[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fe-_yFjEs0QH2z0RAf7BZl0la_mSsyK9SlNQ9NLjTk58":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},3165,"Suuria pyrkimyksiä","Hoikkanen, Juho",1876,1947,"3165-hoikkanen-juho-suuria-pyrkimyksia","3165__Hoikkanen_Juho__Suuria_pyrkimyksiä",null,"romaani",[],[],"fi",1915,21070,131257,false,73989,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Suuria pyrkimyksiä\" by Juho Hoikkanen is a novel written in the early 20th century. The story appears to revolve around the themes of death, loss, and the struggle for social position, particularly focusing on the character of Heikki, as he navigates his new responsibilities following his father's death.   The opening of the novel depicts the somber atmosphere surrounding the death of Heikki's father. Heikki is portrayed as a pragmatic young man who must take on his father's role as head of the household while dealing with the grief of his mother and the impact of this loss on their lives. The tension between duty and personal desires is evident as Heikki prepares to assert his new authority, navigating the complexities of family dynamics and the community's expectations. Through dialogues and reflections on mortality, the narrative sets the stage for Heikki's journey of growth and the challenges he faces in the wake of his father's passing. (This is an automatically generated summary.)",[],230,"Romaani kertoo Heikistä, joka isänsä kuoleman jälkeen ottaa haltuunsa perheen torpan ja asettuu talon isännäksi. Teos seuraa karua maaseudun arkea ja perheen sisäisiä suhteita, kun Heikki tavoittelee parempaa elämää heikkenevästä terveydestään huolimatta.","Juho Hoikkasen 'Suuria pyrkimyksiä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3165. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SUURIA PYRKIMYKSIÄ\n\nKirj.\n\nJuho Hoikkanen\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy\n1915.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\n\"No niin...\" Heikki keskeytti hartaan äänettömyyden, joka vallitsi, kun\nhänen isänsä oli huokaissut viimeisen henkäyksensä tälle maailmalle\nkarsinanurkan sängyssä.\n\n\"No niin\", hän toisti, rykäisi kuivasti ja meni hakemaan riihen luota\nleveätä lautaa, jonka oli muutamia päiviä aikaisemmin pudottanut riihen\nkylkiäisen katolta ikäänkuin odottamaan tätä hetkeä. Palattuaan hän\nasetti sen pystyyn uunia vasten ja virkkoi äidilleen ja muille tuvassa\nolijoille:\n\n\"Tekö pesette ruumiin, vai...?\"\n\nVastauksena oli äidin hiljaisia nyyhkytyksiä.\n\n\"Vai pitääkö hakea pesijä kylästä?\"\n\nHiljaisia nyyhkytyksiä.\n\n\"Vai viedäänkö ukko riiheen niine nuhjuineen?\"\n\nKyyneleet äidin silmissä imeytyivät jälleen lähteisiinsä, ja oikaisten\nvartaloaan mummo lausui:\n\n\"Heikki, sinun sydämesi kovenee sitä mukaa kuin keuhkosi pehmenevät.\nKatso tuonne\" — hän viittasi kuolinsänkyyn — \"isäsi silmät jäivät auki:\nse tietää, että joku meistä seuraa pian samaa tietä.\"\n\nHeikki rykäisi kuivasti, ikäänkuin siten huomauttaakseen, että äiti\n\"jollakulla meistä\" taisi tarkoittaa juuri häntä. Ei hän siitä\nkuitenkaan mitään maininnut, virkkoihan vain:\n\n\"Omat kai minun keuhkoni ovat, niinkuin sydämenikin. Oli ne kovat\ntai pehmeät, niin sen asian ei pitäisi äitiä liikuttaa, eikä ketään\nmuutakaan. Muuten on minun paikkani tästä päivästä alkaen pöydän\npäässä, ja sen asian saattaisi äiti pitää visusti mielessään.\"\n\n\"Pöydän päässä?... hyvä. Vaikka sinulla itselläsi on hyvin vähän\nansiota siihen asemaan. Mutta pöydässä on kaksi päätä, ja toisessa\npäässä aion istua minä, niinkuin olen istunut siitä asti kun Töyrylän\ntorpasta on haiku noussut.\"\n\nKyyneleet pulpahtivat taaskin esiin.\n\n\"Että hänen pitääkin tällaista kuulla...\n\n\"Ei kuollut mitään kuule\", keskeytti Heikki.\n\n\"... hänen, joka tässä on hongikkoon tuvan tehnyt ja pellot kuokkinut\nja kivennyt ja kannot vääntänyt... ja raivannut ja ojittanut niityt\nkylmään korpeen, ettei yön unta... noilla käsillään, jotka nyt\nvoimattomina ja... kylminä...\"\n\n\"Riittää jo, ei asia porusta parane. Tuossa on lauta, tehkää te mitä\ntäällä on tehtävää, minä teen mitä minulle kuuluu.\"\n\nNäin sanottuaan Heikki meni taloon ja kertoi isännälle, että koska\nhänen isänsä nyt vihdoinkin on kuollut ja hallitusohjat ovat joutuneet\nhänen käsiinsä, niin olisi kai oikein ja kohtuullista, että hän saisi\npistää jalkansa virallisestikin oman pöydän alle. Että jos isäntä olisi\nhyvä ja tekisi paperit eli muut kontrahdit, puustavilleen samanlaiset\nkuin ne entisetkin paperit, paitsi että näissä uusissa pitäisi seisoa\nhänen, Heikki Eerikinpojan nimi ja puumerkki.\n\nIsäntä piti aluksi pienen puheen siitä, kuinka täällä kaikki on\nkatoavaista; ei täällä ole pysyväisiä asuinsijoja, tulevaisia olemme\nvain etsimässä. Sanoi, että ne vanhat tervaskannot kaatuvat toinen\ntoisensa perään, mutta konnulleen kaatuvat, niinkuin kaatuvat\njuurilleen pohjolan hongat. Mutta tämän nykyisen sukupolven juuret ovat\njotenkin löyhässä isänmaan kamarassa; pienikin tuulenpuuska ne siitä\ntempaa irti.\n\n\"Mitä erittäin tähän Töyrylän torpan kontrahtiasiaan tulee, niin se on\nhiukan pulmallinen\", arveli isäntä. \"Nyt on vainaja päässyt parempaan\nelämään, ja hänen kanssaan on kontrahtikin...\"\n\n\"Päässyt parempaan elämään\", keskeytti Heikki.\n\n\"Minä toivon, että Heikki ei laskisi leikkiä vakavasta asiasta — eikä\ntällä kertaa minustakaan. Tarkoitan: vainajan kanssa on kontrahtikin\nkuollut, sillä se oli tehty vain hänen elinajakseen. Ja olen minä vähin\najatellut ottaa itse torpan haltuuni nyt, kun...\"\n\n\"Tekö!\"\n\n\"No, no... tietysti kohtuullista korvausta vastaan.\"\n\nIsäntä vaipui mietteisiinsä ja kysyi kuin ohi mennen:\n\n\"Heikin sanotaan käyneen lääkärillä. Mitä tohtori arveli Heikin\nkeuhkojen terveydentilasta?\"\n\n\"Mitä hän arveli! Koputeltuaan ja kuulosteltuaan sekä edestä että\ntakaa, ravistellen kaljua päätään, hän viimein istui tuoliinsa, iski\nkämmenen polviinsa ja katsoa muljotti kotvan torveensa pöydällä —\nniinkuin minä nyt tuohon tyhjään pikariin.\" (Isäntä kiiruhti jälleen\ntäyttämään pikarin.) \"Ähhäh... kiitos... Kysyy vihdoin: Onko teillä\nkapitaalia — noin niinkuin runsaanpuoleisesti? Ei ole kerskumista,\nherra tohtori, vastasin minä, mutta aina sitä toki sen verran on, ettei\nkoirat tuppaa kinttuja kastelemaan. Tohtori silloin vähän naurahti\nja sanoi, että koska teillä ei ole kapitaalia, niin hän määrää vain\nmuutamia konjakkitippoja nautittavaksi aamuisin lämpimän maidon kanssa.\nMutta minä sanoin tohtorille, että ne ovat lasten resehtiä sellaiset.\nKun aikamies avaa pullon, niin se ottaa ryypyn, kaks jopa kolmekin\nyksin tein — eikä siinä tarvita maitoa ei siirappia.\"\n\n\"Vai konjakkia... Ja sanoiko Heikki, että tohtori ravisteli päätään?\"\n\n\"Joo... ja sen pää oli niin puhdas ja sileä kuin listitty nauris... eli\nniinkuin tuon pi-pikariri kuve\", vastasi Heikki, nyt jo melkolailla\nsammaltaen.\n\nOttaen hieman väkinäisesti huomautuksen varteen isäntä kysyi taas:\n\n\"Kuinka olikaan — sanoiko Heikki äsken, että vainajan silmät jäivät\nauki?\"\n\n\"No, se-sepposen selälleen. Äiti sanoi vielä, että jo-joku meistä\nseuraa pian, mutta mi-minä luulen, että se on nyt ä-äidin vuoro.\"\n\nIsäntä nakutteli sormillaan pöytään nähtävästi tyytyväisenä, ja asiain\nnäin ollen hän suostui tekemään vuokrasopimuksen Heikki Eerikinpojan\nnimelle, kuitenkin sillä nimenomaisella lisäyksellä, että torppa tämän\nkuoltua joutuu talon haltuun, jos isäntä niin tahtoo, perillisten\nolematta oikeutettuja saamaan korvausta.\n\nPistettyään välikirjan taskuunsa soperteli Heikki:\n\n\"No nyt minä siis saan pistää jalkani oikein virallisestikin oman\npö-pöydän alle.\"\n\n\"Kunhan nyt Heikki muistaisi varoa, ettei koko mies suistuisi pöydän\nalle.\"\n\n\"Ky-kyllä.\"\n\n\n\n\nII\n\n\nHeikin puuhatessa itselleen torpan sopimusta hänen äitinsä toimitti\nkotona raskasta velvollisuuttaan muutamien vainajan vanhojen ystävien\navustamana.\n\nKun ruumis oli pesty, puettiin se karkeihin rohtimisiin\nkuolinvaatteisiin. Jalkoihin vedettiin harmaat villasukat ja käsiin\nlapaset, jotka ommeltiin toisiinsa niin, että kädet jäivät ristiin\nrinnan yli. Sitten vainaja nostettiin laudalle, ja ylle levitettiin\nvalkea venykevaate.\n\nVaikka kuollut oli jo lähtövalmis, viivytettiin kuitenkin kuin säälien\nkantamasta häntä lämpimästä tuvasta kylmään riiheen juuri vielä.\nÄänettöminä istuvat vieraat tuvan penkeillä. Ei kimaltele kyynel\nyhdenkään silmissä, ei näy pienintä tunteen värähdystä ainoankaan\nkasvoilla. Syvine ryppyineen ne ovat liikkumattomat kuin aaltoihin\njäätynyt järven pinta, jota eivät mitkään tuulet liikuta. Niihin\nnäyttää kivettyneen yksi ainoa ankara aatos: Tänään lähti hän. Kenen\nvuoro meistä on tämän jälkeen — minun vai sinun — tänään vai huomenna?\n\n\"Siinä on matkamies valmis”, kuuluu karsinan puolelta värähtelevä\nnaisen ääni, ikäänkuin arastaen pyhän hiljaisuuden keskeyttämistä.\n\n\"Pitkän matkan mies”, lisää hetken kuluttua toinen.\n\n\"Eihän siltä matkalta heti huomenna palata.”\n\n\"Ei palata.”\n\n\"Ei.”\n\n\"Minun se on mieheni Amerikassa\", jatkaa keskustelun alottaja; \"on\nollut jo viisitoista vuotta. Ei sinnekään ääni kuulu, mutta toivon minä\nhänet näillä silmillä näkeväni vielä.”\n\n\"Ainahan ne näkee elävän silmät — jos lie ukkosi elossa vielä... ei ole\ntainnut kirjoittaa?”\n\n\"Ei ole kirjoittanut, ei pennin pyöreää lähettänyt viiteentoista\nvuoteen. Mutta kirjoittavat toiset, että on se siellä Kalihvorniassa\nnähtynä.”\n\n\"Kerrotaan, että on siellä vainiot viljavat ja hengen elanto helppoa —\nliekö totta, en tiedä. Täällä on työ raskasta ja leipä monen hien ja\nhelteen takana. Ei se tämä vainajakaan laiskan leipää syönyt.\"\n\n\"Ei syönyt.\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Kuinka lienee ollut ankara tämä viimeinen kamppailunsa?\"\n\n\"Eihän se henki helyillä lähde, ei kulje kuolema kulkusten kanssa.\"\n\n\"Se on sokea vieras, kuolema, joka usein kulkee ystäviensä avattujen\nveräjien ohi ja saapuu sinne, missä sitä kaikkein vähimmin odotetaan ja\ntoivotaan.\"\n\n\"Kuitenkin se kerran kolkuttaa meidän jokaisen ovelle — eikä suinkaan\nliian aikaisin nyt täällä.\"\n\n\"Ei liian aikaisin.\"\n\n\"Kyllä Eero jo tämän maailman tienhaarat tiesi.\"\n\n\"Hyvinkin tiesi.\"\n\n\"Kuinka lienee tuntenut ne tulevaisen maailman tienhaarat sen oikean ja\nvasemman tien.\"\n\nViime huomautukseen ei kukaan osannut vastata mitään. Painostavan\nhiljaisuuden keskeytti vihdoin leski:\n\n\"Ei tiennyt Eero keväällä hamppua kylväessään, että viimeistä\nhamppuaan kylvää; ei syksyllä riihessä loukuttaessaan, että itselleen\nkuolinliinoja loukuttaa. En tiennyt minä rukkia polkiessani, että\ntuonelle lankaa kehrään; en sukkulaa heittäessäni aavistanut, että\nmanalle kangasta kudon.\"\n\n\"Sen verran ihminen tietää.\"\n\n\"Sen verran.\"\n\n\"Ja sitähän se Eero sairastaessaan penäsi, että älä sinä, Henna, osta\npuodista palttinaa kuolinvaatteikseni, ne ovat vieraita ja kylmiä.\nOmpele vaatteet oman pellon liinoista, kudo sukat oman lampaan\nvilloista — niissä on lämmin levätäkseni, nukkuakseni rattoisampi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVainaja on saatettu riiheen, vapisevat äänet ovat veisanneet\nkuolinvirren ja vieraat poistuneet äänettöminä, allapäin. Yksin istuu\ntuvassa leski, katsellen ympärilleen kuin vieraassa paikassa. Siinä\novat vielä pöydällä siniraitaiset kahvikupit ja puinen sokeriastia\n— Eero-vainajan käsialoja; maitoa ei ole näin talvisaikaan ollut\nedes kahvin joukkoon tipauttaa. Viluisen näköisenä hautoo kahvipannu\ntakassa mustia hiiliä, jotka eivät lämmitä sen kuparista kupua.\nNauloissa seinillä riippuu vainajan vaatteita ja nahkavyö puukkoineen\nja tuohituppineen. Tuolilla tyhjän sängyn vieressä on tupakkakukkaro,\ntulitikkulaatikko ja visainen piippu. Lattia sängyn vieressä on vielä\nmärkä äskeisen toimituksen jäljeltä, ja outo kalmanhaju herättää\nhiukan kammottavaa tunnetta jonkun näkymättömän läsnäolosta. Luullen\njo yön hiljaisuuden tulleen alkaa sirkka uunin raossa laulaa. Siihen\nyhtyy toinen, kolmas, ja pian kokonainen sirkkojen kuoro laulaa\nyksitoikkoista säveltään, niinkuin ei mitään erinomaista olisi\ntapahtunut. Mutta yksinistujasta laulu kuulostaa kuolinvirreltä ja\nlisää vain yksinäisyyden ja orpouden tunnetta. Väkisinkin kiertyy\nkyynel silmäkulmaan.\n\nVähitellen ikäänkuin loittonee ja hiljenee sirkkojen laulu, ikäänkuin\navartuu ahdas tupa ja vaikenee hämärtyvä talvinen iltapäivä. On kuin\nistuisi yksin hiljaisessa eläväin kuvain teatterissa ja katseleisi\nvaihtuvia kohtauksia oman elämänsä pitkästä näytelmästä.\n\n‒ ‒ kirkas syyskesän aamu. Venhe liukuu rannasta voimakkain aironvedoin\npappilaa kohti. Paitahihasillaan soutaja alatuhdolla on Eero,\nsulhasmies. Hän itse, morsian, soutaa ylätuhdolla, ja vanha isäukko\npitää perää. Kokassa lipattavat purjekoivun lehdet, ja sen oksien\nalla on tuohinen eväskontti, ja valkeassa nyytissä lainattu silkkinen\npääliina ja mustat vihkivaatteet. Laiturilla äiti toisella kädellä\nkyyneltä pyyhkii, toisella hyvästiä huiskuttaa. — Siunatkoon Jumala! ‒ ‒\n\n‒ ‒ avara savutupa palveluspaikassa. Päreet palavat pihdeissään uunin\nkupeessa, ja juhlan kunniaksi himmeä talikynttilä pöydällä. Pelimanni\nsoittaa viulua pöydän päässä, polkien tahtia virsujalalla, kastaa\nkaulaa kotipolttoisella viinalla ja yhä vinhemmin käyttää käyrää.\nValkoiseksi pestyllä permannolla tanssivat vieraat — kuokkavieraat —\npolkkaa, purpuria, martinvappua, niin että karsta katosta karisee.\nVasta aamupuolella yötä taukoaa tanssi. Kuin vihan väellä iskevät\nmiehet käsiksi sulhaseen, tytöt morsiameen, liki lakea nostavat. —\nEläköön! ‒ ‒\n\n‒ ‒ pienen aukeaman laidassa kosken parpaalla vastaveistetty tupa.\nSen lähellä istuvat mies ja vaimo — mies pyyhkien paitansa hihalla\nhikeä otsaltaan, nainen katsellen järven taakse laskevaa aurinkoa,\nkädet velttoina polvilla — ympärillään suuria kiviröykkiöitä ja\njuurikasrovioita. — \"Tämmöistäkö se onkin se kuviteltu onni? Yhäkö se\npainuu alemma ja alemma kuin tuo laskeva aurinko⁴, huokaa nainen. —\n\"Tämmöistä se on — köyhän onni\", vastaa jurosti mies. — —\n\n‒ ‒ seisovat suorina kuin valkeat kynttilät ‒ tyhjät tähkäpäät.\nPelloilla ja halmeilla elonleikkaajien mykät joukot, selät köyryssä\nkuin sirpit kädessänsä raskaasta työstä, selät köyryssä tyhjien\ntähkäpäitten raskauttamina. ‒ ‒\n\n‒ ‒ kuin yö ja päivä: piakkaa pitelevän emännän kalpeat kasvot ja\nuunissa paistuvat sysimustat pettuleivät, vanteet ympärillä, etteivät\narinalle hajoaisi. Mustia leipiä, kalpeita kasvoja. — —\n\n‒ ‒ valtateillä puutteen ja hädän ryysyinen itkevä ihmisvirta, johon\nsydänmaan poluilta vuolaat sivupurot yhtyvät. Se paisuu, paisuu kuin\ntulviva kymi — ja siihen tulvaan hukkuu moni.\n\n‒ ‒ kellot soivat, sielukellot soivat joka päivä. Sunnuntaisin avattu\nyhteinen hauta ulottuu hautuumaan laidasta toiseen. Siellä alhaalla\nmustia ruumisarkkuja kymmenittäin, isoja ja pieniä, isät ja äidit\nrinnan, lapset kupeellansa — köyhää kansaa. Haudan partaalla pappi\nhitaasti siirtyy arkun luota arkun luo, multaa heittää. — \"Maasta\nolet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Jeesus Kristus,\nVapahtajamme, on sinut viimeisenä päivänä herättävä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin syvälle hän oli vaipunut muistojensa kaukaisiin maailmoihin,\nettei ollut huomannut hämärän vaihtumista pimeydeksi, ei kuullut\nhumalaisen epävarmoja askeleita eikä oven narahtavaa avautumista. Vasta\nkun Heikki pudottaa jyskäytti ulkoa ottamansa halkosylyksen uunin\nsoppeen, hän siunaten ponnahti seisaalle ja jäi tuijottamaan ovensuussa\nhäämöittävään mustaan haamuun.\n\n\"Kuka se on?... Onko se Heikki?\"\n\nHeikki oli mielestään tehnyt hyvät kaupat, ja harjakaishumala oli\nkohonnut korkeimmilleen; siksi hän tahtoi hiukan huvitella äitinsä\nkustannuksella. Vastaukseksi tämän kysymykseen hän möyrysi kuin\nvihainen härkä, jonka matkiminen olikin hyvin helppoa hänen nykyisessä\ntilassaan.\n\n\"Hyvä Jumala!... Kuka se on?... Onko se... onko se...?\"\n\n\"Yö!... yö!\" kuului ovensuusta — aivan kuin Eero-vainajan\nnikottelemista sairastaessaan. Noin yököttelee vain se, jonka mieltä\ntodenteolla kääntää.\n\nHetken aikaa kuului tuvasta vain näkymättömän kellon nakutus\nperäseinältä.\n\n\"Hehehe!... Ta-taisipa äiti luulla, että ukko on tullut riihestä\nku-kummittelemaan\", nauroi Heikki. Kopeloituaan taskustaan\ntikkulaatikon ja sytytettyään lampun hän näki äitinsä kyyröttävän\nperäpenkillä, kasvot kalpeina kuin valkaistu palttina. Otsalla\nkimalteli suuria hikihelmiä, ja hän oli niin raukean väsynyt, ettei\naluksi saanut sanaa suustaan.\n\n\"Le-leikkiähän minä vain\", soperteli Heikki kuin anteeksi pyytäen.\n\n\"Huonoa leikkiä. Ja on tämä nyt aika leikitellä... ja on tuo kaunista —\nmennä kylille juomaan, kun isä...\n\n\"Maatkoon isä le-levossa. Ne on nyt\" ‒ Heikki ojensi kätensä kuin\nolisi hevosta ohjannut — \"ne on nyt Töyrylän ny-nyörit näissä käsissä.\nMi-minä olen isäntä.\"\n\nKuin valtansa merkiksi hän ruiskautti pitkän syljen lattialle.\n\n\"Pötyä pöytään tai pö-pöytä pihalle!\"\n\nÄidin tuotua ruuan istuutui Heikki pöydän päähän.\n\n\"Eikö sitä ole maitoa ja voita — tä-tämmöisenäkään iltana?\"\n\n\"Ei ole\", vastasi äiti lyhyeen, ryhtymättä humalaisen kanssa pitempiin\npuheisiin.\n\nRuokiin kajoamatta Heikki antoi katseensa kulkea kuivasta\nleipäkannikasta kuorekuppiin, siitä kaljatuoppiin ja kylmiin\nperunakeitikkäisiin. Äskeinen iloinen mieliala oli kuin pois\npuhallettu. Silmälaudat takoivat toisiaan vasten, ja kiivas hengitys\ntohisi sieramissa kuin itkuaan pidättävällä lapsella, jolta on\nriistetty leikkikalut.\n\n\"Se pitäisi tappaa\", sanoi hän hetken päästä.\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Semmoinen le-lehmä.\"\n\n\"Mansikkiko!\"\n\n\"Kun se ei kerta ly-lypsä.\"\n\n\"Ei suinkaan se yksi lehmä jaksa ympäri vuoden lypsää. Ja milloin on\nennen ollut edessäsi talvisin maidot ja voit! Hyvä kun leipääkin. Minä\nolen elänyt semmoisiakin aikoja, ettei ole ollut leipääkään.\"\n\n\"Se oli ennen. Mutta tästä alkaen on Töyrylässä leipää ja le-leivän\nsärvintä.\"\n\n\"Ei kait se taivas ruvenne maitoa satamaan paremmin kuin tähänkään\nasti.\"\n\n\"Ei ta-taivas, mutta maa. Minä laitan tähän talon semmoisen, ettei\npappila parempi. Navettakin pitää olla pulskempi kuin köyhän talon\npytinki — se-sementtipermannot, akkunat kuin kirkossa ja hö-hönkätorvet\nkatolla.\"\n\n\"Ohhoh — voi-voi!\" huokasi äiti.\n\n\"Ni-niin minä olen aatellut.\"\n\nHän oikein hehkui intoa selittäessään äidille aatteitaan, mutta kun\nhänen katseensa sattumalta osui kuorekuppiin, katkesi juttu kuin\ntikkua taittaen. Murjotettuaan hetkisen ääneti kyynäskolkkaisillaan\npöydän päässä hän äkkiä hypähti seisaalle, meni vainajan sängyn luo ja\nnakeltuaan vuodevaatteet lattialle kokosi sänkyoljet kainaloonsa.\n\n\"Mitä sinä teet, onneton?\" kysyi äiti.\n\n\"Eikös se ole tapa semmoinen, että kuolleen pahnat on po-poltettava.\"\n\n\"Ehtisit ne polttaa huomennakin.\"\n\nHeikki kantoi oljet pellolle, haki ladosta pari kupoa lisää ja sytytti\npalamaan.\n\nÄiti seisoi tuvan akkunan edessä, muttta ei voinut nähdä muuta kuin\nkaamean, punertavan kumotuksen valkeaksi jäätyneen akkunaruudun lävitse.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeikki nukkui raskaasti kuorsaten ovensuusängyssä, mutta äiti lattialla\nvuoteellaan valvoi kauan, ja sirkkojen kuoro uunin raoissa lauloi\nyksitoikkoista yöllistä virttänsä aamuun asti.\n\n\n\n\nIII\n\nAamuyö.\n\n\nTöyrylän torpan riihen mustan oven avautuessa helmikuun pakkanen\nkirkaisee rautaisissa saranoissa kaikkein kipeimmän säveleensä.\nMatalasta oviaukosta työntyvät kumarassa sisään Henna ja naapuritöllin\nmies ja vaimo. Miehellä on kädessä tuohkosessa vasara ja rautanauloja,\nvaimo kantaa sangasta pyöreätä läkkilyhtyä, jonka seinät ja\nkartiomainen yläosa ovat täynnä pitkulaisia reikiä. Niiden kautta\ntuikkiva valo muodostaa riihen mustiin seiniin ja kattoon himmeitä,\nlevottomia, aavemaisia tähtiä. Kiukaan kupeella kahden liinaloukun\npäällä laudallaan lepäävä vainaja nostetaan mukana tuotuun mustaan\narkkuun, jonka pohjalle pehmikkeeksi on levitetty höylänlastuja ja\npäänalustaksi asetettu lastuilla täytetty pikku pielus. Naapuritöllin\nvanhukset laulavat lähtövirren. Vaimon korkealla särisevä, rikkinäinen\nääni ikäänkuin itkee särkyneen elämän tuskaa, miehen basso kuin\nsyvyyksistä kaikuen on tyyni ja rauhoittava: Ei hätää mitään, täällä\nsyvällä saa levätä vaivoistaan. Laulajien suusta pöllähtelee valkeat\nhöyrypatsaat kuin tehtaan pillistä sen huutaessa illalla lepoajan\nalkua väsyneille työmiehille. Arkun sivulla käsi suun edessä seisovan\nlesken sieramista puuskuttaa valkea murheen henki kuolleen kasvoille,\nja silmistä tipahtaa joku kuuma kyynel valkoiselle venykevaatteelle,\nleviää ja jäätyy siihen kiiltäväksi tähdeksi. Heikki valjastaa ulkona\nhevosta liisterein eteen, joka on tuotu riihen luo jo edellisenä\niltana, valmiiksi odottamaan kuormaansa, ja sitelee valkoista\nvaatekaistaletta luokkaan oikealle puolelle.