningatar oli viaton.\n\nOh, kuinka Barnave voisi pyytää kuningattarelta anteeksi sen ilkeän\najatuksen, joka hänellä oli ollut tästä naisesta?\n\nPuhutella kuningatarta? Barnave ei uskaltanut. Odottaa, että kuningatar\naloittaisi keskustelun? Mutta kuningatar, joka oli tyytyväinen siihen\nvaikutukseen, joka hänen harvoilla sanoillaan oli ollut, ei puhunut\nenempää.\n\nBarnave oli muuttunut lempeäksi, miltei nöyräksi. Barnave rukoili\nkuningattaren katsetta, mutta kuningatar ei ollut Barnavea\nhuomaavinansakaan.\n\nNuori mies oli siinä hermostuneessa haltioitumistilassa, jolloin\nihminen on valmis, herättääkseen välinpitämättömän naisen huomiota,\nsuorittamaan vaikkapa kaikki Herkuleen kaksitoista urotekoa silläkin\nuhalla, että sortuu jo ensimmäiseen.\n\nHän rukoili Korkeinta olentoa — vuonna 1791 ei enää rukoiltu Jumalaa —\nhän rukoili Korkeinta olentoa suomaan hänelle tilaisuuden, millaisen\ntahansa, joka saisi tuon välinpitämättömän kuninkaallisen olennon\nluomaan häneen edes yhden silmäyksen. Silloin sattui, aivankuin Korkein\nolento olisi kuullut hänen rukouksensa, että muuan poloinen pappismies,\njoka odotteli maantien laidalla kuninkaan tuloa, astui lähemmäksi\nnähdäkseen paremmin korkean vangin, kohotti kyyneleisen katseensa ja\nrukoilevat kätensä kohti taivasta ja huudahti:\n\n»Sire, Jumala varjelkoon teidän majesteettianne!»\n\nOli jo kulunut pitkä aika siitä kun kansalla oli viimeksi ollut syytä\ntai aihetta purkaa vihaansa. Mitään ei ollut sattunut sen koommin kuin\nse oli repinyt palasiksi Pyhän Ludvigin järjestön iäkkään ritarin,\njonka pää yhä seurasi mukana, piikin nenässä kannettuna.\n\nVihdoinkin oli tullut tilaisuus: kansa tarttui siihen kiihkeästi.\n\nVanhuksen eleeseen, hänen rukoukseensa kansa vastasi murinalla, se\nsyöksyi siinä tuokiossa papin kimppuun ja ennenkuin Barnave ehti\nhavahtua haaveilustaan, oli pappi kaadettu maahan ja olisi pian\nsilvottu palasiksi, mutta silloin kauhistunut kuningatar sanoi\nBarnavelle:\n\n»Voi, herra, ettekö näe, mitä on tapahtumaisillaan?»\n\nBarnave kohotti päätänsä, silmäili nopeasti valtamerta, johon poloinen\nvanhus oli katoamaisillaan ja joka raivoisina, ärjyvinä aaltoina\nkohoili vaunujen ympärillä, ja huomattuaan, mistä oli kysymys, hän\nkiljahti:\n\n»Voi, teitä kurjia!»\n\nHän nousi niin äkkiä, että vaununovi aukeni, ja hän olisi suistunut\nsuin päin ulos, ellei madame Elisabeth, joka noudatti ylevän sydämensä\nääntä, olisi tarttunut hänen nuttunsa liepeeseen.\n\n»Voi, teitä tiikerejä! Te ette siis olekaan ranskalaisia, tai Ranskan\nuljas kansa on muuttunut murhaajalaumaksi!»\n\nTämä hyökkäys tuntunee meistä jonkun verran vaateliaalta, mutta se oli\nsilloisen ajan makuun. Barnave edusti sitäpaitsi kansalliskokousta,\nhänen suullaan puhui korkein valta. Kansa väistyi ja vanhus oli\npelastettu.\n\nHän nousi ja sanoi:\n\n»Nuori mies, olette tehnyt kauniisti minut pelastaessanne.\n\nVanhus rukoilee puolestanne.»\n\nHän teki ristinmerkin ja poistui.\n\nKansa salli hänen mennä, se oli yhä Barnaven eleitten ja katseen\nlumoissa. Hän oli kuin patsaaksi muuttunut käsky.\n\nSitten, kun vanhus oli jo etäällä, nuori kansanedustaja istuutui\nmutkattomasti, luontevasti, eikä hänen piirteissään voinut huomata,\nettä hän oli pelastanut ihmishengen.\n\n»Hyvä herra», sanoi kuningatar, »minä kiitän teitä».\n\nNämä pari kolme sanaa panivat Barnaven koko ruumiin värisemään.\n\nSinä pitkänä ajanjaksona, jona olemme kuvailleet onnetonta\nMarie-Antoinettea, hän oli ollut monesti kauniimpi, muttei milloinkaan\nniin kiehtova kuin nyt.\n\nHän ei hallinnut kuningattarena, hän hallitsi äitinä. Hänen vasemmalla\npuolellaan oli kruununprinssi, kaunis vaaleakutrinen lapsi, joka\nikäistensä lailla huolettomana ja lapsekkaana oli liukunut äitinsä\npolvilta hyveellisen Pétionin jalkojen väliin; tämä oli mennyt\nihmisystävyydessään niin pitkälle, että leikitteli pojan kiharaisella\ntukalla. Hänen oikealla puolellaan oli kuninkaallinen prinsessa,\njoka näytti äitinsä valokuvalta, silloin kun tämä oli nuoruutensa ja\nkauneutensa ensi kukoistuksessa. Ja vihdoin hän itse, hänellä oli\nkuninkuuden kultaisen kruunun asemasta onnettomuuden okainen kruunu,\nhänen mustien silmiensä, hänen kalpean otsansa yläpuolella oli hänen\nkomea, vaalea tukkansa, jossa jo kiilsi joku hopeinen suortuva,\nennen aikojaan tullut; ne puhuivat nuoren kansanedustajan sydämelle\nliikuttavampaa kieltä kuin mihin tuskallisin vaikerointikaan olisi\npystynyt.\n\nHän silmäili tätä kuninkaallista suloa ja tunsi olevansa valmis\nheittäytymään polvilleen tämän kuolevan majesteetin eteen, mutta\nsilloin nuori kruununprinssi päästi tuskan parahduksen.\n\nLapsi oli tehnyt hyveelliselle Pétionille jonkun kolttosen, minkä\nlienee tehnytkin, ja tämä rankaisi häntä vetäisemällä häntä lujasti\nkorvasta.\n\nKuningas punehtui vihasta, kuningatar kalpeni häpeästä. Hän ojensi\nkäsivartensa ja tempasi lapsen Pétionin jalkojen välistä, ja kun\nBarnave teki saman liikkeen kuin hänkin, joutui kruununprinssi, jota\nneljä käsivartta kannatteli ja jota Barnave veti puoleensa, istumaan\nnuoren kansanedustajan polville.\n\nMarie-Antoinette halusi ottaa hänet omille polvilleen.\n\n»Ei», sanoi kruununprinssi, »minun on hyvä tässä».\n\nJa kun Barnave, joka oli huomannut kuningattaren liikkeen, levitti\nkätensä salliakseen hänen vapaasti toteuttaa aikeensa, silloin\nkuningatar — oliko se äidillistä turhamaisuutta vai naisellista\nlumoushalua? — antoi nuoren prinssin jäädä siihen, missä hän oli.\n\nBarnaven sydämessä tapahtui sillä hetkellä jotakin sanoin kuvaamatonta:\nhän oli ylpeä ja onnellinen.\n\nLapsi alkoi leikitellä Barnaven poimukauluksella, sitten hänen\nvyöllään, sitten hänen kansanedustaja-pukunsa napeilla.\n\nNämä napit varsinkin askarruttivat nuoren prinssin mieltä; niihin oli\nkaiverrettu jokin vaalilause.\n\nKruununprinssi tavaili sen kirjaimia ja lopulta hän sai sommitelluksi\nseuraavat neljä sanaa: »Elää vapaana tai kuolla!»\n\n»Mitä se merkitsee, hyvä herra?» kysyi hän.\n\nBarnave empi vastata.\n\n»Se merkitsee, pikku mies», selitti Petien, »että ranskalaiset ovat\nvannoneet, etteivät enää milloinkaan siedä valtiasta, ymmärrätkö?»\n\n»Pétion!» huudahti Barnave.\n\n»Hyvä on», vastasi Pétion maailman luonnollisimmalla äänellä, »selitä\nsinä tuo vaalilause toisin, jos tiedät sen muuta merkitsevän».\n\nBarnave oli vaiti. Tuo vaalilause, joka vielä eilen oli ollut hänen\nmielestään ylevä, tuntui silloisessa tilanteessa miltei julmalta.\n\nMutta hän tarttui kruununprinssin käteen ja painoi kunnioittavasti\nhuulensa tälle kädelle.\n\nKuningatar pyyhki salaa kyynelen, joka hänen sydämestään oli noussut\nhänen silmäripsiinsä.\n\nJa vaunut, tämän omituisen, lapsekkaan yksinkertaisen pikku näytelmän\nteatteri, vierivät eteenpäin kohisevan joukon huutojen halki ja veivät\nkohti kuolemaa kuutta niistä kahdeksasta, jotka niissä istuivat.\n\nTultiin Dormansiin.\n\n\n\n\nVII\n\nCharnyn suru\n\n\nSiellä ei ollut mitenkään valmistuttu ottamaan vastaan kuninkaallista\nperhettä, jonka täytyi sijoittua erääseen majataloon.\n\nOliko Pétion, jota kuninkaan ja kuningattaren äänettömyys oli syvästi\nloukannut, järjestänyt tahallaan tai oliko majatalo tosiaankin niin\ntäynnä, että korkeille vangeille löydettiin vain kolme ullakkohuonetta,\njoihin he saisivat majoittua?\n\nVaunuista poistuttaessa Charny oli tapansa mukaan ehättänyt paikalle\nkuulemaan kuninkaan ja kuningattaren määräyksiä, mutta kuningatar oli\nsilmäyksellä kehoittanut häntä pysymään loitompana.\n\nKäsittämättä tämän kehoituksen syytä oli kreivi rientänyt tottelemaan.\n\nPétion oli astunut ensimmäisenä majataloon ja ottanut suorittaakseen\nmajoitusmestarin tehtävät. Hän ei edes vaivautunut tulemaan ulos, vaan\nlähetti palvelijan ilmoittamaan, että kuninkaallisen perheen huoneet\nolivat kunnossa.\n\nBarnave oli melko lailla hämillään. Kuolettava halu kehoitti häntä\ntarjoamaan käsivartensa kuningattarelle, mutta hän pelkäsi, että\nkuningatar, joka muinen oli niin vahvasti ivannut hovisääntöä rouva de\nNoaillesin persoonassa, ilkkuisi häntäkin, jos hän erehtyisi.\n\nHän siis odotti.\n\nKuningas astui vaunuista ensimmäisenä, nojaten molempien\nhenkivartijoitten, herrojen de Maldenin ja de Valoryn, käsivarsiin.\nCharny oli, kuten tiedämme, kuningattaren viittauksesta siirtynyt\nsyrjemmälle.\n\nSitten astui ulos kuningatar ja hän ojensi käsivartensa ottaakseen\nvastaan kruununprinssin, mutta poloinen lapsi näytti tajuavan, että\nhänen äitinsä halusi mairitella, sillä hän sanoi.\n\n»Ei, minä haluan jäädä ystäväni Barnaven seuraan.»\n\nMarie-Antoinette nyökkäsi myöntävästi ja sitä nyökkäystä säesti\nsuloinen hymy. Barnave antoi madame Elisabethin ja kuninkaallisen\nprinsessan mennä ohitseen ja lähti sitten itsekin kantaen\nkruununprinssiä sylissään.\n\nRouva de Tourzel tuli ulos viimeisenä. Hän halusi temmata\nkuninkaallisen oppilaansa niiltä arvottomilta käsivarsilta, jotka\nhäntä kantoivat, mutta kuningattaren viittaus hillitsi Ranskan lasten\nkotiopettajattaren ylimyksellisen kiihkon.\n\nKuningatar nousi likaisia ja ahtaita portaita miehensä käsivarteen\nnojaten.\n\nEnsimmäisessä kerroksessa hän pysähtyi arvellen tehneensä kylliksi, kun\noli astunut kaksikymmentä porrasta, mutta silloin palvelijan ääni huusi:\n\n»Ylemmäs, ylemmäs!»\n\nTämä kehoitus sai kuningattaren jatkamaan matkaa.\n\nHäpeän hiki helmeili Barnaven otsalla.\n\n»Mitä, ylemmäs?» kysyi hän.\n\n»Niin», vastasi palvelija, »tässä kerroksessa ovat herrojen\nkansalliskokouksen jäsenten ruokasali ja asuinhuoneet».\n\nBarnaven silmissä sumeni. Pétion oli varannut itselleen ja tovereilleen\nensimmäisen kerroksen huoneet ja karkoittanut kuninkaallisen perheen\ntoiseen.\n\nMutta nuori kansanedustaja ei virkkanut mitään. Peläten kuningattaren\nensimmäistä liikettä, kun hän näkisi toisen kerroksen huoneet, jotka\nPétion oli määrännyt hänelle ja hänen omaisilleen, Barnave laski\nkuninkaallisen lapsen lattialle heti kun he olivat tulleet toiseen\nkerrokseen.\n\n»Madame, madame», sanoi nuori prinssi äidilleen, »ystävä Barnave aikoo\npoistua!»\n\n»Siinä hän tekee oikein», naurahti kuningatar, joka oli pikaisesti\nsilmäilyt huoneistoa.\n\nTähän huoneistoon kuului, kuten olemme jo maininneet, kolme pientä\nhuonetta, jotka olivat yhteydessä keskenään.\n\nKuningatar sijoittui ensimmäiseen kuninkaallisen prinsessan kanssa.\nMadame Elisabeth valitsi toisen itselleen, kruunun prinssille ja rouva\nde Tourzelille. Kuningas otti kolmannen, työhuoneen tapaisen, josta oli\novi porraskäytävään.\n\nKuningas oli väsynyt. Ennen illallista hän halusi levähtää tuokion.\nMutta vuode oli niin lyhyt, että minuutin perästä hänen täytyi nousta.\nHän aukaisi oven ja pyysi tuolin.\n\nHerrat de Malden ja de Valory seisoivat jo paikoillaan portaitten\nyläpäässä. Herra de Malden, joka oli lähempänä, meni alas ja toi\nruokasalista tuolin.\n\nLudvig XVI, jonka huoneessa oli jo ennestään yksi tuoli, sovitti de\nMaldenin tuoman tuolin edelliseen ja tekaisi siten itselleen sopivan\nvuoteen.\n\n»Voi, sire», sanoi de Malden väännellen käsiään ja ravistaen päätänsä,\n»aikooko teidän majesteettinne viettää yön tuolla tavoin?»\n\n»Aion tietenkin, hyvä herra», vastasi kuningas.\n\nSitten hän lisäsi:\n\n»Sitäpaitsi, jos kaikissa korviini tulleissa huudoissa kansani\nkurjuudesta on perää, kuinka moni alamaisistani tuntisikaan itsensä\nonnelliseksi jos saisi tämän pikku työhuoneen, tämän vuoteen ja nämä\nkaksi tuolia omakseen!»\n\nJa hän ojentautui tälle tilapäiselle vuoteelle, joka oli alkusoittoa\nTemplen pitkille kärsimyksille.\n\nHetkeä myöhemmin heidän majesteeteilleen tultiin ilmoittamaan, että\nillallinen oli katettu.\n\nKuningas meni alas ja näki pöydän katetun kuudelle hengelle.\n\n»Miksi nämä kuusi lautasta?» kysyi hän.\n\n»Mutta», vastasi palvelija, »yksi kuninkaalle, yksi kuningattarelle,\nyksi madame Elisabethille, yksi kuninkaalliselle prinsessalle, yksi\nhänen korkeudelleen kruununprinssille ja yksi herra Pétionille».\n\n»Miksei myöskin yksi herra Barnavelle ja yksi herra\nLatour-Maubourgille?» uteli kuningas.\n\n»Heille oli, sire», vastasi palvelija, »mutta herra Barnave otatti ne\npois».\n\n»Ja hän jätti herra Pétionin lautasen?»\n\n»Herra Pétion vaati sen jätettäväksi.»\n\nSamassa ilmestyi oviaukkoon Chartresin kansanedustajan vakava, enemmän\nkuin vakava, juhlallinen hahmo.\n\nKuningas ei ohut häntä huomaavinansakaan, vaan sanoi palvelijalle:\n\n»Minä istun pöytään vain perheeni seurassa, me syömme keskenämme tai\nkutsumiemme kanssa, muutoin emme syö ollenkaan.»\n\n»Minä tiesin kyllä», sanoi Pétion, »että teidän majesteettinne oli\nunohtanut ihmisoikeuksien julistuksen ensimmäisen pykälän, mutta\nuskoin, että olitte toki edes muistavinanne».\n\nKuningas ei ollut kuulevinaan Pétionin sanoja, kuten ei ollut\nnäkevinään koko miestä. Silmien ja kulmakarvojen eleellä hän käski\npalvelijan viedä pois Pétionin lautasen.\n\nPalvelija totteli. Pétion poistui raivostuneena.\n\n»Herra de Malden», sanoi kuningas, »sulkekaa ovi, jotta saamme olla\nrauhassa, mikäli mahdollista».\n\nHerra de Malden vuorostaan totteli, ja Pétion kuuli, kuinka ovi pantiin\nsäppiin hänen perässään.\n\nKuningas sai siis aterioida perheensä keskuudessa.\n\nMolemmat henkivartijat suorittivat palvelijan tehtävät, kuten ennenkin.\n\nCharnyta ei näkynyt. Ellei hän ollutkaan enää palvelija, oli hän yhä\nkuningattaren orja.\n\nMutta oli hetkiä, jolloin tämä kuningatarta totteleva passiivisuus\nloukkasi naista. Illallisen aikana Marie-Antoinette kärsimättömänä etsi\nsilmillään Charnyta. Hän olisi mieluummin nähnyt, että kreivi olisi\nollut tottelematon; sen sijaan tämä oli totellut heti.\n\nKun kuningas illallisen päätyttyä siirsi tuolinsa noustakseen pöydästä,\naukeni huoneen ovi ja palvelija tuli Barnaven nimessä pyytämään,\nettä heidän majesteettinsa suvaitsisivat ottaa haltuunsa ensimmäisen\nkerroksen huoneet.\n\nLudvig XVI ja Marie-Antoinette silmäilivät toisiaan. Olisiko\narvokkaampaa hylätä toisen kohtelias tarjous rangaistukseksi\ntoisen osoittamasta karkeudesta? Se olisi kenties tullut kuninkaan\npäätökseksi, mutta silloin kruununprinssi juoksi salonkiin ja huusi:\n\n»Missä on minun ystäväni Barnave?»\n\nKuningatar seurasi kruununprinssiä ja kuningas kuningatarta.\n\nBarnave ei ollut salongissa.\n\nSalongista kuningatar meni katsomaan huoneita. Niitä oli kolme, kuten\ntoisessakin kerroksessa.\n\nKomeutta ei ollut voitu harrastaa, mutta siisteyttä kyllä. Kynttilöitä\npaloi kuparijaloissa, se on totta, mutta niitä oli runsaasti.\n\nPari kolme kertaa matkan varrella kuningatar oli huudahtanut, kun oli\nsivuutettu joku kaunis, kukkia kasvava puutarha. Kuningattaren huone\noli somistettu kesän ihanimmilla kukilla, avoimista ikkunoista pääsivät\nliian väkevät tuoksut haihtumaan. Musliiniuutimet, jotka oli vedetty\nikkunoitten eteen, estivät tunkeilevaa katsetta pääsemästä korkean\nnaisvangin huoneeseen.\n\nBarnave oli kaiken tämän järjestänyt.\n\nPoloinen kuningatar huoahti; kuutta vuotta varemmin Charny oli pitänyt\nkaikesta huolen.\n\nHienotunteisesti Barnave ei tullut pyytämään kiitosta.\n\nSamoin oli menetellyt Charny.\n\nKuinka voi vähäpätöisellä maaseutuasianajajalla olla samat herkät\nvaistot kuin hovin komeimmalla ja hienostuneimmalla ylimyksellä?\n\nSiinä oli haaveilun aihetta naiselle, vaikka tämä nainen olikin\nkuningatar.\n\nJa kuningatar haaveilikin tästä kummallisesta salaisuudesta osan yötä.\n\nMutta mitä teki kreivi de Charny sillä välin?\n\nKuten olemme maininneet, Charny oli kuningattaren viittauksesta\nvetäytynyt pois eikä ollut sen koommin näyttäytynyt.\n\nCharny, jota velvollisuus kiinnitti Ludvig XVI:n ja Marie-Antoinetten\nkohtaloon, oli onnellinen, kun kuningattaren määräys, jonka syitä hän\nei yrittänyt tutkia, salli hänelle lyhyen yksinäisyyden ja harkinnan\nhetken.\n\nKolme viime päivää hän oli elänyt sellaisessa kiireessä, hän oli elänyt\nniin sanoaksemme täydellisesti ulkopuolella itseään, hän oli elänyt\nniin kiinteästi toisten hyväksi, ettei hänen mieltänsä pahoittanut,\nvaikka hän hetkeksi unohtikin toisten huolet ja ryhtyi käsittelemään\nomaa tuskaansa.\n\nCharny oli entisten aikojen ylimys ja ennen kaikkea sukuaan rakastava\nmies. Hän jumaloi veljiään, joiden isä hän oli ollut pikemminkin kuin\nvanhin veli.\n\nGeorgesin kuolema oli ollut hänelle suuri suru, mutta hän oli toki\nvoinut, polvillaan ruumiin ääressä Versaillesin pienessä, synkässä\npihassa, lievittää surunsa kyynelillä, hänelle oli toki jäänyt toinen\nveli Isidor, johon hän oli kohdistanut kaiken kiintymyksensä. Isidor\noli tullut, mikäli mahdollista, hänelle vieläkin rakkaammaksi niiden\nkolmen neljän kuukauden aikana, jotka olivat edeltäneet hänen lähtöään\nja jolloin nuorukainen oli toiminut hänen ja Andréen välittäjänä.\n\nOlemme koettaneet, ellemme saada ymmärrettäväksi, niin ainakin kertoa\nsiitä omituisesta salaisuudesta, joka panee eräät sydämet eron aikana\nkiintymään toisiinsa sen sijaan että ne vieraantuisivat ja joka saa ne\npoissaolon kestäessä ammentamaan uutta elinvoimaa niitä elähdyttävistä\nmuistoista.\n\nMitä harvemmin Charny näki Andréeta, sitä enemmän hän ajatteli häntä,\nja ajatella yhä useammin Andréeta merkitsi Charnylle rakastumista.\n\nKun hän näki Andréen, kun hän oli Andréen lähellä, tunsi\nhän yksinkertaisesti seisovansa jääpatsaan vieressä, jonka\nvähäisinkin rakkaudensäde panisi sulamaan ja joka pimentoon ja\nitseensäsulkeutuneena pelkäsi rakkautta yhtä paljon kuin todellinen\njääpatsas pelkää aurinkoa. Hän oli joutunut katselemaan vaimonsa\nraskaita, kylmiä eleitä, kuulemaan hänen vakavaa, hillittyä puhettaan,\nnäkemään hänen mykkää, verhottua katsettaan, ja tuon eleen, tuon\npuheen, tuon katseen takana hän ei ollut nähnyt, tai paremmin sanoen,\nei ollut vaistonnut mitään.\n\nKaikki oli hänessä valkoista, valjua, himmeää kuin alabasteri, kylmää\nja läpäisemätöntä kuin se.\n\nSellaiselta — lukuunottamatta eräitä harvoja vilkkaita hetkiä, joita\njotkut ärsyttävät tilanteet olivat aiheuttaneet — oli Andrée hänestä\nnäyttänyt heidän viimeisinä yhdessäolonsa hetkinä ja varsinkin sinä\niltana, jonka hän oli viettänyt poloisen, nuoren vaimonsa parissa\nCoq-Héron-kadun varrella, kun Andrée oli löytänyt ja samalla kadottanut\npoikansa.\n\nMutta heti kun hän loittoni vaimonsa luota, tehosi välimatka\ntavallisella voimallaan, se himmensi liian kirkkaat värit, se\ntasoitti liian kulmikkaat piirteet. Silloin Andréen raskaat, kylmät\neleet vilkastuivat, silloin Andréen vakava, hillitty puhe muuttui\nhopeanheleäksi ja sointuvaksi, silloin Andréen mykkä, verhottu katse\nloi pitkien ripsien alta kostean, kaikki nielevän leimahduksen, silloin\nhänestä tuntui, että sisäinen tuli lämmitti tuota patsassydäntä ja että\nalabasteri-ihon alla hän näki veren kiertävän ja sydämen sykkivän.\n\nAh, näinä poissaolon ja yksinäisyyden hetkinä Andrée oli kuningattaren\ntodellinen kilpailija. Näiden öiden kuumeisessa pimeydessä Charny\nkuvitteli äkkiä näkevänsä, että hänen huoneensa seinät aukenivat\ntai että oviverhoja kohotettiin ja että hänen vuodettaan lähestyi,\nkäsivarret levitettyinä, huulet sanoja kuiskaten, katse rakkautta\ntulvillaan, tuo läpikuultava patsas, jota hänen sielunsa tuli valaisi\nulkoapäin. Silloin hänkin, Charny, levitti käsivartensa, silloin Charny\nkutsui tuota lumoavaa näkyä, silloin Charny koetti puristaa tuota\nhaamua sydäntänsä vasten. Mutta voi, tuo haamu luisui käsistä, hän\nsyleili tyhjää ja hän siirtyi läähättävästä unesta äkkiä surulliseen,\nkylmään todellisuuteen!\n\nIsidor oli siis tullut hänelle rakkaammaksi kuin Georges oli koskaan\nollut. Ja me olemme nähneet, ettei kreivi ollut saanut tuta synkkää\niloa päästä itkemään Isidorin ruumiin ääressä, kuten hän oli saanut\nitkeä Georgesin ruumiin ääressä.\n\nMolemmat olivat kaatuneet tuon kohtalokkaan naisen takia, tuon pettäviä\nkuiluja täynnä olevan asian puolesta.\n\nSaman naisen takia ja samaan kuiluun hänkin kerran suistuisi.\n\nKahteen päivään, veljensä kuolemasta saakka, viimeisen kerran\nsyleiltyään hänen veren kostuttamia vaatteitaan, huulet vieläkin\nkosteina uhrin viimeisestä huokauksesta, sen hetken jälkeen, jolloin\nherttua oli tuonut hänelle Isidorin vaatteista löydetyt paperit, hän ei\nollut voinut hetkeksikään antautua suurelle surulleen.\n\nKuningattaren viittaus oli kehoittanut häntä vetäytymään syrjään. Hän\noli sen käsittänyt suosionosoitukseksi ja hyväksynyt sen ilomielin.\n\nHän oli heti hakenut itselleen sopen, syrjäisen tyyssijan, jossa hän,\nvalmiina ensimmäisen kutsun saatuaan rientämään kuninkaallisen perheen\navuksi, voisi olla ihan yksin suruineen, yksin kyynelineen.\n\nHän oli löytänyt ullakkohuoneen samojen portaitten yläpäästä, missä de\nMalden ja de Valory vartioivat.\n\nPäästyään yksikseen, suljettuaan oven ja istuuduttuaan pöydän ääreen,\njota valaisi sentapainen kolmisydäminen kuparilamppu, jommoisia yhä\nnäkee vanhoissa maaseututaloissa, hän otti taskustaan veriset paperit,\nhänen veljensä ainoat pyhäinjäännökset.\n\nOtsa käsien tukemana hän oli tuijottanut noihin papereihin, joissa\njatkuivat elävinä poismenneen ajatukset, ja oli antanut pakottavien,\näänettömien kyynelten virrata poskiltaan pöydälle. Syvästi huokaistuaan\nhän sitten kohotti päänsä ja aukaisi yhden kirjeen.\n\nSen oli kirjoittanut Catherine-rukka.\n\nCharny oli jo monet kuukaudet epäillyt, että Isidorilla oli oli suhde\ntilanhoitajan tyttäreen, kun Billot oli Varennesissa kertonut sen\nkaikki yksityiskohdat, mutta vasta tilanhoitajan kertomuksen jälkeen\nhän oli käsittänyt sen suhteen koko kantavuuden.\n\nSen merkitys tuli yhä selvemmäksi, kun hän luki kirjeen. Silloin hän\nnäki, että rakastajattaren arvonimen oli äidin arvonimi pyhittänyt,\nja niissä yksinkertaisissa lauseissa, joilla Catherine tulkitsi\nrakkautensa, esiintyi naisen elämä, joka sai sovittaa nuoren tytön\nhairahduksen.\n\nCharny aukaisi toisen, sitten kolmannen: niissä oli samoja\ntulevaisuuden suunnitelmia, samoja onnen toiveita, samoja äidin iloja,\nsamaa rakastavan pelkoa, samaa kaipuuta, samaa tuskaa, samaa katumusta.\n\nÄkkiä hän huomasi kirjeen, jonka käsiala pani hänet säpsähtämään.\n\nKäsiala oli Andréen.\n\nKirje oli osoitettu hänelle.\n\nKirjeeseen oli kiinnitetty nelitaitteinen paperi vahasinetillä, jossa\nnäkyi Isidorin vaakuna.\n\nTämä Andréen kirjoittama ja hänelle, Charnylle, osoitettu kirje, joka\noli Isidorin papereitten joukossa, tuntui hänestä niin omituiselta\nlöydöltä, että hän ensin aukaisi kirjeen liitteen, ennenkuin kävi\nkäsiksi itse kirjeeseen.\n\nIsidor oli kirjoittanut sen lyijykynällä varmaankin jonkun majatalon\npöydän ääressä sillaikaa kun hänen hevostaan satuloitiin. Siinä oli\nseuraavat rivit:\n\n »Tämä kirje ei ole osoitettu minulle, vaan veljelleni, kreivi Olivier\n de Charnylle. Sen on kirjoittanut hänen vaimonsa, kreivitär de Charny.\n Jos minulle sattuu onnettomuus, pyydetään sitä, joka löytää tämän\n paperin, viemään se kreivi Olivier de Charnylle tai palauttamaan se\n kreivittärelle.\n\n Olen saanut sen huostaani seuraavin ehdoin:\n\n _Jos kreivi onnistuu yrityksessään vahingoittumattomana,\n palautettakoon kirje kreivittärelle_.\n\n _Jos hän haavoittuu vakavasti, muttei hengenvaarallisesti,\n kutsuttakoon hän kreivittären luokseen_.\n\n _Jos hän haavoittuu hengenvaarallisesti, annettakoon hänelle kirje, ja\n ellei hän voi sitä itse lukea, luettakoon se hänelle, jotta hän saisi\n ennen kuolemaansa tietää, minkä salaisuuden se sisältää_.\n\n _Jos kirje joutuu veljeni kreivi de Charnyn huostaan, saa hän\n samalla tämän minun kirjelippuni, ja hän toimii näiden kolmen ehdon\n mukaisesti, kuten hänen herkkä vaistonsa neuvoo häntä tekemään_.\n\n Minä uskon hänen huostaansa poloisen Catherine Billotin, joka asuu\n minun lapseni kanssa Ville-d'Aurayn kylässä.\n\n ISIDOR DE CHARNY.»\n\nEnsin kreivi näytti kokonaan syventyneen veljensä kirjeen lukemiseen.\nKyynelet, jotka olivat hetkeksi herenneet, alkoivat jälleen virrata\nentisellä voimalla. Sitten hänen itkun sumentama katseensa osui rouva\nde Charnyn kirjoittamalle kirjeelle. Hän silmäili sitä kauan, nosti sen\nhuulilleen, painoi sen sydämelleen, ikäänkuin se olisi voinut ilmaista\ntälle sydämelle sisältämänsä salaisuuden, luki kerran jälleen, sitten\ntoistamiseen ja vielä kolmannenkin kerran veljen kirjeessä mainitut\nehdot.\n\nRavistaen päätänsä hän sitten virkkoi puoliääneen:\n\n»Minulla ei ole oikeutta aukaista tätä kirjettä, mutta minä rukoilen\nhäntä sallimaan minun lukea sen...»\n\nJa ikäänkuin rohkaistakseen itseään pysymään tässä päätöksessä, jota\nvähemmän ylevä sydän ei olisi voinut kestää, hän toisti:\n\n»Ei, minä en lue sitä!»\n\nEikä hän lukenutkaan sitä. Mutta päivä koitti ja yhä hän istui pöydän\nääressä ja ahmi katsein tuota kirjettä, joka oli kostunut hänen\nhengityksestään: niin usein hän oli painanut sen huulilleen.\n\nSitten äkkiä melun keskeltä, joka ilmaisi, että majatalossa oli\nryhdytty lähtövalmistuksiin, kuului de Maldenin ääni, joka kutsui\nkreivi de Charnyta.\n\n»Tässä olen», vastasi kreivi.\n\nJa tungettuaan taskuunsa Isidor-rukan paperit ja suudeltuaan viimeisen\nkerran koskemattomaksi jäänyttä kirjettä hän pani sen poveensa ja\npoistui nopeasti.\n\nHän tapasi portailla Barnaven, joka kyseli kuningatarta ja antoi de\nValorylle lähtöä koskevat ohjeet.\n\nOli helppo huomata, ettei Barnave ollut maannut eikä nukkunut enempää\nkuin kreivi Olivier de Charnykaan.\n\nMolemmat miehet tervehtivät toisiaan ja Charny olisi varmaankin\nhuomannut lemmenkateuden salaman, joka välähti Barnaven silmissä,\nkun tämä kuuli hänen tiedustelevan kuningattaren vointia, jos hänen\najatuksensa olisivat voineet askarrella muissa asioissa kuin kirjeessä,\njota hän paineli sydäntänsä vasten.\n\n\n\n\nVIII\n\nBarnave kunnostautuu\n\n\nNoustessaan ajoneuvoihin kuningas ja kuningatar huomasivat kummakseen,\nettei heidän ympärillään ollut, heidän lähtöään katsomassa, muita kuin\nkaupungin asukkaita ja saattueena vain ratsuväkeä.\n\nSe oli uusi todistus Barnaven huomaavaisuudesta. Hän tiesi, että\neilen, kun oli ollut pakko kulkea käymäjalkaa, kuningatar oli kärsinyt\nkuumuudesta, pölystä, hyönteisistä, väentungoksesta, uhkauksista, joita\noli syydetty hänen henkivartijoitaan ja uskollisia palvelijoitaan\nkohtaan, näiden osoittaessa hänelle viimeistä palvelustaan. Barnave\noli sanonut saaneensa kuulla tietoja maahanhyökkäyksestä: markiisi\nde Bouillé oli muka samonnut Ranskan alueelle viidenkymmenentuhannen\nitävaltalaisen etunenässä. Häntä vastaan täytyi jokaisen miehen, jolla\noli pyssy, viikate, keihäs, ase mikä tahansa, nousta, ja koko kansa oli\nnoudattanut tätä kutsua ja pyörtänyt takaisin.\n\nRanskassa vihattiin siihen aikaan ulkomaalaisia, vihattiin niin\nsyvästi, että se viha ulottui kuninkaaseen ja kuningattareen saakka,\nkuningattareen, jonka suurin rikos olikin hänen ulkomaalaisuutensa.\n\nMarie-Antoinette arvasi, mistä johtui tämä uusi hyvätyö. Sanomme\n_hyvätyö_, sillä se sana ei ole liioittelua. Hän kiitti Barnavea\nkatseella.\n\nVaunuihin astuessaan hän etsi katseellaan Charnyn katsetta. Charny\noli jo istuimellaan. Mutta sensijaan että olisi sijoittunut keskelle,\nkuten eilen, hän oli itsepintaisena halunnut luovuttaa de Maldenille\ntämän paikan, joka oli vähemmän vaarallinen kuin se, jolla tämä\nuskollinen henkivartija oli siihen asti istunut. Charny toivoi, että\nhaavoittuminen sallisi hänen aukaista kreivittären kirjeen, joka poltti\nhänen sydäntään.\n\nHän ei siis huomannut kuningattaren etsivää katsetta.\n\nKuningatar huoahti raskaasti.\n\nBarnave kuuli sen.\n\nHuolestuneena saamaan selville, mitä tuo huoahdus merkitsi, nuori mies\npysähtyi vaunujen astinlaudalle.\n\n»Madame», sanoi hän, »huomasin eilen, että teillä oli hyvin ahdasta\nnäissä berliniläis-vaunuissa. Jos yksi matkustaja jäisi pois, tulisi\nteille väljempää... Jos haluatte, nousen saattovaunuihin herra de\nLatour-Maubourgin kanssa tai seuraan teitä ratsain.»\n\nTehdessään tämän tarjouksen Barnave olisi antanut puolet elinpäivistään\nhänellä ei ollut niitä enää monta jälellä — jos tämä tarjous\nevättäisiin.\n\nSe evättiin.\n\n»Ei», sanoi kuningatar, »jääkää te meidän seuraamme».\n\nSamassa kruununprinssi ojensi pikku kätensä pidättääkseen nuoren\nkansanedustajan ja sanoi:\n\n»Hyvä ystävä Barnave, ystävä Barnave, sinä et saa lähteä, minä en\ntahdo!»\n\nSäteilevänä Barnave istuutui entiselle paikalleen. Tuskin hän oli\nistuutunut, kun kruununprinssi siirtyi kuningattaren polvilta hänen\npolvilleen.\n\nPäästäessään kruununprinssin liukumaan käsistään kuningatar suuteli\nhäntä molemmille poskille.\n\nHänen huultensa kostea jälki jäi lapsen sametinhienolle hipiälle.\nBarnave katseli tätä äidillisen suudelman jälkeä niinkuin Tantalos\nlienee katsellut hedelmiä, jotka riippuivat hänen päänsä päällä.\n\n»Madame», sanoi hän kuningattarelle, »suoko teidän majesteettinne\nminulle ilon suudella korkeata prinssiä, joka ikäistensä erehtymätöntä\nvaistoa noudattaen haluaa sanoa minua ystäväkseen?»\n\nKuningatar nyökäytti päätänsä ja hymyili.\n\nBarnaven huulet painuivat kuningattaren huulten jäljille niin tulisina,\nettä lapsi pelästyneenä parahti.\n\nKuningattarelta ei jäänyt huomaamatta ainoakaan pikku seikka siitä\nleikistä, jossa Barnave menettäisi päänsä. Ehkei hänkään ollut nukkunut\nenempää kuin Barnave tai Charny; ehkä se vilkkaus, joka antoi eloa\nhänen silmiinsä, johtui sisäisestä kuumeesta, joka poltti häntä. Mutta\nhänen purppuraiset huulensa, hänen miltei huomaamattomasti ruusuiset\nposkensa tekivät hänestä sen vaarallisen seireenin, joka yhdellä\nsuortuvallaan voi johtaa palvojansa kuiluun.\n\nBarnaven varokeinot saivat aikaan, että nyt edettiin kahdeksan\nkilometriä tunnissa.\n\nChâteau-Thierryyn pysähdyttiin päivälliselle.\n\nTalo, johon pysähdyttiin, oli joen varrella, ihanalla paikalla ja\nkuului eräälle rikkaalle puukauppiattarelle. Tämä ei ollut odottanut,\nettä hänen talonsa valittaisiin, vaan oli edellisenä iltana, saatuaan\nkuulla, että kuninkaallinen perhe matkustaisi Château-Thierryn\nkautta, lähettänyt yhden palvelijoistaan tarjoamaan herroille\nkansalliskokouksen läheteille taloaan kuninkaan ja kuningattaren\nolinpaikaksi.\n\nTarjous oli hyväksytty.\n\nKun vaunut pysähtyivät, ilmaisi palvelijoitten keskenäinen kilpailu\ntykkänään toisenlaista vastaanottoa kuin mihin korkeat vangit olivat\nsaaneet alistua eilen Dormansin majatalossa. Kuningatar, kuningas,\nmadame Elisabeth, rouva de Tourzel ja molemmat lapset opastettiin kukin\nomaan huoneeseensa, missä kaikki oli pantu kuntoon, jotta jokainen\nvoisi siistitä itsensä mahdollisimman huolellisesti.\n\nPariisista lähdettyään kuningatar ei ollut tavannut sellaista\nhuomaavaisuutta. Naisen kaikkein herkimpiä tottumuksia tällainen\nylimyksellinen huomaavaisuus oli omiaan hivelemään, ja\nMarie-Antoinette, joka alkoi pitää arvossa moista huolehtimista,\nkutsutti luoksensa talon kelpo emännän voidakseen kiittää häntä.\n\nHetken perästä astui huoneeseen neljänkymmenen ikäinen, vielä verevä\nnainen, joka oli puettu äärettömän yksinkertaisesti. Hän oli siihen\nasti vaatimattomasti pysytellyt loitolla niistä, jotka hän oli ottanut\nsuojiinsa.\n\n»Tekö, madame, olette tämän talon emäntä?» kysyi kuningatar.\n\n»Voi, madame», huudahti tuo kelpo nainen ratketen itkemään, »kaikkialla\nminne teidän majesteettinne suvaitsee pysähtyä ja mitä taloa te\nläsnäolollanne kunnioitatte, kaikkialla missä kuningatar liikkuu,\nsiellä kuningatar on valtiatar!»\n\nMarie-Antoinette silmäili ympärilleen, todetakseen, että he olivat\nkahdenkesken.\n\nHuomattuaan, ettei kukaan voinut nähdä tai kuulla heitä, hän tarttui\nemännän käteen, veti hänet lähelleen, syleili häntä kuin parasta\nystäväänsä ja sanoi:\n\n»Jos te harrastatte turvallisuuttamme ja jos hiukankin välitätte omasta\nrauhastanne, niin tyyntykää ja hillitkää tuskanosoituksianne, sillä\njos saataisiin selville, mikä niihin on syynä, tulisivat ne teille\nkohtalokkaiksi. Teidän täytyy käsittää, että tuskamme vain yltyisi, jos\nteille sattuisi jotakin epämiellyttävää? Me tapaamme kenties toisemme\njoskus. Malttakaa siis mielenne ja pysykää ystävänäni, jonka tapaaminen\nnykyisin on niin harvinaista ja kallisarvoista.» [Olemme jäljentäneet\nMarie-Antoinetten omat sanat sen mukaan mitä on kertonut muuan niistä\nhenkivartijoista, jotka valmistelivat Varennesin pakoa ja seurasivat\nkuningasta tälle matkalle.]\n\nPäivällisen jälkeen lähdettiin heti matkalle. Helle oli rasittava.\nKuningas, joka oli huomannut, että madame Elisabeth, nääntymäisillään\nväsymyksestä, antoi päänsä vaipua rinnalle, vaati, että prinsessa\ntulisi istumaan hänen paikalleen vaunujen perälle, kunnes saavuttaisiin\nMeauxiin, missä päästäisiin levolle. Kuninkaan nimenomaisesta käskystä\nmadame Elisabeth lopulta suostui.\n\nPétion oli kuullut tämän kiistelyn, muttei ollut liikahtanutkaan.\n\nBarnave oli punehtunut häpeästä ja peittänyt kasvot käsillään, mutta\nsormiensa raosta hän huomasi kuningattaren alakuloisen hymyn.\n\nTunnin kuluttua madame Elisabethin väsymys kävi niin ylivoimaiseksi,\nettä nukkui kokonaan ja hänessä sammui tietoisuus niin täydellisesti,\nettä hänen kaunis enkelin päänsä, kallistuttuaan ensin vasemmalle,\nsitten oikealle, lopulta nojasi Pétionin olkapäähän.\n\nSe se joka sai Chartresin edustajan mainitsemaan julkaisemattomassa\nmatkakertomuksessaan, että madame Elisabeth, tuo pyhimys, oli\nrakastunut häneen ja painaessaan hetkeksi päänsä hänen olkapäätänsä\nvasten _antautui viettinsä valtaan_.\n\nKellon käydessä neljättä saavuttiin Meauxiin ja pysähdyttiin\npiispan palatsin eteen. Siinä palatsissa oli asunut Bossuet ja\nkahdeksankymmentäseitsemän vuotta varemmin yleisen historian tutkielman\ntekijä oli siinä palatsissa kuollut.\n\nPalatsissa asui tällöin perustuslaillinen ja valan vannonut piispa. Se\nhuomattiin myöhemmin tavasta, jolla hän otti kuninkaallisen perheen\nvastaan.\n\nMutta toistaiseksi kuningattareen koski vain sen rakennuksen synkkä\nulkoasu, johon hän oli astumaisillaan. Ei mikään ruhtinaallinen tai\nkirkollinen palatsi olisi voinut alakuloisuudellaan olla sopivampi\ntarjoamaan suojaa sille ylevälle onnettomuudelle, joka joutuisi\nsiinä viettämään yhden yön. Se ei ollut kuin Versailles, missä\nsuuruus on komea. Täällä suuruus oli yksinkertainen. Leveä, viettävä,\ntiilillä kivetty käytävä vei asuinhuoneihin, ja nämä asuinhuoneet\nolivat puutarhan puolella, joka nojautui kaupungin muureihin. Tästä\npuutarhasta kohosi kaikkea vallitsevana kirkon torni, joka oli\nkauttaaltaan murattiköynnösten peitossa. Siitä vei rautatammien\nreunaama käytävä työhuoneeseen, mistä Meauxin kaunopuheinen piispa\ntuolloin-tällöin sinkosi maailmalle synkät huutonsa, jotka ennustivat\nkuningaskuntien tuhoa.\n\nKuningatar silmäili tätä synkkää rakennusta ja huomattuaan sen\nsopivan hänen omaan mielialaansa hän pälyili ympärilleen löytääkseen\nkäsivarren, johon nojaisi lähteäkseen palatsia tarkastamaan.\n\nVain Barnave oli saapuvilla.\n\nKuningatar hymyili.\n\n»Tarjotkaa minulle käsivartenne, hyvä herra», sanoi hän, »ja opastakaa\nminua tässä vanhassa palatsissa. Minä en uskalla mennä sinne yksin,\npelkään kuulevani sen käytävissä kajahtelevan sen suuren äänen, joka\nkerran pani koko kristikunnan säpsähtämään, huudon, joka sanoi: 'Mada-\nme kuolee! Madame on kuollut!'»\n\nBarnave tuli nopeasti lähemmäksi ja tarjosi kuningattarelle\nkäsivartensa kunnioittavin ja samalla kiihkein elein.\n\nMutta kuningatar silmäili vielä kerran ympärilleen. Charnyn poissaolo\nhuolestutti häntä.\n\nBarnave, joka näki kaikki, huomasi tuon silmäyksen.\n\n»Kuningatar haluaa jotakin?» kysyi hän.\n\n»Niin, haluan tietää, missä kuningas on», vastasi Marie Antoinette.\n\n»Hän on suvainnut ottaa vastaan herra Pétionin», sanoi Barnave, »ja\nkeskustelee nyt hänen kanssansa».\n\nKuningatar näytti tyytyväisiltä.\n\nSitten, ikäänkuin olisi tuntenut tarvetta päästä irti omista\najatuksistaan, hän sanoi:\n\n»Tulkaa.»\n\nJa hän lähti Barnaven kanssa tarkastamaan piispan palatsin huoneita.\n\nOlisi voinut sanoa, että hän pakeni, seuraten mielialansa luomaa\nhäälyvää varjoa, katsomatta eteensä tai taaksensa.\n\nSuuren saarnamiehen makuuhuoneessa hän vasta pysähtyi, miltei\nläähättäen.\n\nSattumalta hän joutui tällöin erään naishenkilön muotokuvan eteen.\n\nHän kohotti katseensa koneellisesti ja luki kehyksistä sanat: _Madame\nHenriette_.\n\nHän säpsähti.\n\nTämän säpsähdyksen Barnave tunsi, muttei käsittänyt sen merkitystä.\n\n»Teidän majesteettinne on sairas?» kysyi hän.\n\n»En, en», sanoi kuningatar, »mutta tuo muotokuva... madame Henriette...»\n\nBarnave arvasi, mitä tämän nais-poloisen sydämessä liikkui.\n\n»Niin», virkkoi hän, »vallan oikein, madame Henriette, mutta Englannin\nmadame Henriette, ei onnettoman Kaarlo ensimmäisen leski, vaan\nhuolettoman Orleansin Filipin puoliso, ei se, joka luuli kuolevansa\nLouvren kylmyyteen, vaan se, joka kuoli Saint-Cloudissa myrkytykseen ja\njoka kuollessaan lähetti Bossuetille sormuksensa...»\n\nHetken emmittyään hän jatkoi:\n\n»Mieluummin näkisin tuon olevan sen toisen muotokuvan.»\n\n»Miksi?» kysyi Marie-Antoinette.\n\n»Koska on suita, jotka yksin uskaltavat antaa eräitä neuvoja, ja\nsellaisia ovat etenkin suut, jotka kuolema on sulkenut.»\n\n»Ettekö tahtoisi sanoa minulle, hyvä herra, mitä minulle neuvoisi\nKaarlo-kuninkaan lesken suu?» kysyi kuningatar.\n\n»Jos teidän majesteettinne käskee, niin koetan», vastasi Barnave.\n\n»Koettakaa siis.»\n\n»'Voi, rakas sisar', sanoisi teille se suu, ’ettekö huomaa, mikä\nyhtäläisyys on meidän kohtaloissamme? Minä tulin Ranskasta, kuten\nte Itävallasta, minä olin englantilaisille muukalainen, kuten te\nolette muukalainen Ranskalle. Olisin voinut antaa mielettömälle\nmiehelleni hyviä neuvoja, mutta minä olin vaiti tai annoin huonoja.\nSen sijaan että olisin liittänyt hänet kansaan tai kansan häneen,\nminä yllytin häntä sotaan: Minä neuvoin häntä marssimaan Lontoota\nvastaan irlantilaisten protestanttien kanssa. Minä en ainoastaan ollut\nkirjeenvaihdossa Englannin vihollisen kanssa, vaan käväisin kahdesti.\nRanskassa tuodakseni Englantiin ulkomaalaista sotaväkeä. Ja...'»\n\nBarnave vaikeni.\n\n»Jatkakaa», kehoitti kuningatar, kulmakarvat kurtussa ja huulet supussa.\n\n»Miksi jatkaisin, madame?» sanoi nuori puhuja ravistaen alakuloisena\npäätänsä. »Te tunnette yhtä hyvin kuin minäkin sen verisen historian\nlopun...»\n\n»Niin, minä siis jatkan ja sanon teille, mitä madame Henrietten\nmuotokuva kertoisi minulle, jotta te voisitte sanoa minulle,\nolenko erehtynyt. No niin, skotlantilaiset pettivät kuninkaansa ja\nmyivät hänet. Kuningas vangittiin juuri silloin kun hän haaveili\nRanskan-matkasta. Muuan räätäli tuli pidättämään hänet, muuan\nteurastaja vei hänet vankilaan, muuan kuorma-ajuri puhdisti\nkamarin, jonka tuli tuomita hänet, muuan olutkauppias oli oikeuden\npuheenjohtajana ja jottei mitään puuttuisi tästä inhoittavasta\ntuomiosta ja tämän väärän oikeudenkäynnin tarkastuksesta, kun\nse esitettiin ylimmäiselle tuomarille, joka tarkastaa kaikki\noikeudenpäätökset, katkaisi muuan naamioitu teloittaja uhrin kaulan.\nTämän kaiken madame Henrietten muotokuva kertoisi minulle, eikö niin?\nAh, hyvä Jumala, sen kaiken tiedän yhtä hyvin kuin kuka tahansa!\nTiedän sen sitäkin paremmin, kun mitään ei puutu kohtaloittemme\nsamanlaisuudesta. Meilläkin on esikaupunkilainen olutkauppias, mutta\nhänen nimensä on Santerre eikä Cromwell, meilläkin on teurastaja; mutta\nhänen nimensä ei ole Harrison, vaan... Legendre, luullakseni meilläkin\non kuorma-ajuri, mutta hänen nimensä ei ole Pridge, vaan... ah, hänen\nnimeään en tiedä! Se mies on niin vähäpätöinen, etten tiedä edes hänen\nnimeään... ette tekään, olen siitä varma. Mutta kysykää häneltä, hän\nsanoo sen teille. Se on sama mies, joka johtaa saattojoukkoamme,\ntalonpoika, häijyläinen, mielipuoli, mikä tahansa! No niin, tämän\nkertoisi minulle madame Henrietten muotokuva.»\n\n»Entä mitä te vastaisitte hänelle?»\n\n»Minä vastaisin hänelle: 'Rakas prinsessarukka, te ette anna neuvoja,\nte pidätte historiallisen luennon. Historian luento on pidetty, minä\nodotan neuvoja.'»\n\n»Ah, niitä neuvoja, madame», sanoi Barnave, »ellette kieltäytyisi niitä\nnoudattamasta, antaisivat teille eivät ainoastaan vainajat vaan myöskin\nelävät!»\n\n»Vainajat tai elävät, puhukoot ne, joiden tulee puhua. Jos neuvot ovat\nhyviä, kuka tietää, vaikka niitä noudatettaisiinkin?»\n\n»Hyvä Jumala, madame, vainajilla ja elävillä on annettava teille vain\nyksi neuvo!»\n\n»Mikä se on?»\n\n»Että te opettaisitte kansan rakastamaan teitä.»\n\n»Teidän kansaanne ei ole helppo opettaa rakastamaan!»\n\n»Voi, madame, tämä kansa on enemmän teidän kuin minun!\n\nSitä todistaa se seikka, että Ranskaan saapuessanne se kansa jumaloi\nteitä.»\n\n»Oh, herra, te puhutte hauraasta asiasta: kansansuosiosta!»\n\n»Madame, madame!» sanoi Barnave, »jos minä tuntematon, hämärän\nalkuperän lapsi, olen saavuttanut sen suosion, kuinka paljoa helpompaa\nteidän on se säilyttää tai kuinka helppoa teidän on valloittaa se\ntakaisin! Mutta ei», jatkoi Barnave vilkastuen, »ei, teidän asianne,\nkuninkuuden asia, kaikkein pyhin, suurin asia, kenelle olette sen\nuskonut? Keiden ääni, keiden käsivarret ovat sitä puolustaneet? Ei\nmilloinkaan ole nähty sellaista tietämättömyyttä olevista oloista, ei\nmilloinkaan ole niin tyystin unohdettu Ranskan henkeä! Oh, katsokaas,\nminä olen ottanut tehtäväkseni auttaa teitä siihen ainoaan päämäärään,\nminä, joka nyt katselen teitä, puhun teille, kuinka monesti, hyvä\njumala, olenkaan ollut valmis tarjoutumaan teille... uhrautumaan...»\n\n»Vaiti!» sanoi kuningatar. »Tänne tullaan. Me keskustelemme kaikesta\ntästä myöhemmin, herra Barnave. Haluan tavata teidät jälleen, kuunnella\nteitä, noudattaa neuvojanne!»\n\n»Voi, madame, madame!» huudahti Barnave haltioissaan.\n\n»Vaiti!» varoitti kuningatar toistamiseen.\n\n»Illallinen on katettu, teidän majesteettinne», ilmoitti kynnykseltä\npalvelija, jonka askelten ääni oli kuulunut käytävästä.\n\nMentiin ruokasaliin. Kuningas saapui sinne toisesta ovesta. Hän oli\nkeskustellut Pétionin kanssa koko sen ajan, jonka kuningatar oli\npuhellut Barnaven kanssa, ja hän näytti hyvin kiihtyneeltä.\n\nMolemmat henkivartijat seisoivat valmiina palvelemaan heidän\nmajesteettejaan ruokapöydässä.\n\nCharny pysytteli loitompana ikkunakomerossa.\n\nKuningas silmäili ympärilleen ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin hän\noli omaistensa, henkivartijain ja kreivin parissa, hän sanoi:\n\n»Hyvät herrat, illallisen jälkeen minun täytyy saada puhella kanssanne.\nSeuratkaa minua silloin huoneeseeni.»\n\nKaikki kolme upseeria kumarsivat.\n\nAteria aloitettiin totuttuun tapaan.\n\nMutta vaikka pöytä oli katettu kuningaskunnan ensiarvoisen piispan\ntaloon, oli se varustettu tänä iltana Meauxissa yhtä huonosti kuin se\noli hyvin varustettu aamupäivällä Château-Thierryssä.\n\nKuninkaalla oli, kuten aina, hyvä ruokahalu ja hän söi paljon huonosta\nkestityksestä huolimatta. Kuningatar söi vain kaksi tuoretta kananmunaa.\n\nEilisestä alkaen kruununprinssi, joka oli hieman sairas, oli pyydellyt\nviinirypäleitä, mutta lapsi-parka ei elellyt enää niitä aikoja, jolloin\nhänen pienimmätkin halunsa oli tyydytetty. Eilisestä alkaen kaikki,\njoilta hän oli kysynyt, olivat vastanneet hänelle: »Ei ole» tai »Ei\nlöydetä mistään».\n\nJa kuitenkin hän oli matkan varrella nähnyt isojen talonpoikais-lasten\nsyövän viinirypäleterttuja, joita ne olivat käyneet poimimassa metsistä.\n\nPikku rukka oli silloin kadehtinut noita isoja lapsia, joilla oli\nvaaleat hiukset ja ruusuiset posket ja joiden ei tarvinnut anella\nviinirypäleitä ja jotka, kun heidän teki niitä mieli, voivat itse niitä\npoimia tuntien tarkoin rinteet, joissa viiniköynnökset kasvoivat,\nniinkuin pikku linnut tuntevat niityt, missä kukkivat nauris ja hamppu.\n\nKuningatarta oli syvästi surettanut, kun hän ei ollut voinut tyydyttää\ntuota lapsen halua, ja kun lapsi kieltäytyi nauttimasta, mitä hänelle\ntarjottiin, ja vaati jälleen viinirypäleitä, kyyneltyivät voimattoman\näidin silmät.\n\nHän etsi katseillaan henkilöä, jota voisi puhutella, ja huomasi\nCharnyn, joka seisoi paikallaan mykkänä, liikkumattomana.\n\nHän viittasi tätä tulemaan lähemmäksi, viittasi kerran, toistamiseen,\nmutta Charny oli omissa mietteissään eikä huomannut kuningattaren\nviittauksia.\n\nSilloin kuningatar sanoi mielenliikutuksesta värisevällä äänellä:\n\n»Herra kreivi de Charny!»\n\nCharny säpsähti, kuin unesta havahtuen, ja astui askelen kiiruhtaakseen\nkuningattaren luo.\n\nMutta silloin aukeni ovi ja Barnave astui sisälle kädessä lautasellinen\nviinirypäleitä.\n\n»Kuningatar suokoon anteeksi», sanoi hän, »että tulen näin kutsumatta,\nja toivon kuninkaankin hyväntahtoisesti antavan minulle anteeksi, mutta\npäivän kuluessa olen herra kruununprinssin kuullut monesti pyytävän\nviinirypäleitä. Löysin tämän lautasellisen piispan pöydältä, otin sen\nja toin tänne.»\n\nSillävälin Charny oli lähestynyt kuningatarta, mutta tämä ei antanut\nhänelle aikaa tulla lähemmäksi, vaan sanoi:\n\n»Kiitos, herra kreivi, mutta herra Barnave on arvannut, mitä minä\nhalusin, enkä minä tarvitse nyt enää mitään.»\n\nCharny kumarsi ja vastaamatta sanaakaan palasi entiselle paikalleen.\n\n»Kiitos, ystävä Barnave», sanoi nuori kruununprinssi...\n\n»Herra Barnave», virkkoi kuningas, »päivällisemme ei ole hyvä, mutta\njos haluatte istua pöytään, teette kuningattarelle ja minulle mieliksi».\n\n»Sire», vastasi Barnave, »kuninkaan kutsu on käsky. Minne teidän\nmajesteettinne suo minun istua?»\n\n»Kuningattaren ja kruununprinssin väliin», sanoi kuningas.\n\nBarnave istuutui, hulluna rakkaudesta ja ylpeydestä.\n\nCharny katseli tätä kohtausta eikä pieninkään lemmenkateuden\nvärähdys lähtenyt hänen sydämestään suoniin. Mutta silmätessään\nsitä perhos-rukkaa, joka sekin tulisi kärventymään kuninkaallisessa\npaisteessa, hän tuumi itsekseen:\n\n— Jälleen yksi, joka tuhoutuu. Sääli, sillä tuo on sentään monia muita\nparempi.\n\nSitten hän palasi hellittämättömään ajatukseensa:\n\n— Kirje, kirje — mutisi hän, — mitä siinä kirjeessä voi olla?\n\n\n\n\nIX\n\nGolgata\n\n\nIllallisen jälkeen kaikki kolme upseeria noudattivat saamaansa\nmääräystä ja nousivat kuninkaan huoneeseen.\n\nKuninkaallinen prinsessa, kruununprinssi ja rouva de Tourzel olivat\nomissa huoneissaan — kuningas, kuningatar ja madame Elisabeth olivat\nläsnä.\n\nKun nuoret miehet olivat astuneet sisälle, sanoi kuningas:\n\n»Herra de Charny, suvaitkaa sulkea ovi, jottei kukaan pääse meitä\nhäiritsemään. Minulla on ilmoitettavana teille jotakin tuiki\ntähdellistä. Eilen, hyvät herrat, kun olimme Dormansissa, herra\nPétion ehdotti minulle, että te pakenisitte valepukuisina. Mutta\nkuningatar ja minä vastustimme ehdotusta, sillä me pelkäsimme siinä\npiilevän ansan ja että teidät tahdottiin lähettää luotamme, jotta\nteidät sitten surmattaisiin tai luovutettaisiin jossakin maankolkassa\nsotilaskomitealle, joka tuomitsisi teidät ammuttaviksi suomatta\nteille minkäänlaista avunmahdollisuutta. Kuningatar ja minä siis\nepäsimme ehdotuksen, mutta tänään herra Pétion palasi samaan asiaan\nsitoutuen kansanedustaja-sanallaan vastaamaan puheistaan, ja minä pidän\nvelvollisuutenani kertoa teille, mitä hän pelkää ja ehdottaa.»\n\n»Sire», keskeytti Charny, »ennenkuin teidän majesteettinne menee\npitemmälle — enkä minä puhu ainoastaan omasta puolestani, vaan\nluulen tulkitsevani myöskin näiden herrojen tunteet — ennenkuin\nteidän majesteettinne menee pitemmälle, suotteko meille erään\nsuosionosoituksen?»\n\n»Hyvät herrat», sanoi Ludvig XVI, »teidän uhraavaisuutenne\nkuningattaren ja minun hyväkseni on vaarantanut henkenne kolmen viime\npäivän aikana. Kolmena päivänä on teitä joka hetki uhannut mitä julmin\nkuolema. Joka hetki olette saaneet osanne meitä kohdanneesta häpeästä,\nmeihin syydetyistä solvauksista. Hyvät herrat, teillä on oikeus, ei\nainoastaan pyytää suosionosoitusta, vaan esittää toivomuksenne, ja\nellei toivomustanne heti täytetä, johtuu se siitä, että se ylittää\nkuningattaren ja minun voimani.»\n\n»No niin, sire», sanoi Charny, »me pyydämme nöyrästi, mutta tiukasti\nteidän majesteetiltanne, että mitä tahansa herrat kansanedustajat\novatkin meidän suhteemme ehdottaneet, meille jäisi oikeus hyväksyä tai\nevätä ne ehdotukset».\n\n»Hyvät herrat», sanoi kuningas, »annan teille kunniasanani, etten\npakota teitä mihinkään; mitä te haluatte, se tapahtukoon.»\n\n»Silloin, sire», sanoi Charny, »me lisäämme: kiitollisina».\n\nKuningatar silmäili kummissaan Charnyta. Hän ei käsittänyt sitä yltyvää\nvälinpitämättömyyttä, jonka hän oli huomannut tuossa itsepintaisen\nlujatahtoisessa luonteessa, joka ei hetkeksikään ollut väistynyt siitä,\nmitä hän piti velvollisuutenaan.\n\nHän ei vastannut, vaan antoi kuninkaan jatkaa keskustelua.\n\n»Nyt kun teillä on vapaa valinta», sanoi kuningas, »esitän teille herra\nPétionin omat sanat: 'Sire, Pariisiin tultuamme ei mikään takaa teitä\nseuranneitten kolmen upseerin turvallisuutta. En minä, ei Barnave eikä\nLatour-Maubourg voi vastata heidän hengestään, emme edes oman henkemme\nuhalla, ja heidän verensä on jo ennakolta uhrattu kansalle.'»\n\nCharny silmäili kahta toveriaan; halveksiva hymy väikkyi näiden\nhuulilla.\n\n»No, sire», sanoi Charny, »entä sitten?»\n\n»Herra Pétion ehdottaa seuraavaa: hän hankkii teille kansalliskaartin\nunivormut, aukaisuttaa tänä yönä piispan palatsin ovet ja päästää\nteidät pakenemaan kunkin taholleen.»\n\nCharny neuvotteli jälleen toveriensa kanssa; sama hymy vastasi hänelle.\n\n»Sire», sanoi hän kuninkaalle, »elämämme on pyhitetty teidän\nmajesteeteillenne. Suvaitkaa hyväksyä se kunnianosoitus. Meidän on\nhelpompi kuolla edestänne kuin erota teistä. Suokaa meille siis\nse suosionosoitus, että kohtelette meitä samoin huomenna kuin\neilenkin, emme pyydä enempää emmekä vähempää. Koko hovistanne, koko\narmeijastanne, kaikista kaarteistanne teille jää kolme uskollista\nsydäntä. Älkää riistäkö heiltä sitä ainoaa kunniaa, jota heidän\nkunnianhimonsa kaipaa, saada pysyä uskollisina loppuun asti.»\n\n»Hyvä on, herrat», sanoi kuningatar, »me hyväksymme, mutta te\nkäsitätte, että tästä hetkestä alkaen kaikki olkoon meille yhteistä.\nTe ette ole enää palvelijoita, vaan ystäviä, veljiä. Minä en kysy\nnimiänne, sillä minä tiedän ne, mutta» ja kuningatar otti taskustaan\npienen vahataulun — »mutta sanokaa meille isänne, äitinne, veljienne,\nsiskojenne nimet. Voi käydä; että kadotamme teidät, vaikkemme itse\nsortuisikaan. Silloin tulee minun tehtäväkseni ilmoittaa niille\nrakkaille olennoille heitä kohdannut suru ja huojentaa heidän\ntaakkaansa, mikäli se on meidän vallassamme... Kas niin, herra de\nMalden, kas niin, herra de Valory, sanokaa rohkeasti kuoleman varalta\nme olemme kaikin niin lähellä sitä tosiasiaa, ettemme saa väistää sitä\nsanaa — ketkä ovat ne omaiset tai ystävät, jotka meille jätätte?»\n\nHerra de Malden mainitsi äitinsä, sairaan vanhuksen, joka asui pienellä\nmaatilalla lähellä Bloisia. Herra de Valory mainitsi sisarensa, nuoren\norpotytön, joka oli oppilaana Soissonsin luostarissa.