[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fd2t2PQquT1NOrgpzUNbEqmywuKEGCPJOsXwv2iaFoms":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3168,"Harmaalan emäntä","Korhonen, Veikko",1888,1942,"3168-korhonen-veikko-harmaalan-emanta","3168__Korhonen_Veikko__Harmaalan_emäntä","Kyläkertomus","romaani",[],[],"fi",1924,null,16459,99293,false,74054,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Harmaalan emäntä: Kyläkertomus\" by Veikko Korhonen is a novel written in the early 20th century. The story centers on young Markku, the master of Harmaala farm, as he prepares to visit his bride's home, which sets the stage for the unfolding drama surrounding rural life, the challenges of alcoholism, and familial relationships. The novel reflects the social dynamics and struggles within a Finnish village, highlighting the themes of love, responsibility, and the impact of generational habits.  The opening of the novel introduces Markku as he sets out to visit Kerttu, his fiancée, against a background of tradition and personal conflict. Markku is depicted as a well-meaning yet flawed character, grappling with the legacy of his father's alcoholism and the pressures of managing a farm in deteriorating economic conditions. His journey is juxtaposed with the concerned presence of the elderly Leena, who hints at the dangers of Markku's indulgent lifestyle. This intricate setting reveals a community steeped in customs and the realities of rural existence, while also planting the seeds for Markku's potential growth and redemption through Kerttu's influence. (This is an automatically generated summary.)",[],216,"Kyläkertomus kuvaa Harmaalan talon elämää ja nuoren isännän Markun edesottamuksia. Markku valmistautuu hakemaan morsiantaan Kerttua, mutta hänen taipumuksensa alkoholiin aiheuttaa huolta äidille ja luo varjoja yhteisen tulevaisuuden ylle. Teos tarkastelee maaseudun tapoja ja perhesuhteita.","Veikko Korhosen 'Harmaalan emäntä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o\n3168. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HARMAALAN EMÄNTÄ\n\nKyläkertomus\n\n\nKirj.\n\nVEIKKO KORHONEN\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1924.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\nHuhtikuun hanget kantoivat.\n\nHarmaalan nuori isäntä valjasteli ajokkiaan, aikeissa lähteä Hautalaan,\npuolenkymmenen kilometrin päässä olevaan morsiamen kotitaloon.\n\nAurinko oli äsken noussut ja kimalteli kuuraisella pihamaalla, navetan\nja aittojen katoilla. Tuvan savupiipusta tuprutteli savua ja isäntä\narvasi vanhan Leenan, äitinsä, nousseen aamukahvia valmistelemaan.\n\nHarvoinpa sitä näin aikaiseen noustiinkaan Harmaalassa. Iltaisin tuli\naina valvotuksi myöhempään kuin muissa taloissa ja aamulla nukutti.\n\nIltaisin pelattiin tuvan pöydän ääressä ja siinä tapasi hyvin usein\nyö. Vanhan isännän kuoltua oli tämä tapa tullut käytäntöön, eikä siitä\nluovuttu, vaikka vanha emäntä töikseen siitä valitteli.\n\nMarkku sai valjaat kuntoon ja silitteli oriinsa kiiltävää kaulaa ja\ntaputti lautasta. Vauhkona odotti ajokas lähtöä.\n\n— Kahvi on valmis.\n\nVanha Leena siitä tuli portaille sanomaan. Näytti olevan mielessä\nmuutakin sanottavaa, mutta epäröi, sanoisiko vai jättäisikö.\n\nPoika lähti hakemaan morsiantaan paikkakunnan vanhan tavan mukaan taloa\nkatsomaan ennen kihloihin menoa, ja malttaisiko olla nytkään sillä\nmatkalla maistamatta?\n\nOli viinoihin menevä tämä talon ainoa perillinen. Osti kun sai ja\nkeitätti omista rukiista. Isä oli ollut samanlainen, ja poika seurasi\nisänsä polkuja.\n\nEmäntä palasi portailta tupaan allapäin. Olisi pitänyt sanoa,\nmuistuttaa, mutta se taas siitä suuttuu, niinkuin aina ennenkin.\n\nMarkku ryysti kahvia. Näytti olevan kiireissään.\n\n— Käyhän toki vaihtamassa takkisi puhtaampaan, sanoi vanha Leena.\n\nSen povitaskussa pollotti..; pullo varmaankin, ja se ei sitä jättäisi\nmuuten, jollei takkia vaihtaessa sattuisi unohtamaan.\n\n— Eikä nuo tuntene minua tälläkin... virkkoi Markku ja nousi\nlähteäkseen.\n\n— Ottaisit kuitenkin... Kerttukin saattaa pahastua, kun työtakilla...\n\n— Eihän tämä työ... pyhäpäiväinen toki.\n\nMarkun ääni tuntui lauhkealta ja emäntä uskalsi sanoa:\n\n— Ja tuo pullo joutaisi myöskin pois tällä kerää. Jätä hyvä mies se\nkotiin.\n\n— Noo, mitäs te tyhjiä... aina minä osaan itseni hoitaa.\n\nMarkku meni. Vaihtoi takin, mutta emäntä näki pirtin ikkunasta, että\nvasen povi oli taaskin täyteläisempi. Se ei sittenkään hennonut sitä\njättää.\n\nHuhtala oli pitäjän suurimpia taloja ja vanhin tytär, Kerttu, oli\npitkän miettimisajan jälkeen suostunut lupautumaan Harmaalan emännäksi.\nHarmaalan maine ei ollut parhaimpia; ja sen vuoksi Kerttu oli siirtänyt\npäätöksensä aina tuonnemmaksi.\n\nHarmaalan vanha isäntä oli ollut vanhuuden päiviin asti markkinahuijari\nja ryyppymies. Kun ei enää jaksanut viimeiseltä itse hääriä\nviinatrokarien jäljillä, piti pojan hänelle viinoja kuljetella.\n\nHarmaalan ympäristö, koko kylä, viljeli viinoja. Sotavuosina\nluovutettiin vain osa viljasta ja kaikki syömäviljasta tähteeksi jääpä\npoltettiin Maahiskorvessa, joka oli ollut jo viinan vapaan kaupankin\naikana kotoisen polton tyyssijana.\n\nHarmaala oli hyvämainen, voimakasmultainen talo, mutta velkaa oli\nvuosien kuluessa vain lisääntynyt.\n\nTyötä tehtiin, mutta sillä ei ollut mitään siunausta. Markku kuljeksi\nmarkkinoilla ja kylissä, teki kauppoja ja hävitti. Rengit saivat\nlaiskotella ja verotyöläiset unohtuivat väliin koko rupeamaksi latoon,\nkun kerran isäntä ei ollut töitä valvomassa. Markku oli luonteeltaan\nhyväntahtoinen ja lauhkea, ja niinpä tyytyikin tällöin vain murisemaan\ntyöläisilleen, eikä sen sanottavampaa toimimaan.\n\nMarkku kiihdytteli ajokastaan hurjaan vauhtiin. Oltiinhan menossa\nHuhtalaan, komeaan taloon, komean tyttären luokse.\n\nKerttu perii puolet Huhtalasta, ja se kauppa kannattaa. Perinnöstä\nei mene puoltakaan Harmaalan velkoihin, lopuilla saa rakentaa\nkaksikerroksisen asuinrakennuksen ja uuden aittarivin entisen vanhan ja\npuoleksi lahonneen tilalle.\n\nSe rakennus olisi oikeastaan pitänyt saada jo ennen Kertun tuloa, mutta\nahdas raha-aika teki sen saannin vaikeaksi.\n\nMarkku oli jo sitä varten kuulustellut lainaa pankeistakin, vaikka\ntuloksetta. Täytyy saada Kerttu suostumaan ja luovuttamaan rahat.\n\nMarkku otti pullon taskustaan ja harkitsi, voisiko tyhjentää loput sen\nsisällöstä, aiheuttamatta haittaa asialleen.\n\nTaskusta löytyi neilikoita,.. ei muuta kuin puru suuhun viinaksien\npäälle, ja Kerttu ei tiedä mitään.\n\nPullo tyhjeni ja lensi kilahtaen veräjän kylkeen tien viereen. Ohjakset\nkiristyivät ja välähtelevän musta ajokki lensi huohottaen ja korskuen\nkylän läpi.\n\nEi sitä ollutkaan sellaista ajokkia muilla kuin hänellä. Kerttukin oli\nsitä ihaillut ja taputellut sen siloista kaulaa.\n\nHeloitetut valjaat ja uudet kääsit oli hän tuonut pääsiäismarkkinoilta.\nNiitä ei ollut Kerttu vielä nähnytkään. Ensi kertaa olikin Musta näissä\nvaljaissa.\n\nMarkku sitoi oriin Huhtalan tallin seinään. Sitoessa meni aikaa\ntavallista kauemmin. Ohimoilla tuntui viinan kihelmöinti ja keuhkoihin\noli vedettävä syvin ottein raikasta ilmaa, ettei Kerttu tuntisi.\n\nKerttu tuli pihamaalla vastaan. Poskilla oli raikas punerrus ja\nMarkulle tarjottu käsi oli lämmin.\n\n— Aikaiseenpa sinä olet liikkeellä. Tule nyt sisään... Minä olenkin\nmelkein yksin kotona.\n\n— Missä sitten... muut ovat?\n\nEipähän toki Kerttu taitanut tuntea, että hän oli maistanut. Tuntui\npovessa salainen syytös siitä maistamisesta, katsellessa Kertun\nraikasta olemusta.\n\n— Lähtivät kirkkoon.\n\n— Näin aikaiseen.\n\n— Niin.\n\nKerttu naurahti... Markusta näytti, niinkuin väkinäisesti. Vanhuksille\noli heidän puuhansa vastenmielinen, ja nyt kun tiesivät hänen tulevan\nKerttua hakemaan emännän paikkaa katsomaan, lähtivät pois kotoa, muka\nkirkkoon, kun oli lauantai.\n\nSelvä juttu.\n\nSe vähän harmitti...\n\nMarkku istuikin vierashuoneessa hetkisen äänetönnä ja mietteissään.\nMitäpä oikeastaan tarvitsi häntä huolettaa Kertun vanhempien\nvastahakoisuus, mutta tuntui sittenkin vähän ilkeältä. Olihan hän mies\nkuitenkin, joka tiesi asiansa eikä elänyt kenenkään omista...\n\n— Mitä sinä siinä mietit?\n\nKerttu tuli vierashuoneeseen kahvitarjottimineen, virkeänä ja\npuuhakkaana kuten ainakin.\n\n— Enpä niin erityistä. Kai sinä joudut pian lähtemään?\n\n— Eihän nyt niin kiirettä...\n\nKerttu järjesteli huoneessa. Markku katseli hänen liikkeitään, joissa\noli tarmoa, mutta samalla miellyttävää sulavuutta.\n\nOlisiko hän ottanut Kertun, jos tämä olisi ollut köyhä mökin tyttö?\nVarmasti. Jo kauan, poikavuosista asti oli hän pitänyt Kerttua\nparhaimpana ja miellyttävimpänä tyttönä.\n\nNyt oli Kerttu aikuinen, täyteläinen, voimakasrakenteinen nainen, jonka\nsuosiota monet tavoittelivat, mutta joka ei sitä liioin kenellekään\ntuhlaillut.\n\nHänellekin oli Kerttu joskus ollut kylmä ja kartteleva. Väliin näytti,\nniinkuin ei tulisi heidän asiastaan mitään. Viimeksi markkinain edellä\noli Kerttu hänen käydessään Huhtalassa ollut äänetön ja äreä. Vaati\nhäntä jättämään markkinoilla käynnit ja hevoskaupan teot. Kun Markku\nselitti täytyvän vielä tämän kerran käydä markkinat, sulkeutui Kerttu\nkamariin suuttuneena.\n\nNyt oli jo leppynyt, koskapa tuossa puuhaili hymyilevänä ja laittoi\nhänelle aamiaista.\n\nMuutaman kerran näytti Kerttu kiinteästi katselevan häntä, varmasti\ntutkien hänen ohimoittensa punerrusta, mutta ei sanonut mitään eikä\nmenettänyt iloisuuttaan.\n\nKaipa se ei tällä kertaa ollut mitään huomannut.\n\n— Tule nyt syömään. Ollaan nyt isäntänä ja emäntänä ja syödään yhdessä.\n\nMarkku lähestyi ripeästi pöytää, enemmän Kertun läheisyyden kuin\nruoan houkutuksesta. Tyttö avokaulaisessa puvussaan oli niin kovin\nvetävä. Hän oli vain harvoin suudellut ja syleillyt Kerttua, mutta\najattelematta mitään laski hän nyt kätensä Kertun vyötäisille.\n\nTytön silmissä oli kostea loiste, kun hän antautuvassa hellyydessään\nkäänsi päänsä, valmiina suudeltavaksi.\n\nMarkku suuteli ja tunsi samalla hetkellä riemua ja mielipahaa. Kerttu\noli tuntenut viinan hajua, ja hänen silmissään välähti. Vihaako vai\ntuskaa?\n\nKerttu jäi kivettyneenä seisomaan, ja Markku peräytyi voihkaisten.\nMilloinkaan ei hän ollut tuntenut syyllisyyden painoa niin raskaana.\n\n— Kerttu, hyvä rakas tyttö, anna anteeksi. Anna minun selittää...\n\nMarkku aikoi valehdella. Sanoa, että oli lääkinnyt hammastaan...\njotakin, mitä tahansa, mutta ei voinut tuon tytön vuoksi siinä hänen\nedessään. Hänelle ei voinut valehdella.\n\nTuskallinen tuokio. Kertun silmäkulmissa näkyivät kyynelet.\n\nMarkku seisoi allapäin ja toisteli:\n\n— Anna anteeksi.., annathan minun heikkouteni anteeksi.\n\nKerttu näytti miettivän. Kohta hän läheni Markkua ja laski kätensä\ntämän käteen.\n\n— Kyllä, jos lupaat, että se oli viimeinen kerta.\n\n— Minä lupaan sen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAteria jäi melkein koskemattomaksi. Markku lähti päästelemään hevostaan\nja odottelemaan Kerttua.\n\nKohta notkahtelivat kääsit kylätiellä ja Markku koetti puhua\nsuunnitelmistaan yhtä ja toista.\n\nPian oltiinkin jo Harmaalassa.\n\nVanha emäntä oli Kerttua portailla vastaan ottamassa. Hän oli pelännyt,\nettei Kerttu lähtisikään Markun mukaan.\n\n— Vie, äiti, Kerttu sisään, minä tulen täältä pian.\n\nMarkku oli reippaalla tuulella ja vanha Leenakin ilostui.\n\n— Tulehan tänne... kamariin.\n\n— Mennään tupaan, täti, siellähän olette kaikki enimmät ajat.\n\n— No sen minä sanon, ettei ole Huhtalan tyttäressä herruutta, virkkoi\nLeena hyvillään.\n\n— Pitäisikös olla, kun tässä kerran emännäksi...\n\nVanha Leena oli siistinyt tuvan ja ripotellut katajia permannolle.\nKeskipäivän valojuova väreili valkeiksi pestyillä palkeilla. Työväki\noli metsässä, palvelustytöt karjakartanolla. Vanhan kellon verkkainen\nkäynti vain rikkoi hiljaisuutta.\n\n— Tällainenhan tämä meidän tupa, niinkuin muutkin huoneet, jotka olet\nnähnyt, aloitti Leena esitellen. — Markku on jo puhunutkin pitkän aikaa\nuuden asuinkartanon rakentamisesta.\n\nLeena luuli Kertun pitävän siitä, että kartanoa suunniteltiin. Olihan\nHuhtalassa melkein uusi kartano, ja sen mukavuuksiin oli tyttö ja\nsaanut tottua.\n\n— Mitä turhaa rakentamaan, näin kalliina aikana. Tämähän on kyllä\nriittävä, ja onpa se vanhassa talonpoikaisessa koruttomuudessaan oikein\narvokas.\n\nMarkkukin tuli tupaan.\n\n— Kuulehan sinä Markkukin, mitä Kerttu tässä sanoo.\n\nMarkku istahti Kertun viereen.\n\n— No, mitä sinä sanot?\n\n— Että sinun ei tarvitseisikaan rakentaa näin kalliina aikana,\njouduttausi vanha emäntä sanomaan. — Kerttu sanoo tyytyvänsä\ntämmöiseenkin.\n\n— Mitäpä siitä nyt minun tyytymisestäni, naurahti Kerttu. — Minä\nvain en hennoisi hävittää vanhoja talonpoikaistupia ja rakennuksia.\nVarsinkin, kun niiden tilalle rakennetaan kansakouluja ja muuta\nsellaista sekalaista muistuttavia...\n\nOnhan se niinkin... hauskapa olisi kuitenkin asua uusissa huoneissa,\nsanoi Markku.\n\nHän oli jo laatinutkin uutta rakennusta varten piirustuksia ja pyysi\nKerttua niitä katsomaan.\n\nMarkku avasi sommitelmansa kamarin pöydälle. Niissä oli kokeilua\nkaikista nähdyistä rakennuksista, mutta ei mitään yhtenäistä tyyliä ja\ntottuneen suunnittelijan käsialaa.\n\nKerttu katseli ja vaikeni. ‘Näytti niinkuin olisi hymyillyt hieman\nepäilevästi.\n\nMarkkukin sen huomasi.\n\n— Sinua ei miellytä nämä, sen näen. Teetetään sitten vaikka kaupungin\narkkitehdillä.\n\nÄäni kalskahti hieman kovana, kun Markku pani pois suunnitelmansa.\n\n— Ne kyllä ehtii saada... minusta ei asialla olisi vielä mitään\nkiirettä, arveli Kerttu.\n\nVanha emäntä vei vieraansa navettaan.\n\nSiellä pilkisti puutteellisuus joka nurkasta silmään. Leena tiesi\nsen, mutta tahtoikin puhua siitä, tietäen Kertusta saavansa auttajan\nrappiolle menneessä karjataloudessa.\n\n— Navetta on hyvä, niinkuin näet, mutta karja on melkein kokonaan\nuusittava. Siitä on puhuttu Markun kanssa, mutta on päätetty, että sinä\nsitten kävisit tähän käsiksi, kun tulet. Eihän se tulosikaan ole kai\nollut vielä Markulle niin varmaa, mutta on vain toivottu sinun tulevan\nHarmaalaan. Katsohan näitä nuoria hiehoja. Niistä ei tule muuta kuin\nteuraskarjaa. Eikä tämäntalvisista vasikoistakaan. Piiat eivät nyt\nkerta kaikkiaan osaa hoitaa vasikoita... eikä muutakaan.\n\nNavetan nurkissa oli kaikenlaista kamaa. Leena oli käskenyt piikojen\nsiistiä navettaakin vieraan vuoksi, mutta nämä olivat unohtaneet sen\ntekemättä.\n\nJoku heistä pilkisteli nytkin rehuladon suulta, ja Leena ei malttanut\nolla sanomatta:\n\n— Ethän sinä, Mari, puhdistanutkaan navettaa.\n\nHiehojakin on käsketty pesemään, mutta siinä ne ovat kikkareissaan.\n\nKerttu vertaili Harmaalan eläimiä Huhtalan karjaan. Ero oli liian\nsuuri. Huhtalan karja oli viimeistä myöten jalostettua, puhdasta, hyvin\nhoidettua. Täällä olivat eläimet laihoja ja takkuisia. Rehuja oli\nsotkeutunut eläinten alle, ja nurkissa oli tosiaankin tyhjiä astioita,\nseipäitä ja kaikenlaista kamaa.\n\nVaikutus oli aivan masentava. Totisesti täytyisi kaiken muuttua...\nhänen taloon tultuaan.\n\nVanha emäntä ei oikein tietänyt, mitä Kerttu ajatteli. Näytti hieman\nneuvottomalta.\n\nJospa ei Kerttu tänne tultuaan halunnekaan navettaan, auttamaan eläimiä\nja poistamaan tätä kurjuutta. Kunpa hän itse vielä jaksaisi...\n\n— Eihän sitä tietysti itsensä tarvitseisi tehdä täälläkään, aloitti\nvanha emäntä kuin sovitellen. — Katsoisi vain, että kaikki tulee oikein\ntehdyksi.\n\n— Kyllähän täti tietää, että minä käyn itse käsiksi kaikkeen, uskallan\ntehdä mitä vain, sanoi Kerttu. — Kerran nyljin vasikankin Huhtalassa,\nkun ei sattunut miehiä seutuville.\n\nMolemmat nauroivat. Emäntä oli hyvillään siitä, että Kerttu ei\nnäyttänyt aikovan kamariemännäksi Harmaalaan.\n\nMarkkukin oli tullut navettaan.\n\n— Tällaista meillä on. En saa palvelijoille mitään, tekevät niinkuin\ntaitavat.