\n\nKun virsi on laulettu, katsotaan hetkinen äänettöminä värittömiä\nkasvoja, kuin tahdottaisiin lähtemättömästi painaa ne muistiin.\nTällävälin on Heikkikin tullut riiheen.\n\n\"Niin, hyvästi nyt vain, Eero\", nyyhkyttää leski. \"Nuku rauhassa...\nMonta... monta... anna anteeksi — kaikki... Tule sinäkin, Heikki,\nsanomaan hyvästi isällesi.\"\n\nKansi nostetaan paikalleen, ja naapuritöllin mies iskee sen kiinni\nkummastakin päästä kolmella pitkällä takonaulalla.\n\n\"Kai se siellä pysyy\", huomauttaa Heikki.\n\n\"Eikö tuo pysyne.\"\n\n\"Herra Jumala!\" huudahtaa samassa Henna ja tarrautuu naulaajan\nkohotettuun käteen juuri kun tämä on antamassa viimeistä iskua\nviimeisen naulan kantaan.\n\n\"Mikä, mikä nyt?\"\n\n\"Voi, hyvä Jumala, kun Eero pyysi — pyysi, että arkun kansi\nnaulattaisiin puunauloilla.\"\n\nNaulaajan käsi kohosi vitkaan korvalliselle.\n\n\"Kun et tuota ennen sanonut.\"\n\n\"Kun, hyvä Ville, kun en muistanut.\"\n\n\"Pitäisi muistaa. Eihän tuo ollut paljon pyydetty miehesi puolelta —\nmuutamia puunauloja. Ja kuolleen tahto on täytettävä, muutoin voi tulla\npahat perästäpäin.\"\n\n\"Ei se ole paljon pyydetty. Ota, hyvä Ville, pois nuo rautanaulat,\nkisko vaikka hampain\", hätäili Henna yhä.\n\nVille tarkasteli nauloja — niiden kannatkin olivat uponneet jonkun\nverran puun sisään.\n\n\"Ei, Henna hyvä, kyllä ne nyt pysyvät siinä, missä ovat. Vapriikin\nvalssinauloja jos olisivat, niin voisivat lähteäkin. Mutta takonauloja\nei kisko pihkaisesta puusta itse per... tuota — ellei järin arkkua\nsäre.\"\n\n\"Voi yhtähyvin sentään\", Henna ihan itki. \"Että jos sen mitenkuten\non raskaampi ollakseen, kun kerta puunauloja pyysi. Se sitä\nylösnousemustaan lie ajatellut. Ja jos se siitä hyvinkin kuontuu vielä\njälkeenpäin valittelemaan ja syyttelemään.\"\n\n\"Ei se olisi ensimäinen kumma.\"\n\n\"Ei olisi ensimäinen. Sano, hyvä Ville, mitä nyt on tehtävä.\"\n\n\"Nyt on kannettava arkku rekeen ja lähdettävä ajamaan\", sanoi Heikki.\n\"Pitkä matka ja kiteä pakkaskeli — eikä ruumiin kanssa sovi ajaa kuin\nmarkkinatiellä. Ennenkun ylösnousemus tulee, ehtii siinä toinenkin\narkku mullaksi muuttua, arkku ja arkunnaulat, vaikka olisivat\ntimanttia. Ja lie hänellä, joka voi kuolleitakin herättää, näpistimet\nsellaiset, että nousee takonaula pihkaisestakin puusta.\"\n\n\"Heikki, älä puhu syntiä. Se tulee kuin varas — varas yöllä\", nuhteli\näiti.\n\nVaras?... On nuo ennen varkaat lujempiakin lukkoja availleet...\n\"Käykäähän, Ville, kiinni sinne jalkapäähän; minä koetan kannattaa\ntäältä päänpuolesta.\"\n\nEikä siinä todella muuta keinoa keksitty. Arkku kannettiin rekeen ja\npeitettiin loimella, niin että mustat päädyt vain näkyivät. Heikki ja\nVille istuutuivat poikkiteloin arkun kannelle.\n\n\"Soh, tamma!\"\n\nTamma nojasi länkiinsä kerran, kaksi, mutta kun reki tuntui olevan kuin\nkannossa kiinni, katsoi se kysyvästi taakseen.\n\n\"Ei nyt hullumpaa\", ihmetteli Heikki. \"Onpa sen tamman jälkeen ennen\nkuorma lähtenyt, raskaampikin. Välistä tukkimetsässä on ollut viisikin\nkymmentuumaista yhtaikaa, ja hangoittelematta niiden on pitänyt\nseurata.\"\n\n\"Tämän tönäisen kyydittäväsi lähtö ei taida olla oikein mieluista\nsille itselleen\", sanoi Ville. \"Mutta on ne keinot, että kevenee liiat\npainot.\"\n\n\"Minkälaiset ne keinot ovat?\"\n\n\"On käännettävä arkku alassuin... ja on siinä vähän muutakin.\"\n\n\"Eikö tuo lie tämä sukkelin keino\", sanoi Heikki, nousi reessä\nseisaalle ja läimäytti tammaa lautasille ohjasperillä olan takaa. Ja\nkun hevonen oikein vauhdilla ponnisti, lähti reki liikkeelle niin\näkkiä, että miehet olivat keikahtaa maahan selälleen. Mutta reen kulku\noli niin raskasta, että tamma sai kiskoa voimainsa takaa kuin karhia.\nTuntui kuin sen alla olisi ollut sadat näkymättömät kynnet haraamassa\nvastaan.\n\nKaiken tämän johdosta Henna oli niin lyöty, että hän ei voinut edes\nitkeä, ei muuta kuin huokailla.\n\n\"Voi, Eero, Eero!... Että kun tällainen palkka piti maksettaman. Ja\nsillä lailla kuin se rukoili sängyssään vielä viimeisillä hetkillään,\npusersi käsiään rinnan yli ristiin, niin että sormiluut ruskivat,\nja voivotti, että olisi luullut kivienkin heltyvän. Jumala minua\nvarjelkoon tuomitsemasta, mutta ne voivat olla liian suuret — Eeron\nsynnit. Laula edes, Ville. Laula sinäkin, Serahviia, jos tuosta olisi\njotakin huojennusta.\"\n\nVille lauloi, ja Serahviia Hennan rinnalla reen perässä kävellen lauloi\naina kotipellon ulkoveräjälle asti, josta naiset pyörsivät takaisin.\n\n\"Muistakaa hänelle soitattaa edes sielukellot\", huusi Henna poistuvien\njälkeen.\n\nAlkumatkalla miehet istua könöttivät arkun kannella töppösineen ja\nvyötettyine turkkeineen ääneti, mietteissään kuin varikset riihen\nharjalla. Vasta kun Heikki oli kopeloinut povestaan eväspullon,\njollainen oli ollut välttämätön seuralainen tällaisilla matkoilla\nylimuistoisista ajoista asti, ja se oli kulkenut kädestä käteen,\nhuulilta huulille useampaan kertaan, laukesivat vähitellen kielten\nsiteet.\n\n\"Saattoihan se olla jäätynyt kiinni siellä riihen tanhualla\", alotti\nHeikki asiasta, jota arveli Villenkin hautovan. \"Se toisinaan reki\npikeytyy jäätikköön niin lujaan, ettei kangetta irtau.\"\n\n\"Hm... voipa olla, voipa olla pikeytynytkin\", myönteli Ville hyvillään\nsaamistansa ryypyistä. \"Vaan entäpä ne karhitsemiset ja kynsimiset reen\nalla?\"\n\n\"Anturain alla tietysti oli jäätä, joka vähitellen kului ja hioutui\npois. Näkeehän Ville, että tamma kävellä rapsuttaa jo länget korvissa.\nSoh, Lipi!... hih!\"\n\n\"Ole kirkumatta\", varoitti Ville ankarasti. \"Vai tekeekö taas mielesi\njäätä anturaisi alle. Ne vielä äsken kaikkoutuivat laulun mahdilla,\nvaan jos rienautuvat tulemaan uudelleen, eivät ehkä lähdekään.\n\n\"Ketkä ne?\"\n\n\"Nepä ne... Vai jäätä? No, lapsilla on lapsen usko. Minä olen jo vanha\nmies, olen ollut monessa myllyssä ja tunnen hivenen näitä asioita. Minä\nolen tehnyt viimeiset majat näille Korvenkylän kuolleille, saatellut\nheidät näinikään hautaan toisen toisensa jälkeen ja ollut ylimäisenä\nvieraana ja virrenveisaajana kaikissa maahanpanijaisissa lähemmä\nviisikymmentä ajastaikaa.\n\n\"Ehtii siinä ajassa jo nähdä yhtä ja toista.\n\n\"Ehtiipä niinkin. Kerrankin, juolahti tuossa mieleeni, kannoimme\nmuuatta höyhenkevyttä, taudin nuolemaa äijän käppyrää metsäpolkua\npitkin venevalkamaan — siihen aikaan näet vietiin ruumiit kirkolle\nkesäisin vesiteitse. Tultiin siitä rantaniityn veräjälle, niin sanoo\nmuuan kantajista: Nykäiseppä, Ville, alas pari sulkupuuta, niin\nsujautamme arkun aidanraosta kuin pirtapussin. Vaan ennenkuin saimme\npirtapussin veräjästä, täytyi se purkaa viimeistä sulkupuuta myöten.\nJa muutaman sadan sylen matkalla veräjältä rantaan piti levähtääksemme\nkolmasti, vaikka meitä oli kantajina neljä vaurasta miestä, ja perille\npäästyämme olimme hiestä märkiä kuin uitetut koirat.\n\n\"Piti maar siinä olla kymmenhankainen kirkkovenhe mokomaa paatta\nkantamassa.”\n\n\"Eikä ollut, tavallinen kaksisoutu vain. Sen, näet, maapirun valta ei\nylety vesille, missä on omat haltijansa, vesipirut... Liehän siellä\nputelin pohjassa pisara vielä?\"\n\nHeikki kaivoi pullon povestaan ja ojensi Villelle. Tämä, ennenkuin otti\nryypyn, pudisteli ja tarkasteli välkähtelevää nestettä taivaan rannalla\nkenottavaa kuun kantaa vasten.\n\n\"Sitä tuon vanhan silmä hämärtää — näyttäähän tuo niinkuin kolmanneksen\nvajautuneen... Äh!\"\n\n\"Mitäs tyhjästä, Ville ottaa miehen ryypyn\", kehoitti Heikki. \"Ei\npidä vähäksyä köyhän antia. Kun tästä loppuu, löytynee tilkka lisää\nreenseviltä heinäsäkistä.\n\n\"Heinäsäkistä?... Älä veikkonen puhu sitten mitään.\"\n\nPullon pohja keikahti taas ylöspäin, ja kuun kanta peilaili kapeata\nnaamaansa pyöreässä pohjassa, tällä kertaa tovin aikaa.\n\n\"Ähäts!... Onpa, onpa... mistä?... Otahan, isäntäkin, seh!... Aina se\non isäntä vieraan veroinen... Mistä tuota... ähäts!... löysit vielä\nkuusen juurella keitettyä?\"\n\n\"Puhumatta paras.\"\n\n\"No, niinpä kai. Enpä ole mokomaa junkkaria maistanut sitte kotipolton\naikain... Pistähän tuosta rouheita piippuusi. Tuntuu tuo ilma\nhiukan lämmähtäneen, että tarkenee tässä jo piippuunsa pistää, eikä\nole pelkoa, että piip... Eikös perh...! Puhelehan, Heikki, tuonne\nsuupieleen, että pääsen tuosta nysästä eroon. Vetää piru huulia yhteen\nkuin maneetti ja pistelee kuin sata neulaa\", puhua sopotti Ville\ntoisesta suupielestään. \"Siinä on tuo suukappale läkkipellistä, ja on\nse joskus ennenkin tulipalopakkasilla jäätynyt huuliin kiinni... No\nsillälailla, sillälailla... väkevällepä tuo henkesi höyrähtääkin...\nÄhä, jopas irtautuu ylähuuli. Puhelehan vielä, että irtautuu\nalahuulestakin... no sil... sillälailla. Sen tuon vanhan huulissa ei\nole lämpöä enempää kuin vanhassa anturanahassa.\"\n\nJatkoivat siitä matkaansa tupakoiden. Savu jäi leijailemaan jäljelle\ntyynessä ilmassa, ja Ville kertoili ajan ratoksi seikkailuja\nkuolleitten kanssa, omiansa ja muitten.\n\n\"Väitteli kerran kaksi rohkeata miestä keskenään, kumpi heistä olisi\nrohkeampi. Löivät siitä vetoa, ja pelkäämättömyytensä todisteeksi oli\nkummankin noudettava yksin pimeänä syysyönä hautakammiosta kuolleen\nluu. Arvalla määrättiin, kumman ensin oli kokeensa suoritettava. Se,\njolle arpa lankesi, lähtee määrättynä yönä hautuumaalle, siirtää\nkansilaudat syrjään, laskeutuu tikkaita myöten hautakammioon ja\nlöydettyään luun aikoo lähteä — 'Jätä rauhaan, se on minun vaarini\nluu', kuuluu kammion nurkasta ääni kuoleman kolkko, ja siellä näyttää\nhäämöittävän joku valkea haamu. Jättää etsijä saaliinsa ja löytää\ntoisen. — 'Jätä rauhaan, se on minun isäni luu.' Tekee mies työtä\nkäskettyä ja löytää kolmannen luun. — 'Jätä rauhaan, se on _minun_\nluuni.' — 'Olkoon vaikka kenen luu, mutta menee se nyt', vastaa etsijä\nja nousee saaliineen tikkaita myöten ylös, juoksee kipittää hiljalleen\nkäytävää pitkin portille päin ja kuulee hipsuttavia askeleita aivan\ntakanaan. Ei uskalla katsoa taakseen, multa ei saa ilmankaan oltua.\nNäkee silloin kintereillään valkoisen haamun, kädet levällään kuin\nsyliinsä tavoittaen. Samassa kaatuu takaa-ajettu kiljaisten käytävälle.\nSiitä hänet seuraavana aamuna löydettiin kuolleena, kädessä kuolleen\nsääriluu.\"\n\n\"Se oli sen valkoisen haamun sääriluu?\" kysyi Heikki.\n\n\"Se valkoinen haamu oli se toinen vedonlyöjä, joka oli edeltäpäin salaa\npiiloutunut hautakammion nurkkaan, valkoinen hursti ympärillä.\"\n\n\"Noutamatta taisi nyt jättää se hurstimieskin kuolleen luun?\"\n\n\"Noutamatta. Kun sitä toista vedonlyöjää lähdettiin viemään arkussa\nhautaan, lähdettiin toista kuljettamaan köysissä hullujenhuoneeseen.\"\n\nVille kopisti piippuaan arkun päätylautaan kuin onttoon kumisevaan\nhonkaan, kaivoi perät poskeensa ja pisti piipun taskuunsa.\n\nIstua kyyröttivät taas ääneti kuin varikset mustan riihen harjalla.\nMutta nyt tapahtui jotakin ihmeellistä, jotakin samantapaista kuin\njos mitään pahaa aavistamaton ihminen istuisi kivellä ja sen sisällä\nyhtäkkiä räjähtäisi dynamiittipanos. Syviin ajatuksiinsa vaipuneet\nmiehet kimmahtivat yhtaikaa kuin näkymättömän käden heittäminä kauas\nreen sivulle seisaalleen ja silmät renkaina tuijottivat olkansa yli\narkkuun, ikäänkuin odottaisivat jotain vieläkin kauheampaa.\n\n\"Oli se pamaus\", sai Ville vihdoin änkytetyksi.\n\n\"Oli — oli se jymäys — kuin tykillä olisi ampunut\", säesti Heikki.\n\nArkusta heidän altaan oli jo pitemmän aikaa kuulunut salaperäistä\nritinää ja napsahtelemista ja viimein yhtäkkiä voimakas, rämähtävä\npaukahdus. Samalla tuntui kuin arkun kansi olisi saanut voimakkaan\nsysäyksen ylöspäin.\n\n\"Nyrkilläänkö lie iskenyt... vai olisiko potkaissut?\" kysyi Heikki.\n\n\"Lie iskenyt nyrkillään ja lie potkaissut samalla kertaa. Tuntuihan\nmenneen pirstoiksi koko arkku.\"\n\n\"Hyvä oli, että oli takonaulat\", jatkoi Heikki, pyyhkien turkkinsa\nhihalla hikeä otsaltaan.\n\n\"Entäpä se sen tekikin niiden rautanaulojen takia\", vastasi Ville...\n\"Sinulla taitaa olla lämmin?\"\n\n\"Löi vähän lämpimäksi.\"\n\n\"Mitä sinä mainitsit taannoin heinäsäkistä? Ei taitaisi nyt tehdä\npieni pahaa. Kajautti tuon pääni niin selväksi, että se on tyhjä kuin\nOulunmaa.\"\n\n\"Heinäsäkistä?... jaa, niin.\"\n\nHeikki pysäytti hevosen, ja otettuaan pullosta jatkoivat miehet taas\nmatkaansa, aluksi kävellen reen sivulla; mutta kun arkusta ei enää\nkuulunut muuta kuin tuttua, salaperäistä napsahtelemista, uskalsivat he\nistuutua taas entiselle paikalleen — uutta kummaa ihmettelemään.\n\n\"Näkeekö Ville tuolla tiellä mitään?\" kysyi Heikki hiukan värähtävällä\näänellä.\n\nTarkastettuaan osotettuun suuntaan sanoi Ville:\n\n\"Tahtoo asustaa usva vanhan silmässä — näyttäähän niinkuin liikkuisi\ntuolla jotakin mustaa.\"\n\n\"Pitkä häntä vain letkuttaa kahdenpuolen. On tuo näköjään kuin kettu,\nvaan saattaa se olla koirakin... Seh, seh!\"\n\n\"Älä häntä huutele, kyllä ne hännän heiluttajat tunnetaan.\"\n\nKun ketunnäköinen yhä vain pitkitti kulkuansa edellä tietä pitkin,\nväliin istahtaen, niinkuin odottelisi jäljessä tulevia, sanoi vihdoin\nHeikki:\n\n\"Ei taitaisi Ville tareta laulaa. On tuolla ketuksi vähän oudot eleet.\"\n\n\"Sehän tuo lie virkani näillä matkoilla\", vastasi Ville.\n\nSamalla kun hän päästi äänen, loikkasi ketunnäköinen tiepuoleen,\nnäyttäytymättä enää. Sen sijaan rasahteli silloin tällöin tiepuolessa,\nja puitten välissä vilahteli valkoisia, kiitäviä haamuja. Toisinaan\nkuului ylhäältä puitten latvoista omituisia honottavia ääniä ja siipien\nräpyttämistä... Vilahdelkaa, honotelkaa, räpytelkää nahkasiipiänne —\nsitä voimakkaammin vyöryy sana Villen huulilta.\n\nKilometrien päässä ajotiestä erämaan mökkiläinen menee talliin\nhevoselleen aamuapetta laittamaan. Pihapolulle pysähtyy, kuuntelee —\nkutsuu vaimonsakin, ja kuuntelevat yhdessä.\n\n\"Kuka hullu se huutaa sydänmaassa yöllä?\" sanoo mies.\n\n\"Eihän sillä liene mikä hätä, sillä huutajalla?\"\n\n\"Liekö tuolla nyt hätäkään, muuten mölynnee lämpimikseen. Kuulostaa tuo\nkoommin kuin Korpeis-Villen ääneltä; olisiko siellä Korvenkylällä joku\nmuuttanut majaa.\"\n\n\"Kirkolle päin tuntuu laulu loittonevan. Vaan eihän ne korpeisetkaan\nennen ole laulaneet kuolleilleen muualla kuin kylien kohdalla.\"\n\nAjettuaan asumattomia kankaita, soita ja järvien kumisevia jäitä\npitkin peninkulmamäärin miehet vihdoin yhdyttivät kirkon lähettyvillä\nvaltamaantien ja asutut seudut. Kaakon kulmalla alkoi jo sarastaa\nhopeankirkas päivänsalo. Öisen erämaan lumot ja sydäntä kouristavat\ntapahtumat matkan varrella tuntuivat enää vain pahalta, kaukaiselta\nunennäöltä.\n\n\"Heruneeko sieltä heinäsäkistäsi pisara vielä?\" kysyi Ville. \"Kovin on\nkipakkata tuo pakkanen — se tässä päivän valetessa on purevimmillaan.\"\n\nOtettuaan pullosta siinä teitten risteyksessä hyvät naukut jatkoivat\nmiehet viimeistä taivaltaan kirkolle.\n\n\"Ville se on säilyttänyt vielä tuon veisuun äänen, vaikka on jo vanha\nmies\", kehui Heikki.\n\n\"Tuolla kun korvessa parkasitte, niin sitä vailla, ettei kuura puista\ntipahdellut, ja eikö lie tipahdellutkin alimmilta oksilta.\"\n\n\"Käheäksi käypi vanhan kukon laulu\", vastasi Ville. \"Vaan olisit\nkuullut ennen nuorianna. Oli tässä rovastina siihen aikaan\nIntreeni-vainaa, ja Jumalaa palveltiin vielä vanhassa kirkossa. Kerran\npiispankäräjillä... no, kun itse piispa on kuulemassa, koettaa kukin\nparastaan niin luvussa kuin laulussa. Oli kysynyt pappilassa piispa\nrovastilta: Kuka oli kirkossa se nuori mies, joka lauloi urkujenkin\nyli? Oli vielä naurahtanut piispa Intreeni-vainaalle ja sanonut,\nettä uusi on teidän kirkko tehtävä, sillä jos seurakunnassanne on\nkymmenenkin mokomaa miestä, jotka laulavat urkujenkin yli, niin mene\ntiedä, voivat veisata tämän vanhan kirkkoröttelönne kumoon kuin\nIsraelin lapset Jerikon muurit ennen vanhaan aikaan. Ja — vaikka mä\nsen itse sanon — kun minä ennen nuorta miessä piirin syrjässä laulaa\nhujauttelin lemmen lirutuksia, niin messingille se veti tyttöjen suut —\nmessingille, ja kiilsi silmä.\"\n\n\"Taitaa Ville osata ulkoa kaikki virret?\" kysyi Heikki.\n\n\"Osannenhan noita vanhasta virsikirjasta jonkun verran — kaikki\nruokavirret ja tuota kuolemaa koskevat. Uudesta en monta osaa, ne eivät\nolekaan aikamiesten virsiä.\"\n\n\"Taidatte osata ne latinankielisetkin?\" uteli Heikki edelleen.\n\n\"Osannenhan niitäkin jonkun.\"\n\nKun Villen päähän Heikin kehuessa oli noussut muutakin kuin humala,\nalkoi hän laulaa latinankielistä virttä, näyttääkseen Heikille\nsuurta taitoansa. Alkujaan hän aikoi veisata näytteeksi vain hiukan\nvirren alusta, mutta kerta alkuun päästyään unohtui laulamaan kaikki\nkaksitoista säkeistöä yhteen mittaan. Kirkonkylän läpi ajettaessa hän\njo veteli viimeistä värsyä.\n\nTien varrella ilmestyi akkunoihin kummastuneita kasvoja, ja uteliaimmat\nhyökkäsivät maantielle kuuntelemaan outoa virttä ja poistuivat vasta\nkun laulu hautuumaan portille tultaessa lakkasi.\n\nKun loimi otettiin arkun kannelta, näkyi siinä päästä päähän ulottuva\nleveä rako. Suntio, joka laulun kuultuaan oli tullut virkansa puolesta\nvastaan ottamaan, sanoi:\n\n\"Kaikkeen se vilu vihansa iskee. Taitaa olla arkku tehty tuoreista\nlaudoista?\"\n\nVille loi Heikkiin merkitsevän silmäyksen: kyllä ne vihat tunnetaan.\nSuntiolle hän ei siitä asiasta kuitenkaan mitään virkkanut, sanoa\njorauttihan vain:\n\n\"On siellä meidän puolessa ollut tapa sellainen, että tuoreesta on\narkku tehtävä — että kun mies kaatuu, niin petäjäkin kaatuu.\"\n\nHeikki kurkisteli kannen repeämästä arkkuun.\n\n\"Ole tirkistelemättä!\" kivahti Ville melkein vihaisena.\n\n\"Niin, eihän se kyllä ole mikään kuvakaappi katseltavaksi\", varoitti\nsuntiokin.\n\nKannettuaan arkun kolmisin yhteiseen hautaan lähtivät miehet\npaluumatkalle, lämmiteltyään ja syötyään eväskontistaan suntion luona.\n\nMutta sielukellot unohtuivat soittamatta.\n\n\n\n\nIV\n\n\nEräänä iltana — oltiin jo päästy kevätkesään — Heikki kuivan iltasensa\nsyötyään heittäysi sänkyyn kyljelleen. Hetkisen tupakoituaan hän\n— pää käden varassa ja sammunut piippunysä veltosti hampaissa —\nunohtui silmää räpäyttämättä tuijottamaan lattiaan. Äiti, joka vielä\njatkoi syöntiään, oli viime päivinä usein tavannut Heikin näinikään\nsanattomana tuijottamassa kesken kiireisintä työtään. Mitä hän,\npoikaparka, mahtanee mielessään hautoa, oli äiti koettanut arvailla ja\nkiertäin kaartaen udella, mutta ei ollut onnistunut pääsemään selville\nasiasta. Jotakin raskasta se lienee, joku salainen rikos tuntoa\npainamassa. Sitä huolestunut äiti nytkin mietti, kun Heikin piippu\npudota kolahti lattialle ja hän itse samassa ponnahti istualle sängyn\nlaidalle ja sanoi:\n\n\"Jollei tässä ruokakomento parane ja kaikki muukin naisväen komento,\nniin...\"\n\n\"Niin mitä sitten?\" kysyi äiti.\n\n\"Te olette jo liian vanha.\"\n\nÄiti oli parhaillaan ojentamassa kättään kalakuppiin, mutta nykäisi sen\npuolitiestä takaisin, ikäänkuin hän olisi ollut ottamaisillaan varkain\nvieraan omaa. Lakattuaan samalla syömästä ja kiitettyään kädet ristissä\nJumalaa keskeytyneestä iltasestaan hän nousi pöydästä ja Heikkiin\nkääntyen sanoi liikutuksesta väräjävällä äänellä:\n\n\"Liian vanha?... Tämmöinenkö kiitos sinulla on annettavana äidillesi,\njoka olen elämäni ijän hyväksesi raatanut ja hikeni uhrannut — nyt,\nkun alan tulla jo vanhaksi ja voimattomaksi... Sinä taidat toivoa\nkuolevaksi minua — äitiäsi ja hyväntekijääsi?\"\n\n\"En minä teitä kuolevaksi toivo\", vastasi Heikki, \"mutta te olette jo\nliian vanha emännyyttä hoitamaan\". Sitten hän pyysi äitiänsä tuomaan\naitasta hänen pyhäpukunsa ja puhtaan paidan.\n\n\"Mitä varten — tähän vuorokauden aikaan?\" kysyi äiti.\n\nRyittyään rintansa puhtaaksi selitti Heikki:\n\n\"Ihmisen, joka on nähnyt niin monta auringon nousua kuin äiti,\npitäisi käsittää sen verran, että kun isäntämies lähtee naimamatkalle\ntaloiseen taloon, niin hänen yllänsä pitää olla kirkkopuku ja puhdas\npalttinapaita, jonka kauluksessa nappi on vähemmän silmäänpistävä\nkuin tinanappi siinä pinttyneessä pakkopaidassa, joka nyt on hänen\nalastomuutensa verhona.\"\n\n\"Naimamatkalleko sinä nyt sitten lähdet?⁴ kysyi äiti.\n\n\"Naima...\"\n\nMummo, joka luuli tämän olevan tavanmukaista piikittelemistä poikansa\npuolelta, haki aitasta puvun ja paidan ja laskien ne penkille virkahti\nhiukan pisteliäästi:\n\n\"Tässä nyt olisi isännän naimapuku.\"\n\nMutta kun Heikki vastoin äitinsä luuloa alkoi pukeutua, tuli\njälkimäinen hiukan levottomaksi, niinkuin käy rauhattomaksi\nmehiläispesän vanha ruhtinatar, kun uusi samanlainen on tulossa.\n\n\"Vai naimamatkalle\", jämäsi hän. \"Olisipa hauska tietää, onko tuo\nrikaskin, minun tuleva miniäni ja Töyrylän uusi emäntä.\"\n\n\"On se ainakin sata kertaa rikkaampi kuin Töyrylän vanha emäntä on\nikinä ollut\", vastasi Heikki.\n\nTöyrylän \"vanha emäntä\" oli tillahtaa itkuun, niin kipeästi häneen\narvostelu koski. Eihän hänellä, Jumala paratkoon, ollut kuin tyhjät\nkämmenet naimisiin mennessään.\n\n\"Eihän se vain liene niitä heinäladon hovin kaunottaria\", sanoi hän\npuolestaan.