[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fez7h_Iobx5xcrWmMGGBVVbepBwmUEohWFjE6vO2y6VA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3163,"Tuomas Kokko","Korhonen, Veikko",1888,1942,"3163-korhonen-veikko-tuomas-kokko","3163__Korhonen_Veikko__Tuomas_Kokko","Yhteiskunnallinen kyläkuvaus","romaani",[],[],"fi",1923,null,12369,77498,false,73981,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Yhteiskunnallinen kyläkuvaus\" by Veikko Korhonen is a historical narrative written in the early 20th century. The work explores the life and challenges of farmers in rural Finland, particularly focusing on the experiences of a character named Tuomas Kokko as he navigates the harsh realities of agricultural life, labor dynamics, and socio-political issues of his time.   The opening of the book introduces readers to Savilahden talo, where Tuomas engages in the labor of harvesting and farming. He observes the state of his workers, contemplating their unwillingness to work diligently, and reflects on the implications of changing agricultural machinery and the associated costs. As he grapples with his diminishing returns and rising taxes, Tuomas also engages in dialogues with neighboring farmers about local agricultural practices and the broader socio-economic landscape, revealing his frustrations with both laborers and political systems. The text paints a vivid picture of the struggles within his community and Tuomas's desires for change in land ownership and work ethic, setting the stage for deeper explorations of class and economic disparity in the narratives to follow. (This is an automatically generated summary.)",[],250,"Yhteiskunnallinen kyläkuvaus kertoo Savilahden isännästä Tuomas Kokosta ja maaseudun arjesta 1920-luvun alussa. Teos kuvaa työnteon moraalia, palvelusväen muuttuvia asenteita sekä maatalouden haasteita ja maanomistuskysymyksiä sodanjälkeisessä Suomessa.","Veikko Korhosen 'Tuomas Kokko' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3163.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TUOMAS KOKKO\n\nYhteiskunnallinen kyläkuvaus\n\n\nKirj.\n\nVEIKKO KORHONEN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1923.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\nSavilahden talossa puitiin riihtä.\n\nOli elokuun aamu, ja metsä kylpi kastepisaroissa. Miljoonia seittejä\nriippui puitten oksilla, ja Savilahden isäntä, Tuomas, niitä\nsilmäillessään ja riihestä pinottuja olkia sitoessaan jupisi itsekseen:\n\n— Nytpä tulee mainio rukiinkylvöpäivä. Tänään tuo sopiikin viimeinen\nlohko siementää.\n\nRiihessä kalisivat varstat. Muissa naapuritaloissa oli hankittu\nuusimallisempia puintivehkeitä, käsin väännettäviä ja moottoreilla\nkäypiä, mutta Savilahden Tuomas ei välittänyt niistä. Sanoi tulevansa\ntoimeen entisillä toistaiseksi.\n\nSe merkitsi, ettei Tuomas kokonaan kieltäytynyt konepuuhista, mutta\nkatsoi kai ajan sopimattomaksi. Sotavuosina, varsinkin viimeisinä, oli\ntosin tullut varoja, mutta mikä helposti tuli, se vielä helpommin meni.\nTyöväki ja verot veivät paljon.\n\nNyt vielä ennustelivat, että ensi talvena jo tulisi kireä raha-aika.\n\nTuomas sitaisi pinosta viimeiset oljet ja jäi tarkastamaan riihimiesten\ntyötä.\n\nSe kävi tällä kertaa uneliaasti ja vastahakoisesti. Piiat puistelivat\nmelkein silmäluomet kiinni pehkuja, ja rengit seisoivat uunin kupeella\nharavaan nojaten.\n\n— Koettakaapa heilua, että päästään tästä aamiaiselle, sanoi isäntä\nja äkeissään puraisi hammasta. Piru vie, miten laiskaksi kävivät\npalvelijat.\n\nTulee vielä huono vuosi. Millä heitä, vetelehtijöitä, elätettäneen.\n\nJoutaisivat siitä, kun jaksaisi tehdä itse työnsä.\n\nAlina, hänen vaimonsa, oli kyllä sanonutkin, ettei otettaisi kuin yksi\nnaispalvelija. Hän itse hoitaisi karjan, kaksitoista lypsävää, ja\npalvelija saisi tehdä muut askareet.\n\nAlina oli valittanut useimpain palvelustyttöjen käyneen omituisiksi.\nHeilläkin oli yksi sellainen, jota sai aina neuvoa ja joka unohtui\nnurkkiin seisomaan.\n\nKun saisi järjestetyksi sellaiseksi elämänsä, että tekisi itse työnsä\nja söisi itse ruokansa..\n\nSe varmaankin olisi, varsinkin nykyisinä aikoina, ihanteellista elämää.\n\nEntäpä kuka irtolaisia töissään pitäisi?\n\nJoutaisivat saada omaa maata asuakseen. Sitä kun olisi kuitenkin joka\npaikassa riittävästi.\n\nNyt olivat liikamaat yksityisten hallussa ja verotkin tulivat harvojen\nyksityisten maksettaviksi. Yksineläjiä kyllä verotettiin, mutta\nharvat heistä maksoivat mitään. Palkat otettiin etukäteen, ja mitään\nulosmitattavaa ei ollut. Ulosottomiehet kiroilivat heitä turhaan\najellessaan.\n\nNiin, maahan heitä olisi kiinni saatava ja taloista suuria\nviljelysaloja ja työväkeä vähennettävä.\n\nTuomas oli käynyt katsomassa oraspeltoa riihen takana. Kirkkaanvihreä\nlaiho kimalteli kasteisena ja reipasta kasvua lupaavana. Toinen osa\nkylvöistä oli jäänyt myöhempään, kun ei saatu siementä ensimmäisistä\nuutisriihistä.\n\nTuomas heristi kuuloaan. Iso renki, Taave, kuului riihessä murisevan,\nettä Savilahteen ei hankittu puimakoneita.\n\n— ...tana tätä pölyä saa nieleksiä joka aamu. Saisi puida itse riihensä.\n\n— Eipä se Tuomas tänne tomuun pistä nokkaansa, sanoi toinen.\n\n— Mikäpä sen on pakko, jolla on talot ja tavarat. Saa pitää piikojaan\nja renkejään kuin rättiä seipäässä.\n\nTuomas tuli ovelle.\n\n— Saadaan ne riihet puitua itsekin, jos niiksi tulee. Saa minun\npuolestani olla vaikkapa riihen takana.\n\nEi vastusteltu, mutta huulet venyivät pitkiksi. Ei ainoankaan kasvoilla\nnäkynyt työn tuottamaa iloa.\n\nSitä ei yleensä viime aikoina saanut nähdäkään palkkatyöväen joukossa.\nHeistä useimmat luulivat varmaankin hyödyttävänsä työnantajaa suuressa\nmäärin.\n\nTyötä tehtiin kaavamaisesti ja venyvällä naamalla.\n\nMihin tuloksiin tässä oikein päästäisiin tämän maatyöväen kanssa,\nmietti Tuomas. Oli päästy työveroa maksavien torpparien ikäväksi\nkäyneestä kysymyksestä. Heillä oli jo melkein kaikilla kontunsa\nominaan, ja osa mäkitupalaisiakin sai jo kaipaamaansa omaa maata,\nmutta jäljellä oli vielä yksi osa, tämä maatyöväen irtolaisjoukko,\npäivätyöläiset ja vanhemmat renkimiehet. Mitä heidän kanssaan olisi\ntehtävä? Heistä olivat tehdassosialistit luulleet saavansa hyvän apajan\nja varman kannattajajoukon, mutta tällä hetkellä oli Tuomas varma\nsiitä, että jos vaalit tulisivat, ei ainoakaan heistä vetäisi viivaansa\nsosialisteille.\n\nEi yksikään. Maaseudun työväki ei luottanut enää sosialisteihin pennin\nedestä.\n\nEi liioin muihinkaan puolueryhmiin, ellei vain kommunisteihin, joihin\nmaaseuduilla lukeutuivat vastahakoisimmat ainekset.\n\nMoni vanhempi mies kiroili katkerasti sosialisteja, joilta oli ikänsä\nodottanut jotain hyötyä ja parannusta oloihinsa, mutta ei mitään saanut.\n\nTuomas hymähteli siinä olkipinoa tarkastellessaan.\n\nSe siitäkin tuli.\n\nSosialistipuhujien ei ainakaan tarvinnut tulla enää maaseuduille.\nHän oli kuullut monen heitä selkäsaunalla uhkailevan. Pesäero tuli\nsukkelaan ja kyllin selvä.\n\nKunnallisvaaleihinkin riennettiin ensin suurella riemulla ja\nuhkauksilla, että nyt taitetaan porvareilta selkäranka. Mutta pettymys\ntuli siinäkin suhteessa.\n\nHeidän, työntekijäin, verot vain suurenivat. Kunnan verokuitteihin meni\nkohta puolet palkoista.\n\nTyöraavaitako syömään heitä oli sinne äänestetty ja puuhattu?\nPorvarillinen kunnallispolitiikka oli ollut huonoa, mutta tämä näytti\nvielä huonommalta. Rahaa tuhlattiin mitään harkitsematta.\n\nNäin ollen koetti jokainen maaton mies päästä veronmaksusta kaikilla\nkeinoilla.\n\nJa pääsivätkin. Verot jäivät maanomistajien maksettaviksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuomas siirteli painavia olkikupoja ripeästi latoon. Helposti se\nkävikin. Elokuun aamun raikas ilma nuorrutti jäsenet ja antoi uusia\nvoimia.\n\nRenki oli ennen siinä työssä vetelehtinyt melkein kokonaisen päivän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKartanolla helähti ruokakello kutsuen aamiaiselle. Riihiväki pölähti\nheti pihaan, ja elojen puhdistus jäi aamiaisen jälkeen toimitettavaksi.\n\nTuomas katseli riihen ovelta tyytymättömänä työn tuloksia. Miesten\nolisi pitänyt joutua kynnökselle, mutta nyt menisi vielä päivärupeama\nviljan puhdistuksessa.\n\nEi totta totisesti tullut enää mitään työnteosta. Kourallinen jyviä\nriihen nurkassa, ja päivä melkein kokonaan meni neljältä hengeltä.\n\nTuomas tuhautti nenäänsä.\n\nSitäkö se Alinakin joudutti sen aamiaisen... Olisi antanut ruokaa vasta\nriihestä päästyä. Mutta hänkin teki kaikki tunnilleen, säännöllinen ja\ntarkka kun oli taloudessa.\n\nTuomas käveli tupaan ja istui pöydän päähän, jossa oli hänen paikkansa.\n\nIso renki ryysti velliä ahneesti, ja hiki vierähteli pitkin nenänvartta.\n\nTuomas hymähti.\n\nSaavat ne hikensä ainakin ruokapöydässä. Työssä niitä ei enää\nhikipäisenä nähnytkään.\n\nKun ateria oli lopetettu, kallistuivat rengit penkille imemään\npiippujaan. Iso renki silmäili piikoja. Saaraa varsinkin, joka oli\npulska ja lihava. Iso renki katseli Saaran pohkeita nautinnolla.\n\nIsäntä komensi riiheen, että jouduttaisiin jo iltapäivällä kynnökselle,\nmutta Taave ei sitä kuullut. Tuomaan piti hihkaista ihan korvan\njuuressa:\n\n— Riiheen siitä! Koko päivä puidaan pätöisiä eloja.\n\nIso renki sylkäisi ja murahti:\n\n— ...itse joutuummin... tässä lepäämättä jaksa.\n\n— Seistä haravan vartta vasten, naurahti Tuomas ovella mennessään.\n\n— Voi helvetti, kirosi Taave, ja pikkurenkikin alkoi luontoilla.\n\n— Menkää siitä jo kiroilemasta, sanoi emäntä. — Ette sitä ensi vuotena\nenää tällä tavoin maksa ruokianne.\n\nNo, silläkään ei olisi väliä. Olisi kai niitä vielä toisiakin taloja,\narvelivat rengit.\n\nIsäntä kirosi riihitiellä. Ei, eipä totisesti enää tullutkaan\ntyönteosta mitään.\n\n\n\n\n2\n\n\nSavilahden talossa oli ollut maata neljättä sataa hehtaaria, mutta\nitsenäistyneet torpparit ja mäkituvat, viisi luvultaan, olivat\nsiitä saaneet sataviisikymmentä hehtaaria. Tuomas oli välityksittä\nantanut maata riittävästi alustalaisilleen ja nytkin vielä, vastoin\ntavallisuutta, arveli sitä olevan liikaa itsellään.\n\nTuomas oli vanhaa turpeenpuskijasukua, joka toimeentulonsa haki ja\nsai maasta eikä elänyt metsäntuotteilla. Metsänmyyntiä oli pidetty\nSavilahdessa miesmuistiin vain sivuseikkana, jotavastoin pelloilla\npiti aina olla muutamata lantakasaa enemmän kuin toisten talojen\nviljelyksillä.\n\nSurkeina sotavuosina ei leipä loppunut Savilahden aitoista, ja sitä sai\njokainen joka tuli pyytämään. Niinä aikoina sai olla yksi palvelija\nyhtämittaa leipää leipomassa.\n\nKapina-aika meni sekin mitään erikoisempaa vaikuttamatta Savilahden\nelämään. Tuomas lausui jyrkän tuomionsa veljessotaan yllyttäjistä,\nmutta talon ainoana miehenä ei voinut lähteä vapaustaisteluun.\n\nEhkäpä ei tahtonutkaan.\n\n— Kun ovat tappelun aloittaneet, niin hoitakoot sen myöskin ja\nvastatkoot seurauksista, kuultiin hänen sanovan. — Syytä on molemmin\npuolin. Nälkäistä, typerää kansaa on onnenonkijain ja konnien hyvä\nkiihoittaa, mutta jos olisi maata jaettu aikaisemmin maattomille ja\nnälkäisille leipää, olisi tämä surkeus jäänyt näkemättä. Ryssät olisi\nyksissä neuvoin voitu ajaa maasta pois.\n\nJa kiroten oli Tuomas vielä jatkanut:\n\n— Sitä varten ne antoivatkin hallitusohjat holtittomille.\n\nTalon työväki ei uskaltanut kapina-aikana puhua puoleen eikä toiseen.\nJos joku aloitti, virkkoi Tuomas:\n\n— Pitäkää vain huoli tehtävistänne. Täytyy kai tässä edes muutamien\nleipää laittaa, kun toiset tappelevat.\n\nKun tultiin pyytämään viljaa vapausarmeijalle, sanoi Tuomas:\n\n— Mitä Savilahdessa on liikaa, sen tarvitsevat oman kylän nälkäiset.\n\nTämä oli kovaa puhetta, ja Tuomasta pian sanotuinkin punikiksi. Sille\nTuomas nauroi. Vähänpä tässä miestä tunnettiin.\n\nSe oli sitä aikaa ja nyt toista. Se vaikea aika oli eletty, mutta nyt\ntuli toinen eteen. Verotus uhkasi viedä kaikki tulot.\n\nTuomas asteli verkkaan peltosaroilla ja kylvi ruista pehmeään multaan.\nAjatuksiaan ei voinut hetkeksikään siirtää pois tulevasta ajasta.\nTästäkin viljan kylvöstä oli ennen tuntenut nautintoa, mutta nykyään\nmeni maamiehen nautinto omasta työstäänkin vähiin. Tulevaisuudenpelko\nsen vei.\n\nNäki kaikesta, että oli tulossa kovat ajat, ellei pelastusta tulisi\najoissa ja sitä osattaisi etsiä oikealta taholta, maasta.\n\nNaapuritalon, Eerikkilän, isäntä näkyi lähestyvän tiellä, aikoen kai\nTuomaan puheille. Tyhjä säkki oli hänellä kainalossa.\n\nMitähän Eerikkilän ylpeä isäntä sillä aikoi? Eihän vain siemenviljaa.