[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fkyf4BXPVXMyQkrrtGQY3A8vM4mV6uV6Jv55qHHupVms":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":13,"language":14,"yearPublished":7,"yearPublishedTranslation":15,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3164,"Samoan ihmesaarilta","N. N. (tekijä tuntematon)",null,"3164-n-n-samoan-ihmesaarilta","3164__N._N.__Samoan_ihmesaarilta","novelli",[12],"kansanperinne",[],"fi",1911,12867,88717,false,74016,[21],"Samoan Islands",[23,24,25,26],"Archaeology & Anthropology","Mythology, Legends & Folklore","Short Stories","Travel Writing","\"Samoan ihmesaarilta: Kertomuksia ja kuvauksia\" by Anonymous is a collection of narratives and descriptions written in the early 20th century.\" This work offers a rich window into Samoan culture, lifestyle, and natural beauty, providing insights into the customs, myths, and daily life of the Samoan people. Readers can expect to encounter various elements of Samoan life, including family structures, traditional practices, and interactions with the natural world.  \"The opening of the collection sets the stage by painting a vivid picture of the Samoan islands and their unique environment.\" It describes the lush landscapes, including volcanic mountains and crystal-clear streams, painting a scene of tropical beauty. The author discusses the Samoan way of living, highlighting the simplicity and functionality of traditional homes, as well as the warmth and friendliness of the Samoan people. Additionally, the text delves into the cultural significance of items like mats and the importance of community, hinting at the rich societal interactions present in Samoan life. The opening lays the groundwork for exploring the various tales and descriptions that follow in the collection. (This is an automatically generated summary.)",[],284,"Kokoelma kertomuksia ja kuvauksia Samoan saaristosta. Teos esittelee saarten luontoa, historiaa ja asukkaiden kansanperinnettä, kuten luomistaruja, perinteisiä tapoja ja arkielämää 1900-luvun alussa.","'Samoan ihmesaarilta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3164. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","SAMOAN IHMESAARILTA\n\nKertomuksia ja kuvauksia\n\n\nSuomennos\n\n\n\nKansanvalistusseuran Nuorisonkirjoja 13\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKansanvalistusseura,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkusanat\nSamoalainen koti\nMatka Lanutoo järvelle\nPalolon pyydystys\nSamoalaisia tapoja\nSamoalaisten teollisuudesta\nSamoalaisten ajanlasku\nTatueeraus- y.m. tapoja\nSamoan löytö ja nimi\nSamoalainen luomistaru\nKäynti suurilla palmuistutuksilla\nTarina uskollisesta ankeriaasta\nMataafa, samoalaisten kuningas\nFaamun pidot\n\n\n\n\nAlkusanat\n\n\nVuonna 1722 löysivät hollantilaiset meriseikkailijat Samoan saariston,\njolle antoivat \"Laivurisaarten\" nimen. Nämä saaret ovat Etelämeren\nihanista saarista ihanimpia. \"Kauniiksi Samoaksi\" niitä siellä\nsanotaankin. Näiden saarten keskustana on yleensä tuliperäisiä\nvuoria, joiden huiput pilviä piirtävät ja joiden rinteitä pitkin\nkristallikirkkaat purot pauhaten rientävät alas. Ilmasto ja kasvisto\novat troopilliset, kuten päiväntasaajan seuduilla luonnollistakin.\nSiellä on vuorten välillä ijäti viheriöiviä, tuoreita laaksokasvistoja,\njoissa palmut ovat pääpuina. Ilmasto on kostea ja kuuma, eikä kesällä\nja talvella ole suurta eroa; saarten pääpaikassa Apiassa on lämpimimmän\nkuukauden (joulukuun) keskimääräinen lämmin lähes 27 astetta C°\nja kylmimmän kuukauden (heinäkuun) lämpimyys päälle 24 astetta.\nVuodenajat ovat toiset kuin meillä, kesä näet on Samoassa marraskuusta—\nhuhtikuuhun. Joskus täällä raivoaa hirmumyrskyjä, jotka heittelevät\nsuuria sota-aluksiakin kuin pikku lastuja.\n\nSaaristoon kuuluu kolme pääsaarta, Savai, Apia eli Upolo, ja Tutuila\neli Pago-Pago. Ne eivät yhteensä ole Sotkamon tai Ylitornion pitäjiä\nsuuremmat. Useimmat saaret kuuluvat nykyään Saksalle, joka ne valtasi\nv. 1900 pitkien rettelöiden jälkeen. Saksan Samoan pääpaikka on Apia\nsaman-nimisellä saarella. Asukkaita on Saksan Samoassa noin 35,000\nhenkeä. Tutuilan saari kuuluu Yhdysvalloille, joilla siellä on\nmainio satama, paljon parempi kuin Saksalla Apiassa. Mutta väkeä ei\nYhdysvaltain saarella ole kuin 4,000 henkeä.\n\nSaarten alkuasukkaat ovat vaaleahkoa, hauskaa ja lahjakasta\npolynesilaista rotua. Sillä on pitkä heimohistoria. Mutta nykyään\novat kaikki samoalaiset jo kristittyjä, jotka nopeasti omistavat\neuroppalaisia tapoja. Vain saduissa ja kertomuksissa elävät vanhat\nmuistot. Mutta ihmeellinen luonto ja ihmeellinen elämä ovat vielä\nentiset ja avaavat europpalaiselle matkustajalle satumaailmoitaan.\n\n\n\n\nSamoalainen koti.\n\n\nSamoalainen maja on laaja, mutta kuitenkin ylen yksinkertainen\nrakennus. Sitä ympäröi ruohokenttä, ja pienistä mustista laavakivistä\nrakennettu joko pyöreä tahi soikea kivijalka kohottaa sitä jonkin\nverran, josta on se hyöty, että matelijat ja rikkaruoho eivät pääse\nsisälle ja että se nopeasti imee kaiken katolta juoksevan sadeveden.\n\nTämän pikkukivijalan sisäpuolella on toinen kivikehys, joka on itse\nmajan perustana. Ja tästä perustasta kohoaa neljän jalan päässä\ntoisistaan noin neljäkymmentä leipähedelmäpuusta valmistettua pylvästä,\njoihin katto, majan tärkein osa, nojautuu.\n\nSamoin kuin pikkukivijalan, on itse majankin muoto joko ympyriäinen\ntai soikea. Harmaankeltainen katto, joka on syvän, ylösalaisin\nkäännetyn veneen kaltainen, vaikuttaa sen, että maja kokonaisuudessaan\nmuistuttaa äärettömän suurta mehiläispesää. Ja tämä katto on mitä\nhuolellisimmin valmistettu pienistä matoista, jotka ovat palmikoidut\nrimpiruohoista tahi sokeriruo’on lehdistä, ja suuret kokospalmun lehdet\nkattavat sen niin tarkoin, että ankarimmatkaan rankkasateet eivät\npääse sen läpitse. Se on ihmeellinen laite, muodostettu kattopäreistä\nja rimoista, jotka liittyessään päätyyn ovat siihen yhdistetyt\nmelkein lukemattomilla pikkukappaleilla. Koko laite nojaa kahteen\ntahi kolmeen kahdenkymmenen jalan pituiseen vankkaan keskiparruun,\njotka ovat vajotetut kolme jalkaa maan sisälle ja joista lähtee joukko\npoikkiorsia, jotka nekin tukevat majaa ja jotka ovat _tapajuurien_ ja\nkallisarvoisten palmikoitujen olkimattojen säilytyspaikkana.\n\nMutta ihmeellisin koko majassa on se aines, joka pitää jokaisen parrun,\njokaisen pylvään ja jokaisen tuen paikoillaan. Kaikki on sidottu ja\nkiedottu kokospähkinänniinillä. Koko rakennuksessa ei ole ainoatakaan\nruuvia, ei naulaa eikä nupia. Ja tästä huolimatta on maja niin vankka,\nettei rajuinkaan myrsky kykene sitä vahingoittamaan.\n\nNiistä leveistä aukoista, jotka ovat edellämainittujen seiniksi\nmuodostuneiden leipähedelmäpuupilarien välissä, pääsee raitis ilma\nsisälle melkein lakkaamatta. Siten kiertää terveellinen veto päivät\nja yöt majan kaikkiin suuntiin. Ja ainoastaan silloin kun sataa tahi\nmyrskyää kovin tahi milloin aurinko liian lähenteleväisenä kurkistaa\nsisään, lasketaan viidestä tahi kuudesta palmunlehtimatosta punotut\nverhot pylväiden väliin.\n\nMutta astumatta samoalaismajan sisälle, jossa kaikki on vilpoisaa ja\nmoitteettoman puhdasta, emme voi täysin arvostella sen kauneutta ja\ntarkoituksenmukaisuutta.\n\nKoko sisäpuoli on yksi ainoa suuri, erinomainen huone. Siinä ei ole\nmitään ikkunan verhoja eikä mitään aistitonta rojua kaunistuksena.\nKaikki on niin yksinkertaista ja käytännöllistä kuin mahdollista.\nLattialle, jossa on syvä kerros hienoja kiviä ja soraa tahi\nkorallihietaa, on sinne tänne levitetty muutamia karheita tahi\nhienoja lepomattoja. Keskipylvään nojassa näkyy monijalkainen\n_kavamalja_, niinimattoineen ja pähkinänkuoripikareineen. Kamferipuinen\nmerimiesarkku on kenties lyhyen seinän vieressä. Sen raskaalla\nkannella on muutamia kokospähkinänkuorisia vesisäiliöitä ja raskas\nniskanoja, sellainen, jota alkuasukkaat käyttävät päänaluisenaan\nlevätessään tahi nukkuessaan. Se on tehty pitemmästä tahi lyhemmästä\nbamburuokopalasta, sillä on neljä matalaa jalkaa ja on se kova ja\nepämukava tottumattomalle valkoiselle miehelle. Mutta samoalaiset\nnukkuvat sillä suloisesti. Patjoja ja untuvatyynyjä he eivät tunne. Ja\nainoa hemmotteleva ylellisyys, minkä samoalainen tuntee, on moskito\nverkko, jonka hän käärii ympärilleen, milloin siivekkäät kiusanhenget\ntulevat kovin tunkeileviksi.\n\nKatonreunaan on pistetty nuija, muutamia viuhkoja, vanha puumiekka ja\nbambuveitsi. Sen vieressä on kalastuskompeita ja muutamia lääkeyrttejä\ntapapalaseen käärittyinä. Ja toisessa majassa on kenties ilmapyssy tahi\njoku muu viaton ampuma-ase, jonka pitämistä Saksan hallitus ei kiellä.\n\nKeskellä majaa sijaitsee tulikuoppa. Se on kahden, kolmen jalan\nlevyinen, muutamia tuumia syvä ja kovalla savella sisustettu. Täällä\nloistaa pieni tuli vuorokauden umpeensa. Päivin se elää ainoastaan\ntuhkaan peitetyistä kuivista hybiscuskappaleista. Mutta iltaisin se\nrupeaa leimuamaan kuin jumalten uhri. Ja silloin se saa palaa kirkkaana\nkoko yön. Sillä samoalaiset eivät rakasta pimeää.\n\nMuinoin, ennenkuin lähetyssaarnaajat käänsivät heidät kristinuskoon,\nrukoilivat vanhat miehet ääneensä rukouksen iltaliedelle. Perimistapa\non sen säilyttänyt, ja siellä täällä luetaan se kenties salaa vieläkin.\nSillä kristinusko on monelle samoalaiselle, kenties useimmillekin,\nainoastaan pintapuolinen kiilloitus.\n\nTämä muinaisaikainen rukous kuului näin:\n\n\"Tämä tuli on sinulle, oi korkein! Ja teille, korkeammat ja alimmat\njumalat. Älkää suuttuko, jos joku teidän joukostanne unohtuisi. Sillä\ntämä tuli on teille kaikille. Varjelkaa tätä perhettä. Suojelkaa\nkaikkien elämää. Ja tuottakoon teidän läsnäolonne hyvinvointia.\nSiunatkaa meidän lapsiamme ja lisätkää heidän lukuaan. Varjelkaa\nmeitä vitsauksilta ja taudeilta. Säälikää meidän köyhyyttämme ja\nantakaa meille ruokaa syödä ja vaatteita pysyäksemme lämpiminä. Ajakaa\npurjehtivat jumalat (tongalaiset tai valkoihoiset) meidän rannoiltamme,\njotta sairaudet ja taudit eivät meitä kohtaisi. Suojelkaa tätä perhettä\nläsnäolollanne. Ja antakaa meille terveyttä ja pitkää ikää!\"\n\nTämän lieden yllä ei asunnossa keitetä mitään. Se on jonkinlainen\nseuraelämällinen keskus. Sen loistossa jutellaan iltaisin ja\nkuunnellaan vanhoja, jotka vaihtelevat muistoja menneistä ajoista.\nSen liekeillä sytytetään sikari, joka on valmistettu samoatupakasta —\nutuf-fanga — ja kääritty villin vuoribanaanin kuivuneisiin, kapeisiin\nlehtiliuskoihin.\n\nVanha samoalainen pyhäintaru kertoo, että kauvan, kauvan sitten oli\naika, jolloin samoalaisten täytyi syödä kaikki ruokansa keittämätönnä,\nsen vuoksi, ettei heillä ollut mitään tulta.\n\nMutta siihen aikaan eli saarilla eräs Talanga niminen mies. Ja\ntämä Talanga oli Mafuie jumalan hyvä ystävä, joka jumala vallitsi\nmaanjäristystä ja asui maan alla, jossa ikuinen tuli paloi ja jossa\nTalangalla oli kaikellaisia istutuksia.\n\nKun Talanga tahtoi päästä maan alle, meni hän erään kallion luo ja\nkäski sen aueta. Ja kallio aukeni ja päästi hänet sisälle...\n\nTalangalla oli kuitenkin Ti'iti'i niminen poika, joka oli\nmielenlaadultaan erittäin utelias. Hän urkki isänsä salaisuuden. Hänkin\npäätti käydä maan alla nähdäkseen, millaista oli siellä alhaalla.\n\nEräänä päivänä hän meni kallion luo, josta Talangalla oli tapana\nhävitä. Matkien isänsä ääntä hän huusi: \"Minä olen Talanga. Avaannu\nkallio ja päästä minut sisälle. Sillä minä tahdon työskennellä\nistutusmaallani.\"\n\nTästä käskystä aukeni kallio, kuten se teki oikeallekin Talangalle, ja\npäästi nuorukaisen sisälle.\n\nKun Ti’iti’i tapasi isänsä maanalaisessa aitauksessa, kauhistui tämä ja\npyysi poikaa noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta, jotta Mafuie ei\nkeksisi kutsumatonta vierasta eikä suuttuisi.\n\nHetkisen meni kaikki hyvin. Mutta äkkiä huomasi Ti’iti’i savun\nkiemurtelevan Mafuien tulista. Silloin ei hän voinut enää pidättää\nitseään. Uhmaten isänsä rukouksia ja kehoituksia hän päätti noutaa\nmuutamia liekkejä tulesta. Ja ennenkuin vanhus voi estää häntä\npanemasta tyhmänrohkeaa päätöstään täytäntöön, oli hän jo matkalla.\n\nKun Mafuie huomasi nuoren miehen, kysyi hän, kuka hän oli.\n\n— Minä olen Ti’iti’i, Talangan poika, vastasi rohkea nuorukainen. — Ja\nminä olen tullut noutamaan tulta.\n\n— Ota mitä tahdot! sanoi Mafuie lyhyesti ja kääntyi pois.\n\nKun Ti’iti’i palasi Talangan luokse mukanaan muutamia loistavia\nkekäleitä Mafuien tulesta, rakensivat molemmat miehet itselleen uunin\nja alkoivat paahtaa turoa.\n\nMutta kesken kaikkea ja kauvan ennen kuin taro oli valmista, meni uuni\nkappaleiksi ja liekki sammui.\n\n— Se on Mafuien työtä, sanoi Talanga vapisten. Enkö sanonut sinulle,\nettä ystäväni suuttuisi sinun yrityksestäsi?\n\nTi'iti’i ei vastannut. Hän oli niin raivostunut, ettei hän voinut\nhillitä itseään. Ja vetääkseen jumalan tilille hyökkäsi hän takaisin\nsille paikalle, jossa hän oli hänet äsken kohdannut ja jossa hän\nnyt myöskin, aivan oikein, hänet jälleen tapasi. Syttyi ensin\nriita. Lopuksi tappelu. Ti’iti’i, joka oli nuori ja notkea, oli\nvoittopuolella. Hän tarttui jumalan oikeaan käsivarteen molempine\nvankkoine käsineen ja käänsi ja väänsi, kunnes se lopuksi katkesi\nkeskeltä. Mutta kun hän sen jälkeen koetti tehdä samoin myöskin\nvasemmalle kädelle, tunnusti Mafuie itsensä voitetuksi ja alkoi pyytää\narmoa.\n\n— Anna minun pitää ainakin tämä käsivarsi, kerjäsi hän. Minä tarvitsen\nsen voidakseni tukea Samoaa. Säästä se ja ota sen sijaan minun sata\nvaimoani.\n\nTi'iti’i pyysi jotakin muuta.\n\nMafuie mietti hetkisen.\n\n— Tahdotko tulta? kysyi hän vihdoin. — Tuli on paras lahja, minkä voin\nsinulle antaa. Päästä irti käteni! Päästä se, niin annan tulen.