\n\nMuistutus \"heinäladon hovin kaunottarista\" sai Heikin kiivastumaan ihan\nsuunniltaan. Hän oli näet kerran ennen lähtenyt naimaretkille näinikään\nyötä vasten, mutta toisten yökenkäläisten välityksellä tuli jälkeenpäin\ntiedoksi, että sittenkun Heikki oli turhaan koputellut yhden ja toisen\naitan ovelle, hän oli kolean ja myrskysateisen syysyön värjöttänyt\nautiossa niittyladossa, jonka harjalta tuuli muun harmin lisäksi oli\npyyhkäissyt katon alas.\n\nHeikki melkein huusi äitinsä korvaan, että hänellä on kierroksessa\ntalon tyttö, pomon tytär oikein, jolla on nähty ennen muinoin\nkirkkomäellä hattukin päässä, sulkaniekka rumilas sellainen. Mutta\nei se ole sitä käyttänyt sen koommin, kun... tuota noin... Vaikka\nyhdellekö sitä maailmassa niinkin käy. Mutta kyllä se niin on, että kun\nminä Alatalon Annin...\n\nÄiti iski kämmenensä yhteen, että läjähti.\n\n\"Alatalon Annini\"\n\n\"Alatalon Annin tänne tuon, niin kyllä silloin äiti saa siirtää luunsa\nja lumppunsa saunan nurkkaan. Sillä ei suinkaan se sellainen hieno\nihminen, jolla on nähty hattukin päässä, tyydy asumaan saman katon alla\ntuommoisen...\"\n\n\"Mi-inkä?\"\n\nVälttääkseen pitempiä puheita kiiruhti Heikki ulos ja pitkin Alataloon\nvievää oikotietä. Äiti katseli pihamaalta poikansa jälkeen, kunnes tämä\noli näkyvistä kadonnut, ja palasi taas tupaan. Iltasen korjattuaan hän\nkallistui vuoteelle, asetti kätensä ristiin ja luki iltarukouksensa\nraskaammalla mielellä kuin pitkiin aikoihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka Alatalo oli vain pieni nuppatalo ja sitäpaitsi\nvelkaisenpuoleinen, sen tyttäret olivat kuitenkin kohtuuttoman\nylpeitä ja pöyhkeileviä, niinkuin tyhmät ihmiset usein ovat.\nOltiinko kirkkomäellä tai nuorten illatsuissa, aina he esiintyivät\nniin, että heidät huomattaisiin yli muiden. Ja olihan niitä, jotka\nheitä huomasivat ‒ liiankin hyvin. Vanhat ja viisaat ihmiset, jotka\neläessään olivat katselleet ympärilleen avoimin silmin, ennustivat,\nettä tässä ei ikinä kunnian kukko laula. Ja kyllä se olikin häpeän ja\nmurheen kirjava kana, joka kaakotti Alatalon tyttärien aitan orrella.\nUseimmat heistä olivat kompastuneet elämän polulla, kuka enemmän, kuka\nvähemmän. Kauimmaksi oli kuitenkin Anni-\"neiti\" eksynyt luvalliselta\nja viitoitetulta valtatieltä. Hänen lapsensa oli tosin kuollut melkein\nheti synnyttyään, mutta tästä kuolemasta kuiskailtiin kylillä hyvinkin\nikäviä huhuja.\n\nMyöskin Heikissä oli melkoinen määrä ylpeyden ja turhamaisuuden henkeä.\nSen hän kuitenkin piti kiistämättömänä, että Anni syntyperänsä puolesta\noli ylemmällä portaalla kuin hän. Mutta sen jälkeen kun tämä oli tehnyt\nhuiman hyppäyksensä alaspäin — niin, ohi hänen oman kunniallisen\nportaansa — seisoi Anni juuri sen verran alemmalla asteella kuin vaimon\nSanankin mukaan pitää miehensä vasemmalla kupeella seisoman.\n\nNäitä ajatteli Heikki seistessään vyötäisiään myöten Raitajärven\nrantaliejussa luhtaheinää niittelemässä, sorsien armastellessa hiukan\nulompana ruohikon rinnassa, tai kulkiessaan aamuisin sydänmaan polkuja\npitkin, kirves olalla, kiskospuukko tupessa ja tuohikerä kainalossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYlen pikaisestipa kuluu kesäinen yö ja aurinko nousee. Se oli kiivennyt\njo yläpuolelle puitten latvojen, kun Heikki palasi Anninsa luota.\nVeisaten hän palasi — veisatenpa:\n\n    Pienet, hienot haavan lehdet,\n    tuuli niitä liikuttaa.\n\nMutta vielä hän kerran pysähtyi ja katsoi taakseen siinä, missä Alatalo\nviimeksi pilkahtaa Töyrylään mentäessä..\n\n\"Niin, niin... hyvästi, hyvästi!\"\n\nJa sitten hän taas jatkoi matkaa, jatkoi veisua\n\n    Mulla on pikkunen oma kulta,\n    jota minä tahdon kiikuttaa.\n\n\n\n\nV\n\n\nTuli vihdoinkin se ilta juhannuksen edellä, jolloin Heikin oli määrä\nlähteä tekemään lopullinen sopimus kuulutuksiin menosta Annin kanssa.\nMalttamattomana hän kurkisteli makuuaittansa oven raosta ulos,\nodotellen äitinsä levolle asettumista, mutta tällä näytti riittävän\nilta-askareita loppumattomiin. Tuolla hän nyt vasta karjatarhassa\nlehmää lypsää — myöhään se lypsäminen oli jäänytkin tänä iltana, ja\nkiusallisen kauan hän siinä Mansikin kupeella nyt kyykkii. Vihdoin äiti\nkohoutui seisaalleen, oikaisi voihkaisten ruumistaan ja vei maitokiulun\naittaan. Sieltä palattuaan hän meni kotaan ja alkoi haahlossa\nriippuvasta padasta mättää haudeheiniä koppaan.\n\nLehmä ynähti, huiskautti laiskasti häntäänsä ja käveli hitain askelin\nkodan ovelle. Nostettuaan haudeheinät lehmän eteen laittoi mummo\nvasikalle iltajuomista ämpäriin.\n\n48\n\nJUHO HOKKANEN\n\nSUURIA PYRKIMYKSIÄ\n\n49\n\nHeikki vilkaisi hätäisesti kelloonsa, sitten taas lehmään. Häiläyttäen\nsilloin tällöin laiskasti korviaan, vuoroin toista, vuoroin toista, ja\nhuiskautellen hännällään kärpäsiä, vuoroin kumpaiseltakin kupeeltaan,\nlehmä söi heiniään niin sietämättömän hitaasti, että Heikin teki mieli\nlyödä sitä, teki mieli työntää nyrkillään heinät yhtenä pallina sen\nvatsaan, joka ilmankin oli leveä kuin seitsemän leivän uuni. Kumma,\nettei sen maha halkea.\n\nKun heinät aikaa voittaen olivat loppuneet, huuteli Henna omituisella\nnuotillaan lehmiä veräjästä laitumelle.\n\n\"Ma-ansikki, Ma-ansikki, le-ehmäni, tpruitprui-tprui-tprui-iiii...!\"\n\n\"Mm-myy...\" ynähti lehmä ja alkoi seurata emäntäänsä.\n\n\"Y-yy...\" säesti vasikka, liittyen viimeisenä hitaaseen kulkueeseen.\n\n\"Mä-änsikki, Mä-änsikki!\" matki Heikki aitassaan. \"Saattaa se nyt\nAnni ajatella mitä hyvänsä, saattaa luulla, etten ehkä tulekaan, että\nolen häntä narrinani pitänyt ja hätävarana. Voi suuttua ikävissään\nodottaessaan, ylpeäluontoinen ihminen... Mä-änsikki!... mokoma\nrapamaha!\"\n\nHän kurkisti taas oven raosta. Henna oli juuri palannut lehmiä\nviemästä, kädessä taitettuja katajan oksia siivilää varten.\n\n\"Kunhan äiti nyt iltamaidon siivilöi, niin se toki lienee mummon\nviimeinen askare tänä iltana\", ajatteli Heikki, heittäysi odottaessaan\nsänkyyn pitkäkseen, kietoi kätensä pieluksen ympäri ja kuiskaili\nhellästi:\n\n\"Anni!... Annukka!... rakas!\"\n\nOli Heikki ennenkin rakastanut, mutta kun hän, tavoitellen vain\ntalontyttäriä tai muita \"parempia\" ihmisiä, ei ollut onnistunut\nsaamaan vastarakkautta juuri nimeksikään, oli hänen salainen lempensä\nmuihin tyttöihin ollut kuin vesivelliä nykyiseen verrattuna. Kun Anni\nujostelematta kietoi kätensä kaulan ympäri ja pusersi, niin sitä oli\ntukahtua siihen paikkaan, ja pelkkä hänen suudelmansa muistokin poltti\nhuulia kuin tuli.\n\nKuitenkaan ei asia ollut vielä läheskään valmis. Oli vielä monta mutkaa\nmatkassa, ennenkuin hän seisoisi Annin rinnalla vihkipallin ääressä,\nja se epätietoisuus teki levottomaksi ja hermostuneeksi. Anni itse oli\nhyvin monipäinen ja oikullinen — sen Heikki oli jo ehtinyt kokea —\nja Annin isäukko ei suvainnut tyttärensä ja Heikin naimisiin menosta\npuhuttavankaan. Oli siinä sitten vielä viidentenä pyöränä se Tuomo,\nAlatalon renki, joka myös koetti Annia liehitellä. Vaikka kyllähän\ntorppari aina yhden rengin laudalta lyö — mäkitupalainenkin on parempi\nmies kuin renki, saati sitten torppari. Ja palstatilaksi hän tämän\ntorppansa isännältä ostaa, tekee työtä yötä ja päivää ja nostaa tähän\ntalon semmoisen, että ei pitäisi Anninkaan hävetä siinä emäntänä\npiikoja komennellessaan — sopisi taas vaikka hatun päähänsä painaa,\njos muuten ilkiäisi. Syvästi halveksimansa rengin takia Heikki oli\nkuitenkin paljoa levottomampi kuin hän uskalsi itselleenkään tunnustaa.\nTuomon naamarustinki ei ollut hulluimpia, päinvastoin hän oli oikein\nnätti poika — eikähän ne nykyajan kevytmieliset tytönhuitukat usein\njuuri muusta välitäkään. Heikki otti liivinsä rintataskusta pienen\nympyriäisen kuvastimen ja katseli siitä omaa tauluansa.\n\n\"Hm... Posket pyrkivät päivä päivältä painumaan yhä syvemmille\nkuopille\", ajatteli hän itsekseen. \"Eikä tuon nenänpään tarvitsisi\nolla varsin noin neulanterävä... Nuo siniset puolikuut silmien alla\neivät juuri kaunista, antavat vain kasvoille kissapöllön naamaa\nmuistuttavan näön, varsinkin kun tuo nenä on terävä kuin linnun\nnokka... Ja poskien väri on liian kalvakka, kuin pakkastiaisen\nposkilla — semmoinen herrasväen korea... Onneksi on tukka säilyttänyt\nsynnynnäisen pellavanvalkean värinsä, niin että se nyt ainakin on hyvä.\nHeikin täytyi katkeruudekseen tunnustaa, että hän, vertaillessaan tässä\nsuhteessa itseään Tuomoon, joutui auttamattomasti alakynteen.\"\n\nHeräten haaveistaan Heikki ponnahti sängystä seisaalle ja vilkaisi\nkelloonsa — se oli jo liki yksitoista. Hän aikoi ilman muuta lähteä\nmatkaansa, mutta kurkisti kuitenkin varmuuden vuoksi vielä oven raosta.\nHenna oli kantanut kaivon kannelle röykkiön tyhjiä maitopyttyjä, joita\nhän parhaillaan huosiamella ja hiekalla hankasi puhtaiksi. Tämä uusi\nviivytys sai Heikin kiivastumaan niin, että hän kaikin voimin iski\nnyrkillään aitan oveen, ikäänkuin se olisi ollut syyllinen. Työhönsä\nsyventynyt pesijä hätkähti ja vilkui pelokkaana ympärilleen, pääsemättä\nselville, mistä salaperäinen jysäys kuului. Viimein hän loi epäilevän\nkatseen riiheen, siunasi, sylkäisi kolmasti ja jatkoi taas pyttyjen\npesemistä.\n\n\"Tuollaisia vanhoja huuhkajia ei edes nukuta. Kaiket yöt ne koluavat\neläissään — ja vielä kuoltuaankin... Vai tekeekö äiti kiusaa,\naavistaako se jotakin? Kyllä totisesti on tarpeen nuorempi ihminen\nhuushollista huolta pitämään\", päätteli Heikki ja tarkkasi äitinsä\npuuhia kello kädessä minuutteja laskien kuin jotakin kilpasuoritusta.\nEipä silti, että hänen olisi tarvinnut äidiltään lupaa kysyä nyt\nenempää kuin ennenkään. Mutta oli tämä siksi tärkeä matka, että\nakkasen eläjän ei sopinut olla sitä näkemässä eikä ensimäisenä vastaan\ntulemassa.\n\nSaatuaan vihdoin pytyt pestyiksi ja huuhdelluiksi Henna asetti ne\nkuivamaan piha-aidan seipäisiin, jotka törröttivät sinne tänne\nnojallaan kuin humalaiset, päässä valkoiset lakit kallellaan. Luotuaan\nvielä tutkivan silmäyksen ympärilleen poistui Henna tupaan ja sulki\nporstuan oven mennessään.\n\nHeikki odotti vielä vähän aikaa ja lähti sitten tuttua polkua\nAlataloon päin. Riihen ohi kulkiessaan hän, kuten aina öiseen aikaan,\ntunsi kylmiä väreitä kulkevan selkäpiitänsä pitkin, ja talvellisten\ntapausten muisto sai sydämen sykkimään tavallista kiivaammin. Jonkun\nmatkan päässä polun varrella makasi Mansikki ja märehti haudeheiniään.\nHeikki potkaisi sitä ohi mennessään kylkeen, jolloin lehmä lakkasi\nmärehtimästä ja korvat vihaisesti luimussa katsoi isäntänsä jälkeen.\n\nMatkan puolivälissä polun polvekkeessa Heikki oli vähällä kaataa kumoon\nvastaantulevan Kuppari-Kaisan, jonka sarvipussi yhteentörmäyksessä\nlentää huiskahti kalisten kauas tiepuoleen.\n\n\"Sus siunatkoon!... kun päälle tulee. Etkö sinä saata katsoa eteesi,\nkun kuljet ihmisiä vastaan. Kiitää nokka ojona kuin nuolihaukka, että\nvaikka seinä eteen tulkoon, niin suoraan vain, vaikka pää haletkoon...\nHyi, kun säikähdin, että eikö tulle vesikohtaus. Tuolla se on nyt\nkanervikossa sarvipussinikin — eivätkö lie sarvet kappaleina, rakot\nrikki.⁴⁴\n\n\"Älkäähän nyt, älkäähän nyt, Kaisa. En huomannut, on tässä vähän\nkiire”, koetti Heikki tyynnyttää suuttunutta Kaisaa.\n\n\"Kiire?... Sen kyllä huomaa — huohottaa rinta kuin pajan palje ja mies\non märkänä kuin uitettu. Minne sinä olet menossa?\"\n\n\"Käväisenpähän vähän tuolla kylillä. Mistäs se Kaisa tulee, näin\nmyöhään?\"\n\n\"Tuolta tulen Alatalosta.\"\n\n\"Vai Ala... Oltiin kai siellä kotona?\"\n\n\"Kotona oltiin. Istahdin lähteissäni Annin aitan kynnykselle ja tartuin\nsuustani kiinni. Kuinka paljon kello jo liekään?\"\n\n\"Paljon on, paljon on — siinä puolen yön korvissa... Ei tainnut olla\npuhetta minusta?\"\n\n\"Sinusta?... Ei ollut puhetta.\" Kaisa vilkaisi tutkivasti Heikin\npyhäpukuun. \"Ethän sinä vain?... No, jo minä nyt, jo minä nyt!... Oli,\noli vainenkin puhetta sinusta, narrasin suottani äsken. Mutta joudu,\nriennä, Anni siellä ihan kuolee ikäviinsä.\"\n\n\"Pitää mennä, pitää mennä. Hyvästi, Kaisa.\"\n\n\"Hyvästi. Joudu, joudu, ennenkuin toinen ehtii — hahaha!\"\n\n\"Pitipäs sittenkin tulla ämmä vastaan, ja vielä kuppari-ämmä\",\npahoitteli Heikki mennessään. Taloa lähestyessään hänelle tuotti lisää\nharmia kartanokoivussa kukkuva sorakielinen käki.\n\n\"Kukkuu! khukak-khakak-khak!\" se äänteli pahaenteisesti.\n\nHeikki ei ollut koskaan ennen kulkenut kotinsa ja Alatalon väliä näin\nnopeasti. Sentähden hänen täytyi perille päästyään istahtaa Annin aitan\nrapulle hengähtämään ja hikeä kuivailemaan. Tyynnyttyään hän hiljaa\nkoputti sormellaan aitan oveen.\n\n\"Anni!\"\n\nSisältä ei kuulunut hiiren hiiskahdusta.\n\nKuunneltuaan pää kallellaan kuin tikka hongan kupeessa toukan\nliikkeelle lähtöä Heikki koputti uudelleen, tällä kertaa niin lujasti,\nettä sisällä olijan olisi pitänyt herätä raskaastakin unesta.\n\n\"Anni!... kuulehan!... Minä tulin nyt puhumaan siitä... siitä pappilaan\nmenosta.\"\n\nAitta pysyi edelleen mykkänä kuin suljettu hauta.\n\nHeikki ajatteli, että Anni ei olekaan kotona, vaikka Kaisa niin\nsanoi... Tai että — hänen kätensä puristuivat nyrkkiin — että aitassa\nAnnin kanssa on joku toinen — ehkä Tuomo. Siinä tapauksessa...\njumaliste!... tätä yötä mainitaan. Hän aikoi ensin hakea karjatarhasta\nhavutukin ja paiskata sen oven kera sisään, mutta tyytyi kuitenkin\niskemään nyrkillään useita kertoja oveen, niin että kartano raikui.\n\n\"Ähs!\" kuului aitasta tyytymätön äännähdys, sitten liikkumista ja\npaperin rapinaa. Hetkistä myöhemmin raotettiin aitan ovea, ja paljas,\npyöreä käsivarsi pisti aukeamasta esiin.\n\n\"Annukka! kuiskasi Heikki ja ojensi kätensä tervehtiäkseen, kun hän\nsamassa tunsi jonkun pienen esineen tipahtavan kämmenelleen. Käsivarsi\nnykäistiin nopeasti takaisin, ovi paukahti kiinni, telki laskettiin\nkolisten oven eteen, ja sen takaa kuului Annin pilkallista naurun\nkikatusta ja matkivalla, venytetyllä äänellä:\n\n\"A-annukka.\"\n\nSen jälkeen kaikki oli taas haudanhiljaista.\n\nKuin puusta pudonneena Heikki katseli kämmenellään kiiltävää ohkaista\nkultasormusta, jonka hän muutama päivä sitten oli Annille kihloiksi\nantanut. Rukkasten saaminen tapahtui niin nopeasti ja aavistamatta,\nettä hän aluksi ei käsittänyt asemaansa, sillä ajatuskyky tuntui\nkokonaan pysähtyneen. Tuntui ihan uskomattomalta, että hänen ja Annin\nvälit nyt olivat kokonaan rikkoutuneet, — että he tämän jälkeen\ntulisivat olemaan vieraita toisilleen. Tietämättä oikein, koputtaako\nuudelleen, saadakseen edes jonkun selvityksen, vai palatako kotiin\nniine hyvineen, jäi Heikki aitan portaille neuvottomana seisomaan. Ties\nkuinka kauan hän olisi siinä seissyt ja kynsinyt korvallistaan, ellei\ntalon isäntä vihdoin olisi ilmestynyt pihamaalle liinasissaan, keppi\nkädessä.\n\n\"On parasta, että Heikki ottaa sääret allensa ja lähtee tiehensä hyvän\nsään aikaan, sanoi ylpeä isäntä ja koputti uhkaavasti kepillään maahan.\n\n\"Onko tämän sormuksen takaisin antaminen teidän tahtonne vai Annin?\nkysyi Heikki puolestaan.\n\n\"Se on minun ja Annin yhteinen tahto. Heikin on viisainta tarjota\nsormustaan jollekulle vertaiselleen — ei pidä pyrkiä ylemmä kuin siivet\nkannattaa.\n\n\"Vertaiselleen!\n\nHeikin kalpeat kasvot leimahtivat tulipunaisiksi. Isku oli sattunut\nkaikkein arimpaan kohtaan.\n\n\"Vertaiselleen?... Joo, niin se onkin parasta\", jatkoi hän murhaavan\ntyynesti. \"Kiljuvankoskeen minä, hyvä isäntä, tämän sormukseni upotan,\nsillä kukaan minun vertaiseni ei siitä enää huoli, sitä kun on kantanut\nsormessaan äpäränsä murhaaja, jonka oikea paikka olisi vankilan kopissa\n— vertaistensa joukossa.\"\n\nSänky aitassa narahti hermostuneesti, ja Heikki kuuli sieltä hiljaisen,\nkipeän älähdyksen. Isännän käsi kohosi vitkaan korvalliselle, ja leuka\ntärähteli kuin syvässä mielenliikutuksessa.\n\n\"Vastaatko sinä puheesi, mies?\" hän kysyi äänellä, jossa tarkoitetun\nankaruuden sijaan soinnahti masentunut avuttomuus.\n\n\"Koko maailmahan sitä huutaa.\"\n\nTämän lyhyen keskustelun jälkeen tuntui kuin miehet olisivat lausuneet\ntoisilleen kaiken sanottavansa. Isäntä meni keppineen takaisin\nkamariinsa, ja pian sen jälkeen lähti Heikkikin. Mutta paluumatkansa\nyksityiskohdat hän oli unhottanut kuin humalainen yölliset retkensä.\nHän ei jälkeenpäin varmasti muistanut, oliko hän tullut suoraan\noikopolkua vai kiertäen kärryteitse, ja mihin aikaan oli kotiinsa\nsaapunut. Herättyään äitinsä kolkutukseen myöhään aamulla hän ikäänkuin\nlöysi itsensä sängystään täysissä tamineissa suullaan makaamassa.\n\n\n\n\nVI\n\n\nHenna istui Kiljuvankosken äärellä selin aurinkoon, joka suurena ja\nveripunaisena teki laskuansa luoteisella taivaan rannalla. Hän oli\ntullut kosken äyräälle saunan herttaisesta löylystä, vilvoitellut\nalastonta ruumistaan veden hengessä, pukeutunut puhtaisiinsa ja\nunohtunut siihen \"saunakivelle\" kosken kuohuja katselemaan. Hiukan\nylempänä seisoi koivun runkoon nojaten Kuppari-Kaisa, joka oli\nsaunakestinä Töyrylässä. Varjostaen kädellään silmiänsä auringon\nsäteiltä hän uteliaan näköisenä tähysti sinipunervalle järven selälle\nkosken alapuolella.\n\nJärvellä souteli lukuisia veneitä, ahdinkoon asti täynnä remuavaa\nnuorisoa. Siellä laulettiin, naurettiin ja heilutettiin hattuja ja\nliinoja tervehdykseksi tuttaville. Siellä läiskytettiin airoilla ja\näyskäreillä vettä toistensa venheisiin, ja tytöt kirkaisivat, kun joku\nvene oli kaatumaisillaan. Lopuksi ryhdyttiin kilpasoutusille, ken\nensiksi ehtisi Kokkosaareen juhannuskokkoa sytyttämään.\n\n\"Heidän mieltään ei suru paina”, sanoi Kaisa ja tuli Hennan viereen\nkivelle istumaan.\n\n\"Ei vielä, mutta ennenkun ovat meidän ijässä, ehtivät kyllä vielä\nmurhettakin maistaa\", virkkoi Henna. \"Iloitkoot nyt ja riemuitkoot, kun\non ilon aika.\"\n\n\"Iloitkoot ja huutakoot. Eipähän tässä meidän enää tee mieli\nviserrellä, koska eivät näy jaksavan kaikki nuoretkaan”, sanoi Kaisa ja\nhetken kuluttua lisäsi salaperäisesti kuiskaten:\n\n\"Ei ole tainnut Heikki mennä kokolle?”\n\n\"Ei se ole mennyt.”\n\n\"Missäs se on — kun ei tullut kylpemäänkään?”\n\n\"Olenko minä hänen paimenensa\", vastasi Henna jotenkin kärsimättömästi.\n\"Tuolla kai se on aitassaan.\"\n\nKaisa vilkaisi kartanolle päin ja sanoi:\n\n\"Ei näy Heikki tuoneen koivuja rappusten eteen nyt, niinkuin aina ennen\njuhannusaattoiltoina.”\n\n\"Ei ole tuonut... eikä se viime päivinä ole ollut entisensä muutenkaan.”\n\n\"No sen minäkin sanon, että entisensä ei ole. Minä pahoin pelkään, että\npoika-paran täällä näin...\" Kaisa koputti sormellaan otsaansa — \"täällä\nylikerrassa on mööpelit jollakin tavalla sekaisin.”\n\n\"Älä, hyvä ihminen, noin hirveitä höpsi.”\n\n\"Ajattelin näin: en huoli hiiskua tästä Hennalle mitään, suotta vain\nmielensä raskauttaisin. Mutta kun näkyy itselläsikin olevan hajua\nasioista, niin saatanhan sen nyt sanoakin.”\n\n\"Hyvänen aika, mitä se sitten on? Puhu, Jumalan luoma!\"\n\n\"No, minä menin iltavastoja taittelemaan tuonne pellon aitovarteen,\nniin olin kuulevinani pellon sisästä joitakin sanoja. Kuka se siellä,\najattelin minä ja hiivin lähemmä. Mutta siellä olikin vain Heikki\nyksin. Minun silloin sydäntäni kummasti hytkäytti ja ajattelin näin:\naha, annas olla, minkälaisia munia se kana hautoo. Minä kyykistyin\nkatajapensaan taakse piiloon.”\n\n\"No?\"\n\n\"Heikki istuu kököttää ojan partaalla ja katselee pikku esinettä\nhyppysissään. Mutta vaikka minä käteni alta katsoa tiirotin, niin että\nvettä silmiini itketti, en kuolemakseni saanut selkoa, mikä se oli.\nMutta sitten se auringon valossa välähti — niinkuin kirkas välähtää...\nJo minä silloin, jo minä silloin!... Arvaappas, mikä se oli?\"\n\n\"Mikähän lie ollut — en osaa arvata.\"\n\n\"Ka, soormus, soormus!... Sitä hän kääntelee, puhaltelee, hankaa\npaitansa hihalla ja yrittää tunkea pikku lilliinsä. Viimein hän\npistää sormuksen liivinsä taskuun ja katsoo yhteen kohti — näinikään\ntoljottaa. Vaan annas olla, kun se yhtäkkiä läjäyttää kämmenellään\nreiteensä, niin säikähdin, että olin lentää selälleni. — Ei, jukuliut!\nsanoi — olkoon hänen sanomansa — ja siinä samassa tempasi taikon\nkäteensä. Ja sen minä sanon, että lantakuormat, joita hän oli siellä\nhajottelemassa, eivät olleet omilla asioillaan. Risut lentelivät\nsinne, tänne, tuonne, ja kuiva poro pöllysi kuin tuulispäässä. Se\nsiinä lantakuormien kimpussa riehui taikkoineen kuin suuttunut sonni\nsarvineen... No, mitäs tästä nyt sanot?\"\n\n\"Sitäkö se vain olikin. Ei sitten olekaan vaarallista, kyllä niistä\ntaudeista lääkkeittä päästään\", vastasi Henna.\n\n\"Jo minä Heikille sanoin\", jatkoi Kaisa loukkautuneena Hennan\nvälinpitämättömyydestä, \"sanoin, että liian lennät korkealle, kun talon\ntyttöä tavoittelet, köyhän kakara. Ja niinpäs piti käydä kuin ennustin\nja minulle unessakin näytettiin. Sieltä pudota muksahti poika pilvistä\nalas eikä taida kuuna kuhan valkeana siitä notkosta nousta.\"\n\n\"On se Heikki yhtä hyvä kuin Annikin\", huomautti Henna terävästi.\n\n\"Nyt en ymmärrä.\"\n\n\"Sen minäkin uskon.\"\n\n\"Yhtä hyvä...? Jo nyt ollaan nöyräpäisiä, niin äidit kuin pojat... jo\nminä nyt lähden pois.