\nSitä oli hyvin moni käynyt Savilahdesta pyytämässä.\n\nMiehet istuivat ojan reunalla. Puhuttiin kylvöistä ja muista.\nEerikkilän isäntä valitti siemenrukiin puuttuneen pellostaan. Oli\ntullut sitä naapurilta lainaamaan.\n\n— Jäihän tuota... Et ole puinut riihessä, virkkoi Tuomas.\n\nEerikkilä kuului puimakoneosuuskuntaan ja odotteli nytkin konetta\nkotiinsa.\n\nKauniita ilmoja oli kestänyt viikkomääriä, ja kuhilaat olivat kuivia\npelloilla. Varstoilla niistä olisi lähtenyt jyvät vähillä vaivoilla,\nmissä työväki olisi ollut vähänkään kunnollista.\n\n— Eihän tuota... sitä konetta on taas pitänyt vuotella. Kylää\nkierreltyään taitaa taas joutua syksyllä meille, napisi naapuri. —\nPitäisi hankkia itselle ne kojeet.\n\n— Ei sekään kannata teollisuustuotannon nykyisillä hinnoilla, sanoi\nTuomas. — Siihen yritykseen pitäisi panna vähintään kaksitoista\ntuhatta, ja sen korko tekee nykyään vähintään yhdeksän ja puoli\nsataa. Tähän on lisättävä kulutusprosentti, noin kuusisataa, ja\ntällä puolitoistatuhantisella puit viljasi koneita odottelematta,\nvaikkapa työt kävisivät venymälläkin, niinkuin yleensä nykyään käyvät.\nSitäpaitsi viljan kuivaus vie vielä aikaa ja varojakin.\n\n— Niinhän se... mutta kun koneita käyttäen saa viljansa puitua\nsukkelammin.\n\nTuomas naurahti.\n\n— Kyllä maamiehelle jää aikaa viljanpuintiin riihessäkin. On pitkiä\nsyyspuhteita ja sadepäiviä. Nykyhetkellä en kannata pienviljelyksessä\nkonepuintia. Se on vasta tulevaisuuden aste. Meillä mielestäni aina\naloitetaan väärästä päästä. Parikymmentä hehtoa saadaan hehtaarilta\nkauroja, mutta puimakoneet täytyy olla, vaikka pelto ensin kaipaisi\ntyötä ja voimaa.\n\nTuomas tuprutteli vahvoja savupilviä piipustaan.\n\n— Ja sitäpaitsi pitäisi meidän nykyään ostaa koneita niinkuin muutakin\nmahdollisimman vähän. Katsohan vain, miten paljon valtio tarvitsee,\ntarpeelliseen ja tarpeettomaan, ja meidän maamiesten on se kaikki\nsaatava kokoon.\n\n— Mutta onhan muutakin väestöä, joka maksaa, sanoi naapuri.\n\n— Hehe, vai maksaa, naurahti Tuomas pilkka suupielessä. — Etkö ymmärrä,\nettä teollisuusväki elää meidän kukkarostamme samoin kuin muutkin.\n\n— Ei aivan kaikki, vastusti Eerikkilä.\n\nTuomas jo kiivastui. Tämäkö rikas ja laiska naapuri luuli olevansa\nviisaampi!\n\n— Vai ei kaikki. No, katsohan. Minä en laske omistaan eläväksi ketään\nmuita kuin peltomiehet, kyntäjät ja kylväjät, ja ne, joiden avulla\nharjoitetaan ulosvientiä. Mistä luulet kaupankävijän, teollisuusmiehen\ntahi kaupunkien tyhjäntoimittajan elävän, jollei leivästä. Ja kuka\nheistä sitä itse hankkii maasta?\n\n— Me myymme sitä heille rahasta, sanoi toinen ja nähtävästi nautti\ntoisen kiihtyvästä mielestä.\n\n— Ja ne rahat annamme heille tyhjästä himphampusta ja veroista. Tästäpä\ntämä yhteiskunnallinen kierous johtuukin, joka käy vastaisuudessa yhä\nsietämättömämmäksi. Minun mielipiteeni on, että kaikki irtain väestö\nmaahan kiinni, ainakin osiksi, virkamiehet ja kaikki. Ensin kuitenkin\nmaaseutujen väestö.\n\nNo, siinä myönsi naapurikin olevansa samaa mieltä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko alkoi painua laskumailleen. Maa tuoksui voimakkaasti. Se oli\nsaanut aurinkoa, ja yö toisi sille kosteutta, että miljoonat solut\nvoisivat luoda elämää.\n\nÄestä vetäviin hevosiin oli tarttunut miesten raukeus. Päät alhaalla\ntorkkuen ne nostelivat multaisia jalkojaan. Rengit väänsivät\njousiharojen jäljessä kuin vaivaistukit.\n\n— Katsohan tuota, virkkoi Tuomas ja nyökäytti päällään sinne, missä\nrenkiparat nostelivat tassujaan. — Sietäisivät vähän ruutia ja tulta\nriippuviin housuihinsa, saadakseen enemmän eloa.\n\nEerikkilä nauroi.\n\n— Semmoisia ne ovat.\n\n— Mutta uskohan, jos olisivat omalla turpeellaan, niin löytyisi\nvarmasti toinen ryhti. Nykyään ei palkkaväen työ lyö leiville.\nViljelyksiä pitäisi pienentää.\n\nEerikkilän isäntä ei näyttänyt käsittävän. Hymyili vähän epäluuloisesti.\n\n— Niin, niin. Suurien alojen tuotannosta menee kohta puolet veroihin ja\ntoinen puoli työväen palkkoihin. Itsellesi ei jää mitään.\n\n— Sama kai se on pienemmissäkin.\n\n— Niin veroihin nähden, mutta jäähän edes palkat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalon pihamaalla kalisivat karjan kellot. Lehmät olivat ryöstäytyneet\npihaportista peltoaitaukseen ja ahmivat jälkiapilasta haasioilta.\nPiikojen piti ajaa ne navettaan, mutta nämä jäivätkin juttusille\nmuutaman kylästä tulleen akan kanssa, kun emäntä ei ollut seutuvilla.\n\n— Piru, pääsi Tuomaalta.\n\nMies nousi kuin ampiainen pientareita.\n\n— Ne völlikät eivät saa lehmiä navettaan. Käyhän pihaan, naapuri.\n\nRengit riisuivat hevoset, koskapa saunakin näkyi joutuvan. Kylvöstä oli\njäänyt vain kaksi sarkaa äestämättä. Siinä ei olisi mennyt kuin puoli\ntuntia, ja sen ajan kyllä sauna tarvitsi raitistuakseen. Iso renki\nkuitenkin arveli, että oli parasta joutua silloin navettaan, kun tytöt\nolivat lypsyllä. Lehmän alle kyyristyvien, rehevien piikojen pakaroita\noli mukava tarkastella. Se oli ison rengin mielestä palkka koko päivän\nvaivoista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuomas vei vieraansa sisään ja nautti siitä, että tupa oli siisti ja\nkamareissa erinomainen järjestys ja puhtaus. Valkoiset liinat hohtivat,\nja huonekalut kiilsivät puhtauttaan. Lapset lukivat läksyjään tuvan\npöydän ääressä, ja vanha kello kävi verkalleen.\n\nPalvelijat hoitivat karjan, kun emäntä oli heitä siihen ensin\nopettanut, ja tekivät muita ulkotöitä Savilahdessa, mutta emäntä\nlaittoi ruoan ja kutoi kankaat. Minkäänlaista kankaan palastakaan\nei tuotu puotien hyllyiltä Savilahteen talon tarpeiksi. Kun piiat\ntahtoivat pitovaatteista musliinia, saivat sen rahana. Muutaman kerran\nrisukoissa hypeltyä olivat hulmahtelevat hameet riekaleina, ja emäntä\nnauroi.\n\n— Pitäisi kannattaa kotimaista teollisuutta, aloitti Tuomas puheen,\nmiesten tultua kamariin, — mutta piru häntä maamiehen puolesta\nkannattakoon. Meillä muuten tehdäänkin kaikki kotona, ja soisin\nmuuallakin niin tehtävän.\n\nTuomas silitti kädellään kirkasväristä raanua, joka oli sängynpeittona.\nSe oli hänen vaimonsa kutoma, samoin kuin kaikki verhot ja liinat\nhuoneessa.\n\nEerikkilä nauroi niin että vatsa hytki.\n\n— Mutta teollisuuden ja kaupan pitäisi kukoistaa, sanoi hän.\n\n— Ja meidän kannattaa sitä kauppaa ja teollisuutta ja antaa ojanvarsien\nkasvaa pajukkoa. Huomaatko, naapuri, mihin tässä ollaan menossa.\nTuohan, Alina, se kahvisi, että päästään tästä saunaan.\n\nEerikkilälle:\n\n— Et kai aikonut kantaa ruissäkkiä selässäsi tuolla hienolla\ntrikootakillasi?\n\nEerikkilä oli niitä isäntämiehiä, joilla harvoin nähtiin työvaatteita\nja jotka kävelivät työmaalla, kulkien välillä kaikenmoisissa\nosuuskuntien kokouksissa.\n\n— E-en, renki saa ne noutaa aamulla.\n\nEerikkilä oli hieman hämillään naapurin huomautuksesta, joka koski\nvaatteita.\n\nEerikkilässä kulutetuinkin ostovaatetta tuhansien arvosta vuodessa.\n\nEmäntä toi kahvin ja kaakun pöytään.\n\nTuli puheeksi sen sisällys.\n\n— Vain osaksi siihen vehnää käytetään ja sitten vain kotitekoista\nsiirappia — hunajaa.\n\n— Niin, teillähän on mehiläisiä, virkkoi vieras suu täynnä mehevää\nkaakkua.\n\n— Tuo eukkohan se niitä... Menin kerran pesälle, niin tarttuivat pirut\nhuuleeni kiinni.\n\nTuomas nauroi ja haukkasi ison palan kaakustaan.\n\nPuhuttiin valtion menoista.\n\n— Valtio kiskoo, piru vie, ja meidän täytyy vain tyytyä, virkkoi Tuomas\nirvistellen, täytellessään piippuaan.\n\n— Niin, meidän maankollojen mielestä pitäisi hallituksenkin noudattaa\nsuurempaa säästäväisyyttä.\n\n— Virkamiehiä on liikaa.\n\n— Ja sotalaitos vie paljon.\n\n— Kaikissa menopuolissa voisi vähän säästää, arveli Tuomas. — Me\nhukumme verojen paljouteen. Tuleva vuosi vie meidät puille paljaille.\nSuututtaa niin vietävästi, että sotalaitoksessa saamme elättää suuren\njoukon epävarmaa väkeä.\n\n— Sanos muuta. Sellaiseen sitä sitten voi luottaa. Mutta maan\npuolustus...\n\n— Häh, puolustus... kivahti Tuomas. — Kyllä tässä puolustetaan,\njos tarvitaan. Eivät ne ole aurojensa ääressä miehet tiukemmassa\nkuin ennenkään. Oikea kyntömies lyö siihen kymmenen kuin sellaiset\nnahkapojat yhden.\n\n— No sitä minäkin, arveli Eerikkilä. — Eipä niitä ollut suuria\narmeijoja vapaustaistelussakaan.\n\n— Niin, ja jos olisivat _kaikki_ olleet saman asian puolesta, niin sen\nolisi pitänyt mennä noin.\n\nTuomas pyyhkäisi leveällä kämmenellään pöytää niin, että liina luisti\nja kahvikojeet olivat lentää lattialle.\n\n— No älähän, nauroi emäntä. — Kyllä kai jos ryssät ja muut olisivat\nkahvikuppeja, niin lentäisi niitä yhdellä kouraisulla seinään\nenemmänkin kuin kymmenen.\n\n— Niin on, että mitä vain tarvitseisi, vahvisti Tuomas ja riisuutui\nalusilleen saunaan mennäkseen.\n\n— Niin minustakin, että jos suojeluskunta-aate oikein kehitettäisiin,\nmutta siinäkin on yksi paha puoli.\n\nTuomas katsoi kysyvästi, jatkoa odottaen.\n\n— Sosialistit ja kommunistit, mitä lahkoja ja luokkia heissä lieneekin,\nnäkevät suojeluskunnissa luokkapuoluevartioston ja vaativat niitä\nhajoitettaviksi, vaikka heidän oikeastaan pitäisi olla siinä puuhassa\nmukana.\n\n— Mutta eiväthän he sitä voi, yhteiskuntaolojen tällään ollessa,\nsanoi Tuomas. — Luokkavastakohdat ovat vielä liian suuret. Toiset\nsaavat tehdä työtä nääntyäkseen toisten laiskotellessa ja viettäessä\nloisteliasta elämää. Minun näköpiirissäni kangastelee yhteiskunta,\njossa jokaisen täytyy tehdä tuottavaa työtä, etupäässä maatyötä, ja\njokaisen puolustaa sitä yhteiskuntaa ulkonaisilta vaaroilta.\n\nEerikkilä vaikeni. Naapuri taisi olla oikeassa. Ehkäpä kommunistiset\nhaaveet johtuivatkin puutteesta ja nälästä, yhtämittaisesta raskaasta\ntyöstä ja valistuksen puutteesta.\n\nTuomas meni tupaan ja hänkin nousi lähteäkseen.\n\nOvella piti vielä kääntyä ja katsoa ympärilleen. Omituisen kodikas ja\nviihtyisä henki oli talossa.\n\nHeillä Eerikkilässä oli hienosti laitetut huoneet, tapetit seinillä\nja topatut huonekalut, mutta sittenkin niin ahdasta ja ummehtunutta.\nLapsetkin porasivat aina.\n\nTäällä näkyi pitävän tuvassa liikkua hiljaa ja puhua matalalla äänellä.\nTuoleissa ei ollut toppauksia, ja seinissä hohti punertava honka, mutta\nsilti oli niinkuin jossakin pappilassa.\n\n— Käykäähän talossa, kehoitteli Eerikkilä emäntää hyvästellessään.\n\n— Eipä sitä jää aikaa, sanoi tämä. — Jos puoli päivää on poissa, niin\npari päivää saa parsia jälkiä.\n\nSitä mietti Eerikkilä mennessään ja sitäkin, että hänelle oli\ntaitanut sattua huono akka-onni. Kirkonkylästä oli tuonut sellaisen\nhetalehempukan. No, lihoihan se ja paisui ja oli ainakin yhdessä\nasiassa hanakka. Palkkanainen hoiti heillä kuitenkin taloutta, ja se ei\nennustanut hyvää. Vaimo haaksi, vaimo hauta, sanottiin, ja hän uskoi\nsen täydellisesti. Hänen vaimonsa purjeissa ei ollut ainakaan tuulta.\n\n\n\n\n3\n\n\nUlkona satoi.\n\nTäällä sisällä oli hiljaista ja mukavaa. Kamarin ovi oli raollaan, ja\ntuvasta kuului vanhan kaappikellon verkkainen käynti. Ikkunasta näkyi\ntuulinen järven selkä ja kellastuneet metsät. Tuuli jo lennätteli\nkellastuneita lehtiä.\n\nTuomaan suurin nautinto oli tällaisina sadepäivinä lueskella\nkirjallisuutta ja hiljaa keinahdella kamarin vanhassa keinutuolissa.\nJo poikasena hän oli oppinut rakastamaan kirjallisuutta ja hankkinut\nniteen toisensa jälkeen omilla säästörahoillaan. Aikuisena miehenä oli\nlukuhalu vain lisääntynyt, ja kirjapinkka ilmestyi joka kerta kamarin\npöydälle, kun sattui kirkonkylässä käyntiä. Niitä oli jo karttunut\npermannosta kattoon ulottuva leveä hylly aivan täyteen. Naapurit sitä\npitivät turhuutena ja luulivat Tuomaan hankkineen kirjoja vain komeuden\nvuoksi, mutta sunnuntaisin kyläillessään Savilahdessa ja huomatessaan\nsilloin Tuomaan syventyneenä kirjoihinsa alkoivat hekin ostaa kirjoja\nsilloin tällöin itselleen, varsinkin kun Tuomas ei suostunut lainaamaan\nkirjoja naapureilleen.\n\nKirjat olivat nyt jo yhtä välttämättömiä hänelle kuin jokapäiväinen\nleipä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyys lyheni ja talvi läheni. Aikoja sitten oli saatu Savilahdessa\nviljat puiduiksi. Tuomas ei saattanut olla hymähtelemättä kyläläisille,\njoilla useimmilla oli vielä suviviljaa puimatta. Koneitten kuljetus oli\nsulan aikana hankalaa, ja silloin kun sattui kirkkaita ilmoja, oli aina\nmilloin mitäkin tehtävää ja sateella ei käynyt puiminen.\n\nEerikkiläiselle oli tullut tuntuvia vahingoita tänä syksynä, kun vieras\ntyöväki sai omin päin koota viljat ja niihin pääsi sadevesi. Isännällä\noli niin paljon kokouksissa ja muualla käyntiä, ettei joutanut olemaan\ntyöväen mukana.