\n\nTi’iti’i päästi irti jumalan käden.\n\n— Pidä se! — huusi hän. — Minä otan kernaammin tulen.\n\nMafuie oli mies, joka piti sanansa.\n\n— Hyvä, sanoi hän nuorelle miehelle. — Sinä saat, mitä olen sinulle\nluvannut. Mutta mene nyt. Tästä lähtien sekä sinä että sinun\njälkeläisesi saatte tulen jokaiseen puuhun, jonka sinä leikkaat tahi\nkaadat...\n\nSillä tavalla saivat samoalaiset ensimäisen tulensa. Ja aina siitä\nalkaen ja aina siihen päivään asti, joka on tänään, tarvitsee heidän\nainoastaan hieroa kahta kuivaa puupalasta vastakkain, saadakseen sen\nheti syttymään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJokaisen samoalaisen majan lähellä on pieni kevyesti rakennettu\nkeittohuone eli vaja, jossa ruuanlaittaminen tapahtuu. Tätä varten\non vajassa erityinen höllästi viidestä- tahi kuudestakymmenestä\nbiljardipallon suuruisesta kivestä kokoonpantu laitos, jonka ylä- ja\nalapuolella tuli kuivien tikkujen ja lehtien vireillä pitämänä saa\npalaa. Kun helposti lämmitettävät kivet ovat oikein kuumat, asetetaan\nkeittoastia, johon ensin on kääritty tuoreita lehtiä, niiden väliin.\nTarolehtiä ja hienonnettua kokospähkinän sydäntä käytetään useimmiten\nmausteeksi. Ja muutamiin lajeihin, kuitenkin ainoastaan harvoihin,\ntiputetaan muutamia pisaroita merivettä, joka on ainoa muoto, niissä\nalkuasujamet käyttävät suolaa.\n\nEräs alkuasujanten ruokalajeista — lempiruoka kaupanpäälliseksi! —\njohon muukalaisen on vaikea mieltyä, on säilytetty leipä hedelmä.\nPienten palasten muodossa tarjoeltuna on se muukalaiselle kauhea\nruokalaji. Jo sen haju — kertoo eräs matkustaja — oli omiansa tekemään\nmeidät pahoinvoiviksi. Mutta alkuasukkaista olivat nämä hedelmät yhtä\nherkullisia kuin meistä paras juusto.\n\nLeipähedehnät pannaan säilöön banaaneilla ja palmunlehdillä\nverhottuihin maakuoppiin. Täytetyt kuopat katetaan hyvin. Ja sitten saa\nsisällys käydä vuosikausia.\n\nSamoalaiset nauttivat pääateriansa illalla. Koko perhe istuu\nsilloin matoille kokoontuneena majan ympyriäisellä tahi soikealla\nkivireunustalla. Jokaisen edessä on palmikoiduista palmunlehdistä\nvalmistettu ruokamatto. Tälle asetetaan ruoka. Se syödään sormin. Ja\nruokaliinan sijaisena käytetään majan tukipilaria, johon sekä nuori\nettä vanha hieroo kätensä kuiviksi, niitä ensin hieman huuhdottuaan.\n\nKeittohuoneen lähellä näkee tavallisesti myöskin perheen pienen\ntupakkimaan, jonka lähellä täysikasvuiset lehdet riippuvat\npäivänpaisteessa kuivamassa, milloin ei ole sadeilma, jossa tapauksessa\nne viedään sisälle ja nostetaan katon alle. Kun lehdet ovat kyllin\nkuivia, liotetaan niitä hiukan ja kääritään sitten kokoon, kunnes ne\ntulevat sormenpaksuisiksi, noin puolen kyynärän pituisiksi kääryiksi.\nNämä kierretään pandanuslehtiin, — kuusi tahi kahdeksan kuhunkin\nkimppuun — jätetään sitten käymään ja vasta sitten leikataan uudelleen,\njolloin tupakka on valmis poltettavaksi.\n\nMuutamin paikoin asuu useita perheitä samassa majassa. Mutta rikkailla\nja huomattavammilla perheillä on tavallisesti useita majoja, joissa\nmiehet ja naiset nukkuvat kukin erikseen. Kylissä ovat isot,\nympyränmuotoiset kokoushuoneet, — fale tele, — joissa malangaväki\n— matkustajat — saavat asunnon ja ravinnon ja joissa muutoin\nvieraanvaraisuuden hyvettä harjoitetaan niin suuressa määrässä, että se\npanee äärettömän suuret vaatimukset koko kyläkunnan varoille ja hyvälle\ntahdolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeurusteleminen samoalaisten kanssa tuottaa vieraalle aina todellista\nmielihyvää. He tuovat aina mukanaan juhlallisen ja kauniin tunnelman,\nkunne kulkenevatkin. Europpalainen ei silmänräpäystäkään — jollei\nhän ole narri — katso olevansa heitä \"parempi\", siksi että hänen\nihonvärinsä sattuu olemaan valkea ja sen vuoksi, että hän tuntee\nniin paljon erilaisia asioita, joista heillä ei ole vähintäkään\naavistusta. Eikä heillä itsellään ole mitään alemmuuden tunnetta. He\novat levollisia ja varmoja itsestään. He käyttäytyvät vapaasti ja\npakottomasti. He ovat aina muuttumattoman kohteliaita ja ystävällisiä.\nHe puhuvat mielellään ja ilmaisevat ajatuksensa hyvin, etenkin jos\npuheenaine koskee heidän omaa maailmaansa. Mutta he ovat myöskin\nhyviä kuuntelijoita. Kerrotaan, että kun eräs samoalainen joukkue\nkävi Saksassa ja esitettiin keisarille, niin tämä kerran toisensa\njälkeen oli lausunut ihmetyksensä heidän kaikesta matelevaisuudesta ja\nteeskentelystä vapaan käytöstapansa johdosta.\n\nSamoassa on ystävyyslahjojen vaihtamistapa suuresti kehittynyt.\nEi ainoakaan juhlallisuus, olkoon se mitä laatua tahansa, ilosta\nsurujuhliin saakka, voi käydä päinsä ilman lahjojen jakoa. Niiksi\nkäytetään pandanusmattoja, vaatteita, kuvamaljoja, porsaita, kanoja,\nhedelmiä tahi muuta, mille annetaan arvoa. Ja tapana on, että\nyksi lahja vastataan toisella, jonka, jos mahdollista, tulee olla\narvokkaampi, suurempi, kauniimpi ja raskaampi kuin edellinen. Sen\nvuoksi pääsee myöskin se, joka lahjoittaa ensiksi, halvimmalla asiasta.\nMutta siitä huolimatta ei lahjanantajan nähdä koskaan kiiruhtavan\ntahi tunkeutuvan. Samoalaiset ymmärtävät säilyttää tahdikkuutensa ja\narvokkuutensa pienimpiä yksityiskohtia myöten. He ovat hämmästyttävän\nhieno luonnonkansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamoalaisilla on erityinen _kava_-niminen kansallisjuomansa. Sen\nvalmistaminen ja sitä välittömästi seuraava juominen muodostavat\nyhdessä erään samoalaisten kaikkein juhlallisimmista menoista. Sen\nalkuperä katoaa aikojen hämärään. Sen menot ovat nyt samallaiset\nkuin ennenkin. Ei ainoatakaan juhlaa, ei minkäänlaisia pitoja, ei\nyksinkertaisintakaan vierailua tapahdu Samoassa ilman kavaa. Se on\nkansallinen, vieraanvaraisuus-, ystävyys- ja tervehdysjuoma. Sitä\nvalmistetaan pippurikasvin — Piper Methystieum — juurimukuloista. Se on\nvirkistävää ja vilvoittavaa kohtuullisesti nautittuna.\n\nMutta liiaksi nautittuna vaikuttaa se päihdyttävästi ja synnyttää\npäänkivistystä ja hetkellistä jäsenten lamaantumista.\n\nKava maistaa melkein suopavedeltä ja ensikerran maistelija tuskin\nhaluaa sitä uudelleen. Mutta vähitellen totutaan tähän juomaan.\nKun siihen lisätään jonkin verran karvasta pippuria, kuten usein\ntapahtuu, ja nautitaan pitkin, syvin siemauksin, synnyttää se kielessä,\nkitalaessa ja kaulassa mitä miellyttävimmän, hivelevän tunteen. Jos\nsitä juo vain samalla kohtuudella kuin samoalaiset itse tekevät, oppii\nsille pian antamaan arvon viattomana ja vilvoittavana virvokejuomana\nja se itse on aina sopiva aihe kohteliaisuuksien vaihtamiseen ja\nrakastettavan vieraanvaraisuuden osoittamiseen.\n\nKavaa juodessa noudatetaan tarkkaa arvojärjestystä. Tapahtuipa muinoin,\nettä pitkällisiä sotiakin syttyi sen johdosta, että esi-isistä,\nmatoista ja arvonimistä köyhempi päällikkö kutsuttiin juomaan kavaa\nennen hänen parempiosaista, mahtavampaa virkaveljeänsä.\n\n\n\n\nMatka Lanutoo järvelle.\n\nPalanen erään Samoassa oleksineen europpalaisen matkakertomuksesta.\n\n\nNäin jatkoimme vähitellen vaellustamme. Matkamme päämäärä oli Lanutoo\nToon järvi, — itse asiassa vedentäyttämä syvä tulivuoren suppilo, mutta\nsamoalaisen tarinan mukaan Too päällikön kaivama maakuoppa, jonka hän\nsuruissaan veljensä Atan kuolemasta täytti kyynelillään.\n\nLyhyen kiipeämisen jälkeen olimme jälleen polulla. Se kohosi alinomaa.\nSe oli silloin tällöin niljakka ja syvä. Joskus sangen jyrkkä. Ja\npaikkapaikoin täynnä irtonaisia kiviä, jotka silloin tällöin lähtivät\nvierimään samoalaisten jalkojen niitä polkiessa. Rehevä kasvillisuus\nsulki melkein kokonaan näköalan. Mutta sen sijaan vaelsimme me koko\nmatkan mitä suloisimmassa varjossa, ja me tunsimme sydämemme sykkivän\nuteliaasta odotuksesta saada nähdä se ihmeellinen taulu, joka meille\naukenisi, kun näköala vihdoinkin tulisi väljemmäksi, taulu, joka —\njolleivät kaikki kertojat olleet valehdelleet — voittaisi kauneudessa\nkaikki muut maisemat, joita ennen olimme nähneet ja joista olimme\nnauttineet.\n\nSillä aikaa olimme kuitenkin tilaisuudessa tutkimaan metsän\nlintuelämää. Milloin kajahteli kaunishöyhenisten _jaolintujen_\nriemuitseva soitto halki hiljaisuuden. Milloin kuului _fuaianin_ —\n(Sturnoides atrifusca) — huuto tahi taisteluhaluisen _manutanginin_ —\nvihreän ja punasinervälle metallinvärille välkkyvän Ptilotus kyyhkysen—\nsotahuuto. Joskus näimme vilahtavan jonkun nopeasiipisen paarmalinnun\ntahi jonkun ihastuttavan _senga-sengan_ — pienen hunajalinnun, jolla\noli pitkä, kaareva nokka ja loistava, punainen rinta. Väliin näkyi\nlentäviä koiria — Pteropus samoensis —, jotka jaloistaan riippuen ja\npää alaspäin nukkuivat päivänsä ylhäällä puitten latvoissa. Ja kerran\njuoksi iso, kananmuotoinen lintu, jolla oli nokka kuin papukaijalla,\naivan poikki polun ja katosi pensaihin, ennenkuin miehet ehtivät\nlaskea alas kantoseipäänsä ja lähteä puolen tunnin hedelmättömälle\njahdille. Ja kun minä kysyin Marquardtilta, miksi juuri tämä lintu\noli kiihoittanut niin suuresti heidän intoansa, vastasi hän, että se\nlintu, minkä nyt olimme nähneet, oli ollut harvinainen hammaskyyhkynen\n— Didunculus strigirostris — eläintieteellinen ihme, joka elävänä\nmaksaa Europassa nelisentuhattakin markkaa ja jonka nahkasta voi saada\nhelposti vähintäin 150 markkaa.\n\nMitä ylemmäksi tulimme, sitä taajemmaksi tuli metsä. Maassa oli syvä\nkerros kaatuneita, lahonneita puunrunkoja, pudonneita lehtiä, kukkia ja\nlukemattomia tuulen taittamia yrttejä, joiden kuolevasta runsaudesta\nlakkaamatta kohosi uutta elämää, uutta vihreyttä, uutta suloutta.\nYlt’ympäri tuoksuivat näkymättömät ihmeelliset mausteet ja harvinaiset\nsammalet. Siellä säteilivät mitä kauneimmat kämmekät ja Eugeniakukat.\nJa yli sananjalkapensaikon levittivät akasiat, valkopähkinäpuut ja\nuskomattoman vahaavat banjanit — (Ficus aoa) — suojaavan kattonsa,\njonka alla asui salaperäinen, lakkaamaton hämärä ja johon tulisen\nauringonjumalan kuumat nuolisateet eivät koskaan voineet tunkeutua.\n\nBanjanit olivat kuitenkin metsän suurin kaunistus, ne olivat sen\nkummituksen kaltaiset, valtaavimmat, voimakkaimmat kuninkaat.\n\nJa ajatelkaapa vain, minkä satumaisen kehityskauden kukin näistä\njättiläisistä oli elänyt siitä, kun se kerran, kauvan, kauvan sitten\noli ollut pieni vähäpätöinen siemen, joka sattumalta oli tunkeutunut ja\npureutunut jonkun onnettoman lähellä olevan puun kuoreen, ja ennenkuin\nse tuli siksi miksi se myöhemmin tuli, valtaavista valtaavimmaksi.\nKuten oikea loiseläjä eli pieni siemen vastahakoisen isäntänsä\nelämänytimestä. Se kukoisti ja kasvoi, juurtui, levitti oksansa ja\nhaaransa, kantoi lehtiä ja kukkia. Näin kiemurtelivat ensimäiset\njuuret vähitellen yhä laajemmalle ja laajemmalle. Niiden ote lujeni\nlujenemistaan. Ja vihdoin ne olivat kietoneet kuristukseen ja\nhitaiseen, tuskalliseen kuolemaantuomitun puun pelottomaan armottomaan\nsyleilyynsä, syleilyyn juuresta latvaan asti, josta ei ollut olemassa\nmitään vapautusta, mitään pelastusta.\n\nNyt muodosti banjanipuu uusia juuria, paksuja, nälkäisiä, janoisia\nja itsenäisiä juuria, jotka imivät ravintonsa ja voimansa suoraan\nvoimaakuohuvasta maasta. Rikas, taaja, hienolehtinen latva alkoi\nlevittää upeuttansa yhä laajemmalle ja laajemmalle. Yhä uusia juuria,\nilmajuuria, alkoi levitä oksista ja pyrkiä maahan. Käsivarret heiluivat\nilmassa ja tuuli ajoi niitä toisia puita kohti. Ne tarttuivat\nniihin kiinni. Ne hiipivät kuin käärmeet ja kiertyivät yhä kovemmin\nja kovemmin niiden ympärille. Ne tekivät toiset hiljaa, mutta\nvastustamattomasti osaksi itsestään. Ja näin oli pienestä siemenestä\ntullut vihdoin vakaava, tuuliatorjuva, satarunkoinen jättiläinen,\njonka ahnaan voiman ja kaikkea muuta tuhoavan menestyksen edessä pieni\nihminen pysähtyi, katsellakseen sitä miettivässä sanattomassa ihailussa\n— tätä kaunista hirviötä, joka mielettömässä kehityshäkissaan ja\nhäikäilemättömässä taistelussaan olemassaolosta antoi todellisen kuvan\nihmiselämästä, jossa määränsätietoinen, voimakas, niin huomaamaton kuin\naluksi onkin, kuitenkin aina kasvaa rikkaaksi ja vakaavaksi heikomman,\nepävarmasti hapuilevan, asianhaarojen vähemmän suosiman yksilön\nkustannuksella.\n\nNoin kahden ja puolen tunnin pituisen marssin jälkeen tuli polku\nmelkein äkkijyrkäksi, niin että sitä oli kuulumattoman vaikea kulkea.\nMutta samoalaiset kulkivat vikkelästi. Ja muutamien minuuttien\nkiipeämisen jälkeen seisoimme me kaikki ehein nahoin ja tyytyväisinä\nmelkein renkaanmuotoisella, kapealla reunalla, joka muodostaa\nLanutoo-suppilon seinät. Noin kaksisataa jalkaa jalkojemme alla oli\njärvi. Kuin jättiläissilmä, Upolon lakkaamatta taivasta katseleva\nsilmä, loisti se suppilon reunoilla kasvavan rehevän lehdistön\nkeskeltä. Se oli ihastuttava näky. Me emme olleet pettyneet. Vaellus,\npitkä, vaivaloinen vaellus ylöspäin oli hyvin palkittu...\n\nLepäsimme hetkisen, ennenkuin aloimme kävelyn suppilon ympäri. Istuimme\nhiljaa. Ihailimme lumivalkoisia tropiikkilintuja, jotka liitelivät\nympäriinsä levitetyin, liikkumattomin siivin. Ja katselimme järven\nsammalenvihreää kalvoa, joka lepäsi alhaalla niin liikkumattomana\nja elottomana. Huolimatta suppilon jyrkillä reunoilla riippuvista\npalmuista ja taajasta viidakosta ei siellä ollut alas pudonnutta\noksaakaan, ei tuulen puhaltamaa lehteäkään. — Henget, sanoivat meidän\nsamoalaisemme, asuivat järven syvyydessä. Ja kaiken, mikä putosi\nympärillä olevista puista ja pensaista, nielivät ne silmänräpäyksessä.\n\nMyöhemmin kiipesimme alas kylpeäksemme. Miten vilpoista ja suloista!