[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fRSmuaSpnUJ_1E-EKuZ292cWSF03E_W1PrcI_ZVnjA4g":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":15,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},3167,"Pieni hanhipaimen Yrjö","N. N. (tekijä tuntematon)",null,"3167-n-n-pieni-hanhipaimen-yrjo","3167__N._N.__Pieni_hanhipaimen_Yrjö","lastenkirja",[],[],"fi",1860,1884,3590,21772,false,74053,[21,22,23,24],"Boys -- Juvenile fiction","Christian life -- Juvenile fiction","Conduct of life -- Juvenile fiction","Orphans -- Juvenile fiction",[26,27,28],"Children & Young Adult Reading","Novels","Religion/Spirituality","\"Pieni hanhipaimen Yrjö\" by Per Palmqvist and Simeon Hirvonen is a heartfelt narrative likely written during the late 19th century. This book is a novella that tells the story of a young orphan boy named Yrjö, who takes care of geese while grappling with his loss and seeking hope and solace through his faith in God. The journey through his struggles and the relationships he develops add depth to the simple yet poignant plot.  The novella begins with Yrjö reflecting on his life as he visits the graves of his deceased parents, highlighting his loneliness and yearning for connection. As he tends to the geese, he finds solace in his responsibilities and a deep bond with the animals. However, a tragic incident occurs when a gamekeeper shoots two of the geese belonging to the pastor's wife, leading to a crisis of guilt and shame for Yrjö, as he feels responsible for their care. The story unfolds with themes of forgiveness, redemption, and the power of compassion, culminating in the pastor and his wife extending kindness to Yrjö, whom they decide to adopt, thereby restoring his sense of belonging and hope for the future. Overall, the novella beautifully weaves themes of faith, childhood innocence, and the importance of community support. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Hirvonen, Simeon",205,"Saksalaiseen kylään sijoittuva uskonnollinen kertomus orvosta Yrjö-pojasta, joka työskentelee hanhipaimenena. Sunnuntaiaamun hiljaisuudessa hän vierailee vanhempiensa haudoilla ja etsii lohdutusta uskosta kohdatessaan elämän koettelemuksia.","Per Palmqvistin 'Pieni hanhipaimen Yrjö' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3167. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","PIENI HANHIPAIMEN YRJÖ\n\nToimittanut\n\nP. Palmqvist\n\n\nSuomentanut\n\nS. Hirvonen\n\n\n\n\n\nTampereella,\nEmil Hagelberg'in ja Kumpp. kirjapainossa,\n1884.\n\n\n\n\n\n\nPieni Hanhipaimen Yrjö.\n\n\n\n\nEräänä sunnuntai-aamuna sangen varhain avattiin talonpojan tuvan ovi.\nTämä tupa oli lähellä hupaista, kaunista kylää Saksanmaalla. Noin\nneljäntoista-vuotias poika tuli tuvasta ulos ja katseli ympärillensä\nkartanolla, jossa kaikki vielä oli hiljaa. Hän näytti olevan varsin\ntyytyväinen siitä, ettei yhtään ihmistä näkynyt.\n\nWielä verhosi koko paikkakuntaa puolihämärä, joka on ennen päivän\ntuloa, ja joka puhuu niin omituista kieltä sydämelle, kun vielä ei\nyhtään ihmis-ääntä kuulu eikä yksikään ihmiskäsi ole vielä aloittanut\ntyötänsä — kun kaikki vielä on hiljaa, silloin huomaa halukas kuulija\nJumalan äänen luonnossa. Se puhuu tosin ainakin, mutta tuntuu,\nikäänkuin hiljaisena, juhlallisena aamuhetkenä olisi parhain tilaisuus\nkuulla, mitä se sanoo ihmissydämelle. Oletkos kuullut ja ymmärtänyt\nsitä?\n\nYrjö — se oli pojan nimi — kuuli tosin osaksi tätä salamielistä\npuhetta, sillä hän seisoi hetkisen niinkuin kynnykselle\nkiinikasvaneena. Miksi seisoi hän näin? Katseliko hän pilviä, jotka\nylhäällä taivaalla muodostuivat kummallisiksi kuvioiksi? Taikka\nkuulteliko hän lintua, joka lähellä olevassa metsässä visersi\naamuvirttänsä, tahi kartanolla kasvavain suurten lehmusten suhinaa,\njoita aamutuuli heilutteli?