\n\nSepä ihme, ettei heille saa, mietti Kerttu. Huhtalassa tekivät\npalvelijat niin kuin sanottiin, eikä kukaan väittänyt vastaan. Syy oli\nMarkussa itsessään, kun antoi palvelijain laiskotella. Vanha emäntä ei\njaksanut katsoa enää kaikkea.\n\nSikalassa olivat asiat samoin kuin muualtakin. Siellä oli emakko\nporsimassa. Vanha kestieukko, Ristiina, istui pehkuläjällä nurkassa\nvahtimassa ja välitteli, että emakko oli niin laiha ja voimaton, ettei\nvarmaankaan jaksanut saada kunnialla porsaitaan ilmoille.\n\n— Ei olisi neitin pitänyt tulta katsomaan tätä surkeutta. Piiat, sen\ntäytiset, eivät kehdanneet syöttää lunttia, kun minä olin sairaana.\nSiinä se nyt istuu ja miettii huonoa asemataan.\n\nKerttu seisoi kynnyksellä ja nauroi Ristiinalle ja emakolle. Siinä ne\nistuivat vastakkain pehkuissa ja valittelivat. Kyllä totisesti pitäisi\nhänen joutua Harmaalaan. Kotona pitikin hän joka päivä silmällä sikalaa.\n\nVanha emäntä näytteli nuoruudenaikaista vaateaittaansa. Siellä oli\ntodellakin näkemistä. Orret notkuivat vaatteitten painosta ja vanhoja\nryijyjä, perittyjä ja omia tekemiään, oli kääröinä ja levällään\nkirstujen ja vasujen päällä.\n\n— Olen, näitä tomuuttanut aina pari kertaa vuodessa ja koettanut\nmuutenkin säilyttää. Kun tulet Harmaalaan, saat kaikki nämä, sanoi\nLeena. — Minä en enää tarvitse mitään.\n\nEmäntä näytteli tytölle kaikki aitat. Yhden aitan nurkassa oli kasa\npulloja. Markku oli niitä sinne säästellyt. Kerttu kävi totiseksi ne\nnähtyään.\n\nLeena huomasi sen.\n\n— Siinä on vielä... vanhoja muistoja. Piti ne ennen tuloasi kantaa\nsiitä rauniolle, vaan jäivät... Kai lienet kuullut, että meidän isäntä\noli ryyppymies ja poikaankin tartutti paheensa, mutta...\n\nEmännästä näytti olevan vaikeata puhua asiasta. Kerttu seurasi\nosanotolla hänen puhettaan.\n\nNielaistuaan jotakin katkerata jatkoi Leena:\n\n— Markku varmasti jättää kokonaan maistamisen, kun sinä tulet.\nOn siitä puhuttu jo monta kertaa, ja Markku on luvannut. On\nsemmoinen pehmeäluonteinen, että antaa toverien vietellä. Ja sitten\nsukuperintö... siinä on voittamista.\n\nLeena tarttui Kertun käteen.\n\n— Kyllä Markku voittaa, kun sinä autat. Koetetaan yhdessä.\n\n— Niin, niin, kyllä minä uskon, että se jää. Markkua vain pitää\nkohdella hyvin silloinkin, kun hairahtuu.\n\n— No niin, sinä toki ymmärrät, ihastui Leena. — Pahenevat ne toki, jos\nniille kovistelee ja uhkailee. Eikähän Markkukaan enää usein, tuskinpa\nollenkaan, ja kun sinä tulet, niin jättää kokonaan.\n\nLeena tahtoi vain puolustella poikaansa, jonka pelkäsi menettävän\nKertun, tytöistä parhaimman. Ilman Kerttua ei tulisi Markusta ja\nHarmaalan taloudesta mitään.\n\nMiehet olivat palanneet töistä päiväaterialle. Keittiön ovenpielessä\ntörrötti joukko savisia ja muraisia lapikkaita.\n\nMarkku vei Kertun keittiöön ja esitteli morsiamenaan pöydän ympärillä\naterioiville miehille ja palvelijoille.\n\nKuului hyväksyvää murinaa partaisista suista. Huhtalan Kerttu\ntunnettiin koko pitäjässä hyväksi tytöksi, joka kohteli työväkeäkin\nihan vertaisenaan.\n\nHetkistä myöhemmin otti Markku kamarinsa kaapin laatikosta sormuksen ja\nvapisevin sormin sijoitti sen Kertun nimettömään.\n\n— Minä luulin, ettet sitä milloinkaan ottaisi minulta.\n\n— Ja minä luulin, että sinä annatkin sen muille etkä minulle, pilaili\nKerttu naureksien.\n\n— Minun ja Harmaalan kohtaloita ohjaa tästä lähtien hyvä ja hellä käsi\nja...\n\n— No mutta, älä nyt ole noin kauhean juhlallinen, tokaisi Kerttu. —\nMennään katsomaan, joko Ristiina on saanut emakkonsa porsimaan.\n\n\n\n\n2.\n\n\nKertun häitä vietettiin Huhtalassa.\n\nKeväinen lauantai-ilta ja komeat häät olivat houkutelleet melkein\nkoko pitäjän väen liikkeelle. Karjakartanon pihamaa oli täytenään\najoneuvoja, ja kuitenkin oli suurin osa hääväestä tullut jalkaisin ja\nveneillä.\n\nLuontokin oli koettanut jouduttautua juhlapukuun. Äsken lehteen\npuhjenneita koivuja oli kannettu pihamaalle. Keltaiset kullerot\nloistelivat maljakoissa ja morsiusparin huoneeseen oli siroteltu\nsinivuokkoja.\n\nMolemmissa isoissa tuvissa tanssittiin. Parhaimmat viuluniekat\nvieraista pitäjistä oli kerätty koolle ja Markku oli heitä salaa.\nviinoitellut. Käyrät lensivät ja pihamaalle tulvehti avonaisista ovista\nja ikkunoista vuoroin iloiset, vaihteeksi valittavat sävelet, joita\nvanhempi väki nurmella istuen kuunteli.\n\nNäki, että muutamat olivat maistaneet viinoja, omista eväistään, kun\nkerran ei pidoissa tarjottu.\n\nSen huomasi Kerttukin ja tuli alakuloiseksi. Miesväki todellakaan ei\nosannut enää hävetä. Tullaan omine viinoineen toisen häihin.\n\nJoku isäntämies tarjosi myöskin Markulle ja kehui sitä kotonaan\npoltetuksi.\n\n— Näes, metsästä saattaa joku nuuskia, mutta kun laittaa\nkarjakeittiöön...\n\nMarkku tunsi, miten himo poltti suonissa, mutta ei ryypännyt.\n\n— Pianpa Kerttu sai sinusta tohveliniekan, pilkkasi toinen.\n\n— En minä sen vuoksi, mutta muuten.\n\n— Noo, pikkuisen edes.- Ei siitä kukaan huomaa.\n\nTarjooja oli hyvä ystävä. Saattaisi pahastua, jos ei sen mieliksi...\n\nMarkku nosti pullon huulilleen.\n\nPolttava jano sai tyydytystä, mutta häpeä painoi. Nyt pitäisi varoa\nKerttua, ettei tietäisi.\n\nMaahan katsellen astui Markku pimeästä vajasta pihamaalle ja tupaan.\n\nKun olisi päässyt johonkin niin, ettei Kerttu näkisi.\n\nMuuan vieras sanoi lähtevänsä kotiin, rantaan venheelleen. Markku lähti\nsaattamaan. Siellä saisi haihtumaan viinanhajun keuhkoistaan.\n\nRantatien kahden puolen levisivät laajat vainiot, joilla vihoitti\nlupaava oras. Vieras katseli vainioita ja ihaili niitä. Kehui Markun\nnaimaonnea.\n\n— Sinusta tulee nyt rikas. Kertun osarahoilla saat maksaa velkasi ja\nlaittaa Harmaalan hyvään kuntoon. Vielä jääkin.\n\nMarkku kuunteli hyvillään. Hän ei tosin ollut rahojen vuoksi ottanut\nKerttua, mutta hyvää teki omaisuuskin, josta nähtävästi ei Kerttu\npitänyt suurtakaan lukua.\n\nKäet kukahtelivat ja metsä tuoksui. Toukokuun yö alkoi hämärtyä.\n\nMarkun povessa sykähti.\n\nHän saa tänä yönä Kertun kokonaan. Tämä yö maksaa hänelle monivuotisen\nodotuksen ja ikävän.\n\nOnko _hän_ tätä ansainnut?\n\nOmatunto sitä kysyi.\n\nJaa, ettäkö ansainnut? Eihän hän ole pahimpia ollut, vaikka on väliin\nmaistanutkin ja muutakin... jota nyt lienee melkein jokaisella nuorella\nmiehellä.\n\nYhtä hyvin kuin joku toinenkin. Varmasti. Älä yhtään siinä kysele. Ei\nkai sitä ihmisen tarvitse niin helvetin hyvä ollakaan, ei ainakaan\nenkelin lainen. Kunhan...\n\nToveri kaivoi pullon taskustaan.\n\nMarkku hymähti, samalla kun hänen ajatuksensa keskeytyivät.\n\nTuollakin on sitä. Taitaa olla melkein jokaisella. No, kun sitä melkein\njoka kylässä keitettiin.\n\n— Tulehan ryypyille. Ei tässä nyt ole väliä, miltä puolen tarjotaan,\nkun kerran ei näkynyt sinullakaan.\n\n— ... tullut sitä puuhatuksi, kun Kerttu on siitä vähän vastaan, sanoi\nMarkku.\n\nToinen välkytteli siinä helmeilevää pulloaan laskevaa aurinkoa vasten.\n\n— Ka, mitä arvelet. On kai tämä sinulle ennen kelvannut.\n\nMarkun mielestä ei sopinut ystävän tarjousta hyleksiä, ja ehtisihän\nviinan haju kyllä ennen yötä haihtua keuhkoista.\n\nMennessään pihaan rannasta tunsi Markku äskeisen ilon haihtuneeksi\nkuin tuuleen. Viina kyllä kihelmöi verissä, mutta pelko ja paha olo\npuistatti toiselta puolen.\n\nEi, totisesti hänen täytyy jättää koko ryyppääminen. Sen suoma nautinto\noli niin lyhytaikainen..\n\nKun olisi päässyt tämän illan, ettei Kerttu huomaisi.\n\nMarkku riipoi männyn kerkkiä ja pureksi niitä, huuhteli suutaan\nojavedellä ja sytytti sikaarin.\n\nKerttu oli häntä portailla odottamassa.\n\n— Missä sinä viivyit... minä niin odotin. Mennään tanssimaan.\n\nMarkun päätä melkein huimasi.\n\nKerttu pyysi tuossa häntä tanssimaan. Hän ei ollut tanssinut kuin\nkerran Kertun kanssa koko iltana. Oli odottanut häntä, ja hän oli\njuomassa, Kertun hääpäivänä.\n\nKerttu kävi hänen kainaloonsa, aikoen tupaan.\n\n— Minun kivistää niin päätäni, valitti Markku. —? Jos minä ensin\nlepäisin kamarissa, jossakin...\n\nKertun tutkiva katse viipyi hetken Markun punoittavalla naamalla.\nSitten se painui. Hän oli nähnyt, mikä Markkua vaivasi.\n\nKerttu poistui nopeasti ja meni kamariinsa. Markku seurasi, mutta ovi\noli lukossa ja avain poissa.\n\n— Kerttu, laske minut sisään, että saan selittää, pyyteli Markku oven\ntakana.\n\nSisältä kuului hiljainen nyyhkytys.\n\n— Kuule, rakas tyttö, laske minut sisään. Minä vielä kerran koetan\nluvata..\n\nEi kuulunut huoneesta muuta kuin se pohjia myöten raastava ja syyttävä\nnyyhkytys.\n\nSitä ei jaksanut kuunnella.\n\nMarkku poistui, käveli pihan yli, ohi ihmisjoukon peltotiellä, sarkojen\npoikki metsään, mitään määrää vailla.\n\nEikö hän sitten ikinä voisi luopua viinanhimostaan? Eikö hänessä ollut\nmiehuutta yhtään?\n\nEttä hän näin hääyönään, vastoin Kertun kaikkea odotusta, ja\nomaansakin. Kaikki hääyön onni oli mennyttä. Ja sitä oli kai Kerttukin\nkuvitellut ja odottanut.\n\n_Nyt_ hän käsitti, minkä verran hänessä oli miehuutta. Todellakaan ei\nhän olisi ansainnut sellaista tyttöä, kuin Kerttu oli.\n\nMarkku istui mättäällä, pää käsiin vajonneena. Rastas soitti puussa\nhänen yläpuolellaan, käki kukahteli vähän tuonnempana ja pihkan tuoksu\nkävi yökasteesta voimakkaammaksi.\n\nTalosta kuuli ääniä ja viulun valittavat sävelet. Siellä vietettiin\nhänen häitään, miehen, joka ei olisi mitään ansainnut. Hän oli jo monta\nkertaa antanut lupauksensa, miehen sanan, Kertulle, mutta ei jaksanut\nsitä pitää edes hääpäivänään.\n\nOlisi voinut antaa vaikka mitä, jos olisi saanut tehdyn tekemättömäksi.\n\nJos Kerttu vielä voisi kerrankaan antaa anteeksi. Luottaa hän ei tosin\nenää voinut mieheen; jonka oli nähnyt niin monesti rikkovan lupauksensa.\n\nMarkku nousi ja lähti taloon. Täytyihän hänen olla ihmisten vuoksi\nomissa häissään, ja niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\nHäävieraista olivat jo useimmat poislähdössä. Kerttu hyvästeli ja\nkoetti hymyillä, vaikka olikin kalpea ja väsyneen näköinen.\n\nKohta oli talossa aivan hiljaista. Isäntä vain käveli huoneesta toiseen\ntyytymättömän näköisenä. Emännän silmät olivat punaiset ja hän vetäytyi\nkamariinsa.\n\nKerttu istui kamarissaan, pöydän ääressä, hämärään yöhön katsellen.\n\nMarkku tuli hiljaa sisään ja istui kumaraisena ja vaieten. Miten toisin\nolisi voinut ollakaan, jos hän olisi vähänkään hillinnyt itseään.\n\nKatuminenkin jo inhotti. Se oli kaikkien heikkojen ihmisten tapa:\nkatkerasti katua, mutta ei muistaa mitään silloin, kun olisi pitänyt\nhillitä pahoja henkiä sisässään.\n\n— Etkö tahdo kuulla yhtään sanaa minulta? virkkoi Markku hiljaa. — Minä\ntahtoisin sanoa paljonkin, vaan en ole siihen tällä kertaa mahdollinen.\nSen kuitenkin, että nyt huomaan, miten paljon olen rikkonut sinua\nvastaan. Minulla ei ole edes oikeutta — pyytää anteeksi.\n\nKertun povessa vuorotteli hellyys ja katkeruus. Tuo mies tuossa ymmärsi\nkuitenkin syyllisyytensä ja rikoksensa ja koetti siitä kaikin voimin\nluopua. Miksi hän ei kuitenkaan tänään voinut hillitä itseään, oman\nitsensäkin vuoksi, vaikkei olisi häntä muistanutkaan, silloin kun\nkiusaaja vietteli?\n\nKerttu käänsi katseensa Markkuun. Siitä loisteli anteeksianto ja\nhellyys, joka voitti kaiken muun katkeran hänessä.\n\nMarkku tuli hiljaisin askelin ja laski päänsä hänen syliinsä.\n\n— Sinun avullasi tahdon tulla uudeksi ihmiseksi. Tahdothan auttaa minua?\n\n— Kyllä.\n\n— Ja luottaa edes hiukkasenkaan minuun?\n\n— Niin.\n\nKertun äänessä värisi viiltävä suru. Se koski mieheen, joka oli\nluottamuksensa tyystin menettänyt.\n\nMarkku nousi, aikoen poistua huoneesta.\n\n— Mihin sinä menet?\n\n— En tiedä. Salin sohvalle tahi... kävelemään. Hyvää yötä.\n\n— Et saa mennä yksin, minä tulen mukaasi. Metsässä haihtuu kaikki\npainava, ja huomisen päivän voimme aloittaa toivorikkaana, kaiken\nunohtaen.\n\nKerttu kääräisi huivin hartioilleen ja he painuivat kasteisen pihamaan\nyli metsätielle.\n\n\n\n\n3.\n\n\nKevät oli tullut aikaiseen ja Harmaalassakin olivat kevättyöt vielä\nkeskeneräisinä, kun uusi emäntä saapui.\n\nKasvitarhakin oli vielä kesken muokkaamatta. Ensi työkseen kävi Kerttu\nsiihen käsiksi.\n\nYhdessä Markun kanssa se muokattiin.\n\n— Näin hyväksi sitä ei ole vielä kertaakaan tehty, sanoi Markku.\n\nKerttu aikoi siihen sanoa, että sato oli ollut sen mukainen, mutta\nvaikeni. Markku olisi saattanut pahastua. Vanha Leena oli valitellut,\nettei kasvimaasta saatu syksyisin muuta kuin tikkuisia puria, jotka oli\nsyötettävä eläimille.\n\nMuussakin taloudessa oli korjaamista ja parantelemista melkein joka\nhaaralla. Kerttu suunnitteli parannuksia hiljaisena, itsekseen ja kuin\nohimennen kyseli Markulta ja Leenalta, tehtäisiinkö niin.\n\nMitään vastustusta ei kuulunut, mutta parannukset olivatkin ensi\nalussa vain vähäisiä, eikä Kerttu tahtonut mitenkään esiintyä\nmäärääjänä. Markku saisi kysyä hänen mielipidettään ja kysyikin miltei\npienimmissäkin ja Kerttu tahtoi omatkin suunnitelmansa kääntää Markun\nkeksimiksi.\n\nKeväiset päivät vierivät kuin huomaamatta ohitse. Ne menivät melkein\nliian nopeasti. Työtä olisi ollut enemmänkin jokaista päivää kohden,\nkuin saatiin suoritetuksi.\n\nTyöväki Harmaalassa oli sekalaista, niinkuin muissakin taloissa.\nVerotyöläisiä ei ollut enää. Päiväpalkkalaisia, joista muutamat tekivät\ntöitä vain nimeksi. Ne vetivät entisestäänkin kuihtunutta taloutta\nalaspäin.\n\nMuutamana päivänä Markku valitteli laiskiaisten vähäisiä työsaavutuksia.\n\n— Olisiko sinun välttämätöntä pitää heitä töissäsi, kun ovat sellaisia,\nsanoi Kerttu. — Anna heidän laputtaa.\n\n— Sitä olen ajatellut minäkin.\n\n— Niinpä sanot lauantaina, että hakevat työpaikan muualta.\n\n— Onhan se niin ilkeääkin heitä passittaa maantielle, arveli Markku.\n\nKerttu hymähti.\n\nMutta ethän sinä heitä voi vahingoksesi pitää. Oppivat kyllä tekemään\ntyötä, kunhan jonkun aikaa kävelevät..\n\n       *       *       *       *       *\n\nLauantaina saivat Iikan Akseli ja Pertun Eemeli lopullisen tilinsä.\n\nEmännälle siitä vihoiteltiin.\n\nHakivat kylästä viinaa ja aikoivat lauantaiyöksi juopottelemaan.\n\nKertun saunasta palatessa oli viinapullo pöydän päässä penkillä ja\nhoitoa pelattiin kiroten ja meluten.\n\n— Mitäs tämä nyt on? kysyi Kerttu silmät selällään.\n\nMarkku käveli permannolla, otsa rypyssä, mutta ei kieltänyt.\n\n— Käske sinä heitä lopettamaan, sanoi hän Kertulle.\n\n— Eikö sinussa ole miestä siihen?\n\nKerttu sanoi sen kalseasti ja huomasi, että Markku pahastui.\n\n— Jos nyt lopetetaan. Ja viinoja ei saa meillä viljellä, sanoi Markku\nmiehille.\n\nNämä eivät mikseenkään. Aloitetaan uusi peli ja lyödään lehtiä kiroten\npöytään.\n\n— Noo, ryyppäät sinä itsekin ja pelaat, tule vain mukaan. Joka\nlauantai-ilta tässä on istuttu...\n\nKerttu ei odotellut enempää. Tuli nurkkaukseen ja heitti pullon\navonaisesta ikkunasta pihamaalle. Kolahtaen särkyi se pihakiveen.\n\n— Kerätkää korttinne, tahi pistän ne hellaan. Akseli ja Eemeli saavat\nnyt lähteä.\n\nKerttu sai Markulta kiitollisen katseen. Olipa hyvä, että Kerttu oli\nniin suorasukainen.\n\nMiehet lähtivät kiroillen, ja toiset naureksivat, hyväksyen Kertun teon.\n\nYksi miehistä uskalsi vain kysäistä:\n\n— Pitääkö sitten emäntä kortinpeluuta syntinä?\n\n— Enkä, jos se on leikkiä, niinkuin muukin pelaaminen, mutta kun siinä\nkirotaan ja vannotaan.\n\n— No se justiin, kun ei osata kauniisti...\n\nNäki, että emännän mielipide vaikutti paremmin kuin nuhdesaarna. Jos\nvasta pelattaisiin, tehtäisiin se kauniisti.\n\nJa olihan muutakin ajanviettoa, sanomalehdet ja muut, kirjojakin, kun\nvain kehtasi niitä lueksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarmaalassa kävi nykyisin vieraita. Varsinkin naapurien isäntiä\npuhumassa osuuskunnista ja muista. Markkukin oli niissä puuhissa mukana\nja kävi usein kokouksissa. Kerttu pelkäsi Markun suhteen naapureita ja\nheidän käyntejään. Viinoja keitettiin melkein julkisesti ja taskumatti\noli melkein jokaisella.\n\nEi vielä ainakaan ollut Markku langennut kylä matkoillaan, eikä ottanut\nkotona, vaikka tarjottiin.