\nMikä unohtumaton nautinto olikaan saada uida kauvas ja kelluen\nseljällään tuijottaa kohti korkeaa, sinistä taivaanlakea. Yhtä pilvetön\nkuin se oli, yhtä murheeton oli sydämeni. Jos vedenpyörre olisi juuri\nnyt tarttunut minuun ja vetänyt minut syvyyteen, olisin kernaasti\nkuollut. Mutta kohtalo ei sellaista tahtonut. Onni saada kuolla\nsilloin, kun enin nauttii, silloin kun on onnellisin, ei ole suotu\nmonelle.\n\nKylvyn jälkeen me katselimme pieniä puuhuviloita, joita hallitus\noli antanut pystyttää suppilon suulle ja jotka olivat jonkinmoisia\nparantoloita ilmastosairaille. Niissä oli makuu- ja ruokahuone. Ne\nolivat tarkoituksenmukaisen yksinkertaiset. Ja täten ne täyttivät\nparhaiten tarkoituksensa, joka oli ainoastaan suojapaikkana oleminen\nsairaille auringonpaistetta vastaan päivin ja kattona öisin.\n\nMutta Marquardt ei ollut suunnitellut retkeilyämme sellaiseksi, että me\nviettäisimme lähestyvän yön seinien välissä. Ulkona vapaassa ilmassa\ntuli meidän nukkua suloisella, tuoksuvalla ruohojen ja valtaavain\nbananinlehtien peittämällä korsimattovuoteella, jonka meidän näppärät\nsamoalaisemme olivat laittaneet läheisen, neljään kulmapylvääseen\nnojautuvan, oksista ja kuivista lehdistä muodostetun katon alle.\nSiellä piti meidän nukkua yötuulen ympärillämme humistessa. Tähdet\nkatselisivat alas, valvoen lepoamme. Ja aamurusko herättäisi meidät,\nkun jälleen olisi aika nousta ylös ja alkaa kotimatka.\n\nKun myöhäinen päivällisateria oli nautittu, teimme kävelyretken\nläheiselle katselupaikalle. Annoimme katseemme liitää yli Lepuan\njyrkän suppilon ja pitkin hiljaisesti kaltevaa vihreätä vuorta. Me\nnäimme palmunpeittämät rannat ja smaragdinvihreän ja vaaleansinisen\nlaguunin ja riuttojen hopeanvalkean vyön. Ja kaiken ulkopuolella meren,\nkeinuvan, syvänsinisen, salaperäisesti viehättävän, rajattoman avaran\nmeren...\n\nOhi pienten Manono ja Apolima saarien näimme vihdoin auringon vaipuvan\nsavuavan Saxvain valtaavan hahmon taakse. Sanomattoman haltioituneina\nja liikutettuina joimme me väririkkaan iltaruskon kauneutta, seurasimme\nsilmillämme, miten päivä sammui ja yön suloinen siniharso laskeutui yli\ntroopillisen maiseman. Verrattomassa viehätyksessä kohosi povestamme\nsydämellinen, sanaton kiitosrukous kohtalolle, joka oli antanut meidän\nelää tässä jumalallisessa paratiisissa. Ja kauvan, kauvan istuimme\nsitten hiljaa ja vakavina, huomaamatta että ilta tuli myöhäiseksi ja\nettä läpitunkematon pimeä luikerteli puitten lävitse ja peitti polun,\njota meidän piti palata leiriin.\n\nPian välähti kuitenkin tulisoihdunvalo puitten runkojen välitse.\nVilkkaita ääniä kuului yhä lähempää ja lähempää. Ja lopuksi riensivät\ntytöt meitä noutamaan. Mutta juuri meidän noustessamme seurataksemme\nheitä syöksyi valtaava tulisuihku ilmoille kaukaa Sawain tulivuoresta.\nPunaisten kipinäin ja hehkuvoin kivien sade synnytti ilotulituksensa\nhetkeksi taivaan laelle. Sen jälkeen tuli jälleen pimeä paitsi sitä\nainoata paikkaa, jossa raskas pilvi riippui suppilon aukon yllä ja\nkuvasti mittaamattomassa syvyydessä palavan maan sisimmästä povesta\nleimuavan liekin. Ja halki yön ja hiljaisuuden saapui sen jälkeen\naavistus kaukaisesta, kumeasta jyminästä, vihaisen tulivuoren\nkauhuaherättävästä pitkäveteisestä mylvinnästä rasittavan tarkasti\nkuunteleviin korviimme...\n\nLähellä yösijaa paloi pieni vastasytytetty liekki, jonka savun tuli\npidättää tunkeilevat moskiitot jonkun matkan päässä. Me järjestyimme\nniin hyvin kuin voimme. Ja muutamien minuuttien kuluttua olimme valmiit\nnukkumaan.\n\nKappaleen matkan päässä samoalaisten makuusijalta kajahti alakuloinen\nlaulu. Tyttöjen muutoin niin soinnukkaat äänet olivat karheat ja kovat.\nMutta miesten matalat äänet kuuluivat kuin täyteläisääniset, syvät\nkellot...\n\nHeräsin hyvän aikaa keskiyön jälkeen. Rotta oli tepastellut yli\njalkojeni...\n\nKääntäessäni selkäni tulta vasten ja silmäillessäni pimeään näin\nihmeellisen näyn, Metsä oli saanut silmät, sadat leimuavat tuijottavat\nvihreät silmät, joita oli aina pari, kolme tahi neljä yhdessä ryhmässä.\n\nHuusin hiljaa vaimoni nimeä. Hän hapuili kättäni, nousi ylös täysin\nheränneenä, kauhistuneena. Mitä se on? kuiskasi hän. — Kuka kutsuu?\nMinä näytin hänelle ylt'ympäriinsä tuijottavia silmiä. Selitin, mitä ne\nolivat. Fosforiloistoisia sieniä vanhoissa mädänneissä puunrungoissa.\nEi mitään muuta. Mutta tenhoavan ihmeellisiä katsella. Melkein\nhypnotisoivia.\n\nMe istuimme kauvan hiljaa. Käsikädessä, hiljaa, autuaissa ajatuksissa\nkatselimme taivaan lukemattomia tuikkivia tähtiä. Ne vilkahtelivat\nja leimahtelivat. Vilkahtelivat ja leimahtelivat. Meidän sydämemme\npuhuivat sanattomina toisilleen. Tunti tunnilta katosi...\n\nVihdoin alkoivat tähdet sammua. Tuulen hilpeä suhina heräsi ja\npudisteli leikkien puitten latvoja. Päivänkoiton ensimäinen heikko\nrusohohde levitti loistoaan yli meren idässä. Aurinko nousi nopeasti.\nVaikeni vaikenemistaan. Ja sitten oli äkkiä jälleen aamu...\n\n\n\n\nPalolon pyydystys.\n\n\nSamoan ihmeellisyyksiin kuuluu palolo, hyvin omituinen matolaji, joka\nasuu korallien onteloissa. Sen latinalainen nimi on Palolo viridis ja\nse kuuluu Nereidae heimoon. Se näyttäytyy ainoastaan kahdesti vuodessa\n— päivää ennen ja päivää jälkeen kuun viimeisen neljänneksen loka-\nja marraskuussa. Jo varhain on oltava liikkeellä, jos mieli sitä\nnähdä. Sillä kohottuaan ylös päivänkoitossa ja uituaan ylt’ympäri\nveden pinnalla noin tunnin ajan, vaipuu se jälleen syvyyteen heti\nauringon noustessa. Ilmiö — jos sitä sellaiseksi voi kutsua — huomataan\nainoastaan niissä paikoissa, joissa riutat muodostuvat kapeiksi soliksi\nja joissa koralliseinä vaipuu äkkijyrkkään syvyyteen. Ja samalla kun\neläimen pää jää jäljelle koralleihin ja siellä uudistuu, nousevat\nsäikeen muotoiset ruumiit veden pinnalle, jolloin niitä aljetaan\npyydystää.\n\nEräs europpalainen matkustaja antaa käynnistään palolon pyyntiä\nkatsomassa seuraavan viehättävän kuvauksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli ihana soutumatka.\n\nKoittava päivä oli juuri luonut ensimäisen hienon ja ohuen valojuomun\ntaivaanrannalle. Tähdet loistivat vielä päämme yläpuolella ja\nvalaisivat riutan sisäpuolella olevaa poukamaa, niin että pohjalla\nolevia koralliriuttoja saattoi himmeästi erottaa. Rannalla, takanamme,\nmissä Apia sijaitsi, vilahteli muutamia heikkoja valopilkkuja. Sisälle\npurjehtineiden laivojen punaiset vahtisilmät tuijottivat vakavasti\nmerelle. Kauvimpana riutalla välkkyi vihreä merkkituli. Ja korkeimmalla\nilmassa paloivat kahden tahi kolmen purjehdusaluksen ankkuri tulet.\n\nEtumaisena istui venheessämme mies tähystelemässä. Hänen äänekkäiden\nhuutojensa mukaan, jotka varottivat lakkaamatta esiinpistävistä\nkorallimöhkäleistä ja kivistä, ohjasi Laumata varovaisella\ntaitavuudella meitä syvemmille vesille. Solat olivat monimutkaiset. Ja\nkerran täytyi soutajien nousta ylös ja nostaa meidät karilta.\n\nKulkiessamme erästä poukamaa oli meillä täysi työ ehtiäksemme sen\nläpi, ennenkuin tulvavesi olisi ehtinyt sen kuivata. Me saavuimme\nviimeisessä hetkessä. Vene raapi vankasti pohjaa, mutta silmänräpäyksen\njälkeen kuljimme jälleen syvemmällä vedellä. Ja muutamien aironvetojen\njälkeen olimme jo \"kalastuspaikalla\", joka oli pienehkö aukko kuohujen\nympäröimillä ulkoriutoilla, jonka suu oli ainoastaan parin sylen\nsyvyinen ja jossa paloloa sanottiin olevan enemmän kuin missään muussa\npyydystyspaikassa Apian lähistöllä.\n\nMutta vaikkakin päivän ensimäinen heikko koitto oli jo näkynyt meren\ntakaa, oli aika vielä liian varhainen. Me olimme pakotetut odottamaan,\nkunnes tulisi valoisampaa. Ja silloin oli noudatettava vanhaa sääntöä,\nettä täydellisen hiljaisuuden tuli vallita.\n\nSe oli ihmeellinen odotuksen hetki.\n\nMeidän venheemme keinui ja kiikkui aivan lähellä pauhaavien kuohujen\nmainingeissa. Silloin tällöin näkyi muiden alusten ääriviivoja. Varjon\nkaltaisina ne sukelsivat esiin pimeästä ja katosivat jälleen. Ja\ntavantakaa heilahti aluksemme, kun joku suuri laine vyöryi yli riutan\nja löi meidän puolellemme.\n\nVihdoinkin valkeni. Nopeasti rupesi taivas punertamaan, Tähdet\nkalpenivat. Riutta tuli näkyviin. Sen ulkopuolella lasinvihreä ja\nlumivalkoinen kuohu. Upolon kukkulat ja vuoret tulivat esille. Alkoi\nnäkyä ankkuripaikalla olevien purjeveneiden ja Apian pienten talojen\nmuodot. Ikkunanruudut kimaltelivat. Valkea rannikonkaistale loisti. Ja\nniin huudahti äkkiä ääni jostakin lähistöstä: palolo!\n\nNyt alkoi iloinen elämä.\n\nUnohtumaton sävelsekamelska, jonka synnyttivät hoilaavat miesäänet,\nhilpeä tytönnauru, torvien toitotus, kitaran kilkuttaminen ja\nairojen loiske, kaikki tämä ulapan jymyyn ja pauhuun sekoittuneena,\ntäytti aamun. Vene toisensa perästä liiti nuolennopeudella sitä\npaikkaa kohti, josta ensimäiset palolohuudot olivat kuuluneet.\nPitkät, sirot veneet menivät sihisten ensiksi aukon suusta sisälle.\nRuskeanpunaiset ulkohankaveneet meloskelivat mukana. Laivaveneet\npyrkivät kömpelöinä perästä. Vedenpinta vilisi elämää. Ilmassa oli\nmelua ja hälinää. Valkopukuiset, hymyilevät, kukilla kaunistetut\nnuoret naiset riemuitsivat. Ruskealleloistavat, vankat nuoret miehet\nhauskat banaaninlehtihatut mustassa tukassa heittivät kalastusvehkeitä\nkorkealle ilmaan ja ottivat ne jälleen kiini.\n\nPalolohuuto kuului jälleen. Vedenpinta oli täynnä lukemattomia\nkiemurtelevia ja koukertelevia matoja, joiden pituus vaihteli yhdestä\nkolmeen tuumaan ja jotka lakkaamatta jakautuivat tahi menivät\nrikki. Nämä olivat paloloja! Ja nyt oli kalastettava tahi oikeammin\nsanoen pyydystettävä oikein hengen edestä. Sillä kauvemmaksi kuin\nauringonnousuun ei huvi kestänyt. Ja sitten oli odotettava vuosi, jotta\ntätä iloa saisi jälleen nauttia...\n\nEn unohda koskaan sitä vilkasta näkyä, joka seurasi. Toistensa välitse\neteenpäin ja taaksepäin, sinne ja tänne kääntyivät ja liukuivat\nlukuisat veneet. Joka laidan ylitse kumartui riemuisaa nuorisoa.\nHeidän pyydyksinään oli pähkinänkuoria ja säilykerasioita, lautasia ja\nmaljoja. Eräällä oli lehtihaavi. Toisella vanha äyskäri. Muutamalla\npikku tytöllä oli kenkä. Eräs poika käytti ainoastaan käsiään. Mutta\nolivatpa heidän kompeensa minkälaisia hyvänsä, niin yhtä innokkaita,\nyhtä uutteria he olivat kaikki. Hiki juoksi heidän otsaltaan ja\nvesihelmet virtailivat. Veneet keikahtelivat ja airot kierähtelivät\nveteen. Tehtiin pilaa ja huudettiin. Laulettiin ja vihellettiin. Oli\niloa ja intoa, hyväntuulta ja ystävällistä kilpailua kaikkialla.\n\nKaiken tämän kestäessä tuli vähitellen selvä päivä. Itäinen\ntaivaanranta vaihtui kelmeästä harmaansinisestä keltaiseen, keltaisesta\nja kullanväristä heleään, heleästä tulipunaiseen. Ja niin nousi aurinko.\n\nMutta samassa silmänräpäyksessä kuin auringonkehän kultainen reuna\nkohosi merestä ja sen ensimäiset häikäisevät valokimput säteilivät\navaruuteen, oli palolo-kalastus loppunut. Ihmeelliset pienet olennot\nvaipuivat äänettöminä ja nopeasti sekä yhtä salaperäisesti, kuin olivat\nkohonneetkin, jälleen syvyyteen. Ja vasta vuotta myöhemmin, tarkasti\nmäärättynä päivänä ja tuntina — yhtä täsmällisesti kuin ennenkin\nvuosisatojen aikana — nousisivat ne kerran jälleen vedenpinnalle ja\nmuutamina päivänkoiton hetkinä täyttäisivät sen lyhyellä, meidän\nsilmillemme huomattavalla omituisella elämällään, jota tieteen ei ole\nvielä onnistunut selvittää.\n\nKun pyydystyksen aika oli päättynyt, oli saalista verrattava. Toinen\nvene oli saanut enemmän, toinen vähemmän. Kaikki olivat olleet\nonnellisia. Jokaisella oli ainakin ämpärillinen tahi kauhallinen\ntäynnä ilkeännäköistä, limaista, keltaisenruskeaa ainetta, joka oli\nmuodostunut äsken niin eloisista, mutta nyt jo kuolleista Paloloista.\n\nPalolo on suuresti pidetty ruokalaji Samoassa. Käärittynä raittiisiin\ntaron tahi bananin lehtiin, keitettynä tahi raakana, pidetään sitä yhtä\nsuuriarvoisena. Mutta vaikka sen ulkomuoto ei ole ollenkaan ruokahalua\nherättävää, on sillä kuitenkin hämmästyttävän miellyttävä maku. Se\nmuistuttaa osteria, kaviaaria tahi erästä rapulajia keittämättömänä.\nJa monelle valkoihoiselle, joka ensiksi on nyrpistänyt nenäänsä, on\ntapahtunut, että hän parin varovaisen makupalan jälkeen on ihastunut\ntähän harvinaiseen herkkuun yhtä suuressa määrässä kuin mikä\nsamoalainen herkuttelija hyvänsä.\n\nToinen herkku, joka on vastenmielinen valkoiselle miehelle, mutta jota\nalkuasukas pitää herkkujen herkkuna, on eräänlaatuinen sormenpituinen\nkastemato, joka elää kosteassa hiedassa pitkin merenrantaa. Tämä\nherkkupala syödään raakana ja siten, että se taitetaan keskeltä kahtia\nja imetään tyhjäksi, kunnes ainoastaan nahka on jäljellä.\n\nNyt alkoivat pyydystysveneet vähitellen lähteä paluumatkalle. Pienet\nkanootit soudettiin nyt suoraan sisäriuttaa kohti, jonka vuoksi oli\nkuivannut. Kun vesi loppui, nousivat soutajat ylös ja kantoivat alukset\nhartioillaan. Saamatta naarmuja tahi haavoja jalkoihinsa edes terävistä\nkoralleistakaan kahlasivat he maihin. He laskivat taakkansa rannalle ja\npeittivät sen huolellisesti palmunlehdillä ja karheilla olkimatoilla,\njotta se ei ravistuisi päivänpaisteessa. Ja sitten he menivät\naamulevolle majoihinsa.\n\nMutta suuremmat veneet, jotka olivat liian raskaita kannettaviksi\nmaihin, olivat ohjattavat ulkoriutan kautta ja ulos merelle. Notkeasti\nja kevyesti ohjasivat ne kulkunsa poukaman suusta. Ja nopeasti ja\nvaaratta soudettiin kotiin. Meitä halutti soutaa syvemmälle poukamaan\nja katsella näytäntöä tuhanten erilaisten esineiden peittämällä\npohjalla. Vesi oli läpinäkyvää kuin lasi. Vähäisinkin pikku esine\nnäkyi yhtä selvästi kuin jos olisimme pitäneet sitä kädessämme. Tuossa\nkasvoi jättiläiskiehkura valkeita koralleja. Tuossa oli liejuisten\nlehtikasvien metsä täynnä sinipunertavia nuppuja ja marjoja. Heiluvat\nruohoaavikot rajoittuivat hietaerämaihin saakka. Mielivaltaisesti\nmuodostuneista vuorista ja pyöreistä kivistä ammotti rotkoja ja\navosuisia mustia onkalolta.