\n\nNämä kaksi miestä olivat lujatahtoisia, rohkeita luonteita ja\nkuitenkin, kun kuningatar kirjoitti tauluunsa rouva de Maldenin ja\nneiti de Valoryn nimet ja osoitteet, molemmat yrittivät turhaan\npidättää kyyneliään.\n\nKuningattaren täytyi niinikään keskeyttää kirjoittamisensa ottaakseen\nesille nenäliinan ja pyyhkiäkseen silmiään.\n\nKun hän oli kirjoittanut loppuun, sanoi hän Charnylle: »Ah, herra\nkreivi, tiedän, ettei teillä ole ketään esitettävänä, isänne ja äitinne\novat kuolleet ja molemmat veljenne...»\n\nKuningatar ei voinut jatkaa.\n\n»Molemmilla veljilläni on ollut kunnia kaatua teidän majesteettinne\npuolesta», täydensi Charny. »Mutta jälkimäinen on jättänyt poloisen\nlapsen, jonka hän uskoo minun huostaani eräänlaisen testamentin\nvälityksellä, joka löydettiin hänen vaatteistaan. Tämän nuoren\ntytön hän on riistänyt perheeltä, jolta tyttö ei voi toivoa\nanteeksiantoa. Niin kauan kuin minä elän, ei häneltä eikä hänen\nlapseltaan puutu mitään. Teidän majesteettinne mainitsi äsken\ntavanomaisella ihmeellisellä rohkeudellaan, että me olemme kaikki\nlähellä kuolemaa. Jos kuolema minut tapaa, jäävät tyttö-rukka ja hänen\nlapsensa turvattomiksi. Madame, suvaitkaa merkitä tauluunne erään\npoloisen talonpoikais-tytön nimi ja jos minulla tovereineni on onni\nkuolla korkean isäntäni ja ylevän valtiattareni puolesta, ulottakaa\nystävällisyytenne Catherine Billotiin ja hänen lapseensa. Heidät löytää\npienestä Ville-d'Avrayn kylästä.»\n\nKuvitella Charny kuolevaksi, kuten hänen veljensäkin olivat kuolleet,\noli varmaankin liian julma näky Marie-Antoinetten mielikuvitukselle,\nsillä hän pudotti taulut kädestään, horjahti taaksepäin ja vaipui\nnojatuoliin.\n\nMolemmat henkivartijat riensivät hänen lähelleen. Sillaikaa Charny otti\nlattialta kuninkaalliset taulut, kirjoitti niihin Catherine Billotin\nnimen ja osoitteen ja pani ne sitten takan reunalle.\n\nKuningatar ponnistautui tyyneksi.\n\nNuoret miehet oivalsivat, että sellaisen mielenliikutuksen jälkeen\nkuningatar halusi olla yksin, ja valmistautuivat lähtemään.\n\nMutta kuningatar ojensi heille kätensä ja sanoi:\n\n»Hyvät herrat, toivoakseni ette lähde suutelematta kättäni?»\n\nMolemmat henkivartijat lähestyivät samassa järjestyksessä; missä olivat\nmaininneet omaistensa nimet ja osoitteet, de Malden ensin, sitten de\nValory.\n\nCharny lähestyi viimeisenä. Kuningattaren käsi värisi, kun hän odotti\nsuudelmaa, jonka takia hän varmaankin oli tarjonnut molemmat edelliset.\n\nMutta tuskin kreivin huulet koskettivat tuota kaunista kättä, kun\nhänestä tuntui — hän muisti Andréen kirjeen, joka oli hänen povellaan —\nettä oli pyhänhäväistystä koskettaa huulillaan kuningattaren kättä.\n\nMarie-Antoinettelta pääsi huoahdus, joka muistutti voihkaisua.\nMilloinkaan hän ei ollut tuntenut selvemmin kuin tästä suudelmasta,\nmikä kuilu oli päivä päivältä, tunti toiselta, voisi sanoa minuutti\nminuutilta, avautumassa hänen ja hänen rakastajansa välille.\n\nSeuraavana aamuna, lähdön hetkellä, herrat de Latour-Maubourg ja\nBarnave, jotka varmaankaan eivät tienneet, mitä edellisenä iltana oli\ntapahtunut kuninkaan ja hänen kolmen upseerinsa välillä, uudistivat\nehdotuksensa, että nuoret miehet pukeutuisivat kansalliskaartilaisiksi.\nMutta nämä kieltäytyivät ja sanoivat, että heidän paikkansa oli\nkuninkaan vaunujen etuistuimella ja etteivät he halunneet pitää muuta\npukua kuin minkä kuningas oli heille määrännyt.\n\nSilloin Barnave käski kiinnittää laudan etuistuimen kummallekin\npuolelle, jotta kaksi sotamiestä voisi sillä laudalla seisten suojella,\nmikäli mahdollista, näitä kuninkaan itsepintaisia palvelijoita.\n\nKello kymmenen aamupäivällä lähdettiin Meauxista. Oltiin tulossa\nPariisiin, josta oli oltu poissa viisi päivää.\n\nViisi päivää! Mikä täyttämätön kuilu oli auennut näinä viitenä päivänä?\n\nMeauxista oli tuskin ehditty viiden kilometrin päähän, kun saattue\nmuuttui entistäkin uhkaavammaksi.\n\nPariisin lähitienoon koko asujamisto oli liikkeellä. Barnave oli\nkäskenyt hevosmiesten ajaa ravia, mutta Clayen kansalliskaarti sulki\ntien ja pani pistimet tanaan.\n\nOlisi ollut varomatonta yrittää murtautua tuon rivistön halki.\nKuningatarkin tajusi vaaran. Hän rukoili kansanedustajia olemaan\ntekemättä mitään, mikä yllyttäisi tätä kansan vihaa, sitä hirveää\nrajumyrskyä, jonka tohina jo kuului ja jonka itsekukin tunsi lähestyvän.\n\nTungos oli pian niin tiukka, että hevosten oli työlästä edetä\nkäymäjalkaa.\n\nMilloinkaan ei ollut vallinnut sellainen helle; ei hengitetty ilmaa,\nvaan tulta.\n\nRahvaan julkea uteliaisuus vainosi kuningasta ja kuningatarta vaunujen\nnurkkiin asti, jonne he olivat paenneet.\n\nMiehiä nousi vaunujen astinlaudalle, he tunkivat päänsä ikkunoista\nsisälle, toisia kiipesi ajoneuvojen katolle, toisia riippui sen takana,\neräät kapusivat hevosten selkään.\n\nOli sula ihme, ettei Charnyta ja hänen tovereitaan surmattu\npariinkymmeneen kertaan.\n\nMolemmat sotamiehet eivät voineet torjua kaikkia iskuja, he rukoilivat,\nhe vetosivat kansalliskokouksen nimeen, mutta heidän äänensä hukkui\nhälinään, meluun ja huutoihin.\n\nEtujoukkona marssi yli kaksituhatta miestä, perässä kulki enemmän kuin\nneljätuhatta.\n\nMolemmilla sivuilla vyöryi ihmisvirta, joka sakeni lakkaamatta.\n\nMitä lähemmäksi Pariisia tultiin, sitä vaikeammaksi kävi hengittäminen,\nsillä tuo jättiläiskaupunki tuntui ahmineen, kaiken ilman.\n\nVaunut liikkuivat viidenneljättä asteen helteessä, halki tomupilven,\njonka jokainen hiukkanen oli kuin lasinsiru.\n\nPari kolme kertaa kuningatar heittäytyi taaksepäin valitellen\ntukehtuvansa.\n\nBourg'tissa kuningas kävi niin kalpeaksi, että hänen pelättiin voivan\npahoin. Hän pyysi lasillisen viiniä, sillä hänen sydämensä oli\npakahtumaisillaan.\n\nEi paljoa puuttunut, ettei hänelle tarjottu, kuten Kristukselle,\nsappeen ja etikkaan kastettua sientä. Joku sitä jo ehdottikin, mutta\nonneksi siihen ei suostuttu.\n\nSaavuttiin la Villetten esikaupunkiin.\n\nVäkijoukko oli yli tunnin ajan ohentunut mahtuakseen kahden talorivin\nväliin, joiden valkoiset seinäkivet heijastivat auringonsäteitä ja\npaahtoivat helteen kahta hiottavammaksi.\n\nSiinä oli miestä, lasta ja naista. Milloinkaan ei katse ole mitannut\nsellaista tungosta. Kadut olivat niin täynnä, että ne, jotka seisoivat,\neivät voineet liikahtaakaan.\n\nOviaukot, ikkunat ja katot olivat mustanaan katselijoita. Puiden oksat\ntaipuivat elävien hedelmiensä painon alla. Jokainen piti hatun päässään.\n\nSe johtui siitä, että edellisenä iltana oli Pariisissa talojen seiniin\nnaulattu seuraava julistus:\n\n    Joka tervehtii kuningasta, suomitaan;\n    joka häntä solvaa, hirtetään.\n\nKaikki tämä oli niin peloittavaa, etteivät kansalliskokouksen lähetit\nuskaltaneet suunnata kulkua Faubourg-SaintMartin-kadulle, koska tämä\noli täynnä liikenne-esteitä ja siis uhkaa, kaamealle, veriselle\nkadulle, joka Berthierin hirveän tarinan ajoilta saakka oli kuulu\nsalamurhien runsaudesta.\n\nSenvuoksi päätettiin kulkea Champs-Élyséesin kautta, ja saattue kiersi\nPariisin ja suuntautui laitabulevardeille.\n\nSe merkitsisi kolmituntista ylimääräistä kärsimystä, ja se kärsimys\noli niin sietämätön, että kuningatar pyysi mentäväksi lyhyintä tietä,\nvaikka se tie olisikin vaarallisin.\n\nKahdesti hän oli yrittänyt laskea kaihtimet, kahdesti joukon murina oli\nsaanut hänet ne nostamaan.\n\nTulliportilla oli vahva krenatöörijoukko ympäröinyt vaunut.\n\nMonet heistä marssivat vaununoven kohdalla, ja heidän karvatöyhtönsä\nmiltei peittivät berliiniläis-vaunujen aukot.\n\nVihdoin kello kuuden korvissa etujoukko saapui Monceaun puutarhamuurin\nkohdalle. Se kuljetti mukanaan kolmea tykkiä, jotka epätasaisella\nkatukivityksellä kolisivat hirveästi.\n\nTähän etujoukkoon kuului ratsu- ja jalkaväkeä, joiden oli miltei\nmahdotonta säilyttää rivinsä tungoksessa.\n\nNe, jotka heidät huomasivat, syöksyivät Champs-Élyséesin yläpäähän.\nLudvig XVI oli jo kolmatta kertaa tulossa Pariisiin tämän kohtalokkaan\ntulliportin kautta.\n\nEnsimmäisen kerran Bastiljin valtauksen jälkeen;\n\ntoisen kerran lokakuun 5 ja 6 päivän tapahtumien jälkeen;\n\nkolmannen kerran — nyt — Varennesin paon jälkeen.\n\nKim saatiin kuulla, että saattue tulisi Neuillyn tietä, riensi koko\nPariisi Champs-Élyséesille.\n\nTulliportille saavuttaessa kuningas ja kuningatar näkivät silmän\nkantamattomiin suunnattoman ihmismeren, äänettömän, synkän, uhkaavan,\nkaikilla hattu päässä.\n\nMutta mikä oli, ellei peloittavampaa, niin ainakin kammottavampaa kuin\nkaikki tämä, se oli kaksinkertainen rivi kansalliskaartilaisia, jotka\npitivät kivääriään suruasennossa ja joiden muodostama kuja ulottui\ntulliportilta Tuileries-palatsiin saakka.\n\nTämä päivä oli tosiaankin surun päivä, suunnattoman surun,\nseitsensatavuotisen kuninkuuden surun päivä!\n\nNämä vaunut, jotka vierivät tässä tungoksessa, olivat surupaarit, jotka\nsaattoivat kuninkuuden hautaan.\n\nNähdessään tuon pitkän kansalliskaartilais-jonon saattueen sotamiehet\nheiluttivat aseitaan ja huusivat: »Eläköön kansa!»\n\nHuuto »eläköön kansa!» kajahti heti ilmoille ja vyöryi tulliportilta\nTuileries-palatsiin asti.\n\nSilloin tuo suunnaton, puiden alle kadonnut ihmisvirta, joka yhtäältä\nlevisi Ronien esikaupungin kaduille ja toisaalta Seinelle asti, alkoi\nhuutaa: »Eläköön kansa!»\n\nSe oli veljeyden huuto, joka kajahteli ympäri koko Ranskan.\n\nVain yksi perhe, se, joka oli halunnut paeta Ranskasta, oli suljettu\ntästä veljeydestä.\n\nTunti kului matkaan tulliportilta Ludvig XV:n torille. Hevoset\nhorjuivat taakkansa alla, sillä jokaisen selässä ratsasti yksi\nkrenatööri.\n\nBerliiniläis-vaunuja, joissa istuivat kuningas, kuningatar,\nkuninkaallinen perhe, Barnave ja Pétion, seurasivat kääsit, joissa\nolivat kuningattaren hovinaiset ja herra de Latour-Maubourg, ja näitä\nkääsejä avorattaat, jotka kuitenkin oli verhottu puiden oksilla ja\njoissa istuivat Drouet, Guillaume ja Maugin, toisin sanoin se, joka\noli kuninkaan vanginnut, ja ne, jotka olivat valmistelleet tätä\nvangitsemista. Väsymys oli pakottanut heidät turvautumaan tällaiseen\nkulkutapaan.\n\nBillot yksin, uupumattomana, ikäänkuin kostonhimo olisi muuttanut\nhänet vaskenlujaksi, Billot yksin oli jäänyt ratsun selkään ja näytti\njohtavan koko matkuetta.\n\nLudvig XV:n torille tultaessa kuningas huomasi, että hänen isoisänsä\nmuistopatsaan silmät oli peitetty.\n\n»Mitä tuolla on tahdottu ilmaista?» kysyi kuningas Barnavelta.\n\n»En tiedä, sire», vastasi tämä.\n\n»Mutta minä tiedän», sanoi Pétion, »sillä on tahdottu ilmaista\nkuninkuuden sokeutta».\n\nSaattojoukosta, kansalliskokouksen läheteistä ja niistä julistuksista\nhuolimatta, jotka hirttämisen uhalla kielsivät kuninkaan solvaisun,\nväkijoukko mursi pari kolme kertaa krenatöörien rivit, tuon heikon ja\nvoimattoman padon luonnonvoimaa vastaan, jolle Jumala on unohtanut\nsanoa kuten merelle: »Tästä päivästä lähtien sinä et hukuta enää\nmaata!» Kun tämä hyöky tuli, tämä murto tapahtui, näki kuningatar äkkiä\nvaunujen ikkunaan ilmestyvät hirveät kasvot, kuuli heltymättömiä sanoja\nmiesten suusta, jotka vain tiettyinä päivinä kohoavat yhteiskunnan\npinnalle, kuten eräät kummituseläimet kohoavat vain myrskypäivinä\nvaltameren pinnalle.\n\nKerran hän kauhistui tätä näkyä niin, että laski kaihtimen alas.\n\n»Miksi ikkuna alas?» huusi kymmenen raivostunutta ääntä.\n\n»Katsokaa, hyvät herrat», sanoi kuningatar, »missä tilassa ovat\npoloiset lapseni!»\n\nHän pyyhki tuskan hien poskiltaan ja lisäsi:\n\n»Me tukehdumme!»\n\n»Loruja», virkkoi muuan ääni, »se ei mitään! Me tukehdutamme sinut\nvallan toisella tavalla, siitä saat olla varma!»\n\nJa nyrkinisku pani ikkunan helähtämään palasiksi.\n\nMutta tämän kauhunnäytelmän ohella, eräät pikku tapahtumat olisivat\nrauhoittaneet kuningasta ja kuningatarta, jos hyvän ilmaukset olisivat\npäässeet heidän luokseen yhtä helposti kuin pahan.\n\nVastoin julistuksen määräystä, ettei kuningasta saanut tervehtiä, herra\nGuilhermy, kansalliskokouksen jäsen, paljasti päänsä, kun kuningas\nsivuutti hänet, ja kun hänet tahdottiin pakottaa panemaan hattu\npäähänsä, huudahti hän:\n\n»Tuotakoon se minulle!»\n\nJa hän viskasi hatun kauas väkijoukkoon.\n\nKääntösillan kohdalla odotteli parikymmentä kansanedustajaa, jotka\nkansalliskokous oli valinnut suojelemaan kuningasta ja kuninkaallista\nperhettä.\n\nHeidän takanaan oli Lafayette esikuntineen.\n\nLafayette lähestyi vaunuja.\n\n»Voi, herra Lafayette», huudahti kuningatar heti kun näki hänet,\n»pelastakaa henkivartijat!»\n\nKehoitus ei ollut tarpeeton, sillä nyt lähestyttiin vaaraa, ja se vaara\noli uhkaava..\n\nSillävälin sattui palatsin portilla kohtaus, jossa oli hiven\nrunollisuutta.\n\nViisi kuusi kuningattaren hovinaista, jotka valtiattarensa paon jälkeen\nolivat lähteneet Tuileries-palatsista arvellen, että kuningatar oli\nhylännyt heidät ainiaaksi, halusi nyt palata ottamaan hänet vastaan.\n\n»Tiehenne täältä!» huusivat vartijat ja ojensivat pistimensä.\n\n»Itävallattaren orjat!» ulisivat halliakat nyrkkejään heristäen.\n\nMutta sotamiesten pistinten välistä ja uhmaten toriakkojen huutoja\nrouva Campanin sisar astui eteenpäin.\n\n»Kuulkaa», sanoi hän, »minä olen ollut viisitoista vuotta kuningattaren\npalveluksessa, hän on antanut minulle myötäjäiset ja naittanut minut.\nOlen palvellut häntä, kun hän oli mahtava; nyt kun hän on onneton,\nvoinko minä hylätä hänet?»\n\n»Hän on oikeassa», huusi väkijoukko. »Sotilaat, antakaa naisten mennä!»\n\nJa totellen käskyä, jonka vastustamaton isäntä antoi, rivit aukenivat,\nja naiset pääsivät palatsiin.\n\nHetkeä myöhemmin kuningatar näki heidän heiluttavan nenäliinoja\nensimmäisen kerroksen ikkunasta.\n\nJa vaunut vierivät yhä eteenpäin työntäen edellään väkijoukkoa ja\ntomupilveä, kuten laiva, joka on ajautunut matalikolle, työntää\nedellään valtameren aaltoja ynnä vaahtoryöppyä. Vertauksemme on sitäkin\nsattuvampi, kun haaksirikkoisia ei milloinkaan ole uhannut ärjyvämpi ja\nkuohuvampi meri kuin oli se ihmismeri, joka oli valmis nielemään tämän\nonnettoman perheen heti kun se yrittäisi astua Tuileries-palatsiin,\njoka oli sille pelastuksen rantama.\n\nVihdoin ajoneuvot pysähtyivät. Oli tultu ison pengermän portaitten\njuurelle.\n\n»Voi, hyvät herrat», sanoi kuningatar toistamiseen, mutta tällä\nkerralla Pétionille ja Barnavelle, »henkivartijat, henkivartijat!»\n\n»Tarkoitatteko ketään erikoisesti niistä herroista, madame?» kysyi\nBarnave.\n\nKuningatar silmäili häntä kiinteästi kirkkaalla katseellaan.\n\n»En ketään», vastasi hän.\n\nJa hän vaati, että kuningas ja lapset lähtisivät vaunuista ensimmäisinä.\n\nSeuraavat kymmenen minuuttia olivat varmasti hänen elämänsä julmimmat\n— emme pidä poikkeuksena edes niitä minuutteja, jolloin hän nousi\nmestauslavalle.\n\nHän oli varma, ei siitä, että hänet surmattaisiin — kuolema ei olisi\nmitään — vaan että hän joutuisi tämän joukon leikkikaluksi tai\nettä hänet suljettaisiin johonkin vankilaan, jonka portti aukeaisi\npäästämään hänet jonkun häpeällisen oikeudenkäynnin käsiteltäväksi.\n\nKun hän astui vaunujen jalkalaudalle ja näki ympärillään teräsholvin,\njonka Barnaven käskystä kansalliskaartin pyssyt ja pistimet\nmuodostivat, valtasi hänet huumaus ja hän luuli kaatuvansa.\n\nMutta juuri kun hän oli ummistamaisillaan silmänsä, sinä viimeisenä\ntuskanhetkenä, jolloin ihminen näkee kaikki, hän luuli näkevänsä\nedessään sen miehen, sen hirveän miehen, joka Taverneyn linnassa oli\nniin salaperäisellä tavalla nostanut hänen tulevaisuutensa verhon,\nmiehen, jonka hän sittemmin oli nähnyt vain kerran, Versaillesista\nlähtiessään, lokakuun 6 päivänä, miehen, joka ilmestyi suurta tuhoa\nennustamaan tai hetkellä, jolloin tuo järkyttävä tuho oli toteutumassa.\n\nVasta silloin hänen silmänsä, jotka yhä epäilivät, mutta silti\nvakuuttivat hänelle, etteivät ne pettäneet, vasta silloin hänen\nsilmänsä ummistuivat. Hän parahti ja antoi perään, hän, joki\ntosiasioitten edessä oli voimakas, mutta voimaton ja tahdoton tuon\nsynkän näyn todetessaan.\n\nHän tunsi vajoavansa, hän tunsi, että tuo väkijoukko, nuo puut,\ntuo paahtava taivas, tuo liikkumaton palatsi alkoivat pyöriä hänen\nympärillään. Voimakkaat käsivarret tarttuivat häneen ja hän tunsi,\nettä häntä kannettiin huutojen, ulinan, hälinän keskellä. Hän oli\nkuulevinaan henkivartijoittensa huutavan, kohdistaakseen itseensä\nkansan vihan ja suunnatakseen siten todellisen vaaran toisaalle.\nHän aukaisi silmänsä tuokioksi ja näki miespoloisia temmattavan\nalas istuimeltaan, näki Charnyn, kalpeana ja kauniina, kuten aina,\ntaistelevan yksin kymmentä vastaan, marttyyrin salama silmissään,\nhuulillaan halveksiva hymy. Charnysta hänen katseensa siirtyi mieheen,\njoka kantoi häntä tämän suunnattoman pyörremyrskyn läpi. Kauhukseen hän\ntunsi Taverneyn ja Sêvresin salaperäisen miehen.\n\n»Te, te!» huudahti hän ja koetti työntää häntä luotaan jäykistyneillä\nkäsillään.\n\n»Minä, minä», kuiskasi toinen hänen korvaansa. »Minä tarvitsen sinua\nvielä syöstäkseni kuninkuuden syvimpään kuiluunsa, ja siksi minä\npelastan sinut...!»\n\nNyt kuningatar ei kestänyt enempää. Hän parahti ja pyörtyi. Sillävälin\nkansa koetti repiä palasiksi Charnya, Maldenia ja Valorya ja kantoi\nriemukulussa Drouetia ja Billotia.\n\n\n\n\nX\n\nKalkki\n\n\nToinnuttuaan kuningatar huomasi olevansa omassa makuusuojassaan\nTuileries-palatsissa.\n\nRouva de Misery ja rouva Campan, hänen ensimmäiset hovinaisensa,\nseisoivat hänen vieressään.\n\nHänen ensimmäiset sanansa koskivat kruununprinssiä.\n\nKruununprinssi oli huoneessaan makuulla, kotiopettajattarensa, rouva de\nTourzelin, ja hovinaisensa, rouva Brunierin, hoidossa.\n\nTämä vakuutus ei riittänyt kuningattarelle: hän nousi heti ja riensi,\npuku epäjärjestyksessä, poikansa huoneeseen.\n\nLapsi oli pelännyt kauheasti ja itkenyt haikeasti, mutta oli sitten\nrauhoittunut ja nukkui nyt.\n\nMutta heikot puistatukset häiritsivät hänen untansa.\n\nKuningatar silmäili häntä kauan, sängyn patsaaseen nojaten, ja katseli\nhäntä kyynelten välistä.\n\nHänen korvissaan kajahtelivat yhä ne hirveät sanat, jotka salaperäinen\nmies oli kuiskannut hänelle: »Minä tarvitsen sinua vielä syöstäkseni\nkuninkuuden syvimpään kuiluunsa, ja siksi minä pelastan sinut!»\n\nOliko se siis totta? Hänkö se siis veisi kuninkuuden perikatoonsa?\n\nNiin täytyi olla, koskapa hänen vihollisensa suojelivat häntä sallien\nhänen jatkaa hävitystyötä, jonka hän suorittaisi paremmin kuin he.\n\nSulkeutuisiko se kuilu, johon hän syöksisi kuninkuuden, vasta sitten\nkun se olisi ahmaissut kuninkaan, hänet ja valtaistuimen? Olisiko\nsiihen alhoon heitettävä myöskin molemmat lapset? Eikö antiikin\nuskontojen mukaan vain viaton lepyttänyt jumalia?\n\nJehova ei tosin ollut hyväksynyt Abrahamin uhria, mutta oli sallinut\nJeftan uhrin täyttyä.\n\nNe olivat synkkiä ajatuksia kuningattarelle, vielä synkempiä äidille.\n\nSitten hän ravisti päätänsä ja palasi verkkaisin askelin omaan\nhuoneeseensa.\n\nSiellä hän tuli silmäilleeksi epäjärjestyksessä olevaa ulkoasuaan.\n\nHänen vaatteensa olivat kurttuiset ja monesta kohden repeytyneet, hänen\nkenkänsä olivat puhjenneet teräviin kiviin ja karkeaan katuun, joilla\nhän oli kävellyt. Ja hän oli kokonaan pölyn peitossa.\n\nHän pyysi uudet jalkineet ja käski valmistaa kylvyn.\n\nBarnave oli käynyt kahdesti tiedustelemassa kuningattaren vointia.\n\nIlmoittaessaan näistä käynneistä rouva Campan silmäili kuningatarta\nihmeissään.\n\n»Kiittäkää häntä kohteliaasti, madame», sanoi Marie-Antoinette.\n\nRouva Campan kummasteli yhä enemmän.\n\n»Me olemme sille nuorelle miehelle suuressa kiitollisuudenvelassa,\nmadame», sanoi kuningatar vastoin tapaansa selittäen tekojensa syyt.\n\n»Mutta minusta tuntui, madame», uskalsi hovinainen huomauttaa, »että\nherra Barnave on demokraatti, kansanmies, jolle kaikki keinot ovat\nkelvollisia, kun hän pyrkii päämääräänsä».\n\n»Kaikki keinot, joita nero tarjoo käytettäväksi, madame», sanoi\nkuningatar, »mutta pitäkää omana tietonanne, mitä nyt sanon teille.\nPuolustan Barnavea, sillä ylpeyden tunne, jota minä en voi soimata,\non saanut hänet hyväksymään kaikki, mikä tasoitti tien kunniaan\nja maineeseen sille säädylle, jonka keskuudessa hän on syntynyt.\nMinkäänlaista puolustusta ei ole niiden aatelisten varalle, jotka\novat liittyneet vallankumoukseen. Mutta jos meidän valtamme\npalaa, myönnetään Barnavelle jo ennakolta anteeksianto... Menkää\ntiedustelemaan, kuinka on käynyt herrojen de Maldenin ja de Valoryn...»\n\nKuningattaren sydän liitti näihin kahteen nimeen myöskin kreivi de\nCharnyn nimen, mutta hänen huulensa kieltäytyi sitä lausumasta.\n\nHänelle tultiin ilmoittamaan, että kylpy oli kunnossa.\n\nSillävälin kun kuningatar kävi katsomassa kruununprinssiä, oli\nvartijoita sijoitettu kaikkialle, hänen pukeutumishuoneeseensa, vieläpä\nhänen kylpyhuoneessakin oven eteen.\n\nKuningatar sai työläästi aikaan sen, että ovi pantiin kiinni siksi\najaksi kun hän kylpi.\n\nSe seikka johti Prud'hommen kirjoittamaan sanomalehteensä _Pariisin\nvallankumoukset_:\n\n »Jotkut kunnon isänmaanystävät, joissa kuninkuuden tunne ei ollut\n sammuttanut säälin tunnetta, näyttivät huolestuneen Ludvig XVI:n\n ja hänen perheensä siveellisestä ja ruumiillisesta tilasta matkan\n jälkeen, joka oli niin onneton kuin matka Saint-Menehouldiin oli.\n\n Rauhoittukoot! Meidän _entisemme_ oli viime lauantai-iltana\n huoneistoonsa palattuaan juuri siinä tilassa kuin väsyttävältä\n metsästysretkeltä kotiuduttuaan, ei siis mitenkään huonossa kunnossa:\n hän hotaisi kanansa kuten ennenkin ja seuraavana päivänä, päivällisen\n loputtua, leikki poikansa kanssa.\n\n _Äiti puolestaan vaati kylvyn heti kun pääsi palatsiin. Hänen\n ensimmäiset määräyksensä koskivat jalkineita_. Hän näytti perin\n tarkoin, että _hänen matkakenkänsä olivat rikki_. Hän kohteli\n ylen arastelemattomasti upseereja, jotka oli määrätty hänen\n erikoisvartijoikseen. _Hän piti naurettavana ja loukkaavana, kun hänen\n kylpy- ja makuuhuoneensa ovi tahdottiin pitää auki_.»\n\n        *       *       *       *       *\n\n Katsokaa _kummitusta_, joka ei häpeile syödä kanaa matkalta palattuaan\n eikä leikkiä seuraavana päivänä poikansa kanssa!\n\n Katsokaa _nautiskelijaa_, joka ottaa kylvyn istuttuaan viisi päivää\n vaunuissa ja vietettyään kolme yötä majataloissa?\n\n Katsokaa _tuhlaria_, joka pyytää uudet jalkineet, kun hänen\n matkakenkänsä ovat kuluneet _rei'ille_.\n\n Katsokaa _irstailijaa_, joka pitäessään naurettavana ja loukkaavana,\n _että hänen kylpy- ja makuuhuoneensa ovi_ jätettiin auki, pyysi\n vartijoilta lupaa saada sulkea ovet!\n\n Ah, herra sanomalehtimies, minkälainen olisikaan ilmeenne, jos\n saisitte syödäksenne kanaa vain neljänä suurena juhlapäivänä, eikä\n teillä olisi lapsia, ettekä pääsisi kylpyyn ja teidän täytyisi mennä\n rikkinäisin kengin kansalliskokouksen sanomalehtimiesaitioon!\n\n Silläkin uhalla, että herättäisi julkista pahennusta, kuningatar meni\n kylpyyn ja vaati, että kylpyhuoneen ovi suljettiin.\n\n Vartija ei malttanutkaan olla sanomatta rouva Campania\n _aristokraatiksi_, kun tämä, tiedusteluretkeltä palattuaan, meni\n kylpyhuoneeseen.\n\nUutiset eivät olleet niin huonoja kuin oli ollut syy pelätä.\n\nJo tulliportilla Charny ja hänen toverinsa olivat valmistaneet\nsuunnitelman: suunnata itseensä osan siitä vaarasta, joka uhkasi\nkuningasta ja kuningatarta. He sopivat niin, että heti kun vaunut\npysähtyisivät, yksi syöksyisi oikealle, toinen vasemmalle ja keskellä\nistunut suoraan eteenpäin. Siten hajoitettaisiin salamurhaajien\nvoimat ja kun näiden täytyisi ajaa takaa kolmea eri tahoilla\nliikkuvaa saalista, syntyisi kolme saalistuskenttää. Tällöin kuningas\nja kuningatar kenties voisivat löytää vapaan väylän, jota pitkin\npääsisivät palatsiin.\n\nOlemme maininneet ajoneuvojen pysähtyneen ensimmäisen vesialtaan\nkohdalle, palatsin ison pengermän kupeelle. Murhaajilla oli sellainen\nhoppu, että heidän syöksyessään vaunujen eteen kaksi haavoittui\nvaikeasti. Hetken vielä istuimen vierillä seisseitten krenatöörien\nonnistui suojella kolmea henkivartijaa, mutta kun heidät oli temmattu\nalas, täytyi heidän jättää upseerit oman onnensa nojaan.\n\nSen hetken he valitsivat. Kaikki kolme syöksyivät paikaltaan,\nmutteivät niin nopeasti, etteivät olisi ehtineet kaataa kumoon viittä\ntai kuutta miestä, jotka olivat kavunneet pyörille ja astinlaudalle\nriuhtaistakseen heidät alas istuimelta. Kuten he olivat suunnitelleet,\nkansan kiukku suuntautui nyt kolmelle taholle.\n\nMaahan hypättyään Malden huomasi olevansa kahden vallinkaivajan\nkirveitten uhkaamana. Kirveet olivat koholla ja odottivat vain\ntilaisuutta päästä iskemään häneen. Hän teki nopean ja jäntevän\nliikkeen ja hänen onnistui riuhtaista itsensä irti miehistä, jotka\npitelivät häntä kauluksesta. Sekunnin ajan hän oli yksin.\n\nHän pani kädet ristiin rinnalleen ja sanoi:\n\n»Iskekää!»\n\nVain toinen kirves jäi koholle. Uhrin rohkeus herpaannutti murhaajan\nkäden.\n\nToinen kirves iski verenhimoisena. Mutta pudotessaan se osui erääseen\nmusketinpiippuun, kilpistyi siitä sivuun ja vain sen terän nirkko\nraapaisi Maldenin kaulaan lievän haavan.\n\nSilloin hän syöksyi suin päin väkijoukkoon, joka aukaisi\nrivinsä, mutta parin askelen päässä hänet otti vastaan ryhmä\nupseereja, jotka halusivat pelastaa hänet ja työnsivät hänet sitä\nkansalliskaartilaiskujaa kohden, joka muodosti kuninkaalle ja\nkuningattarelle esteettömän kulkutien vaunuista palatsiin. Kenraali\nLafayette huomasi hänet, kannusti hevosensa hänen lähelleen, tarttui\nhänen kaulukseensa ja painoi hänet jalustimiensa suojaan yrittäen\npelastaa hänet kansanomaisuudellaan. Mutta tunnettuaan hänet Malden\nhuusi:\n\n»Päästäkää minut, herra, huolehtikaa kuninkaallisen perheen\nturvallisuudesta ja jättäkää minut roskaväen armoille!»\n\nLafayette päästi hänet todella ja huomatessaan erään miehen kantavan\nkuningatarta karautti sitä miestä kohden.\n\nMalden syöstiin kumoon, nostettiin pystyyn, yhdet häntä ahdistivat,\ntoiset puolustivat, ja näin hän vieri edelleen, mukiloituna,\nhaavoittuneena, verissään, aina palatsin portille asti. Siellä muuan\npalvelusvuoroinen upseeri, joka huomasi hänen olevan menehtymäisillään,\ntarttui häntä kaulukseen, veti hänet lähelleen ja huusi:\n\n»Olisi vahinko, jos mokoma lurjus kuolisi näin lempeällä tavalla.\nTämänluontoiselle ilkiölle on keksittävä erikoinen rangaistus.\nLuovuttakaa hänet siis minulle, minä kyllä pidän hänestä huolen!»\n\nJa hän jatkoi sättimistään sanoen Maldenille: »Tule, lurjus, tätä\ntietä, olet nyt joutunut asioihin minun kanssani!»\n\nNäin hän laahasi henkivartijan pimeämpään soppeen ja sanoi hänelle:\n\n»Pian nyt pakoon, hyvä herra, ja suokaa minulle anteeksi kepponen,\njohon minun täytyi turvautua pelastaakseni teidät noiden heittiöiden\nkäsistä.»\n\nMalden pujahti palatsin portaille ja katosi sitä tietä.\n\nJotenkin samoin oli käynyt Valoryn. Hän oli saanut pari pahaa haavaa\npäähänsä. Mutta juuri kun kaksikymmentä pistintä, kaksikymmentä\nsapelia, kaksikymmentä puukkoa kohosi hänet lävistämään, syöksyi Pétion\npaikalle, työnsi murhamiehet kaikella voimallaan syrjään ja huusi:\n\n»Kansalliskokouksen nimessä minä julistan teidät kelvottomiksi\nlukeutumaan ranskalaisiksi, ellette heti väisty tieltä ja luovuta\nminulle tätä miestä. Minä olen Pétion.»\n\nJa Pétion, jonka tylyhkön pinnan alla oli paljon rehtiyttä, sykki\nurhea, vilpitön sydän, huikaisi näillä sanoillaan murhaajat niin, että\nhe väistyivät ja luovuttivat Valoryn hänelle.\n\nPétion vei hänet, häntä tukien — sillä saamistaan iskuista Valory\noli niin pökerryksissä, että tuskin pysyi jaloillaan — vei hänet\nkansalliskaartilais-rivien luokse ja jätti hänet ajutantti Mathieu\nDumasin haltuun, joka lupasi vastata hänestä päällänsä ja opasti hänet\ntodella palatsiin saakka.\n\nPétion oli tällöin kuullut Barnaven äänen... Barnave kutsui häntä\navukseen, sillä hänen voimansa eivät riittäneet puolustamaan Charnyta.\n\nKreiviin oli tarttunut parikymmentä käsivartta, hänet oli syösty\nkumoon ja häntä oli raahattu tomussa. Hän oli päässyt jaloilleen, oli\nriuhtaissut eräästä pyssystä pistimen ja jakeli nyt hirveitä iskuja\nhyökkääjille.\n\nMutta hän olisi pian sortunut epätasaisessa taistelussa, elleivät\nBarnave ja Pétion olisi rientäneet hänen avukseen.\n\nKuningatar kuunteli tätä selostusta kylpyammeesta. Mutta rouva Campan,\njoka sen esitti, tiesi tarkasti vain, kuinka Maldenin ja Valoryn oli\nkäynyt, sillä molemmat oli nähty palatsissa menehtyneinä, verissään,\nmutta vain lievästi haavoittuneina.\n\nCharnyn kohtalosta ei tiedetty mitään varmaa. Barnave ja Pétion\nolivat kuulemma hänet pelastaneet, mutta hänen ei ollut nähty tulleen\npalatsiin.\n\nNämä sanat kuullessaan kuningatar kalpeni kuolemanvaljuksi. Rouva\nCampan arveli tuon kalpeuden johtuneen pelosta, että kreiville oli\nsattunut jotakin ikävää, ja huudahti:\n\n»Hänen majesteettinsa ei tarvitse joutua epätoivoon sentakia, ettei\nkreivi de Charny ole tullut palatsiin. Kuningatar tietää, että\nkreivitär de Charny asuu Pariisissa. Kreivi on kenties mennyt vaimonsa\nluokse.»\n\nSama ajatus oli juolahtanut Marie-Antoinetten mieleen ja se juuri oli\npannut hänet kalpenemaan.\n\nHän syöksyi kylpyammeesta ja huudahti:\n\n»Pukekaa minut, Campan, pukekaa nopeasti. Minun täytyy saada heti\ntietää, kuinka kreivin on käynyt!»\n\n»Kenen kreivin?» kysyi rouva de Misery astuessaan kylpyhuoneeseen.\n\n»Kreivi de Charnyn!» vastasi kuningatar.\n\n»Kreivi de Charny on hänen majesteettinsa odotushuoneessa», sanoi rouva\nde Misery, »ja pyytää kunniaa päästä teidän puheillenne».\n\n»Ah», mutisi kuningatar, »hän on siis pysynyt sanassaan!» Hovinaiset\nsilmäilivät toisiaan, käsittämättä, mitä kuningatar tarkoitti.\nLäähättäen, kykenemättä puhumaan enempää Marie-Antoinette viittasi\nheitä kiirehtimään pukeutumista.\n\nMilloinkaan ei pukeutuminen ollut käynyt rivakammin. Kuningatar\ntosin tyytyi vain palmikoimaan hiuksensa, jotka hän oli pesettänyt\ntuoksuvedellä puhtaiksi pölystä, ja kietomaan ympärilleen valkoisen\nmusliinikankaisen aamunutun.\n\nAstuessaan huoneeseensa ja annettuaan määräyksen opastaa kreivi\nde Charnyn sisälle hän oli kasvoiltaan yhtä valkoinen kuin hänen\naamunuttunsa.\n\n\n\n\nXI\n\nKeihäänpisto\n\n\nTovin kuluttua kamaripalvelija ilmoitti herra kreivi de Charnyn ja tämä\nilmestyi oviaukkoon laskevan auringon kultaiseen säteitten luomaan\nhohteeseen.\n\nHän, kuten kuningatarkin, oli käyttänyt hyväkseen palatsissa\nviettämänsä ajan poistaakseen ulkoasustaan pitkän matkan aiheuttamat\njäljet ja sen hirveän taistelun merkit, jonka hän oli saanut kestää\nperille tultuaan.\n\nHänen yllänsä oli hänen tuttu asetakkinsa, toisin sanoin\nfregatti-kapteenin virkapuku, jossa oli punaiset päärmeet ja\npitsiliepeet.\n\nSama puku oli ollut hänen yllään silloin kun hän tapasi kuningattaren\nja Andrée de Taverneyn Palais-Royal-aukiolla ja saattoi heidät\najurinrattailla Versaillesiin saakka.\n\nMilloinkaan hän ei ollut näyttänyt näin komealta, näin tyyneltä, näin\nkauniilta, ja häntä katsellessaan kuningattaren oli vaikea uskoa, että\nhän oli sama mies, jonka kansa oli tunti sitten ollut repiä palasiksi.\n\n»Ah, hyvä herra», huudahti kuningatar, »teille on varmaankin sanottu,\nkuinka levoton olen ollut takianne ja että olen tiedustellut teitä\nkaikkialta».\n\n»Niin, madame», sanoi Charny ja kumarsi, »mutta uskokaa minua, en\nminäkään astunut huoneeseeni, ennenkuin olin hovinaisiltanne kuullut,\nettä olitte hyvässä turvassa».\n\n»Te saatte kuulemma kiittää pelastuksestanne herroja Pétionia ja\nBarnavea. Onko se totta ja joudunko minä uuteen kiitollisuudenvelkaan\nviime mainitulle?»\n\n»Se on totta, madame, ja minä olen herra Barnavelle kaksin kertaisessa\nkiitollisuudenvelassa, sillä hän ei halunnut jättää minua, ennenkuin\nolin huoneessani; hän suvaitsi tällöin mainita, että te olitte\najatellut minua matkalla.»\n\n»Teitä, kreivi? Entä millä tavalla'»\n\n»Mainitsemalla kuninkaalle, että teidän entinen ystävättärenne oli\nvarmaankin syvästi huolissaan minun viipymiseni johdosta. Minä\npuolestani en usko, kuten te, madame, sen levottomuuden syvyyteen,\nmutta...»\n\nHän vaikeni, sillä hän oli huomaavinaan, että kuningatar kävi\nentistäänkin kalpeammaksi.\n\n»Mutta...?» toisti kuningatar.\n\n»Mutta», jatkoi Charny, »hyväksymättä mitenkään kaikessa laajuudessaan\nteidän majesteettinne minulle tarjoamaa lomaa, arvelen silti, että\nnyt, kun olen vakuutettu kuninkaan turvallisuudesta ja teidänkin,\nmadame, sekä korkeitten lapsienne, on paikallaan minun viedä uutiset\nhenkilökohtaisesti rouva kreivitär de Charnylle».\n\nKuningatar painoi vasemman käden sydämelleen, ikäänkuin olisi tahtonut\nsaada varmuuden, ettei sydän herennyt sykkimästä moisesta iskusta, ja\nsanoi äänellä, joka oli tukehtua hänen kurkkunsa kuivuuteen:\n\n»Se on enemmän kuin kohtuullista, herra kreivi. Mutta minä haluan\nkysyä, miksi olette odottanut näin kauan, ennenkuin täytätte sen\nvelvollisuutenne.»\n\n»Kuningatar unohtaa, että olen antanut teille kunniasanani, etten tapaa\nkreivitärtä luvattanne.»\n\n»Ja sitä lupaa olette nyt tullut pyytämään?»\n\n»Niin, madame», vastasi Charny, »ja minä rukoilen teidän\nmajesteettianne suomaan sen minulle.»\n\n»Ja vaikkette sitä saisikaan, te lähtisitte kuitenkin, niin polttava on\nteissä halu tavata rouva de Charny, eikö niin?»\n\n»Kuningatar on minun nähdäkseni nyt kohtuuton», sanoi Charny.\n»Pariisista lähtiessäni luulin joutuvani pitkälle matkalle, ehkä\nainiaaksi pois pääkaupungista. Matkalla tein kaikki, mitä ihminen\nsuinkin voi, jotta se matka onnistuisi. Ei ole minun vikani,\nkuten teidän majesteettinne muistanee, etten minä veljeni lailla\njoutunut uhraamaan henkeäni Varennesissa tai ettei minua herra\nde Dampierren-lailla revitty palasiksi matkalla tai Tuileriein\npuutarhassa... Jos minulle olisi suotu ilo opastaa teidän\nmajesteettinne rajan tuolle puolelle tai kunnia kuolla puolestanne,\nolisin mennyt maanpakoon tai kuollut tapaamatta enää kreivitärtä. Mutta\nminä toistan, mitä jo olen sanonut teidän majesteetillenne: Pariisiin\npalattuani minä en voi osoittaa välinpitämättömyyttä naiselle, jolla on\nminun nimeni — ja te tiedätte, madame, että hän on sen nimen arvoinen!\n— enkä olla viemättä hänelle tietoja itsestäni, varsinkaan kun veljeni\nIsidor ei enää ole välittäjänäni... Muuten, mikäli herra Barnave ei\nole erehtynyt, se oli vielä toissa päivänä teidän majesteettinnekin\nmielipide.»\n\nKuningattaren käsivarsi luisui nojatuolin käsipuulle ja seuraten koko\nruumiillaan tätä liikettä, joka työnsi häntä Charnyta kohden, hän sanoi:\n\n»Te rakastatte siis syvästi vaimoanne, herra kreivi, koska voitte noin\nkylmästi aiheuttaa minulle tällaisen tuskan?»\n\n»Madame», vastasi Charny, »kohta kuusi vuotta sitten te itse —\nhetkellä, jolloin minä sitä en ajatellut, koska minulle oli maan\npäällä vain yksi nainen ja tämän naisen Jumala oli pannut niin\nkorkealle, etten minä voinut häntä tavoittaa — kuusi vuotta sitten te\nitse naititte minut neiti Andrée de Taverneylle ja tyrkytitte hänet\nminulle vaimoksi. Kuuden vuoden aikana minun käteni ei ole kahtakaan\nkertaa koskettanut hänen kättänsä pakottavatta syyttä, en ole häntä\nkymmentäkään kertaa puhutellut eikä kymmentäkään kertaa katseemme\nole yhtynyt. Koko minun elämäni on ollut täynnä toista rakkautta,\ntäynnä tuhansia huolia, tuhansia puuhia, tuhansia taisteluja, jotka\novat oleellisia miehen elämälle. Olen elänyt hovissa, taivaltanut\npitkiä matkoja, punonut kuninkaan minulle uskomasta langasta sitä\njättiläishanketta, jonka kohtalo nyt on purkanut hajalle. Minä en ole\nlaskenut päiviä, en kuukausia, en vuosia. Aika on kulunut sitäkin\nnopeammin, kun olen askarrellut niissä sydämen tunteissa, niissä\ntoimissa, niissä salahankkeissa, joista juuri mainitsin. Mutta niin\nei ole ollut laita kreivitär de Charnyn, madame. Siitä lähtien kun\nhän surukseen joutui jättämään teidät varmaankin senvuoksi, että hän\nonnettomuudekseen oli pahoittanut mielenne, hän on elänyt yksin,\neristettynä, tuomittuna asumaan Cop-Héron-kadun paviljongissa.\nHän on nurkumatta hyväksynyt tämän yksinäisen, eristetyn, hylätyn\nelämäntavan, sillä — sydän vailla rakkautta — hän ei ole kaivannut\nsamaa hellyyttä kuin muut naiset. Mutta sensijaan hän ei kenties ole\nnurkumatta hyväksynyt minun välinpitämättömyyttäni, joka on unohtanut\nalkeellisimmatkin velvollisuudet, rahvaanomaisimmatkin sovinnaistavat.»\n\n»Oh, hyvä Jumala, te olette, herra kreivi, tosiaankin syvästi\nhuolissanne siitä, mitä rouva de Charny ajattelee tai ei ajattele,\ntapaako hän teidät vai eikö tapaa! Ennenkuin noin huolestutte, olisi\nhyvä tietää, onko hän ajatellut teitä lähtönne hetkellä ja ajatteleeko\nhän teitä paluunne hetkellä?»\n\n»En tiedä, ajatteleeko kreivitär minua paluuni hetkellä, madame, mutta\nlähtiessäni hän on ajatellut minua, siitä olen varma.»\n\n»Olette siis tavannut hänet lähtiessänne?»\n\n»Minulla on ollut kunnia sanoa teidän majesteetillenne, etten ole\nnähnyt rouva de Charnyta sen jälkeen kun lupasin kuningattarelle\nkunniasanallani, etten tapaa häntä.»\n\n»Hän on siis kirjoittanut teille?\n\nCharny oli vaiti.\n\n»Kas niin», huudahti Marie-Antoinette, »tunnustakaa, että hän on\nkirjoittanut teille!»\n\n»Hän on antanut veljelleni Isidorille kirjeen, joka on osoitettu\nminulle.»\n\n»Ja te olette lukenut sen kirjeen?... Mitä hän sanoi teille, mitä hän\nvoi kirjoittaa teille? Ah, hän oli vannonut... Kas niin, vastatkaa\npian... No, mitä hän sanoi teille siinä kirjeessä? Puhukaa toki!\nNäettehän, että minä ihan kiehun!»\n\n»En voi sanoa teidän majesteetillenne, mitä kreivitär sanoi minulle\nkirjeessään, sillä en ole sitä lukenut.»\n\n»Olette siis sen repinyt!» huudahti kuningatar riemastuneena. »Olette\nheittänyt sen tuleen lukematta sitä? Charny, Charny, jos olette\nsen tehnyt, olette maailman vilpittömin mies, ja minä olen turhaan\nvalitellut. En ole mitään menettänyt!»'\n\nJa kuningatar ojensi molemmat kätensä Charnylle kuin kutsuakseen hänet\nlähelleen.\n\nMutta Charny pysyi paikallaan.\n\n»En ole sitä repinyt enkä heittänyt tuleen» sanoi hän.\n\n»Mutta miksette siis ole lukenut sitä?» sanoi kuningatar ja vaipui\ntakaisin nojatuoliinsa.\n\n»Veljeni sai luovuttaa kirjeen minulle vain, jos haavoittuisin\nhengenvaarallisesti. Mutta ah, minä en kuollutkaan, vaan hän!\n\nHänen kuolemansa jälkeen minulle tuotiin hänen paperinsa ja niiden\npapereitten joukossa oli kreivittären kirje ynnä tämä paperilippu...\nlukekaa, madame.»\n\nJa Charny ojensi kuningattarelle Isidorin kyhäämän kirjelipun, joka oli\nollut kiinnitettynä kreivittären kirjeeseen.\n\nMarie-Antoinette otti kirjelipun vapisevin käsin ja soitti.\nKuvailemamme kohtauksen aikana oli tullut pimeä.\n\n»Valoa», sanoi hän, »heti!»\n\nKamaripalvelija poistui. Syntyi hetken hiljaisuus, jolloin ei kuulunut\nmuuta ääntä kuin kuningattaren huohottava hengitys ja hänen sydämensä\nkiihkeä sykintä.\n\nKamaripalvelija toi kaksi kynttelikköä ja asetti ne takan reunalle.\n\nKuningatar ei malttanut odottaa hänen poistumistaan, vaan, lähti\nkirjelippu kädessä takan luo palvelijan sulkiessa ovea.\n\nKahdesti hän silmäili kirjelippua näkemättä mitään.\n\n»Voi», mutisi hän, »tämä ei ole paperia, vaan tulenliekkiä!»\n\nJa hän nosti käden silmilleen, ikäänkuin olisi halunnut palauttaa\nniihin näkövoiman, jonka ne tuntuivat kadottaneen.\n\n»Hyvä jumala, hyvä jumala!» vaikeroi hän ja polki kärsimättömänä jalkaa.\n\nLopulta hän masensi kätensä värähtelyn ja hänen silmänsä alkoivat nähdä.\n\nHän luki käheällä äänellä, joka ei ollenkaan tuntunut hänen\ntavalliselta ääneltään:\n\n »Tämä kirje ei ole osoitettu minulle, vaan veljelleni, kreivi Olivier\n de Charnylle. Sen on kirjoittanut hänen vaimonsa, kreivitär de Charny.»\n\nKuningatar keskeytti lukemisen hetkeksi ja jatkoi sitten:\n\n »Jos minulle sattuu onnettomuus, pyydetään sitä, joka löytää tämän\n paperin, viemään se kreivi Olivier de Charnylle tai palauttamaan se\n kreivittärelle.»\n\nKuningatar pysähtyi toistamiseen, ravisti päätänsä ja jatkoi:\n\n »Olen saanut sen huostaani seuraavin ehdoin.»\n\n— Ah, lukekaamme nyt ehdot! — mutisi kuningatar.\n\nJa hän nosti jälleen käden silmilleen.\n\n »Jos kreivi onnistuu yrityksessään vahingoittumattomana,\n palautettakoon kirje kreivittärelle.»\n\nKuningattaren ääni muuttui sitä käheämmäksi, mitä pitemmälle hän luki.\n\nHän jatkoi:\n\n »Jos hän haavoittuu vakavasti, muttei hengenvaarallisesti,\n kutsuttakoon hän kreivittären luokseen.»\n\n— Oh, se on selvä asia, se! — sopersi kuningatar.\n\nMiltei kuulumattomalla äänellä hän luki edelleen:\n\n »Jos hän haavoittuu hengenvaarallisesti, annettakoon hänelle kirje, ja\n ellei hän voi sitä itse lukea, luettakoon se hänelle, jotta hän saisi\n ennen kuolemaansa tietää, minkä salaisuuden se sisältää.»\n\nMarie-Antoinette loi kreiviin liekehtivän silmäyksen ja huudahti:\n\n»Kiellättekö sen nytkin?»\n\n»Minkä?»\n\n»Oh, hyvä jumala... sen, että hän rakastaa teitä...!\n\n»Kuka? Minua? Kreivitär rakastaa minua? Mitä te sanotte, madame?»\nhuudahti Charny vuorostaan.\n\n»Voi minua onnetonta, minä paljastan totuuden!»\n\n»Kreivitär rakastaa minua! Minua? Mahdotonta!»\n\n»Miksei? Rakastanhan minäkin teitä!»\n\n»Mutta jos kreivitär rakastaisi minua, olisi hän sen sanonut minulle\nkuuden vuoden aikana, olisi antanut minun sen huomata.»\n\nPoloiselle Marie-Antoinettelle oli tullut hetki, jolloin hän kärsi niin\nsyvästi, että hänen täytyi työntää tämä tuska puukon lailla syvälle\nsydämeensä.\n\n»Niin, niin», huudahti hän, »hän ei ole antanut teidän huomata mitään,\nhän ei ole sanonut teille mitään, sillä hän tietää hyvin, ettei hän voi\nolla teidän vaimonne!»\n\n»Kreivitär de Charny ei voi olla minun vaimoni?» toisti Oliver.\n\n»Niin», jatkoi kuningatar haltioituen yhä enemmän omasta surustaan,\n»hän tietää hyvin, että teidän välillänne on salaisuus, joka surmaisi\nteidän rakkautenne».\n\n»Salaisuus, joka surmaisi meidän rakkautemme?»\n\n»Hän tietää hyvin, että hetkellä, jolloin hän puhuisi, te halveksisitte\nhäntä!»\n\n»Minä, minäkö halveksisin kreivitärtä...?»\n\n»Niin, ellei halveksita nuorta tyttöä, joka on vaimo ilman aviomiestä,\näiti ilman isää!»\n\nNyt oli Charnyn vuoro kalveta kuolemanvaljuksi ja hakea tukea lähinnä\nolevasta nojatuolista.\n\n»Ah, madame, madame», huudahti hän, »olette sanonut liian paljon tai\nliian vähän, ja minulla on oikeus vaatia teiltä selitystä!»\n\n»Selitystä, hyvä herra! Selitystä minulta, kuningattarelta?»\n\n»Niin, madame», sanoi Charny, »ja minä vaadin sitä teiltä». Tällöin\naukeni ovi.\n\n»Mitä nyt?» huudahti kuningatar kärsimättömästi.\n\n»Teidän majesteettinne on kerran sanonut», vastasi kamaripalvelija,\n»että tohtori Gilbert pääsee aina puheillenne».\n\n»No?»\n\n»Tohtori Gilbert anoo kunniaa päästä esittämään nöyrät tervehdyksensä\nteidän majesteetillenne.»\n\n»Tohtori Gilbert?» sanoi kuningatar. »Oletteko ihan varma, että tulija\non tohtori Gilbert?»\n\n»Olen madame.»\n\n»Oh, tulkoon hän sisälle, tulkoon heti!» sanoi kuningatar.\n\nSitten hän sanoi Charnylle ääntänsä korottaen:\n\n»Te halusitte selitystä rouva de Charnyta koskevassa asiassa. Vaatikaa\nsitä selitystä tohtori Gilbertiltä. Hän voi sen teille antaa paremmin\nkuin kukaan muu.»\n\nGilbert oli astunut huoneeseen ja kuullut Marie-Antoinetten lausumat\nsanat. Hän oli pysähtynyt kynnykselle liikkumattomaksi.\n\nKuningatar viskasi Charnylle hänen veljensä kirjelipun ja astui pari\naskelta pukeutumishuoneeseensa päin, mutta häntä nopeammin kreivi\nkatkaisi häneltä tien ja tarttui hänen ranteeseensa.\n\n»Anteeksi, madame», sanoi hän, »mutta se selitys on annettava teidän\nkuullenne».\n\n»Hyvä herra», sanoi Marie-Antoinette katse kuumeisena ja hampaat yhteen\npuristettuina, »unohdatte kaikesta päättäen, että minä olen kuningatar!»\n\n»Te olette kiittämätön ystävä, joka parjaa ystäväänsä. Te olette\nlemmenkade nainen, joka soimaa toista naista, sen miehen vaimoa, joka\nkolmen viime päivän kuluessa on pannut henkensä alttiiksi teidän\ntakianne parikymmentä kertaa, kreivi de Charnyn vaimoa! Teidän\nkuullenne, joka olette häntä parjannut, joka olette häntä solvannut, on\nhänelle tehtävä oikeutta... Istuutukaa siis tuonne ja odottakaa.»\n\n»Hyvä on», sanoi kuningatar. »Herra Gilbert», jatkoi hän yrittäen\nnauraa, mikä ei oikein onnistunut, »te kuulette, mitä herra kreivi\nhaluaa».\n\n»Herra Gilbert», sanoi Charny hyvin kohteliaasti ja arvokkaasti, »te\nkuulette, mitä kuningatar käskee».\n\nGilbert astui esiin ja silmäili Marie-Antoinettea surullisena.\n\n»Voi, madame, madame...!» mutisi hän.\n\nSitten hän sanoi Charnylle:\n\n»Herra kreivi, mitä minulla on sanottavaa, merkitsee erään miehen\nhäpeää ja erään naisen kunniaa. Muuan heittiö, talonpoika, maan\nmatonen, rakasti neiti de Taverneyta. Yhtenä päivänä nuorukainen\ntapasi hänet pyörtyneenä ja kunnioittamatta hänen nuoruuttaan, hänen\nkauneuttaan, hänen viattomuuttaan, se konna raiskasi hänet, ja siten\nsiitä nuoresta tytöstä tuli vaimo ilman aviomiestä, äiti ilman isää...\nNeiti de Taverney oli enkeli, rouva de Charny on marttyyri!»\n\nCharny pyyhki otsaltaan hikeä.\n\n»Kiitos, herra Gilbert», sanoi hän.\n\nSitten hän sanoi kuningattarelle:\n\n»Madame, en tiennyt, että neiti de Taverney on ollut näin, onneton, en\ntiennyt, että rouva de Charny on näin kunnioitettava. Vakuutan teille,\nettä jos sen olisin tiennyt, en olisi ollut kuutta vuotta polvistumatta\nhänen eteensä, palvomatta häntä, niinkuin häntä on palvottava!»\n\nHän kumarsi hämmästyneelle kuningattarelle ja poistui. Poloinen\nkuningatar ei uskaltanut tehdä elettäkään häntä pidättääkseen.\n\nMutta kreivi kuuli tuskanhuudon, jonka kuningatar päästi nähdessään\noven sulkeutuvan.\n\nKuningatar ymmärsi, että tuolle ovelle lemmenkateuden pahahenki oli\nkirjoittanut saman mietelauseinaan, joka luetaan helvetin portin\nkamanasta:\n\n    LASCIATE OGNI SPEKANZA!\n\n\n\n\nXII\n\nDate lilia\n\n\nMainitkaamme nyt parilla sanalla, kuinka oli kreivitär de Charnyn laita\nsillävälin kun kreivin ja kuningattaren kesken esitettiin juurikään\nkertomamme kohtaus, joka katkaisi niin tuskallisella tavalla pitkien\nkärsimysten sarjan.\n\nKoska me tunnemme hänen sydämensä tilan, meidän on helppo kuvitella,\nmitä hän kärsi Isidorin lähdön jälkeen.\n\nHäntä puistatti, kun häntä ajatteli, että suuri suunnitelma, jonka\nhän oli arvannut tähtäävän kuninkaan perheen pakoon, onnistuisi tai\nepäonnistuisi..\n\nJos se onnistuisi, oli hän varma, että kreivi, jonka hän tiesi\nuhrautuvaksi palvelijaksi, jäisi kuninkaallisen perheen mukana\nmaanpakoon. Jos se epäonnistuisi, tunsi hän hyvin Olivierin rohkeuden\nollakseen varma, että tämä taistelisi viimeiseen saakka, jos oli\nhiukankin toivoa, ja vielä silloinkin kun kaikki toivo oli mennyttä,\nvoittaakseen esteet, minkälaatuisia ne olivatkin.\n\nSiitä hetkestä alkaen, jolloin Isidor oli sanonut hänelle hyvästi, hän\noli pitänyt silmänsä alati avoinna nähdäkseen pienenkin valonsäteen,\nteroittanut korvansa kuullakseen vähäisimmänkin melun.\n\nSeuraavana päivänä hän sai muun pariisilaisväestön kanssa tietää, että\nkuningas ja kuninkaallinen perhe olivat yöllä poistuneet Pariisista.\n\nMitään erikoista ei ollut tapahtunut heidän lähtiessään.\n\nKoska oli tapahtunut lähtö, kuten hän oli epäillytkin, oli Charny siis\nmukana, Charny loittoni hänestä!\n\nHän huoahti raskaasti ja polvistui rukoilemaan pakolaisille onnellista\nmatkaa.\n\nPariisi oli senjälkeen kaksi päivää mykkä ja kaiuton.\n\nKolmannen päivän aamuna kaupungissa syntyi tavaton hälinä: kuningas oli\nvangittu Varennesissa.\n\nYksityisseikkoja ei tunnettu. Paitsi tätä jyrähdystä ei muuta ääntä,\npaitsi tätä salamaa, ei muuta valoa.\n\nKuningas oli vangittu Varennesissa, siinä kaikki.\n\nAndrée ei tiennyt, mikä paikka Varennes oli. Tämä pikku kaupunki, joka\nsiitä alkaen on ollut niin kohtalokkaassa maineessa, tämä kauppala,\njosta myöhemmin tuli koko kuninkuuden uhka, oli siihen aikaan hämärän\npeitossa kuten oli ja on yhä kymmenentuhatta ranskalaista kylää, jotka\novat yhtä vähäpätöisiä ja tuntemattomia kuin sekin.\n\nAndrée aukaisi maantieteellisen hakemiston ja luki.\n\n»Varennes, Argonnen piirissä, piirin pääkaupunki, 1,607 asukasta.»\n\nSitten hän tutki karttaa ja löysi Varennesin, joka sijaitsi Stenayn,\nVerdunin ja Châlonsin luoman kolmion keskellä, metsän laidassa, pikku\njokensa partaalla.\n\nTähän tuntemattomaan Ranskan kolkkaan hänen huomionsa nyt kohdistui.\nSiellä hän eli ajatuksissaan, toiveissaan ja peloissaan.\n\nSitten, vähitellen, tätä suurta uutista seurasivat lisätiedot, kuten\nauringon noustessa vähitellen näkee yksityiskohtia siitä suuresta\nkokonaisuudesta, joka kaaoksesta paljastuu.\n\nNämä pikku uutiset merkitsivät hänelle suunnattoman paljon.\n\nMarkiisi de Bouillé — niin kerrottiin — oli seurannut kuningasta,\nhyökännyt saattojoukon kimppuun ja peräytynyt taistelusta ja jättänyt\nkuninkaallisen perheen voittoisien isänmaanystävien käsiin.\n\nCharny oli varmasti ollut siinä taistelussa mukana. Charny oli varmasti\nlähtenyt viimeisenä taistelukentältä, ellei hän ollut jäänyt vainajana\nitse kentälle.\n\nPian senjälkeen kerrottiin, että yksi kuninkaan henkivartijoista oli\nsaanut surmansa.\n\nSitten mainittiin nimikin. Mutta ei tiedetty, oliko murhattu ollut\nvarakreivi vai kreivi, Isidor vai Olivier de Charny.\n\nJompikumpi Charny se oli, enempää ei tiedetty.\n\nKaksi päivää tämä kysymys pysyi ratkaisemattomana, ja niinä kahtena\npäivänä Andréen sydän sykki sanoin kuvaamatonta tuskaa!\n\nVihdoin ilmoitettiin kuninkaan ja kuninkaallisen perheen palaavan\nlauantaina kesäkuun 26 päivänä.\n\nKorkeat vangit olivat viettäneet yön Meauxissa.\n\nLaskemalla ajan ja välimatkan kuninkaan pitäisi olla Pariisissa ennen\npuoltapäivää. Olettamalla, että hän saapuisi Tuilerieihin suorinta\ntietä, hän tulisi Pariisiin Faubourg-Saint-Martinin kautta.\n\nKello yhdeltätoista rouva de Charny oli tulliportilla. Hän oli\npukeutunut mahdollisimman yksinkertaisesti ja peittänyt kasvonsa\nharsolla.\n\nHän odotti kello kolmeen.\n\nKello kolme ensimmäiset kansanaallot, jotka pyyhkäisivät kaikki\ntieltään, tiedoittivat, että kuningas kiertäisi Pariisin ja tulisi\nkaupunkiin Champs-Elyséesin tulliportista.\n\nOli siis taivallettava koko Pariisin halki ja taivallettava jalan.\nKukaan ei olisi uskaltanut ajaa vaunuilla siinä tiukassa, tungoksessa,\njoka täytti kaikki kadut.\n\nBastiljin valtauspäivää lukuunottamatta bulevardit eivät ole\nmilloinkaan olleet näin ahdinkoon asti täynnä kansaa.\n\nAndrée ei empinyt, hän lähti Champs-Élyséesille päin ja tuli perille\nensimmäisten mukana.\n\nSiellä hän odotteli kolme tuntia, kolme kuolettavaa tuntia!\n\nVihdoin saattue tuli näkyviin. Olemme jo kertoneet, missä\njärjestyksessä ja minkälaisissa olosuhteissa se eteni.\n\nAndrée näki vaunut. Hän huudahti ilosta, sillä hän oli huomannut\nCharnyn vaunujen etuistuimella.\n\nToinen huudahdus olisi tuntunut hänen huudahduksensa kaiulta, ellei se\nolisi ilmaissut mitä syvintä tuskaa.\n\nAndrée kääntyi sille taholle, mistä tuo toinen huudahdus kuului. Muuan\nnuori nainen vääntelehti parin kolmen armeliaan henkilön käsissä, jotka\nolivat rientäneet hänen avukseen.\n\nNainen näytti olevan mitä syvimmän epätoivon vallassa.