\n\nMutta viinanhimo poltti, sen näki, ja Markku kävi rauhattomaksi\nkokouksiin lähtiessään ja kun joku vieras tuli taloon.\n\nJoskus valitti Kertullekin verensä likaisuutta.\n\n— Sinä et saa sitä pahoitella, etkä valittaa, vaan koettaa päästä\nvoittajaksi, sanoi Kerttu.\n\n— Niinhän koetankin, kun sinä autat minua ja olet niin kovin hyvä.\n\n— Ja etkö muka muuten, naurahti Kerttu. — Tokihan nyt miehinen mies\nhuomaa, mikä on turmiollista itselleen ja koko yhteiskunnalle. Luonnon\nja työnteonhan pitäisi auttaa heikompiakin sellaisessa.\n\n— Sinä otat sen myöskin yhteiskunnan kannalta, sanoi Markku.\n\n— Otanpa niinkin. Mitä näet tässäkin kyläkunnassa, muuta kuin\nrappeutumista joka haaralla. Joka talossa mennään hurjaa vauhtia\nalaspäin aineellisesti ja henkisesti.\n\n— Se on kyllä totta. Velka lisääntyy sellaisissa taloissa, vaikka näinä\naikoina saataisiin lisätyksi varallisuutta tuotannollisella työllä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarmaalan nuorta emäntää tultiin pyytämään paikkakunnan raittiusseuran\niltamiin puhujaksi.\n\nPyynnön esitti nuori Heinälän isäntä, joka kuului olevan esimies.\n\n— Vai on tälläkin kylällä raittiusseura, naureksi Kerttu. — Ja minä\nsitten muka puhujaksi.\n\nVieras istui keittiön penkillä ja pyöritteli neuvottomana hattuaan.\n\n— Onhan se... tahtoo olla harrastuksen puutetta... näissä paremmissa\nihmisissä.\n\n— Niin kuuluu. Viinoja kuulutaan keitettävän muutamien talojen\nkarjakeittiöissäkin, sanoi Kerttu, tarjotessaan kahvia vieraalle. —\nMitä se teidän seura on saanut oikein aikaan, kun tämä kylä on niin\nkuuluisa viinoistaan?\n\nVieras nolostui yhä enemmän: Tämäpä uusi emäntä oli kovin ankara.\nMinkäpä niille, viinankeittäjille ja keitättäjille.\n\nKerttu tiesi ne raittiusseurojen puuhat ja saavutukset. Kotikylällään\noli hän ollut jäsenenä jonkun aikaa ja käynyt kokouksissa, mutta sitten\nkyllästynyt. Kokouksissa jauhettiin turhia juttuja ja kinasteltiin.\nKaikki olivat jäykkiä ja virallisia ja takanapäin syyteltiin toisiaan\nmilloin mistäkin.\n\n— Taitaa olla teillä samanlainen seura kuin meilläkin, ettei saatu\nmitään aikaan, sanoi Kerttu Heinälän isännälle. — Viime lopulta jo\npelkäsivät kokouksia ja iltamiakin.\n\n— Niin ne tekevät täälläkin. Valittavat, että kaikki on liian vakavata.\nKun olisi väliin tanssia ohjelmissa, niin kyllä silloin riennettäisiin\niltamiin ja kokouksiin.\n\nMarkkukin tuli kahville ja kuulosti juttua.\n\n— Onko teistä sitten tanssi niin kovin synnillistä? kysyi Kerttu\nvieraalta.\n\n— Eipä suinkaan. Tanssinhan minä itsekin, mutta kun se on\nraittiusseurojen ohjelmissa kiellettyä, niin...\n\n— Siinäpä se on, naureksi Markku. — Parantajat koettavat tehdä heti\nsairaansa terveiksi, toisin sanoen, tavalliset ihmiset hyviksi ja siitä\nei tule mitään. Olin minäkin jo kerran seuran jäsen, mutta kun siellä\nolivat kaikki niin hyviä ja pyhiä, ei tällainen tavallinen kuolevainen\nsiellä oikein viihtynyt.\n\nNaapuri nousi lähteäkseen.\n\n— Ei sitten emäntä taida tulla meitä auttamaan?\n\n— Ei tällaisesta ole puhujaksi ainakaan. Voisimmehan ehkä muuten tulla.\n\nKerttu katsoi kysyvästi Markkuun.\n\n— Pitäkää joku kokous meillä, pyysi Markku\n\n— Silloinhan saamme olla mukana.\n\nMarkun pyyntö näytti vierasta ihmetyttävän. Vielä äskettäin oli nähty\nMarkun kuljettavan viljoja viinankeittäjälle.\n\n— Pitääpä sanoa. Mielellään kai tulevatkin.\n\n— Ja koetetaan siksi saada kaikki mukaan, lupasi Kerttu.\n\n— Se nyt lienee vähän vaikeata, arveli Heinämäen isäntä. — Mutta saahan\nkoettaa.\n\nVieras poistui.\n\nMarkku hymähteli.\n\n— Mitä sinä siinä naureksit? kysyi Kerttu.\n\n— Sitä vain, että et taitanut tietää, että tämä nuori isäntämies on\nhuono raittiustyön tekijä. Maistaa itse, kun sattuu, ja puuhissaan on\nkova puoluemies. Raittiusseuran kokouksiin saa tulla vain talollisten\npojat ja tyttäret.\n\n— Yhyy, vai siten... no eipä sitten ihme, jos viinasaksat liehaavat.\nKoetappa luvata minulle, mitä pyydän.\n\n— Kernaasti.\n\n— Että koetetaan yhdessä tehdä jotakin tämän kyläkunnan hyväksi.\n\nMarkku seisoi mietteissään ovella.\n\nMinulla on kyllä työtä omassa itsessäni, mutta jos jotakin voin...\nvirkkoi hän.\n\nKyllä sinä vielä voit paljonkin, kunhan ensin jaksat tehdä selvän tilin\nitsesi kanssa.\n\nSiinäpä se onkin. Sinä et taida muistaa, että isäni ja isänisä ovat\nmenettäneet henkensä viinoihin.\n\nMarkku näytti kovin synkältä sen sanoessaan.\n\nVanha Leena oli tullut keittiöön ja katsoi kysyvästi molempiin. Eihän\nMarkku liene taaskin maistanut?\n\n— Kyllä minä sen tiedän, mutta — onhan sinussa miehuutta.\n\nMarkku meni iloisena työhönsä. Tuntui hyvältä kuulla, että Kerttu\nkuitenkin luotti häneen.\n\n\n\n\n4.\n\n\nHarmaalassa oltiin aterialla. Joku huomasi ikkunasta Riitun Villen\ntulla vihlovan peltotietä taloon. Oli päissään niinkuin tavallisesti\nennenkin taloon tullessaan.\n\nVille kolisi porstuassa ja aikoi mennä tupaan, mutta huomattuaan\nperheen aterialla keittiössä, tuli sinne.\n\n— Hyvää päivää taloon.\n\nVille oli kuullut tästä Harmaalan uudesta emännästä ja tuli nyt\nkatsomaan. Ka, niinhän tämä kuin muutkin ihmiset. Korea vain oli ja\nlihavanpuoleinen, niinkuin sitä pitääkin olla ison talon emännän.\n\nSe oli sitä Villen viisautta ja Markku katsoi uteliaasti, mitä siitä\nKerttu pitäisi.\n\nViite otti pullon taskustaan ja kulautti. Kävi sitten penkin nenälle\nistumaan ja seivästi pienet silmänsä emäntään.\n\nTokko tämä pakana sanoikaan hänelle viinoista mitään?\n\nKerttu ei osannut pitää miestä muuna kuin hieman rohkeanlaatuisena\nilveilijänä.\n\n— Tota noin, sitä nyt on rikkautta tässäkin talossa, että ilettää,\nturisi Ville. — Ja sitten kun tehdään tästä isännästä raitis, niin\nkohta ei kulkijoita kumarrella.\n\n— Älä viitsi tuolle pahukselle sanoa mitään, sanoi Markku Kertulle.\n\n— Minä käsken sen riiviön tukkimaan suunsa ruoalla, sanoi Kerttu ja\nkäski Villen syömään.\n\nMies katseli pöllämystyneenä emäntää. Sieltäkö päin tuuli kävikin.\n\n— No, kun kerran tarjotaan, niin kiitetään. Ei sitä ole tässä talossa\nennen tarjottukaan.\n\nMiehet naureksivat. Markun silmistä loisti sisäinen riemu. Kerttu oli\ntoisenlainen kuin muut ihmiset. Osasi voittaa vastustajansa.\n\nVillen piikittelyhalu ei vielä kuitenkaan loppunut.\n\n— Sinun rukiisi näkyy hurjasti sakovan, hän sanoi Markulle, suu täynnä\nruokaa. — Tulee siitä viinoiksikin.\n\nKerttu nauroi.\n\n— Vai siihen Ville rukiit panisi.\n\nToi Villelle täyden vellivadin ja lisää voita lautaselle.\n\n— Eiköhän Ville rupeaisi vähän minua auttamaan? kysyi sitten, istuen\nVillen vastapäätä penkille.\n\n— Ka, mitä tuota... tällainen osannee.\n\nKatsoi kysyvästi emäntään punaisilla silmäräpylöillään.\n\n— Että mentäisiin hävittämään tämän kylän viinakeittiöitä, sanoi Kerttu.\n\n— Hö, hö, hö, vai sitä... ei sinne uskalla... lyövät puukolla.\n\n— Senkö takia poliisitkin jättävät ne rauhaan, kun pelkäävät?\n\n— Eivätköhän vain. Ne Turakat ja Purakat ovat sellaista väkeä, etteivät\nvälitä ihmisen hengestä, tiesi Ville.\n\n— Kylläpä miehet ovat arkoja. Minä vain uskaltaisin, kun löytäisin.\n\nVille röyhtäisi täyteläisenä ja pyyhki tyytyväisen näköisenä partaansa.\n\n— Kyllähän ne taas löydetään, jos niiksi tulee. En minä heitä suojusta,\nniinkuin talolliset. Tuota noin... enkä minä osta, kyllähän sen\nemäntäkin tietää, niinkuin nämä toisetkin, että kanneksin viinoja\nmetsästä isäntien taakse ja jauhoja tehtaalle. Tuota noin... kun ei ole\nnäistä muistakaan töistä.\n\nVähän salavihkaa emännältä pisti Ville viinapullonsa takin ulkotaskusta\npovitaskuun. Ei sitä enää näytellyt.\n\nMiehet lähtivät töihin. Kerttu kutsui Markun kamariin.\n\n— Eikö sinulla olisi mitään työtä tuolle miehelle? Minua niin\nhaluttaisi kokeilla, eikö hänestäkin vielä tulisi ihminen.\n\nMarkku näytti hämmästyvän Kertun ehdotuksesta.\n\n— Tuskinpa hänestä tulee mitään. Kuljettelee vielä viinoja miehille.\n\n— Mutta jos koettaisi kuitenkin.\n\nMarkku mietti.\n\n— Ja ihmisetkin sanoisivat, että otti Riitun Villen viinoja haalaamaan.\n\nMarkku katsahti voitonvarmana vaimoonsa.\n\n—Höh, ihmisten puheista vähät. Jos kerran ei tee mitään sellaista, jota\ntarvitsee hävetä, niin antaa kuulua. Panisit miehen vaikka ojan kaivuun.\n\n— Saman tekevä. Saadaanpa nähdä, montako päivää mies tekee työtä, kun\nlähtee livistämään.\n\nMarkku esitti Villelle työmaan. Isolla suolla olisi ojansiivousta\nja saisi tehdä vaikka koko kesän. Talosta saisi ruoan ja työkalut.\nPalkasta kyllä sovittaisiin.\n\n— Hö, hö, hö, vai ojalle... sitäpä ei oltu tarjottu, tuota noin, työtä\nhänelle pitkiin aikoihin. Tätä tyhjää puijaamista vain. Lähdehän\nneuvomaan.\n\nEmäntä tuli keittiöön.\n\n— Ville kai antaa sen putelinsa tänne minun talteen! Mitäpä siellä\ntyömaalla sillä tekee.\n\nUkkeli kaivoi putelin taskustaan.\n\n— Tuota noin, passaa tästä ottaa, jos sattuu mahaa kouristamaan.\n\nAikoi maistaa, mutta silmättyään emäntään, painoi korkin lujempaan ja\nantoi pullon emännälle...\n\n— Ei siitä, tuota noin, puhuta, jos emäntä niinkuin sattuu\nmahatautiinsa...\n\n— Jopahan siitä nyt... puhumaan.\n\nKertun iloinen nauru kajahti keittiössä.\n\nVanha Leena joutui hätäisenä selittämään Kertulle, kun jo miehet olivat\nmenneet:\n\n— Kun nyt otti sen Ville-räähkän muka työhön, ojankaivuun pätö elukan.\nTokko se siitä puhui sinulle mitään?\n\n— Voi, täti kulta, kun minä sitä tahdoinkin. Tuli vain sellainen piuka,\nettä jos siitäkin poloisesta tulisi vielä ihminen.\n\nLeena katsoi ällistyneenä Kerttuun.\n\n— Vai sinä se... no, piuka se kyllä oli. Enpä usko siitä mitään tulevan.\n\nNäytti kuitenkin miettivän.\n\n— Kyllä siitä kylällä syntyy korea juttu, syntyy vainenkin.\n\nLeena nyökytteli harmaata päätään.\n\nKerttu meni jo pihamaalla ja nauroi mennessään. Eikö liene hänelle\nnauranut.\n\nLeena jo naurahti itsekin.\n\nSoma tämä nuorikko, kun kerää taloon semmoisia ihmisiä ja passituttaa\ntielle Iikan Akselit ja Pertun Eemelit. No, heistä nyt ei ollutkaan\nmuuta kuin vaivaista vastusta. Kiroilivatkin aina niinkuin mielettömät.\n\nKerttu penkoi pihamaan laidassa lavojaan. Vanhan Leenan piti mennä\nvielä puhumaan siitä Riitun Villestä.\n\n— ... että kyllä ne nyt siitä sanovat kylällä vaikka mitä.\n\n— Mitäpä me täti siitä... tietäväthän ne sen piankin, mitä vasten se on\notettu. En ole tottunut pelkäämään kyläläisten puheita.\n\n— Noo, mitäs nyt sinä, kun olet sellainen hyvä ihminen.\n\nLeena lähti hissuttelemaan kartanolle.\n\nPäivä paistoi ja eteläinen huojutteli täyteläistä ruispeltoa, jossa\nnäkyi jo muutamia tähkiä pihamaan laidassa. Leena kutsui Kertun niitä\nkatsomaan.\n\n— Minusta ne ovat niin kauniita, ensimmäiset tähkäpäät. Niissä on kuin\nsalainen siunaus työlle ja ihmiselle.\n\n— Niin, ja koko tämä luonto. Katso täti, miten väkevän sinisenä\nväreilee järven selkä.\n\nPienet keltakukat ja sinikellot koettivat nyökkäillä rehevällä\nnurmella, eikö heitäkin huomattaisi.\n\nLeenan silmiä huikaisi päivä ja niillä piti siristellen katsella.\nNiillä näki kuitenkin vielä tarkkaan. Harmaalan kartanolla oli nyt\nsiistiä ja kaikki hyvässä järjestyksessä. Työmiehet eivät saaneet\njättää työaseitaan kartanolle huiskinhaiskin. Niillä oli määrätty\npaikkansa vajassa ja Leena ei saattanut olla ihmettelemättä tätä\nmuutosta, joka Harmaalassa oli tapahtunut.\n\nTietysti se oli uuden emännän ansiota. Hänen sanoistaan ei enää\nvälitetty, ei Markkukaan, mutta tulipas toki hyvä hengetär taloon, joka\nvalvoi kaikkea.\n\nPellotkin näyttivät paremmin kynnetyiltä kuin muina keväinä. Markku oli\nteettänyt uusia sahroja ja korjauttanut auroja.\n\nJa käskenyt miestensä painamaan niitä syvemmälle maahan.\n\nSuvitouon oras ja juurikasvien taimet sitä kiittelivät kilvan. Oikein\nhyvää teki katsella reheviä lantun ja turnipsin taimi rivejä.\n\nLeena siristeli silmiään ja käpsehti pihatoilla.\n\nNiin, niin. Luoja antoi sadetta ja aurinkoa. Ihmisen oli vain\nmuistettava täyttää velvollisuutensa.\n\nLeena oli hissutellut aittamäelle, johon näkyi osa kylän taloista,\nkapeahkon salmen takaa.\n\nNiin, se kylä siellä oli huonossa maineessa. Tähän asti oli Harmaala\nollut jakamassa sitä mainetta, mutta nyt näytti muutos tapahtuvan.\n\nMiten tuolla kylässä? Ei kuulunut vielä ainakaan hyvää. Kirous painoi\nsiellä maata ja ihmisiä, oikeastaan ihmisten kautta maata. Rappiolla\noli jokainen talo, yksi enemmän, toinen vähemmän. Viina-savut\ntissusivat salolla ja juotiin ja mäiskettiin. Emännät ja tyttäret\nvalittelivat ja kävivät kirkossa ja olivat pönäköitä, varsinkin\nvanhemmat, vanhurskaudessaan. No, tyttäret niissä raittiusseuroissa,\nmutta emännät toimettomina. Jos heille uskalsi huomauttaa paheesta,\nniin pää pystyyn ja: »mitäpä se kannattaa syytellä, onko sinun poikasi\nparempi.»\n\nHyvä isä siunatkoon sitä ylpeyttä!\n\nSe ylpeys ja sitten sen lisänä tekohurskaus eivät kantaneet hyvää\nhedelmää, ei totisesti.\n\nEikähän tässä oltu kehuttu omaakaan kohtaa, valiteltu vain ja odoteltu\napua jostakin tulevaksi.\n\nHarmaalaan se oli tullut, sen näki nyt kaikesta. Nuoren, hyvän naisen\nmukana tuli siunaus ja sitä riitti joka paikkaan.\n\nKun saisi sen ulottumaan koko kylään asti. Kun Kertun kädet\nulottuisivat ja riittäisi voimia. Niin, niin, saisi naapurien emännät\nmukaan.\n\nSillä naisilla siinä kuitenkin oli suurin tehtävä, jos vain osaisivat\ntarttua siihen oikealla otteella, lempeästi, hyvin sydämin, niinkuin\ntämäkin Kerttu.\n\nNiin, niin.\n\nLeena vain tassutteli mietteissään. Eteläinen huojutteli rehevää laihoa\nja sinikelloja, jotka nyökkäilivät ystävällisinä hänelle.\n\n\n\n\n5.\n\n\nHarmaalaan tuli vieraita.\n\nNaapurien emännät olivat lähteneet oikein joukolla katsomaan, miten nyt\nHarmaalassa, kun oli uusi emäntäkin.\n\nHauskaapa oli, että muistettiin.\n\nEmännät, Niemen Rustaava, Aholan Laara, Ylisen Sohvi ja Kaitereen\nAmalia, katselivat Harmaalan pihamaalla ympärilleen.\n\nKovin olikin siloista joka paikassa. Ei näkynyt rekiä eikä rattaita,\neikä muitakaan romuja, joita aina nähtiin talojen pihavierillä.\n\nLavoja ja kukkapenkereitä joka puolella. Kovinpa se tämä uusi emäntä\ntäisikin olla herrasverinen, kun noin laitteli.\n\nHarmaalassa oli jo iltalypsy suoritettu ja maito laskettu. Karja\nmakaili tyytyväisenä tarhassa.\n\nSitä ihmeteltiin, kun tulivat näin aikaseen. Siellä toisten talojen\nkarjatytöt huhuilivat salolla karjojaan kokoon. Olivat semmoisia\nkupeloita, etteivät saaneet karjaa kotiin ennen kuin siinä puolen yön\ntienoilla.\n\n— Tietäähän ne nämä nykyiset palvelijat.\n\nAholan lihava Laara nyökytteli päätään.\n\n— No, kun poikien jälissä juostaan, suhahti Niemen Rustaava. — Yöt\naitoissa ja päivät metsissä.\n\n— Niin, niin.\n\nKaitereen Amaliakin huokasi raskaasti sitä synnin viettelystä.\n\nKerttu pyyteli vieraitaan sisään.\n\nVanha Leena meni jo laittamaan pannua kuumaksi.\n\n— Eihän tässä nyt toki sisään, kun näin kaunis ilmakin. Näitä uuden\nemännän laitoksia tässä pitää katsoa.\n\nYlisen Sohvi, vieraista nuorin, koetti tavoitella ystävällistä sävyä\nääneensä. Kiepsahti jo Kertun käsikynkkäänkin.\n\nKerttu hymyili.\n\nTämäkö se nyt oli sitä tämän kylän jumaliseksi tekeytyvää, synnistä ja\nkurjuudesta huutavaa joukkoa, joka ei kyennyt kuitenkaan hillitsemään\nviinojen lakkaamatonta virtaa kylässään. Eikä sallinut siitä\npuhuttavankaan, niinkuin hän oli kuullut.\n\n— Eihän näissä mitään katseltavaa...\n\nKerttu seisoi lavojensa ja kukkapenkkiensä vieressä avokaulaisessa\nkotikutoisessa puvussaan, joka sai varsinkin ankaran Niemen Rustaavan\npaheksuvia katseita.\n\nHihatkin oli siinä uuden emännän puserossa liian lyhyet. Kun käsivarret\nolivat paljaina ihan lähelle olkapäitä!\n\nMitä se nyt semmoinen näytteleminen.\n\nJo takertui niihin Ylisen Laarakin.\n\n— On laittanut noin lyhyet hihat.\n\n— Niin, ne ovat mukavat kasvimaalla ja astioita pestessä, sanoi Kerttu.\n\nKaitereen Amalia katsoi Kertun hametta tutkivasta Se oli liian lyhyt.\nKun ei ulottunut kuin puolipohkeeseen ja sitten niin kovin leveä. Tuuli\nsitä siinä parhaillaan pelmuutteli ja nosteli.\n\nAmalia supisti suutaan. Mikähän itämä Kerttu oikein olikaan, heilakka.