[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fEfuIvmFyf6BKaELPeEnJbWLeJUtLiOtjiQHcCXRSsjQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},3166,"Kultasydän","Lagerlöf, Selma",1858,1940,"3166-lagerlof-selma-kultasydan","3166__Lagerlöf_Selma__Kultasydän",null,"romaani",[],[15],"nobel","fi",1908,1910,3939,23642,false,74028,[24,25],"Short stories, Swedish -- Translations into Finnish","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[27,28],"Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Kultasydän\" by Selma Lagerlöf is a novel written in the early 20th century. The book tells the poignant story of a sickly girl named Meeli, who, despite her physical limitations, finds profound joy and purpose in caring for injured animals. It explores themes of compassion, resilience, and the intrinsic worth of life, showcasing the deep emotional connections that can arise from acts of kindness.  The narrative centers on Meeli, a frail and deformed child who struggles to fit into her surroundings due to her chronic health issues. Isolated from other children and unable to regularly attend school, she discovers solace in nurturing sick or injured animals. As she tends to her feathered and furry patients, she finds a sense of fulfillment, transforming her small world into a vibrant haven of healing. Through her unwavering dedication, Meeli gains the admiration and respect of the community, forging bonds with those around her, including her previously distant father, who becomes increasingly engaged in her life. Despite the grim reality of her own circumstances, Meeli's determination to care for others highlights the healing power of love and empathy. (This is an automatically generated summary.)",[],191,"Kertomus kertoo Meeli-nimisestä hennosta ja kyttyräselkäisestä tytöstä, jolle koulunkäynti on liian raskasta. Herkkä lapsi löytää lohtua ja merkitystä arkisista asioista sekä huolenpidosta kohdatessaan haavoittuneen varpusen.","Selma Lagerlöfin 'Kultasydän' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3166.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","KULTASYDÄN\n\nKirj.\n\nSelma Lagerlöf\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1910.\n\n\n\n\n\n\nEi kukaan, joka näkee hänet kävelemässä kadulla, voi olla\najattelematta: »Voi poloista raukkaa! Kyttyräselkäinen lapsiparka! Voi\npoloista raukkaa!»\n\nHän ei ole seitsemää vuotta vanhempi, mutta hänen kasvonsa ovat jo\nkaitaiset ja kätensä pitkät ja hoikat. Kun hän lähtee kadulle, panee\näiti hänen päällensä jalkoihin asti ulottuvan päällystakin, jossa on\nväljä, selän yli laskeutuva kaulus. Ja jokainen, joka puhuttelee häntä,\nkoettaa varoa silmiään, etteivät ne pysähtyisi katsomaan juuri sitä,\nmitä niiden ei tulisi huomata.\n\nPuhuttelija kyselee häneltä hänen nukeistaan ja leikkikaluistaan,\nkoettaa puhua hänelle kuten tavallisellekin lapselle. Tahtomattaan\ntulee korottaneeksi ääntään, jotta se ei vaipuisi säälivään ja\nsurkuttelevaan sävyyn, jota se alinomaa pyrkii lähenemään.\n\nMeeli on pieni ja hento. Oikeastaan voi häntä tuskin luulla viittä\nvuotta vanhemmaksi. Tähän saakka häntä onkin pidetty liian pienenä\nkäymään koulua, mutta nyt hän saisi alkaa.\n\n»Voi, Amelie, kuinka sinulle tulee hauskaa, kun saat käydä koulussa ja\nsaat leikkiä toverien kanssa! Se on aivan toista kuin olla kotona isän\nja äidin luona!»\n\nHän kohottaa pieniä, läpikuultavia kasvojaan ja hymyilee\ntoivorikkaasti. Mutta aivan varmaan on kaikki tuo puhe tovereista ja\nleikeistä hänelle vain tyhjiä sanoja. Tuollaisen herkkätunteisen pikku\nraukan täytyy tietysti pakostakin viettää aivan toisenlaista elämää\nkuin tavallisen lapsen.\n\nSeuraavalla kerralla, kun hänet kohtaa, saa kuulla, että hän on sekä\nalkanut koulun että lopettanut sen. Ja hänen äitinsä sanoo hiljaa\nkuiskaamalla, että Meeli ei sietänyt koulunkäyntiä. Lukeminen häneltä\nkyllä sujui erinomaisen hyvin, ja toverien kanssa hänellä oli niin\nhauskaa, mutta hän väsyi niin, että hänen täytyi maata koko iltapäivä.