\"\n\n\"Onhan tietä menevällä\", sanoi Henna. \"Ja jos viitsin Heikille sanoa,\nettä olit luurailemassa ja niitä ihmeitäsi taas ympäri kyliä kuulutat,\nniin ajaisi sinut yön selkään.\"\n\n\"Älä, Henna rakas, puhu tästä Heikille mitään. En kuolemakseni hiisku\nsanaakaan kellekään, enkä olisi sinullekaan, mutta kun niin pyysit. Ja\nmilloinka olen ennen puhunut, saatatko sanoa? Ja oliko nytkään minun\nsyyni? Minkä mahdan minä sille, että on Jumala luonut minulle näkevät\nsilmät ja kuulevat korvat.\"\n\nMummojen keskustelu katkesi, kun Heikki tuli aitastaan ulos.\n\n\"Minne sinä menet?\" kysyi äiti.\n\nVastaamatta Heikki hiukan hoiperrellen astui rantaan ja lykkäsi veneen\nvesille.\n\n\"Kun se ei vain tekisi mitään itselleen\", huomautti Kaisa. \"Oli tuo\nnaamaltaan vähän sen näköinen kuin hirteen menevä.\"\n\n\"Mitäpä hän nyt tehnee\", tuumasi Henna, mutta meni kuitenkin\nKaisan kanssa harjun korkeimmalle kohdalle huiskuttamaan käsiään,\nherättääkseen saaressa olijain huomiota.\n\n\"Muistitko sinä edes panna veneen tapin kiinni?\" huusi Henna poistuvan\njälkeen.\n\nHeikki lakkasi soutamasta ja alkoi airon ponnella paukuttaa puutappia\nvenheen pohjaan.\n\n\"Enkös minä sanonut, että auki se jäi. Se mies ei näe, ei kuule\nmitään\", päivitteli Kaisa.\n\nMuutamat saaren rannalla ryypiskelevät miehet huomasivat pian saarta\nkohti soutavan veneen.\n\n\"Silläpä soutajalla on kiire\", ihmetteli joku. \"Enpä totisesti ole\neläissäni nähnyt mokomaa soutumiestä.\"\n\n\"Kulkeeko sen vene vettä myöten vai ilmassako lentää?\" arveli toinen.\n\n\"Kylmille tulille hän nyt kuitenkin enää ehtii.\"\n\n\"Ja hiisikö ämmiä riivaa? Katsokaa, miten ne tuolla kosken harjulla\nräpyttelevät kuin lentoon lähtevät varikset.\"\n\n\"Se on se, se on se\", sanoi Alatalon renki Tuomo hiukan kalveten.\n\"Kylläpä se antoikin vahdata itseään; luulin jo, ettei se enää\ntulekaan. — Kuulkaa, autattehan te sitten, jos tarvitaan. Me kun ollaan\nyhden puolen miehiä, niin...\"\n\n\"Niin annetaan miestä koniin, ettei jää ehjää kuin isoimmat luut —\nniinkö, Tuomo?\"\n\n\"Joo, joo. Ottakaahan tästä vielä rohkaisuryypyt\", tarjosi Tuomo ja\nantoi pullonsa kulkea miehestä mieheen. \"Onko teillä asetta — veistä\ntai muuta, jos niinkuin olisi pakko iskeä miehestä vähän suonta?... Ei\nkynttä karkeampaa?... Sepä perhanaa. Pistäkää sitten tuosta rannalta\nedes kiviä taskuunne.\"\n\nMiehet valikoivat kivensä.\n\n\"Tällä kun nal-naljauttaa miestä otsikkoon, niin keikahtaa siinä\nketarat taivasta kohti, vaikka olisi parempikin öykkäri\", kerskaili\nmuuan pitkä miehen roikale, kädessä pyöreä ja sileä kivi kuin kananmuna.\n\nSen jälkeen miehet poistuivat tanssijain joukkoon.\n\nHeikin vene törmäsi puoli pituuttaan rantahietikolle ja toi suuret\naallot mukanaan maalle. Juhannuskokon paikalla tissusi enää vain\npalaneita jätteitä, ja läheisellä aukeamalla oli piiritanssi vilkkaassa\nkäynnissä. Heikki pysähtyi ulommaksi katselemaan. Tuomo ja Anni\nnäkyivät muitten mukana olevan piirin sisässä, Tuomon käsi lujasti\nkiedottuna Annin vyötäisille. Heikin sieramet pari kertaa laajenivat,\nja silmissä välähti. Hän murtautui piirin sisään, mutta ei ollut\nhuomaavinaankaan Annia ja Tuomoa.\n\n\"Ei meillä runttuja ruusata — tuota\", hän pöyhisteli ja heilutti\nviinapulloa päänsä päällä, hyppi tasajalkaa ja hihkui. Pistettyään taas\npullon povitaskuunsa hän alkoi kädet housuntaskuissa kävellä ympäri\npiiriä, notkutellen polviaan kuin koskensauvoja ja laulaen useaan\nkertaan yhtä ainoata säettä, minkä sattui tällä kertaa muistamaan.\nVäliin hän paisutti äänensä niin voimakkaaksi, että yhteinen piirilaulu\ntukahtui aivan kuulumattomiin:\n\n    \"Sun retkuma_rei_\n    ja raliali_lei!_\"\n\nTanssijain joukosta alkoi kuulua tyytymätöntä murinaa ja vihaisia\nhuomautuksia; häiritsijään muljauteltiin samalla suuttuneita\nsilmäyksiä. Heikin tultua Tuomon lähelle tämä pöyhkeili riitaa haastaen:\n\n\"Älä tule niin lähelle, että napit yhteen sattuu.\"\n\nVastaukseksi Heikki levitti sylinsä ja hihkaisi. Tuomo silloin päästi\nsellaisen rähäkän kuin olisi Heikki iskenyt hänen hampaansa kitalakeen.\n\n\"Sinä tyrkkäsit minua!\" hän kiljui ja pui Heikille nyrkkiä.\n\n\"Tyrkkäsi se, tyrkkäsi se\", säestivät Tuomon apurit.\n\n\"Ei tyrkännyt\", kuului myös rauhoittavia vastaväitteitä. \"Mitähän lie\ntakin hiha vähän hiipaissut.\"\n\n\"Herraapa sitten tyrkkäsi — kuin renkiä\", ratkaisi Heikki lyhyeen asian.\n\nNopeasti kuin salama iski silloin Tuomo Heikin rinnuksiin, jolloin\nnaiset ja arkaluontoiset miehetkin vetäytyivät loitommalle.\nVikkelästi tarrasi Heikkikin Tuomon rintapieliin, ja hetkisen\nseisoivat kilpakosijat rinta vasten rintaa, silmät silmiin luotuina,\nkuin tunnustellen, kumpainen ensin heittää. Suuresta, henkeään\npidättelevästä väkijoukosta ei kuulunut luiskahdustakaan. Äkkiä Tuomo\nkyykistyi, taivuttausi taaksepäin ja nopealla tempaisulla nykäisi\nHeikin rintansa päälle, mistä hän ruumiin ja käsivarsien voimalla\nponnahdutti vastustajansa ylös ilmaan ja sieltä kaaressa päänsä yli,\nniin että tämä jäi liikkumattomana makaamaan. Kaikki tapahtui niin\nnopeasti, että naiset tuskin ehtivät siunata.\n\n\"Jokohan tapoit miehen?\" kuului syyttäviä huomautuksia, kun Heikki\nnähtävästi ei jaksanut yrittääkään ylös.\n\nHermostuneelta näytti Tuomokin.\n\n\"On katsottava, miten nakkaa huonompaansa. Määrä se pitää olla\nheittäjälläkin.\"\n\n\"Oli se heitto\", ihmeteltiin taas toisekseen maassa makaavan Heikin\nympärillä.\n\n\"Heitti riiviö kuin höyhensäkin päänsä yli näinikään — ja siinä makaa\nmies, että evät tärisee.\"\n\n\"Mutta vertapa sylkee.\"\n\n\"Vertako!\"\n\n\"Vähemmästäkin — keuhkotautinen mies.\"\n\nVarsinkin viime muistutus heilautti yleisön myötätunnon Heikin puolelle\nniin voimakkaasti, että Tuomo tunsi tarvetta puolustautua.\n\n\"Tarvitsiko sen tulla syyhymättä saunaan, tarvitsiko tulla minua ensin\nlyömään ja tyrkkimään, syyttä synnittä.\"\n\n\"Valehtelet!\" keskeytettiin hänet jyrkästi. \"Ei se sinuun koskenut\nsormensa nenällä... ja vaikka olisi vähän koskenutkin, tarvitsiko sinun\nsilti ruhjoa kuoliaaksi sairasta miestä. Sietäisit niin...!\"\n\nTuomo tunsi ilman ympärillään käyvän liian sähköiseksi. Kun lisäksi\nuseat tunnetut voimamiehet alkoivat häntä härnäillä, uhkaavasti\nlähennellä ja pyörähdellä kantapäillään, piti hän parhaana puikkia\najoissa tovereinensa veneelleen.\n\n\"Et taida kyetä omin apuinesi nousemaan ylös?\" käännyttiin taas säälien\nHeikin puoleen.\n\n\"Ehkä minä tästä — auttakaahan sentään vähän. Lipsahti jalkani äsken,\nmutta tulee se vielä minunkin vuoroni. Kyllä minä tämän... oih!...\ntämän vielä Tuomolle maksan kaksin kalliin.\"\n\n\"Älä hyvä mies puhu kostosta mitään. Kiitä luojaasi, että sait henkesi\npitää.\"\n\n\"Jätä kosto meille\", sanoivat voimamiehet.\n\nPari Heikin läheistä tuttavaa auttoi hänet jaloilleen, ja kahden puolen\ntukien lähtivät saattamaan häntä kotiinsa.\n\n\"Lakki!... lakki jäi!\" huudettiin heidän jälkeensä, kun he olivat jo\njonkun matkan edenneet.\n\nJoku lähti juoksuttamaan lakkia, mutta painoi sen huomaamattaan Heikin\npäähän niin, että lippa jäi katsomaan taaksepäin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähitellen läksi muukin juhannusyleisö soutamaan eri tahoille, ja\nyksinäiseen Kokkosaareen jäivät vain palaneen kokon jätteet haikoamaan.\n\n\n\n\nVII\n\n\nKareettomana ja peilikirkkaana on Raitajärven pinta. Sen rannoilla\nvihreät lehdot seisovat tyynessä ilmassa lehden liikahtamatta\nkuin kuvassa, ja keskellä selkää kohottaa yksinäinen Kokkosaari\njättiläispovensa veden pinnan yläpuolelle. Taivaalla paistaa kuu\ntäyteläisenä, ja siellä täällä tuikkaa joku yksinäinen, himmeä tähti.\n\nHelteisillä niityillä ja rannan ruohikoissa heräävät hallan henget\nja kevein utupurjein liukuvat järven hopeapintaa pitkin, jättäen\njälkeensä ohuen usvapeitteen, joka kasvaa ja kattaa allensa järven,\nniityt ja rannan lehdot. Äskeisen hopeapinnan sijalla on nyt kuin\nvalkoinen maitomeri, joka eteläiselle ilmansuunnalle ulottuu\nsilmän kantamattomiin. Valkoisen usvapeitteen on hengittänyt myös\nKiljuvankoski vaahtoisen, levottoman rintansa ylle, ja sen tukahtunut\nääni kuuluu syvältä kuin manalasta.\n\nTämä näky silmien edessä, tämä maanalainen kohina korvissa tanssitaan\nylhäällä Töyrylän pihanurmikolla Heikin ja Annin häitä.\n\nKutsumattomia häävieraita on tullut pitkin iltaa, veneillä ja\njalkaisin. \"Sulhaspoika\" — naapuritöllin vanha Ville — kuiskaa uusien\nmiestulijoitten korvaan jotakin, jolloin nämä ymmärtävästi päätään\nnyökäyttäen vetäytyvät porstuan pohjassa olevaan kamaripöksään.\nPöydällä sakean tupakansavun ja alkoholin höyryjen ympäröimänä\ntuikuttaa himmeä talikynttilä, säteillen taivaankaaren väreissä kuin\npyhimyskehä. Sulhanen kaataa kylältä lainaamiinsa pikareihin kirkasta\nviinaa isosta ruskeasta pullosta. Naukattuaan heittävät vieraat\npöydälle mikä markan, mikä puoli, saavat uudet ryyppynsä ja poistuvat\ntyytyväisinä suutaan maiskutellen tanssijain joukkoon pihamaalle.\n\nIkämiehet, joiden jalka ei enää tahdo taipua tanssin tahtiin tai\njotka muuten pitävät arvolleen sopimattomana moisen hullutuksen,\novat vetäytyneet syrjemmälle ja piha-aitaan nojaillen tai kivillä\nistuskellen katselevat tanssia, tupakoivat ja pakisevat keskenään.\n\n\"Enpä häntä olisi uskonut vielä muutama vuosi sitten, vaikka pappi\nolisi saarnastuolista sanonut, että se tämä Alatalon mamselli tähän\nTöyrylän tölliin emännäksi päätyy.\"\n\n\"Tämän Heikin akaksi?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Kyllähän se vähän yli ymmärryksen käypi. Mutta niinhän se on, että\njoka itsensä ylentää, se alennetaan.\"\n\n\"Niinpä se usein tahtoo olla. Ja kyllä kai Anni toisenkin kerran päänsä\nympäri mietti, ennenkuin otti tämän askeleen. Viime juhannuksen aikana\nhän kuuluu vielä soutaneen ja huovanneen, että tullako vai eikö tulla.\nMikä kumma vetämyksensä hänelle nyt viimein lienee tullut, eivät sitä\nainakaan vanhempansa olisi mielellään Heikille antaneet.\"\n\n\"Ei sitä kuulemma olisi mielellään annettu, eikä olisi tainnut olla\nhalua tulla itselläänkään, mutta kuuluu nyt olevan asiat niin, että oli\npakko antaa ja oli pakko tulla.\"\n\n\"Ovatko asiat niinpäin?\"\n\n\"Niinpäin kuuluvat olevan — jos lie perää Kaisan puheissa.\"\n\n\"No sitten on toista... Heikinkö lie?\"\n\n\"Mene tiedä.\"\n\n\"Ei näy Alatalon mahti sallineen hänen tulla tyttärensä häitä\nkatsomaan.\"\n\n\"Jopahan se salli. Ne on lujassa vanhan kukon pyrstösulat, ei ne hevin\nirtau.\"\n\n\"Ei irtau. Vaikka kyllä ovat tyttäret parhaansa panneet isänsä ylpeyden\npyrstöä kyniessään — ne on nämä häätkin sitä samaista höyhentämistä\nukon luonnolle.\"\n\n\"Luja äijä muuten. Joltakulta toiselta Alatalon sijassa olisi aikoja\nsitten luonto lauennut, mutta tämä ei kun äityy.\"\n\n\"Vaan suotta hän tässä kohdassa pyrstöänsä pöyhistelee. Kun ajattelee\nasiaa tarkemmin, niin siinä on Heikissä Annille ukkoa liikaakin —\nahkera työmies ja aikaan saapa.\"\n\n\"Totta. Mutta tarvittaisiin sitä tällaisten töllien kohentamiseen\nneljäkin kättä. Ei nämä tällaiset hovit tahdo hattupäitä rouvia\nkannattaa.\"\n\n\"Saahan nähdä, minkälainen soppa sitä tästäkin keitoksesta syntyy.\"\n\n\"Saahan vainenkin nähdä, joka elää.\"\n\nAikansa keskusteltuaan ja tanssia katsottuaan ikämiehet muijineen\nlähtivät kotiinsa, mutta nuoret jatkoivat tanssia väsymättömästi.\n\nTömisee tanner kuin riihtä puidessa raskaitten anturain alla, kun\nkorven pojat pyyleviä neitojansa polkan tahdissa pyörittävät,\npalavat piiput suupielessä, seiväsjäykin vartaloin. Väliin he taidon\nnäytteeksi könähtävät polvilleen kuin nuijitut teuraat, väliin\nkohottavat kirkaisevan heilansa korkealle ilmaan. Heilahtelee tyttöjen\npaksut palmikot ja valkoisen liinan nurkka, ja hulmuaa hameenhelmat\nkiivaimmissa kierrekohdissa, rusottaa posket, silmät välkkyy ja hymyssä\non suu.\n\nMutta valkoisena kuin aave, päässä morsiusruunu, maata tavoittava harso\ntakana leijuen tanssii morsian kuin raivotar, tartuttaen kiihkoansa\nmuihinkin. Jokainen tahtoisi tanssia ainakin kerran hänen kanssaan;\nkun yksi jättää, toinen ottaa. Annin entiset ihailijat sinkauttelevat\nhänelle karkeita pilapuheita.\n\n\"Olisivat saaneet siirtyä nämä kemut vähän tuonnemmaksi, niin olisi\ntanssittu häät ja ristiäiset yksin häpein.\"\n\n\"Ei se sinun häpeäsi ole\", antaa Anni sanan sanasta.\n\n\"Eipä ei. Vaan mitäs sanoo pappi?\"\n\n\"Mitäs se pappia liikuttaa, enempää kuin sinuakaan.\"\n\n\"Eikö ole raskasta tanssia — noin...?\"\n\n\"Siitäkö näyttää?\"\n\n\"Ovat nuo siunatut morsiamet ennen osanneet hävetä sen verran, etteivät\nole kehdanneet morsiusruunua päähänsä painaa — eikä se taida olla\nluvallistakaan.\"\n\n\"Jos olisi luvallista, en olisi sitä päähäni pannutkaan.\"\n\nKuin uhmaten kohottaa morsian ruunupäänsä entistä ylemmäksi. Kun pojat\neivät uskalla pyytää häntä enää tanssiin, pyytää hän heitä; kun nämä\neivät mielisuosiolla lähde, hän raastaa puoliväkisin, ja kun sekään ei\nlopulta auta, tanssii hän yksin. Kädet levällään, kasvot hehkuvina,\nkyyneleet silmissä hän pyörii kuin hullu. Kaikki muut keskeyttävät\ntanssinsa ja vetäytyvät kammoten loitommalle, jättäen ympyrän muotoisen\nalueen morsiamen haltuun.\n\n\"Onpa ilmainen ihme, että pää kestää\", kuuluu kummastelevia\nhuudahduksia katselijain joukosta.\n\n\"Siinä sen kylvönsä edestään löytävät.\"\n\n\"Eihän tuo äsken ollut leikistä niinä miehinään, antoihan vain sanan\nsanasta.\"\n\n\"Mitä leikkiä se on sellainen — puukon pistoja sydämeen.\"\n\n\"Ei se kyllä ollut välittävinään, mutta näkee sen nyt, että kipeään\nkohtaan ne piikit pistivät.\"\n\n\"Kun ei tuota kukaan mene hillitsemään. Missä se on se sulhanenkin, kun\nsitä ei ole näkynyt koko iltana?\"\n\n\"Siellä kait se kamarissaan viinaa mittaa ja kilistää onnekseen.\"\n\n\"Oikein tuo on hirveätä.\"\n\n\"Pitäkää suunne!... Antakaa hänen tanssia morsiustanssinsa loppuun\nasti.\"\n\nYhä vimmatummin pyörii Anni, horjahtaa väliin kuin kaatuakseen, mutta\nei kuitenkaan kaadu. Yrittää sekaantua harsoonsa, vaan selviytyy taas,\npysähtyy vihdoin, haroen käsillään tyhjää ilmaa kuin tukea etsien,\nhoipertelee humalaisen tavoin muutaman askeleen ja kaatuu, jääden\nliikkumattomana ja kalpeana suulleen makaamaan kuin kuollut.\n\nKylmällä vedellä otsaa ja ohimoita valeltua Anni pian virkosi, mutta\nhänen pahoitettu uhmamielensä ei jaksanut enää virota. Kuin häveten\nhurjaa käyttäytymistään hän hiipi salaa kosken rannalle ja istuutui\nkivelle kuohun partaalle.\n\nRinnassa kuohui ja ryöppysi jotain sekavaa, myllertävää kuin kosken\nvesi edessä, kunnes ajatus vapautui pyörteestään ja ajautui virran\nvauhdilla eteenpäin.\n\nKuinka helposti ja vaivattomasti se kävisi! Pieni vauhtiaskel vain ja\n‒ ‒. Lopusta pitäisi koski huolen. Mikä hätä ja hälinä syntyisikään\nkartanolla! Missä on Anni, morsian? Herra Jumala! Etsittäisiin,\njuostaisiin, huudeltaisiin, siunattaisiin. Kaikki veneet vesille ja\nmiehet etsimään... Järven selältä valkoisesta usvasta sukeltaisi esiin\nmusta vene, ja sen pohjalla lepäisi hän, morsian — kuolleena.\n\n\"Tulkaa tänne, pilkkaajat\", sanoisi joku, \"tulkaa ja katsokaa.\nTanssikaa häitä ja ristiäisiä — häitä ja ristiäisiä. Ei teidän\ntarvinnut niitä kauan odottaakaan. Miksi te ette tanssi? Tanssikaa,\ntanssikaa! Repikää pois ruunu hänen päästään — ruunu ja löijä. Eihän\nsen ole lupa ruunua kantaa — siunatun morsiamen...\"\n\nMielikuva oli niin kaunis ja kosto niin suloinen, että Annin silmiin\nherahtivat kyyneleet.\n\nMutta kun ajatus pyrki eteenpäin, tuli vastaan niin kammottava pimeys,\nettä se säikähtyneenä ponnahti takaisin lähtökohtaansa.\n\nEi muuta kuin pieni vauhtiaskel, ja ‒ ‒\n\nTule — tule, lapseni — häväisty, pilkattu, tuntui koski huutavan.\n\nJa kuohun syli oli niin valkoinen ja pehmeä.\n\nMutta sen vierellä mutkistui vesi kuin eteenpäin kiitävän\njättiläiskäärmeen niljakas, mustankiiltävä ruumis. Sen kylmä läheisyys\ntuntui niin, että Annin ruumis alkoi vilusta väristä.\n\nHän katsoi vuoroin kuohua, vuoroin käärmettä. Ja kivet, puut, rannat ja\nhän itse niiden mukana alkoivat kiitää ylöspäin kevyesti, äänettömästi.\n\nTule, lapseni, tule! huusi kiivaasti koski.\n\nMenenkö?... En, en!... Minä pyörryn — pyörryn... Hyvä Jumala!...\n\nHän riuhtautui irti kuin jonkun kiinni pitävän käsistä ja pakeni\njuosten kosken rinnettä ylös, valkoinen harso takana hulmuten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe huumaa veriä tämä lämmin elokuun kuutamoyö, tämä tanssin pyörryttävä\nhuiske ja soiton tahti, tuo sininen taivas ja valkoinen meri ja\nKiljuvankosken maanalainen kohina. Lemmen salaiset nuolet lentelevät\nristiin rastiin, etkä tiedä, kenen sydän sinulle sellaisen ampuu, eikä\ntiedä hän, jolle sinä rakkautesi nuolen lennätät. Vain huulten hymy,\nsilmien väike ja käden heikko puserrus puhuvat sinulle mykkää kieltänsä.\n\nKun tietäisi!...\n\nNeitonen kuiskaa ystävättärelleen, ja kiertäin kaartaen he hiipivät\nsinne, missä saunan pienestä, nokisesta akkunasta kumottaa heikko,\nsalaperäinen valo. Sykkivin sydämin he avaavat oven ja pujahtavat\nsisään kuin varkain.\n\nOvensuussa seisoo supattaen joukko toisia, ennen tulleita tyttöjä,\nhiukan ujoina, hiukan arkoina vuoroaan odottamassa kuin lukukinkereillä\nkutsua papin eteen. Akkunan edessä penkillä istuu pappi, joka tietää\n— Kuppari-Kaisa tietää kaikki, menneet ja tulevaiset. Alassuin\nkäännetyn saavin pohja pöytänä edessään ja siinä levällään \"neljän\nkuninkaan kirjat\" hän kitupiikin himmeässä valossa, messinkisankaisten\nsilmälasien juhlallisesti välkähdellessä, lukee kirjoistaan itsekunkin\ntulevan elämän kohtalot. Värähtelevän käden salaperäisistä viivoista\nhän näyttää kuin kartasta, minne ne elosi purren vievät. Sen saat, jota\nsydämesi halajaa — ja hyvän saat. Ja lapsia siunaa sinulle Jumala, ja\nrikkautta ja pitkää ikää. Hiukan surua, hiukan vastoinkäymistä kuin\nsuolaa mausteeksi liian imelään ruokaan.\n\n\"Ja tämä viiva tässä on kuoleman virta, joka vie viimein sille\nrannattomalle merelle.\"\n\nTämä runollinen ennustus kuuluu viimeisenä kaikille. Kuppari-Kaisa\ntietää kaikki, ja hänen sanoihinsa uskotaan Korvenkylässä.\n\nVaskilantit kilahtelevat Kaisan avaraan taskuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta vieraitten aamupuolella yötä poistuttua vetäytyi Anni kamariin,\nistahti vuoteen laidalle ja katseli ympärilleen. Pöydällä, joka\nkauttaaltaan oli läikkyneen viinan liottama, oli pikareita pystyssä\nja kumollaan, ehjiä ja särkyneitä, piipun tuhkaa ja paperossin pätkiä\nsikin sokin.\n\nKoko hääyönään Heikki ei ollut tanssinut kertaakaan. Kamarissaan hän\nvain oli täytellyt pikareita, pitänyt huolta muiden ilosta ja ottanut,\nperhe-elämää alkava mies, rahaa vastaan. Kun yön kuluessa useat olivat\nkilistäneet sulhasen onneksi ja tarjonneet hänelle huomenryyppyjä hänen\nomasta pullostaan, oli hän viimein torkahtanut myyntipöytänsä ääreen.\n\nKun Annin tultua Heikin surisevissa aivoissa heräsi hämärä aavistus,\nettä joku tuli sisään, kohotti hän päätänsä ja iljanteisilla silmillään\nnäki kuin usvan läpi jonkun valkoisen istuvan sängyn laidalla.\n\n\"Ku-kukas te olette?\" hän kysyi.\n\n\"Kuka?... Kurja ihminen.\"\n\n\"Kur... kurja...\"\n\nHeikki pudisti päätään merkiksi, että hän ei jaksa käsittää nyt. Pää\nnuokahti taas alas ja hän mörisi:\n\n\"Ne oli ry-ryty häät.\"\n\nUmmehtuneessa, tupakansavuisessa ilmassa oli pistävä viinan katku. Anni\nasetti kädet ristiin niskansa taakse, povi nousi ja laski, ja kasvot\nkääntyivät kattoa kohti hänen riipaistessaan keuhkoihinsa turmeltunutta\nilmaa.\n\n\"Voi, hyvä Ju-ma-la!\"\n\nRiisuttuaan rutistuneen morsiusruununsa, riekaleiksi repeytyneen\nharsonsa ja tahrautuneen hääpukunsa Anni ryömi häävuoteeseensa, kääntyi\nseinään päin ja kätkeytyi kokonaan huppuun peiton alle. Hetken kuluttua\nalkoi peite hartioitten kohdalta nytkähdellä ja sen alta kuulua\nkatkonaisia itkun tyrskähdyksiä.\n\nHeikki torkkui yhä pöydän ääressä. Yhtäkkiä hän tunsi kurkkuunsa\ntunkeutuvan kuin tulpan, joka pyrki salpaamaan hengen kulun. Hän\nkompuroi uunin luo ja pidellen molemmin käsin rintaansa koetti kakoa\ntulppaa pois. Pitkien ponnistusten perästä tuntui kuin rinnassa olisi\njotakin ratkennut, ja uunin edessä olevaan kuusenhavuilla täytettyyn\nsylkylaatikkoon tuli suusta lämpimältä tuntuva suihku. Heikki haki\npöydältä kynttilän ja tarkasteli sen huojuvassa valossa ysköstä. Anni\nkohotti päänsä peiton alta ja katseli itkettyneillä silmillään uunin\nedessä seisovan aviomiehensä puuhia.\n\n\"Mitä se on?\"\n\n\"Ve-ve... verta.\"\n\n\n\n\nVIII\n\n\nSyyskuun aurinko ei ollut vielä noussut Terttuvuoren takaa, kun Heikki\neräänä aamuna — kiireimpien syystöitten ollessa jo ohi — käveli vuorta\nkohti metsäpolkua pitkin, eväskontti selässä, pyssy olalla ja kirves\nkainalossa. Nauhassa rinnan päällä kalisivat ampumatarpeet kuin\ntaikakalut: ruutisarvi, luinen ruutimitta ja pari pientä nahkapussia\nluoteineen ja nalleineen.\n\nPeni, pieni ruskea lintu- ja oravakoira, hyppi lähtiessä isäntänsä\nrinnoille, ulvahteli ilosta ja vavisten metsästysintoa laukkasi nuolena\nkorven hiljaiseen kohtuun.