\n\nEerikkilä huomasi, että hänen taloutensa ei kannattanut. Metsää täytyi\nmyydä se ainoa kappale, joka oli vielä myymättä. Siitä tuli kyllä\nrahaa tänä syksynä, mutta ihmeen pian se kului, yhteen ja toiseen. Ja\nsitäpaitsi sai metsärahoista varata huomattavan osan veroihin.\n\nTuomas sulki kirjan ja nousi katsomaan, eikö sade jo taukoaisi. Hän\nkuului osuuskaupan hallitukseen, ja tänään oli kokous. Sateessa kai sai\nlähteä sinne rämpimään.\n\nTänään hän aikoikin erota hallituksen jäsenyydestä. Osuuskunnan\nkokouksissa ei tehty muuta kuin riideltiin ja haukuskeltiin toisen\nosuuskaupan jäseniä ja hallitusta. Osuustoiminta-aate loi hänen\nmielestään jotain paljon parempaa ja tärkeämpää kuin turha suunsoitto.\n\nEi saattanut käsittää tällainen järeä turpeenpuskija sitä, että\nosuustoimintakin oli tehty puolueasiaksi.\n\nNiinkuin moni muukin...\n\nYhteisvoimia siten vain haaskattiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuomas käveli kartanolla ennen kokoukseen lähtöään. Rengit hän oli\nlaittanut aamiaisilta silpun hakkuuseen, mutta löysi heidät piikojen\nluota saunasta, jossa nämä harjasivat liinoja.\n\n— Eihän täällä synny silpun hakkuu, sanoi Tuomas saunan ovelta miehille.\n\n— Tultiin tänne silppukoneen terää tahkoamaan, valehteli iso renki.\n\nTuomas silmäsi ympärilleen. Mitään terää ei näkynyt.\n\n— Piikoja tulitte tahkoamaan, ei muuta. Ja nyt suorikaa työhönne.\n\n— Osataan tästä käskemättäkin.\n\nTuomas kirosi hiljaa. Täytyi totisesti kerätä kaikki kärsivällisyytensä\nniiden juhtien kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKokous oli jo alkanut, kun Tuomas saapui. Tupakansavuisessa kamarissa\nturisivat miehet hevoskaupoista ja muusta asiaankuulumattomasta.\n\nKaupanhoitaja esitteli asioita, mutta vain muutamat niihin syventyivät.\n\nTuli kysymys siitä, lopetetaanko rihkama- ja kangastavaran myynti\nkaupasta.\n\nSiinäpä olikin kysymys. Ukot kynsivät korvallistaan.\n\n— Ei ole siihen asiaan oikein syvennytty, arveli joku.\n\n— Saisi sillä rihkamalla kuitenkin rahaa, sanoi toinen. — Ostavat ne\nsitä muualta kuitenkin.\n\n— Ja tarvitaanhan niitä neuloja ja naskaleja ja piipunkoppia,\nlasketteli kolmas.\n\nTuomas Kokko vaati puolestaan kangas- ja rihkamakauppaa poistettavaksi.\nVälttämättömästi tarvittavaa vain saisi olla saatavissa.\n\n— Lampaan villasta ja liinasta saa kyllä kankaita, ja rihkama on turhaa\nrojua.\n\n— Mutta sitä ostetaan muualta.\n\n— Antaa ostaa, mutta osuuskauppaväen pitäisi pysyä niistä erossa.\nNeuloja ja ompelulankaa vain tarvitaan, päätteli Tuomas.\n\n— Entä nappeja? hohotti Välimäen Ville.\n\n— Niitäkin voi naisväki kotona valmistaa, kivahti Tuomas. —\nTehdasnapeilla ei teekään mitään.\n\n— Ja miesväki voi tehdä tällaisia, jurahti Koiviston mies ja näytti\nhousuihinsa vuoleskelemaansa puunappia, joka oli kuin keittiöhalko.\n\n— Mutta ethän voine kai kuvitella yhteiskuntataloutta ilman\npikkutavaraa ja tehdastuotetta, arveli viisaana silmälaseja käyttävä\nRönnbergin Otto. — Mehän kunnollisena osuuskauppa; väkenä iloitsemme\nsiitä, että teollisuus ja kauppa kasvaa ja edistyy.\n\n— Ja että siat tekevät paljon porsaita ja kanat munivat kaksi munaa\npäivässä, kuohahti Tuomas. — Älä sinä Römpelin mies puhu mitään\nosuustoiminnasta ja teollisuuden kannattamisesta, kosk’et näy\nymmärtävän mitään. Meidän peltojussien ei totisesti tarvitse kannattaa\nmitään muuta teollisuutta kuin kotivalmistetta eikä siirtomaantavaroita\nostaa muuta kuin suolaa ja rautaa.\n\n— Mutta kyllä kai kuitenkin kotimaista teollisuutta?\n\nUkot hymähtelivät Tuomaalle, jonka ajatuksia he eivät jaksaneet\nymmärtää.\n\n— Mistä syystä kotimaista enemmän kuin muutakaan? Jos kotimainen\nteollisuus ei kestä kilpailussa ulkolaisen kanssa, mitä hintaan ja\nlaatuun tulee, niin pitääkö meidän maamiesten sitä kansallisuussyistä\nkannattaa?\n\nTuomas seisoi kädet selän takana ja otsa rypyssä veteli piippuaan.\n\n— Teollisuus saa kyllä verohelpotuksia, mutta saammeko me kyntöjuhdat?\nMeidän täytyy pitää teollisuus pystyssä ja maksaa vielä osa heidän\nveroistaan. Se ei vetele. Eläköön vapaa kilpailu, ja silloin saamme\nostaa halvemmalla ja vain kestävintä.\n\n— Mutta mitä siihen tulee, katsohan — Rönnbergin Otto viittasi\nkädellään — niin emmehän voi peltokoneita valmistaa kotona, et kai sitä\ntarkoita?\n\n— En kaiketi, naurahti Tuomas. — Mutta niitä varten me voisimme\nhyvinkin laittaa osuuskonepajat, jotka voisivat koneemme valmistaa. Vai\neikö?\n\nTuomas mittaili miehiä silmillään.\n\nNämä hymyilivät. Varmasti Tuomaan mielipiteille.\n\n— Ja sitten... mihin joutuisi teollisuustyöväki, jos teollisuutta niin\nsupistettaisiin? Sanohan se meille.\n\n— Maahan kiinni. Vai ettekö luule viljelemättömien ja\nviljelyskelpoisten maitten riittävän? Kannattamaton laidunruokinta\npois; vihantarehua karjalle ja laidunmaat palstoiksi maattomille.\nPerustettakoon vasta sitten tehtaita ja kukoistakoon teollisuus, kun\nensin kaikki ahot ja suot on saatu viljellyiksi. Maanviljelys, metsän-\nja karjanhoito, siinä työalaa meille.\n\n— Pitänee sitten Tuomas Kokon mielipiteitten mukaan ryhtyä tässä maan\ntaloutta hoitamaan, pisti Välimäen Ville.\n\n— Hoitakaa miten haluatte — tämäkin kauppanne. Tulin sanomaan itseni\nirti hallituksen jäsenyydestä. Ostajana olen edelleen uskollinen\nosuustoiminnalle, vaikka en sitä nykyisessä muodossaan hyväksykään.\nKokouksissa myöskään en jouda aikaani kuluttamaan.\n\nSanoi ja lähti.\n\nKuuli naurua ja pistopuheita jälkeensä, mutta ei siitä välittänyt.\nPakottavana huolena oli tällä kertaa Tuomaalla vain nurmien\nkääntäminen. Hänen itsensä täytyi ryhtyä siihen. Isosta rengistä ei\nnäyttänyt enää olevan mihinkään. Parasta olisi pienentää vieläkin\nSavilahden viljelyksiä ja antaa maattomille maata. Silloin voisi\nitse hoitaa viljelyksensä ja nähdä, miten entiset laiskat rengit ja\npäiväläiset tekisivät työtä uutterasti omalla turpeellaan.\n\n\n\n\n4\n\n\nLokakuinen sunnuntai Savilahdessa.\n\nJo aikaisin aamulla on Tuomas jättänyt talousmietteensä ja asettunut\nkirjojensa ääreen kamarissaan. Tuvassa liikuttiin aamuaskareissa, ja\nemäntä kävi väliin kamarissakin, mutta Tuomas oli niin syventynyt\nluettavaansa, ettei kuullut mitään.\n\nTuomas täytti piippunsa ja kallistui tuolissa lepäävään asentoon.\nOli mukavaa luetun välillä antaa ajatustensa liikkua vainioilla ja\nkotipiirissä.\n\nLamppu paloi siinä pöydällä, ja uunissa hehkui hiillos.\n\nKoko viime viikon päivät oli vielä pinottu suota kuivamaan, ja sitä\nolikin nyt pariinkymmeneen lantakasaan riittävästi. Rengit joutavatkin\ntästä puolin kokoamaan puita ja puhdistamaan metsää. Sitä saisivatkin\ntehdä lähelle joulua.\n\nJos heitä huolii pitää lainkaan.\n\nHänellä tosin ei ollut vielä renkiä. Oli koettanut etsiä uusia\nmiehiä, mutta palkkavaatimukset olivat huikeita. Viisituhatta oli\nvähin määrä vaatimuksena ja vielä kenkiä ja vaatteita. Huhut suurista\ntukkityömaista nostivat palkkavaatimukset korkealle. Niitä oli mahdoton\ntäyttää.\n\nPitäisipä kysyä, mitä iso renki vaatii palkakseen.\n\nTuomas kutsui miehen puheilleen.\n\n— Rupeatko Savilahteen ja mitä tahdot ensi vuodelta?\n\nTaave mietti vähän aikaa ja määräsi empimättä:\n\n— Kuusituhatta ja kaksi paria kenkiä ja rukkasia ja yhdet alus- ja\npäällysvaatteet.\n\n— Oho, eipä ole paljoa.\n\n— No ei, pitäisi olla, arveli Taave tosissaan.\n\n— Kuuluvat seitsemänkin tuhatta maksavan.\n\n— Mutta minun ei kannata maksaa kolmea ja puolta tuhatta enempää,\nkaikki rahaksi laskettuna, ja talosta ruoka.\n\n— Ei sitten vetele, sanoi Taave. — Tukkitöissä saa enemmän kuin renkinä.\n\n— Hyvä on. Kohta kai sinne pääsee.\n\nPitänee koettaa tehdä itse työnsä, mietti Tuomas ja keinahteli hieman\nkiihtyneenä..\n\nIso renki istui aikansa uunin kupeella ja meni tupaan. Isäntä koetti\nsyventyä luettavaansa, mutta mieli oli kovin myrtynyt.\n\nTotisesti maamiestä koettivat mahdollisimman monet syödä ja painaa maan\ntasalle.\n\nEhkäpä se oli tarpeellistakin siellä, missä koetettiin kaikin keinoin\npysyä kiinni suurviljelyksessä.\n\nTuleva vuosi sen jo voisi näyttää kokonaan kannattamattomaksi. Työtä\ntoisen maalla ei kukaan halua tehdä muutoin kuin uhkapalkalla.\nTyövoiman tarjonta teollisuuteen lisääntyy, jota lisäystä se ei voi\nkäyttää hyväkseen.\n\nSeuraa työttömyys.\n\nSamalla verot nousevat ja maatalous joutuu yhä suurempaan puristukseen\nverojen suhteen.\n\nTeollisuustuotantoa täytyy pienentää, kun sitä maatalousväki ei jaksa\nkuluttaa ja sille ei voida ajatellakaan vientiä. Tehtaita suljetaan.\nTyöttömyyttä, työttömyyttä. Joka haaralla.\n\nJa viljelemätön maa huutaa työntekijöitä, tarjoaa rikkautta ja\nhyvinvointia, mutta kukaan ei sitä ajattele eikä huomaa.\n\nJos maassa saattaisiin entisten itsenäistyneitten torpparien ja\nmäkitupalohkojen lisäksi viisikymmentätuhatta viljelmää, joissa\njokaisessa olisi ensialuksi kaksi, sittemmin neljä lehmää ja lisäksi\npientä karjaa.\n\nSitä rikkautta ja hyvinvointia, mikä siitä koituisi! Metsiä\nhoidettaisiin kuin puutarhoja, ja paperia ja puutavaraa voitaisiin\nviedä ulos suunnattomat määrät.\n\nEhkäpä viljaakin, mutta voita ainakin.\n\nNälkä olisi tulevalle sukupolvelle tuntematon käsite.\n\nJa sitten vielä: Puumetsät valtion omiksi ja hoitotavat\nyksinkertaisemmiksi. Metsillä valtio voisi peittää suurimman osan\nmenoistaan, ja verotus supistuisi muutamaan prosenttiin.\n\nMetsiään laiskana tuhlaavat työhön, elättämään itseään ja perhettään\nmaatyöllä.\n\nEmäntä tuli kamariin.\n\n— Mitä sinä niin suu supussa istut ja mietit? kysyi hän Tuomaalta.\n\nIsäntä naurahti.\n\n— Tämän tasavallan taloutta tässä järjestyen.\n\n— Että mitä?\n\nAlina istui sängynlaidalle siisteissä sunnuntaivaatteissaan.\n\n— Sitä mitä olen sinulle ennenkin puhunut. Viljelyskelpoiset maat\nkaikki halukkaille viljelijöille. Suurviljelykset pienemmiksi. Ne\neivät tästä puoleen kannata. Mitä hyödyttää jakaa kaikki työnteokset\npalkkaväelle ja joutua itse puutteeseen? Ja sitäpaitsi työntulokset kun\novat, niinkuin näet, perin huonot toisen työssä. Katsohan, mitä iso\nrenki saa aikaan, ja kuusituhatta pitäisi maksaa ja parselit päälle.\nEi, se ei tosiaankaan vetele. Maatalouden koko maassa täytyy käydä\npienviljelystä kohti, vieläpä sukkelaan, jos tässä aiotaan päästä\neteenpäin ja itsenäisenä.\n\n— Palvelijatkin tahtovat suunnattomia palkakseen, sanoi Alina. —\nKyselin heiltä tänä aamuna, ja Iitalle sovimme kuukausipalkan nyt\ntalven ajaksi. Sitten kesällä saadaan nähdä, mitä kannattaa maksaa.\n\n— Se on oikein. Meidän täytyy vähentää työväkeä. Aion\nvuosijärjestelmästä luopua kokonaan ja sitäpaitsi luulen itse jaksavani\ntehdä yhtä paljon kuin kaksi renkiä.\n\n— Ehkäpä sitä minäkin... sanoi Alina ja siveli täyteläistä vartaloaan.\n— Tänä vuotena on ollut enemmän työtä, mutta olenkos laihtunut, vai\nmitä?\n\nTuomas naurahti hyvillään.\n\n— Pyöristynyt vain olet. Sinua kyllä katselee mielikseen.\n\nTuomas katseli ikkunasta ulos. Siellä tuuli lennätteli lumihiutaleita.\nUlkona oli kolkkoa, mutta sisällä tuntui lämmin turvallisuus viihtyvän.\n\n— Mitä sanot, jos antaisimme pois liikaa maata, jota meillä vielä on?\n\n— Tee vain niinkuin näet parhaaksi. Kyllä kai me elämme vähemmälläkin.\n\n— Voimmehan edes omalta osaltamme kylvää siunausta ympärillemme, antaen\nmaata maattomille. Kolme pienviljelmää metsäpalstoineen voisi vielä\nhyvinkin lohkaista Savilahdesta.\n\n— Kuinka paljon sitä vielä jäisi pojille? kysyi Alina. — Kolmelle\npojalle yhteensä yhdeksänkymmentä hehtaaria, ja siinä on kylliksi.\n\n— Kai se heille riittää niinkuin muillekin.\n\n— Oikeastaan siinä on liikaakin tulevaisuuden pikkuviljelmiä ajatellen,\narveli Tuomas. — Se on siis päätetty. Minun on vain harkittava kenelle\nmaata annetaan.\n\nTuntui luottamukselliselta ajatella tulevaisuutta. Jos maata pois\nantaen tulot vähenisivät, niin menotkin sitä suuremmassa määrässä.\n\nVanhan järjestelmän onttous oli hänelle ainakin täydellisesti\npaljastunut.\n\n\n\n\n5\n\n\nKeskitalvi jo tuiskutteli lumiaan.\n\nSavilahdessa luotiin auki kolme lantakasan pohjaa joka maanantai, ja\nlauantai-iltaan ne olivat valmiina.\n\nTuomaalla oli apunaan päivätyöläinen, joka muutteli toisella hevosella\nmuraa valmiista kasasta tunkioihin, Tuomaan itsensä ajaessa lannat\npihasäiliöstä.\n\nTuomas oli jättänyt jo osan ulkopalstoista, vähän yli kuusi hehtaaria\nsyksyllä kynnettyä peltoa, pois viljelyslaskuistaan ja erottanut näille\nviljelmille metsäpalstatkin jo valmiiksi. Ei puuttunut muuta kuin\nasukkaita tupiaan ja saunojaan rakentamaan.