\n\nEi mitään näitä — luultavasti hän ei ajatellut ensinkään näitä. Hän\nmeni kaivolle, pesi kasvonsa, pesipä samalla myöskin pois pari isoa\nkyyneltä, katsoi vielä kerran ikkunaan, missä kaikki oli hiljaista ja\nrauhallista, ja näin hiipi hän sitte ulos pihaveräjästä.\n\n\"Yrjö, mitä tämä merkitsee? Mihin näin aikaisin ja miksi näin\nvarovaisesti? Ethän toki pahoilla teillä vielä liene?\"\n\nYrjö valitsi pienen käymätien, jota kutsuttiin \"Jumalan levoksi\",\nsentähden, että se vei hautausmaalle, jossa ainakin ruumis saa levätä.\nMitä lähemmäksi poika tuli tätä paikkaa, sitä enemmän kiirehti hän\nkulkuansa. Kun lapsi rientää isäänsä tahi äitiänsä kohtaamaan, käypi se\nkyllä nopeasti. Niin oli Yrjönkin -Yrjö-raukankin laita.\n\nSillä kirkkomaassa makasi kaksi väsynyttä matkustajaa, joita hän heidän\neläissänsä oli sanonut isäksi ja äidiksi. Edellinen oli kuollut useita\nvuosia sitte, mutta juuri tänäpänä vuosi takaperin hän oli saattanut\näitinsä hautaan. Pian löysi hän sen pienen kummun, jossa niin paljon\nhänelle rakkaita lepäsi. Siinä istahti hän — ainoalle omaisuudellensa\nmaailmassa, nojautui ristiä vasten ja itki. Sitä ei kenenkään sovi\nihmetellä. Mutta hän ei itkenyt toivottomana. Lyhyt ja onnellinen\nelämä oli hänellä ollut niinkauan kun hänen äitinsä eli. Hän saattoi\nvieläkin nähdä hänet niin selvästi, kuin jos hän olisi eilen istunut\nhänen vieressänsä. Äiti rukoili hänen kanssansa, vei hänet Herransa\nja Wapahtajansa Jesuksen Kristuksen tykö ja puhui aina Hänestä lasten\nhellimpänä ja rakkaimpana ystävänä. Ja tämä ystävä oli vielä jälellä,\nvaikka äiti oli poissa. Herra Jesus pysyy maailman loppuun asti.\n\nPilvet pallistuivat nyt kirkkaalla kullalla ja ensimäiset auringon\nsäteet pistäytyivät näkyviin. Silloin nousi Yrjö ja katsoi selvällä,\nriemullisella katseella taivaan kunniaan. Isätön ja äiditön orpo\nei enää itkenyt. Mitä olikaan tapahtunut, joka oli saattanut hänet\niloiseksi? Kuka oli kuivannut hänen kyyneleensä? Oliko joku enkeli\nkuiskannut jotakin hänen korvaansa? Olipa todellakin. \"Enkelit ovat\npalvelevaiset henget, palvelukseen lähetetyt niille, jotka autuuden\nperimän pitää.\"\n\n\"Älä pelkää, sillä minä olen sinun kanssas; älä harhaele, sillä minä\nolen sinun Jumalas; minä vahvistan sinun, minä autan myös sinua ja tuen\nmyös sinun minun vanhurskauteni oikealla kädellä.\"\n\nTällaisen sanoman antoi Herra Jesus Yrjölle. Onko siis ihmeellistä,\nettä poika tuli iloiseksi, pyhki kyyneleensä ja viritti virren Jumalan\nkiitokseksi ja ylistykseksi?\n\n    \"Kun sä, kaiken hyvän lähde,\n    Olet sydämessäni,\n    Enpä sure vaivan tähden,\n    Huoleta en mieltäni.\n    Herra, kun oot minulla,\n    Puutett' ei oo sielulla.\n    Kenen sä oot tavarana,\n    Hän on onnen voittajana.\"\n\nKenen Hän lohduttaa, se tulee todella lohdutetuksi. Yrjö palasi jälleen\nkotiinsa, jossa ensiksi näimme hänen, Kankuri-Hannun luokse, joka äidin\nkuoltua oli ottanut hänet tykönsä lupauksella, että jos hän käyttäisi\nitsensä hyvin, saisi hän rengin paikan aikaa sovittaen hänen luonansa.\n\nEi kukaan ollut huomannut hänen poissa-oloansa näinä aamun ensimäisinä\nhetkinä. Hän meni nyt talliin, leikkasi ruohoa, kantoi sisälle\npieniä puita elatus-äidillensä, teki valkean, juotti elukat, autti\nlemmikkiänsä pikku Pietaria sukkia ja kenkiä jalkaan vetäessä ja oli\nniin palvelevainen ja nöyrä kaikkia kohtaan, sekä teki askareensa\nniin raittiilla mielellä, että emäntä suurella mielihyvällä ja\nsääliväisyydellä katseli sitä ja ajatteli itseksensä: \"Jos hän tuota\npitkittää noin oivallisesti, niin minä ostan markkinoilla hänelle uuden\nliivin\" Ja kylläpä hän sitä tarvitsikin.