\n\nEtäältä Terttuvuoren juurelta alkoi jonkun ajan kuluttua kuulua\nhaukuntaa. Heikki pysähtyi ja kuunteli. Raikkaana syysaamuna haukunnan\nsynnyttämä raiku kuulosti metsästäjän korviin kuin papin saarna\nkaikuvassa kirkossa, jossa ei sanoja eroita. Tyyntä ja tasaista,\nikäänkuin viihdyttävää oli Penin ääni, ei äkäisen ärhentävää ja\nkiljuvaa, kuten oravaa haukkuessa. Heikki ryhtyi suusta ladattavan\nluodikkonsa panostamiseen kuin johonkin pyhään toimitukseen —\nkuolema on pyhää, ja pyssy puhuu kuoleman kieltä. Lähti sitten\npuolijuoksua rientämään haukuntaa kohti ja likelle tultuaan alkoi\ntarkastaa tilannetta. Suuren, yksinäisen petäjän juurella haukkui\nPeni, häntä heiluen kuin ystävälle, silmät värähtämättä luotuina\npetäjään, jossa Heikki ei kuitenkaan huomannut mitään ammuttavaa.\nPysytellen tarpeellisen välimatkan päässä hän lähti konttaamaan, kunnes\nsai näkyviinsä ison urosmetson. Istuen oksalla puolipuussa, alas\nkurkoitetun kaulan höyhenet pystyssä kuin harjakset lamppuharjassa, se\nsähisi kuin käärme, väliin aina puraisten nokkaansa, niinkuin viilalla\nolisi terästä karauttanut. Näytti kuin se aikoisi iskeä vainoojansa\nkimppuun, joka oli tullut sen aamiaisrauhaa häiritsemään.\n\nLaukauksen pamahdettua kuului vuoren kalliorinnasta kuin haavoitetun\nmetsän jättiläisen vihainen ärjähdys. Sen jälkeen niinkuin joku olisi\nlentänyt nopeasti sydänmaan yli ja surkeasti valittanut mennessään yhä\nhiljenevällä äänellä. Sen vaiettua kuului vielä jostain epämääräisestä\nkaukaisuudesta kuin kuolevan lapsen viimeinen voivahdus.\n\nMetso oksallaan nykäisi nopeasti päänsä ylös ja räpsäytti kerran\nsiipiään kuin lentoon lähteäkseen, mutta kadotti tasapainonsa ja putosi\njymähtäen petäjän juurelle, jolloin Peni iski siihen terävät hampaansa.\n\nHeikki katkaisi koiralle metson jalan, pisti kuusenhavun linnun\nnokkaan mätänemisen estämiseksi ja lähti saaliineen kapuamaan vuoren\nkukkulalle. Sinne päästyään hän istuutui kaatuneen hongan rungolle ja\npani tupakaksi.\n\nAurinko oli jo noussut, ja sen kultainen kimmellys välkkyi Raitajärven\npinnalla. Rannoilla siellä täällä kyyhötti harmaita töllejä pienine\npelto- ja niittytilkkuineen. Erään tuvan katolta kohosi vaalea savu\ntaivaalle — Tissulan Maija siellä kai jo aamukahviaan keittelee,\narveli Heikki — ja riihestä kuului varstan kolketta. Järvellä ruohikon\nrinnassa näkyi yksinäinen vene, Lohi-Lassi siellä on kai pyydyksiään\nkokemassa. Hän vilkaisi omaankin kotiinsa. Sieltä ei huomannut\nelonmerkkiäkään, Kiljuvankoski vain töyrään alla valkoisena kohisi.\n\nHeikki suuntasi katseensa ulommaksi. Siellä välkkyi toisia järviä ja\nnäkyi vuoria vuorten takaa — tummansinisiä, vaaleansinisiä, ja kaukana\nnäköpiirin äärimäisellä rajalla häämöitti vuoria, jotka olivat valkeita\nkuin lumi missä asti lienevätkään, toisissa pitäjissä. Hänen mieleensä\nhiipi nyt kuten usein ennenkin kumma kaipuu päästä pois täältä\nKorvenkylän takamailta. Pois jonnekin kauas, näkemään, minkälaista on\nmaailma noiden valkoisten vuorten takana — vaikka Amerikkaan asti.\nOnhan täältä Korvenkylältä moni muukin sinne mennyt ja mukaansa\nhoukutellut. Ja kun he joskus vuosien kuluttua ovat tulleet käymään\ntäällä kotipuolessaan, niin ne — entiset renkimiehet — ovat olleet\nkuin suuria herroja: kalossit jalassa, kovat kaulassa, koppahatut\npäässä ja taaloja taskut täynnä. Mutta kauan ne eivät ole täällä enää\nviihtyneet, pian ne ovat takaisin menneet. Täällä korvessa saat raataa\npäivästä päivään, vuodesta vuoteen, etkä siitä sen rikkaammaksi tule.\nJa elämä on yksitoikkoista ja harmaata kuin nuo kurjat töllit tuolla.\nSiihen vanhenet, kunnes viimein kuolla kupsahdat mustaan tupaasi kuin\nelinkautinen vanki koppinsa nurkkaan... Vaan minne tästä nyt enää\nmeni, kun tuli akoituttua. Olisivat joutaneet olla tekemättä nekin\nkaupat — ja jos näin silloin, minkä nyt, niin tekemättä ne olisivat\njääneetkin. Mutta kun ihminen on sokea, niin se on sokea, ja mikä on\ntehty, se on tehty — siinä se... Vaan toisekseen, eikö lie paras näin,\nkuin on. Eivätkö vain liene nuo valkoiset vuoret, jotka tänne niin\nkauniilta häämöttävät, samanlaista avolouhua kuin tämänkin Terttuvuoren\nrinne sille, joka niitä läheltä katselee... Ja miten sen lienee tuon\nrintanikin laita — olisiko minussa enää menijääkään?\n\nHän jatkoi kulkuaan sydänmaata kohti, korjaillen ja viritellen\nlinnunpyydyksiään, joita oli kymmenittäin sen puolen riistarikkailla\nsaloilla: loukkuja, luttosia ja jouhipermiä karjan poluilla ja lintujen\nurilla. Oli jo iltapäivä, ennenkuin hän ehti eräalueensa äärimäiselle\nrajalle, Piilolammelle ja sen lähellä olevalla Hitonhaudalle.\n\nHitonhauta on syvä maanhalkeama pystysuorin kallioseinin.\nLaskeuduttuaan sen toisesta päästä johtavia luonnon muodostamia\nkiviportaita myöten haudan pohjaan, jossa asuu ainainen hämärä ja\nkasvaa suuria sananjalkoja ja kallioyrttejä, Heikki tunsi sydämessään\npelon ja kunnioituksen tapaista hartautta kuin kirkossa. Hän oli\nkuullut vanhojen ihmisten tarinoivan, että Hitonhaudassa asuu ankara\nhaltia, joka ei salli kujeiltavan asunnossaan. Niinpä oli kerran muuan\nHitonhautaa katsomaan tullut herra, joka ei ollut uskonut haltioihin,\nampunut pyssyllään haudan pohjassa. Mutta kun laukauksen synnyttämä\nkaiku ei ollut lakannut kuulumasta, vaikka hän oli kauan odottanut, oli\nherralle viimein tullut hyvin kiire lähtö.\n\nKerran olivat muutamat haltian tapoja tuntemattomat kujeilijat\nyhteisvoimin vierittäneet ison kiven äyräältä alas hautaan. Mutta kivi\nei ollut lakannutkaan vierimästä, ikäänkuin haudassa ei olisi ollut\npohjaa ollenkaan. Nopea oli tullut lähtö näillekin, mutta sitä kiven\nvierimisen jyrinää he olivat kuulevinaan korvissansa vielä viikkokausia\njälkeenpäinkin.\n\nNoin sylen korkeudella pohjasta lukien on Hitonhaudan seinässä musta,\nammottava aukko, joka on kallion sisään johtavan käytävän suu. Jossain\nsiellä pitäisi itsensä haltian asua. Kerran oli muuan huimapää\nvaroituksista huolimatta lähtenyt tuohustulen valolla konttaamaan\nkäytävää vuoren sisään, tutkiakseen, kuinka pitkälle se ulottuu. Miehen\naikansa kontattua oli käytävä viimein loppunut ja hänen eteensä auennut\nluola, suuri kuin kirkko. Siellä oli kuulunut kummaa vinkumista,\nniinkuin myrskyllä auki olevista pelleistä. Tulen liekki oli kääntynyt\nsisäänpäin kuin vetoiseen uuniin, ja kasvoillaan oli mies tuntenut\njääkylmän viiman.\n\n\"Hei!... pellit kiinni!\" oli hän kiljaissut.\n\n\"Hei! hei! hei!\" oli ärjytty vastaan luolan kaikilta tahoilta.\n\nMustia yökköjä oli vilahdellut parvittain valkean ohi, ja viimein oli\nmuuan lepakko räpsäyttänyt nahkasiivellään tulen sammuksiin. Näkemättä\nmitään oli mies säkkipimeästä luolasta kuullut vain siipien suhinaa\nja outoa vinkumista. Hän oli lähtenyt konttaamaan takaisin, eksynyt\nsivukäytäviin ja luullut jo viimeisen hetkensä tulleen. Viimein oli\nalkanut kumottaa jostain kaukaa heikko valo kuin tähti mustalta\ntaivaalta. Kun mies sitä johtonaan pitäen oli lopulta osunut käytävän\nsuulle, sammunut tuohus kädessä, oli hän ollut kasvoiltaan lumivalkea\nja saamatta sanaa suustaan huitonut käsillään kuin hullu.\n\nMutta Heikki oli kuullut myös, että haltia on hyvä, kun antaa hänen\nolla rauhassa eikä rupea konstailemaan. Katseltuaan ja ihmeteltyään\nhautaa, jossa hän ei ollut taas vuoteen käynyt, Heikki meni Piilolammen\nrannalle ja huusi koiransa luokseen. Hän otti kontista eväänsä ja teki\nitselleen voileivän, hivauttipa harmaakseen voita Peninkin palaselle.\nTuohilipolla otti hän lähteestä vettä palan paineeksi. Peni lipaisi\nlähteen laidasta kielellään.\n\nSiinä leipäänsä pureskellessaan Heikki katseli kiiltävää leikkauksen\njälkeä kannikassa. Siinä oli \"tina\" pohjalla, se karvasteli kielellä\nja kangersi kurkussa alas mennessään. Mutta ei se karvastellut vain\nsentähden, että oli likilaskuista. Sen syöminen tuntui vastenmieliseltä\nsydämellekin — siksi, että se oli Annin leipoma... Mutta nieltävä\nne on nyt kaikki, karvastelkoot ja vihoitelkoot sitten suussa tai\nsydämessä — kun se kerta on tullut otetuksi. Hän laski leivän kontin\npäälle voivakkasen viereen ja alkoi ajan kuluksi katsella kahta lammen\npinnalla uiskentelevaa kaakkoa, ajatuksen kulkiessa omia teitään.\n\n‒ Luulisi noidenkin ymmärtävän itselleen hupaisamman asuinpaikan\nvalita — varaa kyllä olisi. Mikä kumma kaipuunsa heitä vetänee joka\nkesäksi tuohon lammen putamaan, jonka vesi on mustaa kuin terva ja joka\non niin syvä, ettei määrää mitään. Vaan oma on luontonsa kullakin.\nJa siksi toiseksi: hätäkö niiden on ollessa täälläkin. Lihovat kuin\nporsaat, ja ruokaa kihisee nokan edessä puuronaan kuin keittopadassa,\n— särkiä ja kuoreita. Nehän ne Korvenkylän pakolaiset kuuluvat kaloja\nennen vainoaikoina lampeen istuttaneen... On ne nekin olleet aikoja\nelettäviä. Tuolla rannalla näkyy vielä hiiltyneitä jätteitä niiden\npiilopirtistä. Vaan eivät liene tosia kaikki vanhain jutut — niinkuin\nsekin, että täällä Piilolammen rannoilla on syysöinä nähty tänne\nsiunaamattomaan maahan sota-aikoina haudattujen pakolaisten henkien\nrauhattomina kuljeskelevan, siniset tulet kädessä...\n\nSyötyään Heikki kallistui pehmeään sammalistoon pitkäkseen. Hän aikoi\nvain hiukan levähtää ja lähteä pian paluumatkalle, ehtiäkseen kotiin\nennen pimeän tuloa. Mutta aurinko heloitti lämpimästi kuin heinäkuussa,\nja raukaiseva väsymys herpaisi jäseniä. Hän nukahti, ja heräsi vasta\nkun oli jo pilkkopimeä yö. Käsin koettelemalla hän löysi tavaransa ja\nlähti varoen kulkemaan kotiinsa päin. Harhailtuaan tiettömiä taipaleita\nhän kuuli edestään hiljaista litinää ja ennenkuin aavistikaan pudota\nmolskahti polviaan myöten pieneen puroon, jolloin tahtomattaan päästi\ntukahtuneen huudahduksen.\n\n— Joki!... Mutta eihän sellaista ole Piilolammen ja Terttuvuoren\nvälillä. Hän tarkasti ympäristöään ja huomasi pimeässäkin, että hän oli\ntullut ihan oudolle seudulle. Missä hän on? Missä päin on koti, missä\nPiilolampi? Hän kääntyi takaisin, kompastui hätääntyneenä kiviin ja\nlankeili kaatuneihin puihin. Mutta eteenpäin piti mennä, eihän voinut\njäädä sydänmaahan yöksi. Eräällä aholla loisti kiiltomatoja toinen\ntoisensa vieressä.\n\n\"Onpa niitä, onpa niitä — kuin tähtiä taivaalla\", lausui Heikin ääneen\najatuksensa.\n\nMutta hän ei tuntenut ääntä omakseen. Hänet valtasi kamala\nyksinäisyyden tunne, jolloin ihminen pelkää itseänsä ja luulee\ntulevansa hulluksi. Heikki tunsi vain, että pimeässä yössä kulkee\njoku hänelle vieras henkilö, mutta tiesi kuitenkin, että se kulkija\non hän itse. Vapautuakseen ahdistavasta minuuden tunteesta hän koetti\npakoittaa itsensä ajattelemaan muita asioita, mutta ei onnistunut\nirroittamaan ajatuksiaan omasta minästään. Olisi edes joku elävä olento\nlähellä, vaikka linnunpoikanen kädessä. Tai myrskyäisi, salamoisi ja\njyrisisi ukkonen, taikka säikähdyttäisi lentoon pyrähtävä lintu veren\nasemilleen. Hänellä oli sellainen tunne ja entistä kokemustakin, että\nhän kovasti säikähdettyään voisi vapautua lumouksestaan, niinkuin\npainajaisen ahdistama tietää vapautuvansa, voidessaan liikauttaa\njäseniään. Heikki muisti koiransa, jota hän ei ollut nähnyt sitten\nyhteisen aterian.\n\n\"Peni! Peni se!\" hän huusi.\n\n\"Peni! Peni se!\" vastasi yhtä vieras ääni jostain etäältä.\n\n— Mokoma rakki!... Luikkii tiehensä ja jättää isäntänsä yksin\nsydänmaahan.\n\nHeikki kulki edelleen kuin unissakävijä. Väliin hän uskottelikin tämän\nkaiken olevan vain pahaa unta. Viimein hän äkkiä pysähtyi, karkasi\nmolemmin käsin hikiseen otsaansa ja tuijotti eteensä kuin ilmestykseen.\n\nTähtiä, tähtiä!... ylhäällä, alhaalla kaikkialla!... Totisesti, hän on\njo täysi hullu... Mutta ei — ei sentään. Järvihän se vain olikin, jonka\npintaan taivaan tähdet kuvastuvat. Mikä järvi se lienee?\n\nKun hän nyt jo pimeään tottuneilla silmillään katsoi tarkemmin, huomasi\nhän tulleensa Piilolammen rannalle samoille paikoille, mistä oli\nlähtenyt.\n\nPiilolampi!... Hitonhauta!... syysyö!... Mitä?... Eikö jostakin kuulu\njyrinää ja vinkumista?... Kuuluu, kuuluu — Jumala varjelkoon!... Ei,\nei sentään. Sydämen jyskytystähän se jyrinä vain olikin, ja vinkuminen\nkiivaan hengityksen synnyttämää pihinää sieramissa... Mutta eikö\ntuolla rantahetteellä liiku joku — sininen tuli kädessä?... Liikkuu,\nliikkuu!... Jo sammui... Kas, nyt taas syttyi... Tuolla toinen...\ntuolla kolmas... ja tuolla, ja tuolla... Syttyy ja sammuu... noin!...\nnoin!... Hyvä Jumala!...\n\nHeikillä oli nyt mielenkiintoista ajateltavaa ulkopuolella itseään\nliiaksikin. Hänestä tuntui kuin olisi vähäväliä vedetty kylmää\njääkappaletta hänen selkäänsä pitkin, jolloin aina hartioita puistatti\nvilun väristys ja olkapäitä veti sisäänpäin.\n\nPois!... pois täältä!\n\nHän etsi tarkan lähtösuunnan, löysi tutun polun pään ja kulki pimeästä\nhuolimatta hiljaista juoksua eteenpäin. Hän kompastui ja lankeili\nvirittämiinsä loukkuihin. Monet niistä laukeilivat, mutta hän ei sitä\nnyt pahoitellut — päinvastoin, loukut olivat kuin tienviittoja oikeaan\nsuuntaan.\n\nMatkan nopeasti edistyessä alkoi vastaisen taivaan rannalta sarastaa\nheikko valon hohde kuin kaukainen tulipalon kajastus. Sen punerrus kävi\nyhä selvemmäksi, kunnes Heikki näki edessään Raitajärven tuulastulet.\nSamalla kohahti Kiljuvankoski kuin sulkunsa avaten, ja sitä Heikki\nusein jälkeenpäinkin ihmetteli, että missä kumman lumeissa hänen\nkorvansa olivat olleet, kun hän ei kosken kohinaa ennen kuullut, vaikka\nsen pauhu suotuisilla ilmoilla kuuluu melkein Hitonhaudalle asti.\n\nHuomattuaan tulleensa kotilaitumille, Terttuvuorelle, yllätti Heikin\näkkiä niin uuvuttava väsymys, että hän ei olisi levähtämättä jaksanut\naskeltakaan eteenpäin. Hiestä aivan märkänä hän heittäytyi vuoren\nlaelle pitkäkseen ja nyt jo täysin rauhoittuneena katseli huvikseen\nhiljalleen eteenpäin liikkuvia, loimottavia tuulastulia. Hän vilkaisi\nkotiinsa päin. Se oli pimeyden peitossa kuten muutkin töllit.\n\n— Ei ole tainnut Anni odottaakaan, vaikka niin luulin ja hätäilin.\nJos odottaisi, niin olisi tuli akkunalla tuikkamassa ja eksyneelle\ntietä näyttämässä, että tätä kohti, Heikki — tätä kohti tule. Vaikka\nolisin pimeässä pudonnut luuni murskaksi Hitonhaudan pohjaan tai\nrantakalliolta Piilolammen pohjattomaan syvyyteen, niin ei sen\nvertaa, että olisi tulen akkunalle asettanut Ja vaikka sitten aikansa\nvalvottuaan olisi itse nukahtanut, niin akkunalla tuikkavasta tulesta\nkuitenkin näkisin, että on se odottanut... Ja kuukauden päivät vasta on\nyhdessä oltu... Siitä sen näkee, että ei se minua rakasta eikä minusta\nvälitä — eikä ole tainnut rakastaa alunperinkään. Otti, kun ei ketään\nparempaakaan enää saanut. Ja kuka muu hänestä olisi enää huolinutkaan —\nenkä minäkään, jos näin silloin, minkä nyt.\n\nHeikin askeleet tuntuivat monesta syystä raskailta hänen lähtiessään\nlaskeutumaan Terttuvuoren kivikoista polkua alas. Hänen tultuaan\nkotinsa lähelle alkoi Peni kartanolla haukkua, mutta vainuttuaan tutun\ntulijan se juoksi isäntäänsä vastaan, hyppi rinnoille ja vikisi, että\njopas viimein tulit sinäkin. Heikin teki mieli torua ja kurittaa\nkoiraa petturuudesta, mutta kun hän ajatteli, että Peni oli ainoa,\njoka oli häntä odottamassa ja ystävällisesti vastaanottamassa, niin\nhän rangaistuksen sijasta hyväili ja silitti koiraa. Hän aikoi mennä\nsisään hiljaa, ketään herättämättä. Mutta porstuan ovi oli pantu hakaan\nsisäpuolelta.\n\n— Tuntuu tuo nälkäkin jo kipeästi sydänalaa hiukovan. Eikähän se kumma\nole, jos hiukookiₙ — siellä kun olen koko pitkän päivän ja kappaleen\nyötä sydänmaata hypännyt kuin koira, likilaskuinen leivänkäppyrä\neväänä kontissa. Eikä sen vertaa, että olisi jotain lämmintä iltaseksi\nkiehauttanut.\n\nHeikki olisi kyllä tikulla tai puukonterällä voinut nostaa ha'an ylös.\nMutta koski niin raskaasti mieleen tuo oven ha'assa olo kaiken muun\nlisäksi, että ei tehnyt mieli mennä sisään. Tuntui kuin Anni olisi\ntällä kaikella tahtonut sanoa: Pysy siellä, missä olet.\n\nHeikki meni saunaan, kallistui sen kovalle penkille maata ja nukahti\nväsyneenä niine iltasineen.\n\n\n\n\nIX\n\n\nKylmä pimeä talvi oli mennyt ja tullut taas lämmin valoisa kesä.\n\nEräänä aamuna, Töyrylän perheen ollessa juuri aamiaisella, astui tupaan\nKantolan isäntä, jonka alustalaisia töyryläiset olivat, ja toivotti\nHerran rauhaa. Anni hiukan punastui ja nousi heti pöydästä, ikäänkuin\nolisi hävennyt istua isännän nähden siinä seurassa, jonka edessä\npöydällä oli vain leipää, perunakeitikkäitä, kalakuppi ja piimätuoppi.\nHenna ja Heikki jatkoivat rauhassa syöntiään, ja lapsi nukkui\nkehdossaan.\n\n\"Emäntä syö pois vain — ei sitä syömättä jaksa\", kehoitti isäntä.\n\n\"Ei tämmöisissä tölleissä emäntää ole\", vastasi Anni ja pyyhkäisi\norrelta ottamallaan likaisella rääsyllä penkkiä. \"En ole tässä kerinnyt\nvielä aamusiivoa tehdä. Isäntä istuu.\"\n\n\"Onpa sitä saanut istuakin\", sanoi isäntä jotain virkkaakseen ja\nistuutui penkille.\n\n\"Eipä ole isäntää näkynyt herran hetkiin täällä torppakulmalla. Mikä\nlie nyt päähän pistänyt, että tuli kerrankin lähdettyä?\" kysyi Henna.\n\n\"Vaikka minä varpaisiinkin kutsuin\", lisäsi Heikki, suu ruokaa täynnä.\n\n\"Mitä se sanoo Heikki?\" kysyi isäntä ja asetti käden korvansa taakse.\n\n\"Ja höpsis taas! Syö ensin suusi puhtaaksi ja puhu sitten vasta\",\ntiuskasi Anni ja loi vihaisen silmäyksen mieheensä.\n\n\"Vaikka minä varpaisiinkin kutsuin!\" toisti Heikki puruksen nieltyään.\n\n\"Niin, niin... Kiitos vain kutsusta. Enpä ole oikein kerinnyt... Sehän\non totta — Heikillä on jo perilliset ja kaikki.\"\n\n\"Onhan sitä sen tapaista\", vastasi Heikki.\n\nIsäntä vilkaisi kehtoon päin, näköjään varsin vähäisellä\nmielenkiinnolla.\n\n\"Vankka poika.\"\n\n\"Ei se mikään poika ole\", huomautti Anni, närkästyneenä siitä, ettei\nisäntä ollut viitsinyt sen vertaa ottaa asioista selkoa.\n\n\"Mikäs se on?\"\n\n\"Jumala nähköön!... Tyttö tietysti... ei suinkaan se sammakko ole.\"\n\n\"Niin, niin — tietysti, tietysti\", soperteli isäntä, huomattuaan\nkysymyksensä tyhmyyden. \"Lapset ovat Herran lahja\", jatkoi hän\nosanottoa teeskennellen. \"Mikä hänen nimensä on?\"\n\n\"Se on niin pitkä kuin nälkävuosi, etten minä ikinä opi sitä kokonaan\nlausumaan\", vastasi mummo. \"Sano, Anni, isännälle tyttösi nimi.\"\n\n\"Vieno Ilta Impi Ihalempi se on\", sanoi Anni.\n\n\"Onhan sillä pituutta ja makeutta\", myönsi isäntäkin.\n\n\"Kyllä siinä almanakka tutkittiinkin moneen kertaan, ennenkuin se nimi\nlöytyi. Minä tahdoin tyttöä äitinsä kaimaksi tai Henrikaksi, mutta ei —\nsellaiset nimet ovat muka liian vanhanaikaisia.\"\n\n\"Ei se yksi nimi ole — eikä mummon tarvitse vieraalle lörpötellä\nkaikkea, mitä tietää\", äsähti Anni.\n\n\"Vaan lieneekö tuossa kuikelossa eläjääkään\", arveli mummo. \"Niin ovat\nnuo sen jäsenet rihaiset kuin oljenkorret.\"\n\n\"Parasta, parasta vain olisikin päästä pois nuorena, kun on vielä\nsielu puhdas ja turmeltumaton\", sanoi isäntä. \"Sitä on täällä synnin\nalhossa kulkijalla monta mutkaa matkassa ja monta viekoittelevaa paulaa\nviritettynä — etenkin tyttölasten tiellä.\"\n\n\"Monta on mutkaa matkassa ja monta viritettyä paulaa\", huokasi mummo\nomaa nuoruuttaan muistellen ja liitti kätensä ristiin.\n\nVasta syöntinsä lopetettuaan Henna ja Heikki tervehtivät isäntää.\n\n\"Eikö sinulla ole ymmärrystä pyytää isäntää vieraspuolelle\", huomautti\nAnni töykeästi Heikille. \"Tämmöisestä likaisesta korsusta.\"\n\n\"Eihän turhia — kyllähän sitä täälläkin\", esteli isäntä, mutta seurasi\nkuitenkin Heikkiä ja pysähtyen keskelle kamarin lattiaa katseli\nihmetellen ympärilleen.\n\n\"Jopa se on kamari silmänsä pessyt, ei entiseksi uskoisi. Sitä se on,\nkun on emäntä talossa... Uunit ja katot valkoisina hohtavat, että\nsilmiä häikäisee, ja seinät paperoidut. Mistä olet saanut noin paljon\nsanomalehtiä?\"\n\n\"Tuolta pääkylältä niitä Anni on keräillyt — vähän paikastaan.\"\n\n\"Nyt sinulta ei ainakaan tutkimista puutu. Oletpa harmaapäinen mies,\nennenkuin nuo seinät ovat läpi luetut... Ja tuukit pöydällä, kartiinit\nakkunoissa kuin herrasväessä.\"\n\n\"Tuonhan ne ovat Annin laitoksia\", sanoi Heikki kuin itseään\npuolustaaksensa.\n\n\"Sen arvaa. Kuinka sanookaan viisas Salomo: Toimellinen vaimo tulee\nHerralta... On siinä kuviakin seinällä\", puheli isäntä ja asettui\nkädet selän takana niitä katselemaan ja huomioitansa lausumaan...\n\"Jopa siinä tuimasti otellaan. Taitavat olla turkkilaisia nuo punapäät\nja ryssiä nuo lättälakit. Nuo tuolla etäämmällä hevosten selässä\nlienevät kasakoita — vai olisivatko turkkilaisia rakuunoita? En näe\noikein, kun ei sattunut lasit mukaani... Entäs tämä sitten? Sillä\nnaisella heitä on noita rintoja. Olisi se yhtäkaikki saanut niitä vähän\nenemmän peitellä — ei tahdo tuollainen alastomuus oikein soveltua näin\nmaalaisoloissa. Kuitenkin, kaikitenkin: komea vaimoihminen, eikä se\nmies tyhjää tapaa, joka tuonkin viereltään löytää. Taitaa olla ylhäisiä\nnaisia... Mikäs kuvatus tuo sitten on, joka on edestä kuin ihminen ja\ntakaa kuin hevonen? Missä maan ääressä heitäkin asunee — ellei tuo\nliekin järkiään piru... No-no! vähempikin riittäisi\", jatkoi isäntä\nsiirtyessään katsomaan kuvaa, jossa poika ja tyttö intohimoisesti\nsuutelivat toisiaan. \"Nuo sinä saisit nostaa nurkkaan häpeämään, ja\nvaikka antaisit niille vähän keppiä.