\n\nAndrée olisi kenties ajatellut enemmänkin tuota nuorta naista, ellei\nhän olisi kuullut ympärillään mutistavan kaikenlaatuisia sadatteluja\nniitä kolmea miestä vastaan, jotka istuivat kuninkaan vaunujen\netuistuimella.\n\nHeihin kohdistui kansan koko viha, he olivat kuninkaan suuren petoksen\nsyntipukit. Heidät revittäisiin ehdottomasti palasiksi, heti kun\najoneuvot pysähtyisivät.\n\nJa Charny oli yksi niistä kolmesta miehestä!\n\nAndrée päätti tehdä voitavansa päästäkseen Tuileries-palatsin\npuutarhaan.\n\nMutta sitä varten hänen oli kierrettävä väkijoukko ja palattava Seinen\nrantaa pitkin, mentävä toisin sanoin Conférencen rantakadulle ja\nyritettävä, mikäli se kävi päinsä, puutarhaan Tuileriein rantakadun\npuolelta.\n\nVaikka yritys tuntuikin mielettömältä, vaikka hän olikin\nparikymmentä kertaa murskautua tungoksessa, onnistui hänen tunkeutua\nristikkoportista puutarhaan. Mutta kohdalla, minne vaunujen piti\npysähtyä, ahdinko oli niin valtava, ettei, voinut ajatellakaan päästä\nensimmäisten riviin.\n\nAndrée arveli voivansa katsella koko tätä joukkoa rantaterassilta.\nVälimatka olisi tosin liian pitkä, jotta hän näkisi kaikki\nyksityiskohdat tai kuulisi mitään varmaa.\n\nMutta välipä sillä, hän näkisi huonosti, hän kuulisi huonosti. Se olisi\ntoki parempaa kuin olla näkemättä tai kuulematta mitään.\n\nHän nousi siis rantaterassille..\n\nSieltä hän tosiaankin näki ajoneuvot ja niiden etuistuimella Charnyn\nynnä molemmat henkivartijat — Charnyn, joka ei aavistanut, että\nsadan askelen päässä hänestä muuan sydän sykki pakahtuakseen hänen\npuolestaan, Charnyn, joka tällä hetkellä ei liene edes muistanut\nAndréeta, Charnyn, joka ajatteli vain kuningatarta ja unohti oman\nturvallisuutensa pitääkseen huolta kuningattaren turvallisuudesta.\n\nAh, jospa Andre olisi tiennyt, että juuri sillä hetkellä Charny puristi\nsydäntänsä vasten hänen kirjettään ja lähetti ajatuksissaan hänelle\nviimeisen huokauksen, jonka luuli rinnastaan pian lähtevän!\n\nVaunut pysähtyivät vihdoin huutojen, ulvonnan ja melun keskelle.\n\nMelkein heti senjälkeen vaunujen ympärillä syntyi ankara melu, tavaton\nliikehtiminen, suunnaton hälinä.\n\nIstuimeltaan hypänneet kolme miestä katosivat kuin kurimuksen kitaan.\nSitten koko tämä väkijoukko alkoi kuohua ja liikehtiä niin rajusti,\nettä takimmaiset rivit olivat murskautua terassin suojamuuria vasten.\n\nAndrée oli kuin huumautunut, hän ei nähnyt eikä kuullut enää mitään.\nHuohottaen, kädet koholla hän huusi jotakin käsittämätöntä siihen\nhirveään konserttiin, josta kuului vain kirouksia, sadatteluja ja\nkuolemanhuutoja!\n\nSitten hän ei tiennyt, mitä tapahtui. Maa alkoi pyöriä hänen\nsilmissään, taivas muuttui punaiseksi, hänen korvissaan humisi kuin\nkuohupäisen meren kohu.\n\nVeri se näin pakkautui sydämestä päähän ja sumensi aivot.\n\nHän vaipui puolitajuttomana maahan. Hän oivalsi elävänsä, koska hän\nkärsi.\n\nRaikkaan vilpoisuuden tunne havahdutti hänet. Joku nainen paineli\nhänen otsaansa veteen kostutetulla nenäliinalla ja toinen piteli hänen\nsieraintensa edessä hajusuolapulloa.\n\nHän tunsi toisen näistä naisista samaksi, jonka oli nähnyt\ntulliportilla kuolemaisillaan, tietämättä, mikä vaistomainen\nyhdenmukaisuus liitti tuon naisen tuskan hänen tuskaansa.\n\nHänen ensimmäiset sanansa olivat:\n\n»Ovatko he kuolleet...?»\n\nSääli on älykäs. Andréeta ympäröivät oivalsivat hänen tarkoittavan\nniitä kolmea miestä, joiden henkeä oli vastikään niin julmasti uhattu.\n\n»Eivät», vastattiin hänelle, »he ovat pelastuneet».\n\n»Kaikki kolme?» kysyi hän.\n\n»Kaikki kolme.»\n\n»Ah, Jumala olkoon ylistetty... Missä he ovat?»\n\n»Luultavasti palatsissa.»\n\n»Palatsissa? Kiitos!»\n\nNuori nainen nousi, ravisti päätänsä, katseli hämärtävin silmin\nympärilleen ja poistui rautaportista mennäkseen Louvren portista\npalatsiin.\n\nHän arveli, ja vallan oikein, ettei tungos olisi siellä niin\nläpäisemätön kuin muualla.\n\nOrties-katu olikin miltei tyhjä.\n\nHän kulki Carrousel-aukion kulmauksen yli, saapui prinssien pihaan ja\nmeni tapaamaan portinvartijaa.\n\nPortinvartija tunsi kreivittären. Hän oli nähnyt rouva de Charnyn\ntulevan linnaan ja poistuvan sieltä parin kolmen päivän aikana\nkuninkaallisen perheen siirryttyä Versaillesista Pariisiin.\n\nSitten hän oli nähnyt hänen lähtevän, enää palaamatta, sinä päivänä,\njolloin Andrée oli ryöstänyt Sebastienin vaunuihinsa.\n\nPortinvartija suostui lähtemään uutisten hakuun. Sisäänkäytäviä pitkin\nhän pääsi pian palatsin sydämeen.\n\nKaikki kolme upseeria olivat pelastuneet. Herra de Charny oli terve ja\nvahingoittumaton. Hän oli mennyt huoneeseensa.\n\nNeljännestuntia myöhemmin hän oli poistunut huoneestaan, yllä\nmeriupseerin virkapuku, ja mennyt kuningattaren luo, jonka puheilla hän\nvarmaankin yhä oli.\n\nAndrée hengitti jälleen, antoi rahakukkaronsa miehelle, joka toi\nhänelle nämä hyvät uutiset, ja pyysi huumaantuneena ja huohottavana\nlasillisen vettä.\n\nAh, Charny oli siis pelastunut!\n\nHän kiitti tuota kelpo miestä ja lähti hotelliinsa Coq-Heron-kadulle.\n\nPerille päästyään hän vaipui, ei tuolille, ei nojatuoliin, vaan\nrukousjakkaralleen.\n\nHän ei rukoillut suullansa. On hetkiä, jolloin ihminen tuntee niin\nvoimakasta kiitollisuutta Jumalaa kohtaan, että sanat puuttuvat.\nSilloin Jumalalle tarjotaan käsivarret, silmät, koko ruumis, koko\nsydän, koko sielu!\n\nHän oli vaipuneena tähän ylen onnelliseen hurmiotilaan, kun hän kuuli\noven aukenevan. Hän kääntyi hitaasti, ymmärtämättä ollenkaan tätä\nmaallista melua, joka herätti hänet syvimmästä haaveilustaan.\n\nHänen kamarineitonsa seisoi ovella ja etsi häntä katseillaan, sillä\nkreivitär oli pimennossa.\n\nKamarineidon takana seisoi varjo, epäselvä hahmo, jolle hänen vaistonsa\nheti merkitsi piirteet ja nimen.\n\n»Herra kreivi de Charny», ilmoitti kamarineito.\n\nAndrée yritti nousta, mutta voimat pettivät. Hän vaipui takaisin\ntyynylle ja kääntyen puoleksi nojasi rukousjakkaran selkälautaan.\n\n»Kreivi», jupisi hän, »kreivi!»\n\nJa vaikka Charny seisoi hänen edessään, ei hän voinut uskoa tämän\nläsnäoloa.\n\nAndrée nyökäytti päätänsä, hän ei kyennyt puhumaan. Kamarineito väistyi\npäästääkseen kreivin ohitseen, poistui ja sulki oven perässään.\n\nCharny ja kreivitär olivat kahdenkesken.\n\n»Minulle sanottiin, että olette vastikään tullut kotiin, madame»,\naloitti Charny. »Olenko tunkeilevainen, kun seurasin teitä näin pian?»\n\n»Ette», vastasi kreivitär värähtelevällä äänellä, »ette laisinkaan,\nolette tervetullut. Olin niin levoton, että käväisin ulkona katsomassa,\nmitä tapahtui.»\n\n»Käväisitte ulkona... milloin?»\n\n»Jo aamupäivällä, herra... Olin ensin Saint-Martinin, sitten\nChamps-Élyséesin tulliportilla. Siellä minä... näin...» Hän empi\njatkaa. »Näin kuninkaan, kuninkaallisen perheen ... näin teidätkin, ja\nminä rauhoituin, ainakin hetkeksi... Pelättiin teille sattuvan jonkun\nonnettomuuden, kun poistuisitte vaununistuimelta... Silloin minä menin\nTuileriein puutarhaan. Ah, siellä luulin kuolevani!»\n\n»Niin», sanoi Charny, »tungos oli hirveä, te jouduitte pahimpaan\nahdinkoon, olitte tukehtua, minä käsitän...»\n\n»Ei, ei», keskeytti Andrée ja puisti päätänsä, »ei se ollut sitä. Kävin\npalatsissa tiedustamassa ja sain kuulla, että olitte pelastunut Palasin\nkotiin ja, kuten näette, olin polvillani... rukoilin... kiitin Jumalaa.»\n\n»Koska olette polvillanne, madame, koska puhelette Jumalalle, älkää\nnousko lausumatta hänelle jotakin poloisen veljeni puolesta!»\n\n»Isidorin? Ah», huudahti Andrée, »se oli siis hän!... Poloinen\nnuorukainen!»\n\nJa hän painoi pään käsiinsä.\n\nCharny astui lähemmäs ja silmäili syvän hellyyden ja alakuloisuuden\nilmein tuota puhdasta, rukoilevaa olentoa.\n\nSiinä katseessa oli rajaton tunne sääliä, lempeyttä ja surkuttelua.\n\nJa lisäksi pidätettyä kiihkoa.\n\nEikö kuningatar ollut sanonut tai paremminkin, eikö hän ollut tullut\npaljastaneeksi, että Andrée rakasti häntä?\n\nRukoiltuaan kreivitär kääntyi.\n\n»Hän on siis kuollut?» sanoi hän.\n\n»Kuollut, madame, kuollut kuten kuoli poloinen Georges, saman asian\npuolesta, täyttäessään samaa velvollisuutta.»\n\n»Ja kesken sitä syvää surua, jonka veljen kuolema teille aiheutti,\nteillä oli aikaa ajatella minua, herra?» virkkoi Andrée niin heikolla\näänellä, että hänen sanojaan tuskin kuulikaan.\n\nOnneksi Charny kuunteli sydämellään yhtä paljon kuin korvillaan.\n\n»Madame», sanoi hän, »ettekö ollut antanut veljeni tehtäväksi jättää\nminulle jotakin?»\n\n»Herra...!» sopersi Andrée, kohosi toiselle polvelleen ja katseli\nkreiviä levottomana.\n\n»Ettekö ollut antanut hänelle kirjettä, joka oli osoitettu minulle?»\n\n»Herra!» toisti Andrée vapisevalla äänellä.\n\n»Isidor-rukan kuoleman jälkeen hänen paperinsa tuotiin minulle, madame,\nja teidän kirjeenne oli niiden paperien joukossa.»\n\n»Oletteko lukenut sen?» huudahti Andrée ja peitti kasvot käsillään.\n»Voi...!»\n\n»Madame, minä en saanut lukea kirjettä, ellen ollut kuolettavasti\nhaavoittunut, ja, kuten näette, minä olen terve ja vahingoittumaton.»\n\n»Kirje...?»\n\n»Se on tässä, madame, aukaisemattomana, sellaisena kuin annoitte sen\nIsidorille.»\n\n»Oh», mutisi Andrée kirjeen ottaessaan, »se on hyvin kaunista... tai\nhyvin julmaa se, mitä nyt teette!»\n\nCharny ojensi kätensä ja tarttui Andréen käteen, jota hän puristi\nomissaan.\n\nAndrée yritti irroittaa kätensä.\n\nJa kun Charny pani vastaan mutisten; »Sallikaa se, madame!» huoahti hän\nmiltei kauhistuneena, mutta voimattomana ja salli värisevän, kostean\nkätensä jäädä Charnyn käsien väliin.\n\nHämillään, tietämättä, minne katseensa suuntaisi, tietämättä, kuinka\npakenisi Charnyn katsetta, jonka hän tunsi tuijottavan häneen, voimatta\nsiirtyä minnekään, sillä hän oli yhä rukousjakkaralla, hän sanoi\nlopulta:\n\n»Niin, minä ymmärrän, olette tullut tuomaan kirjeen minulle takaisin?»\n\n»Juuri niin, madame, ja toisestakin syystä... Minun on pyydettävä\nteiltä paljon anteeksi, kreivitär.»\n\nAndrée värähti sydänjuuria myöten. Ensimmäisen kerran Charny oli\npanematta arvonimen eteen sanaa madame.\n\nJa hänen äänensä oli tällöin ilmaissut sanomatonta hellyyttä.\n\n»Anteeksi! Minulta, herra kreivi? Olkaa hyvä ja selittäkää, mitä!»\n\n»Käyttäytymistäni kuluneitten kuuden vuoden aikana...»\n\nAndrée silmäili häntä syvästi kummissaan.\n\n»Olenko milloinkaan valitellut, herra?» kysyi hän.\n\n»Ette, madame, sillä te olette enkeli!»\n\nAndréen silmät hämärtyivät ja hän tunsi kyynelten kihoavan\nsilmäripsiinsä.\n\n»Te itkette, Andrée?» sanoi Charny.\n\n»Oh», huudahti Andrée puhjeten kyyneliin, »suokaa anteeksi, herra,\nmutta en ole tottunut kuulemaan teidän puhuttelevan minua näin... Ah,\nhyvä jumala, hyvä jumala!»\n\nJa hän heittäytyi leposohvaan ja hänen päänsä vaipui käsien varaan.\n\nTovin kuluttua hän levitti kätensä, ravisti päätänsä ja huudahti:\n\n»Mutta minähän olen mieletön!»\n\nÄkkiä hän vaikeni. Sillaikaa kun hänen silmänsä olivat olleet käsien\npeitossa, oli Charny polvistunut hänen eteensä.\n\n»Ah, te polvillanne minun edessäni, te minun jalkojeni juuressa!» sanoi\nhän.\n\n»Enkö sanonut teille, Andrée, että olen tullut pyytämään teiltä\nanteeksi?»\n\n»Polvillaan minun edessäni, minun jalkojeni juuressa!» toisti Andrée\nkuin henkilö, joka ei voi uskoa näkemäänsä todeksi.\n\n»Andrée, olette irroittanut kätenne minun käsistäni», sanoi Charny.\n\nJa hän ojensi jälleen kätensä nuorelle naiselle.\n\nMutta Andrée väistyi syrjään ilmaisten tunnetta, joka vivahti kauhuun.\n\n»Mitä tämä merkitsee?» mutisi hän.\n\n»Andrée», vastasi Charny hellimmällä äänellään, »se merkitsee, että\nminä rakastan teitä!»\n\nAndrée painoi käden sydämelleen ja parahti.\n\nSitten hän ponnahti pystyyn, ikäänkuin teräsjousi olisi työntänyt hänen\njalkojaan, ja piteli ohimoltaan molemmin käsin.\n\n»Hän rakastaa minua, hän rakastaa minua!» saneli hän. »Se on\nmahdotonta!»\n\n»Sanokaa olevan mahdotonta, että te rakastatte minua, Andrée, mutta\nälkää sanoko olevan mahdotonta, että minä rakastan teitä.»\n\nAndrée loi Charnyyn tutkivan silmäyksen kuin varmentuakseen, että tämä\npuhui totta. Kreivin suuret, tummat silmät sanoivat samaa, mitä hänen\nsuunsa oli lausunut.\n\nAndrée, joka olisi voinut epäillä sanoja, ei voinut erehtyä tuosta\nkatseesta.\n\n»Voi, hyvä jumala, hyvä jumala», jupisi hän, »onko maailmassa minua\nonnettomampaa naista!»\n\n»Andrée», jatkoi Charny, »sanokaa, että rakastatte minua, tai ellette\nsano rakastavanne, sanokaa edes, ettette vihaa!»\n\n»Minäkö vihaisin teitä!» huudahti Andrée.\n\nJa hänen tyynissä, kuultavissa, puhtaissa silmissään välähti\nkaksinkertainen salama.\n\n»Oh, herra, olette ihan väärässä, jos pidätte vihana tunnetta, jonka\nminussa olette herättänyt.»\n\n»Mutta ellei se ole vihaa eikä rakkautta, mitä se siis on, Andrée?»\n\n»Se ei ole rakkautta, sillä minun ei ole sallittu teitä rakastaa.\nEttekö kuullut minun äsken vaikeroivan Jumalalle, että minä olen\nmaailman onnettomin nainen?»\n\n»Entä miksi teillä ei olisi oikeutta rakastaa minua, koska minä\nrakastan teitä, Andrée, kaikesta sydämestäni?»\n\n»Oh, sitä en halua, en voi, en uskalla teille ilmaista», vastasi Andrée\nkäsiään väännellen.\n\n»Mutta», virkkoi Charny yhä hellemmällä äänellä, »jos sen, mitä ette\nhalua, ette voi ettekä uskalla sanoa, joku toinen on minulle ilmaissut?»\n\nAndrée laski molemmat kätensä Charnyn olkapäille.\n\n»Mitä?» kuului hänen kauhistunut huudahduksensa.\n\n»Jos minä tiedän kaikki?» lisäsi Charny.\n\n»Hyvä jumala!»\n\n»Ja jos minä hetkellä, jolloin huomasin teidät tuon onnettomuuden\njohdosta entistäkin ansiollisemmaksi ja kunnioitettavammaksi ja kuulin\nsen hirveän salaisuuden, päätin tulla sanomaan teille, että minä\nrakastan teitä?»\n\n»Jos olette sen tehnyt, herra, olette maailman ylevin ja jaloin mies.»\n\n»Minä rakastan teitä, Andrée!» toisti Charny. »Minä rakastan teitä,\nminä rakastan teitä!»\n\n»Ah», huudahti Andrée ja kohotti kätensä, »en tiennyt, hyvä jumala,\nettä maan päällä voisi kokea tällaista iloa!»\n\n»Mutta, Andrée, sanokaa tekin rakastavanne minua!» kehoitti Charny.\n\n»Voi, ei, en uskalla milloinkaan», vastasi Andrée, »mutta lukekaa\nkirje, joka piti annettaman teille vasta kuolinvuoteenne ääressä!»\n\nJa hän ojensi kreiville kirjeen, jonka tämä oli tuonut.\n\nAndréen peittäessä kasvot käsillään, Charny mursi nopeasti kirjeen\nsinetin, luki ensimmäiset rivit ja huudahti. Sitten hän irroitti\nAndréen kädet, puristi hänet sydäntänsä vasten ja sanoi:\n\n»Siitä päivästä alkaen, jolloin minut näit, kuusi vuotta, oi sinä\npyhimys! Voinko sinua milloinkaan rakastaa kyllin syvästi, jotta\nunohtaisit, mitä olet saanut kärsiä?»\n\n»Hyvä jumala», jupisi Andrée onneensa pakahtumaisillaan, »jos tämä on\nunta, salli, etten milloinkaan herää tai että kuolen herätessäni...!»\n\nJa unohtakaamme nyt onnelliset ja siirtykäämme niihin, jotka kärsivät,\ntaistelevat tai vihaavat, ja kenties heidän paha kohtalonsa heidät\nunohtaa niinkuin mekin.\n\n\n\n\nXIII\n\nVähän varjoa auringon jälkeen\n\n\nHeinäkuun 16 päivänä 1791, siis vähän aikaa vastikään kertomiemme\ntapahtumien jälkeen, oli kaksi uutta henkilöä, joita emme ole vielä\nesitelleet lukijoille, koska haluamme esitellä heidät oikealla\nhetkellä, kirjoituspuuhassa saman pöydän ääressä pienessä salongissa,\njoka oli Guénégaud-kadun varrella sijaitsevan Britannique-hotellin\nkolmannessa kerroksessa.\n\nTämän pikku salongin toisesta ovesta pääsi vaatimattomaan ruokasaliin,\njoka oli kalustettu vuokrahotellien huoneitten tapaan, ja toisesta\novesta makuusuojaan, minne oli sovitettu parisängyt.\n\nNämä kaksi kirjoittajaa olivat eri sukupuolta. Kumpikin ansaitsee\nerikoisen maininnan.\n\nMies näytti kuusikymmenvuotiaalta, ehkä hieman nuoremmalta. Hän oli\npitkä ja laiha. Hän näytti sekä vakavalta että intohimoiselta. Hänen\nkasvojensa suorat viivat ilmaisivat tyyntä ja vakaisaa ajattelijaa,\njossa jäykkä ja selkeä äly hallitsi mielikuvituksen voimaa.\n\nNainen näytti kolmenkymmenen tai kahdenneljättä vuoden vanhalta, vaikka\nhän oli jo täyttänyt kuusineljättä. Hipiän helakasta väristä, kasvojen\nvoimakkaasta verevyydestä oli helppo nähdä hänen olevan syntyperällään\nrahvaan lapsen. Hänellä oli kauniit silmät, joiden epämääräinen väri\nvivahti harmaaseen, vihreään ja siniseen, lempeät ja lujat silmät, iso\nsuu, jota koristivat raikkaat huulet ja valkoiset hampaat, lyhyt leuka\nja pystynenä, kauniit, vaikka hieman kovat kädet, komea, joustava,\ntäyteläinen vartalo, kaunis kaula ja syrakusalaisen Venuksen lanteet.\n\nMies oli Jean Marie Roland de la Platière, syntynyt vuonna 1732\nVillefranchessa, lähellä Lyonia.\n\nNainen oli Manon Jeanne Phlipon, syntynyt Pariisissa vuonna 1754 He\nolivat olleet naimisissa yksitoista vuotta, vuodesta 1780.\n\nOlemme sanoneet naisen olevan rahvaanomaista alkuperää. Nimet sitä\ntodistavat: Manon Jeanne Phlipon, etunimet, sukunimi, kaikki ilmaisevat\nsyntyperän. Kaivertajan tytär kun oli, hänkin oli kaivertanut\nviidenteenkolmatta ikävuoteensa asti, jolloin hänestä tuli häntä\nkaksikolmatta iäkkäämmän Rolandin vaimo. Kaivertajasta tuli tällöin\njäljentäjä, kääntäjä, mukailija. Teokset sellaiset kuin Polttoturpeen\nvalmistus, Villatehtailijan käsikirja ja Käsiteollisuus-hakemisto\nolivat ankarassa ja epäkiitollisessa työssä kuluttaneet tämän\nlahjakkaan naisen parhaat vuodet, naisen, joka säästyi kaikilta\nerheiltä, ellei kaikilta intohimoilta, ei siksi että hänen sydämensä\nolisi ollut näivettynyt, vaan koska hänen sielunsa oli puhdas.\n\nHänen suhteessaan mieheensä vallitsi tyttären kunnioitus naisen\nrakkautta. Tämä rakkaus oli eräänlaista puhdasta palvomista, vailla\nkaikkinaista ruumiillista pyydettä. Se sai hänet luopumaan päiväisestä\nahertelusta, johon hän sitten puuttui yön hetkinä, jotta hän voisi itse\nvalmistaa ateriat vanhukselle, jonka heikko vatsa sieti vain määrättyjä\nruokalajeja.\n\nVuonna 1789 rouva Roland vietti tätä vaatimatonta, ahkeroivaa elämää\nmaaseudulla. Hänen miehensä omisti silloin Platièren pienen maatilan,\njonka mukaan hän oli ottanut nimensä. Tämä maatila oli Villefranchessa,\nLyonin lähettyvillä. Siellä Bastiljin tykkien jyske pani heidät\nhätkähtämään.\n\nTämä tykinjyske herätti ylevämielisen naisen sydämessä eloon kaiken,\nmikä oli suurta, isänmaallista ja pyhää ranskalaista. Ranska ei ollut\nenää kuningaskunta, vaan se oli kansa! Se ei ollut enää vain maa,\nmissä asuttiin, vaan se oli isänmaa! — Tuli vuoden 1790 yhdistysjuhla.\nKuten muistamme, Lyonin juhla vietettiin ennen Pariisin juhlaa. Jeanne\nPhlipon, joka Horloge-rantakadun varrella olevasta kotitalostaan näki,\nmilloin tahansa katsoi aamulla ikkunastaan syvän, sinisen taivaan ja\nnousevan auringon, jonka kulkua hän saattoi tarkata Champs-Élyséesin\npäähän asti, missä se näytti laskevan puiden vihreään, lehtevään\nlatvukseen, oli nähnyt kello kolmesta aamulla Fourevièrsin kummulta\nnousevan toisen auringon, toisin paahtavan, toisin valaisevan,\nvapauden auringon. Hänen katseensa oli siirtynyt hyväilemään koko\ntätä suurta kansalaisjuhlaa, hänen sydämensä oli uppoutunut tähän\nveljeyden valtamereen, ja hän oli siitä selvinnyt kuin Akilleus,\nkaavoittamattomana, lukuunottamatta yhtä kohtaa. Siihen kohtaan häntä\niski rakkaus, mutta siihen haavaan hän ei sentään kuollut.\n\nTämän suuren päivän iltana, haltioissaan näkemästään, tuntien itsensä\nrunoilijaksi, tuntien itsensä historioitsijaksi, hän oli kirjoittanut\nselostuksen tästä juhlasta. Selostuksen hän oli lähettänyt Champagnesta\nkotoisin olevalle ystävälleen, _Journal de Lyonin_ päätoimittajalle.\nTätä nuorta miestä oli tulinen kirjoitus hämmästyttänyt. Huumaantuneena\nhän oli painattanut sen lehteensä. Seuraavana päivänä sanomalehti,\njosta tavallisesti otettiin tuhannenkahdensadan tai tuhannenviidensadan\nkappaleen painos, ilmestyi kuudenkymmenentuhannen kappaleen painoksena!\n\nSelittäkäämme parilla sanalla, kuinka tämä runollinen mielikuvitus,\ntämä naisellinen sydän tuli näin tulisesti harrastaneeksi politiikkaa.\nSiksi, että Jeanne Phlipon, jota hänen isänsä oli kohdellut\nkaivertajatyöläisenä, siksi, että rouva Roland, jota hänen miehensä oli\nkohdellut sihteerinä ja joka isänsä ja puolisonsa kodissa oli joutunut\naskartelemaan vain vakavissa tehtävissä, siksi, että rouva Roland,\njonka käsiin ei ollut milloinkaan osunut halpa-arvoinen kirja, siksi,\nettä rouva Roland piti parhaana hupinaan, miellyttävimpänä ajanrattona\nsellaisia kirjoituksia kuin _Vuoden 1789 valitsijamiesten pöytäkirjat_\nja _Selostus Bastiljin valloituksesta_.\n\nRoland puolestaan oli esimerkki, mitä kaitselmus, sattuma tai kohtalo\nvoivat tehdä muuttamalla vähäpätöisen tapahtuman avulla ihmiselämän tai\nkoko valtakunnan tykkänään toiseksi.\n\nHän oli nuorin viidestä veljeksestä. Hänestä mielittiin tehdä pappi,\nhän tahtoi pysyä miehenä. Yhdeksäntoista vuoden ikäisenä hän lähti\nisänkodista, taivalsi yksin, jalkaisin ja rahattomana koko Ranskan,\nsaapui Nantesiin, sai toimen erään laivanvarustajan liikkeessä ja pyysi\nsiirtoa Intiaan. Lähtöpäivänä, juuri kun laiva saapui satamaan, hän sai\nniin ankaran verensyöksyn, että lääkäri epäsi häneltä merimatkan.\n\nJos Cromwell olisi päässyt lähtemään Amerikaan sen sijaan että Kaarle\nI:n määräys pidätti hänet Englantiin, ei White Halliin kenties olisi\npystytetty mestauslavaa! Jos Roland olisi matkustanut Intiaan, ei\nelokuun 10 päivän veritekoja kenties olisi pantu toimeen!\n\nKun Roland ei voinut tyydyttää laivanvarustajaa, jonka palvelukseen hän\noli pyrkinyt, lähti hän Nantesista ja meni Roueniin. Siellä muuan hänen\nsukulaisensa, jonka puoleen hän kääntyi, huomasi nuorukaisen kyvyt ja\nhankki hänelle teollisuuslaitosten tarkastajan toimen.\n\nSiitä lähtien Rolandin elämä muuttui tutkijan ja työmiehen elämäksi.\nTaloustiede oli hänen hengettärensä, kauppa hänen innoittava\njumalansa. Hän matkusteli, hän keräili aineistoa, hän kirjoitteli.\nHän kyhäsi muistelmia karjalauman kasvatuksesta, esitti teorioja\nkäsiteollisuudesta ja kyhäsi _Kirjeitä. Sisiliasta, Italiasta, Maltan\nsaarelta_ sekä _Ranskan rahamaailman perusteet_ ja muut aikaisemmin\nmainitsemamme teokset, jotka hän antoi vaimonsa jäljentää. Hän oli\nmennyt naimisiin vuonna 1780, kuten on jo mainittu. Neljää vuotta\nmyöhemmin he matkustivat yhdessä Englantiin. Kun he olivat palanneet\nRanskaan, lähetti hän vaimonsa Pariisiin hankkimaan aatelisvaltakirjan\nja pyytämään siirtoa Lyonin tarkastuspiiriin. Tarkastuspiiriä\nkoskevassa asiassa hänen vaimonsa onnistui, valtakirjajutussa\nepäonnistui. Niinpä Roland joutui Lyoniin ja vastoin tahtoaan\ndemokraattiseen puolueeseen, johon hänen vaistonsa ja vakaumuksensa\nmuuten häntä yllyttivätkin. Hän hoiteli siis kaupan ja teollisuuden\ntarkastajan tehtäviä Lyonin piirissä, kun vallankumous puhkesi.\nTässä uudessa, elvyttävässä aamuruskossa hän ja hänen vaimonsa\ntunsivat sydämessään itävän sen kauniin kasvin, kultalehtisen ja\ntimanttikukkaisen, jota sanotaan haltioitumiseksi. Olemme maininneet,\nettä rouva Roland kirjoitti selostuksen toukokuun 30 päivän juhlasta ja\nettä sanomalehti, joka sen julkaisi, ilmestyi kuudenkymmenentuhannen\nkappaleen painoksena ja että jokainen kotikaupunkiinsa, kauppalaansa,\nkyläänsä palannut kansalliskaarti toi tullessaan osan tätä rouva\nRolandin henkeä.\n\nJa koska sanomalehdessä ei ollut julkaisijan nimeä eikä selostuksessa\nallekirjoitusta, arvelivat kaikki, että vapaus itse oli astunut\nmaanpinnalle ja sanellut jollekin tuntemattomalle profeetalle juhlan\nselostuksen, niinkuin enkeli oli sanellut apostoli Johannekselle\nevankeliumin.\n\nNäin elelivät molemmat aviopuolisot, täynnä uskoa ja luottamusta,\npienen champagnelaisen ystäväjoukon piirissä. Niitä, olivat Bosc,\nLanthenas ja pari kolme muuta. Sitten seurapiiri lisääntyi uudella\nystävällä.\n\nLanthenas, joka oli kuin omainen Rolandien perheessä ja vietti\nsiellä päiviä, viikkoja, kuukausia, toi eräänä iltana mukanaan yhden\nvalitsijoistaan, jonka esitelmää rouva Roland oli syvästi ihaillut.\n\nTämä uusi ystävä esiteltiin Bancal des Issartsiksi.\n\nHän oli yhdeksänneljättä-vuotias, kaunis, yksinkertainen, kookas,\nlempeä ja uskonnollinen mies. Hän ei ollut erikoisen henkevä, mutta\nhänellä oli hyvä sydän ja armelias sielu.\n\nHän oli ollut notaari, mutta sitten heittänyt tämän toimen\nantautuakseen kokonaan politiikkaan ja filosofisiin tutkimuksiin.\n\nViikon kuluttua Lanthenas, Roland ja uusi vieras sopivat yhteen niin\nmainiosti, tämä joukko muodosti niin sopusointuisen kolmiliiton\nuhrautuvassa isänmaanrakkaudessaan, vapaudenkaipuussaan ja innossaan\nharrastaa kaikkia hyviä asioita, että nämä kolme miestä päättivät pysyä\nalati yhdessä, elää yhteiselämää ja jakaa elinkustannukset tasan.\n\nVarsinkin kun Bancal kerran joutui vähäksi ajaksi pois heidän\npiiristään, kävi tämä yhteisyyden tunne palavaksi.\n\nRoland kirjoitti hänelle:\n\n »Tulkaa, rakas ystävä. Miksi viivytte? Olette nähnyt meidän\n suorasukaiset tapamme, nähnyt, kuinka me elämme ja toimimme. Minun\n iässäni ei muututa, kun ei ole milloinkaan mielipiteitä muutettu.\n Me nostatamme isänmaallisuutta, me kohotamme ihmishenkeä. Lanthenas\n hoitaa lääkärinammattiaan, minun vaimoni on piirin sairaanhoitajatar.\n Te ja minä, me hoidamme yhteiskunnan asiat.»\n\nNäiden kolmen kultaisen keskinkertaisuuden liitto sai tosiaankin kokoon\njotakin, mikä näytti sievoiselta omaisuudelta. Lanthenasilla oli\nnoin kaksikymmentätuhatta livreä, Rolandilla kuusikymmentätuhatta ja\nBancalilla satatuhatta.\n\nSillä välin Roland täytti tehtäväänsä, apostolin tehtävää.\nTarkastusmatkoillaan hän saarnasi paikkakunnan talonpojille.\nVerrattomana kävelijänä tämä ihmisyyden toivioretkeläinen kulki, sauva\nkädessä, pohjoisesta etelään, idästä länteen, ja kylvi oikealleen,\nvasemmalleen, eteensä, taaksensa uutta sanaa, vapauden hedelmällistä\nsiementä. Bancal, yksivakainen, kaunopuheinen, kylmästä ulkonäöstään\nhuolimatta intohimoinen mies, oli Rolandin apuri, oppilas, toinen\nhän, Clavieren ja Dumouriezin vastaisen virkatoverin mieleen ei edes\njuolahtanut, että Bancal voisi rakastaa hänen vaimoaan ja hänen\nvaimonsa Bancalia. Eikö Lanthenas, ihan nuori mies, ollut viisi vuotta\nollut tälle viattomalle, ahkeralle, raittiille ja puhtaalle naiselle\nmitä veli on sisarelle? Eikö rouva Roland, hänen Jeannensa, ollut\nvoiman ja hyveen patsas?\n\nRoland tulikin ylen onnelliseksi, kun Bancal vastasi äsken\nmainitsemaamme kirjeeseen ystävällisellä ja hellää kiintymystä\nuhkuvalla kirjeellä. Roland sai tämän kirjeen Lyoniin ja lähetti sen\nheti Platièreen, missä hänen vaimonsa oli.\n\nAh, älkää lukeko minua, lukekaa Micheletiä, jos haluatte yksinkertaisen\nerittelyn avulla oppia tuntemaan sen ihmeellisen naisen, jota sanotaan\nmadame Rolandiksi!\n\nHän sai tämän kirjeen sellaisena helteisenä päivänä, jolloin sähkö\nvirittää ilman, jolloin kylmimmätkin sydämet kiihtyvät, jolloin\nmarmorikin uneksii ja värähtelee. Syksy oli jo käsissä, mutta kesän\nraskas ukkonen jyrähteli taivaalla.\n\nSiitä päivästä lähtien, jolloin hän tapasi Bancalin, alkoi jotakin\ntuntematonta heräillä tämän neitseellisen naisen sydämessä. Tämä sydän\noli avoin ja kuin kukan teriöstä siitä levisi tuoksu. Hänen korvissaan\nvirisi suloinen laulu kuin linnun liverrys metsien kätköissä. Olisi\nvoinut sanoa, että hänen mielikuvituksensa aavisteli kevään tuloa\nja että sillä tuntemattomalla kentällä, jonka hän näki sitä vielä\npeittävän usvan takaa, sen kaikkivoivan järjestelijän käsi, jota\nsanotaan Jumalaksi, valmisteli uutta koristelua, joka olisi täynnä\ntuoksuvia pensaikkoja, raikkaita vesiputouksia, varjoisia nurmikkoja\nynnä päiväpaisteisia aukeamia.\n\nHän ei tuntenut rakkautta, mutta, kuten kaikki naiset, arvasi sen.\nHän oivalsi vaaran ja silmät kyynelissä mutta hymyhuulin hän meni\noikopäätä pöydän ääreen ja hetkeäkään empimättä kirjoitti Bancalille\nsuorasukaisen kirjeen osoittaen, haavoittunut Klorinda-rukka,\naseistuksensa heikon kohdan tehden tunnustuksen ja surmaten samalla\ntoivon, jonka tämä tunnustus voisi herättää.\n\nBancal ymmärsi, ei puhunut enää yhteiselämästä, meni Englantiin ja\nviipyi siellä pari vuotta.\n\nNe olivat antiikin ajan luonteita! Minä olenkin ajatellut, että\nlukijoilleni olisi suloista kaiken sen taistelun, kaiken sen\nintohimoisen elämän jälkeen, jonka he ovat kokeneet, levähtää hetkeksi\nkauneuden, voiman ja hyveen raikkaaseen, puhtaaseen siimekseen.\n\nÄlköön kukaan väittäkö, että me kuvailemme madame Rolandin\ntoisenlaiseksi kuin hän oli: siveä isänsä työpajassa, siveä iäkkään\npuolisonsa vuoteen ääressä, siveä lapsensa kehdon vieressä. Sellaisena\nhetkenä, jolloin ei valehdella, hän kirjoitti, mestauslava silmien\nedessä: »Olen alati hallinnut aistejani, eikä kukaan ole minua paremmin\ntuntenut aistihuumaa.»\n\nÄlköön liioin luettako naisen kylmyyden ansioksi hänen\nkunniallisuuttansa. Ei, aikakausi, johon olemme siirtyneet, oli vihan\naikaa, myönnettäköön, mutta se oli myöskin rakkauden aikaa. Ranska\nnäytti esimerkkiä. Kauan vankilassa virunut, rautoihin kahlehdittu\nvanki-rukka kirvoitettiin kahleista ja päästettiin vapauteen. Kuten\nMaria Stuart vankilasta lähtiessään, niin hänkin olisi halunnut painaa\nsuudelman luomakunnan huulille, koota koko luonnon syleilyynsä,\nhedelmöittää sen henkäyksellään, jotta siitä syntyisi maan vapaus ja\nmaailman riippumattomuus.\n\nEi, kaikki nämä naiset rakastivat pyhästi, kaikki nämä miehet\nrakastivat tulisesti. Lucile ja Camille Desmoulins, Danton ja hänen\nLouisensa, neiti de Keralio ja Robert, Sophie ja Condorcet, Vergniaud\nja neiti Candeille. Vain kylmä ja terävä Robespierre, joka oli kylmä\nja terävä kuin giljotiinin veitsi, vain hän ei tuntenut sydämensä\nlämpenevän rakkauden poltteessa. Hän rakasti vuokraisäntänsä, puuseppä\nDupleyn, tytärtä, jonka tuttavaksi näemme hänen aikanaan joutuvan.\n\nJa eikö ollut rakkautta, vähemmän puhdasta tosin — mutta välipä sillä,\nrakkaus on sydänten suuri hyve — rouva Tallienin rakkaus, rouva de\nBeauharnaisin rakkaus, rouva de Genlisin rakkaus, rakkautta, jonka\nlohduttava henkäys vilvoitti mestauslavallakin kuolevien kalpeita\nkasvoja?\n\nNiin, koko maailma rakasti tuona ylen onnellisena ajanjaksona. Rakkaus\non tässä käsitettävä sen sanan laajimmassa merkityksessä. Yhdet\nrakastivat aatetta, toiset ainetta, yhdet isänmaata, toiset ihmissukua.\nRousseaun päivistä lähtien rakastamisen tarve oli yhä varttunut.\nOlisi voinut sanoa, että ihmisillä oli kiire vangita koko rakkaus\nkädenkäänteessä. Olisi voinut sanoa, että haudan, kuilun, kurimuksen\npartaalla koko sydän sykähteli tuntematonta, kiihkoista, kaikki\nnielevää henkeä. Olisi voinut sanoa, että kaikki rinnat ammensivat\nmaailmankaikkeuden lämpökeskuksesta ja että tämän lämpökeskuksen\nmuodostivat yhdeksi ainoaksi rakkaudeksi sulaneet rakkaudet!\n\nNäin olemme joutuneet kauas siitä vanhuksesta ja siitä nuoresta\nnaisesta, jotka kirjoittivat Britannique-hotellin kolmannen kerroksen\nhuoneessa. Palatkaamme heihin.\n\n\n\n\nXIV\n\nEnsimmäiset tasavaltalaiset\n\n\nHelmikuun 20 päivänä 1791 Roland oli lähetetty Lyonista Pariisiin\nvaraedustajana. Hänen tehtävänsä oli ajaa parinkymmenen tuhannen\nleivättömän työläisen asiaa.\n\nHän oli ollut Pariisissa neljä kuukautta, kun tapahtui Varennesin\nhirveä jupakka, jolla oli sellainen vaikutus kertomuksemme sankarien ja\nRanskan kohtaloihin, että olemme katsoneet velvollisuudeksemme uhrata\nsille lähes kokonaisen kirjaniteen tilan.\n\nKuninkaan paluusta, kesäkuun 26 päivästä, heinäkuun 16 päivään, johon\nolemme saapuneet, oli tapahtunut paljon asioita.\n\nKaikki olivat huutaneet: »Kuningas pakenee!» Kaikki olivat juosseet\nkuningasta tavoittamaan, kaikki olivat olleet tuomassa häntä Pariisiin,\nmutta kun kuningas oli palannut, kun kuningas oli saatu Pariisiin, kun\nkuningas oli jälleen Tuilerieissä, ei kukaan tiennyt, mitä hänelle\ntehtäisiin.\n\nJokainen antoi neuvoja, joka taholta sateli neuvoja, kuin myrskyn\naikana tuulenpuuskia. Onnettomasti käy aluksen, joka on merellä\nsellaisessa myrskyssä!\n\nKesäkuun 21 päivänä, kuninkaan pakopäivänä, kordelierikerhon jäsenet\nolivat laatineet julistuksensa, jonka oli allekirjoittanut Legendre,\nse ranskalainen teurastaja, jota kuningatar oli sanonut englantilaisen\nteurastajan Harrisonin jäljittelijäksi.\n\nJulistuksen mottona olivat seuraavat säkeet:\n\n    Jos joku petturina kuningasta\n    itselleen kaipaa, vailla valtiasta,\n    hänellä olkoon kova kuolon uhka\n    ja tuuleen harjoitettakoon sen tuhka.\n\nSäkeet olivat Voltairen. Ne olivat huonot, mutta niillä oli toki\nse avu, että ne ilmaisivat täsmällisesti niiden isänmaanystävien\najatuksen, joiden julistusta ne koristivat.\n\nTässä julistuksessa selitettiin, että kordelierit olivat vannoneet\nsurmaavansa tyrannit, jotka uskaltaisivat käydä maan, vapauden ja\nperustuslain kimppuun.\n\nMarat, joka alati kulki omaa tietään ja joka esitti eristäytymisensä\nverukkeeksi väitteen, että kotka elää yksin ja kalkkunat parvissa,\nehdotti diktaattoria.\n\n»Ottakaa», kirjoitti hän lehteensä, »ottakaa joku kunnon ranskalainen,\njoku kunnon isänmaanystävä, joku kansalainen, joka vallankumouksen\nalusta saakka on osoittanut kirkkainta valoa, suurinta intoa,\nuskollisuutta ja epäitsekkyyttä, valitkaa hänet viivyttelemättä,\nmuutoin vallankumouksen asia on hukassa!»\n\nMikä merkitsi: »Valitkaa Marat.»\n\nPrudhomme puolestaan ei ehdottanut miestä eikä uutta hallitusta.\nHän vain poisti vanhan hallituksen kuninkaan ja tämän jälkeläisten\nmuodossa. Kuunnelkaamme häntä:\n\n »Seuraavana maanantaina, kruununprinssi tuotiin kävelylle rannan\n puoliselle Tuileriein terassille, ja kun huomattiin melkoinen joukko\n uteliasta kansaa, otti muuan palkattu krenatööri lapsen syliinsä ja\n pani hänet istumaan terassin reunuskivelle. Kuninkaallinen mukula\n osasi hyvin aamupäivällä oppimansa läksyn ja lähetti kansalle\n lentosuukkoja. Se merkitsi kiitosta papalle ja mammalle. Jotkut\n katselijoista olivat vätyksiä ja huusivat: 'Eläköön kruununprinssi!'\n Kansalaiset, olkaa varuillanne, hovi mielistelee kansaa silloin kun se\n ei ole sitä voimakkaampi.»\n\nJa heti senjälkeen tulivat seuraavat rivit:\n\n »Tammikuun 27 päivänä 1649 Englannin parlamentti tuomitsi Kaarlo I:n\n mestattavaksi, koska tämä oli halunnut laajentaa kuninkaanvaltaa\n ja säilyttää isänsä, Jaakko I:n, vallananastukset. Saman kuun 30\n päivänä hän sai sovittaa rikoksensa, jotka käytäntö oli miltei\n laillistuttanut ja suuri puolue pyhittänyt. Mutta kansanääni pääsi\n kuuluville, parlamentti julisti kuninkaan pakolaiseksi, petturiksi,\n kansan viholliseksi, ja Kaarlo Stuartin kaula katkaistiin White-Hallin\n juhlasalin edustalla.»\n\nHyvä on, kansalainen Prudhomme, ette ainakaan ole myöhästynyt, ja kun\ntammikuun 21 päivänä 1793 Ludvig XVI:n kaula katkaistaan, on teillä\noikeus vaatia kunniaa aloitteenteosta, koska kesäkuun 27 päivänä 1791\nosoititte hyvän esikuvan.\n\nTosin herra Prudhomme — häntä ei saa sekoittaa henkevään ystäväämme\nMonnieriin, joka on hupsu, mutta rehti mies — tosin Prudhomme myöhemmin\nmuuttui rojalistiksi ja taantumukselliseksi ja julkaisi teoksen:\n_Vallankumouksen aikana tehtyjen rikosten historia_.\n\nOmatunto on sentään jotakin se!\n\n_Rautasuu_ on toki suorasukaisempi: ei tekopyhyyttä, ei kaksimielisiä\nsanoja, ei kavaluutta. Sen toimittaja oli Bonneville, vilpitön, rohkea,\nnuori Bonneville, hullu intoilija, joka samoili rahvaanomaisissa\npiireissä eikä milloinkaan eksynyt isoisten pariin. Rautasuuta\ntoimitettiin Ancienne-Comédie-kadun varrella, lähellä Odéonia, parin\naskelen päässä kordelieri-kerhosta.\n\nHän kirjoitti:\n\n »Valasta on pyyhitty pois inhoittava sana _kuningas_. Ei enää\n kuninkaita, ei enää ihmissyöjiä! Tähän mennessä on usein vaihdettu\n nimeä, mutta itse asia on säilytetty. Ei hallitsijaa, ei diktaattoria,\n ei protektoria, ei Orleansia, ei Lafayettea! Minä en pidä siitä\n Philippe Orleansin pojasta, joka juuri tänään menee vahtivuorolleen\n Tuilerieihin, enkä hänen isästään, jota ei milloinkaan nähdä\n kansalliskokouksessa ja jonka alati näkee Feuillant-pengermän\n portilla. Tarvitseeko kansan alati olla holhottavana? Departementtimme\n kokoontukoot ja julistakoot, etteivät ne halua tyranneja, ei\n monarkkeja, ei protektoria, ei hallitsijaa eikä kuninkaan varjoja,\n jotka ovat kansan asialle yhtä vaarallisia kuin sen kirotun puun,\n bohon-upasin, jonka varjo on kuolettava.\n\n Mutta ei riitä sanoa: 'Tasavalta.' Venetsiakin oli tasavalta.\n Tarvitaan kansallista kokoomusta, tarvitaan kansallista hallitusta.\n Kerätkää kansa auringon eteen, julistakaa, että vain laki yksin on\n hallitsija. Vannokaa, että sen yksin tulee hallita. Ei ole vapauden\n ystävä, joka ei sitä valaa vanno.»\n\nCamille Desmoulins puolestaan nousi tuolille Palais-Royalissa, toisin\nsanoin kaunopuheisten purkaustansa tavanomaiselle näyttämölle, ja\nlausui:\n\n »Hyvät herrat, olisi onnetonta, jos se katala mies tuotaisiin\n meille takaisin. Mitä hänelle nyt teemme? Tersiteen lailla hän\n tulisi vuodattamaan niitä hereitä kyyneliä, joista Homeros puhuu.\n Jos hänet tuodaan takaisin, niin ehdotan, että hänet pannaan kansan\n naurettavaksi kolmeksi päiväksi, punainen nenäliina päässä, ja että\n hänet sitten viedään sopivin päivämatkoin rajan taakse.»\n\nOn myönnettävä, ettei tämän hirveän lapsen, Camille Desmoulinsin,\nehdotus ollut kaikkein hulluimpia.\n\nJa vielä yksi sana, joka kuvasi aika hyvin yleistä mielialaa. Sen\nlausui Dumont, muuan Englannissa asuva geneveläinen, jota siis ei voi\nepäillä puolueellisuudesta Ranskaa kohtaan.\n\n »Kansan näytti vallanneen tavaton viisaus. On jouduttu pahaan pulaan,\n sanoi se iloisesti. Mutta jos kuningas meidät jättää, kansa jää. Kansa\n voi olla kuninkaatta, mutta kuningas ei kansatta.»\n\nKuten huomaamme, ei sanaa _tasavalta_ lausunut kukaan muu kuin\nBonneville. Ei Brissot, ei Danton, ei Robespierre, ei edes Petion\nuskaltanut lausua sitä sanaa. Se kauhistutti kordeliereja, närkästytti\njakobiineja.\n\nHeinäkuun 13 päivänä Robespierre huudahti puhujalavalta: »Minä en ole\ntasavaltalainen enkä monarkisti.»\n\nJos Robespierre olisi pantu muuria vasten, olisi hänen ollut vaikea\nsanoa, mitä hän oli.\n\nKaikki olivat miltei samassa asemassa, paitsi Bonneville ja se\nnainen, joka miestänsä vastapäätä jäljensi muuatta vastalausetta\nGuénégaud-kadun varrella olevan hotellin kolmannessa kerroksessa.\n\nKesäkuun 22 päivänä, kuninkaan paon jälkeisenä päivänä, hän kirjoitti:\n\n »Tasavallan tunne, närkästys Ludvig XVI:ta kohtaan, viha kuninkaita\n kohtaan, huokuvat täällä kaikissa rinnoissa.»\n\n_Tasavallan tunne_ siis asuu sydämissä, mutta itse sana kuuluu vain\nharvojen suusta.\n\nKansalliskokous varsinkin vihaa sitä sanaa.\n\nKansalliskokousten suuri onnettomuus on, että ne pysähtyvät alati\nhetkeen, jolloin ne valitaan, ne eivät ota lukuun kehitystä, eivät\nkulje maan käsityskannan mukana, eivät seuraa kansaa sinne, minne se\nmenee, ja väittävät silti jatkuvasti edustavansa kansaa.\n\nKansalliskokous lausui: »Ranskan tavat eivät ole tasavaltalaiset.»\nKansalliskokous otteli herra de la Palissen kanssa ja käsittääksemme\nvoitti kuulun puhujan totuuksien voimalla. Kuka oli muokannut Ranskan\ntavat tasavaltalaisiksi? Yksinvaltako? Ei, yksinvalta ei ollut\nsellainen hölmö. Yksinvalta tarvitsee tottelevaisuutta, orjuutta ja\nturmelusta ja se muokkaa tavat otollisiksi turmelukseen, orjuuteen ja\ntottelevaisuuteen. Vain tasavalta luo tasavaltalaiset tavat. Luokaa\nensin tasavalta ja tasavaltalaiset tavat syntyvät sen jälkeen.\n\nOli ollut kuitenkin hetki, jolloin tasavallan julistaminen olisi käynyt\nhelposti päinsä. Se oli hetki, jolloin saatiin kuulla, että kuningas\noli lähtenyt ja vienyt kruununprinssin mukanaan. Sensijaan että olisi\nkiirehditty heitä tavoittamaan, heille olisi pitänyt antaa nopeimmat\npostihevoset, kestävimmät ajomiehet, ruoskat käsissä, kannukset\nsaappaissa. Heidän jälkeensä olisi pitänyt karkoittaa hoviväki,\nhoviväen perässä papit ja sitten panna portit tiukasti kiinni.\n\nLafayette, jolla toisinaan oli neronväläyksiä, harvoin aatteita, oli\nsaanut tuollaisen neronväläyksen.\n\nKello kuusi aamulla hänelle tultiin ilmoittamaan, että kuningas,\nkuningatar ja kuninkaallinen perhe olivat paenneet. Häntä oli ollut\nperin vaikea saada hereille. Hän nukkui sitä syvää historiassa\nmainittua unta, josta häntä oli moitittu Versaillesissa.\n\n»Paenneet?» sanoi hän. »Mahdotonta! Jätin Gouvionin nukkumaan heidän\nmakuuhuoneensa oveen nojaten.»\n\nHän nousi kuitenkin, pukeutui ja lähti ulos. Portilla hän tapasi\nBaillyn, Pariisin pormestarin ja Beauharnaisin, kansalliskokouksen\npuheenjohtajan. Baillyn nenä oli tavallista pitempi ja kasvot\nentistäänkin keltaisemmat, Beauharnais oli jähmettynyt kauhusta.\n\nEikö olekin omituista? Joséphinen mies, joka mestauslavalla kuollessaan\njättää leskensä kulkemaan valtaistuimelle johtavaa tietä, on\njähmettynyt mykäksi Ludvig XVI:n paon johdosta.\n\n»Mikä vahinko», huudahti Bailly, »ettei kansalliskokous ole vielä\nkoolla!»\n\n»Niin, niin», sanoi Beauharnais, »se on hyvin ikävää».\n\n»Hän on siis tosiaankin lähtenyt?» sanoi Lafayette.\n\n»Ah, niin on», vastasivat molemmat valtiomiehet yhteen ääneen.\n\n»Miksi _ah_?» kysyi Lafayette.\n\n»Mitä, ettekö käsitä?» huudahti. Bailly. »Koska hän aikoo palata\npreussilaisten, itävaltalaisten, emigranttien etunenässä. Koska hän\naikoo virittää kansalaissodan ja ulkomaisen sodan.»\n\n»Te siis arvelette», sanoi Lafayette, joka ei vieläkään ollut\nvakuutettu, »_te siis arvelette, että kansan etu vaatii kuninkaan\npaluuta_?»\n\n»Niin», vastasivat Bailly ja Beauharnais jälleen yhteen ääneen.\n\n»Hyvä on», virkkoi Lafayette, »on kiirehdittävä tavoittamaan häntä».\n\nJa hän kirjoitti seuraavan määräyksen:\n\n Isänmaan viholliset _ovat ryöstäneet kuninkaan_ ja senvuokst\n kansalliskaartit määrätään vangitsemaan heidät.»\n\nHuomatkaa tarkoin, että vuoden 1791 koko politiikka, kansalliskokouksen\nloppu pyöri juuri siinä.\n\nKoska kuningas oli välttämätön Ranskalle, koska hänet oli saatava\ntakaisin, oli selitettävä, että hänet oli ryöstetty eikä että hän oli\npaennut.\n\nLafayette ei ollut vakuutettu asiasta. Lähettäessään Romeufin matkalle\nhän kehoitti tätä olemaan liikoja kiirehtimättä. Nuori ajutantti oli\nlähtenyt päinvastaiseen suuntaan kuin Ludvig XVI ollakseen varma, ettei\ntapaisi häntä.\n\nValitettavasti oli oikealla tiellä Billot.\n\nKun kansalliskokous kuuli uutisen, joutui se kauhun valtaan. Kuningas\noli lähtiessään osoittanut sille hyvin uhkaavan kirjeen, missä\nhän melko selvästi sanoi lähtevänsä hakemaan viholliselta apua ja\npalaavansa saattamaan Ranskan jälleen järkiinsä.\n\nRojalistit puolestaan nostivat päänsä ja alkoivat puhua äänekkäästi.\nMuuan heistä, luullakseni Suleau, kirjoitti:\n\n»Kaikki, jotka haluavat päästä osallisiksi armahduksesta, jonka Condén\nprinssin nimessä tarjoamme vihamiehillemme, tulkoot ilmoittautumaan\ntoimitushuoneeseemme tästä päivästä elokuun alkuun saakka. Me\njärjestämme yleisön mukavuudeksi tuhatviisisataa listaa.»\n\nPahimmin kuitenkin pelästyi Robespierre. Kun istunto keskeytettiin\nkello puoli neljästä kello viiteen, riensi hän tapaamaan Pétionia.\nHeikko etsi voimakkaan tukea.\n\nHänen mielestään Lafayette oli hovin kätyri. Kysymyksessä oli, ei\nenempää eikä vähempää, kuin edustajien verilöyly.\n\nTyyniluontoinen, hidasverinen Pétion katseli asioita tykkänään toiselta\nkannalta.\n\n»Hyvä on», sanoi hän, »nyt me tunnemme kuninkaan ja voimme toimia sen\nmukaan».\n\nBrissot saapui. Hän oli aikakautensa kehittyneimpiä miehiä. Hän\nkirjoitti _Isänmaanystävään_.\n\n»Paraikaa perustetaan uutta sanomalehteä, jonka yhdeksi toimittajaksi\nminäkin rupean», sanoi hän.\n\n»Mitä lehteä?» kysyi Pétion.\n\n»Sen nimeksi tulee _Tasavaltalainen_.»\n\nRobespierren hymy oli kuin irvistystä.\n\n»_Tasavaltalainen?_» sanoi hän. »Haluaisinpa kuulla teidän selittävän,\nmitä tasavalta on.»\n\nHe olivat yhä Pétionin luona, kun paikalle saapuivat Rolandit, aviomies\nvakavana ja päättäväisenä kuten aina, aviovaimo tyynenä, pikemmin\nhymyilevänä kuin pelästyneenä, kauniit silmät kirkkaina ja puhuvina. He\ntulivat asunnostaan Guénégaud-kadulta ja olivat lukeneet kordelierien\njulistuksen. Kuten kordelierit, niin hekin olivat sitä mieltä, ettei\nkuningas ollut laisinkaan välttämätön kansalle.\n\nAviopuolisoitten rohkeus vahvisti Robespierrenkin sydäntä. Hän palasi\nkansalliskokouksen istuntoon huomiontekijänä, valmiina käyttämään\nhyväkseen sopivaa tilaisuutta kuten kettu, jonka terrier-koira on\najanut umpikujaan. Kellon lähetessä yhdeksää illalla hän näkee, että\nkansalliskokous kääntyy hentomieliseksi, puhuu veljeydestä ja jotta\naate muuttuisi lihaksi, valmistuttiin lähtemään joukolla tervehtimään\njakobiineja, joiden kanssa oli oltu epäsovussa ja joita sanottiin\nmurhaajalaumaksi.\n\nSilloin hän liukui istuimeltaan, riensi ovelle, pujahti ulos kenenkään\nhuomaamatta, juoksi jakobiinien kokoushuoneeseen, nousi puhujalavalle,\nantoi ilmi kuninkaan, ministeriön, samoin Baillyn ja Lafayetten,\nsyytti kansalliskokousta, toisti aamupäivän jutun, maalaili kuvitellun\nPärttylin-yön ja lopetti sanomalla pyhittävänsä elämänsä isänmaan\nalttarille.\n\nPuhuessaan itsestään Robespierre osasi olla eräällä tavalla\nkaunopuheinen. Kun kuullaan, että hyveellistä, vakaisaa Robespierreä\nuhkaa moinen vaara, aletaan nyyhkyttää. »Jos sinä kuolet, me kuolemme\nkanssasi!» huutaa joku. »Niin, niin; kaikki, kaikki!» toistavat\nkuulijat kuorossa. Yhdet kohottavat kätensä vannomaan, toiset\npaljastavat miekkansa, kolmannet polvistuvat, kädet koholla. Siihen\naikaan kohotettiin kädet usein, se oli aikakauden ele. Silmäilkääpä\nvain Davidin taulua _Valanteko pallohuoneessa_.\n\nRouva Roland oli paikalla, muttei käsittänyt, mikä vaara Robespierreä\nuhkasi. Mutta hän oli nainen ja sikäli altis mielenliikutuksille.\nMielenliikutus oli voimakas, hänkin heltyi. Hän tunnustaa sen itse.\n\nTällöin astuu sisälle Danton. Kehittyvä kansanomaisuus alkoi hyökätä\nLafayetten horjuvan kansanomaisuuden kimppuun.\n\nMiksi kaikki vihasivat Lafayettea?\n\nEhkä siksi, että hän oli rehellinen mies ja aina puolueitten narri,\nkuitenkin niin, että kaikki puolueet vetosivat hänen rehtiyteensä.\n\nKun hänet ilmoitetaan kokoukselle, kun veljeyden esimerkkiä\nnäyttääkseen Lameth ja Lafayette, nämä veriviholliset, astuvat\nkäsikkäin sisälle, huudetaan kaikilta tahoilta:\n\n»Danton puhujalavalle, Danton puhujalavalle!»\n\nRobespierre ei parempaa toivonutkaan kuin saada välttää sitä paikkaa.\nKuten olemme sanoneet, Robespierre oli kettu eikä verikoira. Hän\nvainosi poissaolevaa vihollista, hyökkäsi hänen kimppuunsa takaapäin,\nkiipesi hänen hartioilleen ja järsi hänen pääkuorensa aivoihin saakka,\nmutta ahdisti häntä harvoin edestäpäin. Puhujalava oli siis tyhjä, se\nodotti Dantonia.\n\nMutta Dantonia oli vaikea saada sille nousemaan.\n\nJos hän oli ainoa mies hyökkäämään Lafayetten kimppuun, oli Lafayette\nehkä ainoa mies, jonka kimppuun hän ei voinut hyökätä.\n\nMiksi?\n\nAh, selitämme sen heti. Dantonissa oli paljon Mirabeauta, kuten\nMirabeaussa oli ollut paljon Dantonia. Sama luonne, sama nautintojen\nkaipuu, sama rahantarve ja siis myöskin sama alttius tulla\nlahjottavaksi.\n\nYleisesti vakuutettiin, että Mirabeaun lailla Dantonkin oli saanut\nhovilta rahoja. Milloin, mitä tietä ja paljonko? Sitä ei tiedetty,\nmutta hän oli saanut, siitä oltiin varmoja, niin ainakin väitettiin.\n\nNäissä väitteissä oli sikäli totta, että Danton oli _myynyt_\nministeriölle kuninkaan neuvostossa harjoittamansa asianajajan toimen,\nja nyt sanottiin hänen saaneen ministeriöltä virastaan nelinkertaisen\nhinnan.\n\nSe oli totta. Mutta se salaisuus oli kolmen henkilön tiedossa:\nDantonin, joka oli myynyt, herra de Montmorinin, joka oli ostanut, ja\nLafayetten, joka oli kaupan välittänyt.\n\nJos Danton syyttäisi Lafayettea, voisi Lafayette syytää hänelle vasten\nkasvoja jutun virasta, joka oli myyty nelinkertaiseen hintaan.\n\nJoku toinen olisi kavahtanut.\n\nMutta Danton astui esiin. Hän tunsi Lafayetten, hän tunsi sen\nrehtiyden, joka joskus surkastui typeryydeksi. Muistelkaamme vuotta\n1830.\n\nDanton päätteli itsekseen, että herra de Montmorin, Lafayetten ystävä,\njoka oli varmentanut kuninkaan passin, oli tällä hetkellä liiaksi\nsotkeutunut huonoon asiaan, jotta Lafayette voisi ripustaa hänen\nkaulaansa tämän uuden kiven.\n\nHän astui puhujalavalle.\n\nHänen puheensa ei ollut pitkä.\n\n »Herra puheenjohtaja, minä syytän Lafayettea. Petturi on tulossa.\n Pystytettäköön kaksi mestauslavaa. Minä suostun nousemaan toiselle,\n ellei hän ole ansioitunut nousemaan toiselle.»\n\n_Petturi_ ei ollut tulossa, hän tuli, hän kuuli Dantonin suun lausuman\nhirveän syytöksen. Mutta kuten Danton oli arvannut, hän oli rehti eikä\nvastannut syytökseen.\n\nLameth säästi häneltä sen vaivan. Hän vuodatti Dantonin hehkuvaan\nlaavaan tavanomaisen paimenpuheensa haaleaa vettä ja saarnasi veljeyttä:\n\nSitten esiintyi Sieyès; hänkin julisti veljeyden oppia.\n\nSitten Barnave, joka niinikään kehoitti veljeyteen.\n\nNämä kolme kansanomaisuutta voittivat Dantonin kansanomaisuuden. Oli\nhyvä, että Danton oli hyökännyt Lafayetten kimppuun, mutta hyvä oli\nmyöskin, että Lameth, Sieyès ja Barnave olivat puolustaneet häntä. Ja\nkun Lafayette ja Danton lähtivät jakobiinien kokoussalista, saatettiin\nLafayettea soihduilla, hänelle kajautettiin hyvä-huutoja.\n\nTämä Lafayettelle osoitettu suosio merkitsi hovipuolueelle huomattavaa\nvoittoa.\n\nPäivän molemmat suurvoimat oli lyöty niiden johtajissa:\n\nJakobiinit Robespierressä; kordelierit Dantonissa.\n\nHuomaan olevani pakotettu kirjoittamaan vielä yhden luvun\nselostaakseni, mitä vastalausetta rouva Roland jäljensi miestänsä\nvastapäätä Britannique-hotellin kolmannen kerroksen pikku salongissa.\n\n\n\n\nXV\n\nTuïleriein keskikerros\n\n\nSaamme aikanamme tietää, mitä rouva Rolandin jäljentämä vastalause\nsisälsi, mutta jotta lukija pääsisi perinpohjin selville tilanteesta ja\nsilmäilemään erästä vallankumouksen synkintä salaisuutta, täytyy hänen\nensin lähteä kanssamme Tuilerieihin heinäkuun 15 päivän iltapuhteeksi.\n\nPalatsin keskikerroksen pimeään ja autioon käytävään aukeavan huoneen\noven takana seisoi muuan nainen, käsi ovenrivassa, korvat hörössä ja\nsäpsähtäen jokaisesta askelten äänestä, mikä käytävästä kuului.\n\nEllemme tietäisi, kuka tämä nainen oli, meidän olisi vaikea tuntea\nhäntä, sillä, paitsi pimeyttä, joka keskellä päivääkin vallitsi näissä\nkäytävissä, oli jo yö, ja sattumalta tai harkitusti käytävää valaisevan\nainoan lampun sydän oli kierretty alas, joten se lekutti nyt miltei\nsammumaisillaan.\n\nHuoneiston toinen huone oli kirkkaasti valaistu ja juuri ensimmäisen\nhuoneen oven takana tämä nainen odotti, värisi ja kuunteli.\n\nKuka oli tämä odotteleva nainen? Marie-Antoinette.\n\nKetä hän odotti? Barnavea.\n\nOi, Maria Teresian uljas tytär, olisipa teille sanottu päivänä,\njona teidät vihittiin ranskalaisten kuningattareksi, että koittaisi\nhetki, jolloin te kamarineitonne huoneen oven taakse piiloutuneena\nodottelisitte, pelosta ja toivosta väristen, vähäpätöistä\ngrenoblelaista asianajajaa, te, joka olitte antanut Mirabeaun odottaa\nniin kauan ja päästänyt hänet puheillenne vain yhden kerran!