\n\nJa puhuttelija onnittelee nyt häntä, kun hän saa olla kotona, niinkuin\nonnitteli silloin, kun hän pääsi pois kotoa. »Nyt saakin äiti opettaa\nsinua lukemaan. Ja sinun tulee hankkia kukko, joka munii lantin joka\nkerta, kun olet oppinut uuden kirjaimen.»\n\n»Ei, Meeli ei opettele lukemaan nyt vielä», sanoo hänen äitinsä. »Hän\nsaa nyt ensiksi oppia soittamaan pianoa.»\n\n»Rupeaako Meeli soittamaan pianoa?»\n\n»Kyllä, Meeli soittaa niin mielellään. Ja nyt hän saa mennä\nopettajattaren luokse, joka antaa hänelle soittotunteja. Meeli ei\nväsy, jos saa istua hienossa huoneessa ja soittaa yksin opettajattaren\nkanssa. Mutta koulussa oli niin kova melu ja hälinä.»\n\nJa sitten äiti kuiskaa, että Meelin täytyy saada joskus kulkea kadulla\nkoululaukku kädessä voidakseen tuntea olevansa kuin muutkin lapset.\n\nMutta parin viikon päästä on soittokin lopetettu. Meelin selkä tuli\nkipeäksi soittaessa. Hän oli liian pieni. Hänen täytyy odottaa ensi\nvuoteen.\n\nMeelin äiti huomaa, että lapsi näyttää surulliselta, kun hän kertoo\nettä soittaminen on täytynyt lopettaa, ja hän lisää heti: »Mutta eihän\nse tee mitään; Meelillä on niin paljon tekemistä kotona. Niinhän,\nMeeli?»\n\n»Niin», sanoo lapsi, ja ottaa äitiään kädestä ja kiiruhtaa kotiinpäin\ntäyttämään kaikkia laiminlyötyjä velvollisuuksia, jotka häntä odottavat.\n\nÄitikin lähtee, mutta katsoo taakseen ja pudistaa surullisena päätänsä.\nEi ole vaikea huomata, että lapsi on hänen ainoa harrastuksensa, hänen\nainoa aarteensa, mutta sittenkään ei voi olla ajattelematta, että olisi\nkenties parempi molemmille, että lapsi saisi mennä pois. Minkälaiseksi\ntulisi hänen elämänsä, hänen, joka on niin heikko ja vaivainen? Voiko\nhänestä koskaan tulla muuta kuin taakka vanhemmilleen, jotka ovat\nköyhät ja saavat työllään ansaita leipänsä?\n\nSamalla huomaa kyllä, että Meelin äiti on merkillisesti muuttunut,\nikäänkuin hienostunut, sitte kun hän sai kivuloisen tyttären\nhuolehdittavakseen. Ei olisi kukaan luullut, että hänestä, joka kerran\noli ajattelematon ja huoleton tytön-heiskale, tulisi niin hellä ja\nhienotunteinen äiti, sillä sellainen hän juuri ennenkaikkea oli. Oli\ntosiaankin ihmeellistä nähdä, kuinka hän oli oppinut suojelemaan lasta,\njottei tämä huomaisi olevansa erilainen kuin kaikki muut.\n\nVälistä, kun Meelin äiti on seisahtunut kadulle juttelemaan jonkun\ntuttavan kanssa, sattuu, että hänen miehensä kulkee ohitse,\nollen menossa työpaikalleen. Hän on nuori, voimakas mies, reipas\nkäytökseltään. Hän on työssä eräällä puusepällä ja ansaitsee hyvin.\nKun hän tulee reippaana ja hyräilee käydessään, näkee Meeli hänet\nja juoksee heti häntä vastaan. Tahdottomasti lakkaa hän silloin\nhyräilemästä, ja silmäkulmien väliin ilmestyy pieni ryppy. Hän\nkumartuu lapsen yli, silittää hiukan kömpelösti sen poskea ja lähettää\nsen takaisin äidin luokse. Hän ei nähtävästi oikein tiedä, miten\nhänen on seurusteltava sellaisen herkkätuntoisen olennon kanssa.\nHänestä on kyllä hyvin sääli pientä raukkaa, mutta hän tuntee itsensä\nvaivautuneeksi ja onnettomaksi hänen seurassaan, varsinkin näin ulkona\nkadulla. Kun isä jatkaa matkaansa, seisoo Meeli ja katsoo hänen\njälkeensä hiukan tuskaisin silmin. On nimittäin niin, että Meeli\nihailee ja jumaloi isäänsä yli kaiken muun, mutta välistä hän tuntuu\nhuomaavan, että jotakin puuttuu isän rakkaudesta häntä kohtaan. Hän\nnäyttää alakuloiselta ja sairaalta kääntyessään jälleen äitinsä puoleen.\n\nToisinaan ei Meeliä näy pitkään aikaan, ja kun sitten taas jonakin\nkauniina päivänä kohtaa hänet, niin saa kuulla, että hän on ollut\nsairaalassa.\n\nJos kysyy häneltä, onko hänen ollut vaikea olla sairashuoneella, niin\nhän näyttää kummastuvan, ja milteipä hänen äitinsäkin tekee niin. Ei\ntoki Meelillä ole ollut paha olla sairaalassa. Sehän on paras paikka,\nmihin hän voi tulla.