\n\nKalamaailma oli yhtä vaihteleva ja kirjava. Siellä täällä näkyi\nvaltaavia rapueläimiä, joilla oli äärettömän suuret kuorten peittämät\nselkäpanssarit ja kynnet. Piikkisiä meri-siilejä ja lumivalkoisia\nsyvälonkeroisia jättiläissimpukoita oli näkinkenkien ja merikurkkujen\njoukossa. Kamalat, pienet mustekalat imeytyivät lujasti kiviin ja\nympäröivät ne lukuisilla voimakkailla käsivarsillaan. Ja näiden\nkaikkien olentojen välillä liikkui lukemattomia kaloja edestakaisin.\nNiissä oli mitä hirviönmuotoisimpia. Värit mitä koreimpia. Siinä oli\nsekaisin vihreää, sinistä; keltaista, mustaa, valkoista ja punaista.\nToiset juomuisia kuin seeprat. Toiset sinisiä, lukemattomin pienin\nkehin ja pistein. Eräällä kultakalan lajilla oli evät ja pursto, jotka\nkiertelivät niiden takana ja ympärillä, ikäänkuin ne olisivat olleet\nkaikkein hienointa harsoa.\n\nVihdoin alkoi aurinko paahtaa liian kuumasti. Me aloimme kotimatkan ja\nohjasimme läpi poukamansuun. Meri kuohui meitä vastaan ja nosti meidät\nkorkealle harjalleen. Ylös ja alas kuljimme aaltojen halki. Ylös ja\nalas ja eteenpäin...\n\nNiin jatkui matkaa puolen tuntia. Soutumiehen airot laskivat ja\nnousivat tahdissa lakkaamatta, laskivat ja nousivat väsymättä,\nlevähtämättä. Lähellämme irvisti riutta kuohujen keskeltä. Sen\nsisäpuolella oli tuulen helposti röyheltämä laguuni. Ja sen takana\nUpolo. Kaukana, kaukana edessäpäin näkyi Sawai. Muutamia äärettömiä\nhöyrypatsaita kohosi pilvenkaltaisina rannalla. Siellä virtasi kuuma\nlaava tulivuoresta ja kohtasi meren...\n\nMe liuvuimme eteenpäin ohi riuttojen ja yhä kauvemmaksi. Aurinko\nsirotti lukemattomat säteilevät timanttinsa meitä ympäröivään avaraan\nsineen, yli suolalletuoksuvan, taivaanrannattoman, raittiisti\nlainehtivan meren. Me istuimme kuin lumotut. Hengitimme syvään.\nNautimme sanomattomasti. Oli aamu, ah, niin hurmaava, verrattoman\nkaunis, unohtumaton etelämerenaamu...\n\nSuuren satamansuun ulkopuolella käänsi Laumata keulan maata kohti.\nAaltojen mukana veneemme kulki suhisten eteenpäin, liiti niin\nettä vaahto kuohui yli teljojen. Kuin tuuli kiidimme Apiaa kohti,\nNuolennopeudella ajoimme maihin. Ja kuin onnelliset lapset riemuitsimme\nnopeasta matkasta.\n\nNäin oli aamu kulunut ja palolokalastus muistona vain.\n\n\n\n\nSamoalaisia tapoja.\n\nSamoalaisten teollisuudesta.\n\n\nSamoalaisten muinainen teollisuus on nykyään melkein kokonaan kuollut;\nsen jäännöksetkin ovat niin hävinneet, että kokoojan on nykyisin\nmelkein mahdoton saada mitään arvokkaita muinaismuistoja. Saksalaiset,\nenglantilaiset, amerikkalaiset tutkijat, kauppiaat ja lähetyssaarnaajat\novat vuosien kuluessa suorastaan puhdistaneet kaikki vanhojen,\nhyvien tavaroiden varastot Samoasta. Useimpia muinaisen teollisuuden\nhaaroja ei enää harjoiteta. Taiteellinen kanootinrakentaminen on\nkokonaan unohtunut. Vanhan aseitten valmistamisen ovat kauppapuodeissa\nostettavina olevat teräsveitset ja kirveet kuolettaneet. Muinoin\nyleisten, vyötäisten ympärillä pidettävien tapaverhojen asemesta\nkäytetään nyt halpoja saksalaisia tahi englantilaisia kirjavia\nkarttuuneja, jotka ovat lopettaneet tapan valmistamisen. Ainoastaan\nvanha hyvien, kauniiden mattojen palmikoimistaito on alkuasukkailla\nvielä jäljellä ja tätä taitoaan käyttävät he vielä hyväkseen\nmelkoisessa määrässä.\n\nHienoilla matoilla on ollut ja on yhä edelleenkin suuri merkitys\nSamoassa. Ja mitä useampia sellaisia alkuasukkaalla on, sitä rikkaampi\nja huomattavampi hän on. Muutamat matot ovat kallisarvoisia muisto-\nja kunniamerkkejä, toisilla on sukupuun merkitys. Muutamia kappaleita\nseuraa korkeat arvonimet ja kunniapaikat. — Ja päällikkö, joka omisti\nmuutamia sellaisia, saattoi — siihen aikaan kun Samoa vielä oli\nitsenäinen — sen nojalla päästä kuninkaaksikin.\n\nKaikilla huomattavilla matoilla on nimet, jotka samoalainen hyvin\ntuntee ja joiden merkitys on yhtä omituinen kuin niiden alkuperäkin.\nMuutamilla kaikkein huomattavimmilla matoilla, joiden omistamiseen\nliittyy korkeimmat kunniapaikat, on seuraavat nimet: Lagava’a,\nGogotagi, Tamaleto’oa ja Fa’aoti i Salani. Ensimäinen tässä mainituista\nmatoista valmistettiin venematkalla Fidshin ja Samoan välillä ja\nsai tästä nimensä, joka merkitsee: laivassapalmikoitu. Toisen nimi\n\"Gogotagi\" tulee \"tagiogogosta\", joka merkitsee kalalokinhuutoa\nja johtuu siitä tapahtumasta, että kalalokkien huuto oli erittäin\nvaivaloinen ja häiritsevä, kun sitä valmistettiin. Kun \"Tamaleto'oa\"\nmattoa valmistettiin, näki sen uuttera palmikoitsijatar, miten kesy\nvillihanhi hyväili poikastansa. Ja tämä liikutti häntä niin syvästi,\nettä hän huudahti: \"Le toloa e matua ia alofa i siana tama\", joka\nmerkitsee: \"Tämä villihanhi rakastaa polkastansa erittäin suuresti\",\njonka jälkeen hän tämän ihmeellisen tapahtuman muistoksi antoi matolle\nyllä mainitun nimen. \"Fa’aoti i Salani\" lopullisesti merkitsee aivan\nyksinkertaisesti \"valmistettu Salanissa\".\n\nMonen maton vuoksi tuli muinoin taisteluja eri perheiden, kylien ja\nkokonaisten piirikuntien välillä. Ja muukalainen, joka nyt käydessään\nsamoalaisessa majassa näkee nämä kullalle loistavat, mutta usein\nrepaleiset matot, joista hän makuaan noudattaen ei tahtoisi tarjota\npaljoa, vaikka ne olisivat kaupaksikin, jota ne eivät ole, ei\nkäsitä helposti sitä suurta merkitystä, joka niillä on ollut ja on\nalkuasukkaan elämässä.\n\nHienot matot — letonga — kuuluvat nuorten naisten myötäjäisiin heidän\nmennessään naimisiin. Kuninkaanvaaleissa jakoivat kunnianhimoiset\npyrkijät sellaisia valitsi joille ja puhujapäälliköille, mahtaville\n\"tulafaleille\", jonka jälkeen, vaalin perästä, äsken valittu\nkuningas otti vastalahjoina mattoja kansalta ja puhujilta, joiden\nviimeisten arvo on myöskin määrättyjen mattojen yhteydessä. Suurissa\njuhlallisuuksissa kantoivat ylempi- ja alempiarvoiset päälliköt parhaat\nmattonsa _lava-lavoina_ vyötäistensä ympärillä. Ja kuolintapauksissa\nolivat nämä \"ie o le lagi\", taivaan matot, mattoja, jotka jätettiin\nvainajan leskelle ja vasalleille viimeisenä kunnianosoituksena vainajan\nhengelle.\n\nHyviä vaihtomattoja voi nyt saada tuskin alle viiden- tahi kuudenkymmenen\nmarkan. Niitä valmistetaan erään kiemurakasvin juurista, joka\nviihtyy ainoastaan aarniometsän syvyydessä, missä se kiipeää isojen\npuunrunkojen ympärille tahi muodostaa sotkuisia vyyhtejä sammuneiden\ntulivuorten suppiloiden reunoille. Kun lehdet ovat huolellisesti\nkootut, kannetaan ne alas kyliin. Ne kuivataan päivänpaisteessa,\njonka jälkeen ne asetetaan veteen, johon ne saavat jäädä, kunnes\npehmiävät niin paljon, että niiden kuori irtaantuu noin viidenkymmenen\nsentin pituisina kaistaleina. Nämä riivitään liuskoiksi, joiden\nleveys on puolestatoista kolmeen millimetriin, ja palmikoidaan,\nkunnes ne muodostavat kukin pienen maton, jotka sitten yhdistetään\ntoisiinsa, niin että vihdoin suuruudelleen tarkasti määrätty hieno\nmatto on valmis. Moniin mattoihin jätetään toiselle puolelle ripsuja\nsamalla kun toisen pää solmitaan ja reunustetaan sirosti erään\npienen papukaijalajin punaisilla rintauntuvilla. Toiset jätetään\nkoristamatta. Mutta oli asianlaita kummin hyvänsä, niin ovat ne aina\nkauniita ja siistejä. Niiden valmistamiseen tarvitaan äärettömän paljon\nkärsivällisyyttä, ja kuluukin sellaiseen aikaa kolmesta kuukaudesta\npuoleentoista vuoteen.\n\nEräs toinen mattolaji valmistetaan Cypholophno crocephaluksen\npuhdistetusta ja valkaistusta juuresta. Valmiina se muistuttaa\ntakkuista koiranmattoa. Mutta se on lumivalkoinen ja silkinpehmoinen,\njonkavuoksi sillä on suuri tehtävänsä alkuasujanten perhe- ja\nhääjuhlissa.\n\nNiistä samoalaisen uutteruutta ja kokemusta todistavista tuotteista,\njoita maahantuodut tavarat eivät ole vielä aivan kokonaan tunkeneet\npois tieltään, ansaitsee eräänlainen _uistin_ mainitsemista.\nNäkinkengän alapuolelle sidotaan lujasti kasvisyillä kilpikonnanluinen\nkoukku. Ja tämän koukun molemmilta puolin tulee esille kaksi valkoista\nsulkaa, jotka ovat olevinaan pienen kalan evät. Koko laitos sidotaan\npitkän nauhan päähän, joka saa viilettää noin kahdenkymmenen jalan\npäässä kanootista. Soutajat melovat hitaisesti eteenpäin. Näkinkenkä\nhalkoo kimaltaen vettä. Kala nykäisee. Terävä kilpikonnanluukoukku\ntekee velvollisuutensa. Ja niin saalis on otettu.\n\nKuten matonkutojat, ovat myöskin veneenrakentajat ja kirvesmiehet tahi\nrakennusmestarit — o le tufuga fan fale — säilyttäneet käsityönsä\nunhoon joutumasta. Kymmenen tahi kaksitoista oppilasta työskentelee\ntavallisesti saman rakennusmestarin johdolla. He seuraavat häntä, mihin\nhän menee. Kahden tahi kolmen vuoden kuluttua rupeavat he omin neuvoin\ntyöskentelemään, hankkivat omia rakennuksia ja ovat mestareita.\n\nKun samoalainen tahtoo rakentaa talon, hakee hän ensiksi\nrakennusmestarin ja antaa hänelle monenlaisilla kohteliaisuuksilla\nmaton. Samalla kertaa hän tekee tilauksensa ja viittaa vastaisiin\nsuurempiin lahjoihin. Ja sitten hän palaa jälleen kotiinsa, jossa\nhän kärsivällisenä odottaa, kunnes rakennusmestari — joka on ensin\nhankkinut tietoja tilaajasta — on hyväksynyt mattolahjan ja ilmestyy\nrakennuspaikalle.\n\nRakennusmestari ja hänen apulaisensa varaavat itselleen runsaasti\naikaa. Tilaaja antaa heille ruuan, juoman ja asunnon. Ja sitäpaitsi\nauttavat sekä hän että hänen sukulaisensa ja ystävänsä kaikessa\nkarkeassa työssä, kuten esim. hirrenkaadossa metsässä ja telineitten\nrakentamisessa. Hän koettaa olla ylenmäärin antelias. Sillä hän tietää,\nettä jos rakennusmestari tulisi epäluuloiseksi ja alkaisi epäillä\nhuonoa ansiota, niin hän jättäisi silmänräpäyksessä työn ja menisi\ntiehensä, joka olisi ikuinen häpeä sille, joka olisi tehty tällaisen\nikävän huomion esineeksi.\n\nKun majan sivut ja toinen lyhyt pää ovat vihdoinkin monen kuukauden\ntyön jälkeen valmiit, maksaa tilaaja suuren osan. Tähän maksuun\nkuuluu mattoja, tapakangasta, sikoja, kananpoikia, erilaatuista\nmaahantuotua tavaraa y.m. yhteensä kuuden- tahi seitsemänsadan\nmarkan arvosta. Jos rakennusmestari pitää tätä riittävänä ja on\ntyytyväinen, tekee hän työnsä loppuun. Mutta muutoin jättää hän sen\nsellaisekseen. Ja siinä tapauksessa on tilaajalle mahdoton saada ketään\ntoista rakennustaitoista, joka tahtoisi jatkaa. Sillä alkuasukasten\nrakennusmestareilla on jonkinlainen kirjoittamaton laki, joka käskee\nheitä pysyttäytymään yhdessä, — niin sanoaksemme suojelusliitto talli\nammattiyhdistys, joka arvatenkin oli olemassa Etelämeren leppoisilla\nsaarilla jo aikoja ennen kuin mitään sen tapaista oli ajateltukaan\nEuropassa ja Amerikassa.\n\nTämän yhteydessä on hauska puhua siitä kauniista yhteishengestä,\njoka elähdyttää koko Samoan kansaa ja joka on sen huomattavimpia\nominaisuuksia. Ylhäiset ja alhaiset ovat aina valmiit toisiaan\nauttamaan. Vieraanvaraisuus on rajaton. Lyhyttä vierailua voi\njatkua koko elinajan. Mitä yhdellä on, sitä saattaa myöskin toinen\nesteettömästi käyttää hyväkseen. Itaruus ja omanvoitonpyyntö, ovat\nmelkeinpä tuntemattomia ja syvästi halveksittuja luonteenpiirteitä.\nAnteliaisuus on oikea perushyve. Ja kaikki tämä auttaa selittämään,\nmiksi Samoa on maailman ihannemaa, todellinen paratiisi, jossa kaikki\nkuuluu kaikille ja jossa ei ole ollenkaan köyhiä.\n\n\n\n\nSamoalaisten ajanlasku.\n\n\nSamoalaiset jakavat ajan kuukausiin, vuosista välittämättä. Kuu, Sina,\non heidän ajanmittarinsa. Päinvastoin kuin meillä, jossa pilalla\npuhutaan \"kuun ukosta\", asuu samoalaisen tarinan mukaan kuussa vaimo\nja hänen lapsensa. Tämän vaimon nimi on Sina, joka nimi merkitsee\n\"valkoinen\". Oli nälänhätä sillä saarella, jossa hän alkujaan asui. Ja\neräänä iltana hänen ollessaan taputtamassa tapaa silkkiäispuun kuoresta\nulkoilmassa, näki hän täysikuun kohoavan. Se muistutti häntä kypsästä\nleipähedelmästä. Ja kun hän samalla tuli ajatelleeksi, että hänellä ei\nollut antaa mitään lapselleen ruuaksi, toivoi hän, että kuu todellakin\nolisi leipähedelmä ja että hän saattaisi leikata siitä palasen\nillalliseksi. Kuu suuttui siitä ajatuksesta, että hänet syötäisiin,\nlaskeutui maahan ja nosti ylös sekä Sinan että hänen tapavasaransa ja\nlapsen. Ja siitä lähtien ovat nämä kaipaavaisesti katselleet maahan\nkuun tasaisesta kiekosta, milloin se päästää kultansa säteilemään yli\nSamoan saarien.\n\nToisten taivaankappalten joukossa, joita alkuasujamet tuntevat, on\nVenus. Sitä kutsutaan \"aamun ja illan tähdeksi\". Väinämöisen viikate\non \"Taakka\" — amonga —, jota kannetaan hartioilla Samoassa käytetyillä\nkanninpuilla. Seulaisia (Plejaadit) kutsutaan \"päällikön silmiksi\"\n— matalin Mars on \"valkokasvo\", matamemea, linnunrata — aoto’a — on\nyhtäjaksoinen pilvi. Ja meteorit — fetuafi — ovat tulitähtiä.\n\nSamoalaisilla on kaksitoista kuukautta. Tässä niiden nimet ja\nmerkitykset:\n\nUtu va mua = ensimäinen yamruohon kaivaminen. Toe utu va =\nympärikaivaminen. Faaafu = kuihtuminen. Lo = kala. Annuna = murskattu\nkorsi. Oloamanu = lintujen laulu. Palolo mua = palolon ilmestyminen.\nPalolo muli = palolon jälkeinen. Mulifa = korren loppu. Lotuaga =\nsaderukoukset. Taumafamua = ylellisyyden alku. Toetaumafa = juhlimisen\nloppu.\n\nUseilla näistä kuukausista on muitakin nimiä, joiden luetteleminen\nveisi liian pitkälle. Mainittakoon ainoastaan, että toisetkin nimet\n— kuten tässäkin mainitut — viittaavat luonnontapahtumiin tahi\nsiihen tilaan, missä milloinkin samoalainen maanviljelys ja yleinen\nelintarpeiden saanti ovat.\n\n\n\n\nTatueeraus y.m. tapoja.\n\n\nSamoinkuin kirvesmies-rakennusmestarit, ovat myöskin\ntatueeraustaiteilijat — o le tufuga ta tatau — arvossapidettyä ja\ntaitavaa väkeä, joiden ammatti joskus on perinnöllinenkin huomattavissa\npäällikkö- ja puhujasuvuissa.