\n\nMutta älköön erehdyttäkö. Kuningatar odottelee Barnavea puhtaasti\npoliittisista syistä. Tässä pidätetyssä hengityksessä, tässä\nhermostuneessa liikahtelussa, tässä kädessä, joka värisee avainta\npidellessään, ei ole sydän mukana, pelkästä ylpeydestä siinä on kysymys.\n\nSanomme: ylpeydestä, sillä vaikka kuningasta ja kuningatarta olikin\nmonella tavalla ahdisteltu heidän paluunsa jälkeen, oli ilmeistä,\nettä henki oli pelastunut ja että koko kysymys kärjistyi seuraaviin\nsanoihin: Menettäisivätkö Varennesin pakolaiset lopunkin valtansa vai\nonnistuisiko heidän saada kadottamansa valta takaisin?\n\nSen kohtalokkaan illan jälkeen, jolloin Charny oli lähtenyt\nTuilerieistä sinne enää palaamatta, kuningattaren sydän oli lakannut\nsykkimästä. Muutaman päivän hän oli ollut välinpitämätön kaikesta,\nvieläpä solvauksistakin. Mutta vähitellen hän huomasi, että hänen\nvoimakkaassa rakenteessaan oli kaksi pontta, joiden avulla kävi vielä\neläminen, ylpeys ja viha, ja hän toipui ennalleen voidakseen vihata ja\nkostaa.\n\nEi Charnylle kostaakseen, ei Andréeta vihatakseen, ei, heitä\najatellessaan hän vihasi itseään; hän halusi kostaa itselleen, sillä\nhän oli kyllin vilpitön myöntääkseen, että hän se oli ollut väärässä ja\nhe pelkkää uhrautuvaisuutta.\n\nVoi, jos hän voisi heitä vihata, olisi hän onnellinen!\n\nMutta hän vihasi, vihasi kaikesta sydämestään sitä kansaa, joka\noli koskenut häneen kuin tavalliseen karkuriin, joka oli täyttänyt\nhänen sydämensä inholla, vainonnut häntä herjauksilla, polkenut\nhänet häpeään. Niin, hän vihasi sitä kansaa, jolla on ollut hänen\nnimityksenään _madame Déficit, madame Veto_, joka nimittää häntä\n_Itävallattareksi_, kuten sittemmin _leski Capetiksi_.\n\nJa jos hän voisi kostaa, kuinka hän kostaisikaan!\n\nTuona heinäkuun 15 päivänä 1791 kello yhdeksän illalla, rouva Rolandin\njäljentäessä miestänsä vastapäätä Britannique-hotellin kolmannen\nkerroksen pikku salongissa vastalausetta, jonka sisältöä emme vielä\ntunne, Barnave voisi aiheuttaa hänelle voimattomuuden tai epätoivon\nhetken, mutta myöskin tuoda sen jumalallisen nektarin, jota sanotaan\nkostoksi.\n\nTilanne oli tosiaankin jännittävä.\n\nLafayetten ja kansalliskokouksen avulla ensimmäinen isku oli tosin\nvältetty perustuslaillisuuden kilvellä. Kuningas oli ryöstetty,\nkuningas ei ollut paennut.\n\nMutta muistettakoon kordelierien julistus, Maratin ehdotus, kansalaisen\nPrudhommen häväistyskirjoitus, Bonnevillen päähänpisto, Camille\nDesmoulinsin huomautus, geneveläisen Burnoutin aksiomi, muistettakoon,\nettä vastikään oli perustettu uusi sanomalehti, jonka toimitukseen\nkuului Brissot ja että tämän lehden nimeksi tulisi _Tasavaltalainen_.\n\nHalutaanko tutustua tämän lehden ohjelmaan? Se on lyhyt, mutta\nvalaiseva. Sen on kyhännyt amerikalainen Thomas Payne ja sitten\nranskantanut muuan nuori, Amerikan vapaussodassa taistellut upseeri.\nJulistuksen allekirjoituksena on nimi _Duchâtelet_.\n\nMikä outo ilmiö tämä kohtalo, joka maailman neljältä kolkalta kerää\nuusia vihollisia tälle luhistumaisillaan olevalle valtaistuimelle!\nThomas Payne! Mitä tekee täällä Thomas Payne? Tämä mies, joka on\nkotoisin vähän kaikista maista, englantilainen, amerikalainen,\nranskalainen, joka on harjoittanut kaikkia ammatteja, on ollut\ntehtailija, koulumestari, tullimies, matruusi, sanomalehtimies! Hän\non tullut sekoittamaan hengityksensä siihen myrskyvihuriin, joka\nsäälimättömänä puhaltaa sammumaisillaan olevaan liekkiin.\n\nSeuraavassa julkaisemme vuoden 1791 _Tasavaltalaisen_ ohjelman,\nsanomalehden, joka ilmestyi tai jonka piti ilmestyä silloin kun\nRobespierre kysyi, mitä tasavalta oli:\n\n »Olemme todenneet, että kuninkaan poissaolo sopii meille paremmin\n kuin hänen läsnäolonsa. Hän on karannut ja samalla siis luopunut\n kruunustaan. Kansa ei luota milloinkaan valapattoon, karkulaiseen.\n Pakeniko hän omasta vai toisten aloitteesta? Vähät siitä! Roisto\n tai tolvana, hän on aina arvoton. Me olemme hänestä vapaat ja hän\n meistä. Hän on yksityinen kansalainen, Louis de Bourbon. Hänen\n turvallisuutensa on taattu, Ranska ei alenna itseään, kuninkuus\n on loppunut. Mitä on virka, joka luovutetaan syntyperän sattuman\n täytettäväksi ja jota pässinpää voi joutua hoitamaan? Eikö se ole\n tyhjää olematonta?»\n\nKäsittää helposti, mitä vaikutti moinen julistus, kun se naulattiin\nPariisin talojen seiniin. Perustuslaillinen Malouet kauhistui.\nHän astui, tuiki tuohtuneena ja hengästyneenä, kansalliskokouksen\nistuntosaliin, antoi ilmi ohjelman ja vaati, että sen sepittäjät\nvangittaisiin.\n\n»Hyvä on», vastasi Pétion, »mutta lukekaamme ensin se ohjelma».\n\nPétion, joka oli harvoja sen ajan Ranskan tasavaltalaisia, tunsi\nvarmasti tuon ohjelman. Malouet, joka oli sen antanut ilmi, kavahti sen\nlukemista. Entäpä jos parvekeyleisö taputtaisi käsiä? Ja hän oli varma,\nettä se taputtaisi.\n\nKansalliskokouksen jäsenet Chabroud ja Capelier korjasivat\nvirkatoverinsa erehdyksen.\n\n»Sanomalehdistö on vapaa», sanoivat he, »ja jokaisella, hullulla tai\nviisaalla, on oikeus ilmaista mielipiteensä. Halveksikaamme jonkun\nmielettömän työtä ja siirtykäämme päiväjärjestykseen.»\n\nJa kansalliskokous siirtyi päiväjärjestykseen.\n\nOlkoon, älkäämme puhuko siitä enempää.\n\nMutta lohikäärme uhkaa kuninkuutta.\n\nYksi sen päistä katkaistaan. Sillaikaa kun se kasvaa uudelleen, toinen\npuree.\n\nEi ollut unohdettu Monsieuria eikä Favrasin salahanketta: kuninkaan\npoissaollessa Monsieur on nimitettävä sijaishallitsijaksi. Mutta nyt\nei ole enää Monsieuriakaan. Monsieur on lähtenyt samaan aikaan kuin\nkuningaskin ja kuningasta onnekkaampana päässyt rajan taakse.\n\nMutta Orleansin herttua on jäänyt.\n\nHän on jäänyt pahanhenkensä kanssa, miehen, joka työntää häntä\neteenpäin. Se mies on Laclos, _Vaarallisten suhteitten_ tekijä.\n\nSijaishallituksesta on tehty säädös, joka homehtuu pahvikansissaan.\nMiksei turvauduta siihen säädökseen?\n\nKesäkuun 28 päivänä muuan sanomalehti tarjoaa sijaishallitusta\nOrleansin herttualle. Ludvig XVI:ta ei siis ole enää olemassa — mitä\nkansalliskokous siitä sanoikin — koska sijaishallitusta tarjotaan\nOrleansin herttualle, ei kuningasta ole enää. Orleansin herttua\ntietenkin kummastelee ja kieltäytyy.\n\nMutta heinäkuun 1 päivänä Laclos julkaisee omalla vastuullaan\nkuninkaan viraltapanon ja haluaa sijaishallitsijaa, heinäkuun 3\npäivänä Real toteaa, että Orleansin herttua on todella nuoren prinssin\nvartija, 4 päivänä hän vaatii jakobiinien puhujalavalla seisten,\nettä sijaishallitusta koskeva säädös painatettaisiin uudelleen\nja julkaistaisiin. Valitettavasti jakobiinit, jotka eivät vielä\ntiedä mitä he ovat, tietävät toki, mitä he eivät ole. He eivät ole\norleanisteja, vaikka Orleansin ja Chartresin herttuat kuuluvatkin\nheidän järjestöönsä. Jakobiinit hylkäävät Orleansin herttuan\nsijaishallituksen, mutta yksi yö riittää Laclosille vetäistä henkeä.\nEllei hän olekaan käskijä jakobiinien kokouksissa, on hän toki\nisäntä omassa lehdessään ja siinä hän julistaa Orleansin herttuan\nsijaishallituksen, ja koska Cromwell on halventanut sanan _protektori_,\ntulisi sijaishallitsijalle, joka saisi kaiken vallan, nimeksi\n_moderaattori_.\n\nJa kaikki tämä on, kuten huomaamme, taistelua kuninkuutta vastaan —\ntaistelua, missä kuninkuudella, joka itsessään on voimaton, ei ole\nmuuta liittolaista kuin kansalliskokous. Jakobiinit tosin muodostavat\nkokouksen, joka on toisella tavalla vaikuttava ja etenkin toisella\ntavalla pelottava kuin kansalliskokous.\n\nHeinäkuun 8 päivänä — nähkääs, kuinka nopeasti me lähestymme! — Pétion\nesittää kysymyksen kuninkaan loukkaamattomuudesta. Mutta hän erottaa\nvaltiollisen loukkaamattomuuden henkilökohtaisesta.\n\nHänelle huomautetaan, että välit katkeavat Euroopan toisten\nkuninkaitten kanssa, jos Ludvig XVI pannaan viralta.\n\n»Jos kuninkaat tahtovat taistelua», vastaa Pétion, »niin panemalla\nLudvig XVI:n viralta me riistämme heiltä heidän mahtavimman\nliittolaisensa, mutta jos jätämme hänet valtaistuimelle, annamme heille\nkaiken sen voiman, jonka olemme hänelle myöntäneet.»\n\nBrissot vuorostaan nousi puhujalavalle ja meni ehdotuksessaan\npitemmälle. Hän pohti kysymystä: Voidaanko kuningas tuomita?\n\n»Myöhemmin keskustelemme», sanoi hän, »_viraltapanon_ tapahduttua,\nminkälaisella hallituksella kuninkuus korvataan».\n\nBrissot oli kaikesta päättäen suurenmoinen. Rouva Roland oli tässä\nistunnossa. Kuunnelkaamme, mitä hän siitä sanoo:\n\n »Kättentaputus ei ollut kylliksi, se oli huutoa ja hurmaa. Kolmasti\n ihastunut kansalliskokous nousi yhtenä miehenä, kädet koholla, hatut\n ilmassa, sanoin kuvaamattoman huuman vallassa. Tuhoutukoon ikiajoiksi\n jokainen, ken on ollut mukana näinä valtavina hetkinä ja ken\n senjälkeen vielä voi rautoja sietää!»\n\nEi siis sillä hyvä, että kuningas voitaisiin tuomita, vaan lisäksi\nhurmaantuneina taputettiin käsiä sille, joka sen kysymyksen ehdotti\nkäsiteltäväksi.\n\nVoi kuvitella, minkä hirveän kaiun nämä kättentaputukset herättivät\nTuilerieissä.\n\nKansalliskokouksen vuorostaan tuli nyt käsitellä tämä kysymys loppuun.\n\nPerustuslailliset eivät suinkaan kaihtaneet tätä kysymystä, päinvastoin\nhe manasivat sen esille. He olivat varmoja enemmistöstä.\n\nMutta kansalliskokouksen enemmistö ei lähestulkoonkaan edustanut\nkansan enemmistöä. Kokoukset ylimalkaan välittävät viis sellaisista\nmuodottomuuksista. Ne rakentavat, kansan asiana on repiä.\n\nJa kun kansa repii, mitä joku edustajakokous on rakentanut, sanotaan\nsitä tekoa yksinkertaisesti vallankumoukseksi.\n\nHeinäkuun 13 päivänä parvekkeet olivat täynnä taattua yleisöä, joka\noli päästetty sisälle erikoislippujen turvin. Se oli sitä väkeä, jota\nmeidän päivinämme sanotaan palkatuiksi taputtajiksi.\n\nRojalistit olivat lisäksi miehittäneet käytävät. Tätä tilaisuutta\nvarten oli haettu esille puukkoritarit.\n\nErään edustajan ehdotuksesta Tuileriein portit suljettiin.\n\nAh, sinä iltana kuningatar oli odottanut Barnavea yhtä kärsimättömästi\nkuin heinäkuun 15 päivän iltana!\n\nEikä sinä päivänä kuitenkaan päätettäisi mitään ratkaisevaa. Vain eräs\nviiden valiokunnan laatima lausunto luettaisiin.\n\nTässä lausunnossa sanottiin:\n\n »Hallitusmuoto ei mainitse kuninkaan paosta mitään, mutta kuninkaan\n loukkaamattomuus on siihen merkitty.»\n\nKomiteat olivat niinmuodoin tulkinneet kuninkaan loukkaamattomaksi ja\nluovuttivat oikeudelle vain markiisi de Bouillén, kreivi de Charnyn,\nrouva de Tourzelin, lähetit, palvelijat ja lakeijat. Milloinkaan ei ole\nnerokasta tarinaa isoisista ja vähäisistä sovitettu näin täydellisesti.\n\nKysymyksestä keskusteltiin muuten enemmän jakobiinien kokouksessa kuin\nkansalliskokouksessa.\n\nKoska sitä ei vieläkään ratkaistu, jäi Robespierre entiselle häilyvälle\nkannalleen. Hän ei ollut tasavaltalainen eikä monarkisti. Ihminen voi\nolla vapaa kuninkaan alamaisena yhtä hyvin kuin senaatin hallittavana.\n\nHerra de Robespierre oli niitä miehiä, jotka perin harvoin takertuvat\nhuonoon asiaan, ja me olemme nähneet edellisen luvun lopussa, kuinka\nkauheasti hän pelkäsi silloinkin kun hän ei ollut mihinkään sotkeutunut.\n\nMutta paikalla oli niitäkin, joilla ei ollut tätä kallisarvoista\njärkevyyttä. Niitä miehiä olivat entinen asianajaja Danton ja\nteurastaja Legendre, verikoira ja karhu.\n\n»Edustajakokous voi erottaa kuninkaan», sanoi Danton. »Ranska saa\nkumota tuomion, sillä Ranska hänet tuomitseekin.»\n\n»Valiokunnat ovat hulluja», sanoi Legendre. »Jos he tuntisivat\njoukkojen mielialan, tulisivat he järkiinsä. Kun minä puhun näin»,\nlisäsi hän, »teen sen heidän parhaakseen».\n\nMoiset puheet närkästyttivät perustuslaillisia. Valitettavaa heille,\netteivät he olleet enemmistönä jakobiini-kerhossa, kuten olivat\nkansalliskokouksessa.\n\nHe tyytyivät lähtemään kokouksesta.\n\nSiinä he tekivät hullusti; ihmiset, jotka jättävät paikkansa, tekevät\nhullusti, ja sikäli muuan vanha ranskalainen puheenparsi osuu\nnaulankantaan sanoessaan:\n\n    »Joka paikkansa jättää, se häviää.»\n\nJa kun perustuslailliset olivat jättäneet paikkansa, anastivat ne heti\nkansan lähetystöt, jotka tulivat esittämään vastalauseensa valiokuntia\nvastaan.\n\nSellaista tapahtui jakobiinien kokouksessa. Lähetystöt otettiinkin\nvastaan voimakkain suosionosoituksin.\n\nSamaan aikaan valmisteltiin Pariisin toisella laidalla, Maraisin\nesikaupungin sydämessä, eräässä kerhossa tai oikeammin miesten ja\nnaisten muodostamassa veljeysyhdistyksessä, jota sanottiin _minimien_\nseuraksi kokoushuoneistansa mukaan, valmisteltiin vastalausetta, jolla\nomalla tavallaan oli melkoinen merkitys seuraavien päivien tapahtumissa.\n\nTämä seura oli kordelieri-kerhon alaosasto. Sitä elävöittikin Dantonin\nhenki. Muuan kolmen- tai neljänkolmatta vuoden ikäinen mies, johon\nDanton oli lietsonut ja joka oli tästä lietsomasta lämmennyt, piteli\nkynää ja sommitteli tätä vastalausetta.\n\nTämä nuori mies oli Jean Lambert Tallien.\n\nVastalauseen allekirjoituksena oli pelottava sana: KANSA.\n\nHeinäkuun 14 päivänä kysymys tuli esille kansalliskokouksessa.\n\nSillä kerralla oli mahdotonta sulkea parvekkeita yleisöltä — mahdotonta\nniinikään täyttää käytäviä ja katuja rojalisteilla ja puukkoritareilla,\nkuten edellisellä kerralla oli ollut laita — mahdotonta sulkea\nTuileriein puutarhaa.\n\nJohdanto oli näytelty palkattujen taputtajien edessä, mutta\nhuvinäytelmä esitettäisiin todelliselle yleisölle.\n\nJa täytyy sanoa, että yleisö oli huonolla tuulella.\n\nNiin huonolla tuulella, että Duportia, joka kolme kuukautta sitten\noli ollut hyvin suosittu, nyt kuunneltiin äreän äänettöminä, kun hän\nehdotti, että kuninkaan rikos sälytettäisiin kuninkaan avustajien\nharteille.\n\nHän puhui silti loppuun, kummissaan, kun joutui ensimmäistä kertaa\npuhumaan niin, ettei kuulunut ainoatakaan hyväksyvää sanaa tai näkynyt\nsuosion merkkiä.\n\nHän oli yksi tähti siinä kolmikossa, jonka valo valtiollisella\ntaivaalla oli vähitellen sammumassa: Duport, Lameth, Barnave.\n\nHänen jälkeensä nousi puhujalavalle Robespierre. Mitä aikoi puhua\nRobespierre, tuo järkevä mies, joka osasi niin hyvin haihtua? Kenen\nhyväksi hän ilmaisisi mielipiteensä, tämä puhuja, joka viikkoa varemmin\noli selittänyt, ettei hän ollut monarkisti eikä tasavaltalainen.\n\nHän ei ilmaissut mielipidettänsä ollenkaan.\n\nKuivakiskoisella, lempeällä tavallaan hän sanoi olevansa ihmisyyden\nasianajaja, sanoi, että hänen mielestään olisi sekä väärin että\njulmaa iskeä vain heikkoihin, ettei hän ahdistaisi kuningasta, koska\nkansalliskokous tuntui pitävän kuningasta loukkaamattomana, mutta että\nhän puolustaisi Bouilléta, Charnyta, rouva de Tourzelia, lähettejä,\nlakeijoita, palvelijoita ja kaikkia niitä, joiden riippuvassa\nasemassaan oli täytynyt totella.\n\nTämän puheen aikana kansalliskokous murahteli pahasti. Parvekeyleisö\nkuunteli tarkkaavasti, tietämättä oikein, tulisiko sen osoittaa\nsuosiota vai paheksumista. Se ratkaisi kysymyksen huomatessaan puhujan\nsanoista, että niihin sisältyi todellinen hyökkäys kuninkuutta vastaan\nja hoviväen näennäinen puolustelu.\n\nSilloin parvekeyleisö taputti käsiään Robespierelle.\n\nPuheenjohtaja koetti rauhoittaa parvekeyleisöä.\n\nPrieur (Marnen piiristä) halusi siirtää väittelyn maaperälle, joka oli\ntyystin puhdas sanatemppuiluista ja valetotuuksista.\n\n»Mutta», huudahti hän, »mitä te tekisitte, kansalaiset, jos, kuninkaan\nollessa erillään jutusta, teiltä tultaisiin vaatimaan, että hänet on\npalautettava entiseen valta-asemaansa?»\n\nKysymys oli sitäkin hämmentävämpi, kun se iski naulankantaan. Mutta\non sellaisia hävyttömyyden hetkiä, jolloin mikään ei hämmennä\nkonservatiivista puoluetta.\n\nDesmeuniers aloitti hyökkäyksen ja tuntui kannattavan\nkansalliskokouksen asiaa, kuninkaan kustannuksella.\n\n»Kansalliskokous», huomautti puhuja, »on kaikkivoipa valtionelin ja\ntämä kaikkivalta oikeuttaa sen lakkauttamaan kuninkaan vallan ja\nsäilyttämään sen lakkautustilan, _kunnes perustuslaki valmistuu_».\n\nKuningas, joka ei ollut paennut, vaan joka oli ryöstetty, voitaisiin\nsiis panna viralta vähäksi ajaksi, koska perustuslaki ei ollut valmis.\nKun perustuslaki valmistuisi, saisi hän jälleen käyttää kaikkea\nkuninkaallista valtaansa.\n\n»Ja lopuksi», huudahti puhuja, »koska minua kehoitetaan» — kukaan\nei ollut häntä kehoittanut — »koska minua kehoitetaan esittämään\nselitykseni lakiehdotuksen muodossa, ehdotan seuraavaa:\n\n Ensiksi: Lakkautustila on voimassa, _kunnes kuningas hyväksyy\n perustuslain_\n\n toiseksi: ellei hän hyväksy sitä, kansalliskokous julistaa hänet\n menettäneeksi kruununsa.»\n\n»Oh, olkaa huoleti», huudahti Grégoire paikaltaan, »hän ei ainoastaan\nhyväksy, vaan vakuuttaa valallaan kaikki, mitä haluatte!»\n\nGrégoire oli oikeassa, vaikka hänen olisi kai pitänyt sanoa: _Vakuuttaa\nvalallaan ja hyväksyy_ kaikki, mitä haluatte.\n\nKuninkaat vannovat kerkeämmin kuin hyväksyvät.\n\nKansalliskokous olisi kukaties siepannut lennosta Desmeunierin\nlakiehdotuksen, mutta silloin Robespierre lausui paikaltaan:\n\n»Varokaa! Sellainen säädös ratkaisee ennakolta, ettei kuningasta voida\ntuomita.»\n\nHämmästyttiin, sillä ilmeinen rikos oli ollut tekeillä. Ei uskallettu\näänestää. Ovelta kuulunut kolina päästi kansalliskokouksen pulasta.\n\nMinimien veljeysseuran lähetystö siellä oli tulossa tuomaan Dantonin\ninnoittamaa, Tallienin sepittämää ja _kansan_ allekirjoittamaa\njulistusta.\n\nKansalliskokous kosti hairahduksensa näille välikysymyksen esittäjille.\nSe kieltäytyi kuuntelemasta heidän julistustaan.\n\nSilloin Barnave nousi.\n\n»Älköön sitä luettako tänään», sanoi hän, »mutta huomenna kuunnelkaa,\nmitä se sisältää, älkääkä antako keinotekoisen mielipiteen vaikuttaa\nitseenne... Lain tarvitsee vain sijoittaa merkkinsä ja kaikki kunnon\nkansalaiset kerääntyvät sen ympärille!»\n\nLukija, muistakaa nämä sanat, lukekaa uudelleen nämä viisi sanaa,\npohtikaa lausetta: _Lain tarvitsee vain sijoittaa merkkinsä!_ Ne sanat\nlausuttiin heinäkuun 14 päivänä, heinäkuun 17 päivän verilöyly sisältyy\nniihin sanoihin.\n\nNyt ei siis enää katsottu tarpeelliseksi edes näön vuoksi tunnustaa\nkansalle kaikkivaltaa, jonka haltijaksi se oli luullut päässeensä\nkuninkaansa paon tai oikeammin valtuutettunsa petoksen jälkeen. Tämä\nkaikkivalta annettiin nyt julkisesti Ludvig XVI:lle ja jos kansa sitä\nvaati, jos kansa esitti kyselyjä, merkitsi se vain keinotekoista\nmielipidettä, josta kansalliskokous, kansan toinen valtuutettu,\nselviytyisi _sijoittamalla siihen merkkinsä!_\n\nMitä merkitsivät sanat: _sijoittaa lain merkki?_\n\nJulistaa sotalaki ja istuttaa punainen lippu.\n\nSeuraavana, heinäkuun 15 päivänä, ratkaisun päivänä, kansalliskokous\non pelottavan näköinen. Kukaan ei uhkaa sitä, mutta se haluaa\ntekeytyä uhatuksi. Se kutsuu avukseen Lafayetten, ja Lafayette,\njoka on aina kulkenut lähellä kansaa sitä näkemättä, Lafayette\nlähettää kansalliskokoukselle viisituhatta kansalliskaartilaista,\njoiden joukkoon hän, kansaa tyynnyttääkseen, on sijoittanut tuhannen\npiikkimiestä Saint-Antoinen esikaupungista.\n\nKiväärit olivat kansalliskaartin ylimystöä, piikit sen köyhälistöä.\n\nBarnaven lailla varmana, että tarvitsi vain sijoittaa lain merkki\nja heti tulisi paikalle, ei kansa, vaan Lafayette, kansalliskaartin\npäällikkö, ja Bailly, Pariisin pormestari, kansalliskokous oli\npäättänyt turvautua siihen keinoon.\n\nVaikka kansalliskokous oli vasta kahden vuoden vanha, oli se jo yhtä\nturmeltunut kuin vuoden 1829 tai vuoden 1846 kamarit. Se tiesi, että\njäsenet ja kuuntelijat oli väsytettävä toisarvoisilla keskusteluilla\nja siirrettävä istunnon loppuun pääkysymys, jotta tästä kysymyksestä\nsuoriuduttaisiin yhdellä iskulla. Se kulutti puolet istuntoajasta\nkuuntelemalla departementin sotilasasioita käsittelevää raporttia.\nSitten se salli kohteliaasti parin kolmen edustajan jaaritella; heidän\ntapojaan oli puhua erikoiskeskustelujen lomassa. Ja kun keskustelu oli\npäätetty rajoittaa, vaikeni se kuunnellakseen vielä kahta puhetta,\nSallesin ja Barnaven pitämää.\n\nKaksi asianajajan puhetta, jotka vakuuttivat kansalliskokouksen niin\ntäydellisesti, että, Lafayetten ehdottaessa istunnon lopettamista, se\näänesti kaikessa rauhassa.\n\nEikä sinä päivänä kansalliskokouksella ollutkaan mitään pelättävää. Se\noli sulkenut lehterit — suotakoon anteeksi tämä rahvaanomainen sanonta,\nmutta se on mielestämme mitä sattuvin — Tuileries-palatsi oli suljettu,\npoliisivoima oli puheenjohtajan määrättävissä, Lafayette istui\nkeskellä istuntosalia ehdottaakseen istunnon keskeyttämistä, Bailly\nseisoi torilla kaupunginvaltuuston etunenässä, kaikki olivat valmiina\nsuorittamaan tehtävänsä. Kaikkialla aseellinen virkavalta valmistautui\ntaisteluun kansaa vastaan.\n\nNiinpä kansa, joka ei ollut varustautunut taistelemaan, sivuuttikin\npistin- ja piikkirivit ja meni Aventinus-kukkulalleen, toisin sanoin\nMars-kentälle.\n\nJa huomatkaa tarkoin, se ei mennyt Mars-kentälle kapinaa tai _lakkoa_\nvalmistamaan, kuten aikoinaan roomalaiset. Ei, se meni Mars-kentälle,\nkoska se tiesi sieltä löytävänsä isänmaan alttarin, jota heinäkuun\n14 päivän jälkeen ei ollut vielä ehditty purkaa, niin kärkkäitä kuin\nviranomaiset yleensä ovatkin tuhoamaan isänmaanalttarit.\n\nVäkijoukko tahtoi siellä sommitella vastalauseen ja esittää sen sitten\nkansalliskokoukselle.\n\nRahvaan valmistellessa tätä vastalausetta kansalliskokous äänesti:\n\n 1. Seuraavat suojelevat toimenpiteet:\n\n »Jos kuningas pettää valansa, jos hän hyökkää kansansa kimppuun\n tai ei puolusta sitä, luopuu hän vallastaan, muuttuu tavalliseksi\n kansalaiseksi ja on syytteenalainen rikoksista, jotka hän tekee\n luopumisensa jälkeen.»\n\n 2. Seuraavat rankaisevat toimenpiteet:\n\n »Bouillé, päärikollinen, ja kaikki henkilöt, jotka ovat olleet mukana\n kuninkaan ryöstössä, pannaan syytteeseen.»\n\nJuuri kun kansalliskokous oli äänestänyt, oli kansakin saanut\nvalmiiksi vastalauseensa ja allekirjoittanut sen. Se tuli nyt\nesittämään sitä kansalliskokoukselle, jonka se huomasi paremmin\nvartioiduksi kuin milloinkaan varemmin. Kaikki valtamiehet olivat\nsinä päivänä sotilassäätyä: kansalliskokouksen puheenjohtajana\noli Charles Lameth, nuori eversti, kansalliskaartin päällikkönä\noli Lafayette, nuori kenraali. Vieläpä arvon astronoomissammekin,\nBaillyssa, joka oli sitaissut tiedemiespukunsa ylle kolmivärisen\nvyön ja pannut ajattelijanpäähänsä valtuuston jäsenen virka-asuun\nkuuluvan kolmikolkkahatun, oli jotakin sotaista näiden pistinten ja\npiikkien keskellä jopa niin paljon, että rouva Bailly, nähdessään hänet\ntuollaisena, luuli häntä Lafayetteksi, kuten hän joskus kuulemma piti\nLafayettea miehenään.\n\nKansa aloitti neuvottelut. Se esiintyi niin vähän vihamielisesti,\nettei neuvottelua voitu mitenkään välttää. Tämän neuvottelun tulos\noli, että kansan edustajien sallittaisiin puhutella herroja Pétionia\nja Robespierreä. Huomaatteko, kuinka näiden uusien nimien suosio\nkasvaa sitä mukaa kuin Duportien, Lamethien, Barnavein, Lafayettein ja\nBaillyin heikkenee? Kansan edustajat, lukumäärältään kuusi, lähtivät\nkansalliskokoukseen hyvin saatettuina. Robespierre ja Pétion riensivät\nheitä vastaan Feuillanttien kujalle.\n\nSe tapahtui liian myöhään, äänestys oli jo suoritettu!\n\nKansalliskokouksen valitsemat lähetit, jotka eivät ollenkaan\nhyväksyneet tätä äänestystä, eivät varmaankaan selostaneet sitä kansan\nedustajille sillä tavalla, että se olisi tuntunut näistä suloiselta\nniellä. He palasivatkin raivostuneina niiden luo, jotka olivat heidät\nlähettäneet.\n\nKansa oli joutunut tappiolle kauneimmassa pelissä, minkä kohtalo ikinä\non pannut kansan käsiin.\n\nKansa olikin äkeissään. Se vyöryi kaupungille ja ryhtyi sulkemaan\nteattereja. Teatterien sulkeminen on, kuten muuan ystävämme sanoi\nvuonna 1830, Pariisissa musta lippu.\n\nOopperassa oli varusväki, se vastusteli.\n\nNeljäntuhannen kiväärinsä ja tuhannen piikkinsä turvin Lafayette ei\nparempaa pyytänytkään kuin päästä tukahduttamaan tämän alkavan kapinan.\nKaupunginvaltuusto epäsi häneltä määräykset.\n\nTähän asti oli kuningatar ollut selvillä tapahtumien kulusta. Mutta\nsitten raportit olivat ehtyneet, niiden jatko oli hävinnyt yöhön, joka\nei ollut niin pimeä kuin ne.\n\nBarnaven, jota hän nyt odotteli lopen kärsimättömästi, piti tulla\nkertomaan hänelle, mitä oli tapahtunut tämän 15 päivän kuluessa.\n\nKaikki muuten tunsivat jonkun suuren tapahtuman lähestyvän.\n\nKuninkaalle, joka niinikään odotteli Barnavea rouva Campanin toisessa\nhuoneessa, tultiin ilmoittamaan, että tohtori Gilbert oli saapunut, ja\nvoidakseen paremmin tarkata tapahtumien selostusta hän oli mennyt omaan\nhuoneeseensa Gilbertiä puhuttelemaan ja jätti Barnaven kuningattaren\nhoidettavaksi.\n\nVihdoin kello puoli kymmenen korvissa käytävästä kuului askelten\nääni ja lyhyt sananvaihto portailla seisovan vartijan kanssa. Sitten\nilmestyi käytävän päähän muuan nuori mies, yllä kansalliskaartin\nluutnantin puku.\n\nTulija oli Barnave.\n\nKuningattaren sydän sykki kuin tuo mies olisi ollut kaikkein\njumaloiduin rakastaja. Hän raotti ovea ja Barnave, pälyiltyään\nympärilleen, pujahti sisälle.\n\nOvi sulkeutui heti, ja ennenkuin sanaakaan oli vaihdettu, kuului salvan\nloksahdus pieliraudassaan.\n\n\n\n\nXVI\n\nHeinäkuun 15 päivä\n\n\nMolempien sydän sykki yhtä kiihkeästi, mutta tuiki vastakkaisten\ntunteitten vaikutuksesta. Kuningattaren sydän sykki koston toivoa,\nBarnaven sydän sykki halua tulla rakastetuksi.\n\nKuningatar astui kiireesti toiseen huoneeseen etsien, voisi sanoa,\nvaloa. Hän ei tosin pelännyt Barnavea eikä tämän rakkautta. Hän tiesi,\nettä se rakkaus oli kunnioittavaa ja uhrautuvaa, mutta naisen vaisto\nkehoitti häntä pakenemaan pimeää.\n\nToiseen huoneeseen tultuaan hän heittäytyi nojatuoliin istumaan.\n\nBarnave pysähtyi ovensuuhun ja tarkasti yhdellä silmäyksellä tämän\nkahden kynttilän valaiseman pikku huoneen.\n\nHän odotti näkevänsä kuninkaan, joka oli ollut läsnä hänen kahdesti ‘\naikaisemmin keskustellessaan Marie-Antoinetten kanssa.\n\nHuone oli tyhjä. Ensimmäistä kertaa Meauxin piispanpalatsin\nparvekkeella tehdyn kävelyn jälkeen hän oli kahdenkesken kuningattaren\nkanssa.\n\nHänen kätensä kohosi kuin itsestään sydämen kohdalle; se tunsi sydämen\nsykinnän.\n\n»Ah, herra Barnave», sanoi kuningatar lyhyen äänettömyyden jälkeen,\n»olen odottanut teitä jo kaksi tuntia».\n\nBarnaven ensimmäinen liike oli, kuullessaan tuon moitteen, joka\nlausuttiin niin lempeällä äänellä, että sen lausuja lakkasi olemasta\nsyyttäjä muuttuakseen vaikertajaksi, Barnaven ensimmäinen liike oli\nheittäytyä kuningattaren jalkoihin, mutta kunnioitus esti häntä siitä.\n\nSydän nimittäin sanoo, että osoittaa kunnioituksen puutetta, jos\nheittäytyy polvilleen naisen eteen.\n\n»Ah, madame, se on totta», sanoi hän, »mutta minä toivon teidän\nmajesteettinne olevan vakuutetun siitä, etten ole tahallani\nmyöhästynyt».\n\n»Niin, niin», sanoi kuningatar nyökäyttäen kevyesti päätänsä, »minä\ntiedän, että te olette monarkian ystävä».\n\n»Minä olen erikoisesti kuningattaren ystävä», oikaisi Barnave. »Juuri\nsiitä minä haluan teidän majesteettinne olevan vakuutetun.»\n\n»Sitä en epäilekään, herra Barnave... Ette siis voinut tulla\naikaisemmin?»\n\n»Aioin tulla jo kello seitsemän ajoissa, mutta silloin oli vielä liian\nvaloisaa ja minä tapasin — kuinka sellainen mies uskaltaa lähestyä\npalatsianne! — tapasin terassilla herra Maratin.»\n\n»Herra Maratin?» sanoi kuningatar kuin tapaillen muististaan sitä\nnimeä. »Sanomalehtikynäilijän, joka kirjoittaa meitä vastaan, niinkö?»\n\n»Joka kirjoittaa koko maailmaa vastaan, hänet juuri. Käärme-katseellaan\nhän tarkkasi minua, kunnes katosin hänen näkyvistään\nFeuillant-pengermän portin taakse... En uskaltanut edes katsahtaa\nikkunoihinne. Onneksi tapasin Royalsillalla Saint-Prixin.»\n\n»Saint-Prixin! Kuka se on?» sanoi kuningatar miltei yhtä\nylenkatseellisella äänellä, kuin millä hän oli lausunut Maratinkin\nnimen. »Näyttelijäkö?»\n\n»Niin, madame, näyttelijä», vastasi Barnave. »Mutta minkä sille voi!\nAikakauttamme luonnehtivat näyttelijät ja sanomalehdentoimittajat,\nmiehet, joita kuningas ei varemmin tuntenut muuten kuin hänen\nkäskyjensä liiankin onnellisina, tottelevaisina noudattajina;\nnäyttelijät ja sanomalehdentoimittajat ovat muuttuneet kansalaisiksi,\njoilla on vaikutusvaltaa, jotka liikkuvat mielensä mukaan, toimivat\nmielihalujensa jälkeen ja voivat — huomattavana rattaistona siinä\nvaltavassa koneistossa, jossa kuninkuus nykyisin on enää vain ylin\npyörä — voivat tehdä hyvää, voivat tehdä pahaa... Saint-Prix korjasi,\nminkä Marat oli pilannut.»\n\n»Kuinka niin?»\n\n»Saint-Prix esiintyi univormussa. Tunnen hänet hyvin, madame. Lähestyin\nhäntä ja kysyin, mihin hänet oli määrätty vahdiksi. Onneksi palatsiin!\nTiesin voivani luottaa hänen vaitioloonsa ja mainitsin hänelle, että\nminulla oli kunnia päästä puheillenne...»\n\n»Oh, herra Barnave!»\n\n»Olisiko ollut parempi kieltäytyä...»\n\nBarnave aikoi sanoa onnesta, mutta sanoikin:\n\n»Olisiko ollut parempi kieltäytyä kunniasta päästä näkemään teidät ja\njättää teidät osattomaksi niistä huomattavista uutisista, joita minulla\non teille kerrottavana?»\n\n»Ei», myönsi kuningatar, »olette tehnyt oikein... Te siis arvelette\nvoivanne luottaa herra Saint-Prixiin?»\n\n»Madame», sanoi Barnave vakavasti, »hetki on tukala, uskokaa sanaani.\nMiehet, jotka nyt teille jäävät, ovat todella alttiita ystäviä, sillä\njos huomenna — siitä tulee ratkaisun päivä — jakobiinit voittavat\nperustuslailliset, tehdään teidän ystävistänne rikostoverit... Ja te\nolette nähnyt, että laki päästää teidät rangaistuksesta vain iskemällä\nystäviinne, joita se nimittää teidän rikostovereiksenne.»\n\n»Se on totta», myönsi kuningatar. »Te sanoitte, että herra\nSaint-Prix...?»\n\n»Herra Saint-Prix, madame, sanoi minulle, että hän joutuisi vahtiin\nTuilerieihin kello yhdeksästä yhteentoista, että hän koettaisi päästä\nkeskikerroksen vartiopaikalle, joten niiden kahden tunnin aikana teidän\nmajesteetillanne on täysi vapaus antaa minulle määräyksenne... mutta\nhän neuvoi minuakin panemaan ylleni kansalliskaartin upseerin puvun.\nMinä noudatin hänen neuvoaan, kuten teidän majesteettinne näkee.»\n\n»Ja te tapasitte herra Saint-Prixin vartiopaikallaan?»\n\n»Kyllä, madame... Se maksoi hänelle kaksi näytäntölippua niillä hän\nhankki paikan kersantiltaan... Kuten huomaatte», lisäsi Barnave\nhymyillen, »lahjominen on helppoa».\n\n»Marat... Saint-Prix... kaksi teatterilippua...» toisti kuningatar\nluoden kauhistuneen silmäyksen kuiluun, mistä lähtivät ne pikku\ntapahtumat, joista punoutui kuninkaitten kohtalo.\n\n»Ah, hyvä jumala, niin», sanoi Barnave. »Se on outoa, vai kuinka,\nmadame? Vanhanajan ihmiset sanoivat sitä kohtaloksi, ajattelijat\nsanovat sitä sattumaksi ja uskovaiset kaitselmukseksi.»\n\nKuningatar veti kauniilta kaulaltaan hiussuortuvan suoraksi ja silmäili\nsitä surullisena.\n\n»Se se on saanut hiukseni harmaantumaan!» sanoi hän.\n\nAntauduttuaan näin hetkeksi tilanteen hentoon, maalaukselliseen puoleen\nhän palasi sitten Barnaveen ja tilanteen poliittiseen puoleen.\n\n»Mutta», sanoi hän, »mikäli olen kuullut, me olemme saaneet voiton\nkansalliskokouksessa».\n\n»Niin, madame, me olemme voittaneet kansalliskokouksessa, mutta olemme\nkärsineet tappion jakobiini-kerhossa.»\n\n»Mutta, hyvä jumala, nyt minä en ymmärrä enää mitään\n\nLuulin jakobiinien olevan teidän, herra Lamethin ja herra Duportin\nkannalla ja että te hallitsette heitä, että te teette heille, mitä\nhaluatte?»\n\nBarnave ravisti alakuloisesti päätänsä.\n\n»Niin oli ennen», sanoi hän, »mutta uusi henki on puhaltanut\njakobiineihin».\n\n»Orleansista, eikö niin?»\n\n»Niin, madame, sieltäpäin uhkaa nyt vaara.»\n\n»Vaara! Mutta vielä kerran, emmekö ole välttäneet sitä tämänpäiväisellä\näänestyksellä?»\n\n»Ymmärtäkää oikein, madame — sillä jos mieli pysyä tilanteen tasalla,\ntäytyy se tuntea — tämän päivän äänestys. Päätettiin seuraavaa:\n'Jos kuningas pettää valansa, jos hän hyökkää kansansa kimppuun\neikä puolusta sitä, luopuu hän vallastaan, muuttuu tavalliseksi\nkansalaiseksi ja on vastuussa kaikista luopumisensa jälkeisistä\nrikoksista.'»\n\n»Hyvä on», sanoi kuningatar, »kuningas ei petä valaansa, kuningas ei\nhyökkää kansansa kimppuun ja jos hänen kansansa kimppuun hyökätään,\npuolustaa hän sitä».\n\n»Niinpä kyllä, madame, mutta tämä päätös jätti oven auki\nvallankumouksellisille ja orleanisteille. Kansalliskokous ei ole\ntuominnut kuningasta. Se on vain päättänyt suojelevista toimenpiteitä\ntoisen karkaamisen varalta, mutta on sivuuttanut ensimmäisen, ja\ntiedättekö, mitä Laclos, Orleansin herttuan kätyri, on ehdottanut tänä\niltana jakobiinien kokouksessa?»\n\n»Oh, jotakin kauheaa tietysti! Mitä terveellistä voi ehdottaa\n_Vaarallisten suhteitten_ kirjoittaja?»\n\n»Hän on ehdottanut, että Pariisissa ja koko Ranskassa pantaisiin\ntoimeen kansanäänestys kuninkuuden lakkauttamiseksi. Hän on luvannut\nhankkia kymmenen miljoonaa nimikirjoitusta.»\n\n»Kymmenen miljoonaa nimikirjoitusta!» huudahti kuningatar. »Hyvä\njumala, vihataanko meitä niin syvästi, että kymmenen miljoonaa\nranskalaista haluaa päästä meistä eroon?»\n\n»Oh, madame, enemmistöjä on helppo hankkia!»\n\n»Ja onko Laclosin ehdotus läpäissyt?»\n\n»Se synnytti keskustelun... Danton kannatti sitä.»\n\n»Danton! Mutta minä luulin Dantonin olevan meidän puolellamme... Olen\nkuullut herra de Montmorinin puhuvan jostakin kuninkaan neuvoston\nasianajo-toimesta, sen myynnistä tai ostosta, en tiedä, kummastako,\nmutta sen kaupan piti tehdä Dantonista miehemme.»\n\n»Herra de Montmorin on erehtynyt, madame. Jos Danton olisi jonkun\nauttaja, niin juuri Orleansin herttuan.»\n\n»Entä onko herra de Robespierre puhunut?... Hänen vaikutusvaltansa\nkuuluu kasvavan päivä päivältä.»\n\n»Robespierre on puhunut. Hän ei kannattanut ehdotusta. Hän\nkannatti yksinkertaisesti adressia, joka lähetettäisiin maaseudun\njakobiini-kerhoille.»\n\n»Mutta herra de Robespierre on saatava puolellemme, koska hänellä on\nsellainen vaikutusvalta.»\n\n»Herra de Robespierreä ei valloiteta, madame. Herra de Robespierre\non oma itsensä — hän tavoittelee aatetta, utopiaa, haavekuvaa,\nkunnianhimoista päämäärää kukaties.»\n\n»Mutta me voimme tyydyttää hänen kunnianhimonsa, minkälainen se\nonkin... Olettakaamme, että hän haluaa tulla rikkaaksi?»\n\n»Hän ei halua olla rikas.»\n\n»Ministeriksi siis?»\n\n»Hän ei halunne päästä ministeriksikään.»\n\nKuningatar silmäili Barnavea kauhistunein ilmein.\n\n»Mutta minä olen luullut», sanoi hän, »että ministeriö on korkein\npäämäärä, mihin joku alamaisistamme voi pyrkiä?»\n\n»Jos herra de Robespierre katsoo kuninkaan pannuksi viralta, ei hän\npidä itseään kuninkaan alamaisena.»\n\n»Mihin hän siis tähtää kunnianhimollaan?» kysyi kuningatar\nkauhistuneena.\n\n»Eräinä hetkinä, madame, on miehiä, jotka uneksivat uusista\npoliittisista arvonimistä vanhojen, hävinneitten arvonimien korvaajina.»\n\n»Niin, minä ymmärrän, että Orleansin herttua uneksii päästä\nsijaishallitsijaksi. Hänen syntyperänsä oikeuttaa hänet siihen\nkorkeaan asemaan. Mutta herra de Robespierre, vähäpätöinen\nmaaseutu-asianajaja...!»\n\nKuningatar unohti, että Barnave oli myöskin sellainen vähäpätöinen\nmaaseutu-asianajaja.\n\nBarnave ei hievahtanutkaan. Isku ei ollut kenties sattunut häneen tai\nhänellä oli rohkeutta se kestää ja salata sen aiheuttama kipu.\n\n»Marius ja Cromwell olivat rahvaan lapsia», sanoi hän.\n\n»Marius! Cromwell! Ah, kun lapsena kuulin ne nimet, en silloin\nosannut arvata, että ne kaikuisivat korvissani jonakin päivänä\nnäin kohtalokkaina!... Mutta katsokaamme — sillä me siirrymme\nalati tosiseikoista arvailujen alalle — te sanoitte, että herra de\nRobespierre vastusti herra Laclosin esittämää ja herra Dantonin\nkannattamaa ehdotusta.»\n\n»Niin, mutta silloin astui kokoussaliin joukko kansaa, Palais-Royalin\ntavallisia räyhääjiä, naisia, koneisto, joka oli pestattu kannattamaan\nLaclosia. Eikä sillä hyvä, että ehdotus läpäisi, sen lisäksi\npäätettiin, että huomenna kello yhdeltätoista jakobiinit kokoontuisivat\nkuuntelemaan lukemista, se siirrettäisiin sitten Mars-kentälle,\nallekirjoitettaisiin isänmaan alttarilla ja lähetettäisiin senjälkeen\nmaaseudun kerhoille, jotka vuorostaan allekirjoittaisivat sen.»\n\n»Kuka sepittää sen anomuksen?»\n\n»Danton, Laclos ja Brissot.»\n\n»Kolme vihamiestä?»\n\n»Niin, madame.»\n\n»Mutta, hyvä jumala, mitä tekevät siis perustuslailliset ystävämme?»\n\n»Ah, siinäpä se, madame! He ovat päättäneet panna huomenna peliin\nkaikki kaiken hyväksi.»\n\n»Mutta he eivät voi enää jäädä jakobiini-kerhoon?»\n\n»Teidän ihmeellinen kykynne osata arvostella ihmisiä ja asioita,\nmadame, saa teidät näkemään tilanteen sellaisena kuin se todella\non... Niin, Duportin ja Lamethin johdolla teidän ystävänne eroavat\nvihollisistanne. He panevat feuillantit jakobiineja vastaan.»\n\n»Feuillantit? Mitä ne ovat? Suokaa anteeksi, minä en tiedä.\nValtiolliseen kieleemme tulee uusia nimiä ja uusia sanoja niin\nnopeasti, että jokainen lauseeni on kysymys.»\n\n»Madame, feuillantit on se iso rakennus, joka on lähellä maneesia ja\nnojaa siis kansalliskokouksen istuntosaliin ja josta Feuillant-penger\non saanut nimensä.»\n\n»Ja keitä muita liittyy siihen kerhoon?»\n\n»Lafayette, toisin sanoin kansalliskaarti, ja Bailly, toisin sanoin\nvaltuusto.»\n\n»Lafayette, Lafayette... luuletteko Lafayetteen voitavan luottaa?»\n\n»Uskon, että hän on kuninkaan harras ystävä.»\n\n»Kuninkaan harras ystävä, niinkuin puunhakkaaja tammen, jonka hän\nkaataa juuria myöten! Bailly, hän kelpaa vielä, minulla ei ole mitään\nvalittamista hänestä. Sanon enemmänkin, hän on antanut minulle\nsen naisen laatiman ilmiannon, joka oli arvannut lähtömme. Mutta\nLafayette...»\n\n»Teidän majesteettinne joutuu arvostelemaan häntä tilaisuuden tullen.»\n\n»Niin, se on totta», sanoi kuningatar muistellen alakuloisena\nmenneisyyttä, »niin Versailles... No niin, palatkaamme siihen uuteen\nkerhoon. Mitä siellä tehdään? Mitä siellä ehdotetaan? Minkälainen valta\nsille tulee?»\n\n»Suunnaton valta, koska sen käytettävänä on, kuten jo sanoin teidän\nmajesteetillenne, sekä kansalliskaarti että Pariisin valtuusto ynnä\nkansalliskokouksen enemmistö, joka äänestää kanssamme. Keitä jää\njakobiini-kerhoon? Viisi tai kuusi kansanedustajaa ehkä: Robespierre,\nPétion, Laclos, Orleansin herttua, kaikki eripuraisia aineksia, jotka\njoutuvat liikuttelemaan vain uusien jäsenten, tunkeilijoitten, joukkoa,\nräyhääjälaumaa, joka osaa kyllä meluta, mutta jolla ei tule olemaan\nminkäänlaista vaikutusvaltaa.»\n\n»Jumala siitä meitä varjelkoon, hyvä herra! Mutta mitä kansalliskokous\naikoo tehdä?»\n\n»Kansalliskokous aikoo huomenna antaa ankarat nuhteet Pariisin herra\npormestarille hänen tänään osoittamansa häälyväisyyden ja heikkouden\njohdosta. Tulos on, että kelpo Bailly, joka on heilurien sukua ja joka\nkäydäkseen tarvitsee vain oikealla hetkellä tapahtuvan vedon, vedetään\nja hän käy.»\n\nTällöin kello löi neljänneksen vailla yksitoista ja käytävästä kuului\nvahtimiehen yskäisy.\n\n»Niin, niin», mutisi Barnave, »tiedän, minun on aika lähteä.\nJa kuitenkin minulla olisi vielä paljon sanottavaa teidän\nmajesteetillenne.»\n\n»Ja minä, herra Barnave, minä vastaan teille, että minä olen teille\nkiitollinen, teille ja ystävillenne, sillä te joudutte vaaraan minun\ntakiani.»\n\n»Madame», sanoi Barnave, »vaara on peli, jossa minä voitan kaikki,\nhäviän tai voitan, jos kuningatar maksaa sen minulle yhdellä hymyllä».\n\n»Ah, herra», sanoi kuningatar, »tuskin enää tiedän, mitä hymy onkaan!\nMutta te teette hyväksemme niin paljon, että koetan muistella aikaa,\njolloin olin onnellinen, ja minä lupaan, että ensimmäinen hymyni on\nteidän.»\n\nBarnave kumarsi, käsi sydämellä, ja lähti takaperin ovelle päin.\n\n»Milloin tapaan teidät jälleen?» kysyi kuningatar.\n\nBarnave näytti laskevan.\n\n»Huomenna anomus ja toinen äänestys kansalliskokouksessa, ylihuomenna\nräjähdys ja tilapäinen tukahduttaminen... sunnuntaina, illalla, madame,\nkoetan tulla kertomaan teille, mitä Mars-kentällä on tapahtunut.»\n\nJa hän poistui.\n\nKuningatar lähti mietteissään kuninkaan luokse. Tämä oli yhtä\nmiettiväinen kuin kuningatarkin. Tohtori Gilbert oli vastikään\npoistunut kerrottuaan hänelle jotenkin samat asiat kuin Barnave\nkuningattarelle.\n\nHeidän tarvitsi vain vaihtaa silmäys huomatakseen, että kummallakin\ntaholla oli kuultu synkkiä uutisia.\n\nKuningas oli juuri saanut valmiiksi kirjeen.\n\nSanaa lausumatta hän ojensi kuningattarelle tämän kirjeen.\n\nSiinä valtuutettiin Monsieur Ranskan kuninkaan nimessä koettamaan saada\nItävallan keisari ja Preussin kuningas sekaantumaan Ranskan asioihin.\n\n»Monsieur on tehnyt minulle paljon pahaa», sanoi kuningatar, »Monsieur\nvihaa minua ja tekee minulle vielä niin paljon pahaa kuin suinkin voi.\nMutta koska kuningas luottaa häneen, niin minäkin.»\n\nHän otti kynän ja piirsi urheasti nimensä kuninkaan nimen viereen.\n\n\n\n\nXVII\n\nSaavumme lopultakin rouva Rolandin jäljentämään vastalauseeseen\n\n\nToivottavasti kuningattaren ja Barnaven keskustelu on antanut\nlukijoille tarkan kuvan tilanteesta, missä kaikki puolueet olivat\nheinäkuun 15 päivänä 1791.\n\nUudet jakobiinit anastamassa vanhojen paikan.\n\nVanhat jakobiinit perustamassa feurllantti-kerhoa.\n\nKordelierit liittymässä uusiin jakobiineihin Dantonin, Camille\nDesmoulinsin ja Legendren hahmossa.\n\nKansalliskokous, joka on muuttunut perustuslaillisrojalistiseksi,\npäättänyt säilyttää kuninkaan hinnalla millä tahansa.\n\nKansa päättänyt lakkauttaa kuninkuuden kaikin mahdollisin keinoin,\nmutta samalla päättänyt ensin turvautua vastalauseeseen ja anomukseen.\n\nJa nyt, mitä oli tapahtunut sinä yönä ja päivänä, jotka olivat\nkuluneet kuningattaren ja Barnaven välisestä, näyttelijä Saint-Prixin\nsuojelemasta keskustelusta hetkeen, jolloin astumme rouva Rolandin\nluokse?\n\nSelostamme, sen muutamin sanoin.\n\nMainitun keskustelun aikana ja juuri kun se teki loppuaan kolme miestä\nistui pöydän ääressä, jolla oli paperia, kyniä ja mustetolppo. He\nolivat saaneet jakobiineilta tehtäväkseen sepittää anomuksen.\n\nNämä kolme miestä olivat Danton, Laclos ja Brissot.\n\nDanton ei ollut laisinkaan tällaisten istuntojen harrastajia.\nNautintoja ja liikuntoa rakastavana miehenä hän odotti kärsimättömästi!\njokaisen valiokuntaistunnon loppua, missä hän oli mukana.\n\nHetken kuluttua hän nousi ja jätti Brissotin ja Laclosin sepittämään\nanomusta, niinkuin halusivat.\n\nLaclos näki hänen poistuvan, tarkkasi hänen lähtöään, kunnes hän oli\nkadonnut näkyvistä, ja kuunteli, kunnes kuuli oven sulkeutuvan.\n\nTämä kaksinkertainen aistimien toiminta näytti herättävän hänet\nhetkeksi siitä teennäisestä uneliaisuudesta, jolla hän peitti\nväsymättömän toimeliaisuutensa. Hän heittäytyi nojatuoliinsa, laski\nkynän kädestään ja sanoi:\n\n»Ah, totisesti, hyvä herra Brissot, sepittäkää te anomus, kuten\nparhaaksi näette. Minä luovun yrittämästä. Jos olisi tarpeen huono\nkirja, kuten hovissa sanotaan, _Vaarallisten suhteitten_ jatko, olisi\nse minun alaani. Mutta anomus, anomus», lisäsi hän haukotellen, niin\nettä kitalaki näkyi, »se ikävystyttää minua hirveästi!»\n\nBrissot sitävastoin oli tälläisten sepittelyjen miehiä. Varmana siitä,\nettä osasi sommitella anomuksen paremmin kuin kukaan muu, hän hyväksyi\nvaltuuden, jonka Dantonin poissaolo ja Laclosin kieltäytyminen hänelle\nantoivat. Laclos sulki silmänsä, sijoittautui nojatuoliinsa mukavimpaan\nasentoon, ikäänkuin aikoisi nukkua, ja valmistui punnitsemaan jokaista\nlausetta, jokaista kirjainta, voidakseen tilaisuuden tullen sujauttaa\nniiden väliin prinssinsä sijaishallitusta koskevan mietteen.\n\nBrissot luki lauseet sitä mukaa kuin hän ne sepitti, ja Laclos hyväksyi\nne nyökäyttämällä päätänsä ja ääntämällä jotakin.\n\nBrissot selvitti tilanteen seuraavin sanoin:\n\n 1. Kansalliskokouksen teeskennelty tai arkaileva vaitiolo, kun se ei\n halunnut tai ei uskaltanut tuomita kuningasta;\n\n 2. Ludvig XVI:n luopuminen vallasta, koska hän oli paennut ja koska\n kansalliskokous oli hänet erottanut, ajattanut häntä takaa ja\n pidättänyt hänet. Kuningasta ei ajeta takaa, ei pidätetä eikä eroteta\n tai jos häntä ajetaan takaa, jos hänet erotetaan tai pidätetään, ei\n hän ole silloin kuningas;\n\n 3. On siis huolehdittava hänen paikkansa täyttämisestä.\n\n»Hyvä, hyvä!» sanoi Laclos nämä sanat kuultuaan.\n\nJa kun Brissot aikoi jatkaa, ehätti Orleansin herttuan sihteeri\nlisäämään:\n\n»Malttakaa, malttakaa, minusta tuntuu, että sanojen: 'hänen paikkansa\ntäyttämisestä’ jälkeen olisi lisättävä jotakin... jotakin, mikä\nliittäisi meihin arat luonteet. Kaikki eivät ole vielä meidän laillamme\npolttaneet siltoja takanaan.»\n\n»Niinpä kai», sanoi Brissot. »Mitä lisäämme?»\n\n»Oh, teidän asianne on keksiä sopivat sanat eikä minun, rakas Brissot.\nMinä lisäisin... tuumikaamme...»\n\nLaclos oli tapailevinaan lausetta, joka oli jo pitkät ajat ollut\nvalmiiksi muovailtuna hänen aivoissaan ja odotti vain sopivaa hetkeä\ntulla esille.\n\n»No niin», virkkoi hän lopulta, »sanojen: 'hänen paikkansa\ntäyttämisestä' jälkeen minä lisäisin sanat: 'kaikin perustuslaillisin\nkeinoin'.»\n\nTutkikaa ja ihailkaa, te valtiomiehet, te anomusten, vastalauseitten,\nlakiehdotusten menneet, nykyiset ja vastaiset sepittäjät!\n\nNämä vaarattomat sanat olivat vähäpätöinen lisäys, eikö niin?\n\nHyvä, te saatte nähdä — ne lukijoista, joilla on onni kaikkea\nmuuta kuin valtiomiehiä, saavat nähdä, minne nämä sanat: 'kaikin\nperustuslaillisin keinoin' meidät vievät.\n\nTäyttää kuninkaan paikka kaikin perustuslaillisin keinot merkitsi vain\nyhtä keinoa.\n\nSe ainoa keino oli sijaishallitus.\n\nProvencen kreivin ja Artoisin kreivin, Ludvig XVI:n veljien ja\nkruununprinssin setien poissaollessa — paollaan he olivat muutenkin jo\nmenettäneet kansansuosion — ketä saattoi ajatella sijaishallitsijaksi?\n\nOrleansin herttuaa.\n\nTämä pieni, viaton lause, joka pujahti kansan nimessä laadittavaan\nanomukseen, tekisi siis Orleansin herttuasta kansan silmissä\nsijaishallitsijan!\n\nEikös vain olekin politiikka kaunista? Kuluu vielä monet ajat,\nennenkuin kansa tajuaa sen selvästi, jos se joutuu asioihin Laclosin\nkaltaisten kykyjen kanssa!\n\nBrissot joko ei aavistanut miinaa, joka kätkeytyi näihin kolmeen sanaan\nja oli valmis räjähtämään kun aika tuli, tai ei nähnyt käärmettä,\njoka oli pujahtanut tähän lisäykseen ja kohottaisi sähisevän päänsä\noikean hetken lyödessä, tai vaikkapa tiesikin, mihin vaaraan hän voisi\njoutua tämän anomuksen sepittäjänä, ei hän ainakaan yrittänyt valmistaa\nitselleen takaporttia, ei esittänyt minkäänlaista huomautusta, vaan\nlisäsi tuon lauseen sanoen:\n\n»Tosiaankin, se liittää meihin muutaman perustuslaillisen. Aatos on\nhyvä, herra de Laclos!»\n\nAnomuksen loppuosa oli täydellisesti sen tunteen mukainen, joka oli sen\nsanellut.\n\nSeuraavana päivänä Pétion, Brissot, Danton, Camille Desmoulins ja\nLaclos menivät jakobiinikerhoon. He veivät sinne anomuksen.\n\nSali oli tyhjä tai melkein tyhjä.\n\nKaikki olivat menneet feuillantti-kerhoon.\n\nBarnave ei ollut erehtynyt: karkaaminen oli ollut täydellinen!\n\nPétion kiiruhti feuillantti-kerhoon.\n\nKeitä hän tapasi siellä? Barnaven, Duportin ja Lamethin, jotka paraikaa\nsepittivät kiertokirjettä maaseudun jakobiinikerhoille, kiertokirjettä,\njossa he ilmoittivat näille, ettei jakobiinikerhoa enää ole, vaan että\nse oli muuttunut feuillanttikerhoksi, ja saanut nimekseen _Perustuslain\nystävien seura_.\n\nSe yhdistys, jonka perustaminen oli maksanut ylen paljon vaivaa ja\njoka verkon lailla oli levinnyt yli koko Ranskan, oli siis lakannut\ntoimimasta, epäröinnin lamauttamana.\n\nKetä Ranska nyt uskoisi, ketä tottelisi, entisiä jakobiineja vaiko\nuusia?\n\nTällä välin valmistellaan vallankumousvastaista valtiokeikausta,\nja kansa, joka ei saisi enää mistään tukea ja on nukkunut vakaasti\nluottaen vaalijoihinsa, herää voitettuna ja köytettynä.\n\nOli siis torjuttava uhkaava myrsky.\n\nItsekukin sepitti oman vastalauseensa, joka lähetettäisiin maaseudulle,\nmissä vielä uskottiin olevan luottoa.\n\nRoland oli Lyonin erikoisedustaja. Hänellä oli suuri vaikutusvalta\nkuningaskunnan toisen pääkaupungin asujamistoon. Ennenkuin meni\nMars-kentälle — missä, kun jakobiineja ei ollut mistään löydetty,\nkansan piti allekirjoittaa anomus ‒ Danton poikkesi Rolandin luokse,\nselitti tälle tilanteen, kehoitti häntä heti lähettämään vastalauseensa\nlyonilaisille ja salli hänen sepittää omin päin tämän tähdellisen\nasiapaperin Lyonin kansa ojentaisi käden Pariisin kansalle ja panisi\nvastalauseen samaan aikaan kuin sekin.\n\nTätä, aviomiehen sommittelemaa vastalausetta rouva Roland paraikaa\njäljentää.\n\nDanton puolestaan liittyi ystäviensä pariin Mars-kentällä.\n\nHänen saapuessaan paikalle siellä oli käynnissä kiihkeä väittely.\nTämän suunnattoman areenan keskeltä kohosi isänmaanalttari, joka oli\npystytetty heinäkuun 14 päivän juhlaksi ja joka oli jäänyt paikalleen\nkuin menneisyyden luurangoksi Siinä oli, kuten olemme maininneet vuoden\n1790 yhdistysjuhlaa selostaessamme, lava, jolle noustiin neljään\npäänurkkaan pystytettyjä portaita pitkin.\n\nIsänmaanalttarilla oli taulu, joka esitti Voltairen riemukulkua\nheinäkuun 12 päivältä. Tähän tauluun oli kiinnitetty kordelierien\njulistus, johon oli kuvattu Brutuksen valanteko.\n\nParaikaa keskusteltiin niistä kolmesta sanasta, jotka Laclos oli\nlisännyt anomukseen.\n\nNiitä sanoja ei olisi kai huomattukaan, ellei muuan ulkoasultaan ja\neleiltään rahvaan säätyyn kuulunut mies olisi suorasukaisesti, miltei\nhyökkäävästi keskeyttänyt anomuksen lukijaa.\n\n»Seis!» huudahti hän. »Kansaa petetään!»\n\n»Kuinka niin?» kysyi lukija.\n\n»Sanoilla: 'kaikin perustuslaillisen keinoin' te asetatte ykkösen\ntoisen ykkösen paikalle... te teette toisen kuninkuuden, emmekä me\nhalua enää kuningasta.»\n\n»Emme halua, ei kuninkuutta eikä kuningasta!» huusi kuulijoitten\nvaltava enemmistö.\n\nOmituista! Jakobiinit silloin kannattamassa kuninkuutta!\n\n»Hyvät herrat», huusivat he, »olkaa varuillanne! Ellei ole kuninkuutta\neikä kuningasta, merkitsee se tasavallan perustamista, emmekä me ole\nvielä kypsät tasavaltalaiseen hallitusmuotoon!»\n\n»Emmekö ole kypsät?» sanoi kansanmies. »Kuinka tahansa, mutta yksi tai\npari Varennesin kaltaista aurinkoa kypsentävät meidät.»\n\n»Äänestämään! Anomus äänestettäväksi!»\n\n»Äänestämään!» toistivat samat äänet, jotka olivat äsken huutaneet: »Ei\nenää kuninkuutta, ei enää kuningasta!»\n\nOli ryhdyttävä äänestämään.\n\n»Ne, jotka haluavat, ettei tunnusteta Ludvig kuudettatoista eikä\nuuttakaan kuningasta», sanoi tuntematon, »kohottakoot kätensä».\n\nNiin valtava enemmistö kohotti käden, ettei edes tarvinnut\nvastaehdotuksesta äänestää.\n\n»Hyvä on», sanoi yllyttäjä. »Huomenna, sunnuntaina, heinäkuun\nseitsemäntenätoista päivänä, koko Pariisi on täällä allekirjoittamassa\nanomusta. Minä, Billot, ilmoitan sille asiasta.»