\n\nÄiti kertoo, että ensi kerralla kun Meelin piti mennä sairaalaan, hän\noli tuskitellut ja pelännyt, mutta siitä oli jo niin kauan, ettei\nhän sitä enää muistanutkaan. Meeli on hyvä ystävä sekä tohtorin että\nhoitajattarien kanssa, ja he ovat hänelle niin kilttejä, että hän\nviihtyy sairashuoneella paremmin kuin kotonaan. Meelin ei tarvitse\naina maata vuoteessa ollessaan sairaalassa, vaan saa hän olla\nylhäällä melkein koko ajan. Hän kulkee tavallisesti ylihoitajattaren\nmukana salista toiseen ja katselee, kuinka sairaita hoidetaan.\nMeeli ei ollenkaan pelkää katsella haavoja ja paiseita ja muuta,\njosta tavallinen ihminen mieluimmin kääntää silmänsä pois. Kaikki\nsairaat ovat mielissään, kun Meeli tulee heidän luokseen. Hän ei\nkoskaan juttele kenenkään kanssa niin vapaasti kuin sairaitten kanssa\nsairashuoneella.\n\nKyllä sairashuoneella melkein aina on sairaita lapsiakin, ja kun\nhe ovat toipumistiellä, saavat he juoksennella ulkona käytävissä\nniinkuin Meelikin. Mutta Meeli ei paljon välitä lapsista. Hän on\nmieluummin hoitajattarien ja vanhempien potilaitten läheisyydessä.\nLapset ovat aina niin rajuliikkeisiä. Hän pelkää aina, että he sysäävät\nhänet kumoon.\n\nKun Meelin äiti kertoo, kuinka mainiosti tyttö viihtyy sairaalassa,\nymmärtää niin hyvin, että siten täytyykin olla. Pienokaisen, joka\nei voi käydä koulussa, täytyy tietysti viihtyä sai- raalassa, jossa\non hiljaista ja rauhallista. Eikä sekään ole kummallista, että hän\ntulee avomieliseksi sairaiden seurassa. He eivät katsele häntä niin\ntuskastuttavan sääliväisesti kuin terveet. Ja onhan hänellä, joka\njuoksentelee jalkeilla tarvitsematta kärsiä tuskia, paljon parempi olo\nkuin heillä, jotka makaavat kipujen kourissa.\n\nÄidin puhuessa on Meeli seisonut ja katsellut suurta lappalaiskoiraa,\njoka kävellä lönkyttää vastapäisellä jalkakäytävällä, ja kun hän etenee\nvähän kauemmaksi mennäkseen koiran luokse, käyttää äiti tilaisuutta\nja kertoo sairashuoneen lääkärin sanoneen hänelle, että Meeli ei\nluultavasti voi elää kauan. Hän ei kasva eikä tule suuremmaksi niinkuin\nmuut lapset, vaan kuihtuu yhä. »Niin, kesän yli hän luuli minun saavan\npitää lapseni, mutta tuskin kauempaa. Oi, mihin minä silloin joudun?»\n\nKyyneleet tahtovat herahtaa silmiin, mutta ne eivät saa tulla esiin.\nMeeli on seisonut ja houkutellut luokseen koiraa, mutta se on mennyt\neteenpäin pysähtymättä. Ja se koira on muuten tavallisesti hyvä ystävä\njokaisen lapsen kanssa siinä korttelissa. Se pysähtyy ja heiluttaa\nhäntäänsä niin pian kun näkee jonkunkaan heistä. Mutta Meelistä\nse nähtävästi ei tahdo olla tietävinäänkään, sillä se menee ohi\nvälittämättä hä- nen kutsumisistaan.\n\nMeeli palaa äidin luokse sama tuskaisa ilme katseessaan kuin silloin,\nkun isä lähettää hänet pois luotaan. Mutta äiti ottaa hänet vastaan\niloisesti hymyillen, ja he jatkavat matkaansa. Varmaankin äiti rakastaa\nlasta niin paljon sen tähden, että hänen alati täytyy sitä suojella ja\npitää siitä huolta. Se täyt- tää hänen elämänsä aivan toisella tavoin\nkuin terve lapsi olisi tehnyt, ja luonnollisesti hänelle olisi suuri\nsuru, jos hän kadot- taisi pienen tyttärensä. Mutta kuitenkin se kai\nolisi parasta, mitä voisi tapahtua. Sillä millainen ihminen tuosta\npienokaisesta voisi tulla? Millaiseksi voisi elämä hänelle käydä?\n\nMeelin vanhemmat ovat rakentaneet itselleen tuvan kaupungin piirin\nulkopuolelle, aukealle maalle. Tupa on sievä ja soma leikkauksilla\nkoristettuine ikkunalautoineen ja pienine vihreäksi ja valkoiseksi\nmaalattuine kuisteilleen. Mutta ei se juuri millään kauniilla paikalla\nole. Te ette voi kuvitella, millaisella kummallisella maaperällä se on.