\nOlisi pitänyt Markun naida omalta kylältä, niin olisi saanut\npitempihameisia, varmasti säädyllisiä.\n\nMentiinhän sitä toki sisään, koskapa sieltä tuntui nenään kahvin ihana\nlemu ja oli tietysti katsottava tämän tulokkaan laitoksia siellä\nsisälläkin.\n\nKerttu kattoi kahvipöydän ruokailukamariin, joka oli kyökin viereinen\nhuone. Kantoi kaakut ja leivokset.\n\nLeena toi pannun ja istui joukkoon.\n\nSilmistä loisti voitonriemua: Tällainen miniä se nyt on Harmaalassa.\nMitäs sanotte?\n\nKerttu tarjoili ystävällisenä ja odotti tilaisuutta, miten saisi\nkäännetyksi keskustelun kylän yhteiseen paheeseen, viinoihin.\n\n— Joko emäntä on käynyt täältäkäsin kirkossa, kysyi Niemen Kustaava\nKertulta. — Siellä oli viime pyhänä niin mainio pappi. Puhui tästä\nnykyisen ajan turmeluksesta ja sen parannuspuuhista. Pahemmaksi sanoi\nvain niistä kaiken tulevan.\n\nKerttu pakoitti hymyn huulilleen.\n\nParasta oli, kun hillitsi itseään ja kuunteli. Vastaan väittämällä\nvoisi heistä menettää kokonaan auttajat asiassaan, jota aikoi ajaa.\n\n— Jää vähän aikaa kirkossa käyntiin, selitti Kerttu.\n\n— Niin, ja jos ei kerran ole halua, virkkoi kuivasti Kustaava. —\nMonetkopa sitä enää nykyään kirkossa käyvätkään.\n\n— Niin, niin. Kyllähän sitä oikeastaan saa palvella jumalaansa täällä\nkotonaankin, sanoi Leena.\n\nHänen oli toki puolustettava Kerttua, kun aikoivat noin\nhäikäilemättömästi käydä syyttelemään. Ja sitäpaitsi hän tyytyi\nkotoiseen jumalanpalvelukseen.\n\n— Jaa, jaa, ei se sitä ole, tokaisi Kustaava, ja häntä säesti Laara:\n\n— Ja eikä ole täällä pappia.\n\n— Niin, ja kirkonpenkissä istuminen on niin mukavaa, jatkoi Sohvi.\n\nKertun piti rientää tupaan hieman nauramaan.\n\nMarkkukin tuli työmaalta ja näki Kertun nauravat kasvot ja iloisuutta\nsäteilevät silmät.\n\n— Mitäs nyt?\n\n— No kun täällä on vieraita, kaikki naapurien emännät ja... arvaathan\nsinä, mitä ne puhuvat.\n\n-— Jos minäkin tulisin kuuntelemaan?\n\n— Et saa vielä ainakaan, että kuulen lisää, viittailuja sinusta ja\nmuusta — tulen sitten hakemaan.\n\nKerttu riensi sisään.\n\nLeena oli jo kaatamassa toisia kuppeja.\n\nKerttu tarjoili leipää.\n\n— Ei toki enää, esteli Amalia, mutta latoi kuitenkin teevatinsa täyteen\nleipää. — Mitä ne nämä ovat nimeltään, joissa on reikä keskellä?\n\nYlisen Sohvi purskahti nauramaan ja sai kahvin henkeensä. Sitä meni\npöytäliinalle ja pönäkän Rustaavan silmille.\n\nLaara ja Sohvi latelivat omiaan. Kustaava ja Amalia nauraa hekottivat\nmukana.\n\nKerttu näytti harmistuneelta.\n\nPianpa unohtui kirkko ja pappien saarnat. Eipä ollut ihmekään, jos\nnäissä naisissa ei ollut seutukuntansa kohottajaa.\n\nRustaavalla oli mielessä tärkeä asia. Riitun Villen ottaminen taloon.\nSiitä ei mitenkään voinut olla kysymättä tältä uudelta koreilevalta\nemännältä.\n\n— Kun kertoivat, että Riitun Ville on teillä muka työmiehinä, aloitti.\n— Kai se on valepuhetta?\n\n— Eikä ole. Pyysin Markun ottamaan hänet työhön, että lopettaisi huonon\nammattinsa, viinojen haalaamisen ja viljojen kantamisen viinatehtaille,\nsanoi Kerttu ja katsoi, mitä se vaikutti pöytäkuntaan.\n\nRustaava keikautti hieman päätään ja Laara suipisti suunsa suppuralle.\nAmalia veti suunsa salaperäiseen hymyyn ja Sohvi ei mitenkään malttanut\nolla iskemättä silmää Amalialle.\n\nVai mukamas työmiehiksi tämä Ville. No, kyllä ne Villen työt\ntiedettiin. Kaipa se Markku tarvitsi niitä Villen töitä niinkuin\nmuutkin. Viinoja kantamaan ja...\n\n— Tulleeko siitä Villen työnteosta mitään? Tekeehän se sitä, mitä on\ntottunut tekemään, sanoi Rustaava.\n\n— Meillä se ei ainakaan kanneksi viljoja metsiin eikä viinoja, tokaisi\nKerttu. — Markku sitä ei olisi ottanutkaan töihinsä, mutta minä pyysin\nkoettamaan, jos miehestä tulisi vielä ihminen.\n\nLaara nyökytteli päätään.\n\nSaahan sitä Markkua puolustaa. Kyllä se sen on ottanut omiin\ntarkoituksiinsa. No, joutaa kai se heidän puolestaan. Ei vain pitäisi\nnäytellä itseään parempana kuin on.\n\n— Vai ihminen, jahkaili Amaliakin. — Ei niistä toki semmoisista...\n\n— Ei sanota nyt vielä ainakaan. Mies ei ole näinä päivinä maistanut\nviinoja ja työssä on malttanut pysyä. Voihan se himo vietellä häntäkin,\nmutta sopivalla hoidolla...\n\n— Mitenkä sitä sellaista hoidetaan? kysäisi Sohvi pisteliäästi.\n\n— Ystävällisyydellä ja hyvyydellä, kohtelemalla ihmisenä niinkuin\nmuitakin, sanoi. Kerttu. — Minun mielestäni pitäisi jokaisen koettaa\nsitä samaa sairaisiinsa.\n\nSe näytti vähän sattuvan.\n\nEttäkö tämä Harmaalan uusi emäntä huomauttelemaan heille miesten\npaheista, kun kerran oli omassa kohdassaankin samaa, ellei pahempaa.\n\nNiin, onhan niitä sairaita itsekullakin, ilman Riitun Villettä ja\nmuitta semmoisitta, sanoi Laara ja kiristi huivinsa solmua.\n\nJa katsoi merkitsevästi Kerttuun, vaikka olisi ollut kuinka\navokaulainen ja lyhythameinen tahansa.\n\nKerttu hymähti.\n\n— Niin, juoppouspaheen orjanahan se on ollut Markkukin, vaan uskon\nhänestä tulevan vielä aivan raittiin. Miehiä on vain kohdeltava,\nlankeemuksistaan huolimatta, ystävällisesti, mutta ei annettava perään\nvaatimuksistaan.\n\nVoi, miten mielellään olisi hän nyt, aivan tällä hetkellä, pyytänyt\nnäitä kylän emäntiä kanssaan poistamaan kylän häpeää, juopottelua ja\nviinanvalmistusta, mutta ei vielä voinut käydä suorasukaisesti asiaan.\n\nVai voisiko?\n\nEi, ei vielä. Se pahentaisi vain asiaa.\n\nHänen täytyisi käydä jokaisen luona erikseen puhumassa. Näin joukossa\nse synnyttäisi vain pahaa verta.\n\nJa sitäpaitsi emännät nousivat jo ja kiristelivät äänettöminä\npääliinojensa solmuja. Taisi heille jo tulla sanotuksi liikaakin. No,\ntäytyihän itseään puolustaa.\n\nKerttu meni tupaan. Hän ei ollut muistanut kutsuakaan Markkua emäntien\njoukkoon.\n\nMarkku tuli ovessa vastaan.\n\n— Nyt ne lähtevät, en muistanut ennemmin.\n\nMinä pyydän vielä jäämään. Tuo sinä vielä lisää kahvia.\n\nMarkku sai vielä vieraat istumaan, vaikka esteltiin.\n\n— Eihän sitä nyt enää kahvia...\n\n— Pitäisi joutua lehmiäkin lypsämään.\n\n— Kunhan ne tytön luntut saisivat ne ensin kotiin.\n\nOtettiin viidennet kupit ja kun tämä uuden emännän kaakku oli niin\nkovin hyvää, ei malttanut olla panematta sekaan...\n\nVieraat katselivat Markkua. Oli käynyt heidän mielestään terveemmän\nnäköiseksi ja liikkui reippaammin kuin ennen. Olisikohan tosiaankin\nmalttanut olla maistamatta? No, saattoihan se olla nuoren emännän\nansiotakin.\n\nMarkku kertoi olevan ensi sunnuntaina raittiusseuran kokouksen\nHarmaalassa ja pyyteli emäntiä tulemaan mukaan.\n\nEi totisesti, mitä se nyt haastoikaan.\n\nEmäntien täytyi siirtää liinat korvien taakse.\n\n— Ettäkö teillä raittiusseuran kokous?\n\n— Niin. Koettakaapa saada nekin isännät sieltä mukaan, sanoi Markku. —\nTehdään tässä joukolla sellainen päätös, ettei maisteta eikä suvaita\nkeittäjiä näillä maillakaan. Niin olen tässä ajatellut.\n\nKustaavan piti ihan ääneen naurahtaa.\n\n— Kyllähän ne miehet tekevät niitä päätöksiä, mutta eiväthän ne pidä,\nainakaan tässä asiassa.\n\n— Sitä minäkin, vahvisti Amalia.\n\nJa Aholan Laara:\n\n— Kyllä se on Kustaakin aina luvannut, että nyt minä en enää maista\ntippaakaan, mutta jo muutamien päivien päästä pitää saada vaikka kiven\nkolosta.\n\n— Kyllä kai päätöksensä voi pitää, jos vain oikein tahtoo, sanoi\nMarkku, vaikka tiesi luonteensa horjuvaisuuden.\n\n— Niin, ja naisten velvollisuus on auttaa miehiä pysymään\npäätöksissään, sanoi Kerttu. — Minun mielipiteeni on tämä, että\nviinojen valmistus ja nauttiminen loppuisi piankin, jos naiset vain\ntodenteolla tahtoisivat.\n\nEmännät hymyilivät.\n\nKovinpa tämä uusi emäntä taisi olla etevä, oli ainakin olevinaan. Kyllä\nse tiedetään, mitä se naisten sana siinä asiassa vaikuttaa. Alkavat\nvain torailla. Mokomakin hattara tässä vanhempiaan neuvomaan.\n\n— Tuima riita siitä syntyy, jos heille siitä sanoo, vakuutti Kustaava.\n— Minäkin olen ihan Jumalan sanan avulla koettanut, mutta...\n\n— Ei siinä Jumalan sana auta, kivahti Markku.\n\n— Mikä se sitten, ellei..?\n\nLaara nykäisi huivinsa solmua, että oli tukehtua ja seisoi pönäkkänä,\nseivästäen silmänsä Markkuun.\n\nJo tässä ihmeitä, kun rapajuoppo raittiusneuvojaksi...\n\n— Ihminen itse, sanoi Markku varmasti. — Varsinkin jos mies on\ntodellakin _mies_ ja oikein tahtoo, niin lopultakin voittaa, vaikka\njoskus ylös pyrkiessään lankeaakin. Ja kun nainen häntä auttaa\npyrkimyksissään. Mutta kovinkohan moni sitä heistä tehnee.\n\n— Jaa-a. Mikä lihasta on syntynyt se on lihaa, niinpä ihmisen omat\naikeetkin niissä asioissa, tuhahti Kustaava.\n\nMarkku naurahti ja poistui. Saisipa nähdä, tulisiko Jumala Harmaalan\nmetsiin hävittämään viinatehtaita ja vetämään miehiä käsikynkästä\npois paheen tieltä. Ihan pahaa teki kuulla sellaista uskoa ja\nvalheellisuutta.\n\n— Kirkko ja uskonto yksinään ei saa hyväksi nykyajan ihmistä, kuului\nKerttu kivahtavan vierailleen. — Mitä se hyödyttää, jos arkipäivinä\nryyppää ja sunnuntaina katuu sitä kirkossa tahi muuten sanan ääressä?\nEi siitä ihminen tule sen paremmaksi.\n\n— No se on sekin asia niinkuin on, ei se puhumalla parane, muuta kuin\nkärsimällä, kuittasi Amalia, tehden kiireistä lähtöä.\n\nYlisen Sohvi kehoitteli käymään, mutta toiset eivät sitä tehneet.\n\nJopahan tässä nyt semmoista...\n\n— Hyvän se sai Leena miniän, suhahti Laara toisille pihasta mentyä.\n\n— No tietää tämän, kepsakkeen.\n\n— Ja herrashempukan. Keikkuu lyhyvissä hameissa kuin nuoret tytöt ja\nnäyttelee paikkojaan.\n\n— No, että miehet tykkäävät.\n\n— Johan tämä nähtiin Huhtalassa, mikä oli ihmisekseen.\n\nKertun suonissa kiehui ja kihelmöi.\n\nKyllä kelpasi miesten rähmiä, kun naiset olivat tuollaisia.\n\nMutta voisivathan vielä hekin muuttua. Olivathan nämäkin vain\npuutteellisia ihmisiä. Eiväthän he tietäneet mitään muista\nkatsantokannoista kuin omistaan. Ehkä he vielä muuttuisivat ja heidän\nkauttaan koko kylä.\n\n\n\n\n6.\n\n\nRiitun Ville puski ojaa hikipäässä. Hyväpä olikin tehdä työtä, kun oli\nkauniita ilmoja. Aamulla kun sait silmäsi auki, niin aurinko jo metsän\ntakaa hymyili ja metsä kimalteli kasteisena.\n\nMetsäpolkua astuessa soitti korvaan lintujen lukematon joukko ja metsän\ntuoksu oli mukavata vetää keuhkoihinsa.\n\nTäysi eväskontti, voit ja kalakukot, oli selässä eikä huolta mistään.\n\nNo, mikä oli työtä tehdessä?\n\nJos viinanhimo joskus poltti, niin aikansa poltettuaan jätti rauhaan ja\nsittenkös oli taas hyvä olla.\n\nJumalan kaunista luontoa katsellessa unohti hetkiseksi kokonaan, että\noli huonompi kuin muut ihmiset ja aikoinaan elänyt pahasti, kuluttanut\nturhuuteen tätä armonaikaa.\n\nKun nyt vanhoilla päivillään, voisi menetetyt korvata.\n\nEi, ei sitä voinut enää, vaikka kuinka koettaisi. Jos olisi nuorempana\nsen huomannut. Ei olisi ehkä nytkään, jos ei tämä Harmaalan emäntä,\nhyvä ihminen olisi tehnyt alkua.\n\nHänpä se aukaisi silmät näkemään. Nuorempi kykeni neuvomaan vanhempaa.\nPuheli kauniisti ja kohteli kuin hyvääkin.\n\nIhan vesi kihosi silmään sitä hyvyyttä ajatellessa. Joka päivä piti\nhuolta kuin omastaan.\n\nVille istahti ojan reunalle lepäämään.\n\nSellaiset varmaankin, kuin tämä Kerttu, ovat niitä taivaan valtakunnan\nasukkaita, vaikka eivät kävisi kirkossa, eivätkä muutenkaan\nharjoittaisi sanaa. Pelkän hyvyytensä vuoksi. Niin, no, eiväthän ne\nterveet tarvitsekaan parantajaa, vaan sairaat.\n\nOli sanottu kylässä, ettei hänestäkään enää tule oikeata'\neläjää. Mikäpä hänet tiesi, mikä tulee, kun ruumis on raihnainen\npitkäaikaisesta maistelemisesta, mutta työtä toki vielä osaa tehdä.\n\nKun pääsi ensin alkuun.\n\nTiukkaa teki alussa. Lapio piti lyödä jo monta kertaa ojan varteen ja\neväskontti siihen viereen, että tottapahan siitä omansa löytävät, mutta\noli niinkuin joku olisi kädestä vetänyt takaisin.\n\nNyt on jo helpompi, vaikka kiusaaja aina väliin nykii takin hihasta:\nMitä sinä tässä rehkimään, raskaassa työssä, kun elät helpommallakin.\nSaat maistella viinoja, elää isäntien kanssa ja olla miten haluttaa.\n\nEi kuitenkaan ilennyt lähteä sen emännän takia, joka piti niin hyvää\nhuolta ja kyseli voinnit joka aamu ja ilta.\n\nVille katseli suoraksi ja sileäksi hiomiaan ojanlaitoja. Tuntui\nhyvältä, että vielä sai syntymään ja osasi tehdä. Markkukin aina\nkiitteli ja ihmetteli.\n\nVille kaiveli eväskonttiaan ja veteli sieltä voit ja kalakukot. Oli\nväliin muutakin, herkkujakin. Milloin pisti emäntä eväskonttiin\nvehnäspalan, milloin piirakan. Nyt oli siellä piparikakku. Se pitääkin\nnyt jättää syömättä, ihan emännän muistiksi.\n\nMarkku harppoi pitkin askelin Villen luokse, tuohikimppu kainalossa.\n\n— Täällä on mies aterialla.\n\n— Niin, rupea sinäkin... On kontissa kukkoa ja voita ja hinkissä on\npiimää.\n\n— Menenpähän kotiin. Pitäisi näistä tuohista Kertulle virsut... Ville\nkai se osaa tehdä.\n\n— Vai virsut, semmoiselle hienolle pitäjälle. Johan sinä nyt...\n\n— Se tahtoo, koreillakseen, huvitellakseen.\n\n— No sitte... tuota noin, kyllähän ne osataan, mutta hienommat pitää\nolla tuohet, pitäjätä myöten.\n\nEt ole osannut ottaa tuohta. Minä otan illalla kotiin palatessa.\n\n— Mitenkäs työ sujuu? Mieliteot ei taida enää tehdä kiusaa?\n\nVille leikkasi ison palan kukostaan ja haukkasi. Pala näytti tarttuvan\nkurkkuun.\n\n— Kyllähän se, varsinkin kun mieleen johtuu. Nytkin vetäisi kuin\npuukolla.\n\nVille ryysti tuohilipistä piimää ja vasta sitten näytti rauhoittuvan.\n\n— Ei tämä ihmisraato niin pian terveeksi tule ja hyväksi kuonnu.\nVieläkö se sinua piinaa, pahahenki? Tuota noin... onhan se sinulla\nauttaja aina kättäällä, hyvä henki lähettyvillä. Ja sehän se minuakin,\nhyväkästä, vetää kuin sammakkota ojasta. Älä luulekaan, en minä tässä\nojaa kaivaisi sinun pyynnilläsi, vaikka oletkin hyvä isäntä, kylän\nparaita; emäntäsi se oli, joka sai jäämään.\n\n— Sehän se koettaa minustakin tehdä ihmistä.\n\n— No, meillä on sitten yhteinen auttaja, kun vain osattaisiin kylliksi\narvossa pitää.\n\nVille hymähti. Kuin sanoakseen, että on se... kun näin sattuu yhteinen\nsairaanhoitaja.\n\n— Minusta vielä väliin tuntuu, niinkuin en jaksaisi kiusausta\nvastustaa, sanoi Markku alakuloisesti. — Kun ei olisi viinoja näkyvillä\neikä kuuluvilla, niin olisi helpompi vastustaa.\n\n— Tuota noin... vai siltä tuntuu. Sehän se, kun niitä siinä ihan\nsilmiesi edessä, kätesi ulottuvilla, niin sinun kuin minunkin... Kun\nsaisit sinäkin olla kotona. Siellä naapureissa ja kokouksissa taidetaan\naina tarjota.\n\n— Niin tehdään, vaikka olen pyytänyt, että jättäisivät rauhaan.\n\n— Vai rauhaan, kun toki ilkutaan ja pilkataan. Minä tuota saan paremmin\nrauhan täällä korvessa, mutta sinulla se on pahempi — No, olethan sinä\nmies, jolla on voimia. Tuota noin, älä vain anna sille perään, vaikka\nkuinka vaatisi.\n\n— Olenhan minä voimissa väkevämpi, mutta Ville sittenkin taitaa päästä\nhelpommalla voittajaksi.\n\nVille naurahti, sylkäsi kouriinsa ja tarttui lapioon.\n\n— Älä sinä joutavia... aikuinen mies. No kyllähän minä sen tiedän, että\nlujalle se ottaa.\n\nVille alkoi vakavana piirtää ojanlaitaa ja Markkukin lähti kävelemään.\n\nKun tässä taas aikansa ahertaa tätä ojaa, niin lähtee tallustamaan\ntaloon, jossa herttainen kyly odottaa. Metsäpolun varrella näkee\nkukan, toisen toistaan koreamman, ja puussa pään päällä soittaa rastas\niltavirttään. Lämmin henkäily viillyttää väsynyttä ruumista ja mieli on\nniin tasava ja mukava.\n\nHänen elämänsä tuli vasta vanhana tasaiseksi ja rauhalliseksi. Nuorena\nkulki ja kompasteli, ja vielä äsken vanhanakin eli rappeutunutta\nelämää, mutta sitten tartuttiin takin liepeeseen: »kuulehan, tuota\nnoin, sopiihan sitä jo elää ihmisiksikin. Tarttuja semmoinen hyvä\nhaltija, kesäyön terhenetär, liian hyvä ihmiseksi.\n\nMiten lieneekin hänen elämänsä tätä ennen niin rappeutunut. No, niin\nkai niinkuin monen muunkin, joilla ei ole muuta kuin oma itsensä\nhuonoine haluineen ja taipumuksineen.\n\nPäivä painuu jo iltaviistoon ja iltarastas soittaa. Salolta on jo äsken\nkuulunut karjan kotiin huhunta. On jo aika lähteä.