\n\nKankuri-Hannun välityksellä sai Yrjö seurakunnassa toimen, joka tuotti\nhänelle vuosittain muutamia riksiä rahaa. Hän oli, näet, paastosta\nasti seurakunnan hanhipaimenena. Saksanmaalla on tavallista, että\njokaisessa talonpoikaistalossa on hanhia, ja kylissä on kullakin,\nvaikka ei ole peltoa eikä niittyä, kuitenkin hanhensa. Aamuin ja illoin\ntoimitti Yrjö askareitansa isäntäväen luona, mutta muun osan päivää\nmietti hän Hirvenhypyllä — se oli vuoren nimi, jonne hän joka päivä vei\nhanhet laitumelle. Yrjö ei paheksinut toimitustansa. Hänellä oli siinä\ntilaisuus vapaasti ajatella.\n\nKello ei ollut vielä lyönyt seitsemää, kun hän tänä sunnuntai-aamuna\nmatkaeli verkalleen kylän läpi siivillisen karjansa kanssa. Melkein\njoka ovella hän pysähtyi, puhalsi torveensa, joka tosin ei ollut varsin\nsulosointuinen ja sai aina lisäksi hanhen tahi hanhen poikasen, joka\niloisesti kaakottaen tuli kallistellen toisten luokse. Sitäkös oli\nhauska nähdä. Jospa vaan olisi ymmärtänyt heidän kieltänsä!\n\nYrjölle ei tämä ollut niin ymmärtämätöntä, kuin muille. Hänen ja\nhanhien välillä oli jonkunlainen salainen käsitys. Hän yhtyi heidän,\niloihinsa. Kun ne uivat ja loiskivat lammikossa, teki se hänelle niin\nhyvää, ja kun keltaiset nokat iloisesti kahahtelivat ympäriinsä ja\nsöivät viheriällä ruohomatolla, josta löysivät kaikenlaista mieluista,\ntuntui hänestäkin rattoisammalta. Hän piti paljon näistä eläimistä, ei\nsentähden, että ne tuottivat hänelle 10 riksiä Martin markkinoiksi,\nvaan sentähden, että ne olivat Jumalan luotu teko, ja hän kuvitteli\nmielessänsä, että nekin rakastavat häntä eikä olleet välinpitämättömät\nhänen ystävällisille sanoillensa, joilla hän heitä puhutteli.\n\nKun juuri toisen kerran soitettiin jumalanpalvelukseen, seisoi\nYrjö kirkkoherran ikkunan edustalla. Siinä kai'utti hän kauniimpia\nsäveleitä, joita hän voi saada paimen torvestansa. Tämän kuuli\npastorska, joka heti avonaisesta ikkunasta huusi hänelle iloisesti\n\"hyvää huomenta,\" lähti ulos ja käski piian laskea huoneesta pari\nnuorta hanhea, joiden piti nyt ensi kertaa menemän laitumelle muiden\nkanssa.\n\n\"Yrjö,\" sanoi ystävällinen rouva, \"pidä tarkka huoli näistä nuorista\nhanhista, sen minä sanon sinulle. Sinun tulee aina pitää niitä\nsilmällä; sillä ne eivät ole vielä tottuneet olemaan ulkona muiden\nkanssa.\"\n\n\"Kyllä, hyvä pastorska, sen minä teen kyllä,\" sanoi poika ja nosti\nkunnioittaen lakkiansa. \"Ei mitään saa niille tapahtua — minä\nvartioitsen niitä niin hyvin.\"\n\n\"Niin, ole kaikin mokomin valpas niiden suhteen. Sinä tiedät, että minä\npidän varsin paljon kaikista pikku-eläimistäni, ja nämä omat minulle\nerittäin rakkaat; ne ovat ruokitut täällä kotona; minä olen joka päivä\nitse katsastanut niitä.\"\n\n\"Jumala varjelkoon niille tapahtumasta mitään,\" sanoi Yrjö, ja tätä\nei hän sanonut ajattelematta, niinkuin Jumalan nimen turhaan lausuja,\nvaan hän piti tärkeänä kutsumuksensa, jota hän ei voisi hoitaa Jumalan\navutta.\n\n\"No, hyvästi sitte, Jumala olkoon kanssasi, Yrjö,\" sanoi rouva\nystävällisesti ja meni jälleen sisälle laittamaan itseänsä kirkkoon.\n\nWerkalleen vaelsi Yrjö tietä ulospäin hoidettavainsa ja Fylaksin kanssa.\n\nLukukammarinsa ikkunassa seisoi pastori ajatuksiin vaipuneena ja\nkatsoi heidän jälkeensä. \"Yrjö-parka,\" ajatteli hän, \"oletko sinä koko\nseurakunnassa ainoa, jolla ei ole sunnuntaita? Kaikki muut lepäävät\nsabattina — he voivat ainakin tehdä niin, jos tahtoivat — ja he voivat\nkäydä Jumalan huoneesen, kun soitetaan yhteen — mutta sinä et saa. Ja\nsinullakin on sydän, joka tarvitsee — joka kentiksi halajaa elämän\nleipää. Sinä haluat ehkä elämän lähteestä vahvistavaa juomaa, joka\nsaattaa antaa sinulle voimaa tulevan viikon työhön. Ah, kuinka en ennen\nole ajatellut tätä, enkä oikaissut tuota vääryyttä! Syntihän on antaa\nasian näin jatkua.