\n\nNäiden tatueeraustaiteilijain käsissä saavat olla melkein kaikki\nnuoret samoalaiset, jolleivät he tahdo, että heitä pidetään heikkoina\nja epämiehevinä ja että naiset heitä halveksivat ja ivaavat\ntai heitä pilkataan juhlatilaisuuksissa, jolloin nuoret miehet\nkäyvät tervehdyksillä päälliköittensä luona ja nämä kieltäytyvät\nvastaanottamasta mitään, jota heille tarjotaan tatueeraamattomain\n\"haisevista\" käsistä.\n\nLähetyssaarnaajat käyttävät tosin kaiken vaikutusvaltansa saadakseen\ntatueeraustavan juurineen hävitetyksi, mutta tähän asti ilman mitään\nmenestystä. Nuorukaisten verissä virtaa esi-isien miehuus. Ja\nkristillisyydestään huolimatta, joka muutoin ei ole juurtunut syvälle,\nnäkevät vanhat vastahakoisesti, että kaikki vanhat isiltäperityt tavat\nhäviävät käytännöstä.\n\nTatueeraustaiteilijan työkalut ovat varsin yksinkertaiset. Ne\nvalmistetaan ihmisenluusta ja ovat pienen haravan muotoiset. Itse\nharava on noin puolentoista tahi kahden tuuman levyinen. Varsi,\njossa se on kiinni, on noin kahdeksan tuuman pituinen. Väri, jota\nkäytetään, on vaaratonta, sinisenmustaa poltettujen kynttiläin tahi\nZama-pähkinöiden — aleurites moluccana - tuhkan ja veden sekoitusta.\nSe isketään ihoon pienellä nuijalla, mutta hipiää ei kynitä, kuten\ntavallisesti tehdään tatueerauksessa Japanissa.\n\nTatueerauksen alainen ruumiinosa on vyötäisten ja polvien väli.\nSamaa kaunista mallia käytetään ylhäiselle ja alhaiselle. Siinä\non monimutkainen erilaisten kuvioiden yhdistelmä, joka esittää\njotakin samoalaisten jokapäiväisestä elämästä, kuten tuhatjalkaisia,\nleipäpuuhedelmän syväuurteisia lehtiä, kalakeihästä, kalaverkkoa,\nvyötä, lokkia, hiussukaa tahi päänalaisen asemesta käytetyn niskatuen\npuujalkaa.\n\nTatueeraus, jonka suorittamiseen joskus kuluu kolmenkin kuukauden\naika, aina tatueerattavan arvoasteen, vastustuskyvyn ja sitä seuraavan\ntuskallisen tulehtumisen vahvuuden mukaan, tehdään nuorukaisiin\nheidän päästyään miehenikään, ja se on aina tervetullut aihe suuriin\njuhliin niitä seuraavine mattojen ja muiden lahjojen jakoineen,\nsivatansseineen, lauluineen ja pitoineen, aina perheen varojen mukaan.\n\nMutta etenkin silloin käy kaikki juhlallisesti, kun päällikönpoika\nalistuu tähän tuskalliseen leikkaukseen. Toiset perheen nuoret\nmiehet käyttävät kernaasti sellaista tilaisuutta hyväkseen, sillä se\nkaikki tapahtuu vanhan päällikön kustannuksella. Erityisiä lahjoja\nannetaan rohkeuden ja kestäväisyyden palkitsemiseksi. Ja silloin\nsaattaa myöskin joskus kuulla vanhan yksitoikkoisen tatueerauslaulun,\njota \"o le tufuga ta tatau\" ei koskaan laula muille kuin ylhäisten\npojille ja jonka tarkoituksena on samalla vaikuttaa rauhoittavasti\nvertavuotavaan uhriparkaan kuin myöskin äänellä voittaa se vaikerrus ja\nne tuskanhuudot, joita, tämä mahdollisesti ei aina kykene hillitsemään.\n\nTämä ääntiörikas valituslaulu kuuluisi suomeksi seuraavasti:\n\n— Kärsivällisyyttä! Vain hetkinen, ja näet tatueerauksesi, joka on\nTi-kasvin tuoreen lehden kaltainen.\n\nMinä olen murheellinen puolestasi ja toivon, että se olisi taakka,\njosta sinut hellästi voisin vapauttaa ja sen puolestasi kantaa.\n\nOi veri! Se virtaa ruumiista joka iskulla. Koeta olla voimakas.\n\nSinun kaulavitjasi voi katketa, kaatua saattaa hybiscuspuu. Mutta minun\ntatueeraukseni on hävittämätön. Se on katoamaton kalleus, jonka sinä\nolet ottava mukaasi hautaan. —\n\nNäihin kauniisiin säkeisiin, jotka \"o le tufuga tatatau\" laulaa yksin,\nliittyy toimitusta vilkkaasti seuraavien perheenjäsenten ja rakkaiden\nystäväin kööri:\n\n— Talofa 'ua e taliau, talota 'ua e moe, ’ua le tumuie.\n\nTämä kuuluisi suomeksi:\n\n— Oi! Minä suren sitä, että sinä olet heikko. Minä kärsin, että tuskat\nseuraavat sinua uneen asti, ja sinä uhmaat niitä. —\n\nKaiken tämän ajan lepäävät uhri parka ja hänen ystävänsä pitkällään\nmatoilla. Kone, jossa on kymmenestä kuuteenkymmeneen hampaaseen,\nisketään armotta hänen lihaansa. Kirveltää ja vuotaa verta. Vuotaa\nverta ja kirveltää. Mutta kun kaikki vihdoinkin on ohi, saavat he\npalkintonsa. Nuorukaiset ovat tulleet miehiksi. He ovat valmiit\ntekemään miehen työtä ja saattavat vaatia miehen oikeudet. Ja nuoret\ntytöt, jotka ovat antaneet tatueerata itseään vatsaan, sääriin, polviin\nja käsiin, ovat tulleet naisiksi, ovat täten saaneet todistuksen, että\nhe ovat kypsyneet elämän vakavuutta varten, jos elämä yleensä otetaan\nvakavalta kannalta Samoassa.\n\nSamoalaisen tatueerauksen alku ei ole \"jumalallinen\" eikä valtiollinen,\nvaan sen ajatellaan kehittyneen miehen anteeksiannettavasta halusta\nviehättää naista kestäväisyydellään, rohkeudellaan ja voimallaan,\nja naisen keikailevasta halusta vielä ulkonaisilla keinoilla\nkohottaa vaikutusta, jonka hänen luonnollinen viehätysvoimansa tekee\nmiesparkaan. Hauskalta tuntuu kuulla, että naisia, joilla on määrätty\nmalli tatueerattuna vatsaan, pidetään paljoa hellempinä miestä kohtaan\nkuin niitä heidän sisariansa, joilla ainoastaan kädet ja sääret ovat\nkaunistetut.\n\nVanhoilla miehillä tavataan usein kyynärvarressa erityinen kuvio, johon\nkuuluu joukko pieniä pisteitä ja viivoja. Sellaiset kuviot, jotka aina\nvaihtelevat, olivat muinoin tuntomerkkeinä, milloin soturi oli kaatunut\njossakin lukuisista sisällisistä kahakoista ja jolloin voittava puolue\nhakkasi aina kaatuneitten päät.\n\nRaskaissa rikoksissa tapahtui myöskin entisaikaan usein, että\nleikattiin rikollisen molemmat korvat tahi hänen nenäparkansa\ntatueerattiin hänelle itselleen rangaistukseksi ja toisille\nvaroitukseksi.\n\nKun tatueeraus on onnellisesti kestetty, ovat — kuten ennen on mainittu\n— samoalaiset nuoret miehiä ja naisia. He ovat valmiit avioliittoon.\nEikä kauvan kestäkään, ennenkuin nuoret miehet ovat onnistuneet\nvaalissaan ja joko aivan yksinkertaisesti noutavat sydämensä valitun\ntahi myöskin lähettävät puhemiehensä ruokalahjoineen hänen isänsä\nluokse; jos tämä on kuollut, kääntyy puhemies vanhimman veljen puoleen.\nJos tämä ja perhe hyväksyvät liiton ja ottavat vastaan tarjotun lahjan,\non asia selvä. Nuoren naisen mieltä kysytään kyllä myöskin, mutta olipa\ntämä mikä hyvänsä, niin on sillä kuitenkin hyvin toisarvoinen merkitys,\nja hänen täytyy säännöllisesti ennemmin tai myöhemmin taipua siihen,\nmitä perheen neuvosto on päättänyt.\n\nKihlausajan, jos siksi uskallan kutsua kahta tahi kolmea nyt seuraavaa\nkuukautta, käyttää morsiamen perhe hänen myötäjäistensä valmistamiseen.\nTätä kutsutaan \"Tongaksi\" ja siihen kuuluu pääasiallisesti hienoja\nmattoja ja tapakankaita. Sulhasen mukanaan tuomia tavaroita kutsutaan\n\"Oloaksi\" ja siihen kuuluu sikoja, kananpoikia, kalastuskanootteja\ny.m. Suuressa hääjuhlassa vaihdetaan sulhasen ja morsiamen lahjat eikä\nsaariväestön anteliaan tavan mukaan molempien asianomaisten perheitä ja\nystäviä suinkaan unohdeta.\n\nHääjuhla pidetään morsiamen kotona tahi, jos nuori pari kuuluu\nhuomattavaan sukuun, vapaassa luonnossa kylän yleisellä kokouspaikalla.\n\nSellaiset häät ovat sekä juhlalliset että tunnelmarikkaat, milloin\nne joku harva kerta vielä vietetään siten kuin vanha samoalaistapa\nvaatii. Kristinuskon mukana ja lähetyssaarnaajani vaikutuksesta ovat\nnämä vanhat tavat kuitenkin melkein kokonaan hävinneet ja kirkollinen\nvihkiminen on tullut sijalle.\n\nMutta tarkastakaammepa hieman vanhoja samoalaisia häätapoja.\n\nKun sulhanen ystävineen sekä morsiamen perhe ovat saapuneet kyläalueen\nympäri istutettujen puitten varjoon, odottaa morsian läheisessä\ntalossa, puettuna kukkiin, näkinkenkäkaulanauhoihin ja kallisarvoisiin\nmattoihin.\n\nKun kaikki on selvillä, nousee hän ylös. Mattoa pitkin, joka on\nliitetty yhteen sangen monista tapakappaleista ja joka muodostaa\npitkän käytävän poikki avoimen paikan, vaeltaa hän hiljaa odottavan\nsulhasen luokse. Hänen ystävättärensä seuraavat perässä häälahjoineen.\nHe levittävät ne yleisön nähtäväksi morsiamen eteen ja palaavat\nsitten noutamaan toisia. Kun varasto on loppunut, tervehtii morsian\nläsnäolevia. Ja sitten seuraa omituinen raakalaismainen näky, kun\nkaikki hänen ystävänsä vakuuttaakseen ihailuansa alkavat lyödä päätään\nveriin terävillä kivillä.\n\nKaiken tämän jälkeen jaetaan sulhasen \"oloa\". Sitten seuraavat iloiset\npidot. Ja kun nämä ovat onnellisesti päättyneet, jatketaan niitä\ntanssilla ja laululla, ja näihin huveihin ottaa nuoriso sydämestään ja\nsielustaan osaa yömyöhään asti.\n\nSamoalaiset kansat jakaantuvat perhekuntiin, jotka vuorostaan\njakaantuvat ryhmiin ja haaroihin. Jokaisen erityisen perheenhaaran\npäämiehenä on päällikkö, _matai_. Ja kaikkien näiden alempiasteisten\npäällikköjen päämiehenä on koko perheen ylipäällikkö, _matai sili_.\n\nJokaisella samoalaisella päälliköllä on nimi, joka suoraan tahi\nottopojan ottamisen kautta kulkee perintönä suvusta sukuun ja jonka\nnojalla hän nauttii asemaansa kuuluvia oikeuksia. Matai on joko\nylipäällikön, matai silin alainen tahi on hän myöskin itsenäinen;\ntämä riippuu useimmiten niistä määräyksistä, joita perheen perustajat\naikoinaan ovat antaneet.\n\nPerheenjäsenten täytyy palvella _mataitansa_ ja osoittaa hänelle\nkaikkea hänelle tulevaa kunnioitusta. Kukaan ei saa istua hänen\nmatollansa. Kukaan ei saa juoda siitä vedestä, jota hän on ennen\nnauttinut. Yhteisillä aterioilla tarjotaan hänelle ensiksi. Häntä\nvarten rakennetaan kylän keskelle ympyriäinen maja, jossa hän\nharjoittaa vieraanvaraisuuden kaunista hyvettä. Hän hallitsee\npatriarkaalisella tavalla. Ja milloin tärkeitä asioita on päätettävä,\nkysyy hän tavallisesti neuvoa perheeltä kokonaisuudessaan tahi\nerikoiselta ryhmältä.\n\nMatai on joko yksinkertaisesti _alii_ tahi myöskin _tulafale_ — puhuja.\nJälkimäinen arvonimi ei ole aivan yhtä huomattava kuin edellinen.\nMutta _tulafale_ on toiselta puolelta usein mahtavampi kuin _alii_.\nSamoalaisen kirjakielen puutteessa täytyy hänen pitää huoli vanhojen\ntapojen muistossa pysymisestä ja monimutkaisten juhlamenojen oikeasta\nnoudattamisesta. Ja vihdoin on hänellä tehtävä, joka ei ole vähemmän\ntärkeä, nimittäin _aliin_ virallisena puhujana oleminen, jolloin\nhänellä on tuhat tilaisuutta taistella omien etujensa puolesta, ja —\njos hän niin tahtoo — saada aikaan toraa ja eripuraisuutta päällikköjen\nkokouksessa, jossa valtiolliset asiat joutuvat keskusteltaviksi.\n\nKaikki samoalaiset, jotka eivät ole _matai_ tahi _tulafale_, ovat igoa\nvala'au, ja ne jaetaan kahteen luokkaan: nuori mies ja vanha mies.\n\n\n\n\nSamoan löytö ja nimi.\n\n\nSamoan saaria on kaikkiaan kahdeksan. Ne keksi 1722 hollantilainen\nmaailmanympäripurjehtija Roggevén, vaikkakin Bourgainville myöhemmin\nvahvisti löydön, ja sen jälkeen vasta de la Pérouse nousi siellä maihin.\n\nDe la Pérouse joutui pian vaihtokauppoihin vaihdonhaluisten\nalkuasukkaiden kanssa, jotka aluksi olivat ottaneet hänet vastaan\njumalana. Muutamista lasihelminauhoista toivat he hänelle\nvastalahjoiksi viisisataa lihavaa sikaa, lukemattomat määrät\nkokospähkinöitä ja kyyhkysiä, kilpikonnia ja pieniä papukaijoja. Da\nPérouse kuvaa maata \"ihanaksi maaksi, jossa ainoastaan häiritsemätön\nonni vallitsee\". Ja alkuasujamia kutsui hän innostuneena maapallon\nonnellisimmiksi asukkaiksi, joilla ei ole mitään muuta tehtävää kuin\nlintujen elättäminen ja ensimäisten ihmisten tavalla niiden hedelmien\npoimiminen, jotka villeinä kasvavat heidän päänsä yllä.\n\nKun alkuasujamet olivat kostaneet erään de la Pérouse’n miesten tekemän\nvääryyden, surmaamalla heistä yksitoista, purjehti hän pois saarilta,\nvoimatta edes haudata kuolleitaan, ja joutui lopullisesti haaksirikkoon\nSanta Cruz ryhmän kareilla.\n\nSamoa nimen synnystä ei tiede vielä näytä tulleen täysin\nyksimieliseksi. Muutamain tutkijain mukaan johtuu se perhenimestä Moa,\njoka nimi tarinan mukaan muinoin oli vanhalla kuningassuvulla, joka\nhallitsi pientä Manuan saarta ja sanasta \"Sa\", joka merkitsee m.m.\nkuuluva. Tämän mukaan merkitsisi Samoa Moan perheelle kuuluvaa.\n\nToiset tutkijat arvelevat, että samoalaiset polveutuvat\nuusseelantilaisesta Maoriheimosta, joka voi kehua vanhemmasta ja\nkorkeammasta kultuurista kuin mikään muu Etelämeren kansa, tahi että he\novat tälle ainakin läheistä sukua. Tämän johdosta olisivat samoalaiset\ntunteneet aina neljän metrin korkeuden saavuttaneet, nyt sukupuuttoon\nkuolleet Dinornis sukuun kuuluvat moalinnut, joilla oli tärkeä osa\nMaorikansan saduissa ja lauluissa, sekä kutsuneet saariaan niiden\nmukaan ja pyhittäneet ne niille.\n\nTätä teoriaa tukee se seikka, että samoalainen \"Moa\" merkitsee \"kanaa\"\nja että sanan \"Sa\" voi myös kääntää \"pyhitetty\" (jollekin). Mutta koska\nkanaa ei tunnettu saarilla ennen valkoisen miehen tuloa ja nimi jo oli\nikivanha, täytyy olettaa, että se todella tarkoittaa uusseelantilaista\nMoalintua eikä maahantuotua kanaa.\n\nNimen \"Laivurinsaaret\" lienee Samoaryhmä saanut niistä suurista\nmerimiestiedoista, merimieskunnosta ja rohkeudesta, joka muinoin oli\nalkuasukkaiden tunnusmerkki. Nykyjään eivät samoalaiset enää tee niin\npitkiä merimatkoja kuin heidän esi-isänsä aikoinaan. Heidän matkansa\nkanooteissa ja soutuveneissä vievät heidät harvoin kauvemmaksi\nkuin omien saarien välille, mutta vielä tänäänkin ovat he taitavia\nkaikessa, mikä merimiesammattiin kuuluu. Maassasyntyneillä merimiehillä\nsanotaan olevan erinomainen suunnantuntemisaisti, ja ainoastaan\npoikkeustapauksessa he käyttävät hyväkseen muutoin niin välttämättöminä\npidettyjä esineitä kuin merikorttia, mittapyörää (lokia) ja kompassia.\nJa siitä huolimatta kuuluvat muut merionnettomuudet paitsi vähäpätöiset\nkolaukset laguuneihin tullessa ja niistä lähtiessä, harvinaisuuksiin.\n\n\n\n\nSamoalainen luomistaru.