\n\nVille lyö lapion ojan reunaan, ottaa konttinsa ja lähtee tuohimetsään\npäästämään valkoista, hienoa tuohinauhaa emännän virsuihin.\n\n\n\n\n7.\n\n\nSunnuntaitkin olivat nyt Harmaalassa erilaisia kuin ennen. Ennen nuoren\nemännän tuloa istui penkkilöillä kylän ukkoja pitkin päivää jaaritellen\nja syljeksien ja Markun kamarissa pelattiin ja maisteltiin.\n\nKylän juopot isännät kävivät nyt harvoin asiallakaan Harmaalassa, kun\ntiesivät Markun karttavan viinoja.\n\nTupa oli sunnuntaina, niinkuin muinakin viikon päivinä, puhdas ja\nraitis. Sunnuntaina oli vain pöydällä sanomalehtiä ja kirjoja. Miehet\nviihtyivätkin niiden ääressä, eivätkä lähteneet kylille kuljeksimaan.\n\nTämä sunnuntai oli vielä muutenkin erikoinen. Kylän raittiusseura\npitäisi näet kokouksensa tänä iltana Harmaalassa.\n\nTuvan nurkkiin oli pistelty koivunlehtiä ja kurjenpolvia ja leiniköitä\nloisteli maljakoissa. Kerttu koetti arvata, tulisivatko kylän emännät\nmukaan.\n\nVanha Leenakin tuntui heitä odottavan.\n\n— Saisi heistä vähitellen karisemaan sitä vanhaa hapatusta, sanoi\nKertulle.\n\n— Se käynee vaikeaksi. Saisi heidät auttamaan yhdenkään viinatehtaan\nhävittämisessä.\n\nIltapäivällä tulivat ensimmäiset vieraat. Niemen Auroora ja Aholan Elli\nja kohta heidän jälessään Kaitereen Aino ja Liisa.\n\nKerttu arvioi uteliaana tyttöjä. Näyttivät olevan samaa maata kuin\näiditkin. Omahyväistä, itserakasta joukkoa.\n\nSama täällä kuin kotikylälläkin. Sielläkin oli seuran sieluina\nsamanlaista väkeä. Valistuneimmat saivat seista syrjässä, ehkä omaa\nsyytäänkin.\n\nHeidän olisi täytynyt käydä lujalla otteella seuran asioihin ja viedä\nsitä eteenpäin.\n\nKylän tyttäret eivät oikein tietäneet, mille kannalle asettua emännän\nsuhteen. Kaarreltiin kuin kissa puuroa.\n\nOlkoot mitä tahansa, mutta heistä minun on ainakin saatava auttajia\nasialleni, jota aion ajaa, mietti Kerttu. Heistä on vain ensin saatava\npois nahjusmainen arkailu ja tyhjänpäiväinen sievistely.\n\nPalvelijat olivat menneet joka-ainoa kylään ja palaisivat sieltä\nkylläkin iltalypsylle, mutta valmistaakseen heille tilaisuuden olla\nmukana kokouksessa lähti Kerttu lypsämään.\n\n— Tulkaapa, tytöt, auttamaan minua, pyysi hän Niemen ja Kaitereen\ntyttäriä, sysäten heille kiulut käteen.\n\nTyttöjen naama venyi pitkäksi. Katselivat vuoroin musliinileninkejään\nja kiuluja. Muut paitsi Liisa. Hänellä oli puuvillapuku ja hän kietasi\narkailematta helmat vyötäisille niin että polvet vilkkuivat ja meni jo\ntarhaan, huutaen mennessään: — Tulkaahan tytöt!\n\nToiset olivat kahdenvaiheilla, mitä Kerttu tällä oikein tarkoitti.\nTekikö pilkkaa vai.. Mutta nähtyään Kertun ystävällisen katseen\nedessään haihtui epäilys ja tytöt pääsivät irti kuorestaan.\n\nTarhassa jo hälistiin ja naurettiin. Maito porisi ja kuohui yhtaikaa\nviidessä kiulussa, ja vauhdilla tuli karja lypsetyksi.\n\n— No, nyt saavat tytötkin olla aivan alusta mukana.\n\nKarjatarhassa saatu vauhti jatkui koko illan. Alussa se oli aivan\ntarpeen. Ennen oli kuhnailtu ja kähnitty seuran kokouksissa, ja\nalkajaispuhe tahi runo oli nähnyt vaikeita synnytystuskia asianosaisen\nleukapielissä.\n\nAholan Elli lausui nyt vieraat tervetulleiksi niin että jyrisi, ja\nohjelma suoritettiin samalla vauhdilla kuin äskeinen lypsykin.\n\nKertulla oli puheen tapainen, vaikka oli kieltäytynytkin.\n\nJa se olikin puhe, jota ansaitsi kuunnella. Siinä ei syytelty eikä\nletkauteltu niinkuin tavallisesti oli kokouksien puheissa ennen tehty.\nPuheessaan hän pyysi, että kaikki naiset, vanhemmatkin, tulisivat\nmukaan raittiustyöhön, auttamaan miesparkoja pääsemään irti paheestaan.\n\nJa hävittämään paheen pesiä, korpiin ja viitoihin rakennettuja\nviinankeittimöitä. Pelkäämättä keittäjien uhkauksia ja suosijain vihoja.\n\nJa tulemaan mukaan näihin kokouksiin ja illanviettoihin — ei torkkumaan\nja ikävystymään, vaan ajakseen kuulemaan puheita ja muuta ja sitten\nhyppimään ja keikkumaan, mikä hänen mielestään ei ollut sopimatonta\nseurojen kokouksissa ja iltamissa, vaan melkeinpä tärkeintä kaikista,\nainakin ensialussa, jotta saataisiin kaikki mukaan. Eiväthän nuoret\nolleet mitään vahanukkeja, että istuttiin ja torkuttiin. Kun oli voimaa\nruumiissa, piti sitä purkaa sopivalla tavalla.\n\nKaitereen Amaliakin oli tullut mukaan, eikä hän nyt nyökytellyt eikä\nhymyillyt merkitsevästi. Hänen mielestään oli sittenkin Kertun puheessa\noikeata. Niinhän sitä pitäisi, mutta...\n\nJa sitten juotiin kahvia, mustaa kuin terva. Kerttu sitä tarjoili, eikä\nkukaan muistanut puhua sen sopimattomuudesta mitään raittiusseuran\nkokouksessa. Niemen Auroora kuiskaili tytöille, mutta joi hänkin kaksi\nkuppia ja sitten vasta muisti, että olisi pitänyt juoda vain yksi.\nPunastui ja meni nurkkaan vähäksi aikaa.\n\nPorstuassa sai polttaa tupakkaa. Tuvassa sitä tosin ei olisi\nsallittukaan, mutta yksikään tytöistä ei nyt muistanut ruikuttaa\npojille tupakan turmiollisuudesta.\n\nMarkkukin innostui lausumaan runoa, mutta kesken kaiken rupesi häntä\nnaurattamaan ja runo jäi kesken.\n\nSiitä syntyi vain enemmän iloa.\n\nPortailla ja porstuassa kurkkivat kylän pojat. Ne, jotka eivät vielä\nkuuluneet seuraan, uskalsivat tulla jo tupaan ja hekin saivat kahvia,\nihan emännän omasta kädestä.\n\nJa kehoituksen liittyä mukaan.\n\nEipäs vastusteltu eikä naureksittu.\n\n— Kyllähän sitä.\n\n— Mitäpä sitä tällaisista...\n\n— Kaikki ovat täällä yhdenarvoisia, julisti Kerttu.\n\nJoku siitä hieman hätkähti ja Niemen nuori isäntä punastui kuin\nkoulupoika. Ei auttanut, kun kerran Kerttu sen sanoi.\n\nJaatisen Lassi oli aina tehnyt kiusaa raittiusseuran kokouksissa,\nnäytellyt viinapulloaan ja reuhannut. Nyt unohtui reuhaaminen kokonaan.\nJuotuaan Kertun tarjoamat kahvit, vei hän viinapullonsa piiloon\nrehuvajaan ja tuli penkille istumaan aivan hiljaisena.\n\nMarkku oli varannut toisesta kylästä kaksi viuluniekkaa, ja kun\nkokouksen ohjelma oli loppuun suoritettu, kysyi hän Kertulta:\n\n— Joko haetaan viulut kamarista?\n\n— Annahan nyt vielä... leikitään nyt ensin muuten.\n\nIhme, että leikkiin tulivat tällä kertaa kaikki, kursailematta ja\narvelematta. Eellimmäisenä olikin emäntä ja piti parhainta riemua.\n\nVanha Leena istui Kaitereen Amalian kanssa karsinapenkillä ja hymyili.\nAmaliakin näytti tyytyväiseltä.\n\n— Kun tulisivat nyt ensi kerralla mukaan toisetkin emännät kylästä,\nKustaavakin, sanoi Leena. — Ehkäpä se olisi hyväksi, ja kaipa sitä\njoukolla jotakin keksittäisiin, ettei kotipoltto niin rehottaisi.\n\n— Niin, niin, ehkäpä... Sitä minä vain ihmettelen, että tuo Ville on\nniin muuttunut, ettei entisestään tuntisi. En uskonut taannoin, että\nhänestä enää mitään tulisi.\n\nVille istui ehjissä, puhtaissa vaatteissa pöydän päässä ja näytti\nnauttivan toisten ilosta. Hän mietti siinä väliin entisyyttään. Kuinka\nkummallinen sekin oli ollut. Samaten kuin hänen nykyisyytensäkin.\nJos olisi pitänyt vaihtaa, olisi hän antanut miehuusvuosia kymmenen\nnykyisestä yhdestä.\n\nMutta hyvä kuitenkin, näinkin, että ennen kuolemaansa osasi oikein\narvostella elämää ja tuntea, miten se oli elettävä.\n\nMarkku toi soittajat kamarista viuluineen, kun laululeikit olivat jo\nmenettäneet viehätyksensä. Tämä oli yllätys ja sitä tervehdittiin\nriemulla.\n\nVanha Juha, joka soitti ensiviulua, oli tottunut ryyppyihin, mutta nyt\nei sitä oltu tarjottu, eikä oikeastaan kaivannutkaan. Tuli suorastaan\nhyvälle tuulelle nähdessään nuoret niin iloisella päällä ja emännän\nerittäinkin.\n\nAholan Ellin silmät olivat ihan pyöreät ihmetyksestä. Että kun nyt\ntanssittiin raittiusseuran kokouksessa! Hän _kyllä_ tanssi, mutta kun\nse ei näissä kokouksissa ollut tapana.\n\nAmalialle se oli suurin yllätys. Suu suppuralla istui, kun ei kehdannut\nsiitä mennä sanomaan.\n\nKun lopetettiin, kuului kyselyjä yhtäältä ja toisaalta, entisten\nvastustajain taholta eniten, milloin olisi uusi kokous. Täällähän oli\nollut niin kovin hauskaa, ettei mitenkään voinut olla seuraavalla\nkerralla tulematta.\n\nTyttäret olivat kiintyneet jo perinpohjin Kerttuun. Kaitereen Liisa\nkavahti pihamaalla emännän kaulaan ja säikähti sitä niin, että juoksi\nnurkan taakse toisten nauraessa.\n\nKerttukin oli tyytyväinen. Ehkäpä joku kylällä puhuisi tanssista ja\nmuusta, mutta sehän ei haitannut mitään. Näin sai kuitenkin kaikki\nympärilleen, ja sittenhän oli hyvä yrittää.\n\n\n\n\n8.\n\n\nKeskikesä läheni. Harmaalassa sujui kaikki Markun mielestä\nerinomaisesti. Niin paljon ei oltu yhtenäkään kevännä saatu töitä\naikaan kuin nyt.\n\nTyön laatukin oli toisenlaista kuin ennen. Pellot aurattiin syvemmältä\nja ojat luotiin suuremmat kuin toisissa kylän taloissa.\n\nJa nyt oltiin jo kesantotöissä, vaikka nekin työt oli ennen tehty vasta\njuhannuksen jälkeen.\n\nUuden emännän ansiota se oli kaikki. Kaikki Huhtalassa saamansa\nkokemukset käytti hän uuden kotinsa hyväksi.\n\nNiinkuin näkymättömin käsin kävi Kerttu kiinni kaikkeen. Markku ei\nusein huomannutkaan, että tämä ja tuo oli nyt tehty toisin kuin ennen.\nKerttu ei kuitenkaan tahtonut missään esiintyä johtajana. Jos Markku\nei sattunut seutuville, sanoi hän miehille, että Markku tahtoo sen\ntehtäväksi niin. Ja kun Markku tuli kotiin, sanoi Kerttu hänelle:\n»Ethän pahastu» kun sanoin miehille sinun tahtovan viemärin kesannon\nalapäässä suuremmaksi kuin ennen, sinähän tietysti olisit sen tahtonut\nniin.\n\nIhmeellinen sielu, joka tahtoi parantaa ihmisiä ja maata, mutta olla\nsiinä itse aivan huomaamaton ja ansioton.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarkku tunsi tästä syvää kiitollisuutta, mutta samalla tuntui hänestä,\nkuin olisi hän itse ollut kaikin puolin niin rappeutunut, että toisen\ntäytyi kantaa kaikki huolet ja vetää häntä kuin suon ojasta.\n\nSilloin heräsivät epäilykset hänen kestävyydestään taistelussa\nviinahimoa vastaan, joka joskus yllätti hänet kuin tuuliaispää.\n\nNe epäilyksen hetket olivat kaikista raskaimmat.\n\nKerttu oli pyytänyt, että hän silloin turvautuisi toisen apuun, mutta\neihän hän sitäkään voinut. Olisi siten paljastanut hänelle suuren\nheikkoutensa ja mitättömyytensä.\n\nEihän hän tosin tahtonut näytellä Kertulle itseään paremmaksi kuin oli,\nmutta toisesta olisi kai tuntunut kovin masentavalta vetää häntä aina\nkäsipuolesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänäänkin oli hänellä se hetkensä. Viinapaholainen ei jättänyt häntä\ntuokioksikaan rauhaan.\n\nAamulla vuoteesta noustuaan tunsi hän olevansa väsynyt, ja se oli se\ntavallinen enne.\n\nEi edes näkynyt aurinkoa tänään, että se olisi auttanut vapautumaan\npainajaisesta. Taivas oli pilvinen ja sade näytti tulevan.\n\nMarkku käveli kartanolla ja tarkasteli, oliko kaikki kunnossa.\n\nItätuuli tohahteli raskaasti ja viiri vanhan aitan päädyssä kirisi kuin\nilkkuen hänelle.\n\nSukuperintö, monesta polvesta saatu, painoi häntä. Isien nautinnonhimoa\nsai hän näin suurella vaivalla ja ponnistuksilla kitkeä pois\nruumiistaan.\n\nRengit tulivat kysymään, viedäänkö hevoset hakaan aamiaistunnin ajaksi.\n\nSaisivat kai ne olla tallissakin, kun kesannossa olisi vielä työtä\nmelkein rupeamaksi.\n\nMarkku seisoi allapäin. Aikoi sanoa, että kysykää emännältä, sehän se\ntässä on kuitenkin samalla isäntäkin, mutta jurahti synkästi:\n\n— Viekää talliin.\n\nLiiterin nurkalla seisten kuuli hän renkien naureksivan hänelle:\n»Isäntää janottaa, muttei uskalla juoda.\n\nSen siis näkivät muutkin hänen sairautensa. Näkikö Kerttukin? Kyllä kai.\n\nJa mitä hän Kertulle isännyydestä äkäilemään, ainoalle hyvälle, ehkä\nparhaimmalle maailmassa. Olisiko parempi, jos Harmaalassa mentäisiin\nnykyisinkin alaspäin, niinkuin ennen jo mentiin?\n\nKerttu, hyvä toveri, teki kaikki, mitä suinkin ihminen voi, eikä\nlukenut siitä mitään ansiota omalle osalleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuokakello helähti, kutsuen aamiaiselle, mutta Markku käveli rantaan.\nSysäsi venheen vesille ja lähti soutamaan mitään määrää vailla.\n\nSouti voimiensa takaa, saadakseen rauhan kirvelevältä janolta. Kerttu\nnäkyi tulevan pihamaalle ja katselevan järvelle. Varmaankin ihmetteli,\nmihin hän soutaa.\n\nVerkko oli venheen perässä. Se oli jäänyt siihen eilen, kun\nlahnankudusta palattiin Kertun kanssa.\n\nHänpä heittääkin verkon saaren rannalle, jotta Kerttu näkee hänen\nsoutunsa syyn. On muka verkkoa vievinään.\n\nMarkku istui perään ja meloskeli. Kerttu näkyi kävelevän rantaan.\n\nPitipähän nyt siihen parhaiksi. Näkee taas kaikki ja alkaa taas hoivata\nkuin pientä lasta.\n\nMarkku silmäili ilman rannoille, eikö jo näkyisi missään kirkasta\ntaivasta. Näytti vain sakenevan ja muutamia vesipisaroita putoili jo\nveden pintaan.\n\nMarkku sai verkon lasketuksi ja istui soutamaan kotirantaan. Eihän\nauttanut melominen siinä sateisella järvellä. Kerttukin siellä odotti.\n\n— Mitä ihmettä sinä, kun et tule aamiaiselle?\n\nKerttu oli sillä ainaisella hyvällä tuulellaan, hymykuopat poskillaan.\n\n— Vein verkon, jos sattuisi vielä joku lahna tulemaan.\n\nMitään huomaamatta kävi Kerttu Markun kainaloon ja he lähtivät\nnousemaan rantatietä pihaan.\n\nKerttu viserteli iloisesti.\n\nSanoi miettineensä koko aamun, miten saataisiin vanhasta\nasuinrakennuksesta vähällä vaivalla kuin uusi ja huoneitakin lisää\nuseampia.\n\n— No mitenkä? kysäisi vain Markku, mutta ei jaksanut asiaan innostua,\nniinkuin muulloin, kun se oli otettu puheeksi.\n\n— No kuulehan nyt, miten olen ajatellut. Tuon vanhan rakennuksen alle\nlaitetaan vain uusi kivijalka ja katetaan uudestaan siten, että saadaan\nsopimaan vinttikertaan muutamia huoneita ja tilavat säiliöhuoneet.\nToisesta tuvasta laitetaan vierastupa, oikein vanhan kansan malliin,\nja tekemällä lisää akkunoita eteiseen saadaan siitä valoisa ja hauska\neteistupa, josta laitetaan portaat yläkertaan. Sinne tulee meidän\nhuoneemme. Mutta ethän sinä virka mitään.\n\n— No, voidaanhan sitä ajatella, myönsi Markku, eikä voinut taaskaan\nestää ilkeätä ajatusta tulemasta: Sinullahan ne ovat ohjakset, ei muuta\nkuin panet työt käyntiin.\n\nMarkku tarkasteli rakennusta, seisahtuen pihamaalle. Voisihan siitä\ntulla niinkin... Kerttuhan oli suunnitellut sen jo paperillekin.\n\n— Tule nyt syömään.\n\nKerttu veti häntä jäljessään takin hihasta.\n\nKun olisi kehdannut sanoa Kertulle tuossa, että paholainen taas painoi\nhäntä. Olisi ollut niin mukavaa laskea päänsä Kertun syliin ja kuulla\nhänen rauhoittavia ja rohkaisevia sanojaan.\n\nOlisi siten paljastanut miehuuttomuutensa.\n\nMarkku muisti, että tänään oli turveosuuskunnan kokous. Hänen täytyisi\ntällä kertaa mennä sinne vasten tahtoaankin. Sanomaan, ettei hänellä\ntästä lähtien ollut aikaa käydä kokouksissa. Toisin sanoen katkaisemaan\nviimeisetkin välinsä juopottelevan kylän kanssa.\n\nMarkku haukkasi hätäisesti ja sanoi lähtevänsä kokoukseen.\n\nKerttu kävi vakavaksi.\n\n— Onko se aivan välttämätöntä... sinne menosi?\n\n— On kyllä, tällä kertaa.\n\n— Näin huono ilmakin.\n\nKerttu katseli ikkunasta sateista ilmaa. Pelotti taaskin se Markun\nkylään lähtö. Itse oli valittanut, että häntä kiusataan ryyppäämään,\nvaikka jo on monesti kieltäytynyt.\n\nMarkku näytti muutenkin olevan tällä kertaa huonolla tuulella. Silloin\noli hänen varmasti vaikeampi voittaa kiusausta.\n\n— Olisi ollut niin hauska suunnitella sitä rakennusta, sanoi Kerttu\nvielä, etsien Markun katsetta.\n\nSe ei noussut lautasesta ja Markku ynähti vain:\n\n— No, kerkiääpä sitä, eihän tässä kuitenkaan ennen syksyä.\n\nKerttu luopui estelystään.\n\n— Minä menen sanomaan, että valjastavat hevosen.\n\nKerttu meni tupaan ja Markku seurasi häntä ovelle katseillaan. Eikö\nolisi sittenkin ollut parasta jäädä kotiin, kun hän niin pyysi? Tuntui\nihan, kuin joku onnettomuus tulisi tänään.\n\nHevonen oli kuitenkin jo valjaissa ja Kerttukin näytti taas\niloisemmalta. Ehkäpä se luotti häneen.\n\n— Älä viivy kauan, mennään sitten verkonlaskuun, sanoi Kerttu ja\nhymyili portailla, kun hän nousi kääseihin.\n\nMarkku otettiin vastaan suurella riemulla. Ukot tupruttelivat piippu\njaan ja kilvan tarjosivat hänelle massejaan. Savu kiiri laipioon ja\ntuvan täytti kovaääninen puheen porina.