\"\n\n\"Minä en tiennyt sitä,\" sanoi paha sydän, joka tahtoi puolustaa\nitseänsä.\n\n\"Niin, mutta sinun olisi pitänyt tietää se. Miksi et sinä nähnyt,\nkuullut etkä ajatellut sitä vahinkoa, joka syntyi näin laumasi yhdelle\njäsenelle? Se oli synti!\"\n\nMurheellisena katsahti pastori pojan Perään, joka ikäänkuin elävänä\nnuhteena tuli hänen omalletunnollensa. Yrjö ei ollut vielä kaukana\npappilasta. Fylaks teki kyllä tehtävänsä, mutta ei hanhet sentään\nkiirehtineet. Monta pysähdystä oli heillä tänä sunnuntai-aamuua.\nMilloin survasi uroshanhi pari nuorta hanhea kumoon, kun hän\nkallistellen kulki tiellä, milloin taas erosi joku heistä syrjään ja\nsynnytti epäjärjestystä. Yrjön täytyi kääntyä takaisin auttamaan yhtä\njaloilleen kaatunutta hanhea, joka oli erittäin kömpelö ja kykenemätön\nauttamaan itseänsä. Kun hän näin kääntyi lukukammariin päin, näki\npastori hänen kapeat, laihat kasvonsa.\n\nUskolliset, isot silmät olivat myös samaan suuntaan käännetyt.\nPastorista näytti, kuin Yrjö usein itkisi. Hänen vaatteuksensa oli\nerittäin halpa. Kirja pistäytyi näkyviin taskusta. \"Ihmettelenpä\"\najatteli pastori, \"mikä kirja hänellä on, jota hän aikoo tutkia tuolla\nylhäällä vuorella.\" Sen saamme sanoa pastorille. Se on melkein ainoa\nperintönsä edesmenneeltä äidiltänsä — hänen Wanha virsikirjansa. Siitä\naikoi hän lukea lempivirsiänsä.\n\nMitä kauemmin pastori katseli poikaa, sitä surullisemmaksi hän\ntuli. Hänestä tuntui, niinkuin pitäisi hänen heti mennä pyytämään\nHanhi-Yrjö-raukalta, joksi häntä yleisesti kylässä kutsuttiin,\nanteeksi.\n\nSuruisena jätti hän ikkunan, suruisena nousi hän saarnastuoliin. \"Joka\nkyynelillä kylvää, se ilolla niittää.\" Tästä murheellisesta sydämestä\ntulevat sanat olivat sellaiset siemenet, jotka tekivät hedelmiä muissa\nmurheellisissa sydämissä ja vaikuttivat elämän ylösnousemisen.\n\nYstävämme Yrjö oli sillä välin ennättänyt \"Hirvenhypylle\". Niin\nnimitettiin jyrkkää, kylän takana olemaa vuorta, ja siellä pysähtyi hän\nhanhiensa keskellä Fylaksin kanssa.\n\nHanhet näyttivät koteutuvan erittäin hyvin pehmeässä, raittiissa\nruohostossa ja kuleksivat mielissään edestakaisin. Mutta niin ei ollut\nYrjön laita. Hän asettui vuoren reunalle, johon kylä näkyi. Siinä\nseisoi hän ja katsoi päätänsä kääntämättä samaan suuntaan. Seisotkos\nsiinä kattotiiliä laskemassa — mikä ilo sinulle siitä on? Miksi on\nsinun kasvoissasi noin tuskalliset rypyt? Aiotko itkeä?\n\nKylässä soitettiin kirkkoon. Se oli rakas kaiku, joka niin\nihmeellisesti vaikutti sydämeen ja kosketti sen sisällisimpiä kieliä.\nIsätön ja äiditön poika katseli kirkkoväkeä, joka meni kuulemaan\nJumalan sanaa. Hän näki harmaapäitä vanhuksia, jotka hiljaa kulkivat\nhautakumpujen ylitse kirkkotarhassa. Hän näki naisia, kuinka ne\nkauniissa juhlapuvuissaan astuivat kirkkoon, useimmat kunnioitusta\nherättävällä tavalla, ja hän ajatteli siinä omaa autuasta äitiänsä,\njoka ennen meni heidän joukossansa. Hän näki poikia, hänen ikäisiänsä\n— ah, vaikeinta kaikista oli nähdä heitä, kun ei itse saanut mennä\nmuassa. Hän tunsi heidät kaikki ja muisti niin hyvin entiset\najat, jolloin hänkin oli heidän seurassansa, yhtä iloisena kuin\nhekin. \"Teillä on niin hyvä olo, parempi kuin itse tiedättekään\"\nsanoi hän itseksensä ja kumartui eteenpäin, ikäänkuin hän olisi\nhalunnut itsellensä siivet lentääksensä alas kylään ja pitääksensä\njumalanpalvelusta muiden kanssa.