\n\n\nAikojen alussa oli \"Leai\" — Tyhjyys. \"Leaista\" syntyi \"Nanamu\" — hyvä\ntuoksu. Ja tästä kehittyi \"Efuefu\" — höyry tahi savu, joka täytti\n\"Leain\".\n\nTästä savusta muodostuivat pilvet ja sittemmin \"Eleele\" — maa.\n\nKun maa oli muodostunut, nousi _Tangoloa_ — alkuolento, luoja —\nloi \"Masinan\" — kuun, \"Lan\" — meren ja suolattoman veden. Valtavan\nluonnonmullistuksen jälkeen pakenivat aurinko ja kuu taivaalle. Meri\nnieli maan kiinteän pinnan. Ja tästä nousi sitten tuli, joka meni\nnaimisiin veden kanssa ja synnytti Samoan. Tässä äskensyntyneessä\nSamoassa asui ainoastaan kaksi olentoa, jotka elivät yli väkivaltaisen\nluonnonmullistuksen, \"Moa\" — kana — ja kyyhkynen, ja pian sen peitti\nvihreä sammal- ja ruohopuku, josta vähitellen kehittyi puita, pensaita,\nköynnöskasveja, käärmeitä ja lopuksi syntyi ihminen.\n\n\n\n\nKäynti suurilla palmuistutuksilla.\n\n\nUpolon läntisessä niemessä on Mulifanua, suurten palmujen maa. Täällä\nkäynnistään kertoo eräs eurooppalainen matkustaja seuraavaan tapaan:\n\n       *       *       *       *       *\n\nTie jota kuljimme, oli tasainen ja hyvä. Pienet hevoset olivat saaneet\nrunsaasti kauraa ja olivat hyvällä tuulella. Eikä aurinko paahtanut\nperäti rasittavasti, sillä siellä täällä kohosi taajassa korkeita,\ntuuheita puita, jotka loivat ystävällisen varjon meihin ja tekivät\nmatkustamisen kevyeksi.\n\nPäästyämme Apian ja sen lähimmän ympäristön taakse ajoimme halki\nuseiden suurien kylien. Niiden lähistöllä näimme, miten alkuasukkaat\nkalastivat laguunissa. Joskus he kahlasivat yksin ympäriinsä mukanaan\nkeihäs tahi pieni verkko seipäässä. Heidän verkkonsa olivat niin hyvin\nsolmittuja ja niin hienosta aineesta, että me luulimme niitä ulkoa\ntuoduiksi. Mutta eräs englantia puhuva nuori mies vakuutti, että ne\nolivat kotimaista työtä. Niitä valmistettiin muutamissa kylissä jonkun\nmatkan päässä rannikosta. Aineksena käytettiin hybiscuksen kuorta.\nKuori asetettiin laudalle ja karkea ulkokuori raaputettiin pois\nsimpukankuorella. Sen jälkeen kierrettiin jäljelle jääneitä, säikeitä\nkäsin säärtä vasten, kunnes niistä muodostui pitkiä, hienoja säikeitä.\nJa sitten kudottiin niistä verkko puuneulalla. Mikään verkko ei ollut\nkahdeksantoista tuuman neliön alaa pienempi. Mutta muutamia kudottiin\nsadankin jalan pituisiksi ja suhteellisen leveiksi...\n\nMitä pitemmälle jouduimme Apiasta, sitä kauniimmaksi näytti kansa\ntulevan. Nuoret naiset olivat täydellisiä kaunottaria. Ja miehet olivat\nerittäin upeita ja kauniskasvoisia. Oli oikein vaikuttava näky, kun\nhe kävelivät tiellä, ruumiit hyvin öljyttyinä, ruskeat kepit kädessä,\nkimmoisin askelin, silmät valppaina ja älykkäinä, tukka lumivalkoisena\nsiihen vasta hierotusta korallikalkista tahi jo ruskeanpunaisena saman\naineen lakkaamattomasta käyttämisestä. Useimmat sekä miehistä että\nnaisista pitivät tapasta tehtyä lannesuojusta, jossa oli ruskeita,\npunaisia, valkoisia, mustia neliömäisiä tahi ympyrämäisiä kuvioita.\nJa nämä tapasuojukset olivat valmistetut paperisilkkiäispuun —\nMorus papyrifera — sisäkuoresta, jonka naiset olivat liottaneet\nja taputtaneet hienoiksi, paperinohuiksi lapuiksi, jotka sitten\nliisteröitiin yhteen haluttuun kokoon arrow juuren tahmealla nesteellä.\n\nPaperisilkkiäispuun kuoresta alkuasukkaat eivät ainoastaan valmista\ntapakangastaan, vaan käyttävät sitä muutoinkin hyödykseen. Sen nimi\non samoaksi Tutunga. Sisämaassa kasvaa toinen Salata niminen puu.\nMolemmista kerrotaan vanha satu, jonka mukaan Samoassa ennen eli kaksi\nveljestä, toisen nimi oli _Tutunga_, toisen _Salata_, ja molemmilla\nheillä oli palmumaansa, joiden välillä oli tarkalleen merkitty\nrajaviiva. Kerran kulki Tutunga tämän rajan yli, ja tämä suututti\nSalataa siihen määrin, että hän alkoi moittia häntä siitä. Mutta\nTutunga, joka oli sinä päivänä ylen pahalla tuulella, suuttui. Ja niin\ntuli riita veljesten välille.\n\nKun molempien veljesten vanhemmat saivat kuulla, mitä oli tapahtunut,\npitivät he neuvottelun ja päättivät, että heidän poikansa olisivat\nerotettavat toisistaan. Rangaistukseksi siitä, että Tutunga oli pitänyt\nveljen omistusoikeutta niin huonossa arvossa, oli hänet nyljettävä,\nliotettava, taputettava vaatteeksi ja maalattava, niin että häntä\nvoitaisiin käyttää ruumiin alastomuutta suojelemaan. Mutta Salata\noli pakotettava muuttamaan saaren sisäosaan. Ja täällä hän oli saava\npyhän ja kunnioitetun sijan, niin että ainoakaan ihminen ei vastedes\nuskaltaisi häneen koskea. Joka kaikki myöskin tapahtui, kuten oli\npäätetty.\n\nKuten näemme, on yllä oleva tarina kovin julma, mutta se on samalla\nvertauksellinen kuvaus molempien puitten merkityksestä samoalaisille.\n\nMutta palatkaamme asiaan.\n\nEräässä kylässä vietettiin juhlaa. Eräällä lähetyssaarnaajalla oli\njokin juhla, ja alkuasujamet olivat panneet toimeen suuret kekkerit\nhänen kunniakseen ja omaksi huvikseen. Kukin vieraista oli tuonut\nsiihen antimensa.\n\nMe nousimme ajopeleistä ja menimme aterioitsevien joukkoon. Meitä\npyydettiin istuutumaan ja maistamaan ruokalajeja. Kaikki oli\nerinomaista. Ja ne annokset, joita eteemme tuotiin miellyttävillä,\nvihreillä banaaninlehdillä, olisivat riittäneet ravitsemaan kokonaisen\nperheen Europassa koko viikon ajan. Onnelliset samoalaiset! Luonto\njakaa heille tuhlaavasti lahjojansa heidän itsensä tarvitsematta\nankarasti katsoen edes kättä tahi jalkaa liikuttaa. Heillä on\nkaikkea, mitä he haluavat, lukuunottamatta luonnollisesti sitä, mitä\nvalkoihoinen mies on opettanut heidät toivomaan! Ja siitä hädästä ja\nkurjuudesta, joka vallitsee valkoihoisen miehen kotimaassa köyhien\nkeskuudessa, heillä ei ole minkäänlaista mielikuvaakaan. — Mitä\non köyhänä oleminen? kysyvät he ihmetellen. — Mitä on hätä? Eikö\nvalkoihoisen miehen maassa kasva vuodet umpeensa kokospähkinöitä ja\nbananeja? Eikö siellä paista mitään aurinkoa? Eikö meri ole täynnä\nkaloja siellä kuten täälläkin? Eikö toinen anna toiselle, milloin\ntarvitaan?\n\nAterian jälkeen alkoivat toiset huvit.\n\nMuistan erityisesti erään panttileikin. Kuidutonta kokospähkinää\nvieritettiin matolla, jonka ympärille nuorisoa oli kokoontunut. Kun\nhyrrä seisattui, täytyi sen osanottajista, johon päin pähkinän kolme\nsilmää kääntyi, suorittaa joku tehtävä tahi esittää joku hauskuus.\nMilloin hänen täytyi laulaa joku määrätty laulu, joka tuotti\nyleistä iloa, milloin hän sai kavuta läheiseen palmuun ja pudistaa\nalas määrätyn joukon pähkinöitä. Ja joskus hänen täytyi suorittaa\naurinkotanssi tahi arvata arvoituksia, joka etenkin lienee pidetty huvi.\n\nMuutamat samoalaiset arvoitukset kuuluvat näin:\n\n— Mikä mies ei koskaan lepää, vaan huutaa päivin ja öin? Vastaus:\nRiutoille iskevä kuohu.\n\n— Mitkä jättiläiset ovat aina valmiit sammuttamaan nälän ja janon?\nVastaus: Kokospalmut pähkinöineen, jotka sisältävät lihaa ja maitoa.\n\nKaksikymmentä veljestä, jokaisella hattu päässä? Vastaus: Miehen\nkynnelliset sormet ja varpaat.\n\nMe katselimme leikkiä pitkän aikaa. Toisen toisensa jälkeen täytyi\nesiintyä. Kokospähkinähyrrä käänsi kasvojansa joka puolelle.\n\n— Tiedättekö, että kokospähkinä polveutuu ankeriaasta? kysyi mukanamme\noleva englantilainen äkkiä.\n\n— Ankeriaasta? Mahdotonta! Onko se samoalainen tarina — vai mitä te\ntarkoitatte?\n\nEnglantilainen nauroi.\n\n— Katsokaas, näin vähän tiedätte asioista, jotka joka päivä ovat\nteidän lähimmässä ympäristössänne! Kerronpa siksi teille tarinan,\nkoska se antaa hyvän käsityksen alkuasujanten mielikuvituksesta. Eräs\nlähetyssaarnaaja kertoi sen minulle. Ja tässä sen kuulette:\n\n\n\n\nTarina uskollisesta ankeriaasta.\n\n\nApian lähistössä asui mies ja vaimo sekä heidän Sina niminen\ntyttärensä. Eräänä päivänä vaimo noutaessaan suolavettä meren\npoukamasta sai ankeriaan vesisäiliöonsä. Hän otti sen kotiinsa, pani\nsen maljaan ja lahjoitti sen Sinalle. Mutta kun ankerias, joka nyt\noli kasvanut isoksi, niin että se tarvitsi vedellätäytetyn kuopan\nuidakseen, puri Sinaa käteen, päättivät vanhemmat, että sen täytyi olla\njoku paha jumaluusolento ja että heidän pitäisi kohta muuttaa paikalta\nvälttääkseen onnettomuuksia, jotka muutoin varmasti heitä kohtaisivat.\n\nSanottu ja tehty. He alkoivat vaeltaa pitkin rannikkoa löytääkseen\nitselleen uuden kodin. Mutta kauvan he eivät olleet kulkeneet,\nennenkuin he näkivät ankeriaan heitä seuraavan. Pai, mies, päätti\nsilloin jäädä jälkeen ja rakentaa esteitä sen tielle. Äiti ja Sina\nsaisivat jatkaa matkaansa. Ja kun kaikki vaara olisi ohi, kiiruhtaisi\nPai heidän jälkeensä.\n\nKun Sina ja hänen äitinsä olivat kulkeneet hetkisen, huomasivat he,\nettä ankerias edelleen oli heidän jäljissään. Äiti, joka oli huolissaan\ntyttärestään, pyysi häntä rientämään yksin. Itse hän pysähtyisi, kuten\nisäkin oli tehnyt ja rakentaisi korkean vuoren, jonka yli ankerias ei\nvoisi madella.\n\nSinä jatkoi matkaansa yksin. Mutta ankerias seurasi häntä yhtä\nuskollisesti. Ihmiset, joita hän tapasi tiellä, vetäytyivät\nkauhistuneina syrjään. Kukaan ei uskaltanut lyödä kuoliaaksi hänen\nseuraajaansa. Ja kun kukaan ei myöskään tahtonut korjata sitä majaansa,\ntäytyi tytön lakkaamatta rientää eteenpäin.\n\nVihdoin luopui Sina kaikesta toivosta päästä koskaan vapaaksi\nkiusallisesta ankeriaasta. Hän kääntyi ja alkoi jälleen lähestyä\nkotipaikkaansa. Mutta sitä ennen kulki hän erään kylän ohi, jonka\npäällikkö tarjoutui häntä auttamaan.\n\n— Ole sinä vain kaikessa rauhassa, sanoi hän. — Me pidämme huolen sinun\nvainoojastasi.\n\nSinan levätessä kaikessa kiireessä levitetyillä matoilla ja ankeriaan\nulkopuolella odottaessa päällikkö valmisti juoman, joka oli sekoitettu\nkaikkein myrkyllisimmistä yrteistä, niitä hän tunsi ja mitä hän saattoi\nkiireessä noutaa metsästä. Kun juoma sitten oli valmis, kaasi hän sen\nerityiseen maljaan ja kannatti sen ulos ankeriaalle. Mutta kun tämä oli\nsen juonut ja tunsi loppunsa lähenevän, kutsui hän Sinan luokseen ja\nuskoi hänelle viimeisen toivomuksensa.\n\n— Ota minun pääni, — sanoi hän — kun minä olen kuollut ja päällikkö on\nminut keitättänyt. Hautaa se majan ulkopuolelle. Ja sitten saat nähdä,\nmiten hyödylliseksi minä tulen sinulle.\n\nSinä teki niinkuin ankerias oli toivonut. Vihdoin kasvoi kuolleesta\nja keitetystä päästä palmu, ja tästä palmusta hän sai lehtiä matoiksi\nja viuhkoiksi, katonkatteeksi ja moneen muuhun tarkoitukseen. Ja kun\nhedelmät olivat kypsiä ja hän kuori pois niiden ulkoverhon, huomasi\nhän, että uskollisen ankeriaan kasvot olivat kuvastuneet sisäkuoreen.\nSiinä näkyivät sekä silmät että suu. Ja tästä suuresta rakkaudesta\ntuli Sina niin liikutetuksi, että hän kertoi siitä kaikille, jotka\ntahtoivat sitä kuunnella. Siitä lähtien tietää myöskin koko Samoa, että\nkokospähkinäpuu polveutuu ankeriaasta.\n\nPienillä hevosiltamme oli ollut oivallinen lepoaika, kun me taas\njatkoimme matkaamme. Ei paraskaan ajaja olisi voinut niitä säästää\nparemmin kuin me. Ja vaikka matkamme ei täten edistynytkään yhtä\nnopeasti kuin jos edessämme olisi ollut täysiveriset englantilaiset\nhevoset, sujui matka kuitenkin aivan kohtalaisesti, ja meillä oli\nhyvää aikaa kiinnittää huomiomme kaikkeen, mitä tien molemmilla puolin\ntapahtui.\n\nMeitä kohtaavien naisten ja lapsien ruumiit olivat sopusuhtaisesti\nmuodostuneet ja heidän hipiänsä oli loistava, hieno ja silkinpehmoinen.\nNäin ei ollut kuitenkaan aina lukuisain pienten lasten laita, jotka\nhyökkäsivät ulos majoista tervehtiäkseen meitä, kun kuljimme ohi.\n\nUseilla niistä oli tulehtuneet ja märkäiset silmät. Ja joskus näimme\npieniä raukkoja, joiden koko ruumis oli pahalaatuisen ihottuman\npeitossa, jonka haavoista usein vuosi veri. Tätä tautia kutsuttiin\nTonaksi — Papilloma trophicum — ja johtuu se alkuasujanten käsityksen\nmukaan siitä että vaimot, ennen lapsen syntymistä, syövät ylenmäärin\nraakaa kalaa.\n\nTämän taudin parantavat samoalaiset lapselle kovin kipua tuottavalla\ntavalla. Kun haavat ovat ruvettuneet kylvettävät he hänet suolavedessä,\nhankaavat sitten karhealla harjalla, niin että kaikki ruvettuina lähtee\npois ja alkaa vahva verenvuoto. Sen jälkeen hierotaan koko ruumis\nraudanruosteesta ja väkevästä sitruunanmehusta sekoitetulla aineella.\nJa sitten jätetään haavat parantumaan, joka tapahtuu arvettomasti ja\njohon menee monen viikon aika.\n\nSairaita ihmisiä ei muutoin nähdä usein Samoassa. Spitalisten luku\nesim. on paljoa pienempi kuin Sandwich saarissa ja Tahitissa.\nKeuhkotautien sanotaan pääasiallisesti vaivaavan niitä alkuasukkaita,\njotka ovat ruvenneet käyttämään europpalaisia pukuja. Ja kiusallisen\nelefantiasistaudin sanotaan olevan häviämään päin koko Samoasta.\n\nKylien lähistöllä kuljimme muutamien hautojen ohi. Ne olivat aivan\nmajojen lähellä ja olivat vakaavien kiviröykkiöiden peittämät. Vainajat\nnukkuivat siellä aivan sen paikan vieressä, missä he olivat viettäneet\nmaallisen elämänsä. He lahosivat hiljaa, pää käännettynä itään päin,\nkäärittyinä mattoihin, joita peitti valkoinen hieta. Elävät kulkivat\njoka päivä heidän leposijojensa ohi. Yötulen loimuava liekki heijasti\nkiviröykkiöihin. Ja täten he olivat vielä rakkaittensa luona ja elivät\nheidän muistossaan kauvan.\n\nVihdoinkin olimme perillä Mulifanuassa. Kokospalmuja kohosi toistensa\nvieressä niin pitkälle kuin silmä saattoi kantaa. Hehtaari toisensa\njälkeen — yhteensä kaksituhatta — oli täällä viljelyksenä. Kaksituhatta\ntonnia kopraa kuljetettiin täältä vuosittain. Se on eräs D.H.P.G:n (Die\ndeutsche Handels- und Plantagengesellschaft in der Südsee, etelämeren\nsuurin toiminimi.) hienoimpia istutuksia ja tuottavimpia tulolähteitä.\n\nKokospähkinäpalmu alkaa antaa satoa viisi tahi kuusi vuotta istutuksen\njälkeen. Kahdeksan-vuotiaana se antaa vuosittain noin seitsemänkymmentä\ntahi kahdeksankymmentä pähkinää, joskin saattaa tapahtua, että\njoku yksityinen palmu saattaa kantaa aina sataan hedelmään saakka.