\"\n\nMakunsa kullakin, ajatteli isäntä sitten itsekseen ja kysyi Heikiltä:\n\n\"Mistä olet saanut noin paljon kuvia?\"\n\n\"Tuohan se Anni on niitä ryssiltä ostellut\", vastasi Heikki.\n\n\"Vai ryssiltä... hm — niiltä kai.\"\n\nKuvien katseleminen keskeytyi, kun Anni toi kahvia ja laski tarjottimen\npöydälle.\n\n\"On tässä tilkka vielä ristiäisten rääpiäisiä\", ilmoitti Heikki ja otti\narkustaan pullon pöydälle. \"Pankaa joukkoon.\"\n\n\"No, iloitse sielun'\", sanoi isäntä hymyhuulin tarttuessaan pullon\nkaulaan. \"Jumalan on viljaa viinakin, eikä se miestä metsään vie, kun\nmuistaa pitää ohjat omissa käsissään.\"\n\nPuhetuulelle päästyään Heikki esitti isännälle asian, jota hän jo kauan\noli mielessään hautonut, mutta ei ollut rohjennut ennen puheeksi ottaa.\n\n\"Olen minä ajatellut ostaa isännältä tämän Töyrylän torpan\npalstatilaksi ja lisäksi metsäpalstan, jos kauppaan suostunette\", sanoi\nhän ja jäi sydän kurkussa odottamaan isännän vastausta.\n\nTämä, kuten tapansa oli tärkeissä asioissa, alkoi miettiväisenä\nnakuttaa sormillaan pöytään.. Samalla hän läpitunkevasti tarkasteli\nHeikin kasvoja, joihin puolikuppiset olivat nostaneet heikon\npunerruksen. Antamatta kysymykseen myöntävää tai kieltävää vastausta\nhän viimein kysyi:\n\n\"Sitä on Heikillä jo hinnan pohjaa?\"\n\n\"Ooja'.\"\n\nViime talvi oli ollut harvinaisen onnellinen talvi. Jo syksyllä oli\nTerttuvuoren takaisista pyydyksistä tullut lintuja sen kuin jaksoi\nkotiin kantaa, ja lintujen ostajat olivat maksaneet hyviä hintoja.\nLumien tultua Heikki oli saanut kettuja raudoilla ja myrkyllä\nenemmän kuin koskaan ennen — muuankin kettu oli kuollut seisaalleen,\nmyrkkypalana käytetty särki hampaissa. Siihen lisäksi oravia, kärppiä\nja pari koskesta saatua saukkoa. Kun vielä kevättalvella oli onnistunut\nsaamaan hyväpalkkaista tukinajoa, niin oli kyllä arkun pohjalla säästöä\njoku satanen.\n\n\"Ei ne ole hyvän enteitä semmoiset, että linnut menevät loukkuun\nkaksittain ja ketut kuolevat seisoville jaloilleen\", haastoi mummo,\njoka myös oli tullut kamariin vieraalle seuraa pitämään. \"Kuolemansa\nedellä Eero-vainajakin sai kaloja niin mahdottomasti, ettei määrää\nollut. Kun verkkoihin ei mahtunut kerralla enempää, hyppivät kalat\nveneeseen omia aikojaan... On noita rottiakin sikiytynyt niin\nsuunnattomasti, että ne vievät kaikki läpi käsien — eikös totisesti ole\njuuri nytkin muuan parrisilmä tuolla kolonsa suulla kurkistelemassa. Ne\neivät pelkää enää ihmisiäkään. Häts siitä koloosi!... Ja mitähän lie\nvirttä veisannut Penikin viime talvena — kaiket yöt se ulkona ulvoa\njollotti, kuono kuuta kohti. Ei — ei ne ole hyvän enteitä.\"\n\nMutta Heikkiin ei nyt semmoinen puhe mahtunut. Isännän lähdettyä hän\nmeni tätä saattamaan ja kädestä pitäen näyttämään, mihin kohtaan hän\nrakentaa uuden asuinrakennuksen, mihin tallin ja navetan. Katsottiinpa\njo valmiiksi se metsäpalstakin, jonka Heikki aikoi ostaa, ja käytiin\nKurkisuota tarkastamassa. Kun vihdoin erottiin, sanoi isäntä\nhyvästellessään:\n\n\"Heikin on nyt parasta aluksi lannoittaa voimaperäisesti jo olemassa\nolevat pellot ja raivata ja ojittaa Kurkisuolle uutta viljelystä lisää\n— sen palstatilan ja uuden pytingin asian järjestämme sitten myöhemmin.\nJumalan haltuun.\"\n\n\"Samalla tavalla\", vastasi Heikki ja kääntyi kotiinsa. Sinne päästyään\nhän otti lapion ja suopiilun olalleen ja lähti Kurkisuolle, joka\nsijaitsi torpan lähettyvillä erään Raitajärven poukaman pohjukassa.\n\nEnnenkun ryhtyi työhönsä hän loi yleissilmäyksen vastaiselle\ntyömaalleen. Aikomaan oli Eero-vainaja jo sen laitaan kourin iskenyt,\n— väännellyt osan kantoja rovioihin, mutta ei ollut ehtinyt siinä\nkohden sen pitemmälle. Pojan tuli nyt jatkaa siitä, mihin isä oli\nlopettanut. Torpan ympäristön kovat maat olivat jotenkin kivikkoisia\npelloiksi viljellä, mutta tämän kun jaksaisi viljelykseen muokata,\nniin siitä lähtisi eläimentörkyä siksi runsaasti, että voisi pitää\nkytkyessä kymmenkunnan sarvipäätä ja tallissa kolme hevosta —\nsiihen lisäksi lampaita ja muuta pientä karjaa. Hän oli näkevinään\nedessään heinätäydet sarat, satasyliset, ja kuulevinaan niittokoneen\nsätkättävän — sillä sellainen piti myös talossa olla... No, oli sitten\nrakennettava navetta ja talli, ja kun siitä vähitellen vaurastuisi ja\ntalo alkaisi antaa, niin Töyrylän harjulle nousisi pytinki sellainen,\nettei Kantolan komeampi. Korkeammalle hän tahtoi kuin nämä laiskat ja\nuneliaat naapurit — tasarinnaksi talollisten kanssa. Tulevaisuudessa\nhäämöitti niin mieltähiveleviä mahdollisuuksia ja kunnian säteilyä,\nettä rintaa paisutti ja suuta veti hymyyn. Sellaisen päämäärän eteen\nkannatti ponnistella. Sitäpaitsi: maan möyriminen oli hänellä verissä,\nsukupolvien perintöä. Tosinhan pyrki epäilyskin matona mieleen\nluikertamaan — rinta. Mutta nyt ei ollut aika ajatella semmoisia. Pois\ntieltä kaikki esteet.\n\nHän jännitti ojasiiman maanpintaa pitkin kahden seipään väliin,\nsylkäisi kämmeniinsä ja iski suopiilunsa Kurkisuon kamaraan.\n\n\n\n\nX\n\n\n\"Se siinä on roikkunut kuin koira aidan harjalla, tietämättä oikein,\nkummalle puolelle putoaa — elämän vai kuoleman.\"\n\nNäin lausui Henna muutamana sumuisena lokakuun sunnuntaina Töyrylän\ntupaan sairasta katsomaan tulleille kulmakuntalaisille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKantolan isännän keväällä annettua Heikille hyviä toiveita palstatilan\nsaantiin tämä oli alkanut uurastaa torppansa kohentamiseksi niin\ninnokkaasti, että sitä naapurit ihmettelivät ja kademielin katselivat.\n\nMihin se mies oikein tähtää? he kyselivät kummastellen toisiltaan.\n\nJuoksevien torpan töiden ohella Heikillä oli vakituinen työmaansa\nKurkisuolla. Hän väänteli puoleksi lahonneet kannot rovioihin, kaivoi\nojia ja kuokkikin jo pari sarkaa, jotka oli määrä talvella saveta ja\nkeväällä kylvää kauraksi.\n\nAamuisin ennen naapurien vuoteelta nousua hän oli jo Kurkisuolla, ja\nilloin toisten makuulle asettuessa hänet nähtiin vielä siellä.\n\nKesä oli lämmin ja kuiva, erittäin suotuisa vesiperäisen suon\nojittamiseen ja muokkaamiseen. Heikki oli tuntenut tänä kesänä\nitsensä terveemmäksi ja reippaammaksi kuin pitkiin aikoihin. Mutta\nloppukesällä, ilmojen kylmetessä ja syyssateitten tullessa hän oli\nalkanut tuntea jäsenissään käsittämätöntä väsymystä ja puutumista —\nkäsittämätöntä siksi, että ruumiissa ei tuntunut erityistä sairautta ja\nkipua missään kohdin. Lapio oli vain alkanut tuntua raskaammalta päivä\npäivältä, ikäänkuin siihen olisi joka yö salaa valettu uusi lyijykerros\nlisää, ja lapiopistokset täytyi tehdä pienempiä, jaksaakseen nostaa\nne ojan pohjasta ylös partaalle. Pienikin voimain ponnistus nosti\nhien kautta ruumiin. Yhä useammin oli täytynyt istahtaa ojan äyräälle\nlevähtämään ja tulla illalla kotiin tavallista aikaisemmin. Väsymyksen\nmyöhemmin lisääntyessä oli pitänyt väliin olla poissa Kurkisuolta\nkokonaisia päiviä ja tehdä käperrellä kotona vain kaikenlaista\nkevyttä askaretta. Lopulta Heikki oli jaksanut mennä työmaalleen vain\njoka toinen päivä, ja viime perjantaiaamuna, kun hän oli ensimäisen\nlapiopistoksensa pistänyt ja yrittänyt nostaa sitä ylös, oli työase\npudonnut herpautuneista käsistä ojan pohjaan ja sinne jäänyt. Hädin\ntuskin päästyään kotiin hän oli riisuutunut liinasilleen ja kallistunut\nkarsinasänkyyn — samaan, jossa Eero-vainaja pari vuotta sitten oli\nhenkensä heittänyt — eikä ollut kyennyt siitä enää ylös nousemaan.\n\nTiedon levittyä Heikin sairaudesta olivat naapurit tulleet nyt\njoutilaana sunnuntaipäivänä häntä katsomaan ja antamaan neuvojansa.\n\n\"On sitä moni muu roikkunut elämän ja kuoleman raja-aidalla, mutta\nelämän puolelle on silti pudonnut, kun ei ole vielä kuoleman aika\ntullut. Ei sitä vielä tiedä Heikkiäkään kuolevaksi katsoa. Mutta\nsairaalla pitää olla hyvä hoito. Missä se on Heikin akka — se Anni?\"\nkysyi terhakka Takkulan töllin muija... \"Ei sen vertaa, että tulisi\nedes vieraita tervehtimään.\"\n\n\"Kamarissa se on lapsensa kanssa\", vastasi Henna.\n\n\"Vai kamarissa... Vai kamarissa vain kampaillaan ja peilaillaan ja\nkatsellaan kuvia, kun pitäisi olla miehensä apuna ja tukena myötä- ja\nvastoinkäymisessä. En ollut kamarissa minä, kun minun mieheni sairasti.\nTuolilla istuin sänkynsä vieressä, minkä muilta töiltäni joudin, siihen\nsyöttelin, juottelin ja peittelin kuin kapalolasta ja kättä ja otsaa\nsivelin. Ja siihenpäs parani Taavetti Jumalan ja hyvän hoidon avulla...\nEe-ei!... en ollut kamarissa minä, kun minun mieheni sairasti.\"\n\n\"Eihän siellä Takkulassa minun tietääkseni kamaria olekaan\", pisti\nKivimäen Janne.\n\n\"Vai ei — vai ei olekaan... Onkos siellä Kivimäen hovissa sitten salit\nja kamarit ja vörmaakit?... Ja vaikka olisi ollutkin...\"\n\n\"Enhän ole sanonutkaan, että on. Mutta sen sanon, että ei sairas siitä\nparane, vaikka ämmä sängyn vierellä istuu. Pitää olla lääkkeitä. Ei ole\ntainnut Heikillä olla lääkkeitä?\"\n\n\"Kävinhän minä tohtorissa markkinamatkallani jo silloin, kun rupesin\ntuossa rinnassani kipua tuntemaan\", urahti Heikki sängystään.\n\n\"No — hyvinkös auttoi?\" kysyi Takkulan muija, ivan ja vahingonilon\nsekaisella äänellä.\n\n\"Ei auttanut — kun ei ollut kapitaalia.\"\n\n\"Kapitalia?... Herra Jumala!... Siinä se taas nähdään, mitä ne tohtorit\ntietävät... Vai kapitalia?... Jokainen polvenkorkuinen kakarakin täällä\nKorvenkylässä tietää, ettei Heikissä kapia ole — niinkuin senkin, ettei\nkapia talilla paranneta. Paras lääke kapiin on pikiöljy ja terva, sanon\nminä.\"\n\n\"Ei tohtori sillä sanalla kapia tarkoittanut\", huomautti Heikki.\n\n\"Minun päiviäni!... Mitä kummaa hän sitten tarkoitti?\n\n\"Tohtori tarkoitti, että minä ehkä voisin parantuakin, jos olisi rahaa\n— paljon rahaa.\n\n\"Aa!... vai rahaa... No en ymmärrä.\n\n\"Siinä sitä taas ollaan: rikas parannetaan, köyhä kuolkoon.\n\n\"Siinä ollaan, siinä on oltu ja siinä pysytään.\n\n\"Niinhän sitä sanotaan, että raha auttaa helvetin portille asti.\n\n\"Mutta ei siitä eteenpäin?\n\n\"Ei.\"\n\n\"Ähä!... On se rajansa rikkaallakin.\"\n\n\"On se nähty sekin, ettei auta aina rahakaan\", väitti Kivimäen Janne.\n\"Mitenkäs kävi Paksulan isännälle?... Kyllä kulki mies suomet ja saaret\ntohtorista tohtoriin, vaan siihenpäs oikaisi säärensä rohtopullojensa\nääreen.\n\n\"On se mahtavallakin mahtavampansa. Eihän näet kuoleman suuta voi\ntukkia rahallakaan — kaikki se nielee.\n\n\"Ei sitä kyllä voi tukkia kuoleman suuta. Vaan olisi ymmärtänyt\nPaksulan isäntäkin — hänhän kuoli turvotustautiin — olisi ymmärtänyt\nkeittää lääkettä katajanmarjoista, niin kyllä olisi laskenut liika\npöhötys. Katajanmarjoilla kait minä itseni paransin, kun kerran tuo\nvatsani kohettui niin, että nahka oli tiukalla kuin lestillä ja kiilsi\nkuin läkkikannun pohja.\"\n\nKivimäen Jannen suu vetäytyi omituiseen naurun vireeseen, joka sai\nMaijan loukkaantuneena tiuskasemaan:\n\n\"Pahustakos siinä virnistelet!... Mitä virnottamista siinä on?\"\n\n\"Eipä virnottamista, ei\", myönteli Janne. Mutta kun hän yritti\nselittää, mikä Maijan jutussa niin makeasti hänen sydäntään kutkutti,\nkeskeyttivät naiset hänet jyrkästi:\n\n\"Ole sinä vaiti — koiranleuka!\"\n\n\"Saattavatpa olla katajanmarjat hyviä turvotustaudissa, mutta Heikille,\njossa on rintatauti, on suokanervista keitetty rohto parasta\", neuvoi\nHösäläinen. \"Sitä kun hyvin kuumana juo, niin pahan pitää olla tauti\npanema, ellei lähde.\"\n\n\"Ei sovi ylenkatsoa Hösäläistä enempää kuin suokanerviakaan — Jumalan\novat luomia molemmat\", sanoi vaari Israel, Halla-ahon huonemies, jolla\noli jo kahdeksankymmenen talven lumet hartioillaan. \"En kuitenkaan\nkehottaisi seuraamaan Hösäläisen neuvoa, sillä minä olen tässä pienessä\nijässäni tullut kokeneeksi, että suokanervat eivät kelpaa muuhun kuin\nrokkotautiin. Parhaat lääkkeet rintatautiselle ovat siankärsäheinät,\nraidankeuhkot ja vanhoista aidaksista otetut naavat ja käävät.\"\n\n\"Ei ole tällä Kivimäen Jannella tainnut olla koettelemuksia omassa\nkohdassaan, siksi se äsken löi leikiksi muittenkin kivut\", sanoi\nHyötylän Ismael. \"Vaan olisit ollut siinä leikissä kuin minä, niin\ntoinen olisi ääni kellossasi.\"\n\n\"Mitäs tautia se Ismael sairasti?\"\n\n\"Mitähän lie ollut — vei koko ruumistani kuin tulessa. Kuolevaksi\njo katsoivat, ja yksi neuvoi yhtä, toinen toista. Ellei yksi auta,\nehkä toinen tehoaa, ajattelin minä, ja kun sattui olemaan kesänaika,\nkeräilin kaikkia kukkia ja yrttejä ja muuta neuvottua ja neuvomatonta —\nkatajanmarjoja, suokanervia, siankärsäheiniä, tulikukkia, kallioyrtin\njuurta, raidankeuhkoja, aidaksennaavoja, kuusenkoskusia, pirunpihkaa\nynnä muuta, mitä ryssän laukussa lääkkeeksi kelpaavaa oli — panin\nne pataan ja keitin lääkkeen. Lyhyen ymmärrykseni mukaan tipautin\njoukkoon vahvikkeeksi vähän tervaa ja lirautin viinaa pullostani.\nKun sen rohtoni sitten illalla saunan lauteilla kuumassa löylyssä\nnautin — piru, kun yökäytti vieläkin — löi niin vaihloksi, että olin\nmiesmahdilla kannettava sänkyyni ja siihen peiteltävä. Hiki virtasi,\nettä luulin vedeksi sulavani. Mutta aamulla olin terve kuin pukki —\nenkä ole sen koposen koommin sairasta päivää nähnyt.\"\n\n\"Mitenhän lie\", epäili Iisakkilan Matti, kulmakunnan ahkeraan käytetty\nsuoneniskijä. \"Heikistä pitäisi iskeä suonta, pitäisi laskea pois paha\nveri, että pääsisi kasvamaan uusi, terve veri sijaan.\"\n\n\"Saman tekevä, vaikka isket haavan lastusta. Eihän tuossa mies-parassa\nole verta näköjään muualla kuin mitähän lie pisara kielen käressä\",\narveli Hallapuron emäntä, jolla oli suuret, haaveelliset silmät.\n\"Heikkiä kuihduttaa liika, pitäisi käydä unilla.\"\n\n\"Liika, liika!\" äsähti Kuppari-Kaisa. \"Ellei sauna ja sarvet auta, niin\nei sitten unet ei muut.\"\n\n\"Mistäpä ne nyt tähän enää kukat ja yrtit otti, kun ei ole tullut niitä\naikanaan varatuksi. Ja kukapa niitä osannee tässä rohtoja keittääkään —\nei ole minussa osaajaa. Ja liekö Heikille apua teidän rohdoistanne, kun\nei ollut oikean tohtorinkaan\", tuumi Henna surumielisesti.\n\nMutta yleinen mielipide asettui jyrkästi tällaista epäuskoa vastaan.\nHennan ei pitäisi puhua syntiä. Jumala on luonut kukat ja yrtit ja\npannut niihin parantavan voiman, ja ellei Henna ole ymmärtänyt niitä\naikanaan koota, niin on ollut toisia ymmärtäväisempiä, jotka ovat\nvaranneet.\n\nJa niin päätettiin lopuksi, että rohtoniekat keittävät kotonaan\nHeikille lääkettä, kukin suosimistaan yrteistä. Iisakkilan Matti, jolla\noli aina suonirauta likaiseen rääsyyn käärittynä liivin taskussa, olisi\nvalmis iskemään suonta vaikka paikalla, ellei olisi Herran sapatti.\nHallapuron haavesilmäinen emäntä lupasi käydä unilla ja otti mukaansa\nHeikin sukan, pistääkseen sen salaa unennäkijän pieluksen alle yöksi.\nKuppari-Kaisa lupasi lämmittää saunan aamulla ani varhain ja jo\nhuomissa päivänä imeä sarvensa sairaan pintaan.\n\nIllan hämärtämään ruvetessa läksivät vieraat kotiansa, ja Töyrylän\ntuvassa vallitsi taas mieltä raskauttava hiljaisuus, kuten aina\nsairashuoneessa.\n\n\n\n\nXI\n\n\nTöyrylän asuinrivissä oli tupa ja kamari, joihin kumpaankin vei eri\novi eteisestä. Kussakin näissä kolmessa huoneessa oli oma sänkynsä\nja öisin omat nukkujansa. Mummo nukkui tuvassa, Anni pikku tyttönsä\nkanssa kamarissa, ja eteisen vakituisena asukkaana oli Heikki. Hänen\nsairassänkynsä oli talvella ollut tuvassa, mutta ilmojen tultua\nkesäisen lämpimiksi hän muutti eteiseen, siellä kun oli viileämpi olla\nja muutenkin rattoisampi sairastella, paossa syöpäläisiltä.\n\nOli lämmin, kesäinen iltayö. Maaten sängyssä selällään katseli\nHeikki eteisen puolihämärään kattoon. Sängyn vieressä tuolilla oli\nkotikeittoista lääkettä pulloissa ja tyhjä pikari. Toisella tuolilla\nistui Heikin äiti, äänetönnä ruumistaan nuokutellen. Kamarista kuului\nkätkyen käynti epätasaisella lattialla ja Annin hiljaista hyssytystä.\n\n\"Niin\", jatkoi äiti, \"niinkuin jo sanoin, sinulla ei taida olla\njäljellä enää monta elonpäivää\".\n\n\"Eipä taida olla\", vastasi Heikki välinpitämättömästi.\n\n\"Eipä taida... joo, joo... eipä taida... Katsos, näin olen ajatellut:\nIhminen on kuin kello, jonka kun vedät, niin se käydä raksuttaa tik,\ntak, tik, tak... Vaan entäs kun veto loppuu?\"\n\n\"Niin kello kai seisoo.\"\n\n\"Niin... Ja se taitaa sinunkin ajallisen elämäsi kellosta veto olla jo\nloppumaisillaan.\"\n\n\"Niinpä taitaa.\"\n\n\"Niinpä taitaa... Voi, hyvä Jumala!... Mutta oletkos valmis lähtemään?\"\n\n\"Minne?\"\n\n\"Vai minne?\"\n\nÄiti osoitti sormellaan eteisen kattoon.\n\n\"Tuonne!\"\n\n\"Ei suinkaan minulta kysytä, olenko valmis vai en.\"\n\n\"Voi, vai ei kysytä. Paljonkin on sinulta kysytty, varsinkin näinä\nparina viime vuotena. Eikähän elämä, haihtuvat hetket täällä Ketarin\nmajoissa olekaan mitään muuta kuin yhtä ainoata kysymystä: Oletko\nvalmis vai etkö? Ja sinullakin on kuolematon sielu.\n\n\"Jos on — omanihan on.\n\n\"Omasihan se on. Mutta jos se joutuu ijankaikkiseen onnettomuuteen —\nniinkuin näyttää — niin älä syytä viimeisellä tuomiolla vanhaa äitiäsi,\näläkä ketään muutakaan, ettei olisi neuvottu.\"\n\n\"Neuvottu... Itsensä siellä pitää kunkin vastata omasta kohdastaan,\nniin minun kuin äidinkin. Ja jos puhun suuni puhtaaksi, niin minä\nluulen, että se on äidin syntisäkki yhtä raskas kuin minunkin — ehkä\nvähän raskaampikin. Niin että äidillä taitaa olla tarpeeksi urakkaa\nomankin säkkinsä raahaamisessa.\"\n\nÄiti joutui ymmälle. Hän ei oikein tiennyt, pitikö hyökätä vai\npuolustautua.\n\n\"Jos lienen minä liian halpa, niin haeta pappi, sanoi hän.\n\n\"Minä olen jo monta kertaa sanonut, että ei... ja kun ei, niin ei. On\nparasta olla puhumatta enää siitä asiasta.\"\n\nÄiti liitti kätensä ristiin rinnalle ja alkoi taas äänetönnä ja\nsurullisena huojutella ruumistaan kahtaanne.\n\n\"Taitaa sitten olla sillälailla, Heikki, että sinun nimesi on\npyyhittynä pois elämänkirjasta.\n\n\"Taitaapa olla.\"\n\nÄiti nousi seisaalle, mutta viivytteli kuitenkin lähtöänsä, niinkuin\naikoisi sanoa vielä jotakin.\n\n\"Taitaapa olla... Hyvää yötä sitten. Koeta edes rukoilla.\n\n\"Hyvää yötä.\"\n\nTuvan oven sulkeuduttua äidin jälkeen kuuli Heikki sen takaa pitkän,\nsyvän huokaisun.\n\nHän katseli kuihtuneita käsiänsä.\n\n\"Hm... sielu. Minussa ei näy enää paljoa muuta jäljellä olevan.\"\n\nAjatus siirtyi taas mieluisammille aloille: Kurkisuolle, jonne oli niin\nmonta kertaa pitkän talven aikana kulkeutunut. Kunhan tulee kesä, oli\najatellut, niin ehkä voimistun siksi, että jaksan taas jatkaa siitä,\nmihin syksyllä oli pakko lopettaakseni.\n\nNyt oli kesä tullut, mutta ruumiin voimat eivät tuntuneet\npalautuvankaan; päinvastoin ne päivä päivältä heikkonivat, samalla kun\nruokahalu katosi. Ainoa, mikä vielä maistui ja tuntui virkistävän,\noli viina. Heikillä olikin aina viinapullo varalla sänkynsä alla.\nAikaisemmin rakennettu tulevaisuudenkuva alkoi ratkeilla liitoksistaan\nja ikäänkuin häipyä näköpiirin taakse. Palstatilan hinnaksi koottu\npieni säästö oli sairastaessa huvennut olemattomiin. Sitäpaitsi oli\nKantolan isäntä eräänä yönä aikaisin keväällä kylvänyt torpan peltoihin\nheinänsiemenen kuin varkain, Heikille mitään puhumatta.\n\n— Mitä isäntä tällä puuhallaan oikein tarkoittanee? Jos hän aikoo\nottaa torpan haltuunsa nyt jo, niin tyhjää hän siinä huokuu, sillä\ntorpan kontrahti on tehty minun elinajakseni —, päätteli Heikki. — Vaan\nehkä hän ajattelee samoin kuin kaikki muutkin, että minun elinaikani\non hyvin lyhyt ja siksi nyt jo ennättelee. Ei tainnut toissa keväänä\nniillä lupauksillaan totta tarkoittaakaan. Taisi vain kettuilla\nja innostaa minua omaksi edukseen. Eikö lie niillä uuden pytingin\nja palstatilan lupauksillaan — että ne muka järjestämme myöhemmin\n— tarkoittanut samaa kuin Kaisakin unillaan: ruumisarkkua ja sitä\nmaapalaa, joka Jekullekin annetaan hautuumaalta. Ja sinne päin hän\nlienee ajatellut jo torpan kontrahtia tehdessäänkin... Sillä miehellä\non Jumala huulilla ja saatana sydämessä.\n\n— Vaan entä jos olisivatkin arveluineen oikeassa, isäntä ja muut — entä\njos tästä hyvinkin...\n\nHän teki ajatuksissaan saman matkan kuin kolmisen vuotta sitten Villen\nkanssa isä-vainajaa kirkolle viedessään. Kuinka hän siinä kuvittelikin,\ntämä uusi saattue pyrki yksityiskohtia myöten muodostumaan entisen\nkaltaiseksi, sillä eroituksella vain, että hän itse oli nyt arkussa\nisän sijassa. Se oli raskas taipale ajatuksen kulkea, niin raskas, että\nsuuria vesiherneitä helmeili sairaan otsalla.\n\nHeikki koetti karkoittaa synkkiä kuvia, uskotellen itselleen, että\nne ovat vain tyhjää mielen houretta. Mutta se yritys ei tällä kertaa\nonnistunut. Suljettujen silmien eteen kuvautui kuin vaaleanharmaata\nusvaa, jossa kihisi lukemattomia kirkkaita pisteitä kuin surviaisia\nhyttysparvessa. Väliin ilmestyi pimeydestä isompia tähtiä, mutkikkaita\nhelminauhoja ja kummallisen muotoisia kuvioita, jotka aikansa\nsäännöttömästi lenneltyään kuin suvenkorennot katosivat pimeyteen.