\n\nKaupunki on vanha kaivoskaupunki, ja kaikkialla sen ympärillä oli\nennen aikaan suuri joukko sulatusuuneja, joista leviävä myrkyllinen\nsavu hävitti kasvullisuuden koko seudulta. Nykyään sulatusuunit ovat\npoissa, mutta luonto ei ole oikein voinut tulla entiselleen niiden\njälkeen. Kaupungin läheisyydessä on vielä laajoja aloja, joilla maa on\nalastonta ja paljasta, ilman ainoatakaan puuta tai kasvia, ainoastaan\nsuurien ja pienien, ympäriinsä hajallaan olevien kivilohkareitten\npeittämää. Jos pitää lapion maahan, niin huomaa, että siinä on\nkaikkialla pieniä särmikkäitä kuonapalasia, niin ettei se kelpaa\nviljeltäväksi. Jos tahtoo siinä jotain kasvattaa, täytyy tuoda multaa\nmuualta.\n\nSyksyllä, talvella tai keväällä on kuonakentällä tuskin sen pahempi\nasua kuin muuallakaan, mutta kun saapuu kesä kuumine, kauniine\npäivineen, silloin siellä tulee tukalaa. Varjo- paikasta ei siellä\ntietysti ole merkkiäkään, ja kuonansekainen maa kuumenee kovasti\nauringonsäteistä. Puolenpäivän aikaan siellä eriää melkein yhtä paljon\nlämpöä maasta kuin auringostakin.\n\nOn joukko muitakin seikkoja, jotka vaikuttavat sen, että kuonakentällä\nviihtyy huonosti. Sakeaa pölyä lentää sinne läheiseltä kadulta, ja\nsankkoina pilvinä tupruttavat sinne mustaa, katkuavaa savuaan\nveturit, jotka raskaasti tulla puhkuvat kaksi ja kolmekin yhdessä\njyrkkää mäkeä ylöspäin. Siellä ei ole suinkaan niin hyvä ja raitis\nilma kuin voisi odottaa. Jos tuuli on lännessä, tuo se mukanaan\npistävänhajuisia kaasuja sulatusuuneista, ja jos se on pohjoisessa,\non se täynnä paperi- massatehtaan kitkerää, epämiellyttävää hajua.\nKesäpäivinä ei kuonakentällä asuva voi olla kaipaamatta toisille\nseuduille, missä on kukkaisia niittyjä ja vehreitä, varjoisia puita. On\nluonnotonta, että ei keskellä kesää näe muuta kuin paljasta maata ja\nharmaita kivilohkareita.\n\nMutta juuri tälle kiviaavikolle Meelin isä on rakentanut tupansa. Hän\non aidannut rautalanka-aidalla muutamia neliö- metrejä sen edustalta.\nOn ehkä tarkotuksena, että siihen tulisi puutarha. Mutta tällä erää ei\nmaassa ole mitään muuta kuin noita suuria kivilohkareita.\n\nMuutamana aamupäivänä keskellä kuuminta kesää on Meeli polvillaan\nerään suuren kivilohkareen edessä. Hän on yksin, sillä äiti on\narka auringonpaisteelle ja oleskelee mieluummin sisällä. Meelistä\nsitävastoin on mieluista olla auringonpaisteessa. Hän ei voi koskaan\nsaada kylläkseen lämmintä.\n\nYksi kivilohkareista on alapuolelta kovero, niin että se muodostaa\nikäänkuin pienen luolaholvin. Siinä holvissa Meelillä on\nleikkihuoneensa. Itse hän ei mahdu sinne, mutta hänen nukkensa ovat\nsiellä. Hiukan matala on huone nukeillekin, mutta se ei merkitse\nniin paljon, sillä Meelin nuket eivät koekaan seiso pystyssä, vaan\nmakaavat aina vuoteessa. Ne ovat aina sairaina, ja Meelin täytyy\nlakkaamatta hoitaa niitä, antaa niille rohtoja, laittaa siteitä,\nlohduttaa niitä niiden monissa kivuissa ja vakuuttaa niille, että he\nkyllä tulevat terveiksi, kun he vain malttavat olla kärsivällisiä.\n\nTänään on Meeli kuitenkin jo pari kertaa ollut hoitamassa nukkejaan,\nja hän istuu nyt kuunnellen toisten lasten leikki- mistä, jonka ääniä\nkaukaa kuuluu sinne.\n\nPitkä kesäloma on juuri alkanut, ja lapset ovat koulusta vapaat.\nMeeli kuulee joka suunnalta lasten ääniä, kun he leikkivät kaduilla\nja pihoilla. Se houkuttelee ja vetää, eikä hän ole enää huvitettu\nliikkumattomista leikkikumppaneistaan. Mutta hän istuu vain ja\nkuuntelee, hän ei mene etsimään toisten seuraa. Hän tietää kyllä,\nettä heidän leikkinsä eivät ole häntä varten. Toiset lapset eivät\nollenkaan huoli häntä mukaansa. Hän on liian arkatuntoinen ja hän\npilaa heidän ilonsa. Niin istuu hän siinä kaipaus mielessään, ja\nnäyttää siltä kuin kaikki se vaikea ja raskas, mitä hänen elämässään\non, yhtäkkiä olisi tullut hänelle tietoiseksi. Hän tuntee painostavan\nhelteen ja pahan hajun, hän näkee, että kaikki hänen ympärillään on\nrumaa ja hedelmätöntä. Hän tuntee myös, että hän on sairas ja voimaton.