\n\nTarjokkaita oli kylliksi. Tunnettiinhan jo lähiseudulla Tuomaan auliit\nmaanmaksuehdot entisille mökkiläisilleen.\n\nIso renki oli keyriltä lähtenyt tukkitöihin ja vienyt pikkurengin\nmukanaan. Saara oli jäänyt taloon ja teki käsitöitä taloon ja itselleen.\n\nRenkien ansiot tukkimetsissä eivät olleetkaan niin loistavat, joiksi\nne kuviteltiin edeltäpäin. Palkat riittivät hädin tuskin ruokaan, ja\nvaatteisiin ei jäänyt mitään.\n\nRuoka ei ollut sitäpaitsi valmiina pöydässä, niinkuin se oli taloissa.\n\nRauhallisia ruokatunteja ei ollut myöskään. Kylmissä pirteissä, milloin\nmissäkin nurkassa, sai nukkua yönsä likaisissa vaatekasoissa.\n\nSiinäpähän sopi nyt vertailla palvelusväen ja tukkityöläisen oloja.\n\nApumiehekseen oli Tuomas koettanut valikoida parasta. Mies, Liisan\nVikki, niinkuin häntä sanottiin, kulki kesällä tukkilauttojen mukana,\nmutta talveksi asettui aina kotipuolessaan johonkin taloon työmieheksi.\n\nEnsialussa Vikki teki töitä, mutta muutamien viikkojen perästä\nmurahteli Tuomas jo tyytymättömänä. Vaimolleenkin tuli valittamaan:\n\n— Ei piru vieköön saa enää kunnon työntekijää nuorista miehistä.\n\n— Jospa ei saane. Se on kai tämä aika, joka sen vaikuttaa, sanoi\nemäntä. — Työnteosta on enää harvoilla palkkalaisilla iloa.\n\n— Lempo heidän kanssaan rehkimään, jyrisi Tuomas. — Pitänee koettaa\nsuoriutua omin voimin kaikesta.\n\n— Raskaaksi se kuitenkin käy sinulle, sanoi Alina. — Minullakin on\napulainen.\n\n— Se nyt on eri asia. Taidat olla Iita-tyttöseen edelleen tyytyväinen?\n\n— En häntä laskisi pois millään hinnalla, myönsi Alina.\n\n— Hyvä on, että on vielä kunnollisiakin työntekijöitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuomaalle oli jäänyt velkoja, maksaessaan veljelleen Pentti Kokolle\ntalo-osuutensa. Velka, joka oli kotipitäjän pankkiin, lyheni vuosi\nsitten, mutta oli sitä vielä kymmenisen tuhatta.\n\nNyt se oli sanottu irti, eikä Tuomas vielä tietänyt, mistä rahat olisi\nsiihen ottanut.\n\nSyksyllä olisi voinut hyvällä hinnalla myydä metsää, mutta nyt ei\nsekään kelvannut.\n\nTuomas oli jo kysellyt rahoja muutamilta naapureiltaankin, jotka olivat\nsyksyllä myyneet metsiään, mutta keltään ei riittänyt.\n\nEerikkiläisenkin kymmenet tuhannet olivat huvenneet niin vähiin, että\nhädin tuskin oli enää veroja varten tarvittava summa jäljellä.\n\nOli tämä totisesti aikaa. Raha meni kuin hiekka sormien lomitse.\n\nVeljeltään Pentiltä, joka oli liikemies, olisi Tuomas kai saanut,\nmutta ei tahtonut mennä pyytämään, koska veli oli rahansa saanut\nkeinottelulla.\n\nEi siltä kulassilta, vaikka viimeinen lehmä menisi navetasta.\n\nIhmetytti, että pankki vaati häneltä velkaansa eikä muilta.\n\nHän oli muutenkin huomannut, että muutamat naapurit olivat käyneet\njuroiksi ja äänettömiksi hänelle.\n\nOli jotain kuullutkin.\n\nHänkö tässä muka oli viisaampi kuin toiset, ja hänkö aikoi päästä\nvähemmillä kustannuksilla taloudessaan kuin muut?\n\nSaadaanpa nähdä, kun verotus joutuu.\n\nSavilahteen pitää lisätä puolella äyrejä. Se äijä ei osta mitään ja\nrikastuu, kun toiset tässä vain köyhtyvät. Itse raataa yöt ja päivät\neikä henno palvelijoitakaan pitää.\n\nNiin näykittiin ja se suututti.\n\nOmaansa kai hän säästi minkä säästi. Ja eikö hän senkin vuoksi\npienentänyt talouttaan, että maattomat saivat maata?\n\nHelvetti, minkälaisia pahkapäitä oli hänellä naapureina.\n\nJokaisessa maatilkussa he riippuivat kiinni kuin takiaiset, mutta\nyhtäkään peltosarkaa eivät saaneet kunnollisesti kasvamaan. Kokonaiset\nläänit oli hallittavina, eikä mikään tullut kuntoon tehdyksi.\n\nKaikenkirjavissa kokouksissa juoksivat isännät suutaan soittamassa, ja\npalkkaväki teki tepposiaan ja laiskotteli.\n\nMetsärahojen turvin elettiin.\n\n- Olisivat hekin puolestaan voineet pienentää maattomien harhailevaa\nlaumaa ja saada pienemmistä aloista suuremmat tulokset.\n\nLainsäädäntöäkö tässäkin tarvitsi odottaa?\n\nHänelle sitten kynttä hiomaan, kun ei tässä heidän tyylillään eletty.\n\nSapetti, että oli tullut heiltä rahoja pyytäneeksi.\n\nMutta nyt ei pyydettäisi, vaikka menisi jokainen nauhanpätkäkin.\n\nSäälitti tosin hävittää karjaa, jonka oli valikoiden kasvattanut.\nToinen hevonen olisi myöskin tarpeen, mutta voisihan ehkä suoriutua\nyhdelläkin.\n\nVanha Leena pitäisi myydä, kun se ei kuitenkaan jaksaisi suorittaa\nkevättöitä.\n\nJo ajatuskin vanhan palvelijan myymisestä koski kipeästi.\n\nNyt hän olisi voinut myydä metsää, mutta sitä ei ostettu. Sen myyntiä\nvastaan ei voinut käsirahojakaan ottaa, jos olisi saanutkaan. Sekin\nolisi kuin kerjäämistä.\n\nKaikkeen sitä joutuukin.\n\nSitäpaitsi olivat nyt jo karjankin hinnat laskeneet. Tämän arvaten\nolisi pitänyt syksyllä myydä karjaa, niin saisi nyt pitää molemmat\nhevoset.\n\nPankin irtisanominen oli varmasti hyvien naapurien työtä.\n\nVastuksista huolimatta oli kuitenkin seistävä omilla jaloillaan.\n\n\n\n\n6\n\n\nPentti, Tuomaan veli, tuli kotipuolessa käymään. Ehkäpä jäisi koko\ntalveksi, kun sekin suuri maailma oli siellä vähän sekaantunut.\nKauppa ei käynyt enää. Se katkesi kuin naulan kantaan, välittäjien\nkaupankäynti. Ensin puhuttiin yleisestä ostolakosta, ja siitä se alkoi\nvähitellen. Vähäistä myöhemmin supistivat pankit lainaustaan, ja yksi\nja toinen valitti rahapulaa.\n\nHänen sitä ei tosin tarvinnut tehdä. Puoli miljoonaa oli sota-aika\ntuonut hänen taskuunsa. Miljoonakin olisi, ellei kirottu kapina-aika\nolisi sotkenut liikeasioita. Punikit olivat vähällä viedä hengenkin.\n\nTuomas ei pitänyt siitä, että keinottelija-veli rehenteli hänen\nkotonaan. Varsinkin silloin, kun hän kärsi puutetta raha-asioissaan.\n\nOlisi pysynyt maassa kiinni ja elänyt rehellisellä maatyöllä niinkuin\nhänkin.\n\nPentti komeili kuin hyväkin herra ulkomaan trikoossa ja\nvormusaappaissa. Pullottavan vatsan päällä roikkuivat kultaiset\nkellonperät, ja kultakelloa piti katsoa vähän väliä, varsinkin silloin\nkun vieras sattui taloon.\n\nPentin takia oli tämäkin velka, jota nyt vaadittiin ja jonka takia oli\nnyt ylenmääräistä työtä ja puuhaa.\n\nRuoka-aikoina Pentti kertoili suuriäänisesti ja välillä nauraa\nhohottaen kaupoistaan. Kaksi ensimmäistä päivää Tuomas kuunteli ääneti,\nmutta enempää ei jaksanut.\n\nOltiin aamiaisella. Pentti syö hyvällä ruokahalulla, mutta murisee:\n\n— Täällä maalla se on iänikuisena aamiaisruokana tämä peruna- tai\nryynivelli.\n\nAikoi jatkaa kaupunkilaisten monipuolisista aamiaisista, mutta ei\nehtinyt.\n\nTuomas:\n\n— Etpähän pysynyt siellä kaupunkiaamiaisilla. Minun puolestani se olisi\nollut hyvin suotavaa.\n\n— Rahalla minä maksan täälläkin ruokani.\n\nJa Pentti kopistaa pullottavaa liiviään. Hän on pistänyt sinne rahansa\nverotusta piiloon.\n\n— Tullaan tässä aikoihin sinun rahoittasikin, sanoo Tuomas.\n\n— Tarpeen taitaisivat olla sinullekin tällä kertaa, ja mielelläni\nannankin.\n\n— Mutta minä en ota kaupalla keinoteltuja rahoja. Vielä ne joskus\nkuumentavat omiakin kynsiäsi, jos vähänkään omaatuntoa lienee, virkkaa\nTuomas noustessaan pöydästä.\n\nPentti kaivelee hampaitaan ja nauraa.\n\n— Omatunto... se joutaa nykyään mihin tahansa. Ei sillä elä kukaan.\n\n— Siltä tuntuu, että useimmat sen ovat kadottaneet. Rahaa saadakseen\novat valmiita vaikka mihin konnantyöhön.\n\n— Sanotko, että minäkin olen tehnyt mitä tahansa? kuohahti Pentti.\n\n— Itsehän sen paraiten tiedät. Kun mies jättää perintömaansa ja kokoaa\nkeinottelulla, tekee sitä jo silloin rahan edestä mitä vaan, sanoi\nTuomas ja meni kamariinsa.\n\nPentti koetti lauhtua, mielistelläkseen veljensä vaimoa.\n\nMaailmaa kulkiessaan hän oli nähnyt, että rahalla ja mukavilla puheilla\nsai naisiakin, minkälaisia vain.\n\nVarsinkin Helsingissä sai valikoida mieleisiään. Pari kertaa\nteatterilippu ja illallinen, niin silloin sai pitää miten lystäsi.\n\nMaaseudulla vielä oli lujemmassa, mutta heltisi sielläkin, kun osasi\nveivittää.\n\nNyt pitäisi kokeilla tuon Alinan kanssa.\n\nSe oli komea nainen, ihan herkullinen. Vaikka sillä on kolme poikaa,\nniin posket sillä ovat kuin samettia, ja väriä niissä on.\n\nToisten vaimot olivatkin nykyään hänen muodissaan.\n\n— Se tuo Tuomas-veli on sellainen kiivastelija, lekersi Pentti,\nseuraten Alinan puuhailua tuvassa. — Hyvä se pohjaltaan on, mutta niin\nkovin nuuka tuollaisissa periaate-kysymyksissä. Rahaa täytyy nykyään\nottaa mistä vain saa.\n\nAlina rypisti kulmiaan. Hittojako se hänelle suutaan soittamaan,\nrupisammakko.\n\nPentti vain hymähteli ja kellistyi sänkyyn kyljelleen.\n\n— Kyllä minä sinut vielä otan, mietti. — On otettu parempiakin,\nylpeämpiäkin.\n\nEipä ole kiirettä sillä ottamisella, kunhan tietää varmasti, että saa.\nKäy tässä kaupungissa ja tuo sieltä sille leninkikankaan.\n\nTuomaan kanssa täytyy myöskin päästä hyviin väleihin, no, ainakin\nsiedettäviin. Pitää käydä maksamassa se velka sinne pankkiin ja maksaa\nmuutenkin sille hyvästi olostaan.\n\nTaitaisi kuitenkin olla parempi, jos antaisi sille itselleen rahat\nPitäisi kai kunnianaan itse maksaa velkansa.\n\nLempo, miten mukavasti lainehti tuon Alinan vartalo. Nautinto sitä\nolisi sylissään pitää.\n\n— On se ihme, että sinä kerkiät niin paljon tekemään kaikkea. Olisikin\npitänyt minun saada sinut muijakseni. Tosin minä sinua jo katselinkin,\nmutta Tuomas pisti nokkansa väliin.\n\nAlina ei virkkanut mitään.\n\nSepäs jurrikka on olevinaan, mietti Pentti ja nousi sängyn laidalle\nistumaan. Otti savukkeen ja lähti sitä sytyttämään hellan valkeasta.\n\n— Ollaanko sitä niinkuin huonolla tuulella? sanoi Alinalle.\n\n— Mitähän oltanee.\n\nVähän syrjästä silmäsi emäntä Penttiin.\n\n— Mitäs tuossa turhia äkäilet, sanoi Pentti ja läpsäytti kämmenellään\nAlinaa takapuolille.\n\n— Älä koske, kivahti Alina, ja naama leimusi pahaa ennustavasti.\n\nPentin oli väistyttävä.\n\nMeni Tuomaan kamariin.\n\nMitään puhumatta kaivoi lompsan liivistään ja luki yksitoista\ntuhatlappusta ja asetti ne pöydän kulmalle.\n\n— Käyhän maksamassa pois velkasi, ettei tarvitse kyläläisten siitä\nrätinkiä pitää. Ei nämä varastettuja ole, ja onhan se kuitenkin veri\nvettä sakeampi.\n\nTuomaan povuksia kouristi hänen loikoessaan sängyssään.\n\nEttä se osasikin noin makeasti puhua.\n\nToinen käsi olisi tahtonut ottaa rahat, toinen kielsi.\n\nSe oli kerran saanut kaksi sen vertaa ja enemmänkin Savilahden\nosuudesta. Miksi ei ottanut maata, vaan halveksien jätti sen.\n\nOn koonnut sadat tuhantensa hätääntyneitten hiestä ja tuskasta.\nNälkävuosina osti täältä viljaa ja voita ja kiskoi sillä nälkäisiltä.\n\nOliko hän, Tuomas Kokko, jo niin hätääntynyt, niin perin ahtaalla, että\ntäytyi ottaa sillä tavoin saatuja rahoja?\n\nViisitoista lehmää oli ja kaksi hevosta. Jos viisi lehmää jättäisi ja\ntoisen hevosen, vaikkapa Leena-tammankin, niin...\n\nJa jäisihän rehuakin myytäväksi. Kaipa niistä kaikista sen summan saisi.\n\nEi, et ota, Tuomas, noita rahoja. Ne ovat veren hinta, ja niillä ei ole\nsiunausta. Omin neuvoin on selviydyttävä.\n\nTuomas nousi. Hänen otsaltaan olivat äskeiset synkät rypyt kadonneet,\nja itseluottamus loisti miehen olennosta.\n\n— Korjaahan pois rahasi. Kaipa tässä eteenpäin päästään. Olen aikonut\nvähentää karjaa ja toisen hevosen.\n\nPentti hätkähti. Ei siis kelvanneet rahat veljeltä veljelle. No, ollaan\nsitten vieraita.\n\n— Minä ostan lehmäsi ja hevosesi, ne, mitä aiot myydä. Paljonko ne\nmaksavat?\n\nTuomas ei harkinnut tarjousta.\n\n— Aion pitää huutokaupan. Silloin on tilaisuus ostaa kenellä vain,\nsinullakin.\n\nTuomas meni työhön. Pentti jäi mittailemaan kamarin lattiaa. Rutisti\nsetelit kouraansa ja meni tupaan.\n\n— Tarjosin rahoja Tuomaalle, mutt’ei kelvannut. Korjaa sinä rahat ja\nanna Tuomaalle. Ehkä sinulta ottaa.\n\nPentti laski setelit Alinan eteen pöydälle.\n\n— Vai minä niihin kajoaisin, kun ei kerran Tuomaskaan, sanoi Alina. —\nItsepähän tietää asiansa.\n\n— Ota sitten näistä omiin tarpeisiisi. Ota niin monta kuin haluat.\nVoithan niitä käyttää miehesi tietämättä.\n\nPentti istahti Alinan viereen. Alinan tyttömäisen nuortea olemus veti\nja viehätti. Hänen ihonsa tuoksu ihan huumasi.\n\nAlina siirsihe etemmäksi.\n\n— En minä tarvitse, enkä tee mitään salaa mieheltäni.\n\nPentin pirullinen ivanauru kaikui tuvassa.\n\n— Vai et tee. Sinäpäs olet yksinkertainen. Hyvin monet emännät ottavat\nnykyään lahjoja, kun on vain kuka antaa.\n\n— Se nyt on valhe. Ei sitä moni tee.\n\nAlinasta tuntui niinkuin niljainen käsi painaisi häntä.\n\nOnneksi tuli piika-Iita sisään, ja se vapautti.\n\n— Lähtään navettaan lypsylle, sanoi emäntä ja nousi reippaasti.