\n\nOliko siis Yrjö aina arvoksunut niin suurena etuna kuulla Jumalan\nsanaa? Ei — ei aina; mutta ihmisen taipumus on sellainen, että hän\nvasta sitte, kun hyvä otetaan häneltä pois, oikein tuntee sen arvon, ja\nnyt tunsi Yrjökin, kuinka hyvä olisi istua kuulemassa, mitä pastorilla\nolisi sanomista. Sitä paitsi tuntui vaikealta, kun hän oli kukatiesi\nainoa, joka oli siitä estetty — ja äitihän oli poissa. Tuntuipa kuin\nei koko avarassa maailmassa olisi ketään, joka hänestä huolta pitäisi.\nTämmöistä lienee ehkä jokainen tuntenut joskus elämässänsä, mutta\nuseimmat luultavasti vähemmällä syyllä kuin Yrjö.\n\nKellon ääni vaikeni. Sitä seurasi semmoinen hiljaisuus, kuin koko\nmaailma olisi seisonut juhlapuvussa Luojansa edessä ja viettänyt\nsabattia. Mutta Yrjöllä ei ollut ensinkään rauhallisia sabattitunteita.\nHän seisoi vuorella katsoin suljettua kirkon-ovea, mutta katkeruus\nsydämessä. Silloin kuului kirkosta kerrassaan voimakas ja suloinen\nveisu:\n\n    \"Ah, sielun, vallita suo Herran,\n    Ja turvaa Isääs rakkaasen;\n    Hän vaivoista sun päästää kerran\n    Suo sulle rauhan ijäisen.\n    Ken uskaltaapi Jumalaan.\n    Santaan ei salva huonettaan.\"\n\nSelittämätön tunne kävi pojan läpitse ja kyyneleet tulvasivat hänen\nsilmiinsä. Se oli Jumalan hyvä työ, sillä hänen sydämensä huojentui,\nja ennenkuin seurakunta tuolla alhaalla lopetti virtensä, oli Irjakin\njo itkunsa itkenyt. Siinä istahti hän kivelle, etsi virsikirjastansa\näitinsä lempivirren ja alkoi sielusta ja sydämestä sitä lukea. Ja\naina kuu hän luki noita hyviä, vahvistavia sanoja, jotka olivat\nlähteneet uskovaisesta sielusta, tuntui ikäänkuin hänen sydämensä olisi\nvirkistynyt raittiista lähteestä. Hänestä tuntui niin keveältä, niin\nautuaalliselta, niinkuin hän, eroitettuna kau'aksi kaikesta tuskasta\nja murheesta, olisi levännyt Jumalan sydämellä. Suru oli mennyt\nohitse. Nyt oli ainoasti ilo ja riemu, ja kuka voi olla vaiti niin\nonnellisena ollen? Yrjö alkoi laulaa kilpaa kirkkoväen kanssa, yhteen\nääneen taivaan enkelien kanssa ja selvästi kaikui lohdutetusta lapsen\nsydämestä ylhäällä Hirvenhypyllä:\n\n    \"Ah, taivaassa, ah, taivaassa,\n    Miss' asuu Jumala,\n    On autuus jalo armonsa,\n    Jot'ei voi kertoa!\n    Kasvoista Luojan kasvoihin\n    Saan nähdä silmin valvovin,\n    Sun, Herra Sebaot.\n\n    Ah, taivaassa, ah, taivaassa,\n    Mi kirkas valo vaan!\n    Ei auringossa kirkkaassa\n    Sen vertaa milloinkaan.\n    Aurinko, jok'ei laskeu,\n    Ei pimene, ei mustetu,\n    On Herra Sebaot.\"\n\n\"Pih, pah\", kaikui metsän läpi, juuri kun Yrjö aikoi alkaa seuraavaa\nvärssyä. Säikähtyneenä hypähti hän ylös, katsahti ympärillensä ja\n\"pih, pah,\" kaikui vielä kerran. Ennenkuin Yrjö ennätti katsoa, mitä\ntapahtui, kuuli hän kovan ivanaurun ja näki metsänvartijan tulevan\nMustaansa, samalla kun Fylaks haukkuen syöksi häntä vastaan.\n\n\"Maltas — minä kyllä pidän sinua varalla, minä, tuhma poika! Tällä\nkertaa olen tavannut vaan kahta hanhea, mutta jos sinun siipikarjasi\nvielä kerran tulee herrasväen vainiolle, niin saat silloin itse ryömiä\nkoiran koppiin — sen minä sinulle sanon, tiedä se!\"\n\nKauhistuksesta kylmänä seisoi Yrjö ja katseli silmiänsä kääntämättä\nmiehen ankaroihin kasvoihin. Hän seisoi siinä suu auki, vaan ei voinut\nlausua sanaakaan.\n\n\"Kerjäläissikiö, mitäs siinä seisot ja töllistelet minuun? Ne makaavat\ntuolla vesakossa — voithan mennä ne ottamaan paistiksesi, jos haluttaa.\"\n\n\"Kuoliaaksi ammuttu — kaksi hanhea kuoliaaksi ammuttu!\" sammalsi poika\nmieletönnä.\n\n\"Niin, ja entä sitte, kun et pidä parempaa huolta. Toisella kertaa minä\nammun useampia,\" sanoi metsänvartija vielä pilkallisesti nauraen ja\nmeni tiehensä.