\nJotakin puuttuu häneltä. Hetki hetkeltä kuluu, ja yhä alakuloisemmalta\nhän näyttää, ja vähitellen nousevat kyyneleet hänen silmiinsä.\n\nÄkkiä hän kuulee helähtävän äänen puhelinlangoista, jotka kulkevat\naivan hänen päänsä päällitse, sitten pari kimakkaa kirahdusta, hätäistä\nsiipien räpytystä, ja maahan ihan hänen eteensä putoaa pieni lintu. Se\non varpunen, joka on lentänyt varomattomasti, syöksynyt puhelinlankaa\nvasten ja pudonnut Meelin puutarhaan. Se räpyttelee kovasti päästäkseen\ntaas ilmaan, mutta se ei voi liikuttaa kuin toista siipeään. Toinen\nnäyttää olevan jollain tavalla loukkaantunut. Senpävuoksi varpus-parka\nei voikaan kohota ylös, vaan pyörii ympäri maassa yhdessä kohti. Meeli\nkatsoo tätä hetken ihan kauhusta kivettyneenä, mutta vähitellen hän\nalkaa liikkua. Hän konttaa yhä lähemmäksi lintua, kurkottaa kättänsä\nottaakseen sen kiinni, vetää sen taas takaisin ja tekee saman kokeen\nvielä uudestaan, kunnes hänen vihdoin onnistuu nopealla otteella\nsaada se kiinni. Varpunen pelästyy sanomattomasti, tuijottaa Meeliin\nmustilla silmillään eikä tohdi liikahtaakaan. Meeli näkee, että toinen\nsiipi riippuu velttona alas, ja yrittää nostaa sitä. Silloin varpunen\nvärähtää kivusta, ummistaa silmänsä ja näyttää aivan kuolleelta. Mutta\nMeeli ei pane siihen huomiota, vaan tunnustelee siipeä miettivän\nnäköisenä ja huomaa että siipiluu on poikki.\n\nMeelin kalpeat kasvot rupeavat hehkumaan ja silmät alkavat loistaa\ninnosta. Hän siirtyy kiven alla olevan leikkihuoneensa luokse, jossa\nhänellä on koko joukko sidetarpeita. Samalla kun hän pitelee varpusta\ntoisella kädellään, etsii hän toisella esille pari tikkua, pari\nliinalappua ja langanpätkiä. Niillä hän ryhtyy lastottamaan varpusen\nsiipeä, ja kun se on tehty, käärii hän siteen koko linnun ympäri, jotta\nsen täytyisi pakostakin pysyä hiljaa. Lopuksi hän asettaa sen sairaiden\nnukkien joukkoon vierinkiven alle.\n\nKun Meeli on suorittanut kaiken tämän, on hän ihan hengästynyt.\nNyt, kun hän on valmis, saattaa hän tuskin henkeä vetää\nmielenliikutukseltaan.\n\nÄiti tulee hetken kuluttua ulos huoneesta katsomaan mitä lapsonen\npuuhailee. Oli tullut ihan hiljaista ulkona. Pieni olento ei liikkunut\nedestakaisin kivilohkareiden välillä, niinkuin tavallisesti.\n\nKun hän tulee ulos, huomaa hän Meelin istuvan pienellä kivellä\nleikkitupansa edessä nukenpukua ompelemassa. Häneen oli tullut\nmerkillinen rauha ja tyyneys, ei näkynyt ollenkaan sitä tuskallista ja\nlevotonta ilmettä, joka saattoi tehdä äidin ihan epätoivoiseksi. Ei,\nhän istui siinä niin hiljaa ja tyytyväisenä, kuten sellainen, joka on\ntullut rauhaan itsensä kanssa.\n\nKun äiti tulee lähemmäksi, kertoo Meeli hillityin äänin seikkailunsa\nvarpusen kanssa ja näyttää äidille kuinka hän on laittanut sen\nmakaamaan holvin alle.\n\nNyt äiti ymmärtää, mistä tuo suuri rauha on tullut. Meeli leikkii\nsairaanhoitajatarta. Hänellä on aivan samanlainen ilme kuin\nsairashuoneen sisarilla, kun he istuvat sairasvuoteen ääressä. Hän on\nsaanut ylleen heidän lempeän tyyneytensä.\n\n»No, nyt pitää sinun oikein pitää huolta varpusesta, niin että se voi\ntointua entiselleen», sanoo äiti.\n\nPienokainen vain nyökäyttää päätään. Sairaanhoitajatarienhan ei pidä\npuhua tarpeettomasti, sillä se häiritsee sairaita. Mutta tuo nyökkäys\nsanoi selvästi, että mikäli hänestä riippui, niin potilas kyllä tulisi\nparanemaan.\n\n— »Saanko minä nähdä sitä?» kysyy äiti ja pistää päänsä kiven alle.\n\n»Minä luulen kyllä, että olisi paras ettei siihen koskettaisi, mutta\njos äiti mielellään haluaa...»\n\n»Ei silti, ei suinkaan! Enhän nyt ole niin utelias. Anna sen vain maata\nrauhassa!»\n\nÄiti menee jälleen huoneeseen, mutta lapsi pysyy liikkumatta\npaikallaan koko päivän. Ja joka kerta kun äiti menee ulos ja silmää\nhäneen päin, istuu hän ompelemassa yhtä tyynin ilmein. Nyt kai ei voi\nolla puhettakaan, että hän enää kaipaisi toisten lasten luo. Hän oli\nvarmaan saanut jotain, mikä oli leikkitovereitakin parempaa, nyt kun\nhänellä on jotain hoidettavaa ja hellittävää.