\n\n— Tässä on kyseessä uuden turvesuon ostaminen, kannattaako Harmaalan\nisäntä sitä?\n\n— Ja moottorin hankkiminen. Sitä panee Markku varmasti vastaan.\nTulehan tänne minun puolelleni, että saan apurin. Minä tässä olen jo\ntapellutkin hikeen...\n\nNiemen isäntä veti hänet viereensä istumaan.\n\nTeki hyvää, kun taas pitkästä aikaa sai kuulla miesten kiistelyä ja\nhänen mielipiteisiinsä vetoamista.\n\nMarkku veteli muutamia pitkiä savuja, selvittääkseen ajatuksiaan. Ukot\nvaikenivat kuullakseen, mitä Markku sanoisi.\n\nKaitereen Lassi istui puheenjohtajan paikalla vahvasti viinoissaan.\nIkkunasta paistoi hänen kaljuun lakeensa päivä ja se kiilteli. Vahva\nhikivirta valui ihroittuneelta naamalta.\n\n— Turvesuon ostamista minä ainakin kannatan, mutta mitä moottoriin\ntulee, olisi kai parasta jättää se tällä kertaa, sanoi Markku.\n\nAikoi vielä lisätä, mutta Niemen ukko rehahti:\n\n— No enkö sitä sanonut, että Markku on aivan minun kannallani.\n\nUkko löi kämmenellään saapasvarteensa niin että läjähti ja hirnui: —\nEnkö sitä sanonut, häh? Kun meillä on kerran entiset koneet, niin piru\ntässä puun säästön vuoksi uusiin...\n\nUkon taskussa hölähteli pullo. Se taisikin taas olla jokaisella,\nnaamoista päättäen.\n\nMarkun suonissa hulmahti liekkiin matkalla jo hieman rauhoittunut himo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuon ostaminen päätettiin, mutta moottoripuuha sai raueta.\n\nNoustiin kahvilomalle ja Markku sanoi laittavansa harjakaiskahvit, kun\naikoi erota osuuskunnan hallituksesta.\n\n— Erota? Mitä se nyt puhuu?\n\n— Ei sitä niin... jää sitä vielä aikaa sen uuden emännän luona\nolemiseen, jos käy kokouksissa.\n\n— Ei hittovie, kyllä Markun täytyy pysyä kiinni osuuskunnassa, muuten\nei tule mitään.\n\nJokainen vastusti hänen eroamistaan. Se tuntui melkein hyvältä, vaikka\nhän oli päättänytkin erota.\n\nJos jäisi sen vuoksi, että saisi vaikuttaa raitistavasti ukkoihin?\n\nSiitä ei tulisi mitään. Hänen sanansa otettaisiin leikiksi ja hän\njoutuisi tarjottelujen vuoksi vielä suurempaan kiusaukseen.\n\nNytkin kuivasi suuta, kun kuuli pullojen hölähtelemistä ukkojen\ntaskuissa.\n\nMarkun mentyä kamariin oli siellä juopottelu käynnissä. Hänellekin\ntyönnettiin pulloa väkisten.\n\n— Mitä, eikö kelpaa? Raitisko? Ei hittovie kannata akkaväen takia\nraitistella, ainakaan näin kylämatkoilla.\n\n— Saahan sitä siitä olla raitis, jos sen verran maistaa, että\nsuonissaan tuntee.\n\n— No, älä taivastele, pistä vain poskeesi.\n\n— Hän kyllä oli kuullut tämän jo ennenkin, että saahan olla raitis,\njos välistä maistoikin. Se oli niillä vetävin valtti. Sitä oli vaikea\nvastustaa, varsinkin kun himo kipenöi suonissa.\n\nNiemen isäntä vei Markun nurkkaan.\n\n— Maista nyt edes minun mielikseni, kun tässä koneasiassa voitettiin.\nEihän siitä eukkosi tiedä mitään.\n\nUkot katselivat häntä suu vinossa.\n\n— Ei se uskalla.\n\n— Tuli lellipoika hyvästä miehestä.\n\nMarkun kädet vapisivat. Veri nousi päähän niin että kohisi. Otti\ntarjotun pullon ja ryyppäsi, kahdesti, joi pohjaan.\n\nKuului hyväksymisen huminaa. Suonet alkoivat takoa rauhallisemmin,\nmutta viina kihosi päähän. Ei yhtään selvää ajatusta saanut enää\nsyntymään. Yksi hämärä häive vain palasi aina uudelleen: hän ei nyt voi\nmennä kotiin, Kertun luokse, ei voi, ei mitenkään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKokous oli loppunut ja miehet, lähteneet kukin haaralleen. Markku\nloikoi kamarissa sängyn päällä ja muisteli, oliko sanonut itsensä irti\nosuuskunnasta.\n\nKaitereen Lassi tuli huoneeseen.\n\n— No, etkö sinä aio lähteäkään? Taisi yhtäkkiä mennä se aine päähäsi.\nSiinä kun oli seassa pirtua. Jos koettaisit tästä minun pullostani,\nettä voimistuisit.\n\n— Vie pois, en minä... sanoinko minä itseni irti näistä puuhista,\nsanohan, sanoinko? Jos en sanonut, niin sano sinä heille, etten tule\nkertaakaan enää.\n\nMarkku nousi istumaan sängyn laidalle turtuneena, kasvot pöhöttäen.\n\n— Miksi et tule?\n\n— Etkö sitä käsitä... Kun minä en tahtoisi maistaa, niin täällä ei\nanneta rauhaa.\n\n— Mutta miksi et maista koetti toinen tutkia. — Vaimosiko vuoksi vai..?\n\n— Ei kuin oman itseni... ja muutenkin... Näethän, miten rappiolla on\ntämäkin kylä viinojen takia.\n\n— Onko sitten sinun talosi paremmin? kivahti Lassi.\n\n— Harmaala nousee, kun minä vain jaksaisin voittaa tämän paheen.\n\nLassi naurahti pilkaten.\n\nMarkku koetti nousta, lähteäkseen ulos saamaan raitista ilmaa, mutta\nistui jälleen.\n\n— Älä naura. Pois tästä on leikki, jos näin jatketaan.\n\nToinen näytti miettivän.\n\n— En minä ainakaan ymmärrä koko raittiusasiaa, sanoi.\n\n— Minä ymmärrän sitä jo hyvin, kun olen saanut olla viikkokausia\nrauhassa. Paljon parempi on olla raittiina. Näes, kaikki on nyt\nHarmaalassa toisin.\n\n— No, se on emäntäsi, joka puuhaa...\n\n— Ei, sinä et ymmärrä... vasta nyt, hänen aikanaan se on tuntunut\nkodilta.\n\nMarkku istui syyllisyyden tunnon painamana.\n\nSe lepäsi kuin vuori hänen hartioillaan. Kerttu odotti häntä kotiin,\nverkon laskuun, ja hän on täällä, voimatonna ja masentuneena.\n\nKun pääsisi kotiin niin, että Kerttu ei tietäisi mitään.\n\nVoisiko hän sitten valehdella vaimolleen? Ei mitenkään. Se olisi vielä\npahempaa.\n\n— No mutta lähde nyt kuitenkin kotiisi, kun kerran olet jo selvä, sanoi\nLassi. — Musta kuopii siellä rauhattomana.\n\nMarkku nousi ja meni horjuen ovelle. Lassi pisti pullonsa pöydältä\ntaskuunsa ja seurasi.\n\nPihamaalla kääntyi Markku ja laski kätensä Lassin olalle.\n\n— Kuulehan, naapuri, tehdään nyt oikein miehen päätös, ettei maisteta\nenää milloinkaan.\n\nLassi naurahti, mutta näytti kuitenkin vakavalta.\n\n— Kyllähän se, kun saisi vain jäämään...\n\n— Miksei saa, kun hävittää kaikki pesät ensin ympäriltään. Minä olin\nmelkein kuukauden maistamatta, enkä olisi nytkään, jollei olisi\ntarjottu...\n\n— Eikö sitten ole mielesi tehnyt..\n\n— Se on toinen asia. On se veri sitä vaatinut montakin kertaa, mutta en\nole lähtenyt hakemaan, sanoi Markku, kääntäen Mustan tielle ja lähtien\najamaan.\n\nOli jo myöhäinen. Päivä laski tyvenien vesien taakse. Käet kukahtelivat\nja sieltä täältä kylästä kuului iloisia ääniä.\n\n— Soh, Musta, kävelehän; ei ole nyt kiirettä kotiin.\n\nMarkku kyyrötti rattailla kuin lyötynä. Ilma oli seestynyt ja luontoa\nsiunaava päivä tehnyt kierroksensa. Sen väreilevät ruskot paloivat\nvielä tuoksuvissa metsissä.\n\nTerveet ihmiset iloitsivat tällaisesta illasta, mutta hän ei nyt siitä\nsaanut edes rauhoitusta painavalle mielelleen. Miksi ihminen oli niin\nheikko, kuten hänkin, ettei voinut hallita itseään?\n\nMarkku tiesi, että Kerttu antaa anteeksi hänelle ja hoitaa kuin\nsairasta. Puhuu rohkaisevasti ja uskoo tulevaisuuteen.\n\nSepä se olikin. Jos Kerttu sanoisi edes yhdenkin syyttävän sanan, niin\nolisi helpompi, mutta kun näki hänet hellänä ja huoltavana, niin se\nvasta teki kipeää.\n\n\n\n\n9.\n\n\nKerttu odotteli Markkua kotiin. Työväki palasi jo töistä, eikä häntä\nvieläkään kuulunut.\n\nVanha Leenakin kävi levottomaksi.\n\n— Nyt on käynyt Markulle huonosti, sanoi hän Kertulle. — Ei olisi\npitänyt häntä laskea kylään.\n\n— Eihän miestä niin voi pidättää, virkkoi Kerttu. — Onhan Markulla\nsaattanut olla muitakin asioita viipyäkseen.»\n\nSen sanoi Kerttu rauhoittaakseen vain Leenaa, vaikka oli itsekin\nrauhaton.\n\nVillekin palasi salolta tuohikantamuksineen ja toi emännälle metsässä\ntekemiään marja-astioita.\n\nKun ei nähnyt vajassa rattaita, eikä Mustaa tallissa, tuli hän\nalakuloiseksi.\n\nHänellä oli ollut taaskin niin kaunis päivä metsässä, mutta nyt ei\nollut Markku kotona ja siitä tuli huolta. Ei olisi pitänyt Markun mennä\nkokoukseen.\n\nVillen jokapäiväiset tuohinäpertelyt, joita hän kuljetti metsästä\nemännälle, houkuttelivat tälläkin kertaa hymyn häiveen tämän kasvoille.\nSe katosi pian.\n\n— Markku ei ole tullut vieläkään, hän sanoi Villelle.\n\n— Ei näy, ei. Jos minä menisin häntä kuulostelemaan. Tuota noin, minä\nmenenkin heti.\n\n— Parasta on kun minä menen, sanoi Kerttu.\n\nVille suostui tähän vastahakoisesti, eikä mennyt syömään. Ei maistunut\nruoka, kun kerran Markun asiat olivat huonosti. Ne olivat varmasti\nsiten, koskapa ei kotiin kuulunut. Talon muu väki vetäytyi aittoihin\nja vajoihin levolle. Leenalle ei tullut uni ja sitä oli salailtava\nVilleltä, joka käpsehti kartanolla, kai hänkin odotellen Markkua. Ville\npeitteli levottomuuttaan Leenalta, joka tassutteli tuvan ja kamarien\nväliä ja pistäytyi väliin portaille. Oli laittelevinaan haravaa\nvarteen, mutta jäikin katselemaan tielle ja kuulostamaan.\n\nKerttu oli lähtenyt näköjään reippaana Markkua vastaan. Hän olikin\npäässyt selvyyteen yhdestä asiasta. Markku oli tietysti toisten\nhoukuttelemana langennut, mutta eihän syy silloin ollut kokonaan hänen.\nKerttu saattoi hyvin kuvitella, miten vaikeata oli voimakasta himoa\nvastustaa Markun heikolla luonteella.\n\nRaskaalle se tuntui, mutta sureksimaan siitä ei sopinut jättäytyä, eikä\nnäyttää tuossa tassutteleville vanhuksillekaan alakuloista naamaa.\n\nMarkkuhan _tahtoi_ päästä vapaaksi kirouksesta, ja siitä yksin kannatti\nolla iloinen.\n\nNyt hän tietysti jossakin odottelee yötä, päästäkseen kenenkään\nhuomaamatta kartanoon ja hiljaa johonkin loukkoon häpeämään\nheikkouttaan.\n\nPahinta vain kaikesta oli, jos olisi sattunut jokin tapaturma. Musta\nkävi vauhkoksi saatuaan kauan odottaa.\n\nMutta eihän sekään ollut mahdollista.\n\nLuhtaniityn kohdalla tuli Musta rauhallisesti kävellen häntä vastaan.\nMarkku nukkui rattailla.\n\nMusta pysähtyi itsestään ja katsoi Kerttuun, aivan kuin tahtoen sanoa:\nNäin se taas kävi.\n\nKerttu nousi rattaille ja otti varovasti ohjat Markun kädestä. Painoi\nmiehen väsyneen pään kainaloonsa ja antoi Mustan kävellä.\n\nVasta kotiportilla heräsi Markku, kun Kerttu nousi avaamaan porttia.\n\nTuskaisena etsi hän Kertun katsetta ja laskeutui sulkemaan portin.\n\nKertun silmissä säteili anteeksiantava hellyys, moitetta, ei lainkaan.\n\n— Sinä olet ihmeellinen, Kerttu. Kuinka paljon sinä saatkaan antaa\nminulle anteeksi, sanoi Markku.\n\n— Minä teen sen niin mielelläni.\n\n— Etkä yhtään pahoittele, että näin kävi?\n\n— En niin paljoa, kun tiedän, että toisetkin ovat olleet siihen\nsyyllisiä ja että sinä koetat päästä siitä eroon.\n\n— Toisten syyllisyys ei yhtään vapauta minua. Se on vain sinun\nhyvyytesi, joka ottaa senkin huomioon. Tämän illan tuskan ja häpeän\njälkeen luulen jaksavani pysyä miehenä.\n\nRattaat vierivät kasteisen pihanurmen yli. Markku auttoi Kertun\nrattailta ja riisui Mustan karjapihalla.\n\nKerttu odotti portailla.\n\nSumu nousi lahdelta ja rannalta kuului siipan sirinä. Rastaskin äänteli\nhakametsässä.\n\nMarkku tuli valjasliiteristä.\n\n— Katsohan, miten ihana yö nyt on, sanoi Kerttu. Hän oli riisunut\nkenkänsä ja sukkansa ja tepasteli avojaloin kasteisella nurmella.\n\nMarkun painava mieli olisi pitänyt saada edes vähänkin kevenemään.\n\n— Tulehan syömään, sinulla on kai hirveä nälkä.\n\nKerttu pisti kätensä Markun kainaloon ja veti hänet mukanaan.\n\n— Mennään sitten vielä... vaikka verkon laskuun.\n\nMarkku haukkasi muutaman palan.\n\n— Mutta ethän sinä syö mitään.\n\n— Ei ole nälkä. Tulehan, niin mennään rantaan. Uni ei meille tule\nkuitenkaan.\n\nMiksi Kerttu ei ole niin surullinen minun takiani, niinkuin edeltäpäin\nluulin? mietti Markku kävellessään vaimonsa rinnalla rantatietä.\nVai salaako hän kaikki? Tuntui sanomattoman hyvältä nähdä Kerttu\nreippaana. Markku muisti kerran Kertun sanoneen, ettei mikään asia,\nei edes tämäkään, suremalla tullut paremmaksi. Täytyi koettaa unohtaa\nsattunut ja välttää sitä vastaisuudessa. Pyrkiä ylöspäin, taka-askelia\nmuistamatta.\n\nHän olisi tahtonut vakuuttaa Kertulle tuossa, että tämä oli viimeinen\nkerta, mutta se olisi ollut sitä jo monta kertaa ennen kuultua, josta\nasia ei parantunut. Hiljaisella päätöksellä oli varmasti häneen\nitseensäkin parempi vaikutus.\n\nKerttu tepasteli vesirajassa. Markku riisuutui ja juoksi pärskytellen\nveteen. Hän oli sanonut tahtovansa uida, jättää veteen kaiken sen\nruumiillisen pahanolon tunnun, joka häntä vaivasi.\n\n— Tule sinäkin, luikkasi Markku syvänteen takaa Kertulle.\n\nTulenpahan toiste. Jätä sinä vain sinne nyt talviturkkisi.\n\n— Niin jätänkin... kaikki entisyyteni, lisäsi Markku ja veteli pitkin\nottein tyvenellä pinnalla.\n\n\n\n\n10.\n\n\nMarkku käveli kesannolla ja tarkasti joka ojan ja saran nurkkauksen,\nolivatko ne kunnossa. Kuinkahan kauan siitä »olikaan, kun hän oli näin\nkaikki viimeistä myöten tarkastellut ja nuuskinut miesten jäljiltä.\nHyvältä näytti. Maa oli syvältä muokattua ja ojat pohottivat syvinä ja\nsuoralaitaisina.\n\nNaapurit olivat käyneet viime aikoina joskus hänen pelloillaan ja\nihmetelleet.\n\nVarsinkin juurikasmaata, jossa naatit koettivat kilvan rehennellä\ntoistensa ylitse.\n\nMuutamina vuosina oli Markku viljellyt vihantarehua, mutta jättänyt\nsen, muka kannattamattomana. Harmaalassa käveli karja kesäisin kuivilla\nkanervikkolaitumilla, ja keskikesällä ajeli meijerin maitokuski talon\nohi. Nyt kannettiin vihantarehua karjalle aamuin illoin, ja Markun oli\npitänyt hankkia kaksi uutta kermankuljetusastiaa.\n\nNiin, hänellä oli kerran ollut maahenkeä jäsenissään, aivan sormenpäitä\nmyöten, mutta juopottelu oli sen hävittänyt melkein olemattomiin.\n\nEnsin alkoi työ tuntua vaikealta, ja sitten nosti kohta ohdake jo\npäätään voitonriemuisena pelloilla.\n\nNyt oli saatu maksaa sekin aika ja tehdä työtä kaksin verroin. Raastaa\nhikipäisinä ohdakkeita ja pajun juuria pelloista.\n\nMenneet vuodet tuntuivat nyt kuin unennäöltä.\n\nMarkku talutti parihevoset haasta ja juotti niitä kaivolla. Siinä\nsilmäin alla levisi rehevä ruispelto, joka kuin vahingon kaupalla\nnäytti lupaavan täyttä satoa. Sekin oli vielä viimesyksyiseltään\nhuonosti muokattu.\n\nMarkku vei hevoset äkeen eteen ja neuvoi miestä äestämään. Itse tarttui\nhän kylvövakkaan.\n\nRehunviljelysinto oli niin tarttunut häneen, että piti kylvää\njuhannusruista, jota näillä seuduin viljeltiin ainoastaan Huhtalassa.\n\nKeskikesän henki leyhytteli yli peltojen. Viime yönä oli satanut ja\nmaa juonut ahneesti kosteutta. Nurmet loistelivat nyt lukemattomin\nkukkasin. Apila alkoi tuoksua, ilmaisten siten kypsyyttään.\nMehiläisillä oli nyt jo päänvaivaa, mihin kukkaan asettua.\n\nMarkku heitteli ripeästi siementä ja kuvitteli satoa, jonka saisi\npellosta. Ensin latomääriä rehua ihan ilmaiseksi ja ensi kesänä\nkymmenen kortta yhdestä juuresta.\n\nViime päivinä tunsi Markku voimiensa kasvaneen. Himo teki totutun\nvaelluksensa häntä kiusaamaan, mutta sai lähteä toimettomana. Ei\ntippaakaan enää, vaikka naapurit kiertäisivät aina kintereillä.\n\nSieltä naapurien kulmilta ei kuulunutkaan mitään hyvää. Kerttu oli\ntänään mennyt kylään puhumaan emännille, mitä olisi tehtävä.\n\nMarkku hymyili itsekseen. Siellä saatettiin kai käydä tuima taistelu.\nKerttu ei hellittäisi otettaan, sen hän tiesi, ja kylän naiset\ntahtoivat pysyä laisinaan.\n\nPuolisille palasi Kerttu ja Markku oli utelias kuulemaan, mitä hän oli\nsaanut aikaan.\n\nEi paljon mitään. Kaikki kylän naiset olivat olleet muutaman kiertävän\nsaarnaajan puheita kuulemassa, paitsi Ylisen Sohvi.\n\nKerttu puhisi pahantuulisena.\n\n— Seuroissa juoksevat, vaan muuhun niistä ei ole... menisivät niiden\npappiensa kanssa korpeen hävittämään viinatehtaita.\n\n— Mitäpä siitä, jos ne hävittää, niin apteekeista saa ja ulkoa tuodaan\nlaivoittain, sanoi Markku. — Lakia poljetaan joka paikassa.\n\n— Niin kai... maaseutu kuitenkin käyttää omiaan, ja se meidän on saatava\nraittiiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiemen isäntä kääkersi aamiaisten jälkeen Harmaalaan. Oli lähtenyt\nkatsomaan Markun viljelyksiä, kun niitä kiiteltiin pitkin kylää.\n\nNo, näyttihän tämä talo nyt todellakin entiseen verraten kuin uudelta.\n\nHermanni nojasi piha-aitaan ja latasi piippuaan.\n\n— Taitaa tämä sinun eukkosi olla se vieteri, joka panee kaikki\nkäyntiin, sanoi ja iski silmää Markulle.\n\n— Hänen ansiotaan se on, myönsi Markku.