\nViimein alkoi usvaan kehittyä ihmiskasvojen hahmopiirteet, ja Heikki\nnäki edessään isä-vainajansa kuolinnaamion sellaisena kuin oli\nsen nähnyt arkunkannen raosta kurkistaessaan hautuumaan portilla.\nAvonaisilla, liikkumattomilla silmillään se katsoi ilmeettömästi\nkuin kipsikuva. Heikki avasi silmänsä karkoittaakseen näyn, mutta\nkuva ei silti kadonnut; se siirtyi vain ylemmäksi kattoon ja näkyi\nepäselvempänä.\n\nYhtäkkiä Heikki vavahti, ja kuva hälveni. Hän oli kuulevinaan ulkoa\nhiipiviä askeleita, jotka ihmisen käynniksi tuntuivat aivan liian\nhiljaisilta. Hänen valvoessaan vuoteella yksinäisinä pimeinä syys-\nja talviöinä toisten nukkuessa häntä olivat monasti kammottaneet\nja unenvaaluun mennessä painajaisena ahdistaneet lukemattomat\nkummitusjutut, joita hän pienestä pitäen oli kuullut tositapahtumina\nkerrottavan. Viimeinenkin veripisara hänen kasvoiltaan karahti nyt\nsydämeen, joka löi haljetakseen, ja hän jäi hätääntyneenä tuijottamaan\nkaksipuoleisen oven rakoon. Epäilyttävää, vaanivaa hiiviskelyä jatkui\nedelleen, ja kirkas puukon terä pisti oven raosta sisään, alkaen\nnostaa hakaa varovasti ylös. Heikki sulki silmänsä ja yritti kääntyä\nseinään päin, mutta ei jaksanut. Hänen kuulonsa terästyi äärimmilleen,\nja hillitön mielikuvitus loihti esiin hirvittäviä kuvia vanhoista\nkätköistä. Hän kuuli ha'an rapsahtavan alas, oven avautuvan ja\npehmeitten kissamaisten askelten lähestyvän ja pysähtyvän sänkynsä\nviereen. Vaikka Heikki ei uskaltanut katsoa salaperäiseen tulijaan,\ntunsi hän kuitenkin, kuinka vieressäseisoja häntä tarkasteli, ja hän\nodotti joka hetki tuntevansa kurkussaan sen luisten sormien puserrusta.\nHän olisi kiljaissut, mutta ei saanut ääntä. Itseään puolustaakseen\nhän ei olisi kyennyt edes sormeaan liikauttamaan. Hän tunsi suurta\nhelpotusta kuullessaan jonkun ajan kuluttua tassuttavien askelien\npoistuvan kamarin ovelle päin, joka hiljaa narahtaen aukesi ja\nsulkeutui.\n\n\"Se taitaa olla kuollut — tuo tuolla\", kuuli Heikki miesäänen lausuvan\nkamarissa.\n\n\"Kuollut?... Äsken sitä juuri äitinsä ripitti, ja hengissä se vielä\nsilloin oli. Olisiko käydä katsomassa, jos hyvinkin...\" kuului Anni\nvastaavan.\n\n\"Anna olla. Kuoltava kuolevan on... ja sitä parempi meille\", jatkoi\nmiesääni.\n\n\"Se nyt muutti tuohon porstuaan. Tiesitkö sinä, että se on porstuassa?\"\n\n\"Tiesinhän minä, kun Kaisa kertoi. Ja siksihän minä riisuin kenkäni ja\nhiivin sukkasillani hiljaa kuin kissa hiiren luo.\"\n\n\"Suk...!\" Anni heläytti raikkaan naurun. \"Kukas se sinun hiiresi on?\"\n\n\"Sinä!\"\n\n\"Olisit tullut akkunasta.\"\n\n\"Onkos siinä saranat?\"\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"No, mitenkäs siitä sitten... Pelkäätkö sinä miestäsi — tuota...?\"\n\n\"Ei, ei. Tule vain vastakin samaa tietä. Se on parempikin.\"\n\n\"Miten niin parempi?\"\n\n\"On vain.\"\n\nLapsi kehdossa kuului nyrähtävän.\n\n\"Tuo se kuitenkin jää, ja se on paha juttu\", sanoi taas miehen ääni.\n\n\"Jää?... Katsopas sen sormenpäitä ja silmäin ympäryksiä.\"\n\nKuului miehen kummastusta osoittava äännähdys; sitten oli hetken\nhiljaista.\n\n\"Niinhän nuo sen sormet ovat rihaiset ja paksupäiset kuin nuppineulat.\nMiksikä ne ovat tuommoiset?\"\n\n\"Ne kuuluvat keuhkotautisen sormet tulevan tuommoisiksi. Ja siitähän\nsen kuuluu tietävän, kenessä on keuhkotauti, kenessä ei. Samanlaiset\nnuijapäät ne ovat Heikinkin sormet.\n\n\"Onkos tuossa rääppänässä sitten keuhkotauti kanssa?\" jatkoi mies kuin\nhyvillään.\n\n\"Rääppänässä?... Mikähän lie tauti. Ja eihän sinun ole pakko sille\nrääppänälle isäksi tulla, on niitä tulijoita, sinun laisiasi —\nparempiakin.\"\n\nAnnin äänessä kalskahti loukattua ylpeyttä kuin kaikuna menneiltä\najoilta.\n\n\"Älähän suutu. Senhän minä perinnön vuoksi vain — että jos se sille\nniinkuin testamentin...\"\n\n\"Enhän minä suutukaan. Ja jos tietää tahdot, niin kuolemantauti siinä\non — niinkuin isässäänkin.\"\n\n\"Se on hyvä.\"\n\n\"Mikä on hyvä?\"\n\n\"Sinä taas riitaa haastat.\"\n\nSeurasi äänettömyys.\n\nTaas alkaessaan oli keskustelu niin hiljaista, että Heikki ei enää\neroittanut sanoja, aleni siitä vähitellen helläksi kuiskailemiseksi,\nkunnes sekin lakkasi, ja kamarin salaperäisestä hiljaisuudesta kuului\nHeikin korviin vain pitkien suutelojen suriseva ääni.\n\nHeikki kohoutui sängyssä ryntäilleen ja katsoi pitkään kamarin oveen.\n\n— Tuomo!... Menisinkö?... Olkoot, en mene! En ole tietääksenikään —\nvielä.\n\nOli jo aamupuoli yötä, kun Tuomo palasi kamarista eteiseen. Hän liikkui\nnyt rohkeammin kuin tullessaan, tarkasteli levollisesti sairasta,\ntuolilla olevia rohtopulloja ja tyhjää pikaria. Kurkisteli ympärilleen\nniinkuin jotakin etsien, kumartui ja vilkaisi sängyn allekin.\nHuomattuaan siellä viinapullon hän kallisti sen suusta muutamia pitkiä\nkulauksia, asetti pullon paikalleen, sanoi vaistomaisesti: \"kiitos!\"\nja suutaan tyytyväisenä maiskutellen poistui yhtä hiljaa kuin oli\ntullutkin.\n\nHeikiltä pääsi tahtomattaan nauru niin haudantakainen, että Anni\nkamarissaan hätkähti. Naurunsa välittömäksi jatkoksi hän sai niin\nankaran yskän kohtauksen, että oli nikahtua.\n\n— Ne ovat saattaneet pitää tuota peliään ties kuinka kauan — kun sitä\nei enää koirakaan hauku.\n\nHän otti pullon ja harmissaan kaatoi kurkkuunsa ryypyn toisensa perään,\nkunnes vihdoin nukkui humalaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla kamarista tultuaan Anni läheni sairasvuodetta hiukan arkaillen\nkuin rikollinen. Mutta kun Heikki ei ollut asiasta tietääkseenkään,\narveli Anni hänen yöllä vain hourineen. Ehkäpä Heikki ei ollut nähnyt\nei kuullut koko tapausta.\n\nJa olkoon, jos...!\n\n\n\n\nXII\n\n\nTuli taaskin ilta. Tuvassa ja kamarissa lienee jo nukuttu, mutta Heikki\nsängyssään katseli eteisen kattoon, raskaitten ajatusten laahustaessa\nkuin siipirikot linnut.\n\n— Että ne voivat olla _niin_ sydämettömiä — kuolevalle miehelle.\nEtteivät nyt malttaneet edes niin kauan odottaa kuin tässä vielä henkeä\non. Tuomoa saattaa kyllä ymmärtää: hänellä on kostonsa. Vaan että\nAnni... Annikin... Ja tämän tähden minä olen soita ojittanut ja taloa\nja pytinkiä puuhaillut — että hän, talon tytär, kehtaisi vieraalle edes\nkotinsa ilmoittaa: sieltä ja sieltä ollaan — Töyrylän talon emäntiä. Se\nsiinä alkoi jo oloonsa mukautua, koetti välimmiten olla ystävällinen\nja helläkin. Mutta toisöinen tapaus puhalsi sumun silmistäni: se\nhellyys olikin vain silmieni lumeiksi, puhdas lakana likaisten jälkien\npeitteeksi... Tuntuu tuolla rinnassa taas niin haikealta, että ihan\nitkuksi tuppaa — samanlaiselta kuin silloin Annin aitan rapulla\nseistessäni, sormus kämmenellä... Oh!... tämä on pahempaa. Mutta en\nuikahda. En salli heille sitä iloa,- että saisivat nähdä, kuinka minä\ntämän tähden kärsin. Jaksaisin tästä kävellä metsiin, Hitonhaudalle ja\nPiilolammelle. Siellä yksinäisillä poluilla ajatus ehkä selviäisi —\ntäällä kiertävät kuin haavoitetut jänikset yhtä ainoata ympyräänsä —\nverisin jäljin.\n\nKatse luisui katosta alas seinälle, missä riippui vyö tuppineen ja\npuukkoineen.\n\n— Entä jos?... Jumaliste!... Ei, ei!...\n\nHän kauhistui sitä ajatusta ja harasi vastaan, mutta toiselta puolen\nse kiehtoi ja veti puoleensa vastustamattomalla voimalla. Hän nousi\nvuoteeltaan ja sänkynsä laidasta kiinni pidellen horjutteli vyönsä luo\nja veti puukon tupesta ulos.\n\nPäästyään jälleen peiton alle hän ojensi puukkoa pitävän kätensä\nylös. Rohdinpaidan avosuinen hiha valahti alas olkapäälle, ja koko\nkäsivarsi esiintyi kaameassa alastomuudessaan. Ohkaisten luitten ja\npingoittuneiden jänteiden päällä oli vain kellahtava nahka, josta\nsuonet pistivät räikeästi esiin kuin siniseksi värjätty verkko.\nSormiluut puristivat puukon päätä, jonka pitkä terä käden kera\nvavahteli, välkähteli.\n\n— Kyllä... kyllä... siinä kädessä... vielä sen verran... voimaa on...\nkuin tarvitaan.\n\nAnni ilmestyi kamarin ovelle.\n\n\"Puhuitko sinä? Puuttuuko jotakin?\"\n\nHeikki ei aluksi vastannut mitään. Peittonsa alla hän painoi puukon\nterän olkipatjan läpi, niin että kärki kävi kiinni sängyn pohjalautaan.\n\n\"Tulehan tänne likemmä\", hän sanoi niin ystävällisesti kuin voi.\n\n\"Mitä varten?\"\n\n\"OIisi sana sanottavana.\"\n\n\"Kuulen minä tännekin; en minä kuuro ole.\"\n\n\"Vaikka et — tulehan kuitenkin.\"\n\n\"Mitä varten?\"\n\n\"Antaisit suutelon — minullekin.\"\n\nAnni naurahti pilkallisesti.\n\n\"Sinullekin?... sinihuulelle... kuolleelle.\"\n\n\"Annoithan sinä sille miehellekin toissa yönä — vai joko lie kolmas.\nKuka se oli se mies ?\"\n\n\"Niinkuin et muka tietäisi.\"\n\n\"Sanohan kuitenkin.\"\n\n\"Alatalon renki Tuomo se oli, jos tietää tahdot.\"\n\n\"Vai Tuomo.\"\n\n\"Entä sitten vaikka olikin.\"\n\n\"Eipä — eipä mitään sitten.\"\n\n\"Omat kai minun huuleni ovat\", sanoi Anni kuin puolustuksekseen.\n\n\"Omasipa ovat... Vaan voisit sinä ainakin antaa pullon tuolta sängyn\nalta. Kuivaa kurkkua, ottaisin ryypyn.\"\n\n\"Saathan sen, ystäväsi. Suutele sitä ja makuuta vieressäsi.\"\n\nKumartuessaan pulloa ottamaan Anni sattumalta vilkaisi sairaan\nkasvoihin, hätkähti, oikaisihe ja peräytyi pari askelta. Hän oli nähnyt\npalavat silmät kuin tuliset hiilet kiilumassa syvällä kuopissaan ja\nkäden tavoittavan liikkeen peiton alla. Heikki muistutti petoa, joka on\nhyökkäämäisillään saaliinsa kimppuun. Hänen huohottava hengityksensä\noli lyhyttä ja katkonaista, ja hiki kihosi otsalle. Anni seisoi kuin\nnaulittuna paikallaan. Aikoiko Heikki kietoa kätensä hänen kaulalleen\nvai antaa niskaan surmaniskun?\n\n\"Mitä sinulla oikein on mielessä?\" hän viimein kysyi.\n\n\"Ei mitään erityistä.\"\n\n\"Aioitko sinä lyödä minua, vai...?\"\n\n\"Lyödä?... Tuleeko siitä tolkkua lopultakaan?\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Siitä pullon antamisesta.\"\n\n\"Odota!\"\n\nAnni poistui kiireesti, ja kamarin ovi rapsahti säppiin sisäpuolelta.\n\nOtettuaan ryypyn Heikki työnsi pullon sängyn alle niin syvälle, että\nsitä saadakseen oli pakko kumartua polvilleen. Sitten hän jälleen\nasettui peiton alle, puukko kourassa, silmät oveen luotuina.\n\nHänen ei tarvinnut kauan odottaakaan, kun ulkoa kuului askelia, puukon\nterää työnnettiin oven raosta sisään ja hakaa nostettiin varovasti\nylös. Heikki tunsi nytkin vähän veren pakenevan kasvoiltaan, mutta ei\npelosta, kuten ensi kerralla. Askeleet lähestyivät ja pysähtyivät...\nEhkä se nyt jo mennessään ryypyn ottaa, kun tietää pullon olinpaikan.\nKäsi peiton alla puristi puukon päätä niin, että vapisi...\nKumartuukohan?... polvistuukohan?... Hetkistä myöhemmin kuului avaimen\nrapinaa, sen jälkeen hiljaista koputusta kamarin ovelle.\n\n\"Kuka siellä?\" kuului Annin ääni.\n\n\"Minä se vain olen.\"\n\n\"Kuka minä?\"\n\n\"Minä vain — Tuomo... Avaahan ovi.\"\n\nOvi avautui ja ummistui.\n\n\"Ei kumartunut, saatana... Vaan ehkä se ottaa ryypyt vasta palatessaan,\nlähtöryypyt... Onneksi olkoon!\"\n\nHeikki päätti valvoa ja odottaa Tuomoa tarvitessa vaikka aamuun\nasti. Mutta vaikka kosto kiihoitti, voitti kuitenkin väsymys heikot\nvoimat, ja hän vaipui puoliunen tapaiseen horrostilaan. Kuinka kauan\nlienee maannut niin, kun hän taas oli kuulevinaan askeleita ulkoa.\nPuoliavoimin silmin hän näki kuin usvan läpi, kuinka eteisen ovi, jonka\nTuomo oli jättänyt hakaan sulkematta, avautui ja sisään astui vanha\nmies, yllä harmaa takki, virsut jalassa. Hänellä oli pattisauva kädessä\nja paperiin kääritty pieni mytty kainalossa, riippuvista hetuleista\npäättäen musta silkkiliina.\n\nIsä... isä-vainaja! iski Heikin mieleen. Hän muisti arkun naulat ja\nsoittamatta jääneet sielukellot. Niistäköhän se nyt tuli tilille\nvaatimaan.\n\nVanha mies näytti epäröivän, seisoi hetken neuvottomana ovensuussa ja\nkatsoi sairaaseen kuin anteeksi pyytäen. Viimein hän asetti sauvansa\npystyyn ovensuunurkkaan, niistää pihautti nenäänsä sormien välissä,\nsipaisi pari kertaa housujaan, pari kertaa harmaata tasatukkaansa\nkorvallisella, ja kävi kiinni tuvanoven ripaan. Käsi vavahti kerran,\npari — vavahutti vanhuus, vavahutti syvä mielenliikutus.\n\n\"Noh\", puheli itsekseen. \"Ei nyt hullumpaa.\"\n\nHän irroitti kätensä, mietti hetkisen, työnsi sormikoukun poskeensa ja\nkaivoi sieltä tupakkamällin kuin tikka hongan kuolosta toukan. Asetti\npuruksen akkunalaudalle eteisen oven päälle.\n\n\"Otanpahan tuosta tullessani.\"\n\nHän sylkäisi suustaan loput rouheet, pyyhkäisi takin hihalla huuliansa\nja astui tupaan, musta silkkiliina kainalossa.\n\nHeikki ei jaksanut herätä täysin valveille. Puolitajuisena hän kuuli\ntuvasta yskähdyksiä, hiljaisia, varovaisia, sitten yhä kovempia.\n\n\"Onko se... voi-voi... onko se — kuka?\" kuuli Heikki äitinsä\nhätääntyneitä, katkonaisia ääniä.\n\n\"No-no, no-no\", rauhoitti mies. \"Henna nukkuu, makaa pois vain.\"\n\n\"Sus siunatkoon! sus kolmasti!... Oikein säikähdin. Onko nyt jo —\npäivä? En kuolemakseni ole ennen näin myöhään... Vai iltaako tämä on\nvasta?\"\n\n\"Ehehe, ehehe, ilta-iltapuoltapa taitaa olla, iltapuolta vasta...\nPoikkesin katsomaan.\"\n\n\"Kyliltäkö sitä ollaan kulkemassa vai kotoako varsin?\"\n\n\"Kotoapa varsin.\"\n\n\"Ihanko sitä on työnnytty yön selkään jantussa jaloin?\"\n\n\"Ihanpa läksin jantuksiinsa.\"\n\n\"En ole kerinnyt — Israel istuu, painaa puuta — kerinnyt kuulumisiakaan\nkysellä... Vai ihan nimen niettuun on lähdetty... Kuuluuko sitä mitä\nkiireelle kerrottavaa?\"\n\n\"Kysyy häntä kurjelta, jolta tuo naaraan puoli on ammuttu ja pojat\nlentäneet taivaan tuuliin, yksi yhtäänne, toinen toisaanne — joka\ntuossa rämeellä tyhjän pesänsä partailta nokkasee karpalon sieltä,\ntoisen täältä henkensä pitimiksi — kysäsee, mitä tuolle mahtaa kuulua.\"\n\n\"Yksinäistä se on yksinäisen — hohoijaa!... Siihenkö se nyt vääntäypi\nsängyn laidalle?\"\n\n\"Siirtyyhän hivenen syrjemmälle... Yksinäistä ja autiota.\"\n\n\"Menen vieläkin kurkeen. Voihan olla niitäkin, joilta tuo koiraan puoli\non ammuttuna ja ainoa poika tuossa lähtemäisillään, kuolemaisillaan.\"\n\n\"Voihan olla, voipi. Ja viisaasti tekisivät, jos yhteen lyöttäysivät,\nratompi olisi olo kummallakin.\"\n\n\"Ratompipa toki tavallaan. Vaan eipä se ole Israelkaan vielä kurkeansa\nlöytänyt sen ammutun tilalle. Ei taida olla kaipuuta?\"\n\n\"Kaipuuksi se lyöpi, varsinkin näin kevään tullen. Tuossa kun katastaa\nnoidenkin varisten vaapsahtelemista, pelehtimistä ja huushollia, niin\nse oikein sydänalassa etoo ja tuntuu tämä oma olo vielä ontommalta. Se\non tuo Luoja luomispäivänä viisaudessaan niin säätänyt, että sitä ei\nole tuon luontokappaleenkaan hyvä yksin olla.\"\n\n\"Saati ihmisen, joka on luomisen ruunu.\"\n\n\"Saati ihmisen... Olen minä sitäkin ajatellut, että jos passaisi\nHennan... tuota... jos ehkä passaisi, niinkuin...\"\n\nEi vastausta.\n\n\"Näkyy tuo Heikki olevan jo henkihieverinä, niin aprikoin asiaa\nsiltäkin kantilta, että — se kun on eteenpäin elävän mieli — olisi\ntässä ehkä tarpeen miehinen mies... Jos tuo muuten passannee.\"\n\n\"Sitä on terveyden lahjaa vielä Israelilla?\"\n\n\"Onhan terveyttä, Jumalan kiitos, on. Se kyllä kihti tuota vasenta\nlonkkaani rämsyilmoilla repii ja retostaa, vaan olisi tuossa omituinen\nhieroksija, niin saattaisi kuontua vielä siitä terveeksikin. On tuo\nKaisa hierojaksi vähän liian kovakourainen... ja se siinä hieroessaan\ntuppaa muutenkin liiemmäksi nipistelemään ja kutittelemaan.\"\n\n\"Vaikka on ihminen uskovaisten kirjoissa.\"\n\n\"Vaikka on kirjoissa.\"\n\n\"On tainnut Kaisa rakastua, taitaa mieliä Israelia omakseen.\"\n\n\"Rakastuakin on tainnut... ja mitäpä hän mielinee. Vaan en huoli\nhänestä minä.\"\n\n\"Menen vielä äskeiseen. Joko se siihen muuttaisi päätä pahkaa hengen\nheitolle, vai sitten vasta, kun tuo on tuosta korjattu?\"\n\n\"Kamansa ja kamppeensa nuo kerinnee tuoda myöhemminkin, vaan sitä olen\najatellut, että seurakunnan tietoon olisi saatettava välemmiinsä tämä\nyhteinen aikomuksemme. Saattaa Heikki tuosta piankin kuolahtaa, ja se\nkun on kirkkomaan multaan vietävä, niin olisi siinä yksi tie, kaksi\nasiaa, ja pitäisi siinä häät ja hautajaiset yksin tulin.\"\n\n\"Eiköhän se yhtäkaikki olisi liian hätäistä ja sopimatonta. Mitä siitä\nsanoisivat ihmisetkään?\"\n\n\"Eikö nuo lie kahden kauppoja nämä... Olisi minulla täällä pöydällä\nvähän\" — Heikki kuuli askeleita ja paperin rapinaa — \"olisi tällainen.\nTuon kun Henna sitaisee päähänsä, niin ei tarvitse hävetä, vaikka\nastuisi itsensä rovastin eteen.\"\n\n\"Minulleko se tämän?\"\n\n\"Jos tuo kelvannee.\"\n\n\"Oikeinko se on sen minua varten ostanut?\"\n\n\"Annastiina-vainajaa vartenhan se on alunperin niinkuin ostettu, vaan\nsillä on nyt Annastiinalla toiset päähineet ja toiset antajat.\"\n\n\"Toisetpa toki tavallaan.\"\n\n\"Ajattelin, että jos tuo ehkä kihloiksi kelvannee.\"\n\n\"No sei... vai kelvannee? Hetulaniekka tällainen — liiankin korea\nvanhalle. Lieneehän tuota lupa päähänsä koettaa?\"\n\n\"Henna koettaa pois vain.\"\n\n\"On se toki markkoja maksanut?\"\n\n\"Kuusi hopearuplaa.\"\n\n\"Sitä siihen aikaan ruplissa räknäiltiin?\"\n\n\"Ruplissapa ruplissa — ruplissa ja riikin taalareissa.\"\n\n\"Oikein korvissa kahisee.\"\n\n\"Se siinä silkissään näyttää nätiltä ja hempeältä kuin nuoret tytöt —\nheh!\"\n\n\"Oikeinko se aikoo halata?\"\n\n\"Hatistammahan hivenen.\"\n\n\"No te-eeviä ‒ ‒ ‒\"\n\nKun Heikki aamulla heräsi, olivat molemmat öitsijät jo tipotiessään.\nMutta pattisauva oli unohtunut eteisen nurkkaan, ja Israelin\ntupakkamälli kiilteli akkunalla auringon paisteessa kuin iso musta\nsittiäinen. Hän nousi sängystään, hoippui vyönsä luo ja painoi puukon\ntuppeensa.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nHeikki muisti tuskin ainoatakaan Korvenkylän torppakulmalaista, joka\nei olisi käynyt häntä katsomassa ja hyvästelemässä hänen heikomman\nsairautensa aikana. Melkein aina oli sängyn vieressä tuolilla joku\nistua könöttämässä. Nämä käynnit olivat hyvin rasittavia sairaalle,\nmutta kun tapa oli sellainen, ei hän voinut muuta kuin alistua siihen.\nMiellyttävimpiä olivat ne kävijät, jotka puhuivat vain jokapäiväisistä\narkiasioista. Heidän kanssaan saattoi virkeimpinä hetkinään antautua\nrattoisaan keskusteluunkin ja unhottaa hetkeksi raskaan kohtalonsa.\nLyhyin vastaväittein hän kuunteli uskonasioista puhujia, mutta kaikkein\nsietämättömimpiä olivat nuo äänettömät ruumiinsa nuokuttajat ristityin\nkäsin. Heidän sanattomasta mykisemisestään ja huokailemisestaan saattoi\nkyllä arvata, mitä he hänestä ajattelivat ja mitä takanapäin puhuivat.\n\nOli kuitenkin yksi — Lohi-Lassi — joka ei ollut käynyt kertaakaan\nkatsomassa. Ja Heikin mielestä hänellä oli syytäkin pysyä poissa.\nLassi oli ammattikalastaja, ja terveytensä päivinä Heikki oli myös\nahkera, vaikka jokseenkin huono-onninen kalamies. Kerran hän silkasta\nkateudesta oli repinyt siekaleiksi Lassin uuden kalliin lohiverkon.\nMitä muuta Heikki lienee elämässään tehnytkin tai tekemättä jättänyt,\nei hänen tuntoonsa ollut jäänyt sanottavaa mielenkannetta. Mutta _tämä_\nteko, niin vähäpätöiseltä kuin se voi näyttääkin, oli matona jäytänyt\nhänen tuntoaan vuosikausia. Se oli järjetön ja ruma teko, ja hän oli\nsiihen _yksin_ syypää. Lassi ei ollut koskaan hypännyt hänen nenälleen\neikä asettunut poikkipuuna tielle. Hän oli joskus tavatessa aikonut\nkäydä tunnustuksillekin, mutta aina kun käsi käski, toinen kielsi.\nKuitenkin hän aina askelten ulkoa lähestyessä toivoi, että ne olisivat\nLassin askeleita, mutta yhä oli tulija joku toinen.\n\nPäivä päivältä vieraitten käynnit harvenivat, ja lakkasivat viimein\nmelkein kokonaan. Sairas oli nähtävästi jätetty oman onnensa nojaan,\nkun oli tehty kaikki, mitä oli voitu hänen hyväkseen.\n\nKoetettiin sentään vielä viimeistä keinoa. Vastoin Heikin tahtoa ja\nhänen tietämättään haettiin pappi kovaa sydäntä pehmittämään. Mutta\nvaikka nuori pastori puhui kauniisti ja liikuttavasti, eivät hänen\nsanansa tehneet sairaaseen toivottua vaikutusta; päinvastoin hän näytti\nkärsimättömältä. Tehden tästä oman johtopäätöksensä kysyi pastori,\noliko sairaalla jotain vaivaa tunnollaan, jotain kahdenkeskistä\ntunnustettavaa.\n\n\"Minulla ei ole pastorille mitään tunnustettavaa\", vastasi Heikki.\n\n— Saattaa olla ujoutta, — ajatteli pastori ja pyysi läsnäolijoita\nhetkeksi poistumaan, jolloin nämä vetäytyivät tupaan, jääden ovensuuhun\nseisomaan. Henkeä pidättäen, kaulat kurkollaan he siinä kuuntelivat\nsykkivin sydämin — Kaisan korva ovessa kiinni. Hetki tuntui kammottavan\njuhlalliselta. Tuntui kuin tuolla oven takana, \"salauksen alla\", josta\nkuului vain hiljaista puheen hyminää kuin haudasta, nyt ratkaistaisiin\nHeikin tuleva kohtalo. Mitä salaista hänellä mahtanee olla papille\ntunnustettavaa? Ovi liikahti kerran, pari, ilmestyi pieni rako, ja nyt\nsaattoi kuulla jo paremmin.\n\n\"Ehkä Heikki — Heikkihän teidän nimenne on?\"\n\n\"Heikki.\"\n\n\"Ehkä Heikki kuitenkin tahtoisi keventää sydäntään tunnustamalla, jos\non mitä raskauttavaa omallatunnolla.\"\n\n\"Minä jo äsken sanoin, että minulla ei ole pastorille mitään\ntunnustettavaa.\"\n\nHetken vaitiolo.