\n\nYrjö juoksi osoitetulle paikalle. Fylaks oli siellä ennen häntä ja\nvainusteli noita kahta lumivalkeata hanhea, jotka makasivat pensaan\nvieressä. Yrjö otti ne käsiinsä ja toisen kerran kovasti kauhistuen\nnyyhkytti hän: \"Ne ovat pastorskan hanhet!\" Hän heittäysi nurmelle\nja antoi kyyneleensä vapaasti vuotaa. Fylaks katseli murheellisena\npientä isäntäänsä, asetti Päänsä hänen päällensä, huiskutti häntäänsä,\nnuoleksi hänen kättänsä, vainusteli taasen kuolleita hanhia ja käänteli\nniitä kaikin puolin. Mutta ah, ne olivat ja pysyivät kuolleina. Yrjö\nnyyhkytti yhä äänekkäämmin ja katkerammin. Elämässä on tapauksia, jotka\novat ikäänkuin terävä miekka, joka käypi läpi sielun. Se koskettaa\njuuri hellimpiä tunteitamme. Jos joku väärinteko on sen syynä, on\ntämä vielä vaikeampi. Mutta ole hiljaa, odota Jumalaasi, sillä Hänen\nkäsissänsä on sielusi. Kun huomaat, mitä sydämesi kammiossa oli, vetää\nHän pois terävän aseen, ja ehtoon murhetta seuraa riemuissa aamu.\nMutta jos ehkä saat kauankin kärsiä, niin ajattele silloin hiljaista\nja nöyrää Vapahtajaasi — opi Hänestä kärsivällisyyttä. Tulee päivä,\njolloin kiität murheestasi.\n\nKirkonkellot olivat jo aikoja sitte vaienneet ja kansa hiljaisuudessa\nmennyt kotiinsa. Saarnattu sana oli suurella voimalla julistettu ja\noli siunausta tuottavana mennyt moniin sydämiin. Se oli saattanut ilmi\nmonta salaista haavaa, mutta oli myöskin vienyt haavoitetut ristille,\nsen \"vaivamiehen\" luokse, joka voipi parantaa kaikki puutteemme ja\nkruunata meitä armolla ja laupeudella.\n\n\"Miten kauan Hanhi-Yrjö viipyy tänään\", sanoi Rauha-Liisa, talollisen\nvaimo naapurillensa. \"Hän saisi päivällisen meillä tänään; mitähän\npojalle vaan on tapahtunut?\"\n\nMitä hänelle oli tapahtunut? Niin, ylhäällä Hirvenhypyllä istuu hän\nFylaksin ja kuolleiden hanhien vieressä, istuu allapäin, puhuen\nJumalansa kanssa.\n\n\"Ilkeä metsänvartija!\" oli hän alkanut. \"Se ei ole totta, että hanhet\nolivat hänen maallansa, ja jospa olisivat ollutkin, niin ei hänen\nsentään olisi tarvinnut niitä heti ampua. Mutta hänen ilonsa on kiusata\nmuita. Malta vaan, metsänvartija, kyllä Jumala tapaa sinutkin kerran\nvielä.\" Tällaiset olivat pienen hanhipaimenen ajatukset. Silloin\ntuli taas kyynelvirta, ja sen jälkeen katkera ajatusjuoksu. Mutta\nHerra Jesus, hänen Vapahtajansa, tuli hänen luoksensa ja puhui hänen\nsydämellensä:\n\n\"Yrjö, piditkös huolta siitä, mitä sinulle oli uskottu?\" Tämä kysymys\nkäsitti hänen ja tunki syvälle hänen omaantuntoonsa. Vihdoin täytyi\nhänen vastata: \"En!\"\n\nOmantunnon ääni sanoi vielä: \"Yrjö, jos tuo metsänvartija on niin\nilkeä mies, mikset rukoile Jumalalta armoa hänelle?\" Yrjö ajatteli\nristiinnaulittua Vapahtajaansa ja luuli näkemänsä haavat Hänen\nkäsissänsä ja jaloissansa. Silloin muisti hän myös sanat: \"Isä, anna\nheille anteeksi, sillä eivät he tiedä, mitä tekevät!\"\n\nPoika punastui. Hän kuuli taas tuon näkymättömän ystävän kysyvän\nitsessänsä: \"Yrjö, uskotkos minun lukeneen pääsi hiukset — ja jos sen\nuskot, niin luuletkos metsänvartijan voineen ampua hanhesi, ilman etten\nminä olisi sallinut tapahtua sinulle tämän vahinkon?\"\n\n\"En, Herra,\" sanoi poika, \"mutta se oli kuitenkin hänen häijyytensä.\"\n\n\"Entäs sinä,\" jatkoi omantunnon ääni, \"sinä Yrjö itse, etkös ole\nkoskaan tehnyt jotakin pahaa — jotakin, joka olisi ansainnut\nrangaistuksen? Oletkos niin aivan viaton?\"\n\nPaljon Yrjön kuluneesta elämästä johtui nyt selvästi hänen mieleensä.\nWoitettuna vaipui hän polvillensa ja huokasi sydämensä syvyydestä:\n\"Jumala armahtakoon minua syntistä!\" Heti kaikui hänen mielessänsä se\nsuloinen Jumalan sana, jolla Jesus tavallisesti lohdutti särjetyitä\nsyntisiä: \"Poikani — sinun syntisi annetaan anteeksi sinulle.