\n\nPentti kirosi ja pisti setelit taskuunsa.\n\nKyllä ne vielä kelpaavat isännälle ja emännällekin. Ainakin emännälle.\nOn tässä ylpeämpiäkin taivutettu.\n\n\n\n\n7\n\n\nKeväiseksi jo keikahti. Ilmat olivat leutoja, ja päivä paistoi\nlämpimästi, ihan kuin huhtikuussa.\n\nVarsinkin Tuomas iloitsi näistä keväisistä päivistä. Ne tekivät mielen\nkeveäksi ja vaikuttivat voimia lisäävästi.\n\nPäivä meni illoilleen ettei huomannutkaan. Työ ei rasittanut, vaikka\nsitä piti tehdä monin verroin enemmän kuin ennen.\n\nPakostakin tuli Tuomas liikkuneeksi velkansa takia pitäjän ulkokylissä\nkyselemässä, eikö missään tarvittaisi karjaa. Huutokaupan pito peloitti\nedeltäpäin. Saattaisivat mennä halvasta, ja muutenkin se oli ikävää.\n\nPalattuaan kyliltä tyhjin toimin sai nähdä vielä lisäharmikseen, että\nVikin töistä ei tullut mitään, kun hän itse ei ollut mukana.\n\nVikki oli koko piru miehekseen. Suurta touhua piti, mutta näkyvää ei\ntullut kuin nimeksi.\n\nNytkin, kun palasi kirkonkylästä asioiltaan, Tuomas näki, ettei mies\nollut tehnyt paljon mitään.\n\nTuomaan sisu kuohahti tarkastaessaan hänen työtään.\n\n— Tästäkö luulet kannattavan maksaa ruoan ja viisitoista markkaa\npäivältä?\n\nVikki vuoleskeli kirvesvartta. Varsi katkesi kirveestä vähän väliä,\nsitä kun oli mukava vuoleskella tuvassa.\n\n— Tekee itse enemmän, jos luulee kerkiävänsä, sanoi Vikki.\n\n— Niin teenkin. Kaksin kolmin verroin minkä sinä, jyrähti Tuomas. —\nYmmärrät hyvin, ettei ruoka ja palkka tule tyhjästä.\n\n— Tee sitten tili ja paikalla!\n\nVikki karjaisi viimeisen sanan sen kuin kurkusta lähti ja heitti\nkirveen menemään.\n\n— Se on pian tehty. Laskehan vastakirjasi, naurahti Tuomas ja laski\nmyöskin omansa, meni kamariin ja toi sieltä kaksi markan seteliä.\n\n— Niinkuin näet, on saaliisi markka ja viisikymmentä, mutta ei satu\nsopivaa. Lähtö pitää tapahtua tällä tunnilla.\n\nVikki pyöritteli neuvottomana markkoja kynsissään. Velkaakin oli\nyhdelle ja toiselle, eikä työmaasta tietoa. Tukkityötkin kuuluivat\nlopettavan.\n\nHän oli aikonut vain peloitella isäntää, ja nyt kävi näin.\n\nVikki lähti ja soitti suutaan pitkin kyliä mennessään: köyhyys on kova\nSavilahdessa. Ei ole ruokaakaan kaikistellen riittävästi. Piti tässä\nminunkin lähteä uusia työmaita hakemaan.\n\nNaapurit uskoivat sen täydellisesti. Olihan Tuomas käynyt yhdeltä ja\ntoiselta rahoja kärttämässä.\n\nSitä se tekee, kun käy kovin ylpeäksi, sanottiin.\n\nJa rupeaa parantamaan yhteiskuntaa.\n\nJa antamaan maata lurjuksille.\n\nVeljensäkin kanssa kuuluu riidelleen ja tätä haukkuneen, vaikka oli\napuaan tarjonnut.\n\nOsaa se piru olla ylpeä.\n\nAntaahan olla, kaikki irtain siltä menee velasta, jota pankki kuuluu\nhakevan. Hyvä jos riittääkään.\n\nKaikuna tulivat nämä hyvien naapurien puheet Savilahteen, mutta niille\nTuomas vain hymähteli vaimonsa kanssa.\n\n\n\n\n8\n\n\nSatoi lumiräntää, ja Tuomas ei lähtenyt ulkotöihin tänään.\n\nVuoleskeli pirtissä haravia ja viikatteenvarsia ja mietiskeli omia\nmietteitään.\n\nTuntui painostavalta, mutta untakaan ei tullut, vaikka oli käynyt sitä\nkamarin sängyssä odottelemassa.\n\nÖisinkin oli unettomuus vaivannut viime aikoina. Vaikka päivät rehki\nitsensä väsyksiin, meni keski- ja aamuyö valvoen ja mietiskellen.\n\nSe oli kyllä hänestä itsestäänkin hullua, mutta huoli koko kansan\npimeältä näyttävästä tulevaisuudesta vei unen.\n\nEi yhtään helpottanut sitä sekään, että tiesi oman kohtansa kyllä\nvarmaksi ja tulevat päivänsä puutteettomiksi niin kauan kuin jaksoi\nmaksaa suunnattomia veroja ja rehkiä työssä aamusta iltaan.\n\nMutta huoletti se, ettei tietänyt taata, milloin täälläkin tehtäisiin\nomaisuudesta tasajako, niinkuin jo kerran oli yritetty, mutta ei\nonnistuttu. Maaseuduille oli kommunismin aate viime kuukausina levinnyt\npeloittavasti, ja kukapa tiesi, eikö se vielä saisi määräävää asemaa\nkoko maassa.\n\nJa kun heillä oli mallivaltiona itäinen naapuri, olisi näin ollen\ntäällä tiedossa sama kurjuus kuin rajan takanakin.\n\nRuttoa, joka näin levisi, ei näytty pidettävän vaarallisena. Typerät\npuhujat saivat vapaasti puhua mitä päättömyyksiä tahansa.\n\nHänkin oli saanut yhteiskunnallisista mietteistään jo kommunistin\nnimen vanhoillisilta naapureiltaan. Hän kun oli sitä mieltä, että\ntuotantolähteet, sellaiset kuin suuret metsät ja muut, saisivat kaikki\nkuulua valtiolle, joka niistä käyttäisi tulot koko kansan hyväksi, että\nyksityiset eivät saisi laiskoina kuluttaa metsien tuloja, yhteistä\nkansallisomaisuutta.\n\nSiitä vihat ja parjaus.\n\nMutta eihän voinut totuutta kieltää, kellä oli vähänkään omaatuntoa.\n\nMiksi ei jokainen saanut elää ruumiillisesta työstä, yksi niinkuin\ntoinenkin? Jokainenhan voi maata muokkaamalla saada leipänsä.\n\nMutta kommunistit tahtoivat kaikki valtion omaisuudeksi, ja se oli\nsulaa hulluutta.\n\nMaapalstansa poltto- ja tarvepuumetsineen jokaiselle omakseen, jota\nviljelemällä sai elää niin hyvin kuin taisi ja tahtoi.\n\nSe oli hänen tinkimätön mielipiteensä.\n\nOmalta osaltaan hän oli kyllä koettanut tehdä mitä oli voinut. Joku\nviikko sitten oli tehty samana päivänä kahdet kauppakirjat, joilla sai\nkaksi paikkakunnan perheellistä päivätyöläistä viidentoista hehtaarin\nsuuruiset maapalat omikseen kolmentuhannen hinnalla ja kolmenkymmenen\nvuoden maksuajalla, kaikki ilman koronmaksuvelvollisuutta. Kaksi\npalstaa oli vielä jäljellä, ja niillekin oli lukuisasti halukkaita\nostajia.\n\nAnnettuaan jäljellä olevat palstat jäisi hänelle vieläkin tarpeeksi\nmaata, kaikkiaan yhdeksänkymmentä hehtaaria.\n\nTuomas hymähti pilkallisesti, ajatellessaan saituri-maanomistajien\nkauhua, jos valtio tulisi kerran vaatimaan osia metsien tuloista\nomikseen, välttämättömiin menoihin.\n\nSiinä voisi syntyä rytäkkä.\n\nNiinpä niin, vaikeata kai olisi monenkin ryhtyä elättämään henkeään\nauraamisella ja ojankaivulla. Mutta kyllä kai se kerran tulee heidänkin\nosalleen auttamattomasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhä painosti. Alinakin sen huomasi ja tuli kyselemään Tuomaalta, mikä\nhäntä vaivasi.\n\n— Suret varmaankin eläimien menetystä. Jäähän meille vielä riittävästi,\nja kasvattamalla saadaan lisää, sanoi Alina.\n\n— En minä sitäkään... muuten vain näyttää synkältä... saa hautoa ja\nmiettiä... ja tämäkään yksityisen edistystyö ei paljoa merkitse...\nhuiluksi leimaavat.\n\n— Mitäpä tuosta... kun kerran itse tietää tehneensä oikein. Aatteles,\nkun Saarakin pyytää maata itselleen.\n\n— Saara? Mitä se sillä...?\n\n— Kai aikoo pikkuviljelijäksi niinkuin toisetkin.\n\nTuomas nauroi.\n\n— Älähän naura. Kyllä sellainen tyttö pystyy kyntämäänkin, sanoi\nemäntä. — Vielä paremmin kuin Taave-renki.\n\nNo, eihän siinä niin mitään erikoista ihmettä. Olihan Saara kerran\nnäyttänytkin kyntötaitoaan. Kääräissyt helmansa vyölleen ja tarttunut\nkouriinsa sylkäisten sahrojen tappiin. Iso renki oli vieressä\nirvistellyt, mutta Saaralta syntyikin suorempi vako kuin häneltä.\n\n— Vai tahtoo... ja ihanko tosissaan? kysyi Tuomas.\n\n— Niin kai. Ei oikein kuuluisi ilkeävän tulla sinulle siitä puhumaan.\n\n— No mitä siitä ujoilee.\n\nSaara tuli tupaan, ja isäntä otti asian heti puheeksi.\n\n— Tulehan tänne, Saara, kutsui Tuomas.\n\nSaara arvasi, mistä oli kysymys, ja punastui.\n\n— No, mitä isännällä olisi...?\n\nSaara istui penkille ja katseli vuoroin isäntää ja emäntää rehellisen\navoimilla silmillään.\n\n— Sinäkö kuuluit haluavan myöskin maata? kysyi isäntä ja naurahti.\n\n— Niinhän minä... älkää naurako... kyllä minun käsissäni aura pysyy\nniinkuin toisenkin, sanoi Saara.\n\nTuomas katseli tytön vankkoja käsivarsia. Pohkeetkin sillä oli kuin\ntukit. Taave oli sitä palvelusaikanaan lähennellyt, mutta tyttö oli\nantanut rengille läimäyksiä lemmen asemesta. Näytti kuitenkin väliin\nsiltä, kuin olisi Taavesta pitänytkin. Aikoikohan nyt Saara yrittää\npikkuviljelijänä ja ottaa myöhemmin Taaven osakkaaksi?\n\n— Yksinkö sinä aiot käydä maan kimppuun? kysyi Tuomas. — Jos ottanetkin\nsen Taaven rengiksi?\n\nSaara nauroi koko naamallaan.\n\n— Ehei se vetele. Vai minä semmoisen vötkylän... jaksan minä itsekin...\nniin, että jos vain sopii, niin minä mielelläni ottaisin palstan.\n\nTuomas mietti.\n\nMiks’ei se sopinut. Saisivathan nähdä, että yksinäinen nainenkin pystyi\nsaamaan maasta kaikin puolin riittävän ja huolettoman elannon. Ja\nolisihan se muutenkin...\n\nSovittiin paikasta ja ehdoista ja jäätiin odottamaan kevättä.\n\n\n\n\n9.\n\n\nVerotuslautakunnat kokoontuivat, ja verotukset olivat jokaisella\npäänvaivana.\n\nPentti tuli suurella hälinällä Savilahteen ja kehaisi:\n\n— Tekee se minullekin korkotappiota kymmeniä markkoja päivässä, kun\nrahoista on suurin osa taskussa, mutta eipä pysty verotuslautakuntien\nkäsi niihin. Jos tulevat vaatimaan nähtäviksi, niin näytän heille,\nsanonko ma mitä... Kun kerran valtio on suursyöpäläinen ja kunnat\nsamaten, niin...\n\n— Niinhän ne tekevät kaikki suurkelmit ja roistot, että salaavat\nvaransa ja tulonsa verotukselta, sanoi Tuomas.\n\n— Sanotko minua roistoksi? kähähti Pentti.\n\n— Sanon vain, että jokainen, joka salaa varojaan ja jättää näin ollen\nveroista suurimman osan vähävaraisten maksettavaksi, on roisto. Valtion\nja kuntien menoja tosin voisi tuntuvasti pienentää, mutta se on\nkokonaan toinen asia.\n\nPentti oli alkanut täytellä verotuskaavakkeitaan tuvan pöydän päässä,\nmutta pisti ne taskuunsa ja lähti viivyttelemättä.\n\n— Saatpa nähdä, miten se rehellisyytesi lyö leiville, sanoi mennessään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuomas ajeli kirkonkylään.\n\nPainosti kovin mieltä, vaikka keväinen aurinko jo korkealla kellotti.\n\nTaisi sittenkin olla turhaa työnteko ja ponnistus. Laiskat saivat\nleveillä, ja keinottelijat salasivat varojaan. Valtio ja yhteiskunta\nharjoitti häikäilemätöntä riistoa. Korotettiin suojelustulleja vain\nnälän pitimiksi riittävälle kotimaiselle viljalle, mutta ei kyetty\nkiinnittämään maattomia maahan.\n\nOlisihan kai voitu laatia sellainenkin laki, jolla saataisiin _kaikki_\nviljelyskelpoinen maa viljelykselle.\n\nTämä laki olisi pitänyt olla järjestyksessä ensimmäinen.\n\nTämän jälkeen olisi vasta voitu ryhtyä suojaamaan kotimaista\nviljantuotantoa.\n\nMutta herrat olivat aina viisaampia. Piru heidän viisauttaan kuitenkin\nymmärtäköön.\n\nJa sitten.\n\nKun otettaisiin liiat maat talollisilta maattomille, niin pitäisi olla\nhalpakorkoisia lainoja rakentajille niin kauan, että saisivat hirtensä\nristikolle, katon päänsä päälle ja ojansa auki luoduiksi.\n\nMutta valtiolla ei kai ollut varoja tällaiseen.\n\nMiksi ei kouraistu koroillaeläjäin ja yksityisten liikemiesten kukkaroa\nvähän syvemmältä?\n\nOlisi pitänyt sellaisten pussiin pistää nyrkki pohjaan asti, että\nsaisivat opetella työntekoa. Tietäisivät, miltä maistuu leipä, kun se\non saatu puristamalla lapion ja lantatalikon vartta.\n\nSanottiin, että nyt kouraistaan, mutta sitä hän, Tuomas Kokko, ei usko.\nRuumiillisesta työstään elävä se on sittenkin, joka saa raskaimman\npainon kantaa, ja heistä pikkuviljelijät kaikista eniten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirkonkylä lähestyi. Tuomas tunsi outoa painostusta.\n\n— Niinhän minä olen kuin metsän asukas tai rikollinen, jota viedään\ntutkittavaksi ja tuomittavaksi, hymähti hän ajatuksissaan, mutta ei\nsaanut mieltään nousemaan reippaaksi.\n\nSiinä oli kirkonkylä kirkkoineen, pappiloineen ja herrastaloineen.\nTämä oli olevinaan seutukuntansa sivistyskeskus, siunauksen tuoja,\nmutta täältä lähtivät ne imusuonet — toiset kaupungeista — jotka veivät\nsuuren osan saloeläjän leivästä.\n\nKirkkokin siinä oli kuin jättiläishirviö, joka uhkasi ja painosti, ja\npappila vaani jokaista salolta-tulijaa silmillään.\n\nNiille piti pelloistaan kylvää monta sarkaa, ja jos kato kävi, niin\nantaa viimeinenkin jyvä.\n\nTurhaan sai sieltä odotella siunausta pelloilleen, jollei itse painanut\nauraansa syvemmälle.\n\nSiinä oli säästöpankki, ja Tuomaasta näytti, niinkuin sen leveät\nikkunat olisivat ilkkuneet hänelle: »Mistäs otat kymmenentuhatta?\nHuutokauppa tulee.»\n\nIhan kädet vapisivat hevosta sitoessa kunnantuvan aitapylvääseen.\n\nSiellä korvessa, maan kimpussa hän tunsi voimansa, mutta täällä oli\nkuin näkymättömien käsien kiskottavana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVerotuslautakunnassa istui enemmistö kommunisteja, suutareja ja\nräätälejä, joku palstatilallinen vain joukossa.\n\nTärkeän näköisinä istuttiin, tietää sen. Niinkuin aikoinaan joku\nkapina-oikeus, joka nautinnolla teki kuolemantuomioita.