\n\n\"Kertoi vaimonne äsken kamarissa, että olette ollut hänelle paha,\nkerran aikonut lyödäkin — jolloinkin yöllä. Ettekö te tunne mitään\nsoimausta tästä?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Ettekö tiedä ja ole sanasta lukenut, että miehen pitää rakastaa\nvaimoansa niinkuin omaa itseänsä?\"\n\n\"Vaikkako ei vaimo rakastaisikaan miestänsä?\"\n\n\"Niin... vaikkapa ei.\"\n\n\"Ja vaikkako akka pitäisi yhteyttä toisen miehen kanssa?\"\n\n\"Hm... niin... kyllähän se vähän... Pitäisi kuitenkin voida.\"\n\n\"Ei voi.\"\n\nVaitiolo.\n\n\"Minulle kerrottiin myös, että olette nauttinut väkeviä — väliin\nliiemmäksi.\n\n\"Paljon siellä kamarissa on pastorille kerrottukin... Vaan entä sitten?\nOmaani minä olen nauttinut. Vai eikö suotaisi köyhälle työmiehelle\nsitäkään pientä iloa? Ja ryyppääväthän herratkin, oppineet — nehän ne\nvasta ryyppäävätkin, saati tyhmä talonpoika... Täällä metsissä on vähän\niloja.\"\n\nNuori pastori muisteli juuri päättyneitä ylioppilasaikojaan\npääkaupungissa.\n\n\"Niin, eihän täällä korvessa taida suuria iloja olla.\n\n\"Ei.\"\n\n\"Kuulin, että Heikki on syytellyt kiertäin kaartain Luojaansakin, kun\nterveys otettiin eikä ole kaikki mennyt mieltä myöten.\"\n\n\"Terveys?... En minä ole _siitä_ ketään syytellyt — mikä on mennyt, se\non mennyt... Vaan jos niin, että Luoja — niin miksikä sitten toiselle\nannetaan, toiselta otetaan. Ja eikö ollut ketään joutilaampaa ja\nlaiskempaa ja rikkaampaa makaamaan?\n\n\"Herran tiet ovat tutkimattomat... Heikki ei kai sitten ole tehnyt\nelämässään mitään sellaista, josta tuntisi katumusta?\n\n\"Ei... tai kyllähän... Mutta se ei kuulu pastorille.\n\n\"Mitä se olisi?\"\n\nKaulat tuvan oven takana kurkoittuivat entistä pitemmiksi.\n\n\"Onpahan muuan minun ja Lohi-Lassin keskinen asia.\"\n\nTuvan ovi vedettiin hiljaa kiinni kuin pettyneinä. Joku sanoi:\n\n\"Pojan näkyy olevankin koulunkäynti kesken vielä. Vaan olisi rovasti\nitse, niin... Se kun ukko nuijii lain moukarilla, niin pehmyttä\npitää tulla jälkeä, vaikka olisi sydän kalliota... Mutta tämä ei kun\nluikertaa myötyriään, minne toinen vie.\"\n\nSen oli kyllä huomannut pastori itsekin. Tyytymättömänä hän läksi\nkotimatkalleen — tyytymättömänä niin sairaaseen kuin itseensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä aamuvarhaisena, muutama päivä pastorin käynnin jälkeen, oli\nHeikki unimielissään kuulevinaan omituisen läiskähtävän äänen, niinkuin\nmärällä vaatteella olisi voimakkaasti lyöty lattiaan. Herättyään\nhän näki Lassin istuvan porstuan penkillä ja toivottavan hyvää\nhuomenta. Heikki katsoi aluksi epäluuloisesti vanhaan kalastajaan,\nkuin tunnustellen, missä mielessä hän oli tullut. Miehet eivät olleet\nehtineet vielä keskustelun alkuun, kun lattialta kuului uusi voimakas\nläiskähdys ja joku tumma esine kimmahti ylös ilmaan.\n\n\"Lohi!\" pääsi Heikiltä heikko, tuskin kuuluva huudahdus, ja hän\nkohoutui vaivoin istualleen vuoteessa.\n\n\"Sepä se onkin ensimäinen loheni tänä kesänä\", sanoi kalastaja. \"On\ntehnyt mieleni käydä sinua katsomassa, mutta kun köyhällä ei ole\nollut mitään tuomista, niin on ollut mielelleni raskasta lähteä ihan\ntyhjinkin käsin. Sattui nyt viime yönä tuo kiiski käymään verkkooni,\nniin pistin sen kainalooni ja tulin rannasta suoraan tänne. Eihän se\nhäävi — kalaahan kala on, ja rikkaammilla nuo lie sairaalle paremmin\nsuun mukaiset tuomiset. Mutta minulla kun ei ollut muutakaan, niin toin\nedes tuon.\"\n\nHeikin epäluulo ei ollut hälvennyt vielä. Ehkä Lassi tahtoo kostaa\ntällä tavalla — koota tulisia hiiliä pään päälle. Kuitenkin hän kiitti\nkalastajaa ja kysyi lohen hintaa.\n\n\"Ei se mitään maksa\", sanoi Lassi. \"Ajattelin, että tuon kun Anni\nvoissa käristää, niin ehkä saisit jonkun suupalan menemään alas.\"\n\n\"Lahjaksiko se Lassi tämän toi?\"\n\n\"Liekö tuo nyt mikä lahjakaan tuommoinen — mutta maksua en ota.\"\n\nHeikki sai taistella hyvän aikaa, ennenkun sai suustaan:\n\n\"Minä... minä revin teidän verkkonne... siellä koppelissa...\n\n\"Ole muistelematta turhia, niistä ei mitään\", keskeytti Lassi jyrkästi\nja huitaisi kädellään ilmaa, niinkuin hän olisi tahtonut kerrassaan\nkatkaista keskustelun siitä asiasta.\n\nHeikki tuijotti pitkään ja terävästi Lassiin kuin tunkeakseen katseensa\nhänen lävitsensä. Sitten hän hitaasti käänsi silmänsä poispäin,\nja hänen päänsä alkoi hiljaa vavahdella. Väliin hän sai ankaria\nsuonenvedon tapaisia nytkähdyksiä, jolloin yläruumista veti kokoon,\nsilmät ja huulet pusertuivat tiukasti kiinni ja kädet puristuivat\nnyrkkiin, ikäänkuin hän olisi taistellut jotakin näkymätöntä vastaan.\nHiki kihosi otsalle, ja terävän nenän huippuun alkoi kasvaa kirkas\nvesitippa, kieppui siinä aikansa ja tipahti peitolle. Viimein hän\npäästi pitkän, syvän huokaisun, niinkuin raskaan työn suoritettuaan,\npyyhkäisi paitansa hihalla hikeä otsaltaan, hervahti väsyneenä\nvuoteelle ja näytti heti vaipuneen syvään uneen.\n\nKuultuaan puhelua tulivat äiti ja Anni myös eteiseen. Huomattuaan\nlattialla kuolleen lohen sanoi mummo:\n\n\"Lohi!... nyt ei ole Heikin lähtö kaukana... Heikillekö se Lassi tuon\non tuonut?\"\n\n\"Heikillehän minä sen niinkuin toin.\"\n\n\"Kiitos vaan. Mutta kyllä ne on jo syöty Heikin syömiset — kun nyt tuon\nantoi.\"\n\nSairaan hengitys oli lyhyttä ja katkonaista, pysähtyen väliin kokonaan.\nSierainten ohuet pielet vuoroin litistyivät aivan väliseinään kiinni,\nvuoroin laajenivat kuin hengästyneen hevosen sieramet. Viimein hän\nalkoi mykistä kuin heräävä, ja sormet hypistelivät peittoa.\n\nHuulet vetäytyivät onnelliseen hymyyn, ja hän alkoi hourailla.\n\n\"Kurkisuo... joo... heinällä... laidasta laitaa... Onhan... tätä\ntässä... pytinkiäkin... Ottakaahan — Kantola... ja te muutkin...\nisännät... Kippis... Ottakaa... rovastikin... Joo... tässä vähän...\ntupaan tulijaisia...\"\n\nÄkkiä Heikin silmät, joissa oli luonnottoman kirkas loiste, levähtivät\nselkiselälleen ja pälyivät kummeksien ympäri huonetta kuin oudossa\npaikassa. Viimein ne pysähtyivät äitiin, ja huulet liikkuivat, niinkuin\nhän olisi tahtonut sanoa jotakin. Äiti kallisti korvansa Heikin suun\neteen.\n\n\"Mitä se sanoo?\" kysyi Anni.\n\n\"Mitä sanonee — en saa selkoa. Koeta sinäkin, jos kuulisit paremmin\nnuorilla korvillasi.\"\n\nHeikki käänsi päänsä seinään päin, ja Anni vetäytyi mummon selän\ntaakse, kurkoitellen hänen olkansa yli sänkyyn kuin varkain.\n\nKuolevan hengitys hiljeni ja harveni yhä. Sieramet aukenivat ja\nsupistuivat kuulumattomasti kuin kuolevan kalan kiduskannet. Viimein\navautui raollaan oleva suu hitaasti ammolleen ja lupsahti äkkiä ja\nkuuluvasti kiinni kuin lukkoon, ja huulet puristuivat tiukasti yhteen.\n\nÄiti ja Anni kumarsivat päänsä alas, ja Lohi-Lassi otti lakin päästänsä.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nEräänä aamuna Heikin hautajaisten jälkeen olivat Töyrylän molemmat\nlesket kahden tuvassa. Anni peräpenkillä istuen souti lastaan, ja mummo\nkutoi sukkaa sivupenkillä. Koko aamuna he eivät olleet vaihtaneet monta\nsanaa keskenään; olivat vain istuneet ajatuksissaan ja vilkuneet ulos,\nkumpikin akkunastaan.\n\nKuolemantapauksen aiheuttama hiukan alakuloinen mieliala oli jokseenkin\npian mennyt ohi, ja Annissa oli taas herännyt entistä keikailemisen\nhalua. Mikäli vähät varat sallivat oli vaatteisiin alkanut jälleen\nilmaantua halpa-arvoisia rimsuja ja nauhoja ryssien laukuista.\nAvioliiton aikuinen ruokoton tukka alkoi silitä ja kiiltää, ja tumman\npalmikon jatkona heilahteli leveä punainen nauha. Hän seisoi usein\npitkät ajat kamarin seinällä riippuvan pienen kuvastimen edessä kampa\nkädessä, eikä unhottanut koskaan ohi mennessään vilkaista siihen. Annin\npeilaileminen ei enää johtunut niin paljoa itsensä ihailemisesta kuin\nvarmistumisen halusta, oliko hän vielä nuori ja kaunis.\n\nOtettuaan kerran kuvastimen himmeävaloiselta seinältä ja tarkattuaan\nkasvojaan akkunan edessä kirkkaassa valossa hän säikähti niin, että\nkuvastin oli pudota kädestä. Silmien ympärillä oli syviä ryppyjä, ja\nohimoilla kiilteli valkoisia hiuksia mustien joukossa.\n\n\"Sunatkoon!... Tuohan on jo vanha akka\", hän huudahti kuvalleen.\n\nMutta hän ei tahtonut vielä olla vanha. Rypyille ei voinut mitään,\nmutta harmaita hiuksia ei saanut huomata kukaan — varsinkaan Tuomo.\nNiiden etsiminen ja nyppiminen olikin tästäpuolin hänen peilailemisensa\nvarsinainen syy. Mutta vaikka ne oli saavinaan tyyten kitketyksi,\nlöytyi uusia aina seuraavalla kerralla.\n\nNäistä aikaisen vanhuuden merkeistä huolimatta käyttäysi Anni raisun\niloisesti, lauloi, hypähteli, pyörähteli kuin kahleistaan vapautunut\nvanki. Hän ikäänkuin tahtoi täten korvata avioliitossa kuluneet\nkuolleet vuodet. Toisinaan hän taas ilman huomattavaa aihetta tillahti\nitkemään.\n\nVaikka mummo sai tehdä yksin melkein kaikki raskaammat kotiaskareet,\nlypsää lehmät, lämmittää saunat, antoi Anni kuitenkin hänen\npeittelemättä tietää, että mummo oli nyt liikaa, että hän tekisi hyvin,\njos alkaisi katsella itselleen olinsijaa muualta. Mummo ei huolinut\nhäntä suurin vastustella. Joku selvyyshän tähän sekamelskaan täytyi\ntulla. Mutta hän odotti kärsivällisesti aikaansa.\n\nAikaisemmin oli Kantolan isäntä lähettänyt sanan, että hän tulee\nTöyrylään asioille silloin ja silloin, ja kun asia on tärkeätä, on\nleskien välttämättä oltava saapuvilla. Isännän tulosta oli mummo\ntoimittanut tiedon Israelille ja Anni Tuomolle. Määräpäivä oli tänään,\nja odotettuja vieraita lesket nyt akkunoistaan tähystelivät.\n\nNaisten juuri aamiaiselta päästyä kuului eteisestä kolinaa, ja sisään\ntyöntyi kumarassa Halla-ahon Israel, pattisauva kädessä ja säkki\nselässä.\n\n\"Hyviä huomenia, hyviä huomenia\", tervehti hän.\n\n\"Jumal' antakoon... ja terve tulemasta\", sanoi mummo ja kiiruhti\nauttamaan vaarin selästä säkkiä, jonka nosti penkille.\n\n\"Onpa siinä painoa. Ukko-rukka — kun nyt tuommoisen tarakan\",\nsurkutteli mummo.\n\n\"Otin vähän kamppeitani mukaan\", sanoi Israel, istui penkille ja pyyhki\nhikeä otsaltaan. \"Uhhuh.\"\n\nAnnin suupielissä karehti ivallinen hymy.\n\n\"Minnekäs se vaari nyt on kulkemassa — säkkineen?\" kysyi hän.\n\n\"Eipä tätä etemmä, eipä etemmä\", vastasi vaari. Mummoon kääntyen hän\nkysyi:\n\n\"Se ei taida tämä Anni tietääkään?\"\n\n\"Kyllä se tietää.\"\n\n\"Miksikä se sitten kysyy?\"\n\n\"Muuten se, ilman se aikojaan.\"\n\n\"Mummo ja minä olemme aikoneet tässä taloksi ruveta\", selitti Israel.\n\"Kun nyt se Heikki kuoli, niin on tässä tarpeen miehinen mies.\"\n\n\"Miiehinen miies\", venytteli Anni itsekseen, ja sanoi sitten\nkuuluvammin:\n\n\"Vai niin... vai taloksi. Vai Israel tähän nyt isännäksi... Minun kai\non sitten lähdettävä liesuun lapsineni?\"\n\n\"Kyllähän hyvä sopu tilaa antaa — jos muuten passannee\", sanoi vaari.\n\n\"Etteköhän, vaari-kulta, ottaisi minua piiaksenne\", jatkoi Anni\nivailuaan. — Missä se kuhnus kähnii, kun sitä ei jo ala kuulua —\nkivahti hän heti itsekseen ja vilkaisi akkunasta ulos.\n\nSamassa astuikin Tuomo tupaan, olalla mutainen lapio, jonka pani\npystyyn uuninsoppeen.\n\n\"Hulttio mieheksi se Heikki\", virkkoi hän ensi sanoikseen. \"Tulin\ntuolta Kurkisuon kautta, ja kun siellä katselin tulevia työmaitani,\nniin mitäs löysin? Joo, tuon lapion ojan pohjasta... Näkyy, että tässä\ntöllissä on isäntä tarpeen.\"\n\n\"Isäntä, isäntä on tarpeen\", myönteli vaari.\n\n\"Se kuuluukin nyt Israel tulevan Töyrylään isännäksi\", sanoi Anni\nentiseen tapaansa. \"Ottaisit vaarilta renginpestin — minä tässä jo\npiian paikkaa pyytelin.\"\n\n\"Israel?\"\n\n\"Niin, niin — Israel ihan. Taidetaan tässä saada häitä kaksittainkin.\"\n\n\"Vai Israel?... Ei ole tainnut vaari kuulla, että minä menen naimisiin\nAnnin kanssa?\"\n\n\"Olen minä vähän semmoista horinaa maailmalta kuullut. Mutta mitä se\nkoskee tähän torpan asiaan?\"\n\n\"Katsotaanpa vähän sitä pykälää\" sanoi Tuomo. \"Eikö Israel tiedä, että\nvaimo perii miehensä — vaimo ja hänen lapsensa. Tässä tapauksessa ovat\nsiis Anni ja hänen lapsensa lailliset perilliset ja perivät yhdessä\nkaiken vainajalta jääneen omaisuuden. Eikö Israel, vanha mies, tunne\nlakia sen vertaa?\"\n\nIsraelin käsi kohosi vitkaan korvalliselle, ja hän loi kysyvän katseen\nmummoon kuin apua pyytäen.\n\n\"Lakia?\" jämäsi mummo. \"Eero-vainaja ja minä olemme tämän torpan\nkyhänneet kylmään korpeen. Meidän käsiemme työtä on kaikki, mitä tässä\nnäkyvää on — Heikki-vainaja ei vielä ehtinyt tehdä juuri muuta uutta\nkuin kaivaa jonkun ojan tuonne Kurkisuolle. Anni taas ei ole torpan\nhyväksi tikkua ristiin kääntänyt — ei muuta kuin ollut hävittämässä...\nJa sinä? Mitä sinulla ventovieraalla täällä on tekemistä? Siinä on\nsinulle lakia.\n\n\"Siinä on sinulle lakia\" toisti vaari.\n\nAsiasta yritti sukeutua tiukka sananvaihto, mutta se keskeytyi, kun\ntupaan tuli Kantolan isäntä lautamiehen kanssa. Viimeksi mainitun\nmukanaolo vaikutti tuvassa olijoihin niin hämmästyttävästi, että\nhe tuskin huomasivat vastata isännän tervehdykseen. Onko tässä\ntietämättään tullut tehneeksi jotain pahaa, kun nyt isäntä tuli\nlainmies mukanaan? Hämillään näyttivät tulijatkin olevan. Ei tahdottu\npäästä puheen alkuun kummaltakaan puolen, töllisteltiin vain toisiaan\nja ryähdeltiin neuvottomina. Viimein Annin päähän iski ajatus: Kantola\nse lopultakin kykenee torpan omistusasian ratkaisemaan. Voittaakseen\ntämän puolelleen hän tekeytyi hyvin kohteliaaksi, pyyhkäisi rääsyllä\npenkkiä ja sanoi mairittelevalla äänellä:\n\n\"Istukaa, hyvät vieraat. Minä tässä kiehautan kahvia, niin ryyppäätte\nedes kupin kuumaa.\n\n\"Kiitoksia vaan. Mutta kyllä minun täytyy tällä kertaa sanoa, niinkuin\nsanoi aikoinaan hurskaan Aaprahamin palvelija.\n\n\"Mitenkäs se Aaprahamin palvelija sanoi? kysyi Anni leikkisällä äänellä.\n\n\"Hän sanoi — on kai Anni sanasta lukenut — sanoi: En minä syö,\nennenkuin olen puhunut asiani.\"\n\nIsäntä nyökkäsi lautamiehelle, joka muutaman kerran virallisesti\nrykäistyään alotti:\n\n\"Niin. Tämän Kantolan isännän käskystä ja lain nimessä annan minä\nteille laillisen häätökäskyn. Ensi pyhäinmiesten päivään mennessä on\nteidän muutettava ja huoneiden oltava tyhjät.\"\n\nSe tuli aavistamatta kuin salaman isku. Isoon aikaan ei puhuttu puolta\nsanaa.\n\n\"Niin\", sanoi isäntä kuin selitykseksi. \"Olen myönyt nämä huoneet, ja\npyhäinmiesten päivänä saa ostaja ne haltuunsa ja repiä alas.\"\n\n\"Myöty?... Saunakinko?\" kysyi Kaisa, joka uteliaisuuttansa\ntyydyttääkseen myös oli luikahtanut tupaan.\n\n\"Kyllä ne on myöty kaikki.\"\n\n\"Ei isäntä nyt totta tarkoita?\" kysyi mummo.\n\n\"Ei minun tapani ole leikitellä tällaisissa asioissa\", vastasi isäntä.\n\n\"Mutta eihän isännällä liene oikeutta ajaa omistajaa mökiltään noin\nvain ilman muuta.\"\n\n\"Omistajaa?\"\n\nIsäntä ripusti lasit nenälleen, otti povitaskustaan välikirjan ja luki\nsaarnaavalla äänellä:\n\n \"Minä Malakias Sakariaanpoika Kantola otan täten Heikki Eerikinpojan\n torppariksi omistamani Kantolan puolen manttaalin perintötalon maalle\n N:o 3 Korvenkylässä Pitkänperän pitäjää ehdoilla kuin seuraa:\n  — — — —  — —\n\n 7) Heikki Eerikinpojan kuoltua jää torppa ilman korvausvelvollisuutta\n kaikkine rakennuksineen ja kasvaville viljoineen talon haltuun, jos\n minä Malakias Sakariaanpoika Kantola niin tahdon.\"\n\n\"Ja Malakias Sakariaanpoika Kantola kun taas niin tahtoo\", sanoi Tuomo\nröyhkeästi, huomattuaan asiansa ajautuneen auttamattomasti karille.\n\n\"Tämä asia ei koske Tuomoa\", sanoi isäntä jyrkästi.\n\n\"Voi-voi... Että missäs tässä nyt olemaan ruvetaan — kun saunakin\nrevitään?\" vaikerteli Kaisa.\n\n\"Ja milläs eletään, kun isäntä vie kasvavan viljankin?\" huokasi mummo.\n\n\"Vanhurskas elää uskosta\", tokaisi isäntä, kun ei osannut muutakaan\nneuvoa antaa.\n\n\"Eipä se näy isäntäkään pelkästä uskosta elävän, koska pitää\nviedäksenne viimeinen leipäpala köyhän suusta. Isännän ei sopisi puhua\nuskosta, eivät nämä tällaiset teot ole uskovaisen tekoja\", sanoi mummo.\n\n\"Eivät ne kyllä ole Jumalasta lähtöisin tällaiset teot\", vakuutti\nvaarikin.\n\nPäästäkseen kiusallisesta keskustelusta kiirehti isäntä lähtöään.\n\n\"Niin — ensi pyhäinmiesten päivään mennessä siis... Jumalan haltuun.\"\n\nKantolan ja lautamiehen mentyä vallitsi tuvassa alakuloinen hiljaisuus.\n\n\"Kontrahti... siinäpä se... Kaiken näköisiä pöllöpäitä niitä on tämän\ntaivaan kannen alla — minkä se Heikkikin. Mikset sinä ole puhunut\nminulle mitään sen höperön tekemästä kontrahdista?\" kysyi Tuomo\nvihaisena Annilta.\n\n\"En minä ole itsekään tiennyt koko kontrahdista, kun Heikki ei siitä\nkoskaan puhunut... Mutta olethan sinä nyt minun tukeni ja turvani\",\nsanoi Anni.\n\n\"On tässä nyt tietämistä, miten itsekin pääsen leipään käsiksi, kun\ntulin sanoneeksi palveluspaikasta itseni irti ja toinen mies on jo\nehditty ottaa tilalleni\", sanoi Tuomo ja nakkasi lapion kiivaasti\nolalleen.\n\n\"Minne sinä sitä lapiota viet?\" kysyi Anni.\n\n\"Vien sinne, mistä otinkin.\"\n\nVieraista yksin jäätyänsä kysyi Israel:\n\n\"Ei ole tainnut Hennakaan tietää tästä kontrahdista?\"\n\n\"En, Israel hyvä, en ole tiennyt.\"\n\n\"Ei kai... eipä kai... Taitaa jäädä sille silmälleen se meidänkin\naikomuksemme — kun nyt tuommoisen rydön teki.\"\n\n\"Siihen kai se lahoaa nyt\", huokasi mummo.\n\n\"Niin kai... siihen kai... Jos Henna sitten sen — silkin...\"\n\n\"Silkin?... jaa, niin...\"\n\nMummo haki aitasta paperiin käärityn hetulaniekka-silkin. Antaessaan\nsen Israelille hän virkkoi:\n\n\"Oikein tämä nyt tuntuu häpeälliseltä. En minä luullut tällä ijällä\nenää rukkasia saavani. Mutta onhan nyt koettua sekin.\"\n\nPistettyään silkin poveensa kaiveli Israel säkkiään.\n\n\"Henna ottaisi tästä virsut — niinkuin muistoksi.\"\n\n\"Kiitoksia. Minä tässä jo Israelille sukkia kudoin. Kun saan valmiiksi,\nlahjoitan ne Israelille vastavuoroon.\"\n\n\"Kiitoksia. Ne minä säästänkin kuolinsukikseni — etteivät ihan paljain\njaloin...\"\n\nIsrael mietti hetkisen, pisti käden poveensa ja otti silkin esiin.\n\n\"Kun ajattelen, niin mitäs minä tällä teen. Myömään en sitä rupea.\nHenna ottaisi takaisin. Ja kun tulee se kuoleman kosiomies ja on\nlähtö niihin häihin, niin pyytäisi Henna, että sitaiseisivat silloin\nmorsiamen päähän tämän.\"\n\nHenna otti silkin, mutta hän oli niin liikutettu, ettei muistanut edes\nkiittää.\n\nIsrael kopeloi pattisauvan käteensä, ja mummo auttoi säkin hänen\nselkäänsä.\n\n\"Tuntuu tuo säkki nyt painavammalta ja askel raskaammalta kuin tänne\ntullessani. Jumalan haltuun, Jumalan haltuun.\"\n\n\"Jumalan haltuun.\"\n\nKahden jäätyänsä lesket kyyröttivät äänettöminä penkeillä, sielussa\nmusta läpinäkymätön pimeys, josta ei tuntunut olevan ulospääsyä\nminnekään päin. Viimein Anni purskahti itkemään.\n\n\"Voi, mummo, mummo... mitäs nyt?\"\n\nTaputtaen Annia hellästi olalle sanoi mummo:\n\n\"Anni raiska... Koettaisit pyrkiä kotiisi.\"\n\n\"Se on jo liian korkea kodin kynnys — minulle.\"\n\n\"Sinä, joka olet vielä nuori ja terve, voit elättää henkesi kättesi\ntyöllä\", koki mummo lohduttaa. \"Toista on minun ja Kaisan — meillä ei\nole valittavana muuta kuin yksi tie.\"\n\n\n\n\nXV\n\n\nHarmaa, syksyinen päivä. Pilvet lepäävät raskaina ja liikkumattomina\ntaivaalla, ja sataa tihuttaa hienoa kastelevaa usvaa.\n\nKorvenkylästä kirkolle johtavaa tietä myöten kulkee rinnan kaksi\nkumarahartiaista naishenkilöä, kumpikin raidettaan. Heillä on sauvat\nkädessä, valkoiset nyytit toisessa, ja päällyshameet ovat käännetyt\nkastelevan vihman suojaksi pään yli. Asumattomalla taipaleella seisovat\nkorkeat petäjät tien kahden puolen, kimmeltävät vesipisarat joka neulan\nnenässä. Kulkijain askeleet ovat hitaat ja raskaat.\n\n\"En minä luullut, Kaisa, tätä päivää näkeväni\", keskeyttää Henna pitkän\nvaitiolon. \"Pidin aina hartainna toivonani ja suurinna onnenani, että\nsaisin elämäni loppuun asti omalta pöydältä syödä ja oman katon alla\nviimein silmäni ummistaa. Rohkenin toivoa näin paljon kaiken sen\npalkaksi, mitä olen elämässäni raatanut ja vaivaa nähnyt. Mutta se oli\nkai liian paljon pyydetty, koska ei suotu sitä onnea minun osalleni.\"\n\n\"Ihminen päättää, Jumala säätää. Rukiista leipää kaiketi siellä\nvaivaistalossakin syödään\", sanoi Kaisa. \"Miten lie kahvikullan ja\nnuuskan laita?\"\n\n\"Rukiista kaiketi siellä leipää syödään — ja olemmehan, Kaisa, jo\npetäjäistäkin syöneet. Mutta se on ollut oma leipoma, ja se tieto on\nollut särpimenä karkeallakin palasella.\"\n\n\"Onhan kuitenkin parempi näin... Ettei huutokaupalla kuin eläimiä,\nniinkuin ennen vanhaan.\"\n\n\"Onhan yhtähyvin näin parempi. Ja onhan siellä olevinaan lähempänä\nomiaan ja Sanan vieressä.\"\n\n\"Siellähän ne jo kirkon mullassa lepäävät sinunkin lähimpäsi. Siellä on\nEerot, siellä Heikit.\"\n\n\"Siellä isät, siellä äidit... ja pian täältä pääsen sinne itsekin.\"\n\n\"Niin, Henna, kuoleman kuukinpuillahan vaapumme jo.\"\n\n\"Kuoleman kuukinpuilla.\"\n\nHe kulkivat taas ääneti pitkää vastaletta ylöspäin. Mäen päälle\npäästyään he pysähtyivät ja kääntyivät katsomaan taaksensa. Pitkän\naikaa sanattomina katseltuaan he viittasivat kädellään kuin hyvästiksi\nusvan läpi häämöittäviä Korvenkylän kaukaisia vuoria kohti ja jatkoivat\ntaas vaivaloista matkaansa — kohti vaivaistaloa.\n\n\n\n"]