\n\nBillotin nimen kuullessaan jokainen tunsi hänet siksi hirveäksi\ntilanhoitajaksi, joka Lafayetten ajutantin seuralaisena oli vanginnut\nkuninkaan Varennesissa ja kuljettanut hänet Pariisiin.\n\nNäin siis rohkeimmat jakobiinit ja kordelierit oli sivuutettu. Kuka\nsen teki? Kansanmies, siis joukkojen vaisto. Jopa niin hyvin, että\nCamille Desmoulins, Danton, Brissot ja Pétion selittivät, ettei heidän\nmielestään sellainen pariisilaisrahvaan toimenpide voisi onnistua\nsynnyttämättä myrskyä, joten olisi tärkeää, että kaupungintalosta ensin\nhaettaisiin lupa seuraavan päivän kokoontumista varten.\n\n»Olkoon niin», sanoi kansanmies, »hakekaa lupa, ja ellette saa, niin\nminä hankin sen!»\n\nCamille Desmoulins ja Brissot valittiin hakemaan lupaa.\n\nBailly oli poissa. Tavattiin vain ensimmäisen asianajaja. Tämä ei\nottanut vastuulleen mitään, ei kieltänyt, mutta ei liioin myöntänyt\nlupaa. Hän suostui hyväksymään anomuksen suusanallisesti. Brissot ja\nCamille Desmoulins lähtivät kaupungintalosta arvellen saaneensa luvan.\n\nKun he olivat poistuneet, lähetti ensimmäinen asianajaja\nkansalliskokoukselle tiedon, mitä häneltä oli käyty anomassa.\n\nKansalliskokous oli yllätetty virheenteosta.\n\nSe ei ollut säätänyt mitään Ludvig XVI:n asemasta. Hän oli paennut,\nhäneltä oli riistetty kuninkaan arvo, hänet oli pidätetty Varennesissa,\ntuotu takaisin Tuileries-palatsiin ja häntä oli pidetty vankina\nkesäkuun 26 päivästä lähtien.\n\nAikaa ei ollut tuhlattavana.\n\nDesmeuniers, näennäisesti kuninkaallisen perheen vihamiehenä, esitti\nseuraa van päätösehdotuksen:\n\n»Toimeenpanovallan lakkauttaminen kestää, kunnes perustuslaki on\n_esitetty kuninkaalle ja tämä on sen hyväksynyt_.»\n\nPäätösehdotus esitettiin kello seitsemän illalla ja kello kahdeksan se\nhyväksyttiin valtavalla äänten enemmistöllä.\n\nKansan anomus oli siis turha puuha. Kuningas, joka oli pantu viralta\nvain siihen päivään saakka, jolloin hän hyväksyisi perustuslain, olisi\ntämän mutkattoman hyväksymisen jälkeen kuningas kuten ennenkin.\n\nJokainen ken vaatisi kuninkaan poistamista, kuninkaan, jonka viran\nkansalliskokous oli perustuslaillisesti pysyttänyt, mikäli kuningas\nsuostuisi täyttämään sen ehdon, olisi siis kapinoitsija.\n\nJa kun tilanne on vakava, ahdistetaan kapinoitsijoita kaikin keinoin,\njotka laki antaa valtion toimitsijoitten käytettäväksi.\n\nNiinpä kaupunginvaltuusto kokoontuikin illalla kaupungintaloon.\nPormestari oli mukana.\n\nKokous alkoi kello puoli kymmenen.\n\nKello kymmenen päätettiin, että seuraavana päivänä sunnuntaina\nheinäkuun 17 päivänä kello kahdeksasta aamulla kansalliskokouksen\npäätös kiinnitettäisiin painettuna julistuksena kaikkiin Parisin\nseiniin, sen lisäksi kuulutettaisiin kaikissa katukulmauksissa rummun\npäristessä. Kaupungin arvoporvarit ja valtuuston vahtimestarit\ntoimittaisivat tämän kuulutuksen, asianmukaisten joukko-osastojen\nsaattamina.\n\nTuntia myöhemmin tämä päätös tiedettiin jakobiini-kerhossa.\n\nJakobiinit tunsivat itsensä hyvin heikoiksi. Suurimman osan\nheikäläisistä karattua feuillanttien puolelle he olivat eristettyjä ja\nvoimattomia.\n\nHe taipuivat.\n\nSanterre, Saint-Antoinen esikaupungin asukas, Bastiljin kansanomainen\noluenpanija, Lafayetten vastainen seuraaja, sai tehtäväkseen mennä\nkerhon valtuuttamana Mars-kentälle peruuttamaan anomuksen.\n\nKordelierit osoittautuivat vieläkin varovammiksi.\n\nDanton selitti aikovansa viettää seuraavan päivän\nFontenaysous-Boisissa; hänen appiukollaan, vesitehtailijalla, oli\nsiellä pieni maatalo.\n\nLegendre lupaili lähteä mukaan Desmoulinsin ja Fréronin kanssa.\n\nRolandit saivat pienen kirjelipun, missä heille sanottiin olevan turhaa\nlähettää vastalausetta Lyoniin.\n\nKaikki oli lamassa tai siirtynyt tuonnemmaksi.\n\nOli jo lähes sydänyö ja rouva Roland lopetteli jäljennöstyötään, kun\nDantonin kirje saapui. Heidän oli sitä mahdoton ymmärtää.\n\nTäsmälleen samalla hetkellä istui kaksi miestä Gros-Cailloun anniskelun\nperähuoneessa tyhjentämässä kolmatta viidentoista soun hintaista\nviinipulloaan ja lausumassa loppusanoja eräästä oudosta suunnitelmasta.\n\nMiehet olivat muuan kähertäjä ja muuan invaliidi.\n\n»Ah, herra Lajariette, teillä on hupsut aatokset!» sanoi invaliidi ja\nnauroi rivoa, typerää naurua.\n\n»Sepä se, ukko Rémy», vastasi kähertäjä. »Olettehan käsittänyt vai\nmitä? Ennen päivänkoittoa me menemme Mars-kentälle, nostamme ylös\nyhden laudan isänmaanalttarista ja pujahdamme aukosta sisään. Sitten\npanemme laudan paikoilleen ja vintilällä, isolla vintilällä, kaivamme\nlautaan reikiä... Alttarilla tulee seisomaan paljon nuoria, kauniita\nkansattaria anomusta allekirjoittaakseen, ja lempo soikoon, rei'istä\nme...»\n\nInvaliidin rivo, typerä nauru yltyi. Mielikuvituksensa silmin hän kai\noli jo katselevinaan isänmaanalttarin rei'istä.\n\nKähertäjän nauru ei ollut juuri yhtä välitöntä. Se kunnianarvoisa ja\nylimyksellinen ammattikunta, johon hän kuului, oli tuhoutunut ajan\nonnettomuuksien mukana. Maastamuutto oli riistänyt taidekähertäjiltä\n— sen mukaan mitä olemme nähneet kuningattaren tukan laittamisesta,\nkähertäminen oli siihen aikaan taidetta — maastamuutto oli riistänyt\ntaidekähertäjiltä parhaat asiakkaat. Ja lisäksi oli Talma vastikään\nnäytellyt Tituksen osan Berarrce-draamassa, ja tapa, millä hän oli\ntukkansa laittanut, oli synnyttämässä uuden kuosin, jonka mukaan tukka\npidettäisiin lyhyenä ja jauhoittamattomana.\n\nKähertäjät olivat siis yleensä kuningasmielisiä. Lukekaa Prudhommea\nja saatte nähdä, että kuninkaan mestauspäivänä muuan kähertäjä\nepätoivoissaan katkaisi kurkkunsa.\n\nOlihan hauskaa yllättää kaikkia näitä isänmaanystävien letukoita,\njoiksi heitä sanoivat harvat Ranskaan jääneet ylimysnaiset, ja mennä\nkurkistamaan heidän hameittensa alle, ja mestari Lajariette luotti\neroottisiin muistoihinsa pitääkseen yhden kuukauden ajan vireillä\nammupäiväkeskustelujaan. Tällainen hulluttelu oli juolahtanut hänen\nmieleensä, kun hän maisteli vanhan kelpo ystävänsä seurassa, ja hän oli\nilmaissut tälle aikeensa. Invaliidi oli tuntenut hermokutkutusta siinä\njalassa, jonka oli jättänyt Fontenayn taistelukentälle ja jonka valtio\noli ystävällisesti korvannut puujalalla.\n\nMolemmat maistelijat tilasivat siis neljännen viinipullon, jonka\nkapakan isäntä heille kiireesti toikin.\n\nHe olivat käymäisillään sen kimppuun-, mutta silloin keksi invaliidi\nvuorostaan jotakin.\n\nHe ottaisivat pienen nassakan, tyhjentäisivät pullon siihen sen\nsijaan että tyhjentäisivät sen laseihinsa, lisäisivät siihen kaksi\nuutta pullollista ja, kärsien toistaiseksi janonsa, veisivät nassakan\nmukanaan.\n\nInvaliidi tuki ehdotustaan aksioomilla, että ilmaan kurkistellessa\ntulee ylen kuuma.\n\nKähertäjä suvaitsi hymyillä. Ja kun kapakan isäntä huomautti\nvierailleen, että heidän oli tarpeetonta jäädä kapakkaan, elleivät he\njoisi enempää, ostivat molemmat veijarimme häneltä kairan ja nassakan,\npanivat kairan taskuunsa ja kolme pullollista viiniä nassakkaan. Kellon\nlyödessä puoltayötä he kulkivat pimeän turvin Mars-kentälle, kohottivat\nyhtä lautaa, pujahtivat alttarin alle ja, nassakka välissään, painuivat\nrentonaan hiekalle ja vaipuivat uneen.\n\n\n\n\nXVIII\n\nAnomus\n\n\nOn hetkiä, jolloin kansa jatkuvan kiihoituksen vaikutuksesta nousee\nkuin vuoksiaalto ja tarvitsee jonkun ankaran kolahduksen palatakseen\nvaltameren lailla uomaan, jonka luonto on sille kaivanut.\n\nNiin oli laita Pariisin asujamiston heinäkuun alkupuoliskolla.\nMonenmoiset tapahtumat olivat saaneet sen käymistilaan.\n\nSunnuntaina, 10 päivänä, oli oltu Voltairen ruumissaatossa, mutta huono\nsää oli estänyt juhlan vieton, ja saattue oli pysähtynyt Charentonin\ntulliportille, missä kansa oli seisonut koko päivän.\n\nMaanantaina, 11 päivänä, sää oli kirkastunut. Saattue oli lähtenyt\nliikkeelle ja kulkenut halki koko Pariisin suunnattoman väkijoukon\nkeskitse, pysähtynyt talon eteen, jossa _Filosofisen sanakirjan_\nja _Orleansin neitsyen_ tekijä oli kuollut, sallinut vainajan\nkasvattityttären, rouva Villetten, ja Calasin perheen seppelöidä\nruumisarkun, jota oopperan taiteilijakuoro oli tervehtinyt laululla.\n\nKeskiviikkona, 13 päivänä, näytäntö Notre-Damessa. Siellä esitettiin\n_Bastiljin valtaus_ ison orkesterin säestäessä.\n\nTorstaina, 14 päivänä, yhdistysjuhlan vuosipäivänä, toivioretki\nisänmaanalttarille. Kolme neljännestä Pariisin asukkaista on\nMars-kentällä ja päät kuumenevat yhä, kun huudetaan, »eläköön kansa!»\nja kun nähdään yleinen juhlavalaistus, jonka keskeltä synkkä ja mykkä\nTuileries-palatsi vaikuttaa hautakiveltä.\n\nPerjantaina, 15 päivänä, äänestys kansalliskokouksessa, jota suojelevat\nLafayetten neljätuhatta pistintä ja tuhannen piikkiä; kansan anomus,\nteatterien sulkeminen, melua ja kohinaa koko iltapäivä ja osa yötä.\n\nLauantaina vihdoin, 16 päivänä, jakobiinien karkaaminen feuillanttien\nleiriin; väkivaltaisia kohtauksia Pont Neufilla, missä poliisin kätyrit\npieksevät Fréronia ja vangitsevat erään englantilaisen, italiankielen\nopettajan Rotonden; mieltenkuohua Mars-kentällä, missä Billot paljastaa\nLaclosin lauseen; kansanäänestys Ludvig XVI:n eroittamisesta; päätös\nkokoontua seuraavana päivänä allekirjoittamaan anomusta.\n\nYö synkkä, kiihtynyt ja meluinen, jolloin jakobiinien ja kordelierien\njohtomiesten piileskellessä — he tunsivat vastustajansa — puolueen\nrehelliset ja herkkäuskoiset jäsenet päättävät kokoontua ja jatkaa\naloitettua yritystä, tapahtui mitä tahansa.\n\nToiset valvovat vähemmän vilpittömän ja ennen kaikkea vähemmän\nihmisystävällisen mielialan vallassa. Ne ovat niitä vihan miehiä, joita\ntapaa kaikissa suurissa yhteiskunnallisissa mullistuksissa, jotka\nrakastavat melskettä, hälinää, verta, kuten petolinnut ja tiikerit\nrakastavat sotivia armeijoita, jotka muonittavat ne haaskoilla.\n\nMarat kyyhöttää kellarissaan, ihmiskammonsa kalvamana. Marat uskoo\nyhä, että häntä vainotaan, hänen henkeään uhataan, tai teeskentelee\nuskovansa. Hän näkee pimeässä kuten petoeläimet ja yölinnut. Tästä\npimeästä, kuten Trofoniuksen tai Delfoin onkaloista, lähtee joka aamu\nsynkkiä ennustuksia, siroteltuina _Kansan ystävän_ palstoille. Viime\npäivät Maratin lehti on himoinnut verta. Kuninkaan paluun jälkeen hän\non ehdottanut, kansan oikeuksien ja etujen ainoana pelastuskeinona,\ndiktaattoria ja yleistä verilöylyä. Maratin mukaan on ennen kaikkea\nkansalliskokous nitistettävä ja viranomaiset hirtettävä. Ja vaihtelun\nvuoksi, kun nitistäminen ja hirttäminen eivät riitä hänelle,\nhän ehdottaa, että kädet sahattaisiin, peukalot leikattaisiin,\nhaudattaisiin elävältä, pantaisiin paaluihin istumaan! On aika Maratin\nlääkärin tulla tapansa mukaan hänen luoksensa ja sanoa hänelle: »Te\nkirjoitatte punaista, Marat. Minun täytyy iskeä teistä suonta!»\n\nVerrière, se inhoittava kyssäselkä, se peloittava kääpiö, jolla on\npitkät kädet ja pitkät jalat, jonka olemme nähneet aikaisemmassa\nniteessämme valmistelevan lokakuun 5 ja 6 päivää ja joka näiden\npäivien jälkeen on palannut hämäräänsä no niin, heinäkuun 16 päivän\niltana hän on tullut jälleen esille hänet on nähty — _apokalyptisena\nilmestyksenä!_ sanoo Michelet — valkoisen kuolonratsun selässä, jonka\nkyljillä heiluvat hänen ryhmypolviset pitkät koipensa. Hän pysähtyy\nkaikkiin kadunkulmiin ja tienhaaroihin ja, pahan sanansaattajana,\nkehoittaa kansaa kokoontumaan seuraavaksi päiväksi Mars-kentälle.\n\nFournier, joka esiintyy ensimmäistä kertaa ja jota sanotaan\nFournier amerikalaiseksi, ei suinkaan siksi että hän olisi syntynyt\nAmerikassa — Fournier on auvergnelainen — vaan koska hän on ollut\nSaint-Domingossa neekerien rääkkääjänä, Fournier, rappiolle joutunut,\nmenetetyn oikeusjutun ärsyttämä, suuttunut vaitiolosta, jolla\nkansalliskokous on suhtautunut hänen kahteenkymmeneen anomukseensa —\nmikä onkin luonnollista, sillä kansalliskokouksen johtomiehet ovat\nplantaasinomistajia, kuten Lameth, tai sellaisten ystäviä, kuten\nDuport, Barnave — Fournier on päättänyt kostaa ensimmäisessä sopivassa\ntilaisuudessa ja hän pysyy päätöksessään, tämä mies, jolla on pedon\nvaistot ja jonka kasvoilla on hyeenan ilkeä ilme.\n\nHeinäkuun 16 ja 17 päivän välisenä yönä tilanne on seuraavanlainen:\n\nKuningas ja kuningatar odottelevat tuskaisin mielin\nTuileries-palatsissa. Barnave on luvannut heille voittoa, joka\nsaataisiin kansasta. Hän ei ole sanonut, minkälainen se voitto olisi\neikä, minkälaisin keinoin se saataisiin. Välipä sillä! Keinot eivät\nkuuluneet heille; heidän puolestaan toimittiin. — Kuningas toivoo tätä\nvoittoa, koska se parantaa kuninkuuden asemaa, kuningatar, koska se\nmerkitsee hänen kostonsa alkua. Tämä kansa on tuottanut hänelle niin\npaljon kärsimyksiä, että hai arvelee olevansa oikeutettu kostamaan.\n\nKansalliskokous, joka nojaa näennäiseen enemmistöön, kuten\nedustajakamarit yleensä luottavat enemmistöönsä, odottaa seuraavaa\npäivää melko turvallisin mielin. Se on ryhtynyt varokeinoihin, mitä\ntapahtuneekin; laki on sen puolella, ja tarpeen tullen se vetoaa\nkaikkein korkeimpaan iskusanaan: _yleinen hyvä!_\n\nLafayette niinikään odottaa päivää pelkäämättä mitään. Hänellä\non kansalliskaarti, joka vielä on hänelle uskollinen, ja tässä\nkansalliskaartissa on joukko-osasto, jossa on yhdeksäntuhatta miestä,\nentisiä sotureita, ranskan-kaartilaisia, vapaaehtoisia. Tämä osasto\nkuuluu pikemminkin armeijaan kuin kaupungin kansalliskaartiin. Se on\npalkattua väkeä, ja sitä sanotaankin _palkkakaartiksi_. Jos seuraavana\npäivänä on tehtävä joku hirveä verilöyly, niin tämä osasto sen panee\ntoimeen.\n\nBailly ja kaupunginvaltuusto odottavat niinikään. Bailly, joka kaiken\nikänsä on viettänyt tutkimuksissa ja työkammiossaan, on äkkiä tempaistu\npolitiikkaan ja toreille ja kadunkulmiin. Saatuaan edellisenä päivänä\nkansalliskokoukselta nuhteet heinäkuun 15 päivän iltana osoittamansa\nheikkouden johdosta hän panee nukkumaan, päänalustanaan sotalaki, jota\nhän sovelluttaisi seuraavana päivänä kaikessa ankaruudessaan, jos tarve\nsitä vaatisi.\n\nJakobiinit odottavat, mutta täydellisessä hajaannustilassa. Robespierre\npiileskelee, Laclos, joka on nähnyt lauseensa pyyhkäistävän pois\nanomuksesta, jurottelee, Pétion, Buzot ja Brissot ovat valmiina, sillä\nhe aavistavat, että seuraavasta päivästä koituu tiukka päivä. Santerre,\njonka pitäisi kello yksitoista mennä Mars-kentälle vaatimaan pois\nanomusta, toisi heille verekset uutiset.\n\nKordelierit ovat herenneet yrittämästä enempää. Danton on appiukkonsa\nluona Fontenayssa. Legendre, Fréron ja Camille Desmoulins liittyvät\nhänen seuraansa siellä. Muut eivät tee mitään, sillä pää puuttuu.\n\nKansaa, joka ei tiedä tästä mitään, saapuisi Mars-kentälle. Siellä\nse allekirjoittaisi anomuksen ja huutaisi: »eläköön kansa!» Se\npyörähtelisi isänmaanalttarin ympärillä ja laulaisi vuoden 1790 kuulua\n_Eespäin vain_.\n\nVuosien 1790 ja 1791 välillä taantumus on kaivanut kuilun. Täyttyäkseen\ntämä kuilu vaatisi heinäkuun 17 päivän ruumiit.\n\nKuinka tahansa, mainittu päivä valkeni suurenmoisen kauniina. Kello\nneljästä aamulla kaikki ne laitakaupungin pikku keinottelijat, jotka\nelävät laumoissa, ne suurkaupungin irtolaiset, jotka kaupustelevat\nlakritsia, piparikakkuja, leivoksia, alkoivat suunnata kulkunsa\nisänmaanalttarille päin, joka kohosi Mars-kentältä yksinäisenä kun\njyhkeä ruumislava.\n\nMuuan maalari, joka seisoi parinkymmenen askelen päässä sen joelle päin\nolevasta julkisivusta, teki siitä tunnontarkkaa piirrosta.\n\nKello puoli viisi Mars-kentällä oli arviolta sataviisikymmentä henkeä.\n\nNe, jotka nousevat näin varhain, ovat yleensä nukkuneet yönsä huonosti,\nja useimmat huonosti yönsä nukkuneista — tarkoitan rahvaan miehiä ja\nnaisia — ovat syöneet huonon illallisen tai eivät ole syöneet mitään.\n\nKun ihminen on syönyt laihan illallisen ja nukkunut huonosti, on hän\ntavallisesti huonolla tuulella kello neljän aikaan aamulla.\n\nNiiden sadanviidenkymmenen joukossa, jotka ympäröivät isänmaanalttaria,\noli siis kosolti huonotuulisia ja etenkin happamannäköisiä henkilöitä.\n\nÄkkiä muuan nainen, limonaadin kaupustelijatar, joka on noussut\nalttarin partaalle, kiljahtaa.\n\nKairan kärki on puhkaissut hänen kenkänsä.\n\nHän huutaa apua, paikalle rientää väkeä. Lautaan on puhkaistu reikiä,\njoiden alkuperää tai tarkoitusta kukaan ei käsitä. Mutta kaira, joka\non puhkaissut limonaadinkaupustelijattaren kengänanturan, todistaa\npäivänselvästi, että isänmaanalttarin lavan alla on yksi tai useampia\nhenkilöitä.\n\nMitä he siellä asioivat?\n\nHeiltä kysytään, heiltä tiukataan vastausta, heitä vaaditaan sanomaan,\nmitä he asioivat, tulemaan esille, näyttäytymään.\n\nEi vastausta.\n\nMaalarinoppilas jättää rahinsa ja kankaansa ja juoksee Gros-Caillouhun\nhakemaan vahtisotamiestä.\n\nVartiosto, jonka mielestä ei kannata vaivautua sen takia, että joku\nnainen on saanut jalkapohjaansa vintilänreiän, epää palveluksensa ja\nlähettää maalarinoppilaan takaisin.\n\nTämän palatessa ärtymys on pahimmillaan. Kaikki ovat kerääntyneet\nisänmaanalttarin ympärille, lähes kolmesataa henkeä. Lauta nostetaan\npaikaltaan, lavan alle tunkeudutaan ja sieltä löydetään kähertäjämme ja\ninvaliidimme, tuiki hölmistyneinä.\n\nKähertäjä, joka äkkää, että kaira on hänen kolttosensa selvä todistaja,\nviskaa sen kauas luotaan. Mutta hän ei ole tullut ajatelleeksi viskata\nnassakkaa minnekään.\n\nMiehet raahataan kauluksesta lavalle, heidän aikeitaan kysellään, ja\nkun he sopertavat jotakin käsittämätöntä, viedään heidät komisaarin\neteen.\n\nTäällä he tunnustavat, miksi olivat piiloutuneet lavan alle. Komisaari\noivaltaa, että kysymyksessä on ollut jonninjoutava kujeilu ja laskee\nheidät vapaiksi. Mutta portilla he tapaavat Gros-Cailloun pesijättäret\nkurikat kädessä. Gros-Cailloun pesijättäret tuntuvat olevan perin\narkoja, kun naisen kunnia on kysymyksessä, ja nämä ärtyneet Dianat\nkäyvät kurikoin uudenaikaisten Akteonien kimppuun..\n\nTällöin juoksee muuan mies paikalle: isänmaanalttarin alta on\nlöydetty ruutinassakka. Rikolliset olivatkin siellä, eivät suinkaan,\nkuten väittivät, kaivamassa reikiä ja kurkistelemassa ilmaan, vaan\nlennättääkseen isänmaanystävät ilmaan.\n\nOlisi tarvinnut vain vetää ulos nassakan tulppa ja todeta sen\nsisältävän viiniä eikä ruutia. Olisi tarvinnut vain ajatella, että\nsytyttäessään nassakan molemmat salavehkeilijät — edellyttäen, että\nnassakassa tosiaankin oli ruutia — olisivat ensimmäisinä lentäneet\nilmaan ja paljoa varmemmin kuin isän maanystävät, ja molemmat\nluulotellut rikolliset olisi havaittu viattomiksi. Mutta on hetkiä,\njolloin ei ajatella mitään, jolloin ei todeta mitään, tai oikeammin, ei\ntahdota ajatella ja jolloin varotaan toteamasta.\n\nSiinä tuokiossa vihuri riehahti myrskyksi. Paikalle tuli miesjoukko.\nMistä se tuli? Ei tiedetä. Mistä tulivat miehet jotka surmasivat\nFoulonin, Berthierin, Flessellesin, jotka panivat toimeen lokakuun\n5 ja 6 päivän mellakat? Hämärästä, jonne he palaavat, kun heidän\nsurmantyönsä on päättynyt. Nämä miehet ottavat poloisen invaliidin ja\nkähertäjä-rukan haltuunsa. Molemmat lyödään katuun. Toinen heistä,\ninvaliidi, joka on lävistetty puukoniskuin, ei nouse enää. Toinen,\nkähertäjä, raahataan lyhtypatsaan juurelle, hänen kaulaansa pannaan\nnuora ja hänet hinataan ylös... Kolme metriä korkealla hänen painava\nruumiinsa katkaisee nuoran. Hän putoaa maahan elävänä, taistelee jonkun\nhetken ja näkee toverinsa pään piikin kärjessä — mistä se piikki osui\npaikalle? — tämän nähdessään hän parahtaa ja pyörtyy. Silloin hänen\npäänsä leikataan tai oikeammin sahataan irti ruumiista. Paikalla osui\nolemaan toinenkin piikki ottamaan kärkeensä tämän verisen voitonmerkin.\n\nJoukon valtaa heti halu lähteä kuljettamaan näitä kahta päätä pitkin\nPariisia. Päiden kantajat lähtevät laulaen Grenelle-kadulle, sadan\nheidän kaltaisensa roiston saattamina.\n\nKello yhdeksältä valtuuston virkamiehet, kaupungin arvoporvarit,\nvahtimestarien ja rumpujen avustamina, kuuluttavat Palais-Royalin\ntorilla kansalliskokouksen päätöstä ja mainitsevat, mikä rankaisu uhkaa\ntämän päätöksen rikkojaa, kun Saint-Thomas-du-Louvre-kadulta syöksyvät\nesille murhaajat.\n\nViranomaisille oli valmistettu ihanne-asenne: niin ankaria kuin heidän\nrankaisutoimenpiteensä olivatkin, eivät ne milloinkaan tavoittaisi\nsuoritetun rikoksen korkeutta.\n\nKansalliskokous alkoi kokoontua. Palais-Royal-torilta ei ole pitkä\nmatka maneesiin. Uutinen teki hypyn ja räjähti istuntosalissa.\n\nMutta murhatut eivät olleetkaan enää kähertäjä ja invaliidi,\njotka olivat saaneet vallan kohtuuttoman rangaistuksen\nkoulupoikakolttosestaan, vaan he olivat kaksi kunnon kansalaista, kaksi\njärjestyksen harrastajaa, jotka ovat saaneet surmansa kehoittaessaan\nkapinallisia kunnioittamaan lakia.\n\nRégnault de Saint Jean d'Angély hyökkää puhujalavalle.\n\n»Kansalaiset», sanoo hän, »minä vaadin sotalain sovelluttamista, minä\nvaadin, että kansalliskokous julistaa jokaisen, ken henkilökohtaisten\ntai joukkokirjoitusten avulla kiihoittaa kansaa vastarintaan,\nsyypääksi kansan-majesteetin loukkaamiseen!» Kansalliskokous nousee\nmiltei yhtenä miehenä ja julistaa Régnault de Saint Jean d'Angélyn\nehdotuksesta kansan-majesteetin loukkaamiseen vikapääksi jokaisen,\nken henkilökohtaisten tai joukkokirjoitusten avulla yllyttää kansaa\nvastarintaan.\n\nAnomuksenlaatijat ovat siis vikapäät kansan-majesteetin loukkaamiseen.\nSitä tarkoitettiin.\n\nRobespierre piileskeli istuntosalin nurkassa. Hän kuuli äänestyksen\ntuloksen ja kiiruhti jakobiini-kerhoon kertomaan tovereilleen,\nminkälaisiin toimenpiteihin oli ryhdytty.\n\nJakobiinien sali oli autio. Viisikolmatta tai kolmisenkymmentä jäsentä\nharhaili tämän vanhan luostarin käytävissä. Santerre oli paikalla\nodottamassa esimiestensä määräyksiä.\n\nSanterre lähetetään Mars-kentälle varoittamaan anomuksen tekijöitä\nheitä uhkaavasta vaarasta.\n\nHän tapaa siellä pari kolmesataa henkilöä, jotka isänmaanalttarilla\nallekirjoittavat jakobiinien anomusta.\n\nBillot, eilispäivän mies, on tämän valtavan liikehtimisen keskus. Hän\nei osaa kirjoittaa, mutta hän on sanonut nimensä, hän on opastuttanut\nkättänsä ja merkinnyt nimensä ensimmäisten mukana.\n\nSanterre nousee isänmaanalttarille, ilmoittaa, että kansalliskokous\non julistanut kapinalliseksi jokaisen, ken uskaltaa vaatia kuninkaan\nerottamista, ja selittää, että jakobiinit ovat lähettäneet hänet\nvaatimaan pois Brissotin sepittämää anomusta.\n\nBillot laskeutuu kolme porrasta ja seisoo vastapäätä kuulua\noluenpanijaa. Molemmat kansanmiehet silmäilevät toisiaan tutkivasti, he\novat vertauskuvia niistä kahdesta aineellisesta voimasta, jotka sillä\nhetkellä toimivat: maaseudusta ja Pariisista.\n\nMolemmat tuntevat toisensa veljeksi, yhdessä he ovat rynnänneet\nBastiljiin.\n\n»Hyvä on», sanoo Billot, »luovutettakoon jakobiineille heidän\nanomuksensa, mutta tehkäämme me uusi».\n\n»Ja sen anomuksen te lähetätte minulle Saint-Antoineen», sanoo\nSanterre. »Minä allekirjoitan ja annan työmiestenikin allekirjoittaa.»\n\nJa hän ojensi leveän kouransa, johon Billot laski omansa.\n\nNähdessään tämän voimakkaan veljeysotteen, joka yhdisti maaseudun\nkaupunkiin, kansa alkoi taputtaa käsiään.\n\nBillot antoi Santerrelle anomuksensa ja tämä poistui tehden kansalle\npaljon lupaavan ja ymmärtävän kädenliikkeen, josta kansa ei erehdy; se\nalkoi muuten jo tuntea Santerren.\n\n»Jakobiinit siis pelkäävät», huomautti Billot. »Hyvä on. Koska he\npelkäävät, on heillä oikeus vaatia anomuksensa takaisin. Hyvä on sekin.\nMutta meillä, jotka emme pelkää, on oikeus tehdä uusi.»\n\n»Niin, niin», huusivat monet äänet, »uusi anomus, täällä, huomenna!»\n\n»Miksei tänään?» kysyi Billot. »Huomenna! Kuka tietää, mitä tästä\npäivästä huomiseen tapahtuu?»\n\n»Niin, niin», huudettiin, »tänään, heti paikalla!»\n\nEräitä huomattuja henkilöitä on kerääntynyt Billotin ympärille.\nVoimalla on magneetin ominaisuus: se vetää puoleensa.\n\nTässä joukossa on kordelieri-kerhoon kuuluvia kansanedustajia tai\njakobiini-harrastelijoita, jotka olivat saaneet väärät tiedot tai\njotka olivat esimiehiään uskaliaammat ja tulleet Mars-kentälle\nkieltomääräysten uhallakin.\n\nNäillä miehillä oli miltei kaikilla toistaiseksi hyvin tuntematon nimi,\nmutta pian ne nimet tulisivat kuuluisiksi ja perin eri tavalla.\n\nTässä joukossa oli: Robert, neiti de Kéralio, Roland, Brune,\nlatoja, josta sittemmin tuli Ranskan marsalkka, Hébert, julkisen\nsanan mies, kauhean Ukko Duchénen vastainen toimittaja, Chaumette,\nsanomalehtimies ja lääketieteen opiskelija Sergent, vaskenkaivertaja,\njosta tuli Marceaun lanko ja joka sommitteli näyttämölle isänmaallisia\njuhlia, Fabre d'Eglantine, tasavaltalaisen kalenterin sommittelija,\nHenriot, giljotiinin poliisi, Maillard, Châteletin kammottava\nvahtimestari, jonka olemme kadottaneet näkyvistä lokakuun 6 päivän\ntapahtumien jälkeen ja jonka tapaamme jälleen syyskuun 2 päivänä,\nIsabey isä ja Isabey poika, ainoa tämän kohtauksen näyttelijöistä,\njoka voisi siitä kertoa, nuorekas ja pirteä kun on vielä nytkin,\nyhdeksänkymmenenkahdeksan vuoden ikäisenä.\n\n»Heti paikalla!» huusi kansa. »Niin, heti paikalla!» Mars-kentältä\nkohosi huumaava kättenpauke.\n\n»Mutta kuka pitelee kynää?» kysyi muuan ääni.\n\n»Minä, te, me, kaikki», huusi Billot. »Siitä tulee todellinen kansan\nanomus!»\n\nMuuan isänmaanystävä erkani joukosta. Juoksujalkaa hän lähti noutamaan\npaperia, mustetta ja kyniä.\n\nHäntä odoteltaessa muodostettiin piiri, aloitettiin farandolekarkelo ja\nlaulettiin kuulua hymniä _Eespäin vain_.\n\nIsänmaanystävä palasi kymmenen minuutin perästä. Kaiken varalta hän oli\nostanut pullollisen mustetta, rasiallisen kyniä ja viisi kuusi vihkoa\npaperia.\n\nRobert tarttui kynään ja neiti de Kéralion, rouva Rolandin ja Rolandin\nvuoron perään sanellessa kirjoitti seuraavan anomuksen:\n\n »KANSALLISKOKOUKSELLE OSOITETTU ANOMUS, LAADITTU ISÄNMAANALTTARILLA\n HEINÄKUUN 17 PÄIVÄNÄ VUONNA 1791.\n\n Kansanedustajat!\n\n Te lähestytte töittenne loppua. Teidän seuraajanne, jotka kaikki\n kansa nimittää, astuvat pian teidän jälkiänne kohtaamatta esteitä,\n joita teidän tiellenne ovat asettaneet kahden etuoikeutetun säädyn\n edustajat, nämä kun ovat ehdottomia vihollisia kaikille pyhän,\n yhdenvertaisuuden periaatteille.\n\n Raskas rikos on täyttymässä: Ludvig XVI pakenee. Arvottomasti hän\n jättää paikkansa. Valtakunta on lähellä anarkiaa. Kansalaiset\n pidättävät hänet Varennesissa ja hänet palautetaan Pariisiin.\n Pääkaupungin kansa vaatii, ettei ratkaista rikollisen kohtaloa\n kuulematta sitä ennen kahdeksankymmenen kahden muun departementin\n mielipidettä.\n\n Te vitkastelette. Kansalliskokoukselle saapuu joukoittain anomuksia.\n Kaikki valtakunnan piirit vaativat samanaikaisesti, että Ludvig\n tuomittaisiin. Te, hyvät herrat, olette ennakolta tuominneet hänet\n syyttömäksi ja loukkaamattomaksi selittämällä, t.k. 16 päivänä\n tekemällänne päätöksellä, että perustuslaki esitetään hänelle\n kun hallitusmuoto valmistuu. — Lainsäätäjät, se ei suinkaan\n ollut kansan pyrkimys! Me olemme ajatelleet, että teidän suurin\n kunnianne, suorastaan velvollisuutenne oli toimia kansan tahdon\n eliminä. Epäilemättä, hyvät herrat, tällaisen ratkaisun tekoon teitä\n on työntänyt niiden niskoittelevien edustajien joukko, jotka jo\n ennakolta ovat ilmoittaneet vastustavansa perustuslakia. Mutta, hyvät\n herrat, vilpittömän ja luottavan kansan edustajat, muistakaa, ettei\n näillä kahdella sadalla yhdeksälläkymmenellä niskoittelijalla ollut\n äänioikeutta kansalliskokouksessa, että se päätös on siis mitätön\n sekä muodollisesti että sisällyksellisesti, mitätön hengeltään, koska\n se on vastoin ylimmän vallan tahtoa, mitätön muodoltaan, koska se on\n syntynyt kahdensadanyhdeksänkymmenen epäpätevän henkilön toimesta.\n\n Nämä päätelmät, kaikki nämä yleisedun näkökohdat, tämä voimakas halu\n välttää anarkiaa, joka meitä uhkaa, jos edustajien ja edustettujen\n suhde ei ole sopusointuinen, kaikki velvoittaa meitä vaatimaan teiltä\n koko Ranskan nimessä, että te muutatte tuon päätöksen; että te otatte\n varteen, että Ludvig XVI:n rikos on todistettu ja että tämä kuningas\n on luopunut vallastaan; että te hyväksytte tuon luopumisen ja kutsutte\n koolle uuden perustuslaillisen kokouksen, joka todella kansan tahtoa\n vastaavalla tavalla tuomitsee rikollisen ja ennen kaikkea muodostaa ja\n järjestää uuden toimeenpanevan vallan.»\n\nKun anomus oli kirjoitettu, vaadittiin hiljaisuutta. Siinä samassa\nkaikki melu taukosi, päät paljastuivat ja Robert luki lujalla äänellä\nrivit, jotka olemme panneet tähän lukijoittemme silmäiltäväksi.\n\nNe vastasivat kaikkien ajatuskantaa. Minkäänlaista huomautusta ei\ntehtykään. Päinvastoin, kun viimeinen lause oli luettu, kajahti\nilmoille yksimielinen hyväksymishuuto.\n\nNyt oli ryhdyttävä allekirjoittamaan anomusta. Koolla ei ollut\nenää vain pari- kolmesataa, vaan arviolta kymmenentuhatta, ja kun\nkaikilta Mars-kentälle johtavilta teiltä tuli katkeamaton jono\nuutta väkeä, olisi tunnin kuluttua isänmaanalttarin ympärillä yli\nviisikymmentätuhatta henkeä.\n\nAnomuksenlaatijat kirjoittivat nimensä ensimmäisinä. Sitten kynä\nsiirtyi heidän naapuriensa käteen. Ja kun seuraavassa tuokiossa\nlehden alaosa oli täynnä nimikirjoituksia, jaettiin yleisön joukkoon\npuhtaita lehtiä, jotka olivat samankokoisia kuin lehti, johon anomus\noli kirjoitettu. Nämä numeroidut lehdet liitettäisiin oikeassa\njärjestyksessä anomukseen.\n\nJaetut lehdet allekirjoitettiin ensin isänmaanalttarin neljän nurkan\nmuodostamassa syvennyksessä, sitten portailla, sitten polvilla, hatun\npohjaa vasten, ylimalkaan mistä vain sopiva tuki keksittiin.\n\nMutta kansalliskokouksen määräyksestä, jonka Lafayette oli saanut\nja jota ei suinkaan ollut aiheuttanut täydessä käynnissä oleva\nallekirjoittaminen, vaan aamupäivän murha, ensimmäiset joukko-osastot\nsaapuivat Mars-kentälle. Yleisö oli niin syventynyt anomukseen, että\nnäitä joukkoja tuskin huomatuinkaan.\n\nSeuraavilla tapahtumilla oli silti joltinenkin merkitys.\n\n\n\n\nXIX\n\nPunainen lippu\n\n\nNäitä joukkoja johti Lafayetten ajutantti. Kuka? Nimeä ei tiedetä.\nLafayettella on ollut niin monta ajutanttia, että historia ei ole\njaksanut säilyttää heidän nimiään.\n\nKuinka tahansa, linnan rinteeltä kuuluu laukaus ja luoti osuu\najutanttiin, mutta kun haava on vaaraton ja laukaus yksinäinen, ei\nsiihen viitsitä vastata.\n\nSamanlainen näytelmä esitetään Gros-Cailloussa. Gros-Cailloun kautta on\ntulossa Lafayette kolmentuhannen miehensä ja yhden tykin etunenässä.\n\nMutta Fournierkin on siellä erään roistojoukon etunenässä. Miehet\novat varmaankin samoja, jotka aamupäivällä murhasivat kähertäjän ja\ninvaliidin. He rakentavat katusulkua.\n\nLafayette marssii katusulkua vastaan ja hajoituttaa sen.\n\nEräitten vankkurien pyörien välistä Fournier tähtää Lafayetteen.\nOnneksi pyssy ei laukea. Katusulku vallataan ja Fournier vangitaan.\n\nHänet tuodaan Lafayetten eteen.\n\n»Kuka tuo mies on?» kysyy kenraali.\n\n»Mies, joka tähtäsi teihin ja jonka pyssy ei lauennut.»\n\n»Laskekaa hänet ja menköön hän hirteen muualla.»\n\nFournier ei aikonut joutua hirtettäväksi, Hän hävisi hetkeksi ja\nilmestyi jälleen syyskuun murhien aikana.\n\nLafayette saapuu Mars-kentälle. Siellä allekirjoitetaan anomusta.\nSiellä vallitsee mitä täydellisin rauhallisuus..\n\nRauhallisuus oli tosiaankin täydellinen, koska rouva de Condorcet oli\nkentällä kävelemässä yksivuotiaan lapsensa kanssa.\n\nLafayette lähestyy isänmaanalttaria. Häntä huolestuttaa, mitä siellä\npuuhataan. Hänelle näytetään anomusta. Anomuksentekijät lupaavat lähteä\nkotiinsa, kun anomus on allekirjoitettu. Hän ei huomaa kaikessa tässä\nmitään vaarallista ja poistuu joukkoineen.\n\nMutta vaikka Mars-kentällä ei olekaan huomattu laukausta, joka\nhaavoitti Lafayetten ajutanttia, eikä pyssyä, joka oli tähdätty itse\nkenraaliin, synnyttävät ne hirveän kaiun kansalliskokouksessa!\n\nÄlkäämme unohtako, että kansalliskokous haluaa rojalistista\nvaltiokaappausta ja että kaikki kelpaa siihen tarkoitukseen.\n\n»Lafayette on haavoittunut, hänen ajutanttinsa surmattu...\nMars-kentällä murhataan!»\n\nSellainen huhu kiertää Pariisin katuja. Kansalliskokous esittää sen\nvirallisesti kaupungintalossa.\n\nMutta kaupungintalo on jo muutenkin huolissaan, mitä Mars-kentällä\ntapahtuu, ja on lähettänyt sinne kolme virkamiestään, herrat Jacquesin,\nRenaudin ja Hardyn.\n\nIsänmaanalttarin lavalta allekirjoittajat näkevät tämän uuden saattueen\nlähestyvän heitä. Se tulee joelta päin.\n\nHe lähettävät edustajansa tätä saattuetta vastaan.\n\nNämä kolme kaupungin viranomaista — jotka juuri ovat tulleet\nMars-kentälle — astelevat suoraan isänmaanalttaria kohden, mutta\nvastoin odotustaan he näkevätkin kapinallisena, uhkaavana riehuvan\njoukon asemasta kansalaisia, joista yhdet kävelevät ryhmittäin, toiset\nallekirjoittavat anomusta, toiset pyörivät farandole-karkeloa ja\nlaulavat _Eespäin vain_.\n\nJoukko on tuiki rauhallinen. Mutta anomus on kukaties kapinallinen.\nViranomaiset vaativat, että anomus luetaan heille.\n\nAnomus luetaan heille ensimmäisestä rivistä hamaan loppupisteeseen\nsaakka, ja kuten jo aikaisemminkin kerran, niin nytkin tätä lukemista\nseurasivat yksimieliset hyvä-huudot, yksimieliset suosionosoitukset.\n\n»Hyvät herrat», sanoivat silloin viranomaiset, »meitä ihastuttaa\ntutustua mielialaanne. Meille oli sanottu täällä rähistävän. Meille\non annettu väärät tiedot. Me emme jätä selostamatta, mitä olemme\nnähneet, ja sanomatta, että Mars-kentällä vallitsee täydellinen\nrauha. Ja kaukana siitä, että estelisimme teitä valmistamasta\nanomustanne, me päinvastoin autamme teitä julkisella voimalla, jos\nteitä yritetään häiritä. Ellemme olisi täällä nyt virkamiehinä, mekin\nallekirjoittaisimme sen. Ja jos epäilette aikeitamme, jäämme tänne\npanttivangeiksi, kunnes kaikki allekirjoitukset ovat valmiina.»\n\nAnomuksen henki vastaa siis kaikkien käsityskantaa, koskapa\nkaupunginvaltuuston jäsenetkin allekirjoittaisivat, sen yksityisinä\nkansalaisina, mutta virkatoimi estää heitä sitä tekemästä.\n\nAnomuksentekijöitä rohkaisi tavattomasti, kun nuo kolme miestä, joiden\nlähestymistä oli katseltu epäluuloisin silmin, joiden luultiin tulevan\nvihamielisin aikein, liittyivät heihin. Kansan ja kansalliskaartin\nvälillä sattuneessa mitättömässä yhteentörmäyksessä on kaksi miestä\nvangittu. Kuten sellaisissa tapauksissa miltei aina on laita, nämä\nkaksi pidätettyä ovat ihan syyttömät. Huomatuimmat anomuksentekijät\nvaativat heidät laskettavaksi vapaalle jalalle.\n\n»Me emme voi ottaa sitä vastuullemme», sanovat kaupunginvaltuuston\nedustajat. »Mutta valitkaa te neuvottelijat. Nämä neuvottelijat\nseuraavat meitä kaupungintaloon ja heille suodaan, mikä on oikein ja\nkohtuullista.»\n\nSilloin valitaan kaksitoista neuvottelijaa. Billot, joka valittiin\nyksimielisesti, joutui tähän neuvottelukuntaan, joka kolmen\nkaupunginvaltuuston edustajan kanssa lähtee kaupungille päin.\n\nKun tultiin Grève-torille, hämmästyivät neuvottelijat aika lailla\nnähdessään torin olevan täpö-täynnä sotamiehiä. Heidän on työlästä\nraivata itselleen tie tämän pistinmetsän halki. Billot johtaa heitä.\nKuten muistettaneen, hän tuntee kaupungintalon hyvin. Olemme nähneet\nhänen pistäytyvän siellä useammin kuin kerran Pitoun seurassa.\n\nNeuvostosalin oven edessä viranomaisemme kehoittivat neuvottelijoita\nodottamaan hetken, avauttavat itselleen oven, astuvat sisään eivätkä\ntule takaisin.\n\nNeuvottelijat odottavat tunnin.\n\nEi tietoja!\n\nBillot hermostuu, rypistää kulmakarvojaan ja polkaisee jalkaa.\n\nÄkkiä ovi aukenee. Kaupunginvaltuusto astuu ulos, Bailly etunenässä.\n\nBailly on hyvin kalpea. Hän on ennen kaikkea matemaatikko. Hän osaa\nerottaa tarkalleen oikean ja väärän. Hän tuntee, että häntä työnnetään\nhuonoon tekoon. Mutta kansalliskokouksen määräys on selvä. Bailly\npanisi sen täytäntöön kirjaimellisesti.\n\nBillot astuu suoraan häntä kohden.\n\n»Herra pormestari», sanoo hän sillä lujalla äänellä, jonka lukijat jo\nentuudesta tuntevat, »olemme odotelleet teitä yli tunnin».\n\n»Kuka te olette ja mitä teillä on minulle sanottavaa?» kysyy Bailly.\n\n»Kuka minä olen?» vastaa Billot. »Minua kummastuttaa, että te, herra\nBailly, kysytte minulta, kuka minä olen. Tosin ne, jotka poikkeavat\nvasemmalle, eivät osaa tuntea niitä, jotka jatkavat suoraa tietänsä...\nMinä olen Billot.»\n\nBailly liikahti. Tuo sana palautti hänen muistiinsa miehen, joka\nensimmäisten mukana oli rynnännyt Bastiljiin, miehen, joka oli\nvartioinut kaupungintaloa Foulonin ja Berthierin kirveinä murhapäivinä,\nmiehen, joka oli astunut kuninkaan vaununoven eteen kun tämä palasi\nVersaillesista, joka oli kiinnittänyt Ludvig XVI:n hattuun kolmivärisen\nkokardin, joka oli herättänyt Lafayetten lokakuun 5 ja 6 päivän\nvälisenä yönä ja joka oli tuonut Ludvig XVI:n Varennesista.\n\n»Ja minulla on teille sanottavaa se», jatkaa Billot, »että meidät on\nlähettänyt tänne Mars-kentälle kokoontunut kansa».\n\n»Entä mitä se kansa pyytää?»\n\n»Se pyytää, että täytettäisiin kolmen edustajanne antama lupaus, toisin\nsanoin, että kaksi väärin syytettyä kansalaista laskettaisiin vapaalle\njalalle. Heidän viattomuudestaan me menemme takuuseen.»\n\n»Hyvä on», sanoo Bailly ja yrittää päästä ohi, »vastaammeko me moisista\nlupauksista?»\n\n»Miksette niistä vastaisi?»\n\n»Koska ne on tehty kapinallisille.»\n\nNeuvottelijat silmäilivät toisiaan kummastuneina.\n\nBillot rypisti kulmakarvojaan.\n\n»Kapinallisille!» sanoi hän. »Vai niin, me olemme siis nyt\nkapinallisia, me?»\n\n»Niin», sanoi Bailly, »kapinallisia, ja minä aion lähteä Mars-kentälle\nrauhoittamaan sen».\n\nBillot kohautti hartioitaan ja alkoi nauraa sitä leveää naurua, joka\neräillä huulilla vaikuttaa uhkaavalta.\n\n»Rauhoittamaan Mars-kentän?» sanoi hän. »Mutta ystävänne Lafayette on\nlähtenyt Mars-kentältä, kolme edustajaanne on sieltä lähtenyt, ja he\nsanovat teille, että Mars-kenttä on rauhallisempi kuin kaupungintalon\ntori!»\n\nTällöin riensi paikalle Bonne-Nouvellen pataljoonan komppaniakapteeni\ntuiki tuohtuneena.\n\n»Missä on herra pormestari?» kysyy hän.\n\nBillot väistyy syrjään antaakseen tilaa Baillylle.\n\n»Tässä olen», vastaa tämä.\n\n»Aseihin, herra pormestari, aseihin!» huutaa kapteeni. »Mars-kentällä\nriehuu taistelu. Viisikymmentätuhatta sinne kokoontunutta roistoa\nvalmistelee hyökkäystä kansalliskokoukseen!»\n\nTuskin kapteeni on lausunut nämä sanat, kun Billotin raskas käsi\nlaskeutuu hänen olkapäälleen.\n\n»Kuka sellaista väittää?» kysyi tilanhoitaja.\n\n»Kukako väittää? Kansalliskokous.»\n\n»Kansalliskokous on valehdellut», sanoo Billot.\n\n»Hyvä herra!» kivahtaa kapteeni ja paljastaa sapelinsa.\n\n»Kansalliskokous on valehdellut!» toistaa Billot, tarttuu sapeliin\nkädensijasta ja lappeesta sekä riuhtaisee aseen kapteenin kädestä.\n\n»Riittää, riittää, hyvät herrat!» sanoo Bailly. »Me lähdemme katsomaan.\nHerra Billot, luovuttakaa tuo sapeli, olkaa hyvä, ja jos voitte\nvaikuttaa niihin, jotka ovat teidät lähettäneet, palatkaa heidän\nluoksensa ja kehoittakaa heitä hajaantumaan.»\n\nBillot viskasi sapelin kapteenin jalkoihin.\n\n»Hajaantumaan?» sanoi hän. »Jopa jotakin! Laki turvaa meille\nanomusoikeuden, ja siksi kunnes toinen asetus sen oikeuden meiltä\nriistää, ei kellään, ei pormestarilla eikä kansalliskaartin\npäälliköllä, ole lupaa estää kansalaisia ilmaisemasta mielipidettään...\nTe lähdette Mars-ketälle? Me lähdemme teidän edellänne, herra\npormestari!».\n\nNe, jotka olivat tämän kohtauksen todistajina, odottivat vain yhtä\nmääräystä, yhtä sanaa, yhtä elettä Baillyn taholta vangitakseen\nBillotin. Mutta Bailly tunsi, että tuo ääni, joka puhui hänelle noin\nlujasti ja varmasti, oli kansan ääni.\n\nHän teki merkin, joka salli Billotin ja neuvottelijoitten vapaasti\npoistua.\n\nTultiin torille. Iso punainen lippu riippui eräästä kaupungintalon\nikkunasta, sen verenkarvaiset laskokset lepattivat taivaalle kohonneen\nukkosen ensimmäisistä henkäyksistä.\n\nValitettavasti tätä ukkosta kesti vain lyhyen ajan. Se jyrähteli\nsatamatta, kiihdytti päivän hellettä, lisäsi hieman ilman sähköisyyttä,\nsiinä kaikki.\n\nKun Billot ja muut yksitoista neuvottelijaa saapuivat Mars-kentälle,\noli väkijoukko lisääntynyt kolmanneksella entisestä lukumäärästään.\n\nMikäli oli mahdollista laskea tähän suunnattomaan altaaseen\nkokoontuneen joukon lukumäärää, oli siellä arviolta\nkuusikymmentätuhatta henkeä.\n\nNämä kuusikymmeritätuhatta kansalaista ja kansatarta olivat\nryhmittyneet isänmaanalttarin ympärille, alttarin tasokkeelle ja sen\nportaille.\n\nBillot ja hänen yksitoista toveriaan saapuivat paikalle. Syntyy\ntavaton liikehtiminen. Kaikilta tahoilta riennetään heidän luokseen,\ntunkeudutaan heidän lähelleen. Ovatko vangitut kansalaiset päässeet\nvapaiksi? Mitä pormestari on vastannut?\n\n»Vangittuja kansalaisia ei ole vapautettu ja herra pormestari on\nvastannut, että anomuksentekijät ovat kapinallisia.»\n\nKapinalliset alkavat nauraa kuullessaan arvonimen, joka heille on\nannettu, ja kukin jatkaa kävelyään, menee entiselle paikalleen ja\nryhtyy entiseen puuhaansa.\n\nAnomuksen allekirjoittamista jatkuu yhä.\n\nNeljä- tai viisituhatta nimikirjoitusta on jo kerätty. Ennen iltaa\nniitä olisi viisikymmentätuhatta. Kansalliskokouksen täytyisi taipua\ntämän peloittavan yksimielisyyden edessä.\n\nÄkkiä ryntää paikalle muuan huohottava kansalainen. Hän on nähnyt,\nkuten neuvottelijatkin, punaisen lipun kaupungintalon ikkunoissa\nja kuullut lisäksi, kuinka kansalliskaartilaiset olivat huutaneet\nilosta, kun heille ilmoitettiin, että marssittaisiin Mars-kentälle.\nSitten oli panostettu kiväärit, ja kun aseet oli panostettu, oli muuan\nkaupunginvaltuuston virkamies kulkenut riviltä riville ja kuiskuttanut\njotakin päälliköille.\n\nJa senjälkeen koko kansalliskaarti, Bailly ja kaupunginvaltuusto\netunenässä, oli lähtenyt liikkeelle Mars-kentälle päin.\n\nNäiden yksityisseikkojen kertoja oli ehättänyt edelle ilmoittamaan\nisänmaanystäville nämä kaameat uutiset.\n\nMutta tällä edellisen vuoden yhdistysjuhlan pyhittämällä suunnattomalla\nalueella vallitsee sellainen rauha, sellainen eheys, sellainen veljeys,\netteivät kansalaiset, jotka täällä toteuttavat perustuslain mukaista\noikeuttaan, voi uskoa, että heitä uhataan.\n\nMieluummin he uskovat viestintuojan erehtyneen.\n\nYhä siis allekirjoitetaan, karkelo ja laulu vain yltyvät.\n\nMutta sitten alkaa kuulua rummun pärrytystä.\n\nSe ääni lähenee.\n\nSilloin silmäillään toisiaan, tullaan levottomiksi. Rantatörmältä\nkuuluu hälinää. Osoitetaan pistimiä, jotka välkkyvät kuin rautainen\nviljavainio.\n\nEri isänmaallisten seurojen jäsenet kokoontuvat yhteen, ryhmittyvät ja\nehdottavat, että poistuttaisiin kentältä.\n\nMutta isänmaanalttarin tasokkeelta Billot huudahtaa:\n\n»Veljet, mitä me teemme ja miksi pelkäämme? Joko sotalaki on suunnattu\nmeitä vastaan tai ei ole. Ellei ole, niin miksi pakenisimme? Jos on,\nniin se on julkaistava, meitä varoitetaan kehoituksilla, ja silloin\nmeillä on aikaa poistua.»\n\n»Niin, niin», huudetaan kaikilta tahoilta, »me olemme lain turvassa...\nodottakaamme kehoituksia... vaaditaan kolme kehoitusta... jääkäämme,\njääkäämme!»\n\nJa kaikki jäävät.\n\nRummun pärrytys tuli yhä lähemmäksi ja kansalliskaartilaisia ilmestyn\nMars-kentän kolmelle portille.\n\nYksi kolmannes tätä aseellista joukkoa saapui sotaopiston lähellä\nolevasta portista.\n\nToinen kolmannes marssi vähän alempana olevasta aukosta.\n\nKolmas joukko siitä aukosta, joka on vastapäätä Chaillotin kukkulaa.\nTämä joukko marssii puusillan yli ja etenee, punainen lippu etunenässä\nja Bailly sen riveissä.\n\nMutta punainen lippu on miltei näkymätön merkkilippu eikä kohdista\njoukon huomiota tähän osastoon enempää kuin toisiinkaan.\n\nTämän näkevät Mars-kentälle kokoontuneet anomuksentekijät. Mitä näkevät\nne, jotka saapuvat kentälle?\n\nLaajan kentän, joka on täynnä vaarattomia kävelijöitä, ja kentän\nkeskellä isänmaanalttarin, jättimäisen rakennelman, jonka tasokkeelle\njohtaa, kuten olemme maininneet, neljä jyhkeää porrasta. Niitä portaita\nvoi neljä pataljoonaa nousta yhtaikaa.\n\nTältä tasokkeelta kohoavat pyramiidin lailla toiset rappuset, jotka\njohtavat isänmaanalttarin kruunaamalle nurmikentälle. Isänmaanalttarin\nvarjostaa upea palmu.\n\nJokainen porras, alimmasta ylimpään kelpasi laatunsa mukaan istuimeksi\nenemmän tai vähemmän lukuisalle katselijajoukolle.\n\nTällainen meluava, elehtivät ihmispyramiidi siis kohosi\nisänmaanalttarilta.\n\nMaraisin ja Saint-Antoinen kansalliskaarti, lähes neljätuhatta miestä,\ntuli tykistöineen aukosta, joka on sotakoulun etelänurkkauksessa.\n\nSe levittäytyi tämän rakennuksen edustalle.\n\nLafayette ei oikein luottanut näihin Haraisin ja työläiskorttelien\nmiehiin, jotka olivat hänen armeijansa demokraattista ainesta. Hän\nolikin liittänyt heihin pataljoonan palkkakaartilaisia.\n\nPalkkakaartilaiset olivat uudenajan pretoriaaneja.\n\nNe olivat, kuten olemme maininneet, entisiä sotamiehiä,\nsotapalveluksesta vapautuneita ranskan-kaartilaisia, yltiöpäisiä\n_lafayettelaisia_, jotka tietäen, että heidän jumalaansa oli ammuttu,\ntulivat kostamaan tämän rikoksen, joka heidän silmissään oli vallan\ntoinen rikos kuin kuninkaan tekemä kansanmajesteetin loukkaus.\n\nTämä kaarti saapui Gros-Cailloun taholta, kulki meluavana,\npeloittavana, uhkaavana Mars-kentän keskitse, ja joutui heti kentälle\nastuessaan vastapäätä isänmaanalttaria.\n\nKolmannessa osastossa, joka tuli puusillan yli ja kuljetti etunenässään\nviheliäistä punalippuaan, olivat kansalliskaartin reserviläiset, joiden\njoukkoon oli pantu satakunta rakuunaa ja liuta kähertäjiä. Näillä oli\noikeus pitää miekkaa ja he olivat muutenkin aseissa hampaihin asti.\n\nSamoista aukoista, joista kansalliskaartin jalkaväki oli tullut,\nsamosi paikalle pari kolme eskadroonaa ratsuväkeä, pölläyttäen ilmaan\ntomua, jota äskeinen pahan ennustajaksi katsottava ukkonen ei ollut\njaksanut sitoa maahan ja joka peitti katselijoilta pian esitettävän\nmurhenäytelmän kulun. He näkivät sen vain kuin harson takaa tai\npölypilven leveistä repeämistä.\n\nMitä tämän harson lävitse tai näistä aukoista näki, sen me nyt koetamme\nkuvata.\n\nEnsinnäkin näemme väkijoukon kieppuvan ratsumiesten edessä, joiden\nhevoset, suitset höllällä, karauttavat tähän avaraan sirkukseen.\nJoukko on täydellisesti saarrettu rautaiseen puristukseen ja se etsii\nturvaa isänmaanalttarin kupeelta kuin jostakin loukkaamattomasta\nrauhanpaikasta.\n\nSitten kuuluu joen taholta yksinäinen laukaus ja heti senjälkeen kiivas\nammunta, jonka savu kohoaa taivaalle.\n\nBaillya ovat Grénellen rinteelle sijoittuneet poikaviikarit\ntervehtineet vihellyksin. Näiden pilkkahuutojen keskeltä kajahti tämä\nyksinäinen laukaus ja luoti haavoitti lievästi Pariisin pormestarin\ntakana seissyttä rakuunaa.\n\nSilloin Bailly antoi merkin ampua, mutta ampua ilmaan peloitukseksi.\n\nMutta tähän ammuntaan vastasi kuin kaikuna toinen ammunta.\n\nPalkkakaarti oli ampunut vuorostaan.\n\n»Keitä? Mihin?»\n\nSiihen vaarattomaan joukkoon, joka ympäröi isänmaanalttaria!\n\nTätä laukausta seurasi hirveä hätähuuto ja sitten nähtiin, mitä silloin\nvielä oli nähty perin harvoin ja mitä sittemmin nähtäisiin tuiki usein:\n\nNähtiin pakoon syöksyvä väkijoukko, joka jätti jälkeensä liikkumattomat\nruumiit ja verissään vääntelehtivät haavoittuneet.\n\nJa savun ja tomun keskellä raivopäinen ratsuväki ajamassa takaa näitä\npakenevia.\n\nMars-kenttä oli tällöin surkuteltava nähtävyys.\n\nLuodit olivat osuneet enimmäkseen naisiin ja lapsiin.\n\nSitten kävi niinkuin tällaisissa tilaisuuksissa tavallisesti käy, veren\nhurma, raatelun hekuma valtasi mielet.\n\nTykistö panosti murha-aseensa ja oli valmis laukaisemaan.\n\nLafayette ehti tuskin syöksyä esille ja asettua ratsuineen tykkien\neteen.\n\nHetken harhailtuaan hätääntynyt joukko syöksyi vaistomaisesti Maraisin\nja Saint-Antoinen kansalliskaartilaisten rivejä vastaan.\n\nKansalliskaarti aukaisi rivinsä ja otti vastaan pakenevat. Tuuli oli\ntyöntänyt savun sen taholle, niin ettei se ollut nähnyt mitään. Se\nluuli, että vain pelko oli työntänyt tätä joukkoa edellään.\n\nKun savu hälveni, näki se kauhukseen maan olevan veren tahraaman ja\nruumiitten peitossa!\n\nTällöin karautti paikalle muuan ajutantti, joka komensi Saint-Antoinen\nja Maraisin kansalliskaartin marssimaan eteenpäin, lakaisemaan torin\npuhtaaksi ja toimimaan yhdessä toisten kaartien kanssa.\n\nMutta sensijaan kaarti ojensikin kiväärinsä ajutanttia ja niitä\nratsumiehiä kohden, jotka ajoivat takaa väkijoukkoa.\n\nAjutantti ja ratsumiehet väistyivät näiden isänmaallisten pistinten\ntieltä.\n\nKaikki, jotka olivat paenneet tälle taholle, saivat osakseen\njärkähtämättömän turvan.\n\nSeuraavassa tuokiossa Mars-kenttä oli tyhjä. Jäljelle jäivät vain\nmiesten, naisten ja lasten ruumiit. Palkkakaartin hirveä yhteislaukaus\noli ne surmannut tai haavoittanut, toiset poloisista pakenevista olivat\nsaaneet surmansa rakuunien sapeliniskuista tai tallautuneet hevosten\nkavioihin.\n\nJa keskellä tätä surman temmellystä, pelästymättä toverien\nkaatumisesta, haavoittuneitten huudoista, uhmaten laukauksia ja tykkien\nsuuta isänmaanystävät keräilivät anomuslehtisiä, jotka miesten saadessa\nsuojan Maraisin ja Saint-Antoinetten kansalliskaartin riveistä saisivat\nvarmaankin turvan Santerren talosta.\n\nKuka antoi määräyksen ampua? Kukaan ei sitä tiennyt. Se on niitä\nhistorian salaperäisyyksiä, jotka pysyvät selvittämättöminä mitä\ntarkimpien tutkimusten uhallakin. Ritarillinen Lafayette ja rehti\nBailly eivät kumpikaan rakastaneet verta ja tämä veri on silti\nvainonnut heitä hautaan saakka.\n\nHeidän kansanomaisuutensa hukkui tänä päivänä.\n\nMontako uhria jäi Mars-kentälle? Sitäkään ei tiedetä, sitä toiset\nvähensivät niiden lukumäärän keventääkseen pormestarin ja ylipäällikön\nvastuuta ja toiset tekivät sen suuremmaksi yllyttääkseen kansan vihaa.\n\nKun yö ehti, heitettiin ruumiit Seineen. Seine, tuo sokea rikostoveri,\nkuljetti ne valtamereen. Valtameri ne nieli.\n\nMutta turhaan Bailly ja Lafayette saivat synninpäästön, vieläpä\nosakseen kansalliskokouksen onnittelutkin. Turhaan perustuslailliset\nsanomalehdet nimittivät tätä tekoa lain riemuvoitoksi. Siinä\nriemuvoitossa oli ruma tahra, kuten kaikissa niissä tihutöissä, joissa\nvoima surmaa vastustusta kohtaamatta. Kansa, joka antaa asioille niiden\ntodellisen nimen, sanoi tätä luuloteltua riemuvoittoa _Mars-kentän\nverilöylyksi_.\n\n\n\n\nXX\n\nVerilöylyn jälkeen\n\n\nMenkäämme nyt Pariisiin ja katsokaamme, mitä siellä tapahtui.\n\nPariisi oli kuullut huhun ampumisesta ja oli hätkähtänyt. Pariisi ei\ntiennyt vielä varmasti, kuka oli väärässä kuka oikeassa, mutta se tunsi\nsaaneensa haavan ja että tämä haava vuoti verta.\n\nRobespierre pysytteli visusti jakobiini-kerhossa, niinkuin kuvernööri\nlinnoituksessaan. Siellä hän oli todella mahtava. Mutta tällä hetkellä\nkansanomainen linnoitus oli räjähtänyt, ja kaikki voivat tunkeutua\nsisälle aukosta, jonka Barnave, Duport ja Lameth olivat poistuessaan\ntehneet.\n\nJakobiinit lähettivät yhden joukostaan tiedustelumatkalle.