\n\nKuolemantuomioita tehtiin täälläkin. Pikkuviljelijäin tulot laskettiin\nmoninkertaisiksi ja suurviljelijät jätettiin edullisempaan asemaan\npoikkeuksetta.\n\nSe oli sitä kuuluisaa kurjistuttamisteoriaa.\n\nOli muitakin kuin Tuomas, jotka itse toivat ilmoituksensa.\n\n— Piruakos tänne tuppaatte, kivahtelee puheenjohtaja. — Kyllä täällä\nosataan ilmankin.\n\n— Näytte osaavan, jos entisekseen lienee.\n\n— Kun vain tämäkin suutari pistää pikilapun omantuntonsa päälle, niin\nkyllä syntyy, sanoo joku verotettavista.\n\n— Niin se kävi viime talvenakin, että sata äyriä sai maksaa se, jonka\npiti velkaa kerjätä, mutta viidelläkymmenellä pääsi se, jolle jäi\ntuhansia puhtaaksi tuloksi.\n\n— Tehkää vain niinkuin ilkeätte.\n\n— Vetäkää suolet sisälmyksistä, jollette muuta saa.\n\n— Mikäpä siinä, marssitaan tästä kohta jokainen vaivaistalolle.\n\nPuheenjohtaja rykäisee pirullisesti ja sanoo, tovereilleen silmää\niskien:\n\n— Jolla on, sille annetaan, mutta toisilta otetaan entisetkin pois.\n\n— Voi helvetti!\n\nKaksi vastakkain silmäilevää, kiihtynyttä joukkoa pitäjäntuvassa.\nToiset pöydän ympärillä rehennellen, toiset oven suussa verestävin\nsilmin kyräten.\n\nTuomaaltakin vaadittiin uutta ilmoitusta. Tuloja oli muka merkitty\nliian vähän.\n\n— Esimerkiksi tuossa ja tuossa paikassa.\n\nSuutari osoitti sarekkeita pikisillä sormillaan.\n\n— Omantuntoni mukaan olen tehnyt. Lisätkää jos haluatte.\n\nTuomas painui ulos ja katui, että oli tullut lähteneeksikään.\n\nMaksettavana oli vielä edellisen vuoden verokuitteja, vaikka varat\nolisi tarvittu välttämättömiin talousmenoihin.\n\nTuomas kirosi karkeasti, kun edelläveisaajan palkkakuitti hänelle\nesitettiin.\n\n— Helvetti... vieläkö sekin... Tyhjille kirkon seinille käy\nhoilaamassa, niin tästä hyvästä palkat. Viljelisi maata.\n\n— Eipä ole lukkarilla muuta kuin osansa pitäjän kirkkomaassa.\n\n— Sepä se. Ei ole maata, vaikka sitä kuitenkin on. Sanokaa sille,\nettä minulta saa palstan, vaikka ilmaiseksi, jos jättää pillinsä ja\npiiparinsa, sanoi Tuomas.\n\n— Ei se heitä helppotöistä ja hyväpalkkaista tointaan.\n\n— Siinäpä on. Onhan se helpompaa kuin kyntäminen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuomas jouduttausi kotimatkalle.\n\nSiinä niillä oli pitkin maantien vartta pytinkinsä ja puotinsa.\nKauppojen ovikellot kilisivät, ja kauppiaat puotipoikineen\ntarkastelivat ahneesti jokaista sisääntulijaa: »onkohan tuolla paljon\nrahaa».\n\n— Poisko jo?\n\n— Niin, kotinurkille.\n\nEerikkilän isäntä ajeli vastaan, seisautti hevosensa ja lyöttäysi\npuheisiin.\n\n— Parasta on, että käännyt takaisin, sanoi Tuomas, kun kuuli Eerikkilän\naikovan talouttaan selostamaan lautakunnalle.\n\n— Niin kai lienee.\n\n— Siellä on nyt sellainen joukko pöydän ympärillä.\n\n— Niinpä taitaa...\n\nEerikkilä käänsi hevosensa ja lähti edellä ajamaan.\n\n— Tule tänne minun rekeeni, luikkasi Tuomaalle. — Kyllä Leena tulee\njälessä, kun vain pistät ohjat kiinni.\n\n— Totta tosiaan nyt ei tule enää eteenpäinmenosta mitään, alkoi\nEerikkilä valittaa. — Tämän vuoden veroja ei enää jaksa suorittaa. Mikä\nvieraalta työvoimalta jää talon tuloista, sen verot vievät. Taloutta\ntäytyy pienentää, muu ei auta.\n\n— Hyvä on, että olet sen keinon parhaimmaksi huomannut, sanoi Tuomas.\n— Sinunkin maistasi joutaa puolet palstoitettavaksi. Kun se vain\nkävisi kaikkialla yhtä vaivattomasti, niin muutamien vuosien kuluttua\npäästäisiin; onnellisempiin oloihin. Minun uskoni on, että tästä\nmaasta täytyy tulla pienviljelijävaltio, joka tulee suurimmalta\nosalta omillaan toimeen ja joka kykenee harjoittamaan vientiä paljon\nsuuremmassa määrässä kuin tuontia.\n\n— Sen uskon minäkin, myönsi naapuri.\n\nKeväisen illan hämärässä sujui matka nopeaan. Aurinko oli irroittanut\nmetsistä ensimmäisen kevään merkin, pihkan tuoksun, ja se teki mielen\naavistelevan herkäksi ja iloiseksi. Ajatukset vilahtelivat vain tuokion\nmenneissä, mutta viihtyivät tulevissa, keväässä ja kesässä, työmailla.\n\nTyö ja luonto oli paras auttaja painavimpinakin aikoina.\n\n\n\n\n10\n\n\nHuutokauppapäivä tuli.\n\nEdellisenä yönä ei saanut Tuomas unta, ja Alinakin taisi valvoa\nvuoteessaan.\n\nVaikka olisi miten ajatellut, niin raskaalta tuntui luopua yhdellä\nkertaa suurimmasta osasta kotieläimiään, joita oli kasvattanut ja\nhoitanut.\n\nJa sitten huutokauppa.\n\nSitä ei ollut ennen tapahtunut Savilahdessa. Siinä oli jotain taloa\nalentavaa, vaikk’ei se ollutkaan pakollinen.\n\nVälttämättömyydelle ei voinut mitään. Naapurit tulisivat\nvahingoniloisina, remuavina ja suulaina, Pentti rehentelevänä entiseen\nkotitaloonsa.\n\nAikaisemmin kuin muina aamuina noustiin ja aloitettiin päivän askareet.\nSanallakaan ei kajottu tapahtuvaan huutokauppaan. Mitäpä se puhumalla\nparani. Edellisenä iltana oli valikoitu karjasta kotiinjäävät ja\nsiirretty parressa vierekkäin.\n\nTuomas ei hennonut jättää vanhaa tammaa myytäväksi. Leenalla täytyi\nkoettaa suorittaa talon työt ja hankkia syksyllä uusi.\n\nPentti oli ostanut naapurikylästä talon ja kehuskeli huutavansa kaikki\nmyytävät lehmät Savilahdesta.\n\nEnsimmäisenä hän tulikin taloon.\n\nTuomas korjasi tuvassa muralavoja. Pentti leveili pöydän päässä.\n\n— Jokohan nyt kelpaisivat velimiehelle rahat, niin sovittaisiin\nkaupoista ilman sivullisia, esitteli Pentti.\n\nTuomas vaikeni, ja Pentti odotteli vastausta.\n\n— Mitäpä se siitä paranee. Kun on kerran huutokauppa ilmoitettu, niin\nantaa herjojen polkea tämä kerta Savilahden pihamaata. Eikö lienekin\nviimeinen kerta.\n\nTuomas kantoi lavat ulos ja vei raudikon soimeen kapan kauroja.\n\n— Syöhän nyt... kohta muuttuu isäntä. Saanetko sitten paremman vai\nhuonomman.\n\nTuomaan mentyä ulos tuvasta jupisi Pentti:\n\n— Hullu mies. Vaikk'ei pidä naapureistaan, niin antaa heidän tulla\npihojaan tallaamaan.\n\nTuomas oli pyytänyt Eerikkilän pitämään huutokaupan. Ei sen vuoksi,\nettei olisi miehenä kestänyt naapureittensa pistopuheita ja ivanauruja,\nmutta ollakseen koskematta Pentin rahoihin, joista oli päättänyt\npysytellä erossa. Tuomas tiesi Pentin tekevän korkeimmat tarjoukset\nkaikesta, ja niinpä sai vieras ottaa hänen rahansa ja viedä myöskin\npankille velasta.\n\nKun ensimmäiset huutokauppavieraat tulivat pihaan, ajeli Tuomas jo\nmetsätiellä murahaudalle. Suretti, että Alina jäi yksin kuulemaan\npilkkapuheita ja näkemään naapurien ilkamoivia silmäyksiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKarja jäi Pentille, joka rehennellen nosti hinnat korkealle. Kun\nTuomas illansuussa palasi kotiin, oli Pentti jo ehtinyt kuljettaa pois\nkarjansa ja hevosensa.\n\nEerikkilä teki tilin rahoista. Niitä oli joukon yli kymmenen tuhatta.\n\n— Sinullehan jää vielä useita tuhansia ja nyt pääset kaikesta roskasta,\nsanoi Eerikkilä. — Naapurit vain tuntuivat iloitsevan karjasi häviöstä.\n\n— Tietää sen, että mieleen se oli, vaikka en ole heiltä puhdasta vettä\npilannut. Pianpa se taitaa tulla heidänkin vuoronsa. Neljä miljoonaa\nmenee veroista tästäkin kunnasta, kaikki maksut siihen luettuna.\n\n— Hauska juttu. Vasaramarkkinoita tulee olemaan useammassa talossa, se\non varma.\n\nEerikkilä oli mennyt, ja Tuomas istui vaimonsa kanssa kahden\nhämärtyvässä tuvassa. —\n\nLapset olivat jo vuoteissaan ja palvelustyttö jossain ulkona.\nSeinäkello löi kahdeksan harvaa lyöntiä. Huhtikuu kumotti vaalealla\ntaivaalla ja veti valojuovan pirtin lattialle.\n\n— Me aloitamme nyt sitten pikkuviljelijöinä, sanoi Alina. — Karja on\nkuin torppareilla ja itse teemme työmme.\n\n— Surettaako se sinua? virkkoi Tuomas. — Meillä on kuitenkin omaa maata\nriittävästi, voimaa ruumiissa, ja vilja riittää uutiseen.\n\n— Meiltä riittää nyt vielä myytäväksikin, kun perhe on pienempi, ehätti\nAlina sanomaan.\n\n— Niin, ja minä jaksan tehdä työtä kahden edestä, kun ei ole vieras\npalkkaväki paimennettavana. Ei, suurtilallisena olosta minä olen näinä\nviime vuosina saanut tarpeekseni. Omalta osaltani ja vapaaehtoisesti\nminä autan yhteiskuntaa uusiin onnellisempiin oloihin antamalla kaiken\nliian maan, jota itse en tarvitse, maattomille. — Mitä sanoisit,\nAlina, jos tämä karu pohjola olisi kerran kukoistava pienviljelysmaa.\nSuot ja puuttomat ahot avattaisiin viljelykselle, toistensa näkyvissä\nja lähettyvillä olisivat kauniisti rakennetut asuntotalot, ja hyvin\nhoidetut karjat saisivat kahlata tuoksuvassa apilassa. Osuuskonepajat\nvalmistaisivat koneemme ja työkalumme, ja puolueeton osuuskauppaliike\nvalvoisi tuontiamme. — Tätä minä uneksin, ja senvuoksi minulle\nnaapurini nauravat. Mutta sen ajan täytyy vielä kerran joutua. Siinä on\nmeillä pelastus ja siitä riippuu itsenäisyytemme.\n\n— Minäkin uskon, että sellainen aika tulee, sanoi Alina.\n\n\n\n\n11\n\n\nTukkityöt loppuivat, ja työttömiä alkoi ilmestyä joka kylään.\n\nSyksyllä oli uhmailtu isäntiä näillä työmailla, mutta ne loppuivat\nkesken talven.\n\nRahaa oli vähän metsäyhtiöillä ja sitä kai säästettiin. Palkat oli\nmaatalouden vahingoksi nostettu huikean korkealle ja yht'äkkiä\nhuomattiin rahojen vähyyttä.\n\nSavilahdessakin kävivät sitä valittamassa.\n\nEivät kerskuneet enää korkeilla palkoilla. Maatyökin olisi jo kelvannut.\n\nTuomaan teki mieli huomauttaa syksyllisestä kopeudesta, mutta sanoi\nvain:\n\n— Ei ole nyt maajusseillakaan rahoja. Veroista viedään kaikki.\n\nSaivat kävellä.\n\nJos heillä nyt olisi pienikään maapala ja vähänkään avustusta,\njuurtuisivat maahan, mutta nyt ehkä lähtevät tehtaisiin, kansoittamaan\nsitä yhteiskuntaa, mietti Tuomas.\n\nTosin heissä oli sellaisiakin, joille saisi luvata vaikka ilmaiseksi\nmaata eikä kelpaisi. No, joutivat sellaiset hakea työtä ja nähdä\nnälkää. Kyllä routa porsaan kotiin ajaa. Jonkun vuoden perästä tekivät\nmaatyötä innolla.\n\nViimevuotinen pikkurenkikin tuli pyytämään työtä.\n\n— Nyt sen näet, tuleeko kuusituhatta vuodessa ja ruoka vielä\npäällisiksi, sanoi Tuomas.\n\nPikkurenkikin oli vaatinut samaa palkkaa kuin Taave ja vahvasti\npullikoiden lähtenyt talosta.\n\n— Tukkityö ja savottaelämä se on teistä aina ollut makeampaa kuin\nmaatyö. Sitten vasta viisastutaan, kun tulee perhettä, jolloin\nhuomataan, että mökki ja leipämaata olisi saatava. Rengeistä se on\nlähtöisin mäkitupalaisluokka ja osa entisistä torppareistakin, ja nyt\nheistä alkaa suurin osa olla omina isäntinään.\n\n— Niinhän ne... yksinäisellä miehellä ei ole maata, arveli Kalle\nsurullisena. — Kai sitä meissäkin nuorissa miehissä olisi sellaisia,\njotka koettaisivat onneaan omalla turpeella, mutta kukapa antaa maataan\ntämmöisille.\n\n— Sinäpä sen sanoit. Mutta eivätköhän kohta antane mielelläänkin,\narveli Tuomas.\n\nIhmetytti, että pikkurenki puhui sellaista kieltä maasta ja maatyöstä;\n\n— Olisiko sitä sitten sinussa miestä yrittämään omalla turpeella, jos\nniinkuin joku antaisi maata? jatkoi Tuomas.\n\nKalle naurahti hämillään.\n\n— Niin uskon... ei ainakaan voimia ja halua puuttuisi.\n\n— Voimia sinulla kyllä on, mutta jaksaisiko halu pitää pitemmälle?\n\n— Kyllä varmasti. On tässä oltu nälän koulussa, sanoi Kalle.\n\nKalle oli renkinä ollessaan usein laiskotellut, mutta väliin tehnyt\ntyötä miehen tavalla. Tuomas muisti sen ja mietti, mitä tekisi miehen\nsuhteen.\n\nHänellä oli kyllä vielä erottamistaan palstoista yksi jäljellä. Sen\nvoisi antaa vaikka tuolle Kallelle, joka oli kuitenkin jo monta vuotta\nahertanut Savilahden vainioilla.\n\nSen hän kyllä ymmärsikin, työläisten viimeaikaisen tympeyden toisen\ntyöhön. Ajan henki sitä myöskin vaikutti, mutta omalla turpeella se\nhaihtuisi olemattomiin.\n\n— Pitänee minun antaa sinulle maata, jos haluat talokkaaksi yrittää,\nvirkkoi Tuomas.\n\n— Milläpä sen maksaa, kun ei ole rahoja.\n\nSiitä kyllä ei olisi mitään haittaa. Maksun ehtisi saada vähitellen, ja\nsiihen asti kuin omaan uutiseen pääsee, olisi kyllä Savilahdessa mitä\ntarvitaan. Siemenvilja ja takuu hevosen hinnan saantiin oli jo toisille\nuudisviljelijöille luvassa. Kallellekin kai vielä riittäisi.\n\nKallen silmät kostuivat.\n\n— Te olette liian hyvä isäntä. Ei vaan moni niin maitaan antaisi ja\nauttaisi vielä muutenkin. Nythän tässä ei olekaan muuta kun riisun\ntakkini naulaan ja puhutaan asiasta lähemmin ja tehdään kauppakirjat.\n\nPikkurengin liikkeisiin tuli eloa. Karsinapuolella tupaa tulivat\nmyöskin piika-Iitan posket hyvin punaisiksi, ja etteivät muut sitä\nhuomaisi, meni tyttö ulos.\n\nTuomas sen kyllä huomasi, ja Alinakin hymyili.\n\nTuomas oli korjaillut kesärekiä, kun ulkona satoi lumiräntää eikä\nsiellä mielikseen liikkunut.\n\n— Antakaahan kun minä autan, pyysi Kalle.