\n\nOn kulunut pari kuukautta, mutta kesä on vieläkin, ja ilma on yhtä\nlämmin ja kaunis kuin sinä päivänä, jolloin varpunen putosi Meelin\npuutarhaan. Autiolla kuonakentällä on entistäkin kuumempaa ja\nhelteisempää. Ja kaikki ihmiset, joilla on toimensa niillä seuduin,\nkulkevatkin velttoina ja tylsinä ja odottavat vain päivän loppumista.\nJa melkein samoin on lasten laita. He ovat liian raukeita leikkiäkseen.\nHe seisoskelevat suurissa ryhmissä rautatien ylikäytävän luona ja\nodottavat junia, taikka hyppivät edestakaisin kiskojen yli. He eivät\nnaura usein, mutta joutuvat helposti riitaan. Vähimmästäkin syystä\ntiuskuvat he ärjyen toisilleen ja hyökkäävät yhteen ja tappelevat.\n\nKaikkien ollessa ikävystyneitä ja välinpitämättömiä, elää pieni\nkyttyräselkä mitä jännittävintä ja viehättävintä elämää. Hän juoksee\nalinomaa puutarhastaan äitinsä luokse ja huu- taa: »Voi kun minulla on\nhauskaa! Eikö äitikin tule katso- maan?»\n\nLuolassa kiven alla ei enää ole yhtään ainoata nukkea. Sen sijaan\non siellä useita häkkejä, joista muutamat ovat pahvista, toiset\npuutikuista tai teräslangasta. Ne on asetettu kah- teen riviin, jotka\novat yhtä suoria ja säännöllisiä kuin sairas- huoneen vuoderivit. Mutta\nsehän onkin aivan oikein, sillä kiven alusta on nyt oikea sairashuone.\nSe on täynnä terveyttään etsiviä hoidokkaita.\n\nAamupäivän kuluessa Meeli ottaa esiin häkin toisensa perästä,\nantaakseen hoitoa niiden asukkaille. Suurimmassa hä- kissa hänellä on\nkaunis, valkoinen kyyhkynen, jolla on pahoja haavoja selässä ja päässä.\nSe raukka on ollut haukan kynsissä, mutta on viime hetkessä saatu\npelastetuksi ja tuotu Meelille. Ja kyyhkynen ymmärtää varmaan, että\nMeeli tahtoo parantaa hänet. Se painautuu ihan liki Meeliä ja asettaa\npäänsä hänen poskeaan vasten, kun se otetaan ulos häkistä.\n\nToisessa häkissä on västäräkki, jonka jalka on mennyt poikki ja on\nsentakia lujasti lastotettuna. Se on päässyt jo niin pitkälle, että se\nlakkaamatta koettaa astua kipeällä jalallaan. Vaikeinta västäräkkiin\nnähden ei olekaan sen parantaminen, vaan ruuan hankkiminen sille.\nOnneksi on Meeli viime aikoina saanut joukon ystäviä, jotka auttavat\nhäntä hankkimaan ruokaa sairaille eläimilleen.\n\nVästäräkin vieressä istuu pieni hiiri aivan hiljaa ja pitää yhtä\njalkaansa koholla. Meelille se on surullinen näky, sillä pikku\nhiiri-poloista hän ei voi parantaa. Sen jalka on mennyt poikki\nrotanpyydyksessä. Haavan kyllä voi parantaa, mutta hiiri-paran täytyy\nnilkuttaa kolmella jalalla elämänikänsä.\n\nSiellä on vielä pari kissanpoikaakin, ihan pieniä vielä. Niillä ei\nole vielä silmiäkään, eivätkä ne voi seisoa jaloillaan. Ne eivät\nole sairaita, mutta niiden emo on hylännyt ne, ja siksi ne on tuotu\nMeelille, jotta hän ottaisi ne hoivaansa.\n\nAina siitä asti kun Meeli noin pari kuukautta sitten ryhtyi parantamaan\nsiipirikko-varpusta, on hän ollut ihan yhtä mittaa työssä parantaessaan\nsairaita pikkueläimiä. Hänellä on aivan tavaton taipumus tällaiseen\ntyöhön. Ja hän saa aikaan oikeita ihmeparantumisia. Mutta kylläpä\nonkin loppumaton se kärsivällisyys ja rakkaus, jota hän osottaa\nkaikille sairailleen. Mielellään hän olisi niiden tähden nukkumatta\nja syömättäkin. Ja hänelle on sitten ihan sama, mitä lajia eläimiä hän\nparantaa. Hän ottaa hoivatakseen ketunpojan tai äkäisen huuhkajan yhtä\nmielellään kuin pienen kananpojan. Kunhan ne vain ovat sai- raita,\nniin hellii hän niitä yhtä rakkaasti. Hän on niin näppärä ja kätevä\nja käyttää sormiaan niin sievästi, että hän voisi lastottaa vaikka\nhämähäkin jalan.