\nKun hedelmät ovat täysin kypsiä, putoavat ne maahan. Ja nyt ne\nvalmistetaan kopraksi, joka tapahtuu sillä yksinkertaisella tavalla,\nettä ne halotaan veitsellä tahi kirveellä ja sitten levitetään\npäivänpaisteeseen sisäpuoli ylöspäin. Kun valkuainen eli sydän on\neronnut kuoresta, kuivunut ja rypistynyt kokoon sekä alkanut levittää\nkuulumattoman makeaa ja äitelää lemua, on kopra valmista. Se pannaan\nsäkkeihin ja lähetetään ulkomaille sekä jalostetaan sittemmin\nkaikenlaatuisiksi öljyiksi — kone- ja salaattiöljystä sardiinija\ntukkaöljyyn.\n\n— Kopran viljeleminen on tuottavaa liikettä — sanoi englantilainen\nystävämme. — Minä olen ollut liikkeessä monta vuotta ja tunnen\nsen ansiot. Se on erinomainen sekä raaka-aineen lähettäjille että\nvälikauppiaille.\n\n-— Mutta työvoima? ihmettelimme me. — Kuinka voi Rike ja muut\nistuttajat saada samoalaisia tekemään työtä? He maksavat varmaan\näärettömät palkat.\n\nEnglantilainen hymyili.\n\n— Jos istuttajat odottaisivat kunnes samoalaiset alkaisivat\ntyöskennellä, niin saattaisivat he yhtä hyvin jättää kaikki sikseen.\nEi, heidän täytyy varata itselleen työvoimaa muualta. D.H.P.G.\nliikkeellä on oma moottorialuksensa. Sillä se tekee vuodessa kolme,\nneljä retkeilyä Salomon-saarille noutamaan alkuasukkaita. Joka kerta\npalaa se tuoden mukanaan elävän lastin, jossa on noin kolme- neljäsataa\nmiestä ja naista. Ne ovat jonkinlaisia nykyaikaisia, hallituksen\nhyväksymiä orjamatkoja. Virallisesti tehdään näiden ihmissyöjäparkain\nkanssa — sillä melkein kaikki he ovat ihmissyöjiä — työsopimus.\nHeille taataan palkkaa vuodessa sataneljäkymmentäneljä markkaa, vapaa\nasunto ja vapaa ruoka. Mutta palkkaa ei makseta koskaan käteisesti.\nTiliä tehtäessä vetää liike maksusta pois vaatteet, työkalut ja\ntupakan, jotka se on jättänyt etukäteen kolmen ensimäisen vuoden\naikana. Nämä tavaransa saavat työmiehet noutaa liikkeen kahdesta\npuodista. Mutta muutamia päiviä ennen sitä muuttaa liike kaiken\nhylky- ja roskatavaravarastonsa mainittuihin puoteihin. Tavaroista\nlasketaan samat hinnat kuin jos ne olisivat uusia. Suureksi ei siis\nlopulta jää se, mitä petetyt mustaihoiset vihdoin itse asiassa saavat\nkolmivuotisesta työstään, jolleivät he nimittäin sitä ennen ole\nnääntyneet oudosta ilmastosta, kovasta kohtelusta ja viheliäisestä\nravinnosta; kaikki on yksinkertaisesti häpeämätöntä keinottelua.\n\nMietimme mielessämme eikö englantilainen ystävämme hieman liioitellut.\n\n— Myöntäkää, sanoimme me, että te ette pidä saksalaisista ja että\ntämä tekee teidän arvostelunne katkeraksi. Me olemme oppineet\ntuntemaan näiden joukossa mitä inhimillisimpiä ja rakastettavimpia\nhallitusherroja. Eivät he suinkaan sallisi kovaa kohtelua, huonoa\nruokaa ja kaikkea muuta, mistä te syytätte liikettä?\n\n— Myönnänkö, etten pidä saksalaisista. Niin, miksipä en sitä tekisi?\nHe ovat raakaa ja jyrkkää kansaa kokonaisuudessaan. Ja heidän\npolitiikkansa on samanlaista. Hallitus! Yksityisinä ovat ylemmät\nvirkamiehet kenties maailman parhaita ihmisiä. Mutta sitä seikkaa minä\nen tunne, koska minulla ei ole kunniaa olla heidän tuttaviaan. Mutta\nminä asun Tivolihotellissa Apiassa ja olen oikeustalon ja \"putkan\"\nnaapurina. Joka aamu kello kahdeksan minut herättää mitä kauhistuttavin\nhuuto ja ulvonta. Hallitus pieksättää silloin maahantuotuja kiinalaisia\ntyöntekijöitä. Nämä ovat samanlaisia orjia kuin liikkeen ihmissyöjät.\nHe eivät saa poistua ilman numeroaan, joka on kannettava täysin\nnäkyvänä käsivarren ympärillä. Kello yhdeksän jälkeen illalla eivät\nhe yleensä saa lähteä ulos. Työpäällikkönsä ilmiannosta ja ilman\npienintäkään mahdollisuutta saada itseään puolustaa tuomitaan heidät\nruoskittavaksi. Ja niitä iskuja ja lyöntejä, joita heidän työnantajansa\nheille sillä välin antavat, ei heidän hyväksensä lasketa...\n\nMe vaihdoimme puheenaihetta...\n\n\n\n\nMataafa, samoalaisten kuningas.\n\n\nMulinuussa oli — kertoo europpalainen matkustaja — pyöreä maja, joka\nei ollut ainoastaan suurempi kuin kaikki muut lähellä olevat, vaan\nsiinä herättivät erityistä huomiota sen taitehikkaasti palmikoidut\nbamburuokoseinät ja iso musta-valko-punainen Saksan valtakunnan lippu,\njoka liehui aivan lähellä korkean maston huipussa.\n\nJa tultuaan majan sisälle kertoo hän näkemästään seuraavaa:\n\nPäivän häikäisemät silmäni olivat tuskin tottuneet miellyttävään\nvarjoon, joka levisi korkean katon alle, kun huomasin, että en ollut\ntavallisessa samoalaisessa asunnossa. Kattoparruilla oli harvinaisen\nsuuri määrä kääröjä. Kava-malja oli erinomaisen iso. Katon reunustalla\nriippui suuri kivipiirros keisari Vilhelmistä mustalla ja valkoisella\ntapa-alustalla. Vierellä oli paavin sekä kuvernöörin, tohtori Solfin\nkuva. Ja lattialla oli kolme isoa, kamferipuista arkkua, kauneimpia,\nmitä tähän asti olin nähnyt käydessäni samoalaisessa majassa.\n\nMutta nämä olivat vain yksityiskohtia.\n\nSiellä istui vanha mies ainoastaan muutamien tuumien korkuisella\nfidshiläismattovuoteella. Alapuolella olevat matot olivat paksumpia,\nmutta sitten ne tulivat yhä hienommiksi ja hienommiksi, kunnes ne\nolivat sametinpehmoisia ja loistivat ikäänkuin ne olisivat olleet\npalmikoidut puhtaimmista kultasäikeistä eivätkä paljaista kuivuneista\nja riivityistä lehdistä. Hän teki mahtavan vaikutuksen, hänen hartiansa\nolivat voimakkaat, rinta leveä, niska voimakas ja lyhyt, suuri, luja\npää, jonka lumivalkoinen lyhyeksi leikattu tukka ja viikset ynnä harva\nparrantynkä olivat omituisessa ristiriidassa hienosti rypistyneen\npäivänpaahtaman tumman ihon kanssa. Kaunis, joskin hieman leveä nenä,\nviisaat vakavasti katselevat silmät tuuheiden, valkoisten kulmakarvojen\nalla ja suorat, syvät viivat nenäjuuresta suupieliin muodostivat\nkasvot, joiden tarmo oli silmiinpistävä. Ja kaikkeen tähän yhtyi jokin\narvokkaisuus, jota ei ole helppo kuvata ja joka ei voi olla silmiin\npistämättä. Kaikki teki heti sen vaikutuksen, että edessäni oli joku\nsuuriarvoinen päällikkö.\n\nVanhuksella, jonka iän saattoi arvioida noin seitsemäksikymmeneksi\nvuodeksi, oli kaulassa ketju punaisia kukkia sekä yksinkertainen\nrukousnauha, josta pieni hopea-amuletti riippui avoimelle rinnalle.\nVyötäisten ympärillä oli hänellä tummansinisestä, maahantuodusta\nkankaasta valmistettu lava-lava. Kädessä puoleksipoltettu samoalainen\nsikari. Ja sylissä hänellä oli vihdoin ristissäolevilla säärillä\noivallinen hevosen jouhinen kärpäistöyhtö, hyvin kiillotetussa\npuupitimessä, jonka kädensijan ympärillä oli loistava hopeahela.\n\nTällainen oli Mataafa, Samoan kuningas, — joskaan saksalaiset eivät\nhäntä virallisesti siksi tunnustaneet ja jonka arvonimen sitäpaitsi\nv:n 1899:n komissioni poisti. Kuitenkin sai Mataafa aikoinaan keisari\nVilhelmiltä korkeimman kaikista arvonimistä, mikä alkuasukkailla on,\nnimittäin kunnia-arvonimen \"Alii-Sili\" — korkein herra tahi korkein\npäällikkö. Vuosien kuluessa on hän sitäpaitsi saanut hallitukselta\njoukon arvokkaita lahjoja: ison, kauniin talon Apiavuoren rinteellä,\nhevosia ja vaunuja, pitkän veneen ja hopeahelaisen kärpästöyhdön,\njota esinettä alkuasukkaat melkein aina pitävät mukanaan ja jolla he\nkarkoittavat lentoon kärpäsiä, jotka ovat niin alhaisia olentoja, että\nniitä ei saa käsin koskettaa.\n\nJa hänen asemansa tekee myöskin merkittäväksi se huomaavaisuus ja\nkohteliaisuus, jota saksalainen kuvernööri ja hänen päällystönsä\nhänelle kaikissa tilaisuuksissa osoittavat, hyvin tietäen, että\nvanhan miehen sana ja vaikutusvalta painavat paljon neuvotteluissa ja\nalkuasujanten toiminnassa.\n\nMataafan kaikki arvonimet ja nimet, jotka ovat saadut eri piireistä\nja yhdistetyt muutamien vanhojen mattojen omistamiseen, kuuluvat\nseuraavasti: Tupau Mataafa, Tuiaana, Tuiatua, Gatoaitele, Malietoa,\nMataafa, Tangaloa ja Lilomaiava. Ja näiden lukuisien arvonimien\nkantaja ei ole ainoastaan muodoltaan, istuessaan kauniissa majassaan\nloistavalla matollaan, vaan myöskin luonteeltaan ja elämäntarinansa\nvuoksi harvinaisen hauska ja mieltäkiinnittävä ihminen.\n\nTäyttyisi kokonainen kirja, jos rupeisimme lähemmin kuvaamaan kaikkia\nniitä kahakoita ja taisteluja, jotka Samoassa taisteltiin vuosien 1872\nja 1900 välillä ja joissa Mataafan merkitys oli erittäin suuri.\n\nSamoalaisten eri puolueet, jotka eivät voineet sopia siitä, kenen\nhe ottaisivat kuninkaakseen, kohtasivat toisensa monta kertaa\ntaistelukentällä. Kolme suurvaltaa, — Englanti, Saksa ja Amerikka\n— jotka tahtoivat kukin osansa, jolleivät juuri kaikkia saaria,\nkiihottivat heitä ja kiistelivät sitäpaitsi keskenään tavalla, joka\nei ollut suinkaan suurvaltojen arvon mukainen. Vallitsi yleinen\nsekamelska. Rannikkoja pommitettiin. Iskuja annettiin. Suojelusjoukkoja\nlaskettiin maihin. Lippuja pystytettiin. Englantilainen lähetystöinä,\njolla oli suuri vaikutusvalta, kolmen valtiomahdin konsulit ja\nsotalaivastojen päälliköt vehkeilivät toisiaan vastaan milloin\nalkuasujanten ja heidän valtiollisten järjestöjensä mukana, milloin\nniitä vastaan.\n\nSeikkailijoilla ja onnenonkijoilla oli näinä vuosina kultaiset ajat\nSamoassa. Tehtiin mitä uskomattomiinpia ilkitöitä. Eräs englantilainen\nasianajaja laahasi eräänä päivänä Saksan lipun alas ja polki sen\nlokaan. Muuan saksalainen juomasankari kosti särkemällä oikeustalon\nikkunat, englantilaisen ylituomarin siellä ollessa. Eräänä päivänä\nnostivat englantilaiset oman lippunsa samoalaisen yläpuolelle ja\nottivat samoalaisen saariryhmän haltuunsa. Tämä \"omistaminen\"\nvaihdettiin myöhemmin lyhytaikaiseen \"kauppa- ja ystävyyssopimukseen\".\nAlkuasukkaat alistuivat milloin yhden, milloin toisen vallan\nsuojelukseen. He lähettivät persoonallisia kirjelmiä sekä keisari\nVilhelmille että kuningatar Viktorialle. Ja kun vihdoin Malietoa\nLaupepa, viimeinen kruunattu kuningas, joka heikkoutensa vuoksi oli\nsuureksi osaksi ollut syypää vallitsevaan epäjärjestykseen, kuoli,\njakautuivat samoalaiset kahteen puolueeseen, joista toinen kannatti\nTanua, Lontoon lähetyssaarnaajain erityistä suosikkia, ja toinen\nkatolilaista Mataafaa, jota saksalaiset olivat pitäneet viisi vuotta\nmaanpakolaisuudessa Jaluitsaarella, mutta jonka he nyt sallivat palata.\n\nMutta joskin päällikköjen enemmistö tahtoi ehdottomasti Mataafaa\nkuninkaaksi, eivät politikoivat lontoolaiset lähetyssaarnaajat\ntahtoneet taipua. He varustivat seitsemäntoista vuotiaan ehdokkaansa\nja hänen kannattajansa aseilla ja ampumavaroilla. He suojelivat heitä\nalueellaan. Ja kun Mataafan soturit kävivät heidän kimppuunsa ja\npakottivat heidät pakenemaan, täytyi sekä Tanun että hänen väkensä\nperäytyä merelle ja hakea englantilaisen Porpoise sotalaivan kanuunien\nsuojaa, mutta he saivat melkein kaikki surkealla tavalla surmansa.\nHeidät yllätti näet vaikea myrsky, täytti heidän kanoottinsa vedellä\nja pani heidät alttiiksi kauheille kärsimyksille, jota kaikkea\nenglantilaiset päälliköt laivankantensa korkeudesta kylmäverisinä\nja panematta rikkaa ristiin heidän auttamisekseen katselivat,\nkunnes saksalaiset vihdoin ottivat armoihinsa ja pelastivat nämät\npuoliksi paleltuneet saaristolaisparat, jotka heidän liittolaisensa\nenglantilaiset näin häpeällisesti jättivät oman onnensa nojaan.\n\nMataafan luonteessa yhdistyy lujuus ja kukistumaton rohkeus, kaksi\nmiehevää hyvettä, sydämelliseen lempeyteen, joka hänen katkerinten\nvihamiestensäkin tulee tunnustaa. Ilman häntä — sanotaan — olisi,\nlukuunottamatta katolista lähetyskuntaa ja siihen kuuluvia, jokainen\nvalkoihoinen, niin mies kuin nainen, saanut surmansa viimeisissä\nlevottomuuksissa. Sillä molempien englantia puhuvien valtojen yli\nkaiken kuvaamiskyvyn nouseva julmuus oli synnyttänyt hädän ja\nkurjuuden päivänpaisteisille saarille ja ärsyttänyt niiden muutoin\nniin ystävälliset asujamet mielettömään raivoon. Ilman häntä\nkinastelisivat ja taistelisivat eri päälliköt kenties vielä tänäänkin\nsaksalaisesta yliherruudesta huolimatta. Ja miten olisikaan käynyt\nvalkoihoisille ilman Mataafaa, kun suuren myrskyn jälkeen maaliskuussa\n1899 haaksirikkoontuneiden ja särkyneiden sotalaivojen pirstaleet\ntäyttivät Apialahden rannat, kun sadat miehet taistelivat henkensä\nedestä kamalissa hyökyaalloissa ja kun pelastuneet harhailivat\nrannoilla ilman aseita, vaatteita tahi ravintoa? Tässä tilaisuudessa\nnäytti Mataafa paremmin kuin koskaan ennen, kuka ja millainen hän\noli. Hyvin linnoitetusta asemastaan vuorilta lähetti hän soturinsa\nlahdelmaan pelastamaan, mitä oli pelastettavissa. Kuolemaahalveksivalla\nrohkeudella heittäytyivät uimataitoiset vahvat miehet valkovaahtoisiin\nlaineihin. He muodostivat ketjun, kunnes he seisoivat leukaansa\nasti vedessä. He pitivät toisistaan kiinni melkein yli-inhimisellä\nsitkeydellä. Ja siten he myöskin onnistuivat omaksi ja jalon\npäällikkönsä unohtumattomaksi kunniaksi pelastamaan suuren osan hätään\njoutuneista merimiehistä, jotka eilen olivat taistelleet heitä vastaan\nja pommittaneet heidän kyliään ja jotka huomenna todenmukaisesti\njälleen alkaisivat väärää taisteluansa ryöstönhimon ja sorron\nvertatippuvan lipun alla.\n\n\n\n\nFaamun pidot.\n\n\nMajassaan asui Faamu, eräs Samoan kuninkaallisia prinsessoja ja\nedellisessä luvussa mainitun, tunnetun samoalaisen kuninkaan Maliatoa\nLaupepan tytär.\n\nHän istui tavallisesti keskellä majaa ja työskenteli, milloin kutoen\nuutta \"titiä\", tanssivyötä, milloin palmikoiden kukkaseppelettä\nniskaansa tahi tukkaansa varten.\n\nSukunsa vuoksi oli Faamulla luonnollisesti huomattava asema.\nTultuaan Taupouksi joutui hän emäntänä kaikissa juhlallisuuksissa\nmonien erilaisten ihmisten yhteyteen. He ihailivat häntä kaikki,\nsekä alkuasukkaat että valkoihoiset. Ja sanottiin, että ainoakaan\nsamoalaisprinsessa ei ollut aikaisemmin eikä myöhemmin koskaan niin\nyleisesti pidetty kuin hän.