\n\n— Käykää te siksi aikaa lepäämään.\n\nTuomas katsoi ja ihmetteli. Kallen käsissä ei ollut ennen kirves niin\nsukkelasti liikkunut.\n\n\n\n\n12.\n\n\nLukukinkerit on määrätty Savilahteen täksi talveksi, ja ne ovat jääneet\npitämättä huhtikuuhun. Kinkereitä ei ole Tuomas enää muistanutkaan\ntyössä tanatessaan aamusta iltaan ja mietiskellessään yhteiskuntaelämän\nsekavaa vyyhteä.\n\nMuutamia päiviä oli enää lukusiin, kun Alina siitä hänelle huomautti.\n\n— Vieläkö sekin päivien hukka ja menoerä, kiivasteli Tuomas. — Ihme,\nettä tämäkin tapa on vielä olemassa. Niinkuin siitä kukaan hyötyisi.\n\n— En minäkään välittäisi koko puuhasta, sanoi Alina. — Kiertävät kuin\nmitkäkin köyhät pitäjällä syömässä.\n\n— Ja työajan menetys kymmenissä kylissä. Kinkeripäivänä seisovat työt\njoka talossa. Ei mikään uskontoasia eikä hartaushetken ikävä sinne\nketään houkuta. Ukot turisemaan hevosistaan ja akat lehmistään. Mitä\ntässä nyt sitten niiden lukusien kanssa tehdään?\n\nTuomas istui myrtyneenä penkillä ja äkäili piipulleen, joka ei palanut.\n\n— Auttaneeko siinä mikään muu kuin laittaa vain papille ja lukkarille\nrasvaiset ruoat ja vehnäskahvit, sanoi Alina.\n\n— Vai vielä vehnäset. Tuhantinen meni meiltäkin pappien saatavista.\nMikä tuon piipun pirun sisässä on, kun ei pala.\n\n— Ja sinä istut heille seuraa pitämässä, ilvehti Alina ja nauroi niin\nettä tupa helisi. — Mikä siinä lienee, että nykyinen kirkkouskonto\nalkaa tympäistä, jatkoi hän vakavampana. — Voihan ihminen palvella\njumalaansa kotonaan ja metsässä.\n\n— Niin, voisihan kirkkokin olla, muodon vuoksi, mutta nykyään se\non kaivellut kukkaroa liian syvältä. Koulut ja sivistyslaitokset\ntarvitsisivat nekin varat paljoa paremmin. Se on minun ja ehkäpä monen\nmuunkin ehdoton vakaumus.\n\n— No, nythän meillä on siinä suhteessa vapaus. Mitä luulet sen\nvaikuttavan?\n\n— Kieltämättä hyvää. Uskonnotkin pääsevät muuttumaan vapaiksi ja\nkasvattaviksi, sanoi Tuomas.\n\nNousi ja vaihtoi puhtaamman takin ylleen.\n\n— Minne aiot? kysyi Alina.\n\n— Käyn Eerikkilässä, jos suostuisi ottamaan kinkerien pidon, että\nvapautuisimme siitäkin puuhasta, josta koituu taas muutamien satojen\nmenoerä.\n\n— Parasta kun ensin puhut emännälle, neuvoi Alina. — Myrtynyt se on\nEerikkiläinenkin korkeista kirkollismaksuista. Sanoisit vaikka niin,\nettä minä en heitä jaksaisi passata ja palvella, kun muutakin työtä on\npaljon.\n\nEerikkilän isäntä ei kajonnut koko asiaan.\n\n— Kärsi vain nahoissasi vuorosi mukaan, pilaili Tuomaalle. — Sinulta\nen kehtaisi siitä liioin maksuakaan kantaa, ja keväinen työpäivä menee\npiloille.\n\nMikäpä siinä auttoi.\n\nAja vain osuuskauppaan hakemaan pitotarpeita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKinkeripäivänä Tuomas pysytteli työmaillaan ja päivällisaikana\npistäytyi vain ruokakamarissa muutaman palan haukkaamassa.\n\nIllansuussa palatessaan metsästä Tuomas tapasi rovastin ja lukkarin\npihamaalla lähtöpuuhissa.\n\nPappi oli nähtävästi pahalla tuulella isännän pakoilemisesta.\n\n— Näkeepä sen isännänkin, vaikka piilottelee, sanoi pihamaalla\nTuomaalle.\n\n— Eihän tässä piilotella. Työtä vain pitäisi saada aikaan näin kauniina\npäivänä, sanoi Tuomas.\n\n— Olisin niin mielelläni keskustellut miehen kanssa, joka on\npaikkakuntansa valistuneimpia... näissäkin maa-asioissa, sanoi rovasti,\njoka näki vasta nyt Tuomas Kokon ensi kertaa.\n\nTuomas katsahti kysyvästi pappiin. Pilkkasiko tämä sillä valistuksella\nja muulla?\n\nPapin silmistä loisti vilpitön myötätunto, ja Tuomas tunsi lämpenevänsä.\n\nSieltäkö päin tuuli kävikin, vaikka hän oli aivan kokonaan toista\nkuvitellut?\n\n— Jos sopisi lähteä vielä penkkiä painamaan, esitteli Tuomas.\n\nRovasti tuli sisään ja leikitteli emännälle, sanoen jäävänsä taloksi.\n\n— Maistuivat kovin hyvältä ne emännän mesikakut.\n\nAlina tunsi melkein mielihyvää kiitoksesta.\n\nTämä rovasti tuntuikin olevan aivan toista maata kuin monet\nvirkatoverinsa. Ei syyttänyt eikä tuominnut nykyajan ihmisiä ja jätti\nvähävaraisilta saatavansa perimättä. Tuntui vain toivovan uusia ja\nvaloisampia aikoja ihmiskunnalle.\n\nRovasti katseli isännän kamarissa kirjahyllyä, jossa niteet olivat\npuhtaita ja hyvässä järjestyksessä.\n\n— Tällaista kirjakokoelmaa tapaa harvoin maalaistaloissa, sanoi pappi.\n— Senvuoksipa ei näekään isäntää kirkonkylässä, kun kuuluu istuvan\nsunnuntaisin kirjojen ääressä. Emäntä siitä mainitsi.\n\n— Harvoin sattuu asiaa olemaan, eikä muutenkaan haluta, virkkoi Tuomas.\n\nSaa nähdä, juonitteleeko tuo siitä, etten ole käynyt kirkossa, mietti\nTuomas, joka ei tuntenut pitäjänsä uutta pappia.\n\nRovasti tahtoi kuulla Tuomaan pikkuviljelyssuunnitelmista.\n\nTuomas kertoi puuhistaan. Tämä pappi harrasti yhteiskuntakysymystä\nsiltä puolelta.\n\n— Niin, siihen olisi päästävä, virkkoi pappi. — Minäkin aion käydä\nkesän tultua työhön pelloille, mutta ruustinna sitä vielä vastustaa,\njatkoi pappi.\n\n— Sepä olisikin, innostui Tuomas. — Auran äärestä kirkkoon.\n\nTuomas nousee ihan seisoalleen, lämmenneenä kuulemastaan.\n\n— Jos päästäisiin siihen kaikkialla, niin... älkää panko pahaksenne...\nsilloin kirkoissa puhuttaisiin muustakin kuin synneistä ja ihmisten\npahuudesta. Kirkot tulisivat jälleen täysiksi kuulijoista.\n\n— Sitä, en oikein usko, että kirkko tulee täyteen sanankuulijoita,\nsanoi rovasti. — Ihmisiin, varsinkin nuorempiin, on jo juurtunut niin\nsyvälle kammo kirkkoa kohtaan juuri siitä syystä, että siellä on niin\nvähän puhuttu vapauttavaa ja kohottavaa sanaa. Mutta taloissa ja\nluonnon temppeleissä...\n\nTuomas avasi oven tupaan.\n\n— Alina, tulehan sinäkin kuulemaan, mitä rovasti sanoo. Ja tuo kahvia\nja niitä kakkujasi.\n\nTämäpä oli uutta hänelle, Tuomaalle, tältä taholta. Papilla oli aivan\nsamat mielipiteet kuin hänelläkin.\n\n— ...luonnon suuressa temppelissä voi palvella jumalaa yhtä hyvin kuin\nkäsillä rakennetussa, jatkoi rovasti.\n\n— Sitä tässä olen minäkin sanonut naapureille, jotka ovat pyrkineet\nsanomaan meitä pakanoiksi, kun ei sinne kirkkoon... naurahti Tuomas.\n\nTuomas latasi piippunsa ja sytytti, mutta innostuksissaan vetäisi\nvarren tukkoon.\n\nAlina toi kahvin ja tarjoili sitä rovastille.\n\n— Niin, kyllä tästä puolin täytyy pappien lähteä pitäjille saarnaamaan,\njos mielivät sanankuulijoita saada, sanoi pappi.\n\n— Ja ihmisille pitäisi opettaa, että työ tuo onnea ja jumalan\npalvelusta. Jos minä saan siinä kasvamaan kaksi tähkää, missä ennen on\nkasvanut yksi, niin minä olen kai hoitanut leiviskäni oikein, vai mitä,\nrovasti?\n\n— Aivan niin. Kansa kaipaa vapaata valistustyötä, totuutta, ja tältä\nkannalta voisi siihen uskontoasiankin yhdistää, ja minun mielestäni\nolisi meidän pappien astuttava siinä etunenään, muuten saattaa käydä\nniin, että tulemme kokonaan syrjäytetyiksi.\n\n— Kuuletko, Alina, se on aivan niinkuin meidän suustamme. Kuulisipa\nsitä vain aina ja joka paikassa.\n\nRovasti nousi lähteäkseen.\n\n— Olisi tässä nyt pakistu pitemmältäkin, virkkoi Tuomas tyytyväisenä. —\nMeillä onkin täällä niin harvoin puhetovereita.\n\n— Jopa tässä on suuta soitettukin ja sekin matkan teko on mielessä.\n\nPappi meni.\n\nTuomas latasi piippunsa ja veteli sitä nyt niin, että savupilvi\nlainehti sakeana.\n\nInnostutti vieläkin se pappi.\n\n— Lempo vie, olisipa kaikki samaa maata, virkkoi Tuomas, — niin ei\ntässä oltaisi kehityksessä takapajulla.\n\n— Elähän intoile. Kyllä se kaikki siitä vielä muuttuu, sanoi Alina.\n\n— Kyllä kai. Saisi vain muuttua pikemmin. Tämä maaseutujen henkinen\nelämä on kovin ummehtunutta. Se, hitto vie, löyhkää ihan.\n\nAlina meni askareilleen, ja Tuomaskin nousi, mennäkseen tammaa\napehtimaan.\n\n— Sen täytyy muuttua, jyrisi Tuomas tallissa itsekseen. — Kuuletko\nsinäkin, vanha Leena, tässä pitää saada uudistuksia joka suunnalla.\nMeidän korpieläjäin täytyy tehdä aina vain työtä ja työtä ja kantaa\nhartioillamme kaikki painavimmat kuormat, mutta kukaan ei välitä\nmeidän henkisestä puolestamme. Kunhan meillä vain on jauhettavana sitä\niänikuista purua, jota meidän esi-isämmekin ovat syöneet.\n\nTuomas käveli kiihtyneenä pihamaalla.\n\nPenkoi liiterissä puukasoja ja heitteli menemään vanhoja rekiä.\n\nTuhat tulimmaista, tässä tukehtuu, siltäkin, vaikka koettaa kirjoista\nhakea hengen ravintoa.\n\nMutta me maalaiset tarvitsemme muutakin, henkistä valoa ja ilmaa,\n_totuutta_. Me emme jaksa märehtiä aina yhtä ja samaa. Meidänkin\nsielumme kurottaa kohti valoisampia ilmanrantoja.\n\nMeillä sanotaan olevan korkealle kehitettyä taidetta ja sitä tehdään\ntunnetuksi vieraille maille, mutta me korpien asukkaat emme saa sitä\nkuulla emmekä nähdä.\n\nSenkö vuoksi että olemme vain vetojuhtia?\n\nTuomas seisoi kädet takin taskuissa ja tuijotti etelän ilmoille.\n\nHänen sisässään kuohahteli, valitti ja vaikeroi. Taivas oli\npilvehtinyt, ja muutamia sadepisaroita tipahteli.\n\nHuhtikuun sade.\n\nSe virkisti. Siinä oli lupaus keväästä ja kesästä.\n\nTuomaan mieli lauhtui vähitellen. Hän seisoi pihamaalla ja antoi sateen\nvalua ylleen. Alinakin huhuili jo illalliselle, mutta Tuomas ei sitä\nkuullut. Hän vain katseli ja nautti siitä, miten maa oli janoinen ja\notti vastaan siunaavan sateen.\n\nKohta pääsee kynnökselle ja saa painaa auransa syvälle pehmeään\nmultaan. Mitä useampi hikihelmi vierii multaan, sitä suurempi sato ja\nsiunaus.\n\nSiinä unohtui kaikki, joka väliin raastoi ja karvasteli.\n\n\n\n\n13\n\n\nTuomas oli antanut Saaralle maakappaleen takamaalta,- metsälammen\nrannalta, jossa oli entuudestaan olemassa pieni mökki, tupa ja sauna ja\nsalvokselle jäänyt navettapahanen.\n\nSaara oli onnellinen saaliistaan.\n\n— Sinä kun et kumminkaan saane tupaa itsellesi veistellyksi, niin siinä\nsopii aloittaa, oli isäntä sanonut hänelle ja naureksien lisännyt:\n\n— Kyllä kai se Taave kuitenkin pääsee sinulle sitten myöhemmin uutta\ntupaa veistelemään.\n\nSaara kävi kuokkimassa entisiä nurmettuneita peltosarkoja ja kaivoi\nuusia ojia.\n\nVoidakseen paremmin liikuttaa kuokkaa ja lapiota kävi Saara miesten\nhousuissa. Siitäkös iloa riitti kyläläisille.\n\n— Tuomas tekee naisistakin peltojusseja ja antaa heille vielä\nhousunsakin, sanottiin kylällä, mutta ihmeteltiin Saaran,\nvahvalihaksisen, mutta muuten sievän tytön sitkeyttä, jolla tämä\ntarttui maahan kiinni.\n\nTaavekin ilmestyi pian näkösälle.\n\nTuli Savilahteen eräänä iltana, kun Saarakin oli palannut peltomaaltaan.\n\nKatseli ihaillen tyttöä ja tarjoutui paikkaamaan tämän saappaita.\n\n— Saan minä nämä itsekin, sanoi Saara ja tarttui naskaliin ja\npikilankaan, vedellen saumat kiinni.\n\nTaave ei vähään aikaan osannut sanoa mitään.\n\n— Tarvitseisit sinä kai siellä kirvesmiestä tupaasi korjaamaan ja\naholle kantoja vääntämään, arveli Taave kuitenkin Saaralle.\n\n— Enpä tiedä... joudan kai minä touon teon jälkeen itsekin. Vai etkö\nluule minun käsissäni kirveen pysyvän?\n\nTaave kävi nolon näköiseksi.\n\n— Kyllä kai, mutta olisinhan tässä joutanut minäkin.\n\nTaaven täytyi nousta kopistelemaan piippuaan liedelle salatakseen\nnolouttaan.\n\n— Nostaisit noita housujasi vähän ylemmäksi, kun ihan kintuissa\nriippuvat, sanoi tyttö. — Pitänee minun ostaa sinulle housunkannattimet.\n\nTuomas nauroi. Taave suuttui.\n\n— Mitä ne sinuun kuuluvat... minun housuni.\n\n— No sitten ei kuulu mikään, ellei se, sanoi Saara. — En minä\nlöksöttävähousuisesta miehestä välitä.\n\nTaave lauhtui. Saara taisi sittenkin vähän pitää hänestä ja ehkäpä\nottaisikin osakkaaksi mökkiin, jota raivasi ja rakenteli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllan pimetessä palasivat toisetkin uudisasukkaat salolta, jossa olivat\nolleet pirttejään veistelemässä.\n\nMiehet söivät ja tarinoivat pöydän ääressä. Puhuttiin kevään tulosta ja\nsuunniteltiin peltosarkoja.\n\n— Tässä alkaakin pian riivatunmoinen ojankaivu. Kun saisi sata syltä\npäivässä, sanoi Tiehaaran Heikki, entinen päivätyöläinen, joka nyt\nahersi omalla maallaan.\n\n— Minun on ainakin saatava kylvetyksi hehto ohraa uudismaahan, uhkaili\nKalle. — Ensi syksynä ollaan omassa uutisessa, ja akkakin on tiedossa.\n\nPiika-Iita katsoi uhkaavasti uunin kulmalta, ja Kalle sulki suunsa.\n\n— Vai jo akkakin...\n\n— Tämä Kalle viekin voiton meistä kaikista. Kolme hirsikertaa nappasi\nkiinni tupansa seiniin tänäänkin, sanoivat miehet.\n\n— Ja ennen oli laiska renginvötkäle, naureksi Tuomas. — Sitä se oma\nkontu saa miehessä aikaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla nähtiin Taavenkin lähtevän takamaalle Saaran kirves ja lapio\nmukanaan.\n\n\n\n\n14.