\n\nKerttukin oli tullut paikalle ja virkkoi:\n\n— Eipä kun hänen. Markku on oikein todenteolla käynyt suunnittelemaan\nkaikkea.\n\nMarkku naurahti. Omat ansionsa se osasi kääntää hänen hyväkseen.\n\n— Mutta tuo ei ole paikallaan, sanoi Herkko ja viittasi piipullaan\nkarjatarhaan, jossa näkyi rehun jätteitä. — Ei sitä kannata karjaa\nkesällä syöttää tuommoisilla.\n\n— Vai ei, kun meiltäkin viedään nyt kermaa meijeriin kahdella astialla,\nsanoi Markku. Mitä ne saavat kuivilta kankailta?\n\nUkko mietti ja pöläytteli vahvoja savupilviä.\n\nNiin sanovat, että kahdella astialla, ja isoja ovat vielä, mietti\nHerkko. Taitaa olla tämä Huhtalan tytär, uusi emäntä, oikein mato\njärjestämään.\n\nJa nyt tarjottiin Harmaalassa vain kahvia kaakun kanssa vieraalle,\neikä viinoja näkynyt eikä kuulunut. Entiseen aikaan oli naapuri viety\nkamariin ja kulautettu.\n\nHeh, hyvänpä teki tällainen kahvikin, joka oli oikeista ulkolaisista.\nKotona akat keittivät ruisvettä ja siitä tuli väliin etova elämä, jota\npiti viinalla lääkitä.\n\n— Tulin oikeastaan kysymään, olisiko sinulla siemenruista lainata,\nsanoi Herkko. — Meidän pellosta ei näy tulevan siemeneksi kelpaavaa.\nHeilimöi vain paikkapaikoin.\n\nRukiin lainuun sanoi vain asiakseen Niemen ukko, kuullakseen, oliko\nMarkulla itsellään.\n\nMistäpä niitä... tuli viime syksynä tuhlatuksi viljaa viinoihin\nmonenkin siemenen vero, sanoi Markku ja naurahti.\n\nSiihenpä ne olivat menneet Niemeläisenkin siemenosat ja osa\nsyötävistäkin.\n\nViljan haaskuu viinoihin oli melkein hirveätä. Varmaankin puolikymmentä\nhehtoa meni joka talosta.\n\nSekin vei taloutta alaspäin.\n\n— Niinhän niitä, jurahti Herkko. — Nyt et taida enää panna viljojasi\nviinoihin. Tuli se nyt semmoinen heta tähän taloon.\n\nUkko hirnui ja läjäytti saapasvarttaan.\n\n— En jyvääkään. Enkä muillekaan siihen tarkoitukseen, vaikka satanen\nkapasta luvattaisiin.\n\n— Älä, vai niin olet muuttunut, naurahti Herkko.\n\n— Niin, ja saman päätöksen toivoisin tekevän jokaisen. Ryyppääminen\non kovin pieni nautinto raittiin elämänilon rinnalla. Jos toista\nharjoittaa niin toinen jää.\n\nHerkko raapasi korvallistaan.\n\n— Kyllä kai se on niinkin. Mutta kun siihen on jo niin tottunut,\nniin vaatii aina kuin velkaansa. Paljon se tosin vie vuodessa tämä\nkotipoltto. Saisi litrankaan edes kaupungista.\n\n— Yhtä tarpeetonta kuin kotoinenkin. Ja tottunut siihen olin jo\nminäkin, mutta kyllä se nyt jää minun puolestani, sanoi Markku, melkein\nvoitonriemuisesti.\n\nHerkko tahtoi nähdä vielä suota, jota Riitun Ville oli ojimassa.\n\nHän ei usko, ennen kuin näkee omilla silmillään, että Ville kaivaa\nojaa. — Kyllä se on uskottava. Villestä on apua enemmän kuin kahdesta\npäivän pituutta laskevasta nuoresta miehestä, sanoi Markku.\n\n— Ka, enhän mä ollut enää tunteakaan, sanoi Niemen isäntä Villelle. —\nIhan kuin nuoret miehet, kun on vielä partansakin ajanut.\n\n— Enkä mä sinua, kun olet aina vain kasvanut alaspäin kuin lehmän\nhäntä, sanoi Ville kyyristellen ojanpohjassa.\n\n— Katsohan tätä pahusta, kun on taitanut käydä ihan ylpeäksi, hohottaa\nHerkko.\n\n— Mitäs tässä, syntinen ihminen, ylpeilemään.\n\nTotta puhuen, olet mielestäni vanhentunut sitten kevätlumien, arveli\nVille.\n\nIstutaan siinä ojan partaalla ja arvioidaan suon hyvyyttä. Puhutaan\nminkä mitäkin. Sitten sanoo Herkko Villelle:\n\n— No sinusta on taitanut tulla ihan raitis?\n\nHerkon suu vetäytyy ivansekaiselle suppuralle ja hän vetää taskustaan\npullon ja heilauttaa sitä Villen nenän alla.\n\n— Otahan tuosta.\n\nVille ottaa pullon ja tarkastelee sitä, tunteakseen kenen valmistamaa\non.\n\nJokohan pakana ryyppää, hätäilee Markku.\n\nVille heittää kuitenkin pullon raunioon niin että kilahtaa.\n\n— Siellä on... liemesi, sanoo Herkolle. — Äläkä tuo tänne toista kertaa.\n\n— Katsohan perhanaa, mutisee Herkko, mutta ei sano muuta sen enempää.\nTotisesti näkee hän nyt ihmeitä. Kaksi juoppoa ihan raittiina. Olikohan\nheidän nyt parempi olla kuin ennen?\n\nSitä oli ihan kysyttävä.\n\n— No niin hyvä, etten millään hintaa entiseen vaihtaisi, sanoo Ville. —\nJa Markun elämän sinä tiedät kysymättäkin, näet ja kuulet.\n\nVille painui taas työhönsä, muusta välittämättä. Herkkokin lähti\nkotiinsa. Olipa hän nähnytkin kerrakseen ja kuullut myöskin. Harmaala\noli nyt nousemassa, eikä Markun elämä näyttänyt hulluimmalta.\nNuortuneena ja ripeänä liikkui... oliko sitten siitä raittiudesta\nsaanut sen ripeytensä.\n\n\n\n\n11.\n\n\nJuhannusviinoja varmasti valmistettaisiin kylässä. Tulisi olemaan oikea\ntulva, ellei saisi sille mitään esteitä.\n\nPoliisirahjukset valittelivat, etteivät jaksaneet juosta kaikkien\ntrokarien jäljillä.\n\nKerttu mietti keinoja, puhui Markulle asiasta.\n\nMarkku veisteli ja vuoleskeli Villen kanssa viikatevarsia ja haravia\nvajassa. Kerttu istui kynnyksellä.\n\nVille muhoili ja katsoi merkitsevästi Markkuun. Oli niitä heilläkin\nkeinoja, vaikka ei tässä, emännälle riitettykään niissä keinoissa. Oli\npuhuttu jo valmiiksi.\n\n— Osakkaina tässä aiotaan olla mekin juhannusviinoista, sanoi Markku.\n\nKerttu arvasi miesten aikeet.\n\n— Ottakaa minutkin mukaan.\n\n— No jo toki emäntä mukaan... ei muuta kuin kanki olalle.\n\n— Eiköhän olisi kuitenkin parempi, jos muuten... ennen kuin ehtivät\nlaittaa kojeitaan, arveli Kerttu. Ja sitten olen ajatellut, että\njos uhraisimme rauhallisen juhannusaattoinamme kyläläisten hyväksi,\npuuhaamalla kokot ja illanvieton. Mitä sanot siihen, Markku?\n\n— Kernaasti minun puolestani. Nyt ehkä tulisivat kaikki nuoret mukaan\nja osa vanhoistakin.\n\n— Tuota noin... etteikö sitten mentäisikään metsiin pesiä hävittämään?\nkysäisi Ville pettyneenä:\n\n— Vaikkapa tuolla käväisisikin, mutta ensin aion kuitenkin puhua\nkauniisti kyläläisille, sanoi Kerttu. — Jos saisi kaikki emännät\npuolelleen.\n\n— Voithan koettaa. Tänäänhän on pyydetty meitä Aholaan, Kustaan\npäiville. Siellähän sopii ottaa puheeksi, sanoi Markku.\n\n— Lupaatko auttaa minua?\n\n— Tässäpä nyt sitten auttaja sinulla, naureksi Markku. — Alkavat pian\nniskojaan nostella.\n\n— Välipä tällä vaikka nostavatkin.\n\nKiemuroivaa karjapolkua, oikotietä, mentiin illalla Aholaan. Kerttu\nhypähteli kiveltä kivelle kuin nuori tyttö. Kivien ja mättäitten\nvälissä loistelivat metsätähdet ja vanamot, ja Kerttu pysähtyi välillä\nniitä poimimaan. Satakieli lauloi.\n\n— Nauttiikohan todellakin ihminen enemmän himojensa täyttämisestä kuin\nluonnosta, tästä kaikesta kauniista? arveli Kerttu.\n\n— Tuskin sellaiset luontoa muistavatkaan. Se on heille kuin suljettu\nkirja.\n\nKerttu löysi keltasirkun pesän ja he pysähtyivät katsomaan poikasia.\n\nMarkku pisti kuolleen kärpäsen yhteen avonaiseen nokkaan.\n\n— Voi miten pieniä ja avuttomia ne ovat, virkkoi Kerttu, - Nykäys vain,\nja koko perhe olisi hajalla. Tuollaisten pikkuraukkojen ei kuitenkaan\ntarvitse kärsiä vanhempiensa huonoista töistä.\n\nMarkku kävi vakavaksi. Sukuperintö, josta hän sai kärsiä, voisi käydä\nehkä hyvinkin kohtalokkaaksi hänen lapsilleen, joita he tulisivat\nsaamaan. Sitä hän ei tullut ennen koskaan ajatelleeksi, vaikka oli\nnähnyt paljonkin henkisesti ja ruumiillisesti vajavaisia lapsia ja\nsellaisia, joilla oli samat taipumukset kuin isällä, mutta paljon\nvoimakkaammat.\n\nKyllä kai Kerttukin oli sitä ajatellut, vaikka heitä yhteisesti\nsäästääkseen ei siitä puhunut.\n\nMarkku tuli puhuneeksi tästä Kertulle.\n\n— Sinä vaivaat päätäsi turhilla murheilla. Eihän kaikkea mahdollista\nsovi peläten odottaa, sanoi Kerttu. — Kaipa meidän yhteiset\nponnistuksemme tulla paremmiksi ihmisiksi jotakin merkitsevät\ntulevaankin polveen.\n\nAholassa olivat jo vieraat koolla. Emäntien teko-uskovainen seura, ja\nisäntiäkin oli joukossa. Markku huomasi heti, ettei vielä ainakaan oltu\nviinoja viljelty. Ehkäpä Kertun takia ovat jättäneet, kaipa muutenkin.\nVoihan olla, ettei miehillä sattunut olemaan valmista.\n\nHeidät otettiin ystävällisesti vastaan, eikä Kertun vaatetustakaan\ntällä kertaa tarkasteltu.\n\nKustaava valitteli, etteivät harmaalaiset sattuneet olemaan\ntoissapäivänä selityksissä koululla. Siellä oli ollut niin hyvä puhuja.\n\n— Meiltä vie talous niin kovin paljon aikaa, sanoi Kerttu. — Ja sitten\nei ole halua kuulemaan saarnoja, joita saarnaajat eivät usko itsekään.\nKun kotonaan koettaa tehdä kaikessa oikein ja pyrkiä ylöspäin, niin\neiköhän se riitä.\n\nKustaava kiristi uhkaavasti huivinsa solmua.\n\n— Kyllähän sitä... kun pääsee niin hyväksi kuin teilläkin, sanoo.\n\nKertulla on jo siihen säyseä vastaus valmiina, mutta Laara joutuu\nhätään kahvineen ja vehnäsineen, jotka eivät oikein onnistuneet\nhänelle, kun tytöt, heittiöt, eivät muka joutaneet niitä paistamaan.\n\nMutta kun vehnästä kehuttiin kilvan, hytkähti Laara hyvilleen. Siitä\npuuskasta sai Kerttukin:\n\n— Siellä Harmaalassa oli silloin raittiusseuran kokouksessa kovin\nhauskaa — Laara silmäsi Kustaavan suppua suuta — mukavaa, hänen piti\nsanoman. Nuoret olivat siellä niinkuin kotonaan.\n\n— Niin, eiköhän sopisi laittaa illanviettoa juhanusaatoksikin, virkkoi\nKerttu. — Miehet kai tekisivät kokon ja me naiset leipoisimme. Ehkäpä\nsiten jäisivät nurkkatanssit ja tavanmukaiset juhannusryypiskelyt,\njoita meistä ei kukaan kannata.\n\nKerttu sanoi sen hyvin varmasti ja katsoi, mitä siitä isännät\najattelivat.\n\nNämä katselivat sillanrakoja ja murahtelivat myöntävästi.\n\nKukapa sitä niin erikoisemmin kannatti, vaikka tulikin maisteltua.\n\nNiin, ja juhannuksena varsinkin, kun se on tullut tavaksi.\n\nJa kun tässä ei ole totuttu muutakaan lystiä pitämään.\n\n— Ja kun se hutikoissa oleminen on ollut olevinaan lystiä, hohotti\nNiemen Herkko ja iski piipullaan saapasvarteensa. Ja Kertulle:\n\nSinun pitää keksiä meille muuta hauskaa, kun kerran uhkaat viinat\nlopettaa.\n\n— Niin keksitäänkin, mutta yhdessä, ja varmasti saadaan syntymään\npaljon hauskempaa, kun viinat ovat tiessään.\n\n— Kerttu istui isäntämiesten viereen vuorotellen kunkin ja supatteli:\n»Niin me teemme, eikö niin? Sitten muulloin, mutta ei nyt juhannuksena,\neihän. Otti turpean kouran käteensä ja puristi. »Ja jos näyttää, että\njoukolla saamme syntymään muuta lystimpää, niin ei milloinkaan, eikö\nniin, niinhän?\n\nKoko mato oli tämä Harmaalan emäntä taivuttelemaan kaarnasia ja\nkovettuneita mieliä.\n\nNiin, niin, saihan tuota koettaa.\n\nPitihän tuota... Kertun mieliksi. Ja kun tässä rukiitkin olivat käyneet\nvähiin.\n\nNo ainahan niitä, viljoja... on pantu väliin siemenetkin likoon, mutta\nkun tämä tässä nyt niin pyytää, niin...\n\n— Ja sitten me laitamme teille juhannukseksi suussa sulavat piirakat ja\nmuut hyvä ja oikein mojovan oluen, eikö niin emännät?\n\n— Jo toki laitetaankin.\n\nIsännät katselivat hieman kysyvinä toisiinsa ja murahtelivat. Saattaisi\nse olla juhannussaunan päälle muutama tuikku hyvinkin mukava, mutta\nmiten lienee? Jos tuo jäänee tällä kertaa, kun viljatkin käyvät vähiin.\n\nJa kun Markkukin sitä esitteli, että jättää nyt kokeeksi, vaimoväen\nmieliksi.\n\nLaara tarjosi jo kolmansia kuppeja, ja kovin hyvillään miesten\nlupauksesta sysäsi pannunsa kumoon, niin että Ellin piti mennä\nkiireesti keittämään uutta.\n\nNe makeat piirakat luvattiin leipoa joukolla Harmaalassa ja rakentaa\nnuottakalliolle kokko semmoinen, että näkyisi naapuripitäjiin.\n\nMiehet vilvoittelivat pihamaalla ja täyttelivät mietteissään\npiippujaan. Tarkasteltiin syrjästä Markkua, joka näytti nykyään niin\nterveeltä ja reippaalta... senkin vuoksi, että oli jättänyt ne väkevät\nkokonaan.\n\nHittoko sen oikein ymmärsi, mikä tässä olisi parasta, ryyppääminen vai\nraitistuminen.\n\nTosin tätä kylää jo sanomalehdessäkin haukuttiin, ja useita kertoja oli\njo saatu maksaa sakkojakin keittäjien puolesta.\n\nSekin kävi ajan pitkään kalliiksi.\n\nEihän näistä rukiista enää... ja sekin pirtu on niin kallista.\n\n— Ja jos tosiaankin laittaisi oikein kurkkua repivän kaljan, niin siitä\nsaisi vain voimaa koipiinsa.\n\n— Toista se olisi kuin sintu.\n\n— Joo.\n\n— Ennen kun erottiin, oli Kerttu saanut emännät kokonaan puolelleen.\n\nKyllä se taisi todellakin olla niin, että naisista riippui hyvin\npaljon, maistelivatko miehet vai ei.\n\nKustaavakin jo alistui ja sanoi koettavansa vaikuttaa Herkkoonsa\nhyvillä puheilla. Samoin Laara, ja Ylisen Sohvi kivahti ja löi\nreiteensä:\n\n— Kyllä se vielä lähtee paha tästä kylästä. Minä ainakin käpsin ukon\nkintereillä, ettei saa niitä puuhiaan pitää.\n\n— Ei ole tässä osattu... nyt osataan.\n\n— Kertun pitää ruveta meille johtajaksi, kun kerran omasta\nmiehestäänkin on saanut raittiin.\n\n— Niin pitää.\n\n— Sinulta kysytään, silloin kun ei osata.\n\nInnostus hyvitti Kerttua. Oikeastaan hän ei ollut luullut näin vähällä\nvaivalla saavansa heitä puolelleen.\n\n— Mitäpä johtajaa siinä... kun vain jokainen koettaa hyvyydellä. Ukon\nturilaat eivät siedä komentelua, sanoi Kerttu.\n\nHarmaalan haltijat palasivat toiveikkaina Kustaan päiviltä.\n\n\n\n\n12.\n\n\nMiehet kaatoivat kaskea ja naiset taittoivat lehviä kylpyvastoiksi.\n\nAurinko lahjoitteli kultiaan. Oli oikea helle. Mäkirinteillä tuntui\nkuin maa olisi huohottanut kuumuudesta.\n\nMarkku ja Ville olivat jääneet erilleen omaan nurkkaukseensa kaskessa,\ntoisten kiertäessä valoisampaan alalaitaan.\n\nKaataneet siinä aikansa lehteviä puita ja istuneet lepäämään.\n\nVilleltä oli aina ne omat mietteensä, niin työtä tehdessä kuin\nlevätessäkin. Niistä puhui Markulle, kuullakseen, mitä toinen sanoi\ntähän, mitä tuohon.\n\n— Minusta muutamat ihmiset, ja niitä taitaa olla paljonkin, eivät\nkäsitä tätä luonnon kauneutta, eivätkä siitä välitä.. Varsinkaan ne,\njotka elävät himojensa kanssa kahdenkeskisestä eivät näytä näkevänkään,\nmitä luonnolla on näyttämistä. Niin sitä minäkin, ennenkuin silmät\navattiin...\n\nVille silmäsi, mitä tähän Markku sanoisi, ja kun näytti kuuntelevan,\njatkoi:\n\n— Sitä on nyt minullakin, tällaisellakin, niin paljon näkemistä\nluonnossa, ettei siitä loppua kuulukaan. Jokaisessa kivessä ja\nkannossa, puun vesassa ja muussa semmoisessa on aina jotakin uutta\nja ihmeellistä — sinä taidat tälle nauraa, mutta — niin, mitä minun\npitikään...?\n\nVille kaatoi hulikosta piimää tuohilippiin, ja sen ryystettyään\nkehitteli ajatuksiaan.\n\n— Niin, sitähän minun piti, että eivätköhän semmoiset ihmiset liene\nkaikkein onnellisimpia, jotka näin luonnon kanssa...?\n\nVille pyyhki hikeä naamastaan hurstisella hihallaan ja katsoi\nsirrittävillä silmillään, mitä tuo tästä...\n\nMiesten jalkain juuressa, puun varjossa, nosti vanamo ja metsätähti\npäätään, kurjenpolvi vähän tuonnempana ja kämmekkä haavan juurella,\njoka ilman hengessä liikutteli lehtiään.\n\n— Varmasti ovat, virkkoi Markku. — Ja kun ihminen pääseekin oikein\nlähelle luontoa, niin ei häneen paha enää pystykään.\n\n— No niin minustakin. Ja kun pääsee, niin ei henno enää erotakaan.\nSiinä jää kaikki turhat ajatukset ja mieliteot. Mutta harvatpa siihen,\ntähän luontoonkaan... Hävitetään ja raiskataan. Tätä nyt en sano. —\nVille viittasi kaskea kädellään, — vaikka tuntuukin niinkuin jokainen\npuu kaatuessaan valittaisi. Nouseehan tästä uusi metsä, entistä ehompi.\n\nMarkun kasvoilla väikehti hymy.\n\nSiinä on entinen Riitun Ville, viinojen viljelijä ja haalaaja, nyt\nluonnon ihailija ja hiljainen tutkiskelija. Ei olisi uskonut, että\nihminen niin muuttuu.\n\nJa Ville itsekin hymähtää.\n\n— On se somaa, että minustakin, himojen syömästä lahokannosta, tulee\nkuin uusi ja niin vähällä ja väleen. En olisi itsekään uskonut.\n\n— Eipä sitä Villeä enää entiseksi tuntisikaan, jos ei tietäisi, sanoo\nMarkku. — Niin, luonto parantaa, joka antautuu sen avuille.\n\n— Niin, ja sitäkin minun piti tässä, että mitenkähän monetkin ihmiset\nsaattavat elää niin kokonaan vasten luontoa, huonoissa mieliteoissaan,\nvaikka elävät ja käyskelevät joka päivä sen keskellä.