\n\nHeidän naapuriensa, feuillanttien, ei ollut tarvinnut lähettää ketään;\ntunti tunnilta, minuutti minuutilta he olivat selvillä kaikesta. Heidän\npuolueensa oli ollut pelissä ja he käyttivät sitä seikkaa hyväkseen...\n\nJakobiinien lähetti palasi kymmenen minuutin perästä. Hän oli tavannut\njoukon pakolaisia, jotka olivat huutaneet hänelle seuraavan hirveän\nuutisen:\n\n»Lafayette ja Bailly surmaavat kansaa!»\n\nKaikki eivät olleet kuulleet Baillyn epätoivoista huutoa, kaikki eivät\nolleet nähneet Lafayetten heittäytyvän tykkien eteen.\n\nLähetti palasi siis ja viskasi vuorostaan kauhunhuudon kokouksen\nosanottajien joukkoon. Heitä oli muuten vähäisen, sillä vain kolme- tai\nneljäkymmentä jakobiinia oli kerääntynyt vanhaan luostariin.\n\nHe käsittivät, että feuillantit panisivat heidät vastaamaan\nyllytyksestä. Eikö edellinen anomus ollut lähtenyt heidän kerhostaan?\nHe olivat tosin ottaneet sen pois, mutta jälkimäinen anomus oli\nilmeisesti edellisen tulos.\n\nHe pelkäsivät.\n\nSe kalpea olento, se hyveen haamu, se Rousseaun filosofian varjo, jota\nnimitettiin Robespierreksi, muuttui kalpeasta tuhkanharmaaksi. Arrasin\nvarovainen edustaja koetti pujahtaa tiehensä, muttei voinut. Hänellä\noli voimaa jäädä ja tehdä jotakin. Tämän päätöksen saneli kauhu.\n\nYhdistys julisti kieltävänsä ne väärät ja valheelliset painotuotteet,\njotka oli pantu sen tiliin, ja vannovansa uudelleen uskollisuutta\nperustuslaille ja kuuliaisuutta kansalliskokouksen määräyksille.\n\nTuskin se oli julistanut tämän päätöksensä, kun jakobiniluostarin\nvanhoista käytävistä kuului kovaa melua, joka tuli ulkoa kadulta.\n\nTämä melu oli naurua, vihellystä, hihkunaa, uhkaavia sanoja, laulun\nhoilotusta. Korvat hörössä jakobiinit kuuntelivat ja toivoivat, että\nmelu menisi ohi ja siirtyisi Palais-Royalin taholle.\n\nMutta ei! Melu pysähtyi nimenomaan sen matalan ja pimeän portin eteen,\njoka aukeni Saint-Honoré-kadulle. Ja kauhua olivat omiaan lisäämään\neräitten kerholaisten huudahdukset:\n\n»Palkkakaartilaiset tulevat Mars-kentältä! He aikovat särkeä portin\ntykeillä!»\n\nOnneksi oli porteille pantu sotamiehiä vartijoiksi. Kaikki tiet\nsuljettiin, jotta estettäisiin tätä joukkoa, joka oli raivostunut ja\nhumaltunut vuodattamastaan verestä, levittämästä sitä toistamiseen.\nSitten jakobiinit ja katselijat poistuivat pikku hiljaa. Salin\ntyhjentäminen ei vaatinut pitkää aikaa, sillä jos alhaalla oli vain\nkolme-neljäkymmentä jakobiini-jäsentä, ei ylhäällä parvekkeilla ollut\nsataa enempää katselijoita.\n\nRouva Roland, joka tänä päivänä ehti olla kaikkialla, kuului\nviimeksimainittuihin. Hän kertoo, että muuan jakobiini, kuultuaan\nuutisen, että palkkakaartilaiset aikoivat hyökätä kokoussaliin, menetti\nmalttinsa tykkänään ja syöksyi naisten parvekkeelle.\n\nRouva Roland häpesi moista kauhua ja meni ulos samaa tietä kuin oli\ntullutkin.\n\nMutta, kuten sanottu, toimivat henkilöt ja katselijat pujahtivat ulos\nraollaan olevasta portista yksi toisensa jälkeen.\n\nTuli Robespierren vuoro.\n\nHetken hän epäröi. Kääntyisikö hän oikealle vai vasemmalle? Vasemmalle,\njos hän aikoi asuntoonsa — hän asui, kuten tiedetään, Maraisin perällä\n— mutta silloin hänen täytyisi kulkea tämän palkkakaartin rivien halki.\n\nHän piti parempana yrittää Saint-Honorén työläiskortteliin ja pyytää\nkattoa päänsä päälle Pétionilta, joka asui siellä.\n\nHän kääntyi oikealle.\n\nRobespierre halusi kaikin mokomin pysyä huomaamattomana, mutta kuinka\nse kävisi päinsä? Hänen oliivinvihreä nuttunsa, turhanaikaisen siisti\nja puhdas — raitainen puku tuli vasta myöhemmin — silmälasit, jotka\ntodistivat, että tämän hyveellisen isänmaanystävän silmät olivat ennen\naikojaan kuluneet öitten valvonnassa, hänen kärpän ja ketun kulkua\nmuistuttava viisto astuntansa tunnettiin kaikkialla.\n\nRobespierre oli tuskin astunut kahtakaankymmentä askelta kadulla, kun\npari kolme kävelijää jo sanoi toisilleen:\n\n»Robespierre... näetkö Robespierreä?... Tuo on Robespierre!»\n\nNaiset pysähtyivät ja ristivät kätensä — naiset pitivät paljon\nRobespierrestä, joka kaikissa puheissaan oli pannut etualalle sydämensä\ntunneherkkyyden.\n\n»Mitä, onko tuo meidän rakas herra de Robespierre?»\n\n»On.»\n\n»Missä?»\n\n»Tuolla, tuolla! Näetkö tuota pientä, hentoa miestä, jonka\ntukka on hyvin jauhoitettu, joka hiipii muurin kuvetta ja joka\nvaatimattomuuttaan haluaa pysytellä varjossa?»\n\nRobespierre ei pysytellyt varjossa vaatimattomuuttaan, hän piileskeli\npelkuruuttaan. Mutta kukapa olisi tohtinut väittää, että hyveellinen,\nlahjomaton Robespierre, että kansantribuuni pelkäsi?\n\nMuuan mies tuli ihan hänen lähelleen, todetakseen varmasti, että se oli\nhän.\n\nRobespierre painoi hattunsa syvemmälle päähän, sillä hän ei tiennyt,\nmiksi häntä katseltiin.\n\nMies tunsi hänet.\n\n»Eläköön Robespierre!» huusi hän.\n\nRobespierre olisi mieluummin nähnyt edessään vihamiehen kuin tällaisen\nystävän.\n\n»Robespierre!» huusi toinen vieläkin haltioituneempi ääni. »Eläköön\nRobespierre! Jos me välttämättä tarvitsemme kuningasta, miksei hänestä\ntehdä sitä?»\n\nOi, suuri Shakespiere! »Caesar on kuollut, korotettakoon hänen\nmurhaajansa Caesariksi!»\n\nJos koskaan mies kiroo kansanomaisuuttaan, niin kyllä Robespierre tällä\nhetkellä.\n\nHänen ympärilleen kertyi tavaton väenpaljous. Ehdotettiin jo, että\nhäntä kannettaisiin riemukulussa.\n\nSilmälasiansa yli hän pälyili hätääntyneenä oikealleen ja vasemmalleen\nhakien avointa porttia, pimeää käytävää, jonne pakenisi, jonne\npiiloutuisi.\n\nSilloin hän tunsi käsivarteensa tartuttavan, tunsi, että hänet\nvedettiin sivulle, ja kuuli ystävällisen äänen kuiskaavan:\n\n»Tulkaa!»\n\nRobespierre myöntyi vaistomaisesti, antoi taluttaa itseään, näki oven\nsulkeutuvan hänen perässään ja huomasi olevansa puusepän työhuoneessa.\n\nTämä puuseppä oli arviolta kahden- tai viidenviidettä vuoden ikäinen.\nHänen lähellään seisoi hänen vaimonsa. Perähuoneessa kaksi kaunista,\nnuorta neitoa, toinen viidentoista, toinen kahdeksantoista ikäinen, oli\nkattamassa perheen illallispöytää.\n\nRobespierre oli hyvin kalpea ja näytti pyörtyvän siihen paikkaan.\n\n»Léonore», sanoi puuseppä, »lasillinen vettä!»\n\nLéonore, puusepän vanhempi tytär, lähestyi, koko ruumis vapisten,\nvesilasi kädessä.\n\nVakaisen kansantribuunin huulet kenties koskettivat neiti Duplayn\nsormia.\n\nSillä Robespierre oli puuseppä Duplayn katon alla.\n\nSillaikaa kuin rouva Roland, joka tietää, mihin vaaraan hän antautuu,\nja joka vielä liioitteleekin sitä vaaraa, käy turhaan Maraisissa\ntarjotakseen hänelle suojaa luonansa, jättäkäämme Robespierre, joka on\nhyvässä turvassa Duplayn kelpo perheessä, josta pian tulee hänen uusi\nkotinsa, ja menkäämme Tuilerieihin tohtori Gilbertiä tapaamaan.\n\nTälläkin kerralla kuningatar odottaa, mutta koska hän ei odota\nBarnavea, ei hän ole nyt rouva Campanin keskikerroksessa, vaan omassa\nhuoneessaan, eikä seiso käsi ovenrivassa, vaan istuu nojatuolissaan,\npää käsiin nojaten.\n\nHän odottaa Weberiä, jonka hän on lähettänyt Mars-kentälle ja joka on\nnähnyt kaikki Chaillotin kunnaalta.\n\nTehdäksemme kuningattarelle oikeutta ja käsittääksemme vihan, joka\nhäntä kannusti — niin väitettiin — ranskalaisia vastaan ja josta häntä\non niin ankarasti moitittu, kertokaamme, koska olemme kuvailleet, mitä\nhän sai kärsiä Varennesin matkalla, myöskin, mitä hän oli saanut kärsiä\npaluunsa jälkeen.\n\nHistorioitsija voi olla puolueellinen; me olemme vain\nromaaninsepittäjä. Puolueellisuus ei ole meille luvallista.\n\nKun kuningas ja kuningatar oli pidätetty, ajatteli kansa vain yhtä\nseikkaa: kerran paettuaan he voisivat paeta toistamiseen ja tällä\ntoisella kerralla päästä rajan taakse.\n\nKuningatarta varsinkin pidettiin velhona, joka Medean lailla pystyisi\nkarkaamaan ikkunastaan kahden lohikäärmeen vetämissä vaunuissa.\n\nNäitä ajatuksia ei hautonut ainoastaan kansa. Ne olivat juurtuneet\nniihin upseereihinkin, jotka olivat saaneet tehtäväkseen vartioida\nMarie-Antoinettea.\n\nHerra de Gouvion, joka oli päästänyt hänet livahtamaan käsistään\nVarennesiin ja jonka rakastajatar, kuningattaren pukuvaraston hoitaja,\noli antanut ilmi heidän lähtönsä Baillylle, oli selittänyt luopuvansa\nkaikesta vastuusta, jos jollakin toisella naisella kuin rouva de\nRochereulillä — se oli, kuten muistettaneen, pukuvaraston hoitajattaren\nnimi — olisi oikeus päästä kuningattaren huoneistoon.\n\nKuninkaallisten huoneistoon johtavien portaitten alapäähän hän olikin\nripustuttanut rouva de Rochereulin muotokuvan, jotta vartija voisi\ntodeta jokaisen puheillepyrkijän henkilöllisyyden ja evätä kaikilta\nmuilta naisilta pääsyn sisälle.\n\nKuningattarelle kerrottiin tästä vahtimiesten saamasta ohjeesta.\nHän meni heti valittamaan kuninkaalle asiasta. Kuningas ei voinut\nuskoa sitä todeksi. Hän meni portaitten alapäähän saadakseen asiasta\nvarmuuden. Niin oli kuin kuningatar sanoi.\n\nKuningas kutsututti Lafayetten ja vaati tätä poistamaan muotokuvan.\n\nMuotokuva poistettiin, ja kuningattaren entiset hovinaiset astuivat\njälleen hänen palvelukseensa.\n\nMutta tämän nöyryyttävän ohjesäännön tilalle ryhdyttiin varokeinoon,\njoka ei ollut vähemmän loukkaava: pataljoonan päälliköt, jotka\nsijoitettiin kuningattaren makuusuojan edessä olevaan, isoksi\nkabinetiksi sanottuun huoneeseen, olivat saaneet määräyksen pitää\nnäiden huoneitten välisen oven alati avoinna, jotta kuninkaallista\nperhettä voitaisiin aina valvoa.\n\nKerran kuningas tuli panneeksi tämän oven kiinni.\n\nHeti upseeri riensi avaamaan sen.\n\nVähää myöhemmin kuningas sulki oven.\n\nMutta avatessaan sen jälleen upseeri sanoi:\n\n»Sire, on hyödytöntä teidän sulkea tämä ovi. Niin monesti kuin sen\nsuljette, yhtä monesti minä sen aukaisen. Sellainen on ohjesääntö.»\n\nOvi jäi auki.\n\nSiihen upseerit sentään saatiin suostumaan, että kuningattaren\npukeutuessa tai riisuutuessa tämä ovi työnnettiin raolleen, muttei ihan\nkiinni.\n\nKun kuningatar oli pukeutunut tai makuulla, avattiin ovi jälleen.\n\nSe oli sietämätöntä mielivaltaa. Kuningatar keksi tällöin siirrättää\nhovinaisensa vuoteen omansa viereen, niin että se tuli hänen ja oven\nväliin.\n\nTästä pyörillä kulkevasta ja uutimin koristellusta vuoteesta tuli\nhänelle eräänlainen irtoseinä, jonka takana hän voi pukeutua ja\nriisuutua.\n\nEräänä yönä vartioupseeri, nähdessään hovinaisen nukkuvan ja\nkuningattaren valvovan, käytti hyväkseen hovinaisen nukkumista, astui\nmakuuhuoneeseen ja lähestyi kuningattaren vuodetta.\n\nKuningatar silmäili häntä ilmein, jonka Maria Teresian tytär osasi\nsaada katseeseensa, milloin hänelle ei osoitettu kunnioitusta, mutta\nrehti upseeri, joka arveli esiintyvänsä täysin kunnioittavasti, ei\nhuolestunut ollenkaan tuosta ilmeestä, silmäili vuorostaan kuningatarta\nkatseessa säälinilme, josta ei voinut erehtyä, ja sanoi:\n\n»Ah, tosiaankin, koska tapaan teidät yksin, madame, on minun annettava\nteille eräitä neuvoja.»\n\nJa välittämättä odottaa, halusiko kuningatar niitä kuunnella vai ei,\nhän selitti tälle, mitä hän tekisi, _jos hän olisi kuningattaren\npaikalla_.\n\nKuningatar, joka aluksi oli katsellut häntä närkästyneenä, rauhoittui\npian ja salli hänen puhua ja lopulta kuunteli häntä syvän alakuloisena.\n\nKesken kaiken hovinainen heräsi ja nähdessään miehen seisovan\nkuningattaren vuoteen vieressä kiljahti ja aikoi huutaa apua.\n\nMutta kuningatar pidätti hänet siitä.\n\n»Ei, Campan», sanoi hän, »sallikaa minun kuunnella, mitä tämä herra\nsanoo... Hän on kunnon ranskalainen, joka niin monen muun lailla on\nerehtynyt aikeistamme, ja hänen puheensa todistaa syvää kiintymystä\nkuninkuutta kohtaan.»\n\nJa upseeri esitti kuningattarelle sanottavansa loppuun asti.\n\nEnnen Varennesin matkaa Marie-Antoinetten hiuksissa ei ollut\nainoatakaan harmaata karvaa.\n\nSinä yönä, joka seurasi varemmin kertomaamme kohtausta hänen ja Charnyn\nkesken, hänen tukkansa oli harmaantunut melkein kauttaaltaan.\n\nHuomattuaan tämän surullisen muodonvaihdoksen hän hymyili katkerasti,\nleikkasi hiuksistaan suortuvan, lähetti sen rouva de Lamballelle\nLontooseen ja liitti niihin sanat: »Onnettomuuden harmaannuttamat!»\n\nOlemme nähneet hänen odottavan Barnavea, olemme kuulleet, että tällä\noli jonkunlaisia toiveita, mutta näihin toiveihin hänen oli ollut hyvin\nvaikea saada kuningatar uskomaan.\n\nMarie-Antoinette pelkäsi väkivaltaisia kohtauksia. Toistaiseksi\nsellaiset kohtaukset olivat kääntyneet häntä vastaan. Heinäkuun 14,\nlokakuun 5 ja 6 päivä ja pidättäminen Varennesissa olivat siitä\ntodistuksina.\n\nHän oli kuullut Tuilerieissä puhuttavan Mars-kentän kohtalokkaasta\nyhteislaukauksesta. Hän oli siitä syvästi huolissaan. Varennesin matka\noli kaikesta huolimatta ollut hänelle suuri tapahtuma. Siihen asti\nvallankumous ei ollut hänen silmissään merkinnyt enempää kuin joku\nPittin systeemi, joku Orleansin herttuan vehkeily. Hän päätteli, että\njotkut yllyttäjät johtivat Pariisia. Hän sanoi kuninkaan kanssa: »Rehti\nmaaseutumme!»\n\nHän oli nähnyt maaseudun. Maaseutu oli vallankumouksellisempi kuin\nPariisi.\n\nKansalliskokous oli liian vanha, liian laverteleva, liian raihnas\ntäyttääkseen tarmokkaasti Barnaven sen nimessä tekemät sitoumukset.\nEikö se sitäpaitsi ollut kuolemaisillaan? Kuolevan syleily ei ollut\nterveellistä!\n\nKuningatar odotti siis, kuten olemme maininneet, Weberiä hyvin\nlevottomana.\n\nOvi aukeni, ja hän kääntyi nopeasti sille taholle. Mutta kookkaan kelpo\nitävaltalaisen asemasta hän näkikin ovella tohtori Gilbertin vakavat,\nkylmät piirteet.\n\nKuningatar ei pitänyt tuosta rojalistista, jonka perustuslailliset\nteoriat olivat niin hiottuja, että kuningatar luuli häntä\ntasavaltalaiseksi. Mutta hän kunnioitti tavallaan tuota Gilbertiä.\nHän ei ollut lähettänyt kutsumaan tohtoria, ei ruumiillisen kivun\neikä henkisen kärsimyksen takia. Mutta aina kun tohtori oli paikalla,\nkuningatar alistui hänen vaikutukseensa.\n\nGilbertin nähdessään kuningatar säpsähti.\n\nHän ei ollut nähnyt tohtoria sen illan jälkeen, jolloin hän palasi\nVarennesista.\n\n»Te, tohtori?» mutisi hän.\n\nGilbert kumarsi.\n\n»Niin, madame», sanoi hän. »Tiedän teidän odottaneen Weberiä. Mutta\nuutiset, jotka hän teille tuo, voin minä kertoa täsmällisemmin. Hän oli\nsillä Seinen puolella, missä ei murhattu, minä sensijaan olin sillä\nSeinen puolella, missä murhattiin...»\n\n»Missä murhattiin? Mitä siis on tapahtunut, tohtori?» kysyi kuningatar.\n\n»Suuri onnettomuus, madame: hovipuolue on voittanut!»\n\n»Hovipuolue on voittanut! Ja sitä te sanotte onnettomuudeksi, herra\nGilbert?»\n\n»Niin sanon, koska se on saavuttanut voittonsa käyttämällä erästä\nniistä hirveistä keinoista, jotka pilaavat voittajan ydinhermon ja\njotka toisinaan kaatavat hänet voitetun rinnalle!»\n\n»Mutta mitä siis on tapahtunut?»\n\n»Lafayette ja Bailly ovat ampuneet kansaa. Lafayette ja Bailly eivät\nvoi tämän jälkeen olla teille enää hyödyksi.»\n\n»Mikseivät?»\n\n»Koska he ovat menettäneet kansansuosion.»\n\n»Entä mitä kansa teki silloin, kun sitä ammuttiin?»\n\n»Se allekirjoitti anomusta, jossa vaadittiin erottamista.»\n\n»Kenen erottamista?»\n\n»Kuninkaan.»\n\n»Ja teidän mielestänne on tehty väärin, kun sitä ammuttiin?» kysyi\nkuningatar, jonka katse välähti.\n\n»Minun käsittääkseni olisi ollut parempi saada se vakuutetuksi kuin\nampua sitä.»\n\n»Mutta vakuutetuksi mistä?»\n\n»Kuninkaan vilpittömyydestä.»\n\n»Kuningashan on vilpitön!»\n\n»Anteeksi, madame... Kolme päivää sitten lähdin kuninkaan luota.\nKoko iltakauden olin koettanut saada häntä käsittämään, että hänen\ntodelliset vihollisensa ovat hänen molemmat veljensä, Condén prinssi\nja emigrantit. Polvillani rukoilin häntä katkaisemaan kaikki suhteensa\nheihin ja hyväksymään vilpittömästi perustuslain, paitsi että siinä\nmuutettaisiin eräät kohdat, joiden sovelluttaminen käytäntöön olisi\nsula mahdottomuus. Kuningas tuli vakuutetuksi — niin ainakin luulin —\nja suvaitsi luvata minulle, että kaikki suhteet hänen ja emigranttien\nvälillä katkeaisivat. Ja heti minun lähdettyäni, madame, kuningas on\nallekirjoittanut ja tekin olette allekirjoittanut hänen veljelleen,\nMonsieurille, osoitetun kirjeen, jossa tämä valtuutetaan tekemään\nvoitavansa Itävallan keisarin ja Preussin kuninkaan taivuttamiseksi.\n\nKuningatar punastui kuin pahanteosta yllätetty lapsi. Mutta pahanteosta\ntavattu lapsi painaa päänsä alas. Kuningatar sitävastoin kuohahti.\n\n»Vihollisillamme on siis vakoojat kuninkaan työhuoneessakin?»\n\n»Niin on, madame», vastasi Gilbert tyynesti, »ja sepä se tekeekin\nkuninkaan astuman harha-askelen niin vaaralliseksi».\n\n»Mutta, hyvä herra, kirje oli alusta loppuun kuninkaan sommittelema, ja\nheti kun minä olin sen allekirjoittanut, kuningas taittoi ja sinetöi\nsen, ja sitten se annettiin suoraan lähetille, jonka piti viedä se\nperille.»\n\n»Se on totta, madame.»\n\n»Lähetti on siis pidätetty?»\n\n»Kirje on luettu.»\n\n»Mutta meidän lähellämme on siis pelkkiä heittiöitä?»\n\n»Kaikki miehet eivät ole Charnyn kreivejä!»\n\n»Mitä sillä tarkoitatte?»\n\n»Ah, madame, tarkoitan sitä, että muuan niistä kohtalokkaista enteistä,\njotka tietävät kuninkaitten tuhoa, on, että nämä karkoittavat luotansa\nmiehet, jotka heidän pitäisi liittää rautaisin sitein kohtaloihinsa.»\n\n»Minä en ole karkoittanut herra de Charnyta», sanoi kuningatar\nkatkerasti, »herra de Charny on lähtenyt omasta tahdostaan. Kun\nkuninkaat tulevat kovaonnisiksi, eivät mitkään siteet ole kyllin lujia\npidättämään heidän lähellään entisiä ystäviä.»\n\nGilbert silmäili kuningatarta ja ravisti kevyesti päätänsä.\n\n»Älkää soimatko herra de Charnyta, madame, tai hänen molempien\nveljiensä veri huutaa haudan syvyydestä, Ranskan kuningatar on\nkiittämätön!»\n\n»Hyvä herra!» kivahti Marie-Antoinette.\n\n»Oh, te tiedätte hyvin, että lausun totuuden, madame», jatkoi Gilbert,\n»te tiedätte hyvin, että milloin todellinen vaara uhkaa teitä, herra de\nCharny nähdään paikallaan, ja että se on vaaran paikka».\n\nKuningatar painoi päänsä alas.\n\n»Mutta», virkkoi hän sitten kärsimättömästi, »ettehän toki ole tullut\ntänne puhumaan kreivi de Charnysta?»\n\n»En, madame. Mutta ajatukset ovat toisinaan kuten tapahtumatkin. Ne\nliittyvät toisiinsa näkymättömin kuiduin, ja juuri ne tulevat äkisti\nesille, joiden pitäisi pysyä sydämen salatuimmassa pimennossa. Ei,\nminä tulin puhumaan kuningattarelle. Anteeksi, jos vastoin tahtoani\nolen tullut puhuneeksi naiselle. Mutta nyt olen valmis korjaamaan\nerehdykseni.»\n\n»Entä mitä te halusitte sanoa kuningattarelle, hyvä herra?»\n\n»Minä halusin panna hänen nähtäväkseen hänen asemansa, Ranskan ja\nkoko Euroopan nykyisen tilanteen. Halusin sanoa hänelle: 'Madame, te\npelaatte maailman onnella ja onnettomuudella. Te menetitte ensimmäisen\npelierän lokakuun kuudentena päivänä, te olette, ainakin hovin\nmielistelijäin käsityksen mukaan, voittanut toisen erän. Huomisesta\nlähtien te sekoitatte kortit, kuten sanotaan, _kauniiksi peliksi_.\nJos menetätte pelin, merkitsee se valtaistuimen, vapauden, kenties\nhengenkin menoa!'»\n\n»Ja luuletteko te», sanoi kuningatar suoristautuen äkkiä, »luuletteko\nte, hyvä herra, että me väistämme sellaista pelkoa?»\n\n»Tiedän, että kuningas on urhea: hän on Henrik neljännen jälkeläinen.\nTiedän, että kuningatar on sankariluonne: hän on Maria Teresian tytär.\nMinä en yrittäisikään muuta kuin vakuuttaa. Valitettavasti minun täytyy\npelätä, etten milloinkaan saa istutetuksi kuninkaan ja kuningattaren\nsydämeen vakaumusta, joka on omassa sydämessäni.»\n\n»Miksi siis näette vaivaa, hyvä herra, jos itsekin arvelette sen\nhyödyttömäksi?»\n\n»Täyttääkseni velvollisuuteni, madame... Uskokaa minua, on suloista,\nkun saa sellaisina myrskyaikoina, joita me nyt elämme, sanoa\nitselleen jokaisen tuloksettomankin yrityksen jälkeen: 'Minä täytin\nvelvollisuuteni!'»\n\nKuningatar katseli Gilbertiä suoraan kasvoihin.\n\n»Ennenkuin menemme edemmäs, hyvä herra», sanoi hän, »uskotteko, että\nkuningas on vielä pelastettavissa?»\n\n»Uskon.»\n\n»Ja kuninkuus?»\n\n»Toivon sitä.»\n\n»No niin, hyvä herra», sanoi kuningatar syvän alakuloisesti huokaisten,\n»te olette minua onnellisempi. Minä uskon, että molemmat ovat hukassa,\nja minä puolestani taistelen vain tunnonrauhani vuoksi.»\n\n»Niin, madame, minä ymmärrän tuon, sillä te haluatte despoottista\nkuninkuutta ja yksinvaltaista kuningasta. Kuten saituri, joka\nnähdessään rannikon valmiina tarjoamaan hänelle enemmän kuin mitä hän\nmenettäisi haaksirikossa, ei henno uhrata osaakaan omaisuudestaan\nja haluaa säilyttää kaikki aarteensa, samoin tekin hukutte kaikkine\naarteinenne niiden painon viemänä... Ottakaa myrskystä vaari ja\nheittäkää kurimukseen menneisyys, jos on pakko, ja uikaa kohden\ntulevaisuutta!»\n\n»Heittää menneisyys kurimukseen merkitsee katkaista suhteet kaikkiin\nEuroopan hallitsijoihin.»\n\n»Niinpä kyllä, mutta se tietää liittoa Ranskan kansan kanssa.»\n\n»Ranskan kansa on meidän vihollisemme!» sanoi Marie Antoinette.\n\n»Koska olette opettanut sen epäilemään teitä.»\n\n»Ranskan kansa ei voi taistella eurooppalaista liittoutumaa vastaan.»\n\n»Olettakaa sen etunenässä olevan kuninkaan, joka noudattaa\nvilpittömästi perustuslakia, ja Ranskan kansa voittaa Euroopan.»\n\n»Siihen tarvitaan miljoona-armeija.»\n\n»Eurooppaa ei valloiteta miljoona-armeijalla, madame, Eurooppa\nvalloitetaan aatteen voimalla. Pystyttäkää Reinin rannoille ja\nAlpeille kaksi kolmiväristä lippua, joihin on kirjoitettu sanat: 'Sota\ntyranneille! Kansoille vapaus! ja Eurooppa valloitetaan.»\n\n»Tosiaankin, hyvä herra, on hetkiä, jolloin olen valmis uskomaan, että\nälykkäimmätkin tulevat hulluiksi!»\n\n»Ah, madame, madame, ette siis tiedä, mitä Ranska on tällä hetkellä\nkansojen silmissä? Ranska, muutamine yksityisluontoisine rikoksineen,\neräine paikallisina väkivaltaisuuksineen, jotka eivät mitenkään\ntahraa sen valkoista pukua eivätkä likaa sen puhtaita käsiä, tämä\nRanska on vapauden neitsyt. Koko muu maailma on rakastunut siihen.\nAlamaista, Reinin takaa, Italiasta miljoonat äänet kutsuvat sitä! Sen\ntarvitsee vain astua rajan yli ja kansat odottavat sitä polvistuneina.\nKun Ranska saapuu, kädet täynnä vapautta, ei se saavu kansana, vaan\njumalallisena oikeutena, ikuisena totuutena!... Ah, madame, madame,\nkäyttäkää hyväksenne sitä seikkaa, ettei se ole vielä astunut\nväkivallan tielle. Jos odotatte liian kauan, kääntää se maailmalle\nkurkotetut kätensä itseään vastaan... Mutta Belgia, Saksa ja Italia\ntarkkaavat nyt sen liikkeitä rakastunein ja iloisin katsein. Belgia\nsanoo sille: 'Tule!' Saksa sanoo sille: 'Minä odotan sinua!' Italia\nsanoo sille: 'Pelasta minut!' Eikö Pohjan perillä muuan tuntematon\nkäsi ole kirjoittanut Kustaa kolmannen työpöydälle: 'Ei sotaa Ranskaa\nvastaan'? Kukaan niistä hallitsijoista, joiden apua olette pyytänyt,\nmadame, ei ole valmiina meitä vastaan sotimaan. Kaksi valtakuntaa vihaa\nmeitä syvästi. Saneessani kaksi valtakuntaa tarkoitan yhtä keisarinnaa\nja yhtä ministeriä, Katarina toista ja William Pittiä. Mutta he ovat\nvoimattomia meitä vastaan, ainakin nykyisin. Katarina toinen pitää\nyhdessä kourassaan Turkkia ja toisessa Puolaa. Hän tarvitsee hyvinkin\npari kolme vuotta alistaakseen toisen ja nielläkseen toisen. Hän\ntyöntää saksalaisia meitä vastaan, hän tarjoo heille Ranskaa. Hän\npilkkaa veljeänne Leopoldia toimettomuuden johdosta. Hän osoittaa\ntälle Preussin kuningasta, joka hyökkää Hollantiin hänen sisartaan\nkohdanneen vähäpätöisen loukkauksen johdosta. Hän sanoo tälle:\n'Marssikaa toki’. Mutta hän ei marssi. Herra Pitt on tällä haavaa\nahmimassa Intiaa. Hän on kuin boakäärme. Tämä lakkaamaton ruoansulatus\nturruttaa hänet. Jos me odotamme, kunnes se on päättynyt, hyökkää\nhän vuorostaan meidän kimppuumme, muttei suinkaan ulkomaisen sodan,\nvaan kansalaissodan muodossa... Minä tiedän, että te pelkäätte tätä\nPittiä kuin kuolemaa, tiedän, että te, madame, myönnätte puhuvanne\nhänestä vain tuntien kuoleman esimakua. Haluatte tietää keinon, jolla\nvoi iskeä hänen sydämeensä? Se keino on tehdä Ranskasta tasavalta,\njota kuningas hallitsee. Mutta mitä te teette sensijaan, madame?\nMitä teidän ystävättärenne, prinsessa de Lamballe, tekee? Hän sanoo\nEnglannissa, missä hän edustaa teitä, että Ranskan ainoa kunnianhimo on\npäästä varsinaisen perustuslain pohjalle, että Ranskan vallankumous,\njota kuningas on ohjannut ja kannatellut, on peräytymistiellä! Ja\nmitä herra Pitt vastaa näihin lähentelyihin? Ettei hän siedä Ranskan\nkehittyvän tasavallaksi, että hän pelastaa kuninkuuden. Mutta mitkään\nprinsessa de Lamballen hyväilyt, vetoamiset ja rukoukset eivät ole\nsaaneet häntä lupaamaan pelastaa kuningasta. Sillä hän vihaa Ranskan\nkuningasta! Eikö Ludvig kuudestoista, perustuslaillinen kuningas,\najattelija-kuningas, ole kiistänyt häneltä Intiaa ja riistänyt häneltä\nAmerikaa? Ludvig kuudestoista! Pitt haluaa vain yhtä asiaa, sitä näet,\nettä historia tekisi hänestä Kaarlo ensimmäisen seuralaisen!»\n\n»Hyvä herra», huudahti kuningatar kauhistuneena, »kuka teille on\npaljastanut kaikki nämä asiat?»\n\n»Samat miehet, jotka kertovat minulle, mitä teidän majesteettinne\nkirjoittamat kirjeet sisältävät.»\n\n»Meillä ei siis ole enää yhtään ainoaa omaa ajatustakaan?»\n\n»Olen sanonut teille, madame, että Euroopan hallitsijat olivat\nkietoutuneet näkymättömään verkkoon, missä hangoittelijat taistelevat\nturhaan. Älkää siis vastustelko, madame. Hyväksykää aatteet, joita\nyritätte pitää taka-alalla, ja verkosta tulee teille varustus, ja\nniistä, jotka vihaavat teitä, tulee teidän puolustajianne, ja ne\nnäkymättömät puukot, jotka uhkaavat teitä, muuttuvat miekoiksi, jotka\niskevät vihollisiinne!»\n\n»Mutta te unohdatte alati, hyvä herra, että ne, joita te sanotte\nvihollisiksemme, ovat hallitsijaveljiämme.»\n\n»Niin, madame, tunnustakaa ranskalaiset lapsiksenne ja te saatte\nsilloin nähdä, kuinka vähän nämä veljet merkitsevät politiikan ja\nvaltiotaidon piirissä! Sitäpaitsi, eikö teidänkin mielestänne kaikkia\nnäitä hallitsijoita, kaikkia prinssejä ole merkitty kohtalokkaalla\nleimalla, hulluuden sinetillä? Aloittakaamme veljestänne Leopoldista,\nneljänviidettä vuoden ikäisestä raihnaasta ukosta, joka on siirtänyt\ntoskanalaisen haareminsa Wieniin ja elvyttää näivettyviä kykyjään itse\nkeksimillään kuolettavilla ärrytyksillä... Katsokaa Fredrikiä, katsokaa\nKustaata. Edellinen on kuollut, jälkimäinen kuolee perillisettä, sillä\nkaikkihan tietävät, että Ruotsin perintöprinssi on Monkin eikä Kustaan\npoika... Katsokaa Portugalin kuningasta, jolla on kolmesataa nunnaa...\nKatsokaa Saksin kuningasta, jolla on kolmesataa viisikymmentäneljä\näpärää... Katsokaa Katarinaa, Pohjolan Pasiphaeta, jota sonnikaan\nei jaksa tyydyttää ja jolla on kolme armeijaa rakastajia... Voi,\nmadame, madame, ettekö huomaa, että kaikki nämä kuninkaat ja\nhallitsijattaret ovat menossa kurimukseen, kuiluun, itsemurhaan ja\nettä jos te tahtoisitte, te, te, niin te menisitte, ette heidän\nlaillansa itsemurhaan, kuiluun, kurimukseen, vaan maailman valtiuteen,\nyleismaailmalliseen kuninkuuteen!»\n\n»Miksette kerro tätä kaikkea kuninkaalle, herra Gilbert?» kysyi\nkuningatar järkytettynä.\n\n»Ah, hyvä jumala, minä olen hänelle kertonut, mutta, kuten teillä, niin\nhänelläkin on häijyt henget, jotka tuhoovat, mitä minä olen tehnyt.»\n\nSitten hän lisäsi syvän alakuloisesti:\n\n»Olette kuluttanut Mirabeaun, kulutatte Barnaven, kulutatte minut\nheidän jälkeensä samoin kuin heidätkin, ja kaikki on silloin sanottu!»\n\n»Herra Gilbert», sanoi kuningatar, »odottakaa minua.» ... Menen heti\nkuninkaan puheille ja palaan pian.»\n\nGilbert kumarsi. Kuningatar meni hänen ohitseen ja poistui ovesta,\njosta pääsi kuninkaan puolelle.\n\nTohtori odotti kymmenen minuuttia, neljännestunnin, puoli tuntia.\nVihdoin aukeni ovi, mutta ovi, joka oli vastapäätä sitä, mistä\nkuningatar oli mennyt.\n\nTulija oli muuan vahtimestari, joka pälyiltyään levottomasti\nympärilleen lähestyi Gilbertiä, teki vapaamuurarin salamerkin, antoi\nhänelle erään kirjeen ja poistui.\n\nGilbert avasi kirjeen ja luki:\n\n»Tuhlaat aikaasi, Gilbert. Tällä hetkellä kuningatar ja kuningas\nkuuntelevat herra de Breteuilia, joka on tullut Wienistä ja tuonut\nheille seuraavan valtiollisen ohjelman:\n\n 'Barnavea käytettävä kuten Mirabeauta; voitettava aikaa; vannottava\n perustuslaki; noudatettava sitä kirjaimellisesti, jotta näytettäisiin\n sen mahdottomuus. Ranska viilenee, ikävystyy. Ranskalaiset ovat\n huikentelevaa väkeä; tulee jokin uusi tuulahdus ja vapaus unohdetaan.\n\n Ellei vapautta unohdeta, voitetaan ainakin yksi vuosi, ja vuoden\n perästä me olemme valmiit sotaan.'\n\n Luovu siis näistä kahdesta kuolemaantuomitusta, joita vielä ivaten\n sanotaan kuninkaaksi ja kuningattareksi, ja mene, hetkeäkään\n arkailematta, Gros-Cailloun sairaalaan. Siellä tapaat kuolevan, joka\n ei ole niin sairas kuin he, sillä tämän kuolevan sinä voit pelastaa,\n mutta heitä sinä et voi pelastaa; he sensijaan vievät sinut mukanaan\n perikatoon!».\n\nKirjeessä ei ollut allekirjoitusta, mutta Gilbert tunsi Cagliostron\nkäsialan.\n\nTällöin astui huoneeseen rouva Campan. Hän tuli ovesta, mistä\nkuningatar oli mennyt.\n\nHän ojensi Gilbertille kirjelipun, johon oli kirjoitettu.\n\n »Kuningas pyytää herra Gilbertiä esittämään kirjallisesti sen\n valtiollisen ohjelman, josta hän on puhunut kuningattarelle.\n\n Kuningatar, jota muuan tärkeä asia pidättää, valittaa syvästi, ettei\n voi palata herra Gilbertin luokse. Hänen on siis turhaa odotella\n kauempaa.»\n\nLuettuaan kirjeen Gilbert oli hetken mietteissään. Sitten hän ravisti\npäätänsä ja mutisi:\n\n»Mielettömät!»\n\n»Onko teillä mitään sanottavaa heidän majesteeteilleen, herra?» kysyi\nrouva Campan.\n\nGilbert antoi hovinaiselle nimettömän kirjeen, jonka hän oli saanut.\n\n»Tässä on vastaukseni», sanoi hän.\n\nJa hän lähti.\n\n\n\n\nXXI\n\nEi enää valtiasta! Ei valtiatarta!\n\n\nEnnenkuin seuraamme Gilbertiä Gros-Cailloun sairaalaan, missä hänen\nhoitoaan vaati Cagliostron suosittelema tuntematon potilas, luokaamme\nviimeinen silmäys kansalliskokoukseen, jonka on määrä hajota sitten kun\nsen laatima perustuslaki on hyväksytty, perustuslaki, josta riippuisi\nkuninkaan erottamattomuus, ja katsokaamme, paljonko hovi hyötyi\ntästä heinäkuun 17 päivän kohtalokkaasta voitosta, joka kahta vuotta\nmyöhemmin maksoi Baillyn pään. Senjälkeen me palaamme kertomuksemme\nsankareihin, jotka ovat kadonneet näkyvistämme, hekin kun ovat\njoutuneet politiikan pyörteisiin, jotka pakottavat meidät kuvailemaan\nlukijoille niitä valtavia katumellakoita, missä yksilöt katoavat\nantaakseen tilaa joukoille.\n\nOlemme nähneet, mihin vaaraan Robespierre oli joutunut, ja tiedämme,\nettä puuseppä Duplayn avulla hänen onnistui välttää ehkä kuolettava\nriemukulkue, jolla hänen kansanomaisuuttaan oli aiottu juhlia.\n\nSillaikaa kun hän syö illallista pienessä, pihan puolella olevassa\nruokasalissa aviomiehen, vaimon ja molempien tytärten kanssa, hänen\nystävänsä ovat huolissaan, sillä he ovat kuulleet, mikä tuho oli häntä\nuhannut.\n\nVarsinkin rouva Roland. — Tämä uhrautuva nainen unohtaa, että hänet on\nnähty ja tunnettu isänmaanalttarilla ja että häntä uhkaa sama vaara\nkuin toisiakin. Hän aloittaa kutsumalla luoksensa Robertin ja neiti\nde Kéralion. Ja kun hänelle sanotaan, että kansalliskokous vielä\nsamana iltana panettaisi Robespierren syytteeseen, lähtee hän Maraisin\nperille varoittamaan häntä, ja kun hän ei tapaa Robespierreä, palaa hän\nThéatinien laiturikadulle Buzotin luokse.\n\nBuzot on rouva Rolandin ihailijoita, ja tämä tietää, mikä vaikutusvalta\nhänellä on Buzotiin. Senvuoksi hän vetookin tähän ystävään.\n\nBuzot toimittaa heti sanan Grégoirelle. Jos feuillantti-kerhossa\nahdistetaan Robespierreä, tulisi Grégoiren puolustaa häntä siellä. Jos\nkansalliskokous ahdistaisi Robespierreä, puolustaisi Buzot häntä siellä.\n\nBuzotin teko on sitäkin ansiokkaampi, kun hän ei puolestaan ihaile\nRobespierreä.\n\nGrégoire meni feuillantti-kerhoon ja Buzot kansalliskokoukseen. Ei\nollut puhettakaan Robespierren tai kenenkään syyttämisestä. Edustajat\nja feuillantit olivat kauhuissaan omasta voitostaan, hölmistyneinä\nsiitä verisestä askelesta, jonka he olivat astuneet rojalistien\nhyväksi. Yksityisiä henkilöitä ei siis syytetty, mutta sensijaan kyllä\nkerhoja. Muuan edustaja vaati niiden pikaista sulkemista. Hetken jo\nnäyttikin siltä, että tämä toimenpide saisi enemmistön kannatuksen.\nMutta silloin Duport ja Lafayette nousivat vastustamaan ehdotusta.\nSulkea kerhot tietäisi feuillantti-kerhonkin sulkemista. Lafayette\nja Duport eivät vielä epäilleet voimaa, jonka tämä ase pani heidän\nkäteensä. He uskoivat, että feuillantit korvaisivat jakobiinit ja että\nhe tämän suunnattoman koneiston avulla johtaisivat Ranskan yleistä\nmielipidettä.\n\nSeuraavana päivänä kansalliskokous sai kaksi raporttia toisen Pariisin\npormestarilta, toisen kansalliskaartin ylipäälliköltä. Kaikille oli\nedullista pettää itseään. Huvinäytelmää oli helppo esittää.\n\nYlipäällikkö ja pormestari puhuivat tavattomasta epäjärjestyksestä,\njoka heidän oli täytynyt tukahduttaa, aamun veriteosta ja illan\nlaukauksista — nämä kaksi asiaa eivät olleet yhteydessä toisiinsa —\nkuningasta, kansalliskokousta ja koko yhteiskuntaa uhanneesta vaarasta\n— vaarasta, jonka olemattomuuden he tiesivät paremmin kuin kukaan muu.\n\nKansalliskokous kiitti heitä tarmosta, jota he eivät olleet milloinkaan\najatelleet käyttää, onnitteli heitä voitosta, jota kumpikin valitti\nkaikesta sydämestään, ja ylisti taivasta, joka oli jättänyt yhdellä\niskulla masennettavaksi kapinan ja kapinoitsijat.\n\nKun kuunteli onniteltuja ja onnittelijoita, olisi luullut, että\nvallankumous oli päättynyt.\n\nVallankumous alkoi!\n\nTällä välin vanhat jakobiinit, arvioiden seuraavan päivän edellisen\npohjalta, luulivat olevansa ahdistettuja, vainottuja, takaa-ajettuja\nja valmistuivat pyytämään anteeksi todellisen merkityksensä teennäisen\nnöyryyden muodossa. Robespierre, joka vieläkin vapisi muistellessaan,\nettä häntä oli ehdotettu kuninkaaksi Ludvig XVI:n paikalle, sommitteli\nkirjelmän läsnä- ja poissaolevien nimessä.\n\nTässä kirjelmässä hän kiitti kansalliskokousta, kun tämä oli osoittanut\nsellaista vilpitöntä pyrkimystä, sellaista viisautta, sellaista\nlujuutta, sellaista valppautta, sellaista puolueetonta ja lahjomatonta\noikeamielisyyttä.\n\nEikö feuillanteilla ollutkin syytä rohkaista mielensä ja luulla itseään\nkaikkivoimaisiksi, kun he näkivät vihamiehensä näin nöyrinä?\n\nHetken he luulivatkin itseään, eivät vain Pariisin isänniksi, vaan koko\nRanskan isänniksikin.\n\nAh, feuillantit eivät olleet tajunneet tilannetta sinne päinkään\noikein. Erotessaan jakobiineistä he olivat yksinkertaisesti perustaneet\nvain toisen yhdistyksen, edellisen kaksoiskappaleen. Nämä kaksi seuraa\nolivat niin samanlaiset, että feuillantti-kerhoon, kuten eduskuntaan,\npääsi maksamalla pääsyrahan, vain sillä ehdolla, että oli toimiva\nkansalainen, valitsijamiesten valitsija.\n\nKansalla oli yhden asemasta kaksi porvarieduskuntaa.\n\nEikä se sitä suinkaan halunnut.\n\nSe halusi kansanomaista kokousta, joka olisi kansalliskokouksen\nvihollinen eikä sen liittolainen, joka ei auttaisi tätä pönkittämään\nkuninkuutta, vaan pakottaisi sen tuhoamaan kuninkuuden.\n\nFeuillantit eivät siis vastanneet millään lailla yleistä mielipidettä.\nYleinen mielipide hylkäsikin ne sillä lyhyellä taipaleita, jonka he\nolivat kulkeneet.\n\nHeidän kansanomaisuutensa katosi, kun he astuivat kadun yli.\n\nHeinäkuussa maaseudulta oli neljäsataa yhdistystä. Näistä\nneljästäsadasta seurasta kolmesataa oli kirjeenvaihdossa sekä\nfeuillanttien että jakobiinien kanssa; sata yksinomaan jakobiinien\nkanssa.\n\nHeinäkuun ja syyskuun välisenä aikana perustettiin kuusisataa uutta\nkerhoa, joista yksikään ei ollut kirjeenvaihdossa feuillanttien kanssa.\n\nJa sitä mukaa kuin feuillantit heikkenivät, jakobiinit lujittivat\nasemaansa Robespierren johdolla. — Robespierre alkoi olla Ranskan\nkansanomaisin henkilö.\n\nCagliostron Gilbertille lausuma ennustus täyttyi siis Arasin pikku\nasianajajan kohdalta.\n\nNäemme kenties sen täyttyvän yhtä tarkasti Ajaccion pikku\nkorsikalaisenkin kohdalta.\n\nSillävälin koitti hetki, jolloin kansalliskokous lopettaisi\ntoimintansa. Se koitti tosin hitaasti, kuten vanhuksille, joiden elämä\nsammuu ja ehtyy pisara pisaralta.\n\nÄänestettyään valmiiksi kolmetuhatta lakia kansalliskokous päätti\nlopulta perustuslain tarkistuksen.\n\nTämä hallitusmuoto oli rautahäkki, johon se oli vastoin tahtoaan,\nmelkein tietämättään, sulkenut kuninkaan.\n\nSe oli kullannut häkin suojusraudat, mutta vaikka ne olivatkin hyvin\nkullatut, eivät ne silti voineet salata vankilaa.\n\nKuninkaan tahto oli tosiaankin tullut voimattomaksi, se oli pyörä, jota\npyöritettiin, sen sijaan että se olisi pyörittänyt. Ludvig XVI:n koko\nvastustus sisältyi epäys-oikeuteen, joka kolmeksi vuodeksi lykkäsi\nsäädetyn asetuksen täytäntöönpanon, ellei tämä asetus tyydyttänyt\nkuningasta. Silloin pyörä lakkaisi pyörimästä ja liikkumattomuudellaan\npysähdyttäisi koko koneiston.\n\nTässä voimattomuudessaan Ludvig XIV:n ja Henrik IV:n kuninkuus, joka\nnäiden suurten hallitsijoitten aikana oli ollut pelkkää aloitekykyä,\nolisi enää vain majesteetin nimellä koristettu tarpeettomuus.\n\nLähestyi päivä, jolloin kuninkaan piti vannoa vala perustuslaille.\n\nEnglanti ja emigrantit kirjoittivat kuninkaalle:\n\n»Tuhoutukaa, jos on pakko, mutta älkää alentuko vannomaan!»\n\nLeopold ja Barnave sanoivat:\n\n»Vannokaa vain; valan voi pitää, ken voi.»\n\nKuningas ratkaisi lopulta kysymyksen seuraavin sanoin.\n\n»Minä julistan, etten huomaa hallitusmuodossa riittäviä toiminnan ja\nyhtenäisyyden edellytyksiä, mutta koska siitä seikasta ollaan eri\nmieltä, suostun antamaan kokemuksen ratkaista sen kysymyksen.»\n\nJää päätettäväksi, missä hallitusmuoto esitettäisiin kunninkaan\nvahvistettavaksi: Tuilerieissa vai kansalliskokouksessa. Kuningas\nselvitti pulman ilmoittamalla, että hän vannoisi valan hallitusmuodolle\nsiellä, missä se oli päätettykin.\n\nKuningas oli määrännyt sen tapahtuvaksi syyskuun 13 päivänä.\n\nKansalliskokous otti ilmoituksen vastaan yksimielisin suosionosoituksin.\n\nKuningas tulisi kansalliskokoukseen!\n\nYleisen innostuksen puuskassa Lafayette nousi ja ehdotti yleistä\narmahdusta niille, joita oli syytetty kuninkaan paon edistämisestä.\n\nKansalliskokous hyväksyi armahduksen huutoäänestyksellä.\n\nPilvi, joka oli hetkeksi synkentänyt Charnyn ja Andréen taivaan,\nhälveni siis heti synnyttyään.\n\nKuusikymmen-miehinen lähetystö valittiin kiittämään kuningasta tästä\nkirjeestä.\n\nSinettien vartija nousi ja riensi ilmoittamaan kuninkaalle tämän\nlähetystön tulon.\n\nSamana päivänä muuan asetus oli lakkauttanut Pyhän Hengen\nritarijärjestön ja salli vain kuninkaan pitää sen nauhaa,\nsuur-aateliston tunnusmerkkiä.\n\nLähetystö näki kuninkaan rinnassa vain Ludvig Pyhän ritarijärjestön\nristin. Ja kun Ludvig XVI huomasi, minkä vaikutuksen sinisen nauhan\npoissaolo teki lähetystön jäseniin, sanoi hän:\n\n»Hyvät herrat, olette tänään lakkauttaneet Pyhän Hengen ritarijärjestön\nja säilyttäneet sen yksinomaan minua varten, mutta koska\nritarijärjestöllä, minkänimisellä tahansa, on minun silmissäni arvoa\nvain, jos se on yhteinen kaikille, niin tästä päivästä minä pidän sitä\nlakkautettuna kuten tekin.»\n\nKuningatar, kruununprinssi ja kuninkaallinen prinsessa seisoivat\nlähellä ovea, kuningatar kalpeana, hampaat tiukasti yhteen\npuristettuina, kaikki hennot väristen kuninkaallinen prinsessa, nyt jo\nintohimoisena, kiihkeänä, ylpeänä, menneitten, nykyisten ja vastaisten\nnöyryytysten järkyttämänä — kruununprinssi, huolettomana kuin lapsi\nikään; hymyineen ja eleineen hän näytti ainoalta elävältä olennolta\ntuossa marmoriryhmässä.\n\nKuningas oli paria päivää aikaisemmin sanonut herra de Montmorinille:\n\n»Tiedän hyvin, että olen hukassa... Kaikki, mitä tästä lähin yritetään\nkuninkuuden hyväksi, tehtäköön poikani hyväksi.»\n\nLudvig XVI vastasi näennäisen vilpittömästi lähetystön puheeseen.\n\nLopetettuaan hän kääntyi kuningattareen ja perheeseensä päin sekä sanoi:\n\n»Vaimoni ja lapseni tuntevat samaa mitä minäkin.»\n\nNiin, vaimo ja lapset tunsivat samaa, sillä kun lähetystö oli\npoistunut, kuningas tarkannut heidän lähtöään levottomin katsein ja\nkuningatar vihaa huokuvin silmäyksin, lähestyivät aviopuolisot toisiaan\nja Marie-Antoinette laski valkoisen, marmorinkylmän kätensä kuninkaan\nkäsivarrelle ja sanoi päätänsä ravistaen:\n\n»Nuo miehet eivät halua enää hallitsijoita, he hajoittavat kuninkuuden\nkiven kiveltä ja niistä kivistä he pystyttävät meille hautapatsaan!»\n\nNais-raukka erehtyi. Hänet pantaisiin köyhien ruumiskirstuun eikä\nhänelle valmistettaisi edes omaa hautaa.\n\nMutta yhdessä seikassa hän ei erehtynyt: kuninkaan arvovallan kimppuun\nhyökättiin joka päivä.\n\nHerra de Malouet toimi kansalliskokouksen puheenjohtajana. Hän oli\npuhdasverinen rojalisti. Mutta hän piti silti velvollisuutenaan esittää\npäätettäväksi, seisoisiko kansalliskokous vai istuisi kuninkaan\nvannoessa valaansa.\n\n»Istuu, istuu!» huudettiin kaikilta tahoilta.\n\n»Entä kuningas?» kysyi herra de Malouet.\n\n»Seisaallaan ja paljain päin!» huusi muuan ääni.\n\nKoko kansalliskokous säpsähti.\n\nÄäni oli yksinäinen, mutta selvä, luja, miehekäs, se vai kansanääneltä,\njoka kuuluu yksinäisenä, jotta se kuultaisiin sitä paremmin.\n\nPuheenjohtaja kalpeni.\n\nKuka oli lausunut nuo sanat? Onko ne lausuttu salista vai parvekkeelta?\n\nVälipä sillä, mutta ne olivat toki niin painavia, että puheenjohtajan\ntäytyi niihin vastata.\n\n»Hyvät herrat», sanoi hän, »ei ole tilaisuuksia, jolloin kokoontunut\nkansa ei kuninkaan läsnäollessa tunnustaisi häntä päämiehekseen. Jos\nkuningas vannoo valan seisaaltaan, niin ehdotan, että kansalliskokous\nkuuntelee häntä samassa asennossa.»\n\nSama ääni kuului jälleen. Se sanoi:\n\n»Minä teen ehdotuksen, joka tyydyttää kaikkia. Päättäkäämme, että\nherra de Malouetin ja jokaisen, ken harrastaa sitä asentoa, sallitaan\nkuunnella kuningasta polvistuneina, mutta hyväksykäämme ehdotus muuten\nsellaisenaan.»\n\nEhdotus hylättiin.\n\nSeuraavana päivänä kuninkaan oli vannottava vala. Sali oli\ntäysilukuinen ja parvekkeet olivat tulvillaan katselijoita.\n\nKello kaksitoista ilmoitettiin kuningas.\n\nKuningas puhui seisaaltaan. Kansalliskokous kuunteli häntä seisaallaan.\nPuheen jälkeen perustuslain asiakirjat allekirjoitettiin ja kaikki\nistuutuivat.\n\nSilloin puheenjohtaja — se oli tänä päivänä Thouret — nousi puhumaan,\nmutta pari kolme lausetta sanottuaan hän huomasi, ettei kuningas ollut\nnoussut, ja hänkin istuutui.\n\nTämä teko sai parvekkeet paukuttamaan käsiä.\n\nNämä monesti toistuneet suosionosotukset kuullessaan kuningas ei voinut\nolla kalpenematta.\n\nHän otti taskusta nenäliinan ja pyyhkieli hiestynyttä otsaansa.\n\nKuningatar istui erikoisaitiossa. Hän ei jaksanut enempää, hän nousi,\nlähti, paiskasi oven vähäisesti kiinni ja ajatti itsensä Tuilerieihin.\n\nHän astui huoneeseensa lausumatta sanaa edes lähimmille ystävilleen.\n\nCharnyn lähdettyä hänen luotansa hänen sydämensä oli tullut tulvilleen\nkatkeruutta, mutta se ei laskenut sitä ulos.\n\nPuolta tuntia myöhemmin kuningas palasi palatsiin.\n\n»Kuningatar?» kysyi hän heti.\n\nHänelle ilmoitettiin, missä kuningatar oli.\n\nMuuan vahtimestari aikoi lähteä hänen edellään.\n\nKuningas viittasi hänet poistumaan, aukaisi itse ovet ja ilmestyi äkkiä\nsen huoneen kynnykselle, missä kuningatar oli.\n\nKuningas oli niin kalpea, niin kiihtynyt, hänen otsallaan helmeili\nhiki niin suurina pisaroina, että kuningatar hänet nähdessään nousi\nseisomaan ja huudahti:\n\n»Voi, sire, mitä on tapahtunut?»\n\nMitään vastaamatta kuningas heittäytyi nojatuoliin ja puhkesi\nnyyhkytyksiin.\n\n»Voi, madame, madame», huudahti hän, »miksi olitte mukana siinä\nistunnossa? Täytyikö teidän olla nöyryytykseni todistajana? Sitäkö\nvarten minä olen sallinut teidän tulla Ranskaan, muka kuningattareksi?»\n\nTuollainen mielenpurkaus Ludvig XVI:n taholta oli sitäkin\njärkyttävämpi, kun se oli harvinainen. Kuningatar ei voinut sitä\nkestää, hän kiiruhti kuninkaan luo ja polvistui hänen eteensä.\n\nAukenevan oven melu sai kuningattaren kääntymään. Rouva Campan oli\ntullut huoneeseen.\n\nKuningatar ojensi käsivartensa häntä kohden ja sanoi:\n\n»Ah, jättäkää meidät, Campan, jättäkää meidät!»\n\nRouva Campan ei erehtynyt tunteesta, joka sai kuningattaren\nkarkoittamaan hänet. Hän poistui kunnioittavasti, mutta oven taakse\nhän kuuli pitkän ajan aviopuolisoiden keskustelun, jonka nyyhkytykset\nyhtenään katkaisivat.\n\nVihdoin keskustelijat vaikenivat, nyyhkytykset taukosivat. Puolen\ntunnin kuluttua ovi aukeni ja kuningatar itse kutsui rouva Campania.\n\n»Campan», sanoi hän, »toimittakaa tämä kirje herra de Maldenille. Se\non osoitettu veljelleni Leopoldille. Herra de Malden lähteköön heti\nWieniin. Tämän kirjeen on saavuttava perille ennenkuin uutinen tämän\npäivän tapahtumista... Jos hän tarvitsee pari-kolmesataa louisdoria,\nantakaa ne hänelle. Minä suoritan teille myöhemmin.»\n\nRouva Campan otti kirjeen ja lähti. Kahta tuntia myöhemmin herra de\nMalden oli matkalla Wieniin.\n\nPahinta kaikessa tässä oli, että täytyi hymyillä, mielistellä, näyttää\niloiselta.\n\nKoko iltapäivän Tuileries-palatsi oli täynnä väkeä. Illalla koko\nkaupunki oli valaistu. Kuningas ja kuningatar kutsuttiin ajelulle\nChamps-Élyséesille. Ajutantit ja pariisilais-armeijan päälliköt\nsaattaisivat heitä.\n\nHeti kun he ilmestyivät kadulle, kajahti huuto: »Eläköön kuningas,\neläköön kuningatar!»\n\nMutta näiden huutojen väliajalla ja kun vaunut hetkeksi pysähtyivät,\nkuului toinen huuto:\n\n»Älkää uskoko heitä! Eläköön kansa!»\n\nHuutaja oli muuan hurjannäköinen kansanmies, joka käsivarret ristissä\nrinnalla pysytteli vaunujen astinlaudan kohdalla.\n\nVaunut lähtivät hiljaa liikkeelle, mutta kansanmies nojasi kädellään\nvaununoveen ja kulki samassa tahdissa kuin nekin. Joka kerta kun kansa\nhuusi: »Eläköön kuningas, eläköön kuningatar!» toisti hän viiltävällä\näänellään:\n\n»Älkää uskoko heitä... Eläköön kansa!»\n\nKuningatar palasi tältä ajelulta sydän murtuneena. Sitä oli ruhjonut\nse herkeämätön vasaranisku, joka takoo itsepintaisen säännöllisesti ja\nvihan säätämällä voimalla.\n\nEri teattereihin oli järjestetty näytäntöjä: ensin Oopperaan, sitten\nComédie-Françaiseen, sitten Italialaiseen teatteriin.\n\nOopperassa ja Comédie-Françaisessa _oli sali varattu_ ja kuningasta ja\nkuningatarta tervehdittiin yksimielisin suosionosotuksin. Mutta kun\nItalialaisessa teatterissa aiottiin ryhtyä samanlaisiin varokeinoihin,\noli se myöhäistä: koko permanto oli tilattu.\n\nSilloin ymmärrettiin, ettei Italialaisessa kävisi niinkuin Oopperassa\nja Comédie-Françaisessa oli käynyt ja että ilta varmaankin olisi\nmeluisa.\n\nPelko muuttui varmuudeksi, kun nähtiin, ketkä permannon olivat\nanastaneet.\n\nEnsimmäisillä paikoilla istuivat Danton, Camille Desmoulins, Legendre\nja Santerre. Kuningattaren astuessa aitioonsa parvekkeet yrittivät\nkättentaputusta.\n\nPermanto vihelsi.\n\nKuningatar tuijotti peloissaan tuohon hänen edessään ammottavaan\nsyvänteeseen. Hän näki kuin liekehtivän ilmakerroksen takaa vihaa ja\nuhkaa huokuvat katseet.\n\nHän ei tuntenut ketään noista ihmisistä ulkonäöltä, kaikkia ei edes\nnimeltä.\n\n— Hyvä jumala, mitä minä siis olen heille tehnyt, — kysyi hän itseltään\nkoettaen peittää hämmennyksensä hymyilyllä — ja miksi he halveksivat\nminua näin?\n\nÄkkiä hänen kauhistunut katseensa pysähtyi erääseen mieheen, joka\nnojasi parveketta kannattelevaan pylvääseen.\n\nTuo mies silmäili häntä hievahtamattoman kiinteästi.\n\nSe oli Taverneyn linnan mies, Sèvresin mies, Tuileriein puutarhan mies.\nSe oli uhkaavien sanojen, salaperäisten ja hirveitten tekojen mies!\n\nKun kuningatar oli luonut katseensa tuohon mieheen, ei hän voinut sitä\nenää hänestä irroittaa. Mies vaikutti häneen yhtä kahlehtivasti kuin\nkäärmeen katse lintuun.\n\nNäytäntö alkoi. Kuningatar jännitti tahtonsa, pääsi lumouksesta, jaksoi\nkääntää päänsä ja silmäili näyttämöä.\n\nNäyteltiin Grétryn kirjoittamaa näytelmää _Odottamattomia tapahtumia_.\n\nMutta vaikka Marie-Antoinette jännitti kaiken tarmonsa voidakseen olla\najattelematta sitä salaperäistä miestä, niin vaistomaisesti, kuin hänen\ntahtoaan väkevämmän magneettisen voiman vaikutuksen johdosta, hän\nkääntyi ja suuntasi kauhistuneen katseensa sille yhdelle ja ainoalle\ntaholle.\n\nJa se mies seisoi yhä entisellä paikallaan, liikkumattomana, ivallinen,\nilkkuva ilme kasvoillaan. Se oli tuskallinen, läheinen, kohtalokas\ntunne, verrattavissa yölliseen painajaisuneen.\n\nKoko sali oli sähköllä ladattu. Nämä kaksi lähekkäin joutunutta vihaa\niskisivät toisiinsa, kuten elokuun ukkospäivinä kaksi vastakkaisilta\nsuunnilta kohoavaa ukkospilveä iskee yhteen synnyttäen salaman, ellei\njyrinää.\n\nVihdoin tuli tilaisuus.\n\nRouva Dugazon, se kaunis nainen, josta eräs roolilaji on saanut\nnimensä, joutui laulamaan tenorin kanssa ja tässä duetossa hän lauloi\nseuraavan säkeen:\n\n    »Ma valtiatartani rakastan!»\n\nTuo rohkea nainen syöksyi näyttämön eteen, kohotti katseensa ja\nkäsivartensa kuningattareen päin ja sinkosi nämä kohtalokkaat\nyllytyssanat.\n\nKuningatar käsitti, että se tiesi myrskyn puhkeamista.\n\nHän kääntyi kauhistuneena näyttämölle katselemasta ja silmäili\nvaistomaisesti pylvääseen nojaavaa miestä.\n\nHän oli näkevinään tämän tekevän käskevän eleen, jota koko permanto\ntotteli.\n\nJa kuin yhtenä äänenä, hirveänä äänenä permanto huusi:\n\n»Ei enää valtiasta! Ei valtiatarta! Vapaus!»\n\nMutta tähän huutoon aitiot ja parvekkeet vastasivat:\n\n»Eläköön kuningas, eläköön kuningatar! Eläkööt alati valtiaamme ja\nvaltiattaremme!»\n\n»Ei enää valtiasta, ei valtiatarta! Vapaus, vapaus, vapaus!» ulvoi\npermanto toistamiseen.\n\nSitten tämän kaksinkertaisen sodanjulistuksen, haastetun ja hyväksytyn,\njälkeen alkoi taistelu.\n\nKuningatar parahti kauhusta ja ummisti silmänsä. Hänellä ei ollut enää\nvoimaa katsella tuota pahaahenkeä, joka tuntui olevan epäjärjestyksen\nkuningas, hävityksen sielu.\n\nTällöin kansalliskaartin upseerit kerääntyivät hänen ympärilleen,\nsuojelivat häntä ruumiillaan ja veivät hänet salista.\n\nMutta käytäviin saakka häntä ajoivat takaa huudot.\n\n»Ei enää valtiasta, ei valtiatarta! Ei enää kuningasta, ei\nkuningatarta!»\n\nPyörtyneenä hänet kannettiin vaunuihin.\n\nTämä oli viimeinen kerta, jolloin kuningatar kävi teatterissa.\n\nSyyskuun 30 päivänä perustuslakia säätävä kansalliskokous julisti\npuheenjohtajansa Thouretin suulla, että se oli täyttänyt tehtävänsä ja\nlopetti istuntonsa.\n\nSeuraavassa mainittakoon lyhyesti sen kaksi vuotta neljä kuukautta\nkestäneitten töiden tulokset:\n\nKuningaskunta saatu täydelliseen epäjärjestyksen tilaan;\n\nrahvaan valta perustettu;\n\naateliston ja papiston etuoikeudet tuhottu;\n\ntuhatkaksisataa miljoonaa assignaattia pantu liikkeelle;\n\nkansallisomaisuus pantattu;\n\nuskonnonvapaus julistettu;\n\nluostarilupaukset poistettu;\n\nsalaiset vangitsemiset lakkautettu; julkisten virkojen yhdenvertaisuus\ntunnustettu; maakuntatullit lakkautettu;\n\nkansalliskaarti perustettu;\n\nperustuslaki hyväksytty ja esitetty kuninkaan vahvistettavaksi.