\n\n\nKevät on jo ehtinyt takamaille ja rämeisiin korpiin. Päivisin tuoksuu\npihka ja mahla, ja palokärki huutaa innoissaan kevään iloa.\n\nSavilahden uudisasukkaat ovat jo päässeet kurkihirteen tupiensa\nrakennuksilla.\n\nHyvä on kirvestä heilutella keväisessä korvessa, kun joka sopukkaan\nkiertää sulattava aurinko.\n\nIlloin ei vielä malttaisi jättää kirvestä, vaikka kädet ovat puutuneet.\nOn tarkasteltava nurkkia ja salvaimia, katto-orsia ja tulevaa pihamaata.\n\nTuohon tulee navetta ja tuohon aitta. Lammen ranta alempana esittelee\nitseään saunan paikaksi.\n\nSitä iloa, mikä tästä syntyy, kun kaikki on valmiina. Puutteen pitää\nlähteä noin vain, niinkuin häkä.\n\nTulee toukokuu. Kelpaa pitkinä päivinä nostella lihavia mutapalleja\nojanpohjista tuleville peltosaroille.\n\nLampi luo jäänsä, ja sovussa soudellaan katiskoilla ja merroilla.\n\nSaara on viimeinkin suostunut ottamaan Taaven osakkaaksi taloon, ja\nmiehellä on jo saunan salvoskin valmiina.\n\nNoron Otto, ikämies ja kaikissa sotavuosien kovissa kokemuksissa\nrääkätty, on nuortunut uudisrakennuksellaan. Pojat ovat kaataneet\nja karsineet hirret, ja kun tupa on sattunut tulemaan Otolle vähän\npienempi kuin toisille, rehkii mies jo navettansa salvoksella.\n\nTiensivun Heikki koettaa pitää kiirettä hänkin. Mikä lempo siinä, että\ntahtoo jätättää toisista, Taavesta ja Otosta, vaikka hartiamitta on\nleveämpi ja nyrkit kuin moukarit.\n\nEi ole tottunut tähän kirvestyöhön, mutta päästäänpä luomaan\npeltosarkoja. Silloin on Oton ja Taaven vuoro jäädä jälkeen.\nViisikymmenisen sylimittojaan pistää hän päivässä, vaikka juuria ja\nkantoja on hakattava.\n\nPäivällistunniksi viritetään iso nuotio tervaskantoon, ja lammen\ntoisella rannalla rehkivät asukkaat tulevat saman valkean ääreen.\nTuoksuvien havujen päällä on hyvä oikoa jäseniään.\n\nKontit ovat täydet. Savilahden emäntä latoo niihin joka aamu leipiä ja\nrieskoja, liha- ja voikimpaleita, ja vähimmän mukaan täyttää niistä\nTuomas tilikirjansa sarekkeita eikä sano kiirettä olevan maksulla. —\nKunhan pääsette omaan turpeeseen ja saatte kaikkea omasta takaa, niin\njoskus autatte, kun minä tässä vanhenen ja huononen.\n\n— Entä jos sattuisi surma miehet rouhasemaan?\n\n— No sitten vedetään risti numerojen yli.\n\nSemmoinen se on Tuomas Kokko, auttaja ja ystävä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamana päivänä tulee korpiraivaajien rauha häirityksi. Etelän\nhenkäily tuo miesten nenään kitkerän tervassavun.\n\nKukahan siellä savuja pitää, arvelevat miehet. Ei pitäisi sielläpäin\nolla kenelläkään asiata liikkua.\n\n— Päivällistunnilla pitää katsoa, kuka öyhkyyttää, sanoo Kalle.\n\n— Saattaisihan olla vaikka tervanpolttaja.\n\n— Mitenkä se olisi saanut niin salaa hautansa laitetuksi?\n\nTuomaskin sattuu tulemaan siihen, kun miehet ovat lähdössä sauhuttajaa\nkatsomaan.\n\n— Otahan, Taave, kirves mukaan, sanoo Tuomas, jolla on omat\naavistuksensa savuista. — Satutaan vaikka karhunpesä löytämään, jatkaa.\n\n— Ahaa, nyt ollaan perillä, virkkaa Otto.\n\n— Varustetaanpa seipäät kanss’, jurahtaa Heikki.\n\n— Ettäköhän olisivat viinakokit uskaltaneet meidän maille, arvelee\nTaave ja rouhaisee koivuisen kangen kirveellään. — Tuolla kun minä\nvoitelen...\n\nMitäs muuta kuin kirkas ja makea tippumassa parhaillaan. Kaksi pataa\nsuuren korpikuusen juurella. Isoja saaveja ja jauhosäkkejä, ja niiden\ntakana piileksimässä tehtävään jo ennenkin epäillyt partaniekat.\n\nPakoon lähtivät, tulijain joukossa Tuomaan nähtyään.\n\nTaaven kanki alkoi heilahdella. Sitä säesteli Oton kirvespohja. Rankit\nja viinat levisivät kanervikkoon.\n\n— Kato, Komulaisen astioita, perhana. Tuoss’ on pohjassa nimimerkit.\n\n— Voi tuhannen... Ja Kieltolakilehteä tilaa Komulan isäntä ja on sitä\nlukevinaan.\n\n— On täällä muitakin talokkaita osakkaina, ilmoitti Heikki, joka penkoi\nsyvemmällä metsässä. — Täällä on Lamperon piimäsaavi, pohjassa T H,\nTiina Huttunen.\n\n— Naisetkin ovat mukana edistystyössä.\n\n— Viina kirvoittaa akkojen kivut.\n\n— Ei se ole tuohesta akkojenkaan suu.\n\n— Eivätpä piru soita rähjää enää näillä palstoilla, uhkasi Taave.\n\nTuomas ei kovin ihmetellyt. Missä vain tilaisuus saatiin, tärveltiin\nviljoja viinaksi. Muutamat talojen isännistä olivat souvarien kanssa\nyhdessä koplassa.\n\nTäällä saloseuduilla juotiin korpiviinaa. Kaupungeissa ja kirkonkylissä\nharjoitettiin melkein julkisesti ulkomaisten väkijuomien kauppaa, ja\nmaa oli tässä suhteessa kuin suuri likalätäkkö.\n\nMilloin joutuisi kaikki maat käsittävä pikkuviljelys tässäkin avuksi?\n\n\n\n\n15.\n\n\nPitäjän nimismies ajelee keväisiä upottavia kyläteitä vinkuvilla ja\nnatisevilla ajopeleillä ja kiroilee.\n\nPitäjäläisiä, jotka eivät maksa verojaan, ja verottajia, jotka ensin\ntekevät semmoisia kuitteja, ettei niitä kukaan jaksa maksaa.\n\nPerisivät itse kuittinsa ja ajaisivat näitä helvetillisiä korpiteitä.\n\nKun piti vielä kahteen erään kiertää. Ensin ryöstämässä ja sitten\nmyymässä.\n\nSattui tienvarteen resukattoinen Tippa-Leenan mökki, ja pienestä\novirenkkanasta työntää nimismies ruhonsa sisään.\n\n— No jokos niitä rahoja on löytynyt?\n\n— Mistäpä niitä tällaisille roiskahtaa. Saihan tuota ennen rahapennin.\nNyt ei tipu mistään.\n\n— Tulee lehmä sitten myytäväksi, ilmoittaa nimismies ja istahtaa\nhuoaten penkille.\n\nVaikeinta oli näissä mökkitönöissä.\n\n— Siellä se on kankaalla karvaturri, ottakoon hänet sitten kunta tahi\nruunu. Sen saa nimismies pistää vaikka laukkuunsa.\n\n— Eihän teiltä mistä valtiolle... tämä kuntakuitti... mitäs nyt\ntehdään, kun se lehmäkampurakin on aholla, tuskittelee nimismies.\n\n— Minkä mä sille, hohottaa Liena vahingoniloisesti. — Hakemaan en lähe,\nvaikka kunta hirteen vetäisi.\n\nNimismies lähtee lupsimaan toiseen vähän vauraampaan kylään. Siellä\non jo ulosottoa vahtimassa Linruusi, lihakauppias, jonka himokkaissa\nsilmissä on pirullinen ilme.\n\nEi tarvitse tämän lihapomon maksaa raavaista kuin vähän nenärautaa.\nKulkee vain nimismiehen kintereillä huutokaupoissa.\n\nSiitä jo hänelle kiukkuaan purkavat rahattomat isännät:\n\n— Kerkiät sinä joka paikkaan, mokomakin syöttiläs, lehmänhäntäkärpänen.\n\n— Sitsontiainen.\n\n— Toisten hädästä hyötyy, hylkiö.\n\nNiille vain nauraa sileänaamainen lahtari, höyryävä sikari suupielessä.\n\nJouti mennä lehmäkampurat kaupunkimarkkinoille. Mitäpä hän kenenkään\nhädästä.\n\nSavilahteen tulee muutamana päivänä Harjun, naapuritalon isäntä\nhätäisenä ja hoputtaa Tuomasta mukaansa huutokauppaan, jota nimismies\non tullut pitämään.\n\nLintuusi, perkele, on siellä taas, ja eläimet menevät polkuhintaan. Ei\nole ketään muita huutajia.\n\n— Minkä minä heille voin. Jättää vielä minulle, ja hiisikö meidät\nsitten perii, sanoi Tuomas, mutta lähti kuitenkin.\n\n— Jokos isäntä nyt lehmiä huutaa, vaikka talvella möi itsekin? sanoo\nlihakauppias ja iskeä räpyttelee nimismiehelle vetisiä silmiään.\n\n— Vaikkapa jonkun huutaisi, sanoo Tuomas.\n\n— Hyvä on, minä en kilpaile, sanoo Linruusi naama ilkeässä kureessa.\n— Lähden tästä toiseen huutokauppatilaisuuteen. Nyt ei rahoja niin\njustiin tiputella.\n\nLinruusi lyö povelleen ja lähtee talosta. Pihaveräjällä sanoo vielä\nmennessään:\n\n— Kyllä sitä maanjussit olivat kukkona tunkiolla, mutta nyt on jo\ntoinen ääni kellossa. Antaa kaupunkilaisten saada halpaa lihaa.\n\n— Helvetti, kiroaa jo nimismieskin. — Jollei se häviä minun jäljistäni,\nniin minä ammun sen.\n\nHuutokauppa jäi pitämättä.\n\nVain toistaiseksi.\n\nRetulaiselta, kirvesmieheltä, menee viisisataa kuntaan ja sata vielä\nmuista veroista.\n\nAinoa lehmä myydään. Sen hinta ei riitä. Retulainen uhkaa hirttää\nitsensä, vaimonsa ja lapsensa.\n\n— Muukaan tässä ei auta. Voi iäinen perkele! Sanokaa, nimismies, mikä\ntästä lopulta tulee?\n\n— Mistä minä tiedän. Nälkä kurnii omiakin suoliani.\n\n— Häh... ettäkö jo herrojenkin...? Vastahan saitte palkankorotusta.\n\nRetulainen nauraa katkerasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä varten verot laitettiin niin suuriksi, kun oli tiedossa, ettei\nkansalla ole varoja, tuskailtiin. Suuripalkkaisia kunnallisia virkoja\nperustettiin, ja aina oli joku komitea tahi kokous istumassa, ja niistä\nvaadittiin päivärahoja aina vain lisää.\n\n— Kun jo kunnilla pitää olla yhtä mutkikas virkakoneisto kuin\nvaltiollakin.\n\n— Siitäpä tässä suurimmat menot johtuvatkin.\n\n— Niin, ja valtionkin virkakuntaa vain lisätään.\n\n— No kyllä maamies viulut maksaa, ja herrat kyllä osaavat soittaa.\n\n— Jokainen eläisi herrana, eikä kukaan tahtoisi tehdä työtä.\n\n— Kukapa sitä... kun muutenkin elää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuomas Kokkokin yksinään huokaili: Turhapa tässä taitaa olla muutamien\nyksityisten edistystyö. Hukka perii kuitenkin, jos tähän suuntaan\njatkuu.\n\n\n\n\n16.\n\n\nKevätkylvöt jo orastivat.\n\nLauantai-illan saunaa odotellessaan katselee Tuomas kylvömaitaan, jotka\nnyt ovat entisestään pienentyneet. Maapalstat olivat uutisasukkailla,\nja kirkas oras niilläkin jo rehoitti.\n\nTuomas oli itse kyntänyt, kylvänyt ja äestänyt. Aamuvarhaisella, käen\nensi kukuntaan, oli Tuomaalla jo sarka kynnettynä ja kevätkylvöt\nlopuillaan, silloin kun toiset vasta aloittelivat.\n\nHyvältä näytti. Ohran oraskin kasvuvoimassaan kiertyi kuin kairan terä.\n\nKesannossa röyhäsi vihantarehulaiho. Siitä tulisi tuhansia kiloja aivan\nkuin ilmaiseksi.\n\nJuurikasvitkin olivat taimella. Se oli emännän ja palvelustytön työmaa.\nTuomas koetti katsella, näkyisikö rikkaruohon taimia missään, mutta\nmulta oli kuin seulottua.\n\nEnnen oli Savilahdessa ahertanut kaksi renkiä ja joskus vielä apumies\nkolmantena, eikä kylvöä oltu voitu toimittaa näin aikaiseen.\n\nSilloin itse teet, kun toista neuvot ja komennat, oli Tuomaan isä ennen\nsanonut, ja nyt hän uskoi sen.\n\nJokainen oman palstansa isännäksi ja työntekijäksi. Se oli peruste.\n\nTyön paljoutta ei tarvinnut pelätä. Lepoaikoja jäi vielä kylliksi.\n\nVarhain vain oli noustava ja toukomaille riennettävä, silloin sai\nkaikkein parhaat tulokset. Iltapäivän sai käyttää miten halusi, lepoon\ntahi henkisiin harrastuksiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuomas seisoi rannalla ja katseli taloa iltapäivän valaistuksessa.\nSe oli kuin värikäs taulu, kartanoineen ja peltoineen, taustalla\nvaaleanvihreä metsä.\n\nSe tuoksui voimakkaasti pihkalle, ja siellä soitteli lakkaamatta\nlintujen kuoro.\n\nKarja oli aamulla laskettu laitumelle jaloittelemaan. Nuori nurmi\noli sitä viekoitellut viipymään metsässä myöhäiseen. Nyt tuli vanha\nkellokas veräjälle ja ammahti.\n\nKaiku kierteli pitkin rantoja. Nyt meni Alina laskemaan niitä\nnavettaan. Ne olivat säilyneet yleiseltä huutokauppojen\npyörremyrskyltä, olipa Tuomas saanut kahden uutisasukkaansakin lehmät\npelastetuksi.\n\nTuomas työnsi venheen vesille ja meloi pyydyksille.\n\nJärvi lepäsi tyvenenä. Saunojen savuja näkyi toisiltakin rannoilta.\nMetsä tuoksui ja käet kukkuivat joka suunnalla.\n\nIhana, kaiken korvaava oli tämä maamiehen kevät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuomas päästeli pyristelevät ahvenet merroista ja meloi rantaan.\n\nSiellä olivat takaliston asuttajat vastaanottamassa. Kävivät\nlauantai-illoin Savilahdessa saunomassa lystäilyn vuoksi.\n\n— Tuliko kalakeitto?\n\n— Aina vähän.\n\n— Hoo, ahvenia vakallinen, kylläpä kelpaa.\n\n— Miten siellä korvessa ojat aukeavat? kysyi Tuomas.\n\n— Hyvin.\n\n— Mikähän siinä, kun neljä tällaista jätkää on pullistamassa.\n\nSiinä seisoi rannalla Saarakin housuissaan, saapasvarret mudassa,\nposkilla raikas puna.\n\n— Taidatte olla tyytyväisiä.\n\n— Ihme, jos ei oltaisi.\n\nTämä oli hänen maailmansa, kotipiiri ja takalisto, jota hoivattiin\nviljelyksille. Täällä olivat ihmiset onnellisia, ahtaasta ajasta\nhuolimatta. Tämä oli pienoinen murto-osa koko maasta, mutta ehkäpä\nsiihen pian päästäisiin muuallakin.\n\nHyvinkin pian, jos olisi hyvää tahtoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Katsohan, näin paljon minä sain.\n\nAlina levitti sylintäyden tuomenkukkia pirtin pöydälle.\n\nAlina oli kuin nuori tyttö siinä kukkiensa keskellä.\n\nTuomas hymyili.\n\nPojat, kolme vankkaa työmiehen alkua, tulivat tupaan, mukanaan koivun\nlehviä.\n\n— Me laitamme näitä nurkkiin ja pöydän ympärille.\n\n— Ja isän ja äidin kamariin.\n\n— Eikö olekin hauskaa.\n\n— Tehän laitatte kuin juhannuksena, muhoili Tuomas.\n\n— Tämä onkin kevään juhla, sanoi Alina laittaessaan kukkia\nvesilaseihin. — Mitä sanot. Tuomas, emmekö olekin hyvin onnellisia, kun\nolemme pikkuviljelijöitä?\n\n— Varmasti onnellisimpia ihmisiä maailmassa.\n\n\n\n"]