\n\nVille ottaa kovasimen, hioo kirveensä ja laskee sen sitten viereensä\nvalmiiksi. Nuoren haavan lipatusta kuunnellen ja seuraten silmillään\nmuurahaisten retkeilyä maassa, sanoo Ville vielä, kuin itsekseen:\n\n— Minä kokoankin näitä luonnosta kuulemiani ja näkemiäni kuin saituri\naarteita ja säilyttelen pilvisien päivien varalle. Ne nuo ovatkin\nainoita aarteita minulla, ja sitten emäntäsi hyvyys, joka lämmittää\nlahoa olentoani kuin tuo päivä tätä maata.\n\nHänen kauttaanpa ja avullaan tähän luontoonkin...\n\nVille ottaa kirveensä ja kaataa muutamia puita ympäriltään. Haavan\njuurelle seisahtaa ja sipaisee sen runkoa känsäisellä kourallaan.\n\n— Eiköhän anneta tämän tässä lipattaa, pitää hiljaisia puheitaan, sanoo\nhän Markulle. — Orvoksi se siihen jää, mutta näkeepä se jo parin vuoden\nperästä ympärillään uutta elämää.\n\n— En minäkään hennoisi haapoja kaataa, vaikka metsäin jalostajat niitä\nniin vihaavat, sanoo Markku. — Jääköön siihen linnunlaulupuuksi.\n\nPäivällisajaksi tulee Kerttukin kaskeen. Tuo mukanaan nuoret kalakukot\nja vasta kirnutut voit. Löytyy varjoisa paikka, lehdesrykelmä, johon\nkannetaan eväät ja aterioidaan.\n\nToiset asettuvat ruokalevolle, mutta Ville käpsii metsään, tekemään\nhuomioitaan ja kiskomaan tuohinauhaa uuteen koppaan, jonka on sanonut\nemännälle tekevänsä.\n\nKerttu ja Markku lepäilevät hekin siinä lehdeskasalla, vähän erillään\nmuista, hiljaa haastellen.\n\n— Tokkohan vieläkään uskovat, että sellaisestakin kuin tuosta Villestä\nvoi tulla ihminen, vieläpä aivan erikoinen, pelkästään hyvällä\nkohtelulla, sanoo Markku. — Villestä on tullut luonnon ihailija ja\npalvoja... sieltä löytää huvinsa ja nautintonsa.\n\n— Kyllä kaikki Villenlaisct seuraisivat hänen esimerkkiään, kun vain\nolisi käännyttäjiä. Naisille se kuuluisi, mutta... no, en sanokaan.\n\nKerttu naurahti, tuli jälleen totiseksi ja näytti miettivän.\n\n— Sanonpahan minä, että oikeita naisia on niin kovin vähän.\nMuotilehdistä leikattuja, jotka vetävät miehiä vain alaspäin.\n\n— Olet oikeassa, myönsi Kerttu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKiemuroivia karjapolkuja palataan kaskesta kotiin. Laskeva päivä kultaa\npuiden latvoja, tiputtelee tynnyrilintu ja visertelee rastas. Maa\nodottaa vilvoittavaa yötä, saadakseen juoda kasteesta. Notkanteeseen\nilmestyvät jo ensimmäiset kirkkaat pisarat ja kämmekkä ja metsätähti\nnostavat päätään.\n\nMarkku kävelee siinä Kertun rinnalla mietteissään. Hänen\nonnentunteeseensa ei voisi enää mitään lisätä, vaikka kaikki onkin\nmennyt toisin kuin hän on suunnitellut.\n\n\n\n\n13.\n\n\nJuhannusaatto. Aamuaurinko nousi ja kurkisteli Harmaalan kylän korpeen,\nnäkyisikö siellä mitään erikoista. Ei muuta kuin lukematon joukko\nkämmeköitä, jotka olivat viime yönä koettaneet jouduttautua kukkaan ja\nleyhyttelivät nyt ennen keskipäivän hellettä voimakkaasti tuoksuaan.\n\nKorvessa oli melkein hiljaista. Rastaat olivat lentäneet rantamaille ja\ntynnyrilintu sai yksinään tiputella säveleitään.\n\nIhme oli tapahtunut. Korvessa ei näkynyt yhtään kyyneltehdasta\nkäynnissä.\n\nSynkimmän näreikön keskellä tuntui kirpeä haju, joka voitti\nkämmeköiden tuoksunkin. Näkyi levälleen lyötyjä astioita ja maahan\nlaskettua rankkia. Riitun Villen kanki ja kirves oli siellä heilunut\neilispäivänä. Omistaja tuli astioineen, näki hävityksen ja kirosi\nhaikeasti. Koko kylän väkeen oli nähtävästi mennyt piru. Kun hän\nhaastoi isännille tavanmukaisista juhannusviinoista ja jo riemuitsi\njuhannusyön melskeestä talojen kamareissa, niin nämä pahukset vain\nmurahtelevat, kynivät korvallisiaan eivätkä sano sitä eivätkä tätä.\nNiemen isäntä valittaa viljan puutetta ja pälyy emäntänsä liikkeitä.\nAkka pitää ukkoaan silmällä, ei laske lähettyviltään. Hän aikansa\nodottaa ja lähtee kiroten.\n\nYlisessä jurottaa isäntä huonotuulisena. Sielläkin pitää emäntä\nvaralta, ettei isäntä pääse hänen kanssaan aittaan. Hän näkee, kuinka\nottaa avaimen pirtin naulasta ja solauttaa sen esiliinansa taskuun.\nSamalla kutsuu isäntää imelällä äänellä kahville, mutta vieraalle ei\nvirka mitään.\n\nIsäntä tulee kohta kamarista ja sanoo hiljaa:\n\n— Ei siitä nyt tule mitään, kun tuo akka ei anna avainta. Ovat tehneet\nliiton. Ei taida saada Kaiterestakaan jauhoja.\n\n— No kun ei, niin ei. Piruakos tänne kutsuit. Maksat kai käymäpalkan?\n\nHän saa kympin isännän liivintaskusta ja heittää sen sille vasten\nnaamaa.\n\n— ... tässä olla sinun lappujesi vaivaisia.\n\nLähtee siitä Aholaan.\n\nEi näy isäntää, ja Laara muljauttaa kuin härkä silmiään. Kysyy, mitäs\non asiaa. Ja kun hän sanoo, ettei ole akoille asiaa, niin akka siihen:\n\n— Ei ole ukoillekaan... tästä lähtien.\n\nKustaa tulee siihen melkein samassa ja laskee kolahuttaen kirveensä\nsängyn alle. Sama paha tuuli näyttää häntä vaivaavan kuin toisiakin\nisäntiä. Tulee penkille ja alkaa haastaa ilmoista.\n\nPiruakos hän niistä. Näkeehän sen, että aurinko paistaa ja rankit kyllä\nvuorokaudessa happaneisivat liikaakin...\n\n— Ne pitäisi nyt ne jauhot...\n\nKustaa muljauttaa altakulmainsa emäntäänsä ja yrisee:\n\n— ... taida tulla mitään, kun ei mylly eilen eikä toissapäivänäkään\npyörinyt. Jauhoja kun rieskaan tahtoi... tuo akka...\n\nAkka ja akka vain joka paikassa.\n\n— Pitää ottaa salaa akalta. Tuo metsään, minä menen vahtaamaan.\n\n— Se tuo Laara siinä... kintuilla... pitää silmällä... tehneet liiton\nnämä kylän akat, ettei juhannusviinoja ollenkaan...\n\n-— Piru sitten sitä liittoa siunatkoon, sanoo vieras ja lähtee.\n\nKaitereessa sama peli kuin toisissakin taloissa. Kun hän astuu tupaan,\nniin akan lihavassa naamassa alkavat silmät pyöriä ja kiiltää kuin\nkissalla. Isäntä loikoo sängyssä ja vetää sikaaristaan tuimia savuja.\n\nVääntyy istumaan ja aloittaa sekin ilmoista. Hän sen viereen ja hiljaa\nkorvaan:\n\n— Nyt se syntyy, kun tuot vain vankasti jäätä.\n\n— Sitäpä sitä tässä... muttei taida siitä syntyä. Amalian taskussa on\njauhoaitan avain.\n\n— Tule viemään vasikanjuomista, sanoo emäntä uunin kupeelta Lassille,\nkäsi korvon korvassa.\n\nLassi, lähtee haukotellen.\n\nVieras saa siinä istua ja aikailla, eikä kuulu koko miestä takaisin..\n\nKun tulee, niin syljeksii, tämäkin Lassi, kuivia sylkiä.\n\n— No, mitenkä se jauhoasia?\n\n— Tuota... ei taida pyöriä tuo mylly tänäänkään... jauhoja ei ole kuin\njuhannusrieskaan... tuokin Amalia siinä häärää...\n\n— Ovat taitaneetkin akat muuttua isänniksi tässä kylässä, sanoo hän ja\nnauraa semmoisille isännille.\n\n— Eihän se ihme, kun akoilla on oppimestari, tämä Harmaalan uusi\nemäntä, sanoo Lassi ja naurahtaa väkinäisesti.\n\n— Vai se... no, hauskapa juhannus tästä sitten miehille koituikin.\n\n— Ja on se muutenkin viljat käyvät vähiin, kun sitä tässä on yhtämittaa\ntuhrattu... Ne sakotkin tulevat niin kalliiksi, kun niitä pitää joskus\nmaksaa kuitenkin.\n\n— No hauskaa juhannusta sitten, sanoo vieras purevasti ja lähtee.\n\nLaittaa rankin omistaan, mutta joku löytää sen ja lyö astiatkin\nhajalle. Voi sarvipää sentään! Se on kaikki tämä sen Harmaalan\npunaposkisen ja leveälanteisen akan työtä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko ylenee ja eteläinen vetää juovia tyveniin vesiin, huojuttaa\nhedelmöiviä ruispeltoja ja rientää edelleen.\n\nHarmaalassa noustaan virkeinä ja lapetaan nuotta veneeseen.\nJuhannuskalat on saatava kylän yhteiseen illanviettoon, joka on\nNuottakalliolla.\n\nPuolisilta lopetetaan työt ja miehet tuovat kantamuksittain koivuja\nmetsästä. Markku pystyttelee niitä Villen kanssa pihamaalle, luhdin\neteen ja kuistien porraspäihin.\n\nKylän emännät olivat tulleet auttamaan leipomisessa Kerttua, niinkuin\noli puhuttu. Valtavia kakkuja piirasvuoria kasaantui ruokakamariin.\n\nAholan Laara ei malttanut olla ylpeilemättä siitä, mitä oli saatu\naikaan täksi juhannukseksi:\n\n— Jäipäs pontikat valmistamatta. Kyllä ukot väänsivät niskaa kuin\nvihaiset sonnit, mutta eipä auttanut.\n\n— No, ei kehuta... saattavat vielä joskus toiste käydä hankkimaan,\nmutta kun houkuttelee ja laittaa heille muuta ajanvietettä, sanoi\nKerttu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällävälin oli Markku katselemassa ruispeltoaan. Hän kiersi jokaisen\nojan varren ja hyväili kädellään korsia. Tähkät alkoivat jo kasvattaa\njyvää. Oli ihme, että laiho niin paisui, vaikka muokkaus oli viime\nsyksynä puutteellinen.\n\nKerttu kuului pihassa laulahtelevan. Markku meni häntä pyytämään\nmukaansa pelloille.\n\n— Ei oikein joutaisi, mutta kun sinä tahdot, niin...\n\n— Katsohan, miten tähkät ovat pitkiä ja olki vahvaa. Me saamme tästä\npaljon yli oman tarpeen. Minä melkein uskon, että sinä olet siunannut\nruispellonkin, sanoi Markku innoissaan.\n\n— Älä höpsi. Enhän minä siihen ole ajanut kakarettakaan lantaa.\n\n— Ja nyt sen antama sato käytetään vain leiväksi. Mitä luulet, Kerttu,\npäästäänkö siihen kylän muissa taloissa?\n\nMinä ainakin luulen niin. Tämä juhannus on jo varmaankin aivan raitis\ntässä kylässä, sanoi Kerttu taitellen ruiskukkia korsien seasta.\n\n— Kunpa siihen päästäisiin kaikkialla. Muuten sinun vankka uskosi siitä\non tarttunut minuunkin, enkä enää sano sitä kokonaan mahdottomaksi.\n\nOdoteltiin isäntäväkeä. Ei vielä saunan jälkeenkään näkynyt ainoatakaan\nHarmaalassa.\n\nSe ei ennustanut hyvää. Emännät olivat jättäneetkin ne pahukset yksin,\ntulemaan. Saattaisi mennä koko puuha myttyyn.\n\nSiitä puhuttiin ja arveltiin Harmaalan keittiössä.\n\nKaitereen Amalia kiristi huivinsa solmua ja pisti kätensä ronkilleen:\n\n— Silloinpa, hiisvie, minä väännän ukolta niskat nurin. Kun tämä akka\nkerran suuttuu, niin on leikki kaukana.\n\nRustaava valitteli, että oli jäänyt evankeliumijuhlat tämän puuhan\ntakia.\n\n— Ja se oli vahinko.\n\n— Tämä Kertun maallisuus tarttuu, nauroi Laara. — Onhan tuota kuljettu\nseuroissakin, jos koettaa vaihteeksi muutakin. Eivätpä ne ukot niistä\nsaarnoista talttuneet.\n\n— No, olihan sillekin Tittulierille, joka viime kesänä kulki\nsaarnaamassa, kelvannut korpiviina. Oli vain sanonut miehille, että\nsaahan sitä joskus maistaa, kun ei aina...\n\n— Siltä olisi pitänyt kysyä, että missä se on miehillä raja, kun alkuun\npääsevät.\n\n— Niin, ja että ihminen saa kyllä katumalla anteeksi, jos välistä\nsyntiin, näihinpä viinoihinkin, retkahtaa.\n\n— Vankilaan pitäisi teljetä sellaiset saarnamiehet. Tekevät enemmän\npahaa kuin hyvää, sanoi Kerttu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKylän nuoret rakensivat kokon, ja yksikään ei jäänyt syrjästä\nkatsomaan. Iso kahvipannu ja valtavat piirakkakasat vetivät.\n\nJa sitten Harmaalan emännässä oli se selittämätön vetovoimansa. Kylän\nemännät olivat sitä tuominneet, mutta nyt he jo ymmärsivät. Juuri\nsellainen piti olla, jos aikoi tätä miesväkeä käännyttää.\n\nTulivathan sieltä isännätkin vähitellen, pahantuulisen näköisinä,\nmurjotellen.\n\nNaiset heille kahvia ja mikä mitäkin.\n\nJa jos he sitten laittaisivat tämän kalakeiton, kun se kuitenkin...'\nrantakeitto, syntyisi heiltä paremmin kuin naisväeltä.\n\n— Lepyttelevät, hymähti Aholan Kustaa.\n\n— Taitavat meitä nämä pahukset vain mielistellä, naurahti Kaitereen\nukko kovasti hikoillen, auringon laskiessakin kun oli ilma vielä\nhiestävää.\n\nNiemen ukko otti kulauksen väkevää kaljaa ja alkoi asetella pataa\nkivien väliin.\n\n— Tehkööt nyt mitä tahansa, mutta tämä ei synny akoilta. Ka, ovatpahan\nsaaneet lahnoja, ja suuria kuin hirrenpäitä. Pätiipä näistä keittää.\nPojat, tuokaapa kuivia puita.\n\nSiitä vähitellen jo sulivat toisetkin. Oikeastaan tämä oli mukavaakin\nvaihteeksi näin. Varsinkin, kun sattui näin kaunis ilma. Tästä\njuhannusyöstä ei ole ennen tiettykään, kun on ryypitty ja reuhattu.\n\nNuorilla oli kylliksi puuhaa tahollaan, vaikkei oltu varattu mitään\nohjelmaakaan. Kirkkaan sinisessä vedessä ja punertavissa pilvissä\ntaivaalla oli kylliksi katselemista, vihannoivissa metsissä ja sitten\n— pojilla tyttöjen silmissä ja punaisissa huulissa — ja tytöillä, kuka\npojista näyttäisi reiluimmalta ja minkä mikin aikoi ottaa täksi illaksi\nitselleen.\n\nSiinä oli sekaisin talollisen ja pikkuviljelijän ja mäkitupalaisen\ntytärtä, palvelijoita. Kerrankin näyttivät kaikki taipuvan\nsamanarvoisiksi ja leikki kävi hilpeästi.\n\nTanssi ei käynyt kalliolla, jo kokon riutuessa hiillokseksi saivat\nnuoret lähteä Harmaalan isoon tupaan tanssimaan.\n\nJa ukot istuivat kalapatansa ympärillä, ja heillä oli yhtä hauskaa\nkuin muinakin juhannusöinä ja taisi, hittovie, olla hauskempaakin...\nTarinoitiin vanhoja kaskuja ja niistä lähti ehtymätön naurun aihe.\n\nKustaava ristii kätensä ja huokaa tyytyväisenä; Jumalan kiitos, että\nse kävi näin hyvin. Ja kun ukot kuitenkin olivat olleet niin hirveän\nvihaisia.\n\nHarmaalan haltijat eivät huokaa mitään, vaan ovat tyytyväisiä, että\npienikin voitto on saatu. Sitä varmasti seuraa toinen ja kolmas, kun ei\nhellitetä.\n\n\n\n\n14.\n\n\nHarmaalassa on jo heinänkorjuu lopetettu. Sänki tuoksui syksykesää.\nTänään on viimeiset korjattu latoon ja työväki on jo käynyt levolle.\n\nMarkku kävelee vielä pellon ja pihamaan vaiheilla ja antaa kuluneen\najan, äsken menneitten päivien vaeltaa ohitseen. Silmä seuraa yhtä ja\ntoista, tyventä järveä peltojen alla ja auerta ilman rannoilla. Pihassa\nkävelee vielä joku, istuu luhdin kynnykselle ja jää hänkin järvelle\nkatselemaan.\n\nSe on Ville siellä. Ei henno hänkään mennä maata, kun kaunis ilta pitää\nniin lumoissaan.\n\nMarkku käy siitä rantaankin ja palaa takaisin. Kertulla on vielä\njotakin tehtävää maitohuoneessa, ja hän tässä odotellessaan antaa\najatusten viivähtää kuluneessa.\n\nEi vielä vuotta väliä ja kaikki on muuttunut, hänessä itsessään ja\ntalossa. Se toisaalta tuntuu ihmeeltä, mutta kun katselee toiselta\npuolen, niin aivan luonnolliselta. Hän ja talo ovat joutuneet hyvien\nhenkien hoivattavaksi, oikeastaan yhden, joka nytkin siellä puuhaa,\nlepoa muistamatta.\n\nJa koko kylä alkaa vähitellen muuttua.\n\nPäivällä oli hän osuuskunnan kokouksessa ja näki ihmeekseen miehet\nraittiina, toimekkaina parannuksia ja uusia yrityksiä suunnittelemassa.\n\nJoku kertoi virne viikkojen kokemuksistaan:\n\n— Tiukalle se väliin ottaa, mutta kun ei ole väkeviä saatavilla, niin\nei tule enää vartavasten puuhatuksi. Tuntuu olo kuitenkin näin monin\nverroin paremmalta, kun työinto palaa ja voimat kasvavat, joka päivä.\n\nMarkku kävelee pihamaalle, korjaa renkipojalta jääneen tadikon vajaan\nja käy Villen luokse.\n\n— Joko sitä huomenissa ruista kynnätät maihin? kysyy Ville.\n\n— Eiköhän. Johan tulee aikakin. Villeä ei taida nukuttaa, koskapa\nvalvoo?\n\n— Ei. On tämä ilta niin kovin mukava. Ja sitten on tässä miettimistäkin\nyhtä ja toista.\n\n— Taitaa Ville sitä samaa, mitä minäkin.\n\nMarkku istuu pihakivelle ja hengittää nauttien saunakukan voimakasta\ntuoksua.\n\n— Mitäs tuota sinä... minä vain sitä samaa, monet kerrat jo ennen\nmietittyä, että tulipas meistäkin ihmisiä.\n\nVille naurahtaa ja katsoo, mitä Markku tähän...\n\n— Sitäpä samaa minäkin. Kun on tämä talokin minusta ihan kuin toinen,\nvaikka onkin vanha Harmaala, sanoo Markku.\n\n— Niinpä niin. Ja nuokin saunakukat tuossa pihamaalla... eivätkö nekin\nole sinusta rehevämpiä ja tuoksuvampia kuin ennen?\n\nJa vastausta odottamatta jatkaa Ville:\n\n— Minusta on, vaikka kyllähän ne oikeastaan samoja, mutta kun ne nyt\n_näkee_ aivan uutena, niinkuin on itsekin uusi.. Se siinä on.\n\n— Niin, ja kylästäkin kuuluu nyt pelkkää hyvää, sanoo Markku.\n\n— Vai jo sieltäkin.\n\n— Pitävät nyt jo pahana juopottelua ja koettavat päästä siitä kaikin\nvoimin eroon...\n\n— Hyväpä, että huomasivat... Niitä pitäisi nyt vain auttaa ja tukea.\nMinusta ei ole, mutta sinä kun olet nuorempi ja parempi ihminen, niin\nyhdessä vaimosi kanssa...\n\n— Tehtävä on mitä vain voi.\n\nHänkin, huonoin ja heikoin kaikista, oli päässyt vaimonsa avulla\noikealle tielle, ja sille oli nyt toisiakin pyrkimässä. Jospa hänen\nkätensä olisi oikein voimakas ja varma, niin hän mielellään ojentaisi\nsen toisille, mutta hyvän toverin avulla kyllä hänkin...\n\nVille toivottelee hyvää unta ja menee aittaansa, Markku kävelee vielä\nkarjapihalle, vie heinätukon Mustalle ja palaa pihaan, jossa Kerttu\nodottaa.\n\nOnnellisina vaieten, veteen kuvastelevaa ukkospilveä katsellen\nkävelevät he kasteiselle peltotielle.\n\n\n\n"]