\"\nYrjö kiitti Herraa kaikesta sydämestänsä tästä armosanasta. Iloisena\nja rauhallisena hän otti nyt kuolleet hanhensa ja lähti muiden hanhien\nkanssa kotiinpäin.\n\nErittäin pian ei tämä kuitenkaan käynyt. Yrjö oli varma sydämessänsä,\nettä Jumala oli hänelle anteeksi antanut; mutta ei ollut vielä tietoa,\ntokko pastorska antaisi anteeksi hänelle, joka oli niin huonosti\ntoimittanut tehtävänsä, minkä tämä oli hänelle antanut. Ah, tuntuipa\nkuitenkin, niinkuin raskas lyijypaino lepäisi hänen sydämellänsä.\n\"Kulkea koko kylän läpi kuolleet hanhet kädessä en mitenkään saata,\"\nsanoi hän itseksensä; \"vaikka kuinka kaitainen tosin onkin se polku,\njoka viepi pappilaan, täytyy minun tunkeutua sitä myöten laumani kanssa\nniin hyvin kuin taidan\" Mutta yhä hitaammiksi kävivät askeleet. \"Yrjö,\nonko lyijyä jaloissasi?\"\n\nAh ei, ei jaloissa, vaan sydämessä. Aivan lähellä pappilaa eivät ne\nenää tahtoneet kannattaa häntä. Hän vaipui kivelle istumaan ja alkoi\ntaas itkeä. Mutta samassa muisti hän kirjan, joka oli hänen taskussaan.\nHän aukaisi sen ja luki:\n\n    \"Kaikessa tuskassani\n    Oo, Herra, luonani:\n    Suo apus tunteani\n    Aikanaan, Luojani!\n    Kun sielu neuvotonna\n    Ei tiedä apua,\n    O Herra, armas anna\n    Ja vihdoin lohduta!\"\n\nNämät ottivat juuri sopivat sanat Yrjölle. Sydämensä syvyyvestä rukoili\nhän tämän virren värssyn, ja tämä rukous vahvisti häntä menemään\neteenpäin. Hän nousi ja kävi ripein askelin, kunnes hän tuli pastorin\nasumuksen ulkopuolelle. Silloin tyhmistyi hän taas, mutta tarttui\nkirjaansa ja rukoili:\n\n    \"O Herra, armos anna\n    Ja vihdoin lohduta!\"\n\n\"Yrjö, mitä sinä kannat siellä?\" kysyi pastorin piika, joka juuri tuli\nnavetasta maitokiulunensa. \"Mitä sinun käsivarrellasi on? Woi, pitkinä\npäivinä, nehän ovat juuri meidän hanhet! Yrjö, viheliäinen poika, mitä\nsinä olet tehnyt!\" Ja kiireimmiten riensi hän häntä vastaan, samalla\nkun molemmat lähestyivät huoneen ovea. Yrjö vapisi ja itki eikä voinut\nvastata yhteenkään hänen kysymykseensä.\n\nSilloin tuli pastorska kyökistä — ja lukukammarista tuli pastori,\nkuultuansa semmoisen metelin sekä tahtoi nähdä, mitä oli tapahtunut.\n\nMitä näkivät he siis?\n\nSiinä seisoi Yrjö-raukka vaivaisena syntisenä napisten ja nyyhkien.\nMaassa hänen edessänsä olivat kuolleet hanhet. Onpa näkyjä semmoisia,\njotka laimistavat ankarimmankin miehen, niin että hänen täytyy sanoa:\n\"Rangaiskoon, ken tahtoo ja taitaa; minä en voi!\"\n\nRehellisesti ja totisesti kertoi Yrjö, mitä hänelle oli tapahtunut,\nkuinka hän kaikeksi onnettomuudeksi ei pitänyt huolta hänen haltuunsa\nuskotuista hanhista, kuinka kaikki tyyni oli hänen syynsä, ja kuinka\nhänen ei ainoasti täytynyt omistaa tämä syy, mutta myös koettaa korvata\nrikostansa, niin paljon kuin mahdollista oli. \"Martin markkina-aikana\nminä saan palkkani, herra pastori, ja silloin minä ostan kaksi kaunista\nhanhea pastorskalle, mutta siihen asti rukoilen minä herrasväkeä\nkärsimään minua ja anteeksi antamaan minulle.\"\n\nPastorska katseli suruista silmin kauniita hanhiansa, jotka olivat\nolleet hänestä erittäin rakkaat, koska hän oli itse ne kasvattanut;\nmutta se ei ollut hänen suurin murheensa. Itkevällä pojalla\nsuuressa murheessansa — kas tällä oli jotakin sanottavaa hänen\näidinsydämellensä. Kun hän nyt läheltä katseli pientä Hanhi-Yrjöä, niin\nseisoi kerrassaan hänen Fredrikkinsä kuva hänen silmäinsä edessä —\nhänen ainoan poikansa, jonka Herra oli hyväksi nähnyt vuosi sitte ottaa\nkotiin luoksensa. \"Sama kirkas, uskollinen katse hänen silmissään,\"\najatteli hän, \"ja kasvopiirteissäkin on todellakin joku yhtäläisyys.\"\n\"Ah, Jumala!\" huokasi hän itseksensä, \"Herrani ja Jumalani, mitä tahdot\nmeidän tekemään?