\n\nOlisi ollut hyvin surullista uskoa — Ranskan lominkaan ja kuningattaren\n— että uutta kansalliskokousta tarvitsisi pelätä enemmän kuin sitä,\njoka juuri oli hajaantunut.\n\n\n\n\nXXII\n\nBarnaven jäähyväiset\n\n\nLokakuun 2 päivänä, siis kaksi päivää perustuslakia säätävän\nkansalliskokouksen hajaantumisen jälkeen, Barnave tuli tavalliseen\naikaansa tapaamaan kuningatarta. Häntä ei opastettu nyt rouva Campanin\nkeskikerroksen huoneustoon, vaan huoneeseen, jota sanottiin isoksi\nkabinetiksi.\n\nSaman päivän iltana, jolloin kuningas oli vannonut hallitusmuodolle,\nvartijat ja Lafayetten ajutantit olivat kadonneet palatsista. Ellei\nkuningas siis ollutkaan saanut valtaansa takaisin, oli hän toki saanut\nentisen vapautensa.\n\nSe oli vähäinen korvaus siitä nöyryytyksestä, jota olemme hänen nähneet\nniin katkerin sanoin valitelleen kuningattarelle.\n\nVaikka häntä ei otettukaan vastaan virallisesti eikä juhlallisen\npuheillepääsyn merkeissä, ei Barnaven sentään tarvinnut alistua niihin\nvarokeinoihin, jotka olivat tähän saakka olleet välttämättömiä, kun hän\nkäväisi Tuilerieissä.\n\nHän oli hyvin kalpea ja näytti lopen alakuloiselta. Kuningatar huomasi\ntämän alakuloisuuden ja tämän kalpeuden.\n\nKuningatar otti hänet vastaan seisoallaan, vaikka hän tiesikin, että\nnuori asianajaja kunnioitti häntä syvästi, ja oli varma, ettei tämä\ntekisi, jos hän istuutuisi, samaa mitä puheenjohtaja Thouret oli tehnyt\nhuomattuaan, ettei kuningas ollutkaan noussut.\n\n»No, herra Barnave», sanoi hän, »olette kai nyt tyytyväinen, sillä\nkuningas on noudattanut neuvoanne ja vannonut valan perustuslaille».\n\n»Kuningatar on hyvin ystävällinen», vastasi Barnave ja kumarsi,\n»sanoessaan, että kuningas on noudattanut minun neuvoani... Ellei se\nneuvo olisi samalla ollut keisari Leopoldin ja ruhtinas von Kaunitzin,\nolisi hänen majesteettinsa kukaties empinyt enemmän ryhtyäkseen siihen\ntekoon, joka kuitenkin oli ainoa, mikä saattoi pelastaa kuninkaan, jos\nkuningas ylimalkaan...»\n\nBarnave vaikeni.\n\n»Oli pelastettavissa, niinkö, herra Barnave? Sitäkö aioitte sanoa?»\nvirkkoi kuningatar iskien rohkeasti asian ytimeen, ja lisätkäämme,\nurheasti, mikä oli hänelle erikoisen ominaista.\n\n»Jumala varjelkoon, madame, minua esiintymästä sellaisten\nonnettomuuksien ennustajana! Ja kuitenkin, valmistuessani lähtemään\nPariisista ja poistumaan ikiajoiksi kuningattaren läheltä en tahtoisi\ntehdä teidän majesteettianne liian epätoivoiseksi enkä antaa teille\nliian paljon toivoa.»\n\n»Mitä, lähdettekö Pariisista, herra Barnave? Poistutteko minun luotani?»\n\n»Kansalliskokouksen työt ovat päättyneet, madame. Minä olin sen jäsen,\nja koska kansalliskokous on päättänyt, ettei kukaan sen jäsenistä saa\ntulla lakiasäätävään eduskuntaan ei minulla ole syytä jäädä Pariisiin.»\n\n»Eikö edes meitä auttaaksenne, herra Barnave?»\n\nBarnave hymyili surullisesti.\n\n»Ei edes teitä auttaakseni, madame, sillä tästä päivästä tai oikeammin\ntoissapäivästä lähtien minä en voi olla teille pieneksikään hyödyksi.»\n\n»Oh, herra», sanoi kuningatar, »arvioitte itsenne liian vähäiseksi».\n\n»Ah, en, madame, minä arvioin itseni ja huomaan olevani heikko,\npunnitsen itseni ja huomaan olevani kevyt... Minun voimani, voima,\njonka tarjosin kuninkuudelle eräänlaiseksi vipusimeksi, oli\nvaikutusvaltani kansalliskokouksessa, johtoasemani jakobiini-kerhossa.\nMutta kansalliskokous on hajaantunut ja jakobiinit ovat muuttuneet\nfeuillanteiksi, ja minä pelkään pahoin, etteivät feuillantit\njakobiineista erotessaan ole tehneet edullista peliä... Ja lisäksi,\nmadame, minun kansansuosioni...»\n\nBarnave hymyili vieläkin surullisemmin kuin äsken.\n\n»Niin, kansansuosioni on mennyttä.»\n\nKuningatar silmäili Barnavea ja hänen katseensa välähti oudosti, siinä\nleimahti kuin voitonriemun salama.\n\n»Olette siis huomannut», sanoi hän, »että kansasuosion voi menettää».\n\nBarnave huoahti.\n\nKuningatar oivalsi olleensa hieman julma, kuten hän toisinaan saattoi\nolla.\n\nJos Barnave todella oli menettänyt kansansuosionsa ja jos tähän\noli tarvittu vain yksi kuukausi, jos hänen oli täytynyt taivuttaa\npäänsä Robespierren sanojen edessä, kuka oli sir vikapää? Eikö\njuuri tämä kohtalokas kuninkuus, joka veti tukijansa samaan alhoon,\njohon se itsekin suistui? Eikö juuri se kauhea kohtalo, joka\nMarie-Antoinettesta, kuten Maria Stuartistakin, teki eräänlaisen\nkuolonenkelin, joka vihki haudan omaksi jokaisen, kenelle hän\nnäyttäytyi?\n\nHän peräytyi siis ja tietäen hyvin, että Barnave, joka oli vastannut\nhuokauksella, olisi voinut vastata seuraavin leiskuvin sanoin: »Kenen\ntakia olen menettänyt kansansuosioni, madame, ellen teidän?» hän jatkoi:\n\n»Mutta ettehän te lähde, herra Barnave, ettehän?»\n\n»Niin», sanoi Barnave, »jos kuningatar käskee minun jäädä, minä jään,\nkuten jää lipun alle sotamies, joka on saanut eronsa ja joka varataan\ntaisteluun. Mutta jos jään, tiedättekö, mitä tapahtuu, madame?\nSensijaan että olen heikko, minusta tulee heittiö!»\n\n»Kuinka niin, hyvä herra?» sanoi kuningatar lievästi loukkaantuneena.\n»Selittäkää, en ymmärrä teitä.»\n\n»Salliiko kuningatar minun kuvata teille tilanteen sellaisena kuin se\ntodella on, eikä ainoastaan tilannetta, missä nyt olette, vaan senkin,\nmihin joudutte?»\n\n»Olkaa hyvä, herra Barnave. Olen tottunut katsomaan kuiluihin, ja jos\nolisin altis huimaukselle, olisin jo aikoja sitten suistunut.»\n\n»Kuningatar pitänee nyt hajaantunutta kansalliskokousta vihollisenaan?»\n\n»Sanokaamme tarkemmin, herra Barnave. Kansalliskokouksessa minulla\non ollut ystäviä, mutta ettehän kieltäne, että kansalliskokouksen\nenemmistö on ollut vihamielinen kuninkuudelle.»\n\n»Madame», sanoi Barnave, »kansalliskokous on vain yhden kerran toiminut\nkuninkaan ja teidän vihollisenanne: sinä päivänä, jolloin se päätti,\nettei kukaan sen jäsenistä saisi astua lakiasäätävään eduskuntaan.»\n\n»En ymmärrä teitä oikein, herra. Selittäkää tarkemmin», sanoi\nkuningatar epäilevästi hymyillen.\n\n»Se on perin mutkatonta: siten riistettiin ystävienne kädestä kilpi.»\n\n»Ja minun käsittääkseni miekka vihollistemme kädestä.»\n\n»Ah, madame, erehdytte! Isku tulee Robespierren taholta ja se on\nhirveä kuten kaikki, mikä sen miehen taholta tulee. Ensinnäkin,\nuusi kansalliskokous on teille suuri tuntemattomuus. Perustuslakia\nsäätävässä kansalliskokouksessa te tiesitte, keitä vastaan ja millä\nkeinoin taistella. Lakiasäätävässä kansalliskokouksessa on tehtävä\nuusi tutkimus. Ja sitten, huomatkaa se tarkoin, madame, ehdottaessaan,\nettei ketään meistä saisi valita uudelleen, Robespierre tahtoi\nesittää Ranskalle kaksi vaihtoehtoa: valita eduskunnan rungoksi joko\nsen, mikä on meitä ylempänä, tai sen, mikä on meitä alempana. Meidän\nyläpuolellamme ei ole mitään: maastamuutto on pannut kaikki sekaisin.\nJa vaikka olettaisikin, että aatelisto olisi pysynyt Ranskassa, ei\nkansa hakisi edustajiaan aatelisten joukosta.\n\nMeitä alempana olevien parista siis kansa on valinnut edustajansa. Uusi\neduskunta on siis kauttaaltaan demokraattinen. Joitakin vivahduksia\ntässä demokratiassa, siinä kaikki.»\n\nKuningattaren ilmeistä huomasi, että hän kuunteli hyvin tarkkaavasti\nBarnaven esitystä ja että alettuaan ymmärtää hän alkoi pelätä.\n\n»Nähkääs», jatkoi Barnave, »minä olen nähnyt ne edustajat, sillä\nkolmen neljän viime päivän kuluessa niitä on virrannut Pariisiin. Olen\nnähnyt erikoisesti ne, jotka tulevat Bordeauxista. Miltei kaikki ovat\nnimettömiä, mutta kaikilla on kiire tehdä itselleen nimi, sitäkin\npolttavampi kiire, kun he ovat nuoria. Lukuunottamatta Condorcetia,\nBrissotia ja muutan» muita, iäkkäimmät heistä eivät ole täyttäneet\nvielä kolmeakaankymmentä. Se on nuorten rynnistystä, kypsyneen\nkarkoittamista ja perinnäistapojen tuhoamista. Ei enää harmaita\nhiuksia. Uusi Ranska kokoontuu mustatukkaisena.»\n\n»Ja te arvelette, herra Barnave, että meidän on pelättävä enempi\nsaapuvia kuin lähteneitä?» ₙₙ\n\n»Niin, madame, sillä ne, jotka saapuvat, tuovat tullessaan työohjeen:\nsota aatelistoa ja papistoa vastaan! Kuninkaasta ei puhuta vielä\nmitään, jäädään odottavalle kannalle... Jos hän haluaa tyytyä pelkkään\ntoimeenpanovaltaan, kenties hän saa anteeksi menneisyyden.»\n\n»Mitä!» huudahti kuningatar. »Mitä, hän saa anteeksi menneisyyden?\nMutta kuninkaanhan kai tulisi antaa anteeksi!»\n\n»Vallan oikein. Nähkääs, siinä juuri ei milloinkaan synny\nyhteisymmärrystä. Ne, jotka saapuvat, madame — ja te saatte\nvalitettavasti pian siitä todistuksen — eivät edes yritä teeskennellä\nsitä alttiutta, mitä nyt lähteneet osoittivat... Heidän mielestään —\nminulle mainitsi siitä muuan Gironden edustaja, virkatoverini Vergniaud\n— heidän mielestään kuningas on vihollinen.»\n\n»Vihollinen?» sanoi kuningatar hämmästyneenä.\n\n»Niin, madame, vihollinen», toisti Barnave. »Toisin sanoin, kaikkien\nsisäisten ja ulkoisten vihollisten tahallinen tai tahaton keskus.\nAh, madame, se täytyy tunnustaa, nämä uudet tulokkaat eivät ole ihan\nväärässä uskoessaan paljastaneensa totuuden, vaikkei heillä olisikaan\nmuuta ansiota kuin se, että lausuvat ääneen, mitä teidän pahimmat\nvihamiehenne eivät uskaltaneet edes kuiskata...»\n\n»Vihollinen?» kertasi kuningatar. »Kuningasko kansansa vihollinen?\nOh, tosiaankin, herra Barnave, sitä te ette saa minua milloinkaan\nmyöntämään, ette edes ymmärtämään!»\n\n»Se on silti totuus, madame. Luontainen vihollinen,-mielenlaadun\nkasvattama vihollinen! Kolme päivää sitten hän vannoi valan\nperustuslaille, eikö niin?»\n\n»Kyllä, entä sitten?»\n\n»Palatessaan tänne kuningas voi miltei pahoin kiukusta ja illalla hän\nkirjoitti keisarille.»\n\n»Mutta luuletteko meidän voivan sietää moisia nöyryytyksiä?»\n\n»Ah, siinä sen näette, madame! Vihollinen, kohtalokkaasti vihollinen!\nTahallinen vihollinen, sillä herra de la Vauguyonin, jesuiittapuolueen\nkenraalin, kasvattamana kuningas on pannut sydämensä pappien käteen,\nja papit ovat kansan vihollisia. Tahaton vihollinen, sillä hän\non vallankumousvastaisen liikkeen pakollinen johtaja. Ja vaikka\nolettaisikin, ettei hän poistu Pariisista, on hän silti Koblenzissa\nemigranttien muodossa Vendéessa pappien hahmossa, Wienissä ja\nPreussissa liittolaistensa Leopoldin ja Fredrikin persoonassa.\nKuningas ei tee mitään... minä lisään, vaikkei hän tekisikään mitään,\nmadame», sanoi Barnave surullisesti, »niin, hänen olemattaan missään\nhenkilökohtaisesti mukana, hänen nimeään käytetään. Matalassa majassa,\nsaarnatuolissa, linnassa hän on poloinen kuningas, pyhä kuningas!\nVallankumousta vastaan syntyy hirveä kapina, madame, syntyy säälin\nkapina!»\n\n»Herra Barnave, tekö tosiaankin puhutte minulle tuolla tavoin? Ettekö\nte ole ollut ensimmäinen meitä säälimään?»\n\n»Oh, madame, kyllä, kyllä! Minä olen säälinyt teitä ja säälin yhä ja\nihan vilpittömästi! Mutta se ero on minun ja niiden välillä, joista\npuhun, että he säälivät teitä tuhotakseen teidät, ja minä säälin teitä\npelastaakseni teidät!»\n\n»Mutta, hyvä herra, ovatko ne uudet tulokkaat, jotka teidän sanojenne\nmukaan ryhtyvät tuhotaisteluun meitä vastaan, sopineet ennakolta\ntoimintatavoista, laatineet selvän työohjelman?»\n\n»Eivät, madame. Toistaiseksi olen havainnut vain seuraavat epäselvät\narvostelut: _Majesteetin_ arvonimi on poistettava avajaisistunnon\ntervehdyspuheesta ja valtaistuimen tilalle on pantava tavallinen\nnojatuoli puheenjohtajan vasemmalle puolelle.»\n\n»Näettekö siinä jotakin enempää kuin herra Thouretin käyttäytymisessä,\nkun hän istuutui, koska kuningaskin istuutui?»\n\n»Se merkitsee ainakin askelta eteenpäin eikä askelta taaksepäin...\nLisäksi tulee se pelottava seikka, madame, että herrat Lafayette ja\nBailly menettävät virkansa.»\n\n»Oh; heitä minä en kaipaa», sanoi kuningatar nopeasti.\n\n»Ja olette väärässä, madame. Bailly ja Lafayette ovat teidän\nystäviänne...»\n\nKuningatar hymyili katkerasti.\n\n»Teidän ystäviänne, madame, kenties teidän viimeiset ystävänne!\nSäilyttäkää heidät, jos heille jää hitunenkin kansansuosiota, käyttäkää\nsitä. Mutta kiiruhtakaa, heidän kansanomaisuutensa häviää ennen pitkää,\nniinkuin minun jo on käynyt.»\n\n»Herra Barnave, te olette nyt osoittanut minulle kuilun, olette\nopastanut minut sen partaalle, olette antanut minun mitata sen\nsyvyyden, mutta ette ole sanonut minulle keinoa, jolla sen välttäisin.»\n\nBarnave oli hetken vaiti.\n\nSitten hän huoahti ja mutisi:\n\n»Voi, madame, miksi teidät pidätettiin Montmédyn tiellä!»\n\n»Kas niin», sanoi kuningatar, »herra Barnave siis hyväksyy Varennesin\npaon!»\n\n»Minä en hyväksy sitä, madame, sillä nykyinen asemanne on sen\npakoretken johdonmukainen seuraus. Mutta koska se pakoretki on johtanut\ntällaisiin tuloksiin, minä valitan, ettei se onnistunut paremmin.»\n\n»Tänään siis herra Barnave, kansalliskokouksen jäsen, jonka mainittu\nkansalliskokous valitsi herrojen Pétionin ja Latour-Maubourgin kanssa\ntuomaan kuninkaan ja kuningattaren takaisin Pariisiin, valittaa,\netteivät kuningas ja kuningatar nyt ole ulkomailla?»\n\n»Oh, ymmärtäkäämme toisemme oikein, madame. Se, joka sitä valittaa, ei\nole suinkaan kansalliskokouksen jäsen eikä herrojen Latour-Maubourgin\nja Pétionin virkatoveri, vaan se on poloinen Barnave, joka kelpaa\nenää vain teidän nöyräksi palvelijaksenne ja joka on valmis uhraamaan\nhyväksenne henkensä, ainoan, mitä hän enää omistaa.»\n\n»Kiitos, herra Barnave», sanoi kuningatar. »Äänenpaino, jolla esititte\ntarjouksenne, todistaa, että te olette mies pitämään sananne. Mutta\nminä toivon, ettei minun tarvitse teiltä sellaista uhrausta vaatia.»\n\n»Sitä pahempi minulle, madame!» vastasi Barnave yksivakaisesti.\n\n»Kuinka niin sitä pahempi?»\n\n»Juuri niin... Jos kerran on kaaduttava, parempi olisi kaatua\ntaistellen. Mutta nyt tapahtuu seuraavaa, madame Dauphinéni kolkassa,\nmissä olen teille hyödytön, minä teen lupauksia vielä enemmän\nnuorelle ja kauniille naiselle, hellälle ja uhrautuvalle äidille kuin\nkuningattarelle. Samat erehdykset jotka ovat tehneet menneisyyden,\nvalmistelevat tulevaisuutta. Te luotatte ulkomaiseen apuun, jota\nei tule tai joka tulee liian myöhään. Jakobiinit anastavat vallan\nkansalliskokouksessa ja sen ulkopuolella. Ystävänne poistuvat Ranskasta\nvainoa välttääkseen. Ne, jotka jäävät, pidätetään ja pannaan tyrmään.\nMinä olen niitä, sillä minä en halua paeta. Minut tuomitaan kuolemaan.\nMinun arvoton kuolemani ei ole teille hyödyksi, ehkette saa sitä\ntietääkään, tai jos huhu tästä kuolemasta osuukin korviinne, on minusta\nollut teille niin vaivainen apu, että olette unohtanut ne muutamat\nhetket, jolloin olen voinut toivoa kykeneväni auttamaan teitä...»\n\n»Herra Barnave», sanoi kuningatar hyvin arvokkaasti, »minun on\nmahdotonta tietää, minkälaisen tulevaisuuden kohtalo meille,\nkuninkaalle ja minulle, valmistaa, mutta sen tiedän, että niiden\nmiesten nimet, jotka ovat meitä auttaneet, pysyvät alati visusti\nmuistissamme, ja että mitä onnea tai onnettomuutta he saavat kokea, ei\njää meille vieraaksi... Siihen mennessä, herra Barnave, voimmeko tehdä\nmitään hyväksenne?»\n\n»Paljon... te henkilökohtaisesti, madame... Te voitte todistaa minulle,\netten ole ollut silmissänne vallan arvoton olento.»\n\n»Mitä sitä varten on tehtävä?»\n\nBarnave laskeutui toiselle polvelleen.\n\n»Ojentakaa kätenne suudeltavaksi, madame.»\n\nKyynel kihosi Marie-Antoinetten kuiviin silmäripsiin, ja hän ojensi\nnuorelle miehelle valkoisen ja kylmän kätensä, jota yhden vuoden\nväliajalla koskettivat kansalliskokouksen kaunopuheisimmat huulet:\nMirabeaun ja Barnaven.\n\nBarnave vain hipaisi sitä; näki selvästi, että tuo poloinen\nhupsu pelkäsi, että jos hän painaisi huulensa tuolle kauniille\nmarmorikädelle, hän ei voisi niitä siitä enää irroittaa.\n\nSitten hän nousi ja virkkoi:\n\n»Madame, minä en ole niin ylpeä, että sanoisin teille: 'Kuninkuus\non pelastettu!' Mutta minä sanon teille: ’Jos kuninkuus on tuomittu\nperikatoon, niin se, joka koskaan unohtaa suosionosoituksen, jonka\nmuuan kuningatar on hänelle myöntänyt, se tuhoutukoon kuninkuuden\nmukana!'»\n\nBarnave tervehti kuningatarta ja lähti.\n\nMarie-Antoinette katseli hänen poistumistaan huoaten ja kun ovi oli\nBarnaven perässä sulkeutunut, jupisi hän:\n\n»Tyhjä sitruuna-parka! Eipä tarvittu pitkää aikaa, ennenkuin sinusta\njäi jäljelle vain kuori...»\n\n\n\n\nXXIII\n\nTaistelutanner\n\n\nOlemme yrittäneet kuvailla niitä hirmutapauksia, jotka sattuivat\nMars-kentällä heinäkuun 17 päivän iltapuolella vuonna 1791.\nYrittäkäämme nyt kuvailla, miltä näytti se teatteri, jolla vastikään\noli näytelty verinen draama, Bailly ja Lafayette pääesittäjinä.\n\nSen näytelmän todistajaksi joutui muuan nuori mies, joka oli puettu\nkansalliskaartin asetakkiin ja joka Saint-Honoré-kadulta poikettuaan\nja kuljettuaan Ludvig XV:n sillan yli saapui Mars-kentän laitaan\nGrenelle-kadulta.\n\nSe näytelmä — sitä valaisi kahteen kolmannekseensa varttunut kuu, joka\nsilloin tällöin peittyi taivaalla ajelehtiviin mustiin pilvenlonkiin —\noli synkeä nähtävyys!\n\nMars-kenttä oli kuin taistelutanner, joka oli vainajien ja\nhaavoittuneitten peitossa. Näiden keskellä liikkuivat haamujen lailla\nmiehet, joiden tehtävänä oli viskata vainajat Seineen ja viedä\nhaavoittuneet Gros-Cailloun sotilassairaalaan.\n\nNuori upseeri, jonka askelia olemme seuranneet Saint-Honoré-kadulta\nasti, pysähtyi hetkeksi Mars-kentän portille, risti kätensä lapsekkaan\nkauhun elein ja mutisi:\n\n»Hyvä jumala, täällä on tapahtunut kauheampaa kuin mitä minulle on\nkerrottukaan!»\n\nKatseltuaan jonkun tovin kentällä suoritettua outoa puuhaa hän lähestyi\nkahta miestä, joiden hän näki kantavan muuatta ruumista Seinelle päin.\n\n»Kansalaiset», kysyi hän, »olkaa hyvät ja sanokaa minulle, mitä aiotte\ntehdä tälle miehelle?»\n\n»Seuraa meitä», vastasivat miehet, »niin saat nähdä».\n\nNuori upseeri seurasi heitä.\n\nSaavuttuaan puusillalle miehet heilauttivat ruumista ja laskivat:\n»Yksi, kaksi, kolme!» Kolmannen heilahduksen jälkeen he viskasivat\nruumiin Seineen.\n\nNuori mies kiljahti kauhistuneena.\n\n»Mutta mitä te oikeastaan teette, kansalaiset?» ihmetteli hän.\n\n»Kuten näette, nuori upseeri», vastasivat miehet, »me lakaisemme\nkenttää».\n\n»Onko teillä valtuus menetellä noin?»\n\n»Totta tietenkin.»\n\n»Kenen antama?»\n\n»Kaupunginvaltuuston.»\n\n»Oh!» huudahti ällistynyt nuorukainen.\n\nHän oli hetken vaiti. Astuessaan miesten kanssa takaisin Mars-kentälle\nhän kysyi:\n\n»Oletteko jo viskanneen Seineen montakin ruumista?»\n\n»Viiden kuuden paikkeilla», vastasi toinen miehistä.\n\n»Anteeksi, kansalainen», jatkoi nuori mies, »mutta minulle on tuiki\ntähdellistä tehdä teille seuraava kysymys: oletteko viiden kuuden\nruumiin joukossa huomannut seitsemän- tai kahdeksanviidettä vuoden\nvanhaa miestä, joka oli suunnilleen viisi jalkaa viisi tuumaa pitkä,\nvanttera, voimakas, ulkoasultaan puoleksi talonpoika, puoleksi porvari?»\n\n»Hitossa», sanoi toinen miehistä, »me teemme vain yhden huomion: ovatko\nmaassa viruvat vainajia vai eläviä. Jos ne ovat ruumiita, viskaamme ne\njokeen; elleivät ne ole ruumiita, kannamme ne Gros-Cailloun sairaalaan.»\n\n»Nähkääs», virkkoi nuorukainen, »minulla on hyvä ystävä, joka ei ole\ntullut tänään kotiin, ja koska minulle sanottiin hänen olleen täällä\nja että hänet oli nähty täällä pitkin päivää, on minulla syytä pelätä,\nettä hän viruu joko vainajien tai haavoittuneitten joukossa».\n\n»Hyväinen aika!» sanoi toinen kantajista ravistellessaan muuatta\nruumista toisen valaistessa sitä lyhdyllä. »Jos hän oli täällä, on kai\nhän vieläkin. Ellei hän ole palannut kotiinsa, ei hän kaiketi sinne\npalaakaan.»\n\nSitten hän ravisti tiukemmin hänen jaloissaan viruvaa ruumista.\n\n»Hei», huusi kaupunginvaltuuston mies, »oletko kuollut vai elossa?\nEllet ole kuollut, kiiruhda vastaamaan!»\n\n»Selvästi kuollut, näkeehän sen!» sanoi toinen. »Hän on saanut luodin\nkeskelle rintaansa.»\n\n»Jokeen siis!» sanoi edellinen.\n\nJa miehet nostivat ruumiin maasta ja lähtivät puusillalle päin.\n\n»Kansalaiset», virkkoi upseeri, »te ette tarvitse lyhtyänne tuota\nmiestä jokeen viskatessanne. Olkaa ystävällinen ja lainatkaa se minulle\nhetkeksi. Matkanne aikana minä etsin ystävääni.»\n\nKantajat suostuivat pyyntöön, ja lyhty siirtyi nuoren upseerin käteen.\nHän aloitti etsiskelynsä huolellisesti ja kasvoilla ilme, joka todisti,\nettä hän oli antanut etsimälleen vainajalle tai haavoittuneelle\narvonimen, joka lähti, ei ainoastaan hänen huuliltaan, vaan myöskin\nhänen sydämestään.\n\nKymmenen kaksitoista miestä, kädessä lyhty kuten hänelläkin, liikkui\nsamassa kaameassa etsiskelyssä.\n\nSilloin tällöin äänettömyyden — sillä näytelmän kammottava juhlallisuus\ntuntui kuoleman edessä vaimentavan elävien äänen — silloin tällöin\näänettömyyden katkaisi joku tavallista lujemmalla äänellä lausuttu nimi.\n\nToisinaan tähän ääneen vastasi vaikerointi, voihkaisu, huuto, mutta\nuseimmiten sen vastauksena oli kaamea hiljaisuus!\n\nAikansa emmittyään — jonkunlainen pelko oli lamaannuttanut hänen\näänensä — nuori upseeri noudatti toisten esimerkkiä ja huusi pari kolme\nkertaa:\n\n»Herra Billot... herra Billot... herra Billot!»\n\nMutta mikään ääni ei vastannut hänelle.\n\n»Voi, hän on varmaankin kuollut!» mutisi hän ja pyyhki hihallaan\nkyyneleet, jotka sumensivat hänen silmänsä. »Poloinen herra Billot!»\n\nTällöin pari miestä sivuutti hänet. He kantoivat erästä ruumista\nSeinelle päin.\n\n»Kas», virkkoi se, joka kannatteli keskiruumista ja oli siis lähempänä\npäätä, »minä luulen, että vainajamme on päästänyt huokauksen!»\n\n»Niinpä kai!» sanoi toinen nauraen. »Jos kaikkia näitä veitikoita\nkuuntelisi, ei täällä olisi ainoatakaan vainajaa.»\n\n»Kansalaiset», virkkoi nuori upseeri, »olkaa armollisia ja sallikaa\nminun katsoa miestä, jota kannatte!»\n\n»Oh, kyllä se vain käy päinsä, nuori upseeri», vastasivat miehet.\n\nJa he panivat ruumiin istuvaan asentoon, jotta upseeri voisi paremmin\nvalaista hänen kasvonsa.\n\nNuori mies pani lyhdyn lähelle vainajan kasvoja ja kiljahti.\n\nVaikka hirveä haava olikin runnellut vainajan pään, oli upseeri\ntuntenut hänet etsimäkseen henkilöksi.\n\nMutta oliko hän kuollut vai elossa?\n\nMieheltä, joka oli jo käynyt puolitiessä märkää hautaansa kohden, oli\npääkallo halkaistu sapeliniskulla. Haava oli hirveä, kuten olemme jo\nmaininneet. Isku oli nirhaissut vasemmalta päälaelta hiusten peittämän\nlihan viilloksi, joka roikkui poskelle, niin että pääluu oli paljaana.\nOhimovaltimo oli katkennut ja haavoittuneen tai vainajan koko ruumis\noli yltyleensä veressä.\n\nHaava teki haavoittuneen ihan tuntemattomaksi.\n\nNuori mies siirsi vapisevin käsin lyhdyn toiselle puolelle.\n\n»Voi, kansalaiset, se on hän!» huudahti hän. »Tämä on etsimäni\nhenkilö... herra Billot!»\n\n»Ah, hitossa!» virkkoi toinen kantajista. »Onpas teidän herra\nBillotianne runneltu!»\n\n»Ettekö sanonut kuulleenne hänen huokaisseen?»\n\n»Ainakin luulin kuulleeni.»\n\n»Tehkää siis mielikseni...»\n\nUpseeri otti taskustaan pienen ecu-rahan.\n\n»Mitä sitten?» kysyi kantaja, joka rahan nähdessään oli valmis kaikkeen.\n\n»Juoskaa joelle ja tuokaa hatullanne vettä.»\n\n»Mielelläni.»\n\nMies alkoi juosta Seinelle päin. Nuori upseeri oli mennyt hänen\npaikalleen ja kannatteli haavoittunutta.\n\nViiden minuutin perästä lähetti palasi.\n\n»Heittäkää vettä hänen kasvoilleen», kehoitti nuorukainen.\n\nKantaja totteli. Hän työnsi hattuun kouransa, haritti sormensa kuin\nripsutusharjaksi ja räiskytti vettä haavoittuneen kasvoille.\n\n»Hän värähti!» riemuitsi nuori mies, joka kannatteli kuolevaa\nsylissään. »Hän ei ole kuollut! Voi, hyvä herra Billot, mikä onni, että\nminä tulin tänne!»\n\n»Se oli totisesti onni!» myönsivät miehet. »Vielä parikymmentä askelta\nja ystävänne olisi toipunut vasta Saint-Cloudin verkoissa.»\n\n»Viskatkaa häneen vettä vielä kerta!»\n\nKantaja uudisti toimituksen. Haavoittunut värähti ja päästi huokauksen.\n\n»Kas vain», sanoi toinen kantajista, »hän ei tosiaankaan ole kuollut».\n\n»No, mitä hänelle nyt teemme?» kysyi toinen.\n\n»Auttakaa minua kantamaan hänet Saint-Honoré-kadulle tohtori Gilbertin\nluokse, ja te saatte runsaan palkkkion», sanoi nuori mies.\n\n»Emme voi.»\n\n»Miksette?»\n\n»Olemme saaneet määräyksen viskata vainajat Seineen ja viedä\nhaavoittuneet Gros-Cailloun sairaalaan... Koska hän väittää, ettei\nhän ole kuollut, ja koska siis emme voi viskata häntä Seineen, täytyy\nmeidän viedä hänet sairaalaan.»\n\n»Hyvä on, kantakaamme hänet sairaalaan», sanoi nuori mies, »ja niin\npian kuin mahdollista!»\n\nSitten hän silmäili ympärilleen.\n\n»Missä se sairaala on?»\n\n»Suunnilleen kolmesataa askelta sotaopistosta.».\n\n»Tuolla suunnalla siis?»\n\n»Niin.»\n\n»Meidän on kuljettava koko Mars-kenttä?»\n\n»Pituussuunnassa.»\n\n»Hyvä jumala! Eikö teillä ole paareja?»\n\n»Hyväinen aika, sellaiset kyllä löydetään», sanoi toinen kantaja,\n»kuten vesikin, ja pieni ecu...»\n\n»Vallan oikein», myönsi nuori mies, »te ette olekaan saanut mitään...\nKas tässä on toinen pikku ecu, hakekaa jostakin paarit.»\n\nKymmenen minuutin perästä paarit oli löydetty.\n\nHaavoittunut pantiin patjalle. Molemmat kantajat tarttuivat hihnoihin,\nja synkkä saattue lähti liikkeelle Gros-Cailloun sairaalaan päin. Nuori\nmies pysytteli, lyhty kädessä, haavoittuneen pään kohdalla.\n\nSe oli hirveä yöllinen kulku veren kostuttamalla maaperällä, keskellä\nliikkumattomia ja jäykistyneitä ruumiita, joihin jokainen askel sattui,\ntai haavoittuneitten välitse, jotka kohottautuivat vaipuakseen heti\nmaahan apua huutaen.\n\nNeljännestunnin perästä astuttiin Gros-Cailloun sairaalan kynnyksen yli.\n\n\n\n\nXXIV\n\nGros-Cailloun sairaala\n\n\nSen ajan sairaalat ja etenkin sotilassairaalat olivat tykkänään\ntoisenlaisessa kunnossa kuin ne nykyisin ovat.\n\nEi siis tarvitse ihmetellä, että Gros-Cailloun sairaalassa vallitsi\nhämminki ja tavaton epäjärjestys, joka haittasi lääkärien toivomusten\ntäyttymistä.\n\nEnsinnäkin oli puute vuoteista. Täytyi käydä lainaamassa patjoja\nlähikatujen varsilla asuvilta naapureilta.\n\nNämä patjat levitettiin permannolle, vietiinpä niitä pihallekin.\nJokaisella patjalla makasi haavoittunut apua odotellen. Mutta\nlääkäreistä oli vieläkin huutavampi puute kuin patjoista ja heitä oli\nvaikeampi löytää.\n\nNuori upseeri — lukijat ovat varmaankin jo tunteneet hänet vanhaksi\nystäväksemme Pitouksi — sai kahden uuden pikku ecun avulla luvan pitää\npaarien patjan. Billot sai siis levätä varsin mukavasti sairaalan\npihamaalla.\n\nPitou, joka halusi käyttää hyväkseen kaikkia tilaisuuden suomia\nvähäisiäkin etuja, oli sijoittanut haavoittuneen mahdollisimman lähelle\novea, jotta voisi tarttua ensimmäiseen lääkäriin, joka menisi sisälle\ntai tulisi ulos.\n\nHänen teki mielensä juosta saleihin ja tuoda mukanaan yksi, maksoi mitä\nmaksoi, mutta hän ei uskaltanut jättää haavoittunutta. Hän pelkäsi,\nettä joku anastaisi patjan, koska sillä makaava muka oli ruumis —\nsellainen erehdys oli varsin luonnollinen — ja viskaisi luulotellun\nvainajan pihan kiville virumaan.\n\nNäin kului tunti ja Pitou oli huutanut luoksensa paria kolmea lääkäriä,\njoiden hän oli nähnyt kulkevan ohi, mutta kukaan heistä ei ollut\nvastannut hänen huutoihinsa. Silloin hän huomasi erään mustapukuisen\nmiehen, joka, kahden hoitajattaren valaistessa tietä, kulki\nkuolemanvuoteelta toiselle.\n\nMitä lähemmäksi mustapukuinen tuli, sitä tutummalta hän tuntui Pitoun\nmielestä. Pian kaikki epäilykset hälvenivät ja Pitou uskalsi poistua\nmuutaman askelen päähän haavoittuneesta astuakseen yhtä monta askelta\ntohtoriin päin sekä huusi keuhkojensa kaikella voimalla:\n\n»Tänne, tohtori Gilbert, tänne!»\n\nLääkäri, joka tosiaankin oli Gilbert, kiiruhti paikalle.\n\n»Ah, sinäkö se, Pitou?» sanoi hän.\n\n»Hyvä isä, minä tässä, herra Gilbert!»\n\n»Oletko nähnyt Billotia?»\n\n»Hän on tuossa, herra Gilbert», vastasi Pitou ja osoitti yhä\nliikkumatonta haavoittunutta.\n\n»Onko hän kuollut?» kysyi tohtori.\n\n»Ah, rakas herra Gilbert, toivottavasti ei! Mutta minä en salaa teiltä,\nettei hänen laitansa ole paljoakaan parempi.»\n\nGilbert astui patjan ääreen ja häntä seuranneet hoitajattaret\nvalaisivat haavoittuneen kasvot.\n\n»Häntä on sattunut päähän, herra Gilbert», sanoi Pitou, »päähän!\nPoloinen herra Billot, hänen päänsä on halkaistu leukaan asti!»\n\nGilbert tutki haavaa tarkasti.\n\n»Haava on tosiaankin perin vakava», mutisi hän.\n\nSitten hän sanoi sairaanhoitajattarille:\n\n»Tämä potilas, joka on minun ystäväni, tarvitsee yksityishuoneen.»\n\nSairaanhoitajattaret neuvottelivat keskenään.\n\n»Täällä ei ole yksityishuonetta», sanoivat he, »mutta täällä on\nliinavaatteitten varastosuoja.»\n\n»Mainiota!» sanoi Gilbert. »Kantakaamme hänet siihen varastosuojaan.»\n\nHaavoittunut kohotettiin patjoineen niin hellävaroen kuin mahdollista,\nmutta vaikka häntä käsiteltiinkin varovasti, pani tuska hänet\nvoihkaisemaan.\n\n»Ah», sanoi Gilbert, »mikään ilonhuudahdus ei ole tehnyt minua niin\ntyytyväiseksi kuin tämä kivun aiheuttama voihkaisu! Hän elää, ja se on\npääasia!»\n\nBillot vietiin varastohuoneeseen ja pantiin erään toimihenkilön\nvuoteelle. Gilbert ryhtyi heti sitomaan haavaa.\n\nOhimovaltimo oli katkennut ja siitä oli aiheutunut suunnaton\nverenvuoto. Mutta tämä verenvuoto oli synnyttänyt tainnostilan, joka\npuolestaan oli heikentänyt sydämen toiminnan ja sikäli tyrehdyttänyt\nvuodon.\n\nLuonto oli käyttänyt sitä heti hyväkseen ja hyydyttänyt veren\nvaltimohaavan ympärille.\n\nIhmeteltävän kätevästi Gilbert yhdisti valtimon päät toisiinsa\nsilkkilangalla. Sitten hän pesi haavan ja painoi lihassuikaleet\npääluuhun kiinni. Raikas vesi tai ehkä myöskin sitomisen aiheuttama\ntavallista tuntuvampi kipu panivat Billotin silmät aukenemaan, ja hän\nlausui joitakin tolkuttomia, katkonaisia sanoja.\n\n»Aivokuume», mutisi Gilbert.\n\n»Mutta koska hän ei ole kuollut, pelastatte te hänet, eikö niin, herra\nGilbert?» sanoi Pitou.\n\nGilbert hymyili surullisesti.\n\n»Minä yritän», vastasi hän, »mutta sinä olet jälleen nähnyt, hyvä\nPitou, että luonto on paljoa taitavampi lääkäri kuin kukaan meistä».\n\nGilbert suoritti sitomistyön loppuun. Hiukset leikattiin niinkuin\nvoitiin, haavan reunat pantiin vastakkain ja ne kiinnitettiin\nhaavalaastarilla. Gilbert määräsi että potilaan oli annettava levätä\nmiltei istuvassa asennossa, niin että selkä, eikä pää, nojasi\npielukseen.\n\nVasta sitten kun tämä kaikki oli tehty, hän kysyi Pitoulta, kuinka\ntämä oli tullut Pariisiin ja kuinka hän Pariisiin tultuaan oli osunut\npaikalle juuri oikealla hetkellä pelastaakseen Billotin.\n\nJuttu oli hyvin yksinkertainen. Catherinen katoamisen ja miehensä\nlähdön jälkeen eukko Billot, jota emme ole lukijoille koskaan\nesittäneet minään lujaälyisenä naisena, oli vaipunut eräänlaisen\ntylsyyden tilaan, joka oli päivä toiselta yhä yltynyt. Hän eli,\nmutta vain kuin kone ja joka päivä joku uusi jousi tässä poloisessa\nihmiskoneessa joko höltyi tai katkesi. Vähitellen hänen puhelunsa\nkävivät yhä harvemmiksi, kunnes hän lakkasi puhumasta tykkänään\neikä noussut enää vuoteestakaan. Tohtori Raynal oli selittänyt,\nettä vain muuan seikka voisi herättää eukko Billotin tästä kuolemaa\nmuistuttavasta horrostilasta: jos hän näkisi tyttärensä.\n\nPitou oli heti tarjoutunut lähtemään Pariisiin, tai oikeammin, hän oli\nlähtenyt tarjoutumatta.\n\nHaramontin kansalliskaartin kapteenin pitkät koivet saivat aikaan, että\nse kahdeksan penikulman taival, joka erotti Demoustierin kotikonnun\nmaan pääkaupungista, oli vain kuin mukava kävelymatka.\n\nPitou oli lähtenyt kello neljä aamulla ja kello puoli kahdeksan ja\nkahdeksan välillä illalla hän oli Pariisissa.\n\nOli kuin ennakolta määrätty, että Pitou tuli Pariisiin suurten\ntapausten sattuessa.\n\nEnsimmäisellä kerralla hän oli nähnyt Bastiljin valloituksen ja ollut\nsiinä mukanakin. Toisella kerralla hän oli ollut mukana vuoden 1790\nyhdistysjuhlassa. Ja kolmannella kerralla hän joutui sinne Mars-kentän\nverilöylyn päivänä.\n\nJa hän huomasikin Pariisin olevan kuohuksissa — se oli muuten tila,\njossa hän oli Pariisin aina nähnyt.\n\nEnsimmäisiltä tapaamiltaan ihmisryhmiltä hän kuuli, mitä Mars-kentällä\noli tapahtunut.\n\nBailly ja Lafayette olivat ammuttaneet kansaa. Kansa kirosi täysin\nkeuhkoin Lafayettea ja Baillyta.\n\nKun Pitou heidät viimeksi jätti, olivat he jumalia ja yleisesti\npalvottuja! Nyt hän tapasi heidät alttarilta syöstyinä ja kirottuina.\nHän ei käsittänyt sitä ensinkään.\n\nMutta sen hän käsitti, että Mars-kentällä oli taisteltu, vuodatettu\nverta, surmattu ihmisiä erään isänmaallisen anomuksen takia ja että\nGilbert ja Billot olivat varmaankin olleet siellä mukana.\n\nVaikka Pitoulla oli, kuten rahvaanomaisesti sanotaan, kahdeksan\npenikulmaa mahassaan, kiirehti hän askeliaan ja saapui\nSaint-Henoré-kadulle, Gilbertin asuntoon.\n\nTohtori oli palannut, mutta Billotia ei ollut nähty.\n\nPalvelija, joka antoi nämä tiedot Pitoulle, lisäsi, että Mars-kenttä\noli täynnä ruumiita ja haavoittuneita; Billot olisi varmaankin joko\nedellisten tai jälkimäisten joukossa.\n\nMars-kenttä, täynnä ruumiita ja haavoittuneita! Tämä uutinen\nkummastutti Pitouta yhtä syvästi kuin kertomus, että Bailly ja\nLafayette, nämä kansan epäjumalat, olivat ammuttaneet kansaa.\n\nMars-kenttä ruumiitten ja haavoittuneitten peitossa! Pitou ei voinut\nkuvitellakaan sellaista. Se Mars-kenttä, jonka tasoittamista hän oli\nyhtenä kymmenestätuhannesta ollut edistämässä, joka hänen muistissaan\noli säilynyt tulvillaan juhlavalaistusta, iloisia lauluja ja riemukasta\nfarandole-karkeloa! Se oli nyt ruumiitten ja haavoittuneitten peittämä!\nSenvuoksi, että siellä oli tahdottu juhlia, kuten edellisenäkin vuonna,\nBastiljin valtauksen ja yhdistysjuhlan vuosipäivää!\n\nSe oli mahdotonta!\n\nOliko yhdessä vuodessa tapaus, joka oli ollut ilon ja riemun aiheena,\nmuuttunut kapinan ja verilöylyn syyksi?\n\nMikä hulluudenpuuska oli tämän vuoden aikana vallannut pariisilaiset?\n\nMe olemme sen sanoneet: kuluneen vuoden aikana hovi oli, Mirabeaun\nvaikutuksesta, feuillantti-kerhon perustamisen jälkeen, Baillyn\nja Lafayetten avulla ja vihdoin Varennesin pakoretkeä seuranneen\ntaantumuksen johdosta, hovi oli saanut menetetyn valtansa takaisin, ja\ntämä valta ilmeni nyt surupukuna ja verilöylynä.\n\nHeinäkuun 17 päivä kosti lokakuun 5 ja 6 päivän.\n\nKuten Gilbert oli sanonut, kuninkuus ja kansa pelasivat suurta peliä;\njäi nähtäväksi, kumpi voittaisi.\n\nOlemme nähneet, että hautoen näitä ajatuksia — jotka eivät silti olleet\nhidastuttaneet hänen kulkuaan — ystävämme Pitou, yllänsä yhä Haramontin\nkansalliskaartin asetakki, oli saapunut Mars-kentälle Ludvig XV:n\nsillan ja Grenelle-kadun kautta ja saapunut oikealla hetkellä estämään,\nettei Billotia viskattu vainajana jokeen.\n\nToisaalta muistamme, että Gilbert oli kuningattaren puheilla ollessaan\nsaanut nimettömän kirjeen, jonka hän tunsi Cagliostron kirjoittamaksi\nja jossa oli m.m. seuraava kohta:\n\n »Luovu siis näistä kahdesta kuolemaantuomitusta, joita vielä ivaten\n sanotaan kuninkaaksi ja kuningattareksi, ja mene, hetkeäkään\n aikailematta, Gros-Cailloun sairaalaan. Siellä tapaat kuolevan, joka\n ei ole niin sairas kuin he, sillä tämän kuolevan sinä voit pelastaa,\n mutta heitä sinä et voi pelastaa; he sensijaan vievät sinut mukanaan\n perikatoon!»\n\nOlemme nähneet, että Gilbert, saatuaan rouva Campanilta kuulla, että\nkuningatar, joka oli poistunut, luvaten pian palata, oli joutunut\nmuihin asioihin ja sanoi hänelle hyvästit, Gilbert oli heti lähtenyt\nTuileries-palatsista. Kuljettuaan sitten jotenkin samaa tietä kuin\nPitoukin hän oli sivuuttanut Mars-kentän, saapunut Gros-Cailloun\nsairaalaan ja oli jo, kahden hoitajattaren valaistessa tietä, tutkinut,\nvuode vuoteelta, patja patjalta, kaikki salit, käytävät, eteiset ja\npihamaankin, kun muuan ääni kutsui hänet erästä kuolevaa katsomaan.\n\nTiedämme, että tämä ääni oli Pitoun ääni ja että se kuoleva oli Billot.\n\nOlemme niinikään maininneet, mimmoisessa tilassa Gilbert oli arvon\ntilanhoitajan tavannut ja minkälaiset mahdollisuudet tämä tila voisi\ntarjota: hyvät ja huonot. Mutta huonot olisivat varmaankin saaneet\nylivallan, jos haavoittunut olisi joutunut vähemmän taitavan miehen\nkuin tohtori Gilbertin hoidettavaksi.\n\n\n\n\nXXV\n\nCatherine\n\n\nNiistä kahdesta henkilöstä, joille tohtori Raynalin mielestä oli\nilmoitettava rouva Billotin epätoivoisesta tilasta, toinen oli, kuten\nnäemme, vuoteenomana, kuolemaa muistuttavassa tilassa: aviomies näet.\nToinen siis, toisin sanoin tytär, voisi tulla henkitoreissaan olevan\nviimeisiä hetkiä lievittämään.\n\nCatherinelle oli ilmoitettava, mimmoisessa tilassa oli hänen äitinsä ja\nhänen isänsäkin — mutta missä Catherine oli?\n\nOli vain yksi keino päästä siitä selville: oli kysyttävä kreivi de\nCharnylta.\n\nKreivitär oli ottanut Pitoun vastaan niin ystävällisesti ja\nsydämellisesti sinä päivänä, jolloin hän Gilbertin pyynnöstä oli\nvienyt kreivittären luo hänen poikansa, ettei Pitou epäröinyt lähteä\nCoq-Héron-kadun varrella olevasta talosta kysymään Catherinen\nosoitetta, vaikka olikin jo myöhäinen ilta.\n\nSotaopiston tornikello löi tosiaankin puoli kaksitoista, kun sitominen\noli lopetettu, ja Gilbert ja Pitou voivat poistua Billotin vuoteen\näärestä.\n\nGilbert uskoi haavoittuneen sairaanhoitajattarien huomaan. Muuta ei\nvoitaisi enää tehdä kuin antaa luonnon toimia.\n\nGilbert tulisi sitäpaitsi katsomaan häntä seuraavana päivänä.\n\nPitou ja Gilbert nousivat tohtorin ajoneuvoihin, jotka odottelivat\nsairaalan portin edessä. Tohtori käski ajaa Coq-Héron-kadulle.\n\nKaikki oli kiinni ja pimeää tässä korttelissa.\n\nSoitettuaan ovikelloa neljännestunnin Pitou aikoi jo hellittää\nsoittonuoran ja tarttua kolkuttimeen, kun hän kuuli melua, ei katuoven\ntakaa, vaan portinvartijan asunnosta päin. Muuan käreä, pahantuulinen\nääni kysyi kärsimättömästi — siitä ei voinut erehtyä:\n\n»Kuka siellä?»\n\n»Minä», vastasi Pitou.\n\n»Kuka minä?»\n\n»Ah, se on totta... Ange Pitou, kansalliskaartin kapteeni.»\n\n»Ange Pitou? En tunne.»\n\n»Kansalliskaartin kapteeni!»\n\n»Kapteeni», kertasi portinvartija, »kapteeni...»\n\n»Kapteeni!» toisti Pitou korostaen arvonimeä, jonka tehon hän tunsi.\n\nPortinvartija luuli tosiaankin, että tällä hetkellä, jolloin\nkansalliskaarti hipaisi armeijan entistä arvovaltaa, hän oli joutunut\nasioihin Lafayetten ajutantin kanssa.\n\nSenvuoksi hän sanoikin leppeämmällä äänellä, mutta avaamatta porttia,\njonka, taakse hän vain tyytyi tulemaan:\n\n»No, herra kapteeni, mitä te haluatte?»\n\n»Haluan puhutella herra kreivi de Charnyta.»\n\n»Hän ei ole kotona.»\n\n»Rouva kreivitärtä sitten.»\n\n»Ei hänkään ole kotona.»\n\n»Missä he ovat?»\n\n»He lähtivät aamulla.»\n\n»Minne?»\n\n»Maatilalleen Boursonnesiin.»\n\n»Ah, hitossa!» pääsi Pitoun suusta, ikäänkuin hän olisi puhellut\nitsekseen. »Heidät minä siis tapasin Dammartinin tienhaarassa. He\nolivat varmastikin niissä postivaunuissa... Olisinpa sen tiennyt!»\n\nMutta Pitou ei tiennyt sitä ja hän oli antanut kreivin ja kreivittären\najaa ohitseen.\n\n»Hyvä ystävä», puuttui nyt tohtorin ääni puheeseen, »voisitteko\nisäntäväkenne poissaollessa antaa meille eräät tiedot?»\n\n»Ah, suokaa anteeksi, herra», vastasi portinvartija, joka\nylimystapoihin tottuneena tunsi käskijän äänen siinä äänessä, joka\npuhui noin kohteliaasti ja lempeästi.\n\nJa tuo kunnon mies aukaisi portin ja tuli alushousuisillaan\npumpulimyssy kädessä, ottamaan _määräyksiä_, kuten palvelijain kielessä\nsanotaan, tohtorin vaununoven eteen.\n\n»Mitä tietoja herra haluaa?» kysyi hän.\n\n»Tunnetteko, ystäväiseni, erään nuoren tytön, jota kohtaan kreivi ja\nkreivitär lienevät osoittaneet jonkunlaista harrastusta?»\n\n»Neiti Catherinenko?» kysyi portinvartija.\n\n»Hänet juuri», vastasi Gilbert.\n\n»Tunnen kyllä, herra... Herra kreivi ja rouva kreivitär ovat käyneet\nhäntä kahdesti katsomassa ja ovat lähettäneet minut usein häneltä\ntiedustelemaan, tarvitsiko hän kenties jotakin. Mutta se poloinen\nneiti, joka minun käsittääkseni ei ole kovin rikas, ei hän eikä hänen\nrakas, hyvän Jumalan suoma lapsensa, hän vastaa aina, ettei hän\ntarvitse mitään.»\n\nKuullessaan sanat »Jumalan suoma lapsi» Pitou ei voinut pidättää\nraskasta huokausta.\n\n»No niin, ystävä hyvä», sanoi Gilbert, »Catherine-rukan isä on\nhaavoittunut tänään Mars-kentällä ja hänen äitinsä, rouva Billot, on\nkuolemaisillaan Villers-Cotteretsissa. Meidän tarvitsisi viedä hänelle\ntämä surullinen uutinen. Haluatteko ilmoittaa meille hänen osoitteensa?»\n\n»Voi, sitä tyttö-poloista! Jumala häntä auttakoon! Hän on jo\nennestäänkin kyllin onneton! Hän asuu Ville-d'Avrayssa, herra,\nisonkadun varrella... Numeroa en tiedä, mutta se on vastapäätä\nsuihkukaivoa.»\n\n»Se riittää», sanoi Pitou, »minä kyllä löydän hänet».\n\n»Kiitos, hyvä ystävä», virkkoi Gilbert ja sujautti portinvartijan\nkouraan kuuden livren rahan.\n\n»Ei sitä olisi tarvinnut, herra», sanoi vanha kunnon mies. »Täytyyhän,\nJumala paratkoon, lähimmäisiään auttaa!»\n\nJa tervehdittyään kunnioittavasti tohtoria hän palasi kotiinsa.\n\n»No?» kysyi Gilbert.\n\n»No», vastasi Pitou, »minä lähden Ville-d'Avrayhin».\n\nPitou oli alati valmis lähtemään.\n\n»Tunnetko tien?» sanoi tohtori.\n\n»En, mutta te selitätte sen minulle.»\n\n»Sinulla on kultainen sydän ja rautaiset kintut», sanoi Gilbert\nnauraen. »Mutta tule nyt levähtämään. Lähdet huomenaamulla.»\n\n»Mutta jos asia on kiireellinen...?»\n\n»Ei puolella eikä toisella ole hätää», vastasi tohtori. »Billotin tila\non vakava, mutta ellei odottamatonta tapahdu, se ei ole kuolemaksi.\nEukko Billot taas voi elää vielä kymmenen kaksitoista päivää.»\n\n»Voi, herra tohtori, kun hänet toissa päivänä pantiin vuoteeseen, ei\nhän puhunut enää eikä liikahtanutkaan. Vain silmissä näkyi olevan\nelämää.»\n\n»Mitä siitä, minä tiedän mitä sanon, Pitou, ja minä takaan hänelle,\nkuten sinulle jo sanoin, kymmenen kaksitoista elinpäivää.»\n\n»Hyväinen aika, herra tohtori, totta kai te sen paremmin tiedättekin\nkuin minä!»\n\n»Parempi onkin antaa poloisen Catherinen viettää vielä yksi yö\ntietämättömyydessä ja levossa. Yhden yön uni on poloisille tärkeää,\nPitou!»\n\nPitou alistui tähän jälkimäiseen järkipäätelmään.\n\n»No niin, minne nyt siis menemme, herra Gilbert?» kysyi hän.\n\n»Minun luokseni, hitossa! Pääset entiseen huoneeseesi.»\n\n»Se sopii!» sanoi Pitou hymyillen. »Mieluista on nähdä se jälleen.»\n\n»Ja huomenna», jatkoi Gilbert, »pannaan hevoset valjaisiin kello kuusi\naamulla».\n\n»Miksi hevoset valjastetaan?» kysyi Pitou, joka piti hevosta\nloistokapineena.\n\n»Ne vievät sinut Ville-d'Avrayhin.»\n\n»Onko täältä siis Ville-d'Avrayhin parisataa kilometriä?» ihmetteli\nPitou.\n\n»Ei sinne ole kymmentäkään», vastasi Gilbert, joka väläyksellä oli\nnäkevinään nuorukaisaikansa kävelyt, jotka hän oli tehnyt opettajansa,\nRousseaun, seurassa Louveciennesin, Meudonin ja Ville-d'Avrayn metsiin.\n\n»Ei kymmentäkään, herra Gilbert», sanoi Pitou, »se on sitten vain\ntunnin asia. Se sujuu kuin rasvattu!»\n\n»Entä Catherine», huomautti Gilbert, »luuletko sinä, että hänkin\nsujuttaa kuin rasvattuna ne kymmenen kilometriä, jotka, sieltä on\nmatkaa Pariisiin, ja ne kahdeksankymmentä, jotka on Pariisista\nVillers-Cotteretsiin?»\n\n»Ah, se on totta», myönsi Pitou. »Suokaa anteeksi, herra Gilbert.\nMinä vasta olen pässinpää, minä!... Asiasta toiseen, kuinka Sébastien\njaksaa?»\n\n»Kerrassaan mainiosti. Tapaat hänet huomenna.»\n\n»Yhäkö apotti Bérardierin oppilaana?»\n\n»Yhä.»\n\n»Ah, sitä parempi! Olen hyvin mielissäni, kun tapaan hänet taas.»\n\n»Ja hänkin, Pitou, sillä kuten minä, niin hänkin rakastaa sinua\nkaikesta sydämestään.»\n\nTällöin tohtori ja Ange Pitou pysähtyivät Saint-HonorékaduUa olevan\nrakennuksen eteen.\n\nPitou nukkui, kuten juoksi, kuten söi, kuten taisteli, koko\nruumiillaan. Mutta tottuneena maaseutulaisten lailla heräämään aikaisin\nhän oli jalkeilla jo kello viideltä aamulla.\n\nKello kuusi ajoneuvot ilmestyivät portille.\n\nKello seitsemän hän kolkutti Catherinen ovelle.\n\nHän oli sopinut tohtori Gilbertin kanssa, että he tapaisivat toisensa\nBillotin vuoteen ääressä.\n\nCatherine tuli avaamaan ja nähdessään Pitoun parahti.\n\n»Ah, äiti on kuollut!» huudahti hän.\n\nJa hän kalpeni ja nojautui seinään.\n\n»Ei ole», sanoi Pitou, »mutta jos haluatte nähdä hänet, ennenkuin hän\nkuolee, on teidän pidettävä kiirettä, neiti Catherine».\n\nNämä muutamat sanat sisälsivät paljon, sivuuttivat kaikki, johdannot ja\nilmaisivat Catherinelle äkkiä häntä kohdanneen onnettomuuden.\n\n»Ja lisäksi on sattunut toinenkin onnettomuus», jatkoi Pitou.\n\n»Mikä?» kysyi Catherine lyhyesti ja välinpitämättömästi kuten henkilö,\njoka jo on tyhjentänyt inhimillisten kärsimysten maljan eikä pelkää\nenää näiden tuskien lisääntyvän.\n\n»Se, että herra Billot haavoittui eilen Mars-kentällä\nhengenvaarallisesti.»\n\n»Ah!» sanoi Catherine.\n\nIlmeisesti tämä uutinen koski nuoreen naiseen vähemmän kipeästi kuin\nedellinen.\n\n»Silloin», jatkoi Pitou, »minä päättelin itsekseni — ja samaa arveli\nherra tohtori Gilbertkin —: 'Neiti Catherine käväisee katsomassa herra\nBillotia, joka on viety Gros-Cailloun sairaalaan, ja sieltä hän jatkaa\nmatkaa postikyydillä Villers-Cotteretsiin.'»\n\n»Entä te, herra Pitou?» kysyi Catherine.\n\n»Minä», vastasi Pitou, »minä olen ajatellut, että koska te menette\nauttamaan rouva Billotia kuolemaan, minä jään tänne ja yritän saada\nherra Billotin elämään... Minä jään sen luokse, jolla ei ole ketään,\nymmärrättehän, neiti Catherine?»\n\nPitou lausui nämä sanat enkelimäisen viattomasti, ajattelematta, että\nhän näin, muutamin sanoin, esitti uhrautuvaisuutensa koko historian.\n\nCatherine ojensi hänelle kätensä.\n\n»Teillä on jalo sydän, Pitou», sanoi hän nuorukaiselle. »Tulkaa nyt\nsyleilemään pikku Isidor-rukkaa.»\n\nHän lähti edellä, sillä vastikään kertomamme kohtaus oli esitetty talon\npuutarhakäytävällä portin pielessä. Catherine-rukka oli kauniimpi kuin\nkoskaan ennen! Hän oli pukeutunut kauttaaltaan suruasuun. Pitou huoahti\ntoisen kerran.\n\nCatherine meni nuoren miehen edellä pieneen, puutarhan puolella olevaan\nhuoneeseen. Tässä huoneessa, joka keittiön ja pukukammion ohella\nmuodosti Catherinen koko asunnon, oli vuode ja kätkyt.\n\nÄidin vuode, lapsen kätkyt.\n\nLapsi nukkui.\n\nCatherine työnsi syrjään harsokankaiset uutimet ja väistyi sivulle,\njotta Pitou voisi kurkistaa kehtoon.\n\n»Voi, mikä kaunis pikku enkeli!» sanoi Pitou ja pani kätensä ristiin.\n\nJa ikäänkuin olisi todella joutunut enkelin eteen, hän polvistui ja\nsuuteli lapsen kättä.\n\nPitou sai heti palkinnon tästä teostaan: hän tunsi kasvoillaan\nCatherinen hiusten lehahduksen ja huulipari sipaisi hänen otsaansa.\n\nÄiti korvasi pojalle annetun suudelman.\n\n»Kiitos, kelpo Pitou!» sanoi hän. »Senjälkeen kun hän sai viimeisen\nsuukon isältään, ei pikku poloistani ole suudellut kukaan muu kuin\nminä.»\n\n»Oh, neiti Catherine!» mutisi Pitou nuoren tytön suudelman sokaisemana\nja puistattamalla, ikäänkuin olisi saanut sähköiskun.\n\nJa tässä suudelmassa oli kuitenkin vain, mitä äidin rakkaudessa on\npyhää ja kiittävää.\n\n\n\n\nXXVI\n\nTytär ja isä\n\n\nKymmentä minuuttia myöhemmin Catherine, Pitou ja pikku Isidor ajoivat\ntohtori Gilbertin vaunuissa Pariisin tiellä.\n\nVaunut pysähtyivät Gros-Cailloun sairaalan eteen.\n\nCatherine astui, poika sylissä, vaunuista ja seurasi Pitouta.\n\nVarastohuoneen oven edessä hän pysähtyi.\n\n»Tehän sanoitte tapaavanne tohtori Gilbertin isäni vuoteen ääressä?»\nsanoi hän.\n\n»Niin...»\n\nPitou raotti ovea.\n\n»Ja tuolla hän onkin», lisäsi hän.\n\n»Voinko minä astua sisälle aiheuttamatta hänelle liian suurta\nmielenliikutusta?»\n\nPitou astui sisälle, kysyi tohtorilta ja palasi melkein heti noutamaan\nCatherinea.\n\n»Iskun aiheuttama aivotäräys on ollut niin ankara, ettei hän tunne\nvielä ketään» sanoi herra Gilbert.\n\nCatherine aikoi mennä sisälle, lapsi käsivarsilla.\n\n»Antakaa minulle lapsi, neiti Catherine», sanoi Pitou.\n\nCatherine empi hetken.\n\n»Ah, antaessanne sen minulle», lisäsi Pitou, »on niinkuin ette siitä\nluopuisikaan».\n\n»Olette oikeassa», myönsi Catherine.\n\nJa hän ojensi lapsen Pitoulle kuin veljelle, ehkä luettavampanakin,\nastui sisälle lujin askelin ja meni suoraan isänsä vuoteen ääreen.\n\nKuten on jo mainittu, tohtori Gilbert seisoi haavoittuneen vuoteen\nääressä.\n\nPotilaan tila ei ollut sanottavasti muuttunut. Hän oli sijoitettu,\nkuten eilenkin, niin, että selkä nojasi pielukseen, ja tohtori\nkostutteli veteen liotetulla ja sitten puserretulla sienellä siteitä,\njotka pitivät koossa haavalle pantua sidelaitetta. Vaikka hänessä\nolikin selvät tulehduskuumeen oireet, oli Billot silti, kauhean\nverenvuodon johdosta, kuolemankalpea. Vasen silmä ja vasemman posken\npuoli olivat ajettuneet.\n\nTuntiessaan kylmän veden kosketuksen hän oli mutissut joitakin\nkatkonaisia sanoja ja aukaissut silmänsä. Mutta se voimakas\nuneliaisuus, jota lääkärit sanovat horrokseksi, oli heti sammuttanut\nhänen sanansa ja ummistanut hänen silmänsä.\n\nVuoteen ääressä Catherine lankesi polvilleen, kohotti kätensä ylös ja\nsanoi:\n\n»Oi, hyvä isä Jumala, sinä olet todistaja, että rukoilen sinulta\nkaikesta sydämestäni isäni elämää!»\n\nSiinä olikin kaikki, mitä hän voi tehdä isän hyväksi, joka oli\nyrittänyt surmata hänen rakastajansa.\n\nHänen äänensä aiheutti potilaan ruumiissa puistatusta; hän alkoi\nhengittää kiihkeämmin, hän aukaisi silmänsä ja hänen katseensa harhaili\nensin kuin hakeakseen, mistä tämä ääni tuli, ja pysähtyi sitten\nCatherineen.\n\nHänen kätensä liikahti kuin karkoittaakseen tuon näyn, jota hän\nvarmaankin piti kuumehoureena.\n\nNuoren naisen katse kohtasi isän katseen, ja Gilbert huomasi\nkauhukseen, että näistä silmistä singahti kaksi liekkiä, jotka\nnäyttivät pikemminkin inhan salamilta kuin rakkauden säteiltä.\n\nSenjälkeen nuori nainen nousi ja lähti yhtä lujin askelin kuin oli\ntullutkin. Hän meni Pitoun luokse.\n\nPitou istui permannolla ja leikki lapsen kanssa.\n\nCatherine tempasi poikansa rajusti, mikä muistutti pikemminkin\nnaarasleijonan rakkautta kuin naisen lempeä, puristi sitä rintaansa\nvasten ja huudahti:\n\n»Voi, lapseni, oma lapseni!»\n\nTähän huudahdukseen sisältyi äidin huoli, lesken valitus ja naisen\ntuska.\n\nPitou halusi saattaa Catherinea postivaunu-toimistoon, mistä vaunut\nlähtisivät kello kymmenen.\n\nMutta Catherine esteli.\n\n»Ei», sanoi hän, »olette sanonut, että paikkanne on sen luona, joka on\nyksin. Jääkää, Pitou.»\n\nJa hän työnsi Pitoun takaisin huoneeseen.\n\nPitou totteli, kun Catherine käski.\n\nSillaikaa kun Pitou lähestyi potilaan vuodetta, kun Billot kuullessaan\nkansalliskaartin kapteenin raskaan astunnan avasi silmänsä ja kun hänen\nkasvoillaan ystävällinen ilme seurasi äskeistä, tyttären aiheuttamaa\nvihan ilmettä, sillaikaa Catherine laskeutui portaat ja, lapsi yhä\nkäsivarsilla, saapui Saint-Denis-kaduUe Plat-d'Étainin hotellin eteen,\nmistä postivaunut lähtisivät Villers-Cotteretsiin.