\n\nIhmiset eivät koskaan ole nähneet mitään niin huvittavaa kuin tämä\nMeelin sairashuone on. Koko lähiseutu seuraa innolla hänen kokeitaan,\nja usein tulee vieraita oikein asiasta tehden kuonakentälle katsomaan\nMeeliä ja hänen sairaita eläimiään. Ja vieraat eivät voi kyllikseen\nihmetellä, kuinka hän osaa tehdä sellaista. Meeli ei hoida eläimiä sitä\nvarten, että hän saisi siitä kiitosta, mutta kuitenkin tuntuu hyvin\nhauskalta, kun ihmiset sanovat, että hän on kiltti ja kelpo tyttö ja\nettei kuka hyvänsä pystyisi siihen mihin hän. Hänelle tekee oikein\nhyvää kuulla sitä.\n\nMeelin äiti on heti alunpitäen ymmärtänyt, että tämä oli hänen pikku\ntyttärelleen oikeaa ajanvietettä, ja hän se aluksi hankkikin potilaita\nhänelle. Nyt ei hänen enää tarvinnut siitä huolehtia. Koko lähiseutu\netsi Meelille hoidettavia. Kun vain joku löysi jonkun pikkuelävän, joka\njollakin tavalla oli loukkaantunut, niin tuotiin se hänelle.\n\nMeeli ei enää ollenkaan ikävöinyt toisten lasten joukkoon heidän\nleikkikentilleen. Siihen sijaan oli toisten lasten joukossa monta,\njotka halulla odottivat, milloin pääsisivät hänen luokseen. Mutta\nkaikkia lapsiapa ei otettukaan vastaan. Katsottiin hyvin suureksi\narmoksi, kun sai tulla rautalanka-aidan sisäpuolelle ja katsoa päältä\nkun Meeli hoiti sairaitaan. Isot, vallattomat pojat seisoivat ihan\nMeelin vieressä ja vapisivat vain pelosta, ettei hän sietäisi heitä\nlähellään. He käyttivät enimmän osan joutoaikaansa hakeakseen ruokaa\nhänen eläimilleen. Se olikin varmin keino, jonka avulla sai luvan\npäästä hänen hoi- tolaansa.\n\nMutta nuo isot pojat eivät olleet ainoat, jotka Meeli oli saanut\nystävikseen. Koko tänä aikana hän oli tehnyt merkillisiä vallotuksia\ntoisen toisensa jälkeen. Mitä uskomattomimpiakin tapauksia oli\nsattunut.\n\nHerkkukaupassa kadun hienoimman kadun varrella oli vanha\npuotipalvelija, jolla oli kanarialintu. Tämä lintu oli aivan\nerinomainen laulaja, ja puotimies piti siitä enemmän kuin mistään\nmuusta maailmassa. Mutta eräänä päivänä oli puotimies seisonut\nkyyneleet silmissä myymäpöytänsä takana ja kertonut ostajilleen, että\nhänen kanarialintunsa oli sairas, niin sairas, että hän pelkäsi sen\nkuolevan. Meelin äiti tuli ihan sattumalta menneeksi tuohon hienoon\npuotiin juuri sinä päivänä ja kuuli puotimiehen valitukset. Hän sanoi\nsilloin jotain siihen suuntaan, että hänen Meelinsä varmaan voisi\nparantaa linnun. Puoti- mies ei vastannut siihen mitään, vaan oli\npikemmin sen näköinen kuin olisi Meelin äiti esittänyt hänelle jotain\nkerrassaan sopimatonta. Mutta seuraavana päivänä tuli hän itse käymään\nkuonakentällä Meelin pienellä kotituvalla ja katsoi, kun Meeli hoiteli\nsairaitaan. Ja varmaan hän rupesi luottamaan Meelin kykyyn, koska tuli\nhetken perästä uudestaan rakas kanarialintunsa mukanaan ja uskoi sen\nhänen hoitoonsa. Meelillä oli niin merkillinen vaisto, että melkein\nolisi voinut luulla, että eläimet sanoivat hänelle, mikä heitä vaivasi.\nHän sai heti selville, mikä kanarialinnulla oli vikana, ja hän paransi\nsen. Ja senjälkeen ei Meelin äiti koskaan käynyt herkkukaupassa ilman\nettä sai pussin rusinoita tai palan rintasokeria Meelille tuliaisiksi.\nPuotimies kertoi kaikille ostajilleen hänestä. Meeli tuli ihan\nkuuluisaksi vain tuon yhden kanarialinnun takia.\n\nNiin, ja sitten oli se vanha lappalaiskoira, joka aina tähän asti ei\nvähääkään ollut Meelistä välittänyt. Koiralla oli totutut tapansa,\njoita se seurasi päivä päivältä. Ja joka päivä se aamu- kävelyllään\nmeni Meelin kodin sivuitse, mutta ei ollut näkevinäänkään Meeliä,\njoka seisoi veräjällä ja kutsui sitä. Mutta muutamana päivänä oli\nkoira pahasti ontunut kulkiessaan ohi aamusella, ja palatessaan se oli\nseisahtunut veräjälle ja paneutunut maata ja vinkunut valittavasti,\nikäänkuin ei olisi jaksanut kulkea kauemmaksi. Meeli oli mennyt sen\nluokse, katsonut sen kipeää jalkaa ja hyvin varovasti vetänyt siitä\npois lasi- sirun, joka oli tarttunut sen varpaiden väliin. Seuraavana\naamuna, kun koira meni ohitse, oli se taas terve ja reipas. Mutta\nse pysähtyi kuitenkin veräjälle ja odotti kunnes Meeli tuli ulos.