\n\nTuoksuvana lauhana kuutamoiltana piti Faamu parin vieraansa kunniaksi\nsuuren juhlan. Mukana ollut europpalainen antaa siitä elävän kuvauksen,\njota tässä seuraamme.\n\nFaamun majan ympärille oli kokoontunut kehään suuri joukko kutsumatonta\nnaapuristoa. Siellä oli ainakin kaksisataa alkuasukasta.\n\nItse majassa, jossa silmää häikäisi kahdentoista, ehkä useammankin\nhyvin puhdistetun öljylampun valo, istui emäntä tavan mukaan keskellä\nlattiaa, joka illan kunniaksi oli kokonaan peitetty hienoilla,\nkullallekimaltelevilla matoilla. Joukko tummanpunaisia hybiscuskukkia\ntukassaan ja puettuna vaaleansiniseen, pitkään, kevytpoimuiseen\nhameeseen otti hän vastaan vieraansa ja osoitti heille paikat. Mitään\nesittelyä ei tapahtunut. Me olimme kaikki emäntämme ja sellaisina\nmyöskin toistemme ystäviä. Nimi! Mitä se vaikutti asiaan? Arvonimi?\nKuka sellaista kysyi?\n\nVieraiden vähitellen saapuessa oli meillä aikaa katsella ympärillemme.\nMuutoin niin aistikkaan yksinkertainen maja oli melkein tuntematon.\nLukuisat tukipilarit ja poikkiparrut olivat aistikkaasti koristetut\näskenleikatuilla palmunlehdillä, joiden tummasta vihreydestä lukuisia\nvalkoisia jasmiinikukkia silmää viehättäen loisti. Katosta riippui\ntuoreita köynnöksiä, joita oli punottu lehdistä ja kauniista kukista.\nJa määrätyllä paikalla oli kelpo _tanoa_ valmiina juhlallista kavaa\nvarten, jolla juhla aikanaan oli aljettava ja ystävyys kaikkien\nläsnäolevien kanssa yhä enemmän vahvistettava.\n\nMatoille, majan ulkoreunan sisälle oli Faamu asettanut vieraat eri\nryhmiin.\n\nToisella pitkällä seinällä istuimme me papalangi — europpalaiset.\nToisen lyhyen seinän ääressä olivat vanhat alkuasukkaat. Niitä oli noin\ntusina. Ja arvokkaannäköisiä ukkoja he olivat. Heidän kasvonsa monine\nryppyineen ja vakoineen tekivät arvoa-vaativan vaikutuksen. Silmät\nkatselivat niin lempeästi ja ystävällisesti. He keskustelivat niin\nkohteliaasti ja hiljaa. Ja keskellä heidän piiriänsä istui erityisesti\nkunnioitettuna nuori Tanu, Faamun veli ja aikoinaan vallanhimoisten\nlontoolaislähetyssaarnaajain kuningasehdokas, vastaehdokas\nkatolilaiselle Mataafalle, jonka ympärille koko samoalainen kansa oli\nkokoontunut niin yksimielisenä ja määränsätietoisena.\n\nPitkällä sivulla meitä — papalangeja — vastapäätä oli nuorisolla\nsijansa. Kylki kyljessä oli siinä noin neljäkymmentä nuorta miestä ja\nnaista. Heidän silmänsä loistivat odottavaisesti. Heidän virheettömät\nvalkoiset hampaansa kimaltelivat täyteläisten huulien välistä. Heidän\nnaurunsa helisi. Sukkelia muistutuksia sinkoili edestakaisin. Se oli\nsuloista nuorisoa, suloista nuorisoa...\n\nMajan ulkopuolella istuivat kutsumattomat taajoissa riveissä. Koko\nnaapuristo oli siellä. Monta sataa henkilöä. Ja heidän takanansa\nkeittohuoneissa liikkui joukko toimeliaita nuorukaisia uunien ääressä.\nJa taampana kiiluvat silmät todistivat, että naapuriston kaikki kissat\nja koirat olivat saapuneet saamaan osansa pidoista.\n\nNäin olivat kaikki vieraat vähitellen saapuneet. Kahden nuoren naisen\nseuraamana asettui Faamu kavamaljan taakse ja valmisti suurilla\njuhlallisuuksilla vieraanvaraisuusjuoman. Muuan vanha Tulafale omisti\njokaiselle vieraista muutamia kauniita sanoja. Lähetyssaarnaajani\nläsnäolosta huolimatta uhrattiin myöskin jumalille heidän osansa. Ja\nkun tanoa vihdoin oli tyhjä ja pantiin syrjään, lähetti Faamu sanan\nkeittohuoneeseen, että nyt oli _vaisalon_ aika.\n\nTämän kutsun saatuaan kiiruhtivat nuoret miehet keittohuoneeseen.\nHe toivat kukin kokospähkinämaljansa ja vihreän pergamenttimaisen\nlehtensä, joka oli tarkoitettu lusikaksi. Jokainen vieraista sai\nmaljansa ja lusikkansa. Maljassa höyryävä ruokalaji oli vaisalo. Sillä\noli ruokahalua herättävä tuoksu ja se maistui vieläkin paremmalta,\nvaikka se ei ollutkaan mitään muuta kuin raaputettua, omassa maidossaan\nkeitettyä nuorta kokospähkinää, johon oli lisätty arrowjuurta.\nNautittuani tätä muutamia lusikoita — anteeksi — lehtiä tunsin itseni\nharvinaisen ravituksi ja tyytyväiseksi. Minut valtasi jonkinmoinen\nuuvuttava hyväntuntemus. Nojauduin mukavasti erääseen katonreunan\ntukipilariin. Ojensin mukavasti koipeni matolle. Otin vastaan\näskentarjotun, kotonatehdyn sikarin. Puhalsin hiljaa muutamia kevyitä\nsauhukiemuroita. Suljin puoliksi silmäni. Ja sitten annoin juhlan\nvieriä editseni kirjavine kuvineen...\n\nTuoksuen ja loistaen kokospähkinäöljystä, jolla komeat, ruskeat\nruumiit olivat runsaasti voidellut, järjestyivät nuoret miehet\ntanssiin kolmessa rivissä. Sääret ristissä päällekkäin siten, että\njalat esteettömästi saattoivat liikkua, istuivat kauneimmat ja\nlujarakenteisimmat miehet ensi rivissä. Heidän keskellään oli nuori\npäällikkö, jättiläinen, jolla oli valtaava, vaikeasti kiinnitettävä\ntuinga päähän sidottuna ja kallisarvoinen sarvivalaanhampainen\nkaulanauha niskassa. Vyötäisillä oli kaikilla pienet verhot\nruskeareunaisesta tapasta, jotka olivat sidotut juhlaa varten\nerityisesti valmistetulla tanssivyöllä, johon oli kiinnitetty nuoria\nlehtiä ja kukkia. Päässä heillä oli pieni bananinlehtinen hattu ja\nkaulassa riippui ula, — kaula vitja — valmistettu pandanin tuoksuvista,\npunaisista hedelmistä, samalla kun käsi- ja jalkanivelet olivat\nkaunistetut hienoilla, pienillä lehtiseppeleillä.\n\nJonkun verran syrjässä nuorukaisista istui yksinäinen omituinen olento.\nSe oli tavanmukainen narri, jota ilman ainoakaan samoalainen juhla\nei ole oikein onnistunut. Hänen kasvonsa olivat vanhat ja hennot.\nSilmät harhailivat. Odottaen että tanssi, jota hänen tuli ivata,\nalkaisi, käänteli ja väänteli hän itseään kuin riikinkukko. Ja sillä\nvälin suuntasi hän milloin yhdelle, milloin toiselle läsnäolevalle\nalkuasukkaalle pilkallisia huudahduksia ja liioittelevia eleitä\nseuraavia sukkeluuksia, jotka kerran toisensa jälkeen herättivät\nkuulijoissa äänekästä mieltymystä ja naurua ja tavantakaa kiihoittivat\nhäntä uusiin ponnistuksiin huomion kiinnittämiseksi itseensä.\n\nÄkkiä alkoi laulu ja tanssi. Nuorukaiset virittivät sävelen, pienen\nmoniäänisen laulun, jota toistettiin niin kauvan kuin leikki kesti.\nSen tahti tuli yhä nopeammaksi ja nopeammaksi. Ja lopuksi se tuli niin\nhurjan vauhdikkaaksi, että tanssijat ainoastaan äärimäisellä vaivalla\npysyivät mukana.\n\nItse tanssi oli omituinen ja sen suorittivat ensimäisen ja toisen\nrivin nuorukaiset istuallaan. Siihen yhtyi erilaisia nopeita\nliikkeitä. Koivet liikahtelivat edestakaisin. Yläruumis taipui ja\nojentautui jälleen, kääntyen oikealle ja vasemmalle. Käsivarret\nja kädet ojentautuivat — yhdessä tahi kumpikin erikseen — ulos ja\nylös, sivuille, eteen- ja taaksepäin. Pää pyöriskeli ja teki nopeita\nkäännöksiä. Ja kaiken tämän kestäessä löi toisen jalan isovarvas\nlakkaamatta istuinmattoihin. Erehtymättä kertaakaan osoitti se tahtia.\nOli käsittämätöntä, miten se saattoi pysyä sekaantumatta. Todellakin\nihmeellinen taidonnäyte. Mikään ei loukannut silmää. Joka liike osotti\nylevyyttä ja siroutta. Ja kaikki tapahtui sellaisella levollisuudella\nja notkeudella, että se saattoi polveutua ainoastaan vuosisatojen\nkuluessa huolellisesti kehitetystä ja peritystä plastillisuudesta.\n\nTämä omituinen huvi kesti noin viisi minuuttia, kunnes oli saavutettu\nsellainen huimaava nopeus, että sitä ylemmäksi pääsy näytti\nmahdottomalta. Silloin taukosi laulu äkkiä ja tanssijat pysähtyivät\nsamassa hetkessä. Mutta pysähdys ei tullut pitkälliseksi. Muutamien\nminuuttien kuluttua kajahti uusi laulu. Ja sitten alkoi uusi tanssi\nmitä uskomattomimpine lantiontaivutuksineen ja kierroksineen, jossa\nnuorten miesten sitkeys tuli mitä kovimmalle koetukselle ja joka ei\npäättynyt ennen kuin kaikki osanottajat, sekä laulajat että tanssijat,\nolivat perinpohjin uupuneet.\n\nKun vilkkaat suosionosoitukset, jotka seurasivat tätä esitystä,\nolivat tauonneet, ilmestyi Faamu, joka hetkeksi oli poistunut, mitä\nhämmästyttävimmässä loistossaan.\n\nHän oli heittänyt päältään vaaleansinisen hameensa ja hänellä oli nyt\nainoastaan kullankeltainen olkimatto vyötäisten ympärillä. Tämän kevyen\npuvun yllä oli loistavan kaunis titi punaisista villeistä kukista.\nKaulan ympärillä loisti tavanmukainen komeista keltaisenvalkoisista\nsarvivalaan hampaista tehty kaulanauha. Ja ympäri karhean, nokimustan\ntukan, joka oli kammattu kahdeksi valtaavaksi, paksuksi pensaaksi, oli\nharvinaisista kukista muodostettu pieni seppele, kukista, jotka olivat\nkeltaisia kuin sinapinsiemen ja niin väkevätuoksuisia, että koko suuri\nmaja täyttyi mitä huumaavimmasta tuoksusta.\n\nTäyteläisillä käsivarsilla ja kapeilla säärillä kimalteli hienosti\npalmikoituja vihreitä lehtikiehkuroita. Sormissa oli joukko kullalla\nja hopealla koristeltuja kilpikonnankuorisia sormuksia. Korvankärjissä\noli pari pikku kukkaa. Ja paljaasta upeasta yläruumiista kimalteli\nkullanpunainen _lengi_, harvinainen, vanhoista ajoista tunnettu\nväriaine, jota ylhäiset samoalaiset naiset olivat valmistaneet erään\nkasvin juuresta.\n\nVihdoin virittivät nuoret miehet, joiden katseet teeskentelemättömällä\nihailulla olivat säteillen hyväilleet nuoren prinsessan suloa, jälleen\nlaulunsa. Ja niin alkoi Faamu tanssia. Hän kiiti edestakaisin kevyillä\njaloillaan, jotka tuskin näyttivät koskettavankaan häntä varten\nerityisesti levitettyjä tanssimattoja. Hän käänteli yläruumistaan,\nniin että kullanpunainen lengi kimalti ja loisti. Hän teki eleellisiä\nliikkeitä käsivarsillaan ja värähytteli kyynärpäitään, käsiniveliään ja\nhienoja sormenpäitään niin ihmeellisellä, selittämättömällä tavalla,\nettä en ole koskaan voinut kuvitellakaan mielessäni sen veroista.\n\nMatoilla, majan vieressä, istuivat vieraat vaipuneina sanattomaan\nihailuun. Tämä, Faamu ja hänen tanssinsa oli jotakin, jonka vertaista\nhe eivät koskaan olleet edes uneksineetkaan. Japanin pienet geishat\nja heidän koko maailmassa kuuluisa tanssinsa ei ollut mitään tämän\nrinnalla. Tässä ei ollut ainoastaan suloa ja notkeutta, loistoa ja\naistia, vaan myöskin jotain muutakin: sielua ja tunnetta. Faamu ei\nollut mikään leikkinukke, vaan kypsä, täysiverinen nainen ja hänen\ntanssinsa oli hehkuvaa tulta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFaamu tanssi...\n\nHänen tanssinsa oli nuoren tytön ylimielistä leikkiä miesten riutuvalla\nrakkaudella. Hän kääntyi kaunismuotoisiin, kopeihin nuoriin laulajiin,\nveitikkamaisesti ottaen vastaan heidän lumoavan ystävyytensä.\nHän antoi katseensa leikkiä toisesta toiseen. Mutta kun hän oli\nsytyttänyt heidän sydämensä kuumimpaan hehkuun, käänsi hän kaikille\nheille selkänsä ja kiiti kuin ahdistettu hirvi pois heidän luotaan.\nHeitettyään nopean, mutta tarkasti tutkivan katseen vanhempien miesten\narvokkaisiin riveihin, tervehti hän heitä komeilevasti, mutta nöyrällä\nalamaisuudella ja arvonannolla, nauraen heille samalla salaa. Ja sitten\nosui hänen katseensa narriin, joka keikaili ja teeskenteli hänelle.\nMutta tälle hänellä oli ainoastaan avoin, ivallinen hymy vastaukseksi...\n\nNyt hän palasi nuorten miesten luokse. Hymyillen, huulet puoliavoimina,\nsäkenöivän valkoisin hampain ja tuikkivin silmin liikkui hän hitaasti\nikäänkuin tarkastaen heidän rintamaansa. Milloin pysähtyi hän yhden,\nmilloin toisen eteen. Pitkän ajan seisoi hän epäröiden hiljaa siinä,\nmissä nuori päällikkö istui. Hän otti elemäisesti vastaan olemattoman\nkukkaisseppeleen. Nautti sen tuoksua. Hymyili ja ihaili sitä. Ja\nsitten mietti hän silmänräpäyksen, kiinnittäisikö hän sen tukkaansa\nvai halveksisiko sitä. Mutta heitti sen vihdoin nuorukaisen eteen\nylpein liikkein. Ja hän alkoi keimailevan, kissanpoikamaisen tanssinsa\nuudelleen.\n\nFaamu tanssi...\n\nMutta täysin ilmeettömin katsein tuijottivat nuoret miehet nyt\neteensä. Heidän yksitoikkoinen, mutta kuitenkin hymyilevän kaunis\nlaulunsa kaikui voimakkaana ja tasaisena ikäänkuin se olisi kohonnut\nyhdestä ainoasta hopeankirkkaasta soittokoneesta. Ja sormet ja\nvarpaat löivät lakkaamatta mattoihin lujassa tahdissa ja innostavina.\nFaamu tanssi, pään ja yläruumiin loistaessa lamppujen lämpimässä,\ntäyteläässä valossa, samalla kun nopeat jalat kylpivät tukipilarien\nja huumaantuneiden katsojien rivien väleistä virtaavassa, voimakkaan\nkultaisessa kuunvalossa.\n\nFaamu tanssi...\n\nLaulu kaikui...\n\n-- -- - Juhla oli loppunut.\n\nMe vaelsimme alas lahdelmalle, ennenkuin palasimme kotiin. Ojensimme\nitsemme lämpimälle, mustalle hiedalle ja uneksimme. Mietimme\nmielessämme, mahtaisiko tuolla ylhäällä — ylhäällä äärettömässä\navaruudessa olla ainoatakaan taivaankappaletta niin hurmaavan kaunista,\nniin rakastamisen arvoista, niin jumalallisen ihanaa elettäväksi ja\nonnellisena oltavaksi kuin meidän oma, ijäti nuori, ijäti suloinen\nmaapallomme...\n\nYlt'ympäri sirisivät sirkat. Niiden kristillinkirkas sirinä täytti yön\nuinuttavalla yksitoikkoisella sulosoinnullaan...\n\nKauvempana suhisivat palmujen huiput, pauhasi ulappa...\n\nMaatuuli, joka oli voimakas ja raitis kuin äsken herännyt aamutuuli\ntuoksui lukemattomia suuteloita, joita se hilpeällä matkallaan\naarniometsän peittämiltä vuorilta oli varastanut tuhannen ja yhden\nyöllä valvoneen ujon kukan puhtailta, suloisilta huulilta...\n\nValoaväreilevässä yöilmassa kumotti kuu kauniina ja keltaisena. Sen\nheijastus laguunissa muistutti valtavaa, lukuisain kimaltelevain\nkultasuomujen panssaroiman merikäärmettä. Sen loistava, jättiläispitkä\npursto hävisi riutoille. Ja pää pureutui lujasti rantaan, aivan\njalkojemme juureen...\n\nPalmujenhuiput humisivat. Kuunsäteet kimaltelivat. Ulappa pauhasi...\n\nMe uneksimme.\n\nKatso!\n\nFaamu tanssii...\n\n\n\n"]