\n\nHevoset oli valjastettu, ajomies satulassa. Yksi sija oli vapaa,\nCatherine sai sen.\n\nKahdeksaa tuntia myöhemmin vaunut pysähtyivät Soissons-kadulle.\n\nKello oli kuusi iltapäivällä; oli siis vielä miltei täysi päivä.\n\nJos Catherine olisi ollut nuori tyttö ja tullut Isidorin eläessä\nkatsomaan täysissä voimissa olevaa äitiään, olisi hän pysäyttänyt\nvaunut Largny-kadun päähän, kiertänyt kaupungin ja tullut Pisseleuhun\nkenenkään näkemättä, sillä hän olisi hävennyt.\n\nMutta leskenä ja äitinä hän ei ajatellut maaseudun asukasten pilkkaa.\nHän poistui vaunuista uhittelematta, mutta myöskin pelkäämättä.\nSurupuku ja lapsi tuntuivat hänestä, toinen synkältä, toinen\nhymyilevältä enkeliltä, jotka kilistäisivät hänestä kaiken pilkan ja\nhalveksimisen.\n\nEikä Catherinea ensimmältä tunnettukaan. Hän oli niin kalpea ja niin\nmuuttunut, ettei hän näyttänyt samalta naiselta. Hänet oli lisäksi\nomiaan tekemään tuntemattomaksi se pikku hienostuminen, joka oli tullut\nhänen olemukseensa seurustelusta hienostuneen miehen kanssa.\n\nMutta yksi hänet tunsi jo kaukaa.\n\nTäti Angélique nimittäin.\n\nTäti Angélique seisoi kaupungintalon portilla ja puheli parin kolmen\nmuijan kanssa papeilta vaaditusta valasta. Hän tiesi kuulleensa herra\nFortierin sanoneen, ettei hän milloinkaan vannoisi valaa jakobiineille\ntai vallankumoukselle ja että hänestä tulisi ennemmin marttyyri kuin\nettä hänen päänsä taipuisi vallankumouksen ikeeseen.\n\n»Hoo!» huudahti hän sitten kesken puheinaan. »Jeesus, Jumalan poika!\nNoista vaunuista poistuu Billotin tyttö lapsineen!»\n\n»Catherineko, Catherineko?» toistelivat akat.\n\n»Hän juuri. Katsokaas, nyt hän pakenee sivukadulle!»\n\nTäti Angélique erehtyi; Catherine ei paennut. Hänellä oli hoppu äitinsä\nluokse ja hän käveli rivakasti. Hän poikkesi sivukadulle, koska se tie\noli lyhyin.\n\nTäti Angéliquen huudahdus: »Billotin tyttö!» ja hänen naapuriensa\nvahvistavat huudahdukset: »Catherine!» olivat saaneet muutamat lapset\njuoksemaan nuoren naisen perään, ja kun he olivat tavoittaneet hänet,\nsanoivat he:\n\n»Kas, se on totta, se on neiti...»\n\n»Niin, lapsi kullat, minä se olen», sanoi Catherine leppeästi.\n\nLapset pitivät hänestä paljon, sillä hän antoi näille aina jotakin,\nellei muuta niin hyväilyn. Siksipä pienokaiset nyt tervehtivätkin häntä\nsanoilla:\n\n»Hyvää päivää, neiti Catherine!»\n\n»Hyvää päivää, rakkaat ystävät!» vastasi Catherine. »Äitini ei ole\nkuollut, eihän?»\n\n»Oh, ei, neiti, ei vielä!»\n\nSitten muuan lapsista lisäsi:\n\n»Herra Raynal sanoo, että hän elää vielä kahdeksan tai kymmenen päivää.»\n\n»Kiitos, lapsi kullat!» virkkoi Catherine.\n\nJa annettuaan heille vähän pikkurahaa hän jatkoi matkaansa.\n\nLapset palasivat eukkojen luokse.\n\n»No?» utelivat nämä.\n\n»Kyllä se oli hän», vakuuttivat lapset. »Hän kyseli meiltä äitinsä\nvointia, ja katsokaas, mitä hän antoi meille.»\n\nJa lapset näyttivät Catherinelta saamiansa pikku rahoja.\n\n»Hän näkyy osanneen myydä hyvin Pariisissa», huomautti täti Angélique,\n»koskapa voi antaa perässään juokseville kakaroille valkoisia lantteja».\n\nTäti Angélique ei pitänyt Catherine Billotista.\n\nCatherine Billot oli nuori ja kaunis, täti Angélique vanha ja ruma;\nCatherine Billot oli kookas ja notkeavartaloinen, täti Angélique oli\npieni ja ontuva.\n\nJa lisäksi Ange Pitou, jonka täti Angélique oli karkoittanut luotansa,\noli saanut turvapaikan Billotin talosta.\n\nJa vihdoin, Billot oli ihmisoikeuksien julistuksen päivänä raahannut\napotti Fortierin paikalle pakottaakseen tätä lukemaan messun\nisänmaanalttarilla.\n\nKaikki nämä syyt, joihin voi vielä lisätä hänen luontaisen ilkeytensä,\nriittivät saamaan täti Angéliquen vihaamaan Billoteja yleensä ja\nCatherinea eritoten.\n\nJa kun täti Angélique vihasi, vihasi hän perinpohjin, hän vihasi\nhartaasti.\n\nHän riensi neiti Adelaiden, apotti Fortierin sukulaisen luokse\nilmoittamaan tälle uutisen.\n\nApotti Fortier söi paraikaa Walluen lammesta ongittua karppia, jonka\nhöysteenä oli lautasellinen munakokkelia ja toinen pinaattia.\n\nOli näet laiha päivä.\n\nApotti Fortier oli pannut kasvoilleen kireän, kärsivän ilmeen, niinkuin\nihminen, joka odottaa joka hetki marttyyrikruunua.\n\n»Mitä nyt taas?» kysyi hän kuullessaan naisten sopottavan eteisessä.\n»Tullaanko minua hakemaan rippitunnustusta kuulemaan?»\n\n»Ei vielä, rakas eno», sanoi neiti Adelaide. »Täällä on vain täti\nAngélique» — Pitoun mukaan kaikki sanoivat tätä ikäneitoa täti\nAngéliqueksi — »joka tulee kertomaan uudesta häpeäjutusta».\n\n»Me elämme aikaa, jolloin häpeä juoksee kadulla», vastasi apotti\nFortier. »Mikä uusi häpeäjuttu teillä on kerrottavana, täti Angélique?»\n\nNeiti Adelaide opasti tuolien vuokraajattaren apotin eteen.\n\n»Nöyrin palvelijanne, herra apotti», sanoi täti Angélique.\n\n»Hyvä on, täti Angélique! Haluatteko lasillisen viiniä?»\n\n»Kiitos, herra apotti!» vastasi täti Angélique. »Minä en juo\nmilloinkaan viiniä.»\n\n»Siinä teette väärin. Kanooninen laki ei kiellä viiniä.»\n\n»Oh, en minä ole juomatta sen vuoksi, että se on sallittu, tai\nkielletty, vaan koska se maksaa yhdeksän souta pullo.»\n\n»Olette siis yhä kitupiikki, täti Angélique?» kysyi apotti Fortier\nheittäytyen nojatuoliinsa.\n\n»Voi, hyvä jumala, kitupiikki, herra apotti! Täytyy ollakin, kun kerran\nköyhyys vaivaa.»\n\n»Köyhyys! Jopa peräti! Entä se tuoleja koskeva vuokrasopimus, jonka\nolen antanut teille ilmaiseksi, täti Angélique, kun voisin siitä saada\nsata ecua ensimmäiseltä vastaantulijalta?»\n\n»Ah, herra apotti, mitä hän tekisi sillä, se henkilö? Ei yhtään mitään,\nherra apotti! Sen nojalla ei voi juoda muuta kuin vettä.»\n\n»Siksipä tarjoankin teille lasillisen viiniä, täti Angélique.»\n\n»Ottakaa toki vastaan», kehoitti neiti Adelaide. »Eno suuttuu, ellette\nsuostu ottamaan.»\n\n»Luuletteko, että herra apotti suuttuu?» sanoi täti Angélique, joka oli\nkuolla haluunsa.\n\n»Ihan varmasti.»\n\n»No sitten, herra apotti, pari pisaraa viiniä, olkaa hyvä, jotten\npahoittaisi mieltänne.»\n\n»Kas niin», sanoi apotti Fortier ja täytti lasin reunojaan myöten\nihanalla bourgognella, joka oli kirkasta kuin rubiini. »Ryypätkää tuo,\ntäti Angélique, ja kun sitten laskette ecujanne, luulette niitä olevan\nkaksi kertaa enemmän.»\n\nTäti Angélique kohotti lasin huulilleen.\n\n»Ecujani?» sanoi hän. »Voi, herra apotti, älkää puhuko sellaista;\nteitä, Jumalan miestä, ihmiset uskovat.»\n\n»Juokaa, täti Angélique, juokaa!»\n\nKuin tehdäkseen apotti Fortierin mieliksi täti Angélique painoi\nhuulensa lasin reunaan, ummisti silmänsä ja nieli autuaallisen\nnäköisenä lähes kolmanneksen lasin sisällöstä.\n\n»Oh, se on väkevää!» sanoi hän. »En käsitä, kuinka voi juoda puhdasta\nviiniä.»\n\n»Enkä minä», virkkoi apotti, »käsitä, kuinka voi sekoittaa viiniinsä\nvettä. Mutta välipä sillä, se ei estä minua panemasta veikkaa, täti\nAngélique, että teillä on sievoiset säästörahat.»\n\n»Voi, herra apotti, herra apotti, älkää puhuko sellaista! Minä en jaksa\nmaksaa edes verojani, joita menee vuodessa kolme livreä kymmenen souta.»\n\nJa täti Angélique nielaisi toisen kolmanneksen lasin sisällöstä.\n\n»Niin, niin, sitä te kyllä ruikutatte, mutta minä sanon siitä\nhuolimatta, että päivänä, jolloin te jätätte sielunne Jumalan huomaan,\nteidän sisarenne poika Ange Pitou, jos tarkoin etsii löytää jostakin\nvanhasta pellavasukasta summan, jolla voisi ostaa koko Pleu-kadun.»\n\n»Herra apotti, herra apotti!» huudahti täti Angélique. »Jos te puhutte\nsellaisia asioita, niin roistot, murhapolttajat ja sadontuhoojat\nsurmaavat minut, sillä he uskovat teidän laisenne pyhän miehen sanaan\nja luulevat minua rikkaaksi... Voi hyvä jumala, hyvä jumala, mikä\nonnettomuus!»\n\nJa silmät kosteina hyvinvoinnin kyynelistä täti Angélique nielaisi\nviinin lopputilkat.\n\n»No», sanoi apotti ilkkuvasti, »nyt näette, että alatte tottua tähän\npieneen viinimäärään, täti Angélique».\n\n»Se on kuitenkin aika väkevää», vastasi vanhus.\n\nApotti oli lopettamaisillaan illallisensa.\n\n»No niin», sanoi hän, »antakaa kuulua! Mikä uusi häpeä kuohuttaa\nIsraelin mieliä?»\n\n»Herra apotti, Billotin tyttö on tullut tänne lapsineen postivaunuissa!»\n\n»Soo, soo», sanoi apotti, »ja minä kun luulin hänen toimittaneen sen\nlöytölasten kotiin?»\n\n»Ja hän olisikin tehnyt siinä oikein», virkkoi täti Angélique. »Sen\npikku-raukan ei olisi ainakaan tarvinnut punastua äitinsä takia!»\n\n»Niin todella, täti Angélique», myönsi apotti, »olette esittänyt sen\nlaitoksen hyödyn uudelta näkökannalta. — Entä mitä hän aikoo tehdä\ntäällä?»\n\n»Hän on kai tullut katsomaan äitiään, sillä hän on tiedustellut\nlapsilta, vieläkö hänen äitinsä on elossa.»\n\n»Tiedättekö, täti Angélique», sanoi apotti häijysti hymyillen, »että\nemäntä Billot on unhottanut ripittäytyä?»\n\n»Ah, herra apotti», vastasi täti Angélique, »se ei ole hänen vikansa.\nSe poloinen nainen näyttää menettäneen järkensä kolme neljä kuukautta\nsitten. Hän oli siihen aikaan, jolloin tytär ei ollut tuottanut hänelle\npaljon murhetta, hyvin hurskas ja Jumalaa pelkääväinen nainen, joka\nkirkkoon tullessaan otti aina kaksi tuolia, toisen istuakseen ja toisen\njalkojensa tueksi.»\n\n»Entä hänen miehensä?» kysyi apotti, jonka silmissä leimahti vihan\nsalama. »Montako tuolia otti kansalainen Billot, Bastiljin valloittaja?»\n\n»Hyväinen aika, en tiedä!» vastasi täti Angélique viattomasti. »Hän ei\nkäynyt kirkossa milloinkaan, mutta emäntä Billot...»\n\n»Hyvä on, hyvä on», sanoi apotti, »sen laskun me järjestämme hänen\nhautauspäivänään».\n\nSitten hän teki ristinmerkin ja virkkoi:\n\n»Hyvät sisaret, sanelkaa kiitosrukous kanssani.»\n\nMolemmat ikäneidot tekivät niinikään ristinmerkin ja lausuivat hartaina\nkiitosrukouksen apotin kanssa.\n\n\n\n\nXXVII\n\nTytär ja äiti\n\n\nSillaikaa Catherine jatkoi matkaansa. Sivukadulta hän oli poikennut\nvasemmalle, kulkenut Lormet-katua ja tämän päästä tullut vainioiden\npoikki kulkevalle polulle, joka yhtyi Pisseleun tiehen.\n\nTällä tiellä kaikki oli Catherinelle tuskallista muistoa.\n\nEnsiksikin tämä pikku silta, jolla Isidor oli sanonut hänelle hyvästi\nja jolla hän oli virunut pyörtyneenä, kunnes Pitou oli löytänyt hänet\nkylmänä ja kohmettuneena.\n\nJa sitten lähempänä maatilaa se ontto piilipuu, johon Isidor oli\nkätkenyt kirjeensä.\n\nVielä lähempänä hän näki sen pienen ikkunan, josta Isidor oli tullut\nhänen luoksensa ja jonka ääressä Billot oli tähdännyt häneen yönä,\njolloin kaikeksi onneksi tilanhoitajan pyssy ei ollut lauennut.\n\nJa vihdoin maatilan isoa porttia vastapäätä näkyi Boursonnesin tie,\njota Catherine oli niin usein kulkenut, jonka hän tunsi niin hyvin,\ntie, jolta Isidor oli tullut.\n\nKuinka monesti hän olikaan yöllä nojannut tuon ikkunan lautaan,\ntuijottanut tälle tielle, odottanut läähättäen ja huomatessaan\npimennossa rakastajansa, aina täsmällisenä, aina uskollisena, tuntenut\nrintansa paisuvan ja sitten levittänyt sylinsä häntä vastaan ottamaan.\n\nTänään Isidor oli vainaja! Mutta hänen lapsensa oli toki molempien\nkäsivarsien syleilemänä hänen rintaansa vasten!\n\nMitä ihmiset siis puhuivat hänen tahratusta maineestaan ja hänen\nhäpeästään?\n\nVoiko noin kaunis lapsi milloinkaan olla äidille häpeäksi tai maineen\ntahraksi?\n\nNiinpä hän astuikin rivakasti ja mitään pelkäämättä maatilan alueelle.\n\nMuuan iso koira alkoi haukkua hänelle, mutta sitten se tunsi nuoren\nvaltiattarensa, lähestyi niin pitkälle kuin kahle salli ja alkoi hyppiä\nulvahdellen iloisena.\n\nKoiran haukunta kutsui portille erään miehen, joka tuli utelemaan\nkoiran ilon aihetta.\n\n»Neiti Catherine!» huudahti hän.\n\n»Ukko Clouis!» sanoi Catherine vuorostaan.\n\n»Ah, tervetuloa, rakas neiti!» virkkoi vanhus. »Talo kaipaakin kipeästi\nteitä, nähkääs!»\n\n»Entä poloinen äitini?» kysyi Catherine.\n\n»Voi, ei paremmin eikä huonommin, tai paremminkin huonosti kuin hyvin.\nHän sammuu, se kultainen vaimo-rukka!»\n\n»Missä hän on?»\n\n»Huoneessaan.»\n\n»Ihan yksin?»\n\n»Ei, ei, ei... Minä en olisi sitä sallinut! Hyväinen aika! Saatte\nsuoda anteeksi, neiti Catherine, että minä isäntäväen poissaollessa\nolen hoidellut isännän tehtäviä. Aika, jonka te vietitte matalassa\nmajassani, on tehnyt minusta kuin perheenjäsenen: minä rakastin teitä\nja poloista herra Isidoria!»\n\n»Olette siis kuullut...?» sanoi Catherine ja pyyhki silmistään pari\nkyyneltä.\n\n»Tiedän, tiedän, saanut surmansa kuningattaren hyväksi, kuten herra\nGeorgeskin... Mutta, hyvä neiti, älkää surko! Hän on jättänyt teille\ntuon kauniin lapsen, eikö niin? Isää täytyy itkeä, pojalle hymyillä.»\n\n»Kiitos, ukko Clouis», sanoi Catherine ja ojensi vanhalle vartijalle\nkätensä. »Mutta äitini...?»\n\n»Hän on huoneessaan, kuten jo sanoin teille, ja hänen luonansa on rouva\nClément, sama rouva, joka teitäkin on hoitanut.»\n\n»Ja... onko hän tajuissaan, äiti-rukka?» kysyi Catherine arkaillen.\n\n»Hetkittäin voisi niin luulla», vastasi ukko Clouis, »silloin kun\nteidän nimenne mainitaan. .. Ah, se on ollut tepsivä keino, se on\ntehonnut toissapäivään saakka. Mutta senjälkeen hän ei ole ollut\ntolkullaan, ei edes, kun on puhuttu teistä.»\n\n»Menkäämme sisälle, ukko Clouis», kehoitti Catherine.\n\n»Astukaa sisälle, neiti», sanoi vanha vartija ja aukaisi rouva Billotin\nhuoneen oven.\n\nCatherine silmäili huonetta. Hänen äitinsä makasi vihrein sarkauutimin\nsuojatussa vuoteessa, jota valaisi maaseututaloissa usein nähty\nkolmisydäminen lamppu. Ja, kuten ukko Clouis oli sanonut, rouva Clément\noli häntä hoitamassa.\n\nTämä istui tilavassa nojatuolissa, sairaanhoitajattarien tavanomaisessa\nmielentilassa, joka on puolivalvomista, puolinukkumista.\n\nPoloinen emäntä Billot ei näyttänyt muuttuneelta; hänen kasvonsa vain\nolivat käyneet norsunluunkalpeiksi.\n\nHän näytti nukkuvan.\n\n»Äiti, äiti!» huudahti Catherine ja syöksyi vuoteen ääreen.\n\nPotilas avasi silmänsä ja käänsi päänsä Catherineen päin. Järjen\npilkahdus ilmestyi hänen katseeseensa ja hänen huulensa alkoivat\nmutista käsittämättömiä sanoja, jotka eivät sentään kehittyneet edes\nkatkonaisiksi lauseiksi. Hänen kätensä kohosi, yrittäen kosketuksella\ntäydentää kuulon ja näön miltei sammuneita aistimuksia. Mutta\ntämä yritys ylitti hänen voimansa, liike raukesi, silmä ummistui,\nkäsi painui kuin vainajan liikkumaton käsi äitinsä vuoteen ääreen\npolvistuneen Catherinen päälaelle, ja sairas vaipui entiseen\nliikkumattomuuteen, josta hän oli hetkeksi havahtunut sen sähköiskun\nvaikutuksesta, jonka tyttären ääni oli häneen siirtänyt.\n\nIsän ja äidin horrostilat olivat, kuin kahdelta vastakkaiselta\ntaivaanrannalta välähtäneet salamat, ilmaisseet kahta tuiki\nvastakkaista tunnetta.\n\nIsäntä Billot oli toipunut tainnostilastaan työntääkseen Catherinen\nkauas luotaan.\n\nEmäntä Billot oli herännyt horteestaan vetääkseen Catherinen tykönsä.\n\nCatherinen saapuminen oli synnyttänyt maatilalla vallankumouksen.\n\nBillotia oli odotettu eikä hänen tytärtään.\n\nCatherine kertoi, mikä tapaturma oli Billotia kohdannut, ja sanoi, että\nPariisissa Billot oli yhtä lähellä kuolemaa kuin Pisseleussa hänen\nvaimonsa.\n\nMutta ilmeisesti nämä kaksi kuolevaa vaelsivat vastakkaisiin suuntiin:\nBillot kuolemasta elämään ja hänen vaimonsa elämästä kuolemaan.\n\nCatherine astui tyttöaikansa kammioon. Paljon kyyneliä aiheuttivat\nmuistot, jotka tämä pieni huone palautti mieleen. Täällähän oli nähnyt\nlapsen kauniit unet, täällä kokenut nuoren tytön polttavat intohimot ja\ntänne hän nyt oli palannut leskenä, murtunein sydämin.\n\nHeti tulonsa jälkeen Catherine otti ohjakset käteensä epäjärjestykseen\njoutuneessa talossa vedoten valtaan, jonka hänen isänsä oli kerran\nhänelle luovuttanut äitinsä kustannuksella.\n\nUkko Clouis sai kiitokset ja runsaat palkkiot, ja hän palasi\n_loukkoonsa_, kuten hän nimitti Clouise-kallion hökkeliä.\n\nSeuraavana päivänä saapui tohtori Raynal taloon.\n\nHän tuli sinne joka toinen päivä, pikemminkin omantunnon vaatimuksesta\nkuin jotakin toivoen. Hän tiesi liiankin hyvin, ettei mitään voitu\ntehdä, että tämä elämä sammuisi kuin lamppu, joka kuluttaa viimeisen\nöljypisaran, ja ettei sitä voisi pelastaa inhimillisin ponnistuksin.\n\nHän ilahtui tavattomasti nähdessään talon nuoren tyttären.\n\nHän esitti erään tärkeän kysymyksen, josta hän ei ollut tohtinut puhua\nBillotille: pyhän ehtoollisen.\n\nKuten tiedämme, Billot oli vannoutunut voltairelainen.\n\nTohtori Raynalkaan ei tosin ollut esimerkiksi kelpaavan uskonnollinen,\nei sinne päinkään. Päinvastoin, ajan henkeen hän liitti tieteen hengen.\n\nMikäli ajan henki epäili, sikäli tiede jo kielsi.\n\nMutta tohtori Raynal, silloista asemaansa vastaavien olosuhteitten\nmukaan, piti velvollisuutenaan ilmoittaa omaisille.\n\nHurskaat vanhemmat ottaisivat ilmoituksesta vaarin ja lähettäisivät\nhakemaan pappia.\n\nJumalattomat vanhemmat käskisivät papin saapuessa sulkea oven hänen\nnenänsä edestä.\n\nCatherine oli hurskas.\n\nHän ei tiennyt, mikä tunteitten epäsointu vallitsi Billotin ja apotti\nFortierin välillä, tai oikeammin, hän ei pitänyt sitä kovin tärkeänä.\n\nHän lähetti rouva Clémentin apotti Fortierin luokse pyytämään\ntätä antamaan viimeisen voitelun hänen äidilleen. Pisseleu oli\nliian vähäpätöinen kyläkunta rakentaakseen itselleen oman kirkon\nja kustantaakseen itselleen oman sielunpaimenen, — se kuului\nVillers-Cotteretsin seurakuntaan. Pisseleun vainajatkin haudattiin\nVillers-Cotteretsin kalmistoon.\n\nTuntia myöhemmin ehtoolliskello kilisi maatilan portilla.\n\nCatherine tervehti pyhää sakramenttia polvillaan.\n\nMutta tuskin apotti Fortier oli astunut potilaan huoneeseen ja\nhuomannut, että sairas, jota varten hänet oli kutsuttu, oli mykkä,\ntajuton ja sokea, kun hän jo selitti, että hän antoi synninpäästön\nvain niille, jotka kykenevät ripittäytymään, ja kaikista pyynnöistä\nhuolimatta hän vei ehtoolliskalkin pois.\n\nApotti Fortier oli synkän, hirveän koulukunnan pappi.-Hän olisi ollut\nEspanjassa pyhä Dominikus, Meksikossa Valverde.\n\nKetään toistakaan pappia ei maksanut vaivaa pyytää avuksi. Pisseleu\nkuului hänen seurakuntaansa, eikä kukaan lähiseudun pappi uskaltaisi\nloukata hänen oikeuksiaan.\n\nCatherine oli uskonnollinen ja hellä sydän, mutta hän oli samalla\njärkevä. Hän suhtautui apotti Fortierin epäykseen, niinkuin siihen oli\nsuhtauduttava, ja toivoi, että Jumala olisi kuolevalle vaimo-rukalle\narmeliaampi kuin hänen käskyläisensä.\n\nSitten hän edelleenkin täytti tyttären velvollisuudet äitiä kohtaan\nja äidin velvollisuudet lasta kohtaan ja jakoi kaiken aikansa sille\nnuorelle sielulle, joka astui elämään, ja sille väsyneelle sielulle,\njoka poistui elämästä.\n\nKahdeksaan päivään ja yhtä moneen yöhön hän ei poistunut äitinsä\nvuoteen äärestä muualle kuin lapsensa kehdon ääreen.\n\nKahdeksannen ja yhdeksännen päivän välisenä yönä, kun nuori tyttö yhä\nvalvoi kuolevan äitinsä vuoteen ääressä — äitinsä, joka yhä syvemmälle\nmereen painuvan veneen lailla oli siirtymässä verkalleen iäisyyteen —\nrouva Billotin huoneen ovi aukeni ja Pitou ilmestyi kynnykselle.\n\nHän saapui Pariisista, mistä hän tapansa mukaan oli lähtenyt aamulla.\n\nHänet nähdessään Catherine säpsähti.\n\nTuokion hän pelkäsi, että hänen isänsä oli kuollut.\n\nMutta Pitoun kasvot, vaikka eivät olleetkaan juuri iloiset, eivät\nliioin osoittaneet, että hän oli ikävän uutisen tuoja.\n\nBillot jaksoi tosiaankin yhä paremmin ja paremmin. Neljä viisi päivää\nsitten tohtori oli taannut hänen parantuvan. Pitoun lähtöpäivän aamulla\npotilas piti siirrettämän Gros-Cailloun sairaalasta tohtori Gilbertin\nluokse.\n\nKun Billotin tila oli lakannut olemasta vaarallinen, oli Pitou sanonut\npäättäneensä palata Pisseleuhun.\n\nHän ei ohut peloissaan Billotin, vaan Catherinen takia\n\nPitou oli mielessään kuvitellut hetkeä, jolloin Billotille\nilmoitettaisiin, mitä hänelle ei ollut vielä tahdottu ilmoittaa missä\ntilassa hänen vaimonsa oli.\n\nPitou oli ihan varma, että sillä hetkellä Billot lähtisi\nVillers-Cotteretsiin, olkoonpa kuinka heikko tahansa. Ja mitä\ntapahtuisi, kun hän tapaisi tyttärensä maatilalla?\n\nTohtori Gilbert ei ollut salannut Pitoulta, kuinka Catherinen\nilmestyminen isän sairasvuoteen ääreen oli potilaaseen vaikuttanut.\n\nOli ilmeistä, että tämä näky oli syöpynyt hänen ajatusmaailmaansa,\nkuten herätessä jää mieleen ilkeän unen muisto.\n\nSitä mukaa kuin hänen järkensä kirkastui, haavoittunut loi ympärilleen\nsilmäyksiä, jotka vähitellen muuttuivat levottomista vihaisiksi.\n\nVarmaankin hän odotti näkevänsä saman näyn hetkellä millä hyvänsä.\n\nMutta hän ei ollut lausunut siitä asiasta sanaakaan. Yhtään kertaa hän\nei ollut maininnut Catherinen nimeä. Mutta tohtori Gilbert oli liian\ntarkka havaitsija, hän oli arvannut kaikki, lukenut kaikki.\n\nKun Billot oli päässyt toipilasasteelle, lähetti hän Pitoun maatilalle.\n\nHänen tehtäväkseen tuli saada Catherine lähtemään sieltä. Pitoulla\nolisi sitävarten pari kolme päivää aikaa. Vasta parin kolmen päivän\nperästä tohtori uskaltaisi ilmoittaa toipilaalle Pitoun tuomat ikävät\nuutiset.\n\nPitou ilmaisi Catherinelle pelkonsa ja huolensa, jotka Billotin\näkkipikainen mielenlaatu oli hänessä herättänyt. Mutta Catherine sanoi,\nettä isä saisi vaikka tappaa hänet kuolevan äidin vuoteen viereen,\nmutta hän ei poistuisi, ennenkuin saisi sulkea äitinsä silmät.\n\nPitou valitteli syvästi tätä päätöstä, muttei keksinyt sanoja, joilla\nsitä vastustaisi.\n\nHän jäi siis taloon valmiina asettumaan isän ja tyttären väliin.\n\nKaksi päivää ja kaksi yötä kuluivat. Näiden kahden päivän ja kahden yön\naikana emäntä Billotin elämä näytti sammuvan henkäys henkäykseltä.\n\nKymmeneen päivään potilas ei ollut syönyt mitään. Silloin tällöin hänen\nsuuhunsa oli pantu lusikallinen sokerivettä, siinä hänen ravintonsa.\n\nOli vaikea uskoa, että ihminen voisi elää sellaisella ravinnolla. —\nMutta tämä ruumis-rukka elikin niin heikosti!\n\nKymmenennen ja yhdennentoista päivän välisenä yönä, juuri kun\nviimeinenkin elonliekki näytti sammuneen hänessä, sairas tuntui\nvirkistyvän, hänen käsivartensa liikahtivat, huulet värähtivät ja\nsilmät aukenivat suuriksi ja tarkkaaviksi.\n\n»Äiti, äiti!» huudahti Catherine.\n\nJa hän kiiruhti hakemaan poikaansa.\n\nOlisi voinut sanoa, että Catherine kuljetti mukanaan äitinsä henkeä.\nKun hän palasi, pikku Isidor käsivarsillaan, liikahti kuoleva\nkääntyäkseen ovelle päin.\n\nHänen silmänsä olivat yhä suuret, avoimet ja tarkkaavat.\n\nJa sitten hänen silmänsä välähtivät, hänen suunsa aukeni huudahdukseen\nja käsivarret kohosivat levälleen.\n\nCatherine lankesi lapsineen polvilleen äitinsä vuoteen ääreen.\n\nSilloin tapahtui jotakin omituista: emäntä Billot, kohosi pieluksensa\nvaraan, laski hitaasti kätensä Catherinen ja lapsen päälaelle ja\nponnistettuaan, kuten aikoinaan Kroisoksen nuori poika, hän sai\nlausutuksi sanat:\n\n»Lapsi kullat, minä siunaan teidät!»\n\nJa hän vaipui takaisin pielukselle, käsivarret retkahtivat, ääni sammui.\n\nHän oli kuollut.\n\nMutta hänen silmänsä olivat jääneet auki, ikäänkuin vaimoparka, joka,\nei eläissään ollut nähnyt kyllin, olisi halunnut katsella tytärtänsä\nhaudan tuolta puolen.\n\n\n\n\nXXVIII\n\nApotti Fortier panee täytäntöön uhkauksensa\n\n\nCatherine ummisti hartaana äitinsä silmät, ensin kädellä sitten\nhuulilla.\n\nRouva Clément oli kauan odotellut tätä hetkeä ja ostanut ennakolta\nkaksi vahakynttilää.\n\nSillaikaa kun Catherine, viljavat kyynelet silmissä, vei huoneeseensa\nitkevän pikku Isidorin ja nukutti tämän antamalla rintaa, rouva\nClément sytytti molemmat vahakynttilät ja pani yhden kummallekin\npuolen vuodetta. Sitten hän pani vainajan kädet ristiin rinnalle,\npani hänen kämmentensä väliin ristiinnaulitun kuvan ja laski tuolille\nvihkivesimaljakon ynnä viime palmusunnuntaina katkaistun puksipuun\noksan.\n\nKun Catherine palasi, ei hänen tarvinnut tehdä muuta kuin laskeutua\npolvilleen äitinsä vuoteen ääreen, rukouskirja kädessä.\n\nSillävälin Pitou oli ryhtynyt muihin hautausvalmisteluihin. Koska\nhän ei uskaltanut mennä apotti Fortierin puheille — he olivat, kuten\nmuistettaneen, epäsovussa — meni hän suntion luokse ja pyysi tätä\nhuolehtimaan kuolinmessusta, kantajien luokse ilmoittamaan näille,\nmilloin he saisivat tulla noutamaan arkun, ja haudankaivajan luokse\nsanomaan tälle, että hän kaivaisi haudan.\n\nSenjälkeen hän meni Haramontiin ilmoittamaan luutnantilleen,\naliluutnantilleen ja yhdelleneljättä kansalliskaartilaiselleen, että\nrouva Billotin hautajaiset tapahtuisivat seuraavana päivänä kello\nyksitoista aamulla.\n\nKoska emäntä Billotilla, vaimo-rukalla, ei ollut koskaan ollut\nminkäänlaista valtiollista tointa eikä minkäänlaista arvoasemaa\nkansalliskaartissa tai armeijassa, oli Pitoun ilmoitus miehilleen siis\npuolivirallinen eikä virallinen, kuten helposti käsittääkin. Se oli\nkutsu saapua hautajaistilaisuuteen eikä käsky.\n\nMutta kaikki tiesivät, mitä Billot oli tehnyt tämän vallankumouksen\nhyväksi, joka hämmensi kaikkien pään, sytytti jokaisen sydämen.\nTiedettiin hyvin, mikä vaara tälläkin hetkellä uhkasi Billotia, joka\nvirui tuskanvuoteella, haavoittunut kun oli puolustaessaan pyhää asiaa.\nKutsu käsitettiin siis käskyksi. Haramontin kansalliskaarti lupasi siis\npäällikölleen saapua mielellään ja täysissä aseissa seuraavana päivänä\nkello yhdeksitoista surutaloon.\n\nIltapuolella Pitou palasi maatilalle. Portilla hän tapasi puusepän,\njoka kantoi ruumisarkkua olkapäillään.\n\nPitou oli vaistoltaan herkkäsydäminen, mikä ominaisuus on harvinainen\nmaalaisväestössä, jopa suuren maailman ihmisissäkin. Hän piilotti\npuusepän ja ruumisarkun talliin, ja säästääkseen Catherinea näkemästä\ntuota synkkää laatikkoa ja kuulemasta vasaran hirveää ääntä hän astui\nsisälle yksin.\n\nCatherine rukoili äiti-vainajansa vuoteen ääressä. Molempien naisten\nhartaat kädet olivat pesseet ruumiin ja pukeneet sen käärinliinoihin.\n\nPitou kehoitti Catherinea käyttämään hyväkseen päiväsaikaa ja kutsui\nhäntä kävelylle raikkaaseen ulkoilmaan.\n\nMutta Catherine kieltäytyi lähtemästä, sillä hän halusi täyttää\nvelvollisuutensa loppuun asti.\n\n»Mutta rakas pikku Isidorinne voi sairastua, kun häntä ei viedä ulos»,\nhuomautti Pitou.\n\n»Ottakaa te hänet mukaanne, herra Pitou.»\n\nKaikesta näki, että Catherine luotti Pitouhun rajattomasti, koska uskoi\ntämän huostaan lapsensa edes viideksi minuutiksi.\n\nPitou lähti muka totellakseen kehoitusta, mutta viiden minuutin perästä\nhän palasi.\n\n»Se ei halua lähteä kanssani», sanoi hän, »se itkee!»\n\nJa avoimesta ovesta Catherine kuuli tosiaankin lapsen huudot.\n\nHän suuteli vainajan otsaa; harsokankaan takaa erotti ruumiin muodot ja\nmiltei kasvonpiirteetkin. Tyttären ja äidin tunteitten hallitsemana hän\nlähti äitinsä luota lastansa katsomaan.\n\nPikku Isidor itki todella. Catherine otti pienokaisen syliinsä ja lähti\nPitoun seurassa ulos.\n\nHänen poistuttuaan puuseppä astui arkkuineen sisälle.\n\nPitou aikoi pidätellä Catherinea ulkona noin neljännestunnin. Kuin\nsattumalta hän opasti seuralaisensa Boursonnesin tielle.\n\nTämä tie tarjosi tyttö-rukalle niin kosolta muistoja, että hän käveli\nsillä puoli tuntia virkkamatta Pitoulle sanaakaan, kuunnellen vain\nsydämensä ääniä ja vastaten niihin hiljaa, ikäänkuin ne olisivat\npuhuneet.\n\nKun Pitou arveli arkkuun panon tapahtuneen, sanoi hän:\n\n»Neiti Catherine, joko palaamme maatilalle?»\n\nCatherine havahtui aatoksistaan kuin unesta.\n\n»Niin, niin», sanoi hän. »Te olette kovin kiltti, ystävä Pitou!»\n\nJa hän kääntyi Pisseleun tielle.\n\nRouva Clément nyökäytti Pitoulle merkiksi, että surullinen toimitus oli\npäättynyt.\n\nCatherine meni huoneeseensa nukuttamaan pikku Isidorin.\n\nKun tämä äidin velvollisuus oli täytetty, halusi hän palata vainajan\nruumisvuoteen ääreen.\n\nMutta kynnyksellä hän tapasi Pitoun.\n\n»Se on turhaa, neiti Catherine», sanoi tämä hänelle, »kaikki on ohi».\n\n»Mitä, kaikki on ohi?»\n\n»Niin, poissaollessamme, neiti...»\n\nPitou empi jatkaa.\n\n»Poissaollessamme puuseppä...»\n\n»Ah, siksikö tahdoitte saada minut ulos? Niin, minä ymmärrän, hyvä\nPitou.»\n\nJa palkkiokseen Pitou sai Catherinelta kiitollisen katseen.\n\n»Vielä viimeinen rukous», lisäsi nuori tyttö, »ja sitten minä palaan».\n\nCatherine astui äitinsä huoneeseen.\n\nPitou seurasi häntä varpaillaan, mutta pysähtyi kynnykselle. Arkku oli\npantu keskelle huonetta kahden tuolin varaan.\n\nArkun nähdessään Catherine pysähtyi säpsähtäen, ja uudet kyynelet\nalkoivat vieriä hänen silmistään.\n\nSitten hän polvistui arkun eteen ja nojasi väsymyksen ja kärsimysten\nkalventaman otsansa arkun tammilautaan.\n\nSillä tuskien tiellä, joka vie vainajan kuolinvuoteelta hautaan,\nikuiseen lepoon, eloonjääneet, jotka saattavat häntä, kohtaavat\njoka askelella jonkun uuden yksityisseikan, joka näyttää määrätyn\npakottamaan kärsivät sydämet viimeiseen kyynelpisaraan saakka.\n\nCatherine rukoili kauan. Hänen oli vaikea erota ruumisarkun äärestä.\nNais-poloinen käsitti hyvin, että Isidorin kuoleman jälkeen hänellä oli\nvain kaksi ystävää tässä maailmassa: äiti ja Pitou.\n\nÄiti oli siunannut hänet ja sanonut hänelle hyvästi; äiti oli tänään\narkussa, huomenna olisi haudassa.\n\nVain Pitou oli jäänyt hänelle!\n\nOn vaikeaa erota viimeisen edellisestä ystävästä, kun tämä ystävä on\näiti!\n\nPitou tunsi, että hänen oli lähdettävä auttamaan Catherinea. Hän astui\nsisälle ja huomattuaan sanansa turhiksi hän yritti kohottaa nuoren\ntytön ylös.\n\n»Vielä yksi rukous, herra Pitou, yksi ainoa!»\n\n»Te sairastutte, neiti Catherine», sanoi Pitou.\n\n»Entä sitten?» kysyi Catherine.\n\n»Silloin minun täytyy hakea imettäjä herra Isidorille.»\n\n»Olet oikeassa, Pitou, olet oikeassa! Hyvä jumala, kuinka hyvä sinä\nolet, Pitou! Ja kuinka minä sinua rakastankaan, ystävä Pitou!»\n\nPitou horjahti ja oli kaatua solkenaan lattialle.\n\nHän peräytyi ovelle päin seinään nojaten, ja hiljaiset, sanoisimmeko\nilon kyynelet, vierivät hänen poskilleen.\n\nEikö Catherine ollut sanonut rakastavansa häntä?\n\nPitou oivalsi varsin hyvin, kuinka Catherine rakasti häntä, mutta\nrakastipa Catherine häntä millä tavalla tahansa, se oli hänelle jo\npaljon.\n\nLopetettuaan rukouksensa Catherine nousi, kuten oli Pitoulle luvannut,\nja tuli hitain askelin nojautuakseen nuorukaisen olkapäähän.\n\nPitou kietoi käsivartensa Catherinen vyötäisille ja lähti viemään häntä\nhuoneesta.\n\nCatherine salli sen tehdä. Mutta kynnyksellä hän kääntyi ja loi Pitoun\nolan yli viimeisen silmäyksen ruumisarkkuun, jota kaksi vahakynttilää\nvaljusti valaisi.\n\n»Hyvästi, äiti, viimeisen kerran hyvästi!» sanoi hän.\n\nJa sitten hän lähti.\n\nCatherinen huoneen oven edessä, kun nuori tyttö aikoi astua sisälle,\nPitou pysäytti hänet.\n\nCatherine alkoi tuntea Pitoun jo niin hyvin, että ymmärsi Pitoulla\nolevan jotakin sanomista hänelle.\n\n»No?» kysyi hän.\n\n»Sitä vain», sopersi Pitou hieman hämillään, »eikö teidänkin\nmielestänne, neiti Catherine, ole aika teidän lähteä maatilalta?»\n\n»Minä en lähde maatilalta, ennenkuin äiti on lähtenyt», vastasi nuori\ntyttö.\n\nCatherine lausui nämä sanat niin lujasti, että Pitou huomasi hänen\ntehneen peruuttamattoman päätöksen.\n\n»Ja kun te lähdette», sanoi Pitou, »te tiedätte, että parin kolmen\nkilometrin päässä täältä on kaksi paikkaa, missä teidät otetaan\nystävänä vastaan: ukko Clouisin maja ja Pitoun pikku talo.»\n\nPitou nimitti _taloksi_ kamariaan ja työhuonettaan.\n\n»Kiitos, Pitou», vastasi Catherine ilmaisten päännyökkäyksellä, että\nhän hyväksyisi toisen tai toisen näistä kahdesta turvapaikasta.\n\nCatherine astui huoneeseensa olematta huolissaan Pitousta, joka aina\nlöytäisi itselleen tyyssijan.\n\nSeuraavana aamuna kello kymmenen tienoissa alkoi maatilalle saapua\nhautajaisiin kutsuttuja ystäviä.\n\nKaikki lähitienoon tilanhoitajat, Boursonnesista, Rouesta, Ivorsista,\nCoyollesista, Largnysta, Haramontista ja Vivieresistä, saapuivat\npaikalle.\n\nEnsimmäisten joukossa oli Villers-Cotteretsin pormestari, kunnon herra\nde Longpré.\n\nKello puoli yksitoista saapui Haramontin kansalliskaarti, rummun\npäristessä ja lippu puolitangossa. Ei ainoatakaan miestä puuttunut.\n\nKauttaaltaan mustiin pukeutunut Catherine, käsivarsilla pikku Isidor,\njoka niinikään oli puettu mustiin, otti vieraat vastaan, ja täytyy\nsanoa, että kaikki vieraat tunsivat syvää kunnioitusta tuota äitiä ja\ntuota pienokaista kohtaan, jotka olivat pukeutuneet kaksinkertaiseen\nsuruasuun.\n\nKello yksitoista oli maatilalle kerääntynyt yli kolmesataa henkilöä.\n\nPappi, kirkonmiehet ja kantajat puuttuivat.\n\nOdotettiin neljännestunti.\n\nKetään ei tullut.\n\nPitou nousi talon korkeimmalla olevaan ullakkoikkunaan.\n\nIkkunasta näki koko sen kaksi kilometriä laajan tasankoalueen, joka\nulottui Villers-Cotteretsista Pisseleun pikku kylään.\n\nVaikka Pitoulla oli hyvät silmät, ei hän nähnyt ketään.\n\nHän tuli alas ja mainitsi herra de Longprélle huomioistaan ja\nmietteistään.\n\nHänen _huomionsa_ olivat, ettei ketään tullut, ja hänen _mietteensä_,\nettei ketään tulisikaan.\n\nHänelle oli kerrottu apotti Fortierin käynnistä talossa ja että apotti\noli evännyt emäntä Billotilta pyhän ehtoollisen.\n\nPitou tunsi apotti Fortierin ja arvasi kaikki. Apotti Fortier ei\naikonut antaa pyhää apuaan rouva Billotia haudattaessa. Ja veruke, ei\nsyy, oli se, ettei vainaja ollut ripittäytynyt.\n\nNämä mietteet, jotka Pitou ilmaisi herra de Longprélle ja herra de\nLongpré toisille vieraille, herättivät tuskallisen mielialan.\n\nÄänettöminä vaihdettiin silmäyksiä. Sitten muuan ääni lausui;\n\n»Mitä siitä! Ellei apotti Fortier halua pitää meille messua\nsivuutettakoon messu!»\n\nTämä ääni lähti Désiré Maniquetin suusta.\n\nDésiré Maniquet oli tunnettu uskonnonvastaisista mielipiteistään.\n\nSyntyi hetkeksi hiljaisuus.\n\nVäkijoukko piti ilmeisesti ylen rohkeana tekona, jos messu\nsivuutettaisiin.\n\nJa kuitenkin elettiin Voltairen ja Rousseaun koulukunnan aikaa.\n\n»Hyvät ystävät», sanoi pormestari, »menkäämme Villers-Cotteretsiin.\nVillers-Cotteretsissa kaikki selviää.»\n\n»Villers-Cotteretsiin!» huusivat kaikki.\n\nPitou antoi merkin neljälle miehelleen. Kaksi kivääriä sujutettiin\narkun alle ja vainaja kohotettiin kannettavaksi.\n\nPortilla arkku sivuutti Catherinen, joka oli polvillaan, ja pikku\nIsidorin, jonka Catherine oli polvistuttanut viereensä.\n\nKun arkku oli kannettu ohi, suuteli Catherine kynnystä, jonka yli\nhän ei luullut enää milloinkaan astuvansa. Sitten hän nousi ja sanoi\nPitoulle:\n\n»Tapaamme toisemme ukko Clouisin majassa.» hän poistui nopeasti pihan\nyli puutarhaan, josta pääsi pienelle kujalle.\n\n\n\n\nXXIX\n\nApotti Fortier huomaa, ettei annettua lupausta ole niin helppo pitää\nkuin luulee\n\n\nSaattojoukko kulki äänettömänä. Se muodosti pitkän jonon maantiellä.\nÄkkiä joukon peräpäässä kulkevat kuulevat takaansa huudon.\n\nHe kääntyivät katsomaan.\n\nMuuan ratsumies siellä kiidätti täyttä neliä. Hän tuli Ivorsin\nsuunnalta, siis Pariisin tietä.\n\nToinen puoli hänen kasvoistaan oli kahden mustan siteen peitossa. Hän\npiti hattua kädessään ja viittasi saattuetta pysähtymään.\n\nPitou kääntyi kuten toisetkin.\n\n»Kas, herra Billot!» sanoi hän. »Hyvä! En haluaisi nyt olla apotti\nFortierin nahoissa!»\n\nKun kuultiin Billotin nimi, pysähdyttiin heti.\n\nRatsastaja lähestyi nopeasti ja sitä mukaa kuin hän tuli lähemmäksi,\nalkoivat kaikki tuntea hänet tilanhoitajaksi, kuten Pitou oli sanonut.\n\nSaattueen etupäähän ehdittyään Billot hyppäsi ratsun selästä maahan,\nviskasi ohjakset sen kaulalle ja virkkoi niin kaikuvalla äänellä, että\nkaikki kuulivat:\n\n»Hyvää päivää ja kiitoksia, kansalaiset!»\n\nSitten hän sijoittui arkun taakse Pitoun paikalle, joka hänen\npoissaollessaan oli saattuetta johtanut.\n\nMuuan tallimies lähti viemään hevosta takaisin maatilalle.\n\nKaikki silmäilivät Billotia uteliaasti.\n\nHän oli laihtunut hieman ja kalvennut tavattomasti.\n\nOsa hänen otsaansa ja vasemman silmän tienoot olivat jääneet\nsinertäviksi verenkuolion johdosta.\n\nHänen tiukasti yhteenpusertuneet hampaansa ja kurttuiset kulmakarvansa\nilmaisivat synkkää kiukkua, joka odotti vain sopivaa hetkeä\npurkautuakseen ilmoille.\n\n»Tiedättekö, mitä on tapahtunut?» kysyi Pitou.\n\n»Tiedän kaikki», vastasi Billot.\n\nKun Gilbert oli ilmoittanut tilanhoitajalle, minkälaisessa tilassa\nhänen vaimonsa oli, silloin Billot oli heti vuokrannut ajoneuvot, jotka\nolivat vieneet hänet Nanteuiliin asti.\n\nJa kun hevonen ei voinut kuljettaa häntä edemmäksi, oli hän, niin\nheikko kuin olikin, hypännyt virman postiratsun selkään. Lavignanissa\nhän oli vaihtanut hevosta ja saapunut maatilalle vähän senjälkeen kun\nsaattue oli sieltä lähtenyt.\n\nMuutamalla sanalla rouva Clément oli selostanut tilanteen. Billot\noli noussut jälleen satulaan. Pihamuurin ulkopuolelta hän oli nähnyt\nsaattueen; joka eteni maantiellä ja hän oli pysäyttänyt huudoillaan.\n\nJa nyt, kuten olemme maininneet, hän ryhtyi johtamaan saattuetta,\nkulmakarvat uhkaavissa kurtuissa, suu pahaa ennustavasti kiinni ja\nkäsivarret ristissä rinnalla.\n\nSaattue, joka ennestäänkin oli synkkä ja hiljainen, muuttui vieläkin\nsynkemmäksi ja hiljaisemmaksi.\n\nVillres-Cotteretsiin saavuttaessa tavattiin odotteleva ihmisjoukko.\n\nTämä, joukko liittyi saattueeseen.\n\nSitä mukaa kuin saattue eteni kaduilla, tuli taloista miehiä, vaimoja,\nlapsia. He tervehtivät Billotia, joka vastasi heille nyökkäyksellä, ja\nliittyivät sitten saattueen peräriveihin.\n\nTorille tultaessa saattueessa oli yli viisisataa henkeä.\n\nTorille alkoi jo näkyä kirkko.\n\nPitoun aavistus toteutui: kirkko oli suljettu.\n\nOven eteen pysähdyttiin.\n\nBillot oli käynyt kasvoiltaan tuhkanharmaaksi, hänen ilmeensä\nentistäkin uhkaavammaksi.\n\nKirkko ja maallinen valta sivuivat toisiaan. Kirkonvartija, se käärme,\njoka oli samalla raatihuoneen portinvartija, siis sekä pormestarin\nettä, apotti Fortierin käskettävissä, kutsuttiin paikalle. Herra de\nLongpré kuulusteli häntä.\n\nApotti Fortien oli kieltänyt kaikkia kirkonmiehiä avustamasta\nhautajaisia.\n\nPormestari tiedusteli, missä kirkonavaimet olivat.\n\nAvaimet olivat suntion huostassa.\n\n»Mene noutamaan avaimet», sanoi Billot Pitoulle.\n\nPitou pani pitkät koipensa liikkeelle ja palasi viiden minuutin perästä.\n\n»Apotti Fortier on ottanut avaimet kotiinsa, ollakseen varma, ettei\nkirkonovea avata», ilmoitti hän.\n\n»Apotilta on haettava avaimet», ehdotti Desiré Maniquet, äärimmäisten\nkeinojen synnynnäinen esittäjä.\n\n»Niin, niin, apotilta noudettakoon avaimet!» huusi parisataa ääntä.\n\n»Se veisi liian paljon aikaa», sanoi Billot. »Kun kuolema kolkuttaa, ei\nse ole tottunut odottamaan.»\n\nHän silmäili ympärilleen. Kirkkoa vastapäätä rakennettiin erästä taloa.\n\nKirvesmiehet veistelivät paraikaa muuatta hirttä.\n\nBillot meni miesten luokse ja viittasi kädellään, että hän tarvitsisi\nheidän hirttänsä.\n\nTyömiehet väistyivät.\n\nHirsi oli pantu paksujen tammilankkujen varaan.\n\nBillot työnsi käsivartensa hirren ja maan väliin, hirren\nkeskivaiheille. Yhdellä nykäisyllä hän kohotti sen alusiltaan.\n\nMutta hän oli luottanut voimiinsa, joita hänellä ei ollut.\n\nHirren suunnaton paino pani hänet horjahtamaan, ja ensin jo luultiinkin\nhänen kaatuvan.\n\nSe meni ohi kuin salama. Billot pääsi tasapainoon. Hän hymyili hirveää\nhymyä. Sitten hän lähti liikkeelle, hirsi kainalossa, ja astui\nverkkaisin, mutta lujin askelin kirkolle päin.\n\nOlisi voinut sanoa, että siinä liikkui vanhanajan muurinsärkijä,\njommoisella Aleksanterit, Hannibalit ja Cæsarit puhkoivat muureja.\n\nHän pysähtyi hajareisin kirkonoven eteen ja tuo peloittava kone alkoi\ntoimia.\n\nOvi oli tammilankuista, lukot, salvat, saranat raudasta.\n\nKolmannella iskulla lukot, salvat ja saranat murtuivat. Tammiovi\nvääntyi raolleen.\n\nBillot pudotti hirren maahan.\n\nNeljä miestä tarttui siihen ja työläästi he jaksoivat kantaa sen\npaikalle, mistä Billot oli sen ottanut.\n\n»Nyt, herra pormestari», sanoi Billot, »sijoittakaa vaimorukkani\nruumisarkku kuoriin, vaimo-rukkani, joka ei ole milloinkaan tehnyt\nkenellekään pahaa, ja sinä, Pitou, haet paikalle vahtimestarin,\nsuntion, lukkarit ja poikakuoron. Minä käyn noutamassa papin.»\n\nPormestari opastutti ruumisarkun kuoriin. Pitou lähti hakemaan\nlukkareita, kuoripoikia, vahtimestaria ja suntiota. Hän otti mukaansa\nluutnantti Désiré Maniquetin ja neljä miestä siltä varalta, että\ntapaisi uppiniskaisia. Billot lähti apotti Fortierin asunnolle päin.\n\nMonet miehet halusivat seurata häntä.\n\n»Antakaa minun mennä yksin», sanoi hän. »Se, mitä aion tehdä, voi olla\nvakavaa, ja kukin vastatkoon itse teoistaan.»\n\nJa hän lähti, kulki ensin Eglise-katua ja poikkesi sitten\nSoissons-kadulle.\n\nTämä olisi toinen kerta, vuoden väliajan perästä, kun hän joutuisi\nvastatusten tuon kuningasmielisen pappismiehen kanssa.\n\nMuistettaneen vielä, mitä edellisellä kerralla oli tapahtunut. Nyt ehkä\njoudutaan samanlaisen kohtauksen todistajiksi.\n\nKun hänen nähtiin astelevan rivakoin askelin apotin asunnolle päin,\njäivät ihmiset liikkumattomiksi talojensa kynnyksille, ravistivat\npäätänsä, mutteivät astuneet askeltakaan hänen jälkeensä.\n\n»Hän on kieltänyt seuraamasta itseään», sanoivat katselijat toisilleen.\n\nApotin talon iso portti oli kiinni kuten kirkonovikin.\n\nBillot silmäili ympärilleen hakien toista rakennussalvosta, josta hän\nsaisi uuden puskurihirren. Hän ei nähnyt muuta sopivaa kuin eräänlaisen\nhiekkakivisen rajapyykin, jonka lapset olivat joutotöikseen kaivaneet\npaljaaksi ja joka värjötti kuopassaan kuin yksinäinen hammas ikenessään.\n\nTilanhoitaja riensi rajapyykin luo, ravisti sitä voimakkaasti, väljensi\nkuoppaa ja riuhtaisi kiven katukivityksestä, johon se oli upotettu.\n\nHän kohotti kivenmöhkäleen päänsä päälle kuin toinen Ajaks tai\nkuin uusi Diomedes, astui kolme askelta taaksepäin ja sinkosi kosi\nkivimöhkäleen samalla voimalla kuin heittokeino.\n\nPortti pirstoutui säpäleiksi.\n\nBillotin tunkeutuessa sisälle tästä pelottavasta aukosta aukeni\nensimmäisen kerroksen ikkuna ja apotti Fortier ilmestyi puitteihin\nhuutaen kaikin voimin seurakuntalaisiaan avuksi.\n\nMutta lauma ei välittänyt paimenensa äänestä, se oli päättänyt antaa\nsuden ja paimenen selvittää välinsä kahdenkesken.\n\nBillot tarvitsi jonkun hetken murtaakseen ne pari kolme ovea,\njotka hänet vielä erottivat apotti Fortierista. Hän särki ne kuten\nensimmäisenkin.\n\nJuttu vaati häneltä suunnilleen kymmenen minuuttia.\n\nKun kymmenisen minuuttia oli kulunut ulko-oven murtamisesta, voitiin\nyhä äänekkäämmiksi käyvistä huudoista ja apotin yhä ilmeikkäämmistä\nhuitomisista päätellä tämän yltyvän kiihkon johtuvan siitä, että vaara\nuhkasi häntä yhä lähempää.\n\nJa äkkiä nähtiin apotin pään takana Billotin kalpea pää ja sitten käsi,\njoka laskeutui jäntevänä hänen olkapäälleen.\n\nApotti tarrautui ikkunan puupuitteihin. Hänkin oli suorastaan.\nsananparrellisen väkevä eikä itse Herkuleenkaan olisi ollut helppo\nhänestä suoriutua.\n\nBillot kietoi käsivartensa kuin vyöksi apotin vartalon ympärille,\njännitti molemmat jalkansa ja yhdellä nykäyksellä, joka olisi tammenkin\nkiskaissut maasta, hän riuhtaisi apotti Fortierin irti ikkunasta, niin\nettä särkyneet puupuitteet jäivät tämän kouriin.\n\nTilanhoitaja ja pappi katosivat huoneen pimentoon ja kuultiin enää vain\napotin huudot, jotka loittonivat kuin härän mylvintä, kun Atlas-vuorten\nleijona raahaa sitä piilopaikkaansa.\n\nSillävälin Pitou oli haalinut koolle vapisevat lukkarit, kuoripojat,\nsuntion ja kirkon vahtimestarin. Portinvartijakäärmeen esimerkkiä\nnoudattaen kaikki olivat kiirehtineet pukeutumaan kaapuihin ja\nmessuhakoihin, sytyttämään vahakynttilät ja panemaan kaikki kuntoon\nkuolinmessua varten.\n\nNäin pitkällä oltiin, kun Billotin nähtiin saapuvan linnatorin\npuolella olevasta pikku käytävästä, vaikka hänen oli odotettu saapuvan\nSoissons-kadun puolisesta isosta portista.\n\nHän laahasi rinnallaan apottia ja asteli tämän vastusteluista\nhuolimatta yhtä rivakasti kuin olisi kulkenut yksin.\n\nHän ei ollut enää ihminen, hän oli kuin luonnonvoima, kuin väkevä virta\ntai kuin lumivyöry. Mikään inhimillinen ei näyttänyt voivan häntä\nvastustaa, olisi tarvittu luonnonvoima taistelemaan häntä vastaan!\n\nSadan askeleen päässä kirkosta poloinen apotti herkesi vastustelusta.\n\nHän oli täydellisesti kesytetty.\n\nKaikki väistyivät syrjään päästääkseen nämä miehet ohitseen.\n\nApotti silmäili kauhistuneena ovea, joka oli särjetty kuin ikkunaruutu,\nja nähdessään paikoillaan — käsissä kojeet, sauvat ja kirjat — kaikki\nne, joita hän oli kieltänyt astumasta kirkkoon, hän painoi päänsä,\nikäänkuin olisi tunnustanut, että jokin valtava, vastustamaton voima\noli masentanut, ei uskontoa, vaan sen käskyläiset.\n\nHän meni sakastiin ja palasi hetken perästä, yllä virkapuku ja kädessä\npyhä sakramentti.\n\nMutta kun häh oli noussut alttarille, pannut rippileipäastian pyhälle\npöydälle ja kääntynyt lausuakseen ensimmäiset sanat, ojensi Billot\nkätensä ja sanoi:\n\n»Riittää, epäkelpo Jumalan palvelija! Olen halunnut masentaa ylpeytesi,\nsiinä kaikki. Mutta minä tahdon sanoa kaikille, että sellainen pyhä\nvaimo kuin minun oli voi olla ilman sinun laisesi kiihkomielisen ja\nvihaavan pappismiehen esirukouksia!»\n\nJa kun hänen sanojaan seurasi tavaton kohina yleisön joukossa, lisäsi\nhän:\n\n»Jos tämä on pyhän häväistystä, tulkoon rangaistus minun osakseni!»\n\nHän kääntyi sen suunnattoman saattojoukon puoleen, joka täytti ei\nainoastaan kirkon, vaan lisäksi raatihuoneen ja linnan torit.\n\n»Kansalaiset», sanoi hän, »hautuumaalle!»\n\nKaikki äänet kertasivat: »Hautuumaalle!»\n\nÄskeiset neljä kantajaa sujuttivat jälleen kaksi kivääriä ruumisarkun\nalle, nostivat ruumiin alustaltaan, ja kuten oli tultukin, ilman\npappia, ilman kirkkolaulua, vailla kaikkea niitä juhlallisia\nhautausmenoja, joilla uskonto on tottunut saattamaan ihmisten\nsurua, he lähtivät kirkosta, Billotin johtaessa surusaattuetta,\njoka kuusisataisena joukkona kääntyi hautuumaalle. Se oli, kuten\nmuistettaneen, Pleux-kujan päässä, viisikolmatta askelta täti\nAngéliquen asunnosta.\n\nHautuumaan portti oli kiinni kuten apotti Fortierin ovi, kuten\nkirkonovi.\n\nOmituista! Tämän heikon esteen edessä Billot empi.\n\nKuolema kunnioitti vainajia.\n\nTilanhoitajan viittauksesta Billot lähti haudankaivajan luokse.\n\nHaudankaivajalla oli kalmiston avain, se oli selvää.\n\nViiden minuutin perästä Pitou toi avaimen ja lisäksi kaksi lapiota.\n\nApotti Fortier oli julistanut poloisen vainajan kirkonkiroukseen,\nevännyt häneltä kirkon ja siunatun maan. Haudankaivajaa oli kielletty\nvalmistamasta hautaa.\n\nNähdessään tämän viimeisen vihanilmauksen, jonka apotti oli suunnannut\ntilanhoitajaa vastaan, saattueen osanottajat tunsivat eräänlaista uhman\npuistatusta. Jos Billotin sydämessä olisi ollut neljäsosakaan sitä\nsappea, joka vuotaa hurskaitten sieluun ja joka oli pannut Boileaun\nkummastelemaan, olisi Billotin tarvinnut vain lausua sana, ja apotti\nFortier olisi lopultakin tyydytetty sillä marttyyrikuolemalla, josta\nhän oli suurella äänellä puhunut kieltäytyessään vuosi sitten pitämästä\nmessua isänmaan alttarilla.\n\nMutta Billotissa riehui kansan ja leijonan viha. Hän raastoi, rouhi,\nmurskasi eteenpäin mennessään, mutta hän ei pyörtänyt takaisin\naskelilleen.\n\nHän nyökkäsi kiitokset Pitoulle, jonka ajatukset hän oivalsi, otti\navaimen hänen kädestään, aukaisi portin, antoi arkun mennä ohitseen\nja seurasi sitä. Hänen perässään tuli hautaussaattue. Siihen olivat\nliittyneet kaikki, jotka kävelemään pystyivät.\n\nKuningasmieliset ja uskovaiset yksin pysyttelivät kotosalla.\n\nOn sanomattakin selvää, että täti Angélique, joka kuului viimeksi\nmainittuihin, oli kauhistuneena sulkenut ovensa huutaen maailmanloppua\nja rukoillut taivaallista salamaa iskemään hänen sisarenpoikaansa.\n\nMutta kaikki, joilla oli ylevä sydän, suora luonne, perheen vaistot,\nkaikki, joiden mieltä kuohutti säälin tilalle asettunut viha, lempeyden\ntilalle tullut kosto, olivat paikalla, kolme neljännestä kaupungin\nasukkaista oli paikalla esittämässä vastalausetta, ei Jumalaa eikä\nuskontoa vastaan, vaan pappeja ja näiden uskonkiihkoa vastaan.\n\nKun oli saavuttu paikalle, missä haudan piti olla ja johon\nhaudankaivaja, tietämättä vielä mitään kaivuukiellosta, oli merkinnyt\nhaudan paikan, ojensi Billot kätensä Pitoulle, joka antoi hänelle\ntoisen lapion.\n\nJa sitten Billot ja Pitou, pää paljaana, paljastetuin päin\nseisovan kansalaisjoukon keskellä, heinäkuun viimeisten päivien\nauringonpaahteessa, alkoivat kaivaa hautaa sille onnettomalle naiselle,\njoka kaikessa hurskaana ja alistuvana olisi kummastellut tavattomasti,\njos hänen eläessään olisi tultu sanomaan, minkälaisen häväistyksen hän\naiheuttaisi kuoltuaan.\n\nTyö kesti tunnin. Kumpikaan kaivajista ei ajatellut levähtää, ennenkuin\nhauta olisi valmis.\n\nSillävälin oli käyty hakemassa kantohihnat, ja kun kaivuutyö oli\nlopussa, olivat kantohihnatkin paikalla.\n\nBillotin ja Pitoun tehtäväksi tuli laskea arkku hautaan.\n\nNämä molemmat miehet täyttivät niin mutkattomasti ja luontevasti\nviimeisen velvollisuutensa häntä kohtaan, joka sitä odotti, ettei\nkenenkään mieleen tullut tarjota heille apuaan. Olisi pidetty pyhän\nloukkauksena, ellei heidän annettaisi jatkaa työtänsä loppuun saakka.\n\nVasta kun ensimmäiset multalapiolliset kumahtivat arkun tammilaudoille,\nkohotti Billot käden silmilleen ja Pitou hihansa.\n\nSitten he alkoivat syytää hiekkaa hautaan.\n\nKun kumpu oli luotu, viskasi Billot lapion kauas luotansa ja avasi\nPitoulle sylinsä.\n\nPitou heittäytyi tilanhoitajan rinnoille.\n\n»Jumala olkoon todistajani», sanoi Billot, »että syleilen sinussa\nkaikkea, mikä maan päällä on yksinkertaista ja suurta hyvettä:\narmeliaisuutta, uhrautumista, kieltäytymystä, veljeyttä, ja että minä\nuhraan elämäni näiden hyveitten voitoksi!»\n\nSitten hän ojensi kätensä hautakummun yli.\n\n»Jumala olkoon todistajani», jatkoi hän, »että minä vannon ikuista\nsotaa kuninkaalle, joka on surmauttanut minut, aatelisille, jotka\novat raiskanneet tyttäreni, ja papeille, jotka ovat evänneet haudan\nvaimoltani!»\n\nHän kääntyi katselijoihin päin, joissa tämä kolminainen vala oli\nherättänyt syvää myötätuntoa.\n\n»Veljet», sanoi Billot, »uusi kansalliskokous kutsutaan niiden\npetturien tilalle, jotka tällä hetkellä pitävät istuntojaan\nfeuillanttien salissa. Valitkaa minut edustajaksi siihen\nkansalliskokoukseen, ja te saatte nähdä, osaanko pitää valani.»\n\nBillotin ehdotusta tervehdittiin yksimielisellä hyväksymishuudolla. Ja\nsillä hetkellä, hänen vaimonsa haudalla, hirveällä alttarilla, joka oli\nkuulemansa hirveän valan arvoinen, Billot hyväksyttiin lakiasäätävän\nkansalliskokouksen edustajaehdokkaaksi. Kun Billot oli kiittänyt\nisänmaanystäviään heidän osoittamastaan myötätunnosta, kun hän\nsuoritteli ystävyyden ja vihan tekoja, palasivat kaikki, kaupunkilaiset\nja maalaiset, kotiinsa vieden sydämessään sen vallankumouksellisen\nlietsonnan hengen, jonka käytettäväksi juuri ne — kuninkaat, aateliset\nja papit — juuri ne, jotka se nielisi, sokeudessaan antoivat kaikkein\nmurhaa vimmat aseet!\n\n\n\n"]