\nSilloin se antoi hänelle kättä ja nuoli hänen sormiaan ja meni sitten\ntiehensä. Samalla tapaa se teki joka aamu, sillä mihin se kerran oli\ntottunut, sitä se teki sitten jatkuvasti. Meelille se oli kovasti\nmieleen, kun hän oli voinut voittaa itselleen vanhan lappalaiskoiran\nsuosion.\n\nSe, joka valmisti kaikki ne häkit, mitä Meeli tarvitsi säilyttääkseen\neläimiään, oli hänen isänsä. Hän ei ollut milloinkaan ollut niin\nhellä Meelille kuin näinä viime aikoina. Ennen hän ei ollut tahtonut\nleikkiä Meelin kanssa eikä tietänyt mistä olisi hänen kanssaan\npuhellut. Mutta sittenkun Meeli oli alkanut sairaanhoitonsa, oli\nisä samoinkuin muutkin ruvennut tuntemaan suurta mielenkiintoa\nhäntä kohtaan. Hänellä oli hauskaa lapsen seurassa, ja heti kotiin\ntultuaan hän aina haki Meelin ja kyseli häneltä, miten västäräkki tai\nkissanpojat jaksoivat. Päivällislomalla ollessaan hän toisinaan\ntuskin ennätti syödäkään. Hän olisi mieluummin istunut ulkona Meelin\nluona ja katsellut, kun hän hoiti potilaitaan. Ja hän teki kaikki\nhäkit mitä Meeli tarvitsi. Hän huolehti sairaitten parantumisesta yhtä\nsuuresti kuin Meeli itse. Eikä mikään tehnyt Meeliä niin onnelliseksi\nkuin tämä isän osaaottavaisuus. Se suorastaan antoi hänelle uutta\nelämää. Hän tuli iloiseksi, luottavaiseksi ja huolettomaksi, aivan kuin\ntavallinen lapsi.\n\nNyt on, kuten jo sanoin, kirkas kesäpäivä, ja Meeli istuu maassa\nluolansa edessä. Hän on niin kiintynyt työhönsä, ettei huomaakaan\nkahta mustapukuista sairaanhoitajatarta, jotka tulevat kuonakenttää\npitkin ja suuntaavat kulkunsa Meelin kotia kohti. Hän ei kuule mitään\nsittenkään, kun he avaavat veräjän ja tulevat aitauksen sisäpuolelle.\nVasta kun he ovat aivan hä- nen vieressään, huomaa hän heidät.\n\nMeeli punastuu hämmästyksestä. Eikös se ole sairaalan ylihoitajatar,\nhänen paras ystävänsä, joka siinä seisoo? Ja sisar Anna, hänen lähinnä\nparas ystävänsä, on hänen kanssaan. Hänen mieleensä juolahtaa, että\nhe ovat tulleet katsomaan hä- nen sairaalaansa, mutta hän poistaa sen\najatuksen mielestään, niinkuin se olisi aivan liian vaativainen. Mutta\nseuraavassa hetkessä sanoo ylihoitajatar kuitenkin: »Nyt sinun pitää\nnäyt- tää meille sairaalasi, Meeli. Me olemme kuulleet, että sinulla on\nniin paljon potilaita.»\n\nMeeli punastuu eikä tahdo näyttää. Häntä hävettää näyt- tää oikeille\nsairaanhoitajille pieniä mitättömiä laitoksiaan.\n\n»Sinä olet niin monta kertaa saanut nähdä meidän sairas- huoneemme»,\nsanoo ylihoitajatar. »Nyt sinä saat näyttää meille omasi.»\n\nJa silloin Meeli tietysti näyttää sairaalansa, ja ylihoitajatar ja\ntoinen sisar tulevat kovin huvitetuiksi. He ottavat selvän kaikkien\npotilaitten taudeista ja kysyvät Meeliltä miten hän hoitaa niitä. Ja\nMeeli innostuu saadessaan puhua sairaanhoidosta sellaisten kanssa,\njotka ymmärtävät asiaa.\n\nÄiti tulee ulos ja ottaa osaa keskusteluun. Hän kertoo sellaista, mistä\nMeeli itse ei ole tahtonut puhua, niinkuin niistä isoista pojista,\njoista on tullut niin hyvät ystävät Meelin kanssa, ja lappalaiskoirasta\nja kanarialinnusta.\n\nKun hoitajattaret lähtevät, saattaa äiti heitä pitkän matkaa kaupunkiin\npäin saadakseen puhua Meelistä.\n\n»Hänestä tulee parempi sairaanhoitajatar kuin meistä kumpikaan, kun\nhän tulee suureksi», sanoo ylihoitajatar.\n\n»Kun hän tulee suureksi», kertaa äiti hitaasti. »Sisar tie- tää, mitä\ntohtori on sanonut. Hän ei voi elää.»\n\n»Nyt hän kyllä voi elää. Hänhän on ruvennut kasva- maan. Näkeehän sen,\nettä hän on saanut jotain minkä eteen elää.»\n\nMutta Meeli istuu pihalla kivilohkareitten keskellä ja miettii sitä,\nettä ylihoitajatar ja sisar Anna ovat olleet siellä ja katselleet hänen\nsairaalaansa.\n\nSe on suurinta mitä hänelle on voinut tapahtua. Voi kuinka Meeli on\nonnellinen! Ei koko kaupungissa ole yhtään lasta, joka olisi niin\nonnellinen kuin hän.\n\n\n\n"]