\"\n\n\"Yrjö,\" sanoi pastori lempeällä äänellä, joka lankesi niinkuin suloinen\nkaste pojan kuumaan sieluun, \"sinä et ole ollut kyllin huolellinen\nlaumasi suhteen, ja siinä on sinun rikoksesi; mutta minä näen, että\nsinä kadut, ja sentähden minä annan sinulle anteeksi, ja sinä äiti,\"\nsanoi hän pastorskalle, \"sinä myöskin annat hänelle anteeksi, vai\nkuinka?\"\n\nPastorska seisoi rapulla, nojaten käsipuuhun. Hän katseli lempeästi\npoikaa ja mitään virkkamatta ojensi hänelle kätensä. Hänessä liikkuivat\nsuuret, ihmeelliset ajatukset. Hänen mielensä teki sulkea pojan\nsyliinsä.\n\n\"Yrjö,\" sanoi hän vihdoin, \"mene nyt kotiin kaikkine muine hanhinesi,\nvieden kunkin paikallensa, ja tule sitte tänne. Minä olen laittanut\nniin, että sinä saat päivällisen täällä.\"\n\nPoika tunsi olevansa puolitiessä taivaasen. Että hän tapasi niin\npaljon rakkautta siellä, jossa hän oli odottanut ja ansainnut toraa ja\nrangaistusta, se masensi hänen tykkänään. Äitinsä kuoltua ei kukaan\nollut puhutellut häntä näin ystävällisesti. \"Jumala siunatkoon ja\npalkitkoon herra pastorin ja armeliaan pastorska-rouvan,\" oli kaikki,\nminkä hän sai sanotuksi pakahtuvasta sydämestänsä, ja suudeltuansa\nheidän käsiänsä, meni hän tiehensä.\n\nKas nyt vaan! Nyt juokset sinä Yrjö tiehesi iloisena ja vilkkaana, kuin\nnuori peura, mutta tänne tulit sinä hitaasti, kuin vanha mies. Mihin on\nse hävinnyt lyijypaino, joka oli sydämelläsi? Pois, pois se on Herralta\non se tullut, ja on ihme meidän silmissämme. Ja vielä suurempi ihme on\ntapahtuva.\n\nKun Yrjö seurasi hanhiansa kotiin, istuivat pastori ja hänen rouvansa\nikkunan varjossa, vakavasti keskustellen. Heillä molemmilla oli ollut\nsama ajatus, se näet, että he ottaisivat isättömän ja äidittömän\npoikaraukan luoksensa ja olisivat vanhempain sijaisina hänelle.\n\nHe puhuivat Wapahtajansa kanssa tästä ja saivat kumpikin semmoisen\nvarmuuden sydämiinsä, että se oli Hänen tahtonsa mukaan, niin että he\nnousivat rukouksesta riemuten ja täydellisesti päättäen heti tehdä niin.\n\nYrjö palasi jälleen, söi päivällisen eikä lähtenyt enää pappilasta,\njoka tuli siitä päivästä alkaen hänen kodiksensa. Miltä tuosta\nisättömästä ja äidittömästä poikaraukasta tuntui, kun hänen rakastettu\nja kunnioitettu pastorinsa tarttui hänen käteensä ja sanoi: \"Poikani,\nsinun Vapahtajasi antaa sinulle tänä päivänä takaisin vanhempasi — me\nrakastamme sinua ja otamme sinut lapseksemme\" — on asia, jota ei voi\nselittää.\n\nKiitä Herraa, minun sieluni eläkä unhota, mitä hyvää Hän sinulle tehnyt\non!\n\nKun Yrjö tuli kotiinsa Kankuri-Hannulle ja kertoi, mitä pastori oli\nsanonut, tulivat suuret kyyneleet hänen silmiinsä. \"Jumalan kiitos,\"\nsanoi hän, \"joku muu voipi kyllä hoitaa hanhia ja sinua voidaan käyttää\nparempaan tarkoitukseen.\"\n\nYrjö kääri kokoon pienen myttynsä, ja se oli pian tehty. Hän suuteli\npientä Pietaria, joka itki katkerasti ja tahtoi mennä hänen kanssansa,\nsekä otti jäähyväiset muilta lapsilta. Sitte meni hän talliin ja\nnavettaan, sanomaan ystävällistä jäähyvästiä hevoselle ja lehmille,\njoita hän nyt lähes vuoden oli hoitanut. Wiimeisen kerran ruokki hän\nheitä, siveli, taputteli heitä ja puhui ystävällisiä sanoja heille.\nIsäntäänsä ja emäntäänsä kiitti hän sydämellisesti heidän hyvyydestänsä\nhäntä kohtaan.\n\nSilloin laski vanha Kankuri-Hannu kätensä Yrjön päähän ja sanoi: \"Pysy\nuskollisesti Herrassa; sillä niille, jotka niin tekevät, käy hyvin.\"\n\nJa hänelle kävi hyvin. Yrjö kasvoi kurituksessa ja Herran nuhteessa, ja\nlöysi armon Jumalalta ja ihmisiltä.\n\n\"Minä olin nuori ja vanhennuin enkä nähnyt koskaan vanhurskasta\nhyljättävän enkä hänen siemenensä kerjäävän leipää.\" (Ps. 37: 25)\n\n\n\n"]